Wikiaineisto http://fi.wikisource.org/wiki/Etusivu MediaWiki 1.10alpha first-letter Media Toiminnot Keskustelu Käyttäjä Keskustelu käyttäjästä Wikiaineisto Keskustelu Wikiaineistosta Kuva Keskustelu kuvasta Järjestelmäviesti Keskustelu järjestelmäviestistä Malline Keskustelu mallineesta Ohje Keskustelu ohjeesta Luokka Keskustelu luokasta 1 edit=autoconfirmed:move=sysop 3746 2006-07-30T10:00:53Z Mzlla 6 Suojasi sivun Etusivu: Nostettu muokkaussuojausta, rekisteröityneet käyttäjät voivat muokata etusivua. [edit=autoconfirmed:move=sysop] __NOTOC__ __NOEDITSECTION__ <table border="0" cellpadding="8" cellspacing="0"> <tr><td colspan="2"> <table border="0" cellpadding="0" cellspacing="0" style="border-width: 1px; border-color: #888888; border-style: solid" width="93%"> <tr><td align="left" valign="top" style="background: #f3f4f4; padding: 8px"> Tervetuloa! Tämä on '''Wikiaineisto''' (engl. Wikisource): arkisto teksteille, jotka eivät ole [[w:Tekijänoikeus|tekijänoikeuksien]] suojaamia tai jotka on julkaistu [http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html GFDL]-lisenssin mukaisesti. Wikiaineisto on osa [[w:Wikimedia|Wikimedia-säätiötä]] ja siten sisarprojekti [[w:|Wikipedialle]], joka on [[w:Wikipedia ja tekijänoikeudet|sisällöltään vapaan]] tietosanakirjan luomiseksi käynnistetty hanke. Wikiaineistossa on tällä hetkellä '''[[Toiminnot:Statistics|{{NUMBEROFARTICLES}}]]''' artikkelia. Sinäkin voit auttaa projektissa. Kokeile [[Wikiaineisto:Hiekkalaatikko|hiekkalaatikossa]], miten sivuja muokataan. Halutessasi voit ottaa itsellesi [[Special:Userlogin|käyttäjätunnuksen]]. </table> <!-- sininen laatikko --> <tr><td height="100%" width="48%" valign="top"> <table border="0" cellpadding="0" cellspacing="0" style="border-width: 1px; border-color: #9866FF; border-style: solid"><tr> <td align="center" valign="middle" style="background: #ddddff; padding: 2px; border-bottom-style: solid; border-width: 1px; border-color: #C9AFFF">'''Aihealueet ''' <tr><td align="left" valign="top" style="background: #f3f3ff; padding: 8px"> == Wikimedia == *[[Wikiaineisto:Mikä on Wikiaineisto?|Mikä on Wikiaineisto?]] == Historiallisia dokumentteja == *[[Historiallisia dokumentteja]] == Lakitekstejä == *[[Lakitekstejä]] == Muu aineisto == *[[Muu aineisto]] </table> <!-- sininen loota loppuu tähän --> <!-- vihreä laatikko --> <td height="100%" width="48%" valign="top"> <table border="0" cellpadding="0" cellspacing=";0" style="border-width: 1px; border-color: #7AB67F; border-style: solid"><tr><td align="center" valign="middle" style="background: #ddffdd; padding: 2px; border-bottom-style: solid; border-width: 1px; border-color: #99E49F">'''Sisällys'''</td></tr><tr> <td align="left" valign="top" style="background: #f3fff3; padding: 8px"> == Kaunokirjallisuus ja runous == *[[Kaunokirjallisuus]] *[[Laulut]] *[[Runous]] == Asiatekstit ja viiteaineisto == *[[Asiatekstit]] *[[Luettelot]] *[[Viiteaineisto]] </table> <!-- vihreä laatikko loppuu tähän --> </table> <center>Wikiaineistot muilla kielillä:</center> <center><small>(ks. vasen sivupalkki)</small></center> <div style="width: 90%; margin: auto;"> {| |- {{Sisarhankkeet}} |- | style="text-align: center;" | |} </div> [[aa:]] [[af:]] [[als:]] [[ar:]] [[de:]] [[en:]] [[as:]] [[ast:]] [[ay:]] [[az:]] [[be:]] [[bg:]] [[bn:]] [[bo:]] [[bs:]] [[cs:]] [[co:]] [[cs:]] [[cy:]] [[da:]] [[el:]] [[eo:]] [[es:]] [[et:]] [[eu:]] [[fa:]] [[fr:]] [[fy:]] [[ga:]] [[gl:]] [[gn:]] [[gu:]] [[he:]] [[hi:]] [[hr:]] [[hy:]] [[ia:]] [[id:]] [[is:]] [[it:]] [[ja:]] [[ka:]] [[kk:]] [[km:]] [[kn:]] [[ko:]] [[ks:]] [[ku:]] [[ky:]] [[la:]] [[ln:]] [[lo:]] [[lt:]] [[lv:]] [[hu:]] [[mi:]] [[mk:]] [[ml:]] [[mn:]] [[mr:]] [[ms:]] [[mt:]] [[my:]] [[na:]] [[nah:]] [[nds:]] [[ne:]] [[nl:]] [[no:]] [[oc:]] [[om:]] [[pa:]] [[pl:]] [[ps:]] [[pt:]] [[qu:]] [[ro:]] [[ru:]] [[sa:]] [[si:]] [[sk:]] [[sl:]] [[sq:]] [[sr:]] [[sv:]] [[sw:]] [[ta:]] [[te:]] [[tg:]] [[th:]] [[tk:]] [[tl:]] [[tr:]] [[tt:]] [[ug:]] [[uk:]] [[ur:]] [[uz:]] [[vi:]] [[vo:]] [[xh:]] [[yo:]] [[za:]] [[zh:]] [[zu:]] 2 3 2006-06-04T12:48:31Z Dilaudid 3 siirsi sivun ”Main Page” uudelle nimelle ”Etusivu” #REDIRECT [[Etusivu]] 4 6 2006-06-09T20:57:44Z Mzlla 6 käännetty en -> fi Käyttäjä on jo byrokraatti 5 7 2006-06-09T20:59:22Z Mzlla 6 käännetty Wikimedian johtokunnan valtuutettujen vaalit 6 move=sysop 9392 2006-12-08T09:15:17Z VANDALIZMOOO 110 {| |- | width="50%" valign="top" style="border: 1px solid gray; padding: 0.5em; padding-left: 1em; padding-top: 0.5em; padding-bottom: 0.5em;" | ==Ajankohtaista Wikiaineistossa== * 2. kesäkuuta 2006 - Suomenkielinen Wikiaineisto perustettiin osoitteeseen http://fi.wikisource.org/ |width="50%" valign="top" style="border: 1px solid gray; padding-left: 1em;" | Tänään '''{{CURRENTDAYNAME}}na, {{CURRENTMONTHNAME}}n {{CURRENTDAY}}. päivänä''' suomenkielisessä Wikiaineistossa on '''{{NUMBEROFARTICLES}}''' artikkelia. ==Artikkelit== * [[:Luokka:Tyngät|Tyngät]] * [[:Luokka:Poistettavat|Poistettavat]] * [[:Luokka:Roskaa|Roskat]] <br \> |} __NOTOC__ __NOEDITSECTION__ 7 edit=autoconfirmed:move=autoconfirmed 9287 2006-11-27T09:57:37Z Hartz 13 siirsi sivun ”Ohje:Ohje” uudelle nimelle ”Wikiaineisto:Ohje”: sama kuin muualla Wikiaineisto on vapaiden tekstien kokoelma. Seuraavilla sivuilla on ohjeita ja vinkkejä Wikiaineiston käyttäjille. Wikiaineisto on yksi Wikipedian sisarprojekteista. Tutustu Wikipedian [[w:Ohje:Tyyliopas|tyylioppaaseen]]. <div style="width:60%; margin-left:20%; margin-right:20%; border: 1px solid #ffff40"> <h2 style="text-align:center; border:0px; margin-bottom:0px; padding:0.1em; background: #ffff40">Uusi tulokas?</h2> </div> <div style="width:60%; margin-left:20%; margin-right:20%; border: 1px solid #ffff40"> <div style="padding:0.3em; background:#fffff4"> Käy katsomassa [[w:Wikipedia:Tervetuloa Wikipediaan|Wikipedian tervetuliais]]sivua niin pääset alkuun, tai lue [[w:Wikipedia:Tietoja|Wikipedia lisätietoa]] hankkeesta. Muokkauskokeiluja voit tehdä [[Wikiaineisto:Hiekkalaatikko|hiekkalaatikossa]]. <p> '''Apua uusille käyttäjille ja keskustelua täällä, [[Wikiaineisto:Kahvihuone|Kahvihuoneessa]]'''<br/ > </div> </div> * [[Wikiaineisto:Ylläpitäjät|Ylläpitäjät]] 8 9534 2006-12-21T08:11:08Z 130.234.5.137 {{Ole hyvä ja tee muokkauksesi tämän rivin alapuolelle}} Hiekkalaatikosta tulee aina ensimmäisenä mieleen pikkuautot ja muovisotilaat. Voi niitä aikoja... 9 11 2006-06-09T21:08:22Z Mzlla 6 malline luotu {| align=center border=0 cellpadding=4 cellspacing=4 style="border: 1px solid #CC9; background-color: #F1F1DE" | Tämä on '''hiekkalaatikko''', jossa voit kokeilla sivun muokkaamista vapaasti. Paina sivun ylälaidassa olevaa ''muokkaa''-linkkiä ja muokkaa tätä sivua. |} 10 12 2006-06-09T21:09:22Z Mzlla 6 käännetty Nimeä käyttäjä uudelleen 11 13 2006-06-09T21:11:30Z Mzlla 6 käännetty Lista Wikimedian wikijärjestelmistä 12 14 2006-06-09T21:13:00Z Mzlla 6 käännetty Uudet käyttäjät 13 600 2006-06-15T16:23:01Z Mzlla 6 parempi käännös Nimiavaruuden ylittävät linkit 14 move=sysop 10255 2007-01-21T17:58:50Z 87.69.101.237 [[:oldwikisource:Wikisource|Wikisource — The Free Library]] [[ar:ويكي مصدر:الميدان]] [[da:Wikisource:Skriptoriet]] [[de:Wikisource:Skriptorium]] [[en:Wikisource:Scriptorium]] [[es:Wikisource:Café]] [[fa:ویکی‌نبشته:دفترخانه]] [[fr:Wikisource:Scriptorium]] [[gl:Wikisource:A Taberna]] [[he:ויקיטקסט:מזנון]] [[it:Wikisource:Bar]] [[la:Vicifons:Scriptorium]] [[nl:Wikisource:De kroeg]] [[pl:Wikisource:Skryptorium]] [[pt:Wikisource:Esplanada]] [[ru:Викитека:Форум]] [[sv:Wikisource:Mötesplatsen]] [[tr:VikiKaynak:Köy çeşmesi]] [[yi:װיקיביבליאָטעק:געמיינדע]] [[Kuva:Kahvihuone.jpg|thumb|right|200px|Kahvin nauttimista palestiinalaisessa kahvilassa]] '''Tällä sivulla keskustellaan Wikiaineistosta.''' Lisää kysymyksesi '''alimmaiseksi''' ja '''anna''' aiheelle '''otsikko''', niin saamme sivun pysymään järjestyksessä ja tulevaisuudessa uudet kysymykset on helppo havaita.'' <br> <br> <br> <br> <br> <br /> <div align="center"> <big>[{{fullurl:{{NAMESPACE}}:{{PAGENAME}}|action=edit&section=new}} Lisää uusi aihe]</big> </div> __NEWSECTIONLINK__ <!---------------------------- Tämän viivan alle, kiitos -----------------------------------> ==Tyngistä== Ajankohtaista-sivulla on linkki luokkaan tyngät, jota ei vielä ole. Miten Wikiaineistossa määritellään, mikä on tynkä? --[[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] 11. kesäkuuta 2006 kello 06.23 (UTC) :Ajatuksenani tuota Ajankohtaista-sivua kirjoittaessani oli, että tynkä on sellainen sivu, jossa on osa teoksesta - tai siis teos ei ole kokonaisuudessaan Wikiaineistossa. Esim. [http://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Maamme&oldid=381 Maamme-laulun edellinen versio] olisi ollut tynkä, siihen olisi voinut mallineen lätkäistä. Muiden mielipiteitä? -- [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] 11. kesäkuuta 2006 kello 07.33 (UTC) ::Olen samaa mieltä kanssasi. --[[Käyttäjä:Kouluhai|Kouluhai]] 11. kesäkuuta 2006 kello 08.11 (UTC) ::Tyngistä kertovalle ohjesivulle pitää sitten selventää, että millainen tynkä tarkalleen on. --[[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] 11. kesäkuuta 2006 kello 10.33 (UTC) == Kielestä ja tekijänoikeuksista == Tänne näyttää lisätyn ei-suomenkielisten laulujen sanoja. Eikö niiden paikka olisi kuitenkin muunkielisissä Wikiaineistoissa? Ellei sitten tarkoitus ole kääntää lauluja suomeksi. Ainakin minä olen ymmärtänyt, että erikielisten aladomainien ideana olisi nimenomaan koota tietylle kielellä kirjoitettua tai tietylle kielelle käännettyä materiaalia. Wikiaineistossa näyttää olevan tällä hetkellä materiaalia, joka ei ole ainakaan Suomen tekijänoikeuslain mukaan vapaata, koska sen mukaan teokset vapautuvat vasta 70 vuoden kuluttua tekijän kuolemasta. Esimerkiksi [[Finlandia]]n ja [[Lippulaulu]]n kirjoittajaksi on mainittu V. A. Koskenniemi, joka kuoli vasta 1962, ja [[Kansainvälinen|Kansainvälisen]] suomentajien joukossa ovat Otto Wille Kuusinen (k. 1964) ja Sulo Wuolijoki (k. 1957), joiden tuotanto ei ole vapautunut vielä. Onko näillä siis jotakin perusteita olla täällä? Ellei, niin minusta ne olisi syytä poistaa. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 11. kesäkuuta 2006 kello 15.07 (UTC) :Voin minä ne suomeksikin kääntää, etsin Wikipediasta nämä laulut ja siellä ne kyllä ovat suomeksikin. Tosin esimerkiksi [[God Save the Queen|tämän]] sivun Wikipediassa olevasta versiosta ei löydy suomennosta kokonaan, joten se jäisi [[Käyttäjä:Mzlla|Mzllan]] tynkämääritelmän perusteella tyngäksi, toisin kuin [[The Star-Spangled Banner|tämä]], jonka Wikipedia-versiossa on suomennos kokonaan. --[[Käyttäjä:Kouluhai|Kouluhai]] 12. kesäkuuta 2006 kello 07.36 (UTC) :: Suomennokset olisivat hienoja, erityisesti jos itse suomennat. Muiden suomennoksissa on sitten aina muistettava tekijänoikeudet, jotka pitää huomioida myös vieraskielisen käännöksen kautta suomennettaessa. Wikipediassa oleva Yhdysvaltain kansallislaulu suomennos on kai vielä tekijänoikeuksien suojaama, jos kääntäjä A. Simojoki on Aili tai Aukusti Simojoki. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 12. kesäkuuta 2006 kello 23.04 (UTC) :Eikö myös itsesuomennettuja kappaleita koske tekijänoikeus, jos niiden alkuperäinen tekijä on kuollut myöhemmin kuin 70 vuotta sitten? Sama teos se silti on, kieli on vaan vaihdettu. &ndash; ''[[käyttäjä:Linnea|linnea]]'' 20. heinäkuuta 2006 kello 09.36 (UTC) :: Toki. Noissa tapauksissa alkuperäisteos on vain jo vapautunut tekijänoikeuksista. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 20. heinäkuuta 2006 kello 19.05 (UTC) == Erikieliset versiot == Monista teksteistä on erikielisiä versioita. Esimerkiksi tämän [[Kommunistisen puolueen manifesti suomeksi|manifestin]] keskustelussa todetaan, että suomenkielinen poikkeaa alkuperäisestä. Tarvittaisiin viitteitä muunkielisiin ja maininta mikä niistä on alkuperäinen teksti. Entä miten toimitaan jos tekstistä on erilaisia versioita, jotka ovat kukin tavallaan valideja (vertaa ramatunkäännökset)? Saattaa tosin olla aika paljon vaadittu, kun toivon tällaista tutkimustyötä - [[Käyttäjä:84.231.128.57|84.231.128.57]] 18. heinäkuuta 2006 kello 04.32 (UTC) : Muunkielisiin teksteihin on kätevintä viitata kielilinkeillä, jotka ovat vasemmalla puolella valikossa, ja minusta on aina hienoa nähdä tekstejä useilla kielillä. Itse en ole katsonut tarpeelliseksi nostaa mitenkään esiin alkuperäistekstiä – varsinkin kun suomennoksen lähdeteksti voi olla myös muu kuin alkuperäinen –, mutta joissakin Wikiaineistoissa se on nähtävästi laitettu kielilinkeistä ensimmäiseksi ja siinä saattaa olla maininta siitä, että kyseessä on alkuperäisteksti. Mutta tosiaan itse en pitäisi sitä tarpeellisena. : Jos teoksesta on useita suomenkielisiä versioita, jotka ovat samalla nimellä, olen yleensä luonut nimestä täsmennyssivun. Versiot olen nimennyt laittamalla nimen perään sulkuihin suomentajan nimen (esim. [[Joutsen (Juva)]]) tai ilmestymisvuoden (esim. [[Joutsen (1844)]]), jos suomentaja on tuntematon. Jos nimet ovat erilaisia, voisi muihin versioihin viitata jollakin tavalla, esimerkiksi Katso myös -osiolla. : Mikäli muunkielisiä versioita on useita, ne voi kaikki lisätä kielilinkkeihin. Koetin saada kielilinkkiin selittävää tekstiosaa, mutta en saanut mallinetta [[Malline:Kielilinkkitieto]] toimimaan halutulla tavalla. Jos joku ymmärtää tuon teknisen puolen päälle paremmin, niin tuon systeemin käyttöön saaminen olisi ihan hienoa. : Kaikkiaan suomenkielisessä Wikiaineistossa ei ole paljonkaan ohjeita muotoiluseikkoihin, mutta kaipa käytäntö alkaa muodostua tässä tekstimäärän lisääntyessä. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 20. heinäkuuta 2006 kello 19.25 (UTC) == Suomennoksista == Jos on suomentanut jonkun tekstin, niin onko tämä suomennos vapaa? --[[Käyttäjä:62.236.100.238|62.236.100.238]] 25. elokuuta 2006 kello 12.02 (UTC) :[http://www.lonnrot.net Täältä] löytyy tekijänoikeuksiltaan vapautuneita tekstejä. --[[Käyttäjä:62.236.100.238|62.236.100.238]] 25. elokuuta 2006 kello 12.04 (UTC) : Alkuperäisen tekstin tekijänoikeudet rajoittavat myös käännöksiä. Jos siis suomentaa jonkin vielä tekijänoikeuden suojaaman tekstin, käännös on silti alkuperäisen tavoin suojattu ja lisäksi kääntäjällä itsellään on siihen tekijänoikeudet. Jos alkuperäinen teksti on tekijänoikeuksista vapautunut, suomennosta rajoittavat luonnollisesti vain kääntäjän tekijänoikeudet ja kääntäjä voi halutessaan lisensoida käännöksensä vapaaksi. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 25. elokuuta 2006 kello 14.49 (UTC) == Sadut == Voikohan tänne wikiaineistoon laittaa esim. kansansatuja? Entä H.C. Andersenin sadut? Miten ne tulisi luokitella? Kiitos etukäteen! --[[Käyttäjä:Jääpingviini|Jääpingviini]] 30. elokuuta 2006 kello 18.23 (UTC) : Satuja voi toki lisätä, kunhan ne ovat joko tekijänoikeuksista vapaita tai sopivasti lisensoitu. Niille voisi hyvin luoda vaikka uuden luokan <nowiki>[[Luokka:Sadut]]</nowiki>, joka sopisi vaikka luokan <nowiki>[[Luokka:Kaunokirjallisuus]]</nowiki> alle. Pari Gananderin satua on tällä hetkellä pääluokassa, joten ne sopii lisätä, jos uusi luokka luodaan. Minulla on enemmänkin Gananderin satuja varastossa, mutten ole ehtinyt tehdä niille mitään, ne kun ovat fraktuuralla painettuina sanomalehdissä. : Kannattaa muistaa, että satukäännöksissä täytyy huomioida myös kääntäjän tekijänoikeudet. H. C. Andersen -suomennoksista esimerkiksi Suonion eli Julius Krohnin käännökset ovat vapaita, kun taas 1900-luvun alussa ilmestyneet Maila Talvion suomennokset ovat vielä tekijänoikeuksien suojaamia. Krohnin käännökset tuntuvat harmi vain olevan aika vaikeita saada käsiin. : Teoksia on hyvä myös koettaa jaotella hiukan pienempiin osiin, esimerkiksi romaanin kohdalla lukuihin, jotta koko teos ei räpsähtäisi yhdellä kertaa eteen. Pääsivulta voi sitten laittaa linkit kuhunkin lukuun. Teos kannattaa lisätä myös kirjailijan ja mahdollisen kääntäjän sivulle, jotta sen löytää helposti. : Gutenberg-projekteista tai Projekti Lönnrotista tuotujen tekstien muotoiluja kannattaa sovittaa vastaamaan Wikiaineiston standardeja. Kursivointia ilmaisevat alaviivat on hyvä muuttaa kahdeksi suoraksi puolilainausmerkiksi (<nowiki>''</nowiki>) ja lihavointia ilmaisevat tähdet tai muut merkit kolmeksi puolilainausmerkiksi (<nowiki>'''</nowiki>). Kaksi lyhyttä viivaa (--) on syytä muuttaa ajatusviivaksi (–), suorat lainausmerkit (" ja ') kaareviksi (” ja ’) sekä taukoa ilmaisevat useat tähtimerkit vaikka vaakasuoraksi viivaksi (----). Runot ja muut vastaavat voi sisentää laittamalla kunkin rivin eteen kaksoispisteen (:). Nuo muutokset voi tehdä aika pitkälti automaattisesti etsi/korvaa-toiminnolla, mutta paras on vielä lopuksi silmäillä teksti läpi, jotta muotoilut ovat varmasti kunnossa. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 30. elokuuta 2006 kello 21.43 (UTC) ::Kiitos tiedoista. --[[Käyttäjä:Jääpingviini|Jääpingviini]] 31. elokuuta 2006 kello 04.13 (UTC) == Lisää ylläpitäjiä? == Viime päivinä sitkeä vandaali on kiusannut Wikiaineistoa. Ehdottaisin ratkaisuksi ylläpitäjien lukumäärän kasvattamista, jotta olisi suurempi todennäköisyys, että kylläpitäjä olisi paikalla estämässä, jos vandaali ryhtyy riehumaan. Olisiko ylläpitäjäksi halukkaita? Ainakin muutamat ovat tehneet ansiokasta työtä vandaalin muokkauksien palauttelussa ja hyötyisivät siinä touhussa kylläpitäjien apuvälineistä. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 15. lokakuuta 2006 kello 13.49 (UTC) :Minä voisin ryhtyä leikkiin, niin saataisiin tuo elisa-vandaali tai mikä lie kuriin. Pitääkö ylläpitäjyydestä järjestää täällä äänestys vai voiko oikeudet pyytää byrokraatilta noin vain? --[[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] 15. lokakuuta 2006 kello 13.54 (UTC) :: Ensimmäiset ylläpitäjät valittiin suoraan, mutta ehkä olisi hyvä laittaa ehdotus sivulle [[Wikiaineisto:Ylläpitäjät]]. Jos kylläpitäjyydellä on kannatusta, niin eiköhän oikeudet voi antaa aika nopealla tahdilla. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 15. lokakuuta 2006 kello 13.59 (UTC) Mäkin haluaisin ylläpitäjäksi joota voisi tota vandalismia torjua.Miten saan oikeudet?--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 15. lokakuuta 2006 kello 13.56 (UTC) ok.asetuin ehdolle ylläpitäjäksi.--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.03 (UTC) ::Nysalorin linjoilla olen tässä asiassa. Jos muutamaan päivään ei kukaan vastusta, niin annan oikeudet, ja sitten jos sattuisi käymään niin, että äänestyksen tulos ei olekaan puolesta, niin pyydetään sitten oikeuksien poistoa Metassa. Ylläpitäjä-äänestystä puollan siksi, että olisi joku raja kylläpitäjyydelläkin - eikä tulisi epäaktiivisia ylläpitäjiä, tai että sitä yritettäisiin ainakin välttää. --[[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.14 (UTC) :::Hartzilla ja Jetmanilla on nyt ylläpitäjäoikeudet, vaikka äänestykset vielä onkin käynnissä. :::Muut äänestyksessä olevat saavat oikeutensa jonkin ajan kuluttua (varmaan loppuviikosta). Näiden kahden kohdalla tein päätöksen siksi jo nyt, kun oikeudet ovat tarpeen, ja näissä äänestyksissä yksi vastustava ääni ei muuta tulosta. --[[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 17. lokakuuta 2006 kello 18.09 (UTC) == Vandalismista == Täällä riehuu melkein joka päivä vandaaleita.--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 16. lokakuuta 2006 kello 14.36 (UTC) Nyt ne matkii jo käyttäjätunnukssiikin......--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 16. lokakuuta 2006 kello 18.50 (UTC) :Tänään olen saanut jotain edistystä aikaan, toivon että tämä lopettaisi tai ainakin merkittävästi vähentäisi Wikiaineistoon kohdistuvaa vandalismia. Olen ollut yhteydessä ylivalvoja Walteriin, ja löysimme yhden IP:n, joka on näiden vandaalien takana. IP on nyt estetty, joten sieltä ei ainakaan pitäisi tulla enää vandaaleja. IP näyttäisi kuuluvan Fujitsu Services Oy:lle, ja lähetin juuri sähköpostia kahdelle heidän edustajalleen, joiden tiedot oli mainittu whois-järjestelmässä. :Vandaali oli lisännyt ainakin yhdelle käyttäjäkeskustelusivulle käytössä olevan, salaisen matkapuhelinnumeron, ja helsinkiläisen osoitteen. Toivoisin, että mikäli huomaatte tälläisiä yksityishenkilöiden tietoja muuallakin, poistaisimme ne tästä projektista. Ylläpitäjät voivat tehdä sen poistamalla ensiksi koko sivun ja palauttamalla sitten ne versiot, joilla yksityisiä tietoja ei maininta. Allekirjoittanut voi toki hoitaa sen, joten muut kuin ylläpitäjät olkaa reilusti yhteydessä huomatessanne tälläisiä tietoja. -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 18. lokakuuta 2006 kello 21.02 (UTC) == YLLÄPITÄJÄT HALLOO!!!! == TÄÄLLÄ ON MELKEIN JOKA PÄIVÄ IHAN HELVETIN MOINEN MÄÄRÄ VANDALISMIA.Asialle pitää tehä jotain.--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 17. lokakuuta 2006 kello 17.17 (UTC) :Jos minulla olisi jo tänään ollut ne ylläpitäjän oikeudet, olisin estänyt vandaalin luomat käyttäjätunnukset viisi minuuttia niiden luomisen jälkeen. Harmittaa, kun en pystynyt tekemään mitään. :( --[[Käyttäjä:Hartz|Hartz]] 17. lokakuuta 2006 kello 17.47 (UTC) ::'''Keskustelua ylempänä, kohdassa ''Lisää ylläpitäjiä?''''' : Tilanne on tiedostettu ylläpidossa, mutta valitettavasti sattuu väkisinkin sellaisia hetkiä, jolloin kukaan ylläpitäjistä ei ole paikalla. Varmaan uudet ylläpitäjät omalta osaltaan parantavat tätä tilannetta, mutta vandalismia tuskin saadaan silläkään täysin kitkettyä. : Tietysti vandaalista voisi olla mahdollista tehdä rikosilmoitus, jota kai Wikipedian puolella on pohdittu, mutten tiedä, onko se siellä johtanut mihinkään. Ja melkoisesti vaivannäköä se taatusti vaatisi. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 17. lokakuuta 2006 kello 18.29 (UTC) Totta......Ihan helvetin moinen vaivannäkö......pitäis tietää niitten henkilöllisyydet ja kaikki....--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 17. lokakuuta 2006 kello 18.40 (UTC) :Kaipa ISP sen nopeasti selvittäisi (?), mutta muuten ilmoituksen väsääminen olisi kieltämättä aika suuren vaivannäön takana. Netissä sitä ei nähtävästi voi tietoliikenteen häirinnästä (sitä kai tällainen toiminta lähinnä olisi) edes tehdä. Katsotaan nyt, tehoaako ylläpitäjien lisääminen ;). --[[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] 17. lokakuuta 2006 kello 18.44 (UTC) ok.Kiitti kun poistit mun käyttäjäsivun wikipediassa.(omasta pyynnöstä)--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 17. lokakuuta 2006 kello 18.48 (UTC) == Laatustandardit == Olen kirjoittanut kahdesti tietoa laatustandardeista wikipediaan, ja tekemäni ehdotukset ITILiin löytyvät, mutta koko pitkä juttu IIP, eli Investors In People -standardista, jonka katsotaan nykyään kuuluvan osaksi ISO standardiperhettä, on hävinnyt kokonaan. Suodattaako joku artikkeleita jos ei tiedä asiasta vai mistä kyseinen kohtuu? : Kannattaa tiedustella asiaa [http://fi.wikipedia.org/wiki/Etusivu Wikipediasta], sillä tämä paikka on Wikiaineisto. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 24. lokakuuta 2006 kello 19.00 (UTC) == Henkilösivut == Kun on esimerkiksi tuollainen henkilö sivu, niin voisiko siinä olla wikipedia 1. kapppale (johdanto) kuten wikisitaateissa. Esimerkkinä [[Zacharias Topelius]]. --[[Käyttäjä:Tigru|Tigru]] 25. lokakuuta 2006 kello 05.45 (UTC) :Mielestäni kyllä. Tuohon elinvuosien jälkeenhän voisi jotain lyhyttä jatkaa, mutta ideana tietysti että tarkempi kuvaus henkilöstä löytyy Wikipediasta. -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 26. lokakuuta 2006 kello 10.27 (UTC) == Sivun otsikon muokkaus? == Sivua on helppo muokata, mutta entäpä, jos koko otsikko on väärä sivun sisältöön nähden? Kyseessä lienee oma mokani, kun Wikipediasta piti siirtää tänne sivuja. : Jos tarkoitat otsikolla kaikkein ylimpänä näkyvää tekstiä – tällä sivulla Wikiaineisto:Kahvihuone –, se on sama kuin sivun nimi. Sitä voi muuttaa siirtämällä sivua ylhäällä olevasta siirrä-linkistä. Jos taas tarkoitat muita otsikoita, niitä pitäisi pystyä muokkaamaan ihan suoraan ylhäällä olevasta muokkaa-linkistä. Mikäli siirrät tänne materiaalia Wikipediasta, kannattaa pitää huolta, että materiaali on todella vapaasti käytettävää tai vapaaksi lisensoitua. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 2. marraskuuta 2006 kello 19.25 (UTC) ::Wikipediasta tai muistakaan wikiprojekteista ei tule siirtää tänne sivuja. Sivut saadaan tänne tuontitoiminnolla, joka on tästä eteenpäin ylläpitäjien käytettävissä. Tuomista kannattaa pyytää vaikkapa kahvihuoneessa, tai sitten jonkin ylläpitäjän (esim. allekirjoittaneen) keskustelusivulla. Tuotaessa sivu jää mm. viite sivun aikaisempaan sijaintiin, ja sivun muokkaushistoria säilyy, mikä on GFDL-lisenssin mukainen vaatimus. -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 3. marraskuuta 2006 kello 14.25 (UTC) Edelleen aiheeseen palaten: Tämä sivun osoite http://fi.wikisource.org/wiki/Luettelo_Stalinin_vainoissa_teloitetuista_Vuolelaisista pitäisi muuttaa oikeaan muotoon http://fi.wikisource.org/wiki/Luettelo_Stalinin_vainoissa_teloitetuista_Miikkulalaisista Ja luonnollisestikin myös vaihtaa sivun otsikko oikeanlaiseksi. Oikeat tiedot teloitetuista Vuolelaisista löytyvät sivulta http://wikisource.org/wiki/Luettelo_Stalinin_vainoissa_kuolleista_Vuolelaisista :Siirretty vuolelaiset => miikkulalaiset, sekä tuotu tuo mainitsemasi sivu. [[Luettelo Stalinin vainoissa teloitetuista Miikkulalaisista]] ja [[Luettelo Stalinin vainoissa kuolleista Vuolelaisista]] -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 30. marraskuuta 2006 kello 18.38 (UTC) == [[:oldwikisource:Wikisource|Wikisource — The Free Library]] == Hello. Please check (and if need be ''add'' or ''correct'') the translation of '''''"Wikisource — The Free Library"''''' in your language, in the table at '''[[:oldwikisource:Wikisource|this page]]'''. Note: The table is linked to from the circular logo at '''[[:oldwikisource:|Wikisource's Multilingual Portal]]'''. Thank you! [[User:Dovi]] 17:47, 21 January 2007 (UTC) 15 4286 2006-08-01T06:44:26Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aallon kehtolaulu |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Nuku, nuku aaltonen, : nuku jo! : Tuolla laulaa humisten : kuusisto! : Kehtolaulusi se on – : nuku aalto rauhaton, : nuku jo! : Miksi tahdot katsella : kuinka jo : loukannut on luontoa : turmio! : Kuinka kukat surkastuu, : kuinka tuuless’ paljastuu : lahdikko? : Nuku aalto, vahtopää! : Nuku jo! : Kerran sinun herättää : aurinko. : Senpä sulle, rauhaton, : hellä silloin suotu on : suutelo. : Herätessäis heloittaa : kukat jo, : suloisesti tuoksuaa : tuomisto. : Liverrykset lintuisten : silloin soi kuin Väinösen : kantelo! : Sydän! nuku sinäkin, : nuku jo! : Uni sull’ on suloisin : nautinto. : Toivo aikaa armaampaa, : nuku, kunnes lopun saa : taistelo. '''Lähde:''' Varpio, Yrjö & Liisi Huhtala (toim.) 1999: ''Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin''. Suomen kirjallisuushistoria 1. SKS:n Toimituksia 724 : 1. SKS, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 16 8120 2006-10-24T12:59:03Z Nysalor 5 Seitsemän veljestä {{Wikipedia}} '''Aleksis Kives''' (1834–1872) == Näytelmät == * ''[[Leo ja Liina]]'' == Runot == * ''[[Kaukametsä]]'' * ''[[Keinu]]'' * ''[[Pohjatuuli]]'' == Teokset == * ''[[Kanervala]]'' * ''[[Seitsemän veljestä]]'' [[Luokka:Aleksis Kivi]] 17 4264 2006-08-01T06:43:00Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Anakreon''' (n. 570–500 eaa.) (katso [[w:Anakreon|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Laulu Neitosille Anakreonilta]]'' * ''[[Peäskyselle]]'' * ''[[Tettinks]]'' [[Luokka:Anakreon]] 18 3657 2006-07-30T09:41:09Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän == Automobiililiikenteen järjestyssäännöt == * [[Automobiililiikenteen järjestyssäännöt, Suomi]] * [[Automobiililiikenteen järjestyssäännöt, Helsinki 1907]] * [[Automobiililiikenteen järjestyssäännöt, Helsinki 1911]] * [[Ammattimaisen automobiililiikenteen järjestyssäännöt, Helsinki 1911]] * [[Taksa, Helsinki 1911]] [[Category:Suomi]] 19 6089 2006-09-24T15:31:02Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elias ja Anna *). |alaotsikko=(Suunnitelma.) |osa= |tekijä=Erik Alexander Ingman |huomiot= }} : Ilmapa jähtyi taas; laskein muka aurinko armas : Alko jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon, : Virvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin, : Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi, : Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään. : Luoks lähteen ihanan. Tähän tultua istuvat kohta : Ruohollen; ilosestipa sirkat laulelivatten. : Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki : Lahjanneet, tuumaa pitivät miten vietteä häitä? : Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin : Antanut ol’ sekä myös uuden Virs’kirjanki vielä, : Annapa hällen taas komian hatun ynnä ja paidan. : Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten; : Mutta jo pojat muut sekä tyttäret alkoivat ottaa : Vaatteitaan, toiset ilotellen leikkiä löivät, : Muut taas lauloivat, eli juoksit sänkiä pitkin. : Mut Elias lausui: ”Kah, kuinka nyt aurinko kirkas : Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennaki poutaa. : Niin se jo meillenki pian tuo ihanan ilopäivän, : Ah, jona vaimoni oot! Minä huolet kanssasi sitten : Kannan yhteiset! Kun vaan kumoss’ on elo ensin, : Kun myöskin omenat kypsyvät oksilla puitten, : Silloin, Anni, jo on hääpäivämme outtava meitä! : Aina jo maatessain joka yö mua muotosi kohtaa, : Milloin vilkkuilet komiasti hääpukemissas, : Milloin pellolla taas, päässäs sinikukkia kantain, : Kohtaat naurussa suin mua silmälläs sulosella. : Riemu se vaan heti vie unosen, kuvahas pyrin kiinni, : Yksinp’ on polonen, kuullen vaan laulua sirkan; : Silloin luoksesi, voi, huokaus sydämestäni nousee!” : Annapa näin: ”Elias, tosin oot sinä kultani kalliin!” : Lausu ja vaikeni taas, silmässäpä kyynele kirkas : Loisteli vilkkuilen – ”niin – ei isäkään sua rakkaamp’ : Oo, ei äitinikään. Sinuhun minä luottelen aina. : Kaikkia kalliin myös tuo Raamattu on, jota mullen : Annoit. Siinäpä maar tiedot käsitän parahimmat, : Jotk’ iloseks’ saavat sydämen sekä toivoa tuovat”. : Mutta jo taivaallen kuu kirkas nousi, ja laihon : Kullan karvaset päät muuntuit hopion näkösiksi. : Pojat nyt sekä tyttäret myös kukin sirppinsa ottain : Alkoivat astua pois; mut mennessänsäpä kuiten : Pois parikuntoakin, joka viipyi, huusivat naurain. : Nää heräten yles hyppäsivät sekä tuuminehensa : Pojes riensivät taas toisten parihin ilomielin. : IGN. [= Erik Alexander Ingman (1810–1858)] : *) Otettu Mehiläisestä 1837. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=70947&conversationId=4&action=entryPage Oulun Wiikko-Sanomia 20.6.1840]. [[Luokka:Erik Alexander Ingman]] [[Luokka:Runot]] 20 5922 2006-09-24T15:21:32Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. [Aikakauslehdestä Suomen Museo n:o 6-7 vuonna 1894 s. 104-107. Kirjoittanut A. V. Forsman eli [[A. V. Koskimies|Aukusti Valdemar Koskimies]] (1856-1929).] Ison-Kyrön kirkonarkistosta saatu pöytäkirja, jonka julkaisi A. V. Forsman. ''Tuomio julistettu Liisa Laurintyttärelle Ison-Kyrön Tuuralasta muutamista hänen tekemistään taioista, vuodelta 1719. Vahvistanut kuvernööri Douglas.'' Vuonna 1719 Kesäkuun 30 p:nä pidettiin ylimääräiset kihlakunnan käräjät Waasan kaupungissa. Saapuvilla olivat nimismies, hyvin uskottu Juhana Rein ja nimismies, kunnioitettava herra Henrikki Haqverin sekä allamainitut kunnialliset Ison-kyrön miehet. Lautakunta: Matti Reini, Matti Turppa, Juha Arkkolainen. Nimismies Haqverin antoi taianteosta ilmi Liisa Laurintyttären Ison-Kyrön pitäjän Tuuralan kylän Haikon talosta, näyttäen useita esineitä, joita tämä siihen oli käyttänyt, nim. ensiksi: Kahdella päreellä olevaa lantaa. Liisa tuotteli, että talon edelliset asukkaat olivat käyttäneet sitä eläimistä poistaakseen kasvannaisia ja ajoksia. Vielä näytettiin eräs pihlajainen puuristi, jonka toinen puu oli keskeltä halaistu ja toinen pistetty sen läpi. Liisa sanoi panneensa sen lehmän päälle, jota painajainen oli ajanut, ja tunnusti oppineensa sen Kaisa Heikintyttäreltä Minnilästä. Kaisa myönsi Liisalle sanoneensa, että hän oli sen muilta kuullut, mutta ei voinut sanoa keltä. Edelleen nauhankappale, johon oli pujotettu vanha vuotakenkä ja kolme kuusenlastua, joissa oli oksanreikiä nuoran pujottamiseksi, ja tätä Liisa sanoi käytetyn, kun sonni liiaksi ajoi lehmiä; Sekä vielä kaksi keppiä, toinen pajusta, toinen tuomesta. Liisa sanoi näitä pannun lehmän päälle painajaisen poistamiseksi. Sitäpaitse kerrotaan Liisalla navetassa olleen aatra, jolla peltoa kynnetään. Liisa sanoi sitä pitäneensä navetassa painajaisen estämiseksi. Pertteli Eljaksenpoika Klamppu tunnusti valan vannottuansa, että hänen kaksi vuotta takaperin Esivallan toimesta autiomaalla heinää tehdessään, Liisa oli häntä kauheasti seuraavin sanoin noitunut: Perkele vieköön sinut elukkoinesi! karjasi ei ole saapa sitä heinää, jotas korjaat; muista minun sanoneeni. Sitten seuraavana talvena oli Perttelin toinen lehmä puskenut toisen kuoliaaksi. Liisa sanoi että hän, kun olisi tarvinnut tuon heinäsaaliin, oli pikaistuneena mainitun kirouksen lausunut, mutta lehmää hän ei ollut noituudella pilannut. Matti Eeronpoika kertoi vannottuaan valan, että hän, ollessaan varapastorin, kunnia-arvoisan ja korkeasti oppineen Hra Israel Alfthanin, renkinä, kerran kävi asialla navetassa, jolloin Liisa oli tullut sinne sanoen tulleensa lainaamaan rahaa, ja kun hän oli vastannut olevansa ilman rahaa, oli Liisa mennyt pois. Sillä tavalla sanoi Matti kertoneensa Susannalle, joka on Liisan tytärpuoli, jolloin tämä oli vastannut: Itse piru kai hänelle kertoi lehmän juuri kantaneen. Susanna myönsi todeksi minkä Matti Eeronpoika oli kertonut, siihen vielä lisäten, että Liisa elää perin jumalattomasti: kiroo ja noituu; enempää hän ei tiennyt kertoa. Olli Yrjänänpoika oltuaan valalla kertoi, että Liisa itkusilmin oli sadatellut niitä, jotka olivat varastaneet hänen heinänsä, toivoen, ettei heidän koskaan hyvin kävisi. - Sen lisäksi kertoi hän Liisan Renkolassa parantaneen Sohvia Matintyttären sinelmäiset kasvot ja kädet. Vielä sanoi Olli, että Liisa oli hänen vaimoltaan pyytänyt hopeasormusta, jonka hän aikoi Helluntaina ripustaa lehmän kaulaan, mutta ei ollut sitä saanut. Vappu Antintytärtä, Liisan tytärpuola, kehoitettiin puhumaan totuutta, sillä tavalla kuin hän valallaankin saattaisi vahvistaa, jos niin vaadittaisiin. Silloin hän valan nojalla kertoi äitipuolensa harjoitelleen yllämainittuja taikatemppuja ja noitumista ja viime Kiristuorstai-aamuna vieneen navettaan päreille kuivuneen lannan; jota Liisa ei enää voinutkaan kieltää, vaikka hän ennen oli sanonut päreillä olevan lannan vanhastaan olleen navetassa. Vappu kertoi lisäksi, että Liisan lehmä lypsää kolme kannua maitoa päivässä ja ettei mikään painajainen sitä vaivaa. Ennen mainittu Sohvia Matintytär Renkolasta tiesi, että Liisa v. 1718 Marraskuussa tultuaan Renkolaan oli ottanut maata saunasta ja sillä hieronut hänen sinelmäisiä kasvojaan ja käsiään ja sitten heittänyt maan jälleen samaan paikkaan. Muutamia päiviä senjälkeen eräänä lauantaina noin klo 4:n aikaan iltapuolella oli hän ottanut puunoksia yhdeksää lajia, jotka hän oli keittänyt vedessä, ja pessyt haavan. Sitten hän (todistaja) oli vähitellen parantunut, joka voi olla luonnollisten keinojen vaikuttamaa ilman taikatemppujakin. Vielä muisteli Olli Yrjänänpoika valansa mukaan, että kun Liisa ensi kerran keväällä laski lehmänsä laitumelle, niin oli paimenpoika kuullut Liisan käskevän nuorta poikaansa lähtemään mukaan ja tarkasti katsomaan, puskisiko lehmä jotakin puuta tai pensasta, jossa tapauksessa hänen piti ottaa oksa siitä ja tuoda se kotiin. Mutta olisiko sellaista tapahtunut, sitä hän ei tiennyt. Heikki Martinpojalta, joka on sen talon isäntä, missä Liisa oleksii, kysyttiin tiesikö hän mitään tämän asian selvittämiseksi. Hän sanoi, että tullessaan muun talonväen kanssa kotiin oli kuullut Liisan kovalla äänellä talon aitassa juttelevan toisen henkilön kanssa, niinkuin luuli, jostakin lääkityskeinosta. Toinen kysyi: onko se vedestä? toinen oli vastannut: ei; onko se tulesta? toinen oli vastannut: ei; onko se maasta? toinen oli vastannut: ei. - Liisa sanoi, ettei ollut puhetta mistään lääkityskeinosta, vaan että hän Mustalaisilta oli oppinut semmoisen varkaiden tiedustustaian, että pannaan keritsimet, virsikirja, kehräspää ( t. kehrävarrenlumpio, "spinntens snåld") ja harja seulaan, jota kaksi henkeä pitelee: silloin mainitaan ne henkilöt, joita varkaudesta epäillään, ja kun varkauteen syyllinen arvataan, niin seula liikkuu. [Alaviite: Vrt Suomen Kansan Loitsurunot, Esipuhe s. VIII, jossa tämäntapainen arpomiskeino on esitettynä; lumpion asemesta siinä mainitaan ''vihkisormus''. Liisa asiasta kuulusteltuna sanoi sen, joka hänen kanssaan piteli seulaa, olleen erään Maria-nimisen kerjäläisvaimon Kauhavalta, ja että hänen tytärpuolensa Vappu Antintytär oli käyttänyt samaa keinoa, kun häntä, Liisaa, epäiltiin varkaudesta. Vappu kielsi tämän, eikä Liisa voinut saada häntä sitä tunnustamaan. Kuitenkin tunnusti hän kerran äitipuolensa käskystä pidelleensä seulaa. Vielä kertoi Heikki Martinpoika, että Liisa harjoittaa kirousta ja sadattelua. Erittäin tapahtui kerran kun viinaa poltettiin vasten Liisan tahtoa, niin hän (todistaja) Liisan pahoista toivomuksista oli saanut sellaisen vaivan ruumiisensa, ikään kuin olisi hän ollut tulessa. Liisa vastasi, Heikin ja hänen väkensä vihaavan ja kadehtivan häntä siinä määrässä, että hänen sentähden täytyy kärsiä paljon vastusta, ja ettei hänen viinaa poltettaissa annettu lämmitteleidä takan äärellä, vaan täytyi hänen viluissaan mennä levolle. Heikki väitti takan olleen uunin kohdalta tarpeeksi leveän hänenkin lämmitelläkseen, kunhan vaan olisi tahtonut. Mitä tulee siihen oksaan, jonka Liisa oli käskenyt tuoda kotiin laitumelta, niin siihen sanoi Liisa, että se oli ollut vanhan kansan tapa, mutta miksikä hyödyksi niin oli tehty, hän ei tietänyt, eikä poika myöskään ollut tuonut oksaa, ja vielä kielsi hän lukemalla, laulamalla tai muulla taikomisella taikausta harjoitelleensa taikka myöskään ketään ihmistä tai eläintä vahingoittaneensa. Vappu Antintyttäreltä, hänen tytärpuoleltansa, joka lapsesta asti oli ollut talossa, kysyttiin noista oksista. Hän ei sanonut niistä mitään sen varmempaa tietävänsä, mainitsi vaan että väki metsästä kotiin tullessaan oli tuonut oksia mukanaan, mutta miten ne oli otettu ja mitä varten, sitä hän ei tiennyt. Sen enempää selvyyttä ei asiasta tällä kertaa voitu saada; jonka vuoksi julistettiin seuraava :::''Päätös.'' Niistä monista taikauksista, jotka tutkinnossa ovat tulleet ilmi, tuomitaan Liisa Laurintytär 9:nnen kohdan mukaan asetuksessa kirouksista ja sapatinrikkomisesta maksamaan sakkoa 20 talaria hopeaa ja kahtena pyhänä kärsimään julkista kirkonrangaistusta sekä 3:nnen kohdan mukaan kirouksesta ja sadatuksesta vetämään sakkoa 5 talaria hopeaa taikka istumaan kahtena sunnuntaina jalkapuussa kirkonoven edustalla. Liisa ei sanonut itsellään olevan mitään rahoja sakkojen maksamiseen, sen vuoksi pitää hänen ruumiillansa sakkonsa suorittaman, ja samalla sijalla, missä rangaistus toimeenpannaan, pitää taikakapineetkin, jotka yllä mainitaan, poltettaman. Kaisa Heikintyttären Minnilästä, jolta Liisa oli kuullut ristin käyttämiskeinon painajaisen poistamiseksi lehmästä, on ainoastaan yhtenä sunnuntaina istuminen jalkapuussa kirkonoven edessä, koska hänen tekonsa ei ole ollut mitään alituista opettamista, sen kuin vaan muilta kuulemiensa kertomista. Samoin Mariankin, Kauhavalaisen, joka taikamaisessa tiedustelutempussa oli apuna seulaa pitelemässä, on istuminen yhtenä sunnuntaina jalkapuussa kirkonoven edessä. Vappu Antintyttären, joka arpomisessa auttoi äitipuoltansa seulaa pitelemään, on niinikään istuminen yhtenä sunnuntaina jalkapuussa kirkonoven edessä. Kaikki tämä alistetaan alamaisessa nöyryydessä Hänen Korkeakreivillisen Ylhäisyytensä, Hra Kenraali-Kuvernöörin, Korkeasukuisen Kreivin Kustavi Douglaksen lievennysoikeuden alaiseksi. Käytelty kuin yllä. Kihlakunnan-oikeuden puolesta: ::''Jaakko Ross,'' ::kihlakunnan-tuomari. :::''Vahvistus.'' Se tuomio, joka ylläolevassa oikeuden tutkinnossa huomioon otetuista henkilöistä on julistettu, vahvistetaan kaikin puolin ja määrätään täytäntöön pantavaksi. Turusta, Kenraali-Kuvernöörin kansselista 5:nä p:nä Lokakuuta v:nna 1719. :::''Kustavi Douglas.'' Että ylläoleva Korkean Esivallan tuomio on asianomaisesti täytäntöön pantu, todistetaan, Ison-Kyrön käräjäpaikassa 15 p. Lokakuuta v. 1719: :::J. H. Rein. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:A. V. Koskimies]] 21 9706 2006-12-25T14:40:14Z Nysalor 5 Orvon kuolo {{Wikipedia}} '''Erik Alexander Ingman''' (1810–1858) == Runot == === Omat runot === * ''[[Elias ja Anna]]'' === Suomennokset === * Anakreon: ''[[Laulu Neitosille Anakreonilta]]'' * Anakreon: ''[[Tettinks]]'' * Eötvös, József: ''[[Orvon kuolo]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Ojan Paavo]]'' (mukaelma) * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Runo (Runeberg)|Runo]]'' [[Luokka:Erik Alexander Ingman]] 23 9907 2007-01-11T19:51:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Järjestysohjeita Kasarmintorin kauppahallille. == [Helsingin] Rahatoimikamarin vahvistamat 29 p:nä toukokuuta 1908. 1) Kauppahalli pidetään avoinna joka arkipäivä k:lo 7:stä e. p. p. k:lo 8:aan j. p. p. 2) Hallin sulkeminen ilmoitetaan joka päivä kellonsoitolla neljännestunti ennen määrättyä aikaa ja täytyy sekä yleisön että kauppiaiden viimeksi mainittuun aikaan olla hallista poissa. 3)Hallimyymälöissä saa tarjota kaupaksi ainoastaan semmoista tavaraa, joka vuokrattaessa on jokaista eri myymälää varten määrätty, tullen kunkin myyjän noudattaa niitä määräyksiä, joita rahatoimikamari sekä tässä kohden että järjestyksen ja puhtauden ylläpitämiseksi antaa. 4) Myymälöiden seiniin saa hyllyjä, koukkuja y. m. asettaa ainoastaan katsantomiehen osotuksen mukaan, ja tulee myyjien ylipäänsä hyvin hoitaa sisustusta sekä erittäinkin tarkoin varjella tiskilautaa iskuilta ja kolauksilta, ollen myymälöiden omistajat vastuunalaiset kaikesta vahingosta, jonka he sisustukselle matkaansaattavat tai joka heidän huolimattomuutensa johdosta voi sille koitua. 5) Myyjien tulee noudattaa hallin katsantomiehen heille antamia ohjeita sillä uhalla että muutoin menettävät käyttöoikeuden hallimyymälöihinsä. 6) Tupakanpoltto on hallissa kielletty. 7) Koiria ei saa tuoda mukanaan halliin. == Järjestysohjeita Rantatorin, Läntisen Rantakadun ja Hietalahdentorin kauppahalleille == [Helsingin] Rahatoimikamarin vahvistamat 29 p:nä toukokuuta 1908. 1) Kauppahallit pidetään yleisölle avoinna toukokuun 1:stä p:stä lokakuun 1:een p:ään joka arkipäivä k:lo 6:sta e. p. p. k:lo 8:aan j. p. p. ja pyhäpäivinä k:lo 9:ään e. p. p. sekä lokakuun 1:stä p:stä toukokuun 1:een p:ään arkipäivinä k:lo 7:stä e. p. p. k:lo 8:aan j. p. p. ja pyhäpäivinä k:lo 9:ään e. p. p. paitsi Hietalahdentorin kauppahalli, jolle muuten on voimassa samat ajat, mutta joka suljetaan arkipäivinä k:lo 7 j. p. p. - Siivontaa varten pidetään Rantatorin kauppahalli suljettuna joka arkipäivä k:lo 1-2 päivällä. 2) Hallin sulkeminen ilmoitetaan joka päivä kellonsoitolla neljännestunti ennen määrättyä aikaa ja täytyy sekä yleisön että myyjien viimeksi mainittuun aikaan olla hallista poissa. 3) Hallimyymälöissä saa tarjota kaupaksi ainoastaan semmoista tavaraa, joka vuokrattaessa on jokaista eri myymälää varten määrätty, tullen kunkin myyjän noudattaa niitä määräyksiä, joita rahatoimikamari sekä tässä kohden että järjestyksen ja puhtauden ylläpitämiseksi antaa. 4) Myymälöiden seiniin saa hyllyjä, koukkuja y. m. asettaa ainoastaan katsantomiehen osotuksen mukaan, ja tulee myyjien ylipäänsä hyvin hoitaa sisustusta sekä erittäinkin tarkoin varjella tiskilautaa iskuilta ja kolauksilta, ollen myymälöiden omistajat vastuunalaiset kaikesta vahingosta, jonka he sisustukselle matkaansaattavat tai joka heidän huolimattomuuttensa johdosta voi sille koitua. 5) Myyjien tulee noudattaa hallin katsantomiehen heille antamia ohjeita sillä uhalla että muutoin menettävät käyttöoikeuden hallimyymälöihinsä. 6) Tupakanpoltto on hallissa kielletty. 7) Koiria ei saa tuoda mukanaan halliin. == Järjestysohjeita hallikauppiaille. == [Helsingin] Rahatoimikamarin vahvistamat 29 p:nä toukokuuta 1908. Myymälöiden omistajien tulee pitää huolta siitä, että heidän vuokraamissaan myymälöissä järjestys ja puhtaus vallitsee, sekä sitä tarkoitusta varten ottaa vaari, ettei likaisia pakkalaatikkoja, koreja y. m. säilytetä myymälöissä eikä myöskään panna talteen näiden katolle. Jätteitä, niinkuin paperia y. m., ei saa heittää käytävälle tai myymälän lattialle vaan pitää panna sitä tarkoitusta varten määrättyihin laatikkoihin tai säiliöihin. Ruokatavaroiden kääreiksi käytettäköön ainoastaan siistejä, tarkoituksenmukaisia pusseja tai puhdasta käärepaperia (ei sanomalehtipaperia). Kaikkien ruokatavarakauppiaiden täytyy olla puettuna puhtaisiin, valkosiin, pestäviin esiliinoihin ja puseroihin tai valehihoihin. Sillä aikaa, kun halli lakaistaan ja puhdistetaan, tulee kaikkien myymälöiden olla suljettuna. Yksityisiä myymälöitä lakaistessa ja puhdistettaessa on siinä löytyvä tavara hyvin peitettävä. Myyjä älköön kaupatko tavaroitaan muualla kuin hallimyymälässä eikä myöskään huudoilla tai muulla tavoin häiritkö kauppaa toisessa myymälässä. Tupakanpoltto on myymälässä kielletty. == Järjestysohjeita hallien palveluskunnalle. == [Helsingin] Rahatoimikamarin vahvistamat 29 p:nä toukokuuta 1908. Hallien katsantomiesten tulee tarkoin valvoa myyjiä ja yleisöä koskevien määräyksien noudattamista. Yleisön hallien käytäville heittämiä kaikellaisia jätteitä, niinkuin paperia, appelsiininkuoria y. m. s., on hallien palveluskunnan poistettava. Kaikkia kauppahalliin kuuluvia konttoreja ja huoneita on pidettävä puhtaina eikä niihin saa panna eikä niissä säilyttää muuta kuin sitä, jota varten ne on tarkoitettu. Myöskään ei kaappien ja konttorien katolle pantako muita kuin semmoisia esineitä, joita kauppahallin jokapäiväinen tarve vaatii. Kun halli lakaistaan on, sen lattia tomun kiinnittämiseksi sopivalla tavalla kostutettava sekä, jos puhtaanapito niin vaatii, myöskin pestävä. Lakaisu on toimitettava kovalla harjalla eikä luudalla. Katsantomiehen tulee antaa rahatoimikamarin toimittamia todistuksia siitä, että hallimyymälä, jota halutaan vuokrata, on vapaa vuokrata. [[Luokka:Lakitekstit]] 24 9913 2007-01-11T19:52:18Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] ==Vuoden 1686 kirkkolain 18. luku== [Paimion rovasti Henrik Floriuksen suomennos kirkkolaista, ns. karoliinisesta kirkkolaista, ilmestyi vuonna 1688 nimellä Kircko-Laki Ja Ordningi. Alkuperäisen Ruotsin valtakunnan kirkkolain 'Kyrkio-Lag och Ordning' vahvisti Kaarle XI vuonna 1686.] '''XVIII. Lucu.''' '''Christilisest Hautamisest.''' '''§. I.''' Ne jotca Christilisesti elänet owat / pitä / cosca he tästä Mailmast poiscuolewat / cunniallisest ja cohtulisel tawalla Hautaan toimitettaman. Heidän Cuolemans ilmoitetan Sarnastuolil lähin seurawaisna Sarnapäiwänä / eli Rucous hetkenä / Kijtoxella Jumalan tygö / joca sen edesmennen armollisesti pelastanut on / nijn myös Rucouxella nijden Murhellisten lohdutuxen edestä. Cuolluitten jälken pitä soitettaman yhdel eli usiammal Kellolla / cuin cungin Sädylle meidän Ordningitten woimalla myöden annettu on / ei jongun taickauxen tähden / waan sillä ilmoitta sen Cuollen ero / eli tääldä poislähdendötä / ja ylöskehoitta Christilisiä Ajatuxia Cuolewaisest monosta / nijden tykönä cuin elämään jälken jäänet owat. '''§. II.''' Cansa pitä myös manattaman / että he ojendadawat itzens Maahanpaniaisis ja Peijaisis Meidän Asetustem ja Sätyim jälken / ja laittawat itzens Tilans ja Säätyns jälken / andain poisolla callit Ruumin Arcut ja Käärimiset; Joiden tykönä tästedes / ainoastans muutamat harwat lähimmäisest Sugusta / ja ei yhtäkän muita / pidettämän ja cutzuttaman pidä. '''§. III.''' Walwintuwat pitä peräti poispandaman / ja ainoastans jocu harwa wuorottain walwoman / ja waarin ottaman Ruumista / ettei mitän sopimatoinda sille tapahduis. Ruumin Arckuin kijnnipanemises pitä wisu waari ja carte pidettämän / cosca ei juuri wahwaa ja täydellistä Cuoleman merckejä ole. '''§. IV.''' Cosca Ruumit wiedän Kirckoon / siellä oleman sijhenasti cuin Maahan paniaiset pidetän / nijn se pitä tapahtuman hiljaisudes / ilman caiketa Processit / (saattamista) ja custannusta / eikä yhtän muuta pidä saattaman / cuin ne jotca candawat / ja muutoin täyty siellä olla toimittamas. Jos jocu tätä wastan ricko / se tehkön sacko Kirkoon 500. dalarit Hopia Raha / ja Waiwaisille juuri niin paljo. Ei yhtäkän Ruumista pidä ylitze puolen Ajastaica hautamat pidettämän / jos ei sitä suuremmat ja corkiamat Syyt ole pidembäm ylöslyckämiseen. Se wäärinkäyttämys tule myös tällä peräti poiskieltyxi / omast tahdosta laske Rumita Hautoin / ja anda ne aina edespäin olla Hautamata; samalla muoto anda ne / sijttecuin ne yhdes paicas owat haudatut / jällens toisen paickaan Processillä Hautaan maahan laske; caicki yhtäläisel Rangaistuxella / cuin täsä ylömmä mainitan. '''§. V.''' Papeilda pitä myös tällä totisest ja Rangaistuxel kieltty oleman / menemäst cotia Cartanoihijn / joista Ruumit uloscannetan / nijtä ulosweisamast / eli myös josacusa jotain Cotosaarna pitämäst. Sentähden pitä nijden / jotca Cuolleitans tahtowat anda haudata / elickä nijn warhain samana Päivänä / eli jos tie nijn pitkä ja työlläs on / Päivä ennen / tuoman Ruumit Kircon tygö / nijn ettei määrätty Jumalan Palwelus / ja Catechismuxen tutkimus / estetyxi / eli ylitzen totutun Ajan ylöslykätyxi tulis. '''§. VI.''' Jos Ruumis haudatan Kirckoaitaan / nijn ei pidä sitä ensin Kirckoon cannettaman / sijnä seisoman / sijhen asti että Sarna pidetty on / ja sitte jällens uloscannettaman Hautan / waan cohta maahan laskettaman ja haudattaman; Ja sen jälken mennän Kirckoon Sarna cuuleman. Jos Ruumis haudatan Kirckoon / nijn seisocan Sarnastuolin cohdalla / nijncauwan cuin Sarna pidetty on / ja sijtte hautaan maahan laskettacan. '''§. VII.''' Personaliat (Elämäkerran kirjoituxet) pitä coconpandaman ja sowitettaman itzecungin Elämäkerran jälken / ilman pitkätä puheta / ja turha ylistystä ylitzen ansion. '''§. VIII.''' Haudat Kircosa pitä oleman Colme Kynärätä sywät / ja ei ylömä Permandota corotetut / Wäen wapan käymisen estexi. Ne pitä myös Mullalla jällens täytettämän / eli muutoin hywin kiinnisuljettaman ja pääldä peitettämän. Kirckoaidat pitä ymbärins ratettaman / ja hywin warjellut cunniallisest pidettämän / nijden tähden / jotca nijsä lepäwät; Sentähden owat Seuracunnan Jäsenet welwoliset / cukin edestäns ulostekemän / mitä Kirckoaidan rakennuxeen tarwitan / jos he tahtowat Rangaistusta wältä / cuin Pitäjän cocouxes wastahacoisten päälle pandaman pitä. '''§. IX.''' Äsken syndynet Lapset / jotca ei ole Castetta saanet / heidän picaisen cuolemans tähden / pitä saaman nautita Wanhimbains Hautasian / ja Papin oleman sijnä läsnä / heittämäs Mulda nijden päällä / ja lukeman Rucouxen. '''§. X.''' Ne Lapset jotca Äpäränä syndywät ja murhatan / pitä pandaman taemba Kirckoaitaan. '''§. XI.''' Ne jotca owat wierast Religionist / eli Uscosta / ja cuolewat täsä Waldacunnas / nautitzewat kyllä Kirckoaidan ja Hautasian / Waan ei Schoulua / weisamista eli Ruuminsarna. '''§. XII:''' Nijden Hautamisen cansza / cuin owat edesäns pitänet Jumalatoind Elämäkerta / ja cuolewat suuris Syneisä / ei pidä Papin kijruhtaman / waan sen Mailmallisen Oikeuden eten andaman / että sitä tutkistellaisin / ja Duomitaisin / cuinga nijden hautaminen pidettämän pitä. Samalla tawalla tutkistellan ja duomitan Mailmallises Oikeudes nijden ylitze jotca Hengens huckawat. ==Ruotsin Valtakunnan Laki 1734== [Suomentanut rovasti Gustaf Cannelin (1815-1885), suomennoksen tarkastanut kanslianeuvos Elias Lönnrot (1802-1884). Fraktuuran w on korvattu v-kirjaimella.] '''Rangaistuskaaren 2 Luku. Vankeudessa kuolleista.''' '''1 §.''' Jos pahantekiä kuolee vankeudessa, niinkuin Jumalan ja hänen pyhän sanansa pilkkaaja, isänmaan pettäjä, murhaaja, eläimiin sekaantunut, taikka joka muusta sellaisesta suuresta hengenasiasta on vankina ollut, ja jos hän on rikoksen tunnustanut taikka Alaoikeus on hänet siitä tuominnut kuolemaan, niin antakoon kuninkaan käskynhaltia mestaajan kohta ottaa ruumis vankihuoneesta, ja hän kaivakoon sen maahan mestauspaikalla taikka syrjään metsässä. Jos surmaaja, varas taikka muun sellaisen hengenrikoksen tehnyt kuolee, niin saakoot muut korjata hänen ruumiinsa, ja se pantakoon syrjään hautausmaalla. Sitten antakoon kuninkaan käskynhaltia siitä tiedon ylituomarille. '''Rangaistuskaaren 3 Luku. Tuomion täyttämisestä hengenasioissa.''' '''7 §.''' Jos pahantekiä ei tule hirtetyksi, poltetuksi tahi teilatuksi, taikka jos tässä laissa ei ole rangaistuksen ohessa määrätty, miten hänen ruumiinsa kanssa on meneteltävä, niin käyköön sen niinkuin tämän Kaaren 2:ssa Luvussa sanotaan. '''Rikoskaaren 13 Luku. Itsensä-surmaajasta.''' '''1 §.''' Jos joku surmaa tahi menettää itsensä, saapi se, joka ruumiin tapaa, syyttämättä sen korjata ja panna syrjään. Jos tuomari sitten katsoo hänen tahallansa menettäneen itsensä, niin vieköön mestaaja sellaisen itsensä-surmaajan metsään ja kaivakoon maahan. Jos se havaitaan tapahtuneen heikkopäisyydestä, vimmasta tahi muusta sellaisesta tuskasta, niin saavat muut häntä pidellä ja haudata. '''2 §.''' Jos joku voi pelastaa henkiin sen, joka on ripustanut itsensä hirteen taikka muulla tavalla aikoo menettää itsensä, ja häntä ei pelasta, rangaistakoon asianhaarain mukaa. '''3 §.''' Jos joku tavataan kuollunna, ja ei kukaan tiedä miten hän kuollut on, niin hän haudattakoon kunniallisesti. Jos hän on viettänyt jumalatonta elämää, pantakoon syrjään hautausmaassa. '''4 §.''' Joka koettaa itsensä menettää, vaan ei kuole siitä, rangaistakoon vesi- ja leipä-vankeudella, raipoilla tahi witsoilla, asianhaarain mukaan. '''5 §.''' Sama laki olkoon, jos joku väärin tunnustaa tehneensä sellaisen rikoksen, joka ansaitsee hengen rangaistuksen. '''Rikoskaaren 24 Luku. Muusta surmaamisesta.''' '''10 §.''' Jos kaksi pikaisuudessa surmaavat toisensa, taikka jos kaksi heittävät toisensa virtaan tahi järveen, alas telineiltä, katolta tahi muualta, ja molemmat siitä kuolevat, niin jääkööt kostamatta ja heidän ruumiinsa haudattakoot syrjään hautausmaalla. ==Kirkkolaki 1869== Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 30/1869. [Fraktuuran w on korvattu v-kirjaimella.] '''Yhdestoista luku. Hautaamisesta ja haudan-siunaamisesta.''' '''80 §.''' Kun kuolema on tapahtunut, niin pitää, viipymättä siitä seurakunnan kirkkoherralle tehdyn ilmoituksen jälkeen, ruumis viimeistäänkin puolen vuoden kuluttua kuolinpäivästä haudattaman joko yhteiseen hautausmaahan taikka erityiseen hautasiaan, jonka vainaja itse ennen kuolemaansa taikka hänen omaisensa sen jälkeen asianomaisella luvalla hänelle valinneet ovat. '''81 §.''' Ruumis haudattakoon joko siinä seurakunnassa, missä kuolema on tapahtunut tahi missä vainajalla on kuolinhetkellä ollut kotonsa tahi mihin hän kiinteää omaisuutta on jälkeensä jättänyt, taikka mihin hän ennen kuolemaansa on haudan itsellensä määrännyt, taikka hänen omaisensa sen hänelle valita tahtovat. '''82 §.''' Haudan-siunaaminen on toimitettava jommallakummalla niistä kahdesta muodosta, jotka käsikirjassa ovat säättyinä. '''83 §.''' Haudan-siunaamista käsikirjaan otetulla täydellisemmällä muodolla, eli niin kutsuttua juhlallista haudan-siunaamista, älköön keneltäkään kiellettäkö, paitsi niissä tapauksissa, jotka jälempänä mainitaan. Tällaisessa haudan-siunaamisen tilassa on lupa pitää seurakunnassa tavallisia hautausmenoja saattoseuralla, kelloin soittamisella y. m., asianomaisten tahdon mukaan. '''84 §.''' Tässä mainittu haudan-siunaaminen toimitettakoon joko haudalla, taikka kirkossa, taikka erinäisessä huoneessa, jota seurakunta tähän käyttää, taikka myös vainajan kotona, jos asianhaarat sitä vaativat. '''85 §.''' Jos vainajan ruumis on haudattava toisessa seurakunnassa kuin missä kuolema on tapahtunut, toimitettakoon haudan-siunaaminen kumpaisessa näistä seurakunnista asianomaiset mieluisimmasti tahtovat. Jos tämä siunaaminen on tapahtunut toisessa seurakunnassa kuin missä ruumis haudataan, älköön sitä hautaan laskettaissa mitään kirkollista toimitusta enään pidettäkö. '''86 §.''' Jos vainajan puoliso tahi likinäisimmät omaiset haluavat ruumissaarnaa, niin saa siihen myöntyvä pappi sen pitää haudan-siunaamisen ohessa. '''87 §.''' Kun haudan-siunaamisen tilassa vainajan elämäkerta luetaan, tehtäköön se ilman liikanaista laveutta ja turhaa kehumista. '''88 §.''' Sillä lyhykäisemmällä siunausmuodolla, joka käsikirjassa on säättynä, pitää haudattaman: kuolleena syntynyt lapsi; lapsi, joka kastamatonna on kuollut; se jossakin seurakunnassa kuollut, josta ei tiedetä kuka hän on taikka missä hänen oikea kotonsa on ollut; se, joka on kuollut väkeviä juomia ylellisesti nauttiessansa; ne, jotka ovat äkkipikaisuudessa tappaneet toinen toisensa taikka muutoin rikoksen teossa saaneet surmansa, ja se, joka tahallaan on itsensä surmannut. Tällaisen hiljaisen haudan-siunaamisen toimittaa pappi, mutta ilman minkäänlaisia menoja, puheita, saarnaa ja kellojen soittamista, ainoastansa likinäisimpäin omaisten läsnä ollessa, jos niitä on ja he tahtovat ruumista saattaa, sekä hautaamiseen välttämättömästi tarpeellisten henkien saapuvilla ollessa. '''Seitsemästoista luku. Kirkon omaisuudesta.''' '''297 §.''' Kun kirkko on vihitty ja siksikuin se jälleen laillisessa järjestyksessä kelpaamattomaksi tuomitaan ja autioksi jätetään, pidettäköön se Jumalalle pyhitettynä huoneena ja älköön sitä sellaisiin tarkoituksiin käytettäväksi annettako, jotka sen pyhyydelle sopimattomia ovat. '''298 §.''' Hautausmaa pitää myöskin, ennenkuin sitä tarkoitukseensa käytetään, vihittämän käsikirjan säätämällä tavalla. ==Merilaki Suomen Suuriruhtinanmaalle 1873== '''76 §.''' Jos merimies kuolee matkalla, olkoon päällysmies velvollinen pitämään tointa hänen hautaamisestansa sekä isännistön varoilla kustantamaan sen, jollei vainajan saatavana oleva palkka siihen riitä. Päällysmies kirjoituttakoon myös hänen jälelle jääneen omaisuutensa ja myyttäköön huutokaupalla sen osan siitä, jota ei käy säilyttää, sekä tehköön siitä perillisiä varten merimieshuoneelle tilin, niin pian kuin mahdollista on. '''77 §.''' Jos laivaväki kuolemantapauksesta, karkauksesta taikka muusta syystä vähenee ja jälelle jääneet kuitenkin täyttävät palveluksen laivassa, nauttikoot he siltä ajalta, jos semmoinen palvelus on heille erinomaisen rasittava, ja jakakoot keskenänsä sen palkan, jota laivaväen vähenemisellä on säästynyt. ==Terveydenhoitoasetus 1879== Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 31/1879. [Fraktuuran w on korvattu v-kirjaimella.] Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus terveydenhoidosta Suomenmaassa. '''VI Luku. Hautausmaista ja ruumisten hautaamisesta.''' '''40 §.''' 1. Hautausmaata älköön tästä lähtien tehtäkö rakennettuun osaan kaupungissa tahi kylässä, vaan soveliaan välimatkan päähän siitä. Jos semmoinen tätä nykyä on rakennetussa paikkakunnassa tahi suorastaan sen vieressä, pitää sitä lakattaman käyttämästä viimeistään kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin tämä terveydenhoito-sääntö on astunut lailliseen voimaan. 2. Hautausmaan tekemiseksi on mieluisimmin valittava semmoinen paikka, jossa maa on hietainen. Semmoista paikkaa valittaissa ja sitä järjestettäissä, on myöskin tarkasti huomioon otettava, ettei siitä juokse vettä lähteisiin, kaivoihin tahi rakennettuihin paikkakuntiin. 3. Syvään-ojittamalla tahi muulla soveliaalla tavalla pitää, missä niin tarvitaan, maa kuivaksi saatettaman; ja tulee hautausmaan olla hyvin aidattuna ja, missä asianhaarat sen sallivat, tarkoituksenmukaisella istutuksella varustettuna. '''41 §.''' 1. Ruumis pitää, ennenkuin se on ruvennut niin mätänemään, että siitä on vaara yleiselle terveydelle, haudattaman vähintänsä kuuden jalan syvyiseen hautaan, hautakumpu lukuun ottamatta, jonka jälkeen hauta viipymättä on täytettävä. Jos erinäiset asianhaarat vaativat ruumiin säilyttämistä maan päällä kauemman aikaa, on se pidettävä ruumiinhuoneessa taikka muussa semmoisessa paikassa, ettei siitä haittaa synny. Sattuvissa tapauksissa ja tarttuvan kulkutaudin aikana voipi terveyshoito- tahi kunnallis-lautakunta antaa erinäisen määräyksen hautain kaivamisesta ja ruumisten hautaamisesta. 2. Ruumista älköön pantako muurattuun tahi porattuun hautaan hautausmaalla, jos ei sitä peitetä mullalla vähintään kuuden jalan korkealle. Muussa tapauksessa on asianomaiselle kirkko-neuvostolle tahi kirkkoherralle esiin tuotava todistus lääkäriltä siitä, että on ryhdytty semmoiseen toimenpitoon mätänemisen ehkäisemiseksi tahi vahingoittamattomaksi-tekemiseksi, joka estää siitä syntyvää terveydelle haitallista vaikutusta. 3. Hautaa yleisessä hautausmaassa älköön uudestaan käytettäkö, ennenkuin niin pitkä aika ruumiin hautaamisesta siihen on kulunut, että mätänemystä voidaan katsoa täydellisesti tapahtuneeksi, älköönkä missään tapauksessa aikaisemmin kuin kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Semmoisiin hautoihin, jotka ovat annetut yksityisille omistus- tahi hallinto-oikeudella, pantakoon ruumiita lyhyempien väliaikain perästä, noudattamalla kuitenkin siinä tarpeellisia varokeinoja. '''42 §.''' Ruumista älköön vietäkö yhdestä paikkakunnasta toiseen muulla tavoin kuin hengenpitoisesti (hermetillisesti) suljetussa metalli-arkussa taikka myöskin tavallisessa ruumiinarkussa, joka on pantu vedenpitävään, tervalla voideltuun puulaatikkoon. ==Rikoslaki 1889== Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 39/1889. [Fraktuuran w on korvattu v-kirjaimella.] Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki. '''24 Luku. Rauhan rikkomisesta.''' '''4 §.''' Joka luvattomasti haudasta ottaa ruumiin tahi osan siitä, taikka luvatta hävittää, kätkee tahi silpoo hautaamattoman ruumiin, taikka pitelee ruumista ilkivaltaisesti, taikka laittomasti turmelee tai vahingoittaa hautaa, taikka haudalla harjottaa ilkivaltaa, rangaistakoon vankeudella korkeintaan yhdeksi vuodeksi taikka sakolla. '''35 Luku. Omaisuuden vahingoittamisesta.''' '''2 §.''' Jos joku tahallansa, ilman laillista oikeutta, hävittää tahi vahingoittaa kiinteän muinaisjäännöksen, julkisen muistopatsaan tahi julkisen muistomerkin, taikka sellaisen kirjan, käsikirjoituksen, tieteellisen esineen taikka taideteoksen tahi teollisuuden tuotteen, joka säilytetään tahi pidetään näytteillä julkisessa kokoelmassa taikka vahingoittaa tahi hävittää julkisen istutuksen, taikka jotakin, joka yhteiseksi hyödyksi tahi kaunistukseksi on julkiseen paikkaan tahi yleiseen rakennukseen asetettu, taikka hautapatsaan, rangaistakoon vankeudella korkeintaan yhdeksi vuodeksi taikka sakolla. '''44 Luku. Hengen, terveyden tahi omaisuuden suojelemiseksi annettujen määräysten rikkomisesta.''' '''3 §.''' Joka hautaa jonkun ennen kuin varmaan tietää hänet kuolleeksi, rangaistakoon enintään kolmensadan markan sakolla taikka vankeudella korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Sama olkoon laki, jos ruumis haudataan ennen kuin asianmukainen ilmoitus kuolemasta on tehty. ==Määräyksiä ruumiinavauksista 1891== Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-kokoelma 46/1891 sivu 23. Siviili-toimituskunnan kirje kaikille Kuvernööreille, sisältävä eräitä määräyksiä lääkintölaillisista ruumiin-avauksista. Annettu Helsingissä, 15 p:nä Joulukuuta 1891. Kirjelmässä viimekuluneen Huhtikuun 28 (16) p:ltä on maan Kenraalikuvernööri ilmoittanut, mitenkä papisto muutamissa seurakunnissa, jotka ovat Suomessa olevan kreikkalais-venäläisen hengellisen Hallituksen alaisia, on valittanut siitä, että asianomainen siviilivirasto ei ole antanut lupaa äkisti kuolleitten henkilöin hautaamiseen heti lääkintölaillisen katsastuksen jälkeen, vaan vasta sittekuin siihen kuuluvat asiat on loppuun käsitelty oikeudellisessa tahi hallinnollisessa järjestyksessä, mikä toisinaan vaatii vuoden tahi vielä pitemmänkin ajan; jonka johdosta hengellinen Hallitus, jonka mielestä tämä järjestys on ihan sopimaton uskonnon kannalta katsoen, on pyytänyt toimenpidettä sellaisen muutoksen aikaan saamiseksi sanottuun järjestykseen, että kirjallinen lupa hautaamiseen vastedes, mikäli mahdollista, annettaisiin heti lääkintölaillisen katsastuksen tapahduttua ynnä kuolemansyyn ilmoittamisen kanssa. Tätä asiaa tänäpänä käsiteltyään Keisarillinen Senaatti on tahtonut käskeä Teitä antamaan Teidän alaisille poliisiviranomaisille ja kruununpalvelijoille tiedoksi, että, lääkintölaillisen ruumiin-avauksen tapahduttua, he eivät, ellei ole välttämätöntä lykätä kuolleen hautaamista toistaiseksi, saa asettaa mitään estettä hautaamisen toimittamiselle heti mainitun katsastuksen jälkeen; jonka ohessa Senaatti on pyytänyt Keisarillisen Aleksanderin Yliopiston Konsistoria ja Lääkintöhallitusta saattamaan lääkärejä, jotka toimittavat lääkintölaillisia ruumiin-avauksia, asianomaiselle poliisiviranomaiselle paikkakunnalla viipymättä ilman korvausta antamaan sellaisen kuolemantodistuksen ruumiin-avauksen johdosta kuin mainitaan 22 p:nä Joulukuuta 1879 terveydenhoidosta Suomessa annetun armollisen asetuksen 44 §:ssä, sanotulta poliisiviranomaiselta asianomaiselle papistolle ilman ajanviivytystä jätettäväksi; jonka Siviili-toimituskunta, Keisarillisen Senaatin päätöksen mukaan, saapi Teille tiedoksi ja noudatettavaksi täten ilmoittaa. S. p. lähetettiin kirje asiasta Keisarillisen Aleksanderin Yliopiston Konsistorille sekä Lääkintöhallitukselle ja kaikille Tuomiokapitulille. ==Muutos vuoden 1869 kirkkolakiin== Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma 51/1910. Armollinen Asetus erinäisistä muutoksista Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle 6 päivänä joulukuuta 1869 annettuun Kirkkolakiin. Annettu Baltischportissa "Standart"-laivalla, 1 p:nä heinäkuuta (18 p:nä kesäkuuta) 1910. '''82 §.''' Ruumiinsiunaaminen on toimitettava käsikirjassa säädetyllä tavalla. '''83 §.''' Ruumiinsiunaamisessa on lupa pitää seurakunnassa tavallisia hautausmenoja surusaattoineen, kellonsoittoineen j. n. e. asianomaisten tahdon mukaan. '''84 §.''' Ruumiinsiunaaminen toimitetaan joko haudalla tahi kirkossa tahi erityisessä huoneessa, jota seurakunta siihen käyttää, tahi vainajan kotona, jos asianhaarat vaativat. ==Muutos vuoden 1869 kirkkolakiin== Suomen Asetuskokoelma 21/1925. Laki erinäisistä muutoksista Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle 6 päivänä joulukuuta 1869 annettuun Kirkkolakiin. Annettu Helsingissä, 23 päivänä tammikuuta 1925. '''298 §.''' Hautausmaa on myöskin, ennenkuin sitä tarkoitukseensa käytetään, vihittävä käsikirjan määräämällä tavalla. Kirkkoon kuulumattomillekin annettakoon, kun pyyntö tehdään asianomaiselle kirkkoherralle, hautasija seurakunnan hautausmaalta, jos ruumiille muuta hautasijaa ei ole saatavissa. Seurakunnan hallussa olevasta hautausmaasta, jota ei enää käytetä, olkoon voimassa, mitä edellisessä pykälässä on säädetty paikasta, jossa on ollut kirkko. [[Luokka:Lakitekstit]] 25 5930 2006-09-24T15:21:51Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. * Kaarlo Airas: Kirkollista elämää ja hengellisiä liikkeitä Tornionjokilaakson alaosilla 1675-1809. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 29. Helsinki 1931, sivut 273-276. * Enne vanhaa koton. Antrean ja Vuoksenrannan perinnekirja, 1999 ISBN 952-91-1632-2, sivut 371-375. * V. Erkamo: Suomen hautausmaiden historiasta ja niiden ensimmäisistä koristekasveista. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 1978-1979, ISBN 951-9021-30-2, sivut 86-99. * O. A. Forsström [=Oskar Aadolf Hainari]: Kuvaelmia Itä-Karjalasta. Valvoja 1886, sivut 400-402. * Aimo Halila: Iitin historia. Varhaisimmista ajoista 1860-luvulle, Helsinki 1939, sivut 836-838. * Hirvensalmen kirja, 1979 ISBN 951-99229-2-X, sivut 213-215. * Maija Juvas ja Astrid Reponen: Kuolemaan liittyviä tapoja ja uskomuksia. Kansatieteellinen arkisto III, Forssa 1939. * Karjala 1. Portti itään ja länteen, 1981 ISBN 951-23-1553-X, sivut 249-251. * Kyösti Kiiskinen ja Leena Aaltonen: Hautauskulttuuri Suomessa. Suomen Hautaustoimistojen Liiton 50-vuotisjuhlakirja, 1992 ISBN 952-90-4089-X. * Jyrki Knuutila: Suomalaiset hautamuistomerkit hautauskäsitysten valossa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 1992-1993, ISBN 951-9021-96-5, sivut 71-102. * Pentti Laasonen: Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 72. Helsinki 1967, sivut 184-187 ja 281-294. * Tuomo Lahtinen: Polttohautaus Suomessa. Aatehistoria ja kehitys, 1989 ISBN 951-649-571-0. * Leivonmäen kirja, 1981 ISBN 951-99356-3-0, sivut 218-220. * Pentti Lempiäinen: Piispan- ja rovastintarkastukset Suomessa ennen isoavihaa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 73. Helsinki 1967, sivut 187-191 ja 360-363. * Pentti Lempiäinen: Pyhät toimitukset, 1986 ISBN 951-621-613-7, sivut 193-220. Uusi laitos: 2004 ISBN 951-607-054-X, sivut 213-249. * Otavan Suuri Ensyklopedia, 1979 ISBN 951-1-05063-X, sivut 1634-1637. * A. Rahkonen: Muinaista ja Nykyistä Antrean pitäjästä. Suomen Kuvalehti 1874, sivut 89-92. * Astrid Reponen: Tammelaista muistitietoa naimatavoista, syntymästä ja kuolemasta 1800-luvun loppupuoliskolla. Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistyksen vuosikirja VI, Forssa 1930, sivut 68-76. * Olavi Rimpiläinen: Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 84. Helsinki 1971. * Sirkka Similä: Somerniemen vanhoista naimatavoista sekä kuolemaan liittyvistä menoista ja uskomuksista. Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistyksen vuosikirja XI, Forssa 1938, sivut 72-83. * Alli Suhonen: Avioliitto ja perhejuhlat. Suomen kulttuurihistoria III, Jyväskylä 1935, sivut 264-272. * Sukupolvien perintö I-III, 1984 ISBN 951-26-2613-6. * Suur-Jämsän historia III, Hämeenlinna 1963, sivut 167-182. * Ilmar Talve: Talonpoikaiskulttuuri 1870-luvulle asti. Suomen kulttuurihistoria I, 1979 ISBN 951-0-09097-2, sivut 378-381. * Matti Waronen: Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, väitöskirja Helsinki 1895. * Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri, 1975 ISBN 951-0-07190-0, sivut 621-627. * Aulikki Ylönen: Kirvun kirja, Helsinki 1954, sivut 647-650. [[Luokka:Viiteaineisto]] 26 9967 2007-01-11T20:07:29Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] [Teoksesta Tilastollinen ja biografillinen Suomen Evankelis-Lutherilaisten Seurakuntain ja Papiston Matrikkeli. Piispa A. J. Hornborg vainajan v. 1873 kirjoittaman Matrikkelin mukaan toimittanut Ludvig Wennerström (1849-1909). Porvoo 1885, sivut 209-213.] '''Helsingin provastikunnassa,''' Uudenmaan läänissä, on seuraavat kirkkoherrakunnat: 1) ''Helsingin kaupungin suomalais-ruotsalainen seurakunta;'' 2) ''Helsingin saksalainen seurak.;'' 3) ''Helsingin pitäjä;'' 4) ''Nurmijärvi;'' 5) ''Tuusula;'' 6) ''Mäntsälä,'' ja 7) ''Sipoo.'' Kontrahtiprovasti: ''Johan Efraim Ahlgren'', Helsingin pit:n kirkkoh. ==1. Helsingin kaup. suomalais-ruotsalainen seurak. (Helsingfors).== :::Osoite: ''Helsinki''. Keisarill. 1 l. [=ensimmäinen luokka]; kappalaisten ja komministerien virat luokitsem[attomat]. Joka sunnuntai ja juhlapäivä pidetään sekä suomeksi että ruotsiksi kaksi puolipäiväsaarnaa ja ehtoosaarna; raamatunselitys joka keskiviikko iltäpäivällä vuorottain suomeksi ja ruotsiksi. Koska on nostettu kysymys kirkkoherrakunnan jakamisesta kahteen osaan, ruotsalaiseen ja suomalaiseen, on keis:ssa käskykirj. 18/4 1867 määrätty, että kirkkoherra silloin avoinna olevaan virkaan asetettaisiin niillä ehdoin, että hänen tulisi tyytyä muutoksiin ja oloihin, jotka sellainen jako vaikuttaa. Paitsi v.[virka]-taloa, johon hänellä sittekin on oleva yhtäläinen oikeus, ei hänen palkkansa ole vähentyvä 400 viljatriä [=tynnyriä] pienemmäksi vuodessa, sillä sen verran on katsottu pitävän tulla kumpaisenkin seurakunnan kirkkoherralle. Samanlaisilla ehdoilla oli myöskin seurak:n kappalaiset ja komministerit asetettava silloin tai vast'edes avonaisiksi tuleviin virkoihin, ennenkuin puheena oleva jako ehditään toimeen panna (vrt. tuomiokap. kiertokirj. n:o 308). Kirkonkokouksessa 7 p. Joulukuuta 1881 päätti seurak. asettaa ja palkata virallisen apulaisen, jonka tulee auttaa kirkkoherraa kansliatöissä ja myös ottaa osaa papillisiin toimiin. ''Pinta-ala:'' yhdessä Viaporin kanssa 14,8 neliövirst. ''Väkiluku:'' suomal ja ruotsal. sekä ent. Viaporin luterilaisessa seurak. yht. 44,462, kaartin seurak. 1,205, yht. 45,667 luterilaista. (Tähän ei ole luettuna saksalainen seurak.). ''Kirkot: Nikolainkirkko,'' tiilistä tehty 1840, vihitty ja käytettäväksi annettu 1852, sisältää noin 1,800 istuinsijaa ja on täydellisen hyvässä kunnossa; erittäin hyvät urut; palovakuuttamaton. ''Vanha kirkko,'' tehty 1827 puusta, sisältää noin 1,500 istuinsijaa; uudet, erittäin hyvät urut; palovak. 101,400 m:sta. Molemmissa kirkoissa on lämmityslaitos. ''Kirkkoherran v.-talo,'' lähellä vanhaa kirkkoa, päärakenn. 11 huonetta, tampuuri ja kyökki. Pienemmässä rakenn. on leivintupa ja huone kirkonvahtimestarille. Tarpeelliset ulkohuoneet on. Palovak. 29,850 m:sta. ''Ensimäisen kappalaisen v.-talo,'' myöskin lähellä vanhaa kirkkoa, päärakenn. 5 huonetta, tampuuri ja kyökki; sitä paitsi on leivintupa eri rakennuksessa ja tarpeelliset ulkohuoneet. Palovak. 20,200 m:sta. Muilla papeilla ei ole v.-taloa. ''Pappien palkat:'' samoin kuin kirkonpalvelijoidenkin maksaa kirkon taloudenhoitaja neljänneksittäin edellisen vuoden keskiverohinnan mukaan. a) ''kirkkoherran:'' seurak:lta 360 triä ja kruunulta 144 triä viljaa sekä joka avioliittoon-kuulutuksesta 4 m. Kirkkoherran tulee palkata pappi, joka on apuna pastorinkansliassa. b) c) d) e) ''ensimäinen'' ja ''toinen kappalainen'' sekä ''ensimäinen'' ja ''toinen komministeri'' saavat kukin 150 triä viljaa. Toinen kappalainen saa sitä paitsi 2,000 m. hyyryrahoja. f) ''Kirkkoh:n virallisen apulaisen'' palkka on 3,000 m. g) ''lääninvankilan saarnaajan:'' 1,356 m. (vanh. ilmoit.). h) ''rangaistusvankilan saarnaajan'' (Sörnäsissä) ei ole ilmoitettu. ''Kirkonpalvelijain palkat:'' urkunistien: Nikolainkirkossa ja vanhassa kirkossa 120 triä viljaa kumpaisessakin; lukkarien kumpaisessakin 75 triä viljaa. Sitä paitsi on heillä sivutuloja. Kirkkoherra: ''Alexander Vilhelm Lyra,'' provasti, asessori tuomiokapitulissa. J. Annan rit. 3 l. V. t. ''Johan Jakob Sihvonen,'' kappalainen. Kirkkoherran virallinen apulainen: ''Ludvig Enkvist:'' Kirkkoherran apulainen (erityinen): ''Aleksander Auvinen.'' 1:nen kappalainen: '' Johan Jakob Sihvonen,'' varapastori, J. Stanisl. rit. 3 l. Hänen apulaisensa:'' Johannes Bäck,'' varapastori. 2:nen kappalainen: ''Frans Ludvig Bengelsdorff.'' 1:nen komministeri: ''Karl Teodor Broberg.'' 2:nen komministeri: ''Karl August Hildén.'' Lääninvankilan saarnaaja: ''Karl David Axel Hirn,'' varapastori, opettaja lähetyskoulussa. Rangaistusvankilan saarnaaja Helsingin luona (Sörnäsissä): ''Johannes Hänninen.'' Nikolainkirkon urkunisti: ''Fredrik Richard Faltin,'' synt 5/1 1835, virk. tullut 1/5 1871. Vanhan kirkon urkunisti: ''Lars Hämäläinen,'' synt 1832, virk. tullut 1/5 1871. Nikolainkirkon lukkari: ''Johan August Gottlieb Hymander,'' synt. 19/10 1831, virk. tullut 1/10 1861. Vanhan kirkon lukkari: ''Lorents Nikolai Achté. Helsinkiin luetaan myöskin vaikka itsenäisinä '''A) Henkivartijaväen tarkk'ampuja-pataljoonan seurakunta''' (väkilukua katso edeltä). Jumalanp. pid. 2 sunnuntaina peräkkäin suomeksi ja 3:na ruotsiksi. Kirkossa on tilaa 400 hengelle; veisuuta säestää torvisoitto. ''Kirkkoherran palkka:'' on 3,000 m. ja hyyryrahaa 900 m. Lukkari otetaan nyt asevelvollisten joukosta, ja vuoden kuluttua saa hän alaupseerin arvon ja edut. Palkka on (paitsi vapaata asuntoa, valoa ja lämpöä) 90 m. sekä osuusrahoja 200 m. (Vaatteet saa hän kruunulta). Kirkkoherra: ''Karl Axel Hyrkstedt.'' Lukkari: nykyään asevelvollinen ''Henrik Tanner,'' synt. 15/4 1865, virk. tullut 20/2 1884. '''B) Virolais-lättiläinen sotilasseurakunta,''' perustettu 1856. Tähän kuuluvat kaikki Suomeen siirretyssä Venäjän sotaväessä palvelevat luterilaiset ja tätä hoitaa sotilassaarnaaja, jonka Porvoon tuomiokapituli kenraalikuvernöörin ehdotuksesta virkaan määrää. Jumalanpalvelukset pidetään Helsingissä säännöllisesti Viron ja Lätin, tarpeen mukaan myöskin Saksan ja Suomen kielellä sitä varten vuokratussa huoneessa, sekä kerran vuodessa muissa paikoissa, joissa Venäjän sotaväkeä on. Urut ja muu kirkonomaisuus on seurakunnan omat. ''Väkiluku:'' vaihtelevainen; nykyään varsinaisessa seurakunnassa 200 ja asevelvollisia sotamiehiä 1,369. ''Saarnaajan palkka:'' Venäjän sota- ja meriministeriön varoista yht. 918 hopearuplaa eli 3,672 m. sekä hyyryrahat (ent. matrikkelissa 1,200 m.). Sotilassaarnaaja: ''Alfons Johan Alexander Lönnroth.'' Urkunisti: ''Johan Dreijman,'' synt. 17/2 1843. Viaporin linnan luterilainen seurak. lakkautettiin Keisarikunnan sotaministerin käskystä 21/12 1882 ja sen jäsenet kuuluvat nyt Helsingin seurakuntaan. ==2. Helsingin kaupungin saksalainen seurakunta.== Osoite: ''Helsinki.'' Seurak.saa itse valita kirkkoherran, jonka Porvoon tuomiokapituli virkaan valtuuttaa, tutkittuaan ensin hänen taitonsa. Julkinen jumalanp. pidet. joka sunnuntai- ja juhlapäivä kl. 11 ja sitä paitsi iltasaarna joka torstai paastonaikana. ''Väkiluku:'' 496. ''Kirkko,'' tehty vv. 1863-1865 tiilistä, 350 istuinsijaa; hyvässä kunnossa, urut. Palovak. 80,000 m:sta. ''Kirkkoh. v-taloa,'' ei ole. ''Palkka:''4,000 m. Kirkkoherra: ''Gustaf Henrik von Rohden,'' filos. toht. ==3. Helsingin pitäjä (Helsinge).== Osoite: ''Helsinki, Helsingin pitäjä.'' Keisarill. 2 l., ruotsalainen. Kappalaisp. 1 l. Suomal. jumalanp. joka 3:s sunnuntai sekä jouluna ja uutena vuonna. ''Östersundomin rukoushuoneessa,'' Sipoossa meren rannalla, 15 virst. päässä Helsingin pitäjän kirkosta, pidet. jumalanp. joka 3:s sunnuntai, 2:sti Helsingin pitäjän ja 3:nen kerran Sipoon papit. ''Pinta-ala:'' 327,1 neliövirst. ''Väkiluku:'' 8,101. ''Manttaaleja:'' 146 5/8 tasaam., 116 5/36 tasatt. ''Kinkerikuntia:'' 23. ''Talonsavuja:'' 290; ''torpansavuja:'' 93. ''Kirkko,'' 50 virst. päässä Porvoosta, 15:ltä vuosisadalta, harmaastakivestä, kyllin tilava ja asianmukaisessa kunnossa; urut vuodesta 1853; kellotapuli tiilistä, tehty 1850. ''Kirkkoh. v.-talo,'' 1 mtl., lehtimetsän keskellä eräällä kukkulalla kirkon luona, hyvin rakennettu. Kylvö: syks. 7 triä (kaksivuorossa), sato 56 triä; kev. 14 triä, sato 100 triä, paitsi perunoita. Heinänsato 3,600 leiv., pidetään 7 tai 8 hevosta, 20 lehmää, 8 lammasta. Torppia 1, maksaa vuos. 172 m. Puhdas tulo 2,000 m. ''Kappal. v.-talo, Nilsas,'' 1/4 mtl., lähellä kirkkoa; 8 trinal. peltoa sekä heinämaita, jotka tuottavat 20 talvikuormaa. Metsä ei riitä kotitarpeiksi, laidun huono. Puhdas tulo 15 triä rukiita. ''Pappien palkat:'' a) ''kirkkoherran:'' kun nyt monet teollisuuslaitokset ottavat osaa kirkkoherran palkan maksuun ja Skattmansbyn talo myöskin on ruvennut sopimukseen, on viljatulo 193 triä 17 1/2 kp. (ainoastaan muutama tri ohria); pääsiäisr. 1,000 m.; maahanlask. ja pieniä saatavia 900 m., kalakymm. 4 tai 5 triä suolaisia silakoita. b) ''kappalaisen:'' 85 triä rukiita; lasten maahanlask. noin 50 m., pitäjän päivätöistä 450 tai 500 m. ''Lukkarin ja urkunistin palkka:'' 50 triä rukiita. V.-taloa ei ole, mutta talonpaikka on katsottu. Kirkkoherra: ''Johan Efraim Ahlgren,'' kontrahiprovasti, J. Annan rit. 3 l. Kappalainen: ''Alexander Hultin,'' filos. maist., varapastori. Lukkari: ''Robert Reinhold Rehell'' synt. 21/11 1822. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 27 9912 2007-01-11T19:52:08Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Kånala ja Tali 1922 == Suomen asetuskokoelma 94/1922 '''Valtioneuvoston päätös''' '''Helsingin kunnassa olevien Kånalan ja Talin kylien siirtämisestä kirkollisessa, kunnallisessa ja kameraalisessa suhteessa Huopalahden kuntaan kuuluviksi.''' Annettu Helsingissä, 5 päivänä huhtikuuta 1922. Siitä tehdystä anomuksesta on Valtioneuvosto nähnyt hyväksi määrätä: että Kånala ja Tali nimiset kylät ovat kirkollisessa suhteessa siirrettävät Helsingin seurakunnasta Huopalahden seurakuntaan, ehdolla ettei Helsingin seurakunnan nykyisen papiston, sen oikeudenomistajain ja eräässä tapauksessa kirkollisviraston leski- ja orpokassan oikeutta palkansaantiin tämän siirron kautta loukata, ettei jo tehtyjä päätöksiä Huopalahden seurakunnan kirkon ja kirkkoherran asunnon sijoittamisesta muuteta sekä ettei mikään Helsingin seurakunnan kirkollisen omaisuuden jako siirron johdosta tule kysymykseen, kuin myös että sanotut kylät ovat kameraalisessa suhteessa siirrettävät Helsingin kunnasta Huopalahden kuntaan kuuluviksi, mutta että siirtäminen kameraalisessa suhteessa on toteutettava vasta sen jälkeen kun siirto kirkollisessa suhteessa on tapahtunut; ja on Valtioneuvosto sen ohessa määrännyt, että Uudenmaan läänin maaherran tulee, sittenkun siirto kirkollisessa suhteessa on toimeenpantu, siitä ilmoittaa Valtioneuvostolle sen ajankohdan määräämistä varten, jolloin kunnallinen ja kameraalinen siirto on tapahtuva. Helsingissä, 5 päivänä huhtikuuta 1922. Valtiovarainministeri Risto Ryti. Oskar Silén. == Löfö ja Lill-Mejlans 1922 == Suomen asetuskokoelma 345/1922 '''Valtioneuvoston päätös''' '''Löfö-nimisen saaren siirtämisestä kirkollisessa ja kameraalisessa suhteessa ja Lill-Mejlans-nimisen yksinäisen tilan R. N:o 1:1 siirtämisestä kirkollisessa, hallinnollisessa ja kameraalisessaa suhteessa Helsingin pitäjästä Huopalahden pitäjään kuuluviksi.''' Annettu Helsingissä, 22 päivänä joulukuuta 1922. Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin esityksestä on Valtioneuvosto määrännyt, että Löfö-niminen saari ja Lill-Mejlans-niminen 0.0222 manttaalinen perintötila R. N:o 1:1, vastaava 0.0444 osaa Mejlansin yksinäistä taloa N:o 1, siirretään kirkollisessa suhteessa Helsingin seurakunnasta Huopalahden seurakuntaan, kuitenkin ehdolla, ettei Helsingin seurakunnan nykyisen papiston, sen oikeudenomistajain sekä eräissä tapauksissa kirkollisviraston leski- ja orpokassan oikeuksia palkansaantiin tämän siirron kautta loukata sekä ettei mikään Helsingin seurakunnan kirkollisen omaisuuden jako tule siirron johdosta kysymykseen, kameraalisessa suhteessa Helsingin kunnasta Huopalahden kuntaan, sekä hallinnollisessa suhteessa, mitä Lill-Mejlansin tilaan tulee, Helsingin nimismiespiiristä Huopalahden nimismiespiiriin, jota vastoin Löfön saaren siirtäminen hallinnollisessa suhteessa ei ollut tarpeen, koska sanottu saari Senaatin päätöksen perusteella helmikuun 14 päivältä 1912 jo kuuluu Huopalahden nimismiespiiriin, kuin myös että kyseessäoleva siirtäminen hallinnollisessa ja kameraalisessa suhteessa on tapahtuva vasta sen jälkeen, kun siirto kirkollisessa suhteessa on toimeenpantu; ja on Valtioneuvosto sen ohessa määrännyt, että Uudenmaan läänin maaherran tulee, sittenkun siirto kirkollisessa suhteessa on toimitettu, siitä ilmoittaa Valtioneuvostolle sen ajankohdan määräämistä varten, jolloin siirto hallinnollisessa ja kameraalisessa suhteessa on toteutettava. Helsingissä, 22 päivänä joulukuuta 1922. Valtiovarainministeri Risto Ryti. Oskar Silén. == Lehtisaari ja Vähä-Meilahti 1937 == Suomen asetuskokoelma 184/1936 '''Valtioneuvoston päätös''' '''ajasta, jolloin eräät alueet ovat siirrettävät Helsingin maalaiskunnasta Huopalahden kuntaan.''' Annettu Helsingissä 30 päivänä huhtikuuta 1936. Sitten kuin valtioneuvosto 22 päivänä joulukuuta 1922 oli päättänyt, että Helsingin maalaiskuntaan kuuluvat Lehtisaari niminen saari ja Vähä-Meilahti niminen yksinäinen tila RN:o 1:1 olivat siirrettävät kirkollisessa ja kameraalisessa suhteessa sekä Vähä-Meilahden tila lisäksi hallinnollisessa suhteessa Helsingin maalaiskunnasta Huopalahden kuntaan niin pian kuin kirkollinen siirto on voinut tapahtua, on valtioneuvosto, kirkollisen siirron tultua 1 päivänä tammikuuta 1936 toteutetuksi, sisäasiainministeriön esittelystä määrännyt, että Lehtisaaren ja Vähä-Meilahden tilan siirto Helsingin maalaiskunnasta Huopalahden kuntaan on kunnallisessa ja kameraalisessa sekä Vähä-Meilahden tilan kohdalta myös hallinnollisessa suhteessa toimeenpantava 1 päivästä tammikuuta 1937 lukien ja että nämä siirrot eivät aiheuta muutosta kuntien kielelliseen jaoitukseen. Helsingissä 30 päivänä huhtikuuta 1936. Sisäasiainministeri ''Y. W. Puhakka.'' Esittelijäneuvos Esko Heilimo. [[Luokka:Lakitekstit]] 28 9911 2007-01-11T19:51:59Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Helsingin sähköraitioteiden liikenteessä noudatettavat järjestyssäännöt. == Elinkeinolaista 31 päivänä maaliskuuta 1879 annetun asetuksen 19 §:n nojalla on maistraatti '''marraskuun 26 päivänä 1900''' vahvistanut raitioteiden omistajan ja palveluskunnan noudatettaviksi seuraavat sähköraitioteiden liikenteen harjoittamisessa seurattavat järjestyssäännöt. '''1 luku. Liikennepalvelijastosta.''' '''1 §.''' Raitiovaunun konduktööriksi, kuljettajaksi tahi jarrumieheksi otettakoon ainoastaan hyvämaineinen, luotettava, raitis ja muuten tarkoitukseen sopiva, 18 vuotta täyttänyt henkilö. Vaununkuljettajain ja jarrumiesten pitää myös olla täysin perehtyneet ja harjaantuneet sekä raitiovaunun käyntiinpano- ja ohjauskoneiston että myös vaunuun kuuluvain jarru- ja merkinantolaitteitten käyttämiseen, älköönkä kenenkään sallittako toimia vaununkuljettajana eikä jarruttajana, ennenkuin pätevän henkilön tästä seikasta hänelle antama todistus on poliisiviranomaiselle näytetty. '''2 §.''' Konduktöörien, vaununkuljettajain ja jarrumiesten virantoimituksesta on pidettävä sellaista kirjaa, että siitä saa varman tiedon, kutka heistä kulloinkin ovat olleet itsekussakin raitiovaunussa virantoimituksessa. Tämä virantoimituslista on vaadittaessa pidettävä poliisiviranomaisen saatavana. '''3 §.''' Raitiotiepalvelijaston on virantoimituksessa käytettävä maistraatin hyväksymää, siroa ja siistiä virkapukua, ja pitää konduktööreillä, kuljettajilla ja jarrumiehillä päähineessä, kauluksessa tahi muussa näkyvässä paikassa olla heille annettu numero. '''4 §.''' Vaunupalvelijaston pitää virantoimituksessa noudattaa hyvää käytöstö sekä kohdelle yleisöä kohteliaasti ja sävyisästi. Tupakoiminen virantoimituksessa on heiltä kielletty. '''5 §.''' Vaununkuljettajat ja jarrumiehet ovat velvolliset kohdistamaan kaiken huomionsa yksinomaan vaunun ohjaukseen, ja on heitä tähän nähden ankarasti kielletty antautumasta tarpeettomaan keskusteluun kenenkään kanssa. '''6 §.''' Vaununkuljettaja ei ole vastuunalainen ainoastaan siitä, että alempana mainittua kulkunopeutta ei ylitetä, vaan myös siitä että vaunun ohjaus, johon nähden hänen pitää noudattaa asianmukaista varovaisuutta, toimitetaan tarkasti tässä alempana annettujen määräysten mukaisesti; ja on kuljettajan sentähden kielletty tällöin sallimasta sivullisten koskettaa tahi hoitaa vaunun ohjauslaitteita; minkään syyn varjolla virantoimitusaikana poistumasta paikaltaan tahi vaunun seistessä konduktöörin luvatta poistumasta vaunusta, jossa tapauksessa konduktööri on velvollinen itse jäämään vaunuun katsoakseen ettei kukaan sivullinen saa tilaisuutta kosketella vaunun ohjauslaitteita. Jarrumiehestä, joka saa palvella ainoastaan kytketyssä vaunussa, on soveltuvilta kohdin voimassa mitä edellä on sanottu. '''7 §.''' Hälyytyskellolla on kuljettajan aina annettava merkki: 1) vaunua käyntiin pannessa; 2) ennenkuin vaunu sivuuttaa kadunkulmauksen tahi poikkikadun, jolloin merkinannon pitää alkaa vähintää kymmenen metrin päässä kulmauksesta tahi kadunristeyksestä; niin myös 3) kun henkilöjä, eläimiä tahi esineitä on vaunun tiellä sekä muissa tiloissa, kun sitä on tarpeen tapaturman, yhteentörmäyksen tahi muun haitan ehkäisemiseksi. Huonosti valaistuilla paikoilla kulkiessa sekä sakean sumun tahi lumituiskun vallitessa pitää merkkikellon soida alinomaa. '''8 §.''' Pysäytettyä vaunua ei saa uudelleen panna liikkeeseen, ennenkuin konduktööri on antanut säädetyn lähtömerkin. '''9 §.''' Kulkunopeus ei saa missään tapauksessa olla kahtasataa viittäkymmentä (250) metriä suurempi minuutissa, ja on vähennettävä siihen määrää, että vaunu on käsijarrulla pysähdytettävissä yhden vaununmitan matkalla seuraavissa tapauksissa: 1) rataosilla, joilla vallitsee vilkas liikenne; 2) kadunkulmauksissa kääntyessä; 3) kadunristeyksistä kulkiessa; 4) raiteelta toiselle siirtyessä; sekä 5) kun raiteella on ihmisiä, eläimiä tahi jokin muu liikenne-este. '''10 §.''' Raitiovaunu on ehdottomasti seisautettava: 1) kun avuton henkilö tahi lapsi, joka ei kykene itseään hoitamaan, on sen tiellä; 2) kun yhteentörmäys tahi muu onnettomuus olisi välttämätön; 3) liikkeellä olevan palomiehistön lähestyessä; sekä 4) kun pysähdysmerkki on annettu. '''11 §.''' Konduktöörin asiana on järjestyksen pito ja päällikkyyden hoitaminen vaunussa, johon nähden hänen on tarpeellista tarkkaavaisuutta noudattaen sovellettava tämän ohjesäännön määräyksiä liikenteeseen. Konduktöörin on sen ohessa velvollisuus erittäin katsoa: 1) että vaunun palveluskunta asianmukaisesti täyttää velvollisuutensa; 2) ettei matkustajia saa asettua vaunuun vahvistettua lukumäärää enempää; 3) etteivät yksityiset matkustajat tavalla tai toisella saa estämättä loukata matkatoveriensa oikeutta; 4) että niin taulu, joka osottaa että vaunun kaikki paikat ovat täynnä, kuin vaunun kulkusuuntaa osottava nimikilpikin kunnollisesti ja ajoissa pannaan paikalleen ja poistetaan; sekä 5) että matkustajat eivät nouse vaunuun ja poistu vaunusta muulla tavoin kuin mitä tästä on säädetty, ja pitää konduktöörin, kun se haitatta voi käydä päinsä, siinä olla erittäinkin naisille, lapsille ja vanhoille tahi voimattomille henkilöille avullisena. Konduktöörin on annettava kuljettajalle merkki, milloin vaunun saa panna liikkeeseen, mikä matkustajain vaunuun noustessa ja siitä poistuessa pääteasemalla, vaihteessa ja pysäkillä ei saa tapahtua, ennenkuin tuleva matkustaja on vaunuun astunut tahi poistuva molemmin jaloin koskettanut maahan. Kohta pääteasemalle tultua pitää konduktöörin tarkastaa, ovatko matkustajat unohtaneet vaunuun joitakin kapineita, ja on tavatut kapineet kohta palautettava omistajalle tahi, ellei se siinä tilaisuudessa voi käydä päinsä, jätettävä lähimmälle poliisiasemalle tahi raitiotieyhtiön konttoriin, mistä ne on viimeistään seuraavana päivänä toimitettava poliisille. Jos matkustaja rikkoo tämän ohjesäännön määräystä eikä ota konduktöörin siitä antamasta huomautuksesta ojentuaksensa, tai jos hän muuten käyttäytyy sopimattomasti, pitää konduktöörin käskeä sellaisen matkustajan poistua vaunusta; ellei käskyä totella, tulee konduktöörin virka-apua saadakseen ilmoittaa asiasta tavattavalle poliisimiehelle. '''2 luku. Liikkuvasta kalustosta.''' '''12 §.''' Raitiovaunu pitää, ennenkuin sitä saa liikenteeseen käyttää, lujuuteen ja rakenteeseen sekä ohjauskoneistoon nähden olla kaupungin sähköteknikon katsastama; sama koskee vaunua, johon on tehty muutoksia tai joka on perinpohjin korjattu. Maistraatin antama todistus että vaunu on liikennettä varten hyväksytty, pitää olla näkyvällä paikalla julkipantuna kussakin vaunussa. '''13 §.''' Raitiovaunu on aina pidettävä siistinä ja puhtaana sekä muuten kunnossa. Paitsi vaunun käyttöä ja ohjausta varten tarpeellisia laitteita pitää kussakin vaunussa olla: 1) hälyytyskello kuljettajaa varten; 2) merkinantokello, jolla konduktööri sekä paikaltaan että vaunun sisästä voi antaa tarpeellisia merkkejä vaununkuljettajalle tahi jarrumiehelle; 3) vaunun etupäässä valkea lyhyty, jonka valo on niin voimakas, että se pimeässä kirkkaasti valaisee raiteen vähintään 10 metrin pituudelta vaunun edestä; 4) vaunun takapäässä, päivällä punaiseksi maalattu laatta, vähintään 25 sm läpimitaten, sekä pimeän tultua punaisella valolla palava lyhty osottamassa vaunun kulkusuuntaa tahi, kun useampia vaunuja on yhteen kytkettyinä, junan loppupäätä; 5) taulu, jossa selvin, vähintään 10 sm korkuisin kirjaimin luetaan "Täynnä" ja joka taulu kohta, kun vaunun kaikki sijat ovat täynnä, on pantava helposti näkyvään paikkaan; 6) vaunun ulkokylkiin asetetut, helposti ja selvästi nähtävät nimikilvet, joissa vähintään 15 sm korkuisin kirjaimin mainitaan vaunun liikennelinja ja numero: 7) näkyvillä paikoilla vaunun sisässä tiedonannot sekä vaunun kulkulinjasta että sen varrella olevista pysäkeistä, niin myös ilmoitus vahvistetusta matkustajamaksusta ja sen suoritustavasta sekä montako matkustajaa vaunu saa kuljettaa ja miten näiden pitää jakautua vaunun eri osien kesken; sekä 8) julkipano, joka sisältää otteita tästä ohjesäännöstö niiltä kohdin, mitkä maistraatti on sitä varten määrännyt. Kaikki edellä mainitut julkipanot ovat laadittavat sekä ruotsin että suomen kielellä. '''3 luku. Liikenteestä.''' '''14 §.''' Pimeän tultua on raitiovaunun sisus pidettävä riittävästi valaistuna. Niinikään on tällöin kaikki säädetyt lyhdyt pidettävä sytytettyinä. Ovien ja ikkunain pitää sulkeutua hyvin eikä niihin saa käyttää himmeäksi tahkottua eikä värjättyä lasia. '''15 §.''' Sitä vuorokaudenaikaa, jona raitiotieliikenne pitää maistraatin vahvistaman vuorolistan mukaan olla käynnissä, ei saa supistaa eikä myöskään samassa vuorolistassa määrättyjä lähtöaikoja muuttaa, ellei luonnoneste tahi muut pakottavat asianhaarat sitä aiheuta. Kustakin tuntia pitemmästä liikenteen keskeytyksestä annetaan tieto poliisiviranomaiselle. Liikenteessä noudatettavaksi vahvistettua taksaa ei myöskään saa ylittää. '''16 §.''' Poliisiviranomaisen raitiovaunua tahi jotakin sen osaa varten vahvistamaa matkustajalukua ei saa ylittää. Virka-asioilla liikkuvaa poliisimiestä ja postiljoonia älköön kuitenkaan kiellettäkö vaunuun nousemasta, siinäkään tapauksessa että matkustajaluku ennestään on täysi. '''17 §.''' Kussakin moottorivaunussa pitää olla virantoimituksessa vaununkuljettaja ja konduktööri, kytkyvaunussa jarrumies ja konduktööri. Jos kytkyvaunuun on asetettu sen laatuinen jarrulaitos, että käy jarruttaminen kumpaiselta vaununsillalta tahansa, tarvitaan vaunua liikenteessä käyttäessä ainoastaan konduktööri. Sama on myös laita yhtäjaksoisesti tehoavalla, itsetoimivalla jarrulla varustetun kytkyvaunun. '''18 §.''' Vaunua älköön pantako liikkeelle peräytyvään suuntaan (peräytettäkö), niin että vaununkuljettaja tulee olemaan takimaisella vaununsillalla, ellei etumaisella vaununsillalla ole konduktööriä johtamassa vaunun ohjausta, joka silloin on toimitettava erittäin hiljaisella vauhdilla. Vaununoven ja toisen vaununsillanoven välinen paikka on varattu konduktöörille. Vaununsillan toinen ovi on pidettävä suljettuna, niin että matkustajat nousevat vaunuun ja poistuvat siitä ainoastaan ensinmainitusta ovesta. Etumaiselle vaununsillalle noustaan ainoastaan suoraan kadulta. '''19 §.''' Matkustajain päästämiseksi vaunuun ja siitä pois on raitiovaunu pysähdytettävä pääteasemalla, vaihteessa ja pysäkillä. '''20 §.''' Kahden peräkkäin kulkevan vaunun tahi vaunujunan välille on aina jätettävä niin pitkä välimatka, että viimeisen vaunun tahi junan kuljettaja joka tapauksessa aivan varmasti voi pysähdyttää vaununsa törmäämättä edellä kulkevaan vaunuun tahi junaan. '''21 §.''' Kuhunkin vaunuun on aivan pyöräin eteen sijoitettava suojusverho, jonka ja kiskojen välimatka ei saa olla 10 sm suurempi, ellei se ole välttämätöntä lumen tahi jään tähden, jossa tapauksessa verho ei saa olla 5 sm enempää ajotiestä koholla. Suojusverhon ja vaunun päitten välille ei vaunun kuormittamattomana ollessa saa mitään esinettä riippua alempana kuin 36 sm:n päässä kiskoista. '''22 §.''' Näiden määräysten noudattamisen valvomiseksi voi poliisiviranomainen niin usein kuin tarpeelliseksi näkee katsastuttaa yhtiön sekä liikkuvan että muun kaluston; teknillisessä suhteessa valvoo raitiovaunuliikennettä etusijassa kaupungin sähköteknikko, jonka myös tulee tarpeen vaatiessa antaa poliisille apuaan viimeksi mainitussa kohdassa. '''4 luku. Edesvastauksesta näiden järjestyssääntöjen rikkomisesta.''' '''23 §.''' Jos jotakin näiden järjestyssääntöjen määräyksiä rikotaan tahi jätetään täyttämättä, tuomitkoon maistraatti hairahtuneen enintään viidenkymmenen markan sakkoon, ellei hairahduksesta ole säädetty rangaistusta yleisessä laissa. Valituksen raitiovaunun omistajaa tahi sen palvelijastoa vastaan saa tehdä joko poliisiasemalla tahi virantoimituksessa olevalle poliisimiehelle; ja ryhtyy poliisiviranomainen sen johdosta asianmukaiseen toimenpiteeseen ilman että valittajaa sittemmin vaivataan tulemaan saapuville, paitsi kun se havaitaan välttämättömän tarpeelliseksi. == Helsingin sähköraitioteiden käyttämisessä noudatettavia määräyksiä. == Kaupunginviranomaisten esityksestä Uudenmaan läänin kuvernöörin vahvistamat maaliskuun 11 päivänä 1901. '''1 §.''' Raitiovaunuun ei päästetä henkilöjä, jotka ovat nähtävästi päihtyneitä tahi jotka epäsiistillä puvullaan, ilkeällä löyhkällä taikka muusta semmoisesta syystä voivat tuottaa ikävyyksiä tahi haittaa matkustajille. Raitiovaunuun ei saa ottaa mukaan koiria, ei myöskään tavaraa, josta tilavuutensa tahi laatunsa vuoksi voi olla hankaluutta. Tupakoiminen tahi sylkeminen umpinaisessa vaunussa ei ole sallittu. '''2 §.''' Vastoin konduktöörin kieltoa älköön kukaan astuko raitiovaunuun älköönkä siihen asettuko; ja pitää matkustajan hänen käskystään heti poistua vaunusta tahi jostakin sen osasta, ollen kuitenkin se, joka arvelee konduktöörin menneen toimivaltansa ulkopuolelle, oikeutettu ilmoittamaan asianlaidan raitiotien omistajalle tahi poliisiviranomaiselle tutkimuksen toimittamista tahi syytteen tekemistä varten. '''3 §.''' Matkustaja on velvollinen suorittamaan matkasta määrätyn maksun sillä tavoin kuin vaunussa olevassa julkipanossa on siitä ilmoitettu. '''4 §.''' Matkustaja ei saa puhutella virantoimituksessa olevaa vaununkuljettajaa. Matkustajan on niinikään kielletty antamasta lähtö- tahi pysähdysmerkkiä tahi koskemasta vaunun ohjauslaitteisiin. '''5 §.''' Raitiovaunun lähestyessä, annettiinpa siitä merkki tahi ei, pitää yleisön heti poistua raiteelta, ja on erittäinkin ajaen ja ratsain kulkevien väistyttävä niin paljon, että raitiovaunu voi esteettömästi päästä kulkemaan. Tavaraa tahi muita estäviä esineitä ei saa sijoittaa raiteelle eikä lähemmäksi kuin metrin päähän siitä. '''6 §.''' Jos jotakin mitä tässä edellä on säädetty rikotaan tahi laiminlyödään, tuomitkoon maistraatti hairahtuneen enintään viidenkymmenen markan sakkoon, ellei hairahduksesta yleisen lain mukaan seuraa rangaistusta. Valitus raitiotienomistajaa tahi sen palveluskuntaa vastaan tehtäköön joko poliisiasemalla tahi virantoimituksessa olevalle poliisimiehelle; ja ryhtyy poliisiviranomainen tämän johdosta asianmukaiseen toimenpiteeseen ilman että valittajaa sittemmin vaivataan saapuville tulemaan, paitsi kun se katsotaan välttämättömän tarpeelliseksi. [[Luokka:Lakitekstit]] 29 9914 2007-01-11T19:52:31Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Forsbyn talo 1899 == '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokoelma 27/1899 sivut 11-12.''' '''Kamaritoimituskunnan kirje''' Uudenmaan läänin Kuvernöörille maakirjaan merkittävästä oikaisusta, joka koskee Helsingin kaupungille lahjoitettua, yhden taloluvun ja puolen manttaalin suuruista Forsbyn taloa Forsbyn kylässä Helsingin pitäjää. Annettu Helsingissä, 15 p:nä Toukokuuta 1899. Keisarilliselle Majesteetille asetetussa, Teille tuodussa ja alamaisen kirjeen ohessa Joulukuun 13 päivältä 1898 Keisarillisen Senaatin lähempää määräystä varten lähettämässänne kirjoituksessa ovat Helsingin kaupungin Valtuusmiehet mainitsemistaan syistä alamaisesti anoneet että Forsbyn talo, joka on yhden taloluvun ja puolen manttaalin suuruinen, Helsingin pitäjän Forsbyn kylässä joko kokonaan, sanotulle kaupungille karjalaitumeksi ja tilan laajentamiseksi lahjoitettuna, julistettaisiin kaupunkiin yhdistetyksi ja siis sen tuomiopiiriin kuuluvaksi tahi ainakin että joka tapauksessa mainitun talon alueeseen kuuluvat huvilat n:o 3 Anneberg ja n:o 4 Arabia ynnä Kanaansland niminen niitty, jotka vanhoista ajoista ovat olleet kaupunkiin yhdistetyt, saataisiin palauttaa kaupungin tuomiopiiriin kuuluviksi. Kamaritoimituskunnan Kamreerikonttorin annettua vaaditun alamaisen lausunnon, on Keisarillinen Senaatti tänä päivänä esillä olevan asian Itsellensä esittelyttänyt ja koska Helsingin kaupungin voimassa olevain erioikeuskirjain kautta Elokuun 3 päivältä 1569 ja Lokakuun 2 päivältä 1639 neljä taloa yllämainitussa Forsbyn kylässä, joihin edellämainittu Forsbyn yksinäinen talo myöskin kuului, ovat kaupungille karjalaitumeksi ja tilan laajentamiseksi lahjoitetut, sekä koska näiden tilojen verot ovat siitä syystä eikä autioksi joutumisen takia ovat entisinä aikoina lyhennetyt, sentähden ja kun tuo viimeisessä sekä muutamissa aikaisemmissa maakirjoissa oleva merkintä että puheenalainen talo on kruunulle pysytetty tahi yllämainitusta, yhdytetystä alueesta erotettu nähtävästi on riippunut väärästä menettelystä eikä erioikeuskirjain määräysten kumoamisesta, katsoi Keisarillinen Senaatti hyväksi säätää että mainittu virhe on maakirjassa oikaistava ja vielämainittu talo siis siihen merkittävä Helsingin kaupungin alle yhdytetyksi sekä, kaupunkien valituksiin annetun 1757 vuoden Kuninkaallisen päätöksen 58 §:n mukaan kaupungille siitä pantava karjaveroa kruunulle suoritettavaksi yksi markka yhdeksänkymmentäkaksi penniä, ja on Teidän siis ryhdyttävä tarpeelliseen toimenpiteeseen jotta edellämainittu oikaisu maakirjoihin asianmukaisesti tehdään; jonka Kamaritoimituskunta, Keisarillisen Senaatin päätöksen mukaan, saa Teille tiedoksi ja noudatettavaksi sekä Helsingin Kaupunginvaltuusmiesten tietoon täten ilmoittaa. Samana päivänä meni kirje asiasta Maanmittauksen ylihallitukselle. == Wiksberg, Kottby, Meilans, Grejus 1906 == '''Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma 27/1905 sivut 5-8''' '''Keisarillisen Suomen Senaatin päätös,''' koskeva Gumtähden ynnä eräiden muiden Helsingin pitäjän Vähän-Huopalahden kylää olevain tilain liittämistä hallinnollisessa, kirkollisessa ja oikeudellisessa suhteessa Helsingin kaupunkiin. Keisarilliselle Suomen Senaatille Armossa annetun vallan nojalla Keisarillinen Senaatti on käsitellyt Helsingin kaupungin Valtuusmiesten kirjelmää 22 p:ltä Huhtikuuta 1902, jossa Valtuusmiehet ovat alamaisuudessa esittäneet että Gumtähden maatila, johon kuuluu Wiksbergin allodisäteri Gumtähden kylässä ja sen kanssa yhdysviljelyksessä oleva Kottbyn puolikas verotaloa Kottbyn kylässä, Hindernäsin eli Meilansin yksinäinen verotalo sekä Grejuksen kruununtalo siihen kuuluvine kruununtakalikkomaineen Vähän-Huopalahden kylässä Helsingin pitäjässä, ja joka käsittää myöskin sen kruunun pakkoluovutuksella hankkiman alueen, johon Sörnääsin rangaistusvankila on rakennettu, ja erään Kottbyn talon rajain piirissä sijaitsevan, valtionrautateille kuuluvan alueen, joko kokonaisenaan tahi lukuunottamatta niitä mainittuihin tiloihin kuuluvia seitsemää tiluspalstaa, joita täydellisesti ympäröitsee kaupungille kuulumaton Helsingin pitäjää oleva maa, kaupungin alueeseen yhdistettäisiin. Sittenkuin Helsingin kuntaa oli asiasta kuultu sekä Helsingin kaupungin Maistraatti ja Uudenmaan läänin Kuvernööri olivat siitä lausuntonsa antaneet, on Keisarillinen Senaatti 27 p:nä Huhtikuuta 1903 määrännyt, että ei ainoastaan puheenalaiset Helsingin kaupungin omistamat maakirjatilat, lukuunottamatta edellämainituita kaupungille kuulumattoman maan rajain piirissä sijaitsevia tiluspalstoja, vaan myöskin Sörnäsin vankila-alue ja valtionrautateiden Kottbyn talon maalla oleva alue ovat kaupungin alusmaaksi pantavat ja siihen hallinnollisessa suhteessa yhdistettävät, jonka ohessa Helsingin kunnan puolesta esitetty vaatimus tämän siirron johdosta saada korvausta Helsingin kaupungilta on perusteettomana jätetty huomioon ottamatta, ja Helsingin kunnan esitys että esikaupungeissa asuvat henkilöt, joilla on kotipaikkaoikeus Helsingin kunnassa, siinä suhteessa siirrettäisiin kaupunkiin kuuluviksi, joka kysymys kussakin eri tapauksessa on ratkaistava voimassa olevan vaivaishoitolainsäädännön mukaan, niin ollen ei tässä yhteydessä ole antanut aihetta sen enempään lausuntoon. Tämän jälkeen Keisarillinen Senaatti 23 p:nä Marraskuuta 1903 on päättänyt että puheena oleva siirto myöskin kameraalisessa suhteessa on toimeenpantava seuraavilla lähemmillä määräyksillä: että Wiksbergin rälssisäteri N:o 1 Gumtähden kylässä poistetaan maakirjatilojen luvusta ja maakirjaan merkitään Helsingin kaupunkiin yhdistetyksi; että koska kaupunkien, 58 §:n mukaan Kuninkaallisessa resolutsionissa kaupunkien valituksiin vuodelta 1757, on maksettava karjaveroa niistä tiloista, jotka ovat kaupungeille tonttipaikoiksi ja karjalaitumiksi annetut ja lahjoitetut, mutta Helsingin kaupunki on oston kautta hankkinut Wiksbergin säteritilan, kaupunkia ei ole velvoitettava siitä tilasta kruunulle maksamaan karjaveroa; sekä että, koska muut edellämainitut maakirjatilat ainoastaan osaksi ovat kaupungin alueeseen yhdistetyt ja tietoa ei vielä ole siitä, kuinka suuri osa itsekustakin kantatilastaan edellämainitut seitsemän kaupunkiin yhdistettäväksi määräämättä jätettyä tiluspalstaa ovat, eikä siitä syystä tätä nykyä voida asianmukaisella tarkkuudelle määrätä maakirjaan merkitsemistä varten kuinka suuri osa mainituista maakirjatiloista on kaupunkiin yhdistetty ja kuinka suuri osa edelleen on maalaistilana pysytettävä tilan suuruuteen suhteutuvalla verolla, eikä myöskään tiedetä sen karjaveron suuruutta, joka on suoritettava jonkun viimeksimainitun maakirjatilan yhdistetystä osasta, Helsingin kaupungin tulee ei ainoastaan ryhtyä tarpeellisiin toimiin edelläsanottujen tiluspalstain erottamiseksi ja muodostamiseksi laillisen tilusjaon kautta eri tiloiksi, kuuluen jokainen asianomaiseen maakirjatilaan, vaan myöskin, sittenkuin sanottu jako on tapahtunut ja saanut lain voiman, Keisarilliseen Senaattiin lähettää asiaan kuuluvat kirjat tarkemman määräyksen antamista varten muistiinpanojen tekemistä maakirjaan viimeksi mainittuin maakirjatilain yhdistämisen johdosta kuin myöskin sen karjaveron suuruuden määräämistä varten, jota jonkin näiden tilain puolesta vastaisuudessa ehkä tulee suoritettavaksi. Sittenkuin asianomaisia seurakuntalaisia ja papistoa oli anomuksen johdosta kuultu sekä Porvoon hiippakunnan Tuomiokapituli oli asiasta lausunnon antanut, on Keisarillinen Senaatti 4 p:nä Lokakuuta 1904 määrännyt että puheenalainen siirto on tapahtuva myöskin kirkollisessa suhteessa, sillä ehdolla että nykyisten kirkollisten palkansaajain oikeutta ei loukata ja että Helsingin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan jaossa asianmukaista huomiota omistetaan näiden alueiden asukasten tarpeisiin henkiseen ja siveelliseen hoitoon nähden, jonka ohessa Helsingin maalaisseurakunnan asiassa tekemät korvausvaatimukset perusteettomina hyljättiin. Mitä lopuksi tulee siirtoon oikeudellisessa suhteessa, niin Keisarilinen Senaatti, saatuaan lausunnon asiasta Turun Hovioikeudelta, Helsingin tuomiokunnan Tuomarilta sekä asianomaisilta käräjäkuntalaisilta, katsoo hyväksi määrätä puheena olevat tilat erotettaviksi Helsingin pitäjän käräjäkunnasta ja liitettäviksi Helsingin kaupungin oikeuspiiriin. Edellämainittujen tilain siirto on sekä hallinnollisessa, kirkollisessa että oikeudellisessa suhteessa astuva voimaan 1 p:nä Tammikuuta 1906, ollen kuitenkin Helsingin pitäjän nykyiset kirkolliset palkansaajat kuin myöskin Helsingin tuomiokunnan Tuomari, niin kauvan kuin he nykyisissä viroissaan pysyvät, oikeutetut Helsingin kaupungilta saamaan niin suurta vuotuista vastiketta tulojen vähenemisestä kuin heille siinä suhteessa lain mukaan tulee; ja on Helsingin kaupungin asianomaisten viranomaisten, jos tämä siirto vaatii kaupungin Raastuvanoikeuden työvoimain lisäämistä, siitä erittäin tehtävä esitys. Tämä päätös annetaan Uudenmaan läänin Kuvernöörille tiedoksi ja noudatettavaksi sekä Helsingin kaupungin Valtuusmiesten kuin myöskin asianomaisten käräjäkuntalaisten ja kruununpalvelijain tietoon saatettavaksi, Turun Hovioikeudelle tiedoksi ja Helsingin tuomiokunnan Tuomarille ilmoitettavaksi, Porvoon hiippakunnan Tuomiokapitulille tiedoksi sekä asianomaisen papiston ja seurakuntalaisten tietoon saatettavaksi kuin myöskin Rautatiehallitukselle tiedoksi. Helsingissä, 29 p:nä Toukokuuta 1905. Oikeustoimituskunnan väliaikainen Päällikkö, Senaattori E. Andersin. G. E. Winter. == Böhle 1912 == '''Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma 9/1912 sivut 10-11''' '''Keisarillisen Suomen Senaatin päätös''' Helsingin pitäjän Wähän-Huopalahden kylässä olevan Böhlen maistraatintilan päälohon liittämisestä kirkollisessa, hallinnollisessa ja oikeudellisessa suhteessa Helsingin kaupunkiin. Annettu Helsingissä, 11 p:nä tammikuuta 1912. Keisarilliselle Suomen Senaatille Armossa annetun vallan nojalla on Keisarillinen Senaatti käsitellyt Helsingin kaupungin Valtuusmiesten anomusta että Helsingin pitäjän Wähän-Huopalahden kylässä oleva Böhlen maistraatintila, paitsi kuutta pienehköä tiluspalstaa, joita joko täydellisesti tai osaksi ympäröitsee kaupungille kuulumaton, Helsingin pitäjässä sijaitseva maa, yhdistettäisiin Helsingin kaupungin alueeseen. Sittenkuin anomuksen johdosta oli kuulusteltu asianomaisia seurakuntalaisia ja papistoa sekä Porvoon hiippakunnan Tuomiokapituli oli antanut asiasta lausuntonsa, on Keisarillinen Senaatti 17 p:nä marraskuuta 1910, Kirkollisasiaintoimituskunnan esittelyssä, määrännyt että puheenalainen tiluspalsta on kirkollisessa suhteessa siirrettävä Helsingin kaupunkiin sekä sen pohjoiseen suomalaiseen ja ruotsalaiseen seurakuntaan kuuluvaksi, sillä ehdolla kuitenkin että Helsingin pitäjän nykyisten kirkollisten palkansaajain oikeutta ei loukata. Sittemmin on Keisarillinen Senaatti 18 p:nä toukokuuta 1911, asiata sen hallinnolliselta osalta esiteltäessä, josta Uudenmaan läänin Kuvernööri, Helsingin maalaiskunta sekä Helsingin piirin kruununpalvelija olivat alamaiset lausuntonsa antaneet, päättänyt että puheenalainen tilusalue on hallinnollisessa suhteessa Helsingin kaupungin alueeseen siirrettävä. Mitä lopuksi tulee oikeudelliseen siirtoon, on Keisarillinen Senaatti, saatuaan asiasta lausunnot Keisarillisen Senaatin Kamarikonttorilta, Turun Hovioikeudelta, Helsingin tuomiokunnan Tuomarilta ja Helsingin Raastuvanoikeudelta, tänä päivänä nähnyt hyväksi määrätä että mainittu alue on erotettava Helsingin pitäjän käräjäkunnasta ja liitettävä Helsingin kaupungin oikeuspiiriin. Edelläkerrottu siirto on kirkollisessa, hallinnollisessa ja oikeudellisessa suhteessa astuva voimaan 1 p:nä toukokuuta 1912, ollen kuitenkin Helsingin pitäjän nykyiset kirkolliset palkansaajat sekä Helsingin tuomiokunnan Tuomari, niin kauvan kuin he viroissaan pysyvät, oikeutetut Helsingin kaupungilta saamaan niin suurta vuotuista vastiketta tulojen vähenemisestä kuin heille lain mukaan on tuleva. Sitä paitsi tulee Helsingin kaupungin ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin edellämainittujen takamaanpalstojen muodostamiseksi yhdeksi tahi useammaksi eri tilaksi, joille on määrättävä emätilaan suhtautuvat manttaali- ja veromäärät, sekä sitten Keisarilliseen Senaattiin lähettää asiaan kuuluvat kirjat, jonka jälkeen tarkempi määräys tulee annettavaksi asianmukaisten merkintöjen tekemistä maakirjaan puheenalaisen talon edellämainitulla tavalla kaupungin alueeseen osittain tapahtuneen liittämisen johdosta. Tämä päätös annetaan Uudenmaan läänin Kuvernöörille tiedoksi ja noudatettavaksi sekä Helsingin kaupungin Valtuusmiesten kuin myöskin asianomaisten käräjäkuntalaisten ja kruununpalvelijain tietoon saatettavaksi, Turun Hovioikeudelle tiedoksi ja Helsingin tuomiokunnan Tuomarille ilmoitettavaksi kuin myöskin Porvoon hiippakunnan Tuomiokapitulille tiedoksi ja asianomaisen papiston ja seurakuntalaisten tietoon saatettavaksi. Helsingissä 11 p:nä tammikuuta 1912. Oikeustoimituskunnan v. t. päällikkö, Senaattori Felix Saarikoski. G. E. Winter. == Övergård ja Nedergård 1924 == '''Suomen asetuskokoelma 351/1924''' '''Valtioneuvoston päätös''' Helsingin pitäjän Santahaminan kylässä olevien talojen N:o 1 ja 2 siirtämisestä kirkollisessa, hallinnollisessa, oikeudellisessa ja kameraalisessa suhteessa Helsingin kaupunkiin. Annettu Helsingissä, 22 päivänä joulukuuta 1924. Valtioneuvosto on määrännyt, että valtion omistamat talot Övergård N:o 1 ja Nedergård N:o 2 Helsingin pitäjän Santahaminan kylässä, siirretään kirkollisessa suhteessa Helsingin pitäjästä Helsingin kaupungin eteläisen suomalaisen ja eteläisen ruotsalaisen seurakunnan yhteyteen, niin pian kuin se voi tapahtua Helsingin pitäjässä toukokuun 17 päivänä 1923 palvelleen vakinaisen papiston, heidän oikeudenomistajainsa ja eräissä tapauksissa kirkollisviraston leski- ja orpokassan oikeuksia palkan saantiin loukkaamatta ja ehdolla ettei siirron johdosta mikään kirkollisen omaisuuden jako tule kysymykseen, hallinnollisessa suhteessa Helsingin kaupunkiin kuuluviksi, oikeudellisessa suhteessa Helsingin kaupungin tuomiovallan alaisiksi, ja kameraalisessa suhteessa Helsingin pitäjästä Helsingin kaupunkiin, mutta että siirto hallinnollisessa, oikeudellisessa ja kameraalisessa suhteessa on toimeenpantava vasta sen jälkeen, kuin kirkollinen siirto on tapahtunut. Samalla on valtioneuvosto määrännyt, että Uudenmaan läänin maaherran on, sittenkun siirto kirkollisessa suhteessa on tapahtunut, siitä ilmoitettava valtioneuvostolle sen ajankohdan määräämistä varten, jolloin siirtäminen hallinnollisessa, oikeudellisessa ja kameraalisessa suhteessa on toteutettava. Helsingissä, 22 päivänä joulukuuta 1924. Valtiovarainministeri Yrjö Pulkkinen. Esittelijäneuvos Oskar Silen. == Ruskeasuo ja Nyåker 1925 == '''Suomen asetuskokoelma 343/1925''' '''Valtioneuvoston päätös''' Ruskeasuo ja Nyåker nimisten alueiden siirtämisestä kirkollisessa, hallinnollisessa, oikeudellisessa ja kameraalisessa suhteessa Hagan kauppalakunnasta Helsingin kaupunkiin kuuluviksi. Annettu Helsingissä, 21 päivänä marraskuuta 1925. Valtioneuvosto on siitä tehdystä anomuksesta päättänyt, että Korpas nimisestä talosta N:o 1 Vähähuopalahden kylässä Helsingin kaupungille pakkolunastetut Ruskeasuo ja Nyåker nimiset, maarekisterinumerolla 1:16 merkityt alueet siirretään kirkollisessa suhteessa Huopalahden seurakunnasta Helsingin kaupungin pohjoiseen suomalaiseen ja pohjoiseen ruotsalaiseen seurakuntiin ehdolla, ettei mikään kirkollisen omaisuuden jako tule siirron johdosta kysymykseen, hallinnollisessa suhteessa Huopalahden piirin nimismiespiiristä Helsingin kaupunkiin, oikeudellisessa suhteessa Helsingin pitäjän käräjäkunnasta Helsingin tuomiokuntaa Helsingin kaupungin tuomiopiiriin ja kameraalisessa suhteessa Hagan kauppalakunnasta Helsingin kaupunkiin kuuluviksi. Samalla on valtioneuvosto määrännyt, että siirto kirkollisessa, hallinnollisessa ja kameraalisessa suhteessa on toteutettava 31 päivänä joulukuuta 1925 sekä ettei edellämainittujen virka- ja itsehallinto-alueiden kielellinen luokitus siirron johdosta ole muuttuva. Helsingissä, 21 päivänä marraskuuta 1925. Valtiovarainministeri H. M. J. Relander. Esittelijäneuvos Oskar Silén. == Märäholm 1927 == '''Suomen asetuskokoelma 41/1926''' '''Valtioneuvoston päätös''' Huopalahden kunnan Drumsön kylään kuuluvan Märäholm nimisen tilan R. N:o 1:175 siirtämisestä kirkollisessa, hallinnollisessa, oikeudellisessa ja kameraalisessa suhteessa Helsingin kaupunkiin kuuluvaksi. Annettu Helsingissä, 28 päivänä tammikuuta 1926. Valtioneuvosto on siitä tehdystä anomuksesta päättänyt, että Märäholm niminen Helsingin kaupungin omistama tila R. N:o 1:175 Huopalahden kunnan Drumsön kylässä kalavesineen siirretään kirkollisessa suhteessa Huopalahden seurakunnasta Helsingin kaupungin pohjoiseen suomalaiseen ja pohjoiseen ruotsalaiseen seurakuntiin, hallinnollisessa suhteessa Huopalahden piirin nimismiespiiristä Helsingin kaupunkiin, oikeudellisessa suhteessa Helsingin pitäjän käräjäkunnasta Helsingin tuomiokuntaa Helsingin kaupungin tuomiopiiriin ja kameraalisessa suhteessa Huopalahden kunnasta, Helsingin kaupunkiin. Samalla on valtioneuvosto määrännyt, että siirto kirkollisessa, kunnallisessa, hallinnollisessa, oikeudellisessa ja kameraalisessa suhteessa on toteutettava 1927 vuoden alusta lukien sekä ettei asianomaisten virka- ja itsehallintoalueiden kielellinen luokitus ole siirron johdosta muuttuva. Helsingissä, 28 päivänä tammikuuta 1926. Valtiovarainministeri Kyösti Järvinen. Esittelijäneuvos Oskar Silén. == Melkö 1931 == '''Suomen asetuskokoelma 189/1930''' '''Valtioneuvoston päätös''' Melkön tilan RN:o 2:2 siirtämisestä Huopalahden kunnasta Helsingin kaupunkiin. Annettu Helsingissä, 15 päivänä toukokuuta 1930. Valtioneuvosto on siitä tehdystä anomuksesta päättänyt, että Huopalahden kunnan Drumsön kylässä oleva Melkön tila RN:o 2:2 on, 1 päivästä tammikuuta 1931 lukien, siirrettävä: kirkollisessa suhteessa Huopalahden seurakunnasta Helsingin kaupungin seurakuntiin siten, että suomenkielinen väestö tulee Helsingin eteläiseen suomalaiseen seurakuntaan ja ruotsinkielinen väestö Helsingin eteläiseen ruotsalaiseen seurakuntaan ja ehdolla, ettei siirron johdosta mikään kirkollisen omaisuuden jako tullut kysymykseen; hallinnollisessa suhteessa Helsingin kaupunkiin, kuitenkin siten, että se mainitun tilan osa, joka Suomenlinnan poliisipiirin muodostamisesta 14 päivänä maaliskuuta 1929 annetun valtioneuvoston päätöksen mukaan kuuluu Suomenlinnan poliisipiiriin, poliisihoidollisessa suhteessa edelleenkin on luettava Suomenlinnan poliisipiiriin; oikeudellisessa suhteessa Helsingin kunnan, Haagan kauppalan, Brändön huvilakaupungin sekä Oulunkylän ja Huopalahden kuntien käräjäkunnasta Helsingin tuomiokuntaa Helsingin kaupungin raastuvanoikeuden tuomiopiiriin; kameraalisessa suhteessa Huopalahden kunnasta Helsingin kaupunkiin. Samalla valtioneuvosto on määrännyt, että asianomaisten virka- ja itsehallintoalueitten kielellinen luokitus puheenaolevan siirron kautta jää muuttamatta. Sen johdosta, että valtioneuvosto 3 päivänä toukokuuta 1928 tapahtuneessa esittelyssä on määrännyt, että asiassa ei ollut noudatettava kunnallisen jaoituksen muuttamisesta 19 päivänä toukokuuta 1925 annetun lain säännöksiä, on Melkön tila RN:o 2:2 kunnallisessa suhteessa siirtyvä Helsingin kaupunkiin samanaikaisesti kirkollisen siirron kanssa. Helsingissä, 15 päivänä toukokuuta 1930. Sisäasiainministeri Arvo Linturi. Nuorempi hallitussihteeri P. K. J. Passinen. == Suuri alueliitos 1946 == '''Suomen asetuskokoelma 707/1944''' '''Valtioneuvoston päätös''' Huopalahden, Kulosaaren ja Oulunkylän kuntien sekä Haagan kauppalan alueiden kokonaisuudessaan ynnä eräiden Helsingin maalaiskuntaan kuuluvien kylien, tilojen ja muiden alueiden siirtämisestä Helsingin kaupunkiin. Annettu Helsingissä 5 päivänä lokakuuta 1944. Valtioneuvosto on sisäasiainministeriön esittelystä määrännyt, että Helsingin kaupunkiin on kunnallisessa ja hallinnollisessa suhteessa 1 päivästä tammikuuta 1946 siirrettävä Huopalahden, Kulosaaren ja Oulunkylän kuntien ja Haagan kauppalan alueet kokonaisuudessaan, minkä jälkeen nämä kunnat lakkaavat olemasta, sekä Helsingin maalaiskunnasta seuraavat alueet: 1) Brändön, Båtvikin, Mjölön, Nackbölen, Tomtbackan ja Turholman yksinäistalot sekä Botbyn, Degerön, Domarbyn, Härtonäsin, Kånalan, Malmin, Mellungsbyn, Pakinkylän, Santahaminan, Staffansbyn, Talin ja Viikin kylät kokonaisuudessaan, ja Kårbölen kylästä seuraavat tilat: Mariedal RN:o 2:1, Gamlas RN:o 3:1, Gamlas RN:o 3:3, Rutan RN:o 3:4, Haga RN:o 3:5, Högmossan RN:o 3:6, Gamlas RN:o 3:7, Stenbacka RN:o 3:8, Tomtbacka RN:o 3:9, Malmgård RN:o 4:6, Tolfmans RN:o 5:2, Helleberg RN:o 5:3, Kveltas RN:o 5:4, Stenbrottet RN:o 5:5, Löfkulla RN:o 5:6, Grankulla RN:o 5:7, Håkansdal RN:o 5:8, Fridkulla RN:o 5:9, Stenkulla RN:o 5:10, Storkens RN:o 7:1, Nydal RN:o 7:2, Magnuskärr RN:o 7:4, Sommarbo RN:o 7:6, Pilslätt RN:o 7:7, Solkulla RN:o 7:8, Björkebo RN:o 7:9, Skogshyddan RN:o 7:10 ja Alkärr RN:o 7:11; sekä 2) siirrettävällä alueella olevat osat Kårbölen kylälle tai mainittuun kylään kuuluville tiloille kuuluvista yhteisistä vesi- ja maatiluksista. Edellä kokonaisuudessaan siirrettäviksi määrätyt kuntien alueet, kylät ja tilat ovat myös kameraalisessa suhteessa siirrettävät Helsingin kaupunkiin 1 päivästä tammikuuta 1946 lukien. Edellä määrätyn kunnallisen jaoituksen muuttamisen voimaantullessa lakkaavat Helsingin kaupunkiin siirrettävällä alueella olevat taajaväkiset yhdyskunnat. Valtioneuvosto on lisäksi määrännyt, että nämä siirrot eivät aiheuta muutosta kuntien kielelliseen jaoitukseen. Helsingissä 5 päivänä lokakuuta 1944. Sisäasiainministeri Kaarle Hillilä. Hallitusneuvos Erkki O. Mantere. == Lisäys suureen alueliitokseen 1947 == '''Suomen asetuskokoelma 512/1946''' '''Valtioneuvoston päätös''' eräiden tilojen siirtämisestä Helsingin maalaiskunnasta Helsingin kaupunkiin. Annettu Helsingissa 20 päivänä kesäkuuta 1946. Valtioneuvosto on sisäasiainministeriön esittelystä määrännyt, että 1 päivästä tammikuuta 1947 lukien on Helsingin maalaiskunnasta siirrettävä Helsingin kaupunkiin kunnallisessa, hallinnollisessa ja oikeudellisessa suhteessa jäljempänä mainitut tilat ja alueet, nimittäin: 1. Kokonaan: Tikkurilan kylästä: Skogsskiftet RN:o 2:47, Vesterkyan RN:o 11:73, Österkyan RN:o 11:74 ja valtionrautateille pakkolunastetut RN:lla 3:1 ja 3:2 merkityt rautatiealueet; 2. Keravanjoen etelä- ja itäpuolelle jäävät osat valtionrautateille pakkolunastetuista RN:lla 2:1 ja 11:1 merkityistä rautatiealueista. Edellä 1 kohdassa mainitut tilat on myös kameraalisessa suhteessa 1 päivästä tammikuuta 1947 lukien siirrettävä Helsingin kaupunkiin. Lisäksi valtioneuvosto on määrännyt, että nämä siirrot eivät aiheuta muutosta kuntien kielelliseen jaoitukseen. Helsingissä 20 päivänä kesäkuuta 1946. Sisäasiainministeri Yrjö Leino. Nuorempi hallitussihteeri Esko Katajarinne. == Vuosaari ja osa Länsisalmea 1966 == '''Suomen asetuskokoelma 366/1965''' '''Valtioneuvoston päätös''' eräiden tilojen, tilanosien ja alueiden siirtämisestä Helsingin maalaiskunnasta Helsingin kaupunkiin. Annettu Helsingissä 23 päivänä kesäkuuta 1965. Valtioneuvosto on kunnallisen jaoituksen muuttamisesta 19 päivänä toukokuuta 1925 annetun lain (180/25) nojalla sisäasiainministeriön esittelystä määrännyt, että alempana mainittu kylä, tilat, tilanosat ja alueet siirretään 1 päivästä tammikuuta 1966 lukien Helsingin maalaiskunnasta Helsingin kaupunkiin seuraavasti: Helsingin kaupungin uusi raja alkaa Helsingin kaupungin sekä Helsingin maalaiskunnan Länsisalmen ja Vuosaaren kylien yhteisestä pyykistä N:o 51 ja kulkee sanottujen kylien välistä rajaa pohjoiseen pyykkiin N:o 50, jossa raja kääntyy itään pyykkiin N:o 49:a ja edelleen kaakkoon pyykkiin N:o 48:a. Tästä raja jatkuu koilliseen seuraten Länsisalmen kylän yhteisen rauhoitusalueen ja Labbaksen tilan RN:o 5:8 vesialueen välistä rajaa ensin pyykkiin N:o 1 ja sitten pohjoiseen vesirajapisteeseen a. Tästä raja jatkuu itäkaakkoon sanotun Labbaksen tilan RN:o 5:8 ja Länsisalmen kylän yhteisen lastauspaikan välistä rajaa vesirajapisteeseen b, josta se jatkuu edelleen kaakkoon sanotun tilan RN:o 5:8 ja tilojen RN:o 5:19, 5:21, 5:24 ja 5:25 yhteisen vesialueen välistä rajaa vesirajapisteeseen c, josta se jatkuu viimeksi sanotun yhteisen alueen ja Nikuksen tilan RN:o 2:20 välistä rajaa vesirajapisteeseen f ja edelleen saman suuntaisena Heikaksen tilan RN:o 1:11 ja tilojen RN:o 5:19, 5:21, 5:24 ja 5:25 yhteisen vesialueen välistä rajaa vesirajapisteeseen i, jossa raja kääntyy koilliseen Sipoon kunnan rajalla olevaan vesirajapisteeseen j. Tämän jälkeen uusi kaupungin raja kulkee vuonna 1913 vahvistettua Sipoon ja Helsingin maalaiskuntien välistä vesirajaa ensin itään ja sitten etelään vesirajapisteiden N:o 73, 72 ja 71 kautta Pikku Niinisaaren itäpuolella olevaan saman rajan vesirajapisteeseen N:o 70, joka on Helsingin kaupungin nykyisellä rajalla. Tämän mukaisesti siirretään Helsingin kaupunkiin seuraava kylä, tilat, tilanosat ja alueet: 1. Seuraava kylä ja tilat kokonaan: Vuosaaren kylä. Länsisalmen kylästä: A. Behrends RN:o 1:4, Kesämaa RN:o 1:5, 1:2 A RN:o 1:6, 1:2 B RN:o 1:7, 1:2 C RN:o 1:8, 1:2 F RN:o 1:9, 1:2 G RN:o 1:10, Vattentomta RN:o 1:29, Wattentomta I RN:o 1:31, Tryvik RN:o 2:4, 2:1 A RN:o 2:7, 2:1 B RN:o 2:8, Kalliola RN:o 2:17, Boxberg RN:o 2:18, Tryvik I RN:o 2:19, 4:1 A RN:o 4:4, 4:1 B RN:o 4:5, 4:1 C RN:o 4:6, 4:1 D RN:o 4:7, 4:1 E RN:o 4:8, 4:1 F RN:o 4:9, 4:1 G RN:o 4:10, Mulltaget RN:o 4:12, Behrends II RN:o 4:14, Fridhem RN:o 4:15, 5:2 A RN:o 5:3, 5:2 B RN:o 5:4, 5:2 C RN:o 5:5, 5:2 D RN:o 5:6, 5:2 E RN:o 5:7, 5:1 A RN:o 5:9, 5:1 B RN:o 5:10, 5:1 C RN:o 5:11, 5:1 D RN:o 5:12, 5:1 E RN:o 5:13, Vesterudd RN:o 6:6, Stora Löfholmen RN:o 7:2, 7 A RN:o 7:3, 7 B RN:o 7:4, 7 C RN:o 7:5, 7 D RN:o 7:6, 7 E RN:o 7:7, 7 F RN:o 7:8, 7 G RN:o 7:9, 7 H RN:o 7:10, 7 K RN:o 7:11, 7 L RN:o 7:12, 7 M RN:o 7:13, 7 N RN:o 7:14, 7 R RN:o 7:16, 7 S RN:o 7:17, Skällviken RN:o 7:19, Kurre-Bo RN:o 7:22, Rosenholm RN:o 7:24, Stormvik RN:o 7:331, 7 P RN:o 7:332, Kurre-Bo II RN:o 7:337, Lilla Löfholmen RN:o 7:338, Vårbacka RN:o 8:1, Solhem RN:o 8:2, Solkulla RN:o 8:3, Solhälla RN:o 8:4, Solhem I RN:o 8:5. 2. Edellä selostetun rajan sisäpuolella olevat osat seuraavista tiloista: Länsisalmen kylästä: Heikas RN:o 1:11, Nikus RN:o 2:20, Kärras RN:o 4:13, Litt C:b RN:o 4:26, Labbas RN:o 5:8, Labbas RN:o 5:19, 1/2 Harpas RN:o 6:30, Westerkulla RN:o 7:357. 3. Edellä selostetun rajan sisäpuolella olevat yhteiset ja yleiset alueet. Nämä siirrot eivät aiheuta muutosta kuntien kielelliseen jaoitukseen. Helsingissä 23 päivänä kesäkuuta 1965. Sisäasiainministeri Niilo Ryhtä. Vanhempi hallitussihteeri Kaarlo Tetri. == Rajan määrääminen Espooseen ja Sipooseen 1992 == '''Suomen säädöskokoelma 784/1991 pykälät 3, 4, 6 ja 7''' '''Valtioneuvoston päätös''' rajan määräämisestä eräiltä osin Espoon kaupungin, Helsingin kaupungin, Inkoon kunnan, Kirkkonummen kunnan, Porvoon maalaiskunnan ja Sipoon kunnan välillä Annettu Helsingissä 25 päivänä huhtikuuta 1991 Valtioneuvosto on kuntajaosta 21 päivänä tammikuuta 1977 annetun lain (73/77) 14 §:n 1 momentin nojalla sisäasiainministeriön esittelystä päättänyt: '''3 §''' Espoon ja Helsingin kaupunkien välisen rajan sijainti määrätään eräiltä osin seuraavasti: Espoon ja Helsingin kaupunkien välistä rajaa jatketaan Helsingin kaupungin Lauttasaaren ym. kylissä suoritetussa toimituksessa n:o 76843 määrätystä rajapisteestä C sen ja Espoon kaupungin Suvisaariston yksinäistalolla suoritetussa toimituksessa n:o 64498 määrätyn rajapisteen 1 määräämää linjaa aluemeren ulkorajalle. '''4 §''' Helsingin kaupungin ja Sipoon kunnan välisen rajan sijainti määrätään eräiltä osin seuraavasti: Helsingin kaupungin ja Sipoon kunnan välistä rajaa jatketaan nykyisen Vantaan kaupungin Vestersundomin kylässä suoritetussa vesialueen jakotoimituksessa n:o 4996 määrätystä rajapisteestä n:o 70 alkavan Sipoon kunnan Östersundomin kylässä suoritetun vesipiirirajankäyntitoimituksen n:o 6317/6384a kartalle merkityn rajalinjan eteläisestä päätepisteestä Helsingin kaupungin Lauttasaaren ym. kylissä suoritetussa toimituksessa n:o 76843 määrätyn pisteen B kautta kartoitustoimituksen n:o 21694 yhteydessä määritettyyn taitepisteeseen ja siitä edelleen kyseisen toimituksen kartalle merkittyä rajalinjaa ja sen jatketta etelään sisäisten aluevesien ulkorajalle karttapisteeseen B 1. Karttapisteestä B 1 kuntien välinen raja jatkuu etelään lähimpään aluemeren ulkorajan taitepisteeseen, karttapisteeseen A.34. '''6 §''' Tämä päätös ei aiheuta muutosta kuntien kielelliseen jaotukseen. '''7 §''' Tämä päätös tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1992. Helsingissä 25 päivänä huhtikuuta 1991. Sisäasiainministeri Jarmo Rantanen Vt. nuorempi hallitussihteeri Tuula Aantaa == Määräala Vantaalle 1993 == '''Suomen säädöskokoelma 200/1992''' '''Sisäasiainministeriön päätös''' erään tilanosan ja eräiden alueiden siirtämisestä Helsingin kaupungista Vantaan kaupunkiin Annettu Helsingissä 30 päivänä tammikuuta 1992 Sisäasiainministeriö on kuntajaosta 21 päivänä tammikuuta 1977 annetun lain (73/77) 14 § 2 momentin nojalla päättänyt: '''1 §''' Helsingin kaupungista siirretään Vantaan kaupunkiin Etelä-Kaarelan kylästä Vantaan kaupungin valtiolta 1 päivänä kesäkuuta 1988 allekirjoitetulla vaihtokirjalla omistukseensa saama määräala tilasta Malmgård 4:13 ja kyseisen tilanosan alueella olevat yleiset ja yhteiset alueet. '''2 §''' Siirrot eivät aiheuta muutosta kuntien kielelliseen jaotukseen. '''3 §''' Tämä päätös tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993. Helsingissä 30 päivänä tammikuuta 1992 Sisäasiainministeri Mauri Pekkarinen Vt. nuorempi hallitussihteeri Pekka Järviö [[Luokka:Lakitekstit]] 30 9916 2007-01-11T19:53:01Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Rahatoimikamarin selvitys == Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat n:o 33 vuodelta 1911. '''Selvitys Helsingin kaupungin vesialueitten, kaupunkia ympäröivien saarien sekä erinäisten Katajanokan tonttien ja alueitten omistus- ja käyttöoikeudesta.''' Helsingin Rahatoimikamari Syysk. 7 p:nä 1911. N:o 502. Helsingin Kaupunginvaltuustolle. Seuraten laatimaansa työohjelmaa on erinäisten Helsingin kaupungissa olevien tonttien ja alueitten omistusoikeutta tutkimaan asetettu komitea valmistanut ja Rahatoimikamariin antanut sisällysrikkaan mietinnön N:o 2 heinäkuun 11 päivältä 1911, jossa mietinnössä komitea on selviteltäväksi ottanut Helsingin kaupungin vesialueen, kaupunkia ympäröivien saarien sekä erinäisten Katajanokan tonttien ja alueitten omistusoikeudelliset olot. Osan tässä puheena olevien tutkimusten tuloksista, nimittäin selvityksen Katajanokan itäosassa olevan kasarmialueen sekä siihen kuuluvien ranta- ja vesialueitten omistus- ja käyttöoikeudesta, samoinkuin Katajanokalla olevaa kreikkalais-venäläistä kirkkoa ympäröivän maan omistusoikeudesta on Rahatoimikamari [Alaviite: Rahatoimikamarin kirj. N:o 242 huhtik. 20 p:ltä 1911 (Kaup. valt. pain. asiakirj. N:o 19 s. v.) sekä Rahatoimikamarin kirjelmä N:o 150 helmik. 16 p:ltä 1911 (ennen painamaton).] jo aikaisemmin, erinäisten päiväjärjestyksessä olleiden kysymysten johdosta saattanut Herrain Kaupunginvaltuusmiesten tietoon, ja ovat nämä tulokset aiheuttaneet asiain laadun vaatimia toimenpiteitä kaupunginhallinnon taholta, minkätähden Kamari, huomauttaen että vastamainitut selvitykset on tähän otettu ainoastaa komitean tämänlaatuisista asioista toimittamain tutkimusten kokoelman täydentämiseksi, sivuuttaa ne tässä. Komitean tutkittavakseen ottamain kysymysten joukossa ovat etusijassa ne, jotka koskevat Helsingin kaupungin vesialuetta sekä kaupunkia ympäröiviä saaria, jotka tutkimukset likinnä ovat aiheutuneet niistä selkkauksista, joita kaupunginhallinnon sekä venäläisen maa- ja merisotaväen viranomaisten kesken tuon tuostakin on syntynyt Viaporin linnoitusta ja Katajanokkaa ympäröivän vesialueen sekä erinäisten saarten käyttämiseen nähden, sen johdosta että niiden omistus- tai hallintaoikeus on näyttänyt epäselvältä. Samalla kun komitea mietinnössään on antanut erittäin perinpohjaisen selvityksen tähän kuuluvista seikoista, jonka selvityksen tuloksiin Kamari pyytää viitata, lausuu komitea, että kaupunginviranomaisten näyttää olevan syytä ottaa harkittavaksi, eikö kaupungin olisi Drumsön lohkokuntaan kuuluvan kalaveden osakkaana vaadittava tuon kalaveden laillista jakoa kaupungin osuuden erilleen murtamiseksi ja, ehdollisesti, sen yhdistämiseksi kaupungin muuhun vesialueseen. Mitä komitean lausuntoihin Skanssinmaan ja Lonnan saarten omistusoikeudesta tulee, eivät ne nykyään voine johtaa käytännöllisiin tuloksiin, minkätähden kaupunginviranomaisten niihin nähden ainoastaan on pidettävä kiinni oikeuskäsityksestään. Erinäisistä Katajanokalla sijaitsevista tonteista ja alueista käsittelee komitea, paitsi sikäläistä kreikkalais-venäläistä kirkkoa ympäröivää aluetta, josta jo edellä oli puhe, Rahapajan tonttia, Luotsilaitoksen korttelissa N:o 143 olevaa makasiinialuetta, Luotsilaitoksen käytettävänä olevan, korttelissa N:o 145 sijaitsevan väliaikaisen makasiinin tonttipaikkaa sekä Lääninvankilan tilusaluetta, ja selvittää miten Suomen Valtiovarasto ne on saanut haltuunsa osin täydellä omistusoikeudella ja osin käyttöoikeudella niin kauaksi kuin alueita käytetään ilmoitettuihin tarkoituksiinsa. Ainoastaan korttelissa N:o 145 sijaitsevaan makasiiniin nähden on komitea selvittänyt että kaupunginviranomaisilla on oikeus vaatia sen poistamista, milloin kaupunki sitä pitää tarpeellisena. Samalla kun Rahatoimikamari Herroille Kaupunginvaltuusmiehille kunnioittaen lähettää komitean mietinnön, saa Kamari, joka puolestaan on kaikissa kohdin yhtynyt komitean esittämiin lausuntoihin puheenalaisista kysymyksistä, ehdottaa että Kaupunginvaltuusmiehet, samalla kun ilmoittavat hyväksyvänsä komitean lausunnot, valtuuttaisivat Rahatoimikamarin :''siinä tapauksessa että olojen katsotaan sitä vaativan, ryhtymään toimiin kaupungin osuuden erilleen murtamiseksi Drumsön lohkokuntaan kuuluvasta kalavedestä ja sen yhdistämisestä kaupungin muuhun vesialueeseen;'' sekä :''ryhtymään Luotsi- ja majakkalaitoksen ylihallituksen kanssa neuvotteluihin edellä mainitun, korttelissa N:o 145 sijaitsevan väliaikaisen makasiinin poistamisesta taikka ehdoista sen edelleen pysyttämisestä paikallaan.'' Rahatoimikamarin puolesta: Alexis Gripenberg. ''K. Rein.'' == Mietintö N:o 2, == '''sisältävä selvityksen: a) Helsingin kaupungin vesialueesta, b) kaupunkia ympäröivistä saarista sekä c) erinäisistä Katajanokan tonteista ja alueista''' ''Helsingin Rahatoimikamarille'' komitealta, joka on asetettu tutkimaan erinäisten Helsingin kaupungissa olevain tonttien ja alueitten omistusoikeutta. Sittenkun komitea mietinnössään N:o 1 (Kaupunginvaltuuston pain. asiakirj. N:o 41 vuodelta 1910) on antanut selvityksen Ulriikkaporin vuorten ja Kaivopuiston alueen omistusoikeudesta, käy komitea seuraavassa tutkimaan Helsingin kaupungin vesialuetta ja sen rajoja sekä kaupungin viereisten saarten omistusoikeutta koskevia kysymyksiä, kiinnittäen huomionsa etusijassa niihin näistä saarista, joiden omistusoikeudelliset olot voivat näyttää taikka aikaisemmin ovat näyttäneet epäilyksen alaisilta kruunun ja kaupungin keskinäistä oikeutta silmällä pitäen. Sitten käy komitea selvittelemään erinäisiä Katajanokan tontteja ja alueita. == I Helsingin kaupungin vesialue. == Kauounkiin yhdistetyn alueen itäisen rajalinjan suunnasta on varhaisempina aikoina ollut riitaa kaupungin ja sen rajanaapurien välillä. Nämä riitaisuudet koskivat etusijassa kaupungin osuutta Vanhankaupunginselkään, joka kuningas Juhana III:n elokuun 3 päivänä 1569 Helsingin kaupungille antamalla lahjoituskirjalla oli ikuisiksi ajoiksi lahjoitettu kaupungin omaksi, sekä omistusoikeutta Vasikkasaareen, jota muinoin olivat nauttineet hyväkseen eräin ajoin kaupunki ja eräin ajoin Santahaminan kyläläiset. Vuosina 1781 ja 1816 toimitetuissa rajankäynneissä nämä riitakysymykset jätettiin avonaisiksi ja lykättiin sittemmin tuomioistuimen tutkittaviksi. Sittenkun Helsingin pitäjän maanjako-oikeus oli noita juttuja käsitellyt ja Oikeusosasto päätöksellä huhtikuun 5 päivältä 1821 maanjako-oikeuden päätöksen kumonnut, sillä perusteella että maanjako-oikeuden ei olisi tullut ryhtyä tähän rajariitaan, käsiteltiin asia Helsingin ja osan Tuusulan pitäjää kihlakunnanoikeudessa, joka lokakuun 12 päivänä 1827 antamallaan päätöksellä määräsi ei ainoastaan Helsingin kaupungin ja sen itäpuolisten rajanaapurien vaan myös kaupungin ja Kumtähden säterin välisen rajan. Jälkimmäisessä kohden kihlakunnanoikeuden päätös sai laillisen voiman, mutta muutoin asia vedettiin Kymin lakikunnan laamanninoikeuteen, joka huhtikuun 30 päivänä 1829 antamallaan tuomiolla vahvisti puheenalaisen rajasuunnan. Tällä tuomiolla, joka sai laillisen voiman, määrättiin Helsingin kaupungin osuus Vanhankaupunginselkään ja vanha riita Vasikkasaaren omistusoikeudesta ratkaistiin siten, että kaupungin vaatimukset tuohon saareen hyljättiin. Kaupungin läntiset tilusrajatkin viitoitettiin vuosina 1781 ja 1816 toimitetuissa rajankäynneissa. Drumsön kylän ja Helsingin kaupungin välinen raja on määrätty Oikeusosaston tuomiolla helmikuun 15 päivältä 1816. Vuonna 1859 toimitti varamaanmittari Carl Edvard Sibelius kaupungin ja sen alaisten tilusten kalavesien ympärysrajan käynnin, jolloin toimituksen perustukseksi pantiin edellä mainittu kihlakunnanoikeuden päätös lokakuun 12 päivältä 1827, laamanninoikeuden tuomio huhtikuun 30 päivältä 1829 sekä Oikeusosaston päätös helmikuun 15 päivältä 1816. Tämä toimitus sai laillisen voiman, paitsi mikäli koskee meressä kulkevaa välirajaa Kumtähden säteriä vastaan, joka asia saatettiin oikeuden tutkittavaksi ja vihdoin ratkaistiin Oikeusosaston päätöksellä toukokuun 19 päivältä 1863. Mitä kaupungin vesialueen etelärajaan tulee, ei se viime aikoihin asti ole ollut tarkemmin määrätty. Nyttemmin kuitenkin on vesialueen rajat tälläkin taholla vahvistettu asianmukaisessa järjestyksessä aikaansaadulla rajankäyntitoimituksella. Sen voimaanpanemiseksi mitä välirajasta vedessä on säädettynä 23 päivänä heinäkuuta 1902 asiasta annetussa laissa, määräsi nimittäin Uudenmaan läänin kuvernööri marraskuun 30 päivänä 1903 komissioonimaanmittari F. O. Immellin, muun muassa, Helsingin pitäjässä käymään kalavesien ympärysrajat, mikäli pyykitettyä rajaa ei ollut ennestään olemassa. Tuon määräyksen nojalla komissioonimaanmittari Immell piti vesistöjen erinäisten jakokuntain, niiden joukossa myös Helsingin kaupungin kanssa kokouksen vesistöjen välirajan käyntiä ja pyykitystä varten maaliskuun 18 päivänä 1907, ja olivat siinä, paitsi muita asianosaisia, saapuvilla asianmukaisesti määrätyt asiamiehet Suomen kruunun, Viaporin linnoituksen, luotsi- ja majakkalaitoksen, kirkollisviraston sekä Helsingin kaupungin puolesta. Kokouksessa päätettiin että rantain kartallepano ja vesirajain paalutus alkaisi Sipoon pitäjänrajasta. Puheenalaisten vesirajain paalutus ja pyykitys toimitettiin sitten vuosien 1907, 1908 ja 1909 kuluessa. Maaliskuun 29 päivänä viimeksi mainittua vuotta pidettiin lopullinen kokous, jossa rajankäyntitoimituksen tulos ilmoitettiin, minkä jälkeen toimitus päätettiin ja asianomaisille annettiin todistus, osottamalla toimitukseen tyytymätön kuuden viikon kuluessa siitä antamaan kirjallisen valituksensa Uudenmaan läänin kuvernöörille. Määrätyn ajan kuluessa ilmoittivat kuvernöörille tyytymättömyytensä talonomistaja J. A. Bergholm y. m. Östersundomin kyläläiset, ja osotettiin heidät 8 §:n säännöksen mukaisesti 23 päivänä heinäkuuta 1902 annetussa laissa välirajasta ja vesialueen jaosta kolmen vuoden kuluessa valituksenalaisten rajankäyntitoimituksen päättymisestä panemaan asiansa vireille laillisessa tuomioistuimessa. Edellä mainituista julkisista asiamiehistä ei sitä vastoin kukaan ole puheenalaisesta rajankäyntitoimituksesta valittanut. Se on niinmuodoin saanut laillisen voiman m. m. kruunua, Viaporin linnoitusta, luotsi- ja majakkalaitosta, kirkollisvirastoa sekä Helsingin kaupunkia vastaan ja on siis noudatettava kaupungin vesialueen etelärajaan nähden. Niinkuin komissioonimaanmittari Immellin laatima vesirajankartta näyttää, kulkee kaupungin vesialueen läntinen rajalinja jonkun matkan päässä Melkön saaren itäpuolitse sekä ulottuu etelässä aivan Enskärin länsipuolella olevaan kohtaan. Itäinen rajalinja taas kulkee Bäckholman (Kuggenin) ja Kungssundshällin (Lekhällin) luotojen välitse sekä päättyy etelässä miltei mainittujen luotojen ja Mjölön saarien keskivälille, mistä Mjölön yksinäistalon vesialue alkaa. Enskärin saaren ja Mjölön talon vesistöjen välillä ei kaupungin vesialuetta etelässä rajoita viitoitettu ja kartalle merkitty rajalinja, syystä että avomeri ulottuu tänne ja 1902 vuoden välirajalain 2 ja 3 §:ssä vahvistetut periaatteet tiluksenvallintaan nähden vedessä niinmuodoin ovat tässä kohden välittömästi sovellettavia. Helsingin kaupunki ei niinmuodoin täällä vallitse kauemmas avomerta päin olevaa vettä kuin viidensadan metrin päähän siitä rannan kohdasta, missä tavallisen vedenkorkeuden aikana kahden metrin syvyys alkaa. Niistä periaatteista, jotka 1734 vuoden lain Maakaaren 12 luvun 4 §:n ja 1902 vuoden välirajalain 2 §:n mukaisesti ovat voimassa pienempäin, kylän vesialueen piirissä sijaitsevain saarien omistusoikeuteen nähden, seuraa että kaikki Helsingin kaupungin siten rajoitetulla vesialueella sijaitsevat pienemmät saaret ja luodot myös kuuluvat kaupungille, ellei jollakin erityisellä perusteella muun asianlaidan näytetä olevan voimassa. Tähän nähden mainittakoon, että vanhemmissa asiakirjoissa tapaa muistoonpanoja, jotka osottavat että Rönnskärin saarien ja Viaporin eteläpuolella avomeren partaalla sijaitsevat saaret ja luodot on katsottu kruunulle kuuluviksi. [Alaviite: Vuoden 1781 rajankäyntikartassa on itäisen rajalinjan päätekohdassa Kuninkaansalmen kohdalla näin kuuluva merkintä: "Tästä ulompana avomeren partaalla ovat ulkosaaret Båkholmen ja Mjölö ynnä muut noin penikulman päähän Vargskäristä eli Viaporista, jotka ulkosaaret kuuluvat Kunink. Majesteetille ja kruunulle."] Minkäänlaisia vaatimuksia näihin saariin ja luotoihin nähden ei kruunu kuitenkaan ole esittänyt aikaisemmin, mikäli on tunnettua, enempää kuin nyt viimeksi komissioonimaanmittari Immellin maaliskuun 29 päivänä 1909 päättämässä rajankäyntitoimituksessakaan. [Alaviite: Kuitenkin on huomattava että Gråharan saari vanhastaan on ollut luotsilaitoksen käytettävänä sekä että linjaloisto on sijoitettuna Tirgrundiin. Koko tämä vesialue on muutoin Viaporin linnoitusesplanaadin rajain sisällä ja sen käyttöoikeus on toukokuun 24 päivänä 1899 annetussa armollisessa julistuksessa tarkemmin määrättyjen rajoitusten alainen. Kaupunki ei ole esittänyt minkäänlaisia korvausvaatimuksia noita rajoituksia määrättäessä, mikä seikka johtuu siitä että vesialueen ja sikäläisten alastomain luotojen ja kallioitten käyttöoikeuden arvon ei katsottu noiden rajoitusten johdosta vähentyneen.] Näin ollen täytyy sen oikeuden, mikä kruunulla mahdollisesti aikaisemmin on ollut näihin saariin ja luotoihin, katsoa rauenneen, joten siis nämä saaret ja luodot kuuluvat Helsingin kaupungille. Tämän oheelliseen luetteloon on komitea virallisten karttain ja asiakirjain johdolla merkityttänyt kaikki tässä puheena olleet ulkosaaret ja luodot sekä niiden pinta-alan ja laadun (vrt. liitettä A). Komissioonimaanmittari Immellin toimittamassa vesirajankäynnissä eivät kaupungin vesialueen aikaisemmilla toimituksilla ja oikeuden päätöksillä vahvistetut itä- ja länsirajat muuttuneet muissa kohdin paitsi että, kun kaupunki oli hankkinut itselleen omistusoikeuden Kumtähden säteriin, Kumtähden ja kaupungin välinen vesiraja jätettiin rajankäyntikartasta pois. Lännessä on kaupunkiin yhdistetty alue laajentunut Meilahden verotalolla, joka toimituksessa muodosti erillisen jakokunnan ja jonka ulkorajat kulkevat Porsassaaresta Brudhälliin ja sitten Huopalahden poikki. Lisäksi on kaupungilla maanomistajana Vähähuopalahden kylässä osa tuon kylän kalaveteen, joka toistaiseksi on jakamatta. MIkäli komitealle on ilmoitettu, tulee tämäkin vesialue jaettavaksi kohta kun edellä mainittu kolmen vuoden odotusaika on mennyt umpeen ja Immellin toimittama vesirajankäynti asianmukaisessa järjestyksessä saanut tuomioistuimen vahvistuksen. Tarkemman selvityksen kaupungin ja sen rajanaapurien välirajasta sisältävät alempana luetellut maanmittauskartat, joita osin alkuperäisinä ja osin oikeiksi vahvistettuina jäljennöksinä säilytetään Rakennuskonttorin arkistossa: 1) Geografisch Delineation öfver Helsingfors stadens skoug fijske vaten och tillhörige holmar, aftagen A:o 1696 af Sal. Lars Forssell och sedan renoverad och beskrif:n af Niels Avander. Tämä kartta mainitaan edellä kerrotuissa 1781 ja 1816 vuosien rajankäyntipöytäkirjoissa sekä huhtikuun 30 päivänä 1829 ja helmikuun 15 päivänä 1816 annetuissa oikeuden päätöksissä; 2) ja 3) Mainituissa toimituksissa syntyneet rajakartat; 4) Karta öfver Helsingfors stads ego rågångar i Helsinge socken, Borgå härad och Nylands län, upprättad år 1816 af J. J. Petesche. Tähän karttaan viitataan huhtikuun 30 päivänä 1829 ja toukokuun 19 päivänä 1863 annetuissa oikeuden päätöksissä; 5) Karta i afseende å, i grund af högvederbörligt förordnande, omkring Helsingfors stads och därunder donerade Gumtäckt och Forsby hemmans fiskevatten verkställd rågång emot därtill angränsande Gumtäckt säteri, Wiks Ladugård, Brändö och Degerö med Sandhamns lägenheters fiskevatten i Helsinge socken och Härad af Nylands län; emot Gumtäckt säteri, i enlighet med Loflige Häradsrättens utslag af den 12 oktober 1827, och emot de öfrige berörde angränsande lägenheter i enlighet med Wälloflige Lagmans Rättens dom af den 30 April 1829, laatinut vuonna 1859 Carl Edvard Sibelius; 6) Karta upprättad i afseende å, i grund af Högvederbörligt förordnande verkställd rågång emellan Helsingfors stads fiskevatten å ena samt dertill angränsande Lill Hoplax och Drumsö byars, i Helsinge socken och Härad af Nylands län, fiskevatten å andra sidan, laatinut vuonna 1859 Carl Edvard Sibelius; 7) Helsingin pitäjän vesirajain kartta. Rannat kartalle pannut ja vesirajat käynyt ja pyykittänyt vuosina 1907 ja 1909 F. Oskar Immell. Tarkoin yhtäpitävästi käsillä olevain oikeaperäisten asiakirjain ja karttain kanssa on komitea vanhemmalla komissioonimaanmittarilla Alb. Hannikaisella teettänyt tähän liitetyn yleiskartan (kartta N:o 1), joka osottaa kaupunkiin yhdistetyn vesialueen rajat idässä ja lännessä sekä kaikki tuolla alueella olevat saaret, luodot ja karit. Asian tarkemmaksi valaisemiseksi on komitea sen lisäksi erityiseen mietinnön oheelliseen liitteeseen (B) yhdistellyt edellä mainitut oikeuden päätökset ja rajankäyntiasiakirjat, viimeksi mainitut tarpeellisilta kohdin lyhennettyinä. Paitsi varsinaista kaupunkiin yhdistettyä vesialuettansa omistaa Helsingin kaupunki myös sen kalaveden, joka aikaisemmin kuului Melkö nimiseen kolmasosaan Bertaksen taloa N:o 2 Drumsön kylässä Helsingin pitäjää. Armollisella käskykirjeellä elokuun 13 päivältä 1890 nimittäin määrättiin että, sittenkun Melkön saari, joka muodostaa pääosan tuota siihen aikaan Suomen sotalaitokselle kuuluvaa verotaloa, oli luovutettu sotilastarkoituksiin, oli tilan kalavedet ynnä erinäiset siihen kuuluvat saaret ja luodot luovutettava Helsingin kaupungin omiksi, kaupungille tuolta tilalta lahjoitetun maaveron vastikkeeksi; ja sai kaupunki lokakuun 11 päivänä mainittua vuotta Helsingin kihlakunnan kruununvoudin välityksellä puheenalaisen alueen haltuunsa. Samalla ryhdyttiin toimiin tilan lakkauttamiseksi ja maakirjasta poistamiseksi. Komitean hankkiman selvityksen mukaan on kalavesi Drumsön lohkokunnassa, joka käsittää Heikaksen talon N:o 1 ja Bertaksen talon n:o 2, edelleen jakamatta.''Näin ollen näyttää kaupunginviranomaisten olevan otettava harkittavaksi, eikö kaupungin olisi tämän kaupunkiin yhdistetyn alueen rajalla olevan yhteisen kalaveden osakkaana vaadittava sen laillista jakoa kaupungin osuuden erilleen murtamiseksi ja , ehdollisesti, sen yhdistämiseksi kaupungin muuhun vesialueeseen. Kysymyksen Katajanokkaa ja Viaporin linnoitukseen kuuluvia saaria ympäröivän vesialueen omistus- ja käyttöoikeudesta on komitea tuonnempana toisessa yhteydessä ottava käsiteltäväksi. == II Kaupungin saaret. == Komitea käy nyt esittämään ''kaupunkiin yhdistetyllä vasialueella sijaitsevia saaria'' koskevien tutkimustensa tulosta. Helsingin kaupungin vanhimmassa erioikeuskirjassa, joka on kuningas Juhana III:nnen antama elokuun 3 päivänä 1569 läänitettiin kaupungille "laidunmaata, kalastusta ja muita tarpeita varten" Kumtähden ja Forsbyn kylät sekä Mustikkamaan saari, Korkeasaari, Sumppusaari, Helsinginselkä ynnä lähinnä kaupunkia oleva osa koskea myllyn rakennuttamiseksi siihen kaupungin tarpeita varten. Tämän läänityksen Juhana kuninkaan seuraajat sitten erinäisiä kertoja vahvistivat, m. m. Kristiina kuningattaren holhoojahallituksen uudelle Helsingin kaupungille lokakuun 2 päivänä 1639 antamassa erioikeuskirjassa. Samaan aikaan kun kaupunki Vantaanjoen suulta muutettiin nykyiselle paikalleen, lahjoitettiin sille armollisella päätöksellä marraskuun 20 päivältä 1643 lisäksi Töölön maatila, jonka alue muodostaa nykyisen kaupunginmaan pääosan. Edellä mainitut erioikeuskirjat (joita säilytetään kaupungin arkistossa "privilegier och resolutioner för Helsingfors stad" nimisessä kokoelmassa) ovat moittimattoman ylimuistoisen nautinnan yhteydessä todisteina ja oikeusperusteena kaupungin omistus- ja käyttöoikeudelle kaikkiin sen vesialueella sijaitseviin saariin, mikäli niitä ei ole laillisessa järjestyksessä kaupungilta pois otettu. Erioikeuskirjoissa erikseen luettelemattomat saaret niinikään sisältyvät lahjoituksiin, osin kaupungille lahjoitettuihin kyliin kuuluvina ja osin erioikeuskirjoissa mainitulla Helsinginselällä sijaitsevina, jolla vesialueella nähtävästi tarkoitettiin sekä Vanhankaupungin- että Kruunuvuorenselkää. Niihin saariin, jotka sitten kuninkaallisen lahjoituksen nojalla kuuluivat Helsingin kaupungille, on myös luettava ne kuusi saarta (Vargskär, Vargö, Stora ja Lilla Öster Svartö, Väster Svartö sekä Långörn), joille Viaporin linnoitus 1700-luvun keskivaiheilla rakennettiin. Tässä edellä kaupungin vesialueen itärajasta annettu selvitys nimittäin täysin selvästi osottaa, että nuo saaret sijaitsivat kaupungin rajapyykkien sisällä, ja tätä myös vahvistavat arkistoissa säilytetyt vanhemmat kartat, jotka näyttävät että nämä saaret on luettu ''Töölön kylän tilusalueeseen.'' Minkälaisissa oloissa nämä saaret on otettu kaupungilta ja joutuneet kruunun haltuun, siitä on komitea mietinnössään N:o 1 (siv. 19-22) antanut tarkemman selvityksen, joten tämä kysymys tässä voidaan sivuuttaa. Komitea on tässä ainoastaan tahtonut tuohon selvitykseen perustuvana käsityksenään lausua, ''että Ruotsin kruunu pakkotoimin anastamalla nämä saaret ei ole saavuttanut omistusoikeutta niihin, vaan ainoastaan hallintaoikeuden määräämättömäksi ajaksi ja määrättyä, ilmoitettua valtiotarkoitusta varten. Vuodesta 1809 lähtien on Viaporin linnoitusaluetta tuntuvasti laajennettu sekä kaupunginrajain sisä- että ulkopuolella, m. m. linnoitusalueeseen liittämällä sen viereiset ''Vasikkasaari, Skanssinmaa eli Majakkasaari'' (nyttemmin Aleksanterinsaari) ''Lonna'' ja ''Harakka'' (aikaisempi nimi Räntan). Seuraavassa on komitea etusijassa selvittävä, miten ja millä ehdoilla viimeksi mainitut saaret ovat joutuneet linnoituksen haltuun. == Vasikkasaari. == Vasikkasaari kuuluu niihin saariin, jotka Ruotsin linnoitushallitus otti käytettäväksi linnanrakennuksen tarpeisiin, mutta näyttää ainoastaan lyhyen aikaa käytetyn tuohon tarkoitukseen. Tämä kaupungin ja Santahaminan kahden kruununluotsitalon välirajalla sijaitseva saari, joka monet ajat oli ollut kaupungin ja tuon kyläkunnan välisenä riidanaiheena, on 1700-luvun keskivaiheilta lähtien ajoittain ollut kaupungin ja ajoittain Santahaminan kyläläisten vuokralle antama sekä vielä 1817 vuoden jälkeen, jona vuonna Santahamina siihen kuuluvine saarineen liitettiin Viaporiin, ollut linnoituksen ja kaupungin yhteisesti käytettävänä. Vuonna 1854 Keisarillinen Majesteetti käski muuttaa Katajanokan viereisellä Sipulisaarella olevat ruutimakasiinit Vasikkasaarelle, jota tuosta ajasta lähtien on kokonaan käytetty Venäjän kruunun tarpeisiin. Vielä 1850-luvun keskivaiheilla mainitsi maistraatti eräässä lausunnossaan [Maistraatin kirjelmä kuvernöörille helmikuun 8 p:ltä 1854, N:o 179.] olevan epätietoista, kuuluuko Vasikkasaari kaupungille, linnoitukselle vaiko puolekkain kumpaisellekin. Omituista kyllä oli maistraatilta tässä jäänyt huomaamatta, että vanha riitakysymys Vasikkasaaren omistusoikeudesta jo aikaisemmin oli ollut laillisen tuomioistuimen tutkittavana sekä ratkaistu kaupungille epäedulliseen suuntaan. Niinkuin jo edellä huomautettiin, oli vuonna 1816, jolloin kaupungin raja Santahaminaa vastaan käytiin, riita syntynyt siitä, pitäisikö rajalinjan käydä Vasikkasaaren itä- vaiko länsipuolitse, ja rajanaapurit olivat sitten, toimitusmaanmittarin osotuksen mukaisesti, ensin alioikeudessa ja sittemmin Kymin lakikunnan laamanninoikeudessa ajaneet vaatimuksiaan perille. Tässä rajankäyntiasiassa, jossa Venäjän Insinöörihallituksen laillinen asiamies valvoi Santahaminan talojen oikeutta, julisti laamanninoikeus huhtikuun 30 päivänä 1829 tuomion, joka sittemmin saavutti laillisen voiman. Tässä tuomiossa (joka liitteenä seuraa mietintöä) laamanninoikeus julisti, että kaupunki ei ole voinut näyttää oikeuttansa puheenalaiseen saareen, jota ei ole mainittu erinäisten Kruununvuorenselällä sijaitsevain, kaupungille läänitettyjen saarien joukossa, minkätähden ja muista mainituista syistä kaupungin ja Santahaminan välinen raja määrättiin käymään suorassa viivassa Vasikkasaaren länsipuolitse Kuninkaansalmeen. Täten siis kaupungin vaatimus mainittuun saareen nähden lopullisesti hylättiin ja saari julistettiin Santahaminan taloihin kuuluvaksi. == Skanssinmaa eli Majakkasaari (Aleksanterinsaari) == Tämä iso, Vargskärin ja Kuninkaansaaren välinen saari sijaitsee kaupungin tilusrajain sisällä ja on, niinkuin mietinnössä n:o 1 siv 22 osotettiin, muinoin kuulunut Helsingin kaupungille täydellä omistusoikeudella. Forssellin edellämainitun vuonna 1696 tehdyn kartan mukaan, johon puheenalainen saari on merkitty kaupungille kuuluvaksi, oli jo tuohon aikaan saaren pohjoisosassa vanha rintavarustus. Viaporin linnoitusta rakennettaessa linnoitushallitus joksikin ajaksi otti saaren haltuunsa, mutta sittemmin sitä ei käytetty varsinaisiin linnoitustarpeisiin. Vuoden 1750 linnoitussuunnitelman mukaan oli Skanssinmaalle aikomus rakentaa ulkovarustus eli "raveliini". Tätä ulkovarustusta oli ryhdyttykin vuonna 1756 rakentamaan, mutta valmiiksi sitä ei milloinkaan tehty. Skanssinmaan sekä sen viereisen Bäckholman (Kuggenin) ei Ruotsin vallan aikana katsottu kuuluvan Viaporin linnoitusalueeseen, vaan mainitaan ne näiltä ajoilta olevissa kartoissa ja selitelmissä kaupungille kuuluviksi. Se seikka että kaupungilla 1700-luvun loppupuolella todella oli vapaa käyttöoikeus Skanssinmaahan näkyy siitä, että maistraatti toukokuun 26 päivänä 1787 luovutti saaren ynnä sen viereisen kalastuksen saarella asuville luotseille sillä ehdolla, että luotsit panevat paikalleen ja pitävät kunnossa kaupungin kulkuväylillä tarpeelliset reimarit ja rastit. Tämä välipuhe, joka tehtiin linnoituksen komentajan tieten ja jonka asianomainen, siihen aikaan Viaporiin majoitettu luotsipäällytö vahvisti, on sittemmin ollut voimassa viime aikoihin asti. [Vuodesta 1870 lähtien on kruunu ottanut huolekseen reimarien asettamisen ja voimassapidon yleisessä kulkuväylässä.] Sotavuosina 1808-1809 otti venäläinen piiritysväki haltuunsa Skanssinmaan, rakentaen sinne useita pattereja. Rauhanteon jälkeenkin piti linnoituksen päällystö osia saaresta hallussaan teettäen sinne erinäisiä rakennuksia, kuitenkaan tekemättä asiasta mitään sopimusta kaupungin kanssa. Tämä aiheutti vuonna 1815 kaupungin vanhimpia ''maistraatilta anomaan toimenpidettä kaupungin oikeuden valvomiseksi vastikkeen saamiseen tuosta saaresta''; ja maaliskuun 6 päivänä mainittua vuotta maistraatti päättikin maaherranvirastolta hankkia sitä tarkoittavan alamaisen esityksen tehtäväksi Keisarilliselle Majesteetille. Tässä kirjelmässä olisi myös kosketeltava samaan aikaan tapahtunutta Lonnan saaren anastusta. Saman kuukauden 15 päivänä Porvariston vanhimmat kuitenkin anoivat, että ''asiassa päätetty kirjelmä toistaiseksi jätettäisiin lähettämättä, siihen erinomaiseen armoon katsoen, jota Keisarillinen Majesteetti oli osottanut Helsingin kaupungille''; ja tämän mukaisesti maistraatti päätti, ettei Skanssinmaata ja Lonnan saarta koskevaa kirjelmää lähetettäisi. Tätä ei komitean mielestä kuitenkaan käy käsittäminen siten, että kaupunki olisi tunnustanut linnoituksen maanomistusoikeuden, vaan ainoastaan niin, että kaupunki toistaiseksi oli luopunut vastiketta vaatimasta. Kun kohdakkoin sen jälkeen, vuonna 1817, korkeimmassa paikassa tehtiin päätös linnoitusalueen laajentamisesta yhdistämällä siihen Santahaminan kruununluotsitalot niihin kuuluvine saarineen sekä Helsingin kaupungille kuuluva Lonnan saari, ei tähän luettu Skanssinmaata, vaikka linnoituksen viranomaiset, niinkuin edellä huomautettiin, jo tähän aikaan katsoivat itsellään olevan jonkunlaisen käyttöoikeuden tuohon saareen. Osa Skanssinmaata oli sentähden edelleen luotsien käytettävänä sekä tullivartiopaikkana. Edellä mainitussa kaupungin itärajaa koskevassa oikeudenkäynnissä kosketeltiin Skanssinmaan omistusoikeuskysymystä kihlakunnanoikeuden antamassa päätöksessä, jossa saari nimenomaan julistettiin kaupungille kuuluvaksi. Tarkempaa selvitystä siitä, miten Venäjän sotalaitos on 1800-luvun alkupuoliskolla Skanssinmaata käyttänyt, ei ole ollut saatavissa. Varsinaisesti eivät linnoituksen viranomaiset kuitenkaan liene saarta ottaneet haltuunsa ennenkuin Kriminsodan puhkeamisaikaan. Niihin toimenpiteisiin, joihin silloin ryhdyttiin linnoituksen saattamiseksi puolustuskelpoiseen kuntoon, kuului myös Skanssinmaan linnoittaminen, ja sinne rakennettiinkin erinäisiä varustuksia, tällöinkään tekemättä kaupunginviranomaisten kanssa sopimusta saaren käyttöoikeudesta. Maistraatti, joka vuosien kuluessa ei näy tarkemmin ryhtyneen Skanssinmaan omistusoikeutta koskevaan asiaan, sen johdosta että sitä, niinkuin edellä mainittiin, käytettiin luotsilaitoksen tarpeisiin, ei kuitenkaan katsonut voivansa vaijeten tyytyä saaren anastukseen, vaan teki kirjelmässä helmikuun 8 päivältä 1854 läänin kuvernöörille anomuksen, että ''kaupungille hankittaisiin kohtuullinen korvaus siitä Skanssinmaan osasta, mikä siten oli yhdistetty linnoitukseen.'' Tämän vaatimuksen tueksi maistraatti vetosi siihen että saari on lahjoitetun kaupunginmaan luontoista sekä huomautti, että kaupungille kuningas Aadolf Freedrikin päätöksellä marraskuun 20 päivältä 1756 (vrt. komitean mietintöä N:o 1 siv. 14) oli vakuutettu korvaus kaikesta siitä maasta, mikä siihen asti taikka vastedes linnanrakennusta varten tarvittaisiin. Tätä esitystä ei kuitenkaan otettu huomioon. Nähtävästi katsoi linnanpäällystö, sen johdosta että Skanssinmaa sijaitsi itse linnoituksen läheisyydessä ja keskellä sen Santahaminasta saamaa laajennettua aluetta, tämänkin saaren kuuluvan linnoitukseen, - joka oletus osittain näyttää olevan selitettävissä siten, että maamme luotsipäällystö ja Viaporin päällystö pitemmän aikaa olivat olleet yhdistettyinä samaan johtoon, mutta jonka, niinkuin edellä on esitetty, kumoo kaupungin kiistämätön oikeus tähän saareen. Sodan päätyyttyä Skanssinmaan linnoitukset jäivät ennalleen ja linnoitus piti osaa saaresta hallussaan, samalla kun luotseilla edelleen oli hallussaan muu osa siitä. Kaupunginviranomaiset eivät tästäkään lähtien näy suoranaisesti ryhtyneen asiaan; ja kun kenraalikuvernööri vuonna 1856 ilmoitutti niiden saarten ja rantapaikkain asukkaille, mihin pattereja oli rakennettu, että niiden vierelle tulee teetettäväksi vartijain asuntoja, ilmoitti maistraatti että kenraalikuvernöörin käskyä ei ole voitu noudattaa Majakkasaaren (Skanssinmaan) pattereihin nähden, syystä että saari, ''vaikka kuuluikin kaupungille'', oli luotsihallituksen käytettävänä, jonka hallituksen tiedoksi puheenalainen määräys niinikään oli saatettu. Kirjelmässä kuvernöörille lokakuun 2 päivältä 1856 maistraatti sattuneesta syystä edelleen huomautti kaupungin omistusoikeutta saareen. Vuonna 1869 Viaporin linnoituksen komentaja vaati että erinäiset sotilassäätyyn taikka luotsipalvelijastoon kuulumattomat henkilöt oli poistettava Skanssinmaalta, jonka vaatimuksen kuvernöörikin hyväksyi. Asiasta kesäkuun 28 päivänä mainittua vuotta antamassaan lausunnossa maistraatti esitti sen hämmästyttävän väitteen, että "Skanssinmaata, joka tosin oikeudellisessa suhteessa kuuluu tähän kaupunkiin, on Viaporin linnoituksen perustamisesta lähtien käytetty linnoituksen tarpeisiin olematta suurempi taikka pienempi osa siitä kaupungin hallussa, sekä ettei maistraatti sentähden tiedä millä oikeudella edellä mainitut henkilöt ovat asettuneet sinne asumaan." Ilmoitus että Skanssinmaa Viaporin perustamisesta lähtien olisi kuulunut linnoitukseen tavataan myös eräässä maistraatin samaan aikaan antamassa päätöksessä, jossa sakon uhalla kielletään harjoittamasta kalastusta linnoitusta ympäröivissä vesissä, jota asiaa komitea on tuonnempana kosketteleva. Tässä päätöksessä maistraatti, vastoin historiallisia tosiasioita ja sitä täydellistä selvitystä, minkä se itse viisitoista vuotta aikaisemmin oli asiasta antanut, m. m. on sitä mieltä että kaupunki oli ''luovuttanut'' Skanssinmaan Viaporin linnanrakennuksen ja sen yhteydessä olevien varustusten tarpeisiin. Aivan käsittämätön - ellei sitä ole katsottava suorastaan huolimattomuudeksi - on niinikään maistraatin menettely sen vastatessa kuvernöörin lähetteeseen heinäkuun 1 päivältä 1870, jossa pyydetään selvitystä siitä, onko Skanssinmaa Helsingin kaupungin omaisuutta vaiko Viaporin linnoitukseen kuuluva. Tähän maistraatti kirjelmässä heinäkuun 6 päivältä samaa vuotta vastasi, "että Viaporin linnoituksen viereinen Skanssinmaan saari ei ole kaupungin omaisuutta, vaan on kaupunki sen luovuttanut hallustaan samalla kuin ne muutkin saaret, joille Viaporin linnoitus on rakennettu." Sittenkun Skanssinmaa siten todellisesti oli linnoitusalueeseen yhdistetty ja linnoitusryhmään kuuluvana saarena saanut nimekseen "Aleksanterinsaari", huomautti sotilaspäällystö 1870-luvun alussa välttämättömäksi, että saarelta muutetaan pois sinne rakennetut, luotseille yksityisesti kuuluvat talot ja rakennukset, joitten, sen johdosta että sijaitsevat likellä saarelle rakennettua ruutikellaria, katsottiin voivan aiheuttaa onnettomuuksia. Tämän johdosta ryhdyttiin hankkimaan toista asuinpaikkaa luotsipalvelijastolle, mutta huomattiin olevan mahdotonta muuttaa luotseja pois Skanssinmaalta tuottamatta suurta haittaa merenkululle. Asia sai tämän johdosta raueta, mutta sotilaspäällystön taholta pantiin kuitenkin ehdoksi, että luotsit oli sijoitettava kivestä tehtyihin rakennuksiin; sittenkun Keisarillinen Majesteetti käskykirjeessä kesäkuun 1 (toukokuun 20) päivältä 1876 armollisesti oli tähän suostunut, teetettiinkin tuollainen rakennus Skanssinmaalle Suomen valtion kustannuksella. Luotsit vaativat sittemmin korvausta rakennustensa purkamisesta ja poistamisesta. Tämän johdosta Senaatti alamaisessa kirjelmässä marraskuun 27 päivältä 1878 huomautti, että puheenalaisen korvausvaatimuksen tueksi ei tosin oltu voitu esittää mitään oikeusperustetta, mutta kun mainituilla vähävaraisilla henkilöillä oli se käsitys, ettei heitä laillisesti voida pakottaa huoneuksiaan poistamaan, ellei heille anneta täyttä korvausta, puolsi Senaatti tuollaisen korvauksen maksamista, ja ehdotus hyväksyttiinkin korkeimmassa paikassa. - Luotsilaitoksen käytettävänä on nykyään ainoastaan vähäinen alue Skanssinmaan pohjoisrannalla, missä luotsien asuin- ja ulkohuoneet sijaitsevat. Osa luotsihenkilökuntaa on nyttemmin täältä muutettu Vrakholman saarelle teetettyyn uuteen luotsikasarmiin. 1870-luvulta olevissa virallisissa asiakirjoissa, m. m. edellä mainitussa Keisarillisen Senaatin alamaisessa kirjelmässä marraskuun 27 päivältä 1878 ja Valtiosihteerinviraston vastaukseksi siihen antamassa kirjeessä tammikuun 31 päivältä 1879, Skanssinmaa mainitaan Viaporin linnoitusalueeseen yhdistettynä. Sen verran kuitenkin on varma, että saaren yhdistäminen linnoitusalueeseen ei ole tapahtunut pakkoluovutuksen eikä kaupungin asianomaisten viranomaisten kanssa tehdyn sopimuksen nojalla - sillä tuollaisena sopimuksena ei edellä mainittua, todellisesta asianlaidasta poikkeavaa maistraatin myönnytystä käyne pitäminen. Tähän nähden ja kun ei sotalaitoksen saannolle näy olevan esitettävissä muutakaan oikeusperustetta, on komitea sitä mieltä, että kaupungilla edelleen on valta vaatia korvausta tuosta menettämästään saaresta. == Lonna. == Kruunuvuorenselällä oleva Lonnan saari niinikään kuuluu Helsingin kaupungille lahjoitettuun maa-alueeseen ja on vuoteen 1808 asti riidattomasti ollut kaupungin käytettävänä. Vuonna 1786 maistraatti yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa vuokrasi saaren kauppias Österbergille ja hänen lapsilleen määrättyä vuosivuokraa vastaan ja muutoin sillä ehdolla, että Österbergin taikka hänen lastensa on luovutettava saari hallustaan "niin pian kuin kaupunki sitä tarvitsee joihinkin yleisiin tarkoituksiin." Viaporin piirityksen aikana venäläinen sotaväki miehitti saaren, ja siellä pidettiin se Cronstedtin ja van Suchtelenin välinen muistettava kokous, jonka tuloksena oli linnoituksen antautuminen. Kohta sodan päätyttyä heräsi kysymys Viaporin linnoitusalueen laajentamisesta. Kirjelmässä maaliskuun 12 päivältä 1813 Hämeen läänin maaherra ehdotti silloiselle v. t. kenraalikuvernöörille kreivi G. M. Armfeltille, että Keisarillinen Majesteetti armossa osottaisi m. m. Santahaminan molemmat kruununluotsitalot käytettäviksi Viaporin linnoituksen sekä komentajan ja varusväen tarpeisiin ja että Lonnan saari, joka - niinkuin maaherra huomautti - kuului Helsingin kaupungille ja oli vuokrattuna Österbergin leskelle, niinikään yhdistettäisiin linnoitukseen ja mainitulle leskelle korvaukseksi sekä kärsimistään vahingoista että käyttöoikeutensa luovuttamisesta annettaisiin linnoituksen kassasta kerta kaikkiaan 4,000 pankkoruplaa. Kreivi Armfelt kannatti ehdotusta Suomen asiain komitean jäsenelle vapaaherra J. F. Aminoffille lähettämässään kirjelmässä, jossa m. m. ehdotettiin, että Lonna Österbergin leskelle maksettavaa korvausta vastaan ainiaaksi luovutettaisiin linnoituksen käytettäväksi. Asiasta hankittiin lausunto Hallituskonseljilta, joka alamaisessa kirjelmässä helmikuun 21 päivältä 1816 esitti eräitä arveluja Santahaminan luovuttamiseen nähden sekä, mikäli Lonnaa koski, ilmoitti tuon saaren kuuluvan Helsingin kaupungille ja että maistraatin ja kaupunginvanhimpain kanssa vaikeudetta pitäisi voitaman aikaansaada sopimus "tuon alastoman ja hyödyttömän luodon luovuttamisesta linnoitukselle", kun Österbergin leski on saanut korvauksen rakennuksistaan ja jälellä olevasta vuokrakaudestaan. Kirjelmässä toukokuun 9 päivältä 1817 ilmoitti sittemmin Suomen asiain komitean puheenjohtaja, vapaaherra K. von Troil kenraalikuvernöörille, että Keisarillinen Majesteetti oli suostunut siihen,että mainitut kruununtalot ikuisiksi ajoiksi yhdistetään Viaporin linnoitukseen, sekä sen ohella käskenyt meriministerin ryhtyä sen suuntaiseen toimenpiteeseen, että kauppias Österbergin lesken kanssa tehdään asianmukainen sopimus "hänelle Lonnan saareen kuuluvan vuokraoikeuden ja hänen siellä omistamainsa huoneuksien ja rakennusten luovuttamisesta linnoitukselle hänen pyytämäänsä, linnoituksen säästökassasta suoritettavaa 4,000 pankkoruplan suuruista korvausta vastaan." Maanomistajan, Helsingin kaupungin kanssa tehtävästä sopimuksesta ja kaupungin mahdollisista korvausvaatimuksista ei kirjelmässä mainita mitään, ja asiaa Talousosastossa esiteltäessä, jolloin Senaatti päätti niihin täytäntöönpanotoimiin ryhtymisestä, joita armollinen määräys aiheutti, ei Lonnan yhdistämiseen nähden tehty mitään muuta kuin että päätettiin Viaporin sotakuvernöörille antaa tieto armollisesta määräyksestä, niinkuin käy selville osaston kokouksessa heinäkuun 23 päivänä 1817 tehdystä pöytäkirjasta. Niinkuin edellä mainittiin, oli maistraatti vuonna 1815 aikonut asianomaiseen paikkaan tehdä esityksen korvauksen hankkimisesta kaupungille Lonnan anastamisen johdosta, vaikka päätöksen täytäntöönpano kaupunginvanhimpain pyynnöstä saman vuoden maaliskuun 15 päivänä jätettiin toistaiseksi. Muutamaa päivää aikaisemmin maistraatti kuitenkin oli kutsuttanut eteensä Österbergin lesken pojat sekä pöytäkirjaan merkitsemällä kieltänyt perillisiä kenellekään, kuka tahansa olikin, luovuttamasta hallintaoikeutta Lonnaan, jonka saaren maistraatti ilmoitti kohdakkoin tarvittavan kaupungin tarpeisiin. Asia päättyi kuitenkin niin, että vuokraoikeus luovutettiin kruunulle Keisarillisen Majesteetin vastamainitun armollisen määräyksen mukaan, ja merkille pantava on, että, mikäli komitea maistraatin pöytä- ja asiakirjoja tarkastellessaan on havainnut, kaupunginviranomaisille ei sen koommin annettu tilaisuutta lausua mieltään asiasta eikä valvoa kaupungin oikeutta. [Kahdessa maistraatin kuvernöörille antamassa kirjelmässä helmikuun 8 päivältä 1854 ja helmikuun 21 päivältä 1855 huomautetaan, omituista kyllä, että kruunu oli Lonnasta maksanut lunastuksen kaupungille, mikä kuitenkin nähtävästi tarkoittaa Österbergin leskelle maksettua lunastusta. Paremmaksi varmuudeksi on komitea tutkituttanut kaupungin tilit vuosilta 1816-1856 löytämättä jälkeäkään tuollaisesta tuloerästä.] Edellä olevasta käy selville, että kruunu on saanut Lonnan haltuunsa samalla tavalla kuin Skanssinmaan ja muut linnoitukseen kuuluvat saaret, nimittäin yksipuolisesti anastamalla ja ilman että kaupungin maanomistusoikeutta ja siihen perustuvaa oikeudenmukaista vastikevaatimusta on otettu huomioon. Edellyttäen että Venäjän kruunun, joka jo edellisen vuosisadan alusta on pitänyt Lonnan saarta hallussaan ja siihen nähden käyttänyt omistusoikeuden tuottamaa toimivaltaa, ei jo ole katsottava saavuttaneen omistusoikeutta saareen ylimuistoisen nautinnan perustuksella - mikä seikka tuntuu epäilyttävältä - näyttää kaupunki vielä olevan laillisesti esteetön saattamaan voimaan vaatimuksensa Lonnan luovuttamisesta tulevaan korvaukseen nähden. == Harakka (Stora Räntan). == Vuoden 1854 sodan aikana otti asianomainen sotapäällystö haltuunsa kaupungille lahjoitettuun alueeseen kuuluvan Harakan saaren, joka tuohon aikaan oli vuokrattuna yksityishenkilöille, ja teetti sinne pattereja linnoituksen puolustuskuntoisuuden lisäämiseksi. Sodan päätyttyä piti sotalaitos saarta yhä hallussaan, katsoen sen edelleenkin olevan kuuluva Viaporin linnoitukseen. Aluksi kruunu oli vuokramiehenä, mutta vuonna 1868 Suomenmaalaisen sotilaspiirin sotapiirikonselji päätti saaren lunastettavaksi kruunulle maistraatin ja kaupunginvanhimpain, toimitetun arvion perustuksella, määräämästä 4,350 mkan hinnasta. Sittenkun asiaa olivat lopullisesti harkinneet sekä keisarikunnan sotilasviranomaiset että kaupunginviranomaiset, anoi maistraatti alamaisuudessa lupaa saada edellä mainituilla ehdoilla luovuttaa kaupungin hallusta puheenalaisen saaren, johon anomukseen korkeimmassa paikassa suostuttiinkin. Elokuun 11 päivänä 1869 asiaa esiteltäessä Keisarillinen Senaatti käski Uudenmaan läänin kuvernöörin silloin voimassa olevan pakkoluovutusasetuksen 6 §:n nojalla luovuttaa Harakan saaren asianomaisten haltuun tuota määrättyä korvaussummaa vastaan. Sopimuksen Harakan luovuttamisesta sotalaitokselle teki maistraatti sittemmin kaupungin puolesta marraskuun 6 päivänä 1869. Harakan saari (johon niinikään lienee luettava sen kaakkoispuolella oleva Harakkaluoto) on niinmuodoin kaikkia muodollisuuksia noudattaen siirtynyt Venäjän kruunun omaksi ja hallittavaksi. == Busholma == on niinikään kaupungin lahjoitettuun alueeseen kuuluvia saaria ja semmoisena merkitty m .m. Forssellin Helsingin kaupungin metsästä, kalavedestä ja saarista laatimaan karttaan vuodelta 1696 sekä Carl P. Hagströmin vuonna 1776 laatimaan Helsingin kaupungin karttaan siihen kuuluvine selitelmineen. Saaren, jonka maistraatti 1842 luovutti vuokralle yksityishenkilölle 1876 vuoden loppuun asti, miehitti venäläinen sotaväki Kriminsodan aikana rakentaakseen siihen varustuksia kaupungin puolustukseksi. Tämän yhteydessä herätti silloinen kenraalikuvernööri Rokasoffsky kysymyksen kaupungin omistusoikeudesta m. m. tähän ja erinäisiin Viaporin ulkosatamassa sijaitseviin muihin saariin, ja käskettiin maistraatin antaa selvitys tästä. Kirjelmässä helmikuun 21 päivältä 1855 maistraatti ilmoitti, miten nämä saaret olivat tulleet kaupungin haltuun sekä mihin kaupungin oikeus niihin perustui, minkä jälkeen kenraalikuvernööri kreivi Berg kirjelmässä Uudenmaan läänin v. t. kuvernöörille heinäkuun 1 päivältä samaa vuotta Busholmaan nähden ilmoitti että, "koska Insinöörilaitos ei katso tätä saarta sille kuuluvaksi ja kaupunki ylimuistoisista ajoista on sitä omistanut ja käyttänyt, saari tämän johdosta jää kaupungin haltuun, kunnes kaupungin omistusoikeus laillisessa järjestyksessä osotetaan perusteettomaksi." Sodan päätyyttyä Venäjän kruunu vuokrasi Busholman, ja asianomaiset näkyivät alussa aikoneen pitää saarta linnoitettuna. Tästä aikeesta kuitenkin sittemmin luovuttiin ja saari, jota Venäjän kruunu vielä vuokrakauden päätyttyäkin vuonna 1876 jonkun aikaa käytti tarpeisiinsa, annettiin lähtökatselmuksen tapahduttua tammikuun 1 päivästä 1879 jälleen vuokralle yksityishenkilöille. == jatkuu sivulla: Helsingin rajat, saaret osa kaksi == [[Luokka:Lakitekstit]] 31 9917 2007-01-11T19:53:12Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat N:o 33 vuodelta 1911. Sivuja 17-36 ja 40-60(Katajanokka) ja 66-92 ei ole kopioitu. == Korkeasaari ja Mustikkamaa. == Näitä kahta kaupungille kuuluvaa saarta on ajoittain käytetty sotilastarkoituksiin. Niinpä käy komitean mietinnöstä N:o 1 selville, että Ruotsin sotalaitos Viaporin linnoituksen rakennusaikana vuosien 1748 ja 1774 välillä käytti Korkeasaarta, mutta että saari viimeksi mainittuna vuonna palautettiin kaupungille. Tällöin kaupungin maanomistusoikeus tähän saareen tunnustettiin ja kaupunki sai korvauksen siltä ajalta, jona saarta oli käytetty linnoituksen rakennustarkoituksiin. Viime vuosisadan keskivaiheilla oli Mustikkamaa vuokrattuna yksityishenkilölle, jota vastoin Korkeasaari oli välittömästi kaupungin käytettävänä ja luovutettu kaupungin asukasten virkistyspaikaksi sekä kaikenlaisten taloustehtäväin suorittamista varten, jommoiseen tarkoitukseen saari hyvän asemansa ja runsaan lähdevedensaantinsa johdosta hyvin soveltui. Vuonna 1855 länsivaltoja vastaan käydyn sodan aikana kenraalikuvernööri Berg ehdotti, että Korkeasaarta ja Mustikkamaata käytettäisiin sotaväen ruutivarastopaikoiksi. Ehdotusta maistraatti ja porvaristo vastustivat, pitäen arveluttavana suuren ruutivaraston säilyttämistä aivan kaupungin naapuristossa, sekä seikkaperäisesti osottaen mitä hankaluuksia seuraisi, jos Korkeasaari otettaisiin pois kaupungilta. Kenraalikuvernööri kuitenkin käski teettää suunnitellut ruutikellarit Korkeasaarelle ja Mustikkamaalle; sopimus tehtiin viimeksi mainitun saaren vuokramiehen kanssa ja saarille teetetyt rakennukset lunastettiin kruunun omiksi. Sodan päätyttyä heräsi kysymys Helsingin varustamisesta tärkeäksi sotasatamaksi. Tätä suunnitelmaa toteuttaakseen kruunu halusi saada haltuunsa paitsi Korkeasaarta ja Mustikkamaata myös Vrakholman, Paloholman, Sumpparin ja Knihdin. Näiden saarten arvioiminen niinikään määrättiin toimitettavaksi ja porvaristo valitsi asiamiehet valvomaan arvioimisesta riippuvaa kaupungin oikeutta. Koko hanke sai kuitenkin sittemmin raueta. Kirjelmässä kuvernöörille kesäkuun 1 päivältä 1859 sekä alamaisessa kirjelmässä toukokuun 13 päivältä 1862 maistraatti kaupungin puolesta pani jyrkän vastalauseen Korkeasaaren ja Mustikkamaan oikeudenvastaista pakkoanastusta vastaan. Se peruutettiinkin sittemmin vuonna 1863, jolloin keisari Aleksanteri II Helsingissä käydessään, asiasta tehdyn alamaisen ilmoituksen johdosta, määräsi nuo saaret korvauksetta palautettaviksi kaupungille. Saarille rakennetut ruutikellarit muutettiin sittemmin Vasikkasaarelle. == Skatakubb (Skatuddskubben). == Kirjelmässä toukokuun 6 päivältä 1873 luotsi- js majakkalaitoksen päällikkö tiedusteli läänin kuvernööriltä, voitaisiinko ja millä ehdoilla kaupungille kuuluva Kruunuvuorenselällä sijaitseva Skatakubbin saari luovuttaa kruunulle ja luotsilaitokselle luotsivartouksen järjestämiseksi sinne. Maistraatti ja kaupunginvanhimmat olivat elokuun 13 päivänä 1873 asiaa käsitellessään sitä mieltä, ettei saaren luovuttaminen luotsilaitoksen käytettäväksi mainittuun tarkoitukseen kohdannut estettä. Lopullinen sopimus saaren luovuttamisesta tehtiin vuonna 1875, jolloin maistraatti, kaupunginvaltuuston päätöksen mukaisesti, näki hyväksi luotsilaitokselle maksutta luovuttaa saaren luotsivartouksen järjestämiseksi sinne, kuitenkin sillä ehdolla että, ellei saarta käytetä puheenalaiseen tarkoitukseen, se palautuu kaupungin käytettäväksi. Tästä maistraatti kirjelmässä joulukuun 18 päivältä samaa vuotta ilmoitti luotsi- ja majakkalaitoksen päällikölle. == Rysskär, Hundör, Hundörsbådan, Ormholmen, Tallholmen, Ormholmskubb, Rönnbusken, Långgrund. == Niinkuin edellä on mainittu, määräsi Keisarillinen Majesteetti Uudenmaan läänin kuvernöörille annetussa armollisessa käskykirjeessä elokuun 13 päivältä 1890 että, sittenkun Drumsön kylän Bertaksen verotaloon kuuluva Melkön saari oli luovutettu sotilastarkoituksiin, oli tilan muut saaret, luodot ja kalavesi, lukuunottamatta Grönviksgrundia, Notgrundia ja talon osuutta Drumsö hatten nimiseen saareen, luovutettava Helsingin kaupungin omiksi mainitulta tilalta tulevan, kaupungille lahjoitetun maaveron vastikkeeksi; ja lokakuun 11 päivänä 1890 kaupunki sai Helsingin kihlakunnan kruununvoudin välityksellä haltuunsa kaupungille siten luovutetun alueen, johon kuuluivat seuraavat saaret ja luodot, nimittäin Rysskär, Hundör ja Hundörsbådan, Ormholmen, Tallholmen, (osittain) Ormholmskubb, Rönnbusken ja Långgrund. ____________________ Kysymys muiden kaupungille kuuluvain saarien, luotojen ja karien omistusoikeudesta näyttää olevan aivan selvä ja riidaton eikä kaivanne tarkempaa valaisua komitean puolelta. Nämä saaret, jotka kaikki sijaitsevat kaupungin vesialueelle vahvistettujen piirirajain sisällä taikka myös kuuluvat kaupunkiin yhdistettyihin Meilahden taloon ja Kumtähden säteriin, ovat kaupungin kiinteistökirjan mukaan lueteltuina seuraavat: ''Blekholmat,'' pohjoinen ja eteläinen, ''Blekholmankari, Pukkisaaret'' (isoin osittain), ''Sulhanen, Morsian, Brudhälla, Pormestarinluodot, Pormestarinhepo, Kyläsaari,'' pieni ja iso ''Pässisaari, Pässinkari, Taivalluodot, Taivalsaari, Sirpalekari, Sirpalesaari, Seurasaari, Lasinleikkaajansaari, Granholma, Porsas'' (osittain), ''Puolimatkansaari, Humalluodot, Hanaholma, Kana, Korkeasaari, Knihti, Likgrund, Liussaari, Mer-'' eli ''Sundholma'' (osittain), ''Norssi, Iso Verkkosaari, Pikku Verkkosaari, Paloholma, Ryssänsaari, Rajasaari, Rönnskäri'' (läntinen ja itäinen), ''Santaholma, Hietaniemen luodot, Liuskaluodot, Liuskasaari, Skellari, Sumppari, Tervasaari, Uunisaaret, Utteri, Utterinluoto, Vrakholma, Hernesaari, Hernesaarenluoto'' sekä ''Ourat,'' itäinen ja läntinen. [Katajanokkaa käsittelevää osaa III eli sivuja 17-36 ei ole kopitoitu.] == IV. Selvitys kaupungin rajain sisällä olevan, Viaporin linnoitusta ympäröivän vesialueen omistus- ja käyttöoikeudesta. == Ne näkökohdat, joita komitea tässä edellä on esiintuonut Katajanokkaa ympäröivän vesialueen omistus- ja käyttöoikeuteen nähden, pitävät pääasiassa myös paikkansa Viaporin linnoituksen ja siihen kuuluvain saarten viereiseen vesialueeseen nähden, mikäli se on kaupunkiin yhdistetyn alueen rajain sisällä. Niitten saarien anastus, joille Viaporin linnoitus aikanaan rakennettiin, ei ole mitenkään rajoittanut kaupungin oikeutta näihin vesiin, mikä m. m. käy selville siitä, että Majakkasaarella eli Skanssinmaalla asuva luotsipalvelijasto linnoituksen perustamisen jälkeen sai kaupunginviranomaisilta luvan käyttää saaren pohjoisrannalla olevia nuotta-apajia. Oikeutta linnoitusta ympäröivään veteen ei kaupunki ole milloinkaan luovuttanut kruunulle, vaan ovat kaupunginviranomaiset päin vastoin eri tilaisuuksissa puolustaneet kaupungille tämän alueen omistajana kuuluvaa oikeutta. Mitään muutakaan toimenpidettä, jonka kautta kaupungilta olisi otettu pois joku osa puheenalaista vesialuetta, esimerkiksi pakkoluovutusta taikka kalavedenjakoa, ei ole ollut. ''Helsingin kaupunki on tämän johdosta edelleen katsottava kaupungin vesialueeseen luetun, Viaporin linnoitussaaria ympäröivän veden omistajaksi sekä on oikeutettu tähän veteen nähden käyttämään kaikkea vedenomistusoikeuden tuottamaa toimivaltaa, mikäli rajoituksia tähän ei ole erityisellä perusteella laillisessa järjestyksessä tehty, niinkuin esimerkiksi on tapahtunut toukokuun 24 päivänä 1899 annetun, Viaporin linnoitusesplanaadia koskevan julistuksen kautta.'' Venäjän sotalaitoksen taholta on erinäisissä tilaisuuksissa väitetty, että Viaporin linnoitusta ympäröivä vesi ei kuulu kaupungille vaan linnoitukselle. Kriminsodan aikana silloinen kenraalikuvernööri Rokasoffsky maistraatilta tiedusteli kaupungin ja linnoituksen tilusten välistä rajaa, mutta uutterista arkistotutkimuksista huolimatta maistraatti ei voinut tästä antaa mitään tietoa - siitä luonnollisesta syystä että rajankäyntiä linnoituksen ja kaupungin välillä ei ole milloinkaan toimitettu. Vuonna 1868 Uudenmaan läänin kuvernööri vaati Viaporin kalavesien erottamista kaupungin vesialueesta, jommoista vaatimusta kuitenkin maistraatti mitä jyrkimmin vastusti, katsoen ettei tuollaista jakoa käy toimittaminen ennenkuin on saatu selville, onko ja minkälainen oikeus linnoituksella on kalaveteen. Seuraavana vuonna anoi suomenmaalainen sotilaspiirin insinöörihallitus valitsemansa asiamiehen kautta maistraatilta uhkakieltoa luvattomalle kalastukselle erityisiä Viaporin linnoitukseen kuuluvia saaria ympäröivässä vedessä. Maistraatti havaitsi ainoastaan muutamien näistä saarista sijaitsevan kaupungin alueella sekä katsoi että, vaikka kaupunki oli nämä saaret luovuttanut Viaporin linnoituksen rakentamista varten, ei niihin rajoittuvaa vettä eikä oikeutta kalastukseen siinä kuitenkaan tiettävästi ollut kaupungilta luovutettu pois sekä ettei sentähden myöskään vedenjakoa ole voitu toimittaa, minkätähden anottua kieltoa ei voitu myöntää. Kuvernöörikin jätti asian tämän päätöksen varaan, koska insinöörihallitus ei ollut voinut näyttää oikeuttaan kalastukseen puheenalaisessa vedessä. Keisarillinen Turun hovioikeus, jonka tutkittavaksi asia vihdoin lykättiin, lausui huhtikuun 27 päivänä 1870 antamassaan päätöksessä että, koska osa puheenalaisista saarista sijaitsee kaupungin alueen ulkopuolella ja luvattomasta kalastuksesta on laissa säädetty rangaistus, niin jätti hovioikeus asian kuvernöörin valituksenalaisen päätöksen varaan. Joulukuun 5 päivänä 1869 sotakonselji kuitenkin päätti että kalastusta ei saa harjoittaa kahdensadan sylen päässä kaikista Viaporin linnoitukseen kuuluvista saarista sekä että linnoitusta ympäröivä vesialue on, siinä tapauksessa että kaupungin oikeus siihen on tuomioistuimen vahvistama, peräytettävä kruunun haltuun sovittua korvausta vastaan. Kenraalikuvernööri jätti asian Senaatille toimenpidettä varten. Senaatti vaati sitten maistraatin ja kaupunginvanhimpain lausunnot, jotka lähetettiin perille kirjelmässä kesäkuun 3 päivältä 1870. Siinä kaupunginviranomaiset lausuivat, että puheenalaiset vedet ovat kaupungin omaisuutta, sekä vastustivat niiden luovuttamista kruunulle. Siltä varalta että pakkoluovutus tulisi toimeen, huomautti maistraatti lausunnossaan, että kun sotakonselji on linnoituksen tarpeisiin vaatinut kahdensadan sylen levyistä vesialuetta, niistä rannan paikoista lukien, missä pysyväinen sylen vesisyvyys alkaa, tämä vaatimus tietää sen soveltamista mitä joulukuun 4 päivänä 1865 annetussa armollisessa kalastussäännössä säädetään rannanomistajan veden ja kruunun yhteismaan kalastuksen välisestä rajasta. Maistraatin mielestä olisi kuitenkin puheenalaisessa tapauksessa linnoituksen ja kaupungin vesien välinen raja vedettävä kumpaisenkin omistamain maa-alueitten keskiväliltä, varsinkin kun erinäisten linnoitukseen kuuluvien saarien, kuten Långörnin ja Harakan, sekä kaupungin maan välimatkaa ei ollut kahtakaansataa syltä. Senaatti ryhtyi tämän jälkeen valmisteluihin laillisen pakkoluovutuksen varalta sekä määräsi paikalla toimitettavaksi tutkimuksen siinä järjestyksessä kuin silloin voimassa olevan pakkoluovutusasetuksen 6 § määräsi. Katselmustoimituksessa, joka suoritettiin 1871 vuoden kuluessa, koetti venäläisen insinöörihallituksen tilaisuudessa saapuvilla oleva asiamies väittää, että Harakan ja Lonnan saaria ympäröivä kalavesi kuuluu linnoitukselle. Tueksi tälle vaatimukselle, jota kuitenkin kaupungin edustajat vastustivat, ei sotilas-asiamies voinut esittää muuta selvitystä kuin Harakan saaren saannon ja sen seikan, että Lonna oli vuonna 1817 julistettu yhdistetyksi linnoitusalueeseen. Sitä vastoin sotilasasiamies myönsi, että muut Viaporia ympäröivät vedet kuuluvat kaupungille ja saadaan linnoituksen tarpeisiin pakkoluovuttaa, minkä ohella asianomistajat yksituumaisesti määräsivät linnoitusta varten lunastettavan vesialueen rajan kulkevaksi 200 sylen päässä avomerelle ja Kruunuvuoren selälle päin, mutta välirajan ahtaammissa vesissä kaupunkiin rajoittuvia saaria ja maata vastaan vedettäväksi veden keskikohdasta. Insinöörihallituksen puolesta ilmoitettiin toimitustilaisuudessa, että hallitus pakkoluovutuksesta huolimatta ei aikonut estää taikka sulkea vapaata kulkua Helsinkiin ja sieltä pois vievillä kulkuväylillä. Sittenkun Keisarillisen Senaatin määräämä toimitus oli päätetty ja kuvernööri oli siinä tehdyn pöytäkirjan lähettänyt Senaattiin, päätti Keisarillinen Senaatti, asiaa uudelleen esiteltäessä maaliskuun 12 päivänä 1872, siihen nähden että oli syntynyt riitaa Lonnan ja Harakan viereisen veden omistusoikeudesta ja koska oli selvittämättä, kuuluivatko nämä vedet kaupungille vai olivatko ne jo, niinkuin insinöörihallitus oli arvellut, Viaporin linnoituksen omaisuutta, että kaikki pakkoluovutustoimenpiteet keskeytetään, kunnes sanottu riitakohta on poistettu taikka asianomainen tuomioistuin sen on tutkinut ja ratkaissut, joka päätös kirjelmässä vastamainitulta päivältä ilmoitettiin kuvernöörin tiedoksi käskyllä saattaa sen insinöörihallituksen tietoon. Senaatti, joka tietenkään ei voinut välittömästi ja ensi kädessä ryhtyä tutkimaan edellä mainittua omistusoikeuskysymystä, jätti siis täten insinöörihallituksen tehtäväksi tässä asiassa ryhtyä siihen toimenpiteeseen, johon hallitus katsoi olevan aihetta. Sotalaitoksen taholta ei kuulunut toimenpiteitä omistusoikeuskysymyksen selvittämiseksi, mutta kirjelmässä kesäkuun 9/21 päivältä 1877 kenraalikuvernööri ilmoitti Senaatille että sotakonselji, siihen nähden että oli välttämätöntä pysyttää vihollisen tähystäjät 200 sylen päässä linnoituslaitoksista, siitä paikasta lukien missä pysyväinen sylen vesisyvyys alkaa, uudelleen oli päättänyt kieltää sivullisia henkilöjä siellä harjoittamasta kalastusta, ja oli konselji nojannut päätöksensä siihen että kukaan ei ollut tunnustanut Helsingin kaupungin oikeutta linnoitusta ympäröivään veteen sekä että, jos kaupungin oikeus mainittuihin vesiin on tuomioistuimen vahvistama, se viimeksi mainitussa tapauksessa olisi lunastettava kruunulle, suorittamalla kaupungille sopimuksen mukainen korvaus. Tämän johdosta kenraalikuvernööri pyysi tietoa, mitä asiassa oli tehty siviilihallinnon puolelta. Vastauskirjelmässä heinäkuun 11 päivältä 1877 Senaatti teki selkoa asian aikaisemmasta kulusta ja ilmoitti, että Senaatti ei ollut voinut ryhtyä enempään toimenpiteeseen vesialueen hankkimiseksi linnoitukselle, ennenkuin puheenalainen riita oli sopimuksella poistettu taikka tuomioistuimessa ratkaistu, sekä että asia oli sen varassa, päättäisikö sotalaitos joko nostaa oikeudenkäynnin kaupunkia vastaan voittaakseen siltä pois Harakkaa ja Lonnaa ympäröivän vesialueen, edellyttäen että sotalaitos edelleen asiamiehensä myönnytyksen mukaisesti tunnustaa muun vesialueen kuuluvan kaupungille, taikka myös myöntää kaupungin omistusoikeuden myöskin näitä kahta saarta ympäröivään veteen sekä sitten ryhtyy toimiin koko linnoitusta ympäröivän vesialueen lunastamiseksi kruunulle sopimuksen taikka pakkoluovutuksen nojalla. Tähän päättyi kirjelmäin vaihto tässä asiassa. Neuvotteluja taikka sopimuksia kaupunginviranomaisten kanssa Viaporia ympäröiväin vesien omistus- taikka käyttöoikeuden luovuttamisesta ei sen koommin enempää kuin sitä ennenkään ole tapahtunut eikä Venäjän sotalaitoksen taholta toistaiseksi ryhtytty toimenpiteisiin sen vaatimusten saattamiseksi tuomioistuimen tutkittaviksi. Viaporin komentajan vuonna 1910 tekemän anomuksen että kiellettäisiin yksityishenkilöitä metsästämästä ja kalastamasta Viaporin linnoitusesplanaadin alueella kuvernööri epäsi, ilmoittaen kirjelmässä kesäkuun 20 päivältä sanottua vuotta häneltä puuttuvan laillista valtaa suostua komentajan vastamainittuun anomukseen. Komentajan kuitenkin selvennettyä pyyntöään siten, että kielto koskisi ainoastaan erinäisiä linnoitukselle kuuluvia, kaupungin vesialueen ulkopuolella sijaitsevia saaria, kuvernöörinvirasto katsoi kuulutuksessa elokuun 25 päivältä sanottua vuotta voivansa antaa kiellon siinä muodossa että metsästys linnoitukseen kuuluvilla saarilla ja kalastus näihin saariin kuuluvalla vesialueella on linnoituksen komentajan luvatta yksityishenkilöiltä kielletty laissa säädetyn rangaistuksen uhalla. Tämä kielto siis tarkoittaa linnankomentajan välittömästi käytettävinä olevia alueita, mutta ai kaupunkiin kuuluvaa vesialuetta, joten tuon kiellon laillisuutta vastaan ei näy kaupungin oikeuden kannalta olevan mitään muistuttamista. [Katajanokkaa käsitteleviä sivuja 40-60 ei ole kopioitu.] == Liite A. Helsingin kaupungin rajain sisällä, Viaporin ja Rönnskärin edustalla sijaitsevain saarien, luotojen ja karien luettelo. == [Hakasuluissa olevat suomenkieliset nimet on lisätty tekstiä kopioitaessa 2005.] Kaksi pientä luotoa Tirgrundetin [Tiirakari] ja Tafvelgrundetin [Taulukari] pohjoispuolella 0,100 hehtaaria Tirgrundet [Tiirakari] 0,910 " Hundskär, läntinen [Koirakari] 0,137 " Hundskär, itäinen 0,520 " Söderholmsgubben [Söderholminkupu] 0,770 " Brännvinskubben [Viinakupu] 0,950 " Djupgrundet [Syväkari] 0,645 " Skogsholmen [Tallskär, Mäntykari] 2,805 " Tafvelgrundet [Taulukari] 0,920 " Långören [Pitkäouri] 1,417 " Abrahamsholmen [Abrahaminluoto] 0,840 " Räntan [Räntty] 0,820 " Skogskär [Märaskär, Tammakari] 4,347 " Hamngrundet [Satamakari] 2,406 " Enskär (Stora Enskär) [Katajaluoto] 9,476 " Låghara [Matalahara] 2,760 " Gråhara [Harmaja] 1,715 " Helsingissä, heinäkuun 5 päivänä 1911. A. Hannikainen Vanhempi komissioonimaanmittari. == Liite B. == Vuonna 1781 huhtikuun 2 päivänä ryhtyi allekirjoittanut, Helsingin pitäjän mittausta ja isojakoa asianmukaisesti toimittamaan määrätty maanmittari käymään Helsingin kaupungin tilusten merenpuolista ympärysrajaa, asiasta laillisessa ajassa kuulutettua, jolloin Helsingin kaupungin oikeutta valvomaan viimeksi kuluneella maaliskuulla annetun määräyksen mukaan saapuivat neuvosmies, korkeasti kunnioitettava herra Anders Pålviander sekä porvari Hindrich Karberg, ja toimitettiin rajankäynti ja kartallepano ensin Vähä-Huopalahtea ja Drumsötä vastaan, jolloin meneteltiin seuraavasti: Vähä-Huopalahdesta saapuivat niinsanotun Porsassaaren luo, missä tämä rajankäyntitoimitus alotettiin, Korpaksen talon puolesta lautamies Eric Ekholm ja Hindric Hindricsson, Matts Samuelsson Backas ja Anders Johansson Böles, Meilahdesta ja Munkkiniemestä, joiden tilukset niinikään käyvät tähän, kauppias herra Carl Mateitzen ja Helsingin pitäjän Löfön puolesta, joka saari kuuluu Helsingin pitäjän kirkolle, mutta on rovastin, korkea-arvoisen ja korkeastioppineen tohtorin, herra Zacharias Cajanderin hallussa, Löfön vuokramies, Kunink. tykistön luutnantti, vapaasukuinen herra David Adam Gyllenbögel; Drumsön puolesta olivat verotalolliset Eric Arvidsson ja Jacob Johansson saapuvilla. N:oon 1 Porsassaaren tunnustivat kaikki rajanaapurit tilustensa väliseksi oikeaksi pääksi ja pääterajaksi; mutta koska siellä ei ollut kivipyykkiä eikä muuta rajamerkkiä, vaati herra neuvosmies Pålviander rajakohdan pantavaksi, niin kuin se oli maanmittari Lars Forssell-vainajan vuonna 1696 laatimassa kartassa, keskelle saarta, mutta tähän väittivät herra Mateitzen ja Vähä-Huopalahtelaiset, että rajakohta aina oli vanhastaan katsottu olevan saaren eteläisellä niemekkeellä, mistä he riitelivät sekä kaupungin valtuutettujen että Drumsöläisten kanssa; ja ilmoittivat asianosaiset vihdoin, asiaa tiedusteltua, että he eivät voineet tästä sopia, minkätähden tämä merkitään riitaiseksi; Helsingin kaupungin ja Vähä-Huopalahden välinen raja tulee tähän Porsassaareen suorassa viivassa Rajasaaresta. Kysyttäessä väitti herra luutnantti Gyllenbögel, että raja Porsassaaresta kulkee Munkkiniemen ja Löfön välitse Brudhälliin ja sieltä Löfön salmeen, mutta herra kauppias Mateitzen vastusti tätä väitettä joka kohdassa ja vaati rajajohtoa suunnattavaksi Porsassaaresta suoraan Löfön salmeen, huomioon ottamatta Brudhälliä, jonka herra Mateitzen sanoi olevan ainoastaan Munkkiniemen ja Meilahden välinen raja, johon Löfö ei voi ulottua; mutta kun tämä seikka ei ollut toimituksen esineenä, jona ainoastaan ovat kaupunkia koskevat rajat, ei sitä tällä kertaa voitu ottaa edelleen käsiteltäväksi. Porsassaaresta väitti herra neuvosmies Pålviander Drumsön ja kaupungin välisen rajan käyvän suoraan Drumsön Norlandsuddenin poikki keskelle Melkön saarta ja lisäksi että, vaikkei hänellä nyt ollut asiakirjoja eikä todisteita näytettävänä, hänellä oli kuitenkin tiedossaan, että kaupungin arkiston asiakirjojen joukossa on tästä rajankäynnistä todisteita, joita nyt ei ollut voitu löytää. Drumsöläiset, jotka ilmoittivat ettei heillä ollut minkäänlaisia tiluksiaan koskevia asiakirjoja, pyysivät että se vanha kartta, jonka he näkivät olevan kaupunkilaisilla, annettaisiin nähtäväksi jotta he voisivat saada jotakin tietoa, koska heidän mielestään herra neuvosmies Pålvianderin väitteen mukainen rajasuunta riistäisi heiltä suuren osan heidän kiistämättömistä tiluksistaan ja kalavesistään. Maanmittari Lars Forssell-vainajan vuonna 1696 laatima kaupungin tiluskartta näytettiin ja siitä kävi selville, että Porsassaaren keskikohdasta, johon silloinen molemminpuolinen nautinta oli johtanut, vaikkei siellä ollut pyykkiä, Helsingin kaupungin ja Drumsön välinen raja kulkisi suorassa suunnassa pieneen pyykkiin, joka oli sijainnut ja myönnetty olevan keskellä Merholmaa. Tämän Drumsöläisetkin myönsivät, eikä herra neuvosmies Pålviander sanonut tosin tällä kertaa voivansa kiistellä kartan sisällyksestä, mutta varasi kuitenkin itselleen puhevallan, mitä hänen väitteensä mukaiseen Norrlandsuddenin ja Melkön kautta käyvään rajaan tulee niiden asiakirjain nojalla, joita hän luuli olevan kaupungin arkistossa. Porsassaaresta siis jatkettiin mittausta Merholmaan, joka on karttaan merkitty N:olla 2, ja sittenkun koko saari oli mitattu, etsittiin sen keskikohta, mutta sieltä ei nyt voitu löytää pyykkiä eikä myöskään kukaan läsnäolijoista voinut näyttää sen paikkaa, vaan etsittiin rajakohta 1696 vuoden kartan johdolla ja sijoitettiin saaren halki vuorien lomitse kulkevaan syvään notkoon, johon se nyt merkittiin pienellä kiviröykkiöllä: Tässä Merholman rajalla mitattiin sama kulma Porsassaaren rajaan päin kuin Forssellin kartta vuodelta 1696 näyttää ja suunnattiin viiva sitten meren puolelle, jolloin se osui Rönnskärin ja Melkön väliin sillä tavoin kuin viiva a kartalla osottaa ja siten, että se tuli 777 kyynärän päähän Melkön itäpäästä eli sivulta ja 476 kyynärän päähän Rönnskärin länsilaidasta. Tämän rajankäynnin kaupungin kartalla vahvistettuna Drumsöläiset kaikin puolin hyväksyivät ja väittivät sitä paitsi kaikkina aikoina sen mukaan viljelleensä, minkä herra neuvosmies Pålviander kielsi. Herra Neuvosmies Pålvianderin väittämä rajasuunta, joka kulkee Porsassaaresta Norrlandsuddeniin sekä sieltä Melköhön, on karttaan merkitty kirjaimella b. :Huhtikuun 4 päivänä. S; P: ryhdyttiin käymään Santahaminan ja Helsingin kaupungin välistä rajaa, jolloin saapuville tulivat edellä mainitut kaupungin valtuutetut sekä Santahaminan talonomistajat Eric Ericsson Södergård ja Matts Mattsson Norrgård. Degeröstö, joka niinikään käy tähän välirajaan, saapui säterin puolesta kapteeni, korkeanvapaasukuinen vapaaherra Carl Adam Armfelt ja augmenttitalon puolesta sen haltija, talollinen Johan Degerholm. Kysyttäessä väitti herra neuvosmies Pålviander, että Helsingin kaupungin ja Santahaminan väliraja meren puolella käy keskeltä Kubbsundin salmea, joka on Skanssinmaan ja nykyään niin sanotun Kuninkaansaaren välillä, jolla viimeksi mainitulla muinoin kuuluu olleen nimenä Hamnslandet, ja sieltä suorassa viivassa Vasikkasaaren itäiselle niemekkeelle N:oon 4, joten Vasikkasaari tulisi kuulumaan kaupungille; Vasikkasaaresta taas raja kulkisi luotoon, joka on karttaan merkitty numerolla 3 ja jota sanotaan Nimismieheksi. Vasikkasaaren kuulumista kaupungille arveli herra neuvosmies sen seikan todistavan, että kaupunki toisinaan oli antanut tämän saaren vuokralle, mutta muutoin herra neuvosmiehellä ei nyt ollut näytettävänä todisteita väittämänsä rajasuunnan osottamiseksi; luuli kuitenkin niitä vastedes löydettävän kaupungin asiakirjain joukosta. Santahaminalaiset taas olivat sitä mieltä, että herra neuvosmies Pålvianderin väittämä rajasuunta oli kohtuuton, ja väittivät että Kugglandetista tulevan rajan, jonka he tunnustivat välirajaksi, ei pitäisi käydä Vasikkasaaren itäpuolitse, vaan suorassa suunnassa Nimismieheen N:o 3, joten Vasikkasaari kiistämättömästi kuuluisi Santahaminaan ja jonka rajan he arvelivat aivan samaksi, mikä on merkittynä Forssellin karttaa, jonka mukaan Vasikkasaari ei ole kaupungin omaisuutta. Todistaakseen että Vasikkasaari kiistämättä on kuulunut Santahaminaan ja että sen haltijat sitä olivat vapaasti ja estämättä nauttineet hyväkseen, näyttivät Santahaminalaiset kesäkuun 9 päivänä 1755 tehdyn vuokravälikirjan, jolla he vuotuista 45 kuparitaalarin vuokraa vastaan olivat saman saaren luovuttaneet vääpeleille Jonas Nordqvistille ja Petter Granbomille sekä kersantti Johan Daniel Österbackille, jotka vuokramiehet sinne olivat itselleen rakentaneet kolme asuntoa sekä niitä moittimatta hallinneet ja saarta nauttineet hyväkseen 13-14 vuotta kaupungin milloinkaan tekemättä siihen nähden vähintäkään vaatimusta. Herra neuvosmies Pålviander arveli, että laiton nautinta, silloin kun ei kukaan valvonut kaupungin oikeutta ja etuja, ei voinut tuottaa omistusoikeutta ja toisti äskeisen lausuntonsa. Vapaaherra ja kapteeni Armfelt ja Johan Degerholm, joiden edustaman Degerön säterin tilukset Hästnäsin salmen keskikohdalla yhtyvät Santahaminaan kaupungin tilusten rajalla, kannattivat Santahaminalaisia ja väittivät rajan kulkevan suorassa suunnassa Kuggsundista Nimismieheen, tunnustaen sen oikeaksi Helsingin kaupungin Degerön ja Brändön väliseksi päärajaksi, ja kun ei viimeksi mainitun tilan puolesta vielä ollut ketään saapunut, lähetettiin sinne sana, jolloin Brändön säterin omistaja, överstiluutnantti ja Kunink. Miekkatähdistön ritari, vapaasukuinen herra Jakob Gerdes tuli saapuville ja niinikään myönsi Nimismiehen edellälueteltujen tilain väliseksi oikeaksi päärajaksi. Kun, kehotuksesta huolimatta, Helsingin kaupungin valtuutetut eivät voineet Santahaminalaisten kanssa sopia oikeasta rajasuunnasta ja Vasikkasaaresta, niin on molempain asianosaisten väitteet pantu kirjaan ja tämä asia jätetään asianomaiselle tuomarille toimenpidettä varten. Rajan Brändötä vastaan myönsivät sekä kaupungin valtuutetut että herra överstiluutnantti ja ritari Gerdes käyvän Nimismiehestä pitkin viivaa C keskelle Mustikkamaan ja Degerön saaren välistä salmea karttaan N:olla 5 merkittyyn kohtaan sekä sieltä pitkin viivaa d Kumtähden selällä olevalle luodolle, jolla nyt on nimenä Norssi ja joka on karttaan merkittynä numerolla 6, mikä niinikään molemmin puolin tunnustettiin; mutta täältä väitti herra neuvosmies Pålviander kaupungin puolesta rajan kulkevan jonkun matkaa veteen itäpuolitse niin sanottua Granholmaa, niinkuin karttaan merkitty viiva e näyttää, sekä sitten pitkin viivaa f Granholman ja Fårholman välisestä salmesta Vanhankaupungin koskeen. Herra överstiluutnantti ja ritari Gerdes väitti tähän, että raja Norssista N:o 6 kulkee Liussaareen N:o 7 pitkin viivaa g sekä sieltä pitkin viivaa h Vanhankaupungin koskeen, ja näytti tämän väitteensä vahvistamiseksi maanmittari Lars Forssellin vuonna 1687 Viikin karjakartanon tiluksista laatiman kartan, johon Liussaari on merkitty Viikin kartanon rajaksi, mutta jossa ei selitellä paikkaa eikä mainita mitkä tilukset siinä yhtyvät. Herra neuvosmies Pålviander lausui että, kun kaupungilla ikivanhoista ajoista on ollut kiistämätön ja milloinkaan moittimaton nautinta- ja hallintaoikeus Granholmaan ynnä kalastukseen sen ympärillä, mihin Brändön haltija ei ole milloinkaan ennen koettanut tulla, ei herra neuvosmies voinut edellyttää muuta kuin että kaupungille turvataan oikeutensa, jota paitsi herra neuvosmies katsoi Liussaaren sijaitsevan niin kaukana Vanhankaupungin puolella syrjässä Brändön väylästä, että tuon maatilan tilukset eivät voi sinne ulottua, vaan arveli hän kaupungin ja Brändön tilusten kohtaavan toisensa keskempänä vettä kuin missä Liussaari sijaitsee; jota paitsi 1687 vuoden kartta herra neuvosmiehen mielestä sitä vähemmän voi valaista tätä asiaa, kun siihen ei ole merkitty että Brändö ulottuisi Liussaareen eikä myöskään mitkä maatilat tämä karttaan merkitty rajakohta eroittaisi toisistaan; ja kun asianomaiset eivät sanoneet voivansa tästä suosiolla sopia, niin alistetaan tämäkin riita asianomaisen tuomarin ratkaistavaksi. Merkityt rajakohdat sijaitsevat niinkuin kartta osottaa, ja ovat Nimismies N:o 3, Norssi N:o 6, ja Liussaari N:o 7 20-30 kyynärän läpimittaisia kallioita, jotka eivät ole sanottavan korkeita ja veden korkeuden mukaan ovat toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän (epäselvä) näkyvissä. Enempää ei ollut muistuttamista eivätkä kaupungin tilukset ulotu meren puolelle kauemmaksi kuin nyt on kerrottu. Vuosi, aika ja paikka edellä mainitut. Viran puolesta: Carl P. Hagstöm. [Sivuja 66-92 ja liitekarttoja ei ole kopioitu] [[Luokka:Lakitekstit]] 32 9915 2007-01-11T19:52:46Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] '''Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat n:o 15 vuodelta 1915''' == Valiokunnan mietintö == '''kaupungin oikeudesta myydä kaupunginaseman ulkopuolella olevaa maata.''' Kaupunginvaltuuston kokouksessa viime helmikuun 16 päivänä käsiteltäessä Rahatoimikamarin esitystä erinäisten kaupungin omistamain maa-alueiden myymisestä Suomen valtiolle (''Pain. asiakirj. N:o 6 vuodelta 1915'') huomautti herra Schybergson, että Valmisteluvaliokunta oli asiasta antamassaan lausunnossa sanonut epäilevänsä, onko kaupungilla ylipäätään oikeutta myydä Rahatoimikamarin esityksessä mainittuja, kaupunkiin yhdistettyyn maahan kuuluvia Tilkan ja Gumtähden sairaala-alueita, ennenkuin ne oli kaupunginasemakaavaan otettu. Kun tätä kysymystä ei ollut asiantuntevalta taholta selvitetty, ehdotti puhuja, että Kaupunginvaltuusto ennen näitä sairaala-alueita koskevan asian ratkaisemista erikoisesti valmisteluttaisi kysymyksen kaupungin oikeudesta myydä sille kuuluvaa, vahvistetun kaupunginasemakaavan ulkopuolella sijaitsevaa maata. Tähän myöntyen Valtuusto, jättäen asian mainitulta kohden toistaiseksi, päätti antaa herra Schybergsonin esittämän periaatteellisen kysymyksen allekirjoittaneista muodostetun erikoisvaliokunnan selvitettäväksi. Mainittua tehtävää täyttääkseen saa Valiokunta kunnian Valtuustolle antaa tässä seuraavan lausunnon asiasta, samalla ilmoittaen, että Valiokunta on, jottei hankittavan selvityksen varassa oleva kysymys viivästyisi, tyytynyt antamaan ainoastaan yleispiirteisen selvityksen asiasta. == Erilaatuinen kaupungin maa == Lahjoituksen ja lahjoitusmaan käsitteeseen nähden on huomattava, että lahjoitusten esineinä eivät olleet ainoastaan maa-alueet, vaan myös tehtaat ja laitokset ( niinkuin myllyt), vesiputoukset ja kalastus. Lahjoituksen olennaisina tunnusmerkkeinä pidetään, että luovutus on tarkoittanut ainakin lahjoitetun maan pysyväistä hallintaoikeutta ja että luovutus on tapahtunut lahjan muodossa, niin ettei kaupungin ole tarvinnut maasta antaa vastiketta. Lahjoituksiin luetaan myös vero- tahi rälssimaa, jonka kruunu on muun maan vastikkeena saanut omakseen ja siten luovuttanut jollekin kaupungille. Sitä vastoin ei veron luovutuksen ole käsitteellisesti katsottu tuottavan maallelahjoituksen luontoisuutta, ei myöskään esivallan määräyksen maatilan siirtämisestä kaupungin tuomiovallan alaiseksi, ellei kaupungille samalla ole myönnetty itse maan käyttöoikeutta Historiallisen kehityksen ja kaupungin edelleen laajenemisen johdosta käsittää Helsingin kaupungin, samoinkuin useimpain Ruotsin ja Suomen kaupunkien, maa-alue useita hallinto-oikeudellisessa suhteessa erilaatuisia osia. Kaupungin maa-alue käsittää: a) ''vahvistettuun kaupunginasemakaavaan otetun alueen;'' b) ''kaupunginaseman ulkopuolella olevat lahjoitusmaat,'' joista suurin osa kuuluu kaupunkiin yhdistettyyn alueeseen; c) ''ostamalla hankittua, kaupunkiin yhdistettyä kaupunginmaata;'' sekä d) ''kaupunkiin yhdistetyn alueen rajain ulkopuolella sijaitsevaa maata, jonka kaupunki on ostanut vastaisia laajenemistarpeitaan varten.'' Näiden ryhmäin ulkopuolelle jäävät ne kaupungin ympäristössä sijaitsevat tilat, joista ainoastaan vero on lahjoitettu kaupungille luovuttamatta sille itse maata. Nämä tilat, joiden kanssa kaupungilla on ollut tekemistä ainoastaan veronsaajana, eivät kuulu esillä olevan tutkimuksen alaan, lukuun ottamatta niitä kahta maistraatintaloa, jotka lunastamalla asukasoikeus on saatettu kaupungin omiksi ja hallittaviksi ja jotka sentähden nyttemmin on luettava osin c) ja osin d) kohdassa mainittuihin alueisiin. == Kaupungin lahjoitusmaa. == '''Lahjoitussäännöstön synty ja tarkoitus.''' Kaupunkilaitosta ja kauppaa kehittääkseen osotti valtio 1500- ja 1600-luvulla varsin runsain määrin maatiloja kaupunkien paikaksi ja niiden edistämiseksi. Näitä ''lahjoitusmaita'' kaupungeille luovutettaessa asetettiin tavallisesti vaatimus, että omaisuus on oleva luovuttamaton. Tämä lahjoitusmaan luovuttamattomuus ja sen pysyttäminen porvariston hallussa ovat huomattavimmat piirteet tällä alalla annetuissa monilukuisissa määräyksissä. Myöhempi kehitys on laajentanut lahjoitusmaiden tarkoitusta ja useinkin vaatinut säätämään muita lahjoitusmaan käyttömuotoja kuin lahjoituksissa on mainittu niiden erikoistarkoituksiksi, mutta tämä seikka ei ole muuttanut vanhastaan voimassa olevaa periaatetta lahjoitetun maan luovuttamattomuudesta, joka periaate edelleen on hallinto-oikeudessamme voimassa sääntönä, vaikkakaan ei poikkeuksettomana. [Alaviite: Seuraavan, lahjoitussäännöstön syntyä ja kehitystä käsittelevän esityksen pohjana on aiasta julkaistu kirjallisuus, etusijassa Ruotsin Kamarikollegin mietintö vuodelta 1897 kaupungeille lahjoitetusta maasta, jossa mietinnössä on laaja selvitys tähän kuuluvista kysymyksistä.] '''Lahjoitusmaan käsite.''' Lahjoituksen ja lahjoitusmaan käsitteeseen nähden on huomattava, että lahjoitusten esineinä eivät olleet ainoastaan maa-alueet, vaan myös tehtaat ja laitokset (niinkuin myllyt), vesiputoukset ja kalastus. Lahjoitusten olennaisina tunnusmerkkeinä pidetään, että luovutus on tarkoittanut ainakin lahjoitetun maan pysyväistä hallintaoikeutta ja että luovutus on tapahtunut lahjan muodossa, niin ettei kaupungin ole tarvinnut maasta antaa vastiketta. Lahjoituksiin luetaan myös vero- tahi rälssimaa, jonka kruunu on muun maan vastikkeena saanut omakseen ja sitten luovuttanut jollekin kaupungille. Sitä vastoin ei veron luovutuksen ole käsitteellisesti katsottu tuottavan maalle lahjoituksen luontoisuutta, ei myöskään esivallan määräyksen maatilan siirtämisestä kaupungin tuomiovallan alaiseksi, ellei kaupungille samalla ole myönnetty itse maan käyttöoikeutta [Kamarikollegin mietintö siv. 15.]. Monessa tapauksessa kuitenkin osottautuu vaikeaksi saada varmaa tietoa lahjoitetun maan rajoista ja useinkin on kaupungille kuuluva ikivanha omintakeinen maa vähitellen sekottunut lahjoitusmaahan tahi saanut lahjoitusmaan luontoisuuden. '''Lahjoituksiin liitetyt ehdot.''' Vain harvalukuiset lahjoitukset käy lukeminen siihen ryhmään, joka on annettu nimenomaan suomalla vastaanottajalle oikeus luovuttaa maa hallustaan. Lukuisampia ovat ne lahjoitukset, joiden mukaan maa julistetaan kaupungille luovutetuksi ''ikiomaksi'', mutta oikeuttamatta kaupunkia myymään sitä. Kolmantena ryhmänä ovat ne varsin lukuisat lahjoitukset, jotka luovuttavat maan ainoastaan ''nautintaoikeuksin''. == Helsingin kaupungin lahjoitusmaa-asiakirjat ja niiden sisällys. == Helsingin kaupungin lahjoitusmaa-asiakirjoihin ja niiden sisällykseen nähden pyytää Valiokunta viitata seuraavaan sihteerinsä laatimaan selvitykseen. Vanhempina aikoina Helsingin kaupungin osaksi tulleet maanluovutukset ovat pääasiallisimmin nautintaoikeuslahjoituksia. Kuningas Juhana III:nnen antamassa Helsingin kaupungin vanhimmassa erioikeuskirjassa (alkuperäinen kappale on kaupungin arkistossa), lausutaan, että K. M. on suosiosta ja armosta ''suonut ja luovuttanut (unnat och efterlåtit)'' [Nautintaoikeuslahjoituksissa tavallinen sanontatapa; omistusoikeutta tarkoitettaessa käytettiin tavallisesti sanaa "ikiomaksi" tahi jotakin sen tapaista.] " till stadens innebyggares mulebethe Fiskerij och andre nödtorffter Twå Byer som näst Stadhenn ligge Nempligen Gomthecht, ther vdi Sex gårder, och Forsbyn Ther vdhi Fyre gårdher, Item Blåbersholmen, Högeholmen, Sompeholmen, Helsingeforsfjerden, Szå och then deel af Fårssen, som ligger näst till Stadenn till att oprätthe och opbygge ther eenn Qwern till Stadzens behoff." ["Kaupungin asukkaiden karjanlaitumeksi, kalastuspaikaksi ja muihin tarpeisiin kaksi lähinnä kaupunkia sijaitsevaa kylää, nimittäin Gumtähden kuusi taloa ja Forsbyn neljä taloa, samaten Mustikkasaaren, Korkeasaaren, Sumppusaaren, Helsinginselän, niin myös lähinnä kaupunkia sijaitsevan osan koskea myllyn perustamiseksi ja rakentamiseksi siihen kaupungin tarpeita varten."] Tämän lahjoituksen kuningas Sigismund lisäksi vakuuttaa kesäkuun 30 päivänä 1594 antamassaan kaupungin erioikeuksien vahvistuksessa, lisäten kuitenkin Forsbyn kylään "sen Ågelbyssä olevat tilukset " (sittemmin Nybondaksen kruununtalo). Kun kaupunki Kristiina kuningattaren holhoojahallituksen aikana muutettiin nykyiselle paikalleen, vahvistettiin mainittu lahjoitus edelleen lokakuun 2 päivänä 1639 annetussa uuden Helsingin erioikeuskirjassa. Muuton tapahduttua Helsingin porvaristo valtiopäivillä tekemässään anomuksessa huomautta, että uusi kaupunki oli perustettu Töölön kylään ja siihen kuuluville, pormestari Antti Laurinpojalle elinajaksi luovutetuille tiluksille, ja anoi kaupunki sentähden vastikkeen myöntämistä hänelle. Niinikään ilmoitti porvaristo aikovansa rakennuttaa kaupunkiin kivikirkon sekä anoi, että Töölön tila suotaisiin ja luovutettaisiin sille tiililadon paikaksi. Marraskuun 20 päivänä 1643 annetulla armollisella päätöksellä K. M. määräsi, että Töölön tila (joka käsitti 2 veroa ja 5 taloa) oli luovutettava kaupungille, jotta tämä saisi "sen tiluksille teettää tiililadon kirkonrakennuksen jatkamiseksi sekä kaupungin eduksi ja hyödyksi". Jonkin aikaa myöhemmin muistettiin kaupunkia uudella lahjoituksella. Sittenkun nimittäin kruunu oli ratsumestari Gert Skytten leskeltä, rouva Christina Fredagilta vaihtanut itselleen erinäisiä tiloja, jotka kuningas Kustaa II Adolf oli maaliskuun 27 päivänä 1629 Norrköpingin päätöksessä säädetyin ehdoin antanut mainitulle Skyttelle, lahjoitettiin osa niistä Helsingin kaupungin pormestarin, raadin sekä yhteisen porvariston alamaisten anomusten johdosta Tukholmassa marraskuun 8 päivänä 1650 annetun Kunink. Selityksen kautta , jossa puheena olevasta asiasta lausutaan: "3:o På dhed ock staden någorlunda må hafwa sine Commoditeter till uthrymme och muulebeth, då hafr Kongl. Maij:te welat här medh unna och efterlåta honom efterskrefne hemman uthi Helsing sockn, som ähre lille Håplax, hemman fyra medh en Uthbys jordh, giörande tillsamman fyra och ett fierdedels mantahl, Hindernääs Bengt Jakobsson skatt en, mantahl ett halfft, Tali Tree hemman, skattar Två mantahl Trefiärdedehls, Drömsöö Tu hemman, skatt ett halfft mantahl ett halfft, dem att niuta, bruuka och behålla, qwitte och frije för alle däraf gående wisse och owisse uthlagor, till evärdeligh Egendomb, Dock Kyrkiotijonden och alle Extra ordinarie Contributioner undantagne och Chronan förbehåldne." ["3:o Jotta kaupungilla myös olisi kutakuinkin riittävästi tilaa ja karjalaidunta, on Kunink. Maj. täten tahtonut sille suoda ja luovuttaa jälempänä mainitut Helsingin pitäjässä sijaitsevat talot, nimittäin Pikku Huopalahden, neljä taloa ja takalikon, yhteensä neljä ja neljännes manttaalia, Hindernääsin Bengt Jakobssonin, veroa yksi, manttaalia puolikas, Talin kolme taloa, kaksi veroa, kolmeneljännes manttaalia, Drumsön kaksi taloa, puoli veroa, puoli manttaalia, kaupungin ikiomina nautittaviksi, viljeltäviksi ja omistettaviksi vapaina kaikista niiltä menevistä vakinaisista ja epämääräisistä veroista, kuitenkin pois erottamalla ja kruunulle varaamalla kirkon kymmenykset ja kaikki ylimääräiset apuverot."] 1650 vuoden lahjoituskirjassa tarkoitetut tilat ovat maakirjain mukaan seuraavat: Heikaksen ja Bertaksen verotalot niihin kuuluvine Pikku Huopalahden kylässä sijaitsevine kruunun takalikkoineen; Lassaksen ja Markuksen verotalot sekä Reimarsin kruununtalo Talin kylässä ynnä Hindersnäsin eli Meilansin yksinäinen verotalo. Mainituista tiloista on kaupungilla täysin omistusoikeuksin käytettävänä ainoastaan Greijus ynnä Huopalahden takalikko sekä Reimars. Näitä samoinkuin Bölen ja Nybondaksen talojakin viljelivät monet ajat asukkaat perinnöllisellä hallintaoikeudella imissionin nojalla; kaupunki sai ainoastaan kantaa veron, mutta sillä ei ollut valtaa ottaa eikä erottaa asukkaita. Mainittu asianlaita muuttui sittemmin niin, että puheena olevien talojen hallintaoikeus muunnettiin määräaikaiseksi vuokraoikeudeksi. Lokakuun 10 päivänä 1812 antamallaan päätöksellä julisti Uudenmaan ja Hämeen läänin Maaherranvirasto Greijuksen kruununtalon silloisen haltijan, sotaneuvos Carl Axel Björnbergin, joka haki imissionia, oikeutetuksi viljelemään tilaa ainoastaan 50 vuotta, tammikuun 1 päivästä 1813 lukien, mistä lähtien kaupunki saisi "lahjoituksen nojalla menetellä Greijuksen taloon nähden lain ja silloisten asianhaarain mukaan". Reimarsin talon taas Maistraatti yksissä neuvoin kaupunginvanhimpain kanssa, maanviljelysneuvos Axel Evert Rotkirchin ja hänen vaimonsa kirjallisesti luovuttua omasta ja oikeudenomistajainsa imissioniin perustuvasta hallintaoikeudesta taloon, huhtikuun 6 päivänä 1870 tehdyllä välikirjalla vuokrasi kaupungille lahjoitettuna maa-alueena yksityishenkilölle 50 vuodeksi marraskuun 1 päivään 1919, mistä lähtien tila palautuu kaupungin käytettäväksi. Kaikki muut 1650 vuoden lahjoituskirjassa mainitut tilat (samoinkuin myös Oulunkylän Nybondas) pysyivät yksityisten hallussa, verotalot omistusoikeuksin ja kruununtalot perinnöllisin hallintaoikeuksin. Kaupungin vaatimukset näihin tiloihin, jotka sananmukaisesti oli luovutettu "tilaksi ja laidunmaaksi" sekä "ikiomiksi", olivat 1700-luvulta lähtien olleet alituisena kaupungin ja tilainhaltijain välisenä riidanaiheena ja kunnallishallinnon uudistuksen tapahduttua otettiin puheeksi tilain omistusoikeuden hankkiminen kaupungille oikeudenkäyntitietä. Kun Kaupunginvaltuuston asettama valiokunta kuitenkin oli asiaa tutkittuaan tullut siihen tulokseen, että 1650 vuoden lahjoituskirjassa mainitut tilat oli ainoastaan veron puolesta kaupungille lahjoitettu, päätti Kaupunginvaltuusto syyskuun 18 päivänä 1888 pitämässään kokouksessa, että puheena ollutta takaisinsaantikannetta ei ollut pantava vireille. [Ks. lähemmin pain. asiakirj. N:o 1 vuodelta 1876, N:o 15 vuodelta 1885 ja N:o 4 vuodelta 1888 sekä Kaupunginvaltuuston pöytäkirjaa syyskuun 18 päivältä 1888, 14 §.] Kolme näistä taloista, joihin nähden lahjoituksen sisällys oli ollut riitainen, on myöhemmin vapaaehtoisesti sopimalla haltijain kanssa joutunut kaupungin omiksi, nimittäin Meilansin verotalo, joka ostettiin vuonna 1871, sekä Bölen ja Nybondaksen maistraatintalot, joiden hallintaoikeuden kaupunki lunasti, toisen 1908 ja toisen 1910. == Helsingin kaupungin lahjoitusmaan laajuus. == Kaupungille lahjoitettuun maahan ei käy lukeminen niitä alueita (Meilansia, Böleä, Nybondasta), mitkä kaupunki on saanut, ei lahjoituksen nojalla, vaan antamalla vastikkeen tilain haltijoille. Sitä vastoin lienee niiden Drumsön Bertaksen tilaan kuuluvien saarien ja kalaveden, mitkä kaupunki elokuun 13 päivänä 1890 annetun käskykirjeen kautta on saanut vastikkeeksi menettämästään sille lahjoitetusta mainitun tilan pohjaverosta käsitteen mukaisesti katsottava muuttuneen lahjoitusmaan luontoisiksi, minkä käsityksen Kaupunginvaltuustokin on hyväksynyt hiljattain käsitellessään kysymystä mainittuun vesialueeseen kuuluvan Rysskärin saaren luovuttamisesta Venäjän sotalaitokselle. Vuonna 1905, kun Gumtähti, Meilans sekä Greijus siihen kuuluvine Stenbacka nimisine kruunun takalikkoineen yhdistettiin kaupunkiin, määräsi K. Senaatti erinäiset mainittuihin tiloihin kuuluvat tiluspalstat, joita ympäröi kaupungille kuulumaton maa, erotettaviksi kaupunkiin yhdistetystä alueesta ja muodostettaviksi eri tiloiksi. Sittemmin toimitetulla, Kuvernöörin heinäkuun 10 päivänä 1909 vahvistamalla tiluslohkomisella murrettiin tämän johdosta m. m. Greijuksen talosta ja takalikosta erilleen kaksi itsenäistä tilaa, Skogbacka ja Ut-Grejus. Nämä samoinkuin kantatilatkin ovat lahjoitetun kaupunginmaan luontoisia. Vuonna 1910 teki Rahatoimikamari ehdotuksen että muutamat kaupungin omistamat maapalstat, m. m. eräs vastamainittuihin kahteen erilleen murrettuun tilaan kuuluva maakappale (n. s. Greijuksen isoniitty) luovutettaisiin Osakeyhtiö M. G. Steniukselle, joka antaisi sijaan eräät Pikku Huopalahdessa omistamansa alueet. Huhtikuun 4 päivänä 1911 lisätty Kaupunginvaltuusto hyväksyi ehdotetun tilusvaihdon, mutta julisti samalla, että päätös, mikäli koski kaupungin lahjoitettua maata, oli voimassa olevan kunnallisasetuksen mukaan alistettava Senaatin tutkittavaksi, mikä tehtiinkin. Päätöksen vahvisti Senaatti sittemmin toukokuun 18 päivänä 1911. Edellä mainitulla tavalla luovutetun lahjoitusmaan vastikkeeksi saadun maan rajat on nyttemmin loppuunsuoritetussa maanmittaustoimituksessa määrätty ja täytyy tämänkin maan katsoa muuttuneen lahjoitusmaan luontoiseksi. Muutoin koski edellä mainittu tilusvaihto Meilansin ja Bölen tiloista erilleen murrettuja maapalstoja, joita tiloja, sen mukaan kuin edellä on huomautettu, ei käy pitäminen varsinaisena lahjoitusmaana. [Tilusvaihtoa koskevassa Kaupunginvaltuuston alamaisessa kirjelmässä mainitaan Bölekin lahjoitusmaana, mikä ei käy yhteen edellä julkilausutun käsityksen kanssa.] Lisätä sopii, että Helsingin kaupunkiin yhdistetyllä alueella sijaitsee koko sen lahjoitusmaa ryhmä, lukuun ottamatta Reimarsin taloa, Skogbackan ja Ut-Greijuksen tiloja sekä edellä mainittuja Bertaksen talosta erilleen murrettuja saaria ja vesialuetta. [Sihteerin selvitys loppuu; jatkuu valiokunnan mietintönä.] == Vuoden 1789 vakuutus. == 1789 vuoden vakuutuksen kautta on lahjoitusten järkkymätön pysyväisyys erioikeuden pyhyydellä taattu. Niinkuin lahjoitusasiakirjoista näkyy, on kaupunki, lukuun ottamatta 1650 vuoden lahjoituskirjaa, jossa käytetään sanontatapaa "ikiomaksi", saanut lahjoitusmaansa nautintaoikeuden ehdolla, olematta Kruunu nimellisesti luopunut maan omistusoikeudesta. Omistus- ja nautintaoikeuslahjoitusten välisellä erolla ei kuitenkaan nyttemmin enää ole käytännöllistä merkitystä, sittenkun nautintaoikeuslahjoitukset helmikuun 23 päivänä 1789 annetun Arm. vakuutuksen kautta on asetettu yhdenvertaisiksi omistusoikeuksin annetun lahjoitusryhmän kanssa. Tämän vakuutuksen 4 §:n säännös, jossa sanotaan että kaupungeille lahjoitetut, annetut ja kaupunginmaan nimellä merkityt tilukset säilytetään ja jäävät kaupungeille koskematta, on nimittäin erioikeuden pyhyydellä taannut nautintaoikeuslahjoitustenkin järkkymättömän pysyväisyyden. [Vrt. Kamarikollegin mietintöä siv. 15 ja 24.] == Kaupungin käyttöoikeus sille kuuluvaan maahan. == Valiokunta käy nyt lähemmältä tarkastelemaan niiden tuon tuostakin annettujen ja jo edellä mainittujen säännösten sisällystä, jotka kieltävät hukkaamasta ja luovuttamasta kaupunginmaata. Tätä kysymystä on tutkittava ensin kaupunginaseman alueella sijaitsevaa ja sitten kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevaa lahjoitusmaata silmällä pitäen. == a) Vahvistetun kaupunginasemakaavan alueella olevan maan luovutus. == Lahjoitusten yleisenä tarkoituksena on ollut osin ja etusijassa hankkia kaupungin asukkaille tarpeellista tilaa asuinpaikoiksi ja osin hankkia yhteiskunnalle taloudellista hyötyä [Kamarikollegin mietintö siv. 25 ja seur.] asuntoalueeksi käyttämättömän maan viljelyksestä. Tähän niinikään viittaavat edellä mainitut lahjoitusasiakirjoissa käytetyt sanat tila ja laidunmaa, joista edellinen lähinnä tarkoittanee rakennustonttien luovuttamista kaupunginaseman alueelta. Tätä käyttömuotoa täytyy epäilemättä pitää sopivana ja luonnollisena keinona kaupungin yhteisen parhaan edistämiseksi ja lahjoituksen tarkoituksen saavuttamiseksi. Lahjoitusasiakirjoissa ja myöhemmin annetuissa asetuksissa kaupunkitonttien käyttämisestä olevat määräykset eivät yleensä estä luovuttamasta tonttia omistusoikeuksin, onpa useissa lahjoituskirjoissa annettu nimenomainen lupa siihen. Ruotsissa on kuitenkin kehittynyt käytännöksi, että tuollaiseen luovutukseen on hankittava K. M:n nimenomainen valtuutus, ja lupa onkin useimmissa tapauksissa myönnetty uusimpaan aikaan asti (Vrt. kohtaan "kunnallisasetuksen 74 §:n tulkinta"). Suomessa on oikeuskehitys tässä kohden käynyt toiseen suuntaan, täällä kun on sovellettu sitä Ruotsista erottamisen jälkeen vakiintunutta periaatetta, että kaupunginaseman alueella oleva lahjoitusmaa ilman muuta tulee käytetyksi lahjoituksen tarkoituksen mukaisesti, siinäkin tapauksessa että se täysin omistusoikeuksin luovutetaan yksityisille, minkätähden erikoista valtuutusta tuollaisiin luovutuksiin ei ole pidetty tarpeellisena. Kotimaisessa tieteisopissa, joka kuitenkin vain ohimennen käsittelee tätä kysymystä, lausutaankin kauttaaltaan se käsitys, että voimassa olevat maanluovutuskiellot eivät tarkoita tonteiksi jaettua maata. [Ks. ''Liljestrand'', Finlands jordnaturer siv. 364; ''Hermanson'' Inhemsk förvaltningsrätt siv. 354; ''Bonsdorff'' Kamerallagfarenhet I siv. 153.] Mitä Helsinkiin tulee, näkyy 1600-luvun jälkipuoliskolta olevista raastuvanpöytäkirjoista, että kaupunki jo tuohon aikaan luovutti ainakin eräät rakennuspaikat "vapaatontteina, ikuiseksi kiinteäksi omaisuudeksi". Kaupungin uudestirakentamisen ja uudestijärjestämisen jälkee 1800-luvun alussa luovutti Uutisrakennuskomitea marraskuun 2 päivänä 1812 annetun johtosääntönsä nojalla kaupungintontteja yksityisten omiksi ja samoin luovuttivat niitä komitean hajaannuttua kaupunginviranomaiset voimassa olevain rakennusjärjestysten nojalla, eikä sen koommin ole käytetty muuta kaupunginmaan luovutusmuotoa kuin omistusoikeuden käsittävää luovutusta ja vuokraamista. [Poikkeustapauksissa luovutettiin alueita määräämättömäksi ajaksi (esim Vanhankaupungin värjäämötontti, Töölön sokeritehdas, työväenasuntohuvila Lugnet, Lenngrenin myllytontti, veitämötontti, Laivatokka), joita vuokra-alueita ei käy asettaminen varsinaisten apävapaiden tonttien vartaisiksi.] Sääntö että kaupunki on esteetön luovuttamaan lahjoitusmaalla sijaitsevaakin, vahvistettuun kaupunginasemakaavaan kuuluvaa tonttimaata on siten vanhemmista ajoista lähtien ollut täällä tunnustettu ja käytännössä. == Kaupunginasemakaavan ulottaminen kaupunginalueella erillisinä oleviin maakappaleisiin.== Tavallisesti otetaan kaupunginasemakaavaan ainoastaan maata, joka välittömästi liittyy alkuperäiseen kaupunginasemakaavaan ja joka kaupunkimuodostuksen jatkuessa luovutetaan rakennettavaksi. Oikeudelliselta kannalta ei tosin mikään estä kaupunginasemakaavaan ottamasta kaupunginmaalla sijaitsevia erillisiä maa-alueita. Mutta tässä on kuitenkin huomattava, että kaupunginasemakaava-käsite aina edellyttää jonkin alueen järjestelmällistä jaoitusta sen säännöllistä rakentamista varten. Siltä kannalta katsoen ei mikään estäisi ulottamasta kaupunginasemakaavaa milloin minkin kokoisiin erillisiin kaupunginosiin, mikä tietysti kuitenkin olisi tehtävä sangen varovasti ja harkiten, jottei siitä vastaisuudessa koituisi vakavia epäkohtia ja estettä kaupungin suunnitelmanmukaiselle kehitykselle. Sitä vastoin on asian luonnossa, että kaupunginasemakaavaa ei käy vahvistaminen yksityisen tontin taikka vastaavan maakappaleen osalta erillään muusta kaupunginasemakaavasta, varsinkin kun eräitä kaupunginaseman alueella voimassa olevia hallintosäännöksiä tuskin kävisi tuollaiseen maakappaleeseen soveltaminen. == b) Vahvistetun kaupunginasemakaavan ulkopuolella olevan lahjoitusmaan käyttäminen. == Lahjoitusmaan käyttämisestä annetut, osin lahjoitusasiakirjoissa ja osin myöhemmin annetuissa asetuksissa olevat määräykset tarkoittivat taata lahjoituksen käyttämisen koko yhdyskunnan hyväksi. Vahvistetun kaupunginasemakaavan ulkopuolella oleva lahjoitusmaa käytettiin siten, että sen hallintaoikeus jaettiin porvariston jäsenten kesken, taikka siten että maa annettiin vuokralle yhteiseksi hyväksi. Eräissä kaupungeissa osotettiin lahjoitusmaan osia kaupungin virkamiesten palkkauksen parantamiseksi. Kaupunginmaan käyttämisessä varsinkin usein ilmenneiden väärinkäytösten ja säännöttömyyksien johdosta antoi Hallitus tuon tuostakin erinäisiä säännöksiä ehkäistäkseen kaupunginmaan hukkaamista taikka epäoikeutettua käyttämistä. Tästä asiasta annetuissa ja edelleen voimassa olevissa yleisissä asetuksista mainittakoon seuraavat: 1) Joulukuun 10 päivänä 1672 annettu kunink. päätös kaupunkien valituksiin, 27:s kohta. Tässä kielletään kaupungeista erilleen murtamasta maata ja erottamasta sitä siltä menevän veron alaisuudesta. 2) Heinäkuun 13 päivänä 1719 annettu kunink. päätös kaupunkien valituksiin, 21:s kohta. Tässä säädetään: "että kaikki mitä entiset Kuninkaat ovat kaupungeille niitä ensin perustetaessa ja sittemmin lahjoittaneet ja antaneet, on erioikeuksien ja lahjoituskirjain sisällyksen mukaan niissä mainittuihin tarkoituksiinsa käytettävä eikä kellekään, paitsi suurimmassa hädässä, pantattava, jolloin se ensin on porvariston lunastettavaksi tarjottava ja, ellei porvaristo kykene lunastamaan, kaupungin varoilla lunastettava, mutta ''ei milloinkaan ainiaaksi luovutettava, ei porvareille eikä vieraille (aldrig ewärdeligen abalieneras, hwarken till Borgare eller främmande)'', vaan on kaupungeilla yleensä aina valta lunastaa nämä tilukset omikseen, kuitenkin niin että asianomaiset, jotka laillisesti ovat ne itselleen hankkineet, saavat täyden korvauksen kaikesta tarpeellisesta ja hyödyllisestä parannuksesta". 3) Kunink. kirje syyskuun 25 päivältä 1745 ynnä siinä mainittu marraskuun 4 päivänä 1734 annettu Maaherrain Johtosääntö, 18 §. Tässä kirjeessä sanotaan: että, koska huhtikuun 6 päivänä 1664 annetussa Kunink. Päätöksessä Upsalan kaupungin porvariston valituksiin on määrätty, että niitä peltoja, mitkä edesmenneet Kuninkaat kaupungille sen yleiseksi hyödyksi lahjoittivat ja sen porvariston viljeltäviksi ja käytettäviksi antoivat, ei käy alistaminen sellaisiin ehtoihin, että jokainen, joka niitä on saanut haltuunsa, saisi niitä hallita niinkuin omaa maatansa ja omaisuuttansa, vaan on tarkoitus ollut, että kaupunki yhteisesti, kirjeiden sanamuodon mukaan, nauttisi hyväkseen tuoton ja porvaristo sekä asukkaat, erittäinkin ne, jotka eivät kykene itseään kaupalla tahi käsitöillä elättämään, tuollaisia kaupungille suotuja peltoja veron ja kohtuullisen maksun suorittamalla viljelisivät ja hallitsisivat, kuitenkin niin ''ettei kenenkään sallita sen johdosta ja nautinnan perustuksella ottaa niitä omaisuudekseen ja omistusoikeutta niihin, vielä vähemmän niitä myydä, vaihtaa tahi pantata (ingen tillstädjes därigenom och af åkommen häfd, tillvälla sig någon egendom och ägande rätt deraf, mindre sådane försälja, bortbyta eller förpanta);'' vaan kun joku joka kuolee tahi muutoin luopuu maanviljelyksestä taikka kun katsotaan kohtuulliseksi ottaa se häneltä pois, on Maaherralla Maistraatin avustamana oleva valta jollekin toiselle luovuttaa sama pelto määrätystä maksusta ja edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaan; ja Kunink. Maj. myös on marraskuun 4 päivänä 1734 annetun Maaherrain Johtosäännön 18 §:ssä määrännyt, että mitä porvariston yhteisesti käytettäväksi ja hyödyksi on annettu, sitä älköön siltä riistettäkö älköönkä yksityisten henkilöjen omaksi annettako, varsinkaan peltoa ja niittypalstoja ja muuta kaupungin yleistä tarvetta ja etua, joita muutamin paikoin on myyty ja jotka ovat joutuneet muiden haltuun kuin niiden, jotka porvarirasituksen ja taakan kantavat, taikka on porvariston kesken eri tavoin jaettu, mikä kaikki Maaherran ja Maistraatin on oikaistava; sentähden tulee itse lahjakirjan kaikessa olla tarkkana sääntönä. Ja jos jokin maa tahi omaisuus on kaupungille annettu siihen kuuluvana käytettäväksi ja viljeltäväksi eikä ole säädetty, että määrättyjä henkilöjä tahi jotakin määrättyä virkakuntaa sillä on avustettava, on sellaista kaupungin yleiseksi hyödyksi lahjoitettua maata katsottava niinkuin edellä mainitussa Maaherrain Johtosäännön pykälässä sanotaan. 4) Kunink. vakuutus kaupungeille helmikuun 23 päivältä 1789, 1 ja 4 §, jotka ovat seuraavat: 1 §: "Kunink. Maj:ti lupaa ja vakuuttaa tämän kautta Valtakunnan Porvaristolle ja Kaupungeille yleisesti, että heillä olevat, varhaisempina ja myöhäisempinä aikoina saadut erioikeudet, vapaudet ja oikeudet, jotka perustuvat kuninkaallisiin päätöksiin, ''lahjoituksiin'', lahjakirjoihin tahi muihin yhtäläisessä eli laillisessa voimassa oleviin kirjoituksiin ja säännöksiin, heille semmoisina kuin ne vanhuudesta ovat olleet tahi nyt ovat, loukkaamatta ja järkähtämättä nyt ja ijän ikuisina aikoina, säilytetään ja varjellaan, niin ettei kukaan heille heidän maittensa, huoneittensa, talon-asemainsa, tilainsa, metsäinsä, takamaittensa, virtainsa, vuorainsa, kalastuspaikkainsa, myllyinsä, sahainsa tahi muiden laitostensa, eikä heidän kauppansa ja merenkulkunsa, elinkeinoinsa ja liikenteensä suhteen vähintäkään estettä tahi haittaa saa tehdä." 4 §: "''Kaupungeille lahjoitetut, annetut ja kaupunginmaan nimellä merkityt tilukset säilytetään ja jäävät kaupungeille koskematta,'' eivätkä muuta luontoansa, joutukoot kenenkä käteen hyvänsä." 5) Kunnallishallituksesta kaupungissa joulukuun 8 päivänä 1873 annetun asetuksen 73 §, joka on seuraava: "Jos jollakulla kaupungissa on sellaista maata tai muuta tilusta, jonka kruunu tai yksityiset ovat kaupungille lahjoittaneet, noudatettakoon sen hoidossa mitä lahjoituskirjassa on säädetty." Kaupunginmaanluovuttamattomuutta koskevia yleisiä asetuksia valaisee lähemmin elokuun 31 päivänä 1784 annettu Helsingin kaupungin lahjoitettua maata koskeva K. M. päätös. Kielloista huolimatta oli 1700-luvulla yksityisten nautittaviksi annettuja kaupungin lahjoitusmaan osia perinnön ja oston kautta siirtynyt mieheltä miehelle. Tämän johdosta Maaherra ja Maistraatti vuonna 1788 ryhtyivät toimenpiteisiin luovutetun maan palauttamiseksi kaupungin käytettäväksi, osin määrätystä korvauksesta, osin korvauksetta, minkä jälkeen K. M. tästä tehtyjen alamaisten valitusten johdosta julisti m. m.: että silloin puheena oleva maa oli kaupungille annettu läänitys, joka ei voi saada muuta kuin kruununluontoisuuden, joten sitä siis ei ''voi erilleen murtaa eikä omistusoikeuksin kellekään yksityiselle luovuttaa. Edellä lausutusta käy selvästi ilmi, että kaupunkeja on nimenomaan kielletty luovuttamasta hallustaan lahjoitusmaata, ellei luovutus ole lahjoitusasiakirjoissa olevan erityisen määräyksen taikka lahjoitusten yleisen tarkoituksen mukainen, niinkuin kaupunginaseman alueella olevain rakennustonttien luovutuksen on laita. Tältä kannalta katsottuna ei kielto myöskään näy voivan estää kaupunkia tilusvaihdolla luovuttamasta lahjoitusmaan osia, edellyttäen että järjestelystä on kaupungille hyötyä ja että annetaan täysiarvoinen vastike muuta maata. 1789 vuoden vakuutuksen kautta, joka meillä on voimassa erioikeuden pyhyydellä, on kaikille sitä ennen tehdyille lahjoituksille taattu niiden järkkymätön pysyväisyys. Tämän johdosta täytyy kaupunginmaan luovutuskieltoa, vaikka se oikeushistoriallisen sisällyksensä puolesta lähinnä tarkoittaa estää maata joutumasta yksityisen omaksi, mainitun hallitusasiakirjan ilmestyttyä pitää soveltuvana myöskin maan myyntiin kruunulle (tai sotalaitokselle), ollen kruunulla valta, kun yleinen tarve vaatii, saada haluamansa alue pakkoluovutustietä. Tämän käsityksen ovat kaupunginviranomaisetkin esiintuoneet eri tilaisuuksissa [Niin, esim ilmoittivat Kaupunginvanhimmat ja Maistraatti vuonna 1821, kun oli kysymys Hesperian tehdastontin luovuttamisesta kruunulle, ettei kaupunki voimassa olevan kiellon johdosta voinut luovuttaa minkään kokoista osaa sille lahjoitetusta omaisuudesta.] kun on ollut kysymys kaupunginaseman ulkopuolella olevain lahjoitetun kaupunginmaan osain luovuttamisesta valtiolle, ja on kaupungin puolelta tällöin huomautettu, että tuollaisen maan vapaaehtoinen luovutus johonkin valtiotarkoitukseen ei voi laillisesti käydä päinsä. == Kunnallisasetuksen 74 §:n tulkinta. == Kaupunkien kunnallishallituksesta voimassa olevan 1873 vuoden asetuksen 74 §:n a) momentissa on miltei samansanaisena Ruotsin 1862 vuoden kunnallislaista otettu sitä sisällystä oleva säännös että kaupunginvaltuusmiesten päätökset ovat lailliseen voimaan tullaksensa alistettavat Hallituksen tutkittaviksi ja vahvistettaviksi, jos ne koskevat " semmoisen kaupungille kuuluvan kiinteän omaisuuden myymistä, pantiksi-kirjoitusta tai vaihtoa, joka lahjan tai testamentin kautta on joutunut sen omaksi ja määrätty erinäiseen, kaupungin yhteistä hyötyä tarkoittavaan tarpeeseen, kuin myös suostumusta tai sovinnon tekoa, joka vaikuttaa sen oikeuden muuttamiseen tai vähentämiseen, joka kunnalla tämmöisen kiinteän omaisuuden suhteen on". Vastaavan säännöksen on Ruotsin hallintokäytännössä katsottu soveltuvan kaupunkien lahjoitusmaahankin ja K. M. on tämän mukaisesti moniaissa tapauksissa ottanut tutkittavakseen eri kaupunkien esitykset niiden oikeuttamisesta myymään kaupunginasemalla ja sen ulkopuolella sijaitsevaa lahjoitusmaata sekä myöntynytkin näihin. Useita vaihtoja niinikään on vahvistettu sillä ehdolla, että kaupungin saama vastikemaa katsotaan lahjoitusmaan luontoiseksi. Tuollaista tulkintaa ei kuitenkaan mikäli ''suomalaista'' oikeutta koskee näy voivan sovittaa mainittuun säännökseen. Käytetty sanontatapa "lahjan kautta joutunut kaupungin omaksi" jo näyttää viittaavan siihen, että tässä ei tarkoiteta lahjoitusmaita, vaan kaupungin muulla tavoin hankkimaa maata [Ks. ''Liljenstrand'', Finlands jordnaturer siv. 364, 365; Kamarikollegin mietintö siv. 43.] niinkuin on laita kunnallishallituksesta maalla kesäkuun 15 päivänä 1898 annetun asetuksen vastaavassa säännöksessä, 97 §:ssä (samansanainen kuin kunnallishallituksesta maalla 1865 annetun asetuksen 70 §). Vieläkin tärkeämpi merkitys asiaa arvostellessa on kuitenkin sillä seikalla, että 74 §, jos sillä tarkoitettaisiin lahjoitusmaidenkin luovutusta, ei pitäisi yhtä edellä mainitun helmikuun 23 päivänä 1789 annetun armollisen vakuutuksen 4 §:n kanssa, joka on voimassa erioikeuden pyhyydellä ja jota yleisen lain luontoinen säännös ei ole voinut kumota eikä muuttaa. Eikä lainsäätäjä ole tätä tarkoittanutkaan, niinkuin näkyy siitä, että eräs toinen 1789 vuoden vakuutuksen osa, nimittäin sen 3 §, jossa puhutaan pormestarin ja raatimiesten y. m. vaalista, muutettiin kunnallisuudistuksen yhteydessä perustuslain mukaisella tavalla erityisen, joulukuun 8 päivänä 1873 annetun armollisen asetuksen kautta edellä mainittujen erioikeuksien ja kunnallishallituksesta annettujen määräysten saattamiseksi keskenään yhtäpitäviksi, jota vastoin saman vakuutuksen 4 § jätettiin ennalleen: Käytäntöä, johon päinvastainen käsitys voisi nojata, ei Suomessa myöskään ole syntynyt. == c) Kaupunkiin yhdistetyn, ostamalla hankitun maan käyttäminen. == Vastattavaksi esiintyy nyt kysymys, ovatko edellä mainitut jaoittamattoman lahjoitusmaan myyntikiellot myös sovitettavissa sellaiseen kaupunkiin yhdistettyyn maahan, minkä kaupunki on itselleen hankkinut muuta oikeussaantotapaa, esimerkiksi ostoa käyttämällä. Gumtähden y. m. tilain kaupunkiin yhdistämistä koskevassa valiokunnan mietinnössä (Kvston pain asiakirj. N:o 12 vuodelta 1902) lausutaan se käsitys että kaupunkiin yhdistetty alue, minkä luontoista lieneekin, kokonaan sulautuu muuhun kaupunginmaahan ja semmoisena siis on kaupungin hallusta luovuttamaton. [Samantapaisen mielipiteen on lausunut professori Hermanson (Inhemsk förvaltningsrätt siv. 344-355), kuitenkin edellyttäen kaupunkien alueen olevan sama kuin lahjoitusmaa ja ottamatta lukuun muulla tavoin hankittua kaupunginmaata.] Tätä käsitystä kaupunginmaan luovuttamattomuudesta on kuitenkin eräässä toisessa yhteydessä Kaupunginvaltuustossa vastustettu (Vrt. valiokunnan mietintöä kaupungin politiikasta sen viereisiä huvilayhdyskuntia kohtaan, Pain asiakirj. N:o 76 vuodelta 1912, siv. 10 ja 11), jolloin huomautettiin, että edellä mainitut määräykset kaupunginmaan käyttämisestä ja sen luovutuskiellot kohdistuvat ainoastaan ''lahjoitettuun maahan'', mutta eivät kaupunginmaahan yleensä. Viimeksi mainittu mielipide näyttääkin oikeammalta. Tähän kuuluvain asetusten tarkastelu todella osottaa, että niissä mainitaan ainoastaan ''lahjoitettu'' kaupunginmaa, mutta ei muulla tavoin hankittua maata. Tämän laajempaa merkitystä ei myöskään käy paneminen 1789 vuoden vakuutuksen 4 §:ssä käytettyyn sanontatapaan ("kaupungeille lahjoitetut, annetut ja kaupungin maan nimellä merkityt tilukset"), sillä tämä arm. vakuutus vahvisti ja kehitti asiasta aikaisemmin annettuja asetuksia, mihin vielä tulee lisäksi, että kaupunginmaa-käsitettä vanhemmissa asetuksissa käytetään saman merkintöisenä kuin lahjoitettua maata. [Ks ''Bonsdorff'', Kamerallagfarenhet, siv. 153.] Kun puheena olevat kaksi Helsingin kaupunginalueen ryhmää ovat virallisten tiluskarttain ja asiakirjain avulla rajojensa puolesta erotettavissa, on siis luovuttamattomuuskieltojen sovelluttamisala täten alueellisesti tarkoin määrätty. Ja kun lunastetun maan yhdistämisellä kaupunkiin ei meidän lainsäädäntömme mukaan voi katsoa olevan sellaista oikeusvaikutusta, että sen johdosta maa, joka ei ole ollut lahjoitusmaan luontoinen, saisi tämän luontoisuuden, [Vrt. ''Malmgren'', Stadsbildningen från rättslig synpunkt, siv. 179 ja seur.] pitää säännöksi voida katsoa, että ''oikeudellista'' estettä myydä ostettua ja kaupunkiin yhdistettyä, mutta kaupunginasemakaavaan ottamatonta maa-aluetta ei ole olemassa. Tuollainen toimivalta käy myös yhteen voimassa olevan kunnallisasetuksen kanssa, joka nimenomaan edellyttää "kaupungin kiinteän omaisuuden myyntiä tahi vaihtoa, paitsi mitä rakennustontteihin tulee", joka toimenpide saman asetuksen 25 §:n a) momentin mukaan on lisättyjen Kaupunginvaltuusmiesten asia. On kuitenkin asian luonnossa, että tuollainen maan käyttäminen voi ainoastaan harvalukuisissa poikkeustapauksissa tulla kysymykseen. Kaupunkiin yhdistetyn kaupunginmaan luovuttaminen omistusoikeuksin säännöllisesti rakennettavaksi yhtäjaksoisen ja järjestelmällisen jaoituksen mukaan edellyttää nimittäin välttämättä paikan ottamista vahvistettuun kaupunginasemakaavaan; ja taas kaupunginalueen laitaosain lohkominen suunnitelmaa noudattamatta voisi tuottaa vakavia haittoja ja vaikuttaa ehkäisevästi kaupungin vastaiseen kehitykseen. Kaupungin oikeudesta myydä vahvistetun asemakaavan ulkopuolella olevaa kaupunkiin yhdistettyä maata on Valiokunnassa lausunut eriävän mielipiteen jäsen, herra Heimbürger, jonka mielestä ''kaupunki voi myydä tuollaista maata, siinäkin tapauksessa että se on lahjoitusmaan luontoista, kuitenkin ainoastaan tontiksi'', jonka ei välttämättä tarvitse vielä myynnin tapahtuessa olla kaupunginasemakaavaan otettu. Tämän käsityksensä tueksi on herra Heinbürger esittänyt pääasiassa seuraavia näkökohtia: Kaupunkiin yhdistetyn alueen osia käy omistusoikeuksin luovuttaminen ainoastaan siinä tapauksessa, että ne ovat itsenäisiä kaupunkitontteja. Muuta yksityisen maanomistusoikeuden muotoa kaupungin alueella ei kameraalinen järjestelmämme tunne, ja laki edellyttää M. K:n 4 luvun 2 §:ssä nimenomaan, että lainhuuto myönnetään yksinomaan tonttipaikalle, samoinkuin voimassa oleva kiinnitysasetuskin, että kiinnityksen saa myöntää ainoastaan kaupungissa olevaan taloon ja tonttiin. On tosin edellytettävä, että kaupunginmaata ei myydä, ellei alue ole otettu korkeain asianomaisten vahvistamaan kaupunginasemakaavaan, mutta lain kannalta ei mikään estä myymästä tonttipaikkoja kaupunginaseman ulkopuoleltakin. Päinvastaisen käsityksen tueksi ei syyllä käy vetoominen luovutuskieltoihin, koska, niinkuin Valiokunta on osottanut, tonttimaan luovutus vastaa lahjoituksen tarkoitusta ja on katsottava luvalliseksi; ja mitään syytä rajoittaa poikkeusta kaupunginaseman alueella olevaan maahan ei tähän kuuluvista säännöksistä myöskään käy johtaminen. Mitä muulla tavoin hankittuun kaupunginmaahan tulee, on Valiokunta osottanut sen luovuttamattomuuden, mutta täytyy tässäkin edellä esiintuodun kameraalisen periaatteen mukaisesti panna se rajoitus, että maata saa myydä ainoastaan tonttipaikkana. Tätä eriävää mielipidettä vastaan katsoo Valiokunnan enemmistö olevan lausuminen seuraavaa: Kaupunkien järjestäminen Ruotsissa ja Suomessa on jo neljättäsataa vuotta ollut hallitusvallan huolenpidon esineenä. Erittäinkin Kustaa II Aadolfin ja Kristiina kuningattaren ajoilta on olemassa lukuisia käskyjä kaupunkien perustamisesta ja järjestämisestä, ja tähän nähden kehittyi vähitellen sellainen käytäntö, että uudet kaupungit perustettiin edeltäpäin hyväksytyn, K. M. vahvistettavaksi alistetun asemakaavan mukaan. 1734 vuoden laissa ei, lukuun ottamatta Rak. K:n 29 luvussa olevaa niukkasanaista säännöstä, ole minkäänlaisia määräyksiä kaupunkien rakentamisesta, vaan oli tarkoitus tästä antaa erityinen sääntö. [Tämä kuitenkin annettiin Ruotsissa vasta vuonna 1874 ja Suomessa vuonna 1856, jolloin nyttemmin aivan puutteellinen ja vanhettunut asetus kaupunkien järjestelyn ja rakentamisen yleisistä perusteista ilmestyi.] Tuollaista sääntöä ei kuitenkaan annettu, vaan koottiin sen sijaan tähän kuuluvat määräykset kaupunkien rakennusjärjestyksiin, joissa tavallisesti on määräys kaupunginasemakaavain laatimisesta ja vahvistamisesta. Kun Helsingin kaupunki 1600-luvun keskivaiheilla muutettiin uuteen paikkaansa, sai eräs insinööri toimekseen "viivoittaa ja pistellä kaupungin säännölliseen muotoon levein kaduin ja mukavin toripaikoin", ja K. M. vahvisti asemakaavan. Uudet asemakaavat laadittiin isonvihan hävitysten jälkeen ja paikkakunnalla 1700-luvulla teetettyjen laajain linnoitustöiden yhteydessä. Viimeksi mainittu asemakaava oli Augustin Ehrensvärdin laatima ja sai kuninkaallisen vahvistuksen. Kaikissa 1800-luvulla annetuissa Helsingin kaupungin rakennusjärjestyksissä vahvistetaan se vanhastaan noudatettu sääntö, että kaupunki on rakennettava edeltäpäin laaditun ja asianmukaisesti vahvistetun kaupunginasemakaavan mukaan. Lahjoitusmaan käyttämisestä annetut määräykset ovat olennaisesti eri sisällystä, mikäli koskee vahvistetun kaupunginasemakaavan mukaan rakennettua, kaupungin "aitauksen" ympäröimää kaupunginaseman aluetta tai aitauksen ulkopuolella sijaitsevaa, porvariston yhteiseksi hyödyksi osotettua maata [Vrt. Kamarikollegin mietintöä siv. 28 ja seur.]. Kaupunginasemalla sijaitsevaan maahan, varsinaisiin rakennustontteihin nähden, vei kehitys yksityiseen omistusoikeussuhteeseen, niinkuin edellä on osotettu. Kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevaan lahjoitusmaahan nähden taas tähän kuuluvat määräykset tarkoittavat maan pysyttämistä yhdyskunnan yhteisiin tarpeisiin käytettävänä ja kieltävät sitä hukkaamasta ja luovuttamasta yksityisten omaksi. Tämän laatuiseen maahan nähden on siis järkähtämättömänä sääntönä, että sitä ei saa omana omistettavaksi luovuttaa, ja tämä koskee tonttimaankin luovutusta. Erinäisten 1700-luvulla annettujen määräysten mukaan sai tosin kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevan yksityisen paikan luovuttaa sille, joka sinne tahtoi rakentaa tehtaita. Näitä paikkoja saivat tehtailijat ja heidän jälkeläisensä käyttää ja pitää, niin kauan kuin sikäläisiä laitoksia pidettiin voimassa. Tässä siis ei ollut olemassa luovutusta omistusoikeuksin, vaan ainoastaan nautintaoikeuksin määräämättömäksi ajaksi. Jos tontinluovutus täysin omistusoikeuksin olisi luvallinen ei ainoastaan kaupunginasemakaavan alueella, vaan sen rajojen ulkopuolellakin, olisivat kiellot että lahjoitusmaata ei saa luovuttaa yksityisen omaksi todellisuudessa vailla sovellettavaa sisällystä ja miltei tarkoituksettomat. Tähän käsitykseen asianomaisten asetusten sisällyksestä on tietoisoppikin erimielisyydettä yhtynyt [1)] ja käytäntö Helsingissä on jo varhaisempina aikoina asettunut samalle kannalle [2)]. Kaupungin uudestijärjestämisestä lähtien 1800-luvun alulta on tiettävästi aina noudatettu sitä sääntöä, että kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevalta lahjoitusmaalta ei ole maa-alueita luovutettu muulla tavoin kuin nautintaoikeuden ehdolla. [1) Kaikki kotimaiset tutkijat, jotka tähän asti ovat lausuneet ajatuksensa asiasta, ovat sitä mieltä, että vahvistetun kaupunginasemakaavan ulkopuolella olevaa lahjoitettua maata ei saa, ellei siitä ole lahjoituksessa nimenomaista määräystä, millään ehdolla luovuttaa yksityisen omaksi. Vrt. ''Bonsdorff'', Kamerallagfarenhet I siv. 153 ja seur.; ''Hermanson'', Inhemsk förvaltningsrätt siv. 354; ''Liljenstrand'', Finlands jordnaturer siv. 364; ''Willgren'', Finlands finansrätt siv. 442 y. m. Poikkeustapauksissa ovat eräät uudemmat kaupungit (Hanko, Kotka, Iisalmi y. m.) lahjoituskirjoissaan saaneet oikeuden luovuttaa kaupunginaseman ulkopuolella olevaa maata teollisuuslaitosten, makasiinien ja varastojen paikoiksi täysin omistusoikeuksin.] [2) Kaupungin tuomiokirjassa vuodelta 1649 on merkintä, että maistraatti oli evännyt anomuksen erään rantapaikan saamisesta tonttipaikaksi sillä perusteella että "edellä mainittua rantapaikkaa ei ole K. M:n vahvistamassa kaupunginasemakaavassa tontiksi merkitty". Paikkaa ei saisi rakentaa, ellei K. M. vastedes " tärkeistä syistä katso asemakaavaa olevan korjattava ja jaoitusta muutettava". - Aiemmin mainitun, K. M. päätöksellä elokuun 31 päivänä 1784 ratkaistun, luovutettua lahjoitusmaata koskevan riidan asiakirjoista näkyy, että luovutukset, joita K. M. ei hyväksynyt, tarkoittivat kaupunginaseman ulkopuolella olevia maakappaleita, mutta nämä näyttävät olleen viljelyspalstoja.] Mitä sitten tulee ostetun kaupunginmaan luovutukseen, on huomattava, että kameraaliselta kannalta ei ole olemassa laillista estettä yhdistää kaupunkiin yksityisen omistamaa maa-aluetta, ja yhtä vähän käy väittäminen, että kaupunginmaan kameraaliluontoisuudesta voimassa olevat säännökset estäisivät luovuttamasta rakennustonttia tai muuta maa-aluetta kaupunkiin yhdistetyltä mutta lahjoittamattomalta kaupunginmaalta, sikäli kuin tuollainen luovutus yleensä on kaupungin vallassa. M. K:n säännökset ja muut kaupunginmaan lainhuudatuksesta voimassa olevat määräykset koskevat tosin etusijassa varsinaisia kaupunkitontteja, s.o. vahvistetun kaupunginaseman alueella olevia tontteja, mutta eivät kiellä hankkimasta lainhuutoa muille kaupunginmaan alueille, ja käytännössä onkin lainhuutoa myönnetty kaupunginmaan luovutuksille, joiden ei voi sanoa koskeneen varsinaisia rakennustontteja. Valiokunnan enemmistö on näistä syistä pysynyt käsityksessään, että mahdollisuus kaupunginmaan myymiseen kaupunkiin yhdistetyltä ostetulta maa-alueelta ei ole rajoitettu rakennustontteihin, [Vrt. ''Moring'', "Kan jord, som tillhör enskilda, förenas med stad?" Juridiska Föreningens tidskrift 1911, siv. 183, 184.] erittäinkin kun nämäkin kaupunginaseman ulkopuolella ovat vailla varmoja rajoja ja voidaan kussakin eri tapauksessa vapaasti järjestää sekä muotoon että kokoon nähden. == d) Kaupungin ostaman ja siihen yhdistetyn alueen rajain ulkopuolella sijaitsevan maan käyttäminen. == Mitä tulee kaupunkiin yhdistetyn maan rajain ulkopuolella olevain ostettujen maiden käyttöoikeuteen, on kaupunki tietenkin kaikin puolin verrattavissa yksityiseen maanomistajaan ja voi siis, samoinkuin hänkin, vapaasti myydä näitä tiluksia tai niiden osia, viimeksi mainitussa tapauksessa noudattaen maanomistuksesta maalla voimassa olevia yleisiä säännöksiä. ___________________ Edellä olevasta selvityksestä käy ilmi: ''että kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevaa lahjoitusmaata ei, sen luovuttamisesta voimassa olevain kieltojen johdosta, saa omistusoikeuksin luovuttaa kaupungin hallusta, mikä ei kuitenkaan koske tilusvaihtoa, jos kaupunki luovuttamansa lahjoitusmaan sijaan saa täysiarvoisen vastikkeen, eikä myöskään pakkoluovutusta yleiseen tarpeeseen''; sekä ''että sitä vastoin mainitun laatuista estettä ei ole olemassa sellaisen, kaupunginaseman ulkopuolella sijaitsevan maa-alueen myymiseen nähden, joka ei kuulu lahjoitusmaahan, vaan jonka kaupunki on hankkinut ostamalla tai muulla oikeussaannolla.'' Asiaa valaiseva Helsingin kaupungin tilusten kartta seuraa mukana, osottaen m. m., että Tilkan ja Gumtähden sairaala-alueet sijaitsevat sen laatuisella kaupunginmaalla, kuin Valiokunnan viimeisessä ponnessa on mainittu. Helsingissä, maaliskuun 15 päivänä 1915. K. J. Ståhlberg. Leo Ehrnrooth. W. F. Heimbürger. John Uggla. [[Luokka:Lakitekstit]] 33 9919 2007-01-11T19:53:22Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] '''Suomen asetuskokoelma 30/1903 sivut 15-18.''' '''Keisarillisen Suomen Senaatin päätös,''' '''sisältävä järjestyssäännön Helsingin satamaradalla olevain valtionrautateiden kääntösiltain käyttämisestä.''' Keisarillisen Suomen Senaatille Armossa annetun vallan nojalla Keisarillinen Senaatti on, Rautatiehallituksen alamaisessa kirjeessä 1 p:ltä Huhtikuuta 1902 tekemästä esityksestä, nähnyt hyväksi noudatettavaksi vahvistaa seuraavan '''Järjestyssäännön''' '''Helsingin satamaradalla olevain valtionrautateiden kääntösiltain käyttämisestä.''' '''I. Määräykset, joita on noudatettava kääntösillan kautta kulkiessa.''' 1 §. Kääntösillan luo saavuttuaan on alus, ellei pätevää estettä ole, viivyttelemättä läpi laskettava. Kuitenkaan älköön kukaan siltavahdin poissa ollessa omin valloin avatko siltaa. Jos se kuitenkin avataan, vetäköön syyllinen sakkoa viisikymmentä markkaa ja korvatkoon vahingon, jos sitä on tapahtunut. 2 §. Päällikkö on velvollinen hyvissä ajoin ennen kääntösillan luo tuloa hiljentämään vauhtia, niin ettei sillan kautta kulkiessa tapahdu sille vahinkoa, ja noudattakoon muuten voimassa olevaa satamajärjestystä ja satamapäällystön määräyksiä. '''II Siltavahdin velvollisuudet.''' 3 §. Siltavahdin tulee alttiisti ja kohteliaasti auttaa yleisöä kaikessa, mikä hänen virkatoimeensa kuuluu, sekä muuten tarkoin ja ehdottomasti noudattaa esimiestensä viran puolesta antamia käskyjä ja määräyksiä. 4 §. Siltavahdin on katsottava, että hänen silmälläpitonsa alaisena oleva kääntösilta yleensä pidetään auki sekä suljetaan ja salvataan sopivaan aikaan ennen odotetun junan tuloa sekä jälleen avataan niin pian kuin mahdollista on, jotta liikenne sillan kautta ei estyisi kauvemmin kuin on tarpeellista. Siltavahti älköön ilman asianomaista lupaa tahi asianomaisen esimiehen käskyä poistuko paikaltaan etemmäksi kuin että hän ilman viivytystä voipi palvella saapuvia junia. 5 §. Siltavahti pitäköön tarkkaa huolta sillasta ja älköön salliko kenenkään kiinnittää siihen alusta; katsokoon myös ettei sillalle eikä siihen kuuluville esineille tapahdu vahinkoa laivain kautta tahi niiden miehistöjen syystä. Jos vahinkoa tehdään tahi tätä ohjesääntöä muuten rikotaan niin että siitä saattaa aiheutua sakkoja tahi korvaamisen velvollisuutta, tulee siltavahdin viipymättä ilmoittaa se asianomaiselle satamapäällystölle, joka sen johdosta ryhtyköön toimiin vahingon arvioimiseksi ja korvaamiseksi niinkuin 9 § määrää. 6 §. Siltavahti ei saa millään ehdolla uskoa sillan hoitoa syrjäiselle henkilölle. '''III. Yleisiä määräyksiä.''' 7 §. Kääntösilta on, milloin rautatieliikenne tai käymässä oleva korjaustyö ei estä, purjehdusaikana pidettävä auki alusten läpilaskemista varten koko vuorokausi umpeensa. 8 §. Jokainen, joka tahallaan rikkoo kääntösillan tahi tekee sille vahinkoa, rangaistakoon voimassa olevan rikoslain mukaan ja korvatkoon vahingon. Huolimattomuudella aikaansaatetusta vahingosta vetäköön syyllinen sakkoa viisikymmentä markkaa ja korvatkoon myös vahingon. 9 §. Kun vahinkoa on tehty, on se heti asianomaisen ratainsinöörin arvioitava siltavahdin ja kahden saapuville kutsutun jäävittömän miehen läsnä ollessa. Ne korvaukset, joihin marenkulkijat tämän järjestyssäännön mukaan saattavat itsensä vikapääksi, ovat, mikäli mahdollista, Satamakonttorin toimesta kannettavat ennenkuin laivan sallitaan lähteä satamasta sekä valtionrautateiden pääkassöörille jätettävät niin pian kuin on mahdollista. 10 §. Jokainen, joka kääntösiltaa käyttää, olkoon velvollinen noudattamaan niitä tarkempia määräyksiä, joita Rautatiehallitus ehkä vastedes asiasta antaa. 11 §. Merenkulkijalla, joka katsoo vahingonkorvausta itseltään perusteettomasti otetuksi, on valta, oikaisun saamiseksi siihen, kahden kuukauden kuluessa sen jälkeen haastattaa Rautatiehallitus asianomaiseen oikeuteen. 12 §. Kanne näiden järjestyssääntöjen rikkomusten johdosta tehdään asianomaisessa järjestysasioita käsittelevässä oikeudessa. 13 §. Tätä järjestyssääntöä pitää tarpeellinen määrä suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisiä kappaleita aina olla siltavahtien huostassa ja Satamakonttorissa liikkeenkäyttäjille pyynnöstä maksuttomasti annettavaksi. Tämä päätös on ilmoitettava Rautatiehallitukselle tiedoksi ja noudatettavaksi sekä asianomaisten tietoon saatettavaksi. Helsingissä, 27 p:nä Kesäkuuta 1903. Kulkulaitostoimituskunnan Päällikkö, Senaattori ''O. Bergbom.'' A. von Collan. [[Luokka:Lakitekstit]] 34 9930 2007-01-11T19:55:45Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] ==Kaupunginvaltuuston päätös, jolla "Aktiebolaget Brändö Villastad" nimiselle osakeyhtiölle on myönnetty oikeus rakentaa sähköraitiotie Itäiseltä viertotieltä Sörnäsin niemekkeelle y. m., annettu maaliskuun 16 p:nä 1910.== Sittenkun "Aktiebolaget Brändö Villastad" niminen osakeyhtiö oli kaupunginvaltuustolta anonut lupaa saada: Sörnäsin niemekkeen koillisrantaan rakentaa maihinnousulaiturin ynnä vahtituvan; käyttää anomuksen oheen pantuun karttaan punaisella merkittyä aluetta ajotien paikaksi; sekä tälle aiotulle tielle ja niinikään Hörneperin-, Sibyllan- ja Pääskylänkadulle rakentaa sähköraitiotien, joka yhdistäisi nykyisen Itäisellä viertotiellä olevan raitiotien päätekohdan edellä mainittuun maihinnousulaituriin; on kaupunginvaltuusto hyväksynyt edellä mainitun anomuksen sekä samalla näin myönnettyjen oikeuksien nauttimiseen nähden vahvistanut seuraavat ehdot ja määräykset, nimittäin: että maihinnousulaituri yhtiön kustannuksella poistetaan kohta, kun yhtiö on lakannut laituria tarvitsemasta; että laituri poistetaan myöskin siinä tapauksessa, että kaupunki ryhtyy sinne rakennuttamaan rantasiltoja; että laiturin läheisyyteen suunniteltu vahtitupa rakennetaan vähintään 90 metrin päähän siitä alueesta, minkä toiminimi A. Parviainen & C:o on vuoteen 1917 saakka vuokrannut öljyvarastopaikaksi; että yhtiö suorittaa kaikki kustannukset, joita puheenalaisen tien sekä sillä olevan raiteen uudestaan suunnittelusta ehkä aiheutuu kaupungin vastaisuudessa järjestäessä katu-, tie- ja raide- y. m. rakennuksiaan; että yhtiön on ennen tientekoon ryhtymistään annettava rahatoimikamariin selvitys siitä, että Sörnäsin haararadan pohjoispuolisten alueiden, joita pitkin ehdotettu tie osittain tulisi kulkemaan, vuokraajat ovat myöntyneet tien rakentamiseen vaatimatta siitä kaupungilta korvausta; että yhtiö pitää tien, jonka tulee olla yleisen liikenteen käytettävänä, tyydyttävässä kunnossa sekä myös hoitaa sen puhtaanapidon, kunnes se on yhdistetty kaupungin rakentamaan katuun, jossa tapauksessa yhtiö ei ole oikeutettu saamaan korvausta tientekokustannuksistaan; että raitiotien ja sen valtaaman katu- tahi tiealueen kunnossapitoon nähden ovat vahvistettavat samat ehdot kuin Raitiotie- ja Omnibus-osakeyhtiön on noudatettava; sekä vihdoin että, jos kaupunginviranomaiset pitävät tarpeellisena raitiotien muuttamista jollekin toiselle kadulle tahi tielle, muutto on toimitettava yhtiön kustannuksella: Samalla on kaupunginvaltuusto kaupungin ja Raitiotie- ja Omnibus-osakeyhtiön välillä tehdyn toimilupakirjan 4 §:n määräyksen johdosta päättänyt, että sanotulle yhtiölle olisi ensi sijassa tarjottava oikeus liikenteen ylläpitämiseen edellä mainitulla raitiotielinjalla ja että toimilupakausi samoinkuin muutkin raitiotien rakentamista koskevat ehdot olisivat asetettavat yhtäpitäviksi nyt voimassa olevan toimilupakirjan kanssa, jotta kaupungin lunastusoikeus kaikkiin olemassa oleviin raitiotielinjoihin olisi yhtaikaa voimaan saatettavissa. Vihdoin on kaupunginvaltuusto nähnyt hyväksi myöntää hakijalle viisi vuotta valmistusaikaa, 1910 vuoden alusta lukien, jonka ajan kuluessa raitiotie olisi avattava liikenteelle, minkä ohessa toimilupakirja olisi katsottava rikotuksi, jollei liikennettä sitten pidettäisi yhteen vuoteen voimassa. ==Helsingin kaupungin ja Aktiebolaget Brändö Villastad nimisen osakeyhtiön välinen toimilupakirja kaupungin ja Helsingin pitäjässä olevan Brändön huvilakaupungin välisen raitiotielinjan rakennuttamisesta ja liikennöitsemisestä.== Kaupunginvaltuuston vahvistama tammikuun 17 p:nä 1911 ja sopimuskumppanien allekirjoittama helmikuun 10 p:nä samaa vuotta. '''Toimilupakirja.''' Helsingin kaupunginvaltuusto myöntää Aktiebolaget Brändö Villastad osakeyhtiölle luvan, raitiotieyhteyden aikaansaamiseksi Helsingin kaupungin ja Helsingin pitäjässä olevan Brändön huvilakaupungin välillä, rakentaa ja liikennöidä raitiotielinjaa, joka alkaa Helsingin Raitiotie- ja Omnibus-osakeyhtiön raitiotielinjan päätekohdasta Itäisellä viertotiellä ja kulkee pitkin Pääskylänkatua itään Sörnäsin haararadan alimenokohtaan sekä sieltä kohta mainitun radan pohjoispuolelle ja sen suuntaisesti Aktiebolaget Brändö Villastad osakeyhtiön, kaupunginvaltuuston maaliskuun 16 päivänä 1909 myöntämällä luvalla, teettää tietä pitkin Vanhankaupunginlahden rantaa. Raitiotiehen ja sen liikennöitsemiseen nähden ovat muutoin voimassa seuraavat ehdot: '''1 §.''' Osakeyhtiölle myönnetään lupa edellä mainittuun raitiotielinjaan sillä harjoitettavaa liikennöitsemistä varten 1945 vuoden loppuun. Toimilupakauden päättyessä pitää, ellei osakeyhtiölle myönnetä luvan pitennystä, raiteet ja niihin kuuluvat patsaat, johdot y. m. poistettaman sekä niitä varten käytetyt katu- ja tiealat pantaman kuntoon, sen uhalla että tuo muutoin teetetään kaupungin toimesta osakeyhtiön kustannuksella. '''2 §.''' Kaupungilla on oikeus, 1932 vuoden umpeen mentyä lunastaa osakeyhtiölle kuuluva, edellä mainittu raitiotielaitos siitä arvosta, minkä uskotut miehet silloin, laitoksen liikearvoon katsomatta, sille ynnä siihen kuuluville tonteille, rakennuksille, liikuvalle kalustolle, työpajoille ja koneille panevat. Näistä uskotuista miehistä valitsevat kaupunginvaltuusto ja osakeyhtiö kumpainenkin kaksi sekä nämä yhteisesti viidennen. Jos osakeyhtiö laiminlyö uskottujen miesten valitsemisen taikka jolleivät siten valitut voi viidennen vaalista sopia, määrää ne Helsingin raastuvanoikeuden ensimäinen osasto. '''3 §.''' Raitiotielaitoksen tarkoituksena on etusijassa henkilöjen kuljetus, ollen osakeyhtiöllä kuitenkin valta raitiotiellä kuljettaa tavaraakin, ellei siitä ole haittaa henkilöliikenteelle. '''4 §.''' Raitiotien rakentamiseen nähden on vaarinotettava: 1) että raitiotiekiskojen yläpinta pitää olla kadun taikka tien tasossa; 2) että raideleveys on 1,000 mm; 3) että osakeyhtiö saa sijoittaa tarpeelliset sivuutus- ja pistoraiteet rahatoimikamarin sitä varten hyväksymille paikoille; 4) että raitiovaunujen käyttövoimana käytetään sähkövoimaa; 5) että sähköjohtojen kannatuspatsaita saa asettaa ainoastaan sitä varten hyväksytyille paikoille; 6) että kontaktijohdot saa tehdä paljaasta langasta, mutta syöttöjohdot pitää olla tehokkaasti eristetyt; 7) että osakeyhtiö sekä patsaiden tekoaineeseen, rakenteeseen ja sijoitukseen että johtojen laatuun, laittamiseen ja käyttöön nähden on niiden määräysten alainen, mitkä rahatoimikamari harkitsee tarpeellisiksi antaa, jota paitsi osakeyhtiö on velvollinen noudattamaan niitä ohjeita, joita julkinen viranomainen saattaa turvallisuuden kannalta katsoa kohtuulliseksi määrätä. '''5 §.''' Kaupunki on oikeutettu yhdistämään mahdollisesti rakennuttamansa raitiotielinjat puheenalaiseen raitiotiehen sekä liikennöitsemään sitä suorittamatta korvausta muusta kuin sähkövoimasta kaupungissa siihen aikaan käyvän hinnan mukaan. Jos kaupunginvaltuusto harkitsee tarpeelliseksi, on osakeyhtiö velvollinen kohtuullista korvausta vastaan luovuttamaan osakeyhtiön rakentamat raiteet toisen raitiotieyrityksen käytettäviksi, ollen tuo yritys velvollinen kustantamaan tulo- ja lähtövaihteiden sijoituksen sekä niiden hoidon. Raideristeyksissä, joita osakeyhtiö ei saa estää tekemästä,kustantaa uutislaitteen teon ja kunnossapidon se, joka sellaista laitetta tarvitsee. Jos kaupungin liikenneolot vaativat puheenalaisen raitiotien rakennuttamista kaksiraiteiseksi, on kaupunki oikeutettu, siinä tapauksessa että osakeyhtiö ei tahdo tuollaiseen muutosrakennukseen ryhtyä, sen teettämään taikka vaihtoehtoisesti lunastamaan raitiotien myöskin ennen vuotta 1932 sillä tavoin, kuin 2 §:ssä tarkemmin määrätään. Jos kaupunki lunastaa puheena olevat raiteet ennen 1932 vuoden umpeen kulumista, on osakeyhtiö kuitenkin oikeutettu mainittuun ajankohtaan asti liikennöitsemään linjaa uskottujen miesten määräämän korvauksen suorittamalla. '''6 §.''' Osakeyhtiö on velvollinen kuukauden kuluessa siitä, kun tämä sopimuskirja on kaupungin puolesta allekirjoitettu, rahatoimikamarin tarkastettavaksi esittämään ei ainoastaan täydellisen asemapiirroksen, josta näkyy raiteen asema kadulla ja tiellä sekä mahdollisten sivuutusraiteiden luku ja pituus, vaan myös täydelliset piirustukset ja tarkan selitelmän kaikista raitiotielaitokseen ja johtoverkkoon kuuluvista rakenteellisista osista ja laitoksista, ollen muun mussa ilmoitettava, miten virta laitokseen johdetaan ja johdon katketessa vaarattomaksi tehdään, raitiotiellä käytettävien moottori- ja muiden vaunujen luku ja laatu, jarrutuslaitteet ja ukkosjohdot sekä miten raitiotien läheisyydessä olevat lennätin-, puhelin-, voima- ja valaistusjohdot sekä kaasu ja vesijohtoputket suojellaan n. s. harhailevain virtain vaikutukselta. Edellä mainitun tarkastuksen toimittamiseen saa rahatoimikamari käyttää korkeintaan kahden kuukauden ajan. Raitiotietyöt on, rahatoimikamarin siihen määräämän henkilön tahi viranomaisen tarkastuksen alaisena, suoritettava mahdollisimman joutuisesti ja yleistä liikennettä vähimmin häiritsevällä tavalla. Muutoin varaa kaupunginvaltuusto itselleen oikeuden vahvistaa ne tarkemmat määräykset, mitkä osakeyhtiö saattaa katsoa tarpeen vaatimiksi raitiotielaitoksen taikka raitiotien käytön laajaan muutokseen nähden. '''7 §.''' Raitiotien liikennöitsemiseen nähden ovat voimassa seuraavat ehdot: a) Raitiotietä älköön avattako yleiselle liikenteelle, ennenkuin rahatoimikamarin siihen määräämä henkilö tahi viranomainen on tien asianmukaisesti katsastanut ja hyväksynyt. b) Liikennettä pitää osakeyhtiö sitten herkeämättä voimassa yhtiön ehdottamain ja kaupungin maistraatin puolivuosittain vahvistamain kulkuvuoroluettelojen mukaisesti, käsittäen edellinen vuosipuolisko ajan huhtikuun alusta syyskuun loppuun ja toinen vuosipuolisko vuoden muut kuukaudet, älköönkä noihin luetteloihin muutosta tehtäkö maistraatin lupaa siihen hankkimatta. Osakeyhtiötä ei saa velvoittaa alottamaan liikennettä aamusin ennen klo 7 eikä jatkamaan sitä iltasin klo 10 jälkeen eikä myöskään ylläpitämään taajempia kulkuvuoroja kumpaiseenkin suuntaan kuin kahdesti tunnissa kesällä ja kerran tunnissa talvella; ollen kuitenkin kaupunki oikeutettu, jos tarpeelliseksi katsoo, järjestämään taajempia kulkuvuoroja raitiotiellä. c) Osakeyhtiö on velvollinen pitämään raitiotien kaikkine siihen kuuluvine kalustoineen hyvässä, siistissä ja ajanmukaisessa kunnossa. Vaunujen pitää kulkea tasaisesti ja töyttäilemättä sekä kylmänä vuodenaikana olla lämmitetyt. Muutoin on osakeyhtiö kaikkien niiden sen liikenteeseen soveltuvain määräysten alainen, joita on nykyään voimassa olevassa taikka vastedes annettavassa poliisijärjestyksessä. d) Maksu raitiovaunun käyttämisestä Vanhankaupunginlahden rannalla olevaan päätekohtaan asti taikka sieltä takaisin suoritetaan osakeyhtiön laatiman taksan mukaan, kuitenkin vaarinottaen että keskeytymättömästä matkasta kannetaan enintään 15 penniä siinäkin tapauksessa, että matkan lähtö- tai tulopaikkana on jokin kohta jollakin toisella Helsingin kaupunkiin yhdistetylle alueelle sijoitetulla raitiotielinjalla. e) Osakeyhtiön ilmoituksen johdosta tulee maistraatin, kaupunginvaltuustoa kuultuaan, laatia ehdotus raitiotieohjesäännöksi, jossa on määräyksiä sekä liikennehenkilökunnasta, vaunuista ja kalustosta että myös siitä, mitä yleisön puolestaan tulee raitiotieliikenteessä vaarinottaa; ja on läänin kuvernöörin asia vahvistaa tuollainen ehdotus noudatettavaksi. f) Siinä tapauksessa että maistraatti katsoo tarpeelliseksi, että tapaturmain estämiseksi raitiotieliikenteessä on vartijoita asetettava, on osakeyhtiö velvollinen vartijat asettamaan ja kustantamaan. '''8 §.''' Osakeyhtiö suorittaa kustannukset kaikista ajoteiden ja jalkakäytäväin, viemärikanavain, vesi-, kaasu- ja sähköjohtojen y. m. muutos- tai uudistustöistä, joita aiheutuu raitiotien rakentamisen taikka raitiotieliikenteen voimassapidon johdosta suoritetuista töistä. Niinikään suorittaa osakeyhtiö kustannukset sellaisista raitiotien muutostöistä, joita kaupungin vastaiset katu-, raide- y. m. laitokset voivat aiheuttaa. Raitiotie ei saa olla esteenä yleisen paikan, kadun, viertotien, tien, sähkö-, kaasu-, lokaviemäri- tai vesijohdon muutos-, uudistus- tahi korjaustyön teettämiselle eivätkä sen johdosta yhtiölle koituvat kustannukset sekä niistä johtuva raitiotieliikenteen keskeyttäminen taikka estyminen oikeuta vaatimaan korvausta. Jos tuollaisen työn johdosta käy tarpeelliseksi joksikin ajaksi poistaa raitiotie taikka liikenteen keskeytymättömän jatkamisen vuoksi tehdä muutos raitiotiehen taikka muuttaa se toiselle kadulle taikka paikalle, on osakeyhtiö velvollinen, rahatoimikamarilta käskyn saatuaan, omalla kustannuksellaan viipymättä suorittamaan siten tarpeelliseksi käyneen työn. Osakeyhtiö on niinikään velvollinen, jos kaupunginvaltuusto sitä vaatii, korvauksetta lopullisesti muuttamaan raitiotien toiselle kadulle taikka paikalle, kun se muutetun kadunjärjestelyn taikka muun kunnallisen toimenpiteen johdosta havaitaan tarpeelliseksi. Osakeyhtiö on velvollinen kunnossapitämään kadun tahi tien päällystyksen kiskojen välissä ja 30 senttimetriä leveältä niiden kumpaisellakin puolella, ollen osakeyhtiö sen ohessa velvollinen omalla kustannuksellaan korjaamaan vian, joka raitiotien johdosta saattaa syntyä kadun taikka tien muuhun osaan. Jos katu taikka tie on päällystettävä uudella, kalliimmalla aineella, kustantaa raiteitten väliin ja vierelle tarvittavan aineen se, jonka velvollisuutena kadun kunnossapito on. Osakeyhtiö on velvollinen pitämään raiteeseen sijoitetut kiskot puhtaina, eikä koottua likaa saa panna varastoon kadulle eikä tielle, vaan on se osakeyhtiön toimesta paikalla poistettava. Poistettaessa lunta kadulta, viertotieltä taikka tieltä raitioliikenteen voimassa pitämiseksi on poistaminen toimitettava niin leveältä ja suoritettava siten, ettei muulle keskuusliikenteelle synny vaaraa eikä estettä. Jos kuitenkin raitiotiet lumen kasaantumisen johdosta ovat esteenä muulle keskuusliikenteelle, on raitiotieliikenne poliisin käskystä keskeytettävä siksi, kunnes este on lakannut. Osakeyhtiön Sörnäsin haararadan pohjoispuolelle teettämän tien kunnossa ja puhtaana pitoon ovat voimassa kaupunginvaltuuston 16 päivänä 1909 vahvistamat määräykset. '''9 §.''' Jokaiselta vuorokaudelta, minkä liikenne raitiotiellä taikka jollakin sen osalla on keskeytyneenä eikä yhtiö voi näyttää sen johtuneen luonnonesteestä, lakosta taikka tapaturmasta, jota kohtuudella ei käy lukeminen yhtiön viaksi, maksaa osakeyhtiö kaupunginkassaan sakkoa korkeintaan 100 markkaa, rahatoimikamarin harkinnan mukaan kussakin eri tapauksessa. Jollei liikennettä pidetä voimassa yhteen vuoteen, on toimilupa menetetty. Vakuudeksi kaupunginkassaan mahdollisesti erääntyneistä sakoista ja niistä kustannuksia, jotka, siinä tapauksessa että osakeyhtiö ei noudata tässä välikirjassa olevia määräyksiä taikka että raitiotien rakennuslupa menetetään taikka yritys lakkautetaan eikä toinen ota sitä haltuunsa kaupungin myönnytyksellä, voivat olla tarpeellisia katujen ja muiden paikkain kuntoonpanemiseksi, pitää osakeyhtiön viimeistään kolmenkymmenen päivän kuluessa sopimuskirjan allekirjoittamisesta, sen uhalla että toimilupa muussa tapauksessa menetetään, rahatoimikamarin hyväksyminä, korkoa kasvavina arvopapereina kamariin pantiksi tallettaa tuhatta Suomen markkaa vastaava rahamäärä. Tämä pantti, jonka kaupunki saa laissa säädettyä arvioimista ja myytäväksi tarjoomista toimittamatta muuttaa rahaksi, pitää pysytettämän arvoltaan muuttumattomana, ja tulee, siinä tapauksessa että kaupungin on täytynyt siitä käyttää jokin määrä sakkojen suoritukseen taikka töitten tettämiseen taikka että sen arvo on vähentynyt, osakeyhtiön kohta rahatoimikamarin käskystä täyttää vajaus; ja saa kaupunki, siinä tapauksessa että osakeyhtiö ei sitä täytä, pitäytyä osakeyhtiön muuhun omaisuuteen summan saattamiseksi täyteen määräänsä. Sittenkun kaikki korvausvaatimukset osakeyhtiötä vastaan ovat lakanneet, on pantti osakeyhtiölle palautettava, mutta osakeyhtiö saa sillä välin nauttia hyväkseen pantille kertyvän koron. '''10 §.''' Jos osakeyhtiö laiminlyö raitiotielaitokseen tahi sen kalustoon nähden toimeenpanna muutoksia tahi parannuksia taikka raiteiden sijoituksessa taikka katujen puhtaanapidossa taikka muutoin suorittaa töitä, jotka tämän sopimuskirjan mukaan ovat osakeyhtiön velvollisuutena, saa kaupunki teettää ne osakeyhtiön kustannuksella sekä ottaa kustannusten korvauksen kaupungin haltuun jätetystä pantista. '''11 §.''' Yhdysliikenteestä johtuvat riitaisuudet on lopullista ratkaisua varten lykättävä kolmijäseniseen sovintolautakuntaan, johon kumpikin asianomainen valitsee yhden jäsenen ja nämä yhteisesti kolmannen. Jos asianosainen kieltäytyy sovintomiesten valitsemasta taikka jollei kolmannen sovintomiehen vaalissa päästä yksimielisyyteen, menetellään 2 §:ssä säädetyllä tavalla. '''12 §.''' Kaupungin palveluksessa oleva poliisimies on virkatoimessa ollessaan oikeutettu maksutta käyttämään joutilasta siltapaikkaa linjalla kulkevissa raitiovaunuissa, etusijassa etumaisella vaununsillalla; ja on osakeyhtiö velvollinen rahatoimikamarille antamaan enintään 40 maksuttomaan matkaan osakeyhtiön raitiotielinjalla oikeuttavaa lippua kaupungin taikka poliisin palveluksessa olevien henkilöjen käytettäväksi. '''13 §.''' Osakeyhtiölle edellämainitussa laajuudessa myönnetyn oikeuden raitioteitten rakentamiseen ja liikennöitsemiseen saa luovuttaa toiselle, kaupunginvaltuuston hyväksymälle omistajalle. '''14 §.''' Tämän toimiluvan tulkitsemista taikka käyttämistä koskevaa riitaa ei saa vetää oikeuteen, vaan ratkaisevat sen sovintomiehet, jotka valitaan 2 §:ssä mainitulla tavalla. [[Luokka:Lakitekstit]] 35 9920 2007-01-11T19:53:30Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] '''Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma 36/1912''' '''Keisarillisen Suomen Senaatin päätös''' '''Oulunkylän ja Kottbyn kylien ynnä useiden kylien, yhdyskuntain ja talojen erottamisesta Helsingin pitäjän nimismiehenpiiristä uudeksi Huopalahti-nimiseksi nimismiehenpiiriksi.''' Annettu Helsingissä 14 päivänä helmikuuta 1912. Keisarilliselle Suomen Senaatille Armossa annetun vallan nojalla on Keisarillinen Senaatti tänään tapahtuneessa esittelyssä Uudenmaan läänin Kuvernöörin esityksestä nähnyt hyväksi määrätä että Oulunkylän ja Kottbyn kylät, Oulunkylän huvilayhdyskunta, Pakinkylä, Tuomarinkylä, Nackbölen kylä, Tomtbackan yksinäistalo, Kårbölen kylä, Kånalan kylä, Talin kylä, Pitäjänmäen rautatiealue, Munksnäsin säteri ynnä Löfönsaari, Vähä-Huopalahden kylä, Fredriksbergin huvilayhdyskunta ja Drumsön kylä ovat erotettavat Helsinginpitäjän nimismiehenpiiristä uudeksi Huopalahti-nimiseksi nimismiehenpiiriksi, jota vastoin jälellä olevat osat Helsingin pitäjää niinkuin tähänkin saakka muodostavat Helsingin nimismiehenpiirin; ja on tämän johdosta Uudenmaan läänin vuosirahansääntöön otettava yksi nimismies lisäksi, joka saa sellaisille virkamieheille säädetyt palkkaedut, sekä sanotun läänin Kuvernöörin ryhdyttävä toimenpiteisiin Keisarillisen Senaatin edellämainitun päätöksen täytäntöön saattamiseksi. :Helsingissä, 14 päivänä helmikuuta 1912. :Siviilitoimituskunnan v. t. Päällikkö, ::Senaattori, Kenraaliluutnantti ''W. Markoff.'' :::Albin Rimppi. [[Luokka:Lakitekstit]] 36 9946 2007-01-11T20:01:57Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] HYÖKKÄÄMÄTTÖMYYSSOPIMUKSEN JATKO 1934 HYÖKKÄÄMÄTTÖMYYDESTÄ JA RIITOJEN RAUHANOMAISESTA RATKAISUSTA SUOMEN JA NEUVOSTOLIITON KESKEN TEHDYN SOPIMUKSEN VOIMASSAOLOAJAN PIDENTÄMISTÄ KOSKEVA, MOSKOVASSA 7 PÄIVÄNÄ HUHTIKUUTA 1934 TEHTY PÖYTÄKIRJA. Suomennos. Suomen Tasavallan Presidentti ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Toimeenpaneva Keskuskomitea, pyrkien luomaan mahdollisimman kestävän perustan maittensa suhteiden kehittymiselle, tahtoen antaa toisilleen uuden todisteen niiden kesken onnellisesti muodostuneiden rauhallisten ja ystävällisten suhteiden muuttumattomuudesta ja kestävyydestä, haluten edistää yleisen rauhantilan ylläpitämistä sekä valtioiden välisten suhteiden vakavuutta ja rauhallista kehitystä Itä-Euroopassa ja todeten, että Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton kesken Helsingissä 21 päivänä tammikuuta 1932 tehdyllä sopimuksella on ollut suotuisa vaikutus niiden välisiin suhteisiin sekä ylempänä mainittujen tehtävien ratkaisemiseen, ovat päättäneet allekirjoittaa tämän pöytäkirjan ja sitä varten valtuutetuikseen määränneet, Suomen Tasavallan Presidentti: Suomen Tasavallan erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin Moskovassa, vapaaherra Aarno Yrjö-Koskisen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Toimeenpaneva Keskuskomitea: Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Toimeenpanevan Keskuskomitean jäsenen, ulkoasiainkansankomissaarin Maksim Maksimovitsch Litvinoffin, jotka, vaihdettuaan oikeiksi ja asianmukaisiksi havaitut valtakirjansa, ovat sopineet seuraavista määräyksistä: 1 artikla. Hyökkäämättömyydestä ja riitojen rauhanomaisesta ratkaisusta Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton kesken Helsingissä 21 päivänä tammikuuta 1932 tehdyn sopimuksen 8 artiklassa olevat määräykset sopimuksen voimassaoloajasta ja sen lakkaamisesta muutetaan siten, että sanottu sopimus on pysyvä voimassa 31 päivään joulukuuta 1945. 2 artikla. Tämä pöytäkirja on tehty kahtena ranskankielisenä kappaleena. Tämä pöytäkirja on mahdollisimman pian ratifioitava ja ovat ratifioimiskirjat korkeiden sopimuspuolten kesken vaihdettavat Helsingissä. Tämä pöytäkirja tulee voimaan ratifioimiskirjojen vaihdon tapahtuessa. Tämän vakuudeksi valtuutetut ovat allekirjoittaneet tämän pöytäkirjan ja varustaneet sen sineteillään. Moskovassa, 7 päivänä huhtikuuta 1934. A. S. Yrjö-Koskinen (L. S.) M. Litvinoff (L. S.) Ratifiointiasiakirjat vaihdettiin Helsingissä 19 päivänä joulukuuta 1934. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 37 9945 2007-01-11T20:01:48Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] HYÖKKÄÄMÄTTÖMYYSSOPIMUS 1932 HYÖKKÄÄMÄTTÖMYYDESTÄ JA RIITOJEN RAUHANOMAISESTA RATKAISUSTA SUOMEN JA NEUVOSTOLIITON KESKEN HELSINGISSÄ 21 PÄIVÄNÄ TAMMIKUUTA 1932 TEHTY SOPIMUS. (Suomen Asetuskokoelma 249/1932, Ulkoasianministeriön Sopimussarja 13/1932) Suomennos. Suomen Tasavallan Presidentti toiselta ja Sosialistisen Neuvostotasavaltain Liiton Toimeenpaneva Keskuskomitea toiselta puolen, tahtoen edistää yleisen rauhantilan säilymistä, siinä vakaumuksessa, että alla olevien velvoitusten asettaminen ja kaikkien Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä ehkä sattuvien riitojen rauhanomainen ratkaisu on molempien korkeiden sopimuspuolten etujen mukaista ja on edistävä hyvän naapuruuden ja ystävällisten suhteiden kehitystä molempien maiden kesken, selittäen, ettei mikään sopimuspuolten aikaisemmista kansainvälisistä sitoumuksista ole esteenä niiden keskinäisten suhteiden rauhalliselle kehitykselle eikä ristiriidassa tämän sopimuksen kanssa, haluten vahvistaa ja täydentää 27 päivänä elokuuta 1928 tehtyä sodan hylkäämistä tarkoittavaa yleissopimusta, ovat päättäneet tehdä seuraavan sopimuksen ja valtuutetuikseen nimittäneet, Suomen Tasavallan Presidentti: Ulkoasiainministerin, vapaaherra A. S. Yrjö-Koskisen, ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Toimeenpaneva Keskuskomitea: Erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin Jean Maiskyn, jotka valtuutetut, vaihdettuaan hyvään ja asianmukaiseen muotoon laadituiksi havaitut valtakirjansa, ovat sopineet seuraavista määräyksistä: 1 artikla. 1. Korkeat sopimuspuolet takaavat molemminpuolisesti loukkaamattomiksi Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton väliset nykyiset rajat sellaisina, joiksi ne on vahvistettu Tartossa 14 päivänä lokakuuta 1920 tehdyssä rauhansopimuksessa, joka pysyy niiden välisten suhteiden järkkymättömänä perustana, ja sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toista sopimuspuolta vastaan. 2. Hyökkäyksenä on pidettävä jokaista väkivaltaista tekoa, joka loukkaa toisen korkean sopimuspuolen maa-alueellista eheyttä ja koskemattomuutta tai valtiollista riippumattomuutta, vaikka se olisi suoritettu sotaa julistamattakin ja välttämällä sodan tunnusmerkkejä. Pöytäkirja ensimmäisen artiklan johdosta. Tämän sopimuksen 4 artiklan määräysten mukaan eivät tämän sopimuksen määräykset koske rajarauhan turvaamistoimenpiteistä 1 päivänä kesäkuuta 1922 tehtyä sopimusta, vaan se pysyy edelleen täydessä voimassa. 2 artikla. 1. Jos toinen korkeista sopimuspuolista joutuu yhden tai useamman kolmannen valtion taholta hyökkäyksen kohteeksi, sitoutuu toinen korkea sopimuspuoli noudattamaan puolueettomuutta koko selkkauksen ajan. 2. Jos toinen korkeista sopimuspuolista ryhtyy hyökkäykseen kolmatta valtiota vastaan, voi toinen korkea sopimuspuoli sanoa irti tämän sopimuksen ilman ennakkoilmoitusta. 3 artikla. Kumpikin korkea sopimuspuoli sitoutuu olemaan osallistumatta sopimuksiin tai välipuheisiin, jotka ovat avoimesti vihamielisiä toista sopimuspuolta vastaan sekä muodollisesti taikka asiallisesti ristiriidassa tämän sopimuksen kanssa. 4 artikla. Tämän sopimuksen edellisissä artikloissa mainitut velvoitukset eivät voi missään tapauksessa järkyttää eivätkä muuttaa niitä kansainvälisiä oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka korkeille sopimuspuolille johtuvat ennen tämän sopimuksen voimaantuloa tehdyistä sopimuksista tai ottamistaan velvoituksista, sikäli kuin ne eivät ole hyökkäysluontoisia tämän sopimuksen tarkoittamassa merkityksessä. 5 artikla. Korkeat sopimuspuolet ilmoittavat aina pyrkivänsä ratkaisemaan kaikki välillänsä ehkä syntyvät riidat, olivatpa ne mitä laatua tai alkuperää tahansa, oikeudenmukaisuuden hengessä ja tahtovansa käyttää niiden ratkaisuun yksinomaan rauhallisia keinoja. Sitä varten korkeat sopimuspuolet sitoutuvat alistamaan kaikki riidat, joita tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen niiden välillä ehkä syntyy ja joita ei kohtuullisessa ajassa ole saatu tavallista diplomaattista tietä selvitetyiksi, sovittelumenettelyyn sovittelulautakunnassa, minkä oikeudet, kokoonpano ja toiminta määrätään erityisessä Iisäsopimuksessa, joka on oleva tämän sopimuksen oleellisena osana ja jonka korkeat sopimuspuolet sitoutuvat solmimaan lyhimmän mahdollisen ajan kuluessa sekä joka tapauksessa ennen tämän sopimuksen ratifiointia. Sovittelumenettelyä on käytettävä niissäkin tapauksissa, joissa riita koskee jonkin korkeiden sopimuspuolten välisen sopimuksen soveltamista tahi tulkintaa ja erikoisesti kysymyksen ollessa siitä, onko molemminpuolista hyökkäämättömyysvelvoitusta loukattu vai ei. 6 artikla. Tämä sopimus on ratifioitava ja ratifioimiskirjat vaihdettava Moskovassa. 7 artikla. Tämä sopimus tulee voimaan ratifioimiskirjojen vaihdon tapahtuessa. 8 artikla. Tämä sopimus on oleva voimassa kolme vuotta. Ellei kumpikaan korkeista sopimuspuolista ole sitä vähintään kuusi kuukautta ennen tämän ajan umpeen kulumista sanonut irti, niin sen on katsottava tulleen itsestään pitennetyksi uudeksi kaksivuotiskaudeksi. 9 artikla. Tämä sopimus on tehty kahtena alkuperäisenä ranskankielisenä kappaleena Helsingissä 21 päivänä tammikuuta 1932. Tämän vakuudeksi valtuutetut ovat allekirjoittaneet tämän sopimuksen ja kiinnittäneet siihen sinettinsä. A. S. Yrjö-Koskinen. (L. S.) J. Maisky. (L. S.) Ratifiontiasiakirjat vaihdettiin Moskovassa 9 päivänä elokuuta 1932. Pöytäkirja hyökkäämättömyyssopimuksen jatkamisesta 31.12.1945 saakka. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 38 9921 2007-01-11T19:53:38Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Iisalmen kauppalan perustaminen == '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 23/1860 sivut 1-3.''' '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus''' '''kauppalan perustamisesta Haukiniemen niemelle Iisalmen pitäjässä.''' Annettu Helsingissä, 24 päiv. Lokakuuta 1860. '''Me ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Venäjänmaan yli, Puolanmaan Tsaari sekä Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.,''' teemme tiettäväksi: että Syyskuun 18 päivänä 1856 annetun Armollisen Asetuksemme toimeen panemisesta, sikäli kuin se koskee kaupungin perustamista Kuopion läänissä olevaan Iisalmen pitäjään, siitä tehdyn alamaisen esityksen johdosta ja miettiessämme, yhdeltä puolen, että ei kaupunki tässä syrjäisessä ja harvaan asutussa paikkakunnassa taitaisi mitenkään päästä hyvästi menestymään ja äkkiä hyötymään, niin kauvan kuin vastassa olevat kosket katkaisevat ja työlästyttävät vesimatkan Iisalmen pitäjän ja eteläisten paikkakuntain välillä, joka kaupungin kuntoon-pääsemistä haittaava este vielä ehkä pitemmän aikaa voipi kestää, ja että jos kaupunki perustettaisiin sille tehdyn asema-kaavan mukaan, nyt jo kuitenkin tultaisiin käyttämään paljoa suurempata aluutta, kuin kaupunki ensi aluksi tarvitseisi, jonka aluuden lunastaminen Kruunulle tuottaisi suuria kulunkia, sekä toiselta puolen, että tällä uudella kaupungilla tarkoitettu asia, nimittäin Iisalmen pitäjälle ja sen ympäristölle hankkia maa-tavarain myöntipaikka ja tilaisuus varustaa itsensä tarpeellisilla osto-kaluilla, silläkin tavalla ennätetään, että varsinaisitta kaupungin oikeuksitta oleva kauppala perustetaan sanottuun pitäjään, Armossa hyväksi olemme katsoneet säätää, että se osa kirkkoherran-puustelliin kuuluvasta Haukiniemen niemestä, joka on etelästä käsin Iisalmen kirkolle menevän valta-maantien länsi-puolella, pitää, siitä vaan toistaiseksi pois eroittamalla muutamia pienempiä maapalstoja, jotka puustellinhaltia on antanut yksityisten nautittaviksi, Kruunua varten ja Paloisten kruunun-tilasta vasta saatavata korvausta vastaan, ulosmurrettaman kauppalan perustamiseksi, joka oikeus-asiainsa suhteen on kuuluva seudun Kihlakunnan-oikeuden alaan ja hallitus-hoitonsa puolesta läänin Kuvernöörin ja paikkakunnan kruununpalveliain haltuun. Tähän Iisalmeksi nimitettävään uuteen kauppalaan, joka Iisalmen piirikunnassa on oleva Piirilääkärin asuntopaikkana ja johon apteekki myöskin on laitettava, saa Kuvernöörin kirjallisesti annettavalla luvalla asettautua neljä eli viisi hyvämaineista henkeä, jotka todistuksilla saattavat näyttää taitavansa tyydyttävästi kirjoittaa, lukua laskea ja kauppias-kirjoja hoitaa, jos vaan Kruunulle vuotuisesti maksavat mitä Suomeen asetettu Senaattimme Kuvernöörin esityksestä määrää; ollen heillä oikeus ostaa paikkakunnan tuotteita, sekä avonaisesta puodista kaupaksi pitää kotomaisia ja omassa maassa ostamiansa ulkomaan tavaroita. Myöskin on jokaisella hyvämaineisella ja ammatissaan oppineella käsityöläisellä valta sinne asumaan muuttaaja, nyt voimassa olevien ammatti-asetusten estämättä, joko avuksensa otetuilla kisälleillä ja oppipojilla eli niitä paitsi käsityötänsä harjoittaa, kuin vaan Kruunulle maksaa sen erinäisen elatuskeinoilia-veron, jonka Kuvernööri elatuskeinon ja liikkeen suuruuden mukaan summallensa määrää.Samate saa jokainen, asianomaisella luvalla kauppalaan asettautuva, tätä kauppalata varten määrätystä maasta itsellensä ostaa tarpeellisen tonttipaikan, Kuvernööriltä, maan jakoa myöten tontteihin, toreihin ja katuihin y. m., määrättäviä ehtoja vastaan; jota paitsi maanpaikan asianomaisessa järjestyksessä otetuilla ammattimiehillä on oikeus kauppalaan asettautua ja ammattiansa siellä samalla oikeudella ja ehdoilla kuin maallakin harjoittaa, ja saavat maalaisetkin siellä myödä ja kaupaksi tarjota kaikkia semmoisia tavaroita ja tuotteita, joilla asetusten mukaan maalla saadaan kauppaa käydä. Sielun-hoidon ja kirkkokurin suhteen tulee kauppala kuulumaan Iisalmen pitäjään, oikeudella viljellä sen emäkirkkoa ja kohtuullista palkintoa vastaan saada siellä olevalta papistolta papillista palvelusta: ja luetaan kauppala myöskin Iisalmen pitäjän vaivaishoitokuntaan. Jota kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 24 päiv. Lokakuuta 1860. '''Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään, Suomeen asetettu Senaattinsa: C. CRONSTEDT. FAB. LANGENSKIÖLD. A. L. BORN. ROBERT TRAPP. B. FEDERLEY. M. W. NORDENHEIM. V. FURUHJELM. F. EDELHEIM. Carl Björkman. == Iisalmen kaupungin perustaminen == '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokoelma 35/1891 sivu 1.''' (Julkiluettava saarnastuolista). '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus''' '''Iisalmen pitäjäässä Kuopion lääniä olevan Iisalmen kauppalan toisinmuodostuksesta kaupungiksi.''' Annettu Helsingissä, 20 p:nä Lokakuuta 1891. '''Me ALEKSANDER Kolmas, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.''' Teemme tiettävksi: Suomen Senaattimme Talous-osaston alamaisesta esityksestä ja katsoen myöskin maan Kenraalikuvernöörin kehotukseen, olemme Me nähneet hyväksi Armossa määrätä, että Iisalmen kauppala Iisalmen pitäjäässä Kuopion lääniä on toisinmuodostettava kaupungiksi ja saava nimen "Iisalmi"; jonka yhteydessä Me Armossa olemme tahtoneet sille uudelle kaupungille vahvistaa erinäisen perustuskirjan. Tätä kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 20 p:nä Lokakuuta 1891. '''Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään, Suomeen asetettu Senaattinsa: S. W. von TROIL. H. MOLANDER. C. O. MELAN. Z. YRJÖ-KOSKINEN. Js GRIPENBERG. G. v. ALFTHAN. C. TUDEER. A. E. ARPPE. K. F. IGNATIUS. WALD. ENEBERG. A. W. Lindström. [[Luokka:Lakitekstit]] 39 9923 2007-01-11T19:54:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus == '''pienemmän kauppalan perustamisesta Turun ja Porin läänissä olevaa Ikaalisten kirkonkylään.''' Annettu Helsingissä, 21 päiw. Huhtikuuta 1858. '''ME ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Venäjänmaan yli sekä Suomen Suuriruhtinas, y. m., y.m., y. m.''' Teemme tiettäväksi: Syyskuun 18 päivänä 1856 annetun Armollisen Asetuksemme toimeen panemisesta, sikäli kuin se koskee kaupungin perustamista Turun ja Porin läänissä olevaan Ikaalisten pitäjään, olemme Me, siitä tehdyn alamaisen esityksen johdosta ja miettiessämme kaupungin tässä luonnostaan osaksi kurjassa ja harvaan asutussa paikkakunnassa vasta pitemmän ajan perästä saattavan päästä mihinkään kuntoon, sekä kuin mitä kysymyksessä olevalla uudella kaupungilla on tarkoitettu, nimittäin että Ikaalisten pitäjälle ja sen ympäristölle valmistettaisiin maatavaroiden myöntipaikka ja tilaisuutta saada välttämättömiä tarpeitansa, sillä tavalla myöskin ennätetään, että varsinaisitta kaupungin oikeuksitta oleva kauppala perustetaan sanottuun pitäjään, Armossa hyväksi katsoneet säätää että sopivaan paikkaan Ikaalisten kirkonkylässä pitää Ruunulle ostettaman tarpeellinen maan-ala pienemmän kauppalan perustamiseksi, joka oikeusasiainsa suhteen kuulukoon seudun Kihlakunnanoikeuden alaan ja hallitus-hoitonsa puolesta läänin Kuvernöörin ja paikkakunnan Ruununpalvelijain huomaan. Tähän tulevaan kauppalaan, joka Ikaalisten aluudessa on Lääninlääkärin asuntopaikkana oleva, ja johon apteekki myöskin on laitettava, asettautukoon Kuvernöörin kirjallisesti annettavalla luvalla neljä eli viisi hyvämaineista henkeä, jotka todistuksilla saattavat näyttää taitavansa tyydyttävästi kirjoittaa, lukua laskea ja kauppias-kirjoja hoitaa, jos vaan Ruunulle vuotuisesti maksavat mitä Suomeen asetettu Senaattimme Kuvernöörin esityksestä määrää, ollen heillä oikeus ostaa paikkakunnan tuotteita, sekä avonaisessa puodissa kaupaksi pitää kotomaisia ja omassa maassa ostamiansa ulkomaan tavaroita. Myöskin on jokaisella hyvämaineisella ja ammatissaan oppineella käsityöläisellä valta sinne asumaan muuttaa ja, nyt voimassa olevien ammatti-asetusten estämättä, joko avuksensa otetuilla kisälleillä ja oppipojilla eli niitä paitsi käsityötänsä harjoittaa, kuin vaan Ruunulle maksaa sen erinäisen elatuskeinoilija-veron, jonka paljous elatuskeinon ja liikkeen suuruuden mukaan Kuvernööriltä määrätään. Jokainen asianomaisella luvalla kauppalaan asettautuva saakoon myöskin kauppalata varten ostetusta maasta määrä-vuosiksi itsellensä arennille hankkia tarpeellisen tonttipaikan, Kuvernööriltä, aluuden jakoa myöten tontteihin, toreihin y. m. määrättäviä ehtoja vastaan; jota paitsi maanpaikan asianomaisessa järjestyksessä otetuilla ammattimiehillä on oikeus kauppalaan asettautua ja ammattiansa siellä samalla oikeudella ja ehdoilla kuin maallakin harjoittaa, niinkuin myös maalaisetkin siellä saavat myödä ja kaupaksi tarjota kaikkia semmoisia tavaroita ja tuotteita, joilla asetusten mukaan maalla saadaan kauppaa käydä. Sielun hoidon ja kirkko-kurin suhteen tuleepi kauppala kuulumaan Ikaalisten pitäjään, oikeudella sen emäkirkkoa viljellä, sekä siellä olevalta papiskunnalta kohtuullista palkintoa vastaan saada papillista palvelusta: Ja luetaan kauppala myöskin Ikaalisten pitäjän vaivaishoitokuntaan. Jota kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 21 päiv. Huhtikuuta 1858. '''Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään,''' '''Suomeen asetettu Senaattinsa:''' L. G. v. HAARTMAN. A. L. BORN. ROBERT TRAPP. B. FEDERLEY. V. FURUHJÉLM. Carl Björkman. == Asetus == Suomen asetuskokoelma 370/1971. '''Ikaalisten kauppalan perustamisesta.''' Annettu Helsingissä 7 päivänä toukokuuta 1971. Sisäasiainministerin esittelystä määrätään, että Ikaalisten kunnan alueesta, josta osa ennestään on ollut kauppalana, perustetaan 1 päivästä tammikuuta 1972 lukien kauppala, jonka nimenä on Ikaalinen. Helsingissä 7 päivänä toukokuuta 1971. Tasavallan Presidentti URHO KEKKONEN Sisäasiainministeri Artturi Jämsén [[Luokka:Lakitekstit]] 40 9922 2007-01-11T19:54:05Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Keisarillisen Suomen Senaatin päätös ilmailusta Suomessa. == Suomen asetuskokoelma 20/1914 sivut 2-4. Annettu Helsingissä, 26 p:nä toukokuuta 1914. Keisarilliselle Suomen Senaatille Armossa annetun vallan nojalla on Keisarillinen Senaatti nähnyt hyväksi antaa seuraavat määräykset ilmailusta Suomessa. '''1 §.''' Lentolaitteella lentää tahi ilmaan nousta saa Suomessa ainoastaan semmoinen henkilö, joka on asianomaisesti vahvistettujen sääntöjen perusteella toimivan ilmailuklubin kirjoissa, ja jolle asianomainen kuvernööri on ilmailuklubin esityksestä ja vastuulla antanut lentämis- tai ilmaannousuoikeuden. '''2 §.''' Jokainen lentolaite, joka ei ole maa- ja merisotalaitoksen oma, pitää olla rekisteröitynä semmoiseen ilmailuklubiin, kuin 1 §:ssä mainitaan, ja varustettuna asianomaisen ilmailuklubin nimikirjoituksella sekä erityisellä numerolla. '''3 §.''' Kaikkien ilmailuklubien on pidettävä tarkkaa rekisteriä niihin kirjoitetuista ilmailijoista, lentolaitteista sekä viimemainittujen ohjaamistaitoa opettelevista henkilöistä, ja on jokaisesta uudesta ilmailijasta ja lentolaitteesta heti annettava tieto kuvernöörille. ''' 4 §.''' Tullihenkilökunnan tulee viipymättä antaa kaikista maahan tuoduista lentolaitteista tai niiden osista tieto paikkakunnan kuvernöörille sekä sen läänin kuvernöörille, johon tavara on määrätty meneväksi, tarkasti ilmoittaen tavaran laadun ynnä lähettäjän ja vastaanottajan osotteet. Tämä määräys ei koske lentolaitteita, jotka maa- tai merisotalaitos tuo maahan. '''5 §.''' Lentää tahi ilmaannousta ei saa: 1) sen paikkakunnan yli, missä Keisarilliset Majesteetit olskelevat; 2) linnoituksen, sotaväenleirin ja paikan yli, jossa sotajoukkoja on kasarmiin majoitettuna; 3) paikan yli, missä sotalaivoja on ankkurissa, eikä 4) niiden paikkain yli ja niissä tapauksissa, joihin nähden erityinen kielto annetaan. Sitä paitsi tulee ilmailijain mahdollisuutta myöten välttää lentämistä tai ilmaannousemista kaupunkien ja muiden taajaväkisten paikkakuntain yli. '''6 §.''' Sen silmälläpito, että ilmailuklubit ja ilmailijat tarkoin noudattavat tässä edellä olevia määräyksiä, on kuvernöörin ja hänen alaisensa kaupunki- ja maapoliisin asia. '''7 §.''' Kuvernööri sekä kaupunki- ja maapoliisin päällikkö ovat velvolliset pitämään tarkkaa rekisteriä läänissä, kihlakunnassa ja kaupungissa olevista ilmailuklubeista sekä näiden kirjoihin merkityistä ilmailijoista ja lentolaitteista kuin myös henkilöistä, jotka opettelevat noiden laitteiden ohjaamistaitoa. Helsingissä, 26 p:nä toukokuuta 1914. Kulkulaitostoimituskunnan v. t. Päällikkö, Senaattori ''Kreivi Berg.'' R. Lindberg. == Asetus ilmailuliikenteestä Suomessa. == Suomen asetuskokoelma 118/1918. Annettu Helsingissä, 13 päivänä syyskuuta 1918. Suomen Senaatti on Sota-asiaintoimituskunnan esityksestä, Kulkulaitosten ja yleisten töiden toimituskunnan esittelyssä, hyväksynyt ja vahvistanut seuraavan asetuksen ilmailuliikenteestä Suomessa. '''1 §.''' Jokainen ilmailuliikenne, lukuunottamatta maan sotavoiman harjoittamaa, on tämän asetuksen määräysten alainen. '''2 §.''' Lentovälineitä rakennettakoon ainoastaan Suomen armeijan Yleisesikunnan antaman lupatodistuksen ja Yleisesikunnan vahvistamain piirustusten perusteella. Samoin on lentovälineiden käytäntöön ottaminen, maahan tuominen ja maasta vieminen sallittu yksinomaan Yleisesikunnan suostumuksella ja sen määräämillä ehdoilla. '''3 §.''' Lentovälineiden myyminen tahi muu luovuttaminen samoin kuin niiden hankinta olkoon sallittu ainoastaan Yleisesikunnan luvallla. '''4 §.''' Siinä tapauksessa että maan sotavoima asetetaan sotakannalle, on jokainen lentovälineen omistaja velvollinen Yleisesikunnan käskystä heti luovuttamaan lentovälineensä armeijan käytettäväksi. '''5 §.''' Lentovälineet, jotka eivät täytä tekniikan vatimuksia, ovat Yleisesikunnan määräyksestä liikenteestä poistettavat. '''6 §.''' Lentovälineen miehistön tulee omata pätevyystodistus, jonka antaa sotaväen lentokoulun päällikkö lentokoulussa tapahtuneen tutkinnon perusteella. Tämän todistuksen voi Yleisesikunta peruuttaa, jos liikenteen tahi maan turvallisuus sitä vaatii. '''7 §.''' Erityisiä lentopaikkoja saadaan ainoastaan Yleisesikunnan luvalla perustaa. Liikenteen tahi maan turvallisuuden sitä vaatiessa voi Yleisesikunta peruuttaa tällaisen luvan. '''8 §.''' Varmuus- ja kilpalentoja saadaan lentovälineillä toimeenpanna yksinomaan Yleisesikunnan luvalla. '''9 §.''' Ammattimainen henkilöiden ja tavarain kuljetus lentovälineillä tapahtukoon niinikään ainoastaan armeijan Yleisesikunnan suostumuksella. '''10 §.''' Tämä asetus astuu heti voimaan. Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot. Helsingissä, 13 päivänä syyskuuta 1918. Suomen Senaatti: E. N. SETÄLÄ. HEIKKI RENVALL. SAMULI SARIO. JALMAR CASTRÉN. JUHANI ARAJÄRVI. G. E. F. Albrecht. [[Luokka:Lakitekstit]] 41 4838 2006-08-20T02:13:54Z Nysalor 5 Wikitys suoraksi {{Wikipedia}} '''Isa Asp''' (1853–1872) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Kukkasten kuningatar]]'' * ''[[Malinan värssyt]]'' == Runot == * ''[[Aallon kehtolaulu]]'' * ''[[Franzénin muistojuhlana]]'' * ''[[Isä on oivallinen]]'' * ''[[Jäähyväislaulu]]'' * ''[[Kahden vaiheilla (Asp)|Kahden vaiheilla]]'' * ''[[Ken on Amor?]]'' * ''[[Kesäyönä]]'' * ''[[Kutsu taistohon]]'' * ''[[Laula, Lyydi!]]'' * ''[[Lydialle]]'' * ''[[Lydian päivänä]]'' * ''[[Miksi suret, Lyydi kulta?]]'' * ''[[Mitä sinä Lyydiseni naurat?]]'' * ''[[Porthanin muistojuhlana]]'' * ''[[Tammisaaren naisseminaarin avajaisten johdosta]]'' == Katso myös == * ''[[Isa Asp (Uusi Suometar)|Isa Asp]]'', ''Uudessa Suomettaressa'' ilmestynyt artikkeli * ''[[Neiti Iisa Aspin haudalla]]'', [[J. H. Erkko|J. H. Erkon]] runo [[Luokka:Isa Asp]] 42 9942 2007-01-11T20:01:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] Kansankomissaarien neuvosto Pietari 18. joulukuuta 1917. No 101. Vastaukseksi Suomen Hallituksen pyyntöön, että Suomen Tasavalta tunnustettaisiin riippumattomaksi, on Kansankomissaarien Neuvosto, täysin yhdenmukaisesti kansain itsemääräämisoikeuden periaatteen kanssa, päättänyt: Toimeenpanevalle komitealle ehdottaa: a) että Suomen Tasavallan valtiollinen itsenäisyys tunnustetaan, sekä b) että asetetaan Suomen hallituksen kanssa sopien erityinen Komitea kummankin puolen edustajista valmistelemaan niitä käytännöllisiä toimenpiteitä, jotka ovat seurausta Suomen eroamisesta Venäjästä. Kansankomissaarien Neuvoston<br/> Puheenjohtaja Vl. Uljanov (Lenin) Kansankomissaarit:<br/> L. Trotski<br/> G. Petrovski<br/> J. Stalin<br/> I. Steinberg<br/> V. Karelin A. Schlichter. Kansankomissaarien Neuvoston<br/> toimituspäällikkö Vlad. Bontsh-Brujevitsh Neuvoston sihteeri N. Gorbunov. ---- Yleisvenäläinen Työläis- ja Sotilasedustajien Neuvoston Toimeenpaneva Keskuskomitea. Pietari 23. joulukuuta 1917. No 321. OTE TOIMEENPANEVAN KESKUSKOMITEAN PÖYTÄKIRJASTA 22. joulukuuta I9I7. Kokouksessaan 22. joulukuuta I9I7 yleisvenäläinen työläis-, sotilas- ja talonpoikaisedustajien neuvoston Toimeenpaneva keskuskomitea on päättänyt: 1). Tunnustaa Suomen Tasavallan valtiollisen itsenäisyyden. 2). Yksissä neuvoin Suomen hallituksen ja Suomen työväenluokan edustajain kanssa asettaa erityisen komitean valmistamaan niitä käytännöllisiä toimenpiteitä, jotka aiheutuvat Suomen eroamisesta Venäjästä. Puheenjohtaja J. Sverdlov Sihteeri V. Avanesov. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 43 9940 2007-01-11T20:00:53Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] ==Suomen Kansalle.== Suomen Eduskunnan istunnossa tänä päivänä on Suomen Senaatti puheenjohtajansa kautta antanut Eduskunnan käsiteltäväksi m.m. ehdotuksen uudeksi hallitusmuodoksi Suomelle. Antaessaan tämän esityksen Eduskunnalle on Senaatin puheenjohtaja Senaatin puolesta lausunut: Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tarvitaan lähinnä eräitä toimenpiteitä Eduskunnan puolelta. Suomen voimassaoleva Hallitusmuoto, joka on nykyisiin oloihin soveltumaton, vaatii täydellistä uusimista, ja siitä syystä hallitus nyt on Eduskunnan käsiteltäväksi antanut ehdotuksen Suomen hallitusmuodoksi, ehdotuksen, joka on rakennettu sille perusteelle, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Katsoen siihen, että uuden hallitusmuodon pääperusteet on saatava viipymättä voimaan, on Hallitus samalla antanut esityksen perustuslain säännöksiksi tästä asiasta sekä eräitä muitakin lakiehdotuksia, jotka tarkoittavat tyydyttää kipeimmät uudistustarpeet ennen uuden hallitusmuodon aikaansaamista. Sama päämäärä vaatii myös toimenpiteitä Hallituksen puolelta. Hallitus on kääntyvä toisten valtojen puoleen saadakseen maamme valtiollisen itsenäisyyden kansainvälisesti tunnustetuksi. Tämä on erityisesti nykyhetkellä sitä välttämättömämpää, kun maan täydellisestä eristäytymisestä aiheutunut vakava asema, nälänhätä ja työttömyys pakottavat Hallitusta asettumaan suoranaisiin väleihin ulkovaltojen kanssa, joiden kiireellinen apu elintarpeiden ja teollisuutta varten välttämättömien tavarain maahantuomiseksi on meidän ainoa pelastuksemme uhkaavasta nälänhädästä ja teollisuuden pysähtymisestä. Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen. Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta riippuvaisena. Suomen kansa uskoo, että vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous eivät tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon. Ja Suomen kansa rohkenee samalla toivoa maailman muiden kansojen tunnustavan, että Suomen kansa riippumattomana ja vapaana paraiten voi työskennellä sen tehtävän toteuttamiseksi, jonka suorittamiselle se toivoo ansaitsevansa itsenäisen sijan maailman sivistyskansojen joukossa. Samalla kuin Hallitus on tahtonut saattaa nämä sanat kaikkien Suomen kansalaisten tietoon, kääntyy Hallitus kansalaisten, sekä yksityisten että viranomaisten puoleen, hartaasti kehoittaen kutakin kohdastansa, järkähtämättömästi noudattamalla järjestystä ja täyttämällä isänmaallisen velvollisuutensa, ponnistamaan kaikki voimansa kansakunnan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi tänä ajankohtana, jota tärkeämpää ja ratkaisevampaa ei tähän asti ole Suomen kansan elämässä ollut. Helsingissä, 4 päivänä joulukuuta 1917. ===Suomen Senaatti=== :P. E. SVINHUFVUD. :E. N. SETÄLÄ. :KYÖSTI KALLIO. :JALMAR CASTRÉN. :ONNI TALAS. :ARTHUR CASTRÉN. :HEIKKI RENVALL. :JUHANI ARAJÄRVI. :ALEXANDER FREY. :E. Y. PEHKONEN. :O. W. LOUHIVUORI. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] [[sv:Finlands självständighetsförklaring]] 45 9924 2007-01-11T19:54:21Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] [Fraktuuran w on korvattu v-kirjaimella.] '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus''' '''Jalkapuun rangaistuksen lakkauttamisesta Suomenmaassa.''' Annettu Helsinginkaupungissa 15 p. Toukokuuta 1848. '''ME NIKOLAI Ensimäinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias kaiken Venajänmaan, Suomen Isoruhtinas . . .''' Teemme tiettäväksi: että koska ME olemme löytäneet, että Suomen Isoruhtinanmaan Lakisäännössä, erinäisille pienemmille vioille, harhailuksille ja laiminlyönnöille, määrätty jalkapuun rangaistus, sen vuoksi että se yhteiseltä kannalta nyt pidetään paljoa häpiällisempänä kuin ennen, ei ole kohtuullinen rikokselle, jonka tähden se päällenpannaan, eikä muutoin sovelias tarkotukseensa; niin olemme ME, sittenkuin Suomeen asetettu Senaattimme myös on anotun alamaisen lauseensa siitä aineesta Meille saattanut, hyväksi löytäneet Armossa julistaa jalkapuun rangaistuksen lakkautetuksi kaikissa niissä tapauksissa, joissa se vielä Isoruhtinanmaan Lakisäännössä löytyy, ja sitä vasten asettaa, ei ainoasti että asianomaisten Kirkkoherrain ja Kirkko-raatien, harjoittaissansa Kirkon ja Seurakunnan kuritus-oikeutta, pitää, sanotun rangaistuksen asemesta, pruukkaaman ynnä sakon kanssa, missä sitä löytyy säättynä, yksivakaisia varoituksia Kirkko-raadin edessä, ja vaikeimmissa tiloissa, koska rikos on soimattavampi ja saattaa olla muille pahaksi esimerkiksi, myöskin kirkon kuulutusta, mainitsevaa lyhykäisesti vikapään nimen ja harhailuksen ja että hän sentähden on tullut säätyssä järjestyksessä varoitetuksi; mutta myöskin että maailmalliselta Tuomarilta tutkittavissa asioissa, joissa jalkapuun rangaistus, yhteisen Lain eli eri sääntöin jälkeen, tähän asti on kysymykseen tullut, vaariin otettakoon: jotta jos lapsi-ikäinen kiroo, myöskin usiammin, niinkuin 2:sessa momentissa, 2:sessa §:sa, Pahanteon kaaren 3:nessa Luvussa on sanottu, niin rangaistakoon, niinkuin saman §:in 1:mäisessä momentissa ja ylipään lapsi-ikäisten rikoksista on säätty, kurituksella vanhemmiltansa eli holhoojalta, vikapään ikää ja pahatapaisuutta myöten; että sakko näpistelemisestä kalastuspaikassa, johon on tuomittu seuraten 24:nä p. Tammikuussa 1771 annettua Satama-sääntöä, pitää, ellei sakotetulla ulosmitattaissa löydy varaa sen maksuksi, muutettaman vankiudeksi, näpistämisen sakolle yhteisessä Laissa määrättyin perustusten jälkeen; ja että Tuomio näissä molemmissa tapauksissa, ja kaikissa muissa tiloissa, joissa jalkapuun rangaistukseen muutoin olis pitänyt tuomittaa, joko ynnä muun edesvastauksen kanssa taikka vieraan uskon seuralaisia kirkon rangaistuksen asemesta, pitää, sitten kuin Päätös on voittanut laillisen voiman ja rangaistus muutoin käynyt täytäntöön, julistettaman yhteiseksi tiedoksi asianomaisen seurakunnan kirkossa. Jonka jälkeen kaikki asianomaiset itsensä alamaisuudessa ojentakoot. Helsinginkaupungissa 15 p. Toukokuuta 1848. '''Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen jälkeen ja Korkiassa Nimessä,''' '''Hänen Suomeen asetettu Senaattinsa:''' L. G. v. HAARTMAN.<br/> LARS SACKLEEN.<br/> OTTO af SCHULTÉN<br/> W. FORSMAN.<br/> FREDR. WILH. PIPPING.<br/> G. M. ARMFELT.<br/> C. CRONSTEDT.<br/> B. U. BJÖRKSTEN.<br/> AUGUST LOHMAN.<br/> O. R. REHBINDER.<br/> :Carl S. Forssman. [[Luokka:Lakitekstit]] 46 9925 2007-01-11T19:54:29Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Helsingin Kaupunginvaltuusmiesten päätös puhtaanapitolaitoksen järjestämisestä == '''8 p:ltä marraskuuta 1910.''' Rahatoimikamarin siitä tekemästä esityksestä ovat Kaupunginvaltuusmiehet puhtaanapitolaitoksen järjestämisestä tässä kaupungissa päättäneet: 1) että Helsingin kaupunki edelleen pitää voimassa puhtaanapitolaitosta, joka ottaa huolekseen talonomistajain velvollisuudet lian poistamiseen nähden; 2) että kaupungin puhtaanapito järjestetään n.s. kaksijakojärjestelmän mukaan; 3) että siis kaupungin puhtaanapitolaitokseen liittyneissä taloissa makkilanta kootaan ja käytellään samoinkuin tähänkin asti on ollut laita, mutta että sitä vastoin lantajätteet erotetaan rikkajätteistä sekä kootaan vartavasten hankittuihin astioihin ja poistetaan kaupungin puhtaanapitolaitoksen toimesta; 4) että sen lisäksi jokaiseen taloon on laitettava rikkalaatikko "roskain" kokoomista varten, sekä, kun tarpeelliseksi havaitaan, laatikko hevoslannan talteen ottamista varten; 5) hyväksyä rahatoimikamarin ehdottamat ja edellämainittuun esitykseen liitetyt määräykset jätteiden erottelusta ja talteenottamisesta niissä taloissa, joista kaupungin puhtaanapitolaitos välikirjan mukaisesti poistaa makkilannan ja rikat; 6) että rahatoimikamari saa toimekseen määrätä, mistä ajankohdasta lähtien mainittuja määräyksiä on sovellettava, sekä vahvistaa talonomistajain kanssa tehtävän välikirjankaavakkeen; 7) että talonomistajan on edellä mainitusta tehtävästä kaupungin puhtaanapitolaitokselle vuosittain suoritettava maksu, joka lasketaan 2 markaksi 40 penniksi jokaiselta talossa asuvalta henkilöltä; 8) että niihin taloihin nähden, missä useita liikkeitä, hotelleja, tehtaita, kouluja, virastoja, y.m. sijaitsee, ei kuitenkaan panna edellä mainittuja yksikköhintoja puhtaanapitomaksun laskemisen perustukseksi, vaan on tämä maksu sellaisissa tapauksissa suoritettava erityisen arvion pohjalla tehdyn sopimuksen mukaan; 9) että tehtäessä sopimusta jätteiden poistamisesta puhtaanapitolaitoksen toimesta niistä taloista, jotka tähän asti ovat liittyneet puhtaanapitolaitokseen, pannaan m.m. ehdoksi, että talonomistaja sitoutuu sekä ryhtymään niihin toimiin jätteiden erottelemiseksi ja talteen ottamiseksi, mitkä tässä edellä on määrätty, että myös lupautuu kustantamaan ja puhtaanapitolaitoksen välityksellä hankkimaan tarpeellisen määrän lantajätteiden säilytysastioita, mutta että, jollei puhtaanapito aikaisemmin ole ollut puhtaanapitolaitoksen toimena, talon omistajan tämän lisäksi pitää myös kustantaa tarpeellinen määrä vahvistetun mallin mukaisia makkiastioita; 10) että makkilannan ja muitten jätteiden kuljetus saa sitä tarkoitusta varten hankituilla ajoneuvoilla tapahtua pitkin päivää; 11) että vuosirahansääntöön otetaan tarpeellinen rahamäärä kaupungin omissa taloissa ja laitoksissa koottujen jätteiden poistamisen kustantamiseksi; 12) että rahatoimikamari saa tehtäväkseen vastedes ryhtyä toimiin kaupungille tarpeellisen alueen hankkimiseksi uusien kaatopaikkain laittamista varten; sekä lopuksi 13) että varastopaikoille koottuja jätteitä ei toistaiseksi käytellä tehdasmaisesti ennen niiden myyntiä. Tämän lisäksi on Kaupunginvaltuusto katsonut tarpeelliseksi kehoittaa rahatoimikamaria asianomaisten talonomistajain kanssa tehtäväin, puhtaanapitohoidon ottamista koskeviin sopimuksiin ottamaan määräyksen siitä, että nämä välikirjat tulisivat olemaan voimassa määrätyllä lähemmin mainitulla ylössanomisajalla, jonka kamari saisi vahvistaa. [[Luokka:Lakitekstit]] 47 4364 2006-08-01T06:51:11Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jo Karjalan kunnailla lehtii puu |alaotsikko= |tekijä=Valter Juva |huomiot= }} : Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, : Jo Karjalan koivikot tuuhettuu, : Käki kukkuu siellä ja kevät on – : Vie sinne mun kaiho ponneton. : Ma tunnen vaaras ja vuoristovyös : Ja kaskies sauhut ja uinuvat yös : Ja synkkäin metsies aarniopuut, : Ja siintävät salmes ja vuonojes suut. : Siell' usein matkani määrätöin : Läpi metsäin kulki ja jylhäkköin, : Ja vuorilla seisoin paljain päin, : Mist' uljaan Karjalan eessäni näin. : Tai läksin kyliin urhojen luo, : Miss' ylhillä vaaroilla asui nuo; : Näin miehet kunnon ja hilpeän työn : Ja näin, miss' sykkii Karjalan syän. : Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, : Jo Karjalan koivikot tuuhettuu, : Käki kukkuu siellä ja kevät on – : Vie sinne mun kaiho ponneton! '''Lähde:''' Juva, Valter 1902: ''Runoja: uusi sarja''. Boman & Karlsson, Hämeenlinna. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[Luokka:Laulut]] 48 10296 2007-01-23T15:39:18Z Nysalor 5 Kaksi virttä lisää {{Wikipedia}} '''Johan Ludvig Runeberg''' (1804–1877) == Asiatekstit == * ''[[Maamme kirja: 29. Suomen erämaita|Suomen erämaita]]'' (''[[Maamme kirja]]sta'') == Kaunokirjallisuus == * ''[[Vangit]]'' == Runot == === Yksittäiset runot === * ''[[21 Laulu ”Runebergin Runoelmista”]]'' (''Idyll och Epigram, 21'') * ''[[25 Laulu ”Runebergin Runoelmista”]]'' * ''[[Aamu (1873)|Aamu]]'' (suom. –vn–) (''Morgonen'') * ''[[Aamu (Avellan)|Aamu]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) (''Morgonen'') * ''[[Aatos]]'' (''Tanken'') * ''[[Ainoa hetki]]'' (''Den enda stunden'') * ''[[Elo ja kuolo]]'' (''Lif och död'') * ''[[Elämäni (1846)|Elämäni]]'' (''Kanawa'' 1846) (''Mitt lif'') * ''[[Elämäni (Avellan)|Elämäni]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) (''Mitt lif'') * ''[[En mä enää kysellytkään]]'' (''Sen har jag ej frågat mera'') * ''[[Ennen vaan]]'' (''Det var då'') * ''[[Epäilevä]]'' (''Den tviflande'') * ''[[Franzén’ille]]'' (''Till Franzén'') * ''[[Friggalle]]'' (''Till Frigga'') * ''[[Haikeudelle]]'' (''Till trånaden) * ''[[Haudalla (Runeberg)|Haudalla]]'' (''Idyll och epigram, 7'') * ''[[Hautaus (Avellan)|Hautaus]]'' (suom. Edvin Avellan) (''Begrafningen'') * ''[[Hautaus (Runeberg)|Hautaus]]'' (''Maamiehen Ystävä'' 1845) (''Begrafningen'') * ''[[Hirvenajajat]]'' * ''[[Hyljätty (Runeberg)|Hyljätty]]'' (''Den öfvergifna'') * ''[[Ihmeellinen lintu]]'' (''Den sällsynta fågeln'') * ''[[Ijälliselle]]'' (''Till den ålderstegne'') * ''[[Iltatähdelle]]'' (''Till aftonstjärnan'') * ''[[Jalouden voitto]]'' (''Det ädlas seger'') * ''[[Jouhten]]'' (''Svanen'') * ''[[Joulu-aatto]]'' (''Julkvällen'') * ''[[Joutsen (1844)|Joutsen]]'' (''Maamiehen Ystävä'' 17.8.1844.) (''Svanen'') * ''[[Joutsen (1864)|Joutsen]]'' (mukaelma, ''Tapio'' 7.5.1864) (''Svanen'') * ''[[Joutsen (Avellan)|Joutsen]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) (''Svanen'') * ''[[Maamme kirja: 39. Joutsen|Joutsen]]'' (suom. [[Elias Lönnrot]]) (''Svanen'') * ''[[Joutsen (Juva)|Joutsen]]'' (suom. [[Valter Juva]]) (''Svanen'') * ''[[Joutsen (Weijola)|Joutsen]]'' (suom. [[Yrjö Weijola]]) (''Svanen'') * ''[[Kaipaus (Runeberg)|Kaipaus]]'' (''Saknaden'') * ''[[Kaksi]]'' (''Målaren'') * ''[[Karta silloin jumalaista!]]'' (''Akta, då är guden nära!'') * ''[[Katuvainen]]'' (''Den ångrande'') * ''[[Kaunokainen]]'' (''Den sköna'') * ''[[Ken tänne ohjas ties?]]'' (''Hvem styrde hit din väg?'') * ''[[Kesä-yö (Runeberg)|Kesä-yö]]'' (''Sommarnatten'') * ''[[Kevät Laulu]]'' (suom. [[August Ahlqvist]]) (''Vårvisa) * ''[[Kevät-aamu]]'' (''Vårmorgonen'') * ''[[Kevätlaulu (Avellan)|Kevätlaulu]]'' (''Majsång'') * ''[[Kevätlaulu (Avellan)|Kevätlaulu]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) (''Vårvisa) * ''[[Kevätlaulu (Runeberg)|Kevätlaulu]]'' (suom. [[Samuel Roos]]) (''Vårvisa) * ''[[Kohtaus]]'' (''Mötet'') * ''[[Kohtaus]]'' (''Mötet'') * ''[[Kosto (1869)|Kosto]]'' (suom. K. S–n) (''Hämnden'') * ''[[Kosto (Avellan)|Kosto]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) (''Hämnden'') * ''[[Koti]]'' (''Hemmet'') * ''[[Kotiin-tuleva]]'' (''Den hemkommande'') * ''[[Kukan kohtalo]]'' (''Blommans lott'') * ''[[Kukka (Runeberg)|Kukka]]'' (''Blomman'') * ''[[Kukkaselle]]'' (''Till en blomma'') * ''[[Kukkasen kohtalo]]'' (''Blommans lott'') * ''[[Kuoleva]]'' (''Den döende'') * ''[[Lapsen haudalla]]'' (''På ett barns graf'') * ''[[Lapsuuden muistoja]]'' (''Barndomsminnen'') * ''[[Laulurastas]]'' (''Talltrasten'') * ''[[Leivonen]]'' (''Lärkan'') * ''[[Linnunpesä maantien varrella]]'' (''Fågelboet vid landsvägen'') * ''[[Linnunpesä Maantien-varrella]]'' (''Fågelboet vid landsvägen'') * ''[[Linnustaja]]'' (''Fågelfångarn'') * ''[[Lintuselle]]'' (''Till en fågel'') * ''[[Lohdutus (Runeberg)|Lohdutus]]'' (''Tröst'') * ''[[Lähteellä (Avellan)|Lähteellä]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) (''Vid en källa'') * ''[[Lähteellä (Bäckwall)|Lähteellä]]'' (suom. [[Johan Bäckwall]]) (''Vid en källa'') * ''[[Lähteellä (Lönnrot)|Lähteellä]]'' (suom. [[Elias Lönnrot]]) (''Vid en källa'') * ''[[Maalari]]'' (''Minnet'') * ''[[Matka Turusta]]'' (''Färd från Åbo'') * ''[[Merimiehen morsian]]'' (''Sjömansflickan'') * ''[[Metsästäjä]]'' (''Jägargossen'') * ''[[Mielelle levottomalle]]'' (''Till oron'') * ''[[Morsian (Runeberg)|Morsian]]'' (''Bruden'') * ''[[Morsian (Runeberg, 2)|Morsian]]'' (''Bruden'') * ''[[Muisku]]'' (''Kyssen'') * ''[[Muiskun toivo]]'' (''Kyssens hopp'') * ''[[Muisto]]'' (''Fåfäng önskan'') * ''[[Muutto-linnut]]'' (''Flyttfåglarne'') * ''[[Muuttolinnut]]'' (''Flyttfåglarne'') * ''[[Muuttunut]]'' (''Den förändrade'') * ''[[Mökin poika]]'' (''Bondgossen'') * ''[[Naisille]]'' (''Till fruntimren'') * ''[[Neien vali]]'' (''Idyll och Epigram, 26'') * ''[[Nukkuvan lapsen ylitse]]'' (''Öfver ett sofvande barn'') * ''[[Nuoren tytön muistikirjaan]]'' (''I en ung flickas minnesbok'') * ''[[Nuorukainen (Avellan)|Nuorukainen]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) (''Ynglingen'') * ''[[Nuorukainen (Kemelli)|Nuorukainen]]'' (suom. [[Klaus Kemelli]]) (''Ynglingen'') * ''[[Nuoruus]]'' (''Ungdomen'') * ''[[Odottava]]'' (''Den väntade'') * ''[[Odottava]]'' (''Den väntande'') * ''[[Oi autuuttani!]]'' (''Hvad jag är säll!'') * ''[[Ojan Paavo]]'' (mukaelma) (''Idyll och Epigram, 27'') * ''[[Ojan-Paavo]]'' (''Högt bland Saarijärvis moar'' (''Idyll och epigram, 25'')) * ''[[Onnelle]]'' (''Till lyckan'') * ''[[Paavo]]'' (''Högt bland Saarijärvis moar'' (''Idyll och epigram, 25'')) * ''[[Paimenpoika]]'' (''Vallgossen'') * ''[[Palveleva Neito]]'' (''Tjänsteflickan'') * ''[[Palvelustyttö]]'' (''Tjänsteflickan'') * ''[[Peippo Pohjolassa]]'' (''Idyll och epigram, 10'') * ''[[Perho ja ruusu]]'' (''Fjäriln och rosen'') * ''[[Perhonen ja ruusu]]'' (''Fjäriln och rosen'') * ''[[Pohja]]'' (''Norden'') * ''[[Poika ja Lähde]]'' (''Idyll och Epigram, 18'') * ''[[Pyhäleikkuu]]'' (''Söndagsskörden'') * ''[[Päiväni]]'' (''Mina dagar'') * ''[[Rakastava]]'' (''Den älskande'') * ''[[Rakkauden sokeuttaminen]]'' (''Kärlekens förblindande'') * ''[[Rakkaus]]'' (''Kärleken'') * ''[[Runebergin Idyll och Epigram, 21]]'' (mukaelma) * ''[[Runebergin Runoelmista 4:ns laulu]] (''Idyll och Epigram, 4'') * ''[[Runo (Runeberg)|Runo]]'' (''Idyll och Epigram, 18'') * ''[[Runoniekka]]'' (''Barden'') * ''[[Ruusulle]]'' (''Till en ros'') * ''[[Saarijärven Paavo]]'' (''Högt bland Saarijärvis moar'' (''Idyll och epigram, 25'')) * ''[[Seitsemäntoistavuotias (1845)|Seitsemäntoistavuotias]]'' (''Saima'' 30.1.1845) (''Den sjuttonåriga'') * ''[[Seitsemäntoistavuotias (1880)|Seitsemäntoistavuotias]]'' (''Tapion'' Lisälehti 25.8.1880) (''Den sjuttonåriga'') * ''[[Seitsentoista-vuotias]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) (''Den sjuttonåriga'') * ''[[Serenaadi (1869)|Serenaadi]]'' (suom. K. S–n) (''Serenad'') * ''[[Serenaadi (Avellan)|Serenaadi]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) (''Serenad'') * ''[[Sokia]]'' * ''[[Soutaja]]'' (''Roddaren'') * ''[[Suudelma]]'' (''Kyssen'') * ''[[Sydämen aamu]]'' (''Hjärtats morgon'') * ''[[Syksy-ilta]]'' (''Höstkvällen'') * ''[[Syys-ilta (Runeberg)|Syys-ilta]]'' (''Höstkvällen'') * ''[[Syysilta]]'' (''Höstaftonen'') * ''[[Syysiltana]]'' (''Höstkvällen'') * ''[[Syyslaulu]]'' (''Höstsång'') * ''[[Talonpoikainen]]'' (''Bondgossen'') * ''[[Teeskenteleminen (1880)|Teeskenteleminen]]'' (suom. –i–a) (''Förställningen'') * ''[[Teeskenteleminen (Avellan)|Teeskenteleminen]]'' (suom. Edvin Avellan) (''Förställningen'') * ''[[Terveiset]]'' (''Hälsningen'') * ''[[Toipuva]]'' (''Den tillfrisknande'') * ''[[Torpan tyttö]]'' (''Torpflickan'') * ''[[Turha toivo]]'' (''Fåfäng önskan'') * ''[[Tuutulaulu sydämelleni]]'' (''Vaggsång för mitt hjärta'') * ''[[Tyttö, lemmen voim’ on suuri]]'' (mukaelma) (''Flicka, kärleken är väldig'') * ''[[Tyttöselle]]'' (''Till en flicka'') * ''[[Tytön kulennat]]'' (''Idyll och epigram, 1'') * ''[[Tytön valitus]]'' (''Flickans klagan'') * ''[[Vanhuksen kotiintulo]]'' (''Den gamles hemkomst'') * ''[[Vanhus (Runeberg)|Vanhus]]'' (''Den gamle'') * ''[[Varpuselleni (Avellan)|Varpuselleni]]'' (suom. Edvin Avellan) (''Till min sparf'') * ''[[Varpuselleni (Virtanen)|Varpuselleni]]'' (suom. Heikki Virtanen) (''Till min sparf'') * ''[[Ystävän kuollessa]]'' (''Vid en väns död'') === Serbiska Folksånger === * ''[[Donau mutaisena]]'' (''Donau grumlig'') * ''[[Julkasematoin rakkaus]]'' (''Stum kärlek'') * ''[[Morsiamen unennäkö]]'' (''Fästmöns dröm'') * ''[[Omani olet]]'' (''Du är min egen'') * ''[[Rakkaiden hauta]]'' (''De älskandes graf'') * ''[[Toivomat]]'' (''Önskningarna'') * ''[[Tuomio]]'' (''Domen'') === Katkelmia teoksista === * ''[[Joulun aatto]]'' (katkelma ''Julkvällen''-kirjasta) * ''[[Runebergin Elgskyttarista]]'' === [[Vänrikki Stoolin tarinat]] === * ''[[Döbeln Juuttaassa]]'' (''Döbeln vid Jutas'') * ''[[Kulnev]]'' (''Kulneff'') * ''Vårt land'' ** ''[[Maamme (1857)|Maamme]] (anonyymi suomennos Oulun Wiikko-Sanomista) ** ''[[Maamme (Kiljander)|Maamme]]'' (suom. [[K. Kiljander]]) ** ''[[Maamme (Schröder)|Maamme‎]]'' (suom. [[Konstantin Schröder]]) ** ''[[Maamme]]'' (suom. [[Paavo Cajander]]) * ''[[Sota-Renki]]'' (''Trosskusken'') * ''[[Sotilaspoika]]'' (''Soldatgossen'') * ''[[Sven Tuuva]]'' (''Sven Dufva'') * ''[[Viapori]]'' (''Sveaborg'') == Runoteokset == * ''[[Jouluilta]]'' * ''[[Runoelmia]]'' * ''[[Vänrikki Stoolin tarinat]]'' == Virret == * ''[[Kansakunnan virsi]]'' * ''[[Lapsen virsi]]'' * ''[[Morsius-parillen avioon vihittäessä]]'' * ''Neljä virttä Runeberg’in virsikirjasta'' ** ''[[204. Rikkaasta miehestä ja köyhästä]]'' ** ''[[224. Jumalan sanan arvo]]'' ** ''[[226. Herran Temppeli]]'' ** ''[[379. Valmistus kuolemaan]]'' * ''[[Sionin muisto-virsi]]'' * ''[[Uuden vuoden virsi]]'' (''Nyårspsalm'') == Katso myös == * [[Luettelo Johan Ludvig Runebergin runoista teoksen mukaan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[en:Author:Johan Ludvig Runeberg]] [[sv:Författare:Johan Ludvig Runeberg]] 49 6026 2006-09-24T15:27:30Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. Julkaistu aiemmin nimellä [[Juhani Siljo|J. Siljo]]. Runoja. Porvoo 1910. ==Matkalta.== ::1. Eessä ranta vieras, karu, <br/> retki takaa merten käy.<br/> Taakse vaipui kevään taru,<br/> päivä hämärtäy.<br/> Taakse valtaväylät jäivät,<br/> suvituulet viileät.<br/> Saapui syksyn raskaat päivät,<br/> viimat jäätävät.<br/> Näyt aurinkoiset, ylhät<br/> matkaan vaati kulkijan;<br/> uhanneet ei rannat jylhät<br/> tiellä unelman.<br/> Yö jo yltyy - syömen saartaa<br/> pelko; uskon ehkä vie -<br/> Houkutellen mieleen kaartaa<br/> tottumusten tie.<br/> Yö jo yltyy - katse kääntyy<br/> suuntaa valtaväylien.<br/> - Viime vaali tee, tai nääntyy<br/> usko sydämen!<br/> Polta rantaan varmat laivat,<br/> unhoon peitä mennehet:<br/> säästät paluun häpeet, vaivat,<br/> heikot askelet!<br/> ::2. Mitä auttaa kirous:<br/> kaiku kallioihin kuolee<br/> - se on siitä lohdutus.<br/> Elon silmä outo, tyly<br/> kohtaa katsees vaipuvan.<br/> Sana auta ei, ei tahto,<br/> kun jää käsihin vain vahto<br/> haihduttua unelman.<br/> Tie on eessä ainoa:<br/> ylle kiron, valituksen<br/> määrä kirkas aseta!<br/> Juhlasointuun ilmanäärten<br/> liitä sävel sydämes!<br/> Kesken vuorten iki-lunta<br/> loistaa unten valtakunta<br/> - sinne kiinnä katsehes!<br/> ::3. Se tappio vielä ei murra:<br/> meni liian heikot haavehes.<br/> Sitä ei ole oikeus surra,<br/> sen kautta sa saavutit vapautes.<br/> Sen kautta sa löysit vasta<br/> oman sielusi, voimasi tunnet nyt.<br/> Taas taivalta alkamasta<br/> sua estä ei tappiot kestetyt.<br/> ==Pa'ossa.== On turha pa'on kolkko tie,<br/> mi pois sun luotas, elo, vie.<br/> Se raskahasti tuta saa<br/> sun kostoas, ken noudattaa<br/> vain suuntaa omain tähtien,<br/> sun valtatiesi hyljäten;<br/> ken mielehensä särkyvään<br/> käy viime lohdun etsimään<br/> tuolt' ihmemaasta unelmain,<br/> vain hetken unhon tuottavain.<br/> Sun tuomarisi ankarin<br/> hänt' aina seuraa syytöksin:<br/> hänt' oma sydän tuomitsee,<br/> yö tuomar'-ilmein uhkailee.<br/> Hänt' aina tyhjyys ympäröi,<br/> hän turhaan rauhaa ikävöi.<br/> Hän näkee näyt kolkoimmat<br/> ja kuulee äänet uhkaavat,<br/> ne mieleen oudon pelon soi,<br/> niit' sana sitoa ei voi.<br/> ==In memoriam.== ::1. Ah turhaan, menneet, nousette<br/> taas muistoon unhon alta;<br/> ei uuteen eloon nostaa voi<br/> teit' enään laulun valta.<br/> Taas yöhönne siis painukaa:<br/> viel' jälkeen sävel jääpi,<br/> - kuin pilviin kohde auringon,<br/> kun ilta hämärtääpi -,<br/> jää sävel tuskan, taistelun<br/> ja toivon, kevätmielen,<br/> ne vielä hetkin hiljaisin<br/> saa soimaan sydänkielen.<br/> Viel' ehkä virsi laajempi<br/> saa soinnut unhon yöstä:<br/> se sato runsain, puhtahin<br/> ois menneen päivän työstä.<br/> ::2. Jos kukkaan puhkeaa<br/> uus elo, kauneus,<br/> min heikko, aavistus<br/> jo syömess' orastaa,<br/> niin turhat ollehet<br/> ei uhrit vaikeat,<br/> ne, joita vaativat<br/> taa jääneet taipalet;<br/> täys onnen mitta ois,<br/> ois elo juhlaa vaan,<br/> mi tuloon kuolonkaan<br/> viel' loppua ei vois.<br/> ==Kalkki.== Pisar pisaralta<br/> juo sa karvas kalkki<br/> tyynnä pohjaan asti.<br/> Lupaus, min kerran<br/> annoit itsellesi<br/> - oma itses olla -<br/> täytä ankarasti.<br/> Kalkin katkeruuteen<br/> älä pienintäkään<br/> pyydä lievitystä.<br/> Uusi voima versoo<br/> joka pisarasta,<br/> minkä tyynnä juot sa<br/> kalkin sisllystä.<br/> ==Autio templi.== Toin sydämeni templiin kerran<br/> kuvan nuoren, säihkyvän;<br/> sitä kaunein uskoin ma palvoin<br/> kevätaikani herkimmän.<br/> Ilo siit' oli liian pieni,<br/> - ma vieläkin pienempään<br/> siks' ylpeenä tyytyä tahdoin.<br/> Ja ma kielsin lempeni tään.<br/> Ja ma templin ääneti suljin<br/> ja harhasin maailmaan.<br/> Kuvan unhotin, riemusta luovuin,<br/> - en rauhaa ma saanut vaan.<br/> Yhä korviini templistä hiipi<br/> suven kuolevan nyyhkytys.<br/> - Kovin paljon se lempeni maksoi,<br/> kovin paljon se ylpeys.<br/> Nyt autius templissä asuu<br/> ja raskas hiljaisuus.<br/> Ovet suljetut kiinni pysyy.<br/> Ne aukiko lyö suvi uus - ?<br/> Suvi vieläkö alttarin ylle<br/> kuvan uuden, kirkkahan tois - ?<br/> Sävelriemuun autio templi<br/> jo puhjeta silloin vois.<br/> ==Incognito.== Sinut uneksin onnehen kalleimpaan,<br/> min ansainnut on sydän puhtahin.<br/> Ma aatoksissani korotin<br/> sinut taivaan pyhien kunniaan.<br/> Monet harmaat hetket sä ylensit,<br/> soit voiman syömen uskohon,<br/> kun uhkas nääntymys toivoton:<br/> mua kirkkaudellasi kirkastit.<br/> Niin väikkyös eelläni ainiaan<br/> ja ohjaa katsehin tenhovin<br/> mun tieni kautta tuskankin<br/> yhä ylle itseni, loistoon maan.<br/> mi siintävi takaa unelmain,<br/> mi aavistukselle avautuu,<br/> min ihanuutta uneksuu<br/> sydän alla hetkien ankarain.<br/> ==Excelsior.== Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun.<br/> Sain auringolta käskyn ja määrän<br/> ma kukkuloille nousta elon kirkastetun<br/> ja käydä ohi tien monen väärän.<br/> Sen käskynsä ainiaaksi polttanut on<br/> laintauluun mun tahtoni kerran<br/> kuin taikakuvin kirkkaus auringon,<br/> yön voittajan, kuoleman herran.<br/> Sen käskyn myös kuulla moni ystävä sai,<br/> mut eronneeks' ma heistä näen tieni.<br/> Moni korpisoihin kohta on sammunut kai,<br/> monen tyydytti maan ilo pieni.<br/> Nyt äänetön on päivä ja lohduton yö<br/> ja Tuonen lepo autuus jo oisi,<br/> mut ylemmäksi kutsuvi auringon työ,<br/> kuin käskynä se veressäni soisi.<br/> Ma tunnen: mun sitoa ja päästää voi<br/> vain auringon ylhäinen mahti;<br/> näyt korkeat se nähdä mun sieluni soi,<br/> sen antama on syömeni tahti.<br/> Kuin kaikuna valkeuden kentiltä oon<br/> välin kuullut ma riemun ja soiton.<br/> Muu houkutus kuin hauta jo vaietkoon,<br/> olen lapsi sen valkeuden loiton!<br/> Sen luokse tahdon löytää mä suorimman tien,<br/> kuin maalihinsa kiitävä nuoli.<br/> Jos väsyn kesken, turhaan ma tuhlannut lien<br/> kevät-aikani, mi aavikoille kuoli.<br/> ==Odotus.== Pitkä vaiva, heikko työ,<br/> sydän rauhatonna lyö.<br/> Milloin hetki jumalainen<br/> saavut, kirkas, laulavainen<br/> syntylaulut elon uuden,<br/> pyhän, ylhän ikuisuuden?<br/> Syvyydestä sydämen<br/> nouse soiden, kukkien,<br/> luo kuin kevät talven alta<br/> sieluun uuden valon valta!<br/> ==Ja konsa lähden -== Ja konsa lähden kerran<br/> ma täältä ijäks pois<br/> ja luokse elon Herran<br/> jos tieni käyvä ois,<br/> niin Hänen kuulla selon<br/> ma tehdä tahtoisin,<br/> mit' nähnyt mailla elon<br/> oon kipein sydämin:<br/> "Sun luomakuntas siellä<br/> se harhaa yössä vaan.<br/> Ei moni ilomiellä<br/> voi nostaa katsettaan<br/> Sun luomaas ihanuuteen,<br/> ei moni luottaa voi<br/> Sun armos avaruuteen<br/> - se harvoin avun toi.<br/> Miks kaipuun annoit heille,<br/> kun voimaa suonut et?<br/> Ken lankee, tuskan teille<br/> miks hänet tuomitset?<br/> Sull' eikö ilo oisi<br/> jos valoon, onnehen<br/> Sun kauttas nousta voisi<br/> yön lapsi jokainen?"<br/> ==Elämä.== Hetken leikki haaveen leluin,<br/> kirjokuvin, kuherteluin<br/> alla suven taivahan.<br/> Riemun remu - tuskan huuma,<br/> hädän parku raskas, kuuma<br/> yössä syksyn surmaavan.<br/> Melu, touhu ilmein tärkein.<br/> - Tulee kuolo kaikki särkein.<br/> ==Viel' kerran -== Viel' kerran ehkä hetki se keskiyön<br/> sun yllättävä on, joka riistävi<br/> pois naamion, min taakse kätkit<br/> itsesi oman katsees eestä.<br/> Jos silloin sielus vieraana itselles<br/> ja outona sa tapaat, ja tyhjyyden,<br/> mi hätäs äänehen ei vastaa,<br/> löydät sa sijalla sydämesi;<br/> jos rakkain ystäväs, johon luottaen<br/> ties liitit ilopäivinä kevähän,<br/> vain sanan köyhän lohdun tarjoo,<br/> - hetken sen luuletko kestäväsi?<br/> ==Valtateillä.== Liian helppo taisto,<br/> voitto liian halpa.<br/> Työttä ruostumahan jää<br/> tahdon kirkas kalpa.<br/> Väärän suunnan ottaa<br/> syytöksien nuoli,<br/> omaan poveen painu ei,<br/> - lähint' ei koske huoli.<br/> Vaara valtateillä<br/> ompi ystävästä:<br/> silmäs lumoin sokasee<br/> itseäs näkemästä.<br/> ==Aatteet.== "Aatteet jalot, ylevät"<br/> monta julistajaa moukkaa<br/> hellin käsin hoivaa, kantaa<br/> pyhäin juhlapöytähän,<br/> hurskaan sielunrauhan antaa.<br/> Ei ne jalkaa kiveen loukkaa<br/> tiellä karun elämän,<br/> joita siivet kerkeät<br/> ylle synninalhon kurjan <br/> nostaa tieltä katseen nurjan<br/> kärsiväisen syntisen.<br/> Aate-kaavaan kahliten<br/> syömen herkän vaatimukset<br/> eessä elon kurjuuden<br/> kiinni lyö ne tunnon ukset,<br/> ettei horjua vaan voi<br/> ryhti varma, jonka soi<br/> usko, luoma isien.<br/> Estyy katse tutkivainen<br/> omaan sieluun painumasta:<br/> siinä palkka parhaanlainen<br/> unen rakkaan antavasta<br/> hartaast' aate-kieunnasta.<br/> ==Pietarille.== Seuraten käskyä Mestarin<br/> heitä verkkosi syvemmälle.<br/> Saalis vartovi viljavin<br/> kätköissä ihmissydämen,<br/> sielulle nälkää kärsivälle<br/> kalliin ravinnon tarjoten.<br/> Kätköistä syömen jos kohoaa<br/> hirviö moni, min päivänvaloon<br/> ennen sa kartoit kohottaa,<br/> kuitenkin, itseäs alentain,<br/> työhön ryhdy, mi voittoon jaloon<br/> johtaa mielen nöyrtyvän vain.<br/> Ihme ehkä täyttyä voi;<br/> laske siis pohjamutiin asti<br/> verkkosi, ennen mi tuskin toi<br/> palkan vaivasi vertaisen.<br/> Saada voisit sa runsahasti<br/> saalihin kymmenkertaisen.<br/> ==Syyslaulu.== Se taikasormus suo,<br/> ma jolla itseni<br/> nyt hetkeks peittää voin<br/> eest' oman katsehen',<br/> ja vartijani tuo,<br/> - syysraskas aatoksen' -<br/> mi tylyin tuomioin<br/> ain' riemun riistäen<br/> mua seuraa varjonain<br/> - pois kuolkoon muistostain.<br/> Nyt tahtiin aaltojen<br/> lyö sydän huoleton!<br/> Jo lentoon vapaasen<br/> keveenä nouskohon<br/> miel' alta varjojen!<br/> Ei ijäks vangita<br/> voi syksy sielua;<br/> viel' ilo kukkaan saa,<br/> jos saartaa syksykin,<br/> ja voimin nuortuvin<br/> käy kulku talven taa.<br/> ==Syys-sunnuntai.== Niin outo paino mieltä ahdistaa,<br/> se elon autiutta kammoaa.<br/> Jo aurinkokin painuu laskuun päin,<br/> pois poistuu elo, nuoruus kiirehtäin.<br/> Kuin takaa valtamerten aavojen<br/> soi sieluun viestit ilojuhlien.<br/> On juhliin kokoontuneet jumalat<br/> ja autuaitten saarten asujat:<br/> Siell' soitto kaikuu, tanssi harras käy<br/> ja uhrisauhu taivoon ylentäy.<br/> Siell' eessä ylhän marmor'-alttarin<br/> soi juhlivaisten kiitos korkehin.<br/> Sä myös siell' oot, niin sydän aavistaa,<br/> sä, jonka luo ain' aatos palajaa,<br/> sä tuntematon, tuttu unen vain,<br/> sä tähtikajastus mun polullain.<br/> :::.. Mut' aurinko jo vaipui vetten taa.<br/> Niin lohduttoman nä'ön elo saa.<br/> ==Takaa taivaanrannan.== Takaa taivaanrannan<br/> saapuvan näen sun,<br/> tuoden lohdun mannan,<br/> kauvan jo kaivatun.<br/> Ylitse meren harmaan<br/> tanssivi askeles,<br/> kasvosi nään jo armaan,<br/> kirkkaan katsehes.<br/> Käsin jo viilein kosket<br/> otsahan kuumeiseen,<br/> tyyntyy hehkuvat posket,<br/> rauha jo käy sydämeen.<br/> Äänen räikeän kuulen<br/> ulkoa kaikuvan.<br/> Sointu lempeän huulen<br/> häipyvi ilmahan.<br/> Toteen unelma vaihtui,<br/> - päivä harmaa on.<br/> Näky mereen haihtui<br/> teitä auringon.<br/> ==Sumussa.== Turhaan silmä tuijottaa<br/> illan sankkaan sumumereen,<br/> lämpöä ei sieltä saa<br/> vilunvärisevään vereen.<br/> Kirkonkellot kutsuen<br/> kaikuu sumun raskaan takaa.<br/> - Vieras sointu kellojen,<br/> sielt' ei lähde lohtu vakaa.<br/> Käännä katse väsynyt<br/> oman rintas maailmahan;<br/> soinnut sinne kätketyt<br/> laulaa mieles unholahan.<br/> ==Marraskuu.== Taas taivaanranta viluisna rusottaa<br/> ja hämy harmaa vesille leviää<br/> ja saater loitot sumuun peittyy,<br/> onnelat kevät-unelmaini.<br/> Kuin varjot hiljaa hiipivät ihmiset,<br/> - ne paljon näyttää hetkessä kuihtuneen.<br/> Kuin paljaat, luiset käsivarret<br/> tuulessa vääntyvät puitten oksat.<br/> Käy ilme kova kasvoille Elämän<br/> ja rypyt syvät otsahan uurtuvat,<br/> se uniin ilottomiin vaipuu.<br/> Sammuvi auringon viime rusko.<br/> Ja väre kylmä sydäntä kouristaa,<br/> kuin eessä oisi päivät jo tuomion<br/> ja muodot uudet elo saisi,<br/> muodot varjojen valtakunnan.<br/> ==Yö.== ::'''1.''' On laannut elon humu, lyö<br/> jo kello keskiöinen.<br/> Niin uhkaavaisna katsoo yö<br/> ja taivas tähtivöinen.<br/> Kuin uhkahuuto etäinen<br/> soi ääni hiljaisuuden,<br/> niin salaisesti saapuen<br/> rajoilta avaruuden.<br/> Se tuomarko jo saapunee<br/> näin tavoin varkaan, salaa,<br/> mi sammumahan tuomitsee<br/> sen liekin, joka palaa<br/> tääll' alla öisten varjojen<br/> ja luona kuolon-nielun,<br/> min hehku hiljaa tuhoten<br/> luo tuhkaks' ihmissielun - ?<br/> Niin uhkaavaisna katsoo yö<br/> ja taivas tähtivöinen,<br/> ja pelokkaana sydän lyö,<br/> min kietoi kauhu öinen.<br/> ::'''2.''' Tuuli ulvoo ikkunassa,<br/> sanat yöstä saattamassa.<br/> "Moni kurja vaivaan hukkuu.<br/> - Ken nyt rauhan unta nukkuu!<br/> Liika monen tuskan-taakka.<br/> Kuka auttaa aamuun saakka?<br/> Kuka syönten polton lientää?"<br/> Eespäin murheviesti rientää.<br/> Ulvo, tuuli, talviyössä,<br/> tyly rauha rikki lyö sä!<br/> ==Ohi ikkunan.== Ohi ikkunan lumia lentää,<br/> ne tuuli kauvas vie.<br/> Ohi ikkunan ihmiset entää,<br/> ei jälkeä säilytä tie.<br/> Lumet, ihmiset illan helmaan<br/> pian silmistä häipyy pois.<br/> - Elon kummaan kuvitelmaan<br/> syvin onniko kätketty ois - ?<br/> ==Pakkaspäivä.== Kaukaa, päältä harmaan pilven<br/> katsovi aurinko pakkaspäivän<br/> kelmeä, kuumeinen,<br/> näkevi keskeltä nietosten,<br/> takaa hienon sumuhäivän<br/> vastaansa apua pyytävien<br/> käsiä kohoovan,<br/> kuulevi kuolonhädän soivan<br/> keskeltä jäisen maailman.<br/> Aurinko pilveen laskeutuu.<br/> Saapuvi äänetön talvi-ilta.<br/> Kohta ei enään valitus<br/> nouse kuolon-tanterilta.<br/> [[Luokka:Juhani Siljo]] [[Luokka:Runoteokset]] 50 9956 2007-01-11T20:04:09Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] == 28. (16.) toukokuuta 1808 == [Kreivi Buxhoevdenin julistus, että yhteisen kansan hengenrangaistuksen uhalla tulee jättää luotansa kaikki sota-aseet.] == Julistus. == Koska '''Keisarin Majestätin''' Armeja otti sisälle tämän maan, maxettin sen elatuxen tarpeet furasi, transportit eli wetämiset, ja kowimman rangaistuxen haastolla tuli yhteinen Kansa hengen ja omaisuden puolesta täydellisesti suojelluxi, että Kansa, niinkuin walistetut Maan wiljeljät, ei ottanet osaa sodasa. Siinä uskosa, että Kansa, tundein omaa totista parastansa, aina edespäin olis ainoastansa työtä tehnyt peldonsa pälle ja mitä siihen tulee, ei käsketty myöskän, niinkuin Sodasa tawallinen on, pois ottamaan Sota-aseita, waan yhteinen Kansa sai pitää Gewarinsa, Pistolinsa ja muita sota aseita. Mutta sitte kuin usiammat pahanilkiset, ymmärtämättömästi joutilat pahantekiät, wastoin kaikkea toiwoa, owat tainet wjetellä Talonpoikia, aseilla warustettuna ryöwämään niitä, jotka jauhoja wetiwät, karkamaan niiden päälle, ja myöskin murhamaan niitä, jotka heille warjelluxexi annetut olit, ja niinkuin metzäryöwärit karkamaan Hänen '''Keisarillisen Majestätinsä''' Officerein, Kurirein ja Maan-Asuwitten päälle, jotka laillisilla matkoillansa olit, niin owat nämät onnettomasti wietellyt wialliset tullet osittain kuoliaxi ammutuxi osittain hirtetyxi, ja senkaldaisten julmain tapausten estämisexi, waatii yhteinen rauha ja wakuus, että kaikki yhteisen Kansan tykönä löytywäiset Gewärit, Pistolit ja muut Sota-aset Kohdastansa kootan Pitäjäin Kirkkoin tykönä, '''Keisarin''' Sota-Päämjehildä wastan-otettaa ja kätkettää. Pitäjän mjehet walitzewat siis wissit miehet, joidenga läsnä ollesa Nimismjes kirjoittaa ylös kaikki Pitäjän mjesten Gewärit, Pistolit ja muut Sota-aseet, josta kirjoituxesta kopia annetan Pitäjän mjehille, ja toinen Maanherrain kautta lähetetän Minulle. Nimismjes panee myös merkin, jonga kautta nämät Sota-aset muiden Pitäjäin Sota-aseista eroitetan, sitte kuin jokainen omistaja pomerkillänsä eli muulla tawalla on merkinnyt omansa, että itzekukin, koska yhteinen rauhallisus ja tywendö saldii niitä takaisin annettaa, sais omansa, kuin hän nyt tyköänsä ulos andanut on. Ne jotka ei kahdexan päiwän sisälle, sitte kuin tämä Asetus Saarnastuoleilla julistettu on, ole tyköänsä poisandanet Gewärinsä, Pistolinsa eli muita Sotaaseitansa, ei ainoastansa wedä sakkoa Wiisikymmendä Rikintalaria Waldakunnan Welkasedeleisä, jokaitzen Gewärin, Pistoli-parin eli muun sotaasen edestä, jonga he owat tykönänsä pitänet, (josta puoli osa tygölangee hänelle, joka asian edesandaa ja bewisaa, ja jonga nimi ei ilmoitetta) mutta ne tulewat myöskin pidetyxi kapinan nostajina, jotka ilman säästämistä, Sota-Lakein jälken, rangaistan pois hengeldä, ja tulewat asianhaarain jälken, taikka hirtetyxi, taikka kuoliaxi ammutuxi. Ne wiallisten Waimot, lailliseen ikään tullet Lapset, Sukulaiset ja Kylänmjehet, joilla on ollut tjeto senkaldaisesta wiasta eli rikoxesta, wetäwät ylitzensä edellämainitun rangaistuxen. Jos usiammat yhteisestä Kansasta soweisit keskenänsä ej edesanda Sota-aseita, yhden eli toisen syyn tähden, niillä itzensä warustaisit, eli eteensä ottaisit jotakin, kuin johdataisi yhteisen rauhallisuden ja wakuuden kukistamisexi, niin pois otetan heildä kaikki heidän omaisudensa, heidän kotonsa poldetan ylös, ja heidän Waimonsa ja Lapsensa syöstän wiheliäisyteen, jonga edestä he ainoastans syyttäkön niitä, jotka turhaan ja peränajattelemattomasti owat ollet syy tainkaldaiseen kauhiaan onnettomuteen. Erinomattain on Kruunun Palweljoille, yhdenkaldaisella edeswastauxella, kowimmasti päällepandu, että, kaikella murhenpidolla kuin mahdollinen on, peräänkysyä ja etziä niitä, jotka yhteistä tywendötä wastan jotakin eteensä ottawat, niinkuin heitä myöskin käsketän wiallisten kiiniotamisen kautta estämään heitä pahuttansa harjottamasta, ja kohta Maanherroille sitä ilmoittamaan, ja siinä siwusa likimäiselle Sotapäämjehelle tjetä andamaan, joka andaa Sotawäkee tarpellisexi awuxi, ja parhan jälken edesautaa, että tywendö, rauhallisus ja yhteinen wakuus tulis tallelle pidetyxi. Turusa s. 16/28 p. Touko-Kuusa 1808. :::Greiwi BUXHOEVDEN. [Teoksesta Kustavi Grotenfelt [1861-1928]: Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta (vuosilta 1548-1809), Helsinki 1912.] [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 51 9958 2007-01-11T20:04:26Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] == 4. huhtikuuta (23. maaliskuuta) 1809 == [Keisari ja Suuriruhtinas Aleksanteri I:n julistus Suomen asujamille maan entisen uskonnon ja perustuslakien vahvistamisesta.] Me '''ALEXANDER I''',Kejsari ja Itzewaldias yli koko Ryssänmaan etc. etc. etc. Suuri Ruhtinas Suomen Maasa etc. etc. Teemme tiettäwäxi: Koska '''Me''' olemma koonneet Suomen Maan Säädyt yhteisille Herran päiwille ja wastaan ottaneet heidän Uskollisuudensa Walan, olemma Me, täsä tilasa, tahtonneet, juhlallisen heidän läsnäollesansa ulos annetun ja Sen Korkeimman Pyhydesä julistetun Säändö-Kirjan kautta wahwistaa ja wakuuttaa heitä siitä, että heidän Christillinen Oppinsa ja perustuslait niin myös ne wapaudet ja oikeudet, kuin itzekukin Sääty erinommattain ja kaikki Suomen Maan Asujamet yhteisesti läsnäolewaiseen aikaan saakka owat nautinneet, pitää woimasa pidettämän. Niinkuin '''Me''' myös tämän kautta annamme '''Meidän''' uskollisille Alammaisillemme Suomen Maasa nimitetyn Säändö-Kirjan, niin tahdomma '''Me''' siinä ohesa heille tiettäwäxi tehdä: että koska '''Me''' olemma woimasa pitäneet tämän maan Wanhudesta otetun tawan ja niiden jälkeen '''Meitämme''' sowittaneet; niin '''Me''' sen Uskollisuuden-Walan, kuin Säädyt yhteisesti, ja Talonpojan säädyn uloslähetetyt erinommattain, niin itze kuin heidän kotona olewaisten kanssa-weljeinsä puolesta, wapatahtoisesti ja waatimata owat tehneet, pidämme hywänä ja sitowana jokaista Suomen Maan Asujata ilman wähindäkään eroitusta. Täydellisesti wakutettuna, että tämä hywä ja rehellinen Kansa aina on '''Meille''' ja '''Meidän''' Jälkeentulewaisille osottawa saman uskollisuden ja järkähtämättömän kuuliaisuden, jonga kautta ne aina owat itzensä ulosmerkinneet, en '''Me''' myöskään tahdo laiminlyödä, että Sen Korkeimman awulla edespäin jättää todistuxia '''Meidän''' jokaaikaisesta Isällisestä murhenpidostamme heidän onnellisudestansa ja menestyxestänsä. Borgåsta sinä 23 päiwänä Maalis-Kuusa 1809. Pääkirja on korkiammasti omalla kädellä alakirjoitettu ALEXANDER. Että tämä on meidän kieleemme oikein käätty wahwistaa Armollisimman käskyn jälkeen Rob. H. Rehbinder, Palwelusta tekewä H. M. Kejsarin tykönä Suomen Asioisa. [Teoksesta Kustavi Grotenfelt [1861-1928]: Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta (vuosilta 1548-1809), Helsinki 1912.] [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 52 9954 2007-01-11T20:03:50Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] == 31. (19.) maaliskuuta 1808 == [Kreivi Buxhoevdenin julistus siitä, ett'ei sotaväenottoa tule Suomessa tapahtumaan ja että Suomen sotaväki tulee säilytettäväksi ennallaan.] == Julistus == Hänen '''Majestätin Keisarin''' Armollisimman Käskyn jälken tjetäannetaan, että täsä sisälleotettusa Suomen-Maassa ej, niinkuin Wenäellä tawallinen on, Recryteringi tapahdu, ja että, sen jälken kuin Suomenmaan Asujat owat käynneet hejdän Uskollisuden ja Kuuliaisuden Walan, Suomen Armeja tulee, ilman mutosta, ylöspidettäwäxi samalla tawalla tästäperän, kuin tähänasti Ruotzin Hallituxen alla. Annettu Helsingforssissa, sinä 19/31 päjwänä Maalis Kuusa 1808. :::Generali Jalkawäestä, en Chef commenderawainen Hänen '''Keisarillisen Maj:tins''' Armeja Suomesa, Sota Guwernöri Lif- Est- ja Kurlandisa, Riddari kaikeista Ryssän Kejsarillisista ja Preussin Kuningallisista Ordeneista, ja Commendöri Pyhän Jerusalemin Ordenista. :::Greiwi BUXHOEVDEN. [Teoksesta Kustavi Grotenfelt [1861-1928]: Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta (vuosilta 1548-1809), Helsinki 1912.] [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 53 9953 2007-01-11T20:03:41Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] ==28. (16.) maaliskuuta 1808== [Aleksanteri I:n julistus Euroopan hallituksille Suomenmaan yhdistämisestä Venäjän valtakuntaan.] ==Julistus.== '''Keisari''' on kaikillen Europan Cabinetteillen tjetyxi andanut, ja Hänen Alamaisillensa ilmoitanut, että seisowaisudella Hän on Tractatein jälken pytänyt Ruotzin Kuningan yhteisesti olla Englandia wastan awullinen. Tämän, enemmän kuin kukauden ajalla, edesottamisen jälkeen, '''Keisari''' on pahalla mielellä tietä saanut, että silloin kuin Hän koetteli warjella ystäwyttä Wenäjään ja Ruotzin wälillä, niin Kuningas etzi, ja suuresa arwiosa piti '''Keisarin''' wihollisen, Englandin ystäwyttä. Hänen '''Majestetinsa''' ei ole Ruotzin Kuningallen, eli Europallen salannut että niillä toimilla kuin Hänen Kansansa myötäkäyminen waati, ja jotka Jumala on ainoastansa andanut, että juurittaa Hänen waldakundansa onnellisutta. '''Keisarillinen Majesteti''' on Hänen siweydensa seuramisexi ilmoittanut, että Hän on walmis waran-aseexi muutta edesottamisensa, jos Ruotzin Kuningas kohta täyttäis Hänen lupauxet, ja yhdesä neuwosa Danmarckin Kuningan kanssa, estäisi Englandin Laiwat tulemaan Itä-Meren. Ruotzin Kuningan waiti olemus, tiedot annetut yhteisesä Papereisa, yhdestä Tractatista, joka andais Hänen halduunsa Sota-apurahoja, Laiwoja, ja yxi osa Englandin Sotawäestä; kaikki osotta tämän Hallitzian ajatuxet Wenäjätä wastaan, kaikki todista että '''Keisari''' ei enemmin taitanut odottaa ystäwällistä muutosta Kuningaan ajatuxisa, ja että aika oli, että Hänen '''Majestetinsä''' warjeleis Hänen Alimaisiansa wahingoista kuin äänettimästi heillen walmistettiin. Hänen '''Keisarillinen Majestetinsä''' löytäpi nytt tarpellisexi, muutta luonnon Hänen edesottamiseensa. '''Keisari''' on tietä saanut, että Hänen Ministerinsa Stockholmisa Kuningaan käskyn jälkeen 20 Febr./3 Mart. warjon alle otettu, ja kaikki venäjän Ministeriä seurawaiset Herrat owat yhdesä Huoneesa saman warjon alla, että Kuningas on andanut seilattaa Ministerin Archivit ja Kirjan waihetuxet, ja kaikki Ministerin seura on Sotawäen wahdin alla. Seurawaisesti '''Keisari''' yhden teon ylitze walittaa, joka on Hänen Krununsa, oikeudensa ja korkeudensa wastaan, ja tämä on, ei yxinänsä Hänen '''Keisarillinen Majestetinsä''', mutta kaikkein Hallisioitten yhteinen assja. Stockholmissa olewaiset Diplomatit owat sen niin hywin hawainneet, että He kohta tätä käytöstä wastaan oliwat, joka ainoastansa on ennen Turckin Maasa tapahtunut. Hänen '''Keisarillinen Majestetinsa''' taidais osotta Palkindo-oikeutta. Hän walitzi asettaa, että Ministerin tulee huolda pitää Ruotzin Ambassadörista, joka on Peterburin Kaupungisa, niin että Ambassadöri saapi oman suosionsa jälkeen, Petarborista ja tiellä waeldaa, estämätä. '''Keisari''' Kaikillen Europan Hallitzioillen julista, että Hän tästä hetkestä lukee Ruotzin endisen osan Suomen-Maasta, jonga Hänen Sotawäkensä ej muutoin kuin Sodalla saanut, niinkuin yxi Sota-aseilla ylitzenwoitettu Maa, jonga '''Keisari''' Waldakundansa kanssa kaikixi ajoixi yhdistää. Hänen '''Keisarillinen Majestetinsä''' toiwopi, että Jumala täsä päällenseisowaisesa sodasa, wielä siunapi Hänen Sota-aseitansa, ja Hänen Waldakundansa Rajoilda estäpi kaikki wahingot, kuin Wenäjän wihamjehet soisiwat. Petarborin Kaupungissa 16 Martii 1808. == 17. (5.) kesäkuuta 1808 == [Aleksanteri I:n julistus Suomen asujamille Suomenmaan yhdistämisestä Venäjän valtakuntaan.] '''Me ALEXANDER I''':nen. Jumalan Armosta Kejsari ja Itzehallitzia kaikkein Wenäläisten ylitze &c. &c. &c. Meidän rakastetuille, uskollisille, Asujillemme kaikista Säädyistä, siinä nyt sisälleotetusa Suomenmaasa. Sen Korkeimman päätöxen jälken, joka on siunannut meidän Sota-asemme, olemme '''Me''' ijäxi Wenäjän Waldakunnan kanssa, yhdistäneet Suomenmaan. '''Me''' olemme hyvällä mielisuosiolla hawainneet, että tämän maan Asujat heidän uskollisudensa ja ijäisen rakkaudensa pantixi, Wenäjän Krunua kohtan owat tehnet juhlallisen Walan - Sitä wastan olemme '''Me''' päällemme ottaneet pyhimmän siteen, että järkähtämäti, ja muuttumattomasti, pitää ja suojella tämän maan, joka on Kaikkiwaldian suostumuxesta annettu, meillän ijäisesä yhteydesä Wenäjän Waldakunnan kanssa. Sen nyt woitetun Suomen Asujat, owat tästä ajasta, saaneet sian niiden kansakundien seasa, jotka Wenäjän waldikan alle kuuluwat, ja niiden kanssa Waldakunnan ulostekewät. Tästä suuresta kokonaisudesta, taita sen Kaikkiwaldian tahto ja päätös, ainoastansa eroitta heidän. - '''Me''' toiwomme että se Jumalan edeskatzomus, joka on lainannut Meidän urhollisille Sotamjehillemme warjelluxen ja awun tämän maan sisälleottaisa, myöskin edespäin on lainawa heille woimaa sen järkähtämättömään pitämiseen ja suojelemiseen. Suomenmaan Asujat! Andakat tämän perustus totuden pysywäinen olla Teidän sydämisänne. Monda kansakundaa elää tywennösä, ja onnellisudessa '''Meidän''' Hallituxemme suojasa. Jokaitzen onnellisuus ja menestys on '''Meidän''' Sydämmellemme yhtä kallis. - Myöskin Te ulosteette nyt yhden osan '''Meidän''' Waldakunnastamme. Te olette sen kautta ansaineet itzellenne saman oikeuden '''Meidän''' murhenpitoomme, ja hyvänsuosiomme, kuin hekin. - Teidän maanne wanhat asetuxet ja privilegiumit pitä pyhästi woimasapidettämän. Sen ohesa awataan Teidän ahkerudellenne ja wireydellenne uusi lakeus. Wenäjän woimallisen suojelluxen alla tulewat Teidän Pellonwiljelemisenne, Teidän kaupantekonne, Teidän elatuskeinonne, uusixi äwerjäisyden ja menestyxen lähteixi, jotka sen kautta ylöskehoitetaan ja uloslewitetään. Pian '''Me''' saame tiedon Teidän tarpeistanne, ja tahdomme auttaa Teitä. '''Meidän''' Sota-asemme pitä warjeleman Teidän rajanne ja suojeleman Teitä, jos joku wihollinen rohkenis tulla hääritzemään Teidän rauhannee. Se ainoa palkio kuin '''Me''' sen edestä waadimme, ja täydellä wakudella odotamme, on yximielisys, uskollisuus ja muuttumatoin rakkaus. Suomen Asujat! Älkäät turwatko niihin sanomein ja sisälleandamisein, kuin '''Meidän''' ja Teidän wihollisenne, ehkä Teidän seasanne etzii uloslewittää. Teidän maanne tila on järkähtämättömästi päätetty. Jokainen turha lulo sen endisen Ruotzin Wallan jällens ylösrakendamisen mahdollisudesta, olis siis ei ainoastansa sula warjo, waan myös irwiästi ylösajateldu wälikappale walmistamaan Teidän uuwutustanne. Jokainen osanottaminen senkaldaisiin sisälleandamisiin myötänstois wältämättömästi niiden onnettomuden, jotka niihin itzensä wietellä andawat. Me tiedämme että muutamat Teidän Maanmjehistänne wielä palwelewat Ruotzin Sotajoukoisa, ja niin muodon käändäwät Sota-aseita Teidän wastan. Hywydellä odotimme '''Me''' tähän asti heildä katumusta ja nöyryyttä. Heidän wiwyttelemisensä olis jo suututtanut Meidän kärsiwällisydemme, jollem '''Me''' heidän awuttomasti jälkenjänytten Sukulaistensa kanssakärsiwällisydeldä liikutetut wielä olisi mieldyneet ylösottamaan heitä uskollisixi Alamaisixemme, ja ijäisesti poispyhkimään '''Meidän''' muistosta heidän sokeudensa, jos he kuuden wiikon sisällä, lukein siitä päiwästä, kuin tämä '''Meidän''' Julistuxemme kuulutetaan riendäwät itziänsä takaisintulemaan. Joska he siis poisluopuisit kuulemasta ja palwelemasta wierasta walda. Joska he jällens tulisit Isänmaan helmoin; mutta mahtawat he riendä sen säättyn ajan sisällä itziänsä kotomaille löydyttämään; sillä kaikki katumus sen jälken tule myöhäxi ja turhaxi. Suomen Uskolliset Asujat! Edespyrkikäät Teidän lujasa ja järkähtämättömäsä suosiosanne ja rakkaudesanne Wenäjänmaan kohtan. '''Me''' olemme andanut Teille lupauxemme että pitä Teitä jakamattomasa yhteydesä. '''Meidän''' lupauxemme on muttumatoin, ja tämän kanssa olette Te kaikki aina '''Meidän Keisarillisesta''' Armeljaisudestamme ja lemmestämme wakutetut. St. Pietarborisa sinä 5 päiwä Kesä-Kuusa 1808. ::ALEXANDER. :::Ministeri Greiwi<br/> :::Nicolai Rumänzow. [teoksesta Kustavi Grotenfelt [1861-1928]: Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta (vuosilta 1548-1809), Helsinki 1912.] [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 54 9955 2007-01-11T20:03:59Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] == 20. (8.) huhtikuuta 1808 == [Venäjän hallituksen julistus eri toimenpiteistä Suomenmaan hyväksi sen yhdistämisen johdosta Venäjän valtakuntaan.] ==Julistus.== Hänen '''Keissarillinen Majestätinsä''', Itzewaldias kaikkein Wenäläisten ylitze, on Kirjoituxen kautta Ministereille, annettu S. Petarborisa s. 16 p. Maalis-Kuusa sisälleolewaisena Wuonna, kaikille Europan Waldakunnille tietä andanut, että Hänen '''Majestetinsä''' pitää sen, Hänen Sotawäeldänsä, usiambain tappelusten jälken, sisälle otetun Ruotzalaisen Suomen-maan, Hänen Waldakundansa kanssa ijäisexi ajaxi yhdistettynä. Tämän tähden on Hänen '''Keissarillinen Majestätinsä''' päällensä ottanut Isällisen murhen pidon näiden alamaistensa parahasta, niin että he ja heidän jälkentulewaisensa siunawat sitä ajan-määrää, jona he owat osan saaneet siitä onnellisudesta, jota kaikki Hänen '''Keissarillisen Majestätinsä''' Waldikkan alla yhdistetyt Kansat nautitzewat. Tämän perustuxen johdatuxesta on Hänen '''Keisarillinen Majestätinsä''', niiden ulostekoin huojendamisexi, joilla Suomenmaan Asujat ennen owat ollet rasitetut, armosa käskenyt, että Ruotzin Waldakunnan welan maxoxi päällepandu suostumus-wero pitä seisahtaman. Tämä armo on Wenäjän Waldakunnan kanssa nyt yhdistetyille alamaisille Suomenmaasa se ensimäinen todistus Hänen Majestetinsä armollisesta mielisuosiosta. Koska Hallituxen muutos on Kansan seasa matkaan saattanut epäilyxen ja pelwon, ja Hänen '''Majestätinsä''' tietää syyn siihen, niin laitetan ja toimitetan, että tämä pelko wastansanomattomasti katoo. Se on Hänen '''Keissarilliselle Majestätillensä''' tietty, että yxi osa Adelista ja Herras-miehistä owat, rahaa lainaxi ottaisa Ruotzista, pantixi pannet Maankartanoitansa. Se pelko, kuin tästä on tullut, ei pidä kauwan seisowainen oleman. Officerit, Under-Officerit, ynnä Corporalein kanssa, owat ylön korotettuun hindaan myyneet ja ostaneet wirkoja; koska Hänen '''Keissarillinen Majestätinsä''' andaa laillisen järjestyxen sisälle wietää Suomenmaahan, niin on Hänen korkia Tahtonsa, että Armeja pidetän niinkuin se tähänasti on ollut säätty, ja ettei kukan tämän nyt tapahtunen muutoxen kautta pidä wahingota kärsimän. Maallisten Wirkamiesten ja Pappein wiran toimituxet jääwät ilman muutosta; heidän palkkansa, ynnä kaikkein niitä seurawaisten sisälletuloin kanssa, maxetan niiden Asetusten jälken, kuin Ruotzin Hallituxen aikana owat ulosannetut. Ruotzalaisen Suomenmaan yhdistys Wenäjän Waldakunnan kanssa anda Kauppamiehille, Borgareille ja kaikellaiselle Elatuxen keinolle tilan woittaa sitä rahaa ja rikkautta, kuin seuraa uloslewitettyä kaupantekoa woimallisesa Waldakunnasa, josa, monenkaldaisen ja erinäisen maanpaikan ja ilman suhten, kasvaa moninaista, josta kaupanteko myöskin saa kaswannon ja enätyxen. Ja koska jokainen Lakia tottelewainen alamainen on Maakunnan Lakein jälken wakuutettu sekä oman personansa että myös omaisudensa puolesta, niin on kewiästi nähtäwä, kuinga paljon onnellisemmaxi Suomenmaan Asujat tästälähin tulewat, sen suhten, kuin he Ruotzin Hallituxen aikana ollet owat. Pahanilkisten uloslewitetyt huudot owat tarkoittanet haukutellaxensa Talonpoikia siihen luuloon, että he ijanaikaisixi orjoixi tuleman pidäis. Mutta Hänen '''Majestetinsä''' ylönkatzoo senkaldaisen alhaisen kawaluden, koska Hänen ajatuxensa täsä asiasa owat kaikille tietyt. Hänen '''Majestätinsä''' pitää Suomen Sotawäen, niinkuin se tähänasti on ollut säätty: Niin muodon ei tule Recruteringi Suomesa koskan tapahtuman Wenäjän maan tawallisuden jälken. Niin pian kuin Rauha Ruotzin kanssa on päätetty, tulee Hänen '''Keissarillinen Majestätinsä''' Käskyn jälken, awetuxi yxi Laina-Banki Omaisutten Haldioille hywäxi, ja Diskonti asetetuxi Kauppa-keinoin awuxi rahan tarpeesa. Yhtä armollisesti on Hänen '''Keissarillinen Majestätinsä''' wielä wakuuttanut, että Talonpoikain wapaus Suomenmaasa ei pidä wähenettämän, koska Hänen korkia tahtonsa on, että ei ainoastansa parandaa heidän, mutta myöskin kaikkein Hänen '''Keissarillisen Majestätinsä''' alamaisten tilan täsä osasa Suomenmaasta. Täsä päällekatzannosa on Hänen '''Keissarillisen Majestätinsä''' tarkoitus walmistaa Suomen Kansalle senkaldaisen wakuuden, kuin matkaan saattaa yhteisen onnellisuden, jonga kautta sama Kansa tulee sidotuxi siihen Hallituxeen, kuin Jumala Hänen kaikki wiisan päätöxensä jälken säättänyt on. Welwollisus ja kiitollisus Hänen '''Majestätinsä''' hywätekoja kohtan, wakuuttaa Händä alamaistensa uskollisudesta, arwosta ja kuuliaisudesta. Hänen '''Keissarillinen Majestätinsä''', joka aina armollisella suosiolla wastanottaa alamaistensa halauxia, saldii, että kaikki walistetut Asujat Suomenmaasa, siellä olewaiselle Ylimmäiselle Generalille kirjallisesti sisälleandawat ajatuxensa Kansan parahasta. Hänen '''Majestätinsä''', joka pitää Isällistä murhetta alamaisistansa on wakuutettu siitä, että Kokous Turusa, tästä asiasta Walittuiden kautta keskustella, ei wielä täytäis tarkoitusta, sen suhten että työläs olis määrätä niitä aineita, joista keskusteldaman pidäis, että moninaisten asianhaarain kautta ovat monet toimituxet ylöstullet, jotka waatiwat jokaitzen täydellistä paränajatusta, että Wuoden aika nyt andaa Peldo- ja Maamiehelle jokaitzesta Säädystä tekemistä, ja että tämän Kokouxen kautta kustanuxet, jotka Sodasta jo tullet owat, wielä enämmäxi tulisit: Kaikki nämät nyt waatiwat tätä asiata ylöslykkämän. Annettu S. Petarborisa s. 8 p. Huhti-Kuusa 1808. Hänen '''Keissarillisen Majestätinsä''' kaikkein armollisimman Käskyn jälken. Greiwi NICLAS RUMANZOVILDA. Ministeri Ulkomaan asioisa. [Teoksesta Kustavi Grotenfelt [1861-1928]: Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta (vuosilta 1548-1809), Helsinki 1912.] [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 55 9957 2007-01-11T20:04:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] == 22. (10.) elokuuta 1808 == [Kreivi Buxhoevdenin julistus Venäjän rahan käytäntöön ottamisesta Suomessa] == Julistus. == Koska Hänen '''Keisarillinen Majestätinsä''' on wahwasti yhdistänyt Wenäjänmaan Suomenmaan kanssa, niin että tämä nyt on yxi osa Kejsarinmaasta, ja kaikisa Waldakunnisa käypä mynti pitä oleman, mahdollisuden jälken, yhteinen, ja ei aiwan monesta laista, waan niin perustettu, ettei sen muuttamisesta kaikisa Maallisen menon muutoxisa, yhteisesti eli erinäisesti ole mitän waaraa peljättäwää, niinkuin myös siitä ei pidä oleman niin wähää, että sen puutoxesta kaupan teko ja rahan liikundo seisahtuis, eikä myöskän niin paljo, että se paljouden tähden pidetäis halwembana: Ja koska Waldakunnan Welka-Sedelit ei ole senkaldaiset, että ne taidaisit käydä niinkuin yhteinen Mynti Wenäjänmaasa, ehkä ne käwit niinkauwan kuin Suomenmaa oli Ruotzin alla, ja ne piti maxettaman sen Bewillningin kautta, kuin nyt on sisällewedetty ja peräänannettu: Ja koska ilman sitä, ei näitä Sedeleitä ole niin paljo, että ne olisit ulottuwaiset kaikkeen rahaliikundoon Suomenmaasa: josta kaikesta seuraa se, että nämät Welka-Sedelit pitä wähittäisin käymästä peräti katoman joidenga pois waihettamisesta siis edespäin tulee säätetäwäxi: Mutta että kaikki äkilliset myntin muutoxet owat wahingolliset; niin tehdän se tämän kautta yhteisesti tjettäwäxi, että yhteinen rahan liikundo taittaisi senjälken sowittaa. Koska sen kautta, kuin Kejsarillisen Armejan tarpexi Suomesa on ostettu, paljo Kejsarillisia Bankosedeleitä jo on Maakundaan tullut, ja jokapäiwä enämbi tulee, niin tulewat kaikki Kruunun ulosteot tästälähin näillä Kejsarillisilla Banko-Sedeleillä maxettawaxi, ja nämät Banco-Sedelit, ynnä pienen kuparirahan kanssa, owat se Mynti, joka tästälähin kaupanteosa Maasa käymän tulee. Hopia-Rublat owat senkaltainen Mynti, jonga Hänen '''Kejsarillinen Majestätinsä''' Armosa andaa yhdelle osalle Officereistänsä, ja ei taita siis niitä, muiden ulossulkemisella, rahan liikunnosa waatia. Turusa s. 10/22 p. Elo-Kuusa 1808. Greiwi BUXHOEVDEN. [Teoksesta Kustavi Grotenfelt [1861-1928]: Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta (vuosilta 1548-1809), Helsinki 1912.] [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 56 5470 2006-09-02T23:11:59Z Nysalor 5 Kielilinkki {{kirjallinen teos|nimi=Kalevala|kirjoittaja=[[Elias Lönnrot]]|julkaisuvuosi=1849|kotimaa=Suomi|alkupkieli=suomi|}} {{wikipedia}} __NOEDITSECTION__ Kalevala on Suomen kansalliseepos, joka pohjautuu vanhaan itäsuomalaiseen runonlauluperinteeseen. Lisää tietoa Kalevalasta on suomenkielisessä [[fi:Kalevala|Wikipediassa]]. ==Sisällysluettelo== # [[Kalevala - Ensimmäinen runo|Ensimmäinen runo]] # [[Kalevala - Toinen runo|Toinen runo]] # [[Kalevala - Kolmas runo|Kolmas runo]] # [[Kalevala - Neljäs runo|Neljäs runo]] # [[Kalevala - Viides runo|Viides runo]] # [[Kalevala - Kuudes runo|Kuudes runo]] # [[Kalevala - Seitsemäs runo|Seitsemäs runo]] # [[Kalevala - Kahdeksas runo|Kahdeksas runo]] # [[Kalevala - Yhdeksäs runo|Yhdeksäs runo]] # [[Kalevala - Kymmenes runo|Kymmenes runo]] # [[Kalevala - Yhdestoista runo|Yhdestoista runo]] # [[Kalevala - Kahdestoista runo|Kahdestoista runo]] # [[Kalevala - Kolmastoista runo|Kolmastoista runo]] # [[Kalevala - Neljästoista runo|Neljästoista runo]] # [[Kalevala - Viidestoista runo|Viidestoista runo]] # [[Kalevala - Kuudestoista runo|Kuudestoista runo]] # [[Kalevala - Seitsemästoista runo|Seitsemästoista runo]] # [[Kalevala - Kahdeksastoista runo|Kahdeksastoista runo]] # [[Kalevala - Yhdeksästoista runo|Yhdeksästoista runo]] # [[Kalevala - Kahdeskymmenes runo|Kahdeskymmenes runo]] # [[Kalevala - Yhdeskolmatta runo|Yhdeskolmatta runo]] # [[Kalevala - Kahdeskolmatta runo|Kahdeskolmatta runo]] # [[Kalevala - Kolmaskolmatta runo|Kolmaskolmatta runo]] # [[Kalevala - Neljäskolmatta runo|Neljäskolmatta runo]] # [[Kalevala - Viideskolmatta runo|Viideskolmatta runo]] # [[Kalevala - Kuudeskolmatta runo|Kuudeskolmatta runo]] # [[Kalevala - Seitsemäskolmatta runo|Seitsemäskolmatta runo]] # [[Kalevala - Kahdeksaskolmatta runo|Kahdeksaskolmatta runo]] # [[Kalevala - Yhdeksäskolmatta runo|Yhdeksäskolmatta runo]] # [[Kalevala - Kolmaskymmenes runo|Kolmaskymmenes runo]] # [[Kalevala - Yhdesneljättä runo|Yhdesneljättä runo]] # [[Kalevala - Kahdesneljättä runo|Kahdesneljättä runo]] # [[Kalevala - Kolmasneljättä runo|Kolmasneljättä runo]] # [[Kalevala - Neljäsneljättä runo|Neljäsneljättä runo]] # [[Kalevala - Viidesneljättä runo|Viidesneljättä runo]] # [[Kalevala - Kuudesneljättä runo|Kuudesneljättä runo]] # [[Kalevala - Seitsemäsneljättä runo|Seitsemäsneljättä runo]] # [[Kalevala - Kahdeksasneljättä runo|Kahdeksasneljättä runo]] # [[Kalevala - Yhdeksäsneljättä runo|Yhdeksäsneljättä runo]] # [[Kalevala - Neljäskymmenes runo|Neljäskymmenes runo]] # [[Kalevala - Yhdesviidettä runo|Yhdesviidettä runo]] # [[Kalevala - Kahdesviidettä runo|Kahdesviidettä runo]] # [[Kalevala - Kolmasviidettä runo|Kolmasviidettä runo]] # [[Kalevala - Neljäsviidettä runo|Neljäsviidettä runo]] # [[Kalevala - Viidesviidettä runo|Viidesviidettä runo]] # [[Kalevala - Kuudesviidettä runo|Kuudesviidettä runo]] # [[Kalevala - Seitsemäsviidettä runo|Seitsemäsviidettä runo]] # [[Kalevala - Kahdeksasviidettä runo|Kahdeksasviidettä runo]] # [[Kalevala - Yhdeksäsviidettä runo|Yhdeksäsviidettä runo]] # [[Kalevala - Viideskymmenes runo|Viideskymmenes runo]] [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Kansanrunous]] [[Luokka:Runoteokset]] [[en:The Kalevala]] 57 725 2006-06-19T14:30:37Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi<br/> lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan,<br/> sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.<br/> Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat,<br/> kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.<br/> Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!<br/> Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan<br/> yhtehen yhyttyämme, kahta'alta käytyämme!<br/> Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme<br/> näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.<br/> Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan,<br/> lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme,<br/> kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien,<br/> nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa:<br/> noita saamia sanoja, virsiä virittämiä<br/> vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen,<br/> päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä,<br/> Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta.<br/> Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa;<br/> niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä,<br/> minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä,<br/> maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna.<br/> Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia:<br/> vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin,<br/> virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin.<br/> Viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia:<br/> tieohesta tempomia, kanervoista katkomia,<br/> risukoista riipomia, vesoista vetelemiä,<br/> päästä heinän hieromia, raitiolta ratkomia,<br/> paimenessa käyessäni, lasna karjanlaitumilla,<br/> metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla,<br/> mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan keralla.<br/> Vilu mulle virttä virkkoi, sae saatteli runoja.<br/> Virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat.<br/> Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.<br/> Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle.<br/> Kerän pistin kelkkahani, sommelon rekoseheni;<br/> ve'in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi;<br/> panin aitan parven päähän vaskisehen vakkasehen.<br/> Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut.<br/> Veänkö vilusta virret, lapan laulut pakkasesta,<br/> tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenähän,<br/> alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen,<br/> aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan viritän,<br/> kerittelen pään kerältä, suorin solmun sommelolta?<br/> Niin laulan hyvänki virren, kaunihinki kalkuttelen<br/> ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta.<br/> Kun ei tuotane olutta, tarittane taarivettä,<br/> laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen<br/> tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi,<br/> vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi.<br/> Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi:<br/> yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat;<br/> yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja<br/> kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.<br/> Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea.<br/> Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä<br/> ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.<br/> Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä,<br/> aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä<br/> ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.<br/> Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille,<br/> meren selvälle selälle, ulapalle aukealle.<br/> Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma;<br/> meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.<br/> Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli<br/> ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien:<br/> tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi.<br/> Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata<br/> vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä;<br/> eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.<br/> Vieri impi veen emona. Uipi iät, uipi lännet,<br/> uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilman rannat<br/> tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa;<br/> eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.<br/> Itkeä hyryttelevi; sanan virkkoi, noin nimesi:<br/> "Voi poloinen, päiviäni, lapsi kurja, kulkuani!<br/> Jo olen joutunut johonki: iäkseni ilman alle,<br/> tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi<br/> näillä väljillä vesillä, lake'illa lainehilla!<br/> "Parempi olisi ollut ilman impenä eleä,<br/> kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona:<br/> vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjätelläkseni,<br/> aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni.<br/> "Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!<br/> Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa!<br/> Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä!<br/> Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!"<br/> Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen.<br/> Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi<br/> etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.<br/> Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät.<br/> Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana,<br/> kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.<br/> Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi:<br/> "Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani?<br/> Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani."<br/> Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi,<br/> nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta<br/> sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.<br/> Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse.<br/> Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä;<br/> luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.<br/> Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi.<br/> Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa:<br/> kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen.<br/> Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä.<br/> Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.<br/> Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,<br/> tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi;<br/> luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.<br/> Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä:<br/> munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse;<br/> karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.<br/> Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.<br/> Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi:<br/> munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi,<br/> munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi;<br/> yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan,<br/> yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;<br/> mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle,<br/> mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi.<br/> Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi<br/> uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa.<br/> Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi,<br/> noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla,<br/> eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.<br/> Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä<br/> nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa.<br/> Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa<br/> selvällä meren selällä, ulapalla aukealla.<br/> Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli;<br/> kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli;<br/> kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.<br/> Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat;<br/> jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat;<br/> pä'in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat.<br/> Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle:<br/> luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria<br/> laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi.<br/> Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen,<br/> ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu,<br/> kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin.<br/> Viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja.<br/> Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa<br/> kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki,<br/> noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla.<br/> Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä<br/> pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa,<br/> kuss' ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut.<br/> Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:<br/> "Kuu, keritä, päivyt, päästä, otava, yhä opeta<br/> miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta,<br/> näiltä pieniltä pesiltä, asunnoilta ahtahilta!<br/> Saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta,<br/> kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan,<br/> otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän!"<br/> Kun ei kuu kerittänynnä eikä päivyt päästänynnä,<br/> ouosteli aikojansa, tuskastui elämätänsä:<br/> liikahutti linnan portin sormella nimettömällä,<br/> lukon luisen luikahutti vasemmalla varpahalla;<br/> tuli kynsin kynnykseltä, polvin porstuan ovelta.<br/> Siitä suistui suin merehen, käsin kääntyi lainehesen;<br/> jääpi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan.<br/> Virui siellä viisi vuotta, sekä viisi jotta kuusi,<br/> vuotta seitsemän, kaheksan. Seisottui selälle viimein,<br/> niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle.<br/> Polvin maasta ponnistihe, käsivarsin käännältihe.<br/> Nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan,<br/> otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän.<br/> Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan<br/> kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta {{runo|edellinen=-|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Toinen runo|Toinen runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 58 3589 2006-07-30T09:32:45Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän :Tuo oli kaunis Pohjan neiti, maan kuulu, ve'en valio. <br /> :Istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti <br /> :pukehissa puhta'issa, valke'issa vaattehissa; <br /> :kultakangasta kutovi, hope'ista huolittavi <br /> :kultaisesta sukkulasta, pirralla hope'isella. :Suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, <br /> :niiet vaskiset vatisi, hope'inen pirta piukki <br /> :neien kangasta kutoissa, hope'ista huolittaissa. :Vaka vanha Väinämöinen ajoa karittelevi <br /> :pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta. <br /> :Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrätteli: <br /> :kuuli sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä. :Tuossa päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle: <br /> :kaari on kaunis taivahalla, neiti kaaren kannikalla, <br /> :kultakangasta kutovi, hope'ista helkyttävi. :Vaka vanha Väinämöinen heti seisatti hevosen. <br /> :Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni!" :Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja kysyvi: <br /> :"Miksi neittä korjahasi, tyttöä rekosehesi?" :Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuohon vastaeli: <br /> :"Siksi neittä korjahani, tyttöä rekoseheni: <br /> :mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, <br /> :joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi <br /> :noilla Väinölän tiloilla, Kalevalan kartanoilla." :Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Kun kävin mataramaalla, keikuin keltakankahalla <br /> :eilen iltamyöhäsellä, aletessa aurinkoisen, <br /> :lintu lauleli lehossa, kyntörastas raksutteli: <br /> :lauleli tytärten mielen ja lauloi miniän mielen. :"Mie tuota sanelemahan, linnulta kyselemähän: <br /> :'Oi sie kyntörastahainen! Laula korvin kuullakseni: <br /> :kumman on parempi olla, kumman olla kuuluisampi, <br /> :tyttärenkö taattolassa vai miniän miehelässä?' :"Tiainenpa tieon antoi, kyntörastas raksahutti: <br /> :'Valkea kesäinen päivä, neitivalta valkeampi; <br /> :vilu on rauta pakkasessa, vilumpi miniävalta. <br /> :Niin on neiti taattolassa, kuin marja hyvällä maalla, <br /> :niin miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa. <br /> :Harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana.'" :Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Tyhjiä tiaisen virret, rastahaisen raksutukset! <br /> :Lapsi on tytär kotona, vasta on neiti naituansa. <br /> :Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni! <br /> :En ole mitätön miesi, uros muita untelompi." :Neiti taiten vastaeli, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Sitte sun mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin, <br /> :jospa jouhen halkaiseisit veitsellä kärettömällä, <br /> :munan solmuhun vetäisit solmun tuntumattomaksi." :Vaka vanha Väinämöinen jouhen halki halkaisevi <br /> :veitsellä kärettömällä, aivan tutkaimettomalla; <br /> :munan solmuhun vetävi solmun tuntumattomaksi. <br /> :Käski neittä korjahansa, tyttöä rekosehensa. :Neiti taiten vastaeli: "Ehkäpä tulen sinulle, <br /> :kun kiskot kivestä tuohta, säret jäästä aiaksia <br /> :ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta." :Vaka vanha Väinämöinen ei tuosta kovin hätäile: <br /> :kiskoipa kivestä tuohta, särki jäästä aiaksia <br /> :ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta. <br /> :Kutsui neittä korjahansa, tyttöä rekosehensa. :Neiti taiten vastoavi, sanovi sanalla tuolla: <br /> :"Sillenpä minä menisin, kenp' on veistäisi venosen <br /> :kehrävarteni muruista, kalpimeni kappaleista, <br /> :työntäisi venon vesille, uuen laivan lainehille <br /> :ilman polven polkematta, ilman kouran koskematta, <br /> :käsivarren kääntämättä, olkapään ojentamatta." :Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla <br /> :mointa laivan laatijata, vertoani veistäjätä." :Otti värttinän muruja, kehrävarren kiertimiä; <br /> :läksi veistohon venosen, satalauan laittelohon <br /> :vuorelle teräksiselle, rautaiselle kalliolle. :Veikaten venettä veisti, purtta puista uhkaellen. <br /> :Veisti päivän, veisti toisen, veisti kohta kolmannenki: <br /> :ei kirves kivehen koske, kasa ei kalka kalliohon. :Niin päivällä kolmannella Hiisi pontta pyörähytti, <br /> :Lempo tempasi tereä, Paha vartta vaapahutti. <br /> :Kävipä kivehen kirves, kasa kalkkoi kalliohon; <br /> :kirves kilpistyi kivestä, terä liuskahti liha'an, <br /> :polvehen pojan pätöisen, varpahasen Väinämöisen. <br /> :Sen Lempo lihoille liitti, Hiisi suonille sovitti: <br /> :veri pääsi vuotamahan, hurme huppelehtamahan. :Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :tuossa tuon sanoiksi virkki, noin on lausui ja pakisi: <br /> :"Oi sie kirves kikkanokka, tasaterä tapparainen! <br /> :Luulitko puuta purrehesi, honkoa hotaisnehesi, <br /> :petäjätä pannehesi, koivua kohannehesi, <br /> :kun sa lipsahit liha'an, solahutit suonilleni?" :Loihe siitä loitsimahan, sai itse sanelemahan. <br /> :Luki synnyt syitä myöten, luottehet lomia myöten, <br /> :mutt' ei muista muutamia rauan suuria sanoja, <br /> :joista salpa saataisihin, luja lukko tuotaisihin <br /> :noille rauan ratkomille, suu sinervän silpomille. :Jo veri jokena juoksi, hurme koskena kohisi: <br /> :peitti maassa marjan varret, kanervaiset kankahalla. <br /> :Eik' ollut sitä mätästä, jok' ei tullut tulvillehen <br /> :noita liikoja veriä, hurmehia huurovia <br /> :polvesta pojan totisen, varpahasta Väinämöisen. :Vaka vanha Väinämöinen ketti villoja kiveltä, <br /> :otti suolta sammalia, maasta mättähän repäisi <br /> :tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän; <br /> :ei vääjä vähäistäkänä, pikkuistakana piätä. :Jopa tuskaksi tulevi, läylemmäksi lankeavi. <br /> :Vaka vanha Väinämöinen itse itkuhun hyräytyi; <br /> :pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, <br /> :siitä reuoikse rekehen, kohennaikse korjahansa. :Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä; <br /> :virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni. <br /> :Jo kohta kylä tulevi: kolme tietä kohtoavi. :Vaka vanha Väinämöinen ajavi alinta tietä <br /> :alimaisehen talohon. Yli kynnyksen kysyvi: <br /> :"Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, <br /> :uron tuskan tuntijata, vammojen vakittajata?" :Olipa lapsi lattialla, poika pieni pankon päässä. <br /> :Tuop' on tuohon vastoavi: "Ei ole talossa tässä <br /> :rauan raannan katsojata, uron tuskan tuntijata, <br /> :kivun kiinniottajata, vammojen vakittajata; <br /> :onpi toisessa talossa: aja toisehen talohon!" :Vaka vanha Väinämöinen laski virkkua vitsalla, <br /> :ajoa suhuttelevi. Ajoi matkoa palasen, <br /> :keskimäistä tietä myöten keskimäisehen talohon. <br /> :Kysyi kynnyksen takoa, anoi alta ikkunaisen: <br /> :"Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, <br /> :salpoa verisatehen, suonikosken sortajata?" :Akka oli vanha vaipan alla, kielipalku pankon päässä. <br /> :Akka varsin vastaeli, hammas kolmi kolkkaeli: <br /> :"Ei ole talossa tässä rauan raannan katsojata, <br /> :verisynnyn tietäjätä, kivun kiinniottajata; <br /> :onpi toisessa talossa: aja toisehen talohon!" :Vaka vanha Väinämöinen laski virkkua vitsalla, <br /> :ajoa suhuttelevi. Ajoi matkoa palasen, <br /> :ylimäistä tietä myöten ylimäisehen talohon. <br /> :Yli kynnyksen kysyvi, lausui lakkapuun takoa: <br /> :"Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, <br /> :tämän tulvan tukkijata, veren summan sulkijata?" :Ukko oli uunilla asuva, halliparta harjun alla. <br /> :Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli: <br /> :"On sulettu suuremmatki, jalommatki jaksettuna <br /> :Luojan kolmella sanalla, syvän synnyn säätämällä; <br /> :joet suista, järvet päistä, virrat niskalta vihaiset, <br /> :lahet niemien nenistä, kannakset kape'immilta." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Seitsemäs runo|Seitsemäs runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Yhdeksäs runo|Yhdeksäs runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 59 4132 2006-08-01T06:32:22Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Jo nyt Ahti Saarelainen, itse lieto Lemminkäinen, <br /> :pistäiksen on piilemähän, painaikse pakenemahan <br /> :pimeästä Pohjolasta, sangasta Saran talosta. :Läksi tuiskuna tuvasta, savuna pihalle saapi <br /> :pakohon pahoja töitä, pillojansa piilemähän. :Niin pihalle tultuansa katseleikse, käänteleikse, <br /> :etsi entistä oritta. Näe ei entistä oroa: <br /> :näki paaen pellon päässä, pajupehkon pientarella. :Mikäs neuvoksi tulevi, mikä neuvon antajaksi, <br /> :ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi, <br /> :hivus hieno lankeaisi näillä Pohjolan pihoilla? <br /> :Jo kumu kylästä kuului, tomu toisista taloista, <br /> :välkytys kylän väliltä, silmän isku ikkunoilta. :Tuossa lieto Lemminkäisen, tuon on Ahti Saarelaisen, <br /> :täytyi toisiksi ruveta, piti muuksi muutellaita. <br /> :Kokkona ylös kohosi, tahtoi nousta taivahalle: <br /> :päivä poltti poskipäitä, kuuhut kulmia valaisi. :Siinä lieto Lemminkäinen Ukkoa rukoelevi: <br /> :"Oi Ukko, hyvä Jumala, mies on tarkka taivahinen, <br /> :jymypilvien pitäjä, hattarojen hallitsija! <br /> :Laaipa utuinen ilma, luopa pilvi pikkarainen, <br /> :jonka suojassa menisin, kotihini koitteleisin <br /> :luoksi ehtoisen emoni, tykö valtavanhempani!" :Lenteä lekuttelevi, katsoi kerran jälkehensä: <br /> :keksi harmoan havukan sen silmät paloi tulena <br /> :kuni pojan pohjolaisen, Pohjan entisen isännän. :Sanoi harmoa havukka: "Ohoh Ahti veikkoseni! <br /> :Muistatko muinaista sotoa, tasapäätä tappeloa?" :Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Havukkani, lintuseni! Käännäite kohin kotia! <br /> :Sano tuonne tultuasi pimeähän Pohjolahan: <br /> :'Kova on kokko kourin saa'a, kynälintu kynsin syöä.'" :Jo kohta kotihin joutui luoksi ehtoisen emonsa <br /> :suulla surkeannäöllä, syämellä synkeällä. :Emo vastahan tulevi kulkiessansa kujoa, <br /> :aitoviertä astuessa. Ennätti emo kysyä: <br /> :"Poikueni, nuorempani, lapseni, vakavampani! <br /> :Mit' olet pahoilla mielin Pohjolasta tullessasi? <br /> :Onko sarkoin vaarrettuna noissa Pohjolan pioissa? <br /> :Jos on sarkoin vaarrettuna, saat sinä paremman sarkan, <br /> :taattosi soasta saaman, tavoittaman tappelosta." :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! <br /> :Ken mun sarkoin vaarteleisi! Itse vaartaisin isännät, <br /> :vaartaisin sata urosta, tuhat miestä tunnustaisin." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin? <br /> :Oletko voitettu orihin, herjattu hevosen varsoin? <br /> :Jos olet voitettu orihin, ostaos ori parempi <br /> :ison saamilla eloilla, vanhemman varustamilla!" :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! <br /> :Ken mun herjaisi hevosin eli varsoin voitteleisi! <br /> :Itse herjaisin isännät, voittaisin oron ajajat, <br /> :miehet vankat varsoinensa, urohot orihinensa." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin, <br /> :kuta synke'in syämin Pohjolasta tultuasi? <br /> :Oletko naisin naurettuna eli piioin pilkattuna? <br /> :Jos olet naisin naurettuna eli piioin pilkattuna, <br /> :toiset toiste pilkatahan, naiset vasta nauretahan." :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! <br /> :Ken mun naisin naurattaisi eli piioin pilkkoaisi! <br /> :Itse nauraisin isännät, kaikki piiat pilkkoaisin, <br /> :nauraisin sataki naista, tuhat muuta morsianta." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mi sinulla, poikueni? <br /> :On sulle satunen saanut Pohjolassa käyessäsi, <br /> :vainko liioin syötyäsi, syötyäsi, juotuasi <br /> :olet öisillä sijoilla nähnyt outoja unia?" :Silloin lieto Lemminkäinen sai tuossa sanoneheksi; <br /> :"Akat noita arvelkohot öisiä unennäköjä! <br /> :Muistan yölliset uneni, sen paremmin päivälliset. <br /> :Oi emoni, vanha vaimo! Sääli säkkihin evästä, <br /> :pane jauhot palttinahan, suolat riepuhun sovita! <br /> :Pois tuli pojalle lähtö, matka maasta ottaminen, <br /> :tästä kullasta ko'ista, kaunihista kartanosta: <br /> :miehet miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä." :Emo ennätti kysyä, vaivan nähnyt vaaitella: <br /> :"Miksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä?" :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Siksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä: <br /> :mun poloisen pään varalle, vasten kauloa katalan. <br /> :Tuli työ, tapahtui seikka noilla Pohjolan pihoilla: <br /> :tapoin pojan pohjolaisen, itsen Pohjolan isännän. <br /> :Nousi Pohjola sotahan, takaturma tappelohon <br /> :vasten vaivaista minua, yksinäisen ympärille." :Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa: <br /> :"Jo sanoin minä sinulle, jo vainen varoittelinki, <br /> :yhä kielteä käkesin lähtemästä Pohjolahan. <br /> :Mahoit olla oikeassa, eleä emon tuvilla, <br /> :oman vanhemman varassa, kantajasi kartanossa, <br /> :ei oisi sotoa saanut, tapahtunut tappeloa. :"Kunne nyt, poikani poloinen, kunne, kannettu katala, <br /> :lähet pillan piilentähän, työn pahan pakenentahan, <br /> :ettei pää pahoin menisi, kaula kaunis katkeaisi, <br /> :tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi?" :Sanoi lieto Lemminkäinen: "En tieä sitä sijoa, <br /> :kunne painuisin pakohon pillojani piilemähän. <br /> :Oi emoni, kantajani! Kunne käsket piilemähän?" :Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"En mä tieä, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan. <br /> :Menet männyksi mäelle, katajaksi kankahalle, <br /> :tuho sielläki tulevi, kova onni kohtoavi: <br /> :use'in mäkinen mänty pärepuiksi leikatahan, <br /> :usei'in kataja kangas seipähiksi karsitahan. :"Nouset koivuksi norolle tahikka lehtohon lepäksi, <br /> :tuho sielläki tulisi, kova onni kohti saisi: <br /> :use'in noroinen koivu pinopuiksi pilkotahan, <br /> :use'in lepikkölehto hakatahan halmeheksi. :"Menet marjaksi mäelle, puolukaksi kankahalle, <br /> :näille maille mansikoiksi, mustikoiksi muille maille, <br /> :tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi: <br /> :noppisivat nuoret neiet, tinarinnat riipisivät. :"Mene hauiksi merehen, siiaksi silajokehen, <br /> :tuho sielläki tulisi, kova loppu loukahtaisi: <br /> :mies nuori, noentolainen, veisi verkkonsa vesille, <br /> :nuoret nuotalla vetäisi, vanhat saisi verkollansa. :"Menet metsähän sueksi, korpimaille kontioksi, <br /> :tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi: <br /> :mies nuori, noen näköinen, kärestäisi keihä'änsä <br /> :surmataksensa sutoset, metsän karhut kaataksensa." :Silloin lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Itse tieän ilke'immät, paikat arvoan pahimmat, <br /> :kussa surma suin pitäisi, kova loppu loukahtaisi. <br /> :Oi emo, elättäjäni, maammo, maion-antajani! <br /> :Kunne käsket piilemähän, kunne käsket ja kehoitat? <br /> :Aivan on surma suun e'essä, paha päivä parran päällä, <br /> :yksi päivä miehen päätä, tuskin täytehen sitänä." :Silloin äiti Lemminkäisen itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Sanon ma hyvänki paikan, ani armahan nimitän, <br /> :missä piillä pillomuksen, paeta pahan-alaisen: <br /> :muistan maata pikkuruisen, tieän paikkoa palasen, <br /> :syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä. <br /> :Sie vanno valat ikuiset, valehettomat, vakaiset, <br /> :kuunna, kymmennä kesänä et sotia käyäksesi <br /> :hopeankana halulla tahi kullan tarpehella!" :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Vannon mie valat vakaiset, <br /> :en kesänä ensimäisnä, tok' en vielä toisnakana <br /> :saa'a suurihin sotihin, noihin miekan melskehisin. <br /> :Viel' on haavat hartioissa, syvät reiät ryntähissä <br /> :entisistäkin iloista, mennehistä melskehistä <br /> :suurilla sotamä'illä, miesten tappotanterilla." :Silloin äiti Lemminkäisen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Otapa isosi pursi, lähe tuonne piilemähän <br /> :ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä, <br /> :saarehen selällisehen, luotohon merellisehen! <br /> :Siell' ennen isosi piili, sekä piili jotta säilyi <br /> :suurina sotakesinä, vainovuosina kovina; <br /> :hyvä oli siellä ollaksensa, armas aikaellaksensa. <br /> :Siellä piile vuosi, toinen, käy kotihin kolmannella <br /> :tutuille ison tuville, vanhempasi valkamoille!" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Seitsemäskolmatta runo|Seitsemäskolmatta runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Yhdeksäskolmatta runo|Yhdeksäskolmatta runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 60 5977 2006-09-24T15:24:33Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. :Tuop' on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :heitti kultaisen kuvansa, hope'isen neitosensa. <br /> :Pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, <br /> :itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa. <br /> :Lähteäksensä lupasi sekä mietti mennäksensä <br /> :pyytämähän Pohjolasta toista Pohjolan tytärtä. :Sai päivän ajaneheksi, tuosta toisen vierneheksi; <br /> :päivälläpä kolmannella tuli Pohjolan pihalle. :Louhi, Pohjolan emäntä, itse päätyvi pihalle. <br /> :Sai tuossa sanelemahan, kääntihe kyselemähän <br /> :oman lapsensa oloa, asuntoa armahansa <br /> :miniänä miehelässä, naisena anoppelassa. :Se on seppo Ilmarinen alla päin, pahoilla mielin, <br /> :kaiken kallella kypärin sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ellös nyt, anoppiseni, ellös sie kyselkö tuota, <br /> :elämiä tyttäresi, asuntoa armahasi! <br /> :Jo sen on surma suin pi'ellyt, kova loppu loukahtanut. <br /> :Maassa on jo marjaseni, kankahassa kaunoiseni, <br /> :mustakulmani kulossa, hopeani heinikossa. <br /> :Läksin toista tyttöäsi, nuorempata neitoasi. <br /> :Annapa, anoppiseni, työnnä toinen tyttäresi <br /> :naisen entisen eloille, sijalle sisaruensa!" :Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Pahoin tein minä poloinen, pahoinpa, polon-alainen, <br /> :kun ma lapseni lupasin, työnsin sulle toisenkana <br /> :nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän: <br /> :annoin kuin sutosen suuhun, karhun kiljuvan kitahan. :"En nyt toista annakana, en mä työnnä tyttöäni <br /> :nokiesi nuohojaksi, karstojesi kaapijaksi. <br /> :Ennen työnnän tyttäreni, laitan lapseni vakavan <br /> :koskehen kohisevahan, palavahan pyörtehesen, <br /> :Manalan matikan suuhun, Tuonen hauin hampahisin." :Siitä seppo Ilmarinen murti suuta, väänti päätä, <br /> :murti mustoa haventa, käänti päätä käiväräistä. <br /> :Itse tunkihe tupahan, alle kattojen ajoihe. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tulepa minulle, tyttö, <br /> :sijalle sisaruesi, naisen entisen eloille <br /> :mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi!" :Lauloi lapsi lattialta, sekä lauloi jotta lausui: <br /> :"Pois on, liika, linnastamme, mies outo, ovilta näiltä! <br /> :Tukon linnoa tuhosit, palan linnoa pahensit <br /> :kerran ennen käytyäsi, ovillen osattuasi. :"Neitonen, sinä sisari! Elä sulho'on ihastu, <br /> :elä sulhon suun pitohon eläkä jalkoihin jaloihin! <br /> :Sulholl' on suen ikenet, revon koukut kormanossa, <br /> :karhun kynnet kainalossa, veren juojan veitsi vyöllä, <br /> :jolla päätä piirtelevi, selkeä sirettelevi." :Neiti itse noin saneli Ilmariselle sepolle: <br /> :"En lähe minä sinulle enkä huoli huitukoille! <br /> :Tapoit naisen ennen naiun, surmasit sisarueni: <br /> :vielä tappaisit minunki, surmoaisit itseniki. <br /> :Onpa tässä neitosessa paremmanki miehen verta, <br /> :kaunihimman varren kauppa, koreamman korjan täysi, <br /> :paikoille paremmillenki, isommille istuimille, <br /> :ei sepon sysisijoille, miehen tuhmaisen tulille." :Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. <br /> :Saautti tytön samassa, käärälti käpälihinsä, <br /> :läksi tuiskuna tuvasta, riepsahti rekensä luoksi; <br /> :työnnälti tytön rekehen, koksahutti korjahansa. <br /> :Läksi kohta kulkemahan, valmistui vaeltamahan, <br /> :käsi ohjassa orosen, toinen neien nännisillä. :Neiti itki ja urisi, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Sain nyt suolle karpalohon, vehkahan vesiperille; <br /> :tuonne ma kana katoan, kuolen, lintu, liian surman! :"Kuule, seppo Ilmarinen! Kun et laskene minua, <br /> :potkin korjasi paloiksi, sären reen repalehiksi, <br /> :potkin poikki polvillani, sären säärivarsillani." :Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Sentähen sepon rekosen laiat rautahan rakettu, <br /> :jotta potkia pitävi, hyvän immen heiskaroia." :Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, <br /> :sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, <br /> :laulaime meren kalaksi, syvän aallon siikaseksi." :Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Etpä sinä sinne pääse: minä haukina jälessä." :Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, <br /> :sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, <br /> :metsähän menetteleime, kärpäksi kiven kolohon." :Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Etpä sinä sinne pääse: minä saukkona jälessä." :Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, <br /> :sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, <br /> :kiuruna kiverteleime taaksi pilven piilemähän." :Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Etpä sinä sinne pääse: minä kokkona jälessä." :Kulki matkoa palasen, ajoi tietä pikkuruisen. <br /> :Jo hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. :Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. <br /> :Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" <br /> :Sanoi seppo Ilmarinen: "Jänö on juosnut siitä poikki." :Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! :Parempi minun olisi, parempi oletteleisi <br /> :jänön juoksevan jälillä, koukkupolven polkemilla, <br /> :kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. <br /> :Jänön on karvat kaunihimmat, jänön suumalo somempi." :Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä; <br /> :ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen: <br /> :taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. :Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. <br /> :Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" <br /> :Sanoi seppo Ilmarinen: "Repo on juosnut siitä poikki." :Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! <br /> :Parempi minun olisi, parempi oletteleisi <br /> :revon reyhkävän re'essä, aina käyvän ahkiossa, <br /> :kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. <br /> :Revon on karvat kaunihimmat, revon suumalo <br /> :somempi." :Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä; <br /> :ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen: <br /> :taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. :Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. <br /> :Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" <br /> :Sanoi seppo Ilmarinen: "Hukka on juosnut siitä poikki." :Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! <br /> :Parempi minun olisi, parempi oletteleisi <br /> :hukan hurskavan jälillä, alakärsän askelilla, <br /> :kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. <br /> :Hukan on karva kaunihimpi, hukan suumalo somempi." :Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä. <br /> :Ajoa kahattelevi yöksi uutehen kylähän. :Matkalta väsynehenä seppo nukkuvi sike'in <br /> :toinen naista naurattavi mieheltä unekkahalta. :Siitä seppo Ilmarinen aamulla havattuansa <br /> :murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. <br /> :Sanoi seppo Ilmarinen, itse mietti, noin nimesi: <br /> :"Joko luome laulamahan, laulan moisen morsiamen <br /> :metsähän metsän omaksi vai vetehen veen omaksi? :"En laula metsän omaksi: metsä kaikki kaihostuisi; <br /> :enkäpä ve'en omaksi: vieroaisi veen kalaset. <br /> :Ennen kaa'an kalvallani, menettelen miekallani." :Miekka mietti miehen kielen, arvasi uron pakinan. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei liene minua luotu <br /> :naisia menettämähän, kataloita kaatamahan." :Se on seppo Ilmarinen jopa loihe laulamahan, <br /> :syäntyi sanelemahan. Lauloi naisensa lokiksi <br /> :luo'olle lokottamahan, veen karille kaikkumahan, <br /> :nenät nienten niukumahan, vastatuulet vaapumahan. :Siitä seppo Ilmarinen rekehensä reutoaikse. <br /> :Ajoa kahattelevi alla päin, pahoilla mielin; <br /> :matkasi omille maille, tuli maille tuttaville. :Vaka vanha Väinämöinen tiellä vastahan tulevi. <br /> :Sai tuosta sanelemahan: "Veli, seppo Ilmarinen! <br /> :Mit' olet pahoilla mielin, kahta kallella kypärin <br /> :Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi?" :Sanoi seppo Ilmarinen: "Mi on Pohjolan eleä! <br /> :Siell' on sampo jauhamassa, kirjokansi kallumassa: <br /> :päivän jauhoi syötäviä, päivän toisen myötäviä, <br /> :kolmannen kotipitoja. :"Jotta sanon kuin sanonki, vielä kerran kertaelen: <br /> :mi on Pohjolan eleä, kun on sampo Pohjolassa! <br /> :Siin' on kyntö, siinä kylvö, siinä kasvo kaikenlainen, <br /> :siinäpä ikuinen onni." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! <br /> :Minne heitit naisen nuoren, kunne kuulun morsiamen, <br /> :kun sa tyhjänä tuletki, aina naisetta ajelet?" :Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Lauloin ma mokoman naisen meren luo'olle lokiksi. <br /> :Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi, <br /> :Y kiljuvi vesikivillä, kariloilla kaljahuvi." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Seitsemäsneljättä runo|Seitsemäsneljättä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Yhdeksäsneljättä runo|Yhdeksäsneljättä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 61 3539 2006-07-30T09:27:12Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän :Vaka vanha Väinämöinen arveli, ajattelihe <br /> :mennä neittä kosjomahan, päätä kassa katsomahan <br /> :pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta, <br /> :Pohjan kuulua tytärtä, Pohjan mointa morsianta. :Pani haahen haljakkahan, punaisehen pursipuolen, <br /> :kokat kullalla kuvasi, hopealla holvaeli. <br /> :Niin huomenna muutamana, aamulla ani varahin <br /> :lykkäsi venon vesille, satalauan lainehille <br /> :kuorikiskoilta teloilta, mäntyisiltä järkälöiltä. :Nosti päälle purjepuunsa, veti puuhun purjehia: <br /> :veti purjehen punaisen, toisen purjehen sinisen; <br /> :itse laivahan laseikse, aluksehen asteleikse. <br /> :Läksi merta laskemahan, sinistä sirottamahan. :Siinä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Tule nyt purtehen, Jumala, aluksehen, armollinen, <br /> :väeksi vähän urohon, miehen pienen miehuueksi <br /> :noilla väljillä vesillä, lake'illa lainehilla! :"Tuuittele, tuuli, purtta, aalto, laivoa ajele <br /> :ilman sormin soutamatta, ve'en kieron rikkomatta, <br /> :väljille meren selille, ulapalle aukealle!" :Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, <br /> :pitkän puhtehen pitäjä, aamun valvoja varainen, <br /> :joutui sotkut sotkemassa, vaattehet viruttamassa <br /> :päässä portahan punaisen, laajan laiturin laella, <br /> :nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. :Katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat, <br /> :päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten: <br /> :ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi. :Loip' on silmänsä selälle, käänti päätä päivän alle <br /> :suitse Suomelan joesta, päitse Väinölän vesistä: <br /> :keksi mustasen merellä, sinervöisen lainehilla. :Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Mi olet merellä musta, ku sinervä lainehilla? <br /> :Kun sa ollet hanhikarja tahi armas alliparvi, <br /> :niin sä lentohon lemaha ylähäksi taivahalle! :"Kun ollet lohinen luoto tahi muu kalainen karja, <br /> :niin sä uimahan pulaha, veäite ve'en sisähän! :"Olisit kivinen luoto tahikka vesihakonen, <br /> :aalto päällesi ajaisi, vesi päälle vierähtäisi." :Vene vierivi lähemmä, uusi pursi purjehtivi <br /> :nenätse utuisen niemen, päitse saaren terhenisen. :Annikki hyväniminen jo tunsi venon tulevan, <br /> :satalauan laiehtivan. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Lienet veikkoni venonen elikkä isoni pursi, <br /> :niin koe kohin kotia, käänny päin omille maille, <br /> :nenin näihin valkamoihin, perin muille valkamoille! <br /> :Lienet pursi ventovieras, ulommaksi uiksennellos, <br /> :vastoin muita valkamoita, perin näihin valkamoihin!" :Ei ollut veno kotoinen eikä pursi ventovieras: <br /> :olipa pursi Väinämöisen, laiva laulajan ikuisen. <br /> :Jo luoksi lähentelihe, pakinoille painatteli, <br /> :sanan vieä, toisen tuoa, kolmannen kovin puhua. :Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, <br /> :purrelta kyselemähän: "Kunne läksit, Väinämöinen, <br /> :suorihit, suvannon sulho, maan valio, valmistihit?" :Tuop' on vanha Väinämöinen puhelevi purrestansa: <br /> :"Läksin lohta pyytämähän, kuujoa kuettamahan <br /> :Tuonen mustasta joesta, syvästä saraojasta." :Annikki hyväniminen, hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Elä tyhjiä valehi, tunnen mie kalanku'unki! <br /> :Toisinpa isoni ennen, toisin valtavanhempani <br /> :läksi lohta pyytämähän, taimenta tavottamahan: <br /> :oli verkkoja venonen, laivan täysi laskimia, <br /> :siinä nuotat, siinä nuorat, siinä tarpoimet sivulla, <br /> :atra'imet alla teljon, pitkät sauvoimet perässä. <br /> :Kunne läksit, Väinämöinen, ulkosit, uvantolainen?" :Sanoi vanha Väinämöinen: "Läksin hanhien hakuhun, <br /> :kirjasiipien kisahan, kuolasuien korjelohon <br /> :Saksan salmilta syviltä, ulapoilta auke'ilta." :Annikki hyväniminen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tunnen mie toen puhujan sekä keksin kielastajan! <br /> :Toisinpa isoni ennen, toisin valtavanhempani <br /> :läksi hanhien ajohon, punasuien puujelohon: <br /> :jousi oli suuri jäntehessä, vetehessä kaari kaunis, <br /> :koira musta kahlehissa, kahle kaarehen siottu; <br /> :rakki juoksi rannan teitä, pennut kiiteli kiviä. <br /> :Sano totta, Väinämöinen: kunne kuitenki käkesit?" :Sanoi vanha Väinämöinen: "Entä jos minä menisin <br /> :noihin suurihin sotihin, tasapäihin tappeloihin, <br /> :joss' on verta säärivarsi, polven korkeus punaista?" :Aina Annikki sanovi, tinarinta riukuttavi: <br /> :"Tunnen mie soanki käynnin! Kun ennen isoni läksi <br /> :noihin suurihin sotihin, tasapäihin tappeloihin, <br /> :sata miest' oli soutamassa, tuhat ilman istumassa, <br /> :nenin jousia nenässä, terin miekat teljopuilla. <br /> :Sano jo toet totiset, valehettomat, vakaiset: <br /> :kunne läksit, Väinämöinen, suorihit, suvantolainen?" :Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tule, tytti, purteheni, neitonen, venoseheni, <br /> :niin sanon toet totiset, valehettomat, vakaiset!" :Annikki sanan sanovi, tinarinta riuvahutti: <br /> :"Tuuli sulle purtehesi, ahava venosehesi! <br /> :Käännän purtesi kumohon, alas keulan keikahutan, <br /> :jos en saa tosia kuulla, kunne lähteä käkesit, <br /> :kuulla tarkkoja tosia, valehia viimeisiä." :Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Toki ma sanon toetki, jos vähän valehtelinki: <br /> :läksin neittä kosjomahan, impeä anelemahan <br /> :pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta, <br /> :miehen syöjästä sijasta, urohon upottajasta." :Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neito, <br /> :kun tunsi toet totiset, valehettomat, vakaiset, <br /> :heitti hunnut huuhtomatta, vaattehet viruttamatta <br /> :laajan laiturin laelle, päähän portahan punaisen. <br /> :Käsin vaali vaattehensa, kourin helmansa kokosi, <br /> :siitä sai samoamahan, heti joutui juoksemahan; <br /> :tulevi sepon kotihin, itse astuvi pajahan. :Tuo oli seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :takoi rautaista rahia, hope'ista huolitteli, <br /> :kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla. :Astui Annikki ovelle, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! <br /> :Taos mulle sukkulainen, tao sormukset soreat, <br /> :kahet, kolmet korvakullat, viiet, kuuet vyöllisvitjat, <br /> :niin sanon toet totiset, valehettomat, vakaiset!" :Sanoi seppo Ilmarinen: "Kun sanot hyvät sanomat, <br /> :taon sulle sukkulaisen, taon sormukset soreat, <br /> :taon ristin rinnoillesi, päällispankasi parannan; <br /> :sanonet pahat sanomat, rikki murran muinaisetki, <br /> :tungen päältäsi tulehen, alle ahjoni ajelen." :Annikki hyvänimikkö, hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ohoh seppo Ilmarinen! Muistat sa mokomin naia, <br /> :jonka muinen kihlaelit, varoittelit vaimoksesi! :"Takoa yhä taputat, ajan kaiken kalkuttelet; <br /> :kesän kengität hevoista, talven rautoja rakennat, <br /> :yön kohennat korjiasi, päivän laait laitioita <br /> :kulkeaksesi kosihin, päästäksesi Pohjolahan: <br /> :jo nyt vievät viekkahammat, etevämmät ennättävät, <br /> :ottavat sinun omasi, anastavat armahasi, <br /> :vuosin kaksin katsomasi, kolmin vuosin kosjomasi. :Jo menevi Väinämöinen selässä meren sinisen <br /> :kokan kultaisen kuvussa, melan vaskisen varassa <br /> :pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan." :Tunkihe sepolle tuska, rautiolle raskas tunti: <br /> :kirposi pihet piosta, vasara käestä vaipui. :Sanoi seppo Ilmarinen: "Annikki sisarueni! <br /> :Taon sulle sukkulaisen, taon sormukset soreat, <br /> :kahet, kolmet korvaskullat, viiet, kuuet vyöllisvitjat: <br /> :lämmitä kyly metinen, saustuta simainen sauna <br /> :hienoisilla halkosilla, pienillä pirastehilla! <br /> :Laai pikkuisen poroa, lipeäistä liuvahuta, <br /> :millä päätäni pesisin, varruttani valkoaisin <br /> :sykysyisistä sysistä, taonnoista talvisista!" :Annikki hyvänimikkö lämmitti saloa saunan <br /> :puilla tuulen taittamilla, Ukon ilman iskemillä. <br /> :Kivet koskesta kokosi, saattoi löylyn lyötäviksi, <br /> :ve'et lemmen lähtehestä, heraisesta hettehestä. <br /> :Taittoi vastan varvikosta, lempivastasen lehosta, <br /> :hauteli metisen vastan metisen kiven nenässä. <br /> :Laati piimäistä poroa, ytelmäistä saipuata, <br /> :saipuata säihkyväistä, säihkyväistä, suihkuvaista, <br /> :sulhon pään pesettimeksi, vartalon valattimeksi. :Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :takoi neien tarpehia, päällispankoja paranti <br /> :yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa; <br /> :ne työnti tytön kätehen. Tyttö tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Jo nyt saunan saustuttelin, lämmitin kylyn utuisen, <br /> :hauoin vastat valmihiksi, lempivastat liehautin. <br /> :Kylve, veikko, kyllältäsi, vala vettä vallaltasi, <br /> :pese pääsi pellaviksi, silmäsi lumisiruiksi!" :Siitä seppo Ilmarinen kävi itse kylpemähän <br /> :sekä kylpi kylläksensä, valelihe valkeaksi; <br /> :pesi silmät sirkeäksi, silmäkulmat kukkeaksi, <br /> :kaulansa kananmuniksi, koko varren valkeaksi. <br /> :Tuli saunasta tupahan, tuli tuntemattomana, <br /> :kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina. :Siitä tuon sanoiksi virkki: "Annikki sisarueni! <br /> :Tuo nyt paita palttinainen, kanna vaattehet vakaiset, <br /> :millä vartta valmistelen sulhoseksi suoritessa!" :Annikki hyväniminen toip' on paian palttinaisen <br /> :hipiälle hiettömälle, iholle alastomalle; <br /> :siitä kaatiot kapoiset, nuo emosen ompelemat, <br /> :sivuille syettömille, luien tuntumattomille. :Toi siitä sukat sulavat, emon impenä kutomat, <br /> :säärille säsyttömille, luuttomille pohke'ille; <br /> :siitä kengät kelvolliset, Saksan saappahat parahat <br /> :päälle sukkien sulien, emon neinnä neulomien. <br /> :Haki haljakan sinisen, alta maksankarvallisen, <br /> :päälle paian palttinaisen, tuon on aivan aivinaisen; <br /> :siihen sarkakauhtanaisen, veroin neljin vieritetyn, <br /> :päälle haljakan sinisen, tuon on uuen uutukaisen; <br /> :tuhatnyplän uuen turkin, saoin kaunoin kaunistetun, <br /> :päälle sarkakauhtanaisen, tuon veralla vierittämän; <br /> :vielä vyön on vyöhyställe, kultakirjan kussakkaisen, <br /> :emon impenä kutoman, kassapäänä kaikuttaman; <br /> :siitä kirjakintahaiset, kultasuiset sormikkahat, <br /> :Lapin lapsien latomat, kätösille kaunihille; <br /> :siitä pystyisen kypärin kultaisille kutrisille, <br /> :tuon isonsa ostamaisen, sulhaismiesnä suorittaman. :Siitä seppo Ilmarinen vaatettihe, valmistihe, <br /> :pukihe, somistelihe. Sanoi sitte orjallensa: <br /> :"Valjasta nyt viljo varsa kirjokorjasen etehen <br /> :lähteäkseni ajohon, mennäkseni Pohjolahan!" :Orja tuon sanoiksi virkki: "On meillä oroista kuusi, <br /> :kauran syöpeä hepoa. Minkä noista valjastaisin?" :Sanoi seppo Ilmarinen: "Sie ota paras oronen: <br /> :pistä varsa valjahisin, ruskea re'en etehen! <br /> :Pane kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta <br /> :vempelille viekumahan, rahkehille raukumahan, <br /> :jotta kaunot katsahtaisi, impyet ihasteleisi! <br /> :Kanna tuohon karhun talja päällä istuellakseni, <br /> :tuopa toinen, turskan talja kirjokorjan katteheksi!" :Tuo orja alinomainen, rahan pantu palkkalainen <br /> :pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen. <br /> :Pani kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta <br /> :vempelille viekumahan, rahkehille raukumahan. <br /> :Kantoi tuohon karhun taljan istuaksensa isännän, <br /> :toip' on toisen, turskan taljan kirjokorjan katteheksi. :Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi: <br /> :"Laske, Ukko, uutta lunta, visko hienoa vitiä, <br /> :lunta korjan luikutella, vitiä re'en vilata!" :Laskip' Ukko uutta lunta, viskoi hienoista vitiä; <br /> :se katti kanervan varret, peitti maalta marjan varret. :Siitä seppo Ilmarinen istuikse teräsrekehen; <br /> :sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Lähe nyt, onni, ohjilleni, Jumala rekoseheni! <br /> :Onni ei taita ohjaksia, Jumala ei riko rekeä." :Otti ohjakset kätehen, siiman toisehen sivalti, <br /> :heitti siimalla hevoista, itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Lähe nyt, laukki, laskemahan, liinaharja, liikkumahan!" :Ajavi hypittelevi meren hietaharjuloita, <br /> :simasalmien sivutse, leppäharjun hartioitse. <br /> :Ajoi rannat raksutellen, rannan hiekat helskytellen: <br /> :somer silmille sirisi, meri parskui parmahille. :Ajoi päivän, ajoi toisen, kohta kolmannen ajavi; <br /> :jo päivänä kolmantena yllättävi Väinämöisen. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Oi on vanha Väinämöinen! Tehkämme sula sovinto, <br /> :jos on kiistoin kihlonemme, kiistoin käynemme kosissa: <br /> :ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Teen minä sulan sovinnon: <br /> :ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän. <br /> :Sille neiti antaminen, kelle mielensä tekevi, <br /> :pitämättä pitkän kaihon, vihan viikon kantamatta." :Ajoivat e'elle siitä matkoansa kumpainenki: <br /> :pursi juoksi, ranta roikki, oro juoksi, maa jämäsi. :Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. <br /> :Jopa haukkui hallikoira, linnan lukki luskutteli <br /> :pimeässä Pohjolassa, sangassa Sariolassa; <br /> :hiisti ensin hiljemmältä, harviammalta murahti <br /> :perän lyöen pientarehen, hännän maahan torkutellen. :Sanoi Pohjolan isäntä: "Käyös, tyttö, katsomahan, <br /> :mitä haukkui hallikoira, luppakorva luikutteli!" :Tytti taiten vastaeli: "En joua, isäni kulta: <br /> :suur' on läävä läänittävä, karja suuri katsottava, <br /> :paasi paksu jauhettava, jauhot hienot seulottavat; <br /> :paasi paksu, jauhot hienot, jauhaja vähäväkinen." :Hiljan haukkui linnan hiisi, harvoin harmio mureksi. <br /> :Sanoi Pohjolan isäntä: "Käyös, akka, katsomahan, <br /> :mitä haukkuvi halikka, linnan luppa luikuttavi!" :Akka tuon sanoiksi virkki: "En joua, käkeäkänä: <br /> :pere on suuri syötettävä, murkinainen suorittava, <br /> :leipä paksu leivottava, taikina taputettava; <br /> :leipä paksu, jauhot pienet, leipoja vähäväkinen." :Sanoi Pohjolan isäntä: "Ainap' on akoilla kiire, <br /> :aina työtä tyttärillä, pankollaki paistuessa, <br /> :vuotehellaki venyissä. Mene, poika, katsomahan!" :Poika tuon sanoiksi virkki: "Min' en joua katsomahan: <br /> :kirves on tylsä tahkottava, pölkky paksu leikattava, <br /> :pino suuri pilkottava, halko hieno latjattava; <br /> :pino suuri, halko hieno, pilkkoja vähäväkinen." :Aina haukkui linnan hakki, linnan lukki luksutteli, <br /> :peni julma juhmutteli, saaren vartio valitti <br /> :perän peltohon sysäten, hännän kääten käppyrähän. :Sanoi Pohjolan isäntä: "Ei halli valetta hauku, <br /> :ikipuol' ei ilman virka, ei se honkihin horise." :Kävi itse katsomahan. Astuvi pihalta poikki <br /> :pellolle perimäiselle, ta'immalle tanhualle. :Katsoi koiran suuta myöten, nenävartta valvatteli <br /> :tuulikunnahan kukutse, leppäharjun hartioitse. <br /> :Jo näki toen totisen, mitä haukkui hallikoira, <br /> :maan valio vaikutteli, villahäntä vieretteli: <br /> :purjehti veno punainen selän puolen Lemmenlahta, <br /> :kirjokorja kiitelevi maapuolen Simasaloa. :Itse Pohjolan isäntä pian pirttihin menevi, <br /> :alle kattojen ajaikse; sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Jo tulevi vierahia selällä meren sinisen: <br /> :ajetahan kirjokorjin tuon puolen Simasaloa, <br /> :lasketahan laivoin suurin tämän puolen Lemmenlahta." :Sanoi Pohjolan emäntä: "Mistä arpa saatanehe <br /> :tulevista vierahista? Oi on pieni piikaseni! <br /> :Pane pihlajat tulehen, puu valio valkeahan! <br /> :Kun on verta vuotanevi, niin silloin sota tulevi; <br /> :kunp' on vettä vuotanevi, aina rauhassa elämme." :Pohjan piika pikkarainen, neiti nöyrä, käskyläinen, <br /> :pisti pihlajat tulehen, puun valion valkeahan; <br /> :eip' on verta vuoakana, eip' on verta eikä vettä: <br /> :läksi mettä vuotamahan, simoa sirettämähän. :Virkkoi Suovakko sopesta, akka vanha vaipan alta: <br /> :"Puu kun mettä vuotanevi, simoa sirettänevi, <br /> :niin mi saapi vierahia, se on suuri sulhaiskansa." :Siitä Pohjolan emäntä, Pohjan akka, Pohjan tyttö <br /> :pian pistihe pihalle, kaapsahtihe kartanolle <br /> :luoen silmänsä selälle, kääten päätä päivän alle. <br /> :Näki tuolta tuon tulevan, uuen purren purjehtivan, <br /> :satalauan laiehtivan selän puolen Lemmenlahta; <br /> :haaksi paistoi haljakalle, punaiselle pursipuoli; <br /> :mies puhas perässä purren melan vaskisen varassa. <br /> :Näki juoksevan orosen, vierevän reki punaisen, <br /> :kirjokorjan kiiättävän maapuolen Simasaloa, <br /> :kuusin kultaisin käkösin vempelellä kukkumassa, <br /> :seitsemin siniotuksin rahkehella laulamassa; <br /> :mies rehevä reen perässä, uros selvä ohjaksissa. :Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Kummallenp' on mielit mennä, kun tulevat tahtomahan <br /> :ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi? :"Ken se haahella tulevi, laskevi veno punaisin <br /> :selän puolen Lemmenlahta, se on vanha Väinämöinen: <br /> :tuopi laivalla eloa, aluksella aartehia. :"Ken se korjalla ajavi, kirjavalla kiiättävi <br /> :maapuolen Simasaloa, se on seppo Ilmarinen: <br /> :tuopi tyhjeä valetta, korjan täyen luottehia. :"Kunpa tullahan tupahan, tuop' on tuopilla simoa, <br /> :kanna kaksikorvaisella; työnnä tuoppi sen kätehen, <br /> :kellen on mieli mennäksesi! Anna Väinölän ukolle, <br /> :ku tuo haahella hyvyyttä, aluksella aartehia!" :Tuop' on kaunis Pohjan tyttö, tuo osasi noin sanoa: <br /> :"Oi on maammo, kantajani, oi emo, ylentäjäni! <br /> :En mene osan hyvyylle enkä miehen mielevyylle, <br /> :menenp' on otsan hyvyylle, varren kaiken kauneuulle. <br /> :Eikä neittä ennenkänä ei ole myötynä eloihin; <br /> :neiti on ilman antaminen Ilmariselle sepolle, <br /> :ku on sampuen takonut, kirjokannen kalkutellut." :Sanoi Pohjolan emäntä: "Ohoh lasta lampahutta! <br /> :Menet seppo Ilmarille, vaahtiotsalle varaksi, <br /> :sepon hurstin huuhtojaksi, sepon pään pesettimeksi!" :Tyttö tuohon vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mene en Väinölän ukolle, ikivanhalle varaksi: <br /> :vaiva vanhasta tulisi, ikävä iällisestä." :Silloin vanha Väinämöinen oli eellä ennättäjä. <br /> :Ajoi purtensa punaisen, laski haahen haljakkaisen <br /> :teloille teräksisille, vaskisille valkamoille; <br /> :itse tungeikse tupahan, alle kattojen ajaikse. :Siinä lausui lattialta, oven suusta, alta orren, <br /> :sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Tuletko minulle, neiti, ikuiseksi ystäväksi, <br /> :polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi?" :Tuopa kaunis Pohjan tytti itse ennätti sanoa: <br /> :"Joko sie venosen veistit, joko laait laivan suuren <br /> :kehrävarteni muruista, kalpimeni kappaleista?" :Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Jo laain hyvänki laivan, veistin ankaran venosen, <br /> :jok' on tuulessa tukeva ja varava vastasäällä <br /> :halki aaltojen ajella, selät vetten seurustella: <br /> :kuplina kohotteleikse, lumpehina luikahaikse <br /> :poikki Pohjolan vesien, lakkipäien lainehien." :Tuopa kaunis Pohjan tytti sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"En kiitä meristä miestä, aallonlaskija-urosta: <br /> :tuuli vie merellä mielen, aivot särkevi ahava. <br /> :Enkä taia tullakana, en tulla minä sinulle <br /> :ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi, <br /> :sun sijan levittäjäksi, päänalaisen laskijaksi." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Seitsemästoista runo|Seitsemästoista runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Yhdeksästoista runo|Yhdeksästoista runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 62 773 2006-06-19T14:38:32Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :tuosta tuumille tulevi, ajeleiksen arveloille <br /> :nuotan liinaisen kutoa, satahisen saautella. :Jopa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Onko liinan kylväjätä, kylväjätä, kyntäjätä, <br /> :verkko valmistellakseni, satasilmä saa'akseni <br /> :kalan kurjan tappajaksi, katalan kaottajaksi?" :Löytähän vähäisen maata, paikkoa palamatointa <br /> :suurimmalla suon selällä, kahen kantosen lomassa. :Kannon juuri kaivetahan: sieltä löytyi liinan siemen <br /> :Tuonen toukan kätköksestä, maan maon varustamista. :Olipa tuhkia läjänen, koko kuivia poroja <br /> :purren puisen polttamilta, venehen kyettämiltä. <br /> :Siihen liina kylvettihin, kypenihin kynnettihin, <br /> :rannallen Aluen järven, peltohon saviperähän. :Siitä silloin taimi nousi, pensi pellavas peritöin, <br /> :liina liitotoin yleni yhtenä kesäisnä yönä. :Yöllä liina kylvettihin, kuutamella kynnettihin, <br /> :perattihin, koirittihin, nyhettihin, riivittihin, <br /> :terävästi temmottihin, rotevasti rohkittihin. :Vietihin likohon liina; sai pian lionneheksi. <br /> :Nopeasti nostettihin, kiirehesti kuivattihin. :Kohta tuotihin kotihin, pian luista luistettihin, <br /> :loteasti loukuttihin, lipeästi lipsuttihin. :Hapeasti harjattihin, hämysillä häpsittihin, <br /> :joutui kohta kuontalolle, välehemmin värttinälle, <br /> :yhtenä kesäisnä yönä, kahen päivyen kesellä. :Sen sisaret kehreävät, kälykset kävylle lyövät, <br /> :veljet verkoiksi kutovat, apet ainoille panevat. :Siinäkö käpynen kääntyi, palautui painopalko, <br /> :kun sai nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi <br /> :yhtenä kesäisnä yönä, vielä puolessa sitäki! :Saipa nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi, <br /> :perältä satoa syltä, siulat seitsentä satoa. <br /> :Sen kivestivät somasti, lau'ustivat laatuisasti. :Nuoret nuotalle menevät, vanhat koissa arvelevat: <br /> :tokko tuota saatanehe, mitä mielin pyyetähän? :Ve'etähän, vennotahan, pyyetähän, pynnetähän: <br /> :ve'etähän pitkin vettä, pohetahan poiken vettä. <br /> :Saa'ahan vähän kaloja: kiiskiä kirokaloja, <br /> :ahvenia ruotaisia, särkiä sapikkahia; <br /> :ei saatu sitä kaloa, kuta vasten nuotta tehty. :Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo Ilmarinen! <br /> :Lähtekämme itse tuonne, kera verkkojen vesille!" :Läksivät urosta kaksi, veivät verkkonsa vesille. <br /> :Yksi siula heitettihin saarehen selällisehen, <br /> :siula toinen heitettihin niittykannan niemeksehen; <br /> :nostin tuonne laaitahan vanhan Väinön valkamahan. :Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennätähän. <br /> :Saa'ahan kaloja kyllin: ihveniä, ahvenia, <br /> :tuimenia, taimenia, lahnoja, lohikaloja, <br /> :kaikkia ve'en kaloja: ei saa'a kaloa tuota, <br /> :kuta vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna. :Silloin vanha Väinämöinen vielä verkkoja lisäsi; <br /> :jatkoi siuloja sivulta viiellä sylisa'alla, <br /> :köyttä saalla seitsemällä. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Viekämme syville verkot, etemmä ehättäkämme, <br /> :vetäkämme vettä vielä toki toinenkin apajas!" :Verkot vietihin syville, ennätettihin etemmä; <br /> :ve'ettihin vettä vielä toki toinenkin apajas. :Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Vellamo, ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta! <br /> :Tules paian muuttelohon, vaattehen vajehtelohon! <br /> :Sinull' on rytinen paita, merenvaahtivaippa päällä, <br /> :tuulen tyttären tekemä, Aallottaren antelema: <br /> :minä annan liinapaian, panen aivan aivinaisen; <br /> :se on Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä. :"Ahto, aaltojen isäntä, satahauan hallitsija! <br /> :Ota virpi viittä syltä, salko seitsentä tapoa, <br /> :jolla selät seuruelet, meren pohjat meuruelet, <br /> :nostat ruotaisen romuen, kaiotat kalaisen karjan <br /> :tämän nuotan nostimille, satalauan laskimille, <br /> :kalaisista kaartehista, lohisista loukeroista, <br /> :suurilta selän navoilta, synkiltä syväntehiltä, <br /> :päivän paistamattomilta, hiekan hieromattomilta!" :Pikku mies merestä nousi, uros aalloista yleni; <br /> :seisovi meren selällä. Siitä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Onko tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä?" :Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Onpa tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä." :Mies pieni, uros vähäinen, hongan rannalta hotaisi, <br /> :puun pitkän petäjiköstä, paaen painoi tarpoimeksi. <br /> :Kyselevi, lauselevi: "Tarvonko väen mukahan, <br /> :oike'in olan takoa, vai tarvon asun mukahan?" :Vanha viisas Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Jos tarvot asun mukahan, äijä on siinä tarpomista." :Mies pieni, uros vähäinen, jo nyt tuossa tarpaisevi, <br /> :tarpovi asun mukahan; kaiotti kaloja paljon <br /> :tuon on nuotan nostimille, satalauan laskimille. :Seppo airoilla asuvi; vaka vanha Väinämöinen <br /> :itse on nuotan nostajana, lankapaulan lappajana. :Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo nyt on kalainen karja <br /> :tämän nuotan nostimilla, satalauan laskimilla." :Siitä nuotta nostetahan, puretahan, puistetahan <br /> :venehesen Väinämöisen: saa'ahan kalainen karhi, <br /> :kut' oli vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna. :Vaka vanha Väinämöinen viiletti venehen maalle <br /> :sivuhun sinisen sillan, päähän portahan punaisen. <br /> :Siivosi kalaisen karhin, purki ruotaisen romuen: <br /> :sai sieltä halean hauin, kut' oli viikon pyyettynä. :Silloin vanha Väinämöinen itse tuossa arvelevi: <br /> :"Ruohinko käsin ruveta ilman rautarukkasitta, <br /> :kivisittä kintahitta, vaskisitta vanttuhitta?" :Senpä kuuli Päivän poika. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Minä hauin halkoaisin, tohtisin käsiksi käyä, <br /> :kun oisi isoni puukko, veitsi valtavanhempani." :Vieri veitsi taivosesta, puukko pilvistä putosi, <br /> :pää kulta, terä hopea, vieri vyölle Päivän poian. :Niin pätevä Päivän poika tuon veitsen käsin tavoitti; <br /> :sillä hauin halkaisevi, suu levän levittelevi. <br /> :Vatsassa halean hauin löytähän kulea kuuja; <br /> :vatsassa kulean kuujan, siell' oli sileä siika. :Halkaisi sileän siian: sai sieltä sinikeräsen <br /> :siian suolen soukerosta, kolmannesta koukerosta. :Kehitti sinikeräsen: sisältä sinikeräsen <br /> :putosi punakeränen. Purki tuon punakeräsen: <br /> :keskeltä punakeräsen tapasi tulisorosen, <br /> :jok' oli tullut taivosesta, puhki pilvien pu'onnut, <br /> :päältä taivosen kaheksan, ilmalta yheksänneltä. :Väinämöisen arvellessa, millä tuota vietänehe <br /> :tupihin tulettomihin, pime'ihin pirttilöihin, <br /> :jopa tuikahti tulonen, pääsi käestä Päivän poian. :Poltti parran Väinämöisen: sepolta sitäi pahemmin <br /> :tuli poltti poskipäitä, käsiänsä kärventeli. :Meni siinä mennessänsä aalloitse Aluen järven. <br /> :Karkasi katajikolle, niin paloi katajakangas; <br /> :kohautti kuusikkohon: poltti kuusikon komean. <br /> :Vieri vieläkin etemmä, poltti puolen Pohjan maata, <br /> :sakaran Savon rajoa, kahen puolen Karjalata. :Vaka vanha Väinämöinen itse läksi astumahan, <br /> :ylös korpehen kohosi tuon tuiman tulen jälille. <br /> :Tapasi tulosen tuolta kahen kannon juuren alta, <br /> :leppäpökkelön sisästä, lahokannon kainalosta. :Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Tulonen, Jumalan luoma, luoma Luojan, valkeainen! <br /> :Syyttäpä menit syville, asiatta aivan kauas! <br /> :Teet paremmin, kun paloat kivisehen kiukahasen, <br /> :kytkeihet kypenihisi, himmennäihet hiilihisi, <br /> :päivällä pi'eltäväksi kotapuissa koivuisissa, <br /> :yöllä piileteltäväksi kehän kultaisen kuvussa." :Tempasi tulikipunan palavoihin pakkuloihin, <br /> :koivun kääpihin kovihin, vaskisehen kattilahan. <br /> :Kantoi tulta kattilassa, koivun kuorella kuletti <br /> :nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen: <br /> :sai tuvat tulelliseksi, pirtit valkealliseksi. :Itse seppo Ilmarinen syrjin syöstihe merehen, <br /> :veäikse vesikivelle, rantapaaelle paneikse <br /> :tuskissa tulen palavan, vaike'issa valkeaisen. :Siinä tulta tummenteli, valkeaista varventeli. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Tulonen, Jumalan luoma, panu, poika Aurinkoisen! <br /> :Mikä sun pani pahaksi, jotta poltit poskiani, <br /> :kuumotit kupehiani, ääriäni ärjöttelit? :"Millä nyt tulta tummentelen, valkeaista varventelen, <br /> :teen tulen tehottomaksi, valkean varattomaksi, <br /> :ettei viikkoa vihoisi, kovin kauan karvastaisi? :"Tule, tytti, Turjan maalta, neiti, laskeite Lapista <br /> :hyyssä sukka, jäässä kenkä, hallassa hamehen helmat, <br /> :hyinen kattila käessä, jäinen kauha kattilassa! <br /> :Viskoa vilua vettä, riittehistä ripsuttele <br /> :paikoille palanehille, tulen tuhmille vihoille! :"Kun ei tuosta kyllin liene, tule, poika, Pohjolasta, <br /> :lapsi, täyestä Lapista, mies pitkä, Pimentolasta, <br /> :korpikuusien kokoinen, suopetäjän suuruhinen, <br /> :hyiset kintahat käessä, hyiset saappahat jalassa, <br /> :hyinen lakki päälaella, hyinen vyöhyt vyölle vyötty! :"Tuo'os hyytä Pohjolasta, jäätä kylmästä kylästä! <br /> :Paljo on hyytä Pohjolassa, jäätä kylmässä kylässä: <br /> :hyyss' on virrat, jäässä järvet, ilmat kaikki iljenessä; <br /> :hyiset hyppivät jänikset, jäiset karhut karkelevat <br /> :keskellä lumimäkeä, lumivaaran liepehellä; <br /> :hyiset joutsenet joluvat, jäiset sorsat soutelevat <br /> :keskellä lumijokea, jäisen kosken korvaksella. :"Hyytä kelkalla vetäös, jäätä reellä reutoellos <br /> :tuiman tunturin laelta, vaaran vankan liepeheltä! <br /> :Sillä hyyllä hyy'yttele, jäävilulla jäähyttele <br /> :tulen viemiä vikoja, panun tuiki paahtamia! :"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko ylijumala, <br /> :Ukko, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija, <br /> :iätä iästä pilvi, jänkä lännestä lähetä, <br /> :syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta! <br /> :Sa'a hyytä, sa'a jäätä, sa'a voietta hyveä <br /> :paikoille palanehille, vian tuiki tullehille!" :Sillä seppo Ilmarinen tuota tulta tummenteli, <br /> :valkeata vaimenteli. Sai seppo paranneheksi, <br /> :entisellehen ehoksi tuimista tulen vioista. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Seitsemäsviidettä runo|Seitsemäsviidettä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Yhdeksäsviidettä runo|Yhdeksäsviidettä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 63 7745 2006-10-18T15:49:20Z Vilu 43 siirsi sivun ”Kalevala - Kahaeskolmdfhg3aatta runo” uudelle nimelle ”Kalevala - Kahdeskolmatta runo” :Kun oli kyllin häitä juotu, pi'etty pitoja noita, <br /> :häitä Pohjolan tuvilla, pitoja Pimentolassa, <br /> :sanoi Pohjolan emäntä Ilmariselle, vävylle: <br /> :"Mit' istut, isosukuinen, maan valio, valvattelet? <br /> :Istutko ison hyvyyttä vai emonko armautta <br /> :vaiko pirtin valkeutta, naimakansan kauneutta? :"Et istu ison hyvyyttä, et emosen armautta <br /> :etkä pirtin puhtautta, naimakansan kauneutta: <br /> :istut impesi hyvyyttä, neien nuoren armautta, <br /> :valvattisi valkeutta, kassapääsi kauneutta. :"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä! <br /> :Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: <br /> :puol' on päätä palmikolla, puoli palmikoitsematta. :"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä! <br /> :Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: <br /> :yks' on hiema hiemoitettu, toinen hiemoiteltavana. :"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä! <br /> :Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: <br /> :vast' on jalka kengitetty, toinen kengiteltävänä. :"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä! <br /> :Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: <br /> :käsi on toinen kinnastettu, toinen kinnasteltavana. :"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, et väsynyt: <br /> :valmis on nyt valvattisi, suoriunut sorsasesi. :"Mene jo myöten, myöty neiti, kanssa, kaupattu kananen! <br /> :Jo nyt on liittosi likellä, kovin läsnä lähtöaika, <br /> :kun on viejä vieressäsi, ottajaisesi ovilla: <br /> :oro suitsia purevi, reki neittä vuottelevi. :"Oltua rakas rahoihin, käpäs kättä antamahan, <br /> :kiivas kihlan ottelohon, sormuksen sovittelohon, <br /> :ole nyt rakas rekehen, kiivas kirjokorjasehen, <br /> :käpäs käymähän kylähän sekä sievä lähtemähän! :"Etpä äijän, nuori neiti, kahen puolesi katsellut, <br /> :yli pääsi ymmärrellyt, jos te'it ka'utun kaupan, <br /> :iän kaiken itkemisen, vuoet voikerrehtamisen, <br /> :kun läksit isosi koista, siirryit syntymäsijoilta, <br /> :luota ehtoisen emosi, kantajasi kartanoilta. :"Mi oli sinun eleä näillä taattosi tiloilla! <br /> :Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana. <br /> :Nousit voille vuotehelta, maioille makoamasta, <br /> :venymästä vehnäsille, pettäjäisille pehusta. <br /> :Kun et voinut voita syöä, silpaisit sianlihoa. :"Ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana: <br /> :annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien, <br /> :surra suolla suopetäjän, kangaskoivun kankahalla. <br /> :Itse liehuit lehtyisenä, perhosena pyörähtelit, <br /> :marjana emosi mailla, vaapukkana vainiolla. :"Lähet nyt talosta tästä, menet toisehen talohon, <br /> :toisehen emon alahan, perehesen vierahasen. <br /> :Toisin siellä, toisin täällä, toisin toisessa talossa! <br /> :Toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, <br /> :toisin vierevät veräjät, sanovat saranarauat. :"Et osaa ovissa käyä, veräjissä vieretellä <br /> :talon tyttären tavalla; et tunne puhua tulta <br /> :etkä liettä lämmitteä talon miehen mieltä myöten. :"Niinkö luulit, neito nuori, niinkö tiesit jotta luulit, <br /> :luulit yöksi lähteväsi, päivällä paloavasi? <br /> :Etpä yöksi lähtenynnä, etkä yöksi, et kaheksi: <br /> :jopa jou'uit viikommaksi, kuuksi päiväksi katosit, <br /> :iäksi ison majoilta, elinajaksi emosi. <br /> :Askelt' on piha pitempi, kynnys hirttä korkeampi <br /> :sinun toiste tullessasi, kerran kertaellessasi." :Neito parka huokaeli, huokaeli, henkäeli; <br /> :suru syämelle panihe, vesi silmille vetihe. <br /> :Itse tuon sanoiksi saatti: "Noinpa tiesin, noinpa luulin, <br /> :noinpa arvelin ikäni, sanoin kaiken kasvinaian: <br /> :et sä, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa, <br /> :oman taaton tanterilla, vanhan maammosi majoilla. <br /> :Äskenpä olisit neiti miehelähän mennessäsi, <br /> :kuin oisi jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan: <br /> :oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi. :"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian <br /> :vuotin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa. <br /> :Jo nyt on toivoni toeksi, lähtöni lähemmä saanut; <br /> :jop' on jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan. <br /> :Enkä tuota tunnekana, mikä muutti multa mielen: <br /> :en lähe ilolla mielin enkä riemulla eriä <br /> :tästä kullasta ko'ista, iän nuoren istumasta, <br /> :näiltä kasvinkartanoilta, ison saamilta eloilta; <br /> :lähen, hoikka, huolissani, ikävissäni eriän, <br /> :kuin syksyisen yön sylihin, kevä'isen kierän päälle, <br /> :jälen jäällä tuntumatta, jalan iskun iljangolla. :"Miten lieki mieli muien, mieli muien morsianten? <br /> :Tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä, <br /> :kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta, <br /> :syäntä syen näköistä, huolta hiilenkarvallista. :"Niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, <br /> :kuin keväinen päivännousu, kevätaamun aurinkoinen. <br /> :Mitenpä minunki mieli, minun synkeä sisuni? <br /> :On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, <br /> :kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta; <br /> :viel' on mustempi sitäki, synkeämpi syksy-yötä." :Olipa akka, askarvaimo, talon ainoinen asuja. <br /> :Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Kutti, kutti, neiti nuori! <br /> :Etkö muista, kuin sanelin, sanelin saoinki kerroin: <br /> :elä sulho'on ihastu, elä sulhon suumalohon, <br /> :luota silmänluontehesen, katso jalkoihin jaloihin! <br /> :Sulovasti suun pitävi, silmät luopi luopuisasti, <br /> :vaikka lempo leukaluissa, surma suussansa asuisi. :"Noinpa aina neittä neuvoin, orpanaistani opastin: <br /> :kun tulevi suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, <br /> :sinä vastahan sanele ja puhele puoleltasi, <br /> :sanele sanalla tuolla, lausu tuolla lausehella: <br /> :'Ei minusta ollekana, ollekana, lienekänä <br /> :miniäksi vietävätä, orjaksi otettavata. <br /> :Ei neiti minun näköinen osaa orjana eleä, <br /> :muista ei mukihin mennä, olla aina alla kynsin. <br /> :Toinen kun sanan sanoisi, minä kaksin vastoaisin; <br /> :kun tulisi tukkahani, hairahtaisi hapsihini, <br /> :tukastani tuivertaisin, hapsistani haivertaisin.' :"Et sinä sitä totellut, et kuullut minun sanoa. <br /> :Käeten kävit tulehen, tieten tervan keittehesen; <br /> :riensihit revon rekehen, läksit karhun kantasille, <br /> :revon reessänsä veteä, karhun kauas kannatella, <br /> :ikiorjaksi isännän, aikaorjaksi anopin. :"Läksit kouluhun kotoa, piinahan ison pihoilta. <br /> :Kova on koulu käyäksesi, piina pitkä ollaksesi: <br /> :siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat, <br /> :ei ketänä muuta vasten, vasten on vaivaista sinua. :"Kohta saat kokea, koito, kokea, kovaosainen, <br /> :apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, <br /> :ky'yn kylmiä sanoja, naon niskan-nakkeloita. :"Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen! <br /> :Olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla: <br /> :iso kutsui kuutamaksi, emo päivänpaisteheksi, <br /> :veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi. <br /> :Menet toisehen talohon, vierahan emän alahan: <br /> :ei vieras emosen verta, vaimo toinen tuojan verta! <br /> :Harvoin vieras siivoin sinkui, harvoin oike'in opetti: <br /> :appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, <br /> :kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi. :"Äsken sie hyvä olisit, äsken kerta kelpoaisit: <br /> :utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit, <br /> :lehtisenä lenteleisit, kipunoina kiiättäisit. :"Et ole lintu lentäjäksi etkä lehti liehujaksi, <br /> :et kipuna kiitäjäksi, savu saajaksi pihalle. :"Voi neiti, sisarueni! Jo nyt vaihoit, minkä vaihoit! <br /> :Vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an, <br /> :vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan! <br /> :Vaihoit viljon veljyesi kyyttäniskahan kytyhyn, <br /> :vaihoit siskosi siveän naljasilmähän natohon! <br /> :Vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin, <br /> :vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin, <br /> :vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin! <br /> :Vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin, <br /> :vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin! :"Niinkö luulit, neito nuori, niinkö, kasvava kananen: <br /> :huolet loppui, työt väheni tämän illan istumilla, <br /> :maata sinne vietäväsi, unille otettavasi? :"Eip' on maata vieäkänä, unille otetakana: <br /> :vasta valvoa pitävi, vasta huolta hoivatahan, <br /> :ajatusta annetahan, pannahan pahoa mieltä. :"Kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna: <br /> :kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta. <br /> :Äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, <br /> :liina liikoja suruja, pellava perättömiä. :"Mikäs neitosen kotona! Niin neito ison kotona, <br /> :kuin kuningas linnassansa, yhtä miekkoa vajoa. <br /> :Toisin tuon miniä raukan! Niin miniä miehelässä, <br /> :kuin vanki Venäehellä, yhtä vahtia vajoa. :"Teki työtä työn ajalla, väänti hartian väellä, <br /> :hipiä hi'en väessä, otsa vaahen valkeassa. <br /> :Kun tulevi toinen aika, niin tulehen tuomitahan, <br /> :ajetahan ahjoksehen, sen kätehen käsketähän. :"Piteä hänen pitäisi, piteä, piloisen piian, <br /> :lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus, <br /> :suu sären, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a. :"Eipä tieä yksikänä, ymmärrä yheksänkänä <br /> :emon tuomista tytöistä, vanhempansa vaalimista, <br /> :mistä syöjä syntynevi, kaluaja kasvanevi, <br /> :lihan syöjä, luun purija, tukan tuulelle jakaja, <br /> :hapsien hajottelija, ahavalle anneksija. :"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! <br /> :Itke kourin kyynelesi, kahmaloin haluvetesi, <br /> :pisaret ison pihoille, lammit taaton lattioille, <br /> :itke tulville tupanen, siltalauat lainehille! <br /> :Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, <br /> :kun tulet ison kotihin, kun löyät isosi vanhan <br /> :saunahan savuttunehen kuiva vasta kainalossa. :"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! <br /> :Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, <br /> :kun tulet emon kotihin, kun löyät emosi vanhan <br /> :läävähän läkähtynehen, kuollehen kupo sylihin. :"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! <br /> :Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, <br /> :kun tulet tähän kotihin, löyät veikkosi verevän <br /> :kujahan kukistunehen, kartanolle kaatunehen. :"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! <br /> :Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, <br /> :kun tulet tähän talohon, löyät siskosi siveän <br /> :sotkutielle sortunehen vanha karttu kainalossa." :Neito parka huokaeli, huokaeli, henkäeli. <br /> :Itse loihen itkemähän, vierähti vetistämähän. :Itki kourin kyyneleitä, kahmaloin haluvesiä <br /> :ison pestyille pihoille, lammit taaton lattialle. <br /> :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Hoi sisaret, sirkkuseni, entiset ikätoverit, <br /> :kaikki kasvinkumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen! <br /> :En nyt tuota tunnekana, mikä lienehe minulle <br /> :iskennä tämän ikävän, tämän huolen hoivannunna, <br /> :tämän kaihon kantanunna, murehen mukaellunna. :"Toisin tiesin, toisin luulin, toisin toivotin ikäni: <br /> :käkesin käkenä käyä, kukahella kukkuroilla <br /> :näille päivin päästyäni, näille tuumin tultuani. <br /> :Enpä nyt käkenä käyne, kukahelle kukkuroilla: <br /> :olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella <br /> :uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä. :"Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani! <br /> :Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan <br /> :nämät itkut itkemähän, nämät kaihot kantamahan, <br /> :nämät huolet huolimahan ja surut sureksimahan? :"Mahoit ennen, maammo rukka, mahoit, kaunis <br /> :kantajani, <br /> :armas maion-antajani, ihana imettäjäni, <br /> :kapaloia kantosia, pestä pieniä kiviä, <br /> :kuin pesit tätä tytärtä, kapalojit kaunoistasi <br /> :näille suurille suruille, ape'ille miel'aloille! :"Moni muualla sanovi, usea ajattelevi: <br /> :ei ole huolta hurnakolla, ajatusta aioinkana. <br /> :Elkätte, hyvät imeiset, elkätte sitä sanoko! <br /> :Enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kiviä, <br /> :pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla. <br /> :Hepo ei jaksaisi veteä, rautakisko kingotella <br /> :ilman luokin lekkumatta, vempelen värisemättä <br /> :noita, hoikan, huoliani, mustia mure'itani." :Lauloi lapsi lattialta, kasvavainen karsinasta: <br /> :"Mitä neien itkemistä, suuresti sureksimista! <br /> :Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan, <br /> :rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä! <br /> :Hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi, <br /> :kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi. :"Ei ole itettäviä, suuresti surettavia. <br /> :Ei sinua suolle vieä, ojavarrellen oteta: <br /> :vievät viljamättähältä, vievät vielä viljemmälle; <br /> :ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille. :"Kun katsot kupehellesi, oikealle puolellesi, <br /> :onpa sulho suojassasi, mies verevä vieressäsi! <br /> :Hyvä mies, hyvä hevonen, talon kanta kaikenlainen; <br /> :pyyhyet pyräjämässä, vempelellä vieremässä, <br /> :rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa; <br /> :kuusi kullaista käkeä länkilöillä lekkumassa, <br /> :seitsemän siniotusta reen kokalla kukkumassa. :"Ellös olko milläkänä, emon tuoma, tuollakana! <br /> :Et panna pahenemahan, pannahan paranemahan, <br /> :miehen kyntäjän kylelle, vakoajan vaipan alle, <br /> :leivän saajan leuan alle, kalan saajan kainalohon, <br /> :hirven hiihtäjän hikehen, karhun saajan saunasehen. :"Miehen sait mitä jaloimman, urohia uhke'imman: <br /> :ei sen jouset jouten olle, viinet vaarnoilla venyne; <br /> :koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levänne. :"Kolmasti tänä keväinä aivan aika-huomenessa <br /> :nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta; <br /> :kolmasti tänä keväinä kaste on silmille karisnut, <br /> :havut päänsä harjaellut, varvat vartalon sukinut. :"Mies on joukon jou'uttaja, uros karjan kasvattaja. <br /> :Onpa tällä sulhollamme korvet koivin kulkevia, <br /> :särkät säärin juoksevia, noropohjan noutavia: <br /> :sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren; <br /> :aumoja joka aholla, purnuja joka purolla, <br /> :lepikköiset leipämaina, ojavieret ohramaina, <br /> :karivieret kauramaina, vesivieret vehnämaina, <br /> :kaikki rauniot rahoina, kivet pienet penninkinä." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Yhdeskolmatta runo|Yhdeskolmatta runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kolmaskolmatta runo|Kolmaskolmatta runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 64 744 2006-06-19T14:31:09Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Mitä nyt laulamme lajia, kuta virttä vieretämme? <br /> :Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme: <br /> :noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia. :Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja <br /> :noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla. :Mitä tuohon tuotettihin ja kuta veätettihin, <br /> :Pohjan pitkihin pitoihin, suuren joukon juominkihin <br /> :rahvahan ravitsemiksi, joukon suuren syöttämiksi? :Kasvoi härkä Karjalassa, sonni Suomessa lihosi; <br /> :ei ollut suuri eikä pieni, olihan oikea vasikka! <br /> :Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella; <br /> :sata syltä sarvet pitkät, puoltatoista turpa paksu. <br /> :Viikon kärppä kääntelihe yhen kytkyen sijalla; <br /> :päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä, <br /> :hätäisesti päähän pääsi keskenä levähtämättä. <br /> :Kuun juoksi kesäorava häpähältä hännän päähän <br /> :eikä päähän pääsnytkänä, ensi kuussa ennättänyt. :Sepä vallatoin vasikka, sonni suuri suomalainen, <br /> :Karjalasta kaimattihin Pohjan pellon pientarelle. <br /> :Sata miestä sarviloista, tuhat turvasta piteli <br /> :härkeä taluttaessa, Pohjolahan tuotaessa. :Härkä käyä källeröitti Sariolan salmen suussa, <br /> :syöpi heinät hettehestä, selkä pilviä siveli. <br /> :Eikä ollut iskijätä, maan kamalan kaatajata <br /> :Pohjan poikien lu'ussa, koko suuressa su'ussa, <br /> :nuorisossa nousevassa eikä varsin vanhastossa. :Tulipa ukko ulkomainen, Virokannas karjalainen. <br /> :Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Malta, malta, härkä parka, <br /> :kun tulen kurikan kanssa, kamahutan kangellani <br /> :sun, katala, kallohosi: tok' et toisena kesänä <br /> :kovin käännä kärseäsi, tölläytä turpoasi <br /> :tämän pellon pientarella, Sariolan salmen suussa!" :Läksi ukko iskemähän, Virokannas koskemahan, <br /> :Palvoinen pitelemähän. Härkä päätä häiläytti, <br /> :mustat silmänsä mulisti: ukko kuusehen kavahti, <br /> :Virokannas vitsikkohon, Palvoinen pajun sekahan! :Etsittihin iskijätä, sonnin suuren sortajata <br /> :kaunihista Karjalasta, Suomen suurilta tiloilta, <br /> :vienosta Venäjän maasta, Ruotsin maasta rohkeasta, <br /> :Lapin laajoilta periltä, Turjan maasta mahtavasta; <br /> :etsittihin Tuonelasta, Manalasta, maanki alta. <br /> :Etsittihin, eipä löytty, haettihin, ei havaittu. :Etsittihin iskijätä, katsottihin kaatajata <br /> :selvältä meren selältä, lake'ilta lainehilta. :Mies musta merestä nousi, uros umpilainehista, <br /> :aivan selvältä selältä, ulapalta aukealta. <br /> :Ei tuo ollut suurimpia eikä aivan pienimpiä: <br /> :alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan. :Se oli ukko rautakoura, rauankarva katsannolta; <br /> :päässä paatinen kypärä, jaloissa kiviset kengät, <br /> :veitsi kultainen käessä, varsi vasken-kirjavainen. :Saip' on siitä iskijänsä, tapasipa tappajansa, <br /> :Suomen sonni sortajansa, maan kamala kaatajansa. :Heti kun näki eränsä, ruhtoi niskahan rutosti: <br /> :sorti sonnin polvillensa, kylen maahan kyykähytti. :Saiko paljo saalihiksi? Saanut ei paljo saalihiksi: <br /> :sata saavia lihoa, sata syltä makkarata, <br /> :verta seitsemän venettä, kuuta kuusi tynnyriä <br /> :noihin Pohjolan pitoihin, Sariolan syöminkihin. :Tupa oli tehty Pohjolassa, tupa laitto, pirtti suuri, <br /> :sivulta yheksän syltä, päästä seitsentä leveä. :Kukko kun laessa lauloi, ei sen ääni maahan kuulu; <br /> :penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti. :Tuop' on Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella, <br /> :laahoi keskilattialla. Arvelee, ajattelevi: <br /> :"Mistäpä olutta saamme, taarit taiten laittelemme <br /> :näille häille hankkimille, pioille pi'ettäville? <br /> :En tieä tekoa taarin enkä syntyä olosen." :Olipa ukko uunin päällä. Lausui ukko uunin päältä: <br /> :"Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman, <br /> :vaikk' ei tuo ve'että synny eikä tuimatta tuletta. :"Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin, <br /> :kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin <br /> :vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen. <br /> :Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi; <br /> :nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi. :"Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän. <br /> :Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvästi <br /> :Osmon uuen pellon päässä, kaskessa pojan Kalevan. :"Oli aikoa vähäisen, jo huuhui humala puusta, <br /> :ohra lausui pellon päästä, vesi kaivosta Kalevan: <br /> :'Milloin yhtehen yhymme, konsa toinen toisihimme? <br /> :Yksin on elo ikävä, kahen, kolmen kaunoisampi.' :"Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, <br /> :otti ohrasen jyviä, kuusi ohrasen jyveä, <br /> :seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan; <br /> :niin pani pa'an tulelle, laittoi keiton kiehumahan. <br /> :Keitti ohraista olutta kerkeän kesäisen päivän <br /> :nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen, <br /> :puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän. :"Sai oluen panneheksi, ei saanut hapanneheksi. <br /> :Arvelee, ajattelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :'Mitä tuohon tuotanehe ja kuta katsottanehe <br /> :oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?' :"Kalevalatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea, <br /> :aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, <br /> :liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla <br /> :yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä. <br /> :Näki puikon lattialla: poimi puikon lattialta. :"Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi <br /> :Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, <br /> :jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?' :"Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. <br /> :Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin <br /> :molempihin reisihinsä: syntyi valkea orava. :"Noin se neuvoi poikoansa, oravaistansa opasti: <br /> :'Oravainen, kummun kulta, kummun kukka, maan ihana! <br /> :Juokse tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: <br /> :mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan! <br /> :Nouse puuhun pienoisehen, taiten tarhalatvaisehen, <br /> :jottei kokko kouraiseisi eikä iskis' ilman lintu! <br /> :Tuo'os kuusesta käpyjä, petäjästä helpehiä, <br /> :ne kanna Kavon kätehen, oluehen Osmottaren!' :"Osasi orava juosta, pöyhtöhäntä pyörähellä, <br /> :pian juosta matkan pitkän, välehen välit samota, <br /> :salon poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan <br /> :mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan. :"Näki kolme korpikuusta, neljä pienoista petäätä; <br /> :nousi kuusehen norolla, petäjähän kankahalla. <br /> :Eikä kokko kouraisnunna, iskenynnä ilman lintu. :"Katkoi kuusesta käpyjä, petäjästä päitä lehvän. <br /> :Kävyt kätki kynsihinsä, kääräisi käpälihinsä; <br /> :ne kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. :"Kapo pisti kaljahansa, Osmotar oluehensa: <br /> :eip' ota olut hapata, juoma nuori noustaksensa. :"Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, <br /> :ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe <br /> :oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?' :"Kalevatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea, <br /> :aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, <br /> :liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla <br /> :yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä. <br /> :Näki lastun lattialla: poimi lastun lattialta. :"Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi <br /> :Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, <br /> :jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?' :"Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. <br /> :Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin <br /> :molempihin reisihinsä: syntyi näätä kultarinta. :"Niin se neuvoi nääteänsä, orpolastansa opasti: <br /> :'Näätäseni, lintuseni, rahankarva kaunoiseni! <br /> :Mene tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: <br /> :kontion kivikololle, metsän karhun kartanolle, <br /> :jossa karhut tappelevat, kontiot kovin elävät! <br /> :Kourin hiivoa kokoa, käsin vaahtea valuta, <br /> :se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!' :"Jopa taisi näätä juosta, rinta kulta riehätellä. <br /> :Pian juoksi matkan pitkän, välehen välit samosi, <br /> :joen poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan <br /> :kontion kivikololle, karhun louhikammiolle. <br /> :Siellä karhut tappelevat, kontiot kovin elävät <br /> :rautaisella kalliolla, vuorella teräksisellä. :"Valui vaahti karhun suusta, hiiva hirveän kiasta: <br /> :käsin vaahtea valutti, kourin hiivoa kokosi; <br /> :sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. :"Osmotar oluehensa, Kapo kaatoi kaljahansa: <br /> :ei ota olut hapata, mehu miesten puurakoia. :"Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, <br /> :ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe <br /> :oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?' :"Kalevatar, kaunis neiti, tyttö sormilta sorea, <br /> :aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, <br /> :liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla <br /> :yhtä, toista toimitellen kahen kattilan välillä. <br /> :Näki maassa palkoheinän: poimi maasta palkoheinän. :"Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi <br /> :Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, <br /> :jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?' :"Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. <br /> :Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin <br /> :molempihin reisihinsä: mehiläinen siitä syntyi. :"Niin se neuvoi lintuansa, mehiläistänsä opasti: <br /> :'Mehiläinen, lintu liukas, nurmen kukkien kuningas! <br /> :Lennä tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: <br /> :saarelle selälliselle, luo'olle merelliselle! <br /> :Siell' on neiti nukkununna, vyö vaski valahtanunna, <br /> :sivulla simainen heinä, mesiheinä helmassansa. <br /> :Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaavussasi <br /> :heleästä heinän päästä, kukan kultaisen kuvusta; <br /> :se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!' :"Mehiläinen, lintu liukas, jopa lenti jotta joutui. <br /> :Pian lenti matkan pitkän, välehen välit lyhenti, <br /> :meren poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan <br /> :saarehen selällisehen, luotohon merellisehen. <br /> :Näki neien nukkunehen, tinarinnan riutunehen <br /> :nurmelle nimettömälle, mesipellon pientarelle, <br /> :kupehella kultaheinä, vyöllänsä hopeaheinä. :"Kasti siipensä simahan, sulkansa mesi sulahan <br /> :helevässä heinän päässä, kukan kultaisen nenässä; <br /> :sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. :"Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa: <br /> :siit' otti olut hapata, siitä nousi nuori juoma <br /> :puisen uuen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä; <br /> :kuohui korvien tasalle, ärjyi päällen äyrähien, <br /> :tahtoi maahan tyyräellä, lattialle lasketella. :"Oli aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. <br /> :Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen liiatenki: <br /> :juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä <br /> :oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren. :"Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, <br /> :hän tuossa sanoiksi virkki: 'Voi, poloinen, päiviäni, <br /> :kun panin pahan oluen, tavattoman taarin laitoin: <br /> :ulos korvosta kohosi, lattialle lainehtivi!' :"Punalintu puusta lauloi, rastas räystähän rajalta: <br /> :'Ei ole pahaoloinen, on juoma hyväoloinen, <br /> :tynnyrihin tyhjettävä, kellarihin käytettävä <br /> :tynnyrissä tammisessa, vaskivannetten sisässä.' :"Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku; <br /> :siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa, <br /> :kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille: <br /> :pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle, <br /> :hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan." :Siitä Pohjolan emäntä, kun kuuli oluen synnyn, <br /> :koki vettä suuren korvon, uuen puisen puolellensa, <br /> :siihen ohria oloksi ja paljo humalan päitä. <br /> :Alkoi keitteä olutta, väkivettä väännätellä <br /> :uuen puisen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä. :Kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin, <br /> :salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin: <br /> :jo salot saristui puista, veet väheni lähtehistä <br /> :olosia pantaessa, kaljoja kyhättäessä <br /> :Pohjan pitkiksi pioiksi, hyvän joukon juomingiksi. :Savu saarella palavi, tuli niemen tutkaimella. <br /> :Nousipa savu sakea, auer ilmahan ajoihe <br /> :tuimilta tulisijoilta, varavilta valke'ilta: <br /> :täytti puolen Pohjan maata, kaiken Karjalan sokisti. :Kansa kaikki katsahtavi, katsahtavi, kaivahtavi: <br /> :"Mistäpä savunen saapi, auer ilmahan ajaikse? <br /> :Pienikö soan savuksi, suuri paimosen paloksi." :Tuop' on äiti Lemminkäisen aivan aamulla varahin <br /> :läksi vettä lähteheltä; näkevi savun sakean <br /> :pohjoisilla maailmoilla. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Nuo onpi soan savuja, varsin vainovalke'ita!" :Itse Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli, <br /> :katseleikse, käänteleikse. Arvelee, ajattelevi: <br /> :"Josp' on kaalan katsomahan, likeltä tähystämähän, <br /> :mistä tuo savunen saapi, auer ilman täyttelevi, <br /> :oisiko soan savuja, noita vainovalke'ita." :Kaaloi Kauko katsomahan savun syntymäsijoa: <br /> :ei ollut soan tulia eikä vainovalke'ita; <br /> :olipa oluttulia, kaljankeitto-valke'ita <br /> :Sariolan salmen suulla, niemen kaiskun kainalossa. :Siinä Kauko katselevi ... silmä karsas Kaukon päässä, <br /> :silmä karsas, toinen kiero, suu vähiten väärällänsä. <br /> :Virkki viimein katsellessa, poikki salmesta sanovi: <br /> :"Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä! <br /> :Laitapa oluet oivat, keitä kaljat kelvolliset <br /> :juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenki <br /> :noissa häissänsä omissa kera nuoren tyttäresi!" :Sai olonen valmihiksi, mehu miesten juotavaksi. <br /> :Pantihin olut punainen, kalja kaunis käytettihin <br /> :maan alle makoamahan kivisessä kellarissa, <br /> :tammisessa tynnyrissä, tapin vaskisen takana. :Siitä Pohjolan emäntä laittoi keitot kiehumahan, <br /> :kattilat kamuamahan, riehtilät remuamahan. <br /> :Leipoi siitä leivät suuret, suuret talkkunat taputti <br /> :hyvän rahvahan varaksi, joukon suuren syötäviksi <br /> :Pohjan pitkissä pioissa, Sariolan juomingissa. :Saipa leivät leivotuksi, talkkunat taputetuksi. <br /> :Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen: <br /> :olut tykki tynnyrissä, kalja keikkui kellarissa: <br /> :"Kun nyt juojani tulisi, lakkijani laittauisi, <br /> :kunnollinen kukkujani, laaullinen laulajani!" :Etsittihin laulajata, laaullista laulajata, <br /> :kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata: <br /> :lohi on tuotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi. <br /> :Ei lohessa laulajata, hauissa karehtijata: <br /> :lohen on leuat longallahan, hauin hampahat hajalla. :Etsittihin laulajata, laaullista laulajata, <br /> :kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata: <br /> :lapsi on tuotu laulajaksi, poika kunnon kukkujaksi. <br /> :Ei lapsessa laulajata, kuolasuussa kukkujata: <br /> :lapsen kiel' on kimmeltynnä, kielen kanta kammeltunna. :Uhkasi olut punainen, noitueli nuori juoma <br /> :nassakassa tammisessa, tapin vaskisen takana: <br /> :"Kun et laita laulajata, laaullista laulajata, <br /> :kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata, <br /> :potkin poikki vanteheni, ulos pohjani porotan!" :Silloin Pohjolan emäntä pani kutsut kulkemahan, <br /> :airuhut vaeltamahan. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! <br /> :Kutsu rahvasta kokohon, miesten joukko juominkihin! <br /> :Kutsu kurjat, kutsu köyhät, sokeatki, vaivaisetki, <br /> :rammatki, rekirujotki! Sokeat venehin soua, <br /> :rammat ratsahin ajele, rujot re'in remmätellös! :"Kutsu kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa, <br /> :kutsu vanha Väinämöinen lailliseksi laulajaksi! <br /> :Elä kutsu Kaukomieltä, tuota Ahti Saarelaista!" :Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Miks' en kutsu Kaukomieltä, yhtä Ahti Saarelaista?" :Tuop' on Pohjolan emäntä sanan vastaten sanovi: <br /> :"Siks' et kutsu Kaukomieltä, tuota lieto Lemminkäistä, <br /> :kun on kaikitse toraisa, aivan tarkka tappelija; <br /> :tehnyt on häissäki häpeät, pitoloissa pillat suuret, <br /> :nauranut pyhäiset piiat pyhäisissä vaattehissa." :Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mistä tieän Kaukomielen, jotta heitän kutsumatta? <br /> :En tunne Ahin kotia, Kaukomielen kartanoa." :Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui ja nimesi: <br /> :"Hyvin tunnet Kaukomielen, tuon on Ahti Saarelaisen: <br /> :Ahti saarella asuvi, veitikkä vesien luona, <br /> :laajimman lahen sivulla, Kaukoniemen kainalossa." :Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen, <br /> :kantoi kutsut kuusialle, keruhut kaheksialle. <br /> :Kutsui kaiken Pohjan kansan ja kaiken Kalevan kansan, <br /> :nuotki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat. <br /> :Yks' on aino Ahti poika, senp' on heitti kutsumatta. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Yhdeksästoista runo|Yhdeksästoista runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Yhdeskolmatta runo|Yhdeskolmatta runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 65 4153 2006-08-01T06:34:40Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön poika, <br /> :hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, <br /> :jo kohta sepon ko'issa kysyi työtä iltasella <br /> :isännältä iltaseksi, emännältä aamuseksi: <br /> :"Työt tässä nimettäköhön, nimi työlle pantakohon, <br /> :kulle työlle työntyminen, raaolle rakentuminen!" :Seppo Ilmarin emäntä, tuopa tuossa arvelevi, <br /> :kulle työlle uusi orja, raaolle rahan-alainen. <br /> :Pani orjan paimeneksi, karjan suuren kaitsijaksi. :Tuopa ilkoinen emäntä, sepän akka irvihammas, <br /> :leipoi leivän paimenelle, kakun paksun paistelevi: <br /> :kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi. :Kakun voiti voiheralla, kuoren rasvalla rakenti, <br /> :pani orjalle osaksi, palaseksi paimenelle. <br /> :Itse orjoa opasti, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ellös tätä ennen syökö karjan mentyä metsälle!" :Siitä Ilmarin emäntä laittoi karjan laitumelle. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Lasken lehmäni leholle, maion antajat aholle, <br /> :hatasarvet haavikolle, kourusarvet koivikolle; <br /> :työnnän kuuta ottamahan, talia tavottamahan <br /> :ahomailta auke'ilta, leve'iltä lehtomailta, <br /> :korke'ilta koivikoilta, mataloilta haavikoilta, <br /> :kultaisilta kuusikoilta, hope'isilta saloilta. :"Katso, kaunoinen Jumala, varjele, vakainen Luoja, <br /> :varjele vahingon tieltä, kaitse kaikista pahoista, <br /> :ettei tuskihin tulisi, häpe'ihin hämmentyisi! :"Kuin katsoit katollisessa, alla varjon vartioitsit, <br /> :niin katso katottomassa, vaali vartijattomassa, <br /> :jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja <br /> :hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä! :"Kun lie kurjat paimeneni, ylen kainut karjapiiat, <br /> :paju pannos paimeneksi, leppä lehmän katsojaksi, <br /> :pihlaja pitelijäksi, tuomi tuojaksi kotihin <br /> :emännäisen etsimättä, muun väen murehtimatta! :"Kun ei paju paimentane, pihlaja hyvin pi'elle, <br /> :leppä ei lehmiä ajane, tuomi ei kotihin tuone, <br /> :niin pane parempiasi, työnnä luonnon tyttäriä <br /> :minun viljan viitsijäksi, katsojaksi karjan kaiken! <br /> :Paljo on piikoja sinulla, saoin käskyn kuulijoita, <br /> :eläjiä ilman alla, luonnottaria hyviä. :"Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko, <br /> :Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, <br /> :Pihlajatar, piika pieni, Tuometar, tytär Tapion, <br /> :Mielikki, metsän miniä, Tellervo, Tapion neiti! <br /> :Katso'ote karjoani, viitsiöte viljoani <br /> :kesä kaikki kaunihisti, lehen aika leppeästi, <br /> :lehen puussa liehuessa, ruohon maassa roikatessa! :"Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko! <br /> :Heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä <br /> :karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, <br /> :vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen! :"Kaitse karjani pahoista, varjele vahingon teiltä, <br /> :noista soista soiluvista, lähtehistä läilyvistä, <br /> :heiluvista hettehistä, pyöre'istä pyötiköistä, <br /> :ettei tuskihin tulisi, häpe'ihin hämmentyisi, <br /> :sorkka suohon sorkahtaisi, hettehesen herkähtäisi <br /> :ylitse Jumalan tunnin, päitse aivon autuahan! :"Tuo'os torvi tuonnempata, tuolta taivahan navalta, <br /> :mesitorvi taivosesta, simatorvi maaemästä! <br /> :Puhu tuohon torvehesi, kumahuta kuuluhusi: <br /> :puhu kummut kukkahaksi, kangasvieret kaunihiksi, <br /> :ahovieret armahaksi, lehtovieret leppeäksi, <br /> :suovieret sulaksi meeksi, hetevieret vierteheksi! :"Siitä syötä karjoani, raavahiani ravitse, <br /> :syöttele metisin syömin, juottele metisin juomin! <br /> :Syötä kullaista kuloa, hope'ista heinän päätä <br /> :heraisista hettehistä, läikkyvistä lähtehistä, <br /> :koskilta kohisevilta, jokiloilta juoksevilta, <br /> :kultaisilta kunnahilta, hope'isilta ahoilta! :"Kaivo kultainen kuvoa kahen puolen karjan maata, <br /> :josta karja vettä joisi, simoa siretteleisi <br /> :utarihin uhkuvihin, nisihin pakottavihin: <br /> :saisi suonet soutamahan, maitojoet juoksemahan, <br /> :maitopurot purkemahan, maitokosket kuohumahan, <br /> :puhumahan maitoputket, maitohormit huokumahan, <br /> :joka aika antamahan, joka vuoro vuotamahan <br /> :ylitse vihanki suovan, pahansuovan sormiloitse, <br /> :maion saamatta manalle, katehesen karjanannin! :"Paljo on niitä ja pahoja, kut maion manalle vievät, <br /> :katehesen karjanannin, lehmän tuoman toisialle; <br /> :vähä on niitä ja hyviä, kut maion manalta saavat, <br /> :piimänsä kylän piolta, tuorehensa toisialta. :"Ei ennen minun emoni kysynyt kylästä mieltä, <br /> :tointa toisesta talosta; sai se maitonsa manalta, <br /> :piimänsä pitelijältä, tuorehensa toisialta. <br /> :Antoi tulla tuonnempata, ehtiä etempätäki: <br /> :tulla maion Tuonelasta, Manalasta, maankin alta, <br /> :tulla yöllä yksinänsä, pimeällä piilokkali, <br /> :kuulematta kunnottoman, kelvottoman keksimättä, <br /> :vihansuovan sortamatta, katehen kaehtimatta. :"Noin sanoi minun emoni, noin sanon minä itseki: <br /> :minne viipyi lehmän vilja, kunne maitoni katosi? <br /> :Onko viety vierahalle, kytketty kylän pihoille, <br /> :mieron porttojen povehen, katehien kainalohon, <br /> :vai on puihin puuttununna, metsihin menehtynynnä, <br /> :levennynnä lehtomaille, kaonnunna kankahille? :"Ei maito manalle joua, lehmän vilja vierahalle, <br /> :mieron porttojen povehen, katehien kainalohon <br /> :eikä puihin puuttumahan, metsihin menehtymähän, <br /> :lehtoihin levenemähän, kaatumahan kankahalle. <br /> :Maito koissa tarvitahan, ajan kaiken kaivatahan: <br /> :koissa vuottavi emäntä katajainen rainta käessä. :"Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko! <br /> :Käy nyt, syötä Syötikkini sekä juota Juotikkini, <br /> :herustele Hermikkiä, tuorustele Tuorikkia, <br /> :anna maito Mairikille, Omenalle uuet piimät <br /> :hele'istä heinänpäistä, kaunihista kastikoista, <br /> :mairehista maaemistä, metisistä mättähistä, <br /> :nurmelta mesinukalta, maalta marjanvartiselta, <br /> :kanervan-kukattarilta, heinän-helpehettäriltä, <br /> :pilven piimätyttäriltä, taivahan-navattarilta, <br /> :tuoa maitoiset maruet, aina uhkuvat utaret <br /> :lypseä lyhyen vaimon, pienen piian piukutella! :"Nouse, neitonen, norosta, hienohelma, hettehestä, <br /> :neiti lämmin, lähtehestä, puhasmuotoinen, muasta! <br /> :Ota vettä lähtehestä, jolla kastat karjoani, <br /> :jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja <br /> :ennen käymistä emännän, katsomista karjapiian, <br /> :emännän epäpätöisen, ylen kainun karjapiian. :"Mielikki, metsän emäntä, lavekämmen karjan eukko! <br /> :Työnnä pisin piikojasi, paras palkkalaisiasi, <br /> :viitsimähän viljoani, katsomahan karjoani <br /> :tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä, <br /> :Jumalan suaitsemana, antamana armollisen! :"Tellervo, Tapion neiti, metsän tyttö tylleröinen, <br /> :utupaita, hienohelma, hivus keltainen, korea, <br /> :jok' olet karjan kaitselija, viitsijä emännän viljan <br /> :mieluisassa Metsolassa, tarkassa Tapiolassa! <br /> :Kaitse karja kaunihisti, viitsi vilja virkeästi! :"Kaitse kaunoisin kätösin, somin sormin suorittele, <br /> :su'i ilveksen iholle, kampua kalan evälle, <br /> :karvalle meren kapehen, metsän uuhen untuvalle! <br /> :Illan tullen, yön pimeten, hämärien hämmetessä <br /> :saata karjani kotihin, etehen hyvän emännän, <br /> :hete heiluva selällä, maitolampi lautasilla! :"Päivän mennessä majoille, iltalinnun laulellessa <br /> :itse virki viljalleni, sano sarvijuonelleni: <br /> :'Kotihinne, kourusarvet, maion antajat, majalle! <br /> :Koissa on hyvä ollaksenne, maa imara maataksenne; <br /> :korpi on kolkko käyäksenne, ranta raikutellaksenne. <br /> :Kotihinne tullaksenne vaimot valkean tekevät <br /> :nurmelle mesinukalle, maalle marjanvartiselle.' :"Nyyrikki, Tapion poika, siniviitta viian poika! <br /> :Tyvin pistä pitkät kuuset, latvoin lakkapäät petäjät <br /> :sillaksi likasijoille, paikaksi pahoille maille, <br /> :suosulihin, maasulihin, lätäkköihin läilyvihin! <br /> :Anna käyä käyräsarven, haarasorkan sorkutella, <br /> :joutua joka savulle viatoinna, vilpitöinnä, <br /> :ilman suohon sortumatta, likahan litistymättä! :"Kun ei karja tuosta huoli, yöksi ei kulkene kotihin, <br /> :Pihlajatar, piika pieni, Katajatar, kaunis neiti, <br /> :leikkoa lehosta koivu, ota vitsa viiakosta, <br /> :käyös piiska pihlajainen, katajainen karjanruoska <br /> :takoa Tapion linnan, tuolta puolen Tuomivaaran! <br /> :Aja karja kartanolle, saunan lämmitä-panolle, <br /> :kotihin kotoinen karja, metsän karja Metsolahan! :"Otsonen, metsän omena, mesikämmen käyretyinen! <br /> :Tehkämme sulat sovinnot, rajarauhat rapsakamme <br /> :iäksemme, ilmaksemme, polveksemme, päiviksemme, <br /> :ettet sorra sorkkasäärtä, kaa'a maion kantajata <br /> :tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä! :"Kun sa kuulet kellon äänen tahi torven toitotuksen, <br /> :lyöte maata mättähälle, nurmelle nukahtamahan, <br /> :tunge korvasi kulohon, paina pääsi mättähäsen! <br /> :Tahi korpehen kokeos, saaos sammalhuonehesen, <br /> :mene toisille mä'ille, muille kummuille kuvahu, <br /> :jottei kuulu karjan kello eikä paimenen pakina! :"Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! <br /> :En sua kiellä kiertämästä enkä käymästä epeä; <br /> :kiellän kielen koskemasta, suun ruman rupeamasta, <br /> :hampahin hajottamasta, kämmenin käpyämästä. :"Käyös kaarten karjamaita, piilten piimäkankahia, <br /> :kierten kellojen remua, ääntä paimenen paeten! <br /> :Konsa on karja kankahalla, sinä suolle soiverraite; <br /> :kun karja solahti suolle, silloin korpehen kokeos! <br /> :Karjan käyessä mäkeä astu sie mäen alatse; <br /> :karjan käyessä alatse mene sie mäkeä myöten! <br /> :Astuessansa aholla sinä viere viiakkoa; <br /> :viiakkoa vierressänsä sinä astuos ahoa! <br /> :Kule kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä, <br /> :siirry siikana sivutse, veteleite veen kalana, <br /> :viere villakuontalona, kule pellavaskupona, <br /> :kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, <br /> :jottei karja kammastuisi, pieni vilja pillastuisi! :"Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, <br /> :käyä karjan kaunihisti, soreasti sorkutella <br /> :poikki soista, poikki maista, halki korven kankahista, <br /> :ettet koske konsakana, rupea rumanakana! :"Muista muinainen valasi tuolla Tuonelan joella, <br /> :kynsikoskella kovalla, Luojan polvien e'essä! <br /> :Lupa sulle annettihin kolme kertoa kesässä <br /> :käyä kellon kuuluvilla, tiukujen tirinämailla, <br /> :vaan eipä sitä suattu eikä annettu lupoa <br /> :ruveta rumille töille, häpeähän hämmentyä. :"Jos sulle viha tulisi, hampahat halutteleisi, <br /> :visko viitahan vihasi, honkihin pahat halusi! <br /> :Hakkoa lahoa puuta, kaa'a koivunpökkelöitä, <br /> :vääntele vesihakoja, määhki marjamättähiä! :"Kun tulevi ruoan tarvis, syöä mielesi tekevi, <br /> :syö'ös sieniä metsästä, murra muurahaiskekoja, <br /> :juuria punaisen putken, Metsolan mesipaloja <br /> :ilman ruokaruohoittani, minun henkiheinittäni! :"Metsolan metinen amme hapata hihittelevi <br /> :kultaisella kunnahalla, hope'isella mäellä: <br /> :siin' on syöä syölähänki, juoa miehen juolahanki, <br /> :eikä syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. :"Niin teemme ikisovinnot, ikirauhat ratkoamme <br /> :eleäksemme ehosti, kesän kaiken kaunihisti: <br /> :maat on meillä yhtehiset, evähät erinomaiset. :"Vaan jos tahtonet tapella, eleä soan tavalla, <br /> :tapelkamme talvikauet, lumiajat luskailkamme! <br /> :Suven tullen, suon sulaen, lätäkköjen lämmitessä <br /> :ellös tänne tulkokana karjan kullan kuuluville! :"Josp' on tullet näille maille, sattunet saloille näille, <br /> :täällä aina ammutahan. Kun ei ampujat kotona, <br /> :on meillä osaavat vaimot, emännät alinomaiset, <br /> :jotka tiesi turmelevi, matkasi pahoin panevi, <br /> :ettet koske konsakana, rupea rumanakana <br /> :ylitse tahon Jumalan, päitse auvon autuahan. :"Oi Ukko, ylijumala! Kun kuulet toen tulevan, <br /> :muuta muiksi lehmäseni, kamahuta karjaseni, <br /> :kiviksi minun omani, kantoloiksi kaunoiseni, <br /> :kumman maata kulkiessa, vantturan vaeltaessa! :"Kun ma otsona olisin, mesikämmennä kävisin, <br /> :en mä noissa noin asuisi aina akkojen jaloissa. <br /> :Onpa maata muuallaki, tarhoa taempanaki <br /> :juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä, <br /> :käyä halki kämmenpääsi, poikki pohkealihasi, <br /> :sinisen salon sisässä, korven kuulun kainalossa. :"Käpy- on kangas käyäksesi, hiekka helkytelläksesi, <br /> :tie on tehty mennäksesi, meren ranta juostaksesi <br /> :Pohjan pitkähän perähän, Lapin maahan laakeahan. <br /> :Siell' on onni ollaksesi, armas aikaellaksesi, <br /> :käyä kengättä kesällä, sykysyllä syylingittä <br /> :suurimmilla suon selillä, leve'illä liettehillä. :"Kun et tuonne mennekänä etkä oike'in osanne, <br /> :ota juoni juostaksesi, polku poimetellaksesi <br /> :tuonne Tuonelan salolle tahi Kalman kankahalle! <br /> :Siell' on suohut sorkutella, kanervikko kaalaella, <br /> :siellä Kirjos, siellä Karjos, siellä muita mullukoita <br /> :rautaisissa rahkehissa, kymmenissä kytky'issä. <br /> :Siellä laihatki lihovat, lihaviksi luutki saavat. :"Lepy, lehto, kostu, korpi, lempeä, salo sininen! <br /> :Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto <br /> :tänä suurena suvena, Herran hellennä kesänä! :"Kuippana, metsän kuningas, metsän hippa halliparta! <br /> :Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi! <br /> :Pistä sieni sieramehen, toisehen omenamarja, <br /> :jottei henki haisahtele, tuuhahtele karjan tuuhku! <br /> :Silmät silkillä sitele, korvat kääri käärehellä, <br /> :jottei kuule kulkevia, ei näe käveleviä! :"Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä kovin varone, <br /> :kiellä poies poikoasi, epeä äpärettäsi! <br /> :Saattele saloilta näiltä, näiltä rannoilta rapoa, <br /> :kape'ilta karjan mailta, leve'iltä liepehiltä! <br /> :Kätke koirasi kolohon, rakkisi rapoa kiinni <br /> :kultaisihin kytky'ihin, hihnoihin hope'isihin, <br /> :jottei pilloa pitäisi, häpehiä hämmentäisi! :"Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä sitä varone, <br /> :Ukko, kultainen kuningas, hope'inen hallitsija, <br /> :kuule kultaiset sanani, armahaiset lauseheni! <br /> :Paina panta pihlajainen ympäri nenän nykerän! <br /> :Kun ei pihlaja pitäne, niin sä vaskesta valata, <br /> :jos ei vaski vahva liene, panta rautainen rakenna! <br /> :Vaan jos rauan ratkaisnehe, vielä mennehe vioille, <br /> :syökse kultainen korento leukaluusta leukaluuhun, <br /> :päät on päättele lujasti, kotkoa kovasti kiinni, <br /> :ettei liiku liiat leuat, harvat hampahat hajoa, <br /> :kun ei rauoin ratkottane, teräksillä temmottane, <br /> :veitsillä veristettäne, kirvehellä kiskottane!" :Siitä Ilmarin emäntä, tuo takojan tarkka vaimo, <br /> :lehmät läävästä lähetti, laski karjan laitumelle, <br /> :pani paimenen perähän, orjan lehmien ajohon. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Yhdesneljättä runo|Yhdesneljättä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kolmasneljättä runo|Kolmasneljättä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 66 7622 2006-10-18T09:31:11Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Willy on Wheels|Willy on Wheels]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Willy on Wheels|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioo :Siitä Ahti Lemminkäinen, tuo on kaunis kaukolainen, <br /> :aina aikoja eleli nuoren neitosen keralla; <br /> :ei itse sotia käynyt eikä Kyllikki kyleä. :Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana <br /> :itse Ahti Lemminkäinen lähtevi kalankutuhun; <br /> :tullut ei illaksi kotihin, ensi yöksi ennättänyt. <br /> :Jo meni Kyllikki kylähän, noien neitojen kisahan. :Kenpä saattavi sanoman, kenpä kielen kantelevi? <br /> :Ainikki sisar Ahilla; sep' on saattavi sanoman, <br /> :sepä kielen kantelevi: "Armas Ahti veikkoseni! <br /> :Jo kävi Kyllikki kylässä, veräjillä vierahilla, <br /> :kylän neitojen kisassa, kassapäien karkelossa." :Ahti poika, aino poika, itse lieto Lemminkäinen <br /> :tuosta suuttui, tuosta syäntyi, tuosta viikoksi vihastui. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi emoni, vaimo vanha! <br /> :Jospa paitani pesisit mustan käärmehen mujuissa, <br /> :kiirehesti kuivoaisit, mun sotahan mennäkseni <br /> :Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille: <br /> :jo kävi Kyllikki kylässä, veräjillä vierahilla, <br /> :noien neitojen kisassa, kassapäien karkelossa." :Kyllä Kyllikki sanovi, nainen ensin ennättävi: <br /> :"Ohoh armas Ahtiseni! Ellös lähtekö sotahan! <br /> :Näin mä unta maatessani, sike'in levätessäni: <br /> :tuli ahjona ajeli, valkea välähtelihe <br /> :aivan ikkunan alatse, periseinän penkeretse; <br /> :siitä tuiskahti tupahan, koskena kohahtelihe <br /> :siltalauoista lakehen, ikkunasta akkunahan." :Siitä lieto Lemminkäinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"En usko unia naisten enkä vaimojen valoja. <br /> :Oi emoni, kantajani! Tuo tänne sotisopani, <br /> :kanna vainovaatteheni! Mieleni minun tekevi <br /> :juomahan soan olutta, soan mettä maistamahan." :Tuon emo sanoiksi virkki: "Oi on Ahti poikaseni! <br /> :Ellös lähtekö sotahan! On meillä oloista koissa <br /> :leppäisessä lekkerissä tapin tammisen takana; <br /> :tuon sinulle juoaksesi, josp' on joisit kaiken päivän." :Sanoi lieto Lemminkäinen: "En huoli koto-oloista! <br /> :Ennen juon joesta vettä melan tervaisen terältä: <br /> :makeamp' on juoakseni, kuin kaikki kotoiset kaljat. <br /> :Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni! <br /> :Lähen Pohjolan tuville, Lapin lasten tanterille <br /> :kultia kyselemähän, hope'ita haastamahan." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh Ahti poikaseni! <br /> :Onp' on kultia ko'issa, hope'ita aitassamme. <br /> :Vasta päänä eilisenä, aamulla ani varahin <br /> :kynti orja kyisen pellon, käärmehisen käännätteli; <br /> :nosti aura arkun kannen, perä penningin ylenti: <br /> :siihen on salvattu satoja, tuhansia tukkueltu. <br /> :Arkun aittahan ehätin, panin aitan parven päähän." :Sanoi lieto Lemminkäinen: "En huoli kotieloista! <br /> :Jos markan soasta saanen, parempana tuon pitelen, <br /> :kuin kaikki kotoiset kullat, auran nostamat hopeat. <br /> :Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni! <br /> :Lähen Pohjolan sotahan, Lapin lasten tappelohon. :"Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi <br /> :itse korvin kuullakseni, nähä näillä silmilläni, <br /> :onko neittä Pohjolassa, piikoa Pimentolassa, <br /> :jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh Ahti poikaseni! <br /> :Sull' on Kyllikki ko'issa, kotinainen korkeampi! <br /> :Kamala on kaksi naista yhen miehen vuotehella." :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Kyllikki on kylänkävijä; <br /> :juoskohon joka kisassa, maatkohon joka majassa, <br /> :kylän impien iloissa, kassapäien karkeloissa!" :Emo kielteä käkesi, varoitteli vaimo vanha: <br /> :"Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan tuville <br /> :ilman tieon tietämättä, ilman taion taitamatta, <br /> :Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille! <br /> :Siellä lappi laulanevi, tunkenevi turjalainen <br /> :suin sytehen, päin savehen, kypenihin kyynäsvarsin, <br /> :kourin kuumihin poroihin, palavihin paateroihin." :Niin sanovi Lemminkäinen: "Jo minua noiat noitui, <br /> :noiat noitui, kyyt kiroili; koki kolme lappalaista <br /> :yhtenä kesäisnä yönä, alasti alakivellä, <br /> :ilman vyöttä, vaattehitta, rikorihman kiertämättä: <br /> :senpä hyötyivät minusta, sen verran, katalat, saivat, <br /> :min kirves kivestä saapi, napakaira kalliosta, <br /> :järky jäästä iljanesta, tuoni tyhjästä tuvasta. :"Toisinpa oli uhattu, toisinpa kävi kätehen. <br /> :Mielivät minua panna, uhkasivat uuvutella <br /> :soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille, <br /> :panna leuan liettehesen, parran paikkahan paha'an. <br /> :Vaan minäpä, mies mokoma, en tuossa kovin hätäillyt; <br /> :itse loime loitsijaksi, sain itse sanelijaksi: <br /> :lauloin noiat nuolinensa, ampujat asehinensa, <br /> :velhot veitsirautoinensa, tietäjät teräksinensä <br /> :Tuonen koskehen kovahan, kinahmehen kauheahan, <br /> :alle koprun korke'imman, alle pyörtehen pahimman. <br /> :Siellä noiat nukkukohot, siellä maatkohot katehet, <br /> :kunnes heinä kasvanevi läpi pään, läpi kypärin, <br /> :läpi noian olkapäien, halki hartialihojen <br /> :noialta makoavalta, katehelta nukkuvalta!" :Ainapa emo epäsi lähtemästä Lemminkäistä; <br /> :emo kielti poikoansa, nainen miestänsä epäsi: <br /> :"Ellös vainen menkökänä tuonne kylmähän kylähän, <br /> :pimeähän Pohjolahan! Tuho ainaki tulevi, <br /> :tuho poikoa pätöistä, hukka lieto Lemminkäistä. <br /> :Jos sanot sa'alla suulla, enp' on tuota uskokana: <br /> :ei sinussa laulajata Pohjan poikien sekahan, <br /> :etkä tunne kieltä Turjan, maha et lausua lapiksi." :Silloin lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :oli päätänsä sukiva, hapsiansa harjoava. <br /> :Suan seinähän sivalti, harjan paiskoi patsahasen, <br /> :sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Silloin on hukka Lemminkäistä, tuho poikoa pätöistä, <br /> :kun suka verin valuvi, harja hurmehin loruvi." :Läksi lieto Lemminkäinen pimeähän Pohjolahan <br /> :vastoin kieltoa emonsa, varoitusta vanhempansa. :Hyöteleikse, vyöteleikse, rautapaitoihin paneikse, <br /> :teräsvöihin telkitäikse. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi, <br /> :teräsvyössä tenhoisampi noien noitien sekahan, <br /> :jottei huoli huonommista, hätäile hyviäkänä." :Otti miekkansa omansa, tempasi tuliteränsä, <br /> :jok' oli Hiiessä hiottu, jumaloissa kuuraeltu; <br /> :tuon sivullehen sitovi, tunki tuppihuotrasehen. :Missä mies varaeleikse, uros tuima turveleikse? <br /> :Jo vähin varaeleikse, tuossa tuima turveleikse: <br /> :oven suussa orren alla, pirtin pihtipuolisessa, <br /> :pihalla kujasen suussa, veräjissä viimeisissä. :Siinä mies varaelihe vaimollisesta väestä; <br /> :ei ole ne varat väkevät eikä turvat luotettavat, <br /> :niin vielä varoitteleikse urohoisesta väestä <br /> :tien kahen jaka'imessa, sinisen kiven selässä, <br /> :hettehillä heiluvilla, läikkyvillä lähtehillä, <br /> :kosken kopruilla kovilla, ve'en vankan vääntehessä. :Tuossa lieto Lemminkäinen itse lausui ja saneli: <br /> :"Ylös maasta, miekkamiehet, mannun-aikaiset urohot, <br /> :kaivoloista, kalpamiehet, jokiloista, jousimiehet! <br /> :Nouse, metsä, miehinesi, korpi kaikki, kansoinesi, <br /> :vuoren ukko, voiminesi, vesihiisi, hirmuinesi, <br /> :väkinesi, veen emäntä, ve'en vanhin, valtoinesi, <br /> :neitoset, joka norosta, hienohelmat, hettehistä <br /> :miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi, <br /> :jottei pysty noian nuolet eikä tietäjän teräkset <br /> :eikä velhon veitsirauat, ei asehet ampumiehen! :"Kun ei tuosta kyllä liene, vielä muistan muunki keinon: <br /> :ylemmäksi huokoaime tuolle taivahan Ukolle, <br /> :joka pilviä pitävi, hattaroita hallitsevi. :"Oi Ukko, ylijumala, taatto vanha taivahinen, <br /> :puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija! <br /> :Tuo mulle tulinen miekka tulisen tupen sisässä, <br /> :jolla haittoja hajotan, jolla riitsin rikkehiä, <br /> :kaa'an maalliset katehet, ve'elliset velhot voitan <br /> :etiseltä ilmaltani, takaiselta puoleltani, <br /> :päältä pääni, viereltäni, kupehelta kummaltani, <br /> :kaa'an noiat nuolihinsa, velhot veitsirautoihinsa, <br /> :tietäjät teräksihinsä, pahat miehet miekkoihinsa!" :Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, <br /> :varsan viiasta vihelti, kulokosta kultaharjan; <br /> :pisti varsan valjahisin, puikkoihin tulipunaisen. <br /> :Itse istuikse rekehen, kohautti korjahansa, <br /> :laski virkkua vitsalla, karkutti kariperällä. <br /> :Virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni, <br /> :hope'inen hiekka helkki, kangas kultainen kumisi. :Kulki päivän, kulki toisen, kulki kohta kolmannenki. <br /> :Päivänäpä kolmantena kylä vastahan tulevi. :Siitä lieto Lemminkäinen ajavi karittelevi <br /> :vierimäistä tietä myöten vierimäisehen talohon. <br /> :Yli kynnyksen kysyvi, lausui lakkapuun takoa: <br /> :"Oisiko talossa tässä rinnukseni riisujata, <br /> :aisani alentajata, luokin lonkahuttajata?" :Lausui lapsi lattialta, poika portahan nenältä: <br /> :"Ei ole talossa tässä rinnuksesi riisujata, <br /> :aisasi alentajata, luokin lonkahuttajata." :Mitä huoli Lemminkäinen! Laski virkkua vitsalla, <br /> :helähytti helmisvyöllä; ajavi karittelevi <br /> :keskimäistä tietä myöten keskimäisehen talohon. <br /> :Yli kynnyksen kysyvi, lausuvi lakan takoa: <br /> :"Oisiko talossa tässä ottajata ohjaksien, <br /> :rinnuksien riistojata, rahkehien raastajata?" :Kiisti akka kiukahalta, kielipalko pankon päästä: <br /> :"Kyllä saat talosta tästä ottajia ohjaksesi, <br /> :rinnuksesi riisujia, aisasi alentajia: <br /> :onp' on kyllä kymmeniä, saat jos tahtonet satoja, <br /> :jotka sulle kyyin saavat, antavat ajohevosen, <br /> :kotihisi, konnan, mennä, maahasi, pahan, paeta, <br /> :isäntäsi istumille, emäntäsi astumille, <br /> :veljesi veräjän suulle, sisaresi sillan päähän <br /> :ennen päivän päätymistä, auringon alenemista." :Mitä huoli Lemminkäinen! Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Oisi akka ammuttava, koukkuleuka kolkattava." <br /> :Laski virkun vieremähän; ajavi suhuttelevi <br /> :ylimäistä tietä myöten ylimäisehen talohon. :Siinä lieto Lemminkäinen lähetessänsä taloa <br /> :sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Sule, Hiisi, haukun suuta, Lempo, koiran leukaluuta, <br /> :laita sulku suun etehen, haitta hammasten välihin, <br /> :ettei ennen ääntä päästä miehen mentyä sivutse!" :Niin pihalle tultuansa lyöpi maata ruoskallansa: <br /> :utu nousi ruoskan tiestä, mies pieni u'un seassa; <br /> :sepä riisui rinnuksia, sepä aisoja alenti. :Siitä lieto Lemminkäinen itse korvin kuuntelevi <br /> :kenenkänä keksimättä, kunkana havaitsematta: <br /> :kuuli ulkoa runoja, läpi sammalen sanoja, <br /> :läpi seinän soittajoita, läpi lauan laulajoita. :Katsahti tupahan tuosta, pilkisteli piilokkali: <br /> :tupa oli täynnä tuntijoita, lautsat täynnä laulajoita, <br /> :sivuseinät soittajoita, ovensuu osoavia, <br /> :peripenkki tietäjiä, karsina karehtijoita... <br /> :lauloivat Lapin runoja, Hiien virttä vinguttivat. :Siitä lieto Lemminkäinen tohti toisiksi ruveta, <br /> :ruohti muuksi muutellaita; meni nurkasta tupahan, <br /> :sai sisähän salvoimesta. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Hyvä on laulu loppuvasta, lyhyestä virsi kaunis; <br /> :miel' on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan." :Itse Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella, <br /> :laahoi keskilattialla. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Olipa tässä ennen koira, rakki rauankarvallinen, <br /> :lihan syöjä, luun purija, veren uuelta vetäjä. <br /> :Mi lienetki miehiäsi, ku ollet urohiasi, <br /> :kun tulit tähän tupahan, sait sisähän salvoksehen <br /> :ilman koiran kuulematta, haukkujan havaitsematta?" :Sanoi lieto Lemminkäinen: "En mä tänne tullutkana <br /> :taioittani, tieoittani, mahittani, maltittani, <br /> :ilman innotta isoni, varuksitta vanhempani, <br /> :koiriesi syötäväksi, haukkujen hakattavaksi. :"Pesipä emo minua, pesi piennä hutjukkana, <br /> :kolmasti kesäisnä yönä, yheksästi syksy-yönä, <br /> :joka tielle tietäjäksi, joka maalle malttajaksi, <br /> :kotonani laulajaksi, ulkona osoajaksi." :Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :jop' on loihe loitsijaksi, laikahtihe laulajaksi: <br /> :tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata <br /> :Lemminkäisen laulaessa, laulaessa, lausiessa. :Lauloi laulajat parahat pahimmiksi laulajiksi; <br /> :kivet suuhun syrjin syösti, paaet lappehin lateli <br /> :parahille laulajille, taitavimmille runoille. :Niin lauloi mokomat miehet minkä minne, kunka kunne: <br /> :ahoille vesattomille, maille kyntämättömille, <br /> :lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin, <br /> :Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen, <br /> :virran alle vaahtipäiksi, kosken keskelle kiviksi, <br /> :tulena palelemahan, säkehinä säykkymähän. :Sinne lieto Lemminkäinen lauloi miehet miekkoinensa, <br /> :urohot asehinensa; lauloi nuoret, lauloi vanhat, <br /> :lauloi kerran keskilaaun; yhen heitti laulamatta: <br /> :karjapaimenen pahaisen, ukko vanhan umpisilmän. :Märkähattu karjanpaimen, hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Oi sie lieto Lemmin poika! Lauloit nuoret, lauloit vanhat, <br /> :lauloit kerran keskilaaun: niin miks' et minua laula?" :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Siksi en sinuhun koske, <br /> :kun olet katsoa katala, kurja koskemaisittani. <br /> :Vielä miesnä nuorempana, karjanpaimenna pahaisna <br /> :turmelit emosi tuoman, sisaresi siuvahutit; <br /> :kaikki herjasit hevoset, tamman varsat vaivuttelit <br /> :suon selillä, maan navoilla, ve'en liivan liikkumilla." :Märkähattu karjanpaimen tuosta suuttui ja vihastui. <br /> :Meni ulos usta myöten, pellolle pihoa myöten; <br /> :juoksi Tuonelan joelle, pyhän virran pyörtehelle. <br /> :Sieltä katsoi Kaukomieltä, vuottelevi Lemminkäistä <br /> :Pohjasta paloavaksi, kotihinsa kulkevaksi.? {{runo|edellinen=[[Kalevala - Yhdestoista runo|Yhdestoista runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kolmastoista runo|Kolmastoista runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 67 767 2006-06-19T14:38:24Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen, <br /> :kolmas lieto Lemmin poika, tuo on kaunis Kaukomieli, <br /> :läksi selvälle merelle, lake'ille lainehille <br /> :tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan, <br /> :miehen syöjähän sijahan, urohon upottajahan. :Kenpä tuossa soutajaksi? Yks' on seppo Ilmarinen: <br /> :sepä tuossa soutajaksi airoillen ylimäisille; <br /> :toinen lieto Lemminkäinen airoillen alimaisille. :Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän. <br /> :Laskea karehtelevi; laski halki lainehien, <br /> :noien kuohujen kovien, lakkipäien lainehien, <br /> :vasten Pohjan valkamoita, ennen tiettyjä teloja. :Jopa tuonne tultuansa, matkan päähän päästyänsä <br /> :vetivät venosen maalle, tempasivat tervarinnan <br /> :teloille teräksisille, valkamoille vaskisille. :Tulivat tuville tuosta, pian pistihe sisälle. <br /> :Kysyi Pohjolan emäntä, tutkaeli tullehilta: <br /> :"Mipä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto?" :Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuohon vastoavi: <br /> :"Sammosta sanomat miesten, kirjokannesta urosten: <br /> :saimme sampuen jaolle, kirjokannen katselulle." :Itse Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen. <br /> :Hyvä on sampuen hyrätä, kirjokannen kahnatella <br /> :Pohjolan kivimäessä, vaaran vaskisen sisässä. <br /> :Hyvä olla itseniki sammon suuren haltijana." :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Kun et antane osoa, tuota sammon toista puolta, <br /> :niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme." :Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui. <br /> :Kutsui Pohjolan kokohon, nuoret miehet miekkoinensa, <br /> :urohot asehinensa pään varalle Väinämöisen. :Vaka vanha Väinämöinen kävi kanteloisehensa, <br /> :itse istui soittamahan, alkoi soittoa somasti. <br /> :Tuota kaikki kuulemahan, iloa imehtimähän, <br /> :miehet mielellä hyvällä, naiset suulla nauravalla, <br /> :urohot vesissä silmin, pojat maassa polvillansa. :Väkeä väsyttelevi, rahvahaista raukaisevi: <br /> :kaikki nukkui kuuntelijat sekä vaipui katselijat; <br /> :nukkui nuoret, nukkui vanhat Väinämöisen soitantohon. :Siitä viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :tapasi on taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa. <br /> :Ottavi uniset neulat, voiteli unella silmät, <br /> :ripset ristihin panevi, painoi luomet lukkosehen <br /> :väeltä väsyneheltä, urohilta uinuvilta: <br /> :pani pitkähän unehen, viikommaksi nukkumahan <br /> :koko Pohjolan perehen ja kaiken kyläisen kansan. :Meni sammon saa'antahan, kirjokannen katsontahan <br /> :Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, <br /> :yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen. :Tuossa vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi <br /> :vaaran vaskisen ovilla, kivilinnan liepehillä: <br /> :jopa liikkui linnan portit, järkkyi rautaiset saranat. :Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuossa toisna miesnä. <br /> :Voilla voiti lukkoloita, saranoita rasvasilla, <br /> :jottei ukset ulvahuisi, eikä naukuisi saranat. <br /> :Lukot sormin luksutteli, salvat kuokalla kohotti: <br /> :jo lukot lusuna vieri, ovet vahvat aukieli. :Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni! <br /> :Mene sampo ottamahan, kirjokansi kiskomahan!" :Tuopa lieto Lemminkäinen tahi kaunis Kaukomieli, <br /> :kyllä kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä, <br /> :meni sammon saa'antahan, kirjokannen kiskontahan. <br /> :Sanoi tuonne mennessänsä, kerskaeli käyessänsä: <br /> :"Mi lienee minussa miestä, urosta Ukon pojassa, <br /> :senpä sampo siirtyköhön, kirjokansi kääntyköhön <br /> :jalan oikean avulla, takakannan koskemalla!" :Siirrytteli Lemminkäinen, siirrytteli, käännytteli, <br /> :sylin sampoa syleili, polvin maassa puuhaeli: <br /> :eipä sampo liikukana, kirjokansi kallukana; <br /> :sen oli juuret juurruteltu yheksän sylen syvähän. :Hyvä on härkä Pohjolassa, jok' on vahva vartalolta, <br /> :ylen sitkeä sivulta, suonilta kovin sorea; <br /> :sen on syltä sarvet pitkät, puolentoista turpa paksu. :Otti härän heinikosta, auran pellon pientarelta; <br /> :sillä kynti sammon juuret, kirjokannen kiinnittimet: <br /> :saipa sampo liikkumahan, kirjokansi kallumahan. :Siitä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen, <br /> :kolmas lieto Lemminkäinen saattelivat sammon suuren <br /> :Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä. <br /> :Veivät sen venosehensa, latjasivat laivahansa. :Saivat sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa; <br /> :työntivät venon vesille, satalauan lainehille. <br /> :Tyrskähti veno vetehen, läksi laioin lainehesen. :Kysyi seppo Ilmarinen, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Minne sampo saatetahan, kunnepa kuletetahan <br /> :näiltä paikoilta pahoilta, poloisesta Pohjolasta?" :Vaka vanha Väinämöinen itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Tuonne sampo saatetahan, kirjokansi kaimatahan <br /> :nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen, <br /> :siellä onnen ollaksensa, ainian asuaksensa. <br /> :On siellä vähän sijoa, toki paikkoa palanen, <br /> :syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä." :Siitä vanha Väinämöinen läksi poies Pohjolasta, <br /> :läksi mielellä hyvällä, iloten omille maille. <br /> :Itse tuossa noin saneli: "Käänny, pursi, Pohjolasta, <br /> :käännäite kohen kotia, perin maille vierahille! :"Tuuittele, tuuli, purtta, soutele, vesi, venettä, <br /> :anna airoillen apua, huoparille huoitusta <br /> :noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa! :"Oisiko airot pikkaraiset, soutajat vähäväkiset, <br /> :pienoiset peränpitäjät, lapset laivan hallitsijat, <br /> :anna, Ahto, airojasi, venettäsi, veen isäntä, <br /> :airot uuet ja paremmat, mela toinen ja lujempi, <br /> :itse airoillen asetu, sovitaite soutamahan! <br /> :Anna juosta puisen purren, rautahangan hakkaella <br /> :halki kuohujen kovien, lakkipäien lainehien!" :Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi. <br /> :Itse seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen, <br /> :nepä tuossa soutelevat, soutelevat, joutelevat <br /> :selviä selän vesiä, lake'ita lainehia. :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Olipa ennen aikoinani, <br /> :oli vettä soutajalla sekä virttä laulajalla. <br /> :Vaan ei nyt, nykyisin aioin tuota kuulla kulloinkana <br /> :venehessä vierentätä, lainehilla laulantata." :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ei vesillä vieremistä, lainehilla laulamista! <br /> :Laulu laiskana pitävi, virret sou'un viivyttävi. <br /> :Päivä kultainen kuluisi, yöhyt kesken yllättäisi <br /> :näillä väljillä vesillä, lake'illa lainehilla." :Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Aika kuitenki kuluvi, päivä kaunis karkelevi, <br /> :yö tulla tuhuttelevi, hämärä häkyttelevi, <br /> :jos et laula polvenasi, hyrehi sinä ikänä." :Laski vanha Väinämöinen selkeä meren sinisen, <br /> :laski päivän, laski toisen. Päivänäpä kolmantena <br /> :tuo on lieto Lemminkäinen kerran toisen kertaeli: <br /> :"Miks' et laula, Väinämöinen, hyrehi, hyväntöläinen, <br /> :hyvän sammon saatuasi, tien oikein osattuasi?" :Vaka vanha Väinämöinen, hänpä varman vastoavi: <br /> :"Varahainen laulannaksi, aikainen ilonpioksi. <br /> :Äsken laulanta sopisi, ilon teentä kelpoaisi, <br /> :kun omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi." :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oisinko itse perässä, <br /> :lauleleisin voiessani, kukkuisin kyetessäni; <br /> :ehk' ei toiste voiakana, ei kyllin kyetäkänä. <br /> :Kun et lauloa luvanne, itse laululle rupean." :Siinä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, <br /> :suutansa sovittelevi, säveltänsä säätelevi. <br /> :Sai itse hyräilemähän, loihe, kurja, kukkumahan <br /> :äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa. :Lauloi lieto Lemminkäinen, karjahteli Kaukomieli; <br /> :suu liikkui, järisi parta, leukapielet lonkaeli. <br /> :Laulu kuului loitommalle, vierähys vesien poikki, <br /> :kuului kuutehen kylähän, seitsemän selän ylitse. :Kurki istui kannon päässä, märän mättähän nenässä, <br /> :sormiluitansa lukevi, jalkojansa nostelevi. <br /> :Sepä säikähti kovasti Lemminkäisen laulantata. :Päästi kurki kumman kulkun, säikähti pahan sävelen; <br /> :heti loihe lentämähän, lenti poikki Pohjolahan. <br /> :Sitte tuonne tultuansa, Pohjan suolle saatuansa <br /> :vielä parkaisi pahasti, äkeästi ärjähteli: <br /> :sillä Pohjolan herätti, pahan vallan valveutti. :Nousi Pohjolan emäntä unen pitkän maattuansa. <br /> :Kävi karjakartanohon, juoksi riistariihen luoksi; <br /> :katselevi karjoansa, elojansa arvelevi: <br /> :ei ollut karjoa kaonnut, riistettynä riistojansa. :Jo kävi kivimäelle, vaaran vaskisen ovelle. <br /> :Sanoi tuonne tultuansa: "Voi, poloinen, päiviäni! <br /> :Jop' on täällä vieras käynyt, kaikki lukot lonkaellut, <br /> :liikutellut linnan portit, särkenyt saranarauat! <br /> :Oisko täältä sampo saatu, otettu omin lupinsa?" :Jo oli sieltä sampo saatu, anastettu kirjokansi <br /> :Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, <br /> :yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen. :Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui, <br /> :katsoi valtansa vajuvan, alenevan arvionsa. <br /> :Uutarta rukoelevi: "Ututyttö, terhenneiti! <br /> :Seulo seulalla utua, terhenistä tepsuttele, <br /> :laske talma taivahalta, auer ilmasta alenna <br /> :selvälle meren selälle, ulapalle aukealle, <br /> :jottei päästä Väinämöisen, osata uvantolaisen! :"Kun ei tuosta kyllin tulle, Iku-Turso, Äijön poika, <br /> :nosta päätäsi merestä, lakkoasi lainehesta! <br /> :Kaataos Kalevan miehet, upota uvantolaiset, <br /> :hävitä häjyt urohot alle aaltojen syvien! <br /> :Saata sampo Pohjolahan venehestä vierimättä! :"Kun ei tuosta kyllin tulle, oi Ukko, ylijumala, <br /> :ilman kultainen kuningas, hope'inen hallitsija, <br /> :rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima! <br /> :Luo tuuli, lähetä aalto aivan vastahan venettä, <br /> :jottei päästä Väinämöisen, kulkea uvantolaisen!" :Ututyttö, neiti terhen, u'un huokuvi merelle, <br /> :sumun ilmahan sukesi; piti vanhan Väinämöisen <br /> :kokonaista kolme yötä sisässä meren sinisen <br /> :pääsemättänsä perille, kulkematta kunnekana. :Yön kolmen levättyänsä sisässä meren sinisen <br /> :virkki vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Ei ole mies pahempikana, uros untelompikana <br /> :u'ulla upottaminen, terhenellä voittaminen." :Veti vettä kalvallansa, merta miekalla sivalti. <br /> :Sima siukui kalvan tiestä, mesi miekan roiskehesta: <br /> :nousi talma taivahalle, utu ilmoillen yleni. <br /> :Selvisi meri sumusta, meren aalto auteresta; <br /> :meri suureksi sukeutui, maailma isoksi täytyi. :Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen. <br /> :Jo kuului kova kohina viereltä veno punaisen; <br /> :nousi kuohu korkeaksi vasten purtta Väinämöisen. :Siinä seppo Ilmarinen toki säikähti kovasti: <br /> :veret vieri kasvoiltansa, puna poskilta putosi. <br /> :Veti viltin päänsä päälle, yli korvien kohenti, <br /> :peitti kasvot kaunihisti, silmänsä sitäi paremmin. :Itse vanha Väinämöinen katsoi vierellä vesiä, <br /> :loi silmät sivulle purren. Näki kummoa vähäisen: <br /> :Iku-Turso, Äijön poika, vieressä veno punaisen <br /> :nosti päätänsä merestä, lakkoansa lainehesta. :Vaka vanha Väinämöinen saipa korvat kourihinsa. <br /> :Korvista kohottelevi, kysytteli, lausutteli, <br /> :sanan virkkoi, noin nimesi: "Iku-Turso, Äijön poika! <br /> :Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit <br /> :etehen imehnisille, saanikka Kalevan poian?" :Iku-Turso, Äijön poika, eikä tuo ihastu tuosta <br /> :eikä tuo kovin pelästy eikä varsin vastaele. :Vaka vanha Väinämöinen tarkoin toiste tutkaeli, <br /> :kolmasti kovin kysyvi: "Iku-Turso, Äijön poika! <br /> :Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit?" :Iku-Turso, Äijön poika, jo kerralla kolmannella <br /> :sanan vastaten sanovi: "Siksi mie merestä nousin, <br /> :siksi aallosta ylenin: oli mielessä minulla <br /> :surmata suku Kalevan, saa'a sampo Pohjolahan. <br /> :Kun nyt lasket lainehisin, heität vielä herjan hengen, <br /> :enpä toiste tullekana etehen imehnisille." :Silloin vanha Väinämöinen heitti herjan lainehisin. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Iku-Turso, Äijön poika! <br /> :Ellös sie merestä nousko, ellös aallosta yletkö <br /> :etehen imehnisille tämän päivyen perästä!" :Senpä päivyen perästä ei Turso merestä nouse <br /> :etehen imehnisille, kuni kuuta, aurinkoa, <br /> :kuni päiveä hyveä, ilmoa ihailtavata. :Siitä vanha Väinämöinen laski eelle laivoansa. <br /> :Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen. <br /> :Jo Ukko, ylijumala, itse ilmojen isäntä, <br /> :virkki tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan. :Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan. <br /> :Kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli; <br /> :enemmän etelä tuuli, itä inkui ilkeästi; <br /> :kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi. :Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, <br /> :kanervat kukattomaksi, heinät helpehettömäksi. <br /> :Nosti mustia muria päälle selvien vesien. :Kovin silloin tuulet tuuli, aallot hakkasi alusta. <br /> :Veivät harpun hauinluisen, kantelon kalaneväisen <br /> :väen Vellamon hyväksi, Ahtolan iki-iloksi. <br /> :Ahto aalloilta havainnut, Ahon lapset lainehilta; <br /> :ottivat sorean soiton, kotihinsa korjasivat. :Siinä vanhan Väinämöisen ve'et silmihin vetihe. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Sinne sattui saalahani, <br /> :meni mielisoittimeni, katosi iki-iloni! <br /> :En tuota enämpi saane sinä ilmoisna ikänä <br /> :hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta." :Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuiki tuskautui. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, poloinen, päiviäni, <br /> :kun läksin selille näille, ulapoille auke'ille, <br /> :polin puulle pyörivälle, varvalle vapisevalle! <br /> :Jo on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä, <br /> :parta päiviä pahoja, nähnyt näilläki vesillä; <br /> :harvoin on havaita tainnut tuulta ennen tuon näöistä, <br /> :noita kuohuja kovia, lakkipäitä lainehia. <br /> :Jo nyt on tuuli turvanani, meren aalto armonani!" :Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuossa arvelevi: <br /> :"Ei venossa vieremistä, purressa parahtamista! <br /> :Itku ei hä'ästä päästä, parku päivistä pahoista." :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Vesi, kiellä poikoasi, laine, lastasi epeä, <br /> :Ahto, aaltoja aseta, Vellamo, veen väkeä, <br /> :ettei parsku parraspuille, pääse päälle kaarieni! :"Nouse, tuuli, taivahalle, ylös pilvihin ajaite, <br /> :sukuhusi, syntyhysi, heimohon, perehesesi! <br /> :Elä kaa'a puista purtta, vierrä hongaista venettä! <br /> :Ennen kaa'a puut palolla, kuuset kummuilla kumoa!" :Se on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :sanan virkkoi, noin nimesi: "Tule, kokko turjalainen! <br /> :Tuopa kolme sulkoasi, kokko, kolme, kaarne, kaksi <br /> :varaksi vähän venehen, pahan purren parraspuuksi!" :Itse laitoa lisäsi, varppehia valmisteli; <br /> :liitti tuohon liikalaiat, koko sylen korkeuiset, <br /> :aallon käymättä ylitse, partahille parskumatta. :Jo oli kyllin laitoaki, venehessä varppehia <br /> :tuulen tuiman tuikutella, aallon ankaran lykätä, <br /> :kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Yhdesviidettä runo|Yhdesviidettä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kolmasviidettä runo|Kolmasviidettä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 68 7429 2006-10-17T17:06:25Z Jetman 46 rv Vaka vanha Väinämöinen elelevi aikojansa<br/> noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla.<br/> Laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi. Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli<br/> muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, <br/>joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot<br/> tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla. Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät<br/> Väinämöisen laulannasta, urohon osoannasta.<br/> Viestit vierähti suvehen, sai sanomat Pohjolahan. Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen.<br/> Se kävi kylässä kerran; kuuli kummia sanoja,<br/> lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi<br/> noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla,<br/> kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta. Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti<br/> Väinämöistä laulajaksi paremmaksi itseänsä. <br/>Jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa.<br/> Lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli<br/> noille Väinölän tuville kera Väinön voitteloille. Iso kielti poikoansa, iso kielti, emo epäsi<br/> lähtemästä Väinölähän kera Väinön voitteloille:<br/> "Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan<br/> suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan,<br/> käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi." Sanoi nuori Joukahainen: "Hyväpä isoni tieto,<br/> emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä. <br/>Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetäitä, <br/>itse laulan laulajani, sanelen sanelijani:<br/> laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi,<br/> jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille,<br/> kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille,<br/> kivihintahat kätehen, päähän paatisen kypärän." Siitä läksi, ei totellut. Otti ruunansa omansa,<br/> jonka turpa tulta iski, säkeniä säärivarret;<br/> valjasti tulisen ruunan korjan kultaisen etehen.<br/> Itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa,<br/> iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella.<br/> Läksi virkku vieremähän, hevonen helettämähän. Ajoa suhuttelevi. Ajoi päivän, ajoi toisen,<br/> ajoi kohta kolmannenki. Jo päivänä kolmantena<br/> päätyi Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,<br/> oli teittensä ajaja, matkojensa mittelijä <br/>noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. Tuli nuori Joukahainen, ajoi tiellä vastatusten:<br/> tarttui aisa aisan päähän, rahe rahkehen takistui,<br/> länget puuttui länkilöihin, vemmel vempelen nenähän. Siitä siinä seisotahan, seisotahan, mietitähän...<br/> vesi vuoti vempelestä, usva aisoista usisi. Kysyi vanha Väinämöinen: "Kuit' olet sinä sukua,<br/> kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti?<br/> Säret länget länkäpuiset, vesapuiset vempelehet,<br/> korjani pilastehiksi, rämäksi re'en retukan!" Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:<br/> "Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi:<br/> kuit' olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkioa?" Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa nimittelihe.<br/> Sai siitä sanoneheksi: "Kun liet nuori Joukahainen,<br/> veäite syrjähän vähäisen! Sie olet nuorempi minua." Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:<br/> "Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta! Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi,<br/> sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän.<br/> Lienet vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen,<br/> ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan,<br/> mies on miestä oppimahan, toinen toista voittamahan!" Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:<br/> "Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi!<br/> Ain' olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla,<br/> kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä. <br/>Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni:<br/> mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet?" Sanoi nuori Joukahainen: "Tieänpä minä jotaki!<br/> Sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen:<br/> reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata. "Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia:<br/> luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia. "Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen.<br/> Hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä. <br/>Ahven arka, kyrmyniska sykysyt syvillä uipi,<br/> kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi. "Kun ei tuosta kyllin liene, vielä tieän muunki tieon,<br/> arvoan yhen asian: pohjola porolla kynti,<br/> etelä emähevolla, takalappi tarvahalla.<br/> Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla:<br/> pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla. "Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa,<br/> kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:<br/> Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;<br/> ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran." Sanoi vanha Väinämöinen: "Lapsen tieto, naisen muisti,<br/> ei ole partasuun urohon eikä miehen naisekkahan!<br/> Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!" Se on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:<br/> "Tieän mä tiaisen synnyn, tieän linnuksi tiaisen,<br/> kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen ve'en kalaksi.<br/> Rauan tieän raukeaksi, mustan mullan muikeaksi,<br/> varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi. "Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista,<br/> itse Luoja loitsijoista, Jumala parantajista. "Vuoresta on vetosen synty, tulen synty taivosesta,<br/> alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta. "Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen,<br/> hongan juuri huonehia, paatonen patarania." Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:<br/> "Muistatko mitä enemmin, vain jo loppuivat lorusi?" Sanoi nuori Joukahainen: "Muistan vieläki vähäisen!<br/> Muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntämässä, <br/>meren kolkot kuokkimassa, kalahauat kaivamassa,<br/> syänveet syventämässä, lampiveet on laskemassa,<br/> mäet mylleröittämässä, louhet luomassa kokohon. "Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna<br/> tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa,<br/> ilman pieltä pistämässä, taivon kaarta kantamassa,<br/> kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa,<br/> otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä." Sanoi vanha Väinämöinen: "Sen varsin valehtelitki!<br/> Ei sinua silloin nähty, kun on merta kynnettihin,<br/> meren kolkot kuokittihin, kalahauat kaivettihin,<br/> syänveet syvennettihin, lampiveet on laskettihin,<br/> mäet mylleröitettihin, louhet luotihin kokohon. "Eikä lie sinua nähty, ei lie nähty eikä kuultu<br/> tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa,<br/> ilman pieltä pistettäissä, taivon kaarta kannettaissa,<br/> kuuhutta kuletettaissa, aurinkoa autettaissa,<br/> otavaa ojennettaissa, taivoa tähitettäissä." Se on nuori Joukahainen tuosta tuon sanoiksi virkki:<br/> "Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani.<br/> Oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen!<br/> Lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon!" Sanoi vanha Väinämöinen: "En noita pahoin pelänne<br/> miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi.<br/> Vaan kuitenki kaikitenki lähe en miekan mittelöhön<br/> sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka." Siinä nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, <br/>murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki:<br/> "Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon,<br/> sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan.<br/> Panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli,<br/> sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan." Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi.<br/> Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan:<br/> ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut,<br/> ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset<br/> eikä pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat<br/> tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla. Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi,<br/> vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,<br/> kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili. Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen,<br/> pajupehkon länkilöihin, raiat rahkehen nenähän.<br/> Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi;<br/> lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi;<br/> lauloi laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi. Lauloi miekan kultakahvan salamoiksi taivahalle,<br/> siitä jousen kirjavarren kaariksi vesien päälle,<br/> siitä nuolensa sulitut havukoiksi kiitäviksi,<br/> siitä koiran koukkuleuan, sen on maahan maakiviksi. Lakin lauloi miehen päästä pilven pystypää kokaksi;<br/> lauloi kintahat käestä umpilammin lumpehiksi,<br/> siitä haljakan sinisen hattaroiksi taivahalle,<br/> vyöltä ussakan utuisen halki taivahan tähiksi. Itsen lauloi Joukahaisen: lauloi suohon suonivöistä,<br/> niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista. Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi jotta tunsi:<br/> tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa<br/> voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen. Jaksoitteli jalkoansa: eipä jaksa jalka nousta;<br/> toki toistakin yritti: siin' oli kivinen kenkä. Siitä nuoren Joukahaisen jopa tuskaksi tulevi,<br/> läylemmäksi lankeavi. Sanan virkkoi, noin nimesi:<br/> "Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen!<br/> Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi!<br/> Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä! <br/>Panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat." Sanoi vanha Väinämöinen: "Niin mitä minullen annat,<br/> jos pyörrän pyhät sanani, peräytän lauseheni,<br/> päästän siitä pälkähästä, siitä seikasta selitän?" Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla kaarta kaksi,<br/> jousta kaksi kaunokaista; yks' on lyömähän riveä, <br/>toinen tarkka ammunnalle. Ota niistä jompikumpi!" Sanoi vanha Väinämöinen: "Huoli en, hurja, jousistasi,<br/> en, katala, kaaristasi! On noita itselläniki<br/> joka seinä seisoteltu, joka vaarnanen varottu:<br/> miehittä metsässä käyvät, urohitta ulkotöillä." <br/>Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä. Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla purtta kaksi,<br/> kaksi kaunoista venoa; yks' on kiistassa kepeä,<br/> toinen paljo kannattava. Ota niistä jompikumpi!" Sanoi vanha Väinämöinen: "Enp' on huoli pursistasi,<br/> venehistäsi valita! On noita itselläniki<br/> joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu,<br/> mikä tuulella tukeva, mikä vastasään menijä." <br/>Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä. Sanoi nuori Joukahainen: "On mulla oritta kaksi,<br/> kaksi kaunoista hepoa; yks' on juoksulle jalompi,<br/> toinen raisu rahkehille. Ota niistä jompikumpi!" Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hevosiasi,<br/> sure en sukkajalkojasi! On noita itselläniki<br/> joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu:<br/> vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla."<br/> Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä. Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen!<br/> Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi!<br/> Annan kultia kypärin, hope'ita huovan täyen,<br/> isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta." Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hope'itasi,<br/> kysy en, kurja, kultiasi! On noita itselläniki<br/> joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu:<br/> ne on kullat kuun-ikuiset, päivän-polviset hopeat."<br/> Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä. Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen!<br/> Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä! <br/>Annan aumani kotoiset, heitän hietapeltoseni<br/> oman pääni päästimeksi, itseni lunastimeksi." Sanoi vanha Väinämöinen: "En halaja aumojasi,<br/> herjä, hietapeltojasi! On noita itselläniki,<br/> peltoja joka perällä, aumoja joka aholla.<br/> Omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat."<br/> Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi ainakin alemma. Siitä nuori Joukahainen toki viimein tuskastui,<br/> kun oli leuan liettehessä, parran paikassa pahassa,<br/> suun on suossa, sammalissa, hampahin haon perässä. Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on viisas Väinämöinen,<br/> tietäjä iän-ikuinen! Laula jo laulusi takaisin,<br/> heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua!<br/> Virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi. "Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi,<br/> annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen<br/> sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi,<br/> hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi,<br/> kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi." Siitä vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi,<br/> kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi. Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse.<br/> Lauloi kotvan, lauloi toisen, lauloi kotvan kolmannenki:<br/> pyörti pois pyhät sanansa, perin laski lausehensa. Pääsi nuori Joukahainen, pääsi leuan liettehestä, <br/>parran paikasta pahasta, hevonen kosken kivestä, <br/>reki rannalta haosta, ruoska rannan ruokosesta. Kohoeli korjahansa, reutoihe rekosehensa;<br/> läksi mielellä pahalla, syämellä synkeällä <br/>luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa. Ajoa karittelevi. Ajoi kummasti kotihin:<br/> rikki riihe'en rekensä, aisat poikki portahasen. Alkoi äiti arvaella, isonen sanan sanovi:<br/> "Suottapa rikoit rekesi, tahallasi aisan taitoit!<br/> Mitäpä kummasti kuletki, tulet tuhmasti kotihin?" Tuossa nuori Joukahainen itkeä vetistelevi<br/> alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin<br/> sekä huulin hyypynyisin, nenän suulle langennuisen. Emo ennätti kysyä, vaivan nähnyt vaaitella:<br/> "Mitä itket, poikueni, nuorna saamani, nureksit,<br/> olet huulin hyypynyisin, nenän suulle langennuisen?" Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on maammo, kantajani!<br/> Jo on syytä syntynynnä, taikoja tapahtununna,<br/> syytä kyllin itkeäni, taikoja nureksiani!<br/> Tuot' itken tämän ikäni, puhki polveni murehin:<br/> annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen<br/> Väinämöiselle varaksi, laulajalle puolisoksi,<br/> turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle." Emo kahta kämmentänsä hykersi molempiansa;<br/> sanan virkkoi, noin nimesi: "Elä itke, poikueni!<br/> Ei ole itkettäviä, suuresti surettavia:<br/> tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin<br/> sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata,<br/> vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni." Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui.<br/> Itki päivän, itki toisen poikkipuolin portahalla;<br/> itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta. Sai emo sanelemahan: "Mitä itket, Ainoseni,<br/> kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin<br/> ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?" Tuon tytär sanoiksi virkki: "Oi emoni, kantajani!<br/> Itkenpä minä jotaki: itken kassan kauneutta,<br/> tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta,<br/> jos ne piennä peitetähän, katetahan kasvavana. "Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta,<br/> suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken,<br/> jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen<br/> veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille." Sanovi emo tytölle, lausui vanhin lapsellensa:<br/> "Mene, huima, huolinesi, epäkelpo, itkuinesi!<br/> Ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua.<br/> Paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa,<br/> ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla.<br/> Myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita<br/> poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki,<br/> ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Toinen runo|Toinen runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Neljäs runo|Neljäs runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 69 747 2006-06-19T14:31:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Nyt on neiti neuvominen, morsian opastaminen. <br /> :Kenpä neien neuvojaksi, impyen opastajaksi? :Osmotar, oleva vaimo, Kalevatar, kaunis impi, <br /> :hänpä neittä neuvomahan, orpoa opastamahan, <br /> :miten olla mielevänä, kuten kuuluna asua, <br /> :mielevänä miehelässä, kuuluna anoppelassa. :Saneli sanoilla noilla, lausui noilla lausehilla: <br /> :"Morsian, sisarueni, kapulehti, lempyeni! <br /> :Kuules, kuin minä sanelen, kielin toisin kertoelen! :"Lähet jo, kukka, kulkemahan, mansikka, matelemahan, <br /> :verannukka, vieremähän, sametti, samoamahan <br /> :tästä kuulusta ko'ista, kaunihista kartanosta; <br /> :tulet toisehen talohon, perehesen vierahasen. <br /> :Toisin toisessa talossa, muiten muissa vierahissa: <br /> :ajatellen astuminen, tuumitellen toimiminen; <br /> :ei kuin taaton tanterella, oman maammon manterella, <br /> :laksoloissa laulaminen, kujilla kukahtaminen. :"Kun lähet talosta tästä, muista kaikki muut kalusi, <br /> :ne kolme kotihin heitä: päivän-päälliset unoset, <br /> :emon armahan sanaset, joka kirnun pettäjäiset! :"Kaikki muista muuttelosi unikonttisi unoha <br /> :kotoisille tyttärille, kotiuunin korvaselle! <br /> :Laulut heitä lautsan päähän, ilovirret ikkunoille, <br /> :tyttöys tyvelle vastan, huimuus hurstin hulpiloille, <br /> :pankolle pahat tapasi, laiskuutesi lattialle! <br /> :Tahikka kaasolle taritse, työnnä kaason kainalohon, <br /> :kaason vieä vitsikkohon, kantoa kanervikkohon! :"Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: <br /> :taattoarmo heittäminen, appiarmo ottaminen, <br /> :alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. :"Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: <br /> :maammoarmo heittäminen, anopp'armo ottaminen, <br /> :alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. :"Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: <br /> :veliarmo heittäminen, kytyarmo ottaminen, <br /> :alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. :"Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: <br /> :sisararmo heittäminen, natoarmo ottaminen, <br /> :alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. :"Ellöspä sinä ikänä, kuuna kullan valkeana <br /> :tavatoin talohon menkö, miehuetoin miehelähän! <br /> :Tapoja talo kysyvi, tapoja talo hyväki, <br /> :mies on mieltä koittelevi, mies mieltä ani paraski; <br /> :äsken tarkka tarvitahan, jos talo epätapainen, <br /> :ja vakainen vaaitahan, jos on mies epäpätöinen. :"Jos ukko susi supussa, akka karhu karsinassa, <br /> :kyty kyinä kynnyksellä, nato nauloina pihalla, <br /> :sama on arvo antaminen: alemma kumartaminen, <br /> :kuin ennen emosi luona, oman taattosi tuvilla <br /> :taattoa kumartaminen, maammoasi arvominen. :"Piteä sinun pitävi pää tarkka, tanea mieli, <br /> :aina ankara ajatus, ymmärrys yhentasainen, <br /> :iltasella silmät virkut valkeata vaalimahan, <br /> :aamusella korvat tarkat kukon ääntä kuulemahan. <br /> :Konsa kukko kerran lauloi, viel' ei toista virkkanunna, <br /> :silloin nuorten nousuaika, vanhojen lepu'uaika. :"Kun ei kukko laulakana, ei äännä isännän lintu, <br /> :piä kuuta kukkonasi, otavaista oppinasi! <br /> :Käyös ulkona use'in, käyös kuuta katsomassa, <br /> :otavaista oppimassa, tähtiä tähyämässä! :"Konsa oike'in otava, sarvet suorahan suvehen, <br /> :pursto perin pohjasehen, silloin aikasi sinulla <br /> :nousta luota nuoren sulhon, saa'a viereltä verevän, <br /> :saa'a tulta tuhkasista, valkeata vakkasesta, <br /> :tuli puikkohon puhua lienosti levittämättä. :"Kun ei tulta tuhkasissa, valkeata vakkasessa, <br /> :kutkuttele kullaltasi, katkuttele kaunoltasi: <br /> :'Anna tulta, armaiseni, valkeata, marjaseni!' :"Saat sa piitä pikkaraisen, tauloa taki vähäisen: <br /> :iske tuli tuikahuta, päre pihtihin viritä, <br /> :lähe läävä läänimähän, raavahat ravitsemahan! <br /> :Ammovi anopin lehmä, hirnuvi apen hevonen, <br /> :ky'yn lehmä kytkäisevi, naukuvi naon vasikka <br /> :heinän hienon heittäjäistä, apilan ojentajaista. :"Käy kujaset kuurullasi, läävät länkämöisilläsi, <br /> :syötä lehmät leyhkeästi, lammaskarja lauhkeasti! <br /> :Olet lehmille ojenna, juomat vaivaisten vasoille, <br /> :varsoille valitut korret, karitsoille hienot heinät! <br /> :Eläkä sioille singu, elä potki porsahia: <br /> :kanna kaukalo sioille, purtilonsa porsahille! :"Elä läävässä lepeä, lamo lammaskarsinassa! <br /> :Kun olet läävän lääninynnä, katsonunna karjan kaiken, <br /> :jo jou'u takaisin tuolta, tule tuiskuna tupahan! <br /> :Siell' on lapsi itkemässä, pieni peitetten sisässä, <br /> :eikä lausu lapsi rukka, saata kieletöin sanoa, <br /> :onko vilu taikka nälkä tahi muu tapahtumainen, <br /> :ennenkuin tulevi tuttu, kuulevi emonsa äänen. :"Vaan tupahan tullessasi tule neljänä tupahan: <br /> :vesikappanen käessä, lehtiluuta kainalossa, <br /> :tulitikku hampahissa itse ollet neljäntenä. :"Ala sillat siivoella, lautalattiat la'aista: <br /> :visko vettä lattialle, elä visko lapsen päälle! <br /> :Nähnet lapsen lattialla, jos kohta kälynki lapsi: <br /> :nosta lapsi lautsaselle, pese silmät, pää silitä, <br /> :anna leipeä kätehen, vuole voita leivän päälle! <br /> :Kun ei leipeä talossa, anna lastunen kätehen! :"Kun saat pöytien pesohon viikon päästä viimeistäki, <br /> :pese pöyät, laiat muista, jalkoja elä unoha! <br /> :Lautsaset vesin valele, seinät siivin siivoele, <br /> :lautsat kaikki laitoinensa, seinät pitkin juomuinensa! :"Mi on pöyällä pölyä, mi tomua ikkunoilla, <br /> :nepä siivellä sipaise, vetäise vesitukolla, <br /> :etteipä tomu tomaha, pöly kattohon pölähä! :"Karista katosta karstat, noet nuoho kiukahasta, <br /> :piä patsas muistossasi eläkä orsia unoha, <br /> :että tuntuisi tuvaksi, asunnoksi arvattaisi! :"Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen! <br /> :Elä suihki sutsunatta eläkä räämi rätsinättä, <br /> :elä liiku liinasetta, elä kengättä kehaja! <br /> :Tuosta sulho suuttuneisi, mies nuori nuristuneisi. :"Noita sie kovin varaja pihlajaisia pihalla! <br /> :Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa, <br /> :pyhät lehvät oksasilla, marjaset sitäi pyhemmät, <br /> :joilla neittä neuvotahan, orpoa opetetahan <br /> :nuoren miehen mieltä myöten, sulhosen syäntä myöten. :"Piä herkät hiiren korvat, terävät jalat jäniksen! <br /> :Niska nuori notkuttele, kaula kaunis kaarruttele <br /> :kuni kasvava kataja tahi tuore tuomen latva! :"Valvoa sinun pitävi, aina valvoa, varoa, <br /> :ettet pyri pyllyllesi, pankon päähän pitkällesi <br /> :etkä vaivu vaattehille, veteleite vuotehelle! :"Kyty kynnöltä tulevi, appi aitojen panolta, <br /> :urohosi ulkotöiltä, kaunosi kasen ajolta: <br /> :vieminen vesiropehut, käsipyyhe kantaminen, <br /> :alaha kumartaminen, mielilause lausuminen. :"Anopp' aitasta tulevi jauhovakka kainalossa: <br /> :juokse vastahan pihalle, alaha kumarteleite, <br /> :pyyä vakka kainalosta tuo tupahan vieäksesi! :"Kun et arvata osanne, itsestäsi ymmärrellä, <br /> :kulle työlle työntyminen, toimelle rupeaminen, <br /> :niin taho akalta tietä: 'Oi armas anoppiseni! <br /> :Kuinka tässä työt tehä'än, askarehet arvatahan?' :"Akka varsin vastoavi, anoppi sanan sanovi: <br /> :'Noinpa tässä työt tehä'än, askarehet arvatahan: <br /> :survotahan, jauhetahan, kivenpuussa kiikutahan, <br /> :vielä vettä kannetahan, taikinat alustetahan, <br /> :halot tuoahan tupahan pätsin lämmitä-panoksi; <br /> :siitä leivät leivotahan, kakut paksut paistetahan, <br /> :astiat virutetahan, hulikkaiset huuhotahan.' :"Kun kuulit akalta työsi, anopilta askarehet, <br /> :ota kuivehet kiveltä, kiirehi kivitupahan! <br /> :Sitte sinne saatuasi, tultua kivitupahan <br /> :elä kuku kulkullasi, kalju kaulavarrellasi: <br /> :kukkuos kiven kamulla, lapattaisen laulamalla! <br /> :Eläkä ähkeä isosti, kivenpuussa puhkaele, <br /> :ettei appi arveleisi, anoppi ajatteleisi <br /> :ä'issäsi ähkeävän, syämissäsi sysivän! :"Seulo jauhot siepottele, kanna kannella tupahan! <br /> :Leivo leivät leppeästi, vastoa ani visusti, <br /> :jottei paikoin jauhot jäisi, toisin selkeät seokset! :"Näet korvon kallellansa: ota korvonen olalle, <br /> :vesikappa kainalohon, ala astua ve'elle; <br /> :kanna korvo kaunihisti, kuleta korennon päässä! <br /> :Tule tuulena takaisin, astuos ahavan lailla, <br /> :viikon veellä viipymättä, kaivolle katoamatta, <br /> :ettei appi arveleisi, anoppi ajatteleisi <br /> :kuvoasi katselevan, itseäs' ihastelevan, <br /> :verevyyttäsi vetehen, kauneutta kaivosehen! :"Menet pitkälle pinolle, halkosien suollantahan: <br /> :elä halkoa hyleksi, ota halko haapainenki! <br /> :Heitä halko hiljallensa, kovasti kolajamatta, <br /> :taikka appi arveleisi, anoppi ajatteleisi <br /> :vihoissasi viskelevän, kiukuissa kolistelevan. :"Kun sa astut aittasehen, lähet jauhon nouantahan, <br /> :elä aittahan asetu, viivy viikon aittatiellä, <br /> :taikka appi arvelevi, anoppi ajattelevi <br /> :jauhoja jakelevasi, antavan kylän akoille. :"Lähet astian pesohon, hulikkojen huuhtelohon: <br /> :pese kannut korvinensa, tuopit uurtehuisinensa! <br /> :Maljat huuho muista laiat, lusikkaiset muista varret! :"Lusikat piä lu'ussa, astiasi arvelussa, <br /> :ettei koirat kollottele, kasit noita kannattele, <br /> :linnut liioin liikuttele, lapset laittele levälle! <br /> :Kyll' on lapsia kylässä, paljo näitä pienoisia, <br /> :jotka kannut kanteleisi, lusikat levitteleisi. :"Iltasaunan saapuessa veet vetele, vastat kanna, <br /> :hauo vastat valmihiksi saunahan savuttomahan <br /> :ilman viikon viipymättä, saunahan katoamatta, <br /> :taikka appi arveleisi, anoppi ajatteleisi <br /> :saunan lauoilla lamovan, penkin päässä piehtaroivan. :"Kun tulet tupahan tuolta, käske appi kylpemähän: <br /> :'Oi on armas appiseni! Jo on sauna joutununna, <br /> :veet ve'etty, vastat saatu, kaikki lautaset la'aistu; <br /> :mene, kylve kyllältäsi, valeleite vallaltasi! <br /> :Itse lienen löylyn lyöjä, alla lautojen asunen.' :"Kun tulevi kehruuaika, kankahan ku'onta-aika, <br /> :käy elä kynsiä kylästä, oppia ojan takoa, <br /> :tointa toisesta talosta, pirran piitä vierahalta! :"Itse langat kehräele, omin hyppysin kutehet, <br /> :langat laita lievempäiset, rihmat aina kierempäiset! <br /> :Keri kiinteä keränen, viipsinpuulle viskaele, <br /> :suvakolle suorittele, kani siitä kangaspuille! <br /> :Iske pirta piukkeasti, nosta niiet notkeasti, <br /> :ku'o sarkakauhtanaiset, hanki villaiset hamoset <br /> :yhen villan kylkyestä, talvilampahan takuista, <br /> :karvoista kevätkaritsan, kesäuuhen untuvista! : <br /> :"Kuules siitä, kuin sanelen, vielä kerran kertoelen! <br /> :Keitä ohraiset oluet, makujuomat maltahiset <br /> :yhen ohrasen jyvästä, puolen puun on poltakselta! :"Kun sa ohria imellät, ma'ustelet maltahia, <br /> :elä koukulla kohenna, kärryksellä käännyttele: <br /> :aina kourilla kohenna, kämmenillä käännyttele! <br /> :Käypä saunassa use'in, elä anna iun paheta, <br /> :kissan istua ituja, kasin maata maltahia! <br /> :Eläkä sure susia, pelkeä metsän petoja <br /> :saunahan samotessasi, kesken yötä käyessäsi! :"Kun konsa tulevi vieras, ellös vierasta vihatko! <br /> :Ainapa hyvä talonen piti vierahan varoja, <br /> :liikoja lihamuruja, kaunihia kakkaroita. :"Käske vieras istumahan, lausuttele laaskavasti: <br /> :syötä vierasta sanoilla, kunnes keitto kerkeävi! :"Taas kun lähtevi talosta, jäähyväiset jättelevi, <br /> :ellös viekö vierastasi ulkopuolelle ovea: <br /> :tuosta sulho suuttuneisi, kaunosi kamaltuneisi. :"Kun kerran halu tulevi käyä itsesi kylässä, <br /> :kysytellen käy kylässä, lausutellen vierahissa! <br /> :Sitte siellä ollessasi piä taitavat tarinat; <br /> :elä sie kotia moiti, alenna anoppiasi! :"Kysyvät kylän miniät tahi muut kyläiset naiset: <br /> :'Antoiko anoppi voita kuin ennen emo kotona?' <br /> :Ellös konsana sanoko: 'Ei anna anoppi voita.' <br /> :Sano aina annettavan, kapustalla kannettavan, <br /> :jos kerran kesässä saanet, senki toisentalvellista! :"Kuules vielä, kuin sanelen, kerran toisen kertoelen! <br /> :Kun menet talosta tästä, tulet toisehen talohon, <br /> :emoa elä unoha, masentele maammoasi! <br /> :Emopa sinun elätti, imetti ihanat rinnat <br /> :ihanasta itsestänsä, valkeasta varrestansa; <br /> :monet yöt unetta vietti, monet atriat unohti <br /> :tuuitellessa sinua, vaaliessa pienoistansa. :"Ken emon unohtanevi, maammonsa masentanevi, <br /> :elköhön Manalle menkö, hyvän tunnon Tuonelahan! <br /> :Manalassa on makso tuhma, kova kosto Tuonelassa <br /> :emonsa unohtajalle, maammonsa masentajalle. <br /> :Tuonen tyttäret toruvat, Manan neiet riitelevät: <br /> :'Kuinka sie emon unohit, oman maammosi masensit? <br /> :Emo on nähnyt suuren vaivan, kantaja kovan kokenut <br /> :saunamaassa maatessansa, olkiloilla ollessansa, <br /> :synnytellessä sinua, katalaista kantaessa.'" :Olipa akka lattialla, akka vanha, vaippa päällä, <br /> :kylän kynnysten kävijä, mieron teien tietelijä. <br /> :Hänpä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja lateli: <br /> :"Kukko lauloi kullallensa, kanan lapsi kaunollensa, <br /> :varis lauloi vaahtokuulla, kevätkuulla keikutteli. <br /> :Minun lauloa pitäisi, heiän olla laulamatta: <br /> :heill' on kultansa kotona, aina luona armahansa; <br /> :minä kullatoin, ko'itoin, ajan kaiken armahatoin. :"Kuules, sisko, kuin sanelen! Kun menetki miehelähän, <br /> :elä noua miehen mieltä, kuin minä poloinen nouin <br /> :miehen mieltä, kiurun kieltä, suuren sulhoni syäntä! :"Olin kukka ollessani, kasvaessani kanerva, <br /> :vesa nuori noustessani, ympynen yletessäni, <br /> :mesimarja mainittaissa, kulta kuiskuteltaessa, <br /> :tavi taattoni pihoilla, lakla maammon lattioilla, <br /> :vesilintu veikon luona, sirkkunen sisaren luona. <br /> :Kävin kukkana kujilla, vaapukkana vainiolla, <br /> :hersuin hiekkarantasilla, keikuin kukkakunnahilla; <br /> :laulelin jokaisen lakson, joka kummun kukkuelin, <br /> :lehot leikkiä pitelin, ahot ainoista iloa. :"Suu veti revon ritahan, kieli kärpän lautasehen, <br /> :mieli neien miehelähän, tapa toisehen talohon. <br /> :Niinpä neiti luotunaki, tytär tuuiteltunaki <br /> :miniäksi miehelähän, orjaksi anoppelahan. :"Jou'uin, marja, muille maille, tuomi, toisille vesille, <br /> :jou'uin, puola, purtavaksi, mansikka, manattavaksi. <br /> :Joka puu puri minua, joka leppä leikkaeli, <br /> :joka koivu koiskaeli, joka haapa haukkaeli. :"Naitihin ma miehelähän, vietihin anoppelahan. <br /> :Sanottihin siell' olevan, neittä sinne naitaessa, <br /> :kuusi kuusista tupoa, kaksin kerroin kammaria, <br /> :ahovieret aittamaina, kujavieret kukkamaina, <br /> :ojavieret ohramaina, kangasvieret kauramaina, <br /> :purnut puitua eloa, toiset purnut puitavia, <br /> :sata saatuja rahoja, sata toinen saatavia. :"Sainpa, tuhma, tulleheksi, kälkö, kättä lyöneheksi: <br /> :tupa oli kuuella tuella, seitsemällä seipähällä, <br /> :ahot täynnä armotuutta, lehot täynnä lemmetyyttä, <br /> :kujat, kurjan, huoliani, metsät mieliä pahoja, <br /> :purnut puitua vihoa, toiset purnut puimatointa, <br /> :sata saatuja sanoja, sata toinen saatavia. :"En mä tuostana totellut, ko'in kuuluna asua. <br /> :Tuolla toivoin kunniata, tuolla lempeä tavoitin, <br /> :tulen tuomalla tupahan, pään päretten poimennalla <br /> :pieksin otsani ovehen, pääni pihtipuolisehen: <br /> :oven suuss' on ouot silmät, kaihat silmät karsinassa, <br /> :kierot keskilattialla, perässä perivihaiset; <br /> :tuli suusta tuikahuvi, kekälehet kielen alta, <br /> :ilkeän isännän suusta, alta kielen armottoman. :"En mä tuostana totellut, ko'in kuitenkin eleä, <br /> :olla aina alla armon sekä nöyrä neuvottava; <br /> :hyppäsin jänön jaloilla, kävin kärpän kämmenillä, <br /> :panin turkan myöhän maata, nousin vaivaisen varahin. <br /> :Saanut en, kurja, kunniata, leino, lempeä tavannut, <br /> :vaikka vuoret vierettäisin, kalliot kaha panisin. :"Suotta survoin suuret jauhot, kiusan karkeat karistin <br /> :syöä ankaran anopin, tulikulkun kuiskaella <br /> :päässä pitkän pintapöyän kultalaiasta kupista. <br /> :Itse söin, miniä raukka, apoin jauhoja kiveltä, <br /> :liesipankko pöytänäni, kapusta lusikkanani. :"Use'in minä utuinen miniänä miehelässä <br /> :kannoin suolta sammalia, noita leivoin leiväkseni, <br /> :vettä kaivosta kapalla, tuota ryypin ryypykseni. <br /> :Sini söin kaloja, kalki, sini, koito, kuorehia, <br /> :kuni notkuin nuottapuilla, keikuin keskellä venettä; <br /> :en saanut sitä kaloa anoppini antamasta, <br /> :joka päiväksi päteisi, kerraksensa kelpoaisi. :"Kesät kontuja keräsin, talvet väännin taikon vartta, <br /> :niinkuin muinenki kasakka eli orja, palkkalainen. <br /> :Ainapa anoppelassa tuo minulle työnnettihin <br /> :riihestä rive'in riusa, saunasta jyke'in loukku, <br /> :rannalta rave'in karttu, suurin taikko tanhuasta. <br /> :Ei uskottu uupuvani, ei varattu vaipuvani, <br /> :vaikka uupuivat urohot, vaipuivat hevosen varsat. :"Niin minä, piloinen piika, te'in työtä työn ajalla, <br /> :väännin hartion väellä. Annas tulla toisen aian: <br /> :jo tulehen tuomittihin, sen kätehen käskettihin. :"Suotta soimat nostettihin, kiusan kielet kannettihin <br /> :päälle mun hyvän tapani, päälle kuulun kunniani; <br /> :sanat päälleni satoivat, puhe'et putoelivat <br /> :kuin tuimat tulikipunat tahi rautaiset rakehet. :"En mä tuostana epäillyt, oisin eeskipäin elellyt <br /> :akan ankaran apuna, tulikulkun kumppalina; <br /> :vaan sepä paha panihe, sepä suurenti suruni, <br /> :kun sulho sueksi muuttui, kauno karhuksi rupesi, <br /> :kylin söi, selin makasi, selin työnsä toimitteli. :"Tuota itkin itsekseni, ajattelin aitassani. <br /> :Muistin muita päiviäni, entistä elantoani <br /> :ison pitkillä pihoilla, emon kaunon kartanolla. :"Sain tuosta sanelemahan, itse virkin, vierettelin: <br /> :'Osasi minun emoni, osasi omenan saa'a, <br /> :taisi taimen kasvatella, ei osannut istutella: <br /> :istutti ihanan taimen ilke'ille istumille, <br /> :pani paikoille pahoille, koivun juurille koville, <br /> :iäksensä itkemähän, kuuksensa kujertamahan. :'Oisipa minussa ollut paikoille paremmillenki, <br /> :pitemmillenki pihoille, laajemmille lattioille, <br /> :paremmanki varren vasta, verevämmän miehen verta. <br /> :Puutuin tuohon pulluksehen, tartuin tuohon talluksehen: <br /> :varikselt' on varren saanut, korpilta nenän kopannut, <br /> :suunsa syövältä suelta, koko muo'on kontiolta. :'Oisinpa mokoman saanut mäellenki mentyäni: <br /> :saanut tieltä tervaskannon, leppäpökkelön lehosta, <br /> :pannut turvan turpehesta, parran naavoista pahoista, <br /> :suun kivestä, pään savesta, silmät kuumista sysistä, <br /> :koivun pahkat korviksensa, raian haarukan jaloiksi.' :"Senpä lauloin laitoissani, huokaelin huolissani. <br /> :Sattui kauno kuulemahan, seinuksella seisomahan! <br /> :Niin kun tuo tulevi tuolta, astui aitan portahalle, <br /> :jo ma tuon tulosta tunsin, astunnasta arvaelin: <br /> :tukka tuiski tuulettaki, hivus viskoi viimattaki; <br /> :ikenet oli irvellänsä, silmät kiljan kaljallansa, <br /> :väätty pihlaja piossa, käätty karttu kainalossa, <br /> :jolla lyöä lykkeävi, kohti päätä kolkkoavi. :"Annas siitä illan tulla! Kun meni makoamahan, <br /> :otti vitsan vierehensä, nahkaruoskan naulaltansa, <br /> :ei ketänä muuta vasten, vasten vaivaista minua. :"Meninpä minäki itse illalla makoamahan, <br /> :sulhon vierehen venähyin; laski sulho vierehensä <br /> :antoi kyllin kyynäspäätä, viljalta vihaista kättä, <br /> :paljo paksuja pajuja, mursunluista ruoskan vartta. :"Nousin kylmältä kyleltä, viluiselta vuotehelta. <br /> :Sulho suorihe jälestä, ulos uksesta uhitti! <br /> :Käsi käypi tukkahani, haparoivi hapsihini, <br /> :tukat tuulelle jakeli, ahavalle anneksivi... :"Mikäs neuvoksi minulle, mikä neuvon antajaksi? <br /> :Teräksestä kengät teetin, paulat vaskesta panetin, <br /> :joilla seisoin seinävieret, kuuntelin kujan perukset, <br /> :kunnes viihtyisi vihainen, asettuisi ankarainen. <br /> :Eikä viihy viimeinkänä, ei asetu aioinkana! :"Vilu viimeinki tulevi vihattuna vierressäni, <br /> :seinävieret seistessäni, ollessa oven takana. <br /> :Arvelin, ajattelime: ei minusta lienekänä <br /> :viikoista vihanpitoa, kaukaista ylenkatsetta <br /> :tässä lemmon leisiossa, pirujen pesäsijassa. :"Heitin hempeät tupaset, armahat asuinmajani, <br /> :läksin, vieno, vieremähän. Vierin soita, vierin maita, <br /> :vierin ventoja vesiä; vierin veikon pellon päähän. <br /> :Siinä kukkui kuivat kuuset, lauloi lakkapäät petäjät, <br /> :kaikki vaakkuivat varikset, harakat hakahtelivat: <br /> :'Ei täällä sinun kotisi eikä synnyntäsijasi!' :"En mä tuotana totellut, vierin veikkoni piha'an. <br /> :Jo mulle veräjät virkki, kaikki vainiot valitti: <br /> :'Mitäpä tulet kotihin, kuta, kurja, kuulemahan? <br /> :Jo ammoin isosi kuoli, kaatui kaunis kantajasi; <br /> :veikko sull' on ventovieras, veikon nainen kuin venakko.' :"En mä tuotana totellut, menin mie toki tupahan. <br /> :Annoin kättä kääkäselle: kylmä kääkä kättä vasten. :"Tultua tupahan tuosta oven suuhun seisotaime. <br /> :Korea kotoinen nainen: ei tule likistämähän, <br /> :käy ei kättä antamahan; korea minä itseki: <br /> :en mene likistämähän, käy en kättä antamahan. <br /> :Pistän kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa; <br /> :käännän kättä hiilokselle: hiilet kylmät hiiloksessa. :"Veikko lautsalla lamovi, päässä pankon pöllöttävi, <br /> :syli syttä hartioilla, vaaksa muulla vartalolla, <br /> :kyynärä kyventä päässä, kortteli kovaa nokea. :"Kysyi veikko vierahalta, tutkaeli tullehelta: <br /> :'Mistä vieras veen takoa?' Minä vainen vastaelin: <br /> :'Etkö tunne siskoasi, entistä emosi lasta? <br /> :Me yhen emosen lapset, yhen linnun liekuttamat, <br /> :yhen hanhen hautelemat, yhen pyyn pesästä saamat!' <br /> :Tuosta veikko itkemähän, silmät vettä vieremähän... :"Virkkoi veikko naisellensa, kuiskaeli kullallensa: <br /> :'Hanki syöä siskolleni!' Veikon nainen naljasilmä <br /> :kantoi kaalia koasta, jost' oli rakki rasvan syönyt, <br /> :koira suolan koitellunna, Musti murkinan pitännä. :"Virkkoi veikko naisellensa, kuiskaeli kullallensa: <br /> :'Tuo olutta vierahalle!' Veikon nainen naljasilmä <br /> :toip' on vettä vierahalle, ei sitänä siivon vettä: <br /> :sisaresten silmivettä, kälysten käenpesintä. :"Vierin jälle veikon luota, siirryin synnyntäsijalta. <br /> :Jou'uin, kurja, kulkemahan, sain, kurja, samoamahan, <br /> :raukka, rannat kiertämähän, vaivainen, vaeltamahan <br /> :aina ouoillen oville, veräjille vierahille, <br /> :lapset raukan rannikolle, vaivaiset kylän varahan... :"Moni nyt minulla onpi, usea olettelevi <br /> :virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja; <br /> :ei ole minulla monta sanan armon antajata, <br /> :suin sulin puhelijata, kiukahalle käskijätä <br /> :satehesta saatuani, kylmästä kyhättyäni <br /> :hallassa hamehen helmat, turkin helmat tuppurissa. :"Enpä ennen nuorempana, en mä uskonut olisi, <br /> :jos oisi sata sanonut, tuhat kieltä kertaellut <br /> :näille juonin joutuvani, näille päivin pääseväni, <br /> :jotk' on päivät päälle pääsnyt, juonet joutunna kätehen." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdeskolmatta runo|Kahdeskolmatta runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Neljäskolmatta runo|Neljäskolmatta runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 70 4100 2006-08-01T06:29:49Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Ahti poika, aino poika, lieto poika Lemminkäinen <br /> :aamulla ani varahin, aivan aika-huomenessa <br /> :astuihen alusmajoille, läksi laivavalkamoille. :Siinä itki puinen pursi, hanka rauta haikeroitsi: <br /> :"Mi minusta laatimasta, kurjasta kuvoamasta! <br /> :Ei Ahti sotia soua kuunna, kymmennä kesänä <br /> :hopeankana halulla, kullankana tarpehella." :Se on lieto Lemminkäinen iski purtta vanttuhulla, <br /> :kirjasuulla kintahalla. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Elä huoli, hongan pinta, varpelaitainen, valita! <br /> :Vielä saat sotia käyä, tappeloita tallustella: <br /> :lienet täynnä soutajia päivän huomenen perästä." :Astuvi emonsa luoksi, itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Et nyt itkene, emoni, valittane, vanhempani, <br /> :jos menen johonkuhunki, suorime sotatiloille. <br /> :Juohtui juoni mieleheni, tuuma aivohon osasi <br /> :kaatakseni Pohjan kansa, kostoakseni katalat." :Emo estellä käkesi, varoitteli vaimo vanha: <br /> :"Ellös menkö, poikaseni, noihin Pohjolan sotihin! <br /> :Siellä surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi." :Mitä huoli Lemminkäinen! Toki mietti mennäksensä, <br /> :lähteäksensä lupasi. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mistä saisin miehen toisen, sekä miehen jotta miekan <br /> :Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi? :"Onpa Tiera tieossani, Kuura kuulemaisissani! <br /> :Siitä saanen miehen toisen, sekä miehen jotta miekan <br /> :Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi." :Kulkevi kylitse tuonne, teitse Tieran kartanohon. <br /> :Sanoi sinne saatuansa, toimitteli tultuansa: :"Tieraseni, tiettyiseni, armaiseni, ainoiseni! <br /> :Tokko muistat muinaistamme, entistä elämätämme, <br /> :kun ennen kahen kävimme suurilla sotatiloilla? <br /> :Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa; <br /> :ei ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen urosta; <br /> :ei ollut sitä urosta eikä miestä melkeätä, <br /> :kuta emme kaatanehet ja kahen kapistanehet." :Iso päätyi ikkunassa keihäsvartta vuolemassa, <br /> :emo aitan kynnyksellä kirnua kolistamassa, <br /> :veljekset veräjän suussa laitioita laatimassa, <br /> :sisarekset sillan päässä vaippoja vanuttamassa. :Virkkoi iso ikkunasta, emo aitan kynnykseltä, <br /> :veljekset veräjän suusta, sisarekset sillan päästä: <br /> :"Ei Tiera sotahan joua, Tieran tuura tappelohon! <br /> :Tiera on tehnyt kuulun kaupan, ikikaupan iskenynnä: <br /> :vast' on nainut naisen nuoren, ottanut oman emännän; <br /> :viel' on nännit näppimättä, rinnat riuahuttamatta." :Tiera päätyi kiukahalla, Kuura uunin korvasella: <br /> :jalan kenki kiukahalla, toisen pankon partahalla, <br /> :veräjällä vyöteleikse, ulkona kävysteleikse. <br /> :Tempoi Tiera keihä'änsä; ei ole keiho suuren suuri <br /> :eikä keiho pienen pieni, keiho keskikertahinen: <br /> :heponen sulalla seisoi, varsa vaapui lappealla, <br /> :susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä. :Sylkytteli keihoansa, sylkytteli, nyrskytteli: <br /> :sylen syöksi keihäsvartta peltohon saviperähän, <br /> :nurmehen nukattomahan, maahan mättähättömähän. :Työnti Tiera keihä'änsä Ahin keihojen keselle, <br /> :sekä läksi jotta joutui Ahille soan avuksi. :Siitä Ahti Saarelainen lykkäsi venon vesille <br /> :kuni kyyn kulon-alaisen eli käärmehen elävän. <br /> :Läksi luoen luotehesen tuolle Pohjolan merelle. :Silloin Pohjolan emäntä pakkasen pahan lähetti <br /> :tuolle Pohjolan merelle, ulapalle aukealle. :Itse tuon sanoiksi virkki, sekä käski jotta lausui: <br /> :"Pakko poika pienokainen, oma kaunis kasvattini! <br /> :Lähe tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan! <br /> :Kylmä veitikän venonen, pursi lieto Lemminkäisen <br /> :selvälle meren selälle, ulapalle aukealle! <br /> :Kylmä itseki isäntä, jää'ä veitikkä vesille, <br /> :jottei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä, <br /> :kun en pääsne päästämähän, kerinne kehittämähän!" :Pakkanen pahansukuinen ja poika pahantapainen <br /> :läksi merta kylmämähän, aaltoja asettamahan. <br /> :Jopa tuonne mennessänsä, maata matkaellessansa <br /> :puut puri lehettömäksi, heinät helpehettömäksi. :Sitte sinne saatuansa meren Pohjan partahalle, <br /> :äärettömän äyrähälle, heti yönä ensimäisnä <br /> :lahet kylmi, lammet kylmi, meren rannat rapsutteli; <br /> :viel' ei merta kylmänynnä, aaltoja asettanunna. <br /> :Pieni on peiponen selällä, västäräkki lainehilla: <br /> :senki on kynnet kylmämättä, pää pieni palelematta. :Äsken tuosta toisna yönä jopa suureksi sukeutui, <br /> :heittihe hävyttömäksi, kovin kasvoi kauheaksi. <br /> :Kylmi silloin täyen kylmän, väki pakkasen paleli: <br /> :kylmi jäätä kyynäsvarren, satoi lunta sauvan varren, <br /> :kylmi veitikän venehen, Ahin laivan lainehille. :Aikoi kylmeä Ahinki, jääteä jalon urohon; <br /> :jopa kynsiä kyseli, anoi alta varpahia. <br /> :Siitä suuttui Lemminkäinen, siitä suuttui ja pahastui; <br /> :tunki Pakkasen tulehen, työnti rautarauniohon. :Käsin Pakkasen piteli, kovan ilman kouristeli. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Pakkanen, Puhurin poika, talven poika hyyelmöinen! <br /> :Elä kylmä kynsiäni, vaai varpahuisiani <br /> :eläkä koske korviani, elä päätäni palele! :"Kyll' on sulla kylmämistä, paljoki palelemista <br /> :ilman ihmisen ihotta, emon tuoman ruumihitta: <br /> :kylmä soita, kylmä maita, kylmä kylmiä kiviä, <br /> :palele vesipajuja, pane haavan pahkuroita, <br /> :koivun kuoria kolota, närehiä näykkäele, <br /> :elä ihmisen ihoa, karvoja kavon tekemän! :"Kun et tuosta kyllin saane, kylmä muita kummempia! <br /> :Kylmä kuumia kiviä, palavoita paateroita, <br /> :rautaisia kallioita, vuoria teräksisiä, <br /> :Vuoksen koskea kovoa, Imatrata ilkeätä, <br /> :kurimuksen kulkun suuta, kinahmia kauheata! :"Joko nyt sanon sukusi, kuuluttelen kunniasi? <br /> :Tieänpä sinun sukusi, tieän kaiken kasvantasi: <br /> :Pakkanen pajuilla syntyi, kova ilma koivikolla <br /> :Pohjolan koan perässä, Pimentolan pirtin päässä <br /> :ikiturmasta isosta, emosta epattomasta. :"Kukas Pakkasen imetti, kovan ilman kostutteli, <br /> :kun oli maammo maiotoinna, emonen utaretoinna? :"Kyyhyt Pakkasen imetti, kyy imetti, käärme syötti <br /> :nännillä nenättömillä, utarella uuttomalla; <br /> :pohjaistuuli tuuitteli, vilu ilma viihytteli <br /> :pahoilla pajupuroilla, here'illä hettehillä. :"Sai poika pahantapainen, tuli turmion-alainen. <br /> :Ei ollut nimeä vielä pojalla epäpäöllä. <br /> :Pantihin nimi pahalle: pantihinpa Pakkaseksi. :"Siitä aioilla ajeli, risukoissa ripsutteli; <br /> :kesät heilui hettehissä, suurimmilla suon selillä; <br /> :talvet mäiski männiköissä, pelmusi petäjiköissä, <br /> :kolkkaeli koivikoissa, lepiköissä leyhkäeli. <br /> :Kylmi puita ja pehuja, tasoitteli tanteria, <br /> :puri puut lehettömäksi, kanervat kukittomaksi, <br /> :pilvat hongista piristi, laski lastut mäntylöistä. :"Joko nyt suureksi sukesit, ylenit ylen ehoksi, <br /> :aioit kylmeä minua, kohotella korviani, <br /> :alta jalkoja anella, päältä kynsiä kysellä? :"Etp' on kylmäne minua, et pahoin palellekana! <br /> :Tulen tungen sukkahani, kekälehet kenkähäni, <br /> :hienot hiilet helmoihini, panun alle paulojeni, <br /> :Pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta. :"Tuonne ma sinun manoan Pohjan pitkähän perähän. <br /> :Sitte sinne tultuasi, kotihisi käytyäsi <br /> :kylmä kattilat tulelle, hiilet uunin lietoselle, <br /> :käet naisen taikinahan, poika neitosen povehen, <br /> :utarihin uuhen maito, vatsahan hevosen varsa! :"Et sinä sitä totelle, niin tuonne sinun manoan <br /> :Hiien hiilien sekahan, Lemmon liesikiukahille. <br /> :Siellä tungeite tulehen, asetu alasimelle <br /> :sepän panna paljallansa, vasaralla valkkaella, <br /> :panna paljalla lujasti, vasaralla vaikeasti! :"Et totelle tuotakana, vääjänne väheäkänä, <br /> :vielä muistan muunkin paikan, arvoan yhen aluen: <br /> :vien suusi suven sijahan, kielesi kesän kotihin, <br /> :jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä, <br /> :kun en tulle päästämähän ja käyne kerittämähän." :Pakkanen, Puhurin poika, jo tunsi tuhon tulevan; <br /> :alkoi armoa anella. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tehkämme sula sovinto toinen ei toistansa viata <br /> :sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana! :"Jos mun kuulet kylmäväksi, toiste tuhmin liikkuvaksi, <br /> :niin tunge tulisijahan, vaivuttele valkeahan, <br /> :sepän hiilien sekahan, alle ahjon Ilmarisen! <br /> :Tahi vie suvehen suuni, kieleni kesän kotihin, <br /> :etten pääse päivinäni, selviä sinä ikänä!" :Siitä lieto Lemminkäinen jätti laivan jäätehesen, <br /> :sotapurren puutoksehen, itse eellehen menevi. <br /> :Tiera tuossa toisna miesnä väänti veitikän jälessä. :Tallasi tasaista jäätä, sileätä siuotteli. <br /> :Astui päivän, tuosta toisen; päivänäpä kolmantena <br /> :jo näkyvi Nälkäniemi, kylä kurja kuumottavi. :Astui alle niemen linnan. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Onko linnassa lihoa ja kalaista kartanossa <br /> :urohille uupuneille, miehille väsynehille?" <br /> :Ollut ei linnassa lihoa, ei kalaista kartanossa. :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Tuli, polta tuhma linna, vesi vieköhön mokoman!" <br /> :Itse eistyvi etemmä, ylös korpehen kohosi, <br /> :matkoille majattomille, teille tietämättömille. :Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, <br /> :keritsi kiveltä villat, katkoi karvat kalliolta, <br /> :suoritteli sukkasiksi, kiirehteli kintahiksi <br /> :vilun suurihin sijoihin, pakkasen palelemihin. :Läksi tietä tietämähän, ojelvoista oppimahan: <br /> :tiehyt metsähän vetävi, ojelvoinen ottelevi. :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Ohoh Tiera veikkoseni! Jo nyt jou'uimme johonki, <br /> :kuuksi päiväksi kululle, ilman rannallen iäksi!" :Tiera tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Kostohonpa, koito raukat, kostohon, kovaosaiset, <br /> :saimme suurehen sotahan pimeähän Pohjolahan <br /> :oman hengen heitteheksi, itsemme ikimenoksi <br /> :näillä paikoilla pahoilla, teillä tietämättömillä. :"Emme tuota tunnekana, emme tunne, emme tieä, <br /> :mikä tie vetävi meiät, kuka juoni juohattavi <br /> :kuolemahan korven päähän, kaatumahan kankahalle, <br /> :korppien kotisijoille, variksien vainioille. :"Siinä korpit siirtelevät, linnut liiat kantelevat: <br /> :saavat lintuset lihoa, varikset varia verta, <br /> :korpit noukan kostuketta meiän, raukan, raaoistamme; <br /> :luumme luovat rauniolle, kantavat kivikarille. :"Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala, <br /> :missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä, <br /> :onko suuressa soassa, tasapäässä tappelossa, <br /> :vaiko suurella selällä, lakehilla lainehilla, <br /> :vai käypi käpymäkeä, vaelsi varvikkosaloa. :"Ei emo mitänä tieä poloisesta poiastansa: <br /> :emo tiesi kuolleheksi, kantaja kaonneheksi. <br /> :Noinpa itkevi emoni, valittavi vanhempani: <br /> :'Tuoll' on poikani, poloisen, tuolla, vaivaisen, varani <br /> :Tuonen toukojen panossa, Kalman maien karhinnassa. <br /> :Saapi nyt minun pojalta, minun, laiton, lapseltani, <br /> :saapi jouset jouten olla, jalot kaaret kuivaella, <br /> :lintuset hyvin lihota, pyyt lehossa pyrhistellä, <br /> :kontiot kovin elellä, peurat pellon piehtaroia.'" :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Niin on, niin, emo poloinen, niinpä, kantaja katala! <br /> :Kasvatit kanoja parven, koko joukon joutsenia: <br /> :tuli tuuli, niin hajotti, tuli lempo, niin levitti, <br /> :yhet sinne, toiset tänne, jonnekunne kolmannetki. :"Kyllä muistan muinaisenki, arvoan ajan paremman, <br /> :kun kulimme kukkasina, marjoina omilla mailla: <br /> :moni katsoi muotohomme, vartehemme valkotteli. <br /> :Ei kuin nyt tätä nykyä, tällä inhalla iällä: <br /> :yks' on tuuli tuttujamme, päivä ennen nähtyjämme; <br /> :senki pilvet peittelevät, satehet salaelevat. :"Vaan en huoli huolimahan, suuresti sureksimahan, <br /> :jos immet hyvin eläisi, kassapäiset kalkettaisi, <br /> :naiset kaikki naurusuulla, mesimielin morsiamet, <br /> :ikävissä itkemättä, huolihin häviämättä. :"Viel' ei meitä noiat noiu, noiat noiu, näe näkijät <br /> :näille teille kuolevaksi, matkoille masenevaksi, <br /> :nuorena nukahtavaksi, verevänä viereväksi. :"Minkä noiat noitunevat, kunka nähnevät näkijät, <br /> :kotihinsa koitukohon, majahansa maatukohon! <br /> :Noitukohot itsiänsä, laulakohot lapsiansa, <br /> :sukuansa surmatkohot, heimoansa herjatkohot! :"Ei ennen minun isoni eikä valtavanhempani <br /> :nouatellut noian mieltä, lahjoitellut lappalaista. <br /> :Noin sanoi minun isoni, noin sanon minä itseki: <br /> :varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, <br /> :auta armokourallasi, väkevällä vallallasi <br /> :miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista, <br /> :pakinoista partasuien, pakinoist' on parratointen! <br /> :Ole ainaisna apuna, vakaisena vartijana, <br /> :ettei poika pois tulisi, emon tuoma erkaneisi <br /> :Luojan luomalta la'ulta, Jumalan sukeamalta!" :Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :laati huolista hevoset, murehista mustat ruunat, <br /> :päitset päivistä pahoista, satulat salavihoista. <br /> :Hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille; <br /> :ajoa ramuttelevi Tieran tuttavan keralla. <br /> :Ajoi rannat raskutellen, hiekkarannat herskytellen <br /> :luoksi ehtoisen emonsa, tykö valtavanhempansa. :Siihen Kaukoni kaotan virrestäni viikommaksi, <br /> :Tieran tielle toimittelen kotihinsa kulkemahan. <br /> :Itse virren vierähytän, panen toiselle tolalle. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Yhdeksäskolmatta runo|Yhdeksäskolmatta runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Yhdesneljättä runo|Yhdesneljättä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 71 4209 2006-08-01T06:38:45Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Kullervo, Kalervon poika, otti konttihin evästä, <br /> :ajoi lehmät suota myöten, itse kangasta kapusi. <br /> :Sanan virkki vieressänsä, kertoeli käyessänsä: <br /> :"Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen! <br /> :Jo minä johonki jou'uin, jou'uin joutavan jälille, <br /> :härän hännän paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi, <br /> :joka suon on sotkijaksi, maan pahan matelijaksi!" :Istui maahan mättähälle, päätyi päivän rintehesen. <br /> :Siinä virkki virsissänsä, lauluissansa noin lateli: <br /> :"Paistapa, Jumalan päivä, Herran kehrä, hellittele <br /> :sepon karjan kaitsijalle, emännällen ensinkänä! <br /> :Emäntä hyvin elävi, vehnäsiä viiltelevi, <br /> :piirosia pistelevi, voita päälle vuolaisevi. <br /> :Paimen parka kuivan leivän, kuivan kuoren kurskuttavi, <br /> :kauraisen kavertelevi, lementtisen leikkoavi, <br /> :olkisen ojentelevi, petäisen peiputtavi, <br /> :veen lepillä liukkoavi märän mättähän nenästä. :"Mene, päivä, viere, vehnä, alene, Jumalan aika! <br /> :Kule, päivä, kuusikolle, viere, vehnä, vitsikölle, <br /> :karkoa katajikolle, lennä leppien tasalle! <br /> :Päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan, <br /> :rieskoa repäisemähän, kakkaroita kavamahan!" :Silloin Ilmarin emäntä, paimenen pajattaessa, <br /> :Kullervoisen kukkuessa, jo oli vuollut voivatinsa, <br /> :itse rieskansa reväisnyt, kakkaransa kaivaellut; <br /> :keittänyt vetisen vellin, kylmän kaalin Kullervolle, <br /> :jos' oli rakki rasvan syönyt, Musti murkinan pitänyt, <br /> :Merkki syönyt mielin määrin, Halli haukannut halunsa. :Lintunen lehosta lauloi, pieni lintu pensahasta: <br /> :"Jos oisi aika orjan syöä, isottoman illastella." <br /> :Kullervo, Kalervon poika, katsoi pitkän päivän päälle. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt on aika atrioia, <br /> :aika ruoalle ruveta, evähiä etsiskellä." :Ajoi lehmänsä levolle, karjan maata kankahalle; <br /> :itse istui mättähälle, vihannalle turpehelle. <br /> :Laski laukkunsa selästä, otti leivän laukustansa, <br /> :katselevi, kääntelevi. Tuosta tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, <br /> :vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren." :Veti veitsensä tupesta leivän leikkaellaksensa: <br /> :veitsi vierähti kivehen, kasahutti kalliohon; <br /> :terä vieri veitsosesta, katkesi kurauksuesta. :Kullervo, Kalervon poika, katselevi veitsyttänsä, <br /> :itse päätyi itkemähän. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Yks' oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta, <br /> :isän saamoa eloa, vanhemman varustamata; <br /> :senki katkaisin kivehen, karahutin kalliohon, <br /> :leipähän pahan emännän, pahan vaimon paistamahan! :"Millä nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan, <br /> :akan ilkeän evähät, pahan porton paistannaiset?" :Varis vaakkui varvikosta, varis vaakkui, korppi koikkui: <br /> :"Oi on kurja kullansolki, ainoa Kalervon poika! <br /> :Mit' olet mielellä pahalla, syämellä synkeällä? <br /> :Ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta, <br /> :aja suolle sontareiet, lehmät liejuhun levitä <br /> :puolen suurille susille, toisen korven kontioille! :"Kaikoa suet kokohon, karhut kaikki katrahasen! <br /> :Suet pistä Pienikiksi, karhut Kyytäksi kyhäise, <br /> :aja karjana kotihin, kirjavana kartanolle! <br /> :Sillä maksat naisen naurun, pahan vaimon parjaukset." :Kullervo, kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Malta, malta, hiien huora! Jos itken isoni veistä, <br /> :vielä itkenet itseki, itket lypsylehmiäsi." :Otti vitsan viiakosta, katajaisen karjanruoskan; <br /> :sorti suohon lehmäkarjan, härät murtohon murenti <br /> :puoliksi susien syöä, puolen korven kontioille. <br /> :Suet lausui lehmäsiksi, karhut karjaksi rakenti, <br /> :minkä pisti Pienikiksi, kunka Kyytäksi kyhäisi. :Lonkui päivä lounahasen, kiertyi keski-illoillensa, <br /> :kulki kuusikon tasalle, lenti lehmäslypsykselle. <br /> :Tuo pahainen paimen raiska, Kullervo, Kalervon poika, <br /> :ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle. <br /> :Vielä neuvoi karhujansa, susillensa suin puheli: <br /> :"Repäise emännän reisi, pure puoli pohkeata, <br /> :kun tulevi katsomahan, lyykistäikse lypsämähän!" :Teki luikun lehmän luista, härän sarvesta helinän, <br /> :torven Tuomikin jalasta, pillin Kirjon kinterestä. <br /> :Lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa <br /> :kolmasti kotimäellä, kuuesti kujosten suussa. :Tuop' on Ilmarin emäntä, sepon akka, selvä nainen, <br /> :viikon maiotta virovi, ksävoitta kellettävi. <br /> :Kuuli suolta soittamisen, kajahuksen kankahalta. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Ole kiitetty, Jumala! Torvi soipi, karja saapi! <br /> :Mist' on orja sarven saanut, torven raataja tavannut, <br /> :kun tuo soitelleen tulevi, toitatellen torvettavi, <br /> :puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi?" :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Suolt' on orja sarven saanut, tuonut torven liettehestä. <br /> :Jo nyt on karjasi kujalla, lehmät lääväpellon päässä; <br /> :saaospa savun panohon, käyös lehmät lypsämähän!" :Sepä Ilmarin emäntä käski muorin lypsämähän: <br /> :"Käypä, muori, lypsämähän, raavahat rakentamahan! <br /> :Enpä itse ennättäisi taikinan alustehelta." :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ainapa hyvät emännät, taitavat taloiset vaimot <br /> :itse ennen lehmät lypsi, itse raavahat rakenti." :Siitä Ilmarin emäntä sai itse savupanolle, <br /> :tuosta lypsylle tulevi. Katsoi kerran karjoansa, <br /> :silmäeli siivatoita; sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Karja on kaunihin näköinen, siivatat sileäkarvat, <br /> :kaikki ilveksen iholla, metsän uuhen untuvalla, <br /> :tuntuvilla tummelilla, nännillä näpähyvillä." :Lyhmistihe lypsämähän, heittihe heruttamahan. <br /> :Veti kerran, tuosta toisen, kohta kolmatta yritti: <br /> :susi päälle suimastaikse, karhu päälle kuopaiseikse. <br /> :Susi suun revittelevi, karhu kiskoi kinttusuonet, <br /> :puri puolen pohkeata, katkoi kannan sääriluusta. :Kullervo, Kalervon poika, sillä kosti piian pilkan, <br /> :piian pilkan, naisen naurun, pahan vaimon palkan maksoi. :Ilmarin iso emäntä itse loihe itkemähän, <br /> :sanan virkkoi, noin nimesi: "Pahoin teit sä, paimo parka! <br /> :Ajoit kotiot kotihin, suet suurille pihoille!" :Kullervo, Kalervon poika, tuopa tuohon vastaeli: <br /> :"Pahoin tein mä, paimen parka, et hyvin, emäntä parka! <br /> :Leivoit sie kivisen leivän, kakun paistoit kallioisen: <br /> :ve'in veitseni kivehen, karahutin kalliohon <br /> :ainoan isoni veitsen, sukukuntani kuraksen!" :Sanoi Ilmarin emäntä: "Oi sie paimo, armas paimo! <br /> :Myöstytäpä miettehesi, perin lausu lausehesi, <br /> :päästä suen suutehista, karhun kynnestä kavista! <br /> :Mie sun paioilla parannan, kaatioilla kaunistelen, <br /> :syötän voilla, vehnäsillä,rieskamaitosilla; <br /> :vuoen syötän raatamatta, toisen työlle työntämättä. :"Kun et jou'u päästämähän, käy pian kerittämähän, <br /> :kohta kaaun kuolijaksi, muutun mullan muotoiseksi." :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet! <br /> :Sija on maassa mennehillä, kalmassa kaonneihilla, <br /> :maata mahtavaisimmanki, leve'immänki levätä." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdesneljättä runo|Kahdesneljättä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Neljäsneljättä runo|Neljäsneljättä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 72 6093 2006-09-24T15:31:09Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. :Siitä lieto Lemminkäinen sanoi Pohjolan akalle: <br /> :"Anna nyt, akka, piikojasi, tuopa tänne tyttöjäsi, <br /> :paras parvesta minulle, pisin piikajoukostasi!" :Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Anna en sulle piikojani enkä työnnä tyttöjäni, <br /> :en parasta, en pahinta, en pisintä, en lyhintä: <br /> :sull' on ennen naitu nainen, ennen juohettu emäntä." :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Kytken Kyllikin kylähän, <br /> :kylän kynnysportahille, veräjille vierahille; <br /> :täältä saan paremman naisen. Tuo nyt tänne tyttäresi, <br /> :impiparvesta ihanin, kassapäistä kaunokaisin!" :Sanoi Pohjolan emäntä: "Enpä anna tyttöäni <br /> :miehille mitättömille, urohille joutaville. <br /> :Äsken tyttöjä anele, kuulustele kukkapäitä, <br /> :kun sa hiihät Hiien hirven Hiien peltojen periltä!" :Siitä lieto Lemminkäinen kengitteli keihojansa, <br /> :jännitteli jousiansa, vasamoitansa varusti. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo oisi keihäs kengitetty, <br /> :kaikki valmihit vasamat, jousi jäntehen varassa, <br /> :ei lyly lykittävänä, kalhu kannan lyötävänä." :Siinä lieto Lemminkäinen arvelee, ajattelevi, <br /> :mistäpä sivakat saisi, kusta suksia sukusen. :Kävi Kaupin kartanohon, päätyi Lyylikin pajahan: <br /> :"Oi on viisas vuojelainen, kaunis Kauppi lappalainen! <br /> :Tee mulle sukeat sukset, kalhut kaunoiset kaverra, <br /> :joilla hiihän Hiien hirven Hiien peltojen periltä!" :Lyylikki sanan sanovi, Kauppi kielin kerkiävi: <br /> :"Suotta lähet, Lemminkäinen, Hiien hirveä ajohon: <br /> :saat palan lahoa puuta, senki suurella surulla." :Mitä huoli Lemminkäinen! Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Tee lyly lykittäväksi, kalhu kalpoeltavaksi! <br /> :Lähen hirven hiihäntähän Hiien peltojen periltä." :Lyylikki, lylyjen seppä, Kauppi, kalhujen tekijä, <br /> :sykysyn lylyä laati, talven kalhua kaverti, <br /> :päivän vuoli sauvan vartta, toisen sompoa sovitti. :Sai lyly lykittäväksi, kalhu kannan lyötäväksi, <br /> :sauvan varret valmihiksi, sompaset sovitetuksi. <br /> :Saukon maksoi sauvan varsi, sompa ruskean reposen. :Voiti voilla suksiansa, talmasi poron talilla; <br /> :itse tuossa arvelevi, sanovi sanalla tuolla: <br /> :"Liekö tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa <br /> :tuon lylyni lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista?" :Sanoi lieto Lemminkäinen, virkki veitikkä verevä: <br /> :"Kyll' on tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa <br /> :tuon lylysi lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista." :Viinen selkähän sitaisi, olallensa uuen jousen, <br /> :sauvan survaisi kätehen; läksi lylyn lykkimähän, <br /> :kalhun kannan potkimahan. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Eip' on ilmalla Jumalan, tämän taivon kannen alla <br /> :löytyne sitä metsässä jalan neljän juoksevata, <br /> :kut' ei näillä yllätetä, kaunihisti kannateta <br /> :kalhuilla Kalevan poian, liukoimilla Lemminkäisen." :Päätyi hiiet kuulemassa, juuttahat tähyämässä. <br /> :Hiiet hirveä rakenti, juuttahat poroa laati: <br /> :pään panevi pökkelöstä, sarvet raian haarukasta, <br /> :jalat rannan raippasista, sääret suolta seipähistä, <br /> :selän aian aiaksesta, suonet kuivista kuloista, <br /> :silmät lammin pulpukoista, korvat lammin lumpehista, <br /> :ketun kuusen koskuesta, muun lihan lahosta puusta. :Hiisi neuvoi hirveänsä, porollensa suin puheli: <br /> :"Nyt sie juokse, hiitten hirvi, jalkoa, jalo tevana, <br /> :poron poikimasijoille, Lapin lasten tanterille! <br /> :Hiihätä hikehen miestä, Lemminkäistä liiatenki!" :Siitä juoksi hiitten hirvi, poropeura poimetteli <br /> :Pohjan aittojen alatse, Lapin lasten tanteritse: <br /> :potkaisi koasta korvon, kaatoi kattilat tulelta, <br /> :lihat tuhkahan tuherti, liemet lietehen levitti. :Nousi melkoinen meteli Lapin lasten tanterilla: <br /> :Lapin koirat haukkumahan, Lapin lapset itkemähän, <br /> :Lapin naiset nauramahan, muu väki murajamahan! :Itse lieto Lemminkäinen ain' oli hirven hiihännässä. <br /> :Hiihti soita, hiihti maita, hiihti aukkoja ahoja: <br /> :tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä; <br /> :eikä nähnyt hirveänsä, eip' on nähnyt eikä kuullut. :Liukui linnat, liukui lannat, liukui maat meren-takaiset; <br /> :hiihti kaikki Hiien korvet, kaikki Kalman kankahatki, <br /> :hiihti Surman suun e'etse, Kalman kartanon perätse. <br /> :Surma jo suutansa avavi, Kalma päätä kallistavi <br /> :ottoaksensa urosta, nielläksensä Lemminkäistä: <br /> :ei tarkoin tavannutkana, ennättänyt ensinkänä. :Viel' oli liuska liukumatta, korven kolkka koskematta <br /> :Pohjan pitkässä perässä, Lapin maassa laukeassa. <br /> :Läksi senki liukumahan, korven kolkan koskemahan. :Niin perille päästessänsä kuuli melkoisen metelin <br /> :Pohjan pitkästä perästä, Lapin lasten tanterilta: <br /> :kuuli koirat haukkuvaksi, Lapin lapset itkeväksi, <br /> :Lapin naiset nauravaksi, muun lapin murajavaksi. :Siitä lieto Lemminkäinen heti tuonne hiihtämähän <br /> :koiran haukuntasijoille, Lapin lasten tanterille. :Sanoi sinne saatuansa, tutkaeli tultuansa: <br /> :"Mitä täällä naiset nauroi, naiset nauroi, lapset itki, <br /> :väki vanha vaikeroitsi, kuta haukkui hallikoirat?" :"Sitä täällä naiset nauroi, naiset nauroi, lapset itki, <br /> :väki vanha vaikerteli, sitä haukkui hallikoirat: <br /> :juoksi tästä hiitten hirvi, silosorkka sorkutteli; <br /> :potkaisi koasta korvon, kaatoi kattilat tulelta, <br /> :selin keitot keikahutti, vellit lietehen levitti." :Siitä veitikkä verevä, tuo on lieto Lemminkäinen, <br /> :lykkäsi lylyn lumelle, kuni kyyn kulon-alaisen, <br /> :solahutti suopetäjän, kuni käärmehen elävän; <br /> :itse virkki vierressänsä, sanoi sauvakätteheltä: <br /> :"Mi lienee Lapissa miestä, kaikki hirven kannantahan; <br /> :mi lienee Lapissa naista, kaikki kattilan pesohon; <br /> :mi lienee Lapissa lasta, kaikki lastun poimintahan; <br /> :mi lapsilla kattiloa, kaikki hirven keitäntähän!" :Kiinnistihe, jännistihe, potkaisihe, ponnistihe. <br /> :Ensi kerran potkaisihe silmän siintämättömähän, <br /> :kerran toisen kuopaisihe korvan kuulemattomahan, <br /> :kolmannen kohenteleikse lautasille hiitten hirven. :Otti vaajan vaahterisen, raksin koivuisen rapasi, <br /> :jolla kytki hiitten hirven tarhan tammisen sisähän: <br /> :"Siinä seiso, hiitten hirvi, poropeura, poimittele!" :Selkeä silittelevi, taljoa taputtelevi: <br /> :"Oisi tuossa ollakseni, sopisipa maatakseni <br /> :nuoren neitosen keralla, kanssa kasvavan kanasen!" :Siitä kiihtyi Hiien hirvi, poropeura potkimahan, <br /> :itse virkki, noin sanovi: "Lempo saakohon sinulle <br /> :nuorin nei'in maataksesi, tyttärin elelläksesi!" :Ponnistihe, jännistihe: raksin koivuisen revitti, <br /> :rikkoi vaajan vaahterisen, tarhan tammisen hajotti. <br /> :Siitä sai samoamahan, läksi hirvi hippomahan, <br /> :vasten soita, vasten maita, vasten varvikkomäkeä <br /> :silmän siintämättömihin, korvan kuulemattomihin. :Siinä veitikkä verevä jopa suuttui jotta syäntyi, <br /> :kovin suuttui ja vihastui. Hiihti hirveä jälestä; <br /> :niin kun kerran potkaisevi, lysmätti lyly lävestä, <br /> :sortui suksi pälkähästä, kalhu taittui kannan tiestä, <br /> :keihäs kenkimäsijoilta, sauva somman suoverosta. <br /> :Itse juoksi Hiien hirvi, jottei päätänä näkynnä. :Siinä lieto Lemminkäinen alla päin, pahoilla mielin <br /> :kalujansa katselevi. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Elköhön sinä ikänä menkö toinen miehiämme <br /> :uhalla metsän ajohon, Hiien hirven hiihäntähän, <br /> :kuin menin minä, poloinen! Hävitin hyvät sivakat, <br /> :sauvan kaunihin kaotin, kiihke'immän keihojani!" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdestoista runo|Kahdestoista runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Neljästoista runo|Neljästoista runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 73 4309 2006-08-01T06:46:31Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon. <br /> :Pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa; <br /> :rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen. :Latoi miehet laivahansa, suoritti sotaurohot, <br /> :kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi: <br /> :sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta. <br /> :Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi; <br /> :nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin, <br /> :kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla. <br /> :Siitä läksi laskemahan, sekä läksi jotta joutui <br /> :sampoa tapoamahan venehestä Väinämöisen. :Vaka vanha Väinämöinen laskevi sinistä merta. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki, puhui purtensa perästä: <br /> :"Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni! <br /> :Nouse purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravaha! <br /> :Katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas, <br /> :onko selvät ilman rannat, onko selvät vai sekavat!" :Tuopa lieto Lemminkäinen, poika, vetikkä verevä, <br /> :hyvin kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä, <br /> :nousi purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravahti. :Katsoi iät, katsoi lännet, katsoi luotehet, etelät, <br /> :katsoi poikki Pohjan rannan. Siitä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas: <br /> :pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehteletki! <br /> :Ei se pilvi ollekana, pilven lonka lienekänä: <br /> :se on pursi purjehinen. Katso toiste tarkemmasti!" :Katsoi toiste, katsoi tarkoin. Sanovi sanalla tuolla: <br /> :"Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi; <br /> :havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehtelitki! <br /> :Havukoita ei ne olle eikä kirjokoppeloita: <br /> :ne on Pohjan poikasia. Katso tarkoin kolmannesti!" :Se on lieto Lemminkäinen katsoi kerran kolmannenki. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi! <br /> :Sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa!" :Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi toet totiset. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Soua, seppo Ilmarinen, <br /> :soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, <br /> :jotta juoksisi venonen, pursi eestä ennättäisi!" :Souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkäinen, <br /> :souti kansa kaikenlainen. Lyllyivät melat lylyiset, <br /> :hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi; <br /> :nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, <br /> :vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni. :Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät: <br /> :eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi <br /> :eestä purren purjehisen, tuon on Pohjolan venehen. :Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi tuhon tulevan, <br /> :hätäpäivän päälle saavan. Arvelee, ajattelevi, <br /> :miten olla, kuin eleä. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Vielä mä tuohon mutkan muistan, keksin kummoa <br /> :vähäisen." :Tavoittihe tauloihinsa, tunkihe tuluksihinsa. <br /> :Otti piitä pikkuruisen, tauloa taki vähäisen; <br /> :ne merehen mestoavi yli olkansa vasemman. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Tuosta tulkohon karinen, salasaari kasvakohon, <br /> :johon juosta Pohjan purren, satahangan halkiella <br /> :meren myrskyn hiertimessä, lainehen rapa'imessa!" :Se siitä kariksi kasvoi, loihe luo'oksi merehen, <br /> :itähän pitemmin puolin, poikkipuolin pohjosehen. :Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi: <br /> :jopa joutuvi karille, puuttui luotohon lujasti. <br /> :Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli; <br /> :mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat <br /> :noiksi tuulen vietäviksi, ahavan ajeltaviksi. :Louhi, Pohjolan emäntä, jaloin juoksevi vetehen, <br /> :läksi purtta nostamahan, laivoa kohottamahan. <br /> :Ei ota vene yletä eikä pursi liikahella: <br /> :kaikk' oli kaaret katkennunna, kaikki hangatki hajalla. :Arvelee, ajattelevi. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Mikäs neuvoksi tulevi, kukas pannahan etehen?" :Jopa muiksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta. <br /> :Otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa: <br /> :nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa; <br /> :puolen purtta särkynyttä: senpä allensa asetti; <br /> :laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa; <br /> :sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen, <br /> :sata miestä miekallista, tuhat ampujaurosta. :Levitäikse lentämähän, kokkona kohotteleikse. <br /> :Lenteä lekuttelevi tavoitellen Väinämöistä: <br /> :siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli. :Veen emonen, vaimo kaunis, hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Oi on vanha Väinämöinen! Käännä päätä päivän alta, <br /> :luo'os silmät luotehesen, katso taaksesi vähäisen!" :Vaka vanha Väinämöinen käänti päätä päivän alta, <br /> :luopi silmät luotehesen, katsoi taaksensa vähäisen: <br /> :jo tulevi Pohjan eukko, lintu kumma liitelevi, <br /> :harte'ista kuin havukka, vaakalintu vartalolta! :Yllättävi Väinämöisen. Lenti purjepuun nenähän, <br /> :vaatevarpahan rapasi, päähän pielen seisotaikse: <br /> :oli pursi päin pu'ota, laiva laioin kallistua. :Siinä seppo Ilmarinen heitäikse Jumalahansa, <br /> :Luojahansa luotteleikse. Sanovi sanalla tuolla: <br /> :"Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, <br /> :ettei poika pois tulisi, emon lapsi lankeaisi <br /> :Luojan luomalta lu'ulta, Jumalan sukeamalta! :"Ukko, julkinen jumala, itse taatto taivahinen! <br /> :Tuo mulle tulinen turkki, päälleni panuinen paita, <br /> :jonka suojasta sotisin ja takoa tappeleisin, <br /> :ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi <br /> :rauan kirkkahan kisassa, terän tuiman tutkaimessa!" :Itse vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle sammon <br /> :nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen?" :Sanoi Pohjolan emäntä: "En lähe jakohon sammon <br /> :sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!" <br /> :Itse sampoa tavoitti venehestä Väinämöisen. :Siinä lieto Lemminkäinen miekan vyöltänsä vetäisi, <br /> :tempasi terävän rauan vasemmalta puoleltansa; <br /> :kokon kourille kokevi, räpylöille räimilöivi. :Iski lieto Lemminkäinen, sekä iski jotta lausui: <br /> :"Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot <br /> :urohot, <br /> :sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä!" :Virkki tuossa Pohjan eukko, puhui purjepuun nenästä: <br /> :"Oi sie lieto, Lemmin poika, Kauko rukka, mies katala! <br /> :Pettelit oman emosi, valehtelit vanhempasi: <br /> :sanoit et käyväsi sotoa kuunna, kymmennä kesänä <br /> :kullankana tarpehella, hopeankana halulla!" :Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi. <br /> :Jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta: <br /> :sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta: <br /> :muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi. :Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet, <br /> :sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta. <br /> :Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille, <br /> :kuni puusta koppeloinen, kuusen oksalta orava. :Siitä sampoa tavoitti sormella nimettömällä. <br /> :Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen <br /> :punapurren laitimelta keskelle meren sinisen: <br /> :siinä sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi. :Niin meni muruja noita, sammon suuria paloja <br /> :alle vienojen vesien, päälle mustien murien; <br /> :ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi. <br /> :Siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana <br /> :vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia. :Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja <br /> :selälle meren sinisen, meren laajan lainehille, <br /> :tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi. :Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli <br /> :selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla. <br /> :Tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli. :Vaka vanha Väinämöinen näki tyrskyn työntelevän, <br /> :hyrskyn maalle hylkeävän, aallon rannallen ajavan <br /> :noita sampuen muruja, kirjokannen kappaleita. :Hän tuosta toki ihastui. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, <br /> :tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen! <br /> :Tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan <br /> :Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!" :Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Vielä mä tuohon mutkan muistan, mutkan muistan, <br /> :keinon keksin <br /> :kynnöllesi, kylvöllesi, karjoillesi, kasvuillesi, <br /> :kuillesi kumottaville, päivillesi paistaville: <br /> :tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon; <br /> :annan pakkasen palella, vilun ilman viivytellä <br /> :kyntöjäsi, kylvöjäsi, elojasi, toukojasi; <br /> :saatan rautaisen rakehen, teräksisen tellittelen <br /> :halmehillesi hyville, parahille pelloillesi. :Nostan karhun kankahalta, harvahampahan havuilta <br /> :ruuniasi ruhtomahan, tammojasi tappamahan, <br /> :karjojasi kaatamahan, lehmiä levittämähän. <br /> :Kansan tauilla tapatan, surmoan sukusi kaiken, <br /> :ettei kuulla kuun ikänä maailmassa mainittavan." :Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ei minua laula lappi eikä tunge turjalainen! <br /> :Jumalall' on ilman viitta, Luojalla avaimet onnen, <br /> :ei katehen kainalossa, vihansuovan sormen päässä. :"Kun ma luome Luojahani, turvoan Jumalahani, <br /> :saa se toukat touoistani, viholliset viljastani, <br /> :tonkimasta toukojani, kasvujani kaatamasta, <br /> :orahia ottamasta, viljoa vihoamasta. :"Sinä, Pohjolan emäntä, tunge turmiot kivehen, <br /> :pahat paina kalliohon, vaivat vuorehen valitse, <br /> :elä kuuta kulloinkana, aurinkoa milloinkana! :"Anna pakkasen palella, vilun ilman viivytellä <br /> :omia orahiasi, kylvämiäsi jyviä! <br /> :Sa'a rauaista raetta, teräksistä telkyttele <br /> :oman auran kääntämille, Pohjan peltojen perille! :"Nosta karhu kankahalta, viiasta vihainen kissa, <br /> :korvesta koverakoura, havun alta harvahammas <br /> :Pohjolan kujan perille, Pohjan karjan käytäville!" :Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni: <br /> :eloni meni merehen, sampo särkyi lainehisin!" :Läksi itkien kotihin, polotellen pohjosehen. <br /> :Ei saanut sanottavata koko sammosta kotihin; <br /> :veipä kuitenki vähäisen sormella nimettömällä: <br /> :kantoi kannen Pohjolahan, sai rivan Sariolahan. <br /> :Siit' on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa. :Vaka vanha Väinämöinen itse maalle mentyänsä <br /> :löyti sampuen muruja, kirjokannen kappaleita <br /> :rannalta merelliseltä, hienoiselta hietiköltä. :Saattoi sampuen muruset, kirjokannen kappalehet <br /> :nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen, <br /> :kasvamahan, karttumahan, saamahan, satoamahan <br /> :olu'iksi ohraisiksi, leiviksi rukihisiksi. :Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme, <br /> :hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme <br /> :suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa! :"Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, <br /> :miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista! <br /> :Kaa'a maalliset katehet, ve'elliset velhot voita! :"Ole puolla poikiesi, aina lastesi apuna, <br /> :aina yöllisnä tukena, päivällisnä vartijana, <br /> :vihoin päivän paistamatta, vihoin kuun kumottamatta, <br /> :vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen, <br /> :pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta! :"Aita rautainen rakenna, kivilinna liitättele <br /> :ympäri minun eloni, kahen puolen kansoani, <br /> :maasta saaen taivosehen, taivosesta maahan asti, <br /> :asukseni, ainokseni, tuekseni, turvakseni, <br /> :jottei liika liioin söisi, vastus viljalta vitaisi <br /> :sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdesviidettä runo|Kahdesviidettä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Neljäsviidettä runo|Neljäsviidettä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 74 4299 2006-08-01T06:45:18Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Vaka vanha Väinämöinen lähteäksensä käkesi <br /> :tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan. :Otti olkisen orihin, hernevartisen hevosen, <br /> :pisti suitset kullan suuhun, päitsensä hopean päähän: <br /> :itse istuvi selälle, löihe reisin ratsahille. <br /> :Ajoa hyryttelevi, matkoansa mittelevi <br /> :orihilla olkisella, hernevarrella hevolla. :Ajoi Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia: <br /> :hepo juoksi, matka joutui, koti jääpi, tie lyheni. <br /> :Jo ajoi meren selälle, ulapalle aukealle <br /> :kapioisen kastumatta, vuohisen vajoumatta. :Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen. <br /> :Piti viikoista vihoa, ylen kauaista kaetta <br /> :kera vanhan Väinämöisen, päälle laulajan ikuisen. :Laativi tulisen jousen, jalon kaaren kaunistavi: <br /> :kaaren rauasta rakenti, vaskesta selän valavi; <br /> :noita on kullalla kuvaili, hopealla huolitteli. :Mistä siihen nauhan saapi, kusta jäntehen tapasi? <br /> :Hiien hirven suoniloista, Lemmon liinanuorasista! :Sai kaaren kanineheksi, jousen varsin valmihiksi. <br /> :Kaari on kaunihin näköinen, jousi jonki maksavainen: <br /> :hevonen selällä seisoi, varsa juoksi vartta myöten, <br /> :kapo kaarella makasi, jänö jäntimen sijassa. :Vuoli piiliä pinosen, kolmisulkia kokosen: <br /> :varret tammesta vanuvi, päät tekevi tervaksesta. <br /> :Minkä saapi valmihiksi, sen sitte sulittelevi <br /> :pääskyn pienillä sulilla, varpusen vivustimilla. :Karkaeli nuoliansa, puretteli piiliänsä <br /> :maon mustissa mujuissa, käärmehen kähyverissä. :Sai vasamat valmihiksi, jousen jänniteltäväksi. <br /> :Siitä vuotti Väinämöistä, saavaksi suvantolaista; <br /> :vuotti illan, vuotti aamun, vuotti kerran keskipäivän. :Viikon vuotti Väinämöistä, viikon vuotti, ei väsynyt, <br /> :istuellen ikkunoissa, valvoen vajojen päissä, <br /> :kuunnellen kujan perällä, vahtaellen vainiolla, <br /> :viini nuolia selässä, hyvä kaari kainalossa. :Vuotteli ulompanaki, talon toisen tuolla puolla: <br /> :nenässä tulisen niemen, tulikaiskun kainalossa, <br /> :korvalla tulisen kosken, pyhän virran viertimellä. :Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana <br /> :loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle; <br /> :keksi mustasen merellä, sinerväisen lainehilla: <br /> :"Onko se iässä pilvi, päivän koite koillisessa?" :Ei ollut iässä pilvi, päivän koite koillisessa: <br /> :oli vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, <br /> :matkoava Pohjolahan, kulkeva Pimentolahan <br /> :orihilla olkisella, hernevarrella hevolla. :Tuop' on nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, <br /> :jou'utti tulisen jousen, koppoi kaaren kaunihimman <br /> :pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen. :Ennätti emo kysyä, vanhempansa tutkaella: <br /> :"Kellen jousta jouahutat, kaarta rauta rauahutat?" :Tuop' on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tuohon jousta jouahutan, kaarta rauta rauahutan: <br /> :pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen. <br /> :Ammun vanhan Väinämöisen, lasken laulajan ikuisen <br /> :läpi syämen, maksan kautta, halki hartiolihojen." :Emo kielti ampumasta, emo kielti ja epäsi: <br /> :"Elä ammu Väinämöistä, kaota kalevalaista! <br /> :Väinö on sukua suurta: lankoni sisaren poika. :"Ampuisitko Väinämöisen, kaataisit kalevalaisen, <br /> :ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi. <br /> :Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi, <br /> :kuin onpi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla." :Tuossa nuori Joukahainen jo vähän ajattelevi, <br /> :pikkuisen piättelevi: käsi käski ampumahan, <br /> :käsi käski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti. :Virkki viimeinki sanoiksi, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Kaotkohot jos kahesti kaikki ilmaiset ilomme, <br /> :kaikki laulut langetkohot! Varsin ammun, en varanne." :Jännitti tulisen jousen, veti vaskisen vekaran <br /> :vasten polvea vasenta, jalan alta oikeansa. <br /> :Veti viinestä vasaman, sulan kolmikoipisesta, <br /> :otti nuolen orhe'imman, valitsi parahan varren; <br /> :tuon on juonelle asetti, liitti liinajäntehelle. :Oikaisi tulisen jousen olallehen oikealle, <br /> :asetaiksen ampumahan, ampumahan Väinämöistä. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Iske nyt, koivuinen sakara, <br /> :petäjäinen selkä, lyö'ös, jänne liina, lippaellos! <br /> :Min käsi alentanehe, sen nuoli ylentäköhön; <br /> :min käsi ylentänehe, sen nuoli alentakohon!" :Lekahutti liipaisinta, ampui nuolen ensimäisen: <br /> :se meni kovan ylätse, päältä pään on taivahalle, <br /> :pilvihin pirajavihin, hattaroihin pyörivihin. :Toki ampui, ei totellut. Ampui toisen nuoliansa: <br /> :se meni kovan alatse, alaisehen maa-emähän; <br /> :tahtoi maa manalle mennä, hietaharju halkiella. :Ampui kohta kolmannenki: kävi kohti kolmannesti, <br /> :sapsohon sinisen hirven alta vanhan Väinämöisen; <br /> :ampui olkisen orihin, hernevartisen hevosen <br /> :läpi länkiluun lihoista, kautta kainalon vasemman. :Siitä vanha Väinämöinen sormin suistuvi sulahan, <br /> :käsin kääntyi lainehesen, kourin kuohu'un kohahti <br /> :selästä sinisen hirven, hernevartisen hevosen. :Nousi siitä suuri tuuli, aalto ankara merellä; <br /> :kantoi vanhan Väinämöisen, uitteli ulomma maasta <br /> :noille väljille vesille, ulapoille auke'ille. :Siitä nuori Joukahainen itse kielin kerskaeli: <br /> :"Et sinä, vanha Väinämöinen, enämpi elävin silmin <br /> :sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana <br /> :astu Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia! :"Kupli nyt siellä kuusi vuotta, seuro seitsemän kesyttä, <br /> :karehi kaheksan vuotta noilla väljillä vesillä, <br /> :lake'illa lainehilla: vuotta kuusi kuusipuuna, <br /> :seitsemän petäjäpuuna, kannon pölkkynä kaheksan!" :Siitä pistihe sisälle. Sai emo kysyneheksi: <br /> :"Joko ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevan poian?" :Tuop' on nuori Joukahainen sanan vastahan sanovi: <br /> :"Jo nyt ammuin Väinämöisen ja kaaoin kalevalaisen, <br /> :loin on merta luutimahan, lainetta lakaisemahan. <br /> :Tuohon lietohon merehen, aivan aaltojen sekahan <br /> :sortui ukko sormillehen, kääntyi kämmenyisillehen; <br /> :siitä kyykertyi kylelle, selällehen seisottihe <br /> :meren aaltojen ajella, meren tyrskyn tyyräellä." :Tuon emo sanoiksi virkki: "Pahoin teit sinä poloinen, <br /> :kun on ammuit Väinämöisen, kaotit kalevalaisen, <br /> :Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman!" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Viides runo|Viides runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Seitsemäs runo|Seitsemäs runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 75 4097 2006-08-01T06:29:36Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Ahti oli saarella asuva, Kaukoniemen kainalossa. <br /> :Oli pellon kynnännässä, vainion vakoannassa. <br /> :Korvalta ylen korea, kovin tarkka kuulennalta. :Kuulevi jumun kylältä, järyn järvien takoa, <br /> :jalan iskun iljeneltä, reen kapinan kankahalta. <br /> :Juohtui juoni mielehensä, tuuma aivohon osasi: <br /> :häitä Pohjola pitävi, salajoukko juominkia! :Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa; <br /> :veret vierähti pahaksi poloisilta poskipäiltä. <br /> :Heti heitti kynnöksensä, vaon keskivainiolle; <br /> :nousi maasta ratsahille, lähtevi kohin kotia <br /> :luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa. :Sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa: <br /> :"Oi emoni, vaimo vanha! Pane ruoka ruttoisesti <br /> :syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen! <br /> :Lämmitä samassa sauna, pian pirtti riu'uttele, <br /> :missä mies puhasteleikse, sueiksen urosten sulho!" :Tuop' on äiti Lemminkäisen pani ruoan ruttoisesti <br /> :syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen <br /> :yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa. :Siitä lieto Lemminkäinen otti ruokoa rutosti; <br /> :meni saunahan samassa, kävi kylpyhuonehesen. <br /> :Siellä peiponen peseikse, pulmonen puhasteleikse, <br /> :päänsä pellavaspioksi, kaulanvarren valkeaksi. :Tuli saunasta tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Oi emoni, vaimo vanha! Astu aittahan mäelle, <br /> :tuo sieltä somat sopani, kanna vaattehet vakaiset, <br /> :jotka päälleni pukisin, varustaisin varrelleni!" :Emo ennätti kysyä, vaimo vanha tutkaella: <br /> :"Kunne lähet, poikueni? Lähetkö ilveksen ajohon <br /> :vaiko hirven hiihäntähän vai oravan ammuntahan?" :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Oi emoni, kantajani! Lähe en ilveksen ajohon <br /> :enkä hirven hiihäntähän, en oravan ammuntahan; <br /> :lähen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. <br /> :Tuo mulle somat sopani, vaka'iset vaatteheni, <br /> :häissä häilyteltäväni, pioissa pi'eltäväni!" :Emo kielti poikoansa, nainen miestänsä epäsi; <br /> :epäsi kavetta kaksi, kielti kolme luonnotarta <br /> :lähtemästä Lemminkäistä hyvän Pohjolan pitoihin. :Noin sanoi emo pojalle, lausui vanhin lapsellensa: <br /> :"Ellös menkö, poikueni, poikueni, Kaukueni, <br /> :noihin Pohjolan pitoihin, suuren joukon juominkihin! <br /> :Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana." :Tuop' on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin <br /> :nimesi: <br /> :"Kurjat kutsuen menevi, hyvä ilman hyppeleikse! <br /> :Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset, airuhut alinomaiset <br /> :miekassa tuliterässä, säilässä säkenevässä." :Tuop' on äiti Lemminkäisen yhä kielteä käkesi: <br /> :"Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan pitoihin! <br /> :Monet on kummat matkallasi, isot tielläsi imehet, <br /> :kolme surmoa kovinta, kolme miehen kuolemata." :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Ain' on surmia akoilla, kaikin paikoin kuolemia; <br /> :ei uros hätäile noita, ei varsin varannekana. <br /> :Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni: <br /> :mi on surma ensimäinen, ensimäinen, viimeinenki?" :Virkkoi äiti Lemminkäisen, vaimo vanha vastaeli: <br /> :"Sanon surmat syytä myöten enkä miehen mieltä <br /> :myöten. <br /> :Sanon surman ensimäisen. Se on surma ensi surma: <br /> :menet matkoa vähäisen, pääset tietä päiväyksen: <br /> :tulevi joki tulinen poikkipuolin vastahasi. <br /> :Joessa tulinen koski, koskessa tulinen luoto, <br /> :luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko: <br /> :yöt se hammasta hiovi, päivät kynttä kitkuttavi <br /> :tulijalle vierahalle, saavalle käkeävälle." :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Se on surma naisen surma, ei ole kuolema urohon. <br /> :Kyllä mä siihen keinon keksin, arvoan hyvän asian: <br /> :laulan leppäisen hevosen, laulan leppäisen urohon <br /> :sivutseni siirtymähän, eestäni vaeltamahan; <br /> :itse sorsana sukellan, allina alenteleime <br /> :kouritse kokon kynimen, vaakalinnun varpahitse. <br /> :Oi emoni, kantajani! Sano surma keskimäinen!" :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma toinen surma: <br /> :menet matkoa vähäisen, toki toisen päiväyksen: <br /> :tulevi tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä, <br /> :itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin, <br /> :täynnä kuumia kiviä, palavia paateroita. <br /> :Sinne on satoja saanut, tuhansia tukkueltu, <br /> :sa'an miestä miekallista, tuhat rautaista oritta." :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Ei ole siinä miehen surma eikä kuolema urohon. <br /> :Kyllä mä siihen mutkan muistan, mutkan muistan, <br /> :keinon keksin: <br /> :laulan ma lumesta miehen, uron hangesta hotaisen, <br /> :sen tungen tulen väkehen, vaivaelen valkeahan, <br /> :kylpijäksi kuuman saunan vastan vaskisen keralla; <br /> :itse siirräime sivutse, tungeime tulen lävitse, <br /> :ettei partana palane, hivuskutri kurvettune. <br /> :Oi emoni, kantajani! Sano surma jälkimäinen!" :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma kolmas surma: <br /> :menet vieläki vähäisen, pääset siitä päiväyksen, <br /> :Pohjolan veräjän suulle, ahtahimpahan alahan: <br /> :susi päälle suimistaikse, karhu toisna kaimistaikse <br /> :suulla Pohjolan veräjän, kape'immassa kujassa. <br /> :Syönyt on sa'anki miestä, tuhonnut tuhat urosta, <br /> :niin miks' ei sinua söisi, tuhoaisi turvatointa?" :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Uuhi uunna syötäköhön, rieskana revittäköhön, <br /> :vaan ei mies pahempikana, uros untelompikana! <br /> :Minua on vyötty miehen vyöllä, pantu miehen <br /> :palkimella, <br /> :solmittu uron solilla, jotten vielä jouakana <br /> :suuhun Untamon susien, kitahan kirokavetten. :"Muistan ma suelle mutkan, keksin keinon karhullenki: <br /> :suet laulan suitsi-suuhun, karhut rautakahlehisin, <br /> :tahi rutjon ruumeniksi, seulaisen sepalehiksi. <br /> :Sillä siitä selvitäime, pääsen matkani perille." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Et vielä perille pääsnyt! <br /> :Ne oli sinne mennessäsi matkalla isot imehet, <br /> :kolme kummoa kovoa, kolme miehen kuolemata; <br /> :viel' on sinne saatuasi paikalla pahimmat kummat. <br /> :Kulet tietä pikkaraisen, tulet Pohjolan pihalle: <br /> :aita on rautainen rakettu, terästarha teeksennelty <br /> :maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti, <br /> :keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu, <br /> :käärmehillä vitsastettu, sisiliskoilla si'elty; <br /> :heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan, <br /> :pääkehät kähäjämähän, päät ulos, sisähän hännät. :"Maass' on toisia matoja, rata kyitä, käärmehiä <br /> :ylös kielin kiehumassa, alas hännin häilymässä. <br /> :Yks' on muita kauheampi eessä portin poikkipuolin, <br /> :pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi kujapatsasta, <br /> :ylös kielin kiehumassa, suin ylös suhahtamassa, <br /> :ei ketänä muuta vasten, vasten vaivaista sinua." :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Seki on surma lapsen surma, ei ole kuolema urohon. <br /> :Tunnen ma tulen lumoa, valkeaisen vaivutella, <br /> :ja tunnen maot manata, käärmehyiset käännytellä. <br /> :Äsken päänä eilisenä kynnin maata kyyn-alaista, <br /> :käännin maata käärmehistä aivan paljahin kätösin. <br /> :Kyyt pitelin kynsissäni, käsissäni käärmehyiset; <br /> :tapoin kyitä kymmenkunnan, sa'an mustia matoja: <br /> :viel' on kynnet kyyn veressä, käet käärmehen talissa. <br /> :Sill' en taia tullakana, viel' en varsin jouakana <br /> :maon suuren suupalaksi, käärmehen käsialaksi: <br /> :itse konnat kouristelen, ilkeät iki puserran, <br /> :kyyt on laulan laiemmalle, maot muutan tien mukahan, <br /> :astun Pohjolan pihalta, tungeime tuvan sisähän." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ellös vainen, poikueni, <br /> :menkö Pohjolan tupahan, Sariolan salvoksihin! <br /> :Siell' on miehet miekka vyöllä, urohot sota-aseissa, <br /> :humalassa hullut miehet, pahat paljo juotuansa. <br /> :Laulavat sinun poloisen miekkahan tuliterähän; <br /> :jo on laulettu paremmat, jalommatki jaksettuna." :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Jo olen ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla. <br /> :Ei minua laula lappi eikä tunge turjalainen; <br /> :itse laulan lappalaisen sekä tungen turjalaisen: <br /> :laulan halki hartionsa, puhki leukansa puhelen, <br /> :paian kauluksen kaheksi, rikki rintalastasensa." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh poikani poloinen! <br /> :Vielä muistat muinaistasi, kerskut ennen käynnistäsi! <br /> :Jo olet ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla: <br /> :uinut kaikki umpilammit, koirankieliset kokenut, <br /> :käynyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten, <br /> :Tuonen kosket tunnustellut, mitannut Manalan virrat! <br /> :Siell' oisit tänäki päänä ilman äitittä pahatta. :"Muistapa, mitä sanelen! Tulet Pohjolan tuville: <br /> :mäki on täynnä seipähiä, piha täynnä pylvähiä, <br /> :ne on täynnä miehen päitä; yks' on seiväs päätöin seiväs <br /> :senpä seipähän nenähän sinun pääsi leikatahan!" :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Hurja noita huolinevi, epäkelpo keksinevi <br /> :viittä, kuutta vainovuotta, seitsentä sotakeseä! <br /> :Ei noita uro totelle, vääjänne väheäkänä. <br /> :Tuo mulle sotisopani, vanhat vainovaatteheni! <br /> :Itse käyn isoni miekan, katson kalvan taattoseni; <br /> :viikon on vilussa ollut, kauan kaihossa sijassa, <br /> :itkenyt ikänsä siellä, kantajata kaipaellut." :Sai siitä sotisopansa, vanhat vainovaattehensa, <br /> :isonsa ikuisen miekan, tuon taaton sotatoverin. <br /> :Senpä siltahan sysäsi, terin työnti lattiahan: <br /> :miekkanen käessä kääntyi kuni tuore tuomen latva <br /> :tahi kasvava kataja. Sanoi lieto Lemminkäinen: :"Tuskin on Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa <br /> :tämän miekan miettijäistä, tämän kalvan katsojaista." :Jousen seinältä sivalti, kaaren vahvan vaarnaselta. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Sen mä mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin, <br /> :joka jouseni vetäisi, kiveräni kiinnittäisi <br /> :noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla." :Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, <br /> :suorihe sotisopihin, puki vainovaattehisin. <br /> :Itse lausui orjallensa, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Oi on osto-orjaseni, rahan saatu raatajani! <br /> :Jou'uta sotaoriini, valjastele vainovarsa <br /> :lähteäkseni pitoihin, lemmon joukon juominkihin!" :Orja nöyrä, neuvottava, pian pistihe pihalle, <br /> :työnti varsan valjahisin, puikkoihin tulipunaisen. <br /> :Sanoi tuolta tultuansa: "Jo olen tehnyt tehtäväni, <br /> :suorittanut tuon orosi, varsan viljon valjastanut." :Siitä lieto Lemminkäisen luku lähteä tulevi. <br /> :Käsi käski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti. <br /> :Toki läksi, kuin käkesi, varsin läksi, ei varannut. :Emo neuvoi poikoansa, vanhin lastansa varoitti <br /> :oven suusta, orren alta, kattilan katasijoilta: <br /> :"Poikueni, ainueni, lapseni, vakauteni! <br /> :Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa, <br /> :juopa puoli tuoppiasi, keskimaihin maljasesi; <br /> :anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli: <br /> :mato maljassa venyvi, toukka tuopin pohjukassa." :Vielä neuvoi poikoansa, varsin lastansa vakusti <br /> :perimäisen pellon päästä, veräjältä viimeiseltä: :"Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa, <br /> :istu puolella sijoa, astu puoliaskelella, <br /> :anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli, <br /> :niin sinusta mies tulevi, uros selvä selkiävi <br /> :läpi käymähän keräjät, jutut julki polkemahan <br /> :urohoisessa väessä, miehisessä joukkiossa." :Siitä läksi Lemminkäinen istuen oron re'essä; <br /> :iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella. <br /> :Läksi virkku vieremähän, hevonen helettämähän. :Ajoi aikoa vähäisen, hyvän hetken hetkutteli: <br /> :näki tiellä teirikarjan. Teiret lentohon lehahti, <br /> :lintukarja kapsahutti eestä juoksevan hevosen. :Jäi hitusen höyheniä, tielle teiren sulkasia. <br /> :Ne kokosi Lemminkäinen, tapaeli taskuhunsa: <br /> :ei tieä, mikä tulisi, tapahtuisi taipalella; <br /> :kaikki on tarpehen talossa, hyväksi hätävarana. :Ajoi eellehen vähäisen, kulki tietä pikkuruisen; <br /> :jo hepo hörösteleikse, luppakorva luonteleikse. :Se on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :kuorustihe korjastansa, kaarastihe katsomahan: <br /> :niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakasi! <br /> :Aivin on joki tulinen poikitse hevon e'essä. <br /> :Joess' on tulinen koski, koskessa tulinen luoto, <br /> :luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko: <br /> :sillä kulkku tulta kuohui, suu valeli valkeata, <br /> :höyhenet tulena tuiski, säkeninä säihkäeli. :Kaukon kaukoa näkevi, loitompata Lemminkäisen: <br /> :"Minnepä menevi Kauko, kunne läksit, Lemmin poika?" :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Läksin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. <br /> :Välty syrjähän vähäisen, poikellaite tieltä poies, <br /> :laske eelle matkamiestä, Lemminkäistä liiatenki, <br /> :sivutsesi siirtymähän, vieretse vaeltamahan!" :Kokko saatteli sanoa, tulikulkku kuiskahella: <br /> :"Lasken eelle matkamiehen, Lemminkäisen liiatenki <br /> :suun kautta samoamahan, kautta kulkun kulkemahan: <br /> :siitä sulle tie menevi mennä tuosta tuon hyväksi <br /> :noihin pitkihin pitoihin, iän kaiken istumihin." :Mitä huoli Lemminkäinen! Ei tuossa kovin hätäillyt. <br /> :Tapasip' on taskuhunsa, löihe kukkaroisehensa, <br /> :otti teiren sulkasia; hieroa hitustelevi <br /> :kahen kämmenen välissä, sormen kymmenen sovussa: <br /> :siitä syntyi teirikarja, koko parvi koppeloita. <br /> :Syöksi ne kokolle suuhun, antoi appajan kitahan, <br /> :kulkkuhun kokon tulisen, ikenihin iskulinnun. <br /> :Sillä siitä selvittihe, pääsi päivän ensimäisen. :Iski virkkua vitsalla, helähytti helmisellä. <br /> :Läks' oronen oikomahan, hepo helkehyttämähän. :Ajoi matkoa palasen, piirrätteli pikkuruisen; <br /> :jo oronen ouostuvi, hevonen hörähtelevi. :Kohottihe korjastansa, kaahistihe katsomahan: <br /> :niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakitti! <br /> :On eessä tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä, <br /> :itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin, <br /> :täynnä kuumoa kiveä, palavata paateroa. :Mitä huoli Lemminkäinen! Ukkoa rukoelevi: <br /> :"Oi Ukko, ylijumala, tahi taatto taivahinen! <br /> :Nosta lonka luotehelta, toinen lännestä lähetä, <br /> :kolmas istuta iästä, kohottele koillisesta, <br /> :syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta! <br /> :Sa'a lunta sauvan varsi, kiehittele keihäsvarsi <br /> :noille kuumille kiville, palaville paateroille!" :Tuo Ukko, ylijumala, taatto vanha taivahinen, <br /> :nosti longan luotehelta, toisen lännestä lähetti, <br /> :iätti iästä pilven, kohotteli koilta ilman, <br /> :nepä yhtehen yhytti, lomakkohon loukahutti. <br /> :Satoi lunta sauvan varren, kiehitteli keihäsvarren <br /> :noille kuumille kiville, palaville paateroille: <br /> :tulipa luminen lampi, hyinen järvi muo'ostihe. :Siitä lieto Lemminkäinen lauloi tuohon jäisen sillan <br /> :poikitse lumisen lammin, äyrähästä äyrähäsen. <br /> :Sillä sen rovin vaelti, pääsi toisen päiväyksen. :Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä. <br /> :Sai virkku vilettämähän, hepo hötkelyttämähän. :Virkku juoksi virstan, toisen, maan paras palan pakeni; <br /> :siitä seisahtui äkisti, ei pakene paikaltansa. :Itse lieto Lemminkäinen kavahtihe katsomahan: <br /> :on susi veräjän suulla, karhu vastassa kujalla, <br /> :suulla Pohjolan veräjän, päässä pitkien kujien. :Silloin lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :tavoitteli taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa; <br /> :otti uuhen villasia, hieroa utustelevi <br /> :kahen kämmenen kesessä, sormen kymmenen sovussa. :Puhui kerran kämmenelle: uuhet juoksuhun uhahti, <br /> :koko lauma lampahia, karitsoita aika karja. <br /> :Suet sinne ryömäisihe, karhut kanssa kaimasihe. <br /> :Itse lieto Lemminkäinen ajoi eelle matkoansa. :Kulki tietä pikkaraisen, tuli Pohjolan pihalle. <br /> :Aita oli rautainen rakettu, teräksinen tarha tehty, <br /> :sata syltä maaemähän, tuhat syltä taivosehen, <br /> :keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu, <br /> :käärmehillä kiinnitetty, sisiliskoilla si'elty: <br /> :heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan, <br /> :päät vankat vapajamahan, päät ulos, sisähän hännät. :Se on lieto Lemminkäinen jo tuossa ajattelevi: <br /> :"Niin on, kuin sanoi emoni, kantajani kaikeroitti: <br /> :on tuossa mokoma aita pantu maasta taivosehen! <br /> :Alahatse kyy matavi, alemmaksi aita pantu, <br /> :ylähätse lintu lenti, ylemmäksi aita pantu." :Tok' ei tuossa Lemminkäinen huolinut kovin hätäillä. <br /> :Veti veitsen huotrastansa, tupestansa tuiman rauan, <br /> :sillä aitoa sivalti, katkoi aiakset kaheksi; <br /> :aian rautaisen avasi, käänti tarhan käärmehisen <br /> :viieltä vitsasväliltä, seitsemältä seipähältä. <br /> :Itse eellehen ajavi portin Pohjolan etehen. :Käärme tiellä käänteleikse eessä portin poikkipuolin, <br /> :pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi patsasta portin. <br /> :Sata silmeä maolla, tuhat kieltä käärmehellä, <br /> :silmät seulan suuruhiset, kielet pitkät keihovartta, <br /> :hampahat haravan varren, selkä seitsemän venettä. :Siinä lieto Lemminkäinen ei tohi käsiksi käyä <br /> :satasilmälle maolle, tuhatkieli-käärmehelle. :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen, <br /> :kulkija kulon-alainen, lehen lemmon juurehinen, <br /> :läpi mättähän menijä, puun juuren pujottelija! <br /> :Kuka sun kulosta nosti, heinän juuresta herätti <br /> :maan päälle matelemahan, tielle teukkalehtamahan? <br /> :Kuka nosti nokkoasi, kuka käski, ken kehoitti <br /> :päätä pystössä piteä, kaulan vartta kankeata? <br /> :Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljiäsi <br /> :vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri? :"Sule nyt suusi, peitä pääsi, kätke kielesi käpeä, <br /> :sykerräite sykkyrähän, käperräite käppyrähän, <br /> :anna tietä, puolen tietä, sivu mennä matkamiehen! <br /> :Tahi siirry tieltä poies, kule, kurja, kursikkohon, <br /> :kaaloa kanervikkohon, sala'aite sammalehden, <br /> :veäite villakuontalona, haavan halkona kuleksi, <br /> :tunge pääsi turpehesen, mätä mättähän sisähän <br /> :turpehessa sun tupasi, alla mättähän majasi: <br /> :jospa tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi <br /> :neuloilla teräsnenillä, rakehilla rautaisilla." :Senpä lausui Lemminkäinen. Ei sitä mato totellut; <br /> :ain' yhä kähäelevi, ylös kielin kiehahtavi, <br /> :suin ylös suhahtelevi pään varalle Lemminkäisen. :Siitä lieto Lemminkäinen muisti vanhoja sanoja, <br /> :ennen eukon neuvomia, äitinsä opettamia. <br /> :Sanoi lieto Lemminkäinen, virkki kaunis Kaukomieli: <br /> :"Kun et tuostana totelle etkä vääjänne vähällä, <br /> :vielä turvut tuskihisi, paisut pakkopäivihisi, <br /> :halkeat, paha, kaheksi, konna, kolmeksi muruksi, <br /> :kun ma etsinen emosi, haen valtavanhempasi. <br /> :Tieän, sykkä, synnyntäsi, maan kamala, kasvantasi: <br /> :Syöjätär sinun emosi, Vetehinen vanhempasi. :"Sylki Syöjätär vesille, laski kuolan lainehille. <br /> :Tuota tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli, <br /> :tuuitteli vuotta kuusi, senki seitsemän keseä <br /> :selvällä meren selällä, lapovilla lainehilla. <br /> :Vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi, <br /> :ve'en tyrsky maalle työnti, aalto rannallen ajeli. :"Kulki kolme luonnotarta rannalla meren rapean, <br /> :meren pauhun partahalla. Ne tuon rannalla näkivät; <br /> :sanoivat sanalla tuolla: 'Mipä tuostaki tulisi, <br /> :kunpa Luoja hengen loisi, tuolle silmät siunoaisi?' :"Päätyi Luoja kuulemassa; sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :'Pahasta paha tulisi, konna konnan oksennosta, <br /> :jos ma tuolle hengen loisin, silmät päähän siunoaisin.' :"Saipa Hiisi kuulemahan, mies häijy tähyämähän. <br /> :Itse luojaksi rupesi; antoi Hiisi hengen tuolle <br /> :konnan ilkeän kinalle, Syöjättären sylkemälle: <br /> :siitä kääntyi käärmeheksi, muuttui mustaksi maoksi. :"Mist' on tuolle henki saatu? Henki Hiien hiiloksesta. <br /> :Mist' on syyetty syäntä? Syöjättäreltä syäntä. <br /> :Mist' on aivot ankeloisen? Virran vankan vaaluvista. <br /> :Mistä tunto turmiolla? Kuohusta tulisen kosken. <br /> :Mist' on pää pahalle pantu? Pää pahan pavun jyvästä. :"Mist' on siihen silmät luotu? Lemmon liinan <br /> :siemenistä. <br /> :Mist' on korvat konnan päässä? Lemmon koivun <br /> :lehtosista. <br /> :Mist' on suuta suunnitettu? Suu solesta Syöjättären. <br /> :Mist' on kieli kehnon suussa? Keitolaisen keihä'ästä. <br /> :Mist' on hampahat häjyllä? Okahista Tuonen ohran. <br /> :Mist' on ilkeän ikenet? Ikenistä Kalman immen. :"Mist' on selkä seisotettu? Hiien hiiliseipähästä. <br /> :Mistä häntä häälättynä? Pahalaisen palmikosta. <br /> :Mistä suolet solmittuna? Suolet surman vyöllisestä. :"Siin' oli sinun sukusi, siinä kuulu kunniasi! :"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen, <br /> :maan karva, kaiken ilmankaaren karva! <br /> :Lähe nyt tieltä matkamiehen, eestä kulkijan urohon! <br /> :Anna mennä matkamiehen, Lemminkäisen leyhytellä <br /> :noihin Pohjolan pitoihin, hyvän synnyn syöminkihin!" :Jo mato kuvattelihe, satasilmä siirtelihe, <br /> :kääntelihe käärme paksu, muuttelihe tien mukahan; <br /> :antoi mennä matkamiehen, Lemminkäisen leyhytellä <br /> :noihin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Viideskolmatta runo|Viideskolmatta runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Seitsemäskolmatta runo|Seitsemäskolmatta runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 76 761 2006-06-19T14:38:15Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :siitä suorikse sotahan, vainotielle valmistaikse. <br /> :Hioi hetken miekkoansa, toisen keihoa teroitti. :Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös, poikani poloinen, <br /> :saako suurehen sotahan, menkö miekan melskehesen! <br /> :Ken suotta sotahan saapi, tahallansa tappelohon, <br /> :se soassa surmatahan, tapetahan tappelossa, <br /> :miekkoihin menetetähän, kalpoihinsa kaaetahan. :"Lähet vuohella sotahan, kaurihilla tappelohon. <br /> :Pian vuohi voitetahan, kauris kaatahan likahan: <br /> :tulet koiralla kotihin, sammakolla saat piha'an." :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"En mä silloin suohon sorru enkä kaau kankahalle, <br /> :korppien kotisijoille, variksien vainioille, <br /> :kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille. <br /> :Somap' on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen! <br /> :Sorea sotainen tauti: äkin poika pois tulevi, <br /> :potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi." :Tuon emo sanoiksi virkki: "Kun sinä sotahan kuolet, <br /> :mitä jääpi taatollesi vanhan päivänsä varaksi?" :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Kuolkohon kujarikoille, kaatukohon kartanolle!" :"Mitä jääpi maammollesi vanhan päivänsä varaksi?" :"Kuolkohon kupo sylihin, läävähän läkähtyköhön!" :"Mitä jääpi veikollesi päivän vastaisen varaksi?" :"Metsähän menettyköhön, vainiolle vaipukohon!" :"Mitä jääpi siskollesi päivän vastaisen varaksi?" :"Kaivotielle kaatukohon, sotkutielle sortukohon!" :Kullervo, Kalervon poika, kohta lähtevi ko'ista. <br /> :Sanovi sanan isolle: "Hyvästi, hyvä isoni! <br /> :Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, <br /> :kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" :Tuon isä sanoiksi virkki: "En minä sinua itke, <br /> :jospa kuulen kuolleheksi: poika toinen tehtänehe, <br /> :poika paljoa parempi, äijeä älykkähämpi." :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. <br /> :Saan minä mokoman taaton: suun savesta, pään kivestä, <br /> :silmät suolta karpaloista, parran kuivista kuloista, <br /> :jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta." :Virkkoi siitä veikollensa: "Jää hyvästi, veikkoseni! <br /> :Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, <br /> :kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" :Veikko tuon sanoiksi virkki: "En itke minä sinua, <br /> :josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe, <br /> :veli paljoa parempi, kahta mointa kaunihimpi." :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. <br /> :Saan minä mokoman veljen: pään kivestä, suun savesta, <br /> :silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista, <br /> :jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta." :Sanoi siitä siskollensa: "Hyvästi, sisarueni! <br /> :Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, <br /> :kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" :Noin sisar sanoiksi virkki: "En itke minä sinua, <br /> :josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe, <br /> :veli paljoa parempi, äijeä älykkähämpi." :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. <br /> :Saan minä mokoman siskon: pään kivestä, suun savesta, <br /> :silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista, <br /> :korvat lammin lumpehista, varren vaahteren vesasta." :Sanoi siitä äitillensä: "Äitiseni, armaiseni, <br /> :minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani! <br /> :Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, <br /> :kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" :Tuon emo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä. <br /> :Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi, <br /> :väestä vähenneheksi, sortuneheksi su'usta: <br /> :itken tulville tupamme, siltalauat lainehille, <br /> :kujat kaikki kuurullani, läävät länkämöisilläni; <br /> :lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, <br /> :sulat maat vihottaviksi, vihottavat viereviksi. :"Mit' en itkeä ilenne, kut' en voine voivotella, <br /> :itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, <br /> :yliset kulasvesille, saunan lauat lainehille." :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :läksi soitellen sotahan, iloitellen tappelohon. <br /> :Soitti suolla, soitti maalla, kajahutti kankahalla, <br /> :rojahutti ruohokossa, kulahutteli kulossa. :Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: <br /> :"Jo iso kotona kuoli, vaipui valtavanhempasi. <br /> :Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" :Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: <br /> :"Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona ruuna, <br /> :millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" :Soitti suolla mennessänsä, patakoitteli palolla. <br /> :Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: <br /> :"Jo veli kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi. <br /> :Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" :Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: <br /> :"Kun lie kuollut, kuolkahansa! On siellä ori kotona, <br /> :millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" :Soitti suolla käyessänsä, kullervoitsi kuusikossa. <br /> :Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: <br /> :"Jo sisar kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi. <br /> :Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" :Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: <br /> :"Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona tamma, <br /> :millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" :Kulaten kulossa astui, heläellen heinikossa. <br /> :Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: <br /> :"Kuoli ehtoinen emosi, kaatui maire maammuesi. <br /> :Käypäs tuota katsomahan, miten miero hautoavi!" :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Voi minä poloinen poika, kun kuoli emo minulta, <br /> :uupui uutimen tekijä, vaipui vaipan kirjoittaja, <br /> :pitkän piustan kehreäjä, väkivärttinän vetäjä; <br /> :enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä! <br /> :Lie kuollut kovin viluhun vainko leivän puuttehesen? :"Kuollut koissa pestäköhön Saksan saippuavesillä, <br /> :silkkihin si'eltäköhön, palttinoihin pantakohon! <br /> :Siitä maahan vietäköhön, kalmahan katettakohon, <br /> :itkuvirsin vietäköhön, laulaen lasettakohon! <br /> :En vielä kotihin joua: viel' on Unto kostamatta, <br /> :mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä." :Meni soitellen sotahan, ilon lyöen Untolahan. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi Ukko, ylijumala! <br /> :Jos nyt mulle miekan saisit sekä kalvan kaunihimman, <br /> :joka joukolle pitäisi, saattaisi satalu'ulle!" :Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan, <br /> :jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti. <br /> :Tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyetteli: <br /> :kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista. :Kullervo, Kalervon poika, jo tuosta kotihin kääntyi <br /> :ison entisen tuville, vanhempansa vainioille: <br /> :tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa; <br /> :ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan. :Antoi kättä hiilokselle: hiilet kylmät hiiloksessa. <br /> :Tuosta tunsi tultuansa: ei ole emo elossa. :Pisti kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa. <br /> :Tuosta tunsi tultuansa: ei ole iso elossa. :Loi on silmät sillan päälle: silta kaikki siivomatta. <br /> :Tuosta tunsi tultuansa: ei ole sisar elossa. :Vieri valkamavesille: ei venettä valkamassa. <br /> :Tuosta tunsi tultuansa: ei ole veli elossa. :Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi on ehtoinen emoni! <br /> :Mitäs mulle tänne heitit eläessä tällä maalla? :"Et kuule, emo, minua, jos ma silmillä siherrän <br /> :eli kulmilla kujerran, päälaella lausuelen!" :Emo hauasta havasi, alta mullan muistuttavi: <br /> :"Jäihän multa Musti koira käyäksesi metsämaille. <br /> :Ota koirasi keralle, mene tuonne metsämaille, <br /> :ylös korpehen kohoa metsän tyttöjen tyköhön, <br /> :sinipiikojen pihalle, havulinnan liepehille, <br /> :evähiä etsimähän, antia anelemahan!" :Kullervo, Kalervon poika, otti koiransa keralle, <br /> :läksi tietä telkkimähän, korpehen kohoamahan. <br /> :Kävi matkoa vähäisen, astui tietä pikkaraisen; <br /> :tuli tuolle saarekselle, tuolle paikalle tapahtui, <br /> :kuss' oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman. :Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, <br /> :nuoret heinät hellitteli, kuikutti kukat kanervan <br /> :tuota piian pillamusta, emon tuoman turmelusta: <br /> :eikä nousnut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka, <br /> :ylennyt sijalla sillä, tuolla paikalla pahalla, <br /> :kuss' oli piian pillannunna, emon tuoman turmellunna. :Kullervo, Kalervon poika, tempasi terävän miekan; <br /> :katselevi, kääntelevi, kyselevi, tietelevi. <br /> :Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli <br /> :syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa. :Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan. <br /> :Vastasi sanalla tuolla: "Miks' en söisi mielelläni, <br /> :söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi? <br /> :Syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki." :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen, <br /> :kären käänti rintahansa, itse iskihe kärelle. <br /> :Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli. :Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon, <br /> :loppu ainakin urosta, kuolema kovaosaista. :Silloin vanha Väinämöinen, kunpa kuuli kuolleheksi, <br /> :Kullervon kaonneheksi, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko <br /> :luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! <br /> :Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama <br /> :ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, <br /> :vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Viidesneljättä runo|Viidesneljättä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Seitsemäsneljättä runo|Seitsemäsneljättä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 77 740 2006-06-19T14:31:03Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :oli veistävä venoista, uutta purtta puuhoava <br /> :nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. <br /> :Puit? puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä. :Kenpä puuta etsimähän, tammea tavoittamahan <br /> :Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi? :Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, <br /> :sep' on puuta etsimähän, tammea tavoittamahan <br /> :Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi! :Käypi tietä, astelevi koillisille maailmoille. <br /> :Meni mäen, menevi toisen, kulki kohta kolmannenki, <br /> :kirves kultainen olalla, vaskivarsi kirvehessä. <br /> :Yhtyi haapa vastahansa, sylen kolmen korkeuinen. :Tahtoi haapoa tavata, puia puuta kirvehellä. <br /> :Haapa haastaen sanovi, itse kielin kerkiävi: <br /> :"Mitä, mies, tahot minusta, kuta kuitenki hala'at?" :Sampsa poika Pellervoinen, hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Tuotapa tahon sinusta, tuota etsin ja hala'an: <br /> :Väinämöiselle venettä, laulajalle purren puuta." :Haapa haastoi kummemmasti, sataoksainen osasi: <br /> :"Vuotava veno minusta ja pursi putoavainen! <br /> :Minä olen ontelo tyveltä: kolmasti tänä kesänä <br /> :toukka söi syämyeni, mato juureni makasi." :Sampsa poika Pellervoinen siitä eistyvi etemmä; <br /> :astua ajattelevi maailmoille pohjaisille. :Tuli honka vastahansa, sylen kuuen korkeuinen. <br /> :Iski puuta kirvehellä, kolahutti kuokallansa, <br /> :kysytteli, lausutteli: "Oisiko sinusta, honka, <br /> :Väinämöiselle venoksi, laulajalle laivapuuksi?" :Honka vastata hotaisi, itse äänehen ärähti: <br /> :"Ei minusta purtta tulle, kuuen kaaren kantajata! <br /> :Mie olen honka huolainniekka; kolmasti tänä kesänä <br /> :korppi koikkui latvallani, varis vaakkui oksillani." :Sampsa poika Pellervoinen aina eistyvi etemmä; <br /> :astua ajattelevi suvisille maailmoille. <br /> :Tuli tammi vastahansa, ympäri yheksän syltä. :Kysytteli, lausutteli: "Tulisko sinusta, tammi, <br /> :emeä erävenehen, sotapurren pohjapuuta?" :Tammi taiten vastaeli, osaeli puu omena: <br /> :"On vainen minussa puuta emäksi yhen venosen, <br /> :enk' ole hoikka huolainniekka enkä ontelo sisältä. <br /> :Kolmasti tänä kesänä, tänä suurena suvena <br /> :päivyt kierti keskipuuta, kuuhut latvalla kumotti, <br /> :käet kukkui oksillani, linnut lehvillä lepäsi." :Sampsa poika Pellervoinen otti kirvehen olalta, <br /> :iski puuta kirvehellä, tammea tasaterällä; <br /> :pian taisi tammen kaata, puun sorean sorrutella. :Ensin laski latvan poikki, tyven tyynni halkaisevi. <br /> :Veisti siitä pohjapuita, lautoja epälukuisin <br /> :laulajalle laivaksiksi, Väinämöiselle venoksi. :Siitä vanha Väinämöinen tietäjä iän-ikuinen, <br /> :teki tieolle venettä, laati purtta laulamalla <br /> :yhen tammen taittumista, puun murskan murenemista. :Lauloi virren: pohjan puutti, lauloi toisen: liitti laian; <br /> :lauloi kohta kolmannenki hankoja hakatessansa, <br /> :päitä kaaren päätellessä, liitellessänsä limiä. :Kaaritettua venosen, liitettyä laian liitot <br /> :uupui kolmea sanoa panemilla parraspuien, <br /> :kokkien kohentimilla, peräpään on päättimillä. :Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi poloinen, päiviäni! <br /> :Ei saanut veno vesille, uusi laiva lainehille!" :Arvelee, ajattelevi, mistäpä sanoja saisi, <br /> :loisi lempiluottehia; pääskyjenkö päälaelta, <br /> :joutsenkarjan juonen päästä, hanhilauman hartioilta? :Läksi saamahan sanoja. Tuhoi joukon joutsenia, <br /> :harkun hanhia hävitti, päättömästi pääskysiä: <br /> :ei saanut sanoakana, ei sanoa eikä puolta. :Arvelee, ajattelevi: "Tuoll' oisi sata sanoa <br /> :kesäpeuran kielen alla, suussa valkean oravan." :Läksi saamahan sanoja, ongelmoita ottamahan. <br /> :Pellon peuroja levitti, oravia suuren orren: <br /> :sai siitä sanoja paljo, ne kaikki avuttomia. :Arvelee, ajattelevi: "Tuolta saan sa'an sanoja, <br /> :tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajasta." :Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta mahtiloita. <br /> :Astua taputtelevi; kävi viikon vitsikkoa, <br /> :viikon toisen tuomikkoa, kolmannen katajikkoa: <br /> :jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumottavi. :Vaka vanha Väinämöinen jo huhuta huikahutti <br /> :tuossa Tuonelan joessa, Manalan alantehessa: <br /> :"Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Manalan lapsi, <br /> :yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!" :Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, <br /> :tuo oli poukkujen pesijä, räpähien räimyttäjä <br /> :Tuonen mustassa joessa, Manalan alusve'essä. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Vene täältä tuotanehe, kuni syy sanottanehe, <br /> :mi sinun Manalle saattoi ilman tauin tappamatta, <br /> :ottamatta oivan surman, muun surman musertamatta." :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tuoni minut tänne tuotti, Mana mailtani veteli." :Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, <br /> :tuonpa hän sanoiksi virkki: "Jopa keksin kielastajan! <br /> :Kunp' on Tuoni tänne toisi, Mana mailta siirteleisi, <br /> :Tuoni toisi tullessansa, Manalainen matkassansa <br /> :Tuonen hattu hartioilla, Manan kintahat käessä. <br /> :Sano totta, Väinämöinen: mi sinun Manalle saattoi?" :Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa sanoiksi virkki: <br /> :"Rauta mun Manalle saattoi, teräs tempoi Tuonelahan." :Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, <br /> :sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuosta tunnen kielastajan! <br /> :Kun rauta Manalle saisi, teräs toisi Tuonelahan, <br /> :verin vaattehet valuisi, hurmehen hurahteleisi. <br /> :Sano totta, Väinämöinen, sano totta toinen kerta!" :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Vesi sai minun Manalle, aalto toi on Tuonelahan." :Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, <br /> :sanan virkkoi, noin nimesi: "Ymmärrän valehtelijan! <br /> :Jos vesi Manalle saisi, aalto toisi Tuonelahan, <br /> :vesin vaattehet valuisi, helmasi herahteleisi. <br /> :Sano tarkkoja tosia: mi sinun Manalle saattoi?" :Tuossa vanha Väinämöinen vielä kerran kielastavi: <br /> :"Tuli toi mun Tuonelahan, valkea Manalle saattoi." :Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, <br /> :hänpä tuon sanoiksi virkki: "Arvoan valehtelijan! <br /> :Jos tuli Manalle toisi, valkeainen Tuonelahan, <br /> :oisi kutrit kärventynnä, partaki pahoin palanut. :"Oi sie vanha Väinämöinen! Jos tahot venettä täältä, <br /> :sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, <br /> :mitenkä tulit Manalle ilman tauin tappamatta, <br /> :ottamatta oivan surman, muun surman murentamatta!" :Sanoi vanha Väinämöinen: "Jos vähän valehtelinki, <br /> :kerran toisen kielastelin, toki ma sanon toetki. <br /> :Te'in tieolla venettä, laain purtta laulamalla. <br /> :Lauloin päivän, lauloin toisen, niin päivällä kolmannella <br /> :rikkoihe reki runoilta, jalas taittui lausehilta: <br /> :läksin Tuonelta oroa, Manalalta vääntiätä <br /> :rekosen rakentoani, laulukorjan laatiani. <br /> :Tuopa nyt venoista tänne, laita mulle lauttoasi <br /> :yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!" :Kyllä Tuonetar toruvi, Manan neiti riitelevi: <br /> :"Oi on, hullu, hulluuttasi, mies on, mielesi vähyyttä! <br /> :Tulet syyttä Tuonelahan, tauitta Manan majoille! <br /> :Parempi sinun olisi palata omille maille: <br /> :äijä on tänne tullehia, ei paljo palannehia." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Akka tieltä kääntyköhön, <br /> :eip' on mies pahempikana, uros untelompikana! <br /> :Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Manalan lapsi!" :Vei venehen Tuonen tytti; sillä vanhan Väinämöisen <br /> :yli salmen saattelevi, joen poikki päästelevi. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Voi sinua, Väinämöinen! <br /> :Läksit surmatta Manalle, kuolematta Tuonelahan!" :Tuonetar, hyvä emäntä, Manalatar, vaimo vanha, <br /> :toip' on tuopilla olutta, kantoi kaksikorvaisella; <br /> :itse tuon sanoiksi virkki: "Juop' on, vanha Väinämöinen!" :Vaka vanha Väinämöinen katsoi pitkin tuoppiansa: <br /> :sammakot kuti sisällä, maot laioilla lateli. <br /> :Siitä tuon sanoiksi virkki: "En mä tänne tullutkana <br /> :juomahan Manalan maljat, Tuonen tuopit lakkimahan: <br /> :juopuvat oluen juojat, kannun appajat katoovat." :Sanoi Tuonelan emäntä: "Oi on vanha Väinämöinen! <br /> :Mitä sie tulit Manalle, kuta Tuonelan tuville <br /> :ennen Tuonen tahtomatta, Manan mailta kutsumatta?" :Sanoi vanha Väinämöinen: "Veistäessäni venoista, <br /> :uutta purtta puuhatessa uuvuin kolmea sanoa <br /> :peripäätä päätellessä, kokkoa kohottaessa. <br /> :Kun en noita saanutkana, mailta, ilmoilta tavannut, <br /> :piti tulla Tuonelahan, lähteä Manan majoille <br /> :saamahan sanoja noita, ongelmoita oppimahan." :Tuopa Tuonelan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ei Tuoni sanoja anna, Mana mahtia jakele! <br /> :Etkä täältä pääsnekänä sinä ilmoisna ikänä <br /> :kotihisi kulkemahan, maillesi matelemahan." :Uuvutti unehen miehen, pani maata matkalaisen <br /> :Tuonen taljavuotehelle. Siinä mies makaelevi, <br /> :uros unta ottelevi: mies makasi, vaate valvoi. :Oli akka Tuonelassa, akka vanha käykkäleuka, <br /> :rautarihman kehreäjä, vaskilankojen valaja. <br /> :Kehräsi sataisen nuotan, tuhantisen tuuritteli <br /> :yönä yhtenä kesäisnä yhellä vesikivellä. :Oli ukko Tuonelassa; se on ukko kolmisormi, <br /> :rautaverkkojen kutoja, vaskinuotan valmistaja. <br /> :Se kutoi sataisen nuotan, tuhantisen tuikutteli <br /> :samana kesäisnä yönä samalla vesikivellä. :Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, <br /> :se veti sataisen nuotan poikki Tuonelan joesta, <br /> :sekä poikki jotta pitkin, jotta vieläkin vitahan, <br /> :jottei päästä Väinämöisen, selvitä uvantolaisen <br /> :sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana <br /> :tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista. :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Joko lie tuhoni tullut, hätäpäivä päälle pääsnyt <br /> :näillä Tuonelan tuvilla, Manalan majantehilla?" :Pian muuksi muuttelihe, ruton toiseksi rupesi: <br /> :meni mustana merehen, saarvana sara'ikkohon; <br /> :matoi rautaisna matona, kulki kyisnä käärmehenä <br /> :poikki Tuonelan joesta, läpi Tuonen verkkoloista. :Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, <br /> :kävi aamulla varahin verkkojansa katsomahan: <br /> :sa'an saapi taimenia, tuhat emon alvehia, <br /> :eip' on saanut Väinämöistä, ukkoa uvantolaista. :Siitä vanha Väinämöinen Tuonelasta tultuansa <br /> :sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Elköhön hyvä Jumala, elköhön sitä suetko, <br /> :itse-mennyttä Manalle, Tuonelahan tunkeinutta! <br /> :Äijä on sinne saanehia, vähä tuolta tullehia, <br /> :tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista." :Vielä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin lateli <br /> :nuorisolle nousevalle, kansalle ylenevälle; <br /> :"Elkätte, imeisen lapset, sinä ilmoisna ikänä <br /> :tehkö syytä syyttömälle, vikoa viattomalle! <br /> :Pahoin palkka maksetahan tuolla Tuonelan ko'issa: <br /> :sija on siellä syyllisillä, vuotehet viallisilla, <br /> :alus kuumista kivistä, palavoista paateroista, <br /> :peitto kyistä, käärmehistä, tuonen toukista ku'ottu." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Viidestoista runo|Viidestoista runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Seitsemästoista runo|Seitsemästoista runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 78 3516 2006-07-30T09:25:22Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän :Sai sanoma Pohjolahan, tieto kylmähän kylähän <br /> :Väinölän vironneheksi, Kalevalan pääsneheksi <br /> :noista nostamavioista, tauista tavattomista. :Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, <br /> :tuo tuosta kovin pahastui. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Vielä muistan muunki keinon, toki toisen tien osoan: <br /> :nostan karhun kankahalta, korvesta koverakouran <br /> :päälle Väinölän elojen, Kalevalan karjan päälle." :Nosti karhun kankahalta, kontion kovilta mailta <br /> :noille Väinölän ahoille, Kalevalan karjamaille. :Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Veli, seppo Ilmarinen! Taos mulle uusi keihäs, <br /> :tao keiho kolmisulka varren vaskisen keralla! <br /> :Ois' otso otettavana, rahakarva kaattavana <br /> :ruuniani ruhtomasta, tammojani tahtomasta, <br /> :kaatamasta karjoani, lehmiä levittämästä." :Seppo keihyen takovi, eikä pitkän, ei lyhyen, <br /> :takoi keskilaaullisen: sen susi sulalla seisoi, <br /> :kontio terän kohalla, hirvi hiihti suoverossa, <br /> :varsa varrella samosi, peura potki ponnen päässä. :Satoi siitä uutta lunta, hiukan hienoista vitiä, <br /> :sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jäniksen. <br /> :Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Mieleni minun tekevi, mieli käyä Metsolassa <br /> :metsän tyttöjen tykönä, sinipiikojen pihoilla. :"Lähen miehistä metsälle, urohista ulkotöille. <br /> :Ota, metsä, miehiksesi, urohiksesi, Tapio! <br /> :Auta onni ottamahan, metsän kaunis kaatamahan! :"Mielikki, metsän emäntä, Tellervo, Tapion vaimo! <br /> :Kytke kiinni koiroasi, rakentele rakkiasi <br /> :kuusamisehen kujahan, talahasen tammisehen! :"Otsonen, metsän omena, mesikämmen källeröinen! <br /> :Kun kuulet minun tulevan, miehen aimo astelevan, <br /> :kytke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, <br /> :ettei koske konsakana, liikuta lipeänänä! :"Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! <br /> :Lyöte maata mättähälle, kaunihille kalliolle, <br /> :hongat päällä huojumassa, kuuset päällä kuulumassa! <br /> :Siinä, otso, pyörteleite, mesikämmen, käänteleite, <br /> :kuni pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa!" :Siinä vanha Väinämöinen kuuli koiran haukkuvaksi, <br /> :penun julki juttavaksi pikkusilmäisen pihalla, <br /> :tasakärsän tanhu'illa. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Luulin kukkuvan käkösen, lempilinnun laulelevan; <br /> :ei käki kukahakana, lempilintu laulakana: <br /> :tääll' on koirani komehin, otukseni oivallisin <br /> :otsosen tuvan ovella, miehen kaunon kartanolla!" :Vaka vanha Väinämöinen siinä otsosen tapasi; <br /> :säteriset sängyt kaati, sijat kultaiset kumosi. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Ole kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja yksin, <br /> :kun annoit otson osaksi, salon kullan saalihiksi!" :Katselevi kultoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! <br /> :Elä suutu suottakana! En minä sinua kaannut: <br /> :itse vierit vempeleltä, hairahit havun selältä, <br /> :puhki puiset kaatiosi, halki haljakan havuisen. <br /> :Sykysyiset säät lipeät, päivät pilviset pimeät. :"Metsän kultainen käkönen, kaunis karva röyhetyinen! <br /> :Heitä nyt kylmille kotosi, asuinmaasi autiaksi, <br /> :koivunoksainen kotosi, vasunvarpainen majasi! <br /> :Lähe, kuulu, kulkemahan, metsän auvo, astumahan, <br /> :käymähän, käpeäkenkä, sinisukka, sipsomahan <br /> :näiltä pieniltä pihoilta, kape'ilta käytäviltä <br /> :urohoisehen väkehen, miehisehen joukkiohon! <br /> :Ei siellä pahoin pi'etä, ei eletä kehnon lailla: <br /> :sima siellä syötetähän, mesi nuori juotetahan <br /> :tulevalle vierahalle, saavalle käkeävälle. :"Lähe nyt tästä kuin lähetki, tästä pienestä pesästä <br /> :alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen! <br /> :Niin sä luikkaos lumella, kuni lumme lammin päällä, <br /> :niin sä haihaos havulla, kuni oksalla orava!" :Siitä vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, <br /> :astui soitellen ahoja, kajahellen kankahia <br /> :kera kuulun vierahansa, kanssa karvalallusensa. <br /> :Jo soitto tupahan kuului, alle kattojen kajahus. :Virkahti väki tuvassa, kansa kaunis vieretteli: <br /> :"Kuulkottes tätä kumua, salon soittajan sanoja, <br /> :käpylinnun kälkytystä, metsän piian pillin ääntä!" :Vaka vanha Väinämöinen itse ennätti pihalle. <br /> :Vierähti väki tuvasta, kansa kaunis lausutteli: <br /> :"Joko on kulta kulkemassa, hopea vaeltamassa, <br /> :rahan armas astumassa, tenka tietä poimimassa? <br /> :Mesijänkö metsä antoi, ilveksen salon isäntä, <br /> :koska laulaen tulette, hyreksien hiihtelette?" :Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Sanomiks' on saukko saatu, virsiksi Jumalan vilja; <br /> :sillä laulaen tulemme, hyreksien hiihtelemme. :"Eikä saukko ollekana, eikä saukko eikä ilves: <br /> :itse on kuulu kulkemassa, salon auvo astumassa, <br /> :mies vanha vaeltamassa, verkanuttu vieremässä. <br /> :Kun lie suotu vierahamme, ovet auki paiskatkatte, <br /> :vaan kun lie vihattu vieras, kiinni lyökätte lujahan!" :Väki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli: <br /> :"Terve, otso, tultuasi, mesikämmen, käytyäsi <br /> :näille pestyille pihoille, kaunoisille kartanoille! :"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian <br /> :soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi, <br /> :kulkevaksi metsän kullan, saavaksi salon hopean <br /> :näille pienille pihoille, kape'ille käytäville. :"Toivoin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa, <br /> :niinkuin suksi uutta lunta, lyly liukasta lipua, <br /> :neiti nuorta sulhokaista, punaposki puolisoa. :"Illat istuin ikkunoissa, aamut aitan portahilla, <br /> :veräjillä viikkokauet, kuukauet kujaisten suussa, <br /> :talvikauet tanhu'illa. Lumet seisoin tanteriksi, <br /> :tanteret suliksi maiksi, sulat maat somerikoiksi, <br /> :somerikot hiesukoiksi, hiesukot vihottaviksi. <br /> :Ajattelin aamut kaiket, päivät päässäni pitelin, <br /> :missä viikon otso viipyi, salon armas aikaeli, <br /> :oisiko Virohon viernyt, maasta Suomen sorkehtinut." :Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Minne vienen vierahani, kulettanen kultaiseni? <br /> :Tokko laittanen latohon, pannen pahnahuonehesen?" :Väki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli: <br /> :"Tuonne vienet vierahamme, kulettanet kultaisemme <br /> :alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen. <br /> :Siell' on syömät suoriteltu, juomaneuvot jou'uteltu, <br /> :kaikki sillat siivottuna, lakaistuna lattiaiset; <br /> :kaikki vaimot vaatehtinna pukemihin puhtahisin, <br /> :sore'ihin pääsomihin, valke'ihin vaattehisin." :Siitä vanha Väinämöinen itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Otsoseni, lintuseni, mesikämmen, kääröseni! <br /> :Viel' on maata käyäksesi, kangasta kavutaksesi. :"Lähes nyt, kulta, kulkemahan, armas, maata astumahan, <br /> :mustasukka, muikumahan, verkahousu, vieremähän, <br /> :käymähän tiaisen teitä, varpusen vaeltamia <br /> :alle viien viilohirren, alle kuuen kurkiaisen! :"Varo'otte, vaimo raukat, ettei karja kammastuisi, <br /> :pieni vilja pillastuisi, vikoisi emännän vilja <br /> :tullessa otson tuville, karvaturvan tunkeitessa! :"Pois on, pojat, porstuasta, piiat, pihtipuolisista <br /> :uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen! :"Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen! <br /> :Ellös piikoja pelätkö, kassapäitä kammastelko <br /> :eläkä vaimoja varoa, sure sylttysukkaisia! <br /> :Mi on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan <br /> :miehen tullessa tupahan, astuessa aika poian!" :Sanoi vanha Väinämöinen: "Terve tänneki, Jumala, <br /> :alle kuulun kurkiaisen, alle kaunihin katoksen! <br /> :Mihin nyt heitän hempuseni, lasken karvalalluseni?" :Väki vastahan sanovi: "Terve, terve tultuasi! <br /> :Tuohon liitä lintusesi, kulettele kultaisesi <br /> :petäjäisen pienan päähän, rautaisen rahin nenähän <br /> :turkin tunnusteltavaksi, karvojen katseltavaksi! :"Elä, otso, tuosta huoli eläkä pane pahaksi, <br /> :jos tulevi turkin tunti, karvojen katsanto-aika! <br /> :Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota <br /> :herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi." :Siitä vanha Väinämöinen otatti otsolta turkin, <br /> :pani aitan parven päähän; lihat liitti kattilahan, <br /> :kuparihin kullattuhun, vaskipohjahan patahan. :Jo oli pa'at tulella, vaskilaiat valkealla, <br /> :täpittynä, täytettynä liioilla lihamuruilla; <br /> :suolat saatettu sekahan, jotk' oli tuotu tuonnempata, <br /> :saatu suolat Saksanmaalta, Vienan pääliltä vesiltä, <br /> :souttu Suolasalmen kautta, laivan päältä laskettuna. :Kun oli keitto keitettynä, saatu kattilat tulelta, <br /> :jopa saalis saatettihin, käpylintu käytettihin <br /> :päähän pitkän pintapöyän kultaisihin kuppiloihin <br /> :simoa sirettämähän, olosia ottamahan. :Petäjäst' oli pöytä tehty, va'it vaskesta valettu, <br /> :lusikkaiset hopeasta, veitset kullasta kuvattu. <br /> :Kupit kaikki kukkusilla, va'it varpelaitasilla <br /> :metsän mieliantehia, salon kullan saalihia. :Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Kummun ukko kultarinta, Tapion talon isäntä, <br /> :Metsolan metinen vaimo, metsän ehtoisa emäntä, <br /> :mies puhas, Tapion poika, mies puhas, punakypärä, <br /> :Tellervo, Tapion neiti, kanssa muu Tapion kansa! <br /> :Tule nyt häihin härkösesi, pitkävillasi pitoihin! <br /> :Nyt on kyllin kystä syöä, kyllin syöä, kyllin juoa, <br /> :kyllin itsensä piteä, kyllin antoa kylälle." :Väki tuossa noin sanovi, kansa kaunis vieretteli: <br /> :"Miss' on otso syntynynnä, rahankarva kasvanunna? <br /> :Tokko tuo olilla syntyi, kasvoi saunan karsinassa?" :Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ei otso olilla synny eikä riihiruumenilla! <br /> :Tuoll' on otso synnytelty, mesikämmen käännytelty <br /> :luona kuun, malossa päivän, otavaisen olkapäillä, <br /> :ilman impien tykönä, luona luonnon tyttärien. :"Astui impi ilman äärtä, neiti taivahan napoa, <br /> :kävi pilven piirtä myöten, taivahan rajoa myöten <br /> :sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa, <br /> :villavakkanen käessä, karvakoppa kainalossa. <br /> :Viskoi villan pään vesille, laski karvan lainehille. <br /> :Tuota tuuli tuuitteli, ilma lieto liikutteli, <br /> :ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli, <br /> :rannalle salon simaisen, nenähän metisen niemen. :"Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, <br /> :koppoi kuontalon vesiltä, villat hienot lainehilta. :"Siitä liitti liukkahasti, kapaloitsi kaunihisti <br /> :vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen kätkyehen. <br /> :Nostatti kapalonuorat, vitjat kultaiset kuletti <br /> :oksalle olovimmalle, lehvälle leve'immälle. :"Tuuitteli tuttuansa, liekutteli lempeänsä <br /> :alla kuusen kukkalatvan, alla penseän petäjän. <br /> :Siinä otsosen sukesi, jalokarvan kasvatteli <br /> :vieressä metisen viian, simaisen salon sisässä. :"Kasvoi otso kaunihiksi, yleni ylen ehoksi: <br /> :lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen, <br /> :pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen. <br /> :Ei ollut vielä hampahia eikä kynsiä kyhätty. :"Mielikki, metsän emäntä, itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :'Kyheäisin kynnet tuolle, kanssa hampahat hakisin, <br /> :kun tuo ei vioille saisi, painuisi pahoille töille.' :"Niin otso valansa vannoi polvilla metsän emännän, <br /> :eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, <br /> :ei tehäksensä pahoa, ruveta rumille töille. :"Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, <br /> :läksi hammasta hakuhun, kynsiä kyselemähän <br /> :pihlajilta piuke'ilta, katajilta karke'ilta, <br /> :jukaisilta juurikoilta, kesunkannoilta kovilta: <br /> :eipä sieltä kynttä saanut eikä hammasta tavannut. :"Honka kasvoi kankahalla, kuusi kummulla yleni, <br /> :hongassa hopeaoksa, kultaoksa kuusosessa: <br /> :ne kapo käsin tavoitti, niistä kynsiä kyhäsi, <br /> :niitä liitti leukaluuhun, ikenihin istutteli. :"Siitä laski lallokkinsa, ulos lempensä lähetti; <br /> :pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan, <br /> :ahoviertä astumahan, kangasta kapuamahan. <br /> :Käski käyä kaunihisti, soreasti sorkutella, <br /> :elellä ajat iloiset, kulutella kuulut päivät <br /> :suon selillä, maan navoilla, kisakangasten perillä, <br /> :käyä kengättä kesällä, sykysyllä syylingittä; <br /> :asua ajat pahemmat, talvikylmät kyhmästellä <br /> :tuomisen tuvan sisässä, havulinnan liepehellä, <br /> :kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa, <br /> :alla viien villavaipan, alla kaapuan kaheksan. :"Sieltä sain nyt saalihini, ehätin tämän eräni." :Väki nuori noin sanovi, väki vanha virkkelevi: <br /> :"Mitä tehen metsä mieltyi, metsä mieltyi, korpi kostui, <br /> :ihastui salon isäntä, taipui ainoinen Tapio, <br /> :jotta antoi ainokkinsa, menetti mesikkisensä? <br /> :Oliko keihon keksimistä eli nuolen noutamista?" :Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Hyvin meihin metsä mieltyi, metsä mieltyi, korpi kostui, <br /> :ihastui salon isäntä, taipui ainoinen Tapio. :"Mielikki, metsän emäntä, Tellervo, Tapion neiti, <br /> :metsän neiti muoto kaunis, metsän piika pikkarainen, <br /> :läksi tietä neuvomahan, rastia rakentamahan, <br /> :tien vieriä viittomahan, matkoa opastamahan. <br /> :Veisti pilkat pitkin puita, rastit vaaroihin rakenti <br /> :jalon otsosen oville, rahasaaren rantehille. :"Sitte sinne tultuani, perillen osattuani <br /> :ei ollut keihon keksimistä, ampuen ajelemista: <br /> :itse vieri vempeleltä, horjahti havun selältä; <br /> :risut rikkoi rintapäänsä, varvut vatsansa hajotti." :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Otsoseni, ainoiseni, lintuseni, lempiseni! <br /> :Päästä nyt tänne pääripasi, pujota puraisimesi, <br /> :heitä harvat hampahasi, liitä leukasi leveät! <br /> :Eläkä pane pahaksi, jos meille mikä tulisi, <br /> :luien luske, päien pauke, kova hammasten kolina! :"Jo otan nenän otsolta nenän entisen avuksi; <br /> :en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. :"Otan ma otsolta korvan korvan entisen avuksi; <br /> :en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. :"Otan ma otsolta silmän silmän entisen avuksi; <br /> :en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. :"Otan ma otsan otsolta otsan entisen avuksi; <br /> :en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. :"Otan ma otsolta turvan turvan entisen avuksi; <br /> :en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. :"Otan ma otsolta kielen kielen entisen avuksi; <br /> :en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. :"Sen nyt mieheksi sanoisin, urohoksi arvoaisin, <br /> :joka umpiluut lukisi, saisi sarjahampahuiset <br /> :leuasta teräksisestä rusamilla rautaisilla." :Eipä toista tullutkana, ei ollut urosta tuota. <br /> :Itse umpiluut lukevi, sarjahampahat sanovi <br /> :alla luisten polviensa, rautaisten rusamiensa. :Otti hampahat otsolta. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen! <br /> :Nyt on matka käyäksesi, retki reiahellaksesi <br /> :tästä pienestä pesästä, matalaisesta majasta <br /> :korkeampahan kotihin, avarampahan asuhun. :"Lähe nyt, kulta, kulkemahan, rahan armas, astumahan, <br /> :sivutse sikojen teistä, poikki porsasten poluista <br /> :vasten varvikkomäkeä, kohti vuorta korkeata <br /> :petäjähän penseähän, honkahan havusatahan! <br /> :Hyvä siin' on ollaksesi, armas aikaellaksesi <br /> :kuuluvilla karjan kellon, luona tiukujen tirinän." :Vaka vanha Väinämöinen jo tuli kotihin tuolta. <br /> :Väki nuori noin sanovi, kansa kaunis lausutteli: <br /> :"Minne saatit saalihisi, kunne ennätit eräsi? <br /> :Lienet jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna, <br /> :suomutihin sortanunna, kaivanunna kankahasen." :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Enpä jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna: <br /> :siinä koirat siirteleisi, linnut liiat peitteleisi; <br /> :enkä suohon sortanunna, kaivanunna kankahasen: <br /> :siinä toukat turmeleisi, söisi mustat muurahaiset. :"Tuonne saatin saalihini, ehätin erän vähäni <br /> :kultakunnahan kukulle, vaskiharjun hartioille. :Panin puuhun puhtahasen, honkahan havusatahan, <br /> :oksalle olovimmalle, lehvälle leve'immälle <br /> :iloksi inehmisille, kunnioiksi kulkijoille. :"Ikenin panin itähän, silmin loin on luotehesen. <br /> :Enkä aivan latvasehen: oisin luonut latvasehen, <br /> :siinä tuuli turmeleisi, ahava pahoin panisi; <br /> :enkä pannut maavarahan: oisin pannut maavarahan, <br /> :siat siinä siirteleisi, alakärsät käänteleisi." :Siitä vanha Väinämöinen laikahtihe laulamahan <br /> :illan kuulun kunniaksi, päivän päätyvän iloksi. :Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Piä nyt, pihti, valkeata, jotta lauloa näkisin! <br /> :Lauloa luku tulevi, suuni soia tahtelevi." :Siinä lauloi jotta soitti, pitkin iltoa iloitsi. <br /> :Lausui laulunsa lopulla, itse virkki viimeiseksi: <br /> :"Anna toisteki, Jumala, vastaki, vakainen Luoja, <br /> :näin näissä ilottavaksi, toiste toimiteltavaksi, <br /> :näissä häissä pyylypoian, pitkävillaisen pioissa! :"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja, <br /> :rastia rakettaviksi, puita pilkoteltaviksi <br /> :urohoisessa väessä, miehisessä joukkiossa! :"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja, <br /> :soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi <br /> :näillä pienillä pihoilla, kape'illa kartanoilla! :Päivät soisin soitettavan, illat tehtävän iloa <br /> :näillä mailla, mantereilla, Suomen suurilla tiloilla, <br /> :nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Viidesviidettä runo|Viidesviidettä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Seitsemäsviidettä runo|Seitsemäsviidettä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 79 4130 2006-08-01T06:32:15Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Vaka vanha Väinämöinen otti ruskean orihin, <br /> :pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen; <br /> :itse reuoikse rekehen, kohennaikse korjahansa. :Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä; <br /> :virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni, <br /> :jalas koivuinen kolasi, vemmel piukki pihlajainen. :Ajavi karettelevi. Ajoi soita, ajoi maita, <br /> :ajoi aavoja ahoja. Kulki päivän, kulki toisen, <br /> :niin päivällä kolmannella tuli pitkän sillan päähän, <br /> :Kalevalan kankahalle, Osmon pellon pientarelle. :Siinä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Syö, susi, unennäkijä, tapa, tauti, lappalainen! <br /> :Sanoi ei saavani kotihin enämpi elävin silmin <br /> :sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana <br /> :näille Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille." :Siitä vanha Väinämöinen laulelevi, taitelevi: <br /> :lauloi kuusen kukkalatvan, kukkalatvan, kultalehvän; <br /> :latvan työnti taivahalle, puhki pilvien kohotti, <br /> :lehvät ilmoille levitti, halki taivahan hajotti. :Laulelevi, taitelevi: lauloi kuun kumottamahan <br /> :kultalatva-kuusosehen, lauloi oksillen otavan. :Ajavi karettelevi kohti kullaista kotia, <br /> :alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, <br /> :kun oli seppo Ilmarisen, takojan iän-ikuisen, <br /> :luvannut lunastimeksi, oman päänsä päästimeksi <br /> :pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan. :Jop' on seisottui oronen Osmon uuen pellon päähän. <br /> :Siitä vanha Väinämöinen päätä korjasta kohotti: <br /> :kuuluvi pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta. :Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pajahan. <br /> :Siell' on seppo Ilmarinen: takoa taputtelevi. <br /> :Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sie vanha Väinämöinen! <br /> :Miss' olet viikon viipynynnä, kaiken aikasi asunut?" :Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Tuoll' olen viikon viipynynnä, kaiken aikani elellyt <br /> :pimeässä Pohjolassa, summassa Sariolassa, <br /> :liukunut Lapin lauilla, tietomiesten tienohilla." :Siitä seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Oi sie vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen! <br /> :Mitä lausut matkoiltasi tultua kotituville?" :Virkki vanha Väinämöinen: "Äijä on mulla lausumista: <br /> :onp' on neiti Pohjolassa, impi kylmässä kylässä, <br /> :jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin. <br /> :Kiitti puoli Pohjan maata, kun onpi kovin korea: <br /> :kuuhut paistoi kulmaluilta, päivä rinnoilta risotti, <br /> :otavainen olkapäiltä, seitsentähtinen selältä. :"Sinä, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :lähe neittä noutamahan, päätä kassa katsomahan! <br /> :Kun saatat takoa sammon, kirjokannen kirjaella, <br /> :niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan." :Sanoi seppo Ilmarinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! <br /> :Joko sie minut lupasit pimeähän Pohjolahan <br /> :oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi? <br /> :En sinä pitkänä ikänä, kuuna kullan valkeana <br /> :lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille, <br /> :miesten syöjille sijoille, urosten upottajille." :Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Viel' on kumma toinen kumma: onp' on kuusi <br /> :kukkalatva, <br /> :kukkalatva, kultalehvä, Osmon pellon pientarella; <br /> :kuuhut latvassa kumotti, oksilla otava seisoi." :Sanoi seppo Ilmarinen: "En usko toeksi tuota, <br /> :kun en käyne katsomahan, nähne näillä silmilläni." <br /> :Sanoi vanha Väinämöinen: "Kun et usko kuitenkana, <br /> :lähtekämme katsomahan, onko totta vai valetta!" :Lähettihin katsomahan tuota kuusta kukkapäätä, <br /> :yksi vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen. <br /> :Sitte tuonne tultuansa Osmon pellon pientarelle <br /> :seppo seisovi likellä, uutta kuusta kummeksivi, <br /> :kun oli oksilla otava, kuuhut kuusen latvasessa. :Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Nyt sinä, seppo veikkoseni, nouse kuuta noutamahan, <br /> :otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta!" :Siitä seppo Ilmarinen nousi puuhun korkealle, <br /> :ylähäksi taivahalle, nousi kuuta noutamahan, <br /> :otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta. :Virkki kuusi kukkalatva, lausui lakkapää petäjä: <br /> :"Voipa miestä mieletöintä, äkkioutoa urosta! <br /> :Nousit, outo, oksilleni, lapsen-mieli, latvahani <br /> :kuvakuun on nouantahan, valetähtyen varahan!" :Silloin vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi: <br /> :lauloi tuulen tuppurihin, ilman raivohon rakenti; <br /> :sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Ota, tuuli, purtehesi, ahava, venosehesi <br /> :vieä vieretelläksesi pimeähän Pohjolahan!" :Nousi tuuli tuppurihin, ilma raivohon rakentui, <br /> :otti seppo Ilmarisen vieä viiletelläksensä <br /> :pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan. :Siinä seppo Ilmarinen jopa kulki jotta joutui! <br /> :Kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten, <br /> :yli kuun, alatse päivän, otavaisten olkapäitse; <br /> :päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle, <br /> :eikä häntä koirat kuullut eikä haukkujat havainnut. :Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas <br /> :tuop' on päätyvi pihalle. Itse ennätti sanoa: <br /> :"Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? <br /> :Tulit tänne tuulen tietä, ahavan rekiratoa, <br /> :eikä koirat kohti hauku, villahännät virkkaele!" :Sanoi seppo Ilmarinen: "En mä tänne tullutkana <br /> :kylän koirien kuluiksi, villahäntien vihoiksi, <br /> :näillen ouoillen oville, veräjille vierahille." :Siitä Pohjolan emäntä tutkaeli tullehelta: <br /> :"Oletko tullut tuntemahan, kuulemahan, tietämähän <br /> :tuota seppo Ilmarista, takojata taitavinta? <br /> :Jo on viikon vuotettuna sekä kauan kaivattuna <br /> :näille Pohjolan perille uuen sammon laaintahan." :Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Lienen tullut tuntemahan tuon on seppo Ilmarisen, <br /> :kun olen itse Ilmarinen, itse taitava takoja." :Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, <br /> :pian pistihe tupahan, sanovi sanalla tuolla: <br /> :"Neityeni nuorempani, lapseni vakavimpani! <br /> :Pane nyt päällesi parasta, varrellesi valke'inta, <br /> :hempe'intä helmoillesi, ripe'intä rinnoillesi, <br /> :kaulallesi kaunihinta, kukke'inta kulmillesi, <br /> :poskesi punottamahan, näköpääsi näyttämähän! <br /> :Jo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :saanut sammon laaintahan, kirjokannen kirjantahan." :Tuop' on kaunis Pohjan tytti, maan kuulu, ve'en valio, <br /> :otti vaattehet valitut, pukehensa puhtahimmat; <br /> :viitiseikse, vaatiseikse, pääsomihin suoritseikse, <br /> :vaskipantoihin paneikse, kultavöihin kummitseikse. :Tuli aitasta tupahan, kaapsahellen kartanolta <br /> :silmistänsä sirkeänä, korvistansa korkeana, <br /> :kaunihina kasvoiltansa, poskilta punehtivana; <br /> :kullat riippui rinnan päällä, pään päällä hopeat huohti. :Itse Pohjolan emäntä käytti seppo Ilmarisen <br /> :noissa Pohjan tuvissa, Sariolan salvoksissa; <br /> :siellä syötti syöneheksi, juotti miehen juoneheksi, <br /> :apatti ani hyväksi. Sai tuosta sanelemahan: :"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! <br /> :Saatatko takoa sammon, kirjokannen kirjaella <br /> :joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, <br /> :ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta, <br /> :niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan." :Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Saattanen takoa sammon, kirjokannen kalkutella <br /> :joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, <br /> :ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta, <br /> :kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkuttanut <br /> :ilman alkusen alutta, riporihman tehtyisettä." :Läksi sammon laaintahan, kirjokannen kirjontahan. <br /> :Kysyi paikalta pajoa, kaipasi sepinkaluja: <br /> :ei ole paikalla pajoa, ei pajoa, ei paletta, <br /> :ahjoa, alasintana, vasarata, varttakana! :Silloin seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Akatp' on epäelköhöt, herjat kesken heittäköhöt, <br /> :eip' on mies pahempikana, uros untelompikana!" :Etsi ahjollen alusta, leveyttä lietsehelle <br /> :noilla mailla, mantereilla, Pohjan peltojen perillä. :Etsi päivän, etsi toisen. Jo päivänä kolmantena <br /> :tuli kirjava kivonen, vahatukko vastahansa. <br /> :Tuohon seppo seisottihe, takoja tulen rakenti; <br /> :päivän laati palkehia, toisen ahjoa asetti. :Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :tunki ainehet tulehen, takehensa alle ahjon; <br /> :otti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän. :Orjat lietsoi löyhytteli, väkipuolet väännätteli <br /> :kolme päiveä kesäistä ja kolme kesäistä yötä: <br /> :kivet kasvoi kantapäihin, vahat varvasten sijoille. :Niin päivänä ensimäisnä itse seppo Ilmarinen <br /> :kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta, <br /> :mitä tullehe tulesta, selvinnehe valkeasta. <br /> :Jousi tungeikse tulesta, kaasi kulta kuumoksesta, <br /> :kaari kulta, pää hopea, varsi vasken-kirjavainen. :On jousi hyvän näköinen, vaan onpi pahan tapainen: <br /> :joka päivä pään kysyvi, parahana kaksi päätä. :Itse seppo Ilmarinen ei tuota kovin ihastu: <br /> :kaaren katkaisi kaheksi, siitä tunkevi tulehen; <br /> :laitti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän. :Jop' on päivänä jälestä itse seppo Ilmarinen <br /> :kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta: <br /> :veno tungeikse tulesta, punapursi kuumoksesta, <br /> :kokat kullan kirjaeltu, hangat vaskesta valettu. :On veno hyvän näköinen, ei ole hyvän tapainen: <br /> :suotta lähtisi sotahan, tarpehetta tappelohon. :Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana: <br /> :venon murskaksi murenti, tunkevi tulisijahan; <br /> :laitti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän. :Jo päivänä kolmantena itse seppo Ilmarinen <br /> :kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta: <br /> :hieho tungeikse tulesta, sarvi kulta kuumoksesta, <br /> :otsassa otavan tähti, päässä päivän pyöryläinen. :On hieho hyvän näköinen, ei ole hyvän tapainen: <br /> :metsässä makaelevi, maion maahan kaatelevi. :Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana: <br /> :lehmän leikkeli paloiksi, siitä tunkevi tulehen; <br /> :laitti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän. :Jo päivänä neljäntenä itse seppo Ilmarinen <br /> :kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta: <br /> :aura tungeikse tulesta, terä kulta kuumoksesta, <br /> :terä kulta, vaski varsi, hopeata ponnen päässä. :On aura hyvän näköinen, ei ole hyvän tapainen: <br /> :kylän pellot kyntelevi, vainiot vakoelevi. :Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana: <br /> :auran katkaisi kaheksi, alle ahjonsa ajavi. :Laittoi tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän. :Lietsoi tuulet löyhytteli: itä lietsoi, lietsoi länsi, <br /> :etelä enemmän lietsoi, pohjanen kovin porotti. <br /> :Lietsoi päivän, lietsoi toisen, lietsoi kohta kolmannenki: <br /> :tuli tuiski ikkunasta, säkehet ovesta säykkyi, <br /> :tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni. :Se on seppo Ilmarinen päivän kolmannen perästä <br /> :kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta: <br /> :näki sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi. :Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi. <br /> :Takoi sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn, <br /> :toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen. :Siitä jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli, <br /> :jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä, <br /> :toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja. :Niin ihastui Pohjan akka; saattoi sitte sammon suuren <br /> :Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän <br /> :yheksän lukon ta'aksi. Siihen juuret juuttutteli <br /> :yheksän sylen syvähän: juuren juurti maaemähän, <br /> :toisen vesiviertehesen, kolmannen kotimäkehen. :Siitä seppo Ilmarinen tyttöä anelemahan. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko nyt minulle neiti, <br /> :kun sai sampo valmihiksi, kirjokansi kaunihiksi?" :Tuop' on kaunis Pohjan tyttö itse noin sanoiksi virkki: <br /> :"Kukapa tässä toisna vuonna, kenpä kolmanna kesänä <br /> :käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, <br /> :jos minä menisin muunne, saisin, marja, muille maille! :"Jos tämä kana katoisi, tämä hanhi hairahtaisi, <br /> :eksyisi emosen tuoma, punapuola pois menisi, <br /> :kaikkipa käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi <br /> :tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta. :"Enkä joua ilmankana, pääse en neitipäiviltäni, <br /> :noilta töiltä tehtäviltä, kesäisiltä kiirehiltä: <br /> :marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, <br /> :astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni." :Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin <br /> :jo tuossa ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi, <br /> :miten kulkea kotihin, tulla maille tuttaville <br /> :pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta. :Sanoi Pohjolan emäntä: "Ohoh seppo Ilmarinen! <br /> :Mit' olen pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin? <br /> :Laatisiko mieli mennä elomaillen entisille?" :Sanoi seppo Ilmarinen: "Sinne mieleni tekisi <br /> :kotihini kuolemahan, maalleni masenemahan." :Siitä Pohjolan emäntä syötti miehen, juotti miehen, <br /> :istutti perähän purren melan vaskisen varahan; <br /> :virkki tuulen tuulemahan, pohjasen puhaltamahan. :Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :matkasi omille maille ylitse meren sinisen. <br /> :Kulki päivän, kulki toisen; päivälläpä kolmannella <br /> :jo tuli kotihin seppo, noille syntymäsijoille. :Kysyi vanha Väinämöinen Ilmariselta sepolta: <br /> :"Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! <br /> :Joko laait uuen sammon, kirjokannen kirjaelit?" :Sanoi seppo Ilmarinen, itse laatia pakisi: <br /> :"Jopa jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli, <br /> :jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä, <br /> :toisen jauhoi myötäviä, kolmannen pi'eltäviä." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Yhdeksäs runo|Yhdeksäs runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Yhdestoista runo|Yhdestoista runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 80 7259 2006-10-16T14:32:40Z Hartz 13 rv :Tuopa Aino, neito nuori, sisar nuoren Joukahaisen :läksi luutoa lehosta, vastaksia varvikosta. :Taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa, :kokoeli kolmannenki verevälle veijollensa. :Jo astui kohin kotia, lepikköä leuhautti. :Tuli vanha Väinämöinen; näki neitosen lehossa, :hienohelman heinikössä. Sanan virkkoi, noin nimesi: :"Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, :kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna, :pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!" :Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle enkä muille :kanna rinnanristilöitä, päätä silkillä sitaise. :Huoli on haahen haljakoista, vehnän viploista valita; :asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa :tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni." :Riisti ristin rinnaltansa, sormukset on sormestansa, :helmet kaulasta karisti, punalangat päänsä päältä, :jätti maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi. :Meni itkien kotihin, kallotellen kartanolle. :Iso istui ikkunalla, kirvesvartta kirjoavi: :"Mitä itket, tyttö raukka, tyttö raukka, neito nuori?" :"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! :Sitä itken, taattoseni, sitä itken ja valitan: :kirpoi risti rinnaltani, kaune vyöstäni karisi, :rinnalta hopearisti, vaskilangat vyöni päästä." :Veljensä veräjän suulla vemmelpuuta veistelevi: :"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?" :"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! :Sitä itken, veikko rukka, sitä itken ja valitan: :kirpoi sormus sormestani, helmet kaulasta katosi, :kullansormus sormestani, kaulasta hopeahelmet." :Sisko sillan korvasella vyötä kullaista kutovi: :"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?" :"Onpa syytä itkijällä, vaivoja vetistäjällä! :Sitä itken, sisko rukka, sitä itken ja valitan: :kirpoi kullan kulmiltani, hopeat hivuksiltani, :sinisilkit silmiltäni, punanauhat pääni päältä." :Emo aitan portahalla kuoretta kokoelevi: :"Mitä itket, tytti raukka, tyttö raukka, neito nuori?" :"Oi on maammo, kantajani, oi emo, imettäjäni! :Onp' on syitä synke'itä, apeita ani pahoja! :Sitä itken, äiti rukka, sitä, maammoni, valitan: :läksin luutoa lehosta, vastanpäitä varvikosta. :Taitoin vastan taatolleni, toisen taitoin maammolleni, :kokoelin kolmannenki verevälle veijolleni. :Aloin astua kotihin; astuinpa läpi ahosta: :Osmoinen orosta virkkoi, Kalevainen kaskesmaalta: :'Eläpä muille, neiti rukka, kuin minulle, neiti rukka, :kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna, :pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!' :"Riistin ristin rinnaltani, helmet kaulasta karistin, :sinilangat silmiltäni, punalangat pääni päältä, :heitin maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi. :Itse tuon sanoiksi virkin: 'En sinulle enkä muille :kanna rinnanristiäni, päätä silkillä sitaise. :Huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita; :asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa :tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni.'" :Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa: :"Elä itke, tyttäreni, nuorna saamani, nureksi! :Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi; :toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; :kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi. :Astu aittahan mäelle aukaise parahin aitta! :Siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa. :Aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta: :siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista. :Ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät. :"Ennen neinnä ollessani, impenä eläessäni :läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan. :Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivättären kehreävän :sinisen salon sivulla, lehon lemmen liepehellä. :"Minä luoksi luontelime, likelle lähentelime. :Aloinpa anella noita, itse virkin ja sanelin: :'Anna, Kuutar, kultiasi, Päivätär, hope'itasi :tälle tyhjälle tytölle, lapsellen anelijalle!' :"Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär hope'itansa. :Minä kullat kulmilleni, päälleni hyvät hopeat! :Tulin kukkana kotihin, ilona ison pihoille. :"Kannoin päivän, kannoin toisen. Jo päivänä kolmantena :riisuin kullat kulmiltani, päältäni hyvät hopeat, :vein ne aittahan mäelle, panin arkun kannen alle: :siit' on asti siellä ollut ajan kaiken katsomatta. :"Sio nyt silkit silmillesi, kullat kulmille kohota, :kaulahan heleät helmet, kullanristit rinnoillesi! :Pane paita palttinainen, liitä liinan-aivinainen, :Hame verkainen vetäise, senp' on päälle silkkivyöhyt, :sukat sulkkuiset koreat, kautokengät kaunokaiset! :Pääsi kääri palmikolle, silkkinauhoilla sitaise, :sormet kullansormuksihin, käet kullankäärylöihin! :"Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle :sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi: :kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat, :ehompana entistäsi, parempana muinaistasi." :Sen emo sanoiksi virkki, senp' on lausui lapsellensa. :Ei tytär totellut tuota, ei kuullut emon sanoja; :meni itkien pihalle, kaihoellen kartanolle. :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: :"Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus? :Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, :kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa. :Mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus? :Niinpä on poloisten mieli, niinpä allien ajatus, :kuin on hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä. :"Usein nyt minun utuisen, use'in, utuisen lapsen, :mieli kulkevi kulossa, vesakoissa viehkuroivi, :nurmessa nuhaelevi, pensahassa piehtaroivi; :mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi. :"Parempi minun olisi, parempi olisi ollut :syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta :näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille. :Oisin kuollut kuusiöisnä, kaonnut kaheksanöisnä, :oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa, :pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen, :ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä." :Itki päivän, itki toisen. Sai emo kyselemähän: :"Mitä itket, impi rukka, kuta, vaivainen, valitat?" :"Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan, :kun annoit minun poloisen, oman lapsesi lupasit, :käskit vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi, :turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle. :Oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien :sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille! :Parempi meressä olla, alla aaltojen asua :sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla, :kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla, :sukkahansa suistujalla, karahkahan kaatujalla." :Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle. :Aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti: :löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta; :ne on päällensä pukevi, varrellensa valmistavi. :Pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa, :sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle. :Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin; :vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja. :Itse lauloi mennessänsä, virkkoi vieriellessänsä: :"Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi. :Eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä, :jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki, katala, :näiltä suurilta suruilta, ape'ilta miel'aloilta. :"Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä, :aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan: :ei minua isoni itke, ei emo pane pahaksi, :ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa, :vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen :alle aaltojen syvien, päälle mustien murien." :Astui päivän, astui toisen. Päivänäpä kolmantena :ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa: :tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi. :Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä :rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä. :Aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän: :kolme oli neittä niemen päässä ... ne on merta :kylpemässä! :Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi! :Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle, :sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle, :helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle. :Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen: :kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta. :Sitte sinne saatuansa asetaiksen istumahan :kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle: :kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni, :neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa. :Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka. :Sanoi kerran kuollessansa, virkki vielä vierressänsä: :"Menin merta kylpemähän, sainp' on uimahan selälle; :sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: :elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä :vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä! :"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän; :sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: :elköhön minun emoni sinä ilmoisna ikänä :panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta! :"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän; :sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: :elköhönp' on veikkoseni sinä ilmoisna ikänä :juottako sotaoritta rannalta merelliseltä! :"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän; :sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: :elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä :peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta! :Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä; :mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja; :mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita; :mikä rannan heinäsiä, se hivusta hierottua." :Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen... :Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan :neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon? :Karhu sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! :Ei karhu sanoa saata: lehmikarjahan katosi. :Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan :neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon? :Susi sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! :Ei susi sanoa saata: lammaskarjahan katosi. :Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan :neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon? :Repo sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! :Ei repo sanoa saata: hanhikarjahan katosi. :Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan :neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon? :Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! :Jänis varman vastaeli: "Sana ei miehe'en katoa!" :Läksi jänis juoksemahan, pitkäkorva piippomahan, :vääräsääri vääntämähän, ristisuu ripottamahan :neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon. :Juoksi saunan kynnykselle; kyykistäikse kynnykselle: :sauna täynnä neitosia, vasta käessä vastoavat: :"Saitko, kiero, keittimiksi, paltsasilmä, paistimiksi, :isännällen iltaseksi, emännällen eineheksi, :tyttären välipaloiksi, pojan puolipäiväseksi?" :Jänis saattavi sanoa, kehräsilmä kerskaella: :"Liepä lempo lähtenynnä kattiloihin kiehumahan! :Läksin sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan: :jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, :sortununna hopeasolki, vyö vaski valahtanunna: :mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, :sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille." :Emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän. :Sai siitä sanelemahan, vaivainen valittamahan: :"Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä :tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko :vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie, emo poloinen, :tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!" :Emo itki, kyynel vieri: vieri vetrehet vetensä :sinisistä silmistänsä poloisille poskillensa. :Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä :poloisilta poskipäiltä ripe'ille rinnoillensa. :Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä :ripe'iltä rinnoiltansa hienoisille helmoillensa. :Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä :hienoisilta helmoiltansa punasuille sukkasille. :Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä :punasuilta sukkasilta kultakengän kautosille. :Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä :kultakengän kautosilta maahan alle jalkojensa; :vieri maahan maan hyväksi, vetehen ve'en hyväksi. :Ve'et maahan tultuansa alkoivat jokena juosta: :kasvoipa jokea kolme itkemistänsä vesistä, :läpi päänsä lähtemistä, alta kulman kulkemista. :Kasvoipa joka jokehen kolme koskea tulista, :joka kosken kuohumalle kolme luotoa kohosi, :joka luo'on partahalle kunnas kultainen yleni; :kunki kunnahan kukulle kasvoi kolme koivahaista, :kunki koivun latvasehen kolme kullaista käkeä. :Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: "lemmen, :lemmen!" :Toinen kukkui: "sulhon, sulhon!" Kolmas kukkui: :"auvon, auvon!" :Kuka kukkui: "lemmen, lemmen!" sep' on kukkui kuuta :kolme :lemmettömälle tytölle, meressä makoavalle. :Kuka kukkui: "sulhon, sulhon!" sep' on kukkui kuusi :kuuta :sulholle sulottomalle, ikävissä istuvalle. :Kuka kukkui: "auvon, auvon!" se kukkui ikänsä kaiken :auvottomalle emolle, iän päivät itkevälle. :Niin emo sanoiksi virkki kuunnellessansa käkeä: :"Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä! :Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, :itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi, :hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä: :kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, :koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kolmas runo|Kolmas runo]]|teos=Kalevala|seuraava=[[Kalevala - Viides runo|Viides runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 81 3450 2006-07-30T09:18:46Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän :Jo nyt on neiti neuvottuna, morsian opastettuna. <br /> :Vielä virkin veijolleni, sulholleni suin puhelen: <br /> :"Sulho, viljon veikkoseni, vielä veikkoa parempi, <br /> :emon lasta armahampi, ison lasta lauhkeampi! <br /> :Kuulesta, ma kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen <br /> :tästä liinalinnustasi, saamaisestasi kanasta! :"Kiitä, sulho, onneasi hyvän saaman saamastasi! <br /> :Kun kiität, hyvinki kiitä! Hyvän sait, hyvän tapasit, <br /> :hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen. <br /> :Lue kiitokset isolle, emoselle viel' enemmin, <br /> :ku tuuti tytön mokoman, niin mokoman morsiamen! :"Puhas on neiti puolellasi, neiti kirkas kihloissasi. <br /> :Valkeainen vallassasi, soreainen suojassasi, <br /> :tytär riski rinnallasi, vereväinen vieressäsi, <br /> :tytär riski, riihenpuija, hempulainen heinänlyöjä, <br /> :pulski poukkujen pesijä, varski vaatevalkaisija, <br /> :kensti rihman kehreäjä, karski kankahan kutoja. :"Niin sen piukki pirran ääni, kuin käki mäellä kukkui; <br /> :niin sen suihki sukkulainen, kuin on portimo pinossa; <br /> :niin sen käämi käännähteli, kuin käpy oravan suussa. <br /> :Ei kylä sike'in maannut, linnakunta uinaellut <br /> :neien pirran pirkeheltä, sukkulan surinehelta. :"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! <br /> :Tao viikate terävä, vaali vartehen hyvähän, <br /> :veistele veräjän suussa, kannon päässä kalkuttele! <br /> :Kun tulevi päiväpaiste, viepä neiti nurmen päälle: <br /> :näet, kuin heinä herskähtävi, kova heinä korskahtavi, <br /> :vihviläinen viuskahtavi, suolaheinä suiskahtavi, <br /> :mätäs myötähän menevi, vesan kanta katkeavi. :"Kun tulevi toinen päivä, hanki suora sukkulainen, <br /> :pirran-päällinen pätevä, käärinlauta laaullinen, <br /> :vuoli suksekset soreat, hanki kaikki kangasneuvot! <br /> :Laita neiti kangaspuille, pirran-päällinen piohon: <br /> :äsken pirta piukkoavi, kangaspuut kamahtelevi, <br /> :kuuluvi kylähän kalske, pirran pirske loitommalle. <br /> :Akat tuosta arvelevat, kysyvät kyläiset naiset: <br /> :'Kuka kangasta kutovi?' Sinun vastata sopivi: <br /> :'Oma kultani kutovi, herttaiseni helskyttävi. <br /> :Laskiko lapoja kangas, päästi pirta piitämiä?' <br /> :'Ei laske lapoja kangas, päästä ei pirta piitämiä: <br /> :on kuin Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä, <br /> :Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä.' :"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! <br /> :Kun nyt lähet kulkemahan, saat tästä ajelemahan <br /> :kera nuoren neitosesi, kanssa kaunihin kanasi, <br /> :ellös vainen varpuistasi, tätä liinalinnuistasi, <br /> :ellös vieruhun ve'elkö, aian kolkkihin ajelko, <br /> :kaa'atelko kannon päähän, kivilöihin kiskotelko! <br /> :Ei ennen ison ko'issa, emon kaunon kartanoilla <br /> :neittä vieruihin ve'elty, aian kolkkihin ajeltu, <br /> :kaa'ateltu kannon päähän, kivilöihin kiskoteltu. :"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! <br /> :Ellös viekö neioistasi, kuletelko kullaistasi <br /> :nurkkihin nuhajamahan, soppihin sohajamahan! <br /> :Ei neiti ison kotona, emon entisen tuvilla <br /> :eip' on nurkissa nuhannut, ei sohannut soppiloissa: <br /> :aina istui ikkunoissa, keikkui keskilattioilla, <br /> :illat taattonsa ilona, aamut äitin armahana. :"Ellös vainen, sulho rukka, ellös sie tätä kanaista <br /> :viekö vehkahuhmarelle, panko parkin survontahan, <br /> :olkileivän leivontahan, petäjäisen pieksäntähän! <br /> :Ei neittä ison kotona, emon kaunon kartanossa <br /> :viety vehkahuhmarelle, pantu parkin survontahan, <br /> :olkileivän leivontahan, petäjäisen pieksäntähän. :"Vieös sä tätä kanoa, vieös viljamättähälle, <br /> :ru'ispurnun purkajaksi, ohrapurnun ottajaksi, <br /> :leivän paksun paistajaksi, oluen osoajaksi, <br /> :vehnäleivän leipojaksi, taikinan taputtajaksi! :"Sulho, viljon veljyeni! Ellös sie tätä kanoa, <br /> :ellös meiän hanhoistamme ikävillä itketelkö! <br /> :Tulisiko tuhma tunti, saisi neiollen ikävä, <br /> :pistä puuru puikkoloihin tahi valkko valjahisin, <br /> :tuo neittä ison kotihin, emon tuttavan tuville! :"Ellös sie tätä kanaista, ellös liinalinnuistamme <br /> :oletelko orjanasi, palkanpiikana pi'elkö, <br /> :elä kiellä kellarista eläkä aitasta epeä! <br /> :Ei neittä ison kotona, emon kaunon kartanossa <br /> :oleteltu orjan arvon, palkanpiikana pi'elty, <br /> :ei kielletty kellarista eikä aitasta evätty: <br /> :aina viilti vehnäsiä, katseli kananmunia <br /> :maitotiinun tienohilla, olutpuolikon povella, <br /> :aamut aittoja avellen, illat luhtia lukiten. :"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! <br /> :Kun neittä hyvin pitelet, niin hyväksi tunnetahan: <br /> :kun tulet apen kotihin, luoksi ainoan anopin, <br /> :itseäsi syötetähän, syötetähän, juotetahan, <br /> :hevosesi riisutahan, tallihin talutetahan, <br /> :syötetähän, juotetahan, kauravakka kannetahan. :"Ellös vainen neioistamme, tätä liinalinnuistamme <br /> :sanoko su'uttomaksi, laatiko lajittomaksi! <br /> :Onpa tällä neiollamme suku suuri, laji laaja: <br /> :kappa ois kylveä papuja, jyvä kullenki tulisi, <br /> :kappa panna pellavaista, kuitu kullenki tulisi. :"Ellös vainen, sulho rukka, neioista pahoin pi'elkö, <br /> :opastelko orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'utelko, <br /> :vitsoin viisin vingutelko, vajan päässä vangutelko! <br /> :Eipä neittä ennenkänä, ei ennen ison kotona <br /> :opasteltu orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'uteltu, <br /> :vitsoin viisin vinguteltu, vajan päässä vanguteltu. :"Seiso seinänä e'essä, pysy pihtipuolisena: <br /> :elä anna anopin lyöä eläkä apen torua, <br /> :elä vierahan vihata, talon toisen soimaella! <br /> :Pere käski pieksämähän, muu väki mukittamahan: <br /> :ethän raahi raukaistasi etkä henno hertaistasi. <br /> :vuosin kolmin kuultuasi, ainoisin aneltuasi! :"Neuvo, sulho, neitoasi, opeta omenoasi, <br /> :neuvo neittä vuotehella, opeta oven takana, <br /> :vuosikausi kummassaki, yksi vuosi suusanalla, <br /> :toinen silmän iskennällä, kolmas on jalan polulla! :"Kun ei sitte siitä huoli eikä tuostana totelle, <br /> :ota ruoko ruo'ostosta, karvakorte kankahalta! <br /> :Sillä neuvo neitoasi, neuvo neittä neljäs vuosi, <br /> :korahuta korttehella, saran syrjällä syseä; <br /> :viel' elä siimalla sivalla, neittä raipalla rapoa! :"Vaan jos sitte siit' ei huoli, viel' ei tuostana totelle, <br /> :veä vitsa viiakosta, koivu korpinotkelmosta <br /> :tuopa turkin helman alla, talon toisen tietämättä: <br /> :sitä näytä neiollesi, hepäise, elä sivalla! :"Kun ei vielä siitä huoli, ota tuostana totella, <br /> :neuvo neittä vitsasella, koivun oksalla opasta! <br /> :Neuvo nelisnurkkaisessa, sano sammalhuonehessa, <br /> :elä nurmella nukita, pieksä pellon pientarella: <br /> :kuuluisi kumu kylähän, tora toisehen talohon, <br /> :naisen itku naapurihin, metsähän iso meteli. :"Aina hauo hartioita, pehmitä perälihoja, <br /> :elä silmiä sivele eläkä korvia koseta: <br /> :kuppi kulmalle tulisi, sinimarja silmän päälle. <br /> :Tuostapa kyty kysyisi, tuosta appi arveleisi, <br /> :kylän kyntäjät näkisi, nauraisi kyläiset naiset: <br /> :'Onko tuo soassa ollut, talununna tappelossa, <br /> :vai onko suen repimä, metsän karhun kaapaisema, <br /> :vai susiko sulhasena, karhu kanssakumppalina?'" :Olipa ukko uunin päällä, mieronkierto kiukahalla. <br /> :Lausui ukko uunin päältä, mieronkierto kiukahalta: <br /> :"Ellös vainen, sulho rukka, nouatelko naisen mieltä, <br /> :naisen mieltä, kiurun kieltä, kuin minä, poloinen poika! <br /> :Lihat ostin, leivät ostin, voit ostin, oluet ostin, <br /> :kalat ostin kaikenlaiset, särpimet monensukuiset, <br /> :oluet omilta mailta, vehnät mailta vierahilta. :"En sillä hyveä saanut enkä siistiä tavannut. <br /> :Nainen kun tuli tupahan, tuli kuin tukan repijä, <br /> :muotoansa mullistellen, silmiänsä väännitellen; <br /> :aina äyhki ähmissänsä, vihoissansa virkkaeli, <br /> :kutsui kuppeloperäksi, haukkui halkohakkuriksi. :"Jopa muistin uuen mutkan, toki toisen tien osasin: <br /> :kun kolotin koivun oksan, jo likisti linnuksensa; <br /> :kun karsin katajan latvan, jo kumarsi kullaksensa; <br /> :kun vielä panin pajuilla, jo kapusi kaulahani." :Neito parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse, <br /> :itse itkulle hyräytyi. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Lässäp' on nyt muien lähtö, liki saanut muien liitto, <br /> :minun lähtöni lähemmä, minun liittoni likemmä, <br /> :vaikk' on läyli lähteäki, erota tukala tunti <br /> :tästä kuulusta kylästä, kaunihista kartanosta, <br /> :jossa kasvoin kaunihisti, ylenin ylen ehosti <br /> :kaiken kasvantoikäni, lapsipuolen polveani. :"Enkä tuota ennen luullut enkä uskonut ikänä, <br /> :en mä luullut luopuvani, uskonut eroavani <br /> :tämän linnan liepeheltä, tämän harjun hartiolta. <br /> :Jo nyt luulen, jotta luovun, jopa uskon ja eroan: <br /> :ero- on tuopit tyhjettynä, ero- juotuna oluet, <br /> :kohta korjat käännettynä päin ulos, perin tupahan, <br /> :lappe'in ison latohon, kalten karjahuonehesen. :"Millä nyt erotessani, lähtiessäni, katala, <br /> :millä maksan maammon maion sekä taattoni hyvyyen, <br /> :millä veikon armauen, mielisiivot siskoseni? :"Kiitän mä, iso, sinua entisistäni eloista, <br /> :murkinoista muinaisista, parahimmista paloista. :"Kiitän mä, emo, sinua nuorna tuuiteltuasi, <br /> :pienoisna pi'eltyäsi, rinnoin ruokkieltuasi. :"Vielä kiitän veikkoseni, veikkoseni, siskoseni, <br /> :kostelen koko perehen, kaikki kasvinkumppalini, <br /> :joien joukossa elelin, kasvoin kanssa kasvinaian. :"Ellös nyt, hyvä isoni, ellös, ehtoinen emoni, <br /> :tahi muu sukuni suuri, heimokuntani heleä, <br /> :tuosta huolelle ruvetko, saako suurelle surulle, <br /> :jos menenki muille maille, kulkenen johonkuhunki! <br /> :Paistanevi Luojan päivä, kuu Luojan kumottanevi, <br /> :tähet taivon välkynevi, otavat ojentunevi <br /> :ilmassa etempänäki, maailmassa muuallaki, <br /> :ei yksin ison pihoilla, näillä kasvinkartanoilla. :"Lähen nyt tästä kuin lähenki, tästä kullasta ko'ista, <br /> :ison saamasta salista, äitin kestikellarista. <br /> :Heitän suoni, heitän maani, heitän heinikkopihani, <br /> :heitän valkeat veteni, heitän hiekkarantaseni <br /> :kylpeä kylän akoille, pasikoia paimenille. :"Heitän suot sorehtijoille, maat heitän maleksijoille, <br /> :lepiköt lepeäjille, kanervikot kaahlajille, <br /> :aitavieret astujille, kujavarret kulkijoille, <br /> :pihat pitkin juoksijoille, seinävieret seisojille, <br /> :siltalauat siivojille, lattiat lakaisijoille. <br /> :Pellot heitän peuran juosta, salot ilveksen samota, <br /> :ahot hanhien asua, lehot lintujen levätä. :"Lähen tästä kuin lähenki toisen lähtijän keralla <br /> :syksyisen yön sylihin, kevä'isen kierän päälle, <br /> :jottei jälki jäällä tunnu, jalan isku iljangolla, <br /> :hangella hamosen toimi, helman hiepsintä lumella. :"Sitte toiste tultuani, kotihini käytyäni <br /> :eipä äiti ääntä kuulle, iso ei itkua tajunne, <br /> :jos ma kulmilla kujerran, päälaella laulattelen: <br /> :jo on nousnut nuori nurmi, kasvanut katajapehko <br /> :iholle imettäjäni, kasvopäille kantajani. :"Minun toiste tullessani näille pitkille pihoille <br /> :muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta: <br /> :alimainen aian vitsa, perimäinen pellon seiväs, <br /> :nuo on piennä pistämäni, neitona vitsastamani. :"Emoni mahova lehmä, minun nuorna juottamani, <br /> :vasikkana vaalimani, ammoa rikottelevi <br /> :pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla: <br /> :tuntenevi tuo minua kotoiseksi tyttäreksi. :"Isoni ikioronen, minun piennä syöttämäni, <br /> :neitona apattamani, hirnua rikottelevi <br /> :pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla: <br /> :tuntenevi tuo minua kotoiseksi tyttäreksi. :"Veikkoni ikuinen koira, minun lasna syöttämäni, <br /> :neitona opastamani, haukkua rikottelevi <br /> :pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla: <br /> :tuo minua tuntenevi kotoiseksi tyttäreksi. :"Muut ne ei minua tunne kotihini tultuani, <br /> :vaikk' on vanhat valkamani, entiset elosijani, <br /> :sijoillansa siikasalmet, asemillansa apajat... :"Jää nyt, pirtti, terveheksi, pirtti lautakattoinesi! <br /> :Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. :"Jää nyt, sintsi, terveheksi, sintsi lautasiltoinesi! <br /> :Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. :"Jääpä, piha, terveheksi, piha pihlajaisinesi! <br /> :Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. :"Jätän kaikki terveheksi: maat ja metsät marjoinensa, <br /> :kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa, <br /> :järvet saoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa, <br /> :hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa." :Silloin seppo Ilmarinen koppoi neien korjahansa, <br /> :iski virkkua vitsalla, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Jää hyvästi, järven rannat, järven rannat, pellon penkat, <br /> :kaikki mäntyset mäellä, puut pitkät petäjikössä, <br /> :tuomikko tuvan takana, katajikko kaivotiellä, <br /> :kaikki maassa marjan varret, marjan varret, heinän korret, <br /> :pajupehkot, kuusenjuuret, lepän lehvät, koivun kuoret!" :Siinä seppo Ilmarinen läksi Pohjolan pihoilta. <br /> :Jäivät lapset laulamahan; lapset lauloi jotta lausui: <br /> :"Lenti tänne musta lintu, läpi korven koikutteli, <br /> :suostutteli meiltä sorsan, maanitteli meiltä marjan, <br /> :otti tuo omenan meiltä, vietteli ve'en kalasen, <br /> :petti pienillä rahoilla, hope'illa houkutteli. <br /> :Ken nyt vie ve'elle meitä, ken joelle juohattavi? <br /> :Saapi saavit seistäksensä, kolataksensa korennot, <br /> :olla sillat siivomatta, lattiat lakaisematta, <br /> :pinttyä pikarin laiat, tuopin korvat tummentua." :Itse seppo Ilmarinen nuoren neitonsa keralla <br /> :ajoa kahuttelevi noita Pohjan rannikoita, <br /> :simasalmien sivutse, hietaharjun hartioitse. <br /> :Somer soitti, hiekka helkki, reki vieri, tie vilisi, <br /> :rahe rautainen ramasi, jalas koivuinen kolasi, <br /> :kapla patvinen pasasi, vemmel tuominen tutasi, <br /> :vinkui vitsaiset saverkot, vapoi vaskirenkahaiset <br /> :juostessa hyvän hevosen, hyvän laukin laukatessa. :Ajoi päivän, tuosta toisen, ajoi kohta kolmannenki, <br /> :käsi ohjassa orosen, toinen neien kainalossa, <br /> :jalka laialla rekosen, jalka toinen viltin alla. :Virkku juoksi, matka joutui, päivä vieri, tie lyheni. <br /> :Päivänäpä kolmantena aletessa aurinkoisen <br /> :jo sepon koti näkyvi, tuvat Ilman tuulottavi. <br /> :Noki nousi nuoraisena, savu paksuna pakeni, <br /> :tuprusi savu tuvasta, ylös pilvihin kohosi. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kolmaskolmatta runo|Kolmaskolmatta runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Viideskolmatta runo|Viideskolmatta runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 82 6072 2006-09-24T15:29:43Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. :Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi <br /> :tuon on pitkän niemen päästä, kylän kurjan kuuluvilta. <br /> :Laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia. :Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat: <br /> :"Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla, <br /> :ilo entistä parempi, laulu muita laatuisampi?" :Laski vanha Väinämöinen, laski päivän maavesiä, <br /> :päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen vesiä. :Siinä lieto Lemminkäinen muisti muutaman sanansa <br /> :korvalla tulisen kosken, pyhän virran pyörtehessä. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Heitä, koski, kuohuminen, vesi vankka, vellominen! <br /> :Kosken tyttö, kuohuneiti! Istuite kihokivelle, <br /> :kihopaaelle paneite! Sylin aaltoja aseta, <br /> :käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna, <br /> :jottei riusko rinnoillemme eikä päällemme päräjä! :"Akka aaltojen-alainen, vaimo kuohun-korvallinen! <br /> :Nouse kourin kuohun päälle, yksin aallollen ylene <br /> :kuohuja kokoamahan, vaahtipäitä vaalimahan, <br /> :jottei syytöintä syseä, viatointa vierettele! :"Kivet keskellä jokea, paaet kuohun kukkuralla <br /> :otsansa alentakohon, päälakensa painakohon <br /> :matkalta punaisen purren, tieltä tervaisen venehen! :"Kun ei tuosta kyllin liene, Kivi-Kimmo, Kammon <br /> :poika, <br /> :väännä reikä vääntimellä, puhkaise purasimella <br /> :keskelle kosen kiveä, pahan paaen palleahan, <br /> :juosta purren puuttumatta, venehen vikaumatta! :"Kun ei tuosta kyllin liene, veen isäntä, vuon alio, <br /> :kivet saata sammaliksi, hauin vuoluksi venonen <br /> :kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä! :"Neiti kosken-korvallinen, impi virran-vierellinen! <br /> :Kehreäs utuinen lanka utuisesta kuontalosta! <br /> :Veä lankasi ve'elle, sinerväsi lainehelle, <br /> :jota pitkin purren juosta, tervarinnan teuotella, <br /> :mennä miehen melkeänki, äkkiouonkin osata! :"Melatar on, mielivaimo! Ota mieluisa melasi, <br /> :jollapa piät pereä, noitivirrat viilettelet <br /> :katehen koan e'etse, noian ikkunan alatse! :"Kun ei tuosta kyllin liene, Ukko, taivahan jumala, <br /> :piä miekalla pereä, tuijota tupettomalla, <br /> :jotta juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen!" :Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi. <br /> :Laski louhien lomitse noita kuohuja kovia; <br /> :eikä puutu puinen pursi, vene tietäjän takellu. :Äsken tuonne tultuansa noille väljille vesille <br /> :puuttui pursi juoksemasta, venonen pakenemasta. <br /> :Pursi puuttuvi lujahan, vene vieremättömäksi. :Se on seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen <br /> :pistivät melan merehen, lastun kuusen lainehesen; <br /> :päästeä nytystelevät tuota purtta puutoksesta: <br /> :ei ota venonen juosta eikä pääse puinen pursi. :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Oi sie lieto Lemmin poika! Kallistaite katsomahan, <br /> :miss' on pursi puuttumassa, venonen takistumassa <br /> :näillä väljillä vesillä, vienolla alantehella, <br /> :kivelläkö vai haolla vaiko muulla vastuksella!" :Se on lieto Lemminkäinen pyörähtihe katsomahan. <br /> :Katsovi venosen alle, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla: <br /> :vene on hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla!" :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Jotaki joessa onpi, hakojaki, haukiaki. <br /> :Kun lie hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla, <br /> :veä miekalla vetehen, katkaise kala kaheksi!" :Se on lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, <br /> :miekan vyöltänsä vetävi, luunpurijan puoleltansa. <br /> :Veti miekalla meryttä, alta laian laskettavi: <br /> :itse vierähti vetehen, kourin aaltohon kohahti. :Siitä seppo Ilmarinen tarttui tukkahan urosta, <br /> :nostalti merestä miehen. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Kaikki on mieheksi kyhätty, pantu parran kantajaksi, <br /> :lisäksi satalu'ulle, tuhannelle täytteheksi!" :Miekan vyöltänsä vetävi, tupestansa tuiman rauan, <br /> :jolla kalhaisi kaloa, alta laian läimähytti: <br /> :miekka murskaksi mureni, eipä hauki tiennytkänä. :Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ei ole teissä puolta miestä, ei urosta kolmannesta! <br /> :Kun konsa tulevi tarve, miehen mieltä vaaitahan, <br /> :silloin mieli melkeässä, kaikki toimi toisialla." :Itse miekkansa veälti, tempasi terävän rauan. <br /> :Työnti miekkansa merehen, alle laian langetteli <br /> :kalahauin hartioihin, ve'en koiran konkkaluihin. :Miekka luottihe lujahan, kitasihin kiinnittihe. <br /> :Siitä vanha Väinämöinen nostalti kaloa tuota, <br /> :veti haukia ve'estä: hauki katkesi kaheksi; <br /> :pursto pohjahan putosi, pää kavahti karpahasen. :Jo otti venonen juosta, pääsi pursi puutoksesta. <br /> :Vaka vanha Väinämöinen luotti purren luotoselle, <br /> :ravahutti rantehesen. Katselevi, kääntelevi <br /> :tuota hauin pääpaloa. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ken on vanhin sulholoista, sepä hauki halkomahan, <br /> :kala viploin viiltämähän, pää paloiksi pahkomahan!" :Miehet purresta puhuvat, vaimot lausui laitasilta: <br /> :"Saajanpa käet sulimmat, sormet pyytäjän pyhimmät." :Vaka vanha Väinämöinen veti veitsen huotrastansa, <br /> :kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin halkaisevi, <br /> :pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ken on nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän <br /> :murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi lounahiksi!" :Kävi neiet keittämähän kävi kilvan kymmenenki. <br /> :Siitä hauki keitetähän, murkinoiahan muruina. <br /> :Jäipä luita luotoselle, kalanluita kalliolle. :Vaka vanha Väinämöinen noita tuossa katselevi, <br /> :katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mikä tuostaki tulisi, noista hauin hampahista, <br /> :leveästä leukaluusta, jos oisi sepon pajassa, <br /> :luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä?" :Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tule tyhjästä mitänä, <br /> :kalan ruotasta kalua, ei seponkana pajassa, <br /> :luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä." :Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Näistäpä toki tulisi kalanluinen kanteloinen, <br /> :kun oisi osoajata; soiton luisen laatijata." :Kun ei toista tullutkana, ei ollut osoajata, <br /> :soiton luisen laatijata, vaka vanha Väinämöinen <br /> :itse loihe laatijaksi, tekijäksi teentelihe. <br /> :Laati soiton hauinluisen, suoritti ilon ikuisen. :Kust' on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta. <br /> :Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista. <br /> :Kusta kielet kanteletta? Hivuksista Hiien ruunan. :Jo oli soitto suorittuna, valmihina kanteloinen, <br /> :soitto suuri hauinluinen, kantelo kalaneväinen. :Tuli tuohon nuoret miehet, tuli nainehet urohot, <br /> :tuli pojat puol'-ikäiset sekä pienet piikalapset, <br /> :tytöt nuoret, vaimot vanhat, naiset keskikertaisetki, <br /> :kanteletta katsomahan, soittoa tähyämähän. :Vaka vanha Väinämöinen käski nuoren, käski vanhan, <br /> :käski keskikertaisenki soittamahan sormillansa <br /> :tuota ruotaista romua, kalanluista kanteletta. :Soitti nuoret, soitti vanhat, soitti keskikertaisetki. <br /> :Nuoret soitti, sormet notkui, vanhat väänti, pää vapisi: <br /> :ei ilo ilolle nousnut, soitto soitolle ylennyt. :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi te pojat puol'älyiset, <br /> :teki tyttäret typerät sekä muu katala kansa! <br /> :Ei ole teissä soittajata, oike'in osoajata! <br /> :Tuokatte minulle soitto, kantakatte kanteloinen <br /> :kahen polven pystyn päähän, kynnen kymmenen <br /> :nenähän!" :Siitä lieto Lemminkäinen saip' on kantelon käsille, <br /> :ilon itsensä likemmä, soiton alle sormiensa. <br /> :Soittoa sovittelevi, kanteletta kääntelevi: <br /> :eipä soitto soitakana, ei ilo iloakana. :Sanoi vanha Väinämöinen: "Ei ole tässä nuorisossa, <br /> :kansassa kasuavassa eikä vanhassa väessä <br /> :tuon on soiton soittajaista, tuon ilon iloajaista. <br /> :Joko Pohjola paremmin saisi soiton soittamahan, <br /> :tuon ilon iloamahan, jospa laitan Pohjolahan?" :Laittoi soiton Pohjolahan, saatatti Sariolahan. <br /> :Soitti pojat Pohjolassa, soitti pojat jotta piiat, <br /> :soitti miehet naisekkahat sekä naiset miehekkähät. <br /> :Itsekin emäntä soitti, tuota käänti, tuota väänti, <br /> :tuota sormin suoritteli, kynsin kymmenin piteli. :Soitti pojat Pohjolassa, soitti kansa kaikenlainen. <br /> :Ei ilo ilolle tunnu eikä soitto soitannalle: <br /> :kielet kierohon kävivät, jouhet parkuivat pahasti, <br /> :ääni kaikkui karkeasti, soitto julmasti sorisi. :Sokea sopessa nukkui, ukko vanha uunin päällä. <br /> :Ukko uunilta havannut, kiukahalta kirsahtanut <br /> :urahti unisijalta, nurahutti nurkastansa: :"Heretkätte, heittäkätte, luokatte, lopettakatte! <br /> :Puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi, <br /> :kaikki käypi karvoilleni, viepi viikoksi uneni! :"Jos ei soitto Suomen kansan vasta vaikuta ilolle <br /> :eli uuvuta unehen, maku'usen maanittele, <br /> :niin vetehen visko'otte, aaltoihin upottaotte, <br /> :tahi viekötte takaisin, soitto tuonne saattaotte <br /> :miehen tehnehen käsille, sormille sovittelijan!" :Soitto kielin kerkiävi, kantelo sanoin kajahui: <br /> :"En vielä vetehen joua, alle aaltojen asetu! <br /> :Ennen soitan soittajalla, vangun vaivan nähnehellä." :Jopa vietihin visusti, kannettihin kaunihisti <br /> :miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Yhdeksäsneljättä runo|Yhdeksäsneljättä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Yhdesviidettä runo|Yhdesviidettä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 83 4106 2006-08-01T06:30:23Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Kullero, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsik <br /> :hivus keltainen, kore, kengän kauto kaunokainen, <br /> :itse läksi astumahan luota seppo Ilmarisen, <br /> :ennenkuin isäntä saisi naisen kuolon korvihinsa, <br /> :painuisi pahoille mielin, tapahtuisi tappelohon. :Läksi soitellen seposta, ilon lyöen Ilman mailta, <br /> :kullervoiten kankahalla, patakoitellen palolla: <br /> :suo sorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti <br /> :Kullervoisen soitantoa, ilkeän ilonpitoa. :Kuului se sepon pajahan. Seppo seisottui pajassa, <br /> :sai kujalle kuulemahan, kartanolle katsomahan, <br /> :mikä soitanta salolla, kullervointa kankahalla. :Jo näki toet totiset, valehettomat, vakaiset: <br /> :näki naisen nukkunehen, kaunoisensa kaatunehen, <br /> :kaatunehen kartanolle, kellistynehen keolle. :Siihen seppo seisottihe syämellä synkeällä. <br /> :Puuttui yöksi itkemähän, viikoksi vetistämähän. <br /> :Mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi. :Itse Kullervo käveli, astui eelle jonnekunne, <br /> :päivän korpia kovia, hiien hirsikankahia. <br /> :Illan tullen, yön pimeten päätyi maahan mettähälle. :Siinä istuvi isotoin, armotoin ajattelevi: <br /> :"Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut <br /> :kuuksi päiväksi kululle, iäkseni ilman alle? :"Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat: <br /> :mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni, <br /> :tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly. :"Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä <br /> :luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa, <br /> :isotointa alle ilman, emotointa ensinkänä, <br /> :niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit, <br /> :loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan! <br /> :Päivä pääskyille tulevi, varpusille valkenevi, <br /> :ilo ilman lintusille; ei minulle milloinkana, <br /> :tule ei päivä polvenensa, ei ilo sinä ikänä! :"En tieä tekijätäni enkä tunne tuojoani. <br /> :Liekö telkkä tielle tehnyt, sorsa suolle suorittanut, <br /> :tavi rannalle takonut, koskelo kiven kolohon? <br /> :"Piennä jäin minä isosta, matalana maammostani. <br /> :Iso kuoli, äiti kuoli, kuoli mun sukuni suuri; <br /> :jätti mulle jäiset kengät, sukat uhkuiset unohti; <br /> :jätti jäisille jälille, pyöriville portahille, <br /> :joka suohon sortumahan, likahan litistymähän... :Vaan en nyt iällä tällä, en mä vielä jouakana <br /> :soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille. <br /> :Enkä sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta kättä, <br /> :viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän." : Jopa juohtui mielehensä, puuttui aivohon ajatus <br /> : käyä Untamon kylähän, kostoa isonsa kohlut, <br /> : ison kohlut, maammon mahlat, itsensä pahoin-piännät. <br /> : <br /> : Sanan virkkoi, noin nimesi: "Vuota, vuota, Untamoinen, <br /> : maltapa, sukuni surma! Kun tulen minä sotahan, <br /> : tokko saan tuvat tuhaksi, kartanot kekälehiksi?" <br /> : <br /> : Tuli akka vastahansa, siniviitta viian eukko. <br /> : Hänpä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> : "Kunne läksit, Kullervoinen, kaaloat, Kalervon poika?" <br /> : <br /> : Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> : "Juohtui mielehen minulle, puuttui aivohon ajatus <br /> : mennä tuonne tosialle, käyä Untamon kylähän, <br /> : kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat, <br /> : polttoa tuvat tuhaksi, kypeniksi kyyetellä." <br /> : <br /> : Akka tuo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> : "Ei ole surmattu sukusi, viel' ei kaatunut Kalervo. <br /> : On sulla iso elossa, maammo maille tervehenä." : "Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni: <br /> :missäpä minun isoni, kussa kaunis kantajani?" :"Tuollapa sinun isosi, tuolla kaunis kantajasi <br /> :Lapin laajalla rajalla, kalalammin laitehella." :"Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni: <br /> :mitenkä mä sinne pääsnen, kuten kulkea osannen?" :"Hyvä on sinne päästäksesi, ouonkin osataksesi, <br /> :Korven kolkka käyäksesi, joen ranta juostaksesi. <br /> :Astut päivän, tuosta toisen, astut kohta kolmannenki, <br /> :kulet kohti luotesehen. Vaara vastahan tulevi: <br /> :sie astu alatse vaaran, käy vaaran vasenta puolta! <br /> :Tuostapa joki tulevi oikealle puolellesi: <br /> :käy sitä joen sivua kolmen kosken kuohumitse! <br /> :Tulet niemen tutkaimehen, pääyt päähän pitkän kaiskun; <br /> :tupa on niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä: <br /> :siinäpä iso elävi, siinä kaunis kantajasi, <br /> :siinäpä sisaresiki, kaksi kaunista tytärtä." :Kullervo, Kalervon poika, läksi tuosta astumahan. <br /> :Astui päivän, tuosta toisen, astui kohta kolmannenki, <br /> :kulki kohti luotehesen. Tuli vaara vastahansa: <br /> :hän astui alaisin puolin, vaaran lievettä vasenta. <br /> :Joutuvi joelle tuosta: astuvi joen sivua, <br /> :jokivarrutta vasenta. Kulki kolmen kosken kautta, <br /> :tuli niemen tutkaimehen, päätyi päähän pitkän niemen: <br /> :tupa oli niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä. :Meni hän tupahan tuosta eipä tunneta tuvassa: <br /> :"Mistä vieras veen takoa, kusta kulkijain kotisin?" :"Etkö tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa, <br /> :jonka Untamon urohot veivät kanssansa kotihin <br /> :ison vvaaksan varrellisna, emon värttinän pituisna?" :Emo ennätti sanoa, vaimo vanha lausuella: <br /> :"Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki! <br /> :Ettäpäs elävin silmin näitä maita matkaelet, <br /> :kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi! :"Kaks' oli poikoa minulla, kaksi kaunista tytärtä. <br /> :Niist' oli osattomalta kaksi vanhinta kaonnut: <br /> :poika suurehen sotahan, tyttö tietämättömihin. <br /> :Poikani tuli takaisin, eipä tyttö tullekana." :Kullervo, Kalervon poika, itse ennätti kysyä: <br /> :"Kunne tyttösi katosi, minne sai sisarueni?" :Emo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Tuonne tyttöni katosi, tuonne sai sisaruesi: <br /> :läksi marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan; <br /> :sinnepä kana katosi, lintu kuoli liian surman, <br /> :surmahan sanattomahan, nimen tietämättömähän. :"Kenen tyttöä ikävä? Kenen muun, kun ei emonsa! <br /> :Emon etso eelimmäisnä, emon etso, emon kaiho. <br /> :Läksinpä, emo poloinen, etsimähän tyttöäni; <br /> :juoksin korvet kontiona, salot saukkona samosin. <br /> :Etsin päivän, tuosta toisen, etsin kohta kolmannenki. <br /> :Päivän kolmennen perästä, viikon päästä viimeistäki <br /> :nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle. <br /> :Huusin tuosta tyttöäni, kaonnutta kaihoelin: <br /> :'Missä olet, tyttöseni? Tule jo, tyttöni, kotihin!' :"Noinpa huusin tyttöäni, kaonnutta kaipaelin. <br /> :Vaarat vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: <br /> :'Elä huua tyttöäsi, elä huua, hoilaele! <br /> :Ei se saa sinä ikänä, ei paloa polvenansa <br /> :emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.'" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kolmasneljättä runo|Kolmasneljättä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Viidesneljättä runo|Viidesneljättä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 84 3449 2006-07-30T09:18:43Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän :Siitä lieto Lemminkäinen arveli, ajattelihe, <br /> :kulle syylle sylveäisi, kulle laskisi laulle: <br /> :heittäisikö Hiien hirvet, itse kulkisi kotihin, <br /> :vai vielä yritteleisi, hiihteleisi hiljallehen <br /> :mieliksi metsän emännän, salon impien iloksi. :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Oi Ukko, ylijumala tahi taatto taivahinen! <br /> :Tee nyt mulle suorat sukset, kepeäiset kalhuttimet, <br /> :joilla hiihteä hivitän poikki soien, poikki maien, <br /> :hiihän kohti Hiien maita, poikki Pohjan kankahista <br /> :Hiien hirven käytäville, poropeuran polkemille! :"Lähen nyt miehistä metsälle, urohista ulkotöille <br /> :Tapiolan tietä myöten, Tapion talojen kautta. <br /> :Terve, vuoret, terve, vaarat, terve, kuusikot kumeat, <br /> :terve, haavikot haleat, terve, tervehyttäjänne! :"Miesty, metsä, kostu, korpi, taivu, ainoinen Tapio! <br /> :Saata miestä saarekselle, sille kummulle kuleta, <br /> :jost' on saalis saatavana, erän toimi tuotavana! :"Nyyrikki, Tapion poika, mies puhas, punakypärä! <br /> :Veistä pilkut pitkin maita, rastit vaaroihin rakenna, <br /> :jotta tunnen, tuhma, käyä, äkkiouto, tien osoan <br /> :etsiessäni ereä, antia anellessani! :"Mielikki, metsän emäntä, puhas muori, muoto kaunis! <br /> :Pane kulta kulkemahan, hopea vaeltamahan <br /> :miehen etsivän etehen, anelijan askelille! :"Ota kultaiset avaimet renkahalta reieltäsi, <br /> :aukaise Tapion aitta, metsän linna liikahuta <br /> :minun pyytöpäivinäni, eränetso-aikoinani! :"Kunp' on et kehanne itse, niin on pistä piikojasi, <br /> :pane palkkalaisiasi, käske käskyn kuulijoita! <br /> :Et emäntä lienekänä, jos et piikoa pitäne, <br /> :sata piikoa pitäne, tuhat käskyn kuulijata, <br /> :karjan kaiken kaitsijata, viitsijätä viljan kaiken. :"Metsän piika pikkarainen, simasuu Tapion neiti! <br /> :Soitellos metinen pilli, simapilli piiperoita <br /> :korvallen ehon emännän, mieluisan metsän emännän, <br /> :jotta kuulisi välehen, nousisi makoamasta, <br /> :kun ei kuule kumminkana, ei hava'a harvoinkana, <br /> :vaikka ainoisin anelen, kielen kullan kuikuttelen!" :Siinä lieto Lemminkäinen ajan kaiken annitoinna <br /> :hiihti soita, hiihti maita, hiihti korpia kovia, <br /> :Jumalan sysimäkiä, Hiien hiilikankahia. :Hiihti päivän, hiihti toisen. Jo päivänä kolmantena <br /> :meni suurelle mäelle, nousi suurelle kivelle, <br /> :loi silmänsä luotehesen, poikki soien pohjosehen: <br /> :Tapion talot näkyivät, ukset kulta kuumottivat <br /> :poikki suosta, pohjosesta, alta vaaran, varvikosta. :Tuop' on lieto Lemminkäinen heti luoksi luontelihe, <br /> :lähelle lähentelihe, alle ikkunan Tapion. <br /> :Kuuristihe katsomahan kuuennesta ikkunasta: <br /> :siellä antajat asuivat ja viruivat viljan eukot <br /> :aivan arkivaattehissa, ryysyissä ryvennehissä. :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Mintähen, metsän emäntä, <br /> :asut arkivaattehissa, riihiryysyissä rypeät, <br /> :kovin musta muo'oltasi, katsannaltasi kamala, <br /> :ilkeä imertimiltä, rungolta ruman näköinen? :"Kun ennen kävin metsässä, kolm' oli linnoa metsässä: <br /> :yksi puinen, toinen luinen, kolmansi kivinen linna; <br /> :kuus' oli kultaikkunoa kunki linnan kulmanteella. <br /> :Katsahin sisähän noista seinän alla seistessäni: <br /> :Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, <br /> :Tellervo, Tapion neiti, kanssa muu Tapion kansa, <br /> :kaikki kullassa kuhisi, hopeassa horjeksihe. <br /> :Itsensä metsän emännän, ehtoisan metsän emännän, <br /> :käet oli kullankäärehissä, sormet kullansormuksissa, <br /> :pää kullanpätinehissä, tukat kullansuortuvissa, <br /> :korvat kullankoltuskoissa, kaula helmissä hyvissä. :"Oi mielu metsän emäntä, Metsolan metinen muori! <br /> :Heitä poies heinäkengät, kaskivirsusi karista, <br /> :riisu riihiryökälehet, arkipaitasi alenna! <br /> :Lyöte lykkyvaattehisin, antipaitoihin paneite <br /> :minun metsipäivinäni, eränetso-aikoinani! <br /> :Ikävä minun tulevi, ikävä tulettelevi <br /> :tätä tyhjänä-oloa, ajan kaiken annituutta, <br /> :kun et anna aioinkana, harvoinkana hoivauta. <br /> :Ikävä ilotoin ilta, pitkä päivä saalihitoin. :"Metsän ukko halliparta, havuhattu, naavaturkki! <br /> :Pane nyt metsän palttinoihin, salot verkahan vetäise, <br /> :haavat kaikki haljakkoihin, lepät lempivaattehisin! <br /> :Hope'ihin hongat laita, kuuset kultihin rakenna, <br /> :vanhat hongat vaskivöille, petäjät hopeavöille, <br /> :koivut kultakukkasihin, kannot kultakalkkaroihin! <br /> :Pane, kuinp' on muinaiselta, parempina päivinäsi: <br /> :kuuna paistoi kuusen oksa, päivänä petäjän latvat, <br /> :metsä haiskahti me'elle, simalle salo sininen, <br /> :ahovieret viertehelle, suovieret sulalle voille. :"Metsän tyttö, mielineiti, Tuulikki, tytär Tapion! <br /> :Aja vilja vieremille, auke'immille ahoille! <br /> :Kun lie jäykkä juoksullehen eli laiska laukallehen, <br /> :ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta, <br /> :jolla kutkutat kuvetta sekä kaivat kainaloita! <br /> :Anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä, <br /> :miehen etsivän etehen, aina käyvän askelille! :"Kun vilja uralle saapi, tupita uroa myöten! <br /> :Pane kaksi kämmentäsi kahen puolen kaiteheksi, <br /> :jottei vilja vieprahtaisi, tiepuolehen poikeltaisi! <br /> :Josp' on vilja vieprahtavi, tiepuolehen poikeltavi, <br /> :tielle korvista kohenna, saata sarvista uralle! :"Hako on tiellä poikkipuolin: sepä syrjähän syseä; <br /> :puita maalla matkallansa: ne on katkaise kaheksi! <br /> :"Aita vastahan tulevi: kaa'a aita kallellehen <br /> :viieltä vitsasväliltä, seitsemältä seipähältä! :"Joki joutuvi etehen, puro tielle poikkipuolin: <br /> :silkki sillaksi sivalla, punaverka portahaksi! <br /> :Saata poikki salmistaki, vetele vesien poikki, <br /> :poikki Pohjolan joesta, yli kosken kuohuloista! :"Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, <br /> :metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas! <br /> :Mimerkki, metsän emäntä, metsän armas antimuori, <br /> :siniviitta viian eukko, punasukka suon emäntä! <br /> :Tule jo kullan muuttelohon, hopean vajehtelohon! <br /> :Minun on kullat kuun-ikuiset, päivän-polviset hopeat, <br /> :käeten soasta käymät, uhotellen tappelosta; <br /> :ne kuluvat kukkarossa, tummentuvat tuhniossa, <br /> :kun ei oo kullan muuttajata, hopean vajehtajata." :Niinp' on lieto Lemminkäinen viikon hiihteä hivutti, <br /> :lauloi virret viian päässä, kolmet korven kainalossa: <br /> :miellytti metsän emännän, itsenki metsän isännän, <br /> :ihastutti immet kaikki, taivutti Tapion neiet. :Juoksuttivat, jou'uttivat Hiien hirven kätköstänsä, <br /> :takoa Tapion vaaran, Hiien linnan liepehiltä <br /> :miehen etsijän etehen, sanelijan saataville. :Itse lieto Lemminkäinen jopa lämsänsä lähetti <br /> :Hiien hirven hartioille, kaulalle kamelivarsan, <br /> :jottei potkinut pahasti selkeä silittäessä. :Siitä lieto Lemminkäinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Salon herra, maan isäntä, kaunis kankahan eläjä! <br /> :Mielikki, metsän emäntä, metsän armas antimuori! <br /> :Tule nyt kullat ottamahan, hopeat valitsemahan! <br /> :Pane maalle palttinasi, lempiliinasi levitä <br /> :alle kullan kuumottavan, alle huohtavan hopean, <br /> :tuon on maahan tippumatta, rikkoihin rivestymättä!" :Läksi siitä Pohjolahan; sanoi tuonne tultuansa: <br /> :"Jo nyt hiihin Hiien hirven Hiien peltojen periltä. <br /> :Anna, akka, tyttöäsi, mulle nuorta morsianta!" :Louhi, Pohjolan emäntä, tuop' on tuohon vastaeli: <br /> :"Äsken annan tyttäreni sekä nuoren morsiamen, <br /> :kun sa suistat suuren ruunan, Hiien ruskean hevosen, <br /> :Hiien varsan vaahtileuan Hiien nurmien periltä." :Silloin lieto Lemminkäinen otti kultaohjaksensa, <br /> :hope'isen marhaminnan; lähtevi hevon hakuhun, <br /> :kuloharjan kuuntelohon Hiien nurmien periltä. :Astua taputtelevi, käyä kulleroittelevi <br /> :vihannalle vainiolle, pyhän pellon pientarelle. <br /> :Siellä etsivi hevosta, kulokasta kuuntelevi <br /> :suvikunnan suitset vyöllä, varsan valjahat olalla. :Etsi päivän, etsi toisen, niin päivänä kolmantena <br /> :nousi suurelle mäelle, kiipesi kiven selälle; <br /> :iski silmänsä itähän, käänti päätä päivän alle: <br /> :näki hiekalla hevosen, kuloharkan kuusikolla; <br /> :senpä tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua. :Niin sanovi Lemminkäinen: "Oi Ukko ylijumala, <br /> :Ukko, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija! <br /> :Taivas auoksi avaos, ilma kaikki ikkunoiksi! <br /> :Sa'a rautaiset rakehet, laske jäiset jäähyttimet <br /> :harjalle hyvän hevosen, Hiien laukin lautasille!" :Tuo Ukko, ylinen luoja, pilven-päällinen jumala, <br /> :ilman riehoiksi revitti, taivon kannen kahtaloksi; <br /> :satoi hyytä, satoi jäätä, satoi rauaista raetta, <br /> :pienemmät hevosen päätä, päätä ihmisen isommat, <br /> :harjalle hyvän hevosen, Hiien laukin lautasille. :Siitä lieto Lemminkäinen kävi luota katsomahan, <br /> :likeltä tähyämähän. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Hiitolan hyvä hevonen, vuoren varsa vaahtileuka! <br /> :Tuo nyt kultaturpoasi, pistä päätäsi hopea <br /> :kultaisihin koltuskoihin, hope'isihin helyihin! :En sua pahoin pitäne, aivan anke'in ajane: <br /> :ajan tietä pikkuruisen, matkoa ani vähäisen, <br /> :tuonne Pohjolan tuville, ankaran anopin luoksi. <br /> :Minkä siimalla sivallan eli vitsalla vetelen, <br /> :senpä silkillä sivallan, veran äärellä vetelen." :Hiien ruskea hevonen, Hiien varsa vaahtileuka <br /> :tunki kultaturpoansa, pisti päätänsä hopea <br /> :kultaisihin koltuskoihin, hope'isihin helyihin. :Niinpä lieto Lemminkäinen jopa suisti suuren ruunan, <br /> :pisti suitset kullan suuhun, päitsensä hopean päähän; <br /> :hyppäsi hyvän selälle, Hiien laukin lautasille. :Veti virkkua vitsalla, paiskasi pajun vesalla. <br /> :Ajoi matkoa vähäisen, tuuritteli tunturia <br /> :pohjoispuolelle mäkeä, lumivaaran kukkuroa: <br /> :tuli Pohjolan tuville. Meni pirttihin pihalta, <br /> :sanoi tuonne tultuansa, Pohjolahan päästyänsä: <br /> :"Jopa suistin suuren ruunan, Hiien varsan valjastelin <br /> :vihannalta vainiolta, pyhän pellon pientarelta, <br /> :sekä hiihin Hiien hirven Hiien peltojen periltä. <br /> :Anna jo, akka, tyttöäsi, mulle nuorta morsianta!" :Louhi, Pohjolan emäntä, hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Äsken annan tyttäreni sekä nuoren morsiamen, <br /> :kun ammut joutsenen joesta, virrasta vihannan linnun, <br /> :Tuonen mustasta joesta, pyhän virran pyörtehestä <br /> :yhellä yrittämällä, yhen nuolen nostamalta." :Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, <br /> :läksi joutsenen joruhun, pitkäkaulan katselohon <br /> :Tuonen mustasta joesta, Manalan alantehesta. :Astua lykyttelevi, käyä kälkähyttelevi <br /> :tuonne Tuonelan joelle, pyhän virran pyörtehelle, <br /> :jalo jousi olkapäällä, viini nuolia selässä. :Märkähattu karjanpaimen, ukko Pohjolan sokea, <br /> :tuop' on Tuonelan joella, pyhän virran pyörtehellä; <br /> :katselevi, kääntelevi tulevaksi Lemminkäistä. :Jo päivänä muutamana näki lieto Lemminkäisen <br /> :saavaksi, läheneväksi tuonne Tuonelan joelle, <br /> :vierehen vihaisen kosken, pyhän virran pyörtehelle. :Vesikyyn ve'estä nosti, umpiputken lainehista, <br /> :syöksi miehen syämen kautta, läpi maksan <br /> :Lemminkäisen, <br /> :kautta kainalon vasemman oikeahan olkapäähän. :Jopa lieto Lemminkäinen tunsi koskevan kovasti. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sen mä tein pahinta työtä, <br /> :kun en muistanut kysyä emoltani, kantajalta, <br /> :kaiketi sanaista kaksi, kovin äijä, kun on kolme, <br /> :miten olla, kuin eleä näinä päivinä pahoina: <br /> :en tieä vesun vikoja, umpiputken ailuhia. :"Oi emoni, kantajani, vaivan nähnyt vaalijani! <br /> :Tietäisitkö, tuntisitko, miss' on poikasi poloinen, <br /> :tokipa rientäen tulisit, avukseni ennättäisit; <br /> :päästäisit pojan poloisen tältä tieltä kuolemasta, <br /> :nuorena nukahtamasta, verevänä vieremästä." :Siitä Pohjolan sokea märkähattu karjanpaimen <br /> :syöksi lieto Lemminkäisen, kaotti Kalevan poian <br /> :Tuonen mustahan jokehen, pahimpahan pyörtehesen. <br /> :Meni lieto Lemminkäinen, meni koskessa kolisten, <br /> :myötävirrassa vilisten tuonne Tuonelan tuville. :Tuo verinen Tuonen poika iski miestä miekallansa, <br /> :kavahutti kalvallansa. Löi on kerran leimahutti <br /> :miehen viieksi muruksi, kaheksaksi kappaleksi; <br /> :heitti Tuonelan jokehen, Manalan alusvesille: <br /> :"Viru siinä se ikäsi jousinesi, nuolinesi! <br /> :Ammu joutsenet joelta, vesilinnut viertehiltä!" :Se oli loppu Lemminkäisen, kuolo ankaran kosijan <br /> :Tuonen mustassa joessa, Manalan alantehessa. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kolmastoista runo|Kolmastoista runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Viidestoista runo|Viidestoista runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 85 7665 2006-10-18T09:40:23Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Tutancamoon|Tutancamoon]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Tutancamoon|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] tekemään versioon. :Vaka vanha Väinämöinen arvelevi aivossansa: <br /> :"Nytpä soitanto sopisi, ilon teentä kelpoaisi <br /> :näillä uusilla oloilla, kaunihilla kartanoilla! <br /> :Vaan on kantele kaonnut, iloni iäti mennyt <br /> :kalaisehen kartanohon, lohisehen louhikkohon, <br /> :meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle. <br /> :Eikä tuota tuonekana, Ahto antane takaisin. :"Oi on seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen, <br /> :taopa tänäki päänä! Tao rautainen harava, <br /> :haravahan piit tiheät, piit tiheät, varsi pitkä, <br /> :jolla lainehet haroan, laposille aallot lasken, <br /> :meren ruoikot ru'olle, rannat kaikki karhikoille, <br /> :soitto jälle saa'akseni, kantelo tavatakseni <br /> :kalaisesta kaartehesta, lohisesta louhikosta!" :Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :takoi rautaisen haravan varren vaskisen keralla. <br /> :Piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli. :Siitä vanha Väinämöinen otti rautaisen haravan. <br /> :Astui tietä pikkaraisen, kulki matkoa palasen <br /> :teloille teräksisille, vaskisille valkamoille. :Tuoss' oli purtta, kaksi purtta, kaksi valmista venettä <br /> :teloilla teräksisillä, vaskisilla valkamoilla: <br /> :yksi pursi uusi pursi, toinen pursi vanha pursi. :Sanoi vanha Väinämöinen, virkki uuelle venolle: <br /> :"Lähepä, veno, vesille, pursi, aalloillen ajaite <br /> :käsivarren kääntämättä, peukalon pitelemättä!" :Läksipä veno vesille, pursi aalloillen ajoihe. <br /> :Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän; <br /> :läksi merta luutimahan, lainetta lakaisemahan. <br /> :Luopi lumpehet kokohon, haravoipi rannan raiskat, <br /> :ruoposteli ruo'on ruutut, ruo'on ruutut, kaislan kaitut, <br /> :joka hauanki harasi, karit kaikki karhieli: <br /> :eipä saanut, ei tavannut hauinluista soittoansa, <br /> :ikimennyttä iloa, kaonnutta kanteloa. :Vaka vanha Väinämöinen astuvi kohen kotia <br /> :alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin. <br /> :Itse tuon sanoiksi kertoi: "Ei tuota enämpi olle <br /> :hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta!" :Astuessansa ahoa, saloviertä vierressänsä <br /> :kuuli koivun itkeväksi, puun visan vetistäväksi. <br /> :Jopa luoksi luontelihe, lähemmäksi laittelihe. :Kysytteli, lausutteli: "Mit' itket, ihana koivu, <br /> :puu vihanta, vierettelet, vyöhyt valkea, valitat? <br /> :Ei sua sotahan vieä, ei tahota tappelohon." :Koivu taiten vastaeli, itse virkki puu vihanta: <br /> :"Niinpä muutamat sanovi, moniahat arvelevi <br /> :elävän minun ilossa, riemussa remuelevan: <br /> :minä hoikka huolissani, ikävissäni iloitsen, <br /> :panen pakkopäivissäni, murehissa murmattelen. :"Typeryyttä, tyhjä, itken, vajauttani valitan, <br /> :kun olen osatoin, raukka, tuiki, vaivainen, varatoin <br /> :näillä paikoilla pahoilla, lake'illa laitumilla. :"Osalliset, onnelliset tuota toivovat alati <br /> :kesän kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän. <br /> :Toisinpa minä typerä, minä vaivainen varoan <br /> :kuoreni kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi! :"Useinpa minun utuisen, use'in, utuisen raukan, <br /> :lapset kerkeän keväimen luokseni lähenteleikse, <br /> :veitsin viisin viiltelevät halki mahlaisen mahani. <br /> :Paimenet pahat kesällä vievät vyöni valkeaisen, <br /> :ken lipiksi, ken tupeksi, kenpä marjatuohiseksi. :"Use'in minun utuisen, use'in, utuisen raukan, <br /> :tytöt allani asuvat, vierelläni viehkuroivat, <br /> :lehvät päältä leikkelevät, varvat vastoiksi sitovat. :"Use'in minä utuinen, use'in, utuinen raukka, <br /> :kaaetahan kaskipuiksi, pinopuiksi pilkotahan. <br /> :Kolmasti tänäi kesänä, tänä suurena suvena <br /> :miehet allani asuivat, kirvestänsä kitkuttivat <br /> :mun poloisen pään menoksi, heikon henkeni lähöksi. :"Se oli ilo kesästä, riemu suuresta suvesta. <br /> :Ei ole talvi sen parempi, lumen aika armahampi. :"Jopa aina aikaisehen mure muo'on muuttelevi, <br /> :pääni painuvi pahaksi, kasvot käypi kalveaksi <br /> :muistellessa mustat päivät, pahat ajat arvellessa. :"Siitä tuuli tuskat tuopi, halla huolet haike'immat: <br /> :tuuli vie vihannan turkin, halla kaunihin hamehen. <br /> :Niin minä vähävarainen, minä, koito koivu raukka, <br /> :jään aivan alastomaksi, varsin vaattehettomaksi <br /> :vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Elä itke, puu vihanta, <br /> :vesa lehti, vierettele, vyöhyt valkea, valita! <br /> :Saat sinä olevan onnen, elon uuen armahamman; <br /> :kohta itkenet ilosta, riemusta remahutellet." :Siitä vanha Väinämöinen koivun soitoksi kuvasi. <br /> :Veisteli kesäisen päivän, kalkutteli kanteletta <br /> :nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. <br /> :Veisti kopan kanteletta, emäpuun iloa uutta, <br /> :kopan koivusta lujasta, emäpuun visaperästä. :Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Tuoss' on koppa kanteletta, emäpuu iki-iloa. <br /> :Mistä naulat saatanehe, vääntimet perittänehe?" :Kasvoi tammi tanhualla, puu pitkä pihan perällä, <br /> :tammessa tasaiset oksat, joka oksalla omena, <br /> :omenalla kultapyörä, kultapyörällä käkönen. :Kun käki kukahtelevi, sanoin viisin virkkelevi, <br /> :kulta suusta kumpuavi, hopea valahtelevi <br /> :kultaiselle kunnahalle, hope'iselle mäelle: <br /> :siitä naulat kantelehen, vääntimet visaperähän! :Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Sain ma naulat kantelehen, vääntimet visaperähän. <br /> :Vielä uupuvi vähäisen, viittä kieltä kanteloinen. <br /> :Mistä tuohon kielet saisin, äänöset asetteleisin?" :Läksi kieltä etsimähän. Astuvi ahoa myöten: <br /> :istui immikkö aholla, nuori neitonen norolla. <br /> :Ei se impi itkenynnä, ei varsin ilonnutkana; <br /> :ilman lauloi itseksensä: lauloi iltansa kuluksi, <br /> :sulhon toivossa tulevan, armahansa aikehessa. :Vaka vanha Väinämöinen tuonne kengättä kepitti, <br /> :ilman hampsi hattaratta. Sitte sinne tultuansa <br /> :alkoi hapsia anella. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Anna, impi, hapsiasi, hieprukka, hivuksiasi <br /> :kanteloisen kielosiksi, ääniksi ilon ikuisen!" :Antoi impi hapsiansa, hienoja hivuksiansa; <br /> :antoi hasta viisi, kuusi sekä seitsemän hivusta: <br /> :siit' on kielet kantelessa, ääntimet iki-ilossa. :Saip' on soitto valmihiksi. Siitä vanha Väinämöinen <br /> :istuiksen alakivelle, paatiselle portahalle. :Otti kantelon käsille, ilon itsensä lähemmä. <br /> :Kären käänti taivahalle, ponnen polville tukesi: <br /> :ääniä asettelevi, säveliä sääntelevi. :Sai äänet asetetuksi, soittonsa sovitetuksi, <br /> :niin käänti alakäsille, poikkipuolin polvillensa. <br /> :Laski kynttä kymmenkunnan, viisi sormea viritti <br /> :kielille kapahumahan, sävelille hyppimähän. :Siinä vanha Väinämöinen kun on soitti kanteletta <br /> :käsin pienin, hoikin sormin, peukaloin ulos kiverin, <br /> :jopa virkki puu visainen, vesa lehti vieretteli, <br /> :kukahti käkösen kulta, hivus impyen ilosi. :Sormin soitti Väinämöinen, kielin kantelo kajasi: <br /> :vuoret loukkui, paaet paukkui, kaikki kalliot tärähti, <br /> :kivet laikkui lainehilla, somerot vesillä souti, <br /> :petäjät piti iloa, kannot hyppi kankahilla. :Kälykset Kalevan naiset, kesken kirjan neulomisen <br /> :ne tuohon jokena juoksi, kaikki virtana vilisi, <br /> :nuoret naiset naurusuulla, emännät ilolla mielin <br /> :soitteloa kuulemahan, iloa imehtimähän. :Mi oli miehiä lähellä, ne kaikki lakit käessä; <br /> :mi oli akkoja lähellä, ne kaikki käsi posella. <br /> :Tyttäret vesissä silmin, pojat maassa polvillansa <br /> :kanteloista kuuntelivat, iloa imehtelivät. <br /> :Sanoivat samalla suulla, yhen kielen kerkesivät: <br /> :"Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa, <br /> :sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" :Kuuluvi sorea soitto, kuului kuutehen kylähän. <br /> :Eik' ollut sitä otusta, ku ei tullut kuulemahan <br /> :tuota soittoa suloista, kajahusta kanteloisen. :Mi oli metsän eläintä, kyykistyivät kynsillehen <br /> :kanteloista kuulemahan, iloa imehtimähän. <br /> :Ilman linnut lentäväiset varvuille varustelihe, <br /> :veen kalaset kaikenlaiset rantahan rakentelihe. <br /> :Matosetki maanalaiset päälle mullan muuttelihe <br /> :käänteleivät, kuuntelevat tuota soittoa suloista, <br /> :kantelen iki-iloa, Väinämöisen väännätystä. :Siinä vanha Väinämöinen kyllä soitteli somasti, <br /> :kajahutti kaunihisti. Soitti päivän, soitti toisen <br /> :yhtehen rupeamahan, yhen aamun atriahan, <br /> :yhen vyönsä vyötäntähän, yhen paitansa panohon. :Kun hän soitteli kotona, huonehessa honkaisessa, <br /> :niin katot kajahtelivat, permannot pemahtelivat; <br /> :laet lauloi, ukset ulvoi, kaikki ikkunat iloitsi, <br /> :kiukoa kivinen liikkui, patsas patvinen pajahti. :Kun hän kulki kuusikossa, vaelti petäjikössä, <br /> :kuusoset kumartelihe, männyt mäellä kääntelihe, <br /> :käpöset keolle vieri, havut juurelle hajosi. :Kun hän liikahti lehossa tahi astahti aholla, <br /> :lehot leikkiä pitivät, ahot ainoista iloa, <br /> :kukat kulkivat kutuhun, vesat nuoret notkahteli. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kolmasviidettä runo|Kolmasviidettä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Viidesviidettä runo|Viidesviidettä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 86 7778 2006-10-18T15:57:22Z Vilu 43 :Vaka vanha Väinämöinen uipi aavoja syviä; <br /> :kulki kuusisna hakona, petäjäisnä pehkiönä <br /> :kuusi päiveä kesäistä, kuusi yötä järkiähän, <br /> :eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. :Uip' on vielä yötä kaksi, kaksi päiveä pisintä. <br /> :Niin yönä yheksäntenä, kaheksannen päivän päästä <br /> :toki tuskaksi tulevi, painuvi pakolliseksi, <br /> :kun ei ole kynttä varpahissa eikä sormissa niveltä. :Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen, <br /> :kun läksin omilta mailta, elomailta entisiltä <br /> :iäkseni ilman alle, kuuksi päiväksi kululle, <br /> :tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi <br /> :näillä väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa! <br /> :Vilu on täällä ollakseni, vaiva värjätelläkseni, <br /> :aina aalloissa asua, veen selällä seurustella. :"Enkä tuota tieäkänä, miten olla, kuin eleä <br /> :tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla: <br /> :tuulehenko teen tupani, vetehenkö pirtin veistän? :"Teen mä tuulehen tupani: ei ole tuulessa tukea; <br /> :veistän pirttini vetehen: vesi viepi veistokseni." :Lenti lintunen Lapista, kokkolintu koillisesta. <br /> :Ei ole kokko suuren suuri eikä kokko pienen pieni: <br /> :yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta lakaisi, <br /> :pursto merta pyyhätteli, nokka luotoja lotaisi. :Lenteleikse, liiteleikse, katseleikse, käänteleikse. <br /> :Näki vanhan Väinämöisen selällä meren sinisen: <br /> :"Mit' olet meressä, miesi, uros, aaltojen seassa?" :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Sit' olen meressä miesi, uros aaltojen varassa: <br /> :läksin neittä Pohjolasta, impeä Pimentolasta. :"Ajoa karautimme suloa meryttä myöten. <br /> :Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana <br /> :tulin Luotolan lahelle, Joukolan jokivesille: <br /> :hepo alta ammuttihin, itseäni mielittihin. :"Siitä vierähin vetehen, sorruin sormin lainehesen <br /> :tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi. :"Tulipa tuuli luotehesta, iästä iso vihuri; <br /> :se mun kauas kannatteli, uitteli ulomma maasta. <br /> :Mont' olen päiveä pälynnyt, monta yötä uiksennellut <br /> :näitä väljiä vesiä, ulapoita auke'ita; <br /> :enk' on tuota tunnekana, arvoa, älyäkänä, <br /> :kumpi kuoloksi tulevi, kumpi ennen ennättävi: <br /> :nälkähänkö nääntyminen, vai vetehen vaipuminen." :Sanoi kokko, ilman lintu: "Ellös olko milläskänä! <br /> :Seisotaite selkähäni, nouse kynkkäluun nenille! <br /> :Mie sinun merestä kannan, minne mielesi tekevi. <br /> :Vielä muistan muunki päivän, arvoan ajan paremman, <br /> :kun ajoit Kalevan kasken, Osmolan salon sivallit: <br /> :heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan <br /> :linnuille lepeämiksi, itselleni istumiksi." :Siitä vanha Väinämöinen kohottavi kokkoansa; <br /> :mies on nousevi merestä, uros aallosta ajaikse, <br /> :siiville sijoitteleikse, kokon kynkkäluun nenille. :Tuop' on kokko, ilman lintu, kantoi vanhan Väinämöisen, <br /> :viepi tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten <br /> :Pohjan pitkähän perähän, summahan Sariolahan. <br /> :Siihen heitti Väinämöisen, itse ilmahan kohosi. :Siinä itki Väinämöinen, siinä itki ja urisi <br /> :rannalla merellisellä, nimen tietämättömällä, <br /> :sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemätä, <br /> :partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi. :Itki yötä kaksi, kolme, saman verran päiviäki; <br /> :eikä tiennyt tietä käyä, outo, matkoa osannut <br /> :palataksensa kotihin, mennä maille tuttaville, <br /> :noille syntymäsijoille, elomaillen entisille. :Pohjan piika pikkarainen, vaimo valkeanverinen, <br /> :teki liiton päivän kanssa, päivän kanssa, kuun keralla <br /> :yhen ajan noustaksensa ja yhen havataksensa: <br /> :itse ennen ennätteli, ennen kuuta, aurinkoa, <br /> :kukonki kurahtamatta, kanan lapsen laulamatta. :Viisi villoa keritsi, kuusi lammasta savitsi, <br /> :villat saatteli saraksi, kaikki vatvoi vaattehiksi <br /> :ennen päivän nousemista, auringon ylenemistä. :Pesi siitä pitkät pöyät, laajat lattiat lakaisi <br /> :vastasella varpaisella, luutasella lehtisellä. <br /> :Ammueli rikkasensa vaskisehen vakkasehen; <br /> :vei ne ulos usta myöten, pellolle pihoa myöten, <br /> :perimäisen pellon päähän, alimaisen aian suuhun. <br /> :Seisattelihe rikoille, kuuntelihe, kääntelihe: <br /> :kuulevi mereltä itkun, poikki joen juorotuksen. :Juosten joutuvi takaisin, pian pirttihin menevi; <br /> :sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa: <br /> :"Kuulin mie mereltä itkun, poikki joen juorotuksen." :Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, <br /> :pian pistihe pihalle, vierähti veräjän suuhun; <br /> :siinä korvin kuunteleikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ei ole itku lapsen itku eikä vaimojen valitus; <br /> :itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama." :Työnnälti venon vesille, kolmilaian lainehille; <br /> :itse loihe soutamahan. Sekä souti jotta joutui: <br /> :souti luoksi Väinämöisen, luoksi itkevän urohon. :Siinä itki Väinämöinen, urisi Uvannon sulho <br /> :pahalla pajupurolla, tiheällä tuomikolla: <br /> :suu liikkui, järisi parta, vaan ei leuka lonkaellut. :Sanoi Pohjolan emäntä, puhutteli, lausutteli: <br /> :"Ohoh sinua, ukko utra! Jo olet maalla vierahalla." :Vaka vanha Väinämöinen päätänsä kohottelevi. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo ma tuon itseki tieän: <br /> :olen maalla vierahalla, tuiki tuntemattomalla. <br /> :Maallani olin parempi, kotonani korkeampi." :Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysyä, <br /> :mi sinä olet miehiäsi ja kuka urohiasi?" :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa <br /> :illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi <br /> :noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. <br /> :Mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä." :Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Nouse jo norosta, miesi, uros, uuelle uralle, <br /> :haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan!" :Otti miehen itkemästä, urohon urisemasta; <br /> :saattoi siitä purtehensa, istutti venon perähän. <br /> :Itse airoille asettui, soutimille suorittihe; <br /> :souti poikki Pohjolahan, viepi vierahan tupahan. :Syötteli nälästynehen, kastunehen kuivaeli; <br /> :siitä viikon hierelevi, hierelevi, hautelevi: <br /> :teki miehen terveheksi, urohon paranneheksi. <br /> :Kysytteli, lausutteli, itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, uvantolainen, <br /> :tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten?" :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! <br /> :Kauan oon meriä uinut, lapioinnut lainehia <br /> :noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa. :"Tuota itken tuon ikäni, puhki polveni murehin, <br /> :kun ma uin omilta mailta, tulin mailta tuttavilta <br /> :näille ouoille oville, veräjille vierahille. <br /> :Kaikki täällä puut purevi, kaikki havut hakkoavi, <br /> :joka koivu koikkoavi, joka leppä leikkoavi: <br /> :yks' on tuuli tuttuani, päivä ennen nähtyäni <br /> :näillä mailla vierahilla, äkkiouoilla ovilla." :Louhi, Pohjolan emäntä, siitä tuon sanoiksi saatti: <br /> :"Elä itke, Väinämöinen, uikuta, uvantolainen! <br /> :Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, <br /> :syöä lohta luotaselta, sivulta sianlihoa." :Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Kylkehen kyläinen syönti hyvissäki vierahissa; <br /> :mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. <br /> :Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja: <br /> :pääsisin omille maille, elomaillen entisille! <br /> :Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta, <br /> :kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen." :Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Niin mitä minullen annat, kun saatan omille maille, <br /> :oman peltosi perille, kotisaunan saapuville?" :Sanoi vanha Väinämöinen: "Mitäpä kysyt minulta, <br /> :jos saatat omille maille, oman peltoni perille, <br /> :oman käen kukkumille, oman linnun laulamille! <br /> :Otatko kultia kypärin, hope'ita huovallisen?" :Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ohoh viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen! <br /> :En kysele kultiasi, halaja hope'itasi: <br /> :kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä. <br /> :Taiatko takoa sammon, kirjokannen kalkutella <br /> :joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, <br /> :yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen villasesta, <br /> :niin annan tytön sinulle, panen neien palkastasi, <br /> :saatan sun omille maille, oman linnun laulamille, <br /> :oman kukon kuulumille, oman peltosi perille." :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Taia en sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella. <br /> :Saata mie omille maille: työnnän seppo Ilmarisen, <br /> :joka samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi, <br /> :neitosi lepyttelevi, tyttäresi tyy'yttävi. :"Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja, <br /> :jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut: <br /> :ei tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät." :Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan, <br /> :joka sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi <br /> :joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, <br /> :yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen untuvasta." :Pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen; <br /> :saattoi vanhan Väinämöisen, istutti oron rekehen. <br /> :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Elä päätäsi ylennä, kohottele kokkoasi, <br /> :kun ei uupune oronen, tahi ei ilta ennättäne: <br /> :josp' on päätäsi ylennät, kohottelet kokkoasi, <br /> :jo toki tuho tulevi, paha päivä päälle saapi." :Siitä vanha Väinämöinen löi orosen juoksemahan, <br /> :harjan liina liikkumahan. Ajoa karittelevi <br /> :pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kuudes runo|Kuudes runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdeksas runo|Kahdeksas runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 87 752 2006-06-19T14:38:02Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Jo nyt Kaukoni kuletin, saatoin Ahti Saarelaisen <br /> :monen surman suun ohitse, Kalman kielen kantimetse <br /> :noille Pohjolan pihoille, salakansan kartanoille. <br /> :Nyt onpi saneltavana, kielin kertoeltavana, <br /> :miten lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, <br /> :tuli Pohjolan tupihin, Sariolan salvoksihin, <br /> :ilman kutsutta pitoihin, airuhitta juominkihin. :Tuop' on lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, <br /> :heti kun tuli tupahan, astui keskilattialle: <br /> :silta liekkui lehmuksinen, tupa kuusinen kumahti. :Sanoi lieto Lemminkäinen, itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Terve tänne tultuani, terve tervehyttäjälle! <br /> :Kuules, Pohjolan isäntä! Oisiko talossa tässä <br /> :ohria orosen purra, olutta urohon juoa?" :Itse Pohjolan isäntä istui pitkän pöyän päässä. <br /> :Tuop' on tuolta vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ollevi talossa tässä tannerta orosen olla. <br /> :Eikä kielletä sinua, jos olet siivolla tuvassa, <br /> :oven suussa seisomasta, oven suussa, orren alla, <br /> :kahen kattilan välissä, kolmen koukun koskevilla." :Siinä lieto Lemminkäinen murti mustoa haventa, <br /> :kattilaisen-karvallista. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Lempo tänne lähteköhön oven suuhun seisomahan, <br /> :nokianne nuohomahan, karstoja karistamahan! <br /> :Eip' ennen minun isoni eikä valtavanhempani <br /> :seisonut sijalla sillä, oven suussa, orren alla. <br /> :Olipa sijoa silloin: tanhua orihin olla, <br /> :tupa pesty miesten tulla, sopet luoa sormikasta, <br /> :vaarnat miesten vanttuhia, seinät miekkoja laella. <br /> :Miksip' ei ole minulle kuin ennen minun isolle?" :Siitä siirtihen ylemmä, pyörähtihe pöyän päähän; <br /> :istuihe rahin nenähän, petäjäisen penkin päähän: <br /> :rahi vastahan rasahti, petäjäinen penkki notkui. :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Enpäs liene lempivieras, <br /> :kun ei tuotane olutta tulevalle vierahalle." :Ilpotar, hyvä emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ohoh poika Lemminkäisen! Mi sinusta vierahasta! <br /> :Tulit pääni polkemahan, aivoni alentamahan! <br /> :Ohrina oluet meillä, makujuomat maltahina, <br /> :leipomatta vehnäleivät, lihakeitot keittämättä. <br /> :Oisit yötä ennen tullut taikka päiveä jälestä." :Siinä lieto Lemminkäinen murti suuta, väänti päätä, <br /> :murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Jop' on täällä syömät syöty, häät juotu, piot pi'etty, <br /> :oluet osin jaeltu, me'et miehin mittaeltu, <br /> :kannut kannettu kokohon, tuopit roukkoihin rovittu! :"Oi sie Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas! <br /> :Pi'it häät häjyn tavalla, kutsut koiran kunnialla. <br /> :Leipoelit leivät suuret, panit ohraiset oluet, <br /> :laitoit kutsut kuusianne, anojat yheksiänne: <br /> :kutsuit kurjat, kutsuit köyhät, kutsuit ruojat, kutsuit <br /> :roistot, <br /> :kaikki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat; <br /> :muun on kutsuit kaiken kansan minun heitit <br /> :kutsumatta! :"Mintähen tämä minulle omistani ohristani? <br /> :Muut ne kantoi kauhasilla, muut ne tiiskinä tiputti, <br /> :minä määrin mätkäelin, puolikkoisin putkaelin <br /> :omiani ohriani, kylvämiäni jyviä. :"En nyt liene Lemminkäinen, en vieras hyvän-niminen, <br /> :kun ei tuotane olutta, pantane pata tulelle, <br /> :keittoa pa'an sisähän, leiviskä sianlihoa, <br /> :syöäkseni, juoakseni päähän matkan päästyäni." :Ilpotar, hyvä emäntä, hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! <br /> :Pane keittoa patahan, tuo olutta vierahalle!" :Tyttö pieni, tyhjä lapsi, pahin astian pesijä, <br /> :lusikkojen luutustaja, kapustojen kaapustaja <br /> :pani keittoa patahan: luut lihoista, päät kaloista, <br /> :vanhat naatit naurihista, kuoret leivistä kovista. <br /> :Toi siitä olutta tuopin, kannun kaljoa pahinta <br /> :juoa lieto Lemminkäisen, appoa halun-alaisen. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Tokko lie sinussa miestä, <br /> :juojoa tämän oluen, tämän kannun kaatajata?" :Lemminkäinen, lieto poika, katsoi tuosta tuoppihinsa: <br /> :toukka on tuopin pohjukassa, käärmehiä keskimailla; <br /> :äärillä maot mateli, sisiliskot liuahteli. :Sanoi lieto Lemminkäinen, kauahutti Kaukomieli: <br /> :"Tuopin tuojat Tuonelahan, kannun kantajat Manalle <br /> :ennen kuun ylenemistä, tämän päivän päätymistä!" :Siitä tuon sanoiksi virkki: "Oh sinä olut katala! <br /> :Jo nyt jou'uit joutavihin, jou'uit joutavan jälille! <br /> :Olut suuhun juotanehe, ruhkat maahan luotanehe <br /> :sormella nimettömällä, vasemmalla peukalolla!" :Tapasip' on taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa. <br /> :Otti ongen taskustansa, väkärauan väskystänsä, <br /> :tuonp' on tunki tuoppihinsa, alkoi onkia olutta: <br /> :maot puuttui onkehensa, väkähänsä kyyt vihaiset. <br /> :Sa'an nosti sammakoita, tuhat mustia matoja, <br /> :loi ne maahan maan hyviksi, kaikki laski lattialle; <br /> :veti veitsensä terävän, tuon on tuiman tuppirauan, <br /> :sillä silpoi päät maoilta, katkoi kaulat käärmehiltä <br /> : joi oluen onneksensa, me'en mustan mieliksensä. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "En mä liene lempivieras, <br /> :kun ei tuotane olutta, parempata juotavata <br /> :varavammalla käellä, suuremmalla astialla, <br /> :tahi ei oinasta isetä, suurta sonnia tapeta, <br /> :härkeä tupahan tuoa, sorkkasäärtä huonehesen." :Itse Pohjolan isäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mitä sie tulitki tänne, ken sinua koolle kutsui?" :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumatoin. <br /> :Kuules, poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä! <br /> :Anna ostoa olutta, juomoa rahan-alaista!" :Tuopa Pohjolan isäntä tuosta suuttui ja syäntyi, <br /> :kovin suuttui ja vihastui. Lauloi lammin lattialle <br /> :Lemminkäisellen etehen. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tuoss' on joki juoaksesi, lampi laikutellaksesi." :Mitä huoli Lemminkäinen! Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"En ole vaimojen vasikka enkä härkä hännällinen <br /> :juomahan jokivesiä, lampivettä lakkimahan." :Itse loihe loitsimahan, laikahtihe laulamahan. <br /> :Lauloi sonnin lattialle, härän suuren, kultasarven: <br /> :sepä lammin laikkaeli, joi jokosen onneksensa. :Pohjolainen, pitkä poika, suen suustansa sukesi; <br /> :senpä lauloi lattialle surmaksi lihavan sonnin. :Lemminkäinen, lieto poika, lauloi valkean jäniksen <br /> :lattialle hyppimähän sen sutosen suun e'essä. :Pohjolainen, pitkä poika, lauloi koiran koukkuleuan <br /> :tuon jäniksen tappamahan, kierosilmän kiskomahan. :Lemminkäinen, lieto poika, lauloi orrelle oravan, <br /> :orsilla kapahumahan, koiran tuota haukkumahan. :Pohjolainen, pitkä poika, lauloi nää'än kultarinnan: <br /> :näätä näppäsi oravan orren päässä istumasta. :Lemminkäinen, lieto poika, lauloi ruskean reposen: <br /> :se söi nää'än kultarinnan, karvan kaunihin kaotti. :Pohjolainen, pitkä poika, kanan suustansa sukesi <br /> :sillalla sipoamahan tuon reposen suun e'essä. :Lemminkäinen, lieto poika, haukan suustansa sukesi, <br /> :kieleltä käpeäkynnen: sepä kiskalti kanasen. :Sanoi Pohjolan isäntä, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Ei tässä piot paranne, kun ei vierahat vähenne; <br /> :talo työlle, vieras tielle hyvistäki juomingista! <br /> :Lähe tästä, hiien heitto, luota kaiken ihmiskansan! <br /> :Kotihisi, konna, koita, paha, maahasi pakene!" :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Ei miestä manaten saa'a, ei miestä pahempatana <br /> :sijaltansa siirtymähän, paikalta pakenemahan." :Silloin Pohjolan isäntä miekan seinältä sivalti, <br /> :tempasi tuliteränsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Oi sie Ahti Saarelainen tahi kaunis Kaukomieli! <br /> :Mitelkämme miekkojamme, katselkamme kalpojamme, <br /> :minunko parempi miekka vainko Ahti Saarelaisen!" :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Mitä minun on miekastani, <br /> :kun on luissa lohkiellut, pääkasuissa katkiellut! <br /> :Vaan kuitenki kaikitenki, kun ei nuo piot paranne, <br /> :mitelkämme, katselkamme, kumman miekka <br /> :mieluhumpi! <br /> :Eip' ennen minun isoni miekkamittoja varannut: <br /> :pojastako polvi muuttui, lapsesta laji väheni!" :Otti miekan, riisui rauan, tempasi tuliteräisen <br /> :huotrasta huveksisesta, vyöstä vennon-selkäisestä. <br /> :Mittelivät, katselivat noien miekkojen pituutta: <br /> :olipa pikkuista pitempi miekka Pohjolan isännän, <br /> :yhtä kynnen mustukaista, puolta sormuen niveltä. :Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Sinunpa pitempi miekka: sinun eellä iskeminen." :Siitä Pohjolan isäntä sivalteli, sieppaeli, <br /> :tavoitteli, ei tavannut, Lemminkäistä päälakehen. <br /> :Kerran ortehen osasi, kamanahan kapsahutti: <br /> :orsi poikki otskahutti, kamana kaheksi lenti. :Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Min teki pahoa orret, kamana tihua työtä, <br /> :jotta orsia osoitat, kamanata kapsuttelet? :"Kuule, poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä! <br /> :Tukela tora tuvassa, seikat akkojen seassa: <br /> :tuvan uuen turmelemme, lattiat verin panemme. <br /> :Käykämme ulos pihalle, ulos pellolla torahan, <br /> :tanterelle tappelohon! Pihalla veret paremmat, <br /> :kaunihimmat kartanolla, luontevaisemmat lumella." :Mentihin ulos pihalle. Tavattihin lehmän talja, <br /> :levitettihin pihalle semp' on päällä seistäksensä. :Sanoi Ahti Saarelainen: "Kuulesta, sa Pohjan poika! <br /> :Sinunpa pitempi miekka, sinun kalpa kauheampi <br /> : ehkä tuon on tarvinnetki, ennenkuin ero tulevi <br /> :tahi kaula katkeavi : iske päältä, Pohjan poika!" :Iski päältä Pohjan poika. Iski kerran, iski toisen, <br /> :kohta kolmasti rapasi; eipä oike'in osoita, <br /> :lipaise lihoakana, ota ei orvaskettuana. :Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Annapas minäki koitan, jo se on vuoroni minunki!" :Tuopa Pohjolan isäntä ei tuosta totella ollut: <br /> :yhä iski, ei epäillyt, tarkoitteli, ei tavannut. :Tulta tuiski tuima rauta, terä varsin valkeata <br /> :käessä lieto Lemminkäisen; läksi loiste loitommaksi, <br /> :vasten kauloa valahti tuon on pojan pohjolaisen. :Sanoi kaunis Kaukomieli: "Ohoh Pohjolan isäntä! <br /> :Niinp' on kaulasi, katalan, kuni koite ruskeana!" :Tuopa poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä, <br /> :sinne siirti silmiänsä pä'in kauloa omoa. <br /> :Tuop' on lieto Lemminkäinen siinä lyöä silpahutti, <br /> :iski miestä miekallansa, kavahutti kalvallansa. :Löip' on kerran luimahutti: laski pään on päältä olka, <br /> :kallon kaulalta sivalti; vei kuin naatin naurihista <br /> :tahikka tähkän olesta, evän kaikesta kalasta. <br /> :Päähyt pyörähti pihalle, miehen kallo kartanolle, <br /> :kuni nuolen noutaessa puusta koppelo putosi. :Sata oli seivästä mäellä, tuhat pystössä pihalla, <br /> :saoin päitä seipähissä. Yks' on seiväs ilman päättä: <br /> :tuop' on lieto Lemminkäinen otti pään pojan pätöisen, <br /> :kantoi kallon kartanolta senki seipähän nenähän. :Siitä Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli, <br /> :tupahan palattuansa sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tuo vettä, vihainen piika, käsiäni pestäkseni <br /> :veristä pahan isännän, häjyn miehen hurmehista!" :Pohjan akka syännyksenti, syännyksenti, suutuksenti. <br /> :Lauloi miestä miekallista, asehellista urosta, <br /> :saa miestä miekallista, tuhat kalvan kantajata <br /> :pään varalle Lemminkäisen, Kaukomielen kaulan päälle. :Jo aika tosin tulevi, päivä liitolle lipuvi, <br /> :toki käypi tuskemmaksi, läylemmäksi lankeavi <br /> :asuskella Ahti poian, Lemminkäisen leyhytellä <br /> :noissa Pohjolan pioissa, salajoukon juomingissa. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kuudeskolmatta runo|Kuudeskolmatta runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdeksaskolmatta runo|Kahdeksaskolmatta runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 88 7106 2006-10-15T13:36:28Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/193.229.217.216|193.229.217.216]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:193.229.217.216|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioo :Se on seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket, <br /> :yöt itki unettomana, päivät einehettömänä; <br /> :aamut aikaisin valitti, huomeniset huokaeli, <br /> :kun oli kuollut nuori nainen, kaunis kalmahan katettu. <br /> :Eipä kääntynyt käessä vaskinen vasaran varsi, <br /> :kuulunut pajasta kalke yhen kuuhuen kululla. :Sanoi seppo Ilmarinen: "En tieä, poloinen poika, <br /> :miten olla, kuin eleä. Istun yön eli makoan, <br /> :äijä on yötä, tunti tuhma, vaivoja, matala mahti. :"Ikävät on iltaseni, apeat on aamuseni, <br /> :äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikeampi. <br /> :Ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani, <br /> :mure muita aikojani: ihanaistani ikävä, <br /> :apeainen armastani, mure mustakulmaistani. :"Jo vainen iällä tällä use'in minun utuisen <br /> :keskiöisissä unissa koura tyhjeä kokevi, <br /> :käsi vaalivi valetta kupehelta kummaltaki." :Seppo naisetta elävi, puolisotta vanhenevi. <br /> :Itki kuuta kaksi, kolme. Niinpä kuulla neljännellä <br /> :poimi kultia mereltä, hope'ita lainehilta; <br /> :keräsi kekosen puita, kolmekymmentä rekoista; <br /> :puunsa poltti hiililöiksi, hiilet ahjohon ajeli. :Otti noita kultiansa, valitsi hope'itansa <br /> :sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jäniksen. <br /> :Työnti kullat kuumentohon, ajoi ahjohon hopeat, <br /> :pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. :Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli <br /> :kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. <br /> :Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, <br /> :pyyti kullaista kuvaista, hope'ista morsianta. :Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. <br /> :Se on seppo Ilmarinen itse löihe lietsomahan. <br /> :Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella <br /> :katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, <br /> :mitä ahjosta ajaikse, tungeikse tulisijasta. :Uuhi ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä, <br /> :karva kulta, toinen vaski, kolmas on hopeakarva. <br /> :Muut tuota ihastelevi, ei ihastu Ilmarinen. :Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi! <br /> :Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa." :Siitä seppo Ilmarinen uuhen työntävi tulehen. <br /> :Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi, <br /> :pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. :Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli <br /> :kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. <br /> :Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, <br /> :pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta. :Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. <br /> :Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan. <br /> :Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella <br /> :katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, <br /> :mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä. :Varsa ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä, <br /> :harja kulta, pää hopea, kaikki vaskesta kaviot. <br /> :Muut tuota hyvin ihastui, ei ihastu Ilmarinen. :Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi! <br /> :Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa." :Siitä seppo Ilmarinen varsan työntävi tulehen. <br /> :Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi, <br /> :pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. :Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli <br /> :kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. :Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, <br /> :pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta. :Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. <br /> :Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan. <br /> :Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella <br /> :katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, <br /> :mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä. :Neiti ahjosta ajaikse, kultaletti lietsehestä, <br /> :pää hopea, kassa kulta, varsi kaikki kaunokainen. <br /> :Muut tuota pahoin pelästyi, ei pelästy Ilmarinen. :Siitä seppo Ilmarinen takoi kullaista kuvoa, <br /> :takoi yön levähtämättä, päivän pouahuttamatta. <br /> :Jalat laati neitoselle, jalat laati, käet kuvasi: <br /> :eipä jalka nousekana, käänny käet syleilemähän. :Takoi korvat neiollensa: eipä korvat kuulekana. <br /> :Niin sovitti suun sorean, suun sorean, sirkut silmät: <br /> :saanut ei sanoa suuhun eikä silmähän suloa. :Sanoi seppo Ilmarinen: "Oisi tuo sorea neito, <br /> :kun oisi sanallisena, mielellisnä, kielellisnä." :Saattoi siitä neitosensa utuisehen uutimehen, <br /> :pehme'ille pääaloille, sulkkuisille vuotehille. :Siitä seppo Ilmarinen lämmitti kylyn utuisen, <br /> :laati saunan saipuaisen; vastat varpaiset varusti, <br /> :vettä kolme korvollista, jolla peiponen peseikse, <br /> :pulmunen puhasteleikse noista kullan kuonasista. :Kylpi seppo kyllitellen, valelihe vallotellen. <br /> :Neien vierehen venähti utuisehen uutimehen, <br /> :teltahan teräksisehen, rankisehen rautaisehen. :Siinä seppo Ilmarinen heti yönä ensimäisnä <br /> :kyllä peitettä kysyvi, vaippoja varustelevi, <br /> :kahet, kolmet karhuntaljat, viiet kuuet villavaipat, <br /> :maata kera puolisonsa, tuon on kultaisen kuvansa. :Se oli kylki kyllä lämmin, ku oli vasten vaippojansa; <br /> :ku oli nuorta neittä vasten, vasten kullaista kuvoa, <br /> :se oli kylki kylmimässä, oli hyyksi hyytymässä, <br /> :meren jääksi jäätymässä, kiveksi kovoamassa. :Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tämä hyvä minulle! <br /> :Vienen neien Väinölähän Väinämöiselle varaksi, <br /> :polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." :Viepi neien Väinölähän. Sitte sinne tultuansa <br /> :sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie vanha Väinämöinen! <br /> :Tuossa on sinulle tyttö, neiti kaunis katsannolta, <br /> :eik' ole suuri suun piolta, kovin leuoilta leveä." :Vaka vanha Väinämöinen katsahti kuvoa tuota, <br /> :luopi silmät kullan päälle. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Miksi toit minulle tuota, tuota kullan kummitusta?" :Sanoi seppo Ilmarinen: "Miksi muuksi kuin hyväksi! <br /> :Polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo veikkoseni! <br /> :Tunge neitosi tulehen, tao kaikiksi kaluiksi, <br /> :tahi vie Venäehelle, saata Saksahan kuvasi <br /> :rikkahien riian naia, suurien soan kosia! <br /> :Ei sovi minun su'ulle, ei minullen itselleni <br /> :naista kullaista kosia, hope'ista huolitella." :Siitä kielti Väinämöinen, epäsi suvannon sulho, <br /> :kielti kansan kasvavaisen, epäsi yleneväisen <br /> :kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Elkätte, pojat poloiset, vasta kasvavat urohot, <br /> :ollette elonkeraiset elikkä elottomatki, <br /> :sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana <br /> :naista kullaista kosiko, hope'ista huolitelko! <br /> :Kylmän kulta kuumottavi, vilun huohtavi hopea." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kuudesneljättä runo|Kuudesneljättä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdeksasneljättä runo|Kahdeksasneljättä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 89 5926 2006-09-24T15:21:42Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. :Vaka vanha Väinämöinen, kun ei saanunna sanoja <br /> :tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista, <br /> :ain' yhä ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi, <br /> :mistäpä sanoja saisi, loisi lempiluottehia. :Paimen vastahan tulevi; hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Saat tuolta sata sanoa, tuhat virren tutkelmusta <br /> :suusta Antero Vipusen, vatsasta varaväkevän. <br /> :Vaan se on sinne mentävätä, polku poimeteltavata, <br /> :ei ole matkoa hyveä, ei aivan pahintakana: <br /> :yks' on juoni juostaksesi naisten neulojen neniä, <br /> :tuosta toinen käyäksesi miehen miekan tutkaimia, <br /> :kolmas koikutellaksesi uron tapparan teriä." :Vaka vanha Väinämöinen toki mietti mennäksensä. <br /> :Painuvi sepän pajahan, sanovi sanalla tuolla: <br /> :"Ohoh seppo Ilmarinen! Taos rautaiset talukset, <br /> :tao rautarukkahiset, paita rautainen rakenna! <br /> :Laai rautainen korento, teräksinen tienaellos: <br /> :pane syämehen teräkset, veä päälle melto rauta! <br /> :Lähen saamahan sanoja, ongelmoita ottamahan <br /> :vatsasta varaväkevän, suusta Antero Vipusen." :Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Viikon on Vipunen kuollut, kauan Antero kaonnut <br /> :vipunsa virittämästä, ahtamasta ansatiensä; <br /> :et sieltä sanoa saane, et sanoa puoltakana." :Vaka vanha Väinämöinen toki läksi, ei totellut. <br /> :Astui päivän helkytteli naisten neulojen neniä, <br /> :astui toisen torkutteli miesten miekan tutkaimia, <br /> :kolmannenki koikutteli uron tapparan teriä. :Itse virsikäs Vipunen, mies vanha varaväkevä, <br /> :tuo viruvi virsinensä, luottehinensa lojuvi; <br /> :haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni, <br /> :leppä leukaluun nenässä, pajupehko parran päällä, <br /> :otsalla oravikuusi, havuhonka hampahilla. :Jo tulevi Väinämöinen. Veti miekan, riitsi rauan <br /> :huotrasta huveksisesta, vyöstä vennon-selkäisestä; <br /> :kaatoi haavan hartioilta, koivut kulmilta kukisti, <br /> :leuoilta lepät leveät, pajupehkot parran päältä, <br /> :otsalta oravikuuset, havuhongat hampahilta. :Syösti rautaisen korennon suuhun Antero Vipusen, <br /> :ikenihin irjuvihin, leukoihin lotisevihin. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nouse pois, inehmon orja, <br /> :maan alla makoamasta, viikon unta ottamasta!" :Tuop' on virsikäs Vipunen heti herkesi unesta. <br /> :Tunsi koskevan kovasti, kipeästi kiusaisevan: <br /> :puri rautaisen korennon, puri päältä mellon rauan; <br /> :ei tiennyt terästä purra, ei syöä syäntä rauan. :Tuossa vanhan Väinämöisen, suun ohella seistessänsä, <br /> :jalka toinen torkahtavi, vasen jalka vaapahtavi <br /> :suuhun Antero Vipusen, leukaluulle luikahutti. <br /> :Heti virsikäs Vipunen avoi suunsa suuremmaksi, <br /> :leukapielensä levitti, nieli miehen miekkoinensa, <br /> :kulahutti kulkkuhunsa tuon on vanhan Väinämöisen. :Siinä virsikäs Vipunen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Jo olen jotaki syönyt, syönyt uuhta, syönyt vuohta, <br /> :syönyt lehmeä mahoa, syönyt karjua sikoa: <br /> :en ole vielä mointa syönyt, en tämän palan makuista!" :Itse vanha Väinämöinen, hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Jo taisi tuhoni tulla, hätäpäivä hämmenteä <br /> :tämän hiien hinkalossa, tämän kalman karsinassa." :Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä. <br /> :Veitsi on vyöllä Väinämöisen, pää visainen veitsessänsä; <br /> :tuosta hän teki venosen, teki tieolla venosen. <br /> :Soutelevi, luitelevi suolen päästä suolen päähän, <br /> :souteli joka solukan, joka supun suikerteli. :Vanha virsikäs Vipunen ei tuosta totella ollut. <br /> :Silloin vanha Väinämöinen löihen itsensä sepoksi, <br /> :rakentihe rautioksi; painoi paitansa pajaksi, <br /> :hiat paian palkehiksi, turkkinsa tuhottimeksi, <br /> :housut hormiksi rakenti, sukat hormin suulliseksi, <br /> :polvensa alasimeksi, vasaraksi kyynäspäänsä. :Takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi; <br /> :takoi yön lepeämättä, päivän pouahuttamatta <br /> :vatsassa varaväkevän, mahtipontisen povessa. :Silloin virsikäs Vipunen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? <br /> :Jo olen syönyt saan urosta, tuhonnut tuhannen miestä, <br /> :enpä liene mointa syönyt: syet suuhuni tulevat, <br /> :kekälehet kielelleni, rauan kuonat kulkkuhuni! :"Lähe nyt, kumma, kulkemahan, maan paha, <br /> :pakenemahan, <br /> :ennenkuin emosi etsin, haen valtavanhempasi! <br /> :Jos sanon minä emolle, virkan, vierin vanhemmalle, <br /> :enemp' on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, <br /> :kun poika pahoin tekevi, lapsi anke'in asuvi. :"En nyt tuota tunnekana enkä arvoa alusta, <br /> :mist' olet, hiisi, hingannunna, kusta, turma, tänne tullut <br /> :puremahan, jäytämähän, syömähän, kaluamahan. <br /> :Oletko tauti Luojan luoma, surma säätämä Jumalan, <br /> :vain olet teko tekemä, toisen tuoma, toisen luoma, <br /> :pantu tänne palkan eestä, rakettu rahan nenästä? :"Ollet tauti Luojan luoma, surma säätämä Jumalan, <br /> :niinp' on luome Luojahani, heitäime Jumalahani: <br /> :ei Herra hyveä heitä, Luoja ei kaunista kaota. :"Kun lienet teko tekemä, pulma toisen pungastama, <br /> :kyllä saan sukusi tietä, löyän synnyntäsijasi! :"Tuolta ennen pulmat puuttui, tuolta taikeat tapahtui: <br /> :tietomiesten tienohilta, laulumiesten laitumilta, <br /> :konnien kotisijoilta, taikurien tanterilta; <br /> :tuolta Kalman kankahilta, maasta manteren sisästä, <br /> :miehen kuollehen ko'ista, kaonnehen kartanosta; <br /> :mullista muhajavista, maista liikuteltavista, <br /> :somerilta pyöriviltä, hiekoilta heliseviltä; <br /> :notkoilta noroperiltä, soilta sammalettomilta, <br /> :here'istä hettehistä, läikkyvistä lähtehistä; <br /> :metsän hiien hinkalosta, viien vuoren vinkalosta, <br /> :vaaran vaskisen laelta, kuparisen kukkulalta; <br /> :kuusista kuhisevista, hongista hohisevista, <br /> :latvasta lahon petäjän, mätäpäistä mäntylöistä; <br /> :revon rääyntäsijoilta, hirven hiihtokankahilta, <br /> :kontion kivikolosta, karhun louhikammiosta; <br /> :Pohjan pitkästä perästä, Lapin maasta laukeasta, <br /> :ahoilta vesattomilta, mailta kyntämättömiltä; <br /> :suurilta sotakeoilta, miehentappo-tanterilta, <br /> :ruohoista rohisevista, hurmehista huuruvista; <br /> :suurilta meren seliltä, ulapoilta auke'ilta, <br /> :meren mustista mu'ista, tuhannen sylen syvästä; <br /> :virroista vihisevistä, palavoista pyörtehistä, <br /> :Rutjan koskesta kovasta, ve'en vankan vääntehestä; <br /> :takaisesta taivahasta, poutapilvien periltä, <br /> :ahavan ajeloteiltä, tuulen tuutimasijoilta. :"Sieltäkö sinäki puutuit, sieltä, taikea, tapahuit <br /> :syämehen syyttömähän, vatsahan viattomahan, <br /> :syömähän, kaluamahan, puremahan, louhtamahan? :"Himmene nyt, Hiien hurtta, raukea, Manalan rakki, <br /> :lähe pois kohusta, konna, maan kamala, maksoistani, <br /> :syömästä syänkäpyä, pernoani pehkomasta, <br /> :vatsoa vanuttamasta, keuhkoloita kiertämästä, <br /> :napoa navertamasta, ohimoita ottamasta, <br /> :selkäluita luistamasta, sivuja sivertämästä! :"Jos ei minussa miestä liene, niin panen parempiani <br /> :tämän pulman purkajaksi, kauhean kaottajaksi. :"Nostan maasta mannun eukot, pellosta peri-isännät, <br /> :kaikki maasta miekkamiehet, hiekasta hevoisurohot <br /> :väekseni, voimakseni, tuekseni, turvakseni <br /> :tässä työssä työlähässä, tässä tuskassa kovassa. :"Kun ei tuostana totelle, vääjänne väheäkänä, <br /> :nouse, metsä, miehinesi, katajikko, kansoinesi, <br /> :petäikkö, perehinesi, umpilampi, lapsinesi, <br /> :sata miestä miekallista, tuhat rauaista urosta <br /> :tätä hiittä hieromahan, juutasta rutistamahan! :"Kun ei tuostana totelle, vääjänne väheäkänä, <br /> :nouse veestä, veen emäntä, sinilakki, lainehista, <br /> :hienohelma, hettehestä, puhasmuotoinen, muasta <br /> :väeksi vähän urohon, miehen pienen miehuueksi, <br /> :jottei minua syyttä syöä eikä tauitta tapeta! :"Kun ei tuostana totelle, vääjänne väheäkänä, <br /> :kave eukko, luonnon tytti, kave kultainen korea, <br /> :jok' olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä, <br /> :käy nyt tuskat tuntemahan, hätäpäivät häätämähän, <br /> :tämä jakso jaksamahan, puutunnainen purkamahan! :"Ja kun ei sitä totelle, välttäne väheäkänä, <br /> :Ukko taivahan-napainen, remupilven-reunahinen, <br /> :tule tänne tarvittaissa, ajaite anottaessa, <br /> :työt kehnot kerittämähän, rikkonaiset riisumahan <br /> :miekalla tuliterällä, säilällä säkehisellä! :"Lähe nyt, kumma, kulkemahan, maan paha, <br /> :pakenemahan! <br /> :Ei täällä sinun sijoa sijankana tarpehella. <br /> :Muunne muuttaos majasi, etemmä elosijasi, <br /> :isäntäsi istumille, emäntäsi astumille! :"Sitte sinne tultuasi, matkan päähän päästyäsi, <br /> :tekijäsi tienohille, laittajasi laitumille, <br /> :laai tunnus tultuasi, salamerkki saatuasi, <br /> :jyskä kuin ukon jyrynen, välkä kuin tulen välähys! <br /> :Potkaise pihalta portti, laske lauta ikkunasta, <br /> :siitä siirräite sisähän, lennä tupruna tupahan! <br /> :Ota kiinni kinterestä, kai'immasta kantapäästä, <br /> :isännät perisopesta, emännät ovisopesta! <br /> :Isännältä silmä kaiva, emännältä pää murota, <br /> :sormet koukkuhun koverra, väännä päätä väärällehen! :"Jos siitä vähän tulisi, lennä kukkona kujalle, <br /> :kanan lasna kartanolle, rinnoin rikkatunkiolle! <br /> :Sorra soimelta hevonen, navetasta sarvinauta, <br /> :sarvet sontahan sovita, häntä laske lattialle, <br /> :silmät käännä kellellehen, niskat ruttohon rutaise! :"Oletko tauti tuulen tuoma, tuulen tuoma, vuon ajama, <br /> :ahavaisen antelema, vilun ilman viehättämä, <br /> :mene tuulen tietä myöten, ahavan rekiratoja, <br /> :ilman puussa istumatta, lepässä lepeämättä <br /> :vaaran vaskisen laelle, kuparisen kukkulalle, <br /> :siellä tuulen tuuitella, ahavaisen akkiloia! :"Lienet tullut taivahalta, poutapilvien periltä, <br /> :nouse taasen taivahalle, tuonne ilmoille ylene, <br /> :pilvihin pirisevihin, tähtihin tärisevihin, <br /> :tulena palelemahan, säkehinä säikkymähän <br /> :auringon ajelemilla, kuun kehyen kiertämillä! :"Lienet, vieno, veen vetämä, meren aaltojen ajama, <br /> :niin, vieno, vetehen mennös, alle aaltojen ajaite, <br /> :mutalinnan liepehille, vesiharjun hartehille, <br /> :siellä aaltojen ajella, ve'en synkän sylkytellä! :"Lienet Kalman kankahalta, ikimennehen majoilta, <br /> :toki koitellos kotia, noille Kalman kartanoille, <br /> :multihin muhajavihin, maihin liikuteltavihin, <br /> :johon on kansa kaatununna, väki vahva vääntynynnä! :"Kun liet, tuhma, tuolta tullut metsän hiien hinkalosta, <br /> :petäjäisistä pesistä, honkaisista huonehista, <br /> :niin sinne sinun manoan metsän hiien hinkalohon, <br /> :honkaisihin huonehisin, petäjäisihin pesihin, <br /> :sini siellä ollaksesi, kunnes lattiat lahovat, <br /> :seinähirret sienettyvät, laki päältä laukeavi. :"Ja tuonne sinun manoan, tuonne kehnoa kehoitan <br /> :ukkokontion kotihin, akkakarhun kartanohon, <br /> :notkoille noroperille, soille räykymättömille, <br /> :heiluvihin hettehisin, läilyvihin lähtehisin, <br /> :lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin. :"Et siellä sijoa saane, niin tuonne sinun manoan <br /> :Pohjan pitkähän perähän, Lapin maahan laukeahan, <br /> :ahoille vesattomille, maille kyntämättömille, <br /> :kuss' ei kuuta, aurinkoa eikä päiveä iässä. <br /> :Siell' on onni ollaksesi, lempi liehaellaksesi: <br /> :hirvet on puihin hirtettynä, jalot peurat jaksettuna <br /> :syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen. :"Ja tuonne sinun manoan, tuonne käsken ja kehoitan <br /> :Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen, <br /> :johon puut pä'in putoovat, perin vierivät petäjät, <br /> :tyvin syösten suuret hongat, latvoin lakkapäät petäjät. <br /> :Ui siellä, paha pakana, kosken kuohuja kovia, <br /> :ve'et väljät väännättele, ve'et ahtahat asuile! :"Et siellä sijoa saane, niin tuonne sinun manoan <br /> :Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikipurohon, <br /> :jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä, <br /> :kun en pääsne päästämähän, kerinne kerittämähän <br /> :yheksällä oinahalla, yhen uuhen kantamalla, <br /> :yheksällä härkäsellä, yhen lehmäsen vasoilla, <br /> :yheksän oron keralla, yhen tamman varsasilla. :"Josp' on kyytiä kysynet, anonet ajohevoista, <br /> :kyllä mä sulle kyyin laitan ja annan ajohevosen: <br /> :Hiiess' on hyvä hevonen, punatukka tunturissa, <br /> :jonka turpa tulta tuiski, nenä varsin valkeata, <br /> :kaikki on rautaiset kapiot, teräksiset temmottimet; <br /> :ne jaksaa mäkehen mennä, nousta notkon penkerehen <br /> :hyvällä hypittäjällä, ajajalla ankaralla. :"Kun ei siitä kyllin liene, saaos Hiien hiihtoneuvot, <br /> :Lemmon leppäiset sivakat, Pahalaisen paksu sauva, <br /> :joilla hiihät Hiien maita, Lemmon lehtoja samoat, <br /> :hilpotellen Hiien maita, Pahan maita paipotellen! <br /> :Kivi on tiellä poikkipuolin: se poikki porahtakohon, <br /> :hako tiellä pitkin puolin: tuo kaheksi katketkohon, <br /> :uros tiellä pystyn puolin: sep' on laitahan lähetä! :"Lähe nyt, liika, liikkumahan, mies paha, pakenemahan <br /> :ennen päivän nousemista, koi-jumalan koittamista, <br /> :auringon ylenemistä, kukon äänen kuulumista! <br /> :Nyt on liian liikeaika ja pahan pakenoaika, <br /> :kuutamainen kulkeasi, valkea vaeltoasi. :"Kun et vääjänne välehen, eronne, emotoin rakki, <br /> :saan minä kokolta kourat, veren juojalta vekarat, <br /> :linnulta lihan pitimet, havukalta haarottimet, <br /> :joilla konnat kouristelen, ilkeät iki asetan <br /> :pään pärisemättömäksi, hengen huokumattomaksi. :"Luopui ennen luotu lempo, eksyipä emollinenki <br /> :tullessa Jumalan tunnin, avun Luojan auetessa: <br /> :etkö sie, emotoin, eksy, luovu, luonnotoin sikiä, <br /> :haihu, koira haltiatoin, erkane, emotoin rakki, <br /> :tämän tunnin tutkaimella, tämän kuuhuen kululla?" :Vaka vanha Väinämöinen silloin tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Hyvä tääll' on ollakseni, armas aikaellakseni: <br /> :maksat leiväksi pätevi, marut maksan särpimeksi, <br /> :keuhkot käypi keitokseksi, rasvat ruoiksi hyviksi. :"Asetan alasimeni syvemmin syänlihoille, <br /> :painan paljani lujemmin paikoille pahemmillenki, <br /> :ettet pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä, <br /> :kun en saa sanoja kuulla, luoa lempiluottehia, <br /> :kuulla kyllältä sanoja, tuhansia tutkelmoita. <br /> :Ei sanat salahan joua eikä luottehet lovehen; <br /> :mahti ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevät." :Silloin virsikäs Vipunen, tuo vanha varaväkevä, <br /> :jonk' oli suussa suuri tieto, mahti ponnetoin povessa, <br /> :aukaisi sanaisen arkun, virsilippahan levitti <br /> :lauloaksensa hyviä, parahia pannaksensa, <br /> :noita syntyjä syviä, ajan alkuluottehia, <br /> :joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot <br /> :tällä inhalla iällä, katoavalla kannikalla. :Lauloi synnyt syitä myöten, luottehet lomia myöten, <br /> :kuinka luojansa luvalla, kaikkivallan vaatimalla <br /> :itsestänsä ilma syntyi, ilmasta vesi erosi, <br /> :veestä manner maatelihe, manterelle kasvut kaikki. :Lauloi kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, <br /> :ilman pielten pistännästä, taivosen tähytännästä. :Siinä virsikäs Vipunen kyllä lauloi ja osasi! <br /> :Ei ole kuultu eikä nähty sinä ilmoisna ikänä <br /> :parempata laulajata, tarkempata taitajata: <br /> :suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia, <br /> :kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja jaloja. :Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli: <br /> :päätyi päivä kuulemahan, kuu kulta tähyämähän; <br /> :aallot seisottui selällä, lainehet lahen perällä; <br /> :puuttui virrat vierimästä, Rutjan koski kuohumasta, <br /> :vuotamasta Vuoksen koski, joki Juortanin pysähtyi. :Siitä vanha Väinämöinen, kun oli sanoja kuullut, <br /> :saanut kylliksi sanoja, luonut lempiluottehia, <br /> :rupeavi lähtemähän suusta Antero Vipusen, <br /> :vatsasta varaväkevän, mahtipontisen povesta. :Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi sie Antero Vipunen! <br /> :Ava suusi suuremmaksi, leukapielesi levitä, <br /> :pääsisin mahasta maalle, kotihini kulkemahan!" :Siinä virsikäs Vipunen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Mont' olen syönyt, monta juonut, tuhonnut tuhatlukuja; <br /> :moint' en vielä konsa syönyt, kuin söin vanhan <br /> :Väinämöisen! <br /> :Hyvin laait tultuasi, teet paremmin, kun paloat." :Siitä Antero Vipunen irvisti ikeniänsä, <br /> :avoi suunsa suuremmaksi, leukapielensä levitti. <br /> :Itse vanha Väinämöinen läksi suusta suuritieon, <br /> :vatsasta varaväkevän, mahtipontisen povesta; <br /> :luiskahtavi poies suusta, kaapsahtavi kankahalle, <br /> :kuin on kultainen orava tahi näätä kultarinta. :Läksi siitä astumahan; tuli sepponsa pajahan. <br /> :Sanoi seppo Ilmarinen: "Joko sait sanoja kuulla, <br /> :luoa lempiluottehia, miten laita lasketahan, <br /> :perilaita liitetähän, kokkapuut kohennetahan?" :Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Jo nyt sain sa'an sanoja, tuhansia tutkelmoita, <br /> :sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta." :Niin meni venonsa luoksi, tieokkaille tehtahille. <br /> :Sai venonen valmihiksi, laian liitto liitetyksi, <br /> :peripäähyt päätetyksi, kokkapuut kohotetuksi: <br /> :veno syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kuudestoista runo|Kuudestoista runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdeksastoista runo|Kahdeksastoista runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 90 5991 2006-09-24T15:25:39Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. :Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, <br /> :sekä soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi. :Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille. <br /> :Kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, <br /> :päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän <br /> :kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän. :Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, <br /> :siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti, <br /> :kuun on koivun konkelolta, päivän latvasta petäjän. <br /> :Ne kohta kotihin saattoi, pimeähän Pohjolahan. :Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, <br /> :lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen. <br /> :Itse tuossa noin saneli: "Ellös täältä ilman pääskö, <br /> :nousko, kuu, kumottamahan, pääskö, päivä, paistamahan, <br /> :kun en käyne päästämähän, itse tulle noutamahan <br /> :yheksän orihin kanssa, yhen tamman kantamalla!" :Kun oli kuun kulettanunna sekä päivän saattanunna <br /> :Pohjolan kivimäkehen, rautaisehen kalliohon, <br /> :jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta: <br /> :sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi. :Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkoisen pimeä. <br /> :Oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla <br /> :sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla. :Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, <br /> :ikävä inehmisien, ikävä itsen Ukonki. :Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, <br /> :alkoi tuota ouostella. Arvelee, ajattelevi, <br /> :mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, <br /> :kun ei kuu kumotakana eikä päivä paistakana. :Astui pilven äärtä myöten, taivahan rajoa myöten <br /> :sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa; <br /> :kävi kuuta etsimähän, päiveä tapoamahan: <br /> :eipä kuuta löyäkänä, päiveä tapoakana. :Tulta iski ilman Ukko, valahutti valkeata <br /> :miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä; <br /> :iski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä <br /> :ylähällä taivosessa, tähtitarhojen tasalla. :Saipa tulta iskemällä. Kätkevi tulikipunan <br /> :kultaisehen kukkarohon, hope'isehen kehä'än. <br /> :Antoi neien tuuitella, ilman immen vaapotella <br /> :kuun uuen kuvoamaksi, uuen auringon aluksi. :Neiti pitkän pilven päällä, impi ilman partahalla <br /> :tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli <br /> :kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hope'isissa. :Hope'iset orret notkui, kätkyt kultainen kulisi, <br /> :pilvet liikkui, taivot naukui, taivon kannet kallistihe <br /> :tulta tuuiteltaessa, valkeaista vaapottaissa. :Impi tulta tuuitteli, vaapotteli valkeaista, <br /> :tulta sormilla somitti, käsin vaali valkeaista: <br /> :tuli tuhmalta putosi, valkea varattomalta, <br /> :kätösiltä kääntelijän, sormilta somittelijan. :Taivas reikihin repesi, ilma kaikki ikkunoihin. <br /> :Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen, <br /> :läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi, <br /> :läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen. :Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! <br /> :Lähtekämme katsomahan, saakamme opastumahan, <br /> :mikä tuo tuli tulonen, outo valkea valahti <br /> :yläisistä taivosista alaisihin maaemihin, <br /> :jos olisi kuun kehänen eli päivän pyöryläinen!" :Läksivät urosta kaksi. Astuivat, ajattelivat, <br /> :miten tuonne tullaksensa ja kuten osataksensa <br /> :tulen siirtymäsijoille, valkean valantomaille. :Joki joutuvi etehen, melkeän meren tapainen. <br /> :Siinä vanha Väinämöinen alkoi veisteä venettä, <br /> :alla korven kolkutella. Toinen seppo Ilmarinen <br /> :laati kuusesta meloja, petäjästä järkäleitä. :Sai venonen valmihiksi hankoinensa, airoinensa; <br /> :niin veivät venon vesille. Soutelevat, joutelevat <br /> :ympäri Nevan jokea, Nevan nientä kiertelevät. :Ilmatar, ihana impi, vanhin luonnon tyttäristä, <br /> :tuopa vastahan tulevi puhutellen, lausutellen: <br /> :"Mitä miehiä olette, kuinka teitä kutsutahan?" :Sanoi vanha Väinämöinen: "Merimiehiä olemme, <br /> :minä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen. <br /> :Vaan sano oma sukusi, kuin sinua kutsutahan!" :Vaimo tuon sanoiksi virkki: "Minä olen vanhin <br /> :vaimoksia, <br /> :vanhin ilman impilöitä, ensin emä itselöitä, <br /> :joll' on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen. <br /> :Minne te menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" :Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Tukehtui tulonen meiltä, vaipui meiltä valkeainen. <br /> :Viikon on tuletta oltu, pime'issä piileskelty. <br /> :Nyt on meillä mielessämme mennä tulta tietämähän, <br /> :jok' on tullut taivahasta, päältä pilvien pu'onnut." :Vaimo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Tuli on tuima tie'ettävä, valkeainen vaaittava. <br /> :Jo teki tuli tekoset, valkea vahingot laati! <br /> :Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen <br /> :Luojan luomilta tiloilta, Ukon ilman iskemiltä <br /> :läpi taivahan tasaisen, halki tuon ihalan ilman, <br /> :puhki reppänän retuisen, kautta kuivan kurkihirren <br /> :Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan. :"Sitte sinne tultuansa Tuurin uutehen tupahan <br /> :panihe pahoille töille, löihe töille törke'ille: <br /> :rikkoi rinnat tyttäriltä, neitosilta nännit näppi, <br /> :turmeli pojalta polvet, isännältä parran poltti. :"Äiti lastansa imetti kätkyessä vaivaisessa. <br /> :Tuohon tultua tulonen jo teki pahinta työtä: <br /> :poltti lapsen kätkyestä, poltti paarmahat emolta. <br /> :Se lapsi meni Manalle, toki poika Tuonelahan, <br /> :ku oli luotu kuolemahan, katsottu katoamahan <br /> :tuskissa tulen punaisen, vaike'issa valkeaisen. :"Niin emo enemmän tiesi, ei emo Manalle mennyt; <br /> :se tunsi tulen manata, valkeaisen vaivutella <br /> :läpi pienen neulansilmän, halki kirvehen hamaran, <br /> :puhki kuuman tuuran putken, pitkin pellon pientaretta." :Vaka vanha Väinämöinen itse ennätti kysyä: <br /> :"Kunne tulet tuosta läksi, kunne kiiähti kipunat <br /> :Tuurin pellon pientarelta? Metsällenkö vai merelle?" :Vaimo vastaten sanovi, itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Tuli tuosta mennessänsä, valkeainen vierressänsä <br /> :ensin poltti paljo maita, paljo maita, paljo soita; <br /> :viimein vierähti vetehen, aaltoihin Aluen järven: <br /> :se oli syttyä tulehen, säkehinä säihkyellä. :"Kolmasti kesäisnä yönä, yheksästi syksy-yönä, <br /> :kuohui kuusien tasalle, ärjyi päälle äyrähien <br /> :tuon tuiman tulen käsissä, varin valkean väessä. :"Kuohui kuiville kalansa, arinoille ahvenensa. <br /> :Kalat tuossa katselevat, ahvenet ajattelevat, <br /> :miten olla, kuin eleä: ahven itki aittojansa, <br /> :kalat kartanoisiansa, kiiski linnoa kivistä. :"Läksi ahven kyrmyniska, tavoitti tulisoroista: <br /> :eipä ahven saanutkana. Niin meni sinervä siika: <br /> :se nieli tulisorosen, vajotteli valkeaisen. :"Jo vettyi Aluen järvi, pääsi päältä äyrästensä <br /> :sijallensa entiselle yhtenä kesäisnä yönä. :"Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, <br /> :vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. :"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen <br /> :siikasaarien sivuja, lohiluotojen lomia, <br /> :tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. <br /> :Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: <br /> :'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa <br /> :kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata <br /> :näissä tuskissa tulosen, vaivannoissa valkeaisen.' :"Niin kuuli kulea kuuja, nieli tuon sinervän siian. <br /> :Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, <br /> :vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. :"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen <br /> :lohiluotojen lomia, kalahauin kartanoita, <br /> :tuhannen nenitse niemen, sa'an saaren kainaloitse. <br /> :Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: <br /> :'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa <br /> :kalan kurjan appajata, katalan kaottajata <br /> :tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.' :"Niin tuli halea hauki, nieli tuon kulean kuujan. <br /> :Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, <br /> :vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. :"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen <br /> :lokkiluotojen lomitse, kajavan kivikaritse, <br /> :tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. <br /> :Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: <br /> :'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa <br /> :kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata <br /> :tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'" :Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen <br /> :nuotan niinisen kutovi, katajaisen kaikuttavi; <br /> :sen painoi pajuvesillä, raian kuorilla rakenti. :Vaka vanha Väinämöinen työnti naiset nuottaselle. <br /> :Läksi naiset nuottaselle, sisarekset silpomahan. <br /> :Soutelevat, luitelevat niemi nientä, saari saarta, <br /> :lohiluotojen lomatse, siikasaarien sivutse <br /> :ruskeahan ruoikkohon, kaunihisen kaislikkohon. :Pyritähän, pyyetähän, ve'etähän, vellotahan <br /> :nurin nuotta potketahan, väärin veetähän apaja: <br /> :ei saa'a sitä kaloa, kuta kilvoin pyyetähän. :Veljekset vesille läksi, miehet nuotalle menevät. <br /> :Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennotahan <br /> :lahen suita, luo'on päitä, Kalevan kivikaria: <br /> :ei saa'a kaloa tuota, mitä tarkoin tarvittihin. <br /> :Tullut ei halea hauki vienoilta lahen vesiltä <br /> :eikä suurelta selältä: kalat pienet, verkot harvat. :Jo tuossa kalat valitti, hauki hauille sanovi, <br /> :kysyi siika säynähältä, lohi toiselta lohelta: <br /> :"Joko kuoli kuulut miehet, katosi Kalevan poiat, <br /> :liinanuotan nuikuttajat, lankapaulan laaittajat, <br /> :suuren tarpoimen talujat, pitkän varren vaikuttajat?" :Kuuli vanha Väinämöinen. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ei ole kuollehet urohot, kaatunut Kalevan kansa. <br /> :Yksi kuoli, kaksi syntyi, joill' on tarpoimet paremmat, <br /> :varret vaaksoa pitemmät, nuotat kahta kauheammat." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kuudesviidettä runo|Kuudesviidettä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdeksasviidettä runo|Kahdeksasviidettä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 91 3499 2006-07-30T09:24:28Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän Nousi siitä Väinämöinen jalan kahen kankahalle<br/> saarehen selällisehen, manterehen puuttomahan. Viipyi siitä vuotta monta, aina eellehen eleli<br/> saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa. Arvelee, ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi:<br/> kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän? Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen,<br/> sep' on maita kylvämähän, toukoja tihittämähän! Kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita,<br/> kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita. Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi,<br/> kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi. Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhke'ille,<br/> tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille,<br/> pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville,<br/> katajat karuille maille, tammet virran vieremille. Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan.<br/> Kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät.<br/> Nousi koivupuut noroilla, lepät mailla leyhke'illä, <br/>tuomet mailla tuorehilla, katajat karuilla mailla,<br/> katajahan kaunis marja, tuomehen hyvä he'elmä. Vaka vanha Väinämöinen kävi tuota katsomahan<br/> Sampsan siemenen aloa, Pellervoisen kylvämiä. <br/>Näki puut ylenneheksi, vesat nuoret nousneheksi;<br/> yks' on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan. Heitti herjan valloillensa, olevillen onnillensa;<br/> vuotti vielä yötä kolme, saman verran päiviäki. Kävi siitä katsomahan viikon päästä viimeistäki:<br/> ei ole tammi kasvanunna, juurtununna puu Jumalan. Niin näkevi neljä neittä, viisi veen on morsianta.<br/> Ne oli nurmen niitännässä, kastekorren katkonnassa<br/> nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen;<br/> mink' on niitti, sen haravoi, kaikki karhille veteli. Tulipa merestä Tursas, uros aalloista yleni.<br/> Tunki heinäset tulehen, ilmivalkean väkehen;<br/> ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyetteli. Tuli tuhkia läjänen, koko kuivia poroja.<br/> Saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho,<br/> josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi;<br/> nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna. Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä.<br/> Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi:<br/> piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta,<br/> päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta. Silloin vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi:<br/> oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata?<br/> Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia<br/> ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta. Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata,<br/> joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa. Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:<br/> "Kave äiti, kantajani, luonnotar, ylentäjäni!<br/> Laitapa ve'en väkeä veessä on väkeä paljo<br/> tämä tammi taittamahan, puu paha hävittämähän<br/> eestä päivän paistavaisen, tieltä kuun kumottavaisen!" Nousipa merestä miesi, uros aallosta yleni.<br/> Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni:<br/> miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen. Vaski- oli hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa,<br/> vaskikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa,<br/> vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana:<br/> varsi peukalon pituinen, terä kynnen korkeuinen. Vaka vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi:<br/> on miesi näkemiänsä, uros silmänluontiansa,<br/> pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen! Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:<br/> "Mi sinä olet miehiäsi, ku, kurja, urohiasi?<br/> Vähän kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi!" Sanoi pikku mies merestä, uros aallon vastaeli:<br/> "Olen mie mokoma miesi, uros pieni, veen väkeä. <br/>Tulin tammen taittamahan, puun murskan<br/> murentamahan." Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:<br/> "Ei liene sinua luotu, eipä luotu eikä suotu<br/> ison tammen taittajaksi, puun kamalan kaatajaksi." Sai toki sanoneheksi; katsahtavi vielä kerran:<br/> näki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon!<br/> Jalka maassa teutaroivi, päähyt pilviä pitävi;<br/> parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana;<br/> syltä oli silmien välitse, syltä housut lahkehesta,<br/> puoltatoista polven päästä, kahta kaation rajasta. Hivelevi kirvestänsä, tahkaisi tasatereä<br/> kuutehen kovasimehen, seitsemähän sieran päähän. Astua lykyttelevi, käyä kulleroittelevi<br/> lave'illa lahkehilla, leve'illä liehuimilla.<br/> Astui kerran keikahutti hienoiselle hietikolle,<br/> astui toisen torkahutti maalle maksankarvaiselle,<br/> kolmannenki koikahutti juurelle tulisen tammen. Iski puuta kirvehellä, tarpaisi tasaterällä.<br/> Iski kerran, iski toisen, kohta kolmannen yritti;<br/> tuli tuiski kirvehestä, panu tammesta pakeni:<br/> tahtoi tammi kallistua, lysmyä rutimoraita. Niin kerralla kolmannella jopa taisi tammen kaata,<br/> ruhtoa rutimoraian, satalatvan lasketella.<br/> Tyven työnnytti itähän, latvan laski luotehesen,<br/> lehvät suurehen suvehen, oksat puolin pohjosehen. Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen;<br/> kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian;<br/> kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.<br/> Mi oli lastuja pirannut, pälähellyt pälkäreitä<br/> selvälle meren selälle, lake'ille lainehille,<br/> noita tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli<br/> venosina veen selällä, laivasina lainehilla. Kantoi tuuli Pohjolahan. Pohjan piika pikkarainen<br/> huntujahan huuhtelevi, virutteli vaattehia<br/> rannalla vesikivellä pitkän niemyen nenässä. Näki lastun lainehilla; tuon kokosi konttihinsa,<br/> kantoi kontilla kotihin, pitkäkielellä piha'an,<br/> tehä noian nuoliansa, ampujan asehiansa. Kun oli tammi taittununna, kaatununna puu katala,<br/> pääsi päivät paistamahan, pääsi kuut kumottamahan,<br/> pilvet pitkin juoksemahan, taivon kaaret kaartamahan<br/> nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. Siit' alkoi salot silota, metsät mielin kasvaella,<br/> lehtipuuhun, ruohomaahan, linnut puuhun laulamahan,<br/> rastahat iloitsemahan, käki päällä kukkumahan. Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kultaiset keolle;<br/> ruohot kasvoi kaikenlaiset, monenmuotoiset sikesi.<br/> Ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta. Siitä vanha Väinämöinen astuvi, ajattelevi<br/> rannalla selän sinisen, ve'en vankan vieremillä. <br/>Löyti kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä <br/>rannalta merelliseltä, hienoiselta hietiköltä; <br/>kätki nää'än nahkasehen, koipehen kesäoravan. Läksi maata kylvämähän, siementä sirottamahan<br/> vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen. Tirskuipa tiainen puusta: "Eipä nouse Osmon ohra,<br/> ei kasva Kalevan kaura ilman maan alistamatta,<br/> ilman kasken kaatamatta, tuon tulella polttamatta." Vaka vanha Väinämöinen teetti kirvehen terävän.<br/> Siitä kaatoi kasken suuren, mahottoman maan alisti.<br/> Kaikki sorti puut soreat; yhen jätti koivahaisen<br/> lintujen leposijaksi, käkösen kukuntapuuksi. Lenti kokko halki taivon, lintunen ylitse ilman.<br/> Tuli tuota katsomahan: "Miksipä on tuo jätetty<br/> koivahainen kaatamatta, puu sorea sortamatta?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty:<br/> lintujen lepeämiksi, kokon ilman istumiksi." Sanoi kokko, ilman lintu: "Hyvinpä sinäki laait:<br/> heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan<br/> linnuille lepeämiksi, itselleni istumiksi." Tulta iski ilman lintu, valahutti valkeaista.<br/> Pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti:<br/> poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyetteli. Siitä vanha Väinämöinen otti kuusia jyviä, <br/>seitsemiä siemeniä yhen nää'än nahkasesta,<br/> koivesta kesäoravan, kesäkärpän kämmenestä. Läksi maata kylvämähän, siementä sirottamahan.<br/> Itse tuon sanoiksi virkki: "Minä kylvän kyyhättelen<br/> Luojan sormien lomitse, käen kautta kaikkivallan<br/> tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle. "Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä!<br/> Pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän!<br/> Eip' on maa väkeä puutu sinä ilmoisna ikänä, <br/>kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä. "Nouse, maa, makoamasta, Luojan nurmi, nukkumasta!<br/> Pane korret korttumahan sekä varret varttumahan!<br/> Tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota<br/> kynnöstäni, kylvöstäni, varsin vaivani näöstä! "Oi Ukko, ylijumala tahi taatto taivahinen,<br/> vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija!<br/> Piä pilvissä keräjät, sekehissä neuvot selvät!<br/> Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta,<br/> toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele!<br/> Vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota<br/> orahille nouseville, touoille tohiseville!" Tuo Ukko, ylijumala, taatto taivon valtiainen,<br/> piti pilvissä keräjät, sekehissä neuvot selvät.<br/> Iätti iästä pilven, nosti longan luotehesta,<br/> toisen lännestä lähetti, etelästä ennätteli;<br/> syrjin yhtehen sysäsi, lomituksin loukahutti.<br/> Vihmoi vettä taivosesta, mettä pilvistä pirotti<br/> orahille kasvaville, touoille tohiseville.<br/> Nousipa oras okinen, kannonkarvainen yleni<br/> maasta pellon pehmeästä, Väinämöisen raatamasta. Jopa tuosta toisna päänä, kahen, kolmen yön perästä, <br/>viikon päästä viimeistäki vaka vanha Väinämöinen<br/> kävi tuota katsomahan kyntöänsä, kylvöänsä, <br/>varsin vaivansa näköä: kasvoi ohra mieltä myöten,<br/> tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena. Siinä vanha Väinämöinen katseleikse, käänteleikse.<br/> Niin tuli kevätkäkönen, näki koivun kasvavaksi:<br/> "Miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty<br/> koivahainen kasvamahan: sinulle kukuntapuuksi.<br/> Siinä kukkuos, käkönen, helkyttele, hietarinta,<br/> hoiloa, hopearinta, tinarinta, riukuttele!<br/> Kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki,<br/> ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni,<br/> rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni!" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Ensimmäinen runo|Ensimmäinen runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kolmas runo|Kolmas runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 92 729 2006-06-19T14:30:43Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Jo oli sanoma saatu, viety viesti tuonnemmaksi :neien nuoren nukkumasta, kaunihin katoamasta. :Vaka vanha Väinämöinen, tuo tuosta pahoin pahastui: :itki illat, itki aamut, yöhyet enemmin itki, :kun oli kaunis kaatununna, neitonen nukahtanunna, :mennyt lietohon merehen, alle aaltojen syvien. :Astui huollen, huokaellen, syämellä synkeällä :rannalle meren sinisen. Sanan virkkoi, noin nimesi: :"Sano nyt, Untamo, unesi, maku'usi, maan venyjä: :missä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi?" :Sanoipa Untamo unensa, maku'unsa maan venyjä: :"Tuolla Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi: :nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen :alla aaltojen syvien, päällä mustien mutien. :"Siellä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi :pikkuisessa pirttisessä, kamarissa kaitaisessa, :kiven kirjavan kylessä, paaen paksun kainalossa." :Siitä vanha Väinämöinen vetihe venesijoille. :Silmeävi siimojansa, katselevi onkiansa; :otti ongen taskuhunsa, väkärauan väskyhynsä. :Soutoa melastelevi, päähän saaren saauttavi, :nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. :Siin' oli ongella olija, aina siimalla asuja, :käeksellä kääntelijä. Laski launihin merelle, :ongitteli, orhitteli: vapa vaskinen vapisi, :hope'inen siima siukui, nuora kultainen kulisi. :Jo päivänä muutamana, huomenna moniahana :kala otti onkehensa, taimen takrarautahansa. :Sen veti venosehensa, talui talkapohjahansa. :Katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: :"Onp' on tuo kala kalanen, kun en tuota tunnekana! :Sileähk' on siikaseksi, kuleahka kuujaseksi, :haleahka haukiseksi, evätöin emäkalaksi; :ihala imehnoksiki, päärivatoin neitoseksi, :vyötöin veen on tyttöseksi, korvitoin kotikanaksi: :luopuisin meriloheksi, syvän aallon ahveneksi." :Vyöll' on veitsi Väinämöisen, pää hopea huotrasessa. :Veti veitsen viereltänsä, huotrastansa pää hopean :kalan palstoin pannaksensa, lohen leikkaellaksensa :aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi, :lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi. :Alkoi lohta leikkaella, veitsen viilteä kaloa: :lohi loimahti merehen, kala kirjo kimmeltihe :pohjasta punaisen purren, venehestä Väinämöisen. :Äsken päätänsä ylenti, oikeata olkapäätä :vihurilla viiennellä, kupahalla kuuennella; :nosti kättä oikeata, näytti jalkoa vasenta :seitsemännellä selällä, yheksännen aallon päällä. :Sieltä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: :"Oi sie vanha Väinämöinen! En ollut minä tuleva :lohi leikkaellaksesi, kala palstoin pannaksesi, :aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi, :lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Miksi sie olit tuleva?" :"Olinpa minä tuleva kainaloiseksi kanaksi, :ikuiseksi istujaksi, polviseksi puolisoksi, :sijasi levittäjäksi, päänalaisen laskijaksi, :pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, :tulen tuojaksi tupahan, valkean virittäjäksi, :leivän paksun paistajaksi, mesileivän leipojaksi, :olutkannun kantajaksi, atrian asettajaksi. :"En ollut merilohia, syvän aallon ahvenia: :olin kapo, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen, :kuta pyyit kuun ikäsi, puhki polvesi halasit. :"Ohoh, sinua, ukko utra, vähämieli Väinämöinen, :kun et tuntenut piteä Vellamon vetistä neittä, :Ahon lasta ainokaista!" :Sanoi vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin: :"Oi on sisar Joukahaisen! Toki tullos toinen kerta!" :Eip' on toiste tullutkana, ei toiste sinä ikänä: :jo vetihe, vierähtihe, ve'en kalvosta katosi :kiven kirjavan sisähän, maksankarvaisen malohon. :Vaka vanha Väinämöinen tuo on tuossa arvelevi, :miten olla, kuin eleä. Jo kutaisi sulkkunuotan, :veti vettä ristin rastin, salmen pitkin, toisen poikki; :veti vienoja vesiä, lohiluotojen lomia, :noita Väinölän vesiä, Kalevalan kannaksia, :synkkiä syväntehiä, suuria selän napoja, :Joukolan jokivesiä, Lapin lahtirantasia. :Sai kyllin kaloja muita, kaikkia ve'en kaloja, :ei saanut sitä kalaista, mitä mielensä pitävi: :Vellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista. :Siitä vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin, :kaiken kallella kypärin itse tuon sanoiksi virkki: :"Ohoh, hullu, hulluuttani, vähämieli, miehuuttani! :Olipa minulla mieltä, ajatusta annettuna, :syäntä suurta survottuna, oli ennen aikoinansa. :Vaanpa nyt tätä nykyä, tällä inhalla iällä, :puuttuvalla polveksella! Kaikki on mieli melkeässä, :ajatukset arvoisessa, kaikki toimi toisialla. :"Kuta vuotin kuun ikäni, kuta puolen polveani, :Vellamon vetistä neittä, veen on viimeistä tytärtä :ikuiseksi ystäväksi, polviseksi puolisoksi, :se osasi onkeheni, vierähti venoseheni: :minä en tuntenut piteä, en kotihin korjaella, :laskin jälle lainehisin, alle aaltojen syvien!" :Meni matkoa vähäisen, astui huollen, huokaellen; :kulkevi kotia kohti. Sanan virkkoi, noin nimesi: :"Kukkui muinaiset käkeni, entiset ilokäkeni, :kukkui ennen illoin, aamuin, kerran keskipäivälläki: :mikä nyt sorti suuren äänen, äänen kaunihin kaotti? :Suru sorti suuren äänen, huoli armahan alenti; :sill' ei kuulu kukkuvaksi, päivän laskun laulavaksi :minun iltani iloksi, huomeneni huopeheksi. :"Enkä nyt tuota tieäkänä miten olla, kuin eleä, :tällä ilmalla asua, näillä mailla matkaella. :Oisiko emo elossa, vanhempani valvehella, :sepä saattaisi sanoa, miten pystössä pysyä, :murehisin murtumatta, huolihin katoamatta :näissä päivissä pahoissa, ape'issa miel'aloissa!" :Emo hauasta havasi, alta aallon vastaeli: :"Viel' onpi emo elossa, vanhempasi valvehella, :joka saattavi sanoa, miten olla oikeana, :murehisin murtumatta, huolihin katoamatta :niissä päivissä pahoissa, ape'issa miel'aloissa: :mene Pohjan tyttärihin! Siell' on tyttäret somemmat, :neiet kahta kaunihimmat, viittä, kuutta virkeämmät, :ei Joukon jorottaria, Lapin lapsilönttäreitä. :"Sieltä naios, poikaseni, paras Pohjan tyttäristä, :jok' on sievä silmiltänsä, kaunis katsannoisiltansa, :aina joutuisa jalalta sekä liukas liikunnolta!" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Neljäs runo|Neljäs runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kuudes runo|Kuudes runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 93 4193 2006-08-01T06:37:34Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Jopa viikon vuoteltihin, vuoteltihin, katseltihin <br /> :neion nuotehet tulevan seppo Ilmarin kotihin: <br /> :silmät vanhoilta valuvi ikkunoissa istuessa, <br /> :polvet nuorilta nojuvi veräjillä vuottaessa, <br /> :lasten jalkoja paleli seinuksilla seisoessa, <br /> :kului kengät kesk'-iältä rantasilla raittaessa. :Niin huomenna muutamana, päivänä moniahana <br /> :kumu kuuluvi salolta, reen kapina kankahalta. :Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, kaunis vaimo, <br /> :sanan virkkoi, noin nimesi: "Se on poikani rekonen! <br /> :Jo tulevi Pohjolasta nuoren neitonsa keralla! :"Lähes nyt kohti näitä maita, kohin näitä kartanoita, <br /> :ison saamille tuville, vanhemman varustamille!" :Se on seppo Ilmarinen jo kohta kotihin saapi, <br /> :ison saamille pihoille, vanhemman varustamille. <br /> :Pyyhyet vihertelevät vesaisilla vempelillä, <br /> :käkyet kukahtelevat korjan kirjavan kokalla, <br /> :oravat samoelevat päällä aisan vaahterisen. :Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, vaimo kaunis, <br /> :tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Kylä vuotti uutta kuuta, nuoret päivän nousentoa, <br /> :lapset maata mansikkaista, vesi tervaista venettä; <br /> :mie en kuuta puolinkana, päiveä mokominkana: <br /> :minä vuotin veijoani, veijoani, minjoani. <br /> :Katsoin aamun, katsoin illan, en tiennyt, mihin katosi, <br /> :tokko pientä kasvatteli vaiko laihoa lihoitti, <br /> :kun ei tullut kuitenkana, vaikka varsinki lupasi <br /> :tulla jälen tuntuessa, saa'a jälen jäähtymättä. :"Aina katsoin aamusilla, päivät päässäni pitelin, <br /> :kun ei vieri veijon saani, ei kolaja veijon korja <br /> :näille pienille pihoille, kape'ille kartanoille. <br /> :Oisko olkinen oronen, reki kaksikaplahinen, <br /> :senki saaniksi sanoisin, korjaksi korotteleisin, <br /> :jos se veijoni vetäisi, toisi kaunoni kotihin. :"Niinpä toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken päiväkauen; <br /> :pääni katsoin kallellehen, sykeröni syrjällehen, <br /> :silmät suorat suikulaksi: toivoin veijoni tulevan <br /> :näille pienille pihoille, kape'ille kartanoille. <br /> :Jo tuo viimeinki tulevi, toki kerran kerkiävi, <br /> :vierellä verevä muoto, punaposki puolellansa! :"Sulho, viljon veljyeni! Lasketapa laukkiotsa, <br /> :vietätä hyvä hevonen entisille heinillensä, <br /> :taanoisille kauroillensa! Laai meille terveyttä, <br /> :laai meille, laai muille, laai kaikelle kylälle! :"Tehtyäsi tervehyiset sanele tarinojasi: <br /> :matkasitko mainehitta, kävit tiesi tervehenä, <br /> :kun läksit anopin luoksi, apen ainoan kotihin? <br /> :Saitko neien, voitit vallan, sorritko sotiveräjän, <br /> :levititkö neien linnan, pirotitko pystyn seinän, <br /> :astuitko anopin sillan, istuitko isännän lautsan? :"Jo tuon näen kyselemättä, arvoan anelematta: <br /> :kävipä tiensä tervehenä, matkansa imantehena; <br /> :toip' on hanhen, voitti vallan, sortipa sotiveräjän, <br /> :langettipa lautalinnan, levitteli lehmusseinän <br /> :käyessä anopin luona, apen ainoan ko'issa. <br /> :Onp' on sotka suojassansa, kana kainaloisessansa, <br /> :puhas neiti puolellansa, valkeainen valloissansa. :"Kenpä toi tämän valehen, ken pani pahan sanoman, <br /> :sulhon tyhjin tulleheksi, oron jouten juosneheksi? <br /> :Eipä sulho tyhjin tullut, ei oronen jouten juosnut: <br /> :on mitä oron veteä, liinaharjan liikutella! <br /> :Hiessäpä hyvä hevonen, vaahessa valittu varsa <br /> :tuvun tänne tuotuansa, verevän ve'ettyänsä. :"Nouse nyt korjasta, korea, hyvä lahja, laitiosta! <br /> :Nouse ilman nostamatta, ylene ylentämättä, <br /> :jos on nuori nostajasi, ylpeä ylentäjäsi! :"Korjasta kohottuasi, reen perästä päästyäsi <br /> :astu tietä temminkäistä, maata maksankarvallista, <br /> :sikojen silittämäistä, porsahien polkemaista, <br /> :lampahan latsottamaista, hevon harjan hieromaista! :"Astu hanhen askelilla, taputa tavin jaloilla <br /> :näitä pestyjä pihoja, tasaisia tanteria, <br /> :apen saamia pihoja, anopin asettamia, <br /> :veljen veistopenkeriä, sisaren siniketoja! <br /> :Pole jalka portahalle, siirrä sintsin siltaselle, <br /> :astu sintsiä simaista; siitä siirräite sisähän, <br /> :alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen! :"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen <br /> :silta soitti sorsanluinen sillallista seisojaista, <br /> :laki kultainen kumisi laen alla astujaista, <br /> :ikkunat iloittelihe ikkunaisten istujaista. :"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen <br /> :kääkäset käkertelihe sormuskättä sulkijaista, <br /> :kynnykset kykertelihe hienohelman hempujaista, <br /> :ovet aina aukieli ovellista aukojaista. :"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen <br /> :perin pirtti pyörähteli pirtillistä pyyhkijäistä, <br /> :sintsinen sijoittelihe sintsillistä siivojaista, <br /> :vajaset vasertelihe vajallista vastakättä. :"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen <br /> :piha piilten kääntelihe lastun pitkän poimijaista, <br /> :aittaset alentelihe aitallista astujaista, <br /> :orret notkui, parret painui nuoren vaimon vaattehia. :"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen <br /> :kujaset kukertelihe kujallista kulkijaista, <br /> :lääväset lähentelihe läävällistä läänijäistä, <br /> :tanhuaiset taantelihe tanhuallista tavia. :"Jo täällä tämänki päivän, jopa päivän eilisenki <br /> :aioin ammoi aikalehmä aamuvihkon antajaista, <br /> :hevoisvarsa hirnakoitsi heinävihkon heittäjäistä, <br /> :kaikerti kevätkaritsa palasen parantajaista. :"Jo täällä tämänki päivän, jopa päivän eilisenki <br /> :vanhat istui ikkunoissa, lapset raittoi rantasilla, <br /> :naiset seisoi seinuksilla, pojat porstuan ovilla <br /> :nuoren vaimon varronnassa, morsiamen vuotannassa. :"Terve nyt, piha täysinesi, ulkoinen urohinesi, <br /> :terve, vaja täysinesi, vaja vierahaisinesi, <br /> :terve, sintsi täysinesi, tuohikatto kansoinesi, <br /> :terve, pirtti täysinesi, satalauta lapsinesi, <br /> :terve, kuu, terve, kuningas, terve nuori nuoekansa! <br /> :Ei ole tässä ennen ollut, eipä ennen eikä eilen <br /> :tämän joukon juoleutta, tämän kansan kauneutta. :"Sulho, viljon veljyeni! Pura pois punaiset paikat, <br /> :sivalluta silkkiverhot! Näytä tuota näätäistäsi, <br /> :viisin vuosin käytyäsi, kaheksin katseltuasi! :"Tokko toit, kenen käkesit? Käkesit käkösen tuoa, <br /> :maalta valkean valita, vesiltä verevän saa'a. :"Jo tuon näen kyselemättä, arvoan anelematta: <br /> :toit käkösen tullessasi, sinisotkan suojassasi, <br /> :vihannimman virven latvan vihannasta virviköstä, <br /> :tuorehimman tuomen lehvän tuorehesta tuomikosta." :Olipa lapsi lattialla. Lausui lapsi lattialta: <br /> :"Voi veikko, mitä vetelet! Tervaskannon kauneutta, <br /> :tervapuolikon pituutta, kerinkannan korkeutta! :"Kutti, kutti, sulho rukka! Tuota toivotit ikäsi, <br /> :sanoit saavasi sataisen, tuovasi tuhannen neien. <br /> :Jo saitki hyvän sataisen: tuon tuhannen tuppeloisen! <br /> :Sait kuin suolta suovariksen, aialta ajoharakan, <br /> :pellolta pelotuslinnun, mustan linnun mullokselta! :"Mitä lie ikänsä tehnyt, kuta mennehen kesosen, <br /> :kun ei kinnasta kutonut, saanut sukkoa su'unki? <br /> :Tyhjänä tuli tupahan, annitoinna appelahan: <br /> :hiiret kopsassa kopasi, hörppäkorvat lippahassa!" :Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, vaimo kaunis, <br /> :kuuli kummaisen tarinan. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mitä lausuit, lapsi kurja, kuta, kunnotoin, latelit? <br /> :Muista kummat kuulukohon, häväistykset häälyköhön, <br /> :eipä tästä neitosesta, ei tämän talon väestä! :"Jo sanoit pahan sanasen, sanan kehnon kertaelit <br /> :suusta yötisen vasikan, päästä pennun päiväkunnan! <br /> :Hyvän on sulho neien saanut, tuonut maalta maan <br /> :parahan: <br /> :on kuin puola puolikypsi, kuin on mansikka mäellä, <br /> :tahi kuin käkönen puussa, pieni lintu pihlajassa, <br /> :koivussa koreasulka, valorinta vaahteressa. :"Oisi ei saanut Saksastana, tavannut Viron takoa <br /> :tämän neitosen soreutta, tämän allin armautta, <br /> :tämän kasvon kauneutta, tämän muo'on muhkeutta, <br /> :käsivarren valkeutta, kaulan hoikan kaarevuutta. :"Eikä neiti tyhjin tullut: oli turkit tuotavana, <br /> :vaipat vasta saatavana ja verat ve'ettävänä. :"Paljo on tällä neitosella oman värttinän väkeä, <br /> :oman kehrän kiertämätä, oman hyppisen hyveä, <br /> :vaattehia valkehia, talvisotkun suorimia, <br /> :kevätpäivän valkomia, kesäkuien kuivomia: <br /> :hyvät hurstit huilahuset, päänalaiset pällähykset, <br /> :sivallukset silkkihuivit, vilahukset villavaipat. :"Hyvä mutso, kaunis mutso, mutso valkeanverevä! <br /> :Hyvinpä ko'issa kuuluit, tyttönä ison ko'issa; <br /> :hyvin kuulu kuun ikäsi miniänä miehelässä! :"Elä huolelle rupea, elä huoli huolehtia! <br /> :Ei sinua suolle viety, ojavarrelle otettu: <br /> :viety on viljamättähältä, viety vielä viljemmälle, <br /> :otettu oluttuvilta, oluemmille otettu. <br /> :"Hyvä neito, kaunis mutso! Tuotapa kysyn sinulta: <br /> :näitkö tänne tullessasi kekoja keräperiä, <br /> :näsäpäitä närttehiä? Ne kaikki tämän talosen, <br /> :tämän sulhon kyntämiä, kyntämiä, kylvämiä. :"Neitokainen, nuorukainen! Tuota nyt sanon sinulle: <br /> :kun tunsit talohon tulla, niin tunne talossa olla! <br /> :Hyvä tääll' on mutson olla, kaunis kasvoa miniän, <br /> :piossasi piimäpytty, voivatinen vallassasi. :"Hyvä täss' on neien olla, kaunis kasvoa kanasen. <br /> :Täss' on laajat saunan lauat ja leveät pirtin lautsat, <br /> :isännät isosi verrat, emännät emosi verrat, <br /> :pojat onpi veikon verrat, tyttäret sisaren verrat. :"Kun sinun himo tulevi, noita mielesi tekevi <br /> :ison saamia kaloja, veljen pyitä pyytämiä, <br /> :niin elä kysy ky'yltä eläkä ano apelta! <br /> :Kysy suorin sulholtasi, toimittele tuojaltasi! <br /> :Ei ole sitä metsässä jalan neljän juoksijata <br /> :eikä ilman lintusia, kahen siiven siukovia, <br /> :ei vielä ve'essäkänä kalaparvea parasta, <br /> :kuta sinun ei saaja saane, saaja saane, tuoja tuone. :Hyvä täss' on neien olla, kaunis kasvoa kanasen. <br /> :Ei ole kiirettä kivelle eikä huolta huhmarelle: <br /> :vesi tässä vehnät jauhoi, koski kuohutti rukihit, <br /> :aalto astiat pesevi, meren vaahti valkaisevi. :"Ohoh kullaista kyläistä, maan parasta paikaistani! <br /> :Nurmet alla, pellot päällä, keskellä kylä välillä; <br /> :kylän alla armas ranta, rannassa rakas vetonen: <br /> :se sopivi sorsan uia, vesilinnun vieretellä." :Siitä joukko juotettihin, syötettihin, juotettihin <br /> :liioilla lihamuruilla, kaunihilla kakkaroilla, <br /> :olu'illa ohraisilla, viertehillä vehnäisillä. :Olipa kystä kyllin syöä, kyllin syöä, kyllin juoa <br /> :punaisissa purtiloissa, kaunoisissa kaukaloissa: <br /> :pirotella piirahia, murotella voimuruja, <br /> :sirotella siikasia, lohkota lohikaloja <br /> :veitsellä hope'isella, kuraksella kultaisella. :Olut juoksi ostamatoin, mesi markoin maksamatoin, <br /> :oluoinen orren päästä, sima vaarnojen sisästä, <br /> :olut huulten huuhtimeksi, mesi mielten kääntimeksi. :Kukapa tuossa kukkujaksi, lailliseksi laulajaksi? <br /> :Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, <br /> :itse laululle rupesi, töille virtten työntelihe. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Veli kullat, veitoseni, suulliset sanalliseni, <br /> :kielelliset kumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen! <br /> :Harvoin on hanhet suutasusten, sisarukset silmätysten, <br /> :harvoin veikot vieretysten, emon lapset laiatusten <br /> :näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla. :"Niin joko laululle lähemme, töille virtten <br /> :työnteleimme? <br /> :Laulanta runoilla töitä, kukunta kevätkäellä, <br /> :painanta sinettärillä, kuonta kankahattarilla. :"Laulavat Lapinki lapset, heinäkengät heittelevät <br /> :hirven harvoilta lihoilta, peuran pienen pallehilta; <br /> :niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset <br /> :ruoalta rukihiselta, suulta suurukselliselta? :"Laulavat Lapinki lapset, heläjävät heinäkengät <br /> :vesimaljan juotuansa, petäjäisen purtuansa; <br /> :niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset <br /> :juomilta jyvällisiltä, olu'ilta ohraisilta? :"Laulavat Lapinki lapset, heläjävät heinäkengät <br /> :nokisilta nuotioilta, hiilisiltä hiertimiltä; <br /> :niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset <br /> :alta kuulun kurkihirren, alta kaunihin katoksen? :"Hyväpä täss' on miesten olla, armas naistenki asua <br /> :olutpuolikon povella, mesitiinun tienohilla, <br /> :sivullamme siikasalmet, luonamme lohiapajat, <br /> :joist' ei syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. :"Hyväpä täss' on miesten olla, armas naistenki elellä. <br /> :Ei tässä surulla syöä, ei eletä huolen kanssa; <br /> :tässä syöähän surutta, eletähän huoletoinna <br /> :iällä tämän isännän, elinajalla emännän. :"Kumman tässä ensin kiitän, isännänkö vai emännän? <br /> :Ainap' entiset urohot ensin kiittivät isännän, <br /> :ku on suolta suojan saanut, ko'in korvesta kokenut: <br /> :tyvin tuonut tyyskät männyt, latvoin lansatut petäjät, <br /> :pannut paikalle hyvälle, asettanut ankaralle <br /> :suuriksi sukutuviksi, kaunihiksi kartanoiksi; <br /> :salvannut salosta seinät, hirret hirmulta mäeltä, <br /> :ruotehet rome'ikolta, malat marjakankahalta, <br /> :tuohet tuomivaaran päältä, sammalet sulilta soilta. :"Tupa on tehty tesmällensä, suoja pantu paikallensa. <br /> :Sata oli miestä salvaimella, tuhat oli tuvan katolla <br /> :tehessä tätä tupoa, laaittaissa lattiata. :"Jopa vaan tämän isännän saaessa tätä tupoa <br /> :mont' on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä. <br /> :Use'in hyvän isännän jäänyt on kinnasta kivelle, <br /> :hattua havun selälle, suohon sukkoa vajonnut. :"Use'in hyvä isäntä aivan aika-huomenessa <br /> :ennen muien nousematta, kyläkunnan kuulematta <br /> :nousnut on nuotiotulelta, havannut havumajoilta, <br /> :havu päänsä harjaellut, kaste pesnyt sirkut silmät. :"Siitäpä hyvä isäntä saapi tuttua tupahan, <br /> :lautsantäyen laulajoita, ikkunat iloitsijoita, <br /> :siltalauat lausujoita, karsinat karehtijoita, <br /> :seinävieret seisojia, aitovieret astujia, <br /> :pihat pitkin kulkijoita, maat ristin matelijoita. :"Isännän esinnä kiitin, siitä ehtoisen emännän <br /> :ruokien rakentamasta, pitkän pöyän täyttämästä. :"Hänpä leipoi leivät paksut, suuret talkkunat taputti <br /> :käpe'illä kämmenillä, kyperillä kymmenillä; <br /> :nosti leivät leppeästi, syötti vierahat välehen <br /> :liioilla sianlihoilla, kohokuori-kokkaroilla <br /> :terät vieri veitsistämme, päät putosi puukoistamme <br /> :lohen päitä lohkoessa, hauin päitä halkoessa. :"Use'in hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, <br /> :kuullut on kukotta nousta, kanan lapsetta karata <br /> :näitä häitä hankittaissa, teoksia tehtäessä, <br /> :hiivoja rakettaessa, olosia pantaessa. :"Hyvin on hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, <br /> :osannut oluet panna, makujuoman juoksutella <br /> :iuista imeltyneistä, make'ista maltahista, <br /> :joit' ei puulla puuhaellut, korennolla koukkaellut, <br /> :vaanpa kourilla kohenti, käsivarsin käännytteli <br /> :saunassa savuttomassa, la'aistuilla lautehilla. :"Eipä tuo hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, <br /> :laske iskulle ituja, päästä maalle maltahia; <br /> :käypi saunassa use'in syänyöllä yksinänsä, <br /> :ei huoli susia surra, pelätä metsän petoja. :"Jopa nyt emännän kiitin; vuotas kiitän patvaskani! <br /> :Ken on pantu patvaskaksi, ken otettu oppahaksi? <br /> :Kylän paras patvaskana, kylän onni oppahana. :"Onpa meiän patvaskalla päällä haahen haljakkainen; <br /> :se on kaita kainalosta, soma suolien kohasta. :"Onpa meiän patvaskalla, onpa kauhtana kapoinen: <br /> :helmat hietoa vetävi, takapuolet tanteria. :"Vähän paitoa näkyvi, pikkaraisen pilkottavi: <br /> :on kuin Kuuttaren kutoma, tinarinnan riukuttama. :"Onpa meiän patvaskalla vyöllä ussakka utuinen, <br /> :Päivän tyttären kutoma, kirjokynnen kirjoittama <br /> :ajalla tulettomalla, tulen tietämättömällä. :"Onpa meiän patvaskalla silkkiset sukat jalassa, <br /> :silkkiset sukan sitehet, säteriset säärinauhat, <br /> :jotk' on kullalla ku'ottu, hopealla huoliteltu. :"Onpa meiän patvaskalla Saksan kengät kelvolliset, <br /> :kuni joutsenet joella, vesiteiret vieremillä <br /> :tahi hanhuet havulla, muuttolinnut murrikolla. :"Onpa meiän patvaskalla kutrit kullansuortuvaiset, <br /> :parta kullanpalmikkoinen; päässä pystyinen kypäri, <br /> :puhki pilvien puhuja, läpi metsän läiköttäjä, <br /> :jot' ei saatane sataisin, tuotane tuhansin markoin. :"Jo nyt kiitin patvaskani; vuotas kiitän saajanaisen! <br /> :Mist' on saatu saajanainen, kust' otettu onnellinen? :"Tuolt' on saatu saajanainen, tuolt' otettu onnellinen <br /> :takoa Tanikan linnan, uuen linnan ulkopuolta. :"Eipä vielä sieltäkänä, ei perän pereäkänä! <br /> :Tuolt' on saatu saajanainen, tuolt' otettu onnellinen <br /> :Vienan pääliltä vesiltä, ulapoilta auke'ilta. :"Eipä vielä sieltäkänä, ei perän pereäkänä! <br /> :Kasvoi maalla mansimarja, punapuola kankahalla, <br /> :pellolla heleä heinä, kukka kultainen aholla: <br /> :siit' on saatu saajanainen, siit' otettu onnellinen. :"Saajanaisen suu somainen kuni Suomen sukkulainen; <br /> :saajanaisen sirkut silmät kuni tähet taivahalla; <br /> :saajanaisen kuulut kulmat kuni kuu meren-ylinen. :"Onpa meiän saajanaisen kaula kullankiehkuroissa, <br /> :pää kullanvipalehissa, käet kullankäärilöissä, <br /> :sormet kullansormuksissa, korvat kullanhelmilöissä, <br /> :kulmat kullansolmuloissa, silmäripset simpsukoissa. :"Luulin kuun kumottavaksi, kuu kumotti kultasolki; <br /> :luulin päivän paistavaksi, kun sen paistoi paian kaulus; <br /> :luulin laivan läikkyväksi, kun sen läikkyi lakki päässä. :"Jopa kiitin saajanaisen; annas katson kaiken kansan, <br /> :onko kansa kaunihina, väki vanha vänkeänä <br /> :sekä nuoriso somana, koko joukko juoleana! :"Jopa katsoin kaiken kansan, ehkä tiesin ennoltaki: <br /> :eip' ole tässä ennen ollut eikä varsin vasta liene <br /> :tämän joukon juoleutta, tämän kansan kauneutta, <br /> :väen vanhan vänkeyttä, väen nuorison somuutta. <br /> :Kaikk' on kansa haljakassa kuni metsä huutehessa: <br /> :alta on kuin aamurusko, päältä on kuin päivänkoite. :"Huokeat oli hopeat, löyhät kullat kutsuloilla, <br /> :rahataskut tanterilla, rahakukkarot kujilla <br /> :näillä kutsuvierahilla kutsuloille kunniaksi." :Vaka vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, <br /> :siitä siirtihe rekehen, lähtevi kohin kotia; <br /> :laulelevi virsissänsä, laulelevi, taitelevi. <br /> :Lauloi virren, lauloi toisen virrelläpä kolmannella <br /> :kilahti jalas kivehen, tarttui kapla kannon päähän, <br /> :rikkoihe reki runolta, jalas taittui laulajalta, <br /> :kapla poikki paukahutti, laiat irti loskahutti. :Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, <br /> :vaiko tässä vanhalassa, väessä vähenevässä, <br /> :kenpä Tuonelle kävisi, lähtisi Manan majoille, <br /> :toisi Tuonelta orasen, vääntiän Manan väeltä <br /> :reki uusi laatiani, korjanen kohentoani?" :Sekä nuoremmat sanovi, jotta vanhat vastoavi: <br /> :"Ei ole tässä nuorisossa eikä varsin vanhastossa, <br /> :koko suuressa su'ussa niin urosta urheata, <br /> :jotta Tuonelle menisi, lähtisi Manan majoille, <br /> :toisi Tuonelta orasen, vääntiän Manan majoilta <br /> :reki uusi laatiasi, korjanen kohentoasi." :Silloin vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, <br /> :läksi toiste Tuonelahan, matkasi Manan majoille. <br /> :Toi orasen Tuonelasta, vääntiän Manan majoilta. :Siitä vanha Väinämöinen laulavi salon sinisen, <br /> :salohon tasaisen tammen sekä pihlajan pätevän; <br /> :ne kohenti korjaksensa, painalti jalaksiksensa, <br /> :niistä katsoi kaplaksia sekä väänti vempeleitä: <br /> :sai korjan kohennetuksi, re'en uuen laaituksi. <br /> :Pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, <br /> :itse istuihe rekehen, laskettihe laitiohon. <br /> :Vitsattaki virkku juoksi, helmin lyömättä hevonen <br /> :entisille appehille, taanoisille suuruksille; <br /> :saattoi vanhan Väinämöisen, laulajan iän-ikuisen, <br /> :oman uksen aukomille, oman kynnyksen etehen. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Neljäskolmatta runo|Neljäskolmatta runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kuudeskolmatta runo|Kuudeskolmatta runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 94 3621 2006-07-30T09:38:34Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän :Marjatta, korea kuopus, se kauan kotona kasvoi, <br /> :korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla. <br /> :Piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti <br /> :isonsa ava'imilla, helmassa helottavilla. :Puolen kynnystä kulutti helevillä helmoillansa, <br /> :puolen hirttä päänsä päältä sile'illä silkillänsä, <br /> :puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla, <br /> :siltalaahkon lattiata kautokengän-kannoillansa. :Marjatta, korea kuopus, tuo on piika pikkarainen, <br /> :piti viikoista pyhyyttä, ajan kaiken kainoutta. <br /> :Syöpi kaunista kaloa, petäjätä pehmeätä, <br /> :ei syönyt kananmunia, kukerikun riehkatuita, <br /> :eikä lampahan lihoa, ku oli ollut oinahilla. :Emo käski lypsämähän: eipä mennyt lypsämähän. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei neiti minun näköinen <br /> :koske sen lehmän nisähän, jok' on häilynyt härillä, <br /> :kun ei hiehoista herune, vasikkaisista valune." :Iso käski orin rekehen: ei istu orin rekehen. <br /> :Veikko vei emähevosen: neiti tuon sanoiksi virkki: <br /> :"En istu hevon rekehen, joka lie orilla ollut, <br /> :kun ei varsaset vetäne, kuletelle kuutiaiset." :Marjatta, korea kuopus, aina piikoina elävä, <br /> :neitosena niekottava, kassapäänä kainustava, <br /> :päätyi karjanpaimeneksi, läksi lammasten keralle. :Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkulata; <br /> :neiti asteli ahoa, lepikköä leyhytteli <br /> :käen kullan kukkuessa, hope'isen hoilatessa. :Marjatta, korea kuopus, katselevi, kuuntelevi. <br /> :Istui marjamättähälle, vaipui vaaran rintehelle. :Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Kuku, kultainen käkönen, hope'inen, hoilattele, <br /> :tinarinta, riukuttele, Saksan mansikka, sanele, <br /> :käynkö viikon villapäänä, kauan karjanpaimenena <br /> :näillä aavoilla ahoilla, leve'illä lehtomailla! <br /> :Kesosenko, kaksosenko, viitosenko, kuutosenko, <br /> :vainko kymmenen keseä tahi ei täytehen tätänä?" :Marjatta, korea kuopus, viikon viipyi paimenessa. <br /> :Paha on olla paimenessa, tyttölapsen liiatenki: <br /> :mato heinässä matavi, sisiliskot siuottavi. :Ei mato maellutkana, sisilisko siuotellut. <br /> :Kirkui marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta: <br /> :"Tule, neiti, noppimahan, punaposki, poimimahan, <br /> :tinarinta, riipimähän, vyö vaski, valitsemahan, <br /> :ennenkuin etana syöpi, mato musta muikkoavi! <br /> :Sata on saanut katsomahan, tuhat ilman istumahan, <br /> :sata neittä, tuhat naista, lapsia epälukuisin, <br /> :ei ken koskisi minuhun, poimisi minun poloisen." :Marjatta, korea kuopus, meni matkoa vähäisen, <br /> :meni marjan katsantahan, punapuolan poimintahan <br /> :hyppysillähän hyvillä, kätösillä kaunihilla. :Keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta: <br /> :on marja näkemiänsä, puola ilmoin luomiansa, <br /> :ylähähkö maasta syöä, alahahko puuhun nousta! :Tempoi kartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti. <br /> :Niinpä marja maasta nousi kaunoisille kautoloille, <br /> :kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille, <br /> :duhtahilta polviloilta heleville helmasille. :Nousi siitä vyörivoille, vyörivoilta rinnoillensa, <br /> :rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa; <br /> :siitä suuhun suikahutti, keikahutti kielellensä, <br /> :kieleltä keruksisihin, siitä vatsahan valahti. :Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta täytyi, <br /> :tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe. :Alkoi pauloitta asua, ilman vyöttä völlehtiä, <br /> :käyä saunassa saloa, pime'issä pistelläitä. :Emo aina arvelevi, äitinsä ajattelevi: <br /> :"Mi on meiän Marjatalla, ku meiän kotikanalla, <br /> :kun se pauloitta asuvi, aina vyöttä völlehtivi, <br /> :käypi saunassa saloa, pime'issä pisteleikse?" :Lapsi saattavi sanoa, lapsi pieni lausuella: <br /> :"Se on meiän Marjatalla, sepä Kurjetta rukalla, <br /> :kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa käveli." :Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata <br /> :kuuta seitsemän, kaheksan, ynnähän yheksän kuuta, <br /> :vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä. :Niin kuulla kymmenennellä impi tuskalle tulevi: <br /> :kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi. :Kysyi kylpyä emolta: "Oi, emoni, armahani! <br /> :Laita suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta <br /> :piian pieniksi pyhiksi, vaimon vaivahuoneheksi!" :Emo saattavi sanoa, oma vanhin vastaella: <br /> :"Voi sinua, hiien huora! Kenen oot makaelema? <br /> :Ootko miehen naimattoman eli nainehen urohon?" :Marjatta, korea kuopus, tuop' on tuohon vastoavi: <br /> :"En ole miehen naimattoman enkä nainehen urohon. <br /> :Menin marjahan mäelle, punapuolan poimentahan, <br /> :otin marjan mielelläni, toisen kerran kielelläni. <br /> :Se kävi kerustimille, siitä vatsahan valahti: <br /> :tuosta tyy'yin, tuosta täy'yin, tuosta sain kohulliseksi." :Kysyi kylpyä isolta: "Oi isoni, armahani! <br /> :Anna suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta, <br /> :jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitäisi!" :Iso saattavi sanoa, taatto taisi vastaella: <br /> :"Mene, portto, poikemmaksi, tulen lautta, tuonnemmaksi, <br /> :kontion kivikoloihin, karhun louhikammioihin, <br /> :sinne, portto, poikimahan, tulen lautta, lapsimahan!" :Marjatta, korea kuopus, tuop' on taiten vastaeli: <br /> :"En mä portto ollekana, tulen lautta lienekänä. <br /> :Olen miehen suuren saava, jalon synnyn synnyttävä, <br /> :joll' on valta vallallenki, väki Väinämöisellenki." :Jo on piika pintehissä, minne mennä, kunne käyä, <br /> :kusta kylpyä kysellä. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Piltti, pienin piikojani, paras palkkalaisiani! <br /> :Käypä kylpyä kylästä, saunoa Saraojalta, <br /> :jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitäisi! <br /> :Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!" :Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Keltä mä kysyn kylyä, keltä aihelen apua?" :Sanoi meiän Marjattainen, itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Kysy Ruotuksen kylyä, saunoa Sarajan-suista!" :Piltti, piika pikkarainen, tuo oli nöyrä neuvottava, <br /> :kärkäs ilman käskemättä, kehumattaki kepeä, <br /> :utuna ulos menevi, savuna pihalle saapi. <br /> :Kourin helmansa kokosi, käsin kääri vaattehensa, <br /> :sekä juoksi jotta joutui kohin Ruotuksen kotia. <br /> :Mäet mätkyi mennessänsä, vaarat notkui noustessansa, <br /> :kävyt hyppi kankahalla, someret hajosi suolla. <br /> :Tuli Ruotuksen tupahan, sai sisälle salvoksehen. :Ruma Ruotus paitulainen syöpi, juopi suurten lailla <br /> :päässä pöyän paioillansa, aivan aivinaisillansa. :Lausui Ruotus ruoaltansa, tiuskui tiskinsä nojalta: <br /> :"Mitä sie sanot, katala? Kuta, kurja, juoksentelet?" :Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Läksin kylpyä kylästä, saunoa Saraojalta, <br /> :jossa huono hoivan saisi: avun ange tarvitseisi." :Ruma Ruotuksen emäntä käet puuskassa käveli, <br /> :liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla. <br /> :Itse ennätti kysyä, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Kellen kylpyä kyselet, kellen aihelet apua?" :Sanoi Piltti, pieni piika: "Kysyn meiän Marjatalle." :Ruma Ruotuksen emäntä itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta. <br /> :On kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa <br /> :tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa: <br /> :kun hevonen hengännevi, niinp' on siinä kylpeötte!" :Piltti, piika pikkarainen, pian pistihe takaisin, <br /> :sekä juoksi jotta joutui. Sanoi tultua ta'atse: <br /> :"Ei ole kylpyä kylässä, saunoa Saraojalla. <br /> :Ruma Ruotuksen emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :'Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta. <br /> :On kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa <br /> :tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa: <br /> :kun hevonen hengännevi, niin on siinä kylpeköhön!' <br /> :Niinp' on, niin sanoi mokomin, niinpä vainen vastaeli." :Marjatta, matala neiti, tuosta täytyi itkemähän. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Lähteä minun tulevi <br /> :niinkuin muinenki kasakan eli orjan palkollisen <br /> :lähteä kytömäelle, käyä hongikkokeolle!" :Käsin kääri vaattehensa, kourin helmansa kokosi; <br /> :otti vastan varjoksensa, lehen lempi suojaksensa. <br /> :Astua taputtelevi vatsanvaivoissa kovissa <br /> :huonehesen hongikkohon, tallihin Tapiomäelle. :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Tule, Luoja, turvakseni, avukseni, armollinen, <br /> :näissä töissä työlähissä, ajoissa ani kovissa! <br /> :Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä, <br /> :ettei vaivoihin vajoisi, tuskihinsa tummeneisi!" :Niin perille päästyänsä itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Henkeäs, hyvä hevonen, huokoas, vetäjä varsa, <br /> :kylylöyly löyhäytä, sauna lämpöinen lähetä, <br /> :jotta, huono, hoivan saisin! Avun, ange, tarvitseisin." :Henkäsi hyvä hevonen, huokasi vetäjä varsa <br /> :vatsan kautta vaivaloisen: min hevonen hengähtävi, <br /> :on kuin löyly lyötäessä, viskattaessa vetonen. :Marjatta, matala neiti, pyhä piika pikkarainen, <br /> :kylpi kylyn kyllältänsä, vatsan löylyn vallaltansa. <br /> :Teki tuonne pienen poian, latoi lapsensa vakaisen <br /> :heinille hevosen luoksi, sorajouhen soimen päähän. :Pesi pienen poikuensa, kääri kääreliinahansa; <br /> :otti pojan polvillensa, laittoi lapsen helmahansa. :Piiletteli poiuttansa, kasvatteli kaunoistansa, <br /> :kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa. <br /> :Sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi. :Laski pojan polvillensa, lapsen lantehuisillensa, <br /> :alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella: <br /> :katoi poika polviltansa, lapsi lannepuoliltansa. :Marjatta, matala neiti, tuosta tuskille tulevi. <br /> :Rapasihe etsimähän. Etsi pientä poiuttansa, <br /> :kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa <br /> :alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen, <br /> :alta seulan seulottavan, alta korvon kannettavan, <br /> :puiten <br /> : puut, jaellen ruohot, hajotellen hienot heinät. :Viikon etsi poiuttansa, poiuttansa, pienuttansa. <br /> :Etsi mäiltä, männiköiltä, kannoilta, kanervikoilta, <br /> :katsoen joka kanervan, joka varvikon vatoen, <br /> :kaivellen katajajuuret, ojennellen puien oksat. :Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi: <br /> :Tähti vastahan tulevi. Tähelle kumarteleikse: <br /> :"Oi Tähti, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani, <br /> :miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?" :Tähti taisi vastaella: "Tietäisinkö, en sanoisi. <br /> :Hänpä on minunki luonut näille päiville pahoille, <br /> :kylmillä kimaltamahan, pime'illä pilkkimähän." :Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi: <br /> :Kuuhut vastahan tulevi. Niin Kuulle kumarteleikse: <br /> :"Oi Kuuhut, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani, <br /> :miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?" :Kuuhut taisi vastaella: "Tietäisinkö, en sanoisi. <br /> :Hänpä on minunki luonut näille päiville pahoille, <br /> :yksin öillä valvomahan, päivällä makoamahan." :Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi: <br /> :päätyi Päivyt vastahansa. Päivälle kumarteleikse: <br /> :"Oi Päivyt, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani, <br /> :miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?" :Päivyt taiten vastaeli: "Kyllä tieän poikuesi! <br /> :Hänpä on minunki luonut näille päiville hyville, <br /> :kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimähän. :"Jopa tieän poikuesi! Voi, poloinen, poiuttasi! <br /> :Tuoll' on pieni poikuesi, kultainen omenuesi, <br /> :onp' on suossa suonivyöstä, kankahassa kainalosta." :Marjatta, matala neiti, etsi suolta poikoansa. <br /> :Poika suolta löyettihin, tuolta tuotihin kotia. :Siitä meiän Marjatalle kasvoi poika kaunokainen. <br /> :Ei tieä nimeä tuolle, millä mainita nimellä. <br /> :Emo kutsui kukkaseksi, vieras vennon joutioksi. : <br /> :Etsittihin ristijätä, katsottihin kastajata. <br /> :Tuli <br /> :ukko ristimähän, Virokannas kastamahan. :Ukko tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"En mä risti riivattua, katalata kastakana, <br /> :kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane." :Kenpä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi? <br /> :Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :sepä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi! :Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuossa tuomitsevi: <br /> :"Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt, <br /> :poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, <br /> :tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!" :Puhui poika puolikuinen, kaksiviikkoinen kajahui: <br /> :"Ohoh sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen, <br /> :kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia! <br /> :Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana <br /> :itseäsi suolle viety eikä puulla päähän lyöty, <br /> :kun sa miesnä nuorempana lainasit emosi lapsen <br /> :oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi. :"Ei sinua silloinkana, eip' on vielä suolle viety, <br /> :kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret <br /> :alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien." :Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti <br /> :Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi. :Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi. <br /> :Itse läksi astumahan rannalle merelliselle. <br /> :Tuossa loihe laulamahan, lauloi kerran viimeisensä: <br /> :lauloi vaskisen venehen, kuparisen umpipurren. :Itse istuvi perähän, läksi selvälle selälle. <br /> :Virkki vielä mennessänsä, lausui lähtiellessänsä: <br /> :"Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, <br /> :taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan <br /> :uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, <br /> :uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, <br /> :kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa." :Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi <br /> :venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella <br /> :yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin. :Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi. <br /> :Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, <br /> :kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa. :Suuni jo sulkea pitäisi, kiinni kieleni sitoa, <br /> :laata virren laulannasta, heretä heläjännästä. <br /> :Hevonenki hengähtävi matkan pitkän mentyänsä, <br /> :rautanenki raukeavi kesäheinän lyötyänsä, <br /> :vetonenki vierähtävi joen polvet juostuansa, <br /> :tulonenki tuikahtavi yön pitkän palettuansa; <br /> :niin miks' ei runo väsyisi, virret vienot vierähtäisi <br /> :illan pitkiltä iloilta, päivänlaskun laulannoilta? :Noin kuulin saneltavaksi, toisin tutkaeltavaksi: <br /> :"Eipä koski vuolaskana laske vettänsä loputen, <br /> :eikä laulaja hyväinen laula tyynni taitoansa. <br /> :Mieli on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan." :Niin luonen, lopettanenki, herennenki, heittänenki. <br /> :Kerin virteni kerälle, sykkyrälle syylättelen, <br /> :panen aitan parven päähän, luisten lukkojen sisälle, <br /> :jost' ei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä <br /> :ilman luien lonsumatta, leukojen leveämättä, <br /> :hammasten hajoamatta, kielen keikkelehtämättä. :Mitäs tuosta, jos ma laulan, jos ma paljoki pajahan, <br /> :jos laulan jokaisen lakson, joka kuusikon kujerran! <br /> :Ei ole emo elossa, oma vanhin valvehella <br /> :eikä kulta kuulemassa, oma armas oppimassa: <br /> :on mua kuuset kuulemassa, hongan oksat oppimassa, <br /> :koivun lehvät lempimässä, pihlajat pitelemässä. :Piennä jäin minä emosta, matalana maammostani. <br /> :Jäin kuin kiuruksi kivelle, rastahaksi rauniolle, <br /> :kiuruna kivertämähän, rastahana raikkumahan, <br /> :vaimon vierahan varahan, ehtohon emintimäisen. :Se mun karkotti, katalan, ajoi lapsen armottoman <br /> :tuulipuolelle tupoa, pohjaispuolelle kotia, <br /> :vieä tuulen turvatointa, ahavaisen armotointa. :Sainpa, kiuru, kiertämähän, lintu kurja, kulkemahan, <br /> :vieno, maita vieremähän, vaivainen, vaeltamahan, <br /> :joka tuulen tuntemahan, ärjynnän älyämähän, <br /> :vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan. :Moni nyt minulla onpi, usea olettelevi <br /> :virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja. <br /> :Ken se kieltäni kirosi, kenpä ääntä ärjähteli; <br /> :soimasi sorisevani, lausui liioin laulavani, <br /> :pahasti pajattavani, väärin virttä vääntäväni. :Elkätte, hyvät imeiset, tuota ouoksi otelko, <br /> :jos ma, lapsi, liioin lauloin, pieni, pilpatin pahasti! <br /> :En ole opissa ollut, käynyt mailla mahtimiesten, <br /> :saanut ulkoa sanoja, loitompata lausehia. :Muut kaikki oli opissa, mie en joutanut kotoa <br /> :emon ainoan avusta, yksinäisen ympäriltä. <br /> :Piti oppia kotona, oman aitan orren alla, <br /> :oman äitin värttinöillä, veikon veistoslastusilla, <br /> :senki piennä, pikkaraisna, paitaressuna pahaisna. :Vaan kuitenki kaikitenki la'un hiihin laulajoille, <br /> :la'un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. <br /> :Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi <br /> :laajemmille laulajoille, runsahammille runoille, <br /> :nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Yhdeksäsviidettä runo|Yhdeksäsviidettä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=-|}} [[Luokka:Kalevala]] 95 4323 2006-08-01T06:47:34Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :sai tuosta elelemähän alla varjon vanhempien; <br /> :ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan, <br /> :kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu <br /> :luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan. :Poika työlle työnteleikse, raaolle rakenteleikse. <br /> :Kaalasi kalastamahan, nuotan suuren souantahan. <br /> :Itse tuossa noin sanovi, airo käessä arvelevi: <br /> :"Veänkö väen mukahan, souan tarmoni takoa <br /> :vai veän asun mukahan, souan tarpehen takoa?" :Perimies perältä lausui, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Jos veät väen mukahan, souat tarmosi takoa, <br /> :et vetäne purtta poikki etkä hankoja hajalle." :Kullervo, Kalervon poika, veälti väen mukahan, <br /> :souti tarmonsa takoa: souti poikki puiset hangat, <br /> :katajaiset kaaret katkoi, venon haapaisen hajotti. :Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ei sinusta soutajaksi! Souit poikki puiset hangat, <br /> :katajaiset kaaret katkoit, koko haapion hajotit! <br /> :Mene nuotan tarvontahan! Lienet tarpoja parempi." :Kullervo, Kalervon poika, meni nuotan tarvontahan. <br /> :Itse tuossa tarpoimelta sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tarvonko olan takoa, pane miehuuen nojassa!" :Kullervo, Kalervon poika, tarpaisi olan takoa, <br /> :pani miehuuen nojassa: ve'en velliksi seotti, <br /> :tarpoi nuotan tappuroiksi, kalat liivaksi litsotti. :Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ei sinusta tarpojaksi! Tarvoit nuotan tappuroiksi, <br /> :ruumeniksi pullot rouhit, selykset paloin paloitit! <br /> :Lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan! <br /> :Lienet matkassa parempi, taipalella taitavampi." :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, <br /> :läksi viemähän vetoja, maajyviä maksamahan. :Vietyä vetoperänsä, maajyväset maksettua <br /> :rekehensä reutoaikse, kohennaikse korjahansa. <br /> :Alkoi kulkea kotihin, matkata omille maille. :Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi <br /> :noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla. :Neiti vastahan tulevi, hivus kulta hiihtelevi <br /> :noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla. :Kullervo, Kalervon poika, jo tuossa piättelevi; <br /> :alkoi neittä haastatella, haastatella, houkutella: <br /> :"Nouse, neito, korjahani, taaksi maata taljoilleni!" :Neiti suksilta sanovi, hiihtimiltä hiioavi: <br /> :"Surma sulle korjahasi, tauti taaksi taljoillesi!" :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä. <br /> :Virkku juoksi, matka joutui, tie vieri, reki rasasi. <br /> :Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi <br /> :selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. :Neiti vastahan tulevi, kautokenkä kaaloavi <br /> :selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. :Kullervo, Kalervon poika, hevoista piättelevi, <br /> :suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi: <br /> :"Tule korjahan, korea, maan valio, matkoihini!" :Neiti vastahan sanovi, kautokenkä kalkuttavi: <br /> :"Tuomi sulle korjahasi, Manalainen matkoihisi!" :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä. <br /> :Virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, ti lyheni. <br /> :Ajavi karettelevi, matkoansa mittelevi <br /> :noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla. :Neiti vastahan tulevi, tinrinta riioavi <br /> :noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla. :Kullervo, Kalervon poika, hevoistansa hillitsevi, <br /> :suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi: <br /> :"Käy, neito, rekoseheni, armas, alle vilttieni, <br /> :syömähän omeniani, puremahan päähkeniä!" :Neiti vastahan sanovi, tinarinta riuskuttavi: <br /> :"Sylen, kehno, kelkkahasi, retkale, rekosehesi! <br /> :Vilu on olla viltin alla, kolkko korjassa eleä." :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :koppoi neion korjahansa, reualti rekosehensa, <br /> :asetteli taljoillensa, alle viltin vieritteli. :Neiti tuossa noin sanovi, tinarinta riitelevi: <br /> :"Päästä pois minua tästä, laske lasta vallallensa <br /> :kunnotointa kuulemasta, pahalaista palvomasta, <br /> :tahi potkin pohjan puhki, levittelen liistehesi, <br /> :korjasi pilastehiksi, rämäksi re'en retukan!" :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :aukaise rahaisen arkun, kimahutti kirjakannen; <br /> :näytteli hope'itansa, verkaliuskoja levitti, <br /> :kultasuita sukkasia, vöitänsä hopeapäitä. :Verat veivät neien mielen, raha muuttui morsiamen, <br /> :hopea hukuttelevi, kulta kuihauttelevi. :Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, <br /> :tuossa neittä mairotteli, kuihutteli, kutkutteli, <br /> :käsi orosen ohjaksissa, toinen neitosen nisoissa. <br /> :Siinä neitosen kisasi, tinarinnan riu'utteli <br /> :alla vaipan vaskikirjan, päällä taljan taplikkaisen. :Jo antoi Jumala aamun, toi Jumala toisen päivän. <br /> :Niin neiti sanoiksi virkki, kysytteli, lausutteli: <br /> :"Mist' olet sinä sukuisin, kusta, rohkea, rotuisin? <br /> :Lienet suurtaki sukua, isoa isän aloa." :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"En ole sukua suurta, enkä suurta enkä pientä, <br /> :olen kerran keskimäistä: Kalervon katala tyttö, <br /> :tyhjä tyttö tuiretuinen, lapsi kehjo keiretyinen. :"Ennen lasna ollessani emon ehtoisen eloilla <br /> :läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan. <br /> :Poimin maalta mansikoita, alta vaaran vaapukoita; <br /> :poimin päivän, yön lepäsin. Poimin päivän, poimin toisen; <br /> :päivälläpä kolmannella en tiennyt kotihin tietä: <br /> :tiehyt metsähän veteli, ura saatteli salolle. :"Siinä istuin jotta itkin. Itkin päivän jotta toisen; <br /> :päivänäpä kolmantena nousin suurelle mäelle, <br /> :korkealle kukkulalle. Tuossa huusin, hoilaelin. <br /> :Salot vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: <br /> :'Elä huua, hullu tyttö, elä, mieltöin, melua! <br /> :Ei se kuulu kumminkana, ei kuulu kotihin huuto.' :"Päivän päästä kolmen, neljän, viien, kuuen viimeistäki <br /> :kohennihin kuolemahan, heitihin katoamahan. <br /> :Enkä kuollut kuitenkana, en mä kalkinen kaonnut! :"Oisin kuollut, kurja raukka, oisin katkennut, katala, <br /> :äsken tuosta toisna vuonna, kohta kolmanna kesänä <br /> :oisin heinänä helynnyt, kukoistellut kukkapäänä, <br /> :maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, <br /> :nämä kummat kuulematta, haikeat havaitsematta." :Sai toki sanoneheksi, kerran kertoelleheksi: <br /> :heti repsahti re'estä, siitä juoksihe jokehen, <br /> :kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen. <br /> :Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli; <br /> :löyti turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa. :Kullervo, Kalervon poika, pyyhältihe korjastansa, <br /> :alkoi itkeä isosti, valitella vaikeasti: <br /> :"Voi poloinen, päiviäni, voipa, kurja, kummiani, <br /> :kun pi'in sisarueni, turmelin emoni tuoman! <br /> :Voi isoni, voi emoni, vi on valtavanhempani! <br /> :Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan? <br /> :Parempi olisin ollut syntymättä, kasvamatta, <br /> :ilmahan sikeämättä, maalle tälle täytymättä. <br /> :Eikä surma suorin tehnyt, tauti oike'in osannut, <br /> :kun ei tappanut minua, kaottanut kaksiöisnä." :Veitsen länkensä levitti, rauoin rahnoi rahkehensa, <br /> :hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille. <br /> :Ajavi palasen maata, pikkaraisen piirreltävi, <br /> :päätyvi ison pihoille, oman taaton tanterelle. :Emo päätyvi pihalle: "Oi emoni, kantajani! <br /> :Kun oisit, emo kuluni, synnyteltäissä minua <br /> :pannut saunahan savua, lyönyt saunan salpa päälle, <br /> :tukahuttanut savuhun, kaottanut kaksiöisnä, <br /> :vienyt hurstilla vetehen, upotellut uutimella, <br /> :luonut tuutusen tulehen, liekun lietehen sysännyt! :"Oisiko kylä kysynyt: 'Missä tuutunen tuvasta, <br /> :mitä sauna salpa päällä?' Sinä oisit vastannunna: <br /> :'Tuutusen tulessa poltin, liekun liesivalkeassa. <br /> :Saunassa te'in ituja, ma'ustelin maltahia.'" :Emo ennätti kysyä, vanhempansa tutkaella: <br /> :"Mi sinulla, poikaseni, mikä kumma kuulumassa? <br /> :On kuin Tuonelta tulisit, Manalalta matkoaisit!" :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"jo nyt on kummat kuulununna, turmiot tapahtununna, <br /> :kun pi'in oman sisaren, turmelin emoni tuoman! :"Tulin viennästä vetojen, maarahojen maksannasta. <br /> :Päätyi neito vastahani; mie tuota kisauttelin: <br /> :se oli sisarueni, se oman emoni lapsi! :"Se jo surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli <br /> :kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen. <br /> :Itse en nyt tieäkänä, arvoa, älyäkänä, <br /> :kunne surmani sukean, kunne, kurja, kuoletaime: <br /> :suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan <br /> :vainko vatsahan valahan, meren hauin hampahisin?" :Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös menkö, poikaseni, <br /> :suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan <br /> :eläkä vatsahan valahan, hauin hirmun hampahisin! <br /> :Onpa suurta Suomen nientä, sankoa Savon rajoa <br /> :piillä miehen pillojansa, hävetä pahoja töitä, <br /> :piillä vuotta viisi, kuusi, ynnähän yheksän vuotta, <br /> :kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi." :Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Enkä lähe piilemähän, en, paha, pakenemahan! <br /> :Lähen Surman suun esille, Kalman kartanon oville, <br /> :suurille sotasijoille, miesten tappotanterille: <br /> :viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta, <br /> :kostamatta taaton kohlut, maammon mahlat maksamatta, <br /> :muistamatta muutki vaivat, itseni hyvin-piännät." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Neljäsneljättä runo|Neljäsneljättä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kuudesneljättä runo|Kuudesneljättä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 96 739 2006-06-19T14:31:02Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Äiti lieto Lemminkäisen aina koissa arvelevi: <br /> :"Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni <br /> :kaonnut, <br /> :kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa?" :Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala, <br /> :missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä, <br /> :kävikö käpymäkeä, kanervaista kangasmaata, <br /> :vai meni meren selällä, lakkipäillä lainehilla, <br /> :vaiko suuressa soassa, kapinassa kauheassa, <br /> :joss' on verta säärivarsi, polven korkeus punaista. :Kyllikki, korea nainen, katseleikse, käänteleikse <br /> :koissa lieto Lemminkäisen, Kaukomielen kartanossa. <br /> :Katsoi illalla sukoa, huomenella harjoansa; <br /> :niin päivänä muutamana, huomenna moniahana <br /> :jo veri suasta vuoti, hurme harjasta norahti. :Kyllikki, korea nainen, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni <br /> :kaonnut <br /> :matkoille majattomille, teille tietämättömille: <br /> :veri jo vuotavi suasta, hurme harjasta noruvi!" :Siitä äiti Lemminkäisen itse katsovi sukoa; <br /> :itse itkulle apeutui: "Voi, poloisen, päiviäni, <br /> :angervoisen, aikojani! Jo nyt on poikani, poloisen, <br /> :jopa, laiton, lapsueni saanut päiville pahoille! <br /> :Tuho on poikoa pätöistä hukka lieto Lemminkäistä: <br /> :jo suka verin valuvi, harja hurmehin noruvi!" :Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa. <br /> :Pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui: <br /> :mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, <br /> :ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni. :Tuli Pohjolan tuville. Kysytteli poikoansa, <br /> :kysytteli, lausutteli: "Oi sie Pohjolan emäntä! <br /> :Kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit?" :Louhi, Pohjolan emäntä, tuop' on tuohon vastaeli: <br /> :"Enpä tieä poikoasi, kunne kulki ja katosi. <br /> :Istutin oron rekehen, korjahan kovan tulisen; <br /> :oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt <br /> :vai saanut sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan?" :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki! <br /> :Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä: <br /> :sormin sortavi sutoset, käsin karhut kaatelevi. <br /> :Kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen, <br /> :rikon uksen uuen riihen, taitan sampuen sarahat." :Sanoi Pohjolan emäntä: "Syötin miehen syöneheksi, <br /> :juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi; <br /> :istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan. <br /> :Enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka, <br /> :koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki! <br /> :Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, <br /> :kunne saatoit Lemminkäisen, kaotit kalevalaisen, <br /> :taikka surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi!" :Sanoi Pohjolan emäntä: "Jospa jo sanon toenki: <br /> :panin hirvet hiihtämähän, jalopeurat jaksamahan, <br /> :ruunat suuret suistamahan, varsat valjastuttamahan; <br /> :laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän. <br /> :Nyt en tuota tunnekana, mi on tullunna tuhoksi, <br /> :esteheksi ennättännä, kun ei kuulu jo tulevan <br /> :morsianta pyytämähän, tyttöä anelemahan." :Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi. <br /> :Juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona, <br /> :ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna, <br /> :neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat. <br /> :Kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen, <br /> :risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi. :Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä. <br /> :Kysyi puilta poikoansa, kaipasi kaonnuttansa. <br /> :Puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: <br /> :"On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi, <br /> :kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: <br /> :pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan, <br /> :riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan." :Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä. <br /> :Tiehyt vastahan tulevi; niin tielle kumarteleikse: <br /> :"Oi tiehyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani, <br /> :kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?" :Tiehyt taiten vastaeli sekä lausui ja pakisi: <br /> :"On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi, <br /> :kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: <br /> :joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, <br /> :kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi." :Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä. <br /> :Kuuhut vastahan tulevi; niin kuulle kumarteleikse: <br /> :"Kuu kulta, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani, <br /> :kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?" :Tuo kuuhut, Jumalan luoma, taiten kyllä vastaeli: <br /> :"On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi, <br /> :kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: <br /> :yksin öitä kulkemahan, pakkasella paistamahan, <br /> :talvet tarkoin valvomahan, kesäksi katoamahan." :Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä. <br /> :Päivyt vastahan tulevi; päivälle kumarteleikse: <br /> :"Oi päivyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani, <br /> :kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?" :Jopa päivyt jonki tiesi, arvaeli aurinkoinen: <br /> :"Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu <br /> :Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen: <br /> :mennyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten <br /> :tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille." :Siitä äiti Lemminkäisen itse itkulle hyräytyi. <br /> :Meni seppojen pajahan: "Oi sie seppo Ilmarinen! <br /> :Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäki päänä! <br /> :Varta vaskinen harava, piitä piihin rautaisihin; <br /> :piit tao satoa syltä, varsi viittä valmistellos!" :Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :vartti vaskisen haravan, piitti piillä rautaisilla; <br /> :piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli. :Itse äiti Lemminkäisen saapi rautaisen haravan, <br /> :lenti Tuonelan joelle. Päiveä rukoelevi: <br /> :"Oi päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan valkeamme! <br /> :Paista hetki heltehesti, toinen himmesti hiosta, <br /> :kolmansi koko terältä: nukuttele nuiva kansa, <br /> :väsytä väki Manalan, Tuonen valta vaivuttele!" :Tuo päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan aurinkoinen, <br /> :lenti koivun konkelolle, lepän lengolle lehahti. <br /> :Paistoi hetken heltehesti, toisen himmesti hiosti, <br /> :kolmannen koko terältä: nukutteli nuivan joukon, <br /> :väsytti väen Manalan, nuoret miehet miekoillehen, <br /> :vanhat vasten sauvojansa, keski-iän keihä'ille. <br /> :Siitä lenti lepsahutti päälle taivahan tasaisen <br /> :entisellensä sijalle, majallensa muinaiselle. :Siitä äiti Lemminkäisen otti rautaisen haravan; <br /> :haravoipi poikoansa koskesta kohisevasta, <br /> :virrasta vilisevästä. Haravoipi eikä löyä. :Siitä siirtihen alemma: meni myötänsä merehen, <br /> :sukkarihmasta sulahan, vyötäröistä veen sisähän. :Haravoipi poikoansa pitkin Tuonelan jokea, <br /> :vetelevi vastavirran. Veti kerran, tuosta toisen: <br /> :saapi paian poikoansa, paian mieliksi pahoiksi; <br /> :veti vielä kerran toisen: sai sukat, hatun tapasi, <br /> :sukat suureksi suruksi, hatun mieliharmiksensa. :Astui siitäkin alemma, Manalan alantehelle. <br /> :Veti kerran pitkin vettä, kerran toisen poikki vettä, <br /> :kolmannen vitahan vettä. Kerrallapa kolmannella <br /> :elotukku sai etehen haravahan rautaisehen. :Elotukku ei se ollut: olipa lieto Lemminkäinen, <br /> :itse kaunis Kaukomieli, puuttunut haravan piihin <br /> :sormesta nimettömästä, vasemmasta varpahasta. :Nousi lieto Lemminkäinen, kohosi Kalevan poika <br /> :haravassa vaskisessa päälle selvien vesien; <br /> :vaan oli pikkuista vajalla: yhtä kättä, puolta päätä, <br /> :paljo muita muskuloita, siihen henkeä lisäksi. :Emo tuossa arvelevi, itse itkien sanovi: <br /> :"Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?" <br /> :Päätyi korppi kuulemahan. Tuop' on tuohon vastoavi: <br /> :"Ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa: <br /> :jo silt' on siika silmät syönyt, hauki hartiat halaisnut. <br /> :Sie päästä merehen miestä, työnnä Tuonelan jokehen! <br /> :Ehkä turskaksi tulisi, valahaksi vahvistuisi." :Tuop' on äiti Lemminkäisen eipä työnnä poikoansa. <br /> :Vetelevi vielä kerran haravalla vaskisella <br /> :pitkin Tuonelan jokea, sekä pitkin jotta poikki, <br /> :saapi kättä, saapi päätä, saapi puolen selkäluuta, <br /> :toisen puolen kylkiluuta, monta muuta muskulata. <br /> :Niistä poikoa rakenti, laati lieto Lemminkäistä. :Liitteli lihat lihoihin, luut on luihin luikahutti, <br /> :jäsenet jäsenihinsä, suonet suonten sortumihin. :Itse suonia siteli, päitä suonten solmieli, <br /> :suonilankoa lukevi sanoen sanalla tuolla: <br /> :"Sorea on suonten vaimo, Suonetar, sorea vaimo, <br /> :soma suonten kehreäjä sorealla kehrinpuulla, <br /> :vaskisella värttinällä, rautaisella rattahalla! <br /> :Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa, <br /> :suonisykkyrä sylissä, kalvokääri kainalossa <br /> :suonia sitelemähän, päitä suonten solmimahan <br /> :haavoissa halennehissa, rei'issä revennehissä! :"Kun ei tuosta kyllin liene, onp' on impi ilman päällä <br /> :venehellä vaskisella, purrella punaperällä. <br /> :Tule, impi, ilman päältä, neiti, taivahan navalta! :Soua suonista venettä, jäsenistä järkyttele, <br /> :soua luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten! :"Sijallensa suonet laita, asemellensa aseta: <br /> :suutatusten suuret suonet, valtasuonet vastatusten, <br /> :limitysten liutasuonet, pienet suonet pääksytysten! :"Siit' ota utuinen neula, sulkkuniitti neulan päässä! <br /> :Ompele utuisin neuloin, tinaneuloin tikkaele, <br /> :päitä suonten solmiele, silkkinauhoilla sitele! :"Kun ei tuosta kyllä liene, itse ilmoinen jumala, <br /> :valjastele varsojasi, rakentele ratsujasi! <br /> :Aja kirjakorjinesi läpi luun, läpi jäsenen, <br /> :läpi liikkumalihojen, läpi suonten soljuvaisten! <br /> :Liitä luu lihoa myöten, suoni suonen päätä myöten, <br /> :luo hopea luun lomahan, kulta suonen sortumahan! :"Mist' on kalvo katkennunna, siihen kalvo kasvattele, <br /> :mistä suonta sortununna, siihen suonta solmiele, <br /> :kusta verta veihlähtännä, siihen verta vierettele; <br /> :kusta luu luhoksi mennyt, siihen luuta luikahuta, <br /> :kusta liikkunna lihoa, siihen liittele lihoa, <br /> :sijallensa siunaele, asemellensa aseta: <br /> :luu luuhun, liha liha'an, jäsenet jäsenihinsä!" :Sillä äiti Lemminkäisen loi miehen, uron sukesi <br /> :entisillehen eloille, muinaisille muo'oillensa. :Sai suonet lukeneheksi, päät suonten si'elleheksi, <br /> :ei miestä sanalliseksi, lasta lausehelliseksi. :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Mistä nyt voie saatanehe, simatilkka tuotanehe, <br /> :jolla voian voipunutta, pahoin-tullutta parannan, <br /> :jotta mies sanoille saisi, vierähtäisi virsillehen? :"Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas! <br /> :Lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan <br /> :mieluisasta Metsolasta, tarkasta Tapiolasta, <br /> :monen kukkasen kuvusta, monen heinän helpehestä <br /> :kipehille voitehiksi, pahoille parantehiksi!" :Mehiläinen, liukas lintu, jopa lenti löyhäytti <br /> :mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan. <br /> :Nokki kukkia keolta, keitti mettä kielellänsä <br /> :kuuen kukkasen nenästä, sa'an heinän helpehestä. <br /> :Niin tulla tuhuttelevi, käyä käärämöittelevi, <br /> :kaikki siipensä simassa, sulkansa sulassa meessä. :Itse äiti Lemminkäisen otti noita voitehia, <br /> :niillä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti: <br /> :ei tullut apua noista, saanut miehelle sanoja. :Siitä tuon sanoiksi virkki: "Mehiläinen, lintuseni! <br /> :Lennä tuonne toisialle, ylitse meren yheksän <br /> :saarehen selällisehen, metisehen manterehen, <br /> :Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan! <br /> :Siell' on mettä mieluhista, siellä voietta hyveä, <br /> :joka suonihin sopivi, jäsenihin kelpoavi. <br /> :Tuop' on niitä voitehia, kanna niitä katsehia <br /> :vian päälle pannakseni, vammoille valellakseni!" :Mehiläinen, mies kepeä, taasen lenti liihytteli <br /> :ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä. <br /> :Lenti päivän, lenti toisen, lenti kohta kolmannenki, <br /> :ruokosella istumatta, lehellä levähtämättä, <br /> :saarehen selällisehen, metisehen manterehen, <br /> :korvalle tulisen kosken, pyhän virran pyörtehelle. :Siellä mettä keitettihin, rasvoja rakennettihin, <br /> :pikkuisissa pottiloissa, kaunoisissa kattiloissa, <br /> :peukalon mahuttavissa, sormenpään sovittavissa. :Mehiläinen, mies kepeä, saip' on niitä voitehia. <br /> :Vähän aikoa kuluvi, pikkuisen pirahtelevi: <br /> :jo tulla turahtelevi, saa'a saaveroittelevi, <br /> :kuusi kuppia sylissä, seitsemän selän takana, <br /> :ne on täynnä voitehia, täynnä rasvoja hyviä. :Itse äiti Lemminkäisen voiti noilla voitehilla, <br /> :yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla: <br /> :ei vielä apua saanut, tok' ei tuostana tavannut. :Niin sanoi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Mehiläinen, ilman lintu! Lennä tuonne kolmas kerta <br /> :ylähäksi taivosehen, päälle taivosen yheksän! <br /> :Siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin, <br /> :joilla ennen Luoja loitsi, puheli puhas Jumala, <br /> :voiti Luoja lapsiansa pahan vallan vammaksissa. <br /> :Kasta siipesi simassa, sulkasi sulassa meessä, <br /> :tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaapussasi <br /> :kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!" :Mehiläinen, mielilintu, hänpä tuon sanoiksi saatti: <br /> :"Mitenkä mä sinne pääsen, minä mies vähäväkinen!" :"Hyvä on sinne päästäksesi, kaunis kaapsahellaksesi: <br /> :yli kuun, alatse päivän, toivon tähtien välitse. <br /> :Lennät päivän löyhyttelet kuutamoisen kulmaluille, <br /> :siitä toisen siuottelet otavaisen olkapäille, <br /> :kolmannen kohotteleihet seitsentähtisen selälle; <br /> :siit' on matkoa palanen, pikkarainen piiramata <br /> :perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan." :Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä; <br /> :jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli. <br /> :Lenti kuun keheä myöten, päivän päärmettä samosi, <br /> :otavaisten olkapäitse, seitsentähtyen selitse: <br /> :lenti Luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan. <br /> :Siellä voietta tehä'än, rasvoja rakennetahan <br /> :hope'isissa paoissa, kultaisissa kattiloissa: <br /> :mettä kiehui keskimaissa, laoilla suloa voita, <br /> :simoa suvinenässä, päässä pohja rasvaisia. :Mehiläinen, ilman lintu, sai siitä simoja kyllin, <br /> :metosia mielin määrin. Oli aikoa vähäinen: <br /> :jo tulla tuhuttelevi, saa'a käärähyttelevi <br /> :sata sarvea sylissä, tuhat muuta muhkurata; <br /> :missä mettä, kussa vettä, kussa voietta parasta. :Siitä äiti Lemminkäisen otti suuhunsa omahan, <br /> :noita koitti kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä: <br /> :"Nämät on niitä voitehia, kaikkivallan katsehia, <br /> :joillapa Jumala voiti, Luoja vammoja valeli." :Siitä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti. <br /> :Voiti luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten, <br /> :voiti alta, voiti päältä, kerran keskeä sivalti. <br /> :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta <br /> :näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!" :Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta. <br /> :Jop' on saattavi sanoa, itse kielin kertoella: <br /> :"Viikon, utra, uinaelin, kauan, malkio, makasin! <br /> :Makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin." :Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt <br /> :ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta. :"Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni: <br /> :mi sinun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen?" :Sanoi lieto Lemminkäinen, vastaeli äitillensä: <br /> :"Märkähattu karjanpaimen, Untamolan umpisilmä, <br /> :se minun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen. <br /> :Vesikyyn ve'estä nosti, lapokyyn on lainehesta <br /> :vasten vaivaista minua; enkä tuota tiennytkänä, <br /> :en tiennyt vesun vihoa, umpiputken ailuhia." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Voipa miestä mieletöintä! <br /> :Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi: <br /> :et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia! <br /> :Veestä on vesusen synty, umpiputken lainehista, <br /> :allin aivoista hyvistä, meripääskyn pään sisästä. <br /> :Sylki Syöjätär vesille, laski laatan lainehille; <br /> :vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi. <br /> :Siitä tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli, <br /> :aallot rannalle ajeli, tyrsky maalle tyyräeli." :Siitä äiti Lemminkäisen tuuitteli tuttuansa <br /> :entisillehen eville, muinaisille muo'oillensa, <br /> :pikkuista paremmaksiki, ehommaksi entistänsä. <br /> :Kysyi siitä poialtansa, jos oli mitä vajoa. :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Viel' olen äijeä vajoa: <br /> :tuollapa syämykseni, tuolla tuntoni makaapi <br /> :noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä. <br /> :Homekorva Pohjan eukko eip' on anna tyttöänsä <br /> :ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta <br /> :tuosta Tuonelan joesta, pyhän virran pyörtehestä." :Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Heitä herjät joutsenesi, anna allien asua <br /> :Tuonen mustassa joessa, palavissa pyörtehissä! <br /> :Sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan! <br /> :Vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi, <br /> :kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti <br /> :Tuonen tieltä tiettävältä, Manalan majan periltä! <br /> :En minä mitänä voisi, en mitänä itsestäni, <br /> :ilman armotta Jumalan, toimetta totisen Luojan." :Siitä lieto Lemminkäinen jo kohta kotia läksi <br /> :kanssa armahan emonsa, kera valtavanhempansa. :Sinne nyt Kaukoni kaotan, heitän lieto Lemminkäisen <br /> :virrestäni viikommaksi. Väännän virteni välehen, <br /> :lasken laulun toisa'alle, työnnän uuelle uralle. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Neljästoista runo|Neljästoista runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kuudestoista runo|Kuudestoista runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 97 7099 2006-10-15T13:34:47Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/193.229.217.217|193.229.217.217]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:193.229.217.217|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioo :Louhi, Pohjolan emäntä, sai sanoman korvihinsa <br /> :Väinölän eleleväksi, Kalevalan kasvavaksi <br /> :sammon saauilla muruilla, kirjokannen kappaleilla. :Tuo tuota kovin kaehti. Itse aina arvelevi, <br /> :minkä surman suorittaisi, kunka kuoleman kokisi <br /> :tuolle Väinölän väelle, kansalle kalevalaisten. :Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi: <br /> :"Oi Ukko, ylijumala! Kaataos Kalevan kansa <br /> :rakehilla rautaisilla, neuloilla teräsnenillä! <br /> :Tahikka tauilla tapata, surmoa suku katala, <br /> :miehet pitkille pihoille, naiset läävän lattioille!" :Tyttö oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha, <br /> :pahin Tuonen tyttäriä, ilke'in manattaria, <br /> :alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille. <br /> :Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen. :Tuopa musta Tuonen tyttö, Ulappalan umpisilmä, <br /> :teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle. <br /> :Selin tuulehen makasi, kaltoin säähän karkeahan, <br /> :perin viimahan viluhun, kohin päivänkoittehesen. :Tuli suuri tuulen puuska, iästä iso vihuri, <br /> :tuuli tuhman raskahaksi, kostutti kohulliseksi <br /> :aholla vesattomalla, maalla mättähättömällä. :Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata; <br /> :kantoi kuuta kaksi, kolme, neljännenki, viiennenki, <br /> :kuuta seitsemän, kaheksan, ympäri yheksän kuuta, <br /> :vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä. :Yheksännen kuun lopulla, kuun alulla kymmenennen <br /> :kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi; <br /> :eikä synny syntyminen, luovu luomaiset sikiöt. :Siirrälti sijan aloa, paneutti toisen paikan. <br /> :Meni portto poikimahan, tulen lautta lapsimahan <br /> :kahen kallion välihin, viien vuoren viukelohon: <br /> :eipä tuolla synty synny, luovu luomainen sikiö. :Etsi synnytössijoa, vatsansa vajennusmaata <br /> :heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä: <br /> :ei siellä sijoa saanut, vajennusta vatsallensa. :Synnytteli poikiansa, vajenteli vatsoansa <br /> :kuohussa tulisen kosken, ve'en vankan vääntehessä, <br /> :yheksän; <br /> :vaan ei vielä synty synny, kehnon kohtu ei kevene. :Alkoi itkeä iletys, parkua paha kuvatus. <br /> :Ei tieä, mihin menisi, kunne kulkea pitäisi <br /> :vatsansa vajentamahan, poikiansa poikimahan. :Puhui pilvestä Jumala, lausui Luoja taivahalta: <br /> :"Tuoll' on suolla kolmisoppi rannalla meryttä vasten, <br /> :pimeässä Pohjolassa, sangassa Sariolassa. <br /> :Mene sinne poikimahan, kohtusi keventämähän! <br /> :Siellä silma tarvitahan, väkeäsi vuotetahan." :Tuopa musta Tuonen tyttö, ilkeä Manalan impi, <br /> :tuli Pohjolan tuville, Sariolan saunan maille <br /> :latomahan lapsiansa, saamahan sikiöitänsä. :Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, <br /> :vei tuon saunahan saloa, kylin kylpyhuonehesen, <br /> :kyläkunnan kuulematta, sanan saamatta kylähän. :Lämmitti saloa saunan, rikenehen riuahutti; <br /> :oluella ukset voiti, kasti kaljalla saranat, <br /> :jottei ukset ulvonunna, saranat narahtanunna. :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Kave eukko, luonnon tyttö, kave kultainen, korea, <br /> :jok' olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä! <br /> :Juokse polvesta merehen, vyö lapasta lainehesen, <br /> :ota kiiskiltä kinoa, matehelta nuljaskata, <br /> :jolla voiat luun lomia, sivelet sivuja myöten, <br /> :päästät piian pintehistä, vaimon vatsanvääntehistä, <br /> :tästä tuskasta kovasta, vatsantyöstä vaikeasta! :"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko, ylijumala, <br /> :tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! <br /> :Tääll' on piika pintehessä, vaimo vatsanvääntehessä <br /> :saunassa savun seassa, kylän kylpyhuonehessa. :"Ota kultainen kurikka kätehesi oikeahan! <br /> :Sillä haittoja hajota, pihtipuoliset porota, <br /> :lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita <br /> :mennä suuren, mennä pienen, kulkea vähäväkisen!" :Siinä tuo paha pahennus, Tuonen tyttö umpisilmä <br /> :jopa vatsansa vajenti, latoi lapsensa vihaiset <br /> :alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen. :Teki poikoa yheksän yhtenä kesäisnä yönä, <br /> :yhen löylyn lyötävillä, yhen saunan saatavilla, <br /> :yhestä vatsan väestä, kohuntäyestä kovasta. :Nimitteli poikiansa, laaitteli lapsiansa, <br /> :kuin kuki tekemiänsä, itse ilmi luomiansa: <br /> :minkä pisti pistokseksi, kunka änkäsi ähyksi, <br /> :minkä laati luuvaloksi, kunka riieksi risasi; <br /> :minkä painoi paiseheksi, kunka ruohutti ruveksi, <br /> :minkä syöjäksi sysäsi, kunka ruhtosi rutoksi. :Jäi yksi nimittämättä, poika pahnan-pohjimmainen. <br /> :Senpä sitte käski tuonne, työnti velhoiksi vesille, <br /> :noi'iksi noroperille, katehiksi kaikin paikoin. :Louhi, Pohjolan emäntä, muut on käski käyä tuonne <br /> :nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. <br /> :Ärrytti äkäiset luomat, tavattomat tauit työnti <br /> :vasten Väinölän väkeä, surmaksi su'un Kalevan. :Pojat Väinölän potevi, läsivi Kalevan kansa <br /> :tautia tavattomia, nimen tietämättömiä: <br /> :alta lattiat lahovi, päältä peite märkänevi. :Silloin vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :läksi päitä päästämähän, henkiä lunastamahan, <br /> :läksi Tuonelle sotahan, kera tauin tappelohon. :Saattoi saunan lämpimäksi, kivet löylyn lyötäväksi <br /> :puuhu'illa puhtahilla, ve'en tuomilla haloilla. <br /> :Vei on vettä verhossansa, kantoi vastat varjossansa, <br /> :hauteli haluiset vastat, satalatvat lauhutteli. :Löi siitä simaisen löylyn, mesilöylyn löyhäytti <br /> :läpi kuumien kivien, palavojen paaterojen. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Tule nyt löylyhyn, Jumala, iso ilman, lämpimähän <br /> :tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan! <br /> :Pyyhi pois pyhät kipunat, pyhät saastat sammuttele, <br /> :lyötä maahan liika löyly, paha löyly pois lähetä, <br /> :ettei polta poikiasi, turmele tekemiäsi! :"Minkä vettä viskaelen noille kuumille kiville, <br /> :se me'eksi muuttukohon, simaksi sirahtakohon! <br /> :Juoskohon joki metinen, simalampi laikkukohon <br /> :läpi kiukahan kivisen, läpi saunan sammalisen! :"Ei nyt meitä syyttä syöä eikä tauitta tapeta, <br /> :ei luvatta suuren Luojan, ilman surmatta Jumalan. <br /> :Kenpä meitä syyttä söisi, suuhunsa omat sanansa, <br /> :päähänsä pahat panonsa, ajatukset itsehensä! :"Jos ei minussa miestä liene, urosta Ukon pojassa <br /> :rikkehistä riisumahan, päättehistä päästämähän, <br /> :onp' on itsessä Ukossa, joka pilviä pitävi, <br /> :poutapilvessä asuvi, hattaroissa hallitsevi. :"Oi Ukko, ylijumala, pilven-päällinen jumala! <br /> :Tule tänne tarvittaissa, ajaite anottaessa <br /> :nämä tuskat tuntemahan, hätäpäivät häätämähän, <br /> :rikonnaiset riisumahan, puutunnaiset purkamahan! :"Tuo mulle tulinen miekka, säkehinen säilä kanna, <br /> :jolla ma pahat pitelen, ilkeät iki asetan, <br /> :tuskat tuulen teitä myöten, kivut aavoillen ahoille! :"Tuonne ma kipuja kiistän, tuonne tuskia manoan <br /> :kivisihin kellarihin, rautaisihin raunioihin, <br /> :kiviä kivistämähän, paasia pakottamahan. <br /> :Ei kivi kipuja itke, paasi ei vaivoja valita, <br /> :vaikka paljo pantahisi, määrättä mätettähisi. :"Kiputyttö, Tuonen neiti, joka istut kipukivellä <br /> :joen kolmen juoksevassa, veen kolmen jaka'imessa <br /> :jauhaen kipukiveä, Kipuvuorta väännätellen! <br /> :Käy kivut kereämähän kitahan kiven sinisen, <br /> :tahi vieretä vetehen, syytäise meren syvähän, <br /> :tuulen tuntumattomahan, päivän paistamattomahan! :"Kun ei tuosta kyllin liene, Kivutar, hyvä emäntä, <br /> :Vammatar, valio vaimo, tule kanssa, käy keralla <br /> :tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan! <br /> :Tee kivut kivuttomaksi, vammat värjymättömäksi, <br /> :jotta saisi sairas maata, huono huoletta levätä, <br /> :tuskahinen tunnin olla, vikahinen vieretellä! :"Ota kivut kippasehen, vaivat vaskivakkasehen, <br /> :kivut tuonne vieäksesi, vammat vaivutellaksesi <br /> :keskelle Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulata! <br /> :Siellä keittäös kipuja pikkuisessa kattilassa, <br /> :yhen sormen mentävässä, peukalon mahuttavassa! :"Kivi on keskellä mäkeä, reikä keskellä kiveä, <br /> :jok' on väätty vääntiällä, puhkaistu purasimella: <br /> :siihen kivut kiskotahan, pahat vammat vallatahan, <br /> :tuskat tuimat tungetahan, pakkopäivät painetahan <br /> :öin yrittämättömiksi, päivin pääsemättömiksi." :Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :vielä voiteli vikoja, noita vammoja valeli <br /> :yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Oi Ukko, ylijumala, mies on vanha taivahinen! <br /> :Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, <br /> :länkä lännestä lähetä! Sa'a mettä, sa'a vettä <br /> :kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi! :"En minä mitänä voine, kun ei Luojani luvanne. <br /> :Avun Luoja antakohon, avun tuokohon Jumala <br /> :minun silmin nähtyäni, käsin päällä käytyäni, <br /> :suin sulin puheltuani, hengin henkäeltyäni! :"Kuhun ei käteni käyne, käyköhön käet Jumalan; <br /> :kuhun ei sormeni sopine, sopikohon Luojan sormet! <br /> :Luojan on somemmat sormet, Luojan kämmenet käpeät. :"Tule nyt, Luoja, loitsimahan, Jumala, puhelemahan, <br /> :kaikkivalta, katsomahan! Tehkös yöllä terveheksi, <br /> :päivällä imanteheksi, jottei tuska päällä tunnu, <br /> :kipu keskeä kivistä, pakko ei syämehen paneite, <br /> :jottei tunnu pikkuistana, vaivoa vähäistäkänä <br /> :sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" :Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :sillä riisui rikkehiä, purkaeli puuttehia. <br /> :Poies poisti poikenluomat, paranti pahat panoset, <br /> :päästi kansan kuolemasta, Kalevan katoamasta. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Neljäsviidettä runo|Neljäsviidettä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kuudesviidettä runo|Kuudesviidettä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 98 733 2006-06-19T14:30:53Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Siitä vanha Väinämöinen itse korjasta kohosi, <br /> :nousi reestä nostamatta, yleni ylentämättä; <br /> :tuosta pirttihin tulevi, alle kattojen ajaikse. :Tuoahan hopeatuoppi, kultakannu kannetahan: <br /> :ei veä vähäistäkänä, pikkuistakana piätä <br /> :verta vanhan Väinämöisen, hurmetta jalon urohon. :Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli: <br /> :"Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? <br /> :Verta on seitsemän venettä, kantokorvoa kaheksan <br /> :sun, poloinen, polvestasi lattialle laskettuna! <br /> :Muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta, <br /> :mist' on rauta syntynynnä, kasvanunna koito kuona." :Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen: <br /> :ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä, <br /> :rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimäinen. :"Tuo Ukko, ylinen luoja, itse ilmojen jumala, <br /> :ilmasta ve'en eroitti, veestä maati manterehen. <br /> :Rauta on raukka syntymättä, syntymättä, kasvamatta. :"Ukko, ilmoinen jumala, hieroi kahta kämmentänsä, <br /> :mykelti molempiansa vasemmassa polven päässä. <br /> :Siitä syntyi kolme neittä, koko kolme luonnotarta <br /> :rauan ruostehen emoiksi, suu sinervän siittäjiksi. :"Neiet käyä notkutteli, astui immet pilven äärtä <br /> :utarilla uhkuvilla, nännillä pakottavilla. <br /> :Lypsit maalle maitojansa, uhkutit utariansa; <br /> :lypsit maille, lypsit soil?e, lypsit vienoille vesille. :"Yksi lypsi mustan maion: vanhimpainen neitosia; <br /> :toinen valkean valutti: keskimäinen neitosia; <br /> :kolmas puikutti punaisen: nuorimpainen neitosia. :"Ku on lypsi mustan maion, siitä syntyi meltorauta; <br /> :ku on valkean valutti, siit' on tehtynä teräkset; <br /> :ku on puikutti punaisen, siit' on saatu rääkyrauta. :"Olipa aikoa vähäinen. Rauta tahteli tavata <br /> :vanhempata veikkoansa, käyä tulta tuntemahan. :"Tuli tuhmaksi rupesi, kasvoi aivan kauheaksi: <br /> :oli polttoa poloisen, rauta raukan, veikkosensa. :"Rauta pääsi piilemähän, piilemähän, säilymähän <br /> :tuon tuiman tulen käsistä, suusta valkean vihaisen. :"Siitä sitte rauta piili, sekä piili jotta säilyi <br /> :heiluvassa hettehessä, läikkyvässä lähtehessä, <br /> :suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella,. <br /> :jossa joutsenet munivat, hanhi poiat hautelevi. :"Rauta suossa soikottavi, veteläisessä venyvi; <br /> :piili vuoen, piili toisen, piili kohta kolmannenki <br /> :kahen kantosen välissä, koivun kolmen juuren alla. <br /> :Ei toki pakohon pääsnyt tulen tuimista käsistä; <br /> :piti tulla toisen kerran, lähteä tulen tuville <br /> :astalaksi tehtäessä, miekaksi taottaessa. :"Susi juoksi suota myöten, karhu kangasta samosi; <br /> :suo liikkui suen jälessä, kangas karhun kämmenissä; <br /> :siihen nousi rautaruoste ja kasvoi teräskaranko <br /> :suen sorkkien sijoille, karhun kannan kaivamille. :"Syntyi seppo Ilmarinen, sekä syntyi jotta kasvoi. <br /> :Se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla <br /> :vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa. :"Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä pajasen laati. <br /> :Etsi paikkoa pajalle, levitystä lietsimille. <br /> :Näki suota salmekkehen, maata märkeä vähäisen, <br /> :läksi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän: <br /> :tuohon painoi palkehensa, tuohon ahjonsa asetti. :"Jo joutui suen jälille, karhun kantapään sijoille; <br /> :näki rautaiset orahat, teräksiset tierottimet <br /> :suen suurilla jälillä, karhun kämmenen tiloilla. :"Sanovi sanalla tuolla: 'Voi sinua, rauta raukka, <br /> :kun olet kurjassa tilassa, alahaisessa asussa, <br /> :suolla sorkissa sutosen, aina karhun askelissa!' :"Arvelee, ajattelevi: 'Mitä tuostaki tulisi, <br /> :josp' on tunkisin tulehen, ahjohon asettelisin?' :"Rauta raukka säpsähtihe, säpsähtihe, säikähtihe, <br /> :kun kuuli tulen sanomat, tulen tuimat maininnaiset. :"Sanoi seppo Ilmarinen: 'Ellös olko milläskänä! <br /> :Tuli ei polta tuttuansa, herjaele heimoansa. <br /> :Kun tulet tulen tuville, valkean varustimille, <br /> :siellä kasvat kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi: <br /> :miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi.' :"Senp' on päivyen perästä rauta suosta sotkettihin, <br /> :vetelästä vellottihin, tuotihin sepon pajahan. :"Tuon seppo tulehen tunki, alle ahjonsa ajeli. <br /> :Lietsoi kerran, lietsoi toisen, lietsoi kerran kolmannenki: <br /> :rauta vellinä viruvi, kuonana kohaelevi, <br /> :venyi vehnäisnä tahasna, rukihisna taikinana <br /> :sepon suurissa tulissa, ilmivalkean väessä. :"Siinä huuti rauta raukka: 'Ohoh seppo Ilmarinen! <br /> :Ota pois minua täältä tuskista tulen punaisen!' :"Sanoi seppo Ilmarinen: 'Jos otan sinun tulesta, <br /> :ehkä kasvat kauheaksi, kovin raivoksi rupeat, <br /> :vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta.' :"Siinä vannoi rauta raukka, vannoi vaikean valansa <br /> :ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkamilla; <br /> :sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :'Onpa puuta purrakseni, kiven syäntä syöäkseni, <br /> :etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta. :Parempi on ollakseni, eleäkseni ehompi <br /> :kulkijalla kumppalina, käyvällä käsiasenna, <br /> :kuin syöä omaa sukua, heimoani herjaella.' :"Silloin seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :rauan tempasi tulesta, asetti alasimelle; <br /> :rakentavi raukeaksi, tekevi teräkaluiksi, <br /> :keihä'iksi, kirvehiksi, kaikenlaisiksi kaluiksi. :"Viel' oli pikkuista vajalla, rauta raukka tarpehessa: <br /> :eipä kiehu rauan kieli, ei sukeu suu teräksen, <br /> :rauta ei kasva karkeaksi ilman veessä kastumatta. :"Siitä seppo Ilmarinen itse tuota arvelevi. <br /> :Laati pikkuisen poroa, lipeäistä liuotteli <br /> :teräksenteko-mujuiksi, rauankarkaisu-vesiksi. :"Koitti seppo kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä; <br /> :itse tuon sanoiksi virkki: 'Ei nämät hyvät minulle <br /> :teräksenteko-vesiksi, rautojen rakentomaiksi.' :"Mehiläinen maasta nousi, sinisiipi mättähästä. <br /> :Lentelevi, liitelevi ympäri sepon pajoa. :"Niin seppo sanoiksi virkki: 'Mehiläinen, mies kepeä! <br /> :Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kielessäsi <br /> :kuuen kukkasen nenästä, seitsemän on heinän päästä <br /> :teräksille tehtäville, rauoille rakettaville!' :"Herhiläinen, Hiien lintu, katselevi, kuuntelevi, <br /> :katseli katon rajasta, alta tuohen tuijotteli <br /> :rautoja rakettavia, teräksiä tehtäviä. :"Lenteä hyrähtelevi; viskoi Hiien hirmuloita, <br /> :kantoi käärmehen kähyjä, maon mustia mujuja, <br /> :kusiaisen kutkelmoita, sammakon salavihoja <br /> :teräksenteko-mujuihin, rauankarkaisu-vetehen. :"Itse seppo Ilmarinen, takoja alinomainen, <br /> :luulevi, ajattelevi mehiläisen tulleheksi, <br /> :tuon on mettä tuoneheksi, kantaneheksi simoa. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: 'Kas nämät hyvät minulle <br /> :teräksenteko-vesiksi, rautojen rakentamiksi!' :"Siihen tempasi teräksen, siihen kasti rauta raukan <br /> :pois tulesta tuotaessa, ahjosta otettaessa. :"Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi, <br /> :petti, vaivainen, valansa, söi kuin koira kunniansa: <br /> :veisti, raukka, veljeänsä, sukuansa suin piteli, <br /> :veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan." :Ukko uunilta urahti, parta lauloi, pää järähti: <br /> :"Jo nyt tieän rauan synnyn, tajuan tavat teräksen. :"Ohoh sinua, rauta raukka, rauta raukka, koito kuona, <br /> :teräs tenhon-päivällinen! Siitäkö sinä sikesit, <br /> :siitä kasvoit kauheaksi, ylen suureksi sukesit? :"Et sä silloin suuri ollut etkä suuri etkä pieni, <br /> :et kovin koreakana etkä äijältä äkäinen, <br /> :kun sa maitona makasit, rieskasena riuottelit <br /> :nuoren neitosen nisissä, kasvoit immen kainalossa <br /> :pitkän pilven rannan päällä, alla taivahan tasaisen. :"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, <br /> :kun sa liejuna lepäsit, seisoit selvänä vetenä <br /> :suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella, <br /> :muutuit tuolla maan muraksi, ruostemullaksi rupesit. :"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, <br /> :kun sua hirvet suolla hieroi, peurat pieksi kankahalla, <br /> :susi sotki sorkillansa, karhu kämmennyisillänsä. :"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, <br /> :kun sa suosta sotkettihin, maan muasta muokattihin, <br /> :vietihin sepon pajahan, alle ahjon Ilmarisen. :"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, <br /> :kun sa kuonana kohisit, läikyit lämminnä vetenä <br /> :tuimissa tulisijoissa, vannoit vaikean valasi <br /> :ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkamilla, <br /> :sepon seisontasijoilla, takehinta-tanterilla. :"Joko nyt suureksi sukenit, äreäksi ärtelihit, <br /> :rikoit, vaivainen, valasi, söit kuin koira kunniasi, <br /> :kun sa syrjit syntyäsi, sukuasi suin pitelit? :"Ku käski pahalle työlle, kenp' on kehnolle kehoitti? <br /> :Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljiäsi <br /> :vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri? :"Ei isosi, ei emosi eikä vanhin veljiäsi, <br /> :ei nuorin sisariasi eikä muu sukusi suuri: <br /> :itse teit tihua työtä, katkoit kalmankarvallista. :"Tule nyt työsi tuntemahan, pahasi parantamahan,. <br /> :ennenkuin sanon emolle, vanhemmallesi valitan! <br /> :Enemp' on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, <br /> :kun poika pahoin tekevi, lapsi tuhmin turmelevi. :"Piäty, veri, vuotamasta, hurme, huppelehtamasta, <br /> :päälleni päräjämästä, riuskumasta rinnoilleni! <br /> :Veri, seiso kuni seinä, asu, hurme, kuni aita, <br /> :kuin miekka meressä seiso, saraheinä sammalessa, <br /> :paasi pellon pientaressa, kivi koskessa kovassa! :"Vaan jos mieli laatinevi liikkua lipeämmästi, <br /> :niin sä liikkuos lihassa sekä luissa luistaellos! <br /> :Sisässä sinun parempi, alla kalvon kaunihimpi, <br /> :suonissa sorottamassa sekä luissa luistamassa, <br /> :kuin on maahan vuotamassa, rikoille ripajamassa. :"Et sä, maito, maahan joua, nurmehen, veri viatoin, <br /> :miesten hempu, heinikkohon, kumpuhun, urosten kulta. <br /> :Syämessä sinun sijasi, alla keuhkon kellarisi; <br /> :sinne siirräite välehen, sinne juoskos joutuisasti! <br /> :Et ole joki juoksemahan etkä lampi laskemahan, <br /> :suohete solottamahan, venelotti vuotamahan. :"Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta, punainen, putoamasta! <br /> :Kun et tyy'y, niin tyrehy! Tyytyi ennen Tyrjän koski, <br /> :joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivi, taivas kuivi <br /> :sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatoinna. :"Jos et tuostana totelle, viel' on muita muistetahan, <br /> :uuet keinot keksitähän: huuan Hiiestä patoa, <br /> :jolla verta keitetähän, hurmetta varistetahan, <br /> :ilman tilkan tippumatta, punaisen putoamatta, <br /> :veren maahan vuotamatta, hurmehen hurajamatta. :"Kun ei lie minussa miestä, urosta Ukon pojassa <br /> :tämän tulvan tukkijaksi, suonikosken sortajaksi, <br /> :onp' on taatto taivahinen, pilven-päällinen jumala, <br /> :joka miehistä pätevi, urohista kelpoavi <br /> :veren suuta sulkemahan, tulevata tukkimahan. :"Oi Ukko, ylinen luoja, taivahallinen jumala! <br /> :Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! <br /> :Tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi <br /> :tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän! <br /> :Veä päälle lemmen lehti, kultalumme luikahuta <br /> :veren tielle telkkimeksi, tulevalle tukkeheksi, <br /> :jottei parsku parralleni, valu vaaterievuilleni!" :Sillä sulki suun vereltä, tien on telkki hurmehelta. <br /> :Pani poikansa pajahan tekemähän voitehia <br /> :noista heinän helpehistä, tuhatlatvan tutkaimista, <br /> :me'en maahan vuotajista, simatilkan tippujista. :Poikanen meni pajahan, läksi voitehen tekohon; <br /> :tuli tammi vastahansa. Kysytteli tammeltansa: <br /> :"Onko mettä oksillasi, alla kuoresi simoa?" :Tammi taiten vastoavi: "Päivänäpä eilisenä <br /> :sima tippui oksilleni, mesi latvalle rapatti <br /> :pilvistä pirisevistä, hattaroista haihtuvista." :Otti tammen lastuloita, puun murskan murenemia; <br /> :otti heiniä hyviä, ruohoja monennäköjä, <br /> :joit' ei nähä näillä mailla kaikin paikoin kasvaviksi. <br /> :Panevi pa'an tulelle, laitti keiton kiehumahan <br /> :täynnä tammen kuoriloita, heiniä hyvännäköjä. :Pata kiehui paukutteli kokonaista kolme yötä, <br /> :kolme päiveä keväistä. Siitä katsoi voitehia, <br /> :onko voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset. :Ei ole voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset. <br /> :Pani heiniä lisäksi, ruohoa monennäöistä, <br /> :kut oli tuotu toisialta, sa'an taipalen takoa <br /> :yheksältä loitsijalta, kaheksalta katsojalta. :Keitti vielä yötä kolme, ynnähän yheksän yötä. <br /> :Nostavi pa'an tulelta, katselevi voitehia, <br /> :onko voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset. :Olipa haapa haaraniekka, kasvoi pellon pientarella. <br /> :Tuon murha murenti poikki, kaikki kahtia hajotti; <br /> :voiti niillä voitehilla, katsoi niillä katsehilla. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Kun lie näissä voitehissa <br /> :vian päälle vietävätä, vammoille valettavata, <br /> :haapa, yhtehen paratkos ehommaksi entistäsi!" :Haapa yhtehen parani ehommaksi entistänsä, <br /> :kasvoi päältä kaunihiksi, alta aivan terveheksi. :Siitä koitti voitehia, katselevi katsehia, <br /> :koitteli kiven koloihin, paasien pakahtumihin: <br /> :jo kivet kivihin tarttui, paaet paatehen rupesi. :Tuli poikanen pajasta tekemästä voitehia, <br /> :rasvoja rakentamasta; ne työnti ukon kätehen: <br /> :"Siin' on voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset, <br /> :vaikka vuoret voitelisit, kaikki kalliot yheksi." :Koki ukko kielellänsä, maistoi suullansa sulalla, <br /> :tunsi katsehet hyviksi, voitehet vaka'isiksi. :Siitä voiti Väinämöistä, pahoin-tullutta paranti, <br /> :voiti alta, voiti päältä, kerta keskeä sivalti. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: :"En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla, <br /> :en väiky omin väkini, väikyn väellä kaikkivallan, <br /> :en puhu omalla suulla, puhelen Jumalan suulla. <br /> :Josp' on mulla suu suloinen, suloisempi suu Jumalan, <br /> :jospa on kaunoinen käteni, käsi Luojan kaunihimpi." :Kun oli voie päälle pantu, nuot on katsehet vakaiset, <br /> :murti se puolipyörryksihin, Väinämöisen väännyksihin: <br /> :lyökse sinne, lyökse tänne, vaan ei löytänyt lepoa. :Niin ukko kipuja kiisti, työnti tuosta tuskapäitä <br /> :keskellä Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulalle <br /> :kiviä kivistämähän, paasia pakottamahan. :Tukun silkkiä sivalti, senpä leikkeli levyiksi, <br /> :senp' on katkoi kappaleiksi, sitehiksi suoritteli. <br /> :Sitoi niillä silkillänsä, kapaloivi kaunoisilla <br /> :polvea pojan pätöisen, varpahia Väinämöisen. :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Siteheksi Luojan silkki, Luojan kaapu katteheksi <br /> :tälle polvelle hyvälle, vakaisille varpahille! <br /> :Katso nyt, kaunoinen Jumala, varjele, vakainen Luoja, <br /> :jottei vietäisi vioille, vammoille veällettäisi!" :Siitä vanha Väinämöinen jo tunsi avun totisen. <br /> :Pian pääsi terveheksi; liha kasvoi kaunihiksi, <br /> :alta aivan terveheksi, keskeä kivuttomaksi, <br /> :vieriltä viattomaksi, päältä päärmehettömäksi, <br /> :ehommaksi entistänsä, paremmaksi tuonoistansa. <br /> :Jo nyt jaksoi jalka käyä, polvi polkea kykeni; <br /> :ei nuuru nimeksikänä vaikerra vähäistäkänä. :Siitä vanha Väinämöinen siirti silmänsä ylemmä, <br /> :katsahtavi kaunihisti päälle pään on taivosehen; <br /> :sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Tuoltapa aina armot käyvät, turvat tuttavat tulevat <br /> :ylähältä taivahasta, luota Luojan kaikkivallan. :"Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja, yksin, <br /> :kun annoit avun minulle, tuotit turvan tuttavasti <br /> :noissa tuskissa kovissa, terän rauan raatamissa!" :Siitä vanha Väinämöinen vielä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Elkätte, etinen kansa, kansa vasta kasvavainen, <br /> :veikaten venettä tehkö, uhkaellen kaartakana! <br /> :Jumalass' on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus, <br /> :ei uron osoannassa, vallassa väkevänkänä." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdeksas runo|Kahdeksas runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kymmenes runo|Kymmenes runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 99 4268 2006-08-01T06:43:17Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Lemminkäinen, lieto poika, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :saapi säkkihin evästä, kesävoita vakkahansa, <br /> :vuoeksensa voita syöä, toiseksi sianlihoa. <br /> :Siitä läksi piilemähän, sekä läksi jotta joutui. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo lähenki, jo pakenen <br /> :koko kolmeksi kesäksi, viitiseksi vuotoseksi. <br /> :Heitän maat matojen syöä, lehot ilvesten levätä, <br /> :pellot peuran piehtaroia, ahot hanhien asua. :"Hyvästi, hyvä emoni! Kun tulevi Pohjan kansa, <br /> :Pimentolan pitkä joukko päätäni kyselemähän, <br /> :sanopa samonneheksi, minun täältä menneheksi <br /> :saman kasken kaattuani, joka jo on leikattuna!" :Vetäisi venon vesille, laski laivan lainehille <br /> :teräksisiltä teloilta, vaskisilta valkamoilta. <br /> :Veti puuhun purjehia, vaattehia varpapuuhun; <br /> :itse istuvi perähän, laaittihe laskemahan <br /> :kokan koivuisen nojahan, melan vartevan varahan. :Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Puhu, tuuli, purjehesen, ahava, aja alusta! <br /> :Anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen <br /> :saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!" :Tuuli tuuitti venoista, meren tyrsky työnnytteli <br /> :selviä selän vesiä, ulapoita auke'ita; <br /> :tuuitteli kuuta kaksi, kuun on kohta kolmannenki. :Tuossa istui niemen neiet rannalla meren sinisen; <br /> :katselevat, käänteleivät, silmät päin sinistä merta. <br /> :Kenpä vuotti veljeänsä, toivoi taattonsa tulevan; <br /> :sepä vasta varsin vuotti, joka vuotti sulhoansa. :Kaukoa näkyvi Kauko, Kaukon laiva loitompata: <br /> :on kuin pieni pilven lonka veen ja taivahan välillä. :Niemen neiet arvelevat, saaren impyet sanovat: <br /> :"Mipä tuo merellä outo, kupa kumma lainehilla? <br /> :Kun ollet omainen laiva, saaren pursi purjeniekka, <br /> :niin kohin kotia käänny, vasten saaren valkamoita: <br /> :saisimme sanomat kuulla, viestit mailta vierahilta, <br /> :rauhassako rantakansat vainko vainossa elävät." :Tuuli purjetta punovi, aalto laivoa ajeli. <br /> :Pian lieto Lemminkäinen luotti purren luotoselle, <br /> :laski laivan saaren päähän, saaren niemyen nenähän. :Sanoi tuonne saatuansa, tutkaeli tultuansa: <br /> :"Onko saarella sijoa, maata saaren manterella <br /> :veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota?" :Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: <br /> :"Onpa saarella sijoa, maata saaren manterella <br /> :veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota: <br /> :tääll' on valkamat varavat, rannat täynnänsä teloja, <br /> :jos saisit saoin venehin, tulisit tuhansin pursin." :Siitä lieto Lemminkäinen veälti venehen maalle, <br /> :purren puisille teloille. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Onko saarella tiloa, maata saaren manterella <br /> :piillä miehen pienekkäisen, paeta vähäväkisen <br /> :suurista sotajymyistä, terän miekan melskehistä?" :Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: <br /> :"Onpa saarella tiloa, maata saaren manterella <br /> :piillä miehen pienekkäisen, paeta vähäväkisen: <br /> :liiat meill' on linnat täällä, kalhot kartanot asua, <br /> :jos saisi sa'an urosta, tulisi tuhannen miestä." :Siitä lieto Lemminkäinen sanan virkki, noin nimesi: <br /> :"Onko saarella tiloa, maata saaren manterella, <br /> :pieni kolkka koivikkoa ja murunen muuta maata <br /> :minun kaski kaatakseni, hyvä huuhta raatakseni?" :Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: <br /> :"Ei ole saarella tiloa, maata saaren manterella <br /> :yhtä selkäsi sijoa, maata karpion aloa <br /> :sinun kaski kaataksesi, hyvä huuhta raataksesi: <br /> :saaren maat saroin jaettu, pellot pirstoin mittaeltu, <br /> :aholoista arpa lyöty, nurmista keräjät käyty." :Virkkoi lieto Lemminkäinen, kysyi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Onko saarella sijoa, maata saaren manterella <br /> :minun laulut laulellani, pitkät virret vieretellä? <br /> :Sanat suussani sulavat, ikenilläni itävät." :Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: <br /> :"Onpa saarella sijoa, maata saaren manterella <br /> :sinun laulut laulellasi, hyvät virret vieretellä, <br /> :lehot leikki lyöäksesi, tanner tanhuellaksesi." :Siitä lieto Lemminkäinen jopa loihe laulamahan. <br /> :Lauloi pihlajat pihoille, tammet keskitanhu'ille, <br /> :tammelle tasaiset oksat, joka oksallen omenan, <br /> :omenalle kultapyörän, kultapyörälle käkösen: <br /> :kun käki kukahtelevi, kulta suusta kuohahtavi, <br /> :vaski leuoilta valuvi, hopea hohahtelevi <br /> :kultaiselle kunnahalle, hope'iselle mäelle. :Vielä lauloi Lemminkäinen, vielä lauloi ja saneli, <br /> :lauloi hiekat helmilöiksi, kivet kaikki kiiltäviksi, <br /> :puut kaikki punertaviksi, kukat kullankarvaisiksi. :Siitä lauloi Lemminkäinen, lauloi kaivon kartanolle, <br /> :kultakannen kaivon päälle, kultakapan kannen päälle, <br /> :josta veikot vettä juovat, siskot silmiä pesevät. :Lauloi lammin tanterelle, lampihin siniset sorsat, <br /> :kulmat kulta, pää hopea, kaikki varpahat vasesta. :Imehtivät immet saaren, niemen neiet kummeksivat <br /> :Lemminkäisen laulantoa, urohon osoantoa. :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Laulaisin hyvänki virren, kaunihinki kaikuttaisin, <br /> :kun oisin katoksen alla, päässä pitkän pintapöyän. <br /> :Kun ei täytyne tupoa, lainattane lattiata, <br /> :jo puran sanat salolle, kaa'an virret viiakkohon." :Saaren impyet sanovat, niemen neiet arvelevat: <br /> :"On meillä tupia tulla, kalhot kartanot asua, <br /> :vieä virtesi vilusta, sanat saa'a ulkoisesta." :Siitä lieto Lemminkäinen heti tultua tupahan <br /> :lauloi tuopit tuonnempata päähän pitkän pintapöyän, <br /> :tuopit täytehen olutta, kannut kaunihit simoa, <br /> :va'it varpelaitehille, kupit kukkurakuvulle: <br /> :olipa olutta tuopit, mettä kannut kannettuna, <br /> :voita pantuna varalle ja siihen sianlihoa <br /> :syöä lieto Lemminkäisen, Kaukomielen mielitellä. :Kovin on korea Kauko: eipä syömähän rupea <br /> :veitsettä hopeapäättä, kuraksetta kultaisetta. :Sai veitsen hopeapäisen, lauloi kultaisen kuraksen; <br /> :siitä syöpi kylliksensä, joi olutta onneksensa. :Siitä lieto Lemminkäinen käveli kyliä myöten <br /> :saaren impien ilossa, kassapäien kauneussa. <br /> :Kunnepäin on päätä käänti, siinä suuta suihkatahan, <br /> :kunne kättänsä ojenti, siinä kättä käpsätähän. :Kävi öillä öitsimässä, pime'illä pilkkoisilla. <br /> :Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa, <br /> :eik' ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen tytärtä, <br /> :eikäpä sitä tytärtä, ei sitä emosen lasta, <br /> :kunk' ei vierehen venynyt, käsivartta vaivutellut. :Tuhat tunsi morsianta, sa'an leskiä lepäsi. <br /> :Kaht' ei ollut kymmenessä, kolmea koko sa'assa <br /> :piikoa pitämätöintä, leskeä lepäämätöintä. :Niinpä lieto Lemminkäinen eleä nutustelevi <br /> :koko kolmisen keseä saaren suurissa kylissä; <br /> :ihastutti saaren immet, kaikki lesketki lepytti. <br /> :Jäi yksi lepyttämättä, yksi vanha impi rukka, <br /> :se on päässä pitkän niemen, kymmenennessä kylässä. :Jo oli matka mielessänsä lähteä omille maille. <br /> :Tuli vanha impi rukka, itse noin sanoiksi virkki: :"Kauko rukka, miesi kaunis! Kun et muistane minua, <br /> :annan täältä mennessäsi juosta purtesi kivehen." :Ei kuullut kukotta nousta, kanan lapsetta karata <br /> :senki impyen ilohon, naisen raukan naurantahan. :Niin päivänä muutamana, iltana moniahana <br /> :laati liiton noustaksensa ennen kuuta, kukkoaki. :Nousi ennen liittoansa, ennen ehtoaikoansa. <br /> :Läksi kohta kulkemahan, kylitse vaeltamahan <br /> :senki impyen ilohon, naisen raukan naurantahan. :Yöllä yksin käyessänsä, kulkiessansa kylitse <br /> :tuonne niemen pitkän päähän, kymmenentehen kylähän, <br /> :ei nähnyt sitä taloa, kuss' ei kolmea kotoa, <br /> :ei nähnyt sitä kotoa, kuss' ei kolmea urosta, <br /> :ei nähnyt sitä urosta, ku ei miekkoa hionut, <br /> :tapparata tahkaellut pään varalle Lemminkäisen. :Silloin lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Voi, päivyinen päivä nousi, armas aurinko kohosi <br /> :mun, pojan poloisen, päälle, päälle kaulani katalan! <br /> :Lempoko yhen urohon sovissansa suojelevi, <br /> :vaipoissansa varjelevi, kaavuissansa kaitselevi <br /> :päälle saaessa satojen, tuhansien tunkiessa!" :Jäi neiet syliämättä, sylityt haloamatta. <br /> :Jo vieri veneteloille luoksi purtensa poloinen: <br /> :purs' on poltettu poroksi, kypeniksi kyyetelty! :Jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. <br /> :Alkoi veisteä venettä, uutta purtta puuhaella. :Puita puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä. <br /> :Saapi puuta pikkuruisen, lautoa ani vähäisen: <br /> :viisi värttinän murua, kuusi tainnan taittumoa. :Siitä veistävi venosen, uuen purren puuhoavi. <br /> :Teki tieolla venettä, tietoisilla tehtahilla; <br /> :iski kerran: läksi laita, iski toisen: syntyi toinen, <br /> :iski kerran kolmannenki: siitä sai koko venonen. :Jo työnti venon vesille, laski laivan lainehille. <br /> :Sanan virkki, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Kupliksi, veno, vesille, lumpehiksi lainehille! <br /> :Kokko, kolme sulkoasi, kokko, kolme, kaarne, kaksi <br /> :varaksi vähän venehen, pahan purren parraspuuksi!" :Astaiksen aluksehensa, vierähti venon perähän, <br /> :alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, <br /> :kun ei saanut öitä olla eikä päiviä elellä <br /> :saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa. :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Pois tuli pojalle lähtö, matkansa majoilta näiltä, <br /> :näistä impien iloista, kaunokaisten karkeloista. <br /> :Vaan toki lähettyäni, minun täältä mentyäni <br /> :eipä impyet iloinne, kassapäät ei kalketelle <br /> :näillä tuhmilla tuvilla, kataloilla kartanoilla." :Jopa itki saaren immet, niemen neiet vaikeroitsi: <br /> :"Mitä läksit, Lemminkäinen, urkenit, urosten sulho? <br /> :Läksitkö piikojen pyhyyttä vainko vaimojen vähyyttä?" :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Lähe en piikojen pyhyyttä enkä vaimojen vähyyttä: <br /> :saisin jos sataki naista, tuhat piikoa pi'ellä. <br /> :Sitä läksin, Lemminkäinen, urkenin, urosten sulho, <br /> :kun tuli kova ikävä, ikävä omia maita, <br /> :oman maani mansikoita, oman vaaran vaapukoita, <br /> :oman niemen neitosia, oman kartanon kanoja." :Siitä lieto Lemminkäinen laski laivansa ulomma. <br /> :Tuli tuuli, tuon puhalti, tuli aalto, tuon ajeli <br /> :selälle meren sinisen, ulapalle aukealle. <br /> :Jäivät raukat rannikolle, vienoiset vesikivelle, <br /> :saaren immet itkemähän, kultaiset kujertamahan. :Sini itki saaren immet, niemen neiet voikerrehti, <br /> :kuni purjepuu näkyvi, rautahankki haimentavi. <br /> :Ei he itke purjepuuta, rautahankkia haloa: <br /> :itki purjepuun alaista, hankkinuoran haltijata. :Itse itki Lemminkäinen, sini itki ja sureksi, <br /> :kuni saaren maat näkyvi, saaren harjut haimentavi. <br /> :Ei hän itke saaren maita, saaren harjuja haloa: <br /> :itki saaren ympy'itä, noita harjun hanhosia. :Siitä lieto Lemminkäinen laskevi sinistä merta. <br /> :Laski päivän, laski toisen. Päivälläpä kolmannella <br /> :nousi tuuli tuulemahan, ilman ranta riehkumahan, <br /> :suuri tuuli luotehinen, kova tuuli koillistuuli: <br /> :otti laian, otti toisen, vikelti koko venehen. :Siitä lieto Lemminkäinen kääntihe käsin vetehen, <br /> :läksi sormin soutamahan, jaloilla meloamahan. :Uituansa yön ja päivän, melke'in melattuansa <br /> :näki pilven pikkuruisen, pilven longan luotehessa. <br /> :Sepä maaksi muuttelihe, niemeksi panettelihe. :Nousi niemelle talohon. Löyti emännän leipomassa, <br /> :tyttäret taputtamassa: "Oi on ehtoinen emäntä! <br /> :Kunpa nälkäni näkisit, asiani arvoaisit, <br /> :juosten aittahan menisit, tuiskuna oluttupahan; <br /> :toisit tuoppisen olutta, sirusen sianlihoa, <br /> :sen panisit paistumahan, vuolaisisit voita päälle <br /> :syöä miehen uupunehen, juoa uinehen urohon. <br /> :Jo olen uinut yöt ja päivät meren aavan aaltoloita, <br /> :joka tuuli turvanani, meren aallot armonani." :Tuopa ehtoinen emäntä meni aittahan mäelle, <br /> :vuoli voita aittasesta, sirusen sianlihoa; <br /> :sen panevi paistumahan syöä miehen nälkähisen, <br /> :tuopi tuopilla olutta juoa uinehen urohon. <br /> :Antoi siitä uuen purren, varsin valmihin venehen, <br /> :mennä miehen muille maille, kulkea kotiperille. :Siitä lieto Lemminkäinen, päästyä kotiperille, <br /> :tunsi maat on, tunsi rannat, sekä saaret jotta salmet, <br /> :tunsi vanhat valkamansa, entiset elosijansa; <br /> :mäet tunsi mäntyinensä, kummut kaikki kuusinensa <br /> :mut'ei tunne tuvan aloa, seinän seisontasijoa: <br /> :jo tuossa tuvan sijalla nuori tuomikko tohisi, <br /> :männikkö tupamäellä, katajikko kaivotiellä! :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Tuoss' on lehto, jossa liikuin, kivet tuossa, joilla kiikuin, <br /> :tuossa nurmet nukkeroimat, pientarehet piehtaroimat. <br /> :Mikä vei tutut tupani, kuka kaunihit katokset? <br /> :Tupa on poltettu poroksi, tuuli tuhkat korjannunna!" :Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen. <br /> :Ei hän itkenyt tupoa eikä aittoa halannut: <br /> :itki tuttua tuvassa, aitallista armastansa. :Linnun lentävän näkevi, kokkolinnun liitelevän. <br /> :Sai tuolta kyselemähän: "Oi sie kokko, lintuseni! <br /> :Etkö saattaisi sanoa, miss' on entinen emoni, <br /> :missä kaunis kantajani, ihana imettäjäni?" :Ei kokko mitänä muista eikä tunne tuhma lintu: <br /> :kokko tiesi kuolleheksi ja kaarne kaonneheksi, <br /> :miekalla menetetyksi, tapetuksi tapparalla. :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Ohoh kaunis kantajani, ihana imettäjäni! <br /> :Jo olet kuollut, kantajani, mennyt, ehtoinen emoni, <br /> :liha mullaksi lahonnut, kuuset päälle kasvanehet, <br /> :katajaiset kantapäihin, pajut sormien nenähän! :"Kostohon minäki koito, kostoksi, kovaosainen, <br /> :mittaelin miekkoani, kannoin kaunista asetta <br /> :noilla Pohjolan pihoilla, Pimentolan pientarilla <br /> :surmaksi oman sukuni, kateheksi kantajani!" :Katseleikse, käänteleikse: näki jälkeä hitusen, <br /> :ruohossa rutistunutta, kanervassa katkennutta. <br /> :Läksi tietä tietämähän, ojelvoista oppimahan. <br /> :Tiehyt metsähän vetävi, ojelvoinen ottelevi. :Vieri siitä virstan, toisen, pakeni palasen maata <br /> :salon synkimmän sisähän, korven kolkan kainalohon. <br /> :Näkevi salaisen saunan, piilopirtin pikkaraisen <br /> :kahen kallion lomassa, kolmen kuusen kulman alla <br /> :siellä ehtoisen emonsa, tuon on valtavanhempansa. :Siinä lieto Lemminkäinen ihastui ikihyväksi. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Ohoh äiti armahani, oi emo, elättäjäni! <br /> :Viel' olet, emo, elossa, vanhempani, valvehella, <br /> :kun jo luulin kuolleheksi, kaiketi kaonneheksi, <br /> :miekalla menetetyksi, keihä'ällä keksityksi! <br /> :Itkin pois ihanat silmät, kasvon kaunihin kaotin." :Sanoi äiti Lemminkäisen: "Viel' olen toki elossa, <br /> :vaikkapa piti paeta, pistäitäni piilosalle <br /> :tänne synkkähän salohon, korven kolkan kainalohon. <br /> :Suori Pohjola sotoa, takajoukko tappeloa <br /> :vasten vaivaista sinua ja kohti kovaosaista: <br /> :poltti huonehet poroksi, kaikki kaatoi kartanomme." :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! <br /> :Ellös olko milläkänä, milläkänä, tuollakana! <br /> :Tuvat uuet tehtänehe, paremmat osattanehe, <br /> :Pohjola so'ittanehe, Lemmon kanssa kaattanehe." :Siitä äiti Lemminkäisen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Viikon viivyit, poikueni, kauan, Kaukoni, elelit <br /> :noilla mailla vierahilla, aina ouoilla ovilla, <br /> :niemellä nimettömällä, saarella sanattomalla." :Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Hyvä oli siellä ollakseni, lempi liehaellakseni. <br /> :Puut siellä punalle paistoi, puut punalle, maat sinelle, <br /> :hopealle hongan oksat, kullalle kukat kanervan. <br /> :Siell' oli mäet simaiset, kalliot kananmunaiset; <br /> :mettä vuoti kuivat kuuset, maitoa mahot petäjät, <br /> :aian nurkat voita lypsi, seipähät valoi olutta. :"Hyvä oli siellä ollakseni, armas aikaellakseni. <br /> :Siitä oli paha elämä, siitä outo ollakseni: <br /> :pelkäsivät piikojansa, luulivat lutuksiansa, <br /> :noita kehnon kellukoita, paholaisen pallukoita <br /> :pahasti piteleväni, ylimäärin öitsiväni. <br /> :Minä piilin piikasia, varoin vaimon tyttäriä, <br /> :kuin susi sikoja piili, havukat kylän kanoja." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdeksaskolmatta runo|Kahdeksaskolmatta runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kolmaskymmenes runo|Kolmaskymmenes runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 100 764 2006-06-19T14:38:19Z Nysalor 5 [[Luokka:Kalevala]] :Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ohoh seppo Ilmarinen! Lähtekämme Pohjolahan <br /> :hyvän sammon saa'antahan, kirjokannen katsantahan!" :Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ei ole sampo saatavana, kirjokansi tuotavana <br /> :pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta! <br /> :Siell' on sampo saatettuna, kirjokansi kannettuna <br /> :Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän <br /> :yheksän lukon ta'aksi, siihen juuret juurruteltu <br /> :yheksän sylen syvähän, yksi juuri maaemähän, <br /> :toinen vesiviertehesen, kolmas on kotimäkehen." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli seppo, veikkoseni! <br /> :Lähtekämme Pohjolahan tuon on sammon saa'antahan! <br /> :Laatikamme laiva suuri, johon sampo saatetahan, <br /> :kirjokansi kannetahan Pohjolan kivimäestä, <br /> :vaaran vaskisen sisästä, yheksän lukon takoa!" :Sanoi seppo Ilmarinen: "Vakavampi maisin matka. <br /> :Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle! <br /> :Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri, <br /> :saisi sormet soutimeksi, kämmenet käsimeloiksi." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Vakavampi maisin matka, <br /> :vakavampi, vaikeampi, vielä muuten mutkaisempi. <br /> :Lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, <br /> :ve'et väljät välkytellä, selät selvät seurustella: <br /> :tuuli purtta tuuittavi, aalto laivoa ajavi, <br /> :länsituuli läikyttävi, etelä e'elle viepi. <br /> :Vaan kuitenki kaikitenki, kun et mieline merisin, <br /> :niin on maisin matkatkamme, rantaisin ratustelkamme! :"Tao nyt mulle uusi miekka, tee miekka tuliteräinen, <br /> :jolla hurttia hutelen, Pohjan kansan kaikottelen <br /> :saaessa otolle sammon tuonne kylmähän kylähän, <br /> :pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan!" :Tuo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :tunki rautoja tulehen, teräksiä hiiloksehen, <br /> :kultia koko piosen, hope'ita kourallisen. <br /> :Laittoi orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. :Orjat lietsoi löyhytteli, hyvin painoi palkkalaiset: <br /> :rauta vellinä venyvi, teräs taipui tahtahana, <br /> :hopea vetenä välkkyi, kulta läikkyi lainehena. :Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :katsoi alle ahjoksensa, lietsimensä liepehelle: <br /> :näki miekan syntyväksi, pää kullan kuvauvaksi. :Otti ainehet tulesta, tempasi hyvät takehet <br /> :ahjosta alasimelle, vasarille, valkkamille. <br /> :Takoi miekan mieltä myöten, kalvan kaikkien parahan, <br /> :jonka kullalla kuvasi, hopealla huolitteli. :Vaka vanha Väinämöinen tuli tuota katsomahan. <br /> :Sai miekan tuliteräisen kätehensä oikeahan. <br /> :Katselevi, kääntelevi; sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?" :Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan, <br /> :jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta, <br /> :tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui, <br /> :kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi. :Sylkytteli miekkoansa vuoren rautaisen raossa. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo minä terällä tällä <br /> :vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin!" :Itse seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Milläpä minä poloinen, millä, tuima, turveleime, <br /> :hyöteleime, vyöteleime maan varalle, veen varalle? <br /> :Joko luustoihin lueime, rautapaitoihin paneime, <br /> :teräsvöihin telkitäime? Mies on luustossa lujempi, <br /> :rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi." :Lähteä luku tulevi, liitto käyä kerkiävi. <br /> :Yks' on vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen <br /> :läksivät hevon hakuhun, kuloharjan kuuntelohon, <br /> :suvikunnan suitset vyöllä, varsan valjahat olalla. <br /> :Kahen etsivät hevoista, päätä puitse katselevat, <br /> :tarkasti tähystelevät ympäri salon sinisen: <br /> :löytivät hevon lehosta, kuloharjan kuusikosta. :Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen <br /> :painoi päähän kullan päitset, suvikunnan suitset suuhun. <br /> :Ajoa ratustelevat kahen miehen rantamaata: <br /> :kuului rannalta kujerrus, valitanta valkamalta. :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Siell' on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa! <br /> :Joko käymme katsomahan, likeltä tähystämähän?" :Itse astuvi likemmä, meni luota katsomahan. <br /> :Eipä impi itkekänä eikä kaikerra kananen: <br /> :oli pursi itkemässä, venonen valittamassa. :Virkki vanha Väinämöinen luoksi purren päästyänsä: <br /> :"Mitä itket, puinen pursi, vene hankava, valitat? <br /> :Itketkö sä puisuuttasi, hankavuuttasi haveksit?" :Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: <br /> :"Vesille venosen mieli tervaisiltaki teloilta, <br /> :mieli neien miehelähän korkeastaki ko'ista. <br /> :Sitä itken, pursi raukka, vene vaivainen, valitan: <br /> :itken viejäistä vesille, laskijaista lainehille. :"Sanottihin tehtäessä, laulettihin laitettaissa <br /> :saatavan sotivenettä, vainopurtta puuhattavan, <br /> :tuovan täyteni eloa, alustani aartehia: <br /> :ei ole sotahan saatu, eloteillen ensinkänä! :"Muut purret, pahatki purret, ne aina sotia käyvät, <br /> :tappeloita tallustavat: kolme kertoa kesässä <br /> :tuovat täytensä rahoja, alustansa aartehia. <br /> :Minä, veistämä venonen, satalauta laaittama, <br /> :tässä lahon lastuillani, venyn veistännäisilläni. <br /> :Pahimmatki maan matoset alla kaarien asuvat, <br /> :linnut ilman ilke'immät pesän pielessä pitävät, <br /> :kaikki korven konnikatki kokillani koksentavat. <br /> :Oisi kahta kaunihimpi, kahta, kolmea parempi <br /> :olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, <br /> :oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä." :Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Elä itke, puinen pursi, vene hankava, havise! <br /> :Kohta saat sotia käyä, tappeloita tallustella. :"Lienet pursi Luojan luoma, Luojan luoma, tuojan <br /> :tuoma, <br /> :syrjin syökseite vetehen, laioin aalloillen ajaite, <br /> :ilman kouran koskematta, käen päälle käyttämättä, <br /> :olkapään ojentamatta, käsivarren vaalimatta!" :Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: <br /> :"Eipä muu sukuni suuri eikä veljeni, venoset, <br /> :lähe työnnyttä vesille, laskematta lainehille, <br /> :kun ei kourin koskettane, käsivarsin käännettäne." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Jos ma sun vesille työnnän, <br /> :joko juokset soutamatta, airoilla avittamatta, <br /> :huoparilla huopimatta, puhumatta purjehesen?" :Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: <br /> :"Eipä muu sukuni suuri eikä toinen joukkioni <br /> :juokse sormin soutamatta, airoilla avittamatta, <br /> :huoparilla huopimatta, puhumatta purjehesen." :Vaka vanha Väinämöinen tuosta tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Joko juokset soutamalla, airoilla avittamalla, <br /> :huoparilla huopimalla, puhumalla purjehesen?" :Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: <br /> :"Jo vainen sukuni muuki, kaikki veljeni, venoset, <br /> :juoksi sormin soutamalla, airoilla avittamalla, <br /> :huoparilla huopimalla, puhumalla purjehesen." :Siitä vanha Väinämöinen heitti hiekalle hevosen, <br /> :painoi puuhun marhaminnan, ohjat oksalle ojenti, <br /> :lykkäsi venon vesille, lauloi purren lainehille. <br /> :Kysytteli puista purtta, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Oi sie kaareva venonen, pursi puinen, hankaniekka! <br /> :Ootko kaunis kannannalta, kuin oot kaunis katsonnalta?" :Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: <br /> :"Oonpa kaunis kannannalta sekä pohjalta sijava: <br /> :soutoa sa'an urohon, ilman istua tuhannen." :Siitä vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi. <br /> :Lauloi ensin laitapuolen sukapäitä sulhosia, <br /> :sukapäitä, piipioja, saapasjalkoja jaloja. <br /> :Lauloi toisen laitapuolen tinapäitä tyttäriä, <br /> :tinapäitä, vaskivöitä, kultasormia somia. :Lauloi vielä Väinämöinen teljot täytehen väkeä, <br /> :ne on vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, <br /> :kuss' oli vähän sijoa nuorukaisilta esinnä. :Itse istuvi perähän, kokan koivuisen kuvulle, <br /> :lasketteli laivoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Juokse, pursi, puittomia, vene, väljiä vesiä! <br /> :Kule kuplina merellä, lumpehina lainehilla!" :Pani sulhot soutamahan, neiet ilman istumahan. <br /> :Sulhot souti, airot notkui: eipä matka eistykänä. :Pani neiet soutamahan, sulhot ilman istumahan. <br /> :Neiet souti, sormet notkui: eipä vielä matka eisty. :Muutti vanhat soutamahan, nuoret päältä katsomahan. <br /> :Vanhat souti, päät vapisi: eipä vielä matka eisty. :Siitä seppo Ilmarinen itse istui soutamahan: <br /> :jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui. <br /> :Loitos kuului airon loiske, kauas hankojen hamina. :Soutavi sorehtelevi: teljot rytkyi, laiat notkui, <br /> :airot piukki pihlajaiset, airon pyörät pyinä vinkui, <br /> :terät teirinä kukerti, nenä joikui joutsenena, <br /> :perä kaarskui kaarnehena, hangat hanhina havisi. :Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi <br /> :perässä punaisen purren, melan vartevan varassa. <br /> :Niemi matkalla näkyvi, kylä kurja kuumottavi. :Ahti niemellä asuvi, Kauko niemen kainalossa. <br /> :Kalatuutta Kauko itki, leivätyyttä Lemminkäinen, <br /> :Ahti aitan pieneyttä, veitikkä osan vähyyttä. :Veisti laitoja venehen, uuen purren pohjapuuta <br /> :päässä pitkän nälkäniemen, paltalla kylän katalan. :Se oli korvalta korea, silmältä sitäi parempi. <br /> :Loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle: <br /> :kaaren kaukoa näkevi, pilven longan loitompata. :Eipä kaari ollutkana eikä pieni pilven lonka: <br /> :oli pursi kulkemassa, venonen vaeltamassa <br /> :selvällä meren selällä, ulapalla aukealla; <br /> :mies puhas perässä purren, mies sorea soutimilla. :Sanoi lieto Lemminkäinen: "En mä tunne tuota purtta, <br /> :keksi kelvoista venettä; souten Suomesta tulevi, <br /> :airon iske'in iästä, melan luoen luotehesen." :Jo huhuta huikahutti, mäjellytti, mäikähytti, <br /> :huuti mies nenästä niemen, verevä vesien poikki: <br /> :"Kenen on veno vesillä, kenen laiva lainehilla?" :Miehet purresta puhuvat sekä vaimot vastoavat: <br /> :"Mi olet mies metsän asuja, uros korven kolkuttaja, <br /> :kun et tunne tuota purtta, keksi Väinölän venettä, <br /> :et tunne peräurosta etkä miestä airollista?" :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Jo tunnen peränpitäjän <br /> :ja älyän airollisen: vaka vanha Väinämöinen <br /> :itse on perän piossa, Ilmarinen airollisna. <br /> :Minnekkä menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" :Sanoi vanha Väinämöinen: "Kohti pohjaista kulemme, <br /> :kohti kuohuja kovia, lakkipäitä lainehia: <br /> :sampoa tapoamahan, kirjokantta katsomahan <br /> :Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä." :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! <br /> :Otapa minua, miestä, urohoksi kolmanneksi, <br /> :kun saat sammon nostantahan, kirjokannen kannantahan! <br /> :Vielä mieki miesnä maksan, jos saisi tapella tarve: <br /> :annan käskyn kämmenille, olkapäilleni opaston." :Vaka vanha Väinämöinen otti miehen matkoihinsa, <br /> :veitikän venosehensa. Se on lieto Lemminkäinen <br /> :jo tulla tuhuttelevi, käyä luikerrehtelevi. <br /> :Tuopi laian tullessansa venehesen Väinämöisen. :Sanoi vanha Väinämöinen: "Oisi puuta purressani, <br /> :laitoa venehessäni, parahiksi painoaki. <br /> :Miksi laitat laitoasi, puuta purtehen liseät?" :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ei vara venettä kaa'a, <br /> :tuki suovoa tuhoa. Use'in merellä Pohjan <br /> :tuuli laitoa kysyvi, vastatuuli varppehia." :Sanoi vanha Väinämöinen: "Sentähen sotavenosen <br /> :rinta rautahan rakettu ja tehty teräsnenähän, <br /> :jottei tuulen tuiki vieä eikä viskoa vihurin." {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdeksasneljättä runo|Kahdeksasneljättä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Neljäskymmenes runo|Neljäskymmenes runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 101 3453 2006-07-30T09:18:57Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän :Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :itse tungeikse tupahan, kaivaikse katoksen alle. :Tuotihin simoa tuoppi, mettä kannu kannettihin <br /> :seppo Ilmarin kätehen. Seppo tuon sanoiksi virkki: <br /> :"En ennen sinä ikänä, kuuna kullan valkeana <br /> :juone näitä juomisia, kuin ma saan nähä omani, <br /> :onko valmis valvattini, valmis valvateltavani." :Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Vaiv' on suuri valvatissa, vaiva valvateltavassa: <br /> :jalk' on kesken kenkimistä, toinen vieläki kesempi. <br /> :Äsken on valmis valvattisi, oike'in otettavasi, <br /> :kun sa kynnät kyisen pellon, käärmehisen käännättelet <br /> :ilman auran astumatta, vaarnojen värisemättä. <br /> :Senpä Hiisi ennen kynti, Lempo varsinki vakoili <br /> :vaarnasilla vaskisilla, auralla tuliterällä; <br /> :oma poikani poloinen heitti kesken kyntämättä." :Silloin seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan. <br /> :Itse tuon sanoiksi virkki: "Yön tyttö, hämärän neito! <br /> :Muistatko ajan mokoman, kun kuvasin uuen sammon, <br /> :kirjokannen kalkuttelin? Sie vannoit ikivalasi <br /> :eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, <br /> :tullaksesi toivottelit mulle, miehelle hyvälle, <br /> :ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi: <br /> :nyt ei äiti annakana, työnnä mulle tyttöänsä <br /> :kyntämättä kyisen pellon, käärmehisen kääntämättä." :Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia: <br /> :"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! <br /> :Aura kultainen kuvoa, hope'inen huolittele! <br /> :Sillä kynnät kyisen pellon, käärmehisen käännättelet." :Tuop' on seppo Ilmarinen kullan ahjohon asetti, <br /> :hopeansa lietsimehen, tuosta aurasen takovi. <br /> :Takoi rautaiset talukset, teräksiset säärystimet, <br /> :ne on päällensä pukevi, säärillensä säätelevi; <br /> :rautapaitahan paneikse, teräsvöihin vyöteleikse, <br /> :otti rautarukkasensa, nouti kintahat kiviset. <br /> :Sai siitä tulisen ruunan, valjasti hyvän hevosen, <br /> :läksi pellon kynnäntähän, vainion vakoantahan. :Näki päitä pyöriviä, raivoja ratisevia. <br /> :Sanovi sanalla tuolla: "Hoi mato, Jumalan luoma! <br /> :Kuka nosti nokkoasi, kenpä käski ja kehoitti <br /> :päätä pystössä piteä, kaulan vartta kankeata? <br /> :Pois nyt tieltä poikellaite, tungeite kulohon, kurja, <br /> :alas kursohon kuoite, heilauta heinikkohon! <br /> :Josp' on tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi <br /> :nuolilla teräsnenillä, rakehilla rautaisilla." :Siitä kynti kyisen pellon, vakoeli maan matoisen, <br /> :nosti kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle. <br /> :Sanoi tuolta tultuansa: "Jo nyt kynnin kyisen pellon, <br /> :vakoelin maan matoisen, käärmehisen käännättelin. <br /> :Joko tyttö työnnetähän, annetahan ainoiseni?" :Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Äsken neiti annetahan, tyttö täältä työnnetähän, <br /> :kun sa tuonet Tuonen karhun, suistanet suen Manalan <br /> :tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan periltä; <br /> :sata on saanut suistamahan, tullut ei yhtänä takaisin." :Siitä seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Työ minulle määrättihin: <br /> :suistoa suet Manalan, Tuonen karhut tuoakseni <br /> :tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan periltä." :Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia: <br /> :"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! <br /> :Teräksestä tehkös suitset, päitset rauasta rakenna <br /> :yhellä vesikivellä, kolmen kosken kuohumilla! <br /> :Niillä tuonet Tuonen karhut, suistanet suet Manalan." :Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :teräksestä suitti suitset, päitset rauasta rakenti <br /> :yhellä vesikivellä, kolmen kosken kuohumilla. :Kävi siitä suistamahan; itse noin sanoiksi virkki: <br /> :"Ututyttö Terhenetär! Seulo seulalla utua, <br /> :terhenistä tepsuttele viljan vierimäsijoille, <br /> :jottei kuule kulkevaksi eik' on eestäni pakene!" :Sai sutosen suitsi-suuhun, karhun rautakahlehesen <br /> :tuolta Tuonen kankahalta, sinisen salon sisästä. <br /> :Sanoi tuolta tultuansa: "Anna, akka, tyttäresi! <br /> :Jo olen tuonut Tuonen karhun, suistanut suen Manalan." :Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Äsken alli annetahan, sinisotka suoritahan, <br /> :kun saat suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan, <br /> :tuolta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta <br /> :ilman nuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä. <br /> :Sata on saanut pyytämähän, tullut ei yhtänä takaisin." :Jopa tuskiksi tulevi, läylemmäksi lankeavi. <br /> :Meni neitonsa tupahan, itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Työ minulle määrättihin aina entistä parempi: <br /> :saa'a suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava, <br /> :Tuonen mustasta joesta, Manalan ikipurosta <br /> :verkotoinna, nuotatoinna, ilman muutta pyy'yksettä." :Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia: <br /> :"Ohoh seppo Ilmarinen! Ellös olko milläskänä! <br /> :Taop' on tulinen kokko, vaakalintu valke'inen! <br /> :Sillä saanet suuren hauin, liikkuvan kalan lihavan, <br /> :Tuonen mustasta joesta, Manalan alantehesta." :Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :takovi kokon tulisen, vaakalinnun valke'isen; <br /> :kourat rauasta kuvasi, teräksestä temmottimet, <br /> :siiviksi venehen vieret. Itse siiville yleni, <br /> :selkähän sijoittelihe, kokon kynkkäluun nenille. :Siitä neuvoi kokkoansa, vaakalintua varoitti: <br /> :"Kokkoseni, lintuseni! Menes, lennä, kunne käsken: <br /> :Tuonen mustalle joelle, Manalan alantehelle! <br /> :Iske suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava!" :Tuo kokko, komea lintu, lenteä lekuttelevi; <br /> :lenti hauin pyyäntähän, hirmuhampahan hakuhun, <br /> :tuonne Tuonelan joelle, Manalan alantehelle. <br /> :Yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta tapasi, <br /> :kourat merta kuopaeli, nokka luotoja lotaisi. :Siitä seppo Ilmarinen lähtevi haroamahan <br /> :tuota Tuonelan jokea, kokko luona vahtimahan. :Vetehinen veestä nousi, koppoi kiinni Ilmarisen. <br /> :Kokko niskahan kohahti, Vetehisen päätä väänti, <br /> :polki päätä pohjemmaksi, kohti mustia mutia. :Jo tulevi Tuonen hauki, ve'en koira vengottavi. <br /> :Ei ole hauki pienen pieni eikä hauki suuren suuri: <br /> :kieli kahta kirvesvartta, hampahat haravan varren, <br /> :kita kolmen kosken verta, selkä seitsemän venehen. <br /> :Tahtoi seppoa tavata, syöä seppo Ilmarisen. :Tuli kokko kouotellen, isketellen ilman lintu. <br /> :Eik' ole kokko pienen pieni eikä aivan suuren suuri: <br /> :suu sen on satoa syltä, kita kuusi koskellista, <br /> :kieli kuutta keihäsvartta, kynnet viittä viikatetta. <br /> :Keksi suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan, <br /> :iskevi kaloa tuota, vasten suomuja sukaisi. :Silloin suuri suomuhauki, liikkuja kala lihava, <br /> :painavi kokon kynimen alle selvien vesien. <br /> :Niin kokko kohotteleikse, ilmahan ylenteleikse: <br /> :nosti mustia muria päälle selvien vesien. :Liiteleikse, laateleikse; toki toisesti kokevi. <br /> :Yhen iski kynsiänsä hauin hirmun hartioihin, <br /> :ve'en koiran koukkuluihin; toisen iski kynsiänsä <br /> :vuorehen teräksisehen, rautaisehen kalliohon. <br /> :Kilpestyi kivestä kynsi, kalpistihe kalliosta: <br /> :jo hauki sukeltelihe, ve'en venkale vetihe <br /> :kynsistä kokon kynimen, vaakalinnun varpahista, <br /> :jälet kynnen kylkiluilla, halennehet hartioilla. :Siitä kokko rautakoura kivastihe vielä kerran; <br /> :siivet välkkyi valkeana, silmät selvänä tulena: <br /> :saip' on hauin kynsihinsä, ve'en koiran kourihinsa. <br /> :Nosti suuren suomuhauin, ve'en venkalan veälti <br /> :alta aaltojen syvien päälle selvien vesien. :Niinp' on kokko rautakoura kerrallansa kolmannella <br /> :toki saapi Tuonen hauin, liikkuvan kalan lihavan, <br /> :tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta: <br /> :ei vesi ve'elle tullut hauin suuren suomuloista, <br /> :ilma ei ilmalle hajaisnut kokon suuren höyhenistä. :Siitä kokko rautakoura kantoi suuren suomuhauin <br /> :oksalle omenatammen, päähän lakkapään petäjän. <br /> :Siinä maisteli makua, viilti halki hauin vatsan, <br /> :riipoeli rintapäätä, pään on varsin poikki pahkoi. :Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sinua, kurja kokko! <br /> :Mikä lienet lintujasi, ku ollet otuksiasi, <br /> :kun nyt maistelit makua, viillit halki hauin vatsan, <br /> :kanssa riivoit rintapäätä, pään on varsin poikki pahkoit!" :Tuop' on kokko rautakoura siitä syäntyi lentämähän. <br /> :Ylös ilmahan kohosi pitkän pilven rannan päälle: <br /> :pilvet liikkui, taivot naukui, ilman kannet kallistihe, <br /> :katkesi Ukolta kaari, kuulta sarviset sakarat. :Siitä seppo Ilmarinen itse kantoi pään kaloa <br /> :anopille antehiksi. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tuoss' onpi ikuinen tuoli hyvän Pohjolan tupahan." :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Jo nyt kynnin kyiset pellot, vakoelin maat matoiset, <br /> :suistelin suet Manalan, Tuonen karhut kahlestutin; <br /> :sain on suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan, <br /> :tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta. <br /> :Joko nyt neiti annetahan, tyttö täältä työnnetähän?" :Sanoi Pohjolan emäntä: "Pahoinpa sinäki laait, <br /> :kun sa päätä poikki pahkoit, laskit halki hauin vatsan, <br /> :vielä riivoit rintapäätä, kanssa maistelit makua." :Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ei saalis viatta saa'a paikoilta paremmiltana, <br /> :saati Tuonelan joesta, Manalan alantehesta. <br /> :Joko on valmis valvattini, valmis valvateltavani?" :Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui ja nimesi: <br /> :"Jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavasi! <br /> :Annettava on alliseni, sorsaseni suorittava <br /> :Ilmariselle sepolle ikuiseksi istujaksi, <br /> :polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." :Olipa lapsi lattialla. Lauloi lapsi lattialta: <br /> :"Jo tuli tuville näille liika lintu linnahamme. <br /> :Lenti kokko koillisesta, halki taivahan havukka; <br /> :siipi iski ilman äärtä, toinen lainetta lakaisi, <br /> :pursto merta pyyhätteli, päähyt taivoa tapasi. <br /> :Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse; <br /> :liiti miesten linnan päälle, nokalla kolistelevi; <br /> :miesten linna rautakatto: ei siihen sisälle pääsnyt. :"Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse. <br /> :Liiti naisten linnan päälle, nokalla kolistelevi; <br /> :naisten linna vaskikatto: ei siihen sisälle pääsnyt. :"Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse. <br /> :Liiti neitten linnan päälle, nokalla kolistelevi; <br /> :neitten linna liinakatto: jo siihen sisälle pääsi! :"Liiti linnan patsahalle, siitä laskihe laelle; <br /> :liikahutti linnan lauan, istui linnan ikkunalle, <br /> :seinälle selinäsulka, satasulka salvoimelle. :"Katselevi kassapäitä, tukkapäitä tunnusteli, <br /> :neitiparvesta parasta, kassapäistä kaunihinta, <br /> :hele'intä helmipäistä, kukkapäistä kuuluisinta. :"Siitä kokko kouraisevi, havulintu haivertavi: <br /> :iski parvesta parahan, sorsajoukosta somimman, <br /> :hele'immän, hempe'immän, verevimmän, valke'imman. <br /> :Senpä iski ilman lintu, kynsi pitkä piirrällytti, <br /> :ku oli pysty pään piolta sekä varrelta valittu, <br /> :sulkasiltahan sulavin, hienukaisin höyheniltä." :Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mistä tiesit, teltamoinen, kuulit, kultainen omena, <br /> :tämän neien kasvavaksi, tukan liina liikkuvaksi? <br /> :Huohtiko hopeat neien, neien kullat sinne kuului, <br /> :sinne paistoi meiän päivät, meiän kuuhuet kumotti?" :Lausui lapsi lattialta, vasta kasvava karehti: <br /> :"Siitä tiesi teltamoinen, onnen myyrä tien osasi <br /> :neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon: <br /> :hyvä oli isosta huuto laivan suuren laskennalta, <br /> :emosta sitäi parempi leivän paksun paistannalta, <br /> :vehnäleivän leivonnalta, vierahan ravitsennalta. :"Siitä tiesi teltamoinen, äkkioutoinen älysi <br /> :neien nuoren nousneheksi, impyen ylenneheksi: <br /> :kun kävi pihatse kerran, astui aittojen alatse <br /> :varsin aamulla varahin, aivan aika-huomenessa, <br /> :noki nousi nuoraisesti, savu paksusti pakeni <br /> :neien kuulusta ko'ista, kasvavaisen kartanosta; <br /> :neiti oli itse jauhamassa, kivenpuussa kiikkumassa: <br /> :kivenpuu käkenä kukkui, laklana kiven lapatta, <br /> :kiven siili sirkkusena, kivi helmenä heläsi. :"Kävi siitä toisen kerran, astui pellon pientaretse: <br /> :neiti oli mataramaalla, keikkui keltakankahilla, <br /> :paineli punapatoja, keitti keltakattiloita. :"Kävi kerran kolmannenki neien akkunan alatse, <br /> :kuuli neitosen kutovan, pirta käessä piukkoavan: <br /> :sukkulainen suikahteli kuin kärppä kiven kolossa, <br /> :pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kylessä, <br /> :käärilauta käännähteli kuin orava oksapuussa." :Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Kutti, kutti, neitoseni! Enkö jo sanonut aina: <br /> :elä kuusissa kukahu, elä laula laksoloissa, <br /> :näytä kaulan kaarevuutta, käsivarren valkeutta, <br /> :ripeyttä rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta! :"Kaiken syystä syyättelin, keikutin tämän kesosen, <br /> :jop' on kerkeän keväimen, jopa toisen toukoaian: <br /> :laatiomme piilopirtti, pienet piiloikkunaiset, <br /> :neien kangasta kutoa, neljin niisin niukutella, <br /> :ettei kuule Suomen sulhot, Suomen sulhot, maan <br /> :kosijat!" :Lausui lapsi lattialta, kaksiviikkoinen kajahui: <br /> :"Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella, <br /> :paha on neitonen salata, hivus pitkä piilotella. <br /> :Laatisit kivisen linnan keskelle meren seläistä <br /> :siellä piikoja pi'ellä, kanojasi kasvatella, <br /> :eip' on piile piiat siellä, eipä impyet ylene, <br /> :ettei pääse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, <br /> :miehet pystyisin kypärin, heposet teräskape'in." :Itse vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin <br /> :kotihinsa kulkiessa sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Voi minua, mies kuluista, kun en tuota tuntenunna, <br /> :naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla! <br /> :Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa, <br /> :lasna lapsen saamistansa, pienenä perehtimistä." :Siinä kielti Väinämöinen, epäsi suvantolainen <br /> :vanhan nuorta noutamasta, kaunista käkeämästä; <br /> :kielti uimasta uhalla, veikan vettä soutamasta, <br /> :kilvoin neittä kosjomasta toisen, nuoremman keralla. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdeksastoista runo|Kahdeksastoista runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdeskymmenes runo|Kahdeskymmenes runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 102 4229 2006-08-01T06:40:32Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Sin' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta <br /> :noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla. <br /> :Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, <br /> :outo ilman lintusille, ikävä imehnoisille, <br /> :kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota. :Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, <br /> :tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, <br /> :milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi <br /> :nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. :Nuoret neuvoa pitävät, ikäpuolet arvelevat, <br /> :kuinka kuutta lietänehe, päivättä elettänehe <br /> :noilla raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla. :Neiet neuvoa pitävät, orpanat osaelevat. <br /> :Päätyvät sepon pajahan. Sanovat sanalla tuolla: <br /> :"Nouse, seppo, seinän alta, takoja, kiven takoa <br /> :takomahan uutta kuuta, uutta auringon keheä! <br /> :Pah' on kuun kumottamatta, outo päivän paistamatta." :Nousi seppo seinän alta, takoja kiven takoa <br /> :takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehäistä. <br /> :Kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati. :Tuli vanha Väinämöinen, ovelle asetteleikse. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on seppo veikkoseni! <br /> :Mitä paukutat pajassa, ajan kaiken kalkuttelet?" :Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Kuuta kullaista kuvoan, hope'ista aurinkoa <br /> :tuonne taivahan laelle, päälle kuuen kirjokannen." :Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ohoh seppo Ilmarinen! Jo nyt laait joutavia! <br /> :Ei kumota kulta kuuna, paista päivänä hopea." :Seppo kuuhuen kuvasi, takoi päivän valmihiksi. <br /> :Noita nosteli halulla, kaunihisti kannatteli, <br /> :kuun on kuusen latvasehen, päivän pitkän männyn päähän. <br /> :Hiki vieri viejän päästä, kaste kantajan otsasta <br /> :työssä tuiki työlähässä, nostannassa vaikeassa. :Saipa kuun kohotetuksi, auringon asetetuksi, <br /> :kuun on kuusen kukkuralle, päivyen petäjän päähän: <br /> :eipä kuu kumotakana eikä päivyt paistakana. :Silloin vanha Väinämöinen <br /> : itse tuon sanoiksi virkki: <br /> : <br /> :"Nyt on aika arvan käyä, miehen merkkiä kysyä, <br /> :minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi." :Itse vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :leikkasi lepästä lastut, laittoi lastut laaullensa, <br /> :kävi arvat kääntämähän, sormin arvat suortamahan. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Kysyn Luojalta lupoa, vaain varsin vastinetta. <br /> :Sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa: <br /> :minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi, <br /> :kun ei ilmoisna ikänä nähä noita taivahalla? :"Sano, arpa, syytä myöten, elä miehen mieltä myöten, <br /> :tuo tänne toet sanomat, varmat liitot liikahuta! <br /> :Jos arpa valehteleisi, niin arvo alennetahan: <br /> :arpa luoahan tulehen, merkki miesten poltetahan." :Toi arpa toet sanomat, merkki miesten vastoavi: <br /> :sanoi päivän saaneheksi, kuun tuonne kaonneheksi <br /> :Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän. :Vaka vanha Väinämöinen siitä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Jos ma nyt lähen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille, <br /> :saan ma kuun kumottamahan, päivä kullan paistamahan." :Jopa läksi jotta joutui pimeähän Pohjolahan. <br /> :Astui päivän, astui toisen: päivänäpä kolmantena <br /> :jo näkyvi Pohjan portti, kivikummut kuumottavi. :Ensin huuti huikahutti tuolla Pohjolan joella: <br /> :"Tuokatte venettä tänne joen poikki päästäkseni!" :Kun ei huuto kuulununna eikä tuotuna venettä, <br /> :keräsi kekosen puita, kuivan kuusen lehväsiä; <br /> :teki tulen rantaselle, saavutti savun sakean. <br /> :Tuli nousi taivahalle, savu ilmahan sakeni. :Louhi, Pohjolan emäntä, itse päätyi ikkunahan. <br /> :Katsoi tuonne salmen suuhun, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mi tuolla tuli palavi, tuolla saaren salmen suulla? <br /> :Pieni on sotatuliksi, suuri nuottavalke'iksi." :Itse poika pohjolaisen pian pistihe pihalle <br /> :katsomahan, kuulemahan, tarkasti tähyämähän: <br /> :"On tuolla joen takana mies kempi kävelemässä." :Siinä vanha Väinämöinen jo huhusi toisen kerran: <br /> :"Tuo venettä, Pohjan poika, Väinämöiselle venettä!" :Niin sanovi Pohjan poika, itse lausui, vastaeli: <br /> :"Ei täältä venehet joua. Tule sormin soutimina, <br /> :kämmenin käsimeloina poikki Pohjolan joesta!" :Siinä vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi: <br /> :"Sep' ei miesi lienekänä, ku on tieltä myösteleikse." <br /> :Meni haukina merehen, siikana silajoelle, <br /> :pian uipi salmen poikki, välehen välin samosi. <br /> :Astui jalan, astui toisen, Pohjan rannalle rapasi. :Niin sanovi Pohjan poiat, paha parvi pauhoavi: <br /> :"Käypä Pohjolan pihalle!" Meni Pohjolan pihalle. :Pohjan poikaset sanovat, paha parvi pauhoavi: <br /> :"Tules Pohjolan tupahan!" Meni Pohjolan tupahan; <br /> :jalan polki porstuahan, laski kääkähän kätensä, <br /> :siitä tunkihe tupahan, ajoihe katoksen alle. :Siellä miehet mettä juovat, simoa sirettelevät, <br /> :miehet kaikki miekka vyöllä, urohot sota-aseissa <br /> :pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen. :Nuo kysyivät tullehelta, sanoivat sanalla tuolla: <br /> :"Ku sanoma kurjan miehen, tuuma uinehen urohon?" :Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet. <br /> :Minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?" :Pohjan poikaset sanovi, paha parvi lausueli: <br /> :"Tuonne teiltä päivä päätyi, päivä päätyi, kuu katosi <br /> :kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon. <br /> :Sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä." :Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Kun <br /> :ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta, <br /> :käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!" :Veti miekan, riisti rauan, tempasi tupesta tuiman, <br /> :jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä välähyi, <br /> :hepo seisovi selällä, kasi naukui naulan tiessä. :Mittelivät miekkojansa, koittelivat korttiansa: <br /> :olipa pikkuista pitempi miekka vanhan Väinämöisen, <br /> :yhtä ohrasen jyveä, olen kortta korkeampi. :Mentihin ulos pihalle, tasarinnan tanterelle. <br /> :Siitä vanha Väinämöinen löip' on kerran leimahutti, <br /> :löipä kerran, löipä toisen: listi kuin naurihin napoja, <br /> :lippasi kuin liinan päitä päitä Pohjan poikasien. :Siitä vanha Väinämöinen kävi kuuta katsomahan, <br /> :päiveä kerittämähän kirjarinnasta kivestä, <br /> :vuoresta teräksisestä, rautaisesta kalliosta. :Astui tietä pikkuruisen, kulki matkoa vähäisen, <br /> :niin näki vihannan saaren. Saarell' on komea koivu, <br /> :koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen, <br /> :yheksin ovia eessä, saoin salpoja ovilla. :Keksi piirtämän kivessä, valeviivan kalliossa. <br /> :Veti miekkansa tupesta, kirjoitti kivehen kirjan <br /> :miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä: <br /> :katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi pakahtui. :Vaka vanha Väinämöinen katsovi kiven rakohon: <br /> :siellä kyyt olutta juovat, maot vierrettä vetävät <br /> :kirjavan kiven sisässä, maksankarvaisen malossa. :Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Sentähen emäntä raukat vähemmin olutta saavat, <br /> :kunp' on kyyt oluen juovat, maot viertehen vetävät." :Leikkasip' on pään maolta, katkoi kaulan käärmeheltä. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Elköhön sinä ikänä, tämän päivyen perästä <br /> :kyyt juoko olosiamme, maot mallasjuomiamme!" :Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, <br /> :kourin koitteli ovia, salpoja sanan väellä: <br /> :ei ovet käsin avau, salvat ei sanoista huoli. :Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Akka mies asehitoinna, konna kirves-kuokatoinna." <br /> :Kohta lähtevi kotia, alla päin, pahoilla mielin, <br /> :kun ei vielä kuuta saanut eikä päiveä tavannut. :Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! <br /> :Miks'et ottanut minua kanssasi karehtijaksi? <br /> :Oisi lukot luikahtanna, takasalvat taittununna, <br /> :pääsnyt kuu kumottamahan, nousnut päivä paistamahan." :Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ei salvat sanoilla taitu, lukot loihulla murene <br /> :eikä kourin koskemalla, käsivarsin vääntämällä." :Meni sepponsa pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ohoh seppo Ilmarinen! Taos kuokka kolmihaara, <br /> :tao tuuria tusina, avaimia aika kimppu, <br /> :jolla kuun kivestä päästän, päivän päästän kalliosta!" :Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, <br /> :takoi miehen tarpehia; takoi tuuria tusinan, <br /> :avaimia aika kimpun, kelpo kimpun keihä'itä, <br /> :eikä suurta eikä pientä, takoi kerran keskoisia. :Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, <br /> :siitti siivet sulkinensa, levahutti lentämähän. <br /> :Lenteli liki kotia, tuosta loihe loitommaksi, <br /> :poikki Pohjolan merestä sepon Ilmarin pajalle. :Aukoi seppo ikkunansa, katsoi, kuin tulisi tuuli: <br /> :ei ollut tulento tuulen, oli harmoa havukka. :Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mit' olet, otus, hakeva, istut alla ikkunani?" :Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi: <br /> :"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja alinomainen, <br /> :kuin olet kovin osaava, varsin taitava takoja!" :Sanoi seppo Ilmarinen, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Ei tuo kumma ollekana, jos olen takoja tarkka, <br /> :kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut." :Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi: <br /> :"Mitä, seppo, siitä laait, kuta, rautio, rakennat?" :Se on seppo Ilmarinen sanan vastaten sanovi: <br /> :"Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle, <br /> :jolla kiinni kytketähän vaaran vankan liepehesen." :Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, <br /> :jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. <br /> :Heti loihe lentämähän, pääsi poies Pohjolahan. :Laski kuun kivestä irti, päästi päivän kalliosta. :Itse muuksi muutaltihe, kyhäisihe kyyhkyseksi; <br /> :lenteä lekuttelevi sepon Ilmarin pajahan. <br /> :Lenti lintuna ovelle, kyyhkysenä kynnykselle. :Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Mitä, lintu, tänne lennit, tulit, kyyhky, kynnykselle?" :Vastasi otus ovelta, virkkoi kyyhky kynnykseltä: <br /> :"Tuota lienen kynnyksellä sanomata saattamassa: <br /> :jopa kuu kivestä nousi, päivä pääsi kalliosta." :Se on seppo Ilmarinen kävi itse katsomahan. <br /> :Astuvi pajan ovelle, katsoi tarkan taivahalle: <br /> :katsoi kuun kumottavaksi, näki päivän paistavaksi. :Meni luoksi Väinämöisen, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Ohoh vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen! <br /> :Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän! <br /> :Jo ovat tarkoin taivahalla, sijoillansa muinaisilla." :Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pihalle, <br /> :varsin päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle: <br /> :kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, taivon aurinko tavannut. :Silloin vanha Väinämöinen sai itse sanelemahan. <br /> :Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: <br /> :"Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, <br /> :päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä! :"Kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis, kalliosta, <br /> :nousit kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä <br /> :elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille. :"Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä! <br /> :Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, <br /> :pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän! :"Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, <br /> :päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdeksasviidettä runo|Kahdeksasviidettä runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Viideskymmenes runo|Viideskymmenes runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 103 4133 2006-08-01T06:32:26Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Tuop' on Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha, <br /> :oli ulkona olija, askareillansa asuja. <br /> :Kuului suolta ruoskan roiske, rannalta re'en ratina. <br /> :Loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle, <br /> :arvelee, ajattelevi: "Mi tämä väki väjyvi <br /> :minun, raukan, rannoilleni? Suurtako sotaväkeä?" :Kaaloi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän: <br /> :ei ollut sotaväkeä; oli suuri sulhaiskansa, <br /> :vävy keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa. :Itse Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha, <br /> :kun tunsi vävyn tulevan, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Luulin tuulen tuulevaksi, pinon pystyn viereväksi, <br /> :meren rannan roikkivaksi, someren karehtivaksi. <br /> :Kaaloin tuota katsomahan, likeltä tähyämähän; <br /> :eipä tuuli tuullutkana, pino pysty vierrytkänä, <br /> :meren ranta rauennunna, someret karehtinunna: <br /> :vävyni väki tulevi, saoin kaksin käänteleikse! :"Mistä mä vävyni tunnen, vävyni väen seasta? <br /> :Tuttu on vävy väestä, tuttu tuomi muista puista, <br /> :tammi virpivarpasista, kuuhut taivahan tähistä. :"Vävy on mustalla orolla, niinkuin syövällä suella, <br /> :kantavalla kaarnehella, lentävällä lievehellä; <br /> :kuusi kultasirkkulaista vempelellä kukkumassa, <br /> :seitsemän siniotusta rahkehella laulamassa." :Kuuluvi kumu kujasta, aisan kalke kaivotieltä: <br /> :jo vävy pihalle saapi, vävyn kansa kartanolle. <br /> :Vävy on keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa, <br /> :ei ole varsin eellimäisnä eikä aivan jälkimäisnä. :"Pois, pojat, ulos, urohot, pihalle, pitimmät miehet, <br /> :rinnuksia riistamahan, rahkehia raastamahan, <br /> :aisoja alentamahan, tuomahan vävy tupahan!" :Juoksevi vävyn oronen, kirjokorja kiiättävi <br /> :pitkin appelan pihoa. Sanoi Pohjolan emäntä: <br /> :"Oi sie orja, palkkalainen, kylän kaunoinen kasakka! <br /> :Ottaos vävyn oronen, lasketellos laukkiotsa <br /> :vaskisista valjahista, tinaisista rinnuksista, <br /> :rahaisista rahkehista, vesaisista vempelistä! <br /> :Viekösi vävyn oronen, talutellos taitavasti <br /> :sulkkuisista suitsiloista, päitsistä hopeapäistä <br /> :piehtaroille pehme'ille, tasaiselle tanterelle, <br /> :vienolle vitilumelle, maalle maionkarvaiselle! :"Juottaos vävyni varsa lähisestä lähtehestä, <br /> :joka seisovi sulana, heraisena herhettävi <br /> :alla kullan kuusen juuren, alla pensivän petäjän! :"Apata vävyni varsa koropasta kultaisesta, <br /> :vaskisesta vakkasesta pestyin ohrin, lestyin leivin, <br /> :keitetyin kesäisin vehnin, survotuin suvirukihin! :"Vie siitä vävyn oronen soimelle sopimmaiselle, <br /> :ylimäiselle sijalle, ta'impahan tanhuahan! <br /> :Sito'os vävyn oronen kultaisista koltsasista <br /> :rautaisehen renkaisehen, patvisehen patsaisehen! <br /> :Pankosi vävyn orolle kappa kauroja etehen, <br /> :toinen heinän helpehiä, kolmas ruumenen muruja! :"Sukios vävyn oronen mursunluisella sualla, <br /> :jottei karva katkeaisi, sorajouhi sorkahtaisi! <br /> :Kattaos vävyn oronen loimella hope'isella, <br /> :kuomikolla kultaisella, vanumalla vaskisella! :"Kylän poiat, kyyhkyläiset! Viekätte vävy tupahan, <br /> :hivuksin hatuttomana, käen kintahattomana! :"Vuotas katselen vävyä, jos sopii vävy tupahan <br /> :ilman uksen ottamatta, pihtipuolen purkamatta, <br /> :kamanan korottamatta, kynnyksen alentamatta, <br /> :soppiseinän sortamatta, multahirren muuttamatta! :"Ei mahu vävy tupahan, hyvä lahja laipiohon <br /> :ilman uksen ottamatta, pihtipuolen purkamatta, <br /> :kamanan korottamatta, kynnyksen alentamatta, <br /> :soppiseinän sortamatta, multahirren muuttamatta: <br /> :vävy on päätänsä pitempi, korvallista korkeampi. :"Kamanat kohottukohot lakin päästä laskematta, <br /> :kynnykset alentukohot kengän kannan koskematta, <br /> :pihtipuolet välttyköhöt, ovet ilman auetkohot <br /> :tullessa vävyn tupahan, astuessa aimo miehen! :"Kiitos kaunoisen Jumalan, jo saapi vävy sisähän! <br /> :Vuotas katsahan tupoa, silmeän tuvan sisähän, <br /> :onko täällä pöyät pesty, lavitsat vesin valeltu, <br /> :siivottu sileät sillat, lautalattiat la'aistu! :"Katselen tätä tupoa enkä tuota tunnekana, <br /> :mistä puist' on pirtti tehty, mistä suoja tänne saatu, <br /> :kusta seinät seisotettu sekä lattiat laottu. :"Sivuseinä on siilin luista, periseinä peuran luista, <br /> :oviseinä osman luista, kamana karitsan luista. :"Orret on omenapuista, patsas puista patviloista, <br /> :luaslauat lumpehista, laki lahnan suomuksista. :"Rahi on rauasta rakettu, lautsat Saksan laahkoloista, <br /> :pöytä kullan kirjoiteltu, silta silkillä silattu. :"Uuni vaskesta valettu, pankko paasista hyvistä, <br /> :kiukoa meren kivistä, karsina Kalevan puista." :Sulho tungeikse tupahan, alle kattojen ajaikse. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Terve tänneki, Jumala, <br /> :alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!" :Sanoi Pohjolan emäntä: "Terve, terve tultuasi <br /> :tänne pienehen tupahan, matalaisehen majahan, <br /> :honkaisehen huonehesen, petäjäisehen pesähän! :"Ohoh orjapiikaseni, kylän pantu palkkalainen! <br /> :Tuopa tulta tuohen päässä, temmo tervaksen nenässä <br /> :katsellakseni vävyä, nähäkseni sulhon silmät, <br /> :sinisetkö vai punaiset vaiko vaatevalkeuiset!" :Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen, <br /> :toip' on tulta tuohosessa, tempoi tulta tervaksessa. :"Tuli on tuohinen rämäkkä, savu musta tervaksinen, <br /> :vävyn silmät saastuttaisi, mustuttais' ihanan muo'on: <br /> :tuopa tulta tuohuksella, vahasella valkeaista!" :Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen, <br /> :toip' on tulta tuohuksella, vahasella valkeaista. :Valkea savu vahainen, tuli kirkas tuohuksinen, <br /> :valotti vävyltä silmät, kirkasti vävyltä kasvot. :"Jo näen vävyni silmät: ei siniset, ei punaiset <br /> :eikä vaatevalkeuiset; meren on vaahen valkeuiset, <br /> :meren ruo'on ruskeuiset, meren kaislan kauneuiset. :"Kylän poiat, kyyhkyläiset! Viekätte tätä vävyä <br /> :isoimmille istuimille, ylimmäisille sijoille, <br /> :selin seineä sinistä, pä'in pöyteä punaista, <br /> :kohin kutsuvierahia, rinnoin rahvahan remua!" :Siitä Pohjolan emäntä syötti, juotti vierahia, <br /> :syötti suin sulassa voissa, kourin kuorekokkaroissa <br /> :noita kutsuvierahia, vävyänsä liiatenki. :Olipa lohta luotasilla, sivulla sianlihoa, <br /> :kupit kukkuraisillansa, va'it varpelaitehilla <br /> :syöä kutsuvierahien ja vävysen liiatenki. :Sanoi Pohjolan emäntä: "Oi sie piika pikkarainen! <br /> :Tuop' on tuopilla olutta, kanna kaksikorvaisella <br /> :noille kutsuvierahille, vävylleni liiatenki!" :Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen, <br /> :antoi tuopin totta tehä, viisivantehen vikoa, <br /> :huuhtoa humalan parrat, vaahen parrat valkoella <br /> :noilta kutsuvierahilta ja vävyltä liiatenki. :Mitä nyt olut osasi, virkki viisivantehinen, <br /> :kun oli luona laulajansa, kunnollinen kukkujansa? <br /> :Olipa vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, <br /> :laaullisna laulajana, parahana taitajana. :Ensin ottavi olutta, siitä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Olukkainen, juomukkainen! Elä miestä jouten juota! <br /> :Laita miehet laulamahan, kultasuut on kukkumahan! <br /> :Isännät imehtelevät, emännät ajattelevat: <br /> :joko on laulut lauennehet, ilokielet kirvonnehet, <br /> :vai panin pahan oluen, juoksuttelin juoman kehnon, <br /> :kun ei laula laulajamme, hyreksi hyvät runomme, <br /> :kuku kultavierahamme, iloitse ilokäkemme? :"Kukas tässä kukkunevi, kenpä kielin laulanevi <br /> :näissä Pohjolan pioissa, Sariolan juomingissa? <br /> :Eipä tässä lautsat laula, kun ei lautsan istujaiset, <br /> :lattiat ei lausahtele, kun ei lattian kävijät; <br /> :eikä ikkunat iloitse, kun ei ikkunan isännät, <br /> :eikä pöykä pöyän ääret, kun ei pöyän äärelliset, <br /> :ei ne reppänät remuile, kun ei reppänän alaiset." :Oli lapsi lattialla, maitoparta pankon päässä. <br /> :Lausui lapsi lattialta, poika pankolta pakisi: <br /> :"En ole iso iältä, vahva varren kasvannolta, <br /> :vaan kuitenki kaikitenki, jos ei muut lihavat laula, <br /> :miehet paksummat pajaha, verevämmät vierettele, <br /> :niin mä laulan, laiha poika, poika kuiva, kuikuttelen; <br /> :laulan laihoilta lihoilta, kupehilta kuuttomilta <br /> :tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi." :Olipa ukko uunin päällä. Tuopa tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Ei ole lasten laululoista, kurjien kujerteloista: <br /> :valehia lasten laulut, tyhjiä tytärten virret! <br /> :Anna virsi viisahalle, laulu lautsan istujalle!" :Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Onko tässä nuorisossa, koko suuressa su'ussa, <br /> :ken panisi käen kätehen, ha'an toisehen hakahan <br /> :ja saisi sanelemahan, laikahtaisi laulamahan <br /> :päivän päätyvän iloksi, illan kuulun kunniaksi?" :Sanoi ukko uunin päältä: "Ei ole tässä ennen kuultu, <br /> :ei ole kuultu eikä nähty sinä ilmoisna ikänä <br /> :parempata laulajata, tarkempata taitajata, <br /> :kuin mitä minä kujerrin, lauleskelin lapsempana, <br /> :laulelin lahen vesillä, kajahtelin kankahilla, <br /> :kukkuelin kuusikoilla, sanelin salometsillä. :"Ääni oli suuri ja sorea, säveleni sangen kaunis: <br /> :se silloin jokena juoksi, vesivirtana vilisi, <br /> :kulki kuin lyly lumella, purjelaiva lainehilla. <br /> :Vaan en nyt sanoa saata, tuot' en tarkoin tunnekana, <br /> :mikä sorti suuren äänen, äänen armahan alenti: <br /> :ei se nyt jokena juokse, lainehina lailattele, <br /> :on kuin karhi kannostossa, hangella havupetäjä, <br /> :reki rannan hiekkasilla, vene kuivilla kivillä." :Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Kun ei toista tullekana kerallani laulamahan, <br /> :yksin lähtenen runoille, laikahtanen laulamahan: <br /> :kun olen luotu laulajaksi, sattunut sanelijaksi, <br /> :en kysy kylästä tietä, päätä virren vierahalta." :Siitä vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, <br /> :istuihen ilon teolle, laulutyölle työntelihe, <br /> :ilovirret vieressänsä, saatavillansa sanaset. :Lauloi vanha Väinämöinen, sekä lauloi jotta taitoi: <br /> :ei sanat sanoihin puutu, virret veisaten vähene; <br /> :ennen kalliot kiviä, umpilammit lumpehia. :Siinä lauloi Väinämöinen, pitkin iltoa iloitsi. <br /> :Naiset kaikki naurusuulla, miehet mielellä hyvällä <br /> :kuuntelivat, kummeksivat Väinämöisen väännätystä, <br /> :kun oli kumma kuulijanki, ime ilmankin olijan. :Sanoi vanha Väinämöinen, virkki virtensä lopulla: <br /> :"Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi! <br /> :En minä mitänä saata, en kuhunkana kykene. <br /> :Oisi Luoja laulamassa, suin sulin sanelemassa! <br /> :Luoja laulun lauleleisi, lauleleisi, taiteleisi. :"Laulaisi meret mesiksi, meren hiekat hernehiksi, <br /> :meren mullat maltahiksi, suoloiksi meren someret, <br /> :lehot laajat leipämaiksi, ahovieret vehnämaiksi, <br /> :mäet mämmikakkaroiksi, kalliot kananmuniksi. :"Lauleleisi, taiteleisi, saneleisi, saatteleisi, <br /> :laulaisi tähän talohon läävät täysi lähtemiä, <br /> :kujat täysi kukkapäitä, ahot maion antajia, <br /> :sata sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren. :"Lauleleisi, taiteleisi, saneleisi, saatteleisi <br /> :isännille ilvesturkit, emännille verkaviitat, <br /> :tyttärille ummiskengät, pojille punaiset paiat. :"Annap' ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja, <br /> :näin näissä elettäväksi, toiste toimieltavaksi <br /> :näissä Pohjolan pioissa, Sariolan juomingissa, <br /> :oloset jokena juosta, me'et virtana vilata <br /> :näissä Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa, <br /> :jotta päivin lauleltaisi, illoin tehtäisi iloa <br /> :iällä tämän isännän, elinajalla emännän! :"Pankohon Jumala palkan, Luoja koston kostakohon <br /> :isännälle pöyän päähän, emännällen aittahansa, <br /> :pojillen apajaveelle, kangaspuihin tyttärille, <br /> :jottei konsana katuisi, vuonna toisna voikahtaisi <br /> :näitä pitkiä pitoja, suuren joukon juominkia!" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kahdeskymmenes runo|Kahdeskymmenes runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdeskolmatta runo|Kahdeskolmatta runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 104 4311 2006-08-01T06:46:43Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Kasvatti emo kanoja, suuren joukon joutsenia. <br /> :Kanat aialle asetti, joutsenet joelle saattoi. <br /> :Tuli kokko, niin kohotti, tuli haukka, niin hajotti, <br /> :siipilintu, niin sirotti: yhen kantoi Karjalahan, <br /> :toisen vei Venäjän maalle, kolmannen kotihin heitti. :Minkä vei Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi; <br /> :minkä kantoi Karjalahan, siitä se Kalervo kasvoi; <br /> :kunkapa kotihin heitti, se sikesi Untamoinen <br /> :ison päiviksi pahoiksi, emon mielimurtehiksi. :Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen; <br /> :Kalervoinen verkot katsoi, kalat konttihin kokosi. <br /> :Untamo, utala miesi, sepä suuttui ja vihastui. <br /> :Teki soan sormistansa, kämmenpäistänsä keräjät, <br /> :toran nosti totkusilta, artin ahvenmaimasilta. :Torelivat, tappelivat, eikä voita toinen toista: <br /> :minkä toistansa tokaisi, sen sai itse vastahansa. :Jopa tuosta toisen kerran, kahen, kolmen päivän päästä <br /> :Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi. :Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön. <br /> :Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta. :Untamo uhittelevi Kalervolle veljellensä, <br /> :surmata su'un Kalervon, lyöä suuret, lyöä pienet, <br /> :koko kansan kolhaella, tuvat polttoa poroksi. :Laittoi miehet miekka vyölle, urohot ase kätehen, <br /> :pojat pienet piikki vyölle, kaunot kassara olalle; <br /> :läksi suurehen sotahan vasten veljeä omoa. :Kalervoisen kaunis minjä istui ikkunan lähellä. <br /> :Katsoi ulos ikkunasta, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Onko tuo savu sakea vai onpi pimeä pilvi <br /> :noien peltojen perillä, kujan uuen ulkopäässä?" :Ei ollut ume umakka eikäpä savu sakea: <br /> :ne oli Untamon urohot, tulla suorivat sotahan. :Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä. <br /> :Kaatoivat Kalervon joukon, su'un suuren surmasivat, <br /> :talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi. :Jäi yksi Kalervon impi kera vatsan vaivaloisen. <br /> :Senpä Untamon urohot veivät kanssansa kotihin <br /> :pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi. :Oli aikoa vähäisen; syntyi pieni poikalapsi <br /> :emollen osattomalle. Miksi tuo nimitetähän? <br /> :Emo kutsui Kullervoksi, Untamo sotijaloksi. :Pantihinpa poika pieni, orpolapsi laitettihin <br /> :tuutuhun tutajamahan, kätkyehen liekkumahan. :Liekkui lapsi kätkyessä, lapsi liekkui, tukka löyhki. <br /> :Liekkui päivän, liekkui toisen; jopa kohta kolmantena, <br /> :kun tuo poika potkaisihe, potkaisihe, ponnistihe, <br /> :katkaisi kapalovyönsä, pääsi päälle peittehensä, <br /> :särki liekun lehmuksisen, kaikki riepunsa revitti. :Nähtihin hyvä tulevan, keksittihin kelpoavan. <br /> :Untamola vuottelevi tätä tästä kasvavaksi, <br /> :mieltyväksi, miestyväksi, oike'in urostuvaksi, <br /> :saavaksi sataisen orjan, tuhantisen turpuvaksi. :Kasvoi kuuta kaksi, kolme. Jopa kuuna kolmantena <br /> :poika polven korkeuisna alkoi itse arvaella: <br /> :"Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, <br /> :kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat!" :Saipa kuulla Untamoinen. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Tästä saa sukuni surma, tästä kasvavi Kalervo!" :Urohot ajattelevat, akat kaikki arvelevat, <br /> :minne poika pantanehe, kunne surma saatanehe. :Pannahanpa puolikkohon, työnnetähän tynnyrihin; <br /> :siitä vieähän vetehen, lasketahan lainehesen. :Käyähänpä katsomahan kahen, kolmen yön perästä, <br /> :joko on hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon! :Ei ole hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon! <br /> :Poika oli pääsnyt puolikosta istui aaltojen selässä <br /> :vapa vaskinen käessä, siima silkkinen perässä; <br /> :onkivi meren kaloja, merivettä mittoavi: <br /> :melke'in meressä vettä, kun on kaksi kauhallista; <br /> :oisko oike'in mitata, osa kolmatta tulisi. :Untamo ajattelevi: "Mihin poika pantanehe, <br /> :kunne tuo tuhottanehe, kusta surma saatanehe?" :Käski orjansa kerätä koivuja, kovia puita, <br /> :honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia <br /> :yhen poian polttimeksi, Kullervon kaottimeksi. :Koottihin, keräeltihin koivuja, kovia puita, <br /> :honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia, <br /> :tuohia tuhat rekeä, sata syltä saarnipuita. <br /> :Tuli puihin tuiskattihin, roviohon roiskattihin, <br /> :siihen poika paiskattihin keskelle tulen palavan. :Paloi päivän, tuosta toisen, paloi päivän kolmannenki. <br /> :Käytihin katsastamahan: poik' oli porossa polvin, <br /> :kypenissä kyynäsvarsin, hiilikoukkunen käessä, <br /> :millä tulta kiihottavi, hiiliä kokoelevi, <br /> :katomatta karvankana, kutrisen kähertymättä! :Untamo ä'itteleikse: "Mihin poika pantanehe, <br /> :kunne tuo tuhottanehe, surma tuolle saatanehe?" <br /> :Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan. :Kului yötä kaksi, kolme, saman verran päiviäki. <br /> :Untamo ajattelevi: "Aik' on käyä katsomahan, <br /> :joko Kullervo katosi, kuoli poika hirsipuuhun." :Laittoi orjan katsomahan. Orja toi sanan takaisin: <br /> :"Ei ole Kullervo kaonnut, kuollut poika hirsipuuhun! <br /> :Poika puuta kirjoittavi pieni piikkonen käessä. <br /> :Koko puu kuvia täynnä, täynnä tammi kirjoitusta: <br /> :siinä miehet, siinä miekat, siinä keihä'ät sivulla." :Mitäs autti Untamoisen tuon pojan katalan kanssa! <br /> :Kuinka surmat suoritteli, kuinka kuolemat sukesi, <br /> :poika ei puutu surman suuhun eikä kuole kuitenkana. :Piti viimeinki väsyä suorimasta surmiansa, <br /> :kasvatella Kullervoinen, orja poikana omana. :Sanoi Untamo sanansa, itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet, <br /> :saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella. <br /> :Palkka pannahan jälestä, ansiosta arvatahan: <br /> :vyöhyt vyöllesi korea tahi korvalle kolahus." :Kun oli Kullervo kohonnut, saanut vartta vaaksan verran, <br /> :tuopa työlle työnnetähän, raaolle rakennetahan, <br /> :lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan: <br /> :"Katso lasta kaunihisti, syötä lasta, syö itseki! <br /> :Rievut virrassa viruta, pese pienet vaattehuiset!" :Katsoi lasta päivän, kaksi: käen katkoi, silmän kaivoi. <br /> :Siitä kohta kolmannella lapsen tauilla tapatti, <br /> :rievut viskoi virran vieä, kätkyen tulella poltti. :Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva <br /> :lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan! <br /> :En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin. <br /> :Panenko kasken kaa'antahan?" Pani kasken kaa'antahan. :Kullervo, Kalervon poika, tuossa tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Äsken lienen mies minäki, kun saan kirvehen kätehen, <br /> :paljo katsoa parempi, entistäni armahampi: <br /> :lienen mies viien veroinen, uros kuuen-kummallinen." :Meni seppolan pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Oi on seppo veikkoseni! Taos mulle tapparainen! :Tao kirves miestä myöten; rauta raatajan mukahan! <br /> :Lähen kasken kaa'antahan, solkikoivun sorrantahan." :Seppä tarpehen takovi, kirvehen kerittelevi. <br /> :Saip' on kirves miestä myöten, rauta raatajan mukahan. :Kullervo, Kalervon poika, hioi siitä kirvehensä; <br /> :päivän kirvestä hiovi, illan vartta valmistavi. :Suorihe kasken ajohon korkealle korpimaalle, <br /> :parahasen parsikkohon, hirveähän hirsikköhön. :Iski puuta kirvehellä, tempasi tasaterällä: <br /> :kerralla hyvätki hirret, pahat puolella menevi. :Vihoin kaatoi viisi puuta, kaiketi kaheksan puuta. <br /> :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Lempo tuota raatakohon! Hiisi hirret kaatakohon!" :Kavahutti kannon päähän, niin huhuta heiahutti, <br /> :vihellytti, viuahutti. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Sini kaski kaatukahan, koivu solki sortukahan, <br /> :kuni ääni kuulunevi, kuni vierrevi vihellys! :"Elköhön vesa venykö, elköhön koretko korsi <br /> :sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana <br /> :kaskessa Kalervon poian, otoksessa oivan miehen! :"Ottaisiko maa orahan, nousisiko nuori laiho, <br /> :sekä korsi korteuisi, jotta varsi varteuisi, <br /> :elköhön tereä tehkö, varsi päätä valmistako!" :Untamoinen, mies utala, kävi tuota katsomahan <br /> :kaskea Kalervon poian, ajamoa uuen orjan: <br /> :ei kaski kaselle tunnu, ajamaksi nuoren miehen. :Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva! <br /> :Hyvän hirsikön pilasi, kaatoi parsikon parahan! <br /> :En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin. <br /> :Panenko aitojen panohon?" Pani aitojen panohon. :Kullervo, Kalervon poika, jopa aitoa panevi. <br /> :Kohastansa kokkahongat aiaksiksi asettelevi, <br /> :kokonansa korpikuuset seipähiksi pistelevi; <br /> :veti vitsakset lujahan pisimmistä pihlajista; <br /> :pani aian umpinaisen, veräjättömän kyhäsi. <br /> :Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Ku ei lintuna kohonne, kahen siiven siuotelle, <br /> :elköhön ylitse pääskö aiasta Kalervon poian!" :Untamo osaelevi tulla tuota katsomahan <br /> :aitoa Kalervon poian, sotaorjan sortamoa. :Näki aian aukottoman, raottoman, reiättömän, <br /> :jok' oli pantu maaemästä, ylös pilvihin osattu. :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei tämä tähän sopiva! <br /> :Pani aian aukottoman, veräjättömän kyhäsi, <br /> :tuon on nosti taivosehen, ylös pilvihin kohotti: <br /> :en tuosta ylitse pääse enkä reiästä sisälle! <br /> :En tieä, mihin panisin, kulle työlle työnteleisin. <br /> :Panenko puimahan rukihit?" Pani puimahan rukihit. :Kullervo, Kalervon poika, jo oli puimassa rukihit: <br /> :pui rukihit ruumeniksi, olet kaunaksi kaotti. :Tulipa isäntä tuohon, kävi itse katsomahan <br /> :puintoa Kalervon poian, Kullervoisen kolkintoa: <br /> :rukihit on ruumenina, olet kaunoina kahisi! :Untamo ä'itteleikse: "Ei ole tästä raatajasta! <br /> :Kulle työlle työntänenki, työnsä tuhmin turmelevi. <br /> :Joko vien Venäehelle tahi kaupin Karjalahan <br /> :Ilmariselle sepolle, sepon paljan painajaksi?" :Möi siitä Kalervon poian, pani kaupan Karjalahan <br /> :Ilmariselle sepolle, takojalle taitavalle. :Minpä seppo tuosta antoi? Äijän seppo tuosta antoi: <br /> :kaksi kattilarania, kolme koukun puoliskoa, <br /> :viisi viikatekulua, kuusi kuokan kuolioa <br /> :miehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kolmaskymmenes runo|Kolmaskymmenes runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdesneljättä runo|Kahdesneljättä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 105 3471 2006-07-30T09:21:28Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän :Vika on Ahtia sanoa, veitikkätä vieretellä. :Ahti poika Saarelainen, tuo on lieto Lemmin poika, <br /> :kasvoi koissa korkeassa luona armahan emonsa <br /> :laajimman lahen perällä, Kaukoniemen kainalossa. :Kaloin siinä Kauko kasvoi, Ahti ahvenin yleni. <br /> :Tuli mies mitä parahin, puhkesi punaverinen, <br /> :joka päästänsä pätevi, kohastansa kelpoavi; <br /> :vaan tuli vähän vialle, tavoiltansa turmiolle: <br /> :ain' oli naisissa eläjä, yli öitä öitsilöissä, <br /> :noien impien iloissa, kassapäien karkeloissa. :Kylli oli Saaren neiti, Saaren neiti, Saaren kukka. <br /> :Kasvoi koissa korkeassa, yleni ylen ehossa, <br /> :istuen ison majoilla, peräpenkin notkumilla. :Kauan kasvoi, kauas kuului: kaukoa tuli kosijat <br /> :neien kuuluhun kotihin, kaunoisehen kartanohon. :Kosi Päivä poiallehen: eip' on mennyt Päivälähän <br /> :Päivän luona paistamahan kesäisillä kiirehillä. :Kosi Kuuhut poiallehen: eip' on mennyt Kuutolahan <br /> :Kuun luona kumottamahan, kehät ilman kiertämähän. :Kosi Tähti poiallehen: eip' on mennyt Tähtelähän <br /> :pitkin öitä pilkkimähän talvisilla taivahilla. :Tulevi Virosta sulhot, toiset tuolta Inkereltä: <br /> :eip' on neiti mennytkänä; itse vasten vastaeli: <br /> :"Suotta kultanne kuluvi, hopeanne hoikkenevi! <br /> :En lähe minä Virohon, en lähe, lupoakana, <br /> :Viron vettä soutamahan, saarellista sauvomahan, <br /> :syömähän Viron kaloja, Viron lientä lippomahan. :"Enkä lähe Inkerelle, penkerelle, pänkerelle; <br /> :siell' on nälkä, kaiken nälkä: puun nälkä, pärehen nälkä, <br /> :ve'en nälkä, vehnän nälkä, rukihisen leivän nälkä." :Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :lähteäksensä lupasi Saaren kukkoa kosihin, <br /> :tuota mointa morsianta, kaunokaista kassapäätä. :Emo kielteä käkesi, varoitteli vaimo vanha: <br /> :"Ellös menkö, poikaseni, parempihin itseäsi! <br /> :Ei suattane sinua Saaren suurehen sukuhun." :Sanoi lieto Lemminkäinen, virkki kaunis Kaukomieli: <br /> :"Jos en ole koiltani korea, su'ultani aivan suuri, <br /> :mie valitsen varrellani, otan muilla muo'oillani." :Aina kieltävi emonsa lähtemästä Lemminkäistä <br /> :Saaren suurehen sukuhun, laajahan lajiperähän: <br /> :"Siellä piiat pilkkoavat, naiset nauravat sinua." :Mitä huoli Lemminkäinen! Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Kyllä hää'än naisten naurun, soppityrskyt tyttärien: <br /> :potkaisen pojan povehen, käsikannon kainalohon; <br /> :siin' on pää hyvänki pilkan, parahanki parjauksen." :Emo tuon sanoiksi virkki: "Voi poloinen, päiviäni! <br /> :Nauraisitko Saaren naiset, pitäisit pyhäiset piiat, <br /> :niin siitä tora tulisi, sota suuri lankeaisi! <br /> :Saisi kaikki Saaren sulhot, sata miestä miekkoinensa <br /> :päällesi sinun, poloisen, yksinäisen ympärille." :Mitä huoli Lemminkäinen varoituksista emonsa! <br /> :Ottavi hyvän orosen, valjasti valion varsan; <br /> :ajavi karittelevi Saaren kuuluhun kylähän <br /> :Saaren kukkoa kosihin, Saaren mointa morsianta. :Nauroi naiset Lemminkäistä, piiat pisti pilkkojansa, <br /> :kun ajoi kummasti kujalle, kamalasti kartanolle: <br /> :ajoi korjansa kumohon, veräjähän vierähytti. :Siinä lieto Lemminkäinen murti suuta, väänti päätä, <br /> :murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"En ole tuota ennen nähnyt, en ole nähnyt enkä kuullut <br /> :naisen nauravan minulle, piian pilkkoja suannut." :Mitä huoli Lemminkäinen! Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Onko saarella sijoa, maata Saaren manterella, <br /> :minun leikki lyöäkseni, tanner tanhuellakseni <br /> :Saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa?" :Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: <br /> :"Onp' on Saarella sijoa, maata Saaren manterella, <br /> :sinun leikki lyöäksesi, tanner tanhuellaksesi <br /> :karjalaisna kaskimailla, paimenpoikana palolla: <br /> :lapset on laihat Saaren mailla, lihavat hevosen varsat." :Mitä huoli Lemminkäinen! Palkkasihe paimeneksi: <br /> :kävi päivät paimenessa, yöt on impien iloissa, <br /> :noien neitojen kisoissa, kassapäien karkeloissa. :Sillä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :jopa hääti naisen naurun, piätteli piian pilkan. <br /> :Ei ollut sitä tytärtä, piikoa pyhintäkänä, <br /> :kuta hän ei kosketellut, jonk' ei vieressä venynyt. :Yksi on impi kaikkinensa Saaren suuressa su'ussa, <br /> :jok' ei suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin: <br /> :se oli Kyllikki korea, Saaren kukka kaunokainen. :Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, <br /> :sa'at saappahat kulutti, sa'at airot poikki souti <br /> :tuota neittä saaessansa, Kyllikkiä pyytessänsä. :Kyllikki, korea neiti, hänpä tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Mitä, kehno, kierteletki, rannan raukuja, ajelet, <br /> :täältä tyttöjä kyselet, tinavöitä tieustelet? <br /> :En mä tästä ennen joua, kuin kiven kuluksi jauhan, <br /> :pieksän petkelen periksi, huhmaren sukuksi survon. :"Enkä huoli huitukoille, huitukoille, haitukoille; <br /> :mie tahon tasaisen varren tasaiselle varrelleni, <br /> :tahon muo'on muhkeamman muhke'ille muo'oilleni <br /> :sekä kasvon kaunihimman kaunihille kasvoilleni." :Oli aikoa vähäisen, kului tuskin puoli kuuta. <br /> :Jo päivänä muutamana, iltana moniahana <br /> :neitoset kisaelevi, kaunokaiset karkelevi <br /> :mannerpuolella saloa kaunihilla kankahalla; <br /> :Kyllikki ylinnä muita, Saaren kukka kuuluisinna. :Tuli veitikkä verevä, ajoi lieto Lemminkäinen <br /> :orihillansa omalla, valitulla varsallansa <br /> :keskelle kisaketoa, kaunokaisten karkeloa; <br /> :reutoi Kyllikin rekehen, koppoi neien korjahansa, <br /> :tuon asetti taljallensa, liitti liistehyisillensä. :Laski ruoskalla hevoista, nauskahutti nauhasella, <br /> :siitä läksi liukumahan. Lähtiessänsä sanovi: <br /> :"Elkätte minua, immet, ilmi antako ikänä, <br /> :minun täällä käyneheni, täältä neien vieneheni! :"Jos ette totelle tuosta, niin teille paha paneikse: <br /> :laulan sulhonne sotahan, nuoret miehet miekan alle, <br /> :ettei kuulla kuuna päänä, nähä ilmoisna ikänä <br /> :kujasilla kulkemassa, ahoilla ajelemassa." :Kyllä Kyllikki valitti, Saaren kukka kuikutteli: <br /> :"Päästä jo minua poies, laske lasta vallallensa, <br /> :kotihinsa kulkemahan luoksi itkevän emonsa! :"Jos et laskea luvanne kotihini kulkemahan, <br /> :viel' on viisi veljeäni, seitsemän setäni lasta <br /> :jänön jälen polkijaksi, neien pään perilliseksi." :Kun ei pääsnyt kuitenkana, itse itkulle hyräytyi. <br /> :Sanan virkkoi, noin nimesi: "Joutenpa, poloinen, <br /> :synnyin, <br /> :jouten synnyin, jouten kasvoin, jouten aikani elelin; <br /> :jo nyt sainki joutavalle, miehelle mitättömälle, <br /> :suojihin soankävijän, aina tuiman tappelijan!" :Virkki lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: <br /> :"Kyllikki, syänkäpyni, minun maire marjueni! <br /> :Ellös olko milläkänä! En sua pahoin pitäne: <br /> :sylissäni syöessäni, käsissäni käyessäni, <br /> :sivullani seistessäni, vieressä venyessäni. :"Mitäpä sinä sureksit, mitä huollen huokaelet? <br /> :Tuotako sinä sureksit, tuota huollen huokaelet, <br /> :lehmityyttä, leivätyyttä ja kaiken elon vähyyttä? :"Ellös olko milläkänä! Mont' on lehmeä minulla, <br /> :monta maion antajata: yks' on suolla Muurikkinen, <br /> :toinen mäellä Mansikkinen, kolmas Puolukka palolla. <br /> :Ne on syömättä soreat, katsomatta kaunokaiset; <br /> :ei ole illoin kytkemistä eikä aamuin laskemista, <br /> :heinävihkon heittämistä, suolan, suuruksen surua. :"Vaiko tuotaki surisit, tuota huollen huokoaisit, <br /> :ettei oo sukuni suuri, kovin korkea kotini? :"Jos en oo su'ulta suuri enkä korkea ko'ilta, <br /> :on mulla tulinen miekka, säkenevä säilärauta. <br /> :Se onpi sukua suurta, laajoa lajipereä: <br /> :onp' on Hiiessä hiottu, jumaloissa kirkastettu. <br /> :Sillä suurennan sukuni, laajennan lajini kaiken, <br /> :miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä." :Neiti parka huokoaikse, itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Oi on Ahti, Lemmin poika! Jos tahot minuista neittä <br /> :ikuiseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi, <br /> :sie vanno valat ikuiset et sotia käyäksesi <br /> :kullankana tarpehella, hopeankana halulla!" :Siinä tuo lieto Lemminkäinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Vannon mie valat ikuiset en sotia käyäkseni <br /> :kullankana tarpehella, hopeankana halulla. <br /> :Sie itse valasi vanno et kyliä käyäksesi <br /> :hyvänki hypyn halulla, tanhujuoksun tarpehella!" :Siitä vannoivat valansa, laativat ikilupansa <br /> :eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, <br /> :ei Ahin sotia käyä eikä Kyllikin kyleä. :Siitä lieto Lemminkäinen veti virkkua vitsalla, <br /> :löi oritta ohjaksella. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Jää hyvästi, Saaren nurmet, kuusen juuret, tervaskannot, <br /> :joit' olen kesän kävellyt, talvet kaiket tallaellut, <br /> :piileskellen pilviöillä, paeten pahalla säällä, <br /> :tätä pyytä pyytessäni, allia ajellessani!" :Ajoa hypittelevi: jo kohta koti näkyvi. <br /> :Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Tupa tuolla tuulottavi, nälkäraunio näkyvi. <br /> :Kenen onpi tuo tupanen, kenen koti kunnottoman?" :Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Elä sie sure tuvista, huokaele huonehista! <br /> :Tuvat toiset tehtänehe, paremmaiset pantanehe <br /> :hirve'istä hirsiköistä, parahista parsikoista." :Siitä lieto Lemminkäinen jo kohta kotihin saapi <br /> :luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa. :Emo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: <br /> :"Viikon viivyit, poikaseni, viikon mailla vierahilla." :Lausui lieto Lemminkäinen, sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Piti naiset naurellani, kostoa pyhäiset piiat <br /> :piännästä pitkän pilkan, naurannoistansa minulle. <br /> :Sain parahan korjahani, tuon asetin taljalleni, <br /> :liitin liistehyisilleni, alle viltin vierähytin. <br /> :Sillä maksoin naisten naurun, piikojen ilopiännän. :"Oi emoni, kantajani, äitini, ylentäjäni! <br /> :Mitä läksin, senpä sainki, kuta pyysin, sen tapasin. <br /> :Pane nyt patjasi parahat, pehme'immät päänalaiset, <br /> :maatani omalla maalla nuoren neiteni keralla!" :Emo tuon sanoiksi virkkoi, itse lausui ja pakisi: <br /> :"Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja, yksin, <br /> :kun annoit miniän mulle, toit hyvän tulen puhujan, <br /> :oivan kankahan kutojan, aivan kenstin kehreäjän, <br /> :pulskin poukkujen pesijän, vaattehien valkaisijan! :"Itse kiitä onneasi! Hyvän sait, hyvän tapasit, <br /> :hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen: <br /> :puhas on pulmonen lumella, puhtahampi puolellasi; <br /> :valkea merellä vaahti, valkeampi vallassasi; <br /> :sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi; <br /> :kirkas tähti taivahalla, kirkkahampi kihloissasi. :"Laai nyt lattiat laveat, hanki ikkunat isommat, <br /> :seisottele seinät uuet, tee koko tupa parempi, <br /> :kynnykset tuvan etehen, uuet ukset kynnykselle, <br /> :nuoren neien saatuasi, kaunihin katsottuasi, <br /> :paremmaisen itseäsi, sukuasi suuremmaisen!" {{runo|edellinen=[[Kalevala - Kymmenes runo|Kymmenes runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdestoista runo|Kahdestoista runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 106 4199 2006-08-01T06:38:01Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu :Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, <br /> :sormiansa suorittavi, peukaloitansa pesevi. <br /> :Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse <br /> :hope'iselle mäelle, kultaiselle kunnahalle. :Otti soiton sormillensa, käänti käyrän polvillensa, <br /> :kantelen kätensä alle. Sanan virkkoi, noin nimesi: <br /> :"Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut <br /> :iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!" :Siitä vanha Väinämöinen alkoi soittoa somasti <br /> :hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta. <br /> :Sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni. :Jo kävi ilo ilolle, riemu riemulle remahti, <br /> :tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi. <br /> :Helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli, <br /> :ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat. :Soitti vanha Väinämöinen. Ei ollut sitä metsässä <br /> :jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata, <br /> :ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän. :Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle; <br /> :tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihe. <br /> :Hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa. :Heräsi susiki suolta, nousi karhu kankahalta <br /> :petäjäisestä pesästä, kutiskosta kuusisesta. <br /> :Susi juoksi suuret matkat, karhu kankahat samosi; <br /> :viimein aiallen asettui, veräjälle vieretäikse: <br /> :aita kaatui kalliolle, veräjä aholle vieri. <br /> :Siitä kuusehen kuvahti, petäjähän pyörähytti <br /> :soitantoa kuulemahan, iloa imehtimähän. :Tapiolan tarkka ukko, itse Metsolan isäntä, <br /> :ja kaikki Tapion kansa, sekä piiat jotta poiat, <br /> :kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. :Itseki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, <br /> :sinisukkahan siroikse, punapaulahan paneikse; <br /> :loihe koivun konkelolle, lepän lengolle levahti <br /> :kanteloista kuulemahan, soittoa tajuamahan. :Mi oli ilman lintujaki, kahen siiven sirkovia, <br /> :ne tulivat tuiskutellen, kiiätellen kiirehtivät <br /> :kunnioa kuulemahan, iloa imehtimähän. :Kokko kun kotona kuuli sen sorean Suomen soiton, <br /> :heitti pentunsa pesähän; itse loihe lentämähän <br /> :soittohon sulan urohon, Väinämöisen vääntelöhön. :Korkealta kokko lenti, halki pilvien havukka, <br /> :allit aalloilta syviltä, joutsenet sulilta soilta. <br /> :Pieniäki peiposia, lintuja livertäviä, <br /> :sirkkuja satalukuisin, leivoja liki tuhatta <br /> :ilmassa ihastelivat, hartioilla haastelivat, <br /> :tehessä isän iloa, soitellessa Väinämöisen. :Itse ilman luonnottaret, ilman impyet ihanat, <br /> :iloa imehtelivät, kanteloista kuuntelivat; <br /> :mikä ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, <br /> :mikä pienen pilven päällä, rusoreunalla rehotti. :Tuo Kuutar, korea impi, neiti Päivätär pätevä <br /> :pitelivät pirtojansa, niisiänsä nostelivat, <br /> :kultakangasta kutoivat, hope'ista helskyttivät, <br /> :äärellä punaisen pilven, pitkän kaaren kannikalla. :Kunpa saivat kuullaksensa tuon sorean soiton äänen, <br /> :jo pääsi piosta pirta, suistui sukkula käestä, <br /> :katkesihe kultarihmat, helkähti hopeaniiet. :Ei sitä oloista ollut, ei ollut ve'essäkänä <br /> :evän kuuen kulkevata, kalaparvea parasta, <br /> :ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän. :Uipi hauit hangotellen, ve'en koirat vengotellen, <br /> :lohet luo'oilta samosi, siikaset syväntehiltä. <br /> :Säret pienet, ahvenetki, mujehetki, muut kalatki <br /> :rinnoin ruokohon ajaikse, rantahan rakenteleikse <br /> :virttä Väinön kuulemahan, soittoa tajuamahan. :Ahto, aaltojen kuningas, ve'en ukko ruohoparta, <br /> :ve'en kalvolle veäikse, luikahaikse lumpehelle; <br /> :siinä kuunteli iloa. Itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"En ole mointa ennen kuullut sinä ilmoisna ikänä, <br /> :soitantoa Väinämöisen, iloa ikirunojan!" :Sisarekset sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, <br /> :hiipoivat hivuksiansa, hapsiansa harjasivat <br /> :harjalla hopeapäällä, sukimella kultaisella. <br /> :Saavat kuulla äänen ouon, tuon on soitannon sorean: <br /> :sulkahti suka vetehen, haihtui harja lainehesen. <br /> :Jäi hivukset hiipomatta, tukat kesken suorimatta. :Itseki ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta, <br /> :jopa nousevi merestä ja lapaikse lainehesta; <br /> :ruokorintahan rivahti, väännäikse vesikarille <br /> :tuota ääntä kuulemahan, soitantoa Väinämöisen, <br /> :kun oli ääni kummanlainen, soitanto ylen sorea. <br /> :Se siihen sike'in nukkui, vaipui maata vatsallehen <br /> :kirjavan kiven selälle, paaen paksun pallealle. :Siinä vanha Väinämöinen soitti päivän, soitti toisen. <br /> :Ei ollut sitä urosta eikä miestä urheata, <br /> :ollut ei miestä eikä naista eikä kassan kantajata, <br /> :kellen ei itkuksi käynyt, kenen syäntä ei sulannut. <br /> :Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat, <br /> :itki nainehet urohot, itki pojat puol'-ikäiset, <br /> :sekä pojat jotta neiet, jotta pienet piikasetki, <br /> :kun oli ääni kummanlainen, ukon soitanto suloinen. :Itsensäki Väinämöisen kyynel vieri kyykähteli. <br /> :Tippui tilkat silmistänsä, vierivät vesipisarat, <br /> :karkeammat karpaloita, herkeämmät hernehiä, <br /> :pyöreämmät pyyn munia, päreämmät päitä pääskyn. :Ve'et vieri silmästänsä, toiset toisesta noruvi. <br /> :Putosivat poskipäille, kaunihille kasvoillensa, <br /> :kaunihilta kasvoiltansa leve'ille leuoillensa, <br /> :leve'iltä leuoiltansa rehe'ille rinnoillensa, <br /> :rehe'iltä rinnoiltansa päteville polvillensa, <br /> :päteviltä polviltansa jalkapöyille jaloille, <br /> :jalkapöyiltä jaloilta maahan alle jalkojensa <br /> :läpi viien villavaipan, kautta kuuen kultavyönsä, <br /> :seitsemän sinihamosen, sarkakauhtanan kaheksan. :Vierivät vesipisarat luota vanhan Väinämöisen <br /> :rannalle meren sinisen, rannalta meren sinisen <br /> :alle selvien vesien, päälle mustien murien. :Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: <br /> :"Onko tässä nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa, <br /> :tässä suuressa su'ussa, isossa isän alassa <br /> :kyyneleni poimijata alta selvien vesien?" :Nuoret tuossa noin sanovi sekä vanhat vastoavi: <br /> :"Ei ole tässä nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa, <br /> :tässä suuressa su'ussa, isossa isän alassa <br /> :kyynelesi poimijata alta selvien vesien." :Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: <br /> :"Kenpä toisi kyyneleni, poimisi vesipisarat <br /> :alta selvien vesien, saisi multa sulkaturkin." :Tuli korppi koikotellen. Sanoi vanha Väinämöinen: <br /> :"Käyös, korppi, kyyneleni alta selvien vesien! <br /> :Annan sulle sulkaturkin." Eipä korppi saanutkana. :Kuuli tuon sininen sotka, niin tuli sininen sotka. <br /> :Sanoi vanha Väinämöinen: "Use'in, sininen sotka, <br /> :suullasi sukelteleihet, ve'essä vilotteleihet: <br /> :käypä, poimi kyyneleni alta selvien vesien! <br /> :Saat sinä parahan palkan: annan sulle sulkaturkin." :Kävi sotka poimimahan Väinämöisen kyyneleitä <br /> :alta selvien vesien, päältä mustien murien. :Poimi kyynelet merestä, kantoi Väinölle kätehen: <br /> :jo oli muiksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi, <br /> :helmiksi heristynehet, simpsukoiksi siintynehet, <br /> :kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi. {{runo|edellinen=[[Kalevala - Neljäskymmenes runo|Neljäskymmenes runo]]|teos=[[Kalevala]]|seuraava=[[Kalevala - Kahdesviidettä runo|Kahdesviidettä runo]]|}} [[Luokka:Kalevala]] 107 7676 2006-10-18T09:46:34Z Hartz 13 rv vielä aikaisempaan {{kirjallinen teos|nimi=Kanervala|kirjoittaja=[[Aleksis Kivi]]|julkaisuvuosi=1866|kotimaa=Suomi|alkupkieli=suomi|}} Kanervala on virallisesti Aleksis Kiven ainoa julkaistu runokokoelma. Runoja on tosin jaoteltu myöhemmin muihinkin kokoelmiin. == Sisällysluettelo == # [[Kanervala - Kanervakankaalla|Kanervakankaalla]] # [[Kanervala - Keinu|Keinu]] # [[Kanervala - Joulu-ilta|Joulu-ilta]] # [[Kanervala - Eksynyt impi|Eksynyt impi]] # [[Kanervala - Anjanpelto|Anjanpelto]] # [[Kanervala - Karhunpyynti|Karhunpyynti]] # [[Kanervala - Helavalkea|Helavalkea]] # [[Kanervala - Äiti ja lapsi|Äiti ja lapsi]] # [[Kanervala - Rippilapset|Rippilapset]] # [[Kanervala - Uudistalon-perhe|Uudistalon-perhe]] # [[Kanervala - Ruususolmu|Ruususolmu]] # [[Kanervala - Mies|Mies]] # [[Kanervala - Niittu|Niittu]] # [[Kanervala - Ikävyys|Ikävyys]] # [[Kanervala - Metsämiehen laulu|Metsämiehen laulu]] [[Luokka:Aleksis Kivi]] 109 9926 2007-01-11T19:54:38Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] ==Ote lokakuun 11 p:nä 1909 hyväksytystä automobiililiikennettä koskevasta kansainvälisestä sopimuskirjasta.== '''I art.''' '''Mitkä ehdot automobiilien tulee täyttää saadakseen liikkua yleisellä tiellä.''' Jokainen automobiili pitää, ennenkuin sen sallitaan liikkua yleisillä teillä eri maissa, olla asianomaisen viranomaisen taikka sen valtuuttaman seuran, katsastuksen jälkeen, liikekuntoiseksi tunnustama tahi myös sellaista mallia, jolle samalla tapaa on tuollainen lupa myönnetty. Katsastuksen tulee nimittäin käsittää seuraavaa: 1) Konelaitteiden tulee toimia varmasti ja olla niin sijoitetut, että kaikki tulen tai räjähdyksen vaara mikäli mahdollista estyy; ne eivät saa jyskeellä säikyttää ratsas- tai vetoeläimiä, eivät muullakaan tavoin aiheuttaa vaaraa liikenteelle eikä mainittavasti häiritä ohikulkijoita savulla eikä höyryllä. 2) Automobiilissä tulee olla seuraavat konelaitteet: A. Luotettava ohjauslaite, jonka avulla käänteiden tekeminen käy helpoksi ja varmaksi. B. Kaksi toisistaan erillisinä tehoavaa riittävän voimakasta jarrua; ainakin toisen näistä jarruista tulee tehota nopeasti suorastaan pyöriin tai niiden välittömässä yhteydessä oleviin renkaisiin. C. Konerakenne, joka jyrkissäkin mäissä voipi kokonaan estää takaisinpäin vierimisen, jos toinen jarruista ei täytä tätä tehtävää. Jokainen automobiili, joka tyhjiltään painaa yli 350 kilogrammaa, on varustettava semmoisella konerakenteella, että automobiili ohjaajan paikalta saadaan peräytymään moottorin avulla. 3) Ohjauslaitteet pitää olla niin sijoitetut, että ohjaaja varmasti saa ne toimimaan taukoamatta silmällä pitämästä tietä. 4) Jokainen automobiili on oleva varustettu merkillä, joka ilmaisee sen toiminimen, joka on rakentanut alustan, tämän viimemainitun tehtaannumeron, moottorin hevosvoimamäärän tai sylinterien luvun ja läpimitan sekä automobiilin painon sen tyhjänä ollessa. '''II art.''' '''Mitkä ehdot automobiilinohjaajan tulee täyttää.''' Automobiilinohjaajalla tulee olla sellaiset ominaisuudet, jotka tarjoovat riittäviä takeita yleisen turvallisuuden kannalta. Mitä kansainväliseen liikenteeseen tulee, älköön kukaan olko oikeutettu ohjaamaan automobiiliä, ellei ole saanut siihen lupaa oikealta viranomaiselta tahi tämän valtuuttamalta seuralta pätevyyskokeen suoritettuansa. Lupaa älköön annettako 18 vuotta nuoremmille henkilöille. '''III art.''' '''Kansainvälisten matkasertifikaattien antaminen ja tunnustaminen.''' Todistukseksi, mitä kansainväliseen liikenteeseen tulee, että 1 ja 2 artiklassa mainitut ehdot on otettu huomioon, tulee annettavaksi kansainvälisiä matkasertifikaatteja tämän oheisten mallien ja ohjeiden mukaan. Nämä sertifikaatit ovat voimassa yhden vuoden antopäivästä lukien. Ne käsin kirjoitetut ohjeet, joita niissä tulee olemaan, ovat aina kirjoitettavat latinalaisilla kirjaimilla tai englantilaisella kursiivilla. Kansainväliset matkasertifikaatit, jotka on antanut jonkin sopimuksentehneen valtion viranomainen tahi sellaisen viranomaisen valtuuttama seura ja jotka ovat tämän viranomaisen varmentamat, oikeuttavat esteettömästi liikkumaan kaikissa muissa sopimuksentehneissä valtioissa ja tunnustetaan niissä päteviksi uutta katsastusta toimittamatta. Kansainvälistä matkasertifikaattia voidaan kieltäytyä tunnustamasta: 1) Jos on ilmeistä, että niitä ehtoja, joilla semmoinen sertifikaatti 1 ja 2 art:n määräysten mukaan on annettu, ei enää noudateta. 2) Jos automobiilin omistaja tai ohjaaja ei ole minkään sopimuksentehneen valtion alamainen. '''IV art.''' '''Numeromerkkien sijoittaminen automobiileihin.''' Älköön annettako minkään automobiilin kulkea maasta toiseen, ellei automobiilissä ole näkyvällä paikalla takapuolella, paitsi kansallista numeromerkkiä, myöskin tuntomerkkilaatta vaunun kansalaisuutta ilmaisevine kirjaimineen. Tämän laatan koko, kirjaimet ja niiden koko ovat määrätyt tämän sopimuskirjan oheisessa taulukossa. '''V art.''' '''Varotuslaitteet.''' Jokaisessa automobiilissä tulee olla karkeaääninen torvi varotusmerkin antoa varten. Asumattomilla paikoilla olkoon sitä paitsi lupa käyttää muitakin maassa voimassa olevain säännösten ja tapain mukaisia varotusmerkkejä. Jokainen automobiili pitää pimeän tultua olla varustettu kahdella etupuolella olevalla lyhdyllä ja yhdellä takana olevalla tulella, joka saattaa laatoissa olevat numero- ja kirjainmerkit luettaviksi. Tie pitää olla valaistu riittävän pitkälle eteenpäin, mutta häikäiseväin tulien käyttäminen olkoon aina kielletty asutuilla kaupunginalueilla. '''VI art.''' '''Erityisiä säännöksiä moottosykleistä ja moottosykleteistä.''' Tämän liittokirjan määräykset ovat sovellutettavia kolmipyöräisiin moottosykleihin sekä moottosykletteihin seuraavalla tavoin muodosteltuina: 1) Takaperin vierimistä estävää konerakennetta, joka on mainittu I art:n 2 momentin C litteran kohdalla, ei vaadita; ei myöskään peräytyslaitetta. 2) Valaistusvälineeksi riittää yksikin lyhty, joka sijoitetaan moottosyklin tai moottosykletin etupäähän. 3) Moottosyklien ja moottosyklettien kansallisuuden ilmaisulaatta pitää olla 18 senttimetriä pystysuoraan suuntaan ja 12 senttimetriä vaakasuoraan suuntaan mitaten; kirjaimet olkoot 8 senttimetriä korkeat ja 10 millimetrin levyisillä viivoilla piirretyt. 4) Moottosyklien ja moottosyklettien hälyytystorvien tulee olla kimeä-ääniset. '''VII art.''' '''Vastaantulevat ja sivuuttavat ajoneuvot.''' Ajoneuvojen tullessa vastakkain tai sivuuttaessa toisensa on automobiilinohjaajain säntillisesti noudatettava sen paikkakunnan tapoja, missä he kulloinkin ovat. '''VIII art.''' '''Osotustaulujen asettaminen yleisten teiden varsille.''' Jokainen sopimuksentehnyt valtio sitoutuu oman valtapiirinsä alueella pitämään silmällä, että teiden varsilla on vaarallisten paikkain osoittimena ainoastaan niitä merkkejä, joista on kuvat tämän liittokirjan lisäkkeessä. Sopimuksentehneiden valtioiden hallitukset voivat kuitenkin keskinäisen sopimuksen mukaan tehdä muutoksia tähän järjestelmään. Tähän merkkijärjestelmään on luettava myöskin tullikamarin seisautusmerkki, samoinkuin toinenkin, tullivartiopaikkaa osottava merkki. Hallitukset tulevat myös pitämään silmällä, että seuraavia määräyksiä noudatetaan: 1) Ylipäänsä ei tarvitse osotustauluilla merkitä asutuilla alueilla olevia esteitä. 2) Taulut ovat asetettavat noin 250 metrin päähän niistä paikoista, joita ne tarkoittavat, mikäli paikan laatu sen sallii. Jos merkin ja esteen välimatka melkoisesti poikkeaa 250 metristä, on ryhdyttävä erityisiin toimenpiteihin. 3) Osotustaulut ovat asetettavat pystysuoraan asentoon tien varrelle. '''IX art.''' '''Yleisiä säännöksiä.''' Automobiilinohjaaja on, liikkuessaan jossakin maassa, velvollinen noudattamaan niitä lakeja ja säännöksiä, mitkä siinä maassa ovat yleisilla teillä kulkemisesta voimassa. Otteet näistä laeista ja säännöksistä voipi antaa automobiilillä kulkevalle hänen johonkin maahan tullessaan se laitos, missä tullimuodollisuudet täytetään. [[Luokka:Lakitekstit]] 110 4098 2006-08-01T06:29:40Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kokoelmasta Runokokeita, 1886 |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} == Lukijalle. == Luonnon kaiken tutkijalle<br/> ain'on yhden arvoinen,<br/> onko vuokko, onko kielo<br/> vaiko ruusu kaunoinen.<br/> Kaikkea hän harrastaapi,<br/> tarkastellen, tutkien,<br/> että luonnon ilmaukset<br/> kerran sais hän selvillen.<br/> Suur' on luonto, suuri taivas,<br/> monet kätkee ihmehet.<br/> Kuitenkin on heidän lainen<br/> ihmissy'än ja -tuntehet.<br/> Ken, jos pyrkii ihmissielun<br/> tuntehia selvimään,<br/> ei se etsi lauleluja<br/> mainemiesten yksistään.<br/> == Kaksi vaalia. == Näin mä kerran kau'an mietin:<br/> jos nyt vaali oisi mun,<br/> kumman silloin ottaisin mä,<br/> vapaudenko toivotun<br/> vai sen eestä taistelun?<br/> Näin mä kerran toisen mietin:<br/> Vaali jos ois ehdoton,<br/> kumpi oisi mieluisampi:<br/> Totuus jalo, verraton,<br/> tai sen etsintäkö on?<br/> Selville jo tuosta pääsin:<br/> Ennen, ennen ottaisin<br/> vapaudesta taistelun mä,<br/> totuutt' ennen etsisin,<br/> valmisna jos saisinkin.<br/> Jalompi on vapautta<br/> taisto eestä vapauden.<br/> Parempi ja arvokkaampi,<br/> kuin sen pelkkä saaminen,<br/> etsintä on totuuden.<br/> == Ämmä-koskella. == Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maan<br/> ja taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan.<br/> Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen,<br/> ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.<br/> Mut uinu ei vaan Ämmä, mi pauhaa, hyrskyää,<br/> ja kalliota vasten noin ryntää, jyskyää -<br/> nuo vahto-lainekuohut ne kulkee kulkaan,<br/> ei estää heitä talvi voi jäähyt-vaipallaan.<br/> Taivaalle vesi pärskyy kuin helmikaste vain<br/> hohtoisan taivaankaaren helteellä heijastain,<br/> ja kuohut kehtohonsa ne käyvät laulaen,<br/> näin luulin kuunnellessa ma soivan sanat sen:<br/> :Pois olo orjan, pois sidekahleet!<br/> :Ämmä se tietänsä vyöryvi vain.<br/> :Kyllähän koittavat ihmiset ahneet<br/> :vangita aaltoja armahiain.<br/> :Vaan vapautta, ku koittavi sortaa,<br/> :sen minä nielen, pirstaksi lyön!<br/> :Estehet eestäni helppo on murtaa,<br/> :kuohut ne riemulla toimivat työn.<br/> :Valppaana hyrskyen matkani kuljen,<br/> :kunnes mä rauhan järvessä saan.<br/> :Voimalla kuiluhun kuohuni suljen,<br/> :nuo iki-uhkuvat lähtehet maan.<br/> :Oi, jospa kansani lauluni mielen,<br/> :oi, jospa Suomeni sen tajuais,<br/> :kohta se katkois kahlehet kielen -<br/> :näinpä se vihdoin kansaksi sais!<br/> :Silloinpa sointuis yhtehen soittoon<br/> :laulelot Väinön syntymämaan,<br/> :silloinpa miehissä työhön ja voittoon<br/> :rientäisi nuoriso kilpailemaan.<br/> :Väinämön kantelo, jällehen uusi,<br/> :raikkahin riemuin helkkyen sois!<br/> :Hurmaten kuulisi kankahan kuusi,<br/> :honka ja koivukin korvana ois:<br/> :Näin - joka koittaa kahlehin voittaa,<br/> :kohta sä niele, pirstaksi lyö!<br/> :Pauhulla Ämmäkin laulua soittaa,<br/> :kilpesi olkohon: vapaus, työ!<br/> Näin kuului Ämmän pauhu, näin soitto sorja sen<br/> ja sitä ijät kaiket se laulaa kansallen.<br/> Jos kansa joskus torkkuu, ei kuohus torkukaan,<br/> vaan yöt ja päivät laulaa vapauden lauluaan.<br/> == Neidon mielet. == :::I. Uljas on Pohjolan kankahan koivu,<br/> kaunis ja uljas on harjulla mänty,<br/> uljaampi näitä on korvessa kuusi.<br/> Kaikista uljain, kaunihin myöskin<br/> on minun mielessä lemmitty sulho.<br/> :::II. Lyhyt on Suomessa talvinen päivä,<br/> lyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt,<br/> lyhytpä myöskin on nuoruuden aika.<br/> Lyhinpä sentään on immestä ilta,<br/> jonka hän sulhonsa sylissä viettää.<br/> :::III. Pitkä on syksyen tähdetön ilta,<br/> pitkä on talvisen päivyen puhde,<br/> pitempi Pohjolan kesäinen päivä.<br/> Kaikista näistäpä pisin on sentään<br/> sulhoa vuottavan impyen aika.<br/> == Mik' onpi syynä. == Mik'onpi syynä, että vähittäisin<br/> tää rinta riutuu omaan raivohon?<br/> Mik'onpi syynä, että nuorra vallan,<br/> tää rinta raukka on niin toivoton?<br/> Mik'onpi syynä, että silloin aina<br/> tää liekki kaksin kerroin leimahtaa,<br/> kun tuota sammutella pois mä koitan,<br/> kun tulta tunteen uneen laulahtaa?<br/> On syynä näihin kaksi immen silmää,<br/> niin ihanaista, tumman siintävää,<br/> on syynä näihin kaksi immen huulta,<br/> niin ruusunpurppuraista, viehkeää.<br/> On syynä vihdoin posken kainot ruusut,<br/> niin hienot, kuultavat ja lämpöiset,<br/> on syynä uhkuava immen rinta,<br/> - kun mulle hehku ei sen tuntehet!<br/> == Ensi vuokko. == Kasvoi laakson ensi nurmikolla<br/> valkovuokko, suven ensimmäinen.<br/> Raitis, puhdas oli vuokon tuoksu,<br/> suloinen ja hertas kukka itse.<br/> Tuli immyt, nuori, ihanainen,<br/> vallatonna leikki kukkaisilla:<br/> vuokon taittoi, kantoi rinnoillansa,<br/> kunnes kuivunehen luotaan heitti.<br/> _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _<br/> Vihantana versoi taimi nuori<br/> immen sydämmessä ensimmäinen.<br/> Raitis, puhdas oli lemmen tunne,<br/> nuortea ja sorja impi itse.<br/> Tuli poika, nuori, ihanainen,<br/> vallatonna leikki sydämmillä:<br/> taimen taittoi, helli rinnoillansa,<br/> kunnes - kyllästyi ja luotaan heitti.<br/> == Nainen. == Enkeliksi taivahasta naista muudan kiittelee,<br/> pahan hengen heittiöksi toinen häntä väittelee. -<br/> En mä kiitä enkeliksi, heittiöksi hauku en,<br/> siinä kiitos, siinä moite: nainen onpi ihminen.<br/> == Kuutamalla. == Istuin kerran taivas-alla<br/> kuutamalla<br/> tarkastain,<br/> kuinka tähdet rauhaisasti,<br/> armahasti<br/> tuikki vain.<br/> "Ei ne tunne ihmis-huolta,<br/> varjapuolta<br/> elon tään;<br/> ei ne tunne pettymystä,<br/> kärsimystä<br/> ensinkään!"<br/> Näin mä mietin. Toivotellen,<br/> kaipaellen<br/> huudahdin:<br/> "Oi, jos oisin tähtö vainen,<br/> taivahainen<br/> miekkoisin!"<br/> Nautitsisin rauhaisuutta,<br/> murhetuutta<br/> aina vain,<br/> tunteheni tuudittaisin,<br/> sammuttaisin<br/> rinnassain."<br/> Kaduin kohta mietelmääni:<br/> sydäntäni<br/> vaihda en.<br/> Sekä myrskyisätä että<br/> tyyntä vettä<br/> soutelen.<br/> == Sunnuntaina. == Kaunis, kirkas nyt on aamu,<br/> aamu armas sunnuntain.<br/> tuolla siintää kirkon haamu,<br/> kaikuu kellot kumahtain.<br/> Venhot viiltää järven pintaa,<br/> kaikki kirkkoon kiirehtää.<br/> Valkovaate peittää rintaa,<br/> juhlahuivit välkähtää.<br/> Minä kurja synnin lapsi,<br/> astun arkivaatteissain,<br/> paljas rinta, takkuhapsi,<br/> eikä pappi aatteissain.<br/> Minä kuljen kukkulalle,<br/> jolla nurmi vihannoi.<br/> Istun sinne kuusten alle,<br/> kuulen kuinka kuuset soi.<br/> Kuulen kuinka linnut laulaa,<br/> kuinka laine loiskuttaa,<br/> katson kuinka aallot kaulaa<br/> sulo saaren rantamaa.<br/> Täällä istun yksin aivan,<br/> enkä veisaa, äännä en,<br/> näen yllä sinitaivaan,<br/> töitä luonnon katselen.<br/> Avaruus mull' armahampi<br/> kirkon kolkkoutta on,<br/> luonnon hiljaus rakkahampi,<br/> kuin on laulut joukkion.<br/> == Hääiltä. == Syysillan synkkä varjo jo kattaa maiseman,<br/> ja paksu, pilvinen vyöhyt tulet kätkee taivahan;<br/> niin jylhänä kuohuu koski, aho, kangasmaa kumajaa,<br/> ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.<br/> Kivenheiton päässäpä siitä niin uljas kartano on,<br/> sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton.<br/> Syysillan synkeät varjot jo loitoks siirrähtää,<br/> kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.<br/> Siell' on niin ihmeen hauskaa, siellä nuoriso riemuitsee,<br/> elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee<br/> ja posket poikien hohtaa, povet paisuvi impysten,<br/> ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.<br/> Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten,<br/> ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen:<br/> hääiltanahan toki sentään kai nuoriso riemuita voi<br/> ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!<br/> Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan,<br/> lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan:<br/> "Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen",<br/> näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.<br/> Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee<br/> ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee.<br/> Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,<br/> nyt riemuitaan elämästä, nyt ovathan nuorten häät!<br/> Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon<br/> siell' yksin seisoo nainen kivi-reunalla kallion.<br/> Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa,<br/> ja syksyinen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.<br/> Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää,<br/> ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää -<br/> vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee<br/> ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee.<br/> Ja hehkuu posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,<br/> nyt riemuitaan elämästä, nyt ovathan nuorten häät.<br/> - Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää,<br/> povellansa hän hellivi lasta, repaleillaan lämmittää;<br/> Kas, kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa:<br/> on tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa.<br/> Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu,<br/> ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeuu.<br/> "Voi lapseni, kurja on äitis, vaan taattosi kurjemp' on,<br/> lupauksia äitisi uskoi vävyn uljaan moision;<br/> niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui:<br/> sun taattosi kurja petti ja neitihin armastui.<br/> Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen,<br/> jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen?<br/> Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun,<br/> vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun - -<br/> En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään -<br/> "Siis lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!"<br/> Hän painaa raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen,<br/> ja syksyn kalsea viima vie silmästä kyyneleen.<br/> Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkään hohteen luo,<br/> ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo:<br/> yhä hohtavat posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät,<br/> yhä riemuitaan elämästä, siell' ovathan nuorten häät.<br/> Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa,<br/> niin hurjan säihkyvä katse yön selkään tuikahtaa:<br/> "Oi lapseni! kuolema meille on onneen suorin tie,<br/> ja tuskinpa helvetissä olo karvaampi synkempi lie!<br/> Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskeen kuohuvaan,<br/> niin eivät kirkko ja pappi suo silloin siunaustaan,<br/> ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden,<br/> ja mennyt on autuus sielun ja siunaus pappien.<br/> - Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman,<br/> hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan,<br/> mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon<br/> ja pehmeän haudan siellä näin pienoiselleni luon,<br/> kuin näännytän kuoloon häntä; ja jos jäiskin hän elämään,<br/> ikipäiviksi kannettavakseen vain äityen sais häpeän."<br/> Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa,<br/> sydän taukovi sykkimästä, povi synkästi huo'ahtaa,<br/> kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan,<br/> ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyyn vahtoavaan.<br/> Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee<br/> ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee,<br/> yh'ä hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,<br/> yhä riemuitaan elämästä, siell' ovathan nuorten häät!<br/> == Totuutta huudat. == "Totuutta huudat yhtenään,<br/> totuutta toimeen, elämään,<br/> totuutta uskoon, rakkauteen,<br/> totuutta käytökseen!<br/> Vapautta työlle tietehen,<br/> vapautta puheen, aattehen,<br/> vapautta sanan, lausunnon,<br/> vapautta uskonnon!"<br/> Sä näin nyt huudat innossas,<br/> oot mielestäsi oikeass',<br/> kun hengen, aatteen kahlehet<br/> sä murtaa aikonet.<br/> Niin luulet, niinhän luulla vois,<br/> ett' meilläkin, kuin muilla, ois;<br/> vaan erhetys on suuri tää<br/> ja siksi vielä jää!<br/> Ei meillä vapa olla saa,<br/> ei aatettansa paljastaa,<br/> ja oma uskon vakaumus<br/> on meillä kauhistus.<br/> Totuutta myös ei elämään<br/> suvaita meillä mielellään,<br/> ja puhe suor' on - loukkaus<br/> ja seuran pahennus!<br/> Sä tokko nyt jo ymmärrät,<br/> kuin turhaan huudat, ryntäjät?<br/> Totuus on meillä mahdoton<br/> ja vapaus uskonnon.<br/> == Hengen tasavalta. == Kun yksi hallitsi kansoja,<br/> oli yksi kaikkien sortaja,<br/> hän ainoa puntari oikeuden<br/> oli holhooja ihmisten.<br/> Tään yhden tahtoa tirannin,<br/> joka "luojan armosta" valtoihin<br/> oli päässyt kai, sitä seurattiin,<br/> sen tahtoa peljättiin.<br/> Jopa vihdoin muudan viisastui,<br/> tään yhden tahtohon kiivastui:<br/> "ken valtahan tuommoisen hirviön<br/> on päästänyt, heittiön?"<br/> Näin huusi yksi. Ja toisetkin<br/> ne orjuudestahan virkosi:<br/> "Niin aivan! mistä hän oikeuden<br/> sai sorroksi toisillen?"<br/> Ja vihdoin kansakin tulistui,<br/> ylivaltijas sortui, kukistui.<br/> Maat' itse kansa nyt hallitsee,<br/> muka onnesta nautitsee.<br/> En huoli tuosta mä onnestaan;<br/> oli ennen sortaja yksi vaan,<br/> nyt joukkiot suuret, tuhannet,<br/> lyö vangiksi aattehet.<br/> Jos yht' en tahdo mä valtijaa,<br/> satakuntaa en myöskään sortajaa:<br/> ken kerran joutuvi kahleihin,<br/> hän orja on kuitenkin.<br/> Tasavaltaa hengen mä taistelen,<br/> yks'valtaa älyn minä intoilen:<br/> ain' olkoon yksilön vapaus<br/> oma lausua vakuutus.<br/> == Neidon silmä. == Impi, kurja sydämmesi<br/> oli ensin herttaisin:<br/> jopa säihkyn silmiesi<br/> päiväksi mä vertailin.<br/> Mutta että silmäs palo,<br/> joka tunki rintahain,<br/> oli revontulten valo,<br/> kylmä kolkko tietää sain.<br/> [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runoteokset]] 111 9927 2007-01-11T19:54:45Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-kokoelma 27/1899 sivu 1. '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus,''' '''koskeva Suomen rakuunarykmentissä käytettyjen patruunikotelojen ja kaulahihnojen kulutusaikaa.''' Annettu Helsingissä, 14 p:nä Kesäkuuta 1899. '''Me NIKOLAI Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.''' Teemme tiettäväksi: Armollisella päiväkäskyllä sotalaitokselle 27 p:ltä Helmikuuta 1899 n:o 27 määrättyämme että 1894 vuoden mallia oleville ratsuväen patruunakoteloille sekä niihin kuuluville kaulahihnoille ennen voimassa oleva 12 vuotinen kulutusaika on pysytettävä, Me olemme nähneet hyväksi Armossa säätää että Suomen rakuunarykmentille vuonna 1897 hankituille yhtäläisille patruunikoteloille ja kaulahihnoille niinikään 12 vuotinen kulutusaika on laskettava. Tätä kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 14 p:nä Kesäkuuta 1899. :'''Keisarillisen Majesteetin Korkeassa Nimessä,''' ::'''Hänen Suomen Senaattinsa: ::F. W. SCHAUMAN. ::LENNART GRIPENBERG. ::J. G. SOHLMAN. :::G. v. Christierson. [[Luokka:Lakitekstit]] 112 7875 2006-10-18T16:50:51Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kaunis-kirjallisuuden tilaisuus suomessa” uudelle nimelle ”Kaunis-kirjallisuuden tilaisuus Suomessa”: Iso kirjain nimeen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaunis-kirjallisuuden tilaisuus Suomessa. |alaotsikko=(''Kanawa'' 13.10.1847) |osa=a3a3f3ar3 |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot=Kirjoitus on ilmestynyt alun perin anonyyminä ''Kanawa-''lehdessä, mutta sen kirjoittajan tiedetään olevan Pietari Hannikainen. }} Monesti jo on kuultu kotimaamme sanomalehdissä, vaan vielä usiammin yhteisessä puheessa valitusta kotimaisen kaunis-kirjallisuuden köyhyydestä. Ihmetellään miksei muka romaani- ja novelli-kirjallisuus Suomessaki voisi kotiutua. Vuosittain tuodaan suuret joukot näitä ulkomailta, vaan ne luetaan ja unoutetaan, ilman etteivät jätä mitään jälkiä perästänsä. Suometar sanomat ovat äskettäin luetelleet romaanin kasvua ja uudistumista nykyaikoina, vaan se on ulkomaisen romaanin. Kotoinen romaani sekä novelli on vielä syntymätä, ne ei tiedä mitään näistä uudistumista ja muuttumisista. Ainoa novelli-kirjallisuus, joka meillä on ollut hengissä, on se minkä tapaamme maamme ruotsalaisissa sanomalehdissä. Tässä ovat etenki Helsingin sanomat ja Aamulehtiki mainittavimmat. Meidän aikomuksemme ei ole alentaa näiden kaunis kirjallista arvoa. Mutta kuitenki luulemme voivamme ylimalkain sanoa, näiden ei enemmän lisäävän kuin vähentävänkään kotimaista kaunis-kirjallisuutta. Onko muka yhtään ainoaa kaikista näistä vuosivuodelta mainituissa sanomalehdissä ilmestyvistä novellista ollut jostai pysyväisemmästä arvosta? Onko yksikään näistä ollut kylläksi voimakas antamaan jonku muodon kotimaiselle novellille? Onko yksikään näistä edes voinut tehtä toimittajansakaan tutuksi maanmiehillensä? Joka niitä on lukenut, ei sunkaan voine muata yhtään näistä kysymyksistä. Kaikki, ilman eroituksia kaikki ovat olleet kotimaiselle kirjallisuudelle ihan mitättömät. Vain osataanko sellaisille kuin ”En rötmånads fantasi,” ”Häradshöfdingen,” ”Uppbördskrifvaren,” j. m. lukemattomia yhtäläisiä, antaa jotain pysyväisempiä arvoa? Onko niillä suurempi arvo kaunis-kirjallisuudessa yhteisesti kuin kansallisessa kirjallisuudessa erittäin? Me luulemme yhden verran molemmissa. Kuitenki ovat nämä meidän onnellisimmilta novellistilta. Romaani-kirjallisuuden taas alkaa ja lopettaa ”Murgrönan.” Tämän arvosta jo on ennen kylläksi kirjoitettu. Kokous kaikkein jokapäiväisimpiä jokapäiväistä naisjuoruja, ilman vähintäkään yhteyttä, ilman vähintäkään ajatusta. Ylipäätään voimme sanoa tämän viimeisen tempun pääpuutteeksi, johon pian kaikki meidän novellin ja romaanin kirjoittajat tarttuuvat. Kirjoitetaan ja kuvataan piirroksia ja kuvauksia jokapäiväisestä elämästä; vaan kuvaukseen ei saada mitään henkeä, mitään korkeampaa, joka voisi antaa tälle joka-päiväiselle elämälle jonku vissin harjoituksen, taikka edes vissin paineen. Se on niin kuin näkisimme kuvan, jossa kaikki olennot kyllä ovat kuvatut liikkeessään, mutta jossa liikkeellä emme huomaitse mitään tarkoitusta joka antaisi kuvalle hengen. Vain miten voimme muuten nimittää sellaisia luontoja ja henkiä joita tapaamme Helsingin sanomain novelleissa? Onko niissä yhtä muotoa, jonka tunteminen toisi meille jotai huvitusta? Onko niissä yhtä muotoa jolle tarina edes antasi jotai korkiampaa tarkoitusta. Me elämme ja liikumme niissä aivan tavallisimpain ihmisten joukossa, joita kyllin kyllä joka päivä näemme ympärillämme. Nuo ”Häradshöfdingit” nuo ”Fänrikit” ja Luutnantit ja Frökinät ja Mamselit A. B. C. ja D. ja ”posessionatit,” jotka puheleevat hevoisistaan ja piipuistaan, eivätkö ne ole kaikki pelkkiä daguerreotyp-kuvia? Tästä päätöksestä emme voi eroittaa Helsingin Aamulehdenkään novellia. Niissäkin etsit turhaan jotai muuta kuin näitä kolkkoja orjallisia luonnon kuvauksia. Ei mitään korkiampaa tarkoitusta. Ei yhtä muotoa jossa jalompi henki ilmoittaisisi. Niiden toimittaja on ehkä vielä onnellisempi novellistia Helsingin sanomissa. Vähintäin on Herra Berndtson pian ainoa kuvausten kirjoittaja kotimaassamme, jolle se vähänkin on luonnistunut. Tässä emme voi olla virkkamata luuloamme, pää esteenä kotimaisen romaani-kirjallisuuden varmistumiselle olevan itse kansallisen seuruuselämän. Sitä kyllä emme voi sanoa, että runoilia ja romaanin kirjoittaja olisivat töissänsä sidotut ympärillänsä olevaan seuruus-elämään. Heidän ajatuksensa on vapaa ja voisi lentää sivuin tästä. Mutta toiselta päin täytyy taas tunnustaa, seuruuselämän paljon vaikuttavan niin hyvin runoilian kuin romaanin kirjoittajan luonnolle. Hengellisesti köyhä ja ahdas ympärystö ei voi synnyttää Schilleriä eikä Eugen Süetä ja Bulveria. Ja seuruus-elämältä kotimaassamme ei sunkaan nykyisessä tilaisuudessaan voi sellaisia miehiä odotettaa. Meillä voipi kyllä nykyjään olla Runeberg ja niitä jotka laulaavat päivän nousua, kevättä, talvia, syystä, lunta ja jääpuikkoja, ja rakkautta, surua ja murhetta, ja tytön sini silmiä, ja ensimäistä pääskystä ja matkalintuja ja koskein pauhinaa ja hongan pituutta ja vahvuutta, yksin juopumistaki, vaan meillä ei ole yhtään joka loisi kokoon sellaisia kuin ”Axel och Valborg,” ”Maria Stuart,” ”Wallenstein” j. m. Sellaiset työt eivät voi syntyä muualla kuin korkiammassa valtakunnallisessa elämässä, korkiammassa kansallisessa seuruuselämässä, jolta me kaipaamme molempia. Ensimäinen vilaus kotimaamme seuruuselämään näyttää jo sen köyhyyden. Me kaipaamme kaikkea mikä seuruuselämälle antaa loiston. Hallitsian ”välkkyvää hovia,” rikkaan vapasuvuston ylpeyttä ja ylöllisyyttä, äveriäitä kauppioita ja muita neuvottelioita, laajaa kansallista kirjallisuutta ja kuulusia viisaita; sanalla sanoen, meidän kotimainen seuruuselämämme on paraimmassa muodossaan ihan sellainen kuin Herroin Berndtsonin ja Topeliuksen novellit. Niin laiha ja kuiva, niin tasainen, rauhallinen ja sieväluontonen, ettei se puheella säre, eikä päätänsä seinään juokse, niin kuin Savon talonpoika sanoisi. Tällä emme, kuin jo virkoimme, tahdo sanoa, että romaanin kirjoittaja ja novellisti välttämättömästi ovat olevat kiininaulatut tähän seuruuselämään. Paremmin on se heidän välttämätön velvollisuutensa tästä laihasta ja kuivasta seuruuselämästä etsiä kaikki nurkat missä jotain jalompaa voisi löytyä. Sillä tunnustettava on ettei mitään ole kolkompaa ja ikävöittävämpää kuin nuo daguerreotyp kuvaukset, joita tavallisesti nähdään meidän ruotsalaisissa sanomissamme. Hyvä maalari antaa oman henkensä kaikille kappaleille jotka kuvaansa sovittaa, ja hänen työnsä, ehkä kuvaukset luonnosta, näyttäävät meille vaan luonnon jaloutta, ei sen puutoksia. Hän ei koskaan tee naamalle näppylöitä ja käsniä näkyviksi, mutta hän ei myös koskaan heitä kuvallensa antamasta jotai mielellistä kauneutta. Sentähden on se sitä kummempi mitä varten kaikki nuo ikuiset vauhkot ja narrit ”Finkell,” ”Sagstock,” ”skrisvelin” ja sellaiset tarvitsivat kuvattaa paljaan tavallisen naimakaupan viereen. Oliko se viimeisen korottamiseksi, vainko oman vauhkoisuutensa vuoksi? Kumpanenki olisi kyllä vähän perustettu. Tällaisissa vauhkeissa ei ole mitään huvittavaisuutta itsessään. Vasta silloin kuin ne kuvaavat meille jotain yhteistä hulluutta, jotain joka koskee koko kansakunnan tapoihin, koko ihmisyyteen, saavat ne huvittavaisuutensa. Tavallisessa naima kaupassa ei tule mitään sellaista kysymykseen. Päiväpäivältään saamme kuitenki pitää hyvänämme tälläisiä, ja pian samoja vauhkoja uusilla nimillä ja uusiissa tilaisuuksissa. Kas siinä on koko Suomen Suurruhtinakunnan kaunis-kirjallisuus: romaanit ja novellit. Sen ilauttavampi oli kun uusi sanomalehti Suometar tämän vuoden alussa alkoi jotain uutta. Sen ensimäisellä numerolla alkava ”satu” eroittaisiin kaikista mitä ruotsinkielellä kotimmaassamme on ilmestynyt. Siinä kohtasimme jotain jalompaa, jotain uutta, joka huvitti, ei kerrakseen, mutta joka pysähtyi mieleen. Jota sen kerran on lukenut ei koskaan unouta sitä. – Vaan vahinko vaan, ettei tämäkään, ensi numeroissaan niin paljon toivoja antanut lehti, ole kuitenkaan myöhemmin niitä täyttänyt. Lehdessä ei ole sen enemmän ollutkaan kaunis-kirjallisuudesta, pait muuan käännös joka ei kuulu tähän kirjoitukseemme. Sanottaneen, jotta vaikka romaani ja novellikirjallisuus on köyhä, niin on sen siaan kotimainen runosto rikkaampi? Saammehan muka joka jouluksi, joka kesäksi ja talveksi vihkoja kaikellaisia lauluja. Vaan mitä hyödyttävät kaikki nämä ruotsalaiset laulut kansaa? minkä kohotuksen ne antaavat kansalliselle valistukselle? Minkä arvon, tahi minkä kasvun ne antaavat kotimaiselle kirjallisuudelle. Vaikuttivatko ne mitä kansalliseen elämään? Mika puoli kansallisesta mielenluonnosta ilmoitaksen niissä? – Muutamat laulupalaiset kuusta ja tähdistä, syysyöstä ja keväästä, rakkaudesta ja kaihosta ja vaikka muutamia sanoja kotimaan soista, järvistä ja vuorista ja niiden kauneudestaki eivät voi olla mistään erinomaisesta arvosta kansalliselle elämälle. Tälläiset yksinäiset tunnon puhelmat ovat verrattavat yksinäisiin mietelmiin; ne vaikuttaavat kyllä saman laulajan tunnon lukiassansaki, mutta tämä vaikutus on yhtä lyhyt kuin mietelmän. Se unoutetaan heti kuin kirja on kädestä pois. Viimeisinä aikoina on Runeberg vaan kirjoitellut suurempia lauluja, niin kuin Hanna, Nadeschda, Julqvällen, Kung Fjalar. Se lienee luettavaksi todistukseksi tämän runoilian taidon täydellistymisestä. Saattaa kyllä näistäki uutten laulupalaisten tekiöistä aikaa myöten toivoa jotain täydellisempää. Mutta ainaki on se varma, että enin osa näistä runoilioista on seisattuva näihin alkeihinsa. Me jo olemme edellä päin sanoneet syyn tähän pelkoomme, nimittäin, ettei meidän nykyinen seuruus-elämämme voi synnyttää sellaisia voimia kuin Schiller, Göthe, Scheakspear, Öhlenschläger, Tegneer j. m. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=101831&action=entryPage ''Kanawa'' 13.10.1847]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Pietari Hannikainen]] 113 583 2006-06-13T14:32:25Z Nysalor 5 Luokat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ken on Amor? |alaotsikko=(Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä runosta suomentanut –r–r.) |osa= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Ken se on, tuo paha Amor, : Koska usein moitittavan : Kuulen sekä herjattavan : Amor-parkaa pienokaista? – : Äiti mullen kerran lausui: : ”Tyttöseni, valveillasi : Ollos vainen; tunteitasi : Varo vielkaalt’ Amorilla.” : Siksi aina huudankin: : ”Amor, Amor, seuraneis, : Paha Amor, pysy pois!” : Vähät huolin Amorista, : Vilpistään ja viekkaudestaan, : Hypin, laulan, leikittelen, : Päähäni te’en seppelehen, : Tuulten tuiverrellessa. : Joskus muiskun lehtosessa : Aatolle suon, joka lempens’ : Ijäks’ luvannut on mulle. : Lasken sitten seppeleeni : Kutrillensa kultasille. : Enpä huoli Amorista, : Aatto omani kun on. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=268675&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 9.5.1885]. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 114 9928 2007-01-11T19:54:52Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Järjestysohjeita kojukauppiaille. == [Helsingin] Rahatoimikamarin vahvistamat 29 p:nä toukokuuta 1908. Niissä kahvin, ruokatavaroiden, virvoitusjuomien y. m. kauppaa varten tarkoitetuissa kojuissa, joiden asettamiseen kaupungin maalle rahatoimikamari on antanut luvan, ei millään muotoa saa anniskella alkoholi- tai mallasjuomia; myöskään ei ruokaa, kahvia y. m. sellaista saa tarjota juopuneille henkilöille. Kojussa tulee vallita järjestys ja puhtaus ja erittäinkin tulee niiden astioiden, joissa tarjotaan, olla puhtaita ja hyvin pestyjä. Oikeuden pitää kojua myöntää rahatoimikamari määrätylle henkilölle, joka älköön sitä toiselle henkilölle luovuttako hankkimatta rahatoimikamarilta siihen lupaa. Jos näitä määräyksiä vastaan rikotaan, olkoon rahatoimikamarin vallassa päättää, onko myyntioikeus menetetty. [[Luokka:Lakitekstit]] 115 4257 2006-08-01T06:42:28Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu Aave kummittelee Euroopassa - kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit. Missä on oppositiopuolue, jota sen hallitsevat vastustajat eivät olisi herjanneet kommunistiseksi; missä on oppositiopuolue, joka ei olisi edistyksellisimmille oppositiolaisille samoin kuin taantumuksellisille vastustajilleen singonnut vuorostaan tuota leimaavaa soimausta kommunismista? Tästä tosiasiasta johtuu kaksi johtopäätöstä: Kommunismin tunnustavat jo kaikki Euroopan vallat mahdiksi. Kommunistien on jo aika esittää avoimesti koko maailmalle katsantokantansa, tarkoituksensa, pyrkimyksensä ja panna tuota kommunismin aaveesta sepitettyä satua vastaan puolueen oma manifesti. Tässä tarkoituksessa ovat eri kansallisuuksiin kuuluvat kommunistit pitäneet kokouksen Lontoossa ja laatineet seuraavan Manifestin, joka julkaistaan englannin, ranskan, saksan, italian, flaamin ja tanskan kielellä. ==I Porvarit ja proletaarit== Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Vapaa ja orja, patriisi ja plebeiji, paroni ja maaorja, ammattikuntamestari ja kisälli, lyhyesti sanoen sortaja ja sorrettu ovat aina olleet toistensa vastakohtia, käyneet keskeytymätöntä, milloin peiteltyä, milloin avointa taistelua, taistelua, mikä joka kerta on päättynyt koko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tahi taistelevien luokkien yhteiseen häviöön. Historian aikaisempina kausina havaitsemme miltei kaikkialla yhteiskunnan jakautuvan täydellisesti eri säätyihin, monikerroksisen asteikon yhteiskunnallisia asemia. Muinais-Roomassa oli patriiseja, ritareja, plebeijejä ja orjia; keskiajalla feodaaliherroja, vasalleja, ammattikuntamestareita, kisällejä, maaorjia ja lisäksi melkein jokaisessa tällaisessa luokassa vielä erikoisia asteita. Feodaalisen yhteiskunnan tuhosta syntynyt nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei ole poistanut kaikkia luokkavastakohtia. Se on vain asettanut vanhojen tilalle uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja. Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahdeksi suureksi vihollisleiriksi, kahdeksi suureksi, välittömästi vastakkain olevaksi luokaksi: porvaristoksi ja proletariaatiksi. Keskiajan maaorjista saivat alkunsa ensimmäisten kaupunkien vapaat pikkuporvarit; tästä pikkuporvaristosta kehittyivät ensimmäiset porvariston ainekset. Amerikan ja meritien löytö Afrikan ympäri loivat nousevalle porvaristolle uutta alaa. Itä-Intian ja Kiinan markkinat, Amerikan kolonisoiminen, tavaranvaihto siirtomaiden kanssa, vaihdonvälineiden ja yleensä tavaroiden lisääntyminen saivat aikaan kaupan, merenkulun ja teollisuuden ennenkuulumattoman nousun ja aiheuttivat siten rappeutuvassa feodaalisessa yhteiskunnassa vallankumouksellisen aineksen nopean kehityksen. Teollisuuden siihenastinen feodaalinen ja ammattikunnallinen harjoittamistapa ei enää riittänyt tyydyttämään uusien markkinain avautuessa kasvavaa kysyntää. Sen tilalle astui manufaktuuriteollisuus. Teollisuutta harjoittava keskisääty työnsi syrjään ammattikuntamestarit: työnjako eri ammattikuntien välillä katosi itse kussakin työpajassa toimeenpannun työnjaon tieltä. Mutta markkinat kasvoivat yhä, kysyntä lisääntyi yhä. Manufaktuuriteollisuuskaan ei enää riittänyt. Silloin höyry ja kone mullistivat teollisen tuotannon. Manufaktuuriteollisuuden tilalle tuli nykyaikainen suurteollisuus, teollisen keskisäädyn tilalle tulivat teollisuuden miljoonamiehet, kokonaisten teollisuusarmeijain päälliköt, nykyajan porvarit. Suurteollisuus loi maailmanmarkkinat, joita Amerikan löytö oli valmistellut. Maailmanmarkkinain muodostuminen on aiheuttanut kaupan, merenkulun ja maaliikenteen tavattoman kehittymisen. Tämä taas on vaikuttanut vuorostaan teollisuuden laajenemiseen, ja samassa mitassa kuin teollisuus, kauppa, merenkulku ja rautatiet laajenivat, samassa mitassa kehittyi myös porvaristo, se kartutti pääomiaan ja työnsi taka-alalle kaikki keskiajalta periytyneet luokat. Näemme siis, että nykyajan porvaristo itse on pitkän kehityskulun, monien tuotanto- ja vaihtotavassa tapahtuneiden mullistusten tuote. Porvariston kutakin kehitysastetta seurasi vastaava poliittinen edistys. Porvaristo, joka oli ollut sorrettu sääty feodaaliherrojen vallitessa, aseistettu ja itsehallinnollinen yhtymä kommuunissa, täällä - riippumaton kaupunkitasavalta, tuolla - monarkian kolmas verovelvollinen sääty, sitten manufaktuurikaudella aateliston vastapainona säätyvaltaisessa tai absoluuttisessa monarkiassa ja yleensä suurten monarkiain pääperustana, taisteli lopulta suurteollisuuden ja maailmanmarkkinoiden muodostuttua itselleen yksinomaisen poliittisen herruuden nykyaikaisessa eduskunnallisessa valtiossa. Nykyaikainen valtiovalta on vain toimikunta, joka hoitaa koko porvariluokan yhteisiä asioita. ====Porvaristo on esittänyt historiassa mitä kumouksellisinta osaa==== Porvaristo, missä se on päässyt valtaan, on hävittänyt kaikki feodaaliset, patriarkaaliset, idylliset suhteet. Se on säälimättömästi repinyt rikki feodaaliajan kirjavat siteet, jotka olivat sitoneet ihmisen hänen "luonnolliseen esimieheensä", eikä ole jättänyt ihmisten välille mitään muuta sidettä kuin alastoman edun, tunteettoman "käteismaksun". Se on hukuttanut hurskaan haaveilun, ritarillisen innostuksen ja poroporvarillisen kaihomielisyyden pyhät väreilyt itsekkään harkinnan jääkylmään veteen. Se on muuttanut persoonallisen arvon vaihtoarvoksi ja asettanut lukemattomien kirjallisesti vahvistettujen ja ansaittujen vapauksien tilalle yhden, tunnottoman kauppavapauden. Se on sanalla sanoen asettanut uskonnollisten ja poliittisten harhakuvitelmien verhoaman riiston tilalle avoimen, häpeämättömän, suoran ja raa’an riiston. Porvaristo on riisunut pyhyydenloisteen kaikilta toimilta, joita tähän asti on pidetty kunnianarvoisina ja joihin on suhtauduttu pelonsekaisella hartaalla kunnioituksella. Lääkärin, lakimiehen, papin, runoilijan ja tiedemiehen se on muuttanut maksustatyöskenteleviksi palkkatyöläisikseen. Porvaristo on repinyt perhesuhteelta sen liikuttavan tunnelmallisen verhon ja typistänyt sen pelkäksi rahasuhteeksi. Porvaristo on paljastanut, kuinka raaka voimanilmaus, jota taantumukselliset niin suuresti ihailevat keskiajassa, sai veltoimmasta laiskuudesta sopivan täydennyksensä. Porvaristo on ensi kerran osoittanut, mitä ihmisen toiminta voi saada aikaan. Se on tehnyt ihmetöitä, jotka ovat kokonaan toisenlaisia kuin Egyptin pyramidit, Rooman vesijohdot ja goottilaiset tuomiokirkot; se on suorittanut retkiä, jotka ovat kokonaan toisenlaisia kuin kansainvaellukset ja ristiretket. Porvaristo ei voi olla olemassa aiheuttamatta jatkuvasti mullistuksia tuotantovälineissä, siis tuotantosuhteissa, siis kaikissa yhteiskunnallisissa suhteissa. Sitä vastoin kaikkien aikaisempien teollisuutta harjoittaneiden luokkien olemassaolon ensimmäinen edellytys oli vanhan tuotantotavan säilyttäminen muuttumattomana. Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olosuhteiden keskeytymätön järkkyminen, alituinen epävarmuus ja liike erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossapidetyt käsitykset ja katsantokannat höltyvät, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennenkuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin. Yhä laajemman tuotteiden menekin tarve ajaa porvaristoa maapallon joka kolkkaan. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle kotiutua, kaikkialla solmia suhteita. Käyttämällä hyväksi maailmanmarkkinoita porvaristo on muuttanut kaikkien maiden tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi. Taantumuksellisten suureksi suruksi se on poistanut teollisuudelta kansallisen maaperän. Ikivanhoja kansallisia teollisuusaloja on tuhottu ja tuhotaan vielä joka päivä. Niitä tunkevat sivuun uudet teollisuusalat, joiden perustaminen on elinkysymys kaikille sivistyskansoille, teollisuusalat, jotka eivät enää käytä kotimaisia raaka-aineita, vaan mitä kaukaisimmilta alueilta tuotuja raaka-aineita, ja joiden valmisteita ei käytetä ainoastaan omassa maassa, vaan kaikissa maanosissa. Vanhojen, oman maan tuotteilla tyydytettyjen tarpeiden tilalle tulee uusia, joiden tyydyttäminen vaatii mitä kaukaisimpien maiden ja mitä erilaisimpien ilmanalojen tuotteita. Vanhan paikallisen ja kansallisen sulkeutuneisuuden ja omien tuotteiden varassa elämisen tilalle tulee kansojen kaikinpuolinen keskinäinen riippuvaisuus. Tämä koskee niin aineellista kuin myös henkistä tuotantoa. Eri kansakuntien henkiset tuotteet tulevat yhteiseksi omaisuudeksi. Kansallinen yksipuolisuus ja rajoittuneisuus käyvät yhä mahdottomammiksi, ja monesta kansallisesta ja paikallisesta kirjallisuudesta muodostuu maailman kirjallisuus. Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottamisen kautta kaikki, raakalaisimmatkin kansakunnat sivistyksen piiriin. Sen tavarain halvat hinnat ovat raskas tykistö, jolla se ampuu maan tasalle kaikki Kiinan muurit ja pakottaa raakalaiskansojen itsepintaisimmankin muukalaisvihan antautumaan. Se pakottaa kaikki kansakunnat omaksumaan porvarillisen tuotantotavan, elleivät ne tahdo tuhoutua; se pakottaa ne ottamaan käytäntöön niin sanotun sivistyksen, so. tulemaan porvareiksi. Sanalla sanoen, se luo itselleen maailman oman kuvansa mukaan. Porvaristo on alistanut maaseudun kaupunkien herruuteen. Se on luonut valtavan suuria kaupunkeja, se on suuresti lisännyt kaupunkiväestön lukumäärää maalaisväestön lukumäärään verrattuna ja siten temmannut väestön melkoisen osan pois maaseutuelämän tylsyydestä. Samoin kuin se on tehnyt maaseudun riippuvaiseksi kaupungista, se on tehnyt raakalais- ja puoliraakalaismaat riippuvaisiksi sivistysmaista, talonpoikaiskansat porvarillisista kansoista, idän lännestä. Porvaristo hävittää yhä enemmän tuotantovälineiden, omaisuuden ja väestön pirstoutuneisuutta. Se on kerännyt väestön yhteen, keskittänyt tuotantovälineet ja koonnut omaisuuden harvojen käsiin. Välttämättömänä seurauksena tästä on ollut valtiollinen keskittyminen. Riippumattomat, melkein vain liittolaissuhteissa olleet maakunnat erilaisine etuineen, lakeineen, hallituksineen ja tulleineen, liitettiin yhteen yhdeksi kansakunnaksi, jolla on yksi hallitus, yksi laki, yksi kansallinen luokkaetu, yksi tulliraja. Vajaa sata vuotta kestäneen luokkaherruutensa aikana porvaristo on luonut enemmän ja jättiläismäisempiä tuotantovoimia kuin kaikki edelliset sukupolvet yhteensä. Luonnonvoimien alistaminen, koneiden käyttö, kemian soveltaminen teollisuuteen ja maanviljelykseen, höyrylaivaliikenne, rautatiet, sähkölennätin, kokonaisten maanosien raivaaminen viljelykselle, jokien muuttaminen purjehduskelpoisiksi, kokonaiset, aivankuin maasta poljetut väestöt - mikä aikaisempi vuosisata saattoi aavistaa, että yhteiskunnallisen työn uumenissa uinui tällaisia tuotantovoimia! Olemme siis nähneet: ne tuotanto- ja vaihtovälineet, joiden perustalla porvaristo kehittyi, oli luotu feodaalisessa yhteiskunnassa. Näiden tuotanto- ja vaihtovälineiden kehityksen määrätyllä asteella ne olosuhteet, joissa feodaalinen yhteiskunta tuotti ja vaihtoi, maanviljelyksen ja manufaktuuriteollisuuden feodaalinen järjestelmä, sanalla sanoen feodaaliset omistussuhteet eivät enää vastanneet kehittyneitä tuotantovoimia. Ne jarruttivat tuotantoa, sen sijaan että olisivat sitä edistäneet. Ne muuttuivat kahleiksi. Ne täytyi murtaa, ja ne murrettiin. Niiden tilalle tuli vapaa kilpailu ja sitä vastaava yhteiskunnallinen ja poliittinen järjestelmä, porvariluokan taloudellinen ja poliittinen herruus. Meidän nähtemme tapahtuu samanlaista liikuntaa. Porvarilliset tuotanto- ja vaihtosuhteet, porvarilliset omistussuhteet - nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta, joka on loihtinut esiin niin valtavat tuotanto- ja vaihtovälineet, on kuin taikuri, joka ei enää itse kykene hallitsemaan esiinloihtimiaan maanalaisia mahteja. Teollisuuden ja kaupan historia on vuosikymmeniä ollut vain nykyaikaisten tuotantovoimien kapinaa nykyaikaisia tuotantosuhteita vastaan, niitä omistussuhteita vastaan, jotka ovat porvariston ja sen vallan elämänehtoja. Riittää, kun mainitaan liikepulat, jotka määrättyjen ajanjaksojen kuluttua toistuen yhtä uhkaavammin asettavat kyseenalaiseksi koko porvarillisen yhteiskunnan olemassaolon. Liikepulien aikana tuhotaan säännöllisesti suuri osa ei ainoastaan valmiista tuotteista, vaan vieläpä jo luoduista tuotantovoimistakin. Pulien aikana puhkeaa yhteiskunnalinen kulkutauti, joka kaikista edellisistä aikakausista olisi näyttänyt mielettömyydeltä - liikatuotannon kulkutauti. Yhteiskunta on yks kaks vajonnut jälleen äkillisen raakalaisuuden tilaan: nälänhätä ja yleinen hävityssota näyttävät riistäneen siltä kaikki elämänvälineet; teollisuus ja kauppa näyttävät tuhotuilta, ja miksi? Siksi, että yhteiskunnalla on liian paljon sivistystä, liian paljon elintarpeita, liian paljon teollisuutta, liian paljon kauppaa. Tuotantovoimat, jotka ovat sen käytettävinä, eivät enää edistä porvarillisten omistussuhteiden kehittymistä; päinvastoin, ne ovat tulleet liian valtaviksi näille suhteille, nämä suhteet estävät niiden kehitystä; ja heti kun tuotantovoimat alkavat murtaa tätä estettä, ne saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon, saattavat vaaraan porvarillisen omistuksen olemassaolon. Porvarilliset suhteet ovat käyneet liian ahtaiksi niiden tuottamille rikkauksille. - Miten porvaristo voittaa nämä pulat? Toisaalta hävittämällä pakosta suuret määrät tuotantovoimia; toisaalta valloittamalla uusia markkinoita ja käyttämällä perinpohjaisemmin vanhoja. Miten siis? Siten, että se valmistaa yhä monipuolisempia ja yhä tuhoisimpia pulia ja vähentää keinoja niiden torjumiseksi. Aseet, joilla porvaristo löi maahan feodalismin, suuntautuvat nyt porvaristoa itseään vastaan Mutta porvaristo ei ole vain takonut aseita, jotka tuottavat sille kuoleman; se on myös synnyttänyt miehet, jotka tulevat käyttämään näitä aseita - nykyajan työläiset, proletaarit. Samassa määrässä kuin porvaristo, so. pääoma, kehittyy, samassa määrässä kehittyy myös proletariaatti, nykyajan työläisten luokka, työläisten, jotka voivat elää vain niin kauan kuin saavat työtä, ja jotka saavat työtä vain niin kauan kuin heidän työnsä lisää pääomaa. Nämä työläiset, joiden on pakko myydä itsensä kappalekaupalla, ovat tavaraa niin kuin kaikki muutkin kauppa-artikkelit, ja siksi he ovat samassa mitassa kilpailun kaikkien satunnaisuuksien ja markkinain heilahtelujen alaisia. Proletaarien työ on koneitten käytön laajenemisen ja työnjaon vuoksi menettänyt kaiken itsenäisen luonteensa ja lakannut samalla viehättämästä työläistä. Hänestä tulee pelkkä koneen lisäke, jolta vaaditaan vain mahdollisimman yksinkertaisia, yksitoikkoisia ja helposti opittavia otteita. Työläisten aiheuttamat kulungit supistuvat näin ollen melkein yksinomaan siihen, mikä menee niihin elämänvälineisiin, jotka hän tarvitsee ylläpitoonsa ja sukunsa jatkamiseen. Mutta tavaran, siis myös työn hinta on sama kuin sen tuotantokustannukset. Samassa määrässä kuin työn tympeys kasvaa, vähenee palkka. Enemmänkin, samassa määrässä kuin koneiden käyttö ja työnjako lisääntyvät, samassa määrässä lisääntyy myös työn määrä joko siksi, että lisätään määrätyssä ajassa vaaditun työn määrää, tai siksi, että suurennetaan koneiden käyntinopeutta jne. Nykyaikainen teollisuus on muuttanut patriarkaalisen mestarin pienen työpajan teollisuuskapitalistin suureksi tehtaaksi. Tehtaisiin sullotut suuret työläisjoukot järjestetään sotilaallisesti. Teollisuuden rivimiehinä heidät alistetaan täydellisen hierarkian muodostavien aliupseerien ja upseerien valvontaan. He eivät ole ainoastaan porvariluokan, porvarivaltion orjia, vaan heitä orjuuttaa joka päivä, joka hetki kone, pomo ja ennen kaikkea yksityinen tehtailijaporvari itse. Tämä pakkovalta on sitä pikkumaisempaa, vihatumpaa ja katkeroittavampaa, mitä avoimemmin se julistaa tarkoitusperäkseen hyötymisen. Mitä vähemmän käsin tehtävä työ vaatii taitoa ja voimaa, so. mitä pitemmälle uudenaikainen teollisuus kehittyy, sitä enemmän naisten ja lasten työ tunkee syrjään miesten työn. Sukupuoli- ja ikäeroavaisuuksilla ei ole enää mitään yhteiskunnallista merkitystä työväenluokalle. On olemassa vain työvälineitä, jotka aina iän ja sukupuolen mukaan aiheuttavat eri suuruisia kustannuksia. Kun tehtaanomistaja on päättänyt työläisen riistämisen sikäli, että tämä on saanut työpalkkansa käteisenä, työläisen kimppuun hyökkäävät porvariston muut osat: talonomistaja, kauppias, panttilainaaja jne. Tähänastiset keskisäädyn alimmat kerrokset, pienet teollisuuden harjoittajat, pienet kauppiaat ja koroillaeläjät, käsityöläiset ja talonpojat, kaikki nämä luokat proletarisoituvat osittain sen vuoksi, että heidän pieni pääomansa ei riitä suurteollisuuden harjoittamiseen eikä kestä kilpailua suurempien kapitalistien kanssa, osittain sen vuoksi, että uudet tuotantotavat tekevät arvottomaksi heidän ammattitaitonsa. Näin proletariaatti saa rekryyttejä kaikista väestöluokista. Proletariaatin kehityksessä on eri asteita. Sen taistelu porvaristoa vastaan alkaa sen olemassaolon ensi hetkestä Aluksi taistelevat yksityiset työläiset, sitten yhden tehtaan työläiset, sitten yhden työalan työläiset jollain paikkakunnalla sitä yksityistä porvaria vastaan, joka riistää heitä välittömästi. He eivät suuntaa hyökkäyksiään vain porvarillisia tuotantosuhteita vastaan, he kohdistavat ne itse tuotantovälineihinkin; he tuhoavat ulkomaisia kilpailevia tavaroita, rikkovat koneita, sytyttävät tehtaita tuleen, he koettavat voimakeinoin palauttaa keskiaikaisen työmiehen menetetyn aseman. Tällä asteella työläiset muodostavat joukon, joka on hajallaan ympäri maata ja kilpailun pirstoma. Työläisten joukoittainen yhdistyminen ei vielä ole seurausta heidän omasta yhteenliittymisestään, vaan seuraus porvariston yhteenliittymisestä, porvariston, jonka on pakko poliittisten tarkoitusperiensä saavuttamiseksi panna koko proletariaatti liikkeelle ja joka toistaiseksi vielä voikin sen tehdä. Tällä asteella proletaarit eivät siis taistele omia vihollisiaan, vaan vihollistensa vihollisia vastaan - rajattoman yksinvallan jäännöksiä, maanomistajia, teollisuutta harjoittamatonta porvaristoa ja pikkuporvareja vastaan. Koko historiallinen liike on keskittynyt siten porvariston käsiin: jokainen voitto, mikä näin saavutetaan on porvariston voitto. Mutta teollisuuden kehittyessä proletariaatti ei kasva vain määrällisesti; se kootaan yhteen suuriksi joukoiksi, sen voima kasvaa ja se tuntee tämän yhä paremmin. Proletariaatin edut, elämänehdot tasoittuvat yhä enemmän sitä mukaa, kun koneitten käytäntöönottaminen yhä enemmän poistaa työn eroavaisuuksia ja painaa palkan melkein kaikkialla yhtä alhaiselle tasolle. Porvarien keskeinen kasvava kilpailu ja siitä johtuvat liikepulat tekevät työläisten palkan yhä epävakaisemmaksi; yhä nopeammin kehittyvä, lakkaamaton koneitten parantaminen tekee työläisten aseman elämässä yhä epävarmemmaksi; yksityisen työläisen ja yksityisen porvarin väliset yhteenotot saavat yhä enemmän kahden luokan välisten yhteentörmäysten luonteen. Työläiset alkavat muodostaa yhteenliittymiä porvareita vastaan; he liittyvät yhteen puolustaakseen työpalkkaansa. He perustavat pysyviäkin yhdistyksiä turvatakseen itsensä mahdollisten yhteenottojen varalta. Paikoitellen taistelu kehittyy avoimiksi kapinoiksi. Aika ajoin työläiset voittavat, mutta vain tilapäisesti. Varsinaisena tuloksena heidän taisteluistaan ei ole välitön menestys, vaan työläisten yhä laajempi yhteenliittyminen. Sitä edistävät yhä paranevat liikennevälineet, jotka suurteollisuus luo ja jotka saattavat eri paikkakuntien työläiset yhteyteen keskenään. Tarvitaankin vain yhteys, jotta monet kaikkialla luonteeltaan samanlaiset paikalliset taistelut keskittyisivät yhdeksi kansalliseksi taisteluksi, luokkataisteluksi. Kaikkinainen luokkataistelu on poliittista taistelua. Ja yhtymisen, mihin keskiajan kaupunkilaiset metsäteitään käyttäen tarvitsivat vuosisatoja, saavat nykyajan proletaarit rautateiden ansiosta aikaan muutamassa vuodessa. Tätä proletaarien järjestymistä luokaksi ja samalla poliittiseksi puolueeksi hajottaa joka hetki taas kilpailu itse työläisten kesken. Mutta se viriää aina uudestaan, voimakkaampana, lujempana ja mahtavampana. Käyttäen hyväkseen porvariston keskinäistä erimielisyyttä se pakottaa tunnustamaan lain muodossa eräät työläisten intressit. Esimerkiksi laki kymmenentuntisesta työpäivästä Englannissa. Vanhassa yhteiskunnassa tapahtuvat yhteentörmäykset yleensä edistävät monella tavoin proletariaatin kehitystä. Porvaristo käy alituista taistelua: aluksi ylimystöä vastaan; myöhemmin itse porvariston niitä osia vastaan, joiden edut ovat joutuneet ristiriitaan teollisuuden kehityksen kanssa; ja alituisesti kaikkien ulkomaiden porvaristoa vastaan. Kaikissa näissä taisteluissa se huomaa olevansa pakotettu vetoamaan proletariaattin, kutsumaan sitä avukseen ja vetämään sen siten poliittiseen liikkeeseen. Se, itse siis antaa proletariaatille oman sivistyksensä aineksi, ts. aseita itseään vastaan. Edelleen, kuten olemme nähneet, teollisuuden kehitys syöksee kokonaisia vallassa olevan luokan osia proletariaatin riveihin tai ainakin uhkaa niiden elämänehtoja. Nekin tuovat proletariaatille paljon sivistyksen aineksia. Niinä aikoina vihdoin, kun luokkataistelu lähenee ratkaisuaan, käy hajaantumisprosessi vallassa olevan luokan keskuudessa, koko vanhan yhteiskunnan sisällä luonteeltaan niin kiivaaksi, niin räikeäksi, että pieni osa hallitsevasta luokasta sanoutuu siitä irti ja liittyy vallankumoukselliseen luokkaan, luokkaan, jolle kuuluu tulevaisuus. Niin kuin aikaisemmin osa aatelistosta meni porvariston puolelle, niin menee nyt osa porvaristosta proletariaatin puolelle, ja nimenomaan osa porvarillisista ideologeista, jotka ovat päässeet niin korkealle, että teoreettisesti ymmärtävät koko historiallisen liikunnan. Kaikista luokista, jotka nyt esiintyvät porvaristoa vastaan, vain proletariaatti on todella vallankumouksellinen luokka. Muut luokat sortuvat ja häviävät suurteollisuuden kehittyessä, proletariaatti on sen oma tuote. Keskisäädyt, pienteollisuudenharjoittaja, pikkukauppias, käsityöläinen, talonpoika, kaikki ne taistelevat porvaristoa vastaan pelastaakseen perikadolta olemassaolonsa keskisäätynä. Ne eivät siis ole vallankumouksellisia, vaan vanhoillisia. Enemmänkin, ne ovat taantumuksellisia, sillä ne yrittävät kääntää historian pyörää taaksepäin. Jos ne ovat vallankumouksellisia, niin ne ovat sellaisia silloin, kun niiden edessä on siirtyminen proletariaattiin, kun ne eivät puolusta nykyisiä, vaan tulevia etujaan, kun ne luopuvat omasta katsantokannastaan asettuakseen proletariaatin katsantokannalle. Ryysyköyhälistön, tämän vanhan yhteiskunnan alimpien kerrosten passiivisen mädäntymistuotteen, proletaarinen vallankumous tempaa paikoitellen mukaan liikkeeseen, mutta koko asemansa vuoksi se on taipuvaisempi myymään itsensä taantumuksellisiin vehkeilyihin. Vanhan yhteiskunnan elämänedellytykset on jo tuhottu proletariaatin elämänedellytyksissä. Proletaarilla ei ole omaisuutta; hänen suhteensa vaimoonsa ja lapsiinsa eroaa nyt täydellisesti porvarillisista perhesuhteista; nykyaikainen teollisuustyö, nykyaikainen pääoman ies, joka on samaa niin Englannissa kuin Ranskassa, niin Amerikassa kuin Saksassa, ovat hinkanneet hänestä pois kaiken kansallisen luonteen. Lait, moraali, uskonto ovat hänelle porvarillisia ennakkoluuloja, joiden takana piilevät porvariston intressit. Vallattuaan vallan kaikki aikaisemmat luokat pyrkivät varmistamaan jo saavuttamansa aseman alistamalla oman omistamistapansa ehtoihin koko yhteiskunnan. Proletaarit voivat vallata yhteiskunnalliset tuotantovoimat haltuunsa vain hävittämällä oman tähänastisen omistamistapansa ja samalla koko tähänastisen omistamistavan yleensä. Proletaareilla ei ole mitään omaansa suojattavana, heidän on hävitettävä yksityisomistuksen kaikki tähänastiset suojat ja takeet. Kaikki tähänastiset liikkeet ovat olleet joko vähemmistöjen omia liikkeitä tai vähemmistöjen etuja ajavia liikkeitä. Proletaarinen liike on valtavan enemmistön etuja ajavaa, valtavan enemmistön itsenäistä liikettä. Proletariaatti, nykyisen yhteiskunnan alin kerros, ei voi kohota, nousta jaloilleen muutoin, kuin että virallisen yhteiskunnan kerroksista muodostuva koko päällysrakennus räjäytetään ilmaan. Joskaan ei sisällöltään, niin muodoltaan on proletariaatin taistelu porvaristoa vastaan lähinnä kansallista. Kunkin maan proletariaatin täytyy luonnollisesti tehdä ensin loppu omasta porvaristostaan. Kuvatessamme proletariaatin kehityksen yleisimpiä vaiheita, tarkastelimme nykyisen yhteiskunnan sisäistä, enemmän tai vähemmän verhottua kansalaissotaa aina siihen kohtaan, jossa se puhkeaa avoimeksi vallankumoukseksi ja proletariaatti pystyttää oman herruutensa kukistamalla väkivaltaisesti porvariston. Kaikki tähänastisen yhteiskunnat, kuten olemme nähneet, ovat perustuneet sortavien ja sorrettujen luokkien vastakkaisuuteen. Mutta jotta voitaisiin sortaa jotakin luokkaa, täytyy tälle turvata edellytykset, joiden puitteissa se voi ylläpitää ainakin orjan elämäänsä. Maaorja on ponnistanut itsensä kommuunin jäseneksi maaorjuudessa, samoin kuin pikkuporvari porvariksi feodaalisen rajattoman yksinvallan ikeen alla. Sitä vastoin nykyaikainen työläinen ei kohoa teollisuuden edistyessä, vaan vajoaa alapuolelle. Työläisestä tulee köyhimys, ja köyhäläisyys kasvaa vielä nopeammin kuin väestö ja rikkaus. Tämä osoittaa selvästi, että porvaristo on kykenemätön pysymään kauemmin yhteiskunnan hallitsevana luokkana ja pakottamaan yhteiskunnan pitämään oman luokkansa elinehtoja säännöstävänä lakina. Se on kykenemätön hallitsemaan, koska se ei kykene turvaamaan orjalleen edes orjuudessa olemista, koska sen on pakko antaa orjansa vajota sellaiseen tilaan, jossa sen täytyy elättää orjaa, sen sijaan että orja elättäisi sitä itseään. Yhteiskunta ei enää voi elää porvariston alaisena, ts. porvariston elämä ei enää ole sopiva yhteiskunnalle. Porvariluokan olemassaolon ja herruuden oleellisimpana edellytyksenä on rikkauden kertyminen yksityisten käsiin, pääoman muodostuminen ja lisääntyminen. Pääoman olemassaolon edellytyksenä on palkkatyö. Palkkatyö perustuu yksinomaan työläisten keskinäiseen kilpailuun. Teollisuuden edistys, jonka tahdoton ja vastustuskyvytön toimeenpanija porvaristo on, asettaa kilpailusta johtuvan työläisten eristäytymisen tilalle heidän vallankumouksellisen yhteenliittymisensä yhdistysten kautta. Suurteollisuuden kehittyessä porvariston jalkojen alta riistetään siis itse se perusta, jolla se tuottaa ja omistaa tuotteet. Se tuottaa ennen kaikkea omat haudankaivajansa. Porvariston häviö ja proletariaatin voitto ovat yhtä väistämättömiä. ==II Proletaarit ja kommunistit== Mikä on kommunistien suhde proletaareihin yleensä? Kommunistit eivät ole erikoinen puolue muiden työväenpuolueiden vastakohtana. Heillä ei ole mitään proletariaatin eduista eriäviä etuja. He eivät esitä mitään erikoisia periaatteita, joiden mukaiseksi he tahtoisivat kaavata proletaarisen liikkeen. Kommunistit eroavat muista proletaarisista puolueista toisaalta vain siinä, että eri kansakuntien proletaarien taisteluissa he nostavat esiin ja tekevät tunnetuiksi koko proletariaatin yhteisiä, kansallisuudesta riippumattomia etuja, ja toisaalta siinä, että proletariaatin ja porvariston välisen taistelun eri kehitysasteilla he aina edustavat koko liikkeen etua. Kommunistit ovat siis käytännöllisesti päättäväisin, aina eteenpäin kannustava työväenpuolueiden osa kaikissa maissa; teoreettisesti he käsittävät paremmin kuin proletariaatin muu joukko proletaarisen liikkeen edellytykset, kulun ja yleiset tulokset. Kommunistien lähin päämäärä on sama kuin kaikkien muidenkin proletaaristen puolueiden: proletariaatin muodostaminen luokaksi, porvariston herruuden kukistaminen, proletariaatin suorittama valtiollisen vallan valtaaminen. Kommunistien teoreettiset väittämät eivät suinkaan perustu tuon tai tämän maailmanparantajan keksimiin tai löytämiin ideoihin ja periaatteisiin. Ne ovat vain käynnissä olevan luokkataistelun tosiasiallisten suhteiden, silmiemme edessä tapahtuvan historiallisen liikkeen yleisiä ilmauksia. Tähänastisten omistussuhteiden lakkauttaminen ei ole jotain vain kommunismille ominaista. Kaikki omistussuhteet ovat olleet alituisen historiallisen vaihtumisen, alituisen historiallisen muutoksen alaisia. Ranskan vallankumous esimerkiksi lakkautti feodaalisen omistuksen asettaen tilalle porvarillisen omistuksen. Kommunismille ominaista ei ole omistuksen lakkauttaminen yleensä, vaan porvarillisen omistuksen lakkauttaminen. Mutta nykyaikainen porvarillinen yksityisomistus on viimeinen ja täydellisin ilmaus sellaisesta tuotteiden tuottamisesta ja omistamisesta, mikä perustuu luokkavastakohtiin, toisten harjoittamaan toisten riistämiseen. Tässä mielessä voivat kommunistit ilmaista oppinsa kahdella sanalla: yksityisomistuksen lakkauttaminen. Meitä kommunisteja on syytetty siitä, että me tahdomme lakkauttaa persoonallisesti ansaitun, omalla työllä hankitun omaisuuden, sen omaisuuden, joka muodostaa kaiken persoonallisen vapauden, toiminnan ja itsenäisyyden perustuksen. Omalla työllä hankittu, saatu ja ansaittu omaisuus! Puhutteko pikkuporvarien, pientalonpoikien omaisuudesta, joka oli porvarillisen omaisuuden edeltäjä? Meidän ei tarvitse sitä lakkauttaa, teollisuuden kehitys on sitä lakkauttanut ja lakkauttaa joka päivä. Vai puhutteko nykyaikaisesta porvarillisesta yksityisomaisuudesta? Mutta luoko palkkatyö, proletaarin työ hänelle omaisuutta? Eihän toki. Se luo pääomaa, so. palkkatyötä riistävää omaisuutta, joka voi lisääntyä vain ehdolla, että se synnyttää uutta palkkatyötä sitä jälleen riistääkseen. Omaisuus nykyisessä muodossaan liikkuu pääoman ja palkkatön välisessä vastakohtaisuudessa. Tarkastelkaamme tämän vastakohtaisuuden kumpaakin puolta. Kapitalistina oleminen merkitsee sitä, että henkilöllä on, ei vain pelkästään persoonallinen, vaan myös yhteiskunnallinen asema tuotannossa. Pääoma on yhteinen tuote ja sen voi saada liikkeelle vain yhteiskunnan monien jäsenten, viime kädessä vain sen kaikkien jäsenten yhteinen toiminta. Pääoma ei siis ole mikään persoonallinen, vaan se on yhteiskunnallinen mahti. Kun siis pääoma muutetaan yhteiseksi, yhteiskunnan kaikille jäsenille kuuluvaksi omaisuudeksi, niin se ei ole persoonallisen omaisuuden muuttamista yhteiskunnaliseksi. Muuttuu vain omaisuuden yhteiskunnallinen luonne. Se kadottaa luokkaluonteensa. Siirtykäämme tarkastelemaan palkkatyötä. Palkkatyön keskimääräisenä hintana on työpalkan minimimäärä, so. niiden elämänvälineiden yhteismäärä, jotka ovat välttämättömät pitämään työläisen työläisenä elossa. Siis se, mitä palkkatyöläinen omakseen saa, riittää ainoastaan hänen elämänsä uudistamiseen. Emme lainkaan tahdo poistaa tätä työntuotteiden persoonallista omaksi omistamista elämän välitöntä uusintamista varten, omaksi omistamista, josta ei jää mitään ylijäämää, mikä voisi antaa valtaa vieraaseen työhön. Tahdomme poistaa vain tämän omaksi omistamisen kurjan luonteen, jonka vallitessa työläinen elää vain lisätäkseen pääomaa ja elää vain niin kauan, kuin hallitsevan luokan edut sitä vaativat. Porvarillisessa yhteiskunnassa on elävä työ vain keino, jolla lisätään kasatun työn määrää. Kommunistisessa yhteiskunnassa on kasattu työ vain keino, jolla avarretaan, rikastutetaan ja edistetään työläisten elintoimintaa. Porvarillisessa yhteiskunnassa hallitsee siis menneisyys nykyisyyttä, kommunistisessa nykyisyys menneisyyttä. Porvarillisessa yhteiskunnassa on pääoma itsenäistä ja persoonallista, samalla kuin toimiva yksilö on epäitsenäinen ja persoonaton. Ja näiden suhteiden hävittämistä porvaristo sanoo persoonallisuuden ja vapauden hävittämiseksi! Ja syystä kyllä. Kysymys on tosiaankin porvaripersoonallisuuden, porvarillisen itsenäisyyden ja porvarillisen vapauden hävittämisestä. Vapaus nykyisten porvarillisten tuotantosuhteiden puitteissa tarkoittaa vapaata kauppaa, oston ja myynnin vapautta. Mutta kaupustelun lakatessa lakkaa myös vapaa kaupustelu. Puheissa vapaasta kaupustelusta, samoin kuin porvaristomme muissakin mahtipontisissa puheissa vapaudesta, on järkeä ylipäänsä vain mikäli kysymyksessä on kahlehdittu kaupustelu, keskiajan orjuutettu kaupunkilainen, mutta ei kaupustelun, porvarillisten tuotantosuhteiden ja itse porvariston kommunistinen hävittäminen. Te kauhistutte sitä, että me tahdomme hävittää yksityisomistuksen. Mutta nykyisessä yhteiskunnassannehan sen jäsenistön yhdeksän kymmenesosan kohdalta yksityisomistus on hävitetty; se onkin olemassa juuri sen vuoksi, ettei sitä ole yhdeksää kymmenesosaa varten. Te syytätte meitä siis siitä, että me tahdomme hävittää omistuksen, jonka välttämättömänä edellytyksenä on se, että yhteiskunnan valtava enemmistö on vailla omaisuutta. Sanalla sanoen, te syytätte meitä siitä, että me tahdomme hävittää omistuksenne. Todellakin, sitä me tahdomme. Siitä hetkestä alkaen, jolloin työtä ei enää voi muuttaa pääomaksi, rahaksi, maankoroksi, lyhyesti sanoen monopolisoitavissa olevaksi yhteiskunnalliseksi mahdiksi, so. siitä hetkestä alkaen, jolloin persoonallinen omistus ei enää voi muuttua porvarilliseksi, siitä hetkestä alkaen te julistatte, että persoona on hävitetty. Te myönnätte siis, että persoonaksi te ette tunnusta ketään muuta kuin porvarin, so. porvarillisen omistajan. Ja tämä persoona on tosiaankin hävitettävä. Kommunismi ei riistä keneltäkään valtaa omistaa omaksi yhteiskunnallisia tuotteita, se riistää vain vallan orjuuttaa vierasta työtä tuon omaksi omistamisen avulla. On väitetty, että kun yksityisomistuksesta tehdään loppu, niin kaikki toiminta lakkaa ja yleinen laiskuus pääsee vallalle Siinä tapauksessa olisi porvarillisen yhteiskunnan jo aikoja sitten täytynyt tuhoutua laiskuuteen, sillä ne jotka siinä tekevät työtä, eivät ansaitse, ja ne jotka siinä ansaitsevat, eivät tee työtä. Koko tuo epäilys tarkoittaa toisin sanoen, että silloin kun ei enää ole pääomaa, ei ole enää palkkatyötä. Kaikki vastaväitteet aineellisten tuotteiden kommunistista omistamis- ja tuotantotapaa vastaan on ulotettu koskemaan myös henkisten tuotteiden omistamista ja tuotantoa. Niin kuin luokkaomistuksen lakkauttaminen, niin myös luokkasivistyksen lakkauttaminen on hänestä samaa kuin yleensä kaiken sivistyksen lakkauttaminen. Sivistys, jonka menettämistä porvari valittaa, on tavattoman suurelle enemmistölle muuttumista koneen lisäkkeeksi. Mutta älkää kiistelkö kanssamme, kun mittaatte porvarillisen omistuksen hävittämistä porvarillisten vapaus-, sivistys- ja oikeus- ym. käsitteidenne mukaisesti. Aatteennekin ovat porvarillisten tuotanto- ja omistussuhteiden tuotteita, samoin kuin oikeutenne on vain laiksi korotettu luokkanne tahto, tahto, jonka sisältö riippuu luokkanne aineellisista elämänehdoista. Tämä puolueellinen käsitys, mikä panee teidät muuttamaan tuotanto- ja omistussuhteenne historiallisista, tuotannon kehittyessä vaihtuvista suhteista ikuisiksi luonnon ja järjen laeiksi, on teillä ja se on ollut kaikilla ennen vallassa olleilla ja tuhoutuneilla luokilla. Sitä, mikä teistä on ymmärrettävää antiikin omistuksen suhteen, mikä teistä on ymmärrettävää feodaalisen omistuksen suhteen, te ette saata enää ymmärtää porvarillisen omistuksen suhteen. Perheen hävittäminen! Äärimmäiset radikaalitkin kiivastuvat tästä kommunistien häpeämättömästä aikeesta. Mihin perustuu nykyinen porvarillinen perhe? Pääomaan, yksityistuloon. Täydellisesti kehittyneenä se on olemassa vain porvaristoa varten; mutta täydennyksenään sillä on proletaarien pakollinen perheettömyys ja julkinen prostituutio. Porvarillinen perhe katoaa luonnollisesti tämän täydennyksensä katoamisen mukana, ja molemmat häviävät pääoman häviämisen mukana. Syytättekö meitä siitä, että me tahdomme tehdä lopun vanhempien harjoittamasta lasten riistosta? Myönnämme itsemme syylliseksi tähänkin rikokseen. Te väitätte, että asettamalla kotikasvatuksen sijaan yhteiskunnallisen kasvatuksen me hävitämme kaikkein hellimmät suhteet. Eikö sitten yhteiskunta määrää teidänkin kasvatustanne? Eivätkö sitä määrää yhteiskunnalliset suhteet, joiden puitteissa te kasvatatte, yhteiskunnan välitön tai välillinen puuttuminen kasvatukseen koulun jne. kautta? Kommunistit eivät ole keksineet yhteiskunnan vaikutusta kasvatukseen; he vain muuttavat kasvatuksen luonteen, tempaavat sen irti hallitsevan luokan vaikutuksen alaisuudesta. Porvarilliset lauseparret perheestä ja kasvatuksesta, vanhempien ja lasten hellästä suhteesta käyvät sitä tympäisevämmiksi, mitä enemmän suurteollisuuden kehittymisen seurauksena kaikki proletaarien perhesiteet revitään rikki ja lapsista tehdään pelkkiä kauppaesineitä ja työkaluja. Mutta te kommunistit tahdotte saada aikaan vaimojen yhteisyyden, huutaa meille koko porvaristo kuorossa. Porvari näkee vaimossaan pelkän tuotantovälineen. Hän kuulee, että tuotantovälineet aiotaan antaa yhteiseen käyttöön, eikä luonnollisesti voi ajatella muuta, kuin että naistenkin kohtalona on sama yhteisyys. Hän ei edes aavista, että kysymyksessä on juuri naisten kohottaminen pelkän tuotantovälineen asemasta. Mikään ei ole muuten naurettavampaa kuin porvariemme korkean siveellinen kauhistus kommunistien muka tahtoman virallisen vaimojen yhteisyyden johdosta. Kommunistien ei tarvitse ottaa käytäntöön naisten yhteisyyttä, se on melkein aina ollut olemassa. Porvarimme, tyytymättä siihen, että heidän käytettävissään ovat heidän työläistensä vaimot ja tyttäret, puhumattakaan julkisesta prostituutiosta, pitävät suurimpana huvituksena vietellä toistensa aviovaimoja. Porvarillinen avioliitto on todellisuudessa aviovaimojen yhteisyyttä. Kommunisteja voitaisiin korkeintaan syyttää siitä, että ulkokultaisesti salatun vaimojen yhteisyyden tilalle he tahtovat muka asettaa julkisen, avoimen. On muuten itsestään selvää, että tuotantosuhteiden hävittämisen ohessa katoaa myös niistä johtuva vaimojen yhteisyys, so. julkinen ja salainen prostituutio. Kommunisteja on edelleen syytetty siitä, että he tahtovat tehdä lopun isänmaasta ja kansallisuudesta. Työläisillä ei ole isänmaata. Heiltä ei voida ottaa sitä, mitä heillä ei ole. Kun proletariaatin lähinnä täytyy vallata itselleen valtiollinen valta, kohottaa itsensä kansalliseksi luokaksi, muodostua kansakunnaksi, on se itse vielä kansallinen, joskaan ei suinkaan siinä mielessä kuin porvaristo sen käsittää. Jo porvariston kehittyminen, kauppavapaus, maailmanmarkkinat, teollisuustuotannon ja sitä vastaavien elinolosuhteiden yhdenmukaistuminen hävittävät yhä enemmän kansojen kansallista eristyneisyyttä ja vastakohtaisuuksia. Proletariaatin herruus on nopeuttava niiden häviämistä vieläkin enemmän. Yhteinen toiminta, ainakin sivistysmaiden kesken, on proletariaatin vapautuksen ensimmäisiä ehtoja. Sikäli kuin hävitetään yksilön harjoittama toisen yksilön riisto, häviää myös kansakunnan harjoittama toisen kansakunnan riisto. Kansakunnan sisäisen luokkavastakohtaisuuden hävitessä häviää myös kansakuntien välinen vihamielinen suhde. Syytöksen, joita esitetään kommunismia vastaan uskonnollisilta, filosofisilta ja yleensä ideologisilta näkökannoilta, eivät ansaitse perinpohjaisempaa käsittelyä. Tarvitaanko syvällistä ymmärtämystä sen käsittämiseksi, että ihmisten elinolojen, yhteiskunnallisten suhteiden, heidän yhteiskunnallisen olemisensa muuttuessa muuttuvat myös heidän käsityksensä, katsomuksensa ja käsitteensä, sanalla sanoen heidän tietoisuutensa? Mitä muuta todistaa aatteiden historia, kuin että henkinen tuotanto muuttuu aineellisen tuotannon mukana? Jokaisen aikakauden vallitsevina aatteina ovat aina olleet vain hallitsevan luokan aatteet. Puhutaan aatteista, jotka vallankumouksellistavat koko yhteiskunnan; siten lausutaan julki vain se tosiasia, että vanhan yhteiskunnan sisällä ovat muodostuneet uuden ainekset, että vanhojen elinolojen rapautuessa rapautuvat samalla vanhat aatteet. Kun vanha maailma oli häviämässä, voitti kristinusko vanhat uskonnot. Kun kristilliset aatteet 18. vuosisadalla joutuivat valistusaatteiden iskujen alla häviölle, feodaalinen yhteiskunta taisteli elämästä ja kuolemasta porvaristoa vastaan, joka siihen aikaan oli vallankumouksellista. Omantunnon- ja uskonnonvapauden aatteet ilmensivät vain vapaan kilpailun herruutta tietouden alalla. Mutta, sanotaan, uskonnolliset, moraaliset, filosofiset, poliittiset, oikeus- ym. aatteet ovat tosin muuttuneet historiallisen kehityksen varrella. Mutta uskonto, moraali, filosofia, politiikka, oikeus ovat aina säilyneet tässä lakkaamattomassa muutoksessa. On sitä paitsi ikuisia totuuksia, kuten vapaus, oikeudenmukaisuus jne., jotka ovat yhteisiä kaikille yhteiskunnallisille oloille. Mutta kommunismi poistaa nämä ikuiset totuudet, se poistaa uskonnon, moraalin, sen sijaan että uudistaisi ne; se on siis ristiriidassa kaiken tähänastisen historiallisen kehityksen kanssa. Mikä on tämän syytöksen ydin? Kaikkien tähänastisten yhteiskuntien historia on liikkunut luokkavastakohdissa, jotka eri aikakausina ovat muodostuneet erilaisiksi. Mutta olkoot ne muodoltaan minkälaisia hyvänsä, niin kaikkien menneiden vuosisatojen yhteisenä tosiasiana on ollut yhteiskunnan toisen osan harjoittama toisen osan riistäminen. Sen vuoksi ei ole ihme, että kaikkien vuosisatojen yhteiskunnallinen tietoisuus, kaikesta moninaisuudestaan ja erilaisuudestaan huolimatta, on kehittynyt määrätyisä yhteisissä muodoissa, sellaisissa muodoissa - tietoisuusmuodoissa -, jotka häviävät täydellisesti vasta sitten, kun luokkavastakohtaisuus kokonaan häviää. Kommunistinen vallankumous on perintönä saatujen omistussuhteiden perinpohjaisinta murtamista; ei ole ihme, että sen kehityskulussa murretaan mitä perinpohjaisimmin perintönä saadut aatteet. Mutta jättäkäämme porvariston kommunisminvastaiset vastaväitteet. Näimme jo edellä, että ensimmäisenä askeleena työväen vallankumouksessa on proletariaatin nouseminen hallitsevaksi luokaksi, demokratian valloittaminen. Proletariaatti käyttää poliittista herruuttaan ottaakseen vähitellen pois porvaristolta kaiken pääoman, keskittääkseen kaikki tuotantovälineet valtion, so. hallitsevaksi luokaksi järjestyneen proletariaatin käsiin, ja lisätäkseen mahdollisimman nopeasti tuotantovoimien määrää. Luonnollisesti tämä voi aluksi tapahtua vain siten, että käydään despoottisesti käsiksi omistusoikeuteen ja porvarillisiin tuotantosuhteisiin, siis ryhdytään toimenpiteisiin, jotka näyttävät taloudellisesti riittämättömiltä ja kestämättömiltä, mutta jotka liikkeen edistyessä vievät pitemmälle meneviin toimenpiteisiin ja ovat välttämättömiä keinoja koko tuotantotavan mullistamiseksi. Nämä toimenpiteet tulevat luonnollisesti olemaan erilaisia eri maissa. Edistyneimmissä maissa voidaan kuitenkin miltei kaikkialla soveltaa seuraavia toimenpiteitä: #Maaomaisuuden pakkoluovutus ja maankoron käyttäminen valtion menoihin. #Korkea progressiivinen vero. #Perintöoikeuden lakkauttaminen. #Kaikkien emigranttien ja kapinallisten omaisuuden takavarikoiminen. #Luoton keskittäminen valtion käsiin kansallispankin kautta, jolla on valtion pääoma ja ehdoton yksinoikeus. #Kulkulaitoksen keskittäminen valtion käsiin. #Valtion tehtaiden ja tuotantovälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen ja maiden parantaminen yhteisen suunnitelman mukaisesti. #Samanlainen työvelvollisuus kaikille, teollisuusarmeijan muodostaminen #Maanviljelyksen ja teollisuuden harjoittamisen yhdistäminen; toiminta kaupungin ja maaseudun välisen eroavaisuuden poistamiseksi vähitellen. #Kaikkien lasten yhteiskunnallinen ja maksuton kasvatus. Lasten tehdastyön poistaminen nykyisessä muodossa jne. jne. Kun kehityksen edistyessä luokkaeroavaisuudet ovat hävinneet ja koko tuotanto on keskittynyt yksilöiden yhtymien käsiin, niin julkinen valta kadottaa valtiollisen luonteen. Valtiollinen valta varsinaisessa merkityksessään on toisen luokan organisoitua väkivaltaa toisen luokan alistamiseksi. Kun proletariaatti taistelussa porvaristoa vastaan välttämättömästi yhtyy luokaksi, kun se vallankumouksen kautta tekee itsensä hallitsevaksi luokaksi ja hallitsevana luokkana väkivaltaisesti poistaa vanhat tuotantosuhteet, niin näiden tuotantosuhteiden mukana se poistaa luokkavastakohtaisuuden olemassaolon edellytykset, luokat yleensä ja samalla oman valtansa luokkavaltana. Vanhan porvarillisen yhteiskunnan ja sen luokkien ja luokkavastakohtien tilalle tulee yhtymä, jossa kunkin yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytyksenä. ==III Sosialistinen ja kommunistinen kirjallisuus== ===1. Taantumuksellinen sosialismi=== ====a) Feodaalinen sosialismi==== Ranskan ja Englannin ylimystöllä oli historiallisen asemansa mukaisesti kutsumuksena herjauskirjasien kirjoittaminen nykyaikaista porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Vihattu nousukas oli nujertanut sen vielä kerran heinäkuun vallankumouksessa Ranskassa vuonna 1830 ja parlamenttiuudistusliikkeessä Englannissa. Vakavasta poliittisesta taistelusta ei voinut olla enää puhettakaan. Sille jäi vain kirjallinen taistelu. Mutta kirjallisuudenkin alalla restauraatioajan vanhat puheenparret olivat käyneet mahdottomiksi. Herättääkseen myötätuntoa ylimystön täytyi näennäisesti jättää syrjään omat etunsa ja laatia syytöskirjelmänsä porvaristoa vastaan vain riistetyn työväenluokan etujen nimessä. Se hankki itselleen tyydytystä laatimalla häväistyslauluja uudesta valtiaastaan ja kuiskuttelemalla sen korvaan enemmän tai vähemmän onnettomuutta uhkaavia ennustuksia. Tällä tavalla syntyi feodaalinen sosialismi, puolittain menneisyyden kaikuna, puolittain tulevaisuuden uhkana, osuen väliin suoraan porvariston sydämeen katkeralla, nerokkaan purevalla arvostelulla, mutta täysin kykenemättömänä ymmärtämään nykyajan historian kulkua se teki aina koomillisen vaikutuksen. Saadakseen kootuksi kansan puolelleen ylimystö heilutti lippuna proletariaatin kerjäläispussia. Mutta joka kerta kun kansa sitä seurasi, se näki ylimysten takamuksessa feodaalien vanhat vaakunat ja juoksi tiehensä nauraen äänekkäästi ja epäkunnioittavasti. Osa Ranskan legitimisteistä ja Nuori Englanti ovat esittäneet tätä näytelmää. Kun feodaalit todistelevat, että heidän riistotapansa oli toisenlaista kuin porvarillinen riisto, niin he unohtavat vain sen, että he riistivät tyyten toisenlaisten ja nyt jo aikansa eläneiden olosuhteiden ja edellytysten vallitessa. Kun he todistelevat, että heidän valtakautensa aikana ei ollut nykyaikaista proletariaattia, niin he unohtavat vain sen, että nykyaikainen porvaristo oli juuri heidän yhteiskunjärjestelmänsä vesa. He salaavat muuten arvostelunsa taantumuksellista luonnetta niin vähän, että heidän pääsyytöksenään porvaristoa vastaan on juuri se, että tämän hallitessa kehittyy luokka, joka on räjäyttävä ilmaan koko vanhan yhteiskuntajärjestelmän. He syyttävät porvaristoa enemmänkin siitä, että se synnyttää vallankumouksellisen proletariaatin, kuin siitä, että se yleensä synnyttää proletariaatin. Poliittisessa toiminnassa he osallistuvat sen vuoksi kaikkiin väkivaltatoimenpiteisiin työväenluokkaa vastaan, ja jokapäiväisessä elämässä, kaikista mahtipontisista fraaseistaan huolimatta, he ovat taipuvaisia poimimaan kultaomenoita ja vaihtamaan uskollisuuden, rakkauden ja kunnian lampaanvilla-, ja sokerijuurikas- ja viinakaupusteluun. Niin kuin pappi kulki aina käsi kädessä feodaaliherran kanssa, niin myös pappissosialismi kulkee käsi kädessä feodaalisen sosialismin kanssa. Mikään ei ole helpompaa kuin antaa sosialistinen pintaväri kristilliselle asketismille. Eikö kristinusko myös ole intoillut yksityisomaisuutta, avioliitoa, valtiota vastaan? Eikö se ole saarnannut niiden asemasta hyväntekeväisyyttä ja kerjäläisyyttä, naimattomuutta ja lihan kuolettamista, luostarielämää ja kirkkoa? Kristillinen sosialismi on vain se vihkivesi, jolla pappi siunaa ylimyksen itkun. ====b) Pikkuporvarillinen sosialismi==== Feodaalinen ylimystö ei ole ainoa luokka, jonka porvaristo kukisti ja jonka elinehdot huononivat ja raukesivat olemattomiin. Keskiajan porvarit ja pientalonpoikien sääty olivat nykyaikaisen porvariston edeltäjiä. Teollisesti ja kaupallisesti vähemmän kehittyneissä maissa tämä luokka vielä elää kituuttaa nousevan porvariston rinnalla. Maissa, joissa on kehittynyt nykyaikainen sivistys, on muodostunut uusi pikkuporvaristo, joka häilyy proletariaatin ja porvariston välillä ja jota porvarillisen yhteiskunnan täydentävänä osana muodostuu alati uudelleen, mutta jonka jäseniä kilpailu syöksee yhtä mittaa proletariaattiin, samalla kun se näkee suurteollisuuden kehityksen lähentävän ajankohtaa, jolloin se nykyaikaisen yhteiskunnan itsenäisenä osana kokonaan häviää ja sen tilalle kaupassa, teollisuudessa ja maanviljelyksessä tulevat työnjohtajat ja palkatut palvelijat. Sellaisissa maissa kuin Ranskassa, missä talonpoikaisluokkaa on paljon enemmän kuin puolet väestöstä, oli luonnollista, että kirjailijat, jotka esiintyivät proletariaatin puolesta porvaristoa vastaan, käyttivät porvarillista järjestelmää arvostellessaan pikkuporvarin ja pientalonpojan mittapuuta ja puolustivat työväkeä pikkuporvariston kannalta. Näin syntyi pikkuporvarillinen sosialismi. Sismondi on tämän kirjallisuuden päämies ei vain Ranskassa, vaan myös Englannissa. Tämä sosialismi eritteli mitä teräväjärkisimmin nykyaikaisissa tuotantosuhteissa ilmeneviä ristiriitoja. Se paljasti talousoppineiden ulkokultaiset kaunistelut. Se osoitti kumoamattomasti koneellisen tuotannon ja työnjaon tuhoisat vaikutuket, pääomien ja maaomaisuuden keskittymisen, liikatuotannon, pulat, pikkuporvariston ja pientalonpoikaiston väistämättömän perikadon, proletariaatin kurjuuden, tuotannon anarkian, räikeät epäsuhteet rikkauden jakaantumisessa, kansakuntien välisen teollisen hävityssodan, vanhojen tapojen, vanhojen perhesuhteiden ja vanhojen kansallisuuksien häviämisen. Myönteiseltä sisällöltään tämä sosialismi tahtoo kuitenkin joko palauttaa käytäntöön vanhat tuotanto- ja vaihtovälineet ja niiden mukana vanhat omistussuhteet ja vanhan yhteiskunnan tai pakottaa nykyaikaiset tuotanto- ja vaihtovälineet väkisin vanhojen omistussuhteiden puitteisiin, jotka ne olivat jo murtaneet ja jotka niiden täytyi murtaa. Kummassakin tapauksessa se on samalla sekä taantumuksellista että utooppista. Ammattikuntalaitos teollisuuden alalla ja patriarkaalinen maatalous, siinä ovat sen viimeiset sanat. Edelleen kehittyessään tämä suunta on rauennut pelkurimaiseksi murinaksi. ====c) Saksalainen eli todellinen sosialismi==== Ranskan sosialistinen ja kommunistinen kirjallisuus, joka syntyi herruutta pitävän porvariston sorron alaisena ja on tätä herruutta vastaan käydyn taistelun kirjallinen ilmaus, tuli Saksassa tunnetuksi aikana, jolloin porvaristo siellä vasta aloitti taistelunsa feodaalista rajatonta yksinvaltaa vastaan. Saksalaiset filosofit, puolifilosofit ja kaunosielut tarttuivat ahnaasti tähän kirjallisuuteen, mutta unohtivat vain, että noiden kirjoitusten vaeltaessa Ranskasta Saksaan sinne eivät samalla siirtyneetkään ranskassa vallitsevat olosuhteet. Saksalaisissa olosuhteissa ranskalainen kirjallisuus kadotti kaiken välittömän käytännöllisen merkityksensä ja sai puhtaasti kirjallisen suunnan muodon. Sen täytyi pakostakin näyttää vain hyödyttömältä järkeilemiseltä ihmisolemuksen tarkoituksen toteutumisesta. Näin ollen 18. vuosisadan saksalaisista filosofeista Ranskan ensimmäisen vallankumouksen vaatimuksilla oli merkitystä vain ylipäänsä "käytännöllisen järjen" vaatimuksina, ja Ranskan vallankumouksellisen porvariston tahdonilmaukset merkitsivät heidän silmissään puhtaan tahdon lakeja, tahdon, sellaisena kuin sen tulee olla, todella inhimillisen tahdon lakeja. On tunnettua, miten munkit kirjoittivat vanhan pakanuusajan klassillisia teoksia sisältävien käsikirjoitusten tekstin päälle typeriä katolisia pyhimystaruja. Saksalaiset kirjailijat menettelivät epäpyhään ranskalaiseen kirjallisuuteen nähden päivastoin. he kirjoittivat omia filosofisia typeryyksiään ranskalaisen alkutekstin alle. Esimerkiksi rahasuhteiden ranskalaisen arvostelun alle he kirjoittivat inhimillisen olemuksen luovutus ja porvarivaltion ranskalaisen arvostelun alle he kirjoittivat "abstraktisen Yleisen valtius on poistettava" jne. Tätä filosofisten lauseparsiensa sotkemista ranskalaisten teorioiden sekaan he nimittivät teon filosofiaksi, todelliseksi sosialismiksi, saksalaiseksi sosialismin tieteeksi, sosialismin filosofiseksi perusteluksi jne. Ranskalainen sosialistis-kommunistinen kirjallisuus tuli siten suorastaan kuohituksi. Ja kun se saksalaisen kädessä lakkasi ilmaisemasta luokan taistelua toista vastaan, niin saksalainen tunsi kohonneensa "ranskalaisen yksipuolisuuden" yläpuolelle, puolustavansa todellisten tarpeiden asemasta totuuden tarvetta ja proletariaatin etujen asemasta inhimillisen olemuksen, yleensä ihmisen etuja, ihmisen, joka ei kuulu mihinkään luokkaan eikä ylipäänsä ole olemassa todellisuudessa, vaan filosofisten kuvitelmien utumaailmoissa. Tämä saksalainen sosialismi, joka otti kömpelöt kouluharjoituksensa niin vakavalta ja juhlalliselta kannalta ja niin kerskailevasti toitotti niitä kaikkien tiettäväksi, kadotti kuitenkin vähitellen pedanttimaisen viattomuutensa. Saksan, varsinkin Preussin porvariston taistelu feodaaleja ja rajatonta kuningasvaltaa vastaan, sanalla sanoen vapaamielinen liike, muuttui vakavammaksi. "Todelliselle sosialismille" oli siten tarjoutunut toivottu tilaisuus asettaa poliittista liikettä vastaan sosialistiset vaatimukset, julistaa perinteelliseen pannakiroukseen liberalismi, eduskunnallinen valtio, porvarillinen kilpailu, porvarillinen painovapaus, porvarillinen oikeus, porvarillinen vapaus ja yhdenvertaisuus ja saarnata kansalle, että tässä porvarillisessa liikkeessä sillä ei ole mitään voitettavana, vaan päinvastoin kaikki menetettävänä. Saksalainen sosialismi unohti oikeaan aikaan, että ranskalainen arvostelu, jonka hengetöntä kaikua se oli, edellytti nykyaikaista porvarillista yhteiskuntaa sitä vastaavinen aineellisine elinehtoineen ja sen mukaista valtiomuotoa - juuri niitä edellytyksiä, joiden valloittamisessa Saksassa vasta oli kysymys. Se palveli yksinvaltaisia Saksan hallituksia ja niiden seurajoukkona olleita pappeja, koulumestareita, maalaisjunkkereita ja virkaherroja ollen toivottuna pelättimenä uhkaavasti nousevaa porvaristoa vastaan. Se oli äitelä lisä niihin karvaisiin piiskaniskuihin ja pyssynkuuliin, joilla nuo samat hallitukset kukistivat Saksan työläisten kapinoita. Joskin "todellisesta" sosialismista näin tuli hallituksen käsissä ase Saksan porvaristoa vastaan, niin edusti se välittömästikin taantumuksen intressejä, Saksan pikkuporvariston intressejä. 16. vuosisadalta periytynyt ja niistä ajoista alkaen eri muodoissa yhä uudelleen esiintynyt pikkuporvaristo muodostaa Saksassa vallitsevien olojen varsinaisen yhteiskunnallisen perustan. Sen säilyminen on Saksan olevien olojen säilymistä. Se pelkää porvariston teollisesta ja poliittisesta herruudesta koituvaa varmaa perikatoaan, joka on seuraava toisaalta pääoman keskittymisen, toisaalta vallankumouksellisen proletariaatin kasvamisen johdosta. "Todellinen" sosialismi näytti sen mielestä tappavan molemmat kärpäset yhdellä iskulla. Ja "todellinen" sosialismi levisi kuin kulkutauti. Mietiskelyn hämähäkinverkosta kudottu, kaunosieluisilla puhekukilla kirjailtu, sairaalloisen tunteellisuuden kasteella kyllästetty mystillinen vaippa, johon saksalaiset sosialistit verhosivat pari laihaa "ikuista totuuttaan", vain lisäsi heidän tavaransa menekkiä tuon yleisön keskuudessa. Omasta puolestaan saksalainen sosialismi tunsi yhä suuremmassa määrin kutsumuksekseen olla tämän pikkuporvariston mahtipontisena edustajana. Se julisti Saksan kansakunnan normaalikansakunnaksi ja saksalaisen poroporvarin normaali-ihmiseksi. Tämän normaali-ihmisen jokaiselle halpamaisuudelle se antoi salatun, ylevämmän, sosialistisen merkityksen, joka tarkoitti vastakohtaa. Se oli loppuun saakka johdonmukainen esiintyen avoimesti raa’asti hävittävää kommunismin suuntaa vastaan ja julistaen avoimesti olevansa ylvään puolueettomana kaikkien luokkataistelujen yläpuolella. Muutamaa varsin harvaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki se, mikä sosialistisen ja kommunistisen kirjallisuuden nimellä kiertää Saksassa kuuluu tämän likaisen ja turmelevan kirjallisuuden piiriin. ===2. Konservatiivinen eli porvarillinen sosialismi=== Osa porvaristosta haluaa poistaa yhteiskunnallisia epäkohtia turvatakseen porvarillisen yhteiskunnan olemassaolon. Tähän joukkoon kuuluu taloustieteilijöitä, ihmisystäviä, inhimillisyyden puoltajia, työtätekevien luokkien aseman parantajia, hyväntekeväisyyden harjoittajia, eläinrääkkäyksen vastustajia, raittiusseuran perustajia, mitä kirjavimman laatuisia nurkkauudistusten harrastajia. Ja onpa tämä porvarillinen sosialismi muokattu kokonaisiksi oppijärjestelmiksikin. Esimerkkinä mainitsemme Proudhonin teoksen Kurjuuden filosofia. Porvarisosialistit tahtovat säilyttää nykyisen yhteiskunnan elinehdot, mutta ilman niitä taisteluja ja vaaroja, jotka niistä välttämättömästi johtuvat. He tahtovat säilyttää nykyisen yhteiskunnan, mutta ilman niitä aineksia, jotka sitä kumouksellistavat ja hajottavat. He tahtovat porvariston ilman proletariaattia. Porvaristo luonnollisesti luulee parhaaksi maailmaksi sitä maailmaa, jossa se hallitsee. Porvarillinen sosialismi muokkaa tämän lohdullisen luulon enemmän tai vähemmän ehjäksi järjestelmäksi. Kun se kutsuu proletariaattia toteuttamaan tuota järjestelmäänsä ja käymään sisälle uuteen Jerusalemiin, niin se vaatii oikeastaan vain sitä, että proletariaatti kiintyisi nykyiseen yhteiskuntaan, mutta luopuisi niistä vihamielisistä käsityksistä, mitä sillä on tästä yhteiskunnasta. Tämän sosialismin toinen, vähemmän järjestelmällinen, mutta käytännöllisempi muoto yritti saada työväenluokkaa suhtautumaan vastenmielisesti kaikkeen vallankumoukselliseen liikkeeseen todistelemalla, ettei sille voi olla hyötyä mistään poliittisesta muutoksesta, vaan ainoastaan aineellisten elämänehtojen, taloudellisten olosuhteiden muutoksesta. Mutta aineellisten elämänehtojen muutoksella tämä sosialismi ei suinkaan ymmärrä porvarillisten tuotantosuhteiden poistamista, mikä on mahdollista vain vallankumoustietä, vaan hallinnollisia parannuksia, jotka tapahtuvat näiden tuotantosuhteiden pohjalla eivätkä siis tuo mitään muutosta pääoman ja palkkatyön suhteisiin, vaan parhaassa tapauksessa vähentävät porvaristolta sen vallanpidosta johtuvia kustannuksia ja yksinkertaistavat sen valtiotaloutta. Soveliaimman ilmauksensa porvarillinen sosialismi saa vasta silloin, kun se muuttuu pelkäksi puhetaidolliseksi koristeeksi. Vapaa kauppa! työtätekevän luokan eduksi; suojelustullit! työtätekevän luokan eduksi; vankilasellit! työtätekevän luokan eduksi: siinä porvarillisen sosialismin viimeiset, ainoat tositarkoitukselliset sanat. Porvariston sosialismi on juuri siinä väitteessä, että porvari on porvari - työväenluokan eduksi. ===3. Kriitillis-utooppinen sosialismi ja kommunismi=== Emme puhu tässä siitä kirjallisuudesta, mikä kaikissa nykyajan suurissa vallankumouksissa on ilmentänyt proletariaatin vaatimuksia (Babeufin teokset ym.). Proletariaatin ensimmäiset yritykset saada yleisen kuohunnan aikana, feodaalisen yhteiskunnan kukistamisen kaudella välittömästi toteutetuksi omat luokkaintressinsä, epäonnistuivat välttämättömyyden pakosta, koska proletariaatti itse oli vielä kehittymättömässä tilassa ja koska vielä puuttuivat sen vapautuksen aineelliset ehdot, jotka ovat vasta porvarillisen aikakauden tuotetta. Vallankumouksellinen kirjallisuus, joka oli näiden proletariaatin ensimmäisten liikkeiden seurausta, on sisällöltään luonnollisesti taantumuksellista. Se opettaa yleistä asketismia ja karkeata tasaamista. Varsinaisesti sosialistiset ja kommunistiset järjestelmät, Saint-Simonin, Fourieri’n, Owenin ym. järjestelmät, ilmaantuivat proletariaatin ja porvariston välisen taistelun ensi vaiheessa, jolloin se oli kehittymätöntä ja jota olemme edellä kuvannneet (ks. "Porvaristo ja proletariaatti"). Näiden järjestelmien keksijät näkevät kyllä luokkien vastakohtaisuuden samoin kuin itse vallitsevassa yhteiskunnassa olevien hajottavien ainesten vaikutuksen. Mutta he eivät huomaa proletariaatin taholla mitään historiallista omatoimisuutta, mitään sille ominaista poliittista liikettä. Koska luokkavastakohtaisuuden kehittyminen käy rinnan teollisuuden kehityksen kanssa, niin he niin ikään eivät näe proletariaatin vapautuksen aineellisia edellytyksiä, vaan etsivät sellaista yhteiskuntatiedettä, sellaisia yhteiskunnallisia lakeja, jotka loisivat nämä edellytykset. Yhteiskunnallisen toiminnan tilalle täytyy tulla heidän henkilökohtaisen keksivän toimintansa, vapautuksen historiallisten edellytysten tilalle - mielikuvituksellisten edellytysten, proletariaatin vähitellen edistyvän luokaksi-järjestymisen tilalle - yhteiskunnan järjestämisen heidän keksimänsä reseptin mukaan. Tuleva maailmanhistoria typistyy heillä heidän yhteiskuntasuunnitelmiensa propagandaksi ja niiden käytännölliseksi toteuttamiseksi. He ovat kyllä tietoisia siitä, että suunnitelmissaan he edustavat pääasiallisesti työväenluokan, yhteiskunnan eniten kärsivän luokan etuja. Vain tällaisena eniten kärsivänä luokkana proletariaatti onkin heille olemassa. Luokkataistelun kehittymätön muoto samoin kuin heidän oma asemansa elämässä johtaa kuitenkin siihen, että he uskovat olevansa korkealla tuon luokkavastakohdan yläpuolella. He tahtovat parantaa yhteiskunnan kaikkien, parhaassakin asemassa olevien jäsenten asemaa. Siksi he vetoavat lakkaamatta koko yhteiskuntaan ilman erotusta, vieläpä mieluummin hallitsevaan luokkaan. Eihän tarvitse muuta kuin ymmärtää heidän järjestelmänsä, tunnustaakseen sen parhaan yhteiskunnan parhaaksi mahdolliseksi suunnitelmaksi. Siksi he hylkäävät kaiken poliittisen, erittäinkin kaiken vallankumouksellisen toiminnan, he tahtovat saavuttaa päämääränsä rauhallista tietä ja yrittävät pienillä, tietenkin epäonnistuvilla kokeilla, esimerkin voimalla raivata tietä uudelle yhteiskunnalliselle evankeliumille. Tämä mielikuvituksellinen kuva tulevaisuuden yhteiskunnasta syntyy aikana, jolloin proletariaatti on vielä perin kehittymätöntä, josta syystä sillä itsellään on vielä mielikuvituksellinen käsitys asemastaan, se syntyy proletariaatin ensimmäisistä aavistuksenomaisista yhteiskunnan yleiseen uudistamiseen tähtäävistä pyrkimyksistä. Mutta sosialistisissa ja kommunistisissa teoksissa on arvosteleviakin aineksi. Ne käyvät kaikkien nykyisen yhteiskunnan perustuksien kimppuun. Ne ovat sen vuoksi antaneet mitä arvokkainta aineistoa työläisten valistamiseksi. Niiden positiiviset väitteet tulevasta yhteiskunnasta, esimerkiksi kaupungin ja maaseudun välisen vastakohtaisuuden, perheen, yksityistulon ja palkkatyön poistaminen, yhteiskunnallisen sopusuhtaisuuden julistaminen, valtion muuttaminen pelkäksi tuotannon hallinnoksi - nämä kaikki väitteet ilmentävät vain luokkavastakohdan hävittämistä, luokkavastakohdan, joka on vastikään alkanut kehittyä ja jonka ne tuntevat vasta sen varhaisimmassa muodottomassa epämääräisyydessään. Sen vuoksi näillä väitteilläkin on vielä puhtaasti utooppinen luonne. Kriitillis-utooppisen sosialismin ja kommunismin merkitys on kääntäen verrannollinen historialliseen kehitykseen. Samassa määrässä kuin luokkataistelu kehittyy ja saa selvemmät muodot, tämä mielikuvituksellinen taistelu sitä vastaan menettää kaiken käytännöllisen arvonsa ja kaiken teoreettisen oikeutuksensa. Joskin näiden järjestelmien perustajat olivat monessa suhteessa vallankumouksellisia, heidän oppilaansa ovat aina muodostaneet taantumuksellisia lahkokuntia. Nämä pitävät lujasti kiinni mestariensa vanhoista mielipiteistä huolimatta proletariaatin historiallisesta kehittymisestä. Siksi he pyrkivät johdonmukaisesti heikentämään jälleen luokkataistelua ja sovittamaan vastakohtia. He uneksivat edelleenkin yhteiskunta-utopioittensa kokeellisesta toteuttamisesta, yksityisten falansterien perustamisesta, Home-siirtolain luomisesta, pienen Ikarian perustamisesta - uuden Jerusalemin pienoispainoksesta -, ja kaikkien näiden pilvilinnojen rakentamiseksi heidän täytyy vedota porvarien sydänten ja rahasäkkien ihmisrakkauteen. Vähitellen he luisuvat ylläkuvattujen taantumuksellisten tai vanhoillisten sosialistien joukkoon ja heidät erottaa näistä vain järjestelmällisempi pedanttisuus ja kiihkomielinen taikauskoinen luottamus yhteiskuntatieteensä ihmeitätekevään voimaan. Sen vuoksi he vastustavat kiihkeästi kaikkea työväen poliittista liikettä, jonka alkusyynä heidän mielestään voi olla vain sokea epäluottamus uuteen evankeliumiiin. == IV Kommunistien suhde eri oppositiopuolueisiin == II osan perusteella on itsestään selvää, mikä on kommunistien suhde jo perustettuihin työväenpuolueisiin, siis heidän suhteensa Englannin chartisteihin ja Pohjois-Amerikan agraariuudistusten kannattajiin. Kommunistit taistelevat työväenluokan lähimpien välittömien tarkoitusperien ja etujen puolesta, mutta nykyisessä liikkeessä he edustavat samalla myös liikkeen tulevaisuutta. Ranskassa kommunistit asettuvat sosialistis-demokraattisen puolueen rinnalle taistelemaan vanhoillista ja radikaalista porvaristoa vastaan luopumatta silti oikeudestaan suhtautua arvostelevasti vallankumouksellisesta perimätiedosta johtuviin lauseparsiin tai kuvitelmiin. Sveitsissä he kannattavat radikaaleja jättämättä huomioonottamatta sitä, että tuo puolue on kokoonpantu ristiriitaisista aineksista, osittain demokraattisista sosialisteista ranskalaisessa mielessä, osittain radikaaleista porvareista. Puolalaisten keskuudessa kommunistit tukevat sitä puoluetta, joka asettaa agraarivallankumouksen kansallisen vapautuksen edellytykseksi, samaa puoluetta, joka vuonna 1846 nostatti Krakovan kapinan. Saksassa kommunistinen puolue taistelee, mikäli porvaristo esiintyy vallankumouksellisena, yhdessä porvariston kanssa rajatonta yksinvaltaa vastaan, feodaalista maanomistusta ja taantumuksellista pikkuporvaristoa vastaan. Mutta se ei laiminlyö hetkekään saadakseen työläiset mahdollisimman selvästi tietoisiksi porvariston ja proletariaatin välisen vihamielisen vastakkaisuuden, jotta Saksan työläiset voisivat heti käyttää kaikkia niitä yhteiskunnallisia ja poliittisia edellytyksiä, jotka porvariston täytyy valtansa mukana synnyttää, aseina porvaristoa vastaan, jotta taantumuksellisten luokkien kukistamisen jälkeen Saksassa alkaisi heti taistelu itse porvaristoa vastaan. Saksaan kommunistit kohdistavat päähuomionsa, koska Saksa elää porvarillisen vallankumouksen aattoa ja koska tämä kumous tapahtuu yleensä eurooppalaisen sivistyksen edistyneempien olojen vallitessa ja proletariaatin ollessa siellä paljon kehittyneempää kuin 17. vuosisadalla Englannissa ja 18. vuosisadalla Ranskassa. Saksan porvarillinen vallankumous ei siis voi olla muuta kuin proletaarisen vallankumouksen välitön alkunäytös. Sanalla sanoen, kommunistit kannattavat kaikkialla jokaista vallankumouksellista liikettä, joka suuntautuu vallitsevia yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja vastaan. Kaikissa näissä liikkeissä he kohottavat liikkeen peruskysymyksenä ensi tilalle omistuskysymyksen, minkä enemmän tai vähemmän kehittyneen muodon se sitten onkaan ottanut. Kommunistit tekevät vihdoin työtä kaikkialla kaikkien maiden demokraattisten puolueiden yhdistämiseksi ja yhteisymmärryksen aikaansaamiseksi. Kommunistit halveksivat salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan kumoamalla väkivaltaisesti koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassaolevat luokat Kommunistisen Vallankumouksen edessä. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävänä kuin kahleensa. Voitettavana heillä on koko maailma. KAIKKIEN MAIDEN PROLETAARIT LIITTYKÄÄ YHTEEN! [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 117 580 2006-06-13T14:30:22Z Nysalor 5 Luokat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Korppi |alaotsikko= |tekijä= Edgar Allan Poe |huomiot= }} :Murhein istuin puoliyöhön, jääden kirjain ääreen työhön, :muinaisajan unhotettuin salaistietoin harkintaan. :Pääni kun jo painui melkein, kuului takaa oven telkein :nakutus, mi oudoin elkein tikutteli hiljaa vaan. :»Joku vieras siellä», mietin, »nakuttelee sisään vaan. :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– Muuta ei se olekaan». :Menneet oli, tuskaa tuoden, viime hetket vanhan vuoden, :hiillos vielä lekkui, luoden virvakuvat lattiaan. :Istuin kiusaantunein aivoin, turhaan kirjojani kaivoin, :murhein muistin, sielun vaivoin, mennyttä Lenooraa vaan, :säihkyvää, mi taivahissa Lenoorana tunnetaan, :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;mut on täällä nimi vaan. :Hiljaa heilui silkkikaihdin, kahinat ja kuiskeet aihdin, – :mieli salaa tunsi kammon, jot' ei ennen konsanaan. :Viihtäin sykähdystä somaa, vakuuttaa koin alinomaa: :»Vieras, joll' ei suojaa omaa, pyrkii siellä sisään vaan, :joku myöhästynyt vieras pyrkii siellä sisään vaan. :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Muuta, vai, se oisikaan?» :Päättävästi, ilman muuta lähestyin mä oven suuta: :»Herra, taikka rouva», lausuin, »mieleni on pahoillaan; :mutta uinahtaa ma taisin, – ehkä sisään pyytää saisin; :en mä ensin kuullut laisin, – nakutettiin hiljaa vaan, :tuskin nakutuksen kuulin»; – selälleen jo oven saan: :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;yö se vain loi varjojaan. :Katsoin yöhön hämmästyksin, haavein seisomaan jäin yksin, :toivon, pelon värähdyksin heityin hurjaan unelmaan. :Syvä hiljaisuus ei laannut, merkkiä en yöstä saanut: :»Pois», ma mietin, »varjoon taannut», – ja »Lenoora?» äänsin vaan, :äänsin nimen tuon, ja kaiku soi, »Lenoora!» hiljaa vaan; :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;muuta en mä kuullutkaan. :Huoneeseen ma hoippuin kuljin, kiihtyneenä oven suljin; :taas jo siinä nakutettiin, vielä melkein lujempaan. :»Varmaan», sanoin, »joku tuolla ikkunan on ulkopuolla; :katsotaan, – vois viluun kuolla! – selon tästä kyllä saan! :Hetkeks, sydän parka, tyynny! – selon tästä kyllä saan: :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Varmaan se on tuuli vaan!» :Lasin auki revin riuhtoin; – sisään, siipiänsä viuhtoin, :mahtavana korppi lensi ikäkaudet harteillaan. :Minuun tuskin katsoi kohti, liikkeitään se tyynnä johti, :kuin ois herra, joka tohti, suoraan oven kamanaan; :Pallaan kuvapatsaan päälle leijas oven kamanaan, :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kääntyi päin, – jäi istumaan. :Lintu siin' ei hievahdakaan; vaikka tunsin tuskan vakaan, :niin tuo arvokkuus ja pöyhkeys sai mun ääneen nauramaan: :»Kävit mustatakkein pukuun, mut et pääse pyhäin lukuun; :vanha korppi, hornan sukuun kyllä kuulut öisen maan! – :Saisko nimes ehkä tietää, julma aave öisen maan?» – :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Korppi huus: »Ei milloinkaan.» :Oudoltahan lintu näytti, joka noin vaan kieltään käytti, :joskin lie sen puheess' ollut sisällystä vähän vaan; :sillä siit' ei pääse arvoin, jotta kuolevaisen karvoin :vastaanotat linnun harvoin oves päälle istumaan, :Pallaan kypärälle linnun, joka väittää tolkussaan :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;nimekseen: »Ei milloinkaan.» :Korppi istui arvokkaasti, patsaaltaan se tuon vain haasti, :vain tuon lauseen, kuin ois siihen tyhjentänyt sieluaan. :Hiljaisuus tuo painostusta, – liikukaan ei lintu musta, – :en voi estää huokausta: »Veikot meni menojaan; :pian tuokin lähtee, niinkuin toivo meni menojaan! – :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lintu huus: »Ei milloinkaan.» :Vastaus, soiden puhein selkein, sai mun äimistymään melkein, :mut jo mietin: »yhteen sanaan supistuu sen tiedot vaan; :herra sillä ollut lie nyt, jolt' on onni kaikki vienyt, :jok' on elon tuskat tiennyt, kunnes huutoon ainoaan :puhkes toivo mennyt, puhkes vaivat, pettymykset maan, :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– huutohon: 'Ei milloinkaan'». :Kesken tuskaa tavantakaa hymyyn sai mun korppi vakaa, :siirryin sohvaani ja istuin vaiti sitä tarkkaamaan. :Patjain kirjosilkkiin vaipuin, haaveihin ja suruun taipuin, :mietin unelmin ja kaipuin, mikä ennen olikaan :tulo linnun aavemaisen, mikä mieli olikaan :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;huudon tuon: »Ei milloinkaan.» :Istuin, tehden arveluita, sanaakaan en haastaa suita, :korpin tuiottavat silmät tunki sydänsopukkaan, :Seikkoja vain mietin noita, päätäni en nostaa koita, :painoin patjain purppuroita, lamppu kun loi valoaan; :oi, ei näitä purppuroita, kun luo lamppu valoaan, :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;''hän'' nyt paina milloinkaan! :Ilma tahmenevan näyttää, ambratuoksut huoneen täyttää, :on kuin jalat enkeleiden helkkyis kivilattiaan. :»Oi», ma huusin, »sieluus soivat taivaanviestit, jotka voivat :sulle tuoda rauhan hoivat, – jätä lempes unhoon vaan!» :Hengitä, saa sielus hoivat, – jää Lenoora unhoon vaan!» :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Korppi huus: »Ei milloinkaan». :»Profeetta sa hurjamainen! – lintu, taikka paholainen! – :lienet Kiusaaja, tai lienet säiltä tullut suojustaan: :– Kaikki multa alas raasta! – pois saat lumeet riistää maasta, :pois tän kauhuin kodin laasta, – mutta suo mun tietää vaan, :eikö balsamia löydy, – saako hoivaa teillä maan?» :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Korppi huus: »Ei milloinkaan.» :»Profeetta sa hurjamainen! – lintu, taikka paholainen! :kautta taivaan, kautta Luojan, vannotan sua sanomaan: :Jälkeen elontieni karmaan, sielu Eedenissä varmaan :vielä kohdannee tuon armaan, mi Lenooraks mainitaan. :immen säihkyvän ja armaan, mi Lenooraks mainitaan?» – :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Korppi huus: »Ei milloinkaan.» :»Pois, sa hornanviesti uusin, lintu, paholainen!» huusin, :»ulos myrskyyn jälleen lähde, öiseen maahas kamalaan! :Ei saa höyhen jäädä tuonne, – pois sun valhees joka juonne! :Jätä rauhaan tämä huone! – patsaan päältä pois nyt vaan! :Et saa sydäntäni raastaa, – ulos ikkunasta vaan! – :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Korppi huus: »Ei milloinkaan.» :Liikkumatta korppi siellä yhä vielä, – aina vielä, – :Pallaan valjun kuvan päällä istuu tyynnä paikallaan. :Aavemaisen kiillon luovat korpin silmät pahansuovat, :kun lyö lampun valojuovat linnun varjon lattiaan. :Ja mun sieluni, min varjo lannistaa on lattiaan, :&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ei voi nousta – milloinkaan. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Edgar Allan Poe]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[de:Der Rabe]] [[en:The Raven (Poe)]] [[es:El cuervo]] [[fr:Le Corbeau (traduit par Charles Baudelaire)]] [[fr:Le Corbeau (traduit par Stéphane Mallarmé)]] [[he:העורב]] [[la:Corvus]] [[pl:Kruk]] [[pt:O Corvo]] {{Kielilinkkitieto|fr1|(Baudelaire)}} {{Kielilinkkitieto|fr2|(Mallarmé)}} 118 9929 2007-01-11T19:55:12Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 26/1872 pykälät 35-47. [Fraktuuran w on korvattu v-kirjaimella.] '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Koulujärjestys Suomen Suuriruhtinanmaalle.''' Annettu Helsingissä, 8 p:nä Elokuuta 1872. ==Koulukuri== ::::::35 §. 1. Oppilas harrastakoon jumalanpelkoa ja hyviä tapoja sekä vaarinottakoon oppilaitokselle säättyä järjestystä. Tämän suhteen erehdyttyänsä sekä millä tavoin tahansa rikottuaan siveyttä ja säädyllisyyttä vastaan, olkoon hän opettajainsa nuhteiden ja rankaisemisen alainen. 2. Oppilaan pitää osoittaman kunnioitusta ja välttämätöntä tottelevaisuutta opettajiansa kohtaan sekä kuuliaisuudella ja nöyryydellä vastaan ottaman heidän ohjeitansa, varoituksiansa ja rankaisemisiansa. 3. Oppilas kohdelkoon oppilastoveriansa rauhallisesti ja ystävällisesti; ja olkoon kaikellainen väkivaltainen tahi häpäisevä menettely oppilaiden kesken kielletty. 4. Siksi päiväksi, jona lukukausi alkaa, pitää oppilaan välttämättömästi saapua oppilaitokseen, jos ei hänellä ole laillista estettä. 5. Oppilaan pitää alati määrätylle kellon lyömälle tuleman opetushuoneeseen, puhtaana ja siivosti vaatetettuna sekä tarpeellisilla oppikirjoilla varustettuna, kuin myös ääneti odottaman opetuksen alkamista, seuraaman sitä alituisella tarkkaamisella ja kotona ahkerasti itseänsä siihen valmisteleman. 6. Kaikkinainen turmeleminen tahi vahingonteko opetushuoneen sisustukseen tahi opetettaessa käytettyihin kaluihin on siihen syyllisen maksettava; mutta milloin ei syypäästä selvää saada, pitää vahinko viipymättä palkittaman varain kokoomisella niiltä luokan oppilailta, joiden yhdessä ollessa vahingonteko on tapahtunut. 7. Oppilas vaarinottakoon oppikartanon ulkopuolella kaikkea, mikä hyvään järjestykseen sekä siveään ja kunnolliseen käytökseen kuuluu, kuin myös huolellisesti hoitakoon asuntoansa ja omuuksiansa. 8. Jos oppilas, jonka vanhemmat tahi holhumies ei ole kaupungissa, haluaa lukukauden aikana käydä yleisissä huveissa, pyytäköön siihen joka kerta luvan rehtorilta. 9. Kenenkään oppilaan älköön olko lupa pitää vieraspitoja taikka oleskella kellareissa, ravintoloissa tahi sellaisissa julkisissa paikoissa. 10. Kaikki rahaa tahi rahan arvoa koskevat pelit, niin myös tupakanpoltto ja muut nuorisolle sopimattomat askaroitsemiset olkoot kovasti kielletyt. 11. Jos useat tahi kaikki oppilaat jossakin luokassa tahi koko oppilaitoksessa sanovat olevansa yhtä syylliset tehtyyn rikostyöhön taikka vastahakoisuudesta eivät tahdo antaa sen toimeenpanijaa ilmi, niin opettajakunta, sen tiedon mukaan kuin sillä ennestään on kunkin oppilaan luonteesta ja olotavasta, rangaiskoon yhtä tahi useampaa asianhaarain mukaan. Ylläseisovista kohdista 1-10 pitää kopian oleman jokaisessa luokkahuoneessa julki naulattuna. ::::::36 §. Oppilasta varten, jolla ei ole vanhempia kaupungissa, pitää rehtorille ilmoitettaman kaupungin asujanten seasta joku hoitaja eli kuraatori, jonka puoleen koulu voipi luottamuksella kääntyä kaikissa oppilasta koskevissa asioissa; mutta jos ei niin saata tapahtua, olkoon luokanjohtaja kuraatorin sijassa. Säällisen kotihoidon ja silmälläpidon tärkeyteen katsoen, älköön semmoiselle oppilaalle asuinpaikkaa valittako, ilmoittamatta sen valintaa joka kerta rehtorin tutkittavaksi ja hyväksyttäväksi. ::::::37 §. Kaikkein opettajain ja opettajattarien kussakin oppilaitoksessa pitää kerran kuukaudessa koon tuleman neuvoittelemaan oppilaiden olotavasta, käytöksestä, ahkeruudesta ja tarkkaavaisuudesta; ja tulee tämän vuoksi sen, joka johtaa opistoa tahi jotakin sen luokkaa, antaa laiminlyöville ja vianalaisille soveljaita varoituksia tahi ojennuksia. ::::::38 §. Kunnottomuuden estämiseksi lyceumissa tahi realikoulussa opettajan poissa ollessa, valitsee rehtori tahi luokanjohtaja jokaiseksi lukukaudeksi muutamia vakaisiksi, luotettaviksi ja sopuisiksi tunnettuja nuorukaisia kussakin luokassa järjestysmiehiksi, jotka ovat velvolliset joka päivä hyvissä ajoin ennen opetuksen alkamista vuoroittain saapumaan opetushuoneeseen sekä valvomaan, että hiljaisuutta ja järjestystä opettajan tuloa odotettaessa vaarinotetaan, jonka suhteen toisien oppilaiden pitää niskoittelematta ja vastustamatta totteleman heidän käskyjänsä. Näiden luokan-järjestysmiesten on myös heti opettajan tultua ilmoittaminen, josko joku luokasta on pois jäänyt. ::::::39 §. Lyceumissa ja realikoulussa olkoot seuraavat rangaistukset luvalliset: 1. varoitus ja nuhtelu luokkalaisten edessä;<br/> 2. eroittaminen tovereista;<br/> 3. muutto alimmaiseksi luokassa;<br/> 4. jälkeenpito koulussa viikon lopulla;<br/> 5. nuhtelu ja moite koulun kokoontuneiden opettajain ja nuorison läsnä ollessa;<br/> 6. aresti eri huoneessa eli kareerissa;<br/> 7. kehoitus koulusta lähtemään;<br/> 8. karkoitus oppilaitoksesta vissiksi lyhemmäksi tahi pitemmäksi ajaksi;<br/> 9. karkoitus ikuiseksi ajaksi.<br/> ::::::40 §. Niistä ojennuskeinoista, jotka 39 § määrää, saattaa ei ainoastansa rehtori tahi luokanjohtaja, kun niin tarpeelliseksi näkyy, vaan myös jokainen, joka kullakin kerralla on opettamassa, käyttää tahi määrätä neljää ensinmainittua. Jälkeenpitoa koulussa viikon lopulla, jolloin jonkun opettajan tulee olla perään katsomassa, älköön ylimalkaan kestäkö kauemmin kuin yksi tunti, vaan sitä voidaan kovemmissa tapauksissa ja rikostyön uudistettua pitentää kahdeksi tunniksi. Tässä tulee asianhaarain ja asianomaisten opettajain tutkimisen mukaan, saako oppilas toimittaa sopivaista työtä vai eikö. 5:ssä. 6:ssa, 7:ssä ja 8:ssa kohdassa osoitettuihin ojennuskeinoihin käydään asianhaarain mukaan, milloin ensinmainitut eivät ole näyttäinneet vaikuttavaisiksi tahi suuremmanlaatuinen rikos on tehty, ja käyttää niitä ainoastansa rehtori yksin neuvoin luokanjohtajan kanssa, jonka suhteen on vaarinotettava, että kareeri-arestiin tuomitaan ainoastansa niitä oppilaita, jotka ovat täyttäneet neljätoista ikävuotta, ja korkeintaan kolmeksi päiväksi, kukin päivä luettuna kello kahdeksasta aamulla kello kahdeksaan illalla, työskentelemisen kanssa tahi ilman sitä asianhaaroja myöten, sekä ett'ei vissinaikuista karkoitusta ulonneta kauemmaksi kuin vuodeksi. Oppilaitoksesta lähtemään kehoitettaessa menetellään sillä tavoin, että vanhempia tahi holhumiestä pyydetään ulosottamaan erotodistusta oppilaalle määrätyssä ajassa, jonka kuluttua hänen poistamisensa oppilaitoksesta ehdottomasti pitää seurata. Mutta kuitenkin, jos vanhemmat tahi holhumies soveljaalla kurituksella heti oikaisevat oppilasta, taikka rehtori, heidän suostumuksellansa, semmoista kuritusta antaa, ja jos sen kautta nähtävä parannus on tullut, mahtakoon määrätyn ajan loputtua säädetty erorangaistus jäädä sikseen. Ikuisesti karkoitettavaksi voipi ainoastansa rehtori yksissä neuvoin opettajakunnan kanssa tuomita oppilaan, joka on tehnyt kovemman rikoksen tahi yleiseen niin itsensä käyttänyt, että hänen olemaan jäämisensä katsotaan tulevan oppilaitokselle vahingolliseksi. ::::::41 §. Kaikki edellämainitut rankaisemiset ovat viipymättä toimeen pantavat, paitsi mitä tulee ikuiseen karkoitukseen, josta päätös on lykättävä Ylihallituksen tutkintoon; ja pitää sen ohessa oppilaan vanhemmille tahi holhumiehelle määrättämän sopiva aika muutoksen hakemiseen siihen. Sillä välin älköön kuitenkaan karkoitettavaksi tuomittu olko osallinen opetuksesta oppilaitoksessa eikä oikeutettu itseänsä toiseen julkiseen oppilaitokseen otettavaksi ilmoittamaan, ennenkuin joko voidaan näyttää opettajakunnan päätöksen tulleen kumotuksi Ylihallituksessa, jonka toimesta ei sen enempää ole valituksen tilaisuutta, taikka muutoin, kumminkin kahden vuoden kuluttua, löytyy vaikuttavia syitä pitämään rikostyötö syyhyn-tuomitun sittemmin osoitetulla hyvällä käytöksellä sovitettuna. Ylihallituksen päätös oppilaan karkoituksesta ikuiseksi ajaksi on myöskin Aleksanderin-Yliopiston rehtorille joutuisasti ilmoitettava. ::::::42 §. Tapahtunut ojennus on ynnä rikostyön kanssa heti kirjoitettava niin hyvin siihen diarioon, jota säädyn kaavan mukaan kutakin luokkaa varten pidetään, kuin myös siihen päiväkirjaan, jolla oppilaan tulee olla varustettuna; ja on rangaistu velkapää joka kerta näyttämään tämän kirjansa vanhemmille, holhumiehelle tahi kuraatorille sekä niiden päällekirjoittamana sen perästä esiin tuomaan luokanjohtajalle. ::::::43 §. Kanne oppilasta vastaan semmoisesta virhetyöstä ulkona oppilaitoksesta, joka tämän koulujärjestyksen mukaan kuuluu rehtorin tahi opettajakunnan tutkittaviin, on ilmoitettava rehtorille, jonka velvollisuus on saattaa virheellinen ansaittuun koulurangaistukseen. ::::::44 §. Jokaisen, jonka rehtori kutsuu kuultavaksi jossakin nuorisoa koskevassa jutussa, pitää vastustelematta totella kutsumusta. Jos ei niin tehdä, ilmoittakoon rehtori sen asianomaiselle virastolle, jonka on niin toimittaminen, että vastahakoinen tulee saapuville sillä ajalla, jonka rehtori määrää. ::::::45 §. Jokainen oppilaan tekemä rikos, josta voidaan tuomioistuimen edessä syyttää, vaan jota ei siellä ole kanteeseen pantu, ja joka on sellainen, että asianomistaja voipi jättää jutun sillensä, tahi jonka ei nähdä olevan suuremmanlaatuinen, otetaan esille, tuomitaan ja rangaistaan rehtorilta tahi opettajakunnalta asianhaarain ja rikostyön laatua myöten. Jos oppilasta tuomioistuimen edessä syytetään rikoksesta, olkoon rehtori tahi se opettaja, jonka hän siihen käskee, tutkimuksessa läsnä ja oikeutettu puhevaltaan kaikessa, mikä oppilasta koskee. Jos syytetty tuomitaan suuremmasta rikoksesta ja tuomio saa laillisen voiman, pitää hän, ennenkuin tuomio täytäntöön pannaan, oppilaitoksesta ulossuljettaman. Jos taas oppilas nähdään syyttömäksi, koettakoon rehtori tahi oppilaitoksen asiamies hankkia hänelle semmoisen hyvityksen kuin pitää. ::::::46 §. Oppilaalle älköön tavaroita tahi rahaa ilman vanhempain, holhumiehen, kuraatorin tahi rehtorin tiedotta tahi luvatta lainattako, eikä myös millään ehdolla väkeviä juomia myytäkö. Jos niin tapahtuu, olkoon lainanantaja saamisensa kadottanut ja juomain myyjä tehköön sakkoa kuusikymmentä markkaa, sillä tapaa jaettavaksi, kuin sellaisesta asiasta on säätty. Jos joku on pantiksi pantuja kirjoja, vaatteita tahi jotakin muuta vastaan oppilaalle antanut väkeviä juomia tahi lainannut rahaa tahi tavaroita, pitää myös pantti rehtorille ilman lunastuksetta pois annettaman. ::::::47 §. Naisväenkoulussa on johtajattaren asiana pitää silmällä kaikkia oppilaita ja tarkalla huolella valvoa heidän käytöstänsä. Ylimalkaan älköön siellä järjestyksen ja kuuliaisuuden voimassa pitämiseksi käytettäkö muuta toimenpitoa kuin varoitusta; mutta jos kovempi seuraamus joskus tarpeelliseksi nähdään, pitää silloin semmoista varovaisuutta vaarinotettaman, ett'ei rangaistu joudu toisten ivattavaksi. Irstas ja pahankurinen oppilas älköön koulussa pysykö, vaan tulee johtajattaren, keskusteltuansa kouluneuvoston esimiehen kanssa, ryhtyä toimeen, että semmoinen oppilas oppilaitoksesta poistetaan. Näitä pääperustuksia vaarinottamalla olkoon muutoin, sopivain osain puolesta, naisväenkoulullekin voimassa, mitä ylempänä §§:issä 35-46 on säättynä. [[Luokka:Lakitekstit]] 119 9937 2007-01-11T19:58:15Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Lahden kauppalan perustaminen == '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 15/1878 sivut 4-5.''' (Julkiluettava saarnastuolista). '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus''' '''kauppalan perustamisesta osaksi Lahden kylän talojen tiluksille Hollolan pitäjässä, osaksi Järvenpään kylää olevan Anttilan talon maalle samassa pitäjässä.''' Annettu Helsingissä, 5 p:nä Kesäkuuta v. 1878. '''Me ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.''' Teemme tiettäväksi: että Me, Suomen Senaatimme Talous-osaston alamaisesta esityksestä ja myöskin maan Kenraalikuvernöörin kehoitukseen katsoen, olemme hyväksi nähneet armossa määrätä: että kauppala, joka tulee olemaan nimeltä Lahti, on perustettava sitä varten osaksi tiloilta Lahden kylässä, osaksi Anttilan talolta Järvenpään kylässä, molemmat Hollolan pitäjässä, lunastetulle maalle; että tulevassa kauppalassa, joka lainkäytännön puolesta on kuuluva paikkakunnan Kihlakunnan-oikeuden alle sekä hallinnollisessa suhteessa oleva Hämeen läänin Kuvernöörin ja paikkakunnan kruununpalvelijain alainen, mahtakoon jokainen, joka säädetyssä järjestyksessä on siihen luvan itselleen hankkinut, pitää kauppa-, tehdas- tahi käsityö-liikettä, niin myös varustaa laivoja sekä siellä elinkeinoansa voimassa olevain asetusten mukaisesti harjoittaa, jonka ohessa sen joka tahtoo ruveta kauppalassa asumaan, on sallittu kauppalalle määrätystä maasta sekä maan jaoituksen mukaan tontteihin, toreihin ja katuihin lunastaa itsellensä tarpeellista tonttipaikkaa niillä ehdoilla, jotka ovat Senaatin määrättävät; että kauppalan pitää sielunhoidon ja kirkkokurin suhteen kuulua Hollolan kirkkoherrakuntaan sekä saada käyttää sen kirkkoa ja sikäläiseltä papistolta nauttia papillista apua kohtuullista palkintoa vastaan, jonka ohessa kauppala myös tulee,siksi kuin se voidaan laillisessa järjestyksessä julistaa omaksi eri kunnaksi, luettavaksi Hollolan kuntaan ja olemaan kunnallishallinnon puolesta Hollolan pitäjän yhteydessä; sekä että Senaatti saa, yhden järjestysmiehen ja yhden poliisipalvelijan palkkausta varten kauppalassa, toistaiseksi Suomen yleisistä varoista käyttää kaikkiansa tuhannen kolmesataa markkaa vuodessa. Jota kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä 5 p:nä Kesäkuuta v. 1878. '''Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään, Suomeen asetettu Senaatinsa:''' K. FURUHIELM. OSCAR NORRMÉN. ALBERT NYKOPP. H. MOLANDER. A. MECHELIN. Gustaf Avellan. == Lahden kaupungin perustaminen == '''Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma 60/1905.''' '''Armollinen Asetus Lahden kauppalan, Hollolan pitäjässä Hämeen lääniä, muuttamisesta kaupungiksi.''' Annettu Pietarhovissa 1 p:nä Marraskuuta (19 p:nä Lokakuuta) 1905. Hänen Majesteettinsa Keisari on, Keisarillisen Suomen Senaatin alamaisesta esityksestä, Pietarhovissa ollessaan Lokaluun 19 (Marraskuun 1) p:nä 1905, suvainnut Armossa käskeä: että Lahden kauppala Hollolan pitäjässä Hämeen lääniä on, tänään Armossa vahvistetussa perustuskirjassa erityisesti mainituilla perusteilla, muutettava Lahti nimiseksi kaupungiksi. Ministerivaltiosihteeri Linder. [[Luokka:Lakitekstit]] 120 3438 2006-07-30T09:17:56Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu Neitosille Anakreonilta |alaotsikko=Greekasta Suomeksi käätty *). |osa= |tekijä=Anakreon |huomiot= }} : Sarvet sonnille sovitti : Luoja, kaviot hepolle, : Jänekselle juoksun jalat, : Jalo-peuralle purimet, : Anto uimukset kalalle, : Linnullenki sievät siivet, : Mehellenpä mielen voiman. : Eikö jäännyt Neitoselle? : Mitä sai se? kauneuen – : Kauneuen kilveksensä, : Laapuriksi **) lemmen lahjan. : Voittaa tulen tuimimmanki : Teräksenki Tyttö kaunis : IGN [= Erik Alexander Ingman]. : *) Muualta tullut. **) Laapuri eli keihäs. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123247&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 11.9.1830]. [[Luokka:Anakreon]] [[Luokka:Erik Alexander Ingman]] [[Luokka:Runot]] 121 9952 2007-01-11T20:03:01Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] SOPIMUS Belgian kuningaskunnan, Tanskan kuningaskunnan, Saksan liittotasavallan, Helleenien tasavallan, Espanjan kuningaskunnan, Ranskan tasavallan, Irlannin, Italian tasavallan, Luxemburgin suurherttuakunnan, Alankomaiden kuningaskunnan, Portugalin tasavallan, Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan (Euroopan unionin jäsenvaltiot) ja Norjan kuningaskunnan, Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan, Ruotsin kuningaskunnan, välillä Norjan kuningaskunnan, Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisestä Euroopan unioniin HÄNEN MAJESTEETTINSA BELGIAN KUNINGAS, HÄNEN MAJESTEETTINSA TANSKAN KUNINGATAR, SAKSAN LIITTOTASAVALLAN PRESIDENTTI, HELLEENIEN TASAVALLAN PRESIDENTTI, HÄNEN MAJESTEETTINSA ESPANJAN KUNINGAS, RANSKAN TASAVALLAN PRESIDENTTI, IRLANNIN PRESIDENTTI, ITALIAN TASAVALLAN PRESIDENTTI, HÄNEN KUNINKAALLINEN KORKEUTENSA LUXEMBURGIN SUURHERTTUA, HÄNEN MAJESTEETTINSA ALANKOMAIDEN KUNINGATAR, HÄNEN MAJESTEETTINSA NORJAN KUNINGAS, ITÄVALLAN TASAVALLAN LIITTOPRESIDENTTI, PORTUGALIN TASAVALLAN PRESIDENTTI, SUOMEN TASAVALLAN PRESIDENTTI, HÄNEN MAJESTEETTINSA RUOTSIN KUNINGAS, HÄNEN MAJESTEETTINSA ISON-BRITANNIAN JA POHJOIS-IRLANNIN YHDISTYNEEN KUNINGASKUNNAN KUNINGATAR, jotka HALUAVAT yksimielisesti jatkaa niiden sopimusten tavoitteiden toteuttamista, joihin Euroopan unioni perustuu, OVAT PÄÄTTÄNEET jatkaa jo luodulle perustalle Euroopan kansojen yhä läheisemmän liiton rakentamista näiden sopimusten hengessä, KATSOVAT, että Euroopan unionista tehdyn sopimuksen O artiklassa Euroopan valtioille annetaan mahdollisuus tulla unionin jäseniksi, KATSOVAT, että Norjan kuningaskunta, Itävallan tasavalta, Suomen tasavalta ja Ruotsin kuningaskunta ovat hakeneet unionin jäsenyyttä, KATSOVAT, että saatuaan komission lausunnon ja Euroopan parlamentin suostumuksen Euroopan unionin neuvosto on ilmoittanut puoltavansa näiden valtioiden jäsenyyttä, OVAT PÄÄTTÄNEET vahvistaa yhteisellä sopimuksella liittymisehdot ja liittymisen vuoksi niihin sopimuksiin tehtävät mukautukset, joihin Euroopan unioni perustuu, ja ovat tätä varten nimittäneet täysivaltaisiksi edustajikseen: HÄNEN MAJESTEETTINSA BELGIAN KUNINGAS, pääministeri Jean-Luc DEHANEn, ulkoasianministeri Willy CLAESin, suurlähettiläs, Belgian Euroopan unionissa olevan pysyvän edustajan Ph. de SCHOUTHEETE de TERVARENTin; HÄNEN MAJESTEETTINSA TANSKAN KUNINGATAR, pääministeri Poul Nyrup RASMUSSENin, ulkoasianministeri Niels Helveg PETERSENin, suurlähettiläs, Tanskan Euroopan unionissa olevan pysyvän edustajan Gunnar RIBERHOLDTin; SAKSAN LIITTOTASAVALLAN PRESIDENTTI, liittokansleri Helmut KOHLin, liittotasavallan ulkoasiainministerin, varaliittokansleri Klaus KINKELin, suurlähettiläs, Saksan liittotasavallan Euroopan unionissa olevan pysyvän edustajan Dietrich von KYAWin; HELLEENIEN TASAVALLAN PRESIDENTTI, pääministeri Andreas PAPANDREOUn, ulkoasiainministeri Karolus PAPOULIASin, varaulkoasiainministeri Theodoros PANGALOSin; HÄNEN MAJESTEETTINSA ESPANJAN KUNINGAS, pääministeri Felipe GONZALES MARQUEZin, ulkoasiainministeri Javier SOLANA MADARIAGAn, suhteita Euroopan yhteisöihin hoitavan valtiosihteerin Carlos WESTERNDORP Y CABEZAn; RANSKAN TASAVALLAN PRESIDENTTI, pääministeri Edouard BALLADURin, ulkoasiainministeri Alain JUPPEn, Eurooppa-asioista vastaavan ministerin Alain LAMASSOUREn, suurlähettiläs, Ranskan Euroopan unionissa olevan pysyvän edustajan Pierre de BOISSIEUn; IRLANNIN PRESIDENTTI, pääministeri Albert REYNOLDSin, varapääministeri ja ulkoasiainministeri Dick SPRINGin, suurlähettiläs, Irlannin Euroopan unionissa olevan pysyvän edustajan Padraic McKERNANin; ITALIAN TASAVALLAN PRESIDENTTI, pääministeri Silvio BERLUSCONIn, ulkoasiainministeri Antonio MARTINOn, ulkoasiainministeriön valtiosihteerin Livio CAPUTOn; HÄNEN KUNINKAALLINEN KORKEUTENSA LUXEMBURGIN SUURHERTTUA, pääministeri Jacques SANTERin, varapääministeri, ulkoasiainministeri Jacques F. POOSin, suurlähettiläs, Luxemburgin Euroopan unionissa olevan pysyvän edustajan Jean-Jacques KASELin HÄNEN MAJESTEETTINSA ALANKOMAIDEN KUNINGATAR, pääministeri R.F.M. LUBBERSin, ulkoasiainministeri P.H. KOOIJMANSin, suurlähettiläs, Alankomaiden Euroopan unionissa olevan pysyvän edustajan B.R. BOTin; HÄNEN MAJESTEETTINSA NORJAN KUNINGAS, pääministeri Gro HARLEM BRUNTLANDin, ulkoasiainministeri Bjorn TORE GODALin, kauppaministeri, merenkulkuministeri Grete KNUDSENin, neuvotteluvaltuuskunnan johtajan Eivinn BERGin; ITÄVALLAN TASAVALLAN LIITTOPRESIDENTTI, liittokansleri Franz VRANITZKYn, liittotasavallan ulkoasiainministerin Alois MOCKin, liittokanslerin viraston pääjohtajan Ulrich STACHERin, suurlähettiläs, Itävallan Euroopan yhteisöissä olevan edustuston päällikön Manfred SCHEICHin; PORTUGALIN TASAVALLAN PRESIDENTTI, pääministeri Anibal CAVACO SILVAn, ulkoasiainministeri José DURAO BARROSOn, Eurooppa-asioiden valtiosihteerin Vitor MARTINSin; SUOMEN TASAVALLAN PRESIDENTTI, pääministeri Esko AHON, ulkomaankauppaministeri Pertti SALOLAISEN, ulkoasiainministeri Heikki HAAVISTON, ulkoasiainministeriön valtiosihteerin Veli SUNDBÄCKIN; HÄNEN MAJESTEETTINSA RUOTSIN KUNINGAS, pääministeri Carl BILDTin, ulkoasiainministeri Margaretha af UGGLASin, Eurooppa-asioiden ja ulkomaankaupan ministerin Ulf DINKELSPIELin, Eurooppa-asioiden ja ulkomaankaupan alivaltiosihteerin Frank BELFRAGEn; HÄNEN MAJESTEETTINSA ISON-BRITANNIAN JA POHJOIS-IRLANNIN YHDISTYNEEN KUNINGASKUNNAN KUNINGATAR, pääministeri The Rt. Hon. John MAJORin, ulko- ja kansainyhteisöasiainministeri The Rt. Hon. Douglas HURDin, ulko- ja kansainyhteisöasiainministeriön valtiosihteerin David HEATHCOAT-AMORYn; JOTKA vaihdettuaan oikeiksi ja asianmukaisiksi todetut valtakirjansa, OVAT SOPINEET SEURAAVAA: 1 artikla 1. Norjan kuningaskunnasta, Itävallan tasavallasta, Suomen tasavallasta ja Ruotsin kuningaskunnasta tulee Euroopan unionin jäseniä sekä niiden sopimusten sopimuspuolia, joihin unioni perustuu, sellaisina kuin kyseiset sopimukset ovat muutettuina tai täydennettyinä. 2. Liittymisehdot ja liittymisen vuoksi niihin sopimuksiin tehtävät mukautukset, joihin unioni perustuu, ovat tähän sopimukseen liitetyssä asiakirjassa. Kyseisen asiakirjan määräykset ovat erottamaton osa tätä sopimusta. 3. Jäsenvaltioiden oikeuksia ja velvollisuuksia sekä unionin toimielinten valtuuksia ja toimivaltaa koskevia määräyksiä, sellaisina kuin ne ovat 1 kohdassa tarkoitetuissa sopimuksissa sovelletaan tähän sopimukseen. 2 artikla 1. Korkeat sopimuspuolet ratifioivat tämän sopimuksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti. Ratifioimiskirjat talletetaan Italian tasavallan hallituksen huostaan viimeistään 31 päivänä joulukuuta 1994. 2. Tämä sopimus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1995, jos kaikki ratifioimiskirjat on talletettu kyseiseen päivään mennessä. Jos kaikki 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut valtiot eivät ole kuitenkaan tallettaneet ratifioimiskirjaansa määräaikaan mennessä, sopimus tulee voimaan niiden valtioiden osalta, jotka ovat tallettaneet ratifioimiskirjansa. Tässä tapauksessa Euroopan unionin neuvosto päättää välittömästi ja yksimielisesti tämän sopimuksen 3 artiklaan sekä liittymisasiakirjan 13, 14, 15, 16, 17, 18, 19, 20, 21, 22, 25, 26, 156, 157, 158, 159, 160, 161, 162, 170 ja 176 artiklaan, kyseisen asiakirjan liitteeseen I sekä siihen liitettyihin pöytäkirjoihin N:o 1 ja N:o 6 tilanteen vuoksi tehtävistä mukautuksista; se voi samoin yksimielisesti julistaa rauenneiksi ne edellä mainitun asiakirjan, mukaan lukien sen liitteet ja pöytäkirjat, määräykset, joissa nimenomaisesti viitataan liittymis- ja ratifioimiskirjansa tallettamatta jättäneeseen valtioon, taikka mukauttaa nämä määräykset. 3. Sen estämättä, mitä 2 kohdassa määrätään, unionin toimielimet voivat ennen liittymistä toteuttaa liittymisasiakirjan 30, 39, 42, 43, 44, 45, 46, 47, 48, 53, 57, 59, 62, 74, 75, 76, 92, 93, 94, 95, 100, 102, 105, 119, 120, 121, 122, 127, 128, 131 artiklassa, 142 artiklan 2 kohdassa ja 3 kohdan toisessa luetelmakohdassa, 145, 148, 149, 150, 151 ja 169 artiklassa sekä pöytäkirjassa N:o 9 olevassa 11 artiklan 6 kohdassa ja 12 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut toimenpiteet. Nämä toimenpiteet tulevat voimaan vasta tämän sopimuksen voimaantulopäivänä ja edellyttäen, että se tulee voimaan. 3 artikla (1) (1) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 1 artiklalla. Tämä sopimus, joka on laadittu yhtenä alkuperäiskappaleena englannin, espanjan, hollannin, iirin, italian, kreikan, norjan, portugalin, ranskan, ruotsin, saksan, suomen ja tanskan kielellä ja joista englannin-, espanjan-, hollannin-, iirin-, italian-, kreikan-, portugalin-, ranskan-, saksan-, suomen- ja tanskankieliset tekstit ovat yhtä todistusvoimaiset, talletetaan Italian tasavallan hallituksen arkistoon, ja tämä hallitus toimittaa oikeaksi todistetun jäljennöksen siitä muiden allekirjoittajavaltioiden hallituksille. Tehty Korfulla kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä kesäkuuta vuonna tuhat yhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä. ASIAKIRJA Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu (1) (1) Asiakirjan otsikko sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 2 artiklalla. ENSIMMÄINEN OSA PERIAATTEET 1 artikla Tässä asiakirjassa tarkoitetaan ilmaisulla: - 'alkuperäiset sopimukset': = Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimusta ('EHTY:n perustamissopimus'), Euroopan yhteisön perustamissopimusta ('EY:n perustamissopimus') ja Euroopan atomienergiayhteisön perustamissopimusta ('Euratomin perustamissopimus'), sellaisina kuin ne ovat täydennettyinä tai muutettuina ennen tätä liittymistä voimaan tulleilla sopimuksilla tai muilla asiakirjoilla, = sopimusta Euroopan unionista ('EU-sopimus'), - 'nykyiset jäsenvaltiot' Belgian kuningaskuntaa, Tanskan kuningaskuntaa, Saksan liittotasavaltaa, Helleenien tasavaltaa, Espanjan kuningaskuntaa, Ranskan tasavaltaa, Irlantia, Italian tasavaltaa, Luxemburgin suurherttuakuntaa, Alankomaiden kuningaskuntaa, Portugalin tasavaltaa sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyttä kuningaskuntaa, - 'unioni' Euroopan unionia sellaisena kuin se on perustettuna EU-sopimuksella, - 'yhteisö' tapauksen mukaan yhtä tai useampaa ensimmäisessä luetelmakohdassa tarkoitettua yhteisöä, - 'uudet jäsenvaltiot' Itävallan tasavaltaa, Suomen tasavaltaa ja Ruotsin kuningaskuntaa, (2) (2) Viides luetelmakohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 4 artiklalla. - 'toimielimet' alkuperäisillä sopimuksilla perustettuja toimielimiä. 2 artikla Alkuperäisten sopimusten määräykset sekä toimielinten ennen liittymistä antamien säädösten säännökset ja määräykset sitovat uusia jäsenvaltioita liittymisestä alkaen, ja niitä sovelletaan näissä valtioissa kyseisissä sopimuksissa ja tässä asiakirjassa määrätyin edellytyksin. 3 artikla Uudet jäsenvaltiot sitoutuvat niiden oikeus- ja sisäasioiden alaa koskevien yleissopimusten ja asiakirjojen suhteen, jotka liittyvät erottamattomasti EU-sopimuksen tavoitteiden toteuttamiseen: - liittymään niihin yleissopimuksiin ja asiakirjoihin, jotka liittymisajankohtana ovat avoinna nykyisten jäsenvaltioiden allekirjoittamista varten, sekä niihin yleissopimuksiin tai asiakirjoihin, jotka neuvosto on laatinut EU-sopimuksen VI osaston mukaisesti ja joiden hyväksymistä se on suositellut jäsenvaltioille; - ottamaan käyttöön hallinnolliset ja muut järjestelyt, kuten ne, jotka nykyiset jäsenvaltiot tai neuvosto ovat toteuttaneet liittymiseen mennessä jäsenvaltioiden oikeus- ja sisäasioiden alalla toimivien toimielinten ja järjestöjen välisen käytännön yhteistyön helpottamiseksi. 4 artikla 1. Uudet jäsenvaltiot liittyvät tällä asiakirjalla neuvostossa kokoontuvien jäsenvaltioiden hallitusten edustajien tekemiin päätöksiin ja sopimuksiin. Ne sitoutuvat liittymisestä alkaen liittymään kaikkiin nykyisten jäsenvaltioiden muihin sopimuksiin, jotka koskevat unionin toimintaa tai liittyvät sen toimiin. 2. Uudet jäsenvaltiot sitoutuvat liittymään EY:n perustamissopimuksen 220 artiklassa tarkoitettuihin yleissopimuksiin ja niihin yleissopimuksiin, jotka liittyvät erottamattomasti EY:n perustamissopimuksen tavoitteiden toteuttamiseen, sekä niihin pöytäkirjoihin yhteisön tuomioistuimesta näiden yleissopimusten tulkitsijana, jotka nykyiset jäsenvaltiot ovat allekirjoittaneet, ja tätä varten ne sitoutuvat aloittamaan neuvottelut nykyisten jäsenvaltioiden kanssa tehdäkseen niihin tarpeelliset mukautukset. 3. Uudet jäsenvaltiot ovat samassa asemassa kuin nykyiset jäsenvaltiot Eurooppa-neuvoston tai neuvoston julistusten, päätöslauselmien ja muiden kannanottojen suhteen sekä jäsenvaltioiden yhteisellä sopimuksella hyväksymien, yhteisöjä tai unionia koskevien julistusten, päätöslauselmien ja muiden kannanottojen suhteen; tästä seuraa, että ne noudattavat edellä mainituista julistuksista, päätöslauselmista tai muista kannanotoista johtuvia periaatteita ja suuntaviivoja ja toteuttavat niiden soveltamisen varmistamiseksi välttämättömät toimenpiteet. 5 artikla 1. Sopimukset ja yleissopimukset, jotka jokin yhteisöistä on tehnyt yhden tai useamman kolmannen valtion, kansainvälisen järjestön tai kolmannen valtion kansalaisen kanssa, sitovat uusia jäsenvaltioita alkuperäisissä sopimuksissa ja tässä asiakirjassa määrätyin edellytyksin. 2. Uudet jäsenvaltiot sitoutuvat tässä asiakirjassa määrätyin edellytyksin liittymään sopimuksiin tai yleissopimuksiin, jotka nykyiset jäsenvaltiot sekä jokin yhteisöistä ovat tehneet yhdessä, ja kyseisten valtioiden tekemiin, näihin sopimuksiin tai yleissopimuksiin liittyviin sopimuksiin. Yhteisö ja nykyiset jäsenvaltiot auttavat unionissa uusia jäsenvaltioita tämän suhteen. 3. Uudet jäsenvaltiot liittyvät tällä asiakirjalla ja siinä määrätyin edellytyksin nykyisten jäsenvaltioiden tekemiin, 2 kohdassa tarkoitettujen sopimusten tai yleissopimusten soveltamista koskeviin sisäisiin sopimuksiin. 4. Uudet jäsenvaltiot toteuttavat tarvittaessa aiheelliset toimenpiteet mukauttaakseen asemansa suhteessa kansainvälisiin järjestöihin sekä niihin kansainvälisiin sopimuksiin, joiden sopimuspuolina jokin yhteisöistä tai muut jäsenvaltiot myös ovat, niihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka seuraavat niiden liittymisestä unioniin. 6 artikla EY:n perustamissopimuksen 234 artiklaa ja Euratomin perustamissopimuksen 105 ja 106 artiklaa sovelletaan uusien jäsenvaltioiden osalta ennen niiden liittymistä tehtyihin valtiosopimuksiin ja sopimuksiin. 7 artikla Jollei tässä asiakirjassa toisin määrätä, sen määräyksiä ei saa olla väliaikaisesti soveltamatta, muuttaa tai kumota muutoin kuin alkuperäisten sopimusten tarkistamista koskevalla menettelyllä, josta määrätään kyseisissä sopimuksissa. 8 artikla Niiden toimielinten antamien säädösten oikeudellinen luonne, joihin tässä asiakirjassa vahvistetut siirtymämääräykset liittyvät, säilyy ennallaan; erityisesti kyseisten säädösten muuttamista koskevia menettelyjä sovelletaan edelleen. 9 artikla Tämän asiakirjan määräyksillä, joilla on muutoin kuin siirtymätoimenpiteenä tarkoitus kumota tai muuttaa toimielinten antamia säädöksiä tai joista seuraa, että nämä säädökset kumotaan tai muutetaan muutoin kuin siirtymätoimenpiteenä, on sama oikeudellinen luonne kuin näin kumotuilla tai muutetuilla määräyksillä, ja niitä koskevat samat säännöt kuin jälkimmäisiä määräyksiä. 10 artikla Tässä asiakirjassa määrätyt poikkeukset koskevat siirtymätoimenpiteinä alkuperäisten sopimusten ja toimielinten antamien säädösten soveltamista. ASIAKIRJA Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu (1) (1) Asiakirjan otsikko sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 2 artiklalla. TOINEN OSA SOPIMUSTEN MUKAUTUKSET I OSASTO INSTITUTIONAALISET MÄÄRÄYKSET 1 LUKU Euroopan parlamentti 11 artikla (1) (1) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 5 artiklalla. Korvataan päätöksen 76/787/EHTY, ETY, Euratom liitteenä olevan, edustajien valitsemisesta Euroopan parlamenttiin yleisillä, välittömillä vaaleilla annetun säädöksen 2 artikla seuraavasti: ''2 artikla Kustakin jäsenvaltiosta valittavien edustajien määrät ovat seuraavat: Belgia 25 Tanska 16 Saksa 99 Kreikka 25 Espanja 64 Ranska 87 Irlanti 15 Italia 87 Luxemburg 6 Alankomaat 31 Itävalta 21 Portugali 25 Suomi 16 Ruotsi 22 Yhdistynyt kuningaskunta 87''. 2 LUKU Neuvosto 12 artikla Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 27 artiklan toinen kohta, EY:n perustamissopimuksen 146 artiklan toinen kohta ja Euratomin perustamissopimuksen 116 artiklan toinen kohta seuraavasti: ''Kukin neuvoston jäsenvaltio huolehtii vuorollaan puheenjohtajan tehtävästä kuuden kuukauden ajan neuvoston yksimielisesti päättämässä järjestyksessä.''. 13 artikla (2) (2) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 6 artiklalla. Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 28 artikla seuraavasti: ''28 artikla Jos komissio kuulee neuvostoa, neuvosto käsittelee asian ilman, että sen tarvitsee äänestää. Käsittelyä koskevat pöytäkirjat toimitetaan komissiolle. Jos tämän sopimuksen mukaan edellytyksenä on neuvoston puoltava lausunto, lausunto katsotaan puoltavaksi, kun komission ehdotus hyväksytään: - jäsenvaltioiden edustajien ehdottomalla enemmistöllä, johon sisältyy kahden sellaisen jäsenvaltion edustajien äänet, joista kumpikin tuottaa vähintään yhden kymmenesosan yhteisön hiili- ja terästuotannon kokonaisarvosta, tai - jos äänet jakautuvat tasan ja jos komissio pysyy ehdotuksessaan toisen käsittelyn jälkeen, kolmen sellaisen jäsenvaltion edustajien äänin, joista kukin tuottaa vähintään yhden kymmenesosan yhteisön hiili- ja terästuotannon kokonaisarvosta. Jos tämän sopimuksen mukaan edellytyksenä on yksimielinen päätös tai yksimielinen puoltava lausunto, päätös tai puoltava lausunto on asianmukaisesti annettu, jos kaikki neuvoston jäsenet äänestävät asian puolesta. Sovellettaessa tämän perustamissopimuksen 21, 32, 32 a, 45 b ja 78 h artiklaa sekä yhteisön tuomioistuimen perussäännöstä tehdyn pöytäkirjan 16 artiklaa, 20 artiklan kolmatta kohtaa, 28 artiklan viidettä kohtaa ja 44 artiklaa henkilökohtaisesti tai edustettuina läsnä olevien jäsenten pidättyminen äänestämästä ei kuitenkaan estä neuvostoa tekemästä ratkaisua, jonka edellytyksenä on yksimielisyys. Muut kuin ne neuvoston päätökset, joiden edellytyksenä on määräenemmistö tai yksimielisyys, tehdään neuvoston jäsenten enemmistöllä; enemmistönä pidetään jäsenvaltioiden edustajien ehdotonta enemmistöä, johon sisältyy kahden sellaisen jäsenvaltion edustajien äänet, joista kumpikin tuottaa vähintään yhden kymmenesosan yhteisön hiili- ja terästuotannon kokonaisarvosta. Sovellettaessa tämän sopimuksen 45 b, 78 ja 78 b artiklaa, joissa edellytyksenä on määräenemmistö, neuvoston jäsenten äänet painotetaan kuitenkin seuraavasti: Belgia 5 Tanska 3 Saksa 10 Kreikka 5 Espanja 8 Ranska 10 Irlanti 3 Italia 10 Luxemburg 2 Alankomaat 5 Itävalta 4 Portugali 5 Suomi 3 Ruotsi 4 Yhdistynyt kuningaskunta 10. Ratkaisun edellytyksenä on vähintään 62 ääntä, jotka edustavat ainakin kymmentä asian puolesta äänestävää jäsentä. Neuvoston jäsen voi äänestyksessä edustaa vain yhtä muuta jäsentä. Neuvosto on yhteydessä jäsenvaltioihin puheenjohtajansa välityksellä. Neuvoston ratkaisut julkaistaan sen määräämällä tavalla.''. 14 artikla (1) (1) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 7 artiklalla. Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 95 artiklan neljäs kohta seuraavasti: ''Ehdotukset näiksi muutoksiksi tekee komissio yhdessä neuvoston kanssa, joka päättää asiasta jäsentensä kahdentoista viidestoistaosan enemmistöllä, ja ne saatetaan yhteisön tuomioistuimen käsiteltäväksi lausuntoa varten. Yhteisön tuomioistuimella on asiassa täysi toimivalta oikeudellisten ja tosiasiallisten tekijöiden arvioimiseksi. Jos yhteisön tuomioistuin käsittelyn jälkeen toteaa ehdotusten olevan sopusoinnussa edellisen kohdan kanssa, ne annetaan Euroopan parlamentille ja ne tulevat voimaan, jos Euroopan parlamentti hyväksyy ne kolmen neljäsosan enemmistöllä annetuista äänistä ja Euroopan parlamentin jäsenten kahden kolmasosan enemmistöllä.''. 15 artikla (2) (2) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 8 artiklalla. 1. Korvataan EY:n perustamissopimuksen 148 artiklan 2 kohta ja Euratomin perustamissopimuksen 118 artiklan 2 kohta seuraavasti: ''2. Kun neuvoston ratkaisun edellytyksenä on määräenemmistö, jäsenten äänet painotetaan seuraavasti: Belgia 5 Tanska 3 Saksa 10 Kreikka 5 Espanja 8 Ranska 10 Irlanti 3 Italia 10 Luxemburg 2 Alankomaat 5 Itävalta 4 Portugali 5 Suomi 3 Ruotsi 4 Yhdistynyt kuningaskunta 10. Neuvoston ratkaisun edellytyksenä on vähintään: - 62 ääntä, jos ratkaisu tämän sopimuksen mukaan on tehtävä komission ehdotuksesta, - muissa tapauksissa 62 ääntä, jotka edustavat ainakin kymmentä asian puolesta äänestävää jäsentä.''. 2. Korvataan EU-sopimuksen J.3 artiklan 2 kohdan toinen alakohta seuraavasti: ''Kun neuvoston ratkaisun edellytyksenä edellisen alakohdan mukaisesti on määräenemmistö, jäsenten äänet painotetaan Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 148 artiklan 2 kohdassa määrätyllä tavalla, ja ratkaisun edellytyksenä on vähintään 62 ääntä, jotka edustavat ainakin kymmentä asian puolesta äänestävää jäsentä.''. 3. Korvataan EU-sopimuksen K.4 artiklan 3 kohdan toinen alakohta seuraavasti: ''Kun neuvoston ratkaisun edellytyksenä on määräenemmistö, jäsenten äänet painotetaan Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 148 artiklan 2 kohdassa määrätyllä tavalla, ja ratkaisun edellytyksenä on vähintään 62 ääntä, jotka edustavat kymmentä asian puolesta äänestävää jäsentä.''. 4. Korvataan EY:n perustamissopimuksen liitteenä olevan sosiaalipolitiikasta tehdyn pöytäkirjan 2 kohdan toisen alakohdan ensimmäinen virke seuraavasti: ''Poiketen siitä, mitä sopimuksen 148 artiklan 2 kohdassa määrätään, neuvoston tämän pöytäkirjan nojalla antamat säädökset, joiden antaminen edellyttää määräenemmistöä, katsotaan annetuiksi, jos niiden puolesta on annettu vähintään 52 ääntä.''. 3 LUKU Komissio 16 artikla (1) (1) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 9 artiklalla. Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 9 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta, EY:n perustamissopimuksen 157 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta ja Euratomin perustamissopimuksen 126 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta seuraavasti: ''1. Komissiossa on 20 jäsentä, jotka valitaan heidän yleisen pätevyytensä perusteella ja joiden riippumattomuus on kiistaton.''. 4 LUKU Yhteisön tuomioistuin 17 artikla (2) (2) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 10 artiklalla. 1. Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 32 artiklan ensimmäinen kohta, EY:n perustamissopimuksen 165 artiklan ensimmäinen kohta ja Euratomin perustamissopimuksen 137 artiklan ensimmäinen kohta seuraavasti: ''Yhteisön tuomioistuimessa on 15 tuomaria.''. 2. Korvataan neuvoston päätöksen (88/591/EHTY/ETY/Euratom) 2 artiklan ensimmäinen kohta seuraavasti: ''Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa on 15 tuomaria.''. 18 artikla Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 32 artiklan toinen kohta, EY:n perustamissopimuksen 165 artiklan toinen kohta, Euratomin perustamissopimuksen 137 artiklan toinen kohta sekä EHTY:n tuomioistuimen perussäännöstä tehdyn pöytäkirjan 18 artiklan ensimmäinen kohta seuraavasti: ''Yhteisön tuomioistuin kokoontuu täysistunnossa. Se voi kuitenkin perustaa keskuudestaan kolmen, viiden tai seitsemän tuomarin jaostoja käsitelläkseen tiettyjä valmistelevia tehtäviä tai ratkaistakseen tietynlaisia asioita sen mukaan kuin siitä erikseen määrätään.'' 19 artikla Korvataan Euroopan hiili- ja teräsyhteisön tuomioistuimen perussäännöstä tehdyn pöytäkirjan 18 artiklan toinen kohta, Euroopan yhteisön tuomioistuimen perussäännöstä tehdyn pöytäkirjan 15 artikla, Euroopan atomienergiayhteisön tuomioistuimen perussäännöstä tehdyn pöytäkirjan 15 artikla seuraavasti: ''Yhteisön tuomioistuimen päätökset ovat päteviä vain, kun asian käsittelyyn osallistuu pariton määrä sen jäsenistä. Tuomioistuimen täysistunnossa tekemät päätökset ovat päteviä vain, kun asian käsittelyyn osallistuu yhdeksän tuomaria. Kolmen tai viiden tuomarin jaostojen päätökset ovat päteviä vain, kun asian käsittelyyn osallistuu kolme tuomaria. Seitsemän tuomarin jaostojen päätökset ovat päteviä vain, kun asian käsittelyyn osallistuu viisi tuomaria. Jos jonkin jaoston tuomari on estynyt, toisen jaoston tuomari voidaan kutsua osallistumaan asian käsittelyyn työjärjestyksessä määrätyin edellytyksin.'' 20 artikla (1) (1) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 11 artiklalla. Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 32 a artiklan ensimmäinen kohta, EY:n perustamissopimuksen 166 artiklan ensimmäinen kohta sekä Euratomin perustamissopimuksen 138 artiklan ensimmäinen kohta seuraavasti: ''Yhteisön tuomioistuinta avustaa kahdeksan julkisasiamiestä. Yhdeksäs julkisasiamies nimitetään kuitenkin liittymispäivästä alkaen 6 päivään lokakuuta 2000''. 21 artikla (2) (2) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 12 artiklalla. Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 32 b artiklan toinen ja kolmas kohta, EY:n perustamissopimuksen 167 artiklan toinen ja kolmas kohta sekä Euratomin perustamissopimuksen 139 artiklan toinen ja kolmas kohta seuraavasti: ''Osa tuomareista vaihtuu joka kolmas vuosi. Tämä koskee vuoroin kahdeksaa ja vuoroin seitsemää tuomaria. Osa julkisasiamiehistä vaihtuu joka kolmas vuosi. Tämä koskee joka kerran neljää julkisasiamiestä.''. 5 LUKU Tilintarkastustuomioistuin 22 artikla (3) (3) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 13 artiklalla. Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 45 b artiklan 1 kohta, EY:n perustamissopimuksen 188 b artiklan 1 kohta ja Euratomin perustamissopimuksen 160 b artiklan 1 kohta seuraavasti: ''1. Tilintarkastustuomioistuimessa on 15 jäsentä.''. 6 LUKU Talous- ja sosiaalikomitea 23 artikla (4) (4) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 14 artiklalla. Korvataan EY:n perustamissopimuksen 194 artiklan ensimmäinen kohta ja Euratomin perustamissopimuksen 166 artiklan ensimmäinen kohta seuraavasti: ''Talous- ja sosiaalikomitean jäsenten määrä on seuraava: Belgia 12 Tanska 9 Saksa 24 Kreikka 12 Espanja 21 Ranska 24 Irlanti 9 Italia 24 Luxemburg 6 Alankomaat 12 Itävalta 12 Portugali 12 Suomi 9 Ruotsi 12 Yhdistynyt kuningaskunta 24''. 7 LUKU Alueiden komitea 24 artikla (1) (1) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 15 artiklalla. Korvataan EY:n perustamissopimuksen 198 a artiklan toinen kohta seuraavasti: ''Alueiden komitean jäsenten määrä on seuraava: Belgia 12 Tanska 9 Saksa 24 Kreikka 12 Espanja 21 Ranska 24 Irlanti 9 Italia 24 Luxemburg 6 Alankomaat 12 Itävalta 12 Portugali 12 Suomi 9 Ruotsi 12 Yhdistynyt kuningaskunta 24''. 8 LUKU EHTY:n neuvoa-antava komitea 25 artikla (2) (2) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 16 artiklalla. Korvataan EHTY:n perustamissopimuksen 18 artiklan ensimmäinen kohta seuraavasti: ''Perustetaan komission yhteyteen neuvoa-antava komitea. Siinä on vähintään 84 ja enintään 108 jäsentä ja siihen kuuluu yhtä monta tuottajien, työntekijöiden sekä käyttäjien ja kaupan edustajaa.''. 9 LUKU Tieteellis-tekninen komitea 26 artikla (3) (3) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 17 artiklalla. Korvataan Euratomin perustamissopimuksen 134 artiklan 2 kohdan ensimmäinen alakohta seuraavasti: ''2. Komiteassa on 38 jäsentä, jotka neuvosto nimeää komissiota kuultuaan.''. II OSASTO MUUT MUKAUTUKSET 27 artikla (4) (4) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 18 artiklalla. Korvataan EY:n perustamissopimuksen 227 artiklan 1 kohta seuraavasti: ''1. Tätä sopimusta sovelletaan Belgian kuningaskuntaan, Tanskan kuningaskuntaan, Saksan liittotasavaltaan, Helleenien tasavaltaan, Espanjan kuningaskuntaan, Ranskan tasavaltaan, Irlantiin, Italian tasavaltaan, Luxemburgin suurherttuakuntaan, Alankomaiden kuningaskuntaan, Itävallan tasavaltaan, Portugalin tasavaltaan, Suomen tasavaltaan, Ruotsin kuningaskuntaan sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneeseen kuningaskuntaan.'' 28 artikla (5) (5) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 19 artiklalla. Lisätään EY:n perustamissopimuksen 227 artiklan 5 kohdan d alakohdaksi, EHTY:n perustamissopimuksen 79 artiklan d alakohdaksi ja Euratomin perustamissopimuksen 198 artiklan e alakohdaksi seuraava: ''Tätä sopimusta ei sovelleta Ahvenanmaahan. Suomen hallitus voi kuitenkin ilmoittaa tämän sopimuksen ratifioinnin yhteydessä Italian tasavallan hallituksen huostaan talletettavalla julistuksella, että sopimusta sovelletaan myös Ahvenanmaahan, Itävallan tasavallan, Ruotsin kuningaskunnan ja Suomen tasavallan Euroopan unioniin liittymisestä tehtyyn asiakirjaan liitetyn pöytäkirjan N:o 2 määräysten mukaisesti ja niiden mukautusten mukaisesti, jotka on tehty sopimuksiin, joihin Euroopan unioni perustuu. Italian tasavallan hallitus toimittaa oikeaksi todistetun jäljennöksen tällaisesta julistuksesta jäsenvaltioille.''. ASIAKIRJA Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu (1) (1) Asiakirjan otsikko sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 2 artiklalla. KOLMAS OSA TOIMIELINTEN ANTAMIA SÄÄDÖKSIÄ KOSKEVAT MUKAUTUKSET 29 artikla Tämän asiakirjan liitteessä I luetellut säädökset mukautetaan siten kuin siitä määrätään kyseisessä liitteessä. 30 artikla Tämän asiakirjan liitteessä II lueteltujen säädösten mukautukset, jotka ovat tarpeen liittymisen vuoksi, laaditaan kyseisessä liitteessä lueteltujen suuntaviivojen mukaisesti sekä 169 artiklassa määrättyä menettelyä noudattaen ja siinä määrätyin edellytyksin. ASIAKIRJA Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu (1) (1) Asiakirjan otsikko sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 2 artiklalla. NELJÄS OSA SIIRTYMÄTOIMENPITEET I OSASTO INSTITUTIONAALISET MÄÄRÄYKSET 31 artikla 1. Kahden ensimmäisen liittymistä seuraavan vuoden aikana kukin uusi jäsenvaltio järjestää välittömät, yleiset vaalit, joissa valitaan Euroopan parlamenttiin tämän asiakirjan 11 artiklassa vahvistettu määrä niiden kansojen edustajia edustajien valitsemisesta Euroopan parlamenttiin yleisillä, välittömillä vaaleilla 20 päivänä syyskuuta 1976 annetun säädöksen määräysten mukaisesti. 2. Liittymisestä siihen asti, kun kulloisetkin 1 kohdassa tarkoitetut vaalit on pidetty, uusien jäsenvaltioiden kansanedustuslaitokset nimeävät omasta keskuudestaan uusien jäsenvaltioiden kansoja edustavat jäsenet Euroopan parlamenttiin kussakin noista valtioista vahvistettua menettelyä noudattaen. 3. Kukin uusista jäsenvaltioista voi kuitenkin niin päättäessään järjestää vaalit edustajien valitsemiseksi Euroopan parlamenttiin liittymissopimuksen allekirjoittamisen ja voimaantulon välisenä aikana tähän asiakirjaan liitetyn pöytäkirjan N:o 8 mukaisesti. 4. Edellä olevan 1 tai 3 kohdan mukaisesti valittujen edustajien toimikausi päättyy samaan aikaan kuin viisivuotiskaudeksi 1994-1999 nykyisissä jäsenvaltioissa valittujen edustajien toimikausi. II OSASTO (1) (1) II osasto on kumottu mukautuspäätöksen 3 artiklalla. III OSASTO ITÄVALTAA KOSKEVAT SIIRTYMÄTOIMENPITEET 1 LUKU Tavaroiden vapaa liikkuvuus Ainoa jakso Vaatimukset ja ympäristö 69 artikla 1. Liitteessä VIII tarkoitettuja säännöksiä ei kyseisen liitteen mukaisesti ja siinä vahvistetuin edellytyksin sovelleta Itävaltaan neljän vuoden ajan liittymispäivästä. 2. Edellä 1 kohdassa tarkoitettuja säännöksiä tarkastellaan uudelleen kyseisen jakson aikana EY:n menettelyjen mukaisesti. Edellä 1 kohdassa tarkoitetun siirtymäajan päättyessä yhteisön säännöstöä sovelletaan uusiin jäsenvaltioihin samoin edellytyksin kuin nykyisissä jäsenvaltioissa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta edellä tarkoitetun tarkastelun tuloksia. 2 LUKU Henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus 70 artikla Niiden velvoitteiden estämättä, joista määrätään sopimuksissa, joihin Euroopan unioni perustuu, Itävallan tasavalta saa pitää voimassa voimassaolevan vapaa-ajan asuntoja koskevan lainsäädäntönsä viiden vuoden ajan liittymispäivästä. 3 LUKU Kilpailupolitiikka 71 artikla 1. Itävallan tasavalta mukauttaa asteittain liittymispäivästä alkaen valmistetun tupakan monopolinsa, joka on luonteeltaan EY:n perustamissopimuksen 37 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kaupallinen monopoli; sen varmistamiseksi, että viimeistään kolmen vuoden kuluttua liittymispäivästä tavaroiden hankintaa ja kaupan pitämistä koskevissa ehdoissa ei syrjitä jäsenvaltioiden kansalaisia, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tämän artiklan 2 ja 3 kohdan soveltamista. 2. Yksinoikeus tuontiin poistetaan liitteessä IX olevassa luettelossa mainittujen tavaroiden osalta viimeistään liittymispäivää seuraavan kolmen vuoden määräajan päättyessä. Tämä yksinoikeus poistetaan avaamalla asteittain liittymispäivästä alkaen tuontikiintiöt jäsenvaltioista tuotaville tuotteille. Kunkin kyseisen kolmen vuoden alussa Itävallan tasavalta avaa kiintiön, joka lasketaan seuraavien kansallista kulutusta kuvaavien prosenttilukujen perusteella: 15 prosenttia ensimmäisenä vuonna, 40 prosenttia toisena vuonna ja 70 prosenttia kolmantena vuonna. Kunkin kolmen vuoden prosenttilukuja vastaavat määrät sisältyvät liitteessä IX olevaan luetteloon. Edellisessä alakohdassa tarkoitetut kiintiöt ovat rajoituksetta avoinna kaikille toimijoille, eikä Itävallan tasavalta saa myöntää yksinoikeuksia kyseisten kiintiöiden mukaisesti tuotujen tavaroiden pitämiselle kaupan tukkukaupassa; kiintiöiden mukaisesti tuotujen tavaroiden vähittäiskaupassa kyseisten tavaroiden jakelun kuluttajille on tapahduttava ketään syrjimättä. 3. Viimeistään vuoden kuluttua liittymisestä Itävallan tasavalta asettaa riippumattoman viranomaisen, joka vastaa vähittäiskaupan harjoittamista koskevien lupien myöntämisestä EY:n perustamissopimuksen mukaisesti. 72 artikla Itävallan tasavalta saa pitää muiden jäsenvaltioiden suhteen voimassa 1 päivään tammikuuta 1996 ne tullit ja lisenssijärjestelyt, joita se sovelsi liittymispäivänä HS-nimikkeeseen 22.08 kuuluvien alkoholipitoisiin juomiin ja alkoholipitoisuudeltaan alle 80-tilavuusprosenttiseen denaturoimattomaan etyylialkoholiin. Tällaisia lisenssijärjestelyjä on sovellettava ketään syrjimättä. 4 LUKU Ulkosuhteet, mukaan luettuna tulliliitto 73 artikla Tämän asiakirjan liitteessä VI lueteltuja säädöksiä sovelletaan Itävaltaan kyseisessä liitteessä määrätyin edellytyksin. 74 artikla Itävallan tasavalta saa pitää voimassa 31 päivään joulukuuta 1996 Bulgarian, Puolan tasavallan, Romanian, Slovakian tasavallan, Tsekin tasavallan ja Unkarin tasavallan osalta tuontirajoitukset, joita se sovelsi 1 päivänä tammikuuta 1994 yhdistetyn nimikkeistön koodiin 27 02 10 00 kuuluvaan ruskohiileen. Eurooppa-sopimuksiin ja, tapauksen mukaan, kyseisten maiden kanssa tehtyihin väliaikaisiin sopimuksiin tehdään tarvittavat mukautukset 76 artiklan mukaisesti. 75 artikla 1. Itävallan tasavalta soveltaa 1 päivästä tammikuuta 1995: a) kansainvälistä tekstiilikauppaa koskevaa järjestelyä 20 päivältä joulukuuta 1973, sellaisena kuin se on muutettuna tai sen voimassaoloaikaa on pidennetty 31 päivänä heinäkuuta 1986, 31 päivänä heinäkuuta 1991, 9 päivänä joulukuuta 1992 ja 9 päivänä joulukuuta 1993 tehdyillä pöytäkirjoilla, tai GATTin Uruguayn kierroksen kauppaneuvottelujen tuloksena syntynyttä tekstiilejä ja vaatetusalan tuotteita koskevaa sopimusta, jos viimeksi mainittu on voimassa liittymispäivänä; b) yhteisön kolmansien maiden kanssa tekemiä kahdenvälisiä tekstiilisopimuksia ja -järjestelyjä. 2. Yhteisö neuvottelee 1 kohdassa tarkoitettuihin kahdenvälisiin sopimuksiin ja järjestelyihin liittyvistä pöytäkirjoista asianomaisten kolmansien maiden kanssa mukauttaakseen asianmukaisesti tekstiili- ja vaatetusalan tuotteiden yhteisöön suuntautuvan viennin määrälliset rajoitukset. 3. Jollei 2 kohdassa tarkoitettuja pöytäkirjoja ole tehty 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä, yhteisö toteuttaa toimenpiteet kyseisen tilanteen korjaamiseksi sekä tarvittavia siirtymäkauden mukautuksia koskevat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että yhteisö soveltaa sopimukset. 76 artikla 1. Itävallan tasavalta soveltaa 1 päivästä tammikuuta 1995 alkaen 77 artiklassa tarkoitettujen sopimusten määräyksiä. 2. Kaikista mukautuksista laaditaan pöytäkirjat yhdessä sopimuspuolina olevien maiden kanssa, ja ne liitetään kyseisiin sopimuksiin. 3. Jos 2 kohdassa tarkoitettuja pöytäkirjoja ei ole tehty 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä, yhteisö toteuttaa tarvittavat toimenpiteet tilanteen ratkaisemiseksi liittymisajankohdasta alkaen. 77 artikla Edellä olevaa 76 artiklaa sovelletaan: - sopimuksiin, jotka on tehty Algerian, Andorran, Bulgarian, Egyptin, Islannin, Israelin, Jordanian, Kyproksen, Libanonin, Maltan, Marokon, Norjan, Puolan, Romanian, Slovenian, Sveitsin, Syyrian, entisen Tsekin ja Slovakian liittotasavallan ja sen seuraajavaltioiden (Tsekin tasavalta ja Slovakian tasavalta), Tunisian, Turkin ja Unkarin kanssa, sekä muihin kolmansien maiden kanssa tehtyihin sopimuksiin, jotka koskevat yksinomaan EY:n perustamissopimuksen liitteessä II lueteltujen tuotteiden kauppaa;(1) (1) Ensimmäinen luetelmakohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 20 artiklalla. - neljänteen AKT/ETY -yleissopimukseen, joka on allekirjoitettu 15 päivänä joulukuuta 1989; - muihin vastaavanlaisiin sopimuksiin, jotka mahdollisesti tehdään ennen liittymistä. 78 artikla Itävallan tasavalta sanoo irti 1 päivästä tammikuuta 1995 muun muassa 4 päivänä tammikuuta 1960 allekirjoitetun Euroopan vapaakauppaliiton perustamista koskevan konvention. 5 LUKU Varainhoitoa koskevat määräykset 79 artikla Kaikkia viittauksia yhteisöjen omien varojen järjestelmästä tehtyyn neuvoston päätökseen pidetään viittauksina 24 päivänä kesäkuuta 1988 tehtyyn neuvoston päätökseen, sellaisena kuin se on myöhemmin muutettuna, tai sen korvaavaan päätökseen. 80 artikla 'Yhteisen tullitariffin tulleiksi ja muiksi tulleiksi' kutsutut yhteisöjen omista varoista tehdyn neuvoston päätöksen 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tai sen korvaavan päätöksen vastaavissa määräyksissä tarkoitetut tulot, käsittävät tullit, jotka on laskettu yhteisestä tullitariffista ja kaikista siihen liittyvistä tariffimyönnytyksistä, joita yhteisö soveltaa Itävallan kaupassa kolmansien maiden kanssa. 81 artikla Yhteisö maksaa Itävallan tasavallalle kunkin kuukauden ensimmäisenä työpäivänä Euroopan yhteisöjen yleisen talousarvion kuluihin kuuluvana menoeränä yhden kahdennentoistaosan seuraavista määristä: - 583 miljoonaa ecua vuonna 1995, - 106 miljoonaa ecua vuonna 1996, - 71 miljoonaa ecua vuonna 1997, - 35 miljoonaa ecua vuonna 1998. 82 artikla Itävallan tasavallan liittymisen jälkeen sen maksettavaksi jäävä osuus Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 82 artiklan mukaisesti tehdyistä sitoumuksista johtuvien maksujen rahoituksesta katetaan Euroopan yhteisöjen yleisestä talousarviosta. 83 artikla Itävallan tasavallan rahoitusosuus Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 116 artiklassa määrätystä rahoitusjärjestelmästä katetaan Euroopan yhteisöjen yleisestä talousarviosta. IV OSASTO SUOMEA KOSKEVAT SIIRTYMÄTOIMENPITEET 1 LUKU Tavaroiden vapaa liikkuvuus I jakso Vaatimukset ja ympäristö 84 artikla 1. Liitteessä X tarkoitettuja säännöksiä ei kyseisen liitteen mukaisesti ja siinä vahvistetuin edellytyksin sovelleta Suomeen neljän vuoden ajan liittymispäivästä. 2. Edellä 1 kohdassa tarkoitettuja säännöksiä tarkastellaan uudelleen kyseisen jakson aikana EY:n menettelyjen mukaisesti. Edellä 1 kohdassa tarkoitetun siirtymäajan päättyessä yhteisön säännöstöä sovelletaan uusiin jäsenvaltioihin samoin edellytyksin kuin nykyisissä jäsenvaltioissa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta edellä tarkoitetun tarkastelun tuloksia. 1 LUKU Tavaroiden vapaa liikkuvuus II jakso Sekalaista 85 artikla Suomen tasavalta voi jatkaa kolmen vuoden ajan liittymispäivästä nykyisin voimassa olevan kansallisen raakapuun luokittelujärjestelmänsä soveltamista, mikäli sen siihen liittyvä kansallinen lainsäädäntö ja siihen liittyvät hallinnolliset järjestelyt eivät ole ristiriidassa yhteisön sisämarkkinalainsäädännön tai kolmansien maiden kanssa käytävää kauppaa koskevan lainsäädännön kanssa ja erityisesti raakapuun luokittelua koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annetun direktiivin 68/89/ETY 6 artiklan kanssa. Samana aikana direktiiviä 68/89/ETY tarkastellaan uudelleen EY:n perustamissopimuksessa määrättyä menettelyä noudattaen. 2 LUKU Henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus 86 artikla Poiketen siitä, mitä EY:n perustamissopimuksen 73 b artiklassa määrätään, Suomen tasavalta saa soveltaa ulkomaalaisten yritysostojen seurannasta 30 päivänä joulukuuta 1992 annetun lain (1612/92) säännöksiä 31 päivään joulukuuta 1995. 87 artikla Niiden velvoitteiden estämättä, joista määrätään sopimuksissa, joihin Euroopan unioni perustuu, Suomen tasavalta saa pitää voimassa voimassaolevan vapaa-ajan asuntoja koskevan lainsäädäntönsä viiden vuoden ajan liittymispäivästä. 3 LUKU Kalastus I jakso Yleiset määräykset 88 artikla 1. Jollei tässä luvussa toisin määrätä, tämän asiakirjan määräyksiä sovelletaan kalatalousalalla. 2. Kalastustuotteisiin sovelletaan 148 ja 149 artiklaa. 3 LUKU Kalastus II jakso Pääsy vesille ja kalavarojen käyttö 89 artikla Jollei tässä luvussa toisin määrätä, tässä jaksossa määrättyä vesille pääsyä koskevaa järjestelmää sovelletaan siirtymäkautena, jonka päättymisajankohta on yhteisön kalastuslupajärjestelmän täytäntöönpanopäivä ja joka ei missään tapauksessa ole myöhäisempi kuin yhteisön kalastus- ja vesiviljelyjärjestelmästä 20 päivänä joulukuuta 1992 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3760/92 14 artiklan 2 kohdassa säädetyn määräajan päättymispäivä. 3 LUKU Kalastus II jakso Pääsy vesille ja kalavarojen käyttö I alajakso Suomen alukset 90 artikla Tässä alajaksossa määritelty järjestelmä koskee Suomen lipun alla purjehtivien ja suomalaisessa satamassa rekisteröityjen kalastusalusten, jäljempänä 'Suomen alukset', pääsyä nykyisen unionin jäsenvaltioiden suvereniteettiin tai lainkäyttövaltaan kuuluville vesille, jotta kyseiset alukset voitaisiin sisällyttää asetuksella (ETY) N:o 3760/92 perustettuun yhteisön kalastus- ja vesiviljelyjärjestelmään. 91 artikla Liittymispäivästä siihen asti, kun yhteisön kalastuslupajärjestelmää sovelletaan, Suomen aluksilla on lupa harjoittaa kalastustoimintaa nykyisen unionin jäsenvaltioiden suvereniteettiin tai lainkäyttövaltaan kuuluvilla vesillä ICES-alueella III d samoin edellytyksin kuin ne, joita sovelletaan välittömästi ennen liittymissopimuksen voimaantuloa. 92 artikla Yksityiskohtaiset tekniset säännöt 91 artiklan soveltamisen varmistamiseksi annetaan 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä asetuksen (ETY) N:o 3760/92 18 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen. 93 artikla Liittymispäivästä siihen asti, kun yhteisön kalastuslupajärjestelmää sovelletaan, Suomen aluksilla on lupa harjoittaa kalastustoimintaa Ruotsin suvereniteettiin tai lainkäyttövaltaan kuuluvilla vesillä samoin edellytyksin, joita sovelletaan välittömästi ennen liittymissopimuksen voimaantuloa. Yksityiskohtaiset säännöt tämän artiklan soveltamisesta annetaan 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä asetuksen (ETY) N:o 3760/92 18 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen. 94 artikla 1. Suomelle myönnettävä osuus yhteisön kalastusmahdollisuuksista pyyntirajoitusten alaisista kalavaroista vahvistetaan lajeittain ja kalastusalueittain seuraavasti: Lajit ICES- tai IBSFC-alueet Suomen osuudet Viitealueet TACien vahvistamiseksi (%) Silakka III b, c, d paitsi IBSFC:n ''Management Unit 3'' (1) 11,840 Silakka IBSFC:n ''Management Unit 3'' 81,986 Kilohaili III b, c, d (2) 12,798 Lohi III b, c, d paitsi Suomenlahti (3) 33,611 Lohi Suomenlahti (3) 100,000 Turska III b, c, d (2) 2,339 (4) (1) IBSFC:n määrittelemänä. (2) Yhteisön vedet. (3) IBSFC:n osa-alue 32. (4) Prosenttiosuutta sovelletaan ensimmäiseen 50 000 tonniin yhteisön kalastusmahdollisuuksia. Yhteisön kalastusmahdollisuuksista, jotka ylittävät 50 000 tonnia, Suomen osuus on 2,161 %. 2. Suomelle myönnetyt osuudet vahvistetaan asetuksen (ETY) N:o 3760/92 8 artiklan 4 kohdan mukaisesti ja ensimmäisen kerran 31 päivään joulukuuta 1994 mennessä. 3. Yhteisön kalastuslupajärjestelmän soveltamiseen asti ja viimeistään 31 päivään joulukuuta 1997 Suomen alusten pyyntiponnistukset nykyisen yhteisön vesillä, jotka kuuluvat 91 artiklan soveltamisalaan, sääntelyn ja myönnettyjen kiintiöiden piiriin kuulumattomien lajien osalta eivät saa ylittää välittömästi ennen liittymissopimuksen voimaantuloa saavutettuja tasoja. 3 LUKU Kalastus II jakso Pääsy vesille ja kalavarojen käyttö II alajakso Nykyisen unionin alukset 95 artikla Liittymispäivästä siihen asti, kun yhteisön kalastuslupajärjestelmää sovelletaan, nykyisen unionin jäsenvaltion lipun alla purjehtivilla aluksilla on lupa harjoittaa kalastustoimintaa Suomen suvereniteettiin tai lainkäyttövaltaan kuuluvilla vesillä samoin edellytyksin, joita sovelletaan välittömästi ennen liittymissopimuksen voimaantuloa. Yksityiskohtaiset säännöt tämän artiklan soveltamisesta annetaan 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä asetuksen (ETY) N:o 3760/92 18 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen. 3 LUKU Kalastus III jakso Ulkopuoliset kalavarat 96 artikla 1. Yhteisö hoitaa Suomen tasavallan kolmansien maiden kanssa tekemiä kalastussopimuksia liittymispäivästä alkaen. 2. Niihin Suomen tasavallan oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka johtuvat 1 kohdassa tarkoitetuista sopimuksista, ei puututa sinä aikana, jona näiden sopimusten määräykset pidetään väliaikaisesti voimassa. 3. Neuvosto antaa määräenemmistöllä komission ehdotuksesta mahdollisimman pian ja joka tapauksessa ennen 1 kohdassa tarkoitettujen sopimusten voimassaolon päättymistä niistä johtuvat, kalastustoiminnan säilyttämisen kannalta aiheelliset päätökset tapauskohtaisesti ja päättää mahdollisuudesta pidentää tiettyjen sopimusten voimassaoloa enintään yhdellä vuodella kerrallaan. 4 LUKU Ulkosuhteet, mukaan luettuna tulliliitto 97 artikla Tämän asiakirjan liitteessä VI lueteltuja säädöksiä sovelletaan Suomeen kyseisessä liitteessä määrätyin edellytyksin. 98 artikla Tämän liittymisasiakirjan 99 artiklassa tarkoitettu perustulli, jota käytetään yhdenmukaistettaessa asteittain yhteiseen tullitariffiin, on kunkin tuotteen osalta tulli, jota Suomen tasavalta tosiasiallisesti sovelsi 1 päivänä tammikuuta 1994. 99 artikla Suomen tasavalta saa pitää voimassa kolmen vuoden ajan liittymisestä kolmansiin maihin sovellettavan tullitariffinsa liitteessä XI lueteltujen tuotteiden osalta. Tänä aikana Suomen tasavalta vähentää sen perustullin ja yhteisen tullitariffin mukaisen tullin välistä eroa seuraavan aikataulun mukaisesti: - 1 päivänä tammikuuta 1996 kukin perustullin ja yhteisen tullitariffin mukaisen tullin välinen ero vähennetään 75 prosenttiin; - 1 päivänä tammikuuta 1997 kukin perustullin ja yhteisen tullitariffin mukaisen tullin välinen ero vähennetään 40 prosenttiin; Suomen tasavalta soveltaa yhteistä tullitariffia täysin 1 päivästä tammikuuta 1998. 100 artikla 1. Suomen tasavalta soveltaa 1 päivästä tammikuuta 1995: a) kansainvälistä tekstiilikauppaa koskevaa järjestelyä 20 päivältä joulukuuta 1973, sellaisena kuin se on muutettuna tai sen voimassaoloaikaa on pidennetty 31 päivänä heinäkuuta 1986, 31 päivänä heinäkuuta 1991, 9 päivänä joulukuuta 1992 ja 9 päivänä joulukuuta 1993 tehdyillä pöytäkirjoilla, tai GATTin Uruguayn kierroksen kauppaneuvottelujen tuloksena syntynyttä tekstiilejä ja vaatetusalan tuotteita koskevaa sopimusta, jos viimeksi mainittu on voimassa liittymispäivänä; b) yhteisön kolmansien maiden kanssa tekemiä kahdenvälisiä tekstiilisopimuksia ja -järjestelyjä. 2. Yhteisö neuvottelee 1 kohdassa tarkoitettuihin kahdenvälisiin sopimuksiin ja järjestelyihin liittyvistä pöytäkirjoista asianomaisten kolmansien maiden kanssa mukauttaakseen asianmukaisesti tekstiili- ja vaatetusalan tuotteiden yhteisöön suuntautuvan viennin määrälliset rajoitukset. 3. Jollei 2 kohdassa tarkoitettuja pöytäkirjoja ole tehty 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä, yhteisö toteuttaa toimenpiteet kyseisen tilanteen korjaamiseksi sekä tarvittavia siirtymäkauden mukautuksia koskevat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että yhteisö soveltaa sopimukset. 101 artikla 1. Suomen tasavalta voi avata 31 päivään joulukuuta 1999 asti vuosittaisen 21 000 tonnin tullittoman tariffikiintiön styreenille (CN-koodi 2902 50 00), jos: - kyseiset tavarat lasketaan vapaaseen vaihdantaan Suomen alueella ja ne kulutetaan siellä tai jalostetaan siten, että niistä tulee yhteisön alkuperätuotteita, ja - kyseiset tavarat ovat edelleen tullivalvonnan alaisia asiaan liittyvien loppukäyttöä koskevien yhteisön säännösten mukaisesti (neuvoston asetus (ETY) N:o 2913/92, annettu 12 päivänä lokakuuta 1992, yhteisön tullikoodeksista, 21 ja 82 artikla). 2. Mitä 1 kohdassa määrätään, sovelletaan ainoastaan, jos vapaaseen vaihdantaan laskemista koskevan ilmoituksen tueksi esitetään asianomaisten suomalaisten viranomaisten antama lupa, jolla osoitetaan, että kyseiset tavarat kuuluvat 1 kohdan määräysten soveltamisalaan. 3. Komissio ja toimivaltaiset suomalaiset viranomaiset toteuttavat kaikki tarvittavat toimenpiteet, sen varmistamiseksi, että kyseisen tuotteen loppukulutus tai jalostus, jossa tuote saa yhteisön alkuperän, tapahtuu Suomen alueella. 102 artikla 1. Suomen tasavalta soveltaa 1 päivästä tammikuuta 1995 alkaen 103 artiklassa tarkoitettujen sopimusten määräyksiä. 2. Kaikista mukautuksista laaditaan pöytäkirjat yhdessä sopimuspuolina olevien maiden kanssa, ja ne liitetään kyseisiin sopimuksiin. 3. Jos 2 kohdassa tarkoitettuja pöytäkirjoja ei ole tehty 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä, yhteisö toteuttaa tarvittavat toimenpiteet tilanteen ratkaisemiseksi liittymisestä alkaen. 103 artikla Edellä olevaa 102 artiklaa sovelletaan: - sopimuksiin, jotka on tehty Algerian, Andorran, Bulgarian, Egyptin, Islannin, Israelin, Jordanian, Kyproksen, Libanonin, Maltan, Marokon, Norjan, Puolan, Romanian, Slovenian, Sveitsin, Syyrian, entisen Tsekin ja Slovakian liittotasavallan ja sen seuraajavaltioiden (Tsekin tasavallan ja Slovakian tasavallan), Tunisian, Turkin ja Unkarin kanssa, sekä muihin kolmansien maiden kanssa tehtyihin sopimuksiin, jotka koskevat yksinomaan EY:n perustamissopimuksen liitteessä II lueteltujen tuotteiden kauppaa;(1) (1) Ensimmäinen luetelmakohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 20 artiklalla. - neljänteen AKT/ETY -yleissopimukseen, joka on allekirjoitettu 15 päivänä joulukuuta 1989; - muihin vastaavanlaisiin sopimuksiin, jotka mahdollisesti tehdään ennen liittymistä. 104 artikla Suomen tasavalta sanoo irti 1 päivästä tammikuuta 1995 muun muassa 4 päivänä tammikuuta 1960 allekirjoitetun Euroopan vapaakauppaliiton perustamista koskevan konvention ja vuonna 1992 Latvian, Liettuan ja Viron kanssa allekirjoitetut vapaakauppasopimukset. 105 artikla Jos uudet yhteisön ja Latvian, Liettuan ja Viron välillä solmittavat kauppasopimukset eivät ole tulleet voimaan liittymispäivään mennessä, yhteisö toteuttaa tarvittavat toimenpiteet sen sallimiseksi, että kyseisten Baltian valtioiden alkuperätuotteilla on liittymisestä alkaen edelleen olemassa olevan tason mukainen pääsy Suomen markkinoille. 5 LUKU Varainhoitoa koskevat määräykset 106 artikla Kaikkia viittauksia yhteisöjen omien varojen järjestelmästä tehtyyn neuvoston päätökseen pidetään viittauksina 24 päivänä kesäkuuta 1988 tehtyyn neuvoston päätökseen, sellaisena kuin se on myöhemmin muutettuna, tai sen korvaavaan päätökseen. 107 artikla 'Yhteisen tullitariffin tulleiksi ja muiksi tulleiksi' kutsutut yhteisöjen omista varoista tehdyn neuvoston päätöksen 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tai sen korvaavan päätöksen vastaavissa määräyksissä tarkoitetut tulot käsittävät tullit, jotka on laskettu yhteisestä tullitariffista ja kaikista siihen liittyvistä tariffimyönnytyksistä, joita yhteisö soveltaa Suomen kaupassa kolmansien maiden kanssa. 108 artikla Arvonlisäverosta kertyvät omat varat lasketaan ja tarkistetaan ikään kuin Ahvenanmaa sisältyisi jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta - yhteinen arvonlisäverojärjestelmä: yhdenmukainen määräytymisperuste - 17 päivänä toukokuuta 1977 annetun kuudennen neuvoston direktiivin 77/388/ETY alueelliseen soveltamisalaan. 109 artikla Yhteisö maksaa Suomen tasavallalle kunkin kuukauden ensimmäisenä työpäivänä Euroopan yhteisöjen yleisen talousarvion kuluihin kuuluvana menoeränä yhden kahdennentoistaosan seuraavista määristä: - 476 miljoonaa ecua vuonna 1995, - 163 miljoonaa ecua vuonna 1996, - 65 miljoonaa ecua vuonna 1997, - 33 miljoonaa ecua vuonna 1998. 110 artikla Suomen tasavallan liittymisen jälkeen sen maksettavaksi jäävä osuus Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 82 artiklan mukaisesti tehdyistä sitoumuksista johtuvien maksujen rahoituksesta katetaan Euroopan yhteisöjen yleisestä talousarviosta. 111 artikla Suomen tasavallan rahoitusosuus Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 116 artiklassa määrätystä rahoitusjärjestelmästä katetaan Euroopan yhteisöjen yleisestä talousarviosta. V OSASTO RUOTSIA KOSKEVAT SIIRTYMÄTOIMENPITEET 1 LUKU Tavaroiden vapaa liikkuvuus I jakso Vaatimukset ja ympäristö 112 artikla 1. Liitteessä XII tarkoitettuja säännöksiä ei kyseisen liitteen mukaisesti ja siinä vahvistetuin edellytyksin sovelleta Ruotsiin neljän vuoden ajan liittymispäivästä. 2. Edellä 1 kohdassa tarkoitettuja säännöksiä tarkastellaan uudelleen kyseisen jakson aikana EY:n menettelyjen mukaisesti. Edellä 1 kohdassa tarkoitetun siirtymäajan päättyessä yhteisön säännöstöä sovelletaan uusiin jäsenvaltioihin samoin edellytyksin kuin nykyisissä jäsenvaltioissa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta edellä tarkoitetun tarkastelun tuloksia. 1 LUKU Tavaroiden vapaa liikkuvuus II jakso Sekalaista 113 artikla Ruotsin kuningaskunta voi jatkaa kolmen vuoden ajan liittymispäivästä nykyisin voimassa olevan kansallisen raakapuun luokittelujärjestelmänsä soveltamista, mikäli sen siihen liittyvä kansallinen lainsäädäntö ja siihen liittyvät hallinnolliset järjestelyt eivät ole ristiriidassa yhteisön sisämarkkinalainsäädännön tai kolmansien maiden kanssa käytävää kauppaa koskevan lainsäädännön kanssa ja erityisesti raakapuun luokittelua koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annetun direktiivin 68/89/ETY 6 artiklan kanssa. Samana aikana direktiiviä 68/89/ETY tarkastellaan uudelleen EY:n perustamissopimuksessa määrättyjä menettelyjä noudattaen. 2 LUKU Henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus 114 artikla Niiden velvoitteiden estämättä, joista määrätään sopimuksissa, joihin Euroopan unioni perustuu, Ruotsin kuningaskunta saa pitää voimassa voimassaolevan vapaa-ajan asuntoja koskevan lainsäädäntönsä viiden vuoden ajan liittymispäivästä. 3 LUKU Kalastus I jakso Yleiset määräykset 115 artikla 1. Jollei tässä luvussa toisin määrätä, tämän asiakirjan määräyksiä sovelletaan kalatalousalalla. 2. Kalastustuotteisiin sovelletaan 148 ja 149 artiklaa. 3 LUKU Kalastus II jakso Pääsy vesille ja kalavarojen käyttö 116 artikla Jollei tässä luvussa toisin määrätä, tässä jaksossa määrättyä vesille pääsyä koskevaa järjestelmää sovelletaan siirtymäkautena, jonka päättymisajankohta on yhteisön kalastuslupajärjestelmän täytäntöönpanopäivämäärä ja joka ei missään tapauksessa ole myöhäisempi kuin yhteisön kalastus- ja vesiviljelyjärjestelmästä 20 päivänä joulukuuta 1992 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3760/92 14 artiklan 2 kohdassa säädetyn määräajan päättymispäivä. 3 LUKU Kalastus II jakso Pääsy vesille ja kalavarojen käyttö I alajakso Ruotsin alukset 117 artikla Tässä alajaksossa määritelty järjestelmä koskee Ruotsin lipun alla purjehtivien ja ruotsalaisessa satamassa rekisteröityjen kalastusalusten, jäljempänä 'Ruotsin alukset', pääsyä nykyisen unionin jäsenvaltioiden suvereniteettiin tai lainkäyttövaltaan kuuluville vesille, jotta kyseiset alukset voitaisiin sisällyttää asetuksella (ETY) N:o 3760/92 perustettuun yhteisön kalastus- ja vesiviljelyjärjestelmään. 118 artikla Liittymispäivästä siihen asti, kun yhteisön kalastuslupajärjestelmää sovelletaan, Ruotsin alusten sallitaan harjoittaa kalastustoimintaa nykyisen unionin jäsenvaltioiden suvereniteettiin tai lainkäyttövaltaan kuuluvilla vesillä ICES-alueilla III ja IV samoin edellytyksin, joita sovelletaan välittömästi ennen liittymissopimuksen voimaantuloa ja joista on säädetty asetuksen (EY) N:o 3682/93 asiaa koskevissa säännöksissä. 119 artikla Yksityiskohtaiset tekniset säännöt, jotka ovat tarpeen 118 artiklan soveltamisen varmistamiseksi, annetaan 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä asetuksen (ETY) N:o 3760/92 18 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen. 120 artikla Liittymispäivästä siihen asti, kun yhteisön kalastuslupajärjestelmää sovelletaan, Ruotsin aluksilla on lupa harjoittaa kalastustoimintaa Suomen suvereniteettiin tai lainkäyttövaltaan kuuluvilla vesillä ICES-alueilla III ja IV samoin edellytyksin kuin ne, joita sovelletaan välittömästi ennen liittymissopimuksen voimaantuloa.(1) (1) Ensimmäinen kohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 21 artiklalla. Yksityiskohtaiset säännöt tämän artiklan soveltamisesta annetaan 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä asetuksen (ETY) N:o 3760/92 18 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen. 121 artikla 1. Ruotsille myönnettävä osuus yhteisön kalastusmahdollisuuksista pyyntirajoitusten alaisista kalavaroista vahvistetaan lajeittain ja kalastusalueittain seuraavasti:(2) (2) 1 kohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 22 artiklalla. Lajit ICES- tai IBSFC-alueet (1) Ruotsin osuudet (%) Silli III a 50,729 Silli/silakka III b c d (2) paitsi IBSFC:n (3) ''Management Unit 3'' 46,044 Silakka IBSFC:n ''Management Unit 3'' 18,014 Silli (3) II a (2), IV, VII d 1,433 Kilohaili III a 27,409 Kilohaili III b c d (2) 47,264 Lohi III b c d (2) paitsi Suomenlahti (4) 36,435 Turska III a Skagerrak (5) 14,469 Turska III a Kattegat (6) 37,027 Turska III b c d (2) 35,037 (7) Turska II a (2), IV 0,136 Kolja III a, III b c d (2) 9,942 Kolja II a (2), IV 0,514 Seiti II a (2), III a, III b c d (2), IV 1,187 Valkoturska III a 9,647 Valkoturska II a (2), IV 0,018 Kummeliturska III a, III b c d (2) 7,844 Makrilli II a (2), III a, III b c d (2), IV 19,165 Punakampela III a Skagerrak 4,256 Punakampela III a Kattegat 10,000 Punakampela III b c d (2) 6,356 Kielikampela III a, III b c d (2) 3,162 Pohjankatkarapu III a 35,006 Keisarihummeri III a, III b c d (2) 26,295 (1) IBSFC:n Kansainvälinen Itämeren kalastuskomissio. (2) Yhteisön vedet. (3) IBSFC:n määrittelemänä. (4) IBSFC:n osa-alue 32. (5) Skagerrak määriteltynä alueeksi, jota rajoittaa lännessä Hansthomlin majakasta Lindenesin majakkaan vedetty viiva ja etelässä Skagenin majakasta Tistlaman majakkaan vedetty viiva, joka jatkuu lähimpään pisteeseen Ruotsin rannikolla. (6) Määritelty III a osuutena, joka ei sisälly 5 alaviitteessä olevaan Skagerrakin määritelmään. (7) Prosenttiosuutta sovelletaan ensimmäiseen 50 000 tonniin yhteisön kalastusmahdollisuuksia. Yhteisön kalastusmahdollisuuksista, jotka ylittävät 50 000 tonnia, Ruotsin osuus on 40,000 %. Näissä määrissä ei ole otettu huomioon jatkuvia kiintiöiden siirtoja Ruotsilta unionin nykyisille jäsenvaltioille, jotka johtuvat vuoden 1992 ETA-järjestelyistä.''. 2. Ruotsille myönnetyt osuudet vahvistetaan asetuksen (ETY) N:o 3760/92 8 artiklan 4 kohdan mukaisesti ja ensimmäisen kerran 31 päivään joulukuuta 1994 mennessä. 3. Sellaisten lajien osalta, joiden hyödyntämiseen ei liity pyyntirajoituksia tai jotka kuuluvat TACin piiriin, mutta joiden osalta ei ole myönnetty kiintiöitä nykyisen unionin jäsenvaltioiden kesken, Ruotsille myönnetyt osuudet vahvistetaan kiinteämääräisinä lajeittain ja kalastusalueittain seuraavasti: Lajit ICES-alueet Ruotsin osuudet (t) Viitealueet TACien vahvistamiseksi Kilohaili (3) II a (1), IV (1) 1 330 Muut (2) II a (1), IV (1) 1 000 (1) Yhteisön vedet. (2) Muut lajit, kuin ne, joiden osalta Ruotsille on vahvistettu erityinen tai kiinteämääräinen kiintiö. (3) Mukaan lukien tuulenkala. 4. Yhteisön kalastuslupajärjestelmän soveltamiseen asti ja viimeistään 31 päivään joulukuuta 1997 Ruotsin alusten pyyntiponnistukset yhteisön vesillä, jotka kuuluvat 117 artiklan soveltamisalaan, sääntelyn ja myönnettyjen kiintiöiden piiriin kuulumattomien lajien osalta eivät saa ylittää välittömästi ennen liittymissopimuksen voimaantuloa saavutettuja tasoja. 122 artikla 1. Jollei tässä asiakirjassa toisin määrätä, edellytykset, joilla 121 artiklassa myönnettyjä määriä saadaan kalastaa, ovat samat kuin ne, joita sovellettiin välittömästi ennen liittymissopimuksen voimaantuloa. 2. Kyseiset edellytykset vahvistetaan ensimmäisen kerran 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä, asetuksen (ETY) N:o 3760/92 8 artiklan 4 kohdan mukaisesti. 3 LUKU Kalastus II jakso Pääsy vesille ja kalavarojen käyttö II alajakso Nykyisen unionin alukset 123 artikla Liittymispäivästä siihen asti, kun yhteisön kalastuslupajärjestelmää sovelletaan, nykyisen unionin jäsenvaltioiden lipun alla purjehtivilla aluksilla on lupa harjoittaa kalastustoimintaa Ruotsin suvereniteettiin tai lainkäyttövaltaan kuuluvilla vesillä ICES-alueilla III a, b ja d samoin edellytyksin kuin ne, joita sovelletaan välittömästi ennen liittymissopimuksen voimaantuloa. Yksityiskohtaiset säännöt tämän artiklan soveltamisesta annetaan 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä asetuksen (ETY) N:o 3760/92 18 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen. 3 LUKU Kalastus III jakso Ulkopuoliset kalavarat 124 artikla 1. Yhteisö hoitaa Ruotsin kuningaskunnan kolmansien maiden kanssa tekemiä kalastussopimuksia liittymispäivästä alkaen. 2. Niihin Ruotsin kuningaskunnan oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka johtuvat 1 kohdassa tarkoitetuista sopimuksista, ei puututa sinä aikana, jona näiden sopimusten määräykset pidetään väliaikaisesti voimassa. 3. Neuvosto antaa määräenemmistöllä komission ehdotuksesta mahdollisimman pian ja joka tapauksessa ennen 1 kohdassa tarkoitettujen sopimusten voimassaolon päättymistä niistä johtuvat, kalastustoiminnan säilyttämisen kannalta aiheelliset päätökset tapauskohtaisesti ja päättää mahdollisuudesta pidentää tiettyjen sopimusten voimassaoloa enintään yhdellä vuodella kerrallaan. 125 artikla Enintään kolmen vuoden ajan liittymispäivästä neuvosto vahvistaa vuosittain määräenemmistöllä komission ehdotuksesta unionin taloudellisen avun määrän Ruotsin toimivaltaisten viranomaisten suorittamille lohenpoikasten istuttamisille. Kyseinen taloudellinen korvaus arvioidaan välittömästi ennen liittymistä olemassa olevan tasapainon perusteella. 4 LUKU Ulkosuhteet, mukaan luettuna tulliliitto 126 artikla Tämän asiakirjan liitteessä VI lueteltuja säädöksiä sovelletaan Ruotsiin kyseisessä liitteessä määrätyin edellytyksin. 127 artikla 1. Ruotsin kuningaskunta soveltaa 1 päivästä tammikuuta 1995: a) kansainvälistä tekstiilikauppaa koskevaa järjestelyä 20 päivältä joulukuuta 1973, sellaisena kuin se on muutettuna tai sen voimassaoloaikaa on pidennetty 31 päivänä heinäkuuta 1986, 31 päivänä heinäkuuta 1991, 9 päivänä joulukuuta 1992 ja 9 päivänä joulukuuta 1993 tehdyillä pöytäkirjoilla, ja/tai GATTin Uruguayn kierroksen kauppaneuvottelujen tuloksena syntynyttä tekstiilejä ja vaatetusalan tuotteita koskevaa sopimusta, jos viimeksi mainittu on voimassa liittymispäivänä; b) yhteisön kolmansien maiden kanssa tekemiä kahdenvälisiä tekstiilisopimuksia ja -järjestelyjä. 2. Yhteisö neuvottelee 1 kohdassa tarkoitettuihin kahdenvälisiin sopimuksiin ja järjestelyihin liittyvistä pöytäkirjoista asianomaisten kolmansien maiden kanssa mukauttaakseen asianmukaisesti tekstiili- ja vaatetusalan tuotteiden yhteisöön suuntautuvan tuonnin määrälliset rajoitukset niin, että niissä otetaan huomioon olemassa olevat kauppavirrat Ruotsin ja sen toimittajamaiden välillä. 3. Jollei 2 kohdassa tarkoitettuja pöytäkirjoja ole tehty 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä, yhteisö toteuttaa toimenpiteet kyseisen tilanteen korjaamiseksi sekä tarvittavia siirtymäkauden mukautuksia koskevat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että yhteisö soveltaa sopimukset. 128 artikla 1. Ruotsin kuningaskunta soveltaa 1 päivästä tammikuuta 1995 alkaen 129 artiklassa tarkoitettujen sopimusten määräyksiä. 2. Kaikista mukautuksista laaditaan pöytäkirjat yhdessä sopimuspuolina olevien maiden kanssa, ja ne liitetään kyseisiin sopimuksiin. 3. Jos 2 kohdassa tarkoitettuja pöytäkirjoja ei ole tehty 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä, yhteisö toteuttaa tarvittavat toimenpiteet tilanteen ratkaisemiseksi liittymisestä alkaen. 129 artikla Edellä olevaa 128 artiklaa sovelletaan: - sopimuksiin, jotka on tehty Algerian, Andorran, Bulgarian, Egyptin, Islannin, Israelin, Jordanian, Kyproksen, Libanonin, Maltan, Marokon, Norjan, Puolan, Romanian, Slovenian, Sveitsin, Syyrian, entisen Tsekin ja Slovakian liittotasavallan ja sen seuraajavaltioiden (Tsekin tasavallan ja Slovakian tasavallan),Tunisian, Turkin ja Unkarin kanssa, sekä muihin kolmansien maiden kanssa tehtyihin sopimuksiin, jotka koskevat yksinomaan EY:n perustamissopimuksen liitteessä II lueteltujen tuotteiden kauppaa;(1) (1) Ensimmäinen luetelmakohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 20 artiklalla. - neljänteen AKT/ETY -yleissopimukseen, joka on allekirjoitettu 15 päivänä joulukuuta 1989; - muihin vastaavanlaisiin sopimuksiin, jotka mahdollisesti tehdään ennen liittymistä. 130 artikla Ruotsin kuningaskunta sanoo irti 1 päivästä tammikuuta 1995 muun muassa 4 päivänä tammikuuta 1960 allekirjoitetun Euroopan vapaakauppaliiton perustamista koskevan konvention ja vuonna 1992 Latvian, Liettuan ja Viron kanssa allekirjoitetut vapaakauppasopimukset. 131 artikla Jos uudet yhteisön ja Latvian, Liettuan ja Viron välillä solmittavat kauppasopimukset eivät ole tulleet voimaan liittymispäivään mennessä, yhteisö toteuttaa tarvittavat toimenpiteet sen sallimiseksi, että kyseisten Baltian valtioiden alkuperätuotteilla on liittymisestä alkaen edelleen olemassa olevan tason mukainen pääsy Ruotsin markkinoille. 5 LUKU Varainhoitoa koskevat määräykset 132 artikla Kaikkia viittauksia yhteisöjen omien varojen järjestelmästä tehtyyn neuvoston päätökseen pidetään viittauksina 24 päivänä kesäkuuta 1988 tehtyyn neuvoston päätökseen, sellaisena kuin se on myöhemmin muutettuna, tai sen korvaavaan päätökseen. 133 artikla 'Yhteisen tullitariffin tulleiksi ja muiksi tulleiksi' kutsutut yhteisöjen omista varoista tehdyn neuvoston päätöksen 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tai sen korvaavan päätöksen vastaavissa määräyksissä tarkoitetut tulot käsittävät tullit, jotka on laskettu yhteisestä tullitariffista ja kaikista siihen liittyvistä tariffimyönnytyksistä, joita yhteisö soveltaa Ruotsin kaupassa kolmansien maiden kanssa. 134 artikla Yhteisö maksaa Ruotsin kuningaskunnalle kunkin kuukauden ensimmäisenä työpäivänä Euroopan yhteisöjen yleisen talousarvion kuluihin kuuluvana menoeränä yhden kahdennentoistaosan seuraavista määristä: - 488 miljoonaa ecua vuonna 1995, - 432 miljoonaa ecua vuonna 1996, - 76 miljoonaa ecua vuonna 1997, - 31 miljoonaa ecua vuonna 1998. 135 artikla Ruotsin kuningaskunnan liittymisen jälkeen sen maksettavaksi jäävä osuus Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 82 artiklan mukaisesti tehdyistä sitoumuksista johtuvien maksujen rahoituksesta katetaan Euroopan yhteisöjen yleisestä talousarviosta. 136 artikla Ruotsin kuningaskunnan osuus Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 116 artiklassa määrätystä rahoitusjärjestelmästä katetaan Euroopan yhteisöjen yleisestä talousarviosta. VI OSASTO MAATALOUS 137 artikla 1. Tämä osasto koskee maataloustuotteita, lukuun ottamatta tuotteita, jotka kuuluvat kalastus- ja vesiviljelytuotealan yhteisestä markkinajärjestelystä annetun asetuksen (ETY) N:o 3759/92 soveltamisalaan. 2. Jollei tässä asiakirjassa toisin määrätä: - uusien jäsenvaltioiden keskinäiseen kauppaan taikka niiden kolmansien maiden tai nykyisten jäsenvaltioiden kanssa käymään kauppaan sovelletaan viimeksi mainittuihin jäsenvaltioihin sovellettavia järjestelyjä. Uusiin jäsenvaltioihin sovelletaan nykyisessä yhteisössä sovellettavia järjestelyjä tuontimaksujen ja vaikutuksiltaan vastaavien maksujen, määrällisten rajoitusten ja niitä vaikutuksiltaan vastaavien toimenpiteiden osalta; - uusiin jäsenvaltioihin sovelletaan täysimääräisesti yhteisestä maatalouspolitiikasta johtuvia oikeuksia ja velvollisuuksia. 3. Jollei tämän osaston erityismääräyksistä, joissa määrätään erilaisista päivämääristä tai määräajoista, muuta johdu, 1 kohdassa tarkoitettuja maataloustuotteita koskevien siirtymätoimenpiteiden soveltaminen lakkaa Itävallan ja Suomen osalta viidennen liittymistä seuraavan vuoden päättyessä. Kyseisissä toimenpiteissä otetaan kuitenkin täysin huomioon kunkin tuotteen osalta kokonaistuotanto vuonna 1999.(1) (1) 3 kohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 23 artiklalla. 1 LUKU Kansallisia tukia koskevat määräykset 138 artikla 1. Jos komissio antaa siihen luvan, Itävalta ja Suomi voivat siirtymäkauden aikana myöntää asianmukaisessa muodossa yhteisen maatalouspolitiikan soveltamisalaan kuuluvien perusmaataloustuotteiden tuottajille kansallisia siirtymäkauden alenevia tukia.(2) (2) 1 kohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 24 artiklalla. Näitä tukia voidaan eriyttää erityisesti aluekohtaisesti. 2. Komissio antaa luvan 1 kohdassa tarkoitettuihin tukiin: - kaikissa tapauksissa, joissa uuden jäsenvaltion esittämistä tekijöistä käy ilmi, että ennen liittymistä maataloustuotteiden tuottajille tuotekohtaisesti myönnetyn tuen tason ja sen tuen tason, jota voidaan myöntää yhteisen maatalouspolitiikan mukaisesti välillä on merkittäviä eroja; - enintään lähtötason määrään asti, jolloin tuen määrä enimmillään vastaa tätä eroa. Alle 10 prosentin eroja lähtötasossa ei pidetä merkittävinä. Kuitenkin: - komission lupa annetaan ottaen huomioon laajentuneen yhteisön kansainväliset sitoumukset; - sianlihan, munien ja siipikarjan osalta komission luvassa otetaan huomioon rehun hintojen yhdenmukaistaminen; - komission lupaa ei anneta tupakalle. 3. Edellä 2 kohdassa tarkoitetun tuen määrä lasketaan perusmaataloustuotekohtaisesti. Tässä laskelmassa otetaan huomioon erityisesti interventiomekanismien tai muiden mekanismien hintatukitoimenpiteet sekä sellaisten tukien myöntäminen, jotka on sidottu pinta-alaan, hintoihin, tuotettuun määrään tai tuotantoyksikköön, sekä tiettyjä tuotteita tuottaville tiloille myönnettävät tuet. 4. Komission luvissa: - täsmennetään tukien enimmäislähtötaso, tukien alenemisaste sekä tarvittaessa niiden myöntämisen edellytykset ottaen huomioon myös tämän artiklan soveltamisalaan kuulumattomat, yhteisön lainsäädännöstä johtuvat muut tuet; - asetetaan luvan edellytykseksi ne tarpeelliset mukautukset, jotka johtuvat: - yhteisen maatalouspolitiikan kehityksestä; - hintatason kehityksestä yhteisössä. Jos tällaiset mukautukset osoittautuvat tarpeellisiksi, tukien määrää tai niiden myöntämisen edellytyksiä muutetaan komission pyynnöstä tai komission tekemän päätöksen perusteella. 5. Tämän rajoittamatta 1-4 kohdan määräysten soveltamista, komissio antaa luvan 1 kohdan nojalla erityisesti liitteessä XIII tarkoitettuihin kansallisiin tukiin mainitussa liitteessä määrätyin rajoituksin ja edellytyksin. 139 artikla 1. Komissio antaa Itävallalle ja Suomelle luvan soveltaa tukia, jotka eivät liity erityiseen tuotantoon ja joita tämän vuoksi ei oteta huomioon laskettaessa 138 artiklan 3 kohdan mukaisesti tuen määrää. Erityisesti tilakohtaisille tuille annetaan tämän perusteella lupa.(1) (1) 1 kohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 25 artiklalla. 2. Edellä 1 kohdassa tarkoitettuja tukia koskevat 138 artiklan 4 kohdan määräykset. Yhteisen maatalouspolitiikan mukaiset samankaltaiset tai yhteisön lainsäädännön kanssa sopusoinnussa olevat tuet vähennetään näiden tukien määrästä. 3. Tuet, joihin on lupa tämän artiklan nojalla lakkaa viimeistään siirtymäkauden päättyessä. 4. Edellä olevaa 1 kohtaa ei sovelleta investointitukiin. 140 artikla (2) (2) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 26 artiklalla. Komissio antaa Itävallalle ja Suomelle luvan myöntää liitteessä XIV tarkoitettuja siirtymäkauden kansallisia tukia kyseisessä liitteessä määrätyin rajoituksin ja edellytyksin. Komissio täsmentää luvassaan tukien lähtötason, jollei se ilmene liitteessä määrätyistä edellytyksistä, sekä tukien alenemisasteen. 141 artikla (3) (3) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 27 artiklalla. Jos liittymisestä aiheutuu vakavia vaikeuksia, jotka ovat yhä olemassa sen jälkeen kun 138, 139, 140 ja 142 artiklan määräyksiä on sovellettu täysimittaisesti ja yhteisössä voimassa oleviin sääntöihin perustuvia muita toimenpiteitä, komissio voi antaa Suomelle luvan myöntää tuottajille kansallisia tukia, joiden tarkoituksena on helpottaa näiden täysimääräistä yhdentymistä yhteiseen maatalouspolitiikkaan. 142 artikla 1. Komissio antaa Ruotsille ja Suomelle luvan myöntää pitkäaikaisia kansallisia tukia sen varmistamiseksi, että maataloutta pidetään yllä erityisillä alueilla. Kyseiset alueet käsittävät 62. leveyspiirin pohjoispuolella sijaitsevat maatalousalueet ja eräät kyseisen leveyspiirin eteläpuolella sijaitsevat lähialueet, joilla vallitsevat vastaavanlaiset maatalouden harjoittamisen erityisen vaikeaksi tekevät ilmasto-olosuhteet.(4) (4) 1 kohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 28 artiklalla. 2. Komissio määrittää 1 kohdassa tarkoitetut alueet ottamalla erityisesti huomioon: - alhaisen väestötiheyden; - maatalousmaan osuuden kokonaispinta-alasta; - ihmisravinnoksi tarkoitettujen peltokasvien viljelyyn varatun maatalousmaan osuuden käytetystä viljelypinta-alasta. 3. Edellä 1 kohdassa tarkoitetut tuet saavat liittyä fyysisiin tuotantotekijöihin, kuten maatalousmaan hehtaarimääriin tai eläinten lukumääriin, ottaen huomioon markkina-asetuksissa säädetyt asianomaiset rajoitukset sekä kunkin tilan perinteiset tuotantotavat, mutta ne eivät saa: - olla yhteydessä tulevaan tuotantoon; tai - johtaa tuotannon kasvuun tai liittymistä edeltävänä vertailuaikana, jonka komissio vahvistaa, todetun kokonaistuen määrän kasvuun. Nämä tuet voidaan eriyttää aluekohtaisesti. Näitä tukia on myönnettävä erityisesti: - sellaisen perinteisen alkutuotannon ja jalostuksen ylläpitämiseksi, joka soveltuu luontaisella tavalla kyseisten alueiden ilmasto-olosuhteisiin; - maataloustuotteiden tuotannon, kaupan ja jalostuksen rakenteiden parantamiseksi; - kyseisten tuotteiden markkinoille saattamisen; - ympäristön suojelun ja maaseudun säilyttämisen varmistamiseksi. 143 artikla 1. Tuet, joita tarkoitetaan 138-142 artiklassa ja muut kansalliset tuet, jotka tämän asiakirjan mukaisesti edellyttävät komission lupaa, on ilmoitettava komissiolle. Tukia ei saa soveltaa ennen kuin tällainen lupa on annettu. Uusien jäsenvaltioiden voimassa olevista tai suunnittelemista tukitoimenpiteistä ennen liittymistä tekemiä ilmoituksia pidetään liittymispäivänä tehtyinä ilmoituksina. 2. Komissio toimittaa neuvostolle vuoden kuluttua liittymisestä ja sen jälkeen joka viides vuosi 142 artiklassa tarkoitettujen tukien osalta kertomuksen: - myönnetyistä luvista; - kyseisten lupien nojalla myönnettyjen tukien tuloksista. Luvan saaneet jäsenvaltiot toimittavat kyseisten kertomusten laatimista varten komissiolle hyvissä ajoin myönnetyn tuen vaikutuksia koskevat tiedot, joista käy ilmi kyseisten alueiden maatalouselinkeinossa todettu kehitys. 144 artikla EY:n perustamissopimuksen 92 ja 93 artiklassa tarkoitettujen tukien osalta: a) uusissa jäsenvaltioissa ennen liittymistä sovelletuista tuista ainoastaan tukia, joista on annettu komissiolle tieto 30 päivään huhtikuuta 1995 mennessä, pidetään EY:n perustamissopimuksen 93 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina ''olemassa olevina'' tukina; b) olemassa olevia tukia ja tukien käyttöön ottamista tai muuttamista koskevia suunnitelmia, joista on annettu komissiolle tieto ennen liittymistä, pidetään liittymispäivänä tiedoksi annettuina. 2 LUKU Muut määräykset 145 artikla 1. Yhteisö ottaa hoidettavakseen uusilla jäsenvaltioilla 1 päivänä tammikuuta 1995 markkinatukipolitiikan mukaisesti olevat julkiset varastot interventioiden rahoittamista Euroopan maatalouden tuki- ja ohjausrahaston tukiosastosta koskevista yleisistä säännöistä annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1883/78 8 artiklan soveltamisesta johtuvasta arvosta. 2. Uusien jäsenvaltioiden on poistettava omalla kustannuksellaan erikseen määriteltäviä yhteisön menettelyjä noudattaen ja 149 artiklan 1 kohdassa määrätyn menettelyn mukaisesti määritettävässä määräajassa kaikki niiden alueella 1 päivänä tammikuuta 1995 vapaassa vaihdannassa olevien tuotteiden varastot, jotka määrältään ylittävät sen, minkä voidaan katsoa edustavan tavanomaista tasausvarastoa. Tavanomaisen tasausvaraston käsite määritellään kunkin tuotteen osalta kullekin yhteiselle markkinajärjestelylle ominaisten arviointiperusteiden ja tavoitteiden perusteella. 3. Edellä 1 kohdassa tarkoitetut varastot vähennetään tavanomaisen tasausvaraston ylittävästä määrästä. 146 artikla (1) (1) 146 artikla on kumottu mukautuspäätöksen 3 artiklalla. 147 artikla (2) (2) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 29 artiklalla. Jos yhden tai useamman uuden jäsenvaltion ja yhteisön, sellaisena kuin se on 31 päivänä joulukuuta 1994, välinen kauppa tai uusien jäsenvaltioiden välinen kauppa aiheuttaa maatalouden alalla vakavia häiriöitä Itävallan tai Suomen markkinoilla 1 päivään tammikuuta 2000 mennessä, komissio päättää kyseisen jäsenvaltion pyynnöstä 24 tunnin kuluessa pyynnön vastaanottamisesta aiheellisiksi katsomistaan suojatoimenpiteistä. Näin päätettyjä toimenpiteitä sovelletaan välittömästi, niissä on otettava huomioon kaikkien asianomaisten osapuolten etu, eivätkä ne saa aiheuttaa rajatarkastuksia. 148 artikla 1. Jollei erityistapauksissa toisin määrätä, neuvosto päättää määräenemmistöllä komission ehdotuksesta tämän osaston täytäntöönpanon edellyttämistä säännöksistä. 2. Neuvosto voi tehdä yksimielisesti komission ehdotuksesta ja kuultuaan Euroopan parlamenttia tässä osastossa oleviin määräyksiin sellaiset mukautukset, jotka voivat osoittautua tarpeellisiksi yhteisön sääntöjen muuttamisen yhteydessä. 149 artikla 1. Jos siirtymätoimenpiteet ovat tarpeen helpottamaan siirtymistä uusissa jäsenvaltioissa voimassa olevasta järjestelmästä yhteisten markkinajärjestelyjen soveltamisesta aiheutuvaan järjestelmään tässä osastossa määrätyin edellytyksin, nämä toimenpiteet on toteutettava asetuksen (ETY) N:o 136/66 38 artiklassa säädetyn menettelyn mukaisesti tai tarvittaessa muiden maataloustuotteiden markkinajärjestelyjä koskevien asetusten vastaavissa artikloissa säädetyn menettelyn mukaisesti. Nämä toimenpiteet on toteutettava 31 päivänä joulukuuta 1997 päättyvän ajan kuluessa eikä niitä saa soveltaa kyseisen päivän jälkeen. 2. Neuvosto voi yksimielisesti komission ehdotuksesta ja kuultuaan Euroopan parlamenttia pidentää 1 kohdassa tarkoitettua aikaa. 150 artikla 1. Muiden kuin tässä asiakirjassa määriteltyjen yhteisen maatalouspolitiikan säädösten täytäntöönpanoa koskevat siirtymätoimenpiteet, mukaan lukien rakennepolitiikkaa koskevat siirtymätoimenpiteet, jotka ovat liittymisen vuoksi tarpeen, on toteutettava ennen liittymistä 3 kohdassa määrätyn menettelyn mukaisesti ja ne tulevat voimaan aikaisintaan liittymispäivänä. 2. Edellä 1 kohdassa tarkoitettuihin siirtymätoimenpiteisiin kuuluvat erityisesti sellaisten säädösten mukautukset, joissa säädetään nykyisten jäsenvaltioiden tiettyjen toimintojen yhteisrahoituksesta tilastojen ja kustannusten valvonnan alalla. Niissä voidaan myös säätää, että tietyin edellytyksin sellaista kansallista tukea, joka enimmillään vastaa uudessa jäsenvaltiossa ennen liittymistä todettujen hintojen ja niissä tämän sopimuksen soveltamisesta aiheutuvien hintojen välistä eroa, voidaan myöntää sellaisille yksityisille toimijoille, - luonnollisille tai oikeushenkilöille - joilla on 1 päivänä tammikuuta 1995 138 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen tuotteiden tai tällaisten tuotteiden jalostuksesta peräisin olevia varastoja. 3. Neuvosto antaa määräenemmistöllä komission ehdotuksesta 1 ja 2 kohdassa tarkoitetut siirtymätoimenpiteet. Kuitenkin komissio antaa 149 artiklan 1 kohdassa määrättyä menettelyä noudattaen toimenpiteet, jotka vaikuttavat sen alunperin antamiin säädöksiin. VII OSASTO MUUT MÄÄRÄYKSET 151 artikla 1. Tämän asiakirjan liitteessä XV olevan luettelon säädöksiä sovelletaan uusiin jäsenvaltioihin kyseisessä liitteessä määrätyin edellytyksin. 2. Neuvosto voi 1 päivään tammikuuta 1995 mennessä toteuttaa yksimielisesti komission ehdotuksesta uuden jäsenvaltion asianmukaisesti perustellusta pyynnöstä toimenpiteet, jotka merkitsevät väliaikaista poikkeusta toimielinten 1 päivän tammikuuta 1994 ja liittymissopimuksen allekirjoittamispäivän välisenä aikana antamista säädöksistä. 152 artikla 1. Jos ilmenee vakavia ongelmia, jotka ovat omiaan koettelemaan jotakin taloudenalaa pysyvästi, tai ongelmia, jotka voivat johtaa taloudellisen tilanteen merkittävään heikentymiseen tietyllä alueella, uusi jäsenvaltio voi 1 päivään tammikuuta 1996 asti pyytää lupaa toteuttaa suojatoimenpiteitä tilanteen korjaamiseksi ja kyseisen alan mukauttamiseksi yhteismarkkinoiden talouteen. Nykyinen jäsenvaltio voi samoin edellytyksin pyytää lupaa suojatoimenpiteiden toteuttamiseen yhden tai useamman uuden jäsenvaltion suhteen. 2. Asianomaisen valtion pyynnöstä komissio vahvistaa tarpeellisiksi katsomansa suojatoimenpiteet kiireellisessä järjestyksessä sekä täsmentää niiden soveltamista koskevat edellytykset ja yksityiskohtaiset säännöt. Tapauksessa, jossa ilmenee vakavia taloudellisia vaikeuksia ja asianomaisen jäsenvaltion nimenomaisesta pyynnöstä, komissio tekee ratkaisunsa viiden työpäivän kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut pyynnön asianmukaisine taustatietoineen. Näin päätettyjä toimenpiteitä voidaan soveltaa välittömästi, niissä on otettava huomioon kaikkien sellaisten osapuolten edut, joita asia koskee, eivätkä ne saa aiheuttaa rajatarkastuksia. 3. Edellä 2 kohdan mukaisesti sallituissa toimenpiteissä voidaan poiketa EY:n perustamissopimuksen, EHTY:n perustamissopimuksen sekä tämän asiakirjan säännöistä siinä määrin ja niin kauan kuin se on ehdottomasti tarpeen 1 kohdassa tarkoitettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Ensisijaisesti on käytettävä toimenpiteitä, jotka aiheuttavat vähiten häiriötä yhteismarkkinoiden toiminnalle. 153 artikla Jotta sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa ei vaikeutettaisi, uusien jäsenvaltioiden kansallisten säännösten täytäntöönpano tässä asiakirjassa tarkoitettujen siirtymäkausien kuluessa ei saa johtaa rajatarkastuksiin jäsenvaltioiden välillä. ASIAKIRJA Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu (1) (1) Asiakirjan otsikko sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 2 artiklalla. VIIDES OSA TÄMÄN ASIAKIRJAN SOVELTAMISTA KOSKEVAT MÄÄRÄYKSET I OSASTO TOIMIELINTEN JA MUIDEN ELINTEN JÄRJESTÄYTYMINEN 154 artikla Euroopan parlamentti kokoontuu kuukauden kuluessa liittymisestä. Se tekee työjärjestykseensä liittymisen edellyttämät mukautukset. 155 artikla Neuvosto tekee työjärjestykseensä liittymisen edellyttämät mukautukset. 156 artikla 1. Komissiota täydennetään liittymisestä alkaen nimittämällä siihen kolme lisäjäsentä. Nimitettyjen jäsenten toimikausi päättyy samaan aikaan kuin niiden jäsenten, jotka hoitavat tehtäviään komissiossa liittymisajankohtana.(1) (1) 1 kohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 30 artiklalla. 2. Komissio tekee työjärjestykseensä liittymisen edellyttämät muutokset. 157 artikla 1. Yhteisön tuomioistuinta ja yhteisön ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta täydennetään liittymisestä alkaen nimittämällä molempiin kolme tuomaria. 2. a) Yhden 1 kohdan mukaisesti nimitetyn yhteisön tuomioistuimen tuomarin toimikausi päättyy 6 päivänä lokakuuta 1997. Tämä tuomari valitaan arvalla. Kahden muun tuomarin toimikausi päättyy 6 päivänä lokakuuta 2000. b) Yhden 1 kohdan mukaisesti nimitetyn yhteisön ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomarin toimikausi päättyy 31 päivänä elokuuta 1995. Tämä tuomari valitaan arvalla. Kahden muun tuomarin toimikausi päättyy 31 päivänä elokuuta 1998. 3. Kolme lisäksi nimitettävää julkisasiamiestä nimitetään liittymisestä alkaen. 4. Yhden 3 kohdan mukaisesti nimitetyn julkisasiamiehen toimikausi päättyy 6 päivänä lokakuuta 1997. Kahden muun julkisasiamiehen toimikausi päättyy 6 päivänä lokakuuta 2000.(1) (1) 1-4 kohta sellaisina kuin ne ovat muutettuna mukautuspäätöksen 31 artiklalla. 5. a) Yhteisön tuomioistuin tekee työjärjestykseensä liittymisen edellyttämät mukautukset. b) Yhteisön ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tekee työjärjestykseensä liittymisen edellyttämät mukautukset yhteisymmärryksessä yhteisön tuomioistuimen kanssa. c) Mukautetuille työjärjestyksille on saatava neuvoston yksimielinen hyväksyminen. 6. Ratkaistaessa asioita, joiden suullinen käsittely on aloitettu yhteisön tuomioistuimessa tai yhteisön ensimmäisen asteen tuomioistuimessa ennen 1 päivää tammikuuta 1995, täysistuntoon kokoontuneet tuomioistuimet tai jaostot kokoontuvat ennen liittymistä olleessa kokoonpanossaan ja soveltavat 31 päivänä joulukuuta 1994 voimassa ollutta työjärjestystä. 158 artikla (2) (2) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 32 artiklalla. Tilintarkastustuomioistuinta täydennetään liittymisestä alkaen nimittämällä siihen kolme lisäjäsentä. Yhden näin nimitetyn jäsenen toimikausi päättyy 20 päivänä joulukuuta 1995. Tämä jäsen valitaan arvalla. Muiden jäsenten toimikausi päättyy 9 päivänä helmikuuta 2000. 159 artikla (3) (3) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 33 artiklalla. Talous- ja sosiaalikomiteaa täydennetään liittymisestä alkaen nimeämällä siihen 33 uusien jäsenvaltioiden talous- ja yhteiskuntaelämän eri alojen edustajaa. Nimettyjen jäsenten toimikausi päättyy samaan aikaan kuin niiden jäsenten, jotka hoitavat tehtäviään komiteassa liittymisajankohtana. 160 artikla (4) (4) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 34 artiklalla. Alueiden komiteaa täydennetään liittymisestä alkaen nimeämällä siihen 33 uusien jäsenvaltioiden alueellisten ja paikallisten elinten edustajaa. Nimettyjen jäsenten toimikausi päättyy samaan aikaan kuin niiden jäsenten, jotka hoitavat tehtäviään komiteassa liittymisajankohtana. 161 artikla (5) (5) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 35 artiklalla. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön neuvoa-antavaa komiteaa täydennetään liittymisestä alkaen nimeämällä siihen 12 lisäjäsentä. Itävallasta, Ruotsista ja Suomesta nimetään kustakin neljä jäsentä. Nimettyjen jäsenten toimikausi päättyy samaan aikaan kuin niiden jäsenten, jotka hoitavat tehtäviään komiteassa liittymisajankohtana. 162 artikla (6) (6) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 36 artiklalla. Tieteellis-teknistä komiteaa täydennetään liittymisestä alkaen nimeämällä siihen viisi lisäjäsentä. Itävallasta ja Ruotsista nimetään kummastakin kaksi jäsentä, ja Suomesta yksi jäsen. Nimettyjen jäsenten toimikausi päättyy samaan aikaan kuin niiden jäsenten, jotka hoitavat tehtäviään komiteassa liittymisajankohtana. 163 artikla Rahapoliittista komiteaa täydennetään liittymisestä alkaen nimeämällä siihen kustakin uudesta jäsenvaltiosta kaksi jäsentä. Heidän toimikautensa päättyy samaan aikaan kuin niiden jäsenten, jotka hoitavat tehtäviään komiteassa liittymisajankohtana. 164 artikla Liittymisen edellyttämät mukautukset tehdään alkuperäisillä sopimuksilla perustettujen komiteoiden perussääntöihin ja työjärjestyksiin niin pian kuin mahdollista liittymisen jälkeen. 165 artikla 1. Liitteessä XVI lueteltujen komiteoiden uusien jäsenten toimikaudet päättyvät samaan aikaan kuin niiden jäsenten, jotka hoitavat tehtäviään komiteoissa liittymisajankohtana. 2. Liitteessä XVII luetellut komiteat muodostetaan kokonaan uudelleen liittymisajankohtana. II OSASTO TOIMIELINTEN ANTAMIEN SÄÄDÖSTEN SOVELLETTAVUUS 166 artikla Liittymisestä alkaen uusia jäsenvaltioita pidetään niinä, joille EY:n perustamissopimuksen 189 artiklassa ja Euratomin perustamissopimuksen 161 artiklassa tarkoitetut direktiivit ja päätökset sekä EHTY:n perustamissopimuksen 14 artiklassa tarkoitetut suositukset ja päätökset osoitetaan, sikäli kuin nämä direktiivit, suositukset ja päätökset on osoitettu kaikille nykyisille jäsenvaltioille. Muiden kuin sellaisten direktiivien ja päätösten osalta, jotka tulevat voimaan EY:n perustamissopimuksen 191 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisesti, uusien jäsenvaltioiden katsotaan saaneen tiedon näistä direktiiveistä, suosituksista ja päätöksistä liittymisajankohtana. 167 artikla Tämän asiakirjan liitteessä XVIII lueteltujen säädösten soveltamista kussakin uudessa jäsenvaltiossa voidaan lykätä kyseisessä luettelossa määriteltyihin ajankohtiin asti siinä täsmennetyin edellytyksin. 168 artikla Uudet jäsenvaltiot toteuttavat toimenpiteet, jotka ovat tarpeen, jotta ne voisivat noudattaa liittymisestä alkaen EY:n perustamissopimuksen 189 artiklassa ja Euratomin perustamissopimuksen 161 artiklassa tarkoitettujen direktiivien ja päätösten sekä EHTY:n perustamissopimuksen 14 artiklassa tarkoitettujen suositusten ja päätösten säännöksiä ja määräyksiä, jollei liitteessä XIX olevassa luettelossa tai tämän asiakirjan muissa määräyksissä ole annettu muuta määräaikaa. 169 artikla 1. Jos toimielinten ennen liittymistä antamia säädöksiä on mukautettava liittymisen johdosta, ja jos tarvittavista mukautuksista ei ole määrätty tässä asiakirjassa tai sen liitteissä, kyseiset mukautukset tehdään 2 kohdassa määrättyä menettelyä noudattaen. Kyseiset säädökset tulevat voimaan liittymisestä alkaen. 2. Tätä varten tarvittavat tekstit laatii joko neuvosto määräenemmistöllä komission ehdotuksesta tai komissio, riippuen siitä, kumpi näistä kahdesta on antanut alkuperäiset säädökset. 170 artikla (1) (1) Teksti sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 37 artiklalla. Toimielinten ennen liittymistä antamien säädösten tekstit, jotka neuvosto tai komissio on laatinut ruotsin ja suomen kielellä, ovat liittymisestä alkaen todistusvoimaiset samoin edellytyksin kuin yhdeksällä nykyisellä kielellä laaditut tekstit. Ne julkaistaan Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä, jos nykyisillä kielillä laaditut tekstitkin on julkaistu siinä. 171 artikla Liittymisajankohtana olemassa olevat sopimukset, päätökset ja yhdenmukaistetut menettelytavat, jotka liittymisen vuoksi kuuluvat EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan soveltamisalaan, on ilmoitettava komissiolle kolmen kuukauden kuluessa liittymisestä. Ainoastaan ilmoitetut sopimukset ja päätökset jäävät tilapäisesti voimaan komission päätökseen asti. Tätä artiklaa ei kuitenkaan sovelleta sopimuksiin, päätöksiin ja yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin, jotka liittymispäivänä kuuluvat jo ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 25 olevan 1 ja 2 artiklan soveltamisalaan. 172 artikla 1. Liittymispäivästä alkaen uusien jäsenvaltioiden on huolehdittava, että kaikki asianomaiset EFTAn valvontaviranomaiselle tai EFTA-valtioiden pysyvälle komitealle ETA-sopimuksen mukaisesti ennen liittymistä toimitetut ilmoitukset tai tiedot toimitetaan viipymättä komissiolle. Tätä pidetään komissiolle tehtävänä ilmoituksena tai tiedonantona sovellettaessa vastaavia yhteisön säännöksiä. 2. Liittymispäivästä alkaen uusien jäsenvaltioiden on huolehdittava, että tapaukset, jotka ovat vireillä EFTAn valvontaviranomaisessa välittömästi ennen liittymistä ETA-sopimuksen 53, 54, 57, 61 ja 62 tai 65 artiklan tai ETA-sopimuksen pöytäkirjassa N:o 25 olevan 1 tai 2 artiklan mukaisesti ja jotka kuuluvat komission toimivaltaan liittymisen vuoksi, mukaan lukien tapaukset, joiden perustana olevat seikat ovat lakanneet olemasta ennen liittymispäivää, siirretään viipymättä komissiolle, joka käsittelee niitä edelleen yhteisön vastaavien säännösten mukaisesti varmistaen samalla, että puolustautumisoikeus säilyy. 3. Komissio käsittelee tapauksia, jotka ovat vireillä komissiossa ETA-sopimuksen 53 tai 54 artiklan tai kyseisen sopimuksen pöytäkirjassa N:o 25 olevan 1 tai 2 artiklan mukaisesti ja jotka liittymisen vuoksi kuuluvat EY:n perustamissopimuksen 85 tai 86 artiklan tai EHTY:n perustamissopimuksen 65 tai 66 artiklan soveltamisalaan, mukaan lukien tapaukset, joiden perustana olevat seikat ovat lakanneet olemasta ennen liittymispäivää, edelleen asiaa koskevien yhteisön säännösten mukaisesti. 4. EFTAn valvontaviranomaisen tai komission ETA-sopimuksen 53 artiklan tai kyseisen sopimuksen pöytäkirjassa N:o 25 olevan 1 artiklan mukaisesti ennen liittymistä tekemät yksittäiset poikkeuspäätökset tai puuttumattomuustodistuksia koskevat päätökset, jotka koskevat tapauksia, jotka kuuluvat liittymisen vuoksi EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan tai EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan soveltamisalaan, ovat edelleen voimassa EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan tai EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan osalta siihen asti, kun päätöksessä mainittu määräaika kuluu umpeen tai komissio asianmukaisin perustein yhteisön oikeuden perusperiaatteiden mukaisesti toisin päättää. 5. Kaikki EFTAn valvontaviranomaisen ennen liittymispäivää ETA-sopimuksen 61 artiklan mukaisesti tekemät päätökset, jotka kuuluvat liittymisen vuoksi EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan soveltamisalaan, ovat liittymisen jälkeenkin edelleen voimassa EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan suhteen, jollei komissio EY:n perustamissopimuksen 93 artiklan mukaisesti toisin päätä. Tätä kohtaa ei sovelleta päätöksiin, joita koskevat ETA-sopimuksen 64 artiklassa tarkoitetut menettelyt. Uusien jäsenvaltioiden vuoden 1994 aikana myöntämiä valtion tukia, joita ETA-sopimuksen tai sen mukaisesti tehtyjen järjestelyjen vastaisesti joko ei ole ilmoitettu EFTAn valvontaviranomaiselle tai jotka on ilmoitettu, mutta jotka on myönnetty ennen EFTAn valvontaviranomaisen tekemää päätöstä, ei tämän vuoksi pidetä EY:n perustamissopimuksen 93 artiklan 1 kohdan mukaisina olemassa olevina valtion tukina, sanotun kuitenkaan rajoittamatta, mitä edellä 2 kohdassa määrätään. 6. Liittymispäivästä alkaen uusien jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaikki muut sellaiset tapaukset, joissa EFTAn valvontaviranomaiseen on ennen liittymistä vedottu ETA-sopimuksen valvontajärjestelmän puitteissa, siirretään viipymättä komissiolle, joka jatkaa niiden käsittelyä yhteisön vastaavien säännösten soveltamisalaan kuuluvina tapauksina varmistaen samalla, että puolustautumisoikeus säilyy. 7. EFTAn valvontaviranomaisen tekemät päätökset jäävät voimaan liittymisen jälkeen, jollei komissio asianmukaisin perustein yhteisön oikeuden perusperiaatteiden mukaisesti toisin päätä, sanotun kuitenkaan rajoittamatta, mitä 4 ja 5 kohdassa määrätään. 173 artikla Uudet jäsenvaltiot toimittavat komissiolle Euratomin perustamissopimuksen 33 artiklan mukaisesti kolmen kuukauden kuluessa liittymisestä ne lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset, joiden tarkoituksena on varmistaa uusien jäsenvaltioiden alueella työntekijöiden ja väestön terveyden suojaaminen ionisoivan säteilyn aiheuttamilta vaaroilta. III OSASTO LOPPUMÄÄRÄYKSET 174 artikla Tämän asiakirjan liitteet I-XIX sekä siihen liitetyt pöytäkirjat 1-10 ovat sen erottamaton osa. 175 artikla Ranskan tasavallan hallitus toimittaa uusien jäsenvaltioiden hallituksille oikeaksi todistetun jäljennöksen Ranskan tasavallan hallituksen huostaan talletetuista Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksesta sekä niistä Ranskan hallituksen huostaan talletetuista sopimuksista, joilla sitä on muutettu. 176 artikla Italian tasavallan hallitus toimittaa uusien jäsenvaltioiden hallituksille oikeaksi todistetun jäljennöksen Euroopan yhteisön perustamissopimuksesta, Euroopan atomienergiayhteisön perustamissopimuksesta sekä sopimuksista, joilla niitä on muutettu tai täydennetty, mukaan lukien sopimukset Tanskan, Irlannin sekä Pohjois-Irlannin ja Ison-Britannian yhdistyneen kuningaskunnan, ja Helleenien tasavallan, sekä Espanjan kuningaskunnan ja Portugalin tasavallan liittymisestä Euroopan yhteisöön ja Euroopan atomienergiayhteisöön, sekä Euroopan unionista tehdystä sopimuksesta englannin-, espanjan-, hollannin-, iirin-, italian-, kreikan-, portugalin-, ranskan-, saksan- ja tanskankielisinä toisintoina. Näiden sopimusten ruotsin- ja suomenkieliset tekstit liitetään tähän asiakirjaan. Ne ovat todistusvoimaisia samoin edellytyksin kuin nykyisillä kielillä laaditut, ensimmäisessä kohdassa tarkoitettujen perustamissopimusten tekstit.(1) (1) Toinen kohta sellaisena kuin se on muutettuna mukautuspäätöksen 38 artiklalla. 177 artikla Pääsihteeri toimittaa uusien jäsenvaltioiden hallituksille oikeaksi todistetun jäljennöksen Euroopan unionin neuvoston pääsihteeristön arkistoon talletetuista kansainvälisistä sopimuksista. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 123 9974 2007-01-11T20:17:02Z Nysalor 5 [[Luokka:Luettelot]] Luettelo sisältää vain ne henkilöt, joiden kohtalo on varmuudella tiedossa. [[Lempaala]]ssa asui vuonna [[1928]] 6400 henkilöä. Tietoja on löytynyt 496 henkilöstä. Noin 5900 henkilön tiedot puuttuvat edelleen. Teloitukset tapahtuivat pääasiassa [[Pietari (kaupunki)|Leningradissa]] ja [[Levassova]]ssa n. 15 km Leningradista [[Viipuri]]n suuntaan. {| {{prettytable}} |- |Vuosi 1937 || || ************ || Vuosi 1938 || |- |00.00.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 00.00.1938 || ammuttu 4 henkilöä |- |22.08.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 03.01.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |24.09.1937 || ammuttu 2 henkilöä || ||08.01.1938 || ammuttu 14 henkilöä |- |26.08.1937 || ammuttu 2 henkilöä || ||18.01.1938 || ammuttu 6 henkilöä |- |27.08.1937 || ammuttu 3 henkilöä || ||21.01.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |06.09.1937 || ammuttu 3 henkilöä || ||24.01.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |08.09.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||27.01.1938 || ammuttu 2 henkilöä |- |09.09.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||31.01.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |11.09.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||10.02.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |25.09.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||27.03.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |28.09.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||26.04.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |04.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||16.05.1938 || ammuttu 4 henkilöä |- |09.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||21.05.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |26.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||25.05.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |30.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||16.06.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |01.11.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||18.06.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |12.11.1937 || ammuttu 5 henkilöä || ||28.06.1938 || ammuttu 7 henkilöä |- |15.11.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||00.08.1938 || ammuttu 5 henkilöä |- |21.11.1937 || ammuttu 2 henkilöä || ||26.08.1938 || ammuttu 2 henkilöä |- |24.11.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||00.09.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |27.11.1937 || ammuttu 3 henkilöä || ||01.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |16.12.1937 || ammuttu 2 henkilöä || ||03.10.1938 || ammuttu 3 henkilöä |- |18.12.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||06.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |20.12.1937 || ammuttu 2 henkilöä || ||15.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |24.12.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||1610.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |28.12.1937 || ammuttu 2 henkilöä || ||21.10.1938 || ammuttu 2 henkilöä |- |00.00.1937 || ammuttu 1 henkilö || ||22.10.1938 || ammuttu 2 henkilöä |- | || || ||25.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || ||29.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || ||30.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || ||01.11.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || ||21.11.1938 || ammuttu 4 henkilöä |- | || || ||27.11.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || ||00.12.1938 || ammuttu 1 henkilö |} {| {{prettytable}} |- |Ahonen, Simo Juhananpoika || 1893 || || ammuttu 28.06.1938 |- |Ahonen, Matti Juhananpoika || 1898 || || ammuttu 1938 |- |Ahonen, Simo Juhananpoika || 1893 || || ammuttu 28.06.1938 |- |Airikainen, Abram Simonpoika || 1887 || Lempaala,Lavosenmäki. || ammuttu 22.08.1937 . |- |Akkanen, Juho Matinpoika || 1896 || Lempaala,Kuivasi. || ammuttu 21.05.1938 . |- |Haapalainen, Adam Pekanpoika || 1890 || Lempaala,Halosi. || ammuttu 30.10.1937 . |- |Halonen, Matti Tanelinpoika || 1896 || Lempaala,Halosi. || ammuttu 04.10.1937 . |- |Halonen, Tahvo Tahvonpoika || 1884 || Lempaala,Lieskula. || ammuttu 21.11.1937 . |- |Halonen, Taneli Yrjönpoika || 1878 || Lempaala,Halosi. || ammuttu 04.10.1937 . |- |Hämäläinen, Arvi Juhonpoika || 1908 || Lempaala,Ohankylä. || ammuttu 18.01.1938 . |- |Härkinen, Juho Matinpoika || 1901 || Lempaala. || ammuttu 11.09.1937 . |- |Härkönen, Matti Matinpoika || 1899 || Lempaala,Oskamäki. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Heikkonen, Juho Aleksanterinpoika || 1898 || Lempaala,Vaikkila. || ammuttu 26.04.1938 |- |Hipeli, Paavo Paavonpoika || 1891 || Lempaala,Hipelinmäki. || ammuttu 21.11.1938 |- |Hipeli, Sidor Juhonpoika || 1888 || Lempaala,Hipelinmäki. || ammuttu 21.01.1938 . |- |Ilonen, Matti Taavetinpoika || 1908 || Lempaala,Mattilanmäki. || ammuttu 28.06.1938 |- |Jussikainen, Matti Antinpoika || 1879 || || ammuttu 21.10.1938 |- |Kähäri, Juho Matinpoika || 1880 || || ammuttu 16.05.1938. |- |Kähäri, Matti Antinpoika || 1886 || Lempaala,Jutikkala. || ammuttu 29.10.1938 |- |Kähäri, Simo Gavrilinpoika || 1882 || Lempaala,Viikkinä. || ammuttu 01.11.1938. |- |Känkäinen, Juho Nikolainpoika || 1876 || Lempaala,Nikittala. || ammuttu 18.01.1938 . |- |Karhu, Maria Tuomaantytär || 1889 || Lempaala. || ammuttu 28.06.1938 |- |Kaulio, Juhana Juhananpoika || 1896 || Lempaala,Korkiamaa. || ammuttu 28.06.1938 |- |Kaulio, Juho Simonpoika || 1903 || Lempaala,Kirjasalo. || ammuttu 18.01.1938 . |- |Karvanen, Antti Matinpoika || 1872 || Lempaala,Kuivasi. || ammuttu 09.09.1937 . |- |Kettinen, Paavo Simonpoika || 1895 || Lempaala. || ammuttu 16.10.1938 |- |Kokka, Aleksanteri Aleksanterinpoika || 1912 || Lempaala,Termola. || ammuttu arviolta .08.1938 |- |Kokka, Juho Nikolainpoika || 1911 || Lempaala,Elisavettina. || ammuttu arviolta 08.1938 |- |Kokkonen, Juho Simonpoika || 1891 || Lempaala,Kiero. || ammuttu 27.03.1938 |- |Kokkonen, Taavetti Simonpoika || 1894 || Lempaala,Kiero. || ammuttu 28.06.1938 |- |Koskinen, Kaino Kaarlenpoika || 1886 || Lempaala,Svaanila. || ammuttu 01.11.1937. |- |Kuokkanen, Juho Juhonpoika || 1904 || Lempaala. || ammuttu 1937 |- |Kuokkanen, Juho Paavonpoika || 1871 || Lempaala. || ammuttu 15.11.1937 . |- |Kuokkanen, Paavo Juhonpoika || 1898 || Lempaala. || ammuttu 18.06.1938 . |- |Kuparinen, Juhana Matinpoika || 1897 || Lempaala,Mustila. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Kuparinen, Juho Tahvonpoika || 1902 || Lempaala,Mustila. || ammuttu 21.11.1938 |- |Kupponen, Juhana Juhananpoika || 1909 || Lempaala,Jakolomäki. || ammuttu 12.11.1937 . |- |Kustolainen, Pekka Antinpoika || 1915 || Lempaala,Vaikkila. || ammuttu 18.01.1938 . |- |Läärä, Antti Paavonpoika || 1909 || Lempaala,Hovinmäki. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Läärä, Juho Juhonpoika || 1897 || Lempaala,Hovinmäki. || ammuttu 16.12.1937 . |- |Läärä, Mikko Paavonpoika || 1909 || Lempaala,Hovinmäki. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Laitinen, Tahvo Antinpoika || 1889 || Lempaala,Mustila. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Lamperi, Juho Antinpoika || 1902 || Lempaala,Taskunmäki. || ammuttu 16.05.1938 . |- |Lamperi, Viljam Antinpoika || 1902 || Lempaala,Taskunmäki. || ammuttu 16.05.1938 . |- |Lappalainen, Ida Matintytär || 1904 || Lempaala,Lavosenmäki. || ammuttu 20.12.1937 . |- |Lappalainen, Matti Juhonpoika || 1909 || Lempaala,Heinola. || ammuttu 24.01.1938 |- |Lappalainen, Matti Matinpoika || 1909 || Lempaala,Lavosenmäki. || ammuttu 20.12.1937 . |- |Lappe, Matti Antinpoika || 1909 || Lempaala,Lappeela. || ammuttu 27.11.1937 . |- |Lappe, Pekka Mikonpoika || 1898 || Lempaala,Lappeela. || ammuttu 03.01.1938 . |- |Laukkonen, Juho Jeremiaksenpoika || 1895 || Lempaala,Oinaala. || ammuttu 10.02.1938 |- |Lavonen, Paavo Simonpoika || 1907 || Lempaala,Lavosenmäki. || ammuttu 15.10.1938 |- |Lavonen, Pekka Juhonpoika || 1904 || Lempaala,Jutikkala. || ammuttu 22.10.1938 |- |Lipiäinen, Pekka Paavonpoika || 1913 || Lempaala,Maaselki. || ammuttu 18.01.1938 . |- |Lipiäinen, Pekka Simonpoika || 1888 || Lempaala,Maaselki. || ammuttu 21.11.1938 . |- |Löyskä, Matti Juhonpoika || 1881 || Lempaala,Lieskula. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Löyskä, Taavetti Antinpoika || 1891 || Lempaala,Lieskula. || ammuttu 28.12.1937 . |- |Luukkonen, Antti Simonpoika || 1897 || || ammuttu 24.11.1937 . |- |Luukkonen, Antti Pekanpoika || 1903 || || ammuttu 31.01.1938 |- |Luukkonen, Pekka Antinpoika || 23.05.1870 || Lempaala,Hovinmäki.|| ammuttu 25.09.1937 |- |Makara, Matti Pekanpoika || 1867 || Lempaala,Hovinmäki. || ammuttu 06.09.1937 . |- |Meriäinen, Evdokia || 1893 || Lempaala. || ammuttu 27.01.1938 . |- |Miettinen, Yrjö Yrjönpoika || 1886 || Lempaala. || ammuttu 16.12.1937 . |- |Nuora, Simo Matinpoika || 1906 || Lempaala,Autio. || ammuttu 25.05.1938 . |- |Nurminen, Paavo Paavonpoika || 1919 || Lempaala,Korkiamaa. || ammuttu 26.08.1937 . |- |Nurminen, Paavo Pekanpoika || 1885 || Lempaala,Korkiamaa. || ammuttu 26.08.1937 . |- |Oravainen, Juho Juhonpoika || 1886 || || ammuttu 28.06.1938 |- |Paavilainen, Armas Samuelinpoika || 1912 || Lempaala,Kirjasalo. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Paukku, Aleksander Jaakonpoika || 1906 || Lempaala,Lukkarinmäki. || ammuttu 01.10.1938 . |- |Paukku, Matti Matinpoika || 1908 || Lempaala,Lukkarinmäki. || ammuttu arviolta 08.1938 |- |Paukku, Simo Matinpoika || 1900 || Lempaala,Lukkarinmäki. || ammuttu arviolta 09.1938 |- |Pekkanen, Juho Paavonpoika || 1896 || Lempaala,Naakkala. || ammuttu arviolta 08.1938 |- |Pekkanen, Nikolai Pekanpoika || 1900 || Lempaala,Naakkala. || ammuttu arviolta 08.1938 |- |Pekki, Juho Juhonpoika || 1891 || Lempaala,Mustila. || ammuttu 16.05.1938 . |- |Pekki, Simo Matinpoika || 1898 || Lempaala,Mustila. || ammuttu 26.08.1938 |- |Pelkonen, Tuomas Simonpoika || 1900 || Lempaala,Kuivasi. || ammuttu arviolta 12.1938 |- |Pentikäinen, Juho Simonpoika || 1891 || Lempaala,Lavosenmäki. || ammuttu arviolta 1938 |- |Pentikäinen, Juho Taavetinpoika || 1872 || Lempaala,Lieskula. || ammuttu 28.12.1937 . |- |Periäinen, Juho Juhonpoika || 1908 || || ammuttu 21.10.1938 |- |Pesonen, Yrjö Yrjönpoika || 1913 || Lempaala. || ammuttu 22.10.1938 . |- |Pessi, Mikko Abraminpoika || 1914 || Lempaala,Koronsaari. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Pessi, Pietari Antinpoika || 1910 || Lempaala,Anjala. || ammuttu 24.08.1937 . |- |Pironen, Simo Matinpoika || 1896 || Lempaala,Lieskula. || ammuttu 1938 . |- |Pitkänen, Juho Matinpoika || 1882 || || ammuttu 03.10.1938 |- |Pönniö, Juho Matinpoika || 1895 || Lempaala,Lukkarinmäki. || ammuttu 06.09.1937 . |- |Povilainen, Reino Paavonpoika || 1903 || Lempaala,Korkiamaa. || ammuttu 04.10.1937 . |- |Reponen, Antti Vladimirinpoika || 1901 || Lempaala,Naakkala. || ammuttu 06.10.1938 |- |Ryöti, Anna Matintytär || 1900 || Lempaala,Kuivasi. || ammuttu 25.10.1938 . |- |Salakka, Simo Ristonpoika || 1897 || Lempaala,Lavosenmäki. || ammuttu 12.11.1937 . |- |Salakka, Tahvo Ristonpoika || 1903 || Lempaala,Lavosenmäki. || ammuttu 12.11.1937 . |- |Savolainen, Mikko Paavonpoika || 1880 || Lempaala,Kirjasalo. || ammuttu 03.10.1938 |- |Sorvali, Konstantin Mikonpoika || 1907 || Lempaala,Halosi. || ammuttu 04.10.1937 . |- |Sorvali, Pietari Mikonpoika || 1899 || Lempaala,Halosi. || ammuttu 04.10.1937 . |- |Sovo, Juhana Tahvananpoika || 1895 || Lempaala . || ammuttu 16.06.1938 . |- |Sovo, Paavo Matinpoika || 1911 || Lempaala,Lavosenmäki. || ammuttu 12.11.1937 . |- |Sovo, Reino Matinpoika || 1907 || Lempaala,Oskamäki. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Sovo, Simo Tahvananpoika || 1904 || Lempaala,Kuivasi. || ammuttu 12.11.1937 . |- |Sovo, Tahvo Matinpoika || 1913 || Lempaala,Oskamäki. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Steenari, Mikko Antinpoika || 1890 || Lempaala,Hipelinmäki || ammuttu 21.11.1938 . |- |Steenari, Mikko Matinpoika || 1883 || Lempaala,Hipelinmäki || ammuttu 1938 |- |Steenari, Paavo Pietarinpoika || 25.12.1906 || Lempaala,Kuivasi. || ammuttu 27.11.1938 . |- |Summanen, Abram Abraminpoika || 1898 || Lempaala,Kirjasalo. || ammuttu 26.08.1938 . |- |Summanen, Paavo Paavonpoika || 1897 || Lempaala,Kirjasalo. || ammuttu 03.10.1938 |- |Summanen, Reino Paavonpoika || 1903 || Lempaala,Kirjasalo. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Tasku, Pekka Tuomaanpoika || 1909 || Lempaala,Lavosenmäki. || ammuttu 18.01.1938 . |- |Termonen, Jaakko Juhonpoika || 1911 || Lempaala,Koronsaari. || ammuttu arviolta 28.09.1937 |- |Termonen, Juho Juhonpoika || 1882 || Lempaala,Koronsaari. || ammuttu 28.06.1938 |- |Tiihonen, Juho Simonpoika || 1900 || Lempaala,Halosi. || ammuttu 08.09.1937 . |- |Tiihonen, Nikolai Simonpoika || 1895 || Lempaala,Lieskula. || ammuttu 21.11.1937 . |- |Tirranen, Einar Juhonpoika || 1915 || Lempaala,Kiiskilä. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Tirranen, Jaakko Mikonpoika || 1884 || Lempaala,Kiiskilä. || ammuttu 30.10.1938 |- |Tirranen, Mikko Abraminpoika || 1881 || Lempaala,Lieskula. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Tirranen, Mikko Taavetinpoika || 1896 || Lempaala,Kiiskilä. || ammuttu 06.09.1937 . |- |Tirranen, Paavo Antinpoika || 1889 || Lempaala,Oinaala. || ammuttu 18.12.1937 . |- |Tirranen, Simo Matinpoika || 1896 || Lempaala,Lieskula. || ammuttu 24.08.1937 . |- |Tirranen, Sulo Juhonpoika || 1917 || Lempaala,Kiiskilä. || ammuttu 24.12.1937 . |- |Tirranen, Pekka Joosepinpoika || 1903 || Lempaala,Viikkinä ||kuollut kuulusteluissa 04.07.1942 |- |Tontti, Juho Yrjönpoika || 1901 || || ammuttu 27.08.1937 . |- |Tontti, Paavo Yrjönpoika || 1897 || || ammuttu 27.08.1937 . |- |Tontti, Pekka Yrjönpoika || 1905 || || ammuttu 27.08.1937 . |- |Tugina, Hilja Pekantytär || 1903 || Lempaala,Lieskula. || ammuttu 27.11.1937 . |- |Väätänen (Vädönen), Toivo Juhananpoika || 1908 || Lempaala,Maaselki. || ammuttu 09.10.1937 . |- |Valkonen, Juho Juhonpoika || 1911 || Lempaala. || ammuttu 26.10.1937. |- |Volmar, Anna Maria Tuomaantytär || 1910 || Lempaala,Autio. || ammuttu 27.01.1938 . |- |Veijolainen, Juho Matinpoika || 1906 || Lempaala,Rokansaari. || ammuttu 08.01.1938 . |- |Veijolainen, Mikko Yrjönpoika || 1903 || Lempaala,Rokansaari. || ammuttu 27.11.1937 . |} *(Lähde:Memorial-ihmisoikeusjärjestön internet-sivusto) [[Luokka:Historialliset dokumentit]] [[Luokka:Luettelot]] 124 3578 2006-07-30T09:31:35Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän ''Julkaistu aiemmin aikakauslehdessä Valvoja numerossa 5 vuonna 1881. Kirjoittanut K. R. eli [[Konstantin Raitio]] [1855-1924].'' Maaliskuun 3 p. tänä vuonna on meidän suurelle naapurikansallemme tavallista muistettavampi. On silloin kulunut ummelleen ''kaksikymmentä'' vuotta siitä päivästä, jolloin vahvistettuna lakina julistettiin asetus orjain vapauttamisesta Venäjällä. Kun se asetus oli täytäntöön pantu, oli suuri muutos tapahtunut Venäjän kansan sisällisissä oloissa, muutos, joka suuruudessa etsii vertaisiaan Euroopan historiassa, ja jonka seuraukset ulottuvat kauas tuleviin vuosisatoihin. Nyt, kun tuo muutos on ollut kaksikymmentä vuotta voimassa, olisi sopiva tilaisuus tarkastella, mitä kaikkia seurauksia sillä tähän asti on ollut, mitä hyviä ja huonoja puolia se on tuonut mukanansa ja mitä siitä vastaisuudessa sopii odottaa. Mutta - orjain vapautus on, sen ymmärtää jokainen, asia, joka ennemmin tahi myöhemmin antaa tuntea vaikutuksiaan kaikilla valtion ja yhteiskunnan aloilla sekä koko kansan elämässä, kaksikymmentä vuotta taas on aika, jonka kuluessa suuret reformit ennättävät päästä vaan hyvään alkuunsa. Sitä kykyä ei ole olemassa, joka tätä nykyä voisi lopullisesti arvostella tuon muutoksen seurauksia. Mitkä A:n mielestä ovat hyviä, ovat B:n katsantokannalta päinvastaisia, mitkä nykyään ovat silminnähtävästi ja kieltämättä turmiollisia, ovat A:n mielestä muka vaan ilmiöitä, joita suuret muutokset aina tuovat mukanansa, mutta jotka ovat ohimeneviä, B taas niiden takana näkee vaaroja, usein ehkä hyvinkin liioiteltuja, uhkaamassa koko Venäjän valtakuntaa. - Mitä tämän kirjoituksen tarkoitukseen tulee, rajoittuu se lyhyesti ainoastaan pääpiirteissä esittelemään minkälainen on Venäjän talonpojan asema tätä nykyä, verrattuna hänen entiseen asemaansa, ja millaisiksi ovat tähän asti muodostuneet ne olot, jotka jollakin tavalla ovat riippuneet tuosta suuresta muutoksesta. Mitenkä maalaiskansan orjuus Venäjällä vähitellen taloudellisista ja valtiollisista syistä syntyi ja miten se asteettain kävi yhä kovemmaksi, miten se alkuaikoina perustui ainoastaan mielivaltaisuuteen, jolle ei mikään lainpykälä antanut tukea, mutta sittemmin, kun se oli tullut yhä yleisemmäksi ja ikäänkuin juurtunut katsantotapaan, sai hallituksenkin puolelta laillistuksensa, on epäilemättä huomiota ansaitseva historia, mutta se meidän kuitenkin täytyy jättää syrjälle. Siirrymme heti katsahtamaan, minkälainen ylimalkaan oli maalla asuvan väestön tila viime vuosisadan loppupuolella, jolloin orjuuden Venäjällä tiedetään nousseen korkeimpaan määräänsä. Ensiksikin on huomattava, että kaiken viljellyn maan omistajana silloin oli joko valtio tahi yksityiset ylimykset. Se väestö, joka viljeli valtion ja ylimysten tiloja, s. o. melkein koko talonpoikainen väestö, oli maahan kiinnitetty, ''glebae adscriptus'', sillä ei ollut vapautta vaihtaa asuinpaikkaa, vaan oli se tilaan kuuluvaa omaisuutta. Jota enemmän alustalaisia tilalla oli, sitä enemmän se tuotti ja sitä suurempi oli sen arvo; ilman niitä ei tilalla ollutkaan mitään arvoa. Kumpaistenkin, valtion ja ylimysten, tiloille kuului jotenkin yhtä suuri lukumäärä talonpoikia (vapautuksen tapahtuessa oli niiden lukumäärä valtion tiloilla 23,138,191 ja ylimysten tiloilla 23,022,390 henkeä). Näiden väestöryhmien välillä ei ollut suurta erotusta niiden lainmukaiseen asemaan katsoen; kuitenkin on heti alussa huomattava, että valtion alle kuuluvalla väestöllä ylimalkaan oli paljon paremmat elämänehdot ja muutenkin suurempi vapaus, kuin ylimysten talonpojilla. Se mitä nyt tulemme puhumaan talonpoikaisen väestön tilasta ja eritenkin tämän tilan varjopuolista, koskee kaiken matkaa pääasiallisesti ylimysten alle kuuluvaa väestöä. Mitä tulee ensinnä talonpoikaisen väestön taloudelliseen asemaan, sellaisena kuin se tavallisissa oloissa ilmaantui, ei sovi väittää, että tältä väestöltä oli riistetty välttämättömät elämänehdot. Sillä oli maata viljeltävänä ja nautittavana. Ylimystilan alle kuuluva maa oli nimittäin jaettu kahteen osastoon, joista toinen, tavallisesti noin 1/3 kaikesta, kuului itse isännän alle, toinen eli 2/3 oli hänen alustalaistensa hallussa. Tämän jälkimmäisen suhteen on meidän huomattava eräs Venäjän oloissa hyvin omituinen ja samalla tärkeä seikka, se nimittäin, että tuon maaosuuden varsinaisena haltijana oli - ja on vieläkin, niinkuin jäljestäpäin saamme nähdä - ei kukaan erikseen, eivätkä yksityiset talonpojat itsenäisesti, vaan kaikki alustalaiset yhtenä kokonaisuutena, jota kokonaisuutta nimitetään ''kyläkunnaksi''. Tämä on laitos, jolla on juurensa Venäjän aikaisemmissa oloissa, niinkuin se useimmilla muillakin kansoilla on jonkun ajan ollut voimassa. - Maa oli siis yhteismaana, kyläkunta oli sen isännöitsijä. Tämä puolestaan jakoi maan kuntaan kuuluvien perheitten välillä, tavallisesti näiden jäsenten mukaan. Kun perheitten lukumäärä lisääntyi, oli uusille perheille myöskin annettava maata; sentähden toimitettiin joka yhdeksäs vuosi uusi jako, jolloin helposti saattoi tapahtua, että moni perhe sai osuutensa aivan toisella taholla kuin missä sen osuus ennen oli ollut. - Kunkin talonpojan persoonallista omaisuutta oli asuinhuoneet, puutarhanen niiden ympärillä, karja, hevoset ja muu irtaimisto. Tuon kyläkunnan haltuun annetun maan edestä vaati sitten tilanomistaja, että alustalaiset täydellisesti hoitivat sen maan viljelystä, jonka hän oli pidättänyt itseänsä varten. Tämä tapahtui päivätöillä, joiden lukumäärän tilanomistaja mielivaltaisesti saattoi määrätä. Kuitenkin voivat talonpojat vapauttaa itsensä päivätöitten suorittamisesta, jos tilanomistaja mieluisemmin suostui ottamaan vastaan vuotuisen rahasumman, n. k. ''obrok'in'',jonka määrä vastasi lakkautettuja päivätöitä. Tällaiset olivat alustalaisten taloudelliset ehdot enimmiten. Leipää ei heiltä tarvinnut puuttua, ja jos he joskus joutuivat ahdinkoon, kärsivät jotain vahinkoa tahi joutuivat taudin omiksi, oli tilanomistaja ''moraalisesti'' velvoitettu heitä auttamaan, vaikka ei suinkaan pakotettu siihen. Oikeastaan ei hänellä ollut mitään velvollisuuksia talonpoikiansa kohtaan. Ne olivat suorastaan hänen omaisuuttaan, jonka kanssa hän saattoi menetellä miten tahansa; hän saattoi määrätä niille niin paljon työtä kuin tahtoi, rangaista niitä vaikka kuinka julmasti, myydä niitä yksittäin, perheittäin tahi laumoittain, aina sen mukaan kuin hänen kukkaronsa kulloinkin vaati. Enimmin kaikista pelkäsivät ja kamoksuivat talonpojat sitä rangaistusta, jota tilanomistajat erinomaisimmissa tapauksissa käyttivät, nimittäin sotaväkeen tahi Siperiaan lähettämistä. Tosin löytyi lainpykäliä, joiden tarkoituksena oli asettaa jonkunmoisia rajoja tilanomistajain mielivallalle, mutta ne rajat olivat hyvin laajat, eikä niidenkään sisällä ollut pakko pysyä. Sillä vaikka hallitus todella olisi halunnutkin suojella orjia julmasta kohtelusta, harvoin se kuitenkin ryhtyi tilanomistajain ja orjain keskinäiseen väliin, se kun pelkäsi siten vähentävänsä edellisen arvoa alustalaisten silmissä ja samalla viimeksi mainituissa herättävänsä vaarallista uppiniskaisuuden henkeä. Orjat olivat siis melkein turvattomia, ell'ei heitä turvannut isäntänsä ihmisyydentunto. Esimerkkiä löytyy paljonkin siitä, että talonpojat elivät onnellisina ja tyytyväisinä herrainsa alla, nämä kun käyttivät rajatonta valtaansa kohtuullisesti ja lempeästi. Toiselta puolen ei puutu esimerkkiä päinvastaisistakaan oloista. Aina sen mukaan kuinka suuressa määrässä tilanomistaja oli luonteeltaan tulinen, epämoraalinen, voitonhimoinen j. n. e., sen mukaan saivat myöskin hänen alustalaisensa tuntea orjuutensa painoa. Jos heillä silloin olikin palava halu asettua vastarintaan, ehkäisi heidät siitä se tieto, että vastarinta harvoin ennenkään oli onnistunut, sen sijaan vaan tuottanut uppiniskaisille julman rangaistuksen. Tällainen oli ylimalkaan talonpoikaisen väestön tila orjuuden aikoina. Että sillä oli synkät varjopuolensa, sen todistamiseksi ei tarvita esimerkkiäkään, sen ilmaisee jo se käsite, joka on suljettu sanaan orjuus. Ja vaikkapa ei olisikaan niin paljon kiinnitetty huomiota varjopuoliin, jotka aina seuraavat orjuutta, jo se seikka, että 40-50 miljoonaa ihmistä keskellä 19:n vuosisadan humaanisia rientoja kantoi varsinaista orjan nimeä, oli liian jyrkkänä vastakohtana persoonallisen vapauden aatteelle, jonka käsittämiseen ihmiskunta vähitellen oli kasvanut. Jo alkupuolella tätä vuosisataa olikin Venäjällä hallituksen puolelta ulosannettu muutamia orjuutta lieventäviä asetuksia. Mutta sen täydelliseen lakkauttamiseen tarvittiin tavallista enemmän rohkeutta ja tavallista enemmän lainsäätäjäkykyä. Rohkeutta - sillä orjuus Venäjällä oli vuosisatojen ikäinen ja sen perustuksille oli kasvanut laaja ja monipuolinen yhteiskunta, jota ei ollut helppo järkyttää; lainsäätäjä-kykyä - ensinnä luomaan uusi perustus ja sitten estämään sillä ratkaisevalla ajalla, jolloin uusi astui vanhan sijaan, helposti syntyvätä anarkiiaa. Emme katso tarpeelliseksi lähemmin ruveta esittelemään niitä olosuhteita, joiden vallitessa orjuus viimein täydellisesti lakkautettiin. Keisari Aleksanteri II:sen luja tahto, vapamieliset tuulahdukset kaikissa kansanluokissa heti keisari Nikolain kuoltua, sanomakirjallisuuden ja yleisen mielipiteen paino veivät asian perille. Innostus oli niin suuri, että itse tilanomistajatkin useat olivat taipuvaiset edistämään orjainsa vapautusta, vaikka kohta tuo vapautus veikin heidät taloudelliseen rappioon. Ja niin julistettiin, uutterain ja tunnokkaiden valmistusten perästä, orjat vapautetuiksi. Tämä tapahtui 2. p. maaliskuuta (u. l.) 1861. Siten oli perustus laskettu uusille oloille, pantu kerrassaan toimeen muutos, niin lavea ja kaikkiin oloihin vaikuttava, että sitä muutoksen hetkellä ei voitu aavistaakaan. Nyt kun jo on kaksi vuosikymmentä siitä kulunut, nähdään myöskin siellä täällä sen seurauksien ilmaantuvan. Ennenkuin ryhdymme näitä esittelemään tulee meidän luoda silmäys tuon uuden rakennuksen pohjapiirrokseen. Ensimmäinen muutos oli tietysti se,että talonpojat saivat persoonallisen vapauden ja kansalaisoikeudet ja että tilanomistajain herruus heidän ylitsensä lakkasi. - Kun nyt tilanomistajat kerran olivat kadottaneet tuon tärkeän pääomansa, orjansa, ei heidän maallansa ollut aivan suurta arvoa. Senpätähden ei tilanomistajain puolelta suurin paheksittukaan sitä vapauslain määräystä, joka riisti heiltä osan heidän maastaan ja antoi sen kunnille, s. o. heidän entisille alustalaisillensa, perittävästi nautittavaksi. Laki ei suinkaan jättänyt heitä tuosta uhrauksesta korvaamatta. Kuntain tuli joka vuosi maksaa heille maastaan veroa, taikka jos ne tahtoivat saada maan siitä vapaaksi, täytyi niiden ostaa se määrätyn taksan mukaan, siten että maa, josta maksettiin 1 ruplan vero, ostettaissa maksoi 16 2/3 ruplaa. Yleisten määräysten joukossa on vielä huomattava, että jaettaissa tuli kuntain saada, jos mahdollista oli, allensa sama maa, jota se orjuuden aikana oli käyttänyt. Niinkuin lukija ehkä huomasi, puhuimme edellisessä ainoastaan tilanomistajista ja ''kunnista''. Mainitsimme että tilanomistajan maa jaettiin hänen ja kunnan välillä ja että kunnan tuli suorittaa vero osuudestaan. Näemme siis, ett'ei vapautuslaki rikkonut tuota Venäjällä ikivanhaa kuntajärjestelmää, jonka ominaisuudet jo edellisestä tunnemme. Koko kunnan kanssapa tilanomistaja nytkin teki maan jakoa koskevat suostumukset, eikä yksityisten talonpoikain, kuntahan se nytkin tuli maan varsinaiseksi omistajaksi, eivätkä yksityiset talonpojat. Sanalla sanoen, talonpoikain maa jäi yhteismaaksi, josta kukin perhe sai käytettäväkseen osuutensa aivan samalla tavalla kuin ennen vapautustakin. Eikä siinä kyllä, laki yhä edelleen ''kiinnitti'' heidät maahan, ei kuitenkaan pitemmäksi ajaksi kuin yhdeksäksi vuodeksi eli vuoteen 1870. He olivat siis velvoitetut tällä ajalla pysymään sijoillansa ja viljelemään sitä maanosuutta, jonka kunta heille antoi. Tämä viimeksi mainittu määräys tietysti tehtiin liian suurten mullistusten torjumiseksi ja myöskin siinä tarkoituksessa, että talonpoika todella ryhtyisi maan viljelemiseen - työhön, johon hänellä tiedettiin olevan hyvin vähän halua. - Vaikka kohta varsinainen viljeltävä maa vapautuksenkin jäljestä täten jäi yhteiseksi, on kuitenkin se poikkeuskohta huomattava, että talonpojilla oli lupa ostaa ''täydelliseksi'' omaisuudekseen n. k. kartanomaa, s. o. maa, jolla hänen talonsa sijaitsi ja johon sitäpaitse kuului pieni maankappale puutarhaa y. m. varten. Tilanomistajain herruus talonpoikain ylitse lakkasi. Sen sijaan että nämä ennen olivat olleet täydellisen mielivallan alaisia, oli heillä nyt vapaus määrätä niin yksityiset kuin yhteiset asiansa oman mielensä mukaan, keskellä itsevaltaisuuden perusteihin nojautuvaa Venäjän valtiota saivat he luoda aivan demokraattisen laitoksen, nimittäin ''kunnallisen itsehallinnon''. Tämän käsittelypiiriin tietysti tulisi kuulumaan melkoinen joukko taloudellisia kysymyksiä, jollaisia tuottaa maan yhteinen omistus, yhteinen sitoumus suorittaa tilanomistajalle ja kruunulle menevät maksut, kunnan jäsenten poismuutto tahi uusien jäsenten vastaanotto, köyhäinhoito j. n. e. Asiat ratkaistaan kunnankokouksissa, joissa on äänivalta kaikilla perheenisillä. Näiden puheenjohtajana on kunnanvanhin eli ''starosti'', joka samalla myöskin on kylän poliisi, vieläpä pienissä asioissa tuomarikin. - Tämän paikallishallinnon toisena asteena on n. k. ''volosti''. Jos meidän maassa yksityisillä kylillä olisi oma hallintonsa ja nämä kyläkunnat sitten alistetut meidän nykyisen n. k. kuntahallituksen alle, vastaisi likimäärin meidän kylä Venäjän kuntaa ja meidän kunta Venäjän volostia. Tämän viimeksi mainitun etupäässä on volostinvanhin eli ''starsshina'' ja hänen neuvoskuntansa, jonka muodostaa volostin piiriin kuuluvain kuntain starostit. Starschina, joka muuten suhteutuu volostiin samalla tavalla kuin starosti kuntaan, kutsuu kokoon volostikokoukset, joihin kunnat valitsevat edustajia ratkaisemaan koko volostia koskevia taloudellisia asioita. Nämä kokoukset valitsevat myöskin volostin tuomioistuimen, johon kuuluu starsshina ja useampia jäseniä, korkeintaan 12, jos volosti on hyvin laaja. Tämä tuomioistuin ratkaisee vanhan tavan nojalla siviiliasioita, joiden arvo ei nouse 100 ruplaan. Näin lyhyesti esiteltyämme ne vapautuksen mukana lasketut perustukset, joihin talonpoikaisen väestön tila Venäjällä tätä nykyä pääasiallisesti nojautuu, koetamme nyt lopuksi kuvailla, minkälaisia ilmiöitä nuo uudet olot ovat synnyttäneet. Niinkuin jo alussa huomautimme, katselevat eri puolueet näitä asioita eri silmillä. Orjain vapautuksella on tietysti alusta alkain ollut vastustajansa, jotka luonnollisesti ovat kerkkäitä etsimään siitä johtuvia epäkohtia, ehkäpä liikojakin sen niskoille laskemaan. Toiselta puolen ovat useat n. k. vapamieliset liian suuria optimistejä: joko eivät tunne olojen todellisuutta tahi ummistavat silmänsä varjopuolille, joita heidän suosimastaan orjain vapautuksesta on ilmaantunut, eivätkä ota käsittääkseen, että moisen muutoksen, kuin tämä vapautus oli, täytyy näin alussa ostaa suuret ja monet etunsa monilla epäkohdilla, siksi kunnes olot jälleen ennättävät saada luonnollisen tasapainonsa. Vuosina 1867-1868 oli Venäjän koillisessa osassa suuri nälänhätä. Heti sen jälkeen ilmaantui julkisuuteen pieni kirja, nimellä "Maa ja vapaus", jossa kaikkein ensimmäiseksi vastattiin kysymykseen: mitkä ovat meillä syinä tavantakaa uudistuviin katovuosiin? tällä suurta yleisöä hämmästyttävällä selityksellä: ei niin paljon epäsuopeat ilmat kuin meidän peltojen ja meidän maanviljelijäin kurja tila. Tätä vastausta seurasi sitten synkkä kuvaus kaikista maaväestön oloista vapautuksen jälkeen. Kirja oli erään konservatiivisen valtiomiehen kirjoittama. Koko vapamielinen sanomakirjallisuus nosti hätähuudon, kaikki nuo pyhät asiat, jotka orjain vapautuksessa olivat toteutuneet, olivat muka tulleet loukatuiksi. Näin sanottiin, mutta kirjan tosioloihin perustuvia väitteitä ei voitu, ei yritettykään kumota. Kului vuosi, jo ilmestyi toinen kirja, joka koski samoja asioita. Se oli erään mainion kansallis- ja vapamielisen miehen A. Koschelev'in kirjoittama. Saattoiko enää epäillä, että puheenalaiset olot olivat vähän toisin kuin niiden olla piti, koska hänkin näki aivan samoja syitä, valitti samoja epäkohtia ja ehdotteli samoja parannuskeinoja kuin edellisenkin kirjan kirjoittaja. Mahdotonta oli, että Koschelev olisi hyljännyt oman puolueensa ja ilman tukevitta syittä ruvennut ajamaan asioita, jotka eivät laisinkaan soveltuneet puolueen ohjelmaan. - Tahdomme tässä lyhyesti esittää puheenaolevien kirjojen ilmituomia epäkohtia. Minkälaista on ensinnäkin se maa, jota venäläinen talonpoika viljelee? Sepä ei ole kaikissa valtakunnan osissa yhtä hyvää. On nimittäin siihen katsoen huomattava suuri erilaisuus, joka vallitsee toiselta puolen Venäjän pohjoisen ja läntisen, toiselta sen eteläisen ja itäisen osan välillä. Edellisellä puoliskolla on maa laihaa ja voimansa menettänyttä, kun sitävastoin jälkimmäinen ala, ollen n. k. mustaa multamaata, on hyvin viljavaa. Pohjois- ja länsi-Venäjän maanviljelijän täytyy olla ahkera ja taitava, jos hän mielii saada maastaan tyydyttävän tulon, mustan mullan alueella ei hänen samaa tarkoitusta varten tarvitse juuri muuta tehdä, kuin kylvää peltonsa ja sitten korjata siitä runsas sato. Näin ollen ilmestyi pohjois-Venäjällä piankin hyvin arveluttavat taloudelliset suhteet. Tilanomistajalla, joka ennen tuon suuren palkattoman työvoiman nojalla sai peltonsa jotenkuten viljeltyä ja hoidettua, ei enää olekaan tuo työvoima niin helposti saatavissa. Sitä paitse puuttuu häneltä itseltään useinkin sekä teoreettiset että käytännölliset tiedot maanviljelyksessä. Seurauksena siitä on ollut, että tulot eivät ole vastanneet menoja. Tilanomistajat ovat useissa paikoin köyhtyneet, monet heistä ovat jättäneet talonsa autioiksi ja, antaen maansa talonpojille arennille, muuttaneet kaupunkeihin. Siellä pyrkii heitä joukoittain kaikenmoisiin virkoihin, joiden pienikin palkka tarjoaa turvallisempaa toimeentuloa kuin tuo epäedullinen maanviljelys. - Talonpojat taas ovat ehkä vielä surkeammalla kannalla. Vapautus antoi heille maata, jota heidän tuli viljellä, josta heidän tuli saada riittävä tulo elannoksi sekä raskaitten verojen ja kaikenmoisten, niinkuin teiden, siltain, posti- ja muiden julkisten laitosten ylläpitämiseen meneväin ulostekojen suorittamiseksi. Nyt on talonpojalla huolia yltäkyllin, ennen sitävastoin yksi, nimittäin päivätöiden tarkka suorittaminen tilanomistajalle. Kaikesta muusta piti tämä hänen edestään huolta, vieläpä tavallisesti auttoikin häntä hädän ja onnettomuuden kohdatessa. - Hänestä tehtiin yht'äkkiä ja ilman valmistuksia omatakeinen maanviljelijä. Mutta maanviljelys on toimi, johon hänellä ei ole sanottavaa halua, vielä vähemmän kykyä. Se tieto ja taito, se uutteruus ja tahdonvoima, jota maanviljelys Pohjois-Venäjällä vaatii, ei seurannutkaan vapauden mukana. Senpätähden joutuukin talonpojan maanviljelys ja talous rappiolle. Pelto ei kasva, ell'ei sitä hyvin muokkaa ja lannoita. Lannoittaminen taas on hänelle mahdotonta, ell'ei hänellä ole karjaa. Ja tätä juuri ei hänellä ole muuta kuin nimeksi siitä syystä, ett'ei hänellä useinkaan ole - niittua. On nimittäin huomattava, että kunnille jaon tapahtuessa ei ollut osaksi juuri ollenkaan niittua ja metsää, jos vaan heille annettava peltomaa jo täytti lain määräämän pinta-alan. Niittujen puutteesta on tietysti seurauksena karjan väheneminen ja peltojen laihtuminen, metsän puute taas vaikuttaa heidän oloissaan joko viluunkuolemisen tahi - metsänvarkauden. Ja tähän viimeksi mainittuun hätävaraan ovatkin talonpojat turvautuneet arveluttavassa määrässä; kolmas keino, puutavaran ostaminen, ei tule kysymykseenkään, siihen ei talonpojalla ole rahaa. Kun talonpoikain maanviljelyksellä on näin epäsuotuisat ehdot, kun hänen taloutensa, sen sijaan että sen pitäisi edistyä, menee taaksepäin, ei ole kummaa, että tämä seikka vaikuttaa masentavasti hänen siveellisyyteensäkin. Mainitsimme jo, että hän on melkein pakotettu varastamaan. Ja kun kerran pystyy varastamaan yhtä, piankin tuo taipumus sitten ulottaa piiriänsä. Entiset puhtaammat tavat alkavat väistyä, nautinnonhimo saapi valtaa, perheet jakaantuvat eripuraisuuden takia pienemmiksi ja sitten tietysti vielä vähemmin kykeneviksi maata ja taloutta hoitamaan. Mutta se mikä rahvaalla on pahinna turmion lähteenä, on viina. Uusien paloviinan myymistä koskevain sääntöjen nojalla on kapakkain lukumäärä kunnissa kasvanut niin suuressa määrässä, että talonpojan nykyään monessakaan paikassa ei tarvitse muuta kuin astua kynnyksensä ylitse, niin hänen edessänsä jo on avoinna se paikka, jossa hän voipi unhottaa kaikki tämän maailman vaivat ja vastukset. Juoppous on aivan yleinen. Ken juo viimeiset rahansa, ken juo velaksi. Kapakoitsija, tuo "rakas veli", kyllä uskoo ainakin elonaikaan asti, riittäähän silloin viljatulo toki kapakkavelkain suorittamiseksi, ell'ei muuhun. Kapakka viettelyksineen ja vaatimuksineen, kunta, joka ollessansa vastuunalainen kaikkein verojen ja ulostekojen suorittamisesta, ankaruudella kiskoo ulos vaadittavansa, lisäksi vielä ehkä joku koronkiskuri, johon ahdingossa on täytynyt turvautua, ja etupäässä tuo silminnähtävästi huononemistaan huononeva peltojen tila - onhan siinä vastauksia talonpoika-raukalle: Ja näin pitkälle ovat asiat kuitenkin useissa paikoin menneet. Loppupäätöksenä on ollut se, että maapalsta toisensa perästä on jäänyt autioksi ja viljelemättömäksi, maan arvo alentunut mitättömäksi ja kunnat joutuneet epäjärjestykseen ja velkoihin. Tuo kunnallinen itsehallinto, josta vapamieliset Venäjällä ensimmältä kerskasivat ja jonka perustukselle he rakentelivat suloisia tuulentupia, sekään ei ole tähän asti vielä ennättänyt näyttää juuri muuta kuin varjopuoliansa. Ensinnäkin on se luonut paljon uusia virkamiehiä, joiden palkkaaminen melkoisesti lisää ulostekojen kuormaa. Sitten ovat näiden virkamiesten tehtävät hyvin vaillinaisesti määrätyt, he itse useimmiten sivistymättömiä ja viinaan taipuvaisia. Kun sen lisäksi vielä tiedämme, että oikeutta maaväestön kesken niissä asioissa, joissa kunnilla ja volosteilla on tuomiovalta, jaetaan vanhan tavan nojalla, että niissä monissa kokouksissa, joita yhteisten asiain vuoksi täytyy pitää, väestön huonoin osa on anastanut itselleen enemmistön, on tässäkin jo kylliksi seikkoja, jotka tekevät tämän kunnallisjärjestelmän, ainakin tätä nykyä, hyvin sekavaksi ja epävarmaksi. Nämä nyt ovat silmäänpistävimmät epäkohdat, joita vapautus synnytti. Huomattava on, ett'eivät olot suinkaan kaikkialla ole näin sekavia ja synkkiä. Ensinnäkin on koko tuo suuri mustan mullan ala saanut paljon vähemmässä määrässä tuntea mainittuja epäkohtia, pääasiallisesti juuri sentähden, että se on viljavaa, ei vaadi paljon viljelemistaitoa eikä suurta työvoimaa. Ja itse Pohjois-Venäjälläkin on paljon paikkoja, jotka ovat poikkeuksena näistä esittelemistämme oloista. Niillä seuduilla esimerkiksi, jotka ovat lähellä kaupunkeja, rautateitä tai muita hyviä kulkuneuvoja ja joilla siis on paljon muitakin tulolähteitä kuin maanviljelys, on tila paljon parempi. Mutta - vapautus on kaikessa tapauksessa tuonut mukanansa epäkohtia, jotka vaativat pikaista parannusta. Siinä suhteessa onkin julkisuudessa tehty paljon ehdotuksia, eikä ole ylimalkaan syytä ajatella, ett'ei Venäjä, joka niin rohkeasti ja onnellisesti poisti tuon jo itse periaatteensa puolesta hyljättävän orjuuden, myöskin voisi poistaa näitä nyt lueteltuja epäkohtia, jotka ovat ilmaantuneet vanhain ja uusien olojen välisellä murrosajalla ja joiden jo tämän seikan vuoksi luulisi olevan luonteeltaan ohimenevää laatua. Kansan sivistyksen ja siveellisyyden kohottaminen, verojen ja ulostekojen vähentäminen, maanviljelyksen edistäminen sopivilla keinoilla ja paikallishallinnon järjestäminen enemmän tarkoitustaan vastaavalle kannalle, tällaisiin toimiin perustavat isänmaanystävät toiveensa. - Että muuten tällä vapautuksella on ollut ''hyviäkin'' seurauksia, sitä ei tarvitse epäilläkään, vaikka onkin niin tässä kohden kuin yleisestikin laita, että suurten muutosten varjopuolet ennemmin ja terävämmin astuvat silmään kuin niiden ansiot. :::K. R. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Konstantin Raitio]] 125 3406 2006-07-30T09:14:22Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän * [[Suomeen metrijärjestelmä]] [[Luokka:Suomi]] 126 9963 2007-01-11T20:05:28Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] SALAINEN LISÄPÖYTÄKIRJA Saksan valtakunnan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen allekirjoittamisen johdosta ovat kummankin osapuolen allekirjoittaneet täysivaltaiset edustajat käyneet äärimmäisen luottamuksellisia keskusteluja kummankin osapuolen etupiireistä Itä-Euroopassa. Nämä keskustelut ovat johtaneet seuraaviin tuloksiin: 1. Alueellis-poliittisen uudelleenjärjestelyn sattuessa Baltian maihin (Suomi, Viro, Latvia, Liettua) kuuluvilla alueilla muodostaa Liettuan pohjoisraja silloin Saksan ja SNTL:n etupiirien rajan. Samalla tunnustetaan molemmin puolin Liettuan intressi Vilnan alueeseen. 2. Alueellis-poliittisen uudelleenjärjestelyn sattuessa Puolan valtioon kuuluvilla alueilla rajoitetaan Saksan ja SNTL:n etupiirit kulkemaan suunnilleen jokien Narew, Veikseli ja San linjaa. Kysymys siitä, pitävätkö molemminpuoliset intressit itsenäisen Puolan valtion säilyttämistä toivottavana ja miten tämä valtio tulisi rajata, voidaan lopullisesti selvittää vasta myöhemmän poliittisen kehityksen kuluessa. Joka tapauksessa molemmat hallitukset ratkaisevat tämän kysymyksen ystävällisessä yhteisymmärryksessä. 3) Kaakkois-Eurooppaa koskien neuvosto-osapuoli korostaa kiinnostustaan Bessarabiaan. Saksan puolelta ilmoitetaan, että sillä ei ole mitään poliittista kiinnostusta näihin alueisiin. 4) Molemmat osapuolet käsittelevät tätä pöytäkirjaa äärimmäisen salaisesti. Moskova ./. 23. elokuuta 1939. Saksan Valtakunnanhallituksen puolesta v. Ribbentrop SNTL:n hallituksen valtuuttamana V. Molotov [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 127 9962 2007-01-11T20:05:03Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] MOLOTOV-RIBBENTROP -SOPIMUS 1939 Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus I pykälä Sopimuspuolet sitoutuvat olemaan ryhtymättä minkäänlaiseen hyökkäykseen toinen toistaan vastaan. II pykälä Sopimuspuolet sitoutuvat siihen, että kumpikin pidättäytyy avustamasta kolmatta valtaa, joka mahdollisesti hyökkää jommankumman kimppuun. III pykälä Sopimuspuolet sitoutuvat ylläpitämään kosketusta ja neuvottelemaan kaikista molempia valtioita koskevista asioista. IV pykälä Sopimuspuolet sitoutuvat olemaan osallistumatta minkäänlaiseen valtaryhmitykseen, joka on suunnattu jompaakumpaa sopimuspuolta vastaan. V pykälä Sovitaan tämän sopimuksen mahdollisesti antaessa aihetta erimielisyyksiin, siitä, että tällainen erimielisyys alistetaan välitysmenetelmän ratkaisuun, ellei sitä ystävällisillä neuvotteluilla voida saada sovituksi. VI pykälä Säädetään, että tämä sopimus tulee voimaan 10 vuodeksi, minkä jälkeen se jää voimaan viideksi vuodeksi kerrallaan ellei sitä yhden vuoden irtisanomisaikaa noudattaen ole irtisanottu. VII pykälä Sopimus tulee voimaan heti ja on ratifioitava mahdollisimman pian ja ratifioimiskappaleet vaihdettava Berlinissä. Laadittu kahtena alkuperäistekstinä saksan ja venäjän kielellä. Moskovassa 23. elokuuta 1939. Saksan Valtakunnanhallituksen puolesta v. Ribbentrop SNTL:n Hallituksen valtuuttamana W. Molotow [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 128 9948 2007-01-11T20:02:14Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] Rauhansopimus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välillä Suomen Tasavallan hallitus toiselta ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Ylimmän Neuvoston Presidio toiselta puolen haluten lopettaa molempien valtioiden välillä syntyneet sotatoimet ja luoda pysyväiset rauhalliset suhteet niiden kesken sekä vakuuttuneina siitä, että molemminpuolisen turvallisuuden tarkkojen edellytysten luominen, niiden joukossa Leningradin ja Muurmanin kaupunkien sekä Muurmanin rautatien turvallisuuden takaaminen, on kummankin sopimuspuolen etujen mukainen, ovat pitäneet siinä tarkoituksessa välttämättömänä tehdä rauhansopimus ja ovat sitä varten määränneet valtuutetuikseen Suomen Tasavallan Hallitus: Risto Rydin, Suomen Tasavallan pääministerin, Juho Kusti Paasikiven, ministerin, Rudolf Waldenin, kenraalin, Väinö Voionmaan, professorin. Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Ylimmän Neuvoston Presidio: Vjatsheslav Mihailovitsh Molotovin, SNTL:n Kansankomisarien Neuvoston puheenjohtajan ja Ulkoasiain kansankomisarin. Andrei Aleksandrovitsh Zhdanovin, SNTL:n Ylimmän Neuvoston Presidion jäsenen, Aleksander Mihailovitsh Vasilevskin, prikaatinkomentajan. Mainitut valtuutetut, esitettyään toisilleen oikeiksi ja asianmukaisiksi havaitut valtakirjansa, ovat sopineet seuraavasti : 1 Artikla. Sotatoimet Suomen ja SNTL:n välillä lopetetaan viipymättä siinä järjestyksessä kuin tähän Sopimukseen liittyvässä Pöytäkirjassa on määrätty. 2 Artikla. Valtakunnanraja Suomen Tasavallan ja SNTL:n välillä on kulkeva uutta rajalinjaa pitkin siten, että SNTL:n alueeseen liitetään koko Karjalan Kannas ynnä Viipurin kaupunki ja Viipurinlahti saarineen, Laatokan järven läntinen ja pohjoinen rannikkoseutu ynnä Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit sekä Suojärven kirkonkylä, joukko Suomenlahden saaria, Märkäjärveltä itään oleva alue ynnä Kuolajärven kirkonkylä sekä osa Kalastaja- ja Srednisaarentoja - tähän Sopimukseen liitetyn kartan mukaisesti. Rajalinjan tarkemman määräämisen ja vahvistamisen toimittaa Sopimuspuolten edustajista kokoonpantu sekakomitea, joka on asetettava kymmenen päivän kuluessa tämän Sopimuksen allekirjoittamisesta. 3 Artikla. Molemmat Sopimuspuolet sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toistansa vastaan ja olemaan tekemättä mitään liittoja tai osallistumasta koalitio-liittymiin, jotka ovat suunnatut jompaakumpaa sopimuspuolta vastaan. 4 Artikla. Suomen Tasavalta suostuu vuokraamaan Neuvostoliitolle kolmeksikymmeneksi vuodeksi Neuvostoliiton suorittamaa kahdeksan miljoonan Suomen markan suuruista vuotuista vuokramaksua vastaan Hangon niemimaan ja sitä ympäröivän merialueen, jonka säde ulottuu viisi meripenikulmaa etelään ja itään sekä kolme meripenikulmaa länteen ja pohjoiseen päin siitä, joukon siihen sisältyviä saaria, tähän Sopimukseen liittyvän kartan mukaisesti - sotilaallisen meritukikohdan perustamiseksi, joka kykenee puolustamaan Suomenlahden suuta hyökkäyksiä vastaan, minkä ohella meritukikohdan puolustamiseksi Neuvostoliitolle myönnetään oikeus pitää siellä omalla kustannuksellaan tarpeellinen määrä aseellisia maa- ja lentovoimia. Suomen Hallitus poistaa kymmenen päivän kuluessa tämän Sopimuksen voimaankäymisestä Hangon niemimaalta kaikki sotavoimansa ja Hangon niemimaa siihen liittyvine saarineen siirtyvät SNTL:n hallintoon, Sopimuksen tämän artiklan mukaisesti. 5 Artikla. SNTL sitoutuu poistamaan sotajoukkonsa Petsamon alueelta, jonka Neuvostovaltakunta vapaaehtoisesti on luovuttanut Suomelle 1920 vuoden rauhansopimuksessa. Suomi sitoutuu, niinkuin 1920 vuoden rauhansopimuksessa määrättiin, olemaan pitämättä niillä vesillä, jotka kuuluvat sen omistamaan Pohjois-Jäämeren rannikkoon, sotalaivoja ja muita aseistettuja laivoja, lukuunottamatta sataa tonnia pienempiä varustettuja laivoja, joita Suomella on oikeus pitää ilman rajoitusta, sekä enintään viittätoista kappaletta sota- ja muita aseistettuja laivoja, joiden minkään kantavuus ei ole suurempi kuin neljäsataa tonnia. Suomi sitoutuu, kuten samassa sopimuksessa määrättiin olemaan pitämättä mainituilla vesillä vedenalaisia laivoja ja aseistettuja lentokoneita. Myös sitoutuu Suomi, kuten samassa sopimuksessa määrättiin, olemaan rakentamatta tälle rannikolle sotasatamia, sotalaivastotukikohtia ja sotakorjausverstaita, jotka laajuudeltaan ovat suurempia kuin mainittuja laivoja ja niiden aseistusta varten on tarpeen. 6 Artikla. Neuvostoliitolle ja sen kansalaisille, kuten 1920 vuoden sopimuksessa määrättiin, myönnetään vapaa kauttakulkuoikeus Petsamon alueen kautta Norjaan ja sieltä takaisin, minkä ohella Neuvostoliitolle annetaan oikeus konsulinviraston perustamiseen Petsamon alueelle. Tavarat, jotka kuljetetaan Petsamon alueen kautta Neuvostoliitosta Norjaan, samoinkuin tavarat, jotka kuljetetaan saman alueen kautta Norjasta Neuvostoliittoon, ovat vapautetut tarkastuksesta ja valvonnasta, lukuunottamatta sitä valvontaa, joka on välttämätön kauttakulkuliikenteen järjestämistä varten; ei myöskään kanneta tullia eikä kauttakulku- eikä muita maksuja. Yllämainittu kauttakulkutavarain valvonta on sallittu ainoastaan siinä muodossa, jota kansainvälisessä liikenteessä vakiintuneen tavan mukaan tällaisissa tapauksissa noudatetaan. Neuvostoliiton kansalaisilla, jotka matkustavat Petsamon alueen kautta Norjaan ja Norjasta takaisin Neuvostoliittoon, on oikeus vapaaseen kauttakulkuun asianomaisten Neuvostoliiton viranomaisten antamalla passilla. Noudattamalla voimassa olevia yleisiä määräyksiä on aseistamattomilla Neuvostoliiton lentokoneilla oikeus ylläpitää Petsamon alueen kautta lentoliikennettä Neuvostoliiton ja Norjan välillä. 7 Artikla. Suomen hallitus myöntää Neuvostoliitolle oikeuden tavarain kauttakulkuun Neuvostoliiton ja Ruotsin välillä, ja tämän kauttakulun kehittämiseksi lyhintä rautatietä pitkin Neuvostoliitto ja Suomi pitävät välttämättömänä rakentaa kumpikin omalla alueellaan, mikäli mahdollista 1940 vuoden aikana, rautatien, joka yhdistää Kantalahden Kemijärven kanssa. 8 Artikla. Tämän Sopimuksen voimaankäytyä uudistetaan taloudelliset suhteet Sopimuspuolten välillä ja tässä tarkoituksessa Sopimuspuolet ryhtyvät neuvotteluihin kauppasopimuksen aikaansaamiseksi. 9 Artikla. Tämä Rauhansopimus tulee voimaan heti sen allekirjoitettua ja on se myöhemmin ratifioitava. Ratifioimiskirjojen vaihto tapahtuu kymmenen päivän kuluessa Moskovan kaupungissa. Tämä Sopimus on laadittu kahtena alkuperäiskappaleena, suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisinä, Moskovan kaupungissa, 12 päivänä maaliskuuta 1940. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 129 9951 2007-01-11T20:02:44Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] NS. NAAPURUUSSOPIMUS 22.01.1992 Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välinen SOPIMUS suhteiden perusteista Suomen tasavalta ja Venäjän federaatio, joita jäljempänä kutsutaan sopimuspuoliksi, korostaen Euroopassa tapahtuneiden syvällisten historiallisten muutosten merkitystä, tarkoituksenaan kehittää ja lujittaa hyviä naapuruussuhteita ja kaikinpuolista yhteistyötä maittensa ja kansojensa välillä, vahvistaen osallistuvansa demokraattisen, rauhanomaisen ja yhtenäisen Euroopan rakentamiseen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin Helsingin päätösasiakirjan, Pariisin peruskirjan ja muiden ETYKin asiakirjojen mukaisesti, ilmaisten halunsa työskennellä kahden kesken ja yhdessä muiden maiden kanssa arktisen alueen, Pohjois-Euroopan ja Itämeren piirin hyvinvoinnin kehittämiseksi, korostaen kansojensa historiallisia yhteyksiä ja jatkuvaa tarvetta avoimeen kanssakäymiseen, vahvistaen noudattavansa tinkimättömästi oikeusvaltion periaatteita, ihmisoikeuksia ja perusvapauksia sekä kansallisten vähemmistöjen oikeuksia ja edistävänsä ihmisten välisiä yhteyksiä, antaen erityistä merkitystä demokratian ja taloudellisen vapauden kehittämiselle, tuntien vastuunsa elinympäristönsä säilyttämisestä ja maailmanlaajuisesta, alueellisesta ja toistensa ympäristöturvallisuudesta, ilmaisten pyrkimyksensä vahvistaa kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta sekä toteuttaa oikeudenmukaisuuden, inhimillisten perusarvojen ja kestävän kehityksen periaatteita Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan mukaisesti, ovat sopineet seuraavasta: 1 artikla Sopimuspuolten suhteet perustuvat YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan mukaisesti kansainvälisen oikeuden periaatteisiin kuten täysivaltaiseen tasa-arvoisuuteen, pidättymiseen voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä, rajojen loukkaamattomuuteen, alueelliseen koskemattomuuteen, riitojen rauhanomaiseen ratkaisemiseen, sisäisiin asioihin puuttumattomuuteen, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamiseen sekä kansojen oikeuksien samanarvoisuuteen ja itsemääräämisoikeuteen. Sopimuspuolet täyttävät vilpittömästi kansainvälisen oikeuden velvoitteet ja edistävät hyvän naapuruuden hengessä keskinäistä yhteistyökumppanuuttaan sekä yhteistyötään kaikkien maiden kanssa. 2 artikla Sopimuspuolet käyvät säännöllisesti vuoropuhelua korkeimman valtiojohdon tasolla ja muulla hallitustasolla maittensa kehityksestä sekä keskinäisistä ja kansainvälisistä kysymyksistä. Ne edistävät kanssakäymistä eri aloilla kansanedustuslaitosten kesken sekä keskushallinnon, alueellisten ja paikallisten viranomaisten kesken. Ne neuvottelevat kahdenvälisiä suhteitaan koskevista kysymyksistä rakentavassa hengessä ja molempien etuja kunnioittaen. 3 artikla Sopimuspuolet sitoutuvat säilyttämään yhteisen rajansa hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana ETYKin päätösasiakirjan mukaisesti sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen. 4 artikla Sopimuspuolet pidättyvät voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä toisen osapuolen alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan ja selvittävät keskinäiset riitansa rauhanomaisin keinoin YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan sekä muiden ETYK-asiakirjojen mukaisesti. Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan. Siinä tapauksessa, että Suomi tai Venäjä joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, toinen sopimuspuoli myötävaikuttaa ristiriidan selvittämiseen YK:n peruskirjan ja ETYKin asiakirjojen periaatteiden ja määräysten mukaisesti ja pidättyy sotilaallisen avun antamisesta hyökkääjälle. 5 artikla Sopimuspuolet työskentelevät päättäväisesti YK:n ja ETYKin toimintakyvyn vahvistamiseksi kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Ne tukevat kansainvälisiä ponnisteluja, jotka tähtäävät aseidenriisuntaan, aseistuksen valvontaan sekä luottamuksen ja turvallisuuden lisäämiseen sotilaallisella alalla. Tilanteissa, joissa kansainvälinen rauha ja turvallisuus tai erityisesti jommankumman sopimuspuolen turvallisuus ovat vaarantuneet, Suomi ja Venäjä ovat tarvittaessa yhteydessä keskenään YK:n ja ETYKin tarjoamien keinojen käyttämiseksi ristiriidan selvittämiseen. 6 artikla Sopimuspuolet kiinnittävät erityistä huomiota yhteistyön kehittämiseen Suomen ja siihen rajoittuvien lähialueiden Murmanskin, Karjalan ja Pietarin välillä. 7 artikla Sopimuspuolet kehittävät keskinäistä taloudellista ja tieteellis-teknistä yhteistyötään markkinatalouden ja keskinäisen hyödyn periaatteiden pohjalta. 8 artikla Sopimuspuolet kehittävät päättäväisesti yhteistyötään ympäristönsuojelussa, ympäristöongelmien ratkaisemisessa ja luonnonvarojen järkiperäisessä käyttämisessä kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. 9 artikla Sopimuspuolet edistävät vuorovaikutusta kulttuurin ja tieteen aloilla kansojensa keskinäisen kanssakäymisen rikkaiden perinteiden sekä yhteisten eurooppalaisten ja yleisinhimillisten arvojen pohjalta. Sopimuspuolet kannustavat yhteyksiä ja kanssakäymistä kansalaistensa kesken yhtenäisen Euroopan hengessä. Tässä yhteydessä erityinen huomio kiinnitetään nuorison yhteyksien kehittämiseen ja laajentamiseen. Ne luovat edellytyksiä yksilöiden, laitosten ja järjestöjen suorien yhteyksien laajentumiselle moniarvoisuuden ja avoimuuden pohjalta. 10 artikla Sopimuspuolet tukevat suomalaisten ja suomensukuisten kansojen ja kansallisuuksien omaperäisyyden säilyttämistä Venäjällä ja vastaavasti Venäjältä peräisin olevien omaperäisyyttä Suomessa. Ne suojelevat toistensa kieliä, kulttuuria ja historian muistomerkkejä. 11 artikla Sopimuspuolet tekevät tarpeellisia sopimuksia edistääkseen tämän sopimuksen tavoitteiden toteuttamista. 12 artikla Tämä sopimus on ratifioitava ja se tulee voimaan ratifioimiskirjojen vaihtamispäivänä. Sopimus on voimassa kymmenen vuotta, minkä jälkeen sen voimassaolo jatkuu viisivuotiskausittain, ellei jompikumpi sopimuspuolista irtisano sitä toiselle sopimuspuolelle kirjallisesti tehtävällä ilmoituksella vähintään vuotta ennen voimassaolokauden päättymistä. Tehty Helsingissä 20 päivänä tammikuuta 1992 kahtena suomen- ja venäjänkielisenä kappaleena molempien tekstien ollessa yhtä todistusvoimaiset. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 130 9943 2007-01-11T20:01:25Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] NL:N PÄÄTÖS SUOMEN TUNNUSTAMISESTA 1917 Kansankomissaarien neuvosto Pietari 18. joulukuuta 1917. No 101. Vastaukseksi Suomen Hallituksen pyyntöön, että Suomen Tasavalta tunnustettaisiin riippumattomaksi, on Kansankomissaarien Neuvosto, täysin yhdenmukaisesti kansain itsemääräämisoikeuden periaatteen kanssa, päättänyt: Toimeenpanevalle komitealle ehdottaa: a) että Suomen Tasavallan valtiollinen itsenäisyys tunnustetaan, sekä b) että asetetaan Suomen hallituksen kanssa sopien erityinen Komitea kummankin puolen edustajista valmistelemaan niitä käytännöllisiä toimenpiteitä, jotka ovat seurausta Suomen eroamisesta Venäjästä. Kansankomissaarien Neuvoston Puheenjohtaja Vl. Uljanov (Lenin) Kansankomissaarit: L. Trotski G. Petrovski J. Stalin I. Steinberg V. Karelin A. Schlichter. Kansankomissaarien Neuvoston toimituspäällikkö Vlad. Bontsh-Brujevitsh Neuvoston sihteeri N. Gorbunov. Yleisvenäläinen Työläis- ja Sotilasedustajien Neuvoston Toimeenpaneva Keskuskomitea. Pietari 23. joulukuuta 1917. No 321. OTE TOIMEENPANEVAN KESKUSKOMITEAN PÖYTÄKIRJASTA 22. joulukuuta 1917. Kokouksessaan 22. joulukuuta 1917 yleisvenäläinen työläis-, sotilas- ja talonpoikaisedustajien neuvoston Toimeenpaneva keskuskomitea on päättänyt: 1). Tunnustaa Suomen Tasavallan valtiollisen itsenäisyyden. 2). Yksissä neuvoin Suomen hallituksen ja Suomen työväenluokan edustajain kanssa asettaa erityisen komitean valmistamaan niitä käytännöllisiä toimenpiteitä, jotka aiheutuvat Suomen eroamisesta Venäjästä. Puheenjohtaja J. Sverdlov Sihteeri V. Avanesov. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 131 700 2006-06-19T13:37:54Z Nysalor 5 Luokat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nixe. |alaotsikko=(''Päivälehti'' 17.12.1890) |osa= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} Nuorella vasta naineella ystävälläni oli mitä viehättävin pikku vaimo, jota koko maailma häneltä kadehti. Minäkin olin mukana sitä tekemässä, ja syystä kyllä, sillä minä tiesin, että hän oli ylen onnellinen. Meidän ystävyytemme sai väistyä rakkauden tieltä, emmekä olleet vuoden aikaan saaneet tietoa toisistamme. Silloin sain yhtäkkiä kirjeen, joka oli suunnattomaan summaan vakuutettu ja minussa jo heräsi pilven takaisia toiveita perinnöstä tai suurimmasta voitosta raha-arpajaisissa. Kun avasin kuoren, tunsin ystäväni käsialan ja sen sisässä oli näin kuuluva itsetunnustus: : ”''Nixe''. Haavekuva, joka on muuttunut todellisuudeksi. Nixellä, sinipiiallani, ei ole ollut niinkuin Shakespearen Puckilla onni syntyä keijukaisnäytelmää varten, hän on syntynyt tämän maailman kovakouraista elämää varten. Hän ei siis ole sellainen hengetär, joka lumoo kaikki, mitä hän kädellään koskettaa; hän on vähemmän täydellinen, vähemmän ilmassa häilyvä, mutta hän on sitä enemmän luotu tätä käytöllistä aikakautta varten. Puckin synnytti, vuosisatoja sitten, erään suuren runoilijan aivoissa usko hyvien valtojen voimaan, ja hän elää nyt ainoastaan tarustossa. Nixe syntyi vähän aikaa sitten, eräänä kevännä, kun lumi suli auringon tieltä, ja hän kasvoi kilpaa kissanpoikien kanssa pihoissa ja puutarhoissa. Hän syntyi ihmisen voittamattomasta rakkauden kaipuusta ja toisen ihmisen epäilyksestä rakkauden oikeuteen, ja niin tuli hänestä äpärälapsi, jonka äitinä oli luonnon lahjomaton uudistushalu ja isänä ihmisellisen järkevyyden väijyvä epäilys. Hän on uudenaikainen sormenpäihin saakka, hän on ihmeellinen elävä osoitus luonnon ja sivistyksen vastakkaisista voimista. Hän on monimutkainen, täynnä virheitä ja hyviä avuja, kummallinen, monen karvainen haltija, yhtä hyvä kuin ilkeäkin, yhtä suora kuin viekas, ylpeä ja mairittelija, lämpönen innostuessaan, kylmä laskuissaan. Minä olin nähnyt epälukuisin noita nykyajan loistokukkasia, ennenkun Nixe kohotti eteeni pystyn sinipiikapäänsä, jossa kiiluivat nuo salaperäisen täyteläiset ja tutkivat mustat silmät, mutta minä en vielä koskaan ennen ollut niihin todenteolla hurmaantunut. Enkä uskonut sitä nytkään. Mielikuvitukseni siivet olivat lakanneet rakkauden unelmia kantamasta ja minulla oli jo elämästä niin monenlaisia kokemuksia. Silloin astui Nixe rohkeasti eteeni taikasauva kädessään ja hän muistutti minua hetikohta naisratsastajasta. Mutta hän ei koskettanut minua sauvallaan, hän löi. Monesta lyödystä olen minä yksi ja lyönnin saatuani minä säikähdin ja kavahdin kohoksi niinkuin hevonen. Ja siitä pitäen olen minä omituisen taikavoiman vallassa, joka minua alentaa, mutta samalla tekee onnelliseksi. Olen puoleksi narri, puoleksi tunnen olevani yläpuolella muita; olen autuas ja samalla mietin ja murehdin minä tilaani. Niin olen siis vihdoin minäkin saanut kokea, miltä tuntuu kantaa kuormaa, rakasta ja pientä, ja oppinut rakastamaan tätä rasitusta enemmän kuin itseäni. En ole koskaan ennen uskaltanut luottaa sellaiseen onneen, koska olen pelännyt sen minua lamauttavan, koska olen katsonut itseni vapaammaksi, esteettömämmäksi ilman sitä. Ja kuitenkin olen nyt vapaatahtoisesti nostanut hänet voimakkaille olkapäilleni, vaikka olisin voinut häntä paeta. Mutta minä huomasin olevani suurempi, voimakkaampi ja jalompi, ja että hän oli syntynyt kaikkein esteitten yli kohotettavaksi lemmen ikuisella voimalla. On ehkä epämiehekästä, että tämän myönnän, mutta minä olen ylpeä kannettavastani, tunnen itseni paremmaksi, voimakkaammaksi, sillä hän ei paina minua, hän ainoastaan minua täydentää. Nixe, haavekuvani, joka on muuttunut todellisuudeksi, on hento, pienonen, heikko olento, joka on luotu käsillä kannettavaksi. Samoinkuin meren aallot kerran loivat Venuksen ja veivät hänet kuohupäillään maihin, niin on myöskin kulttuuri synnyttänyt Nixen ja hänet rannalle kantava. Kaikki kysymykset tasa-arvoisuudesta vaikenevat, kun on hänestä puhe. Ajattelehan vaan, että meidät julistettaisiin vertaisiksi! Hulluutta se olisi! Minä olen puolta suurempi kuin hän ja puolta voimakkaampi; minun suurin nautintoni on voittaa vaikeudet ja musertaa vastukset, jota vastoin hän säikähtää kovaa sanaa ja tylyä katsettakin. Tasa-arvoisuus meitä molempia alentaisi ja häiritseisi onnemme, joka elää juuri erilaisuudestamme. Jos hänen olisi pakko astua alas väkijoukon keskeen ja koettaa siellä omien kyynärpäittensä avulla tunkeutua eteenpäin, niin istuisi hän jo seuraavassa silmänräpäyksessä jonkun toisen tukevilla olkapäillä. Eihän hän ole itse syypää tenhovoimaansa ja hurmaavaan heikkouteensa. Vielähän on kauneus mahti maailmassa eikä ole kuultu ruusupensaan valittavan sitä, että se on pakoitettu loistamaan ja lemuamaan eikä kasvattamaan ruokakelpoisia marjoja. Ei ole ainoastaan iloni kantaa häntä hartioillani, se on velvollisuuteni, – muuten tallaisimme jalkojemme alle kulttuurimme ihanimman kukkasen. Eikö vapaaehtoinen kantajatoimeni minua rasita? Ei, siltä me kaksi, me sovimme toisillemme niin hyvin. Minä en koskaan salli, että minua kadehditaan. Sana, silmäys, hyväily riittävät saamaan meitä toisiamme ymmärtämään, ajatuksemme tulevat jo puolitiessä vastakkain, äänen väre on meille käsky ja hänen pienen jalkansa kosketus merkitsee minulle enempi kuin verisimpien kannuksien iskut. Hän ei kohtele minua yksinvaltijaan ylpeydellä, hän minua hurmaa. Ja jumaloimistani hän palkitsee, hän tahtoo oman henkensä uhalla jättää jälkimaailmalle näkyvän muiston rakkaudestamme, joka elää ja on nuori ja voimakas, silloinkuin me molemmat jo lepäämme haudassa. Vanha tarina Fenix-linnusta, joka uutena syntyy meidän omasta tuhastamme! Ja kuitenkin voin minä mietteitteni hetkinä, kun palaan yksinäisyyteeni kävelyiltämme elokuun öitten hämärässä, tuntea omituista ahdistusta ja kaikki entiset epäilykseni kuiskaavat totuuden korvaani: sinä olet itsekäs, petturi! Sinä olet pettänyt uskosi edistymiseen. Ja silloin minä häpeän itseäni ja onneani. Eikö minulla siis ole oikeutta siihen vai miksi sitä ujostelen? Onko se vain väärää ujoutta, ett’en tahtoisi tunnustaa rakastavani, vai painaako minua kärsivän ihmiskunnan oikeutetut vaatimukset saada minut sille uhrautumaan. Olen kuullut sanottavan, että onnellisin mies on se, joka on toimelijain. Minä en voi tulla onnellisemmaksi – miksi en siis ole tyytyväinen? Ja minä sären pääni tuumiessani tätä luonnon ja kulttuurin ristiriitaisuutta enkä kykene ratkaisemaan, olenko minä rakkauteni kautta joutunut sen edistyksen pettäjäksi, jolle olin elämäni pyhittänyt. En tiedä, sano sinä minulle, olenko vaan rakastunut narri vai olenko kaikkia muita ylevämpi.” ''Karl A. Tavaststjerna.'' '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218150&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 17.12.1890]. [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 132 9936 2007-01-11T19:58:03Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Nurmeksen kauppalan perustaminen == '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 26/1876 sivut 2 ja 3.''' (Ylösluettava Saarnastuolista.) '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus,''' '''kauppalan perustamisesta Mikonniemi nimiselle itäpuolella Nurmeksen pitäjän kirkonkylää olevalle niemelle.''' Annettu Helsingissä, 5 p:nä Joulukuuta 1876. '''Me ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias Puolanmaan Tsaari, sekä Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.''' Teemme tiettäväksi: että Me Suomen Senaatimme Talous-Osaston alamaisesta esityksestä ja katsoen myöskin silloin virkaa tekevän Kenraalikuvernöörin kehoitukseen, olemme nähneet hyväksi armossa sallia että Mikonniemi nimiselle, itäpuolella Nurmeksen pitäjän kirkkoa olevalle niemelle perustettakoon kauppala ja sitä tarkoitusta varten perintötilat N:o 13, 14 ja 15 Nurmeksen kirkonkylässä Keisarillisen asetuksen mukaan 12 p:ltä Joulukuuta 1864 kruunun varaksi luovutettakoon ja laskettakoon tulevan kauppalan alaiseksi, joka lainkäytännön suhteen on kuuluva paikkakunnan kihlakunnanoikeuden sekä hallitushoidollisessa suhteessa Kuopion läänin Kuvernöörin ja paikkakunnan kruununpalvelijain alle. Tulevaan kauppalaan, jonka nimenä on oleva Nurmes, saavat hyvämaineiset henkilöt, jotka säädetyssä järjestyksessä itselleen ovat siihen hankkineet Kuvernöörin kirjallisen lupakirjan, määrättyä vuotuista maksoa vastaan kruunulle, asettua ja siinä harjoittaa kauppa- tahi tehdasliikettä taikka varustaa laivoja, niinkuin myös jokainen hyvämaineinen käsityöläinen siellä asumaan ruvetkoon ja voimassa olevain asetusten mukaan elinkeinoa harjoittakoon; ja on jokaiselle, joka asianmukaisella luvalla asettuu kauppalaan, sallittu sille määrätystä maasta lunastaa itselleen tarpeellista tonttipaikkaa niillä ehdoilla, joista Kuvernöörin maan jaon jälkeen tontteihin, toreihin ja katuihin y. m. sisään lähetetyn ja hyväksytyn rakennussuunnitelman mukaan tulee tarkemmin määrätä. Sielunhoidon ja kirkkokurin suhteen pitää kauppalan kuulua Nurmeksen kirkkoherrakuntaan ja on sillä oleva oikeus käyttää tämän emäkirkoa ja sikäläiseltä papistolta nauttia papillista apua kohtuullista palkintoa vastaan ja tulee kauppalalla myöskin olemaan yhteinen kunnallishallitus ja vaivaishoito Nurmeksen pitäjän kanssa. Jota kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 5 p:nä Joulukuuta 1876. '''Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään, Suomeen asetettu Senaatinsa:''' J. M. NORDENSTAM. TH. THILÉN. H. MOLANDER. A. MECHELIN. W. ZILLIACUS. E. af FORSELLES. K. FURUHIELM. OSCAR NORRMÉN. ALBERT NYKOPP. Julius Forssman. [[Luokka:Lakitekstit]] 133 3473 2006-07-30T09:21:39Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ojan Paavo |alaotsikko=Mukaama *). (Ruottin kielestä). |osa= |tekijä=Erik Alexander Ingman |huomiot= }} : Iso-vahva oli Ojan Paavo : Hämehesä, poika parvin paras, : Jäykkä niinkuin kuusikoinen kangas, : Vilkas, voimakas ja rohkiakin : Niin kuin tuulen tupru toimesahan. : Petäjiä juurineen hän kaato, : Kontiolta käsin kuristeli, : Hevosia heitti aitoin yli, : Suuri suiset miehet sukkelasti : Kahilana sormin sujutteli. – : Käräjisä kerran, kartanolla, : Parahitten miesten pakinoilla, : Seiso oivallinen Ojan Paavo, : Niinkuin petäjäinen pensikosa. : Siinä nosti äänensä ja haasti: : Jospa oisi' tällä tanterella : Vaimon tehtyä ja imenyttä, : Joka voisi' mua muutamaksi : Silmän räpäykseksikähän saaha' : Tällä paikallani pysymähän; : Niin se saisi' minun oiva maani, : Saisi paljot hopiani heti, : Saisi karjaniki kaunihimman : Omaksensa aivan anomata'; : Omaksensa ottakohon myöski : Minun, ruumiineni, sieluneni – : Niin se ongiskeli Ojan Paavo; : Mutta kylän poijat pelkäsivät, : Olit vaiti voimakkahan läsnä, : Eikä käyvä' käsiks' kestäneet. : Imehellen kyllä kattelivat, : Salarakkauvesta sairahina, : Kylän neijot nuorta sankaria, : Sillä Paavo, pulska poika, seiso : Niin kuin petäjäinen pensikosa. : Hänen silmänsä ne kiiltelivät : Niin kuin tähti pari taivahalla, : Muoto hällä kaunis niin kuin päivä; : Olkapäillä hiukset aaltoilivat : Kymen karvoin joka kalliolle : Päivän paistehelle valahtaapi. : Mutta joukostansa, astui Anna; : Kaunihin ja siistin neitosista, : Ihana kuin kesän aamu-rusko: : Paavon kaulan kohta hempiöillä : Kierti, kaunis, käsivarsillansa, : Paino rinnat hänen rintahansa, : Poskensakki poskipäihin paino. : Sitten viskutellen viserteli: : Pelasta nyt ittiäsi, vahva! – : Mutta eipä voinut Iso-vahva, : Eikä päässyt päkähtämään luonnan: : Horjuin, tunnusti hän Tyttärelle: : Anna! Anna! sinä vedon voitit! : Ota' omaksesi oiva maani! : Omaksesi hopiani kaikki! : Ota minun kaunis karjaniki! : Ota omaksesi minä myöskin, : Ruumiineni, sieluneni, ratki! – : *) Idyll och Epigram af Runeberg; 27. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=116681&conversationId=4&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 25.12.1830]. [[Luokka:Erik Alexander Ingman]] [[Luokka:Runot]] 134 9931 2007-01-11T19:57:05Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Helsingin kaupungin palkkasoutajain taksa ja järjestyssäännöt. == Maistraatin vahvistamat heinäkuun 16 päivänä 1881. '''1:ksi.''' Kuljetuspalkkaa kahdella aikuisella henkilöllä miehitetystä veneestä maksetaan: '''A. Kauppatorin viereisestä venesatamasta.''' Katajanokalle, Blekholman saarille, Ulriikkaporin veistämöön ja Saunakadun laiturille sekä Pohjoissataman rantasiltaan, 1-4 henkilöltä '''1:-''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''-:25''' Viaporiin, Siltasaarille, Kaisaniemeen, Töölönlahden viereisiin huviloihin, Sörnäsiin ja välillä oleviin huviloihin, Verkkoihin, Plättiin, Knihtiin, Sumppariin, Sinivuorenmaalle, Korkeasaareen, Hylkysaareen, Palosaareen ja Uunisaarille sekä Pohjois- ja ulkosatamassa sijaitseviin aluksiin, 1-4 henkilöltä '''1:60''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''-:40''' Turholmaan, Holmvikiin, Stansvikiin, Busholmaan, Saukkoon, Munkkisaareen, Hernesaareen, Santaholmaan, Punavuorelle ja Hietalahteen, 1-4 henkilöltä '''2:-''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''-:50''' Gumtähteen, Vanhaankaupunkiin ynnä Hertonäsin tällä puolen oleviin huviloihin, Tammelundiin, Degeröhön (sisäväylää), Kulosaarelle, Majakkasaarelle, Santahaminaan, Ruoholahden hautausmaille, Merholmaan, Pässisaarille ja Lapinlahteen, 1-4 henkilöltä '''2:40''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''-:60''' Rönnskäriin ja Drumsön itärantaan, Hietaniemeen, Lapinlahden hautausmaalle, Taivallahteen, Rajasaareen, Humallahteen ja Seurasaareen, 1-4 henkilöltä '''3:20''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''-:80''' Jollakseen, Villingeen, Drumsöhön, paitsi itärantaan, Löföhön, Granöhön, Hagalundiin, Otnäsiin, Huopalahteen, Munkkiniemeen, Meilahteen ja Melköhön, 1-4 henkilöltä '''4:-''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''1:-''' '''B. Hietalahden satamasta.''' Busholmaan, Saukkoon, Santaholmaan, Hernesaareen, Merholmaan ja Pässisaarille, 1-4 henkilöltä '''1:-''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''-:25''' Drumsön itärantaan sekä Lapinlahteen, Taivallahteen, Humallahteen, Rajasaareen ja Seurasaareen, 1-4 henkilöltä '''1:60''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''-:40''' Drumsöhön, paitsi saaren itärantaan, sekä Rönnskäriin, Melköhön, Hagalundiin, Otnäsiin, Munkkiniemeen, Huopalahteen, Meilahteen, Löföhön, Granöhön ja Svartöhön, 1-4 henkilöltä '''2:-''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''-:50''' '''C. Kaisaniemestä.''' Töölönlahden viereisiin huviloihin ja Siltasaarelle, 1-4 henkilöltä '''-:80''' sekä jokaiselta lisäksi olevalta henkilöltä '''-:20''' '''2:ksi.''' Paluumatkalta, jolle lähdetään puolen tunnin kuluttua perille saapumisesta, maksetaan puoli kuljetuspalkkaa, mutta ei odotusrahaa. '''3:ksi.''' Aikuisen henkilön seurassa olevain kymmentä vuotta nuorempain lasten puolesta maksetaan puolet taksasta mainitusta määrästä. '''4:ksi.''' Tilatessa vene määräajaksi, vähintään kolmeksi ja enintään kahdeksitoista tunniksi, suoritetaan vuokraa markka tunnilta niin kauan kuin soutua tahi purjehdusta kestää, sekä odotuksesta tilausaikana 75 penniä tunnilta, ja maksetaan täydeltä tunnilta, vaikka venettä olisi lyhempi aika käytetty. Jos veneenkuljettaja tilataan noutamaan joku kaupungin satamain ulkopuolella sijaitsevasta paikasta, saakoon, paitsi täyttä maksua paluumatkalta, myös saman maksun matkalta mainittuun paikkaan, ellei paluumatkaa kaupunkiin aloteta puolen tunnin kuluessa siitä kellonlyömästä, joksi vene on tilattu, jossa tapauksessa noutopaikalle menosta maksetaan ainoastaan puoli kuljetuspalkkaa. Jos venetttä halutaan pitemmäksi ajaksi kuin tässä on mainittu, tehtäköön siitä eri sopimus. '''5:ksi.''' Odotuksesta, kun venettä ei ole tilattu määräajaksi, maksetaan 75 penniä tunnilta, jos odotusaika on puolta tuntia pitempi, mutta 2:ksi kohdan mukaan ei ensimäiseltä puolelta tunnilta makseta odotusrahaa; ja olkoon veneenkuljettaja ehdottomasti velvollinen odottamaan ainakin kuusi tuntia. '''6:ksi.''' Kukin vene pitää olla miehitetty kahdella aikuisella henkilöllä, joista ainakin toisen tulee olla mies; mutta jos useampia soutajia halutaan, tehtäköön siitä samoinkuin korvauksestakin eri sopimus veneenkuljettajan kanssa. '''7:ksi.''' Veneenkuljettaja älköön vasten jonkin matkustajan tahtoa käyttäkö purjeita. '''8:ksi.''' Kun henkilö tahi seura haluaa suorittaa täyden maksun taksan mukaan, on veneenkuljettaja velvollinen kohta, olematta oikeutettu useampia matkustajia odottamaan, irroittamaan veneen ja lähtemään matkaan. '''9:ksi.''' Veneenkuljettajat ottaa maistraatti vuoden purjehduskaudeksi kerrallaan, ja ovat he lähinnä satamakapteenin alaiset, joka 2 markan 50 pennin maksusta antaa heille kappaleen tätä taksaa ja läkkilevystä tehdyn laatan, jossa mainitaan veneen numero sekä henkilömäärä, minkä vene satamakapteenin harkinnan mukaan enintään voi kantaa; ja pitää veneenkuljettajan aina olla varustettuna taksalla sekä vaadittaessa näyttää se, niin myös pitää laatta kiinnitettynä määrättyyn näkyvään paikkaan veneessä; ja on veneenkuljettajan kielletty vastaanottamasta useampia henkilöjä kuin vene laatan mukaan voi kantaa. '''10:ksi.''' Kovassa myrskyssä ei soutaja ole velvollinen lähtemään matkaan, mutta ei muutoin saa kieltäytyä pyydettäessä palvelemasta yleisöä soudulla, purjehduksella tahi odotuksella. Jos tässä kohden erimielisyyttä syntyy soutajan ja häntä tarvitsevan välillä, ratkaisee satamakapteeni riidan. '''11:ksi.''' Veneenkuljettaja älköön vaatiko enempää vuokraa eikä odotusrahoja kuin tässä taksassa mainitaan. '''12:ksi.''' Jos soutaja rikkoo tässä taksassa olevia järjestyssääntöjä tahi muutoin käyttäytyy yleisöä kohtaan sopimattomasti, vetäköön sakkoa viidestä viiteenkymmeneen markkaan, joka sakko jaetaan ja maksuvarain puutteessa sovitetaan niinkuin uhkasakosta laissa ja yleisissä asetuksissa on säädetty. '''13:ksi.''' Näiden järjestyssääntöjen rikkomista koskevat asiat käsittelee kaupungin poliisikamari (nyttemmin maistraatti), joka jos syytä siihen on, kieltäköön soutajaa purjehduskauden kuluessa enää harjoittamasta ammattiaan. '''Lisäys.''' Sattuneesta syystä on maistraatti heinäkuun 9 päivänä 1892 harkinnut kohtuulliseksi vahvistaa sellaisen lisäyksen Helsingin palkkasoutajille nykyään voimassa oleviin heinäkuun 16 päivänä 1881 vahvistettuihin järjestyssääntöihin, ''että soutajain pitää odottaa tilausta siinä järjestyksessä kuin he saapuvat maihinnousupaikalle, ollen yleisöllä kuitenkin valta käyttää sitä palkkasoutajaa, jota haluaa.'' [[Luokka:Lakitekstit]] 135 9949 2007-01-11T20:02:24Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] PARIISIN RAUHANSOPIMUS 1947 SopS n:o 20/1947 Asetus Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton, Yhdistyneen Kuningaskunnan, Austraalian, Etelä-Afrikan Unionin, Intian, Kanadan, Tsekkoslovakian, Ukrainan Sosialistisen Neuvostotasavallan, Uuden Seelannin sekä Valko-Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan välisen rauhansopimuksen voimaansaattamisesta. Sitten kuin Eduskunta on antanut suostumuksensa Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton, Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan, Austraalian, Etelä-Afrikan Unionin, Intian, Kanadan, Tsekkoslovakian, Ukrainan Sosialistisen Neuvostotasavallan, Uuden Seelannin sekä Valko-Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan välisen rauhansopimuksen tekemiseen ja sopimus on allekirjoitettu Pariisissa 10 päivänä helmikuuta 1947 sekä sen voimaansaattamisen edellytykset täyttyneet 15 päivänä syyskuuta 1947 ja sen säännökset, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, on saatettu voimaan 18 päivänä huhtikuuta 1947 annetulla lailla, säädetään ulkoasiainministerin esittelystä, että sopimus on voimassa, niinkuin siitä on sovittu. Tämän johdosta ovat 19 päivänä syyskuuta 1944 tehdyn välirauhansopimuksen määräykset lakanneet olemasta voimassa. Helsingissä 16 päivänä syyskuuta 1947. SopS n:o 19/1947 Laki Laki Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton, Yhdistyneen Kuningaskunnan, Austraalian, Etelä-Afrikan Unionin, Intian, Kanadan, Tsekkoslovakian, Ukrainan Sosialistisen Neuvostotasavallan, Uuden Seelannin sekä Valko-Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan välisen rauhansopimuksen hyväksymisestä. Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä määrätyllä tavalla, säädetään: Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton, Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan, Austraalian, Etelä-Afrikan Unionin, Intian, Kanadan, Tsekkoslovakian, Ukrainan Sosialistisen Neuvostotasavallan, Uuden Seelannin sekä Valko-Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan välisen rauhansopimuksen, jonka sanamuoto on esitetty Suomelle 16 päivänä tammikuuta 1947, säännökset olkoot, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, voimassa, niinkuin niistä on sovittu. Mainittujen säännösten toimeenpanemiseksi ja soveltamiseksi tarvittavat määräykset annetaan, mikäli ne eivät kuulu lainsäädännön alaan, asetuksella. Helsingissä 18 päivänä huhtikuuta 1947. *********** Lähde: http://www.finlex.fi/sopimukset/index.html PARIISIN RAUHANSOPIMUS 10.02.1947 Rauhansopimus Suomen kanssa. Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto, Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta, Australia, Valko-Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta, Kanada, Tsekkoslovakia, Intia, Uusi-Seelanti, Ukrainan Sosialistinen Neuvostotasavalta ja Etelä-Afrikan Unioni, valtioina, jotka ovat sodassa Suomen kanssa ja jotka huomattavin sotavoimin aktiivisesti osallistuivat sotaan eurooppalaisia vihollisvaltoja vastaan, ja joista jäljempänä käytetään nimitystä "Liittoutuneet ja Liittyneet Vallat", toiselta puolen, ja Suomi toiselta puolen; katsoen siihen, että Suomi, tultuaan Hitlerin Saksan liittolaiseksi ja osallistuttuaan sen rinnalla sotaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa, Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja muita Yhdistyneitä Kansakuntia vastaan, on osaltaan vastuussa tästä sodasta; ottaen kuitenkin huomioon, että Suomi 4 päivänä syyskuuta 1944 täysin keskeytti sotatoimet Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa vastaan, irtautui sodasta Yhdistyneitä Kansakuntia vastaan, katkaisi suhteensa Saksaan ja sen satelliitteihin ja että se, solmittuaan 19 päivänä syyskuuta 1944 aselevon Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton ja Yhdistyneen Kuningaskunnan hallitusten kanssa, jotka toimivat Suomen kanssa sodassa olevien Yhdistyneiden Kansakuntien puolesta, on lojaalisti täyttänyt välirauhansopimuksen ehdot; ja ottaen huomioon, että Liittoutuneet ja Liittyneet Vallat sekä Suomi ovat halukkaita solmimaan keskenään rauhansopimuksen, joka oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesti ratkaisee ne kysymykset, jotka edellämainittujen tapahtumien seurauksena vielä ovat jääneet avoimiksi, ja joka muodostaa perustan ystävällisille suhteille niiden välillä tehden siten mahdolliseksi Liittoutuneille ja Liittyneille Valloille tukea Suomen anomusta päästä Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi ja niinikään liittyä jokaiseen Yhdistyneiden Kansakuntien turvin solmittuun yleissopimukseen; ovat tämän vuoksi päättäneet julistaa sotatilan lakanneeksi ja tässä tarkoituksessa tehdä tämän rauhansopimuksen sekä ovat tämän mukaisesti nimittäneet allekirjoittaneet täysivaltaiset edustajat, jotka, esitettyään, oikeiksi ja asianmukaisiksi havaitut valtakirjansa, ovat sopineet seuraavista määräyksistä: I OSA. Alueelliset määräykset. 1 artikla. Suomen rajat ovat, kuten tähän sopimukseen liittyvästä kartasta (liite I) käy ilmi, samat kuin 1 päivänä tammikuuta 1941, kuitenkin seuraavassa artiklassa määrätyin muutoksin. 2 artikla. Syyskuun 19 päivänä 1944 tehdyn välirauhansopimuksen mukaisesti Suomi vahvistaa palauttaneensa Petsamon (Petshengan) alueen Neuvostoliitolle, jonka alueen Neuvostovaltio vapaaehtoisesti luovutti Suomelle 14 päivänä lokakuuta 1920 ja 12 päivänä maaliskuuta 1940 tehdyissä rauhansopimuksissa. Petsamon (Petshengan) alueen rajat käyvät ilmi tähän sopimukseen liittyvästä kartasta (liite I). II OSA. Poliittiset määräykset. I luku. 3 artikla. Välirauhansopimuksen mukaisesti saatetaan Neuvostoliiton ja Suomen välillä Moskovassa 12 päivänä maaliskuuta 1940 tehty rauhansopimus jälleen voimaan, kuitenkin niin, että mainitun sopimuksen 4, 5 ja 6 artiklat korvataan tämän sopimuksen 2 ja 4 artikloilla. 4 artikla. 1. Välirauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto vahvistaa luopuneensa Hangon niemimaan vuokraoikeudesta, mikä sille myönnettiin Neuvostoliiton ja Suomen välillä 12 päivänä maaliskuuta 1940 tehdyssä rauhansopimuksessa, ja Suomi puolestaan vahvistaa myöntäneensä Neuvostoliitolle 50 vuoden vuokrasopimuksella sekä Neuvostoliiton suoritettavaa 5 miljoonan Suomen markan vuotuista vuokramaksua vastaan maa- ja vesialueiden käytön ja hallinnan Neuvostoliiton laivastotukikohdan perustamiseksi Porkkalan niemimaan alueelle, mitkä alueet ilmenevät tähän sopimukseen liittyvästä kartasta (liite I). 2. Suomi vahvistaa taanneensa Neuvostoliitolle välirauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitosta lähetettäviä henkilö- ja tavarakuljetuksia varten tarpeelliset kulkuyhteydet rautateitse, vesiteitse, maanteitse ja ilmateitse Porkkalan niemimaan laivastotukikohtaan sekä myöntäneensä Neuvostoliitolle oikeuden esteettömästi käyttää kaikenlaisia tiedoitusyhteyksiä Neuvostoliiton ja Porkkalan niemimaan vuokra-alueen välillä. 5 artikla. Ahvenanmaan saaret jäävät demilitarisoiduiksi nykyisin vallitsevan tilanteen mukaisesti. II luku. 6 artikla. Suomen on ryhdyttävä kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin taatakseen kaikille Suomen oikeudenkäyttöpiirissä oleville henkilöille rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta oikeuden nauttia ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, joihin sisältyvät sananvapaus, paino- ja julkaisuvapaus, uskonnonvapaus, vapaus poliittisiin mielipiteisiin sekä kokoontumisvapaus. 7 artikla. Suomi, joka on välirauhansopimuksen mukaisesti ryhtynyt toimenpiteisiin vapauttaakseen kansalaisuuteen ja kansallisuuteen katsomatta kaikki henkilöt, joita on pidetty vangittuina Yhdistyneiden Kansakuntien hyväksi suorittamansa toiminnan tai Yhdistyneitä Kansakuntia kohtaan osoittamansa myötätunnon taikka rodullisen syntyperänsä takia, sekä kumoamaan diskriminatoorisen lainsäädännön ja siitä johtuvat rajoitukset, sitoutuu saattamaan nämä toimenpiteet päätökseen ja olemaan vastaisuudessa ryhtymättä toimenpiteisiin tai saattamatta voimaan lakeja, jotka olisivat ristiriidassa tässä artiklassa mainittujen tarkoitusperien kanssa. 8 artikla. Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet. 9 artikla. 1. Suomi ryhtyy kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin taatakseen, että pidätetään ja luovutetaan tuomittaviksi: a) henkilöt, joita syytetään sotarikosten sekä rauhaa ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten suorittamisesta, niihin käskemisestä tai niihin osallistumisesta; b) Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen kansalaiset, joita syytetään siitä, että he ovat rikkoneet maansa lakeja syyllistymällä maanpetokseen tai yhteistyöhön vihollisen kanssa sodan aikana. 2. Suomen on asianomaisen Yhdistyneisiin Kansakuntiin kuuluvan hallituksen pyynnöstä myös asetettava todistajina käytettäviksi Suomen oikeudenkäyttöpiirissä olevat henkilöt, joiden todistus on tarpeen oikeudenkäynnissä tämän artiklan ensimmäisessä kohdassa mainittuja henkilöitä vastaan. 3. Tämän artiklan 1 ja 2 kohdassa olevien määräysten soveltamista koskevat erimielisyydet on asianomaisen hallituksen alistettava Neuvostoliiton ja Yhdistyneen Kuningaskunnan Helsingissä olevien diplomaattisten edustustojen päälliköille, jotka sopivat syntyneiden vaikeuksien selvittämisestä. III luku. 10 artikla. Suomi sitoutuu tunnustamaan Italian, Romanian, Bulgarian ja Unkarin kanssa tehtyjen rauhansopimusten sekä niiden muiden sopimusten ja järjestelyjen täyden sitovuuden, joista Liittoutuneet ja Liittyneet Vallat ovat sopineet tai sopivat Itävaltaan, Saksaan ja Japaniin nähden rauhan palauttamiseksi. 11 artikla. Suomi sitoutuu hyväksymään kaikki järjestelyt, joista on sovittu tai joista voidaan sopia Kansainliiton ja Pysyvän Kansainvälisen Tuomioistuimen toiminnan lopettamiseksi. 12 artikla. 1. Kukin Liittoutunut ja Liittynyt Valta ilmoittaa Suomelle kuuden kuukauden kuluessa tämän sopimuksen voimaantulosta, mitkä Suomen kanssa ennen sotaa tehdyt kahdenkeskiset sopimukset se haluaa pitää voimassa tai saattaa uudelleen voimaan. Määräykset, jotka eivät ole sopusoinnussa tämän sopimuksen kanssa, on kuitenkin poistettava edellämainituista sopimuksista. 2. Kaikki sellaiset sopimukset, joista ilmoitus täten on tehty, on rekisteröitävä Yhdistyneiden Kansakuntien sihteeristössä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 102 artiklan mukaisesti. 3. Kaikki sellaiset sopimukset, joista ei ole täten ilmoitettu, on katsottava kumoutuneiksi. III OSA. Maavoimia, sotalaivastoa ja ilmavoimia koskevat määräykset. 13 artikla. Maa-, meri- ja ilma-aseistus ja linnoitukset on tarkoin rajoitettava sisäistä luonnetta olevien tehtävien suorittamiseen ja rajojen paikalliseen puolustamiseen. Edelläolevan mukaisesti Suomi ei ole oikeutettu pitämään suurempia aseellisia voimia kuin: a) maavoimat, mukaanlukien rajavartiojoukot ja ilmatorjuntatykistön, kokonaisvahvuudeltaan 34,400 miestä; b) sotalaivaston, jonka miehistövahvuus on 4,500 ja kokonaistonnisto 10,000 tonnia; c) ilmavoimat, mukaanlukien laivaston ilmavoimat ja reservilentokoneet, joiden kokonaisvahvuus on 60 lentokonetta ja 3,000 miestä. Suomi älköön pitäkö tai hankkiko lentokoneita, jotka ovat suunnitellut ensisijassa pommituskoneiksi sisäpuolisin pomminkuljetuslaittein. Näihin vahvuuksiin sisältyvät kussakin tapauksessa taistelu-, huolto- ja johtohenkilöstö. 14 artikla. Suomen maavoimien, sotalaivaston ja ilmavoimien henkilöstö, joka ylittää 13 artiklan sallimat vastaavat vahvuudet, on vapautettava palveluksesta kuuden kuukauden kuluessa tämän sopimuksen voimaantulosta. 15 artikla. Suomen maavoimiin, sotalaivastoon tai ilmavoimiin kuulumattomat henkilöt älkööt saako minkäänlaista liitteessä II määriteltyä maa-, sotalaivasto- taikka ilmasotakoulutusta. 16 artikla. 1. Tämän sopimuksen voimaantulon jälkeen Suomi kutsutaan liittymään Euroopan vesistöjen miinanraivausta hoitavan kansainvälisen järjestön Barentsinmeren, Itämeren ja Mustanmeren vyöhykkeen komissioon, ja on Suomen pidettävä miinanraivauskalustonsa kokonaisuudessaan miinanraivausta hoitavan keskuskomission käytettävissä sen sodanjälkeisen miinanraivausmääräajan päättymiseen saakka, jonka keskuskomissio vahvistaa. 2. Tämän sodanjälkeisen miinanraivauksen aikana Suomi voi, yli 13 artiklassa sallitun tonniston, pitää ylimääräisiä laivastoyksikköjä, joita käytetään yksinomaan miinanraivaukseen. Kahden kuukauden kuluessa mainitun määräajan päättymisestä on ne alukset, jotka muut vallat ovat lainanneet Suomen laivastolle, palautettava näille valloille, ja muut lisäyksiköt riisuttava aseista ja muunnettava siviilikäyttöisiksi. 3. Suomi oikeutetaan myös miinanraivausta varten ottamaan palvelukseen 1,500 upseeria ja miestä 13 artiklan sallimien vahvuuksien lisäksi. Kahden kuukauden kuluessa siitä, kun Suomen laivasto on päättänyt miinanraivauksen, on ylimääräinen henkilöstö vapautettava palveluksesta taikka sisällytettävä sanotun artiklan sallimiin vahvuuksiin. 17 artikla. Suomi älköön pitäkö, valmistako tai kokeilko mitään atomiasetta, minkäänlaisia omalla käyttövoimallaan kulkevia taikka ohjattavia ammuksia tai sellaisia laitteita, jotka liittyvät niiden laukaisemiseen (paitsi sellaisia torpeedoja ja torpeedojen laukaisemislaitteita, jotka kuuluvat tämän sopimuksen sallimien sota-alusten tavanomaiseen aseistukseen), kosketuksetta räjähtäviä herkkyysmekanismin avulla sytytettäviä merimiinoja tai torpeedoja, miehitettäviä torpeedoja, sukellusveneitä taikka muita veden alla kulkevia aluksia, moottoritorpeedoveneitä tai erikoistyyppisiä rynnäkköaluksia. 18 artikla. Suomi älköön itselleen pidättäkö, valmistako tai muuten hankkiko sotamateriaalia tahi ylläpitäkö tuotantokoneistoa sotamateriaalin valmistamiseksi yli sen, mikä on tarpeen tämän sopimuksen 13 artiklassa sallittujen puolustusvoimien ylläpitämiseen. 19 artikla. 1. Liittolaisilta peräisin olevan sotamateriaalin liikamäärä on asetettava asianomaisen Liittolaisvallan käyttöön sen antamien ohjeiden mukaisesti. Suomalaisen sotamateriaalin liikamäärä on asetettava Neuvostoliiton ja Yhdistyneen Kuningaskunnan hallitusten käyttöön. Suomi luopukoon kaikista oikeuksistaan tähän materiaaliin. 2. Saksalaista alkuperää tai mallia olevan sotamateriaalin liikamäärä, jota ei tarvita tässä sopimuksessa sallittuja puolustusvoimia varten, on asetettava edellämainittujen kahden hallituksen käyttöön. Suomi älköön hankkiko tai valmistako saksalaista alkuperää tahi mallia olevaa sotamateriaalia taikka ottako palvelukseensa tai kouluttako teknikoiksi, sotilas- ja siviili-ilmailuhenkilökunta mukaanlukien, henkilöitä, jotka ovat tahi ovat olleet Saksan kansalaisia. 3. Tämän artiklan kohdissa 1 ja 2 mainitun sotamateriaalin liikamäärä on luovutettava tai tuhottava vuoden kuluessa tämän sopimuksen voimaantulosta. 4. Tässä sopimuksessa tarkoitettu sotamateriaali on määritelty ja lueteltu liitteessä III. 20 artikla. Suomi sitoutuu täydelliseen yhteistoimintaan Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen kanssa turvatakseen sen, ettei Saksa kykenisi ryhtymään Saksan alueen ulkopuolella toimenpiteisiin, jotka tähtäävät sen jälleenvarustautumiseen. 21 artikla. Suomi älköön hankkiko tai valmistako siviililentokoneita, jotka ovat saksalaista tai japanilaista mallia tahi joissa on saksalaista tai japanilaista valmistetta tahi mallia olevia suurempia koottuja osia. 22 artikla. Tämän sopimuksen kaikki sotilas-, sotalaivasto- ja ilmailumääräykset jäävät voimaan, kunnes ne on joko kokonaan tai osaksi muutettu Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen sekä Suomen välisellä sopimuksella tai, senjälkeen kun Suomi on tullut Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi, turvallisuusneuvoston ja Suomen välisellä sopimuksella. IV OSA. Sotakorvaus ja palautus. 23 artikla. 1. Suomen on korvattava Neuvostoliitolle sotatoimilla ja Neuvostoliiton alueen miehityksellä Neuvostoliitolle aiheuttamansa vahingot; kuitenkin ottaen huomioon, että Suomi ei ole ainoastaan luopunut sodasta Yhdistyneitä Kansakuntia vastaan, vaan on myös julistanut sodan Saksalle ja auttanut sotavoimillaan saksalaisten joukkojen karkoittamista Suomesta, osapuolet sopivat siitä, että Suomi ei korvaa yllämainittuja vahinkoja kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan osittain, nimittäin 300 miljoonalla Yhdysvaltain dollarilla, joka summa on suoritettava tavaroissa (puutavaratuotteina, paperina, selluloosana, meri- ja jokialuksina, erilaisina koneina ja muina tavaroina) kahdeksan vuoden kuluessa 19 päivästä syyskuuta 1944 lukien. 2. Tässä artiklassa määrätyn suorituksen laskemisen perusteena on Yhdysvaltain dollarin välirauhansopimuksen allekirjoittamispäivän kulta-arvo, s.o. 35 dollaria kultaunssilta. 24 artikla. Suomi sitoutuu, mikäli se ei ole vielä niin tehnyt, Neuvostoliiton hallituksen osoittamissa määräajoissa palauttamaan Neuvostoliitolle täysin hyvässä kunnossa kaikki sodan aikana Neuvostoliiton alueelta viedyt valtiolle, yleisille tai osuustoiminnallisille järjestöille, yrityksille tai laitoksille taikka yksityisille kansalaisille kuuluvat arvoesineet ja tavarat, kuten tehtaiden ja teollisuuslaitosten varusteet, veturit, liikkuvan rautatiekaluston, traktorit, moottoriajoneuvot, historialliset muistomerkit, museoarvoesineet ja kaiken muun omaisuuden. V OSA. Taloudelliset määräykset. 25 artikla. 1. Mikäli Suomi ei vielä ole niin tehnyt, sen on saatettava jälleen voimaan Yhdistyneiden Kansakuntien ja niiden kansalaisten kaikki lailliset oikeudet ja edut Suomessa sellaisina, kuin ne olivat 22 päivänä kesäkuuta 1941, sekä palautettava Yhdistyneiden Kansakuntien ja niiden kansalaisten kaikki omaisuus sellaisena, kuin se nyt on. 2. Suomen hallitus sitoutuu palauttamaan kaiken tässä artiklassa tarkoitetun omaisuuden, oikeudet ja edut, vapaina kaikista rasituksista ja maksuista, jotka sota on voinut aiheuttaa, Suomen hallituksen asettamatta niiden palauttamisen yhteydessä suoritettavaksi minkäänlaisia maksuja. Suomen hallituksen on kumottava kaikki Yhdistyneiden Kansakuntien omaisuuteen 22 päivän kesäkuuta 1941 ja tämän sopimuksen voimaantulon välillä kohdistamansa toimenpiteet, mukaanlukien pakko-otot, takavarikoinnin tai valvontaan oton. Milloin omaisuutta ei ole palautettu kuuden kuukauden kuluessa tämän sopimuksen voimaantulosta, on pyyntö siitä tehtävä Suomen viranomaisille kahdentoista kuukauden kuluessa sopimuksen voimaantulosta, paitsi milloin hakija voi osoittaa, että hän ei ole voinut jättää pyyntöään tämän määräajan kuluessa. 3. Suomen hallituksen on kumottava kaikenlaatuiset Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisten omaisuutta, oikeuksia ja etuja koskevat siirrot, milloin sellaiset siirrot ovat johtuneet akselivaltioiden hallitusten tai niiden elinten sodan aikana harjoittamasta väkivallasta tai pakosta. 4. a) Suomen hallitus on vastuussa siitä, että tämän artiklan 1 kohdan nojalla Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisille palautettu omaisuus entisöidään täysin hyvään kuntoon. Kun omaisuutta ei voida palauttaa tai kun Yhdistyneiden Kansakuntien kansalainen on sodan johdosta kärsinyt vahinkoa Suomessa olevaan omaisuuteen puuttumisen tai sen vahingoittumisen takia, saakoon hän Suomen hallitukselta Suomen markoissa korvauksen, jonka suuruus on kaksi kolmatta osaa siitä summasta, joka maksupäivänä on tarpeen samanlaisen omaisuuden ostamiseksi tai syntyneen vahingon korvaamiseksi. Missään tapauksessa Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisia älköön korvaukseen nähden kohdeltako vähemmän edullisesti kuin Suomen kansalaisia. b) Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaiset, jotka joko välittömästi tai välillisesti omistavat osuuksia yhteisöissä tai yhdistyksissä, joilla ei ole Yhdistyneiden Kansakuntien kansallisuutta tämän artiklan 8 a)-kohdan tarkoittamassa mielessä, mutta jotka ovat kärsineet menetyksen Suomessa olevaan omaisuuteen puuttumisen tai sen vahingoittumisen takia, saakoot korvausta edelläolevan a)-kohdan mukaisesti. Tämä korvaus on laskettava yhteisön tai yhdistyksen kärsimän menetyksen tai vahingon kokonaissumman perusteella ja on sen suuruuden oltava samassa suhteessa kärsittyyn kokonaismenetykseen tai -vahinkoon kuin mitä mainittujen kansalaisten omistama osuus on kysymyksessäolevan yhteisön tai yhdistyksen kokonaispääomaan. c) Korvaus on suoritettava vapaana kaikista maksuista, veroista tai muista rasituksista. Sitä on saatava käyttää vapaasti Suomessa, mutta on se Suomessa kulloinkin ehkä voimassaolevan ulkomaanvaluuttasäännöstelyn alainen. d) Suomen hallituksen on myönnettävä Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisille sama kohtelu kuin Suomen kansalaisillekin tarveaineiden jaossa heidän Suomessa olevan omaisuutensa korjaamista tai kuntoonsaattamista varten sekä ulkomaan valuutan myöntämisessä sellaisten tarveaineiden tuontia varten. e) Suomen hallituksen on edelläolevassa a)-kohdassa määrätyssä suhteessa suoritettava Yhdistyneiden Kansakuntien kansaslaisille hyvitystä Suomen markoissa heidän omaisuuteensa kohdistuneiden sodanaikaisten erikoistoimenpiteiden aiheuttamien menetyksien ja vahinkojen korvaamiseksi, jollaisia erikoistoimenpiteitä ei sovellettu suomalaiseen omaisuuteen. Tätä kohtaa ei sovelleta menetettyyn voittoon. 5. Suomen hallitus vastaa kaikista Suomessa suoritettavista kohtuullisista kuluista, jotka aiheutuvat vaatimusten toteamisesta, niihin luettuina menetysten ja vahinkojen arviointi. 6. Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaiset ja heidän omaisuutensa on vapautettava kaikista poikkeuksellisista veroista, maksuista ja rasituksista, jotka Suomen hallitus tai jokin Suomen viranomainen on määrännyt heidän Suomessa oleville pääomavaroilleen välirauhanteon ja tämän sopimuksen voimaantulon välisenä aikana ja joiden varsinaisena tarkoituksena on peittää sodasta aiheutuvia kuluja tai jollekin Yhdistyneelle Kansakunnalle maksettavia korvauksia. Maksut, jotka siten on maksettu, on suoritettava takaisin. 7. Kysymyksessäolevan omaisuuden omistaja ja Suomen hallitus voivat tehdä sopimuksia, jotka korvaavat tämän artiklan määräykset. 8. Tässä artiklassa käytettyinä merkitsevät: a) "Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaiset" henkilöitä, jotka tämän sopimuksen voimaantulopäivänä ovat jonkin Yhdistyneen Kansakunnan kansalaisia tai yhteisöjä tahi yhdistyksiä, jotka on muodostettu jonkin Yhdistyneen Kansakunnan lakien mukaan ennen tämän sopimuksen voimaantulopäivää, edellyttäen, että mainituilla henkilöillä, yhteisöillä tai yhdistyksillä oli tämä asema myös Suomen välirauhansopimuksen päivänä. Nimitykseen "Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaiset" sisältyvät myöskin kaikki henkilöt, yhteisöt tahi yhdistykset, joita Suomessa sodan aikana voimassaolleiden lakien mukaan on kohdeltu vihollisina. b) "Omistaja" Yhdistyneen Kansakunnan kansalaista, sen mukaan kuin edellä a)-kohdassa on määritelty, jolla on oikeus kysymyksessäolevaan omaisuuteen, ja myös omistajan seuraajaa, edellyttäen, että seuraaja on myös jonkin Yhdistyneen Kansakunnan kansalainen, sen mukaan kuin a)-kohdassa on määritelty. Jos seuraaja on ostanut omaisuuden vahingoittuneena, luovuttaja säilyttää oikeutensa tämän artiklan mukaiseen korvaukseen, tämän vaikuttamatta luovuttajan ja ostajan välisiin kotimaisen lain mukaisiin velvoituksiin. c) "Omaisuus" kaikkea irtainta tai kiinteää omaisuutta, olkoon se sitten aineellista tahi ei, siihen luettuna teollinen, kirjallinen ja taiteellinen omaisuus sekä kaikki ja kaikenlaiset omaisuuteen kohdistuvat oikeudet ja intressit. 26 artikla. Suomi tunnustaa, että Neuvostoliitolla on oikeus kaikkeen Suomessa olevaan saksalaiseen omaisuuteen, jonka Saksaa varten asetettu valvontaneuvosto on siirtänyt Neuvostoliitolle, ja sitoutuu ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin tällaisen omaisuuden luovuttamisen helpottamiseksi. 27 artikla. Suomen hallituksen ja Suomen kansalaisten oikeudet, kuin myös suomalaisten juriidisten henkilöiden oikeudet, jotka koskevat suomalaista omaisuutta tai muita suomalaisia varoja Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen alueella, on saatettava entiselleen tämän sopimuksen tultua voimaan, mikäli näitä oikeuksia on rajoitettu sen johdosta, että Suomi osallistui sotaan Saksan rinnalla. 28 artikla. 1. Tämän sopimuksen tultua voimaan Suomen ja Suomen kansalaisten Saksassa olevaa omaisuutta älköön enää käsiteltäkö vihollisomaisuutena, ja kaikki tällaiseen käsittelyyn perustuvat rajoitukset on poistettava. 2. Suomen tai Suomen kansalaisten identifioitavissa oleva, Saksan sotavoimien tai viranomaisten syyskuun 19 päivän 1944 jälkeen väkivalloin tai pakkotoimenpitein Suomesta Saksan alueelle viemä omaisuus voidaan palauttaa. 3. Saksan miehitysvallat päättävät menettelystä, jonka mukaan suomalaisen Saksassa olevan omaisuuden entiselleen saattaminen ja palauttaminen toteutetaan. 29 artikla. 1. Suomi luopuu kaikista ja kaikenlaatuisista Liittoutuneita ja Liittyneitä Valtoja vastaan Suomen hallituksen tai Suomen kansalaisten taholta esitettävistä vaatimuksista, jotka aiheutuvat suoranaisesti sodasta tai Euroopassa syyskuun 1 päivän 1939 jälkeen vallinneen sotatilan aiheuttamista toimenpiteistä, olipa Liittoutunut tai Liittynyt Valta silloin sodassa Suomen kanssa tahi ei, mukaanlukien: a) vaatimukset sellaisten menetysten ja vahinkojen johdosta, jotka ovat aiheutuneet Liittoutuneiden tai Liittyneiden Valtojen sotavoimien tahi viranomaisten toimista; b) vaatimukset, jotka johtuvat Liittoutuneiden tai Liittyneiden Valtojen sotavoimien tahi viranomaisten oleskelusta, sotatoimista tai teoista Suomen alueella; c) vaatimukset Liittoutuneiden tai Liittyneiden Valtojen merisotasaalisoikeuksien päätösten ja määräysten johdosta, Suomen tunnustaessa päteviksi ja velvoittaviksi kaikkien tällaisten merisotasaalisoikeuksien 1 päivänä syyskuuta 1939 tai senjälkeen antamat päätökset ja määräykset, jotka koskevat suomalaisia laivoja tai suomalaisia tavaroita tahi kustannusten maksamista; d) vaatimukset, jotka johtuvat sodankäyntioikeuksien harjoittamisesta tai aiotusta harjoittamisesta. 2. Tämän artiklan määräykset kumotkoot täysin ja lopullisesti kaikki tässä mainitun luontoiset vaatimukset, jotka tästä lukien raukeavat, olipa asiapuoli kuka tahansa. 3. Suomi luopuu niinikään kaikista tämän artiklan 1 kohdan luontoisista Suomen hallituksen tai Suomen kansalaisten taholta esitettävistä vaatimuksista jokaista Yhdistyneiden Kansakuntien maata kohtaan, jonka diplomaattiset suhteet Suomen kanssa olivat katkenneina sodan aikana ja joka oli yhteistoiminnassa Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen kanssa. 4. Suomen luopuminen vaatimuksista tämän artiklan 1 kohdan mukaan käsittää kaikki vaatimukset, jotka johtuvat jokaisen Liittoutuneen ja Liittyneen Vallan toimista suomalaisiin laivoihin nähden syyskuun 1 päivän 1939 ja tämän sopimuksen voimaantulopäivän välisenä aikana, sekä myös kaikki vaatimukset ja velat, jotka perustuvat nyt voimassaoleviin sotavankeja koskeviin yleissopimuksiin. 30 artikla. 1. Kunnes kauppasopimuksia eri Yhdistyneiden Kansakuntien ja Suomen välillä solmitaan, Suomen hallituksen on kahdeksantoista kuukauden aikana tämän sopimuksen voimaantulosta myönnettävä seuraava kohtelu jokaiselle Yhdistyneiden Kansakuntien maalle, joka vastavuoroisuuden perusteella tosiasiallisesti myöntää Suomelle vastaavissa tapauksissa vastaavan kohtelun: a) Kaikessa, mikä koskee viennin ja tuonnin yhteydessä kannettavia tulleja ja maksuja, tuontitavaroiden sisäistä verotusta sekä kaikissa näitä asioita koskevissa säännöksissä on Yhdistyneille Kansakunnille myönnettävä ehdoton suosituimmuuskohtelu. b) Kaikissa muissa suhteissa Suomi sitoutuu olemaan ryhtymättä minkäänlaiseen mielivaltaiseen syrjintään Yhdistyneiden Kansakuntien joltakin alueelta peräisin olevaan tai sinne menevään tavaraan nähden verrattuna jonkin muun Yhdistyneiden Kansakuntien maan alueelta tai jostakin muusta vieraasta maasta peräisin olevaan tahi sinne menevään samanlaiseen tavaraan. c) Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisille, mukaanlukien juriidiset henkilöt, on myönnettävä sisäinen ja suosituimmuuskohtelu kaikissa kauppaa, teollisuutta, laivaliikennettä ja muuta liiketoimintaa koskevissa asioissa Suomessa. Nämä määräykset eivät koske kaupallista lentoliikennettä. d) Suomi älköön myöntäkö millekään maalle yksin- tai diskriminatoorista oikeutta harjoittaa kansainvälistä kaupallista lentoliikennettä; Suomen on annettava kaikille Yhdistyneille Kansakunnille yhtäläinen mahdollisuus saada oikeudet harjoittaa kansainvälistä kaupallista lentoliikennettä Suomen alueella, mukaanlukien oikeus laskeutua maahan polttoaineen täydennystä ja korjauksia varten, ja, kyseen olleen kaupallisen ilmailun harjoittamisesta kansainvälisessä liikenteessä, Suomen on myönnettävä vastavuoroisesti ja epädiskriminatoorisesti kaikille Yhdistyneille Kansakunnille oikeus lentää yli Suomen alueen maahan laskeutumatta. Nämä määräykset älkööt vaikuttako Suomen kansallisen puolustuksen etuihin. 2. Suomen edellämainittuihin sitoumuksiin on katsottava sisältyvän ne poikkeukset, jotka tavanomaisesti sisältyvät Suomen ennen sotaa tekemiin kauppasopimuksiin; ja kunkin Yhdistyneen Kansakunnan myöntämää vastavuoroisuutta koskeviin määräyksiin on katsottava sisältyvän ne poikkeukset, jotka tavanomaisesti on otettu tämän maan kauppasopimuksiin. 31 artikla. 1. Kaikki erimielisyydet, jotka voivat johtua tämän sopimuksen 24 ja 25 artikloista sekä liitteistä IV, V ja VI osa B, on jätettävä sovintokomission ratkaistaviksi, johon kuuluu yhtä monta asianomaisen Yhdistyneen Kansakunnan hallituksen ja Suomen hallituksen määräämää jäsentä. Jollei sovintoon päästä kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun asia on jätetty sovintokomission ratkaistavaksi, kumpikin hallitus voi vaatia kolmannen jäsenen lisäämistä komissioon, ja elleivät hallitukset voi sopia tämän jäsenen valitsemisesta, kumpikin asiapuoli voi pyytää Yhdistyneiden Kansakuntien yleissihteeriä suorittamaan nimeämisen. 2. Komission jäsenten enemmistön päätös olkoon komission päätös ja osapuolet tunnustakoot sen lopulliseksi ja sitovaksi. 32 artikla. Tämän sopimuksen 24, 25 ja 30 artiklat sekä liite VI koskevat Liittoutuneita ja Liittyneitä Valtoja ja Ranskaa sekä jokaista Yhdistyneiden Kansakuntien maata, jonka diplomaattiset suhteet Suomen kanssa ovat olleet katkenneina sodan aikana. 33 artikla. Liitteiden IV, V ja VI määräykset, kuten muidenkin liitteiden määräykset, ovat voimassa tämän sopimuksen erottamattomina osina. VI OSA. Loppumääräykset. 34 artikla. 1. Aikana, joka ei ylitä 18 kuukautta alkaen tämän sopimuksen voimaantulosta, Neuvostoliiton ja Yhdistyneen Kuningaskunnan Helsingissä olevien diplomaattisten edustustojen päälliköt, jotka toimivat yhteisymmärryksessä keskenään, edustavat Liittoutuneita ja Liittyneitä Valtoja suhteissa Suomen hallitukseen kaikissa tämän sopimuksen täytäntöönpanoa ja tulkintaa koskevissa kysymyksissä. 2. Molemmat edustustopäälliköt antavat Suomen hallitukselle sellaista ohjausta sekä sellaisia teknillisiä neuvoja ja selvennyksiä, jotka saattavat olla välttämättömiä tämän sopimuksen hengen ja määräysten mukaisen nopean ja tehokkaan täytäntöönpanon turvaamiseksi. 3. Suomen hallitus antakoon sanotuille kahdelle edustustopäällikölle kaikki tarpeelliset tiedot ja kaiken avun, mitä he saattavat tarvita täyttäessään tämän sopimuksen mukaan heille uskotut tehtävät. 35 artikla. 1. Ellei muunlaista menettelytapaa ole tämän sopimuksen jossakin artiklassa nimenomaan varattu, tämän sopimuksen tulkinnasta tai täytäntöönpanosta johtuvat erimielisyydet, joita ei ole ratkaistu välittömin diplomaattisin neuvotteluin, siirrettäköön 34 artiklan mukaisesti toimivien kahden edustustopäällikön käsiteltäviksi, kuitenkin niin, että tässä tapauksessa sanotun artiklan määräaika ei rajoita edustustopäällikköjen toimintaa. Kaikki tällaiset erimielisyydet, joita he eivät ole ratkaisseet kahden kuukauden kuluessa, siirrettäköön, elleivät osapuolet keskenänsä sovi muusta sovittelumenettelystä, jommankumman osapuolen pyynnöstä komission ratkaistaviksi, jonka muodostaa kummankin osapuolen edustaja ja kolmas jäsen, jonka molemmat osapuolet keskinäisellä sopimuksella valitsevat kolmannen maan kansalaisista. Elleivät osapuolet kuukauden määräajassa sovi kolmannen jäsenen valitsemisesta, kumpikin osapuoli voi pyytää Yhdistyneiden Kansakuntien yleissihteeriä suorittamaan nimeämisen. 2. Komission jäsenten enemmistön päätös olkoon komission päätös ja osapuolet tunnustakoot sen lopulliseksi ja sitovaksi. 36 artikla. Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen on ratifioitava tämä sopimus, jonka venäjänkielinen ja englanninkielinen teksti ovat todistusvoimaisia. Suomen on se myös ratifioitava. Se tulee voimaan heti, kun Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto ja Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta ovat tallettaneet ratifioimiskirjat. Ratifioimiskirjat on mahdollisimman lyhyen ajan kuluessa talletettava Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton hallituksen huostaan. Kuhunkin Liittoutuneeseen tai Liittyneeseen Valtaan nähden, joka tallettaa ratifioimiskirjansa tämän jälkeen, sopimus tulee voimaan talletuspäivänä. Tämä sopimus talletetaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton hallituksen arkistoon, joka toimittaa oikeaksi todistetut jäljennökset jokaiselle allekirjoittajavaltiolle. Liiteluettelo. Liite I. Suomen rajojen sekä 2 ja 4 artiklassa mainittujen alueiden kartta. Liite II. Maavoimien, ilmavoimien ja sotalaivaston koulutuksen määrittely. Liite III. Sotamateriaalin määrittely ja luettelo. Liite IV. Eräitä omaisuuslajeja koskevat erikoismääräykset. A. Teollinen, kirjallinen ja taiteellinen omaisuus. B. Vakuutustoiminta. Liite V. Sopimukset, vanhentuminen ja siirtokelpoiset arvopaperit. Liite VI. Merisotasaalisoikeudet ja tuomioistuinten päätökset. Liite I. (1, 2 ja 4 artiklaan) Suomen rajojen sekä 2 ja 4 artiklassa mainittujen alueiden kartta. Kartasta ks. SopS:n painoversio Liite II. (15 artiklaan) Maavoimien, ilmavoimien ja sotalaivaston koulutuksen määrittely. 1. "Maavoimien koulutus" merkitsee opetusta ja harjoituksia erityisesti sotilaallisiin tarkoituksiin suunnitellun tai sovelletun sotamateriaalin ja siihen kuuluvien koulutusvälineiden käytössä; riviharjoitusten ja maastoliikkeitten opetusta ja suoritusta, jotka opettavat tai totuttavat liikkeisiin, joita joukot taistelussa suorittavat; sekä taktiikan, strategian ja esikuntatyön järjestelmällistä opiskelua. 2. "Ilmavoimien koulutus" merkitsee opetusta ja harjoituksia erityisesti ilmavoimien käyttöön suunnitellun tai sovelletun sotamateriaalin ja siihen kuuluvien koulutusvälineiden käytössä; kaikkien niiden erikoisten liikkeiden, muodostelmalento mukaanlukien, opetusta ja harjoittamista, joita lentojoukot suorittavat täyttäessään taistelutehtäviä; sekä ilmavoimien taktiikan, strategian ja esikuntatyön järjestelmällistä opiskelua. 3. "Sotalaivaston koulutus" merkitsee opetusta, ohjausta tai harjoittelua sotalaivojen tai merisotalaitteiden käytössä sekä opetusta ja perehdyttämistä kaikkien niiden tähän kuuluvien laitteiden ja koulutusvälineiden käyttöön, joita käytetään merisodassa,lukuunottamatta niitä, joita tavallisesti käytetään myös siviilitarkoituksiin; sekä laivastotaktiikan, -strategian ja -esikuntatyön opetusta, harjoittelua tai järjestelmällistä opiskelua, mukaanlukien kaikkien niiden operatioiden ja liikkeiden suorittaminen, joita ei tarvita alusten rauhanomaisessa käytössä. Liite III. (19 artiklaan) Sotamateriaalin määrittely ja luettelo. Tässä sopimuksessa käytetty nimitys "sotamateriaali" tarkoittaa kaikkia aseita, ammuksia ja laitteita, jotka ovat erityisesti suunnitellut tai sovelletut sodankäyntiin, jäljempänä olevan luettelon mukaan. Liittoutuneet ja Liittyneet Vallat varaavat itselleen oikeuden tehdä ajoittain muutoksia tai lisäyksiä luetteloon ottaen huomioon vastaisen tieteellisen kehityksen. Ryhmä I. 1. Sotilaskiväärit, karbiinit, revolverit ja pistoolit; näiden aseiden piiput ja muut varaosat, jotka eivät helposti sovellu siviilikäyttöön. 2. Konekiväärit, automaattiset tai itselataavat sotilaskiväärit ja konepistoolit; näiden piiput ja muut varaosat, jotka eivät helposti sovellu siviilikäyttöön; konekiväärin jalustat. 3. Tykit, haupitsit, mörssärit, erikoiset lentokonetykit; lukkolaitetta tai jarrulaitetta vailla olevat tykit ja liekinheittimet; putket ja muut varaosat, jotka eivät helposti sovellu siviilikäyttöön sekä edellämainittujen aseiden lavetit ja jalustat. 4. Raketinheittimet; omalla voimallaan liikkuvien ja ohjattavien ammusten lähetys- ja kontrollilaitteet; niiden jalustat. 5. Ladatut tai lataamattomat, omalla voimallaan kulkevat ja ohjattavat ammukset, projektiilit, raketit, hylsyammukset ja panokset, edellä luettelon kohdissa 1-4 mainittuihin aseisiin, sekä sytyttimet, putket tai laitteet niiden räjähdyttämistä tai käyttämistä varten. Siviilikäyttöön tarpeelliset sytyttimet eivät sisälly tähän. 6. Ladatut tai lataamattomat kranaatit, pommit, torpeedot, miinat ja syvyyspommit sekä sytytysaineet tai -panokset; kaikki niiden räjähdyttämis- tai käyttämisvälineet. Siviilikäyttöön tarpeelliset sytyttimet eivät sisälly tähän. 7. Pistimet. Ryhmä II. 1. Panssarivaunut, panssarijunat, joita ei voida teknillisesti muuttaa siviilikäyttöön. 2. Edellä ryhmässä I mainittuja aseita varten tarkoitetut mekaaniset ja moottorilavetit; muut kuin edellä kohdassa 1. mainitut erikoisrakenteiset sotilasautojen alustat tai korit. 3. Kolmea tuumaa paksummat panssarilevyt, joita käytetään suojautumistarkoituksiin sodassa. Ryhmä III. 1. Tähtäys- ja laskukojeet tulenjohtoa varten, mukaanlukien it.patteritasoviivottimet ja maalinmäärittelylaitteet; hakuammuntalaitteet; tykkien tähtäimet, pomminpudotustähtäimet; sytyttimen säätimet; tarkkailukojeet tykkikaluston toimintaa ja ammunnan tarkkuutta varten sekä tulenjohtolaitteet. 2. Syöksysillat ja -veneet. 3. Vihollisen harhauttamis-, häikäisemis- ja houkutusvälineet. 4. Erikoislaatuiset henkilökohtaiset varusesineet, joita on vaikea soveltaa siviilikäyttöön. Ryhmä IV. 1. Kaikenlaatuiset sota-alukset, niihin luettuina sotatarkoituksiin muunnetut laivat ja uivat laitteet, jotka on suunniteltu tai tarkoitettu niiden huoltamiseen tai avustamiseen ja joita ei voida teknillisesti muuttaa siviilikäyttöön, sekä aseet, panssarit, ampumatarvikkeet, lentokoneet ja kaikki muut varusteet, materiaali, koneet ja laitteet, joita ei rauhan aikana käytetä muissa kuin sota-aluksissa. 2. Maihinnousualukset ja kaikenlaatuiset amfibiokuljetusvälineet tai -laitteet; kaikenlaatuiset syöksyveneet tai -laitteet kuin myös katapultit tai lentokoneiden, rakettien, omalla voimallaan kulkevien taisteluvälineiden tai kaikkien muiden joko miehitettyjen tai miehittämättömien, ohjattavien tai ohjaamattomien ammusten, kojeiden tai laitteiden muut lähettämisvälineet. 3. Joko kokonaan tai osittain veden alla kulkevat alukset, uivat laitteet, taisteluvälineet, kaikenlaatuiset laitteet tai kojeet, mukaanlukien erikoisrakenteiset satamasulkupuomit, paitsi niissä tapauksissa, jolloin niitä tarvitaan alusten pelastustyöhön, nostamiseen tai muuhun siviilikäyttöön, sekä kaikki laitteet, varusteet, varaosat, kokeilu- tai harjoitusvälineet, kojeet tai laitteet, jotka voivat olla erityisesti suunniteltuja yllälueteltujen rakentamista, kokeilemista, huoltoa tai varastoimista varten. Ryhmä V. 1. Ne ilmaa keveämmät tai raskaammat ilma-alukset, koottuina tai osina, jotka ovat suunnitellut tai sovelletut ilmataisteluihin käyttäen konekiväärejä, rakettien laukaisulaitteita tai tykistöä tahi suunnitellut taikka sovelletut pommien kuljettamista ja pudottamista varten tai jotka ovat varustetut tahi joihin mallinsa tai rakenteensa vuoksi soveltuu jokin jäljempänä 2. kohdassa mainituista laitteista. 2. Lentokoneen tykkien jalustat ja kehykset, pomminkiinnittimet, torpeedon kannattimet sekä pommien ja torpeedojen pudotuslaitteet; tykkitornit sekä sivutornit konekiväärejä varten. 3. Ilmakuljetusjoukkoja varten erityisesti suunnitellut ja yksinomaan niiden käyttämät välineet. 4. Laiva-, maa- tai vesilentokoneiden katapultit ja lähettämislaitteet; lentokonemallisten aseiden lähettämislaitteet. 5. Sulkupallot. Ryhmä VI. Tukahduttavat, kuolettavat, myrkylliset tai toimintakyvyttömäksi tekevät aineet, jotka on tarkoitettu sotilaalliseen käyttöön tai joita valmistetaan yli siviilitarpeiden. Ryhmä VII. Ne laukaisu-, räjähdys- ja pyroteknilliset aineet tai nestemäiset kaasut, jotka ovat tarkoitetut näissä ryhmissä mainitun sotamateriaalin laukaisuun, räjähdyttämiseen, panostamiseen ja lataamiseen tai muuhun käyttöön mainitun sotamateriaalin yhteydessä ja joita ei voida käyttää siviilitarkoituksiin tai joiden tuotanto ylittää siviilitarpeen. Ryhmä VIII. Tehdaskoneisto ja työkalut, jotka on erityisesti suunniteltu yllämainittujen aineiden valmistukseen ja kunnossapitoon ja joita ei voida teknillisesti muuttaa siviilikäyttöön. Liite IV. Eräitä omaisuuslajeja koskevat erikoismääräykset. A. Teollinen, kirjallinen ja taiteellinen omaisuus. 1. a) Liittoutuneille ja Liittyneille Valloille sekä niiden kansalaisille on myönnettävä yhden vuoden määräaika tämän sopimuksen voimaantulosta lukien, jolloin ne ovat oikeutetut lisämaksuitta tai muitta sakoitta suorittamaan kaikki tarpeelliset toimenpiteet saadakseen tai säilyttääkseen Suomessa oikeudet teolliseen, kirjalliseen tai taiteelliseen omaisuuteen, joita vallinneen sotatilan vuoksi ei ollut mahdollista suorittaa. b) Liittoutuneet ja Liittyneet Vallat tai niiden kansalaiset, jotka ovat jossakin Liittoutuneessa ja Liittyneessä Vallassa asianomaisessa järjestyksessä tehneet patentti- tai hyödyllisyysmallihakemuksen aikaisintaan kaksitoista kuukautta ennen sodan syttymistä Suomen kanssa tai sodan aikana tahi jotka ovat hakeneet jonkin valmistusmenetelmän tai mallin tahi tavaramerkin rekisteröintiä aikaisintaan kuusi kuukautta ennen sodan syttymistä Suomen kanssa tai sodan aikana, olkoot oikeutetut kahdentoista kuukauden kuluessa tämän sopimuksen voimaantulosta hakemaan vastaavia oikeuksia Suomessa prioriteettioikeuksin, jotka perustuvat kyseessäolevan Liittoutuneen tai Liittyneen Vallan alueella tehdyn aikaisemman hakemuksen rekisteröimiseen. c) Kullekin Liittoutuneelle ja Liittyneelle Vallalle ja niiden kansalaisille myönnetään yhden vuoden määräaika tämän sopimuksen voimaantulosta, jona aikana ne voivat ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin Suomessa niitä luonnollisia tai juriidisia henkilöitä vastaan, joiden väitetään lainvastaisesti loukanneen heidän oikeuksiaan teolliseen, kirjalliseen tai taiteelliseen omaisuuteen sodan alkamispäivän ja tämän sopimuksen voimaantulopäivän välisenä aikana. 2. Aikaa sodan puhkeamisesta siihen asti, kunnes kahdeksantoista kuukautta on kulunut tämän sopimuksen voimaantulosta, ei ole otettava lukuun määrättäessä aikaa, jonka kuluessa patenttia, valmistusmenetelmää tahi tavaramerkkiä olisi ryhdyttävä käyttämään. 3. Aikaa sodan puhkeamisesta tämän sopimuksen voimaantuloon ei ole otettava lukuun sellaisia teollisia, kirjallisia ja taiteellisia omistusoikeuksia koskevissa säännöllisissä määräajoissa, jotka Suomessa olivat voimassa sodan syttyessä tai jotka on tämän liitteen A-osassa tunnustettu tai vahvistettu ja jotka kuuluvat jollekin Liittoutuneelle tai Liittyneelle Vallalle tai sen kansalaisille. Näin ollen näiden oikeuksien säännöllinen voimassaoloaika on katsottava automaattisesti pidennetyksi Suomessa ajalla, joka vastaa näin lukuun ottamatta jätettävää ajanjaksoa. 4. Edelläolevia Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen ja niiden kansalaisten oikeuksia Suomessa koskevia määräyksiä on sovellettava yhtäläisesti Suomen ja sen kansalaisten oikeuksiin Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen alueilla. Kuitenkaan ei mikään näistä määräyksistä oikeuta Suomea tai sen kansalaisia suositumpaan kohteluun Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen alueilla kuin mitä nämä vallat vastaavissa tapauksissa myöntävät muille Yhdistyneille Kansakunnille tai niiden kansalaisille, eikä Suomea liioin sen kautta vaadita myöntämään Liittoutuneelle tai Liittyneelle Vallalle tai sen kansalaisille suositumpaa kohtelua kuin mitä Suomi tai sen kansalaiset nauttivat tämän vallan alueella edelläolevien määräysten tarkoittamassa mielessä. 5. Liittoutuneen tai Liittyneen Vallan tai Suomen alueella olevat kolmannet henkilöt, jotka ennen tämän sopimuksen voimaantuloa ovat hyvässä uskossa hankkineet teollisia, kirjallisia tai taiteellisia omistusoikeuksia, jotka ovat ristiriidassa tämän liitteen A-osalla palautettujen oikeuksien tai siinä määrätyin prioriteetein saatujen oikeuksien kanssa, tai jotka ovat hyvässä uskossa valmistaneet, julkaisseet, jäljentäneet, käyttäneet tai myyneet tällaisten oikeuksien kohteita, saakoot, joutumatta vastuuseen rikkomuksesta, jatkaa näiden oikeuksien käyttämistä sekä jatkaa tai aloittaa uudelleen sellaisen valmistamisen, julkaisemisen, jäljentämisen, käytön tai myynnin, joka on saatu tai alettu hyvässä uskossa. Suomessa tällainen lupa annettakoon yleislisenssin muodossa niillä ehdoilla, joista osapuolet keskenään sopivat, tai, ellei sopimukseen päästä, niillä ehdoilla, jotka tämän sopimuksen 31 artiklan mukaan perustettu sovintokomissio vahvistaa. Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen alueilla hyvässä uskossa toimineet kolmannet henkilöt saakoot kuitenkin saman turvan, joka vastaavissa oloissa myönnetään hyvässä uskossa toimineille kolmansille henkilöille, joiden oikeudet ovat ristiriidassa muiden Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen kansalaisten oikeuksien kanssa. 6. Mitään tämän liitteen A-osan määräystä älköön tulkittako siten, että se antaisi Suomelle tai Suomen kansalaisille minkäänlaisia patentti- tai hyödyllisyysmallioikeuksia minkään Liittoutuneen tai Liittyneen Vallan alueella keksintöihin, jotka koskevat sellaista esinettä, joka on nimetty tämän sopimuksen liitteessä III, ja joita Suomi tai Suomen kansalaiset ovat tehneet tai joita koskevat hakemukset ne ovat rekisteröineet Suomessa tai jonkin muun akselivallan alueella tai akselisotavoimien miehittämällä alueella aikana, jolloin asianomainen alue oli akselivaltojen sotavoimien tai viranomaisten valvonnassa. 7. Suomen on niinikään myönnettävä tämän liitteen edelläolevien määräysten mukaiset edut Ranskalle ja muillekin Yhdistyneiden Kansakuntien maille, jotka eivät kuulu Liittoutuneisiin tai Liittyneisiin Valtoihin, mutta joiden diplomaattiset suhteet Suomen kanssa ovat olleet katkenneina sodan aikana ja jotka sitoutuvat antamaan Suomelle mainituissa määräyksissä Suomelle myönnetyt edut. 8. Tämän liitteen A-osan määräysten ei katsota olevan ristiriidassa tämän sopimuksen 25 ja 27 artiklan kanssa. B. Vakuutustoiminta. 1. Mitään muita rajoituksia kuin sellaisia, joita sovelletaan vakuutuksenharjoittajiin yleensä, älköön asetettako vakuutuksenharjoittajille, jotka ovat Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisia, heidän ryhtyessään palauttamaan entistä vakuutuskantaansa. 2. Jos joku Yhdistyneiden Kansakuntien vakuutuksenharjoittaja haluaa uudelleen aloittaa toimintansa Suomessa ja jos käy ilmi, että liiketoiminnan harjoittamiseen Suomessa vaadittavan vakuustalletuksen tai vararahaston arvo on vähentynyt syystä, että arvopaperit, jotka muodostivat vakuustalletuksen tai vararahaston, ovat hävinneet tai alenneet arvossa, Suomen hallitus sitoutuu hyväksymään kahdeksantoista kuukauden aikana jäljellä olevat arvopaperit kaikkia talletuksia ja vararahastoja koskevia oikeudellisia vaatimuksia vastaaviksi. Liite V. Sopimukset, vanhentuminen ja siirtokelpoiset arvopaperit. A. Sopimukset. 1. Sopimuksien, joiden täyttäminen vaati tämän liitteen D-osassa määritellyssä mielessä vihollisiksi tulleiden osapuolten välistä toimintaa, on katsottava rauenneen, jäljempänä 2 ja 3 kohdissa mainituin rajoituksin, siitä hetkestä lukien, jolloin jompikumpi osapuoli tuli viholliseksi. Raukeaminen ei kuitenkaan vapauta kumpaakaan sopimuspuolta velvoituksesta maksaa takaisin ennakko- tai tilimaksuina vastaanottamansa määrät, joita vastaavia suorituksia tämä sopimuspuoli ei ole tehnyt. 2. Riippumatta edelläolevan 1 kohdan määräyksistä raukeamismääräyksiä älköön sovellettako niihin näinollen voimaan jääviin jonkin tämän liitteen D-osan määrittelemässä mielessä vihollisiksi tulleiden välisen sopimuksen osiin, jotka ovat erotettavissa ja joiden täyttäminen ei edellyttänyt kanssakäymistä osapuolten välillä. Elleivät sopimusmääräykset ole täten erotettavissa, sopimuksen on katsottava kokonaisuudessaan rauenneen. Edelläolevaan on sovellettava sen Yhdistyneen ja Yhtyneen Vallan kotimaisia lakeja, asetuksia ja määräyksiä, jonka tuomiovallan alaisena sopimus tai jokin sopimuspuolista on, ja on niihin myös sovellettava sopimuksen määräyksiä. 3. Tämän liitteen A-osan määräykset älkööt tehkö mitättömiksi liiketoimia, jotka on laillisesti täytetty vihollisten kesken tehdyn sopimuksen mukaisesti, jos ne on täytetty jonkun Yhdistyneiden ja Yhtyneiden Kansakuntien hallituksen luvalla. 4. Edelläolevista määräyksistä riippumatta vakuutus- ja jälleenvakuutussopimuksista sovittakoon erikseen asianomaisen Yhdistyneen tai Yhtyneen Vallan hallituksen ja Suomen hallituksen välillä. B. Vanhentumisajat. 1. Kaikki vanhentumisajat tai toimivallan tahi oikeutta ryhtyä oikeuksia suojaaviin toimenpiteisiin koskevat aikarajoitukset, jotka kohdistuvat henkilöihin tai omaisuuteen ja koskevat Yhdistyneiden Kansakuntien ja Suomen kansalaisuutta olevia, on katsottava peruutuneiksi sodan ajaksi, toiselta puolen Suomen alueella ja toiselta puolen niiden Yhdistyneiden Kansakuntien alueella, jotka vastavuoroisesti myöntävät Suomelle tämän kohdan määräysten mukaisen edun, mikäli asianomaiset sodan takia eivät ole voineet ryhtyä oikeudellisiin tai oikeuksiensa säilyttämiseksi välttämättömiin toimenpiteisiin, ja ottamatta lisäksi huomioon, alkoivatko nämä määräajat ennen tai jälkeen sodan syttymisen. Nämä määräajat alkakoot jälleen juosta tämän sopimuksen voimaantulosta. Tämän kohdan määräyksiä sovellettakoon korko- tai osinkolippujen esittämismääräaikoihin tahi lunastettaviksi arvottujen tai muusta syystä lunastettavien arvopapereiden maksettavaksi esittämiseen. 2. Jos sen johdosta, että sodan aikana ei ole ryhdytty johonkin toimenpiteeseen tai on jätetty noudattamatta jokin muodollisuus, Suomen alueella on ryhdytty pakkotäytäntöönpanoon jonkin Yhdistyneiden Kansakuntien maan kansalaisen vahingoksi, on Suomen hallituksen saatettava jälleen voimaan näin loukatut oikeudet. Jos ennalleen saattaminen on mahdotonta tai epäoikeudenmukaista, on Suomen hallituksen huolehdittava, että Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaiselle annetaan sellainen hyvitys, minkä on katsottava olevan näissä olosuhteissa kohtuullisen ja oikeudenmukaisen. C. Siirtokelpoiset arvopaperit. 1. Siirtokelpoisen arvopaperin, jonka viholliset ovat tehneet keskenään ennen sodan syttymistä, älköön katsottako tulleen mitättömäksi yksistään siitä syystä, ettei sitä ole esitetty määräaikana hyväksyttäväksi tai maksettavaksi, tai ettei ole annettu ilmoitusta asettajalle tahi siirtäjälle siitä, ettei sitä hyväksytä tai makseta, taikka ettei sitä ole protestoitu, eikä siitäkään syystä, että sodan aikana on jätetty täyttämättä jokin muodollisuus. 2. Jos se määräaika, jonka kuluessa siirtokelpoinen arvopaperi olisi pitänyt esittää hyväksyttäväksi tai maksettavaksi tahi ilmoitus hyväksymättä tai maksamatta jättämisestä olisi pitänyt tehdä asettajalle tai siirtäjälle taikka arvopaperi olisi pitänyt protestoida, on kulunut umpeen sodan aikana, ja osapuoli, jonka olisi pitänyt esittää tai protestoida asiakirja tahi antaa ilmoitus hyväksymättä tai maksamatta jättämisestä, on jättänyt sen tekemättä sodan aikana, on myönnettävä vähintäin kolmen kuukauden määräaika tämän sopimuksen voimaantulosta, jonka kuluessa esittäminen, ilmoitus hyväksymättä tai maksamatta jättämisestä tai protesti voidaan tehdä. 3. Jos joku on joko ennen sotaa tai sen aikana siirtokelpoisella arvopaperilla sitoutunut velvoituksiin sittemmin viholliseksi tulleen henkilön hänelle antaman toimeksiannon takia, jälkimmäinen on edelleenkin velvollinen sodan syttymisestä huolimatta edelliselle korvaamaan näistä velvoituksista johtuneet tappiot. D. Yleiset määräykset. Tämän liitteen tarkoittamassa mielessä luonnollisia tai juriidisia henkilöitä on pidettävä vihollisina siitä päivästä lukien, jolloin liiketoimet heidän välillään ovat tulleet laittomiksi niiden lakien, asetusten tai määräysten nojalla, jotka koskevat tällaisia henkilöitä tai sopimuksia. Liite VI. Merisotasaalisoikeudet ja tuomioistuinten päätökset. A. Merisotasaalisoikeudet. Kukin Liittoutunut ja Liittynyt Valta pidättää itselleen oikeuden tutkia vahvistamansa menettelytavan mukaisessa järjestyksessä kaikki Suomen merisotasaalisoikeuksien päätökset ja määräykset, jotka koskevat asianomaisen vallan kansalaisten omistusoikeuksia, ja suosittaa Suomen hallitukselle, että ne päätökset ja määräykset, jotka mahdollisesti eivät ole kansainvälisen oikeuden mukaisia, otetaan tarkistettaviksi. Suomen hallitus sitoutuu antamaan jäljennökset kaikista näissä asioissa syntyneistä asiakirjoista, annetut päätökset ja määräykset niihin luettuina, ja hyväksymään kaikki mainittujen asiain tutkimisen johdosta tehdyt suositukset sekä saattamaan ne täytäntöön. B. Tuomioistuinten päätökset. Suomen hallituksen on ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jotta kaikkien Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisilla on tilaisuus milloin tahansa yhden vuoden kuluessa tämän sopimuksen voimaantulon jälkeen alistaa asianomaisten Suomen viranomaisten uudelleen tutkittavaksi kaikki suomalaisten tuomioistuinten 22 päivän kesäkuuta 1941 ja tämän sopimuksen voimaantulopäivän välisenä aikana sellaisissa oikeudenkäynneissä antamat päätökset, joissa Yhdistyneiden Kansakuntien kansalainen ei ole voinut esittää asianmukaisesti asiaansa kantajana tai vastaajana, Suomen hallituksen on huolehdittava, että jos Yhdistyneiden Kansakuntien kansalainen on kärsinyt vahinkoa tällaisen päätöksen johdosta, hänelle palautetaan sama asema, joka hänellä oli ennen päätöksen antamista, tai että hänelle annetaan sellainen hyvitys, minkä on katsottava olevan näissä olosuhteissa kohtuullisen ja oikeudenmukaisen. Nimitykseen "Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaiset" sisältyvät yhteisöt tai yhdistykset, jotka ovat muodostetut tai perustetut jonkin Yhdistyneiden Kansakuntien maan lakien mukaisesti. Tämän vakuudeksi allekirjoittaneet täysivaltaiset edustajat ovat tämän sopimuksen allekirjoittaneet ja sineteillään varustaneet. Tehtiin Pariisissa Venäjän, Englannin, Ranskan ja Suomen kielillä, kymmenentenä päivänä helmikuuta vuonna tuhat yhdeksänsataa neljäkymmentäseitsemän. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 136 9861 2007-01-07T19:43:24Z Nysalor 5 Laulun synty {{Wikipedia}} '''Pietari Hannikainen''' (1813–1899) == Asitekstit == * ''[[Kaunis-kirjallisuuden tilaisuus Suomessa]]'' == Runot == === Omat runot === * ''[[Kevätlaulu (Hannikainen)|Kevätlaulu]]'' * ''[[Laulun synty]]'' * ''[[Mäen lasku]]'' * ''[[Toivo ja rakkaus]]'' * ''[[Ystävätön]]'' === Suomennokset === * Schiller, Friedrich: ''[[Hektorin jäähyväiset]]'' [[Luokka:Pietari Hannikainen]] 137 3490 2006-07-30T09:23:45Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Prosper Mérimée''': Helmiä. Valikoima novelleja. Suomentanut ja lyhyellä elämäkerralla varustanut [[Kasimir Leino]]. Helsinki 1895. == Prosper Mérimée == syntyi syyskuun 28 p:nä v. 1803 Pariisissa, missä hänen isänsä, tunnettu taidemaalari J. Fr. Léonor Mérimée, ja lahjakas äitinsä, tyttönimeltään Anna Moreau, silloin asuivat. Äidilläkin oli huomattavat taipumukset maalaustaiteeseen ja isoäiti taas oli tuo erittäin suosittu lastenkirjailija rva Leprince de Beaumont, joten siis nuorella Prosperilla, vanhempainsa ainoalla lapsella, oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei hän kuitenkaan ole nimeänsä ikuistuttanut, vaikka hän sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla taiteellisella kynällään, jonka pienet, mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään "helminä" maailmankirjallisuudessa. Lopetettuaan koulunkäyntinsä antautui kirjailijamme isänsä tahdon mukaan tutkimaan lakitiedettä ja joutui, tutkintonsa suoritettuaan, heinäkuun vallankumouksen kautta valtiolliselle alalle, nim. meriasiainministerin kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi. Palveltuaan valtiomiehen alkuna neljä vuotta nimitettiin hän Ranskan valtioarkkeoloogiksi, toimi, johon häntä veti luontainen halu ja johon hänellä sitä paitse oli perusteelliset ennakkotiedot taidehistorian alalta. Tässä virassa työskenteli hän sitten toimeliaana ja uskollisena ammattimiehenä kokonaista 20 vuotta, kunnes hän v. 1853 Napoleon III:n keisariksi tultua ja hänen puolisonsa Eugénien vanhana ystävänä kutsuttiin Pariisin senaatin jäseneksi, jona hän pysyi kuolemaansa saakka s. o. 23 p:ään syyskuuta 1870. Tieteellisten sekä kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi oli hän jo v. 1845 kutsuttu Ranskan akatemian jäseneksi. Nämä ovat yleisimmissä piirteissä Prosper Mériméen elämänvaiheet. Varsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut ja se selittääkin, miten hän vallankumousten ja muiden myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Vapaamielisenä hän kyllä piti itseään ja se hän myöskin pohjaltaan oli, mutta tavat ja taipumukset olivat hänellä vanhan englantilaisen ylimyksen; myöhempinä vuosinaan hän olikin melkein jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä suorastaan hemmotteli, missä hän läheltä sai tutustua historiallisiin tapauksiin sekä henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen puhevapauden. Hänen kuuluisat kirjeensä [Alaviite: Lettres à une inconnue, 2 osaa, Lettres à une autre inconnue, 1 nidos ja Lettres á M. Panizzi, 2 osaa.] ja niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä (Bismarckista, Gladstonesta, Palmerstonista y. m.) ovatkin sen vuoksi tärkeitä täydennyksiä Euroopan nykyisempään historiaan. Myöskin suoranaisena historiallisten tutkimusten kyhääjänä - Rooman, Espanjan, Ranskan ja Venäjän historian alalta - kuuluu Mérimée tiedemiesten joukkoon; sitä paitse ovat hänen taidehistorialliset teoksensa sitä laatua, että ne aina pysyvät luotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille. --------- Suurimman ja pysyvimmän maineensa saavutti Prosper Mérimée kuitenkin kaunokirjallisilla teoksillansa. Kuten tunnttu, syntyi Ranskassa tämän vuosisadan alussa voimakas kirjallinen virtaus, joka alotti ankaran ottelun muotoihinsa kangistunutta ja mehuttomaksi kuivunutta vanhaa suuntaa vastaan vaatien enemmän sisällystä, enemmän tuoreutta ja runollista lentoa, enemmän totuutta ja, edellä kaikkea, enemmän paikallisväritystä kaunokirjallisiin ja taiteellisiin luomiin. Tämän elinvoimaisen vyöryaallon harjalla nousi joukko lahjakkaita kirjailijoita, joiden nimet - sellaiset kuin Hugo, Lamartine, de Vigny, Musset y. m. - jo ovat tuttuja koko sivistyneessä maailmassa. Ja tämä nuorekas virtaus se oli kyllin voimakas tempaamaan mukaansa sellaisiakin luonteita, jotka ehkä eivät siihen suoranaisesti kuuluneet ja jotka ennen pitkää erkautuivatkin tuon n. k. romanttisen koulun polanteelta valitakseen oman itsenäisen ja luonteensa mukaisen tien. Näihin kuului Prosper Mériméekin, joka v. 1825 alkoi kirjallisen toimintansa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskittyneitä ja voimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä yhteisellä nimellä ''"Théâtre de Clara Gazul"'', kokoelma, josta vanha Goethe sanoi, ettei hän ikinä ole niin kypsää taiteellista työtä 23- vuotiaalta nähnyt. Romantikkojen päävaatimusta paikallisvärityksestä oli siinä myöskin täydellisesti noudatettu. Huolimatta näistä ja muutamista myöhemmistä lukudraamoista - ''"Kansan kapina", "Carvajalin perhe", "Tyytymättömät", "Kaksi perintöä"'' ja ''"Seikkailijan vaiheet"'', jotka kyllä osottavat tarkkaa luonteenkuvausta ja pirteää vuoropuhelua, vaikka eivät tyydytä nykyaikaisia draamallisia vaatimuksia - on Mériméen varsinainen suuruus etsittävä novellien ja lyhkästen romaanien alalta. Siinä on hän voittamaton mestari, jonka tuotteet kaikkialla, minne ne vain ovat levinneet, ja niitä onkin kaikille Euroopan sivistyskielille käännetty, ovat mallikelpoisiksi tunnustetut. Novellistina hän nyt tällä kokoelmalla suomalaisellekin yleisölle esitetään ja semmoisena tahdon häntä hiukan laajemmin käsitellä. Alulla vuotta 1829 julkaisi hän ensimmäisen novellinsa ''"Kronika Kaarlo IX:n ajoilta"''. Se oli kuten jo nimestä kuulemme historiallinen, käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä 1572 ja näytti olevan silloisen romaanikuninkaan Walter Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu. Tekijä oli ottanut psykoloogisesti kuvattavakseen tämän verisen tapauksen ja vaikka voidaankin tehdä muistutuksia hänen käsitystänsä vastaan, täytyy jokaisen sentään myöntää, että se kaunokirjallisena taideluomana on mestariteos, täynnä pirteyttä, voimaa, tuoreutta ja alkuperäistä elävyyttä. Jo tällä romaanillaan oli Mérimée - erään silloisen, etevän arvostelijan mukaan - kohoutunut "Ranskan ensimmäisten kirjailijain joukkoon". Ja kun hän vielä samana vuonna alkoi muutamassa pariisilaisessa aikakauskirjassa julkaista sarjan lyhkäisiä kertomuksia kasvoi hänen maineensa päivä päivältä. Vuosina 1829-30 ovat useimmat niistä novelleista ilmestyneet, jotka tässä käännöskokoelmassa tavataan. Silloin kirjoitti hän näet korsikalaisen luonne- ja tapakuvauksensa ''Mateo Falconen'', jossa jokainen sana on kuin marmoriin kaiverrettu, samoin keskittyneessä taiteellisuudessa vertaistansa kaipaavan jutelman ''Etuvarustuksen valloitus'', hienolla ivalla suolatun kertomuksensa ''Tamango'' sekä nuo etevät novellinsa ''Arpapeli'' ja ''Etruskilainen vaasi'', jotka kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä keskellä romanttisuuden kiihkoa osotakse nykyaikaisesta elämästä otettujen aiheiden käsittelyssä jotenkin selväpiirteiseksi realistiksi, samoin kuin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissa ''Kaksi erehdystä'', jossa tekijä on käyttänyt hienoa taiteellista älyänsä ja taitavaa sielutieteilijän aistiansa rakkauden salaisuuksien selvittämiseen. Samassa suhteessa huomattavia ovat myöskin pieni psykolooginen kuvaus kirjeenvaihdon muodossa nimeltä ''Apotti Aubain'' ja tämän suomennoskokoelman pisin kertomus ''Arsène Guillot'' (v. 1844), jossa Mérimée objektiivisen taiteellisuutensa, hienon sielutieteellisyytensä ja luistavan esitystapansa lisäksi vielä osottaa tavalliselle kertomustavalleen vierasta ominaisuutta, nim. liikuttavaa tunteellisuutta. Muuan Mériméen kirjailijaluonteen huomattavimpia puolia on halu pöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja seikkaperäisellä kuvaamisella. Useimmiten liikkuu hän kuitenkin todellisuuden pohjalla, mutta toisinaan antaa hän kertomuksensa vähitellen ja tarkinta johdonmukaisuutta noudattaen siirtyä kerrassaan mielikuvituksen vapaille vainioille, niin että lukija tietämättään tulee sekoittaneeksi todenperäisyyden ja pöyristyttävän kuvitusvoiman maailmat. Sellaisia ovat m. m. tuo omituinen juttu ''"Illen Venus"'', jossa mitä erehdyttävimmällä huolellisuudella kuvataan oletettua muinaislöytöä ynnä siihen kiedottua hurjaa rakkausjuttua; samoin ''Kiirastulen sielut'', kauhistuttavia kuvauksia espanjalaisen Don Juan-legendan mukaan, ''Lokis'', Liettuaan sijoitettu julma jutelma nuoresta kreivistä, joka hääyönä puree kaulan poikki morsiameltaan, ''Il viccolo di madama Lucrezia'', itaalialainen kummitusjuttu, ''Djuman'', jonka lopussa lukijalle äkkiä ilmoitetaan, että kaikki kerrotut hirmuisuudet ovatkin olleet vain nuoren upseerin ilkeää unta, sekä ''Sininen huone'', pelkälle väärinkäsitykselle taidolla sommiteltu tärisyttävä kuvaus, joka vihdoin kuitenkin selviytyy vallan luonnolliseksi erehdykseksi. Laajimmat, kypsyneimmät, taiteellisimmat ja enimmän tunnetut Mériméen romaaneista ovat kuitenkin ''Carmen'' ja ''Colomba''. Mérimée, joka matkusteli paljo [Englannissa, Espanjassa, Saksassa, Itaaliassa, Itävallassa, Unkarissa, Turkissa, Vähässä Aasiassa, Kreikassa y. m.] ja joka osasi niin monta vierasta kieltä [englantia kuin joku Albionin poika, espanjaa eri murteissaan, italiaa, saksaa, venäjää, kreikkaa - sekä vanhaa että uutta - ja latinaa], oli Espanjassa käydessään erityisesti mielistynyt härkätaisteluihin ja niiden sankareihin toreadooreihin, joissa kuolemaa pelkäämätön rohkeus, mielenmaltti ja käytöksen sirous juuri vastasivat hänen käsitystään oikeasta miehestä. Hänen naisihanteensa taas on uljas, veikeilevä, älykäs ja intohimoinen immyt. - Tällaisen juuri on hän kuvannut Carmen'issa, tuossa espanjalaisessa mustalaistytössä, joka on intohimoinen, itsekäs ja oikullinen, mutta ennen kaikkea tunteittensa vapautta rakastavainen. Hänen lempijänsä, vuoristolaisryöväri José Maria taas vastaa täydellisesti miestä, sellaisena kuin Mérimée todellista miestä ajatteli. Muuten ovat kaikki yksityiskohdatkin tässä jännittävässä kertomuksessa sellaisella asiantuntevaisuudella kuvatut, että ainoastaa Espanjan olihin todellakin perehtynyt mies voi sen tehdä, ja Carmenin oma luonne on kuin pronssiin valettu. Kuten tunnettu, on tästä kuvauksesta muodostettu komea ooppera, joka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on ympäri maailmaa kuuluisaksi tullut. Colomba on Mériméen pääteos, joka valmistui tekijänsä täydessä miehuuden ijässä, s. o. vuonna 1840. Tapahtumat ovat sijoitetut Korsikaan eikä niitä muualle voikaan ajatella. Luonto on Korsikan jylhä luonto, henkilöt todellisia korsikalaisia tunteineen sekä näkökantoineen ja koko ilmakehä on niin yksinomattain korsikalainen, että omituinen villiys ikäänkuin uhoaa vastaamme. Siinä jos missään on paikallisväritystä ja totuutta. Se on yht'aikaa realistinen ja romanttinen kuvaus, mutta edellä kaikkea taiteellinen mestariteos, tarkastipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Päähenkilöinä ovat siinä nuori ihana tyttö Colomba ja hänen veljensä Orso, joka palaa Ranskan sotapalveluksesta takaisin kotiseudulleen ja jota sisar koettaa yllyttää verikostoon heidän isänsä murhaajia vastaan. Sitä paitse on siihen kiedottu kaunis rakkauden juttu ja kuvattu useita omituisia, peräti korsikalaisia luonteita. "Vihdoinkin on ilmestynyt teos, johon arvostelijat voivat viitata, kun heiltä vaaditaan esimerkkiä todellisesta mestariteoksesta", huudahtaa eräs tämän vuosisadan etevimpiä arvostelijoita Colombasta. En tahdo ryhtyäkään laajempiin selontekoihin, sillä tehda selkoa ei siitä voi: se on luettava. ------------- Olen vähitellen esittänyt kaikki Mériméen kaunokirjalliset teokset lukijoilleni niin hyvin kuin sen muutamilla sivuilla voin tehdä. Ja nyt puhukoot tähän kokoelmaan otetut novellit itse puolestaan. Lukija näkee jo niistä toivoakseni, minkälainen Mériméen esitys- ja kuvaustapa on, vaikka tietysti en ole voinutkaan hänen mainiota stiiliänsä täysin vastaavasti jälitellä. Myönnän kyllä,että olisi ehkä ollut parasta tutustuttaa suomalainen yleisö ensin Colombaan, tekijänsä pääteokseen, mutta se tuntui minusta sentään melkein liian laajalta tänä lyhkästen kertomusten luvattuna aikana. Jos tämä novellikokoelma taas saavuttaa suomalaisen yleisön puolelta tarpeellista suosiota ja yleisö siis näyttää tunnustavan Mériméelle meilläkin saman arvosijan, mikä hänellä jo kaikissa muissa sivistysmaissa on, niin olen mielihyvällä ja parastani koettaen kiirehtivä pukemaan suomenkieliseen asuun sekä Colomban että Carmenin. Niille, jotka tästä Ranskan ehkä etevimmästä novellistista haluavat lähempiä tietoja, voin sivumennen huomauttaa allekirjoittaneen teosta ''"Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset"'', joka viime keväänä yliopistollisena väitöskirjana ilmestyi, käsittäen yhteensä 265 sivua. Helsingissä, marraskuulla v. 1895. Kasimir Leino. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Kasimir Leino]] 138 9932 2007-01-11T19:57:12Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Pyöräilyssä noudatettavia ohjeita. == '''Helsingin kaupungin kunnallinen asetuskokoelma, Helsinki 1914''' '''Uudenmaan läänin kuvernöörin vahvistamat huhtik. 8 p:nä 1895.''' '''1 §.''' Polkupyörällä ei saa poliisikamarin luvatta ajaa muualla kuin sellaisella paikalla, joka on luovutettu ajoon tahi ratsastukseen käytettäväksi, paitsi kaupungin esplanaadeissa ja puistoissa, missä se on sallittu klo 4:stä klo 9:än aamulla, ja kaupungin puistoissa klo 4:stä aamulla klo 10:en a.p.; kuitenkin sallittakoon kymmentä vuotta nuorempain lasten siellä käyttää polkupyörää muinakin aikoina, kun se voi haitatta käydä päinsä, mutta on ajo poliisin käskystä paikalla lopetettava. Osittain muutettu poliisijärjestyksen 17 §:n kautta. '''2 §.''' Katuja ja toreja ei saa käyttää ajoharjoituksiin eikä edestakaisin ajoon; ja on niinikään kielletty rinnakkain kuljettamasta useampaa kuin kahta polkupyörää. '''3 §.''' Jokaisella, joka pyöräilee kaupungin kaduilla, toreilla tahi yleisillä paikoilla, niin myös kaupunkiin yhdistetyillä alueilla olevilla viertoteillä ja teillä, pitää polkupyörän takana olla satulaan tahi satulalaukkuun kiinnitetty numerolaatta, jonka numerojen, maalattuina valkealla värillä mustalle pohjalle, pitää olla vähintään kahdeksan senttimetriä korkeat. Sinä aikana, jolloin katulyhdyt ovat sytytettyinä, on polkupyörässä pidettävä sytytettynä lyhtyä, jonka molemmissa sivulaseissa, jotka pitää olla himmeiksi tahkotut, on oleva sama numero vähintään neljän senttimetrin korkuisin numeromerkein. Numero ei saa pyöräillessä olla peitettynä. '''4 §.''' Tiedustelun johdosta ilmoittaa poliisikamari mitä numeroa polkupyörässä on käytettävä sekä antaa siitä todistuksen, jossa mainitaan polkupyörän omistajan nimi, ammatti ja osote. Siten annetun numeron saa ainoastaan poliisikamariin tehdyn ilmoituksen jälkeen toiselle luovuttaa. '''5 §.''' Pyöräilijä on velvollinen hevosella ajavia ja ratsain kulkevia kohdatessaan pitäytymään oikealle; talutettavan hevosen sivuuttaessaan pitäytymään sille puolelle, missä taluttaja kulkee; ajamaan hiljaista vauhtia tungospaikoissa, kadunkulmauksissa sekä muutoin, milloin yhteenajon vaaraa voi syntyä, ja on viimeksi mainitussa tapauksessa soittokellolla annettava merkki; hiljaisella vauhdilla ymmärretään nopeutta, joka ei ole sen suurempi kuin että aikuinen mies rivakasti astuen voi pysyä polkupyörän rinnalla; varovasti sivuuttamaan hevosia ja astumaan pyörältä alas kohdatessaan hevosen, joka näyttää levottomuuden merkkejä, sekä muutoinkin, kun se on tarpeellista tapaturman välttämiseksi; niin myös poliisin käskystä sekä ajettuaan yhteen jalkamiehen, ratsastajan tahi hevosajoneuvon kanssa paikalla pysäyttämään polkupyörän. '''6 §.''' Näiden määräysten rikkominen rangaistaan enintään kahdenkymmenen markan sakolla. == Lisäys. == '''Uudenmaan läänin kuvernöörin yksissä neuvoin maistraatin kanssa antama heinäk. 22 p:nä 1907.''' Moottosykli pitää olla varustettu automobiililiikenteen järjestyssääntöjen 3 §:n 2 momentissa (nyttemmin 2 §:n 1 momentin f kohdassa) mainitulla merkinantolaitteella. Moottosyklin varusteista ja käyttämisestä olkoon muutoinkin voimassa mitä tavallisista polkupyöristä on säädetty; kuitenkin että moottosykliin sovelletaan mitä automobiililiikenteen järjestyssääntöjen 8 §:ssä (nyttemmin 5 §:ssä) on henkilöliikenteestä sanottu. [[Luokka:Lakitekstit]] 139 3595 2006-07-30T09:33:22Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän * [[Oven avautumissuunta]] 140 9933 2007-01-11T19:57:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-kokoelma 27/1899 sivut 2-3. '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus,''' '''koskeva 1894 vuoden mallia olevien rensselien, saapaskotelojen ja korppupussien taulua Henkivartijaväen 3:nnelle, Suomen, tarkkampujapataljoonalle.''' Annettu Helsingissä, 14 p:nä Kesäkuuta 1899. '''Me NIKOLAI Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas y. m., y. m., y. m.''' Teemme tiettäväksi: Armollisella päiväkäskyllä sotalaitokselle vuodelta 1894 n:o 95 vahvistettuamme uudet rensselien, saapaskotelojen ja kahdenkertaisten korppupussien mallit kaartinjalkaväelle ja sittenkuin vieläkin Armollisella päiväkäskyllä 27 p:ltä Helmikuuta 1899 n:o 27 oli vahvistettu taulu mainituista varustuskapineista olemme Me armossa nähneet hyväksi noudatettavaksi vahvistaa seuraavan '''1894 vuoden mallia olevain rensselien, saapaskotelojen ja korppupussien mallin Henkivartijaväen 3:nnelle, Suomen tarkkampujapataljoonalle:''' _________________________________________________________________________________ |Kulutus- | Kapineitten nimi. |Kapineitten | |aika. | |luku | | | |kullekin | |_________|________________________________________________________|miehelle.___| |Vuotta |Rensseli mustasta vedenpitävästä purjevaatteesta, johon | | | 10 | on neulottu | | | |a) 5 kpl. kiinnityshihnaa juhdista tinattuine rauta- | | | | solkineen; | | | |b) 2 kpl. rensselivyötä purjevaatteesta litteän rauta- | | | | koukun ja mustan nauhan sekä kahden rautasoljen kanssa| | | | (toinen poikkipiitalla varustettu, toinen puolipyöreä | | | | ilman poikkipiitatta); | | | |c) leveä juhtihihna; | | | |d) 2 kpl. kantohihnaa juhdista solkineen ja kaksois- | | | | nappineen messingistä; | | | |e) nahkatrenssit; | | | |sekä kiinnitetty 4 kpl. hihnoja solkineen...............| 1 | | 10 |Saapaskotelo vedenpitävästä purjevaatteesta 2:n valkoi- | | | | sen metallinapim kanssa...............................| 1 | | 4 |Kaksinkertainen korppupussi; | | | |a) ulkopuolinen vedenpitävästä värjäämättömästä purje- | | | | vaatteesta, samasta aineesta tehdyn kantohihnan kans- | | | | sa, varustettu soljilla ja napeilla...................| 1 | | |b) sisäpuolinen paitapalttinasta nappien kanssa.........| 1 | _________________________________________________________________________________ Muistutuksia. Jokaiselle miehelle alipäällystössä ja miehistössä rintamassa, paitsi pataljoonan signalisteille ja kuormastoaliupseerille. Tätä kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 14 p:nä Kesäkuuta 1899. '''Keisarillisen Majesteetin Korkeassa Nimessä,''' ::'''Hänen Suomen Senaattinsa:''' ::F. W. SCHAUMAN. ::LENNART GRIPENBERG. ::J. G. SOHLMAN. :::G. v. Christierson. [[Luokka:Lakitekstit]] 141 4179 2006-08-01T06:36:37Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu [Julkaistu aiemmin teoksessa Historiallinen arkisto IV, Helsinki 1874, sivut 104-113. Kirjoittanut [[Yrjö Koskinen]] eli Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (1830-1903).] ==Muutamista keski-aikaisista veroitus-seikoista.== Tutkinut Yrjö Koskinen. Harva kohta Suomen historiassa on tähän asti jäänyt niin vaillinaisesti selitetyksi kuin se tapa, jolla kruunun saatavat verot keski-aikana syntyivät ja suoritettiin. Se ilmoitus, minkä Palmsköldilainen katkelma pispain-kronikasta (Porthan, Sylloge, siv. 6) antaa, että muka Beroni I "alienavit tributum Finnonum ad manus regis", ei todellakaan anna paljon tolkkua kruunun-verojen synnystä. Myöskin verojen laadusta ja maksu-tavasta ovat sekä lähteet että historialliset tutkimukset enimmältään äänettömiä. Luultavasti itse veroituksen sekavuus ja epämääräisyys, eli se seikka, että verot usein lienevät riippuneet paikallisista tottumuksista, jotka eri seuduilla paljon vaihtelivat, lienee syynä, miksi vero-asioita ainoastaan harvoin mainitaan sen aian todistuskappaleissa. Sen ohessa on muistamista, että useimmat linnan-läänit siihen aikaan olivat pois-läänitettyinä, jonka vuoksi tilintekoja kruunulle harvemmin tuli kysymykseen. Forssell (Sveriges inre hist. fr. Gustaf den Förste, I, sivv. 18 seurr.) on tuonut esiin, mitkä läänit keskiaian lopulla aina pidettiin "Kuninkaan aarre-aittaan" (Konungens fatebur) kuuluvina, mitkä taas olivat aina valtakunnan ylimyksille läänitettävät; mutta muistamista on, että itse teossa aarre-aitankin alueet usein pois-läänitettiin. V. 1484 ja 1497 luetellaan aarre-aitta-lääneinä Suomessa: ''Turun linna ja lääni, Hämeen lääni'' ja ''Satakunta''; mutta muu Suomenmaa pidettiin läänitettävänä, vaikka kuningas v. 1497 äskettäin oli aarre-aittaansa ottanut myöskin Korsholman läänin, Raseporin läänin ja Kastelholman läänin. Kuitenkin näemme, että hyvin usein koko Suomenmaa annetaan jollekulle ylimykselle (esm. Boo Juhonpoialle, marski Kaarlo Knuutinpoialle ja nyt äskenmainittuna vuonna Sten Stuure'lle) läänitykseen, ja Unionin seikat harvoin lienevät sallineet läänejä hallittavan varsinaista tilintekoa vastaan. [Alaviite: Forssell, main. teos, sivv. 21, 22, ei tiedä kuin ainoan kerran, vuodelta 1340, jolloin läänejä (Turun, Hämeen ja Wiipurin läänit, s. o. koko Suomenmaa) mainitaan annetun sillä ehdolla, että tili oli tehtävä rahoista, voista, vuodista, karjasta ja lohesta; muun veron saisi läänitysmies itse pitää. Usein kuninkaan aarre-aitta sai jonkun sovitun summan rahoja. Jos oli puhdas läänitys, ei kuningas saanut siitä muuta kuin ylimyksen uskollisuutta ja palvelusta.] Näin on helppo ymmärtää, miksi ylipäänsä puuttuu tilinteko- tai lasku-kirjoja kruunun tuloista keski-aikana. Minun tietääkseni ei mainita kuin yksi ainoa keski-aikainen vero-luettelo, nimittäin Eerik Pommerilaisen varhaisemmalta hallitus-aialta (v. 1413); mutta tämäkään ei enää ole säilynyt alkuperäisessä laitoksessaan, vaan ainoastaan Bure'n tekemäin otteiden kautta (Styffe, Skandinavien under Unionstiden, siv. 302 seurr.). Monen mielestä kenties yllämainitut seikat tekevät koko veroitus-järjestelmän keski-aikana mahdottomaksi selvittää, koska sopisi arvella, että perusteet riippuivat pelkästä sattumuksesta ja mielivallasta. Mutta niin ei ole asian laita. Niissäkin tapauksissa, jolloin ei kruunulle mitään tilintekoa tehty, oli epäilemättä ulostekojen määrä ja maksu-tapa ylimalkain asettunut jotenkin vakinaiseksi, niin ett'ei läänitysmies saanut nostaa veroja, kuinka paljon ja millä tavoin itse tahtoi. Paitsi sitä sekä useat kameraliset nimitykset että myöskin ne vähäiset tiedot vero-asioista, mitkä siltä aialta ovat säilyneet, todistavat selvästi, että joitakin ohjeita kumminkin noudatettiin. Mitkä nämä ohjeet olivat ja mikä veroituksen yleinen luonne lienee ollut, on niin-muodoin tärkeä tutkimus-aine, joka ansaitsisi varsinkin kameralistain huomiota. Ja yleensäkin Suomenmaan historialle tämä kysymys ei ole aivan vähä-pätöinen. Tärkeätä on esm. tietää, missä määrässä meidän maa, toisen kansan valloittamana, sai nauttia hyväksensä sitä itseveroituksen oikeutta, joka ylipäänsä asuu Ruotsin yhteiskunnan luonteessa, eli toisin sanoin, mitenkä vieras valloitus vaikutti kansamme veroitus-tilaan. Tältä kannalta katsoen on puheena-oleva kysymys tutkimukselle ihan uusi. Minä en aio tällä kertaa ottaa tätä laveata asiaa kokonaisuudessaan tutkittavaksi; ainoastaan pari erinäistä seikkaa tahdon valaistavaksi esittää, toivoen että ne puolestansa antavat viittauksia edempiin selvityksiin. Huomattava on, että jos lähteet keski-aikaisten veroitus-olojen selvittämiseen ovatkin aivan köyhiä, sitä runsaampia tietoja löytyy veroituksesta Kustaa Waasan aikana, ja näistä tietysti leviää jotakin valoa edellisiinkin aikakausiin. Kustaa kuningas epäilemättä pani hallintoseikat monessa kohden uudelle kannalle; läänitys-järjestelmä vähitellen ja isommalta osalta lakkautettiin, säännölliset vuosi-tilit pantiin toimeen, jonka ohessa veronlaskukin asetettiin paremmalle kannalle, niin että uusi kamerali-laitos, jonka sitten Kaarlo IX täyteen kuntoon sai, oikeastaan Kustaan aikana perustettiin. Mutta verojen määrän ja lajin sekä itse ylöskanto-tavan suhteen näkyy Kustaa Waasa isoimmalta osalta pysyneen keski-aikaisella pohjalla; ainakin täytyy päättää, että hänen ensimäiset verokirjansa 1540 vuoden paikoilla esittävät maamme kameraliset olot ihan keski-aikaisen mallin mukaa. Jos tämä totuus myönnetään, niin meillä todellakin on Valtio-arkistossamme varsin runsaita lähteitä keski-aian veroseikkain tutkimista varten, ja lisäksi on Ruotsalainen Hannu Forssell sekä väitöskirjassaan (Bidrag till hist. om Sveriges förvaltning, Sthm 1866) että myöskin ylempänä mainitussa teoksessaan (Sveriges inre hist., Sthm 1869) tehnyt arvollista tutkimus-työtä tällä alalla. Juuri näiden Kustaa Waasan aikuisten olojen johdosta katson mahdolliseksi tunkeuda keski-aian hämärämpiin veroitus-kohtiin. == I. Ruoka-ruotsi. == Useissa Kustaa Waasan aikuisissa todistuskappaleissa mainitaan vero-lajina eli talonpoikien ulostekona Suomenmaassa: ''rokarotz, rokarossi, rokarotzi.'' Se näkyy olleen meidän maalle omituinen ja kuuluu nähtävästi vanhempaan verojärjestykseen, minkä Kustaa kuningas pian muodosti toiselle kannalle. V. 1530 kuningas "kutsuu takaisin ''then Rokarosze gestningh'' Hämeen linnan alle hänen armonsa omalle väelle ja jalkamiehille, minkä tuomarit siellä kauan aikaa ovat nauttineet" (Arwidsson, Handl. V 260). V. 1537-39 mainitaan Sääksmäen kihlakunnassa "10 leiviskää lihaa ''för Rokarotz kööt''" (Arwidsson, IX 29). V. 1545 paikoilla mainitaan Hämeen läänissä: "''Rokarossij höö'', joka muinoin kulutettiin neljännysmiesten luona, suoritettiin 5 "dragen"ia [alaviite: "Dragen" (arvattavasti taakka) sisälsi 2 parmasta, ja yhdessä verokuormassa oli 2 "dragen"ia.] talvi-kestitykseen ja muita 5 "dragen"ia syys-kestitykseen, niin että tekee 10 dragen"ia kultakin neljäskunnalta" (Arwidsson, VI 313). Samaan aikaan talonpoiat Savonkin läänissä valittivat, että heille nyt on tullut neljä vuotista kestitystä, vaikka ei pitäisi useammin kuin kahdesti vuoteensa linnan hevosia käydä apetuksessa (fodringh) neljännysmiesten luona, nimittäin talvikäräjillä ja "''om Rokarotzj gesthningh''" syksyllä (Arwidsson, VI 308). Samasta läänistä silloin myöskin kerrotaan, että maavouti Pohjan kihlakunnassa (Nårbotn) ylöskantoi kultakin neljännysmieheltä muun muassa 1 pannin ohria, "joka kutsutaan ''Rokarotzi''", vieläpä kolmesta kymmenkunnasta metsä-seudulla yhden oravan-nahan veromaalta silloin kun ''rokarotzi höö'' ylöskannettiin (Arwidsson, VIII 42). Mikä on ''tämä'' Rokarotzi, ja mistä tämä kummallinen nimi on syntynyt? - Olen tullut siihen päätökseen, että sanan oikea ja alkuperäinen muoto on ''Ruoka-ruotsi'', ja tahdon edempänä antaa syyt siihen arveluun. Ensiksi koetan kuitenkin selville saada, mitä itse asia oikeastaan oli. Äsken mainituista esimerkeistä näkyy, että Ruoka-ruotsi saattoi olla sekä heiniä että viljaa ja lihaakin, niinmuodoin sekä hevosten että ihmisten elatusta. Senpä vuoksi se ylipäänsä kuuluu kestitysten lukuun, ja mainitaan sekä tuomarin että kuninkaan väen, vieläpä linnan hevostenkin (ja arvattavasti linnan miesten) käyneen näissä kestityksissä kussakin alueessa. Ruokaruotsi-varat vanhastaan kulutettiin paikalla, neljännysmiesten luona kussakin neljäskunnassa. [Alaviite: Selvyyden vuoksi on tässä muistettava, että voutikunta jakaantui (hallinto-)''pitäjiin'', joiden kunkin etupäässä seisoi talonpoikainen ''nimismies'' (länsman). Hallinto-pitäjä oli jaettu tavallisesti neljään ''neljäskuntaan'' (fjerding), ja kunkin neljäskunnan esimiehenä seisoi talonpoikainen ''neljännysmies'' (bolman, fjerdingsman). Vihdoin neljäskunnassa oli useita ''kymmenkuntia'' (tionde), joiden kunkin esimiehenä oli ''kymmenysmies'' (tiondebonde).] Mutta juuri Kustaan aikana näyttää se muutos tekeillä olevan, että muutamat kestitykset tulevat veroksi, joka viedään maavoudille ja otetaan linnaan ja siellä kulutetaan. Tuo Savosta mainittu esimerkki osoittaa, että Ruokaruotsi oli eräinen laji kestitystä, joka eroitetaan esm. käräjä-kestityksestä. Oliko Ruokaruotsi Kustaa Waasan aikana tavallinen muissa maakunnissa kuin Savossa ja Hämeessä, en voi päättää. Merkillistä on, että nimitystä Ruokaruotsi ei enää paljon mainita niissä tilikirjoissa, joita meidän valtio-arkistossamme säilytetään, ja käyvät vuoden 1540 paikoilta. [Alaviite: Tohtori Bomansson on Valtio-arkistomme tilikirjoista ilmi-tuonut seuraavat tiedot Ruokaruotsi-verosta Savossa. Kokoilemassa "Allmänna Handlingar och Räkenskaper N:o 1", Vuotinen vero koko Turun hiippakunnasta v. 1539, lehti 47, mainitaan Heinä-veron alla erittäin Rokarossi, jokaisesta koko-veromaasta 1 parmas ja jokaisesta puoli-veromaasta 1/2 parmasta, ja erittäin "Gingerdz"-heinät, nekin samaa määrää myöden, mutta ei kaikilta koko- ja puoli-veromailta. - Samassa kokoilemassa N:o 5 vuodelta 1542 lehdet 203, 204 kerrotaan, että jokaisesta neljäskunnasta maksetaan seuraavat määrät, jotka nimitetään "Neljännysmiehen Ruokaruotsi-vero" ("Bolemans Rokarotzi renta"): rukiita 2 pannia, ohria 1 punta, kauroja 2 puntaa, voita 1 leiviskä, lihaa 2 leiviskää, haukeja 1 leiviskä, suoloja 1 leiviskä, humaloita 1/2 leiviskää, jäniksiä 9, kanoja 9, munia 120, lintuja 50, jäätynyttä kalaa 6 leiviskää, kynttilöitä 75, hamppua 2 leiviskää, tervaa 1 tynnyri, tuohia 15 sataa, niiniä 1 leiviskä, perkaamattomia höyheniä 1 leiviskä, hevos-vuokra-ohria 2 1/2 puntaa, laivarahti-ohria 1 punta, laivanrahti-rukiita 1 punta j. n. e.] Syynä luullakseni on, että, niinkauan kuin se neljännysmiesten luona kulutettiin, se tietysti ei ollut tilin-alaisena, ja kun ruvettiin sitä maksamaan linnaan, se yhdistettiin muihin neljännysmiesten suoritettaviin, mitkä samaa lajia olivat. Mutta eräs vanhempi tilikirja vuodelta 1530, joka säilytetään Ruotsin kamari-arkistossa, antaa muutamia tärkeitä lisä-tietoja, jotka tahdon Forssell'in mukaan (Bidrag, siv. 94, 95) tässä kertoa. Ensiksi selitetään kestitysten yleistä laatua Hämeen läänissä: Kolmasti vuoteensa pidetään käräjiä yli koko läänin, kesällä, syksyllä ja talvella. Käräjät pidetään nimismiesten luona, ja silloin vouti kaikkien linnan-palvelijain (svenner) kanssa ja tuomari kaikin miehinensä makaavat kaksi yötä kunkin nimismiehen luona; koska läänissä on 24 nimismiestä, niin jokainen kestitys kestää 7 viikkokautta. Mutta jos kesä-käräjät käyvät myöhään, niin ett'ei vouti kerkiä makaamaan kuin yhden yön kunkin nimismiehen luona, otetaanpa toisen yön-makuun asemesta joku määrä karjaa linnaan (yksi, kaksi tai kolme lehmää sekä muutamat lampaat), ja tämä on yön-makuu-vero ("nattläger"). Syys- ja talvi-käräjissä myöskin apetetaan (s. o. syötetään kauroja ja heiniä voudin hevosille), mutta ei kesällä (arvattavasti siitä syystä että hevoset silloin pannaan ulkona syömään); mutta kuitenkin jokainen nimismies maksaa linnaan käräjä-kauroja (3 tai 4 puntaa). [Alaviite 1 punta = 4 tynnyriä.] Tämmöiset olivat siis käräjä-kestitykset. Niinkuin näkyy, alkoi voutien kestitys vähitellen muuttua veroksi, joka linnaan suoritettiin, niin että myöhemmin ainoastaan tuomarien kestitys pysyi. Tämä on sitten muuttunut siksi, mitä meidän aikana nimitetään käräjäkapoiksi, mitkä vielä joskus ruotsiksi kutsutaan "tingsgästning." Sitten seuraa mainitussa todistuskappaleessa selitys Ruokaruotsista: "Kun nyt nämä käräjät ovat loppuneet ja (läänin)vouti tulee takaisin linnaan, silloin pannaan Ruokaruotsi käymään ("då går Rokarosan uppå") ja se tapahtuu tällä tavoin: ensin jaetaan kaikki linnanpalvelijat kolmeen osaan (koska Hämeen läänissä oli kolme voutikuntaa), ja niistä ottaa kukin maavouti yhden osan mukaansa omaan voutikuntaansa, ja silloin makaavat ensin yhden yön jokaisen nimismiehen luona kesäkäräjäin jälkeen ja yhden yön jokaisen neljännysmiehen luona ja ottavat ulos sakkorahat (mitä käräjissä on tuomittu), ja ovatpa tuomarinkin miehet muassa samassa Ruokaruotsissa." Tästä selityksestä havaitaan seuraavat tärkeät kohdat. Käräjä-kestitys tapahtuu ainoastaan nimismiesten luona, mutta Ruokaruotsi sekä nimismiesten että neljännysmiestenkin luona. Ruokaruotsissa ei käy linnan-vouti eikä tuomari, vaan ainoastaan heidän kumpaisenkin miehet eli palvelijat. Ruokaruotsin käynnissä tehdään sakkojenkin ylöskanto, vaan arvattavasti tämä ei ollut ainoana tarkoituksena; sillä siinä tapauksessa ei olisi tarvittu yhtä haavaa käydä sekä nimismiesten että neljännysmiesten luona yhtä haavaa. Lause on kuitenkin siinä kohden epäselvä, että sopii ajatella kolmasti vuoteensa käydyn, eri kerrat eri tavalla, nimittäin "kesäkäräjäin jälkeen nimismiesten luona" ja kenties syys- ja talvi-käräjäin jälkeen neljännysmiesten luona. Mutta tuo ylempänä mainittu esimerkki Savon läänistä (Arwidsson, VI 308) näyttää puolestansa todistavan, ett'ei ollut neljännysmiesten luona kuin yksi vuotinen Ruokaruotsi. Tämän seikan kuitenkin jätän täksi kertaa sillensä. Mutta kaikessakin tapauksessa Ruokaruotsi näkyy pää-asiallisesti tarkoittaneen linnan ja tuomarin palvelijain elättämistä talonpoikien kustannuksella: sillä mitä nimismiesten ja neljännysmiesten luona kulutettiin, se täytyi talonpoikien pitäjitäin ja neljäskunnittain hankkia. Ruokaruotsi siis alkuansa tuskin lienee muuta ollut kuin virallista pakko-kestitystä, vaikka se vähitellen muuttui la'illiseksi ulosteoksi. Että sakkorahat samalla ulos-otettiin eli ylöskannettiin, ei suinkaan paljon lievittänyt tämän kestityksen väkivaltaista alkuluonnetta. Ajatella sopii, että jos sakkojen suoritus viivytettiin, Ruokaruotsi jäi makaamaan niin kauan kunnes kaikki oli maksettu, ja tämä kestitys niin-muodoin tuli kunnalle rangaistukseksi jäsenten laimin-lyödystä velvollisuudesta. Että tämmöinen pakoitus-keino ei ollut Keski-aikana muuallakaan tuntematon, havaitaan jo Kaarlo Suuren kapitulareista, joissa muun muassa v. 779 säädetään: "Si vassus noster justitias non fecerit, tunc et comes et missus ''ad ipsius casam sedeant et de suo vivant, quousque'' justitiam faciat." Niinkuin tässä esimerkissä pakkokestitys käytetään hallitus-vallan säännöllisenä välikappaleena, näkyy Ruokaruotsikin olleen niin-sanoakseni eräs la'illinen väkivalta. Itse nimitys "''Ruokaruotsi''" todistaa tämän-laatuista alku-perää. Tämä sana, näet, tavataan kansamme keski-aikaisissa runo-lauluissa, merkityksellä: syöläs, ahnas Ruotsalainen eli muukalainen, - ja tuskin lienee epäilemistä, että tämä suomenkielinen muoto ja tämä merkitys on "Rokarotzi"-sanan alkuperäinen. Pispa Henrikin surmavirren toisinnoissa (Suomi 1856, sivv. 44, 48) kuuluu Lallolan naisten valitus: :"Kävi tässä ''Ruoka-ruotsi'',<br/> :''Ruoka-ruotsi, Syömä-saksa,''<br/> :Joi oluen tynnyristä,<br/> :Veden viskasi sijahan,<br/> :Otti kakun kammarista,<br/> :Kiven vyörytti sijahan", j. n. e. Tosin siitä mainitun runon laitoksesta, minkä Lönnrot on laatinut (Kanteletar, uusi painos, siv. 253; Suomi 1856, siv. 54), on pois-jätetty nuo merkilliset sanat "Ruokaruotsi, Syömä-saksa", joiden merkitys on näyttänyt hämärältä, ja sijaan on pantu Porthan'in mukaan värsy: :Jo kävi meillä ihmisiä,<br/> :Joivat oluen tynnyristä", j. n. e. Mutta tuskin tarvinnee huomauttaakkaan, että itse runopuku heti todistaa edellä-mainitun toisinnon oikeammaksi. Tällä tavoin siis luulen todistaneeni, mitä "Rokarotzi" on ollut, ja mitä sana alkuperältänsä merkitsee. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 143 9934 2007-01-11T19:57:33Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus, == '''millä ehdoilla kauppaa ja hantvärkkejä saadaan Salon kauppalassa harjoittaa. Annettu Helsingissä, 24 päiv. Lokakuuta 1860. [Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 23/1860 sivut 4-5.] (Ylösluettava Saarnastuolista). '''Me ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Venäjänmaan yli, Puolanmaan Tsaari sekä Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.,''' teemme tiettäväksi: Sen ohessa, että, Suomeen asetetun Senaattimme siitä tehdyn alamaisen esityksen johdosta, Armossa hyväksi olemme nähneet selittää, että Elokuun 26 (Syyskuun 7) päivänä 1856 annetun ja kaupungin perustamista Salon-sillan luokse Uskelan pitäjässä koskevan Armollisen määräyksemme toimeen paneminen vastaiseksi saa jäädä sillensä, olemme Me, tavara-liikkeen edistämiseksi samassa paikkakunnassa, sen sijaan Armossa myönnyttäneet: 1:ksi että, sen kauppaliikkeen lisäksi, joka Maaliskuun 2 päivänä 1853 annetun Armollisen määräyksen mukaan jo saapi tapahtua niin kutsutussa Salon kauppalassa, jonka asema on edellä mainitun sillan luona Joensuun (Åminnen) seterikartanon tiluksilla, usiammat semmoiset hyvämaineiset henget, jotka todistuksilla saattavat näyttää taitavansa tyydyttävästi kirjoittaa, lukua laskea ja kauppias-kirjoja hoitaa, sekä vastamainitun kartanon haltialta ovat itsellensä kauppalassa hankkineet tontti-paikan arennille, siellä saavat kauppaa tehdä, jos vaan kauppalan kassaan maksavat läänin Kuvernöörin määrättävänä olevan vuotuisen ulosteon; ollen heillä myöskin oikeus ostaa paikkakunnan tuotteita ja avonaisessa puodissa kaupaksi pitää kotomaisia ja omassa maassa ostamiansa ulkomaan tavaroita; 2:ksi että kaikilla niillä hantvärkkäreillä, käsikeinoilioilla, vapriikin-isännillä ja taide-miehillä, jotka mainitun kartanon omistajan luvalla asettautuvat kauppalaan, pitää oleman valta, nyt voimassa olevain ammatti-asetusten estämättä, joko avuksensa otetuilla palkkalaisilla taikka niitä paitsi elinkeinojansa harjoittaa, kauppalalle maksettavata niin suurta elatuskeinoilia-veroa vastaan, kuin Kuvernööri elatuskeinon ja liikkeen suuruuden mukaan määrää; sekä 3:ksi että maakunnan asukkaat saavat kauppalassa myödä ja kaupaksi tarjota kaikkia semmoisia tavaroita, joilla asetusten mukaan maalla saadaan kauppaa käydä. Jota kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 24 päiv. Lokakuuta 1860. '''Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen Mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään, Suomeen asetettu Senaattinsa:''' C. CRONSTEDT. FAB. LANGENSKIÖLD. A. L. BORN. ROBERT TRAPP. B. FEDERLEY. M. W. NORDENHEIM. V. FURUHJELM. F. EDELHEIM. Carl Björkman. == Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus == '''Salon sillan luona Uskelan pitäjässä olevan Salon kauppalan muodostamisesta omalla alueella varustetuksi kauppalaksi.''' Annettu Helsingissä, 20 p:nä Kesäkuuta 1887. [Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 9/1887 sivut 4-7.] (Julkiluettava Saarnastuolista). '''Me ALEKSANDER Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas, y. m. y. m. y. m.''' Teemme tiettäväksi: Sittekun Salon sillan luona Uskelan pitäjässä jo aikoja sitte on ollut jokseenkin suuri paikkakunnan maantavarain liike ja tämä seikka on tuottanut sille paikalle "Salon kauppalan" nimenkin, sekä sittemmin, Maaliskuun 2 p:nä 1853 annetussa armollisessa määräyksessä ja Lokakuun 24 p:nä 1860 annetussa armollisessa julistuksessa on myönnetty oikeus, erityisiä sen ohessa säädettyjä ehtoja noudattaen, mainitussa paikassa harjoittaa kauppaa ja muita elinkeinoja laajemmassa määrässä kuin siihen aikaan yleensä saattoi maaseuduilla tapahtua, on Meidän mietittäväksemme tullut se seikka, että mainitun kauppalan edistystä ja sen elinkeino-toiminnan kehitystä olennaisesti ehkäisee se, että kauppala, joka sijaitsee Joensuun säteritilasta Halikon pitäjässä sekä useista muista, viimeksi mainitussa ja Uskelan pitäjässä olevista tiloista yhdistetyn Joensuun fideikomissitilan maalla, siten on oman maa-alustan puutteessa, jonka vuoksi, paitsi muita tästä asianlaidasta kauppalalle johtuvia haittoja, tonttipaikkaa ei voi sinne asumaan asettumista varten saada omistusoikeudella hallittavaksi, vaan ainoastaan tilan haltijan kanssa tehtävän sopimuksen nojalla määräaikana arentia vastaan nautittavaksi; ja olemme Me sentähden, Meidän Suomen Senaattimme Talous-osaston alamaisen esityksen johdosta ja myöskin maan Kenraalikuvernöörin kehotuksesta, nähneet hyväksi armossa määrätä että ennen mainittu Salon kauppala on, yhä edelleen "Salo"-nimisenä, muodostettava omalla alueella varustetuksi kauppalaksi, sekä että sitä tarkotusta varten yhteensä 129,63 tynnyrinalan laajuinen tilusalue, joka on otettu erääsen maanmittauksen Ylihallituksessa Maaliskuussa vuonna 1886 tehtyyn, aikaisemmin piirustettujen tiluskarttain kopiaan sekä myöskin merkitty erääseen, mainittuun kopiaan kuuluvaan selitykseen, on, 12 p:nä Joulukuuta 1864 annetun armollisen pakkoluovutusasetuksen mukaisesti, osaksi pääasiallisesti erityisistä Joensuun tilaan kuuluvista tiloista, osaksi Alhaisten yksinäisesta talosta Uskelan pitäjässä Kruunulle pakkolunastettava, jonka perästä mainittu alue tulee Salon kauppalaan luettavaksi ja kauppalan omana sille omistettavaksi, johon nähden seuravia ehtoja ja määräyksiä on noudatettava, nimittäin: 1:ksi) että kauppala lainkäyttämisen puolesta tulee paikkakunnan Kihlakunnanoikeuden sekä hallinnon puolesta Turun ja Porin läänin Kuvernöörin ja Halikon kihlakunnan Kruununvoudin alaiseksi; 2:ksi) että kauppala, jonka tulevaan alueeseen kuuluu osia sekä Halikon että Uskelan pitäjästä ynnä Halikon ja Uskelan kahdesta eri kirkkoherrakunnasta kuin myöskin niistä molemmista Halikon kihlakunnan Nimismiehen-piireistä, joihin mainitut pitäjät kuuluvat, on kokonansa, laskien siitä ajasta, jolloin kauppala on saanut haltuunsa puheenalaisen alueen, sekä luettava samaan nimismiehen-piiriin kuin Uskelan pitäjä, että myöskin, kunnes kauppala voipi tulla julistetuksi omaksi kunnaksi, oleva yhtenä kuntana viimeksi mainitun pitäjän kanssa; jota vastoin kauppalanalueen nykyinen jako Halikon ja Uskelan kirkkoherrakuntain kesken pysyköön muuttumattomana, kunnes tämän seikan järjestely voipi tapahtua; 3:ksi) että kauppaa ja muita elinkeinoja saatakoon laissa määrätyssä järjestyksessä kauppalassa harjoittaa, sekä että, sittekun kauppalaa varten on tehty tarpeellinen rakennussuunnitelma ja Senaatin Talous-osasto sen vahvistanut, huoneiden rakentamista varten jaetut tontit ovat, mikäli 4:nen kohdan mukaan voipi tapahtua, luovutettavat täyden omistusoikeuden nojassa rakennuksilla varustettaviksi Kruunulle maksettavaa ostohintaa vastaan, jonka suuruus on Senaatin määrättävä, sekä niillä ehdoilla muuten, jotka Senaatti voipi säätää; 4:ksi) että jokainen, jolla siihen aikaan kuin pakkoluovutus tapahtuu, Joensuun tilan haltijan kanssa tehdyn sopimuksen pohjalla, pakkoluovutettavalla alueella on arennilla tonttipaikka siihen rakennettuine, tilan haltijalle kuulumattomine rakennuksineen, olkoon, ellei sopimusta tontin arentimiehelle myymisestä alaltaan niin muutettuna, kuin rakennussuunnitelma saattaa vaatia, voipi hänen ja Kruunun välillä tehdä, tahi jos jokin este myymistä vastaan muuten on olemmassa, oikeutettu, rakennuksiin olevaa omistusoikeutta häiritsemättä, niin kauan kuin arentisopimus on laillisesti voimassa, pitämään tonttia hallussaan sitä vastaan, että Kruunulle suorittaa saman arentimaksun kuin maanomistaja olisi ollut oikeutettu siitä saamaan; ja tulee Senaatin muutoin, jos se, jonka arentioikeus on loppunut, haluaa edelleen pitää tonttia hallussaan, asianhaarain mukaan antaa siihen lupa joksikin määrätyksi, soveliaaksi ajaksi; 5:ksi) että kauppala oikeutetaan kantamaan sekä tonttiveroa että myöskin maksuja kauppalaan poikkeavista aluksista, markkinaveroa ynnä muita sellaisia maksuja, joita liike tahi sikäläiset olot muuten vaativat, kaikki niiden eri taksain ja määräysten mukaan, jotka siitä tulevat asianomaisessa järjestyksessä annettaviksi ja voimaan astuviksi; sekä 6:ksi) että kauppalaa varten on perustettava omituinen hallitus, johon kuuluu järjestymies puheenjohtajana ja tarpeellinen määrä jäseniä, sekä että Senaatin Talous-osaston tulee tarpeen ja asianhaarain mukaan antaa tarkempi määräys mainitun hallituksen asettamisesta ja toiminnasta ynnä ohjeita siihen nähden, mikä muuten on yhteydessä kauppalan järjestämisen ja hallinnon kanssa. Muuten ja Joensuun tilaan yhdistettyyn fideikomissi-oikeuteen katsoen, joka perustuu siitä Syyskuun 2 p:nä 1835 tehtyyn fideikomissisääntöön ja asiassa sittemmin syntyneeseen lisäkirjaan Lokakuun 19 p:ltä 1836, joihin molempiin välikirjoihin on armollisessa päätöksessä Joulukuun 31 p:nä 1836 annettu vahvistus, tahdomme Me täten julistaa että pakkoluovutusmaksu siitä tilusalueesta, joka mainitusta tilasta puheenalaisessa tapauksessa poiserotetaan, on, ollen luovutetun alan korvauksena, niin kauan kuin Joensuun fideikomissi-laitos on olemassa, myöskin pidettävä fideikomissioikeudella varustettuna, edellä mainituissa perustuskirjoissa olevain määräysten mukaan; ja jotta Joensuun tilan haltijoilla, yhdellä toisensa perästä, olisi täysi vakuus puheenalaisen korvauksen hävittämistä vastaan, olemme Me sen ohessa katsoneet tarpeelliseksi määrätä että valtiovaraston tulee ottaa vastatakseen puheena olevasta korvauksesta siten, että, sittekun se on sekä pääoman että jonkun haltijalle vuosittain maksettavan koron puolesta määrätty, pääoma joko pitää jäädä valtiovaraston haltuun, jossa tapauksessa vuotuinen korko on, laskien siitä päivästä, jolloin Kruunu on päässyt luovutetun hallintoon, joka kalenterivuoden alussa sen edelliselta vuodelta yleisistä varoista maksettava, tahi on sama pääoma käytettävä täysin kelvollisen maatiluksen ostamiseen korvaukseksi pakkoluovutetusta alueesta, joka maatilus yhdistetään fideikomissiin; josta Senaatin Talous-osaston tulee, fideikomissin haltijan erityisesti siitä tekemän hakemuksen johdosta, antaa lähempiä määräyksiä. Tätä kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä 20 p:nä Kesäkuuta 1887. '''Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään, Suomeen asetettu Senaattinsa:''' S. W. von TROIL. W. ZILLIACUS. K. F. IGNATIUS. H. MOLANDER. Z. YRJÖ-KOSKINEN. A. W. Lindström. [[Luokka:Lakitekstit]] 144 708 2006-06-19T13:43:44Z Nysalor 5 Luokat + wikitys [Julkaistu aiemmin aikakauslehdessä Suomen Museo 1909 n:o 4. Kirjoittanut J. M. S. eli [[Johan Magnus Salenius]] (1846-1928).] Savon savupirtit pitemmän tahi lyhemmän ajan kuluttua ovat muinaismuistoja vain, mutta nykyjään niitä vielä on syrjäisissä kylissä ja moni vanhus vielä kiittää savupirtin ilmaa mieluisaksi. Vanhanaikuinen pirtti eli tupa tavallisesti on rakennettu paljaan maaperän tahi matalan kivijalan päälle kummulle likelle rantaa. Pirtin edessä on "kota" eli "piste", joka on pieni hienoista pirtin kattoa vasten nojallaan olevista maloista eli pystypuista tehty hökkeli, jota käytetään sekä etehisenä että ulkohuoneena. Siinä pirtin oven edusta pysyy sateella kuivana, ja talven tuiskut eivät aja sinne paljon lunta. Pirtin matala, mustunut ovi on rakennuksen päätyseinässä ja ovessa on ripa. Seinä oven yläpuolella on ulostupruavasta savusta musta. Pirttien harjaorren nojalla olevia kattoja on erilaisia, sillä saattaa olla pirtin päällä turvekatto eli nurmikatto, joka kuitenkin on harvinainen, olkikatto, pärekatto tahi tuohista tehty siten, että tuohten päälle on pantu kiviä, aidaksia tahi pitkiä, pyöreitä malkoja (se on tuohi eli malkakatto). Varakkaampien katot joskus ovat tehdyt laudoista, jotka särmillään yhtyvät toisiinsa. Mutta on myöskin kourukattoja. Ne on tehdyt hirsistä halotuista koverretuista pelkoista, joitten kouruja myöten sadevesi juoksee alas. Katon päällä on laudoista tahi ontosta puusta tehty savutorvi eli lakeistorvi, joka usein on kallellaan ja jonka alla oleva räppänä eli lakeisaukko suljetaan pirtissä luukulla. Pirtin seinät ovat kuorituista paksuista hongista, jotka eivät ole vedessä uitettuina menettäneet kestävyyttään ja joitten päät nurkissa ovat pitkästi ulkonevina eli "koirankaulalla". Seinät ovat ulkoa harmaat, mutta sisäpuoleltaan varsinkin ylempää kiiltomustat. Pirtissä on laessa sivu-seinästä toiseen kulkevia hirsiä eli orsia, joista keskimmäinen isoin on kurkihirsi, mutta on muutamissa pirteissä kolmekin kurkihirttä eli "pilaria" kattoa eli laipiota kannattamassa. Näiden katon rajassa olevien orsien alapuolella on hienompia orsia; niinpä uunin patsaan päästä kulkee kolme ortta: yksi pirtin poikki, toinen pitkin pirttiä ja kolmas pitkin uunin rintaa. Tämä viimeksi mainittu on haahlainorsi, josta rautaiset tahi puiset haahlat riippuvat. Uunin kupeella ovat kenkäorret, likempänä ovea päreorret ja samalla puolella jalasorsi, jossa re'en jalakset painuvat. Päreorret, sukankuivuuorret ja leipävartaat usein ovat kaikista hienoimpia. Orsien järjestelmä kuitenkin eri pirteissä on erilainen. Muutamissa esim. on kaksi päällekkäin ja poikittain kulkevaa pää-ortta. Ikkunoita eli laseja ei myöskään ole yhtä monta joka savupirtissä: Niitä on 2 pihanpuolisessa, 1 oven vastaisessa ja 1 karsinaseinässä tahi on 2 peräseinässä, 1-2 pihanpuolisessa ja alkuperäinen juoksuluukku karsinaseinässä tahi on 2 perällä ja 2 sivulla on kaikkiastaan vaan pari ikkunaa tahi ainoastaan yksi. Ruudut usein ovat rikkinäisiä, päivän paahtamia ja päreillä sekä rievuilla paikattuja. Karkea lattia on tehty leveistä irtonaisista lankuista sekä kahtia jaettu. Mutta aikaisemmin lattia eli silta on ollut kovaksi polettua savea, jonka päälle oli valettu tervavettä. Lattiassa on irtonaisella luukulla varustettu aukko, josta portaat lähtevät alas kellariin. Siellä pidetään potaattia, nauriita ja kaljaa, talvella kanojakin. Likellä pankon nurkkaa on lattiassa pieni luukku, josta pestessä juoksutetaan vesi pois. Yöksi pannaan lattialle olkia. Uunin ja oven välissä on "köyhänsoppi". Uunin ja peräseinän välissä on "karsinanurkka", jossa on naisten sänky, kangaspuut eli kangastuolit lähellä peräseinän ikkunaa, pieni pöytä, kätkyt, rukkia, kakkoja, pieniä jakkaroita j. n. e. Toisessa peränurkassa, miesten nurkassa, on suuri ruokapöytä. Jos ovi on etelään, niin kiukoa eli uuni on oikealla puolella sitä, mutta jos ovi on pohjoiseen, niin uuni on vasemmalla. Uuni tavallisesti myöskin on pihamaata vastakkaisella seinällä. Se on suuri, noin 2 1/2 metriä tahi syltä korkea, litteistä paasista tehty ja puiselle tahi kiviselle pohjalle rakennettu. Tavallisesti alus on hirsistä salvettu ja siinä pieni kolo eli aukko, josta pistetään pientä tavaraa siellä säilymään. Koko tämä laitos on uunin "jalka". Karsinasta pääsee uunin tasaiselle päällykselle portaita myöten, joissa paksuun puuhun on hakattu jalansijat. Uunin päällä säilytetään piakoita (leipälapiota), hiilikoukkuja, päreitä, y. m. ja siellä lautojen päällä on makuusijat. Uunin suusta ja kahdesta hormista (uunin etupuolessa olevista rei'istä) tunkeutuu ulos tupaan tulenliekkejä ja savua. uunin suun edessä on hirsistä, laudoista tahi kivistä tehty tulisija (liesi eli "liios"), johon levitetään hiiliä ja jossa padat ovat rautajaloilla tahi haahloissa. Lieden yläpuolella on patalauta (?) ja lieden kumpaakin päätä sanotaan "pankoksi". Siinä lapset usein istuvat itseään lämmitellen. Lieden päässä on puu- tai kivipatsas ja sen päässä hapankappa, josta hapanta otetaan keitettäväksi. Vasemmalla puolella uunin suuta ovat rautaiset pärepihdit uunin kupeessa, ja uuni on vuorattu hirsillä tahi lankuilla. Pitkin muita seiniä, mutta ei pitkin ovenpuolista seinää, kulkee yhdestä lankusta tehdyt, pitkät ja leveät penkit, joilla istutaan ja pitkällään ollen pidetään ruokalepoa. Niitten alla on kirveitä, tupakkahakkuri ja tupakanhakkuupetkel. Seinillä on naulapuita ja mustuneita työkapineita. Pirtin perässä miesten nurkassa seisoo ristikkojaloilla yhdestä puusta tehty leveä ja pitkä ruokapöytä; sen päällä on kaljahaarikko. Pöydän etupuolella on rahi, joka on yhtä pitkä, kuin pöytä. Joku sänky olkineen seisoo oven puolella tahi uunin vieressä ja karsinassa. Onpa pirtissä myöskin höyläpenkki ja oven puolella astiakaappi sekä ristikko, jonka päällä seisoo vesikorvo. Sillä puolella myöskin on "solkkukorvo", johon pannaan keitontähteet, potaatin hidut, nauriinkuoret, tiskuvedet y. m. Jossakin nurkassa on hylly, jossa pidetään lusikoita, veitsiä ja kahvikuppia. Likelle ovea on seinään kiinnitetty kierinrauta, jolla nahkaa muokataan. Tuolia harvoin on. Pirtissä illalla pimeän aikana on suuri päreroihu. silloin naiset kehräävät ja miehet höyläpenkin ääressä tekevät rekiä, korvoja, vasuja, suksia y. m. Ruotilainen kiskoo päreitä. Mutta paitsi ihmisiä on pirtissä myöskin kanoja, porsaita, vuohia, vasikoita, heiniä ja ennen potaattienpanoa näitä itämässä.Jos pirtin isäntä oli varakas, niin oli porstuan toisella puolella kylmä pirtti, jonne mentiin savua pakoon, ja porstuan perällä kamari tahi ruokahuone. Karjalassakin on savupirttejä, mutta niitten eri osat ja esineet osaksi ovat saaneet toisia nimiä, kuin Savossa. Niinpä ''kolpakko'' Etelä-Karjalassa on kipunakupu, ja uunin hirsistä tehdyssä aluksessa pidettiin kanoja. :::J. M. S. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Johan Magnus Salenius]] 145 9935 2007-01-11T19:57:42Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] '''Suomen asetuskokoelma 161/1918''' '''Asetus Senaatin ja sen toimituskuntien nimen muuttamisesta.''' Annettu Helsingissä, 27 päivänä marraskuuta 1918. Senaatti on, Senaatin kanslian esittelyssä, hyväksynyt ja vahvistanut seuraavan asetuksen: Täten säädetään: että Senaatin nimityksenä tästä lähtien on oleva Valtioneuvosto; että Senaatin toimituskuntia tästälähin on nimitettävä ministeriöiksi ja Senaatin kansliaa Valtioneuvoston kansliaksi; että Senaatin varapuheenjohtajaa ja jäseniä tästälähin on nimitettävä pääministeriksi ja ministereiksi; että Senaatin prokuraattoria nimitetään tästä lähin Valtioneuvoston oikeuskansleriksi ja prokuraattorin apulaista oikeuskanslerin apulaiseksi sekä prokuraattorin toimituskuntaa oikeuskanslerin virastoksi; sekä että pääministeri, ministerit ja oikeuskansleri ovat luettavat arvojärjestyksen ensimäiseen luokkaan. Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot. Helsingissä, 27 päivänä marraskuuta 1918. '''Suomen Senaatti:''' J. K. PAASIKIVI. E. N. SETÄLÄ. ONNI TALAS. HEIKKI RENVALL. WILH. THESLEFF. O. E. STENROTH. JALMAR CASTRÉN. ARTHUR CASTRÉN. JUHANI ARAJÄRVI. SAMULI SARIO. Eero Koskimies. [[Luokka:Lakitekstit]] 146 4318 2006-08-01T06:47:15Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu säveltänyt [[Fredrik Pacius]] sanat ruotsiksi kirjoittanut [[Emil von Qvanten]] suomentanut [[Aleksanteri Rahkonen]] :Kuule kuinka soitto kaikuu! :Väinön kanteleesta raikuu! :Laulu Suomen on, laulu Suomen on! :Kuule hongat huokaileepi, :kuule kosket pauhaileepi! :Laulu Suomen on, laulu Suomen on! :Kaikkialla ääni kaikuu, :kaikkialla kielet raikuu :Suomen laulua! :Sydän jos on suotu sulle, :murheess' ilossakin kuule :Suomen laulua! [[Luokka:Aleksanteri Rahkonen]] [[Luokka:Emil von Qvanten]] [[Luokka:Laulut]] 147 9959 2007-01-11T20:04:34Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 7/1860.''' '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Ilmoitus''' '''muutetusta raha-yksiköstä Suomen Suuriruhtinanmaalle.''' Annettu Pietarissa, 23 päiv. Maaliskuuta (4 päiv. Huhtikuuta) 1860. '''Me ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Wenäjänmaan yli, Puolanmaan Tsaari sekä Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.,''' teemme tiettäväksi: että koska olemme katsoneet raha-yksikön alentamisen Suomen Suuriruhtinanmaassa tarpeelliseksi; niin Tahdomme Me, sittenkuin Suomeen asetettu Senaattimme on mietteensä asiasta Meille alamaisuudessa ilmoittanut, Armossa määrätä seuraavalla tavalla: 1:ksi. Suomenmaalle säännetään sille maakunnalle omituinen "Markka" niminen raha-yksikkö, jaettuna sataan "Penni" nimiseen pienempään yksikköön eli osaan. Jokainen markka vastaa neljäsosa-ruplalle, sen painon ja arvon mukaan lukien, joka noudatettavassa raha-säännössä on Wenäjän hopearuplalta määrätty neljäksi solotnikaksi ja yhdeksikolmatta doliksi, ja on siis kussakin markassa yksi solotnikka viisi ja yksi neljäsosa dolia puhdasta hopeata. 2:ksi. Tätä raha-yksikköä pitää Suuriruhtinanmaassa käytettämän sekä Kruunun laskuissa ( rätingeissä), että yksityisessäkin liikkeessä, niinkuin siitä eriksensä tulee tarkemmin määrättäväksi. 3:ksi. Suomenmaan Pankille annetaan oikeus, tätä raha-yksikköä seuraamalla lyödä yhden, viiden, kymmenen ja kahdenkymmenen pennin arvoisia pieniä kuparirahoja erittäisin Suuriruhtinanmaata varten, kupari-arvon suhteen myntättäissä noudattamalla mitä Wenäjän kuparirahasta on säännetty, jolloinka siis yksi penni painoltansa ja metalli-arvoltansa vastaa yhdelle neljäsosa-kopeikalle ja kaksikymmentä penniä viidelle kopeikalle Wenäjän kuparirahaa viimeisen preilin mukaan, sekä viiden ja kymmenen pennin rahat samassa vertaisuudessa. 4:ksi. Raha-liikkeen huojentamiseksi saa Pankki, samoilla ehdoilla kuin Pankin paperirahalle on määrätty, toistaiseksi ulosantaa yhden ja kolmen hopea-markan seteleitä. 5:ksi. Sama edesvastaus, joka Suomenmaan Pankista ulosannettuin paperisetelien väärentämisestä ja mukaamisesta, sekä semmoisen rahan kauppaamisesta on määrätty, tulee myöskin noudatettavaksi nyt myönnettyin yhden ja kolmen hopea-markan setelien suhteen. Joka kaikille asianomaisille on oleva tietona ja alamaisuudessa noudatettavana. Suuremmaksi vakuudeksi olemme Me Omakätisesti kirjoittaneet tämän alle, joka tapahtui Pietarissa 23 päivänä Maaliskuuta (4 päivänä Huhtikuuta) 1860. '''ALEKSANDER.''' Ministeri-Valta-Sihteeri Kreivi ARMFELT. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 148 9938 2007-01-11T19:58:32Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] == Julistus Viaporin linnoitusesplanaadista == '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-kokoelma 26/1899 sivu 1.''' '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus,''' '''joka koskee Wiaporin linnoitusesplanaadia.''' Annettu Helsingissä, 24 p:nä Toukokuuta 1899. '''Me NIKOLAI Toinen, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.''' Teemme tiettäväksi: Sittenkuin Armollinen asetus, joka koskee linnoitusesplanaadin piirissä olevan kiinteistön omistus- ja nautinto-oikeuden supistuksia, kuin myöskin Armollinen julistus, sisältävä määräyksiä, joita on noudatettava mainittua asetusta käytettäessä, Toukokuun 30 p:nä 1896 oli annettu sekä Me Elokuun 13 (25) p:nä 1898 armossa olimme vahvistaneet "Sääntöjä Wiaporin linnoitusesplanaadin voimassapitämisestä ja siitä järjestyksestä, missä huoneuksia sen piiriin saadaan rakentaa", olemme Me nähneet hyväksi noudatettavaksi käskeä mainitut, tässä alempana olevat Säännöt ynnä niihin kuuluvan "Wiaporin linnoitusesplanaadin rajain selityksen". Tätä kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 24 p:nä Toukokuuta 1899. '''Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan''' ::'''ja Hänen Korkeassa Nimessään,''' ::'''Suomeen asetettu Senaattinsa:''' ::F. W. SCHAUMAN. ::K. F. IGNATIUS. ::WALD. ENEBERG. ::LENNART GRIPENBERG. ::AUGUST NYBERGH. ::G. von TROIL. ::J. G. SOHLMAN. ::OSSIAN BERGBOM. ::ALFR. CHARPENTIER. :::G. v. Christierson. == Sääntöjä Viaporin linnoitusesplanaadista == '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-kokoelma 26/1899 sivut 2-4''' '''Sääntöjä Wiaporin linnoitusesplanaadin voimassa-pitämisestä ja siitä järjestyksestä, missä huoneuksia sen piiriin saadaan rakentaa.''' '''1 §.''' Wiaporin linnoitusesplanaadiin kuuluu linnoituksen koko lähin ympäristö niin laajalta kuin Lokakuun 16 p:nä 1893 armollisimmasti vahvistettu esplanaadin asemakartta osottaa. '''2 §.''' Esplanaadin rajalinjat ovat, niistä laaditun tarkan selityksen mukaan, käytävät ja tarpeellisilla paikoilla rajakivillä merkittävät; ja on paikkakunnan poliisiviranomaisten velvollisuus alati pitää silmällä että mainitut rajakivet pysyvät liikuttamatta. '''3 §.''' Linnoitusesplanaadin piiriin joutuvat alueet, paitsi linnoitukseen kuuluvat erityiset saaret ja luodot, jotka tuolle vahvistetulle asemakartalle ovat vaaleanpunaisella värillä merkityt, jaetaan kahteen alaan. Ensimmäiseen luetaan koko vesialue, jota vahvistetulla kartalla rajoittaa vaaleanpunainen linja, ja toiseen ne saaret ja luodot, jotka kartalle ovat keltaisella värillä merkityt ja luetellaan näitä sääntöjä seuraavassa muistutuksessa. '''4 §.''' Rakentamis- ja ulkomuodon muulla tavoin muuttamisoikeuteen nähden ovat ensimmäiseen alaan kuuluvat alueet supistusten alaisia sillä tavoin kuin näitten sääntöjen 5 §:ssä sanotaan; toiseen alaan kuuluvat alueet ovat niitten supistusten alaisia kuin 6 ja 7 §:ssä sanotaan; jota vastoin ne saaret ja luodot sekä näiden osat, jotka sijaitsevat asplanaadin rajalinjain sisällä mutta eivät ole eri värillä merkityt, eivät ole supistusten alaisia niitten rakentamiseen tai ulkomuodon muuttamiseen nähden. '''5 §.''' Ensimmäisen alan eli esplanaadin vesialueen piirissä ovat kaikellaiset rakennusyritykset niin myös merenpohjan muodon muuttaminen kielletyt, ellei Insinööri-Ylihallitus ole antanut siihen lupaa. '''6 §.''' Toisen alan piiriin ei saa, ilman Insinööri-Ylihallituksen lupaa, rakentaa asuinhuoneita eikä muita rakennuksia kivestä, eikä sellaisten rakennusten osia. Linnoituksenkomentajan luvalla, joka on hankittava Linnoitus-insinöörihallituksen kautta, saadaan 1:ksi) muuttaa maan- tai vuorenpinnan korkeutta kuin myöskin sitä varten osotetuille paikoille tehdä hietakuoppia ja savenkaivoksia sekä kivilouhoksia ja asettaa pysyväisiä kivien ja muitten tilanottavain aineitten varastoja; 2:ksi) laittaa maan kastelemista tai kuivattamista tarkoittavia sulkuja, tokeita, kanavia, pasenkeja ja vesilaitoksia, rakentaa tavallisia tai kivitettyjä teitä, viertoteitä ja rautateitä sekä ryhtyä muuttamaan olemassa olevia mainitun laatuisia laitoksia; 3:ksi) rakentaa puistoja ja taimitarhoja sekä toimittaa metsänistutuksia; 4:ksi) perustaa hautausmaita ja rakentaa kaikellaisia muistomerkkejä; sekä 5:ksi) rakentaa huoneuksia puusta. '''7 §.''' Toisen alan piirissä jo olevia kivihuoneuksia, jotka eivät täytä edellämainittuja ehtoja, saadaan tarvittaessa korjata sillä ehdolla että huoneuksien ulkomuotoa silti ei muuteta. Mutta jos sanotut huoneukset ovat uudestaan rakennettavat tai uudet rakennukset niiden sijaan tehtävät, niin tämä ei saa tapahtua ennenkuin siihen Linnoituksenkomentajan kautta on hankittu lupa Insinööri-Ylihallitukselta. '''8 §.''' Wiaporin linnoituksen Komentaja on velvollinen Linnoitus-insinöörihallituksen kautta, johon kaikkien linnoitusesplanaadia koskevain asiain käsitteleminen keskitetään, tarkasti valvomaan edelläolevien sääntöjen noudattamista. '''Muistutus''' Niistä saarista ja luodoista, jotka sijaitsevat esplanaadin rajalinjain sisällä, ovat seuraavat, jotka kartalle ovat keltaisella värillä merkityt, esplanaadisäännöissä määrättyjen supistusten alaisia, nimittäin: Stora Willingen (Vester Willingen) eteläosa sekä kaksi sen vieressä olevaa luotoa, Matalakari, Mjälköpennar (Mjölöpennor), Stora Mjölö, Öön (Mjölöören), Griselhällan, Mjölöknekt, Torr-Mjölö ynnä 2 luotoa siitä koilliseen päin, Sajatschij (Lågharan, Lågharu), Gråharun (Gråhara), Tschistij (Nyräntan, Räntan), Franzuskij (Abrahamsholm), Dlinnyj (Långören) Sojusnij (Taffelgrund, Tafvelgrundet), Pritselnij (Tirgrundet), Sobatschij (Hundskär), Södra Söderholmskubbeb, Juschnyj (Söderholmskubben, nimetön) Bränvinskubb, Djupgrundet, Sosnovyj (Skogholm), Jelovyj (Skogskär, Skogsskär, Märraskär), Hamngrunden, Moschevelovyj (Stora Enskär), Hund (Sobotschij, Hundskär), Ungsholmarne, Kikholm (Skifferholmarne), Flingholm (Flisholmen), Bergholm (Ärtholmen), Likrund (Lillgrundet), Lilla Rönnskär (Öster-Rönnskär), Rjabinovyj (Rönnskär, Vester-Rönnskär), Skjutkubben, Lillgrund, Långhällan, Rönnbusken, Ryskär (Rysskär), Notgrund, Gråskär, Långgrundskobb, Segelkubb, Långgrund, Stora Ormholm (Ormholm), Lilla Ormholm (Stora Ormkobbarne), Mössenholmarne, Högholm, Stora Änneholm (Stora Ängsholmen), Tallholm, Finholmar (Tirholm), Limholm (Linholm), Hanaholm, Björkö (Björkholm) sekä luotojen välillä ja lähellä olevat karit. == Wiaporin linnoitusesplanaadin rajain selitys. == '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-kokoelma 26/1899 sivut 4-5.''' Wiaporin linnoitusesplanaadia, joka esplanaadin asemakartalle on merkitty vaaleanpunaisella linjalla, rajoittavat seuraavat rajalinjat: 1:ksi) Etelässä: linja, joka lähtee Stora Mjölön lounaisesta niemestä ja viepi länteen päin Moschevelovyi'n (Stora Enskärin) eteläniemen sivutse Ryskärin (Rysskärin) eteläniemeen. 2:ksi) Lännessä: Ryskärin (Rysskärin) eteläniemestä pohja länteen (nord till vest) päin Mössenholmarna ja Limholmen (Linholmen) nimisten luotojen läntisimmän luodon länsipuolitse ja aivan sen sivutse, keskelle Björnviken nimisen lahden suuta. 3:ksi) Pohjasessa: Björnvikenin suun keskeltä, 15 saschenin [1] matkan päässä rannasta, Björnholmslandetia myöten mannermaan ja Löfön väliseen salmeen, sekä viimemainitun luodon rantaa pitkin sen itäpuolella noin 125 saschenia [2] Svedjan (Svedjeholmin) luodosta pohjaseen päin olevaan niemeen; siitä itäänpäin Seurasaarta (Fölisön) kohden ja tämän saaren etelärantaa pitkin 15 saschenin [3] matkan päässä rantalinjasta, edelleen Hietaniemeen ja täältä, 100 saschenin [4] matkan päässä rannasta, Helsingin kaupungin aluetta ynnä Katajanokkaa myöten, Flisholmssundet nimisen salmen kautta sekä keskeltä mannermaan ja Ungsholmarne nimisten luotojen välistä salmea Katajanokan itäisimmän osan kukkulalle, sieltä koilliseen päin Wrakholmenin eteläpuolitse, Brändöholmenin ja Degerön väliseen salmeen, jatkuen 15 saschenin [3] matkan päässä rannoista, Brändöholmenia ja Hertonäsiä myöten, edelleen Degerön rantoja pitkin, Hundholm, Katthäll, Långören ja Hästholmen nimisten luotojen ulkopuolitse Hästnäsin kanavalle, sekä täältä tämän kanavan pohjoispuolitse ja kanavan loppupäästä Degerön eteläpuolitse, 15 saschenin [3] matkan päässä rannasta, rannalla olevan karipohjan eteläpäähän ja täältä noin 150 saschenia kaakkoon päin Stora Willingen (Vester-Willingen) saaren alueelle sekä edelleen noin 750 saschenia itään päin erääsen Öster-Willingen länsipuolella olevaan kohtaan. 4:ksi) Idässä: viimemainitusta kohdasta Stora Willingen (Vester-Willingen) saaren itäisimmän niemen sivutse etelään päin, Matalakarin itäistä rantaa myöten, edelleen lounaaseen päin Stora-Mjölön koilliseen niemeen ja sen kaakkoista rantaa myöten saman saaren lounaisella niemellä olevaan lähtökohtaan. ::[1] eli 32 metrin.<br/> ::[2] eli 266,7 metriä.<br/> ::[3] eli 32 metrin.<br/> ::[4] eli 213,4 metrin.<br/> == Viapori Suomen valtion haltuun == '''Suomen asetuskokoelma 15/1918 sivu 1''' '''Suomen senaatin päätös Viaporin linnoituksen Suomen valtion haltuun ottamisesta sekä Venäjän valtion kiinteän ja irtaimen omaisuuden takavarikoimisesta.''' Annettu Helsingissä, huhtikuun 17 päivänä 1918. Suomen Senaatille kuuluvan vallan nojalla on Senaatti tänä päivänä päättänyt: 1) ottaa Suomen valtion haltuun Viaporin kaikkine linnoituksineen sekä maa- ja vesialueineen, jotka yhdistetään Uudenmaan lääniin, hallinnollisessa suhteessa kuitenkin koko sodan aikana sinne määrättävän komendantin hoidettavaksi; 2) ottaa huostaansa Venäjän valtion omistamat sekä sotilas- että siviilitarkoituksiin käytetyt kiinteimistöt niissä löytyvine irtaimistoineen; sekä; 3) ottaa hoitoonsa ja käytettäväksi venäläisten Viaporiin jättämät räjähdysaineet ja ampumatavarat. Helsingissä, huhtikuun 17 päivänä 1918. Sisäasiaintoimituskunnan Päällikkö, Senaattori Arthur Castrén. M. Sadeniemi. == Viaporin nimeksi Suomenlinna == '''Suomen asetuskokoelma 43/1918 sivu 7''' '''Suomen Senaatin päätös Viaporin linnoituksen nimen muuttamisesta.''' Annettu Helsingissä, 13 päivänä toukokuuta 1918. Suomen Senaatti on, Senaatille kuuluvan vallan nojalla, Talousosaston kanslian esittelyssä, antanut seuraavan julistuksen: Vuonna 1808 toukokuun 5 päivänä laskettiin Viaporissa alas Ruotsin lippu. Sen jälkeen on siellä 12 päivään huhtikuuta 1918 saakka, jolloin venäläiset joukot jättivät linnoituksen, liehunut Venäjän valtakunnan sotalippu. Sunnuntaina 12 päivänä toukokuuta 1918 nostettiin Hallituksen läsnäollessa linnoituksen ylitse itsenäisen Suomen valtakunnan oma lippu. Tämän jokaista suomalaista sydäntä ilahuttavan kansallisen saavutuksen ja historiallisen merkkitapauksen johdosta ja muistoksi on Suomen Senaatti päättänyt ja määrännyt, että puheenalaisten linnoitusten nimi on tästä lähtien oleva Suomenlinna. Kuitenkin saa ruotsalaisessa virkakielessä käyttää nimeä "Sveaborg". Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot. Helsingissä, 13 päivänä toukokuuta 1918. Suomen Senaatin Talousosaston Puheenjohtaja, Senaattori P. E. Svinhufvud. G. E. F. Albrecht. [[Luokka:Lakitekstit]] 149 9944 2007-01-11T20:01:36Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] TARTON RAUHANSOPIMUS 1920 RAUHANSOPIMUS Suomen Tasavallan ja Venäjän Sosialistisen Federatiivisen Neuvostotasavallan välillä. Suomen Tasavallan hallitus ja Venäjän Sosialistisen Federatiivisen Neuvostotasavallan hallitus, ottaen huomioon, että Suomi vuonna 1917 on julistautunut itsenäiseksi ja että Venäjä on tunnustanut Suomen valta kunnan, Suomen Suuriruhtinaanmaan rajoissa, riippumattomaksi ja täysivaltaiseksi, ja haluten lopettaa molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan, luoda pysyväiset rauhalliset suhteet niiden kesken sekä lopullisesti selvittää Suomen ja Venäjän aikaisemmasta valtioyhteydestä johtuneet suhteet, ovat päättäneet tehdä tätä tarkoittavan sopimuksen ja siihen valtuuttaneet: Suomen Tasavallan hallitus: Juho Kusti Paasikiven Juho Heikki Vennolan Alexander Freyn Karl Rudolf Waldenin Väinö Tannerin Väinö Voionmaan Väinö Gabriel Kivilinnan; Venäjän Sosialistisen Federatiivisen Neuvostotasavallan hallitus: Jaan Antonovitsh Behrsinin Platon Michailovitsh Kershentsewin Nikolai Sergejevitsh Tichmenjewin, jotka, kokoonnuttuaan Tarton kaupungissa ja esitettyään toisilleen oikeiksi ja asianmukaisiksi havaitut valtakirjansa, ovat sopineet seuraavasti: 1. Artikla Rauhansopimuksen voimaan astuttua lakkaa sotatila sopimusvaltioiden välillä ja molemmat valtiot sitoutuvat vastedes ylläpitämään keskinäistä rauhantilaa ja hyvää naapuruutta. 2. Artikla Suomen ja Venäjän välinen valtakunnanraja kulkee: 1. Jakaen Vaidalahden kahtia sen perukassa olevan itäisen niemekkeen kärkeen (likipitäen 69°57'0 leveydellä ja 31°58'5 pituudella); edelleen meridiaania myöten etelään siksi kunnes se leikkaa pohjoisen järvilaakson (likipitäen 69°55'0 leveydellä); edelleen kaakkoon 32°08'0 pituudella olevaan meridiaaniin saakka (likipitäen 69°55'0 leveydellä); kulkien mikäli mahdollista pitkin Tserwjanyja järvilaaksoa; edelleen pisteeseen, jo ka on 69°46'0 leveydellä ja 32°06'5 pituudella; edelleen jakaen kahtia kannaksen, joka on siihen syvimmälle pistävien Pummangin vuonon (Bolshaja-Volokovaja-guban) ja Oserkovuonon lahtien välissä, pisteeseen, joka on Srednisaarennon ja mantereen välisen kannaksen keskivälissä (69°39'1 leveydellä ja 31°47'6 pituudella); sekä edelleen suorana viivana tähänastisella Suomen ja Venäjän välisellä rajalla Jaurijärven lähellä olevaan Korvatunturin rajapyykkiin N:o 90. 2. Jaurijärven lähellä olevasta Korvatunturin rajapyykistä N:o 90 Laatokkaan saakka, sen poikki ja Karjalan kannaksen poikki Suomen ja Venäjän tähänastista rajaa pitkin sen päätekohtaan Suomenlahden rannalla. 1. Muistutus. Heinä- (Ainovskie-ostrova) ja Kii-saaret siirtyvät Suomelle. 2. Muistutus. Tässä artiklassa selitetty raja on punaisella viivalla merkitty rauhansopimuksen liitteenä oleville kartoille, nimittäin venäläiselle merikartalle N:o 1279 ja maakartalle. Näiden karttojen johdolla on tämän artiklan 1 momentissa mainittujen rajojen käynti itse paikalla toimitettava, ottaen pakottavissa tapauksissa huomioon luonnonolosuhteet. Jos teksti ja kartat havaitaan ristiriitaisiksi Kalastaja- ja Srednisaarentoihin nähden, on merikartalla ratkaiseva merkitys, mutta muuhun rajaan nähden määrää teksti. 3. Muistutus. Kaikki pituudet on laskettu Greenwichistä. 3. Artikla. Sopimusvaltioiden alueveden laajuus Suomenlahdella on neljä meripeninkulmaa laskettuna rannikosta sekä, missä saaristoa on, uloimmasta vedenpinnan yli kohoavasta saaresta tai luodosta. Tästä tehdään seuraavat poikkeukset: 1. Suomen ja Venäjän välisen maarajan päätekohdasta Suomenlahden rannalla Seivästön majakan meridiaanin saakka on Suomen alueveden laajuus puolitoista meripeninkulmaa, ja kulkee sen raja parallellia myöten. Seivästön majakan meridiaanilla 60°08'9 leveydellä olevasta pisteestä alkaen Suomen alueveden raja kulkee viivaan myöten, joka yhdistää tämän pisteen Seiskarin eteläpuolella 59°58'8 leveydellä ja 28°24'5 pituudella olevan pisteen kanssa, siihen saakka missä tämä viiva leikkaa Seivästön meridiaanin länsipuolella olevan Suomen nelimeripeninkulmaisen alueveden rajan. 2. Suursaaren eteläkärjen meridiaanilla, yhden meripeninkulman päässä etelään tästä kärjestä olevasta pisteestä kulkee Suomen alueveden raja kahtena suorana viivana, joista toinen kulkee 61° ja toinen 288° suunnassa, siihen saakka missä nämä viivat leikkaavat Suursaaren nelimeripeninkulmaisen alueveden rajan. 3. Suomen yhtenäisen alueveden ulkopuolella olevien, Suomelle kuuluvien saarien ympärillä on alueveden laajuus kolme meripeninkulmaa. Tästä tehdään kuitenkin seuraavat poikkeukset: Seiskarin ja Lavansaaren eteläpuolella kulkee Suomen alueveden raja seuraavien pisteiden kautta: leveys 60°00'5 ja pituus 28°31'4 " 59°58'8 " " 28°24'5 " 59°58'0 " " 27°55'0 " 59°54'6 " " 27°52'2 Suuren Tytärsaaren pohjoiskärjen meridiaanilla, kolmen meripeninkulman päässä pohjoiseen tästä kärjestä olevasta pisteestä alkaen kulkee Suomen alueveden raja suorana viivana Rödskärin pohjoiskärjen meridiaanilla, yhden meripeninkulman päässä tästä kärjestä pohjoiseen olevan pisteen kautta siihen saakka missä tämä viiva leikkaa Rödskärin kolmimeripeninkulmaisen alueveden rajan. 4. Suomi ei puolestaan vastusta eikä tule vastustamaan sitä, että Venäjän alueveden raja Suomenlahden itäosassa tulisi kulkemaan seuraavasti: Suomen ja Venäjän välisen maarajan päätekohdasta Suomenlahden rannalla pitkin Seivästön majakan meridiaanilla ja 60°58'0 leveydellä olevaan pisteeseen; edelleen Seiskarin eteläpuolella 59°58'8 leveydellä ja 28°24'5 pituudella olevaan pisteeseen; edelleen 59°58'0 leveydellä ja 27°55'0 pituudella olevaan pisteeseen; edelleen Vigrundin tornia kohti siihen saakka missänäin vedetty viiva leikkaa Venäjän yleisen nelimeripeninkulmaisen alueveden rajan; ja edelleen tätä rajaa myöten. 1. Muistutus. Kaikkien näiden aluevesien rajat on merkitty rauhansopimuksen liitteenä oleville venäläisille merikartoille, N:o 1492 ja 1476. Jos teksti ja kartat havaitaan ristiriitaisiksi, on kartoilla ratkaiseva merkitys. 2. Muistutus. Kaikki pituudet ovat lasketut Greenwichistä. 4. Artikla Petsamon alueen, jota rajoittavat: kaakossa ja idässä: 2 artiklan 1 momentissa mainittu raja; lännessä: tähänastinen Suomen ja Venäjän raja Jaurijärven lähellä olevasta Korvatunturin rajapyykistä N:o 90 kolmenvaltakunnan rajapyykkiin N:o 94, jossa Suomen, Venäjän ja Norjan rajat yhtyvät; sekä luoteessa: tähänastinen Venäjän ja Norjan valtakuntien välinen raja, luovuttaa Venäjä aluevesinensä heti rauhansopimuksen voimaan astuttua ikuisiksi ajoiksi Suomelle täydellisellä suveenisella oikeudella omistettavaksi; ja luopuu Venäjä Suomen hyväksi kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan täten luovutettuun alueeseen nähden. Venäjä poistaa sotaväkensä Petsamon alueelta neljänkymmenenviiden päivän kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien. 5. Artikla Kuukauden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien valitsevat Suomen ja Venäjän hallitukset kumpikin kaksi jäsentä erityiseen komissiooniin, jonka tulee yhdeksän kuukauden kuluessa toimittaa 2 artiklan 1 momentissa mainittujen rajain käynti ja pyykitys. 6. Artikla 1. Suomi sitoutuu olemaan pitämättä niillä vesillä, jotka kuuluvat sen omistamaan Pohjois-Jäämeren rannikkoon, sotalaivoja ja muita aseistettuja laivoja, lukuunottamatta sataa tonnia pienempiä varustetuja laivoja, joita Suomella on oikeus pitää ilman rajoitusta, sekä enintään viittätoista kappaletta sota- ja muita aseistettuja laivoja, joiden kantavuus ei ole suurempi kuin neljäsataa tonnia. Suomi sitoutuu niinikään olemaan pitämättä mainituilla vesillä vedenalaisia laivoja ja aseistettuja lentokoneita. 2. Myös sitoutuu Suomi olemaan rakentamatta tälle rannikolle sotasatamia, sotalaivatukikohtia ja sotakorjausverstaita, jotka laajuudeltaan ovat suurempia kuin edellisessä momentissa mainittuja laivoja ja niiden aseistusta varten on tarpeen. 7. Artikla 1. Sopimusvaltiot myöntävät toisen sopimusvaltion kansalaisille oikeuden harjoittaa kalastusta ja vapaasti kulkea kalastusaluksilla niin hyvin Suomelle luovutetun Pohjois-Jäämeren rannikon kuin Venäjälle jäävän Kalastajasaarennon pohjoisen ja itäisen rannikon aluevesillä Sharapovin niemeen asti. 2. Edellisessä momentissa mainituilla rannikkoalueella ovat molempien valtioiden kansalaiset oikeutetut astumaan maihin ja rakentamaan tarpeellisia majailu- ja varastosuojia sekä muita kalastuksen ynnä kalanjalostuksen vaatimia rakennuksia ja laitoksia. 3.Sopimusvaltiot suostuvat rauhansopimuksen jälkeen tekemään erityisen sopimuksen siitä, millä ehdoilla ja missä järjestyksessä on oikeus kalastaa ja kalastaja-aluksilla liikkua ensimmäisessä momentissa mainitun rannikon aluevesillä. 8. Artikla 1. Venäjän valtiolle ja Venäjän kansalaisille myönnetään vapaa kauttakulkuoikeus Petsamon alueen kautta Norjaan ja sieltä takaisin. 2. Tavarat, jotka kuljetetaan Petsamon alueen kautta Venäjältä Norjaan, samoin kuin tavarat, jotka kuljetetaan aman alueen kautta Norjasta Venäjälle, ovat vapautetut tarkastuksesta ja valvonnasta, lukuunottamatta sitä valvontaa, joka on välttämätön kauttakulkuliikenteen järjestämistä varten; näistä tavaroista ei myöskään kanneta tullia eikä kauttakulku- tai muita maksuja. Yllämainittu kauttakulkutavarain valvonta on sallittu ainoastaan siinä muodossa, jota kansainvälisessä liikenteessä vakiintuneen tavan mukaan tällaisissa tapauksissa noudatetaan. 3. Venäjän kansalaisilla, jotka matkustavat Petsamon alueen kautta Norjaan ja Norjasta takaisin Venäjälle, on oikeus vapaaseen kauttakulkuun asianomaisen Venäjän viranomaisen antamalla passilla. 4. Noudattamalla voimassaolevia yleisiä määräyksiä on aseistamattomilla venäläisillä lentokoneilla oikeus ylläpitää Petsamon alueen kautta lentoliikennettä Venäjän ja Norjan välillä. 5. Kauttakulkuteistä, joilla myöten on sallittu esteettömästi kulkea ja kuljettaa tavaroita Petsamon alueen kautta Venäjältä Norjaan ja sieltä takaisin, sekä edellisissä momenteissa mainittujen määräysten lähemmistä soveltamisehdoista kuin myöskin Venäjän konsuliedustuksen järjestelymuodosta, joka tehdään rauhansopimuksen voimaan astumisen jälkeen. 9. Artikla Venäjän kansalaiset, joilla on kotipaikkansa Petsamon alueella, tulevat ilman muuta Suomen kansalaisiksi, kuitenkin niin, että kahdeksantoista vuotta täyttäneet ovat oikeutetut yhden vuoden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien valitsemaan Venäjän kansalaisuuden. Mies valitsee vaimonsa puolesta, mikäli heidän välillään ei ole toisin sovittu, ja vanhemmat kahdeksantoistavuotta nuorempien lastensa puolesta. Henkilöt, jotka ovat valinneet Venäjän kansalaisuuden, saavat sitä seuraavan vuoden kuluessa vapaasti siirtyä alueelta ja kuljettaa mukanaan kaiken irtaimen omaisuutensa tullitta ja vientimaksuitta. Mainitut henkilöt säilyttävät kaikki oikeutensa kiinteään omaisuuteen, minkä he jättävät Petsamon alueelle. 10. Artikla Suomi poistaa neljänkymmenenviiden päivän kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien sotajoukkonsa Repolan ja Porajärven kunnista, jotka palautetaan Venäjän valtakunnan yhteyteen ja liitetään Arkangelin ja Aunuksen kuvermenttien karjalaisen väestön muodostamaan ja kansallista itsemääräämisoikeutta nauttivaan Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen. 11. Artikla Edellisessä artiklassa mainittujen Repolan ja Porajärven kuntien Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen tapahtuvan liittämisen lähemmistä ehdoista on paikallisen väestön hyväksi sovittu seuraavaa: 1. Kuntien asukkaille annetaan täydellinen amnestia rauhansopimuksen 35 artiklan määräysten mukaan. 2.Paikallinen järjestyksenpito kuntien alueella on kahden vuoden aikana rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien oleva paikallisen väestön asettaman miliisin asiana. 3. Kuntien asukkaille taataan omistusoikeus kaikkeen kuntien alueella omistamaansa irtaimeen omaisuuteen samoinkuin oikeus vapaasti määrätä ja käyttää omistamiaan tai viljelemiään tiluksia ja muuta hallussaan olevaa kiinteätä omaisuutta Itä-Karjalan autonomisella alueella voimassaolevien lakien rajoissa. 4. Jokaisella sitä haluavalla näiden kuntien asukkaalla on oikeus vuoden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien vapaasti siirtyä pois Venäjältä. Venäjältä täten pois siirtyvät ovat oikeutetut viemään kaiken irtaimen omaisuutensa mukanaan ja säilyttävät he Itä-Karjalan autonomisella alueella voimassaolevien lakien rajoissa kaikki oikeutensa kuntien alueelle jättämäänsä kiinteään omaisuuteen. 5. Suomen kansalaisille ja suomalaisille yhtiöille, joilla on ennen kesäkuun 1 päivää 1920 tehtyjä metsänhakkuukontrahteja, säilytetään oikeus vuoden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien mainituissa kunnissa toimittaa näiden kontrahtien mukaiset metsänhakkuut ja poisviedä hakatut puut. 12. Artikla Sopimusvaltiot kannattavat periaatteessa Suomenlahden ja koko Itämeren neutralisoimista sek sitoutuvat myötvaikuttamaan sen toteuttamiseksi. 13. Artikla Suomi neutralisoi sotilaallisesti seuraavat sille kuuluvat Suomenlahden saaret: Somerin, Narvin, Seiskarin, Peninsaaren, Lavansaaren, Suuren ja Pienen Tytärsaaren sekä Rödskärin. Tämä sotilaallinen neutralisoiminen sisältää sen, ettei niille saarille rakenneta eikä sijoiteta linnoituksia, pattereita, sotilashavaintoasemia, puolta kilowattia voimakkaampia radioasemia, sotasatamia ja sotilaallisia meritukikohtia, sotilasomaisuus- ja sotatarvevarastoja eikä pidetä sotaväkeä en enemmän kuin on tarpeen järjestyksen ylläpitämistä varten. Somerin ja Narvin saarilla on Suomi kuitenkin oikeutettu pitämään sotilashavaintoasemia. 14. Artikla Suomi ryhtyy heti rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen toimenpiteisiin Suursaaren sotilaalliseksi neutralisoimiseksi kansainvälisellä takuulla. Tämä neutralisoiminen sisältää sen, ettei tälle saarelle rakenneta eikä sijoiteta linnoituksia, pattereita, yhtä kilowattia voimakkaampia radioasemia, sotasatamia ja sotilaallisia meritukikohtia, sotilasomaisuus- ja sotatarvevarastoja eikä pidetä sotaväkeä enemmän kuin on tarpeen järjestyksen ylläpitämistä varten. Venäjä sitoutuu kannattamaan edellämainitun kansainvälisen takuun hankkimista. 15. Artikla Suomi sitoutuu kolmen kuukauden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien poistamaan Inon ja Puumalan linnoituksista tykkien lukot, tähystyslaitteet, suuntauslaitteet ja ammukset sekä hävittämään nämä linnoitukset yhden vuoden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien. Suomi sitoutuu niinikään olemaan rakentamatta Seivästön ja Inonniemen väliselle rannikolle kahdenkymmenen kilometrin etäisyydellä rannasta panssaritorneja sekä pattereita, joiden ampumasektorit tekevät mahdoliseksi ampumisen yli Suomen alueveden rajan sekä Inonniemen ja Rajajoen suun väliselle rannikolle kahdenkymmenen kilometrin etäisyydellä rannasta pattereita, jo iden kantavuus ulottuu yli Suomen alueveden rajan. 16. Artikla 1. Sopimusvaltiot sitoutuvat olemana pitämättä Laatokalla, sen rannoilla sekä Laatokan juoksevissa joissa ja kanavilla kuin myös Nevalla, Ivanovskin porogiin saakka, hyökkäystarkoituksia palvelevia sotilaallisia varustuksia. Kuitenkin on oikeus siellä pitää sotalaivoja, joiden kantavuus ei ole yli sata tonnia ja jotka eivät ole varustettu suuremmilla kuin neljänkymmenenseitsemän millimetrin kaliiberin tykeillä, samoinkuin näiden kokoa vastaavia sotilaallisia meritukikohtia. Venäjällä on oikeus kuljettaa sisävesillensä sotalaivoja Laatokan etelärantaa pitkin kulkevien kanavien kautta tai, jos liikennehäiriöitä niissä tapahtuu, sitoutuvat sopimusvaltiota neutralisoimaan myöskin Laatokan. 2. Siinä tapauksessa, että Suomenlahden ja Itämeren neutralisoiminen toteutetaan, sitoutuvat sopimusvaltiot neutralisoimaan myöskin Laatokan. 17. Artikla Venäjä sitoutuu myöntämään suomalaisille kauppa- ja tavara-aluksille esteettömän kulun Nevalla Suomenlahden ja Laatokan välillä samoilla ehdoilla kuin venäläisillekin aluksille. Ensinmainitut alukset eivät kuitenkaan saa kuljettaa sotatavaraa eikä sotilasomaisuutta. Sopimusvaltiot suostuvat, siinä tapauksessa, että jompikumpi sopimusvaltio sitä vaatii, viimeistään yhden vuoden kuluessa vaatimuksen esittämisestä ryhtymään neuvotteluihin tämän artiklan määräyksiä täydentävän yksityiskohtaisen sopimuksen aikaansaamiseksi. Tämä ei kuitenkaan saa estää tässä myönnetyn oikeuden käyttämistä. 18. Artikla Laatokan veden korkeutta älköön muutettako ilman edelläkäypää Suomen ja Venäjän välistä sopimusta. 19. Artikla Tullitarkastusta, kalastusta, merenkulkulaitoksen hoitoa, järjestyksen ylläpitoa Suomenlahden aluevesien ulkopuolella olevissa, tämän Suomenlahden vapaan osan puhdistamista miinoista, luotsipalveluksen yhtenäistyttämistä ynnä muita samankaltaisia asioita koskevat kysymykset annetaan yhden tai useamman suomalais-venäläisen sekakomitean harkittavaksi. 20. Artikla 1. Sopimusvaltiot ryhtyvä viipymättä rauhansopimuksen voimaanastuttua toimenpiteisiin sopimuksen aikaansaamiseksi passi- ja tullimuodollisuuksien sekä yleensä rajaliikenteen järjestämisestä Karjalan kannaksella paikallisia oloja ja molemmin puolin esiintyvää käytännöllistä tarvetta silmälläpitäen. 2. Rajaliikenne Suomen ja Venäjän välisen rajan muilla osilla on niinikään erityisillä sopimuksilla järjestettävä. 3. Rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen asetetaan viipymättä sekakomitea laatimaan ehdotusta edellämainittujen olojen järjestämistä. 21. Artikla 1. Sopimusvaltiot suostuvat ensi tilassa rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen ryhtymään neuvotteluihin sopimuksen aikaansaamiseksi liikenteen ja puutavarain lauttauksen järjestämisestä vesistöissä, jotka juoksevat toisen sopimusvaltion alueelta toisen alueelle. Tämä sopimus on laadittava sille pohjalle, että liikenne ja lauttaus on tällaisissa vesitöissä molemmin puolin esteettömästi sallittu niin hyvin rajan poikki kuin myös kummankin sopimusvaltion alueella mereen saakka sekä että erityisesti lauttaukseen nähden kummankin sopimusvaltion kansalaisille myönnetään suurimpia oikeuksia nauttivan lauttaajan oikeudet. 2. Niinikään ryhtyvät sopimusvaltiot neuvotteluihin sopimuksen aikaansaamiseksi valtaväylän ylläpitämisestä sekä kalastuksen järjestämisestä ja kalanhoidon edistämisestä tarkoittaviin toimenpiteisiin ryhtymisestä edellisessä momentissa mainituissa kuin myös pitkin sopimusvaltioiden yhteistä rajaa sijaitsevissa vesistöissä. 22. Artikla Venäjän valtion ja valtiolaitosten Suomessa oleva omaisuus siirtyy korvauksetta Suomen valtion omaksi. Samoin siirtyy korvauksetta Venäjän valtion omaksi Venäjällä oleva Suomen valtion ja valtiolaitosten omaisuus. Muistutus Sopimusvaltiot pidättävät itselleen toisessa maassa olevasta entisestä valtio-omaisuudestaan diplomaattista ja konsuliedustusta varten kolme kaupunkikiinteistöä tontteineen ja rakennuksineen. 23. Artikla 1. Suomen hallitus sitoutuu viipymättä rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen palauttamaan Venäjän valtiolle alueellaan tai käytettävissään olevia, vuonna 1918 Suomeen jääneitä venäläisiä laivoja ja aluksia rauhansopimuksen liitteenä olevan luettelon mukaan. 2. Jos yksityiset henkilöt tai yhtiöt esittävät joitakin vaatimuksia Venäjän valtiolle palautettavien laivojen suhteen, vapauttaa Venäjän hallitus Suomen kaikesta edesvastuusta siitä, että nämä laivat jätetään Venäjälle, sekä sitoutuu vastaamaan kaikista korvausvaatimuksista, joita mahdollisesti tullaan esittämään Suomen hallitukselle. Venäjän hallitus ottaa selvittääkseen omistusoikeuden näihin laivoihin ja ovat siis vaatimukset tässä suhteessa esitettävä sille. 3. Suomen kansalaisten tai suomessa kotipaikkaoikeutta nauttivien yhtiöitten laivat, jotka Venäjän hallitus on maailmansodan aikana pakkoluovuttanut, suorittamatta korvausta niiden omistajille, samoinkuin suomalaiset laivat, jotka ilman korvausta ovat joutuneet Venäjän valtion haltuun, sitoutuu Venäjän hallitus palauttamaan niiden entisille omistajille. Tässä kohdassa mainitut laivat luetellaan rauhansopimuksen liitteenä olevassa luettelossa. 24. Artikla Kumpikaan sopimusvaltio ei vaadi toiselta sopimusvaltiolta sotakustannusten korvausta. Suomi ei ota osaa vuosien 1914-18 maailmansodan Venäjälle aiheuttamien kustannusten suorittamiseen. 25. Artikla Kumpikaan sopimusvaltio ei ole velvollinen vastaamaan toisen sopimusvaltion valtioveloista eikä muista sitoumuksista. 26. Artikla Venäjän valtion ja valtiolaitosten velat ja muut sitoumukset Suomen valtiolle ja Suomen Pankille samoinkuin Suomen valtion ja valtiolaitosten velat ja muut sitoumukset Venäjän valtiolle ja valtiolaitoksille katsotaan molemminpuolin suoritetuksi. Tämän johdosta lakkaavat myös Suomen ja Venäjän hallitusten välillä vuonna 1917 tehty viljanhankintaa koskeva sopimus samoinkuin Suomen Pankin ja Venäjän Luottokanslian välillä samana vuonna tehty valuuttasopimus voimassa olemasta. 27. Artikla Venäjä tunnustaa, että Suomi ei ole velvollinen vastaamaan niistä vahingoista, joita jonkun kolmannen valtion kansalaiset tai yhtiöt laivoihin tai muuhun omaisuuteen nähden, jota heillä on ollut Suomessa, ovat joutuneet kärsimään Venäjän viranomaisten toimenpiteiden kautta maailmansodan aikana, ennenkuin Suomi tuli itsenäiseksi. Tämänluontoiset vaatimukset ovat esitettävät Venäjän hallitukselle. 28. Artikla Suomen kansalaiset sekä Suomessa kotipaikkaoikeutta nauttivat yhtiöt ja yhdyskunnat saavat Venäjällä olevastaan omaisuuteensa kuin myös Venäjän valtiota tai sen valtiolaitoksia vastaan kohdistuviin saamisiinsa ja vahingonkorvaus- ynnä muihin vaatimuksiinsa nähden samat oikeudet ja etuudet jotka Venäjä on myöntänyt tai tulee myöntämään enimmän suositun maan kansalaisille. 29. Artikla 1. Sopimusvaltiot sitoutuvat ensi tilassa palauttamaan alueellaan olevat julkisten virastojen ja laitosten arkistot ja asiakirjat, jotka koskevat yksinomaan tai pääasiallisesti toista sopimusvaltiota tai sen historiaa. Tämän johdosta luovuttaa Venäjän hallitus Suomen hallitukselle myöskin entisen Suomen Suuriruhtinaanmaan Valtiosihteerinviraston arkiston, kuitenkin siten, että Venäjän hallitukselle jätetään ne tämän arkiston asiakirjat, jotka yksinomaan tai pääasiallisesti koskevat Venäjää tai sen historiaa. Täten Venäjälle jätettävistä asiakirjoista on Suomen hallituksella oikeus ottaa itselleen jäljennökset. 2. Venäjän hallitus luovuttaa Suomen hallitukselle jäljennökset Venäjän hallituksen käytettävissä olevista Suomen aluetta koskevista uusimmista topografisista ynnä merenmittauskartoista samoinkuin keskeneräisiä Suomessa suoritettuja kolmiomittaustöitä koskevan aineiston. 30. Artikla Suomen hallitus suostuu varaamaan Uudenkirkon pitäjässä olevassa Halilan sanatoriossa Pietarin kaupungin ja sen ympäristön asukkaita varten kymmenen vuoden aikana puolet sairassijoista samoilla ehdoilla kuin Suomen kansalaisille. 31. Artikla Rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen uudistetaan taloudelliset suhteet sopimusvaltioiden välillä. Tässä tarkoituksessa sopimusvaltiot asettavat viipymättä rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen erityisen, kummankin valtion edustajista muodostetun komitean laatimaan ehdotuksen molempien maiden välisen kauppasuhteiden järjestämiseksi ja kauppasopimuksen aikaansaamiseksi. 32. Artikla Kunnes kauppasopimus saadaan aikaan noudatettavan Suomen ja Venäjän välisissä kauppasuhteissa seuraavia väliaikaisia määräyksiä, joista kumpikin sopimusvaltio on oikeutettu sanoutumaan irti ilmoittamalla siitä kuusi kuukautta sitä ennen vastapuolelle: 1. Sopimusvaltioiden alueen kautta meneviä kauttakulkutavaroita on sallittava kuljettaa kaikilla kauttakulkuliikenteelle avatuilla tai vastedes avattavilla liikenneteillä, noudattamalla niitä määräyksiä, joita liikenteen järjestämiseen ja kulkulaitosten kuljetuskykyyn nähden sekä oman maan liikennetarpeen tyydyttämisen ja yleisen turvallisuuden vuoksi on annettu. 2. Valtion rautateillä ja valtion laivoilla kauttaulkutavaroista kannettavat rahdit ja muut kysymykseen tulevat kuljetusmaksut eivät saa olla korkeampia kuin omassa maassa kuljetettavista samanlaisista tavaroista. Näistä kannettaviin muihin maksuihin nähden on noudatettava enimmän suositun maan periaatetta. Jos maksun kantaminen kotimaisten tavaroiden kuljettamisesta Venäjällä kokonaan lakkautetaan, eivät rahdit Suomesta tulevilta kauttakulkutavaroilta s aa olla korkeampia kuin ne, joita kannetaan enimmän suositun maan kauttakulkutavaroista. 3. Tavaroista, joita lähetetään toisesta maasta toiseen, ei saa kantaa korkeampia rahteja tai muita kuljetusmaksuja kuin mitkä on määrätty omassa maassa kuljetettavista samanlaisista kauttakulkutavaroista. Jos maksun kantaminen omassa maassa kuljetettavista tavaroista Venäjän valtion alueella kokonaan lakkautetaan, niin Suomen tavaroista kannettavat rahdit ja muut kuljetusmaksut eivät saa olla korkeampia kuin ne, joita kannetaan enimmän suositun maa n tavaroista. 4. Tuonti-, vienti- ja kauttakulkukieltojen asettaminen on molemmin puolin sallittu ainoastaan yleistä turvallisuutta, terveydenhoitoa, alkoholipitoisia aineita sekä oman maan talouselämän järjestelyä koskevan lainsäädännön nojalla. 5. Sopimusvaltiot pidättävät itselleen oikeuden saattaa monopolin alaiseksi eri kauppa- ja teollisuusaloja. 6. Sopimusvaltioiden rahti- ja matkustaja-alukset ovat, noudattamalla asianomaisessa maassa voimassaolevia tai vastedes säädettäviä tämän maan aluksia koskevia määräyksiä sekä myös yleisen turvallisuuden ylläpitämisestä ja tullivalvonnasta johtuvia määräyksiä, oikeutetut menemään kaikkiin niihin toisen maan satamiin, käyttämään satamalaitoksia ja kulkemaan niitä toisen maan aluevesiä, sisävesiä, jokia ja kanavia, jotka on avattu tai vastedes avataan oman maan aluksille. Maksut, joita kannetaan toisen maan laivoista ja niiden lasteista, samoinkuin maksut satamalaitosten käyttämisestä eivät saa olla korkeampia kuin ne maksut, jota kannetaan enimmän suositun maan laivoista ja niiden lasteista. Poikkeus näistä määräyksistä voidaan tehdä rannikkoliikenteeseen ja kalastusaluksiin nähden. Rannikkolaiva liikenteeksi ei lueta liikennettä Itämeren ja muiden Venäjää rajoittavien varsinaisten ja sisämerien satamien välillä. Venäjän kauppa- ja matkustaja-alukset saavat kulkea kaikilla suomalaisille aluksille avatuilla Suomen aluevesien liikenneväylillä, ehdolla että noudattavat ulkomaalaisia laivoja varten Suomessa voimassaolevia luotsausta koskevia määräyksiä. 7. Suomalaiset luonnon-, kotiteollisuus- ja teollisuustuotteet ovat, niitä Venäjälle vietäessä, vapautettu kaikista tulli- ja muista tuontimaksuista. 33. Artikla Sopimusvaltiot ryhtyvät viipymättä rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen tarpeellisiin toimenpiteisiin Suomen ja Venäjän välisen rautatieliikenteen järjestämiseksi siten, että suorannainen liikenne ilman matkustajain muuttoa tai tavarain uudelleenkuormaamista käy mahdolliseksi Suomesta Venäjälle ja Venäjältä Suomeen Rajajoen ja Pietarin välisille ja välisiltä asemilta, Pietarin asema mukaanluettuna, sekä ; ryhtyvät neuvotteluihin molempien maiden rautatieverkkojen yhdistämisestä ja suoran yhdysliikenteen aikaansaamisesta niiden välillä. 34. Artikla Suomen ja Venäjän välinen posti-, ja lennätinyhteys uudistetaan rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen ja on siitä sopimusvaltioiden kesken tehtävä eri sopimus. Suomen hallitus ei aseta esteitä sille, että Venäjän valtion yksinomaisesti käytettäväksi luovutetaan vuoden 1946 loppuun saakka sähkösanomavaihtoa varten ne kolme suorannaista lennätinjohtoa (entiset N:ot 13, 60 ja 42), jotka kulkevat Suomen alueen yli Rajajoelta Uuteenkaupunkiin, yhdistäen Pietarin, Tukholman, Newcastlen ja Frederician kanssa, ja jotka Suomen hallitus sopimuksella 9 päivältä tammikuuta 1920 on luovuttanut "Det Store Nordiske Telegraf-Selskabin" käytettäviksi Venäjän sähkösanomavaihtoa varten, ehdolla että sanotun sopimuksen määräyksiä sähkösanomavaihdon järjestämisestä noudatetaan. Näiden johtojen käyttämisestä Venäjän hallitus suorittaa Suomen valtiolle kansainvälisen lennätinliittokirjan ja siihen liittyvän ohjesäännön määräysten mukaisesti Suomelle itsenäisenä valtion a tulevan kauttakulkumaksun, kunnes tämä maksu asianomaisten valtioiden sopimuksesta joutuu lähettäjän suoritettavaksi. Samoin säilytetään Venäjän valtiolle yhtä pitkäksi ajaksi ne oikeudet, jotka sillä "Det Store Nordiske Telegraf-Selskabin" kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella on kahteen, suorannaista lennätinyhteyttä Ruotsin kanssa välittävään, Uudestakaupungista Grisslehamniin johtavaan kaapeliin. 35. Artikla 1. Venäjällä oleskelevat Suomen kansalaiset ja Suomessa oleskelevat Venäjän kansalaiset saavat rauhansopimuksen voimaanastuttua palata kotimaahan, elleivät ole vangittu toisessa maassa törkeästä rikoksesta. 2. Sopimusvaltioiden sotavangit ovat niin pian kuin mahdollista palautettavat kotimaahansa. Sopimusvaltiot määräävät eri sopimuksella, missä järjestyksessä heidän palauttamisensa kotimaahan on tapahtuva. 3. Muut toisen valtion kansalaiset, jotka on pidätetty sotatilan johdosta taikka valtiollisista syistä, ovat heti vapautettavat ja ensi tilassa palautettavat kotimaahansa. 4. Suomen tai Venäjän kansalainen, joka on tuomittu rangaistukseen ennen tämän rauhansopimuksen allekirjoittamista toisen sopimusvaltion eduksi tekemästään valtiollisesta rikoksesta tai siitä, että hän on ollut yhteydessä toisen sopimusvaltion sotajoukkojen tai hallituselinten kanssa, tai siitä, että hän on tehnyt rangaistuksenalaisen teon tarkoituksessa toteuttaa kansallisen itsemääräämisoikeuden, vapautetaan enempää rangaistusta kärsimästä ja lasketaan heti vapaaksi. Jos hän on sellaisesta rikoksesta syytteessä tai vangittuna, mutta ei vielä tuomittu, tai jos syytettä häntä vastaan ei vielä ole nostettu, raukeaa syytösoikeus, olkoonpa hän maan rajojen sisä- tai ulkopuolella, eikä vastedes sellaista syytettä enää saa panna vireille. Jos hän joko samalla tai yksistään on tehnyt itsensä syypääksi muunlaiseen rikokseen maansa voimassaolevaa valtiollista tai yhteiskunnallista järjestystä vastaan ja senjälkeen paennut toisen sopimusvaltion alueelle, nauttikoon sellaisesta rikoksesta kotimaassaan annettua armahdusta samalla tavalla kuin kotimaahan jääneet syytetyt ja tuomitut sitä nauttivat. 36. Artikla Sopimusvaltioiden väliset diplomaattiset ja konsulaattisuhteet järjestetään heti senjälkeen kuin rauhansopimus on astunut voimaan. Rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen ryhtyvät sopimusvaltiot laatimaan sopimusta konsuliedustuksesta. 37. Artikla Rauhansopimuksen toimeenpanemista varten samoinkuin sellaisten julkis- ja yksityisoikeudellisten kysymysten ratkaisemista varten, joihin rauhansopimus voi antaa aihetta, asetetaan heti voimaanastumisen jälkeen suomalais-venäläinen sekakomitea, joka on oikeutettu keskuudestaan asettamaan alajaostoja aluekysymysten käsittelyä, taloudellisten suhteiden järjestämistä, sotavankien ja pakolaisten vaihtoa sekä tarpeen vaatiessa muitakin asioita varten. Tässä artiklassa mainitun komitean kokoonpano ja työjärjestys määrätään vastedes tehtävällä sopimuksella. Kunkin alajaoston tehtävät, oikeudet ja velvollisuudet määrätän erityisellä ohjesäännöllä, jonka komitea vahvistaa. Milloin alajaostossa päätöstä ei saada aikaan sen vuoksi, että äänet käyvät vastakkain tasan, siirretään kysymys komitean täysi-istunnon ratkaistavaksi. Jos komiteassakin äänet käyvät tasan, siirretään kysymys hallitusten ratkaistavaksi. 38. Artikla Tätä rauhansopimusta on laadittu suomen-, ruotsin- ja venäjänkieliset kappaleet ja ovat kaikki tekstit yhtä todistusvoimaisia. Samalla kun rauhansopimuksen ratifioidut kappaleet vaihdetaan allekirjoittavat sopimusvaltiot rauhan sopimuksen ranskankielisen tekstin, joka myös on todistusvoimainen. 39. Artikla Tämä rauhansopimus on ratifioitava. Ratifioitujen kappalten vaihto tapahtuu Moskovassa. Rauhansopimus astuu lailliseen voimaan heti kun ratifioitujen kappalten vaihto on tapahtunut. Vakuudeksi ovat kummankin sopimusvaltion valtuutetut tämän rauhansopimuksen allekirjoittaneet ja sineteillään vahvistaneet. Alkuperäinen on laadittu kahdessa kappaleessa kullakin kielellä ja allekirjoitettu Tartossa lokakuun neljäntenätoista päivänä vuonna tuhatyhdeksänsataakaksikymmentä. J. K. Paasikivi (L.S.) J. H. Vennola Alexander Frey (L.S.) (L.S.) R. Walden Väinö Tanner (L.S.) (L.S.) Väinö Voionmaa Väinö Kivilinna (L.S.) (L.S.) [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 150 4317 2006-08-01T06:47:06Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu * [[Polkupyörä]] * [[Puhelin]] 151 7671 2006-10-18T09:42:28Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Paradox|Paradox]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Paradox|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {| border="1" cellspacing="0" cellpadding="4" class="toccolours" align="right" style="margin: 0 0 1em 1em; border-collapse: collapse; border: 1px #aaa solid; font-size: 95%; clear: both; width: 250px;" |+ |- | colspan="2" style="text-align:center;" | <big>'''{{{nimi}}}'''</big> |- style="vertical-align: top;" |'''Kirjoittaja''' | {{{kirjoittaja}}} |- style="vertical-align: top;" | '''Julkaisuvuosi''' | {{{julkaisuvuosi}}} |- style="vertical-align: top;" |'''Kotimaa''' | {{{kotimaa}}} |- style="vertical-align: top;" |'''Alkuperäinen kieli''' | {{{alkupkieli}}} |}<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 152 278 2006-05-12T17:02:45Z Mzlla 6 <br clear="all" /> <table align="center" width="85%" class="toccolours"> <tr align="center"> <td width="30%">'''Edellinen runo:'''<br> {{{edellinen}}}</td> <td width="40%">{{{teos}}} <!-- joku kuva, jos löytyisi sopiva --> </td> <td width="30%">'''Seuraava runo:'''<br> {{{seuraava}}}</td> </tr> </table> 153 9947 2007-01-11T20:02:06Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] SUOMEN KANSANHALLITUKSEN JULISTUS Kansan tahdosta - kansan, jonka on vallannut viha ja suuttumus Cajanderin-Erkon-Tannerin kurjan hallituksen rikollisen politiikan johdosta, - on tänään Itä-Suomessa muodostettu maamme uusi hallitus, väliaikainen Kansanhallitus, joka täten kutsuu koko Suomen kansaa ratkaisevaan taisteluun pyövelien ja sotaprovokaattorien hirmuvallan kukistamiseksi. Se taantumuksellinen, ahnas rahavalta, joka vuonna 1918 ulkomaisten imperialistien sotaväen avulla hukutti verivirtoihin Suomen työtätekevän kansan kansanvaltaisen vapauden, muutti meidän synnyinmaamme lahtarihelvetiksi työtätekeville. Myytyään maamme itsenäisyyden edut, Suomen rahavaltiaat yhdessä kaikenlaisten Suomen ja Neuvostoliiton kansojen imperialististen vihollisten kanssa lakkaamatta punoivat neuvostovastaisia provokatoorisia sotajuonia ja lopuksi syöksivat maamme sodan pätsiin Sosialistista Neuvostoliittoa, Suomen kansan suurta ystävää vastaan. Tässä kriitillisessä tilanteessa Suomen työtätekevän kansan syvät rivit, jotka ovat aina tahtoneet ja tahtovat elää sovussa Neuvostomaan kansojen kanssa, katsovat luonnolliseksi oikeudekseen ja pyhäksi velvollisuudekseen ottaa synnyinmaan kohtalon omiin varmoihin käsiinsä. Eri puolilla maata on kansa jo noussut ja julistanut voimaan Kansanvaltaisen Tasavallan. Osa Suomen armeijan sotilaita on jo siirtynyt kansan kannattaman uuden hallituksen puolelle. Neuvostoliitolle, joka ei milloinkaan ole uhannut eikä häirinnyt Suomea, joka on aina pitänyt arvossa sen riippumattomuutta ja kahden vuosikymmenen ajan sietänyt katalaa sotaprovokatiota valko-Suomen seikkailevain vallanpitäjien taholta, sille on nyt käynyt välttamättömäksi tehdä Punaisen Armeijan voimin loppu tästä sen turvallisuutta uhkaavasta vaarasta. Tämä tarkoitus vastaa täydellisesti meidänkin kansamme elinetuja. Senvuoksi Suomen kansanjoukot ottavat valtavalla innostuksella vastaan uljaan, voittamattoman Punaisen Armeijan ja tervehtivät sitä, tietäen, että Punainen Armeija saapuu Suomeen ei valloittajana, vaan kansamme ystävänä ja vapauttajana. Suomen Kansanhallitus, ollen varmasti vakuutettu siitä, ettei Neuvostoliitolla ole minkäänlaisia maamme riippumattomuutta vastaan tähdättyjä tarkoituksia, hyväksyy täydellisesti Punaisen Armeijan toiminnan Suomen alueella ja kannattaa sitä. Suomen Kansanhalllius pitää sitä arvaamattoman suurena apuna Suomen kansalle Neuvostoliiton taholta sitä varten, että yhteisin ponnistuksin saataisiin mahdollisimman pian hävitetyksi se varsin vaarallinen sodan pesäke, jonka sotaprovokaattorien rikollinen hallitus on Suomeen luonut. Tämän tehtävän suorittamiseksi mahdollisimman nopeasti Suomen Kansanhallitus kutsuu Neuvostoliiton hallitusta antamaan Suomen Kansanvaltaiselle Tasavallalle kaikkea välttämätöntä apua Punaisen Armeijan voimin. Osaaottamaan yhteiseen taisteluun käsi kädessä sankarillisen Punaisen Armeijan kanssa on Suomen Kansanhallitus jo perustanut ensimmäisen suomalaisen armeijakunnan, jota edessäolevien taistelujen kuluessa tullaan täydentämään siihen vapaaehtoisina liittyvillä vallankumouksellisilla työläisillä ja talonpojilla ja josta on määrä tulla tulevan Suomen Kansanarmeijan luja ydinjoukko. Ensimmäinen suomalainen armeijakunta saa kunnian tuoda pääkaupunkiin Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan lipun ja pystyttää sen presidentin linnan harjalle, työtätekevien riemuksi ja kansan vihollisten kauhuksi. Meidän valtiomme tulee olla kansanvaltainen tasavalta, joka palvelee kansan etuja, - eroitukseksi Cajanderien ja Erkkojen rahavaltaisesta tasavallasta, joka palvelee kapitalistien ja kartanonherrain etuja. Mutta meidän valtiomme ei kuitenkaan ole luonteeltaan neuvostovaltio, sillä neuvostojärjestelmää ei voida saattaa voimaan pelkästään hallituksen voimin, ilman koko kansan ja eritoten talonpoikaiston suostumusta. Tämän mukaisesti on meidän hallituksemme Suomen kansanvaltaisen Tasavallan Kansanhallitus. Se tulee nojautumaan laajaan työtätekevien kansanrintamaan. Nykyisessä kokoonpanossaan pitää Suomen Kansanhallitus itseään väliaikaisena hallituksena. Sen kokoonpano tulee heti maan pääkaupunkiin Helsinkiin saavuttua järjestettäväksi uudelleen ja täydennettäväksi työtätekevien kansanrintamaan osallistuvien eri puolueiden ja ryhmien edustajista. Kansanhallituksen lopullinen kokoonpano, sen valtuudet ja toimenpiteet tulevat yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden pohjalla valitun Eduskunnan vahvistettaviksi. Suomen Kansanhallitus katsoo ensisijaiseksi tehtäväkseen Suomen lahtarien hallituksen kukistamisen, sen aseellisten voimien murskaamisen, rauhan solmiamisen ja Suomen riippumattomuuden ja turvallisuuden takaamisen rakentamalla lujat ystävyyssuhteet Neuvostoliiton kanssa. Suomen Kansanhallitus kääntyy Neuvostoliiton hallituksen puoleen ehdottaen solmittavaksi keskinäisavun sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja täytettäväksi Suomen kansan vuosisatainen toive: Karjalan kansan jällen yhdistäminen Suomen kansan kanssa, liittäen sen yhtenäiseen ja riippumattomaan Suomen valtioon. Suomen Kansanhallituksella on täysi syy toivoa, että sen noudattama varma suunta ystävällisten suhteiden voimaan saattamiseksi Neuvostoliiton kanssa suo Neuvostoliiton hallitukselle mahdollisuuden suostua tällaiseen esitykseen. Kansanhallitus haluaa ylläpitää ystävällisiä suhteita kaikkien muidenkin valtioiden kanssa. Se tunnustaa Suomen taloudelliset ja finanssisitoumukset muihin valtioihin nähden, mikäli nämä sitoumukset eivät ole ristiriidassa Suomen suvereniteetin kanssa ja mikäli joku näistä valtioista ei ryhdy vihamielisiin tekoihin Suomen Kansanvaltaista Tasavaltaa ja sen Kansanhallitusta vastaan. Sisäpolitiikassaan Kansanhallitus asettaa itselleen seuraavat tehtävät: 1) Suomen Kansanarmeijan luominen; 2) suurten yksityispankkien ja suurten teollisuusliikkeiden saattaminen valtion valvonnan alaisiksi ja avustustoimenpiteitä keskisuuruisten ja pienten liikkeiden hyväksi; 3) erikoisten toimenpiteiden toteuttaminen työttömyyden lopettamiseksi kokonaan; 4) työpäivän lyhentäminen 8-tuntiseksi, 2-viikkoisen kesäloman turvaaminen työläisille ja työväen sekä muiden palkannauttijain asuntovuokrain alentaminen; 5) suurtiloja omistavien kartanonherrain maiden pakkoluovutus, kajoamatta talonpoikain tiluksiin ja omaisuuteen sekä pakkoluovutettujen maiden luovuttaminen tilattomille ja maanpuutteessa oleville talonpoikaisviljelijöille; 6) talonpoikain vapauttaminen verorästien maksusta; 7) valtion kaikinpuolinen avustustoiminta vähäväkisten viljelijäin talouden kohottamiseksi, ensi sijassa antamalla heille lisää maata, laidunta ja mahdollisuuden mukaan myös kotitarvemetsää suurilta kartanonherroilta pakkoluovutetuilta tiluksilta; 8) Suomen valtiomuodon sekä hallinto-ja oikeuslaitoksen perinpohjainen kansanvaltaistuttaminen; 9) valtion sivistysmäärärahojen korottaminen ja koululaitoksen uudistaminen turvaten työväen ja muiden vähävaraisten lasten koulunkäyntimahdollisuudet sekä pitäen kaikin puolin huolta kansansivistyksen, tieteen, kirjallisuuden ja taiteen kehittämisestä edistyksellisessä hengessä. Kansan vihaama Cajanderin ja Erkon rahavaltainen hallitus, joka on tehnyt kaikki mitä on mahdollista saattaakseen synnyinmaamme turmioon, menetettyään kaiken kannatuksen kansan keskuudessa, on nyt, kuten on saatu tietää, eronnut virasta. Tämän vihatun hallituksen sijaan on asetettu Tannerin hallitus. Mutta Tanner on samallainen kansan vihollinen kuin Cajanderkin. Tannerin hallitus ei ole hiventäkään parempi, ellei vieläkin huonompi, kuin Sajanderin* hallitus. Se on kansallemme yhtä vihattu kuin Cajanderinkin hallitus. Ajettakoon nuo pyövelit Suomesta loitolle! Lyötäköön maahan koko vararikkoinen hallituskopla! Nouse, Suomen kärsinyt työtätekevä kansa! Käy uljaasti taisteluun sortajaisi ja pyöveliesi hirmuvaltaa vastaan! Nouskaa kaikki kansalaiset, joille synnyinmaan tulevaisuus on kallis! Karkoittakaamme kansan hartioilta synkän taantumuksen joukkio! Raivatkaamme tie kansan hyvinvoinnin ja kulttuurin nousulle, kansamme vuosisataisten kansallisten toiveiden toteuttamiselle! VOITTAKOON SUOMEN TYÖLÄISTEN, TALONPOIKIEN JA TYÖTÄTEKEVÄN SIVISTYNEISTÖN ELÄMÄN JA SYDÄMEN ASIA! VAPAAN JA RIIPPUMATTOMAN SUOMEN KANSANVALTAISEN TASAVALLAN LIPUN ALLA - ETEENPÄIN, VOITTOON! Terijoella, 1 pnä joulukuuta v. 1939 [[SUOMEN KANSANHALLITUS]]: Kansanhallituksen puheenjohtaja ja Suomen ulkoasiain ministeri [[Otto Kuusinen]]. Kansanhallituksen varapuheenjohtaja ja valtiovarain ministeri [[Mauri Rosenberg]] Puolustusministeri [[Aksel Anttila]] Sisäasiain ministeri [[Tuure Lehen]]. Maanviljelysministeri [[Armas Äikiä]]. Valistusministeri [[Inkeri Lehtinen]]. Karjalan asiain ministeri [[Paavo Prokkonen]]. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 154 7861 2006-10-18T16:40:25Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tettinks |alaotsikko= |tekijä=Anakreon |huomiot= }} : Sua, Tettinks, autuaaksi : Kehun, kun sä puun nenässä, : Ravinnoittu kastehelta, : Kuninkaan tavalla laulat. : Omas ompi kaikki tyyni, : Mitä maassa kasvoapi, : Mitä metsäkin tarjoopi. : Rakastettu maaväeltä : Sinä oot, et heitä haittaa; : Ja ihmeeksi ihmisille : Suven ennustat suloisen. : Rakas oot Runottarille, : Rakas Foibollenkin varsin, : Joka soiton antoi sullen. : Sua ei vanhuus vioita, : Maanlapsi laulavainen, : Veretön ja vaivatonkin; : Jumalainpa verta lienet. Suomentanut [[Erik Alexander Ingman]]. '''Lähde:''' Calamnius, J. W. 1875: ''Kreikkalaisia satuja: kirjeissä Suleimalle''. K. E. Holm, Helsinki. [[Luokka:Anakreon]] [[Luokka:Erik Alexander Ingman]] [[Luokka:Runot]] 155 9939 2007-01-11T19:58:42Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] Laki torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi. Annettu Helsingissä, 31 p:nä tammikuuta 1918. Suomen Kansanvaltuuskunnan päätöksellä säädetään täten: § 1. Kaikki torpparit, lampuodit ja mäkitupalaiset, jotka asuvat sel­laisia alueita, kuin tarkoitetaan asetuksessa maaliskuun 12 päivänä 1909 annetun torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrausta koskevan asetuksen soveltamisesta aikaisemmin syntyneisiin vuokrasuhteisiin, tahi jotka ovat niihin verrattavassa asemassa, julistetaan tästä lähtien maanomistajista riippumattomiksi, ja saakoot he tähän asti asumiaan alueita kaikkine niihin kuuluvine etuineen ilman vuokramaksua esteettö­mäsi viljellä ja hallita. § 2. Tästä laista johtuvan lopullisen vapautuksen toimeenpanosta sekä siitä, missä määrin pienten tilojen omistajilla on tällöin oikeus saada valtion varoista korvausta menettämistään eduista, säädetään erikseen. § 3. Tämä laki koskee myöskin kaikkia virkatalojen torppia ja mäkitupa-alueita. § 4. Tämä laki astuu voimaan heti. Älköön tätä lakia muutettako tahi kumottako, ellei Suomen kansa yleisessä äänestyksessä tätä hylkää tahi muutosta tähän hyväksy. Helsingissä, 31 päivänä tammikuuta 1918. :KULLERVO MANNER. :YRJÖ SIROLA. :EERO HAAPALAINEN. :ADOLF TAIMI. :LAURI LETONMÄKI. :O. W. KUUSINEN. :ANTTI KIVIRANTA. :JALO KOHONEN. :J. H. LUMIVUOKKO. :EVERT ELORANTA. :O. TOKOI. :KONSTANTIN LINDQVIST. :EMIL ELO. :MATTI TURKIA. [[Luokka:Lakitekstit]] 156 9966 2007-01-11T20:06:02Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] == Tsheljabinskin keskitysleirillä menehtyneitä == {| {{prettytable}} |- |Ahonen, Taavetti Taavetinpoika || 1921 || 09.06.1943 |- |Ahonen, Viktor Simonpoika || 1924 || 24.04.1943 |- |Airikainen, Paavo Paavonpoika || 1921 || 26.10.1943 |- |Airikainen, Viljam Juhonpoika || 1919 || 01.12.1943 |- |Eilonen, Mikko Juhonpoika || 1910 || 07.02.1943 |- |Heinonen, Juho Simonpoika || 1914 || 30.08.1946 |- |Hopiainen, Antti Antinpoika || 1895 || 16.12.1942 |- |Hyvönen, Antti Matinpoika || 1918 || 02.04.1943 |- |Ikonen, Aleksander Abraminpoika || 1910 || 06.08.1943 |- |Ivanov, Matti Tahvonpoika || 1910 || 10.07.1943 |- |Jaatinen, Antti Pekanpoika || 1914 || 19.05.1943 |- |Jaatinen, Yrjö Pekanpoika || 1916 || 02.07.1944 |- |Joronen, Juhana Tahvananpoika || 07.07.1906 || 09.07.1943 |- |Karhinen, Viljam Juhonpoika || 1919 || 01.12.1942 |- |Karsku, Juho Tuomaanpoika || 1912 || 22.12.1944 |- |Kenttinen, Paavo Simonpoika || 1913 || 20.07.1943 |- |Kiuru, Juho Tanelinpoika || 1892 || 20.04.1943 |- |Kojonen, Mikko Mikonpoika || 1904 || 22.03.1943 |- |Korkka, Pentti Simonpoika || 1921 || 29.09.1943 |- |Kujala, Otto Antinpoika || 1918 || 07.10.1943 |- |Kutilainen , Samuel Antinpoika || 1901 || 27.03.1943 |- |Lamberg, Tahvo Tahvonpoika || 1920 || 19.06.1943 |- |Luukkonen, Paavo Matinpoika || 1904 || 28.04.1943 |- |Nikkanen, Edvard Aleksanterinpoika || 1903 || 25.03.1943 |- |Nikkanen, Juho Antinpoika || 1914 || 15.04.1943 |- |Nikolajev, Nikolai Nikolainpoika || 1919 || 30.04.1943 |- |Nikolajev, Paavo Nikolainpoika || 1911 || 08.05.1943 |- |Nuija, Juho Juhonpoika || 1908 || 02.11.1943 |- |Paavilainen, Albert Samuelinpoika || 1914 || 28.06.1943 |- |Paukku, Tuomas Matinpoika || 1915 || 16.09.1943 |- |Pellinen, Maria Paavontytär || 1898 || 31.01.1944 |- |Pentikäinen, Juho Mikonpoika || 1904 || 12.05.1943 |- |Pessi, Mikko Antinpoika || 1897 || 06.04.1943 |- |Pietarinen, Simo Simonpoika || 1906 || 23.03.1943 |- |Pullinen, Juho Juhonpoika || 1920 || 08.04.1943 |- |Pusa, Reino Mikonpoika || 1922 || 26.12.1942 |- |Ryöti, Juho Simonpoika || 1903 || 05.05.1943 |- |Rekonen, Tahvo Mikonpoika || 1905 || 04.09.1943 |- |Tosuri, Eino Antinpoika || 1925 || 17.04.1943 |- |Valkonen, Pekka Paavonpoika || 1903 || 31.01.1943 |- |Vatka (Vatko?), Matti Pekanpoika || 1914 || 05.08.1943 |- |Virkkunen, Andrei Juhonpoika || 1922 || 06.11.1944 |} *Lähde:Olimme joukko vieras vaan.Lahti-Argutina, Eila. 2001 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 157 9996 2007-01-11T20:49:16Z Nysalor 5 Marseljeesi {{Wikipedia}} '''Valter Juva''' (1865–1922) == Runot ja laulut == === Omat runot === * ''[[Jo Karjalan kunnailla lehtii puu ]]'' * ''[[Kirkkomatkalla]]'' * ''[[Pohjanmaa, Häme, Karjala]]'' * ''[[Vielä ne huojuu honkapuut]]'' === Suomennokset === * Lisle, Rouget de: ''[[Marseljeesi]]'' * Poe, Edgar Allan: ''[[Korppi]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Jouluilta]]'' * Tavaststjerna, K. A.: ''[[Valikoima runoelmia]]'' [[Luokka:Valter Juva]] 158 9960 2007-01-11T20:04:44Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] [Alkuperäistekstin fraktuuran w on korvattu v-kirjaimella] '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 11/1869.''' (Ylösluettava Saarnastuolista.) '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen''' ===Valtiopäiväjärjestys=== '''Suomen Suuriruhtinanmaalle.''' Annettu Pietarissa, 15 (3) päivänä Huhtikuuta 1869. '''Me ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Wenäjänmaan yli, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.''' Teemme tiettäväksi: Koska Suomen Suuriruhtinanmaassa tähän asti voimassa olleet, entisinä aikoina ulostulleet säännöt ja määräykset maan Säätyjen kokouksista ja yhteentuloista erinäisissä osissa ovat olleet tarpeellista täydellisyyttä, selvyyttä ja tarkkuutta vailla, sekä myös monessa suhteessa eivät ole havaitut nykyisiin oloihin soveliaiksi, niin olemme Me hyväksi nähneet, tässä alla-kirjoitetulla tavalla, Armossa vahvistaa Suomenmaan Säätyjen viimeksi pidetyillä valtiopäivillä hyväksymän Valtiopäiväjärjestyksen, kuuluva sanasta sanaan kuin seuraa: Me allekirjoitetut Suomen Suuriruhtinanmaan Valtiosäädyt, Kreivit, Vapaaherrat, Pispat, Ritaristo ja Aateli, Papisto, Porvaristo ja Talonpoikainen Kansa, jotka nyt, omasta ja kotona olevain säätyläistemme puolesta, olemme yleisille valtiopäiville kokoon tulleina, teemme tiettäväksi: että me, kumoomalla Valtiopäiväjärjestyksen 24 päivältä Tammikuuta v. 1617, kuin myös kaikki muut sellaiset vanhemmat ja uudemmat lait, järjestykset ja päätökset, jotka Valtiosäätyjen kokouksista valtiopäiville ovat ulosannetut, olemme tämän kautta tahtoneet, Hänen Majesteettinsa Keisarin ja Suuriruhtinaan tehtyä siitä armollinen esitys, noudatettavaksi hyväksyä sisältönsä ja sanainsa puolesta näin kuuluvan Valtiopäiväjärjestyksen: '''1 §.''' Suomen Suuriruhtinanmaan Valtiosäädyt, jotka, kokoutuneina valtiopäiville, edustavat Suomen kansaa, ovat Ritaristo ja Aateli, Papissääty, Porvarissääty ja Talonpojansääty. '''2 §.''' Suomenmaan Valtiosäädyt kokoutuvat ainakin joka viides vuosi varsinaisille valtiopäiville Keisarin ja Suuriruhtinaan kutsumuksesta ja voidaan väliaikaisillenkin valtiopäiville kutsua kokoon, milloin Keisari sen tarpeelliseksi katsoo. Väli-aikaisilla valtiopäivillä otettakoon esiin ainoastaan se asia, jonka tähden kutsumus on tapahtunut taikka jonka Keisari muuten Valtiosäädyille esittää, niin myös mitä sellaisen asian kanssa eroittamattomasti yhteen kuuluu. '''3 §.''' Valtiopäivät pidetään Suomenmaan pääkaupungissa, paitsi milloin se vihollisen maahan-karkauksen tahi muiden tärkeäin esteiden tähden on mahdotonta tahi Valtiosäätyjen turvallisuudelle vaarallista, jossa tapauksessa Keisari ja Suuriruhtinas määrätköön muun paikan maassa heidän kokoon-tulollensa. '''4 §.''' Kutsumus varsinaisille valtiopäiville ulosannetaan viimeistäänkin kolme kuukautta ja väli-aikaisille valtiopäiville viimeistäänkin kuusi viikkoa ennen sitä päivää, jona Valtiosäätyjen pitää kokoutuman, ja julistetaan maan kirkoissa sekä ilmoitetaan eriksensä niille virastoille ja virkamiehille, joiden tulee huolta pitää valtiopäivämiesvaalien toimittamisesta, milloin ne ovat pidettävät. Kutsumuksesta pitää Ritarihuoneen Johtokunnankin saada osa. '''5 §.''' Varsinaiset valtiopäivät eivät saa kestää kauemmin kuin neljä kuukautta siitä päivästä, jona ne avattiin; ja voipi siis Keisari ja Suuriruhtinas, ellei Valtiosäätyjen käsiteltäviksi tulleet asiat silloin ole päätetyt, jos Hän niin hyväksi näkee, lakkauttaa valtiopäivät ja laskea Valtiosäädyt kotiin. Valtiopäivät lopetettakoot myös ennen neljän kuukauden kuluttua, jos kaikki säädyt sitä pyytävät taikka Keisari muutoin näkee syytä siihen olevan. '''6 §.''' Älköön ketään valtiopäivämiestä kiellettäkö valtiopäiville tulemasta ja valtiopäivämiestointansa käyttämästä; kuitenkin olkoot sodan aikana tästä eroitettuina sotaväkeen kuuluvat henget, kun he saavat virkakäskyn. '''7 §.''' Valtiopäivämies ei ole tätä tointansa käyttäessa muiden määräysten kuin maan perustuslakien alainen. '''8 §.''' Valtiopäivämies olkoon yksivakainen ja siivollinen lauseissansa, mutta ei voida häntä saattaa kanteen-alaiseksi taikka vapautta häneltä ottaa lausutuista ajatuksistansa ja mietteistänsä tahi käytöksestänsä valtiopäivä-keskusteluissa, ellei se sääty, johon hän kuuluu, ole sitä myöntänyt varsinaisella päätöksellä, johon vähintänsä viisi kuudesosaa säädyn täysikokouksessa läsnä-olevista jäsenistä on yhdistynyt. Jos valtiopäivämiestä syytetään törkeästä rikoksesta, älköön häntä vankeuteen pantako, jollei ole tavattu juuri rikoksen teossa, taikka tuomari ole, asian tutkittuansa, katsonut syytä olevan niin päättää. Vähemmistä rikoksista älköön valtiopäivämiestä pantako kiinni eikä myös valtiopäiväin aikana velkavankeuteen. '''9 §.''' Jos valtiopäivämiehelle, joko valtiopäiväin aikana taikka matkoillansa valtiopäiville ja sieltä pois, sanoilla tahi töillä tehdään rauhattomuutta, sittenkuin hän on ilmoittanut tällä asialla olevansa, taikka häntä valtiopäiväin jälkeen väkivaltaisesti kohdellaan valtiopäivätointen tähden, niin olkoon se asianhaara, että rikos on tehty valtiopäivämiestä kohtaan, erinomaisen raskauttavana pidettävä. Sama laki olkoon säätyjen ja valiokuntain sihteerien ja palvelusmiesten suhteen. '''10 §.''' Ritaristo ja Aateli tulee valtiopäiville Ritarihuonejärjestyksen jälkeen, jonka pitää oleman perustuslakien mukaisesti tehtynä. '''11 §.''' Papissäätynä ovat: Arkkipispa ja Pispat, jotka tulevat kokoon Keisarin ja Suuriruhtinaan kutsumuksesta, sekä kunkin hippakunnan puolesta vähintäänkin seuraava määrä vakinaisessa virassa tahi palveluksessa olevain hippakunnan papismiesten valitsemia edusmiehiä, nimittäin: Turun hippakunnan puolesta 12, Porvoon hippakunnan puolesta 10 ja Kuopion hippakunnan puolesta 6. Maan Yliopiston opettajain ja vakinaisten virkamiesten tulee valita yksi valtiopäivämies Papissäätyyn, kuitenkin sillä oikeudella että saavat, jos tahtovat, panna kaksi. Samoin tulee alkeisoppilaitosten kaikkien vakinaisten opettajain valita valtiopäivämiehiä Papissäätyyn, yksi kunkin hippakunnan puolesta, mutta saattavat, jos niin haluavat, määrätä kaksi. Vaalien tavasta ja järjestyksestä eri hippakunnissa sopikoot valitsiat keskenänsä. '''12 §.''' Porvarissäätynä ovat Suomenmaan kaupunkien edusmiehet sillä tapaa: että jokaisen kaupungin puolesta valitaan yksi valtiopäivämies, mutta jos väkiluku henkikirjan mukaan nousee kuuteentuhanteen henkeen, valitaan kaksi ja siitä päälle, yksi kultakin täydeltä 6,000 hengen luvulta; kuitenkin saakoon kaupunki, jossa on vähemmän kuin 1,500 asukasta, joko panna erinäisen edusmiehen puolestansa taikka suostua yhteisestä valtiopäivämiehestä jonkun toisen kaupungin kanssa, joka, sen mukaan kuin tässä on sanottu, saattaa valtiopäiville lähettää yhden edusmiehen. Oikeutetut vaalissa osallisina olemaan ovat: porvarit, laivan-omistajat, vapriikinhaltiat, elinkeinojen harjoittajat erinäisillä eri-oikeuksilla, ja talon-omistajat, jos ovat kaupungissa verollekirjoitetut, niin myös kaupunkien vakinaiset pormestarit ja raatimiehet. Vaali-oikeutta eivät nauti:<br/> :vaimo-ihminen, naitu tahi naimaton;<br/> :se talon-omistaja, joka on vapasukuinen taikka kuuluu Papissäätyyn;<br/> :kauppamerimiehet, alhainen sotaväestö, sekä yleisten ja yksityisten laitosten ja yhteyskuntain vahtipalveliat;<br/> :ne, jotka toisen palveluksessa tahi alituisessa työssä ovat, päiväpalkkalaiset ja muut senkaltaiset, jotka elättävät itseänsä satunnaisella työnteolla; samoin myös ne, jotka vaan omaksi elatuksekseen saavat jotakin elinkeinoa harjoittaa. Vaali toimitetaan Maistraatin edessä siksi kuulutettuna päivänä lipuilla kaupungissa tavallisen vaalitavan mukaan. Äänet luetaan vero-äyrejä tahi niitä muita perustuksia myöten, joita noudatetaan määrättäissä mitä minkin valitsijan tulee maksaa kaupungin kassaan yleisiä tarpeita varten. Jos kaupungin vaali-oikeutetut asukkaat tahtovat saada muutosta vaalin tavassa ja järjestyksessä, ovat äänet siitä päätettäessä luettavat samain perustusten mukaan ja asia lykättävä Keisarin ja Suuriruhtinaan tutkittavaksi ja vahvistettavaksi. Kaupungissa, jossa on tapana valita valitsijamiesten kautta, olkoon kullakin valitsijamiehellä valtiopäivämiehen vaalissa yksi ääni. '''13 §.''' Talonpojansäätynä ovat edusmiehet, valitut yksi maan kunkin tuomarikunnan puolesta. Vaali toimitetaan valitsiamiesten kautta, jotka ovat valitut jokaisesta tuomarikuntaan kuuluvasta kunnasta tahi kunnan osasta, ja pidetään tuomarin edessä hänen siihen määräämänä päivänä. Valitsiamiesten vaali pidetään asianomaisesti kuulutetussa kuntakokouksessa tahi, missä sitä ei ole, pitäjänkokouksessa, viimeistäänkin kahdeksan päivää ennen valtiopäivämiehen vaalia. Valitsiamiehen vaalissa on osallisena jokainen kunnassa asuva mies, jolla on manttaaliin pantua relssi- tahi perintömaata, taikka joka vakaalla asukas-oikeudella hallitsee kruununtilaa tahi arennilla pitää kruununpuustellia, kuninkaankartanoa tahi kuninkaan-latokartanoa ja ei kuulu muuhun säätyyn tahi ole maan palveluksessa. Jokaisen kunnan tulee silloin valita yksi sen piirissä asuva valitsiamies vaali-oikeutettujen seasta ja siitä päälle, henkikirjan osoittamaa asukaslukua myöten, yksi kultakin täydeltä 2,000 hengen luvulta; ja luetaan äänet tilain uusien eli tasattujen manttaalien mukaan. Valitsiamiesten pitää, varustettuina tätä vaalia koskevan pöytäkirjan otteella, kokoutuman määrättynä päivänä ja määrättyyn paikkaan, ja tulee heillä valtiopäivämiehen vaalissa kullakin olla yksi ääni. '''14 §.''' Oikeutettu olemaan osallisena valitsiamiehen tahi valtiopäivämiehen vaalissa aatelittomaan säätyyn on, noudattamalla 11, 12 ja 13 §§:ssä säättyjä perustuksia, jokainen säätyyn kuuluva ja vaalipiirissä asuva täysivaltaisen ikään tullut Suomen mies, vaikka olisi muutakin kuin kristin-uskoa; älköön kuitenkaan vaalioikeutettuna pidettäkö sitä:<br/> :joka ei kolmena viimeksikuluneena vuotena ole ollut maassa verolle-kirjoitettuna;<br/> :joka on holhun alla;<br/> :joka on luovuttanut omaisuutensa velkojainsa tyydyttämiseksi ja ei voi näyttää olevansa vapautettu heidän vaatimuksista;<br/> :joka mainetta pahentavasta rikoksesta on edesvastaukseen tuomittu taikka jätetty tulevaan aikaan;<br/> :joka on julistettu kansalaistensa luottamuksen menettäneeksi tahi kelvottomaksi toisen puolesta puhumaan;<br/> :joka todistetaan syypääksi koettaneensa valitsiamiehen tahi valtiopäivämiehen vaalissa rahalla tahi lahjoilla hankkia ääniä, taikka väkivallalla tahi uhkauksilla häirinneen vaalivapautta;<br/> :joka siihen on syypääksi näytetty, että hän valitsiamiehen tahi valtiopäivämiehen vaalissa on äänensä palkintoa vastaan antanut;<br/> :joka jo on ollut valitsiamiestä tahi edusmiestä valitsemassa muun säädyn puolesta kuin sen, jossa hän sittemmin itsensä valitsevaksi ilmoittaa. Vaali-oikeutta älköön missään tapauksessa asiamiehen kautta käytettäkö. Valitsiamiehen vaaliin käypä on jokainen vaalipiirissä asuva, jolla itsellään on oikeus sen vaalissa osallisena olla. Valtiopäivämiehen vaaliin käypä aatelittomassa säädyssä on, alempana luetelluilla poikkeuksilla, jokainen joko vaalipiirissä taikka siitä ulkona asuva säädynjäsen, jolla itsellään on oikeus olla osallisena saman säädyn valitsiamiehen tahi edusmiehen vaalissa; älköön kuitenkaan velvollisuutta, joka koskee kolmena viimeksikuluneena vuotena maassa verolle-kirjoitettuna olemista, käytettäkö sitä kohtaan, joka on Keisarin palveluksessa, vaikka ei Suomen virkamiehenä. Valtiopäivämieheksi ei saa hyväksyä sitä:<br/> :joka ei ole kristin-uskoa;<br/> :joka ei vielä ole 25 vuoden ikäinen;<br/> :joka on ollut valitsemassa valitsiamiestä tahi edusmiestä muuhun säätyyn kuin siihen, jossa hän ilmoittaa itsensä valtiopäivämiehen tointa käyttämään. Kaikki mitä tässä ylempänä sanotaan aatelittomassa säädyssä estävän vaalissa osallisena-olemisen, vaaliinkelpaavaisuuden ja valtiopäivämieheksi hyväksymisen oikeutta, olkoon myös esteenä Ritariston ja Aatelin edusmiehen hyväksymiseen. '''15 §.''' Valtiopäivämiehen vaalissa päättäkööt enimmät äänet vaalin. Jos kaksi tahi useampi on saanut enimmät ja yhtä monta ääntä, ratkaistaan niiden väli arvalla. Näin valitulle on valtuuskirja viipymättä annettava: valtiopäivämiehelle Papissäädyssä hippakunnan Tuomiokapitulilta tahi Yliopiston Konsistoriumilta, valtiopäivämiehelle Porvarissäädyssä kaupungin Maistraatilta ja valtiopäivämiehelle Talonpojansäädyssä tuomarilta. Valtuuskirjat pitää kuuluman näin: "Valtiopäivämiehen vaalissa, joka - (ajan määrä) - pidettiin papiston kesken N. N. hippakunnassa; koulun-opettajain kesken N. N. hippakunnassa; Aleksanterin-Yliopistossa; - N. N. kaupungissa; - N. N. tuomarikunnassa, on N. N., kirkkoherra, kappalainen, saarnaaja, pitäjän-apulainen N. N. pitäjässä, kappelissa tahi saarnakunnassa; koulun-opettaja N. N. hippakunnassa; opettaja, virkamies Aleksanterin-Yliopistossa, - asuva N. N. kaupungissa - asuva N. N. tilalla N. N. pitäjässä N. N. lääniä, valittu valtiopäivämieheksi Papissäätyyn - Porvarissäätyyn - Talonpojansäätyyn; ja valtuutetaan siis N. N. ottamaan niillä valtiopäivillä, jotka tulevat pidettäviksi N. N. kaupungissa ja alkavat - -, osaa neuvonpitoihin ja päättämään siellä esiintulevista asioista. Paikka ja aika." '''16 §.''' Jos joku tahtoo valittaa Porvaris- tahi Talonpojansäädyssä pidetystä valtiopäivämiehen vaalista, tulee hänen vaalinpitäjältä pyytää laillista pöytäkirjanotetta, joka viimeistäänkin kahden päivän päästä on valittajalle annettava; ja pitää hänen, puhevaltansa menettämisen uhalla, neljässätoista päivässä, luetut vaalinpitopäivästä, antaa valituksensa Keisarin ja Suuriruhtinaan käskynhaltialle, jonka jos syytä siihen on, tulee virallisesti vaatia siitä asianomaisten selitystä, vissin lyhyen ajan kuluessa annettavaksi, ja sitten antaa päätöksensä asiassa, viimeistäänkin päivänä sen jälkeen, jona selityksen antamisen määrä-aika loppui. Keisarin käskynhaltian päätökseen tyytymättömällä on valta, viimeistäänkin kahdeksantena päivänä tiedon siitä saatuansa, sitä vastaan toimittaa valituksensa, jotka ovat annettavat samalle käskynhaltialle ja häneltä, siitä vaaditun selityksen ja oman lausuntonsa sekä asiakirjain kanssa, viipymättä lähetettävät maan korkeimpaan oikeusvirastoon, joka ne joutuisasti esiin ottaa ja päättää. Valtiopäivämiehen vaalista Papissäätyyn valitetaan, hippakuntain papiston ja koulun-opettajain puolesta, Tuomiokapituleihin; ja noudatetaan siinä muuten yhdenlaista järjestystä ja samanlaisia perustuksia, kuin tässä ylempänä määrätty on. Valtiopäivämiehen vaalista Yliopistossa pannaan valitukset neljässätoista päivässä sen perästä maan korkeimpaan oikeusvirastoon. '''17 §.''' Älköön se, joka on valtiopäivämieheksi valittu, kieltäytykö tästä toimesta, ellei hän voi näyttää sellaisia esteitä, jotka yleinen laki sanoo laillisiksi esteiksi, taikka ole kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Valtiopäivämiehen toimesta pois-sanoutumisen, joka tapahtuu vaalitilaisuudessa, tutkii vaalinpitäjä. Jos pois-sanoutuminen tapahtuu jälkeenpäin, vaan ennen Valtiosäätyjen kokoutumista, niin Keisarin ja Suuriruhtinaan käskynhaltia, tahi asianomainen Tuomiokapituli, tahi Yliopiston Konsistorium tutkii sen syyt. Jos joku tahtoo valittaa päätöksestä, joka koskee pois-sanoutumista valtiopäivämiestoimesta, menetellään sen suhteen niinkuin 16 §:ssä sanottu on. Valtiopäiväin aikana älköön valtiopäivämies pois-sanoutuko toimestansa, ellei hän näytä sellaista estettä, jonka se sääty hyväksyy, johon hän kuuluu. '''18 §.''' Jos pois-sanoutuminen on hyväksytty taikka valittu valtiopäivämies julistettu oikeuttomaksi toimessansa olemaan, taikka jos valittu valtiopäivämies erkanee kuoleman kautta tahi puhemieheksi otetaan, tulee asianomaisten joutuisasti toimeen-panna uusi vaali. Semmoisen vaalin Talonpojansäädyssä toimittavat ne valitsiamiehet, jotka 13 §:n mukaan ovat samoja valtiopäiviä varten valitut. '''19 §.''' Jos joku vaalipiiri jättää panematta oikean määrän edusmiehiä, olkoon sen sakon alainen, jonka sääty näkee kohtuulliseksi ja joka voidaan katsoa sitä kulunkia vastaavaksi, minkä joku toinen yhdenvertainen vaalipiiri tulee valtiopäivämiehen ylöspidosta maksamaan. Tämä sakko menee säädyn kassaan. Tästä on kuitenkin eroitettu Lapin tuomarikunta, jos edusmiestä sen puolesta ei valita. '''20 §.''' Valittu valtiopäivämies saakoon riittävän ja soveliaan ylöspidon, sekä palkkion matkakuluistansa valtiopäiville ja sieltä pois, niiltä, jotka ovat vaali-oikeutetut siinä piirikunnassa, joka hänen on valinnut. Tarpeelliset määräykset tästä tehdään ennen vaaleja; ja ovat asianomaiset Maistraatit ja Kruununvoudit velkapäät, edelliset Porvarissäädyn ja jälkimäiset Talonpojansäädyn edusmiehille, ilman eri palkkiotta, nämät rahat ylöskantamaan ja niistä tekemään tilin. Papissäätyyn kuuluvain edusmiesten suhteen on ylöskannosta sovittava samassa kuin vaalijärjestyksestä sopimusta tehdään. Jos valittu valtiopäivämies tekee palkkiostansa valituksen, olkoon asianomaisella säädyllä oikeus määrätä, kuinka paljo hänen tulee saada tästä toimituksesta. Jos valittu ei oikeassa ajassa tule valtiopäiville, menettäköön palkkionsa poissa-olon ajalta, jos se sääty, johon hän kuuluu, tutkittuansa tämän suhteen ilmoitetut esteet, katsoo olevan syytä niin päättää; ja on säädyllä myös valta, asian laatua myöten, sen lisäksi tuomita hänen korkeintansa yhtä suureen sakkoon. Sama laki olkoon sille, joka muutoin, säädyn luvatta, on säädyn keskusteluista esteettömästi poissa. Mitä poisjäänyt näin tuomitaan maksamaan, menköön säädyn kassaan. '''21 §.''' Virka- tahi palvelusmies, joka koettaa virkamahdillansa vaikuttaa valtiopäivämiehen vaaliin, menettäköön virkansa. Jos joku tavataan viettelemisellä tahi houkuttelemisella häirinneen vaalivapautta, rangaistakoon vankeudella neljästätoista päivästä kolmeen kuukauteen asti. Jos uhkauksia tahi väkivaltaa on samanlaisessa tarkoituksessa käytetty, rangaistakoon sen tekiä vankeudella yhdestä kuukaudesta yhteen vuoteen asti; jos hän on virka- tahi palvelusmies, menettäköön sen lisäksi virkansa. '''22 §.''' Päivänä sen jälkeen, joksi Valtiosäädyt ovat kutsutut kokoon, pitää Ritariston ja Aatelin jäsenten, Ritarihuonejärjestyksen määräämällä tavalla, näyttämän oikeutensa valtiopäivämiestoimen käyttämiseen, sekä valittujen Papis-, Porvaris- ja Talonpojansäädyn jäsenten tuoman valtuuskirjansa sen tarkastettavaksi, jonka Keisari ja Suuriruhtinas siihen määrää. Tässä tarkastuksessa tutkitaan, ovatko valtuuskirjat tehdyt määrättyyn muotoon; ja pidetään siinä pöytäkirja, joka annetaan näille kolmelle säädylle kullenkin. Sille, jonka valtuuskirja oikeaksi nähdään, annetaan pääsypoletti. Jokaisen säädyn tulee kuitenkin sitten tutkia valtiopäivämiestoimen käyttämisoikeutta, niin hyvin sellaisen jäsenensä suhteen, jonka valtuuskirjaa ei ole hyväksytty, kuin myös senkin, jota vastaan muutoin valtiopäiväin kuluessa, tämän perustuslain johdosta, jotakin muistutusta ilmautuu. Se, jonka valtiopäivämies-oikeus on säädyssä pantu kysymykseen, pysyy kuitenkin toimessaan säädyn jäsenenä, kunnes hän on siihen oikeuttomaksi julistettu. '''23 §.''' Sinä päivänä, joksi Valtiosäädyt ovat kutsutut kokoon, ilmoittaa Keisari ja Suuriruhtinas kenen Hän on Ritariston ja Aatelin Maamarsalkiksi nimittänyt sekä määrää Papissäädyn puhemieheksi Arkkipispan, taikka, jos se on sairasna tahi poissa, taikka hänen virkansa avoinna, jonkun toisen Pispoista. Sen ohessa valitsee Keisari Ritaristolle ja Aatelille vara-Maamarsalkin ja Papissäädylle vara-puhemiehen näiden säätyjen jäsenistä. Niin pian kuin Porvaris- ja Talonpojansäädylle on tullut tieto, miten 22 §:ssä mainittu valtuuskirjain tarkastus on käynyt, pyytäkööt he viipymättä Keisarilta tahi Hänen sitä varten määräämältä sijaiseltansa, lähetystöjen kautta, puhemiehiä ja vara-puhemiehiä, jotka silloin kummallenkin säädylle sen jäsenistä nimitetään. Kunnes puhemiehet ovat tulleet määrätyiksi, johtaa kummassakin säädyssä puhetta siellä läsnä-oleva ikävuosiltaan vanhin jäsen. Maamarsalkille ja puhemiehille määrää Keisari yleisistä varoista vissin summan, niiden erinäisten kulujen palkkioksi, joita heillä valtiopäiväin aikana on. '''24 §.''' Maamarsalkki, vara-Maamarsalkki, puhemiehet ja vara-puhemiehet tekevät Keisarin ja Suuriruhtinaan tahi Hänen sitä varten määräämän siaisensa edessä seuraavan valan: "Minä N. N., nimitetty ja määrätty olemaan näillä valtiopäivillä Ritariston ja Aatelin Maamarsalkkina (vara-Maamarsalkkina), (Papis-, Porvaris-, Talonpojansäädyn puhemiehenä, vara-puhemiehenä), lupaan ja vannon, Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, että minä tahdon ja olen velvollinen kaikella voimallani kokemaan ylläpitää ja puolustaa niin hyvin Keisarin ja Suuriruhtinaan oikeutta kuin säädyn ja Valtiosäätyjen etuuksia ja oikeuksia, voimassa-olevain perustuslakien (Maamarsalkki ja vara-Maamarsalkki lisäävät: ja Ritarihuonejärjestyksen) mukaan. Tämän lupaan minä uskollisesti pitää, niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja sielun puolesta". '''25 §.''' Kun Maamarsalkki ja puhemiehet ovat tehneet valan, kokoutuvat säädyt, kukin erikseen, tervehtävät toisiansa lähetystöjen kautta ja valitsevat jäseniä lähetystöön, joka, Maamarsalkin ja puhemiesten johdattaessa, menee Keisarille ja Suuriruhtinaalle, tahi sille jonka Hän siaansa asettaa, kukin sääty eriksensä, lausumaan säätyjen alamaiset kunnian-osoitukset sekä anomaan ajan määräämistä valtiopäiväin avaamiseen. '''26 §.''' Keisari ja Suuriruhtinas, taikka se jonka Hän sitä varten on siaansa määrännyt, ilmoituttaa säädyille sen päivän, joka on määrätty valtiopäiväin avaamiseksi. Sinä päivänä pitää kaikkien säätyjen, jumalanpalveluksen pidettyä, tuleman ko'olle valtiosaliin, jossa Keisari, tahi se jonka Hän siaansa on määrännyt, tervehtää Valtiosäätyjä ja julistaa valtiopäivät avatuiksi; jonka jälkeen säädyt, kukin vuorossansa, Maamarsalkin ja puhemiesten kautta lausuvat alamaiset kunnian-osoituksensa. Keisari antaa Valtiosäädyille tiedon niistä esityksistä, jotka Hän tahtoo Valtiosäädyille esittää; kuitenkin saatettakoon myös sittemmin valtiopäiväin kuluessa antaa muitakin esityksiä Valtiosäätyjen käsiteltäviksi. '''27 §.''' Kaikilla varsinaisilla valtiopäivillä pitää, joko niitä avattaessa taikka neljässätoista päivässä sen jälkeen, valtiovaraston tila Valtiosäädyille näytettämän, että saisivat tietää miten Kruunun tulot ovat maan hyödyksi ja parhaaksi käytetyt. '''28 §.'''Jokaisessa säädyssä pitää oleman Sihteeri, joka siinä kirjoittaa pöytäkirjan. Ritaristossa ja Aatelissa toimittaa Ritarihuoneensihteeri tätä virkaa. Papis- ja Porvarissääty valitsevat tähän soveliaan miehen siinä järjestyksessä, jonka he, kumpikin itse kohdastaan, näkevät hyväksi määrätä. Talonpojansäätyyn määrää Keisari ja Suuriruhtinas, ennen Valtiosäätyjen kokoontuloa, Sihteeriksi lain-oppineen ja taitavan miehen, joka sen ohessa on velvollinen asiain käsittelemisessä auttamaan puhemiestä neuvoilla ja antamaan säädyn jäsenille tietoja itsekunkin laillisista oikeuksista ja velvollisuuksista. Talonpojansäädyn Sihteeri älköön, ilman nimenomaisetta muistutuksettansa ja vastalausettansa, säädyn pöytäkirjaan ottako tahi ulostoimituttako mitään perustuslakeja vastaan sotivata; kuitenkaan ei hänellä säädyssä ole mitään ääntöä. Ennenkuin Talonpojansäädyn Sihteeri astuu virkatoimeensa, tekee hän Keisarin taikka sen edessä, jonka Hän on siaansa pannut, seuraavan valan: "Minä N. N., nimitetty ja määrätty Talonpojansäädyn Sihteeriksi näillä valtiopäivillä, lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, että minä tahdon ja olen velvollinen tätä virkaa toimittaessani kaikella voimallani noudattamaan ja ylläpitämään niin hyvin Keisarin ja Suuriruhtinaan oikeutta kuin säädyn ja Valtiosäätyjen etuuksia ja oikeuksia, voimassa-olevain perustuslakien mukaan. Tämän kaiken lupaan minä uskollisesti pitää, niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja sielun puolesta." Ne palvelusmiehet, jotka jokainen sääty muuten katsoo itsellensä valtiopäivillä tarpeellisiksi, asettaa sääty itse. Talonpojansäädyn Sihteeri saapi yleisistä valtiovaroista sen palkan, minkä Keisari määrää. '''29 §.''' Kaikilla varsinaisilla valtiopäivillä pitää kahdeksassa päivässä niiden avattua asetettaman: yksi lakivaliokunta, yksi talousvaliokunta, yksi valtiovaliokunta, yksi suostuntavaliokunta ja yksi pankkivaliokunta. Laki-, talous- ja valtiovaliokunnissa tulee olla 16 ja suostunta- sekä pankkivaliokunnissa 12 jäsentä kussakin, jotka, yhtä monta kustakin säädystä, valitaan valitsijamiesten kautta. Samalla tavalla valitaan myös varajäseniä, jotka, kun valiokunnan jäsenille sattuu estettä, astuvat heidän siaansa. Väli-aikaisilla valtiopäivillä älköön useampia valiokuntia asetettako kuin niissä esiintulevien asiain valmistamista varten tarvitaan. '''30 §.''' Jos jotakin kysymystä, josta valiokunnan mietintöä tarvitaan, ei soveliaasti voida lykätä mihinkään 29 §:ssä mainituista valiokunnista, taikka jos katsotaan että se ajan voittamisen tahi muun syyn vuoksi on annettava erinäisen valiokunnan valmistettavaksi, olkoon Valtiosäädyillä oikeus asettaa tällainen valiokunta. Jos jossakin valiokunnassa töitä karttuu niin, ettei niitä voida oikeassa ajassa saada toimitetuiksi, hankkikoon valiokunta säädyiltä enemmän jäseniä ja jakautukoon osastoihin töiden jouduttamista varten. Jokaisessa tämmöisessä osastossa pitää oleman vähintäänkin kaksi jäsentä kustakin säädystä ja saa se valiokunnan nimessä antaa lausuntoja sinne lykätyistä asioista. Kukin sääty asettakoon myös, jos sen tarpeelliseksi näkee, valiokunnan edeltäpäin valmistamaan sen yksityisiä valituksia ja asioita. '''31 §.''' Älköön Senaatin jäsen olko valiokunnan jäsenenä, älköönkä ketään muutakaan valittako semmoiseen valiokuntaan, jossa tilinteko hänen virkatoimistansa voipi tarkastettavaksi tulla. '''32 §.''' Sillä, joka jo ennen on valittu jäseneksi kahteen valiokuntaan, olkoon oikeus sanoutua pois hänelle annetusta enemmästä osanotto-toimesta valiokuntatöissä; mutta muutoin on kunkin säädyn vallassa, ilmoitetun esteen tutkittua, päättää voipiko säädyn valitsema valiokunnan-jäsen saada tällaisesta toimesta vapautusta. '''33 §.''' Valiokunnat valitsevat, kukin kohdastaan, valiokunnan jäsenistä esimiehen. Kunnes tällainen vaali on tapahtunut, on Ritariston ja Aatelin esimmäinen läsnä-oleva jäsen puheenjohtajana. Valiokuntain tulee, kunkin kohdastansa, valita Sihteerinsä ja ne muut palvelusmiehet, joita niissä tarvitaan. '''34 §.''' Lakivaliokunnan tulee antaa lausuntonsa niistä säätyjen sinne lykkäämistä ehdotuksista, jotka koskevat perustuslain, sekä yleisen riita-, rikos-, kirkko- ja merilain säätämistä, muuttamista, selittämistä tahi kumoomista. '''35 §.''' Talousvaliokuntaan lykätään ne säätyjen käsittelemistä ja lausunnon antamista varten tulleet ehdotukset, jotka koskevat maan yleistä taloudenhoitoa tahi siihen kuuluvia kaikenlaisia laitoksia, sekä myös siihen vaarantavain asetusten ja sääntöjen muuttamista, selittämistä tahi kumoomista. '''36 §.''' Valtiovaliokunta, jonka pitää saada tieto valtiovaraston tilasta ja kaikki sen luvunlaskut ja asiakirjat nähdäksensä, on velvollinen antamaan mietintönsä miten varoja maan tarpeiden täyttämiseksi, jollei valtiovaraston vakinaiset tulot siihen riitä, on hankittava, kuin myös erittäin tarkastaa millä tavalla viime valtiopäivillä erinäisiin tarkoituksiin myönnetyt rahanmääräykset ovat käytetyt. Jos valtiopäiväin kuluessa esitetään muitakin ehdotuksia vakinaisista tahi satunnaisista rahanmääräyksistä johonkin valtiovaraston tahi muuhun yleiseen tarpeeseen, taikka erinäistä tarkoitusta varten, taikka myös muita asioita, joilla on yhteyttä valtiovaraston tulojen tahi menojen kanssa taikka jotka niihin vaikuttavat, niin on valtiovaliokunta myöskin velvollinen antamaan niistä Valtiosäädyille mietintönsä. Valtiovaliokunnan tulee myös, Maamarsalkin tahi asianomaisen puhemiehen tahi valiokunnan esimiehen ehdotuksesta, Valtiosäätyjen oikeudella määrätä se töiden laveuden ja laadun mukaan sovitettu palkkio, joka on tuleva niin hyvin Ritariston ja Aatelin sekä Papis- ja Porvarissäädyn, kuin valiokuntainkin sihteereille ja kaikkein säätyjen ja valiokuntain palvelusmiehille. '''37 §.''' Suostuntavaliokunnan tulee valmistaa kaikki säädyistä sinne lykätyt asiat, jotka koskevat muutosta suostuntaveron maksamisen säännöistä; arviolta laskea tulot erinäisistä suostuntaveroista sekä, sittenkuin suostuntaveron suuruus on määrätty, ehdotella minkä perustusten mukaan ja millä tavalla se on jaettava ja sen ohessa Valtiosäädyille antaa ehdotus suostuntavero-säännöiksi. '''38 §.''' Pankkivaliokunnan tulee tutkia Pankin hallitus ja Valtiosäätyjen hoitoon ja vastattaviksi pantujen rahastojen tila; siitä, niin pian kuin mahdollista on, säädyille antaa kertomus ja ehdotella näiden rahastojen hoitoa varten tarpeellisiksi katsottuja sääntöjä. '''39 §.''' Kaikkien valiokuntain pitää kokoutua viimeistäänkin neljässä päivässä sen jälkeen kuin he asetettiin, ja sitten säätyjen täysi-istuntoihin lähettää lausuntonsa ja ehdotuksensa, sitä myöten kuin asiat ennätetään saada valmiiksi. Jos valiokunnan jäsen on kolme kertaa, ilman laillisetta esteettä tahi erinäisettä luvatta, jäänyt valiokunnan kokouksista pois, on se ilmoitettava asianomaiselle säädylle, jonka tulee tämän johdosta pitää semmoista tointa, kuin asianhaarat vaativat. '''40 §.''' Jos valiokunta näkee tarvitsevansa suullisia tahi kirjallisia tietoja joltakin virkamieheltä tahi yleiselta laitokselta, joka ei ole Valtiosäätyjen hallinnon alla, tulee valiokunnan hankkia Senaatin esimieheltä käsky asianomaisille vaadittujen tietojen antamiseen. '''41 §.''' Jos Valtiosäädyt, kohdastaan tahi valiokunnan ilmoituksen johdosta, määräävät että joku asia on kahden tahi useamman valiokunnan yhdessä valmistettavaksi esiin-otettava, pitää näiden valiokuntain, kunkin jäsenistänsä, määrätä edusmiehiä, yhtä monta kustakin säädystä, asiata käsittelemään ja siitä lausuntonsa antamaan, ilman valiokuntain muiden jäsenten ottamatta osaa sen asian valmistamiseen. Näin yhdistetyllä valiokunnalla olkoot muuten samat säännöt noudatettavina, kuin valiokunnilla yleisesti. '''42 §.''' Valiokunnassa äännöstettäessä luetaan äänet mieslukua myöten valiokunnan kaikkien läsnä-olevain jäsenten kesken. Jos äännöstäminen toimitetaan suljetuilla lipuilla, pitää aina yksi lippu erilleen pantaman, avattavaksi kun äänet yhteen-luettua nähdään tasan jakautuneiksi. Ehdotuksesta päätöstä varten on noudatettava mitä tässä alempana säätyjen suhteen sanotaan. Jäsen, joka ei ole yhdistynyt valiokunnan päätökseen, saa valiokunnan mietintöön liittää eriävän mielipiteensä, joka siinä tapauksessa on kirjallisesti annettava; älköön kuitenkaan valiokunnan mietintöä sillä viivytettäkö. '''43 §.''' Maamarsalkki ja puhemiehet, sekä heidän siaisensa, kuin myös Talonpojansäädyn Sihteeri, saavat olla valiokunnissa läsnä, milloin niin tahtovat, kuitenkin ilman osanotto-oikeudetta keskusteluihin ja päätöksiin. '''44 §.''' Valiokunnasta lähtevät mietinnöt ja tutkintoon-lykkäykset tarkastetaan valiokunnan tahi sen sitä varten valittujen jäsenten edessä. Valiokunnasta lähtevät toimitukset allekirjoittaa esimies valiokunnan puolesta. '''45 §.''' Maamarsalkin ja puhemiesten pitää, kunkin säätyänsä varten, toimittaa kutsumus täysi-istuntoon; siinä esittää asiat; ylösottaa ja johdattaa keskustelut; tehdä ehdotus päätöstä varten; ylläpitää järjestystä kokouksissa ja myös muutoin valvoa ettei mitään maan perustuslakeja vastaan sotivata tulisi säädyssä keskusteltavaksi, kuin myös lopettaa täysi-istunto. Maamarsalkki tahi puhemies älköön kuitenkaan ottako osaa keskustelemiseen tahi äännöstämiseen, älköönkä ehdotelko muuta, kuin mikä tarpeellista on perustuslakien, sekä Valtiosäätyjen tahi kunkin säädyn erinäisten päätösten ja niiden järjestysten ja sääntöjen toimeen-panemiseksi, jotka säädyt ovat valtiopäivä-asiain käsittelemistä varten määränneet. Säätyjen keskustelut ovat julkiset, paitsi niissä eri tapauksissa, milloin joku sääty kerraksensa toisin päättää. Kutsumus täysi-istuntoon tiedoksi pannaan päivällä ennen kokousta. '''46 §.''' Täysi-istunnossa on jokaisella säädyn-jäsenellä oikeus pöytäkirjaan vapaasti puhua ja lausua mielensä kaikissa asioissa, joita silloin käsitellään, ja kaiken sen laillisuudesta, mitä säädyssä tapahtuu. Jokainen puhuu, seisaallaan ja sialtansa, siinä järjestyksessä jossa hän sitä varten on ilmoittanut itsensä ja ylöshuudetuksi tulee; ja älköön kenelläkään olko oikeutta puhua pöytäkirjasta sivutse. Älköön kukaan rohjetko lausua loukkaavia, pilkallisia tahi muuten sopimattomia sanoja Hallituksesta tahi yksityisistä hengistä. Jos tämä tapahtuu, saakoon Maamarsalkki tahi puhemies kieltää hänen puhumasta, ja tutkikoon sitten sääty, pitääkö hänen Maamarsalkilta tahi puhemieheltä saada nuhteita ja varoituksia, vai onko asia annettava oikeuden käsiteltäväksi taikka siksensä jätettävä. '''47 §.''' Säädyt voivat kokoutua samaan huoneeseen yhteisesti keskustelemaan jostakin yleisestä, valtiopäivillä käsiteltävänä olevasta asiasta, kuitenkin ilman oikeudetta siellä päätöstä tehdä; ja on siinä puheenjohtajana Maamarsalkki tahi, jos hän on estetty, se läsnä-oleva puhemies,joka 1 §:ssä säätyjen kesken vaariin-otetun järjestyksen mukaan siihen on lähinnä. Jos joku sääty tahtoo tämmöistä kokousta, annettakoon siitä ja myös keskustelun aineesta toisille säädyille tieto. Jos joku toinen sääty myöntyy tähän pyyntöön, pitää kaikkien säätyjen kokous tapahtua. Maamarsalkki ja puhemiehet sopivat keskenänsä kokouksen ajasta ja paikasta, ja kutsumuksen siihen ulosantaa Maamarsalkki edellisenä päivänä. Senaatin esimies ja jäsenet saavat tulla säätyjen yhteisiin kokouksiin, osanotto-oikeudella niihin keskusteluihin, joita siellä pidetään; ja tulee Senaatin esimiehen saada Maamarsalkin kautta tieto näiden kokousten ajasta ja paikasta, kuin myös niissä käsiteltäviksi tulevista asioista. Yhteisessä kokouksessa käsiteltävänä olleesta asiasta pitää, niin pian kuin keskustelu on loppuneeksi julistettu, jokaisen säädyn omassa huoneessansa tekemän päätös, ilman enempää keskustelua asiasta pitämättä. '''48 §.''' Asiassa, joka koskee jotakin säädyn-jäsentä itsekohtaisesti, saa hän kyllä keskustelussa, vaan ei päätöksen teossa, olla läsnä. '''49 §.''' Älköön muu kuin evankelis-lutherilaiseen uskontunnustukseen kuuluva ottako osaa niiden ehdotusten tarkastamiseen, joita valtiopäivillä esitellään kirkkolaista maan lutherilaisille seurakunnille tahi muista näiden kirkollisista asioista. '''50 §.''' Ne Keisarin ja Suuriruhtinaan kirjoitukset ja esitykset, joita ei jo valtiopäiviä avattaessa ole säädyille ilmoitettu, annetaan heille jonkun Suomenmaan Senaatin jäsenen kautta. '''51 §.''' Pyyntö-esitys sellaisessa asiassa, joka on käsiteltävä yleisessä valiokunnassa, pitää valtiopäivämiehen tehdä siinä säädyssä, johon hän kuuluu, neljässätoista päivässä valtiopäiväin avaamisesta. Sittemmin älköön tällaista kysymystä saatettako nostaa, ellei joku jossakin säädyssä jo tehty päätös taikka muu valtiopäiväin aikana sattunut tapaus siihen suorastaan aihetta anna. Jos valtiopäivämiehellä on aikomus tehdä joku pyyntö-esitys, pitää hänen siitä antaa edeltäpäin tieto säädyn puheenjohtajalle; jota paitsi kaikki pyyntö-esitykset ovat, ennenkuin ne esitellään, kirjoitettuina säädyn Sihteerille annettavat. Älköön samaan kirjoitukseen useampia erilaatuisia asioita yhteen-pantako. '''52 §.''' Keisarin ja Suuriruhtinaan esityksiä älköön lopullisesti käsiteltäviksi otettako, ennenkuin valiokunta niistä on lausunnon antanut. Kun yleistä asiata koskeva pyyntö-esitys jossakin säädyssä on ehdoteltu, voipi sääty myös, jos sen hyväksi näkee, lykätä kysymyksen yleisen valiokunnan käsiteltäväksi. '''53 §.''' Kun esitys ensi kerran jossakin säädyssä esiin-tulee, pitää se, ellei sääty kohta yksimielisesti lykkää sitä valiokuntaan, olla pöydällä tulevaan kokoukseen, jolloin sellainen lykkääminen on tehtävä. Kun ehdotus perustuslain muuttamiseen taikka ilmoitus valtiovaraston tilasta valiokuntaan lykätään, älköön keskustelua missään säädyssä pidettäkö; mutta jos säädyn-jäsen tahtoo muussa asiassa tehdä lauseen pöytäkirjaan, pitää sekin valiokunnalle annettaman; älköön asian lähettämistä kuitenkaan sillä viivytettäkö. Jos nousee kysymys mihin valiokuntaan joku asia on lykättävä, voidaan sellainen kysymys vaan siksi kokoukseksi, jossa se on tehty, pöydälle panna, mutta pitää ensintulevassa välttämättömästi ratkaistaman. '''54 §.''' Yleisen valiokunnan antama mietintö on jokaiselle säädylle erittäin jaettava ja, mahdollisuutta myöten, yht'aikaa kaikissa säädyissä käsiteltäväksi otettava. '''55 §.''' Maamarsalkin ja puhemiesten pitää, kahden jäsenen kustakin säädystä sekä Talonpojansäädyn Sihteerin läsnä-ollessa, ennenkuin täysi-istunnot säädyissä tiedoksi pannaan, kokoutuman asiain esittelemisestä siten sopiaksensa, kuin sanotussa suhteessa tarpeelliseksi tulla saattaa. Keisarin ja Suuriruhtinaan esitykset ovat aina esimmäisinä otettavat säädyissä käsiteltäviksi. '''56 §.''' Kun yleisen valiokunnan mietintö on tullut sisään ja ensi kerran esitetty, pitää se pöydälle pantaman. Seuraavassa esitystilassa pantakoon se, olkoonpa siitä keskusteltu tahi ei, uudestansa pöydälle, jos kaksi tahi useampi jäsen sitä pyytää; mutta kun asia kolmannen kerran esiin-tulee, pitää se päätettäväksi otettaman. Valiokuntain valmistavaiset tutkintoon-lykkäykset ja kyselmykset ovat heti ratkaistavat, ellei pöydälle-panoa anota. Säätyjen kanslioissa pitää aina olla saatavilla luettelo pöydälle-pannuista asioista ja niihin kuuluvista asiakirjoista. '''57 §.''' Kun kysymys, josta valiokunta on lauseensa antanut, otetaan ratkaistavaksi, tulee säädyn joko heti asianhaarain mukaan siitä tehdä päätöksensä, taikka, jos asia katsotaan vaativan enempää selvitystä, lykätä se takaisin valiokuntaan. Jos se valiokunta, johon takaisin-lykkäys jostakin säädystä on tehty, näkee kysymyksen jo ratkaistuksi muiden säätyjen siitä tekemällä päätöksellä, antakoon valiokunta tästä tiedon sille säädylle, josta takaisin-lykkäys on tullut. Muussa tapauksessa pitää valiokunnan antaa uusi mietintö. Kun mietintö sitten uudestaan säätyihin tulee, niin sen suhteen meneteltäköön 56 §:ssä sanotulla tavalla, ja enempää takaisin-lykkäystä älköön tapahtuko. '''58 §.''' Kun asia on lopullisesti päätettävä, pitää kaikki siihen kuuluvat asiakirjat ylösluettaman, jos joku säädyn jäsen sitä vaatii. Älköön mitään asiaa, josta on keskusteltu, otettako lopullisesti päätettäväksi, ennenkuin sääty, Maamarsalkin tahi puhemiehen kysyttyä, on julistanut keskustelun lopetetuksi; ja pitää sen jälkeen äännös-esitys, keskustelun johdosta, tehtämän. Jos valiokunnan mietintö kokonaisenaan tahi muu kysymys voipi tulla myönnettäväksi tahi hyljättäväksi, pitää Maamarsalkin tahi puhemiehen ensimäinen äännös-esitys olla myöntämisestä. Jos siihen vastataan kieltämällä, on seuraava esitys sovitettava sen mukaan mitä asiasta keskusteltaessa on muistutettu tahi lausuttu. Jos asiassa on useampia osia, joita ei hyvästi sovi yhdessä päättää, pitää eri esitys kustakin osasta tehtämän nyt sanotussa järjestyksessä. '''59 §.''' Esitys, jonka Maamarsalkki tahi puhemies päätöstä varten tekee, pitää aina niin muodostettaman, että siihen voipi vastata ainoastaan "jaa" tahi "ei". Muistutuksia esityksen lausemuodon suhteen käyköön kyllä tehdä, mutta mitään uutta keskustelua itse asiassa älköön sallittako. Sittenkuin tämä esitys, sellaisena kuin sääty sen on hyväksynyt, on esitetty ja vastattu, ilmoittaa Maamarsalkki tahi puhemies miten hän on annetun vastauksen käsittänyt. Jos tätä vastaan ei muistutusta tehdä, pitää se jäädä pysyväksi ja päätös kirjoitettaman sen vastauksen mukaan, jonka Maamarsalkki tahi puhemies on julistanut voittopuoliseksi. Säädyn jäsenellä, joka ei hyväksy Maamarsalkin tahi puhemiehen käsitystä säädyn vastauksesta, olkoon oikeus äännöstämistä pyytää, jota älköön kiellettäkö. '''60 §.''' Kun on äännöstettävä, pitää äännös-esitys ja selvä vasta-esitys kirjallisesti tehtämän ja tarkastettaman sekä äännöstäminen suorastaan sen perästä toimitettaman; mutta esitystä älköön tehtäkö äännöstämisen tarpeellisuudesta, älköönkä myös äännöstämistä siitä sallittako. '''61 §.''' Äännöstäminen on aina toimitettava lipuilla, joihin on painettava "jaa" tahi "ei". Jaa- ja ei-lippujen välillä, joiden pitää oleman yksinkertaiset ja suljetut, ei saa olla mitään ulkonaista eroitusta. Äänet luetaan miesluvun mukaan; ja pitää Maamarsalkin tahi puhemiehen, jaa- ja ei-äänten tasan-olemisen välttämiseksi, jokaisessa äännöstämisessä ennen lippujen lukemista ulosottaa ja erillensä panna yksi niistä. Jos, muut liput yhteenluettua, äänet nähdään tasan jakautuneiksi, on erilleen pantu lippu avattava ja päätöksen tekevä. '''62 §.''' Päätöstä vastaan saakoon se, joka päätökseen ei ole yhdistynyt, ilmoittaa eriävän ajatuksensa pöytäkirjaan, mutta tämä älköön missään tapauksessa saattako uuteen keskustelemiseen näin jo päätetystä asiasta. '''63 §.''' Maamarsalkki tahi puhemies älköön kieltäytykö säädyn keskusteltavaksi esiinottamasta säädyn-jäsenen nostamaa kysymystä, taikka jo esiin-otetusta säädylle esitystä asettamasta, paitsi milloin näkee kysymyksen sotivan perustuslakia tahi asiasta jo tehtyä päätöstä vastaan, taikka muutoin olevan niin arkalaatuisen, että se ei sovi tulla keskustelun-alaiseksi, jolloin hänen myös pitää tällaisen kiellon syyt joka kerta ilmoittaman. '''64 §.''' Päätöstä ei saa tarkastaessa muuttaa; mutta sellaisia lisäyksiä käy siihen kyllä tehdä, jotka eivät vaikuta muutosta päätöksessä. Mitä säädyn-jäsen on lausunut, ja siitä syntynyt keskustelu, voidaan hänen suostumuksellaan ja säädyn myöntämällä pöytäkirjaa tarkastettaessa, jättää siitä pois; kuitenkaan ei sellaista, johon päätös selvästi perustuu. '''65 §.''' Valtiopäivämiehellä, joka ei ole ollut läsnä kun päätös jossakin asiassa tehtiin siinä säädyssä, johon hän kuuluu, olkoon lupa sittemmin pöytäkirjaan ilmoittaa ettei hän siihen päätökseen ole osaa ottanut, vaan älköön saako mitään muistutusta sitä vastaan tehdä. '''66 §.''' Jokaisen säädyn pitää pöytäkirjan-otteella antaman toisille säädyille tieto päätöksistänsä asiassa, josta yleinen valiokunta on mietintönsä antanut, niin myös muissakin sellaisissa kysymyksissä, jotka eivät koske säätyä erittäin. Jos asia vaatii suurempata kiirutta, olkoon säätyjen vallassa myös lähetystöjen kautta ilmoittaa päätöksiänsä toisilleen; kuitenkin pitää säädyn Sihteerin päällekirjoittama kopia siitä esityksestä, johon päätös perustuu, aina muassa olla ja lähetystön puheenjohtajan lukea se toisissa säädyissä. '''67 §.''' Päätös yleisen valiokunnan käsiteltävänä olleessa asiassa pitää, niin pian kuin mahdollista on, pöytäkirjan-otteella valiokunnalle ilmoitettaman. Jos valiokunta silloin näkee säätyjen jossakin kysymyksessä tulleen niin eroavaisiin päätöksiin, että lainmukaista enemmistöä ei voi heidän eri ajatuksistansa syntyä, pitää valiokunnan kokea mahdollisuutta myöten yhteen-sovitella eri ajatukset ja säädyille toimittaa tällainen sovitus-ehdotus. Jos enemmistö jo on saatu, annetaan asiaan kuuluvat kirjat sille Valtiosäätyjen valiokunnalle, josta 77 §:ssä mainitaan. '''68 §.''' Kaikilla varsinaisilla valtiopäivillä valitsevat Valtiosäädyt edusmiehiä, yhtä monta kunkin säädyn puolesta, Valtiosäätyjen tekemän ja vahvistaman johtosäännön mukaan silmällä-pitämään niiden rahastojen hoitoa Suomen Pankissa, jotka ovat annetut Valtiosäätyjen haltuun ja vastattaviksi; ja ovat vaalit pidettävät erikseen kussakin säädyssä ja niin aikaiseen että valitut edusmiehet voivat toimeensa astua Valtiosäätyjen vielä ko'olla-ollessa. Valtiosäädyt valitsevat myöskin jokaisilla valtiopäivillä tilintutkijat, yhden kunkin säädyn puolesta, toimittamaan sanotuista rahastoista vuosittain pidettävää tilintutkintoa. Pankki-edusmiesten ja tilintutkijain siaan astumaan, heidän estettyinä ollessa, tulee Valtiosäätyjen valita näihin toimiin niin monta varamiestä, kuin katsovat tarpeen vaativan. '''69 §.''' Kaikissa vaaleissa on vaariin-otettava että nimiliput pitää, kelvataksensa, oleman yksinkertaiset, suljetut ja niin hyvin oikeat henkien lukumäärän, kuin selvät heidän nimiensä suhteen. Niiden henkien väli, jotka vaalissa ovat saaneet yhtä monta ääntä, ratkaistaan arvalla, milloin niin tarvitaan. '''70 §.'''Ne ohje-määräykset, jotka katsotaan tarpeellisiksi valtiopäivämiestöiden sekä järjestyksen vuoksi säädyissä ja valiokunnissa, tulee Valtiosäätyjen tahi, johonkin säätyyn eriksensä koskevassa asiassa, tämän säädyn määrätä. Älköön niihin otettako mitään, joka perustuslakia tahi muuta voimassa-olevaa lakia vastaan sotii. '''71 §.''' Perustuslakia saatetaan säätää, muuttaa, selittää tahi kumota ainoastansa Keisarin ja Suuriruhtinaan esityksestä ja kaikkien säätyjen suostumuksella; ja tällaista asiaa koskeva esitys joko päätettäköön niillä valtiopäivillä, joina se on tehty, taikka jätettäköön, jos vähintäänkin kaksi säätyä sitä vaatii, ensintuleviksi valtiopäiviksi, jolloin se on lopullisesti tutkittava. Jos kysymys nousee säädyille suotujen eri-oikeuksien, etuuksien ja oikeuksien muuttamisesta tahi lakkauttamisesta, taikka uusien eri-oikeuksien antamisesta, olkoon noudatettavana mitä Hallitusmuodossa siitä on säädettynä. '''72 §.'''Mitä säädyt yhtäpitävästi ovat päättäneet, se olkoon kaikissa kysymyksissä Valtiosäätyjen päätös. Jos eivät kaikki saadyt yhdisty jonkun suostuntaveron perustuksista, niiden käyttämistavoista, tahi suostuntaveron suorittamisen jaosta, ja jos yhteensovitusta, sen mukaan mitä 67 §:ssä sanotaan, ei ole voitu toimeen saada, niin on asia ratkaistavaksi jätettävä suostuntavaliokunnalle, enennettynä niin moneksi jäseneksi, kuin 74 §:ssä määrätään. Jos kaksi kolmasosaa näin enennetyn valiokunnan äännöstämässä olevista jäsenistä myöntyy suostuntavaliokunnan ehdotukseen yhdessä tahi useammassa niistä kohdista, joissa Valtiosäädyt eivät ennen ole sitä yksimielisesti hyväksyneet, niin tulee tämä ehdotus Valtiosäätyjen päätöksenä voimaan. Jos tällaista enemmistöä ei voida saada, pitää suostuntavaliokunnan ehdotella toisenlainen jako tahi toiset perustukset ja toinen muoto sen suostuntasumma-osuuden suorittamiselle, jota hyljätty kohta valiokunnan edellisessä ehdotuksessa tarkoittaa. Jos kaikki säädyt eivät voi yhdistyä yhtäpitävään päätökseen rahamääräyksistä erinäisiin tarkoituksiin, ja jos yhteensovittamisen koetus ei ole onnistunut, niin on asia jätettävä enennetyn valtiovaliokunnan ratkaistavaksi. Jos äännöstettäessä ei vähintäänkin kaksi kolmasosaa annetuista äänistä rahanmääräyksen myöntämistä puollusta, niin katsotaan Valtiosäädyt kysymyksen siitä hyljänneen. '''73 §.''' Kaikki asiat, paitsi 71 ja 72 §§:ssä mainittuja, ratkaistaan kolmen säädyn päätöksillä. Jos kaksi säätyä päätöksissään pysähtyy toista kahta vastaan, pitää asia niiltä valtiopäiviltä raueta ja jäädä semmoiseksi, kuin ennen on säättynä ollut, paitsi siinä tapauksessa, josta 74 §:ssä tarkemmin määrätään. '''74 §.'''Jos säädyt, ratkaistessansa jotakin 73 §:ssä mainituista asioista, ovat tulleet niin eroavaisiin päätöksiin, että lainmukaista enemmistöä ei voi heidän eri ajatuksistansa syntyä, taikka jos kaksi säätyä pysähtyy kahta vastaan sellaisessa kysymyksessä, joka, Valtiosäätyjen päätöksen mukaan, ei saa raueta, ja jos yhteensovittamisen koetus ei ole onnistunut, pitää se valiokunta, jonka valmistavaiseen käsittelemiseen asia on kuulunut, kohtipäisillä vaaleilla säädyissä enennettämän viideksitoista jäseneksi kustakin säädystä; ja tulee näin enennetyn valiokunnan, yhteisesti mieslukua myöten äännöstämällä, ehdottomasti ja lopullisesti hyväksyä tahi hyljätä mitä valiokunta ennen on puollustanut niissä kohdissa, joissa säätyjen päätökset ovat olleet eroavaiset. Ennenkuin enennetyssä valiokunnassa käydään äännöstämään, ovat äännös-esitykset lisäämättömän valiokunnan valmistettavat ja säätyjen tutkittaviksi ja hyväksyttäviksi lähetettävät. Äännöstettäessä pitää, ennen lippujen lukemista, yksi niistä erilleen pantaman, avattavaksi ja päätöksen tekeväksi, jos äänet muiden lippujen luettua nähdään tasan jakautuneiksi. Mitä enennetty valiokunta näin, enimpien äänten mukaan, on asiassa päättänyt, olkoon Valtiosäätyjen päätös. '''75 §.''' Jos Keisari ja Suuriruhtinas vaatii Valtiosäätyjen lausuntoa asioista, jotka koskevat yleistä taloushoitoa tahi yleisiä laitoksia, niin ilmoitettakoon Keisarille, säätyjen yhteisellä kirjoituksella, mitä Valtiosäädyt yhtäpitävästi taikka, jos yhtäpitäväisyyttä säätyjen kesken ei ole, kukin sääty osaltansa on asiassa lausunut. '''76 §.''' Ne päätökset, jotka ovat vastauksia Keisarin ja Suuriruhtinaan Valtiosäädyille antamiin esityksiin, kuin myös ne esittelyt Keisarille, jotka Valtiosäädyt muutoin ovat yhteisesti päättäneet, ovat kirjoitusten muodossa Keisarille toimitettavat. '''77 §.''' Kaikkien säätyjen kaikki yhteiset kirjoitukset, kuin myös valtiopäiväpäätöksen, ylöspanee ja toimittaa erinäinen toimitusvaliokunta, johon kuuluu kaksi jäsentä kustakin säädystä. '''78 §.''' Älköön mikään toimitus Valtiosäädyistä lähtekö, ennenkuin säädyt tahi Valtiosäätyjen sitä varten valitut uskotut-miehet sen ovat tarkastaneet. '''79 §.'''Valtiopäiväpäätöksen allekirjoittavat säätyjen kaikki jäsenet, mutta muut Valtiosäädyistä lähtevät toimitukset ovat ainoastansa Maamarsalkin ja puhemiesten allekirjoitettavat. '''80 §.''' Kun valtiopäivät ovat lopetettavat, niin valtiopäivämiehet, Keisarin ja Suuriruhtinaan siksi määräämänä päivänä, tulevat, jumalanpalveluksen pidettyä, valtiosaliin, jossa säädyt, Maamarsalkin ja puhemiesten kautta, Keisarille tahi sille, jonka Hän sitä varten on määrännyt, lausuvat säätyjen alamaiset kunnian-osoitukset ja onnentoivotukset; jonka jälkeen Maamarsalkki antaa tehdyn valtiopäiväpäätöksen ja Keisari, tahi Hänen siaansa määrätty, julistaa valtiopäivät lopetetuiksi ja laskee Valtiosäädyt kotiin. Sittenkuin Valtiosäädyt sen perästä ovat palanneet kokoushuoneisiinsa, lausuvat he, ennen erkanemistansa, lähetystöjen kautta jäähyväiset toisillensa. '''81 §.''' Keisarin ja Suuriruhtinaan Valtiosäädyille antamat esitykset, valiokuntain mietinnöt, kuin myös Valtiosäätyjen kirjoitukset Keisarille ja valtiopäiväpäätös ovat erittäin painosta ulosannettavat. Valtiopäiväpäätös pitää myös maassa noudatettavain yleisten asetusten kokoukseen pantaman. '''82 §.''' Yleiset valtiopäivä-kulungit ja maksot, paitsi niitä, jotka 23 ja 28 §§:ssä mainitaan, suoritetaan suostuntaverona sisääntulevilla tahi muilla yleisillä varoilla, joiden yli Valtiosäädyillä on käyttämisvalta. '''83 §.''' Tämä Valtiopäiväjärjestys pitää kaikissa osissansa oleman peruuttamattomana perustuslakina Suomenmaan Hallitsialle ja Valtiosäädyille, kunnes he yhtäpitävän päätöksen kautta sen muuttavat tahi kumoovat. Enemmäksi vakuudeksi olemme me tämän tahtoneet nimiemme allekirjoittamisella ja sinettiemme allepainamisella vakuuttaa, kiinnittää ja vahvistaa, joka tapahtui Helsingissä neljäntenätoista päivänä Toukokuuta vuonna Kristuksen syntymän jälkeen tuhat kahdeksansataa ja seitsemännellä seitsemättä. :Ritariston ja Aatelin puolesta:<br/> :J. M. Nordenstam.<br/> :Maamarsalkki.<br/> ::(L. S.) :Papissäädyn puolesta:<br/> :Edvard Bergenheim.<br/> :Puhemies.<br/> ::(L. S.) :Porvarissäädyn puolesta:<br/> :F. W. Frenckell.<br/> :Puhemies.<br/> ::(L. S.) :Talonpojansäädyn puolesta:<br/> :August Mäkipeska.<br/> :Puhemies.<br/> ::(L. S.) Itsellemme pidättäen Meidän oikeutemme, semmoisena kuin se Hallitusmuodossa 21 päivältä Elokuuta v. 1772 sekä Yhdistys- ja Vakuutuskirjassa 21 päivältä Helmikuuta ja 3 päivältä Huhtikuuta v. 1789 on vakuutettuna ja ei ole selvillä sanoilla tullut edelläseisovassa Valtiopäiväjärjestyksessä muutetuksi, tahdomme Me Armossa tämän Valtiopäiväjärjestyksen peruuttamattomana perustuslakina hyväksyä ja vahvistaa. Enemmäksi vakuudeksi olemme Me tämän Omakätisesti allekirjoittaneet, joka tapahtui Pietarissa 3 (15) päivänä Huhtikuuta 1869. ===ALEKSANDER.=== ::Ministeri-Valtiosihteeri, Kreivi ARMFELT. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 159 4228 2006-08-01T06:40:26Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu [[Johan Ludvig Runeberg]] 1848. Ruotsista suomeksi kääntänyt [[Paavo Cajander]] 1918. ==Maamme== :Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, :soi, sana kultainen! :Ei laaksoa, ei kukkulaa, :ei vettä, rantaa rakkaampaa :kuin kotimaa tää pohjoinen, :maa kallis isien. :On maamme köyhä, siksi jää, :jos kultaa kaivannet. :Sen vieras kyllä hylkäjää, :mut meille kallein maa on tää, :sen salot, saaret, manteret :ne meist' on kultaiset. :Ovatpa meille rakkahat :koskemme kuohuineen, :ikuisten honkain huminat, :täht'yömme, kesät kirkkahat, :kaikk', kuvineen ja lauluineen :mi painui sydämeen. :Täss' auroin, miekoin, miettehin :isämme sotivat. :Kun päivä piili pilvihin :tai loisti onnen paistehin, :täss' Suomen kansan vaikeimmat :he vaivat kokivat. :Tään kansan taistelut ken voi :ne kertoella, ken? :Kun sota laaksoissamme soi :ja halla näläntuskan toi, :ken mittasi sen hurmehen :jä kärsimykset sen? :Täss' on sen veri virrannut :hyväksi meidänkin, :täss' iloaan on nauttinut :ja tässä huoltaan huokaillut :se kansa, jolle muinahin :kuormamme pantihin. :Tääll' olo meill' on verraton :ja kaikki suotuisaa: :vaikk' onni mikä tulkohon, :maa, isänmaa se meillä on. :Mi maailmass' on armaampaa :ja mikä kalliimpaa? :Ja tässä, täss' on tämä maa, :sen näkee silmämme; :me kättä voimme ojentaa :ja vettä, rantaa osoittaa :ja sanoa: kas tuoss' on se, :maa armas isäimme! :Jos loistoon meitä saatettais :vaikk' kultapilvihin, :miss' itkien ei huoattais, :vaan tähtein riemun sielu sais, :ois tähän köyhään kotihin :halumme kuitenkin. :Totuuden, runon kotimaa, :maa tuhatjärvinen, :miss' elämämme suojan saa, :sa muistojen, sa toivon maa, :ain' ollos, onnees tyytyen, :vapaa ja iloinen. :Sun kukoistukses kuorestaan :kerrankin puhkeaa; :viel' lempemme saa hehkullaan :sun toivos, riemus nousemaan, :ja kerran laulus, synnyinmaa, :korkeemman kaiun saa. ==Vänrikki Stool== :Mennyttä aikaa muistelen :niin mielelläni vielä; :niin moni armas tähtönen :minulle viittaa siellä. :Ken mua seuraa retkelle :nyt Näsijärven rannalle? :Siell' opin miehen tuntemaan, :hän sotamies ol' ennen, :nyt vänrikki ol' arvoltaan, :vaikk' onni näytti menneen. :Ties kuinka samaan talohon :satuimme saamaan asunnon. :Mies olin silloin kelvokas, :niin luulin, vaikka miksi. :Min' olin ylioppilas, :mainittiin maisteriksi; :hupaasti elin "mensallain", :Stool, hän söin armoleipää vain. :Minulla oli "vaakunaa" :ja piippu merenvahaa; :Stool poltti kototupakkaa, :jos häll' ei pulaa pahaa; :mut silloin sai vain sammaleen :niveräpiippu täytteekseen. :Oi kulta-aika riemukas, :suloisin, armahaisin, :kun nuor' on, ylioppilas, :ja puutetta ei laisin, :ja huolt' ei tuntis ollenkaan, :kun viikset vain sais kasvamaan! :En tiennyt muiden hädäst', en, :ilosta sydän sykki; :vahv' olin, punaposkinen, :ja kaikki suonet tykki. :Niin nuori olin, riehakas, :ja ylpeä kuin kuningas. :Mut hyljättynä majassaan :Stool istui nurkumatta, :loi nuottaa, imi piippuaan :meluumme puuttumatta. :Tuommoisten suhteen, sen mar ties, :min' olin oikein aika mies. :Minusta näky hupaisin :ol' ukon käyrä varsi :ja kasvot, jäykät liikkeetkin :ja vanha vaateparsi, :vaan konkkanenä erikseen :sangattomine laseineen. :Monesti menin ukon luo :ilveilemähän suotta. :Mik' iloni, kun suuttui tuo :ja hältä ratkes nuotta, :kun kädest' ukon kävyn vein :ja paikoin väärän silmän tein! :Hän silloin ylös kavahtaa, :mun ovest' ulos työntää; :sananen, hitu vaakunaa, :ja taas hän rauhan myöntää. :Ma tulin taas kuin ennenkin :ja samoin taaskin ilveilin. :Ett' oli nuori aikoinaan :myös ukko kerran ollut, :enemmän nähnyt matkallaan :ja kauemmaksi tullut, :en sitä silloin huomannut, :siks' olin liian oppinut. :En myös, ett' ilomielin hän :verensä tuorehimman :vuodatti eestä maamme tän, :nyt mulle rakkahimman. :Ma olin nuori, riehakas, :hän vänrikki, ma kuningas. :Mut moisiin ilveilyksihin :vihdoinnkin kyllästyin mä. :Kuink' oli, talvipäivääkin :lyhyttä pitkästyin mä; :olipa oikein outoa, :ei tahtonut se loppua. :Ma tartuin ensi kirjahan :hakien huvitusta, :ol' teos tuntemattoman :se Suomen taistelusta; :armosta vain tuo kanneton :lie päässyt muiden joukkohon. :Mukaani vein sen, kääntelin :sivuja jonkin hetken, :en tiedä, kuin näin esihin :sain Savon miesten retken; :ma lu'in rivin, lu'in kaks, :vereni tunsin kuumemmaks. :Näin kansan kaikki koittavan :edestä kunniansa, :näin sotajoukon voittavan :nälissään viluissansa. :Jokaista sanaa, lukeissain, :suudella tahdoin innossain. :Vaarassa, tulen keskellä :tuon parven urhoutta! :Mill' ansaitsit, maa raukka, sä :noin suurta rakkautta, :noin kallis kuinka olla voit, :kun leiväks pettua vain soit! :Aloille aatteheni mun :vei tuntemattomille, :uus elo syttyi sieluhun, :aavistamaton sille; :kuin siivin lensi aikani, :oi, kuink' ol lyhyt kirjani! :Se loppui, samoin iltakin, :vaan hehkuvalla miellä :mä lisää kuulla halusin :ja selvitystä vielä :niin moniin kohtiin hämäriin. :Luo vanhan Stoolin läksin niin. :Häll' oli paikka entinen :ja työkin samanlainen. :Vastaani lensi ovellen :jo katse nurjamainen; :olipa, kuin ois kysynyt: :Vai yökskään ei saa rauhaa nyt? :Mut muuttuneena tulin ma, :miel' oli toisenlainen: :"Luin Suomen viime sodasta, :olenhan suomalainen. :Mua lisää kuulla haluttais, :ken tiesi teiltä sitä sais?" :Näin lausuin. Silmäns' ihmeissään :luo ukko nuotastansa; :ne loistavat, kuin seisois hän :edessä rintamansa: :"Jotakin ehkä tietäisin, :olinhan siellä minäkin." :Ma istuin olkivuoteellen; :sanella Dunckerista :hän alkaa, töistä urhojen :ja Malmi kapteenista; :hänellä kasvot kirkastuu, :oi, kuinka hän nyt kaunistuu! :Hän veripäivät nänyt on :ja käynyt surman tiellä :ja voiton nähnyt tappion, :jonk' äityy haavat vielä; :häll' on niin paljon muistissaa, :maailma mit' ei muistakaan. :Siin' istuin hiljaa, kuuntelin, :ei sanaa kadonnunna; :puol'yö, kun sieltä erkanin, :jo oli kulununna; :hän saattoi minut ovellen, :mua iloisesti kätellen. :Nyt viettää yhdess' aljettiin :eloa hauskaa ratki, :murehet, riemut jaettiin :ja yksin "vaakunatki". :Nyt olin vain yl'oppilas, :hän suurempi kuin kuningas. :Jä ukon suust' on tarutkin :ne, joita laulan tässä. :Niit usein öisin kuuntelin :pärehen liekinnässä. :Ne korutont' on kertomaa, :ne ota, kallis synnyinmaa. : ==Pilven veikko== :Enempi kuin elämä on lempi, :enempi kuin lempi moinen kuolo. : :Synkeässä metsäss' oli mökki, :salomailla, syrjäss' aivan tiestä, :missä syksyst' alkain sota liikkui. :Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt, :tietä tallannut ei tänne vievää :vihamiehen jalka; sanan toi vain :verisistä tappeluista kaarne, :vaakkuin ilman alla, taikka kotka, :joka kylläisenä kuusess' istui, :taikka hukka, joka hurmehista :saalistaan vei korven komeroihin. :Tuvassaanpa pitkän pöydän päässä :isäntä nyt pyhäaatton' istui, :huoahdellen arkihuolistansa. :Kiinteästi käteen nojas poski, :lujaan kyynärpääkin pöydän päähän, :mutta silmä väliin syrjään vilkkui, :pysymättä hiljaa paikallansa. :Tuvass' olijoist' ei tuota nähnyt :perhekunnasta, ei kumpanenkaan, :tytär ei, ei myöskään ottopoika; :sylityksin istuivat he vaiti, :käsi kädessä ja poskitusten, :lieden luona aivan huoletonna. :Vanhus viimein loihe lausumahan. :Viisahalle sanat oli selvät, :vaikka vaan kuin huvikseen hän lauloi, :niinkuin virsi vieri, sanat sattui: :"Korven kuninkaaksi karhu syntyy", :niin hän lauloi, "kankaan kauneeks honka; :mutta ihmislapsesta et tiedä, :suuruuteenko, voimaan, valtaan, vaiko :tyhjään turhuutehen syntynevi. :Tupaan talvisiltan' astui poika :outona kuin metsän lieto lintu :eksyessään ihmisasunnoille; :pää se paistoi lakin haljenteista, :kengän lumist' esiin pisti varvas, :rinta paljas nutun riepaleista. :Ken ja mistä? - Kysy: ken ja mistä? :rikkahalta, joll' on isä, koti. :Jokin tuuli kodistani tullee, :taivaan pilvi taitaa veljen' olla, :lunta vain yön jaloilla ma lienen, :jonka pois hän polkee tupaan tullen. - :Jaloilt' yön ei sulanutkaan lumi, :tuulen kanss' ei vierryt Pilven veikko, :poika jäi ja nuorukaiseks nousi. :Ensi vuotensa hän juoksi jouten, :toisna vuonna kaskea jo kaatoi, :eikä vierryt kesä neljäs vielä, :kun jo karhun tappoi, karjan surman. :Mutta missä nyt on miehen maine, :suurempi kuin seudun muiden miesten? :Missä kasvattajan toivo? Tässä :kyyryss' istuu vanhus, vuottain turhaan :sanan verran sotatöistä kuulla, :kuulla, kukistuuko maa vai kestää. :Tajuta ei voi hän kotkan kieltä, :käsittää ei kaarneen vaakkumista, :saloon sanomaa ei vieras tuone; :nuorukainen, ainoo tuki, turva :tytön mieltä vain nyt tiedustaapi." :Niinkuin kesäll' iltasella, milloin :luonto vaiti on kuin pyhäpäivä, :tuuliainen tulee näkymättä, :lentäin nuolena, ja lampeen iskee, :leht' ei liiku eikä havu huoju, :jyrkän rannan ruohokaan ei häily, :tyynt' on kaikki, syvyys yskin kuohuu - :niin, kun laulun kuuli, nuorukainen :äänet', umpimielin, liikkumatta, :kaihdoksissa istui, vaikka veren :sydämestä joka sana syöksi. :Tytön luona istui kaiken iltaa, :läksi levollen, kun muutkin läksi, :näkyi nukkunehen ennen muita, :mut jo aikaa ennen heitä nousten, :kohta aamun ensi koittehella, :hiipi tuvasta hän hiljaa yksin. :Taivaan kannelle kun päivä pääsi, :kaksi vain nyt nousi vuotehelta. :Tupa siivottiin ja eine tuotiin, :mutta kaksi vain nyt pöytään istui. :Louna tuli, kolmatt' ei vaan kuulu. :kirkas oli vielä ukon otsa, :vedettömät vielä neidon silmät, :mut vaikk' oli pyhä, ruoan jälkeen :levolle ei kumpaineknaan mennyt. :kului hetki, hidas kuin se hetki, :kunnes pilvi, ilmarannalt' astuin, :nousee, puhkee, raehtii ja raukee; :lohdutellen sitten ukko lausui: :"Kylän tie on pitkä, tyttäreni, :suotkin vettynehet satehista, :purot portahitta, vaarat jyrkät. :Kulullen ken läksi koittehella, :tuskin illaks jälleen joutunevi." :Näin hän virkkoi, mutta kuulematta :tytär istui, kukan kaltaisena :joka yöksi kupuns' umpeen sulkee; :mitä mietti, itseksensä mietti. :Mut ei kauan istunutkaan impi, :ei sen kauemmin, kuin rauko kasvi :kastett' oottaa paahdepäivän jälkeen, :niin jo vierähtikin poskipäille :kyynelhelmi, ja hän hiljaa lauloi: :"Tavannut kun sydämen on sydän, :halpaa kaikk' on, mikä kallist' ennen, :maa ja taivas, koti, isä, äiti. :Enempi kuin maa on sylinsaanti, :enempi kuin taivas silmän sini, :kuiskekin, tuo tuskin kuuluvainen, :enemp' on kuin isän, äidin käsky. :Mikä lumoovampi lemmen voimaa, :mikä paula pitää lempiväistä? :Sorsana hän soutaa järven poikki, :yli vuorten kotkan siivin kiitää, :palajaa jo ennen puoltapäivää, :kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi." :Vanhuksenpa, kun hän virren kuuli, :huoli heräsi ja rauha rikkui; :kadonnutta etsimään hän riensi. :Vaiti tuvast' astui, vaiti korven :polkuakin puoliumpinaista; :metsän latvoille jo päivä laski, :ennenkuin hän ensi taloon ehti. :Kolkolta, kuin honka kankahalla, :mistä tuhoten on kulo käynyt, :näytti talo nyt, tuo rikas muinen; :emäntä se yksin tuvass' istui :lastaan nukkuvaista liekutellen. :Niinkuin lintu, äkin kuultuansa :pyssyn paukkehen ja luodin lennon, :säpsähtää ja siivet lentoon luopi, :niin, kun kuuli oven käyvän, säikkyi :nuori vaimokin, mut kauhu muuttui :riemuksi, kun vanhuksen hän huomas. :Vastaan karkas hän ja käteen tarttui, :vedet vieri hänen poskillensa. :"Terve", niin hän virkkoi, "terve, ukko, :tultuasi tuskahamme tänne, :kolminkertaisesti terve tuolle :kallihille, jonka kasvatit sa :avuks kurjain, turvaks turvatonten! :Istu, lepää, uupuneet on jalkas, :ilomielin kuule, mitä kerron: :Ankar' oli syksyst' alkain sota, :maata ryösti Suomen mies ja ryssä, :turvatonten toki säilyi henki; :vaan ei vielä päivää siitä, milloin :lähipitäjästä parvi seuras :joukkojamme vihollista vastaan. :Taisteltiin, ja voitto meni meiltä, :harvat lähteneistä surma säästi, :nekin hajallaan on niinkuin lehdet, :joita tuulen tuisku lennättääpi. :Kevättulvana nyt kosto kuohui :koko seudun yli: miehet, vaimot, :aseeton ja aseellinen lyötiin. :Aamulla jo virta vyöryi meille; :Kirkkoon ensi kertaa soitettaissa :tännekin yks tuhon laine läikkyi. :Mutta surutiedot suo mun jättää! :Köysissä jo miehen' oli maassa :verta virtas, väkivalta voitti, :hätä suurin, eikä turvaa missään. :Kättä kahdeksan jo mua raastoi :niinkuin petoparvi saalistansa; :sillointurva tuli, avun tuoja, :Pilven veikko vyörähti kuin myrsky, :väkivallan hääti, häijyt kaatoi. :Tuvass' istun ryöstetyssä tässä, :katon varpustakin köyhempänä; :iloisempi tok' kuin ennen koskaan :onnen päivinäni oisin nyt ma, :jos tuo urho tulis tervehenä :puolisoni kanssa kylän mailta, :jonne vihollista vainosivat." :Vanhus, viime sanan kuultuansa, :nousi, kuin ois levännyt jo kyllin, :mutta silmiss' asui synkkä huoli. :Viipymään ei viihtynyt, vaan suoraan :kylään rikkahasen päin hän riensi. :Sinisalon taa jo painui päivä, :kun hän, toivon vaiheella ja tuskan, :kerkes asunnolle kirkkoherran. :Tyhjä, kolkko oli vankka talo, :raiskattu kuin paljaaks pantu saari :järven jäältä nähden talvisyönä. :Tuvass' yksin takan vieress' istui :rampa sotamiesi, vanha Miekka. :Nyt, kun ovi aukes ja hän vanhan :tunsi tuttavan, hän pystyyn karkas, :vaikka vaivain, haavain hervaamana. :"Vielä", virkkoi, "päivä meille paistaa, :polvi uus kun astuu polkujamme, :voimaa, miehuutta kun viel' on maassa. :Moinen kirkonmeno täss' on ollut, :että laps, kun kehdossaan sen kuulee, :lapsenlapsilleen sen kertoo vielä. :Katso, julmana kuin petoparvi :tuli voittoriemuin vainolainen, :tänne surmaa, turmiota tuoden. :Vähemmät nyt jääkööt virkkamatta, :vaikk' ei nekään muistostani menne; :mut kun murhiin muut jo kyllästyivät :ja kun julmimmat vain jälkeen jäivät, :silloin kurjuus yli partaan paisui. :Kunnon kirkkoherra, siihen saakka :vielä säästettynä, sidottiin nyt :hurjaan hevospariin, siinä jalan :seuratakseen raakaa ratsumiestä. :Nopsa tuomio: jo hetkess' oisi :käsi turta ollut, jalka herpo, :harmaat hapset laahannehet maata. :Yksin vanhus seisoi, taivahasen :silmä katsoi, niinkuin katsoo silmä :kun on kaikki maassa synkkää, mustaa. :Kiitos Herran! Silloin apu joutui: :hän, mi kankaan karehena syntyi, :Pilven veikko, lentäen kuin leimaus, :maahan iski, sorti sortajamme. :Vertaisteni turviss' elän täällä :niinkuin murtokuusi muiden päällä, :heille kuormaks, inhoks itselleni. :Arvo ois tok' elämällä vielä, :jos tuo poika palais voittajana :tappelusta kirkon tienohilta." :Vanhus, viime sanan kuultuansa, :riensi pois kuin tulen polttehelta; :vaan jo vaalennut on' illan rusko, :ennenkuin hän kirkonkylään ehti. :Niin nyt savuun, tuhkaan kylä peittyi :kuni pilveen hukkuu tähtitaivas; :niin nyt kirkko kummullansa siinti :kuni pilvest' yksinäinen tähti; :niin ol' äänetön nyt synkkä seutu :kuni kolkko syksy kuutamassa. :Kaatuneiden soturien kesken, :ystäväin ja vainoojain, kuin varjo :niitettyä vainiota myöten :vanhus kulki. Kuollutt' oli kaikki, :hengen huoahdustakaan ei kuultu. :Vasta polun polvikkahan päässä, :raunioiden kautta raivaellun, :tiestä syrjäss' istui nuorukainen :verenvuodannasta uupuneena. :Kasvot kalvakat taas punehtuivat, :vienosti kuin illan valkopilvet, :silmä sammuvainen loisti jälleen, :kun hän havahtuen ukon huomas. :"Terve", virkkoi, "nyt on kuolo helppo, :nuorna kaatuen kun saapi kuolla :voittajana, maataan varjellessa. :Terve sä, maan turvan kasvattaja, :mutta kolminkertaisesti terve :tuolle jalolle, mi meitä johti, :yksin mahtavampi kuin me kaikki. :Sorrettuna joukkomme jo seisoi, :hajallaan kuin karja kaitsijatta, :toivotonna, kuoloon tuomittuna. :joukon järjestäjää meill' ei ollut, :käskyä ei annettu, ei kuultu, :kunnes korven komeroista ryntäs :poika kerjäläisen sankarsilmä, :ja meit' äänens' otteluhun käski. :Into uusi sydämiin nyt syttyi, :pelko postui, hänet tunsi kaikki, :hänen kanssaan miekan melskehesen :riensimme kuin ruoikkohon myrsky. :Katso kirkkoon päin, kuin pitkin tietä :vihollist' on kaattuna kuin kortta :korren viereen niittomiehen tiellä; :siin' on ura sankarin, ma häntä :silmin seurasin, kun jalka petti, :kuolossakin aatos häntä seuraa." :Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui. :Hiljallensa sammui myöskin päivä, :valju kuu, yön aurinko, vain yksin :matkamiestä kirkkotarhaan näytti. :Aituuksen kun sisään vanhus astui, :ristein keskellä hän siellä huomas :kasanjoukon kolkon, äänettömän :niinkuin nurmen alla nukkujatkin. :Vanhusta ei vastaan kenkään tullut, :tulijaa ei kenkään tervehtinyt, :silmäystäkään ei kenkään suonut. :Kansanjoukkohon kun vanhus astui, :kaatuneen hän näki nuorukaisen; :verin tahratunkin tuon jo tunsi. :Kuni honka, närehikköön kaattu, :vielä maassa maaten verratonna, :virui vihollisten keskell' urho. :Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi :kasvoin vaalein, värisevin huulin, :kädet ristissä ja vaiti vanhus, :kunnes sanoiksi jo suru puhkes: :"Voi, nyt harja majastani murtui, :rae viljan sorti saraltani, :taloa arvokkaamp' on hauta. :Voi, kun tuollaisena sun näen jälleen, :kunniani, vanhuuteni turva, :taivaan lahja, äsken suuri, jalo, :nyt kuin hiekka halpa, jolla makaat." :Tuskissaan näin vaikeroitsi vanhus, :mutta kohta kuului ääni toinen, :ääni tyttärensä, äsken tulleen: :"Kallein kaikesta, mit' ompi maassa, :olit sylihini suljettuna, :kahta verta kalliimpi nyt vielä :olet mulle mullan sulhosena. :enempi kuin elämä on lempi, :enempi kuin lempi moinen kuolo!" :Näin hän virkkoi vaikeroitsematta, :astui hiljaa kaatunehen luokse, :laski polvillensa, huivins' otti, :luodin lävistämän otsan peitti. :Äänetönnä sankarjoukko seisoi, :niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku; :vaiti myöskin seisoi vaimoparvi, :tuskaa suurta suremahan tullut. :Mutta jalo tyttö virkkoi taasen: :"Jospa joku toisi vähän vettä, :veren poskilt' että pestä saisin, :vielä kerran päätä silitellä, :silmät nähdä, sulot kuolossakin; :riemulla nyt näyttää tahtoisin ma :Pilven veikon, köyhän kerjäläisen, :josta kasvoi kotimaamme turva." :Vanhus nää kun neidon sanat kuuli, :turvattoman näki vieressänsä, :taasen äänell' äänsi sortuneella: :"Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka; :auvon auvo, turvattoman turva; :huolten hoiva, isä, viekko, sulho, :kaikki tuossa kadonnut on sulta, :mennyt kaikk', ei mitään sulle jäänyt." :Parkuun tuosta tyrskähti nyt parvi, :vedetönt' ei ollut silmää siellä, :mutta jalon immen kyynel kiilsi; :kuolleen käteen tarttuen hän lausui: :"Murheell' ei saa muistoasi viettää, :ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon; :suo itkevä on isänmaasi, :niinkuin kasteen itkee suvi-ilta, :tyynnä, loistavana, laulullisna, :toivoin uuden aamun syleilystä." ==Sotavanhus== :Hän korkeana nousi :pimeessä nurkassaan, :viel' oli köyrynäkin :hän kookas varreltaan; :mut muuttunut hän oli :täll' erää paljonkin, :soturiryhti jalo :ukossa nähithin. :Hän ruoturina muuten :eleli vanhoillaan; :sodista muinaisista :jäi saaliiks arvet vaan; :koditta käytyänsä :mont' aikaa eellehen :hän Röikön torppaan viimein :pääs' Alavutehen. :Nyt äkkiä hän nousi, :kuin herännyt hän ois, :ja päältään arkiryysyt :kaikk' alkoi heittää pois, :pan' ylleen pyhävaatteet, :mont' aikaa säästyneet, :ja jakoi kahtahalle :kähärät valjenneet. :Näin sotamies nyt nähdään :valmiina matkallen: :jalolta näyttää puku :tuo sinikeltainen, :ja vaskihela-hattu :on päässä korkea, :muodossa tuonen tyynyys, :ja sauva kourassa. :Päiv' ompi elokuuta :seitsemästoista nyt; :taas aurinkokin paistaa, :mont' aikaa piileillyt, :vesillä, mailla tuuli :vain hiljaa henkäilee; :mihinkä kaunis ilma :nyt vanhaa viettelee? :Mihinkä tällä kertaa :nyt ukon käynee tie? :Kotiko hälle kolkko :ja nurkka ahdas lie? :Miks pyhävaatteisiinsa :pukeutunut hän on, :olisko mieli hällä :nyt mennä kirkkohon? :Mut Herran huonehessa, :ei kellot soineet nyt, :ja kirkko oli tyhjä :ja ovet teljetyt. :Mit' oiskaan temppelissä :nyt ollut tehtävää, :kun mikään kirkkopyhä :ei ollut päivä tää? :Mut palveltiinpa Herraa :tok' äijän mielestä, :ja jos ei kirkossakaan, :niin kirkon vieressä: :tuoss' seisoi harjanteella :ja siitä järvehen :nyt Suomen sankarjoukko :maatansa varjellen. :Päiv' ompi elokuuta :seitsemästoista tää, :ja pyhäks sitä katsoo :soturi harmaapää. :Miss' Suomen lippu liehuu, :hän sinne astelee, :nähdäkseen, kuin nyt Herraa :Adlercreutz palvelee. :Taas miel' on ukon kuulla :kalsketta kalpojen, :nuo vanhat tutut äänet, :sävelet tykkien, :näin muistiin johtaa nuoruus, :sen uljuus, urhokkuus, :ja nähdä, verityössä :kuin kestää polvi uus. :Näin aikeens' selitellään, :niin ehkä olikin, :ei mietteit' ukon nähty, :vain käynti nähtihin: :kuink' astui tyynnä aivan :ja viimein joutui niin :mäelle kirkon, missä :tuimimmin taisteltiin. :Tiepuoleen siihen ukko :istahtaa katsomaan :uroja Suomen ynnä :väkeä vieraan maan; :miss' sota tuimin, siitä :ei silmä siirry pois, :ja usein muoto loistaa, :kuin kirkastettu ois. :Yhäti luodit lentää :sivuitse äijän vaan, :ylt'ympäriltä tuoni :nyt leikkaa viljojaan; :mut ukko siinä istuu :pelotta, huvikseen, :ei ykskään luoti tohdi :kajota vanhukseen. :Ja vaihtelevin vuoroin, :kuink' onni milloin suo, :luo äijän läheneepi :tää joukko taikka tuo; :mut kuinka taistellaankin, :hän rauhass' olla saa, :Venäjän mies ja Suomen :suo hälle kunniaa. :Niin aika kuluu, päivä :jo pyrkii maillehen, :silloinpa Suomen joukko :jo pääsee voitollen, :ja esteet kaikki sortuu, :ja ryssät pakenee, :ja ukon ympärillä :taas melske vaikenee. :Kun harjult' alas sitten :jo parvi viimeinen :sivuitse äijän marssii, :hän nousee seisaallen: :"Te Suomen urhot nuoret, :täss' onko ketäkään, :ken sanat tahtoo kuulla :soturin harmaapään?" :"Täst' ilopäivästänsä :hän teitä kiittää saa: :ei ole koskaan nähnyt :hän työtä jalompaa. :Viel' osatahan voittaa, :oi, kiitos, Jumala! :Viel' elää isäin henki, :on Suomess' urhoja." ==Luutnantti Zidén== :Zidén, tuo urhea luutnantti, :tavan ainaisen piti tään: :etumaisena kulkea tahtoopi. :"Hei, Vaasan-poikani, eespäin, :nyt joutua vaan kysytään!" :Ens miehenä vaarahan ryntäilee, :väen käskevi seuraamaan. :Jumal'auta, jos joku kuhnailee, :kun Zidén on huutanut kerran: :"Hurraa, pojat, eespäin vaan!" :Näin pient' oli joukkoa neuvoillut :miten itse hän parhain ties; :äkseerauksista et piitannut, :komentonsa se tää oli vainen: :"Mars, jäljissäin joka mies." :Ei taakseen katsonut, eespäin vaan, :kun vaaraan ryntäsi näin; :ja seuraa saiko hän joukostaan, :sen harvoin huomasi ennen :kuin liekkiin karkasi päin. :Nyt vasta, kun tultua ryssäin luo :rupes lyömähän, hakkaamaan, :hän katsoi kuinkahan ehtivät nuo :hänen Vaasan-poikansa rakkaat, :joko joutuivat kahakkaan. :Jos sattui niin, ett' ympärillään :näki nyt koko parvensa, :kas silloin huusi hän mielissään: :"Hurraa, sepä sukkela temppu, :nyt ollahan herroina!" :Mut jos väki käy, kun juosten hän :sodan liekkihin ennättää: :"Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän! :Kuin kilpikonnat he käyvät, :taas joukkoni jälkehen jää." :Viiskymment' urhoa johti hän näin, :kun alkoi taistelu maan; :mut joukko se harventui vähittäin, :kakskymmentä Vaasan-poikaa :nyt jäljellä häll' oli vaan. :Mut suuriko joukko vai pienempi, :Zidén mitä siitä ties? :Yhä niinkuin ennenkin komensi: :"Nyt joutu on tarpehen, poiat, :mars, jäljissäin joka mies!" :Oli Virran tappelu parhaillaan, :hänen tuo oli viimeinen, :ja kaikki nyt riippui hetkestä vaan, :Fahlander, Malm ja Duncker, :ne ryntäsi rannallen. :Ei ollut heitä kuin sataa kuus, :tuhat miestäpä Tut¹kow toi; :mut näin tuo uljas Fahlander huus: :"Nyt mennähän kolmin joukoin, :kuka ensin ehtiä voi? :Fahlanderin lauseen kuuli Zidén, :pian kyllä sen nähdä saa. :"Edespäin!" hän huus, "jalat liikkeeseen; :hurraa, pojat vaasalaiset, :se nyt mies, joka kiiruhtaa!" :Useastipa kyll' oli huutanut näin :sekä käskenyt joukkoaan, :ei ennen noin toki hurjin päin, :noin kiirein ryssien kimppuun :hän rientänyt milloinkaan. :Likikään ei muut viel' ennättänyt, :hän kun kolme jo haavaa sai. :Hänen voimans' uupui, taakseen nyt :hän katsoi, kuinka ne kulki, :pojat apuun ehtikö, vai. :Hän vaipui maahan ja katsahti. :Mitä nyt! Tämä ihmeeks käy! :Vieressään vanha on korpraali, :yks ainoa Vaasan-poika, :mut toisia vaan ei näy. :Tuli ryntäysjoukko jo kohdallen, :Zidén sitä tarkastaa: :"Mut tuosta ma mieheni kai tavannen?" :Vaan turhaa, ei näy heitä, :nyt ei malta hän kauempaa. :"Näen muiden jo voittohon rientelevän, :mun miehiäin' en vaan nää. :Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän! :Kuin kilpikonnat he käyvät, :taas joukkoni jälkehen jää." :Mut silmäns' sammuvan auki nyt luo :korpraali, kun kuulevi sen: :"Vait, herra, ei paikallaan puhe tuo, :häpeästä ei nyt sovi haastaa, :te urhoja johditten." :"Väki muu jos näin olis ryntäillyt, :niin monta ei sortunut ois. :Joka mieshän meistä on kaatunut nyt, :etupääss' oli Vaasan joukko, :siis sen tuli korjasi pois." :"Taaks' ette te enää silmänneet, :kun käskitten: 'edespäin!', :mut teitäpä kaikk' ovat seuranneet, :eik' yksksään muuten jäänyt :kuin urhona kaatuen näin." :Veriseltäpä hiekalta kättään vain :luutnantti se nyt kohottaa, :näkö kirkastuupi ja riemahtain :povi kuolinhetkenä nousee, :hän hattua heiluttaa: :"Vai kunnialla he kaatuivat, :sekä ehtivät ensiksi, :ja jäljissäin mua seurasivat, :hurraa, sepä sukkela temppu, :nyt kuollahan herroiksi!" ==Torpan tyttö== :Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen, :majoille, maille valahti jo rusko sammuvainen, :väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa, :työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa. :Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman, :vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohke'imman. :Kun päivä nous, se taisteluun jo oli lähtenyt, :kun voitto viimein saatihin, ol' ilta ehtinyt. :Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan, :tiepuolessa sä töllin näit puol'aution ja kurjan. :Tuvanpa portaall' ääneti siin' istuu neitonen, :palausmatkaa hiljaista urosten katsellen. :Hän katsoo niin kuin etsivä; mik' ompi huolenansa? :Kirkkaampi illan ruskoa on hohto poskillansa. :Hän katsoo hartaast', ääneti; - jos kuuntelisi hän :niin kuin hän katsoo, kuulis hän sydämnes' sykkivän. :Mut joukko kulkee kulkuaan, ja tyttö silmillänsä :jokaiseen riviin, mieheenkin lähettää kyselmänsä; :kyselmä ujo, kaihtava ja äänetön on tää, :hiljempi huokaustakin, povesta hiipivää. :Miesjoukko siitä sivuitse kun kulkeneeksi saapi, :ja loppuu rauha raukan tuo, jo rinta raukeaapi; :ei vaikeroi hän, otsa vaan se vaipuu kätehen, :ja kyynelvirta kuumalle valuvi poskellen. :"Mitäpä itket? Huoli pois! Viel' ompi toivomista, :oi, äitis ääntä kuulehan, ei tyhjää itkemistä; :hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt, :elossa on, sua muisti hän ja siksi elää nyt." :"Sua muisti hän, ja noutanut hän on sun äitis mieltä :ja, niinkuin pyysin lähteissään, väistynyt vaaran tieltä. :Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta seuras hän, :pois meist' ei kuolla tahtonut eik' ilost' elämän." :Vavahtain tyttö heräsi suruisist' unelmista, :kuin aavisus ois häirinnyt sydämen kaipaamista. :Ei viipynyt hän, katseen loi pikaisen kentällen :ja läksi hiljaa, hiipi pois, hämyhyn kadoten. :Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on ehtimässä, :hopeina pilvet hohtavat, mut maa on hämärässä. :"Hän viipyy vielä; turha on, oi tytär, tuskasi, :jo ennen päivän koittoa on täällä sulhosi." :Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse; :ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat juokse, :mut kylmä niin kuin tuuli yön käs' tervehtivä on, :ja vaaleampi pilveä on poski rusoton. :"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa; :paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta, :mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan, :ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan." :"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen, :ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen; :suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt, :hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt." :"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista, :mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä. :Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa, :kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa." : ==Sven Dufva== :Sven Dufvan isä köyhä ol', viraton kersantti, :jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli; :maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, :ja lasta häll' ol' yhdeksän, ja nuorin niistä Sven. :Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään :jaella lapsijoukollen, ei tiedä yksikään; :mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut, :kuin nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut. :Pojasta tuli kuitenkin väkevä, harteva, :kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea, :ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan :ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan. :"Miks, Herran nimess', aikonet sinäkin, poloinen?" :näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen. :Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää :ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää. :Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen :ja laski vanhaa virttänsä: "Voi, miks aiot, Sven?" :niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi :leveän suunsa, vastaten: "He, sotamieheksi!" :Ivaten vanhus hymyili. "Sinäkö, nulikka, :sinäkö sotamieheksi? He, tiedä huutia!" :"Niin", lausui poika, "täällä teen ma kaikki hullusti, :ehk' eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi." :Tuost' ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään; :Sven, pussin selkääns' ottaen, läks joukkoon lähimpään. :Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis, :rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis. :Tulipa sotatemppuja nyt Dufva harjoittaa, :se omituist' ol' laatuaan ja nähdä hupaisaa; :korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen, :Sven toimessa ja leikissä ol' yhtä totinen. :Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään, :hän maata polki tömisti ja astui hiessään; :mut käännöstä kun käskettiin, he pettyi ainiaan, :tek' "oikeaan" ja "vasempaan", päinvastoin aina vaan. :"Jalalle pyssy" oppi hän ja "pyssy olkahan", :tanahan laski painetin ja teki kunnian; :vaan "kunniaa" kun huudettiin, hän laski painetin, :kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin. :Näin tuli Dufva kuuluksi äkseerauksestaan, :ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan. :Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin :ja toivoi aikaa parempaa, - niin sota syttyikin. :Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään, :kyllinkö viisas Dufva lie sotahan lähtemään. :Hän antoi heidän hölpöttää ja tyynnä tuumi vaan: :"Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan." :Omasta kohden kuitenkin sai pyssyn, rensselin, :leirissä teki rengin työt, sodassa soturin; :mut passaukset, tappelut käv' yhtä juoheaan, :eik' araks häntä mainittu, vaan hupsuks toisinaan. :Paluuta tehtiin, ryssä tuo hätyytti ahdistain, :ja jokivartta Sandels nyt peräytyi verkkaan vain. :Vähäisen matkan päässä siit' on porraskäytävä, :ja siinä seisoi miestä vain noin parikymmentä. :Tien korjuu heillä toimena, ja, työnsä tehtyään, :etäällä sodan melskeestä pitivät lystiään :ja lähitalost' ottivat, mit' irti saivat vaan; :Sven Dufva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan. :Mut toista tuli, törmältä kun täyttä vauhtia :riens' adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa: :"Jumalan tähden, portaallen, aseihin", huusi hän, :"vihollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän." :Päämiehelle hän lisäsi: "Te silta purkakaa, :jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa! :Hukassa kaikk' on, taaksemme jo ryssät ennättää; :apua saatte, kernaali jo tulla lennättää." :Hän kiiti pois. Mut ehdittiin töin tuskin sillallen, :kun ryssäparvi täyttävi jo rannan vastaisen. :Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee; :jo suomalaista kahdeksan ens paukaus pyyhkäisee. :Ei hyvä enää viipyä, jokainen häikähtää. :Taas paukaus, ja jäljelle vain viisi miestä jää. :"Kivääri sojoon, taaksepäin!" nyt komennettihin. :Sven Dufva yksin hairahtui ja laski painetin. :Käännöskin Dufvan taaksepäin ol' eriskummainen: :peräytymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen :ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan, :kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan. :Ei aikaakaan, niin saakin hän jo niitä osoittaa, :kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa. :Yks toisen perään rynnähtää, mut heistä joka mies sai :oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties. :Käsinpä tät karhua ei voitu kukistaa, :ja lähin mies se luodilta hänt' aina varjoaa; :mut ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee; :nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee. :"Hyv' on", hän huutaa, "niin, kas niin, sa poika urhoinen, :äl' yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen! :Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi. :Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti." :Ja ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen, :vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien. :Kun tyynt' on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan :ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan. :Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut :ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut; :hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään. :Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään. :Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan, :ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan; :mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt, :on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt. :"Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi, :enemmän tiesi se kuin me", näin kenraal' aprikoi, :"ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, :parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan." :Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen, :ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen: :"Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, :pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan." : ==Von Konow ja hänen korpraalinsa== :"Ma sinut nostanut olen liejustas :tuon tuikan varjon vuoks sinun kulmillas, :ma sulle paikan hankin ja palkankin, :tein soturista halvasta korpraalin." :"Ja joka taisteluss' olet seissyt näin :kuin vertainen ja kumppani vieressäin; :sun nopsaks, urheaks olen kiitellyt." :Näin Konow äissään Braskia sätti nyt. :"Sinusta kannett' aina nyt kuulen vaan, :sua kaikkialla pöyhkeäksi moititaan; :paraikaa tähdätessähän miestä :lyöt ja ylvästellen mälliä kahta syöt." :Mut Brask hän saarnaa yrmivi majurin: :"Mies halpa arvon sain tosin korpraalin, :mut alttiist' uljuudestani sain ma sen :ja hurmehesta nousin, mut liejust' en." :"Jos lyönkin joskus, ken sitä kummaksuu, :teen niinkuin tekin teette ja moni muu; :vaikk' yksin löisittekin, mä mairetyön :suon muiden tehtäväksi ja myöskin lyön." :"Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks :on kaikkein nähdä mälliä suussain kaks; :vaan halpaa jos se kunnia teistä ois, :voin toisen mällin suustani heittää pois." :Ja Konow silmin katsovi säihkäävin: :"Mies oiva oot ja saakelin ylväskin. :Sun paikkas vastakin mua vierin on, :hädässä moisest' on apu verraton." :Koht' alkoi taisto, jääkärijoukollans' :von Konow metsään ryntäsi, Braski kanss'. :Korpraali oli jylhä, ja majuri :hän, huuli lerpass', ampui ja kiroili. :Jo neljä tiimaa näin oli noituillut, :vaan viel' ei ollut taistelu muuttunut. :Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan, :puu puulta ryssä pois veti joukkojaan. :"Hiis", ärjyi hän," ei käy se nyt ensinkään, :männyistä kuoren lentävän kyllä nään, :vaan suojass' ompi ryssä, hän pääsee pois; :te tähtäätte kuin silmiä teill' ei ois." :Viimeisen sanan hän tuskin suustaan saa, :kun maahan Braskin tuustista kellahtaa; :kas siinä vastausta jo liiaksikin, :moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin. :Vihasta kalvistuin kävi kalpaan nyt: :"Mit' olet, lurjus, tehdä sä hirvennyt? :Nyt perkeleell luusi ja nahkas möit, :kun päällysmiestäs keskellä sotaa löit." :Mut Brask seisoi tyynenä vanhallaan: :"Pidättäkäätte pamppua hetkeks vaan, :siks että palkan tuolle ma maksaisin, :jok' ampu teitä, juuri kun tuustaisin." :Näin lausui Brask nyt tähtäsi pyssyllään; :ja pensaan taakse huomasi äkkiään :von Konow miehen kaatuvan parrakkaan, :noin kaskymment' askelta heistä vaan. :"Vai tuonko luoti vinkasi korvissain, :kun äsken sulta, ystävä, tuustin sain? :Kas, sepä miehen työt' oli kerrassaan, :sen tuskin unhotan minä milloinkaan." :Brask Konowill' on vuosia viettänyt; :he yhdess' aina nähdähän käyvän nyt, :useinkin niinkuin ystävät rakkaimmat, :mut melkein yhtä taajaan jankkaavat. : ==Kuoleva soturi== :Lemulla oli verinen :jo päivä päättynyt :ja kaatuneitten viimeinen :valitus viihtynyt; :maa, meri, kaikki pimeni, :yö niinkuin hauta vaikeni. :Ja rannalla, miss' oteltiin :tää päivä umpehen, :soturi vanha huomattiin, :Suursaaren aikuinen; :käs' otsall' on, ja kelmennyt :on poski, veri ehtynyt. :Ei hänen jäähyväisiään :omainen kuulla saa; :maa, jota kastaa verellään, :ei ole synnyimnaa. :Kotinsa Volgan rannall' on, :tääss' on hän vieras suomaton. :Hän sammuvan luo katsehen :välistä ylöspäin. :Hiekalla saman tanteren, :kanss' ukon vierekkäin, :on nuorukainen kylmennyt; :sitäpä ukko katsoo nyt. :Kun sota riehui, luodit soi, :he elon innoissaan :toisiinsa vihan tulta loi, :mitellen miekkojaan. :Nyt nuoren miel' ei sotihin, :ja rauhaa pitää vanhuskin. :Kuluupi yhä hetket yön. :Mist' airon loiske tuo? :Kun tanterelle verityön :kuu valoansa luo, :vesillä nähdään venonen, :ja maalle soutaa neitonen. :Hän käy kuin haamu rauhaton :kautt' tuonen niittomaan, :Ruumiita katsoo, vaiti on :ja kyynelehtii vaan. :Hiljaista hänen käyntiään, :sit' ukko katsoo ihmeissään. :Mut kulkeiss' yhä neitosen :hymyilee lempeemmin :suruinen silmä vanhuksen :ja miettiväisemmin. :Sydän se aavistanut lie, :mihinkä tytön kävi tie. :Hän vartoi: tyttö läheni, :kuin sanan saanut ois, :niin suoraan, tyynest', ääneti, :kuin henki häntä tois, :hän tuli. Paistehella kuun :nyt silmä sattuu kaivattuun. :Hän näkee, nimen huudahtaa, :ei sanaa vastaan soi; :hän syliin hälle suikahtaa, :syleillä ei se voi; :puhkaistu rint' on riutunut, :kaikk' ääneti ja kuihtunut. :Kyynelpä silloin sotilaan :poskelle vierähtää, :hän silloin lausuu sanan vaan, :jok' yöhön häviää, :ja nousee, astuu askelen, :ja kuolee neidon etehen. :Tulkitsematon sana tuo :ja katse suruinen. :Sanopa, mitä virkkoi nuo :ja vedet silmien? :Ja neidon luo kun päästyään :hän kuoli, mitä miettikään? :Mielenkö rauhaa kaivaten :viel' ääntään korotti? :Sovintoako rukoillen :hän neitoon katsahti? :Suriko, että lapset maan :vaan vaivaavat ja vaivataan? :Viholliskalpaa kantaen :hän saapui sotimaan; :mut hälle, anteeks antaen, :ojenna kättä vaan! :Eloa kosto tarkoittaa, :mut hauta vihan sovittaa. : ==Otto von Fieandt== :Ristiinasta oli mies, :Otto Fieandt, hänpä ties :antaa muille käskyjänsä :ollen vanhin veljistänsä. :Sodass' oli tosiaan :everstiluutnantti hän vaan; :armeijass' ois olla suotu, :jo ois tottelemaan luotu. :Mut hän piti päänsä ain', :omaa tietä kulki vain. :Totellut ei sanaa toisen, :sai siis joukon erikoisen. :Entä näkö? Pukunaan :harmaa lievetakki vaan, :tehty kotikankahista, :villat kotilampahista. :Päässä isän hattu on, :kulunut ja nukaton, :peru saatu Lappehelta, :vaarin kuolintanterelta. :Talvin lammasnahkaset :väljät, varsin lyhyet, :pikisaumasaappaissaan :näin hän johti joukkoaan. :Ei ois urhon näköinen :kansan nähdä nykyisen; :aika toinen, toinen tunto, :syvemmällä piili kunto. :Miekka oli suotta vaan; :tokko sodass' ampuikaan :yhtäkään hän laukausta, :siit' ei ole kertomusta. :Ruudit, raudat, lyijyt ne :huoleks jäivät miehille; :ne, ne lauloi, hänpä soitti, :ruoska kourass' ukko voitti. :Sillä läimähytti vaan :eestä maan ja kuninkaan. :Niinkuin tammi vankkumatta, :leikistänsä uupumatta. :Tapella hän kyllä tais, :huoli viis, ken voiton sais, :innon vain pyys' saada voimaan, :siihen ruoska valmis soimaan. :Kiireeseen ei Suomen mies :ole luotu, sen hän ties; :miehuutt' ei, vaan tapaa moitti, :vauhtia siis auttaa koitti. :Piippu piti olla vaan, :muuten hyv' ei ollutkaan; :sauhu suussa, voimin kaikin :ruhtoi, vaikka selkääns' saikin. :Keskelläkin pauhinaa :otti uutta tupakkaa, :lähin mies sai viivähdellä, :tulta hälle viritellä. :Joukossaan kun sitten hän :hiessä ja verissään, :sivaltaen ruoskallansa, :imeskellen piippuansa. :miehensä sai janahan, :pajunetit tanahan, :ryntäs joukkoon taajimpahan, :oli niinkuin kotonahan, :haastoi vahvaa suomeaan, :huusi niinkuin niitullaan, :kiitti, laitti, mitä milloin, :töllistä ei saatu silloin. :Hyvä nyt ei ollutkaan :vihollisten, sanotaan; :silloin oli hitonlainen, :muulloin aivan moukkamainen. :Niin hän viimein joukkoineen, :piippuineen ja takkeineen, :tapeltuaan raivoisasti, :pääsi Karstulahan asti. :Turva Auomen sotijain :tämä joukko oli vain, :toista tuhatt' tällä kertaa; :Vlastov hän toi kolme vertaa. :Leikki oiva odottaa, :Fieandt pistää tupakkaa, :ruoskaa saappaankorkoon koittaa, :ryntäämähän mennä soittaa. :Kuustoist' tiimaa kesti kai, :vihdoin selkähänsä sai, :täytyi täyttää pakosalle, :heittää kaikki perhanalle. :Silloin, niinpä tiedetään, :enää ei hän lyönytkään, :hatun painoi alemmaksi, :muuttui muita lauhemmaksi. :Möttöseen näin ratsasti, :satulaan vain tuijotti, :piti kättä povessansa, :muistanut ei piippuansa. :Mitä silloin miettikään, :sit' ei tiennyt yksikään, :neuvotella yksin mahtoi, :väki kulki, kuinka tahtoi. :Lintulahteen tultuaan :olkikuvon pyysi vaan, :tahtoi unta vaivoistansa, :maistanut ei ruokiansa. :Näin hän päätti päivän tän. :Aamullapa varhain hän, :saatuansa unta vähän, :jo on toinen mieleltähän; :taas häll' entinen on pää, :ovest' ulos tirkistää, :vanhan tuiman muodon saapi, :kulmiansa julmistaapi. :Maistoi taskumatistaan, :tiuski nuorta veikkoaan, :joell' antoi puustin heti, :Perhossa jo sauhun veti. :Oli miten olikaan, :sodass' ase tarvitaan, :mut ei sukkeluutta vailla :sota Fieandtinkaan lailla. :Miehet nytkin lausuvat, :vaivojaan kun muistavat, :pääarmeijan taantumusta, :kotimaansa kukistusta: :"Toisin olis käynytkin :johtaessa kenraalin, :jok' ois aikaa arvioinut, :tappelussa tupakoinut." : ==Sandels== :Sandels, hän Partalass' istuvi vaan, :suurustaan huoleti syö. :"Nyt käydään Virralla taistelemaan, :heti kello kun yksi lyö. - :Olen tänne teitä ma käskettänyt. - :Hyvä pastori, lohtapa nyt!" :"Tää päivä te luonani viipykää, :sitä pyydän ja vaadinkin; :on teille tuttua seutu tää, :ja ma tietoja kaipaisin. :Ei pelkoa! Verta ei haistetakaan. - :Madeirata maistellaan." :"Tutshkov hän suopeast' ilmoittaa :välirauhan jo päättynehen. :No, mut syökää! Kastint', ah, suvaitkaa. :Kun syöty on, ratsaillen! - :Täss' ottaa täytyvi minkä sai, - :margootahan juotte kai?" :Sana tuotihin nyt, sana kiireinen: :"Välirauhamme rikkunut on; :Brusin palas pois etuvahtinehen, :ja silta on purkamaton. :Kakstoist' oli meidän kellomme, vaan :yks ryssäin on, sanotaan." :Sandels hän istuvi herkuillen, :tuost' ei ole ollakseen. :"No, pastori, hanhea hiukkasen! :Sitä syö ihan mielikseen. - :Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää; :hänen terveikseen lasi tää!" :Sanantuoja virkkavi: "Kenraali, :min vastuun viedä ma saan?" - :"Ett' everstillä on patteri :ja siltakin kaita on vaan. :Hän tunnun, puolisen kestää saa. :Hyvä pastori, nyt vasikkaa!" :Sanansaattaja läks, meni tuokio näin, :joku taas tuli ratsastaen; :hän lentävi nuolena kiidättäin, :alas hyppävi portaillen; :näkö hällä on nuoren luutnantin, :adjutantt' on se Sandelsin. :Salihin hän ompi jo kiiruhtanut, :hänen silmäns' säihkyilee. :"Kenraali, jo verta on virtaillut :ja vert' yhä virtailee. :Tapellaan, mut uljaammin tapeltais, :jos teit' edes nähdä sais." :Sandels, hän huoleti katsahtaa: :"Kuin liesi te hohkaatten. :Ajo kai väsyttääpi ja hiuottaa, :levätkäätte ja syökäätten! :Ken ruokaa, juomaa hylkiskään! :Siis, ryyppykö ensistään?" :"Kov' on taistelu", jatkoi luutnantti, :"pian ryssä jo sillan saa, :etujoukkomme Kauppilass' horjuupi, :ylivoima sit' ahdistaa, :kaikk' on nurinpäin, väki hämmennyt; :min käskyn saan minä nyt?" :"Sen, että nyt käykää istumaan, :ja lautanen käskekää; :ja sitten syökää huoleti vaan, :ja syötyä ryypätkää, :ja juotua syökää uudelleen, :se on käskyni ummelleen." :Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan, :viha silmistä liekehtii. :"Kenraali, na jos toden lausua saan, :joka mies teitä halveksii. :Sotajoukossa kaikkein mieli on se: :oletten pahin pelkuri te." :Sandelsin putos kahveli pois, :hän on vait, jopa naurahtaa. :"Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri pois? :Vai niin! Sepä perhanaa! :Bijouni, mun ratsuni tuokaa, hoi! :Nyt pastori jäädä voi." :On taistoa, ryskyä, paukkinaa :tuon Virran äyräällä; :savupilvehen peittyy järvi ja maa, :tult' iskevi pilvestä, :jyly ilmoiss' on kuni pitkäisen, :maa järkkyvi hurmeinen. :Tuos' Suomen joukko seisoi vaan, :se ei vaaroja peljännyt; :mut miehstä mieheen kuiskaillaan, :salanurkua kuuluu nyt: :"Hän on poissa, hän piilohon taasen käy, :kenraalia viel' ei näy!" :Mut hän näkyy, saapuvi, vallill' on, :lipun vierehen seisahtuu; :vaka silmä ja kirkas otsakin on, :jalo kantavi häntä Bijou, :ja hän liikkumatt' istuu, seutua vain :näköputkella tarkastain. :Ja kaukaa siinä hänet huomataan, - :tuhat kaatoi, ken hänet kaas, - :ja tykkien paukkina kiihtyy vaan :vihollisten puolella taas, :yhä luoteja vinkuvi ympäri pään; :hän ei vilkuta silmääkään. :Fahlander urho ei viipyillyt, :luo päällikön ratsasti hän: :"Kenraali, on vaarassa henkenne nyt, :alas, teihin tähdätähän!" :"Alas, kernaali, turmio karttakaa!" :väki myrskyten huudahtaa. :Sandels ei liikkunut paikaltaan, :hän lausui vain: "Mikä lie :tuon joukon, onko se peloissaan? :Jos se horjuu, surma sen vie. :Saa koittaa. Valmiit taistelohon! :Heti ryssät täällä jo on." :Tuo parvi, mi Kauppilass' on otellut, :ylivoimia torjuillen, :se urhokkaasti on taistellut, :päin rientävi nyt paeten, :se jo patterille on kerjennyt, :ohi siitäkin karkaa nyt. :Sandels, hän on yhä liikkumaton, :ylväänä hän istuvi vaan; :vaka silmä ja kirkas otsakin on, :ja hän loistavi ratsullaan, :sotalaumaa silmävi ryntääväin, :joka syöksevi vallia päin. :Se jo saapuukin, liki tulvailee, :hän vaaraa ei näekään; :tuhat pyssyä hänt' yhä tähtäilee, :hän siit' ei tietävinään; :hän vartoo, katsovi kelloaan, :kuin tyyn' olis rauha vaan. :Jopa hetki se löi, jota vartosi hän, :ja hän riensi Fahlanderin luo: :"Rivit onko nyt valmis se särkemään, :kuten ennenkin, väki tuo? :Pöyhkeillä ma ryssien annoin, Haa, :takaisin ne nyt viskatkaa!" :Näin lausui hän, oli kylliksi tää; :ilo kaikuvi ilmoihin. :Kuussataa miestä nyt rynnistää :alas ryssihin ylpeihin; :pois parvi parvelta syötähän nuo, :kunis sortuvat sillan luo. :Sandels, hän luo väen voitokkaan :tuli rantahan ratsastaen. :Ohi joukkojen kun veripurppurassaan :nyt lensi hepo valkoinen :ja kun riemun hurmoma kenraali :urojansa nyt tervehti, :salanurku se kaikk' oli hälvennyt, :kaikk' ilkeät kuiskaukset, :ilo myrskyinen vain kaikui nyt :sekä hartahat kiitokset, :tuhatääninen huuto nyt soi: "Hurraa :kenraalia urhakkaa!" : ==Kaksi rakuunaa== :Stool toinen oli, toinen :Luodiks nimitettihin; :miehuus, voima yhdenmoinen :kumpaisellakin. :Yhdess' Saimaan rantamalla :ovat kasvaneet, :saman kurkihirren alla :veikkoin' otelleet. :Rakuunoiksi sitten tehtiin :yhtenä päivänä; :kestävän he aina nähtiin :vaarat veljinä; :eipä jättänehet vielä :vanhaa riitaa pois, :kilpailivat sotatiellä, :kumpi uljaamp' ois. :Miehuudesta joukossansa :olivat he mainitut, :siinä heit' ei voittavansa :kenkään kerskannut. :Kumpikin he korpraaliksi :kohta tehtihin, :mutta yhä riitaisiksi :jäivät sittenkin. :Keskenänsä heillä vielä :kilpa kesti muinainen, :toinen oli sotatiellä :toisen vertainen. :Kummallenkin sama rata :kulki kunniaan, :Luoti kun saa kunniata, :Stoolkin mainitaan. :Jopa vihdoin vastaiseksi :Stoolin onni keikahtaa; :Luoti hän jää terveheksi, :Stool se haavan saa. :Maata sairashuonehessa :saa nyt tuskissaan, :luoti veikon otellessa :olla jouten vaan. :Monta kuuta kurjaa siellä :näin kun oli viettänyt, :sotahan ol' urhomiellä :taas hän rientänyt; :mut ei ollut joukossansa :enää etevin: :Luotipa jo rinnassansa :kantoi mitalin. :Stool hän näkee ystävänsä :onnen uuden, mainion; :mitä tuntee mielessänsä, :siitä vaiti on, :sit' ei sana, silmäykset :silloin ilmaisseet. - :Nyt ol' yhdess ystävykset :päivän retkeilleet. :Kylliksi on partioita :käyty, aik' on kääntyä. :Tomu tuiskuu, kasakoita :alkaa näkyä. :Luoti lausuu: "Käänny tiestä, :muu ei autakaan; :veikko, heit' on viisi miestä, :meitä kaksi vaan." :Stool, hän nauroi kakterasti: :"Oikein, jos sa viivyt nyt, :vuotais veres, tähän asti :vielä säästynyt. :Mene, kell' on rinnassansa :merkki kunnian, :liian hyv' on käymään kanssa :heitä vastahan." :Heti miekka kädessä hän :riensi kasakoita päin, :katsonut ei ystävähän :lausuttuaan näin. :Ett' on toinen kiukuissansa, :siit' on huoleton; :jäikö tuo vai tuli kanssa, :hälle yhtä on. :Seisahtua hän ei aio, :eteenpäin on matka vaan; :maistaa hänen miekkans' sai jo :poika aromaan. :Parku, pauke kuuluu siellä, :kostoon rynnistää :ryssät nuo; mut Stoolin vielä :pystyssä on pää. :Mut on onnellakin raja, :voitto väistää voittajaa, :ratsuinensa ratsastaja :maahan kellahtaa. :Taistelee, vaikk'on se turhaa, :maassa vielä mies, :neljän peitsen vaikka murhaa :uhkaavan hän ties. :Surman suu jo aukeaapi, :jäljell' on vain tuokio. :Mistä apua nyt saapi? :Siin' on luoti jo! :Murhaajat tuo kohta suistaa :irti viekostaan; :ken nyt kaatunutta muistaa, :taas kun taistellaan? :Sortui neljäst' yks, mut Luoti :silloin hänkin haavoittui; :veri virtanaan jo vuoti; :käsi hervahtui; :voiton voitoa nyt hällen :mistäkään ei näy; - :pystyssäpä Stool on jälleen, :taisteluhun käy. :Loppuun keikki leikiteltiin: :taru kertoo vieläkin :illall' Luodin tulleen telttiin :Sandels kenraalin, :rintamerkki kourassansa: :"Ellei rahaa saa :myöskin Stool nyt rintahansa, :tääkin ottakaa." : ==Hurtti ukko== :Nuotioll' ei hurtti vanhuksella :jutun puutett' ollut milloinkaan; :usein yöhön istui valvehella, :kertoellen muistojaan, :nysääns' yhä sytytellen vain :ja sen kohta taasen unhottain. :Kolmas Kustaa hänest' oli miesi: :"Venään rouvaa vastaan ylpeää :urheasti taistella hän tiesi; :aika toinen se kuin tää; :kuningas ol' altis vaaroihin, :kallis nyt on henki marskinkin." :"kunnian ja velvoituksen teiltä :jos ei herrat olis väistynyt, :käsist' ei ois voitto mennyt meiltä; :petos Kustaan surmas nyt. :Karvaan palkan maailmalta saa, :sääli kuningasta uhkeaa." :"Anjalassa puhui leppyisesti :kapinoitsevalle joukollen; :korpraal' Luoti häntä salaisesti :nykäis: 'Joko laukaisen?' :'Älä', vastas' suopeasti hän. :'Malttakaamme, vasta nähdähän." :Näinpä laski iloisella miellä :tulen ääress' ukko juttujaan, :punaisena poski hohti vielä, :harmaa oli tukka vaan; :nuoremp' oli Kustaan aikoihin. :Tullut nyt ol' Oravaisihin. :Yötä hongikossa synkeässä :ennen tappelua vietettiin. :Harva vaan nyt unta sai, mut tässä :Hurtti vaipui nukuksiin; :muulloin aina valppain valvomaan :ennen muita meni nukkumaan. :Hetken iltaa oli istuskellut :hongan juuressa hän levähtäin, :nysääns' sytytellen valitellyt :sodan käyvän nurin päin; :sanoi ruvenneensa miettimään, :kuinka paon saisi päättymään. :Näinpä sanat sattui: "Opetettu :kylliks on jo meitä taantumaan, :pohjaan päin jo ennen juoksutettu; :sinne taaskin samotaan. :Kurjaks toivoksemme pako jää, :lempo tiesi, mihin päättyy tää." :"Huomenna, kun mennään taistelohon, :alkakohon silloin tapa uus. :Kellä halu, ajoon suostukohon, :Hurtin loppuu malttavuus; :hävettää jo häntä alkaa nyt, :ettei aikaa sitten väsynyt." :"Vanhoillansa ukko neuvon keksi: :ajona ei mieli ollakkaan; :paras temppu paon vasteheksi :pysyminen paikallaan; :ken sen tempun oikein oivaltaa, :kaikki juoksemiset jättää saa." :Kädet laski ristiin rinnoillensa :ukko, näin kun oli lausunut, :hongan juureen nukkui hiljallensa, :missä oli istunut, :luottain oivaan temppuhunsa vaan: :ettei pakenisi milloinkaan. :Suomen joukko, taas kun joutui ilta, :viime taisteluns' on taistellut, :voima mennyt Suomen sankarilta, :toivokin jo rauennut; :niinkuin laine lutohon särkynyt :taantumaan käy sotajoukko nyt. :Missä kulki, kuului heike'inta :tuskaa, huolta, huokausta vaan: :rauhatonna virui joka rinta, :hurtti vaan on levollaan; :missä rivit lyötiin hajallen, :siihen vanhus vaipui unehen. :Nukkui, niinkuin muisto Kustavista :ois jo mennyt hänen mielestään, :nukkui unta nyt niin rauhallista, :mit' ei viime yönäkään, :luottain oivaan temppuhunsa vaan: :ettei pakenisi milloinkaan. : ==Kulnev== :Kun iltaa viel' on hetkinen :ja huvitusta muisto suo, :ma kulnevista juttelen, :lie sulle tuttu tuo. :Sep' oli vasta kansan mies, :hän elää ja hän kuolla ties, :mies parhain, missä taisteltiin :tai maljaa maisteltiin. :Yöt, päivät kun sai taistella, :sit' ilonansa piti hän, :ja kaatumista kukkana :vain sankarelämän. :Jos mikä aseeks sattuikaan, :ol' yhtä, kunhan kaasi vaan, :jos miekka taikka pikari, :jos joi tai tappeli. :Hän harras myös ol' lempimään, :nopeesti kullan valitsi; :tulesta tuskin pääsikään, :niin tanssit toimitti. :Yön sitten armasteltuaan :hän kengän riisui kullaltaa :ja viiniä sen täynnä toi :ja lähtömaljan joi. :Ja miehen muodon, näitkö sen? :Monella vielä tuvassaan :on kuva kummanlaatuinen, :paljasta partaa kaikki vaan; :mut astu liki, näetpä kuin :se parran alta hymysuin :ja silmin loistaa lempe'in :se kuva Kulnevin. :Mut kylläp' outo vaalistui, :kun Kulnev päälle karkasi; :ken hiukan hiittä kammoksui, :se pelkäs häntäki. :Viel' enemmän kuin keihäällään, :pelotti hän jo näöllään, :mieluumpi hänen iskunsa :kuin musta tukkansa. :Semmoinen hän, kun ratsuaan :kädessä kalpa kannusti, :ja samanmoinen, sanotaan, :kun joskus levähti, :kun, lyhyt turkki yllähän, :talosta toiseen kulki hän :ja, missä piti parhaana, :viivähti vieraana. :Mon' äiti kertoo kauhuaan, :kun kursaamatta Kulnev tuo :kehdolle astui suorastaan :pienoisen armaan luo; :mut lisää: "Lasta suuteli :hän vain, ja nauroi lempeesti :kuin kuvansakin seinällä, :jos astut lähemmä." :Se varma, että luonteeltaa :ol' ukko Kulnev herttainen; :liiaksi juoneen moititaan, :syy oli sydämen; :ja sodassa ja rauhassa :se sydän oli mukana: :hän suuteli ja surmasi :ain' yhtä hartaasti. :Mont' oli Venään urhoa, :joist' aikakirjat kertovat, :jotk' ennen sotaa maineessa :jo meillä olivat. :Barclay, Kamensky, Bagration :tääll' oli tulleet huutohon; :ei pelkkä lasten leikki tuo, :sen ties, kun ryntää nuo. :Vaan Kulnevist' ei tiettykään, :ennenkuin sota lähestyi; :kuin myrsky merell' äkkiään :hän silloin ilmestyi, :niin ankarana, outona :kuin pilvest' ukkossalama, :ja nähtiin koht' ens lyönnistään, :mit' oli miehiään. :Ol' leikist' illal' uupunut :niin Suomen mies kuin ryssäkin. :Jo luullen: kaikk' on loppunut, :levossa maattihin: :mut unessa kun parhaillaan :hopeita, kultaa näämme vaan, :"aseihin!" huutaa vartio, :ja siin' on Kulnev jo. :Tai ryssäin teiltä kaukana :kun kuorman kanssa kuljettiin :ja syötiin, juotiin parhainta :ja oikein ahmattiin, :paraaseen riemuhun yks kaks :saa Kulnev kuokkavierahaks, :ja tomupilvi pölähtää :ja keihäät välähtää. :Jos silloin seistiin vankkana :ja tehävämme tehtihin, :niin parta kestiss' ukolta :se kärvennettihin; :mut tuimana jos oltu ei, :niin hän se viinat meiltä vei :ja lupas lainan kuitata :Don-virran rannoilla. :Jos tuiskut oli, satehet, :öin, päivin, suvin, talvisin :ne kaikkialla kujehet :havaittiin Kulnevin; :ja sotarintaan vastakkain :kun saatiin rivit armeijain, :niin tunnettiin koht' iskuistaan :tuo poika aromaan. :Mut Suomen sotajoukossa :ei ollut ainoatakaan, :jok' ei ois Kulnev-ukkoa :pitänyt vertanaan. :Kun huomas tutut kasvot nuo, :niin ilost' irvisteli tuo, :tuo karhu Saimaan seutujen :kasakkaveljellen. :Ja kokemiinsa kämmeniin :ilolla katsoi myöskin tää, :ja kun hän ryntäs, oli niin :kuin maksais yrittää. :Sitäpä nähdä kelpasi, :kun Suomen mies ja Kulnevi :ne kilvan kamppaelivat, :nuo vahvat molemmat. :Kätensä raukes ainiaks, :hän kaatui miekan kalskeeseen, :mut nimens' yhä kunniaks :on hänen kansalleen; :ja missä häntä mainitaan, :hän "sankariksi" sanotaan; :oi kallis sana: "sankari", :kun saat sen maaltasi. :Syviä meihin haavoja :vaikk' usein pisti peitsellään, :on rakas meille maineensa, :kuin meidän oisi hän; :ei lippu niin eik' isänmaa :voi veljeyttä vahvistaa :välillä sotamiehien :kuin miehuus yhteinen. :Siis Kulneville hurraamme, :ei usein mointa löytää voi; :jos vuodattikin vertamme, :sen sota hälle soi. :Vihollinen jos olikin, :sitähän mekin oltihin; :hän löi, kuin mekin, riemuissaan, :ken tuost' ois pahoillaan? :Vihattu olkoon pelkuri, :häpeän, pilkan saakoon hän, :mut eläköön, ken uljaasti :käy sankartietähän! :Iloinen hurraa, ponneton :osaksi kelpo urohon, :olipa sitten veljemme :tai vihollisemme! : ==Kuningas== :Kunigas Kustaa Aadolf :salissaan noussut on, :vait' olon lakkauttaa :ja alkaa lausunnon. :Hänellä kuulijoita :on kolme kaikkiaan: :Toll marski, Piper kreivi, :Karl Lagerbring, ne vaan. :Kuningas silloin virkkoi, :vakaana lausui näin: :"Suomessa armeijamme :käy yhä taaksepäin; :toiveemme Klingsporista :on tyjiin rauennut, :ja Viapori mennyt, :se pylväs kaatunut." :"Olemme ilmestykseen :turvanneet yhtenään, :pääenkeli vain viipyy, :sit' ei näy vieläkään. :Kuitenkin sodan ryske :lähemmäks yhä saa; :se meistä, kuninkaasta, :on arveluttavaa." :"Siis kuninkaallisesti :olemme päättäneet :ja vakaan päätöksemme :myös täyttää tahtoneen; :me, näätte, tuottanehen :olemme puvun sen, :min Leijonamme vihki :Narvalla taistellen." :Kahdennentoista Kaarlen :nyt kintaat otamme, :sen miesnä, kuninkaana :me tehdä tahdomme, :tuon suuren urhon miekan :vyöllemme sidottaa, :kuin hänkin hämmästyttää :velttoa maailmaa." :"Te, Piper, toinen kinnas :käteemme vetäkää, :ja, Lagerbring, te toista :samaten käytelkää. :Toll, vanhuus ynnä maine :suo teille kunnian :sitoa vyötäisiimme :tuon miekan voittoisan." :Kuningas juhlallisna, :kuin mikä jumala, :kahdennentoista Kaarlen :nyt nähtiin puvussa. :Täll' erää liian ylväs :hän oli puhumaan, :salissa pitkill' astui :hän askelilla vaan. :Kun astuntansa loppui, :uus näky nähtihni: :hän kintahat ja miekan :taas antoi takaisin, :loi toisiin katseen, josta :ol' leikki kaukana, :ja vaitiolon taaskin :lopetti armossa: :"Nyt Lagerbring saa laittaa :sanoman Suomehen, :puvussa Leijonamme :jo meidän ollehen. :Toll marksi, Piper, kreivi, :ma teidät kumpaisen :todistajaksi kutsun :tekoni ylhäisen!" :Ei tiedä aikakirjat, :hän saiko muuttumaan :teollaan uljahalla :asiat Suomenmaan: :vaan hämmästyipä kyllä :läheinen maailmans', :Karl Lagerbrin, Toll marski :ja Piper kreivi kanss'. : ==Sotamarski== :Rantsilassa riemu raikui, :leiriss' oli juhlan vietto: :voitost' oli Siikajoen :tullut Cronstedtille tieto; :eri seurueissa juotiin :isänmaalle rakkahalle, :onnen ensi koittehelle, :palauneelle kunnialle. :Yhdessäpä siin änähtiin :kaksi everstluutnanttia, :ukot Christjernin ja Lode, :kokeneita sankaria. :Vertaisena näiden rinnall' :Aminoffkin istui siellä, :piirin ympärille kertyi :parvi nuorempia vielä. :Vapahasti niitä näitä :juteltihin juotaessa, :suistaa tarvinnut ei kieltään :seurueessa semmoisessa: :päälliköiden heikkoutta :ilman vaaraa moitittihin, :nimist' ylväist' ennen muita :marskin nimi mainittihin. :Aflecht, joka Revonlahdell' :urhoretkeilynsä päätti, :ilkkui: "Malja Klingsporille! :tavat vanhat pois hän jätti; :hauska nähdä kuinka nyt hän :keikuttaapi niskojansa; :vihdoinkin hän seistä tohti, :pitkin maata juostuansa." :Cronstedtinpa ajutantti, :Reiher Luutnantt' tuohon tiesi: :"Lemmon valhe, että Klingspor :seisahtunut on kuin miesi; :Adlercreutz ja Hertzen poisti :häpeämme kunnollansa; :marski, hitto vieköön, matkall' :oli vanhaan tapahansa." :Majur' Furumarck hän lausui: :"Kuninkahan syy on tässä. :Miksi hänen armostansa :leikkiin pääs' tuo pataässä?" :Ladau virkkoi: "Sin' et kelpaa :arvostamaan marskin työtä: :sull' on sydän, hällä vatsa, :sa voit kuolla, hän vain syödä." :Ehrnroth sanoi: "Muistelkaamme, :missä loisti aikoinahan; :makasiinissa ei syty :halu harras kunniahan; :Klingsporinhan sankarura :oli komissariati, :ihmekö, jos rakas hälle :tappelu nyt ei, vaan vati." :Tigerstedt, tuo Suomen poika, :joka niinkuin Aflecht raukes, :kiristeli hampaitansa, :kiukust' kieli laukes: :"Totta, hän on muukalainen, :kasvanut ei laaksoissamme, :hän ei taida meidän kieltä :eikä tunne tapojamme." :"Mut on meidän maan hän nähnyt, :nähnyt on sen saaret, luodot, :niinkuin mekin vuoriltamme :tuhanten sen järvein muodot. :Sydämettä, Jumalatta :se on, jok' ei hartahasti :innostuisi puoltamahan :tätä maata kuoloon asti!" :Christjernin nyt katsoi Lodeen: :"Nuoriapa kuule, veikka, :hampaiss' on taas Klingspor heillä, :sepä onkin vahna seikka. :Onneamme kiittää saamme, :vaikka veriin kaatunemme; :toista se kuin mit' on suotu :meidän marski raukallemme." :Vanha Lode, jäykkä herra, :oli vaiti istununna; :nyt nous ukko seisaallensa, :kasvoiltansa punastunna, :lasin täyden joi hän pohjaan, :voimalla sen pöytään laukas, :hatun pisti kainaloonsa, :suuttuneena suunsa aukas: :"Pois ma joukostanne lähden, :pitäkäätte riemujanne; :Klingsporista moitett' aina :saapi kuulla seurassanne. :Sotamarski, sotamarski, :muut' ei ole haastamista; :häpeä ett' urhomiehet :kehtaa haastaa tuommoisista." : ==Döbeln Juuttaalla== :Rovasti lausui: "Varman kadotuksen :tuo Döbeln kuoltuaan. :Ma tulen, neuvon, sanat lohdutuksen :tuon hälle, hänpä, hetken kuultuaan, :nouseepi vuotehella ryntäillensä: :'Prelaatti pois', hän huutaa rengillensä, :'ja laita, ettei täällä liehakoi'. :Näin käykö haastaa kuolemaisillansa? :Vaan itse vastatkoon hän onnestansa, :ma tein, mink' ihminen ja pappi voi." :Näin herkkupöydässänsä haasteleepi :rovasti herra, prameudessaan, :hän lausuu näin ja siihen huokaiseepi :ja syö ja leikkaa vielä paististaan. :Mut vuoteellaan on Döbeln tuskissansa, :ja tauti hehkuu hänen kasvoillansa, :raskaana nousee rinta levoton. :Väkensä oli Pohjaan kiirehtänyt, :ei vuorokauteen kahteen levähtänyt, :hän itse Joensuuhun tullut on. :Suonissaan polte on, mut polttavampi :on tulen hehku hänen mielessään, :ja tuska, taudin tuskaa ankarampi, :syvältä hohtaa hänen silmistään. :Hän hetkiä on lukemahan tarkka, :hän kuuntelee ja vartoo, silmä arka :useesti kääntyy porstuahan päin. :Ov' aukenee ja siitä vakavainen :kenraalin luokse astuu nuorukainen, :ja Döbeln lausuu vieraallensa näin: :"Turhuutta paljon, tohtor', uskotahan, :ma lienen vapaauskoja jos ken; :mut lääketaitoon sai mun luottamahan :tää otsani ja ystäväni Bjerkén. :Siis olen noudattanut tahtoanne, :kuin lapsi maannut, niellyt rohtojanne :ja niitä pöydälläni kärsinyt. :te tiedettänne seuraatten, sen tiedän, :mut päiviäkö senvuoks maaten vietän? :Ei, rikkokaa kuin mies sen säännöt nyt!" :"Se tahton' on, mun täytyy taudin alta :nyt päästä, nousta vaikka haudastain. :Haa, kuulkaa! Tykkein jyske Juuttahalta! :Siell' arpaa lyödään Suomen sotijain. :Nyt estetyksi tulla joka hetki :voi Adlercreutzin palauksen retki. :Kuin käy sun sitten, väki urhoinen? :Ei, tohtor', ystäväni, keino keksi :mun sinne päästä, vaikka huomiseksi :ma kivun saisin kymmenkertaisen!" :Sen kuuli lääkär' vastenmielisesti, :mut katse kirkastui jo kohdastaan; :kätensä laski pöytään tyvenesti :ja pyyhkäis siitä kaikki kerrassaan. :"Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä." - :Ja puna kirkkahampi poskipäissä :jo Döblen nousi jaloin horjuvin: :"Suur kiitos, ystävä, ja suuta sitte! :Te selvemmin kuin muut mua ymmärsitte, :olette mies, niin olen minäkin." :Jo tykit Juuttahall' on vaienneina, :sielt' ensi viljan tuonen halla vei, :ja Suomen joukko, hajan, pirstaleina, :on valmis kuolohon, vaan voittoon ei. :Vast' yhden rynnäkön torjui puoleltansa. :Ja Kosatshkovski sotalaumojansa :taas järjestääpi, kaikki murtaakseen. :On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä, :kun vaaru, paennut jo, päämme päällä :taas salamoineen uhkaa uudelleen. :Jäännökset voitoistamme kallehista, :nuo rivit harvat, ken sais kokohon? :On voimaa, mieltä, miehuutt' uskollista, :mut järjestäjä itse poissa on. :Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti, :mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti :satahan verileikkiin ihanaan, :hän miestensä ei näkis kaatumista, :urosten tyyntä kuoloon astumista, :ei hän, mut sattumus nyt ohjais vaan. :Ei unhoon jää, ett' olit sinä siellä, :jok' ennenkin veit vaaraan joukkoas, :sä, josta maamme riemuitsee nyt vielä, :vaikk' itki, Eek, sun kovaa onneas! :Mut sä ja ystäväs, te urhoisasti :tapella voitte kyllä kuoloon asti, :vaan sairas yksin taisi johdattaa. :Sä seisot vaiti, valmihina muuten, :Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen, :Schantz ärjyy vain, ja Konow kiroaa. :Vait, kuule! Kummulla nyt hurratahan. :Mies ratsastavan nähdään. Ken se on? :Se vasta ääntä! Mistä riemuitahan, :kun miesten hurraa raikuu ponneton? :Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot, :se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot :ja vyörykkeenä vierii laaksohon. :Haa, hän se tänne rientää ratsullansa, :mies pienokainen, vanne otsallansa, :se jalo, uljas, armas kenraal' on. :Vaan hiljaa! Kuule, kuinka joukollensa :hän äsken hajonneelle huutaa nyt! :Hän ratsastaa sen luo, ja paikallensa :riviinsä joka mies on rientänyt. :Tiheessä miestä välkkyy asehissa, :ja joukko musta ryysyvaattehissa :taas järjestyksessään on hirmuinen. :Ei taistella nyt vain se aio koittaa, :ei enää kuolla vain, mut myöskin voittaa, :uus henki innostunut on sen. :Vahvistuneita rivejänsä pitkin :nyt rauhallisna Döbeln ratsastaa, :jokaisen parven, kaikki soturitkin :terävin silmäyksin katsastaa. :Sen Suomen mies ja Ruotsin saattoi nähdä, :ett' aikoi jotakin hän suurta tehdä, :hän miettivämp' ei ollut milloinkaan; :mut lauhemp' oli myöskin entistänsä, :myhäillen usein jonkun nähdessänsä :jylseitä, arpipäitä tuttujaan. :Sull' ompi, Kothen, joukossas sen moinen :korpraali Standaar, numero seitsemäs; :jalassa saapasroju on, mut toinen :on aivan kengittä ja verikäs. :Luo tultuansa Döbeln seisahtaapi, :hän tuimin silmin ukkoon katsahtaapi, :käs' otsallaan, ja ensin hän on vait. :"Olithan", lausui viimein suuttumalla, :"sä Kauhajoella ja Lapualla; :tämänkö palkan voitoistamme sait?" :"Kenraali", näin lausui vastaan ukko, :"täss' antamanne pyssy vielä on. :Sen piippu viel' on eheä ja lukko :lyö tulta, siinä kylliks' olkohon. :Ei pukuani soimattane vainkaan; :ei muilla verho paremp' ole lainkaan, :ja miest' ei arvattane vaatteihin. :Kengässä taikka ei, ken huoli tuosta; :vaan laittakaatte, ettei täydy juosta, :niin jalka seisoo saappahattakin." :Ja äänetönnä Döbeln hattuansa :vanhuksen kunniaksi kohottaa. :Luo Brakelin nyt rientää ratsullansa; :Larm rumpalin hän siellä nähdä saa. :hän tämän tunsi Kustaan sodast' asti; :nyt ukon käsi liikkui kankeasti, :se pärrytykseen tuskin taipuikaan; :hän paraateissa harvoin nähtiin myötä, :vaan aina, missä tehtiin verityötä. :Näin kernaal' loihe hälle lausumaan: :"Jo etkö, veikko, ole kyllästynnä, :täält' eikö löydy miestä nuorempaa? :Täss' olet kaiken päivää köykistynnä, :et liikkumaan nyt palikoitas saa." :Puhetta kuuli urho mieliharmin: :"Kenraali, kyll' ei pärrätä käy Larmin, :kuin poikain ei se vanhan solju työ; :mut kaks on mulla kättä vahvaa, jäykkää. :jos huudatte kuin Armfelt: 'Päälle käykää!' :Larm harvakseen, mut hartahasti lyö." :Lapuan sankar' hymys antain kättä :Armfeltin aikalaisen sankarin. :Joelle riensi sitten viipymättä :luo vapaajoukon Gyllenbögelin. :Siell' äsken maalta tuodun nuorukaisen :hän näki muodoltansa kalvakkaisen, :ja ratsultaan hän huusi ärjähtäin: :"Ken olet, moukka? Onko sulla selko, :kuin miehen kuolla käy, vai liekö pelko :sun kasvos, kurja, kalvistanut näin?" :Mies nuori astui kenraalinsa luoksi, :avasi nutun vanhan, harmajan; :povesta paistoi haava, josta juoksi :nyt veri virtaellen hiekkahan. :"Kenraali, tuon sain tappelussa hiljan. :Kenties se verta vuotanut on viljan :ja kasvon' ehkä kalvistanut näin; :mut urhoin kanssa vielä käydä voisin, :tosinpa kaaduin, vaan nyt koittaa soisin, :ma toinnuin taasen, teidät nähtyäin." :Nyt Döbelnillä kyynel kirkas loisti: :"Siis taisteluhun, väki verraton! :Se, minkä näin, kaikk' arvelukset poisti, :tää Döbelnin, tää voiton päivä on! :On vilja kypsää; adjutantti, lentäin :mä'iltä, mailta, metsiköistä entäin :kaikk' käskekäätte niittoon rientämään. :Tääll' ei, vaan tuolla miekkaa saamme koittaa, :uroilla näillä maailmankin voittaa, :ei varrota, nyt itse rynnätään." :Ja pitkin lnjaa kohta riemu raikuu: :"Nyt pojat, voittoon taikka kuolemaan! :Standaarin ääni ukkosena kaikuu, :Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan, :ja nuorukainen, haavoitetuin rinnoin, :veristä kenttää astuu sankar'innoin, :heit' etupäässä Döbeln voittoon vie. :Ja ennenkuin luo maahan varjons' ilta, :on karkoitettu ryssä kankahilta :ja aukaistuna Adlercreutzin tie. :Ja seuduilt' olivat jo joukot poissa, :miss' ensin kohtasivat toisiaan; :kentällä, jok' ol' äsken salamoissa, :mies illan tyvenessä viipyi vaan. :Sidottuansa ratsun vierehensä :hän tappotanterella itseksensä :kuolleiden kesken seisoo aatteissaan. :Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi, :vakaisen katseen taivaaseen hän luopi, :tää lause kuuluu hänen huuliltaa: :"Työ on tehty, ma pääsin voittajaksi. :Yks viel' on toimi. Vapaaks sanotaan :mun uskoni; se mulle kunniaksi: :vapaana synnyinkin ma maailmaan. :Mut kunne kulloin aatokseni lähti, :Sä olit matkan pää, sen johtotähti, :Sä, tahdollas jok' ohjaat elämää. :Sun puolehes luon silmäni nyt tässä, :miss' silmä kuolon vain on näkemässä, :Sua kiittää saan täss' ilman näkijää." :"Sä synnyinmaani jälleen annoit mulle, :kun yöhön vaipui toivo uupuen. :Sä kaikki tiedät, tutki, voinko Sulle :mä arvon antaa lahjastas vai en! :Työt' orjan olkoon herraans' imarrella, :min' en voi kerjätä, en kumarrella, :en palkan toivoss' enkä suosion. :Iloisna tahdon etehesi tulla, :vapaalla miellä, päällä nostetulla, :se miehen suoraa rukousta on." :"Sä voittoon soit mun sotajoukot viedä, :mun, joka vaivoistani vapisen; :ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä, :mit' oisin yksin saanut toimehen? :Nyt miehill' äsken saarretuill' on voitto, :ja Suomellemme vapauden koitto :on viritetty toimestani mun; :mut voiton, voiman annoit Sinä yksin, :Jumala, veli, millä nimityksin :Sua maininnenkin, kunnia on Sun." :Näin lausui mies ja lähti ratsullansa, :kun tehty oli toinenkin jo työ; :ja kuolon pellon peitti varjollansa :ja kastoi kyynelillään kolkko yö. :Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu, :iloko lie vai murhe sulle suotu, :salattu tuleviin on aikoihin. :Mut kuinka riemuinnet tai surret silloin, :niin kauniimpaa et päivää muista milloin, :kuin päivää tätä, päivää Döbelnin. : ==Sotilaspoika== :Mun isän' oli sotamies ja nuori, kauniskin, :jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin. :Tiens' aina kulki kunniaan, :iloisin mielin kärsi vaan :hän kylmää, nälkää, haavojaan, :mun isän' armahin. :Ma lapsi olin, kun hän läks, kun loppui rauha maan, :mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan; :hattunsa muistan töyhtöineen :ja muodon ahavoituneen :ja kulmakarvat varjoineen, - :ne muistan ainiaan. :Koht' armeija kun etelään taas kääntyi marssien, :sain kuulla, kuinka aina hän ol' uljas, urhoinen. :Ristinkin sai hän, kuulin näin, :ja toisen kohta jälkeenpäin. :"Ah", aattelin ma mielessäin, :"ken siellä oisi, ken!" :Ja talvi lähti, suli jäät, näin kevään joutuvan, :niin kuulin isän kaatuneen kentälle kunnian. :Ma oudoin mielin aattelin :ja huolehdin ja riemuitsin, :ja viikon itki äitikin, :niin vaipui hautahan. :Lapuan kentäll' isä kuol' lippunsa vierehen; :sodassa, kuulin, vaaleni sen kerran ainoisen. :Utilla, eestä Kustavin, :mun vaarin' uupui hurmeihin, :Lappeella isä vaarinkin, :mies Kaarlen aikuinen. :Näin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa; :oi suloista tok' elämää, suloista kuolemaa! :Ken täällä horjuis vanhuuttaan! :Ei, nuorna kuolla eestä maan :ja kunnian ja kuninkaan, :sep' oisi ihanaa! :Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, :ma turvan, kodin kadotin kanss' isä vainajan; :vaan vaikertaako huolisin! :Korkeemmaks aina kasvankin, :ma kelpo poika sankarin :en joudu hukkahan. :Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, :samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan. :Miss' ankarimmin luodit soi, :taajimmin tulta salamoi, :en sinnä käymätt' olla voi :tiet' isäin astumaan. ==Porilaisten marssi== :Pojat kansan urhokkaan, :mi Puolan Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, :viel' on Suomi voimissaan, :voi vihollisen hurmehella peittää maan! :Pois, pois, toimet rauhaisat! :Jo tulta tuiskii, myrsky käy, jo viuhkaa kanuunasta luoti. :Eespäin, miehet uljahat! :Meit' urhoollisten isäin henget seuraavat. :Kas kunnian :jo tähti meille hohtaa! :Tuttavahan :on verityö, mi kohtaa. :Eespäin kaikki rientäkää! :Vapautemme ikivanha tie on tää. :Voittoisa lippu meitä johtaa, :muinahisaikain taisteluista ryysyinen. :Eespäin, sä jalo vaate verinen! :Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten. :Suomi, maamme kotoinen, :et veren vuotamatta joudu koskaan väkivallan alle, :eikä iäss' ikien :tää kansa väisty, vapauttaan hyljäten. :Kuolla voipi urho vaan, :ei vaaraa väistä, pakene, ei antau hän sortajalle. :Kuolo, onni sotilaan, :osamme olkoon, taistella kun saimme vaan! :Siis miekkahan :ja vastaan vainoojaamme! :Tie kuoleman :vie kohden kunniaamme. :Viipymättä rynnätkää! :Nyt meidän aik' on, kallis elon aik' on tää. :Suojelematt' ei jäänyt maamme, :harvennut todistaa sen joukko urhokas. :Eespäin nyt, jalo lippu uljakas! :Täss, suomalaiset on sun henkivartijas. ==Vänrikin markkinamuisto== :"Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa, :joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?" :Näin se alkoi, nuorukainen, laulu viel' on muistoissain, :kaupungissa käydessäni torilla sen kuulla sain. :Oli markkinat ja täynnä kadut kansaa, kalua, :mull' ei katsomahan ollut eikä ostoon halua. :Ilman aikojani käyden jouduin kadun kulmahan, :missä väen tungoksessa vaunut nähtiin seisovan. :Suottako ne seisattuivat, vaiko pakosta kenties? :Kuski piti ohjista, ja kansaa ärjyi vanttimies. :Mutta vaunuiss' istui herra, mukavasti nojallaan, :suopelkaulus-viitta yllään, tähtirivi rinnassaan. :Katsoin, katsoin. Mennyt aika välähti nyt muistihin; :nähnyt olen kasvot nuo, mut milloin, missä, arvelin. :Salmellahan, Lapualla joukoss' oli urhojen, :kapteeni hän oli silloin, nytpä kenraal' ylhäinen. :Kovin oli muuttunutkin, ei niin paljon vanhuuttaan :kuin tuon korskan näön kautta, jonka sai hän arvostaan. :Liekö ylpeyttä? Ehk' ei; - olo, käytös, muotokin :tyyntä oli, mutta suurta, jäykkää, kylmää kuitenkin. :Sotatovereita aina iloll' olen kohdannut, :tuota katsoin ainoastaan, sydän siit' ei sulanut. :Loista, pöyhkeile, ma mietin; ennen yhdess' oltihin, :silloin verilläsi olit koristettu paremmin. :Nytpä laulu kaikui, sanat, jotka kerroin, särähti, :väen hälinässä ääni kimakasti värähti: :"Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa, :joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?" :Minä olin yksi niitä, yksi hänen lajiaan, :ja ma ylpeästi käännyin selin herraan korkeaan, :astuin askeletta pari kautta väen tungoksen, :saavuin sotamiehen luokse, missä istui laulaen. :Paljain päin hän portaill' istui, ylevänä ryhdiltään, :piti hattukuluansa vasemmassa kädessään; :tämä käsi saattoi vielä ottaa suodun antimen, :käsi toinen oli poissa, sota vienyt sen. :Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat. :Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat; :minun kanssain ystävyksin vieress' ukon sesoi vaan :nuori ylioppias ja pari poikaa risoissaan. :Mutta muistoista hän lauloi loistopäiväin menneitten, :sankareista, urhotöistä aikain unhotettujen, :viime taisteluista lauloi isänmaamme armahan, :surun, soiton kultapäivist', ajoist' ikikunnian. :"Kuusineljätt' olen", lauloi, "taistelua taistellut, :nälät, kylmät kärsinyt ja yöt päivät valvonut; :sotarinnass' olin miesi, nyt jo olen kelvoton, :käsi toinen Uumajall' on, toinen tässä voimaton. :Onko nuoremmissa ketään, joka myötä olikaan, :milloin kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan!' :Silloin miesten mielet hehkui, oli toista kuin on nyt, :silloin hehkui tääkin sydän, joka koht' on kylmennyt. :Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin :hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin! :Oli myöhä, ilta kylmä, matkast' olin väsynyt, :mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt. :Ei, sun jäilles, tantereilles mieleni se paloi vaan, :siell' ol' enempi kuin suoja, nuori, uljas, urhoinen. :sielläSuomen sotajoukko, nuori, uljas, urhoinen :Meihin silloin Suomi katsoi ja me kaikki Suomehen. :Kunniata ukko Klercker iät päivät saakohon! :Vanhus, vaivan nähnyt, näytti vielä mieltä urohon. :Muistan hänen harmaan päänsä, kun hän ympär' ratsasti :ja kuin isä sulosilmin poikiansa katsasti. :Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin, :riemuin viel' ois kunnialla käynyt verileikkihin. :poiss' on pelko, epäilyskin, taistella nyt mielitään, :toinen luottaa toisehensa, häneen me ja meihin hän. :Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas, :kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas. :Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon, :antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon. :Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain, :aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain, :vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks tehtihin, :vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin. :Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata, :siitä, että taapäin kulki, kun voi eespäin astua, :siitä, ett' on miehuuttamme, mainettamme häväissyt, :että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt? :Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin? :Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin? :Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu :mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu. :Jalot lausuin nimet, heille kiitosta ja kunniaa! :Monta heidän vertaistansa povehensa peitti maa, :Döbeln lepää, Duncker lepää; kysy heidän aikojaan, :niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan. :Miks en kaatua ma saanut missä monet urhot nuo, :missä juhliansa vietti Suomen sankarjoukko tuo, :miss' ol' onni meille lempein, maine kirkkaimmallahan! :Kentill' Alavuden, Salmen, Siikajoen, Lapuan? :Näin ei taas ois ollut pakko rientää Pohjaan kolkkohon :eikä voittoriemuamme vaihtaa epätoivohon :eikä surra tovereita, joita jäätyi tuhansin :jäillä Tornion tai suotta kainuull' alttiiks pantihin. :Raskas ero Suomenmaasta, karvas palkka vaivojen! :Meitä tuli pieni parvi Länsipohjan rannoillen; :uskollisna kastoin vielä Ruotsin hiekka verelläin, :nytpä torilla ma laulan, leipäpalaa pyydän näin. :Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huolikaan; :henki, onni, käsi, jalka sotamihen menkään vaan! :Herra maata varjelkohon, se on ponsi virressäin, :sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin." :Ja nyt nousi ukko, läksi palkkiotaan keräämään, :jotkut antoi äyrin hälle, useimmat ei sitäkään; :niin hän tuli vaunuillekin, kääntyi herraan korkeaan, :syvään kumartaen pisti esiin hattukuluaan. :Kenraalinpa, suuren herran, tähtiin, kultiin puetun :muoto muuttui, ja hän tempas ukon hatun ojetun, :katsoi häneen, katsoi kansaa, - samassapa heittikin :pitkin toria jo kaikki aarteet vanhan soturin. :Vanhus seisoi hämmästyksin, herra loihe lausumaan: :"Kuulin laulus, taistellut ma olen eestä saman maan. :Muisto tuo ett' elähyttää vanhanakin minua, :siitä näet, ylväs olen, ylvähämpi sinua." :"Tosin verileikiss' usein toivehemme pettyivät, tosin :voittommekin pian tappioiksi kääntyivät; mut ei silti :meidän tarvis kumarrella nöyrtyen, :hattuni ma pidän päässä; pidä sinä samaten!" :Lausui näin, ja kirkastus nyt hohti hänen kasvoillaan :ja hän hatun miehekkäästi päähän painoi sotilaan; :lausui sitten, - vielä ilost' ailahtaapi sydämen', :muotoaan kun aattelen ja puhettaan kun muistelen: :"Tasan ei käy onnen lahjat, niin se Luojan sääntö on, :minä rikas, arvoss' olen, sinä köyhä, arvoton; :yhteistäpä meillä paras: horjumaton alttius, :kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus." :"Siksi kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan! :Kallihin kun yhteist' ompi, halvemmatkin tasataan. :Leipää, suojaa mull' on sulle, kultaakin, jos haluat, :mulle myöhä ilos säästä sekä laulus ihanat." :Ja nyt vanha krenatööri nousi herran vierehen; :kansa, suoden kunniata, antoi tietä vaunuillen; :kuulin, kuinka kulkivat ne torin poikki kulkuaan, :mutta näön multa peitti kyynelkaste sumullaan. ==Lotta Svärd== :Yhä vieläkin Lotta Svärdistä :puhe syntyy toisinaan, :kun iltavalkean ääressä :sotakummpani kohdataan. :Jos kuin on tuo juoruluontoinen, :heti muotoni se kirkastuu, :ja hienoiseen hymyn värveeseen :käy harmaja viiksisuu. :Veriseltä hän voiton kentältä, :sota jyskien miss' salamoi, :monest' uupuen saapui ja ryyppynsä :Lotan telttasen alla hän joi. :Siis laskevi leikkiä mieluisaan :hän eukkoa muistellen, :mut suuttuu, jos ei naurusi vaan :ole vilpitön, herttainen. :Näet, helmi hän oli, se eukkonen, :ja helmipä kalliskin; :jos sietikin naurua hiukkasen, :toki arvoa runsaammin. :Ja oliko nuori ja kauniskaan? :Parhaillaan kukki jo hän, :kun kolmas Kustavi Ruotsinmaan :piti valtikkaa kädessään. :Ennenkuin Suomessa taisteltiin, :tuli morsioks hän sotilaan; :ja Svärd kun lähtöhön käskettiin, :hän Lottansa vei mukanaan. :Heleät oli silloin posket nuo :sekä suu mitä herttaisin, :ja mustien silmien välke tuo :näön häikäisi uljaankin. :Mut ei kevät kestä, ei kukkasetkaan, :pian Lottakin surkastui: :erin kolmin, hiukkasen kerraltaan, :sen kauneus kuivettui. :Ens talven pakkanen siit' osan vei, :ylen tuima ja aikainen, :osa toinen ens kesän saalihiks jäi, :sen paahteli päiväinen. :Ja kolmannesta, mi jäljell' ois, :ei paljoa hän pitänyt; :tuo kyynelvirtahan hukkui pois, :kun kaatunut Svärd oli nyt. :Kun taas sota syttyi leimuamaan :ja hän taas tuli meidän luo, :jopa tuskin muisti hän kauneuttaan, :niin mennyttä kaikk' oli tuo. :Mut kaunis, vaikkapa toisemmin, :oli silmissä hän sotilaan, :kuten ennen hempeimmilläänkin :ylistettihin hänt' yhä vaan, :jo vaikk' oli ryppyjä siirtäynyt :hymykuoppihin parvittain :ja kasvot kaikk' oli mustat nyt, :ei silmät ne yksin vain. :Sotaonnea seurata mutkaisaa :sepä mielehen eukon tän, :ja joukkoa suosi hän harmajaa, :rakas meille siit' oli hän. :Ja Svärdin kumppanit vierimmät, :nepä muisti hän parhaiten, :mitat heille hän kaatoi täydemmät :ja näin tuli maineeseen. :Niin kulki hän karskin urhoinens' :uljaana ja innoissaan, :ja kun pyssyt paukkui ja luodit lens, :ei kaukana Lottakaan. :Sill' urheus poikien rakkaitten, :sepä hälle riemua suo, :ja hän arveli, kun tuli melskeeseen: :"Etähämpänä ei ole nuo". :Ja teltankin piti seisoa niin, :"ett' urhot tilkkasen sais, :jos ken tulis taisteluss' uuvuksiin :tai haava jos vaivuttais". :Ja jos teltan tilkkuja harmaita :sinä katselit tarkemmin, :näit luoteja käynehen vieraina, :sitäp' eukko se kerskaskin. :Ma kerron vielä, jos sallit sä, :teon, jonka ma viimeks näin. :Oravaisten hurmekentiltä :taas käytihin pohjaan päin. :Ja Lottakin myös; sai korjuuseen :tavaransa hän vaivoin vaan, :teltaansa, kärryn lekkerineen :sekä ontuvan hiirokkaan. :Levähdettiin. Hänpä se puuhas taas :tapahansa jo tunnettuun, :mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas :all' uhkean kuusipuun. :Suru hällä on, vaikkapa huulillaan :hymyn joskus piilevän näät; :suri urhojen huolta, ja nauraessaan :oli kosteat poskipäät. :Niin silloin eukon luo läheten :tuli teikkari, ratsumies; :tuo katseen viskasi röyhkeisen :sekä suutakin soittaa ties. :"Ei hätää!" huusi hän, "viinaa, hoi! :Tää poika se kustantaa. :Hei, kuules kultaa, kuinka se soi! :Ja veikkoja, niitäpä saa!" :Mut Lotta se tiuskasi vimmoissan: :"Sun tunnen jo ennestään. :Olit pantuna äitiä suojaamaan, :mut missä sun tänään näin?" :"Mun luonani, haavojas vinkuillen, :rutiraukkana istuit sie. :Olit kalpea, nyt olet taas punainen, :ja missä ne haavas lie?" :"Älä väitä, ett' äitisi kuollut on, :apuas ett' ei kysy hän; :tää maa se on äitisi turvaton, :olet pettänyt äidin tän." :"Vaikk' kultia laukkusi täys sull' ois, :merikin niit' ammentaa. :Jumal'auta, tuommoiselle en sois :en pienintäkään pisaraa!" :Kupehellaan nyrkkia vaan hän pui, :tapa moinen ol' eukon tään; :rikas öykkäri tuostapa lannistui, :liki ei nyt pyrkinytkään. :Mut nuorukaisenpa uupunehen :tiepuoless' istuvan näin. :Lotan silmä, kuin lempe'in tähtönen, :väliin vilkkuvi sinnepäin. :Nojaten vaan pyssyyn mies levähtää :puku yllään hurmeunut; :näit, että hän joukkoa rientelevää :oli vaivalla seurannut. :Ja kuin emo lapseen Lotta se loi :hänehen yhä katseitaan, :kuin ryypyt, jotka hän muille soi, :ois aikonut hälle vaan. :Mut kun syvemmäs yhä vaipui tää :suru-untensa helmoihin, :ei eukko se malttanut enempää, :pja luoksehen kutsuikin. :"Tule", eukon ääni se värvähtää, :"viel' löytyä tilkkanen vois; :juo, poikani, huolta se lieventää, :sitä tarve nyt kaikkien ois!" :"Ujoksut? Mitä vielä! Ma tunnen sun, :ei kultia laukussais; :salon töllistä läksit taisteluhun, :ja täälläkö kultia sais?" :"Mut et verityöss' ole viimeinen, :Lapualla se huomattiin; :ens miehenä Ruonan sillallen :myös ryntäsit, eikö niin?" :"Älä huoli millä sä maksaisit, :minä huoleksi otan tuon; :Lapuasta sä ryypyn ansaitsit, :ja Ruonasta kaksikin suon." :"Ja jos Svärdini lempeä, miehuukas :näkemässä nyt ollut ois, :kuin, vaikka jo vuos veri haavastas, :sotimasta et luopunut pois, :heti ottais hän sinut hoimeisin :omimpana lapsenaan, :ja sen arvoista kahta, sen vannonkin, :sais etsiä kautta maan." :Ja saapunehelle Lotta se nyt :täpötäyteen kaas pikarin, :vähäll' ettei kukkuraks vierähtänyt :pari kyynelhelmeäkin. :Jo on aikaa siitä, kun eukon näin, :mut en häntä voi unhottaa; :hänt' aina ma muistelen mielelläin, :ja hän kyllä sen kannattaa. :Niin, helmi hän oli, se eukkonen, :ja helmipä kalliskin; :jos sietikin naurua hiukkasen, :toki arvoa runsaammin. ==Ukko Lode== :Aina, taisteluun kun mennen :ryntökäskyn ilmoittaa :Ukko Lode, sitä ennen :harmaan päänsä paljastaa. :Hartahana, totisena :seisoo näin hän hetkisen, :niinkuin muinoin pienoisena :vanhana nyt rukoillen. :Pois nyt kaikkein päästä hattu! :Tyyni hartaus nyt on. :Luodit lentää, väliin sattuu :viereen, välin joukkohon; :miestä kaatuu täällä, siellä, :seis! Ei liikahdustakaan! :Isämeitä ynnä vielä :siunauskin luetaan. :Vasta kun ol' äänehensä :rukouksen päättänyt, :tuli ukko säntillensä, :hatun painoi päähän nyt: :"Syösköön vaikka lemmon kansa :vastahamme joukkojaan, :eipä hätää Herran kanssa, :hurraa, pojat, eespäin vaan!" :Sitten koitti ryntäystä :uskoineen ja miehineen; :pelkoa ja epäilystä :nyt ei päässyt sydämeen. :Ydin nuori, vanha pinta, :pilaa, totta vuorojaan, :lumitukka, tulirinta, :näin käv' ukko kulkuaan. :Väki virkkoi: "Tulimmainen! :Nuor' on äijä jällehen; :sydämessä veitikkainen :vielä asuu entinen, :loistaa hänen katseestansa :voittoon meitä näyttämään; :äidin rukous huulillansa :hän ei pelkää hiittäkään." :Verityöt ol' lopetettu, :väliin voittamallakin, :rukoukset suoritettu, :väki palas leirihin. :Ilolla se lepäs siellä :väsyneenä vaivoistaan. :Lode? Kentäll' yhä vielä :ukko kummitteli vaan. :Useimmin hän kulkuansa :kulki hiljaa yksinään; :pari miestä vaan pääs kanssa, :parhaat hänen väestään. :Miss' ol' ollut pahin pinne, :päivä kuumin, raskahin, :sinne mieli paloi, sinne :hänet nyt vei jalkakin. :Kyllikskö hän viel' ei saanut? :Niinkö oli kiihtynyt, :että, vaikk' on kaikki laannut, :viel' ei veriin kyltynyt! :Ihaellako hän mahtoi :tuonen työtä kauheaa? :Lode? Ei, hän auttaa tahtoi, :lähimmäistään pelastaa. :Missä suoni sykki vielä, :hengen rahtu havaittiin, :siellä viivyttihin, siellä :hoideltiin ja autettiin. :Kaikki saivat huojennusta, :vihamies ja omainen, :täss' ei tehty erotusta, :veli oli jokainen. :Moni, valmis henkeänsä :hetken lainaks arvaamaan, :katsoi hänen käyntiänsä :äänetönnä kaukaa vaan, :nousi kesken huviansa, :että saisi hetkisen :vilpitöntä nauruansa :nauraa tälle kummallen. :Väki virkkoi: "Hakkaa päällen!' :ukko huutaa ryntäissään, :mutta sitten paikkaa jällen, :minkä sattui särkemään. :Vaan - se onkin Lode toinen, :joka hakkaa, maahan lyö, :ei tää äijä hyvänmoijnen: :hurjan pojan se on työ." :Kunnon poikaveitikkapa :sydämessä piilee tuo; :vanha usko, vanha tapa :siihen kotiin lämmön luo. :Tyyni, vakava on pinta, :mut jos silmiin katsahdat, :ne kuin peilit kirkkahinta :lapsenmieltä kuvaavat. :Nuttu halpa, käytös rehti, :niin käv' ukko sotiaan. :Tuli rauha. Täytyi tähti :rintaan panna toisinaan. :Mutta kohta syksykylmiin :vaihtui kevät vanhuksen, :poika parka, itkusilmin, :rinnass' istui väristen. :Kun hän juhlapuvussansa :ynseänä seisoi näin, :väki kaikki seisoi kanssa :unisilmin töllistäin, :jotain tempuiss' aina puuttui, :käänteet nurin tehtihin, :kunnes viimein ukko suuttui, :kaikki hiiteen heittikin. :Mutta näin vain paraateissa :toisinansa tapahtui; :muulloin väen harjoitteissa :vanhaan tapaan pukeutui. :Hei, se oli toinen juttu! :Nyt ei unta ollut kai; :vanha herra, vanha nuttu, :niistä toki selvän sai. :Temput tehtiin rivakasti, :riemulla ja innolla, :aina paljon paremmasti, :kuin hän taisi toivoa. :Muut' ei hällä tehtävätä, :katsastaissaan miehiään: :parrasta vain nyki tätä, :tuota huiskas leikillään. :Väki virkkoi: "Tulimmainen! :Vielä ukko nuori on. :Sydämessä veitikkainen :vielä asuu vallaton. :Aika satoi lunta päähän, :ruumis raukes vaivoistaan, :mutta katso, pilkistäähän :poika silmist' aina vaan." ==Matkamiehen näky== :Kenenkä linna se, jonk' äskettäin :tien varrell' illan hämärässä näin? :Niin komeaa ei tienoill' ollut toista. :Mut kolkoksi kuin haudan muistan sen :ja synkäks, autioksi; akkunoista :vain valo loisti yhden huonehen. :Ma seisahduin ja katsoin: kartanon :salista valo virtas varjoton. :Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi, :sielt' ihmisiä etsin silmilläin, :mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi, :ma haamua vain kaksi siellä näin. :Ol' vaimo toinen, suruvaatteissaan :ylevä, vaikka kumarruksissaan; :hopeina valui pitkät suortuvansa. :Mies toinen oli, mustissa myös tää, :pää pystyssä, vaikk' ikä lumillansa :sen peitti myös; hän kantoi kynttilää. :Mä katsoin vielä. Salin seinähän :ol' asetettu kuva; taulun tän :likellä näin mä vielä taulun toisen. :Kun nainen ehti niiden etehen, :kohotti katsantonsa hän ja loi sen :kuin rukoellen niiden puolehen. :Ken oli hän? On hetki kulunut: :hän mennyt on ja valo sammunut, :kuin kartanossa kaikki oisi maannut. :Kenties hän oli haamu rauhaton :tai kuvain kumartaja? Liekö saanut :vieraalla maalla vieraan uskonnon? :Ei, haamu hän ei ollut rauhaton - :min näit, se rauhaisaa ja totta on. :Mut samaa matkaa jos sä kuljet toiste :sivuitse linnan samaan aikahan, :salista kohtaa sua sama loiste, :ja vanhuksen näät siellä kulkevan. :Jo monta ajastaikaa peräkkäin :tään saman palvelijan kanssa näin :hän ennen yötä astuu kaikin illoin. :Sen hetken päästä hänt' et nähdä saa; :kun hetki toinen kulkee, hän jo silloin :on ottamassa unta rauhaisaa. :ne kuvat, joita siinä katsoivat, :ne kaksi Ramsay veljest' olivat, :he kasvoivat tään linnan katon alla. :Lemulla toinen sortui kuolemaan :ja toinen heti jälkeen Lapualla, :ja kumpainenkin eestä synnyinmaan. :Heist' urhotöitä taru kertoilee, :ja Suomen runo vielä laulelee, :kuin kuoloon nuorna veljespari moinen :maan eestä voittain oli lähtenyt, :yks kolmatta kun vuotta oli toinen, :yhdeksäntoista toinen täyttänyt. :Vaan vaimo, jonka veljeksien luo :näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo :ol' äiti urhoveljein. Yöt' ei voinut :hän käymätt' olla muistoaarteilleen: :hän kuvia ei siellä jumaloinut, :hän hyvää yötä lausui lapsilleen. ==Vänrikin tervehdys== :(Gregori Tigerstedtille Revonlahden taistelun :viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.) :"Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten :kulkeissas täällä elon tanterella, :kuink' outo voima, pakko sisäinen :toist' ihmistä voi toiseen taivutella? :Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, :vaan et voit virkkaa, miks niin ihastut. :Mies oli Cronstedtilla väessään, :ilolla häntä vielä muistelenki; :ma vanhus olin, nuorukainen hän, :mut kummassakin meiss' ol' yksi henki. :Ma helposti ja paljon unhoitan, :mut Tigerstedtin muistan ainian. :Sen kaikki näytti, silmä, kayntikin, :ett' oli miekkamieheks luotu poika; :häll' oli reipas muoto sankarin :ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka. :Hänt' ihastelin minä mielessän', :mä hänet tunsin, minua ei hän. :Äänensä muistan, Pohjan kasvatin, :kuin pohjoinen se raikui joukon eessä; :sanansa lens' kuin luoti maalihin :ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä; :tuost' äänestäkin huomata jo voi, :ett' urhokkaasta rinnasta se soi. :Tie minne veikään, min sai koittaakaan, :kun pako meiltä turvan, toivon poisti, :tuo sama tuli hänen katseessaan :ja muodoss' aina sama rauha loisti; :kuin vaskikirjoitus se vakamoi: :viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi. :Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan :Ja vihan tuskast' itkein urhot kulki, :hän kiros silloin, puri hammastaan, :mut kyyneleet hän sydämeensä sulki, :huulilta vaan nuo sanat salamoi: :viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi. :Ja päivä tuli, hänen juhlansa. :Taas kunnialla liehui lippu Suomen; :aseihin! kaikui Revonlahdella, :ja paenneille koitti uusi huomen. :Riemahdus lensi kautta rivien, :se hetki se ol' ikimuistoinen. :Mik' ihme! Sammunutta toivoaan :virittämähän joukot tuleen rientää, :tukittu virta, sortain sulkujaan, :esteitä vastaan aaltojansa työntää, :ja kansa, syösty epätoivohon, :maat' isäin suojaamahan noussut on. :Valoksi idän rusko sulaantui, :lähemmäs siirtyi päivän sädesoitto, :allamme hanki silloin ruskottui, :se oli kunniamme aamunkoitto; :syvemmin, aurinkoisen kohoten, :ain' aamunkoi tää loisti verinen. :Mut saman päivän ensivartio :taas näki sammuksissa sodan palon, :ja Siikajoen nuori voitto jo :sai tässä kaksosveljen yhtä jalon. :Rivistä riemu kaikui rivihin, :näin tulokasta tervehdittihin. :Kentällä seisoin. Kaikk' on tyyntynyt. :Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa: :jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt, :sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa; :jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo, :jok' ystävän jäi nukkunehen luo. :Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain, :jot' oli yhtä raskas kaipaella: :riveistä Tigerstedtiä mä hain, :mut hän on tääll', ei ole valvehella. :Juur' voittaessa, leikkiin innostuin, :hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin. :Tuo urhokas! Viel' äsken hänet näin, :kun nuorna, uljahana rynnäkköhön :hän, esteet sortain, riensi eteenpäin :kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön; :nyt kylmänä hän hangell' lepäsi, :miss' äsken ryssäin tulet sammutti. :Mut elonkarvan kanss' ei kuitenkaan :kadonnut rauha hänen muodostansa, :vaaleissa vielä hänen kasvoissaan :näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa; :tuo vakaa muoto mieleen mulle toi: :viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi. :Ja katso! Uusi päivä tulikin. :Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä. :Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin, :vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä, :niin terveisiä sano Stoolilta :ja urhotöiltä, Revonlahdelta." :Näin kertoi Stool sinusta, urhokas, :sä kunniamme kulta-aikain jäänne. :Terveiset kätki ylioppilas :ja härmaapäänä vihdoin esittää ne, :vuossataa puoli kun jo siitä on, :kun eestä maas näin astuit taistohon. :Se lempees sulje, tervehdyksen tään :tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki :se niiden miesten, jotka verellään :sen muistot, toivot ja sen uskon tuki. :Ne harvenneet on, hartaammin siis vaan :se muistaa eloon jääneit' urhojaan. :Kiitokset saa tuo alttius rajaton, :min hehku Pohjan jäilläkään ei laannut, :kiitokset kallis verikin, jok' on :turvaksi vastaisuuden vuotaa saanut, :ett' aina sille toivon sanat soi: :viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi. ==Von Törne== :Von Törne ukon maininnutko lienen, :tuon miehen Mikkelistä, tuskin tiennen. :Uroja hänkin oli harmaita :ja Savon varajoukon johtaja. :Von Törne, näät, ol' aimo suomalainen, :kuin vanha tervaskanto rustokkainen, :ei hevin saanut hänest' urakkaa, :kysyttiin iskua ja navakkaa. :Hän tiesi sen, uskoi myös, kun lausui kansa, :ett' oli rautainen hän luonnoltansa, :ett' Törne vanhus piti puoliaan, :ol' everstluutnantti tai majur' vaan. :Ma ukon tunsin rauhan ajoist' asti, :hän pyylevänä liikkui vakavasti, :ois outo luullut pölkyn puetun :kannuksihin ja sotanuttuhun. :Mut pölkyss' oli sydän saastumaton :ja vakaa sydän, sydän murtumaton, :joss' aaltoeli veri tulinen, :niin, miehen sydän raitis, urhoinen. :Ja synnyinmaata helliä se tiesi; :ken tälle arvon soi, se kunnon miesi. :Miks' niin? Hän syynkin tiesi ilmoittaa: :se hänen, hänen joukkons' oli maa. :Mä muistan, kuinka kesken tuttujensa :hän tuskin tiesi määrää puheillensa :maast' tästä, "parhaimmasta päällä maan", :ja kansasta sen, "hänen kansastaan". :Hän seisoi silloin hajasäärin, tätä :hän mielin käytti tapaa ylpeätä, :kosk' kieltää tohtinut ei yksikään, :ett' suomalainen majuri on hän. :Ei vertaa tiennyt tälle kunnialle, :hän siitä päätään nosti korkealle; :maailmaa vastaan miekoin, miehineen :hän käynyt ois ja valtakirjoineen. :Mut joskus, juttu kun tul' oikein vilkas, :hän suomalaisen typeryyttä pilkkas, :kuink' ollaan rehdit, mutta tuhmatkin; :hän silloin päästi naurun raittihin. :Mut annas, toinen moittia jos tahtoi, - :vait! Moistahan vain ukko yksin mahtoi. :Puhuja viel' ei ollut päättänyt, :kun vastuun sai: "Suu kiinni, herra, nyt!" :"Pöyhkääjä, kysyn teiltä, kansaa kussa :maailmass' olette tai painetussa :kirjassa huomanneet niin ylevää, :niin viisast', uljasta kuin kansa tää?" :"Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta, :miss' soivat luodit, missä sataa verta, :ja sanokaatte, onko, kuka ties, :älyä, tulta vailla Suomen mies!" :Kuin rauhan, niin hän sodankin ol' aikaan. :Mä pääsin luokseen majoittajan paikkaan; :monia tunnen hänen tekojaan, :Lapuan päivästä nyt kerron vaan. :Me metsää puhtaaks oltiin perkaamassa, :kaikk' oli valmiit vain ja vartoomassa, :mut vanha herra käski seisomaan, :"kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan". :"Seis", huusi hän, "pojat, saakaa tue puista :ja niittäkää, kuin niitetähän ruista; :nyt tulee hiiden hauska. Sihdatkaa! :Karskisti vain! Nyt ruokaa korppi saa." :Hänelle tuttu oli kaikki väki, :ei nimelt' yksin, mutta näöltäki, :jokaista tarkkas, jonka nähdä voi, :kuin isä kullekin hän sanan soi: :"Karl Hurtti, noin, tuo sattui kelpo lailla, :ei luodin saaja liene muuta vailla! :Kuin ennen ammut, korpraal' Flink! No kas, :jo Pekka Peitsi kaatui, peijakas!" :"Voi, sääli kunnon poikaa tosiansa, :nyt isä saakoon torpan Pekastansa." :Näin lausui hän, näin johti joukkoaan, :hän, suomalainen koko sielultaan. :Tul' Adlercreutzin sana! "Joutuisasti! :Väkenne eespäin, käykää kiiruummasti!" :Vastuunpa kumman adjutantti sai; :tyynesti ukko vastas vain: "Niin vai!" :Voi hauskaa! Lipun luona pyylevänä :hän seisoi hajasäärin ylpeänä, :kuin iankaiken aikois seisoa :ja lausuis luodille: "Seis, huutia!" :Mitäpä sanantuoja mokomalle? :Tuo poika parka joutui ahtahalle: :hän päätäpahkaa oli samonnut, :vaan käskusä ei vanhus totellut. :"Majuri, eespäin!" - "No, no, veikko, malta! :Mi täällä näyttääkään niin kamalalta!" - :"Kenraali käski." - "Hurraan saakohon :Karl Adlercreutz, hän kunnon miesi on!" :Ne sanat juur' ol' äijän suusta, :niin naamaan lensi kaarnan pirsta puusta. :"Hoh, hoh, sit' odotinkin", lausui hän, :"kas, sepä mies on hyvä tähtäämään!" :"Se melkein sattui, eipä paljon vailla; :sanoa voin nyt Hannu Klingan lailla, :kun kuula pyyhkäis hänen kulmiaan: :"Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan!" :Nää sanat häntä aina huvitteli, :taas täyttä kurkkuaan hän hohotteli :ja vakaana taas kävi seisomaan, :ksä' puuskassa ja sääret hajallaan. :Ties hiis, kuin kauan kuhnaillut ois vielä, :mut juuri, kun hän siin' on tulen tiellä, :pau, tuli taaskin luoti lentäen :välitse aivan äijän polvien. :Takissaan vanhus huomaa heilahduksen, :hän katsoo, näkee läpi ammutuks sen, :lievettä nostaa, toista myös - no voi, :on reikä molemmissa, lempo soi! :Hän närkästyi ja korvan juurta raapi: :"Kas, tästä Räätäl-Matti työtä saapi! :Vaan joudu, Juho kulta, katsos sie, :mitenkä takapuolen laita lie!" :käy vanha Juho renki silmäämässä: :"No hiisi, kahta hullummin on tässä; :edessä toki lieve jäljell' on, :repale tässä vain on palteeton." :Nyt Törne suuttui: "Sekös mokomakin, :niin ihan piloille kun ampuu takin, :jot' olen tuskin päivän pitänyt! :Siis, eespäin! Piru vie sen pirun nyt!" ==Heinäkuun viides päivä== :"Nyt kesäpäivä loistavi, :niin oudoks muuttaa mieleni :tää aamu armahainen; :jos haluat, niin lehtohon, :suvisen ilman sulohon :nyt käymme, nuorukainen; :tää päivä juhlapäivä on." :Soturi vanha lausui tään, :pois verkon laski kädestään :ja ääneti mua johti; :ja poikki kukkaniittyjen :sinisen järven rannallen, :mi kastehelmin hohti, :nyt kävi kulku hiljainen. :Oi suloutta taivaan, maan! :Ei vanhus hiisku sanaakaan, :vain katsoo iahellen. :Sai kyynel hälle silmähän, :kun käteheni tarttui hän :ja kuiska hymyellen: :"Maan eestä kuolisitko tään?" :Vait olin. Sydämellisen :vain silmäyksen loin hänehen, :ei vaatinut hän muuta. :Ja hetken äänet' oltuaan :ja kummult' ihaeltuaan :taas seudun ihanuutta :hän ääneen puhkes lausumaan: :"Rannalta tältä palasen :maat' ihanaista isien :sa näet, nuorukainen: :kuin Virtain järvet ihanat :on Saimaan sadat lahdelmat, :Imatra pauhaavainen :ja Vuoksen aallot vaahtoisat." :"Ja jos käyt Pohjan äärihin, :laelle tuiman tunturin, :yht' ihanaa siell' oisi; :ja jos sa rannan aukean :näet Pohjanalahden huuhtoman, :niin rakkautta loisi :sinulle Suomi rintahan." :"Mut käsitätkö mieleni :ja kyynelen, mi vierevi :nyt hiljaa silmästäni, :ja muistoa miks herättää :niin suloista, niin synkeää :tää päivä mielessäni? :On viides heinäkuuta tää." :"Koittaapi päivä, loppuun käy; :monesta jälkeä ei näy, :kun kulunut on suotta. :Vaan tää jäi mulle muistohon, :tää viides heinäkuun, siit' on :nyt seitsentoista vuotta; :se Dunckerin vei kuolohon." :"Tääll' oli kansa Suomessa, :viel' on se; surun tuttuna :se kaikk' on saanut koittaa; :sen alttius on rajaton, :se tyyni, vakaa, jäykkä on, :sen miehuus kuolon voittaa; :sen kansa meidän kansa on." :"Levossaan siinä nyt sen näät, :sit' ei nyt häiri synkät säät, :mut sitä hellit vainen; :ma näin sen koetuksissa, :tulessa, hallan kourissa, :se ain' ol' yhdenlainen; :arvaahan, mitä tunsin ma." :"Ma näin sen verta vuotavan, :näin voittavan, näin sortuvan, :mut pettäjää en lainkaan; :maill', jota päivä pakeni, :viel' urho hyinen taisteli :ja väistynyt ei vainkaan, :vaikk' ihan toivo raukesi." :"Mik' urhoisuus, mi kestävyys, :mik' into, mikä ylevyys :ja vakuus vaiheissansa :sill' olikaan, jot' ihannoi :ja jolle sankarnimen soi :nää miehet, tämä kansa :ja kuoltuakin jumaloi!" :"Mut kysy, jos sa milloinkaan :urhoisan vanhan sotilaan :ajalta tapaat tältä: :oliko miestä kuitenkin, :jok' oli kaikist' urhoisin? :Saat vakaan vastuun hältä: :niin, herra, tunsin Dunckerin." :"kodista köyhäst' oli hän, :laps saloseudun synkeän, :ei suvultansa suuri, :vaan tuli kunniaksi maan, :nous arvoon arvaamattomaan, :ol' lujin Suomen muuri, :ja muistons' elää ainiaan." :"Ja tämän maineen kirkkahan, :sen omaks hälle hehkuvan :sydämen lämpö antoi; :ja synnyinmaalleen armaallen :kuin morsiolle, äidillen :hän kaikki uhriks kantoi; - :näin saavutti hän suuruuden." :"Hän kaatui; mutta kuolemaa :oi suloista, kun kuolla saa :noin loistehessa maineen! :Ei huku unhojärveen hän, :vaan lailla luodon vihreän :kohoopi alta laineen; :kuoleepi, eikä kuole hän." :"Maa, kukkasissas loistaos. :Suv'aalloistasi nostaos :vihanta lehtiranta, :rusoittaa vaarojesi suo, :ja välkkyelköön virtais vuo, :ja kohti taivaan kantta :sininen Saimaa-silmäs luo!" :"Niin että muisto vastakin :kun mainitseepi Dunckerin, :ylpeillen virkkaa saisi: :'Maa kaunis tuo, se hymyllään :sai urhon lemmen syttymään: :kes sit' ei armastaisi? :Hän kuoli eestä kullan tään.' " ==Munter== :Hautajaisihin, näin kerran - :sekin muisto maksaa vaivan - :Adlercreutzin, jalon herran, :käyvän hiljaa, vaiti aivan; :haudalle hän päästyänsä :katsoi, hattu kädessänsä, :kuinka sijaa soturille :tehtiin, Hannu Munterille. :Mont' ei tullut saattajaksi :tälle viime matkallansa: :hautaa kaivoi miestä kaksi, :neljä kulki arkun kanssa; :kunniaksi oli vielä :kenraali ja pappi siellä, :kolme korpraal'otusta ja :neljäs minä, majoittaja. :Koruton ol' laitos haudan :vaatteissansa ryysyisissä :välissä nyt neljän laudan :Munter makas pintehissä; :vakaa oli näöltänsä :niinkuin ennen eläissänsä, :sama urho vielä, mutta :yhtä puuttui - nopeutta. :Majaan näin kun oli mennyt :Munter sodan pauhinasta, :Buss korpraali haudallen nyt :astui, puhui vainajasta: :mikä hällä suku, tunto, :puhe, sydän, voima, kunto, :kuink' ol' urhoks luotu heti - :kuuluviin Buss kaikki veti. :Sanat kävi sydämille, :vaiti seistiin, hymyeltiin :vainaan ponsilausehille, :viiksiäkin väänneskeltiin. :Suurta ei se maksa juttu, :jokapäiväinen ja tuttu; :suonet sitä sentään kuulla, :kerrottuna Bussin suulla. :"Miehet, uljain veikko tää nyt, :Munter kuuluisa on poissa, :takalaitahan on jäänyt, :makaa kuolon kammitsoissa; :päätti marssit, sodat kaikki, :käskyn seistä vihdoin saiki, :tähän retkeilynsä lakkas, :ketaransa pystyyn nakkas. :Meillä, jotka siellä kanssa :liekiss' oltiin, meill' on selko, :kestikö hän paikallansa :vaiko pakoon ajoi pelko, :kalpeniko taistellessa :vaiko kuolon uhatessa :seisoi tummanruskeana, :varsin vaskipatsahana. :Jörömäisenä hän meille :saapui tuolta saloltahan, :läksi isäin ikiteille :hän, kuin hekin, sotimahan; :puhe oli harvanlainen, :silmä vilkkui poikamainen, :sanaa kolme erällensä :lausui, vaan ne täsmällensä. :Koko suku semmoisina :eli, kaikki yhtä luuta, :soti, kaatui alhaisina, :miekoin haastoi, säästi suuta; :kahdestoista Kaarle kerran :yhdestä jo teki herran, :korpraaliks se Munter tehtiin; :alaspäin taas siitä lähtiin. :Moni virkaan outo vielä :kotiin kauan haluaapi, :alla päin käy, murhemiellä, :kunnes mieheks karkeaapi. :Näin ei Munter aikanansa; :kun läks sotaan Kustaan kanssa, :kohta, vaikka vasta tuotu, :oli soturiks kuin luotu. :Joi, ja särki iltasella :kiväärinsä iloissansa; :vääpelinsä aamusella :antoi hälle pampustansa, :virkkoi: 'Ällös olko arka, :näin on virka, poika parka! :Norjenitko?' - Vastas Hanne: :'Kyllä, kiitos rasvastanne!' :Viinaan tuosta Munter suuttui, :ain' ol' uuras, nopsa kanssa. :Ensi kahakassa puuttui :luoti hänen olkahansa, :Döbeln kuulan vinkuvaisen :kuuli: 'Pojat, kuka sai sen?' :Munter olkapäätään kaappas, :virkkoi: 'Tuostahan se raappas.' :Tuskin lientyi haavan vaivat, :taas käv' onni ankaraksi: :kasakat kun vangiks saivat, :juosta sai hän virstaa kaksi :kilpaa arovarsan kanssa :leve'illä jaloillansa, :kunnes uljaat veikot tästä :taas tok' auttoi pälkähästä. :Rinta huokui, hiki juoksi, :kun hän melkein viimeisillään :taas pääsi omiensa luoksi; :vaan ei tuosta ollut millään. :Kumppanit huus ilkkuin vielä: :'Lämpisitkö? Taisi tiellä :juoksu käydä keveästi?' :Munter vastas: 'Välttävästi!' :Kenraal' Armfelt lyötiin kerta, :silloin lippuamme likin :oli Munter, vuosi verta; :hän se lipun pelastikin. :Nytpä sai hän vihdoin kanssa :rahan rehtiin rintahansa; :Munterill' on vanha viisi, :virkkoi tuohon vain: 'No hiisi!' :Näin hän vakaast', uljahasti, :niinkuin kahakoissa noissa, :liikkui viimeisiinsä asti, :kasvaen vain kunnioissa; :harmaa ol' jo parraltansa, :niukemp' ehkä lauseissansa, :vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin, :samaks kuoloon asti nähtiin. :Oli muuan kevätilta, :vanha äiti leiriin tuli, :silmä vettyi Munterilta, :jäykkyys hältä kaikki suli; :ääneti hän aamuun asti :katsoi ämmään hartahasti. :Täältä kun on poika mennyt, :äiti kuollee murheesen nyt. :Munter siinä kaiken yötä :hymyillen vain istuskeli, :kuuntel', antoi kaikki myötä, :kunnes eukko varoitteli: :'Poika kultu, liiku huolla, :väistää paremp' on kuin kuolla!' :Näin kun lauloi vanha rastas, :'Eihän toki!' Munter vastas. :Mut ol' luoti hälle tehty, :loppu joutui, tuli turma; :vaiheissamme Munter nähty :myötä ain' on, nyt vei surma. :Karskina viel' eilen eli, :mälliänsä pureskeli :vartiona kenraalilla, :missä oltiin neuvosilla. :Päiväkäsky kertoi juuri, :kuinka herrain pöytään kieppas :viuhahtaen pommi suuri, :puhevallan ottaa sieppas. :Tulen tuttu vanhastansa :Munter sylkee kourahansa, :kiinni koppaa alkaa tuosta :mokoman kanss' ulos juosta. :Oven sai hän auki sille, :sen jo porstuaankin saatti, :vaan kun pääsi portahille, :lensi pirstoiksi kranaatti. :Siin' ol' äijän töitten loppu, :vaan ei vielä tullut hoppu; :maaten siinä mullin mallin :Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin!' :Vielä hän, kun aamu koitti, :oli henkitoireissansa; :jo nyt surma voiman voitti, :vaan ei hänen miehuuttansa. :'Kas, kun pommi äijän karsi: :poiss' on toinen käsivarsi, :rintahankin sattui siru!' :Munter vain: 'Se halkes, piru.' :Näin hän kuoli, näin hän eli, :miesnä loppuun alust' asti, :sanoissaan hän vitkasteli, :vaaroiss' suori nopsahasti, :Teki työnsä kerskaamatta, :puutteet kesti nurkumatta, :kärsi vaivaa, rasitusta, :yhtä vain ei - valitusta. :Maailma jos maksaa voisi :kovat päivämme ja yömme, :verikenttämme jos toisi :julkitiettäviksi työmme, :lippumme jos kuulla antaa :vois, mink' arvon Munter kantaa, :moni, jonka kaulus loistaa, :saisi kumarrella moista. :Vielä häntä muistellessa :vanha sydämeni paisuu. :Surman sarkaa vakoillessa :hän vast' oli varsa raisu; :painanut ei pelko mieltä, :aina 'Hei!' vaan ja 'Pois tieltä!' :rummun jälkeen vaikka mihin, :kun vain eespäin käskettihin. :Tok' ei ystävää niin varmaa, :lujaa, vakaat', uskollista. :Niinkuin lapsi, vaikka harmaa, :vihas tuskin vihollista. :Kourin Munter ryssiänsä, :niinkuin hampain mällejänsä, :survoi, vatkas kaikin hetkin, :rakkaat toki kumpaisetkin. :Kunniata sankarille! :Kunnioitettuna hän maatkoon! :Miehuus, miehen kunto sille :pysyväisen muiston taatkoon! :Orjan jalka ei saa painaa :hautaa, miss' on Munter vainaa. :Vanha kantasuku tulkoon :suojaks sille! Amen olkoon!" :Laannut korpraali kun on nyt, :haudalt' alas käynyt taasen, :kenraalipa lapion nyt :käteens' ottaa voitokkaasen, :hiekkaa hiljaa viimeks heittää, :Suomen mullall' urhon peittää; :sanaa hän ei virka monta, :mutta meille verratonta. :Puhe silloin lausueltu :syvään liikutti se mieltä, :vaikk' ei pitkä, koristeltu, :Munterin vain omaa kieltä: :kunniamme todisteeksi, :soturinkin ylisteeksi :riitti tuo, kun lausui vainen :näin: "Hän oli suomalainen!" ==Von Essen== :Hän portahilleen saapuu, :häll' lakki nyt on sotilaan, :kannukset ja ratsaskaapu; :hän aikovi ratsastamaan. :Tuoss' seisovi vanhus sorja, :uros katseelta, sävyltään, :lumipäinen, kookas, norja - :sen moinen hän on näöltään. :Mut miksipä ukko nyt pauhaa? :Miks polkevi jalkaa nyt? :Eletäänhän keskellä rauhaa - :mikä vimman on synnyttänyt? :Älä huoli, ei vaaraa läsnä, :älä tuost' ole milläsikään; :tavan ainaiksen näet tässä, :näet Essenin harmaapään. :Jo huutavi raittihisti, :syyn virkkavi selvälleen: :"Sinä, Matti, sen päiväinen risti, :lopun sinust' oitis teen!" :"Vai vartoa näin unes tähden :iänkaiken tässä ma saan! :Sinä tietänet, milloin lähden :joka päivä ma ratsastamaan?" :Ja tallista renki se pikaa :nyt uljaan tuo orihin; :hän ei nukkunut, siinä ei vikaa, :heräs ehk' ylen aikaisin. :Pää pystyss', ääneti aivan :edes orhin ohjaelee. :Jalo ratsu - no leimaus taivaan! - :väriseepi ja vaahtoilee. :Alas portailtaan hän saapuu, :asu yllään, kenraali tuo, :ja kannukset, ratsastuskaapu; :nyt orhiin katsehen luo. :Vait on hän, liikkumatonna, :ei usko hän silmiään: :"Näkö pettikö mun, sano, konna, :sun työtäsi näinkö ma nään?" :"Mut jos kudot valheen viekkaan :ja mulle nyt syötät sen, :niin lähden ja tartun miekkaan :ja pääs heti halkaisen!" :Vaan Mattipa, tuo sotamies, :hätäpoika ei ollutkaan; :työn kyllä hän tehneens' tiesi, :mut vastasi myös teostaan. :"Kuin? Valhetellako voisin? :Hävettää jo, kun epäillään. :Isommassakin syyssä jos oisin, :ei valhetta sittenkään." :"Kasakan näin tuossa ma tiellä, :hän kerskasi virkustaan. :Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä! :Heti läksin mä kilpaamaan." :Von Essen, se vanhus sorja, :tuli hehkuva rinnassan, :lumipäinen, kookas, norja, :hän kimposi kiukuissaan. :"Pois", huusi hän, "lurjus, pian, :pois tallihin käy takaisin, :ja myötäsi, ratsun sijaan, :heti ruoska sa tuo tukevin." :Tuo Matti on mies, joka tuonaan :oli luoteja kestellyt, :kuninkaalt' oli saanut muonan, :vaikk' Essenin leivässä nyt. :Ihan ääneti läksi hän alas, :mut silmä se vain salamoi, :saman tien hän läksi ja palas, :tukevimman nyt ruoskan toi. :Sen laski hän kourastansa: :"Sotamies olin myös minäkin; :minä ammutess' ammuin kanssa :ja lyödessä löin takasin." :"Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin, :kun tein mitä parhaiten, :niin potkaisenpa ma vaankin, :ja kuin orhi ma potkaisen." :Kenraali kun uhkan on kuullut, :taaks' suorana astahtaa; :mut ei suutu hän, kuin ois luullut; :miest' ääneti tarkastaa. :ja kun katsovi, suoremmaksi :vars' sorja se suoristuu; :ja hän vait on, ja kirkkaammaksi :yhä katsanto kirkastuu. :"Mies, kuules", huusi hän, "mistä :sait moisen sä miehuuden? :Se on aioist' entisistä, :sikes keskellä hurmehien." :"Ei mulle tuo ole uutta, :sen tunnen jo vanhastaan; :samanlaistapa urhoisuutta :moni ilmaisi kaatuissaan." :"Sen näin mä, kun voiton tiellä :liput riemusi liehuillen, :näin tappioissakin vielä, :näin Pohjolan hangilla sen." :"Ja kuinka, kun urhokkaasti :sinä itseäs käytät noin, :noin katselet uskaliaasti, :sua ruoskalla herjata voin?" :"Jumal'auta, näinpähän vasta :en kehtaisi mainitakaan :sitä joukkoa urhokasta, :jota vein minä taistelemaan." :"Käy kumppani etsimässä, :mies reima ja vankkumaton, :juo kunniaksemme, tässä :tukaatti, se palkkas on!" :"Ja kiitos, kun mieleni täytit :taas kaunihin muistelmin :ja kun näin sisus yrmeän näytit, - :ja nyt mene helvettihin!" :Hän pyyhkäisi silmiänsä, :tais käydä ne himmeämmiks', :ja, yrmistäin näköänsä, :pois kääntyi ja sisään läks. :Samaisen tuon urhean herran :minä tunsin jo ennestäin, :saman tuon von Essenin kerran :sotivan Savonmaassa ma näin. :Oli nopsa hän muulloin kyllä, :mut nyt tuli peijakkaat. :Vilun tähden häll' oli yllä :sudennahkat ja vuotikkaat. :Kun näin hän pakkassäässä :etumaisena riens tulehen :ja jok' ainoan askelen päässä :vajos pohjahan nietosten, :hiki äijän jo otsasta juoksi - :kovin raskas virka on tää; :väliin kauhen painonsa vuoksi :hänen täytyi viivähtää. :Mut "Eespäin!" vain tulisella :hän innolla huudahtaa, :"jos en jaksa ma astuskella, :pojat, hoi, mua kannelkaa!" :Nämä kolme äijällä tällä :oli murheissaan, iloissaan: :miel' ylväs ja luonne hellä, :veri kiehuva kuumuuttaan. ==Kuomarenki== :Vanha Speltkö unohtuis? Ei kumminkaan! :Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan; :vertaistensa lailla unhottua saiskin, :jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin. :Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan, :itse ukkoa ja hänen hevostaan. :Josko hintaa kaksijalan askelella, :taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella. :Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen, :pörröss' ukon pää ja häntä hevosen; :tomunsa toi Harmo kototallistansa, :noen nenällään toi ukko pankoltansa. :Viimeisinä näin he aina kulkivat, :naurua, sen arvaat, saivat molemmat; :hepo torkkuin astui, unta veti miesi, :miten kuormall' ukko pysyi, herra tiesi. :Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin, :pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin: :ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti, :sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti. :Matkakin se samaan tapaan tapahtuu: :naurua, jos kulkee hän tai seisahtuu; :nauraissa - se tietty - ruoskaa heilutellaan, :selkää konin, äijän vuoroin koetellaan. :Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään. :Spelt on auttamaton, yhä ennellään; :ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään, :nahka paksu Harmon virassaan niin ikään. :Siikajoelle näin viimein joudutaan, :jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan, :tätäkin jo puolustaa on turha koittaa; :mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa. :Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin, :paon päivä voiton päiväks' muutettiin; :aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi, :virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi. :Miehestä käy mieheen sana riemuinen: :"Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen! :Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa, :reippaast' etelähän aamun koittehessa!" :Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan; :nuori Blume vänrikki ei maannut vaan. :Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa, :rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa. :Ulso astui, Hiljaist' on ja pimeää, :tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää; :koitteen juova vaan, jos katsot itää kothi, :metsän latvoilla jo vaaleana hohti. :Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan :hevositta, pohjaa kohden, paikallaan: :muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa, :niinkuin sama kulku alkais uudestansa. :Eipä - vähän toisin oli sentään nyt, :vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt: :käännettyinä, hepo valjahissa, siellä :rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä. :Mies ol' ohjihin jo käynyt kärryin luo. :Blume silmiään ei usko, - Speltkö tuo? :Spelt, jok' ajoi kautta Suomen kyyryllänsä, :päätä korkeampi nyt on entistänsä. :Suora on kuin nuoren ryhti vanhuksen, :lumiharmaat hapset valuu harteillen; :nen puhtaaks, leuka sileäks on tullut, :kirkkaamp' yöll' on muoto, kuin on päiväll' ollut. :Nuori Blume joutui aivan ymmällen: :"Mikä ihme tehnyt on tuon muutoksen? :Sinä, kaikkein nokisin ja laiskin muinen, :olet ensinnä nyt puhdas, kiiruhuinen!" :"Ken on noen, pölyn pessyt kasvoiltas, :ken on kamman iskenyt sun tukkahas? :Ken - se kumma suurin - valveille sun saanut, :jok' et päivälläkään torkkumasta laannut?" :"Nuori herra", vastas ukko juoheaan, :"verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maan; :kansansa kun näkee häpein pakosilla, :maata paremp' on kuin olla valvehilla." :"Miksi kasvoni ma pessyt olisin? :Häpy niissä ois vain nähty selvemmin; :tiusketta ja pilkkaa nurkumatta kannoin; :surin, siksi nenän noess' olla annoin." :"nyt on toisin, joukkomme on taistellut, :Suomi avaraks on meille auennut; :nyt ei mikään tahraa kunniata maamme, :otsan kirkkahan ja puhtaan näyttää saamme." :"Rumpu käymään nyt, ja miehet kokohon, :yö on kulunut, jo kirkas päivä on! :Kun tul' levähtää, ei laattu juoksemasta; :jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta." ==Wilhelm von Schwerin== :Ja everstiluutnantti Drufva hän nyt :näin huoahtaa: :"Täss' ei sydän kelpaa särkenyt, :se halkeaa. :Vihollisten tänne jo käyvän nään :monivertaisin joukoin ryntäämään, :ja mieheen viimeisimpään :mun taistella käsketään." :"Ja jos tykkien luon' edes harjaunut :sotavanhus ois, :joku mies, jok' on ruutia haistellut, :johon luottaa vois; :mut ei, vaan poikapa hento nyt siin', :viistoistavuotias, kreivi Schwerin, :saa vastata patterista - :voiko turvata semmoisiin?" :Luo nuorukaisen jo rientää hän, :kätt' ojentaa: :"Pian arpa kuolon tai elämän :tääll' lankeaa, :elon ehkä, jos tarkkaan tähtäätte, :mut kuoleman varman, jos horjutte. :Eläkää tai kuolkaa, - mutta :voi teitä, jos väistytte!" :"Kuin myrskyssä ruoko on hentoinen, :niin teillekin :tää outoa leikkiä on, näen sen :ja huolehdin. :Se leikki se ei ole rattoisaa, :siis, käs' sydämelle ja vastatkaa: :rohkeetteko, jos on tarvis, :pois henkenne lahjoittaa?" :"Teiss', everstiluutnantti, riutunehen :jo voiman nään; :toki henkenne tarjota rohkeetten :maan eestä tään; :elon aamu se mulla on parhaillaan - :viistoist' ikävuottahan mull' on vaan - :tuot' enköhän tarjota rohkeis, :sitä tokkohan halveksitaan?" :Ukon silmä se säihkyvi: "Raudalle :tuo kalskahti! :Sana tuo, sepä sattui paikalle :kuin sattuiki, :siis heikoks teitä en mainita saa, :vaan kiittää teistä ma voin Jumalaa: :sydän ompi se, ei käsivarsi, :joka voimia kasvattaa!" :Tykit paukkuivat, ens taisteluaan :Schwerin kävi nyt; :rivit pirstotut väistyi jo, hänpä se vaan :ei väistynyt, :oli hälle patteri kuin kotilies, :sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties; :kasakoit' tuli parvi, hän niiltä :jo parran poltti kuin mies. :Lomahetken sai nyt ja kiiruhtaa :paenneitten luo, :ja mielet malttuvat, kun kajahtaa :vihan ääni tuo. :Taas hetki, ja kaikki jo muuttunut on: :paenneet taas ryhtyvät taistelohon, :ja lieden rakkahan suusta :tuli räiskyvi loppumaton. :Sitä Drufva hän katsoi ihmeissään, :vaikk' kaukaakin: :"Jopa mestarintyöks jalon kokeen tään :minä arvaisin. :Joka noin heti kunnian saavuttaa, :mihin ehtii vielä, jos elää saa? :Hänt' auttaos, Herra, hän vielä :armeijoja johdattaa." :Sai ilta jo taistelon taukoamaan, :palas pois Schwerin: :vesa hento ei murtunut ollutkaan :sodan hyrskeisiin. :Kun hän jälleen tykkinsä leiriin toi, :hänt' urhot harmajapäät ihannoi, :sylihins' hänet Drufva sulki, :ja huikea hurraa soi. :Nimi nuoren sankarin loistettaan :näin varhain loi; :kirkkaampaa toivoa milloinkaan :ei nähdä voi. :Mut voi, pian hältä jo päättyi tie! :Kuu tuskin ehtinyt puoleen lie, :lähisimpähän hautausholviin :hänet matkan määrä jo vie. :Mut aihetta antaa lauleluun :jo kerkes hän; :läks kerran vieläkin taisteluun, :ylevimpähän, :elo nuoi se ennenkuin lakastui :ja jääks veri lämpeä kohmettui :ja kesken sankaritöitään :käsi kuolohon hervahtui. :Veripäiv' Oravaisten kun murehin :nous onneton, :joka toivot mursi ja voitostakin :teki tappion, :siell' uljuus häll' oli loistossaan, :siell' luoti ei eksynyt ainoakaan, :siell' lämpö tykkien kiihtyi, :kun hän kastoi ne hurmeillaan. :Tykin vierehen vaipui vihdoinkin, :makas siinä maass', :mut kun vihan mies tuli patterihin, :ylös karkas taas, :huus miehillensä ja hyökkäs päin, :avas tien läpi joukkojen piirittäväin :ja kaatui vasta, kun ehti :väen riemuvan luokse näin. :Ei ollut hän kuuttatoistakaan, :nuor' urho tää, :mut ikää siinäkin, työ jalo vaan :jos on elämää. :Moni harmeni kiillossa kunnian, :joka seppelehens' olis loistoisan :tuon poikasen voitonkruunuun :iloll' altis vaihtamahan. :Niin, kuuttatoista ei täyttänyt hän :viel' ehtinyt, :kovan kärsinyt joukkopa tuo verissään :suri häntä nyt, :ja ruumihin ympäri seisoivat :siin' ääneti sankarit parhaimmat; :kuink' kallis hän oli heille, :sen silloin ilmaisivat. :Valitus ei kuulunut miehuuton, :syvä kaipaus vaan, :kehuks nuorena kaatunehen urohon :ei sanaakaan; :elon aamua Vegesack vain ylistää, :ja paareja Adlercreutz silittää, :ja Drufvasta harvoin nähty :helo kyynel herkähtää. ==Numero viistoista Stolt== :Ihanainen päiv' oli päättynyt :Lapualla, ja riemuiten :von Döbeln voittaja ratsasti nyt :sotarintaans' silmäillen. :joka joukkoa kiitteli lempeimmin - :sanat suorat ne on sotilaan - :sen kuntoa, miheuutt', intoakin :kotimaataan suojelemaan. :Sotarintans' ääreen ehti jo hän, :kun päiv' oli laskussans, :kävi joukkoa sielläkin kiittämähän, :jota johtavi kapteeni Schantz. :Oli harvennut se, hän huomas sen, :näki aukkoja paljonkin; :mut silmä jo kääntyi toisaallen, :mitä mietti, hän lausuikin. :Jo kiittäessään hänen huomattiin :yhä syrjähän katselleen: :repaleinen raukka se seisoi siin' :ihan ääneti, itsekseen. :Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt: :"Mies hoi, tule tännemmäks! :Et taannoin syrjässä noin pysynyt, :verityöhön kun joukkoni läks." :"Sinä pyssyn - muistatko? - tempaisit :kädest' uupunehen sotilaan :ja miesteni jälkehen kiiruhdit :sodan löylyhyn kuumimpaan." :"Sukeltaissamme peltoon ennätit luo, :kuin muut sinä myös sukelsit, :ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo, :eturinnassa ryntäilit." :"Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään :ja ma silmäsin sinnepäin, :etumaisena nuttusi reiäkkään :taas patterin harjalla näin." :"Sepä miehen työ, koe semmoinen :pian kunnian, mainehen tuo. :Puhu julki nyt vain, poik' urhoinen, :nimes ensin kuulua suo." - :"Min lie nimen pappi se antanutkaan, :sitä ihmiset ei kysyneet; :enimmält' ovat aikani kaiken vaan :mua Lurjukseks sanoneet." :"Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan :ja siit' ole vain suruton. :Mut missäs, mies, kotis, lausuhan, :ja missä sun turvasi on?" :Mäkirinteen tiehen viittasi hän: :"Tuoss' on kotipaikkani mun", :ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän: :"Tähän näin minä turvaudun." :"Kotis laatuun käy, hyv' on turvasi myös, :vaan mist' elatuksesi sait? :Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs :vai maantierosvous kait?" - :"Jos suurta tai pientä ma rosvoilin, :ropo ois toki taskussain; :ja jos kerjäläisenkin paljastin, :eheämp' ois nuttukin vain!" :Tuli säihkyi silmistä Döbelnin: :"Schantz, kapteeni, kuulkaahan! :Ken kaatuneist' oli urhoisin :urohist' tämän komppanian?" :"Sen pyssy ja nuttu ja rensseli sen :nyt tänne te toimittakaa; :nimen hältä ja sankarikalleuden :perinnäksehen tää nyt saa." :Kalut tuotiin; viidentoistapa nuo :Stolt vainaan on soturin. :Hymysuin von Döbeln katsehen luo :oman turvatin ryysyihin. :"Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton, :ken tohtivi ottaa sen; :mut vertapa, näen minä, paksult' on :myös ryysyissä Lurjuksen." :"Univormu siis pue ylles, mies, :nyt nähdessä komppanian; :rivin eessä äsken kulki sun ties, :nyt riviin sun asetan." :Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi, :kun hän täysiss' ol' aseissaan; :ja Döbeln ääneti miehen toi :nyt paikkaan Stolt sotilaan. :"Kas nyt olet oiva ja täys sotilas :olennolta ja katsannolt', :olt myös sotaveljemme arvoltas, :ja viidestoist' olet, Stolt." :"Sydämeltäsi, mieleltäs ole vaan :yhä entisen kaltainen, :mut vielä jos Lurjukseks sanotaan, :vedä miekkasi tiuskaisten." :Tähän hetkeen uuden tään soturin :povi tyynest' aaltosi vaan; :mut kuultua nyt sanat kenraalin :järähtääpi se pohjiltaan. :Ikinään ei riemua ollut hän :edes maistanut varkaisin; :jo lapsena kolkkoudess' elämän :oli jäätynyt kyynelkin. :Ens kertaa miehen nyt sydämeen :kevätaurinko pilkehtii, :sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen :vedet uhkuen tulvehtii. :"Ja jos murheess', onnessa olla saan :mies joukossa sankarien, :sotahan olen valmis ja kuolemaan; :sois herra jo huomenna sen!" ==Veljekset== :Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa? :Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään: :kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa :käy veli, mutta veli karkoittaa :takaisin hänet tuiskuhun yön selkään. :Menepä Joutsijärven tienoillen, :taloa siellä ikäkoivut varjoo: :jos synkk' on yö tai päivä valoinen, :majahan käy vain, suojaa vieraallen :Juhana Wadenstjerna vanhus tarjoo. :Totisen uskon, suoran sydämen :hänessä huomaat ensi katsannolla, :ja hyv' on olla sun, niin rauhainen :kuin alla oman kotikatoksen :ja oman isän turvissa on olla. :Yht' älä nimeä sä lausu vaan, :se muistoist' ikipäiviks haihtukahan: :hän valmis kaikkea on kuulemaan, :mut Viaporia jos mainitaan, :on rauha poissa, myrsky valloillahan. :Mik' ennen lumos hänen sydäntään, :maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, :mik' intoon nosti hänen henkenään, :tuon vuoren hautaan kaikki häpeään :ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki. :Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää, :kun haudan nimenkin vain kuulla saapi; :ja hänen sydäntänsä kirveltää, :ja hänen hiuksiansa pöyristää, :jos Viaporista ken muistuttaapi. :Oli ilta myöhä, kolkko, talvinen. :Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa :ei syyt, ei pelko kalva, hiiloksen :edessä huolet' istuu, kuunnellen, :kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa. :Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt :hän turviin Jumalan on armahansa, :kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt :ov' aukenee, mies lumeen peittynyt :yöks anoo suojaa hänen majassansa. :hän katsoo katsomistaan. Kauhistain :sydäntä värisyttää hirmu jäinen. :Se vieraita ei ole, veli vain, :laps yksien se ompi vanhempain :tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen. :Tää sama veli entisaikoihin, :viel' yhdessä kun kasvoivat he koissa, :veljeksist' oli hälle rakkahin, :nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin :yhdeksäntoista vuotta ollut poissa. :Mut syytön muukalainenkaan ei jäis :niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi, :niin äänet' outokaan ei tervehtäis, :niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis, :kuin veli veljeään nyt säikähtääpi. :Ei äänt', ei sanaa. hetket vuorottain :saa tulla, emnnä niin kuin kuolon mailla, :siks kunnes vieras etähältä vain :vihdoinkin veljellensä arastain :sylinsä avaa rukoilevan lailla. :Juhana kieltä tajus sydämen. :Se näyttää hetken liikuttavan mieltä, :vain hetken aikaa; kuluttua sen :tylynä kääntyy hän ja viitaten :avoimen sylin pois hän luotaan kieltää. :Hylätyn ääni vihdoin värähtää :kamalan kolkosti kuin huokaus maasta: :"Oi murra, veli rinnastasi jää, :äl' ylenkatso turvan etsijää :ja kuolemaan äl' onnetonta raasta." :"Oon syypää. Häväistystä kantaa saan :ma siitä päivin, jolloin heittäytyivät :veristymättä miehet Suomenmaan :ja, ennenkuin lens siihen kuulakaan, :komean Svean linnan pettäin myivät." :"Mut minäkö voin murtaa sulut lain, :anastaa ohjat kohtalon, ma heikko? :Minunko esiin nousta piti? Vain :sit' etten tehnyt, pidä vikanain, :mut vihall' älä mua sorra, veikko!" :Hän vaikenee, pää painuu rinnallen, :ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee. :On lausunut hän kylläks veljelleen, :avoinna syli, astuu askeleen :odottain, että veljen syli aukee. :Mut kuohuin povi nousee Juhanan, :hänessä kiukku, tuska raivoaapi; :ja seinält' olan takaa vihdoinkin :hän tempaa viritetyn pistoolin :ja vastineeks sen veljeen ojentaapi. :Näin taru julma näist' on kulkenut :viel' ehkä kertomustain kolkompana, :jos sä, jok' olet tätä kuunnellut, :kovasti olet kovaa tuominnut, :niin lievikkeeksi kuule rauhan sana. :Kun toinen oli mennyt, kerrotaan, :silmänsä käsin peitti tyly veli :ja unetonna, valveill' istui vaan :ja illan itki, yönkin kokonaan :ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli. ==Viapori== :Kun päivä oli päättynyt, :luon' iltavalkean :Stool-ukon kanssa istuin nyt :totuttuun tapahan. :Iloiltiin, pilaa laskettiin, :niin Viapori mainittiin. :Ma mainitsin sen nimen vaan, :mut ilo loppuikin: :"Oletko nähnyt milloinkaan :linnoitustä Ehrensvärdin, :Gibraltaria Pohjolan?" :Hän synkän alkoi kertoman: :"Se silmää ulapalle päin :graniittikatseillaan, :ja Kustaanmiekkaans' ylentäin :se uhkaa: tules vaan! :Ei lyömään laskeu miekka tää, :se surmaa, kun se välkähtää. :Äl' uhall' astu saaren luo, :kun maassa vaino käy, :kun merten kuningatar tuo :ei leppyiseltä näy: :tuhansin kanuunoita soi :ja surman tulta salamoi. :Pakohon Pohjan rajoillen :väkemme syöstihin, :mut vielä väikkyi toivo sen, :ja hehkui intokin. :Ei hätääkään, niin arvellaan, :kun meidän Viapor' on vaan. :Jokaisen silmä leimahtaa, :kun kuulee nimen tään, :ei silloin tuskaa, nurinaa, :ei kylmää, nälkääkään. :Taas Suomen karhu elämöi, :pudisti kämmentään ja löi. :Useinkin urhon harmajan :etäällä kodistaan :tuon nimen kuulin lausuvan, :yöt' hangell' istuissaan; :viluhun lämmintä se loi, :se kodin, kaikki hälle toi. :Mut etelästä kuiskaillen :nyt huhu luikertaa, :se aseitamme häväisten :maanpetost' ilmoittaa; :se kaikkialla herättää :vain ylenkatsett' ylpeää. :Iäti päivä muistetaan, :milloinka varmuuden :tuo huhu sai ja kertomaan :käv' äänell' ukkosen: :maan viime pylväs kukistui, :jo Viapori antautui. :Sen kuiluunsako nielaissut :on syvyys pohjaton? :Ukonko nuoli murskannut :sen vahvat muurit on? :Ken valleilta sen miehet vei? :Kysyttiin, vastausta ei. :Mut huokaus se puhkes nyt :sydämest' urhonkin, :ja silmä, harvoin vettynyt, :nyt valui kyynelin; :olihan kuollut synnyinmaa, :sen hautaa kyynel kostuttaa. :Voi miestä, joka juoksemaan :tuon saattoi kyynelen! :Hän kerran voitti kunnollaan :jaloimman sepppelen: :hän Ruotsinsalmen voittohon :johdatti Ruotsin laivaston. :Mut vaikk' ois miekoin maailman :hän loistoon nostanut :ja auringonkin kirkkahan :kiillollaan huikaissut, :niin häpeän hän kuitenkin :saa työstään haudall' Ehrnsvärdin. :Runoja, muinaisaikaakin :rakastat, nuori mies, :sen, minkä tässä kertoilin, :sa laulatkin kenties; :tuo silloin julki musta työ, :mut nimen peittäköhön yö. :Suvusta vait! Ei vierittää :rikosta sille saa; :ei muut, hän yksin häpeää :saa työstään kannattaa. :Ken kavaltanut maansa on, :on suvuton ja lapseton. :Kavala käsi, pantuna :tueksi Suomenmaan, :häväistys, kammo, kuolema, :kirous, patto vaan - :ne hänen nimens' olkohon :näin säästät korvaa kuulijan. :Kaikk' ota haudan synkeys :ja tuskat elämän, :tee niistä hälle nimitys: :surua vähemmän :se nimi tuopi kuitenkin :kuin Viaporin petturin." ==Maaherra== :Kasvaako maine tanterella vaan, :jot' uljaan urhon veri kostuttaa, :ja eikö aseetonkin toisinaan :voi miehuutt' osoittaa? :Syvällä Suomess' oli kätkynyt :mies, rauhan mies jo nuorest' iästään: :rauhassa vanhenneena hoiti nyt :maaherranlääniään. :Wibelius nimensä, - se korkean :ei suvun ollut, arvokas tok' on: :se hänen nimenään sai kunnian :ja nousi arvohon. :Kultaiset päivät vankan miehuuden :hän rauhan toimiss' oli viettänyt. :Nyt sota riehui maassa isien, :hän vanhus oli nyt. :Saaliina raastettuna ystävän :ja vihollisen kesken vuorottain :sai levon, rauhan antaa alttiiks hän :hyväksi voittajain. :Lakia suojella ja huojentaa :maan kuormaa pyhä tehtävänsä on, :siks ei hän päivin koskaan rauhaa saa, :siks yökin uneton. :Näin kerran yksin virkahuoneessaan :hän istui kera kahden sihteerin; :hän murtuneelta näyttää, vait on vaan :ja vaiti toisetkin. :Lepoa ois hän suonut, hetkeks vaan; :se liikaa on. Taas ovi avautuu, :ja, aseellinen joukko seurassaan, :soturi ilmaantuu. :Soturi tuo se ryssäin voimien :pääkenraal' on, ei mikään halvempi; :perälle astuu hän ja uhaten :tuiskaisee jyrkästi: :"Maaherra, taistelu on päättynyt, :tän maan jo meille asevoima soi; :kuin taistella sen miehet vielä nyt :riveissä Ruotsin voi?" :"Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa :ja kirjoittakaa käsky ankarin; :se tavaran ja hengen pitää saa, :ken palaa kotihin; :mut hurjana ken vielä niskurois :herraansa, keisaria, vastahan, :sen suku armott' ajetahan pois :talostaan, maaltahan." :"Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin." :Hän päätti, uhkan hymy huulillaan. :Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin' :on laki Ruotsinmaan. :Kätensä lujaan laskee kannelle, :ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää: :"Kenraali, niillä, joita uhkaatte, :on suoja vahva tää." :"Meill' aarre kallis, turva aseeton :se on, kuink' ikään onni vaihettuu; :sen valtiaanne vahvistanut on, :se häneen turvaantuu." :"Siin' ikivanhuudesta säädetään: :jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; :ei vaimo vastuuss' ole miehestään, :ei miesi vaimostaan." :"jos rikosta on maataan puolustaa, :jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää, :miest' aseellista silloin rangaiskaa, :laps, vaimo säästäkää!" :"Te voiton saitte. Teill' on valta nyt, :siis minun tehkää, miten miellyttää! :Mut laki, ennen mua syntynyt, :myös jälkeheni jää." :Näin lausui. Säikähtäen vavahtaa :nyt sydän nuorten miesten molempain; :mut kirkkaat silmäns' ukko kohottaa, :kenraaliin katsahtain. :Tuon kasvoist' uhka oli hävinnyt, :ja katsanto jo muuttui lempeäks; :hän lujast' ukon kättä puisti nyt :ja kumarsi ja läks. :Mut kädet ristissä kuin rukoillen :nyt vanhus vaipui tuomaristuimeen; :hän voittajana ylimaallisen :sai rauhan palkakseen. :Ja läsnä olleet todistivat niin - :he kertoivat sen usein innoissaan - :kirkastus ihmeellinen houmattiin :nyt hänen kasvoillaan. :Ett' oli valo taivaan-ihanin :siit' oli heillä yksi ajatus; :mutmistä kaunis hohde syntyisin, :siit' eri arvelus. :Sen toinen sanoi loisteeks auringon, :mi kirkkaan paistehensa heihin loi; :vaan toinen sanoi: "Sisäistä se on, :sen omatunto toi." ==Adlercreutz== :Ken joen rannall' on tuo miesi ylhäinen, :jok' yli vetten, maiden katsahtaapi? :Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien, :kädessä miehekkäässä miekka tulinen :urosta, sotilasta muistuttaapi. :Hän yksinään on, ilman seuraajaa, :mies nuori tullen mennen herrallensa :vain aika ajoin sanaa kuljettaa; :mut takan ja eessä kaksi armeijaa :veristä surmaa uhkaa toisillensa. :Hän tuosa näkee Siikajoen maiseman :niin kolkkona kuin ruumiin laudoillansa, :hän Suomen sodan muistaa vielä kolkomman, :häpeän, paon, hylyks jääneen kunnian :ja ryssäin pilkkanaurun takanansa. :Se syynä, miks niin synkkä otsa on, :miks varjo musta huolihunnun vetää :peitteeksi urhon jaloon muotohon; :hän näkee, kuinka Suomi, äiti turvaton, :nyt alttiiks jää, kun poikain miehuus pettää. :Ja hänen, tämän hävityksen näkijän, :ei tapa tehtävistään horjahdella. :Uskollisempaa miestä löytäisitköhän? :Hän vaarat koetti, soti, voitti, vertaan hän :jo nuorna valoi maineen tanterella. :Näät miehen, jot' ei riemut, murheen säät, :ei mielet suurimman, ei alhaisimman :voi murtaa, taivuttaa, sä hengen näät, :min lentohon vain nosti myrskyn tuulispäät; :näät Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman. :Ja hänen, hänen käskystänsä jällehen :on alkava tuo ilve kurjamainen, :tuo kulku levoton, tuo retki tuskainen, :isänmaan, maineen, kaiken kadottaminen, :jot' itkemätt' on epätoivo vainen. :Hän, täyttäin mit' on toinen määrännyt, :taas pakoon käskee, säästää miesten verta, :jo taisteluun ne oli säädetyt, :mut taistella ei saa ne, niiden täytyy nyt :taas paeta kuin ennen joka kerta. :Hän näkee sotarinnan taajan, tasapään :taas pirstoiksi ja hajallensa menneen. :Hän tuntee joka ruodun rivin väessään, :sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään :ei yksin tänään, vaan jo kauan ennen. :Hän tietää, ettei mielin tyvenin :se häpäisevää askelt' astu tätä, :sen rintaa painaa murhe katkerin, :sydäntä kalvaa haava tuskastuttavin :tuimemmin tuonen miekan iskemätä. :Ja väki tuo! On uljuutta ja voimaa sen :hän entisaikaan saanut koetella, :hän muistaa, kuin se kanssa Kustaa kolmannen :tulehen riemull' astui, tiensä piirtäen :riveihin murtuneihin hurmehella. :Väkeä samaa nyt hän johdattaa, :polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä, :se mitä sois ja vois, hän arvajaa, :siis, kun se peräytyy, hän synkän näön saa, :ja otsa jalo painuu häpeissänsä. :Jo Döbeln lähtenyt on vihaa hehkuen, :jo marssiin Palmfelt joukkons' alkaa viedä, :jo vaipuu Gripenbergin miekka voittoinen. :On hetket kalliit. Sotalaumat ryssien :jään yli ryntää sulkemahan tietä. :Mut Adlercreutz viel' alallensa jää, :yks toimi häll' on valvottava vielä: :joella viel' yks joukko viivähtää, :ei liiku astelta, ei peräydy tää, :lippunsa luona vain se seisoo siellä. :Sen johtaja jo väsyi pakoon, häpeään, :kun vaihtoi sotatannert' yhtä päätä, :paluunsa päätti hän, nyt vaiti, mietteissään :hän joukkons' eessä seisoo, käydä ryntäämään :hän tahtoo, muuten siihen paikkaan jäädä. :Hän jähmettyiskö Pohjan hankihin? :Ei, sodan leikkiin kuolla paremp' oisi. :Kaarnaksi jäiskö meren hyrskyihin? :Ei, taistella kuin mies ja miesnä kuollakin :hän sois, ja joukkonsakin samaa soisi. :Väk' on se Hertzenin. Sen tuntee kenraali, :sit' ei hän tänne hukkaan henno jättää: :nuo miehet hänen kotiseutuns' synnytti, :hän kutsuu, käskee, rukoilee, - ne viipyvi, :kuin kuolemaa myös häntä pelkäämättä. :Mik' ihme! Eikö niskoittelu tää :sytytä vimmaa? Ei, vaan ihastusta! :Kas, silmä loistaa, otsa selkiää, :valloillaan tuli povess' on ja liekehtää, :ja kasvoiss' ilmestyy sen kajastusta. :Eik' aikaakaan, niin liekki jo on levinnyt :niin kauas leimahtain kuin silmä kantaa; :sanoja entää, uusia taas lähtee nyt, :takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt, :ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa. :Kaikk' esteet sortaa voittokulku tuo, :jo katkaistu on sotavoima suuri, :ja avuks Turun urhot rientää luo, :ja Gripenberg hän Hämeen poikiansa tuo :hurraten, rivit vankkana kuin muuri. :Kas noita! Essen uljas, miekka kourassaa, :ja Heideman ja Ramsay kilvoin koittaa. :Kas, kuin ne ryntää yli hurmeilevan maan! :Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan :ja sadat muut, noill' eikö voimaa voittaa? :Jo vihdoin heltyy pakko toivoton, :vihdoinkin voiton seppel loistaa kerta: :häpeä pitkä oli, ponneton, :nyt päivä kunnian taas heille noussut on, :työ tehdään, joll' ei ikäkausiin vertaa. :Ja turhaan ponnistaen ryssät vastustaa, :ens kertaa ahdingossa näillä mailla. :rajevskin tulet ei voi enää kauhistaa, :pelätty, kuulu nimens' sammua nyt saa, :se tenhoaan ja voimaansa on vailla. :Mut vielä koetos. Laumat ryssien :ne pakenee, mut uudet sijaan saapi; :jo hiltyy vauhti Suomen urhojen; :mut kaukaa, hetki hetkelt' yhä paisuen, :nyt Porin uljas marssi raikahtaapi. :Avuksi Döbeln joutuu. Sanan saatuaan :hän väkimarssin tänne riensi kohta. :Tutulle nuotille jo, kuules, hurrataan. :Hän näkyy. - Adlercreutzpa innostuksissaan :nyt hänen kanssaan joukot tuleen johtaa. :Viel' leimuu sodan soihtu tuokion, :mut kohta sammuu se ja maahan kaatuu; :taas Siikajoen tanner meidän on, :taas kunniamme verin pesty, tahraton, :ja ensimmäinen, suuri voitto saatu. :Hän, joka jäiselläkin hangell' astuen :rakasti maataan miellä palavalla, :jok' iloin sille verens' antoi lämpöisen :ja, kaikkein horjuessa, Suomen mainehen :pelasti vielä voimall' urhoisalla, :hän lepää. Rauhaan pääsi sankari, :maa Svean hänet kätki turvahansa; :jalosti sielläkin hän taisteli, :ja tuskinpa se päivä koskaan koittavi, :kun hänt' ei muista Svean jalo kansa. :Mut sankarmaassa vaikka unhotuksiin jäis :tää muisto suurempien muistoin kautta, :nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis :ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis :tuon uskollisen suomalaisen hauta, :ei miehen maine kuolis kuitenkaan, :ei, henki rientäis ylpeällä miellä :laineiden poikki syliin synnyinmaan; :tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan, :tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Paavo Cajander]] [[Luokka:Runoteokset]] [[sv:Fänrik Ståls sägner]] 160 4397 2006-08-01T09:51:00Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/LEVYKEVANDAALI|LEVYKEVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:LEVYKEVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. * [[Eräs taikatutkinto Isonvihan ajoilta]] * [[Kommunistisen puolueen manifesti suomeksi]] * [[Maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä]] * [[Pietari Hannikainen]]: ''[[Kaunis-kirjallisuuden tilaisuus Suomessa]]'' * [[Ruokaruotsi]] * [[Savon savupirteistä]] [[Luokka:Asiatekstit]] 161 9968 2007-01-11T20:09:25Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] Tämä sivu sisältää luettelon historiallisesti tärkeistä Wikiaineistossa julkaistuista teksteistä. ---- '''Suomen''' * [[Itsenäisyysjulistus]] 1917 * [[Itsenäisyyden tunnustaminen]] 1917 * [[Neuvostoliiton päätös Suomen tunnustamisesta 1917]] <!-- sama kuin ylempi --> * [[Tarton rauhansopimus]] 1920 * [[Sopimus liittymisestä Kansainliittoon]] * [[Hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa]] 1932 * [[Hyökkäämättömyyssopimuksen jatkosopimus]] 1934 * [[Terijoen hallituksen julistus]] 1939 * [[Moskovan rauhansopimus]] 1940 * [[Pariisin rauhansopimus]] 1947 * [[YYA-sopimus]] 1948 * [[Liittyminen YK:hon]] * ns. [[naapuruussopimus]] Venäjän kanssa 1992 * [[Liittyminen EU:hun]] '''Suomen autonomian aika:''' * [[Julistus Suomen yhdistämisestä Venäjään]] - 28. maaliskuuta 1808 ja 17. kesäkuuta 1808 * [[Julistus Suomen sotaväen säilymisestä ennallaan]] - 31. maaliskuuta 1808 * [[Julistus toimista Suomen hyväksi]] - 20. huhtikuuta 1908 * [[Julistus asukkaiden aseiden pois keräämisestä]] - 28. toukokuuta 1808 * [[Julistus Venäjän rahan käyttöönottamisesta Suomessa]] - 22. elokuuta 1808 * [[Julistus Suomen entisen uskonnon ja perustuslakien vahvistamisesta]] - 4. huhtikuuta 1809 * [[Suomen rahayksiköksi markka]] - 4. huhtikuuta 1860 * [[Valtiopäiväjärjestys Suomen Suuriruhtinanmaalle]] - 15. huhtikuuta 1869 * [[Arvojärjestys Suomen Suuriruhtinaanmaalle]] - 15. heinäkuuta 1897 '''Muita:''' * [[Molotov-Ribbentrop -sopimus]] 1939 * [[Molotov-Ribbentrop -sopimuksen salainen lisäpöytäkirja]] * [[Neuvostoliiton erottaminen Kansainliitosta]] 1939 * [[Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus]] * [[Luettelo Stalinin vainoissa kuolleista lempaalalaisista]] * [[Tsheljabinskin keskitysleirillä menehtyneitä]] [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 162 4400 2006-08-01T09:51:09Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/LEVYKEVANDAALI|LEVYKEVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:LEVYKEVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemää * [[K. A. Tavaststjerna]]: ''[[Nixe]]'' * [[Kasimir Leino]]: ''[[Prosper Mérimée]]'' (lyhyt elämäkerta) [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 163 9970 2007-01-11T20:11:31Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] [[Kansainvälinen]]<br/> ==== Suomen kansallisuuteen liittyviä lauluja ==== [[Finlandia]]<br/> [[Lippulaulu]]<br/> [[Maamme|Maamme-laulu]] - Suomen kansallislaulu<br/> [[Suomen laulu]]<br/> [[Luokka:Laulut]] 164 9462 2006-12-18T13:19:28Z Tigru 15 /* Wikiaineisto vai [[b:|Wikikirjasto]]? */ Wikikirjastoa muokkaavat wikikirjailijat, eivät wkipediet Tämä sivu pitäisi kääntää, mutta siinä on Wikiaineiston idea tiivistettynä. Tämä sivu yrittää määritellä mitä Wikiaineisto on ja mitä se ei ole, sekä erottaa sen muista Wikimedia-projekteista. Kutakin tämän sivun lausumaa seuraa '''lyhyt''' selitys. Yksityiskohtia koskevat väittelyt ja keskustelut tulee käydä foorumisivulla. This page attempts to define what Wikisource is, and what it is not. It also tries to distinguish it from some of the other projects in the Wikimedia family. Each statement on this page may be followed with a '''brief''' explanation. Detailed discussion or debate should happen on the talk page. == Mitä voi julkaista? == Wikiaineistossa voidaan julkaista mm. # kenen tahansa kirjoittajan alkuperäisiä, aiemmin julkaistuja tekstejä. # historiallisia tai kansallisia dokumenttejä, jotka ovat kansainvälisesti kiinnostavia. # käännöksiä alkuperäisdokumenteista. # matemaattisten tulosten ja kaavojen taulukoita. # tilastoja esimerkiksi vaalituloksista. # Wikiaineiston tekstien kirjoittajien kirjallisuusluetteloja. # avoimen lähdekoodin ohjelmakoodia. == Mitä ei tule julkaista? == Wikiaineistossa ei tule julkaista # tekijänoikeuslakeja loukkaavaa materiaalia. # Wikipediaan osallistuneiden henkilöiden julkaisemattomia tekstejä. == Wikiaineisto vai [[b:|Wikikirjasto]]? == Ero Wikiaineiston ja Wikikirjaston välillä on selvä. * Wikiaineisto painottuu jo julkaistuun materiaaliin, kun taas * Wikikirjasto koostuu Wikikirjailijoiden itsensä kirjoittamista kirjoista, joita voidaan käyttää oppikirjoina. == Wikiaineisto vai [[w:Etusivu|Wikipedia]]? == == Käännökset tai kielet == Wikiaineisto on monikielinen projekti, mikä tarkoittaa että artikkelit voidaan kirjoittaa millä kielellä hyvänsä. Siksi on haasteellista linkittää ja luokitella aineistoa niin, että se on kaikkien saatavissa. Tekstiluetteloissa tulisi alkuperäiskielen olla etuasemassa. Sekä aiemmin julkaistuja että uusia käännöksiä voi lisätä Wikiaineistoon – on kuitenkin muistettava, että kaikki julkaistu aineisto on tekijänoikeuslain alainen. Vaikka kirjoittajan kuolemasta olisi 2000 vuotta, käännös ei usein ole niin vanha. == Neutraali näkökulma == '''Neutraali näkökulma''' on kaikkien Wikimedia-projektien tärkein sääntö. Alkuperäistekstien itsensä ei tarvitse edustaa sitä – näkökulmamme on neutraali, kunhan vain julkistamme alkuperäistekstejä oikein. Tiettyjen alkuperäistekstien kohtien korostaminen tai joidenkin jättäminen pois voidaan kuitenkin tulkita tarkoitushakuisena näkökulmana. Esittelytekstit ja muu selittävä aineisto tulee aina kirjoittaa neutraali näkökulma ohjenuorana. == Tekijänoikeus == ''Tekijänoikeuksia käsitellään tarkemmin englanninkielisellä sivulla [[Wikisource:Copyright]]. Mahdolliset tekijänoikeusrikkomukset voi listata sivulle [[Wikisource:Possible copyright violations]].'' Tekijänoikeuslait koskevat Wikiaineistoa yhtä paljon kuin muitakin Wikimedia-projekteja, joten seuraavat asiat on syytä pitää mielessä. # Koska Wikimedia-tietokannat sijaitsevat Amerikan Yhdysvalloissa, on Yhdysvaltain tekijänoikeuslailla ''prima facie''-takautumisoikeus päätettäessä mikä aineisto on Wikiaineistossa laillisesti ja mikä ei. # Wikiaineistossa julkaistavan teoksen tulee olla vapaa tekijänoikeuksista tai julkaisemiseen tulee olla tekijänoikeuden omistajan lupa. # Fair use will '''not''' apply to most Wikisource material. Fair use depends on using no more of a text than is required for the purpose; our efforts to include whole texts is what makes it less likely to apply here. # The first rule of thumb in U. S. copyright law is that if it was published in 1922 or earlier it is in the public domain, and if it was published in 1923 or later it is not. There are very few rare and disputed exceptions to the former, but there are many exceptions to the latter. #If your position is that you are allowed to upload something because of an exception, it is your responsibility to state what that exception is. #The United States is not obliged to extend copyright beyond what it would be in the author's own country, and virtually all countries have copyrights that last for the author's life plus some number of years. This is usually fifty (50) years, but the European Union's seventy (70) years is a notable exception. #Works published in the United States before 1964 may have come into the public domain if the copyright was not renewed. #Works published in the United States before 1989 may never have been under copyright if they lacked a proper copyright notice. #Never-published private papers may be in the public domain if the author has been dead for more than seventy years. #There is an exception to the Sonny Bono Copyright Extension Act for libraries and archives to publish on line for works that are not subject to commercial exploitation, and cannot be found at a reasonable price. This currently affects some works published between 1923 and 1928. #Translations are derivative works, and need separate determination in addition to the original work. [[Luokka:Wikiaineisto]] [[en:Wikisource:What is Wikisource?]] [[sv:Wikisource:Vad Wikisource är]] [[es:Wikisource:¿Qué es Wikisource?]] [[he:Project:מהו ויקיטקסט?]] [[ja:Wikisource:ウィキソースとは何か]] [[zh:Wikisource:什么是维基文库]] 165 9994 2007-01-11T20:27:59Z Nysalor 5 [[Luokka:Asiatekstit]] * [[Rakentamisen historia]] * [[Tekniikan historia]] * [[Helsingin papiston matrikkeli 1885]] [[Luokka:Asiatekstit]] 166 8102 2006-10-23T16:41:29Z Jarkko Piiroinen 37 kh * [[Anakreon]] ** [[Laulu Neitosille Anakreonilta]] ** [[Tettinks]] * [[Isa Asp]] ** [[Aallon kehtolaulu]] ** [[Ken on Amor?]] * [[Johann Wolfgang von Goethe]] ** [[Mignon]] * [[Heinrich Heine]] (1797–1856) ** [[Lorelei]] * [[Erik Alexander Ingman]] (1810–1858) ([[fi:Erik Alexander Ingman|tietoa kirjailijasta]]) ** [[Elias ja Anna]] ** [[Ojan Paavo]] * [[Valter Juva]] (1865–1922) ** [[Jo Karjalan kunnailla lehtii puu]] * [[Kalevala]] (vuoden 1849 laitos) * [[Aleksis Kivi]] (1834–1872) ([[fi:Aleksis Kivi|tietoa kirjailijasta)]] ** [[Mansikoita ja mustikoita]] ** [[Runot Kirjallisessa Kuukauslehdessä]] ** [[Kanervala]] ** [[Jälkeenjääneet runot]] * [[Kasimir Leino]] * [[Edgar Allan Poe]] (1809–1849) ([[fi:Edgar Allan Poe|tietoa kirjailijasta]]) ** [[Korppi]] * [[Johan Ludvig Runeberg]] (1804–1877) ([[fi:Johan Ludvig Runeberg|tietoa kirjailijasta]]) ** [[Ainoa hetki]] ** [[Saarijärven Paavo]] ** [[Sotilaspoika]] ** [[Viapori]] ** [[Vänrikki Stoolin tarinat]] * [[Viktor Rydberg]] ** [[Tonttu]] * [[Juhani Siljo: Runoja]] [[Luokka:Runous]] 167 6011 2006-09-24T15:26:18Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. [[Hautaustapoja käsittelevää kirjallisuutta]] [[Luokka:Viiteaineisto]] 168 9964 2007-01-11T20:05:39Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] === Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen teksti === ''KONGRESSISSA, heinäkuun neljäntenä 1776.'' Amerikan kolmentoista yhdistetyn Osavaltion yksimielinen Julistus, Kun inhimillisten tapahtumien Edetessä tulee yhdelle kansakunnalle tarpeelliseksi purkaa ne poliittiset siteet jotka ovat yhdistäneet heidät toiseen kansakuntaan, ja omaksua maailman valtojen joukossa se erillinen ja tasa-arvoinen asema jonka Luonnonlait ja Luonnon Jumala heille ovat suoneet, tapojen mukainen kunnioitus ihmiskunnan mielipiteitä kohtaan vaatii, että heidän tulee julistaa ne syyt, jotka pakottavat heidät eroon. Meille nämä totuudet ovat itsestään selviä: että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että heidän Luojansa on heille antanut tiettyjä rikkomattomia Oikeuksia, että näihin oikeuksiin kuuluvat Elämä, Vapaus ja Onnellisuuden etsintä (Life, Liberty and the pursuit of Happiness). -- Että näiden oikeuksien turvaamiseksi Ihmiset perustavat Hallituksia, jotka saavat oikeutensa hallittujen myönnytyksellä, -- Että kun mikä tahansa hallituksen muoto tulee rikkomaan näitä päämääriä, on Kansan Oikeus muuttaa sitä tai hajoittaa se, ja perustaa uusi Hallitus, joka laskee perustansa niille periaatteille ja järjestää valtansa siihen muotoon, joka kansalle vaikuttaa todennäköisimmältä aikaansaamaan heidän Turvansa ja Onnensa. Varovaisuus sanelee, ettei Hallituksia, jotka ovat toimineet pitkän aikaa, muutettaisi kevein ja ohimenevin syin; ja kokemus onkin osoittanut, että Ihmiskunta kärsii, jos kärsimys on kestettävissä, mieluummin kuin oikaisee vääryyden purkamalla muodot, joihin he ovat tottuneet. Mutta kun pitkä sarja vääryyksiä ja sortotoimia, joiden kohteena on väistämättä sama Päämäärä osoittaa, että suunnitteilla on alistaa heidät täydellisen Despotismin alle, on heidän oikeutensa ja heidän velvollisuutensa kaataa sellainen Hallitus, ja asettaa uudet Vartijat heidän tulevaa turvallisuuttaan vartioimaan. -- Sellainen on ollut näiden Siirtomaiden kärsivällinen asema; ja sellainen on nyt pakko, joka määrää heidät muuttamaan entisiä Hallitusjärjestelmiään. Nykyisen Ison-Britannian Kuninkaan historia on toistuvien loukkausten ja sortotoimien historiaa, toimien joiden suoranainen tarkoitus on perustaa täydellinen Tyrannia näiden Osavaltojen ylle. Tämän todistamiseksi tulkoot Tosiasiat tiedetyiksi rehellisen maailman edessä. ::Hän on kieltäytynyt antamasta Hyväksyntäänsä Laeille, jotka ovat olleet mitä terveimpiä ja tarpeellisia julkisen hyvän toteutumiseksi. ::Hän on kieltänyt Kuvernöörejään hyväksymästä Lakeja joiden tärkeys on ollut välitön ja pakottava, jollei näitä lakeja ole jätetty odottamaan kunnes hänen Hyväksyntänsä on saatu; ja kun ne on jätetty odottamaan, hän on jättänyt ne täysin huomiotta. ::Hän on kieltäytynyt hyväksymästä toisia Lakeja suurten ihmismäärien asuttamiseksi, paitsi jos nämä ihmiset luopuvat Edustuksestaan Lainsäädännössä, joka on heille mittaamattoman tärkeä oikeus ja pelottaa ainoastaan Tyranneja. ::Hän on kutsunut koolle lainsäädäntöelimiä paikoissa, jotka ovat epätavallisia, epämukavia ja kaukana niiden elinten julkisen Kirjanpidon paikasta, minkä ainoana syynä on ollut väsyttää lainsäätäjät myöntymään hänen tahtoonsa. ::Hän on hajoittanut Eduskuntia useita kertoja siitä syystä, että ne ovat miehisellä jämäkkyydellä vastustaneet hänen hyökkäyksiään kansan oikeuksia vastaan. ::Hän on pitkään kieltäytynyt antamasta valita uusia Eduskuntia niiden hajoittamisen jälkeen; jonka vuoksi Lainsäädäntövallat, joita ei voi Tuhota, ovat palanneet Kansan käsiin niiden toimitusta varten; minä aikana Valtio on jäänyt alttiiksi kaikille ulkopuolisen hyökkäyksen vaaroille ja sisäisille ristiriidoille. ::Hän on yrittänyt estää näiden Osavaltioiden asuttamista; tätä tarkoitusta varten hän on estänyt säätämästä lakeja Kansalaisuuden antamisesta Ulkomaalaisille, kieltäytynyt hyväksymästä toisia Lakeja heidän maahanmuuttonsa rohkaisemiseksi, ja nostanut uusien Maiden Hankintaehtoja. ::Hän on estänyt Oikeuden Toteutumista kieltätymällä Hyväksymästä Tuomiovaltaa koskevia Lakeja. ::Hän on tehnyt Tuomareista riippuvaisia yksin hänen Tahdostaan koskien heidän toimikautensa pituutta sekä heidän palkkansa määrää ja maksua. ::Hän on perustanut joukon Uusia Virkoja, ja lähettänyt tänne parvittain Virkamiehiä ahdistelemaan kansaamme ja kalvamaan heidän tahtoaan (substance). ::Hän on ylläpitänyt rauhan aikana keskuudessamme valmiudessa olevia Armeijoita ilman lainsäädäntöelimiemme Myöntymystä. ::Hän on säätänyt Sotilasvallan itsenäiseksi Siviilivallasta ja sen yläpuolelle. ::Hän on toiminut yhteistyössä toisten kanssa alistaakseen meidät sellaisen vallan alaisiksi, joka on vieras perustuksillemme ja jota lakimme eivät tunnusta; antanut Hyväksyntänsä niiden teeskennellyille Lainsäädäntötoimille: ::Suurten asejoukkojen asuttamiselle keskuuteemme: ::Niiden asejoukkojen suojaamiselle teko-oikeudenkäynnein rangaistuksilta, jotka niille kuuluisivat Murhista joita ne kohdistavat näiden Osavaltioiden asukkaisiin: ::Kaikkiin maailmanosiin kohdistuvan kaupankäyntimme estämiselle: ::Verolakien säätämiselle ilman meidän Hyväksyyntäämme: ::Lautakunta-oikeudenkäynnin (Trial by Jury) etujen riistämiselle meiltä useissa tapauksissa: ::Meidän viemisellemme oikeudenkäyntiin Merten tuolle puolen teeskenneltyjen rikosten vuoksi: ::Vapaan Englantilaisten Lakien Järjestelmän purkamiselle naapuriprovinssissa, Mielivaltaisen hallituksen perustamiselle sinne, ja sen Rajojen laajentamiselle niin, että siitä muodostuu samalla esimerkki ja toimiva instrumentti saman täydellisen vallan langettamiseen näihin Siirtomaihin: ::Kauppaoikeuksiemme viemiselle, meidän arvokkaimpien Lakiemme purkamiselle, ja Hallitusmuotojemme perustavanlaatuisille muutoksille: ::Meidän omien Lainsäädäntöelintemme poistamiselle toiminnasta, ja sen julistamiselle, että on heidän oikeutensa säätää meidän lakimme aina ja kaikissa tapauksissa. ::Hän on luopunut Hallinnosta täällä, julistamalla ettemme ole hänen Suojeluksessaan ja sotimalla meitä vastaan. ::Hän on ryöstänyt meriämme, tuhonnut Rannikkojamme, polttanut kaupunkejamme ja tuhonnut kansalaistemme elämiä. ::Hän liikuttaa tällä hetkellä suuria ulkomaisten Palkkasoturien armeijoita kuoleman, autioittamisen ja tyrannian töiden viimeistelemiseksi, jotka on jo aloitettu sellaisten petturuuden ja Julmuuden olosuhteiden vallitessa, joiden kaltaisia on tuskin nähty mitä barbaarisimpina aikoina, ja jotka ovat sivistyneen valtion Päämiehen arvolle mitä sopimattomimpia. ::Hän on pakottanut Kansalaisiamme, jotka on vangittu Merillä, kantamaan Aseita omaa Maataan vastaan, teloittamaan ystäviään ja Veljiään, tai menehtymään oman Kätensä kautta. ::Hän on kiihottanut kapinoita meitä vastaan tässä maassa, ja yrittänyt saada rajojemme asukkaat hyökkäämään kimppuumme, ne armottomat Intiaanivillit, joiden sotalain tunnetaan olevan kaikkien ikäryhmien, sukupuolten ja ihmismuotojen erottelematon tuhoaminen. Näiden Sortotoimien kaikissa vaiheissa olemme Pyytäneet Korvausta mitä nöyrimmin sanoin: toistuviin Pyyntöihimme on vastattu ainoastaan toistuvin loukkauksin. Prinssi, jonka luonnetta merkitsevät näin kaikki ne teot jotka määrittävät Tyrannin, ei ole sopiva hallitsija vapaalle kansalle. Me emme myöskään ole jättäneet Brittiläisveljiämme huomiotta. Olemme varoittaneet heitä kerta toisensa jälkeen heidän lainsäädäntövaltansa yrityksistä käyttää perusteetonta tuomiovaltaa meidän ylitsemme. Olemme muistuttaneet heitä meidän muuttomme ja tähän maahan asettumisemme olosuhteista. Olemme vedonneet heidän synnynnäiseen oikeudentajuunsa ja jalouteensa, ja olemme pyytäneet heitä meidän yhteisten sukujuurtemme vuoksi kieltämään nämä sortotoimet, jotka väistämättä katkaisevat yhteytemme ja kirjeenvaihtomme. Myös he ovat olleet kuuroja oikeuden ja veriveljeyden äänelle. Meidän täytyy siis myöntyä siihen välttämättömyyteen, joka katkaisee yhteytemme, ja pitää heitä, niinkuin muutakin ihmiskuntaa, Vihollisina Sodassa, ja Rauhassa Ystävinä. Ja niin Me, Amerikan Yhdistyneiden Osavaltojen Edustajat, Yleisessä Kongressissa, Kokoontuneina, maailman Ylimpään Tuomariin vedoten aikomustemme oikeutuksen vuoksi, näiden Siirtomaiden hyvien Ihmisten Nimessä ja heidän Valtansa kautta mitä hartaimmin julistamme, Että nämä Yhdistyneet Siirtomaat ovat, ja että on niiden Oikeus olla, Vapaita ja Itsenäisiä Osavaltioita; että ne on Vapautettu kaikesta Uskollisuudesta Britannian Kruunua kohtaan, ja että kaikki poliittiset yhteydet niiden ja Ison Britannian valtion välillä on, ja pitäisi olla, täysin purettu; ja että Vapaina ja Itsenäisinä Osavaltioina, niillä on täysi Valta julistaa Sota, sopia Rauha, muodostaa Liittoja, käydä Kauppaa, sekä tehdä kaikkea muutakin mitä Itsenäisten Valtioiden on oikeus tehdä. Ja tämän Julistuksen tukemiseksi, Jumalalliseen Sallimukseen väkevästi luottaen, vannomme toistemme haltuun Elämämme, Omaisuutemme ja pyhän Kunniamme. * [[United States Declaration of Independence]] [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 169 9950 2007-01-11T20:02:39Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] __NOTOC__ Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä Suomen Tasavallan Presidentti ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Korkeimman Neuvoston Puhemiehistö, pyrkien jatkuvasti kehittämään ystävällisiä suhteita Suomen ja SNTL:n välillä, vakuuttuneina siitä, että hyvien naapuruussuhteiden ja yhteistoiminnan lujittaminen Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä on molempien maiden elinehtojen mukaista, ottaen huomioon Suomen pyrkimyksen pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella, sekä ilmaisten järkkymättömän pyrkimyksensä yhteistoimintaan kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi Yhdistyneet Kansakunnat -järjestön päämäärien ja periaatteiden mukaisesti, ovat tässä tarkoituksessa päättäneet tehdä tämän sopimuksen ja määränneet valtuutetuikseen: Suomen Tasavallan Presidentti: Suomen Tasavallan Pääministerin Mauno Pekkalan; Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Korkeimman Neuvoston Puhemiehistö: SNT-Liiton Ministerineuvoston Puheenjohtajan sijaisen ja Ulkoasiainministerin Vjatsheslav Mihailovitsh Molotovin, jotka, vaihdettuaan oikeiksi ja asianmukaisiksi havaitut valtakirjansa, ovat sopineet seuraavasta: ==1. artikla== Siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta, Suomi uskollisena velvollisuuksilleen itsenäisenä valtiona tulee taistelemaan hyökkäyksen torjumiseksi. Suomi kohdistaa tällöin kaikki käytettävissään olevat voimat puolustamaan alueensa koskemattomuutta maalla, merellä ja ilmassa ja tekee sen Suomen rajojen sisäpuolella tämän sopimuksen määrittelemien velvoitustensa mukaisesti tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa. Yllämainituissa tapauksissa Neuvostoliitto antaa Suomelle tarpeen vaatimaa apua, jonka antamisesta Sopimuspuolet sopivat keskenään. ==2. artikla== Korkeat Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1 artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu. ==3. artikla== Korkeat Sopimuspuolet vakuuttavat tarkoituksenaan olevan mitä vilpittömimmin osallistua kaikkiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen sopusoinnussa Yhdistyneet Kansakunnat -järjestön päämäärien ja periaatteiden kanssa. ==4. artikla== Korkeat Sopimuspuolet vahvistavat Pariisissa 10 päivänä helmikuuta 1947 allekirjoitetun rauhansopimuksen 3 artiklaan sisältyvän sitoumuksen olla tekemättä mitään liittoja ja osallistumatta liittymiin, jotka ovat suunnatut toista Korkeata Sopimuspuolta vastaan. ==5. artikla== Korkeat Sopimuspuolet vakuuttavat päättäneensä toimia yhteistyön ja ystävyyden hengessä Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisten ja kulttuurisuhteiden jatkuvaksi kehittämiseksi ja lujittamiseksi. ==6. artikla== Korkeat Sopimuspuolet sitoutuvat noudattamaan suvereenisuuden ja riippumattomuuden molemminpuolisen kunnioittamisen ja toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteita. ==7. artikla== Tämän sopimuksen toteuttaminen tapahtuu Yhdistyneet Kansakunnat -järjestön periaatteiden mukaisesti. ==8. artikla== Tämä sopimus on ratifioitava ja pysyy voimassa kymmenen vuotta sen voimaantulopäivästä lukien. Sopimus tulee voimaan ratifioimiskirjan vaihtamisesta, mikä tapahtuu Helsingissä mahdollisimman pian. Ellei kumpikaan Korkea Sopimuspuoli ole sanonut sopimusta irti vuotta ennen mainitun kymmenvuotiskauden päättymistä, se pysyy voimassa viisivuotiskausittain, kunnes jompikumpi Korkea Sopimuspuoli tekee vuotta ennen kulumassa olevan viisivuotiskauden loppua kirjallisen ilmoituksen aikomuksestaan lopettaa sen voimassaolo. Tämän vakuudeksi valtuutetut ovat allekirjoittaneet tämän sopimuksen ja varustaneet sen sineteillään. Tehtiin Moskovan kaupungissa 6 päivänä huhtikuuta 1948 kahtena suomen- ja venäjänkielisenä kappaleena, ja molemmat tekstit ovat yhtä todistusvoimaiset. SUOMEN TASAVALLAN PRESIDENTIN VALTUUTTAMANA Mauno Pekkala SNTL:n KORKEIMMAN NEUVOSTON PUHEMIEHISTÖN VALTUUTTAMANA V. Molotov [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 170 6236 2006-10-03T19:32:32Z Nysalor 5 +en alkuperäinen sanoitus ruotsiksi<br/> sanoittaja [[Johan Ludvig Runeberg]]: [[:sv:Vårt land]]<br/> säveltäjä [[Fredrik Pacius]] === Maamme === kääntänyt suomeksi [[Paavo Cajander]]<br/> ''Suomen kansallislauluna laulettaessa lauletaan 1. ja 11. säkeistö niin, että säkeet 3-6 toistetaan'' '''1.''' :Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, :soi, sana kultainen! :Ei laaksoa, ei kukkulaa, :ei vettä rantaa rakkaampaa, :kuin kotimaa tää pohjoinen, :maa kallis isien! '''2.''' :On maamme köyhä, siksi jää, :jos kultaa kaivannet :Sen vieras kyllä hylkäjää, :mut meille kallein maa on tää, :sen salot, saaret, manteret, :ne meist on kultaiset. '''3.''' :Ovatpa meille rakkahat :koskemme kuohuineen, :ikuisten honkain huminat, :täht'yömme, kesät kirkkahat, :kaikk'kuvineen ja lauluineen :mi painui sydämeen. '''4.''' :Täss auroin, miekoin, miettehin :isämme sotivat, :kun päivä piili pilvihin :tai loisti onnen paistehin, :täss Suomen kansan vaikeimmat :he vaivat kokivat. '''5.''' :Tään kansan taistelut ken voi :ne kertoella, ken? :Kun sota laaksoissamme soi, :ja halla näläntuskan toi, :ken mittasi sen hurmehen :ja kärsimykset sen? '''6.''' :Täss on sen veri virrannut :hyväksi meidänkin, :täss iloaan on nauttinut :ja murheitansa huokaillut :se kansa, jolle muinaisin :kuormamme pantihin. '''7.''' :Tääll' olo meill on verraton :ja kaikki suotuisaa, :vaikk onni mikä tulkohon, :maa isänmaa se meillä on. :Mi maailmass on armaampaa :ja mikä kalliimpaa? '''8.''' :Ja tässä, täss' on tämä maa, :sen näkee silmämme. :me kättä voimme ojentaa :ja vettä rantaa osoittaa :ja sanoa: kas tuoss' on se, :maa armas isäimme. '''9.''' :Jos loistoon meitä saatettais :vaikk' kultapilvihin, :mis itkien ei huoattais, :vaan tärkein riemun sielu sais, :ois tähän köyhäänkotihin :halumme kuitenkin. '''10.''' :Totuuden, runon kotimaa :maa tuhatjärvinen :miss' elämämme suojan saa, :sa muistojen, sa toivon maa, :ain ollos, onnes tyytyen, :vapaa ja iloinen. '''11.''' :Sun kukoistukses kuorestaan :kerrankin puhkeaa, :viel lempemme saa nousemaan :sun toivos, riemus loistossaan, :ja kerran, laulus synnyinmaa :korkeemman kaiun saa. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Paavo Cajander]] [[Luokka:Runot]] [[en:Our Land]] [[sv:Vårt land]] 171 10067 2007-01-16T21:08:37Z Nysalor 5 [[Luokka:Lakitekstit]] Tämä osio on tarkoitettu säädöksille. Säädöksiä ovat lait, asetukset, valtioneuvoston tai ministeriön päätökset tai kunnalliset järjestyssäännöt. Myös eu:n voimassa oleva lainsäädäntö, kuten esimerkiksi neuvoston antamat direktiivit tai komission antamat asetukset ovat säädöksiä. Suomen säädöskokoelmassa julkaistaan keskeisimmät suomalaiset säädökset. Vuoteen 1897 sen nimi oli Suomen suuriruhtinaanmaan asetuskokous ja vuoteen 1980 Suomen asetuskokoelma. Suomen säädöskokoelmassa julkaistuun säädökseen voi viitata kahdella tavalla: joko ilmoittamalla säädöskokoelman numeron / antamisvuoden tai säädöksen antamispäivän / säädöskokoelman numeron. Esimerkiksi perustuslakiin viitataan joko Suomen perustuslaki 731/1999 tai Suomen perustuslaki 11.6.1999/731. * [[Automobiililiikenteen järjestyssäännöt]] * [[Hallikauppa]] * [[Hautaus]] * [[Helsingin pitäjä]] * [[Helsingin raitioliikenne]] ** [[Helsinki-Kulosaari raitiotie]] * [[Helsingin rajat]] ** [[Helsingin rajat, valiokunnan mietintö]] ** [[Helsingin rajat, saaret]] ** [[Helsingin rajat, saaret osa kaksi]] * [[Helsingin satamaradan kääntösiltojen järjestyssääntö]] * [[Huopalahden nimismiehenpiiri]] * [[Iisalmi]] * [[Ilmailu Suomessa]] * [[Ikaalisten kauppala]] * [[Jalkapuu]] * [[Jätehuolto]] * [[Kansainvälinen automobiililiikennettä koskeva sopimuskirja]] * [[Kaulahihnojen kulutusaika]] * [[Kemin kaupungin perustuskirja]] * [[Kioskikauppa]] * [[Koulukuri]] * [[Lahti]] * [[Mittaus ja mittayksiköt]] * [[Nurmes]] * [[Palkkasoutajain taksa ja järjestyssäännöt]] * [[Pyöräilyssä noudatettavia ohjeita]] * [[Rensselien ja korppupussien malli]] * [[Salon kauppala]] * [[Senaatin nimeksi valtioneuvosto]] * [[Suomenlinna]] * [[Torpparilaki]] [[Luokka:Lakitekstit]] 172 384 2006-06-10T09:10:02Z Mzlla 6 käännetty Tiedoston osoite 175 4524 2006-08-09T14:07:37Z Nysalor 5 [[Luokka:Mallineet]] <div class="noprint" style="clear: right; border: solid #aaa 1px; margin: 0 0 1em 1em; font-size: 90%; background: #f9f9f9; width: 250px; padding: 4px; spacing: 0px; text-align: left; float: right;"> <div style="float: left;">[[Kuva:Wikipedia.png|50px|none|Wikipedia]]</div> <div style="margin-left: 60px;">[[w:|Wikipedia]]ssa on artikkeli aiheesta: <div style="margin-left: 10px;">'''''[[w:{{{1}}}|{{{1}}}]]'''''</div> </div> </div><noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 176 4523 2006-08-09T14:06:35Z Nysalor 5 [[Luokka:Mallineet]] <div class="noprint" style="clear: right; border: solid #aaa 1px; margin: 0 0 1em 1em; font-size: 90%; background: #f9f9f9; width: 250px; padding: 4px; spacing: 0px; text-align: left; float: right;"> <div style="float: left;">[[Kuva:Wikipedia.png|50px|none|Wikipedia]]</div> <div style="margin-left: 60px;">[[w:|Wikipedia]]ssa on artikkeli aiheesta: <div style="margin-left: 10px;">'''''[[w:{{PAGENAME}}|{{PAGENAME}}]]'''''</div> </div> </div><noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 177 790 2006-06-21T05:50:19Z Alfred Dengan 7 l Aineistoa, joka liittyy [[w:Suomi|Suomeen]] ja [[w:suomalaiset|suomalaisiin]]. [[Luokka:Wikiaineisto]] 178 7967 2006-10-21T14:12:26Z Nysalor 5 [[Luokka:Wikiaineisto]] Sivuja, jotka on merkitty roskaksi. ([[Malline:Roskaa]]) [[Luokka:Wikiaineisto]] 179 4522 2006-08-09T14:06:19Z Nysalor 5 [[Luokka:Mallineet]] <div name="Roskaa" class="boilerplate metadata" id="attention" style="background-color: #fee; margin: 0 1em; padding: 0 10px; border: 1px solid #aaa;"> [[Kuva:Keep tidy.svg|left|92px|]] '''Tämä kuva tai sivu on merkitty poistettavaksi välittömästi [[w:Wikipedia:Roska|roskana]], koska sen sisältö tai aihe ei ole Wikiaineistoon sopiva.''' Jos olet eri mieltä, kerro mielipiteesi keskustelusivulla. Jos korjaat ongelman tai merkintä on mielestäsi ilmeisen virheellinen, poista tämä huomautus. Älä kuitenkaan poista huomautusta, jos olet luonut tämän sivun. <div align="right"><small>[[:Luokka:Roskaa|kaikki roskat]]</small></div> </div> <includeonly>[[Luokka:Roskaa]]</includeonly> <br><noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 180 397 2006-06-10T09:22:48Z Mzlla 6 typo korjattu Satunnainen uudelleenohjaus 181 398 2006-06-10T09:23:11Z Mzlla 6 typo korjattu Ylläpitäjän oikeus luoda alue-estoja ei ole käytössä. 182 400 2006-06-10T09:34:35Z Mzlla 6 siirsi sivun ”Mikä on Wikiaineisto?” uudelle nimelle ”Wikiaineisto:Mikä on Wikiaineisto?”: Siirretty Wikiaineisto-nimiavaruuteen, koska sivu on selkeästi projektisivu. #REDIRECT [[Wikiaineisto:Mikä on Wikiaineisto?]] 183 move=sysop 9114 2006-11-15T10:26:22Z Mikko Paananen 87 rv == Ylläpitäjiä Wikiaineistoon == Myös Wikiaineiston puolella tarvitaan ylläpitäjiä, joten miksi et liittyisi joukkoon? Säännöt ja lisätietoja löytyy [[w:Wikipedia:Ylläpitäjät|Wikipedian]] ylläpitäjäsivuilta. == Suomenkielisen Wikiaineiston ylläpitäjät == *{{Käyttäjä|Alfred Dengan}} *{{Käyttäjä|Hartz}} *{{Käyttäjä|Jetman}} *{{Käyttäjä|Mzlla}} *{{Käyttäjä|Nysalor}} *{{Käyttäjä|Ppntori}} == Suomenkielisen Wikiaineiston byrokraatit == ks. [[Wikiaineisto:Byrokraatit]] == Ylläpitäjäehdokkaat == === [[Käyttäjä:Vilu|Vilu]] === Olen ollut täällä wikiaineistossa jonkun aikaa,muokannut jonkin verran ja palautellut vandaalien muutoksia.Jos minut valittaisiin ylläpijäksi pystyisin estämään paljon paremmin vandalisointia.--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 15. lokakuuta 2006 kello 13.59 (UTC) :Äänestyksen tulos oli '''ei hyväksytty'''. (kannatus 60%) -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 29. lokakuuta 2006 kello 16.34 (UTC) ==== Äänet ==== *Vähän tuore vielä, mutta '''kannatan''', koska tuo elisapeelo olisi nyt syytä saada kuriin. Tällä hetkellä ainoa kunnolla aktiivinen ylläpitäjä on kai Nysalor. --[[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.06 (UTC) *'''Kannatan'''. Vandaalien estämiseksi hyvä saada tänne lisää ylläpitäjiä. --[[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.10 (UTC) * '''Kannatan.''' Ylläpitäjiä tarvitaan lisää, ja vilu on tuttu Wikipedian puolelta. Vaikka hänen oikeinkirjoituksestaan ovat jotkut valittaneet siellä, sillä ei liene suurtakaan väliä vandalismin palauttelussa ja muissa ylläpitotoimissa. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.15 (UTC) <s>*'''Vastustan'''. Sen perusteella, miten on Wikipedian puolella "Vilkkuuna" toiminut, ei sovellu vielä ylläpitäjäksi. Hyvä kuitenkin, että intoa piisaa. --[[Käyttäjä:ML|ML]] 28. lokakuuta 2006 kello 17.55 (UTC)</s> Ääni hylätty olemattoman muokkaushistorian vuoksi. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 28. lokakuuta 2006 kello 18.26 (UTC) * '''Vastustan''' per http://fi.wikipedia.org/wiki/Wikipedia:Yll%C3%A4pit%C3%A4j%C3%A4t/Vilkkuu. --[[Käyttäjä:Hartz|Hartz]] 28. lokakuuta 2006 kello 18.33 (UTC) * '''Vastustan''' &mdash;[[Käyttäjä:Ppntori|Ppntori]] 28. lokakuuta 2006 kello 19.01 (UTC) ==== Keskustelu ==== En ole äänestyskelpoinen, mutta miettikää nyt oikeasti hetki, kenet te haluatte Wikimediaan kuuluvaan projektiin ylläpitäjäksi. Henkilön, joka ei osaa kirjoittaa äidinkieltään? Henkilön, jolta puuttuu arvostelukyky konfliktitilanteissa ja joka tekee surkeita minitynkiä joissa puolet infosta on väärin? Henkilön, joka ei noudata sääntöjä? Katsokaapa vain tämän ehdokkaan keskustelusivua ja sen historiaa. Henkilökohtaisia hyökkäyksiä ja lapsellista nimittelyä. Olkoonkin että tuo tapahtuu vandaaleja kohtaan... kyllä samojen sääntöjen täytyy silti päteä jokaiselle. Kukaan ei edes ole välittänyt huomauttaa käyttäjää tästä toiminnasta. Millaisen kuvan suomenkielisestä Wikiaineistosta antaa ylläpitäjä joka nimittelee muita alatyylisillä ilmauksilla ja kiroilee muutenkin kaiken aikaa? Miten joku voi kannattaa... järki käteen! Vähintäänkin pistäkää tämä tyyppi muutaman kuukauden koeajalle. Mieluummin vaikka hiukan enemmän vandalismia kuin ylläpitäjä joka ei osaa mitään... se olisi katastrofi projektille. [[Käyttäjä:88.85.146.71|88.85.146.71]] 28. lokakuuta 2006 kello 18.57 (UTC) : Aijaa......kyllä mä osaan kirjottaa!! miten mun äikkä oli uuten viime kevään tokarissa 9 ?! ja missä konfliktissa muka olen ollut ja miten niin hyökkäyksiä ja nimettelyä??? olenko mielstänne vandaali???? käyttäkää järkeänne!!! onko minun työni kaikissa wikimedian projekteissa automaattisesti mitätöity jos sählään wikipediassa??? Ja ettekö muista miten paljon olen palautellut täällä vandaalien muokkauksia??? enkä muka ole saanut missään mitään hyvää aikaan???? Suosittelen että kaikki jotka tämän ovat lukeneet katsoisivat wikikirjaston käyttäjä ja keskustelusivut.kiitos--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 28. lokakuuta 2006 kello 19.09 (UTC) : Vilu ei ole tietääkseni aiheuttanut ongelmia täällä Wikiaineistossa vaan pikemminkin tehnyt hyvää työtä vandaalien jälkien korjaamisessa. Keskustelusivujen käytössä hänellä olisi opeteltavaa, sillä häirikköviesteihin ei kannata vastata eikä kiittää jokaista äänestäjää erikseen. Niillä asioilla tai äidinkielen osaamisella ei minusta kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä ylläpitäjän tehtävissä. Siksi kallistuin äänestämään Vilun puolesta, vaikkei hän kaikkia asioita vielä täydellisesti hallitsekaan. Joka tapauksessa näyttää siltä, ettei Vilua ainakaan tällä kertaa valita ylläpitäjäksi. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 28. lokakuuta 2006 kello 20.52 (UTC) ja jos vandaalit iskee ja täällä ei ole ketään paluttelmassa vandaalien muutoksia niin turha tulla ruikuttamaan wikikirjastoon!!!!!!!--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 28. lokakuuta 2006 kello 19.46 (UTC) perun ton ylhäällä olevan kommentin.--[[Käyttäjä:Vilu|Vilu]] 29. lokakuuta 2006 kello 06.46 (UTC) : Jos Ppntori hyväksytään ylläpitäjäksi, ylläpitäjiä on jo ilman sinuakin puolet aikaisempaa enemmän, joten arvatenkin täällä pystytään vastaamaan entistä paremmin vandalismiin. Ylläpitäjyys ei loppujen lopuksi ole niin kamalan iso asia, joten ei kannata suuresti pettyä, vaikkei ylläpitäjäksi pääsisikään. Vandalismia voi torjua ilmankin, kuten olet tähän mennessä ansiokkaasti tehnyt. Pitkäjännitteisellä työllä projektin hyväksi ja koettamalla ottaa käytännöt hallintaan parannat mahdollisuuksiasi tulla valituksi joskus tulevaisuudessa. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 28. lokakuuta 2006 kello 20.52 (UTC) :Eikö Ppntorin ääni pitäisi hylätä, käyttäjällä ainoastaan 8 varsinaista muokkausta täällä. Toisia projekteja ei pitäisi laskea mukaan (tosin ansaitsisi esim. Wikipediassa ylläpito-oikeudet). --[[Käyttäjä:83.102.22.159|83.102.22.159]] 28. lokakuuta 2006 kello 21.02 (UTC) :: Oma näkemykseni on se, ettei Ppntorin ääniä ole syytä hylätä, koska hänellä kuitenkin on muokkaushistoriaa yhdeksän varsinaisen sivun muokkaamisen verran. Siksi tapaus on erilainen kuin ML:n, jolle äänestys oli ensimmäinen muokkaus täällä. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 29. lokakuuta 2006 kello 14.56 (UTC) siis hyväksyttänkö Ppnotrin ääni vai ei??? ja en taida päästä ylläpitäjäks eli laittkaa tää äänestyts vanhoihin äänestyksiin.....--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 28. lokakuuta 2006 kello 21.04 (UTC) :Älä lannistu, äänestys ei ole vielä ohi. Tarkasta onko täällä käytäntöä joka oikeuttaa äänestämiseen. --[[Käyttäjä:83.102.22.159|83.102.22.159]] 28. lokakuuta 2006 kello 21.14 (UTC) pakko se on uskoo että en pääse missään ylläpitäjäks.....--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 28. lokakuuta 2006 kello 21.19 (UTC) :: Ppntorin ääni on melkoinen rajatapaus. Itse olisin valmis hylkäämään sen äänen, mutta sillä ei ole merkitystä tuloksen kannalta, sillä äänen hylkäämisen jälkeen kannatus olisi 75% (vaadittu 80%). Kun tuo suuriherra Jimbo on joskus kehottanut varovaisuuteen äänten hylkäilemisessä, niin jätän sen nyt vaikutuksettomana tekemättä. -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 29. lokakuuta 2006 kello 16.28 (UTC) === [[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] === Asetun minäkin ehdolle. Ylläpitäjiä on nykyisellään melko vähän, ja oikeudet olisivat kätevät tuon häirikön nopeammaksi kuriin saamiseksi... --[[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.17 (UTC) :Äänestyksen tulos oli '''hyväksytty ylläpitäjäksi''' (kannatus 100%) -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 29. lokakuuta 2006 kello 16.34 (UTC) ==== Äänet ==== *'''Kannatan''' ehdottomasti, osoittanut kykynsä jo Wikipediassa, eikä mitään syytä vastustaa. --[[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.23 (UTC) * '''Kannatan.''' Wikipedian ylläpitäjänä hallitsee varmasti jo hyvin ylläpitäjien käytännöt ja pystyisi täälläkin ylläpitäjien oikeuksilla saamaan vandaalien innon hiipumaan. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.26 (UTC) * '''Kannatan'''. --[[Käyttäjä:Hartz|Hartz]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.31 (UTC) *'''Kannatan''' Hyvä ylläpitäjä wikipediassa ja aktiivinen muuaallakin ja muutenkin hyvä käyttäjä.--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.49 (UTC) * '''Kannatan'''. Hyvä ja aktiivinen ylläpitäjä jo Wikipedian puolella. &mdash;[[Käyttäjä:Ppntori|Ppntori]] 15. lokakuuta 2006 kello 19.41 (UTC) ===[[User:Hartz|Hartz]]=== Ylläpitäjänä voisin laittaa stopin vandaaleille. Kokemusta kaikista hankkeista, varsinkin Wikipediassa ja Wikisanakirjassa on tullut torjuttua vandalismia. Tänään aamupäivällä palautin n. 100 muutosta. --[[Käyttäjä:Hartz|Hartz]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.35 (UTC) :Äänestyksen tulos oli '''hyväksytty ylläpitäjäksi''' (kannatus 100%) -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 29. lokakuuta 2006 kello 16.34 (UTC) ====Äänet==== * '''Kannatan''', toiminut Wikisanakirjan ylläpitäjänä jo tammikuusta, ja oikeuksista olisi varmasti hyötyä täälläkin. --[[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.42 (UTC) *'''Kannatan''' Täällä tarttee kipeesti ylläpitäjiä.--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 15. lokakuuta 2006 kello 14.55 (UTC) * '''Kannatan.''' Ylläpitäjäkokemus muualta on plussaa ja näytöt vandalismin torjumisesta täälläkin vakuuttavia. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 15. lokakuuta 2006 kello 15.11 (UTC) * '''Kannatan'''. &mdash;[[Käyttäjä:Ppntori|Ppntori]] 15. lokakuuta 2006 kello 19.41 (UTC) * '''Kannatan'''. Paljon paikalla ja apuna torjumassa vandalismia. -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 17. lokakuuta 2006 kello 17.52 (UTC) === [[Käyttäjä:Ppntori|Ppntori]] === Allekirjoittanut asettuu ehdolle, jotta voisi auttaa tehokkaammin vandalismin kitkemisessä. &mdash;[[Käyttäjä:Ppntori|Ppntori]] 15. lokakuuta 2006 kello 15.59 (UTC) :Äänestyksen tulos oli '''hyväksytty ylläpitäjäksi''' (kannatus 100%) -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 29. lokakuuta 2006 kello 16.34 (UTC) ==== Äänet ==== * '''Kannatan''' Wikipediassa saamieni kokemusten perusteella. --[[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] 15. lokakuuta 2006 kello 16.02 (UTC) *'''Kannatan''' Tarttee ylläpitäjiä torjumaan vandalismia--[[Käyttäjä:Vilu|vilu]] 15. lokakuuta 2006 kello 16.08 (UTC) * '''Kannatan.''' Wikipediassa hankittu kokemus on hyödyksi täälläkin. – [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] 15. lokakuuta 2006 kello 16.58 (UTC) * '''Kannatan'''. Tehnyt jo hyödyllistä työtä vandalismin torjumiseksi, kokenut käyttäjä Wikipediasta. -- [[Käyttäjä:Mzlla|mzlla]] 17. lokakuuta 2006 kello 04.33 (UTC) 184 4551 2006-08-11T08:41:29Z TJ 23 ok, kuinka vain '''Byrokraatit''' ovat [[Wikiaineisto:Ylläpitäjät|ylläpitäjiä]], jotka voivat antaa äänestetyille ylläpitäjäehdokkaille ylläpito-oikeudet. Byrokraatit voivat lisäksi uudelleennimetä käyttäjätunnuksia ja antaa käyttäjätunnuksille bottimerkinnän. Suomenkielisen Wikiaineiston byrokraatit ovat tällä hetkellä: * {{Käyttäjä|mzlla}} Lisää voidaan äänestää tällä sivulla. ==Uudet ehdokkaat== * {{Käyttäjä|TJ}}. Hei, jos ketään ei haittaa niin ottaisin byrokraattioikeudet tähänkin wikiin ([[Käyttäjä:Linnea|Linnea]] alunperin ehdotti asiaa), siltä varalta että on tarvetta nimittää ylläpitäjiä ja vaikka mzlla ei ole paikalla. Olen siis byrokraattina suomenkielisissä Wikisanakirjassa, Wikikirjastossa ja Wikisitaateissa. --[[Käyttäjä:TJ|TJ]] 11. elokuuta 2006 kello 06.29 (UTC) ** TJ on tehnyt oikein hyvää työtä noissa muissa suomenkielisissä Wikihankkeissa, mutta näin pienessä projektissa (alle 30 käyttäjää) ei mielestäni ole oikein tarvetta monelle byrokraatille. Toisekseen, seuraan täällä yleensä ottaen päivittäin tuoreita muutoksia. Tämä ei ole siis vastustusääni TJ:lle, tämä on epäilevä kannanotto byrokraatin tarpeesta. Muita mielipiteitä? -- [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] 11. elokuuta 2006 kello 08.15 (UTC) *** Joo ei suurempaa tarvetta, mutta jossain vaiheessa ajattelin että et välttämättä täällä ole niin päivittäin. Olisin lähinnä "hätävarana". Mutta hyvä tietää että olet aktiivinen. --[[Käyttäjä:TJ|TJ]] 11. elokuuta 2006 kello 08.41 (UTC) Tässä äänestetään uusista byrokraattiehdokkaista. Äänestysaika on kaksi viikkoa. 185 405 2006-06-10T09:45:18Z Mzlla 6 malline luotu [[Käyttäjä:{{{1}}}|{{{1}}}]] ([[Keskustelu käyttäjästä:{{{1}}}|keskustelu]]&nbsp;–&nbsp;[[Special:Contributions/{{{1}}}|muokkaukset]]) 186 406 2006-06-10T09:48:19Z Mzlla 6 malline luotu <div id="talk" style="border: 1px solid #CC9; margin: 0em 1em 0em 1em; text-align: center; padding:5px; clear: both; background-color: #F1F1DE"> ''Tervetuloa [[Wikipedia:Käyttäjäsivu#Keskustelu käyttäjästä|keskustelusivulleni]]. Muista allekirjoittaa jokainen kommenttisi kirjoittamalla '''<nowiki>~~~~</nowiki>''' kommentin perään. '''Jos kirjoitin kommentin toiselle keskustelusivulle, vastaa siihen siellä. Vastaan tällä sivulla esitettyihin kommentteihin täällä.'''<br /> <span class="plainlinks">[{{SERVER}}{{localurl:{{NAMESPACE}}:{{PAGENAME}}|action=edit&section=new}} Aloita uusi keskustelun aihe tällä sivulla]</span> </div> ---- 190 8091 2006-10-22T10:12:56Z Hartz 13 iw <div id="recentchangestext"> '''#{{NUMBEROFARTICLES}}''' '''|''' '''[[:meta:Special:Recentchanges|Meta-Wiki]]''' - '''[[:w:Toiminnot:Recentchanges|Wikipedia]]''' - '''[[:wikt:Toiminnot:Recentchanges|Wikisanakirja]]''' - '''[[:b:Toiminnot:Recentchanges|Wikikirjasto]]''' - '''[[:q:Toiminnot:Recentchanges|Wikisitaatit]]''' <br /> <div style="font-size: 94%;"> '''[[:Luokka:Roskaa|Roskat]]''' - '''[[Wikiaineisto:Ylläpitäjät|Ylläpitäjät]]''' - '''[[Special:Newpages|Uudet sivut]]''' - '''[[Special:Log|Lokit]]''' '''U''' = uusi artikkeli, '''p''' = pieni muutos </div> [[ar:Special:Recentchanges]] [[bg:Special:Recentchanges]] [[bs:Special:Recentchanges]] [[ca:Special:Recentchanges]] [[cs:Special:Recentchanges]] [[da:Special:Recentchanges]] [[de:Special:Recentchanges]] [[el:Special:Recentchanges]] [[en:Special:Recentchanges]] [[es:Special:Recentchanges]] [[et:Special:Recentchanges]] [[fr:Special:Recentchanges]] [[he:Special:Recentchanges]] [[hr:Special:Recentchanges]] [[hu:Special:Recentchanges]] [[id:Special:Recentchanges]] [[is:Special:Recentchanges]] [[it:Special:Recentchanges]] [[ja:Special:Recentchanges]] [[ko:Special:Recentchanges]] [[la:Special:Recentchanges]] [[lt:Special:Recentchanges]] [[nl:Special:Recentchanges]] [[no:Special:Recentchanges]] [[pl:Special:Recentchanges]] [[pt:Special:Recentchanges]] [[ro:Special:Recentchanges]] [[ru:Special:Recentchanges]] [[sk:Special:Recentchanges]] [[sl:Special:Recentchanges]] [[sr:Special:Recentchanges]] [[sv:Special:Recentchanges]] [[th:Special:Recentchanges]] [[tr:Special:Recentchanges]] [[uk:Special:Recentchanges]] [[vi:Special:Recentchanges]] [[yi:Special:Recentchanges]] [[zh:Special:Recentchanges]] </div> 194 4520 2006-08-09T14:04:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Mallineet]] {| style="width:100%; margin-bottom:5px; border: 1px solid #ADA; background-color: #E4F2E4; text-align:center; font-size:0.9em;" |- | style="width:20%; text-align:left; font-size:0.9em;" | {{{edellinen|}}} | style="width:60%;" | '''{{{otsikko|Nimetön}}}'''<br /> {{{alaotsikko|}}}{{{eitekijää|<br />'' Kirjoittanut {{{override_author|[[{{{tekijä|nimetön}}}]]}}}''}}} | style="width:20%; text-align:right;font-size:0.9em;" | {{{seuraava|}}} |} {| style="width:100%; border-bottom:1px solid #A88; background:#fAfAff; font-size:0.9em;" |- | {{{huomiot|}}} |} <br clear=all /><noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 195 4527 2006-08-09T14:10:14Z Nysalor 5 [[Luokka:Mallineet]] <span class="interwiki-info" id="{{{1}}}" title="{{{2}}}" style="display:none;" /><noinclude> === Tietoa mallineesta === Tämän mallineen avulla voi lisätä ylimääräistä tekstiä kieltenvälisiin linkkeihin. Se on tarpeen esimerkiksi silloin, kun tekstistä on samalla kielellä kaksi eri versiota. === Syntaksi === <pre><nowiki>{{Kielilinkkitieto|kielen koodi|teksti}}</nowiki></pre> [[Luokka:Mallineet]] [[en:Template:Interwiki-info]] [[es:Plantilla:Interwiki-info]] [[fr:Modèle:Interwiki-info]] [[ru:Шаблон:Interwiki-info]] </noinclude> 196 3380 2006-07-30T09:12:53Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lorelei |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : En tiedä, kuinkahan lienee, : Kun murhe mun valtaa näin; : Sen vanha tarina tiennee, : Mi ei mene mielestäin. : On vilpas, päivä jo peittyy, : Rein-virta tyynenä on; : Vain vuoren huippuhun heittyy : Säde ilta-auringon. : Siell’ istui neito nuori : Tuoll’ yllä tenhossaan; : Ja kultasäihkeessä suori : Hän kultakutrejaan. : Hän suori ne kultaisin kammoin, : Vain laulua laulellen; : Sen sävel on unhottu ammoin, : Ja on valtavan tenhoinen. : Rein-laivurin nuoren mieltä : Saa hurjahan kaihoon tuo; : Hän ei näe kallionkieltä, : Vain ylös hän silmänsä luo. : Kai pohjahan nielussansa : Veet venhon ja laivurin vei; : Ja sen lumolaulullansa : On tehnyt Lorelei. '''Lähde:''' Juva, Valter 1902: ''Runoja: uusi sarja''. Boman & Karlsson, Hämeenlinna. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[de:Die Lore-Lei]] [[ro:Loreley]] 198 578 2006-06-13T14:29:16Z Nysalor 5 [[Luokka:Runot]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ainoa hetki.*) |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Yksin mä olin, : Yksin hän tuli, : Polkuni sivu : Polkunsa poisti. : Viipymätöinne, : Viipyä aikoi, : Puhumatoinna. : Silmänsä puhui. – : Tuntematoin, : Sä tuttuin tuiki! : Päivä se päättyy, : Vuosi se vierii, : Kans joka muistet : Toisen se työntää; : Hetki tuo herjä : Jäi mulle ijäks, : Hetki tuo surun, : Hetki tuo ilon. – –rki. *) Runeberg, Idyll och Epigram, ”Den Enda stunden.” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123267&conversationId=6&action=entryPage ''Helsingfors Tidningar'' 11.10.1845]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Den enda stunden]] 199 4093 2006-08-01T06:29:20Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Saarijärven Paavo |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tuolla Saarijärven salomailla : Asui Paavo maalla hallaisella, : Kynti maata, kaivoi ahkerasti, : Mutta Herralta tuloa toivoi : Taivahasta, luonnon tekijältä. : Siinäpä asui siivoin lapsinensa, : Vaimoinensa, vaivoin leipäpalan : Hiellänsä otti kankahasta. : Tuli kevät, suli kinos maailta. : Veipä puolen orahia; : Tuli kesä, kävi raet mailla, : Kaasi päitä puolet käydessänsä; : Tuli syksy, veipä halla kaikki. : Tarttui tukkahansa Paavon vaimo, : Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! : Ota sauva, hylkäs meidät Herra; : Kolkko miero, nälkä kauheampi”. : Sanoi Paavo, häntä suositellen: : ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra. : Pane leipään puoli petäjätä, : Minä laitan ojat leveämmät, : Mutta tulon toivon taivahasta”. : Pani vaimo puolen petäjätä. : Kaivoi äijä kaksi viemäreitä. : Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi. : Tuli kevät, suli kinos mailta, : Eipä vienyt vesi orahia; : Tuli kesä, kävi raet mailla, : Kaasi päitä puolen käydessänsä; : Tuli syksy veipä vilu kaikki. : Löipä rintoihinsa Paavon vaimo, : Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! : Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; : Kova kuolla, mutta turha toivo. : Sanoi Paavo häntä suositellen: : ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra. : Pane kaksin verroin petäjätä, : Kaksin kerroin laitan lannan maalle. : Mutta tulon toivon taivahasta”. : Lisäs’ vaimo kaksi pätäjätä, : Laittoi Paavo lannan kaksin kerroin, : Käänti karjan siemeneksi, kylvi. : Tuli kevät, suli kinos maalta, : Eipä vienyt vesi orahia. : Tuli kesä, kävi raet mailla, : Eipä kaatunutkaan kaunis olki; : Tuli syksy, sivu sitkaimitten : Meni vilun vaino vaarallinen, : Aivan koskematta kultapäihin. : Silloin heti Paavo hartahasti : Paneusi polvilleen ja sanoi: : ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra”. : Sanoi vaimo, samoin polvillansa: : ”Vaikka kokee, eipä hylkää herra”. : Sitten iloitellen miehellensä: : ”Paavo, ota sirppi sukkelasti! : Toki nyt on tullut toinen aika, : Ilon aika. – Pois nyt petäjäinen; : Ruisleivän laitan lapsillemme”. : Sanoi Paavo, häntä hyväellen: : ”Vaimo, vaimo! ''sit’'' ei kuri saada, : Jok’ ei hylkää toista hädässänsä. : Pane leipään puoli petäjätä, : Veihän vilu tou’on naapurimme”. '''Lähde:''' Topelius, Z. 1876: [http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/1800/fem19980049/ ''Maamme kirja'']. Suomentanut [[Johan Bäckwall|Joh. Bäckvall]]. G. W. Edlund, Helsinki. [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Högt bland Saarijärvis moar]] 200 575 2006-06-13T14:27:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Runot]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Viapori |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Me jäimme illan hämyssä : luo lieden roihuvan, : iäkäs ukko Stool ja mä, : taas vanhaan tapahan. : Pois puhde häipyi joutaviin, : niin Viapori mainittiin. : Sen nimen vain ma mainitsin, : mut tuli toiset lait: : »Sa luotolinnan Ehrnsvärdin : näit aaltoin vyössä kait? : näit Pohjan Gibraltarin tän?» : Noin synkin äänin lausui hän. : »Graniitiss’ silmät tarkastaa : se äärtä ulappain; : sen Kustaanmiekka kohoaa : ja uhkaa: ’Tules vain!’ : Ei iskuun tyydy miekka tää, : se musertaa, kun välkähtää. : »Äl’ lähde liki uhmien, : kun tuiskii sodan säät, : kun merten kuningattaren : jo vimmastuneen näät: : tuhansin kidoin kuolemaa : sen tulikirnut kiljahtaa. : »Maan joukot pohjan äärihin : ne työntyi taantuen, : mut toivo hehkui vieläkin : ja into urhojen: : Ei hätää, – turma torjutaan, : kun Viapori meill’ on vaan! : »Ei silmää, jok’ ei salamois, : kun kuului nimi tää, : pois haihtui nurku, huoli pois : ja puute, pakkassää. : Taas Suomen karhu rynnäköi, : ravisti kämmentään ja löi. : »Oi, usein urhon harmajan : etäällä kodistaan : tuon nimen kuulin lausuvan, : yön hangell’ istuissaan; : kun kylmi, lämmintä se loi, : se kodin, kaikki hälle soi. : »Mut etelästä hiipien, : käy huhu kuiskimaan, : häväistys meidän aseitten, : maanpetos mainitaan; : mies mieheen, kautta seutuin, sen : loi luotaan ylenkatsoen. : »Iäti päivä muistetaan, : mi todeks saattoi tään, : kun iski tieto tullessaan : kuin jysäys ukkossään: : maan viime toivo mennyt on, : on Suomi Sveanlinnaton. : »Sen tyrskyihinkö nielaissut : on syvyys pohjaton, : salama taivaan murskannut : sen kantakallion? : He viime mieheen kaatui kait? : Kysyttiin, – vastaajat on vait. : »Mut moni jäyhä rinta nyt : pakahtui huokaamaan, : ja silmä, harvoin vettynyt, : se valui virtanaan. : Sä paarillaan jo Suomen näit, : luo haudan itkemään sä jäit. : »Oi aikaa! Hän, mi syykseen ties : nää virrat kyynelten, : jaloimman kerran sama mies : sai sankarseppelen: : hän muinoin Ruotsin laivaston : vei Ruotsinsalmen voittohon. : »Mut nostanut jos loistoon ois : hän maailmat miekallaan, : vaikk’ auringot se varjoon lois, : hänt’ ylenkatsotaan. : Se palkka kavaltajall’ on : Ehrnsvärdin hautakallion. : »Sua runous viehtää, nuori mies, : ja muistot muinaiset, : mun jutelmistain kukaties : sa kerran laulelet; : työ musta silloin julki tuo, : mut miehen nimi yöhön luo. : »Suvusta vait! Ei tulla saa : se samaan tuomioon. : Ei muita, yksin rikkojaa : häpeä kohdatkoon. : Maanpetturi on suvuton, : vaill’ isää, poikaa, juurta on. : »’Kavala kalpa Suomenmaan’, : sa kurjan silmiin lyö, : ja ’ruoja, herja, patto’ vaan : ja kirous, kuolon yö! : Hän noin on mainittava vain, : niin säästyy korvat kuulijain. : »Hae kaikki haudan synkeys, : maan tuskat esiin luo, : sepitä niistä nimitys : ja hälle anna tuo: : teet sillä turmaa vähemmän, : kuin Viaporiin nähden hän.» '''Lähde:''' Juva, Valter 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[sv:Sveaborg]] 201 6078 2006-09-24T15:29:57Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sotilaspoika |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Mun isän’, nuori sotilas, niin sankarillinen, : hän pyssyn otti, oli mies, viistoista täyttäen. : Hän tietään kulki kunniaan : ja kestää, seisten paikallaan, : voi kylmää, nälkää, haavojaan, : sen taisi taatto, sen. : Näin lasna, kun hän lähti pois, kun sotaan käsky soi; : kuink’ astui uljain ryhdin hän, en unhottaa ma voi, : en hattuaan, en töyhtöään, : en päivetystä poskipään: : ma aina tumman varjon nään, : min kulmakarvat loi. : Kun pohjan teiltä joukot pois taas kääntyi, kuulla sain : kuink’ iskettäissä yhteen hän ol’ urhoist’ urhokkain. : Jo risti rintaan pantihin : ja kohta, kuulin, toinenkin; : oi, onni ois, ma aattelin, : jos mukaan pääsis vain! : Ja talvi loppui, lähti jäät, maat väikkyi, vihannoi, : niin kuulin: »Sota taatolles jo sorjan kuolon soi». : Ma tunsin olon oudommaks, : niin tuskan, riemun kaihoisaks; : yön itki äiti, itki kaks, : jo tuoni rauhan toi. : Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan; : siin’ ensi kerran kalvenneen sodassa kerrotaan! : Jäi vaari Kustaan sotaan, hän, : Utilla kesken rymäkän, : ja kaatui Lappeell’ isä tän, : mies Kaarle kuninkaan. : Niin heidän kävi, vertaan näin sai vuotaa kaikki nää; : mut moinen elo uljas on ja uljas kuolo tää. : Ken vaivoin hoippuis vanhuuttaan? : Ei, nuorna kuolla eestä maan : ja kunnian ja kuninkaan, : se oisi ylpeää! : Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, : mult’ isän kuolo kodon vei ja turvan, vaalijan. : Mut huoli pois vain haipukoon, : saan mittaa vielä vartaloon; : ma uljas sotapoika oon, : en sorru hukkahan. : Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan, : käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan. : Miss’ surmantuli tuimin lie, : mua sinne viittaa vaarain tie, : myös mun se sinne halu vie : teit’ isäin astumaan! '''Lähde:''' Juva, Valter 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[sv:Soldatgossen]] 202 3567 2006-07-30T09:30:21Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tonttu |alaotsikko= |tekijä=Viktor Rydberg |huomiot= }} : Pakkasyö on, ja leiskuen : pohja loimuja viskoo. : Kansa kartanon hiljaisen : yösydänuntaan kiskoo. : Ääneti kuu käy kulkuaan, : puissa lunta on valkeanaan, : kattojen päällä on lunta. : Tonttu ei vaan saa unta. : Ladosta tulee, hankeen jää : harmaana uksen suuhun, : vanhaan tapaansa tirkistää : kohti taivasta kuuhun; : katsoo metsää, min hongat on : tuulensuojana kartanon, : miettivi suuntaan sataan : ainaista ongelmataan. : Partaa sivellen aprikoi, : puistaa päätä ja hasta – : tätä ymmärtää ei voi, : »ei, tää pulma on vasta;» – : heittää tapaansa järkevään : taas jo pois nämä vaivat pään, : lähtee toimiin ja työhön, : lähtee puuhiinsa yöhön. : Aitat ja puodit tarkastain, : lukkoja koittaa nytkyin, – : lehmät ne lehdoista näkee vain : unta kahleissa kytkyin; : suitset ja siimat ei selkään soi : ruunan, mi myöskin unelmoi: : torkkuen vasten seinää, : haassa se puree heinää. – : Lammasten luo käy karsinaan, : makuulla tapaa ne ukko; : kanat jo katsoo, pienallaan : istuu ylinnä kukko; : kopissa Vahti hyvin voi, : herää ja häntää liehakoi, : tonttu harmajanuttu : Vahdille kyllä on tuttu. : Puikkii ukko jo tupahan, : siellä on isäntäväki, : tontulle arvoa antavan : näiden jo aikaa näki; : varpain hiipivi lasten luo, : nähdäkseen sulot pienet nuo, : ken sitä kummeksis juuri: : hälle se riemu on suuri. : Isän ja pojan on nähnyt hän : puhki polvien monten : nukkuvan lasna; mut mistähän : tie oli avutonten? : Polvet polvien tietämiin : nousi, vanheni, läks, – mihin niin? : Ongelma, josta halaa : selkoa, noin taas palaa! : Latoon, parvelle pyrkii vaan, : siellä hän pitää majaa: : pääskyn naapuri suovallaan : on liki räystään rajaa; : vaikka pääsky nyt poissa on, : keväällä tuoksuun tuomiston : kyllä se saapuu varmaan : seurassa puolison armaan. : Silloin aina se sirkuttaa : monta muistoa tieltä, : ei toki tunne ongelmaa, : näin joka kiusaa mieltä. : Seinän raosta loistaa kuu, : ukon partahan kumottuu, : liikkuu parta ja hulmaa, : tonttu se miettii pulmaa. : Vaiti metsä on, alla jään : kaikki elämä makaa, : koski kuohuvi yksinään, : humuten metsän takaa. : Tonttu puoleksi unissaan : ajan virtaa on kuulevinaan, : tuumii, minne se vienee, : missä sen lähde lienee. : Pakkasyö on, ja leiskuen : pohja loimuja viskoo. : Kansa kartanon hiljaisen : aamuhun unta kiskoo. : Ääneti kuu käy laskemaan, : puissa lunta on valkeanaan, : kattojen päällä on lunta. : Tonttu ei vaan saa unta. '''Lähde:''' Juva, Valter 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Viktor Rydberg]] [[Luokka:Valter Juva]] [[sv:Tomten]] 203 573 2006-06-13T14:26:53Z Nysalor 5 [[Luokka:Runot]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mignon |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Tunnetko maan, miss’ säihkyy sitroonit, : läpi lehväin loistaa kulta-oranssit, : miss’ siintää taivas, leyhkii illansuu, : ei myrtti liiku, huohuu laakerpuu? : Sen tunnet kai? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois&nbsp;sinne,&nbsp;pois : mun mieli kanssas, lemmittyni, ois. : Tunnetko linnan? Pylväät hohtavat, : luo salit säihkyyn kirkkaat ikkunat, : ja marmorkuvat katsoo minuhun: : kuin onkaan, lapsi rukka, käynyt sun? : Sen tunnet kai? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois&nbsp;sinne,&nbsp;pois : mun mieli kanssas, turvaajani ois. : Tunnetko vuoren? Polku pilviin vie, : ja usvain hämyyn kulkee muulin tie; : käy rotkoist’ esiin louhikäärmeet öin, : veet alas suinpäin syöksyy kuohuvöin. : Sen tunnet kai? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois&nbsp;sinne,&nbsp;pois : nyt tiemme käy! jo, isä, lähtö ois! '''Lähde:''' Juva, Valter 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[de:Mignon]] 204 468 2006-06-11T06:15:00Z Alfred Dengan 7 rd #redirect [[Jo Karjalan kunnailla lehtii puu]] 205 592 2006-06-13T14:45:33Z Nysalor 5 Luokat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kymmenen virran maa |alaotsikko= |tekijä=A. V. Koskimies |huomiot=Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntalaulu }} :Maa ponteva Pohjolan äärillä on, :se on entistaistojen tanner. :Niin rohkea, reima ja horjumaton, :se on muistojen mainio manner. :Tämä maa minun mieltäni innostaa, :se on kymmenen, kymmenen virran maa! :Revontulta sen talvinen taivas luo, :kun pakkanen parhaana räiskää, :ja tunturilaaksojen vuolas vuo, :se kallioseinihin läiskää. :Niin mieltäni nostaa ja juhlistaa :tämä kymmenen, kymmenen virran maa! :Kesäaurinkos kanssa mä valvonut oon ja :viettänyt yötöntä yötä. Ja vaipuen vienohon :haaveiluun vain katsonut Luojan työtä. :En tenhoas tuota voi unhottaa, :oi kymmenen, kymmenen virran maa. :Olet voiman ja vilppauden kotimaa – :tätä kannat kaksoisleimaa. :Se mieleni toivoja toinnuttaa, :se antavi intoa reimaa. :Oi loistaos loitos aikojen taa, :tulevaisten toivojen kallis maa! {{Wikipedia}} [[Luokka:A. V. Koskimies]] [[Luokka:Laulut]] 206 9995 2007-01-11T20:49:04Z Nysalor 5 Suomennos alkukielisen tilalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Marseljeesi. |alaotsikko= |tekijä=Rouget de Lisle |huomiot=Ranskan kansallislaulu }} {{Wikipedia}} : '''1.''' : Te eespäin, lapset synnyinmaan, : jo koitti päivä kunnian. : Taas täällä hurmelippuaan : me sorron näämme nostavan, : me sorron näämme nostavan. : Kas, saapuu vaino tullen luo, : soi huudot hurjain joukkojen! : Pois rinnoiltamme raastaen : nyt vaimot, lapset surmais nuo! : Mies, tartu miekkahan! sa taistoriviin saa: : Eespäin! Eespäin! kun teemme tien, on verta juova maa! : Eespäin! Eespäin! kun teemme tien, on verta juova maa. : '''2.''' : Mit’ tahtoo orjain lauma tuo : ja liitto pattoin, valtiain? : Tai kelle kahleet kurjat nuo : ja kaikki miekat vainoojani? : Ne Ranskaa, meitä varten on! : Oh, kuin se kiihkoon meidät saa! : He aikois meitä orjuuttaa : ja iäks saattaa sortohon! : Mies, tartu miekkahan! sa taistoriviin saa: : Eespäin! kun teemme tien, on verta juova maa. : '''3.''' : Vai hyökkääjät siis vierahat : lait, säännöt meidän maahan tois? : Vai palkka joukkoin armeijat : maan urhot uljaat voittaa vois? : Oi, taivas! kädet kytketyt : meit’ ikeen alle taivuttais, : ja despootitko julmat sais : tän kansan ohjiin käydä nyt! : Mies, tartu miekkahan! sa taistoriviin saa: : Eespäin! kun teemme tien, on verta juova maa. : '''4.''' : Tyrannius sortuu! – Vaviskaa, : te herjat, kaikkein inhoomat! : nyt ilkitöistään palkan saa : nuo vallanmiehet, murhaajat! : On valmiit kaikki vastukseen: : jos surman saiskin urhot nuo, : maa jälleen ilmi toiset tuo, : jotk’ käyvät taistoon uudelleen. : Mies, tartu miekkahan! sa taistoriviin saa: : Eespäin! kun teemme tien, on verta juova maa. : '''5.''' : Tää Ranskan taisto, veikot, on! : Kun milloin miekkain melske lie, : niin armo uhrein olkohon: : vain pakko heidät taistoon vie. : Mut hän, tuo hurja kruunupää, : mut rikoskumppanit Bouillén, : nuo tiikeritpä pentuineen, : jotk’ äidin rintaa veristää – –! : Mies, tartu miekkahan! sa taistoriviin saa: : Eespäin! kun teemme tien, on verta juova maa. : '''6.''' : Sa into, rakkaus synnyinmaan, : tuo tarmo käsiin kostajain! : Jää, vapaus kallis, johtamaan, : kun käymme päin, sua puolustain! : Oi, saakoon teille taistelun : nyt voitto viemään lippuas, : ja kuollen nähköön sortajas : maan kunnian ja riemus sun! : Mies, tartu miekkahan! sa taistoriviin saa: : Eespäin! kun teemme tien, on verta juova maa. Suom. ''[[Valter Juva]]''. '''Lähde:''' Työväen Laulukirja. 1917. Kahdeksas painos. Työväen Sanomalehti O.-Y., Helsinki. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Rouget de Lisle]] [[Luokka:Valter Juva]] [[de:La Marseillaise]] [[es:La Marsellesa]] [[fr:La Marseillaise]] [[ko:프랑스의 국가]] [[nl:Marseillaise]] [[pt:A Marselhesa]] [[zh:馬賽曲]] 207 474 2006-06-11T06:30:06Z Alfred Dengan 7 {|class="messagebox standard-talk" style="border: 1px solid #c0c090;background-color: #f8eaba;" |align="center" width=5%| [[Image:Diamond-caution.png|30px]] |'''Et ole [[Special:Userlogin|kirjautunut sisään]]. IP-osoitteesi tallennetaan sivun muokkaushistoriaan.''' <small>Voit muokata Wikiaineistoa ilman käyttäjätunnusta, mutta huomaa, että vandalismi huomataan nopeasti ja kumotaan. Harkitse käyttäjätunnuksen rekisteröimistä. Se ei vaadi henkilökohtaisia tietoja ja tuo mukanaan lisätoimintoja.</small> |} 212 9992 2007-01-11T20:27:19Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomennettavat]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=The Star-Spangled Banner |alaotsikko= |tekijä=Francis Scott Key |huomiot=Yhdysvaltain kansallislaulu }} {{Wikipedia}} ==The Star-Spangled Banner== :'''I.''' :''Oh, say can you see by the dawn's early light'' :''What so proudly we hailed at the twilight's last gleaming?'' :''Whose broad stripes and bright stars through the perilous fight,'' :''O'er the ramparts we watched were so gallantly streaming?'' :''And the rocket's red glare, the bombs bursting in air,'' :''Gave proof through the night that our flag was still there.'' :'''Chorus''' :''Oh, say does that star-spangled banner yet wave'' :''O'er the land of the free and the home of the brave?'' :'''II.''' :''On the shore, dimly seen through the mists of the deep,'' :''Where the foe's haughty host in dread silence reposes,'' :''What is that which the breeze, o'er the towering steep,'' :''As it fitfully blows, half conceals, half discloses?'' :''Now it catches the gleam of the morning's first beam,'' :''In full glory reflected now shines in the stream'' :'''Chorus''' :'''Tis the star-spangled banner! Oh long may it wave'' :''O'er the land of the free and the home of the brave.'' :'''III.''' :''And where is that band who so vauntingly swore'' :''That the havoc of war and the battle's confusion,'' :''A home and a country should leave us no more!'' :''Their blood has washed out of their foul footsteps' pollution.'' :''No refuge could save the hireling and slave'' :''From the terror of flight and the gloom of the grave'' :'''Chorus''' :''And the star-spangled banner in triumph doth wave'' :''O'er the land of the free and the home of the brave.'' :'''IV.''' :''Oh! thus be it ever, when freemen shall stand'' :''Between their loved home and the war's desolation!'' :''Bles't with victory and peace, may the heav'n rescued land'' :''Praise the Power that hath made and preserved us a nation.'' :''Then conquer we must, when our cause it is just,'' :''And this be our motto: "In God is our trust."'' :'''Chorus''' :''And the star-spangled banner in triumph shall wave'' :''O'er the land of the free and the home of the brave.'' [[Luokka:Suomennettavat]] 214 491 2006-06-11T07:44:26Z Mzlla 6 hups (väärä viesti) muokkaukset 215 492 2006-06-11T07:45:14Z Mzlla 6 muokkaukset -> omat muokkaukset Omat muokkaukset 216 10001 2007-01-11T21:59:48Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Mu isamaa, mu õnn ja rõõm” uudelle nimelle ”Isänmaani, onneni ja iloni”: Suomennoksen nimelle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Isänmaani, onneni ja iloni |alaotsikko= |tekijä=Johann Voldemar Jannsen |huomiot=Viron kansallislaulu. Suomentanut [[Käyttäjä:Nysalor|Matti Järvinen]]. }} {{Wikipedia}} : Isänmaani, onneni ja iloni, : kuinka kaunis oletkaan! : En löydä koskaan suuresta, : avarasta maailmasta sellaista, : joka olisi minulle niin rakas : kuin sinä, isänmaani! : Olethan minut synnyttänyt : ja aikuiseksi kasvattanut; : sinua kiitän aina : ja olen uskollinen kuolemaan asti, : olet minulle armain, : rakas isänmaani! : Jumala sinua vartioikoon, : rakas isänmaani! : Hän olkoon suojelijasi : ja siunatkoon suuresti, : mihin ikinä ryhdytkään, : rakas isänmaani! [[Luokka:Johann Voldemar Jannsen]] [[Luokka:Laulut]] [[et:Mu isamaa, mu õnn ja rõõm]] [[it:Mu isamaa, mu õnn ja rõõm]] [[pt:Mu isamaa, mu õnn ja rõõm]] [[tr:Estonya Ulusal Marşı]] 220 9303 2006-11-29T10:15:44Z 195.239.224.242 iwiki '''Edgar Allan Poe''' (1809–1849) (katso [[w:Edgar Allan Poe|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Korppi]]'' [[Luokka:Edgar Allan Poe]] [[de:Edgar Allan Poe]] [[en:Author:Edgar Allan Poe]] [[es:Edgar Allan Poe]] [[fr:Edgar Allan Poe]] [[la:Edgar Allan Poe]] [[pl:Edgar Allan Poe]] [[pt:Autor:Edgar Allan Poe]] [[ru:Эдгар Аллан По]] 221 3478 2006-07-30T09:21:59Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu Suomessa |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Arvon mekin ansaitsemme : Suomen moassa suuressa, : Ehk’ ei riennä riemuksemme : Leipä miesten moatessa; : Leipä kasvaa kyntäjälle, : Arvo työnsä täyttäjälle. : Suomen poika puolestansa : Tunnetaan jo jaloksi, : Korvet kylmät voimallansa : Perkaileepi pelloksi; : Hän on rakas, rauhallinen, : Mies sotassa miehuullinen. : Opin teillä oppineita : Suomessa on suuria, : Wäinämöisen kanteleita : Täällä tehään uusia; : Valistus on liritetty, : Järki hyvä herätetty. : Suomen Tytön poski-päihin : Veri voatii kuraiset: : Hall’ ei pysty harmaa näihin, : Näit’ ei pane pakkaiset; : Luonnossa on lempeyttä, : Syvämmessä siveyttä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=121754&conversationId=1&action=entryPage ''Helsingfors Morgonblad'' 28.9.1835]. [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Sång i Finland]] 222 9828 2007-01-02T20:26:18Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää {{Wikipedia}} '''Jaakko Juteini''' (oik. '''Jacob Judén''', 1781–1849) == Runot == * ''[[Edesmenneen muistoxexi]]'' * ''[[Elämä (Juteini)|Elämä]]'' * ''[[Elämän Juoksu]]'' * ''[[Elämän muoto ja toivo]]'' * ''[[Herran Rukous]]'' * ''[[Herran Tohtorin Lönnrotin tuldua Viipuriin 27 päivänä Toukokuuta 1841]]'' * ''[[Hopia-häissä]]'' * ''[[Huokaus]]'' * ''[[Julkinen Jumalan kiitos]]'' (1833) * ''[[Julkinen Jumalan Kiitos]]'' (1841) * ''[[Kehoitus tupakkaa polttamaan]]'' * ''[[Kerju-Poika]]'' * ''[[Kivi-piirros Suomen Kirkolle Viipurissa 1831]]'' * ''[[Kirkko-Tarha]]'' * ''[[Kirkon Rakennus Helsingin Kaupungissa]]'' * ''[[Kunnian Osotus Väinämöisen Kuvalle Vanhassa Viipurissa vuonna 1831]]'' * ''[[Kysymys]]'' * ''[[Lapsen laulu leskelle]]'' * ''[[Laulu elämän nautinnosta]]'' * ''[[Laulu Rakkaudesta]]'' * ''[[Laulu Suomessa]]'' * ''[[Laulu Suurelle Ruhtinaalle]]'' * ''[[Lääkitykset]]'' * ''[[Löytö-Lapsi]]'' * ''[[Maljan Juomingi]]'' * ''[[Menestys Suomessa]]'' * ''[[Miehen Arvo]]'' * ''[[Nuuskasta]]'' * ''[[Palkollisen laulu]]'' * ''[[Sanan Valo]]'' * ''[[Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa]]'' * ''[[Talon-pojan Laulu]]'' * ''[[Tanssi-laulu]]'' * ''[[Tuonelasta tulleen tarina Suomen kielestä]]'' * ''[[Uhri Luojalle]]'' * ''[[Usko Jumalaan]]'' * ''[[Vanha ystävä kaukaa ystävälle]]'' * ''[[Vartian yö-huuto kellon lyötyä]]'' * ''[[Vilu-Taudista]]'' * ''[[Yhteinen Siunaus]]'' [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[sv:Författare:Jacob Judén]] 223 4103 2006-08-01T06:30:07Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muotokuvat |alaotsikko= |tekijä=Anna Maria Lenngren |huomiot= }} : Isiltä perityssä vanhass’ hovissansa : Kuivettu kreivin leski eli, : Joi alti seljateetä tuskissansa, : Kun kihti särki hänen jalkojansa, : Jotk’ ilman vaiheit’ ennusteli, : Ja ikävyys vaan oli seuranaan. : Nyt kerran – kuinka sattuikaan – : Kun sisäpiian kanssa : Hän istui kullan loistavassa salissansa, : Siel’ jossa seinämillä ovat : Tään suvun suuren muotokuvat, : Hän tuli näihin mietelmiin: : Mitä, jos alentuisin niin, : Ett’ tuolle tolvanalle sanan soisin, : Niin ehkä kihtiäni lieventää mä voisin; : Ja vaikka ei se kanan pää : Konversatioonian’ voi ymmärtää, : Niin keuhkoni tok’ siitä virkistyy : Ja tämä tollo raukka varmaan ällistyy : Mun lauseheni kuullessaan. : ”Susanna” – sanoi hän – ”kuink usein siivoelet : ”Tään salin ja sen kaikki kuvat, : ”Joit’ tuskin huomaat mitä ovat, : ”Vaan niitä niin kuin hullu töllistelet, : ”Ja etkä tiedä kenen päältä pyyhkinyt : ”Oot tomu-verkot; niinpä kuule nyt! : ”Täss’ oikeall’ on isoisän isä, tää : ”Se mailmaa matkustanut presidentti, mies, : ”Mi kreikaksi ja latinaksi ties : ”Kaikk’ kärpäsetkin nimittää; : ”Hän itämailta onkimadon toi, : ”Sen yliopistolle lahjaks’ soi... : ”Ja ... tämä vahingossa nurkkaan eksynyt – : ”On vänrik’ vainaa, poikan’ ainoa, : ”Minun ja perheen toivo ihana, – : ”Tanssiss’ ja asennossa oikein malli, : ”Hän kuutta lajia palmikoit’ on keksinyt,¹) : ”Vaan kohtalo niin salli, : ”Ett’ ilman veto kävi akkunasta, : ”Hän siitä yskän sai, ja kuuluisasta : ”Elostaan nuorna vaipui hautahan, – : ”Hän saapi – marmorisen patsahan... : ”Ja äidin isän äiti, kreivitär, on tää, : ”Kuuluksi tullut kauneudestaan; : ”Ja toden totta kerrotahan niin, : ”Ett’ alushameen hän sai kiinnittää : ”Kristiina kuninkaalle, kun hän kruunattiin... : ”Ja tämä rouva – lapsi kultani – : ”On mulle iso-täti vaan... : ”Tuo ukko tuossa, kaapussaan : ”On eno suuren sukuni. : ”Sai kerran Shakki-peliss’ tsaarin kanssa olla... : ”Ja vasemmalla, tämä ylimmys : ”Eversti-vainaja, mun miehen armias, : ”Suur’ ansioiltaan sekä nerokas, : ”Kun peltopyiden pyynnöst’ oli kysymys... : ”Vaan katsopas nyt tarkoin naista tässä : ”Kehässä kaunihiss’ ja pyöreässä! : ”Joll’ ompi kukkavihko uljaan rinnan päällä, – : ”Ei sitä – katso tätä täällä! : ”Mik’ ylevyys sen silmäin säihkehenä! : ”Ja kuinka uljahasti kaartuu nenä! : ”Kuningas Fredrik häneen kerran rakastui, : ”Vaan hän, jok’ oli itse hyve, vihastui : ”Ja saatti kuninkahan hämilleen, : ”Ett’ ällistyksissään hän lausui: Ah, ma chére, : ”Kuink’ on hän ynseänä! : ”Niin, niin, viel’ moni muistaa kertoella tästä! : ”No, tunnetko, ken ompi tämä? : ”Häh! Ken mua ei tuntis’ otsast’ ylevästä?” : Nyt Sanna huudahti: ”No mutta suuri luoja!" : Ja maahan putos hänen puikkonsa, : ”Tämäkö olis hauen armonsa!!!” : ”Tämäkö olis? mitä, mitä! ruoja, : ”Het’ ulos tyynyines’ ja jätä tämä suoja! : ”Hyi – mikä kiusa – niin, sen saa kun armossansa : ”Puheluun alentuupi moisten aasein kanssa”! : Ja kreivitär sai taasen kihti-kolotuksen, : Sen ainoan tää runo antaa opetuksen. K–ll–n. ¹) Kuningas Kustaa III:n aikana käyttivät miehetkin hiuspalmikoita eli lettiä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=278192&conversationId=3&action=entryPage ''Savo'' 26.3.1889]. [[Luokka:Anna Maria Lenngren]] [[Luokka:Runot]] 224 776 2006-06-19T14:41:46Z Nysalor 5 Kielilinkki '''Anna Maria Lenngren''' (1754–1817) == Runot == * ''[[Muotokuvat]]'' [[Luokka:Anna Maria Lenngren]] [[sv:Författare:Anna Maria Lenngren]] 225 7670 2006-10-18T09:42:21Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Paradox|Paradox]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Paradox|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Ppntori|Ppntori]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jäähyväislaulu |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä laulusta suomensi –r–r. : Hyvästi, synnyinseutunen, : Sa armas tanhua! : Oi, laula, laakson puoronen. : Jäähyväislaulua! : Kun erotaan, : Suo, kuulla saan : Nyt surusoitelman: : Ah, joutuisaan : Ma kohta vaan : Jätän tään maiseman! : Hyvästi, kotilaaksonen : Ja isäin majakin! : Hyvästi, metsän lehtonen : Ja kolkko kangaskin! : Viel humiskaa, – : Jo kiiruhtaa : Nuor’ ystävämme pois. : Vieraissa vaan, : Pois kotoaan, : Häll’ tulevaisuus*) ois. : Hyvästi, kallis synnyinmaa : Ja lasnaoloni! : Viimeistä kaipuun kuiskelmaa : Suokaatte kuullani. : Te, ahoset : Ja kukkaset, : Oi, vielä tuoksukaa, : Ja lintuset. : Te pienoset. : Lohtua laulakaa! : Teill’ laakson paadet, kivetkin : Hyvästit huokailen. : Syömmessäin aina teitäkin : Murheella muistelen. : Viimeiseni : Nyt katseeni : Käyn teihin heittämään. : Joudunkohan : Ma koskahan : Taas teitä näkemään! : Vaan jos ma viivyn luotanne, : Eik’ mua näykään, : Ja josp’ ei lemmityistänne : Luoksenne riennäkään, : Niin lehtosen : Sa leppänen : Nimeäin kuiskaile, : Ja purokin, : Sa aaltoihin : Kuvaani piirtele! : Kun sitte saapuu tänne ''hän'', : Lapsuutein kumppani, : Mua, nimen kuullen, nähdessään : Kuvan, hän muistavi : Ja miettii näin: : ”Oil syömmessäin : Hän kallis mullekin,” : Ja nimeäin : Viel’ äänähtäin : Hän mua kaipaakin. <nowiki>*)</nowiki> Laulu on kirjoitettu vähää ennen runoilijattaren lähtöä Jyväskylän seminaariin. Suoment. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=268678&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat '' 16.5.1885]. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 226 3686 2006-07-30T09:42:11Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suru on sydämmessäin |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Suru sydämmessäini ja kyynel’ silmässäin, : Ma kaiholla jo kauvan kaipailin onneain, : Ma yksin, ystävittä kävelen huolissain, : En ollenkana tunne ken lientäis rintoain. : Monet ilosi, lempi! ne tunsin rinnassain, : Enemmät sun on tuskat, siis murhe muodossain. : Voi rintaa riutunutta kourissa kuoleman! : Jo tuskistaini tunnen sen ratki raukeevan. : Voi, josko joutuisinki iloille lapsuuden, : Tuon virran vieremille, joss’ onnen päivät näin! : Muistellen mua siellä mun kulkee kultani, : Se kyllä kyyneleini poskiltain pyhkisi. S–la. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=20903&conversationId=7&action=entryPage ''Suometar'' 6.2.1857]. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] 227 8760 2006-11-09T19:23:08Z 212.96.178.147 '''Robert Burns''' (1759–1796) (katso [[w:Robert Burns|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Ballochmylen maat]]'' * ''[[Ei ketään]]'' * ''[[Hyvästi, maine Skottlannin]]'' * ''[[Hyvästi, ylämaa]]'' * ''[[Jo taatto kielsi, äiti kielsi]]'' * ''[[Jos mikä lie!]]'' * ''[[Meerille taivaassa]]'' * ''[[Mun kultani on ruusunen]]'' * ''[[Myllärin Miska]]'' * ''[[Suru on sydämmessäin]]'' * ''[[Tullut läpi viljan]]'' * ''[[Vekkuli-Ville]]'' * ''[[Viljanleikkuussa]]'' [[Luokka:Robert Burns]] [[cs:Robert Burns]] [[en:Author:Robert Burns]] 228 9167 2006-11-17T16:55:38Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuorukainen ja kaiku |alaotsikko=(Ovidii Met. L. III. v. 355 etc.) |tekijä=Ovidius |huomiot= }} : Nuoren miehosen ajajan arkoja hirviä verkkoin : Äkkäsi äänekäs Neittonen Kaiku, kun äänehen ej voi : Vaiketa, ej myös ensiksi ikänä puhua taida. : Viel’ oli Kaikulla ruumis, ej yksin ääntä; ja sentään : Ej hän ääntävä suullaan enempää tehnyt kun nytkän: : Monista sanosta viimmeset vaan hän kertoa voipi. : Koska hän nyt siis nuorosen harhoissa rotkoissa käyvän : Näki ja rakastui; hän jälkiä seurasi salaa. : Mutta jot’ enemmän seurasi, enemmän sydänkin syttyi: : Samaten, kun tulikivehen kastettu pihkanen tikku : Vikkelä, likelle vietynä, valkian äkkiä ottaa. : Usein mieli hän makeilla puheilla parihin mennä, : Lausuin lempeitä pyyntöjä! vaan oli luontoa vastaan; : Eikä se antanut alkaa. Mutta mit’ anto se, siihen : Oli hän valmis: vartoon ääniä, joita hän kertois. : Tapahtu, että jo poikanen, joukosta joutunut kauvas, : Kirkasi: kukasta tääll’ on? Tääll’ on, vastasi Kaiku. : Tämäpä ällästyi; myös, katsoin kaikille kulmin, : Tiuskasi kovasti: Tule. Ja taas: Tule, tiuskasi Kaiku. : Taas hän katsoi! vaan ej ketään tullut, ja sanoi: : Miksis minua pakenet? Taas sai sanansa jälleen. : Hän sano toisella äänellä: yhteen tulkamme täällä! : Mieluisammin taas, kun muuhun mihinkän ääneen : Vastaavainen, kertoi Kaikuna: Tulkamme täällä! : Halulla sanojaan seuraten, meni hän metsästä maallen, : Ja meni kiertoon kätensä ympäri toivotun kaulan. : Poikanen pakeni: paeten, vie kätes halajamasta, : Hän sano: ennemmä kuolisin, kuin saat minulta lupaa. : Kaiku ei kertonut muuta kun: kuin saat minulta lupaa. : Mettissä kätkee hänensä hyljätty, häpeäväiset : Silmänsä lehdissä lymyten, asujen rotkoissa yksin. : Rakkaus rampoo vielä; ja hyljätyn kivulla kasvaa. : Valveella olevat murenet raukkaa ruumista runsii: : Laihuus kuroo kettä ja kuivaa ilmohin nesteen; : Ääni ja luut ainoastaan enää jäljellä orat. : Ääni se pysyy. Luut taas kivuksi näkyvän kuuluu. : Siitä hän mettissä kätkey: ej myös vuorella nähdä. : Kaikilta kuullaan hän; vaan ääni nyt hänessä elää. –ck. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=45847&conversationId=1&action=entryPage ''Morgonbladet'' 12.03.1846]. [[Luokka:Ovidius]] [[Luokka:Runot]] 229 6112 2006-09-24T15:32:20Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sanoman eli juorun asunto |alaotsikko=(Ov. Met. L. XII. v. 39 etc.) |tekijä=Ovidius |huomiot= }} : Maitten, meren ja ilmain välillä, keskellä maata, : Kolmen kaltasen mailman rajavaiheella on paikka, : Jossa mit’ on jossain, jos kaukaisissakin, nähdään; : Tunkeu myös avojammiin korviin kaikkinen ääni. : Juoru on ottanut ylinnä asumasiansa siellä: : Tehnyt myös monet ovet ja kattoin tuhannet reijät, : Eikä hän ikänä kynnyksiänsä portilla sulje. : Päivät ja yöt ne on auki. Ja kaikki on ääntävä suuna: : Kaikessa kaiku ja kohina; kaikki se kuulttua kertoo. : Ei ole lepoa sisällä, ei oll’ ääneti missään. : Sentään huutoa ei, vaan hyminä hiljasen äänen: : Niinkuin syvyydestä, kun kaukaa alloja kuullaan: : Elikkä niinkuin antaa kaukasin ukkosen ääni, : Kulloin Isänen ilmassa synkillä piloilla pauhaa. : Ahtaus huoneissa on: väki keviä tulee ja menee: : Tuhansin juttuja kulkee, valhella siellä ja täällä : Sekoitettuna toteen. Sotkuna sanoja suihka. : Toiset ne autioit’ ilmoja pitkillä puheilla täyttää, : Toisilta ilmoitettua toisille jahtavat toiset: : Kulkein kasvaa juttu; jokainoa jatkaapi lisää. : Siell’ on kepsakas uskomus, siell’ uppiniskanen erhe, : Siell on mitätön ilo, ja hämmästyksissä pelko, : Kapina kiemaileva, ja epäillyksien kohu. : Itse hän näkee kaikki, kun taivaassa, meressä, maassa : Tehdään; tutkii myöskin kaikkia ympäri maita. –ck. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=45847&conversationId=1&action=entryPage ''Morgonbladet'' 12.03.1846]. [[Luokka:Ovidius]] [[Luokka:Runot]] 230 3594 2006-07-30T09:33:10Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Ovidius''' ('''Publius Ovidius Naso''', 43 eaa. – 17/18 jaa.) (katso [[w:Ovidius|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Nuorukainen ja kaiku]]'' * ''[[Sanoman eli juorun asunto]]'' [[Luokka:Ovidius]] 233 6110 2006-09-24T15:31:48Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oja-Paavo |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Saarijärven eli kankahilla : Paavo maalla hallaisella, : Käsin uutterin sitä viljellen: : Herralta hedelmää odottaen : Vaimoneen ja lapsinensa siellä, : Hiessa-otsin nautti leivän niukan, : Ojaa kaivoi, kynti sekä kylvi. : Keväällä nietosten sulaessa : Tulva puolen orahista otti, : Kesällä rakeiden riehuessa : Tähkäpäistä puolet lako voitti, : Syksyllä viimesetkin halla vei. : Vaimo repi tukkoaan ja huusi: : ”Paavo, Paavo, onnenjättö ukko! : Keppi käteen Herra meidät heitti, : Kerjuu kova on, kovempaa nälkä.” : Kädestä ottaen Paavo lausui: : ”Herra koetteleepi, vaan ei heitä; : Petäjäistä puoli leivo leipään, : Ojia puolta enempi kaivan : Mutta Herralta mä kasvun toivon”. : Vaimo leipähän petäistä leipo, : Ojia Paavo enempi kaivo, : Möi lampaita, ruista osti, kylvi. : Keväillä nietosten sulaessa : Eipä tulva orahaita vienyt; : Kesällä rakeiden riehuessa : Tähkäpäistä puolet lako voitti, : Syksyllä viimesetkin halla vei. : Vaimo rintahansa lyöden huusi: : ”Paavo, Paavo, onnenjättö ukko! : Kuolo työksi, Herra meidät heitti; : Kuolla vaikee, elää vaikeampi”. : Kädestä ottaen lausui Paavo: : ”Herra koetteleepi, vaan ei heitä; : Petäjäistä leivo kaksi vertaa, : Ojat kaivan kahta suuremmiksi, : Mutta Herralta mä kasvun toivon”. : Vaimo petäjäistä kaksi vertaa, : Paavo ojat kahta suuremmiksi, : Lehmät möi ja ruista osti, kylvi. : Keväillä nietosten sulaessa, : Eipä tulva orahaita vienyt; : Kesällä rakeiden riehuessa, : Eipä viljaa myrsky maahan lyönyt; : Syksylläkin halla koskematta : Jätti viljan kullan hohtavaksi. : Silloin lausui Paavo polvillansa; : ”Herra koitteleepi, vaan ei heitä.” : Vaimo myöskin polvillansa lausui: : ”Herra koitteleepi, vaan ei heitä.” : Miehellensä ilo-mielin virkki: : ”Paavo, Paavo, nyt jo leikatkamme, : Nyt on hyvän elon, riemun aika, : Petäjäinen leivästämme jääköön, : Nyt jo ruista yksin leipokamme.” : Kädestä ottaen lausui Paavo: : ”Vaimoseni, se vaan koitteet kestää, : Ken vajaata lähimmäisen muistaa; : Petäistä puoli leivo leipään: : Naapurin on halla pannut pellon.” A. M–n <nowiki>[</nowiki>[[Agathon Meurman]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=287746&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 1.11.1862]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[sv:Högt bland Saarijärvis moar]] 234 5672 2006-09-17T13:32:39Z Nysalor 5 Todellisuudesta taiteessa {{Wikipedia}} '''Agathon Meurman''' (1826–1909) == Asiatekstit == * ''[[Todellisuudesta taiteessa]]'' == Suomennokset == * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Ojan-Paavo]]'' [[Luokka:Agathon Meurman]] 235 557 2006-06-13T14:17:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 236 558 2006-06-13T14:17:38Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 237 559 2006-06-13T14:18:04Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 238 560 2006-06-13T14:18:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 239 561 2006-06-13T14:18:30Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 240 562 2006-06-13T14:18:47Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 241 563 2006-06-13T14:20:36Z Nysalor 5 [[Luokka:Runous]] [[Luokka:Runous]] 242 6450 2006-10-14T09:42:05Z Jetman 46 rv [[Luokka:Runous]] [[en:Category:Poems]] [[fa:رده:اشعار]] [[fr:Catégorie:Poésie]] [[la:Categoria:Carmina]] [[nl:Categorie:Poëzie]] [[pt:Categoria:Poesia]] [[sv:Kategori:Poesi]] 243 566 2006-06-13T14:23:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjallisuus]] [[Luokka:Kirjallisuus]] 244 588 2006-06-13T14:41:20Z Nysalor 5 [[Luokka:Runous]] [[Luokka:Runous]] 245 590 2006-06-13T14:41:56Z Nysalor 5 [[Luokka:Runous]] [[Luokka:Runous]] 246 593 2006-06-13T18:44:16Z Nysalor 5 Ruusu Orjan-tappuraisen Suomi-lehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ruusu Orjan-tappuraisen *) |alaotsikko= |tekijä=Per Daniel Amadeus Atterbom |huomiot= }} : ”Ruusu kulta! (Perho loatii : Illan hämärtelleisään) : Miksi eriosi mun soatti : Suruun? Pimenööpi, moatki – : Vasta syvän-yöllä voatii : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lempyys – lempyys : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Peätteä liittoonsa.” : Ruusu, itkein, virkki: ''”tästä'' : ''Lähek Perhoinen jo pois!'' : ''Pimeyspä meijät esteä –'' : ''Halaamasta m’ua peästä!'' : ''Oamuksipa tuota seästä! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;''Mietii – mietii'' : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;''Sinusta voan sois’n.”'' : Kuu jo valollansa, hällä, : Suloitteloo koko moan; : Kussa Ruusu nukkui, välleen : Perhoinenpa joutui jälleen, : Kuiskais, päivän koittais, hällen: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;”Nouse! – nouse! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hyväillä jo soan.” <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin; ''”Hulda Rosa, Fjeriln frågar.”'' &c '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123276&conversationId=2&action=entryPag ''Suomi'' 13.2.1847]. [[Luokka:Per Daniel Amadeus Atterbom]] [[Luokka:Runot]] 247 4586 2006-08-15T16:05:28Z Nysalor 5 Katso myös -osio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Eläköön Kuningas |alaotsikko= |tekijä=Frans Mikael Franzén |huomiot= }} '''Frans Mikael Franzen’ille''' pystytettiin kuvanveistäjä E. Stenberg’in tekemä muistopatsas Oulussa viime kuun [kesäkuun] 30 p:nä. Franzen oli suurimpia ruotsin-kielisiä runoilijoita, syntynyt Oulussa 9 p. Helmikuuta 1772; F. esi-isät olivat kotoisin Karjalasta ja hänen äitinsä esi-isät Savosta talonpoikaissäädystä. Kun Suomi oli tullut eroitetuksi Ruotsista, muutti Franzen viimeksimainittuun maahan ja kuoli siellä Hernösand’in piispana 1847. – Ainoa minkä F. suomeksi kirjoitti, on seuraava laulu, jonka painatamme tähän siinä muodossa kuin se on tekijänsä kädestä lähtenyt: : ”Eläköön Kuningas, : Vilpitöin Ruhtinas : Suomenkin maan. : Sielläkin siivoa, : Toimea, tatoa : Parembaa oloa : Kartuttamaan! : Väärydel pelvoxi, : Oikeudet voitoxi : Eläköön hän! : Mettängin kodossa : Orvollen osansa, : Piennimal omansa : Säylyttämään. : Estä, o Jumala : Pahuuden juoneja : Pimeyden teill’ : Hänes on toivomme, : Turvamme, ilomme: : Hänelle olkomme : Se kuin hän meill’! : Eläköön Kuningas, : Vilpitöin Ruhtinas : Meidänkin maan! : Hengemme, talomme, : Lapsemme, vaimomme, : Lakimme, uskomme : Varjelemaan! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290714&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 6.7.1881]. == Katso myös == * ''[[Ruhtinaalle]]'' [[Luokka:Frans Mikael Franzén]] [[Luokka:Runot]] 248 9866 2007-01-07T19:45:19Z Nysalor 5 Kielilinkki '''Per Daniel Amadeus Atterbom''' (1790–1855) == Runot == * ''[[Ruusu Orjan-tappuraisen]]'' [[Luokka:Per Daniel Amadeus Atterbom]] [[sv:Författare:Per Daniel Amadeus Atterbom]] 249 9215 2006-11-21T19:58:45Z Nysalor 5 Lappalaisen pojan laulu {{Wikipedia}} '''Frans Mikael Franzén''' (1772–1847) == Runot == * ''[[Eläköön Kuningas]]'' * ''[[Ihmis-kasvot]]'' * ''[[Maamme kirja: 66. Lappalaisen pojan laulu|Lappalaisen pojan laulu]]'' (''Maamme kirjasta'') * ''[[Lappalaislaulu]]'' * ''[[Pidoissa]]'' * ''[[Ruhtinaalle]]'' [[Luokka:Frans Mikael Franzén]] [[sv:Författare:Frans Michael Franzén]] 250 4538 2006-08-09T16:06:18Z Nysalor 5 Kielilinkki '''Viktor Rydberg''' (1828–1895) (katso [[w:Viktor Rydberg|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Aallotar tytölle]]'' * ''[[Ateenalaisten laulu]]'' * ''[[Kellot]]'' * ''[[Tonttu]]'' [[Luokka:Viktor Rydberg]] [[sv:Författare:Viktor Rydberg]] 251 598 2006-06-13T19:25:04Z Nysalor 5 Lähde keväillä Oulun Wiikko-Sanomista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lähde keväillä |alaotsikko= |tekijä=Johan Jakob Nervander |huomiot= }} : Jo silmäs suloinen : Avaupi sinun, : Ja taivas sininen : Kuvaupi sinulles, : Ja laksosi harras : Se kukkinehin : Sua katsovi armas : Myös metsinehen. : Jos minne liristäin : Kuleksisitkin, : Jos missä levähtäin : Pysähtyisitkin, : Niin riemu ja laulu : On kumppaninas, : Kukistokin kauno : Kulettavanas. : Nyt viivähdyn tässä : Kun ilta jo on, : Ja metsä lehessä : Vihantona on; : On äänesi soipa : Nyt kuultavani, : Siis haihtuvi vaiva : Sydämestäni. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=68303&conversationId=2&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 30.05.1857]. [[Luokka:Johan Jakob Nervander]] [[Luokka:Runot]] 252 8315 2006-10-26T11:25:28Z Tigru 15 Lisäsin hieman taustatietoa '''Johan Jakob Nervander''' (1805–1848) (katso [[w:Johan Jakob Nervander|Wikipedia]]) oli suomalainen runoilija, fyysikko ja meteorologi. == Runot == * ''[[Lähde keväillä]]'' [[Luokka:Johan Jakob Nervander]] 253 8555 2006-11-06T16:10:53Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.79|62.248.155.79]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.79|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. <div style="font-size:200%;padding:1em">Wikiaineisto ei takaa tietojen oikeellisuutta</div> '''Wikiaineisto''' on vapaasti muokattavissa oleva lähdeteksti ja -aineistokokoelma. Kuka tahansa, jolla on Internet-yhteys, voi muokata Wikiaineiston sivuja. Wikiaineistosta löytyy paljon arvokasta ja totuudenmukaista tietoa, mutta Wikiaineisto EI kuitenkaan voi taata Wikiaineistossa olevan tiedon oikeellisuutta. :Kukaan Wikiaineiston kanssa tekemisissä oleva ei ole millään tavalla vastuussa virheellisten tai loukkaavien tietojen olemassaolosta tai niiden käytöstä. Wikiaineistossa oleva tieto tarjotaan käyttäjille ilmaiseksi ja ilman velvoitetta; tämän sivuston käyttö ei luo sinun, Wikiaineiston tai kenenkään Wikiaineiston liittyvän henkilön välille sopimus- tai vastuusuhdetta. Sinulla on rajattu oikeus käyttää ja kopioida materiaalia Wikiaineistosta, mutta tämä käyttöoikeus ei muodosta tai implikoi minkäänlaista sopimuksellista tai muunkaltaista korvausvastuuta. Wikiaineisto saattaa sisältää muiden osapuolten tavaramerkkejä tai muita lailla suojattuja immateriaalisia hyödykkeitä. Ne kuuluvat omistajilleen eikä niiden käyttö Wikiaineistossa anna sinulle tai kenellekään muulle oikeutta käyttää niitä muussa yhteydessä. Jos toisin ei mainita, Wikiaineistolla ei ole tosiasiallista suhdetta tavaramerkkeihin tai niiden omistajiin eikä Wikiaineisto siten voi myöntää sinulle tai kenellekään muulle oikeutta käyttää kyseessä olevia tavaramerkkejä. Huomaa, että Wikiaineistosta löytyvä tieto saattaa rikkoa sen valtion lakeja, joiden alueelta käytät Wikiaineistoa. Wikiaineisto ei rohkaise tai yllytä rikkomaan paikallisia lakeja tai asetuksia, mutta koska Wikiaineiston tieto on fyysisesti talletettu Yhdysvaltoihin, Wikiaineisto nauttii tallennuspaikassaan Yhdysvaltain perustuslain ja Yhdistyneiden kansakuntien Yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen kaikille suomaa sananvapautta. Valtiosi lait eivät välttämättä takaa tätä vapautta, ja siksi Wikiaineisto ei voi olla vastuussa mahdollisista rikkomuksista, joita teet käyttäessäsi Wikiaineistoa tai luodessasi hyperlinkkejä muista hyperdokumenteista Wikiaineistoista. [[Luokka:Wikiaineisto]] 254 6319 2006-10-13T15:25:50Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuningas Kaarle XII |alaotsikko= |tekijä=Esaias Tegnér |huomiot= }} : Kah, Kaarle sankar’ uljas! : Hän seisoi savussa, : Kädessään miekka paljas : Hän riensi juoksussa. : Nyt poiat valtain riidat : Raudalla ratkaistaan! : Pois tieltä – – – –! : Nyt auttaa miehuus vaan! : Poialta Vaasan pantiin : Mies vastaan kymmentä, : Sen kuului sankar’-oppiin: : Joll’ ei vaan sydäntä : Tai mieltä kuolla ollut, : Hän lyötiin rakohon. : Ei Europpaa totellut : Tää poika parraton. : Hän valtaa vastaan kolmen : Kuninkaan väkevän : Seisoi uhalla mielen, : Kun jumal’ jylinän. : Harmaapäät valta-viekkaat : Paulansa viritti, : Vaan aivoitukset riettaat : Hän kohta kukisti. : Sydän niin suuri, jalo : Sen sykki povessa, : Se totuudesta palo : Ilossa, huolessa. : Ei onni häntä voinut : Kukistaa kovakaan, : Hän paeta ei tainut, : Hän kuolla taisi vaan. : Hautaansa tähdet öiden : Valaisseet kauvan on : Ja sammal sadan vuoden : Luut peittää urohon. : Ah, suuruus maailmassa : On luotu katoomaan, : Muistonsa Pohjolassa : On kohta satu vaan. : Vaan vanha ''Svea'' vielä : Sen satuu kuuntelee, : Ja kurjain huuto siellä : Uroosta vaikenee. : Varjossa Pohjan vuorten : Sen henki elää nyt. : Unesta sadan vuoden : Se taas on herännyt. : Sä Svea kammiolla : Notkista polvesi. : Ah, siellä mullan alla : On suurin poikasi! : Ihaillen historjakin : Siun’ astuu oppimaan. : Siell’ uros-intoakin : Saa Ruotsin kunnia. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=33187&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 2.12.1859]. [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Karl XII (dikt)]] 255 6307 2006-10-07T21:32:28Z Nysalor 5 Yksi runo lisää '''Esaias Tegnér''' (1782–1846) == Runot == * ''[[13:na päivänä Joulu-kuusa 1839]]'' * ''[[Frithiof tuloo Kuninkaan Ringin tykö]]'' * ''[[Frithiofin Sota-Laki]]'' * ''[[Ingeborgin valitus]]'' * ''[[Inkerin valitus]]'' * ''[[Kuningas Kaarle XII]]'' * ''[[Ringin draappa]]'' * ''[[Ruotsin akatemian viisikymmenvuotis-muistojuhlassa]]'' * ''[[Seura-puhet Frithion ja Björnin välillä, Frithion sadusta suomennettu]]'' [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[sv:Författare:Esaias Tegnér]] 256 605 2006-06-16T13:33:13Z Nysalor 5 Luokan aakkostus [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Tegnér, Esaias]] [[sv:Kategori:Esaias Tegnér]] 257 606 2006-06-16T13:36:25Z Nysalor 5 Luokka + kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Atterbom, Per Daniel Amadeus]] [[sv:Kategori:Per Daniel Amadeus Atterbom]] 258 608 2006-06-16T13:39:30Z Nysalor 5 Luokat + kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Franzén, Frans Mikael]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Franzén, Frans Mikael]] [[sv:Kategori:Frans Michael Franzén]] 259 610 2006-06-16T13:42:21Z Nysalor 5 Luokka + kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Lenngren, Anna Maria]] [[sv:Kategori:Anna Maria Lenngren]] 260 612 2006-06-16T13:44:27Z Nysalor 5 Luokat + kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset kirjailijat|Rydberg, Viktor]] [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Rydberg, Viktor]] [[sv:Kategori:Viktor Rydberg]] 261 614 2006-06-16T13:48:22Z Nysalor 5 [[Luokka:Kreikkalaiset runoilijat]] [[Luokka:Kreikkalaiset runoilijat]] 262 616 2006-06-16T13:49:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Roomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Roomalaiset runoilijat]] 263 618 2006-06-16T13:51:04Z Nysalor 5 [[Luokka:Skotlantilaiset runoilijat]] [[Luokka:Skotlantilaiset runoilijat|Burns, Robert]] 264 620 2006-06-16T14:19:15Z Nysalor 5 [[Luokka:Yhdysvaltalaiset runoilijat]] [[Luokka:Yhdysvaltalaiset runoilijat|Poe, Edgar Allan]] 265 622 2006-06-16T14:23:41Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Asp, Isa]] 266 624 2006-06-16T14:24:35Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Ingman, Erik Alexander]] [[Luokka:Suomentajat|Ingman, Erik Alexander]] 267 626 2006-06-16T14:27:39Z Nysalor 5 Luokat + kielilinkki [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Juteini, Jaakko]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Juteini, Jaakko]] [[sv:Kategori:Jaakko Juteini]] 268 628 2006-06-16T14:28:58Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Juva, Valter]] [[Luokka:Suomentajat|Juva, Valter]] 269 630 2006-06-16T14:29:55Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Kivi, Aleksis]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Kivi, Aleksis]] 270 633 2006-06-16T14:31:24Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Nervander, Johan Jakob]] 271 635 2006-06-16T14:33:27Z Nysalor 5 Luokka + kielilinkki [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Runeberg, Johan Ludvig]] [[sv:Kategori:Johan Ludvig Runeberg]] 272 3618 2006-07-30T09:38:20Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Säkenet |alaotsikko= |tekijä=August Ahlqvist |huomiot= }} : Syksyn kolkko, synkkä ilta : Kattaa kaupungin ja maan, : Raskahasti rannan aalto : Vastaa kuusten huminaan. : Kuusten alla seisoo suojus, : Sepä katto toimestaan : Sukkelasti suitsuttavi : Säkeniä ilmahan. : Säkenet ne säihkyellen : Tuulen kanssa tanssivat, : Heloittavat hetken aian, : Puikahtavat, – sammuvat. : Lämmintä ei niistä lähde. : Valkene ei valju yö. : Mut ne kertoo, kuinka siellä : Ahkera on alla työ. : Kaikuvalla kolkkehella : Seppä rautaa kuonnuttaa, : Painavilla palkehilla : Taaskin tulta tupruuttaa. : Säkeniä uusi sarja : Lentää yöhön sankeaan, : Kylän lapset sekottuvat : Noita tuossa katsomaan. : Säkenel ei pitkä kaari : Ole ilma matkoaan, : Tulen vaan saa syttymähän : Käyden tulta ottamaan. : Näimpä, lauluni säkennä : Säkenenä säihlyten, : Nuorten mieltä miellytellen : Sytytellen sammuen. : Ehkä voisit laulun innon : Uutta tulta leimumaan : Sydämmissä suomalaisten : Yli kaiken suomen maan. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290076&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 29.6.1878]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 273 638 2006-06-16T14:44:18Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Ahlqvist, August]] 274 9454 2006-12-15T21:36:25Z Nysalor 5 Otsikko oikealle paikalle {{Wikipedia}} '''August Ahlqvist''', kirjailijanimi '''A. Oksanen''' (1826–1889) == Runot ja laulut == === Omat === * ''[[Etelälle]]'' * ''[[Koskenlaskian morsiamet]]'' * ''[[Kuolettaminen ja eläväksi-teko]]'' * ''[[Porrassalmen marssi]]'' * ''[[Porthanin kuvapatsaan paljastettua]]'' * ''[[Runebergin muistoksi]]'' * ''[[Savolaisen laulu]]'' * ''[[Suomen valta]]'' * ''[[Säkenet]]'' * ''[[Tuopa tuopi tuiman tunnon]]'' === Suomennokset === * Franzén, Frans Mikael: ''[[Lappalaislaulu]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Döbeln Juuttaassa]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Kevät Laulu]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Kohtaus (Ahlqvist)|Kohtaus]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Muiskun toivo]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Neien vali]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''Neljä virttä Runeberg’in virsikirjasta'' ** ''[[204. Rikkaasta miehestä ja köyhästä]]'' ** ''[[224. Jumalan sanan arvo]]'' ** ''[[226. Herran Temppeli]]'' ** ''[[379. Valmistus kuolemaan]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Poika ja Lähde]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Rakkaus]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Tytön kulennat]]'' * Tegnér, Esaias: ''[[Ringin draappa]]'' * Todi, Jacopone da: ''[[Marian murhe]]'' * Tuomas Celanolainen: ''[[Koston päivä]]'' [[Luokka:August Ahlqvist]] 275 640 2006-06-16T14:53:48Z Nysalor 5 Paavo Hämäläisestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paavo |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kauas Saarijärven kankahilla : Viljeskeli Paavo vilumaita; : Työtä tehden aivan ahkerasti; : Mutta Herralta hän kasvun toivoi. : Vaimone ja lapsinensa Paavo : Hikipäässä niukan nautti leivän, : Ojat loi ja kynti sekä kylvi. : Kevä tuli, lumet sulasivat, : Tulva puolet orahista otti; : Kesä tuli raekuuroinensa, : Tähkäpäistä puoli maahan lyötiin; : Syksy tuli, halla loput otti. : Vaimo repi hiuksiansa huutain: : Paavo, Paavo, armas ukko parka! : Missä sauva? Herra meidän heitti; : Kerju kova, kovempi on nälkä. : Häntä kätellen nyt puhui Paavo: : Herra koitti eikä toki heitä: : Petäjäistä leivo puoli leipään; : Vakoja ma kaivan toisen verran, : Mutta Herralta ma kasvun toivon. : Vaimo leivän puolipetäjäisen, : Ukko vakojansa toisen verran, : Lampahansa myi ja ruista osti. : Kevä tuli, lumet sulasivat. : Tulva jätti ottamatta oraat; : Kesä tuli raekuuroinensa, : Tähkäpäistä puoli maahan lyötiin; : Syksy tuli, halla loput otti. : Vaimo lyöden rintojansa lausui: : Paavo. Paavo, armas ukko parka! : Kuolkahamme, Herra meidän heitti; : Kova kuolla, kovempi on elää. : Häntä kätellen nyt puhui Paavo: : Herra koitti eikä toki heitä; : Petäjäistä leivo kaksi vertaa, : Ojat kaivan kahta suuremmiksi, : Mutta Herralta ma kasvun toivon. : Petäjäistä vaimo kaksi vertaa, : Ojat ukko kahta suuremmiksi, : lehmät myi ja ruista osti, kylvi. : Kevä tuli, lumet sulasivat, : Tulva jätti ottamatta oraat; : Kesä tuli raekuuroinensa : Eikä tähkäpäitä maahan lyönyt; : Syksy tuli, hallan koskematta : Laiho loisti kullan hohtavana. : Paavo laski polvillensa, lausui: : Herra koitti, vaan ei heitä koskaan. : Vaimo laski polvillensa, lausui: : Herra koitti, vaan ei heitä koskaan; : Ilomielisesti miehellensä: : Paavo, Paavo, kohta leikatkaamme, : Nyt on ilon aika, riemun aika. : Petäjäinen leivästämme jääköön; : Puhdasta nyt ruista leipokaamme. : Häntä kätellen nyt puhui Paavo: : Se vaan koetuksen yksin kestää, : Joka muita ilossansa muistaa; : Petäjäistä leivo puoli leipään, : Naapurin on halla pannut pellon. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=36377&conversationId=2&action=entryPage ''Hämäläinen'' 7.11.1862]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Högt bland Saarijärvis moar]] 276 4310 2006-08-01T06:46:38Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lasten laulu |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot=Runo on ilmestynyt nimettömänä ''Tapio''-lehdessä, mutta sanat lienee kirjoittanut alun perin [[Jaakko Juteini]] tai [[J. F. Granlund]]. }} Lauletaan kuin: ”Luonnon suuren lapsukaiset” j.&nbsp;n.&nbsp;e. : Täällä Pohjan tähtein alla : On nyt koto-maamme, : Mutta tähtein tuolla puolla : Toisen kodon saamme, – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinne, sinne, pikku Aaro! lähtään! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinne, sinne sielullani tähtään. : Täällä on kuin kukkaisilla : Lyhyt aika meillä; : Siell’ on ilo loppumatta : Niinkuin enkeleillä. – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinne, sinne j.&nbsp;n.&nbsp;e. : Täällä sydän huokaileepi : Itku silmän täyttää; : Siellä sydän iloitseepi, : Silmä riemun näyttää. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinne, sinne j.&nbsp;n.&nbsp;e. : Sinne toivon siivillä jo : Pieni sydän lentää; : Siellä kuin on kotomme, : Sinne tahdon mennä. – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinne, sinne, pikku Aaro, lähtään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinne, sinne, veli kulta! mennään. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290050&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 3.4.1878]. [[Luokka:Runot]] 277 643 2006-06-16T17:16:12Z Nysalor 5 1808 vuoden sodasta Tapiosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=1808 vuoden sodasta |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} Koska tässä alla olevaa, Rautalammilta kansan suusta kirjoitettua Paavo Korhosen sepittämää runoa, ei ole vielä missään näkynyt julaistuksi, niin, jottei tuon kuuluisan kansan-laulajan tämäkään runopätkä unhotuksiin jäisi, olemme sille suoneet tässä sijan. : Aleksander ensimäinen : Keisari korkea kansan : Suuri suomasta Jumalan : Laittoi Suomehen sisälle : Sovitti sotaväkensä, : Pahimmalla palkeella : Helmikuulla heltehellä : Vuonna kun on kirjoitettu : Kului kahdeksan satoa : Kahdeksan lisäksi kanssa. : Sotaväki Suomen-maalla : Käskettiin kokohon kanssa, : Että estettä etehen : Olis’ osata pitänyt; : Eipä sopinut sotia, : Pako paraaksi näkyipi : Läpi Suomen sukkelasti : Aina pojes Pohjan-maalle. : Kuitenkin, jo Kuopiossa : Kaiketiki Kallaveillä : Alottivat ampumista. : Toinen armeija alotti : Vaasan lääntä lävitse : Kohastansa Kokkolahan; : Kuitenkin jo keväellä : Jo ensin Kalajoella : Pa’on päätöksen tekivät. : Sitte jo Siikajoella : Voiton näköistä näkivät. : Liikkui myös Limingan suolla : Suomen miehet sukkelasti, : Riehuivat Revonlahella : Juuri aivan ankarasti; : Jotka voitot voiman antoi, : Että tallata takaisi : Suomen maata matkaella. : Jo varsin vahingon aluts’ : Ruski sitte Ruonan silta : Kesän tullen kelpolailla, : Lakoili Lapuan pellot, : Kulki kuulat kirkonmäellä, : Siinä sota surmallinen : Suuri tappelu tapahtui; : Porin poiat kaikki kaatui, : Niinkun heidän herransakin. : Eipä sen erän perästä. : Soitettu sotapeliä : Sillä tiellä tiettävästi. : Toinen armeija alotti : Oulun tietä oikeata, : Iisalmen isoa tietä : Kulkemahan Kuopiohon; : Jotka sitte jouten kyllä : Kellosalmessa keloitit. : Siitä käsin kaikenlaista : Väkivaltaa tekivät : Välistä Venäjän väelle, : Transportit rapistelivat : Ryöstelivät trossikuormat. : Talonpojatkin poloset : Tuohon tuumahan rupesit, : Alkoivat sota-aseita : Liikaisesti liikutella. : Luulivat luvalliseksi : Talonpojankin tapella. : Kuormat kulkevat repiä, : Tynnöritkin tyhjennellä. : Tuo nyt oli turha toimi : Ja varsin vahingollista; : Siitä syystä syttyi silloin : Rautalammilla rapina, : Kivisalmessa kipunat, : Ilmituli Istunmäellä, : Hiilet kuumat Hintikassa : Pakopaikassa monessa. : Pakeni papitkin meiltä : Metsäkylihin menivät, : Eikä käynyt kirkon luona : Kahen kuukauen sisällä : Eijevein eteläpuolta : Rautalammin rannikolla. : – Elokuussa ensin kuului : Vaasan puolelta puheita : Sotajoukosta sohina: : ”Kohta ne on Kokkolassa : Kävelyssä Kälviällä : Vaikk’ on loput Lohtajalla, : Sitte jo Siikajoella : Jos on osa Oulussakin.” : Toiset jotka Toivalassa : Kohin pohjoista kokivat : Vielä sitte Vieremäellä : Salattuna saivat olla : Koko kolmen viikon päivät, : Johon patterit panivat. : – – – – – – – – Loppupuoli näkyy tästä jo joutuneen unhotuksiin. T. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290733&conversationId=2&action=entryPage ''Tapio'' 10.9.1881]. [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 278 644 2006-06-16T17:16:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Korhonen, Paavo]] 279 10163 2007-01-19T20:43:21Z Nysalor 5 Linkki suoraksi {{Wikipedia2|Paavo Korhonen (kansanrunoilija)}} '''Paavo Korhonen''' (1775–1840) == Runot == * ''[[1808 vuoden sodasta]]'' * ''[[Häälaulu]]'' * ''[[Kiitos Runo (Korhonen)|Kiitos Runo]]'' * ''[[Oppi Papitki tekee]]'' * ''[[Runo Mustalaisista]]'' * ''[[Runo Suomen kielestä]]'' * ''[[Runo. Puustaveista]] * ''[[Runo-Laulu Talonpojan Säädystä]]'' * ''[[Savon Ukko]]'' * ''[[Talonpojille]]'' * ''[[Tyttärille]]'' * ''[[Vaka vanha poika]]'' == Katso myös == * ''[[Muutama sana Rautalampilaisille]]'' * ''[[Paavo Korhonen (Maamiehen Ystävä)|Paavo Korhonen]]'' (''Maamiehen Ystävä'' 1844) * ''[[Paavo Korhoisesta]]'' [[Luokka:Paavo Korhonen]] 280 7448 2006-10-17T17:16:17Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kulta Perhoset |alaotsikko= |tekijä=Samuel Gustaf Bergh |huomiot= }} : Tuli tuolta maista mesisistä : Koria parvi kulta perhosia. : Lennosansa päivän paistehesa : Tuonne, tänne, mesisisä maisa, : Havahitpa ahon vieruksella : Mehu-mättahällä kasvavaisen : Kevään lapsen, kukan kaunehimman. : Ihmetellen tämän ihanuutta : Laskeusi yksi lennostansa : Alas aamu kasteen kyyneleihin, : Mielistyisä kauniin kukan muotoon : Ystäväksi antausi hällen, : Lupasipa iku-rakkautta. : Niinpä menit päivät parahimmat, : Niinpä armas aika helleyden. : Mutta mehun maun maistettua, : Nautittua hetket hellehimmät, : Lähti tämä korja herkku-lintu : Taasen tuonne maihin mesisihin : Toisten kulta tovereinsa kansa. : Siellä loisti monta muuta kukkaa, : Sinne houkuttelit kaunihimmat : Huolta hänen huikentelevaista. : Siellä lennosansa ympärinsä : Unhotti hän halun ensimäisen, : Oman onnettoman kukkasensa. : Tämä, lakastunut murehesta, : Käänti päänsä maahan päin ja kuoli. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122332&conversationId=2&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 7.11.1829]. [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] [[Luokka:Runot]] 281 6014 2006-09-24T15:27:06Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. '''Samuel Gustaf Bergh''', kirjailijanimeltä '''Kallio''' (1803–1852) (katso [[w:Samuel Gustaf Bergh|Wikipedia]]) == Asiatekstit == * ''[[Ajatuksia]]'' == Runot == * ''[[Kiilto Mato]]'' * ''[[Kulta Perhoset]]'' * ''[[Oma maa]]'' * ''[[Runo (Bergh)|Runo]]'' * ''[[Sirkka]]'' * ''[[Soijin]]'' * ''[[Ystävälleni]]'' [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] 283 7661 2006-10-18T09:39:56Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Tutancamoon|Tutancamoon]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Tutancamoon|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiilto Mato |alaotsikko= |tekijä=Samuel Gustaf Bergh |huomiot= }} : Kiilto mato kukkasisa : Loisti hiljasuudesaan : Yli kedon, tienohisa, : Tietämätön loistostaan. : Sulosesti tätä tähti : Katto korkeudestaan. : Kätköstänsä käärmet lähti : Myrkkyänsä valamaan. : Sääli madon surkeutta! : Miks’ hän syyttä surmattiin? : Syyttä, sano käärmet, mutta : Miksikäs hän loisti niin? '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122321&conversationId=2&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 21.3.1829]. [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] [[Luokka:Runot]] 284 4246 2006-08-01T06:41:40Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sirkka |alaotsikko= |tekijä=Samuel Gustaf Bergh |huomiot= }} : Sirkka laulo lystiksensä, : Oman intonsa iloja, : Huviksensa hyräeli, : Mättähällä mesisellä, : Simakukkien kerralla. : Päivä paisto. Nurmen nunnut, : Kukat kullaset, keolla, : Kattelivat, kuuntelivat : Kun hän laulella liritti. : ”Mitä laulat laiska roisto, : Hullutuksia hyräilet? : Tee hän työtä; eihän vatta : Täyvy tyhjistä loruista; : Raipat selkään semmosille,” : Toru muuan muurahainen, : Ylen itara itikka, : Sirkan syytöntä iloa. : Sirkka laulo lystiksensä, : Oman intonsa ilosa, : Huviksensa hyräeli, : Mättähältä mesisellä, : Simakukkien keralla. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122459&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 15.2.1840]. [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] [[Luokka:Runot]] 285 3722 2006-07-30T09:48:04Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Soijin |alaotsikko= |tekijä=Samuel Gustaf Bergh |huomiot= }} : Vaeltaisa vainiolla : Kuulin Annin laulavan, : Kuulin kuuset takalolla, : Kalliotkin kaikkuvan: : Lall, Lall, Laa. : Suositellen mehu-miellä : Annin kumppaniks’ ma jäin, : Sanoen: ka’, laula vielä. : Ja se armas laulo näin: : –&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– : Voi! se laulo hymy-huulin, : Simasilmin, sulo-suin; : Hiljaa hengiten mä kuulin; : Mutt’ en muista muuta kuin: : –&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– : Taivas leimahti ja loisti. : Kun hän istu vieresäin; : Suuellaanko? – Toisti, toisti, : Lausu tuo, ja laulo näin: : –&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– : Päivä solu. Ilta-torven : Liökkö kuullu kuttuneen, : Kun nyt lähti poikki korven, : Totta muille lauleleen: : –&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– : Vapaus on rinnastani, : Riemu, rauha rientänyt, : Yöt ja päivät korvisani : Soipi sama ääni nyt: : –&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122460&conversationId=3&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 29.2.1840]. [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] [[Luokka:Runot]] 286 4202 2006-08-01T06:38:14Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oma Maa |alaotsikko= |tekijä=Samuel Gustaf Bergh |huomiot= }} ''Oulun Wiikko-Sanomia'' -lehdessä julkaistu versio: : '''Oma Maa *)''' <p align="right">Oma maa mansikka;<br/> Muu maa mustikka.</p> : Vallan autuas se’, jok’ ei nuorena sortunu maaltaan, : Hyljätty **), onnensa kans’, urhoin hauvoilta pois. : – Ei sopis’ miehenä näin mun nuhtella taivahan töitä; : Mutta mun syömeni taas tahtoopi huokata ees. – : Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, : Nuosevat silmiini nyt vielä’in viljavat veet. : Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla : Lassa ma kuuntelin kuin sampo ja kantelo soi. : Siell’ eli toimesa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot, : Poijat ja karhut puun juurella painia löit. : Raittihit talviset säät, revon tult’ ovat taivahat täynnä, : Kauniimmat kattoa kuin aamulta alkava koi. : Oi, Te’ pohjolan kesäiset yöt, jona aurinko loistaa : Myötensä päillyen veen vienosa taivahan kans’! : Teille jos Onnitar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki : Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähet ja kuun. : Siellä mun huoleni on, ja siellä ne muinosat muistot, : – Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävät myös. – : Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks’; : Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä maa. ''Kallio.'' <nowiki>*)</nowiki> Otava: 2:nen Osa, 309 ja 310 sivu. <nowiki>**)</nowiki> Täsä Runoilemasa on, Tekiän, käskyn jälkeen, oikastu muutamia virheitä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122411&conversationId=5&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 19.4.1834]. ''Pieni helmivyö'' -kokoelmassa julkaistu versio: : '''Oma maa.''' : Vallan autuas se, jok’ ei nuorena sortunut maaltaan, : hyljätty onnensa kanss’ urhoin haudoilta pois. : Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; : mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees. : Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, : nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet. : Ei mun mielestän’, ei mee Pohjolan tunturit, joilla : lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; : siell’ eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhoot, : poiat ja karhut puun juurella painia löit : Raittihit talviset säät, revon-tult’ oli taivahat täynnä, : kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. : Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa : myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans’! : Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, : saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun. : Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, : sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän’ myös. : Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, : kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa! ''Kallio'' '''Lähde:''' [http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/1800/fem970242/ ''Pieni helmivyö: Suomen runoja koulunuorisolle'']. 1895. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] [[Luokka:Runot]] 287 655 2006-06-16T23:48:53Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Oma maa” uudelle nimelle ”Oma Maa” #REDIRECT [[Oma Maa]] 288 4278 2006-08-01T06:43:57Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo |alaotsikko= |tekijä=Samuel Gustaf Bergh |huomiot= }} : Pois meni merehen päivä, : Poijes kullana keränä, : Läntisille lainehille; : Meni kevät, meni kesä, : Kukkinensa, kultinensa, : Meni linnutkin minulta : Muille maille laulamahan; : Jo menivät – – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– – Jo tulivat, : Kaikki tulevat takaisin, : Tulihän koilta ilman : Päivä kahta kaunihimpi, : Tuli kevät, tuli kesä, : Tuli ne iloiset linnut, : Tuli kullaiset kukatkin, : Ei tule’ syän alaini, : Ei ikänä, ei eläisä : Tule’ mieli miekkoseni, : Toivottavani takaisin. : Veikko kulta, veli kulta, : Älä nuhtele minua : Josma sentähen murehin, : Tahi ryhtynen Runolle! '''Lähde:''' ''Otava eli suomalaisia huvituksia''. Osa 2. 1828–1832. Carl Axel Gottlund, Tukholma. [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] [[Luokka:Runot]] 289 667 2006-06-17T01:20:26Z Nysalor 5 Luokka oikeaksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystävälleni |alaotsikko= |tekijä=Samuel Gustaf Bergh |huomiot= }} : Muistan sua ensimmäisen : Leivon laulaisa laella, : Pouta polviin povilla; : Muistan – myöski ensimmäisen : Kullaisen kukan kuvasta : Lähteen silmäsä, sulosa – : Millon muistelet minua? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Millon? : Muistan sua sulosimman : Ajan, armahin, ihanin, : Jon’ ei öillään sammu’ päivä : Muistan – kukkuisa käkien, : Pikku lintuin livertäisä, : Haju tuomikon nenillä – : Millon muistelet minua? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Millon? : Muistan sua suhinasa : Raju-tuulten tuuvittaisa : Kellastuneita ketoja; : Muistan – kuin sekeenen taivas : Kuvauupi, kuutamolla, : Jäisen järven iljanneisa – : Millon muistelet minua? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Millon? : Muistan sua, koska korvet : Seisovat lumi sovissa, : Päivän mentyä pesäänsä; : Muistan – tuolla korkialla : Revon tulten tuprutesa, : Joski taivas ois tulesa – : Millon muistelet minua? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Millon? : Muistan sua kuun ikäni, : Päivän puolelle soluisa, : Päivän puolelta soluisa; : Muistan hengiteltyäni – : Muistan täällä, muistan tuolla : Tuolla taivaassa sinua, : Millon muistelet minua? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Millon? '''Lähde:''' Varpio, Yrjö & Liisi Huhtala (toim.) 1999: ''Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin''. Suomen kirjallisuushistoria 1. SKS:n Toimituksia 724 : 1. SKS, Helsinki. [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] [[Luokka:Runot]] 290 6156 2006-09-25T12:53:54Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Ajatuksia” uudelle nimelle ”Ajatuksia (Bergh)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ajatuksia |alaotsikko= |tekijä=Samuel Gustaf Bergh |huomiot=Tekstistä puuttuvat tavuja kuvaavat merkinnät, jotka on alkuteoksessa kirjoitettu rivien yläpuolelle. }} Neijon laulu, jota luetaan Oulun Viikko-Sanomain 40:sä Lehesä, on jo kauvan laulettu Saimen ja Suomen rannoilla, ehkä kokonaan eri tavalla. Tämän Laulun laittaja on sentähen jälki-kirjoituksesaan selittänyt ja eesantanut ne mallit, joitten mukaan hän on sovitellut ite-kunki jatkon ja värsynki. Mutta soimaten Herra Gottlundia, jonka suuret virheet, vaan myöski suuret ansiot, me myöitämme, näyttää tämän laulun Laittaja kuitenki ryhtyneen milti ei samanlaisiin virhein, josta otamme ainetta, vähä puhuaksemme. Jätetään nyt tutkimata jos ei tämän laulun nuotti ole muukalainen, eikä Suomalainen perijuurin, ja jos ei ensimmäinen jatko pitäsi olla kahteen jatkoon jaattuna, ja jos tämän laisesa runoilemuksesa (poesi) on lupa niin usein muutella jalkoja (pedes) samalla tavalla, kuin soitto-keinosa (musik.) Net asian haarat vaatisivat laiviamman tutkinnon. Olkootpa nuot miten hyvänsä; arvelemma kuitenki Laittajan korvan vähän eksyttäneen ja pettäneen häntä laitoksesaan, tahi runoilemuksesaan. Tutkitaan nyt erinomattain 2:ta värsyä, josa löytyy usiampia niitä virheitä, jotka eespäin meitä kohtaavat melkeen joka varsysä. Niin pitää hän daktyloina sanat: täytyy mun, rannalla, pelkäisi, järvenki, j.&nbsp;n.&nbsp;e. jotka ovat yhtä hullut kuin Gottlundin kuulkoopas, juosten jo. j.&nbsp;n.&nbsp;e. – Toiseksi sanoo hän, että joka jatkon viimmisen eelimmäinen jalka vaatiipi Spondaijoita – Spondaijoita se kyllä välttämättömästi vaatiipi; Trochaioita se ei sallikkaan, ja viimminen puoli-jalka vaatiipi pitkän jäsenen eli tavauksen. Mutta yhtähyvin pitää hän niillä paikoin sanat: kullata, aatkela, kuihtuva, lehtenä, mettäki j.&nbsp;n.&nbsp;e. – jotka ovat värsysä luettavat (Scandera) kullaataa, Aatkeela, kuihtuuvaa, lehteenä, mettääki j.&nbsp;n.&nbsp;e. niin kuin ruikuttaa, ollenkaan j.&nbsp;n.&nbsp;e. Kolmanneksi pitää hän neljä lyhyt äänisenä (proceleusmatici) sanoja kukatonna, kujertava, nähäkseni j.&nbsp;n.&nbsp;e. joisa kaikisa löytyy yksi pitkä jäsen (per positionem). Neljänneksi on hän pitänyt neliäänisen sanan nähäkseni, spondaion sialla, vaikka hän oisi saattanut entisellä tavallaan, ehkä yhtä väärin, pitää trochaion: nähdä, koska hän kerran Suomen kieleen tahtoo tunkia Ruottalaisia saivareita (d). Ylipäätä näyttää 10 v. olevan kauniin ja paras sekä aineensa että laitoksensa suhteen. Ei tila, eikä Lukioin mieli lupaa meitä laviammalta selittää tätä outoa ainetta, jonka me sentähen lopetamma, myöittäin kyllä hyvän olevan toista laittaa, vaan vaikiamman tevoisaan havata ja seurata kaikki lait Suomalaisesa runoilemuksesa, olletikki, näitä, josta täsä on ollut puhetta. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122460&conversationId=3&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 9.11.1833]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] 291 668 2006-06-17T01:20:47Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Bergh, Samuel Gustaf]] 292 10228 2007-01-21T15:13:44Z Nysalor 5 Kohtuuden mies {{Wikipedia}} '''Hilda Käkikoski''' (1864–1912) == Runot == * ''[[Kohtuuden mies]]'' * ''[[Mässääjät]]'' [[Luokka:Hilda Käkikoski]] 293 670 2006-06-17T15:52:05Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Käkikoski, Hilda]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Käkikoski, Hilda]] 294 671 2006-06-17T15:52:28Z Nysalor 5 Mässääjät Pienestä helmivyöstä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mässääjät |alaotsikko= |tekijä=Hilda Käkikoski |huomiot= }} : Kun muinoin Baabelin valtias : ilomaljoja linnassa joi, : nous’ virrasta Persian kuningas : ja murhan huudot soi. : Ja Baabelin linna loistokas : nous’ liekkinä ilmahan yön : ja juomari-kansa ja -ruhtinas : oli uhrina hirmutyön. – : Tämä kauhea kertomus kulkenut : on kansasta kansahan. : Sit’ on inholla, kammoen kuunnellut : myös nuoriso Pohjolan. : Nämä nuoret on heimoa – kansan sen, : jok’ ol’ vahtina Suomenmaan, : kun luodit lens’, maa hurmeinen : soi pettua, hautoja vaan. : Tämä kansa, ne kunnon vanhukset : usein rääsyissä voittivat. : No ei velttoina viinasta horjuneet, : vaan raittiina valvoivat. : Ja valppaudellahan vanhat nuo : valon saattavat kansalleen, : näin nostivat Suomen sorrostaan, : maan säästivät lapsilleen. : Ja se maa oli Pohjolan parhain maa, : tuhatvetten ja metsäin maa, : ja metsistä raivatut rintamaat : täys’ viljaa valkenevaa. : Mutta lapset – ne raateli metsäin puut, : ne vaihtaen rihkamiin : ja polttivat viinaksi viljat maan : ja juopuivat juovuksiin. : Ja kun nuoriso mässäsi parhaillaan, : tuli kansahan kauhistus – : ei lausuu tohdi ainoakaan : mitä tietääpi aavistus... : Ylös, nuoriso, miehet ja naiset myös! : Pois rihkamat, juoppous pois! : Niin ett’ei kohtalo Suomenmaan : kuni Baabelin kansan ois! '''Lähde:''' [http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/1800/fem970242/ ''Pieni helmivyö: Suomen runoja koulunuorisolle'']. 1895. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Hilda Käkikoski]] [[Luokka:Runot]] 295 4078 2006-08-01T06:27:56Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Punkaharju |alaotsikko= |tekijä=Olli Kymäläinen |huomiot= }} : Oli kerran miestä kolme, : jotka sattuivat Savosta : kulkemahan kuuluisahan, : haluisahan Helsinkihin. : Tuiman salmehen tulivat, : joss’ on saari salmen suussa; : yli salmen saatettihin : sille puolen Punkaharjun. : Astuvat ylämäkeä, : käänteleivät, katseleivat, : istuvat, ajattelevat; : kuuntelevat kukkumista, : kesälinnun laulamista, : kuinka siinä linnut lauloi, : linnut lauloi, metsä soitti. : Antoi aurinko ilonsa. : päivä paistoi pilkin nientä; : siitä koko luonto liikkui, : ilma silmissä iloitsi, : ilahutti ihmiskunnan. : Kaikki’ näitä katsellessa, : läikkyviä lähtehiä, : järven, lahen lainehia, : kerran vielä keskenänsä : miehet mielestä hyvästä : puhelevat puolestansa: : kun ois tässä kukkasia, : lehtipuita lempehiä, : oksakaan omenapuuta, : oisipa osa hyveä : Paratiisin maan paria, : Aatamin asuntomaata! : Tuosta kärryihin kävivät, : rupesivat rattahille: : ratas vieri tietä myöten, : aatos Luojan töitä myöten. : Ajoit siltoa sinistä : sekä harjua haluista; : siell’ on puista portti tehty, : katuvarret kaunistettu. : Tämä silta on silloin tehty, : kun on kuu kokohon pantu, : kun on aurinko alettu, : laskettuna maan perustus; : viel’ ei vaivu vuoliaiset, : eikä arkut alla murru! '''Lähde:''' [http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/1800/fem970242/ ''Pieni helmivyö: Suomen runoja koulunuorisolle'']. 1895. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Olli Kymäläinen]] [[Luokka:Runot]] 296 4607 2006-08-16T14:50:27Z Nysalor 5 Yksi runo lisää '''Olli Kymäläinen''' (1790–1855) (katso [[w:Olli Kymäläinen|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta]]'' * ''[[Punkaharju]]'' [[Luokka:Olli Kymäläinen]] 297 674 2006-06-17T16:25:56Z Nysalor 5 [[Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Kymäläinen, Olli]] 298 3504 2006-07-30T09:24:41Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Iltalaulu |alaotsikko= |tekijä=Jooseppi Mustakallio |huomiot= }} : Hiljaa, hiljaa! Ilta on : Taivas tummeneepi, : luonto tyyntyy lepohon, : maa jo himmeneepi. : Haukottava hämäryys : pirtin pienen täyttää, : pärekin jo pihdissään : pienemmästi näyttää. : Tuutusessa tummemmin : keinuu leino lapsi, : alkaa armas äitikin : tulla tummemmaksi. : Sitte saapuu unonen, : päreen sammuttaapi, : pitkin pirtin penkkejä : hiljaa hamuaapi. : Istuvaiset nujertaa : viikon vuotehelle, : pitkälleen jo äidinkin : kaataa kätkyelle. : Yö jo on ja hämynen : pirtti unelmoipi. : Sirkka uunin korvassa : tyytyväisnä soipi. – '''Lähde:''' [http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/1800/fem970242/ ''Pieni helmivyö: Suomen runoja koulunuorisolle'']. 1895. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Jooseppi Mustakallio]] [[Luokka:Runot]] 299 9778 2006-12-29T20:41:42Z Nysalor 5 {{Wikipedia}} {{Wikipedia}} '''Jooseppi Mustakallio''' (1857–1923) == Runot == * ''[[Iltalaulu]]'' * ''[[Karjalassa]]'' * ''[[Paimenen pyhä]]'' * ''[[Puijon mäellä]]'' * ''[[Pääskylle]]'' [[Luokka:Jooseppi Mustakallio]] 300 677 2006-06-17T22:09:44Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Mustakallio, Jooseppi]] 301 678 2006-06-17T22:17:47Z Nysalor 5 Lumisilla Pienestä helmivyöstä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lumisilla |alaotsikko= |tekijä=Olli Wuorinen |huomiot= }} : Voi, kun nyt on lumi nuoskaa! : Joutukaa jo, pojat, juoskaa! : Kalle, Pekka, Heikki, Ville, : tulkaa, tulkaa lumisille! – : Minä jo viskaan : aika pallon, : suuren, niinkuin miehen kallon, : Riston niskaan. – : Kas nyt, Heikki, : tätä : elämiltä! : Tämähän on vasta leikki! : Poikaset kun huiskaa, : ett’ei kertoa voi sanat, : lumipallot tuiskaa : valkeat kuin metsäkanat! – : Kalle, Kalle paiskaa : tuota laiskaa, : joka seisoo tuolla : takapuolla! : Katsos, hölmö, kun sai pallin, : kaatui mullin mallin! : Huh, huh, huu! : lunta ihan täynnä suu! : Elä itke – ole vait, : tyydy siihen minkä sait! – : Riston lumipallot ovat : liian kovat! – : Juhana ja Kalle : käyvät painimaan. : Jussi jäikin alle, : lunta päälle vaan! : Näetkö, Pekko, : Jussin vasta ostettu : uusi mekko : on kuin veestä nostettu! : Kädet, käyvät kohmeesen, : lähdetään pois huoneesen; : kukaan ei saa nakata, : jo on aika lakata! '''Lähde:''' [http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/1800/fem970242/ ''Pieni helmivyö: Suomen runoja koulunuorisolle'']. 1895. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Olli Wuorinen]] [[Luokka:Runot]] 302 9216 2006-11-21T19:58:48Z Nysalor 5 Lappalaisen pojan laulu '''Olli Wuorinen''' (1842–1917) == Runot == * ''[[Leivo (Wuorinen)|Leivo]]'' * ''[[Lumisilla]]'' * ''[[Luistinretki]]'' == Suomennokset == * Franzén, Frans Mikael: ''[[Maamme kirja: 66. Lappalaisen pojan laulu|Lappalaisen pojan laulu]]'' (''Maamme kirjasta'') [[Luokka:Olli Wuorinen]] 303 680 2006-06-17T22:17:56Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Wuorinen, Olli]] 304 3638 2006-07-30T09:40:20Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mirri sairastaa |alaotsikko= |tekijä=Samuli Suomalainen |huomiot= }} : Ikävän nyt kerron teille; : mirri sairastui! : Paha oli ilma eilen, : mirri vilustui. : Nyt on vaivaa ystävältä : – senhän arvaatkin – : kaikk’ on kipeänä hällä, : nenä, varpaatkin. : Minä häntä silittelin, : ei hän hyrrännyt. : Maidollakin mairittelin, : ei hän leikkinyt. : Äiti makkarankin osti, : mirrilleni vei, : mirri päätänsä vaan nosti, : sanoi: »kiitos, ei!» : Viimein isän tohvelihin : mirri löysi tien; : kävi sinne kyyryksikin : ystäväni pien’. : Sh, sh, lapset, hiljaa aivan, : antaa maata vain. : Uni huomiseksi vaivan : poistaa pienoltain, '''Lähde:''' [http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/1800/fem970242/ ''Pieni helmivyö: Suomen runoja koulunuorisolle'']. 1895. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Samuli Suomalainen]] [[Luokka:Runot]] 305 3544 2006-07-30T09:28:07Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Samuli Suomalainen''' (1850–1907), kirjailijanimeltään myös '''Samuli S.''' (katso [[w:Samuli Suomalainen|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Mirri sairastaa]]'' [[Luokka:Samuli Suomalainen]] 306 683 2006-06-17T22:56:37Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Suomalainen, Samuli]] [[Luokka:Suomentajat|Suomalainen, Samuli]] 307 685 2006-06-17T23:44:28Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjallisuus]] [[Luokka:Kirjallisuus]] 308 6690 2006-10-14T14:28:09Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.134|62.248.155.134]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.134|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vuonna 3000 jälkeen Kristuksen syntymän. |alaotsikko=(Houraus). |tekijä=anonyymi |huomiot= }} – Mikä vuosi meillä nyt on? – Vuosi 3000 jälkeen Kristuksen syntymän. – Mutta missä nyt ollaan? – Maapiirin pääkaupungissa. – Eikö kullakin kansalla enää ole oma pääkaupunkinsa ja hallituksensa? – Noh, mitä vielä! Kaikki semmoiset lapsellisuus ovat aikoja sitten kadonneet. Meidän suuri historioita ja muinaisuuden tutkia Pa-Pu on kirjoittanut merkillisen kirjan, jossa hän todeksi näyttää että monia satoja vuosia sitte on tuolla pohjassa muutamilla vähäisillä luodoilla asunut kansa, jota kutsuttiin Englantilaisiksi, ja tuon taidan salmen toisella rannalla toinen kansa, jolla sanotaan olleen franskalaisen nimi. Muistopatsaista ja muista muinaisuuden jäänöksistä on hän tullut siihen päätökseen että nämät kansat noin tuhannen vuotta sitte olivat joksiki väkevät ja sotaiset, kulkivatpa vähäisillä aluksilla yli merien tuoden ja vieden aina kourallisen kalua. – Oikein merkillistä! Mahtaahan tuo aika, jona kaikki kansat maasta katosivat, olla tunnettu ja historiaan pantu. – On oikein. Vuodesta 1859 alkaa tämä ihmiskunnan uudesti syntyminen. Olihan, näetsä, tuolla Pohjasessa iso kaupunki, mahtoi olla sen aikuinen suurin kaupunki maan piirillä. Ja, näetsä, siellä aljettiin ensin saarnata ettei kieli kuulu ollenkaan kansallisuuteen, ettei kansalaisuus ansaitsekaan ihmisen ylintä pyrkimistä; sillä, näetsä, ihmisyys on ylempi kansallisuutta. Yksinkertaisesti kyllä olivat ihmiset aina vuoteen 1859 luulleet, että kansalaisuuden työllä ihminen paraiten pyrkisi koko ihmisyydenki edistymiseen. Mutta näetsä, tuossa kaupungissa ja vähäisen yliopiston nojassa, josta ei tuo meidän tutkia ole juuri paljo mitään tietoja löytänyt muuta kuin vähän kansalaisuuden pyrkimistä, tuosta kaupungista se valo lähti, joka maan piirin on pannut varsin uuden muotoiseksi. – Oletpa sinäkin näitä asioita tutkinut; juttele, mimmoinen oli se muutos, joka 1859 alkoi ihmisten keskuudessa, joka lakasi kaiken kansallisuuden pois jymisten seasta. – Niinkuin ihmisyyden harrastajat sanoivat, niin kävikin; kaikki kansat rupesivat pyrkimään, ei oman hyötynsä, kielensä ja oman vaurastumisensa, vaan koko ihmisyyden eteen. No miten kävi: sota katosi, sota-aseet tulivat tarpeettomaksi, messinki-kanonat valettiin kulkusiksi, sapelit tehtiin vannaiksi ja pyssyt kaikki käytettiin metsänpetoja vastaan. Olisit nähnyt kuinka sudet menivät parina yönä, kuin kaikki sotakivärit viritettiin yhtaikaa metsiin susia vastaan. Niin niistä päästiin. Samaten loppuivat tigerit ja muut pahantekiät pedot. Siitä on nyt se hyöty että ihmiset itse saavat syödä lampaansa ja lihavat elukkansa. – Kuinka sitte muutoin kävi ihmisten kesken, koska sota ja metsän pedot ihmisyyden kunniaksi peräti lopetettiin. Eikö muuta tehty? – No, näetsä, kuin nyt ihmisyyden suhteen kaikki pyrkimiset ruvettiin kääntämään, no kuinkas sitten enää olisi estetty tullin ja muun kiellon kautta tavaraa vaihtamasta kansain kesken. Kaikki esteet raukesivat kuin palanut lanka. Tuolla, näetsä, kaukana on tuo vähäinen jäätynyt maa. Kohta saatiin sinne muutama miljona kannua Viron viinaa, Jamaikan rommia ja Franskan kognakkia, Englannin porteria, että kyllä jää sydämistä sulasi. Tämä oli toinen vaikutus siitä, näetsä, ihmisyyden eteen pyrkimisestä. Näetsä, mitkä vaikutukset, ja mitä hulluus vanhaan aikaan, jolloin kansat pyrkivät oman hyötynsä, oman voimansa ja omaisuutensa voimassa pitämistä. – Tottahan tuo on vaikuttanut suuren muutoksen myös ihmisten keskuselämässä, kuin nyt sodat ja pedot ovat kadonneet, kaikki esteet kansain välistä rauenneet. – Oh, hoh! Sepä vasta muutokset on saattanut matkoille. Näetsä nyt ei käykkään enää Suomessa viinan keitto, ja muualla ovat toiset keinot mahdottomat; mutta mitä sen tehdään; niin sen pitiki käymän koska ei enää kukaan kansa itsestänsä huoli, vaan suoraan koko ihmisyydestä. Sen uudesti syntyneen valon avulla nähdään että kukin maan paikka tekee mitä se parahin taitaa. Niin Viron maa on yksi ainoa suuri viinakeitto, jossa tehdään tuota tarpeellista juomaa koko maan piirille. Tuo vähä luoto tuolla Pohjassa on samaten yksi ainoa suuri pumpulitehdas. Muinaiset Franskalaiset, jotka meidän jalo tutkia luulee muinaan joksikin kuuluisaksi, ne ovat kaikki kinnasniekkoja, koko maailman hauskamaalaria, Spanialaiset samoin koko ihmisyyden sigarrimestaria jne. Sillä tavalla ovat tällä viimisella vuosituhannella ihmisyyden pyrkiät tulleet varsin täydelliseen tarkoitukseensa, niin ettei nyt enää mitään puutu siitä täydellisyydestä, jonka nuot jalot pyrkiät panivat alulle vuonna 1859. – Mutta antakaat anteeksi; minä olen menneen vuosituhannen aave, enkä ole seurannut ihmiskunnan edistymistä näillä uusilla poluiltansa. Sanokaat kuitenkin eikö noiden kinnasniekkain seassa synny joku, joka on varsin kelvotoin kinnastyöhön, viinankeittäjäin seassa muutamia, joiden hyppyset paraiten sopisivat sigarria kierittämään jne. Ja totta kaiketi nyt maailmassa on ainoasti yksi paikka, jossa oppia harjoitetaan ja tieteitä viljellään; totta kai sekin keino on eroitettu ja saatu jonkun eripaikan työosaksi. – On, on. Näetsä, nyt on keksitty siihenki apu mitä luoja tahtoisi tehdä eroituksia siellä ja täällä ihmisten järjessä ja hyppysissä. Meillä ovat ihmisyyden pyrkiät keksineet mitä tarvitaan heidän tarkoitustensa onnistumiseen. Näetsä, meillä on järkisauna, varsin pieni sievä laitos, jossa ihmisen pää hamasta syntymästä saunotetaan niin että, mitä luoja tahtoisi olla vastaan tämän uuden ajan pyrkimistä, esim. luoden huonojakin jälkiä tiedemiesten paikkakuntaan, se autetaan järkilöylyllä. Tämä onnistuu niin aivan hyvin ja ihmisyyden pyrkiäin iloksi, että syntymältänsä paksuinki visapää saa järkensä vähällä ajalla niin pehmitetyksi että lapset, jo ennenkuin puhuakaan taitavat, laskevat auringon ja kuun pimenemiset ja tähtien radat paremmin kuin vanhaan aikaan ennen vuotta 1859 kuuluisimmat professorit. Toinen ihmisyyden pyrkiäin suuri keksintö koskee ulkonaisiin jäseniin. On näetsä heillä taidemylly, varsin sievä kone sekin. Jos Jumala nyt sattuisi suomaan liikapaksut sormet sigarrin kierittäjille siinä maassa, joka koko ihmisyydelle näitä valmistaa, pannaan muka tämmöinen törkiäsorminen taidemyllyyn, ja muutamana hetkenä ovat hyppyset jauhotetut niin sieviksi ja hoikiksi kuin näppärimmän tytön pikkusormi ainakin. Tähän täydellisyyteen ovat ihmisyyden pyrtiät saaneet hankkeensa, ja sano nyt itse mimmoisia hötöjä te olitte tuhannen vuotta sitten, ennenkuin tuo uusi valo rupesi koittamaan ihmiskunnalle. – Mutta antakaat anteeksi, jos vielä kysyn eikö ihmiset pidä toinen toisensa työtä halvempana, eikö siitä tule kateutta jne., niinkuin muinaseen aikaan. – Mitä hulluja semmoista kyselet; meillä on nyt tuomioistuimet, jotta kaikki ratkaisevat, ja jos ihmiset tahtoisivatkin siellä täällä tehdä vääryyttä, se on tuomita väärin, olemme hakeneet tuomarit kuusta, joilla ei mitään hyötyä ole maallisten ihmisten keskinäisestä voitosta. Nämät kuu-ihmiset täyttävät velvollisuutensa kaikkein ihmisyyden pyrkiäin täydelliseksi tydytykseksi. – Mutta sallikaat vielä viiminen kysymys: kaiketi on nyt koko maan piirillä yksi kieli, että yhteinen työ ja yhteiset pyrinnöt ovat helposti ymmärretyt koko maan piirillä, että käy vähän paremmin kuin Babelin tornin rakennuksessa, jossa sanotaan mitä kirveeksi pyydettiin lapiona annettiin jne. – Tämäkin seikka on ihmisyyden pyrkiäin mieliksi onnistunut erinomaisen hyvin. Yksi ainoa paitsius vielä näkyy olevan haittana. Patagonian kieli ei vielä ole oikein sulannut tuohon yhteen kieliliemeen; ihmisyyden pyrkiät tosin ovat Patagonialaista vuosikaudet käyttäneet setä järkisaunassa että taidemyllyssä; mutta luulevat kuitenki vielä tarvitsevansa parikymmentä tuhatta vuotta. En tiedä onko niiden pääkallokin toista laatua, koska sanovat aivujen niin pitkälöisesti paisuvan heidän päässänsä. Mutta myödyttäkäät kuitenkin että paljo jo on tehty, vaikka vasta nyt kirjoitamme vuoden 3000. Ja eikö kaikki ole käynyt niin luonnollisesti ja vakaasti, niin vapamielisesti ja kapinattomasti, että vuonna 1859 tuskin kukaan semmoista voi aavistaakaan. Tämä tulee olemaan ihmisyyden pyrkiäin ikuinen ja himmentymätöin muistopatsas. – Oi isänmaan rakkaus, o kansalaisuuden tunto, o te kaikki lapsuuteni suuret sanat, te olette siis sanakirjastakin kadonneet, se on siis sen luonnollisen menetyksen viiminen päätös! Minä vanhain aikain aave, semmoisessa kunniattomassa maailmassa en voi minä olla, jonkatähden palaan kansalaisteni pariin. Siellä saan omalla kielelläni pilpatella niinkuin muutki Jumalan luomat olennot, siellä olla osallinen esi-isäini ilossa ja surussa, riennoissa ja toivotuksissa. Hyvästi siis maailma, jossa on ihmisyyttä, vaan ei ihmisiä, jossa on kansain ruupuja, vaan ei kansoja! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=58218&conversationId=1&action=entryPage ''Hämäläinen'' 18.11.1859]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Novellit]] [[Luokka:Utopiakirjallisuus]] 309 687 2006-06-17T23:44:54Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjallisuus]] [[Luokka:Kirjallisuus]] 310 688 2006-06-17T23:44:56Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjallisuus]] [[Luokka:Kirjallisuus]] 311 4147 2006-08-01T06:34:11Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirjallisesta arvostelusta meillä |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} Sanomalehtien valta on nykyaikana niin suuri, että luulisi jo senkin tuottavan suurempaa edesvastuun tuntoa. Ja kuitenkin on asianlaita melkeinpä päinvastoin. Juuri sanomalehtimiehissä tapaa useinkin höllimmän siveysopin, laajimmat omattunnot ja epäselvimmät käsitteet valtaa seuraavasta vastuunalaisuudesta. En tahdo puhuakaan yhteiskunnallisista ja valtiollisista kirjoituksista, joiden mahtipontisen jopa isänmaallisenkin muodon takana voi piillä mitä surkein nurkkapatriotismi ja mieskohtaisimmat edut, en huoli kajota tähän kylläkin ikävään inhimillisen heikkouden ilmiöön, vaan käännyn erääsen toiseen tärkeään puoleen sanomalehdissä ja aikakausikirjallisuudessa. Tarkoitan kirjallisuuden arvostelua. Ei tarvitse kauvan seurata aikakautisia painotuotteitamme huomatakseen, kuinka leväperäisestä taiteen temppelin oven vartijat meilläkin usein käsittävät tehtävänsä. En puhukaan maaseutulehdistä, sillä niiden arvostelut ovat useinkin sellaisia, että täytyy vain surkutella heidän vähiä työvoimiaan. Samanlaatuinenpa tahtoo sentään monesti pääkaupunginkin lehtien laita tästä suhteessa olla. Arvostelijat ovat usein kyllä arvokkaassakin yhteiskunnallisessa asemassa, mutta eihän sillä ole sanottu, että heissä kirjallisen arvostelijan ominaisuuksia löytyy. Taikka ovat he vanhoja, ijänikuisiin ihanteihinsa lyöpyneitä äkämyksiä, jotka peittelemättä tunnustavat, ett'eivät he ''tahdokaan'' käsittää heidän kannastaan poikkeavia aatteita, taiteita ja mielialoja. Suvaitsevaisuus on muka heikkouden oire vain, Kristuskin oli suvaitsematon ja tätä he muka seuraavat mukiloidessaan ”nulikoita” ja ”eri-uskolaisia”. Nuoruus ja itsenäiset mielipiteet niin taiteen kuin muidenkin kysymysten alalla ovat näistä herroista suurimpia syntejä. Vasta kun hapset harmenevat tai muuten on henkisesti vanhentunut ja itsenäisyytensä näkymättömäksi kuluttanut, vasta silloin kun on niinkuin hekin, on heille mieleinen mies. Milloin asettuu vanha ”tunnettu esteetikko” Aatamin tai ainakin Sofokleen aikuiselle kannalleen ja sillä sitten pitemmittä mutkitta pehmentelee epämieluisia tulokkaita; milloin taas toinen ripustaikse uskonnon herkimmälle heilarille erotellen kirjailijat kahtaalle, vuohet oikealle ja lampaat vasemmalle. Kellekään heistä tuskin on juolahtanut päähänkään koettaa käsittää, mitä tekijä todella on tarkoittanut, miksi hän on näin kuvannut ja mikä hänen luonteensa on. Ja sitten se on niin muhkeaa kun on osannut sättiä vähänkään sukkeluuden suolalla ja ihmisille saanut näyttää, että tämmöinen poika sitä minä olen ja näin sitä meillä osataan. Sanomalehteen kun vielä nuo tuotteensa lykkää, sitten kun se laajimmalle leviää, niin voi pian saavuttaa ”sukkelan kriitikon” maineenkin. Ihmiset taas, joille sanomalehdet vähitellen alkavat käydä ainoiksi tiedon lähteiksi, luottavat mielellään sanomalehtien arvosteluihin, sillä sitenhän pääsee sitäkin teosta lukemasta. ”Eipä tuo kuulu olevan mitään, haukuskelivat kovin lehdessä” t.&nbsp;m.&nbsp;s. Sattuu taas kyllä joskus niinkin, että kun joku arvostelija yksinkertaisessa typeryydessään tekee kärpäsestä härän ja huutaa Messiaslapsen syntyneen, ja kun ihmiset tuon ylistysvirren luettuaan kiiruhtavat tästä selkoa itse ottamaan, niin löytävätkin hyvin tavallisen ”nulikan”. Joku pieni yhtäläisyys arvostelijan ja ”nulikan” välillä selitti heille kuitenkin syyt arvoisan kynäherran innostukseen. Sellaiset arvostelijat ylipäänsä, jotka eivät koetakkaan käsittää mitään heidän periaatteilleen vierasta ja jotka tuomitsevat äärimmäisen subjektivismin kannalta, sellaiset eivät myöskään epäile käyttääksensä kaikkia mahdollisia keinoja vastenmielisen arvosteltavansa nujertamiseksi. He nokkivat sieltä täältä muutamia lauseita, jotka irtonaisina näyttävät peräti naurettavilta taikka järjestävät he nämä eri paikoista temmatut lauseet niin, että ne yhdistettynä ovat hullunkurisinta sekamelskaa. Ja yleisö, meidän auktoriteettiuskoon kasvatettu yleisömme, pitää tietysti arvosteltua kirjailijaa joko hulluna tai huonona miehenä ja arvostelijaa sukkelana nerona, vaikka oli sikin joskus päinvastoin. Yksi melkoinen osa samaista arvokasta taiteen Argusjoukkuetta, on myöskin tuo ymmärtämättä jääneiden, katkeroittuneitten ja enemmän tai vähemmän rappiolle joutaneiden nerojen lukuisa rykmentti. Nämä ovat useinkin julkaisseet jotakin makeaa ja koreaa, kukkaistuoksua ja peipon laulua, joille kyllästynyt yleisö on kääntänyt selkänsä; tyytymättömyydessään he sitten sortuvat sanomalehtipalvelukseen ja saavat esim. uutta joulukirjallisuutta eteensä viskatuksi. ”Kirjoita tuosta, sinullahan on aikaa romaanien lukemiseen ja sinähän olet itsekin vähin sillä alalla työskennellyt”. Ja mahtavana käy tuonainen runoilijan alku kynään käsiksi. Ottaen suunsa täyteen kuulemiansa korulauseita, paljo siveyttä ja vielä enemmän isänmaallisuutta koettaa hän näyttää toimitukselle, että kyllä hän voi arvostella, jos niikseen tulee. Yleisö taas, jolla varsinkin joulun edellä on muutakin tekemistä kuin romaanien lukemista, uskoo tuon vanhan veijarin sanat ja seuraukset johtuvat itsestään. Vielä sekin sentään voisi paremman puutteessa mennä, jos tuo mahtava herra aina nimensä piirtäisi kirjoituksensa alle, että hänet tunnettaisiin. Mutta kun arvostelu useimmiten menee toimituksen nimessä tai nimettömänä, niin on se iljettävintä peliä. Sala-ampujana voi ampua myrkylliset nuolensa parhaimpaankin kirjailijaan ja varsinkin nykyisissä oloissa, joissa ei suvaita itsensä puolustusta kirjailijan puolelta. Ja nyt tulenkin kirjoitukseni toiseen puoleen, jossa koetan esittää keinoja kirjallisen sanomalehtiarvostelun parantaneeksi ja muutamin sanoin viitata sen tehtävään ja alaan. Ensimmäinen ja tärkein olisi se, että kirjailijat nousisivat julkisesti itseänsä puolustamaan kaikkia asiallisia muistutuksia vastaan. Näin selvittäisivät he kantansa ja sen lähtöpisteen, josta he asioita esittäessään ovat lähteneet. Täten lähtisi yleisöstä tuo turmiollinen luulo arvostelijan erehtymättömyydestäkin. Arvelette, että tuskinpa mikään lehti ottaisi vastaan moista kirjoitusta ja jos kerran ottaisikin, niin pitäisi se huolen siitä, että heidän arvostelijalle viimeinen sana jäisi. Koettakaa ensin ja jos asianlaita on semmoinen, liittoutukaa tekin yhteen ja päättäkää, ettei kukaan teistä mokomaan lehteen kirjoita koskaan. Ja muodostakaa ”kirjailijain suojelus-yhdistys” arvostelijain hyökkäyksiä vastaan, joka asian vaatiessa toimii sorretun puolesta. Kirja tai taide ylipäätään on ihmishengen ilmiönä tutkittava. Oikea arvostelija pyrkii sukeltautumaan arvosteltavansa luonteesen ja ajatustapaan ja esiytyy suvaitsevana, avarampiaatteisena. Hän käsittää, että taide, jopa kauneuskin voi esiytyä moninaisissa muodoissa ja että tuon teoksen takana, noiden rivien välissä värähtelee tunteellinen ihmissydän. Hän arvaa oman tilansa, vaan antaa arvoa toisenkin käsitteille ja mielipiteille eikä tartu kurikkaan heti kun joku eriävä ajatus ilmestyy. Ihmisluonteita on lukemattomia ja ovat niistä useimmat jo olemisensa kautta oikeutettuja. Ja jos joku paljo kärsinyt, surumielinen luonne pakoitettaisiin kirjoittamaan luonteellensa vieraita iloisia, valoisia idyllejä, niin olisi se tavallansa ihmisrääkkäystä. Kirjallisen arvostelua suuri mestari, ranskalainen Hippolyte Taine sanoo: ”Minä en tyrkytä sääntöjä, vaan etsin lakeja ja minulla on myötätuntoisuutta kaikkia taiteen muotoja ja kaikkia kouluja kohtaan, jopa vastakkaisimpiakin”. Ja niin pitää mielestäni kaikilla kirjallisuuden arvostelijoilla olla. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218148&conversationId=2&action=entryPage ''Päivälehti'' 15.12.1890]. [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Asiatekstit]] 312 690 2006-06-18T14:43:13Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Leino, Kasimir]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Leino, Kasimir]] 313 5621 2006-09-11T16:46:11Z Nysalor 5 Kaksi tekstiä lisää {{Wikipedia}} '''Kasimir Leino''' (1866–1919) == Asiatekstit == * ''[[Emile Zola täyttänyt 50 vuotta]]'' * ''[[Kirjallisesta arvostelusta meillä]]'' * ''[[Naturalismi ja Spiritualismi kaunokirjallisuudessa]]'' == Runot == * ''[[Kansalleni]]'' * ''[[M. A. Castrénille]]'' * ''[[Memento mori]]'' * ''[[Mustat silmät]]'' * ''[[Myrskylintu]]'' * ''[[Niinkuin merten myrskysäillä]]'' * ''[[Sir Gladstone’lle]]'' * ''[[Soitto ennen ja nyt]]'' * ''[[Sunnuntaina]]'' == Runoteokset == * ''[[Runokokeita]]'' [[Luokka:Kasimir Leino]] 314 7227 2006-10-16T14:23:30Z Vilu 43 palautus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomen salossa |alaotsikko= |tekijä=Yrjö Koskinen |huomiot= }} : Honkaen keskellä mökkini seisoo : Suomeni soreassa salossa. : Honkaen väliltä sintävä selkä : Vilkkuvi koittehen valossa. : Hoi laari laa! : Kaiku mun saloni, Suomeni maa! : Kaukana käkönen korvessa kukkuu. : Sulhonsa suloutta ylistää. : Paimenten soitanto laitumen tiellä : Ääntänsä korviini vilistää. : Hoi laari laa! : Kaiku mun saloni, Suomeni maa! : Omanpa henkeni kieltä ne puhuu, : Honkaen humina ja luonto muu. : Itse en sydäntä hillitä taida; : Riemusta soikohon raikas suu: : Hoi laari laa! : Kaiku mun saloni. Suomeni maa! Y[rjö Koskinen]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=5347&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 18.04.1856]. [[Luokka:Yrjö Koskinen]] [[Luokka:Runot]] 315 9710 2006-12-25T15:12:38Z Nysalor 5 Pyy maailman lopulla {{Wikipedia}} '''Yrjö Koskinen''' (1830–1903) == Novellit == * ''[[Pyy maailman lopulla]]'' == Runot ja laulut == === Omat === * ''[[Kauas on kadonnut tupasen tähti]]'' * ''[[Milloin Pohjolan nähdä saan?]]'' * ''[[Nuorelle naiselle]]'' * ''[[Opistolais-lauluja]]'' * ''[[Suomen salossa]]'' * ''[[Tukholma]]'' * ''[[Vauva nukkuu!]]'' * ''[[Ylistys-virsi haudatessa]]'' === Suomennokset === * Geijer, Erik Gustaf: ''[[Rauha (Geijer)|Rauha]]'' * Prudentius: ''[[Hautaus-virsi (Koskinen)|Hautaus-virsi]]'' [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 316 697 2006-06-18T14:53:23Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Koskinen, Yrjö]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Koskinen, Yrjö]] 317 698 2006-06-19T12:50:30Z Mzlla 6 uusi toiminto käännetty Luokittelemattomat kuvat 318 8525 2006-11-06T16:02:33Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.153.79|62.248.153.79]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.153.79|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. '''K. A. Tavaststjerna''' (1860–1898) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Nixe]]'' == Runot == * ''[[”Laureatus-erakko”]]'' * ''[[Aamukylpy]]'' * ''[[Aamutuulessa]]'' * ''[[Canovan Pariksen edessä]]'' * ''[[Dolce for niente]]'' * ''[[Halutonna mieli (1902)|Halutonna mieli]]'' (1902) * ''[[Halutonna mieli (1904)|Halutonna mieli]]'' (1904) * ''[[Hjalmar Neiglick]]'' * ''[[Hämyä templissä]]'' * ''[[Hääaamu]]'' * ''[[Imatralla (Tavaststjerna)|Imatralla]]'' * ''[[Itsepuolustusta]]'' * ''[[Ja jos joku aatos –]]'' * ''[[Jos mulla on aatos, mi viipyä vois]]'' * ''[[Kiitos!]]'' * ''[[Kiitos, kun toit hienot –]]'' * ''[[Kun vienoinna aamu hohti]]'' # ''[[Soi laulelo lounahan mailta]]'' # ''[[Koen sorjasti kietoa yhteen]]'' # ''[[Jos säteen ma tavottaisin]]'' # ''[[Täss’ istun ma yössä myöhään]]'' # ''[[Etköpä sulkea halaa]]'' # ''[[Hetki hetkeltä]]'' # ''[[Saa siivet, sa sorja]]'' # ''[[Välin haipuvat, vienot äänet]]'' # ''[[Miten lempemme on käyvä vielä]]'' # ''[[Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait]]'' # ''[[En mä usko sanaa, silmää]]'' # ''[[En tarttua sinuun voinut]]'' # ''[[Älä luule mun tuhanten lailla]]'' # ''[[En suontani kaupaks saata]]'' # ''[[Mua likell’ olit vainen]]'' # ''[[Kun ilta jo kaukometsät]]'' # ''[[Verkkaan kuin hohde illalla haipuu]]'' * ''[[Kärpässurinaa]]'' * ''[[Lauluni (Tavaststjerna)|Lauluni]]'' * ''[[Laureatus]]'' * ''[[Loilu]]'' * ''[[Merimiessääntö]]'' * ''[[Myrsky laulaa]]'' * ''[[Niin vait on ympärilläin]]'' * ''[[Perintöosa]]'' * ''[[Polyteknikkojen marssi]]'' * ''[[Pyhä valhe]]'' * ''[[Rakennustaiteellinen luonnos]]'' * ''[[Sain kiinni jo touvista mastopuun]]'' * ''[[Sonetteja Dianalle (Leino)]]'' (suom. [[Eino Leino]]) * ''[[Sonetteja Dianalle (Juva)|Sonetteja Dianalle]]'' (suom. [[Valter Juva]]) # ''[[Sonetteja Dianalle (Juva)#1. Mik’ olet mulle?|Mik’ olet mulle]]'' # ''[[Sonetteja Dianalle (Juva)#2. Tein, mauri, työni – mauri, mennä saan...|Tein, mauri, työni – mauri, mennä saan]]'' # ''[[Sonetteja Dianalle (Juva)#3. Kevätsade.|Kevätsade]]'' * ''[[Syksyllä kotiin]]'' * ''[[Syvään sielun’ sisimpään –]]'' * ''[[Tanssiaiset]]'' * ''[[Tenn-koski]]'' * ''[[Toivon ja – vuotan]]'' * ''[[Varjojen saari]]'' == Runoteokset == * ''[[Valikoima runoelmia]]'' [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] 319 702 2006-06-19T13:38:04Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Tavaststjerna, K. A.]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Tavaststjerna, K. A.]] 320 703 2006-06-19T13:39:03Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 321 704 2006-06-19T13:39:08Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjallisuus]] [[Luokka:Kirjallisuus]] 322 705 2006-06-19T13:40:06Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Hannikainen, Pietari]] 323 714 2006-06-19T13:49:42Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjallisuus]] [[Luokka:Kirjallisuus]] 324 6426 2006-10-14T09:38:11Z Hartz 13 rv [[Luokka:Kirjallisuus]] [[en:Category:Song lyrics]] 325 721 2006-06-19T13:59:04Z Nysalor 5 [[Luokka:Wikiaineisto]] [[Luokka:Wikiaineisto]] 326 5647 2006-09-13T20:01:03Z Zumg 42 Botti lisäsi: ca, cs, de, en, es, et, fr, it, la, nl, pl, pt, ro, ru, sr, sv, tr, zh, zh-min-nan Yläluokka Wikiaineiston luokille [[ca:Categoria:Principal]] [[cs:Kategorie:Kategorie]] [[de:Kategorie:!Hauptkategorie]] [[en:Category:Categories]] [[es:Categoría:Principal]] [[et:Kategooria:!JuurKategooria]] [[fr:Catégorie:Principale]] [[it:Categoria:Categorie]] [[la:Categoria:Categoriae]] [[nl:Categorie:Alles]] [[pl:Kategoria:Wikiźródła]] [[pt:Categoria:Categorias]] [[ro:Categorie:Categorii]] [[ru:Категория:Всё]] [[sr:Категорија:Основне категорије]] [[sv:Kategori:Topp]] [[tr:Kategori:Ana kategoriler]] [[zh:Category:Categories]] [[zh-min-nan:Category:Chóng lūi-pia̍t]] 327 750 2006-06-19T14:32:28Z Nysalor 5 [[Luokka:Kansanrunous]] [[Luokka:Kansanrunous]] 328 8396 2006-10-28T14:00:30Z Nysalor 5 Kielilinkki + midi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ukko Noak. |alaotsikko=(Fredmanin Lauluista N:o 35 *). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} {{Midi|tiedosto=CMB_SG35.MID|otsikko=Ukko Noak}} : Ukko Noak, ukko Noak : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oli kelpo mies! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuin läks’ arkistansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin hään kohta, kanssa, : Istuit’ viinaa, istuit’ viinaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Missä moata ties’. : Noak souti, Noak souti : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vanhan arkkinsa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Osti viina-pullot – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Semmoisia, hullut, : Nyt ne myövät, nyt ne myövät : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juuvak kaljansa. : Hään kyll’ arvais, hään kyll’ arvais : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jotta miehetki : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tahtoi juuvaksensa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuin eläimiänsä – : Silläpä hään, silläpä hään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viinan kasvatti. : Eukko Noak, eukko Noak : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oli kunnon nais’! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Antoi ukon juuva – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toista käski tuuva; : Mistäs mie nyt, mistäs mie nyt : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Semmoisenki sais’n? : Ei hään kieltän’t, ei hään kieltän’t: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;«Kuules, ukko, hoi! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;«Olek juomastaisi!» – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei! – Tuo armas naisi : Antoi soaha, antoi soaha : Minkä hään voan voi. : Ukko Noak, ukko Noak, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Puna-poskillaan – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sill’ oil pitkät hiukset. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Parrat niinkuin viikset; : Pani pohjaan, pani pohjaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Joi ja lauloi voan. : Silloin syntyi, silloin syntyi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eleä moailmass’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Soatihinpa kyllä – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eikä toisen silmä : Katehtinut, katehtinut : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niinkuin meijän moass’. : Muistin pullot, muistin pullot, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niist’ ei tietynnä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sanottiin ei laisin: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;«''Jos ma luvan saisin;''» : Ei! voan pohjaan, ei! voan pohjaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pantihinpa niin. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ”''Gubben Noak, gubben Noak''” &c. Otettu kirjasta ”S&nbsp;a&nbsp;m&nbsp;p&nbsp;o” p. 177. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=151671&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 10.7.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Gubben Noak]] 329 8398 2006-10-28T14:06:59Z Nysalor 5 Laulu oikeaan ryhmään {{Wikipedia}} '''Carl Michael Bellman''' (1740–1795) == Runot ja laulut == * Fredmanin Laulut (Fredmans Sånger) ** ''[[Amaryllis]]'' ** ''[[Juopuneen horajamista, telmätessään]]'' ** ''[[Ukko Noak]]'' ** ''[[Vanha Jussi]]'' ** ''[[Viinan juoja]]'' * Fredmanin Lauseet (Fredmans Epistlar) ** ''[[Juomarin valitus]]'' ** ''[[Jeä-hyvesteleminen, Kesä-päivänä, Suuruistellessa, ruohistossa]]'' ** ''[[Kapraal Kuren Hauvattaissa]]'' ** ''[[Kortin lyönti]]'' ** ''[[Mähöiselle]]'' ** ''[[Oamulla, Muoria Kuvaelessaan]]'' ** ''[[Tuli-palosta]]'' ** ''[[Ystävä-kullat, Siukut ja Veikot]]'' * ''[[Tanssijoille]]'' [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[sv:Författare:Carl Michael Bellman]] 330 783 2006-06-20T13:31:54Z Nysalor 5 Kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Bellman, Carl Michael]] [[sv:Kategori:Carl Michael Bellman]] 331 3470 2006-07-30T09:21:14Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |otsikko=Savolaisen laulu |tekijä=A. Oksanen |huomiot=[[w:Savo|Savon]] ja [[w:savolaiset|savolaisten]] maakuntalaulu }} Mun muistuu mieleheni nyt<br /> suloinen Savonmaa.<br /> Sen kansa kaikki kärsinyt<br /> ja onnehensa tyytynyt,<br /> tää armas, kallis maa!<br /> Kuin korkeat sen kukkulat,<br /> kuin vaarat loistoisat!<br /> Ja laaksot kuinka rauhaisat,<br /> ja lehdot kuinka vilppahat,<br /> kuin tummat siimehet!<br /> Sen salot kuin siniset on,<br /> puut kuinka tuuheat,<br /> ja kuin humina hongikon<br /> syv' on ja jylhä, ponneton,<br /> ja tuulet lauhkeat!<br /> Ja kussa tähdet tuikkivat<br /> kovalla talvella,<br /> ja kussa Pohjan valkeat<br /> suloisemmasti suihkavat<br /> kuin Savon taivaalla?<br /> Tok' yhtä vielä muistelen,<br /> sen suihke armaampi,<br /> se silmä on Savottaren,<br /> johonka taivas loistehen<br /> ja sinens' yhdisti.<br /> Me emme liioin kerskuko,<br /> sanomme kumminkin:<br /> Muu Suomi ellös ilkkuko,<br /> jos meill' on hoikka kukkaro,<br /> jos köyhiks' keksittiin.<br /> Useinpa pelto kultainen<br /> se sulla kellerti,<br /> kun meidän vaivan, viljehen<br /> kumohon löi vihollinen<br /> ja poltti tuhkaksi.<br /> Ja monta kertaa sattui niin,<br /> kun meitä vainot löit,<br /> kun vaimot, lapset kaadettiin<br /> ja miehet sortui sotihin,<br /> sä rauhan leipää söit.<br /> Jos kielin voisi kertoa<br /> näkönsä vanhat puut,<br /> ja meidän vaarat virkkoa,<br /> ja meidän laaksot lausua,<br /> sanella salmensuut;<br /> Niin niistäpä useampi<br /> hyv' ois todistamaan:<br /> "Täss' Savon joukko tappeli,<br /> ja joka kynsi kylmeni<br /> edestä Suomenmaan!"<br /> Siis maat' en muuta tietää voi<br /> Savoa kalliimpaa,<br /> ja mulle ei mikään niin soi<br /> kaikesta, minkä Luoja loi,<br /> kuin: "armas Savonmaa!"<br /> [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Laulut]] 332 792 2006-06-21T13:15:16Z Nysalor 5 #REDIRECT [[August Ahlqvist]] #REDIRECT [[August Ahlqvist]] 333 3479 2006-07-30T09:22:02Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kehoitus tupakkaa polttamaan |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Piippu tekee poika-nulkin, : räkä-nenän, rääme-silmän, : mieletäkin mieheväksi, : paisuttaapi parrattoman, : tunnottoman, taidottoman : korkealle kunniassa, : koska sauvu sinertävä : kuivat posket pullistaapi, : pöllyääpi puhaldaissa : ulos suusta, sieramista. : Kanna, poika, pienyydestä : piippu-nysi nyrkkisessäs : kotona ja kylässäkin. : Vietä aika veitsenkanssa : leikatessas lautasella : lehti-vihkoja leveitä. : Anna nenäs alttarina : olla aina sauvun alla, : ehk’ ei mieldä miehen päähän : eikä tukka-takkuroihin : tule turhasta tomusta, : nouse öljystä älyä; : mutta mies on merkillinen, : aina muita muhkeambi, : joka silmäns sauvuttaapi, : joka nokeepi nenänsä; : kaunis myös on katseldava, : kuinga kallis omaisuudes : sauvuna nyt sakeana : kymmenessä kiekurassa : kohden pilviä katoopi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122415&conversationId=1&action=entryPage ''Sanan Saattaja Wiipurista'' 15.2.1834]. [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 334 6090 2006-09-24T15:31:04Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuuskasta |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Näköisä on nuuska-sarvi : miehen mustassa pivossa. : Koskas joskus joukon silmät : tahdot puolees taivutella, : etsit kunniaa elossa, : vedä väljästä povestas : välähyttäin väärä sarvi, : päätä peukaloon kolista, : päästä pölly kynnen päälle. : Nenäs sonnita sininen, : kanna kärsäs kätkettynä : kuivan tupakan tomussa. : Täytä sinä tupakalla : lijat lävet Luoja töissä. : Se on kunnia sinulle, : koska suuret sieramesi : ovat lijaksi likaiset, : joista ruskea, rutainen : neste huulilles heruupi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122415&conversationId=1&action=entryPage ''Sanan Saattaja Wiipurista'' 15.2.1834]. [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 335 3491 2006-07-30T09:23:48Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onneton |alaotsikko= |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Päivän paisteell’ astuissani : Varjo vieress’ astuvi, : Ei se musta, pimeäinen : Luovu koskaan luotani. : Josko poies paennenkin : Iloisien joukkohon, : Suru aina sydäntäni : Puree, kalvaa ponneton. : Tulis yö ja auringoisen : Tulet tuimat sammuttais, : Varjo synkkä vierestäni : Silloin ehkä katoais. : Tulis Tuoni toivottuni, : Veisi rauhan majoihin, : Nukkuessan’ nurmen alla : Nukkuis musta murhekin. Suonio (J. Krohn). '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=291162&conversationId=1&action=entryPage ''Turun Lehti'' 20.11.1888]. [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 336 4251 2006-08-01T06:42:00Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pikku Julius vainaa |alaotsikko= |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Mamman Luli pikkarainen : Läksi maailma-matkalleen, : Mut jo pian lapsukainen : Väsyi pienin jalkoineen. : ”Syliin, syliin!” itki Luli; : ”Enemp’ astua en voi!” : Kohta enkeli jo tuli, : Lepoon Lulin päästä soi! Suonio. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=291164&conversationId=2&action=entryPage ''Turun Lehti'' 24.11.1888]. [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 337 7282 2006-10-16T19:11:50Z Nysalor 5 Tekijän nimi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sataa. |alaotsikko=(Unkarin kielestä suomentanut Suonio.) |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot= }} : Kas sataa, sataa, sataa, : Sataapi suuteloita! : Sataapi huulilleni : Makeita pisaroita. : Ja sadesumun kautta : Myös välähtääpi tulta; : Salamat nuot ne säihkyy : Sun silmistäsi, kulta! : Jop’ ukonjyrinääkin : Uhaten kuuluu tuosta: : Toruen äitis tulee! – : Voi, pakoon täytyy juosta! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=291139&conversationId=3&action=entryPage ''Turun Lehti'' 27.9.1888]. [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Sándor Petőfi]] 338 9262 2006-11-24T17:09:59Z Nysalor 5 Qventin Durward {{Wikipedia}} '''Julius Krohn''' (1835–1888), kirjailijanimeltä '''Suonio''' == Laulut == * ''[[Pohjolan valkeneminen]]'' * ''[[Suksimiehen laulu]]'' * ''[[Suomen varjelus-väen laulu]]'' == Romaanisuomennokset == * ''[[Qventin Durward]]'' == Runot == === Omat === * ''[[Feeniläiset]]'' * ''[[Hyljätty äiti]]'' * ''[[Luettuani »Säkenien» toisen parven]]'' * ''[[Onneton (Krohn)|Onneton]]'' * ''[[Pikku Julius vainaa]]'' * ''[[Pää pystyyn!]]'' * ''[[Runebergin kuvapatsasta paljastaessa]]'' * ''[[Varpunen]]'' * ''[[Vieras lippu]]'' * ''[[Virsi kotimaan puolesta]]'' === Suomennokset === * Petőfi, Sándor: ** ''[[Husaari]] ** ''[[Krouvi]]'' ** ''[[Lausuisiko joskus Luoja mulle]]'' ** ''[[Liika voima]]'' ** ''[[Mer’ ompi noussut!]]'' ** ''[[Pienen poikasen kuoltua]]'' ** ''[[Runoni]]'' ** ''[[Sataa]]'' ** ''[[Sodasta näin unta]]'' ** ''[[Unkarin kansa]]'' ** ''[[Vait’ on Eurooppa]]'' [[Luokka:Julius Krohn]] 339 803 2006-06-21T17:23:57Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Krohn, Julius]] [[Luokka:Suomentajat|Krohn, Julius]] 340 804 2006-06-21T17:24:16Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjallisuus]] [[Luokka:Kirjallisuus]] 341 806 2006-06-21T17:25:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Meurman, Agathon]] 342 807 2006-06-21T17:27:56Z Nysalor 5 Onneton Runoelmista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onneton |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie; : Mut synkempi vielä on eloni tie; : Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä, : Mut tähteä yhtään ei eloni tiellä. : Yön toivona tähtöset kirkkahat on: : Ne viittaavat valoon ja aurinkohon. : Mut toivot ne seuraa ei eloni myötä: : Mä viettänyt ain’ olen tähdetönt’ yötä. : Oi, yöhöni, Luoja, yks tähtönen luo : Ja loistaa sen mieleeni kurjahan suo. : Sit’ iloiten seuraisin eloni tiellä : Ja kuollessain siihen mä katsoisin vielä. '''Lähde:''' Kramsu, Kaarlo 1887: [http://www.gutenberg.org/etext/16395 Runoelmia]. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] [[Luokka:Runot]] 343 8067 2006-10-21T16:23:58Z Nysalor 5 Linkki suoraksi {{Wikipedia}} '''Kaarlo Kramsu''' (1855–1895) == Runot == * ''[[Aatteet]]'' * ''[[Ei lauluista apua]]'' * ''[[Elias Lönnrot (Kramsu)|Elias Lönnrot]]'' * ''[[Ensimäinen leivo]]'' * ''[[Esi-isäin ääni]]'' * ''[[Haihtumaton muisto]]'' * ''[[Hajamielisyyttä]]'' * ''[[Hannu Krankka]]'' * ''[[Haudalla (Kramsu)|Haudalla]]'' * ''[[Heräämätön]]'' * ''[[Hetken onni]]'' * ''[[Hullu Sanna]]'' * ''[[Huokaavat kentät]]'' * ''[[Huonontunut aika]]'' * ''[[Hyljätty (Kramsu)|Hyljätty]]'' * ''[[Ilkka]]'' * ''[[Jaakkima Berends]]'' * ''[[Jos ois]]'' * ''[[Juhana Vilhelm Snellman]]'' * ''[[Juomalaulu]]'' * ''[[Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä]]'' * ''[[Koditon vapaus]]'' * ''[[Kohtalon iva]]'' * ''[[Kosken laulu]]'' * ''[[Kosken partaalla]]'' * ''[[Kuoleva Soturi]]'' * ''[[Laulu-Hansa]]'' * ''[[Laulumme]]'' * ''[[Lohdutus (Kramsu)|Lohdutus]]'' * ''[[Metsässä]]'' * ''[[Miksi naurat?]]'' * ''[[Mustalainen (Kramsu)|Mustalainen]]'' * ''[[Nukkuva Suomi]]'' * ''[[Onnensa etsijä]]'' * ''[[Onneton (Kramsu)|Onneton]]'' * ''[[Proloogi Länsisuomalaisen osakunnan kesäjuhlassa 15 päivä heinäkuuta 1890 Yliopiston 250-vuotisen olemassaolon muistoksi]]'' * ''[[Rauhaton]]'' * ''[[Sanassaan pysyvä]]'' * ''[[Santavuoren tappelu]]'' * ''[[Sua lemmin]]'' * ''[[Sydämeni]]'' * ''[[Taneli Luukkonen]]'' * ''[[Tarina (Kramsu)|Tarina]]'' * ''[[Unelma]]'' * ''[[Uusi aika]]'' * ''[[Vanha lauluni]]'' * ''[[Vanhat tuttavat]]'' * ''[[Vanhus (Kramsu)|Vanhus]]'' * ''[[Wäinämöinen Tuonelan joella]]'' * ''[[Wäinämöisen kantele]]'' * ''[[Ystäväni]]'' * ''[[Z. Topeliukselle]]'' [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] 344 809 2006-06-21T17:28:07Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Kramsu, Kaarlo]] 345 6083 2006-09-24T15:30:48Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ilkka |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Viel’ elää Ilkan työt, kenties : Kauanki, kansan suussa. : Hän eli niinkuin Suomen mies : Ja kuoli – hirsipuussa. : Ol’ Ilkka talonpoika vaan, : Siis suur’ ei suvultansa; : Mut jaloin poika Suomenmaan : Hän oli aikanansa. : Hänt’ ajan hurjan myrskyihin : Vei oikku onnetarten; : Hän sopi niihin kuitenkin : Kuin tehty niitä varten. : Se aik’ ol’ ajoist' ankarin : Ja itkun aika varmaan, : Kun käsissä Klaus Flemingin : Ol’ ohjat maamme armaan. : Kyll’ itki moni huokaillen, : Ett’ oikeus on pilkka; : Mut itkiessä toisien, : Niin itkenyt ei Ilkka. : Vaan koska kansa valittaa, : Hän neuvon sille antaa: : ”Niin kauan huolta nähdä saa, : Kun tahtoo sitä kantaa.” : ”Ken vaivojansa vaikertaa, : On vaivojensa vanki, : Ei oikeutta maassa saa : Ken itse sit’ ei hanki.” : ”Siis vapauteen taistellen : Ken miehen mieltä kantaa: : Tie suorin kulkee onnehen : Lähellä kuolon rantaa!” : Ja vasamata nopsempaan, : Jonk’ ilmaan viskas jousi, : Nää sanat lensi halki maan. : Ja Suomen kansa nousi. : Nyt liekki sodan verisen : Levisi pitkin maata: : Ei Suomi sotaa Ilkkaisen : Unohtaa koskaan saata. : Jo kohtas kosto sortajat : Kädellä ankaralla, : Siks kunnes juonet kavalat : Löi Ilkan Nokialla. : Tuo teot suuret kunniaa: : Tok’ viedä voivat muuhun, : Ja Ilkan tietä suorimpaa : Ne veivät hirsipuuhun. : Mut varmaan Ilkan neuvo tää : Viel’ elää kansan suussa: : Kauniimpi orjan elämää : On kuolo hirsipuussa. '''Lähde:''' Kramsu, Kaarlo 1887: [http://www.gutenberg.org/etext/16395 Runoelmia]. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] [[Luokka:Runot]] 346 4528 2006-08-09T14:10:42Z Nysalor 5 [[Luokka:Mallineet]] <div id="disambig"> {| width="100%" border="0" cellspacing="8" cellpadding="0" style="background-color: #f9f9f9; border-top: 1px solid #aaaaaa; font-size: 90%; margin-top: 1em" | style="width: 45px; vertical-align: top" | [[Kuva:Disambig.svg|45px]] | Tämä on täsmennyssivu, joka luettelee samannimisiä tekstejä. Katso myös [[:Luokka:Täsmennyssivut]]. |} </div> <includeonly> [[Luokka:Täsmennyssivut|{{PAGENAME}}]] </includeonly><noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 347 813 2006-06-21T18:25:06Z Nysalor 5 [[Luokka:Wikiaineisto]] [[Luokka:Wikiaineisto]] 348 814 2006-06-21T18:25:24Z Nysalor 5 Onneton-runot '''Onneton''' voi viitata * [[Julius Krohn]]in runoon ''[[Onneton (Krohn)|Onneton]]''. * [[Kaarlo Kramsu]]n runoon ''[[Onneton (Kramsu)|Onneton]]''. {{Täsmennyssivu}} 349 6048 2006-09-24T15:28:57Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Proloogi Länsisuomalaisen osakunnan kesäjuhlassa 15 päivä heinäkuuta 1890 Yliopiston 250-vuotisen olemassaolon muistoksi |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Nyt hetki on, kun muinaisuus : Taas elon haamun saapi, : Ja elävinä aika uus : Sen riennot oivaltaapi. : Haudoista aikain entisten : Käy kuiske tiedustellen: : Mitenkä polvi nykyinen : Menestyy työskennellen? : Nouseeko Suomi, toipuen, : Vuossatain hallan alta? : Ja edistyykö voittaen : Kaivattu valon valta? : Ja joko toivot täytettiin : Nuo aikain mennehitten? : – Tääll’ eestä valon taisteltiin : Vuossatoja jo sitten. : Kun päivä piili pilvihin, : Ja kansa kulki yössä, : Niin valon eestä kuitenkin : Tääll’ oltiin yhä työssä. : Viel’ elää muisto miehien, : Eik’ unhoittua saata, : Joidenka toimi vakainen : Valaisi Suomenmaata. : Ja kansaa kuolon uhkaamaa : Elvytti tiedon soihdut, : Joit’ turhaan koitti sammuttaa : Nuo öisten valtain loihdut. : Ol’ ajat kolkot, myrskyiset, : Joit’ tämä kansa kesti; : Ain’ uudet vaarat, vastukset : Sen edistystä esti. : Vaan kohtalo kun sorti maan : Ja turmioita tuotti, : Jännitti Suomi voimiaan : Ja valon voittoon luotti. : Se luotti Luojan armohon, : Ett’ tuskat kerran haihtuu, : Ja että murheet ilohon : Ja yönsä valoon vaihtuu. – : Nyt hetki on, kun muinaisuus : Taas elon haamun saapi, : Ja elävinä aika uus : Sen riennot oivaltaapi. : Nyt aukee alat muistojen : Ja entisyyden ukset, : Ja mieliss’ elpyy isien : Työt, toimet, toivomukset. : Nyt yöstä aikain entisten : Käy kuiske kysyväinen: : Viel’ onko polvi nykyinen : Työss’ isäin kestäväinen? : Se voiko vaarat, vastukset : Laill’ isiensä kestää? : Ja torjuuko se vehkehet, : Jotk’ onneamme estää? : <nowiki>* * *</nowiki> : Nyt täällä kotipaikallansa : Tapailee muistot toisiaan. : On Turku suuri muistoissansa, : Tää valonkehto Suomenmaan! : Tääll’ loisti ennen kirkkahinna : Työ, toimi isänmaallinen, : Ja täällä kohos valon linna, : Tuo koti suurten aatteiden. : Kun syntyi se – siit’ aikaa monta: : Neljännes vuosituhannen – : Ol’ aika silloin rauhatonta : Aik’ aseiden ja voittojen, : Mut harrastusta myös se näytti : Vapautehen, valohon, : Ja riemu kansan mielen täytti, : Syntyissä yliopiston. : Tää kohos valon siittäjäksi : Ja pimeyttä poistamaan, : Ja täältä joukot sitten läksi : Valolle maata voittamaan. : Nous täällä parvi kansastamme : Valittu suurten henkien, : Ja kauas loisti kunniamme : Myös kukkuloilta tieteiden. : Kehittyi täällä kansan henki : Selvempään itsetietohon, : Ja uutten aikain voittojenki : Perustus laskettu tääll’ on. : Ja täältä muistoin vanha taika : Luo voimaa nuorten mielihin, : Kun kompastuupi uusi aika : Päin väijyvihin vaaroihin. : Vaikk’ urhot vanhat kaatuivatkin, : Ei henkens’ kuole konsanaan. : Miespolvet vaikka vaihtuvatkin, : Ain’ elää lempi isänmaan. : Uus polvi muistot mennehitten : Se mielessänsä tallettaa, : Ja töille suurten aattehitten : Se tahtoo voiton valloittaa! : <nowiki>* * *</nowiki> : Ei vastukset vielä oo voitettu: : Se voitto on syntyvä työstä. : Viel’ öiset vallat ne maatamme : Yhä yöhön tahtovat syöstä. : Ei kansamme kasvanut nautintoon, : Se kasvoi taistelijaksi. : Ei kammo se kohdata kohtaloaan, : Jos käykin se uhkaavaksi. : Ei aio se horjua taistelussaan: : Valon voittoon vielä se luottaa. : Ja joukko se kasvaa taistelijain: : Uus aika niit’ uusia tuottaa. : Jo tietojen valta nyt valaisee : Myös mökkejä mataloita, : Ja vaarat uudet vaikk’ karttuvat, : Niin karttuu myös sotijoita. : Ja kerran voitto se niitetään : Vuossatain suurista töistä, : Ja tarut silloin vaan kertovat : Tuhoista ja halla-öistä. Kaarlo Kramsu. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=79682&conversationId=1&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 16.7.1890]. [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] [[Luokka:Runot]] 351 6033 2006-09-24T15:27:48Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laurin Tuomiset |alaotsikko= |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kerran kysy Kyyprialta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hengeltä hemmeyden, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;E&nbsp;r&nbsp;o&nbsp;s&nbsp;kin, Emältänsä: : ”Saisinko mä kerran käydä : ”Pohjan kansat katsomassa; : ”Millä lailla miehet siellä, : ”Sekä emännät elävät?” : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Äiti ääntäpi hänelle: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”Pakkanen paahtapi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”Poikani! pohjan mailla; : ”Siellä jääksi jähmettyisit. : ”'Jahka kevät kerkiäpi, : ”Joudat mennä joutsenille : ”Johto-mies’nä, juonen kanssa.” : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Alko päivä Afrikassa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaivata varilla – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lähesty Lämpelässä : Matka-linnun majan muutto. : Tuli joukko joutsenia, : Joitten kanssa kaitsijaksi : Laitto lapsen äiti kaunis. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Evästetty Emoltansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hemmuilla, heluilla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vyötetty suosin-vyöllä : Tuli poika pohjan maille. : Tahto siellä talvellakin, : Vilullakin viekastella, : Mutkaelen muotoansa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Suksin Suomessa samosi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jäniksen jälillä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Poluilla koikka-polven. : Joutsi heitti jonkkelia : Pirun pikkuisen olalla, : Viini visko vinkkeliä : Pienen kaulalla kanaljan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Oli Lauri laitellunna : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lankoja laduille, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Risuihin rihmaisia. : Oli pannut pajatsimet : Vaskisihin valjaisihin : Oli raidat raudotellut, : Kultaellut kuusamikot. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kyttä kyyrymöisissänsä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Puikkiipi puistossa: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuristi kuret-lanka, : Siirsi surma silmukkansa : Pienen herjän hengen päälle; : Että luuli lumiseksi : Jänikseksi jähmettyvän. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kurkku kurjalla kähisi: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”Kyypria kylmästä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”Autata armotointa! : ”Neittä kolme neuvo tänne : ”Poloiselle pohjan maalle! : ”Eharis kaunoinen pelasta : ”Karjalaisen kattilasta!” : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuuli Kaarle kuvotuksen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Korvesta kotiinsa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiljasta kimmautti: : ”Laukka juokse langoillesi! : ”Jop’ on totta toisen kerran : ”Käynyt näätä käntällensä : ”Tahik’ suurempi sukuinen.” : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Lauri koipesi kotoa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ailahti ajatus: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”Jänistä jänttevämmän : ”Pedon ketän peukalolla, : ”Nyrkin-päällä nyljeskelen.” : ”Sitten mielin miekkonenkin : Saada saksat kotihini, : Kosioiksi kolvilleni”. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Väärin polvin ponnistaapi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suksilla suoremmin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pyynnille pyssynensä. : Tullen kammahdu, kuin katso: : ”Ihme! kumma! kuka tässä? : ”Poika kaunis, kahden vuoden : ”Tapioltani tapettu!” : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaapajaapi kainaloonsa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Laukasi lankaansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sieppasi silmukasta : Helma-lapsen hermottoman. : Suukosteli surmattua : Polvillansa porkan päällä, : Sadatellen sallimusta: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;”Niinpä luonto loit minua, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”Ikuiseks itkuksi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”Syy-pääksi syyttömästi! : ”Mikä tulleepi minulle : ”Muu kuin kauhia kadotus? : ”Voi jos vielä virkonesit! : ”Kuin mä koittelen kotona.” : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Pisti pirun kontohinsa; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Päinehen, päivinehen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sopikin solkenahan. : Siellä herjäkäs herähty : Äitelästä ärmyksistä. : Nuolen, tuskat tuottavaisen : Laurin laukasi lävitsen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Lauri tulla tuuhottaapi; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Laskeepi laukusta. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pedonsa permannolle. : Sepä ensin emännältä, : Että itse isännältä, : Syvät sytytti sydämet, : Kiehto keuhkot kiimohinsa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Sitten naiset naimattomat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Taivutti talossa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rakkauden rahkehita : Ottamahan olka-päille. : Povet poltteli pojilta. : Väänsi mielet miehilläkin : Nurin narin narrin töihin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Senp’ on Lauri langoillansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sairauden saattanut. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Polonen poika parka! : Itse istut ikkunassa, : Ylen öitä yksinäsi. : Kasvot kuuta katselevat, : Ajatus on A&nbsp;u&nbsp;n&nbsp;e&nbsp;n luonna. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122396&conversationId=1&action=entryPage ''Sanan Saattaja Wiipurista'' 27.4.1833]. [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 352 9461 2006-12-17T19:55:49Z Nysalor 5 Rakkauuen synty {{Wikipedia}} '''Abraham Poppius''' (1793–1866) == Runot == * ''[[Kukkasen taivas]]'' * ''[[Laulu (Poppius)|Laulu]]'' * ''[[Laulun huomen, yli Suomen]]'' * ''[[Lauluni (Poppius)|Lauluni ]]'' * ''[[Laurin Tuomiset]]'' * ''[[Perhosen synty]]'' * ''[[Punnittu Amor]]'' * ''[[Rakkauuen synty]]'' * ''[[Suomalaisen koti]]'' * ''[[Valistuksen vaikutus]]'' [[Luokka:Abraham Poppius]] 353 825 2006-06-22T19:43:53Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Poppius, Abraham]] 354 3452 2006-07-30T09:18:53Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ateenalaisten laulu |alaotsikko= |tekijä=Viktor Rydberg |huomiot=Runo perustuu spartalaisen [[Tyrtaios|Tyrtaioksen]] elegiaan. }} : »Kaunis on kuolo, kun urhona joukkos eessä sä vaivut, : »kaatuen suojana maan, suojana heimosi ko’in. : »Hehkuvin innoin pois nyt turvaks syntymäseudun! : »Riemuten uhrisi tee: nouseva polvi ne saa! : »Päin käy, nuoriso, päin, rivi taajana järkkymätönnä! : »Pelkoa tunneta ei! väistävä ei ole ken! : »Herjaa, inhaa joukko se saa, min rintamakärkeen : »nuorison eelle jo käy ukko ja vertyvi pois. : »Täähän kuolema kai lie nuoren, jollapa vielä : »kiertävi kutreja pään kukkiva seppelevyö. : »Kaunona impein siinä hän on sekä aimona urhoin, : »viehkeä valjunakin taistoon kaatunut on.» '''Lähde:''' Rydberg, Viktor 1906: ''Valikoima runoelmia''. Suomentanut Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[Luokka:Viktor Rydberg]] 355 828 2006-06-23T15:03:47Z Nysalor 5 Akka, joka itki lehmäänsä Oulun Wiikko-Sanomista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Akka, joka itki lehmäänsä. |alaotsikko=Gananderin Satuja |tekijä=Christfried Ganander |huomiot= }} Kerran tapahtui se kova onni muutamalle akalle, että hänen paras lypsy-lehmänsä vajousi vetelään suohon, ja kuoli sinne, josta akka tahtoi kokonaan höperöksi tulla, itki yöt ja päivät, ääneensä loilotti ja valitti: ”voi minun Tuorikkini, ei se enään ammoen tule minua vastaan kuin minä huhoilen, ei Tuorikin ääni enään luikaile metsässä, ei sitä enään kaiku vastaan kankahilla.” Tätä teki se höperö akka ja vielä kirkossakin itki katkerasti, kuin kirkkoherra messusi; ja sitä hän teki monta aikaa, niin että häneltä viimein pappi kysyi: ”miksi sinä itket kuin minä messuan?” Akka vastais: ”kuin minä kuulen teidän äänenne – – Ah! – – niin minä muistan minun Tuorikkini – – voi kuinka se oli” – – . On hulluja kylvämättäkin. –n–f–n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=14444&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 27.11.1858]. [[Luokka:Christfried Ganander]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 356 4121 2006-08-01T06:31:30Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuori tuomari. |alaotsikko=Gananderin Satuja |tekijä=Christfried Ganander |huomiot= }} Kerran oli yksi ijältänsä nuori, mutta viisas, taitava ja oikia tuomari, joka aina osasi niin oikein tuomita, ettei hän esimiehiltään saanut ikään jälki-tekoja ja nuhteita. Häneltä kysyttiin siis kerran, kuinka hän taisi ja ymmärsi niin oikein tuomita, vaikka hän oli niin nuori. Hän vastasi: ”vaikka minä olen nuori, niin olen minä lukenut vanhoja kirjoja.” Ei harmaja pää ole aina epäilemätöin tunnus, merkki taitavuuteen; ei ikä siitä kunniallinen ole, että hän kauvoin elää, ja hänellä on monta vuotta; vaan toimi ihmisten seassa ovat oikiat harmajat karvat, ja virhetöin elämä on oikia vanha-ikä. (Viisauden kirj. 4: 8, 9), ja Suomalainen sananlasku sanoo: ''Ei vieryvän kiven päällä sammalia kasva. '' –n–f–n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=14444&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 27.11.1858]. [[Luokka:Christfried Ganander]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 357 3419 2006-07-30T09:16:17Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Christfried Ganander''' (1741–1790) (katso [[w:Christfried Ganander|Wikipedia]]) == Sadut == * ''[[Akka, joka itki lehmäänsä]]'' * ''[[Nuori tuomari]]'' [[Luokka:Christfried Ganander]] 358 831 2006-06-23T15:04:03Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Ganander, Christfried]] 359 832 2006-06-23T15:04:46Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 360 834 2006-06-23T16:37:21Z Nysalor 5 Auran Kanteletar Suomi-lehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Auran Kanteletar *). |alaotsikko= |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} (Lauletaan sillä tavalla kuin: ”''Itkettää ja surettaa'',” j.&nbsp;n.&nbsp;e. jonka nuotti löytyy painettu kirjassa ”Kanteletar,” 1:en Osan lopulla olevassa nuotti-lehessä N:o 4) : Siitä mullen ikävä, ja itku tahtoo tulla, : Kuin on muilla laulajia, vaan ei ole mulla. : Muilla mailla oman kielen laulut aina kaikaa, : Tääll’ on vieras-kielen laulut kuultu kaiken aikaa. : Voi, jos Suomen-laulun ääni kuuluis rannallamme, : Josta laulais Suomenkielen laulun taitajamme. : Mutta ehkä sekin päivä vielä joskus koittaa, : Jona A&nbsp;u&nbsp;r&nbsp;a ilollansa kanteletta soittaa. : Koita ikävöitty aamu, nyt jo meillen koita! : Meitä kaunis Suomenkieli puolelles jo voita! : Sitten äänet kanteleiden rannallamme kaikaa, : Niinkuin Suomen kansassakin ennen ja paraikaa. <nowiki>*)</nowiki> Sana ”K&nbsp;a&nbsp;n&nbsp;t&nbsp;e&nbsp;l&nbsp;e&nbsp;t&nbsp;a&nbsp;r” tarkoittaa kanteleen, tahi Suomalaisen soitannon, tajuamista ja käyttämistä – kuvailtu vaimollisessa olennossa. Tämä ''Auran kanteletar'' valittaa tässä Auran (Turun) kanteleen tilaa. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122516&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 30.10.1847]. [[Luokka:J. F. Granlund]] [[Luokka:Laulut]] 361 6061 2006-09-24T15:29:25Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. '''J. F. Granlund''' (1809–1874) (katso [[w:J. F. Granlund|Wikipedia]]) == Laulut == * ''[[Auran Kanteletar]]'' * ''[[Koto-maamme]]'' * ''[[Koululasten aamuvirsi]]'' * ''[[Koululasten ehtoo-virsi]]'' * ''[[Lapsukaisten koululaulu]]'' == Runot == * ''[[Engelsmannein käytöksestä Oulussa]]'' * ''[[Kevät]]'' [[Luokka:J. F. Granlund]] 362 836 2006-06-23T16:37:30Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Granlund, J. F.]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Granlund, J. F.]] 363 4353 2006-08-01T06:50:18Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Koto-maamme *). |alaotsikko=(Lasten laulu.) |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} Nuotti: ”Minun kultan’ kaunis on”. : Täällä, pohjantähden alla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;on nyt kotomaamme; : Mutta tähtein tuolla puolen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;toisen kodon saamme. : Täältä on, kun kukkaselta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;aika lyhy meillä; : Siellä elo loppumaton, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;niinkun enkeleillä. : Täällä sydän huokailee, ja : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;itku silmän täyttää; : Siellä sydän iloitsee, ja : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;silmä riemun näyttää. : Sinne toivon siivillä jo : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sydän pieni lennä; : Siellä kun on kotomaani, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sinne tahdon mennä. J. F. Granlund. <nowiki>*)</nowiki> Ensikerran painettu 1863 Tähti sanomaan n:o 2. '''Lähde:''' Granlund, J. F. (toim.) 1864: ''Vähänen laulu-kirja''. 3. lisätty painos. J. F. Granlund, Turku. == Katso myös == * ''[[Lasten laulu]]'' [[Luokka:J. F. Granlund]] [[Luokka:Laulut]] 364 838 2006-06-23T17:13:09Z Nysalor 5 #REDIRECT [[Koto-maamme]] #REDIRECT [[Koto-maamme]] 365 840 2006-06-23T17:28:54Z Nysalor 5 #REDIRECT [[Koto-maamme]] #REDIRECT [[Koto-maamme]] 366 4080 2006-08-01T06:28:06Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sir Gladstone’lle |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} [[Kuva:Gladstone.png|center|250px]] : Kun suurivaltain sorto taas enemmän alaa voittaa, : Ja saksalaistaa Elsassin kun Bismarck ukko koittaa, : Kun pienten kansain vastaisuus niin synkeältä näyttää : Sun äänes sulo toivehin sydämmet silloin täyttää. : ”Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui, : Se suojaks toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui, : On aika meidän karkoittaa jo nyrkkivalta raaka, : Ja tehtäväänsä asettaa oikeuden herkkä vaaka!” : Näin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina, : Ett’ häpeäksi Englannin i’es Iiriläistä painaa; : On aina muille Albion se pelastuksen tuonut, : Mut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut. : ”Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallamme käyköön, : Ja lakiensa turvassa vapaasti kehittyköön, : Näin Iiriläiset Englantiin sidomme lempeydellä, : Näin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä.” : Oi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi, : Jos edes polvi nouseva sun aattees eespäin veisi! : Sä kunnon vanhus valkopää, sä näytät nuoremmille: : Tuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille! : Vapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi, : Mut sorto mielen sorretun vihalla myrkyttääpi, : Jos valtahas se antaukin, sen tekee uhkamielin, : Jos nöyrtyneenä sanookin, sen sanoo valhekielin. : Mut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää, : Niin voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää – : Sen sinä, Gladstone, oivalsit ja käytäntöön sen vaadit, : Näin ”magna charta’n” peruksen sä Irlannille laadit. : Ken jätti moiset aattehet jälkeensä maailmalle, : Sen muisto konsaan murene ei ajan virran alle – : Vaan valon aika vastainen tuon kiitoksella kostaa : Ja kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa. : Sen patsaan kerran nostakoot kaikk’ pienet kansat sulle, : Ei raskas lie se haudallas, se onhan siunatulle! : Se patsas sitten kertokoon: jo poistui sorron taika : Ja valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika. Kasimir Leino. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=217778&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 1.4.1890]. [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runot]] 367 5949 2006-09-24T15:22:55Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Varjo. |alaotsikko=(Suomentama) |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Krysostomos, hurskas ärmätti, kävi kerta noita autioita korven polkuja aamulla, koska auringon ensimäiset säteet juuri loistivat taivaan rannalla. Kuohuva virta vuolti vuoren rotkoihin, nuorukainen seisoi vuolteen reunalla ja oli sinne itsiänsä syöksemäisillään. Silloin saavutti häntä ärmätin ääni: poikani mitäs teet? Pelvolla kääntyi nuorukainen ja kysäsi hämmästyneenä: Mikä oikeus sinulla kieltää minua kuolemasta? Miksi nuorella ijälläsi kuolla? Enkö minä mahda kuolla? Kova onni vainoo minua, kauhia ja musta varjo peittää elämäni. Katso, onnettomuus on polkuni ja suru on minun tieni. Ah minä olen rakastanut ihanuutta, valoa ja totuutta niin lempiästi kun joku; niitten puolesta olen minä kilvoitellut; kaikella voimani tullellta olen minä rientänyt elämän sotaan, että minäkin seppeleen voittaisin. Mutta yltä ympäri synkkä, kolkka voima käsivarsiani on hemmentänyt ja voimani murtanut. Iloni armaan auringon keskelle, onneni hetkiin, sydämen uskoon ja tahdon aikomukseen, on tumma, valju, outo käsi tuskaa tuiskinut ja ahdistusta ja pahoja ajatuksia. Voimattomuudessa seison minä, en enää voi sotia, sieluni on puutunut, muserrettu, sairas aina hamaan kuolemaan saakka. Suo siis lopettaani! Mutta Krysostomos, hurskas ärmätti, oli vaiti hiljan ja lausui sitten: tule ja seuraa minua! Tahdottomana seurasi häntä nuorukainen. Niin tulivat he aukialle. Auringon pallo oli hiukan taivaan rajalta ylentynyt, ja vaeltaissansa kävivät he auringon puolesta. Jo päätti ärmätti äänettömyytensä ja näyttäin kädellänsä eteenpäin kysäsi hän: sanos minulle, mitäs näet sinä? Sanoi nuorukainen: minä näen pitkän, kauhian jättiläis-varjon käyvän edelläni tuolla aukialla nummella. Sanoi vanhus: etkös huomaa, miten varjo sinun polkusi pimittää, peittää sen synkeydeltä ja pukee yötiseen hirmu-pukuunsa joka ilokukan tielläsi? Vältä sitä! En taida minä, Isäni! Ja miks’et taida sinä, poikani? Itse olen varjoni synty ja alku. Käännä siis itsiäsi ja sano: mitäs nyt näet? Minä näen aukian kirkkaudessa ja valossa. Ah Isäni, jo varjo on kadonnut, ja kaikki on kirkkaus. Oikein sanoit, poikani! Katso, kunnes retkesi käy pois auringosta, joka on Kristus ja ijankaikkinen elämä, niin käy edelläsi oman syntisi musta varjo ja nielee katkeraan tuonen synkeyden kaiken elämäsi korkeimman riemun ja valon. Turhaan etsit sinä sitä välttää, se käy sinun kerallasi, se seisoo sinun kanssasi, se vallitsee jyrkästi sinua ja vaivaa sinua niinkuin orjaa. Ja vaikka se itsestään on tyhjä ja hänen olonsa vaan sinussa löytyy, on kuitenkin kaikki tuskasi, kaikki rohkia taisteluksesi turha. Katso, sinä taidat niin pian ja helposti koko vaivas voittaa, jos vaan käännyt Kristuksen puoleen ja elämän tielle. Sillä uuta ompi varjo muu, kun kielletty valo? Mikä synti muu, kun kielletty Kristus? Mutta moni matkamies vaeltaa kuoleman varjon laaksossa, he näkevät varjonsa ja sanovat lohduttamattomasti: elämän totuus on vaan kuolemassa! Käykö kuitenkin tiesi Kristuksen tykö, muuttuu sinua kukistava valtias orjaksesi, joka voimattomana sinua seuraa, ja sinä olet herra elämän ja valkeuden yli, sillä Kristus valaisee sinun retkesi. Tämän puheen alla seisoi nuorukainen aivan vaiti. Vihdoin lankesi vanhuksen helmoihin ja sanoi, Ah Isäni, tapahtukoon minulle puheesi jälkeen, amen! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=14439&conversationId=2&action=entryPage ''Suometar'' 8.4.1851]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Zacharias Topelius]] 368 4639 2006-08-16T20:32:17Z Nysalor 5 Maamme kirja {{Wikipedia}} '''Zacharias Topelius''' (1809–1874) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Varjo]]'' == Runot ja laulut == * ''[[Kapyys]]'' * ''[[Lastenlaulu]]'' * ''[[Sotamiehen-Laulu 30-vuotisessa sodassa]]'' * ''[[Turun marsi]]'' == Tietokirjallisuus == * ''[[Maamme kirja]]'' [[Luokka:Zacharias Topelius]] [[sv:Författare:Zacharias Topelius]] 369 845 2006-06-23T18:40:12Z Nysalor 5 Luokat + kielilinkki [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Topelius, Zacharias]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Topelius, Zacharias]] [[sv:Kategori:Zacharias Topelius]] 370 4287 2006-08-01T06:44:29Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rikas köyhänäkin |alaotsikko= |tekijä=Theodolinda Hahnsson |huomiot= }} T–n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas, mahtava nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen kanssaan vaunuissa. ”Äiti,” sanoi naista vanhempi, ”ajakaamme maalle, siellä on jo kaikki lehdikot viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu”. ”Menkäämme Annaa katsomaan,” pyysi nuorempi, ”hän sanoi asuvansa kaupungin lähellä”. Rouva kysyi palvelialtansa: ”Tiedätkö, missä Annan asunto on?” Palvelia vastasi tietävänsä, ja nyt ajoivat, että kivikadut tärisivät, pois kaupungista maalle päin. Anna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana, hänellä oli silloin ollut iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan vapaus ei hänellä ollut, hän oli toisen palvelia. Annan siisti ja hyvä luonto saattoi hänen pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon; tässä kodossaan oli hän nyt onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen palvelus-tyttönsä asunnolle käski nyt rouva palveliansa ajamaan. Vähän aikaa ajettuansa, seisatti palvelia hevoset vähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä mökin vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin. ”Tässäkö Anna asuu?” kysyi rouva. ”Niin tässä,” vastasi palvelia ja aukasi mökin oven, käskein herras-väkeansä astumaan sisälle. Uljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta sisälle ja katseli säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessansa liikutti kätkyessä makaavaa pientä lastansa. ”Voi Anna parka!” huudahti tytöt, ”tämä sinun kotisipa ei ole paljon isompi, kuin meidän ison kahle-koiran koppelo”. ”Vaiti, vaiti, lapset!” sanoi rouva, ”älkäätte toki noin puhuko, Anna raukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hän joka ennen asui meidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkia”. Mutta Anna meni ilo-silmin vieraitansa vastaan ja sanoi: ”Rouva hyvä, teillä oli minulla hyvä palvelus-paikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka suuresta arvosta oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen”. Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukoistavat posket ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut, mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin tukehutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin. Vuodet kuluivat. Anna istui mökissään kangaspuissa palttinata kutoen. Hänen, miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli laattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyi, eikä huomannut, että vaunut oli seisattunut mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan mökkiin. ”Kah! minun hyvä rouvani! huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä otsastansa sanoi hän: ”Kudoin niin, etten huomannutkaan, että tulitte. Tulkaatte istumaan – lapset, menkäätte pois tieltä, että pikku röökynätkin pääsevät istumaan”. ”Voi Anni!” sanoi rouva, ”kyllä sinulla taitaa vastuksia olla. Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punoittivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt”. ”Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kuin on poikaset pienimmällänsä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päivä-palkan ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä saan taas rahaa hyvästi elatukseksemme”. Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hyvästi ja läksi taas pois, kummeksien, miten tuommoisessa motissa, kuin Annan koto oli, saatti elää kolmen lapsen kanssa. Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet; hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Hän kulki eräänä päivänä T–n kaupungin katua pitkin, kun nuori tyttö, joka koulusta palasi, hänen tapasi ja huudahti: ”Anna!” Tämä tyttö oli Annan entinen hoito-lapsi. ”Voi Anna hyvä!” sanoi tyttö, ”tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa”. Anna meni ja tultuansa tähän komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen täällä palveli. Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: ”Oi Anna parka! etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia pälviä elänyt. ”Rouva hyvä”, vastasi Anna, ”mieron tie on joka paikassa raskas, vaan onnetoin en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki vastoin-käymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, on iäiseksi onnekseni, ja sydämmessäni on tunto, joka on minun maallinen onneni, se seuraa minua, kuhunka vain menemme, se tunto on: äitin rakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon, kuinka siten saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi”. ”Äitin rakkaus,” sanoi rouva, ”oikein sanoit, se on väkevä tunto sydämmessämme. Minä katselin lapsiani ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö olisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa – ja minä päätin ottaa sinun ja lapsesi asumaan tuonne meidän pakari-tuvan takana olevaan kamariin, siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle ä&nbsp;i&nbsp;t&nbsp;i&nbsp;n&nbsp; &nbsp;r&nbsp;a&nbsp;k&nbsp;k&nbsp;a&nbsp;u&nbsp;s”. Annan silmistä kierieli kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi: ”Älä minua kiitä”. – Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätöin, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tavaraa tahdon sinullekin antaa, mutta hyvällä esimerkilläsi jakaa sinä sen siaan minulle parempaa tavaraasi, sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka sinua kaikissa sinun elämän-vaiheissasi noin onnelliseksi tekee. T[heodolinda]. H[ahnsson]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=36928&conversationId=1&action=entryPage ''Hämäläinen'' 6.6.1872]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Theodolinda Hahnsson]] 371 847 2006-06-23T19:38:24Z Nysalor 5 Listaus '''Theodolinda Hahnsson''' (1838–1919) (katso [[w:Theodolinda Hahnsson|Wikipedia]]) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Rikas köyhänäkin]]'' [[Luokka:Theodolinda Hahnsson]] 372 848 2006-06-23T19:38:52Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Hansson, Theodolinda]] 373 850 2006-06-24T15:44:23Z Nysalor 5 Joulujuttu Päivälehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joulujuttu |alaotsikko= |tekijä=Peter Nansen |huomiot= }} Hän oli lurjus pojakseen. Varmasti sen saattoi nähdä, että oli kasvatuskin ollut huononlainen, aivan kelvoton; mutta kumminkin ei yksin kasvatus olisi voinut tehdä kymmenvuotista lasta niin kieroksi. Hänessä oli nähtävästi ollut heittiön siemen jo syntyessään. Jouluaattona käveli tuo poika pahanen alas keskikaupunkiin. Tietysti olivat vaatteet rikkonaiset ja repaleiset; hän olikin merkillinen vaatteita hivuttamaan: ihan ehyet housuthan hän oli edelliseksi jouluksi saanut lehtorilta, vanhat mutta ehyet. Ja nyt ei, häpeä sanoa, ollut housujen takapuolella enää ehyttä paikkaa! Voisi melkein luulla että hän oli istunut tahkokivellä ja antanut toisten vääntää! Ei tuo juuri ollut kesäinen kuumuus sinä iltana, oli noin vain että ihmiset, joilla oli täysi puku, hyvin tarkenivat. Mutta kun reikähousu pojan näki kadulla kärvistelevän, olisi luullut että nyt se oli poroittavin pakkanen. Ihan hän näytti kankeaksi kylmettyneeltä. Piti käsiä suun edessä, ja kyyneleet valuivat pitkin likaisia, ajettuneita poskia. Tuo oli pelkkää tekeytymistä, sen näki selvästi kun hän tuhka tiheään pysähteli ihan rauhallisena katselemaan puotiloiden valoisia, tavaratäysiä ikkunoita; jos hänellä olisi ollut tosi vilu, olisi hän varmaan juoksujalassa pyrkinyt eteenpäin. Se joka huomasi hänet, kun hän seisoi oikein korean puodin edustalla, kyyneleet silmissä, se näki halullisen, surunsekaisen piirteen pojan kasvoissa ja pienoisissa silmissä. Se katse ei ollut samallainen kuin tavallisesti lapsilla, jotka haluavat kaikkia mitä näkevät. Se on toisen näköistä kun pienet, sievät lapsukaiset oikasevat kätensä jotakin miellyttävää kohden ja huudahtavat: ”Äiti tuon minä tahdon jouluksi”... Heti kun äiti suutelee pienokaista ja sanoo: ”saat, lapseni kun olet kiltti, saat kyllä” – silloin heti kirkastuu pienokaisen katse tyytyväisyydestä. Tuo poikapahanen oli aivan toisen näköinen, hän näytti niin ahnaalta, että häneen suorastaan saattoi suuttua. Kerta sanoikin muuan pieni sievä tyttö, josta tuo poikapahanen oli vastenmielinen, äidilleen: ”Kas tuossa katupoikaa.” Mutta silloin poikalurjus sylki ja kirosi. Kaikeksi onneksi ennätti äiti sukkelasti sutkasta poikaa sateenvarjolla päähän, ennenkuin hän ennähti puikahtaa pakoon. Oli mainion kaunista ja siistiä Esplanaadikadulla. Niin valoisa kuin keski päivällä ja monenlaisia hyviä hajuja tuoksahteli lämpöisistä puodeista. Ihmisetkään eivät silloin voineet muuta kuin näyttää iloisilta; ne kulkivat niin hymyillen ja kohteliaasti toistensa ohitse, kuin olisivat kaikki olleet oikein hyviä vanhoja ystäviä. Sanottiin ”suokaa anteeksi”, jo ennenkuin survaistiin toista; yksinpä vanhoillekin naisille sieväiltiin. Pojan vekkuli likasine inhoittavine naamoineen pujottelihe tuolla kaikkien noiden rakastettavien ihmisten välissä. Erään leipuripuodin ovelle jäi hän seisomaan ja veti nenäänsä rasvaisten joulutorttujen makeata hajua. Ovea – sievää sinisillä silkkiuutimilla kaunistettua lasiovea – avattiin alituiseen, ja hienoja naisia, kädet täynnä punaisia ja valkoisia nippuja sekä taluttaen kädestä lihavia lapsia, kulki lakkaamatta ulos ja sisään. Joka kerta kuin ovea avattiin, löyhähti sieltä vastaan lämmin ihana tuoksu, ja poika ei malttanut pitää nenäänsä siitä kaukana. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, ja kerran, kun ovi oli jäänyt raolleen, puikahti hän sisään ja asettui pitkän kaarevan pöydän syrjään, jossa rehotti vastaleivottuja höyryäviä joululeivoksia. Naiset seisoivat ostopöydän ääressä, eikä kukaan tullut pitäneeksi häntä silmällä. Eikä myöskään ollut hauska nähdä häntä tuossa seisomassa, silmät häjysti muljottaen ja hehkuen himosta. Puotiin astui silloin pitkä, kaunis nainen sievän, kultakutrisen pikku tytön kanssa, joka oli kuin oikea Jumalan enkeli. Suuret, vakaiset silmät untuvanpehmoisissa pikku kasvoissa. Kun hän näki tuon likaisen, repaleisissa vaatteissa olevan pojan, nousi vedet hänen kauniisin silmiinsä, ja hän sanoi äidilleen: ”Voi, miten tuo poika näyttää köyhälle. Saanko minä antaa hänelle kymmenpenniseni, äiti?” Nainen silmäili poikaa ja pudisti, kuten olikin luonnollista, paheksuen päätänsä hänen kovin epämiellyttävän muotonsa vuoksi. Mutta tyttärelleen hän sanoi: ”Oma rakas kulta lapseni, jos se sinua huvittaa, niin ole vaan hyvä ja anna pojalle säästörahasi”. Pikku tyttö kopeloi muffistaan ja löysi kymmenpennisen. Ja samalla kun hän toisella kädellään varovasti piti äidistään kiinni, ojensi hän toisella pojalle rahan ja sanoi: ”Tämän sinä saat”. Pojan silmät olivat vaan rahassa kiinni ja hän sieppasi sen niin ahnaasti käteensä, että pikku tyttö ihan säikähtyneenä piilottautui äitinsä taakse. ”Tuo on varmaan hyvin paha poika, äiti. Hän ei edes kiittänyt”. ”Poika”, – sanoi nainen vakavasti ja sydämellisesti hänelle – ”muista, että pitää aina kiittää, kun saa jotakin”. Sitte hän meni ostopöydän luo pienen pahoilla mielin olevan tyttärensä kanssa, ja antoi hänelle leivoksen, jolla hän saisi lohduttaa itseään lapsellisesta erehdyksestään, samalla kun itse teki jouluostoksiaan. Mutta pikku tyttö ei voinut unohtaa tuota pahaa poikaa ja vilkasi sentähden salaa aina tuon tuostakin häneen. Poika seisoi yhä paikoillaan; hän ei voinut irtautua tuosta makeispöydästä. Hän hamuili käsineen pitkin pöydän kuvetta, samalla kun silmät hätäisesti kiersivät ympäri huonetta, ja kun hän luuli, ettei kukaan häntä huomannut, silloin sujahti käsi äkisti leivosten väliin. Samassa huusi pikku tyttö kauhistuneena: ”Oo, äiti! Hän varastaa!” Ja ennenkuin poika ehti ovelle, oli jo tanakka palveluspiika ottanut hänet kiinni. Pojalla oli koura täynnä makeisia. Puodissa syntyi suuri hämminki ja säikähtyneet naiset huusivat toisilleen: ”Varas! Kuinka kauheata! Keskellä päivää! Ja missä on poliisi?” Pikku tyttö itki, ja kun oikeudenpalvelija astui puotiin, voivotteli hän: ”Oi – äiti – äiti!” Mitään pitkiä selityksiä ei tarvittu, sillä poika oli tavattu itse työstä. Valkeaesiliinainen tanakka puotityttö ole siksi hyväntahtonen, ettei hänen mielestään tarvinnut parin leivoksen vuoksi semmoista meteliä nostaa. Mutta silloin astui tuo pitkä nainen, taluttaen kädestä itkevää lastansa, esiin ja sanoi: ”Minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa, hra poliisi, ettei tämän pojan oli tarvinnut puutteen vuoksi varastaa! Minun pikku Emmini – tässä rupesi tyttö itkemään, että koko ruumis tutisi – ”antoi hänelle vastikään rahaa.” Kaiken tämän tapahtuessa oli poika seisonut jäykkänä ja, kuten näytti, aivan välinpitämättömänä. Koettipa hän vielä ruveta pureskelemaankin leivoksiaan, joita kukaan ei ollut ottanut häneltä pois; mutta tämä suututti kuitenkin piikatyttöä, joka oli ottanut pojan kiinni, ja hän puisti poikaa käsivarresta, että leivokset singahtivat kauas lattialle. Poliisimies otti sitte poikaa käsivarresta, ja, heitettyään hyvästit naisille, lähti hänen kanssaan puodista, sanoen: ”Niin, niin. Kyllä hänellä kaikessa tapauksessa on oleva siitä hyötyä, että saa vähän pistäytyä poliisikamarilla”. Pikku tyttö oli aivan lohduttamaton. Hän itki tuon varastelevan pojan vuoksi. ”Äiti – minä pelkään niin, että poliisi tekee hänelle pahaa!” ”Lapsi kulta, älä ole milläsikään tuon pahan pojan vuoksi. Poliisi antaa hänelle vaan vähän vitsaa, ja sinun pitää uskoa, että se on oleva hänelle hyödyksi, jos hän ei jo ole aivan kokonaan pahuuten vajonnut. Rukoile iltarukouksessasi, rakas Emmini, että Jumala antaisi poika raukalle anteeksi.” ''Peter Nansen.'' '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218156&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 24.12.1890]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Peter Nansen]] 374 4164 2006-08-01T06:35:26Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Peter Nansen''' (1861–1918) (katso [[w:Peter Nansen|Wikipedia]]) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Joulujuttu]]'' [[Luokka:Peter Nansen]] 375 852 2006-06-24T15:44:45Z Nysalor 5 [[Luokka:Tanskalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Tanskalaiset kirjailijat|Nansen, Peter]] 376 853 2006-06-24T15:44:52Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 377 6007 2006-09-24T15:26:08Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuvaelmia kadulta |alaotsikko= |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} == Vapaa maanantai. == On maanantaiaamu heinäkuussa. Aurinko paiskaa niin lämpöisesti heikon tuulen avulla, ja peipposet kajahuttelevat ensimmäisiä kovia säveleitään tuoksuavissa koivuissa. Kirkon itäisellä seinuksella on kivipenkki; juuri nyt saapuu keski-ikäinen työmies ja istuutuu penkille. Hän näyttää väsyneeltä, alakuloiselta, haluttomalla, aivan kuin olisi vastikään tullut perheellisestä riidasta tahi jättänyt, eilisen sapatinpäivän pyhittämättä. Ensin istuu hän hetkisen penkin reunalla, viivyskellen, epävarmana, ikäänkuin aikoisi taas pian siitä lähteä. Mutta aurinko hellittää seinää vasten, ja lämpönen tuntuu tekevän hänelle hyvää. Hän ottaa hatun päästään ja heitäkse selkäkenoon (kuinka se tuntuu hyvältä!) Hän katselee ilmaan ja puiden latvoihin ja panee hatun päähänsa. (Nyt tekee hän luultavasti vertailuja mustan tehtaan ja viheriän puiston välillä). Hän kääntää nenänsä taivasta kohden ja hengittää lauhkeata ilmaa. Asento tulee mukavammaksi; hän työntää kädet housuntaskuihin ja näkyy samalla saavuttaneenkin tarkoituksensa. Mutta juuri nyt lyö kello yhdeksän: ensin neljä matalaäänistä ja sitte yhdeksän kimeä-äänistä lyöntiä, joista ei voi erehtyä. Hän kavahtaa noustakseen, mutta vaipuu taas puoleksi takaisin: kädet tarttuvat penkin reunaan ja jalat piirtelevät kuvioita hiekkaan. Hän on kuin uimakoulussa oleva poika, joka sääriään soitellen istuu sillan reunalla ja tuumii, että hypätäkkö tahi ei. Hänessä näkyy tapahtuvan ankara taistelu velvollisuuden-tunnon ja kesätunteiden välillä. Hän tähystelee ympärilleen, ikäänkuin etsien apua tahi seuraa, mennäkseen jonnekin, jossa saisi ilmaiseksi heittäytyä seljälleen. Mutta ei ketään näy tulevaksi. Väsyneenä taistelusta vaipuu hän takaisin seinää vasten, synkkään, mutta ihanaan alakuloisuuteen. Silloin astuu kirkkotarhan portista sisään puolikasvuinen tyttö puolisääreen ulottuva hame päällä; se olisi kyllä ollut pitempi, jos hamevaate olisi kasvanut kilpaa säärien kanssa. Hän katselee kirkkotarhaan joka puolelle, ikäänkuin etsien sieltä jotakin. Aivan oikein! Tuolla hän istuu. Tyttö rientää heti alakuloisen – aivan varmaan – isän luo. Tämän muotoon kuvastakse pettymyksen ja kärsimättömyyden tunne. Tyttö rupeaa puhumaan, lyhyesti, nopeasti, ja saa lyhyitä ja selviä vastauksia. Hän puhuu pitempään, osoittaa kädellään taaksensa (kotiinpäin!), lyö kädet yhteen (äidin epätoivo!), pyyhkii esiliinalla silmiänsä (lasten suru!). Mutta isä on taipumaton. Silloin tyttö suuttuu, toruu häntä ja tarttuu nutunkaulukseen, niin että napit singahtavat auki. Isä kääntää hänelle selkänsä eikä ole kuulevinaankaan, pannen napit uudestaan kiini. Tyttö jatkaa esitystään. Silloin isä nousee ja lähtee menemään, niinkuin hän luultavasti oli lähtenyt perhenäytelmän viimeisestään kohtauksesta. Mutta tyttö seuraa perästä, yhtämittaa puhuen, samalla kuin isä aina on vaiti. He ovat saapuneet portille, josta tullaan Suurelle kadulle. Tässä näkyy tienhaara olevan. Isä pysähtyy, käsi toisessa housuntaskussa; hänen sisässänsä tapahtuu äänetön taistelu. Sitte vetää hän esille repaleisen kukkaron. Tytön liikkeet tulevat vilkkaammiksi; mutta isältä menee monta minuuttia, yhdellä silmällä laskiessa kukkaron perukassa olevia rahoja. Sen jälkeen hän pistää aarteensa taskuun takaisin. (Äänettömiä liikkeitä.) Tyttö uudistaa esityksensä yhä suuremmalla jäntevyydellä. Silloin ottaa väsynyt mies kukkaron taas esille ja antaa tytölle muutaman lantin. Tämä kääntelee sitä kädessään ja puhuu taas; sitte hän lähtee tiehensä. Ja saman tekee isäkin. Mutta hänen tiensä käy suoraan kadun toiselle puolelle. Siellä hän pysähtyy erään kauppapuodin eteen; lukee tarkasti oven päältä, ikäänkuin peljäten erehtyvänsä, ja siitä puikahtaa hän kapakkaan. == Seuraansa häpeävä. == On noin yhdentoista aika sunnuntain aamupuolella. Kellot soivat kimeästi ja kumeasti ja korvaavat täydellisesti arki-päiväisten kärryjen epäjuhlallisen rätinän. Väkeä ei näy paljon liikkuvan kadulla. Ainoastaan pieniä nais- ja lapsiparvia vaeltaa mustissa puvuissa ja virsikirjat käsissä kirkkoon. Tuolla tulee joukko aseettomia kaartilaisia, jotka ovat komennetut armopöydän ääreen; tuolla ryhmä koulunuorisoa saman voimallisen syyn ajamana. Puotipalvelijat, parhaat vaatteet päällä, polttavat sikaria ja astuskelevat pitkin kävelykadun sileitä kiviä. Parturi on piiritettynä, ja maitokaupassa tulvailee vaimoja ja piikoja, jotka pelkäävät jumalanpalveluksen alkavan. Poliisikonstaapeleilla on miekat vyöllä, sillä he tietävät, että Herran päivä on arvokkaasti vietettävä. Mutta kirkkomiehet kulkevat rauhallisesti tietänsä eivätkä tarvitse mitään poliisia. Tuolla tulee eräs äiti tyttärineen. Äidillä on päällä suuri harmaa huivi, kaitainen hame ja päässä pieni liina, ja hän kantaa virsikirjaa nenäliinaan käärittynä. Hänen vieressään kulkee tytär, puettuna helminuttuun, Rembrandtinhattu päässä; se vähäinen, mikä hänen nuorista kasvoistaan on näkyvissä, näyttää kuihtuneelta, työstäkö sitten lie tahi yönvalvomisesta. Helminauhat kuhisevat hänen ympärillään niinkuin suomukset kalassa tahi tuommoisessa kalanpyrstöllä varustetussa naisessa, jota kutsutaan Siréniksi ja joka houkuttelee miehiä. Äidin ovat vuodet painaneet kumaraan ja hän katsoo alas eteensä; tyttö kulkee kepein askelin korkeilla kantapäillä. Hän kulkee äidin vieressä, mutta kulkee hänen edellään, välistä hänen takanaan. Hän koettaa näyttää semmoiselta, joka ei turhia usko, ajatustensa puolesta vapaamieliseltä luokkaeroituksen suhteen; hän katselee rohkeasti eteensä ja ympärilleen, ikäänkuin tahtoisi sanoa: se on vaan minun äitini! Milloin on tilaisuutta, silloin hän pysähtyy ja toisinaan hän kiiruhtaa edelle; milloin on hän äidin vieressä, milloin pari askelta sivulla, aivan kuin olisi seuransa vuoksi häpeissään. Mikä inhoittava taistelu! Luonto, joka puhuu hänen sydämmessään, ja yhteiskunta vaatteissaan! Mutta äiti kulkee suoraan tietänsä, kunnes saapuu kirkon portille. Siellä katoavat he molemmat suureen ihmisjoukkoon ja siellä ei näy, ovatko he toistensa seurasta häpeissään. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218012&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 8.7.1890]. [[Luokka:August Strindberg]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 378 9179 2006-11-17T16:57:16Z Vilu 43 rv {{Wikipedia}} '''August Strindberg''' (1849–1912) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Avioelämää]]'' (''Giftas'') * ''[[Kuvaelmia kadulta]]'' [[Luokka:August Strindberg]] [[en:Author:Johan August Strindberg]] [[sv:Författare:August Strindberg]] 379 856 2006-06-24T16:46:39Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset kirjailijat]] + kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset kirjailijat|Strindberg, August]] [[sv:Kategori:August Strindberg]] 380 4112 2006-08-01T06:30:54Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Punnittu Amor |alaotsikko= |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} : ”Nyt mä kerran koetan, : ”Kosk’ on tässä punlar; : ”Miten painat kunnar, : ”Jonka tuskin voitan?” : Lausu neito muinen, : Vimma, nauro-suinen. : Vaakka-puulle laitto : Aphroditen lapsen; : Vasta-painoks hapsen, : Palmikosta laitto: : Hapsi maahan sousi, : Amor ylös nousi. : ”Raskas on kuin lammas : ”Joka karva mulla! : ”Miss’ on paino sulla, : ”Pieni irve-hammas? : ”Eikös voima aina, : ”Väkevässä paina?” : Tyhjän olla anto : Toisen vaaka lau-an; : Sitä ilma kau-an, : Jossa hän ol’, kanto: : Hän lensi päällä ilman : Ja käänsi Neijon silmän. : Neito päätä visko : Ja ihmetteli: ”Kass’! kass’! : ”Ja povessa niin raskas! : ”Sinua, sisällisko! : ”Kuka taisi luulla, : ”Keveämmäks tuulta!” : Vielä koitti kerran : Sini-siiven kanssa; : Vaan perho painollansa : Taas voitti pienen herjän: : Hän kiikku vaaka-puulla : Ja nauro sormi suulla. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122391&conversationId=1&action=entryPage ''Sanan Saattaja Wiipurista'' 2.3.1833]. [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 381 4225 2006-08-01T06:40:15Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nainen! |alaotsikko=Suomennos. |tekijä=Mark Twain |huomiot= }} Sacramento laaksossa asui silloin uuttera, voimakas, väestö. K&nbsp;u&nbsp;m&nbsp;m&nbsp;a&nbsp;l&nbsp;l&nbsp;i&nbsp;n&nbsp;e&nbsp;n väestö oli se. Se oli ainoa samanlaatuinen väestö, jonka maailma milloinkaan on nähnyt kokoutuneena, eikä ole luultava, että maailma piakkoin näkekän mitään samalaatuista. Sillä huomatkaa, siinä oli yhdessä kaksi tuhatta n&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;r&nbsp;t&nbsp;a miestä, – ei mitään teeskenneltyjä, hienotunteisia, hansikoittuja kutjuksia, vaan terästettyjä, jänteviä, reippaita nuoria urhoja täynnä pontevuutta ja voimaa, ja ruhtinaallisesti varustettuja kaikilla ominaisuuksilla, jotka ovat välttämättömiä muodostamaan verrattoman ja etevän ihmiskunnan, – sillä he olivat valiojoukko maailman ylpeimmistä. Ei ainoatakaan naista, ei ainoatakaan lasta ei ainoatakaan harmaata käyristynyttä vanhuusta; – ei yhtään muita kuin solakoita, teräväsilmäisiä, vilppaita, vakakätisiä nuoria jättiläisiä, – harvinaisin väestö, vapain väestö, urhollisin joukko, joka milloinkaan on vallannut asumattoman maan hämmästyttävät erämaat. Ja missä ovat he nyt? Hajautuneina vaan kaikkiin ääriin – tai ennen aikaansa vanhentuneita ja voimattomia, – tai tappeluissa ammutuita tahi kuoliaaksi pistettyjä – taikka pettyneen toivein ja särkynein sydämin kuolleet – kaikki kadonneet, tahi lähes kaikki – uhreja kultaisen vasikan alttarilla, – jaloin poltto-uhri, joka milloinkaan on savuansa taivasta kohti suitsuttanut. Surkeata on sitä ajatellakin. Ruiska väestö oli se, sillä kaikki hitaat unelijat, paksupäiset vetelykset olivat jääneet kotiin; –senlaatuisia ihmisiä ei milloinkaan löydä uutisasukkaiden joukossa: sellaisesta aineesta ei mitään voi tehdä. Se väestö hankki Kalifornialle nimen pannaksensa alkuun hämmästyttäviä tuumia ja viedäksensä niitä eteenpäin riehuvalla vauhdilla sekä rohkeudella ja huolimatta kustannuksista ja seurauksista, joka vielä tänäänkin on jäljellä, – ja kun siellä kaukana ehdotellaan tuuma, hymyilee vakaa maailma, kuten tavallisesti ja sanoo: ”Niin, niin se on Kalifornian tapaista.” Mutta silittämättömiä ne olivat siihen aikaan. He peroottelivat kullassa, viinassa, tappelussa ja hurjuuksissa ja olivat sanomattoman onnellisia. Kunnollinen kullan kaivaja kokosi sadasta tuhanteen dollariin päivässä maapalstaltansa ja kiitos pelihuoneille ja muille sellaisille huvipaikoille, ei hänellä ollut penniäkään jäljellä seuraavana aamuna, jos hänellä vaan vähänkin onnea oli. Itse keittävät he sianlihansa ja herneensä, itse neuloivat napit, itse pesivät omat paitansa – sinisiä villapaitoja vaan; ja jos jollakulla miehellä oli halu tapella pitkittä ja ikävittä alkuvalmistuksitta, sai hän vaan julkisesti näytellä itseänsä valkoisessa paidassa tahi korkeassa hatussa, niin heti hänelle löylytystä tarjottiin. Sillä ne miehet vihasivat ylimyksiä; heillä oli omituinen, ilkeänlainen kaiho kuten sanoivat, ”keitettyyn paitaan”. Se oli raju, vapaa, järjestämätön, karkea seurakunta. Ja ainoastaan miehiä, liehuvia joukkoja terästettyjä miehiä, – ei mitään poikamaista, ei mitään naisellista ollut siellä nähtävänä millään taholla. Siihen aikaan voivat kullan etsijät kokoutua suuriin joukkoihin nähdäksensä vilauksen tuosta harvinaisesta ja siunatusta olennosta, jota nimitetään naiseksi. Vanhat asukkaat kertoivat, miten eräässä kullan etsijäin leirissä aikaisin eräänä aamuna levisi uutinen, että nainen oli saapunut. He olivat nähneet kattuuni hameen liehuvan eräässä kuormavaunussa asemapaikalla – merkkinä että siirtolaisia oli saapunut aavikkojen yli. Joka kynsi saapui sinne ja melu nousi, kun todellinen, oikea hame nähtiin liehuvan talossa. Miespuolinen siirtolainen tuli esille. Kullan kaivajat huusivat: ”Ulos nainen!” Toinen vastasi: ”Hyvät herrat se on minun vaimoni – hän on sairas – indiaanit ovat meiltä ryöstäneet rahat, ruokatavarat kaikki, – me tarvitsemme lepoa.” ”Ulos nainen! Meidän täytyy nähdä hän!” ”Mutta hyvät herrat, vaimo raukka” – ”Ulos nainen!” Hän toi tämän ulos, he heiluttivat hattujansa ja huusivat kunniaksi kolme hurraahuutoa kokoutuivat hänen ympärillensä, koskettivat hänen vaatteitansa, kuultelivat hänen ääntänsä henkilöitten näköisinä, jotka luulevat pikemmin kuulevansa jonkun muiston, kuin olevan todellisuuden, – ja sitten kokosivat he kaksituhatta viisisataa dollaria kultaa, antoivat sen miehelle, heiluttivat taaskin hattuansa, kajahuttaen kolme hurraahuutoa ja palasivat tyytyväisinä kotiinsa. San-Fransiskossa olin kerran päivällisellä eräässä perheessä, joka kuului ensimmäisiin uutisasukkaisin, ja juttelin talon tyttären kanssa, nuoren neidin, jonka ensimmäisen kokemus San-Fransiskosta oli pieni seikkailu, ehk’ei hän itse voinut muistaa sitä, kun hän oli ainoastaan kahden kolmen vuotias, jolloin se tapahtui. Hänen isänsä kertoi, että heidän tultuansa maalle laivasta, kävelivät kadulla lapsen pikku seurueen etunenässä kantaen piklen tyttöä käsivarrellaan. Samassa tuki harteva kullankaivaja, parrakas, vyö uumilla, kannukset saappaissa hampaita myöden varustettu murhaaseilla – varmaan pitemmän ajan oleskellut vuorilla – ajellia tielle, pysähytti pian ja seisoi siinä töllistellen, kasvot tyytyväisyyden ja hämmästyksen elähyttämmä. Vihdoin sanoi hän hartaasti. ”Ei, mutta siinähän on lapsi!” Sitten otti hän pienen nahka pussin taskustaan ja sanoi piialle. ”Tässä on kultasantaa sadan viidenkymmenen dollarin edestä ja sinä saat sen, jos annat minun suudella tuota lasta.” Kertomus on totta. Mutta ajattelepa, miten ajat muuttuvat! Jos minä, istuessani tuossa päivällispöydässä ja kuunnellessani kertomusta, olisin tarjonnut, vaikkapa kaksinkertaisen hinnan saadakseni suudella somaa lasta, olisin saanut kieltävän vastauksen. Seitsemäntoista vuotta oli korottanut hinnan paljon enemmän kuin kahdenkertaisesti. Ja kertoessani nyt tästä aineesta, tahdon muistuttaa, että minä kerran Star City’ssä Humboldtvuorilla asetuin kullankaivajain pitkään jonoon kärsivällisesti odottaakseni vuoroani saadakseni kurkistaa ru’osta mökkiin, jotta saisin heittää silmäyksen tuohon ihanaan ja harvinaiseen näkyyn – oikeaan, elävään naiseen. Ja puolen tunnin kuluttua tuli minun vuoroni, kumarsin silmäni reikään – ja siinä hän seisoi, toinen käsi lantiolla toisella kääntäessään pannurieskoja riehtilössä. Ja hän oli ainakin sadan viiden seitsemättä vanha, eikä hänellä ollut ainoatakaan hammasta suussa! (J.&nbsp;K. Nyt, ollessani tyynimielisempänä, voin helposti tinkiä sata vuotta M.&nbsp;T) '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=268757&conversationId=2&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 14.11.1885]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Mark Twain]] 382 4150 2006-08-01T06:34:22Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Mark Twain''' (1835–1910) (katso [[w:Mark Twain|Wikipedia]]) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Nainen!]]'' [[Luokka:Mark Twain]] [[de:Mark Twain]] [[en:Author:Mark Twain]] [[es:Mark Twain]] [[hr:Mark Twain]] 383 861 2006-06-24T20:30:01Z Nysalor 5 [[Luokka:Yhdysvaltalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Yhdysvaltalaiset kirjailijat|Twain, Mark]] 384 862 2006-06-24T20:30:06Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 385 7806 2006-10-18T16:05:51Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Halla-yö |alaotsikko= |tekijä=Emil Nervander |huomiot= }} Me otamme T&nbsp;a&nbsp;p&nbsp;i&nbsp;o&nbsp;n tämänpäiväiseen numeroon kauniin ja viehättävän kertoelman Emlekyl’in ”Honkain Tarinoista.” Nämät nuoren suomalaisen kertoilijan ”tarinat” ovat yleensä hyvin vähän tunnetut yleisöltä, vaikka ne kyllin ansaitsevat tulla luetuiksi jokaiselta ihastuttavan runollisen sisällön vuoksi. Eräs tarkastaja lausuu Emlekyl’ista ja hänen kertoelmistaan seuraavaisesti: ”Emlekyl ei ole ainoastaan lyyrillinen runoilija, hän on myöskin t&nbsp;a&nbsp;r&nbsp;i&nbsp;n&nbsp;a&nbsp;i&nbsp;n&nbsp;&nbsp;k&nbsp;e&nbsp;r&nbsp;t&nbsp;o&nbsp;i&nbsp;l&nbsp;i&nbsp;a ja vaikka hänen runollinen luonteensa tarinoissa tietysti on sama kuin lauluissaan, sen omituisuus niissä melkein paremmin astuu näkyviin. Vaikka ne alusta ovat ruotsiksi kirjoitetut, on Emlekyl ne kuitenkin antanut ulos suomeksi. Näissä tarinoissa huomaamme samaa antaumista luonnon haltuun, kuin mitä Emlekyl’in runollisuudessa muutenkin ilmestyy; hän on tahtonut kertoella suomalaisten ”honkain” tarinat, suomalaisen luonnon omituista ihanuutta; hänen runollinen omatuntonsa on todistanut, että ainakin joku vieras sävel niistä kaikuisi, ellei tämä hänen kansallinen harrastuksensa olisi saanut kansallista pukua. Kaikeksi onneksi Emlekyl on saanut kääntäjän, jonka on onnistunut niin runollisella ja samassa suomalaisella aistilla vaikea tehtävänsä toimittaa, että voisimme melkein luulla kuulevamme alkuperäistä teosta eikä käännöstä. Tarinain joukossa ansaitsee mielestämme ”halla yö” suurimman kiitoksen. Keksintö siinä on yhtä älykäs, kuin tuo jota rivistä vivahtava i&nbsp;s&nbsp;ä&nbsp;n&nbsp;m&nbsp;a&nbsp;a&nbsp;l&nbsp;l&nbsp;i&nbsp;n&nbsp;e&nbsp;n&nbsp;&nbsp;t&nbsp;u&nbsp;n&nbsp;n&nbsp;e on miellyttävä. == Halla-yö. == Kesä on mennyt, mutta syksy ei vielä ole tullut. Yksinäisen metsätorpan ruisvainiolla kallistavat tähkäpäät hellästi soiluvia korsiaan. Ehtoo auringon kylmäkässä loisteessa kiiltelee olki vielä viheriän keltaisena lyhyillä saroilla. Elokukkia ja vuohensilmiä kasvaa pitkin pientareita. Pihlaja, tuolla tuvantakaisella kivikolla, ei kerro kukkas-satuja nyt enää. Sen tertut punottavat syksyn kylmästä. Pirtistä astuu torpan mies katselemaan kuinka aurinko laskee. Huolellisna silmäilee hän sarkojaan. Jospa vaan yksi viikko menisi hallatta, niin voisi hänkin ruveta leikkaamaan ruistansa, täällä hallan-arassa salossa, niin kuin jo tänä päivänä herrastalossa on tapahtunut. Siellä on kalkki korjattu. Hilpeästi kuuluu pelimanni viuluansa vinguttelevan, polkua tepistellessaan herraskartanoon päin, jossa talkoo päivän loppu on iloisesti vietettävä tanssilla ja leikkilöillä. Surumielin luo torpan mies silmänsä pirtin pienehen ikkunaan, niin kuin hän siellä olevaa olis ajatellut. Tumma tukka, jaettu keskeltä otsaa, valuu hänen hartioilleen. Syvät rypyt hänen kasvoissansa ovat muuttumatta. Sanatonna ja hiljaa kuin oli tullut, menee hän takaisin pirttihin. Siellä on jo vallan pimeä. Vaimo sytyttää päreen. Leimuten valaisee huoneen sen punahka valo. Lapset nukkuvat sikeätä ja rauhaisaa unta. Nuorimman on äiti äsken tuudittanut unen helmoihin. Kysyvin silmin tutkii vaimo tupaan astuvan kasvoja. Niistä hän ei löydä lohdutusta eikä toivoa. Vitkastellen ottaa mies hyllyltä perheen raamatun, ja päreen valossa lukee hän matalalla sanella sitä lukua, joka tänä iltana vuorostaan on luettava. Kun oli lopettanut ja kirjan pannut hakasiin, on päiväkin päättynyt vanhoille. Tuli sammutetaan, ja he laskeuvat vuoteelle, jossa päivän työ kohta tuudittaa heidät raskaasen mutta huolelliseen lepohon. Kotoa nyt vaan Jumala valvoo. Hämärä leviää yhä loitommalle pimeästä korvesta. Se lepää jo raskaasti ruispellon yli. Mäellä seisova torppa kuvauu jylhästi ja kolkosti vasten yön taivasta. Viiripuu nousee pilvien tasalle. Viiri ei kiristele tyynessä ilmassa. Pihlaja tuvan takana ei sohise. Synkästi hän kotia katselee. Lännessä, johon aurinko muutama tunti sitte laski, hohtaa taivas punottaen, ja hienoinen pilven haituva luikertelee kuusien synkkäin latvojen yli. Vaalean punaisena ja suurena nousee vähenevä kuu kummun yli. Se mäellä kumottaa pimeäin rakennusten välillä. Sen kuume on niin raskas hiljaisena yönä. Taivas on kirkas, ja tähdet tuikkavat korkealta taivaan laelta. Ei ainoakaan pilvi levitä suojelevaa syliään hallan henkeä vastaan. Ei ainoakaan tuulen puuska liikuta jäätyviä tähkiä. Kaikki on altisna hävityksen kauhealle syleilykselle. Alas parven portaita astuu torpan Haltia. Hiljaa hän hipsuttelee pehmoisissa, punaisissa sukissaan, hiljaa avaa hän saunan oven ja katselee jos tulta kenties hiiluisi siltalautojen lomista. Ahkeraan hautelee hän vastoja seuraavan päivän kylpyä varten. Hän katsoo, että talon lehmällä on havuja allansa, ja menee sitten metsähakaan ruokkomaan hevosta, joka siellä on laitumella. Kun kaikki on tehty, lähtee hän hyvillä mielin riiheen, jossa torpan mies on kuivaava ja puiva viljansa, joka vielä kasvaa pellolla, ulkona kylmässä yössä. Aikailematta ryhtyy hän siellä työhönsä. Kohta ovat muutamat irtauneet kivet sovitetut muuriin paikoillensa, ja kaikki on kunnossa vastaan-ottamaan odotetun sadon. Yö hetket kulkevat vitkalleen. Ilma on jäädyttävän kylmä. Ei pilveä, ei tuulen puuskaa vielä. Vilu on sirkankin pirtissä. Se on laannut laulamasta. Haltia huomaa sen; äkkiä ottaa hän sirpin porstuasta ja alkaa sitä hioa. Nyt kuuluu taas kirinää, niin kuin laulaisi sirkka. Nyt isä ja äiti tuvassa taas saattavat luulla, että sirkan on lämmin, koska hän niin hilpeästi laulaa. Nyt ei piskuinen kehdossa ala itkeä, kun laulu taas kuuluu. Ääni on vietellyt Vuoren ilkeätä peikkoa; hän on tullut pihalle, jossa Haltia hioo sirppiä leikkuuta varten. Ilkkuen silmäilee hän haltiaa ja sanoo: ”Etkös näe, että halla tänä yönä korjaa viljat kaikki? Miksikäs sinä sirppiä hiot? Parempi olis tahkoa viikatetta, joka on niittävä rukiit kuin niityn rikkaruohoja.” Silmät työstään nostamatta vastaa Haltia vakavasti: ”Ei vähinkään halla vielä tähkiä vaalenna. Tuskinpa sinä paremmin kuin muutkaan tiedät mitä on tapahtuva!” ”Sinä toivot vielä!” sanoo Vuoren peikko tuimasti. ”Mieletön! Näetköhän pilveä, tunnetkohan tuulen henkeä? Kaikkia painaa pakkasen jäädyttävä käsi. Minäkin olen lähettänyt palvelioita maata jäähdyttämään. Seuraa minua nähdäkses kuinka katkaisen nuo murskat rukiinkorret!” Kahta innokkaammin hioi Haltia sirppiään ja sanoi: ”Tuolla ylhäällä vaeltavat ikuiset tähdet. Halla ja kuolema on niiden vallassa, eikä meidän.” Likemmäs Haltiaa astui Vuoren peikko, ja surkutellen loi hän silmänsä häneen. ”Miksikäs sinä rakastat ihmisen lapsia ja niiden hyödyksi askaroitset? He ovat unohtaneet meidät. Jätä ne ja yhdy liittoon minun kanssani. Suru ja onnettomuus on heihin tekemistään iskenyt. Vielä yksi yö, tämä hallan yö, ja nälkä on tuleva, ja sen jälissä rutto ja kuolema. Koko maa on muuttuva ainoaksi avaraksi kalmistoksi; metsän pedot siirtävät asuntonsa kirkkoholvien alle, ja vanhat jumalat palajavat. Silloin on Tapio pimeästä havulinnastaan maata hallitseva, ja salon sinipiiat häilyvät honkain tyvien välillä. Silloin astumme mekin synkistä lymyistämme. Silloin emme tarvitse kätkeitä päivältä, sillä silloin on päiväkin yötä.” Haltia koetteli kynnellään sirpin terää ja sanoi iloisesti tuomistaan jatkaen: ”Se päivä ei ole tuleva, niin kauan kuin turvetta on kyntää ja ojaa voipi kaivaa. Vasta silloin kun joka kämmenys avarata Suomenmaata kasvaa kultaisia tähtiä, ja vehnäkakkuja joka pöydältä paistaa, vasta silloin minun on aika sinua kuunnella. Nyt minä sirppiä hion siks kun leikkuu alkaa.” Vuoren peikko istuutui Haltian viereen ja sanoi: ”Yökaudet olet sinä orjan työssä. Kallista korvas maata vasten! Kuuletkos kuinka viulun ja riehuvan hälinän äänet herraskartanosta korvihimme tunkeuvat? Turhuutta ja pilaa on ihmisen työ.” ”Työ on lopetettu,” vastasi Haltia, ”ja nyt on ilon aika. Tule takaisin, kun näet kuhilaat pellolla, ja minä tahdon soittaa polskan sinulle.” ”Soita se lapsille,” vastasi hänelle Vuoren peikko, katsellen häneen tutkivin silmin. ”Ne ryömivät vuoteelle, kun heitä sinulla pelotetaan.” Iloisesti katsoi Haltia ylös ja sanoi: ”Jouluyönä he aitan ovelle asettivat puuro-vadin minulle. Tule syömään puuroa kanssani, kun joulu taas tulee!” ”Heitä sirppi,” rukoili Vuoren peikko. ”Etköhän työstäsi väsy. Tule kanssani katselemaan kuinka tähkäpäät vaalenevat.” Mutta kahta innokkaammin hioi Haltia sirppiänsä ja sanoi: ”Jos sua tottelisin kerran, niin olis kodon Haltia sinun vallassas! Huomenna leikkaamme rukiimme. Hyvästi jää!” Vuoren peikko nousi synkeänä ja kamalana. ”Sanonet mitä hyvänsä, niin tulee kuitenkin halla tänä yönä. Etkö tunne kuolon kylmyyttä, joka seudulle laskeuu? Huomenna kimaltelevat jäätyneet tähkäpäät auringon säteissä. Huurre sulaa, ja jyvät mätänevät katkenneilla korsilla. Joudu herättämään väki tuvassa. Suo heidän nähdä, että Jumala on heidät hylännyt. Hyvästi!” Vuoren peitto hävisi. Haltian jäsenet jäykistyivät vilusta, mutta tuskastuneen innolla hioi hän sirppiä. Välistä kuunteli hän kuuluisko jyskettä tuvasta. Mutta siellä oli kaikki ääneti. Pirtissä oli valveella uni yksin. Silloin raitis ja puhdas tuulen puuska tuulahti läpi pihlajan tuuhean latvan, tuolla tuvan takana. Viiri kirisi. Aitan ovi meni longalleen. Haltia keskeytti äkisti työnsä ja tähysteli tarkkaan. Kuule! Vieno kahaus karahtaa vainion viljassa. Lauhkeampi ilma hengähtää yli pihan. Taivaankannella tuikkavat tähdet suloisesti ja lempeästi. Kuu kumottaa kirkkaasti, ja vaan musta varjo vetäikse metsän vuorehen päin. Haltia hymyilee hilpeästi, niin että suu-pielet venyvät. Hän pyyhkäisee tukan otsalta ja painaa kyyneleen pois silmästänsä. Kuule! Tuvassa laulaa sirkka kimakkata, iloista lauluaan. Sirkkakin on tuntenut lämpimän virtaavan hänen suonissansa. Iloissaan kavahtaa Haltia jaloillensa ja pistää hiotun sirpin porstuan seinärakoon. Hymysuin katselee hän seutua, kallistaa korvansa maata vasten, vielä kerran kuunnellakseen iloisen polskan helinää herraskartanosta, ja punaisissa sukissaan hän hilpeästi nousta hipsuttelee parven portaita, levolle lähteäkseen. Saattaneeko hän nukkua tuolla parvimajassansa, sillä hän on niin iloinen nyt! Tuo raskas halla-yö on ohitse. Jumala on kotia suojellut. Kuuletkos! Torpassa kukko jo laulaa, tervehyttäen aamun hentoa koittoa. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288843&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 5.1.1872]. [[Luokka:Emil Nervander]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 386 8457 2006-10-31T16:10:35Z Nysalor 5 ”Pikku poikani” {{Wikipedia}} '''Emil Nervander''' (1840–1914), kirjailijanimeltään '''Emlekyl''' == Novellit == * ''[[Halla-yö]]'' == Näytelmät == * ''[[”Pikku poikani”]]'' [[Luokka:Emil Nervander]] 387 865 2006-06-24T20:38:24Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Nervander, Emil]] 388 866 2006-06-24T22:10:30Z Nysalor 5 Guvernantti Päivälehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Guvernantti |alaotsikko= |tekijä=Martti Wuori |huomiot= }} Hän oli nuori ja kaunis. Ei, hän oli enemmän kuin kaunis, hän oli oikea kaunotar. Kastanjanvärinen, aaltoileva tukka, vilkkaat, sielua säihkyvät, mustanruskeat silmät kaarevien mustien silmäkulmien alla, korkeataipeinen, henkevyyttä ilmaiseva nenä, tasaiset valkoiset hampaat punertavien huulien lomassa, pieni lemmenkuoppa vasemmassa poskessa ja solakka, mutta täyteläinen vartalo, sanalla sanoen, oikea etelämaan kaunotar. Ja ainoastaan yhdeksäntoista vuoden vanha. Hän oli vuosi sitte lopettanut koulunkäyntinsä ja oli jo kihloissa erään pikku virkamiehen kanssa, jolla oli pieni paikkansa – ei muuta. Koulussa jo oli eräs opettaja häneen ihastunut, mutta hänestä ei hän huolinut. Rupesi ennemmin, varojen puutteesta, guvernantiksi ja odotti, siksi kun hänen sulhonsa voisi naida hänet. Rautatien varrella oli se kartano, jossa hän oli guvernanttina, – kaksi virstaa asemalta. Kaksi pientä tyttöä oli hänellä hoidettavana ja opetettavana. Rouva, joka oli leski, hänen sisarensa ja isänsä – vanhanpuoleinen herra – siinä talon herrasväki. Vieraita kävi talossa usein ja paljon. Kaikki häntä rakastivat, lapset, heidän äidinsä ja tätinsä. Ja kaikki hänen kauneuttaan ihaelivat, varsinkin lasten isoisä. Usein oli hän tuntenut, että vanha patruuna häntä kauan, hyvin kauan salaa katseli, ja se teki häneen hyvin pahaa. Nuo vetiset, kiiluvat silmät ja pitkä, riippuva, hekkumallinen alahuuli – hyi! Jotakin hirveän pahaa niissä aina näkyi olevan. Ja sitte sanoivat lapset hänelle kerran, kun olivat puutarhassa kävelemässä: – Mademoiselle, isoisä sanoo, että te olette niin kaunis! – Loruja! Se ei ole totta. Älkää te kuulko, mitä isoisä puhuu! Se oli pahasti vastattu, sen hän kyllä tiesi. Tehdä isoisä valehtelijaksi lasten silmissä ja neuvoa heitä, etteivät he kuulisi, mitä hän puhuu! Se oli hyvin pahasti vastattu, mutta hän ei osannut muulla tavoin vastata. Eikä hän osannut korjatakkaan, mitä oli sanonut. Ja aina oli patruuna hänen tiellään, aina niin tuskauttavan huomaavainen. Ei hän juuri puhunut paljon mitään, mutta katseli aina ja aina niin kauan, niin pahasti. Sopimatontahan kuitenkin oli olla epäkohtelias hänelle, vaikka usein teki mielikin. Mutta eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt ja sittehän sitä asui heidän talossaan, vieraassa talossa. Välttää häntä kuitenkin voi, noinikään huomaamatta, ettei muka ollut näkevinään. Mutta pahasti se oli tehty sekin ja ikävää, jos rouva saisi tietää. Tukalaa, hyvin tukalaa... Voi, jos kuluisi kesä pikemmin! Syksyllä ei patruuna muuta muun perheen kanssa kaupunkiin. Sitte ehkä joulun aikaan voi heittää paikkansa ja viettää häitä. Niinhän oli siitä Rudolf viime kirjeessään kirjoittanut. Näin, omituisen kammon ja toivon vaiheilla, on kesä kulunut elokuuhun saakka. Mutta silloin sattuu kerran iltapuoleen, että rouva ja hänen sisarensa ovat lähteneet kylään, lapset ovat puutarhassa leikkimässä ja patruuna oli jo päivällisen jälkeen lähtenyt pelloille elonkorjuuta katsomaan. Asuinrakennuksessa, herrasväen puolella, ei ole muita, luin guvernantti yksin, joka ruokasalissa ruokapöydän ääressä, kyynärpäät pöydällä ja pää käsien välissä, mietteisiinsä vaipuneena lukee jotakin kirjaa. Huoneissa kuuluu ainoastaan kärpästen surinaa ja ulkoa, avonaisista ikkunoista, lennättää silloin tällöin kirmailevain tyttöjen huudahduksia, kimakka vihellys rautatienlinjalta ja kaukaista, kiitävän junan huminaa. Neljännes tuntia tämän jälkeen ajaa rattaat rätisten pihalle: poika toi pysäkiltä postin. Kohta sen jälkeen kuuluu salissa askeleita ja ruokasalin ovi avautuu. ”Patruuna”! Vetiset, kiiluvat silmät ja pitkä riippuva alahuuli! – Mademoiselle, kirjettä ei teille postissa ollut, mutta ehkä tahdotte lukea sanomalehtiä? – kuuluu ääni ovelta. Säpsähtäen on neiti peräytynyt aivan tuolin laidalle ja puristaa toisen käden sormien päillä pöydän reunaa. Myöskin hänen pelästynyt katseensa, pahaa aavistava katseensa, jonka hän luopi ylös lähestymään patruunaan, lausuu aivan samaa, kuin sanat, jotta hän vapisevalla äänellä töintuskin saapi huuliltansa: – Kiitos! Sitte, perästäpäin, kun te ensin olette ne lukenut. Silmänräpäys. Sanomalehdet ovat viskatut pöydälle. Molemmin käsin tarttuu patruuna neidin käsivarsiin, painaa häntä alaspäin, ett’ei hän voisi nousta ylös, ja kumartuu häntä suudellakseen. Huutaako? Mutta varmaan ei kukaan kuule, ei ehdi kuulla, ja jos kuuleekin, niin on se häväistys hänelle, patruunalle, koko talolle. Ja neiti taivuttaa selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi, viskaa kauniin päänsä melkein nurin, ottaa vauhtia ja sylkäisee, sen verran tuin pelosta kuivunut suu sallii, vasten tuota inhottavaa, rietasta naamaa. Sitä ei patruuna mitenkään odottanut. Mutta se auttoi paremmin, kuin helähtävä korvapuusti, jolta hän oli koettanut suojella itseään neidin täyteläisiin käsivarsiin tarttumalla. Hän heittää saaliinsa, joka on päässyt ylös tuoliltaan ja seisoo kalpeana pöydän vieressä, hän peräytyy verkalleen ovelle, ja jääpi siihen seisomaan, luomatta vetisiä, kiiluvia silmiään neidistä. Alahuuli riippuu tavallistaan pitemmällä, himoisasti värähdellen. Viisi minuuttia, viisi pitkää minuuttia, joista ei tahdo koskaan loppua tulla, seisovat he ääneti, toinen toisiinsa tuijottaen. Pelkoa, vihaa, inhoa, halveksimista ja voitonriemua säihkyvät koko tämän ajan neidin tummat, tuliset silmät. Vihdoin ei patruuna niiden katsetta enää kestä, vaan sulkee oven ja poistuu. Silloin vasta jaksaa neiti vaistomaisesti kohottaa toisen kätensä suun eteen, ikäänkuin jotakin liikettä tehdäkseen, hengitys syöksyy, kuin sulkeuksista, keuhkoihin, kohottelee rutosti rintakehää ja veri pulppuaa ohimoihin, punottaen kalpeita poskia. Kauan yhdellä kohdin seisottuaan ja hajamielisesti pöydälle jääneitä sanomalehtiä katseltuaan, lähtee hän kyökin kautta ulos, lapsia puutarhasta tavoittelemaan. – Mitä teitä vaivaa, kun olette noin kummallinen, – kysyy rouva neidiltä teepöydässä samana iltana. – Ei mikään, – vastaa neiti ja hymyilee väkinäisesti. Sanoako rouvalle vai ei? Se ajatus oli häntä seurannut kaikkialla. Mutta hän oli päättänyt olla sanomatta. Eikä hän sitä sinä iltana sanonutkaan, vaan meni illallisen jälkeen ylishuoneesensa. Nukkua ei hän voinut ennenkuin vasta aamuyöstä. Eikä hän sitä sanonut rouvalle koskaan. Patruunaa näki hän tämän jälkeen hyvin harvoin. Kuluipa usein päivinkin, ettei häntä nähnyt, ei edes ruokapöydässäkään, sillä patruuna koetti aina keksiä syyn myöhästyneen tahi ollakseen kokonaan poissa. Siten oli kesä lopussa. Syyskuussa pyysi neiti päästä kaupunkiin, tuttavain luona käymään, muutamia päiviä ennenkuin muut maalta muuttivat. – Isä saattaa teidät rautatielle, sillä rengit ovat työssä, – sanoi rouva lähtöpäivänä neidille. – Kiitoksia, mutta kyllä minä jaksan käydä jalkaisin asemalle, en minä tarvitse hevosta, – koetti tämä päästä pulasta. Vaan rouva vaati, että hän oli hevosella saatettava. Eikä mikään auttanut, täytyi lähteä kahden kesken patruunan kanssa. Taaskin oli koetus kestettävä. Vieretysten he istuivat rattailla, patruuna ja hän. S&nbsp;i&nbsp;i&nbsp;t&nbsp;ä saakka he eivät olleet puhuneet keskenänsä. Eikä nytkään patruuna tahtonut saada sanaa suustansa. Neiti tunsi ja näki silmänpielellä, että hän, hevosta ajaessaan, melkein puolen matkaa katseli häntä, katseli ja tahtoi sanoa jotakin, mutta odotti. Vihdoin tuuli hän sanat: – Antakaa minulle anteeksi se kerta! Mutta ... mutta minä rakastin teitä ja minä rakastan teitä vieläkin... Neiti ei kääntänyt päätään, hän ei katsonut patruunaan, mutta hän tunsi nytkin, että tämä hymyili näin puhuessaan ja että hän valehteli. – Se oli hävytöntä! Kohdella siten turvatonta tyttöä ja vieraissa! Noin vanha mies! Ja te valehtelette. Te ette v&nbsp;o&nbsp;i rakastaa. Se on hävytöntä!... Eikä sanaakaan enää. Rautatien asemalla hän kiitti patruunaa kyydistä ja sanoi hyvästi. Nytkään ei hän katsonut häntä kasvoihin, mutta sielullaan näki hän hänen vetiset, kiiluvat silmänsä ja pitkän, riippuvan, hekkumallisen alahuulensa. Ja oikein tuntui helpolta hengittää, kun juna kiidätti häntä kauemmaksi tältä asemalta. Eikä hän sanonut rouvalle koskaan mitään tuosta tapauksesta, mutta sulhasellensa, ennen häitään, kertoi hän kaikki tyyni, tarkkaan. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=217836&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 12.6.1890]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Martti Wuori]] 389 4366 2006-08-01T06:51:20Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Martti Wuori''' (1858–1934) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Guvernantti]]'' [[Luokka:Martti Wuori]] 390 868 2006-06-24T22:10:38Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Wuori, Martti]] 391 6030 2006-09-24T15:27:40Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu |alaotsikko= |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} : Poika putkella puheli, : piika soitti vastuksutta. : Tule mullen piika parka! – : Milläs juohatat minua? : Köyh’ on koura, tyhj’ on tasku. – : Näillä kourilla kovilla, : tästä sylissä syvässä : kannan sysmän salamaille, : korven kestikangahille. : Siellä syötän, siellä juotan, : siellä ruokin ja ravitsen. : Kyll’ on leipää lehossa, : kuin on luita kyynäspäissä : nykärätä nostennella : tongoistella tanhuata. : Saan mää Suomessa sopuni, : tilan väljän Venäjässä; : Piän mää korvessa kotoa, : taikka kultakaupungeissa; : Olen oksalla metässä : valan varvuistta pesäni. : Tuulen tiellä tuuvittelen, : laulan lauluja omia, : linnun virsiä vetelen, : linnun virkoa pitelen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=21829&conversationId=1&action=entryPage ''Åbo Underrättelser'' 21.1.1824]. [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 392 870 2006-06-25T13:25:00Z Nysalor 5 Laulun huomen, yli Suomen Maamiehen Ystävästä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulun huomen, yli Suomen |alaotsikko= |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} : Mitä mä kylältä kuulen, : Kuka kaukoo kaupungeista? : Turhatko hyminät tuulen, : Vainko totta, toen eistä, : Ett’ on uusi Laulun huomen : Tulemassa yli Suomen. : Sata vuott’ on saanut olla : Laulantokin laimin lyöty. : Kantele on raaniolla : Läsiältä läpi syöty, : Torakaisilla tupana, : Heittiönä ja hupana. : Viisaimmat virren teon : Sanoit jonkin joutavaksi, : Joka mielen, töistä keon, : Viepi tyhjän noutavaksi. : Siitä muka köyhät ajat, : Nälkä vuodet, kurjat majat. : Eiköhän enämmin lienyt : Siihen viinakin, viassa? : Jok’ on monen mielen vienyt, : Ett’ ei siinä nyt siassa : Ole neuvoihin neroa, : Eikä töistänsä veroa? : Tahi eikö tapa ynnä : Säätyä kuin ylimäistä, : Jok’ ei meillä maata kynnä : Seuraavat alaiset väistä? : Isännätkin, ilman työtä : Tahtoisit talossa syödä! : Paljon sull’ ois työtä, huolta, : Jos oot herraksi halussa! : Tahi tahdot vaimo-puolta : Nähdä kalliissa kalussa! : Rommit tuoda, tuli-juomat, : Kahvet ja kanaljan luomat! : Eipäs niitä ollut muinon : Vahvemmassakan varassa. : Vanha faari partasuinen : Kävi säätynsä sarassa; : Eikä poikakaan pelannut, : Juonut, herroiksi elännyt, : Miss’ oli pitoja pietty, : Häitä lapsille laettu, : Niihen laulaja, se tietty : Ensimäiseksi haettu, : Heti-kohta virren miitti, : Jota kaikki kansa kiitti. : Koska hän korotti äänen, : Korvansa kohotit kaikki: : ”Kuulematta jos ma jäänen!” : Pelkäisi nyt Martti, Maikki, : Eskot, Liisat, liki sata : Lähestyvät laulajata. : Hänpä miesten mielet taisi : Saada taatuille tavoille. : Sais se vielä nytkin, saisi : Suodun Suomelle, Savoille: : Autuaaksi ajan uuden, : Kautta uuden uutteruuden! –o– [Abraham Poppius] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122499&conversationId=2&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 13.12.1845]. [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 393 3408 2006-07-30T09:14:32Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuoleva metsävuohi |alaotsikko= |tekijä=Alphonse de Lamartine |huomiot= }} Viatoin ja vikkelä metsävuohi kepakehteli kasteen kostuttamalla nurmikolla metsän reunassa. Minä huomasin aina välimiten, kuinka se hörhotteli korviansa, teputteli jalkojaan, lämmittelihe nousevan auringon säteissä, nakerteli hienoja vesan oksasia täydellisesti nauttivana yksinäisyyttään ja vakuuttaan. Minä olin metsästäjän poika; nuoruuteni olin minä viettänyt metsänvartiain seurassa, parissa kyläpappien ja vähäisempien maatilusten omistajain, jotka laskivat koiriansa yhteen minun Isäni koirain kanssa. Minä en ollut koskaan ajatellut aprikoimalla tuota raakaa taipumusta ihmisessä, tehdä huvikseen tappamista ja ilman tarvetta, oikeudetta, säälimättä sammuttaa elämää eläimissä, joilla olisi sama jahtioikeus häneen, jos ne olisivat yhtä tunnottomia, yhtäläisesti aseilla varustetut ja yhtä halukkaita julmiin huvituksiin. Koirani etsiskeli; minulla oli pyssyni mukana ja metsävuohi oli ampumamatkalla. Minä tunsin tosin jonkinlaista levottomuutta, jotakin empimistä lopettaakseni tuommoista iloista, viatonta olentoa joka ei koskaan ollut tehnyt minulle mitään vahinkoa, joka iloitsi samasta auringosta, samasta aamukasteesta, samasta huomen-suloisuudesta kuin minä itsekin, jonka oli luonut sama voima, varustanut samalla tunnolla ja samalla ajatuskyvyllä, vaikkapa vähemmässäkin määrässä kuin minut itsenikin; kiintyneenä metsään samoilla rakkauden ja sukulaisuuden siteillä kuin minä itsekin; joka etsei veljeä ja jota odotti emo, oma puoliso, omat vuonaset. Mutta tottumuksen koneellinen vaikutus voitti tuon luonnollisen tunteen, joka teki murhan vastenmieleiseksi. Laukaus laskettiin, metsävuohi hypähti tuskasta ja kaatui maahan muserretulla lapaluulla sen verellä värjätylle nurmekkeelle. Kun laukauksen savu oli hälvennyt, lähestyin minä, kalveana ja vapisevana rikoksestani. Metsävuohi raukka ei ollut kuollut, se katsoi minuun kyynelöitsevillä silmillä. En koskaan unohda tuota silmäystä, joka näkyi ilmottavan kipua, kummastusta ja tuota odottamatonta kuolemaa täysin inhimillisellä tunteella; sillä silmä puhuu omaa kieltänsä, varsinkin kun se on lähellä raukenemistaan. Tämä silmäys lausui selvästi sydäntä vihleksivää moitetta minun julmuudelleni: Kuka olet sinä? Minä en tunne sinua, en ole koskaan sinua loukannut; miksi olet minut tappanut? Miksikä riistät minulta osani valoa, ilmaa, aurinkoa, nuoruutta, iloa ja elämää? Mihin joutuvat minun vuonaseni, jotka pehikossa odottavat minua eivätkä enää saa nähdä minusta muuta kuin nuo veripilkut nurmella? Onko tuolla ylhäällä kostaja minulle, tuomari sinulle? Kuitenkin annan minä anteeksi sinulle; minussa ei ole mitään vihamielisyyttä, niin säveäksi on luonto tehnyt minut murhaajatanikin kohtaan; ainoastaan kummastusta, ainoastaan kipua tunnen minä, kyyneleet ovat minun ainoana turvanani. Niin puhui tuon kuolevan metsävuohen silmäys minulle. Minä ymmärsin sitä, ikäänkuin se olisi puhunut selvillä sanoilla. Anna mulle kuolema tykkänään, näkyi se sanovan vaikeroitsevilla silmillään ja vävähtelevillä jäsenillään. Minä olisin tahtonut pelastaa sen millä hinnalla hyvänsä; mutta minä otin uudelleen ampuma-aseeni, tällä kertaa sääliväisyydestä, ja lopetin eläimen kuoleman tuskat toisella laukauksella. Kammolla viskasin minä pois pyssyni ja, minä tunnustan sen, itkin. Jopa koiranikin oli liikutetun näköinen; se ei vainustellut verta, se ei nuuskinut eläintä, se laskeutui hiljalleen minun viereeni. Siitä päivästä alkain en koskaan käynyt metsästyksillä. Minä kieltäydyin tästä raakamaisesta huvista, tästä julmasta mielivaltaisuudesta, joka ilman pakkaa, oikeudetta ja säälittömästi joltakin olennolta suotta aikojaan riistää elämän, jota ei voi takaisin antaa. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=97032&conversationId=1&action=entryPage ''Aamulehti'' 27.10.1885]. [[Luokka:Alphonse de Lamartine]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 394 8718 2006-11-08T09:29:39Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Wikisource|Wikisource]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Wikisource|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. '''Alphonse de Lamartine''' (1790–1869) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Kuoleva metsävuohi]]'' [[Luokka:Alphonse de Lamartine]] [[fr:Alphonse de Lamartine]] 395 876 2006-06-25T13:31:43Z Nysalor 5 Kielilinkki [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat|Lamartine, Alphonse de Lamartine]] [[fr:Catégorie:Alphonse de Lamartine]] 396 875 2006-06-25T13:30:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 397 3522 2006-07-30T09:25:42Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pieni roponen |alaotsikko= |tekijä=Ivan Turgenev |huomiot= }} Suuren kaupungin lähistössä kulki vanha kipeännäköinen ukko leveällä maantiellä. Hän astua jutusteli hitaasti eteenpäin tietä pitkin. Hänen laihat jalkansa notkuivat, horjuivat ja hoipertelivat. Vaatteet riippuivat repaleina hänen päällänsä ja hänen paljas päänsä vaipui alas rintaa vastaan. Hervottomuus oli kotonaan hänet vallannut. Hän istahti kivelle tien viereen, kumartui eteenpäin ja nojasi kyynärpäätään vastaan. Hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään, ja koukkuisten sormien läpi tipahteli kuumia kyyneleitä kuivalle, harmaalle hiekalle. Hän alkoi muistella... Hän muisteli, miten hänkin kerran oli ollut onnellinen ja rikas, miten hän oli turmellut terveytensä ja miten hän oli tuhlaten antanut pois rikkautensa muille, niin ystäville luin vihollisillekin. – Ja nyt – nyt ei hänellä ollut leipapalaistakaan, ja kaikki olivat sysänneet hänet luotansa, ystävät, vieläpä ennenkin kun viholliset. Oliko hänen nyt niin nöyrtyminen, että alentuisi almuja pyytämään. Hänen ylpeytensä kohottautui vastaan, ja hän häpesi tehdä sitä. Ja kyynelet ne vierivät vierimistään ja kostuttivat harmaata hiekkaa. Äkkiä kuuli hän jonkun huutavan häntä nimeltään. Hän kohotti uupunutta päätään ja näki edessänsä tuntemattoman miehen. Miehen kasvot olivat levolliset ja totiset, olematta kuitenkaan ankarat. Hänen silmänsä eivät säihkyneet, mutta olivat kirkkaat; katse oli terävä, läpi tunkeutuva, mutta ilkeyttä ei siinä näyttäytynyt. ”Sinä olet antanut pois kaiken rikkautesi!” kuului karkea ääni. ”Etkö nyt kadu, että olet tehnyt hyvää?” ”En, sitä en kadu!” vastasi ukko huoaten. ”Nyt tahdon vaan kuolla!” ”Jollei löytyisi köyhiä maan päällä, jotka ojentaisivat sinulle tyhjän kätensä,” jatkoi tuntematon, ”ja jolle sinä saattaisit osoittaa hyvää sydäntäsi, et luonnollisesti olisi voinut harjoittaa tuota hyväntekeväisyyttäsi.” Ukko ei vastannut mitään, vaipui vaan ajatuksiin. ”Sentähden ei mielesi nyt saa olla katkera, ukko raukka!” lisäsi tuntematon vielä: ”Mene, ojenna esiin kätesi ja rukoile ropoa ja saata siten muille hyville ihmisille tilaisuutta itse teosta näyttämään, että he todella ovat hyviä!” Ukko alkoi vapista ja loi silmänsä ylös, vaan tuntematon mies oli jo poissa. Mutta etäällä näkyi joku matkamies tietä myöten astuvan lähemmäksi. Ukko meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Mutta hänpä kääntyi pois, kasvot jyrkkinä eikä antanutkaan mitään. Hänen perässänsä tuli toinen, ja tämä antoi ukolle pienen rovon. Ja ukko osti sillä itsellensä leipää ja kuinka hyvältä maistui hänestä leipäkakkara, jonka hän oli saanut! Ja häpeän tunne ei enään vallinnut hänen sydämmessään, vaan päinvastoin: hiljainen ilo levitti sinne lämpöistä säteilyään. Ivan Turgeniev. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=270221&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 14.5.1890]. [[Luokka:Ivan Turgenev]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 398 4403 2006-08-01T09:51:19Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/LEVYKEVANDAALI|LEVYKEVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:LEVYKEVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemää '''Ivan Turgenev''' (1818–1883) (katso [[w:Ivan Turgenev|Wikipedia]]) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Pieni roponen]]'' [[Luokka:Ivan Turgenev]] [[fr:Ivan Tourgueniev]] [[ru:Иван Сергеевич Тургенев]] 399 879 2006-06-25T14:01:54Z Nysalor 5 [[Luokka:Venäläiset kirjailijat]] [[Luokka:Venäläiset kirjailijat|Turgenev, Ivan]] [[ru:Категория:Иван Сергеевич Тургенев]] 400 880 2006-06-25T14:01:59Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 401 5957 2006-09-24T15:23:33Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuinka Avio-Sääty oikein on aljettava |alaotsikko= |tekijä=Henrik Achrenius |huomiot= }} == Kuinka Avio-Sääty oikein on aljettava, ja kuinka siinä elää pitää; Hää-Runoisa lyhykäisesti eespantu, vuonna 1765, Henric Achreniukselta. == : Koska Julkinen Jumala, : Herra Taivasten takana, : Oli tehnyt terävästi, : Koonnut mullan kokkareesta, : Esi-Isän, Elävitten, : Adamin, ajan alusa, : Nähnyt kansa Kaikkivalta : Juuri julki viisahasti, : Ettei Ihmisen, ihanan : Tämän tehtynsä Urohon, : Ollut hyvä oleskella : Yksin Yrtti-kartanosa; : Teki Evan Emännäksi : Kylki-luusta luiskahutti, : Jonka Adamin avuksi : Sääsi, kulta kumpaniksi. : Näin on Luoja laittanunna, : Säätänyt Avio Sääyn, : Jota tuloovi totella : Aina pyhänä piteä, : Arvosa aivan isoja, : Asiana ankarana. : Ei se ole ollenkana : Keino Hevon heittämisen : Taikka varsain valituksen; : Mutta kauppa sangen kallis, : Suuri-arvonen asia. : Jota aina ajatella : Niitten tieteä tuloovi, : Jotka paria parasta, : Kumppania kuulustavat, : Ettei halut haisevaiset, : Syän siivosta tyheä, : Viettäs’ kahta, vieritysten, : Aviota alkamahan. : Heijän tuloovi totella : Ahkerasti ajatella, : Kumpi heille hyövyllinen : Olis, paljota parempi, : Eli erillä eleä : Tahi puolison parissa. : Kuin on havaittu hyväksi : Ajatellen arvattuna, : Ett’ on puoliso parempi, : Apu aivan hyövyllinen; : Sitte tuloovi totella : Heijän, Herralta anoa, : Että antas avullisen : Kumppanin varsin valitun, : Jonka kansa kaunihisti, : Herran pelvosa pyhäsä, : Matas’ maailman läpitse, : Hivuttelis hiljaksensa. : Sillä taitaavi tavalla : Julki pelvosa Jumalan, : Miesi vaimoa valita’, : Vaimo miestä vaavitella, : Pyhät päälletarkoitukset : Aina aivoin täyvytellä. : Joka kaunista kysyyvi, : Naipi naaman ihanaisen, : Sill’ on onni ajaks’ vainen, : Hyvä hetkeksi vähäksi. : Koska vaivat kohtajavat : Saavuttavat sairauet, : Silloin silmistä koreus, : Pulska näkö putoavi. : Omenat ei ole kaikki : Kuoren alta avulliset, : Paljon joukossa pahoja : Melkiästi mä'änneitä, : Vaikka kuori kuumottaavi, : Punertaavi pulskasti. : Siitä vanhat vakaisesti : Sanovat sangen jalosti: : Ei oo’ kullaks’ kiiltäväinen, : Hopiaksi hohtavainen : Kaikki, aina arvattava: : '''Kaunis kakku päältä nähen,''' : '''Akanainen alta kuoren.''' : '''Vahingoksi vaimo kaunis,''' : '''Köyhällä hyvä hevonen.''' : '''Ei salli savinen pelto''' : '''Koreata kuokkiata,''' : '''Piijan pitkeä hametta. ''' : '''Eipä näkö työtä tee''' : '''Kaunis kaskia rovihte.''' : Mitä riistat, rikkauet : Avittavat arkun täyvet, : Koska sopu kokonansa : Ompi poijes poikennunna, : Koska pari pauhajaavi : Kähiseevi keskenänsä, : Riiteleevi riettahasti : Keppi käessä keikkaseepi? : '''Kylmä kulta kumppaniksi,''' : '''Valju vaimoksi hopea.''' : Pelko Jumalan parahin : Olkohon ojennus-nuora. : Joka seisoo sen perähän : Etsiipi sitä etua, : Sill’ ei ole ollenkana : Tarves katua kauppahansa. : Ei saa vaimoa valita, : Niistä miestä mielitellä, : Jotka ovat omahiset, : Liittyvät liki sukuhun; : Muutoin toeksi tuloovi : Vanhain sanat vakaisimmat: : '''Susi naipi Sukulaisen,''' : '''Karhu oman kantamansa.''' : Vahva lupa Vanhemmilta : Lasten laittoa pitäävi, : Kuin on astua ajatus : Naima-keinohin käsiksi: : Tämän ankaran asian : Neljäs käsky käsittäävi. : Kuin on miesi vaimon saanut, : Vaimo miehen vihittynä, : Vielä heijän vikkelästi : Pitäävi vaari piteä, : Että etsivät enissä, : Syän-pohjasta syvästä, : Olla omana Jumalan : Ystävänä ylimmäisen: : Että toisensa edellä, : Esimerkillä hyvällä, : Aina astuvat jalosti, : Vakaisesti vaeltavat: : Ovat aina avulliset, : Kärsiväiset keskenänsä, : Yksimieliset molemmin, : Uhiasti uskolliset: : Että lapset, lahjoitetut, : Suout suurelta Isältä, : Heijän huomaan Hempiähän, : Kaunihisti kasvasivat, : Taiten kaikella tavalla, : Suuren julkisen Jumalan : Kunniaksi, korkeimman. : Että ankaran asian, : Puoli sanoilla sanotun, : Nämät ystävät ylimmät, : Ankara avio-pari, : Ovat vaariin ottanehet: : Siitä aina siistimmästi : Vaarin vakaisen pitävät, : Minä toivon totisesti, : Enkä ensinkään epäile. : Siis jo toivotan toella : Syvyyestä syämmeni. : Että Taivasten Tekiä : Suuri Luoja Luotuitten, : Siihen siirtäs siunauksen, : Armon antaisi avaran! : Että aljettu asia, : Heijän tehtyä teoksensa, : Koitus Herran Kunniaksi, : Ylistykseksi ylimmän: : Tulis’ heille tuntuvaksi : Ikä-päiviinsä iloksi, : Varsin myöskin Vanhemmille! : Onni olkohon omana : Tällä parilla, parahin! : Kaikki aivotut asiat : Heille kayköhöt kätehen! : Olkohon ikä iloinen : Elämä juuri etusa; : Mutta loppu murhetoinen : Ero autuas ajasta! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122381&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 29.9.1832]. [[Luokka:Henrik Achrenius]] [[Luokka:Runot]] 402 6076 2006-09-24T15:29:52Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Morsian-tansi |alaotsikko= |tekijä=Henrik Achrenius |huomiot= }} (Laulettava kuin: A&nbsp;h&nbsp; s&nbsp;ä&nbsp; v&nbsp;a&nbsp;r&nbsp;p&nbsp;u&nbsp;s&nbsp;-&nbsp;r&nbsp;u&nbsp;k&nbsp;k&nbsp;a...) : Piika parvi paras! : Pidä varsin varas’, : Nyt on pitkä tansi edessäs. : Ota sulles pari, : Kyllä tulee vaari : Ennenkuin on temput kädessäs; : Riisuk ittes supi, : Heitäh pojes tupi, : Keveäksi lyötä, : Kuin on paljon työtä, : Ettet kovin hikois, : Liian paljon likois, : Väsymyskin viimen käsittäs : Morsian jo astuu, : – Kyllä raukka kastuu – : Ringin suuren sisään hopulla: : Ensin kaappaa Kaia, : Sitte sieppaa Maia, : Briitta, Liisa, Stiina lopulla: : Vielä ottaa Anna, : Leena ja Susanna, : Kerttu, Elsa, Saara, : Vappu, Greetta, Klaara, : Kaikki järjestänsä : Jotk’ on ringissänsä, : Päätökseksi pieni Malina. : Kuin on kaikki nähty, : Tämä temppu tehty, : Toinen kohta ehtii etehen. : Morsian ei säästä – : Kruunu poies päästä : Kääreypi kauris kätehen: : Sitä näytteleepi, : Kauan käytteleepi : Silmät ovat ummes’, : Korvat kovin lummes’, : Kruunun tuolleen tuopi : Jolle onni suopi : Saada sarvi kaunis rekehen. : Sitten alkaa akat, : Niinkuin täydet vakat, : Lattialla itsens väännellä – : Siinä ilman taksaa, : Kuinka kukin jaksaa, : Morsianta kyllä käännellä. : Saavat kanssa huuta, : Jos on heillä suuta: : ”Taas on meillen nuori : ”Tullut uusi muori, : ”Tervet olkoon tulos : ”Sisällen ja ulos, : ”Kaikki Ämmät yhdell’ äänellä : Nyt se tansi loppu, : Mulla toinen hoppu : Morsianta vielä noudattaa; : Vuoden päästä eri : Avaupi meri, : Joka häntä kyllä soudattaa. : Vasta käypi keli, : Eikä puutu peli, : Uuden tansin taisku, : Hyssytys ja huisku: : Silloin tussa-lulla : Kyllä saadaan kuulla : Vaikka tänä vuonna fallallaa. (Achrenius.) '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122300&conversationId=2&action=entryPage ''Turun Wiikko-Sanomat'' 12.10.1822]. [[Luokka:Henrik Achrenius]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 403 9859 2007-01-06T23:48:08Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää {{Wikipedia}} '''Henrik Achrenius''' (1730–1798) == Runot == * ''[[Kaiku (Achrenius)|Kaiku ]]'' * ''[[Kuinka Avio-Sääty oikein on aljettava]]'' * ''[[Laulu Papin Rouille 1:nä päivänä Toukokuussa]]'' * ''[[Mag. Carl. Meurlingille, hänen poikansa Kummilta, 1779]]'' * ''[[Morsian-tansi]]'' * ''[[Papin rouville vapun päivänä]]'' * ''[[Sinä 24 päivänä Kesäkuusa 1791]]'' * ''[[Yksi apulaista tarvihteva ja saanut Maanmittari]]'' [[Luokka:Henrik Achrenius]] 404 884 2006-06-25T18:24:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Achrenius, Henrik]] 405 9662 2006-12-23T20:01:15Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Marian murhe. |alaotsikko=(Mukaan latinaisen virren: Stabat mater.) |tekijä=Jacopone da Todi |huomiot= }} : Murehella haikialla : Seisoi äiti ristin alla, : Johon Poika naulitaan. : Sydän sykki surkiasti, : Kyyneleitä katkerasti : Silmä vuosi tulvanaan. : Voi sen tuskaa verratonta : Vaivattaissa viatointa : Ainokaista poikaansa! : Voipa määrää huokausten, : Kuin hän seisoi rinnatusten : Ristin kanssa rakkaansa! : Ken ei itkun pisaroita : Vuodattane katkeroita : Tätä huolta nähdessään! : Kumpa äitin neidellisen : Poika hurskas, taivaallinen : Käytetähän kärsimään! : Jesust’ äiti pilkattavan : Näki, ynnä kiusattavan : Synnin tähden maailman; : Kuuli hänen ristin alla : Nääntyenkin siunaamalla : Kiusaajansa kostavan. : Voi sit’ äitin kärsimystä! : Hänen kanssans’ yhdistystä : Etsiä minun pitää; : Palavalla sydämellä : Kyyneleillä kylvetellä : Herran ruumista pyhää. : Poveheni, äiti, paina : Haavat vuotamahan aina, : Joita vuosi poikasi, : Vuosi ruoskin suomittaissa : Sekä ristinnaulittaissa : Tähden suurten syntini! : Häntä tahdon katsastella, : Hartahasti huokaella : Päivieni päätteesen. : Kyyneltesi kumppaliksi : Ja surusi toveriksi : Jään mä ristin juurehen. : Mua ellys eroittako, : Luotasi pois luovuttako, : Pyhä, puhdas impyinen! : Veisata valitus-virttä : Tahdon, ja syleillä hirttä, : Joll’ on poikas’ ainoinen. : Mua hänen haavoissansa : Hautele, ja vaivallansa : Poies päästä synnistä, : Häntä kuulemaan kehoita, : Taivahan taloon osoita : Viimeisenä päivänä! : Ristinsä tukeni olkoon, : Kuolostansa mulle tulkoon : Turva vahva tuonelaan, : Että Luoja armahtaisi, : Sielu kurja onnen saisi : Käydessäni kuolemaan! A. O[ksanen]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123299&conversationId=2&action=entryPage ''Suometar'' 7.9.1852]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Jacopone da Todi]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] [[en:Stabat Mater]] [[it:Stabat Mater]] [[la:Stabat Mater]] 406 4085 2006-08-01T06:28:27Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Jacopone da Todi''' (1236–1306) == Laulut == * ''[[Marian murhe]]'' [[Luokka:Jacopone da Todi]] [[it:Autore:Jacopone da Todi]] [[la:Scriptor:Jacopone da Todi]] 407 887 2006-06-26T01:34:34Z Nysalor 5 [[Luokka:Italialaiset runoilijat]] [[Luokka:Italialaiset runoilijat|Todi, Jacopone da]] 408 888 2006-06-26T01:34:41Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 409 9664 2006-12-23T20:03:03Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko= Koston päivä. |alaotsikko=(Mukaan latinaisen laulun: Dies iræ.) |tekijä=Tuomas Celanolainen |huomiot= }} : Koston päiv’ on julma, suuri, : Silloin murtuu luonnon muuri, : Tietäjät näin lausuu juuri. : Silloin kaikki hämmästyvi, : Luodut kaikki peljästyvi, : Tuomari kuin ilmestyvi. : Enkelit ne torvellansa : Kutsuu kuolleet haudoistansa : Saamaan palkan Luojaltansa. : Luonto, kuolo kauhistuvi, : Syntis-parka surkastuvi, : Tuomari kuin julmistuvi. : Luku silloin lasketahan, : Teot tarkoin tutkitahan, : Kaikki kyllin kostetahan. : Ja kuin päätös annetahan, : Pahat silloin rangaistahan, : Hurskahat ne armaitahan. : Kuinkas, kurjat, vastannemme, : Kuinka puoltamme pidämme, : Ken on puollusmiehenämme? : Herra suuri voimallinen, : Ole mulle armollinen, : Tuomarini turvallinen! : Vaikk’ on kaikki kirjassasi, : Kuitenkin sä armostasi : Armahtele lapsiasi! : Jeesu armias, tuskallasi : Ostit mun ja vaivallasi, : Ota siis nyt kansahasi! : Verta tähteni hikosit, : Jumaluudestas’ erosit, : Kuoleman väen kirosit. : Keksithän Marian huolen, : Muistit ryövärinkin puolen, : Muista minutkin, kuin kuolen! : Ansiot’ ei ole mulla, : Vaan on armoa sinulla, : Anna mun tyköösi tulla! : El’ eroita karjastasi, : Laske lammaslaumahasi : Oikialla puolellasi! : Ilkiät ulos sä heitä, : Katuvia, Herra, meitä : Kurjia poveesi peitä! : Viimeksi rukoilemalla : Pyydän, että hurskaalla : Suot mun kuolla kuolemalla. A. O[ksanen]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123300&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 14.9.1852]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Tuomas Celanolainen]] [[Luokka:Virret]] [[en:Dies Irae]] [[la:Dies irae]] 410 6303 2006-10-07T08:40:43Z 80.104.128.96 + la: '''Tuomas Celanolainen''' (n. 1200–1270) (katso [[w:Tuomas Celanolainen|Wikipedia]]) == Laulut == * ''[[Koston päivä]]'' [[Luokka:Tuomas Celanolainen]] [[en:Author:Tommaso da Celano]] [[la:Scriptor:Tommaso da Celano]] 412 893 2006-06-26T13:15:24Z Nysalor 5 Valitus-Runo kirjoitettuna puhtaaksi aika huonolaatuisista kuvista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Valitus-Runo |alaotsikko= |tekijä=Bartholdus Vhael |huomiot= }} : Suomen suruisen kansan / : Ynnä Pohjan Peräläisen / : Vaikia : '''Valitus-Runo /''' : Alla vaivan vaikeimman / : Venäjän verisen Miecan / : Tygö : '''CARLEN Callihimman /''' : '''Ruotzin cuuluisan Cuningan /''' : Että Armonsa avaran Osotaiksi omillensa / : Avun ajan ajattelis / Alimmaist armahtelis / : Suruisasa Suomen Maasa. : Vuonna Armon aljettuva / Tuhannen : Seitzemän Sadoin / Kahden Seitzemän sivusa. : '''Runo Raudalla rakettu /''' : Präntättynä päällisexi / Merckelildä mielisuosin. : '''CARLE Cuuluisin Cuningas /''' : '''Ruotzin Ruhtinas roheva /''' : '''Tule Cullanen Cotia /''' : '''Ole terve tultuasi /''' : '''Aivan cauan vijttä vuotta /''' : Viel on Kuudes culumassa : Paitzi palio endisitä. : Oho! aic’ aivan ikävä! : Cusas cundelit hyväinen / : Cusa virjä viivyttelit? : Cuilla oudoilla ohilla? : Cuilla mailla mandereilla? : Mikä työnä? mikä syynnä? : Mitkä estehet edessä? : Herra väellen vihainen / : Joca suuttui Suomen maalle / : Teki eron Perehesen / : Otti Pään /jättä Perehen / : Otti oudoillen omiltas / : Lyckäis Lännestä Itähän / : Teki Idästä ikävät / : Orvo parcain odotella / : Isän maan Isää Jaloinda. : Ohoh mustat mure-päivät! : Aica aivan ihvan ikävä! : '''Tule Callehin Cotihin /''' : '''Tuoppas Rauha tullesansi!''' : Jo on sitte jotki nähty / : Pahat päivät pidettynä / : Caicki käätty mullin mallin / : Cuinsa jätit parvi parcas / : Jouduit joucostas erille / : Cuinsa tulet / etkä tunne : Paickoja oikein omixes / : Etkä maita manderexes. : '''Tule Cullanen Cotihin /''' : '''Tuoppas Rauha tullesansi!''' : Armas Aimoa Isändä / : Jo vieras valdana talosa / : Väkivallainen Venäjä / : (Ombi nijtä oudomatkin / : Tämä on tultu tuntemahan) : Vieras verinen Venäjä / : Jold’ eij säily säätäkänä / : Eikä jää jyväistäkänä / : Paljastapa Peret parras / : Nijn aivan alastomaxi / : Tyhjäxi tyynni peräti; : Siellä on Lehmä siellä lammas / : Siellä on Härkä / Hevoinen / : Viepä vaivasten verahat / : Rijsupi ripattomaxi / : Aivan perki paltahaxi. : Pahembi peco perällä / : Ahdistapi alastoinna / : Huonehilda / Hulahilda / : Talviselle Taivahalle / : Kylmähän Kynehtymähän / : Täst on vijsi vilustunnut / : Käpälänsä päpylänsä / : Pahoin peräti palellut / : Juuri jääxi jähtynynnä / : Heittänynnä huonon hengen. : '''Tule Cullanen Cotihin''' : '''Tuoppas Rauha tullesansi!''' : Taltehen on Verot vedetty / : Taltehemba miehet tehty / : Siellä on hucassa caicki: : Siellä on Vävy / siellä Veli / : Siellä Poijat parahimmat / : Omahaiset / Orpanatkin; : Yrjeltä yxi eleli / : Cuoli cohta lähdettyä; : Toinen Vankina Venäjän / : Colmasi contti cotihin / : Rivo Rammaxi rucottu: : Lapset caulasi catalan / : Eipä Einettä erehen / : Kelvanne tuo keximähän. : Taassa vaivanen vanaha / : Hyräelen hyljättynä / : Pyydän aicahan Perettä. : Vielä nuo tuossa kituisit : Jol eij veisi venäjällen : Orvoja / omilta mailta / : Pirtti parasta pacottais : Vaivasia vankixensa / : Vankinansa vaipumahan / : Uskonsa unohtamahan / : Tyhmäxi tunnossa Jumalan / : Paatumahan Pacanoixi. : Näin on käynynnä kätehen / : Sorkeitten Suomen Miesten / : Misten / naisten / neitten nuorten / : Kapalossa canneltavan. : Armot tulcohot Jumalan / : Suomi paran Surkeutta! : '''Carle Callehin Cuninhas /''' : '''Tule Cullanen Cotihin /''' : Ehdi Armas apuhunne! : Ett’ edes sikiä jäisi : Ihmisiä Ilkiältä / : Ennen cuin caicki cadotti / : '''Tule Cullanen cotihin /''' : Tämä tila tietämähän / : Vieras verinen Venäjä / : Aivan armotoin Isäntä / : Eipä heitä henkiäkän / : Eikä salli cohta cuolla / : Yhden yrmi / toisen talloin / : Nuora colmannen curisti; : Yhden pilais / toisen palvasi / : Mitkä catcoi corennoissa / : Covin jännitti Jäsenet / : Ortten välillä venytti. : Vielä on vähäinen tässä / : Pani tehden pahemmatki. : Tulella on jälki kipeä / : Paha vaiva Valkialla. : Tällä vaivais vaivaisia / : Ylön ylpiä Venäjä / : Cumoi curjat Hiilistolle / : Paistumahan / pahamahan / : Sijnä kivisti kidutti / : Eipä Armoja avuxi / : Ennättännyt ehtimähän. : Vielä lijckuvi Vereni / : Vielä käypi carvalleni / : Cuinma muistan muutamata / : Mucomista monestaki: : Vaimo oli vainainen vahva / : Parahallen paksu Vatza: : Joutui onnetoin käsihin / : Pantihinpa pahamahan / : Ei ehtineet Armot avuxi / : Ehkä raucka rukoeli / : Tulen tuiman tehoitessa / : Piti parut surkiatki. : Tuota tehtihin tekoa / : Paistettihin Paisticasta / : Jonnecka Poica Povesta : Putcahtipa Permantohon. : Cuolit cahtena molemmin. : Cultia näin kysellähän / : Haetahan Hopeita. : Cuca ne caicki saneli / : Puhui täysin puoletcana? : Etpä jos Suuta satakin : Kieltä kymmentä enämpi. : Näillä on päivillä Perehes / : Ahdistetyt alimmaises. : '''Carle cullanen Cuningas''' : Eikö jo sylky Sydämmes / : Mene mieles surkiaxi? : '''Tule Cuuluisa Cotihin /''' : Ehdi vaivaisten etehen / : Nouse apuhun Nojoxi / : Tulihinsi / Taulohinsi / : Häädä häijy Vihamieski / : HERra Sullen häätäköhön / : Omin Courin caatacohon / : Covan cancian Venäjän! : Vielämä Veroni vetäisin / : Huhdin Halmehin hakisin / : Kivisin Kirvehin cokisin / : Antaisimma ainoani / : Jossa tulusit cotihin / : Rauhan toivo rackahimman. : Emmä vannois / emä vainois / : Emmä juopuis enämpi / : Emmä pahoja puhuisi / : Emmä tyhmiä tekisi; : Mutta pelvosa Jumalan / : Mutta mielensä mucahan / : Carttaisimma cartettavat / : Tietyn tahtonsi tekisin. : Ettei '''Cullanen Cuningas''' : Enä catoais cptpa / : Menis mailta matcahansa / : Eikä verinen Venäjä : Tulis vasta vallan päälle / : Vitzaxi Jumalan vihan / : Synnin palcaxi pahaxi. : '''Carle cuuluisin Cuningas /''' : '''Ruotzin Ruhtinas roheva /''' : '''Tule Cullanen cotihin /''' : '''Ole tervet tultuansi /''' : '''Tuoppas Rauha tullesansi.''' '''Lähde:''' [http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/rv/fem19990003/ Helmi-tietokanta]. Helsingin yliopiston kirjasto. [[Luokka:Bartholdus Vhael]] [[Luokka:Runot]] 413 894 2006-06-26T13:15:40Z Nysalor 5 Listaus '''Bartholdus Vhael''' (n. 1667–1723) == Runot == * ''[[Valitus-Runo]]'' [[Luokka:Bartholdus Vhael]] 414 895 2006-06-26T13:15:47Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Vhael, Bartholdus]] 415 896 2006-06-26T13:38:25Z Nysalor 5 Tohtori Rietrikki Polén’ille Uudesta Suomettaresta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tohtori Rietrikki Polén’ille |alaotsikko=23 p. Huhtik. 1873. |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : Taivas, ota kiitos meiltä, : Kiitoksemme lahjoistas: : Miehiä suot Suomellemme, : Jotka johtaa kansoas! : Niinpä puolen sataa vuotta : Tästä taakse syntyi mies, : Taimi puhkes, puuksi paisui, : Myrskyt torjua se ties. : Moni nyt jo viikset kantaa : Jok' on lasna kuullunna : Miehestä, jok' taitti antaa : Kansalleen ja maallensa. : Jos ken suomenkieltä sortaa, : Esill’ on hän aseillaan! : Valmis aina valon tietä : Kansallensa avaamaan. : Ja jos kansaa tunnet, sieltä : Kuulet rintain huokuvan: : Suomenkielen puoltajata : Kiittävän ja siunaavan. : Sydän sulaa, silmät vettyy, : Korvillaan kun kuulla saa : Kansan suusta nimet urhoin, : Jotka maataan rakastaa. : Nimihinpä niihin sulkee : Suomen kansa armaakseen : Kunnialla kunnon miehen : Nimen: Rietrikki Polén! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=281926&conversationId=1&action=entryPage ''Uusi Suometar'' 2.5.1873]. [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 416 4755 2006-08-19T15:34:18Z Nysalor 5 Lisää runoja '''J. H. Erkko''' (1849–1906) == Runot == === Omat runot === * ''[[Hämäläisten laulu]]'' * ''[[Hän]]'' * ''[[Lapsen osa]]'' * ''[[Laulu Vuoksella]]'' * ''[[Lemminkäisen laulu]]'' * ''[[Neiti Iisa Aspin haudalla]]'' * ''[[Nyt ja sitten]]'' * ''[[Paimenelta]]'' * ''[[Tohtori Rietrikki Polén’ille]]'' * ''[[Vanha mummo]]'' * ''[[Veldeslaakso]]'' === Suomennokset === * Franzén, Frans Mikael: ''[[Pidoissa]]'' [[Luokka:J. H. Erkko]] 417 898 2006-06-26T13:38:40Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Erkko, J. H.]] 418 4110 2006-08-01T06:30:46Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vesannon kirkon lähellä tahikka takalikolla |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} : Satuinpa Savossa kerran : Näkemähän näillä ajoin: : Eräs kiitti kirkkoansa : Laulaja Lapinlahelta. : Olis toinenkin toveri, : Joka arvoin ansahteisi : Kiitoksia kirjotella; : Se on kirkko semmosia : Veikkoset Vesannon päässä. : Vaan olen polonen poika, : Liian laiha laulajaksi, : Enkä oo opissa käynnä : Kaala-konstila kokenna, : Että tuntisin tenorin : Sekä altin arvajaisin; : Vaan en malta vaiti olla : Ihan ääneti pysyä, : Kun on tullut kiihotusta : Paremmilta laulajilta. : Siit’ on vuosia kulunna : Viidenkolmatta kohalle : Kuin olj männikkö mäellä : Metsä tällä kukkulalla, : Jossa juoksivat jänekset : Sekä ilvekset iloitsi. : Olj myös muutoin näillä seuduin : Katsanto-ala kamala, : Siellä täällä muutamia : Saamattoman mökkösiä; : Nyt on kirkko, nyt on koulu, : Kauppa-kartanot komeat : Siihen pappila parahin, : Kunnan-tupa kunnollisin. : Kirkko minkä Mikko teki : Karjalahti kalkutteli; : Olin miekin miesi yksi : Nurkalla nujumassa. : Siihen sitten sivistystä : Pani toki paljon vielä : Maalari mestar’ mokoma : Kuopiosta kunnollinen, : Ett’ on kuori kultavöissä : Saarnatuolikin samoten, : Vielä leskellä kupua : Kulta-kuppi on kumossa, : Jossa rippuu rauta-vitjat : Läkki-kruunulla somalla. : – Näistä olis ansiota : Meidän panna palkintota : Nykyselle rakkahalle : Paimenellemme hyvälle : Kaarle Johan Strandmannille, : Jok’on toimella hyvällä : Vielä uhrilla omalla : Tätä työtä auttanunna, : Ett’ on saatu siisti kirkko : Herran huone herttasempi. : Jos ei sitä kunta tunne : Asiaksi arvaele, : Niin on toki toinen vielä : Parempikin palkitsija!! : Neuvon vielä viimeseksi, : Veikkoset Vesannon miehet, : Koska täss’ on puhe saatu : Kerran kirkosta otettu, : Että oikeen oppisimme : Tälle arvon antamahan; : Pojat nuoret, pienet, suuret : Kun te kirkkohon lähette : Heittäkäätte pitkät piiput : Kotihinne kouristanne, : Ettei tuli turmeleisi : Eikä savu saastuttaisi : Herran huonetta hyveä; : Samoin vanhat vaarit, muijat : Tekin pojes poskistanne : Mustat kääryt muistakaatte, : Että pysyisi pyhänä : Herran huone puhtahana. : Muistattenko kuinka muinoin : Mooses kansalle puheli : Sinaanin vuoren sivulla : Laki-saarnan saatavilla; : Heille Herran temppeliä : Taivaan ovena opetti, : Käski kengät riisumahan : Jalkansa puhistamahan : Ennenkuin sisälle käydä : Herran huoneesen sopisi. : Vielä vähän viimeseksi : Laulan lasten vanhemmille, : Kosk’ on kerran koulu saatu : Kyllä vaivalla kovalla: : Viekää sinne lapsianne : Opin alkeet ottamahan, : Että niistä kerran vielä : Kasvais kunnon kansalaiset, : Jotta sitte siunaisivat : Meidän hautamme hyvästi, : Jotka oomme otsan hiellä : Kirkot, koulut valmistana. Optatus Lyytinen.<br/> Eräs kehno kuntalainen,<br/> veisailija Vesannolla.<br/> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=273737&conversationId=2&action=entryPage ''Savo'' 30.12.1879]. [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 419 10293 2007-01-23T15:33:28Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää '''Optatus Lyytinen''' (1832–1903) == Runot == * ''[[En laulamasta lakkaa]]'' * ''[[Kaiman kaipaus]]'' * ''[[Katovuoden muistoksi vuonna 1862]]'' * ''[[Linnun laulu]]'' * ''[[Missä laulajat?]]'' * ''[[Rikas neito]]'' * ''[[Valtiopäivätoivomuksia]]'' * ''[[Vanhuksen ajatelmia]]'' * ''[[Vesannolta]]'' * ''[[Vesannon kirkon lähellä tahikka takalikolla]]'' [[Luokka:Optatus Lyytinen]] 420 901 2006-06-26T13:50:45Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Lyytinen, Optatus]] 421 902 2006-06-26T15:11:19Z Nysalor 5 Jussin juttureissu Suomettaresta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jussin juttureissu. *) |alaotsikko= |tekijä=Antti Puhakka |huomiot= }} : Tämä laulu laitettuna : Tuhman Jussin juttuteistä, : Kuin on Suomi sotkettuna, : Kovan peitossa pietty, : Vanhan kielen vallan alla, : Ruotsin kielen kahlehissa, : Jonka kuullut kaupungista, : Kansselista kaunihista; : Kuin me kirjan kirjoitamma : Savon selvillä sanoilla, : Kohta kirja kiskaistahan, : Siihen venska viskatahan, : Äkäisesti ärjytähan, : Viha päässä viskoitahan. : ”Mistä tullut tuhma Jussi, : Kuka konna kujan tehnyt, : Kuin on Suomeksi sovaissut. : Savon kieltä tujoutanna?” : Jussi huono huotaiseksen, : Painuvi pahoille mielin, : Tuohon verkaksi vetävi : Äänen kamun kansselissa: : ”'Tuolta tullut Karjalasta, : Samonnut Savon rajoilta, : Luulin Suomeni sopivan : Kartan kanssa kansselihin!” : Sitten pannahan paperit, : Sanat alle anturoihen, : Vieähän ulos ovesta, : Pois pihalle potkitahan, : Laistihin alas rapuista, : Sylki päälle sytkättihin, : Jussille julistettihin: : ”Käy nyt karttakammarihin, : Ota’ sieltä uusi kartta, : Saa’ kartta samannäköinen, : Elä Suomeksi sokaise, : Savon kieltä kirjoittele, : Hae ruotsiksi lukija, : Venskan kielen kirjoittaja!” : Jussi juoksi joutuisasti, : Haihatti hajalla hapsin, : Kaupungin katua myöten : Kartanmyöjän kammarihin, : Lantit taskussa lapatti, : Vaskikullat kukkarossa; : Tuli kauppa kartan kanssa, : Nahan maksu ränttärissä, : Rahat loppui lakkarista, : Vaskikullat kukkarosta, : Uupui kartan kauppiaalle, : Tengan verta jäi velaksi; : Jussi puittavi pihalle : Poies karttakammarista, : Pani kartan kainaloonsa, : Alkoi astua’ katua, : Painuipa pahoille mielin, : Katseli kivikatua, : Kuin rahat rakosta loppui, : Vaskikullat kukkarosta; : Tuli vanha virkaheitto, : Kelmi kapsutti katua, : Harjustakki hartioilla, : Suolilla on vyö soria. : Napit vaskesta valettu, : Hopialla holvattuna, : Saappahat soman näköiset, : Kuultokengät kelvolliset; : Alkoi Jussille jutella’, : Suomen miestä surkutella’: : ”Mitä oot pahoilla mielin, : Katselet katua pitkin?” : Jussi huono huokauksen, : Murehella muistelevi: : ”Sitä oon pahoilla mielin, : Katselen katua pitkin, : Kuin ei kirja kelvannunna, : Kartta kansselin sisälle, : Vaikk’ oli Suomi suorin pantu, : Savon selvillä sanoilla, : Pois pihalle potkittiin, : Sylki päälle sytkättihin.” : Tuohon virkki virkaheitto, : Venskan veijari vetäsi: : ”Kuules ukko, kuin sanelen : Jutustasl Suomen Jussi, : Käypäs kantakammarihin, : Osta’ sieltä uusi kartta, : Minä venskaksi vetäsen, : Ruotsin kieltä kirjoittelen.” : Jussi päästävi paperit, : Kaivoi kartan kainalosta, : Tuossa kartan katselevi : Virkaheitto valmihiksi, : Kohta Jussille julisti, : Ilmoitti iloisen mielen: : ”Käy’ nyt tänne kammarihin, : Kohta venska viskatahan, : Pannahan paperin päälle, : Saapi ruotsiksi lukea’ : Kaikki herrat kansselissa, : Eikä potkita’ pihalle, : Panna’ kaulle karttoasi, : Kohta kirjat korjatahan, : Juttusi julistetahan.” : Kuin tuo viekas virkaheitto, : Kelmi Jussille julisti, : Jussi ei julennut sanoa’. : Kartan kaupasta mitänä, : Jo rahat rakosta loppui, : Vaskikullat kukkarosta; : Ain’ yhtä ajattelevi, : Pitkin päätänsä pitävi, : Kunne kirjan kirjoittanna, : Venskan kielelle vetänyt, : Luuli Luojan laittanehen : Etehensä enkelinsä, : Köyhille varaksi varsin, : Huonon kansan hoitajaksi, : Jok’ ei kultia kysele, : Hopiasta huolta kanna’, : Aina auttavi rahata, : Ilman kultakukkaroita; : Kuin oli kirjoittanut : Vanha herra valmihiksi, : Sitten Jussille julisti: : ”Nyt on kirja kirjoitettu, : Saapi ruotsiksi lukea’ : Kuvernyön kansselissa, : Eikä potkii pihalle, : Panna’ kaulle karttoasi, : Kuvernyöri kuulu herra : Lyöpi riitasi lopulle.” : Jussi heikko henkäseksen : Murehella muistutteli, : Alas laski lattialle, : Polosille polvilleen, : Käet väänti vastatusten, : Koprat yhtehen kokosi, : Sitten silmänsä ylenti, : Kohti taivasta kohotti, : Lausui aivan rakkahasti, : Sanoi hellillä sanoilla: : ”Nyt on julkinen Jumala : Ees tuonut enkelinsä, : Köyhille varaksi varsin, : Huonon kansan hoitajaksi, : Antavi asiat juosta’, : Jutut kaikki kansselissa, : Vaikk’ on kullenkin kulunna, : Hopiatkin huopennumna!” : Vielä aivan armahasti, : Taivotti toen perästä: : ”Anna’ vastakin Jumala, : Toistekin totinen Luoja, : Ees käyä’ enkelisi, : Tulla’ köyhille tueksi, : Huonon kansan hoitajaksi, : Että vielä tästä eeskin : Jutut kaikki kansselissa : Rahatta ratasteleisi, : Vaskilla vajelteleisi!” : Sitten nousi notkaltahan, : Pois kotosi polviltahan, : Vielä virkaheitttoa, : Nälkäkurkea kumarti: : ”Milläpä minä poloinen : Teille atrian asetan, : Kuin on kultani kulunna, : Hopiani huopennunna, : Rahat loppunut rakosta, : Vaskikullat kukkarosta?” : Tähän vielä vanha heitto, : Venskan kuulu nälkäkurki, : Mutkan muisti, keinon keksi, : Palkkansa paraten otti, : Keinon Jussille julisti, : Mahin neuvoi mahtavasti: : ”Muuta’ laukkusi rahaksi, : Rupiloiksi rukkaseksi, : Sitten alttarin asetan, : Vikauhrin alttarille, : Suurten syntien eestä, : Katkasen karitsan kaulan, : Anon armoa isältä : Suomen kansan suosioksi.” : Jussi juoksi laukun kanssa, : Puitti pussinsa keralla, : Kaupungin katua myöten, : Huuti hullu juostessansa: : ”Onko laukusta rahoa, : Rupiloita rukkasista?” : Jopa sattui laukun saksa, : Pussin kauppias kaulla, : Joka ostoa’ osasi, : Tehä’ kaupan laukun kanssa. : Sai rusillan rukkasista, : Kaksi leipälaukustansa, : Koko kauppa kolmen ruplan, : Setelissä selvitetty. : Kuin sai laukkunsa rahaksi, : Rupiloiksi rukkasensa, : Pian juoksi, jotta joutui, : Luokse enkelin ehätti, : Sitten runttasi rupilat, : Heitti herran enkelille; : Kuin tuo kelmi kerroitteli, : Pani Jussin paljahaksi, : Antoi kirjan arkustansa, : Käski käyä’ kansselihin, : Että tulla’ tutkituksi, : Riita lyöyksl lopulle; : Jussi juoksi joutuisasti, : Ilon kanssa kansselihin, : Jätti karttansa katella’, : Heitti herroille etehen, : Kuvernyöri kuulu herra, : Katsoi kirjan kansselissa, : Kohta Jussille julisti: : ”Tämä on kelmin kirjoittama, : Oisit saatava sakolle, : Veittävä rahaverolle;” : Sitten viskasi vihassa, : Laittoi kirjan kansselista, : Sanoi selvillä sanoilla: : ”'Ulos astu’ kansselista, : Juokse poies joutuisasti, : Käy’ kotohan kiirehesti, : Eläkä eneä etsi, : Kelmilöitä kaupungista.” : Jussi huono huokaseksen, : Mies parka pahoilla mielin, : Alkoi astua’ kotihin, : Kahen puolensa katellen, : Nälkä sylkyin syäntä, : Saattoi vahvan vatsa tuskan, : Eväslaukku enkelillä, : Rahat kartan kauppiaalla, : Vielä auki kartan kauppa, : Tengan verta jäi velaksi, : Täytyi Jussin tallustella’, : Kulkea’ talo talolta, : Atriaksensa anoa, : Palasia pakkoella’; : Tuli kerjäten kotihin, : Täytyneihen tähtehillä: : ”Varjele’ vakainen Luoja, : Estä’ niistä enkelistä, : Niistä seikoista selitä’, : Kelmi herroista keritä!” : Varjele’ vakainen Herra, : Suomen suuren ruhtinoita, : Virkamiehiä vähiä, : Kaiken kansan haltijoita, : Että voisit voimallansa : Nämä seikat selvitellä’, : Päästeä Savon sanoille, : Sitehistä Suomen kielen, : Että soisi Suomen kieli, : Kaupungissa kulkiessa, : Raukoilla Savon rajoilla, : Että me poloset poiat, : Kurjat raukat Karjalaiset, : Suomen saisimma sanoa’, : Suomen kirjat kirjoitella’, : Suomen oikeus-tuvissa, : Kansselissa kaunihissa. <nowiki>*)</nowiki> 1845 vuoden Morgonblad’issa ruotsiksi jo ollut. Antti Puhakka. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123273&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 17.8.1847]. [[Luokka:Antti Puhakka]] [[Luokka:Runot]] 422 10349 2007-01-25T19:35:25Z Nysalor 5 Luonnon halu {{Wikipedia}} '''Antti Puhakka''' (1816–1893) == Runot == * ''[[Esiisämme]]'' * ''[[Jussin juttureissu]]'' * ''[[Luonnon halu]]'' * ''[[Runo on tukista tehty]]'' * ''[[Surulaulu 1850 vuoden kiellosta]]'' * ''[[Tuhman Jussin juttureissu]]'' * ''[[Vielä Suomesta sanelen, Kukun kurja kielestäni]]'' [[Luokka:Antti Puhakka]] 423 904 2006-06-26T15:11:34Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Puhakka, Antti]] 424 6239 2006-10-03T19:33:33Z Nysalor 5 Kielilinkit {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maamme |alaotsikko=(Runebergin mukaan) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : O Suomi, sulo kotomaa, : Soi, kallis sana, soi! : Ei kullaista oo kumpua, : Ei ookan lumolaksoa, : Niin rakasta kuin meille on : Tää pyhä pohjomaa. : Kyll’ maamme köyhä, köyhäks jää, : Jos kulta janos’ lie, : Vaikk’ vento sitä vierastaa, : Me tätä maata mielimme. : Se vuorineen ja vesineen, : On meill’ tok kultamaa. : Meill’ kallis kuohu virtaimme : Ja koskein kohina, : Tuo synkän salon sohina, : Tuo tähtiyö, tuo kesäkoi, : Kai, kai, mist’ rinta riemahti : Ja into ihastui. : Täss’ kului isäin kilvoitus : Niin mielin, miekoinkin, : Täss’ iloneen ja itkuneen, : Kanss’ kovin, lemmin onnineen, : O Suomi! kansas’ sy’än syt’ : Ja kärsi kamalat. : Ken lukee sorrot surkiat, : Joit’ koki kansamme, : Kuin sota ärjy surmalla, : Kuin halla haastais’ nälällä, : Ken mittais’ vuo’un verensä, : Ken uroutensa? : Ja täss’ se veri vuosikin, : Vuos’ meille viljaksi, : Ja täss’ se imi ilonsa, : Ja täss’ se huokais’ huolensa, : Jo muinon kantoi kuormamme : Tää jalo kansamme. : Täss’ on meill’ sulo, suotuisa, : On kaikki annettu; : Min onni luonee arpamme, : Maa, isänmaa on meilläkin, : Mi maailmassa kalliimpi : On tätä omaamme? : Ja täss’, ja täss’ on tämä maa, : Sen silmä näkee täss’; : Me näytämme nyt ilolla : Nuo selät, salmet, saaristos : Ja kiljaisemme: katso tuo, : Tuo kotomaamme on! : Ja vaikka vietäis’ asumaan : Meit’ kultapilvihin, : Vaikk’ tähtitansi elomme : Pait kyyneleitä, huolia, : Tok meiltä tämä köyhä maa : Ois aina kaihottu. : O maamme tuhat järvines’, : Sä runon, uskon maa, : Sä elon meren laulamme, : Meill’ muinoismaa, meill’ toivonmaa : Oot, älä ujo köyhyyttäs’, : Vaan vapa, vaka oo. : Ja kukoistukses’ kammitsa; : Se kerran katkiaa; : Kas, lemmestämme liemahtaa : Viel’ valos’, loistos’, riemusi, : Ja kaikuu kerran kimeemmäst’ : Tää laulu kotonen. [[Konstantin Schröder|–[Konstanti]n. –[Schröde]r.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=89840&conversationId=3&action=entryPage ''Suometar'' 25.5.1849]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Konstantin Schröder]] [[Luokka:Runot]] [[en:Our Land]] [[sv:Vårt land]] 425 9853 2007-01-06T20:30:44Z Nysalor 5 Christine Marie '''Konstantin Schröder''' (1808–1868) == Runot == === Omat runot === * ''[[Anton Alfthan]]'' * ''[[Christine Marie]]'' * ''[[Illalla]]'' * ''[[Vait!]]'' === Suomennokset === * ''[[Keiuispyörintä]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Maamme (Schröder)|Maamme]]'' [[Luokka:Konstantin Schröder]] 426 907 2006-06-26T15:25:59Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Schröder, Konstantin]] 427 6238 2006-10-03T19:33:17Z Nysalor 5 Kielilinkit {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maamme |alaotsikko=(Runebergin mukaan) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi Suomen maa, isiimme maa, : Soi kultanen sana! : Ei kumpua, ei kukkulaa, : Ei lampia, ei laksoa : Oo niin rakasta, niin somaa : Kuni isiimme maa. : On maamme köyhä, jääpi niin : Jos pyydät kuloa, : Ja vieras meitä kiertääkin, : Vaan meille on tä rakkahin, : Tä vuorinen, vesinen maa : On meille kultala. : On meille koskein kuohumus : Rakasta ainiaan, : Ikuisten honkain huoka’us, : Kesäisten öiden kirkka’us, : Ja kaikki, kuin on saanut vaan : Sydäntä liikkumaan. : Sukumme tässä kyntäen, : Sotien raateli, : Ja tässä onni oivanen : Ja onni viekas, vilppinen : Iloja sille anteli : Sekä kuritteli. : Kuka sen kansan kaikkia : Kipuja kertaisi, : Sota kuin riehui raivossa : Ja halla poltti peltoja, : Ku vertoansa mittaisi, : Sen kärsimystäki? : Ja aivan tässä vuoteli : Verensä eestämme, : Ja juuri tässä riemuitsi : Ja tässä huolten huokaili : Se kansa, joka eellämme : Jo kantoi kuormamme. : Suloinen meille tässä on: : On suotu kaikkia. : Nyt onnen arpa liikkukoon, : Vaan maa omainen meillä on, : Mi maailmass’ on antava : Rakkautta runsaampaa? : Ja tässä, tässä on se maa, : On eessä silmämme. : Kätemme voimme suorittaa : Ja näyttäin järvein rantoja : Sanoa: tuossa tuo, kas se : On maa isiemme! : Ja meitä kultapilvihin : Jos vielä vietäisiin, : Jos tähti-tarhain tanssihin : Iloihin loppumattomiin; : Me pyrkisimme kuitenkin : Tähän kovaan kotiin. : Oi maa, tuhat-vesinen maa, : Runoin, totuuden maa, : Elomme virran valkama, : Sä muistola, Sä toivola, : Elä ujostu, raukkala, : Ole vapa, vaka! : Sun heilimasi heittävä : On kerran kuorensa, : On syömmissämme syntyvä : Valosi, riemusi hyvä, : Ja laulu kerran kaikuva : Somemmin Suomessa. [[K. Kiljander|K. K[iljander]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=31251&conversationId=5&action=entryPage ''Suometar'' 31.8.1849]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:K. Kiljander]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] [[en:Our Land]] [[sv:Vårt land]] 428 10298 2007-01-23T15:39:31Z Nysalor 5 Yksi suomennos lisää {{Wikipedia}} '''K. Kiljander''' (1817–1879) == Suomennokset == * Leistenius, J. G.: ''[[Simson ja Salomo]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Joulu-aatto]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Maamme (Kiljander)|Maamme]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Sionin muisto-virsi]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Sota-Renki]]'' [[Luokka:K. Kiljander]] 429 910 2006-06-26T15:33:57Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Kiljander, K.]] 430 4297 2006-08-01T06:45:11Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Amalia |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : Jalo, kaunis niinkuin ruusu kukkiessaan, : Armas niinkuin aamu rusossa : Oli häin, ja sulo silmu salamassaan, : Välkky, loisti lumovalossa. : Limotteli rakkauteen rakastaissaan, : Tunnot vihki taivaan kirkastus! : Riemun antoi rintaa vasten painaessaan : Suu’elmainsa syvä ihastus! : Lensi, pauhas’, syösty, suli henki henkeen, : Huulet, kasvot huohtit, vapisit, : Sielu vuosi sieluun, lempi intyi lempeen, : Maa ja taivas kaikki katosit. : Ikävöitsen – mielen suru musta muokkaa, : Murtaa, sillä – hän on poikessa; : Epätoivon huoli haikiasti huokaa, : Huokaa, itkee – hän on poikessa! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=81046&conversationId=1&action=entryPage ''Saima'' 21.11.1844]. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] 431 10342 2007-01-25T18:24:00Z Nysalor 5 Linkki suoraksi {{Wikipedia}} '''Friedrich Schiller''' (1759–1805) == Runot == * ''[[Alppimetsästäjä]]'' * ''[[Amalia]]'' * ''[[Hautavirsi]]'' * ''[[Hektorin jäähyväiset]]'' * ''[[Kaiho]]'' * ''[[Kello-laulu]]'' * ''[[Keväälle]]'' * ''[[Miitelmiä]]'' * ''[[Muistelma Lauralle]]'' * ''[[Orleanin neien jäähyvästit]]'' * ''[[Sveitsin lauluja]]'' * ''[[Valter]]'' * ''[[Virran reunalla]]'' * ''[[Ystävyys (Schiller)|Ystävyys]]'' [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[de:Friedrich Schiller]] [[en:Author:Friedrich Schiller]] [[es:Friedrich von Schiller]] [[fr:Friedrich Schiller]] [[la:Friedrich Schiller]] [[nl:Friedrich von Schiller]] [[ro:Friedrich Schiller]] 432 914 2006-06-26T23:29:54Z Nysalor 5 [[Luokka:Saksalaiset runoilijat]] [[Luokka:Saksalaiset runoilijat|Schiller, Friedrich]] 433 915 2006-06-26T23:29:58Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 434 3466 2006-07-30T09:20:34Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lappalaislaulu |alaotsikko=(Lappvisa) |tekijä=Frans Mikael Franzén |huomiot= }} : Juokse, peura, pois : Poikki metsän, maan, : Poikki vuorten vaan! : Luuna kullan ois : Sulle syötävää : Varsin välttävää. : Päivä tärkkää niin! : Matka pitkä vaan! : Lähden laulamaan, : Vaika vaivohkiin. : Sutten ulvonta : Täällä kuulla saa. : Kas, kun kokko tuo : Liiteleepi pois! : Kellä sivet ois; : Kulta! sulle luo : Tuuli kyllä veis : Milma niillä eis. : Sie, kun äkkiään : Multa syöminen veit, : Mellon siitä teit, : Sait mun heltymään: : Siepä milma väät : Niinkun koskipäät; : Sun kun nähdä sain, : Monta arvelmaa : Alko huolettaa: : Toivo ompi vain, : Että saisin sun, : Että oisit mun. : Vaikka mennet sie : Vuorenkin rakoon : Milma pois pakoon: : Niinpä kyllä mie : Kullan etsintään : Sinnekiin tok mään. : Juokse, peura, pois : Poikki metsän, maan, : Poiki vuorten vaan! : Luona kullan ois : Sulle syötövää : Varsin välttävää. [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=81862&conversationId=1&action=entryPage ''Saima'' 3.7.1845]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Frans Mikael Franzén]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 435 6115 2006-09-24T15:32:24Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kapyys |alaotsikko=(vanha merimies.) (Z. Topelius'en Skärgårdsäfventyr’istä.) |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : Selvät kääritään ruoria, Repekka! : Keulassa kuohu-myrsky. – Kas niin! : Moni oiva pursi on rikkoon herkkä, : Toinenkin onnena puhkeimiin. : Pidä hiukan tuuleen, kiinnä köysii! : Älä ole tässä milläskään. : Hyvän tuulen helmaan karsii pursi : Hankasta tuulta puskekaamm’. : Pikku pursi luistaa lemmen laihin, : Liukas ku lintu Vellamon. : Kuka tässä tarttuu perän pariin, : Kuka kuohujen kainaloon. : Siipisissä vinkuu tuulen viuhka, : Kelpo käsi myrskyt masentaa. : Ulos – ulos – käännä, äiti Repekka, : Hankasta tuulta puskekaamm’! Suomenti K. A. W. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288444&conversationId=2&action=entryPage ''Tapio'' 4.9.1869]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Zacharias Topelius]] 436 4224 2006-08-01T06:40:11Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ruusut haudalla |alaotsikko= |tekijä=Wilhelm von Braun |huomiot= }} : Muistojen seassa kirkkomaalla : Kulki Thekla ruusu kimpun kanssa, : Veljen haudalle ne viedäksensä, : Uhriksi surunsa syvän, suuren. : Kuin hän joutu nurmi kummun luokse, : Jossa lepäs kallis kaivattunsa, : Lankes hän pyhänä polvillensa, : Ja rukoukset kohos taivahalle, : Kyyneleitä kyllin vieri maahan. : Ja tulj lohdutuksen enkel’ sulo : Uskollisen siskon sydämehen. – : Vaan hän häirittihin huokauksilta, : Ja hän nosti silmänsä vetiset, : Ja havaitsi haudan vasta luodun : Umpeen, siinä neidon nojallansa : Kalvean kun kylmettyneen liljun. : Sielujen surullisten välillä : Heimolaisuus on sulo ijäinen : Ja omans unoutti Thekla vaivan, : Hiipi huokajattaren luo, jonka : Kääri kaulahan kätensä kysyin: : ”Kurja sisko! sano ketä suret!” : Neito vaiti, – näytti sydätänsä. : ”Kurja sisko! etkö itkee saata?” : Neito vaiti, – otsaansa osoitti. : ”Ruusuja et haudalle oo pannut, : Etkö tahdo puolia minulta?” : Hymyillenpä osotti nyt neito : Poskiansa kalman kalveoita, : Ja hän lausu hiljaa murtuneesti: : ”Ruusujako haudalle en pannut?” : Sillon Thekla kurjan syliin vaipu : Ja hän itki, ei enään kysynyt. [[Heikki Wirtanen|H[eikki]. W[irta]–nen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288417&conversationId=3&action=entryPage ''Tapio'' 27.2.1869]. [[Luokka:Heikki Wirtanen]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Wilhelm von Braun]] 437 2454 2006-07-03T17:03:24Z Nysalor 5 Tyytyväinen '''Wilhelm von Braun''' (1813–1860) == Runot == * ''[[Ruusut haudalla]]'' * ''[[Tyytyväinen]]'' [[Luokka:Wilhelm von Braun]] 438 10250 2007-01-21T15:34:29Z Nysalor 5 Neljä runoa lisää '''Heikki Wirtanen''' (1842–1894), viralliselta nimeltään '''Henrik Söderström''' == Runot == === Omat === * ''[[Eero Salmelaisen haudalla elokuun 2 p. 1867]]'' * ''[[Fredrikin päivänä 1869]]'' * ''[[Sulho rakastetulleen]]'' * ''[[Uunna vuonna 1869]]'' === Suomennokset === * Braun, Wilhelm von: ''[[Ruusut haudalla]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Varpuselleni (Virtanen)|Varpuselleni]]'' [[Luokka:Heikki Wirtanen]] 439 923 2006-06-27T00:01:37Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Braun, Wilhelm von]] 440 924 2006-06-27T00:01:46Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Wirtanen, Heikki]] 441 3629 2006-07-30T09:39:32Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Inkerin valitus |alaotsikko= |tekijä=Esaias Tegnér |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Syys on ja sää : Myrskynen, merellä vaahossa pää. : Helpompi kuitenkin huolla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ulkona tuolla. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kauvanpa näin : Lentävän purjehen lännessä päin. : Ah! onni, seurassa siellä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Frithion tiellä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Aaltonen oh! : Älä niin kuohu, jo kulkeepi joh. : Loistakaat tähtiset taivaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Retkillä laivan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Palajaahan : Keväällä Frithio; Inkeri vaan : Salissa vastaan ei juokse, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Laaksossa luokse. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Poveheen maan : Raukka on riutunut rakastessaan, : Taikka hän valittaa surmaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Veljeltä julmaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Haukkanen hei! : Frithiolta unhossa, minulta ei, : Herkkua, jos mitä voisin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinulle toisin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Käteensä teen : Kuvasi liinani liepeheseen, : Siipiset välkkyväst hopiast’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kynsiset kullast’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Haukan jos vain : Siivet sai Lemmetär muinon ja tain : Puolisoo etsien armast’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lenteli varmast’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eivätpä vois’ : Siipesi kantaa minua pois. : Tuonelta lentimet oivat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Saan – kyllä voivat. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Olallen’ käyt : Katso jos kultaa ei merellä näy. : Ah! kuinka katsova liennee, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuloo ei tiehnee. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuoltuani : Tulee hän varmaan, vaan Lintuseni, : Muista, kuin itkeepi kulta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tervehä multa! Ö–r–g. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123296&conversationId=4&action=entryPage ''Borgå Tidning'' 9.2.1850]. [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[Luokka:Runot]] 442 5947 2006-09-24T15:22:51Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oarre |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Muuan ukko makasi : Kuolinvuoteellansa; : Lapset luokseen manaisi, : Puhuin kuoleessansa: : ”Pellostamme tavatten : ”Oarteen, sanken suuren; : ”Jos sen ylös kaivatten, : – ”Outten rikkaat juurin. : Enempeä ei sanonut, : Sillä puheet puuttui; : Eäni oli vajonut, : Ja hän mullaks’ muuttui. : Tuskin oli hauassa : Heijän vanha isä, : Kuin jo lapset, paijassa, : Penkoivatten hi’essä. : Päivät, yöt, nyt kaiveltiin : Koko pellon moata; : Paikat kaikki raivettiin, : Voan ei soatu oartta. : Lapset oli surussa, : Sanoit: ”isä petti” – : Kaivoit, vieläik, toivossa: : – ”Meillen tyhjän jätti!” – : ”Niinpä Isään vainaamme : ”Emmö soatak luottaa – : ”Turhaan meni vaivamme, : ”Kaivettiin jo suotta. : Voan – jo toisa suvena, : Näkivät he kumman; : Pelto kasvoi tuhona, : – Saivat aika summan. : Tästä vasta näkivät, : Jotta oli totta; : Tätäik aina tekivät, : Saivat rikkuutta. A[ntti]. Räty. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=114519&conversationId=3&action=entryPage ''Suomi'' 5.6.1847]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 443 10147 2007-01-18T16:24:58Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää {{Wikipedia}} '''Antti Räty''' (1825–1852) == Runot ja laulut == * ''[[Ehtoolla]]'' * ''[[Ijäinen]]'' * ''[[Joka-aikanen kuoleman muistaminen]]'' * ''[[Koulu Lapsen Virsi]]'' * ''[[Laulajan koti]]'' * ''[[Lempi]]'' * ''[[Lohdutus ylösnousemisesta kuolluista]]'' * ''[[Luonnon, ja hänen luotunsa, kahtelessa]]'' * ''[[Nuorelle runottarelle]]'' * ''[[Nuorellen Runottarellen]]'' * ''[[Oarre]]'' * ''[[Orvon kujerrus]]'' * ''[[Paras Ystävä]]'' * ''[[Puro]]'' * ''[[Uskotoin ystävä]]'' == Katso myös == * ''[[Muistosanoja Antti Rätystä]]'' [[Luokka:Antti Räty]] 444 929 2006-06-27T13:18:33Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Räty, Antti]] [[Luokka:Suomentajat|Räty, Antti]] 445 6102 2006-09-24T15:31:29Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muistosanoja Antti Rätystä. *) |alaotsikko=(Lähetetty Nurmijärveltä.) |tekijä=H. H ... s |huomiot= }} Niinkuin olemme menneen vuoden Suomettaren palstoissa nähneet, on Antti Räty, joka oli syntynyt Pietarin kaupungissa ja jäänyt jo nuoruudessansa orvoksi hänen vanhemmiltansa, jättänyt tämän maallisen majansa, ja nyt 27 vuoden vanhana kuoleman kautta siirretty hänen taivaalliselta Isältänsä ijankaikkisuuden rauhan majoihin 15 päivänä marraskuuta 1852. Monet ja vaiheelliset olivat hänen elämänsä päivät. Hän oli nuori ja naimatoin, mutta hänellä oli kuitenkin moninaisia puutteita ja vaiheellisia oloja. Rahaa ja rikkautta ei hän jälellensä jättänyt. Työnsä viimeisillä ajoilla oli hänellä lasten koulutus ja kirjain kääntäminen, joista useammat ovat hengellisiä, muutamat taas historiallisia; monet Suomenmaan lukijat tuntevat hänen käännöksiänsä ja rakastavat hänen nimeänsä. Hänen sydämensä paloi alati lempiällä rakkaudella ja iloisella mielen laadulta isänmaatansa kohden, jota hän myös koki käännöksillänsä palvella, ja josta syystä hän myös oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen. Hänellä oli köykäinen taipuvaisuus ja luonnon rakkaus Suomehen, kuin nähdään hänen Viipurissa tätä ennen painetuista lauluistansa Suomen Neitoisille, joita hän usein veisaskeli. Niiden seassa löytyy seuraava kaunis runo, mukailtu jälkeen ruotsalaisen laulun: »Ach! Vermeland, du sköna du herrllga land,» etc. : Oi Suomi! sä kaunis, ja ihana maa! : Sä mulle olet suloinen aina, : Ja vaikka oloin olisi kuinka kaukana, : Niin Suomea sydämmeni kaipaa; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Suomessa elää ja kuolla tahdon mä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Iloinen ja raitis on Suomen elämä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;On onnea kaikille täällä. : Oi Suomi! sä kaunis, ihana kukkainen, : Sä mieluisin kaikista maista! : Sydämmeni halaa sua, herttainen! : Ei kussaan ole maata samanlaista. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos onneni veisi mun maihin kaukaisiin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin Suomeen mä kuitenki tulen takaisin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Siell’ oikean onneni löydän. : Lempeä ei puutu Suomen rinnoissa, : Rakkaus sydämmissä palaa; : Noi Pohjolan neidot – noitten parissa : Sydän ja mieli olla halaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos, veikkoinen! mielinet ottaa toverii, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin valitse itsellesi Suomen tyttärii, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Et kadu sä kauppasi koskaan. : Ja Suomenniemen poika on niin roteva, : Ei mitään hän maailmassa pelkää, : Hän on pulskea, potra ja muuten kätevä, : Ei vihollinen pane häntä selkään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Isänsä maa on hälle rakkahin maa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Suomi hälle ainiaan vahva satama, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kyll’ Pohjola poikansa suojaa. Monta hänen tuttavistansa kaipaa surevaisella mielellä hänen lempiätä mielen laatuansa ja somaa käytöstänsä ja rakkauttansa jokaista kohtaan. Myöskin hänen kaunista lasten koulutusta, jota hän piti Nurmijärven pitäjäässä Huunan tilalla, kaipaa monet lasten vanhemmat, sillä hän rakasti lapsia ja opetti, heitä niin hellällä ja taitavalla tavalla, kuin lasten pienet voimat taisi oppia käsittää. Ei hän heitä pakottanut kovalla kurilla eikä uhkauksilla, vaan siivolla ja hiljaisella helleydellä. Kuuden kuukauden sisällä sai hän jo lukemaan pieniä lapsia, jotka ei taitaneet puustaviakaan kouluun tullessa, ja myöskin luvun laskua ja kirjoitus-viivoja oppimaan. Hänellä oli tapana joka iltapuoli neuvoa mitä auringon, maan ja kuun kääntöä, ja opetti myöskin nuottirivistä nuottia laskeman, joita hän joka ilta veisaili ja sai lapset monta nuottia oppimaan. Tämän veisuun ääni oli niin somaa ja ihanaa kuulla, kuin olisi jotain kanteletta soittanut. Tämä koulu ei ollut mikään pitäjään asettama yhteinen koulu, vaan vapaehtoinen; joka tahtoi tuoda lapsiansa, hän sai tuoda, ja maksu oli myöskin aivan pieni; muutama kymmenen kopeekkaa varakkaammilla, ja köyhemmiltä ei paljo mitään. Hänen halunsa oli vaan saada lapsia kouluun, saiko hän siitä mitään taikka ei. H. H ... s. <nowiki>*)</nowiki> Näille muistosanoille Antti Rätystä emme ole tahtoneet siaa kieltää Suomettaren palstoissa. Ne ovat sitä suuremmasta arvosta, kuin ne tulevat niiltä, joiden luona tämä vainaja vietti viimeisen elinaikansa. Ne todistavat että vainajan viimeiset ystävät antoivat hänelle anteeksi hänen vikojansa, joita ei kukaan meistä ole paitsi, ja muistavat vaan mitä hänellä oli rakkautta ja kaipausta ansaitsevaa. Toim. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Runot]] 446 4828 2006-08-20T02:06:10Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kota-Lassi” uudelle nimelle ”Kota-Lassi (1902)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kota-Lassi |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Kyläkankaalla, varressa tien, : Kota-Lassin on perkiö pien’, : Kylän verossa, meidän Mattilaa. : On hällä ja eukollansa : Sadaskolmaskymmeneskolmannes maa, : Ja on peltoa, niittyä kanssa. : Mut niitty on rummakkosuo, : Ja pelto on aune ja niukkoja tuo, : Kiviaarnio on se, ja rauniot nuo : On kuitteja anneiltansa! : Mut Lassi on vankka, ja Lassi ei juo, : Visu eukko ja sitkeä kanssa. : Mies poimii, murtaa ja vääntää vaan, : Ja akka on tarkoillaan; : – Mikäs tarkkana ottaissaan: : Sekajauhot on keitossansa! : Ja kruunu ryöstää saataviaan, : Mies murtaa, akka on tarkoillaan, : Ja vaikkei tietoa paidastakaan, : Kota-Lassi hän luottaa parempaan, : Niin myös Kota-Muori kanssa. '''Lähde:''' Juva, Valter 1902: ''Runoja: uusi sarja''. Boman & Karlsson, Hämeenlinna. [[Luokka:Gustaf Fröding]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[sv:Lars i Kuja]] 447 4830 2006-08-20T02:07:09Z Nysalor 5 Lisää runoja '''Gustaf Fröding''' (1860–1911) == Runot == * ''[[»Puuttuvaa pieteettiä.»]]'' * ''[[Aavistuksia]]'' * ''[[Ali-Jeska ja Yli-Peska]]'' * ''[[Alkibiades]]'' * ''[[Avioliittokysymys]]'' * ''[[Elämänilo]]'' * ''[[Friederike Brion’in lauluja]]'' * ''[[Fylgia]]'' * ''[[Gaseeli]]'' * ''[[Haan Kielojen-kuningas kaino]]'' * ''[[Hamlet (Fröding)|Hamlet ]]'' * ''[[Hepo siipiselkä]]'' * ''[[Hosianna!]]'' * ''[[Hänen korkea-arvoisuutensa Vexiön piispa]]'' * ''[[Idealismi ja realismi]]'' * ''[[Ihanne]]'' * ''[[Inka pieni]]'' * ''[[Jumalien tanhu]]'' * ''[[Kahden vaiheilla (Fröding)|Kahden vaiheilla]]'' * ''[[Kaisla, kaisla, huohu!]]'' * ''[[Kaupungin luutnantti]]'' * ''[[Kehno-vaari]]'' * ''[[Kekrilaulu]]'' * ''[[Kirja]]'' * ''[[Kolme akkaa ahteessa]]'' * ''[[Kolme neitoa rallattavaa]]'' * ''[[Koros]]'' * ''[[Kota-Lassi (1902)|Kota-Lassi]]'' (1902) * ''[[Kota-Lassi (1915)|Kota-Lassi]]'' (1915) * ''[[Kulkuri]]'' * ''[[Kurja Skaaran munkki]]'' * ''[[Kävi maantiellä tanssi]]'' * ''[[Laulu Kaarinalle]]'' * ''[[Laulu kevättalvella]]'' * ''[[Lemmenlaulu]]'' * ''[[Maailman meno]]'' * ''[[Mefisto]]'' * ''[[Meiän rovasti]]'' * ''[[Merenkulkija miilulla]]'' * ''[[Mikä on totuus?]]'' * ''[[Ois tullut olla tähtiä]]'' * ''[[Renessanssia]]'' * ''[[Rukoushuoneessa]]'' * ''[[Ryöstäjättäriä]]'' * ''[[Salomon sinetti]]'' * ''[[Se on täytetty]]'' * ''[[Sigurd Jorsalafar]]'' * ''[[Sukuviesti]]'' * ''[[Taideteoria]]'' * ''[[Talvilaulu]]'' * ''[[Tanssiaishaave]]'' * ''[[Titania]]'' * ''[[Trianon’in pallopeli]]'' * ''[[Ulla la bella]]'' * ''[[Vanhaan hyvään aikaan]]'' * ''[[Vilaus tulevaisuutta]]'' * ''[[Vuoriseudun peikkoja]]'' * ''[[Ystävät sairasvuoteella]]'' [[Luokka:Gustaf Fröding]] [[sv:Författare:Gustaf Fröding]] 448 934 2006-06-27T20:06:55Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] + kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Fröding, Gustaf]] [[sv:Kategori:Gustaf Fröding]] 449 4101 2006-08-01T06:29:53Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vekkuli-Ville |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Sa hurja Vekkuli-Ville! – : Hän markkinoille saa; : Hän aikoo viulunsa myydä : Ja ostaa rihkamaa. : Mut kun tuli luopua siitä, : Suli silmät kyyneliin. : Sa hurja Vekkuli-Ville, : Noh, terve näkemiin! : Hei, Ville, myy sie viulus, : Ei sillä sielua lie! : Hei, Ville, myy sie viulus, : Ja osta viinaa sie! : ”Jos myin oman rakkaan viulun, : Mua hurjaks he luulla vois: : Niin monta riemun päivää : Me yhdessä soitimme pois”. : Mut kun tulin Puolitiehen, : Kävin kievariss’ äkkipäin, : Ja hurjan Vekkuli-Villen : Jalat ristissä pöydällä näin; : Hän kumppaliseurass’ istui, : Suli kaikki hurmoksiin. : Sa hurja Vekkuli-Ville, : Noh, terve näkemiin! '''Lähde:''' Juva, Valter 1902: ''Runoja: uusi sarja''. Boman & Karlsson, Hämeenlinna. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 450 4254 2006-08-01T06:42:17Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyvästi, maine Skottlannin |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Hyvästi, maine Skottlannin : Ja vanha voimas tunto! : Hyvästi, Skottein nimikin : Ja miehen mieli ja kunto! : Miss’ soluu Tweed ja mereen saa, : Miss’ Sark käy Solwayta kohti, : Nyt Englannill’ on rajamaa – : Rutiruojat ne maatamme johti! : Mit’ taistot kaikki ei tehneet kai, : Ei väkivalta ja kettuus, : Nyt lahjusrahat aikaan sai : Ja harvain kurjien pettuus. : Jäi Englannin miekka pilkaks vaan, : Ja uljuus meissä hohti; : Mut vieras kulta lannisti maan – : Rutiruojat ne maatamme johti! : Oi, miks tän päivän nähdä sain, : Kun maan he möi ja osti! : Ois harmaa pääni vaipunut vain, : Kun Bruce ja Wallace kosti! : Mut rohkein päin mä huudan näin : -- Ja ken sit’ eittää tohti –: : Maan petos löi ja kultaan möi – : Rutiruojat ne maatamme johti! '''Lähde:''' Juva, Valter 1902: ''Runoja: uusi sarja''. Boman & Karlsson, Hämeenlinna. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 451 938 2006-06-27T20:52:05Z Nysalor 5 [[Luokka:Saksalaiset runoilijat]] [[Luokka:Saksalaiset runoilijat|Heine, Heinrich]] 452 3624 2006-07-30T09:39:02Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ma laulun siivillä kannan |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Ma laulun siivillä kannan : Pois, lemmittyin, sinut pien’, : Ja sinne sun Ganges-rannan : Ikiarmaille seuduille vien. : Siell’ loistavi puisto vieno, : Mi untui kuutamaan; : Siell’ lootoskukka jo hieno : Se vuottaa siskoaan. : Ja orvokit hymyy ja huiskii : Yön tähdille kujeikseen, : Mut ruusut ne varkain kuiskii : Tarut tuoksuvat toisilleen. : Liki hyppivät kuunnellen silloin : Arat kaurihit, älykkäät, : Mut kaukana humuu illoin : Pyhän Gangeksen kuohupäät. : Ja sinne me laskeudumme : Vain varjohon palmupuun, : Me lempeen tuutiumme : Ja riemujen uinailuun. '''Lähde:''' Juva, Valter 1902: ''Runoja: uusi sarja''. Boman & Karlsson, Hämeenlinna. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 453 10231 2007-01-21T15:17:18Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää {{Wikipedia}} '''Heinrich Heine''' (1797–1856) == Runot == * ''[[Childe Harold]]'' * ''Die Grenadiere'' -runon suomennokset ** ''[[Krenatöörit]]'' ** ''[[Sotaveikot]]'' * ''[[Heikki]]'' * ''[[Heikki parka]]'' * ''[[Ihanaan aikaan toukokuun –]]'' * ''[[Kuin kukka olet kaino]]'' * ''[[Kuolema on kylmä yö]]'' * ''[[Kysymyksiä]]'' * ''[[Lorelei]]'' * ''[[Ma laulun siivillä kannan]]'' * ''[[Oi, minne he jäi?]]'' * ''[[On timantit sulla ja helmet]]'' * ''Pohjanmeri'' (''Die Nordsee'') # ''[[Kruunaus]]'' # ''[[Iltahämärä]]'' # ''[[Auringonlasku]]'' # ''[[Yö rannikolla]]'' # ''[[Tunnustus]]'' # ''[[Yö kajutassa]]'' # ''[[Merikummitus]]'' # ''[[Rauha (Heine)|Rauha]]'' * ''[[Rein-virtaan värähdellen –]]'' * ''[[Sinisin silmin kauan –]]'' * ''[[Tuoll’ yksin pohjan honka –]]'' == Runoteokset == * ''[[Runoelmia (Heine)|Runoelmia]]'' [[Luokka:Heinrich Heine]] [[de:Heinrich Heine]] [[fr:Heinrich Heine]] [[pt:Autor:Heinrich Heine]] [[ro:Heinrich Heine]] 454 8372 2006-10-27T19:26:18Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Halutonna mieli” uudelle nimelle ”Halutonna mieli (1902)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Halutonna mieli |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen, : Kaukaa, vienoiset, ja hiljaa rusovuollen : Purtta liidättäin; : Airoin lepään, viihdän venhon juoksun, : Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun, : Joista unta näin. : Tiesi, liekö oikeinkaan, ett’ tälleen : Nostan airoja ja käännän katseen jälleen : Kohti rantamaa! : Tiesi, liekö maiden menetettyin : Rannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin : Tähtää usvain taa! : Olkoon niin, ett’ tunne tää on tuttu, : Olkoon vanhan imettäjän turha juttu, : Kun ma saanen vain : Airot lepuuttaa ja viihtää juoksun, : Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun, : Niinkuin lassa sain! '''Lähde:''' Juva, Valter 1902: ''Runoja: uusi sarja''. Boman & Karlsson, Hämeenlinna. [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 455 944 2006-06-27T21:18:33Z Nysalor 5 Ecce Homo Dityrambeja-kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ecce Homo |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Nietzsche |huomiot= }} : Sukuni ma tiedän juuren! : Lailla leimuliekin suuren : hehkun, tuhoon itseni. : Mihin tartun, syttyy valo, : minkä jätän, hiiltyy palo: : liekki olen varmasti! '''Lähde:''' Kouta, Aarni 1907: ''Dityrambeja''. Kustannusliike Arvi A. Karisto, Hämeenlinna. [[Luokka:Aarni Kouta]] [[Luokka:Friedrich Nietzsche]] [[Luokka:Runot]] [[de:Ecce Homo]] 456 945 2006-06-27T21:18:48Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Kouta, Aarni]] [[Luokka:Suomentajat|Kouta, Aarni]] 457 946 2006-06-27T21:19:29Z Nysalor 5 [[Luokka:Saksalaiset runoilijat]] [[Luokka:Saksalaiset runoilijat|Nietzsche, Friedrich]] 458 6098 2006-09-24T15:31:20Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystävyydelle |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Nietzsche |huomiot= }} : Terve, ystävyys! : Ens’ aamurusko : mun toiveheni korkeimman! : Oi usein tuntui : kuin loputon ois tie ja yö, : ja elo inha, : vailla maalia! : Kaks kertaa elää tahdon, : kun silmässäsi voiton : ja huomenhohteen näin, : sa rakkain jumalatar! '''Lähde:''' Kouta, Aarni 1907: ''Dityrambeja''. Kustannusliike Arvi A. Karisto, Hämeenlinna. [[Luokka:Aarni Kouta]] [[Luokka:Friedrich Nietzsche]] [[Luokka:Runot]] 459 948 2006-06-27T21:23:15Z Nysalor 5 Venezia Dityrambeja-kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Venezia |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Nietzsche |huomiot= }} : Yössä ruskeessa : sillalla seisoin ma. : Laulu kaukaa soi: : kumpusi kultana : pois yli värjyväin vetten vyön. : Valot, soitto ja gondolit – : hämyn helmahan kaikki ui juopuen pois... : Kädet oudot sieluni soittimeen : kävi silloin, gondolilaulun ma : salaperäisen lauloin ja vapisin : hämykirjavaa autuutta. : – Mua kuuliko kenkään, oi?... '''Lähde:''' Kouta, Aarni 1907: ''Dityrambeja''. Kustannusliike Arvi A. Karisto, Hämeenlinna. [[Luokka:Aarni Kouta]] [[Luokka:Friedrich Nietzsche]] [[Luokka:Runot]] 460 949 2006-06-27T21:26:33Z Nysalor 5 Aurinko laskee Dityrambeja-kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aurinko laskee |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Nietzsche |huomiot= }} : '''1.''' : Sydän polttava, : ei kauan sun janota tarvitse enää! : On lupaus ilmassa, : sitä huhuuvat oudot huulet mulle : – saapuvi suuri viileys... : Paahtoi polttaen ylläni päivä: : terve, te äkkiä tulevat tuulet, : terve, te iltaiset viileät henget! : Humisee oudon raikkaana ilma. : Yö eiköhän vietellen katsele mua?... : Pysy lujana, urhea sydämeni, oi! : Älä utele: miksi? : '''2.''' : Eloni päivä! : Aurinko laskee. : Jo virta kultana kimmeltää. : Miks huokuvi paasi, : sen kiireellä onni : uinuiko päivällä untansa? : Se onnesta välkkyvi vihreenä vielä : povella ruskean jyrkänteen. : Eloni päivä! : Jo iltasi joutuu! : Jo hehkuvi silmäsi : sammuen verkkaan, : jo vyöryvi kasteesi : kyynelhelmet, : jo lipuvi valkeita meriä hiljaa : sun lempesi purppurahehku, : sun autuutes viipyvä, viimeinen... : '''3.''' : Joudu, kirkkaus kultainen! : Sa kuoleman : salaisin, suloisin tunne! : – Ma kuljinko tietäni nopeasti liian? : Nyt vasta kun jalkani uupuu, : ma katseesi kohtaan, : minut onnesi saavuttaa. : Ylt’ympäri soittoa, aaltoja vaan : Mi ennen ol’ raskasta, : vaipui sinervään unhoon, : nyt venheeni keinuvi jouten, : Myrskyn ja retken – oon unhoittanut! : Hukkuivat toivo ja toiveet, : nyt välkkyen sielu ja ulappa hohtaa. : Seitsemäs yksinäisyys! : En tuntenut koskaan : sulovarmuutta lähellä niin, : niin kuumaks’ en auringon kehrää. – : Viel’ eikö jäisinä hehku mun kukkulani? : Hopean kevyenä nyt : purteni aavalle ui... '''Lähde:''' Kouta, Aarni 1907: ''Dityrambeja''. Kustannusliike Arvi A. Karisto, Hämeenlinna. [[Luokka:Aarni Kouta]] [[Luokka:Friedrich Nietzsche]] [[Luokka:Runot]] 461 950 2006-06-27T21:27:00Z Nysalor 5 Listaus '''Friedrich Nietzsche''' (1797–1856) (katso [[w:Friedrich Nietzsche|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Aurinko laskee]]'' * ''[[Ecce Homo]]'' * ''[[Venezia]]'' * ''[[Ystävyydelle]]'' [[Luokka:Friedrich Nietzsche]] [[de:Friedrich Nietzsche]] [[en:Author:Friedrich Nietzsche]] [[fr:Friedrich Nietzsche]] [[la:Fridericus Nietzsche]] 462 4473 2006-08-06T20:37:02Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hänen korkea-arvoisuutensa Vexiön piispa |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : He piispankesteissä paistia syö nyt, : lasin laitahan piispa on kahvelin lyönyt, : hän maljansa täyttää ja katsehen niin : salavihkaisen ystävä saa, Heurlin. : Papinrouvat on vaiti, ei muista he ruokaa, : ja rovastit arvoisat nöyrästi huokaa : puol’kylläisin vatsoin, ja synkkinä näät : niin pastorein kuin apupappien päät. : Syvän hartauden pilvet ne salissa kulki, : taas puheita piispan kun kuullahan julki, : joiss’ uskoa aina hän vertailuin, : kuvin mielevin kaunisti, sointuvin suin. : Mut Foibos Apollon hän vaunuissa ajain : valoloistossa käy yli Pohjan rajain, : ja Olympon väikettä säteiden vuo : yli piispan otsan ja kutrien valaa, : ja kuin kreikkalaisilmeen siinä ne salaa : jo piispan hienoihin piirteihin luo. : Hän nousee, ja silmissä välähdys vilkkaa, : ei hohda ne uskoa, uhmaa vaan, – : pila huulilla piispan on Attikan pilkkaa, : ja on Ateenast’ aattehet suorastaan. : Niin huimasti kariitit paljaina kiitää : jo huulilta piispan, niin huimasti liitää : ne anakreonttista tahtiaan, : niin ylhänä totuuden Kleio ja seessä : käy kuoroa johtaen siskojen eessä, : niin valtava Eros on voimassaan! : Soi puheessa vapaus, uljuus mi viehtää : voi sankaritöihin, ja kauneus, mi kiehtää : sädehohteensa väikettä kaikkehen; : miten Jumala riemun ja laulun ja soiton : on silmissä urhon, kun voitti hän voiton, : on jäsenten hemmessä impyen; : miten yhtyyden henki se kaikkeuden täyttää, : hän aineessa asuu ja itsensä näyttää; : miten elon ja onnen ja voittojen maan : sai suojaansa suuri ja mahtava Paan. : On siinä kuin laulua auvojen kuoroin, : ja käy kuni plektronin iskut vuoroin, : kun Foibos Apollonin soitto soi; : on ilmassa helke, on töminä maassa, : kentaurit tannerta polkevat haassa, : ja menaadit puistossa karkeloi. : Väki faunein ja nymfein, mi metsässä lymyy, : jo saapuu ja ikkunat täyttää ja hymyy : tätä pappissäätyä arvoisaa. : Ja jo piispa on vaiti, ja rovastit havaa : ja ymmällä istuu, ja rouvat ne avaa : suut auki ja katsoo ja tuijottaa. : Mut jo salissa kuiske se kulkevi salaa: : »Herra piispa hän liiaksi maistella halaa, : jos jatkuvi tää, hänen aivonsa palaa!» : Läpi kaupungin käy tämä skandaali julkein, : koko Smoolannin murheenlaaksossa kulkein. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Gustaf Fröding]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[sv:Hans högvördighet biskopen i Växjö]] 463 953 2006-06-27T21:56:30Z Nysalor 5 Kellot Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kellot |alaotsikko= |tekijä=Viktor Rydberg |huomiot= }} : Miss’ ajanmeren kuohut käy hyrskien pois, : on kuulas sädetorni, kuin kristallinen ois. : Alas juuriansa tunkee päin syvyyksiä tää, : joit’ aavistus ei arvaa, ei mikään, mikään silmä nää. : Ylös muurinsa nostaa se tähtitaivoon päin : pois loitos yli taivasten tähdettömäin, : yli kaikkein avaruutten se kupunsa loi, : ja – aatostasi huimaa: sen huippuun ei se liitää voi. : Kaks kelloa kaaress’ on uljaan kuvun tuon, – : valon aamukoissa toisen loi hehku sädevuon, : ja tuulahdus aatteen se heilumaan saa tän, : sen kultakieli hiljaa soi tahtiin maailman sykinnän. : Se soittavi niin hiljaa ja kehoittaen, : alas piiristä piiriin soi värjyin ääni sen, : ja haipuu sävel puhdas, kun saavutti se maan, : jo kaihoon jaloin sieluin ja iltaruskon purppuraan. : Se unelmoimaan suurta sua kehottavi, oi, : ja taistoon ihanteista sen vakaa ääni soi, : ja kun hehkuun laskee päivä, jo mielehes se taas : tuo loitot totuusmaailmat ja aavistetut kauneusmaas. : Se soi ikävöiden, ett’ aika sarastais, : kun vihkiä maan kansat se veljesliittoon sais, : kun tuskat saavat lohdun, ja viihtyy surut syyn, : ja raskaat päät ne lepoon jo painuu rintaan lemmittyyn! : Se soi ikävöiden, ett’ aika tuo jo ois, : kun kansain vapauslauluun jo yhtyä se vois, : yli maailman soittaa viestin tuon autuahan: : Kas, taivas tuli maahan! Löys ihmiskunta Jumalan! : Taas toisen valinkaavaan se hyytänsä loi : ikisynkkyys, jota kaaos yön pimennoista toi. : Sen raskas kiel’ ei liiku, – vait, mykkä se on vain, : ja kupu sen kuin holvi on öisten terhentaivahain. : Mut parvekkeella tornin yösynkkä peikko on, : hän jäykkä on kuin patsas ja liikkumaton, : vait kellon nuoraa kuorii ja katsoo uhkapäin : ajan aallokkomerta, mi alla hyökyy hyrskähtäin. : Se velloo väliin väikkyin, ei väliin päivää näy, : mut aavain koko piiri jos yöhön kerran käy, : ja tyrskyihin murtuu jo viime laulu noin, : mi tietäjätä tuuti ja unelmat toi aamukoin, : jos ihmiskuntaa painaa ikisynkän hädän yö, : jos vapauslaulun kultaan ja leipään se myö, : jos jäähtyy sydän nuori ja tuskattomaks jää, : hyvän ihanteet kun kaikki jo maailmasta häivähtää, : niin silloin tarttuu lujaan hän kellon nuoraan vaan, : ja hurjasti, peikko, käy soittelemaan, : ja öinen kello kauhea jo heilahtelee, : ja jo särkyy koko mailma ja juurtaan myöten raukenee. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[Luokka:Viktor Rydberg]] 464 4253 2006-08-01T06:42:13Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aallotar tytölle |alaotsikko= |tekijä=Viktor Rydberg |huomiot= }} : Armas lapsi, lasket leikein : poves aaltooni, kuin veikein : sorjin valkolilja hohtais pinnall’ laineen vilpoisen! : Sulle ihmiselos retket : tuo niin vaiherikkaat hetket, : kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. : Multa tietämättä jäivät : ihmisriemuin, tuskain päivät: : vaihtumatta aallot tulvii, jäljekkäin vain virtaillen. : Neidoks kasvat, lemmen sytät, : sykit, hehkut, sykähdytät, : hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness’ solisten. : Armas tyttö, lapsuusaikas : vilpas on kuin vesi raikas, : lumme sorjin oot, mi keinui pinnall’ laineen vilpoisen! : Kohta uinut, vaivut untuin : unelmihin outoin tuntuin, : kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. : Kohta polvistuin, sa ainut, : päässä morsiusseppel painut : viereen miekkosen, mi voitti immen kainon sydämen. : Kohta vasten rintojansa : painaa äiti aarrettansa, : hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness solisten. : Ihmiselon salat summat, : toivon, lemmen, kuolon kummat : syleilen, sa kaunokainen, kun sua aalloin syleilen! : Syysyö saapuu, kuluu kevät, – : salat sulle selvenevät, : kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen, : Oi, ei tieni koskaan tulle : määrään, mi on suotu sulle, : kun sa, elon kirkastama, riemuin sekä murheiden, : kuoloon sammut, hetkeks haivut, : lailla iltaruskon vaivut, : hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness’ solisten. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[Luokka:Viktor Rydberg]] 465 4171 2006-08-01T06:36:07Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joutsen |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tuo joutsen ruskost’ ilmojen : jo vaipui pintaan veen : ja tyynnä souti, laulellen : siin’ iltaan suviseen. : Suloa Suomen laulu soi, : sen ilmain ilontaa, : kuink’ unens’ siellä päivän koi : yökaudet unhottaa. : Kuin koivut, lepät tuuheat : luo syvät siimehet, : kuin kullass’ säihkyy lahdelmat : ja veet on vilpoiset. : Kuink’ armasta on, ihanaa : siell’ luona lemmikin, : kuink’ uskolliset kaihoaa : taas sinne takaisin. : Soi kautta salmein sävel tuo, : sen laulu korutoin, : ja saapuin puolisonsa luo, : se hiljaa joikui noin: : »Vaikk’ ei käy elonunelmas : taa vuosisatojen, : sa Suomess’ olit onnekas, : sait laulaa kevääss’ sen. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 466 958 2006-06-27T22:12:28Z Nysalor 5 Ruotsin akatemian viisikymmenvuotis-muistojuhlassa Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ruotsin akatemian viisikymmenvuotis-muistojuhlassa |alaotsikko= |tekijä=Esaias Tegnér |huomiot= }} : Kuninkaanlinnan luo ma jäämään satuin, : kun päivän kiihko näkyi untuneen; : näin torit tyhjinä ja laidat katuin, : ja kuu loi hohdon Kustaan patsaaseen. : Nuo kasvot lempeät ne ilmeen näytti, : kuin äsken ukkonen ois jyrissyt; : näin sankarin, mut sulot mielen täytti, : hän laakereikseen kukkasia käytti, : ja kotka äsken, oli satakieli nyt. : On taiturilla taika vallassansa! : Noin henki valmis taistoon, lauluunkin! : Tuo kuva kertoo ilmi tarinansa, : tuo gustaviaadi, tehty pronssihin. : Niin, noin näit hänen taistelusta saavan, : noin katsoi myös, kun rauhaan, taiteisiin : loi sielunsa ja sulki riitain haavan, : näet suuret henget muovaa ajan kaavan, : ja Kustaan ajassa näät Kustaan piirteet niin. : Ma lasna näin nuo päivänpaistevaiheet, : tuon ajan muistan: oi, niin rakkaat on : sen uljaat toiveet ja sen laulunaiheet : ja vilkkaus, mikä puhkes elohon! : Näit kevään, kun jo lämpis kirren pinta, : ja siinsi taivas, jäänsä järvet loi: : nyt versoo lehdot tainta vihanninta, : ja posket hehkuu, sykkii ihmisrinta, : on kaikki intoa, ja lintuin laulut soi. : Nuo vanhat karoliinit hauta peitti, : jäi kylter-urhoin kiistapäivät taa, : jotk’ kaikki koitti, kaikki kesken heitti, : kun kuningasta ei, – ei kunniaa! : Ei heikkoon Pohja suostu, herraan yksin, : mi tuntee voimans’, – siinä loisti hän, : ja vapaat miehet seisoi järjestyksin : ja valta, kuuliaisuus ystävyksin, : ja riemuittiin, kun tiettiin '''hänen''' löytyvän. : Hän purppurassa istui, hurmaajamme, : ja valtikallaan tenhos: yhtenään : nyt uudet riennot kasvoi kansanamme : ja uudet kukat rautaperällään. : Jäi unelmat, jotk’ urhotöistä soivat, : ja laakson rauhass’ sääntyi maineen lait; : siell’ laakerit ja tammet vihannoivat, : ja viisaat tietoon hyvät tavat toivat, – : sa voima, katkoit partas, äly, vallan sait! : Nyt Ruotsin maine urat uutten teiden : maill’ aatteen aukaisee: Linné se noin : käy liehuessa kukkaseppeleiden, : kuin kukka kaino, armas, korutoin. : Melanderhjelm nyt laskut selviks suori : kuun kiekkohon ja kiertoon planeetin, : mut Scheele liedess’ aineen voimat kuori, : kun mailman muodon piirtää Bergman nuori, : ja aikakirjain tuomariks käy Lagerbring. : Ja rantamilla, missä siinnoss saloin : kuningaskaupunki ja Mälar on, : kuink’ elo hehkui alla pohjanpaloin, : kuink’ kaikui laulu kautta saariston! : Ja kieli soinnukas, min säveleessä : on Pohjan syvyys, lounaan helkkinää, : laps unhoon jäänyt, esiin astui seessä, : ja kuvaansa se katsoi lähteen veessä : ja hämmästyi jo ihanuuttaan ylevää. : Nyt Gyllenborg se lauloi, henki vakaa, : vaikk’ kävi härmään joskus siivet tuon. : Oi, karit kohtaa meitä tavantakaa, : ja vilu hyytää voi myös runon vuon. : Mut viuhui uljaan jousi, siuhuin kulki : vasama varma, kiitäin määrähän, : ja kaihot, joita ihmissydän sulki, : ne '''Ihmiselon kurjuus''' itki julki: : soi siinä syvä huokaus sukukunnan tän. : Sivulla uinui Creutz, ja laulain kiinsi : hän ruusut oattomat kiehkuraan; : yli '''Atiin''' ja '''Camillan''' taivas siinsi, : ja leijui leyhkät aamukaste-maan. : On laulu unta nuoruuslemmen armaan, : jot’ innoin kukin kerran uneksui, : vaikk’ ei niin taivaan-ihanasti varmaan; : on laulu sykkäys kevätleivon parmaan, : niin vienon viaton, – ja siksi hän unhottui. : Hei, Pohjan Dionysos! – tehkää tilaa! : soi laulu liehuin hänen huuliltaan, : Kuink’ ilakoi hän, kuinka leikkii, pilaa : hän kera nymfein viheriän haan. : Oi, ei hän riemua nää haarikoiden, : tai idyllein, joit’ ympärilleen luo; : ei, – toista etsii hurmos silmäin noiden, : ja huomaa kaihonpiirteet ohimoiden: : on pohjoismaista ruusunpuna-murhe tuo. : Puut eläintarhan, suojan saakoon kuva : suurimman laulajan, min Pohja loi! : Ei aikaa, jolloin hän ois unhottuva, : ei maata, missä moinen laulu soi! : Se pyhän-viettohon käy arkiolla, : on taiteikas, mut pakkoa ei näy; : se kesken huumeen hiltynyt voi olla, : on jumalainen tanssi Parnassolla, : kun faunit, nymfit, sulottaret kisaan käy. : Mut Lidner lauloi: »Haudan portit aukee, : saranat kirskuu, tulee tuomio; : yölampun valo himmenee ja raukee, : lyö tornin kello kahtatoista jo.» : Sa riuduit, – tähkäpää ei käynyt jyvään, – : sävelmä rikas sulta särkyi, oi! : Sun henkes tomuun vaipui liian syvään; : kuink’ itkit valittain, mut uskoin hyvään, : jokaisen kurjan tuskaa: omas siinä soi! : Mut niinkuin maalla tyyni kesäilta, : kun kasteen helmeilyä kukat juo, : ja vieno rusko, hohtain taivahilta, : jo rusositeet lännen pilviin luo: : niityllä nuoret kaikki karkeloivat, : jää ukot kylään neuvottelemaan, : käy kautta laihon kultalaineet loivat, : ja heinä tuoksuu, lintuin laulut soivat, : ja suvirauhan autuus laskee yli maan: : niin laulussasi, Oxenstjerna, hymyy : Italian taivas yli Pohjolan. : Runottaressas lounaan lämpö lymyy, : ja väriloistos myös on lounahan. : Niin hohtaa '''Päivän hetket''' kirkkain valoin, : niin '''Leikkuussa''' käy sirpit helskyen; – : ja '''Toivo''', unten ihme, lohtu jaloin, : se runoiltiinko maassa synkkäin saloin? : Sit' usein ihmehdin, mut myöskin iloitsen! : Ja Kellgren, hän mi »sulon ihanteesta : tuo meille kuvan taivaan-puhtoisen»! : Mit’ enää muut lois ilmi kanteleesta, : kun valoon tuli '''Uusi luominen'''? : Niin kirkkain tulvin hopeoitaan valaa : sun sävelvuos ja helkkyy soinnahtain! : Oi, korviini, kun sydän kaihoo salaa, : tuon laulun perussävel aina palaa : hämärin muistoin kaukaa lapsuusajoiltain. : Mut mit’ on sanasointu, kirkas kieli : ja pelkät väikkeet sini-ilmojen? : Myös muuhun kiintyy runoniekan mieli: : jos kauneuteen, niin myöskin järkehen! : Kun Kellgren iski, johtain nerollansa : lain, totuuden ja älyn taistelut, : kuink’ ivailut ja vakaat sanat kanssa : soi kautta maan, ja kaikki innoissansa : ilmehti, kuink’ ei ennen tuota havainnut. : Nyt Rooman runoniekat Pohjolaamme : toi Adlerbeth, – mies Rooman tarmoltaan, : ei yksin kieleltään, – ja riemuks maamme : ne nähdä saatiin uudess’ asussaan. : Ja Rosenstein, niin ylhä aatoksiltaan, : niin vakaa, – vanne laulukiehkuran, : vaikk’ itse laulaja ei ammatiltaan, – : jokainen meistä muistaa elon iltaan : tuon isällisen mielen, kirkkaan puhtahan! : Ja sä, mi sarjan päätit neroin noiden : ja elit kauan heitä kaivaten, : mi runoos kätkit oat ruusustoiden, : mies aatteen, leikin, Kustaan läheinen, : mi taidepiireiss’ istuit ruhtinana, : sa vanhus, kuulu älyn taistoistas, : nerona ensi, ellet laulajana, : sa, jolle jalous oli tunnussana, : sokea Leopold, tietäjä Tiresias! : Tein hautalaulus, – sulle laulun uuden : virittää kerran muiston tyttäret, : näet polkeeton on kieli vastaisuuden, : ja ansiot saa viimein seppelet. : Jäit viitaks kahden laulukauden rajan, : tukien toista, toista varoittain, : mut taistos maltti voitti taitteess’ ajan, : ja vihdoin päivä usvat heitti hajan : ja vaipui suurenneena hehkuun purppurain. : On vaiti vanhat lyyrat kultakielet, : sai soinnut moitteen, tai jäi unhoksiin. : Sen jälkeen moniin ääniin kiintyi mielet, : ja Kustaan laulusuuntaa tuomittiin. : Tuo muutoksia käänteet ajan kerhoin, : ja monin muodoin nero esiin saa, : antiikin ilmeikkäänä, juhlaverhoin, : kähärät päässä, siivin kirjoperhoin, : nyt '''yks''' sen henki on: se pyydä oivaltaa! : Yli Kustaan päiväin ihmeloisto hohti, : haaveinen, vieras, turha, – vaikka vaan! – : mut kevät toi ne, ja ken väittää tohti, : miss' ilman noita olisimmekaan? : Kaikk’ kulttuuri se kautta kansain juontui, : vain raakuus kotoa on peräisin; : mut tieto taimi, kielen hölmä kuontui, : ja lausu sääntyi, ihmiselo luontui, : ja Kustaan aika siks on kansallinenkin. : Te ylhät varjot, lauluisät jalot, : tuon haudoillenne tänään kiehkuran. : Pian peräkkäin jo näämme taivaantalot : ja käymme tähditettyyn seurahan. : Sielt’ alas katsoin, riemuita me saamme, : kun syntyy Pohjass’ suurta, ylevää, : ja siellä tähtisoittoon laulakaamme : vain vuorosäkein onneks synnyinmaamme, : mi meidät unhotti, mut rakkaaks meille jää. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 467 959 2006-06-27T22:12:33Z Nysalor 5 Ingeborgin valitus Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ingeborgin valitus. |alaotsikko=(''»Fritiofin satu.»'') |tekijä=Esaias Tegnér |huomiot= }} : Syys on ja yö, : myrskyten aallot ne laivaa lyö. : Oi, toki keinuisin siellä : miekkosen miellä! : Kauan mä näin : purjeen, mi lensi jo läntehen päin. : Oi, miten uhmisin yötä : Fritiofin myötä! : Aallokko sie, : niin älä paisu, sa hiljemmin vie! : Tuikkios, tähtönen taivaan : retkellä laivaan! : Keväällä kait : Saapuvi hän, mut jo armas on vait, : ei tule laaksossa vastaan : laulaissa rastaan; : multahan maan : raukka on riutunut rakkauttaan, : tai sydän vertyvi heikon : uhrina veikon. : Haukka, sa jäät : herratta nyt, mut sa lempeni näät! : Itse, kun hän meni loitos, : huolehdin hoitos. : Loimehen luon : näin sinut kintaalle urhoni tuon: : silkki on siipi, kuin tulta : kyntten on kulta! : – Siivet sä sait, : Freija, ja ilmojen halki sa hait : pohjat ja etelät varmaan : jäljessä armaan. – : Haukka, jos suot : siipesi mulle, ei kannata nuot, : Yhdet on siivet, jotk’ kantaa, : kuolo ne antaa. : Olallein näin : istu sa, silmäten aavoille päin. : Oi, miten mielemme halaa, : eipä hän palaa! : Hautani luo : saapuvi hän, ja sa muista nyt tuo: : Kuiskihan terveiset kuolleen : Fritiofin huoleen! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. == Katso myös == * ''[[Inkerin valitus]]'' [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 468 8397 2006-10-28T14:06:14Z Nysalor 5 Kielilinkki, midi + selitys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Amaryllis |alaotsikko= |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot=Fredmanin laulu n:o 31. }} {{Midi|tiedosto=CMB_SG31.MID|otsikko=Amaryllis}} : Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tyyni on tieno, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vilppainnaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pilvet ne palaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;säteet jo salaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hehkuhun valaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hongat haan. : Amaryllis, nyt on ilo parhain : helmass’ Ahdin aamusella varhain; : miksi jäitkään maille Unen tarhain : uinuvin silmin sä huokailemaan? : Lähdemme kalaan, – sään sulo tenhoon! – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;pois tule venhoon, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;loppui yö! : Armasta noutain, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vien sua soutain: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;säynäs ja toutain : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;loiskuin lyö! : Herää, Amaryllis ujo, herää! : En voi jättää omaa silmäterää! : Laine läikkyy, kulta pitää perää, : riemuhun kutsuvi kaislikkovyö. : Uistimet mukaan, onget ja siimat! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vilpoiset viimat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;leyhähtää. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ethän sä kiellä? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Impi, et tiellä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kanssani siellä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vaaraa nää! : Salmen suuhun pois ma soudan hahden, : tai jos lähtään pohjaan pikku lahden, : missä teimme lemmenliiton kahden, : josta nyt Tirsis se nyrpeäks jää. : Purtehen astu! Laulamme, kulta! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hehkua, tulta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lauluss’ soi. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Myrsky jos pauhaa, : rinnallas rauhaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;riemua lauhaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lempes toi. : Onnellisna aavan meren vuolla : keikkuisin ma tyrskyvyössä tuolla; : sylityksin kanssas voisin kuolla. : Neitoset veen, mua kuulkaatte, oi! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[sv:Opp Amaryllis]] 469 9787 2006-12-29T22:14:39Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Krenatöörit |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Krenatööriä kaks kävi Ranskaan päin, : oli kumpikin Venäjän vanki. : Mut Saksaan kun pääsivät tiellään näin, : he väsyi ja matkaan ei hanki. : Tuli Ranskasta surkeita viestejä vaan: : Peri hukka jo voittajanki, : oli lyöty ja pirstattu armeija maan, – : ja keisari, keisari vanki. : Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain, : kun murheiset tiedot saavat; : ja toinen äänsi: »Oi tuskiain, : taas aukeni vanhat haavat!» : Sanat toisen soi: »Taru loppui tää, : ja ma voisin kanssas kuolla, : mut mulle vaimo ja lapset jää, : joit' eivät vieraat huolla.» : »Ma vaimosta viis, ma lapsista viis, : voin uhrata rakkaimmanki; : jos on nälkä, he käykööt mieroa siis, : oi, keisari, keisari vanki! : »Sua, veikko, nyt mä vannotan: : Jos murtaa mun tää vaiva, : vie kanssasi ruumiini Ranskahan, : sa hautani Ranskaan kaiva. : »Tää kunniaristi rinnallein : sa laske arkkuun myötä : ja paina pyssy vierehein : ja miekka vyölle vyötä. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. == Katso myös == * [[Sotaveikot]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[de:Die Grenadier]] [[ro:Grenadirii]] 470 4125 2006-08-01T06:31:51Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Childe Harold |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Vankan laivan, mustan aivan, : verkkaan purjehtivan näät. : Valoss’ soihtuin näät kuin loihtuin : ruumiinvartioiden päät. : Kuolinsija! – Runoilija : kalvas siin’ on paarillaan; : silmä siintää, katseen kiintää : vielä taivoon tuikkivaan. : Vetten vyöstä soi kuin yöstä : huuto sairaan Vellamon; : laitaan purren, hiljaa surren : aalto vaipuu kuolohon. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 471 965 2006-06-27T22:34:52Z Nysalor 5 Ihanaan aikaan toukokuun – Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ihanaan aikaan toukokuun – |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Ihanaan aikaan toukokuun, : kun puhkes kukkain kuori, : mun silloin sydämessäin : se heräs, lempi nuori. : Ihanaan aikaan toukokuun, : kun lintuin laulut soivat, : ma silloin hälle virkoin : tän kaihon ja sen hoivat. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 472 7041 2006-10-15T13:29:37Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rein-virtaan värähdellen – |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Rein-virtaan värähdellen : luo päilyä pintaan veen : tuo uljas, pyhä Köllen : ikiuljaine doomineen. : Näin doomissa kuvan ylhän, : oli kultanahkalla tuo; : se kaihoon tieni jylhän : viel’ lempeän säteen luo. : Kukat, enkelit siinä leijas : yli Äiti-Neitsyen; : suu, poski ja silmä seijas : oli kultani ilmeinen. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 473 967 2006-06-27T22:34:57Z Nysalor 5 Tuoll’ yksin pohjan honka – Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuoll’ yksin pohjan honka – |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Tuoll’ yksin Pohjan honka : on kankaalla, nuivapää. : Se nukkuu, valkovaippaan : sen peittää hanki ja jää. : Se uneksuu palmupuusta, : Itämailla mi kaukana on, : mi vaiti ja yksin nääntyy : ikipaahteessa aavikon. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 474 4116 2006-08-01T06:31:10Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuin kukka olet kaino |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kuin kukka olet kaino, : niin kuulas, vienoinen; : sua katselen, ja kaiho : mun hiipii mielehen. : Mun on, kuin rukoilla täytyis : mun vait, käsi kutreillas, : ett’ aina sa oisit, vieno, : niin kaino ja kuulakas. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 475 4204 2006-08-01T06:38:23Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=On timantit sulla ja helmet |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : On timantit sulla ja helmet, : mitä ihminen pyytää voi, : on ihanimmat silmäs, – : mitä vielä sä mielit, oi! : Sun silmäis ihanuutta : nyt uljas joukko soi : ikilaulujen ihmeellisten, – : mitä vielä sä mielit, oi! : Sun silmäs ihanaiset : ne turmion mulle toi, : ja onneni juurin ne raasti, – : mitä vielä sä mielit, oi! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 476 3442 2006-07-30T09:18:08Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oi, minne he jäi? |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Meressä riimupaaden näät, : siell’ istun rinnassa kaipuu. : Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät, : pois aallot ne kuohuen haipuu. : Moni viehkeä laps oli armahain, : moni kumppani mieleen muistuu. – : Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain, : pois kuohut ne aalloten suistuu. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 477 6036 2006-09-24T15:27:53Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kysymyksiä |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Meren rannalla öisen, usvaisen : on nuorukainen-mies, : sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, : ja synkin mielin hän aalloille puhuu: : »Oi, elon arvoitus ilmaiskaa, : tuo tuskainen ikiarvoitus, : jota monet päät jo on mietiskelleet, : hieroglyyfimyssyiset päät, : turbaanipäät sekä barettipäät, : peruukkipäät ja tuhannet muut : kurjat, polttavat ihmispäät. – : Lausukaa, mitä ihminen lienee? : Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy? : Ken asuu tähtien tuolla puolen?» : Veet pauhailee ikipauhinatansa, : ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää; : tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain, : ja houkka vastausta vartoo. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 478 9323 2006-12-03T15:24:18Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sanotaan, toivoss’ onni on |alaotsikko= |tekijä=George Gordon Byron |huomiot= }} : Sanotaan, toivoss onni on; : mut menneisiin taas lempi vaipuu: : se kiintyy riemuin muistohon, : ja ensi tunteet viimeks haipuu. : Mit ihannoimaan muisto jää, : se muinoin oli toivon tuomaa; : sen muisto kalliiks pyhittää, : vaikk’ kadonneen jo toivon huomaa. : On tyhjää kaikki, harhaa vaan: : tulevat pettää, kaukaa väikkyin; : et menneitäs saa palaamaan, : ja nykypäivääs katsot säikkyin! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:George Gordon Byron]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[en:The Hebrew Melodies/They say that Hope is happiness]] 479 10270 2007-01-22T08:56:37Z Zumg 42 Botti muokkasi: [[ro:Autor:George Gordon Byron]] '''George Gordon Byron''' (1788–1824) (katso [[w:George Gordon Byron|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Hyvää yötä!]]'' * ''[[Kreikalle 1819]]'' * ''[[Sanotaan, toivoss’ onni on]]'' [[Luokka:George Gordon Byron]] [[cs:George Gordon Byron]] [[en:Author:George Gordon, Lord Byron]] [[es:Lord Byron]] [[fr:Lord Byron]] [[pl:George Gordon Byron]] [[pt:Autor:Lord Byron]] [[ro:Autor:George Gordon Byron]] 480 975 2006-06-27T22:46:37Z Nysalor 5 [[Luokka:Englantilaiset runoilijat]] [[Luokka:Englantilaiset runoilijat|Byron, George Gordon]] 481 976 2006-06-27T22:46:41Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 482 4124 2006-08-01T06:31:47Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuori laulaja |alaotsikko= |tekijä=Thomas More |huomiot= }} : Läks nuori laulaja taistohon, : soma kuolla, kun nuolet tuiskii! : Isän miekka ankara vyöllä on, : ja olalla harppu huiskii. – : »Vaikk’ kaikki sun pettäis, laulun maa», : huus uhmaten urho oiva, : »tää miekka sun oikeuttas puolustaa, : tää harppu on riemukses soiva!» : Ja laulaja kaatui, – mut lannistaa : ei ylvästä henkeä voida. : Hän harppunsa särki, – ei enää saa : sen haastavat kielet soida: : »Sua koskaan vieras ei sorrakaan, : sa lemmen ja miehuuden kaiku! : Oli laulusi vapaita varten vaan, : ja ne orjain kesken ei raiku!» '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Thomas More]] [[Luokka:Valter Juva]] 483 3681 2006-07-30T09:42:04Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Iltakuoro |alaotsikko= |tekijä=Thomas More |huomiot= }} : Iltakuoron sävel liitää, : soiden hiljaa yli veen; : kohti, yhä kohti kiitää, : kaikuin takaa taipaleen: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jubilate, Amen! : Pois jo taas, jo pois se liitää, : häipyin humuun hiljaiseen: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jubilate, Amen! : Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin, : sävel rantaan raukeaa; : vuoroin, hyrskyn lailla kiihtyin, : kesken pauhun soinnun saa: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jubilate, Amen! : Taas jo, vetten lailla viihtyin, : sävel rantaan raukeaa: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jubilate, Amen! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Thomas More]] [[Luokka:Valter Juva]] 484 979 2006-06-27T23:03:44Z Nysalor 5 Kaikki kirkkahin – Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaikki kirkkahin – |alaotsikko= |tekijä=Thomas More |huomiot= }} : Kaikki kirkkahin : vain joutuisimmin vaipuu; : kaikki suloisin : sa ihaninnaan haipuu. : Kuin tähti lennossaan, : kuin kukka tehden terää, : niin toiveet katoo, kuihtuu vaan : ja hukkuu, kun ne herää. : Kaikki kirkkahin : vain joutuisimmin vaipuu; : kaikki suloisin : se ihaninnaan haipuu! : Ken siis unelmois, : kun uni kesken kätkee? : Kenpä luottaa vois : siteihin, jotka ratkee? : Ei, paras silloin tuo, : kun sokeaksi heittyy: : jää näkemättä valovuo, : mi sentään yöhön peittyy! : Kaikki kirkkahin : vain joutuisimmin vaipuu; : kaikki suloisin : se ihaninnaan haipuu! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Thomas More]] [[Luokka:Valter Juva]] 485 4404 2006-08-01T09:51:24Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/LEVYKEVANDAALI|LEVYKEVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:LEVYKEVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemää {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oi, usein hämyss’ yön – |alaotsikko= |tekijä=Thomas More |huomiot= }} : Oi, usein hämyss’ yön, : kun unta en saa silmiin, : niin säihkeess’ sädevyön : käy entispäivät ilmiin: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;pojan ihanteet, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hymy, kyynelveet : ja lemmenmuistot armaat; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sulo silmät nään, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;luo hautain jään, : miss’ uinuu kylmät parmaat! : Noin usein hämyss’ yön, : kun unta en saa silmiin, : kuin kautta vihmevyön : nään entispäivät ilmiin. : Kun muistan ystävät : ja ilot huimapäiden, : jotk’ kuoloon häipyivät, : kuin lehdet valtaan säiden, : mun on, kuin sen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;mi viipyen : jäi juhlasaliin vielä: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;valo hämärtäy, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kukat kelmeiks käy, : ja yksin hän on siellä! : Noin usein hämyss’ yön, : kun unta en saa silmiin, : kuin kautta vihmevyön : nään entispäivät ilmiin. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Thomas More]] [[Luokka:Valter Juva]] [[en:Oft, in the Still Night]] 486 9334 2006-12-06T12:36:19Z Mzlla 6 {{wikipedia}} {{wikipedia}} '''Thomas More''' (1478–1535) == Runot == * ''[[Iltakuoro]]'' * ''[[Kaikki kirkkahin –]]'' * ''[[Nuori laulaja]]'' * ''[[Oi, usein hämyss’ yön –]]'' [[Luokka:Thomas More]] [[en:Author:Thomas More]] [[es:Tomás Moro]] [[fr:Thomas More]] [[la:Scriptor:Thomas Morus]] 487 982 2006-06-27T23:04:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Englantilaiset runoilijat]] [[Luokka:Englantilaiset runoilijat|More, Thomas]] 488 983 2006-06-28T20:10:35Z Nysalor 5 Lastenlaulu Tampereen Sanomista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lastenlaulu |alaotsikko= |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Nuotti: Juokse porosein j.&nbsp;n.&nbsp;e. : ''Poika:'' : Suur on maailma, : Metsä vilpoisa, : Lehti-salissa : Linnun asuma, : Laulaa päivät kuin : Minäi riemusuin. : ''Tyttö:'' : Niitty kaunoinen, : Kukat siniset, : Perhot tuhannet : Lentäät liitäen, : Liitäät niinkuin mä : Joka päivä nää. : ''Poika:'' : Osta vitsanen, : Puhdas hieno on, : Vahva verraton, : Pehmyt lehtinen; : Koivun varpu vaan : Viisaaks, siivoks saa. : ''Tyttö:'' : Puna marjojain : Katsoppas nyt vaan, : Kun ma lantin saan : Kaikki saat sa vain; : Kun vaan näet nää : Tahdot enempää. : ''Molemmat:'' : Lapset pienoiset : Oomme molemmin, : Poskin hohtavin, : Siivot, kaunoiset, : Laulelemme vain : Päivät rallittain. : Laulu kaikuva, : Kuuluu laaksoissa, : Murhe majoissa : Meill’ on outoa; : Lapsen sydän on : Aina puutteeton. Trv. Kaksi viimeistä värsyä ovat suomeksi sepustajan tekemät. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=276202&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 4.2.1873]. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Zacharias Topelius]] 489 984 2006-06-28T20:10:45Z Nysalor 5 Sotamiehen-Laulu 30-vuotisessa sodassa Suomen Julkisia Sanomia -lehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sotamiehen-Laulu 30-vuotisessa sodassa |alaotsikko= |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : Mä puuroa, naurista Suomessa syön : Ja kaljoa päälle mä juon; : Mä kuokalla turpehia läpi lyön, : Ja peltoa korvessa luon. : Ma köyhänäi myllyhyn tynnerin vein, : Kirkossa kävin mä ja rippini tein. : Nyt ensi maljan, hurraa! : Saa, kumppanit! Suomenmaa. : Kas, vieraille maille kuin kauvas tahaan : Mä läksin jo tappelemaan; : Mä Tillyltä käskyjä eineelle saan – : Ja syönkini miehen tapaan. : Kuin paavi kiroo minut jospa mihin – : Mä nunnia suutelen ja pikariin. : Nyt toisen maljan, hurraa! : Sen, kumppanit! Paavi saa! : Punaista jos vertäni vuodattanen, : Punaistaki viiniä juon; : Kuninkahan puolesta tappelenen, : Jo liikkuipa miekkasi tuo; : Kuin jäähyvän annan ja lähtöä lyön, : Mä puuroa, naurista Suomessa syön. : Nyt viime maljan, hurraa! : Kuningas sen, kumppanit! saa. E. W. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=93315&conversationId=2&action=entryPage ''Suomen Julkisia Sanomia'' 7.10.1858]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Zacharias Topelius]] 491 4475 2006-08-06T20:41:07Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sigurd Jorsalafar |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Tuul’ ulvovi, tuisku käy yli maan. : Kuningas temppelikuorossaan : alas katsovi kansahan huokaavaan, : hänen virttä mi seuraavan luulee: : »Polo, vanha, lempeä, harmaa pää! : Lumi hällä on sielussa, rinnassa jää.» : – Ei, ei, hälle nuoruus häämöittää, : hän palmujen kuiskeen kuulee. : Kas, Suder-järvellä laineet lyö, : Sikelian saalis on sankarten työ, : tytöt tummat kuin viinitarhojen vyö, : meren urhojen rakkaus on rautaa! : – Pää painuvi kuulun kuninkahan, : suru peittää otsansa korkean, : ei kuule hän kuisketta rahvahan: : »Ah, Sigurd jo käy päin hautaa!» : Kova paikka on Akersborg, sota soi, : kera tapparan kirves karkeloi, : hepo päämiehen hurmeessa huppeloi, : hän itse kuin päivä paistaa. : – Kas, hurjana silmä Sigurdin : käy Neitseestä kuvaan Olavin. : – »Pyhä Olavi, on sota hirmuisin, : pirun kanssa hän taistoa taistaa!» : Tuul’ ympäri temppelin tuiskuaa, : jo loppunsa iltamessu saa. : »Tule pois, oi valtias, kohta maa : on tietön, on pelkkää lunta!» : Ei vastaa hän, mielensä pois pakenee, : yli myrskyjen, hallojen harhailee, : – Hän Bosporon heimoja hallitsee, : hän näkee voitoista unta. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Gustaf Fröding]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Sigurd Jorsalafar]] 492 4477 2006-08-07T18:39:25Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lemmenlaulu |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Minä rahalla rakkautta ostin, : kun muuten ma saanut en. : Soi kauniisti kantelo sentään, : soi kiitosta rakkauden! : Uni kaunis, vaikka vain unta, : oli kaunis se kuitenkin, : ja Eden on sillekin Eden, : ken jätti jo Edenin. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Gustaf Fröding]] [[Luokka:Runot]] [[sv:En kärleksvisa]] 493 5948 2006-09-24T15:22:52Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu kevättalvella |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} :»Sula jääni, : suo : mun vieriä, virrata vapaana», : näin keväälle huokasi talvi. :»Kenties, jos päivän on tahto niin, : me vuotamme kai vielä viikon, kaks, : kenties, kenties», kevät lauloi. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Gustaf Fröding]] [[Luokka:Runot]] [[sv:En vårvintervisa]] 494 4922 2006-08-27T13:05:01Z Nysalor 5 Lisää runoja {{Wikipedia}} '''Eino Leino''' (1878–1926) == Runot == === Omat runot === * ''[[Aino neiti]]'' * ''[[Hanget soi]]'' * ''[[Helsinki sumussa]]'' * ''[[Kiputytön laulu]]'' * ''[[Kuin musta ja valkea...]]'' * ''[[Kuvernöörin koira]]'' * ''[[Marjatan laulu]]'' * ''[[Minun mieleni oli kuin lampi]]'' === Suomennokset === * Brandes, Georg: ''[[Hautakammio]]'' * Brandes, Georg: ''[[Proteus]]'' * Brandes, Georg: ''[[Vaeltava ritari]]'' * Drachmann, Holger: ''[[Minä vihaan suuria totuuksia –]]'' * Drachmann, Holger: ''[[Syys-ilta]]'' * Drachmann, Holger: ''[[Tarina]]'' * Fröding, Gustaf: ''[[Laulu kevättalvella]]'' * Fröding, Gustaf: ''[[Lemmenlaulu]]'' * Fröding, Gustaf: ''[[Sigurd Jorsalafar]]'' * Heine, Heinrich: ''[[Kuolema on kylmä yö]]'' * Heine, Heinrich: ''Pohjanmeri'' (''Die Nordsee'') # ''[[Kruunaus]]'' # ''[[Iltahämärä]]'' # ''[[Auringonlasku]]'' # ''[[Yö rannikolla]]'' # ''[[Tunnustus]]'' # ''[[Yö kajutassa]]'' # ''[[Merikummitus]]'' # ''[[Rauha (Heine)|Rauha]]'' * Heine, Heinrich: ''[[Sinisin silmin kauan –]]'' * Heine, Heinrich: ''[[Sotaveikot]]'' * Horatius: ''[[Chloe]]'' * Horatius: ''[[Licinukselle]]'' * Horatius: ''[[Postumukselle]]'' * Horatius: ''[[Vergiliuksen lähtiessä]]'' * Jeitteles, Alois: ''[[Etäiselle ystävälle]]'' * Lybeck, Mikael: ''[[Kun tuli kuoli]]'' * Lybeck, Mikael: ''[[Pojilleni!]]'' * Lybeck, Mikael: ''[[Väsyneitä puita]]'' * Musset , Alfred de: ''[[Hyvästi]]'' * Musset , Alfred de: ''[[Laulu (Musset)|Laulu]]'' * Musset , Alfred de: ''[[Ninon]]'' * Musset , Alfred de: ''[[Suru]]'' * Procopé, Hjalmar: ''[[Unilaiva]]'' * Schiller, Friedrich: ''[[Hautavirsi]]'' * Schiller, Friedrich: ''[[Sveitsin lauluja]]'' * Schiller, Friedrich: ''[[Valter]]'' * Wildenbruch, Ernst von: ''[[Noidan laulu]]'' [[Luokka:Eino Leino]] 498 991 2006-06-28T20:37:16Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Leino, Eino]] [[Luokka:Suomentajat|Leino, Eino]] 499 4266 2006-08-01T06:43:08Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ihmis-kasvot. |alaotsikko=Suomennettu |tekijä=Frans Mikael Franzén |huomiot= }} : Jo yli metsän Setrisen : Oil kuudes päivä luomisen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Noussut kultineen. : Perho pitkin pensahia : Lemahteli ruusuisia : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kulta-siipineen. : Vedessä jo päärly paistoi: : Soutunsa myös soman alkoi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Joutsen aalloilla; : Hedelmistä heloittivat : Puut, ja kyyhkyt kuhersivat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kukka-kedoilla. : Mutta Luojan laitoksista, : Luoduistansa kaunihista : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Puuttui parahin; : Vaan ihminen kun mullasta : Nosti kasvons’, silloin vasta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaikki täytettiin. : Kukkuloilta lumi kulki, : Aamurusko itsens sulki : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Varjoon vuorien; : Tähdet taivon loistavaiset : Pakenemaan valmistihet : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Edest’ kasvojen. : Luodut kaikki kumarsivat : Kasvoja, kuin koroittivat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sulo-silmineen, : Joista lemmen liekki säikkyi, : Joitten kyynelistä’i välkkyi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toivo taivainen. : Itse enkeleinki parvi : Ihanita ihailevi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Luojaa silmäillen. : Luoja näissä, kuin hän teki : Viimeiseksi, kuvans’ näki : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Leppeest’ hymyillen. : Sä tyhmä! joka mullaksi : Ja juuri sieluttomaksi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Soimaat luontoa – : Lähtehelle lähtyäsi, : Vaikene siell’ näh’tyäsi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kasvois kuvoa. : Katso vanhan viisaan otsaa, : Kuinka valo sieltä hohtaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vuosi-sadoille. : Katso leimuuvaista silmää : Urhon, kosk’ hän turvaks’ rientää : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Maansa majoille. : Tai lemmen, sulon muotoa : Jos etsit, katso neitoa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Puna-poskista: : Katso rakkauden leimuu : Silmistään ja rauhan riemuu : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hymy-huulista. : Tai jos seuraat Selmaistani, : Katsele tät’ armastani : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Murheen majoissa: : Kuunnellessaan valituksen : Ääntä, loistaa sieluinen sen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kyynel-kasvoissa. : Ahpa kuvaa taivahista : Ja enkeleitten kaltahista : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ihmis-muotoa! : Tääll’ tomuuko vaan kaunistat? : Ei! mutta sielun todistat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ikuist’ luontoa. –s –s <nowiki>[</nowiki>[[Isak Alexis Wallenius]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=83952&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 10.12.1858]. [[Luokka:Frans Mikael Franzén]] [[Luokka:Isak Alexis Wallenius]] [[Luokka:Runot]] 500 3465 2006-07-30T09:20:31Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pidoissa. |alaotsikko= |tekijä=Frans Mikael Franzén |huomiot= }} : Kun leikki käy keskelle ystävien : Ja sormiss’ on mehuisat maljat, : Niin juo’os sa huolesi haihdutellen, : On hetket niin hupaisat harvat. : Sun riemus’ on ruusu, se puhkevi nyt, : Vaan huomenna kuihtuvi maahan. : Iloitse kun seuraan oot kerkeynyt, : Ja tiedä sen loppunsa saavan. : Ken kaivaten muistais ei mennehiä? : Siis juomass’ äl’ istu sä nukkuin. : Sä nauti vaan silmäsi räpäystä, : Ja riemuitse seurassa tuttuin. : Sä murhees ja toivosi maljassa juo, : Se täytä ja tyhjennä aina; : Vaan mielenki tahtons hallita suo, : Tok leikkiä höysteeksi lainaa. : Siis ensiksi maljamme emännälle: : Mi riemumme hänettä oisi? : Ja sittenpä maljamme isännälle: : Mi miehuuden hänettä toisi? : Ja malja ja laulu heit’ yhdistäköön, : Kun kaunihin liiton on tehneet. : Kuin viina ja myrtti he mielistyköön, : He taivahan töitä on nähneet. : Siin’ isäntä arvonsa osottakoon, : Ett’ täyteiset maljat ei puutu, : Ja pikaisen muutoksen toimittakoon, : Ett’ei toki vierahat suutu. : Vaan ennen kuin ehtii hän kilkattamaan, : Me juoman jo ehdimme saada, : Ja tyttöimme maljoja kallistetaan, : Mit meille on – kalliimmat maata. –rkk– <nowiki>[</nowiki>[[J. H. Erkko]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=219981&conversationId=2&action=entryPage ''Suomalainen Wirallinen Lehti'' 7.10.1869]. [[Luokka:Frans Mikael Franzén]] [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 501 995 2006-06-28T22:58:16Z Nysalor 5 Listaus '''Isak Alexis Wallenius''' (1826–1883) == Suomennokset == * Franzén, Frans Mikael: ''[[Ihmis-kasvot]]'' [[Luokka:Isak Alexis Wallenius]] 502 997 2006-06-28T22:58:32Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Wallenius, Isak Alexis]] 504 6100 2006-09-24T15:31:24Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mesi-Lintu. |alaotsikko=(Mukailema Saksan kielestä). |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Minne riennät mehiläinen? : Kunne kulkusi varainen? – : Tuskin vielä tuntureilla : Aamu-rusko alkehissa. : Vielä kukat, kultaisimmat, : Makailevat makiasti, : Uneksivat utu-silmät, : Utuisissa uutimissa. : Öinen kastet kaikin paikon : Välkyy vielä vilkutellen. – : Varo’ silkki-siipiäsi, : Tulemasta turmiolle. – : Vaan et säästä siipiäsi; : Yhä lennät löyhytellen. : Minne kiiret, Kimalainen, : Kun niin aikasin alotit? – : Jos on mesi mielässäsi, : Lentimiäs’ leväyttele; : Sulle sanon ainoisen : Mesi-paikan, parahimman. : Etk’ oo’ tullut tuntemahan, : Näkemähän Neitoani? – : Sill’ on huulilla hunaja, : Puhas mesi puuttumatta. – : Lennä’ luokse Liisaiseni. – : Sill’ on suuki sulaa mettä. – : Ime’ sieltä, imemällä, : Mesi-lintu, minkä jaksat! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123258&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 23.2.1833]. == Katso myös == * ''[[Sisilialainen kansa-laulu]]'' [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Runot]] 505 8492 2006-11-04T16:44:12Z Nysalor 5 Joutsen {{Wikipedia}} '''Elias Lönnrot''' (1802–1884) == Runot == === Omat === * ''[[Anakreonin laulun tapaan]]'' * ''[[Laulu Anakreonin tapaan]]'' * ''[[Mesi-Lintu]]'' * ''[[Mukailema Ruottin kielästä]]'' * ''[[Pieksämäkeläisestä]]'' * ''[[Suomen synty]]'' === Suomennokset === * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Maamme kirja: 39. Joutsen|Joutsen]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Lähteellä (Lönnrot)|Lähteellä]]'' == Runoteokset == * ''[[Kalevala]]'' == Katso myös == * ''[[Elias Lönnrot (Kramsu)|Elias Lönnrot]]'', [[Kaarlo Kramsu]]n runo [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[en:Author:Elias Lönnrot]] 506 1001 2006-06-29T23:00:42Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Lönnrot, Elias]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Lönnrot, Elias]] 507 4627 2006-08-16T15:02:50Z Nysalor 5 Katso myös -osio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Anakreonin laulun tapaan |alaotsikko= |tekijä=Elias Lönnrot |huomiot= }} : Ei ruusustossa Inka : Havannut mettiäistä; : Se piikillänsä pisti : Kätehen kaunoisehen. : Kun tunsi tuskan tuiman, : Jo juoksi joutumalla, : Ja itkien emolle : Valitti vaivoansa: : ”Jo taisi, äiti kulta, : Minusta mennä henki, : Kun lemmon lentiäinen : Mua piikillänsä pisti : Pahasti sormen päähän; : En vaivainen varannut, : Kun lensi liehutellen, : Kukissa kuihkuroien, : Ihan kun mettiäisnä.” : Sanoopi siihen äiti: : ”Ei lemmon lentiäiset : Sinua, tyttö rukka, : Kovasti kuolettane, : Kun vaan varoa voisit, : Etteivät haavottaisi : Syäntäsi sinulta : Ne lemmen lentiäiset.” E[lias]. L[önnrot]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=82154&conversationId=2&action=entryPage ''Saima'' 28.8.1845]. == Katso myös == * ''[[Laulu Anakreonin tapaan]]'' [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Runot]] 508 3514 2006-07-30T09:25:16Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kalastajan kajuutassa |alaotsikko= |tekijä=Octave Mirbeau |huomiot= }} ''(Näyttämö kuvaa kalastaja venheen kurjaa sisustaa. Venhe on ankkurissa lähellä rantaa. On pimeä ja kylmä. Heikko yöllinen valo tunkee luukusta sisään ja valaisee laimeasti kajuuttaa. Lähellä kylmää rautauunia istuu äiti pienellä jakkaralla, imettäen pientä lastaan. Viisitoista vuotias tyttö on pitkällään kaislavuoteella. Kuusi lasta nähdään matelevan puoli pimeässä nurkassa. Toiset itkevät ja valittavat; toiset jo nukkuvat. Ulkona riehuu tuuli ja repii kajuutan sinkkikattoa. Laineet loiskavat ulkona. Silloin tällöin kulkee laivoja kaupunkiin päin. Kuuluu koneitten jyskinää ja höyrypillien huutoa).'' ''Äiti:'' Paljoko on kello? ''Tytär:'' En tiedä. ''Äiti:'' On kai jo myöhä!... ''Tytär:'' En tiedä. ''Äiti:'' On jo ollut kauvan pimeä. Minusta näyttää että on jo ollut monta päivää pimeä... On kai jo myöhä... Sataako siellä? ''Tytär:'' En tiedä... En minä luule satavan... Vaan minä luulen, että tuulee. ''Äiti:'' Voi kuitenkin kuinka tuuli heiluttaa tätä venheparkaa ... kuinka se sitä jyskyttää!... Luuletko, että rupee satamaan? ''Tytär:'' En tiedä. ''Äiti:'' Siinä kun on rakoja, sen laidoissa, eikä sinkkipelti pidä vettä ... kunhan emme kastuisi kokonaan! Huh! kuinka on kylmä! Kun oltaisiin oikeassa huoneessa. ''Tytär:'' Kun ei meistä kukaan huoli! ''Äiti:'' Eihän ne meistä huoli, eihän ne meistä huoli! Surkeata on olla köyhä... Ne eivät anna meille enää mitään ... ne meitä kaikki kammoavat! ''(Äänettömyys)''... Taitaa jo olla myöhä... Ei kuulu enää ketään rannalla kulkevaksi... Minä en kuule ketään, missään... taitaa jo olla myöhä. ''(Taas äänettömyys)''... Ja kun ei ole mitä syödä, niin tuntuu vielä myöhemmältä!... kuule! ''Tytär:'' Mitä? ''Äiti:'' Katso, näkyykö vielä tulia rannalta? ''Tytär:'' Mitä varten? ''Äiti:'' Että jos on jo myöhä? ''Tytär:'' En minä viitsi ... minua uuvuttaa ... minä jo makaan... Mitä se hyödyttää? ''Äiti:'' Katsohan nyt kuitenkin. ''Tytär:'' ''(nousee vastahakoisesti, avaa luuhun ja katsoo ulos. Tuuli puhaltaa sisään.)'' Huh, kuinka siellä tuulee! Eikä siellä näy tulta ikkunoissa. ''Äiti:'' Eikö näy tulta ... on siis myöhä, kun ei näy tulta ikkunoissa!... kuule! ''Tytär:'' Noh? ''Äiti:'' Katso, ovatko lamput sillalla jo sammutetut? ''Tytär:'' Ovat. ''Äiti:'' Lamput ovat jo sammutetut!... Siis on jo myöhä!... kuule! ''Tytär:'' Mitä nyt sitten? ''Äiti:'' Kuuntele, vieläkö rantaravintolassa ollaan valveilla? ''Tytär:'' En minä sieltä mitään kuule. ''Äiti:'' Sinä et kuule mitään?... silloin on myöhä, hyvin myöhä ... katsoppas, sataako? ''Tytär:'' Taivas on paksussa pilvessä ... mutta ei siellä vielä sada ... mutta tuulee kovasti. ''Äiti:'' Näetkö sinä rantaa? ''Tytär:'' Kyllä minä näen rannan... ''Äiti:'' Näetkö niin pitkälle, että erottaisit jotain venhettä siellä? ''Tytär:'' En. ''Äiti:'' Etkö näe mitään? ''Tytär:'' En. ''Äiti:'' Minä luulen että on myöhä ... minä luulen, että on myöhempi vielä kuin eilen... ''Tytär:'' ''(sulkee luukun ja panee maata vilusta väristen).'' Niin minäkin luulen, että myöhempi on kuin eilen. ''(Äänettömyys.)'' ''Äiti:'' Missä sinä olet? Minä en enää sinua näe... ''Tytär:'' Minä makaan... Minä olen niin paljon kulkenut tänään. ''Äiti:'' Isää ei kuulu tulevaksi... Hän viipyy aina niin myöhään. ''Tytär:'' Se on kai vielä päissään. ''Äiti:'' Onkohan veljesi tullut? ''Tytär:'' On. ''Äiti:'' Tiedätkö, oliko hän saanut kaloja? ''Tytär:'' En tiedä ... mutta eihän nyt enää kukaan saa kaloja. ''(Tuuli tärisyttää venhettä, joka natisee liitoksissaan).'' ''Äiti:'' Voin, kun se isä ei tule .. kunhan ei olisi mitään vahinkoa tapahtunut! ''Tytär:'' Mitä vahinkoa? Sinä sanot, sitä samaa joka päivä... Niin kyllä, vahinkoa!... Se on päissään! Ja kun tulee kotiin, niin peittoo meitä kaikkia. ''Äiti:'' Kun sillä olisi kaloja, niin ei se meitä peittoisi. ''Tytär:'' Kaloja!... Ei nyt enää saa kaloja!... kahteen viikkoon ei ole kukaan saanut mitään. ''Äiti:'' Kunhan ei vaan olisi tapahtunut mitään vahinkoa! ''Tytär:'' Kunpa edes olisi tapahtunut! ''Äiti:'' ''(vapisten)'' Elä puhu sillä lailla!.. Kukas sinua sitten elättäisi sinä paha lapsi? ''Tytär:'' Kuolemmehan me kuitenkin nälkään. ''Eräs lapsista (nurkasta päin):'' Minulla on nälkä! ''Toinen lapsista (nurkasta päin):'' Minulla on vilu! ''(Läheinen kirkon kello lyö yhtätoista).'' ''Äiti:'' Kuule, se on yksitoista!.. Hän on taas päissään!.. Hän on mennyt kapakkaan.. Ja hän on päissään!.. Voi, hyvä Jumala! ''(Lapsi alkaa itkeä hänen sylissään. Äiti alkaa viihdyttää sitä laululla, jonka vilu tekee väriseväksi).'' ''Ensimmäinen lapsi:'' Minulla on nälkä! ''Toinen lapsi:'' Minulla on vilu! ''Äiti:'' Elkää lapset! Nukkukaa nyt! Minä laulan teille tuu-tuu-tuuti-tuuti-tuu! Pankaa lapset silmät kiinni, pankaa, pankaa silmät kiinni! ''(Hän laulaa vapisevalla äänellä, siksi kunnes lapset rauhoittuvat. – Äänettömyys.)'' ''Tytär:'' Minäkin nukun, minä en ole enää ollenkaan väsynyt. ''Äiti:'' (Panee rintalapsensa riepukasan päälle nurkkaan): Minä en voi enää imettää. Rintani on kuivunut ... kuule! ''Tytär:'' Anna minun olla .. minä tahdon nukkua... ''Äiti:'' Eikö meillä ole enää ollenkaan leipää? ''Tytär:'' Ei ole. ''Äiti:'' Eikä yhtään kynttilää? ''Tytär:'' Eikä ole! Jätä minut rauhaan! Minä tahdon nukkua. ''Äiti:'' Minä en tahtoisi olla pimeässä, kun isä palaa.. Minusta näyttää, että se siitä yhä enemmän suuttuu.. Kuulehan nyt, elähän vielä nuku! Eikö meillä siis enää ole mitään? ''Tytär:'' Ei mitään, ei mitään.. Voi! mikset anna minun nukkua? ''Äiti:'' Se on sinunkin syysi ... mikset ole mitään tuonut tänään? ''Tytär:'' Mistä minä tuon, kun ei kukaan anna! Tiedäthän sinä aivan hyvin, ettei meille enää kukaan anna! Minut ajetaan ulos joka paikasta .. minua haukutaan varkaaksi.. Tähän aikaan on niin paljon kerjäläisiä joka paikassa... ''Äiti:'' Minä olin kuulevinani airojen loisketta tuolta ulkoa... ''Tytär:'' Ei siellä ole ketään! Tuulihan se vettä läiskyttää! Ole nyt jo vaiti .. ja anna minun nukkua rauhassa. ''Äiti:'' Mutta minä olen aivan varma siitä, että minä kuulin airojen käyntiä ulkopuolella. ''Tytär:'' Ei siellä ole niin mitään! Sinä horiset! Laineethan ne on.. (Höyryvenhe kulkee ohitse ja huutaa pitkään ja surullisesti). ''Äiti:'' Se on höyryvenhe, joka menee kaupunkiin. Se on se, joka vie ruokaa kaupunkiin. Luuletko sinä, että se on se, joka vie ruokaa kaupunkiin? ''Tytär:'' En tiedä. ''Äiti:'' Kyllä se on se. Jos isä olisi saanut kaloja, niin vaihdettaisiin ne huomenaamuna leipään. ''(Höyryvenheen pilli on herennyt huutamasta .. ei kuulu muuta kuin koneen jyskytys, joka heikkenee heikkenemistään, höyryvenheen kadotessa yön hiljaisuuteen).'' Jos sillä olisi edes viinatilkka pullon pohjassa, kun se palaa kotiin .. kun juopi, niin se lämmittää .. eikä tunne nälkää .. eikä tunnu köyhältä eikä kurjalta.. Kuule!.. ''(Äänettömyys)''.. Kuule! ''(Äänettömyys)''.. Hän nukkuu!.. Ne nukkuvat kaikki! Minäkin tahtoisin nukkua.. Tuuli tuntuu laimenevan.. Venhe ei enää heilu niinkuin äsken.. ''(Läheisessä kirkontornissa lyö kello kahtatoista).'' Kaksitoista!.. Hän ei enää tule tänä yönä.. Missä hän lienee?.. mitä hän tehnee?.. Hyvä Jumala, kuinka vatsaani vääntää! Sitä polttaa!.. Eikä ole mitä söisi... Kyllä tuuli jo puhaltaa heikommin.. Sitä tuskin kuulee enää.. Kun olisi tulta, että näkisi .. ne kun nukkuvat kaikki, niin minua pelottaa.. Kuule.. ''(Äänettömyys)''.. Kuule ''(Hän nousee, avaa luukun ja pistää päänsä ulos)''.. Taivas on pilkkosen pimeä... Ei enää tuule .. mutta sataa .. sataa.. ''(Sade alkaa rapistaa katolle).'' Kuinka siellä sataa! ''(Hän kumartuu ulkopuolelle).'' Ei näy mitään venhettä tulevaksi. ''(Sade kiihtyy. Hän sulkee luukun)''.. Hyvä Jumala, katto vuotaa! Lapset kastuvat, me kaikki tulemme läpimäriksi... ''(Hän heittäytyy tyttärensä viereen vuoteelle.)'' ''Eräs lapsista (unissaan):'' Minulla on nälkä! ''Toinen lapsista (unissaan):'' Minulla on vilu. ''Äiti:'' Voih, nukkukaa, lapset .. nukkukaa, nukkukaa, hyvät rakkaat lapset! ''(Katto alkaa vuotaa yhä enemmän).'' '''Octave Mirbeau.''' '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218078&conversationId=3&action=entryPage ''Päivälehti'' 23.9.1890]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Octave Mirbeau]] 509 3591 2006-07-30T09:32:56Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rintatautinen |alaotsikko= |tekijä=Octave Mirbeau |huomiot= }} ''(Näyttämö kuvaa verandaa, jota tuoksuvat ruusut reunustavat. Edustalla puutarhoja ja huviloita mereen saakka. Meri on sininen ja tyven, valkeita purjeita paistaa auringon valossa sen pinnalla. Rantaa pitkin kulkee leveä tie, jossa alinomaa liikkuu kävelijöitä ja ajavia. Ilo tuntuu ilmassa, aurinko luo hilpeätä riemua ylt’ympäri. Rintatautinen on istuutunut, puoleksi maaten, nojatuoliin, tyynyjen keskeen. Hän on vaalea, mutta poskipäät punottavat ja hänen kosteissa silmissään on melkein yliluonnollinen loiste. Hänen pitkät ja laihat kätensä lepäävät villaisen vaipan päällä, johon jalkapuoli on kokonaan kiedottuna, Äiti työskentelee hänen ympärillään huolekkaana ja onnettoman näköisenä. Hän katselee usein lastaan, käy häntä vaalimaan. Kuuluu kaukaa laulua).'' ''Äiti:'' Kuinka nyt voit, lapseni? ''Sairas'' (heikolla, rasitetulla äänellä): Minä voin hyvin, oikein hyvin ... niin, minä luulen, että olen ihan terve. ''(Hän yskii.)'' ''Äiti:'' Eikö sinua tuuli häiritse? ''Sairas:'' Ei, päin vastoin ... se tuntuu niin hyvältä ... on niin kaunis ilma... Ja sitten tuo meri... Minä voin vallan hyvin... ''(Yskii yhä.)'' ''Äiti:'' Jos me kuitenkin menisimme huoneesen?... Minä kutsun palvelijan... ''Sairas:'' Ei, ei ... ei vielä... Enhän minä ole sairas ... olen vähän heikko ... oi muuta mitään ... vähän yskä... Mutta en minä ole sairas. ''Äiti:'' Et, et ... enhän minä sitä sanokaan, hyvä lapsi! ''Sairas:'' Voi, voi, äiti, minä en tahtoisi olla sairas!... On niin ikävä olla sairas!... Kuinka voipi se nuori tyttö tuolla vastapäätä? Minä en ole nähnyt häntä tänään. ''Äiti:'' Eiköhän hän voi paremmin, hänkin. ''Sairas (kertoen äidin sanat):'' ”Eiköhän hän voi paremmin, hänkin!” Miksi sanot sinä: hänkin?... Enhän minä ole sairas, minä ... olenko minä sitten sairas? olenko minä sairas? Luuletko sinä sitten, että olen? ”Hän voi paremmin, hänkin!” ''Äiti:'' Mutta, hyvä lapsi ... sinä käsität minut väärin ... enhän minä ole niin sanonut... ''Sairas:'' Hän on sairas, tyttöparka, kovin sairas... Eilen hän oli niin kalpea kuin kuollut... Minkätähden hän ei ole ilmestynyt tänään tuonne balkongilleen? ''Äiti:'' En tiedä ... kenties on heillä vieraita ... mutta elä huoli ajatella mitään semmoista... ''Sairas:'' Hän on ehkä kuollut... Minä olen kuullut kelloja soitettavan tänään... Sinne meni tuonne hänen taloonsa niin paljon ihmisiä äsken ... minä muistelen, että kuulin jonkun itkevän... Hän on luultavasti kuollut! ''Äiti:'' Mistä sinä semmoista ...eihän kukaan ole itkenyt... ''Sairas:'' Onpahan ... minä olen aivan varma siitä, että joku itki... Hän on ihan varmaan kuollut .. minulla on oikein sääli häntä!... Mikä olikaan hänen nimensä? ''Äiti:'' En minä tiedä. ''Sairas:'' Minä tahtoisin tietää hänen nimensä... Mistä hän on tullut tänne? ''Äiti:'' Jostain ulkomaalta... ''Sairas:'' Onko hän rikas? Se oli varmaankin hänen sulhasensa, se nuori mies, joka tuli niin usein hänen luokseen... Minä en pidä hänestä... Hän ei ole surullisen näköinen... Äiti! ''Äiti:'' Mitä tahdot, lapseni? ''Sairas:'' Kyllä hän kai on kuollut!... Minä häntä eilen oikein tarkastelin ... mutta hänellä oli kuoleman hymy huulillaan... Minä niin tahtoisin tietää ... lähetä joka kysymään... ''Äiti:'' Mutta, hyvä lapsi, mehän emme ole tutut... ''Sairas:'' Minä tahtoisin tietää ... voimmehan me tutustua häneen ... koskapahan hän on niin sairas! ''(Yskii.)'' ''Äiti:'' Ei nyt puhuta tällaisista... Sinä vaan turhaan kiihdyt ... ei se ole sinulle hyvä ... ehkä me mennään sisään?... ''Sairas:'' Ei ... ei... en minä rakasta olla huoneessa ... minua siellä pelottaa... Siellä on niin paha haju ... täällä on niin hyvä olla... Mikä täällä niin tuoksuu? nuo ruusutko? ''Äiti:'' Varmaankin ruusut ... mutta ne vaivasivat sinua eilen... ''Sairas:'' Vaivasivatko eilen?.. Niinkö luulet?... en minä sitä muista... Miksi olet noin surullisen näköinen? ''Äiti:'' Mutta enhän minä ole surullinen, hyvä lapsi ... enhän toki ole ollenkaan... Miksi olisin minä surullinen?... ''Sairas:'' En minä tiedä, vaan minusta vain siltä näytti... Ei pidä olla surullinen... Tulevatko meidän tuttavamme tänne tänään? ''Äiti:'' Kyllä kai ... tulevathan he tänne joka päivä... ''Sairas:'' Vai niin! ''Äiti:'' Etkö sinä tahtoisi että ne tulevat? ''Sairas:'' Jenny minua väsyttää... Se nauraa niin paljon ... niin, minä luulen, että hän minua väsytti eilen... Minä en voi kärsiä hänen nauruansa... Minä en voi kärsiä, että ollaan niin iloisia... Minusta näyttää, ett’ei ole hyvä, kun niin paljon nauretaan ja ollaan niin iloisia... Kun minä näen hänet niin iloissaan, niin en tiedä ... mutta minun tekisi mieleni usein itkemään... Minulla on liika kuuma ... minua ihan hiottaa!... Se minua polttaa rinnassa... ''(Hän saa rykimiskohtauksen. Hänen rintansa korisee, posket hehkuvat, äiti kannattaa hellävaroen hänen päätään ja pyyhkii hänen otsaansa, josta tippuu isoja hikikarpaloita)'' voih, kuinka ryvittää ... koskee ... koskee... ''(Äiti kaataa kuppiin muutamia lusikallisia lääkkeitä)''... Mutta enhän minä ole sairas ... mitä?... Kyllä se menee ohitse... Minä en tahdo, että Jenny tulee... Se on hänen syynsä, että minua alkaa ryvittää... Kuule äiti, eihän hän tule? ''Äiti (tarjoten hänelle kuppia):'' Ole rauhassa kultaseni, ei hän tule .. juo, nyt vähäsen .. lainaa varovasti, vähä kerrassaan .. sinä aina niin kiihdyt .. sinä puhut liika paljon .. juo nyt.. ''(Hän koettaa pakoittaa itseään juomaan .. huulet värähtelevät tuskallisesti .. juotava valuu takaisin suupielistä).'' ''Sairas (juotuaan):'' En minä jaksa juoda! Minä en yhtään käsitä, miksi sinä aina pakoitat minua juomaan kaikellaisia rohtoja!.. Kun minä en kuitenkaan ole sairas!.. Nuo kaikki rohtopullot tuolla kammarin pöydällä .. ne saattavat minut niin surulliseksi.. Minusta näyttää, että, ne ovat vahakynttilöitä ja täällä on jossain joku ruumis, jonka puolesta rukoillaan.. ''Äiti:'' Elä puhu lapseni, minä pyydän sinua. Lepää nyt .. tahdotko että minä sinulle luen jotain? ''Sairas:'' En minä tahdo .. elä lue, rakas äitini .. en minä enää rakasta kirjoja. Joskus kun minä ajattelen itsekseni, niin näen minä semmoista, joka on siellä hyvin kaukana, joka on paljoa kauniimpaa kuin kirjoissa... ''Äiti:'' Lepää nyt, rakas lapsi .. minä pyydän, elä virka enää mitään.. Sinua vaan alkaa ryvittää... ''Sairas:'' Eikä ala enää .. se on jo ohitse.. Nyt minä taas voin hyvin, ihan hyvin.. Enkä minä enään tahdo, että se lääkäri tulee... Joka kerta kuin hän tulee tänne, niin tulen minä surulliseksi.. Ja sitten hänen kysymyksensä minua hermostuttavat .. ja hän tuo partansa niin likelle, ihan kiinni .. minä en voi sietää häntä.. Minkätähden minua kiusataan?.. Hänen ei ollenkaan tarvitse enää tulla tänne.. Oletko sinä huomannut, että hän tulee aina mustassa puvussa.. Voisi luulla, että hän pukeutuu surupukuun kaikkien niiden sairasraukkain tähden, jotka pyytävät häntä parantamaan itseänsä.. Ei, minä en tahdo, että hän tulee.. ''Äiti:'' Kuulehan nyt, rauhoituhan nyt, rakas lapseni.. Koeta olla vähän aikaa puhumatta.. Usko nyt minua, että se ei tee sinulle hyvää. ''Sairas:'' Eikös se ollut hän, joka hoiti tuota tyttö parkaa .. sitä muukalaista .. no häntä, joka on kuollut? ''Äiti:'' Mutta eihän hän ole kuollut.. Miksi luulet, että hän olisi kuollut? ''Sairas:'' Onpahan hän kuollut!.. Eilen minä en häntä nähnyt, kun hänet oli kääritty siihen vaippaan, ihan kokonaan .. mutta minä näin, että Kalma seisoi hänen päänsä pohjissa.. ''Äiti:'' Voi hyvä lapsi... ''Sairas:'' Niin, mutta eikös se ollut hän, joka häntä on hoitanut.. ''Äiti:'' No, mutta ei .. sinähän tiedät, että se on mikä lie saksalainen lääkäri.. ''Sairas:'' Miksi ei häntä ole näkynyt tänään? ''Äiti:'' Mutta olihan hän .. minä vakuutan sinulle... ''Sairas:'' Eipähän se ollut hän!... Minä tahtoisin nähdä hänet.. Minä rakastan häntä enemmän kuin Jennyä.. Hän on ihan valkea kuin lilja.. Äiti, katso tuota pientä pilveä auringon edessä.. Onko se hänen henkensä, joka menee? ''Äiti:'' Nyt on jo aika, että menemme huoneesen .. ei aurinkokaan enää paista.. ''Sairas:'' Kyllä, kyllä, heti paikalla .. kas, kuinka se on valkonen tuo pilvi.. Eikö kaikki pilven hattarat ole kuolleitten sieluja .. ne eivät enää näytä surullisilta.. Ne ovat niin onnellisia kuin taivaan linnut.. Kuule, minnekkä ne menevät?.. ''Äiti:'' Minä menen sanomaan, että tulevat auttamaan.. Odota vähän, kun laitan näitä korvatyynyjä.. Eikö sinulla ole vilu? ''Sairas:'' Ei minulla ole vilu... Näytänkö minä kalpealta?.. ''Äiti:'' No, mutta et ollenkaan .. ethän sinä ole ollenkaan kalpea.. ''Sairas:'' Olenpahan .. minä näen, että olen mielestäsi kalpea.. Anna minulle se sinun pikku peili.. ''Äiti:'' Se jäi minulta tuonne kammariin.. ''Sairas:'' Anna minulle se sinun pikku peili.. ''Äiti:'' Kyllä, kyllä, kun tullaan kammariin. ''Sairas:'' Niinpähän se on .. minä olen sinun mielestäsi kalpea.. Anna minulle peili! ''Äiti:'' (äiti antaa hänelle pienen peilin!) '' kas, kas sinua ''(koettaa hymyillä)'', kuinka olet turhamaisen.. ''Sairas:'' (tarkastaa kaavan onttoja silmiään, joita verhoa musta varjo, hehkuvia, painuneita poskiaan, puoleksi aukinaista suutaan, joihin kuolema jo on leimansa painanut):'' Tuo se lähemmä .. ei ylemmä ... mutta enhän minä ole kalpea.. Enkähän minä ole laiha enkä sairas!.. ''(Äiti kääntää pois päänsä ja pyyhkii salaisesti kyyneleen silmästään)''.. Minä luulin, että olisin huonompikin! Minä olen hyvin tyytyväinen!.. kuule, äiti, sinun pitää lähettää kukkia sille tyttöparalle, joka kuoli... '''Octave Mirbeau.''' '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218082&conversationId=4&action=entryPage ''Päivälehti'' 27.9.1890]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Octave Mirbeau]] 510 4088 2006-08-01T06:28:38Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Octave Mirbeau''' (1848–1917) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Kalastajan kajuutassa]]'' * ''[[Rintatautinen]]'' [[Luokka:Octave Mirbeau]] 511 1007 2006-06-30T14:41:29Z Nysalor 5 [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat|Mirbeau, Octave]] 512 1008 2006-06-30T14:50:33Z Nysalor 5 Unilaiva Maailman kannel -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Unilaiva |alaotsikko= |tekijä=Hjalmar Procopé |huomiot= }} : Valmiina valkamassa tuoll’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ol’ äsken laiva, sen : jokainen purje silkistä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;joka vitja hopeinen, : mahognipuusta lankut sen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kullasta laidat siin’ : ja joka mies oli gentleman : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kokista kapteeniin. : Salongin niinkuin hyttien : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;siell’ loisti ikkunat, : kävi polkka etukannella, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;emigrantit lauloivat. : Ja luona laskuportahan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hymyili perämies : ja kysyi, paikan toivoinko : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ens luokkahan kenties. : Nimeä laivan tiedustin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sen suuntaa, kulkua. : Hän vastas: »Paras teille siis : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ois tulla mukana. : Niin kaukana ei kangasta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;untenne kaupunki, : sekunniss’ ettei laiva tää : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sen rantaan laskisi. : Kompassi vaikka puuttuukin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;on suora suuntamme, : purrella purjetuuli ain, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vaikk’ kuuhun kulkis se. : Matkanne paljon maksa ei: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vain mielikuvitus : näät täällä käypä raha on, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ei kirstun kimallus. : Muut missä laivat taistella : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;saa jäissä pohjolan, : me ruusuköysin laskemme : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;leyhkässä lounahan. : Meri vaikka myrskyn nostakoon, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;muut laivat pirstatkoon, : nukumme palmuin alle me : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja iki-nautintoon. : Ja meidän matkustajamme, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jos näkisitte nuo! : On kokoelma kirjava : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hyvän ja pahan tuo, : enin eksyneitä elämän, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ilon irtolaisia – : ei heille maalla hurrattais, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;siit’ olen varma ma. : Näät varovaiset, viisahat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tasaiset, uutterat : ja säästäväiset harvoin vaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;he tänne saapuvat. : On heillä kiire kartuttaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;näät kauppaa, tavaraa, : he eivät muuta toivokaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja eivät muuta saa. : Keskellä kukkain kulkevat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;elon valkokaritsat, : mut autuaista loitolla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;käy mustat lampahat, : nuo raukat, joilta haihtunut : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;on paimen, karjakin – : näit’ eksyneitä varten tääll’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;on paikka parahin. : Näät kalleimpansa täällä saa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jokainen jällehen, : ei lopu kulta kukkaron, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ei helke hopeiden. : Perinnön hävitettyään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;peluri tänne saa : ja viskaa arvan, voittaen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;taas puoli maailmaa. : Öin varas tänne kiiruhtaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kopistaan synkästä, : kun kotimajaan matalaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hänt’ ajaa ikävä, : on heti haahteen tultuaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;taas mies hän kunnian : ja unhotettu rikos on : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja puku rikkojan. : Pian illantuuli virkoaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;pian kääntyy kokkapuu, : kuin ilmapallot purjeemme : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;merille pullistuu. : Saa nuoret taasen toisensa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;soi tanssin sävel jo, : ja joka yö on täällä häät, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;joka tyttö morsio. : Näin täällä kera ihmisten : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;käy leikki iloisa, : näät suuret niinkuin pienetkin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vain ovat lapsia. : Sen, jonka pään on kumaraan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;elonhuoli painanut, : on kuvakirja unelma : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja sen kauniit seikkailut.» '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Hjalmar Procopé]] [[Luokka:Runot]] 513 1012 2006-06-30T14:52:18Z Nysalor 5 Kielilinkki '''Hjalmar Procopé''' (1868–1927) == Runot == * ''[[Unilaiva]]'' [[Luokka:Hjalmar Procopé]] [[sv:Författare:Hjalmar Procopé]] 514 1013 2006-06-30T14:52:46Z Nysalor 5 Kielilinkki [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Procopé, Hjalmar]] [[sv:Kategori:Hjalmar Procopé]] 515 1015 2006-06-30T23:35:05Z Nysalor 5 Kun tuli kuoli Maailman kannel -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kun tuli kuoli |alaotsikko= |tekijä=Mikael Lybeck |huomiot= }} : Istuivat piirissä kansan päät, : tuskallisna he vahtivat tulta. : Loisti, leimusi liekkien häät, : karkeli kipunain kirjokulta. : »Ne lentävät liikaa, ne polttavat talon», : yks virkkoi, ja kaikki tuumivat niin, : ett’ olla se vaara voi tulipalon. : Tulen ympäri muuri näin muurattiin. : Mut tuli ei häkissä viihtynyt, : se tien läpi muurinsa poltti nyt, : se leimahti kansan päämiesten eteen, : jotka torkkuivat työnsä tehtyään. : Niin nous heistä ylin ja sammutti veteen : koko rovion, kauhu sydämessään. : »Täss’ olen ma», virkahti musta tuhka : ja irvisti heille kuin ilkeä uhka. 1899. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Mikael Lybeck]] [[Luokka:Runot]] 516 3393 2006-07-30T09:13:40Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pojilleni! |alaotsikko= |tekijä=Mikael Lybeck |huomiot= }} : Kaihtaen, voimatonna seison : eessä välttämättömän; kaiken raskaan, : mi teitä vartoo. : Mut älkää katsoko synkästi elämää – : älkää silti kovasti, säälimättä : kuin elämä katsoo! : Käsin kaksin kantakaa : taakka: mutta tehkää se pystypäin : ja katse kirkkaana! : Hyvä hymynne olkoon, : lämmin, viisas kuin harvoilla vielä : on voimakkailla. : Vihamiehiä vältä ei kukaan; : eivät he lepää, eivät unhota työtään – : se heille kuuluu. : Olkaa liian ylpeät kostamaan! : Sydämen tyyni ylemmyys on kunnia : kotinne, heimonne. 1903. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Mikael Lybeck]] [[Luokka:Runot]] 517 1017 2006-06-30T23:35:11Z Nysalor 5 Väsyneitä puita Maailman kannel -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Väsyneitä puita |alaotsikko= |tekijä=Mikael Lybeck |huomiot= }} : Yö, jota kauan, kauan varroimme, lujaan : ympäri päittemme sulkeutukoon! : Myrsky ei lepää, : aallot eivät asetu – : ei aamu meitä varro; : törmällä seisomme, kaukana, kauimpana. : Lyö runkomme, myrsky, lyö viimeinen vastus : juurista syömessä vanhan maan! : Yö ei sitä kerro, : aallot eivät asetu – : ei aamu meitä varro; : mut ei taipua, murtua vaan ... vain murtua. : Lainehet ahnaat, laajaksi hautamme luokaa, : tehkää suureksi kaatumisemme! : Kerran vaikenee myrsky, : kerran valkenee yökin – : ei meitä aamu varro; : uuvuimme myrskyssä seisomaan, myrskyssä sotimaan. 1903. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Mikael Lybeck]] [[Luokka:Runot]] 518 4074 2006-08-01T06:27:40Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Mikael Lybeck''' (1864–1925) == Runot == * ''[[Kun tuli kuoli]]'' * ''[[Pojilleni!]]'' * ''[[Väsyneitä puita]]'' [[Luokka:Mikael Lybeck]] 519 1019 2006-06-30T23:35:34Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Lybeck, Mikael]] 524 8446 2006-10-29T20:37:23Z Hartz 13 lisää testiä /* <pre> */ var ta = new Object(); ta['pt-userpage'] = new Array('.','Oma käyttäjäsivu'); ta['pt-anonuserpage'] = new Array('.','IP-osoitteesi käyttäjäsivu'); ta['pt-mytalk'] = new Array('n','Oma keskustelusivu'); ta['pt-anontalk'] = new Array('n','Keskustelu tämän IP-osoitteen muokkauksista'); ta['pt-preferences'] = new Array('','Omat asetukset'); ta['pt-watchlist'] = new Array('l','Lista sivuista, joiden muokkauksia tarkkailet'); ta['pt-mycontris'] = new Array('y','Lista omista muokkauksista'); ta['pt-login'] = new Array('o','Kirjaudu sisään tai luo tunnus'); ta['pt-anonlogin'] = new Array('o','Kirjaudu sisään tai luo tunnus'); ta['pt-logout'] = new Array('','Kirjaudu ulos'); ta['ca-talk'] = new Array('t','Keskustele sisällöstä'); ta['ca-edit'] = new Array('e','Muokkaa tätä sivua'); ta['ca-addsection'] = new Array('+','Lisää kommentti tälle sivulle'); ta['ca-viewsource'] = new Array('e','Näytä sivun lähdekoodi'); ta['ca-history'] = new Array('h','Sivun aikaisemmat versiot'); ta['ca-protect'] = new Array('','Suojaa tämä sivu'); ta['ca-delete'] = new Array('d','Poista tämä sivu'); ta['ca-undelete'] = new Array('d','Palauta tämä sivu'); ta['ca-move'] = new Array('m','Siirrä tämä sivu'); ta['ca-watch'] = new Array('w','Lisää tämä sivu tarkkailulistallesi'); ta['ca-unwatch'] = new Array('w','Poista tämä sivu tarkkailulistaltasi'); ta['search'] = new Array('f','Etsi sivu'); ta['p-logo'] = new Array('','Etusivu'); ta['n-mainpage'] = new Array('','Mene etusivulle'); ta['n-portal'] = new Array('','Keskustelua projektista'); ta['n-currentevents'] = new Array('','Taustatietoa tämänhetkisistä tapahtumista'); ta['n-recentchanges'] = new Array('r','Lista tuoreista muutoksista'); ta['n-randompage'] = new Array('x','Avaa satunnainen sivu'); ta['n-help'] = new Array('','Ohjeita'); ta['n-sitesupport'] = new Array('','Tue sivuston toimintaa'); ta['t-whatlinkshere'] = new Array('j','Lista sivuista, jotka viittavat tänne'); ta['t-recentchangeslinked'] = new Array('k','Viimeisimmät muokkaukset sivuissa, joille viitataan tältä sivulta'); ta['feed-rss'] = new Array('','RSS-syöte tälle sivulle'); ta['feed-atom'] = new Array('','Atom-syöte tälle sivulle'); ta['t-contributions'] = new Array('','Näytä lista tämän käyttäjän muokkauksista'); ta['t-emailuser'] = new Array('','Lähetä sähköpostia tälle käyttäjälle'); ta['t-upload'] = new Array('u','Tallenna kuvia tai muita mediatiedostoja'); ta['t-specialpages'] = new Array('q','Näytä toimintosivut'); ta['t-print']=new Array('', 'Lataa sivun tulostamiseen sopivalla tyylisivulla. Voit aina käyttää suoraan selaimen tulosta-toimintoa.'); ta['t-permalink'] = new Array('', 'Pysyvä linkki sivun tämänhetkiseen versioon.'); ta['ca-nstab-main'] = new Array('c','Näytä sisältösivu'); ta['ca-nstab-user'] = new Array('c','Näytä käyttäjäsivu'); ta['ca-nstab-media'] = new Array('c','Näytä mediasivu'); ta['ca-nstab-special'] = new Array('','Tämä on toimintosivu'); ta['ca-nstab-project'] = new Array('c','Näytä projektisivu'); ta['ca-nstab-image'] = new Array('c','Näytä tiedostosivu'); ta['ca-nstab-mediawiki'] = new Array('c','Näytä järjestelmäviesti'); ta['ca-nstab-template'] = new Array('c','Näytä malline'); ta['ca-nstab-help'] = new Array('c','Näytä ohjesivu'); ta['ca-nstab-category'] = new Array('c','Näytä luokkasivu'); function addLoadEvent(func) { if (window.addEventListener) window.addEventListener("load", func, false); else if (window.attachEvent) window.attachEvent("onload", func); } function interwikiExtra() { // iterate over all <span>-elements for(var i=0; a = document.getElementsByTagName("span")[i]; i++) { // if found a linkInfo span if(a.className == "interwiki-info") { // iterate over all <li>-elements var count=0; for(var j=0; b = document.getElementsByTagName("li")[j]; j++) { if(b.className == "interwiki-" + a.id) { b.innerHTML = b.innerHTML + " "+a.title; if(a.title == "(vo)") { b.title = "Texte original"; } } else if(b.className == "interwiki-" + a.id.substr(0,a.id.length-1)) { count = count+1; if(a.id.charAt(a.id.length-1) == count) { b.innerHTML = b.innerHTML + " "+a.title; } } } } } } addLoadEvent(interwikiExtra); function BilingualLink() { if( document.body.className.indexOf("ns-0") < 0) return; var doc_url = document.URL; var url = ''; // iterate over all <li>-elements for(var j=0; b = document.getElementsByTagName("li")[j]; j++) { if(b.className.substring(0,10) == "interwiki-" ) { var lang = b.className.substring(10,b.className.length); if( doc_url.indexOf('?title=') != -1 ) { var qm = doc_url.indexOf('&match='); if( qm != -1 ) url = doc_url.substring(0,qm)+"&match="+lang; else url = doc_url+"&match="+lang; } else { var qm = doc_url.indexOf('?'); if( qm != -1 ) url = doc_url.substring(0,qm)+"?match="+lang; else url = doc_url+"?match="+lang; } b.innerHTML = b.innerHTML+ "<a href='"+url+"'> ⇔</a>"; } } } addLoadEvent(BilingualLink); /* </pre> */ 602 9196 2006-11-19T14:21:55Z Mzlla 6 estoinfo päivitetty, lisätty maininta info-fi:stä {| align=center style="background: #fee; border: 1px solid #aaa; padding: .3em; margin-bottom: 3px; width: auto;" | valign=top style="padding-right: 4px; padding-left: 4px;" | [[Kuva:Stop_bad_orthography.png|40px]] | <big>'''Yritit muokata sivua tai luoda uuden sivun. $1 on estänyt muokkausoikeutesi joko käyttäjänimesi tai Internet-osoitteesi perusteella.''' Annettu syy estolle on:<br>'''$2'''<br> </big> Jos haluat tietää milloin esto päättyy, katso [[Special:Ipblocklist|estolista]]. ==Syytön?== *'''Jos käytät yleisessä käytössä olevaa konetta''', joku on saattanut häiriköidä koneelta ennen sinua. *'''Jos käytät Internet-operaattorisi välityspalvelinta''', todennäköisesti jokin toinen saman operaattorin asiakas on häiriköinyt Wikiaineistossa. Poista välityspalvelin käytöstä tai ota yhteyttä järjestelmänvalvojaasi. *'''Jos käytössäsi on ADSL-, modeemi- tai niihin verrattava yhteys''' (dynaaminen IP-osoite), osoitteen aikaisempi haltija on saattanut häiriköidä Wikiaineistossa. *On myös mahdollista, että sinut on estetty syyttä, esimerkiksi koska jaat IP-osoitteen jonkun häiriköivän käyttäjän kanssa. Ota yhteys [[Käyttäjä:$1|sinut estäneeseen ylläpitäjään]] tai [mailto:info-fi@wikimedia.org suomenkieliseen tukisähköpostiin]. Ilmoita IP-osoitteesi, joka on $3. ==Syyllinen?== *Kun estoaikasi on kulunut loppuun, voit jatkaa Wikiaineiston muokkaamista. *Eston kiertäminen ei ole sallittua, ja voi johtaa uusiin estoihin. Estetyn käyttäjän estoaikana tekemät muokkaukset ja luomat artikkelit voidaan poistaa. |} 1078 9289 2006-11-27T09:58:21Z Hartz 13 Wikiaineisto:Ohje 1623 2800 2006-07-21T00:18:20Z Nysalor 5 Linkit tilastoihin Tietokannassa on yhteensä '''$1''' sivua. Tähän on laskettu mukaan keskustelusivut, {{GRAMMAR:genitive|{{SITENAME}}}} erikoissivut, hyvin lyhyet sivut, uudelleenohjaukset sekä muita sivuja, joita ei voi pitää kunnollisina sivuina. Nämä poislukien tietokannassa on '''$2''' sivua. {{GRAMMAR:illative|{{SITENAME}}}} on tallennettu '''$8''' tiedostoa. Sivuja on katsottu yhteensä '''$3''' kertaa ja muokattu '''$4''' kertaa. Keskimäärin yhtä sivua on muokattu '''$5''' kertaa, ja muokkausta kohden sivua on katsottu keskimäärin '''$6''' kertaa. Ohjelmiston ylläpitotöitä on jonossa '''$7''' kappaletta. === Tarkempia tilastoja === * [[Wikiaineisto:Tilastot]] * [http://stats.wikimedia.org/ Wikitilastot] 1626 9116 2006-11-15T14:19:13Z Hartz 13 fix: lisää hynää meille http://wikimediafoundation.org/wiki/Lahjoitukset 1833 5519 2006-09-06T13:29:24Z Alfred Dengan 7 lisäys Rekisteröityneitä käyttäjiä on '''$1'''. Näistä '''$2''' ($4 %) on ylläpitäjiä ($3). 1911 4165 2006-08-01T06:35:33Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jouhten *). |alaotsikko=Suomennettu **). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot=Runon suomentaja on mahdollisesti [[Kaarle Saxa]]. }} : Periltä rusko-pilvien : Kuin Jouhten ilosaan : Vajousi luokse vesien : Hän laulo tullesaan. : Hän laulo: kevät kaunis on, : Niin kaunis Pohjan-maan; : Sen päivä pitkä, suruton, : Ei yötä muistakkaan. : Siell’ suovat koivut, pajukot, : Niin majat suojaset, : Siell’ lystit uija aallokot : Ja lahet kultaset. : Se on niin hertas, sulonen : Kuin siell’ on kumppani. : Siell’ onki rakkaus kotonen: : Se sinne haluni. : Näin kulki salmi salmelle : Se Jouhten Pohjolaan; : Ja poven kullan povelle : Hän käänsi, laulo vaan: : Ah! jos en ilo-mesiä : Iiäjti maistanut; : On uinut Pohjan vesiä : Hyväillyt, laulanut. <nowiki>*)</nowiki> Lähetetty näihin Sanomiin pantavaksi. <nowiki>**)</nowiki> Dikter af Runeberg, 1 häft., pag. 38. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123259&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 1.2.1834]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 1912 2414 2006-07-01T19:39:46Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Cajander, Paavo]] [[Luokka:Suomentajat|Cajander, Paavo]] 1913 2415 2006-07-01T19:40:25Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Siljo, Juhani]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Siljo, Juhani]] 1914 2416 2006-07-01T19:41:16Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Rahkonen, Aleksanteri]] 1915 2417 2006-07-01T19:42:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 1916 2438 2006-07-01T22:28:02Z Nysalor 5 Kielilinkki [[Luokka:Saksalaiset kirjailijat|Goethe, Johann Wolfgang von]] [[Luokka:Saksalaiset runoilijat|Goethe, Johann Wolfgang von]] [[de:Kategorie:Johann Wolfgang von Goethe]] 1917 2419 2006-07-01T19:42:54Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Raitio, Konstantin]] 1919 2422 2006-07-01T19:45:52Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Koskimies, A. V.]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Koskimies, A. V.]] 1920 2423 2006-07-01T19:46:34Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Salenius, Johan Magnus]] 1921 2424 2006-07-01T19:47:33Z Nysalor 5 [[Luokka:Ranskalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ranskalaiset runoilijat|Lisle, Rouget de]] 1922 2425 2006-07-01T19:47:39Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 1923 7916 2006-10-19T17:03:47Z Nysalor 5 Yksi runo lisää {{Wikipedia}} '''Paavo Cajander''' (1846–1913) == Runot == * ''[[A. Oksaselle]]'' * ''[[Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä]]'' * ''[[Kuva]]'' * ''[[Oi, jos oisi]]'' * ''[[Vapautettu kuningatar]]'' == Suomennokset == * Petőfi, Sándor: ''[[Runoheponi]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Maamme]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Vänrikki Stoolin tarinat]]'' [[Luokka:Paavo Cajander]] 1924 6091 2006-09-24T15:31:06Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Joschy|Joschy]] tekemään versioon. '''Johann Wolfgang von Goethe''' (1749–1832) (katso [[w:Johann Wolfgang von Goethe|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Ergo bibamus]]'' * ''[[Harpunsoittaja]]'' * ''[[Henkien laulu vetten päällä]]'' * ''[[Ihmisyyden rajat]]'' * ''[[Jumala ja bajaderi]]'' * ''[[Jumalattareni]]'' * ''[[Jumaluus]]'' * ''[[Kalamies]]'' * ''[[Kehräävä Gretchen]]'' * ''[[Keijuinkuningas]]'' * ''[[Kylälehmuksen alla]]'' * ''[[Laulu (Goethe)|Laulu]]'' * ''[[Matkamiehen yölauluja]]'' * ''[[Mignon]]'' * ''[[Muhamedin laulu]]'' * ''[[Prometheus (Leino)|Prometheus]]'' (suom. [[Eino Leino]]) * ''[[Prometheus (Juva)|Prometheus]]'' (suom. [[Valter Juva]]) * ''[[Ruusu metsätiellä]]'' * ''[[Salliman virsi]]'' * ''[[Sotalaulu]]'' * ''[[Sumusarjat]]'' * ''[[Thulen kuningas (Leino)|Thulen kuningas]]'' (suom. [[Eino Leino]]) * ''[[Thulen kuningas (Juva)|Thulen kuningas]]'' (suom. [[Valter Juva]]) * ''[[Vanitas! Vanitatum vanitas!]]'' [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[de:Johann Wolfgang von Goethe]] [[en:Author:Johann Wolfgang von Goethe]] [[es:Johann Wolfgang von Goethe]] [[fr:Johann Wolfgang von Goethe]] [[la:Scriptor:Johann Wolfgang von Goethe]] 1925 7453 2006-10-17T17:17:37Z Jetman 46 rv '''A. V. Koskimies''' (1856–1929) == Asiatekstit == * ''[[Eräs taikatutkinto Isonvihan ajoilta ]]'' == Laulut == * ''[[Kymmenen virran maa ]]'' [[Luokka:A. V. Koskimies]] 1926 9740 2006-12-28T01:07:48Z Nysalor 5 Yksi täsmennys lisää '''Laulu''' voi viitata * [[Abraham Poppius|Abraham Poppiuksen]] runoon ''[[Laulu (Poppius)|Laulu]]''. * [[Alfred de Musset]]’n runoon ''[[Laulu (Musset)|Laulu]]''. * [[Johann Wolfgang von Goethe]]n runoon ''[[Laulu (Goethe)|Laulu]]''. * ''Oulun Viikko-Sanomia'' -lehdessä 1830 nimettömänä ilmestyneeseen runoon ''[[Laulu (1830)|Laulu]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Alfred de Musset]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] 1927 2434 2006-07-01T22:17:17Z Nysalor 5 Laulu Kanawasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Sinua muistan kun sulosti koitar : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rusottavi, : Sinua, lähtehessa konsa kuutar : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kumottava : Kun tiellä tupruaa pölyinen pilvi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinua nään, : Ja yösyännä kulkia kun hiivii, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Se yksinään. : Sun äänen kuulen joet kun ruusuloissa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lirisevät, : Sinua kuulen tuuloset kun puissa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Asettuvat. : O, armaseni! vaikk’ olisit kussa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sun löytäsin. : Tai joutusin merien taa, sinussa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mä rippusin. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=103938&conversationId=3&action=entryPage ''Kanawa'' 15.11.1845]. [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 1928 6022 2006-09-24T15:27:22Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hektorin ja Andromachin Jää-hyväiset *). |alaotsikko=Yks Episodi Homeruksen Iliadin VI:ta Rapsodiasta, värsystä 369–389. |tekijä=Homeros |huomiot= }} : Puhuttu: kiiruhti pois se raut’lakin-loistava Hektor. – : Kohtapa siitten hän tulikin kultaisen kotinsa luokse, : Vaan hän ej kotona löynyt Andrómache, valitun vaimon, : Sillä hän lapsensa kans, kans kauniisti hametun orjan, : Tornin nastalla seisoi, ja haikiast itki ja huokais. : Hektor, kuin hän ej huoneessa löynyt tuot’ vilpitöint’ vaimoo, : Kävi hän kynnykseen ast, siin seisoi, ja piijoilta kysyi: : ”Kuulkopas, Tyttäret hoi! puhukaa totuutta mullen: : ”Mihin on talosta tullut, Andrómache valittu vaimo? : ”Liekköhän kälysten luonn’, tahik kauniisti hametuin natoin, : ”Vaan lie hän männyt Atheneijaan, kussa ne muutkin : ”Troijan ihanat Tyttäret lepyttää suuttuneen Luojan?” : Vastaisi hänelle silloin, se nöyrä ja joutuva neitsy: : ”Hektor, koskassa kiivasti käsket mun puhumaan totta, : ”Ei hään ouk kälysten luonna, eik’ kauniisti hametuin natoin, : ”Eik hään o Atheneijaan männyt, kussa ne muutkin : ”Troijan ihanat Tyttäret, mielyttää suuttuneen Luojan; : ”Mutta hän Ilion torniin on nousut, koska hän kuuli, ett : ”Troijaiset hätässä oli, ja Danait voittonsa puolla. : ”Sillä han muuriin päin juokseva, juosten jo jouvuttiin sinne, : ”Ikään kuin hurja; ja myötensä piijalla kannatti lasta.” – j. n. e. [[Carl Axel Gottlund|[Carl Axel] G[ottlu]–nd]]. <nowiki>*)</nowiki> Otava 1:nen Osa, 241 ja 242 sivu. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122411&conversationId=2&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 19.4.1834]. [[Luokka:Carl Axel Gottlund]] [[Luokka:Homeros]] [[Luokka:Runot]] 1929 8040 2006-10-21T16:00:31Z Nysalor 5 Linkki suoraksi {{Wikipedia}} '''Carl Axel Gottlund''' (1796–1875) == Asiatekstit == * ''[[Anakreon ja Bellman]]'' == Runot == === Omat runot === * ''[[Kaipaus (Gottlund)|Kaipaus]]'' * ''[[Kedolla]]'' === Suomennokset === * Anakreon: ''[[Peäskyselle]]'' * Homeros: ''[[Hektorin ja Andromachin Jää-hyväiset]]'' * ''[[Nainen]]'' [[Luokka:Carl Axel Gottlund]] 1930 2441 2006-07-01T22:37:00Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Gottlund, Carl Axel]] [[Luokka:Suomentajat|Gottlund, Carl Axel]] 1931 2442 2006-07-01T22:37:32Z Nysalor 5 [[Luokka:Kreikkalaiset runoilijat]] [[Luokka:Kreikkalaiset runoilijat]] 1932 2443 2006-07-01T22:42:34Z Nysalor 5 Listaus '''Homeros''' (elänyt n. 700-luvulla eaa) (katso [[w:Homeros|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Hektorin ja Andromachin Jää-hyväiset]]'' [[Luokka:Homeros]] [[el:Όμηρος]] [[en:Author:Homer]] [[es:Homero]] [[fr:Homère]] [[it:Autore:Omero]] [[nl:Homerus]] [[pl:Homer]] 1934 4370 2006-08-01T06:51:53Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakastetulle Tytölle. *) |alaotsikko=(Laulu Sapfolta. Suomeksi käätty.) |tekijä=Sapfo |huomiot= }} : Miesi miekkoinen, jumaloinki verta : On se mielestäis joka vastapäätäs : Istuen viipyy, ja puhees’ suloisen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuiskehen kuulee, : Myöski mieluisan hyminäs’; se ratki : Viepi rinnastain syämen minulta. : Nähtyäin kasvos’, katoaapi kohta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ääneni tuiki, : Kieli kankistuupi, ja jäytäväinen : Poltto suonissain mua runteleepi; : Silmiäin kohtaa sokeus, ja korvatkin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kohiseevat; : Kanssa kasvoiltain hiki käypi kylmä, : Vielä ruumiskin vapisee, ja ruohoo : Kalveamp’, kuolleen näköseksi muutun : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Henkeä vailla. <nowiki>*)</nowiki> Muualta saatu. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123260&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 5.4.1834]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Sapfo]] 1935 2446 2006-07-02T18:35:33Z Nysalor 5 Yhöllen Rakastetullen Tytöllen Oulun Wiikko-Sanomistaa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yhöllen Rakastetullen Tytöllen. *) |alaotsikko=Ode. |tekijä=Sapfo |huomiot= }} : Se miesi on miekoinen mielestään vielä, : (Hään ihtesäk Jumalan julkiseks’ luulee) : Kuin vieressäis istuu, ja keviäll’ kielell’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kultansa kuulee. : Suullas ja naurollais viettelet mielen. : Sytämein syttyy, ja mieleni muuttuu! : Nähten sun silmäis – niin katoa kielein, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja puheini puuttuu. : Mun eäni se vaipuu – jo taipuu mun piä! : Tulet ne tuimentaa silmäin ja luuloin; : En ketäänmä kuule, en ketään mä niä! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Korvian on kuuro. : Tuima on tuskain, ja murheet mun muokkaa; : Raukaisoo ruumiin – jo tahtokin taipuu! : Helpe kuin heinä, viel’ henkeini huokaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– Kunnek se vaipuu. <nowiki>*)</nowiki> O t a v a eli Suomalaisia Huvituksia [[Carl Axel Gottlund|C. A. Gottlundilta]]. Oppiva. 2:nen Osa, 172 ja 173 sivu. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123260&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 5.4.1834]. [[Luokka:Carl Axel Gottlund]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Sapfo]] 1936 2447 2006-07-02T18:36:26Z Nysalor 5 Listaus '''Sapfo''' (elänyt 600-luvulla eaa) (katso [[w:Sapfo|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Rakastetulle Tytölle]]'' * ''[[Yhöllen Rakastetullen Tytöllen]]'' [[Luokka:Sapfo]] [[fr:Sappho]] [[nl:Sappho]] 1937 2448 2006-07-02T18:36:35Z Nysalor 5 [[Luokka:Kreikkalaiset runoilijat]] [[Luokka:Kreikkalaiset runoilijat]] 1938 4367 2006-08-01T06:51:24Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hektorin jäähyväiset |alaotsikko=(Hektors Abschied) |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : ANDROMAKE. : Ikkusest’ko Hektori nyt syöksee : Murhajan Akaijalaisen luokse, : Jossa hirmusesti surmataan. : Kenpä neuvonee sun pienosille : Jumaluudesta ja miekkasille, : Kun nyt joutunet sä Tuonelaan? : HEKTOR. : Kyynelesi vaimo kulta sulje, : En ma turhaan miekka vyöllä kulje, : Käessäin on turva Pergamon! : Suojellen pyhyyttä temppeleien : Kaadun, mutta maalleni vapauen : Voitan mennessäni Tuonelaan. : ANDROMAKE. : Heiluttelevaksi talvituulen : Jätetyin aseisi äänen kuulen, : Sankarsuku Priamon katoo; : Menet missä aurinko ei koitse, : Missä Tuonen virta itkevi saloitse, : Siihen rakkautesi vajoo. : HEKTOR. : Toivoni ja ajatukset kaikki : Tuonen virtahan ne hukutanki, : Rakkauteni en kuitenkaan. : Kuules! sota muurilla jo pauhaa; : Tänne miekka! Tuoni tuopi rauhaa, : Rakkaus ei kuole Tuonelaan. [[Pietari Hannikainen|P[ietari]. H[annikainen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=81930&conversationId=1&action=entryPage ''Saima'' 3.10.1844]. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Pietari Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 1939 4236 2006-08-01T06:40:58Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tyytyväinen |alaotsikko= |tekijä=Wilhelm von Braun |huomiot= }} : Mitäpä mä siitä huolin, : Jos en ookaan juuri nuorin : Neitosistamme! : Se aivan sama mulle on, : Jos oonkin muka ”suloton” : Poikasistamme. : Näinhän, sulhoitta ja muitta : Viel’ kummemmitta metkuitta : Olen rauhassa; : El’ suostu tuumiin ”riivattuin”, : Niin elämäs’ on aivan ”kuin : Pärevakassa.” : Hyvä on puhdas lempikin, : Vaan huono loppu silläkin : Voi olla sentään: : Mies, alussa kuin orja vaan, : Voi muuttaa pian luontoaan – : Saat lopuks’ selkään! : Jos vaan on viha-mielessä, : Kuin mylly käypi kielensä : Aivan yhtenään – : Siihen monet puuhaukset – : Ja mik’ ikävintä! – lapset : Vielä lisätään. : Niitä voipi pian tulla, : Huudollahan riivatulla : Ne täyttää kaikki : Porstuat, salit, kamarit, – : Ja jospa heitä toruisit – : On yhtäkaikki. : Kengät uudet yksi pyytää, : Hamehesta toinen nyhtää : Huutain ”namuja!” : Joku kintahat ja sukset, : Perässänsä sitten juokset : Pitkin katuja. : Jopa vielä niinkin sattuu, : Että sua ”pappa” toruu : Aika kovasti, : Kun’ rahaa menet pyytämään : Ja tarpeitasi näyttämään. – : Hm! – kuin somasti! : Nyt siihen vielä pii’atkin : Ja opettajattaretkin – : Kenties ”rivaalit.” : Ja niin voi ”pappa" hyljätä : Aarteensa ja sitten päästä : Sijaan – ”pikarit”. : Ei! – Näin sulhoitta ja muitta : Viel’ kummemmitta metkuitta : Olen rauhassa, : El’ suostu tuumiin ”riivattuin”, : Niin elämas’ on aivan ”kuin : Pärevakassa”. –o– '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290182&conversationId=2&action=entryPage ''Tapio'' 25.6.1879]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Wilhelm von Braun]] 1940 3422 2006-07-30T09:16:28Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kappeli |alaotsikko= |tekijä=Ludwig Uhland |huomiot= }} : Kappeli on kukkulalla, : katsoo laaksoon tyynehen; : siellä lähteen partahalla : paimen laulaa riemuiten. : Murhein kuolinkellot soivat, : hautavirsi humisee; : laantuu laulut veikaroivat, : vaiti poika kuuntelee. : Hautaan viedään heidät tuonne, : jotka laaksoss’ ilakoi. : Paimenpoika! Kellot nuo, ne : myöskin sulle kerran soi. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Ludwig Uhland]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[nl:Die Kapelle]] 1941 7078 2006-10-15T13:32:50Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Bertrand de Born |alaotsikko= |tekijä=Ludwig Uhland |huomiot= }} : Autafort on raunioina, : suitsuu vuorenhuipullaan; : linnanherra kahleiss’ seisoo : eessä läänikuninkaan: : »Sainpas sun, mi miekoin, lauluin : nostit kansat kapinaan, : hurjapään, mi saatoit lapset : isiänsä uhmaamaan. : »Eikö kerskaillutkin aina : uhkaylväs röyhkeytes, : että puolet neros voimaa : riittää joka hankkeeses? : Nyt ei puolet riitä: – huuda : koko henkes avukses, : jotta linnas jälleen nousis, : katkeaisi kahlehes!» : »Sait mun, kuningas ja herra, – : niin, Bertrand de Bornin näät! : tuon min laulut liekkiin sytti : rajamaittes kaikki päät, : hänet, jolle valtiaana : syystäkin sä vihaan jäät, : jonka tähden lapses kantoi : isän vimman raskaat säät! : »Tyttäres hän saliss’ istui : morsiona herttuan; : vei jo soittajani hälle : lauluviestin uljahan: : lauloi immen ahtaat aatteet, : kaihot neiden laulajan, : kunnes kyynelhelmet kirkkaat : peitti hunnun loistavan. : »Varjost’ öljypuun hän nousi, : paras poikas pystypäin, : kun toin tuimat sotalaulut, : meltomieltä terästäin. : Joutuin satuloi hän ratsun, : lippu liehui kädessäin: : Sortuvan Montfortin luona : surmanuoleen hänen näin. : »Veriin syliini hän vaipui, : vaan ei haava poltteellaan, – : kuolo kiroukses alla : tuotti tuskaa eroovaan. : Ojentaa hän sulle tahtoi : kättään yli veen ja maan: : Ei sua kohdannut, ja niin hän : tätä kättä painoi vaan. : »Silloin, kuten Autafortin, : voima multa murtui, oi! : Eipä koko, eipä puolta : jäänyt, eikä laulut soi. : Vangiks miehen sait, min henki : murheessaan ei mitään voi; : surulauluun vain nyt enää : siipensä se lentoon loi.» : Kuningas hän päänsä painaa: : »Poikani sa viettelit, : hurmoksiin sait tyttäreni, : nyt myös minut liikutit. : Vainaan veikko, käsi tänne, : jolla häntä hoivasit! : Kahleet pois! Nyt henkes tunnen, : nerossas sa ilmenit.» '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Ludwig Uhland]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 1942 2457 2006-07-03T17:27:12Z Nysalor 5 Laulajan kirous Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulajan kirous |alaotsikko= |tekijä=Ludwig Uhland |huomiot= }} : Oli muinaisaikaan linna, niin uljas, ylhäinen, : yli maiden se kauas loisti ja siintoselkien; : yltympärillä tuoksui puutarhat vihannat, : miss’ säihkyhelmin hohtain veet suihkui vilppahat. : Kuningas korska siellä, maan-kuulu valtias, : vait istuimellaan istui, mies synkän kalvakas; : hän julmuuksia miettii, on käsky kauheus : ja silmänluonti vimmaa ja verta kirjoitus. : Kaks lauluniekkaa kerran ne linnaan ehättää, : on kultakutri toinen ja toinen harmaapää; : olalla harppu vanhus, hän istuu ratsastain, : ja reippain liikkein poika käy jalan rinnakkain. : Pojalle vanhus virkkoi: »Nyt toimes tiedätkin! : Syvimmät laulut soimaan, ja täysin sävelin! : Repäise voimas, laula maan riemut, tuskat maan, : niin eikö järkkyis rinta jääjäykän kuninkaan.» : Jo linnan pylvässaliin käy esiin laulajat; : kuningas puolisoineen siell’ loistossa istuvat; : kuningas hurjan kaunis, kuin talven loimuyö, : kuningatar niin kalvas, kuin vienoin kuudanvyö. : Jo vanhus kieliin koski, jo harppu huminoi, : ja yhä valtavammin sen ihmesoinnut soi; : ään’ nuorukaisen helkkyi niin taivaan-heleään, : soi ukon laulu säästäin, kuin juhlaurkuin ään’. : Kevät laulussa soi ja lempi ja aika auvojen : ja vapaus, miehenarvo ja usko ikuinen, : soi laulussa kaikki vienous, mi mielen herkäks saa, : soi laulussa kaikki suuruus, mi mielen kohottaa. : Ei hoviseura uljas nyt pysty pilkkahan, : soturit ylväät nöyrtyy siin’ eessä Jumalan; : mut kuningatar heltyy, ja sulokaihoissaan : hän laulajille heittää jo ruusun rinnastaan. : »Väkeni narrit hurmas! Tuo hymyy rouvallein!» : kuningas ärjyi, ja silmät ne leimus säkenein. : Oi, nuorukaisen rintaan hän säilän sinkauttaa, : – mist’ uhkui laulut helkkyin, verivirta ruiskuaa! : Kuin myrskyn tieltä seura pois häätyy häipyen, : ja poika tyhjiin vertyy jo syliin vanhuksen; : hän ruumiin käärii vaippaan, sen ratsun selkään saa : ja istumaan sen sitoo ja linnast’ taivaltaa. : Luo portin ylhän vielä jää ukko seisomaan, : hän käsin tarttuu harppuun, maan-kuuluun, sointuvaan, : sen pylvään pieleen pirstaa ja huutaa uhkapäin, – : soi ääni kautta linnan ja puistoin vihreäin: : »Voi teitä, salit ylväät, te muurit mahtavat! : Teiss’ älköön soitot soiko, tai laulut raikkahat, : ei, huokaus vain ja itku ja orjain askeleet, : siks kunnes kostonhenget on teidät murtaneet! : »Voi teitä, kevätpuistot, te armaat, ihanat! : Te nähkää vainaan kasvot, nää kalmankalpeat: : Noin kuolkaa pois, noin kuiviin, te lähteet, vuotakaa, : maat, tyhjiks, autioiksi vain jääkää aikain taa! : »Ja voi sua, murhamiesi! Sa kirous laulajain! : Veristen voittois maine se turha olkoon vain! : Sun nimes jääköön unhoon, yön ikiuumentoon; : kuin viime henkäykses, sun muistos haipukoon!» : Noin vanhus vakaa huusi, sen taivas kuullut on: : Sa sortuneina muurit näät linnaraunion. : Sen menneen loiston tietää vain yksi pylväs suo; : pian salaa suistuu yöhön myös viime jäännös tuo. : Miss’ ennen puistot versoi, näät aavan nummimaan, : puu siimestä ei tarjoo, ei lähde vilppauttaan; : kuninkaan nimi lauluiss’ ei kuulu kaikuvan, – : häviö, unho! siinä on kirous laulajan. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Ludwig Uhland]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 1943 2458 2006-07-03T17:27:18Z Nysalor 5 Laulajan kirous Tapiosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulajan kirous |alaotsikko= |tekijä=Ludwig Uhland |huomiot= }} : Olipa muinoin linna, niin korkee, ylevä, : Mi loisti yli maiden, olj kauas näkyvä, : Sen ympärillä puistot sijoitsi tuoksuvat, : Joiss’ kirkkaat lähde-vedet välkkyen juoksivat. : Linnassaan siinä istui maan kuulu kuningas, : Hän piti valtikkaansa voi kuin olj hirmökas! : Sill’ kauhua hän miettii, silmänsä tulistuu : Ja verta, vitsaa uhkaa, kasvonsa vaalistuu. : Kerranpa linnaan tähän tulj pari laulajaa, : Yks’ oli harmaapäinen, toinenpa vesa vaan; : Vanhus nyt harppu käissään istuen ratsulla : Näin nuorikolle kuiski, mi nähtiin sivulla: : ”Oo valmis!” kuului sanat, ”mun rakas poikani, : Sä säveleet nyt syvät laula, mun omani, : Kokoile kaikki voimas, murhees ja ilosi! : Sydäntä kuninkaamme hautoo ehk’ laulusi.” : Jo seisoo laulajamme pilari-salissa, : Ja puolisoineen istuu kuningas linnassa, : Kuningas kauhee nähdä ja verta janoova, : Vaan kuninkaatar lempee ja rauhaa toivova, : Silloinpa vanhus soitti, kas se olj ihanaa! : Raikkaana kannel kaikui, sai puutkin huojumaan, : Virtana ääni tulvi nyt suusta nuorenkin, : Vaan ukon laulu tunki lävitse vuorenkin. : Lauloivat keväimestä ja kulta ajoista, : Lemmestä, miehuudesta, maasta ja kansoista, : He lauloi kaikest’ siitä, mi rintaa rauhoittaa, : He lauloi kaikest’ siitä, mi syöntä koroittaa. : Piirissä hovijoukko hartaasti kuunteli, : Ja uljaat sotur’ pojat polveensa notkisti, : Myös itkuun kuninkaatar siit’ heltyi katkeraan, : Hän laulajoille ruusun het’ heitti rinnoiltaan. : ”Miks’ vaimon’ viettelitte, petitte kansani”? : Näin kuningas tuo huutaa – ”rikoitte rauhani”? : Hän miekan nuorukaisen rintahan lähättää, : Mist’ kulta lauluin siast’ ver’-tulva vierähtää. : Ikään kuin myrskyn lyömä on joukko kuuliain, : Kuolleena nuori vesa syrjälle horjahdain : Isänsä ratsun päälle het’kohta korjataan, : Tuon kanssa vanhus itkein läks’ pojes matkaamaan. : Korkean portin luokse pysähti ratsuineen, : Ei kyynel-virta juokse nyt enää poskilleen. : Vaan harpun hajallensa hän lyöpi patsaasen, : Huutonsa kauheasti läp’ kaikuu puistojen. : ”Voi teitä ylpeet salit! ei koskaan kaikuko : Ei harpun kielet, laulu, huoneissa raikuko! : Ei – vaan huudot, valitukset ja orjain askeleet, : Siksi kuin koston henki tuhkaksi muuttaneet. : Voi! tuoksuvaiset puistot, kullalle hohtavat, : Mä posket teille näytän poikani kalpeat, : Älköön, ei, puu ei ruoho lehteä kantako, : Kuivakoon lähde vedet, ei juoda antako. : Voi, julma murhamiesi, kirottu ole sä! : Sun taistelosi, vaivaa’ turhaksi laulan mä, : Nimesi unhoittukoon nyt yöhön sankeaan, : Se sumuun haihtukohon, ei päivän valkeaan!” : Näin vanhus huudahteli ja taivas kuuli sen; : Het’ muurit hajoeli ja salit paukkuen; : Yks’ pilar vielä näyttää sen linnan suuruutta, : Myös sekin haljenneena ei kestä kaukoa. : Tuon linnan ympäristö on kuiva erämaa, : Ei siellä puutkaan kasva, ei tarjoo varjoaan, : Ei sankar-runot laula kuninkaan nimeä; : Vajonnut, unhoitettu! oi kosto hirveä! Kah <nowiki>[</nowiki>[[G. A. Heman]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290090&conversationId=3&action=entryPage ''Tapio'' 17.8.1878]. [[Luokka:G. A. Heman]] [[Luokka:Ludwig Uhland]] [[Luokka:Runot]] 1944 2464 2006-07-03T17:30:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Ludwig Uhland]] '''Laulajan kirous''' on [[Ludwig Uhland]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[G. A. Heman]]in ''[[Laulajan kirous (Heman)|Laulajan kirous]]''. * [[Valter Juva]]n ''[[Laulajan kirous (Juva)|Laulajan kirous]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Ludwig Uhland]] 1945 6111 2006-09-24T15:31:49Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. '''Ludwig Uhland''' (1787–1862) == Runot == * ''[[Bertrand de Born]]'' * ''[[Kappeli]]'' * ''[[Laulajan kirous (Heman)|Laulajan kirous]]'' (suom. [[G. A. Heman]]) * ''[[Laulajan kirous (Juva)|Laulajan kirous]]'' (suom. [[Valter Juva]]) [[Luokka:Ludwig Uhland]] [[de:Ludwig Uhland]] 1946 2461 2006-07-03T17:29:34Z Nysalor 5 [[Luokka:Saksalaiset runoilijat]] [[Luokka:Saksalaiset runoilijat|Uhland, Ludwig]] 1947 4337 2006-08-01T06:48:38Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''G. A. Heman''' (1855–1917) == Runot== === Omat === * ''[[Ilta-hetkenä]]'' == Suomennokset == * Petőfi, Sándor: ''[[Syksy]]'' * Schiller, Friedrich: ''[[Virran reunalla]]'' * Uhland, Ludwig: ''[[Laulajan kirous (Heman)|Laulajan kirous ]]'' [[Luokka:G. A. Heman]] 1948 2463 2006-07-03T17:29:49Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Heman, G. A.]] 1949 6299 2006-10-06T20:04:14Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Tähti” uudelle nimelle ”Tähti (Stenbäck)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tähti |alaotsikko= |tekijä=Lars Stenbäck |huomiot= }} : Tähti taivaalla kiiltelee, : Maata pimeää katselee. : Liemu kirkas, sä loistelet : Yön pimeydessä paistelet, : Mutt’ niin kylmä, voi, miks’ olet! : Ihmis raukkaa, et yhtäkään : Et voi silmälläs’ lohduttaa; : Rakkautta et tunnekaan, : Tyytyväisenä katsot vaan : Alas pimeään maailmaan. : Tähti kaunis! jos olisit : Täällä alhaalla loistasit; : Voisit ehkäpä todella, : Onnen tuoda meill’ riemulla. : Mutt’ miks’ olet tuoll’ ylhäällä! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=289940&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 14.3.1877]. [[Luokka:Lars Stenbäck]] [[Luokka:Runot]] 1950 6302 2006-10-06T20:06:41Z Nysalor 5 Linkki suoraksi {{Wikipedia}} '''Lars Stenbäck''' (1811–1870) == Runot == * ''[[Tähti (Stenbäck)|Tähti]]'' [[Luokka:Lars Stenbäck]] 1951 2467 2006-07-03T18:34:58Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Stenbäck, Lars]] 1952 4314 2006-08-01T06:46:54Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Turun marsi. |alaotsikko=Suomennuksen koe. |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : Eteenpäin valon radalla sa : Aaltonen Auran helmoilta, : Sä lippumme ensi vartia, : Sikiö Suonien majoilta! : Yöstä, kuollost, pimeydestä : Nouse eloon! ne murtaen, : Nouse! kuin aalto Airistosta, : Murto-jäistä tulvaen. : O Auran seutu! tähtikirkas, : Sä ranta meri-lemuinen, : Jossa ilman tuuli vilpas : Raivoaapi läntinen! : Sun korkeassa temppelissäs : On Suomen valo taimennut; : Maine puhelee linnohistas; : Seppelees mietteet kauneillut. : Sun tuli, veri ja kyyneleet, : Nero ja kunto miehevä : Ovat Suomen äidiks’ vihinneet, : Sä Auran seutu ylevä! : ”Niokset lausuvat patsaissas : Loiston, kuin on meill’ langennut; : Muhkeissa uros-haudoissas : On vuosisadat levännyt. : Muistos aikaa ei tukehuttaa, : Eikä perintös kuolla saa; : Sen täytyy kukat virvotuttaa, : Jälkeisissäsi kasvava. : Se kasvaa ulos rivistämme : Tarjoten kansall’ helmojaan; : Levittäy maa-piirissämme : Nimi Varsinais-Suomen maan. : Yl’s vanhan Auran aalto nuori : Leviä mailla, kansoilla; : Käy mereksi, rantoja suori! : Valkeutesi virroilla : Yksi on tahto, yks meidän maa; : Sä Suomen sydän lyö nyt : Mikä voima meidät eroittaa : Ennenkuin kaikk’ on rauennut? : Riennä radalla valkeuden, : Riennä isäisi jäljillä, : Meillä vaan on Suomen lippunen : Uuden ajan loisto meillä. : Onni perimme antajalle : Kaunisna vuosi-sadoille! : Onni Aura redivivalle, : Rediviva Fennialle! n–g.</br> Suomentaja. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=58778&conversationId=2&action=entryPage ''19.2.1869'' Sanomia Turusta]. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Zacharias Topelius]] 1953 3656 2006-07-30T09:41:05Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Näkki-laulu. |alaotsikko=(Lauletaan kuin: Djupt i hafret, på etc.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Meren syvyydess’ kulta-paasillansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Näkki salissaan lepeää: : Öisen immet panee paulojansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Yli metsää ja mäkiä; : Ilta kaunis ompi juhla-puvussaan, : Ei kuulu mitäkään, ja hiljaisuus se vaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Silloin hallitsee seutua, : Kuin Ahti lähtee kulta-linnasta. : Aallottaret häntä hiljallensa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuuvittelevat itsekseen; : Ääni kanteleen kuuluu suruselta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tahtoo aalloissa kuollakseen. : Vaikka silmäileepi ylös taivaaseen, : Tähdet ei ilmaise lemmettärelleen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuu vaan valaisee ilmoa, : Surulla Näkki soittaa kannelta. : Ah, missä olet, kirkkahainpi tähti : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Illan hiljaisuudessa? : Sä, kuin ennen, minun paras impi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Olit kultani meressä, : Ja sydämmeni paloi aina hellästi, : Hiivi sulo lempi silloin ojosti : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vastaan sydäntä virrassa, : Ja kannel ääneti oil aalloissa. : Mutta sinä, valo kaunokainen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Loistat aina ylhäällä; : Kanteleineen, laulaa yksinäinen: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuvas’, nimes’ on jälellä. : Mutta kerran, kaikki kun on nousenut, : Varustetut voimat; sinä – menehyt; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sitte jälleen mä aalloilla, : Maailmoille uusill’ soitan kannelta. : Niin se suruinen. Mutta taivahalla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaunihisti kuu hymyilee. : Aina näkee kuin kulta-rannikolla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kyyneleensä se kiiltelee, : Ja sulon ystävänsä näkee meressä, : Aalto kuvaileepi lemmettärensä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja Näkin kuullaanki aalloillaan : Iloisna soittelevan kanneltaan. : Öisen immet, tähdet kaunokaiset : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Leikitselevät illoilla, : Äänet kanteleen, kuuluu sulavaiset : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kukkuloilla ja rannoilla; : Kuin päivän aamurusko koittaa idästä, : Tamma valo silloin näkyy tähdestä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jäähyväiset se heitää vaan, : Ja kantele ei kuulu ollenkaan. A. T–nen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=295346&conversationId=1&action=entryPage ''Päivätär'' 22.10.1864]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 1954 2472 2006-07-03T18:56:17Z Nysalor 5 Kuinka kultani on kaunis Sanomia Turusta -lehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuinka kultani on kaunis. |alaotsikko=(Spanian kielestä.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Kuinka kultani on kaunis, : Kuinka ihana ja armas! : Kuka on sen kaltaiseksi : Maailmassa mainittava? : Puhu, paimen, josko paikat, : Joissa karjojasi kaitset : Laitumetko taikka laaksot, : Karjatko niin kauniit ovat? : Lausu, laivuri, jos laivas, : Purjepuvussansa pulskas, : Taikka taivaat tähtinensä, : Kaarineen niin kauniit ovat? : Sano, sankari, jos saalis, : Saama sodasta suloisin, : Taikka ratsut rientäväiset, : Kilvetkö niin kauniit ovat? : Kaikki, kaikki sanokaatte : Onko maalla merelläkö, : Taikka taivahan taloissa : Kaltaisia kultaseni? '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=64365&conversationId=2&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 3.3.1857]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 1955 9531 2006-12-20T16:21:23Z Nysalor 5 Heikille’ '''Klaus Kemelli''' (1805–1832) == Runot == * ''[[Heikille’]] * ''[[Matkamies]]'' == Suomennokset == * Bellman, Carl Michael: ''[[Ystävä-kullat, Siukut ja Veikot]]'' * ''[[Lohdutus haudalla]]'' * ''[[Neitosen Laulu]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Nuorukainen]]'' [[Luokka:Klaus Kemelli]] 1956 3573 2006-07-30T09:31:05Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Neitosen Laulu. |alaotsikko=(Suomentama). |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Sini minulle’ on mieluinen; : Ah! kuin sininen on suloinen: : Sininen on seës Taivaan kaari, : Sinervälle’ välkkyy vetten piiri. : Sininen on Kukka pikkuinen, : Rakkauuen kuva kullainen, : Joka kuiskuttaa: ”ah! kyyhkyiseni, : Muista aina mua, Armaiseni!” : Sini-silmäsä on lempeys, : Syämmestä siintää hempeys, : Sini-silmän sateitten soitto : Tunnon Taivosest’ on päivän koitto. : Josma joskus jouvun naimisiin, : Morsianna puen sinisiin; : Sinisiä sitten aina kannan; : Syämmeni sini-silmäll’ annan. [[Klaus Kemelli|[Klaus] K[EME]–LLI]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123250&conversationId=3&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 11.12.1830]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Klaus Kemelli]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 1958 2476 2006-07-03T21:51:46Z Nysalor 5 Kirotut Taistelun riehuessa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirotut |alaotsikko= |tekijä=Juho Kujala |huomiot= }} : Jo päivä laski syksyinen, tull’ ilta hämäräinen : ja lännen taivaan ruskonkin jo peittää varjo öinen. : Yks’ joukko tuolla rientävi päin metsää synkeää : Ja äänetönnä hiljalleen se yöhön häviää. : Mi ompi joukko karkea ja kalpeakin tuolla? : Se ompi joukko "kirottu" lain suojan ulkopuolla. : Se vailla oikeutta on, mi "isänmaallensa" : On veren, hien antanut, saa ruoskaa palkkana. : Sen julma sorto painanut läp’ vuosisatojen : On kurjuuteen ja ryysyihin, ja hengen orjuuteen. : Sen verta joivat pedot maan: Sen hengen pimitti : Nuo palkkaorjat Jehoovan jotk’ uhrit elätti. : Ja heräs orja kalpea ja hieroi silmiänsä : Ja toverilleen kuiskasi salaiset miettehensä. : Ja kuiskeen kuulee kolmaskin ja useampikin : Ja joukko karttuu – vannovi: Nyt kahleet murtuvi. : Ja huomaa joukon, mahti nyt mässäävä, kurja tuo : Ja rautakahleet raskahat se ympäri orjain luo. : Ja orjain ensi yritys se veriin tukahtuu : Verellä uhrein kastellaan se konnain sukupuu. : Siks’ pimennossa synkän yön tuo joukko kokoontuupi : Ja jylhän metsän keskeltä: Vapaaksi! kajahtaapi –. : Mutt’ lähistöllä hiipivi kun musta varjo yön : Olento arka, pelokas – silmäilee joukkoa työn. : Se katoaa – viell’ hetkinen – kun myrsky kajahtaapi : Halk’ metsän jylhän: Vangitut! ja aseet kalskahtaapi. : – – – – – – – – – – – – – – – – : Kun koitti päivä seuraava ja toinen – kolmaskin : Parhainta verta virtasi "isänmaan" uumeniin. : Mutt’ konnat mässää, remuaa, verestä juopuneena : Ja varten uutta uhria on kynnet hiottuna. : Myös konnain musta kätyri hopiapennit saa : Pois luikkii, kuni pakenis’ hän veren huutoa. J[uho]. K[uja]–la. '''Lähde:''' Kujala, Juho (toim.) 1910: ''Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja''. Juho Kujala, Porvoo. [[Luokka:Juho Kujala]] [[Luokka:Runot]] 1959 4265 2006-08-01T06:43:04Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirotut |alaotsikko= |tekijä=Juho Kujala |huomiot= }} : Yks’ syntyy kullan keskellä, : Vaan joukot kylmäss’ rääsyissä. : Yks’ lepää äidin rinnalla, : Vaan joukot orvon osan saa. : Yks’ korkeaa käy koulua, : Vaan joukot kiertää mieroa. : Yks’ äidin hellän katseen saa, : Vaan joukko maistaa ruoskaa. : Yks’ lepää äidin sylissä, : Vaan joukot värjyy kylmässä. : Yks’ nuoruuttansa kukoistaa, : Vaan joukot kuihtuu kukassaan. : Yks’ vetelehtii laiskana, : Vaan joukot raataa raihnaana. : Yks’ nousee mahtiin, valtoihin, : Vaan joukot sortuu jalkoihin. : Yks’ istuu vatsoin pullehin, : Käy kurjuus joukkoin kotihin. : Yks’ pukeutuu silkkihin, : Vaan joukot tyytyy rääsyihin, : Yks’ lämpöä ja ruokaa saa, : Vaan joukot nälkä kalventaa. : Yks’ miljoonia hallitsee : Ja joukkoin aatteet kahlitsee. : Yks’ istuu linnan loistossa, : On joukkoin koti vankila! : Yks’ kantaa vallan kruunua, : Vaan miljoonat on orjana. : Yks’ ylhäält’ ilkkuin katselee, : Kun joukot maassa matelee. : Yks’ maata, merta omistaa, : Ei joukoill’ leivän kannikkaa. : Yks’ murhaa, ryöstää, varastaa, : Vaan tuomar’ joukot langettaa. : Yks’ kymmentuhansia saa : Vain laiskuutensa palkkana. : Kun joukot vanhuus saavuttaa, : On kurjuus, puute palkkana! : Yks’ kuolee, hauta komia : On sekä patsas haudalla. : Kun joukot vaipuu kuolemaan, : Saa tuskin tilaa maassakaan! J[uho]. K[uja]–la. '''Lähde:''' Kujala, Juho (toim.) 1910: ''Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja''. Juho Kujala, Porvoo. [[Luokka:Juho Kujala]] [[Luokka:Runot]] 1960 2478 2006-07-03T21:51:56Z Nysalor 5 Kurjuuden koti Taistelun riehuessa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirotut |alaotsikko= |tekijä=Juho Kujala |huomiot= }} : Ahon laidalla mökki pieni : On ränstynyt, kyljellään : Sielt’ murehen kyynel vierii : Lampehen välkkyvähän. : Ei siellä rikkaus, loiste : Eikä onnekkuus osana lie : Vaan kuuluvi tuskaisa voihke : Min tuuli yll’ metsikön vie. : Ov’ aukee – ja sisästä haudan : Pien’ astuvi pellavapää : Mikä lienevi tyttöraukan : Miks’ lapsonen kyyneltää? : On kelmeä rusoton poski : Sinisilmäkin raukea on, : Näet niistä ei elämän huoli : Ole pienolle tuntematon. : Ja äidin, tuon harmajahapsen : On katseessa tuskaa vaan. : Hän parsii ryysyjä lasten : Ne lähtevät mierolaan. : Sydän äitisen murtumaisillaan : Yöt, päivät kun raataa saa : Mutt’ välttämätöntäkin vailla : Sekä huolien huojentajaa. : Mies kulkee maailman rantaa : On kapakka mieluisiaan, : Myyntikelpoiset ryysytkin kantaa : Hän kodista – kapakkaan. : * * * : Näin ei ole aina ollut : Oll’ kerran hän kunnon mies : Luo rakkaiden kotihin tullut : Kun katkesi päivän ies. : Hän silloin korpia raatoi : Ja metsästä riistaa toi : Hän kivikon pelloksi kaatoi : Ja toivo se intoa loi. : Ja iltasin työstä tullen : Isä uupunut riemastui : Kun äiti ja pienokaiset : Riensi vastahan hymysuin. : * * * : Vuos’ vierii – ja toinen – ja maille : Onnen aurinko laskihe : Työn ruhjonnan seuraus, tauti : Isän vuoteelle heittänyt on. : Siit’ toipuvi hän, mutt’ – oi luoja! : On verokin maksamaton : "Pois torpasta laiska ruoja!" : On komento tinkimätön. : – – – – – – – – – – – – : Jo kuukauden, pari, hän kulkee : Työpaikasta toisehen vain : Koti puuttehen tuskia tuntee : Oi! jatkuuko tällaista ain! : "Äit’ armahan, leipää oi anna", : Näin ääntävi pienoinen : Ja syötihin viimmeinen kanta : Kera äitisen kyynelten. : Läpi mustuneen akkunan katsoo : Isä tylsästi tuijottaen : Hän nousee ja lähtevi – minne? : – Me kai jo nyt tiedämme sen! : – – – – – – – – – – – – J[uho]. K[uja]–la. '''Lähde:''' Kujala, Juho (toim.) 1910: ''Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja''. Juho Kujala, Porvoo. [[Luokka:Juho Kujala]] [[Luokka:Runot]] 1961 2479 2006-07-03T21:52:01Z Nysalor 5 Kahlehet katki! Taistelun riehuessa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kahlehet katki! |alaotsikko= |tekijä=V. F. Aaltoranta |huomiot= }} : Taasen jo peittyvi pilvehen taivo : vainooja päivyen vuorehen vei. : Kuohuupi mustien kiukkuisa raivo : kansa kun selkäänsä notkista ei. : * : Laki ja oikeus maahan jo kaataan : valhe ja vääryys vallassa on. : Konnille korkeita virkoja taataan : riettailla riemu nyt on rajaton. : * : Juudaksen lailla ken pettävi kansaa, : hällepä onnehen johtavi tie. : Totuutta puoltaen kaulasi ansaa : hyvinkin vaikea vältellä lie. : * * * : Kahlehet katki! Ei sortoa tuota : kärsitä. Mitta nyt täysi on jo! : Kansa ei vainoojan valoihin luota, : konnille tullut jo on tuomio! : * : Siis vaateta itsesi vaaroja kestään, : kansa, kun suuri on eessäsi työ! : Orjuusmerkki pois verellä pestään : kun muuten ei vapaushetkemme lyö! V. F. A[altoran]–ta. '''Lähde:''' Kujala, Juho (toim.) 1910: ''Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja''. Juho Kujala, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:V. F. Aaltoranta]] 1962 7867 2006-10-18T16:45:41Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Juho Kyrvälä” uudelle nimelle ”Juho Kujala”: Sivu oikealle paikalleen '''Juho Kujala''' (1878–1919) == Runot == * ''[[Kirotut]]'' * ''[[Kurjuuden koti]]'' * ''[[Yksilöt ja joukot]]'' [[Luokka:Juho Kujala]] 1963 2481 2006-07-03T21:52:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Kujala, Juho]] 1964 2482 2006-07-03T21:52:18Z Nysalor 5 Listaus '''V. F. Aaltoranta''' (1886–1916) == Runot == * ''[[Kahlehet katki!]]'' [[Luokka:V. F. Aaltoranta]] 1965 2483 2006-07-03T21:52:24Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Aaltoranta, V. F.]] 1966 4526 2006-08-09T14:09:06Z Nysalor 5 [[Luokka:Mallineet]] <h2 style="text-align: center;">Wikiaineiston sisarhankkeet</h2> <div style="font-size: 90%;"> Wikiaineistoa ylläpitää voittoa tavoittelematon [[w:Wikimedia|Wikimedia-säätiö]], joka ylläpitää muitakin monikielisiä vapaan sisällön projekteja:</div> {| align="center" cellpadding="2" width="100%" style="text-align: left; font-size: 90%;" | [[Kuva:Wikipedia-logo.png|35px]] | '''[[w:Etusivu|Wikipedia]]'''<br />Vapaa tietosanakirja | [[Kuva:Wiktionary-logo-en.png|35px]] | '''[[wikt:Etusivu|Wikisanakirja]]'''<br />Sanakirjoja | [[Kuva:Wikibooks-logo.svg|35px|]] | '''[[b:Etusivu|Wikikirjasto]]'''<br />Vapaita oppikirjoja ja oppaita | [[Kuva:Wikiquote-logo.svg|35px]] | '''[[q:Etusivu|Wikisitaatit]]'''<br />Sitaattikokoelmia |- | [[Kuva:Wikispecies-logo.png|35px]] | '''[[Wikispecies:Etusivu|Wikispecies]]'''<br />Lajien luettelo | [[Kuva:Wikinews-logo.png|35px]] | '''[[Wikinews:Main Page|Wikinews]]'''<br />Uutispalvelu | [[Kuva:Commons-logo.svg|35px]] | '''[[commons:Etusivu|Commons]]'''<br />Yhteisiä mediatiedostoja | [[Kuva:Wikimedia-logo.svg|35px]] | '''[[m:Etusivu|Meta-Wiki]]'''<br />Wikimedian projektien koordinaatio |}<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 1967 6114 2006-09-24T15:32:22Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hiawathan metsästys. *) |alaotsikko= |tekijä=Henry Wadsworth Longfellow |huomiot=Runo on katkelma ''The Song of Hiawatha'' -teoksen kolmannesta kirjasta. }} : Sitten pieni Hiawatha : Oppi joka linnun kielen. : Nimensä ja vehkehensä, : Miten laitoit pesiänsä, : Missä talvet piileilevät; : Haastoi heille missä kohtas’. : Kutsui ”kanoiks’ Hiawathan”. : Eläimien kielen oppi, : Nimensä ja vehkehensä, : Majavien temput tunsi, : Kätköset joka oravan, : Kuinka poro juoksenteli, : Miksi oli jänis kaino, : Haastoi heille missä kohtas’ : Kutsui ”veliks’ Hiawathan”. : Jagoo, tuo kopeilia, : Taitava tarujen seppä, : Matkustaja, haastelia, : Teki joutsen Hiawathalle, : Haavan haarasta kyhäsi, : Nuolet hongan oksasesta, : Sulkinensa, kärkinensä, : Jäntehen poron nahasta. : Sitten virkkoi Hiawathalle: : ”Mene metsään poikaseni, : Poroparvehen samoa, : Ammu siellä aikahärkä, : Aikahärkä, sarviniekka”. : Ylpeästi yksinänsä : Läksi metsään Hiawatha, : Joutsinensa, nuolinensa. : Linnut hälle laulelivat: : ”Älä ammu, Hiawatha”. : Lauloi teiri, lauloi riekko: : ”Älä ammu, Hiawatha”. : Tammen latvahan orava : Kereästi kapiahtihe, : Oksille ojentelihe; : Siellä ryki, siellä tirskui, : Sieltä naurellen pakisi: : ”Älä ammu, Hiawatha”. : Jänis vähän matkan päässä : Hyrähtihe polullansa, : Istahtihe istumahan, : Pelolla ja leikillänsä : Virkkoi pikku uroholle: : ”Älä ammu, Hiawatha”. : Kuullut ei hän mokomia, : Poroja vaan mietiskeli, : Jälkiänsä tähysteli, : Johtavia virran luokse, : Taakse kulki kahlottimen, : Unelmissa uinaillen. : Piileytyen pensastohon, : Siellä vuotti, siellä väikkyi, : Kunnes näki nähtävänsä, : Pari sarvea kohoovan, : Silmäparin säihkyväisen, : Poron juoksevan jalona, : Lehdikössä lennättävän. : Sydän paisui pikku urhon, : Täristen kuin puiden lehdet, : Vapisten kuin lehti koivun, : Poron tietä polkiessa. : Paneutuen polvellensa, : Hiawatha laukasihe; : Tuskin liikkui heinänkorsi, : Tuskin äänsi haavan lehti, : Mutta poro roikasihe, : Kavioilla kaapasihe, : Kolvillansa kuuntelihe, : Hyppäsi kun nuoli sattui, : Nuoli vinkuva, vihainen, : Kylkehen kuin ampiainen. : Hengetöinnä poro parka : Korvessa nyt kellettävi, : Lakkas’ sydän sykkimästä; : Sydän sykki Hiawathan, : Rinta riemusta kohosi, : Kantaessa saalistansa. <nowiki>*)</nowiki> Tämän kappaleen on ”Amerikan Suomalaisen Lehden” toimitus sommitellut suomeksi Amerikan suuren runoilijan Longfellow’in mainiosta runoelmasta ”Hiawatha”, jonka tapaukset liikkuvat Superior-järven rannoilla. Siinä on sama runomitta, kuin meidän vanhoissa runoissamme, ja lausetavankin suhteen tuntuu juuri kuin runoilia olisi meidän Kalevalaa jälitellyt. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=284797&conversationId=1&action=entryPage ''Uusi Suometar'' 18.10.1880]. [[Luokka:Henry Wadsworth Longfellow]] [[Luokka:Runot]] [[en:The Song of Hiawatha/Book III]] 1968 3455 2006-07-30T09:19:11Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Henry Wadsworth Longfellow''' (1807–1882) == Runot == * ''[[Hiawathan metsästys]]'' [[Luokka:Henry Wadsworth Longfellow]] [[en:Author:Henry Wadsworth Longfellow]] 1969 2491 2006-07-04T22:09:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Yhdysvaltalaiset runoilijat]] [[Luokka:Yhdysvaltalaiset runoilijat|Longfellow, Henry Wadsworth]] 1970 8490 2006-11-04T16:41:59Z Nysalor 5 Lönnrotin suomennos mukaan '''Joutsen''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta seitsemän suomennosta: * [[Edvin Avellan]]in ''[[Joutsen (Avellan)|Joutsen]]''. * [[Elias Lönnrot]]in ''[[Maamme kirja: 39. Joutsen|Joutsen]]'' (''[[Maamme kirja]]ssa''). * ilman suomentajan nimeä ilmestynyt ''[[Joutsen (1844)|Joutsen]]''. * mahdollisesti [[Kaarle Saxa]]n suomentama ''[[Jouhten]]''. * nimimerkin * * * suomentama ''[[Joutsen (1864)|Joutsen]]''. * [[Valter Juva]]n ''[[Joutsen (Juva)|Joutsen]]''. * [[Yrjö Weijola]]n ''[[Joutsen (Weijola)|Joutsen]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 1971 2495 2006-07-04T22:18:01Z Nysalor 5 Joutsen Maamiehen Ystävästä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joutsen. |alaotsikko=(Suomentama.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kun Joutsen ruskon reunalta : Vajous suloisena, : Hän istu, laulo rannalta : Kesässä ehtona: : Kesäll’ on sulo, kauneus : Ja helo taivahan, : Ei muista päivän valkeus : Pimeyttä Pohjolan. : Sen koivikot, sen lehdikot, : Ne ovat varjoset, : Sen kultalahdet, aallokot, : Ne ovat lepposet. : Ah! on se sulo mielellä : Kun siel’ kultani, : On siellä koto lemmellä, : On sinne haluki. : Se ääni aalto aallolle : Kajaili Joutsenen, : Hän poven kullan povelle : Likisti laulaen: : Et saanut vuosisatoja : Sulossa soitella, : Mutt’ uia Pohjan aaltoja, : Hyväillä, laulella. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123266&conversationId=2&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 17.8.1844]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 1972 2500 2006-07-05T17:10:52Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Qvanten, Emil von]] 1973 6043 2006-09-24T15:28:06Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Viihdytyslaulu. |alaotsikko=(Suomennos E. v. Qvanten’in ruotsalaisesta.) |tekijä=Emil von Qvanten |huomiot= }} : Yö on niin tyyni, uinu, sa pieni! : Vaivu, kuin ilta harjantehilta : Sai unehen, : Sinäkin rinnallen’, : Vaivu, vaivu sa rinnallen’! : Yä on niin tyyni, uinu, sa pieni! : Kuule kuin tuuli kuiskaen kuoli : Lehmuksehen. : Vaivu jo unehen, : Vaivu, tuulosein, unehen! : Yö on niin tyyni, uinu sa pieni! : Kuule, kuin rantaan aaltokin santaan : Vaipuelee. : Aaltoni, samoin te’e. : Aaltoni, sa myös samoin te’e! : Yö on niin tyyni, uinu sa pieni! : Ruusutkin nuokkuu, perho jo nukkuu : Leijailtuaan. : Vaivu, sa ruusu, vaan : Vaivu, vaivu, sa ruusuin, vaan. – r – r. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269107&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 16.2.1886]. [[Luokka:Emil von Qvanten]] [[Luokka:Runot]] 1974 4146 2006-08-01T06:33:55Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Emil von Qvanten''' (1827–1903) (katso [[w:Emil von Qvanten|Wikipedia]]) == Laulut == * ''[[Suomen laulu]]'' * ''[[Viihdytyslaulu]]'' [[Luokka:Emil von Qvanten]] 1975 3435 2006-07-30T09:17:47Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuollut meri |alaotsikko= |tekijä=J. G. Leistenius |huomiot= }} : Seudusta meren kuollehen : Lasn’ kuulin useinkin, : Se hiljaisen vaan laaksosen : Peittävän sanottiin. : Ei laiva sen oo kyntänyt : Aaltoja yksikään, : Ja ankkuriaan heittänyt : Pohjahan vierimään. : Kaik’ elo on sielt’ kadonnut : Keskeltä erämaan, : Ei ykskään kukka tuoksunut : Oo hänen rannallaan. : Myös lintunen, jos uskaltaa : Innossa nuoruuden : Vain lähellekään luikahtaa, : Het’ putos vetehen. : Tot’ kirkkautta aaltojen : Sen paljon kiitettiin, : Pinnalla taivon tähtien : Kuvauvan sanottiin. : Tuo puhe ol’ niin synkeää, : Kun joskus kuulin sen. : Mä kohta tunsin ikävää : Tuon meren rannoillen. : Mä vyöryessä ajan niin : Kulutin lapsuuden, : Ja vihdoin sitten unhotin : Jo meren kuollehen. : Oi ihanaa oi armasta : Aikaa nuoruuden! : Ei mikään silloin taivasta : Peittänyt pilvehen! : Kun vanhempana maailman : Tohua katselin, : Merestä heti sanelman : Kuolleesta muistinkin: : Miss’ ystävyyden suloisen : Jo keksi silmäni, : Kuin kuohu meren kuollehen : Se tunne raukeni. : Miss’ rakkauden ijäisen : Kats’ vannoi toisilleen, : Kuin loiste meren kuollehen, : Ol lyhyt-aikainen. : Mis’ tuntehet myös kiitoksen : Jo alkoi kasvamaan, : Kuin muta meren kuollehen, : Ne jäätyi rintahan. : Miss’ näytti liekki sydämen : Olevan I s ä n m a a n, : Kuin aalto meren kuollehen : Se sammui kokonaan. : Siell’ tunne löyskin turhuuden, : Miss’ etsi miehuutta; : Kuin rannat meren kuollehen : Se ol’ vaan kuivuutta. : Näin kovahan nyt ääni soi, : Soi mulle, rauhaton: : ”Tuo kuollut, aava meri” – oi! – : ”Se ihmissydän on!” – o – n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290141&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 8.2.1879]. [[Luokka:J. G. Leistenius]] [[Luokka:Runot]] 1976 2606 2006-07-11T13:17:57Z Nysalor 5 Simson ja Salomo '''J. G. Leistenius''' (1821–1858) == Runot == * ''[[Kuollut meri]]'' * ''[[Simson ja Salomo]]'' [[Luokka:J. G. Leistenius]] 1977 2506 2006-07-06T14:34:42Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Leistenius, J. G.]] 1979 2509 2006-07-07T17:02:52Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Klaus Johan Kemelli” uudelle nimelle ”Klaus Kemelli”: Yleisempi muoto nimestä #REDIRECT [[Klaus Kemelli]] 1980 2513 2006-07-07T17:05:52Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Kemelli, Klaus]] [[Luokka:Suomentajat|Kemelli, Klaus]] 1981 2514 2006-07-07T17:07:46Z Nysalor 5 Lohdutus haudalla Oulun Wiikko-Sanomia -lehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lohdutus haudalla *). |alaotsikko=(Mukaama). |tekijä=Klaus Kemelli |huomiot= }} : Suista’ surus, kaipaukses, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Itkus vaikein; : Muista’, ett’ on valitukses : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Turha. Haikein : Mure’ ei se mitään auta’, : Eikä eronneita sauta’. : Ei se tule’ enää, ei! : Jonka Tuoni täältä vei. : Kaikki liha lankiaapi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niinkuin kukkainen; : Neitosesta erottaapi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Surma sulhaisen, : Nuorukaisen harmaa-päästä; – : Ei se imevääkään säästä’: – : Morsiamen temmaa pois, : Jot’ ei äiti hautaan sois. : Kaikki liha kerran kaatuu : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niinkuin heinäinen; : Mainen maaksi jällen maatuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mutt’ ei taivainen. : Sinä, josta pidin huolen, : Elät tähtein tuolla puolen; : Silmäät sieltä ystävää, : Hautas luona itkevää! : Tieto, taito haluaapi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Täydellisyyteen; : Sydämmemme himoaapi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pysyväisyyteen; : Kuollosako tämä puuttus, : Ruumiin kanssa maaksi muuttus, : Vai’ko turhaan meidät loi : Luoja, turhaan toivon soi? – : Etpä turhaan meihin, Luoja! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuvaas painanut; : Ruumis on kuin sielun suoja, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jonk’ oot antanut. : Tämä peite’ laukiaapi, : Kerran maaksi raukiaapi; : Henki pääsee vallalleen : Matkustamaan omilleen. : Astu’ Tuonelahan taasta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ajatukseni; : Haudan tuolle’ puolen maasta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lennä’ luontoni. : Siell’ ei tuli, eikä sota, : Nälkä, eikä kuollon ota, : Eikä surma sureta’, : Ystäviä erota’. : Ahpa! päivää autuasta; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toinen toistansa : Tervehtää saa’, Vanhin lasta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sulha sulhaansa: : Kuin me luojan laupiutta, : Valtaa, voimaa, viisautta : Levon maasa laulamme, : Voiton virttä veisaamme. : Pian, pian päättynynnä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Aik’ on omakin; : Kukaties jo jähtynynnä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Olen kohtakin. : Välttäkäämme harha-teitä, : Että, koska Luoja meitä : Kuttuu, valmiit oltasiin, : Kotiin kaikin tultasiin. [Klaus] K[EME]–LLI. <nowiki>*)</nowiki> Tämä, sekä kaunis että taiten tehty, laulu pannaan näihin Sanomihin kernaasti, aivan vähintäkään koskematta, semmoisena kuin se on tullut meille kirjotettuna. Toivoimme että tämän tuntematon Tekiä vastakin lähettäs meille käsialaansa. W. S. I. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123248&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 13.11.1830]. [[Luokka:Klaus Kemelli]] [[Luokka:Runot]] 1982 2516 2006-07-07T17:26:45Z Nysalor 5 Matkamies Oulun Wiikko-Sanomista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Matkamies |alaotsikko= |tekijä=Klaus Kemelli |huomiot= }} : Missä ollee onnen maja, : missä autuuen asunto? – : Kauvan ettin, enkä löynnyt; : kuljin – enkä tietä tiennyt – : tiennyt tietä, tainnut juonta, : toivottavaani tavannut – – : Näin mun kerran kysyessä, : aivossani arvellessa, : näjin Naisen nauru-suisen, : kukka-posken, kulta-päisen, : varsin hoikkavartaloisen. : Suosiota silmät siinti, : Hehkui posket hekumata, : Rintain aallot rakkautta. : Sima-suunapa sanoopi, : kyyhkyläisnä kukertaapi: : ”Tullos tänne’, kunne’ käsken, : niin mä neuvon, Nuorukainen! : ohjaan sinun onnen luoksi”. – : Lennätti mun lehtohonsa, : kuljettaa kumpuhunsa, : kukka-tarhaansa talutti. : Siellä kaiken kauneuuen, : suosionsa suloisuuen, : ihanuuensa imehet, : annoi mulle’ alttihiksi. : Minä perhosna pepelsin, : kukastosta kukastohon, : mesikosta mesikkohon; : liehuin nautinnon nojassa : sinne’, tänne’, siihen asti, : kuin ma näjin kultaseni : muuttuneeksi muodoltansa, : kyyhkysistä kultasesta : harakaksi harmajaksi, : peipposesta pienosesta : varekseksi vankuvaksi; : kuin ma näjin, kuinka suuri : joukko juonti juovuksissa : Ilo-virran vierustoita, : juoen vettä vuoltehesta, : lakiskellen lainehesta; : eikä jano juoen sammu’, : vimma särpäen väsenny’. – : Näjin monen nääkistyvän, : kuoleuvan kukkahansa, : Itku-rotkon rannastolle’ : pahan Parkulan pihalle’. : Sieltä kuului huima huuto, : Kivuttaren kiukka ääni; : sieltä vaivasen valitus; : sieltä kilkan kiljuminen, : sieltä pakon parkuminen, : heiton itku ilkiämpi. : Kovin kävi karvalleni, : kovin kaamitti kovasti. : Siittä siipeni kaotin, : lentimeni liehuvaiset. : Kiitin kyllin kinttujani, : kuin ma toki pääsin poijes : pakohon pahalta maalta, : Suuttumuksen ojan suusta, : Katumuksen kuljun kautta. – : Kävin tietä pikkaraisen : astuskelin aprikoien. : Äkkäsimpä äänen pulskan : huutaa’ huijahuttavaisen: : ”Tullos tänne’, kunne käsken, : niin mä neuvon, Nuorukainen! : ohjaan sinun onnen luoksi.” – : Kurkistellen ääntä kohti, : näjin Naisen komeimman, : keko-rinnan, keno-kaulan, : hamehessa hohtavassa, : kauhtanassa kaunihissa, : selin seisovan Itähän, : kukkulalla korkialla, : Turjan tunturin tasalla. : Torvi kullanen käessä, : jolla juttuja julisti, : soitti töitä sulhasensa. : Arpa-astia sivulla. : Sieltä kaiket kapistukset, : sieltä vapa-sukusuuet, : kunniat ja korkeuuet. : Vuoren kulki kupehella : väestö ylön väkevä, : kilvan ylös kiipeillen, : kilvan pyrkein perille’; : mutt’ ei moni päälle’ päässyt – : Monen kynnet kilpistyivät, : monen varpahat väsyivät, : ennen päälle’ päästyänsä – : Moni maahan muksahteli, : kuperkeikoin kupsahteli, : moni nurin-niskojansa : toinen toisensa puotti, : juuri joutumaisillansa, : päälle’ pääsemäisillänsä. : Kukkulalle’ kiivetessä : minäkin muitten muassa, : havahin’ Haamull’ olevan : toisen silmän karso-silmän, : toisen suunnalta sokion. : Silti nurin kävi kaikki : antonsa, ylös-alasin. : Vuoren päälle’ päässeheitä : nelin kontin koihkelijat, : tyhjän jutun jaarittajat, : enimmitten eun saivat. : Arvelussa, josma astun, : enää pyrin etemmäksi, : näkemään satuin samassa, : näön kyllä kolkollaisen: : Vihattaret, Vainottaret, : henget kaiken kateuuen, : ynseyyen, ylppeyyen, : kohottivat korviansa, : killistivät kirsojansa, : pulloistansa pimiöistä, : luolistansa lymytyistä; : hengittivät hävitystä, : kuoloa ja kauhistusta. – : Sielt’ en löynnyt löyttävääni, : toivottavaani tavannut. – – : Kävin tietä pikkaraisen, : astuskelin aprikoien, – – : Näjin Haamun hourummaisen: : Vuoren vaskesta valaman, : Kasarista kalkuttaman. : Haamu haasti haukotellen, : leukojansa levitellen: : ”Tule’ tänne’, Nuorukainen! : täältä löynnet löyttäväsi, : toivottavasi tavannet.” – : Kullat suusta kumpusivat, : hopiot helähtelivät. : Onko tuonne’ tunkevaista : pyyännälle’ pyytäväistä? – : Miss’ on syöttö saatavilla, : sinne’ kotkat koikkeloivat. : Onko tuolla ottavaista, : laukkuhunsa lappavaista? – : Onkos sääskiä metässä, : muurahaista mättähässä? – : Siin on rysy, siin on räiske’ : siin on sota suunnatompi. : Vimmassa viron susina : rikki toisensa repivät, : raivo-päissä matelevat. : Veli ompi veljen surma, : poika Isän, Isä pojan. : Veri vuotaa virtanansa, : hurmeinansa hurottaapi, : murha-paikalta pahalta, : miehen-tappo-tanterelta! – : Näitä silmin nähtyäni, : korvin omin kuultuani, : päähän paiskasin käellä, : ottahani oikialla, : huusin aivan huikiasti: : Eipä tottatotisesti, : eipä autuutta asunut : ilmo ihmisten seassa! : Erä-maahan matkustaen, : korven kolkkohon kylähän, : jonne’ kuu ei kuumotellut, : eikä pääsyt päivän paiste’. – – – : Mutt’ en löynnyt löyttävääni : toivottamaani tavannut. : Mureh mua sautatteli, : suru astui askeleissa; : leho kulki kaaratellen, : ilo pakeni perunni’. – – : Kerran istuin iltamalla : korven kolkon kainalossa, : kuusen lehväkkään kupeella. : Pääni oli’ pimeissä, : eikä aivoni ajunnut. : Alkoi korviini kumista : kaunis soitto kaukaalta, : kaunis kannelen sävele’; : niinkuin muistan, ennen muinen : lasna leikitellessäni : kuulleheni kukastoissa : Länsittaren, lemmes-neitin : hyminällä hiljasella : tulkoneeksi kukkaloita, : kukkaloita sima-suita, : illan tullen tuuvitellen. – : Johtui mieleeni mukomat : kuvat ikäni keväiset, : lapsuuen, leutosat seuvut. : Sama Taivas tähtinensä! – : samat salmet, samat saaret, : samat niemeitten nenälmät! : Samat vuoret sammal-harjat, : samat mettät laikka-latvat, : joissa huuella’ huhuilin, : kahestikkin kalkuttelin! – : Samat laksot, luomanteetkin, : samat vainiot vihannot, : joissa muistan, ennen muinen : kuullelleeni, kuinka leivo : Taivaslaella liversi; : joissa lauloin lapsukaisna, : nurmi-lintuna liversin, : tietämättä, tuntematta, : kiitos-virsiä visersin, : Luonnon ihmetten Isälle’! – : Näitä minun mietteissä, : muinosia muistellessa, : mettä valjeta’ valahti, : korpi kolkko kirkkahaksi. : Nainen kaunis kattannolta, : Vaimo vaka liikunnolta, : vaatteessa valkioissa, : tullen tyköni sanoopi : suulla sangen sulosella: : ”Tullos mulle’, Nuorukainen! : niin mä neuvon autuutehen, : Ohjaan sinun onnen luoksi” – : Minä virkin, näin sanelin: : Kukas olet vaimo vieras? – : Miksis häirität minua? – : Mene’ poijes puolestani, : poijes pakoni poluilta! : Olen kolmasti petetty, : ennenkin jo eksysetty. : Vaimo vastaten sanoopi: : ”Kuta kuulen korvillani! – : Etkös tunne’ Äitis ääntä, : Luonnottaret: lausehita; : vainko ollen vieraunna, : omilleni outounna? – : Oi! te lapset langenneet! : Surku tuli suruasi; : meni mieleni pahaksi, : nähen kovan kurjuutesi. : Läksin kohta liikkehelle’, : onnen sulle’ oppahaksi. : Mutta miksis, lapsukainen! : miksis yksin yrristelet : korven kolkossa kylässä?” : Minä vastaten sanelin: : Kyllän autuutta ajelin : ilmoissa jo ihmistenkin. : Kauvan ettin, enkä löynnyt – : enkä löynnyt löyttävääni, : toivottavaani tavannut. : Pois ma pakenin perunni’, : matkustelin erä-maahan; : enkä löynnyt löyttävaäni, : toivottavaani tavannut – : Oi! mun Emoni omani, : jo ma äänes Äiti tunnen, : jällen helmoisi halutten. : Oipa! Emoni omani, : ollos opasna minulla : lapsuuen päivän lekolle’. : Taiten Luonnotar sanoopi: : ”Turha toivo toisen kerran : kukkuloille’ kultaisille’, : joilla kätesi kokotti : katkoansa kukkaloita : Aamu-ruskon rinnastosta. : Keväin kukkii vuosittaisin, : kerran vainen ihmis-ikä, : eikä enempää kukosta’. : Turha toivo päästäksesi : lapsuuen päivän lekolle’; : sillä matkasi meneepi : lakson kylmemmän läpitte’, : kummun kautta koliamman. : Varo’ vasta, ett’ et eksy’, : tielle’ turhuuen vaella’. : Nauti’ niitä taitavasti, : joita Isäsi ijäinen : sallei huviksi sinulle’. : Katkoskele’ kukkaloita, : joita tielläsi tavannet, : vältä’ vainen varvikoita, : orjan-tappuran okaita. : Aina turvaa’ totuutehen, : aina harjota’ hyvyyttä, : täyellisyyttä tavota’ : parempata kaiken päivän; : niin sä palkan parahimman, : tytyväisyyen tavannet. : Mutt’ ellys ilmassa, taassa : oottako’ onnellisuutta, : muuttumatonta menoa; : sillä Ikävän ikuisen, : joka polttaa povessasi, : syämmessäsi syteepi, : ei oo’ synty tästä maasta, : tästä maasta matalasta. : Tuolla sit’ on tuuviteltu, : valtiana vaaputeltu, : tuolla tähtein tulilla, : kätkyessä kultasessa. : Tääll on vilu vierahalle’, : kylmä, ouolle’ olema, : näillä kylmillä keoilla, : tantereilla talvisilla. : Muistot muinoset syteepi : surullisen syämmessä : ilmoista ihanimmista, : päivistä puhtahammista, : Isän majoista monista. : Tuolla tähtein taloisa, : ylisessä Taivosessa, : Isän ijäisen sylissä, : vasta löytää löyttävänsä, : tapaakin toivottavana, : iku-ikävöitävänsä” – – – [Klaus] K[EME]–LLI. '''Lähde:''' ''Oulun Wiikko-Sanomia'' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=162538&conversationId=2&action=entryPage 14.5.1831] ja [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=162539&conversationId=3&action=entryPage 21.5.1831]. [[Luokka:Klaus Kemelli]] [[Luokka:Runot]] 1983 6190 2006-09-28T19:08:18Z Nysalor 5 {{Midi}} {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystävä-kullat, Siukut ja Veikot *). |alaotsikko=Laulu somasta Sotkusesta. |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot=Laulu on ilmestynyt myös erillisenä arkkiveisuna kolmena painoksena vuosina 1834, 1835 ja 1840. Otsikkotekstit on otettu arkkiveisusta. }} {{Midi|tiedosto=CMB_EP09.MID|otsikko=Ystävä-kullat, Siukut ja Veikot}} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ystävä-kullat, Siukut ja Veikot! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sotkunen vaikk’ on sormensa heikot – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;virttääpi Viuluansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja kieliä kynsin lyö. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Silmä on poisa, nokka on poikki; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sylkeepi Viulun tappihin loikki; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kahtoopi kannuansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nyt ankara alkaa työ: : V:lu – – – suu on kuin kiulu; : V:lu – – – vinkuupi Viulu; : V:lu – – – – – – – – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ääniä ratkoo, katkoo ja syö. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hei! Veli-kullat, varvastakaa; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;reuhkana olla’ rauvoilla saa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kah! kuin Kaisa kukka, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;siisti sini-sukka : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kengin sievin sipsuttaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kah! kasvojansa liehtoopi Lassi; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hampaissa kärsä, housuissa massi; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sinne ja tänne tuiskii; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;juo viinan kuin laho-puu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Keltanen kesä-voikko on takki; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;korvilla lammas-nahkanen lakki; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;luimussa-korvin luiskii; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;on naama kuin täysi kuu. : V:lu – – – siirolla silmin, : V:lu – – – kallella korvin; : V:lu – – – – – – – – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hyppää kuin härkä, märkän’ on suu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siukkuni! sievä on erittäin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hyppiä’, hupa, kohmelo-päin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ynnä kaiken yötä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Maija tule’ myötä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;selkä suoraan – juuri näin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kah! kuka tuoll’ on kauhtana yllä? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin tuoko halli-saapas? se kyllä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tuo joka niinkuin hylje : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;nyt tanssata’ töyttii – tuo! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Saakeli soi’! kah sammetti ranne; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ympäri päätä punanen vanne. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juo’ Sotkunen, ja sylje’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hyi! konnakos kaljaa juo? : V:lu – – – pulloss’ on juomaa : V:lu – – – pannusta tuomaa; : V:lu – – – – – – – – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vetääkös nahka, rahkanen suo! – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siukut! nyt rinkiin remahtakaa; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;laukata’, nauraa’, langeta’ saa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Silmät siki-umpeen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;korvat kovaan lumpeen; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pelimanni oksentaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huh! Tyttö-hurjat, hentoo ne mennä! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nostata’ helmaas Liisa ja lennä’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vie’ – Pelimanni tahtoo – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;pihkaa ja viinaa tilkka vie’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sotkunen kuule’! tunnetkos tuota : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;nyt joka astuu akkunan luota? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eukkohan tuolla kahtoo : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;karsas-silmä. Sekö lie’, : V:lu – – – pyylevä pankka; : V:lu – – – astuu kuin ankka; : V:lu – – – – – – – – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;on siinä Muori nuori kuin tie. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tyttöjä tääll’ on vaikkapa nais; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;oltta ja viinaa oivalta sais; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;täällä olet sinä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;täällä olen minä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;täält’ ei poiskaan haluttais. [[Klaus Kemelli|[Klaus] K[EME]–LLI]]. <nowiki>*)</nowiki> Fredmans Epistel N:o 9. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123253&conversationId=4&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 29.10.1831]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Klaus Kemelli]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Fredmans epistel n:o 9]] 1984 2519 2006-07-07T18:46:21Z Nysalor 5 Toppinen ja Englanditar Kanawasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Toppinen ja Englanditar. |alaotsikko=(Suomentama). |tekijä=Sara Wacklin |huomiot=Teksti on yksi luku Sara Wacklinin teossarjan ''Hundrade minnen från Österbotten'' (1844–45) kolmannesta osasta. }} Vilhelm Berg, pitkän solakka nuorukainen, oli Oulun vallas-naisilta kiitetty ej anoastansa ilosan luontonsa ja kauniin kasvunsa puolesta mutta vielä enemmin sen suhteen, että hän tanhutessansa käyttii aivan niiden mielen mukaan. Hänen varakas isänsä, jota itse Laiva-katteinina oli matkustanut monissa vieraissa maissa, tahtoi myöskin rakkaasta pojastansa matkustajata, että hänen, niinkuin hänellä oli tapa sanoa, toki piti oppiman tuntemaan laajemmalta mailmaa, kuin sokia, jota pisti sauvansa pirtin räppänästä ja sitä tyhjässä ilmassa pirtin ulko-puolla heiluttain, alkoi hämmästyksissä huutaa: ”On mailmaa johonkipäin.” Kiitollinen ja ilo-mielin matkusti se hilpeä nuorukainen ulko-maille, oppi elämän viisautta niiltä ykstotisilta Englantilaisilta ja hempeyttä suloisessa Franskan maassa, jota ovat kutsuneet ”nuorukaisten neuvojaksi, piikojen paratiisiksi ja hevoisten helvetiksi.” Kotiinsa tultua monian vuoden jälkeen oli Vilhelm muttanut luontonsa ja oli nyt niin yksi-vakainen sävyltään, ett’ ei hän enään voinnutkaan suostua niihin sivistyneihin ja ilosiin seurohin, joissa hän ennen oli löytänyt kaiken rattonsa. Mutta kohta kuului sanoma, Englevan kirkossa kuulutetun avioliiton Vilhelm Berg ja talon tytär, rikkaan lautamiehen Toppisen ainoa lapsi, siivo ja siisti ainoastaan neljän toista-kymmenen vuoden vanha, tyttö. Reima häät juotiin kuuliaisten jälkeen; ja Vilhelm Berg muutti nimensä Toppiseksi, niinkuin hänen appiansa ja tilaa, johonka hän nyt muutti, oli kutsuttu. Hän rupesi talonpojaksi, ej ainoastaan nimeltä, eikä ainoastaan sillä että hän pukeiksii talonpoikaan vateisiin; mutta hän nähtiin aina ensimmäisnä työväen joukossa sekä metsässä että pellolla ja niitulla. Hän oli esikuvana maanviljelidillen niillä seutuin sekä viisaudessa että ahkeruudessa peltoa ruokkimaan. Hänen nuori ja vilpitöin vaimonsa oli niinikään ymmärtäväinen maallisissa askareissa. Aina leppeä ja ilonen vietti hän rattosasti alkausa muidenkin parissa, niin että vieraita kaupungista usiasti virtanaan tuli tässä rattosassa talossa nautitsemaan maalla elämisen ja kesän hempiä ja suloisuutta. Nuoriso sai usiasti luvan mennä Toppiselle jo paria vuorokautta ennen; vanhemmat taas tulivat perästäpäin vasta sunnuntai-iltana, jolloin nuorukaiset ottivat heitä ilon ilmoituksella vastaan, ja koittelivat kaikenlaisella juoksulla ja leikilla olla niiden hyvän tahtoisten vanhusten rattona. Yhdessä palasivat taasen tästä rattosasta ja vilpittömästä maa-elosta takasin kaupunkiin, jossa ylellisen siveyden turhija kujeita seurattiin yhtä vilpittömästi kun muissa monta suuremmissakin kaupunkeissa. Toppinen ja hänen nuori puhelias vaimonsa valittiin aina isännäksi ja emännäksi, koska vaan maalla pitoja valmistettiin, joissa aina kaikki oli paikoillaan ja aivan siististi valmistettu. Toppisen perheellinen onni lisänty monella tottelevaiselta lapselta, jotka kaikki hän aikaseen taivutti maallisiin askareihin ja antoi niiden opettauda lukemaan, kirjottamaan ja lukua laskemaan. Sitten saivatte itse määrätä ammatinsa taikka elatuskeinonsa; mutta kaikkipa hyö jäivätten isänsä säätyyn. Kerran pidetyssä pitäjän suunnossa eli kokouksessa valittiin kaksi talonpoikaa pitäjän puolesta matkustamaan konsistoriummiin Turussa, jossa Limingon pitäjällä oli jokuu asia valvottava. Sunila, vanha arvossa pidettävä talon isäntä, ja Toppinen saivat nyt tämän asian toimittaaksensa. Tultuansa Turkuun kohdattiin näitä pitäjän asian-ajajoita suurella arvolla ja kunnialla joka huonessa, missä vaan tutuksi tulivat. Liaksiki olivat monet Toppisen nuoruuden kumppalista tavatessansa häntä sangen iloset. Vuori-neuvos Julin oli kutsunut heitä puolpäiväselle. Koska hän ilmoitti vieraansa hänen Englandista kotosalle rouvallensa sanoi hän: ”Tässä näet nyt, E&nbsp;m&nbsp;m&nbsp;y&nbsp;s&nbsp;e&nbsp;n&nbsp;i! meidän Suomessa myöskin voivan kerskata meidän maamiehistämme, vaikka talonpoikaisestakin säädystä.” Istuttiinpa ruuvalle. Se leppeä isäntä haasteli suomeksi Sunilan kanssa, ja emäntä vähän murrettua ruotsia Toppisen kanssa, jonka jälkeen hän Engelskan kielellä virkkoi miehellensä: ”Tiedätkö, Junne! ett’en ole Englandissakaan tavannut niin sivistyneitä ja siistiä talonpoikia kuin nämä ovat.” Hänen miehensä naurahti; mutta punastuen vastasi Toppinen Englandin kielellä: ”Tämä on suurin kiitos, kun kuka olisi taitanut antaa meidän säädylle Suomessa.” Se nuori rouva tuli taas vuorostansa kokonansa häntyneeksi ja sanoi: ”Nyt olen jo petetty. Työ olettekin ainoastaan talonpojiksi vaatetettuja herroja.” Toppinen vastasi vetäen suunsa nauruun: tämän kanteen vastavat meidän passimme. Tästä päin rupesi puhe kulkemaan aina rattosemmasti ja iloisemmasti. Toppinen kertoili matka-juttujansa emännälle hänen omalla kielellänsä ja ilmoitti myös, hänen ej koskaan katuneen sitä, että hän oli antaina maan viljeliäksi, sen mailman viisauden jälkeen kun hän matkoillansa oli oppinut. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=page&id=65032&pageFrame_currPage=1 ''Kanawa'' 2.9.1846]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Sara Wacklin]] 1985 4075 2006-08-01T06:27:44Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Sara Wacklin''' (1790–1846) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Toppinen ja Englanditar]]'' [[Luokka:Sara Wacklin]] 1986 2521 2006-07-07T18:46:34Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Ruotsalaiset kirjailijat|Wacklin, Sara]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Wacklin, Sara]] 1987 5631 2006-09-12T14:05:11Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kotimaista kirjallisuutta” uudelle nimelle ”Kotimaista kirjallisuutta (Kristuksen Seuraamisesta)”: Alkuperäinen täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kotimaista kirjallisuutta |alaotsikko= |tekijä=Wolmar Schildt |huomiot= }} Tuomas Kempin kirjan Kristuksen Seuraamisesta, suomenti [[Klaus Kemelli|C. J. Kemelli]] Oulusa 1836 Präntätty Christian Ev. Barckin tykönä. Kahdeksaisessa 271 siv. Kummastellen näemme ei mitään julkisesti sanotun eli pääteltyn tästä kirjasta, vaikka jo yhdeksän vuotta on ollut Yleisön 1.) eli Julkisen 2.) käsissä. Lieneekö tämän kirjan kehnous, vaiko julkisuus 3.) Suomessa, vai mikä syynä yleiseen 4.) vait-olemiseen? Ei kirja, eitä julkisuus ole siihen syynä, mutta kehno kirjakauppa maassamme. Tätä Kemellin kirjaa tuskin löydät muualla kuin Oulussa. Sepä on sitä pahempi, jota parempi kirja on. Ja tämä Kemellin työ on paraimmia koko Suomen kirjallisuudessa. Sen S&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;ä&nbsp;l&nbsp;l&nbsp;y&nbsp;s 5.) on harrasta puhetta Jumalan kanssa ja jumalista, lempisää 6.) varotusta syntisille. Siinä Usko, Toivo ja Lempi 7.) palavat. (Jotkut siinä löytänevät sopimattomuutta.) Sen suomalainen u&nbsp;l&nbsp;k&nbsp;o&nbsp;m&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;t&nbsp;o on niinikään sangen soria ja mieluinen. Hengellisenä puheena se, sointeensa, sulo-ääntävyytensä puolesta, lienee kaunein mitä Suomeksi löytyy. Kemelli ei orjallisesti suomentanut, vaan vapaasti se runollisella nerolla suomesti Kempin kirjaa; ja senpä tautta Kemellin suomestama onkin niin ihanakieleinen. Saksansukuiset kieleet 8.) ja Suomenkiele ovat aivan eri-luontoiset, sillä Saksansukuiset kansat ja Suomenkansa ovat varsin erisukuisia. Siksipä niiden kirjalliset tekemät vaativatkin vapaallista suomestamista. Kemelli ei saanut lopullisesti korjailla ja silitellä työtänsä. Kuolema esti. Ellei tämä olisi estänyt, olisi Kemelli varmaan poistanut ne vähäiset epätasaisuudet ja epämukaisuudet kirjoituslaadussa; joita kuitenkin itsekukin helposti oikasee. Nämät virhöset ovat ainoasti kevyenä tomuna kauniilla kuvauksella. W. Kilpinen. 1.) Allmänhet. 2.) Publik. 3.) Publicitet. 4.) Allmän. (yhteinen, gemensam.) 5.) Innehåll. 6.) Kärleksrik. 7.) Lempi yhtäkun rakkaus. (Lemme, ynnest.) 8.) Spräk. (kieli, tunga, tungomål.) '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=48702&conversationId=1&action=entryPage ''Kanawa'' 24.5.1845]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Wolmar Schildt]] 1988 9554 2006-12-21T21:31:07Z Nysalor 5 Uusi kirjoitus-tapa {{Wikipedia}} '''Wolmar Schildt''' (1810–1893), suomalaisittain '''Wolmari Kilpinen''' == Asiateksit == * ''[[Kotimaista kirjallisuutta]]'' * ''[[Sananen Suomen kielen ulko-muodosta ja venytys-merkistä]]'' * ''[[Uusi kirjoitus-tapa]]'' [[Luokka:Wolmar Schildt]] 1989 2524 2006-07-07T21:42:32Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Schildt, Wolmar]] 1990 4280 2006-08-01T06:44:05Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mukailema Ruottin kielästä |alaotsikko= |tekijä=Elias Lönnrot |huomiot= }} : Mit’ on, Mikko parkaa pauloissasi : Syynä, lapsi rukka, langoissasi? : Vietät syksyn synkässä salossa, : Kanssa kaiken pitkän talvikauven; : Vielä kesäpäivät päällisiksi. : Muut ne saavat viljan satimista, : Mehtoja ja pyitä pyyvyksistä, : Kantavat kotiinsa koppeloita, : Kanojakin karvajalkasia, : Teiriäkin paljon pauloistansa; : Sinä vainen tulet typi tyhjin, : Merkkiäkään saamatta metästä. : Mikko äänsi, sanoin, äitillensä: : Ellös äiti toru poikoasi! : Mull’ on muuan teiri tieossani, : Kaunihimpi kaikkia kanoja, : Koriampi korven koppelosta; : Syksyn panin sille paulojani; : Tarttu talven tullen satimeeni; : Kevähillä tuon sen kotiani. : Se on lintu kumma luullaksesi: : Syli sill’ on siipien siassa, : Höyhenillä suortuat soriat, : Nokkana on huulet hunajaiset. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123257&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 2.2.1833]. [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Runot]] 1991 2997 2006-07-29T21:41:54Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Elämä” uudelle nimelle ”Elämä (1871)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämä. |alaotsikko=(Englannin kielestä). |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Virtahan on elo tää – ompa ihminen pursi sen päällä : Jonka on täytyminen kynteä aaltoja sen. : Lastipa taas ilo on – niin huokea purressa viedä : Ett’ei kuin Hölmölän mies purressa murheita vie. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=253187&conversationId=7&action=entryPage ''Tieto-Sanomia Suomen Kansalle'' 8.3.1871]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 1992 2528 2006-07-07T23:45:19Z Nysalor 5 Pieksämäkeläisestä Oulun Wiikko-Sanomista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pieksämäkeläisestä *). |alaotsikko= |tekijä=Elias Lönnrot |huomiot= }} : Paljoki myöhtynehet lähetän kirjastasi Sulle : Kiitokset; – lähetän Sanomistaki Viipurilaisten, : Joita sa veikkoni laittanut oot lukeakseni tänne, : Lehteä kaks’, penikan haukuntoa Pieksämäeltä : Täynnään; vai joko vanhaki lienee harmaja halli, : Jos lie koira jo täys’-ikänen, jalo loppamo-korva, : Anteeks antakohon penikaksi jos arvelin häntä. – : Vaan älä veikkoni vastaamaan mua koiria käske! : Luotuna haukkumahan, lupa hallin haukkua ompi; : Haukku ei haavoa tee, jos puulla ei lyötäne päähän. : Saavat myös vasikat hypätä ja huuhua hullut. : En kilvottele kanssa, ja tiiät myös Sinä senki : Ett’ ainet muuan paras on punnittematonna. <nowiki>*)</nowiki> Muualta lähetetty Näihin Sanomiin pantavaksi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122411&conversationId=6&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 19.4.1834]. [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Runot]] 1993 3436 2006-07-30T09:17:50Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Isa Asp |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} I&nbsp;s&nbsp;a&nbsp; A&nbsp;s&nbsp;p oli äskettäin poismennyt suomalainen naisrunoilija, jonka runokykyä tunsi ainoastaan lähin ympäristönsä, Jyväskylän opettajaseminari. Hänestä annetaan ”Suomen Kuvalehdessä” seuraavat tiedot. Isa Asp syntyi Helmikuun 4 p. 1853 Utajärven kappelissa, Ämmäkosken sahalla, jossa hänen isänsä oli sahanhoitajana. Perheen vanhimpana lapsena oli hänen kasvatuksensa hellä. Kun hän vähän toimituksiin kykeni, oli hänen asiansa nuorempia siskoja ja veljiä hoitaa. Vähemmän veikkonsa kehdon ääressä hän kyhäilikin ensimmäiset lapselliset laulelmansa. Niin eleli pieni Isa hurskasten vanheimpainsa kasvattamana iloisen lapsuutensa rauhaiset vuodet. Vaan hänen ollessaan 13 tahi 14 vuotinen, tapahtui käänne hänen elämässään. Vanhempansa tulivat Puolankoon, jossa ostivat pienen maatilan. Täällä tuli Isa tutuksi papin perheessä, jossa oli nuori, samanaikainen tytär kuin Isakin. Tämän kumppanin kanssa vietti hän nyt päivänsä lukemalla, tutustuen siten Ruotsinmaan mainioin kirjailijain teosten kanssa, joista erittäin runolliset häntä miellyttivät. Myöskin kotimaan kirjailijain teoksia tutkittiin, setä Ruotsin- että Suomenkielisiä. Parin vuoden näin kuluttua, lähettivät vanhemmat Isan Kajaaniin kouluun. Täällä hän ei viipynyt täydelleen vuottakaan, kun palasi kotiansa, jossa hän oli, kunnes Elokuussa v. 1871 tuli Jyväskylän seminariin. Ankaran lukemisen ohessa alkoi nyt hänen runolähteensä kummuta. Enimmiten ilmestyi alkupäästä tilapäisiä runoelmia, niinkuin Porthan’in, Franzén’in y.&nbsp;m. muistojuhlia seminarissa vietettäissä, nais-oppilasten luku-yhtiotä avattaessa y.&nbsp;m. Kaikista loistaa esille raitis henki, puhdas tunto ja innollinen isänmaan-rakkaus, vaikkapa, niinkuin vasta-aloittelevalla ainakin, kuvaukset ja vertailut ovat toisinaan himmeät. Suomen kielen ja Suomenmaan menestys ja varttuminen ovat usein hänen runojensa aineena. Sydämensä nukkui kohta suloiseen unelmaan, taistelunsa sai lopun lyhyen taudin perästä Jyväskylän seminarissa Marraskuun 12 p. viime vuonna, jolloin kaipaavat oppisiskonsa sulkivat hänen silmänsä viimeiseen uneen. Hän ei siis ennättänyt nähdä kahtakymmentäkään kevättä, kun jo laskettiin paarille. Seminarissa, jossa nousevan ky’yn ei koskaan kehoituksen puutteessa tarvitse kuoleutua, vietti hän, opettajain ja toverein kunnioitusta ja rakkautta täysin määrin saaden, puolitoista ihanaa vuotta. Isa Asp oli tuottelias runouden alalla. Ainoastaan vähempi osa niistä on julkaistu albumissa ”S&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;m&nbsp;e&nbsp;n&nbsp; S&nbsp;a&nbsp;l&nbsp;o&nbsp;i&nbsp;l&nbsp;t&nbsp;a”, ”P&nbsp;ä&nbsp;ä&nbsp;s&nbsp;k&nbsp;y&nbsp;s&nbsp;e&nbsp;s&nbsp;s&nbsp;ä” ynnä, niinkuin jo mainitsimme, hänen kuolemansa jälkeen painetussa vihkossa. Runoelmain alla on nimimerkki L–e (Lovise). Hänen merkillisyytensä on mielestämme senkin vuoksi suuri, kun hän tietääksemme oli niitä vielä harvoja naisia, jotka käyttävät Suomen kieltä aatteitansa runoelmiin pukiessa. Näitä muisteliaisia emme voi lopettaa paremmin kuin runoilijan omilla sanoilla: : ”Aika rientää. Ihmislapset : Nielee hauta pohjaton; : Työnsä seuraa heitä – mutta : Kuolematon Henki on. : Hengen työt ja suuret riennot : Yli muiden seisovat; : Muistonsa on vuosisatain : Jälkeen tuoreet, rakkahat”. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=281918&conversationId=11&action=entryPage ''Uusi Suometar'' 12.4.1873]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 1994 2532 2006-07-09T12:37:11Z Nysalor 5 Vangit Tieto-Sanomia Suomen Kansalle -lehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vangit. |alaotsikko=(Suomennos). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} Saimaan pohjoisrannalla pienellä niemekkeellä on nykyinen Savonlinnan kaupunki, ja lähellä sitä, kapean salmen toisella puolella, ikivanha linna korkeilla muureillaan ja torneillaan. Rauhan aikoina on tätä lujaa linnaa käytetty rikoksen-alaisten vankihuoneeksi, monta vertaa kammoittavampi näille onnettomille oman kolkkoutensa ja ympäristönsä kauneuden kautta. Kuinkahan moni halukas silmäilys onkaan näistä elävien haudoista lennellyt Saimaan välkkyväin aaltojen yli ainoasti antaakseen villitetyn tahi masentuneen sydämmen sitä syvemmin tuntea vankihuoneen kolkkoutta ja kahleiden kovuutta. Eräässä huoneessa, jossa kaksitoista tai viisitoista vankia istui kahleissaan, tapahtui yhtenä kesä-iltana, juuri kuin laskeutuva aurinko lähetti viimeisiä säteitään pienen ikkunan läpi sinne, seikka, joka tällä paikalla oli erinomainen. Kaikki vallaton ilveilys oli hetkeksi tauonnut. Muutamat tämän ahtaan kammion asukkaista kuuntelivat tarkasti erään seitsemäntoista vuotisen nuorukaisen puhetta, joka kertoi elämänsä vaiheita; toisia taas, jotka eivät niin tarkoin kuunnelleet kertomusta, esti illan ihanuus tai kuka ties suru, jonka tämä heissä oli herättänyt, rajummille mielenliikutuksille väljää antamasta. Kummallista kyllä, sillä tämä hiljaisuus oli tapahtunut vastoin sitä, mitä ensin oli aiottu. Asia oli seuraava: aikomus oli pitää tavallisia ilta-huvituksia, nimittäin keräjiä. Siinä aikomuksessa vietiin nuorukainen erään harmaapäisen, seinään kahletetun vanhuksen eteen, jota alinomaisen arvoisan istuntonsa tautta kutsuttiin Laamanniksi. Tutkintoa jatkettiin. Alussa oli raivo ja paattumus valloillaan. Nuorukainen, vaikka aivan nykyään oli vangittu, oli toki jo kylliksi oppinut paikan tapoja käyttääkseen itseänsä sopivasti joka tilaisuudessa. Mutta kun hän, armollisen tuomarin käskettyä vilpittömästi tunnustaa kaikki ja siten tehdä itsensä lain laupiutta ansaitsevaksi, koetti nostaa valhepuheita vaiheistaan, petti hänet hänen keksintölahjansa ja vähitellen täytyi hänen turvautua totuuteen. Tämä totuus oli kuitenkin liian surkea. Mieleen kerran johtuneena valloitti se vähitellen nuorukaisen koko ajatuksen, ja leikistä tuli tosi. Muutos pojan luonnossa vaikutti kohta näihin raakoihin kuulijoihinkin, niin että he alkoivat häntä tarkoin kuunnella. Ehkä löytyi joku heidän joukossaan, jonka sydän samaten kuin nuorukaisenkin hetkeksi pehmeni. ”Ja silloin sinä olit kymmenvuotias?” kysäisi tuomari kerran nuorukaisen kertoessa. ”Minä olin silloin kymmenvuotias ja paimensin äitin-isäni karjaa rannalla, joka oli vastapäätä Punkaharjua”. ”Saiko poika mitään siveyttä nuoruudessaan oppia?” kysyi toimessaan jälleen vanhus ivaellen ja herätti vielä uuden kaikuvan naurun. Nuorukainen vastasi ajatuksissaan. Minä opin uimaan kuin sorsa; jättäen elukat rannalle, uin minä usein salmen poikki ja juoksentelin harjulla kauniina kesäpäivänä alastomana kuin metsän peto. Vanhus katsoi alas kahleihinsa, katsoi ylös mustiin seiniin. Kauhea tuska kuvastihe hänen äsken niin rehevissä kasvoissaan, ja hänen hampaansa kilahtivat. Alastoman pojan kuva päivänpaisteessa Punkaharjulla oli liian tulisesti koskenut elinkautisen vangin sydämmeen. Hän sanoi: ”puhu poika kuinka sinä siellä villinä juoksentelit”. Vaan poika seurasi jo omia ajatuksiaan, ja jatkoi: ”Silloin alkoi mustimus näyttäytyä siellä”. ”Piruko” kysyi useammat äänet ja uteliaat silmät luotiin kertojaan. ”Tarina kulki kylässä”, sanoi poika, ”että vanha Kala-Jussi joskus selältä auringon laskeissa oli nähnyt harmaan miehen harjulla. Eräänä myrsky-iltana ajoi tuuli Kala-Jussin venheen tyhjänä ja kumossa rantaan; silloin sanottiin mustimuksen sen tehneen. Vaan minä olin huima sikiö, vihasin elämää, enkä peljännyt mitään. Kaksi kertaa juoksin minä mustimusta pakoon; vaan kolmantena kertana en enää paennut, vaan jäin häntä odottamaan”. ”Ja mitä hän sinulle teki, kun sinut tapasi?” ”Hän suuteli otsaani ja itki. Niin hän teki ensin; sitte katsoen minuun kysyi hän: oletko jo pettänyt minut ja puhunut mitä olet nähnyt? Tiedättenkö armollinen herra Laamanni minkä-näköinen hän oli tätä sanoessaan? Semmoinen oli hän näöltään kuin Saimaan vesi sineänä syksy-yönä, koska pimeys ja tähti on syvyydessä, hirmuinen ja lauhkea.” ”Kunnioita oikeutta, poika!” sanoi vanhus. ”Ole virkkamatta sinisistä öistä ja tähdistä Saimaan syvyydessä; semmoiset sanat eivät sovi tässä”. ”Mutta kun minä hänelle sanoin”, jatkoi poika, ”ett’en ole kellenkään uskaltanut ilmoittaa harjulla käyneeni, hälveni kohta pimeys syvyydestä ja päivä koitti. Sillä kertaa olimme kauan yhdessä, ja sitte kohtasimme toisiamme joka päivä. Silloin istuelin minä kukkuloilla ja katselin aaltoja pitkin, ja hän istui vieressäni ja katseli minua, ja hänen katseensa oli iloinen ja uskollinen kuin koiran. Välistä antoi hän minulle hopeaa ja neuvoi minut yöllä ottamaan hevoista ja ajamaan kaupunkiin, josta minä toin hänelle ja itselleni kaikenlaista. Näin kului kesä ja pimeämmät ajat tulivat. Noustuani eräänä aamuna kuulin minä talonväen sanovan, että mies yöllä oli ollut valkean kanssa kartanolla, mutta sammuttanut valkeansa ja rientänyt pois, kun koirat häntä rupesivat ahdistamaan. Äitin-isäni oli vanha ja melkein sokea, mutta nyt hän oli vihan vimmassa tuntemattomasta tulenkantajasta. Hän sanoi minua murhapolttajansikiöksi ja ajoi minut potkauksella metsään paimeneen. Sinä päivänä minä tulin myöhään harjulle, silla vesi oli kylmää ja minä odotin siksi, kuin päivä oli korkealla. Vaan tavattuani mustimuksen kuljimme pitkin harjua, kunnes peninkulma alkoi täyttyä ja täyttyikin. Toisinaan seisahduimme hetkeksi ja katselimme koivujen välitse ja rantakuusien ylitse ulos aukeille selille. Mustimuksen huvi oli katsella kuinka minun viskaamani kivet lensivät kauas veteen harjun molemmin puolin. Kun tulimme harjun viimeiselle niemekkeelle, istuihe hän maahan ja, ottaen kiinni kädestäni, pakoitti hän minutkin istumaan. Kotvasen vaiti istuttuamme alkoivat hänen silmänsä loistaa ja hän kysyi: ”tiedätkö, lapsi, millainen rakastavan mieli on?” Minä en tietänyt, vaan olin vaiti. Silloin ojensi hän kätensä ja osoittaen kaikkia noita kirkkaita järviä ylt’ympärillämme sanoi hän: ”Tuommoinen se on”. Hetken päästä hän taas jatkoi: ”Voi, voi! sinä et ole semmoista nähnyt! Kerran sinäkin makasit rintaa vasten, jossa sinä sitä olisit voinut nähdä, vaan silloin vielä oli silmäsi tumma. Kirottu hän, joka eroitti sinut siitä. Auta minua poika, häntä kiroomaan”. Minä autoin ja nimitin hänet, jota olin opetettu kiroomaan. Kirottu olkoon isäni, sanoin minä, hän rosvo, murhaaja, murhapolttaja! Silloin tarttui mustimus niskaani ja oli minua tukehuttaa kovilla kourillansa. ”Rukoile”, huusi hän, ”isäsi, murhaajan, rosvon, murhapolttajan edestä!” Minä säikähdin, armollinen herra Laamanni, ja tahdoin juosta pakoon: mutta silloin nousi hän istuiltaan, nosti minut käsivarrelleen ja likisti minua kovasti rintaansa; vaan vihoissaan hän sitä ei tehnyt; niin hyvältä ei ole ikinäni minusta tuntunut, kuin silloin hänen sylissään. Niin istuessani hänen käsivarrellaan osoitti hän taas kädellään niitä kauniita seutuja sanoen: ”Enempi kuin kaikki tämä on sinulta ryöstetty. Sinullakin on, niinkuin muilla, ollut äiti; missä hän on? Kun talvi tulee, kuihtuvat rannikot ja järvet jäätyvät, mutta äitin mieli olisi ollut sinulle hellä aina kuolemaan asti”. Minä purskahdin itkuun. Tämä oli ensi kerta minulla kuulla ihmiseltä lempeä sana. Mustimus jatkoi: ”Leipää olet saanut maailmassa, vaan et rakkautta; kuria ja kovia sanoja, vaan et opetusta. Sinua on opetettu isääsi kiroomaan, ja häntä kunnioittamaan, joka äitisi sydämmen on masentanut. Tahdotko kostaa?” Armollinen herra Laamanni, saanko jo lopettaa? ”Uuvutko”, sanoi vanhus jylhällä hymyilyksellä, ”niin lepää; minä tahdon auttaa sinua. Samana iltana katosi mustimus Punkaharjulla, peljäten, että hänet siellä saavutettaisiin. Saman yön vietti hän mannermaan korkeimmalla kukkulalla, katsellen sieltä äitin-isäsi kartanoa, eivätkä hänen silmänsä ennen vaipuneet uneen, ennenkuin hän näki sen palaneen poroksi”. ”Kenenkä työ tämä poltto oli”, kysyi nuorukainen. ”Kartanon sytytti”, sanoi vanhus, ”kymmenvuotinen lapsi, joka oli murhapolttajan poika”. ”Niin, minä sen sytytin”, sanoi nuorukainen vakavasti. Pitkä äänettömyys seurasi tätä. ”Täten oli rikkaasta tullut kerjäläinen”, jatkoi tuomari, ”vaan kuinka hän hengissä pääsi tulesta, sitä ei tiedä kukaan”. ”Yksi sen tietää!” huusi nuorukainen, ”se, joka unhotti koston, nähdessään hänen valkeat hiuksensa”. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=253186&conversationId=1&action=entryPage ''Tieto-Sanomia Suomen Kansalle'' 1.3.1871]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 1995 4203 2006-08-01T06:38:18Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sven Tuuva |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Sven Tuuvan isä, kersantti ja ukko harmaja, : Ol’ ollut Kustaan sodassa, jo silloin vanhana, : Maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, : Ja lasta häll’ ol’ yhdeksän ja nuorin niistä Sven. : Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään : Jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään; : Vaan vanhemmille varmahan lie liiaks antanut, : Kun viimesyntyneelle ei kuin hiukka piisannut. : Sven Tuuva tuli kuitenkin väkevä, harteva, : Kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea, : Ol’ iloisempi, nöyrempi, kuin moni viisaskaan, : Ja kaikkiin töihin saatihin, ne teki väärin vaan. : ”Mi, Herran nimeen, poikasein, sinusta tulleekaan?” : Näin ukko Tuuva useinkin saneli tuskissaan. : Kun laulu tää ei loppunut, Sven maltin menettää, : Ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää. : Kun tuli Tuuva kersantti siis kerran jällehen : Ja laski vanhaa virttähän: ”sä miksi aiot, Sven?” : Niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi : Leveän leuan, vastaten: ”no, sotamieheksi!” : Tuohonpa vanhus viimeinkin jo virkkoi pilkalla: : ”Sä lurjus sotamieheksi, no huuti, tolvana!” : ”Niin”, lausui poika, ”'väärin teen, min täällä tehnenkin, : Ehk’ eestä kuninkaan ja maan tok’ kuolla osaisin.” : Siit’ ukko Tuuva hämmästyi ja heltyi itkemään; : Sven otti pussin selkähän, läks’ joukkoon lähimpään. : Hän mitan täytti, terve ol’, jo kyllä siinäkin, : Siis rekryytiksi paikalla pääs’ joukkoon Dunckerin. : Nyt tuli Tuuvan oppia myös sotatemppuja, : Se omituist’ ol’ laatuaan ja hauskaa katsella: : Korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen, : Sven toimessa ja leikissä ol’ yhtä totinen. : Niin harjoituksiin uuttera ei ollut yksikään, : Hän maata polki tömisti ja astui hiessään; : Vaan käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan, : Käv’ oikeaan ja vasempaan, päin vastoin yhä vaan, : ”Olalle pyssy”, ”kunniaa” hän näytti oppineen, : Ol’ laskevinaan painetin ja pyssyn jalalleen; : Vaan ”kunniaa” kun huudettiin, hän laski painetin, : Kun pyssy piti jalallen, olalle lensikin. : Näin tuli Tuuva kuuluksi ekseerauksestaan, : Ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan. : Mut vakaana hän astuu vaan, ei suutu leikkihin, : Ja toivoo aikaa parempaa – niin sota syttyikin. : Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään, : Sven liekö kyllin viisaskaan sotahan lähtemään. : Hän antoi heidän tuumailla ja arvel’ itse vaan: : ”Jos muiden kanss’ en mennä saa, tot’ yksin mennä saan.” : Hän laukun, pyssyn kuitenkin sai pitää luonahan, : Työt rengin teki leirissä, sodassa sotijan; : Vaan pamaukset, tappelut, tek’ yhtä toimessaan, : Eik’ ollut arka milloinkaan, jos hupsu toisinaan. : Palausmatkaa tehtihin ja Ryssät ahdisti, : Nyt Sandels pitkin jokea pois kulki hitaasti. : Porrasta myöten piankin ol’ yli mentävä, : Ja siellä seisoi miestä vaan noin parikymmentä. : Kun muut’ ei heillä toimena pait tietä korjata, : Työn tehtyään he levähti sodasta kaukana : Ja talossa nyt nauttivat, mi tarjon’ oli vaan. : Sven Tuuva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan. : Mut toiseks muuttui, törmältä kun täyttä vauhtia : Tul’ ajutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa; : ”Jumalan tähden, portaallen, aseisin”, huusi hän, : ”Vihollisjoukon tiedetään täst’ yli pyrkivän.” : Päämiehelle hän lisäsi: ”te silta purkakaa, : Jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa! : Hukassa kaikk’ on, taaksemme jos Ryssät pääsevi; : Apua saatte, teille tuo sit’ itse kenraali.” : Hän riensi pois. Vaan väki viel’ ei pääsnyt sillallen, : Kun toisell’ oli rannalla jo joukko Ryssien. : Se laajeni, se taajeni, se tähtäs, laukaisi, : Jo Suomalaista kahdeksan ens’ tuli korjasi. : Ei hyvä ollut viipyä, jokainen säikähtää, : Taas paukkaus ja jäljille vaan viisi miestä jää; : Nyt toteltiin, kun käsky soi: ”pois pojat, takaisin!” : Sven Tuuva yksin hairahtui ja laski painetin. : Myös käännöksensä taaksepäin ol’ eriskummainen, : Peräymään kun käskettiin, hän riensi sillallen; : Hän seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan, : Kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan. : Ei aikaakaan, niin Tuuva sai jo näitä osoittaa, : Kun vihollinen sillallen samassa kiiruhtaa; : He ryntäsi yks kerrallaan, vaan heistä joka mies : Sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties. : Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa, : Mies lähimmäinen luodilla hänt’ aina varjoaa, : Mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo pettävi; : Nyt Sandels tuli, huomasi kuin Tuuva taisteli. : ”Hyv’ on” hän huusi, ”kestä vaan viel’ aikaa hetkinen, : Äl’ yli päästä Piruja, sä poika urhoinen! : Niin Suomalainen taistelee, se vast’ on soturi, : Avuksi hälle rientäkää, tuo meidät pelasti.” : Ja Ryssät huomas rynnäkön jo turhaks käynehen, : Vihollisjoukko kääntyi pois hitaasti kulkien; : Nyt Sandels hyppäs ratsultaan, tul’ alas rantahan : Ja kysyi miestä, sillalla mi nähtiin sotivan. : Sven Tuuva hälle näytettiin, hän oli taistellut : Kuin aika mies, nyt taistelu jo oli loppunut. : Hän näytti siihen nukkuneen, lepäävän leikistään, : Eik’ ollut vakavampana, vaan vaaleemp’ entistään. : Ja Sandels silloin kumartui kuollutta katsomaan, : Ei tuntematon ollut mies, vaan tuttu vanhastaan, : Mut alla hänen rintansa punoitti nurmi nyt, : Ol’ luoti käynyt sydämeen, jo veri ehtynyt. : ”Tuo luoti, sit’ ei kieltää voi, ties’ kuinka kohtasi, : Enemmän tiesi se kuin me”, niin lausui kenraali, : ”Ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, : Se parempahan pyrki vaan, lens’ jaloon rintahan.” : Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen, : Jokainen myönsi Sandelsin tok’ oikein lausuneen: : ”Kyll’ ajatust’ ei Tuuvalla lie liiaks’ ollutkaan, : Pää oli huono”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan”. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=entryPage&id=218887&conversationId=3&newConversation=true ''Suomalaisen Wirallisen Lehden'' Lisälehti 19.11.1867]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Sven Dufva]] 1996 4128 2006-08-01T06:32:04Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laureatus |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} == I. Laureatus obstinatus. == : Laureatus muiden lailla : syntyi, potki, huus ja pestiin, : juur’ kun joulujauhot lestiin : illan suussa Suomen mailla. : Nukkui nuhtehia vailla, : kasvoi, karttui kaunihiksi, : talon pikku tyranniksi : kuin on tapa kuninkailla. : Lapsest’ asti vaiva hällä : tuot’ ol’ eroitusta nähdä, : mitä voi ja tahtoo tehdä, : mitä täytyy täytymällä. : Piti päänsä, päällä tällä : lakeja hän laati, antoi, : uppiniskan nimen kantoi, : varhaisvanhan myöhemmällä. : Piennä piiskan koulut suori, : potki vastaan varsan lailla, : kärsi valitusta vailla – : haavat arpeen, päälle kuori! : Nuorten kesken vanha; nuori, : vallan nuori vanhain luona, : etsi kultaa, missä kuona, : kuonaa, missä kultavuori. : Pari ystävää ja hyvää, : maailma muu vastassansa, : näin hän nautti nuoruuttansa, : etsi elämältä jyvää. : Vapahasti merta syvää : seilas nuoren miehen mielet; : vaan jo kutsui toiset kielet : virren töille viehättyvää. : Oppimatta opin teitä : lauloi Laureatus nuori, : torpan tyttö soiton suori, : koski kuohui säveleitä. : Matkineeks ei tullut heitä : maun ruhtinaita maassa, : lauloi vain kuin rastas haassa : oman syömen sytykkeitä. : Kohta niitä lauleskeli : joka piika, renki siellä, : taikka missä maalla, tiellä : vinkui viulu, käsipeli. : Niissä ilo hurja eli, : kieli ruotsin, suomen mieli, : nuotti niinkuin koski nieli, : sanat riemuin remahteli. : Veren nuoren aallot kuumat, : onnen ahjo, lemmen liesi! : Ollut siin’ ei höylän miesi, : joka mittaa vaaksat, tuumat. : Oli hengen nuoren huumat, : tulet, onnet, innostukset, : joille aukee sydän-ukset – : harvoin kirjapainon ruumat. : Siinä tuntui haju tallin, : hollin, reen ja renkutuksen, : tahti väärä tavauksen, : jot’ ei opin herrat salli: : käskis käydä joka jallin : runovuoren ruusuteitä, : kuka sitten kuulis meitä? : korko, laajuus mullin mallin! : Laureatus laulajana : tutkittihin, tuomittihin, : suomustettiin, suomittihin, : kynittiin kuin kylmä kana. : Veri nuori vellovana : tuosta paisui, tuosta nousi, : suuret myrkkykuplat sousi, : missä muinen onnen vana. : Mielestään ei mennyt, miksi : tahtomansa pyhin, parhain, : pahimmaksi kääntyi varhain, : hälle ikihäpeiksi. : Veret muuttui mustemmiksi, : sappi suomalainen suuttui, : hauki nuotan päähän puuttui, : häkkiin lintu lieto siksi. : Nyt ol’ aika hirnujaamme : viedä hyödyn vempeleihin. : Kovasti se koskee meihin, : että satuloida saamme : näin me parhaat nuoret maamme, : mutta vitsa väännettävä : nuorna on ja käännettävä : iloks armaan isäinmaamme. : Pesi kätensä Pilatus, : kansa huusi: ristinpuuhun! : Mutta vielä surman suuhun : tahtonut ei Laureatus. : Juur’ tää julkeuden status : hälle pilkkanimen antoi, : jota sitten kauan kantoi : Laureatus obstinatus. : Nöyryyden ei valju valta : seissut hänen kehdollansa: : runon orhi vaahdossansa : vaatii voimaa ratsahalta. : Epäs ruoskan maailmalta, : elämältä emon piiskan, : nosti ylvään, korskan niskan : korkealle ristin alta. : Veri kuohui kulkevainen : ja hän löysi ystäviä, : neroja niin säihkyviä, : ettei arvaa aikalainen. : Ryypyn vaati aamiainen, : ja hän kasti kaulaa, suuta, : eikä tunnustanut muuta : holhojaa kuin Herran vainen : Eikä niitä perinnöitä : ollut ole holhotilla : tämän taivaan tanhuvilla! : Käyty siin’ ei käräjöitä, : käytetty ei konnantöitä: : tuuli antoi, pilvi satoi, : taivas lapsellensa latoi : kukkasia, kuuhut-öitä. : Laureatus lauloi, lempi, : riipi onnen omenoita, : puri hampain nuorin noita : nähdäkseen, mi mieluisempi. : Yhden hylkäs, toisen hempi, : söi ja joi kuin turkkilainen, : eli niinkuin elää vainen : poika nuori, kaunis, kempi. : Suonet suihki, sydän eli, : joka kukka kutsui, kiehtoi, : epätoivo alla liehtoi, : viha päällä punoitteli. : Joka veitikka ol’ veli, : joka viisas vihamiesi, : ja hän taisi ja hän tiesi, : missä kulki miehen keli. : Kaunis oli hän kuin voima; : ja jos oisi neitten kieli : virkkanut, min kätki mieli, : sana ollut ei ois soima. : Valko-otsa, varsi roima; – : näin hän kylän kassapäitä : monta otti ennen häitä, : ehtimättä kirkon hoiman. : Tuhlas niinkuin lapsi linnan : säästöt isäin ankarien, : säästöt voiman, säästöt hien, : monen sukupolven hinnan: : tahdon voimat, tarmot rinnan : sai hän sotataatoiltansa, : mutta äitimuoriltansa : talonpojan potran pinnan. : Emo rukka paljon yksin : itki pojan elämätä, : toivoi kera vaimon tätä : viihtymähän vieretyksin. : Vaan hän vastas syleilyksin, : pojan suukkoin polttavaisin, : eikä saatu miehin, naisin : tätä pyytä pyydetyksi. : Opinjooni, joll’ on valta, : kiros hänet kokonansa, : huhu piti huutoansa, : maine kulki maankin alta. : Kivet sinkui kaikialta, : pilkka yksi toisen siitti; : näin nyt Laureatus niitti : ensi laihot maailmalta. == II. Siipeen ammuttu. == : Sen, ken syntyi laulajaksi, : polttakaamme, paistakaamme, : alas kotka ampukaamme : tallin oven vartiaksi! : Kiveä jos jauhaa kaksi, : vaikka tyhjää, siit’ ei haaraa, : mutta runo tuottaa vaaraa, : jos se rupee mahtavaksi. : Hymyilkäämme häntä houkkaa, : joka käy kuin kruunupäinen, : vaikk’ on keppikerjäläinen, : sieltä täältä sirun noukkaa. : Vaan jos houkka käy ja loukkaa : kuntoamme, kunniaamme, : hänet suitsin suistakaamme : silloin käymään tietä soukkaa. : Laureatus, lauluhuuli, : tunsi melkein tärkeäksi : itsensä ja ylpeäksi. : Ja hän hymyi vaan ja luuli, : että koko myrskytuuli : vaan oi’ ohimenevätä, : ettei sitä onni jätä, : ken sen laulut kerran kuuli. : Viel’ ei voinut ymmärtää hän, : että perintönsä suuri : lopussa jo oisi juuri; : tuota saanut ei hän päähän, : että näin nyt myrskysäähän : hänet jättäis holhojansa: : vielä elo korkojansa : kasvaa, ja ne hälle jäähän! : Vartoi, toivoi. Tyhmyys siittää, : kantaa kateuden loka : vastuksien pirun, joka : haukkuu kovaa, hiljaa kiittää, : rintaan kiviriipan liittää, : vastaa kuuman haajealla, : sankartöistä vait on vallan, : veren hyytää, riemun riittää. : Ja se painoi leukaan asti : lauluniekan suohon tuohon, : vaali joka rikkaruohon : sydämessä varuisasti; : lietsoi tulta uutterasti, : joka miehen mieltä pouti, : aron aavikosta nouti : juoman, jolla suuta kasti. : Siinä joi hän yhtä toista: : sairaan jalopeuran pelon, : erämaiden öisten elon, : huolet hullun-kammioista. : Kului kulta unelmoista, : haihtui tuoksu haavehilta, : päivä painui, joutui ilta, : nousi sumut notkosoista. : Halkes nuoruutensa haaksi, : jolla retkelleen hän lähti, : uneksijan onnen tähti : vaipui valtamerten taaksi. : Veri sakoi samakkaaksi, : laulu maata myöten hiipi: : poikki oli kotkan siipi, : lehto kaattu kaskimaaksi. : Joka hymyssä hän näki, : joka sanass’ salanuolen, : katsoi aina kahdenpuolen, : pelkäs yötä päivälläki. : Yöllä heräs Hiiden väki, : nosti otsaan kylmän hien, : voitti piru vastuksien, : haukaks sai jo kevätkäki. : Nyt jo piru nauraa tohti, : näytti aatteet akanoiksi, : kirnus hengen voitot voiksi, : kauas kannelniekan johti : korven onkaloita kohti, : erämaihin erakkuuden; : yksin kanssa ikuisuuden : näin hän istui, näin hän pohti. : Saapui aatteet kaikenlaiset : suuren yksinäisen luoksi, : tuli luode, tuli vuoksi, : matoi kangastukset maiset. : Joskus pilvet purppuraiset : aron iltaan ilon heitti, : vaan ne kaikki jälleen peitti : samum-tuulet tuiskivaiset. : Mut ei aina murretulla : ylvään yksinäisen mieltä, : jok’ ei kaipaa ilon kieltä, : jot’ ei kiehdo kiilto kullan. : Laureatus, lapsi mullan, : katkeruutta keitti, kantoi, : kunnes kaikki heitti, antoi : päivän mennä, toisen tulla. : Ja ne saapui maita soita, : päivät pitkät, päivät harmaat. : Piili laulun keijut armaat, : jotka ennen karkeloita : piti illoin ihanoita, : väikkyviä, välkkyviä. : Mieli punoi säikehiä : punaisia, kamaloita. : Yöt ja päivät yhtä hamaa : aatos kiersi, aatos kulki, : yhteen huulet kuumat sulki, : saattoi kielen sammaltamaan. : Lyöty, lannistettu lamaan, : varmaan hulluks oisi luultu, : ellei lapsest’ asti kuultu : hänestä ois melkein samaa. : Fatalismi, köyhän silta, : aina parhain oppi orjan, : teki itsepäästä norjan, : taittoi niskat niskurilta. : Kulki niinkuin kesä-ilta : yli mielen uhman pahan; : ja hän oppi poimimahan : kukkasia kaljamilta. : Ja hän taipui taakan alle, : tyytyi niinkuin tyytyy rukka; : nöyrtymyksen kalvas kukka : kasvoi korven kulkijalle. : Ja hän nousi kukkulalle, : näki tyhjäks elontyönsä, : laski sauvan, päästi vyönsä : sekä kuoli maailmalle. : Hän, mi kärsinyt ei iestä, : astui valjahisin hyödyn; : karvas oli kalkki lyödyn, : vaan se juuri koetti miestä. : Mittas reunat mieron tiestä, : kulki teitä köyhän, kurjan; : näin voi piiska elon nurjan : kaurihista kilin piestä. : Ja se suuri fatalisti : oli mielestään jo kili: : tunto pesty, tehty tili : elon kanssa kaunihisti. : Ja hän huokas, kädet risti : maailman tään tähden huonon, : vihdoin kauriin vuoriluonnon : kirkon pihattoihin pisti. : Laureatus muiden lailla : vangiks otti järjen oman, : järjen aina rauhattoman, : järjen vastausta vailla. : Asui mailla autuailla, : tuli verraks tuhansien, : kiros riemun, siunas hien, : sai jo majan armon mailla. : Saapui aika sovituksen, : aika lapsuus-onnen lauhan, : aika anteeks-pyynnön, rauhan, : äidin helmaan palauksen; : ja hän aukas kodin uksen, : katsonut ei enää taaksi, : ettei uppois Herran haaksi : jälleen uneen kauhistuksen. : Katsoi ylle, katsoi alle, : ja hän tunsi uudet tuoksut, : kuuli uutten vetten juoksut, : palas voima voipuvalle. : Kruunu viittoo voittajalle! : Paasto paha lihas luuksi! : Taivu sielu tarvispuuksi, : taivu taivaan jumalalle! : Hän, se Mestari, mi muovaa : maailman ja ihmismielet, : virittää voi harpun kielet : soimaan virttä uutta, luovaa; : kohta sanan voimin huovaa : Herran haaksi Herran teitä: : ei Hän kiellä, ei Hän peitä : armoansa anteeks suovaa. : Herran sana virvoittaapi : niinkuin virta, vesilähde, : Herra nostaa huomentähden : poveen sen, ken rakastaapi. : Elo selvityksen saapi, : kaikki kirkastuu ja koittaa; : Laureatus voittaa, voittaa, : laaksot, vuoret valkeaapi. == III. Pyhä Antonius. == : Pensaat puron vieremälle : hiipii hiljaiset ja taajat, : hiljaa puiden latvat laajat : hymyy laineen leikkinalle. : Vieremälle vihreälle : tyttö käy ja kuroittaapi, : ja sen rinta riksuttaapi : ja se ei lie hyvä hälle. : Laureatus, laulurukka, : seisoo, miettii tytön luona; : varoa ei tiedä vuona, : mutta murheinen on hukka. : Vihryt, kaunis nurmen nukka : tuossa kutsuu, viittoo luokse, : ruoho kuiskaa: »Joudu, juokse, : viini vartoo, taita kukka!» : Sanat tuhmat eivät leikkaa : ääntä sydänkielen herkän, : iltarusko kuusenkerkän : yli heittää kuperkeikkaa, : yksin tuuli käy ja teikkaa : heinäin huojuvitten päällä; : kuule ei kuin kivet täällä, : jotk’ ei kerro joka seikkaa. : Laureatus aatteissansa : kauan, kauan tuumii tälleen. : vanha metsämieskö jälleen : täällä panee paulojansa? : Hyi, barbaari himoissansa! : Pulmu pälvellään on pyhä. : Vaan hän tuumii, tuumii yhä, : eikä laukee pulmun ansa. : Immen posket pyörehinä : puolikypsät punertavat, : silmät suuret aukeavat : katsomahan kysyvinä: : »Nääthän, että annan minä! : Laureatus, miks et ota? : Ota taikka syttyy sota, : paha, paha poika sinä!» : Ja nyt immen silmä tulta : iskee nuoren immen vihan: : »Eessämme on Eden ihan, : etkö näe, kuule, kulta! : Suotko nenän eestäs sulta : kissalle sa maidon, rukka? : Taita kukka, taita kukka, : taikka loppuu maltti multa.» : Laureatus aprikoipi. : Kas, kuin silmä kaunis kiehtoo, : veret liekkilöihin liehtoo, : leikkilöihin somiin soipi! : Vaan hän käden nähdä voipi, : joka viittaa kärsittyihin, : ja hän turvaa hymyilyihin, : epää vaan ja eperoipi. : Loppui immen rauha silloin. : Nyt jos milloinkaan ol’ aika : hänen nähdä elon taika; : nyt ol’ aika, nyt jos milloin : painaa vienoks pajunvilloin : korven miehen kova mieli, : nyt, kun kerran kertoi kieli, : mitä sydän sykki illoin. : »Ihanasti taivaan teitä : saarnaat sanoissa ja töissä, : mutta etkö ikävöi sä : koskaan syömen säveleitä? : Minut polje, minut heitä, : mutta mua siedä, siedä! : Mikä mull’ on, min’ en tiedä, : peitä suu jo multa, peitä!» : Ja hän posken purppuraisen : kätkee käsivarrellansa, : rohkeutt’ on rinnassansa, : vaikk’ on katse karitsaisen. : Laureatus näkee naisen, : huomaa sulon hienon, hennon, : ja hän tuntee verten lennon, : kuulee kutsun hurmaavaisen. : Vaan hän vait on ainoastaan. : Vaikka on kuin maasta, puista : ilkkuis tuhansista suista : lasta, joka omenastaan : huoli ei, vaan huitoo vastaan. : Ja hän tietää loukkaavansa : tyttöä, mi itkun kanssa : hiljaa sotii onnelastaan. : Silloin, silloin anovalle : apu joutuu, kieli kankee : vapaa on, ja sanat lankee : niinkuin kaste kanervalle. : Tähdet syttyy taivahalle, : Herra antaa armon soihdut, : kääntää parhaaks Pahan loidut. : Kiitos Hälle, korkealle! : »Anna pieni, Anna hyvä, : en ma ole niinkuin luulet, : mua viskoo vinhat tuulet, : mua ahmaa aalto syvä. : Synti, syömeen sisältyvä, : usein mustaa mielen multa. : Sielussani, Anna kulta, : seulo nisu, seulo jyvä! : Hyviks, ihanoiksi aivan : uskot maailman ja minun, : vaan on unta uskos sinun. : Jos ma sainkin lahjat taivaan, : sain ma myöskin lahjat vaivan, : himot huonot, himot suuret ... : syvällä on synnin juuret, : vaikka kuinka kaivan, kaivan. : Vaikka orjantappuroita : kyllin elontiellä niitin, : kyllin niitin, kyllin siitin, : viel’ en aistejani voita, : viel’ en hengen hekkumoita : suistaa voi ma synnintyöstä. : Juuri äsken olin syöstä... : Anna, auttaa mua koita! : Älä luule, että soimaan : itseäni iloks vainen, : mutta pienin kipunainen : sydämessäin tulen voimaan : syttää voi ja autioimaan. : Siell’ on paljon sytykettä! : Anna suothan, suothan, että : pääsen Jesuksen ma hoimaan!» : Anna vartoo vaan ja uottaa, : mitä puhuu miesi pyhä. : Ymmärtää hän ei voi yhä, : miksi lempi synnin tuottaa: : vaan hän luottaa vaan ja luottaa : ja hän ymmärtää, ett’ yksin : hän saa käydä käsityksin, : hän saa Herran miestä juottaa. : Anna lankee polvillensa, : tarttuu käsiin voideltuihin, : yhtyy yljän rukoiluihin : tykö taaton taivaisensa. : Ja hän häilyy hiljaksensa : ja on valkea kuin vainaa, : kun tää suvaitseepi painaa : suukon hänen otsallensa. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Runot]] 1997 8383 2006-10-27T19:38:11Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Sonetteja Dianalle” uudelle nimelle ”Sonetteja Dianalle (Leino)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sonetteja Dianalle |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} == 1. Diana. == : Sa synnyit sätehistä aamunmaan : ja puiden vihreästä, ruohonpäistä, : mut minä vaan sain syntys nähdä näistä, : sa lienet ehkä hullun houre vaan. : Sun piirtees tyynet lepäs levossaan, : kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä, : ja paimenta sa lemmit leikkiväistä, : sa jumal-synty, synnillistä maan! : Siit’ asti luonto kaikk’ on herännyt. : Ma kuulen laulut puron pulpunnasta : ja joka puusta äänet puhuu nyt. : Tää riemua on vallatonta vasta: : on lehdon karkeloihin kerännyt : Pan paljas tuonne immet Metsolasta. == 2. Tuonen virran tuolta puolen. == : Ma olen erakko vain murheen, huolen, : mies yksinäinen, hullu haaveiden, : ma muiden maailmoista huoli en, : vaan puisin puukoin kultavuorta vuolen. : Ma kuulen tuonen virran tuolle puolen : sun kutsus elon juhlahan: ma, ken : jo uinuin untuvilla unien, : ma nousen – ja sun sulokättäs nuolen. : Ei hyvä kuolleit’ ole herätellä, : ei leikkiä lie lempi vainajain, : ei koirana sit’ uneen silitellä. : Kas, kuolleen lempi palaa punottain, : ja vaikka hullun huul’ on valju vain, : niin verta, verta vuotaa sydän hellä. == 3. Kevätsade. == : Kai hymyillä mun täytyy kyyneleille, : joit’ itken, itken onnen ilossain; : näät eipä päästä kevään kekkereille, : jos sydän sadettaan ei anna vain. : Maa kuiva vaatii jotain enemp’ ain : kuin pelkkää aurinkoa ahoteille. : Ens sade juur’ on hurma jumalain – : ja sateen jälkeen itää ihme meille. : Se suuri ihme, kun me valveutaan, : kun heräjävät sydänlehdet hienot : maan loasta; kun loppuu kaihot maan, : ja elon salaisuudet suuret, pienot : pyhinä puhkee, ole eikä vienot : ne pirun juonia, vaan jumalan. == 4. En tahdo – == : En tahdo yksin lentää, kun ma luulen : pois pääseväni maihin parempiin : sen kanssa, ken mun nosti keväimiin : ja antoi laululleni aamutuulen. : Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen, : mi rungon vanhan rintaan annettiin? : Kateusko jälleen katkeroisi huulen, : kun juhlamalja käteen kannettiin? : En tahdo yksin lentää niinkuin kotka, : en vaania myös päällä vuorien, : kuin metsänpeto peljättynä en. : Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka : mua lempii, purren lehtipurjeisen : taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka. == 5. Lopputili. == : Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit: : mun lempeni sa herätit ja peit : vain pilkkanas, mut teit sen suloisesti, : se harmenemasta nää hapset esti. : Ma paljon ymmärrän, mut totisesti : en yhtä: luoksein miksi hetken jäit, : ees hetken tää miks onnen kupla kesti? : Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit. : Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa. : Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain. : Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa. : Suo sentään uskoa mun muistossain, : mun että siipeni kuin kiurun kantaa : ja lauluni kuin onnen virsi vain. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Runot]] 1998 3513 2006-07-30T09:25:14Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tenn-koski |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Tähdetönnä suvi-yöhyt päilyy, : saavu ei hämy eikä kuu, : valkeat Tenn-järven tiirat häilyy, : kosken lauluhun nukkuu puu. : Seisoo haavehissa metsä varjoton, : maa on tyyni, taivas kirkastettu on; : Areskuta vain hangessaan : hohtava katsoo yöhön valkeaan. : Terhen vieno yli nurmen nuojuu, : kaste runsaana lankeaa, : tuuli nukkuu, koivunlehvä huojuu, : vuoksi kaisloja keinuttaa. : Vaahtoon käy Tenn-järvi, virta Indalin : syöksyy autuaana aamuruskoihin, : kuuntelee kesän kirkas yö, : kannelta kaikuvaa Tenn-koski lyö. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Runot]] 1999 4349 2006-08-01T06:50:02Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ja jos joku aatos – |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Ja jos joku aatos mun luonani lie, : kun lankee kuoleman ilta, : sen olkohon viittoma viime tie, : mi päivän ja metsien mailta mun vit, : kesän kerkeän sointujen silta. : Tien laulavan polkua viipyen pois : minä kulkisin haaveessa harhain, : meri, aallot ja aurinko viimeisen lois : kesän kaunihin katseen, mi ystävän ois : ois kuin on mun kaipuuni parhain. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Runot]] 2000 3493 2006-07-30T09:23:57Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Polyteknikkojen marssi |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Ei meill’ ole mainetta es’isien, : ei muistoja, muinaisuutta, : mut jäljissämmepä kultahinen : kevät kasvavi laihoa uutta. : On kalpamme tieto, on kilpemme työ, : näin kultuurikansoa luodaan, : toden tieltä ja valkeuden väistyvi yö : ja kunnolle kunnia suodaan. : Ei hurmehin lippumme hulmuakaan, : ei riepuina riipu sen vaate, : ei murhista, kauhuista muistuttamaan : käy puhtahan viirimme aate. : Sen kultakirjoja katsokaa! : Ne korkeella tahdomme kantaa. : Ei kansalle onnea kauniimpaa : kuin työ sekä terveys antaa. : Käsivarret jos vankat poikaisi lie, : jalo lippu, nyt liehu ja loista! : Väkivalta ei rankaisematta vie : sun kruunuas aurinkoista. : Sua suojaa vartio uskollinen, : sen rinnoissa lyö ajan laineet, : valo valta on vuossadan vastahisen, : ei menneiden muistojen maineet. : Työn lapset! On aateliskilpemme tuo, : sotatorvemme ylpeä, sorja, : se vaikka ei maailman mainetta suo, : maat, valtiot vaivamme korjaa. : Me syrjässä seisomme, kuolemme vait, : vain työmme on hautamme pylväs, : se kestävä on ajan ankarat lait, : on onnemme ainoa, ylväs. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Runot]] 2001 5923 2006-09-24T15:21:38Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Angelika |alaotsikko= |tekijä=Bernhard Elis Malmström |huomiot= }} : Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät, : Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan? : Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat, : Tokko käköstäni näit, tokkopa lintuani? : Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte : Suudella’ sulosuin, kuolkoten autuahat! : Pilvi, jok’ iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit : Taivahan ranteellen temmata Angelikan? – : Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule, : Rintani huokaantaa ei kenkään käsnä’; : Ei arvaa’ ykskään, mikä hirmusa huolien tuska : Mielessäin meluaa, poltto povessani on. : Kuitenkin kukap’ on, joka ain’ eläen ilomielin : Mustien murhetten pilviä piilevä ois? : Ihmisparka, surettava oot tosiaan, kuni taivon : Hellää kättä arot, jolta sa voimia saat! : Maallisiin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda, : Jossa ma toisinahan muistojen öilläni uin; : Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson, : Jossa’ mun armahani, jossa Angeelika on. : Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja, : Kun muistoin sulosuus painava mieltäni on! : Sill’ oli lempikevät mullai, oli mullai kukka, : Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=116974&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 7.7.1848]. [[Luokka:Bernhard Elis Malmström]] [[Luokka:Runot]] 2002 4260 2006-08-01T06:42:43Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Bernhard Elis Malmström''' (1816–1865) == Runot == * ''[[Angelika]]'' [[Luokka:Bernhard Elis Malmström]] 2003 2544 2006-07-09T13:17:51Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Malmström, Bernhard Elis]] 2004 4211 2006-08-01T06:38:55Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ma kuolisin – – – |alaotsikko= |tekijä=Georg Herwegh |huomiot= }} : M&nbsp;a&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;l&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;i&nbsp;n&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;n&nbsp; i&nbsp;l&nbsp;t&nbsp;a&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;l&nbsp;t&nbsp;i&nbsp;n&nbsp;e&nbsp;e&nbsp;n&nbsp;, : Ja niinkuin päivyt kalvet-koitollansa – : Suloa voi, näin vaipua uneen! – : Syliin ijäisyyden vajoisin kanssa. : M&nbsp;a&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;l&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;i&nbsp;n&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;n&nbsp; t&nbsp;ä&nbsp;h&nbsp;t&nbsp;i&nbsp; t&nbsp;a&nbsp;i&nbsp;v&nbsp;a&nbsp;h&nbsp;a&nbsp;n&nbsp;, : Heloittain hohtavilla loistehilla; : Niin tyyneen toivoisinki hukkuvan : Sinertävillä taivahan selillä. : M&nbsp;a&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;l&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;i&nbsp;n&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;n&nbsp; t&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;k&nbsp;s&nbsp;u&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;k&nbsp;k&nbsp;i&nbsp;e&nbsp;n&nbsp;, : Hajahtaen povesta ruusukaisen : Kohottimilla kukka-ilmojen : Uhriksi alttarille Taivahaisen. : M&nbsp;a&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;l&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;i&nbsp;n&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;n&nbsp; k&nbsp;a&nbsp;s&nbsp;t&nbsp;e&nbsp; l&nbsp;a&nbsp;k&nbsp;s&nbsp;o&nbsp;s&nbsp;s&nbsp;a&nbsp;, : Jot’ aamuliekit lemmitellä soisi. : Voi, jos kun häntä, päivä polttava : Kyllästynyttä sieluanki joisi! : M&nbsp;a&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;l&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;i&nbsp;n&nbsp; k&nbsp;u&nbsp;n&nbsp; s&nbsp;o&nbsp;i&nbsp;n&nbsp;t&nbsp;i&nbsp; t&nbsp;a&nbsp;u&nbsp;k&nbsp;o&nbsp;a&nbsp;a&nbsp; : Kielillä kaikuvilla kanteloisen, : Ja tuskin vasken vallasta vapaa : Rinnassa haihtuu soittajan iloisen. : Et kuolla saa kun ilta kultineen, : Et huku tyyneen tähtien tavalla, : Et vaivu niinkuin kukkanen uneen, : Sula ei sielusikkana sulalla. : Sa kuolet kyllä tuiki tummahan, : Kun murhe murti voimasi esinnä; : Sa luonnon näet sulasti nukkuvan, : Rikkoihin riutuminen ihmis-rinnan. S–la. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=10918&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 23.1.1857]. [[Luokka:Georg Herwegh]] [[Luokka:Runot]] 2005 6060 2006-09-24T15:29:22Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. '''Georg Herwegh''' (1817–1875) == Runot == * ''[[Ma kuolisin – – –]]'' [[Luokka:Georg Herwegh]] 2006 2547 2006-07-09T20:24:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Saksalaiset runoilijat]] [[Luokka:Saksalaiset runoilijat|Herwegh, Georg]] 2007 3001 2006-07-29T21:42:04Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Syksy” uudelle nimelle ”Syksy (Petőfi)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syksy |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot= }} : Taas on tullut syksy; se on : Ihana niin mielestäin. : Herra ties, mistä syystä : Syksyä mä lemmin näin. : Kummulle mä istun tähän, : Avaruuteen katselen; : Kuulen lehden rapinata : Puusta lentäessä sen. : Maata sätein hymyilevin : Aurinko se katselee. : Kuni äiti armas lastaan : Nukkuvaista lähenee. : Niinpä voinen. Syksyn uneen : Vaipuu maa, ei kuole se; : Silmä näyttää, ett’ei sitä : Kuolon tauti uhkaile. : Riisuu se vain vaattehensa, : Levoll’ yöksi laskeiksen; : Uudelleen taas puhuupi : Huomenena keväinen. : Nukkuos siis aamuun asti, : Luonto, uneen uinahda! : Ihanimmat toivehesi : Toteentulkoot unessa! : Hellin sormin koskettelen : Minäkin nyt kanneltain, : Nukkuvirreks virittäen : Laulun hento-vienon vain. : Vaiti armaan’ istu tässä, : Kunnes lailla läntisen : Lauluni se vieno soipi : Yli järven tyvenen. : Armahani, hiljaa paina : Huulilleni suudelma, : Unest’ ettet häiritsisi : Uinuvaista luontoa! Kah <nowiki>[</nowiki>[[G. A. Heman]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=17746&conversationId=6&action=entryPage ''Aamulehti'' 4.10.1887]. [[Luokka:G. A. Heman]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Sándor Petőfi]] 2008 7275 2006-10-16T18:54:43Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Vapaus ja lempi!” uudelle nimelle ”Vapaus ja lempi! (1881)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vapaus ja lempi! |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot= }} : Vapaus ja lempi! : Kalliit mulle ompi. : lemmen edestä mä annan : Elämäni, : Vapauteni tähden kiellän : Lempeäni. Ero. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290692&conversationId=7&action=entryPage ''Tapio'' 20.4.1881]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Sándor Petőfi]] 2009 7912 2006-10-19T17:03:11Z Nysalor 5 Lisää runoja {{Wikipedia}} '''Sándor Petőfi''' (1823–1849) == Runot == * ''[[Elämä, kuolema]]'' * ''[[Herra Tohtori]]'' * ''[[Hurja Pista]]'' * ''[[Husaari]]'' * ''[[Juokaamme!]]'' * ''[[Kansallislaulu]]'' * ''[[Koirien laulu]]'' * ''[[Krouvi]]'' * ''[[Lausuisiko joskus Luoja mulle]]'' * ''[[Liika voima]]'' * ''[[Maine]]'' * ''[[Mer’ ompi noussut!]]'' * ''[[Määrä kävi väärään]]'' * ''[[Pienen poikasen kuoltua]]'' * ''[[Rakkauden kirous]]'' * ''[[Runoheponi]]'' * ''[[Runoni]]'' * ''[[Sataa]]'' * ''[[Sodasta näin unta]]'' * ''[[Susien laulu]]'' * ''[[Syksy]]'' * ''[[Taaskin kyynel...]]'' * ''[[Toivo]]'' * ''[[Ulkomaan magyareille]]'' * ''[[Unkarin kansa]]'' * ''[[Vait’ on Eurooppa]]'' * ''[[Vapaus ja lempi! (Schrowe)|Vapaus ja lempi!]]'' (suom. Uno von Schrowe) * ''[[Vapaus ja lempi! (1881)|Vapaus ja lempi!]]'' (''Tapio'' 1881) [[Luokka:Sándor Petőfi]] 2010 2552 2006-07-09T20:46:10Z Nysalor 5 [[Luokka:Unkarilaiset runoilijat]] [[Luokka:Unkarilaiset runoilijat|Petőfi, Sándor]] 2011 2553 2006-07-09T20:46:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 2012 9663 2006-12-23T20:01:57Z Nysalor 5 Luokan korjaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sota-virsi |alaotsikko= |tekijä=Kustaa II Aadolf |huomiot= }} : Älä sä pelkää laumainen! : Jos pauhina vihollisen : Yhä ylitseis raikuu. : Hän tappiolles riemuitsee : Vaan riemunsa ei kestäne: : Äl’ anna mieleis vaipuu’. : Asjais Jumalan on: käy vaan : Hänen käteensä uskaltain; : Niin ei peloita vaara. : Meilläi on Gideoninsa : Ilmestyvä, ku puolustaa : Herran sanaa ja kansaa. : Nimessäis, Jesu! toivotaan, : Jumalatonten valta vaan : Kumoo itsens’, ei meitä. : He hylky-heittiöt ovat; : Immaanuel! Herran omat : Me, – voittoi ompi meidän. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=23420&conversationId=1&action=entryPage ''Sanan-Lennätin'' 26.1.1856]. [[Luokka:Kustaa II Aadolf]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 2013 4304 2006-08-01T06:45:40Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Kustaa II Aadolf''' (1594–1632) (katso [[w:Kustaa II Aadolf|Wikipedia]]) == Laulut == * ''[[Sota-virsi]]'' [[Luokka:Kustaa II Aadolf]] 2014 2556 2006-07-09T21:02:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] 2015 4152 2006-08-01T06:34:33Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Omenapuun laulu |alaotsikko= |tekijä=Paul Féval vanhempi |huomiot=Tarina lienee Paul Féval vanhemman kirjoittama, vaikka se saattaisi olla myös hänen poikansa Paul Féval nuoremman laatima. }} '''I.''' Suuri omenapuu seisoi toisessa päässä kylää, ja keväällä näytti se kukkakunnahat. Vastapäätä sitä, tien toisella puolella, oli tilanhoitajan talo. Siinä oli kiviportti, aivan kun jossakin linnassa. Tilanhoitajan tyttösen nimi oli Pauline. Me olimme kihlatut. '''II.''' Hän oli 16 vuotias. Miten punakat ja tukkivat olivat hänen poskensa. Juuri omenapuun alla sanoin hänelle: – Pauline, Pauline! Milloinka me vietämme häitä? '''III.''' Miten sydämellisesti häntä rakastin. – Leikkuun aikana häät pidetään, oli hän sanonut, jos keisari ei ota sinua sotamieheksi. '''IV.''' Kun sotaväen-oton aika tuli, sytytin minä muutaman keveän vahakynttilän. Ajatus, että täytyy erota hänestä, murteli sydäntäni. Vaan taivas olkoon kiitetty, minä nostin korkeimman numeron. Arpa kohtasi rintaveljeäni Juhoa. Minä kuulin hänen nyyhkivän. – Äiti, äiti, äitiraukkani! '''V.''' Lohduta Juho, sanoin minä; minä olen isätön ja äiditön. Ja hän ei tahtonut uskoa minua kun lisäsin: – Minä menen edestäsi. Pauline tuli kyynelsilmin omenapuun alle. Milloinkaan en ollut nähnyt hänen itkevän. Ja hänen kyyneleensä kaunistivat häntä vielä enemmän kun hänen hymyilynsä. Hän sanoi minulle: – Sinä olet niin hyvä, kaunis ihminen; tyyneesti tahdon sinua odottaa! '''VI.''' Takanani oli Ranska, synnyinseutuni, tilanhoitajan talo ja omenapuu, jossa kukat olivat muuttuneet hedelmiksi. Minä suljin silmäni ja näin silloin Pauline’n, joka rukoili puolestani. Ja minä saavutin miehuuteni. – Eteenpäin, eteenpäin! – Tulta! – Ryntäys pajonetteinenne! – Urhea rekryytti, mitä nimesi sn? – Sire, nimeni on Pietari. – Hyvä, Pietari; minä teen sinun kersantin. '''VII.''' Oi Pauline, oma Paulineni! Ja niin sitä mentiin aina Moskovaan. Tappelu on riemua. Ainoastansa marssimalla voi armeijan voittaa. Sentähden eteenpäin, aina eteenpäin – oikea siipi! Oletko se jälleen sinä. Pietari? – Olen, keisarini. – Kas tässä on sinulle poletit! '''VIII.''' Niin sitä mentiin Moskovaan, vaan ei kauvemmaksi. Sillä päättymättömällä lakeudella, jota oli lumella peitetty; oli tie merkitty ruumeilla. Täällä virta, siellä vihollinen. Molemmin puolin kuolema. – Ken uskaltaa ensimmäisen ponttoonin. – Minä, keisari. – Aina vaan sinä, kapteeni. Ja omalla kädellään kiinnitti hän ristin rintaani. '''IX.''' Pauline, oi oma Paulineni, miten minusta ylpeilet! Sota on loppunut ja minä olen saanut eron. Soikaa, soikaa te kellot minun häitäni! Tie on pitkä, vaan toivo lainaa minulle siipensä. Tuolla, tuon törmän takana onpi kylä. Minä näin kirkontornin. Kellot soivat niin iloisesti. '''X.''' Kellot soivat niin iloisesti. Vaan missä on omenapuu? Sen huomasi jo kaukaa. Unelmaini puu oli maahan hakattu. '''XI.''' – Miksi kellot soivat niin juhlallisesti, Matti? – Ne ovat hääkellot, kapteini. Matti raukka ei tuntenut minua enään. – Hääkellot? Morsian oli Pauline. Pauline oli kauniimpi ja kirkkaampi kuin milloinkaan. Sulhanen oli ”hän”, rintaveljeni Juho. '''XII.''' Ympärilläni sanoi kansa: – He rakastavat toisiansa niin sydämellisesti. – Entäs Pietari? kysyin minä. – Mikä Pietari? Minä olin unhoitettu. '''XIII.''' Kumarruin alttarin eteen. Rukoilin Juhon ja Pauline’n edestä. He molemmat olivat ainoat joita maailmassa olin rakastanut. Sitten menin ja poimin kuihtuneen kukan omenapuusta. Ja niin läksin sieltä, itseäni ilmoittamatta. He rakastavat toisiansa. Tulkoot he onnellisiksi. '''XIV.''' – Oletko tullut takaisin, Pietari? – Olen, keisarini. – Sinä olet vielä nuori, tuskin 23 vuotias, olet jo kapteni ja ritari. Annanko sinulle kreivinnan vaimoksi? Vaan Pietari otti esille kuihtuneen kukkansa, jonka hän oli poiminut omenapuusta. – Sire, sydämeni on kuu tämä kukkanen. Antakaa minulle paikka, jossa voin kuolla sankarikuoleman! '''XV.''' Kylän päähän, siihen, missä omenapuu seisoi, on haudattu muuan eversti, joka oli 22 vuotias ja joka kuoli voiton päivänä. Ja hautakivessä on nimen asemesta yksi ainoa sana: '''Unhotettu.''' Suomentanut A. L. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=291350&conversationId=1&action=entryPage ''Turun Lehti'' 29.1.1889]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Paul Féval vanhempi]] 2016 4117 2006-08-01T06:31:15Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Paul Féval vanhempi''' (1816–1887) (katso [[w:Paul Féval vanhempi|Wikipedia]]) == Laulut == * ''[[Omenapuun laulu]]'' [[Luokka:Paul Féval vanhempi]] 2017 2559 2006-07-09T23:59:40Z Nysalor 5 [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat|Féval, Paul vanhempi]] 2018 6117 2006-09-24T15:32:26Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Köyhän aarre |alaotsikko= |tekijä=Jean Richepin |huomiot= }} Oli kerran, en tiedä missä maassa, kaksi köyhää ihmistä, vanha mies ja vanha vaimo. He olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut niin m&nbsp;i&nbsp;t&nbsp;ä&nbsp;ä&nbsp;n, ei niin mitään. Heillä ei ollut leipää kaapissa, ei kaappia leivällensä. Heillä ei ollut mollia, johon olisivat kaapin asettaneet, ei tonttia mökille. He olivat tosiaankin hyvin löyhiä. <nowiki>*</nowiki> He eivät niin paljon kaivanneet leipää kuin mökkiä. Hiukkasen leipää saivat he aina armeliailta ihmisiltä, väliinpä lihaakin. Mutta he olisivat mielellään kärsineet aina nälkää, kun heillä vaan olisi ollut koti, pieni mökkinen, jossa olisivat voineet virittää pari puukalikkaa tuleen ja istua puhelemaan takkavalkean loisteessa. Sillä paras maailmassa, parempi kuin ruokakin, – on oma koti. Ilman sitä on ihminen kuin villieläin. Nuo molemmat köyhät tunsivat itsensä vielä köyhemmiksi kuin muut jouluillan tullessa. H&nbsp;e&nbsp;i&nbsp;l&nbsp;l&nbsp;e oli se yhtä surullinen ja raskas kuin se oli iloinen kaikille muille, kaikille niille, joilla oli tulta takassa ja joulupuu sytytettynä. <nowiki>*</nowiki> Pimeässä kävellessään maantietä, valitellen puutettaan, kohtasivat he köyhän kissan. Se oli tosiaankin köyhä kissa, yhtä köyhä kuin he itse, – se oli pelkkää luuta ja nahkakin oli melkein karvaton. Se oli kurjan näköinen. Ellei se niin kurja olisi ollut, olisikin se voinut pyytää aina jonkun hiiren, ja s&nbsp;i&nbsp;l&nbsp;l&nbsp;o&nbsp;i&nbsp;n ei se olisikaan ollut niin laiha kuin se oli. Mutta kun sillä nyt ei o&nbsp;l&nbsp;l&nbsp;u&nbsp;t karvoja ja se todellakin o&nbsp;l&nbsp;i niin kurja ja laiha, niin oli se tosiaankin h&nbsp;y&nbsp;v&nbsp;i&nbsp;n köyhä kissa. <nowiki>*</nowiki> Köyhät ovat mielellään hyviä ja avullisia toisilleen. Vanha ukko ja vanha akka ottivat sen vuoksi kissan mukaansa, eikä heidän päähänsä hetkeksikään pälkähtänyt syödä sitä; päinvastoin antoivat he sille lihapalasen, jonka itse olivat armeliailta ihmisiltä saaneet. Ja kun kissa oli syönyt, lähti se käymään heidän edellään, ja vei heidät vanhaan, hyljättyyn mökkiin. Siellä oli kaksi jakkarata ja tulisija. Sen näkivät he kuun säteen valossa, joka kohta katosi. Ja kuun säteen kanssa katosi kissakin. He istuivat pimeän lieden edessä, joka näytti vielä pimeämmältä kun ei mikään tuli sieltä loistanut. – Kunpa olisi pari hiiltä! On niin kylmä. Ajattelen jos saisi hieman lämmitellä jouluyönä! Mutta heillä ei ollut hiiltä, ei tulta. He olivat niin köyhiä. <nowiki>*</nowiki> Äkkiä loisti kaksi hehkuvaa palloa syvältä lieden sisältä, kaksi kaunista hehkua, kullankeltaista. – Tunnetko miten lämmittää? – Kyllä, tunnen. Ja eukko ojensi vanhat, kohmettuneet kätensä hehkuja kohti. – Puhalla niitä, niin syttyvät liekkiin. – Ei, – sitten sammuvat ne sitä pikemmin! Ja he puhelivat menneistä ajoista, ja unhottivat puutteensa ja hätänsä noitten siunattujen loistavain hiilien edessä. Köyhä tyytyy vähään. <nowiki>*</nowiki> Koko yön istuivat he siinä puhellen menneistä ja nykyisistä. Ja he olivat niin v&nbsp;a&nbsp;r&nbsp;m&nbsp;a&nbsp;t siitä, että joulun haltija tahtoi heille hyvää, – sillä nuo kaksi hiiltä loistivat edelleen kuin tulta, eivätkä ne kuluneet, vaikka yhä paloivat. Ja kun aamu tuli, oli heillä ollut niin lämmin ja hyvä koko yön. <nowiki>*</nowiki> Mutta syvällä lieden sisällä istui tuo köyhä kissa... He olivat lämmitelleet sen silmäin loisteessa. – Köyhän aarre; se on mielikuvitus. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=217710&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 10.1.1890]. [[Luokka:Jean Richepin]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2019 6282 2006-10-06T19:47:38Z Nysalor 5 Yksi runo lisää '''Jean Richepin''' (1849–1926) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Köyhän aarre]]'' == Runot == * ''[[Ballaadi]]'' [[Luokka:Jean Richepin]] 2020 2562 2006-07-10T13:55:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat|Richepin, Jean]] 2021 6040 2006-09-24T15:27:58Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Viimeisellä kelillä |alaotsikko= |tekijä=Esko Virtala |huomiot= }} Eräänä päivänä lumisen talven loppupuolella oli pappilasta ruustinna tyttärineen lähtenyt naapuriseurakunnan pappilaan kyläilemään, vanha ruuna ajoreen edessä valjaissa ja vanha akka kuskina. Keli ei ollut enää mikään mainio, vaan kuitenkin oli näihin asti vielä hyvin päästy kulkemaan, eikä siis näitäkään matkustajia ollut peloittanut matkalle lähteä. Kunnialla olivatkin he perille tulleet, vaikka viimeisellä taipaleella oli jo alkanut vettä sataa. Seuraavana päivänä oli yhä suvi ja vettä satoi vielä kovemmin tuin edellisenä päivänä. Silloin tuli kyläilijöille hätä käteen ja he rupesivat heti paluuta miettimään päästäkseen kotia ennenkuin keli ennättää ihan kerrassaan loppua. Mutta eihän heitä toki heti laskettu takaisin menemään; heidän pitäisi viipyä ainakin seuraavaan aamuun asti. Siihen asti voisi keli ja ilma vielä paratakin. Matkustajat viipyivät puolelle päivin asti. Mutta kun silloin vesisade oli yhä vaan kiihtynyt, eivät he millään muotoa suostuneet enää viipymään, vaan lähtivät paluumatkalle. Arvattavahan oli, että keli oli jo ennättänyt isosti pilautua eilisestä, kun koko vuorokauden oli suvennut. Huono kulku oli kohta alussa matkaa; ei ollut yrittämistäkään juoksua ajaa, hyvä, kun pääsi eteenpäin edes käyden ajamallakaan. Hevosta alkoi upottaa, sillä oli vaikea astua, ja se rupesi tuon tuostakin seisahtumaan. Pitkäksi kävi siis ensi seitsemän neljänneksen pituinen taipale. Oli aivan myöhäinen ilta, kun sen päähän päästiin, jolloin tietysti taloon yövyttiin. Yöllä yhä suvesi, jotta keli seuraavana aamuna kun taas matkalle lähdettiin, oli yhä huonompi. Ruustinna tyttärineen istui reen perässä levottomana, että mitenkähän lopulta käyneekin, ja vanha akka kuskilaudalla koetti kiirehtiä hevosta, joka kohta alussa taivalta rupesi tuon tuostakin seisottelemaan. Ruuna astui vaikeasti tietä, joka oli siksi kova, että reen kannatti, vaan siksi pehmeä, ettei hevosta kestänyt. Se astui asteleen, upposi polvia myöten, astui toisen ja taas upposi ja kolmannella jo seisahtui, pystytti korvansa, käänteli päätään ja katsahti nolona taakseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa reessä istujille, että olisi sillä jo täysin tekemistä tyhjääkin rekeä vetäessään, saati sitten semmoista ihmiskuormaa. Viimein ruuna, kun tiellä kulkeminen tuntui siitä kovin vaikealta, älysi itsestään ruveta tiepuolta astumaan, jossa lunta oli paljon korkeammalta, hevosta mahaa myöten, vaan parempi sittenkin oli siinä kulkea, kun lumi oli pehmoista eikä särkenyt jalkoja ja jossa siis hevosella oli. paljoa helpompi kahlata. Vaan huonoa oli kulku kuitenkin ja seisahtui ruuna sittenkin usein ja väsyi lopulta niin, että kaikkein reessä istujain täytyi nousta kävelemään. Kyllä olikin koko kulkua tuo astuminen kehnolla tiellä, joka ei kantanut edes jalkamiestäkään. Vaikea oli hevosella kulku, vaan ei ollut helppo ihmisilläkään. Pappilan Aina neiti, joka oli reipas tyttö nuoruutensa paraassa ijässä, kesti paremmin matkan vaivoja ja astui edellä, vaan molemmilla vanhuksilla oli vaikea perässä pysytellä. Ruustinnaa varsinkin rupesi pian väsyttämään, ja hirveästi palava tuli hänelle kohta alussa; vaan näkyipä tuota lämmin tulevan muillekin ja vetisessä lumessa kun saivat rämpiä, kastuivat sukat ja kengät pian likomäriksi. Ruustinna aina monioita askeleita astuttuaan ja kahlattuaan lankesi lumikinosta vasten istumaan ja samassa retkahti eukkovanhuskin istualleen toiselle puolen tietä; ja siinä he molemmat valittivat matkan vaimoja, jopa itkivätkin, ja lopuksi nauroivat tuota surkeutta. Mutta eihän itku eikä nauru mitään auttanut; eteenpäin piti heidän kuitenkin päästä. He nousivat ylös, lähtivät hitaasti kävelemään, upposivat syvään lumessa, ja sitten taas rehahtivat istualleen kumpikin tiepuoleen toisiaan vastatusten, voivottelivat ja valittelivat siinä vähän aikaa, nousivat ylös ja lähtivät taas kävelemään. ”Voi kuitenkin, että tuli lähdetyksi koko tälle matkalle!” päivitteli ruustinna kerran taas langettuaan. ”Kukapa sen lähtiessä tiesi, että keli näin pian loppuisi!” sanoi siihen eukkovanhus. ”Voi kuinka väsyttää, eikä ole pappila vielä lähelläkään. En minä sinne asti mitenkään jaksa.” ”Pitkäksi käypi nyt taipale; ei tunne päätä tulevankaan. Eipä olisi vanhasta ja kehnosta enää tämmöiselle taipaleelle lähtijäksi; kovin tässä ruumis raukiaksi menee.” ”Voi. voi, voi! Miten tässä lopulta käyneekin! – Aina hoi! Älä nyt jätä kuitenkaan!” ”Täytyyhän tässä johonkin päästä. Meidänhän pitää vielä joutua Mannilaan ristiäisiin tänä päivänä”, vastasi Aina ja seisahtui. ”Älä puhu ristiäisistä, hyvä, jos täältä edes pääsisi kotia koskaan. – Tule nostamaan, kuule Aina! Minua niin kauheasti väsyttää.” Aina auttoi äitiään pystyyn ja niin lähdettiin taas astumaan, vaan hirveän hitaasti kului matka. Vasta iltapuoleen saapuivat matkamiehet surkeassa tilassa, tuiki väsyneinä ja läpimärkinä kotia pappilaan. Sieltä oltiin juuri lähdetty ristiäisiin, jotta vaan monioita palkollisia oli kotona. Aina neiti, vaikka olikin väsyksissään, ei malttanut jäädä ristiäisistä pois; ja sinne hän kiiruhtikin heti kuivat vaatteet päälleen saatuaan. Mutta ruustinnaa ei haluttanut enää kylään lähteä. Hän heittäysi perin uupuneena pitkäkseen sänkyyn ja käski pii’an tulla hänen jaloistaan kengät ja sukat riisumaan. Uuvuksissa oli kovin eukkovanhuskin, jolla ei nyt tuntunut puhekaan luistavan, ja hän meni pian omalle puolelleen nukkumaan. Heitä ei haluttanut enää samanlaiselle matkalle lähteä; he olivat saaneet siitä kyllänsä ja muistivat kyllä, vastakin, minkälaista on kulku viimeisellä kelillä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=217780&conversationId=2&action=entryPage ''Päivälehti'' 3.4.1890]. [[Luokka:Esko Virtala]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2022 4256 2006-08-01T06:42:24Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Esko Virtala''' (1864–1927), oikealta nimeltään '''Edvin Calamnius ''' == Kaunokirjallisuus == * ''[[Viimeisellä kelillä]]'' [[Luokka:Esko Virtala]] 2023 2565 2006-07-10T14:01:00Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Virtala, Esko]] 2024 2566 2006-07-10T14:08:28Z Nysalor 5 Orava Turun Lehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Orava |alaotsikko= |tekijä=Johannes Häyhä |huomiot= }} Tummassa salossa, erään korkean vuoren rinteellä asui kerta pieni orava. Hänen asuntonsa oli eräässä tuuheassa kuusessa niin tiheässä viidakossa, etteivät petolinnutkaan voineet sitä havaita. Täällä oli hän ensikerran nähnyt auringon suloiset säteet puiden välistä pilkistelevän ja täällä oli hän sittemmin viettänyt monta iloista päivää, sillä seudun hedelmällisyys tarjoili hänelle yltäkyllin ravintoaineita ja juomakseen sai hän aivan läheltä kirkasta vettä eräästä pienestä purosta, joka virtaili alas vuorelta. Mutta vaikka luonto täällä hänelle tarjoiltiin kaikkia elämän mukavuuksia, heräsi hänessä kuitenkin tyytymättömyyden ajatuksia. Hän ajatteli kuinka onnellinen olisin, jos pääsisin tuonne vuoren huipulle. Siellä voisin aina aamulla paljon aikaisemmin nähdä auringon säteet, kuin täällä alhaalla laaksossa. Voisinpa siellä paljon oppia tuntemaan avaraa maailmaa ja nähdä monenlaisia tapahtumia, joista en nyt tiedä mitään edes uneksiakaan! Näin hän tuumaili itsekseen ja jo seuraavan päivän aamulla rupesi hän valmistelemaan itseänsä matkalle, ja kun linnut puissa visertelivät aamulauluaan, kapuili hän jo vuoren rinnettä ylöspäin. Kun ensimmäinen ilta rupesi hämärtämään, oli hän jo pitkältä ehtinyt ja paljon nähnyt, mutta vieläkin tahtoi hän ylemmälle nousta. Yönsä vietti hän erään kiven alla ja aamulla kuin hän heräsi, oli hän kovin viluisena, sillä yöllä oli tullut myrsky, ja tuuli puhalteli niin tuimasti, että hän tuskin voi jaloillaan pysyä, mutta eteenpäin pyrki hän vieläkin. Sattuipa silloin haukka lentelemään lähellä ilmassa. Hänen saaliinhimoiset silmänsä havaitsivat oravan, joka kallioita pitkin juoksenteli. Nuolen nopeudella kiiti hän alas, iski terävät kyntensä kiinni oravaraukan niskaan ja lensi pois saaliinensa. Tämän oli nähnyt iso kotka ja lähti haukkaa takaa ajamaan, koska hänkin tahtoi saada osan saaliista. Pian hän saavuttikin haukan ja epäilemättä olisi orava pian ollut säpäleiksi revittynä, jos hän ei olisi sattunut putoamaan alas haukan kynsistä, kun tämä kääntyi itseänsä puolustamaan. Näin oli orava pelastunut ja kun hän oli jälleen tullut tunnolleen tunsi hän puun, johon oli pudonnut, aivan samaksi puuksi, jossa hänen rauhaisa kotinsa oli. Nytpä hänellä vasta tuntui koti suloiselta. Nyt hän oikein ilolla kuunteli lintujen laulua ja puron lirinää ja päätti itsekin ettei hän enää koskaan lähtisi noin vaarallisille retkille turhan uteliaisuuden vuoksi. Muista lukijani, että jos on muualla maailmassa hyvä, niin on kotona kumminkin parempi olla! [Johannes] H[äyh]–ä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=279973&conversationId=3&action=entryPage ''Turun Lehti'' 3.2.1887]. [[Luokka:Johannes Häyhä]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2025 3445 2006-07-30T09:18:23Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Johannes Häyhä''' (1839–1913) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Orava]]'' [[Luokka:Johannes Häyhä]] 2026 2568 2006-07-10T14:08:40Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Häyhä, Johannes]] 2027 3625 2006-07-30T09:39:07Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tupakan synty. |alaotsikko=(Arabialainen satu.). |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Muhamedin korvessa vaeltaessa, näki hän eräänä kylmänä talvipäivänä kyykäärmen, joka makasi jähmettyneenä. Hän otti sen ylös, lämmitti sitä käsissänsä ja palautti siihen liikuntavoiman. Kiitokseksi tästä armeliaisuuden työstä oli tuo kiittämätön käärme tuskin tuntenut itsensä uudesta syntyneeksi, ennenkuin nosti päätänsä ja suhisi: ”Profeetta minä puren sinua”. ”Ja miksi? Jos sinulla on siihen hyväksyttävä syy, niin minä myönnän sen”. ”Sinun sukusi on minun sukuni vihollinen; katkera riita kestää minun ja sinun kansasi välillä”. ”Mutta enhän minä ole sinulle tehnyt koskaan muuta kuin hyvää”. ”Minä puren sinua, ettet sinä voi tehdä minulle pahaa”. ”Elä ole kiittämätön!” ”Minä olen vannonut korkeimman Jumalan kautta että minä puren sinua!” Mainitessa Allahin (Jumalan) kalliin nimen, tyytyi profeetta vastaamaan: ”No, olkoon menneeksi! Pure sitte minua Jumalan nimeen”. Käärme pisti tutkaimensa Muhamedin käteen, ja tämä, ollen arka kivulle, lingotti käärmeen luotansa, kuitenkaan vahingoittamatta sitä, jonka tehtyä hän, halveksien puolestansa tehdä sille pahaa, imi myrkyn haavasta ja sylki maahan. Siitä sylistä syntyi se taimi, jonka nimi on tupakka ja joka on käärmeen myrkkyä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=279973&conversationId=3&action=entryPage ''Turun Lehti'' 3.2.1887]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2028 3608 2006-07-30T09:34:48Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Sairasvoimistelua” |alaotsikko= |tekijä=Otto Tuomi |huomiot= }} Eräänä päivänä tässä kevätkesällä menin minä käymään erään ajurin luona. Hänen vaimonsa sanoi hänen olevan, ”tallissa hevosta parantamassa”. Menin siis talliin. Siellä kohtasi minua outo näky. Ajuri köysitti hyvin kurjan näköistä hevosta sekä edestä että takaa ja hevonen vähä väliin tinki kaatumaan, mutta ajuri sitä nuorien avulla pysytti seisallaan. ”Mikäs hevoselle on tullut?” kysyin minä. ”Kovassa työssä särkeneet ja mennyt niin huonoksi, ettei pysy pystyssä kuin pitelemällä,” selitti ajuri. ”Vai niin! Kenenkä hevonen se on?” ”Minunhan tämä tällä kertaa on. Ostin eilen yheltä rautatien työmieheltä 35 markalla, ja nyt koetan tätä parantaa.” ”Mitenkä aijotte sitä parantaa?” ”Minä sidon näin-ikään nuorilla kattoon kiinni, että se pysyy seisallaan, ja sitte hyvästi hoitelen.” Hän köysitti sitä etu- ja takapuolelta vahvoilla köysillä ja sitte veti köydet kattoon orren ympäri niin tiukalle, ettei hevonen voinut kaatua minnekkään päin. Köysien väliin pani riepuja, ettei hevoseen köysien puristus niin koskisi. Silmäilin vielä hevosta. Se oli niin laiha, ettei siinä ollut kuin ”luu ja nahka”. Kylkiluut romottivat korkealla longallaan – kuin vanteet ravistuneessa tynnyrissä! Kaulasta länkien kohdalta oli karva ja nahkakin muutamin paikoin pois kulunut, veresliha näkyi monesta kohden. Näytti kuin olisi kangeilla hevos-parkaa pieksetty ja nahka sentähden luun kohdalta lähtenyt. – Voimattomuus ja nälkä näkyi sitä vaivaavan. Myötäälleen tinki kaatumaan milloin taakse, milloin syrjään päin, mutta samalla söi ahnaasti apetta. ”Vaan eikös se olisi parempi, jos hevonen saisi olla pitkällään, kuin että tuossa nuorien varassa – aivanhan sen jalat kuolevat siinä!” muistutin minä. ”Niin sen luulisi, vaan ei se niin ole! Jos sen antaisi olla pitkällään, niin sitä ei saisi sitte ylös. Mutta kun se näin on, ja minä aina hierustelen sen jalkoja, niin sitte siitä hyvä tulee. – Soh, hevonen! Mitä sinä siinä!” Hevonen yritti taas kaatumaan, mutta ajuri puukkasi sitä kylkeen. Minä kun en ymmärtänyt tätä seisomisjuttua, en virkkanut tähän mitään. ”Kauvanko aijotte seisottaa hevosta tuolla tavalla?” kysyin kuitenkin. ”Noh, ehkä noin kaksi vuorokautta; niin kauvan minä olen ennenkin pitänyt.” ”Vai olette te ennenkin tällä tavalla hevosia parantanut!” ”Olen, ja on niistä kalu tullut. Tämäkin, niinkuin näette, syöpi minkä kerkiää; ja eihän se kumma olekaan, kun on niin kovaa työtä tehnyt ja nälällä kiusattu. Illalla kun tämä tuotiin tänne, niin hätäseltä seisallaan pysytteli.” ”Mitenkä ne päällikötkin antavat siellä rautatien työssä sillä tavalla kiusata hevosia?” ”Eipä he näy hyvin kieltävänkään. Ja kun talvella vähä palkkaa maksettiin, niin sentähden sitä hevosmieskin tuli liiemmaksi hevosta kiusanneeksi. Viime talvenakin kiven vedossa ... kyllä siellä moni hevonen tuli vaivaiseksi .. ja taispa joku kuollakin. Huonoja alkujaankin olivat ja sitte kun isoja kiviä piti vetää riuhtoa.” ”Kyllä se nyt on oikein surkeata, kun niin kovasydämisiä ihmiset voivat olla – sehän on eläimen rääkkäystä!” ”Onpa tok’ tavallakin. Ne luulee monikin, että hevonen on kuin mikä kone tahi masina, jolla ei ole mitään tuntoa. Tässäkin huhtikuulla minä ostin eräältä mieheltä niin-ikään hevosen 20 markalla, joka oli niin huono, että reessä piti vetää tänne. Vaan sain minä, kuin sainkin, senkin parannetuksi.” ”Tällä tavallako senkin paransitte?” ”Niin; köytin näin nuorilla, että se pysyi seisallaan, annoin sitte niin olla 2 vuorokautta, hyvästi suuruksella ruokin ja aina hierustelin jalkoja. – Kas nyt sen on siinä hyvä olla!” Hän sai hevosen täydellisesti köytetyksi, ja katsoi nyt siihen tyytyväisenä. ”Nyt sitä siinä ei vaivaa mikään; pannaan vaan vähä apetta lisää, niin kyllä passaa syödä rouskutella.” Hän pani lisää apetta, ja näytti nyt aivan tyytyväiseltä. Minä myös katsoin hevoseen, ja täytyi minunkin myöntää, että kyllä sen on ehkä siinä hyvä olla. ”Aivan kuin pienen lapsen, joka ei vielä osaa omin varoinsa kävellä, on hyvä ja mukava olla reikä-tuolissa, niin hevosenkin on tässä hyvä olla,” vakuutti ajuri. Hän oli hevosen niin köyttänyt, ettei se voinut kaatua oikealle eikä vasemmalle, ei eteen eikä taakse, eikä myöskään voinut alas kyykistyä. ”Eiköhän kuitenkin sen jalat vaiviudu tuossa niin kauvan seistessaan?” arvelin. ”Ei, ei ne vaiviudu. Näin minä olen ennenkin parantanut ja sentähden tiedän sen asian,” vakuutti yhä ajuri. – ”Näittehän te keväällä sen mustan-puhuvan ruunan?” ”Näin.” ”Eikös se ollut hyvä hevonen?” ”Olihan se tavallinen.” ”Ja senkin minä tällä tavalla paransin. Se on näet jaloissa vika, ja sentähden niitä pitää ensin hyvästi hoitaa. Sekin hevonen, silloin kuin minä sen möin veljelleni, oli melkein näin lihava kuin tämä.” Hän osoitti toisessa pilttuussa olevata hevostansa, joka oli lihava ja vahva hevonen. ”Vaan onkohan se kuitenkaan oikein, että hevosta tuolla tavalla köysittää – koskeekinhan siihen?” sanoin minä vielä, sillä minussa tuntui semmoinen vastenmielisyys tätä ajurin parantamis-tapaa vastaan. ”Te ette näy vielä tietävän, mikä se koskee ja mitä ei,” sanoi ajuri varmasti, minuun päin kääntyen. ”Se se hevoseen koskee, kun sitä kangilla lyödään, ja rääkätään nälällä ja kovalla työllä. Vaan tämä on ihan toista: hevonen saa aivan huoletta seista ja syödä. Eikä se paha ole, jos se on nuorilla sidottu. Kuuluuhan nuo Viipurissa sotamiehiäkin köysittävän, ja sitä kuuluu sitte kapteeni sanovan ”sairasvoimisteluksi”! Liekkö se sotamiehille hyvää tehnyt, en tiedä, vaan näin ne huonot hevoset näkyvät paranevan.” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277662&conversationId=4&action=entryPage ''Savo'' 8.11.1887]. [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Otto Tuomi]] 2029 6941 2006-10-15T13:04:40Z Vilu 43 '''Otto Tuomi''' (1869–1930) == Kaunokirjallisuus == * ''[[”Sairasvoimistelua”]]'' * ''[[Oikeudessa]]'' [[Luokka:Otto Tuomi]] 2030 2572 2006-07-10T14:12:47Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Tuomi, Otto]] 2031 2574 2006-07-10T14:17:10Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Juhani Siljo: Runoja” uudelle nimelle ”Runoja”: Artikkeli teoksen nimelle #REDIRECT [[Runoja]] 2032 6697 2006-10-14T14:37:14Z Nysalor 5 Palautus {{Wikipedia}} '''Juhani Siljo''' (1888–1918) == Kirjallisuudentutkimus == * ''[[Teuvo Pakkala (Siljo)|Teuvo Pakkala]]'' == Runokokoelmat == * ''[[Runoja]]'' [[Luokka:Juhani Siljo]] 2033 10101 2007-01-17T14:38:16Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää '''Johan Bäckwall''' (1817–1883) == Runot == === Omat runot === * ''[[Kukka (Bäckwall)|Kukka]]'' * ''[[Kukkanen]]'' * ''[[Lauloi ennen laululaumat]]'' * ''[[Pohjolan yö]]'' === Suomennokset === * ''[[Ampuja]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Lähteellä (Bäckwall)|Lähteellä]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Palveleva Neito]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Runebergin Elgskyttarista]]'' (11. laulu) * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Saarijärven Paavo]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Talonpoikainen]]'' == Tietokirjallisuus == * Topelius, Zacharias: ''[[Maamme kirja]]'' [[Luokka:Johan Bäckwall]] 2034 8378 2006-10-27T19:32:18Z Nysalor 5 Linkki suoraksi + lauluun tekijän nimi '''Aleksanteri Rahkonen''' (1841–1877) == Runot == * ''[[Imatralla (Rahkonen)|Imatralla]]'' * ''[[Kevätlaulu (Rahkonen)|Kevätlaulu]]'' * ''[[Käen kukunta]]'' * ''[[Leivo (Rahkonen)|Leivo]]'' == Suomennokset == * Qvanten, Emil von: ''[[Suomen laulu]]'' [[Luokka:Aleksanteri Rahkonen]] 2035 2580 2006-07-10T14:27:20Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Tommaso da Celano” uudelle nimelle ”Tuomas Celanolainen”: Suomenkielinen nimi #REDIRECT [[Tuomas Celanolainen]] 2036 2583 2006-07-10T14:29:16Z Nysalor 5 [[Luokka:Italialaiset runoilijat]] [[Luokka:Italialaiset runoilijat]] 2037 2586 2006-07-10T14:35:30Z Nysalor 5 Listaus '''Rouget de Lisle''' (1760–1836) == Laulut == * ''[[Marseljeesi]]'' [[Luokka:Rouget de Lisle]] 2038 2587 2006-07-10T22:39:38Z Nysalor 5 Isä on oivallinen Isa Asp -kirjasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Isä on oivallinen |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot=Mahdollisesti Isa Aspin isä Jaakko Asp on auttanut runon sepittämisessä. }} : Isä on oivallinen : runomatti, runoniekka, : runolaulujen latoja. : Oisin miekin mielelläni : aina siinä ammatissa, : jost’ on Suomelle suloa, : isänmaalleni iloa, : kun ei virheet virsissäni : rumentaisi runoani, : kun ajatus aivoissani : virtoaisi viisahammin. '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2039 2588 2006-07-10T22:39:45Z Nysalor 5 Mitä sinä Lyydiseni naurat? Isa Asp -kirjasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mitä sinä Lyydiseni naurat? |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Mitä sinä Lyydiseni : naurat siellä itseksesi? : Naurat ehkä mulle — vaan : senpä sanoa nyt saan, : että jollei sulla lie : parempaa mi suusi vie : nauruhun; niin naura vain! : Lystimpi on katsoo ain’ : nauravahan suuhusi, : kuin jos suutuksissasi : katseleisit päälleni. : Naura siis vain, Lyydini! '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2040 5943 2006-09-24T15:22:40Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Miksi suret, Lyydi kulta? |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Miksi suret, Lyydi kulta, : miksi olet rauhaton? : Joko elon myrskyt sulta : ryöstänyt sun rauhas’ on? : Nuori viel’ on sydämesi : runneltavaks surujen; : peittää ei saa kyynelvesi : loistetta sun silmien. : Katsos aurinkoinen jalo : sateen jälkeen loistelee, : kyyneleet sen lämmin valo : nurmen päistä kuivailee. : Anna, Lyydi, ikäväsi : lentää pois, ja katso vaan, : kuinka hyvän Luojan käsi : hyvyydellä täyttää maan! : Katso, kuinka Luoja muuttaa : luonnon uuteen elämään! : Nauti luonnon ihanuutta, : elä näänny ikävään! : Sydämesi, Lyydi! anna : päästä uuteen elämään! : Anna toivon tunteet panna : ilosta sen sykkimään! '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2041 4316 2006-08-01T06:47:01Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laula, Lyydi! |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Laula, Lyydi! Sulle antoi Luoja : äänen, todisteeksi lemmestään, : vaan Hän käskee, kaiken onnen tuoja, : sillä ylistellä nimeään. : Laula Lyydi, kunniaksi Hälle, : suloksi myös ihmislapsien! : Laula onneksi sun elämälle : rauhaksi sun oman sydämen! : Laula Lyydi! koska sydämesi : tuntee laulun voiman. Laula niin, : että kuivaa silmistäsi vesi, : puhjeten vaan ilokyyneliin! : Laula Lyydi! koska surut painaa, : laula, koska myrsky raivoaa! : Laulu yksin lohdutuksen lainaa, : myrskyn sielussasi rauhoittaa. : Laula Lyydi, koska ilokäet : kukkuu sulle nautinnoista vaan! : Laulaen sä parahiten näet : laskee laivas’ toivon satamaan. : Laula Lyydi, koska lemmen tulta : sielus’ kätkee! Laula silloinki, : ystäväs’ kun elonmyrskyt sulta : vie, – oi! laula silloin Lyydini! '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2042 4834 2006-08-20T02:12:11Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kahden vaiheilla” uudelle nimelle ”Kahden vaiheilla (Asp)”: Alkuperäinen täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kahden vaiheilla |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Ääni tuttu kuiskaa sielussani: : »Laula, koska laulunlahjan sait!» : Mutta tunnon ääni intoani : estää, käskien mun olla vait! : Mielelläni laulelisin kerran! : Vaan, tuo kielto tunnossain on – Herran. : Toisinaan kun intoin vallan saapi, : laulan, vaikka soimaa tuntoni; : toisinaan, jos kuinka haluttaapi, : vaiti oon – vaikk’ laulaa syömmeni. : Kahden mielt' en voi mä noudatella: : olla ääneti – ja lauleskella. : Loiko ilman tarkoitusta Luoja : vienot sävelet mun sydämeen? : Eipä niin. Vaan kaikkein lahjain tuoja : vaatii arvon niistä itselleen. : Sulle, Herra, lauluni,jos soisi, : silloin suotu, sallittu se oisi. '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2043 3698 2006-07-30T09:42:33Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kesäyönä |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Yöllä unelmaini taivas : armas aina aukeaa, : maailma – sun monet vaivas : silloin ei voi vaivuttaa. : Silloin sielu askarissa : onpi onnen löytävä, : vaikk’ on ruumis vaivuksissa, : tekee sielu töitänsä. : Vähän muistan murheitani, : luontoa kun katselen : ja kun kynä kädessäni : Luojan töitä aattelen. : Auki onpi akkunani, : raitis ilma aaltoaa, : niinpä myös mun sieluani : henki uusi valloittaa. : Nytpä toivot, unelmani : saavat uuden muotonsa, : huonot, pienet laulelmani : kalliin, pyhän verhonsa. : Sielu uudet siivet saapi, : sydän tuoreet toivonsa: : toivo sinne vuodattaapi : kauniin kultakasteensa. : Mitä kuiskaa toivon ääni : sydämeeni sykkivään? : Ett’ en koko elämääni : ole luotu itkemään. '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2044 6073 2006-09-24T15:29:46Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kutsu taistohon |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Maailmassa raivoaapi : sota alinomainen, : kunnes valo vallan saapi : yli öisen pimeyden. : Pimeydellä vielä valta : suuri Suomenmaassa on, : kunnes pilvipeitteen alta : koittaa päivä sumuton. : Ylös, Suomen nuoret naiset! : Lähtään mekin taistohon! : Vaikk’ on voimat vajavaiset. : ehkä apuna ne on. : Kyllä kutsumus on suuri – : lähtään matkahan nyt vaan! : Pimeyden jäykkä muuri : kerran maahan kaadetaan. : Valon lippunen jo liehuu, : kutsuu sodan kunniaan. : Veri urhon rinnass’ kiehuu, : neiden posket punottaa, : sydän hehkuu, silmä loistaa, : liehuessa lippusen – : suokoon Luoja hänen poistaa : Suomestamme pimeyden! : Onnee sulle, sointusalle : kielellemme ainian! : Julista jo maailmalle : ajan tulleen armahan. : Ajan, jona arvon kantaa : riennot ihmishenkien, : ajan, joka voiton antaa : valon sotaurhoillen! : Siis sä, Suomi, pääsi nosta : muiden maiden rinnalla! : Itsellesi maine osta : hikes, veres hinnalla! : Vielä kerran päivän koitto : valkeneepi Suomelle. : Sodan päättyessä voitto : tunnustetaan valolle. : Armoo valon lähtehestä : anokaamme ainian! : Muutoin intomme ei kestä: : pimeys vie valtikan. : Kyllä vastuksemme voittaa : lempi, väsymätön työ. : Kyllä aamu kerran koittaa, : vaikka synkkä viel’ on yö! '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2045 4261 2006-08-01T06:42:48Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tammisaaren naisseminaarin avajaisten johdosta. |alaotsikko=12 p:nä lokakuuta 1871. |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Kallis päivä ompi tämä : armahalle Suomelle, : kun nyt taasen heräjääpi : uudet toiveet hänelle : sivistyksen, valkeuden : ovet toiset aukaistaan, : senpä tähden riemuäänet : kaikuu yli Suomenmaan. : Tänne oomme kokoontuneet : valmistumaan toimehen: : kylvääksemme valon siemen : Suomen lasten syömmehen. : Suloinen on tehtävämme, : jos se oikein tehtänee. : Luoja taivaan kylvöllemme : kasvun runsaan antanee. : Avara on isänmaamme, : laajat peltoalat siinä : kylvöö oottaa pellot, joita : vuosisadat perattiin : Rientäkäämme, neidot nuoret, : kylvämään sen sarkoja! : Lemmellämme holhomahan : noita taimiparkoja. : Kiitos Hälle, joka sääsi : naisellekin oikeuden: : kalliin isänmaansa eestä : elää, kuolla, myöskin hän! : Miks’ ei hän sais’ yhtä hyvin : isänmaata hyödyttää? : Oisko hänen Luoja luonut, : että mieltään tyydyttää : semmoisissa askareissa, : joissa vuosisadat hän : usein nähtiin kuolettavan : suuret riennot sydämen? : Nyt on ajat muuttununna : hälläkin on arvonsa. : Hyödyksi nyt isänmaalle : käyttää hänkin voimansa. : Lemmellänsä kasvattaapi : hän ne pienet taimet nyt. : Kerran kasvun kauniin saapi : kun on työnsä päättänyt. : Suomenlahden suulla myöskin : tänään kokoontunehen : tiedämme vihittäväksi : samaan pyhään toimehen, : neitosia isänmaamme, : siskoja myös meillekin; : sillä kumppania saamme : toimehemme heistäkin. : Siskoinamme tervehdimme : samaan vaikutuksehen : heitäki, ja syömestämme : heille suomme siunauksen. : Eri kieli ompi meillä, : vaan on samat pyrinnöt, : sama maa ja sama kansa, : samat työt ja elännöt. : Ne on siteet, jotka meitä : toisihimme yhdistää. – : Levitköhön tiedon valo, : isänmaamme eläköön! '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2046 2595 2006-07-10T22:40:28Z Nysalor 5 Porthanin muistojuhlana Isa Asp -kirjasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Porthanin muistojuhlana. |alaotsikko=9 p:nä marraskuuta 1871. |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Me juhlan tässä vietämme muistoksi Porthanille. : Jos ken on arvon ansainnut, niin kuuluu kait se sille, : jok’ eestä maamme armahan niin paljon toimitti. : Ken enemmin on tehnynnä kuin teki Porthani? : Hän on se, jonka mielehen juolahti ensi kerran, : ett’ ollut muinaisuutta on Suomellai jonkun verran, : ett’ löytyi monta aarretta, joist’ ei viel’ tiettykään; : ja senpä tähden rupesi hän niitä etsimään. : Vaikk’ alla synkän peittehen lepäsi aartehemme, : hän sieltäkin ne ilmitoi ja saatti etehemme. : Ne aarteet, joista hälle on ikuinen kunnia, : on muinaissadut, runomme ja meidän historja. : Hän suomalaisen luontoa kun tutki, löysi siellä : avuja, joita huomattu ei oltukahan vielä: : se tyly ulkomuoto vaan ol’ peite sielujen, : joihinka Luoja laskenut ol’ suuren rikkauden. : Hän muinaisuuden Suomenmaan kun valkeuteen veti, : myös tulevista tarpeista hän rakkaan huolen piti, : opettajana monelle. Hän alku onpi niin : tietoihin, jotka kauttansa myös meihin kylvettiin. : Ja seuraellen polkujaan me eestä isänmaamme : myös voimamme ja hikemme ilolla uhratkaamme! : Ja siunaellen muistoaan nähkäämme siitä myös, : ett’ toimi, lempi, uutteruus voittaapi joka työss’. : Porthan on pellot perkanut ja raivannunna tiemme; : me taasen peltoon valmiisen nyt kevätkylvön teemme. : Ja tulevaiset suvut meit’ on siitä siunaavat, : ja vaivoistamme hedelmät on heille tulevat. '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2047 4170 2006-08-01T06:36:00Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Franzénin muistojuhlana. |alaotsikko=18 9/2 72. |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Kokoontuneet emme suotta : liene tänne? Emme niin. : Tänään täyttyy sata vuotta : päivästä, jon’ havaittiin : tähti Pohjan tai vahalla, : yli Suomen loistellen, : säteitänsä yli muiden : maiden myöskin heitellen. : Franzén oli tähden nimi: : kuk’ ei häntä tuntisi? : Kuka suomalainen häntä : lemmellä ei mainisi? : Suomessa on synnyinmaansa: : täällä tähti ilmestyi; : täällä häneen runotarki : ensi kerran mielistyi. : Emme häntä siitä tahdo : kovin paljo soimata, : että jätti kotomaansa, : muualla sai kotonsa: : Pohjantähti taivahalla : monta maata valaisee; : kuka sitä omanansa, : yli muita, mainitsee? : Lappalainen tuntureilta : sitä riemuin katselee; : samoin Kreikan taivahalla : sama tähti loistelee. : Niinpä Franzén. Monet kansat : hänen näit ja ihastuit; : sillä hän on aikanansa, : loistellunna yli muit’. : Yksi maa on liian ahdas : runoniekan hengelle; : maailmat on hänen; – taivas : kuuluu myöskin hänelle. : Suuret aatteet, suuret riennot : ovat kaiken maailman. : Suuret miehet, suuret työnsä : samoin joka ainoan. : Aika rientää. Ihmislapset : nielee hauta pohjaton; : työnsä seuraa heitä; – mutta : kuolematon henki on. : Hengen työt ja suuret riennot : yli muiden seisovat. : Muistonsa on vuosisatain : jälkeen tuoreet, rakkahat. : Tuoreena ja rakkahana : pysyy muisto Franzénin; : nimensä hän piirustanna : töihinsä on ainakin. : Suomi kyllä häntä muistat; : sinun on hän poikasi. : Ikuisesti mielehesi : kätket nimen Franzéni. '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2048 4322 2006-08-01T06:47:30Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lydian päivänä. |alaotsikko=18 23/5 72. |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Armas aamu valkenee, : taivas synkkä selkenee, : Varpu pieni laulellen : sanoo aamun tullehen; : tuuli herää hiljalleen, : panee aallon läikkyilleen; : kukat, lehdet nuppujaan : rupeavat aukomaan. : Herää, Lyydi, unestais, : ettei sua kukaan sais : hitaammaksi luontoa : syyttömästi soimata! : Avaa silmäs sininen, : kukka pieni, hymyillen, : joudu äänes yhtehen : liittään kanssa lintusten. : Lyydi! sulle toivottaa : sydämestä rakkaasta : kaikki tässä olevat, : että päiväs tulevat : olisivat onnea, : rakkautta, rauhaa : täynnä – ja sun mieles ain’ : iloinen ja raitis vain! '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2049 4354 2006-08-01T06:50:21Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lydialle |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} : Yks’ pieni lintu lennähti : nyt äsken kuusehemme, : hän siinä laulaa ennätti, : jo rientää tyköämme. : Ken sijansa nyt täyttänee? : Ken illoin, aamuin laulanee : nyt iloksemme täällä? : Oi! kauan suree kuusemme : ja muistaa laulujansa! : Oi! kauan kaipaa sielumme : tääll' laulurastastansa! : Sun sijas' kauan tyhjä on, : vaan ikuisehen muistohon : sun aina kätkenemme. : Sä riennät pois – oi! vieköhön : myrskyjen maailmasta : sun tiesi lahteen tyynehen : onnea autuasta : nauttimaan – ja sydämen : ja tunnon siellä rauhaisen : sun löytäväsi suomme. : Ylhäälle rientos olkohon, : ei viihtyin alahalla, : tääll’ riemu on niin kelvoton, : vaan tuolla korkealla : on koto kaunis sävelten : ja puhtahitten sydänten : on koto myöskin siellä. : Jää hyvästi nyt Lydia! : Oo onnellinen aina! : Ja muisto meistä kaikista : sun mielehesi paina! : Lempemme, osanottomme : ja rehellisin toivomme : seuraapi sua aina! : 1872. '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2050 7091 2006-10-15T13:33:53Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/193.229.217.218|193.229.217.218]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:193.229.217.218|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kukkasten kuningatar |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} Eräässä laaksossa, joka todella ansaitsi nimensä »kukkaislaakso», kukoisti lukematon määrä maailman ihanimpia ruusuja. Siellä loistelivat muutamat kauniissa monivärisissä puvuissaan, toiset seisoivat kainosti muiden seassa ja levittivät näkymättömänä hyvänhajuista tuoksuaan yli koko seudun. Mutta siellä oli myöskin eräs kukka, jonka vertaista ei ole nähty; se oli maailman ihanin ruusu. Sen lehdet ja kukat loistivat niin sanomattoman kauniina, ikäänkuin kuninkaallisessa herttaudessa ja komeudessa. Häntä kutsuttiinkin »kukkasten kuningattareksi»; ja hän olikin ylpeä näiden etujensa vuoksi. Hän seisoi niin mahtavana kukoistavassa valtakunnassaan ja sanoi muille laakson kukkasille: »Minä olen kaunis, verrattoman kaunis ja loistava, koko kasvivaltakunnan jumalatar, te ette ole vertaisiani; te kuolette ja lakastutte; mutta kukkasten kuningatar elää; hän elää iankaikkisesti.» Näin puhuessaan kohotti hän päätänsä vielä ylemmäksi, ikäänkuin vahvistaakseen sanojaan, ja silmäili ylenkatseella laaksoon. Vanha koivu, joka seisoi likellä ja kuuli hänen sanansa, naurahti surullisesti. »Kukkaraukka!» sanoi hän itseksensä, »älä ylpeile; syksykin on kerran tuleva.» Koivu oli nähnyt monta kaunista kesää, monta kolkkoa talvea; hän tunsi kukkasten lyhyen elon; hän tunsi heidän katoavan kauneutensa. Mutta uljaana, loistavana seisoi »kukkasten jalo kuningatar». Hän ei pelännyt syksyn hävitystä: hän ei luullut myrskyn eikä sateen uskaltavan lähetä häntä. Syksy tuli. Kesä laululintuineen, tuoksuvine ruusuineen ja tuhansine riemuineen oli ohitse mennyt. Nyt kellastuivat laakson kukkaset; lehdet putoilivat varsistaan; »kukkasten kuningatarkin» näki lehtensä muuttavan väriään ja irtautuvan. Hän lohdutti itseään: »Tämä on vain pian ohitse menevä tauti, seuraus tästä ikävästä ilmanmuutoksesta. Kuinka olen ihana ja viehättävä kullankarvaisessa puvussani. Nyt vasta olen oikein kuninkaallisesti puettu. Hupaista on muutella pukuaan; tämä on syksypukuni; tuo vihreäinen minua jo kyllästytti. – Ah, lehteni putoilevat! Noh, ne olivatkin joutilaita; pian tulee uusia, kauniimpia sijaan.» Näin lohdutteli hän itseään, seisoen suorana ja ylpeänä ja naurahtaen, kun muutamat kukkaraukat päitänsä notkistelivat tuulen käsissä. Tuuli kiihtyi, ilma kylmeni, ja yhä useammat kukkasista painuivat maahan. »Kukkasten kuningattarenkin» luottamus ja urhoollisuus alkoi kadota; hän tuli murheelliseksi; vielä koki hän sotia myrskyä vastaan, joka tahtoi repiä häntä irti juuristaan. Hän nojasi heikon vartalonsa maahan ja huusi: »Armahda minua! Minä olen kukkasten kuningatar!» Mutta myrskyllä ei ollutkaan sääliväisyyttä, hän raivosi julmasti laakson heikkojen lapsukaisten seassa. Jo painoi »kukkasten kuningatar» itsensä maahan ja huokasi syvästi. Katkeralta mahtoi se tuntua kukka raukasta! Talvi tuli; lunta tuli talven mukana. Lumi peitti kukkasten verrattoman kuningattaren; hän, joka luuli elävänsä iankaikkisesti, oli siis kuollut. Usein vanha koivu kertoi tätä sivukulkeville, kirkas kyynel välkkyi aina silloin sen lehdissä. Satuinpa minäkin kerran sen soman »kukkais-laakson» läpi kulkemaan. »Kukkasten kuningatarta» en enää nähnyt eivätkä muutkaan kukkaset olleet tavallisia kummempia; vaan vanha vakava koivu seisoi vielä paikallaan; häneltä kuulin tämän tarinan »kukkasten kuningattaresta», jonka nyt olen sinulle kertonut; vaan kauniimmalta kuuluisi se, jos sen sattuisit koivulta kuulemaan. '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2051 2600 2006-07-10T22:41:18Z Nysalor 5 Malinan värssyt Isa Asp -kirjasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Malinan värssyt |alaotsikko= |tekijä=Isa Asp |huomiot= }} Kaukana tuolla Pohjolassa seisoo järven rannalla pienoinen mökki. Koska se on niin pieni, voimme sitä tässä nimittääkin Pikkulaksi, vaikkei se olisikaan sen oikea nimi. Niin, suuri talo tuo Pikkula ei ole, eikä suuret sen tilukset – muuta rikkautta ei ole sen isännällä kuin yhdeksän lasta, joista ei yksikään voi henkeänsä elättää. Useinpa Pikkulan emäntä, tuo töissä ja huolissa ennen aikaansa vanhennut eukko, vesissä silmin katselee lapsijoukkoansa ja huokaa itseksensä: Jumala tiennee miten nuo lapset pääsevät maailman läpi – – mikä lienee heidänkin osansa kuolemassa, lisää hän vielä – sillä Pikkulan emäntä on hurskaudestaan yleensä tunnettu. Mutta hurskaimmillakin ihmisillä on joskus synkkiä hetkiä, jolloin he eivät enää voi luottaa Jumalaansakaan. Niinpä Pikkulan emännälläkin. Erittäin häntä talven lähetessä huoletti, että hänen ehkä täytyisi hävittää ainoat lehmänsä, sillä hän ei jaksanut niille ruokaa kesän ajalla hankkia. Pohjolassa yleensä on niittyjä vähän –, ja Pikkulassa niitä ei ole nimeksikään, siitä syystäpä antoi emäntä huolten liiaksikin sydäntänsä painaa. Mutta iloiset olivat lapset Pikkulassakin; ei heitä huolet painaneet. Suruttomina ja iloisina leikittelivät he Pikkulan pientareilla, noukkivat kukkasia, joilla nukkiansa koristelivat; poimivat marjoja, joista valmistivat mielestään parhaimpia herkkuja; ruokkivat kivilehmiä ja puuhevosia, jotka eivät koskaan niin paljo syöneet, että lasten olisi tarvinnut pelätä nurmen pientarelta loppuvan. Pikkulan lapsilla oli tapana toistensa nimipäivinä koristaa kukkapöytä, jonka päälle parempien lahjojen puutteessa pantiin muutamia mesimarjoja, muuan paperinukke tai kukkaseppele. Ja sitten he vielä kirjoittelivat pieniä yksinkertaisia värssyjä, joita jollakin vanhalla tutulla nuotilla laulettiin, ellei isällä ollut aikaa uutta nuottia tehdä. Oltiinpa nytkin heinäkuussa, jonka lopulla Helenan päivä on. On siis Pikkulan 10-vuotisen Leenan nimipäivä. Varhain aamulla nousi pikkuinen 12-vuotias Malina ylös valmistaakseen sisarelleen kukkapöytää, jonka valmiiksi saatua hänellä vielä oli värssyt sepittämättä. Syvissä mietteissä istui Malina kynä kädessä ja sepitteli lauluansa. Äsken oli hän Pääskysestä opetellut nuotin erääseen lauluun, jonka nimi oli »Simon tyttö», ja nytpä tahtoi hän samalle nuotille värssynsä sommitella. Ensimäisen rivin tahtoi hän saada loppumaan sanalla »tukka». Mutta siinä hän oli todella neuvoa vailla. Leenalla ei olekaan, niinkuin Simon tytöllä keltatukka. Leenan tukka on mustanruskea, ja nämä sanat eivät sopineetkaan Malinan värssyyn. Iso sisar, joka häntä muutenkin vähän auttoi runomitan ja riimin puolesta, sanoi että hän voisi kirjoittaa »mustatukka», koska Leenan tukka tosiaan olikin ennemmin musta kuin valkea. Niin alkuun päästyä sepitti Malina värssynsä valmiiksi ison sisaren avulla, niinkuin jo olemme maininneet; ja sitten Liisa sisar ja Malina kiiruhtivat niitä Leenalle laulamaan. Värssyt kuuluivat näin: : Pikku Leena, mustatukka, : ole aina iloinen! : Kasva niinkuin kedon kukka! : viserrä kuin lintunen! : Työtä tee kuin muurahainen. : Käytä oikein aikasi! : Niinkuin tähti loistavainen : puhdas olkoon tuntosi. : Ja nyt piisaa opetukset, : mieli loukkoon jätetään, : pois nyt vanhain varotukset! – : Taasen leikkiin lähdetään! : Nuket, kukat, mesimarjat : parhaat tavaramme on; : kivistä on lehmäkarjat, : vaan on sydän suruton. : Kun vain aurinkoinen paistaa, : eikä haittaa pakkanen; : kun vaan leipä, piimä maistaa, : niin on mieli iloinen. : Huolen muusta pitää Luoja – : se on minun toivoni: – : pikkulintuin apu, suoja, : kyllä auttaa meitäki. Heleällä, ehkä ujolla äänellä soivat nyt laulun yksinkertaiset sävelet ja herättivät koko Pikkulan perheen heidän unestansa. Pikku Leena ilmaisi tyydytystään ja kiitollisuuttaan taputtamalla käsiään, ja äiti sanoi pyyhkien kyyneleitä silmistään: »Sepä vasta oli sievä laulu: kivistä on lehmäkarjat, vaan on sydän suruton. – Pikkulintuin apu, suoja, kyllä auttaa meitäki.» Nuo Malinan yksinkertaiset sanat olivat apuna Pikkulan emännän mielestä murheen sumua haihduttamaan, ja saattoivat hänetkin lapsellisella uskolla sanomaan: »Pikkulintuin apu, suoja, kyllä auttaa meitäki.» Julkaistu »Pääskysessä» 1872. '''Lähde:''' Krohn, Helmi 1912: ''Isa Asp: nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Isa Asp]] [[Luokka:Runot]] 2052 4188 2006-08-01T06:37:13Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ringin draappa |alaotsikko= |tekijä=Esaias Tegnér |huomiot= }} : Haudassa istuu : kuulu kuningas, : miekka ja kilpi : kuppeella on. : Hevoinen huima : haudassa hirnuu, : permannon polkee : paukkaen vaan. : Ratsasten rarki : Ringi nyt kulkee : kaarilla taivaan : Tuonelahan. : Valhallan ukset : uhmasti aukee, : kättäen Tuonet : kohtelevat. : Poisa on Thori : tappelun tiellä. : Ooden se viittaa : viinoa ees. : Frigg kun on kaunis : ruhtinan ruunuun : seppelet sievät : sommittelee. : Bragenpa sormet : soitolla soljuu, : lauhemmin luisuu : laulunsa nyt. : Freja kun kuulee : kuuruilla korvin, : syttyyen lempi : leimahtelee: : ”Kiljuuvat kyllä : kilvissä miekat, : verta ne vaahtoo : järvet ja maat; : vaikka on voima : taivaasta tullut, : taivaasta taito : uhkeidenkin! : Siis ompi oiva : mies meille mieleen, : voimassa viisas : vallitsi hän; : rakkahin rauha : holhossa voiman : kääntyi kun uhrin : usma ylös! : Veisaten Väinö, : sankari suuri, : viisaasti laittaa : laulelmiaan. : Niin solju sanat : Ringinkin suusta, : kirkkaat ja kauniit : kuulla’ ne oil. : Suosion saattaa : Forsete saada, : kiivaamman kiistan : tyyvyttelee; : Niin jako jaloin : ruhtinas rauhaa, : vainon ja vaarat : voitettuaan. : Kitsas ei koskaan : kuningas ollut, : kourin hän kultaa : kylvätti vaan; : Almunkin antoi : aina ilolla, : lohdutti lauhas : loukattujaan. : Tultuais terve : Taivasten poika! : Pohja sun kiittää, : kaivaten myös. : Bragepa saapi : sarven sinulle; : toivotut viestit : tänne sä toit.” [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=82198&conversationId=1&action=entryPage ''Saima'' 13.2.1845]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[Luokka:Runot]] 2053 3671 2006-07-30T09:41:20Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Simson ja Salomo |alaotsikko= |tekijä=J. G. Leistenius |huomiot= }} : Ja pieni poika harras luveksi kirjoaan, : Ja mietti siitä lapsen tavalla ahkeraan. : Olj siinä vanha Juuta, sen vallat voimakkaat, : Sen jalot sankarinsa ja viisaat kuninkaat. : Hän aivan näki niitä – hän olj kuin muuan niist’ : Hän tappoi Philisteat, palautui Baabelist. : ”Oi äiti armas, kuules, jos Simson olisin, : Mä Suomen kallioista nyt linnan laittasin”. : ”Ja oisinko kuningas Salomo, kullalla : Mä linnan kaunistaisin – emoni asuva”. : ”Jos Simson oisin, sen mä kokisin surmata, : Ku vihaa äitiäni ja sortaa Suomea”. : ”Ja jos Salomo oisin, niin linnan’ antasin : Mä sille, ku sun oisi ja Suomen rakkahin”. : ”Ja jos en ole Simson ja en Salomokaan, : Niin ehkä kerran kasvan, kuin nekin, taitamaan”. : ”Ja jos en taida muuta, niin taidan rakastaa : Emoani ja maatan’ ja niitä puolustaa”. [[K. Kiljander|K. K[iljander]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=287724&conversationId=2&action=entryPage ''Tapio'' 31.5.1862]. [[Luokka:J. G. Leistenius]] [[Luokka:K. Kiljander]] [[Luokka:Runot]] 2054 4657 2006-08-17T19:10:29Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kevätlaulu” uudelle nimelle ”Kevätlaulu (Runeberg)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kevätlaulu |alaotsikko=(Vårvisa) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Taas kulkunsa tänne : On lintusten lenteleväin : Luo kukkasten lakson : Ja järvien lämpeneväin. : Nyt talviset tuulet : Jo leppyvät; laululla vaan : Nyt täyttävät linnut : Jo taivahan piirin ja maan. : Ei pilvien teiltä : Tok eksysi lintuset pois, : Jos lempi ei heillä : Ja kauneus täälläkin ois. : Niin vertä tytönki : Kevät-tuli lämmittelee, : Ja lemmellä hänki : Lintuisia eksyttelee. [[Samuel Roos|S[amuel]. R[oos]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=81668&conversationId=3&action=entryPage ''Saima'' 1.5.1845]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Samuel Roos]] 2055 2609 2006-07-11T13:36:39Z Nysalor 5 Kulnev Suomalaisen Wirallisen Lehden Lisälehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kulnev. * |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kun iltaa viel’ on hetkinen, : Ja huvitusta muisto suo, : Ma Kulnevista juttelen, : Lie sulle tuttu tuo. : Sep’ oli oikein kansan mies, : Hän elää ja hän kuolla ties, : Mies parhain missä taisteltiin, : Tai maljaa maisteltiin. : Yöt, päivät yhä taistella, : Sit’ ilonansa piti hän, : Ja kaatumista kukkana : Vaan sankar-elämän. : Mi aseheksi puuttuikaan : Ol’ yhtä, kunhan kaatui vaan, : Jos miekka taikka pikari, : Jos joi tai tappeli. : Hän harras myös ol’ lempimään, : Nopeesti kullan valitsi, : Sodasta tuskin pääsikään, : Niin tanssit toimitti. : Yön sitten armasteltuaan, : Hän kengän riisui kullaltaan, : Sen viinaa täydellänsä toi : Ja lähtömaljan joi. : Jos kasvons’ oisit nähnynnä! : On kuva outo laatuaan : Monella nytkin seinällä, : Paljasta partaa vaan; : Mut astu liki, näetpä kuin : Se parran alta hymysuin : Ja silmin loistaa lempe’in, : Se Kulnev ompikin. : Mut kylläp’ outo vaalistui : Kun Kulnev päälle karkasi, : Ken hiukan hiittä kammoksui, : Se pelkäs häntäki. : Viel’ enemmän kuin piikillään : Peloitti hän jo näöllään, : Miekkaansa katsoit mielemmin : Kuin hiuksiin mustihin. : Näin näytti hän, kun ratsuaan : Kädessä miekka kannusti, : Ja näinpä myöskin, sanotaan, : Kuu joskus lepäili – : Kun, lyhyt turkki päällähän, : Talosta toiseen kulki hän, : Ja missä piti parhaana : Viivähti vieraana. : Mon’ äiti kertoo tauhuaan, : Kun kursaamatta Kulnev tuo : Kehdolle astui suorastaan : Laps’-armahaisen luo, : Mut lisää: ”lasta suuteli : Hän vaan ja nauroi lempeesti, : Kuin kuvansaki seinällä, : Jos astut lähemmä”. : Se varma, että luonnettaan : Ol’ ukko Kulnev herttainen, : Hän liioin joi, niin moititaan, : Syy oli sydämen; : Tään sydämenpä kanssahan : Hän rauhaan vei ja sotahan, : Hän suuteli ja surmasi : Ain’ yhtä hartaasti. : Mon’ oli Ryssäin päällysmies, : Mi historiassa mainitaan, : Jost’ ennen täälläkin jo ties, : Kuin sota alkoikaan. : Kamenski, Bagration, Barclay, : Ne oli meille tutut kai, : Ei tule lasten leikki tuo, : Sen ties, kun ryntää nuo. : Vaan Kulnevist’ ei tiettykään : Kuin vasta sodan syttyen, : Hän silloin tuli äkkiään : Kuin myrsky merillen, : Kuin pilvest’ ukon salama, : Niin ankarana, outona, : Ja tunnettiin ens-lyönnistä, : Mit’ oli miehiä. : Illalla leikist’ uupunut : Ol’ Suomen mies kuin Ryssäkin, : Jo luullen: ”kaikk’ on loppunut” : Vaivuimme unihin; : Mut kultaa, hopeita kun vaan : Unissa näimme parhaillaan, : Niin vahti huusi: ”aseihin!” : Ja näimme Kulnevin. : Tai Ryssäin teiltä kaukana : Kun kuormain kanssa kuljettiin, : Ja syöden, juoden parhainta : Juur’ oikein ahmattiin; : Niin Kulnev kuokkavieraaksi : Paraasen riemuun joutuvi, : Tomua pilvi pölähtää : Ja piikit välkähtää. : Jos vankkaan silloin seisottiin : Ja tehtiin mikä tehtävä, : Niin parta kyllä poltettiin : Ukolta kestissä; : Mut tuimana jos oltu ei, : Niin hän se viinat meiltä vei, : Ja lupas lainan kuitata : Don-virran rannoilla. : Jos oli kesää, talvea, : Yö, päivä, tuiskut, satehet, : Ain’ nähtiin jokapaikassa : Kulnevin kujehet. : Ja myös kun rivit armeijain : Järjestyneet ol’ vastakkain, : Niin tunnettiinpa otteistaan : Tuo poika aromaan. : Vaan Suomen koko joukossa : Eip’ ollut miestä yhtäkään, : Jok’ ei ois Kulnev ukkoa : Pitänyt veljenään. : Kun kasvot nuot hän huomasi, : Niin iloissansa irvisti : Tuo karhu Saimaan seutujen : Kasakka-veljellen. : Ja kokemiinsa kämmeniin : Tää myöskin katsoi ilolla, : Ja kun hän ryntäs, oli niin : Kuin maksais vaivoja. : Sitäpä nähdä kelpasi : Kuin Suomen mies ja Kulnevi : Ne kilvan kamppaelivat, : Ne vahvat molemmat. : Jo aikaa raukes kätensä, : Hän kaatui miekoin taistellen, : Mut loistoks’ yhä nimensä : On hänen maallehen. : Ja missä häntä mainitaan, : Hän ”sankariksi” sanotaan, : Oi kallis sana: ”sankari!” : Kun saat sen maaltasi. : Syviä meille haavoja : Vaikk’ usein löikin piikillään, : On rakas meille maineensa : Kuin meidän oisi hän; : Ei lippu niin eik’ isänmaa : Voi veljeyttä vahvistaa : Välillä sotamiehien, : Kuin miehuus yhteinen. : Siis Kulneville hurraamme, : Et usein mointa löytää voi; : Jos vuodattikin vertamme, : Sen sota hälle soi. : Hän oli meille vihamies, : No, senpä hänkin meistä ties, : Jos hän, kuin me, löi riemuten, : Ken siit’ ois vihainen? : Vihattakohon pelkuri, : Häpeä, pilkka hälle vaan; : Mut eläköhön sankari : Jos missä tavataan. : Iloisen hurraan saakohon : Ken sodass’ uljas ollut on, : Jos oli meille veikkona : Tai vihollisena! <nowiki>*</nowiki> Näinä päivinä ilmestyvästä J. L. Runebergin ”V&nbsp;ä&nbsp;n&nbsp;r&nbsp;i&nbsp;k&nbsp;k&nbsp;i&nbsp; S&nbsp;t&nbsp;o&nbsp;o&nbsp;l&nbsp;i&nbsp;n&nbsp; T&nbsp;a&nbsp;r&nbsp;i&nbsp;n&nbsp;o&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;t&nbsp;a”. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=entryPage&id=218743&conversationId=4&newConversation=true ''Suomalaisen Wirallisen Lehden'' Lisälehti 5.3.1867]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Kulneff]] 2056 6237 2006-10-03T19:32:57Z Nysalor 5 Kielilinkit {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maamme |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Soi kallis maamme, Suomenmaa! : Soi kauvas kuulumaan! : Ei päivän kulta kukkulaa, : Valaise vettä, laksoa : Rakasta niinkuin Pohjolan : Suloisen Suomenmaan. : On maamme köyhä kullaton, : Kun kultaa kaivetaan. : On vieras meistä huoleton; : Mut maamme meille kallis on. : Se soista, maista, saaristaan : Suo kulta antiaan. : Ovatpa kosken kuohunnot, : Ojamme aaltosat, : Ja laulut, metsän huokunnot, : Kesän ja talven yövalot : Sydäntä niin sulattavat : Ja meille rakkahat. : Soti sukumme kyntäen, : Nerolla, miekalla : Hyväin pahainki päivien : Menojen maassa muuttuen; : Se kantoi kaikki tunnolla : Ja kärsi kunnolla. : Kuka sodat sen kertosi : Ja vaivat varsinkin; : Sota yleensä pauhasi, : Ja halla pellot poltteli: : Kuka mitteleis’ sen vertakin : Ja kärsimystäkin? : Veri sen kansan vuotanut : On täällä eestämme, : Se tääll’ iloss’ on riemunnut : Ja haikiasti huokaillut; : Se kantoi ennen kuormaamme, : Kuin tääll’ olimma me. : On täällä meille kaikille : Suloa suotuna; : Jos onnemmekin vaihdelle, : On syntymää, sen saimma me, : Se kallihimpi kaikkia, : Parempi kultia. : Ja täällä, tääll’ on Suomemme, : Näemme täällä sen. : Iloisna nyt kädellämme : Vedet ja maat me näytämme, : Sanoin: näettehän nyt sen : Tuon maamme herttasen! : Ja jos me vielä vietäisiin, : Jos kullan kunniaan, : Asumihin iloisihin : Ja kaikkein kyynelettömiin, : Ois’ Suomehemme surkiaan : Halumme kulkemaan. : Elomme aaltoin ranta oot, : Tuhat-vesinen maa! : Sinuss’ elää totuus, runot, : Sä muistot, toivot meille suot; : Oo köyhänäkin rohkia, : Vapaa, vakainen maa! : Mut kuorestansa kypsyvä : On kerran kukkasi; : On lemmestämme lähtevä : Valosi toivo nähtävä, : Ja Suomen laulu sointuva : On e’emmä kaikkuva. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=68294&conversationId=8&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 7.2.1857]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] [[en:Our Land]] [[sv:Vårt land]] 2057 6082 2006-09-24T15:30:47Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. '''Samuel Roos''' (1792–1878) (katso [[w:Samuel Roos|Wikipedia]]) == Suomennokset == * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Kevätlaulu]]'' [[Luokka:Samuel Roos]] 2058 2613 2006-07-11T13:37:28Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Roos, Samuel]] 2059 3418 2006-07-30T09:16:14Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Peäskyselle. |alaotsikko=(Suomennettu Anakreonin XXX:stä Odesta) |tekijä=Anakreon |huomiot= }} : Sie pieni Peäsky kulta : Kesäksi tänne lennät : Pesääsi tiiustellen, : Voan talveks mänet jälleen : Memphiin ja Niilin luokse. : Mutt’ E&nbsp;r&nbsp;o&nbsp;s sydämeeni : Pesänsä aina panee. : Jo halu yksi lentää : Yks’ munaks’ kohta joutuu, : Yks kuiska kuoressansa. : Yks’ kumu aina kuuluu : Pojilta piiskuvilta. : Ne vanhemmat E&nbsp;r&nbsp;o&nbsp;t&nbsp;i&nbsp;t : Hyö nuoret kasvattaavat; : Ja jotk’ on kasvaneita, : Hyö hautoavat toiset. : Mitasma tuohon taijan? : Sill’ sellaisii E&nbsp;r&nbsp;o&nbsp;t&nbsp;i&nbsp;i : En soatak kaikotella. [[Carl Axel Gottlund|[Carl Axel] G[ottlu]–nd]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=4443&conversationId=1&action=entryPage ''Helsingfors Tidningar'' 14.4.1830]. [[Luokka:Anakreon]] [[Luokka:Carl Axel Gottlund]] [[Luokka:Runot]] 2060 7965 2006-10-21T14:11:41Z Nysalor 5 [[Luokka:Kuvat]] '''Kuvaus''': Tavujen pituudet osoittava kaavio [[Horatius|Horatiuksen]] runoon. '''Lähde''': [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123219&conversationId=2&action=entryPage ''Turun Wiikko-Sanomat'' 22.2.1823]. Helsingin yliopiston kirjasto, [http://digi.lib.helsinki.fi/ Historiallinen sanomalehtikirjasto 1771–1890]. [[Luokka:Kuvat]] 2061 2618 2006-07-11T14:15:05Z Nysalor 5 Oppineimpain tutkittaa Turun Wiikko-Sanomista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oppineimpain tutkittaa. |alaotsikko=Latinasta suomennettu laulu (Horatii Flacci Carm. Lib. II, Ode XVI.) |tekijä=Horatius |huomiot= }} Nähtyä suomalaisten riimavirtten teon aivan vaikeaksi, ovat muutamat uskoneet veisukirjotuksen kielessämme paremmin luonnistuvan entisten Greekkalaisten ja Ruomalaisten tavalla, jotka eivät tienneet riimasta enemmän kuin Suomenkaan vanhat laulajat, vaan pitävät tarkan vaarin siitä, että pitkät ja lyhyet tavaukset nuotin ja tahti-mittain jälkeen, veisuun soviteltiin. Kokeeksi, jos tämä värsykonsti kieleemme sopeusi, on yksi Horatsiuksen Latinainen veisu Karjalassa suomennettu, saman latinaisen veisun tahtiin, jonka seuraava tahti-viittaus osottaa: [[Kuva:Oppineimpain tutkittaa.png|400px|center]] Se Suomennettu laulu on tälläinen: : Hahti-mies rauhaan haluaa merellä : Myrsky kuin kohtaa, sekä pilvi musta : Pois valon viep’, ei nävy tähdet varmat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Laiva-väellen. : Vaittelee rauhaa väki tuima Turkin, : Vaittelee Greekan sota-sankaritkin; : Ystävät! kalliimp’ lepo, rauha on kuin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kulta ja korkuus; : Sillä ei rikkaus eli Ruhtinasten : Vahtikaan salpaak sydämestä vaivaa : Eikä linnoihin tulemasta estäk : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lentoja murheen. : Eletään kelvoin vähätellä kuin on : Pöytä herkuitoin, oma suola, leipä, : Unta eik’ estäk paha pelko ei myös : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Saastanen ahneus. : Miks’ anoin paljoo lyhyt aika voiman : Tuhlataan, kauas kotomailta kulkeen? : Mailta pois muuttuin kuka muutti koskaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mieltä ja luontoo? : Kiipelee laivat suru vasketutkin, : Myös hevoismiehet suru kiini ottaa : Liukkahamp’ peuraa sekä tuulta, aikaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Myrskysen ilman. : Mieli, ken tyytyy osahans’, unohtaa : Huomenen huolet, kovat onnet ottaa : Nauru-suin vastaan. Alituista kellään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eip’ olek onnee. : Kuoli pois varhain uliain Achilles, : Vaipu vanhuuttans’ iäkäs Tithonus; : Mullen ehk’ antaa, mitä sulta kieltää : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rientävä hetki. : Ammovat karjat monet ympärilläs, : Hirnuvat sullen kenokaulat orhiit, : Verkaset vaatteet etähältä tuodut : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ylläsi kannat. : Luonnotar pellot vähät anto mullen, : Ynnä myös pienen runotaidon, ettän : Naapuriin nauruks ite irvihampaat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Laulelen ilkeet. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123219&conversationId=2&action=entryPage ''Turun Wiikko-Sanomat'' 22.2.1823]. [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] 2062 4320 2006-08-01T06:47:24Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Horatius''' (65–8 eaa.) (katso [[w:Horatius|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Bandusian lähteelle]]'' * ''[[Chloe]]'' * ''[[Grosphukselle]]'' * ''[[Liciniukselle]]'' * ''[[Licinukselle]]'' * ''[[Neitojen ja nuorukaisten kuorolle]]'' * ''[[Oppineimpain tutkittaa]]'' * ''[[Postumukselle]]'' * ''[[Pyrrhalle]]'' * ''[[Thaliarchus nuorukaiselle]]'' * ''[[Torquatukselle]]'' * ''[[Vergiliuksen lähtiessä]]'' [[Luokka:Horatius]] [[en:Author:Horace]] [[fr:Horace]] [[la:Scriptor:Quintus Horatius Flaccus]] [[pl:Horacy]] 2063 2620 2006-07-11T14:15:20Z Nysalor 5 [[Luokka:Roomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Roomalaiset runoilijat]] 2064 2622 2006-07-11T14:28:01Z Nysalor 5 Tanssijoille Uudesta Suomettaresta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tanssijoille |alaotsikko= |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} : Hei, tänne nyt veikot! Täällähän tanssaa, : Täällähän neitoset leikkiä lyö, : Täällähän pulskeat poikaset valssaa: : Huveissa hauskasti kuluvi yö. : Katsos tuo hurja, kuinka se potkii, : Kuin sille raskas on tanssima-työ, : Kuinka sen polvet vääntyy ja notkii, : Kuin hänen jalkansa lattiaa lyö. : Kas tuota neitoa, kuinka se hyppää : Kaunotar kaukaa jo kultansa luo, : Kuinka sen sydän lemmestä tykkää, : Kuin hänen maljansa sulhonsa juo. : Katsoppas vielä, kuinka ne kulkee : Lattiaa pitkin kahtaanne päin: : Yksi on kaino, toinen on julkee; – : Mä olin piilossa: nurkasta näin. : Hah, hah, hah! Jo naurua kaikuu. : Meillekö neitoset nauratte työ? : Kuultaa kuin kauniisti violi raikuu; : Eiköhän tanssimaan lähdetä myö? : Soittaja hoi! Kas tästä saat oltta, : Soittele somasti, vinguta viel! : ”Tulinen tuhat, kun keskellä polttaa : Katkesi viulustain viimeinen kiel”. : Kaikki jo pois! Yskääkös vajaa? : Oletten neitoset hikoilleet työ. : Sitä te saatte ennenkuin majaan : Pääsetten: kylmä ja kolkko on yö. : Hyvästi veikkoni, siskoni taijan : Mä jättää, ja isännät, emännät vaan. : Eiköhän tänne jää muita kuin Maija : Pienoista veljeensä – halailemaan? Kauko. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=281519&conversationId=1&action=entryPage ''Uusi Suometar'' 25.10.1872]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 2065 4491 2006-08-07T19:33:19Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Rauha” uudelle nimelle ”Rauha (Geijer)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rauha |alaotsikko= |tekijä=Erik Gustaf Geijer |huomiot= }} : Rauha, kultahinen, ihana, : Joka suutuit synnillistä maata, : Palaa väsyneille turvana, : Vaivoin nääntyneet apu saata. : Hetket vierähtävät hiljalleen, : Tuovat luonnon annit tullessansa, : Kevään kukkinensa uudelleen; – : Sinä vaan et palaa niitten kanssa. : Sopu, järjestys on luonnon tie; : Mikä kuolee, kuolostansa syntyy; : Minne valo katsantomme vie, : Kaikki taivaat tasaisesti kääntyy. : Mutta ihmiskunta riennoissaan, : Jonka rauha heitti valloillensa, : Vääntyy vaike’issa vaivoissaan, : Syöstyy synke’ille poluillensa. : Kah, kun julistellen etenee : Ai’an rattaat maata, merta myöten; : Salamoiten rata selvenee, : Jälki kirkas on, mut eellä yötä. : Tuhannetpa joka tuokio : Nousevat, tuhannet lankeavat; : Kilvan vaihtuu voitto, tappio; – : Viimein hauta korjaa kohistajat. : Mutta Luojan käsi kiistassa : Määrät mittaa, onnet antaa, ottaa, : Arvaamattomassa tuumassa : Ihmiskunnan vaellusta johtaa. [[Yrjö Koskinen|Y[rjö Koskinen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=46616&conversationId=3&action=entryPage ''Suometar'' 30.10.1857]. [[Luokka:Erik Gustaf Geijer]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 2066 4494 2006-08-07T19:34:00Z Nysalor 5 Linkki suoraksi '''Erik Gustaf Geijer''' (1783–1847) == Runot == * ''[[Rauha (Geijer)|Rauha]]'' [[Luokka:Erik Gustaf Geijer]] [[sv:Författare:Erik Gustaf Geijer]] 2067 2626 2006-07-11T14:35:58Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] + kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Geijer, Erik Gustaf]] [[sv:Kategori:Erik Gustaf Geijer]] 2068 5921 2006-09-24T15:21:27Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Virran reunalla |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : 1. Virran äyrääll’ nuorukainen : Sitoi kerran seppeltä, : Kukist’ yksi, heti toinen : Lensi hältä kädestä, : Niin myös rientää päivät multa : Niinkuin levotoinna virta! : Samoin haihtuu nuoruuteni, : Kuihtuu, kuolee toiveheni. : 2. Älä kysy, miksi suren : Tällä kukka-ijällä! : Kun Luojan luonto viherjöiden : Riemuitseepi keväällä. : Kaikkein siivikästen äänet, : Kevään lämpöisetkin tuulet : Herättävät rinnassani : Epätoivon riennoissani. : 3. Mitä kauniin kevään ilo : Mua voipi hyödyttää? : Yhtä etsin aamuin, illoin : Löydä hänt’ en sittenkään : Tätä kuvaa haparoitsen : Käten avaan syleilläksen. : Vaan hän välttää hyväilyni, : siksi särkyy sydämeni. : 4. Nöyrry sinä kaunis, korja : Hyljää ylpee linnasi! : Kukkia sä lemmi sorja : Joita maassa kasvavi. : Kuule, lehdost’ laulu kaikuu, : Satakielen ääni raikuu. : Sijaa pienimmätkin majat : Tarjoo niill’ jotk’ rakastavat. Kah <nowiki>[</nowiki>[[G. A. Heman]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290072&conversationId=5&action=entryPage ''Tapio'' 15.6.1878]. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:G. A. Heman]] [[Luokka:Runot]] 2069 3584 2006-07-30T09:32:02Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ilta-hetkenä |alaotsikko= |tekijä=G. A. Heman |huomiot= }} : 1. Kas! tuolla lehdon varjossa : Yks’ poika piileepi; : Mit’ raukka puiden suojassa : Hän yhä vartoopi? : 2. Hän hiipii, hiipii hetkisen : Kuin haahmu rauhaton. : Näin vihdoin saapuu majallen : Luo armaans’ asunnon. : 3. Tuo heti avaa akkunan, : Liinaansa liehuttaa; : Ei salli sulhon riutuvan, : Mi häntä odottaa. : 4. Nyt pojan posket hohtaapi, : Hän puhkee laulamaan: : ”Oi, älä viivy, armaani, : Sua lemmin kuolemaan! : 5. ”Sä! tule edes hetkinen : Autuutta nauttimaan, : Ett’ voisin kevät kukkaisen : Rintaasi ripustaa.” : 6. Tuo laulu neidon rintahan : Tek’ haavan kallihin, : Hän heitti katseen palavan : Sulhonsa silmihin, : 7. Näin katse suli katseesee : Ja silmä silmään jäi, : Näin lempi liittyi lempehen : Kaht’ rakast’ yhdistäin. : 8. Oi! milloin mulle koittanee : Tuo kevät kultainen, : Milloinka ruusu puhjennee : Niin kaunis, herttainen. Kah <nowiki>[</nowiki>[[G. A. Heman]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290072&conversationId=5&action=entryPage ''Tapio'' 15.6.1878]. [[Luokka:G. A. Heman]] [[Luokka:Runot]] 2070 3527 2006-07-30T09:26:02Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tyhmäsen Elämäkerta. |alaotsikko=(Matkinto Ruottin kielestä*). |tekijä=Johan Henric Kellgren |huomiot= }} : Nyt, Miehet! kuulkaat korvillanna : Tuon Tyhmäs-vainaan elämää: : Jos ei se ikävätä anna’, : Niin joku taitaa hymähtää’. : Hän synty, tavan kurjan jälkeen, : Juur’ alastonna maailmaan; : Vaan putos loppu hältä melkeen, : Kuin pääsi käsiks tavaraan. : Kuin piennä oli poikanen, : Niin hoiti häntä ämmä-Naakka; : Sai’ tauvin siis – vaan voitti sen, : Ja eli sitten kuoloon saakka. : Hän, luonnostansa lakia, : Ei ollut paha tuskaumahan; : Jos sattu joskus suuttumahan, : Niin taisi olla’ vihasa. : Se virhi hällä nuorempana, : Ett’, ennen mieheks tultua, : Hän oli poika-kutjana, : Se katos poijes vanhempana. : Ei ketään kadehtinut hän; – : Jos karsasteli niin kuin haukka; : Ei sitä sovi’ syyttämään, : Kuin oli karso-silmä raukka. : Hän oli pystö vartalolta; : Siis luultiin häntä ylpiäks; : Vaan moitet käypi tyhiäks, : Kuin oli keno kasvannolta. : Hän tilkan otti mielellänsä; : Vaan väsy tyhjään lorinaan, : Ja haasti harvoin nielleensä, : Vaan nieli aina juodesaan. : Ei juomingeisa kerennynnä : Hän mainioksi ollenkaan, : Kuin aina pyöri päihtynynnä, : Jos vaan hän joutu juopumaan. : Hän ristiin rastiin kirjotteli, : Ja jaaritteli tihiään; : Jos runo loruks pyörähteli, : Se vaan ei runoks’ ikänään. : Myös sanoisansa aina varo : Hän sekannusta pimiää, : Ja sano, kuin hän mitä haro: : ”Sen selvempi jos selkiää.” : Jo nuorra äijän oppi karttu : Niin että saarnas kerran kans; : Vaan lyhyt oli saarnasans’, : Kuin ensi sana suuhun tarttu. : Jo hätä olis’ ollut suuri : Jos joku toinen joutu näin; : Vaan hänpä käänty toisinpäin, : Ja päätti saarnan siihen juuri. : Hän usein näki, matkoisaan, : Kuin viisahasti Luonto laati : Myös siinä että kylät kaati : Hän virtain vierin juoksemaan. : Myös sano hän: ”Jos Savoon vienee : ”Sun tiesi, niin sä siellä vain : ”Syöt herkutellen parahain, : ”Jos laukusasi hyvää lienee.” : Hän haasti aina hyvin tarkoin : Myös kaikkiin luotuin laadusta, : Ja merkillistä kerran, vartoin, : Hän puhu krapuin luonnosta. : Kuin kraput paasa soristelit, : Hän ratki puhkes’ itkemään, : Ja sanat suusta purskahdit: : ”Nuo raukat kuolit eläisään.” : Hän Raamattua lueskeli : Jo vuotta kolme kymmentä; : Vaan vähin vielä ymmärteli : Jot’ eivät muutkaan käsitä’. : Näin anto aika neuvon hän, : Niin Vallan-keinohon kuin muuhun: : ”Jos vaadit lehmää lypsämään, : ”Niin anna’ hälle ruokaa suuhun.” : Sen neuvon siveyden teille : Hän anto kumman eläisään: : ”Se käytös, jost’ on häpy meille, : ”Ei kunnioita ketäkään.” : Hän piti rohki, ollesahan, : Myös oman luulon mielesään: : Hän usko päivän paistamahan : Ja silmän luodun näkemään. : Ja ehkä aina eli varoin, : Niin joutu kerran sanomaan: : ”Jos varast’ autto valo harvoin, : ”Ei sokiata millonkaan.” : Tuon sananlasku oli soma : Edusta vapasukusen: : ”Ett’ ansiokin ihmisen : ”Ei ole’ muu kuin hänen oma.” : Jos raha-asioisa kaipaat : Myös neuvoa, niin Tyhmänen : Se neuvo näin:”''Jos paljon lainnaat, : ”Niin paljon velkaut polonen.” : Nyt tyhjään tutkit, sinä kansa, : Sun sielus’ siaa, veikkonen! : Jo aikaa sano Tyhmänen: : ”Se piilottelee piilosansa.” : Nyt irvistellen Lääkäreille, : Ja oppi heiltä soimataan; : Hän sano: ”onpa hyvä heille : ”Se keino, jos ei muillekaan.” : Jo parku moni ihmis-parka : Kuin hänen työnsä moitittiin; : Vaan Tyhmänen ei ollut arka, : Kuin muita vaanki soimattiin. : Ei veisannut hän juuri parhain; : Vaan estet siihen oli se, : Kuin kirkosamme kuulemme, : Jos virren nuotti menee harhain. : Jos häntä P&nbsp;i&nbsp;u&nbsp;v&nbsp;i pelisä : Ei oikeen mestarina pietty; : Niin syynä oli välisä: : Ei siitä sillon vielä tietty. : Jos oli orja taikka nainut, : Hän piti yhtä halpana, : Ja avio-liiton parasna, : Sen jost’ ei totta tulla’ tainnut. : Se jolla halu hyvä lienee : Viel’ ylempiä oppimaan, : Se visaan miehen sanat tiennee: : ”On paras elää’ ollesaan.” : Hän pani kerran, majasansa, : Kuin muutkin, maata tervennä, : Vaan aamull’, aivan’ kylmänä, : Hän nuosi ylös kuoltuansa. J. H. <nowiki>*)</nowiki> N&nbsp;u&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;t&nbsp;a&nbsp; v&nbsp;i&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;a&nbsp;s&nbsp; v&nbsp;i&nbsp;r&nbsp;r&nbsp;e&nbsp;n&nbsp; t&nbsp;e&nbsp;k&nbsp;i&nbsp;, &nbsp; T&nbsp;y&nbsp;h&nbsp;m&nbsp;ä&nbsp;n&nbsp; t&nbsp;u&nbsp;r&nbsp;h&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;t&nbsp;a&nbsp; s&nbsp;a&nbsp;n&nbsp;o&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;t&nbsp;a; on Suomalainen Sananlasku. Mainio Ruottalainen Virren-seppä, nimeltä Kellgren, on naurain viisastellut niin kuin nähään tästä laulusta, joka on hänen laulunsa mukaan muualla suomennettu ja lähetetty näihin Sanomihin pantavaksi. Olemme uskaltaneet vähän muutella muutamia paikkoja, josta tekiä ei närkästyne. Ensi-lehesä 4:nellä sivulla olemma me jo ilmottaneet anomuksemme saaha’ sen oikeuden. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123238&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 24.10.1829]. [[Luokka:Johan Henric Kellgren]] [[Luokka:Runot]] 2071 3680 2006-07-30T09:42:04Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Johan Henric Kellgren''' (1751–1795) (katso [[w:Johan Henric Kellgren|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Tyhmäsen Elämäkerta]]'' [[Luokka:Johan Henric Kellgren]] 2072 6318 2006-10-13T15:23:00Z Nysalor 5 Kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Kellgren, Johan Henric]] [[sv:Kategori:Johan Henric Kellgren]] 2073 8018 2006-10-21T15:38:58Z Nysalor 5 Tekijäksi Johan Ludvig Runeberg {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuorukainen. |alaotsikko=(Ruottista mukailema.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tuulonen, poskillain joka laukuilet ja mun heität, : Hei! sano, minnekkä vaan matkata mietiskelet, : Sukkela, kiiruhtavainen, tultuas rientävä poies, : Hei! sano, missäpä vaan, missä pysähtyvä oot? : Aaltoinen, joka purttani pienoa kiikutat hiljaa, : Jos sua seuraisin, jospahan airoset mun : Tottelisit vetojasi ja myötäsi kulkisivatten, : Vastaa, missäpä vaan valkama löytävä ois? : A’atukset lukemattomat, jotka povessani palatten, : Missä te Hei! sanokaas aivotte seisahtaa, : A’atukset, ylhäisen, puhtahan maailman lapset, : Minnekkä juoksunne jää, missä on matkanne pää? [[Klaus Kemelli|[Klaus] K[eme]–lli]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123263&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 3.4.1841]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Klaus Kemelli]] [[Luokka:Runot]] 2074 6051 2006-09-24T15:29:03Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Neitojen ja nuorukaisten kuorolle |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Rietasta kansaa vihaan, – se jääköön pois! : Vait, kuulkaa! Ihka uusia lauluja : ma laulan nyt, Apollon pappi, : teille, te neidot ja nuorukaiset! : Kuninkaat ylväät laumansa pelkoon saa, : mut heilläkin on herrana Jupiter, : mi murskas gigantit ja maailmaa : kulmia rypistäin järkähyttää. : Kai ehkä toinen laajemman köynnösmaan : voi istuttaa, – ken, kerskuen syntyään, : Mars-kenttää astuu virkain vaaliin; : kellä on kunto ja maine kuulu, : kun kilpaan käy; ken turvata ehkä voi : klienttein joukkoon –: määräpä kohtalon : on yksi ylhäin, yksi alhain, : uurnasta kaikkien arpa kirpoo. : Yli korskan pääs jos riippuvan ainiaan : näät miekan paljaan, ei sua viehtää voi : sikuulilaiset herkut hienot, : ei sulo soitot ja lintuin laulut : saa uneen viihtää. Vienoa unta ei : jää vaille maamies halvassa majassaan, : ei rantain varjostoissa, eikä : Menoissa leyhkissä Tempe-laakson. : Ken eloon niukkaan tyytyvi, häntä ei : saa hätään hyrskyt hurjat, ei raivosäät, : kun Arkturus käy loimuin länteen, : ei idän taivaalla Kauriin uhka, : ei viinivuoret rakeiden raastamat, : ei puistomaat, jos toivehet pettäiskin : kun milloin märkyys vaivaa, milloin : tähtien hehku, tai talven kylmät. : – Veet kohta ahtaiks saattavat kaloille : nuo vuoret, mereen louhitut: paasiaan : nyt veteen latoo taitoniekat : orjien kanssa, kun herrat rikkaat : sai maasta kyllän! Mut yhä kyltymys : jää herran seuraan, kammo se soutamaan : käy kolmihankaan, taakse ratsaan : istuvi selkähän murhe musta. : Jos suruun siis ei marmori Frygian, : ei ruskoväikkeet purppuravaattehen : suo hoivaa, – ei Falernon viini : eikäpä Persian nardusöljy: : miks uljaat pylväät kiusaksi katehen : ma uuteen tyyliin saliini teettäisin? : Miks vaihtaisin Sabinum-laakson : rikkauksiin sekä huoliin hurjiin? '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2075 4123 2006-08-01T06:31:38Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Liciniukselle |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Elinohjees on, sa Licinius, oiva, : kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn, : etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;keskellä luotoin. : Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu, : loat välttää hän lahotöllin kurjan, : avosilmin myös salit suuret, joita : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;karsaus katsoo. : Kovin tuulispää ikilatva honkaa : alas ahdistaa, ja kun torni kaatuu, : rymy raskain on; – ukon-vaajat iskee : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;huippuja vuorten. : Surun aikaan jää sydän tyyni toivoon, : ja jos sää on sees, polopäivää pelkää. : Lumet, talvet tuo tosin Zeus, mut hänpä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;myöskin ne poistaa. : Jos sun vastoin käy, – ajat vielä vaihtuu! : Ei Apollon jous ole jänteess’ aina; : kitarallaan myös runotarta voi hän : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;soittaen säistää. : Elä uljain päin, ota miesnä vastaan : ajan ahdingot; – ja jos tuuli liian : kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;paisuvat purjeet! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[fr:Ode II.10 - À Licinius Muréna]] 2076 2639 2006-07-12T14:34:19Z Nysalor 5 Grosphukselle Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Grosphukselle |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Tyvent’ toivoo mies, jota syliins’ sulkee : meri Aigeian, kun on yö, ja pilviin : meni kätköön kuu, ja kun teille laivan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tähdet ei tuiki. : Lepo kaipuu on rajupäisten Traakkein, : lepo Meedein myös – aseloistossansa; : mut, sa Grosphus, ei sitä hanki kulta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;purppura myös ei; : korut, aarteet ei, – vaka liktor itse, : joka eessäs käy, sydänhuolt’ ei häädä; : salat tuskat nuo yli kattolaattain : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;liehuen lentää. : Vähin tarpein vain elät tyynnä: arvoon : ota pöydälles isäs suolakippo; – : toki silloin ei himot, eikä kauhu : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;karkoita untas. : Ikä kuluu: miks koet paljon voittaa? : Mitä suuntaat ties eri maailmanääriin? : Et sä, luopuissas isänmaasta, pääse : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;itseäs pakoon! : Iki-kaipuu tuo heti laivaan astuu, : ja se kilpaan käy kera ratsujoukon; – : sido kaurihisi, rajusäätä viihdä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;viuhean myrskyn! : Ken se tajuuns’ sai ilot hetken, jättää : joka toiveen voi, ja hän vastuksille : hymyn hienon suo; näet onni koskaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ei ole täysi. : Elos katkaistiin, sa Akilles, nuorna! : Perin loppuun löi ikä Tithonuksen! : Ehkä suonee niin, mitä kielsi sulta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tunnit ne mulle. : Kas, Sikuulein maass’ sadat karjas mylvii, : nelivaljaissaan hevot hirnuu sulle, : punavaipassas väri tummin loistaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Afrikan simpsun. : Mulle immyt tuo, joka määrät mittaa, : runolahjan soi ja kuin Kreikan hengen, : sarat pienen maan sekä taidon välttää : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;joukkoa inhaa. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[fr:Ode II.16 - À Pompéius Grosphus]] 2077 9193 2006-11-17T16:57:47Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfr {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pyrrhalle |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Kenpäs poika se nyt, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;nuortea, öljypää, : maaten ruusuilla, sun : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;riistävi rinnoilleen : luolan turvissa, Pyrrha! : Kelle keltaiset kutris nyt : kiinnät puoleksi vain? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– Itkeä saa se mies : vaiheit’ taivahan sään, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;uskottomuuttas sun! : Hämmästyksin hän katsoo : tuimaa merta, mi tummenee: : Tänään luottaen hän : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;nauttivi loistostas, : uskoo saaneensa noin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;suosios ainiaks, : hempes noin, – kun ei tiedä : puuskaa pettävän tuulispään! : Hätää, kurjuutta vain : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;päilyvä pintas tuo! – : Äsken itse mä vein, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;aallosta päästyäin, : templiin vaatteeni märjät : uhriks aaltojen valtiaan. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[fr:Ode I.5 - À Pyrrha]] [[la:Carmina (Horatius) I, V]] 2078 4245 2006-08-01T06:41:37Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Thaliarchus nuorukaiselle |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Näät, kuinka hohtaa valkeavaippainen : Soracten huippu; taakasta hankien : käy painoon metsän puut, ja jäätyin : virrat ne äkkiä vangiks joutui. : Nyt tuima takkavalkea lietehen : tee lämpimikses; reipasna maljahas : suo vanhan, oivan viinis vuotaa, : oi, Thaliarchus, sa tynnyristä! : Muu kaikki heitä huomahan taivaisten; : he murtaa myrskyn vimman, mi vastaksuin : löi kuohupäät, – ja jälleen pystyyn : sypressi kohoo ja saarni vankka. : Äl’ urki turhaan huolia huomisen, : vaan päivä, jonkas sait, lue voitokses; : sa lemmen armaat riemut nauti, : nuorena kiitele karkeloissa, : kun intos uhkuu, kun ukon kärttyisyys : ei vielä vaivaa. Päiväsi parhain jaa: : Mars-kenttää etsi, – kävelyitä, – : kuiskeita viehkeitä illan suussa. – : Jää neidon kisaan, siinä kun varjoss’ yön : hän varkain piilee, tirskuen kätköstään: : Käsivarren koruun käy, – ja tyttö : riuhtovi vastahan heikoin hyvein! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[fr:Ode I.9 - À Thaliarchus]] [[la:Carmina (Horatius) I, IX]] 2079 2642 2006-07-12T14:34:30Z Nysalor 5 Bandusian lähteelle Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Bandusian lähteelle |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Lähde Bandusian, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kristallikirkas sa, : uhraan viiniä näin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kukkia sulle nyt; : lupaan huomenna vielä : nuoren jäärän, min sarvet jo : paisuu pahkasta pään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kiimojen otteluun. : Hukkaan hältä ne jää: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;huomenna purppuroi : kylmää aaltoas hurme : karjan kiihkeän veitikan. : Piiloos Sirius ei : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sinkoa hehkuaan; : illoin tarjoamaas : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;raitista vettä juo : aurast’ uupunut härkä, : luokses kiertävä karja jää. : Maineen kerran sa saat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lähde, kun sulle näin : tänään lauluni soi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;varjosta tammipuun : luolas suulla, min paatta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;soluu hauskasti haastain vuos. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2080 2643 2006-07-12T14:34:33Z Nysalor 5 Torquatukselle Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Torquatukselle |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;puut saa hapsia taas; : muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuohuen veet ohi käy; : nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;johtavi karkelemaan. – : Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistää : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;uhkuvan aikasi pois. : Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä kevään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kiitää, – kuolevi noin, : kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;talvi jo martona taas. : Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuoloa meille ne tuo: – : Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– tuhkaa, varjo sa oot! : Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enää : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;huomist’, taivahiset? : Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– pois perijältä se jää! : Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minos lausunut on, : ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitos : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;henkihin elvytä taas: : Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässyt : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;varjoin mailta ja yön, : eikäpä kahleit’ Theseuskaan voi katkoa Tuonen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;missä Pirithous on. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2081 3691 2006-07-30T09:42:17Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Postumukselle |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Voi, aika rientää, Postumus, Postumus, : kuin siivin siirtyy vuodet, ei viivytä : miel’ hurskas töitä kuolon kolkon, : ryppyjä, vanhuutta uhkaavaista. : Vaikk’ kolmin sadoin härkiä uhraisit : jokainen päivä, ystävä, ehdy ei : tuo virta suruinen, mi sulkee : Geryonin, Tityonkin kuulun. : Sen poikki kerran käyminen kaikkein on : maan minkä lapsia liemmekin, lienemme : kuninkahia tai kerjureita, : kaikille pursi on purjevalmis. : Varomme turhaan vaaroja taistelon, : pelkäämme merta Hadrian myrskyisää, : oi turhaan! Turhaan välttelemme : syksyllä terveyden syöjää tuulta. : Ei auta, kerran nähtävä kunkin on : tuo virta tumma, vierivä hiljalleen, : myös heimo herja Danaon lasten, : Sisyphus, tuomittu pitkään työhön. : On heitettävä maa, koti, vaimokin, : tuo mieluinen, ja puista sun tarhassas : sua, hetken lyhven herraa, seuraa : matkalle sypressi synkkä yksin. : Perijä tulee ansiokkaampi, juo : satojen salpain sulkemat viinit, käy : sun pöytääs niinkuin pappi, kastaa : kaulaa ja paasia permannonkin. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] 2082 5944 2006-09-24T15:22:43Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Licinukselle |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Parhain teet sa, oi Licinus, kun aina : kulje aavaa et etkä liioin pelkää : merta myrskyisää etkä liioin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;rantoja seuraa. : Tuuli tutjuttaa väkevimmin honkaa : lakkalatvaa, suistuvat suuret tornit : ryskinällä, näin salamatkin lyövät : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;huippuja vuorten. : Toivoo viisas mies pahan päivän tullen, : pelkää onnessaan elon oikkuisuutta. : Katso, talvet antavi kolkot, kylmät : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juppiter, hänpä : keväätkin. Ei ain ole ahdas, joskin : nyt on ahdas. Eipä Apollo itse : aina joustaan jännitä, virittää myös : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;virren ja soittaa. : Näytä uljuutt’ ain elon ahdingoissa, : mieltä miehen myös! Puhaltaissa tuulen : liian myötäisen, ole viisas, reivaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;paisuvat purjeet. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] [[fi:Ode II.10 - À Licinius Muréna]] 2083 2647 2006-07-12T15:24:22Z Nysalor 5 Chloe Maailman kannel -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Chloe |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Kartat kaurihin laill’ oi minua, Chloe, : kauriin kulkevan laill’ Libyan vuorilla; : emää etsivi rukka, : metsää, myrskyjä pelkäillen. : Milloin, kas, kahahtaa lentävä lehti tuo. : milloin marjojen taas varsia vihreä : liikuttaa sisilisko; : polvet pettävät, rinta lyö. : Kaunis karkuri, oi! En ole tiikeri, : en lie leijonakaan Libyan korvesta, : jätä äitisi jäljet, : kypsä miestä jo seuraamaan! '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] 2084 4292 2006-08-01T06:44:51Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vergiliuksen lähtiessä |alaotsikko= |tekijä=Horatius |huomiot= }} : Suojelkoon sua taivas, oi, : suojelkoot Helenan veljyet, tähtöset! : Teljetköön isä tuulien : kaikki muut, toki ei leyhkiä läntisen. : Kannat, oi alus, kallista! : Saata Vergilius Attikan rannalle, : saata ehjänä sankari, : että säilyisi, oi, puoli mun sielustain. : Rautatammi ja vaski lie : kolminkertahinen ympäri rinnan sen : ollut, ensin mi uskoa : aaltoin armoille voi haahtensa haurahan, : eikä peljännyt puuskia : pohjoisen, idän ei inhoisan raivoa, : tuon, mi hyökyjä Hadrian : hallitsee, pelännyt ei sadetähtiä. : Olla kuoleman-kylmä se : mahtoi mies, joka voi silmillä kuivilla : nähdä nuo merihirviöt, : kauhun kalliot myös, Acrocerauniat. : Turhaan maat sekä mantereet : luojat leikannehet lie meren kuohuilla, : koska kuitenkin irstahat : haahdet kaalamojen kiellettyjen yli ui. : Uljas kaikkea uhmaamaan : heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen. : Uhmin Iapetuksen laps : vilpillä viekkauden toi tulen kansoille. : Tuotu kun tuli linnastaan : taivaisest’ oli näin, paisehet, kuumehet : oudot maan yli lankesi, : kuolo askeliaan kiiruhti ankara. : Nousi Dædalus ilmoille : sulkalentimin, joit’ ei ole sallittu : ihmiselle; ja Herkuleen : voima murskaksi löi Tuonelan portitkin. : Missä määrä on ihmisen? : Taivaankin pyhättöön pyrjimme, tyhmyrit, : sentään nurkuen, nuoliaan : koska sinkoelee suuttunut Juppiter. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Horatius]] [[Luokka:Runot]] 2085 2651 2006-07-12T21:20:29Z Nysalor 5 Keväälle Kanawasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Keväälle |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : Sinua nuorukainen : Kevät odottelen! : Iloinen kukkapaimen : Tule’ jo nurmillen! : Nohoo, jopas sa meillä : Olet nyt kaunonen! : Jo riemu syämmellä : Sinua kohtelen. : Muistatko kullastani? : O, muistapas toki! : Minua kun se lempi, : Ja lempii vieläki. : Hänelle kukkaisia : Sinulta pyytelin; : Ma pyyvän nytki niitä : Sinäpä annatkin. : Sinua nuorukainen : Kevät, odottelen! : Iloinen kukkapaimen : Tule jo nurmillen! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=96182&conversationId=2&action=entryPage ''Kanawa'' 22.4.1846]. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] 2086 3641 2006-07-30T09:40:35Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Miitelmiä |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : '''Paras Valta.''' : Mistäpä tunnen parhaimman vallan? siitä kun tunnet, : Ystävä, parhaimman vaimon, – ettei haasteta siitä. : '''Avain.''' : Tahtonet itseäs’ tuntea, katsele tarkasti muita, : Tahtonet tuntea muita, katsahda sydämehesi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123264&conversationId=6&action=entryPage ''Sanan Saattaja Wiipurista'' 27.2.1841]. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] 2087 2653 2006-07-12T21:20:51Z Nysalor 5 Muistelma Lauralle Kanawasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muistelma Lauralle |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : Miksi henki henkeäs janoopi : Miks’ sinuun se ikkusesti pyrkii? : Miksi huulten hekumallisuusi, : Miksi myös sun katseluin sulousi, : Kuolettaa mun voisi? : Niin kuin orjat voittoansa luokse : Eikö järjestään sun luo jo juokse : Kaikki henkyeni hempehimmät : Jäsenistä, kuin sinua Laura : Silmäni näkeevät? : Miksi rientelehteleet he sinne : Vain kotoonsa siellä etsielle? : Veljekset eroitteutko siellä : Toisiansa kohteleet he viellä : Heimo hempeydellä? : Yhdistyinäkös me jo olimme? : Siksikö sykkivätki sydämmemme? : Sammuneenko Auringon säteessä : Päivät hehkuen jo hekkumissa : Vietimme yhessä? : Niin on! Kalevoissa kaonneissa : Yhdistettynä olit minussa. : Runottaren’ se taivaasta tullut, : Niin sen olleheksi siellä kuullut, : Myös on ilmotellut. : Ikkusesti yhdistetyt siellä, : Niin se kuiskutti minulle viellä, : Jumaluutena me myös jo loimme, : Halki mailmoita, jos tahoimme, : Haahmoella voimme. : Vastahamme hekkumallisuusi : Virtaeli ikkusesti uusi; : Salaisuudet silloin halki näimme : Luo totuuden lennellä myös voimme, : Henki siivillämme. : Itke Laura! kaannut on se henki; : Mie ja Sie sen kaunokainen jälki. : Ikkusesti meitä myös himoittaa : Yhdistyinä jällehen tavoittaa : Muinos Jumaluutta. : Siksi henki henkeäs janoopi, : Siks’ sinuun se ikkusesti pyrkii. : Siksi huulten hekkumallisuusi, : Siksi myös suloiset katseluisi : kuolettaa mun voisi. : Siks’, kuin orjat voittajansa luokse, : Järjestään sun luokseheis nyt juoksee : Kaikki hengelmäni hempehimmät : Jäsenistä, kuin sinua Laura : Silmäni näkeevät. : Niinpä siirtelehteleet he sinne : Nyt kotoonsa siellä etsielle. : Veljekset eroiteutpa siellä : Toisiansa kohteleet he viellä : Heimo hempeydellä. : Niin nyt, kuin mun keksivät sun silmät : Miksi poskesi jo ruskettuvat? : Emmekös jo niinkuin ystäväiset, : Niinkuin hempehimmät heimolaiset, : Toisihimme syösseet? '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123268&conversationId=3&action=entryPage ''Kanawa'' 25.10.1845]. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] 2088 2654 2006-07-12T21:20:57Z Nysalor 5 Orleanin neien jäähyvästit Kanawasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Orleanin neien jäähyvästit |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : Nyt jääkää terveheksi vuoret nurmet! : Kotoinen lakso jää hyvästi nyt! : Johanna teitä ei enempi kulje, : Hän jättää ikuisesti teiät nyt! : Työ kukkas’t joita kastelin ja puuni : Kuin istutin, nyt loistakaaten kai! : Hyvästi loksot työ, ja heralähteet, : Ja metsän kaunis kaiku jää hyväst’! : Johanna lähtee pois, se ystävänne, : Ja ikkusesti teiät jättää tänne! : Nyt jääkää terveheks’ suloiset paikat, : Työ jotka näittä lapsileikkini! : Ja lammaslaumaseni nurmikoilla, : Nyt haihu, paimenesi erkani! : Mä sotatantereella hurmasella : Nyt paimennettavaksi lauman saan; : Niin käsketty on mulle taivahasta, : Mun mieleni on irrotettu maasta. : Joka Moosekselle, seisten Hoorebilla, : Tuli pensahasta muinen lausunut; : Ja Hän kuin Phaaraon joukot lainehilla : Meren pohjahan punaisen hauvannut; : Ja joka Taavittia rohkasutti : Kuin luona seiso hirmu Goljatin; : Hän lausu mulle noista lehvikoista: : ”Mene! minusta maailmassa toista.” : Hän lausu: vaskipaitoihin sä muuttai : Ja rauvoita sun hellä rintasi; : Et saa sä kuulla miehen rakkautta : Et nautita himoja maallisii; : Ei morsiusruunu palmikoilles tulla : Ei lapsukaista maata rinnoissais. : Vaan voiton, kunnioin ja sota-onnin : Sun lahjoitan niin muita korkeammin. : ”Kun urhakimmat uupuut tappelussa, : Kun Ranskanmaa on hukkumaisillaan, : Niin sillon vaanu käessä eelkmäissä : Sä riennät tappeluun ja kaikki kaat, : Ne vahvat voittajat ja vainolaiset : Sä kaat kuin viljoansa niittäjät : Niin säilytät sä sankarpojat maasi : Ja Rheimsin suojelet ja kuninkaasi.” : Oli taivolta luvattu mulle merkki, : Ja tuopa rautalakki sieltä on; : Mun rintoani nostaa taivon henki : Kun päässäni sen tunnen painavan, : Ja tunto enkelein on mielessäni : Ja vainon kiihko kytee rinnassain; : Nyt kuulen soasta sankarien voiton, : Ja sota-sarven kutsuvaisen soiton. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=48708&conversationId=4&action=entryPage ''Kanawa'' 26.5.1847]. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] 2089 10339 2007-01-25T18:21:54Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Ystävyys” uudelle nimelle ”Ystävyys (Schiller)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystävyys |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ystävä! ihaile Luojan töitä, : Etsien lakia niiss’et löydä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eipä yllä niihin ymmärys – : Mailmat ja henkivaltakunnat : Kiertää yhden ratta’aisen naulat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kohti tarkotustansa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tähtyet, ne avaruuden orjat, : Saivat suortuneet ratansa hurjat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ympär’mailman napaa. : Henkyet, syleillen järjestöissä, : Virtaat kuin mereen vesi joissa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Henkiauringon tykö. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuoko vyörtö kaikkivalte’uden : Myös ijäiseen lempiliitto’uteen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hemmin sydämemmeki sitoi : Raahvael! syleilyssas, – o riemu! : Rientää henkiaurinkoon mun sielu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Täydellistymähän myös iloin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hetki autuas! jona sun löysin, : Tuhansista mä sinun eroitin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuhansistapa olet minun. : Mailmat musertukoot ja kaikki : Kappaleet eroilko’ot nyt rikki : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sydämein iäti on sinun. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eikö silmiesi liemuloissa : Oma hekkuma minulle loista? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Itsiäin sinussa vaan ihaan. : Ihanaisempi on maa se armas, : Kahta kirkkaampi on ja taivas : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ystäivässäni kun niitä nään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Murhekyynel kuormansa unouttaa, : Nauttiaksensa levon suloutta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sylelyissä armahaisensa. : Hohdekki se hehkuihastuksen, : Eikö silmien säteessä ystävyksen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Etsi myös suloista hautaansa? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Seisosinko luonnossa mä yksin : Sielut kallioihin houreksisin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja syleillen heitä suutel’sin. : Ilmat kuihkusi mun kuiskehia, : Vuoret vastailivat iloja, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaipausta tuskin tuntisin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hengettömät oomme – kun vihaamme, : Jumaloita lemmin kun elämme, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pyörtöä suloista seuraten. : Polvi polvelta tuhansin kerroin : Lukemattomien henk’ olentoin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Halki tungehtee se köytönen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Käsitysten, nousemista nosten, : Mongolista luoksi ennustus’ten, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun jo enkelei lähinnä on. : Riehuksimme kaikki kiehkurassa, : Kunne viimein valkeu’n meressä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hukkuvat laveus ja aika myös. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ystävittä mailmojen luoja : Tunsi kaihon, loi siis henklöiä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Autuita kuvia autu’en. : Josko kallahistansa se korkein : Ei lie löynnyt maljastansa henkein, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sepä kuohuu iankaikkiseen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=7458&conversationId=5&action=entryPage ''Kanawa'' 18.10.1845]. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] 2090 7105 2006-10-15T13:36:22Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sveitsin lauluja |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} == 1. Kalastajapoika. == : Vesi uimahan vaativi, maininki päilyy, : poika rannalle nukkui, ruohikko häilyy, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hän helkkehen kuulee : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuin huilujen ois, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuin enkelikuorot : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;maill’ Edenin sois. : Hän herää, jo autuutta ahmaisee, : hänen rintaansa lainehet huuhtoelee. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Soi aalloista ääni: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;mies nuor’, ole mun! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ma nukkujan noudan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jo nuorena sun. == 2. Paimen. == : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kesä keikkuen läks, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jäi laitumet huoleen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;syys saa, kotipuoleen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jo paimenet käy. : Me vuorille lähdemme, jällehen näymme, : käen laulavan kanssa kun laaksoja käymme, : kun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu, : runot raikuu ja tohisee toukojen kuu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kesä keikkuen läks, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jäi laitumet huoleen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;syys saa, kotipuoleen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jo paimenet käy. == 3. Alppi-ampuja. == : Jyly vuorilla käy, epävarma on tie, : ei pelkää, ken alppi-ampuja lie, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hän uljaana astuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;on ympäri jää, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kevät ei kuki, virpi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ei vihreäpää. : Hänen allansa on meri usmainen ain, : hälle maailma on rako pilvien vain, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hän ihmisten kaupungit : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;unhoittaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;mikä luonnon on muoto : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja kukkiva maa. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] 2091 7664 2006-10-18T09:40:15Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Tutancamoon|Tutancamoon]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Tutancamoon|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Valter |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : Myötä nuoli, jousi : vuorta, korpea : metsästäjä nousi : aamunkoitossa. : Niinkuin ilmat ylhät : kotka hallitsee, : metsämiesi jylhät : vaarat vallitsee. : Nuolenkantamalta : hänen kaikki on, : saalis yltä, alta : yhtä verraton '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] 2092 4201 2006-08-01T06:38:10Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hautavirsi |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : Pian saapuu kuolo ihmisen, : ei pitkää anna aikaa armon, : pois tempaa kesken päivien, : pois syöksee kesken toimen, tarmon, : liet valmis tai et, pakko sulla : on tuomarisi eteen tulla. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] 2093 2659 2006-07-12T22:14:42Z Nysalor 5 Kello-laulu Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kello-laulu |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} <p align="right">''Vivos voco. Mortuos''<br/> ''plango. Fulgura frango.''</p> : Syvään muurattu on maahan : kellonkaava torvineen. : Valutyöhön joutukaahan! : Joka mies nyt paikalleen! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toimeen hikipäin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kaikki käsikkäin: : Tulos palkitsevi vaivas, : siunauksen suokoon taivas! : Kun alamme nyt oivaa työtä, : on sanat vakaat paikallaan; : kun kelpo lause työss’ on myötä, : niin toimet sujuu sukkelaan. : Myös harkitkaamme arvioiden, : mit’ aikaan heikot voimat saa; : mies veltto, työtään hutiloiden, : ei tiedä, mitä valmistaa. : Juur ihmisälyltäs sa vaadit, : ett’ ensin kuvaat mielessäs : ja selvät suunnitelmat laadit, : kun toimiin työn käyt käsilläs. : Puita pesään, kuusipuuta, : kuivaa, jota liekki syö! : Kohentakaa uunin suuta, – : hei, jo lieska hormiin lyö! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaski sulaa on! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tinaa joukkohon! : Niinpä saadaan pronssi oiva, : syntyy meille kello soiva. : Kun kyky, luottain tulen voimaan, : maan alla kellon valmistaa, : niin kirkon tornista se soimaan : käy tekijäinsä kunniaa. : Sen ääni kautta aikain kauan : soi kaikuin korviin ihmisten, : se murheet lientää luona hau’an : ja yhtyy kuoroon hartaiden. : Se katsoo ihmislapseen lietoon; : ja vaiheet päiväin kerkeäin : tuo juhlallisna kansan tietoon : sen malmi, mieltä ylentäin. : Kuplat kuohuu taikinassa, : aine suli kauttaaltaan! : Lipeää nyt saakoon massa, : niin se juoksee solkenaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Puhdas, vaahdoton : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;seos olkohon: : Saadaan puhdas sointu malmiin, : heleys ääneen kellon valmiin. : Kas, riemuisasti pikku lasta : sen juhlasoitto tervehtii, : kun elontietään alkain vasta, : hän kehdossansa uneksii; : niin synkeät kuin kirkkaat päivät : ne vielä aikain kohtuun jäivät; : nyt äidinrinnan hellä lempi : on lapsen armas aamuhempi. – : Mut vuodet vierii nopeaan! : Pois poika viskaa tyttöin vauvan : ja syöksyy eloon huimimpaan, : hän kiertää maailmaa kanssa sauvan, : on outo kotiin tullessaan. : Nyt armain ilmein, viehäkkeessään, : kuin taivaan-kuvan ihanan. : ja rusoposkin kainoin, eessään : hän näkee immen seisovan. : Hän punehtuu, kun neidon kohtaa, : ja hymy hänet hehkuun luo; : kauniimmat ruusut, jotka hohtaa, : hän lemmitylleen rintaan tuo. : Oi, sulo toiveet, kaihot vienot : ens lemmen kulta-aikojen! : Ne aukee silmiin, taivaan-tienot, : jää sydän hurmaan autuuden; : oi, kestäis aina tämä taika, : tää armas nuoruuslemmen aika! : Torvet hohkaa putkijohteen! : Pistän puikon metalliin; : jos se nyt saa lasihohteen, : valutyö voi alkaa niin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pojat, sukkelaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kokein tutkimaan, : miten hauras norjaan juontui, : kuinka seoksemme luontui? : Näet missä vahva hentoon ryhtyy, : miss’ ankaruus ja lempeys yhtyy, : Saat hyvän soinnun syntymään. : Niin tutki, kun teet liittovalas, : taipuuko mieleen mielialas! : Katumus syöpyy pettyvään. : Myrtti kaino kiehkuroiden : väikkyy päässä morsion, : kirkonkellot kutsuu soiden : vihkijuhlan loistohon. : Oi, tän juhlan riemuun kätkee : nuoruusajan toukokuu! : Seppel kuihtuu, huntu ratkee, : armaat unet unhottuu. : Pois kiihko jo jää, : mut lempi on luottava; : kukan painuvi pää, : se on heelmää tuottava. : Käy toimihin mies, : elon taistohon töytää, : hän työalan löytää; : hän rehkii ja raataa, : alas estehet kaataa, : hän puuhaa ja puhkuu, : hän onnea uhkuu. : Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa, : ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa. : Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu. : Kodin ohjat on vaimon, : on emännän aimon, : ja lasten äidin; : hän on holhooja perheen : ja estäjä erheen. : Hän tyttöjä neuvoo : ja poikia ohjaa; : hän liikkuu ja häärää : ja askaret määrää, : tuo voittoakin : käsin järjestävin. : Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää, : hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää, : ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa : viti-villaa ja puhtainta palttinaa, : luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon : ja on valvoja talon. : Isä kartanoportailtaan : ilomielin maitansa katsoo, : arvaa uljasta onneaan, : kuulee kilkkuvat karjankellot, : näkee niityt ja notkuvat pellot, : aitat täydet ja ahdetut luuhat, : näkee riihellä puintipuuhat. : Kerskuin hän naurahtaa: : vahva kuin vankka maa : ja iskuilta kohtalon : turvattu talo on! : Mut onni, mi hymyy viittoili, : ei solmijaks ole liittoin, : ja äkkiä turma saa. : Valantaan nyt käydä saamme, : murtopinnan tiiviiks nään. : Hurskain mielin huokaiskaamme : nyt, kun sulut päästetään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tulppa auki lyö! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Herran huomaan työ! : Syöksyy kantakaareen kaavan : kuuma virta lailla laavan. : On tuli onneks ihmisen, : kun vaalit sitä valliten, : ja mitä luo se muovaillen, : saa aikaan taivaanvoima sen; : mut voima tuo on hirmuinen, : kun kahlehensa katkaisten : jo omaa tietään kulkemaan : käy luonnontytär irrallaan. : Voi sua, jos se hurjin paloin, : kasvain, vyöryin valtoinaan, : kautta kaupunkein ja taloin : raivoo, riehuu vimmoissaan! : Ihmisneron luoma jaloin : sortuu roihuun kamalaan! : Pilvi musta : maahan sataa : virvoitusta; : leimaus silloin jyrähtäin : iskee päin. : Kuulkaa häivytystä, hoi! : Kellot soi! : Illan suu : ruskottuu; : niin ei hohda päivän koi! : Tupruu sauhu! : Valtaa kauhu : kaupungin. – : Tuli puhkee paloon roimaan, : yli kattoin karkeloimaan : liekit lentää, päästen voimaan. : Roviona roihu riehuu, : räystäät ryskää, kuumuus kiehuu, : pylväät suistuu, palkit murtuu, : Lapset parkuu, äidit turtuu, : koirat vinkuu, : huudot rinkuu. : Kesken kauhuin käydään työhön, : päivän kirkkaus hohtaa yöhön; : kautta ketjuin, käsin vankoin : jonot sankoin : kiirein kulkee; vuolahasti : vesi suihkuu kattoon asti. : Saapuu myrsky, raivoisasti : yhtyin liekkein pauhinaan. : Hei, ne sinkuu liehuissaan : varastoiden kuiviin orsiin, : tarttuu pehkuihin ja korsiin, : kuivat sälyt kaikki löytää, : ja nyt telmii, kuin ne maan : raastaa tahtois juuriltaan; : kohti taivaankantta töytää : hurjapäät! : Turhaks näät : taistos luonnonvoimaa vastaan, : väistää voit sa ainoastaan, : alistut, kun hukkuu työs. : Tyhjiks jäi : paikat palon; : myrskyyn lentää tuhka talon. : Kaaret törröttää ja mustat : torvi-tynkät; : katsoo taivaan pilvet synkät : huoneisiin. : Sortui lies! : Raunioihin : kylmiin noihin : vielä kerran katsoo mies. – : Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan. : Vaikk’ kohtas isku kohtalon, : jäi vielä sulo lohtu toki: : kun rakkaitaan hän koota koki, : kas, tallellahan kaikki on! : Alas virtas! – vaski riittää, – : kaava tuli täytehen! : Tokko tekijöitään kiittää : työ, kun tuomme esiin sen? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ehkei luontunut? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos lie haljennut? : Oi, kenties, kun toivo hymyy, : edessä jo turma lymyy. : Maan poveen, kätköön pyhän mullan, : uskomme työmme tuottehen; : niin maamies kylvää siemenen : ja luottaa nousuun viljakullan, : kun aika tulee täytehen. : Myös kallihimmat siemenetki : peitämme murhein poveen maan : ja toivomme, ett’ tulee hetki, : kun käy ne eloon ihanaan. : Tornista kirkon : verkkaan vain : soi kuolinkellot, : kumahtain. : Surusoitto seuraa haudan pieleen, : matkalaista saattain viime tielleen. : Oi, jo puolisosi rakkaan, : oi, jo uhrautuvan äidin : tumma Tuonen ruhtinas : tempas, mies, sun rinnoiltas, : luota lasten hentoisten, : joita kantoi hellien, : joita hellään vaali innoin, : imettäin ne äidinrinnoin. Oi, : nyt perheen siteet sulta : laukes, iäks katketen; : kodin onni, äiti kulta : muutti maille varjojen; : poiss’ on kodin hellä käsi, : silmä, joka valvoi öin; : orpoja ja itseäsi : vieras hoitaa lemmetöin. : Kunnes kello jäähtyy siinä, : raskas työ nyt seiskohon. : Pojat, joit’ei mikään kiinnä, : vapaat niinkuin linnut on. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tähtein tuikintaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ollaan jouten vaan, : kunnes iltakuoro haipuu; : mestari vain huoliin vaipuu. : Metsätöiltään miesi palaa : reippain mielin illan suussa, : kodin lämpimille halaa. : Lampaat määkyin kotiin kulkee, : ammuu karja : kiiltokarva, käyräsarvi; : kellot kilkkaa, : kun ne tulee perävilkkaa. : Lyhdekuormaa : ruuna kiskoo; : kiertäin vyhteen, : poika viskoo : yli lyhteen : kukkasvyön. : Tanssihin käy nuori kansa : jälkeen työn. : Tiet ja torit tyhjenevät; : hauskan lieden luokse kertyy : perhekunnat; kirskuin kiinni : portit kaupungin jo pannaan. : Hämy synkkä : maahan lankee; : vaan ei pelkoon meitä saata : varjot yön; : rauhanmies voi tyynnä maata: – : laki valvoo, poistain pahantyön. : Kallis oikeus, kaikkein suoja, : taivaantytär, onnen tuoja, : kevein pakoin sidot vapaan; : perustan loit kaupungeille, : johdit yhteistoimen teille : metsäläiset ihmistapaan, : yhteen liitit höllät ohjat, : annoit siveystajun pohjat, : kallihimman tunteen toit, : lemmen isänmaahan loit! : Sadat käsivarret käkee : yhteistyöhön rattoisaan; : liikkeist’ innokkaista näkee : voiman, tahdon tarmokkaan. : Mestari ja sälli kanssa : tietää vapaan työnsä lait; : kukin mies on paikallansa, : herjaaja se olkoon vait. : Työssä sun on kunnias! : Vaivannähnyt palkan kantaa: : Arvon saakoon ruhtinas, : meille arvon työmme antaa. : Rakas rauha, : sulo sopu, : jäämään jääkää : kaupunkiimme hiljaiseen! : Älköön koskaan päivä nousko, : jolloin sodan julmat joukot : tyyntä laaksoamme raastaa, : jolloin taivas, : jota vieno rusko : illoin seijastaa, : kaupunkein ja kyläin hurjaa : palon lieskaa heijastaa! : Muotin nyt me murtaa voimme, : rikki sen jo lyödä saa; : kohtasilmin ihannoimme : kuvaa sopusuhtaisaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Käykää vasaraan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuori pois nyt vaan! : Olet kellon ilmiin saava : vain jos pirstaks menee kaava. : Vain mestari se viisain toimin : voi kaavan murtaa aikanaan; : mut voi, jos vaski omin voimin : käy hehkuvuona virtaamaan! : Se sokein vimmoin, räjähdyttäin, : lyö säpäleiksi kehystät, : kuin hornan-liekein kaikki syttäin, : sen tuholaineet vierivät. : Kun voimat raat saa riehakoida : ei muodostelmaa luoda voida; : kun kansat raivoo valloillaan, : ei onni pääse taimimaan. : Voi maata, missä paloaineen : näät kyliin kurjiin kertyneen, : ja rahvas, ryöstäin linnat maineen, : käy itse käsin oikeuteen! : Kapina tarttuu kellon kieleen, : sen kupu ulvoin ämyää! : vihitty rauhaa soimaan mieleen : nyt väkivaltaan yllyttää. : Vapaus, veljeys! huuto raikuu; : jo rauhanmies käy miekkahan, : ja torit täyttyy, kadut kaikuu, : näät murhajoukkoin riehuvan. : Hyeenain lailla, kilvan kiistäin, : siin’ irnuu vaimot ilkkusuin, : kuin pedon hampain irti riistäin : sydämet äsken surmattuin. : Ei mikään ole pyhää, taukoo : jo tunteet, joita kainous toi, : ja hurjuus kaikki sulut laukoo, : ja ilkivalta mellakoi. : Herännyt leijona on kiivas, : on julma hammas tiikerin, : mut ihminen, min raivous riivas, : on hirmuisista hirmuisin. : Niin on! – ei taivaansoihtu valon : oo käsiin umpisokeiden! : He sit’ ei nää, he syttää palon, : maat, kaupungit vain tuhoten. : Riemuun vaihtui huolten taakka! : Kas! kuin kirkas täysikuu : kello ehjä kehään saakka : kotelostaan paljastuu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuvun laitoineen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vienoon väikkeeseen : ilta luo ja kilpileiman, : nimen taideniekan reiman. : Hei, joukkohon! : Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa! : nyt kellon vihkiäiset alkaa. : '''Concordia''' sen nimi on. : Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan : Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan. : Ja tehtävään se käyköön, oi, : johonka mestari sen loi: : Pian maisen elon yläpuolla : se heiluu siinnoss’ ilmojen, : jyrinän naapurina tuolla : on välimailla tähtien. : Soi kehottain sen ääni silloin, : kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo, : jotk’ kiittää Luojaa aamuin, illoin : ja vuoden vaihteet tietoon tuo. : Iäiset vakavuudet selkoon : se saattakohon soitollaan, : ja joka hetki, heiluissaan, : sen kieli aikaa kosketelkoon. : Se elon vaiheet tuokoon julki : vaikk’ itse on se tunnoton, : ja heille, jotka kuoloon kulki, : se viime rauhaa soikohon. : Ja kuten kaiku kohta-ikään : soi loppuun, kun se korvaan saa, : se kumutkoon: ei kestä mikään, : maan päällä kaikki katoaa! : Köysin vahvoin nostakaahan : ylös kello kuopastaan! : Pääsköön sointuin ikimaahan, : taivaan sineen kohoomaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaikki kiskokaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hei, se heilahtaa! : Riemua se tuokoon lauhaa, : ensi ääni soikoon '''rauhaa'''. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[de:Das Lied von der Glocke]] 2094 6025 2006-09-24T15:27:29Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaiho |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : Laakso tää on ahdas, pieni, : usvat kolkot painostaa. : Pois jos johtaa voisin tieni, : minne mieli kaihoaa! : Kunnaat kukkii lounaan mailla, : ikikevään siellä nään: : Saisin liitää linnun lailla : yli vuorten etelään! : Sulosoinnut, täyttäin tienot, : taivaanrauhaa rintaan luo; : yli kenttäin leyhkät lienot : tuoksuin balsamia tuo. : Kultaheelmäin loistoon kiehtää : tummat viidat lehviään; : mieltä kirjokukat viehtää, : joit’ ei talvi riistäkään. : Mitkä ihmeet silmää kohtaa : säihkeess’ ikiauringon! : Miten vuoret väikkyin hohtaa, : miten lauha ilma on! – : Oi, mua estää virran hyrskyt, : jotka pauhaa kuohupäin; : välillämme kohoo tyrskyt, : sydänparkaa säikyttäin. : Venho vaappuu, tullen tuolta, : soutajaa en nähdä voi. : Purteen hyppää ilman huolta! : Henget sitä haltioi. : Usko, tohdi, – sillä, tiedä, : onni ei tuo takeitaan; : sinut ihme vain voi viedä : ihanuuteen ihmemaan. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2095 3421 2006-07-30T09:16:22Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Alppimetsästäjä |alaotsikko= |tekijä=Friedrich Schiller |huomiot= }} : Sääli toki kauris rukkaa! : Kauris on niin suloinen, : syö ja nyhtää nurmen nukkaa, : puron luona leikkien. : »Äiti, äiti, miehen teille : ajoon tahdon tuntureille!» : Voisit ennen karjaa kaita, : hauska torveen toitottaa! : Kellot kilkkuu pitkin maita, : metsä huohuu, humajaa. : »Äiti, äiti, miehen teille : pilviin tahdon tuntureille!» : Miks et kukistas sa huoli? : Vienosti ne hymyää. : Vuorten viluun kukat kuoli, : kolkot huiput peittää jää! : »Kirjokukat, tiedänhän ne, : äiti, äiti, en jää tänne!» : Läksi poika ajoon riistan, : pois hän syöksyy veikaten, : hurmoksissa hurjan kiistan : häälyy yli kuilujen. : Kilpaan käyden tuulen kanssa, : kauris karkaa makuultansa. : Kaljun rinteen kallioita : kapuaa se kepeään, : pelkäämättä onkaloita : siukuu yli iljenjään. : Mutta hurjapää ei huoli, : seuraa kädess’ surmanuoli. : Nyt se vuoren huippuun häätyy, : viime kielekkeelle jää; : kuilun partaalle se päätyy, : pakoon pääsyä ei nää. : Eessä surma, syvyys huima, : takaa tulee urho tuima. : Tuskan silmin vaiti rukka : kovaa miestä rukoilee; : turhaan, jo sen perii hukka, : hän jo tähtää, – Hipaisee? – : Vaipuu jousi! – Rotkelmastaan : Vuoren-Ukko tulee vastaan. : Hätääntyneen Halliparta : surman suusta pelastaa. : »Turmantuoja, teilläs karta : Lumilinnaa rauhaisaa! : Ihmisten on maassa majat; : mitä meidän karjaa ajat?» '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2096 4338 2006-08-01T06:48:41Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Keijuinkuningas |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Ken on myrskyssä yön niin myöhäiseen? : Isä ratsain kulkevi lapsineen; : sitä hoitavi huolin lemmekkäin, : sitä painaa rintaansa, viihdyttäin. : Miks, poikani, kätkössä noin sun on pää? – : Isä, katsos, etkö haltiaa nää? : Se on keijuinkuningas, kruunuin, vöin! – : Näät usvaa vain, jota nousee öin. – : »Tule, vieno laps, niin pois sun vien! : Monet leikit leikimme siimeissä tien; : kukat kauniit kukkii, miss’ soluu vuo, : somat vaatteet kultaiset äitini suo.» : Oi, taatto, oi, taatto, sa kuulithan nyt : nuo keijuinkuninkaan viehättelyt! – : Jää rauhaan, pieno, rauhoitu, oi; : syyslehvissä tuulen viuhina soi. – : »Tule, sievä poika, ma vien sun pois! : Mun tyttöni hellät ne hoivanas ois; : yön karkelot johtaa he veikein suin, : sua viihtävät lauluin ja liekutteluin.» : Oi, taatto, oi, taatto, sä etkö nyt nää, : miten haltian tyttäret häämöttää? – : Sa poikani, poikani, näänhän tuon, : ne on raidan rauskoja vieressä vuon. – : »Sua lemmin, mua viehätät, armas, sa pien; : ja jos tulla et mieli, sun ryöstäen vien.» : Oi, taatto, oi, taatto, hän nyt minut sai! : Teki keijuinkuningas pahaa, ai! – : Isä kauhuin kiidätti ratsuaan, : oli tuskiva laps hänen rinnoillaan. : Hädin vaivoin ehtii kartanohon; : isän rinnoilla lapsi kuollut on. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[de:Erlkönig]] [[en:The Alder King]] [[fr:Le Roi des Aulnes]] 2097 3688 2006-07-30T09:42:13Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Thulen kuningas |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Oli kuningas Thulen harmaan : elon kaiken uskollinen: : Hän kädestä kuolevan armaan : sai maljan kultaisen. : Sen juhlissa toi hän esiin, : sen kalliiks arvioi; : hänen silmänsä puhkesi vesiin, : joka kerta kun siitä joi. : Tuli kuolonaika hälle; : nyt maansa ja kaupungit nuo : suo kaikki perijälle, : mut maljaa ei hän suo. : Hän juhla-atrialla : oli uljaine seuroineen : sukulinnassa, partahalla : meren aavan valtaveen. : Nous urho juhliva, juoden : elon hehkun viimeisen, : ja maljaan katseen luoden, : veen kuohuun heitti sen. : Näki, kuinka täyttyi, haipui : ja vaipui tyrskyyn tuo. : Hänen silmänsä umpeen vaipui, : ei koskaan hän enää juo. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2098 7093 2006-10-15T13:33:58Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/193.229.217.218|193.229.217.218]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:193.229.217.218|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ruusu metsätiellä |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Näki poika ruususen, : ruusun metsätiellä. : On niin raikas, kaunoinen, : riensi kiirein luokse sen, : katsoi riemumiellä. : Ruusu, ruusu rusosuu, : ruusu metsätiellä. : Puhui poika: taitan sun, : ruusu metsätiellä. : Vastas ruusu: entäs kun : pistän, jotta muistat mun, : tule vain, en kiellä. : Ruusu, ruusu rusosuu, : ruusu metsätiellä. : Poika huima taittoi vaan : ruusun metsätiellä; : ruusu pisti puolestaan, : ah ja oi ei autakaan: : ei hän käske, kiellä. : Ruusu, ruusu rusosuu, : ruusu metsätiellä. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2099 3633 2006-07-30T09:39:48Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kylälehmuksen alla |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Läks paimen pulska tanssihin, : vöin, kirjo-nutuin, seppelin, : hän kaunis olla mieli. : On tungos alla lehmuksen, : jo kaikki tanssii teiskaten. : Heleiaa, hei! : Ne tanssin tuuli vei, : ja vinkui viulun kieli. : Hän rientää, esiin syöksähtäin, : ja sysää neittä kyynärpäin, – : ei loukata hän mieli. : Mut tyttö reima kivahtaa: : Niin tuhma, hyi, ei olla saa! : Heleiaa, hei! : Jos tanssiin tuuli vei, : myös tiedä piirin pieli! : Hän tytön vyöstä sieppas vaan, : vei oikeaan, vei vasempaan; : ne tanssin pyörre nieli. : Ja posket hohti, poltti pää, : he helmatusten hengähtää. : Heleiaa, hei! : Taas tanssiin tuuli vei! : Sit’ eihän eukot kieli? : Et läheiseks saa käydä niin! : Jo moni neito petettiin, : ja sulho valat nieli. : He hiipi suojaan siimeiden, : mut kaikui alta lehmuksen: : Heleiaa, hei! : Ne tanssin tuuli vei! : Ja vinkui viulun kieli. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Kaarlo Koskimies]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2100 4357 2006-08-01T06:50:31Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sumusarjat |alaotsikko=''(Faustin unelma.)'' |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Himmeä holvi, : väisty ja raukee! : Taivas, sa aukee, : eeterin armaan : siintää jo suo! : Huurtehen harmaan : usvat sa poista, – : sammuissa tähtein, : aurinko, loista: : aamuhun lähtein, : lämpöä luo! : Ilmojen keijuin : henkevä heimo, : maan yli leijuin, : nurmilla liitää; : seurahan kaipuu : kaihoten kiitää! : Vartaloin tunnut : harsoihin haipuu; : nousee ja vaipuu : liehuvat hunnut. : Verhoon ne sulkee : lehvikkövuoret, : rinteillä kulkee : mietteissä nuoret, : lempeä kuiskii, : sykkii ja säikkyy. – : Köynnökset huiskii! : Rypäleet väikkyy! : Kohta jo paisuin : suihkuin ne raisuin : tynnyrit täyttää: : virtoina kuohuin, : helmeily viinein : lailla rubiinein : säihkyvän näyttää. – : Utuiset sarjat, : taas alas häilyin, : laajoiksi lukee, : järviä luoden; : kunnaiden harjat, : saarina päilyin, : esiin jo aukee, : riemua tuoden. : Aurinko seijas : hetken jo hohti: : henget ne leijas : pielille pilvein; : leikkivin ilvein : vaipuen vuoroin : saaria kohti. : Riemuja kuoroin : kuulemme sieltä: : Karkelo keijuin : käy yhä leijuin, : kunnes kuin ihmein : kaikki jo hajoo. – : Toiset ne vajoo : varjohon puiden, : tai utuvihmein : liehuen liitää, : veen yli uiden; : toiset ne kiitää : auvossa lemmen : pois yhä valoon, : Tähtölän taloon, : hehkuja hemmen : suutelemaan. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2101 2698 2006-07-12T23:49:22Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Matkamiehen yölauluja |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : '''1.''' : Hengetär sä taivainen, : joka tuskat, vaivat liennät : sekä kurjan povehen : sulo hoivaa suomaan riennät, : oi, mua raastoi kiihko karmas! : Miksi tuskat, riemut nuo? : Lepo armas, : saavu, rauhaa rintaan tuo! : '''2.''' : Rauhaa huippuin ylhäin : sä nää! : Puut vuorten jylhäin : hämyyn jää; : vait uinuu maat, : ei linnut oksilla lennä. : Aavoille ennä, : rauhan jo saat! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[de:Wanderers Nachtlied]] [[de:Wanderers Nachtlied (Ein Gleiches)]] 2102 6087 2006-09-24T15:30:57Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Prometheus |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Sa taivaas verhoo, Zeus, : utu-usvihin : ja voimaasi lapsekkaana, : kuin poika ohdakistoon, : koe tammihin ja kallioihin! : Kas, yhä vaan mun maani : on vankkumatta : ja majani, jot’ et sä kattanut, : ja lieteni, : min loimotus : sun kateeks käy. : En auringon alla tunne : kurjempaa, kuin te, jumalat! : Elannon surkean : suo uhrisauhut : ja rukoukset : jumaluudellenne, : ja nälkä teidän ois, : jos lapset ja kerjurit : ei houkkina toivois vielä. : Kun lasna maailmaa : ma katsoin ymmällä pää, : niin eksynyt silmäni kääntyi : päin päivää, kuin ois ylhäällä siellä : muka korva, mi itkuni kuulee, : ois sydän, kuin mun, : mi ahdistettua säälii. : Ken mua auttoi : titaanein väkivaltaa vastaan? : Ken mun pelasti : kourista kuolon ja orjuuden? : Sä itse sait tän kaiken aikaan, : pyhä, hehkuva sydän, : ja nuorna, hartain innoin : sä pilvein Uinujaa : hänen pettämänään kiitit! : Sua kunnioittaisin? Miksi? : Sa huojensitko koskaan : vaivoja sortuneen? : Sä lievensitkö koskaan : tuskia itkeneen? : Minust’ eikö karkaissut miestä : kaikkivaltias aika : ja kohtalo ikuinen, – : mun herrani, Zeus, ja sun! : Luulit ehkä : mun korpeen pakenevan, : vihaavan elämää, : kun eivät kaikki : nuoruusunelmat täyttyneet! : Täss’ istun, kuvani mukaan : ma ihmiset muovaan: : suvun valtavan synty, : prometheolaisen, : mi on kärsivä, itkevä, : on nauttiva, riemuitseva : ja halveksiva sua, : kuin minä! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[de:Prometheus (Gedicht)]] 2103 4406 2006-08-01T09:51:38Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/LEVYKEVANDAALI|LEVYKEVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:LEVYKEVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Prometheus |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Peitä taivaasi, Zeus, : pilvi-usmalla, : koe kuin lapsi, : hosuva nokkosia, : voimaasi tammiin : ja vuorten huippuihin! : Minun maani seisoo sentään, : minun majani myös, jota tehnyt et, : ja minun lieteni, : jonka lämpöä : minulta kadehdit. : En tunne kurjempaa : auringon alla : kuin te, jumalat! : Te elätte vaivoin : uhri-anneista, : rukousten hengestä. : Mut kuninkuutenne : kuolisi, ellei : ois lapsia, kerjureita. : toivon houruja. : Kun olin lapsi, : kun tiennyt en tietä, en määrää, : niin käänsin silmäni erheen : päin päivää, niinkuin siellä oisi : korva, kuuleva itkuni, : sydän, kuin minun, : ahdistettua armahtava. : Ken mua auttoi : vastaan jättien julkeutta? : Kuka mun esti kuolemasta, : ken orjuudesta? : Tätä etkö kaikkea itse tehnyt, : pyhä, hehkuva sydän? : Ja etkö kiittänyt hyvänä, nuorna, : petettynä, : pilvien nukkujaa? : Mun sua kunnioittaa? Miksi? : Liensitkö vaivoja milloinkaan : sa raskautetun? : Pyyhitkö kyynelet milloinkaan : sa ahdistetun? : Mua eikö mieheksi tehnyt : kaikkivaltias aika : ja ikuinen kohtalo, : herra minun ja sinun? : Mainitsitko, : mun pitäisi elämää vihata, : erämaahan paeta, : kun eivät kaikki : kukka-unelmat kypsyneet? : Tässä istun, teen ihmisiä : kuvani mukaan, : sukukuntaa, kaltaistani : ilohon, itkuun, : kärsimään, nauttimaan : ja sua ylenkatsomaan, : kuin minä! '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[de:Prometheus (Gedicht)]] 2104 7062 2006-10-15T13:32:07Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jumala ja bajaderi. |alaotsikko=Intialainen legenda. |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mahadöh, maan herra, alas : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;astui kerran kuudennen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tuta Tuomar’ itse halas : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ilot, huolet ihmisten. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Alentuu tääll’ asumahan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;inehmo, kanss’ inehmoin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;palkatakseen hyvän, pahan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;itse kaikki kokee noin. : Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt, : sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt, : hän illalla lähtee, eespäin käy. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Näkee portin luona neidon, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;luona taloin viimeisten, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kadotetun, kauniin, keidon, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;immen maali-ihoisen: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Terve, neitsyt! – Tyttö ehti : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;portahille: Tänne jää! – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ken sa olet? – Lemmen lehti, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;rakkauden on maja tää. : Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori, : hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori, : kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viekoitellen kynnykselle, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vilkkahasti sisään vie: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lampun-kirkas maja kelle, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jos ei sulle, kohta lie. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Väsynytkö? Liennän sulta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vaivat, jalkas virkistän. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mitä tahdot, saat sa multa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;levon, riemun, leikinnän. : Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyy : jumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyy : sydän sykkivä turmeluksessakin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja hän vaatii töitä orjan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ilahtuvi tyttö vaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;taide-eljet immen sorjan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;muuttuu luonnoks uudestaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Katoo kullan päältä kuona, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kukka heilii hedelmään: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;miss’ on kuuliaisuus luona, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;loitolla ei lempikään. : Mut hänt’ yhä tutkien taivainen Hyvyys, : hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys, : nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suukoin maaliposken peittää; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tyttö vaivat rakkauden : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tuntee, säikkyy, empii, eittää, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ensi kerran itkien; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vaipuu jalon jalkain juureen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vuoks ei palkan, hekkuman, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sulaa riutumukseen suureen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;raukee syliin rakkahan. : Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen, : nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeen : yön hetkien karkelo kaunoinen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Myöhään uupuin kisailulta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;varhain nousten leikkimään, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;näkee tyttö, ett’ on kulta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuollut hänen sylissään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huutaa, mainii armastansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;eipä armas nousekaan; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kohta liekkihautahansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ruumis kylmä kannetaan. : Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkee : lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee : väkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Parkuen hän sydänhuolla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;paarin luokse vaipuvi: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mieheni ma tahdon. Kuolla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tahdon kanssa mieheni. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Katoaisko kaunis multa? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hälle soin, min muuten myön. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mun hän oli, oma, kulta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ah, vain yhden, kauniin yön! : Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat, : unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaat : elon nuoret jo ennen kuin aavistavat. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuule pappeis opetusta: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ollut eihän miehes tää. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mitään sull’ ei velvoitusta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;bajaderi hourupää! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Yksin varjo ruumiin tiestä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;eroa ei kuollenkaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vainen vaimo seuraa miestä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hiljaisehen tuonelaan. : Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa, : jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaa : pois päivien kaune hän kannelkaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuuluu kuorolaulu; syttö : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sydämessä armoton, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;käsin ojennetuin tyttö : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;syöksyy kuumaan kuolohon. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jumal-sulho liekin kesken : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;nousee, kantaa päältä maan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tulisiivin tumman lesken : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ilman kotiin korkeaan. : Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan. : Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan, : käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2105 4363 2006-08-01T06:50:54Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanitas! Vanitatum vanitas! |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Nyt tyhjän pohjalla onneni on. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hih hei! : Siks on minun olla niin huoleton. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huh hei! : Kera maista, jos olet ystävä, : kera laula tässä piirissä, : tään viinin vierellä. : Panin onneni maailman mammonaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hih hei! : Ei riemua, rauhaa milloinkaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ah, ei! : Rahan kierivän kiinni ken saada vois’ : Kun täältä sen ehkä jo saanut ois, : se tuolta oli jo pois. : Panin onneni naisten suosioon. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hih hei! : Tulin siitä mä moneen turmioon. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ah, voi! : Haki heilakka uuden sulhasen, : mua ikävystytti uskollinen, : paras tullut ei tarjoilen. : Panin onneni pitkiin matkoihin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hih hei! : Isänmaani ihanan hylkäsin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ah, voi! : Ei ollut missään mukava, : eväs huonoa, huonoja vuoteita, : myös kieli outoa. : Panin onneni kunnian etsintään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hih hei! : Kas, toinenpa ehti jo enempään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ah, voi! : Kun kunnostausin, katsottiin : mua karsaasti, mua vainottiin, : tein kaikille väärin niin. : Panin onneni miesten taistohon. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hih hei! : Me voitimme myös monen voittelon. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huh hei! : Vihamiehiä miekkamme surmasi, : se ystäviä ylen hurmasi, : multa koipi katkesi. : Nyt onneni tyhjän on pohjalla. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hih hei! : Siks omani on koko maailma. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huh hei! : Pidot päättyy nyt, myös laulumme, : nyt tyhjiks juokaa maljanne, : niin vaatii virsi se. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2106 2695 2006-07-12T23:44:47Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Harpunsoittaja |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : '''1.''' : Ah, muista pois ken poikkeaa, : on kohta yksin hän; : muut elää, muita rakastaa : ja jättää kärsijän. : Niin! herja heittäkää! : Ken oikein yksin jää, : jää päälle maan, : ei yksin olekaan. : Vait sulho kulkee kuunnellen: : Lie yksin tyttöni? : Niin yöt ja päivät hiipien : mua murhe kiertävi, : mua yksinäistä yö. : Ah, kun mun kuolo lyö, : kun lepään alla maan, : kai yksin olla saan! : '''2.''' : Ken kyynelin ei milloinkaan : leipäänsä syönyt, synkkään vaivaan : yöt tuijottanut vuoteeltaan, : hän teit’ ei tunne, vallat taivaan! : Te viette meidät elämään, : sallitte syypääks tulla täällä, : jätätte tuskaan jäytävään; : syy kaikki kostetaan maan päällä. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[de:Harfenspieler]] 2107 2675 2006-07-12T23:15:48Z Nysalor 5 Salliman virsi Maailman kannel -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Salliman virsi |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Peljätköön jumalia : ihmisten suku! : He kantavat valtaa : ikuisin käsin : ja käyttävät sitä : mielensä mukaan. : Hän peljätköön enin, : kenen kerran he nostavat! : Vuorilla, pilvissä : tuolit on valmiit : ja kultaiset pöydät. : Syntyvi riita: : syöstähän vieraat, : herjatut, häväistyt : kuiluihin synkkiin, : ja vartovat turhaan, : vankeina, tuloa : tuomarin hurskaan. : Vaan ikijuhliin : jumalat jäävät : ympäri pöytäin. : He vuorelta vuorelle : kulkevat, huuruu : rotkoista henki : titaani-rintain : tukahtuneitten : kuin lemu uhrein : tai kevyt pilvi. : Kääntävät silmän : siunaavan jumalat : pois koko heimoista; : välttävät pojassa : armaita kerran, : vait puhuvaisia : piirteitä taaton. : Soi salliman virsi; : kuulevi kirottu : kuilujen yössä, : tuo harmaja, miettii : heimoa, lastaan : ja päätänsä puistaa. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2108 2676 2006-07-12T23:15:54Z Nysalor 5 Henkien laulu vetten päällä Maailman kannel -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Henkien laulu vetten päällä |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : On ihmisen sielu : veteen verrattava: : se taivaalta tulee, : se taivaalle nousee : ja jälleen alas : sen maahan täytyy : alati vaihtuen. : Jos korkealta : jyrkänteeltä : säde kirkas virtaa, : se vienona, kauniina : pilven-utuna : paadelle pirskaa, : ja hellävaroin : vastaan-otettuna, : terhentä tehden : kuiluun solisee. : Jos kalliot nousevat : virtaa vastaan, : se vaahdoten astuu : askelittain : syvyyteen. : Vuoteella vehreällä : hiipii se niittylaakson luo : ja tyynessä järven : sen kasvoja kaitsevat : tähdet kaikki. : Tuuli on aallon : suloinen sulho; : velloo pohjia myöten : vaahtiset laineet. : Ihmisen sielu, : kuink’ olet kaltainen veen! : Ihmisen kohtalo, : kuink’ olet kaltainen tuulen. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2109 4312 2006-08-01T06:46:48Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kalamies |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Meri kuohui, vyöryi voimassaan, : mies istui luona veen; : hän tyynnä katsoo onkeaan, : tyly saakka sydämeen. : Hän kuinka istuu, kuuntelee, : niin syvyys sylkähtää, : aalloista ilmi humisee : veen vaimo vaahtipää. : Se laulaa näin, se lausuu noin: : »Miks kansaa kiehdot mun : sa ihmis-eljin, ongelmoin : ylös kuolonhehkuhun? : Ah, tietäisit, kuink’ autuas : on kala kuilussaan, : astuisit, parka, paadeltas : terveyttä tuntemaan! : Meressä eikö päivä käy, : kuu päily kuohupäin, : taas kahta kauniimmalta näy : laineita hengittäin? : Sua eikö taivaan syvyys tuo, : sinikuulas soilu veen, : omat eikö kasvos kutsu nuo : kalpeesen kasteiseen?» : Meri huokui, huuhtoi rannalla : jo jalkaa onkijan; : povi hällä paisui kaihosta : kuin puoleen armahan. : Soi sanat noin, soi laulu näin, : hän kohtalonsa ties, : veti vaimo luo, hän vaipui päin, : ja oli mennyt mies. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2110 3540 2006-07-30T09:27:15Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Thulen kuningas |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Tuo kuningas Thulen harmaan : oli hautaan uskollinen. : Hän kädestä kuolevan armaan : sai maljan kultaisen. : Se juhlissa tuotihin esiin, : hän kalliiks sen arvioi, : hänen silmänsä menivät vesiin : joka kerta kun siitä hän joi. : Ja kun tuli kuolema hälle, : luki kaupungit maansa hän, : muun kaiken soi perijälle, : ei maljaa elämän. : Hän linnassaan pidot laati : meren rannalla myrskyisen, : hän juhlahan vasallit vaati : alle kaarien korkeiden. : Nous kesken naurun ja naljan, : elon joi tulet viimeiseen, : pyhän heitti hehkujen maljan : veen valtavan syvyyteen. : Näki, kuinka se upposi, haipui, : miten ahnas aalto sen vei. : Hänen silmälautansa vaipui; : sen enempi juonut ei. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2111 3646 2006-07-30T09:40:47Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sotalaulu |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Korkeat linnat, : muurit ja pylväät, : tyttöjen mielet : tyrskivät, ylväät : tahtoisin voittaa! : Kaunis on palkka, : rohkea työ. : Soi sotatorvi : urhojen hurmaan, : riemuun se kosii, : kuoloon ja surmaan. : Tää elämää on! : Myrskyn on retki! : Tyttöjen, linnain : antaumishetki. : Kaunis on palkka, : rohkea työ! : Urhojen lähtöön : rumpu jo lyö. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2112 2680 2006-07-12T23:16:23Z Nysalor 5 Muhamedin laulu Maailman kannel -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muhamedin laulu |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Nähkää vuorilähde : riemun-kirkas : kuin tähtikatse; : hyvät henget : pilvein päällä : ruokkivat hänen nuoruuttaan : lomassa pensasten, louhten. : Nuorna, raikkaana : taivaasta tanssii : se marmoripaadelle, : jälleen riemuiten : pilviä päin. : Kautta vuoripolkujen : kirjokiviä : ajelee se, : ja tempaa mukaansa veljeslähteet : varhain jo johtaja-askelin. : Laaksossa kukat : kasvavat hänen astunnastaan, : ja hänen hengestään : niitty elää. : Eivät estä häntä varjolaaksot, : eivät kukat : kaartavaiset häneltä polven, : imartavaiset lempisilmin; : tasangolle hän tahtoo : käärmeenä kiertäen. : Purot yhtyy ystävinä : häneen heljät. Nyt hän astuu : aavikolle hopeaisna, : aava itse kimmeltää, : riemuavat hälle virrat, : vuoripurot huutavat: : »Veikko! Veikko! Ota meidät : matkallesi veljinä, : myötä isäs vanhan luokse, : Meren iankaikkisen, : joka vartoo avosylin : lapsiansa : turhaan ikävöiviään; : sillä meitä erämaassa : autiossa ahmaa hiekka : ahnas; päivä päämme päällä : imee hurmehemme; kumpu : meidät lammeks salpaa! Veli, : ota veljet alangolta, : ota veljet vuoristosta : myötä, isäs suuren luo!» : Uupumatta eespäin käy hän, : jättää tulihuippu-tornit, : marmoriset linnat, luomat : runsautensa, jälelleen. : Atlaana hän hartioillaan : kantaa laivat sedripuiset, : liput liehuu päänsä päällä, : humisevat ilman halki : hänen kuulun kunniaa. : Näin hän kantaa kaikki veljet, : kalliit hälle, armaat hälle, : riemuraiuin taaton vanhan, : vartovaisen sydämeen. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2113 2694 2006-07-12T23:43:08Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ergo bibamus |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Täss’ seura on koolla, sen tarkoitus kait : ylistettävä: '''ergo bibamus'''! : Lasit kaikuvat vain, sana suussa on vait, : siks ystävät: '''ergo bibamus'''! : Sana yks toki on, sana mainio tää, : joka kaikkehen käy, joka kaikille jää, : kemun’ keskeltä soi sana seppelepää, : sana autuas: '''ergo bibamus'''! : Olin nähnyt ma ystävän armastetun, : niin aattelin: '''ergo bibamus'''! : Tuli luokseni hän, jopa jätti hän mun, : oli lohdutus mulla: '''bibamus'''! : Ja jos joku teillekin suutelon suo, : ja jos joku poistuvi, ken tuli luo, : niin siks kuni paremman tiedätte, tuo : paras lohtu on: '''ergo bibamus'''! : Minut kohtalo teistä nyt kauaksi vie, : siks ystävät: '''ergo bibamus'''! : Kevyt kassani on, kevyt laukkuni lie, : siks kaksinpa kerroin: '''bibamus'''! : Ja vaikk’ ikävyyksiä tulvisi ties, : saa lainaksi ain ilomielinen mies, : on liedolle ain joku lämpöinen lies, : siks ystävät: '''ergo bibamus'''! : Mitä päivästä tästä ois lausuminen? : Ma tuumisin: '''ergo bibamus'''! : Erikoinen kun kerran on laatukin sen, : siks ain eri kerrat: '''bibamus'''! : Ulos uksesta, nähkää, se riemumme vie : jo haihtuvi huntu, on taivohon tie, : kuva kangastuu, jumalainen se lie, : me laulamme: '''ergo bibamus'''! '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[de:Ergo bibamus]] 2114 2699 2006-07-12T23:50:02Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ihmisyyden rajat |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Kun ikivanha, : pyhä taivaan taatto : tyynellä kädellä : piirtävistä pilvistä : siunaavat salamat : maan yli kylvää, : ma suutelen viimeistä : vaatteensa poimua, : rinnassa hartaus : ja lapsen pelko. : Näät ei kera taivaisten : itseään mitata : ihmisen tule. : Jos hän nousee : ja kiireellänsä : pilviä koskee, : niin missään maahan : ei kanta iske, : hän on leikkikalu : tuulten ja pilvein. : Seisoen lujin, : luisevin nivelin : kauniisti kaartuvalla, : vankalla maalla, : ei hän yllä : ees tammen latvaan, : niinipuun : ei vertainen ole. : Mikä erottaa : jumalat ihmisistä? : Että heidän eellään : monet aallot käyvät, : ikuinen virta: : meidät nostaa aalto : ja ahmaa aalto : ja me uppoomme. : Pieni piiri : elomme rajoittaa, : ja monet sukukunnat : liittyvät lujasti : olemassa-olonsa : köyteen katkeamattomaan. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[de:Grenzen der Menschheit]] 2115 4120 2006-08-01T06:31:27Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jumaluus |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Jalo olkoon ihminen, : avulias ja hyvä! : Sillä se yksin : erottaa meidät : kaikista olennoista, : jotka tunnemme. : Terve te oudot, : korkeammat olennot, : joita aavistamme! : Kaltaisenne : ihminen olkoon, : esimerkki, että : teihin uskoisimme. : Sillä luonto on tunteeton: : aurinko paistaa : yli hyvän ja pahan, : ja syypään polulla, : kuin syyttömän, loistavat : kuu sekä tähdet. : Tuuli ja virrat, : ukkonen ja rakeet : humisevat tietään, : ja ohitse rientäen : tarttuvat toiseen : niinkuin toiseen. : Niin kulkevi onni : myös ihmisten kesken, : pään päältä poian : kutri-puhtaan : vikapään miehen : kaljulle kiireelle. : Ikuisten, vaskisten, : suurten lakien : mukaan meidän : täytyy täyttää : elomme piiri. : Vain ihminen yksin : mahtaa mahdotonta: : hän valikoi, erottaa, : tutkii, tuomitsee; : voi hetkelle antaa : pitemmän ijän. : Hänen yksin on voima : hyvää palkita, : pahaa rangaista, : parantaa, pelastaa, : häilyvää, harhaista : hyötyhyn sitoa. : Ja me kunnioitamme : kuolemattomia : kuin oisivat ihmisiä, : tekisivät suuressa, : mitä parhaat pienessä : tekevät, tahtovat. : Jalo ihminen olkoon, : avulias ja hyvä! : Tehköön hyötyä, : oikeutta, olkoon : esikuva olentojen : aavistamaimme. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] [[de:Das Göttliche]] 2116 7860 2006-10-18T16:39:35Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Captain Jaroslavl|Captain Jaroslavl]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Captain Jaroslavl|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään v {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jumalattareni |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Kelle kuolemattomista : kiitos nyt korkein? : Kiistelemättä : saakoon sen taivahan : outo tytär, : tuo aina uusi, : tuo ijäti liikkuva : Taaton helmalaps, : Fantasia. : Näät hälle Yli-isä : salli kaikki : oikut omansa, : jotka muuten : hän itse pitää, : ja häntä huvittaa : huppana tuo. : Käyköön hän seppelepäänä, : lilja kädessään, : kukkaniituilla, : kesälintujen käskijänä, : ja juokoon kastetta kukkain : janoon keveään : mehiläishuulin. : Taikka hän juoskoon : hajalla hapsin, : silmä synkkänä : tuulen tupia, : tunturihuippuja, : väri-välkkyen : niinkuin aamu ja ehtoo, : alati vaihtuen : kuin kuolevaiselle : vaihtuvat katsehet kuun. : Kiittäkäämme : kaikki Isää, : vanhaa, ylhää, : mi moisen kauniin, : kuihtumattoman : kuolevaiselle : antanut puolison on. : Näät meihin yksin : tuon immen liitti : hän taivas-sitein, : ja käski häntä : ilossa, murheessa : uskollisna, : pyhänä pysymään. : Kaikki muut : sukukunnat kurjat : lapsirakkaan, : eloisan maan : käyvät, kaitsevat : tummin riemuin, : himmein tuskin : äärtä elämän : hetkellisen, : pakkotarpeen : ikeen painamina. : Mutta meille : hän antoi armaimman, : hemmotellun : tyttärensä! : Tuota lempikää : kuin lemmittyä! : vaimon arvo : talossa antakaa! : Ja älköön vanha : anoppiviisaus : herkkä-henkeä : haavoittako! : Myös tunnen hänen siskonsa, : vanhemman, hiljaisen, : ylevän ystävättäreni. : Ah, että vasta : elon valkeuden kanssa : hän eroisi minusta, : tuo jalo jaksaja, : lohduttaja, Toivo! '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2117 4126 2006-08-01T06:31:57Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kehräävä Gretchen |alaotsikko= |tekijä=Johann Wolfgang von Goethe |huomiot= }} : Meni onni pois, : tuli tuska vaan, : en rauhaani löydä : ma milloinkaan. : Missä hän ei lie, : on tuonen tie, : elo tyhjä on, : sydän lohduton. : Pää parkani : on sairas nyt, : mun mieleni : on särkynyt. : Käyn ikkunaan : hänen vuokseen vain, : hänt’ etsein käyn : vain huoneestain. : Mi ylväs mies, : jalo varreltaan, : hymyhuuli, hertas, : silmä valtiaan! : Mi hurmaus, : kun haastaa tuo, : kun kättä, ah, : tai suuta suo! : Povi paisuu tää : päin ystävää, : jos saan sun kiinni : en päästäkään, : sua syleilen, : sua suutelen, : sun suudelmiisi : ma raukenen. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] [[Luokka:Runot]] 2118 2687 2006-07-12T23:23:29Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Prometheus''' on [[Johann Wolfgang von Goethe]]n runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[Eino Leino]]n ''[[Prometheus (Leino)|Prometheus]]''. * [[Valter Juva]]n ''[[Prometheus (Juva)|Prometheus]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] 2119 4368 2006-08-01T06:51:27Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Thulen kuningas''' on [[Johann Wolfgang von Goethe]]n runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[Eino Leino]]n ''[[Thulen kuningas (Leino)|Thulen kuningas]]''. * [[Valter Juva]]n ''[[Thulen kuningas (Juva)|Thulen kuningas]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johann Wolfgang von Goethe]] 2120 2693 2006-07-12T23:40:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Koskimies, Kaarlo]] 2121 2700 2006-07-13T00:11:55Z Nysalor 5 Hyvästi, ylämaa Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyvästi, ylämaa |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään, : Ylämaahan ma kaihoon metsästämään: : ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan, : Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan. : Jää hyvästi, Pohja ja vuoristovyö, : koti kunnon, miss’ asuu tarmo ja työ! : Jos missä on tieni ja matkani pää, : Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää. : Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat, : ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat! : Te hyvästi, metsät ja aarniopuut, : ja te vaahtiset virrat ja vuonojen suut! : Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään, : Ylämaahan ma kaihoon metsästämään: : ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan, : Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2122 4341 2006-08-01T06:48:58Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jos mikä lie! |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Ken rehti-miesnä köyhyyttään : on häpeissään ja mitä lie, : se raukka, jääköön nöyrtymään! : Ei, pystyyn pää, jos mikä lie! : Jos mikä lie ja mikä lie, : lie halpa työs, tai mitä lie! : Vain kullan leima sääty on, : mies kultaa on, jos mikä lie. : Viis siitä, syökö kontistaan, : on sarkainen, vai mikä lie! : On houkka houkka loistossaan, : mut mies on mies, jos miten lie! : Jos mikä lie ja mikä lie, : jos kiilloton ja mikä lie, : niin suora mies, vaikk’ köyhäkin, : on kuningas, jos mikä lie. : Kas pöyhkää, röyhkää nulikkaa, : – ties, loordiko, vai mikä lie! – : jos sadatkin tuo pelkoon saa, : hän nahjus on, jos mikä lie. : Jos mikä lie ja mikä lie, : jos helyt, tähdet mitä lie, : mies itsenäinen näkee nuo : ja naurahtaa, jos mikä lie. : Kuningas viittaa: valmis on : parooni, kreivi, – mikä lie! – : mut kunnonmiehen tekohon : ei pysty hän, jos mikä lie. : Jos mikä lie ja mikä lie, : Jos nimein sointu mikä lie, : niin kykys, tarmos tunto tyyn’ : on ylempää, jos mikä lie. : Niin käyvän, oi, sa ihannoi, : – ja käykin niin, jos mikä lie, – : ett’ tunnontyös ja kuntos myös : vie valtaan sun, jos mikä lie. : Jos mikä lie ja mikä lie, : viel’ aika saa, jos mikä lie, : kun mies ja mies ne kautta maan : on veljiä, jos mikä lie! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2123 2702 2006-07-13T00:12:07Z Nysalor 5 Ei ketään Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ei ketään |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : On mulla vaimo, lies, : en jakoon päästä ketään; : mua ei hae lautamies, : enk’ käräjiin vie ketään. : Lie penni joutaviin, : mut siit’ en kiitä ketään; : jos takuuseen en kelpaa, niin : en lainoin kiusaa ketään. : Ma herrasmies en lie, : mut pokkuroi en ketään; : on miekka, lempo vie! – : en liki laske ketään. : Vain vapaa, iloinen, : en koskaan sure ketään! : Jos ei mua kysy ken, : mä myös en kysy ketään. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2124 2703 2006-07-13T00:12:12Z Nysalor 5 Mun kultani on ruusunen Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mun kultani on ruusunen |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Mun kultani on ruusunen, : on rusoruusu haan, : Mun kultani kuin sävel on, : mi uhkuu sointujaan. : Niin kaunis kuin sa, tyttö, oot, : niin syvän lemmen luot; : sua lemmin, kulta, kunnes pois : ne virtaa meren vuot. : Niin, kunnes meri virtaa pois, : ja sulaa vuorten jää: : Sua lemmin vielä, armahin, : kun suljen silmät nää. : Hyvästi, ikilemmittyin! : Hyvästi hetkeks vaan! : Taas luokses tulen lemmittyin, : vaikk’ äärest’ ääreen maan. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2125 4194 2006-08-01T06:37:37Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ballochmylen maat |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Käy Catrine-metsä kellervään, : syys-hohdon nurmet, kentät saa; : ei laula leivo niityillään, : jo luonto hiljaa uinahtaa. : Syys-teiltä Meerin laulu raikas : se helkkyi, täyttäin lehdot, haat, : ja kaukometsä vastaan kaikas: : »Hyvästi, Ballochmylen maat!» : Taas kukat takaa talven jään : ne kentät, laaksot kirjavoi; : käy linnut esiin kätköistään, : ja ilmaan riemulaulut soi. : Mut pois jää multa laulupuistot : ja sulo siimeet kukikkaat; : hyvästi, Ayr, ja armaat muistot, : hyvästi, Ballochmylen maat! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2126 4162 2006-08-01T06:35:18Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Meerille taivaassa |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Sa viime tähti, kalvas koi, : mi hymyin vilkut aamuin ain, : nyt sätees taas sen päivän toi, : mi Meerin riisti rinnoiltain. : Oi, Meeri, henki häipynyt, : miss’ asut tuolla väikkeessäs? : Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, : nää murheet kuulla ystäväs? : Kuink’ unhottaisin päivän tuon : ja Ayrin armaat siimehet, : kun liiton teimme luona vuon: : oi, eronhetket kaihoiset! : Ei ikiaikain kulkuhun : nuo riemuin muistot häivy pois, : sun kuvas, viime suukkos sun! – : Ken viimeiseks sen luullut ois? : Ayr solui, hiekkaan loiskahtain, : sen kätki viidat metsämaan, : ja koivut, kukat pihlajain : loi sulo seutuun tuoksujaan. : Liversi linnut, lempi soi, : jäi kielot riemuin vuoteekses; – : oi, liian joutuin lännen koi : toi hetket illan mielehes! : Nuo maisemat ma aina nään, : visusti vaalin muiston tuon! : Oi, mieleen yhä syvempään : se uurtuu vain, kuin uoma vuon! : Sä Meeri, henki häipynyt, : miss’ asut tuolla väikkeessäs? : Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, : nää murheet kuulla ystäväs? '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2127 4238 2006-08-01T06:41:05Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Viljanleikkuussa |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Roobin leikkas ruista, : ma rinnan nyhdin, riivin. : Hui! pienen sirpin sain, : mut jäljess’ yhä hiivin. : Mä lähdin kauppalaan, : vein kankurille työtä: : Isänsä töllillä : On Roobin, – lähti myötä! : Ei ollut milläänkään, – : voi, mitä luulla mahtoi? : Jo keksi kepposet, : kun talontytärt’ tahtoi! : Niin vannoi: »Pöydässäin : sua talvest’ alkain ruokin!» : Hui! tyhjän isäntä : ja huippakenkä tuokin! : Roobin leikkas ruista, : ma rinnan nyhdin, riivin. : Hui! pienen sirpin sain, : mut jäljess’ yhä hiivin. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2128 2707 2006-07-13T00:12:34Z Nysalor 5 Tullut läpi viljan Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tullut läpi viljan |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Viljast’ tullut, pikku rukka, : läpi viljamaan; : on kosteana helma, sukka, : viljast’ tullessaan. : Jenni, hän on ruiskukka, : kastuu ainiaan: : on kosteana helma, sukka, : viljast’ tullessaan. : Jos sun, kukka, kohtas Jukka, : viljaan hiipien! : Soi ehkä Jukka suuta, kukka, – : liekö nähnyt ken? : Jos sun kukka, kohtas Jukka : tullen läpi haan! : Soi ehkä Jukka suuta, kukka, – : käynkö kertomaan? : Jenni, hän on ruiskukka, : kastuu ainiaan: : on kosteana helma, sukka, : viljast’ tullessaan. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2129 4330 2006-08-01T06:47:59Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Myllärin Miska |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Hui, hai, Myllärin Miska, : jauhomekko-mies! : Pussiin markkoja pyytää, : penneiks jäävän ties. : Niin oli jauhossa mies, : jauhossa lakki ja niska, : jauhoinen oli suu, : jolla suuteli Miska. : Hei, sitä Myllärin Miskaa, : säkkein jauhajaa! : Siinä se virkamies on, : kokoo tavaraa; : laariin jauhoja saa, : markkoja arkkuun viskaa. : Sattuis, vaikka liivini sais : Myllärin Jauho-Miska. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2130 2709 2006-07-13T00:12:45Z Nysalor 5 Jo taatto kielsi, äiti kielsi Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jo taatto kielsi, äiti kielsi |alaotsikko= |tekijä=Robert Burns |huomiot= }} : Jo taatto kielsi, äiti kielsi, : ei kieltoa kuullut hän; : ei tyttö kuullut, ei liemen luullut : niin karvaaks kääntyvän. : Ja poika-huippari Jumping John, : hän petti kaunoisen. – : Oi, poika-huippari Jumping-John, : kun petti kaunoisen! : Kili, lehmä ja allas, nurmenkallas : ja rahojakin yli sa’an: : lisäks impi kaino ja torpan aino, : sulo, viehkeä katseeltaan! : Mut poika-huippari Jumping John, : hän petti kaunoisen. – : Oi, poika-huippari Jumping John, : kun petti kaunoisen! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Robert Burns]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2131 2711 2006-07-13T00:17:16Z Nysalor 5 #REDIRECT [[George Gordon Byron]] #REDIRECT [[George Gordon Byron]] 2132 2712 2006-07-13T00:17:17Z Nysalor 5 #REDIRECT [[George Gordon Byron]] #REDIRECT [[George Gordon Byron]] 2133 4248 2006-08-01T06:41:48Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kreikalle 1819. |alaotsikko=''(Don Juanin 3:nnesta laulusta.)'' |tekijä=George Gordon Byron |huomiot= }} : Te Kreikan maat ja Kreikan veet, : miss’ Sapphon laulu hehkuun nousi, : miss’ sukes uljaat ihanteet, : ja Foibos kiiti, Delos sousi, : te maat, miss’ aurinko on vaan : ja kesätaivas ennallaan! : Ei Teon huilun helkkinää, : ei Kion sotaharpun kieltä : nyt raiu kotirannat nää; : vain vierasten ne viehtää mieltä, : ja kohti länttä kajahtaa : pois kauas »Onnen saarten» taa. : Maraton, vesiin kuvastuin, : on vielä alla vuoren harmaan; : oi, hetken siellä uneksuin : taas vapaaks muka Kreikan armaan: : Kun Persialaisten haudan näin, : en luullut orjaks itseäin. : Siell’ istui luona Salamiin : maanvaltias, miss’ aaltoo raumat; : hän laivat luki tuhansiin, : vei kansoin taistoon sotalaumat: : ne kaikki tarkastukseen tuo, – : kun joutui yö, miss’ oli nuo? : Miss’ ovat nuo? Ja minne, oi, : jäit, maani? Rannat, vetten pinnat : nyt voittolauluja ei soi, – : ei syki enää sankarrinnat! : Ja itse lyyra, pyhä, sun, : se vaipunut on käteen mun. : On jotain toki seutuvin, : miss’ asuu orjat pontta vailla, : jo hävyntunto jonkunkin, mun : polttaa posket lieskan lailla, : näet laulajall’ on puna vaan : ja kyynel kohtalolle maan! : Vain häpeäänkö jäämme niin : ja itkuun? – Isät vuoti verta. : Maa, nosta eloon, aseisiin : nuo Spartan urhot vielä kerta! : Kolmestasa’asta kolme suo: : Thermopylain he uuden luo! : On vainaat vait? – Ei herää ken! – : Oi, ei, – soi ääni kumpuin yöstä, : kuin kosken pauhu kaukainen: : »Elävät, nouskaa orjantyöstä! : Vain yks jos nousee, tulemme!» : Mut elävät, – on vaiti he. : Ei, turhaan! – Malja tuotakoon: : Sä läiky, Samosviini vainen! : Rypäle verta vuotakoon, : ja käynöön taistot turkkilainen. : Hän tietää antaa iskujaan, : me maljoin ottelemme vaan. : Pyrrhiche-tanssin tahti soi, – : mut Pyrrhon falangi ei loista! : Kaks muinaisleikkiä, mut oi, : jäi unhoon miehekkäämpi noista! : On kirjaimistos entinen, – : vai orjille toi Kadmos sen? : Ei, samolaista pikariin! : Se rypäle se sulon antoi : Anakreonin säveliin: : Tyrannin iestä hänkin kantoi, : – Polykrateen, – mut käskijän : ties edes Helleeniksi hän! : Kas, Kersoneson vallanmies : ol’ uljain vapauden pylväs. : – Tyranni? – niin: Miltiades! : Taas mies jos syntyis yhtä ylväs, : mi despoottina lujempaan : kiristäis yhdyssiteet maan! : Ei, samolaista pikariin! : Jäi Pargan vuorihin ja Suulin : viel’ uljas heimo kätköksiin; : ne muinais-doorilaisiks kuulin: : Sielt’ esiin taimi nouskohon, : mi Herakleidein kantaa on! : Äl’ luota Frankkein apuhun, : on valtain tarjouksissa pettuus. : Ei, oma olkoon miekkas sun! : Pian kilpes Latiinien kettuus : ja Turkin hurjuus riistäis pois, : vaikk’ kuinka leveä se ois. : Ei, samolaista pikariin! – : Mut kun nään impein ilonvietteet : ja katson silmiin säihkyviin, : mua verta itkettää vois mietteet, : ett’ imettää vain orjaa saa : nuo rinnat, jotka puhkeaa. : Veet Sunionin ärjähtää: – : Sen marmorpaaterolla tuolla : tahtoisin purkaa tunteet nää : ja niin, kuin joutsen, lauluun kuolla. : En suostua voi orjuuteen, – : ei, mereen malja viinineen! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:George Gordon Byron]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2134 4122 2006-08-01T06:31:35Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyvää yötä! |alaotsikko=''(Childe Haroldin I:stä laulusta.)'' |tekijä=George Gordon Byron |huomiot= }} : Hyvästi jää! Taa aaltoin vyön : jo häipyy synnyinmaa. : Veet tyrskyilee, käy tuulet yön, : soi lokkein kirkunaa. : Päin päivänlaskun säihkyä : käy tiemme myrskyn myötä; : hyvästi, aurinko, ja sä : maa isäin, – hyvää yötä! : Vain hetkeks päivä peittoon jää, : tuon aamun jällehen; : voin vettä, taivast’ tervehtää, : mut synnyinmaata en. : – Sä tyhjäks uljaan linnan näät, : jäi telkeet portin suulle: : Pihalla versoo ruohonpäät, : ja ulvoo koira – kuulle! : Hoi, kuule, paashi pienoinen, : miks siinä itketkään? : Vai pelkäät vimmaa tyrskyjen : ja raivopuuskaa sään? : Mut pyyhi kyynel silmistäis, : on uljas laiva meillä; : nyt nopein haukka jälkeen jäis : sen riemuisilla teillä. : »En kysy tyrskyin pauhinaa, : jotk’ kiljuin syöksyy päin; : Sir Childe, ei, toiset seikat saa : mun murheiseksi näin. : Ma jouduin eroon taatostain, : jäi äiti huolten vaivaan; : nyt mun ei muuta turvaa lain, : kuin sä – ja Herra taivaan. : »Mua taatto kauan siunas vait, : lie surrut vähän vaan; – : mut äiti varmaan itkee kait, : siks kunnes palataan.» – : No niin, sa lapsi, lohduks on, : kun itkut pyrkii esiin; : jos mull’ ois mieles viaton, : myös mun sais silmät vesiin. : Hoi, kuule, uljas linnamies, : vai kelmeäks sun nään? : Sua ehkä uhkaa Ranskan ies, : tai pelkäät vimmaa sään? – : »Sir Childe, mä hengestäni viis! : Ei, muu se minuun koski: : luo armaan vaimon aatos liis, : ja kalvaaks kääntyi poski. : »Luo linnas vaimo sekä laps : jäi järven poukamaan; : jos isää kysyy kultahaps, : mit’ äiti vastaakaan?» – : Niin vai, sa oiva linnamies, – : en pyri murhees jakoon; : ken mailman turhat tunteet ties, : hän nauraa, – lähtee pakoon! : En usko naisten kyyneliin! : Pian uudet kosijat : saa säihkyn silmiin sinerviin, : jotk’ äsken kaihtuivat. : Ei muistot mulle vaivaks jää, : en sure, säät jos soisi; : voin surra, kun en mitään nää, : mi surun arvoist’ oisi! : Ja niin nyt aavaa merta uin, : ma maailmass’ yksin oon: – : Mua muut ei kaipaa itkusuin, : siis kaipuu haihtukoon! : Vain koira vinkuu, kunnes sen : vei vieras ruokain ääreen: : Jos palaan niin ja lähenen, : kenties mua tarraa sääreen. : Ma kevein rinnoin laivassain : jään merten kuohinaan. – : Vie, minne viet mun, kun et vain : vie rantaan kotimaan! : Te terve, tyrskyt raivokkaat! : Ja kun käyn tuulten myötä, : taas terve, rotkot, erämaat! : Maa isäin, – hyvää yötä! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:George Gordon Byron]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2135 4210 2006-08-01T06:38:49Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Italia |alaotsikko= |tekijä=Vincenzo da Filicaja |huomiot= }} : Italia! impi, joka taivahalta : sait turman-kauneutes ja viehäkkeitä, : mist’ yhä koitui sulle kyyneleitä : ikituskain, jotka näkyy kulmais alta: : Jos et ois kaunis maa, vaan luja valta! : Jos et sais lempehen, vaan pelkoon heitä, : jotk’ ihaillen sua himojaan ei peitä : ja kuolontuskiis ei sua jättää malta! : Ei tulis Alpeilt’ tulva ainainen : aseisten joukkoin, ei Poon rantamalla : sen verivettä ahmis Gallilainen; : sua miekalla en näkis vierahalla : käymässä sotaa vierain voimin vainen : ja voittain, – voitettuna, ikeen alla! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[Luokka:Vincenzo da Filicaja]] 2136 4118 2006-08-01T06:31:18Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Vincenzo da Filicaja''' (1642–1707) == Runot == * ''[[Italia]]'' [[Luokka:Vincenzo da Filicaja]] 2137 2718 2006-07-13T00:31:54Z Nysalor 5 [[Luokka:Italialaiset runoilijat]] [[Luokka:Italialaiset runoilijat|Filicaja, Vincenzo da]] 2138 4119 2006-08-01T06:31:22Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pääskyset |alaotsikko= |tekijä=Pierre-Jean de Béranger |huomiot= }} : Soturivanki, kahleiss’ orjan, : hän Maurein-rannall’ unelmoi: : »Taas teidän, pääskyin, parven sorjan : nään, linnut, joita syksy toi! : Te tänne mailta toivon armaan : tulitte päivään paahtavaan. : Oi, Ranskasta käy tienne varmaan: : Miks synnyinmaasta ette kerrokaan? : »Jo kolme vuotta muistoks kortta : teilt’ anonut oon laaksostain, : miss’ synnyin, missä kotiortta : loi lapsi kuviin unelmain. : Te luona kirkkaan puron siellä, : mi soluu lilja-uomassaan, : majamme pienen näitte tiellä: : Miks kotilaaksost’ ette kerrokaan? : »Tuon räystään alla joku teistä : lie kuorestaankin lähtenyt; : hän äiti raukan kyyneleistä : vois murhein haastaa mulle nyt. : Surevan kuulemaan saa kaipuu : mun askeleitain ainiaan: : hän vihjoo, – pettyy, – itkuun vaipuu! : Miks äidin lemmest’ ette kerrokaan? : »Lie naimisissa sisko nuori? : Kai näitte joukot poikien, : kun juhlanviettohon he suori : ja häitä hyppi, laulellen? : Lie nuoruuskumppanien parvet, : jotk’ innoin riensi rintamaan, : jo kotiin tulleet, yllään arvet? : Miks ystävistä ette kerrokaan? : Ei, – yli ruumisläjäin kulki : kenties jo laaksoon vihamies: : jo raiskaks sisko joutui julki, : ja sortui meiltä kotiliesi : Ei elä äiti! Ranskaa raastain : jo vieras takoo kahleitaan! : Te pikku pääskyt synnyinmaastain, : miks polopäivist’ ette kerrokaan?» '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Pierre-Jean de Béranger]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2139 2720 2006-07-13T00:44:47Z Nysalor 5 Oi, taivas, kuin on herttainen! Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oi, taivas, kuin on herttainen! |alaotsikko= |tekijä=Pierre-Jean de Béranger |huomiot= }} : Oi, taivas, kuin on herttainen! : Hän iäks sai mun hurmoksiin. : Tuo kaihonilme silmien : mun saattaa lemmen unelmiin; : soi Luoja sielun puhtoisen : suloksi muotoin hempeimpäin. : Oi, taivas, kuin on herttainen! : Ja minä itse – ruma näin! : Oi, taivas, kuin on herttainen! : Nään immen kevätviehkeessään. : Niin väikkyy hehku huulien, : niin liehuu kultakutrit pään! : Hän, lapsi satain sulojen, : niist’ tiedotonna katsoo päin. : Oi, taivas, kuin on herttainen! : Ja minä itse – ruma näin! : Oi, taivas, kuin on herttainen! : Ja immen lemmen sentään sain! : Ma kauan toivoin tuskaillen : etuja naisten hurmaajain, : ja kunnes lausuit henkehen : vain katsovas, ma jäykäks jäin. : Oi, taivas, kuin on herttainen! : Ja minä itse – ruma näin! : Oi, taivas, kuin on herttainen! : Voin luottaa lempeen uskotun, : Mä hältä uljaan seppelen : sain otsaan, varhain kaljuhun. : Pois huntuverhot vienoisen! : Mua vuottaa riemu täyteläin! : Oi, taivas, kuin on herttainen! : Ja minä itse – ruma näin! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Pierre-Jean de Béranger]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2140 4183 2006-08-01T06:36:52Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yvetot’n kuningas |alaotsikko= |tekijä=Pierre-Jean de Béranger |huomiot= }} : Yvet’ssa oli kuningas, : – vaikk’ aikakirjat hukkui, – : mies torkku, uneen tarmokas, : mi varhain, myöhään nukkui. : Yömyssyn kruunuks ukko-hussun : soi siinä hellyys rouva Sussun : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja pussun. : Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! : Ei herraa saa niin suopeaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lalaa! : Hän olkikatto linnassaan : söi neljä atriaansa. : ja puhteess’ ajoi aasillaan : pois ratsain halki maansa. : Mies hauska, säysy, laatuisakin. – : näit hällä hengen turvanakin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vain rakin. : Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! : Ei Herraa saa niin suopeaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lalaa! : Ei hemmotellut ruumistaan, : vain janoon koki juoda. : Kun hallitsi hän onneks maan, : se hyvin voitiin suoda. : Kun aamein viini tulvi hoviin, : hän tulliks kannun omiin oviin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;toi toviin. : Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! : Ei herraa saa niin suopeaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lalaa! : Luo tytärten käy perheisiin : hän armollisna sisään; : sadasta syystä kansa niin : se katsoi häneen, isään. : Kun harjoituksiin joukot johti, : vain ilmaan ampua he tohti, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– ei kohti. : Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! : Ei herraa saa niin suopeaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lalaa! : Ei maitaan laajentaakseen hän : ois mennyt poikki pihan; : jäi pyyteiks malliherran tän : vain hyvinvointi lihan. : Ja vasta hänen kuoltuansa : syyt itkuun – kuoppaa kaivaissansa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sai kansa. : Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! : Ei herraa saa niin suopeaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lalaa! : Tän oivan, kelpo ruhtinan : on kuva jäänyt säilyyn: : Kilvessä kuulun kapakan : nyt hymyillen se päilyy. : Sen eessä juhlina kun joivat, : niin rahvaan huudot ihannoivat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vain soivat: : Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! : Ei herraa saa niin suopeaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lalaa! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Pierre-Jean de Béranger]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2141 3503 2006-07-30T09:24:39Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Pierre-Jean de Béranger''' (1780–1857) == Runot == * ''[[Oi, taivas, kuin on herttainen!]]'' * ''[[Pääskyset]]'' * ''[[Yvetot’n kuningas]]'' [[Luokka:Pierre-Jean de Béranger]] [[fr:Pierre-Jean de Béranger]] 2142 2723 2006-07-13T00:45:05Z Nysalor 5 [[Luokka:Ranskalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ranskalaiset runoilijat|Béranger, Pierre-Jean de]] 2143 3630 2006-07-30T09:39:35Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Julistus |alaotsikko= |tekijä=Mihály Vörösmarty |huomiot= }} : Sa maalles järkkymättä suo, : Magyari, uskos, työs! : Se kehtos on ja vaalijas : ja hautas multa myös. : Maan päällä on vain paikka tää, : miss’ suotiin sulle lies; : tääll’ elää, kuolla täytyy sun, : vei onneen, turmaan ties! : Tää maa on, jota kastellut : on hurme isien, : ja nimin uljain pyhitti : jo vuosituhat sen. : Tääll’ eestä kodin taistelleet : on urhot Arpadin; : tääll’ orjain ikeen murskatuks : sai tarmo Hunyadin. : Vapaus! Täällä lippuas : veristä kannettiin, : ja sotiin parhaat miehet maan : ne sortui ikuisiin. : Mut kansa, jota tuhot löi, : mi luopui kiistoistaan, : jos harventuikin, murru ei, : vaan herra on tän maan. : Eloa vaatii kärsimys : tää tuhatvuotinen: : »Eloon tai kuoloon!» huudamme. : Kaikk’ kansat kuulkoot sen! : Turhaanko verta vuotaneet : niin monet rinnat ois, : ja turhaan miehet isänmaan : ne tuskiin riutui pois? : Turhaanko järki, jäntevyys : ja tahto tahraton : jäis kiroukseen kitumaan? : Se mahdotonta on! : Viel’ aika tulee parempi, : sen tulla täytyykin, : jot’ anoo kansa harrasna : suin sadointuhansin. : Tai tulee kuolo verraton, : jos tulla täytyy sen; : maa silloin hautauspäivänä : on yltään hurmeinen. : Haudalle kansakunnan on : muut kansat saapuneet, : ja miljoonien silmissä : ui surukyyneleet. : Sa maalles järkkymättä suo, : Magyari, uskos, työs! : Se kantoi sun ja sortuissaan : on hautakumpus myös. : Maan päällä on vain paikka tää, : miss’ suotiin sulle lies; : tääll’ elää, kuolla täytyy sun, : vei onneen, turmaan ties! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Mihály Vörösmarty]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2144 4296 2006-08-01T06:45:08Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Mihály Vörösmarty''' (1800–1855) == Runot == * ''[[Julistus]]'' [[Luokka:Mihály Vörösmarty]] 2145 2726 2006-07-13T01:01:21Z Nysalor 5 [[Luokka:Unkarilaiset runoilijat]] [[Luokka:Unkarilaiset runoilijat|Vörösmarty, Mihály]] 2146 9200 2006-11-20T08:41:30Z 195.239.224.242 iwiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kasakan kehtolaulu |alaotsikko= |tekijä=Mihail Lermontov |huomiot= }} : Uinu, lapsi, suloon ehtoon, : tuuti, tuulan tuu! : Hiljaa pienokaisen kehtoon : katsoo kirkas kuu. : Tarumaita käyn mä kulkein, : laulun laulaa suu... : Unta uinu, silmät sulkein, : tuuti, tuulan tuu! : Halki vuorten Terek huima : syöksyy uomassaan: : Hiipii luo tshetsheeni tuima, : hioo puukkoaan. : Mut on taattos urho oiva, : välttyy surman suu... : Tyynnä laps on unelmoiva, – : tuuti, tuulan tuu! : Jätät kerran äitis vaisun, : kuljet taistotein; : hyppäät selkään ratsun raisun : piikein, kiväärein. : Satulas, min kirjon sulle, : silkkiin kutoutuu... : Uinu, lapsi, rakkain mulle, : tuuti tuulan tuu! : Pystypäin käyt urhon innoin : riviin kasakkain; : hyvästelen kaihorinnoin, – : käsin viittaat vain! : Silloin itken murhein karmain : pieluksessa suu... : Uinu, enkelini armain, : tuuti, tuulan tuu! : Jäytämään ne rintaa jäivät : poltteet kyynelveen; : rukoilen ma yöt ja päivät, : taikoja ma teen; : mietin, kuinka kärsit mailla, : miss’ on olo muu... : Uinu, – viel’ oot huolta vailla, – : tuuti, tuulan tuu! : Pyhän kuvan äitis vielä : matkaan sulle suo; : missä kuljet maailman tiellä, : seuraas jääköön tuo. : Äitis lahjaan vaaran eessä : sielus turvautuu... : Uinu, lapsi, mieli seessä, : tuuti, tuulan tuu! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Mihail Lermontov]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[ru:Казачья колыбельная песня (Лермонтов)]] 2147 9209 2006-11-21T07:53:55Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Qq|Qq]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Qq|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:195.239.224.242|195.239.224.242]] tekemään versioon. '''Mihail Lermontov''' (1814–1841) == Runot == * ''[[Kasakan kehtolaulu]]'' [[Luokka:Mihail Lermontov]] [[en:Author:Mikhail Lermontov]] [[pl:Michaił Lermontow]] [[ru:Михаил Юрьевич Лермонтов]] 2148 7686 2006-10-18T12:00:39Z 195.239.224.242 iwiki [[Luokka:Venäläiset runoilijat|Lermontov, Mihail]] [[ru:Категория:Михаил Юрьевич Лермонтов]] 2149 2730 2006-07-13T01:01:55Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 2150 6013 2006-09-24T15:27:04Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rajuilma |alaotsikko= |tekijä=Adelbert von Chamisso |huomiot= }} : Sa parvekkeella linnan : näit vanhan kuninkaan; : pois katseen synkän loi hän : yli synkän, pilvisen maan. : Rajuilma, kaukaa nousten, : tuli myrskynä kohisten; : hän miekan nojassa seisoi, : vait kahvaa kourien. : Käsi toinen, josta kirpos : jo valtikka itsestään, : se kultaista kruunua vielä : koki suojella raskaan pään. : Mut vaipan päärmään hiljaa : jo nuori puoliso käy: :»Olet lempinyt mua ennen, : et enää lempivän näy!» : – »Vai lempi, huvit ja leikit? : Ei, armas, ne jätetään! : Rajuilma saapuu tänne : jo voimalla myrskysään. :»En parvekkeella linnan : ole kuningas kruunussain: : Ajan mullistuksissa näissä : olen arka ja voimaton vain. :»Vai lempi, huvit ja leikit? : Ei, armas, ne jätetään! : Rajuilma saapuu tänne : jo voimalla myrskysään.» '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Adelbert von Chamisso]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[sv:Oväder. (Efter Adelbert v. Chamisso.)]] 2151 3565 2006-07-30T09:30:12Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=En tajua tuota, en usko |alaotsikko= |tekijä=Adelbert von Chamisso |huomiot= }} : En tajua tuota, en usko, : vain unten harhoihin jäin: : tytön pienen hän ennen muita : ois onnehen nostanut näin? : Oli, kuin hän haastanut oisi: : »Sua, impi, lemmin – oi!» : Oli, kuin – yhä vielä mä uinun, – : se totta olla ei voi. : Oi, saisin uinuen kuolla, : sun rinnalles tuutiutuin, : ja auvoisna hervota, sammuin : vesiss’ silmät ja hekkumasuin! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Adelbert von Chamisso]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2152 4172 2006-08-01T06:36:10Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Adelbert von Chamisso''' (1781–1838) == Runot == * ''[[En tajua tuota, en usko]]'' * ''[[Rajuilma]]'' [[Luokka:Adelbert von Chamisso]] [[de:Adelbert von Chamisso]] 2153 2734 2006-07-13T01:06:56Z Nysalor 5 [[Luokka:Saksalaiset runoilijat]] [[Luokka:Saksalaiset runoilijat|Chamisso, Adelbert von]] 2154 8714 2006-11-08T09:29:27Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Wikisource|Wikisource]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Wikisource|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kolme mustalaista |alaotsikko= |tekijä=Nikolaus Lenau |huomiot= }} : Kolme mustalaista ma näin : yönpidoss’ ahteen alla, : kun pyrin vaivalla eteenpäin : hietikkö-kankahalla. : Yksi istui varjossa puun, : vingutti viulun-moista; : soitteli säihkeessä illansuun : kiihkeää lauleloista. : Toinen piippu hampaissaan : seurasi sauhua silmin, : tyytyväisnä, kuin onnet maan : kaikki ois löytänyt ilmin. : Kolmas nukkua maiskottaa, : puussa symbaali huiskii. : Kieleen tuulonen soinnut saa, : mieleen unta ne kuiskii. : Vaatteet heillä on ryysykkäät, : kirjavat paikat vilkkuu; : mutta vapaina uhmapäät : kohtaloitakin ilkkuu. : Kaikissa näin, miten mailmanlois, : kun elo yöhön hiipi, : sauhutti, nukkui, soitti sen pois, – : kaikkea halveksiipi. : Kauan taakseni vilkaisin : mustalaisihin noihin, : kulmiin tummanruskeihin, : mustiin hiuskiharoihin. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Nikolaus Lenau]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2155 2736 2006-07-13T01:16:08Z Nysalor 5 Viivy minuss’, synkkä silmä! Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Viivy minuss’, synkkä silmä! |alaotsikko= |tekijä=Nikolaus Lenau |huomiot= }} : Viivy minuss’, synkkä silmä, : kiehdä kaikkeen terhenvyö, : vakaa, vieno, unelmoiva, : tutkimaton, armas yö! : Kätke multa tenhohämyys : kaikki muistot maailman tään: : yli elämäni tumman : yksin hääly yhtenään! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Nikolaus Lenau]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2156 2737 2006-07-13T01:16:11Z Nysalor 5 Kaislalaulu Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaislalaulu |alaotsikko= |tekijä=Nikolaus Lenau |huomiot= }} : Yli lammen vetten lietoin : vieno kuu luo valoaan, : keltaruusut valjut kietoin : kaislavyöhön vihantaan. : Kunnaalle on kulku sarvaan, : nään sen yöhön vainuvan; : sorsan tuolla uivan arvaan, : heiluessa kahilan. : Kyynelvedet nousee silmiin; : kautta sielun pyhäkön, : sulle, armas, värjyy ilmiin : yöhön rukous äänetön! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Nikolaus Lenau]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2157 3402 2006-07-30T09:14:10Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Virralla |alaotsikko= |tekijä=Nikolaus Lenau |huomiot= }} : Jos onnes näit jo häipyneen, : ja koskaan ei se palaa, : niin katso juoksuun virran veen, : – se pois vain vuotaan valaa. : Jos vietiin sulta rakkainkin, : ja tuskaan sai sun kaipuu, : luo silmäs syvään vesihin, : niin unhoon huoles haipuu. : Vain tuijottamaan virtaan jää, : siks kunnes mieltäs lientää, : ja kautta kyynelvihmeen nää, : kuink’ aallot pois vain rientää. : Kuin unissas näät väreet veen : ja sielus kuvan tuolla: : pois unhotukseen tuskineen : se valuu ajan vuolla. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Nikolaus Lenau]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2158 4143 2006-08-01T06:33:45Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Nikolaus Lenau''' (1802–1850) == Runot == * ''[[Kaislalaulu]]'' * ''[[Kolme mustalaista]]'' * ''[[Viivy minuss’, synkkä silmä!]]'' * ''[[Virralla]]'' [[Luokka:Nikolaus Lenau]] [[de:Nikolaus Lenau]] [[en:Author:Nikolaus Lenau]] 2159 2740 2006-07-13T01:16:31Z Nysalor 5 [[Luokka:Unkarilaiset runoilijat]] [[Luokka:Unkarilaiset runoilijat|Lenau, Nikolaus]] 2161 3387 2006-07-30T09:13:21Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joulu-aatto |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kuu kalvee kuulti kankaalla, : Ja hukka huuti luolassa, : Ja halli haukkui kylässä; : Mut matkustaja mökkiinsä : Samosi sydän-saloa : Kolkona joulu-aattona. : Hän tietä umpee uraili : Vaan kodissaan hänt’ odotti : Jo vaimonsa ja lapsensa. : Hän juhla-leivän, hovista : Anotun, heille vei, he vaan : Oil kauan syöneet pettuaan. : Jo ilta pimeni kun hän : Havaitsi pojan yksinään : Kinoksen päällä istuvan, : Käsiinsä kylmiin huokuvan : Hämärä häntä näytteli : Paleltuneeksi puoleksi. : ”Oi minne meet, laps onneton? : Mun majassani lämmin on.” : Niin sanoen paleltuneen : Hän otti, rienti mökilleen. : Ja astui pirttiin juhlaiseen : Nyt leipineen ja vieraineen. : Pankolla istui vaimonsa, : Laps nuorin hänen povella. : ”Oot kauvan poissa viipynyt, : Vieressä uunin istu nyt, : Ja sinä myös” – hän hellästi : Luo uunin vieraan saatteli. : Koht’ alkoi vaimon huolella : Liedoksen loiste leimuta, : Ja unhottaen köyhyyttään : Hän otti leivän mieheltään, : Sen pani pöytään iltaiseks : Ja hiukan maitoo särpimeks. : Tuimalle atrialle nyt : Oil lapsi-parvi rientänyt : Iloiten olki-tilaltaan, : Jäi uunin viereen vieras vaan. : Tuon otti vaimo kanssansa, : Vei lasten seuraan orpoa. : Ja päätettyä rukouksen : Hän otti leivän, jakoi sen. : ”Siunattu olkoon lahjasi,” : Näin vieras häntä kiitteli, : Ja kyynel kiilti silmässään : Kun leipä-palan otti hän. : Kas, jaettu leipä ehynnä : Taas oli vaimon kädessä. : Hän katsoo, ihmettelee vaan : Tuot’ outoo, vienoo vierastaan, : Ja kummeksii kun näkee sen : Nyt toiseksi jo muuttuneen. : Kuin tähti kiilti silmä sen, : Otsalla kirkkaus ihmeinen; : Niin lainehteli vaattensa : Kuin usman aallot tuulessa: : Hän äkin oli enkeliks : Nyt muuttununna kaunihiks. : Uus valkeus syttyi huoneessa : Ja toivo, riemu rinnoissa. : Eik’ unhotettu milloinkaan : Tuot’ aattoo; suureks juhlaks vaan : Se syntyi koska enkeli : Jäi majan koti-vieraaksi. : Kun aikojen kuluttua : Taas jouduin joulu-aattona : Majahan noiden hurskasten, : Näin siinä suvun entisen; : Ja heidän pojanpoikansa : Pöydässä istui vanhana. : Vieressä istui vaimonsa : Ja lapsi-parvi iloisna. : Niin pyhältä tuo näytti nyt : Kuin oisi rukous päättynyt. : Se oli niinkuin huoneessa : Pyhässä ois he asunna. : Mut kynttilä se ainoa : Loi pöydän päästä valonsa. : Siin’ oli maitoo, vehnäistä; : Vaan herkut nuo jäi syömättä. : ”Tuo paikka kennen?” kysäsin, : Oil vastaus: ”hyvän enkelin.” [[K. Kiljander|K. K[iljander]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=289922&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 3.1.1877]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:K. Kiljander]] [[Luokka:Runot]] 2162 2750 2006-07-20T18:59:44Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Johan Bäckvall” uudelle nimelle ”Johan Bäckwall”: W:llinen muoto lienee yleisempi #REDIRECT [[Johan Bäckwall]] 2163 2752 2006-07-20T19:00:45Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Bäckwall, Johan]] 2164 2874 2006-07-23T22:53:30Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Lähteellä” uudelle nimelle ”Lähteellä (Bäckwall)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lähteellä. |alaotsikko=(Suomentama.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Mä istun, lähde, reunallas : Ja siinä katselen, : Nyt häilyvän sun aallossas : Kuvaillen pilvisen. : Kah! tuolla loiste leimusi, : Kun rusko ruususen; : Hyvästi! voi se katosi : Ei konsa tullakseen. : Mutt’ tuolla vielä toinen on : Enemmin välkkyvä! : Mutt’ yhtäläinen levoton : Ja yhtä rientävä. : Kah vielä yksi: – hiljainen : Ja raskas kulkemaan; : Mutt’ lähde musta, hirmunen : On aallolles’ se vaan. – : Ja tuosta sielu muistelet, : Kun katsot aaltoseen, : Sun loistot monet kultaset : Hyvästi jättäneen. : Kyll’ ovat sumut sukkelat : Sun yöhön peittämään; : Mutt’ voi! ne ovat raskahat : Sinusta lähtemään. : Tulonsa kans ja lähtönsä : On tuttu mielelle, : Sumuiksi myös on olonsa : Kuvannut sielulle. : Mutt’ synkeys ja valkeus : On niistä sielussa! : O, millon aaltos’ kuvaus : On, lähde, rauhassa? [[Johan Bäckwall|– [Johan Bäc]kw[all] –]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123265&conversationId=1&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 13.4.1844]. [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2165 4154 2006-08-01T06:34:43Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsellinen rakkaus. |alaotsikko=(Saksan kielestä.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Vanhempia rakastella : Eikös olis iloni? : Eikö tätä harjoitella : Tehtäväni olisi? : Hellästi he tieni hoittaa, : Onneani ohjaten. : Riemuitsen, kuin päivä koittaa, : Laskeissaan myös riemuitsen. : Heistä Jumalaa sain tuta, : Joka lapsii rakastaa, : Joka armon rikkautta : Minullekin lahjoittaa. : Vanhemmille aina kannan : Rakkauden uhria; : Ihastuksekseni annan : Kiitosta ja kunniaa. –t–t–t– <nowiki>[</nowiki>[[K. L. Lindström]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=96681&conversationId=2&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 17.3.1857]. [[Luokka:K. L. Lindström]] [[Luokka:Runot]] 2166 6096 2006-09-24T15:31:16Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. '''K. L. Lindström''' (1809–1879) == Suomennokset == * ''[[Lapsellinen rakkaus]]'' * Prudentius: ''[[Hautausvirsi]]'' [[Luokka:K. L. Lindström]] 2167 2761 2006-07-20T19:04:03Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Lindström, K. L.]] 2168 4142 2006-08-01T06:33:41Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo*). |alaotsikko=(Ruottista suomennettu: **) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Lähtehellen puhu poika, : Vihasuulla suihkaeli: : Lähet, luhan silmä, häijy! : Tuhat kertaa tyttöseni : Muotoellut muotoansa : Sinisessä sylissäsi; : Vaan et kätke kuvoansa, : Säilytä suloista suuta. : Katoo kuva mentyänsä, : Hukkaani hakeakseni. : Rankasenko sua räähkä, : Sevotanko silmäkkeesi, : Kaivan sinun veettömaksi, : Poljen kukkaviertehesi? : Lähet laski rukouksen, : Lausu siihen lakeasti: : Miksi mua rankasisit, : Sevottaisit silmäkkeeni, : Kaivasit mun veettömäksi, : Polkisit mun kukkaviertein? : Minä raukka, vein sikiö, : Kylmä, vierin veretönnä, : En oo ketään rakastannut, : Enk' oo keltään rakastettu. : Eipä sunkaan povessasi, : Povessasi palavassa, : Syämmesi silmäkkeessä, : Muisto tyttösi menesty : Kauvemmin, kun, kaunosena : Näkyy neito nävössasi. IGN <nowiki>[</nowiki>[[Erik Alexander Ingman]]<nowiki>]</nowiki>. <nowiki>*)</nowiki> Muualta tullut. <nowiki>**)</nowiki> Idyll och Epigram af Runeberg, 18. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123249&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 20.11.1830]. [[Luokka:Erik Alexander Ingman]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2169 4136 2006-08-01T06:32:42Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuomio. |alaotsikko=Ruottin kielestä *). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kolme neitosta, ja komiata, : Kukkasia kylvi tarhahansa. – : Tuli pulska poika rohkiasti: : Kukkasista nykki kouran täyen. : Sala-ansojansa pani piiat. : Pulska poika tarttu niihen kiini. : Sillon sano yksi piikasista: : ”Poltettava on se paha poika!” : Toinen: ”maasta se on ajettava!” : Kolmas: ”eikä! hirtettävä se on!” : Hulivili poika sitten puhu: : ”Emmä ole kulta sulattava, : Enkä konna, maasta ajettava; : Poika olen, kovan onnen puuhun, : Vaimon kaulaan, kerran hirtettävä.” <nowiki>*)</nowiki> Serviska Folksånger, öfv. af Runeberg. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123251&conversationId=4&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 12.3.1831]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2170 4099 2006-08-01T06:29:45Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Omani olet |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuule’ tyttö, kultaseni! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ota’ minä omaksesi! : ”Eipä tule’ tuumistasi, : Julkioista jutuistasi, : Minkään laista millonkana; : Kapakasa, kannunakin : Hopiaissa, heliseisin : Ennen kuin sun omaksesi : Rupiaisin, poika rukka!” : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minäpä sen isännäksi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tultuani, tyttö kulta! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pitäjiin sun pivosani. : ”Eipä tule’ tuumistasi, : Julkioista jutuistasi, : Minkään laista millonkana; : Ennen piennä, piilotellen, : Leipojaissa lenteleisin : Laiho-pellon pensikoisa, : Kuin ma sinun omaksesi : Rupiaisin poika rukka.” : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minä sillon ansa-miessä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ottasin sun omakseni. : ”Eipä tule’ tuumistasi, : Julkioista jutuistasi, : Minkään laista millonkana; : Ennen toki kalanaki : Sukeltasin sukkelasti : Meren pohjaan potkitellen, : Kuin ma sinun omaksesi : Rupiaisin poika rukka”. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mutta minä muuttununna : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Verkoksiki, reikkoseni! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Saisin sinun sukkelosta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Omakseni omistaisin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pyri’ sinne, pyri’ tänne. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minun olet siellä, täällä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jospa vielä mihin menet, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Millä lailla mieloiletki; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ainaki sä olet minun. <nowiki>*)</nowiki> Serviska Folksånger, öfvers. af Runeberg. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123252&conversationId=5&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 9.4.1831]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2171 4319 2006-08-01T06:47:20Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joulun aatto |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} Uskomme, että seuraava meille lähetetyn Runebergin Jouluillan käännöksen alku on sen sujuvuuden ja kielen puhtauden vuoksi monille lukijoille ilahduttava katsella: : Sytyteltyänsä piipun, : Lämmitettyänsä, läksi : Illan hämärtämisessä : Vihdoin vanha sotamiesi, : '''Miekka''' *), mökist yksinäisest : Salon synkän sisuksesta. : Eikä jäänyt kotomiestä : Ontoniekan mökin varjoks, : Eikä ollut seuraavaista. : Ukon ainukainen poika, : Ainukainen suvun turva, : Turkin tuimaisessa so’assa : Urhon töitä toimitteli. : Kuitengan ei surumielell’ : Ukko matkaa ulottanut, : Mutta toivoi muiten mukaan : Joulun aaton iloisuutta, : Iloisuutta avarata : Huonehissa rikkaan hovin, : Kuhun pyhiks kutsuttunna. : Viimen muka kirkkotiellä : Ukon vanha sotakumpal’, : Vapasukuinen ja vaka : Kunnioit’tu herra hyvä, : Oli '''Miekkaa''' tervehtinyt : Sanomalla seuraavaalla: : ”Elä istu vanha '''Miekka''' : Niinkuin Metso metsän varjos’, : Pöyhistelty piilossansa! : Miks en usiammast näe : Naapuria naapurissa? : Ei o’ vielä päivä päässä; : Vielä jalka vaivainenkin : Jaksa astu’ askeletta; : Tule, käyppäs katsomassa, : Viimestänkin Joulunpyhiks! : Pitkät ovat Joulunpyhät, : Mutta sinun muistijutut : Sotateistä, tappeluista, : Ajan hitaan, hiljaisenkin : Mieluisasti mänettävät : Uneliaalta perhekunnalta.” : Herra noinpa haasteltua : Kopsutellut kätellänsä : Vanhan '''Miekan''' olkapäitä. – : Senpätähten Sotamiesi, : Kutsuntota kuulevainen, : Hyvyyttä myös vapan herran, : Mökistäns nyt matkusteli, : Unhottaen matkan vaivat, : Sekä soukan pimeyyten : Salossa jo merkillisen, : Että myöskin niatokset : Päivän tuulilt’ tukettunna : Tiellen talven tasaisellen. : Kiirehtimällä hän astui, : Surutoin kuin Kuningaskin, : Nostain syvään uppoovaista : Puista jalkaa lumihangest: : Eteenpäinpä hiljaisesti : Kulu matka liikkaavankin. : Mutta mieli matkustajan, : Ajatukset avaraiset, : Sukkelammast suljehtivat : Perillen ja hovin pirttiin. : Puheli myös mennessänsä : Ukko '''Miekka''' mielessänsä: : ”Nytpä ilo aivan halpa, : Pirtissä nyt pyhät alkaa; : Surut nurkkaan sysäellään, : Arkivaattet arkkuloihin, : Sytytetään kyntteliä, : Kyntteliä kiiluvia; : Latjaellan lattiallen : Olkikuvot keltukaiset: : Ollappa myös Joulun ilot : Entisellän, eletyllän, : Salissakin sangen suures, : Jossa leikit lakkaamata : Lauluin mukaan lasketeltin! B. <nowiki>*)</nowiki> '''Pistolin''' mukailtu nimi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=81926&conversationId=1&action=entryPage ''Saima'' 25.01.1844]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2172 4187 2006-08-01T06:37:10Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Seitsemäntoistavuotias |alaotsikko=(Den Sjuttonåriga) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : En tiedä mitä toivon, : Ja toivon ainian, : Sydämmen tuntuu täynnä : Vaan outo olevan. : Rintani raju riehuu, : Rauhaton raukkanen. : Mitä mä toivon, tahon, : Mitä ajattelen? : Tuon koko pitkän päivän : Kuin orja ompelen, : Oleva olen uurras, : Ei loista tekosen. : Pää painuu kättä kohtaan, : Unohtuu neulainen. : Mitä mä toivon, tahon, : Mitä ajattelen? : Luulin: kuin kevät kaunis : Kukkaiset kasvattaa, : Se mielen muka muuttaa, : Huoleni huvittaa; : Vaan kevät tuo ei tuonnut : Mullenkan muutoksen. : Mitä mä toivon, tahon, : Mitä ajattelen? : En rakasta kuin muinon : Seutuni suloisen; : Kuin päivä selkiääpi : Niin minä pimenen. : Koskasta surun sammuu, : Raukenee rajunen? : Mitä mä toivon, tahon, : Mitä ajattelen? : Ah, jospa jo lepäisin : Koissa kuoleman, : Löytäisin sielä levon : Talossa tuonelan; : Vaan raskas pois on rientää : Ystävät jättelen. : Mitä mä toivon tahon, : Mitä ajattelen? L. P. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=81926&conversationId=1&action=entryPage ''Saima'' 30.1.1845]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2173 2770 2006-07-20T20:59:36Z Nysalor 5 Hautaus Maamiehen Ystävästä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hautaus. *) |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kirkon kellot suru-äänin soivat, : Heimolaiset hautahansa toivat : Nuorukaisen, kukka keväimeltä : Temmattuna täältä. : Hiljan haudattihin nukkuvainen, : Laitettihin kevyt kukkulainen : Haudalle, ja risiti rauhallinen, : Vartiaksi viimen. : Viimeinen vel’ollisuus kun tehtiin, : Meni suruseura; mutta nähtiin : Jäävän alle pienen pihlajaisen : Nuoren neitokaisen. : Siinä illan itki neitokainen : Vielä kun jo tähti taivahainen : Vaalia, vapisevainen koitti, : Surunsa osoitti. : Hänen löysi vielä aamuloiste. : Kuivattua silmien suloisten, : Ristikkäistä vasten vaipununna, : Sydän sammununna. <nowiki>*)</nowiki> Runebergin ”Tempeltornets dystra klockor hördes”. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=112674&conversationId=2&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 26.4.1845]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2174 3378 2006-07-30T09:12:41Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kevät Laulu *). |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jo tänne tuleevat : Ne linnut, kun lentänyt on, : Jo järvet sulaavat, : Ja laksotki lehdessä on. : Jo vinkkasen vinku : On leppynyt lauluksi nyt, : Ja tuiskujen tunku : On riemuksi lemmittynyt. : Kun hellänen hempi : Ei peippoa pilvistä tois; : Ei laulunsa lempi : Näin kauniisti kaikkuva ois. : Mun aistit sulaavat, : Ja luontoni lehdessä on, : Kentiesi tuleevat : Ne lemmet, kun lentänyt on. [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. <nowiki>*)</nowiki> Runebergin ”Vårvisa.” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=89335&conversationId=4&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 10.5.1845]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2175 2772 2006-07-20T21:00:04Z Nysalor 5 Muiskun toivo Saimasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muiskun toivo. |alaotsikko=(Ur Runebergs ”Idyll och Epigramm.”) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kerran lähtehellä miettien kun istuin, : Kuulin muiskun huulillani hiljan : Toisellensa näin suhahtavan somasti: : ”Kas, jo tuolla tänne asteleepi : Tyttö, kohta taidan kyllä olla : Miepä kohtavilla huulillansa: : Milma kantelee se kaiken päivän, : Eikä henno marjan maistaella, : Marjan neste milina huuhteleisi, : Eikä henno lähtehestä juoda, : Astiansa milma muuteleisi, : Eikä lemmestäänkä lausuella, : Lause huuliltansa milma veisi. [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123269&conversationId=5&action=entryPage ''Saima'' 26.06.1845]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2176 4276 2006-08-01T06:43:48Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tytön kulennat *). |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tyttö käänty kullan kohdannasta, : Käänty käit punaiset – Äiti virkki: : Mistä käit punaisit tyttö kulta? : Tyttö virkki: kukkia keräisin, : Siinä varret vaan käsiini koski. : Käänty taasi kullan kohdannasta, : Käänty – suu punainen – Äiti virkki: : Mistä suun punaisit tyttö kulta? : Tyttö virkki: mansikoita maistin, : Siinä mettä huulillen herahti. : Käänty taasi kullan kohdannasta, : Käänty – kasvo kalvas – Äiti virkki: : Mistä kasvos on kalvaksi käynyt? : Tyttö virkki: Äiti! laita hauta, : Milma hautahan, ja risti päälle, : Sille ristihin sä näinpä piirrä: : ”Ensi kerran käänty – käit punaiset; : Sillä kullan käit punannut oil ne. : Toisen kerran käänty – suu punainen; : Sillä kullan suu punannnut oil sen. : Viime kerran käänty – kasvo kalvas; : Kullan vilppi kasvon kalvastutti”. [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. <nowiki>*)</nowiki> Ur Runebergs ”Idyll och Epigramm.” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=22609&conversationId=6&action=entryPage ''Saima'' 17.7.1845]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2177 2774 2006-07-20T21:00:51Z Nysalor 5 Runebergin Elgskyttarista Saimasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runebergin Elgskyttarista |alaotsikko=11. laulu |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Sirkkojen tirske se vaipu jo uunilla’i nokisella, : Hiilet jo riittyvät, orrellaan myös valpassa kukko : Loukosta aavistellen jo aamun koittoa laulo. : Tuskinpa vielä se toimekas Pekka olis, herännytkään, : Niin väsyttänn’ olit häntä ne päivän entiset vaivat, : Jos jo samass’ ei syttynyt uunilla riitakahakka, : Kiihtyen vain paukkeella, rysyllä nyt yön pimiässä. : Sillä se miekkonen, arvossa piettävä kerjäjä Aaro : Yksinähän liki heltehen lieskaa maata lojotti, : Kun vieressähän toinen joukosta, Loismies Paavo, : Tunsi nyt ei olevan sulolämmintä kylläksi asti. : Tästäpä naapuri mieli sen rehtevän Aaron pakottaa : Pois väkisellä ja vierähti Aaron kyljelle, pakkan : Kun rakonaula; mut tuimistuneenapu Aaro kohahti : Kaamusi, kaappasi kiini ja Paavon rinnustavan hän : Sitte lähätti alas nokiuunilla lattiahan kun : Survosäkin. Heti ryske Pekan säpsäytti herälleen. : Mutta se Paavo nyt otti ja virkko valittaen: Pekka : Kuule ja katso miten teki kerjäjä nyt paremmalleen, : Survasi uunilt’ alas minun ylpeillen vihapäässä, : Juuri kun ois’ kuningas, eläv’ ei armosta imeisten. : Hällepä vastasi kohta se rehtevä kerjäjä Aaro: : Oisit ahistanut pois, et suonut harmajapäälle : Kylkeäkään lämmittää lieskalla, josta on lämmin : Kaikilla; omp’ oma syysi, jos niskasi ois’ nyt nurinki! : Mut kun se rehtevä Pekka käsitti nyt miehien riidan, : Nauratti häntä, hän mainitsi nyt Loismiestä nimeltä: : Veikkoni Paavo, paras se on toist’ ei koskahan sortaa; : Kerjääjälläki on Jumal’ uunilla’i levätessä. : Lausu, mut ääneti konttasi Loismies Paavo nyt uuniin, : Sen arinalle nukahti hän helteheseen sulosesti, : Unhotti myös putouksen mieluisessa levossa. [[Johan Bäckwall|– [Johan Bäc]kw[all] –]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=43742&conversationId=7&action=entryPage ''Saima'' 24.7.1845]. [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2178 2776 2006-07-20T21:01:12Z Nysalor 5 Poika ja Lähde Saimasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Poika ja Lähde. |alaotsikko=(Ur Runehergs ”Idyll och Epigramm”.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Lähtehelle lausu poikka kirppa: : Lähde, niityn silmä, kehno lähde! : Kyll’ on kultani sinussa monta : Kertoa katellut kasvojansa; : Vaan kuvansa sie et korjaellut, : Etkä muodostaan mitään pitännä. : Mentyään kuvai katoopi kohta, : Suotta saan ma häntä etsiellä. : Rankasenko sun nyt kehno lähde, : Vellonen veteis ja juoksutanko, : Polkenenko myös sun kukkareunas? : Lähde taas rukoillen hälle lausu: : Poika, miksi milma rankaseisit, : Vellosit vetein ja juoksuttuisit, : Polkisitpa myös mun kukkareunat? : Aallon tyttö oon ma ainoasti, : Oon verettä lämpimättä, kurja, : Lemmetöin ja lempimättä kennen. : Vaan pahempi on se, että sunki : Mieles’ lämpimässä lähtehessä : Immen muisto harvon kauemmaksi : Taukoaa, kun millon itse ompi : Silmin nähden eessäsi suloisna. [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=11179&conversationId=8&action=entryPage ''Saima'' 21.8.1845]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2179 6029 2006-09-24T15:27:39Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Neien vali. |alaotsikko=(Ur Runebergs ”Idyll och Epigramm.”) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oil tytöllä äitiltänsä muisto, : Helmilöillä sommiteltu solki, : Solki kullinkaunisteltu, kallis. : Kulki hälle kaksi kosjomiestä, : Kempi oil, rikas ja kuulu yksi; : Vaan sen mieltä poltti neien solki: : Toinen taasi kainu oil ja köyhä; : Vaan sen mieltä poltti neien lempi. : Niin tytölle äitipuoli virkki: : Käy sä rikkahalle, köyhä heitä; : Toista on tok kulta, kuin on köyhy. : Tyttö itki, turhin kielsi kurja. : Vaan se kuulepäivänänsä neiti : Ollut ei enää emon tuvassa, : Eikä tanhualla, tammikossa; : Oilpa yksin rannikolla raukka. : Käypi tänne äiti, käypi sulho, : Lempeästi hälle lausuellen: : Lähde pois kotiisi kestilöihin, : Kuuliaat sinulla siellä ompi. : Sillon otti vyönsä soljen tyttö, : Otti sievä-sormin, siinä virkki: : Kellä köyhin on, se siihen tyyty; : Kellä kyllin on, se vielä vaati. : Kyllä kauan oovat, sangen kauan : Aallot varteheita ottanunna, : Vielä vaativat minulta soljen. : Näinpä lausu, loitos rannikolta : Aaltoihin se soljen sitte suori. : Mutta sulho suuttuneena läksi, : Suuttuneena äitipuoli virkki: : Onnenkolkko, kuinka oot sä tehnyt? : Korko ei enää sinulle kulje, : Eikä kulta kallis kiiltäelle, : Etkä solkeais enää nyt nähne. : Mutta tyttö vaan muhoillen virkki: : Toista on tok onni, kuin on korko, : Toista lämmin lempi, kuin on kulta, : Toista kullan suunto, kuin on solki. [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=65030&conversationId=3&action=entryPage ''Saima'' 11.9.1845]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2180 2778 2006-07-20T21:01:29Z Nysalor 5 Pohja Saimasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pohja. |alaotsikko=(från Runebergs Idyll och Epigram.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Lehdet ne lähtee, : Jäähtyvät järvet, : Siirtyvät sorsat. : Menkää, o menkää : Murheessa mielin : Lämpimän maista : Einehen etsoon, : Toivoen tänne : Tulville Pohjan : Päästänne kerran! : Sielläpä muuan, : Keksien teidät, : Lausuva lienee: : Kuihtuvat kurjat, : Pohjapa kummin : Lieneepi maista! : Kemp’ ikävöipi : Maastamme meidän, : Semp’ ikävöintä : Taivasta toivoo. –ks– '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=22605&conversationId=4&action=entryPage ''Saima'' 25.9.1845]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2181 3545 2006-07-30T09:28:11Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Koti |alaotsikko=(Ur Runebergs ”Idyll och Epigram.”) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Mä tyttöjen joukkohon katson, : Ja katsonpa kerkiämättä; : Mä kauniimman ottasin kyllä, : Mut kauniita oovat ne kaikki. : Ne millä on suikkuvat silmät, : Ja milläpä pulskiat posket, : Ja millä on heltevät huulet : Ja milläpä liemuva lempi. : Ja niinpä en yhtäkä löydä : Jok' ei mua miellytteleisi; : En yhtäkä hyljätä saata, : O, saisinko kaikilta suuta! – ks – '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=22606&conversationId=5&action=entryPage ''Saima'' 2.10.1845]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2182 7639 2006-10-18T09:33:45Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Kerberos|Kerberos]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Kerberos|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakkaus *). |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Nuhdellen tytärtään äiti virkki: : Kerran vaiko kaksi oon sinuu jo : Rakkaudestais varoittanunna, : Kuiten nään nyt turhin lausuneeni. : Tyttö virkki hälle vastineeksi: : Ellys, äiti kulta, kolkko olko: : Jos pojasta minne sulkeuisin, : Sais se sinne auringon säteissä; : Jospa taas pakoon ma juoksisinkin, : Kuulisin sen kaipuun tuulosissa; : Korvain jos ma sulkisin ja silmäin, : Syömmessäinpä vaan hypähteleisi. <nowiki>*)</nowiki> Ur den nyligen utkomna: ''Runoelmia Joh. Ludv. Runebergiltä. Suomentanut [[August Ahlqvist|A. Oksanen]].'' '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=38870&conversationId=7&action=entryPage ''Morgonbladet'' 22.12.1845]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2183 3647 2006-07-30T09:40:48Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runebergin Idyll och Epigram, 21. |alaotsikko=(Mukaelma.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Poika lausui kullallensa: : ”Miksis aina, armahani, : Sylistäni pois sysitse, : Viereltäni vierteletse, : Kulet kylkeni varoista, : Polvuisiltani pakenet, : Konsa pyyän polvilleni, : Sylihini suosittelen, : Kutsun kylkeni varoihin, : Veän vierelle omalle? : Sano korvin kuullakseni, : Kuss’ oli, kultanen, sinulla, : Hyvä suoja saatavana, : Tuki toivoteltavana, : Vara vuotettu vakava, : Ennenkun vierit vierelleni, : Kulit kylkeni varoihin, : Sylihini siirtelitse, : Polvuisilleni pakenit.” [[D. E. D. Europaeus|[D. E. D.] E[uropaeu]–s]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=33555&conversationId=8&action=entryPage ''Saima'' 13.6.1846]. [[Luokka:D. E. D. Europaeus]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2184 10155 2007-01-19T20:39:46Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää '''D. E. D. Europaeus''' (1820–1884) == Asiatekstit == * ''[[Herra Gottlund kirjoitustapoinensa]]'' == Runot == === Omat === * ''[[Herran rukous]]'' * ''[[Runo, Tampereen ja Vaasan välisen rautatien avausjuhlaksi]]'' === Suomennokset === * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[25 Laulu ”Runebergin Runoelmista”]] * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Runebergin Idyll och Epigram, 21]]'' (mukaelma) [[Luokka:D. E. D. Europaeus]] 2185 2783 2006-07-20T21:05:05Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Europaeus, D. E. D.]] 2186 8054 2006-10-21T16:14:53Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Elämäni” uudelle nimelle ”Elämäni (1846)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämäni |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Sota hauvan reunalla, : Matka myrskyn aalloissa, : Kulku tietön, jäljetön, : O, se mun eloni on. : Mieli toivo matkaajan, : Silmät katso siintävään; : ”Tuolla pilven ruskossa : Ompi toivot toivossa. : Tuoll’on ranta rauhanen, : Tuolla päivä kultanen”. : Tuuli purjeesen puhuu : Laiva sintävän suipuu. : Sota hauvan reunalla, : Matka myrskyn aalloissa, : Kulku tietön jäljetön, : O se mun eloni on : Missä tyynen löytänen, : Missä rauhan muinosen, : Miss’ on toivot kultaset, : Saamattomat ikkuset? : Laiva lekkuu aalloissa, : Myrsky pauhaa ilmassa; : Oh! tuo pilven ruskonen : Viel’ on yhtä kaukanen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=47957&conversationId=9&action=entryPage ''Kanawa'' 23.9.1846]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2187 3707 2006-07-30T09:47:34Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syysiltana |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Niin kalvettunt on kaih, ja nääntynyt : Se kukkasuus kesäinen kuss’ on nyt? : Jo kasvut rankiaavat, vait on lehto, : Ja hauvan synke’ys nyt on jo ehto. : Mut silmä autuasti katsahtaa : Ja rintani sulosti riemahtaa : Kun taivolla pimeessä välkkyväiset : Näen mun hengelleni koit yläiset. : Sitä syysiltana ajatelen, : Ja lehtien pu’ontaa katselen. : Alaston ranta järvessä kulostaa : Ja pilvien välitse kuu valostaa. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=47957&conversationId=9&action=entryPage ''Kanawa'' 23.9.1846]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2188 4250 2006-08-01T06:41:55Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hirvenajajat |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Äsken torparin tuvassa : Oli iltanen otettu : Tähtehet venyvät vielä : Tuon tilavan pöyvän päällä, : Reikäkaakun kappaleita : Kalja kapan ympärillä, : Kuppi kätki potateja, : Toinen muutamii mujeita. : Tuntupa tuvassa tuossa : Puita kyllin poltetuksi; : Liiestä paukkuva liehu : Huohti kelpo heltehen ja : Laen savulla sokusi, : Että tuskin toisi nähdä : Pärehitä orren pääll’ ja : Sinne reuvottuu rekiä, : Kuivamaan kohotettua. : Korkiammalla kuitenki : Savu seiso laen luona, : Eik’ ollut sen alla suoja : Vaan peräti pimitetty, : Soihtipa päreitä siinä : Toinen toistansa paremmin, : Ja tuvan valolla täytti : Torppatalon asuville : Ilta töitä tehtessänsä. : Anni, ehtivä emäntä, : Vuotehetta valmisteli, : Maata miehensä keralla : Aina arvossa pidetyn: : Tytär kiukuan tykönä : Huhtellen hyvillä mielin : Kattilaa noen näköstä : Hyräil’ huoletta runoja, : Ja talon tukeva poika : Ajo ahkerast’ apetta, : Jok’ ej ollut jauhotointa, : Taiten tehtyyn ammiohon : Oven suussa seisovalle : Varsa parille kuin vielä : Ilta veroansa vuotti : Kapialla kanputellen. : Vaan talon isäntä itse, : Hovin torpari, se toimen : Pekko, nousi penkin päältä, : Ajan tuossa istuttua : Torkkuvaisessa tilassa; : Hyvin kaikoteltuansa : Turpian tukkansa työnsi : Otsaltansa ja ojensi : Käsivartensa koholle, : Vasten mattoa virutti; : Viimen verkkahaan puhalsi : Päällepyrkivan unensa : Ruumiista rasitetusta. : Haluisest olis’ hän kyllä : Käynyt kerkiäst’ levolle : Päivän työta tehtyänsä, : Kuulattua kyllältänsä : Metsän lumien läpitse : Hovin hirsien teossa, : Ellei olis itse Herra : Komissarius sanonut, : Että muka kaikki miehet, : Hovin alla asuvaiset, : Ensi päivän puhtehela : Tulisiil hänen tykönsä, : Sillä tieto oli tullut, : Että varsin varmahasti : Oli hirvejä havaittu : Tulleheksi tienoille; : Nytpä nöyrän huolen alla, : Että vielä valmistaija : Hirven huomiseen ajohon, : Täyty, vaikka väsynytkin, : Hänen hillitä unensa : Armahan viel’ aikakauvan; : Torpunen tyhjänä tuossa : Riippu, odottain evästä, : Eikä viimein verratointa : Pyssyänsä, niin peräti : Muutoin tarkka tuliltansa, : Tahtonut tulelle saada, : Kuin ei piitä kollohtannut : Varsin tylmäksi tullulta. –t. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=111064&conversationId=10&action=entryPage ''Morgonbladet'' 25.2.1847]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2189 5962 2006-09-24T15:23:43Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakkaiden hauta *). |alaotsikko=Servialainen laulu. |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oli kaksi kaunokaista, : Kaksi kullaista käköä, : Ne tekivät lemmen liiton, : Laativat lujan lupansa; : Kumpikin käkö kukahti : Yhen kuusosen kukilla, : Kumpikin käkö pesihen : Yhessä jo’en ve’essä, : Yhen virran pyörtehellä, : Yhen pyihkimen varalla. : Kului kuuta viisi, kuusi, : Kuluipa koko kesäkin, : Eikä tiennyt yksikänä, : Arvannut ainoakana. : Kuluipa kesonen toinen, : Vierähti Jumalan vuosi, : Jo tiesi koko kyläsäs, : Akat arvasi kyläiset, : Tiesi miehet, tiesi vaimot, : Iso tiesi, tiesi äiti; : Tuostapa emo tytärtä : Vanhin virkkaen varotti: : ”Paha on hukan keralla, : Paha karhun kainalossa, : Pahempi pojan parissa, : Suoravartalon sylissä, : Sill’ on suu suloa voita, : Hunajata huulet kaikki, : Myrkkyä hänellä mielt, : Sisu mustia mujuja; : Ellys menkö lapsueni, : Armas astuko kanani : Niihen poikien parihin, : Nilheu kaunihin kisoihin.” : Poika vuotti, viikon vuotti, : Tulevata tyttöänsä, : Käköä käkeävätä; : Eipä tyttö tullutkana, : Eikä kuulunut käköistä; : Siita vuottava valitti, : Haikiansa huokaeli, : Tuikkavalle tähtyelle, : Lemmen luo’ulle loh’ulle, : Täh’en käskevi sanoa, : Viestin viemähän tytölle: : ”Kuole’ kultani eholla, : Aaton iltana nukahda, : Niin minä pyhänä päätyn, : Valetessa aamun vaivun.” : Kultansa eholla kuoli, : Impi illalla nukahti, : Poikapa pyhänä päättyi. : Valetessa aamun vaipui. : Siitä hauta kaivettiin, : Ovi Tuonen auastihin. : Siihen kätkettiin käköset, : Lemmen lapset laskettihin, : Kylki kyljen lämpimähän. : Rinta rintoa lähelle, : Käsi kätköhön kätösen, : Huuli huulen hohtaville. : Kului kuuta viisi, kuusi, : Vieri viikkoja Jumalan, : Jo poikuen pääla’elta : Nousi kuusi kukkalatva, : Kului vielä kuuta kuusi, : Vieri aikoa vähäsen, : Jo nousi noropajuja. : Kyynelpäitä kukkasia, : Sylistä ihanan immen, : Tuonelan tytin tilalta, : Nousi taimelle tasalle, : Varsin varrelle hyvälle; : Ne varret venyttelihen, : Kukkansa koettelivat, : Kukat kuusen ympärille, : Kuusen kaulan kierräntähän; : Siinä impeä itkevät, : Vienoista valittelevat, : Nuorra mennyttä manalle, : Tyttinä tupahan Tuonen. <nowiki>*)</nowiki> Katso: Runebergin.”Serviska Folksånger:” ''De älskandes graf''. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=99702&conversationId=11&action=entryPage ''Suometar'' 6.4.1847]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2190 2788 2006-07-20T21:05:58Z Nysalor 5 Toivomat Suomettaresta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Toivomat.*) |alaotsikko=Servialainen laulu. |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Niilo nurmella lepäsi, : Koivun kaunosen kylessä, : Tuli siihen kolme neittä, : Kolme kaunoista kanoa; : Tulessahan tuumoavat, : Arvelevat astuessa, : Mi ois millenkin sominta, : Kuka kullenkin komehin. : Niinpä virkki vanhin impi, : Lausui tällä lausehella: : ”Sormuspa minun someinta, : Kullan kiiluva komehin, : Kun on sulhon suorittama, : Menon merkki miehelähän.” : Siitä virkki toinen tytti, : Lausui tällä lausehella: : ”Vyöp’ ompi minun komehin, : Vyö se kaiken kaunokainen, : Ku on kullin kirjaeltu, : Ja hopein huoliteltu, : Vyölle poikaset pälyvät, : Silmän luopi sulhosetkin.” : Siitä virkki nuorin neiti, : Tytti taitaen sanovi: : ”Niilopa minun sominta, : Metsän pyytäjä parahin; : Sormus sormessa kuluvi, : Tuli kullan tummenevi, : Vyöstä kirjaset katoovat, : Hälvenee helo hopian, : Kulu’ ei Niilon kaunis kaula, : Tummene’ tuli silmästä, : Ei katoa kylki lämmin, : Huulten hälvene’ hunaja. <nowiki>*)</nowiki> Katso Runebergin ”Serviska Folksånger:” Önskningarne. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=112508&conversationId=12&action=entryPage ''Suometar'' 13.4.1847]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2191 9661 2006-12-23T20:00:10Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hautausvirsi. |alaotsikko=(Suomennettu latinaisesta: Jam moesta qvierela etc.) |tekijä=Prudentius |huomiot= }} : Jo vaikene valitus vaikee, : Pois katkeruus kyynele-virtain! : Kas! kuoleman uni ei haikee, : Vaan hupa ja vaivoista irtain! : Ah! mitästä raamatut takaa : Ja hautojen patsahat haastaa? : ”Se ruumis, kun levossa makaa, : On hereille nouseva maasta.” : Nyt himojen myrskyistä vapaa : Ja kätkössä rauhallisessa : On vainaja; vihdoin hän tapaa : Taas sielunsa kirkkaudessa. : Ei viivy se riemuinen koitto, : Kuin vallastaan luopuupi tuoni, : Ja ruumiille tuleepi voitto, : Ja tykyttää sydän ja suoni. : Ja jäsenet maaduttuansa : Ei katoo, vaan olonsa muuttaa : Ja autuaan sielunsa kanssa : Taas alkavat eloa uutta. : Kuin siemenki virkoopi, vaikka : Sen maaksi on muuttanut multa, : Kuin lähenee hedelmän aika, : On tähässä kiiltävä kulta. : Niin rauvennut ruumiskin vielä : Päin valoa varallisempaa : Käy sieluhun liittymään siellä, : Kun kuolo ei riistä, ei tempaa. : Siis kuolo on hurskaille hellä, : Kuin katoavaisuuden kautta : Ja tuskien päättämisellä : Pois vaivoista ilohon auttaa. : O, kätke nyt, maa, tämä jalo : Sun povehes laskettu haamu : Ja suojele siksi kun valo : On nousnut, se autuas aamu! : Oli hengelle majaksi luotu : Tuo levossa lepäävä veli, : Oli viisaus hänelle suotu, : Hän Kristuksen uskossa eli. : Jää rauhaan! Hän sanansa muistaa, : Vanhurskas, kun puhelee totta, : Hän lainansa takaisin puistaa : Ja omansa tykönsä ottaa. : Siis aamu on koittava kerran : Ja puhkeeva maanalan povi; : Niin täytetään lausehet Herran : Ja aukenee taivahan ovi. –t–t–t– <nowiki>[</nowiki>[[K. L. Lindström]]<nowiki>]</nowiki>. Tämä on mitä kauniimpia virsiämme, alkuperäisesti latinan kielellä Prudentius nimisen kirkkoisän kirjoittama. Se on sekä ruotsalaisessa että suomalaisessa virsikirjassa (katso virsi n:o 399) ollut niin huonosti ja oikein rumasti käännetty, ettei käännöksessä rahtuakaan alkuperäisestä kauneudesta taida lukia huomata. Uudessa ruotsalaisessa virsikirjassa on ikuisesti muistettava Wallin sen aivan suloisesti ruotsintanut; tämä tässä annettu suomennus ei mielestämme anna paljo perää Wallinin käännökselle. Toivomme tähän lehteen saada usiampia virsien suomennuksia samalta mieheltä. Tietty on että Suomen kielen harrastajat kauvan ovat riidelleet millä kannalla uusi suomalainen runomme tehtäisiin, joko tavujen korkoa vai mittaako seuraten. Tämän lehden toimittaja on aina pitänyt korkorunon parempana kuin mittarunon. Myös tässä virressä on korkoa yksin seurattu, ja lukiamme päättäkööt mitä siinä on suomalaiselle korvalle vaikiata. Meidän luullaksemme on se paljo sujuvaisempi ja sointuvampi kuin kaikki ne runokoetukset, jotka mittaa seuraten ovat tehdyt. Niitä on Suomi nimisessä aikakautisessa kirjassa kyllä viimiseltäkin vuodelta. Todella sanoen ne oikein korvia repelevät, kuin suomalainen niitä kuulee värsyn vaatimuksen jälkeen luettavan. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=56061&conversationId=1&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 1.9.1857]. [[Luokka:K. L. Lindström]] [[Luokka:Prudentius]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 2192 4290 2006-08-01T06:44:42Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Prudentius''' (348 – n. 413) == Laulut == * ''[[Hautaus-virsi (Koskinen)|Hautaus-virsi]]'' (suom. Yrjö Koskinen) * ''[[Hautausvirsi (Lindström)|Hautausvirsi]]'' (suom. K. L. Lindström) [[Luokka:Prudentius]] [[la:Scriptor:Aurelius Prudentius Clemens]] 2193 2793 2006-07-20T22:18:14Z Nysalor 5 [[Luokka:Roomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Roomalaiset runoilijat]] 2194 4298 2006-08-01T06:45:15Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hautaus-virsi |alaotsikko= |tekijä=Adam Gottlob Oehlenschläger |huomiot= }} : Ah, vaipusinko iloissa : Syys-lehden tavoin metsässä! : Nyt armas kevät koittaa, : Ja punhottava puuni saa : Jo juuriansa juoksuttaa : Kesän ijäisen koissa. : Ah, taitasinko niinkuin sä, : O, pääsky pieni, kiivetä : Pois tietymättömille! : Kuin tääll’ on talvi altinen, : Niin siellä ilo ijäinen : Auk’ on ja valmis mulle. : Opeta, lintu liemuinen, : Mi kahleet kovat katkonen, : Kun väittää vapauttani! : Mä madan maassa matona, : Vaan kohta lennän perhona : Siivillä selkehillä. : Pilvien päästä hymyyvä, : O Jeesu, ylhäin ystävä, : Sortamaan surut neuvo, : Ja t o i v o n viiri viritä! : Katkera Pitkäperjantai, : Armas oil’ Pääsiäisaamu. : Paneepa haudan partaalle : Sen puisen ristin rakkaalle : Muistoksi ystäväni: : Jos lapset, koskon tulevat, : Kotani tyhjän löytävät, : He löytäisit majani. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=94427&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 14.6.1850]. [[Luokka:Adam Gottlob Oehlenschläger]] [[Luokka:Runot]] 2195 10267 2007-01-21T23:50:51Z Nysalor 5 Isänmaan laulu {{Wikipedia}} '''Adam Gottlob Oehlenschläger''' (1779–1850) == Runot ja laulut == * ''[[Hautaus-virsi]]'' * ''[[Isänmaan laulu]]'' [[Luokka:Adam Gottlob Oehlenschläger]] [[da:Forfatter:Adam Oehlenschläger]] 2196 2797 2006-07-20T23:49:09Z Nysalor 5 [[Luokka:Tanskalaiset runoilijat]] [[Luokka:Tanskalaiset runoilijat|Oehlenschläger, Adam Gottlob]] 2197 2798 2006-07-20T23:49:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 2198 2799 2006-07-21T00:17:50Z Nysalor 5 Tilastolinkkejä Suomenkieliseen Wikiaineistoon liittyviä '''tilastoja''': * [[Toiminnot:Statistics]] - jatkuvasti päivittyviä tietoja mm. artikkelimäärästä ja rekisteröityneiden käyttäjien määrästä * [http://stats.wikimedia.org/wikisource/EN/Sitemap.htm Wikisorce Statistics] - Tiedot päivitetään satunnaisesti. Tilastoissa joko vertaillaan usean Wikiaineiston kehitystä jonkin ominaisuuden perusteella tai yksittäisen Wikiaineiston kehitystä sen kaikkien mitattujen ominaisuuksien perusteella. ** [http://stats.wikimedia.org/wikisource/EN/TablesWikipediaFI.htm Tilastoja taulukkomuodossa] - sisältää mm. listan eniten muokkauksia tehneistä käyttäjistä. ** [http://stats.wikimedia.org/wikisource/EN/ChartsWikipediaFI.htm Tilastoja kaaviomuodossa] [[Luokka:Wikiaineisto]] 2199 5969 2006-09-24T15:24:19Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suleima. |alaotsikko=(Kokoelmasta »Runoja Levantista».) |tekijä=Holger Drachmann |huomiot= }} == 1. Softa laulaa. == : Olen Stambulin lapsi ja Softa vaan, : ylioppilas, tunnettu lauluistaan. : Yli moskean muurin jo aikaa kurkin : ja lännen aatevirtoja urkin. : Koraania silti en pilkkaakaan, – : käyn siivosti omaa tietäni vaan. : Oli vuosikymmen jälkensä luonut, : ja ma niin olin taattoni perinnön juonut. : Tulin törkyyn ja pölyyn kirjuriks Kaadin, : ja hälle mä pöytäkirjoja laadin; : sain ruokaa niin, – sai koirani niin; : kera »Toverin» viisi me huolittiin, : oli tuomiot syiden, vai sykkyräin, – : niin ensi kerran Suleiman näin. : * * * * * : Kuin ilmestystä mä katsoin silmiin, : ja laulusuoneni puhkes ilmiin! : Läpi mailman kulttuurin harhailin, : idän kirjavan, harmajan lännenkin; : mä kärsin ja tutkin ja mietelmöin, – : epätoivoisna istuin ja otsaani löin. : Niin sydänsoppiin ma katsoin syvään: : tulin ihmiseksi ja luotin hyvään! : * * * * * : Suleima! Lempeni annoin sulle! : nyt en huolikaan, miten käynee mulle. : Kun Kaadi haukkuu ja lukee lait, : mä ylväsnä kultaani vaalin vait. : Mä häihin ja nimittäjäisiin lasten : teen lauluja, kirjoitan rahaa vasten. : Saa laulaja laulaa leivästään: : Suleiman helmassa palkkani nään! : Olen päivällä viitassa virttyneessä; : käyn juhlapukuun, kun yö on eessä! : Ja salaa ma riennän armaani luo: : hän nuoruusvikani anteeks suo! : Hän heelmiä tarjoo ja viiniä mulle: : oi, siunaus, valkohelmani, sulle! == 2. Yön hiljaisuudessa. == : Yön hiljaisuudessa useinkin, : kun kirjurin lamppu palaa, : mun painaa otsaani polttavaa : kaks hentoa kättä salaa. : On silmäni peitetyt, mitään en nää, : ma voin vain kuiskehen kuulla: : on aivan, kuin runotar laulelon : se henkisi vienolla suulla! : Ma ponnistan vastaan, estelen : ja jos silmäni vapaiksi luulen: : saan silloin tuoksuvan suutelon : kahen lämpimän, kostean huulen. : Yön hiljaisuutehen kiitos soi, : kun kirjurin lamppu palaa: : sun hentoa kättäsi lauleloin : mun sieluni siunata halaa! == 3. Jos Saadia lukisin sulle – == : Jos Saadia lukisin sulle, : yhä kuulla ja kuulla saisit: – : »Mene ennen kristityn vankeuteen, : kuin velkojas tyttären naisit.» : Oi, Saadi, sa laulaja suuri, : min nimen he piirsi kultaan: : miten avioliittos johtanut lie : sinut vaski-aikaan ja multaan! : Suleima! jos isälles velkaa : ma oisin, ja mun sa naisit, : niin tuskin sa armasta nimeäs : yhä kuulla ja kuulla saisit! : Mut – nyt olen laulaja itse, : min nimen he piirsi kultaan: : Suleiman vankina unta nään : ajan kultaisen väikkyvän tultaan! == 4. Kai Hafiz gaseelein laulaa. == : Kai Hafiz gaseelein laulaa : voi suloa impensä armaan, – : kai lauluruhtinaan eessä : lien vasta-alkaja varmaan; : kai Hafiz seurassa suurin : on uljasten laulajain: : hän mereen viinin ja lemmen : ihan hukkuvan näyttää ain! : Vain ruusuja, rypäleitä, : serenaadeja, kutsuja kemuun: : hänen armaansa usein näyttää : ihan hukkuvan ruusujen lemuun! : Sä näät, miten aaltoo rinta, : miten silmä haikea hymyy, – : mut et, mitä katse salaa, : mikä aaltojen kätkössä lymyy! : Kai Hafiz seurassa suurin : on uljasten laulajain: : mä meressä viinin ja lemmen : olen helmenpyytäjä vain. : Suleima! aarteen ma löysin, : – vaikk’ alkaja vain lien varmaan, – : se on mielesi herttainen hyvyys, : sun sulojes helmi, sa armaan’! == 5. Bospori! Sun lainees huokaa. == : Bospori! sun lainees säikkyin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;huokaa, milloin päivä väikkyin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vaipuu helmaas kosteaan! : Mut kuu se katsein vienoin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;nousee, luoden varjot tienoin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;valoon valmupunervaan. : Valmu-unelmiin jo untuin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;laine tuutiutuu tuntuin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vienoon värisoinnelmaan! : Oi, Suleima! tunnen riemun, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;joka luokses pois nyt vie mun : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;helmaas vaiti vaipumaan: : kaipuun, joka hehkuin palaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;kaihon, joka nousta halaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;riemuun yhä suurempaan, – : ihmeenlaisen suonten kuumeen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;untenmailman valmuhuumeen, – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tule laineen tunnelmaan! == 6. Tuskain yöksi oli luotu – == : Tuskain yöksi oli luotu : yö, kun kahden oltiin juotu : riemut, joita malja suo, – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ja sa kalpenit ja kuiskit: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois! He vie mun pashan luo! : Silmistäni siteen raastit, – : siniharmain silmin haastit, : suontas poltti hehkuvuo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ja jo helmahasi herpos : &nbsp;&nbsp;&nbsp;hennot valkokätes nuo. : Viha löi mua, päähän paisuin, : puukkoon tartuin kiihkoin raisuin, : puoleks lensi tupest’ tuo, – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;käsin jähmein kahvaa kourin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ja ma äänsin: Pashan luo! : Tuska tuima suumme sulkee, : kuolinhetket raskaat kulkee, : kirpos puukko jalkais luo; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;sydänvertamme se sentään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;damasceeni-säilä juo. : Kumpaankin se iski varmaan! : kuulin, kuinka povest’ armaan : verkkaan tihkui haavan vuo! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Nyyhkimään kun puhkesimme, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;verta oli itku tuo. : Tuskain yöksi oli luotu : yö, kun kahden oltiin juotu : riemut, joita malja suo. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kalpenit, mut murhein äänsin: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Oispa kuolo ylkäs tuo! == 7. Sua, tavernin vartiaa laiskaa! == : Sua, tavernin vartiaa laiskaa, – : ovi auki! auki, hoi! : Kuu, kaartaen pilvenkaiskaa, : yli moskean katseen loi. : Kas kuuta! se hymyillen nousi, : kuin lempeä täynnä se ois... : Ei, tänne nuoli ja jousi: : alas ammu! ammu se pois! : Mitä riehun ma? Kuu on multa : yli moskean koskematon. : Suleima, armahin kulta, : tänä yönä nyt toisen on! : Ovi tavernin sisään paiskaa! : pyhä-temppeli aukeaa: : Hei, moskea kuuta raiskaa, : ja kumoon ne kellahtaa! : On jänteessä ilkkuni jousi, : se lempesi ampuu pois! : jos hymyyt, jos kyyneles nousi ... : koko mailman se ampua vois! : Joka vartia-koiralle selkään! : joka miestä mä karkaan päin! : Tulen jumalankieltäjäks, pelkään ... : juon itseni järjiltäin. == 8. Kammottaa, kun mieleen johtuu – == : Kammottaa, kun mieleen johtuu : elämän ja kuolon kummat! : Etsiessäs kaiken summat, : tuskissas sa kiemuroit. : Allah, Allah, kaikki voit! : Jumala on meillä ratki, : mitä lausut, kirjoitatki, : mietit, hourit, ongelmoit! : Maat loit, Allah, taivahatki, : elon loit ja kuolon kummat, : loit nää epäilykset tummat –: : oman itses, Allah, loit! : Mutta mulle hengen soit, : elonsa kun hän sai sulta! : Tämä elo vietiin multa ... : ja sa sentään kaikki voit! == 9. Vait! soi soitot. == : Vait! soi soitot, – helkkyy huilut : harppuin, luutuin säveliin; : suuri keltakuu se hymyy : kaihoisasti Bosporiin. : Kautta kuudanhymyn liukuu : serenaadin venhe tuo; : harppuin, huiluin helkkehestä : kumpuu vieno itkuvuo. : Hymy kasvoilleni lankee, : itku värjyy rinnassain, – : oi, Suleiman sulo äänen : tunnen, salaa aavistain. : Kukkastuoksun huumemereen : häipyy vieno itkuvuo, : pitkin Bosporia poistuu : serenaadin venhe tuo. : Suostun kaikkehen, jos kuulla : vielä saan tuon säveleen! : Elinkauden velkakirjan, : – iät kestävän, – mä teen! : Orjaks saatte minut myydä, : lyökää, ja ma siedän sen, – : jos nyt vain tuntee : huumaa kukkastuoksujen! : Soudan vaikka kaleereilla, : vaikk’ ois venhe pashan tuo: : oi, jos vain tän yön mua viehtää : huiluin vieno itkuvuo! : Tämän yön, vain tämän tahdon : riemuin viettää muistojain: : Suleimasta unelmoin ma, : hänen ääntään kuullessain! : Haipuu äänet, yö se päättyy, : aamukoi luo valoaan, – : kauas aavikkoon ma lähden : erakoksi erämaan! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Holger Drachmann]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2200 4950 2006-08-27T17:11:45Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Tarina” uudelle nimelle ”Tarina (Drachmann)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tarina |alaotsikko= |tekijä=Holger Drachmann |huomiot= }} : Oli kirkko, mahtava muinoisin, : sen ympäri korpi sankka, : toki nyt on se vanha ja rappeutunut : mut urkujen ääni on vankka. : Sen holvit on reikihin haljenneet, : sen kaaret on kallellansa, : tuon tuntee soittaja harmaapää, : kun koskee hän soitintansa. : Käsi mestarin päästää tohdi ei : sen myrsky-ääniä soimaan, : hänen tyytyä täytyy ja kansan myös : vain hillityn sävelen voimaan. : Taru kertoo: soittajan harmaapään : tuon vangitsi naisen valta, : yöstä päivästä silmät sen paistoivat, : enin sävelten aaltojen alta. : Tuli iltamessuhun nainen tuo; : ne leimusi silmää kaksi, : sopet hämärät haavehin täyttyivät, : kohos kattokin korkeammaksi. : Ne liekehti, leimusi silmää kaks, : kyti pohjalla murheen hiili, : punahuulilla neitseen hurmaus : ja morsiussuukko piili. : Tuo hullausi soittaja harmaapää, : se aaltosi naispovi nuori : kuin hälle ois tarjonnut kaiken sen, : mitä verhosi vaatteen kuori. : Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun, : hänet valtasi vaikea loihtu, : säde illan ikkunat ruskosi kuin : veripuuntavan sydämen soihtu. : Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi, : kuin tuomiontorvi suuri. : Kansa kirkaisi. Taas tuli hiljaisuus. : Oli murtunut kirkon muuri. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Holger Drachmann]] [[Luokka:Runot]] 2201 8061 2006-10-21T16:20:46Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Syys-ilta” uudelle nimelle ”Syys-ilta (Drachmann)”: Alkuperäinen sivu täsmennysivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syys-ilta |alaotsikko= |tekijä=Holger Drachmann |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ilma värähti, päivä vaipuu; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;eron hetki himmeä ehti. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Nyt tummuu lehti : &nbsp;&nbsp;&nbsp;myös luona veen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Nyt lauluni, nouse korkeuteen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ja kerro mieleni kaipuu! : Kas, syys-yössä kuihtuu se seppele nuori, : min keijuset kevät-yön kulmille suori, : syys tarjoo aate-seppelehen, : mut raskahat, ah, ovat ruusut sen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ne kastuivat kasteessa ehtoon, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;yö-pilven ne vihmassa päilyivät, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ne nukkuivat tuulien kehtoon : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ja joskin ne sirpiltä säilyivät, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ne hallan hengessä häilyivät. : Surumielinen sai niistä kukkaissuku, : väri vaikka on kaunis ja puhdas puku, : ne tuoksuvat multaa kosteaa, : ne lämpöä, päivää päin halajaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Nyt nouse, lauluni, ilmahan yön : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ja kerro mieleni kaipuu! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaikk’ kukkaisvyön : &nbsp;&nbsp;&nbsp;lemu poissa on : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ja kuudan on kalpea, armoton, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;viel’ lauluhun mieleni taipuu. : Mitä kevät-yö tuhlasi, luottaen kesään, : sen syksy nyt kokoo synkkähän pesään. : Ken tietää tuon, on voimakkain: : vähän jäljellä enää on aikaa vain. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Holger Drachmann]] [[Luokka:Runot]] 2202 2804 2006-07-21T15:48:33Z Nysalor 5 Minä vihaan suuria totuuksia – Maailman kannel -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Minä vihaan suuria totuuksia – |alaotsikko= |tekijä=Holger Drachmann |huomiot= }} : Minä vihaan suuria totuuksia, : joita kantaa voi katupylväs, : en tahdo ma olla maailmankuulu, : en jumalien ystävä ylväs. : Minä suuruutta lemmin, mi voitoista hyveen : ja siveyden huoli ei lempoakaan, : mulle rakkain on armeija sankarin takana: : vähät, heikot ja vaivaiset maan. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Holger Drachmann]] [[Luokka:Runot]] 2203 8068 2006-10-21T16:24:31Z Nysalor 5 Linkki suoraksi '''Holger Drachmann''' (1846–1908) == Runot == * ''[[Minä vihaan suuria totuuksia –]]'' * ''[[Suleima]]'' * ''[[Syys-ilta (Drachmann)|Syys-ilta]]'' * ''[[Tarina (Drachmann)|Tarina]]'' [[Luokka:Holger Drachmann]] [[da:Forfatter:Holger Drachmann]] 2204 2806 2006-07-21T15:48:48Z Nysalor 5 [[Luokka:Tanskalaiset runoilijat]] [[Luokka:Tanskalaiset runoilijat|Drachmann, Holger]] 2205 7666 2006-10-18T09:41:05Z Jetman 46 kumottu Tutancamoonin ja Vandaalin helvetistä muokkaukset {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kauneus |alaotsikko= |tekijä=Muhammed Semseddin Hafiz |huomiot= }} : Mun kauneus saa yhä hurmoksiin, : mut ken mua herjaten siitä moitti, : vain toteen näytti, ett’ ylimpään : hän itse kohota turhaan koitti. : Ikuisen kauneus-ongelman : vain lempi tajuunsa saada voi; : tääll’ itsekkö näkee puutteita vain, – : elon-kieltäjä houkka, mi suutaan soitti! : Ken ei mitään tunne, – ei tiedä, ei nää, : vaikk’ käy hän suuresta kieltäessään: : Ken tosi suuri ja viisas on, : hänet sieluin ja ruumiin kauneus voitti. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Muhammed Semseddin Hafiz]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2206 2809 2006-07-21T16:04:35Z Nysalor 5 Sanasiippa Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sanasiippa |alaotsikko= |tekijä=Muhammed Semseddin Hafiz |huomiot= }} : Sadat kolmet lahkot kiistoin, : järkisyin tuo todet julki! – : Kolkutit sa harhain oveen, : salat sulta totuus sulki. : Tositulta ei oo loimu : viisauskynttilän, mi hohti; : tositult’ on lemmen liekki, : mihin perho syöksyi kohti. : Hafiz vain se hunnun riisti, : näyttäin aatteen kasvot julki, : missä turha sanasiippa : hiuksin käherretyin kulki! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Muhammed Semseddin Hafiz]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2207 3632 2006-07-30T09:39:44Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mik’ on onni? |alaotsikko= |tekijä=Muhammed Semseddin Hafiz |huomiot= }} : Mik’ on onni? Äl’ luovu sa kauneuden laista, : älä hääpuvun päärmeistä loisteliaista! : Hyvä maailmaa kieltää, mut vaikea heittää : elon kaunistajaa, sulo lempeä maista. : Luon verhoni umppuna lehdossa riemun: : Pyhä maineeni menköön ja kaapuni kaista! – : Kera ruusuin ma kuiskin, lounainen leyhkii, : sävel soi satakielten myrtistömaista. : Sulo huulia suutele, huulet kun hehkuu; : pian syys on, ja enää et naurata naista! : Elo huone on: sisään ja ulos vie ukset, : mut paluutiellesi päivä ei paista. : Pyhä Hafiz, sä mistäpä sait nämä aatteet? : Shach Mansurin puistoista mainehikkaista! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Muhammed Semseddin Hafiz]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2208 4291 2006-08-01T06:44:46Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyvät-työt |alaotsikko= |tekijä=Muhammed Semseddin Hafiz |huomiot= }} : Mulle autuus hyväin-töiden? : Niin, vaikk’ eivät uskokaan: : Näkeväthän halki öiden : minun jäävän juomalaan. : Vanhaa kaapuain – he sanoo – : ruumiinverhona en kanna: : leilin kätkö se on mulle, : uskon muka viiniin vaan. : Turhaan tiedoistas ja töistäs, : kirjanoppinut, sa kerskaat! : Entiset ja tulevatkin : määrättiin jo ennaltaan. : Viini tuoksuu, viini viehtää, : taittuos siis täyteen maljaan: : Hengelle se hehkun antaa, : sydän pääsee suruistaan. : Jos me silmät saimme, jotta : sydänvaarat meistä häätyis, : niin on hurmaantunut silmä : pukki pantu puutarhaan! : Pyri sulon täydennykseen, : siitä vain sa ansioidut; : laiminlyöt nää hyvät-työsi, : peruutust’ ei suodakaan. : Puhelahjaas, Hafiz, käytät, – : tuhlaat suotta sarnaajaan: : Jalokivin kaivon täytät, : helmes heität mereen vaan! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Muhammed Semseddin Hafiz]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2209 5975 2006-09-24T15:24:29Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. '''Muhammed Semseddin Hafiz''' (n. 1320–1390) (katso [[w:Muhammed Semseddin Hafiz|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Hyvät-työt]]'' * ''[[Kauneus]]'' * ''[[Mik’ on onni?]]'' * ''[[Sanasiippa]]'' [[Luokka:Muhammed Semseddin Hafiz]] 2210 2813 2006-07-21T16:05:00Z Nysalor 5 [[Luokka:Persialaiset runoilijat]] [[Luokka:Persialaiset runoilijat|Hafiz, Muhammed Semseddin]] 2211 2814 2006-07-21T16:05:06Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 2212 4305 2006-08-01T06:45:44Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nala ja Damajanti |alaotsikko=Kuningas Nala, ajajaksi pukeutuneena, vie kuningas Rituparnan Vidarbhaan. |tekijä=Vyasa |huomiot=Teksti on katkelma ''Mahabharata''-teoksesta. }} : Rituparna, uljas urho, : sai Vidarbhahan hämyssä, : hehkussa ihalan illan. : Hetipä hovinalaiset : veivät viestin vierahasta, : tiedon Bhima ruhtinalle. : Bhima on kuningas kuulu, : pani kutsut kulkemahan, : tulijata tervehytti. : Niin Kundinahan ajaikse : Rituparna, uljas urho: : Kaikui rattahan ratina : kautta kaupungin komean. : Tallissa sälöt sävähti, : Nalan entiset orihit, : kuullen korvihin juminan; : hirnahti hevot ilosta, : niinkuin konsa Nala saapui. : Damajantipa suloinen : myös ratinan raisun kuuli, : kuni ukkosen jylinän, : pilven sankan purkiessa; : sykähti sydän rajusti, : kun hän kuunteli kumua: : Yhdellä jymyllä ennen : Nala itse orhit ohji, : karahutti kartanohon. : Tytär Bhiman tokko eksyi, : tokko eksyi valtavarsat? : Riikinkukkopa ylinnä : istui kukkapenkerellä : pää sojossa paahtehessa, : norsu seisoi notkotellen : aitauksessa alio; : kuulivat rattahan rapinan: : Kaulojansa kurkottivat, : päästivät iloista ääntä, : toivoen sulo sadetta, : pilven rankan purkivaksi. : Damajanti toivomielin : itse tuon sanoiksi virkki: : »Riemu rinnan paisuttavi, : kun jalon jyminän kuulen, : joka yltävi alingon! : Se on Nala, maan kuningas!» '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] [[Luokka:Vyasa]] 2213 4104 2006-08-01T06:30:11Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Vyasa''' == Runot == * ''[[Nala ja Damajanti]]'' [[Luokka:Vyasa]] 2214 2817 2006-07-21T16:26:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 2215 2818 2006-07-21T19:10:59Z Nysalor 5 Psalttarin 137:s virsi Sata runoa -kokoelmasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Psalttarin 137:s virsi |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Me virroilla Baabelin itkimme illoin, : sun templiäs, Siion, muistellen, : ja laskimme vaiti harppumme silloin : me oksille kyynelpajujen. : Kun murhein me istuimme, mielin ankein, : jo vartiat ilkkuivat: »Laulakaa!» : – He soittaa, riemuita käski vankein: : »Nyt Siionin lauluja kuulla saa!» – : Miten Jahven laulua laulanut oisin : ja soittanut rienaksi vieraan maan? : Jos sun unhottaa, Jerusalem, voisin, : iäks surkastukoon käsi soittaissaan! : Saa tarttua kieleni suuni lakeen, : jos hetkeksi häivyt sä muistostain. : Tuon sulle, Jerusalem, henkeni takeen: : olet korkein riemuni yksin vain! : Sa Jahve, Siionin päivää muista, : käy Edomin lapsille kostamaan, : jotk’ kirkui: »Maahan, maahan se suista, : alas kaupunki raasta juuriltaan!» : Tytär tuomittu, Baabel! Kuormasi karttuu! : Ken kostavi sulle, hän autuas on, : ken rintalapsihis pieniin tarttuu : ja ne paiskaa kylkehen kallion. '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2216 3423 2006-07-30T09:16:34Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sulamith |alaotsikko=(Korkea Veisu II, 8–14, IV, 6, 11, 16 ja 17.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Soi laulu ystävän! : Jo tuolla tulee hän! : Jo rientää yli vuoren, : käy kiitäin kukkamailla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;gasellin lailla : ja lailla kauriin nuoren. : Hän hiipii huoneen taa, : käy kohti ikkunaa, : miss’ salaa seison yksin. : Hän kautta sälöin urkkii, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hän sisään kurkkii : ja haastaa hengähdyksin: : »Tule, lemmitty vieno, : tule iltahan ihanaan! : On talvi mennyt, ja kukkii tieno, : kevät tehnyt on tuloaan. : Saa viinitarhuri käydä työhön. : soi turtturikyyhkyn laulu yöhön, : on kypsinä viikunat, : kukat viiniköynnöksen tuoksuvat! : »Tule, lemmitty vieno, : tule iltahan ihanaan! : Miks kätköön, kalliokyyhky pieno, : jäät rotkosi suojustaan? : Sa kasvos, lemmitty, mulle näytä : ja äänesi soinnuilla laaksot täytä: : ne soinnut on armahat, : ja kullan kasvot on ihanat!» : Mun ystäväin on mun, : ma olen, armas, sun : ja tahdon karjaa kaita : sun kanssas likityksin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;mut illoin yksin : käyn Myrrhavuoren maita. : Kun päivä vilppaaks saa, : ja varjot lankeaa, : sua siellä vuotan silloin. : Käy lailla kauriin nuoren : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;yli Louhivuoren : ja tule aina illoin! '''Lähde:''' [[Valter Juva|Juva, Valter]] 1926 [1916]: ''Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta''. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2217 7994 2006-10-21T15:03:40Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Aamu” uudelle nimelle ”Aamu (1873)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aamu |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Aurinko jo purppuransa : Pilven päälle valelee; : Lehdillä ja puissa kanssa : Kastehelmi kiiltelee. : Metsän linnut lentelevät : Puusta puuhun riemuten, : Laulu-äänet helisevät : Säveleitä soittaen. : Järvi pauhaa, aalto kuohuu, : Lehto liikkuu luonnossa; : Tuolla kedon kukka tuoksuu, : Joka hengen vedossa. : Enkel’ korkeudestansa : Jokaisen on ystävä. : Murhepilvi kalvojansa : Soisko sulle näkyä. : Haihtunut on murhemieli, : Pois sen synkät pilvetki; : Päivä lapsuus hetkiesi : Tuntehia suosiipi. : Eipä kärsimystä, vaivaa – : Kaikk’ on ilo, riemu vaan! : Luonnon kanssa aamu saattaa : Joka syömmen valvomaan. –vn–. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288937&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 25.10.1873]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2218 2821 2006-07-21T23:21:02Z Nysalor 5 Joutsen Tapiosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joutsen. |alaotsikko=(Mukailtu). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Pilvien rusko reunalta, : Lens’ joutsen riemuissaan, : Ja istu virran rannalla, : Ja lauloi iloissaan. : Pohjolasta hän lauleli, : Kuin siell’ on kaunoinen, : Kuin päivä siell’ unoutteli, : Ett’ mennä levollen. : Kuin siimes siell’ on herttainen, : Suojassa koivujen, : Kuin joka laks’ on kultainen, : Ja raitis aaltoinen. : Kuin äärettömän suloista, : Siell’ olla ystävä, : Siell’ uskollisuus kukoistaa, : Ja sinn’ on rientävä. : Näin kaiku aallolt, aaltoilen, : Ylistys-äänensä, : Sukelsi kultans’ rinnallen, : Näin oli virtensä: : ”Jos ei elämäs’ onnesta, : Saa vuodet sanella, : Sait pohjan virrall’ rakastaa, : Kesässä laulella!” <nowiki>* * *</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=287830&conversationId=2&action=entryPage ''Tapio'' 7.5.1864]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2219 4095 2006-08-01T06:29:28Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Linnunpesä Maantien-varrella |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Lintuinen, ah, miksi pesäsi : Maantien-varrella rakennit täällä? : Eikös siimen suonut metsäsi, : Eikös kukoistelleet koivut siellä? : Eikös aamurusko kirkkahin : Siellä loistanut kuin täälläkin? : Verkkaan vierii puro aaltojaan : Siellä laksoloissa loitosissa; : Täällä ryminällä turhuus vaan : Rientää rauvottuissa rattahissa; : Siellä sulo on ja rauhaisuus, : Täällä aina pelon-alaisuus. : Miksis aivoit laakson tuoksusta : Tienoille tien vallan tänne muuttaa? : Miksis enemmin voit rakastaa : Tohua tien, kun metsän koreuutta? : Miksi jätät rauhas riemuisan, : Silmäilläkses sodan maailman? : Etkös tunne usein päiviäs : Pitkiksi, yön levon odottaissa? : Eikös usein syki sydämes, : Jonkun jyskehen sun havahtaissa? : Etkös peitä usein pelossas : Siivilläni silloin poikias? : Asuisit vaan siellä laaksossa, : Niin ois olos oivempi kun tässä, : Ja ei oisi pojat pelossa, : Sinun joskus heistä viipyessä, : Siellä luonnon rauha olisi : Heille, mi on täällä siipesi. : Lintuinen, ah, poikiasi kun : Opetat piankin lentämähän, : Saata heitä laakson piilotun : Tyvenehen tiensä kääntämähän, : Siellä pelvotta tee pesäsi : Poikiis kanssa ensi kesäksi. Bqt. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=287734&conversationId=3&action=entryPage ''Tapio'' 9.8.1862]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2220 4313 2006-08-01T06:46:51Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muisku |alaotsikko=(Suomennos). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Mä yhä sua suutelen : Ja kyllästynkö koskaan? En! : Nyt sanos, neito, minulle, : Kuink’ maistaa muisku sinulta? : Sä samoin sitä rakastat; : Min sulon sinä siitä saat? : Kuin kysyn, vastineeksi vaan : Mä muiskun muiskun päälle saan. : Jos huulessan’ ois hunajaa, : Ei ois se sulle sulompaa; : Jos sappeakin oisi, niin : Sen suuteleisit sittenkin. : Se katso vaan, min vastineen : Voit antaa, jos ken kysyneen, : Mintähden suuta suulle suot, : Ja minkä ihan tuosta tuot? : Kovasti kansa tuomitsee, : Vaan hänestä mi sanelee, : Kun suuta antaa yhtenään, : Ei syytä tuntein itsekkään. : En puolestani tiedä, en, : Min hyödyn siitä voittanen: : Vaan kuolla tahdon, jos en saa : Sun huuliasi suudella. Bqt. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288437&conversationId=4&action=entryPage ''Tapio'' 17.7.1869]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2221 4259 2006-08-01T06:42:40Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sota-Renki. |alaotsikko=(Suomennos). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Vanha Spelt unoutettava onko? Ei. : Sota-renki oli hän, isompi ei, : Eikä häntä juuri muuten muistaa voisi, : Ellei laiskin kaikista hän ollut oisi. : Maksoi vaivat ukko-vanhaa katsastaa, : Samoin hevosta, hänen ajettavaa, : Oljko kaksijalka niuha askelistaan, : Niuhempi olj nelijalkanen omistaan. : Miten meno, siten myöskin muut kujeet, : Ukon tukka hevon häntä vanuneet; : Luiska toi tomunsa koti-tallistansa, : Spelti nokensa omalta pankoltansa. : Missä noita nähtiin, aina viimeiset, : Naurun pilkkana olivat kumpaiset; : Unissaan hevonen astui, kuormallansa : Makais ukko kuin omalla tilallansa. : Matka kuitenkin edisty hiljalleen, : Kohten pohjolata mentiin verkalleen, : Pian puolen pohjanmaata kulkenunna : Olj han jo, vaan hiukankaan ei muuttununna. : Samat tavat pitkin matkaa, häntä vaan, : Missä kulki missä viipyi, nauretaan; : Naurun alla ruoska räiskyen opettaa : Milloin ukkoo, milloin luontokappaletta. : Ei menossa, ei menossa muussakaan : Muutosta, olj korjaamaton ukko vaan, : Ruoska virkanuttuunsa ei pystynynnä, : Hevon nahka olj virassa sitkistynnä. : Niinpä Siikajoelle viimen jouduttiin, : Vallassamme jäinen nurkka vaan isiin : Maata olj, jätettävä sekin, mut koettaa : Myös vähäväkinen joskus vahvan voittaa. : Ennen iltaa ensikerran voitettiin, : Pa’on päivä voiton päiväks muutettiin; : Pääs’ ajettu aalto kerran kuohumahan : Vasten virtaa, vainottu nyt vainoomahan. : Mieheen miehestä ehätti sanoma: : Kaikki valmiit lähtemähän huomenna, : Miehet, kuormat kuntohon hyvähän, : Aamu-puheella iloiten etelähän. : Valmiit oltiin, yön lepoa nautittiin, : Vaan ei nuoren Fenrik Blumen silmihin : Uni tullut, into poltti miehen mieltä, : Oli helle pirtissä, hän läksi sieltä. : Kun pihalle pääsi, olj pimeä yö, : Kirkkahana kiilti taivaan tähtivyö, : Hiukan vaan olj puiden latvassa idässä : Päivän koitto ruskottava syttymässä. : Ei ketään hän nähnyt, kuorma-rattaat vaan, : Nekin valjaitta ja aisat pohjolaan, : Oli kaikki entisessä laitoksessa, : Olj kuin oisi matka entinen edessä. : Entinenkö matka? Eipä aivan niin, : Olj pimeessä muuan muutos kuitenkin: : Kärryt juuri vihon viimeiset rivissä : Olj jo käännetyt ja hevo valjahissa. : Ohjaksissa kiini olj jo mies, ei vaan : Blume silmiänsä uskonunnakaan; : Vanha Spelt, alakuloinen maasta mennen, : Oljpa päätä korkeampi nyt kuin ennen. : Niinkuin nuorukainen olj hän suorana, : Hartioille riippui tukka harmoa, : Posket puhdistetut paistoivat pimeessä : Kirkkaammat kuin muullon päivän paistehessa. : Nuori Blume aivan olj hämmästynyt, : ”Mikä hitto, ukko, sinut muutti nyt, : Muullon muita laiskempi ja nokisempi : Oot jo puhdas nyt ja lähtemään pikempi. : Ken on no’en naamastasi hangannut, : Ken on harjan tukkahasi tunkenut, : Ken sua herätetyksi kerran saanut, : Sie, ku ennen päivälläi oot aina maannut? : ”Nuori herra”, siihen vanhus vastasi, : ”Verkalleen omasta maasta kulkeepi, : Kansa kun häpeesti jättää koto-maata, : Kolkompi on olla valveella kuin maata. : Miksi puhdistaisin vanhaa muotooni? : Selvemmin häpeä siitä loistaisi; : Mielelläni kärsin pilkkaa, rinnassani : Huolta kannoin, siitä noki naamassani. : Toisin nyt, kun joukkomme on tapellut, : Suomen sydän taas on meille auvennut, : Ei enää pilattava oo kunniamme, : Käy nyt pestä puhtahiksi kasvojamme. : Väkee nostata ja lyötä rumpua, : Yö kulunut on ja pöivö valkeaa. : Syyttä ennen kiire olj lepo-majasta, : Hyvä, nuori herra, nyt on kiire vasta. [[K. Kiljander|K. K[iljander]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=287650&conversationId=5&action=entryPage ''Tapio'' 2.2.1861]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:K. Kiljander]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Trosskusken]] 2222 8006 2006-10-21T15:23:34Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Teeskenteleminen” uudelle nimelle ”Teeskenteleminen (1880)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Teeskenteleminen. |alaotsikko=(Mukaelma Runeberg’in mukaan). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kaikki tuntee surun, ilon, : Ehk’ei kaikki sitä näytä; : Sydän sykkii joka neidon, : Ehk’ei sanoja hän käytä. : Kaikille on sulo lemmen : Vaarallinen, viekas ansa; : Suudelma on taivas immen, : Ehkä sanoo inhovansa. : Lemmi, pala, nuorukainen, : Kylmyys on sun palkkanasi; : Lakkaa lempimästä, nainen : Saa sen, mit’ oil huolenasi. : Alla teeskennellyn ilon : Sulle eikö kulta näytä: : ”Sydän sykkii joka neidon, : Ehk’ei sanoja hän käytä.” : Suudelmia vaadi monta, : Niin ja näin voit saada yhden, : Ole niistä huoletonna, : Kaikki saat sä perätysten. : Kyyneleistä nyt sä lemmen : Huomaat, huokauksistansa: : ”Suudelma on taivas immen, : Ehkä sanoo inhovansa.” –i–a. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290619&conversationId=6&action=entryPage ''Tapio'' 4.8.1880]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2223 3636 2006-07-30T09:40:08Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tyttö, lemmen voim’ on suuri. |alaotsikko=(Mukaelma Runeberg’in mukaan). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Usein lasna ollessani : Kuulin äitini sanovan: : ”Tyttö, lemmen voim’ on suuri, : Esteet kaikki voittavainen.” : Näin hän, äitini, varoitti, : Opetti omenatansa. : Kai sä, äiti, oikein puhuit! : Usein rannalla mä seison, : Kussa kultani erosi, : Laiva pisti pilven taakse : Meren rannan tuolla puolla. : Meren julman vaahto’essa, : Raju-ilman raivotessa, : Käteni mä aaltoon käännän, : Sormen lasken lainehesen. : Asetu sä, julma aalto, : Asettele muutkin aallot! : Totta aalto pauhaavainen, : Laine laivaa pieksäväinen, : Kullan purtta puistavainen, : Totta tuima meren impi, : Ehkä etäälläkin raivoo, : Unilauluni hän kuullee, : Herennehen raivostansa, : Koska lemmen voim’ on suuri, : Esteet kaikki voittavainen. : Usein, tuulen tuudittaissa, : Männyn latvaa heiluttaissa, : Lähetän mä kukkulalta : Kullalleni huokauksen: : ”Tule, kultani, kotihin!” : Aamu, ehkä heikko onkin, : Kuulunehen kullalleni, : Se kai pääskyn lailla kiitää : Ilman halki merten taakse, : Koska lemmen voim’ on suuri, : Esteet kaikki voittavainen. –i–a. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290619&conversationId=6&action=entryPage ''Tapio'' 4.8.1880]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2224 9805 2006-12-30T16:17:22Z Nysalor 5 Viittaamaan oikeille sivuille {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Varpuselleni |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Sua ruokin varpuseni, mielelläni : Ja luen usehin : Ne murut, kyyneleillä kädessäni, : Sä joita noukitkin. : Mä suosin sua vaikka ei höyheneesi : Oo kaunis, loistava: : Mä tunnen sun, vaik’ ei voi säveleesi : Sydäntäs kuvailla. : Pukus on synkkä niinkuin yö ja aina : On kieles äänetä: : Et loistaa, etkä laulaa sinä taida; : Vaan olet ystävä. : Sun moni soimaa rumaks, kummeksien : Kuin sinun elätän; : Vaan sä oot aina hellä, uskollinen! : En tahdo enemmän! : Kun moittii muut sun halpaa pukuasi, : Lempeesti katsot vaan : Minuun, ja höyhentä en ruumiistasi : Älä antas kultaankaan. : Ne ylistävät siskojen säveltä : Canarin ääntäki; : Mä etsin vaan olentoa, sydäntä : Lämmittään syöntäni. : Ei rakkaus suosi ulko loistoisuutta, : Ei viihdy siihen se. : Se riemuiten vaan, kiittää suloisuutta : Min lempi taritsee. : Kun noukit hiljaa, huoletta ilolla : Ruokaa kädestäni; : Sä siedät suosioni ja sulolta : Tunnut mielestäni: : Siis uskollisesti mä täällä hoidan : Elosi vähäisen – – : Ja kuoltuasi haudallesi puotan : Kukan ja kyyneleen! [[Heikki Wirtanen|H[eikki]. V[irta]–nen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288439&conversationId=7&action=entryPage ''Tapio'' 31.7.1869]. [[Luokka:Heikki Wirtanen]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2225 9803 2006-12-30T16:16:33Z Nysalor 5 #REDIRECT [[Heikki Wirtanen]] #REDIRECT [[Heikki Wirtanen]] 2227 7962 2006-10-21T14:04:57Z Nysalor 5 Yksi versio lisää '''Hautaus''' voi viitata * [[Hautaus (laki)|hautauslakiin]]. * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Hautaus (Avellan)|Hautaus]]'' [[Edvin Avellan]]in suomennoksena. * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Hautaus (Runeberg)|Hautaus]]'' ''Maamiehen Ystävä'' -lehdessä 1845. {{Täsmennyssivu}} 2228 2836 2006-07-21T23:35:15Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Laulu''' voi viitata * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Runo (Runeberg)|Runo]]''. * [[Samuel Gustaf Bergh]]in runoon ''[[Runo (Bergh)|Runo]]''. {{Täsmennyssivu}} 2229 6001 2006-09-24T15:25:58Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Iiriläinen kansanlaulu. |alaotsikko=(Marthasta.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Nyt kesän viime kukka : Kukoistaa yksin vaan, : Sieluistaan ruusu-rukka : Jäi myrskyn maailmaan. : Ei kukkaa ruusunlaista : Syyslaksoss’ ollenkaan, : Mi voisi kaunokaista : Kuvastaa ruskoaan. : En suojatta ma sallis : Sun, kukka, kuihtuvan, : Vaan siskojes luo, kallis, : Sun soisin nukkuvan. : Ma lehtes hiljaa heitän : Haudalle siskojen, : Ja sunkin sinne peitän : Vienoisten vierehen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=219445&conversationId=5&action=entryPage ''Suomalainen Wirallinen Lehti'' 5.5.1869]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 2230 4351 2006-08-01T06:50:10Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runebergin lauluista |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Niinkuin salot soivat rauhaa, : Suomen kosket, kuohut pauhaa: : Niinpä lauluin luontoisuus, : Niiss’ on hempi, sankaruus; : Heiss’ on hempi, lasten vauva, : Tenhovoima, sankarlauma; : Näin ne lentää liitäen : Maata, kansaa kiittäen. : Kyllä arvion vieras saa, : Kunnian myös heidän maa; : Mutt’ on Suomi sulosin, : Kansa armas, kallihin : Täällä metsät, linnut laulaa, : Hirvet, karhut kammoo paulaa, : Lintu pieni pesivi, : Tyytymystä neuvovi; : Täällä kansa halla-mailla : Lyöpi, raataa leipää vailla, : Tyytyväisnä taistellen, : Luottain Herraan, rukoillen; : Täällä sankar miekkoineen, : Peltomieskin auroineen : Tulisess’ on toimessaan, : Impi kaino kodissaan; : Lues ”Hirven ampujat,” : Laulas ”Stoolin tarinat,” : Huomaas ”Hauta Perhossa,” : ”Hanna” helmi kodossa! : Näitä polvet tulevaiset, : Sulo soinnuin suomalaiset, : Riemuellen laulelee, : Maamme kallis kuuntelee. : Kerran äänet vienoisimmat, : Laululinnut herttaisimmat : Sulosemmin soinnuttaa: : Saihan laulut synnyin maa. : Oi, sä runoruhtinas, : Suomen laulu-kuningas! : Suomalainen muistaa myös : Isänmaalles tehdyt työs. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=263148&conversationId=14&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 8.2.1879]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 2231 2839 2006-07-22T21:53:07Z Nysalor 5 Kaikuja Suomen saloista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaikuja Suomen saloista |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Maani kallis, en mä sallis : Sun itkeväsi niin; : En mä sallis, kieli kallis : Sua sorrettavan vaan. – : Suomen kielen, Suomen mielen : Jo valta vahvukoon; : Vieraan kielen, vieraan mielen : Pois valta vaipukoon. – : Ällös itke, ällös itke : Sä armas synnyinmaa; : Ällös itke, ällös itke : Sun kieltäs kaikuvan: : Sull’ on voitto, sull’ on voitto : Sä suomalainen vaan; : Sull’ on voitto, päivän koitto : Uutt’ aikaa ilmoittaa: : Siis iloitse, siis iloitse : Sä kansa Väinön maan; : Kieles voiva, koht’ on soiva: : Se voiton, vallan saa! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=263148&conversationId=14&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 8.2.1879]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 2232 4348 2006-08-01T06:49:58Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Seitsemäntoistavuotias''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * nimimerkin -l –a suomentama ''[[Seitsemäntoistavuotias (1880)|Seitsemäntoistavuotias]]''. * nimimerkin L. P. suomentama ''[[Seitsemäntoistavuotias (1845)|Seitsemäntoistavuotias]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 2233 3610 2006-07-30T09:34:54Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Donau mutaisena. |alaotsikko=Servialainen kansalaulu (Runebergin ruotsalaisen käännöksen mukaan.*) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Duono, Duono, ves’ hiljainen! : Miks’ on aaltoseis mutainen? : Hirvi-köön hämmensi sarvin, : Puhtahan sekautti pohjais? : Vai lie’köön sotaisa Mirtset : Koskenut syvääsi keihäin? : Hirv’ ei pohjain hämmentänyt : Eikä Mirtsetti sotaisa. : Ei; rajut tytöt ne yksin, : Jot tuleevat aamuisilla : Poimimaan kukat vedestä : Poskiansa myöski pesten. <nowiki>*)</nowiki> Koska Donau (Tuonau) -virran tienot viimeisen-ki sodan kautta ovat saaneet tutummiksi meillä-ki ja meidän sekä koko pohjoisen kuuluisin runoelia, jo neljännnes vuosi-sataa siittä, ruotsiksi käänsi Servialaisia kansa-lauluja, niin emme luule sopimattamaksi tässä nyt alkaa Suomeksi-ki muodostaa erään, näitä somia runoelmia. Toinen syy, miksi nämä nyt johtuivat mieleen, on se eriskummainen seikka, josta jo ennen olemma maininna, että uuden maailman mainio kirjottelia Longwhellow äskettäin, Intialaisena kansa-laulantona, Englannin kielellä painosta toimitti meidän Kalevalamme, varmaan vaan sille niin enemmän lukioitä saadaksensa, koska muka olisi omasta maasta kotoisin. – Ihan toiste muka Runebergimme teki Servialaisten laulujen kanssa, vaikka eräs Ruotsalainen R(ydqvis)t hoki näitä ja vieläpä Runebergin omia-kin ensimäisiä runoelmakokeita, S&nbsp;u&nbsp;o&nbsp;m&nbsp;a&nbsp;l&nbsp;a&nbsp;i&nbsp;s&nbsp;i&nbsp;k&nbsp;s&nbsp;i Kansa-lauluiksi. Lie’kö tämä Ruotsalaisen hävytöin kanne tapahtunut kateudesta, vai mistä, sitä emme tiedä; vaan tietty on Runebergin ansion silloin vielä ei olleen yleisemmin tunnustetun. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=54399&conversationId=1&action=entryPage ''Suomalainen Wirallinen Lehti'' 12.4.1856]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2234 3622 2006-07-30T09:38:40Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=En mä enää kysellytkään |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Miksi kevät pian loppuu? : Miksi kesää vähän kestää? : Noin mä muinoin aattelin, : Turhaan muilta kyselinki. : Vaan kun armas petti minut, : Lempi muuttui kylmyydeksi, : Kaikki kesät pakkaseksi, : En mä enää kysellytkään, : Sydämessän’ heti tunsin: : Kaikk’ on kaunis katoovaista, : Suloista ei kestä kau’an. –o –n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=290668&conversationId=2&action=entryPage ''Tapio'' 26.1.1881]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2235 6068 2006-09-24T15:29:36Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Haudalla |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Haapaa kaksi haudalla nyt kasvaa, : Jossa lepää poika uskollinen, : Kullaltansa siihen istutetut. : Siinä juoksevat nyt kullan lapset, : Lapset, toisen kanssa kasvatetut, : Perhosilla, kukkasilla ovat. K. L–s. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=54407&conversationId=3&action=entryPage ''Suometar'' 16.12.1859]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2236 2845 2006-07-22T22:19:00Z Nysalor 5 Ihmeellinen lintu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ihmeellinen lintu |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Hämärässä tuli poika kotiin : Äiti torui häntä tultuansa: : ”Joka päivä, poika, käyt sä turhaan : Pauloillasi; ilman aina palaat. : Huolimaton olet taikka tyhmä: : Toiset saavat linnut, sin’ et mitään.” : Häntä vastaisi tuo hurja poika. : ”Miksi olis’ onni samallainen: : Eihän pyydyksetkän ole samallaiset. : Tuolla kankahalla, mökkilössä, : Asuu, tiedättekö, outo lintu. : Syksyllä mä sitä koetin pyytää, : Nytpä talvella ma sain sen vihdoin. : Kevällä mä tuon sen kotiin, äiti. : Ihmeellinen on se kuitenkin, se lintu : Siipiä ei sillä ole, helma vain on; : Höyheniä ei, vaan silkki-vienot hiukset; : Noukkaa ei, vaan kaksi marja-huulta.” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123313&conversationId=4&action=entryPage ''Porin Kaupungin Sanomia'' 27.10.1860]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2237 9665 2006-12-23T20:05:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kansakunnan virsi |alaotsikko=Runebergin laatima ruotsiksi |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jumala! maamme varjele, : Kädelläsi se suojele, : Sodassa sääli’, rauhassa, : Ilon – surunkin aikana. : Osamme tääll’ on arvoisin, : Mi armahin ja kallihin; : Lähellä ei, ei kaukana, : Vertaista meille seutua. : Isämme täällä toivoen : Sotivat, raatain, uskoen, : Ja me’ki täällä kasvamma : Samass’ elossa, onnessa. : Ja kerran meidän lapsetkiin : Poluillamme kulkeevat niin. : Heill’ on mi meillä nähtävä : Ja tehtävä, rukoiltava. : Turviis tä armas maa ota’, : Rannasta, Herra! rantahan, : Ja silmäs lempi sille luo’, : Kesän kuin kaste ruohostoon. : Ukkoinen sielu siunoa’, : Ku sen parasta toivottaa; : Mut kaikk’ yritys estä pois : Ku sille vaan pahoa sois. : Sen siun ain’ olla suo’, vapaan, : Iloisan, varman, kansakkaan, – : Rakkautta täynnä, neuvoa, : Ja runsasn’ Henkes armoa. : Pimeydestä pelastit sen, : Kuin kukkasen terästänsä’; : Anna’kin aian loppuhun : Valossasi sen vaurastuu. : Sanais, ku ompi tuo valo, – : Taivaalle, maallen aurinko, – : Heleesti täällä loistell’ ann’, : Ei meilt’ eretä milloinkaan! [[H. K. Corander|H. K. K[orander]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=93315&conversationId=6&action=entryPage ''Suomen Julkisia Sanomia'' 7.10.1858]. [[Luokka:H. K. Corander]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] [[sv:Bevara, Gud, vårt fosterland]] 2238 8026 2006-10-21T15:46:23Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kosto” uudelle nimelle ”Kosto (1869)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kosto |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Päivä paahtaa polttavasti, : Tuolla juoksee jokinen, : Sinne rientää vilkkahasti : Neitiparvi pauhaten. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Voi kuin virran ves’ on viilee, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Päivän helle ankara!... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Myhäellen tuolla piilee : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Poika pensaan takana. : Immet vaaraa kauheata : Eivät huomaa ollenkaan, : Riemu raikkuu, naurupata : Kiehumistaan kiehuu vaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”Ai, ai, jos nyt joku tässä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Meidän menot kuulla sais!” – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Poika esiin käy samassa: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”Mitäs sitten sanottais?” : ”Kiinni poika ottakaamme!” : Huutaa neidot suuttuen; : ”Suokaamme, kostakaamme : Pelotonta rangaisten.” : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mihin poika kiedottihin? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– Ihan kukkasiteihin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miten häntä rangaistiin? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– Muiskun sai hän kultakin. K. S–n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=220008&conversationId=7&action=entryPage ''Suomalainen Wirallinen Lehti'' 16.11.1869]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2239 6088 2006-09-24T15:31:01Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kukkasen kohtalo |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Joukossa laakson lasten huomasin : Mä kerran ruusun, punahuulisen, : Se terässänsä vielä makasi, : Viattomuudessansa uinaillen. : ”Oi, nauttimahan nouse, kaunoinen, : Iloja, joita elonaika suo!” : Niin virkki perho, kultasiipinen, : Mi kukan luota liehui kukan luo. : ”Sun asunnossais on niin kolkkoa, : Ja nauttimatta syömmeis sykkivi, : Vaan tääll’ on ihanuutta, iloa, : Ja lempi, muiskut sua oottavi”. : Ja kukka, heltyin hänen sanoistaan, : Suuns’ liehakoitsijalle tarjosi, : Ja perho suutel, ”hyväst” virkki vaan : Ja toisten ruusuin luokse kiiruhti. K. S–n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=220056&conversationId=8&action=entryPage ''Suomalainen Wirallinen Lehti'' 15.2.1870]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2240 9666 2006-12-23T20:05:27Z Nysalor 5 [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Morsius-parillen avioon vihittäessä. |alaotsikko=(Runebergin mukaan, käännös.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jumal’! armahda kaksi nää : Silmäis edessä seisovaa : Elokseen, kuoloks’, ottaen :,: : Hätäns’, ilonkin, yhteiseks. : Pyhä on rauhan-liitto se, : Jon päättivät täll’ hetkellä; : Jumala! siihen heille suo’ :,: : Sun siunaukseis, vartio. : Ei tääll’ eletä ruusuin vaan, : Koval kokemus tarvitaan: : Rakkautes’, Herra! heihin luo, :,: : Turvaa ja lohdutusta tuo’! : Sun henkes’ heitä saattakoon, : Kodossa heillä viipyköön, : Ett’ hilja riemu heill’ asuis, :,: : Suloinen tyyneys pysyis. : Jumal’! eteesi taivumma, : Ijäisest oot sa toivomme, : Rauhamm’ ihana, neuvomme; :,: : Siunaa ja anna armoa! [[H. K. Corander|H. K. K[orander]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=107054&conversationId=9&action=entryPage ''Suomen Julkisia Sanomia'' 29.8.1859]. [[Luokka:H. K. Corander]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 2241 4184 2006-08-01T06:36:57Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muutto-linnut. |alaotsikko=(Suomettu Runebergin mukaan.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Te lentävät linnut, : Oi, milloinkahan : Koteutta te tänne : Visertämähän? : Kun kukka kohoupi : Kodimme kedoista, : Kun kylmä katoupi : Pois laulu lehoista, : Niin lähtevät laumat : Taas lentämähän; : Ne tänne osauvat, : Ei tietäkähän : Osoita kekään. : Sinä häälyvä henki, : Oi, milloinkahan : Koteut sinä tänne : Vapauttamaan? : Kun palmu kukoistaa : Isäimme lehoissa, : Niin tiensä se oistaa : Kotiimme iloissa; : Kun lintuset pienet, : Se rientämähän : Levittävi siivet, : Ei tietäkään : Osoita kekään. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=54788&conversationId=10&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 28.6.1856]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2242 2851 2006-07-22T22:20:43Z Nysalor 5 Muuttunut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muuttunut |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Muinoin mua yhä toruttihin: : Sen olj laulus vinossa, sen mikin, : Sen oli tukka väärin kammattunna, : Sen en peiliin kylliks’ katsonunna. : Nyt on toisin! Nytpä lausutahan: : ”Oletko jo valmis? milloinkahan : Päättyy, tyttö, koristelemises’, : Milloin peiliin pilkistelemises?” – : Lienenkö jo lumottu mä miten? : Tahi mikä muutti mielein siten? : ”Etkö tiedä?” kysyy sydän multa, : ”Sormus teki sen ja sulhokulta.” K. S–n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=220046&conversationId=11&action=entryPage ''Suomalainen Wirallinen Lehti'' 22.1.1870]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2243 4190 2006-08-01T06:37:22Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Peippo Pohjolassa |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Puuhun pesi peippo-pientä kaksi. : Keväällähan koiras kukkui aina, : Kesällä jo laulu vaikenevi, : Syksylläpä on hän varsin vaiti. : Miksi? Sillä keväällä hän muisti : Puolisonsa sekä rakkauden; : Kesän kanssa tuli murhe moni : Pesästänsä, poikopienistänsä; : Syksyn kanssa tuli kylmä aika, : Tuli muutto täältä mielehensä? K. L–s. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=53083&conversationId=12&action=entryPage ''Suometar'' 21.10.1859]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2244 4107 2006-08-01T06:30:27Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Perhonen ja ruusu |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Vaaleana ruusu-kukka : Kuolee, lakastuu, : Lemmittynsä perho-rukka : Hautaan kallistuu. : Milloin luoksi armahansa : Perho taas saa haudastansa? : Milloinkahan : Kukkimahan : Ruusu taaskin nousevi? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toisiaan he lemmiskellen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kesän viettivät. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huolet, heihin silmäellen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heitä välttivät. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Perho suutel’ ruusuansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ruusu pientä perhoistansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Autuaina : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ollen aina, – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Voi. ken heitä häiritsi? : Nyt he eivät elämähän : Enää palaja; : Lempi heitä hellimähän : Ei voi kutsua; : Mutta hauta-kummuillansa : Uudet ruusut riemujansa : Pienosien : Perhosten : Kanssa taasen nauttivi. K. S–n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=220033&conversationId=13&action=entryPage ''Suomalainen Wirallinen Lehti'' 21.12.1869]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2245 2854 2006-07-22T22:21:15Z Nysalor 5 Seitsemäntoistavuotias {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Seitsemäntoistavuotias. |alaotsikko=(Mukaelma Runeberg’in mukaan). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : En tiedä mitä toivon, : Ja toivon kuitenkin; : Sydämmeni on tyhjä, : Ja täynnä kumminkin. : Mä levotonna aina : Haaveksin, oottelen; : Mä mitä toivon, tahdon, : Mä mitä aattelen? : Ommellen kaiken päivän, : Kuin orja istun vaan. : Ehk’ aina työssä kiinni, : Sit’ en saa loppumaan. : Unhotan neulan, painan : Otsani kädellen’. : Mä mitä toivon, tahdon, : Mä mitä aattelen? : Mä luulin: kevät tulee, : Ja luonto uudistuu; : Murheeni silloin loppuu, : Mieleni kirkastuu. : Ja tuli kevät, kesä, : Muutost’ ei minullen’. : Mä mitä toivon, tahdon, : Mä mitä aattelen? : Ei viehätä kuin ennen : Nyt seudun ihanuus; : Kun päiv’ on kirkkaammillaan, : Mun peittää pilvi uus’. : Oi, milloin murhe haihtuu, : Oi, milloin hymyilen? : Mä mitä toivon, tahdon, : Mä mitä aattelen? : Oi, jospa maata saisin, : Mä haudan rauhassa! : Kentiesi vasta siellä : On sydän levossa. : Vaan karvas eronhetki : Ois minun rinnallen’! : Mä mitä toivon, tahdon, : Mä mitä aattelen. -l –a '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=entryPage&id=290626&conversationId=15&newConversation=true ''Tapion'' Lisälehti 25.8.1880]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2246 8004 2006-10-21T15:23:27Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Serenaadi” uudelle nimelle ”Serenaadi (1869)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Serenaadi |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jo armaan lamppu lakkas’ loistamasta, : Kuun säteet heijastuu vaan ikkunasta, : Ja rippu estää näkemästäni : Mun lemmittyäni. : Hän kohta laskeupi vuoteellensa, : Silloin, oi iltatähti, huoneesensa : Sä katsahda ja mitä näet, se : Minulle kuiskaise. : Jos taivaalle hän silmää suloisesti, : Jos itkee enkelini hiljaisesti, : Ja puhe tähtein taakse kohoilee – : Hän silloin rukoilee. : Vaan rintansa jos armas aaltoaapi, : Jos huulillensa hymy hieno saapi, : Ja poski hehkuu, – silloin unissaan : Hän näkee mua vaan. K. S–n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=220016&conversationId=17&action=entryPage ''Suomalainen Wirallinen Lehti'' 25.11.1869]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2247 2856 2006-07-22T22:21:32Z Nysalor 5 Sokia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sokia. |alaotsikko= Suomennettu Runebergin laulusta, Kung Fjalar 4:s laulu. |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jo valkenee Morven koi, : Ja kukkulallansa harmoituu : Morannan torni, sen alla : On huurun huokuva mer’ : Oihonna, viel ei sua näy’, : Kuin viivyt aaltojen neiti nyt? : Jo nouse, vuottaa Moranna, : Sä vanhan silmänä oot. : Ei haihtuvaks’ yön hän nää’, : Ikuinen yö ompi silmässään, : Ei morsius kasvoja maansa : Nää suuta antaessa koin. : Van tuuloset virvonneet : Hän tuntee torninsa ikkunoin, : Ja kuulee alkavan pauhun : Veslintuin lennosta myös. : Ja aaltojen paisunnon : Hän tornin juuressa kuulee: ”hoi! : Oihonna, nouse jo, tyttö, : Mä päivän kuulen jo nyt”. : Ja aaltojen neitonen, : Tuo Morven tunturein valke’us, : Nyt rientää ruhtinaan luoksi: : ”Moranna, tervehty oo! : Mä rannalla Eroonan joen : Näin eileis auringon nukkuvan, : Ja siellä mieluvin silmin : Mun löysi hiljanen yö. : Niin kauvemmin viivahtyi, : Oihonna, metsällä uupunut; : Hän unten seuroissa, taatto! : Siis kauvas unhotti sun. : Van Dunhormon nastatkaan : Ei välky, vastapa ruskoit puut. : Kuin kutsut nyt minun, armas, : Jo ennen Aamun sun luo?” : Nyt kätteli lempeimmin, : Tuo vanhus neittä ja lausu näin: : O, tullos armias koitto : Ja Shelman valkase yö. : Sä päiväksi tullos vaan : Ja silmäis koitolla synke’ys : Mun iltain tullessa poista : Ja simäin valkase viel! : Kun illalla pilven näät : Sä taivaan tähtihin haihtuvan, : Valaistu ruhtinas Shelman : Pois rientää reunalla sen. : Ja maatansa katselee : Kaukaista, muistellen aikaa myös, : Kun paisteen kullalla voisi : Sen kummut vilkkuva kuu. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=111767&conversationId=18&action=entryPage ''Kanawa'' 12.5.1847]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2248 3613 2006-07-30T09:35:10Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syksy-ilta |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Voi, kuinka kolkkoa on kaikki nyt, : Jo pois on kesän kauneus rientänyt! : Jo nukkuu laakso, metsä valkeneepi, : Ja kuni hautaan luonto peittyileepi. : Vaan taivahalle toivo kohoaa, : Sen silmään uudet mailmat kangastaa : Ylhäälta, taivaan tähtitarhasista, : Ja sydän sykkii sulotuntehista. : Niin mietin syksy-illoin, katsellen : Kuin puusta putoo lehti keltanen, : Ruohoton ranta aaltoon kuvastuupi, : Ja kuu hopeapilveen piiloittuupi. K. S–n. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=220047&conversationId=19&action=entryPage ''Suomalainen Wirallinen Lehti'' 25.1.1870]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2249 9671 2006-12-23T20:06:08Z Nysalor 5 [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uuden vuoden virsi |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kulunut on laasti vuosi, : Vuosi armon aikoa; : Käännymme, Jumala! luokseis : Mielin: meitä armahda, : Meille lempeä ole’, : Anna kaikki, ku rikottu : Oli, olla unhotettu : Jälle, Jeesuksen nimeen. : Kostamahan jos sä, Herra, : Rupeaisit, ken-hän lie : Viatoin? Ken joka kerran, : Kun hän rikkoi, tietänee? : Yhden vaan me tiedämmä : Ett’ yks’ on sovittamassa, : Sinä sille säästämässä, : Meidät joka-ainoan. : Tuhansittain armostasi : Sua, Herra! kiitämmä; : Viisahass’ on neuvossasi : Hyvämme ja huonomme. : Mukahan jos mielemme : Kaikk’ olisit antanunna, : Min olimma pyytänynnä. : Voi onnettomuuttamme! : Mikä miellyttääpi meitä? : Himojamme seurata’; : Mutta päiviä pimeitä : Annoit ynnä selkeitä. : Missä mieli paisuvi, : Surun sinne annat tulla: : Vaan murehen murrettua : Laitat lohdutuksesi. : Kuritukses anna haavat : Parata, ett’ antamas : Ottamaiski kartuttavat : Uskoa ja toivoa; : Uusi vuosi siunoa, : Että harvemmilla, Herra! : Synnillä olisi, kerta : Senki meiltä lähteissä. : Elämämme kiiruhtaapi : Joka-päivä maalihin; : Tuon kuin viimen ennättääpi, : Ota meidät luoksesi. : Miss’ ei vuosia enää : Lueta, mikään ei muutu, : Ilon vaan, mik’ eipä puutu, : Annat uskovaisille. : Yks’ on ku pysyy iäti; : Taivossa ja päällä maan : Turvaa antavi vakaasti, : Jumala! sanasi vaan. : Osaksemme suo’ sä se, : Varaksemme riemunamme, : Huviksemme tuskissamme, : Kallihimmat helmeksemm’. : Äläs anna sen kadota : Meiltä, Herra! milloinkaan; : Ennen kaikki muu hajota : Niinkun tahtonet sä vaan. : Kansa siunoa ja maa, : Meidät uskoss’ yhdistä sä; : Viisaudess’, armoss’, iässä, : Uunna vuonna kartuta! [[H. K. Corander|H. K. K[orander]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=118890&conversationId=20&action=entryPage ''Suomen Julkisia Sanomia'' 3.1.1859]. [[Luokka:H. K. Corander]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 2250 6024 2006-09-24T15:27:27Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. '''H. K. Corander''' (1814–1878) == Suomennokset == * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Kansakunnan virsi]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Morsiamen unennäkö]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Morsius-parillen avioon vihittäessä]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Uuden vuoden virsi]]'' [[Luokka:H. K. Corander]] 2251 2860 2006-07-22T22:22:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Corander, H. K.]] 2252 3564 2006-07-30T09:30:06Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomen varjelus-väen laulu. |alaotsikko=(Unkarilaisen laulun nuotilla laulettava.) |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa: : Sinuun koskea ei mikään valta saa! : Sua me suojelemme, : Verin me varjelemme! : Ollos huoleton – : Poikas valveell’ on! : Vaikka vainon aalto vonkuis vimmoissaan, : Rannastas ei saa se yhtään palaakaan. : Kallios ne ei horju, : Vaarojas poijes torjuu. : Ollos huoleton – : Muuris vahva on! [[Julius Krohn|Suonio]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=281230&conversationId=1&action=entryPage ''Uusi Suometar'' 6.2.1871]. [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 2253 7973 2006-10-21T14:23:31Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kohtaus” uudelle nimelle ”Kohtaus (Ahlqvist)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kohtaus |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tyttö istu iltasella : Lähtehellä lempeällä, : Veistä katsoen kuvaansa. : ”Voipas, kuinka kaunis oon ma! : ”Vaan mi on minulle siitä : Kauneasta kasvostani, : Kuin ei kult’ oo kuulemassa, : Kuulemassa, katsomassa? : Kuule kukka vieressäni, : Vie minulta huulten hohto! : Pilvi ilmassa punainen, : Vie minulta posken paisto! : Kalvas tähti taivahalla, : Vie minulta silmän suihku! : Hauta, vie mit ompi muuta.” : Tämän keksi poika-pilkka, : Varvikossa kuunteleva, : Siitä töytäs’ tytön luokse, : Muiskun huulille huhautti: : ”Nyt vei kukka huules’ hohdon!” : Sitte siirti posken poskeen: : ”Nyt vei pilvi poskes’ paiston!” : Sitte silmihin sen katso: : ”Nyt vei tähti silmäs’ suihkun!” : Sitte sieppasi syliinsä: : ”Nyt vei hauta mit’ oil muuta, : Sillä, tyttö, siit’ ei pääse, : Ken lie kerran siihen saanut.” [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=111774&conversationId=2&action=entryPage ''Saima'' 17.4.1845]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2254 4155 2006-08-01T06:34:47Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tytön Kylmyys |alaotsikko= |tekijä=Paavo Tikkanen |huomiot= }} : Järven puussa, puitten peittehessä : Istu paimen sarvitorvinensa. : Poika laulo siinä lakkaamata : Tunnostansa, hellä huolistansa: : Kurja laulo tytön kylmy’estä, : Kovuu’esta koheti rakkauttansa, : Surustansa siitä syntyneestä. : Kun hän laulo, kaiku kallioiset, : Kun hän laulo, raiku järven rannat. : Lopuksi nyt loritteli poika : Soitteleva sarvitorvellansa. : Soitto suonti, kuinka karvas oli : Soittajalle neijon kova muoto, : Torvi tiesi poika paran huolet : Luontehesti ilmi ilmotella. : Taukoonunna torven ääni oli, : Koska vielä soitti somasesti : Vastaileva kaiku kalliolta. : Jopa sekin jätti jätkytyksen, : Koska poika piilopaikassansa : Kuuli äänen oman kultasensa. : Tyttö laulo hälle lempehesti : Vastarannikolta vastaeli: : ”Mistä luopi paras poikaseni” : Nämät kovat, koskevaiset sanat? : Miksi aina syöpi syäntiinsä : Surun tuimat, säikeväiset tutkat? : Viimes kerran, kuin hän tänne tuli, : Kau’an täällä karjastansa viipy, : Pyysi hän ja ano armas multa : Antamahan hälle syämmeni, : Olemahan hänen omituinen. : Mitä siihen saatto tyttö raiska : Vastaella vallan pyytävälle? : Sy’än suontu, mutt’ei suontununna : Kieli siinä sitä sanomahan, : Mitä mieli syän tykkiväinen. : Poika luuli minun povessani : Kylmän kiskon muka makaavaksi : Ja hän läksi lopen innossansa : Suuttununna täältä soutamahan. : Poika paras aivan vihastunut : Viikot viipy, päivät poisa oli : Eikä tullut tyttösensä luokse. : Pitkät päivät olen oottanunna, : Ikäväiset, eikä kuulu häntä! : Elä luule, lempi lintuseni, : Ett’ on aina totuus toimessansa, : Kylmyys kanssa kasvon kylmyy’esssä : Tyttösellä pojan pyytäessä! : Uu’et tunnot uu’et liikutukset : Saivat sillon vallan syämmessä, : Koska tyttö’ kuuli korvillansa : Että poika pyysi omaksensa. : Sy’än liikku lian piilossansa, : Sanat sillon puuttu sanovalta.” [[Paavo Tikkanen|P[aavo]. T[ikkanen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=61274&conversationId=3&action=entryPage ''Saima'' 13.6.1844]. [[Luokka:Paavo Tikkanen]] [[Luokka:Runot]] 2255 9772 2006-12-29T18:02:53Z Nysalor 5 Mietteitä + {{Wikipedia}} {{Wikipedia}} '''Paavo Tikkanen''' (1823–1873) == Asitekstit == * ''[[Mietteitä]]'' == Runot == * ''[[Tytön kylmyys]]'' [[Luokka:Paavo Tikkanen]] 2256 2870 2006-07-23T14:38:25Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Tikkanen, Paavo]] 2257 3577 2006-07-30T09:31:30Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joutsen |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Halk’ illan ruskon auermaan : käy lento joutsenen. : Se laskee lahden hopeaan : ja soutaa laulellen. : Se lauloi: ”Auvo taivainen : on armas Suomenmaa, : sen päivä mennä levollen, : yökaudet unhoittaa. : Ja varjon siellä runsahan : luo koivut tuuheat. : On kultaa peili lahdelman : ja aallot vilppahat. : Sen onni ompi kallehin, : ken siellä rakastaa. : Sielt’ usko ompi syntyisin, : se sinne kaihoaa.” : Niin kaikui laulu kiitäen : yl’ aaltoin siintäväin, : ja joutsen armaan rinnallen : nyt souti, lauloi näin: : ”Vaik’ on sun elos unelma : niin lyhyt, riittää se; : sä lemmit Suomen lahdella, : sä lauloit Suomelle.” '''Lähde:''' [http://www.runeberg.net/fin/runot2/run_19.html Joutsen (Svanen)]. Suomentanut [[Yrjö Weijola]]. [http://www.runeberg.net Runeberg.net]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Yrjö Weijola]] 2258 9779 2006-12-29T20:42:01Z Nysalor 5 {{Wikipedia}} {{Wikipedia}} '''Yrjö Weijola''' (1875–1930) == Suomennokset == * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Joutsen (Weijola)|Joutsen]]'' [[Luokka:Yrjö Weijola]] 2259 2873 2006-07-23T22:53:10Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Weijola, Yrjö]] 2260 3575 2006-07-30T09:31:21Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Lähteellä''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kolme suomennosta: * [[Edvin Avellan]]in ''[[Lähteellä (Avellan)|Lähteellä]]''. * [[Elias Lönnrot]]in ''[[Lähteellä (Lönnrot)|Lähteellä]]''. * [[Johan Bäckwall]]in ''[[Lähteellä (Bäckwall)|Lähteellä]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 2261 2877 2006-07-23T22:54:40Z Nysalor 5 Lähteellä Elias Lönnrotin suomennoksena {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lähteellä |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Suo lähde kaunis katselen : likeltä vettesi, : kuin pilven varjot vaeltavat : kuvastimessasi. : Kah tuoll’ on pilvi loistava, : ihana kaunoinen; : jo lähti pois pakenemaan – : hyvästi varjonen! : Taas tuossa toinen kullallan : kuvoaa taivahan; : se ei pitemp’ – iällinen : jo lähti matkahan. : Kah vielä muuan hirviä : hias kulullehen; : voi siirtyisitkö sievemmin : jälestä toisien! : Vain näitä katsellessani : mä muistan mieltäni, : kuin monta kullan loistoa : jo siirtyi siltäkin. : Kuin pilvet paksut, synkiät, : sitäi’ pimittivät, : yhtäkkiähän nousivat : hitaasti lähtivät. : Vaan jospa kuinkin kulkivat, : ne eivät outoja: : ne tyhjiä kuvaamia : ja pilven varjoja. : Ne mieli raukan kuitenki : moneksi muuttavat; : voi koskastapa varjojen : valehet loppuvat! '''Lähde:''' [http://www.runeberg.net/fin/runot2/run_20.html Lähteellä (Vid en källa)]. Suomentanut [[Elias Lönnrot]]. [http://www.runeberg.net Runeberg.net]. [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2262 5927 2006-09-24T15:21:44Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muisto värsyt Arvidsson’ille. *) |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Nyt alan tässä laulamaan : Ja huokaan murheissa, : Kuin olen kuulla saanut taas :,: : Suruisen sanoman. : Siitä se meillä suuri huol’ : Ja raskas mieli on, : Kuin täältä äsken pojes kuol’:,: : Jaloinen A r v i d s s o n ! : Hän oli Suomen sankarmies : Totuuden puolella, : Ja siitä, ehkä kempä ties :,: : Kohdeltiin juonilla. : Hän puhui Suomen puolesta, : Olj aivan rohkea; : Vaan itä-tuuli ankara :,: : Pois nyrväis maastansa. : Nyt hän on kuollut, ruumiinsa : Lepäävi rauhassa; : Vaan hänen vaivans’, tuskansa :,: : Palkitaan taivaassa. : Kyyneleet, ah mun silmistä : Alati vuotavat, : Olkohon haudans’ pääliä vain :,: : Ne mullat keveät! <nowiki>*)</nowiki> Tämä laulu on saatu kansan suusta Laukaan pitäjässä heti sen perästä kun Arvidsson’in kuolemasta tuli sanoma näille maille 1858. Vainaja oli Suomessa syntynyt Laukaan kirkkoherran poika, hän palveli kuninkaallisen kirjaston-hoitajana Ruotsissa. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288516&conversationId=1&action=entryPage ''Tapion'' Lisälehti 3.12.1870]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 2263 7181 2006-10-16T14:15:40Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runoelma urhollisesta miehestä |alaotsikko= |tekijä=Gottfried August Bürger |huomiot= }} : Leuto tuuli etelästä : Raivoi ylits Italian maan, : Pilvet vieri sen edestä : Paeten, kuin susi peloissaan. : Se laasi laaksot, metsät mursi; : Järvistä, joista jäät valloill työnsi. : Vuoristoilta suli lumi; : Vesikosket pauhinalla : Alankoihin järviks tuli, : Ja virta kasvoi paisumalla; : Aallot vierivät korkeoina : Jäät muassaan vieden kappaleina. : Pilarin ja kaarien päällä, : Paasista tehty ylähälle, : Silta oli ylitse täällä, : ja mökkilö sen keskustalle : Tullarille rakettu perheinensä. : Voi häntä! hän paetkoon joukkonensa! : Vapistus jo oli siellä, : Sill myrskyn voima raivos vaan, : Ja tullari se murhe-miellä : Katsoi ulos virtahan. : O taivas leppyisin! sääli mull suo! : Kadotettu oon, ken pelastaa mua? : Jää-lohvot vieri ryntäellen : Rantasilla siellä, täällä, : Kahden puolen tempaellen : Kaaret ollen pilarein päällä. : Tullari vaimoine, lapsine vapisee; : Myrsky ja tuuli vaan raivommin jymisee. : Jää-lohvot vieri paukutellen, : Sillan päistä molemmista : Murtaen ja paloitellen : Pilarin toisensa perästä. : Pian läheni keskustan hävitys; : Leppyisä taivas! suo jo armahdus! : Etäisellä rannalla seisoi : Joukko suurta pientä katsojana, : Ja väännellen käsiänsä voivoi, : Taitamatta olla auttajana. : Vapiseva tullari perheinensä : Rukoili heitä auttajaksensa. : Urheasti laukkasi eräs reivi, : Jalo, orhilla uljaalla, : Mitä hän myötänänsä tuopi? : Kukkaron kädessään ylhäällä. : ”Olkoon kaks sataa riksiä sille, : Kuin pelastuksen tuopi tullarille. : Vielä ylemmä virta paisui; : Tuuli vinkui kovemmasti; : Alemmalle mieli vaipui. : Auttaja! joudu nopiasti; : Pilari pilarin rinnalta murtui, : Kaaret toisensa perästä riutui. : Hei! rohkeutta, ken tohtinee? : Reivi nostaen makson ylhäälle; : Murheella kaikki sen kuultelee, : Tuhansist ei ketään tul esille. : Vaimot ja lapset huutavat turhaan, : Ja tullari joukosta viejää rantaan. : Katso! talonpoika ainoastaan : Esille syöksi sauvanensa, : Puettu takkiin karkiahan; : Ylevä oli hän muodoltansa. : Hän näki reivin, sen sanat kuuli, : Katsoen hätää, kuin oli jo suuri. : Herrassa rohkeena hän joutui : Kalapaattiin läheiseen, : Ehkä pyörre ja myrsky vastaan tunkei, : Joutui hän kuitenkin paikalleen; : Vaan pursi oli aivan pienoinen : Samalla kaikkein pelastukseen. : Kolmasti pakotti hän purtensa : Läpi pyörteen ja myrskyn pauhinan: : Kolmasti oli hällä onnensa, : Ja pelastus tehty kokonaan. : Tuskin viimeset pääsivät turvahan, : Kuin silta jo vaipui tuonelahan. : ”Tässä ystäväni” huusi reivi, : On palkintosi! tule ja ota, : Sillä ansainnut sen oot sä tyyni. : Näin reivi ylevyytens antoi tuta, : Vaan kovennuin löi taivainen totuus : Alhaisen miehen rinnassa, lujuus. : Henkeeni en rahan pantiksi pane; : Köyhä oon, vaan mulla on kyllin. : Tullari kaikki nää rahat saanee, : Joka kadottanut on tavaransa varsin. : Näin hän sanoi tunnollisesti, : Ja jätti paikan rauhaisesti. –n Sch–g. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=58774&conversationId=2&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 7.8.1868]. [[Luokka:Gottfried August Bürger]] [[Luokka:Runot]] 2264 2884 2006-07-23T23:13:30Z Nysalor 5 Listaus '''Gottfried August Bürger''' (1748–1794) == Runot == * ''[[Runoelma urhollisesta miehestä]]'' [[Luokka:Gottfried August Bürger]] 2265 2885 2006-07-23T23:13:37Z Nysalor 5 [[Luokka:Saksalaiset runoilijat]] [[Luokka:Saksalaiset runoilijat|Bürger, Gottfried August]] 2266 9657 2006-12-23T19:59:57Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanha Virsi, N:o 318 |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot=Virren sanoittajan on arveltu olleen Israel Kolmodin, mutta sitä ei ole pystytty todistamaan oikeaksi eikä vääräksi. }} '''1.''' : Jo joutuu armas aika, : Ja suvi suloinen; : Kaunistuu joka paikka : Ruohoinen, viljoinen. : Kui meitä lähemmäksi : Aurinko lähenee, : Kuollostaan eläväksi : Taas luonto virkenee. '''2.''' : Ihanat niityn-sarat. : Ja laihot laaksojen, : Ylpiät yrttitarhat : Puinen viheriäisten, : Ne meille muistuttavat : Hyvyyttä Jumalan, : Kuin kaikki nähdä saavat : Vuon alla ainian. '''3.''' : Kauniilla äänillänsä : Laulaavat lintuiset, : Eikö myös kielillänsä : Laulaisit ihmiset? – : Sielumme vakavasti : Kiitelkööt Jumalaa, : Kuin kaitsee armiasti, : Iloittaa kerralla. '''4.''' : O Jesu Kriste jalo, : Riemumme, turvamme, : Paistava, kirkas valo! : Hautele rintamme. : Ja meitä uudistele : Rakkauven lemmelläs, : Pois vaivat vierittele : Meistä Sun kädelläs. '''5.''' : Sä kaunis, kukoistava : Saronin kukkainen, : Sielumme aina avaa : Hyville avuillen; : Suo armostas Sionin : Kasteella kastettaa, : Kuin ruusu Libanonin : Hyvälle hajahtaa. '''6.''' : Suo maan ja meren kantaa : Kasvuja tarpeeksi, : Ja niitä meille antaa : Vuon alla eineeksi; : Ravitse runsahasti : Pyhällä sanallas: : Sitä me hartaammasti : Anomme armostas. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=67774&conversationId=1&action=entryPage ''Kuopion Hippakunnan Sanomia'' 23.7.1859]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Virret]] [[sv:Den blomstertid nu kommer]] 2267 5953 2006-09-24T15:23:27Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pohjolan valkeneminen. |alaotsikko=(Suoniolta. – Laulettu Porthanin juhlana.) |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Pohjolan pitk’ oli yö! : Kauvan ol’ synkkä’, Suomeni, kulkus, : Pimeydessä riemuton polkus, : Vaikea vaivas ja raskas työ, : Pitk’ oli Pohjolan yö; : Vaan ei yö valoton! : Tähtyet tuikki välkähytellen, : Otavanais Sua tiell’ opastellen : Loisteli säihkyen sammumaton : Lempi Juslenion. : Vaan jopa Pohjolaan : Aurinko aamun riens’ rusotellen. – : Valkeni, loistollaan herätellen : Kalevan urhot kaikk’ unestaan. : Nerosi, oi Porthan! : Pitk’ oli Pohjolan yö! : Vaan pimeä kesäpäivä jo paistaa, : Sätehin sammumattomiin loistaa. : Pohjolan, kun kesähetkens’ lyö, : Päivänä paistaa yö! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122582&conversationId=2&action=entryPage ''Porin Kaupungin Sanomia'' 23.11.1861]. [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Laulut]] 2268 2889 2006-07-24T17:20:33Z Nysalor 5 Sisilialainen kansa-laulu Sanomis Turusta -lehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sisilialainen kansa-laulu |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Mihin, pieni mehiläinen, : Lenneskelet lentimilläs, : Ennen koiton koittamista, : Himeen aamun hämärässä? : Vielä kedon kukkaisissa : Kastehelmet kiiltelevät; : Katso vaan, etteivät kastu : Hennot kulta-lentimesi. : Kaiket kukat nukkuvatki : Suljetuissa solmuissansa, : Päinsä kaiken kallellansa, : Unihinsa uupuneena. : Innossas vaan ilmaa isket, : Kiiruhtaen kauemmaksi; : Sano mulle, mehiläinen, : Minne matka jo niin varhain? : Jos vaan mettä mielit löytää, : Levättele lentimesi: : Neuvon sulle missä mettä : Aina löydät yltä kyllin. : Sano, etkös Elmaa tunne, : Tienon kaunihinta kukkaa? : Elman huulet hunajaiset : Sulaa mettä mehestävät. : Huulista mun herttaiseni : Kaikkein makein mesi mehtää; : Sinne, pieni mehiläinen, : Sinne, täysin määrin juomaan. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=27082&conversationId=2&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' -lehden Lisälehti 21.3.1862]. == Katso myös == * ''[[Mesi-Lintu]]'' [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Laulut]] 2269 3399 2006-07-30T09:14:00Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsukaisten koululaulu |alaotsikko= |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} : Koska meitä käsketään, : Mielessämme pitämään : Neuvoa ja opetusta, : Joista saamme valistusta, : Niin me kaiken ikämme : Mielessämme pidämme. : Ahkerat ja siivot me : Aina olla tahdomme, : Nöyrät myös ja kuuliaiset, : Jumalaamme luottavaiset, : Joka aina armostaan : Valmis ompi auttamaan. : Pikku taulut, kirjaiset : Meille ovat mieluiset, : Niistä monet opit saamme, : Tuta myöskin Jumalaamme. : Tätä koulu tarkottaa, : Joka meitä opettaa. : Lapsiraukat, jotka vaan : Kulkumaille ajetaan, : Jäävät ilman opetusta, : Oppivat he pahennusta; : Isä hyvä, laupias, : Auta, hoida lapsias! [[J. F. Granlund|[J. F.] G[ranlu]–nd]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=113138&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 24.12.1857]. [[Luokka:J. F. Granlund]] [[Luokka:Laulut]] 2270 9654 2006-12-23T19:58:22Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Koululasten aamuvirsi. |alaotsikko=Veis. kuin Virsi n:o 360: ”Kriste valo valkeudest’”. |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} : Kirkas paiste ylähältä : Maamme synkän valaisee, : Sielujemme ystävältä, : Armon-aamu valkenee: : Siis, O Isä laupias, : Sanallas ja opillas : Valaise ja saata meitä : Kulkemaan Sun tahtos teitä! : Huomaas ota ohjatakses : Järkemme ja mielemme! : Sielu, sydän suojellakses, : Varjellakses kielemme! : Opetukset oppimaan : Auta myös ja muistamaan! : Anna voimaa, ahkeruutta, : Taitoa ja viisautta! : Jesus, paras paimenemme, : Kaitsiamme rakkahin, : Ota pieni sydämemme : Asunnokses, Suloisin! : Täällä ole elomme, : Suurin, korkein ilomme, : Tavaramme taivahassa, : Isäs kanssa kunniassa! [[J. F. Granlund|[J. F.] G[ranlu]–nd]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=113138&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 24.12.1857]. [[Luokka:J. F. Granlund]] [[Luokka:Virret]] 2271 9653 2006-12-23T19:58:19Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Koululasten ehtoo-virsi. |alaotsikko=Veis. kuin Virsi n:o 75: ”Koko maailm’ iloit’ mahtaa”. |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} : Taas on päivän toimitukset : Koulussamme täytetyt, : Sielun kalliit askarukset : Hyödyksemme käytetyt; : Siis, ! : Kiitos, ettäs sanas valon : Meitä annat valistaa! : Muutkin lapset, kaiken maan, : Auta Sua tuntemaan! : Siunaa tehdyt heikot työmme, : Päivän toimet, askareet! : Rauhaiseksi siunaa yömme! : Siunaa lapset nukkuneet! : Herätä me helmastas : Julistamaan kiitostas! [[J. F. Granlund|[J. F.] G[ranlu]–nd]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=113138&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 24.12.1857]. [[Luokka:J. F. Granlund]] [[Luokka:Virret]] 2272 2895 2006-07-24T17:24:48Z Nysalor 5 #REDIRECT [[Lapsukaisten koululaulu]] #REDIRECT [[Lapsukaisten koululaulu]] 2273 7473 2006-10-17T17:26:07Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ruotulaisen Morsian |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan, : Ikäväni minä kätkettelen oman kullan paitaan. : Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen; : Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee! : Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa, : Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa. : Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat: : Joki-vartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa. : Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi, : Koska kultain korjassansa minut sinne veisi! (Tämä soma ja nykyisin ehkä tarpeellinen laulu on otettu 3:nnesta vihkosta ”Valituita Suomalaisia Kansanlauluja.”) '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=36363&conversationId=9&action=entryPage ''Suometar'' 1.2.1856]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Laulut]] 2274 4258 2006-08-01T06:42:32Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Opistolais-lauluja |alaotsikko= |tekijä=Yrjö Koskinen |huomiot= }} '''I.''' : Opistolaiset, vala vannokaamme, : Ain’ ollaksemme valistajat maamme, : Pysyen Suomessamme pyhinä. : Älköönpä vallat taikka väkevyydet, : Syvyydet, korkeudet, ylhäisyydet : Valaamme himmentäkö ikinä. : Jos Suomen eestä kuolla käsky oisi, : Jos kuolemamme sille onnen toisi, : Niin siitä riemnmme ois’ summaton. : Vaan nytpä käsky toinen täyttäkäämme: : Nerolla, työllämme se täyttäkäämme, : Ett’ armas Suomi elämämme on. : Kah, meissä Suomen toivo tuuvitellaan, : Kuin nuori laiho kesä-vainiollaan; : Meillepä Suomen onni uskottiin. : Se tulevaisuus, joka Suomen nostaa : Ja Suomen kansan kärsimykset kostaa, : Se meille, meille työksi määrättiin. '''II.''' : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sydän syttyy, mieli palaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Salamoita silmä valaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Käsi urho-töitä halaa, : Veri kuohuen suonia sykyttää. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miss’ on toimellamme alaa? – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Onpa toimellamme alaa: : Muukalaisuus Suomemme kytkyttää. : Näitä kahleita miehissä murramme, : Pahat juonet ja jäntehet sorramme. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Riemu raikas rinnoissamme, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Uskallus on povissamme, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toivon hehku otsillamme. : Touon aikapa opistolaisen on. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Onko syytä toivoamme? – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suomen kansa toivonamme; : Harrastuksemme kansan ja kielen on. : Niinpä kahlehet miehissä murramme, : Pahat juonet ja jäntehet sorramme. [[Yrjö Koskinen|Y[rjö Koskinen]]]. '''Lähteet:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=21119&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 3.9.1858] ja [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=14254&conversationId=2&action=entryPage 10.09.1858]. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 2275 2898 2006-07-24T22:29:19Z Nysalor 5 Vauva nukkuu! Suomettaresta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vauva nukkuu! |alaotsikko= |tekijä=Yrjö Koskinen |huomiot= }} : Pikku vauva riehaantuu, : Itkuun käypi pieni suu, : Ellei äiti mahdillansa : Laula unen loihtujansa. : Nuku, nuku, poikainen, : Silmät paina umpehen, : Suu sioita kaunihiksi, : Kädet kierimättömiksi. : Unen ukko kaunoinen, : Nosta lapsi ainoinen, : Hartiolles kehotteli : Lennä sitten liehutteli. : Lennä sulo-saarillen, : Joissa asuu rauhanen, : Joissa kulta-käet kukkuu, : Joissa ulpukkaiset nukkuu. : Souda lasta veneessä, : Sini salmen perässä : Mansikkaisen mäen maille, : Rannikoille vilkkaille. : Tuoppas sitten turvillas : Pikku kulta helmassas : Tänne oman äidin puoleen, : Jott’ei äiti joudu huoleen. : Äiti sitten naurattaa, : Puhuttaa ja taputtaa, : Toivoo lapsen kasvavaksi, : Lempeäksi varttuvaksi. : Isä lasta kantelee, : Suuta sitten antelee, : Toivoo poian varttuvaksi, : Miehen mieltä ottavaksi. [[Yrjö Koskinen|Y[rjö Koskinen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=27544&conversationId=4&action=entryPage ''Suometar'' 2.1.1857]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 2276 9656 2006-12-23T19:59:53Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ylistys-virsi haudatessa. |alaotsikko=Nuotti: O Sanctissima. |tekijä=Yrjö Koskinen |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaikkivaltias, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Aina armias, : Anna valosi koittaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuskien kautta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jesus mun auttaa : Kauhut kuoleman voittaa. [[Yrjö Koskinen|Y[rjö Koskinen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=10919&conversationId=5&action=entryPage ''Suometar'' 25.9.1857]. [[Luokka:Virret]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 2277 5973 2006-09-24T15:24:25Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kauas on kadonnut tupasen tähti |alaotsikko= |tekijä=Yrjö Koskinen |huomiot= }} : Huutojas hillitä, sydämmeni, : Ääntäsi pidätä, raukea rinta, : Kauan, ah kauanpa kummastelin : Miksikä ruikutit ääntä pahinta. : Kujerrus kuuluvi kuutehen kylään, : Seitsemän selkeä kaikuttaa. – : Vastaa, vastaappas, tuskien orja, : Mikä sun rauhaasi ahdistaa? – : Sydän se kertovi vaivojansa, : Taiten on ottanut vastataksensa: : ”Tyhjä on talous, hajoomassa, : Kylmille jäänyt ja rappiollensa : ”Pihat ja tanhuat autiot aina : ”Yksittäisyyttänsä kujertelee; : ”Pirttihin vilun on vallassa varsin : ”Kaipaus orrella kajahtelee”. : ”Tyhjissä tuvissa isännöitsee : ”Syksyn tuulet ja keltanen lehti; : ”Emännän askelta turhaan etsit, : ”Kauas on kadonnut tupasen tähti. – : ”Voi, älä oudoksu kaipaustani, : ”Pahaksi pane, jos kujerran; : ”Valoni vaipunut yöhön onpi, : ”Silläpä, vaivanen, vaikerran”. [[Yrjö Koskinen|Y[rjö Koskinen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=62384&conversationId=6&action=entryPage ''Suometar'' 2.10.1857]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 2278 2901 2006-07-24T22:29:52Z Nysalor 5 Nuorelle naiselle Suomettaresta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuorelle naiselle |alaotsikko= |tekijä=Yrjö Koskinen |huomiot= }} : Suin ja silmin kysyt, nuori nainen, : Mikä vaimon tehtävä on maassa: : ”Onni miehen, jonka voimakkaassa : ”Kädessä on vahva tapparainen, : ”Jolla toden puollustaapi vainen, : ”Valeen sortaa rauta-sormikkaassa”. : Kah, kun valittelet! Vaimon valta : Toinen on ja väkevämpi toista: : Liekki hellä sydämmessä loistaa, : Toden turviin saattaa hallan alta. : Miehen vimma, jot’ei mieltä malta, : Tylstyy, ellei vaimo kylmän poista. : Liekkiäs! liehdo, ilmi-tulta : Sytytä ja sydämmesi anna : Polttouhrks’; ethän muuta panna : Voikkaan parempata; – tämä sulta : Totuudelle kalliimp’ on kuin kulta. – : – Näätkös! eikö voiton viljaa kanna! [[Yrjö Koskinen|Y[rjö Koskinen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=21887&conversationId=7&action=entryPage ''Suometar'' 20.2.1857]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 2279 2902 2006-07-24T22:30:02Z Nysalor 5 Tukholma Suomettaresta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tukholma. |alaotsikko=(1856.) |tekijä=Yrjö Koskinen |huomiot= }} : Terve! sä luotojen kaupunki kaunis, : Meren ja Määlärin siittämä, terve! : Tervehdin mannertas kunniallista : Sähkyvin silmin, kuin tuttua vanhaa, : Niinkuin lapsi, jo mieheksi käynyt, : Kätteli entistä imettäjäänsä. : Terve, o terve, sä entinen äiti! : Suokohon Luoja sun kau’ankin vielä : Kukkana versoa kauneudessa. : Katsellessain muotoas’ kerran : Muiston lähtehet rinnassa kuohuu, : Kastavat silmäin kyynele-vihmoin. – : Määlärin tytti, sä ruhtinas Ruotsin, : Kallis oot sinä muistojen aarre : Täynnäsi mainetta, verta ja vaivaa. : Vaivasi kumppali Suomikin ennen, : Ihasteleepi sen muistoja vielä, : Itkee riemun ja kaipauksella; – : Juur’ samatekkuni mies moniasta : Lapsuuttansa, jos kolkonkin laista, : Kaipaa sielunsa hartaudella. – – – : Ai’at muuttuvat, aikojen kanssa : Lapsi on kasvanut, mieheksi tullut; : Suomi on uusille lähtenyt teille, : Uusia onnia odotteleepi. : Kuitenkin aina tän auringon alla, : Kuutaman kaunihin kumottaessa, : Rakkaus ruostumatonna on jäävä, – : Rakkaus Ruotsihin, kasvatus-äitiin, : Rakkaus vanhojen muistojen jälkiin, : Rakkaus entisen aikamme töihin. : Siis eläköön sinä urhea Ruotsi, : Luotojen kaupunki kukkana loista! [[Yrjö Koskinen|Y[rjö Koskinen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=3245&conversationId=8&action=entryPage ''Suometar'' 13.3.1857]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 2280 3384 2006-07-30T09:13:06Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän '''Hautausvirsi''' voi viitata * [[Adam Gottlob Oehlenschläger]]in lauluun ''[[Hautaus-virsi (Oehlenschläger)|Hautaus-virsi]]'' * [[Prudentius|Prudentiuksen]] lauluun ''[[Hautaus-virsi (Koskinen)|Hautaus-virsi]]'' (suom. Yrjö Koskinen) * [[Prudentius|Prudentiuksen]] lauluun ''[[Hautausvirsi (Lindström)|Hautausvirsi]]'' (suom. K. L. Lindström) {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Adam Gottlob Oehlenschläger]] [[Luokka:Prudentius]] 2281 9660 2006-12-23T20:00:08Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hautaus-virsi. |alaotsikko=(Suom. Virsikirja n:o 399. ”Jam moesta quiesce querela.”) |tekijä=Prudentius |huomiot= }} : Nyt herkeä, surkea parku, : Jopa itkunne hillittäkäätte; : Sillä kuolema kauhistavainen : Ei o muuta kun elämän porras. : Mitä kammio kaivettu maahan, : Mitä patsahat kaunihit tietää? – : Sitä vain, että kätketty ruumis : Ainoastahan unehen uupui. : Tuo ruumispa rauennut tuossa : Hengetönnä nyt nuohana nukkuu; – : Ei aikoakaan, jopa taas on : Sillä uudesta tunnot ja mielet. : Ei aikoakaan, kun on lämmin : Asumuksehen tuttuhun tullut, : Elähyttänyt autiot aivut, : Jopa raajatkin uutehen toimeen. : Mikä kuolijan kankeudessa : Mädännyksissä makasi ennen, : Se silloin sievästi lentää : Kera sielunsa antuahaisen. : Kuten siemenki lahoten maassa : Itämistänsä valmisteleevi, : Jopa turpehen tunkevan alta : Tuo tähkiä teriä täynnä; : Samatekkin on ruumihin laita, : Joka autuahampana vuonna : Taas tarmonsa entisen ottaa, : Väsymättömän kestävän voiman. : Sepä juuri on kuoleman voitto, : Ett’ on lauttaus taivahan tielle: : Kah, salmea toisella puolen : Ilo autuas läheltä loistaa. : Ota, nurmi, nyt helleydellä : Tämä nukkuva haamunen haltuus’; : Se on ihmisen mainio muoto, : Jonka lainaksi sulle nyt uskon. : Asui äskehen siinäkin henki, : Itse luojansa laatuhun luotu; : Sitä hallitsi viisaus vankka, : Jonka Kristus on hurskaille suonut. : Tämä ruumis sun tallehes’ kätke; : Sen on luojansa etsivä kerran, : Oman kuvansa vaativa sulta, : Omaisuutensa ottava luokseen. : Kah, kerrankin joutuvat ai’at, : Joina Jumala toivomme täyttää; : Sä silloin antaos jälleen : Tämän ihmisen jäännökset ilmi. [[Yrjö Koskinen|Y[rjö Koskinen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=36363&conversationId=9&action=entryPage ''Suometar'' 1.2.1856]. [[Luokka:Prudentius]] [[Luokka:Virret]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 2282 4178 2006-08-01T06:36:34Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Hautaus-virsi''' voi viitata * [[Adam Gottlob Oehlenschläger]]in lauluun ''[[Hautaus-virsi (Oehlenschläger)|Hautaus-virsi]]'' * [[Prudentius|Prudentiuksen]] lauluun ''[[Hautaus-virsi (Koskinen)|Hautaus-virsi]]'' (suom. Yrjö Koskinen) * [[Prudentius|Prudentiuksen]] lauluun ''[[Hautausvirsi (Lindström)|Hautausvirsi]]'' (suom. K. L. Lindström) {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Adam Gottlob Oehlenschläger]] [[Luokka:Prudentius]] 2283 2925 2006-07-25T15:37:21Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Sota-virsi''' on [[Kustaa II Aadolf]]in laulu. Wikiaineistossa on laulusta kaksi suomennosta: * ilman suomentajan nimeä ''Sanan-Lennätin'' -lehdessä ilmestynyt ''[[Sota-virsi (1856)|Sota-virsi]]''. * [[Kustaa Adolf Saxbäck]]in ''[[Sota-virsi (Saxbäck)|Sota-virsi]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Kustaa II Aadolf]] 2284 3460 2006-07-30T09:19:29Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Immelle |alaotsikko= |tekijä=Rietrik Polén |huomiot= }} : Taivahan impynen kuule, : Mistä sä tielleni lennit? : Lempeni kirkkahin tähti, : Loistosi kusta se tuikki? : Silmäsi suihke sädehti, : Syömehen synnytti liekin; : Lempeni kuohuva lähde : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei asetu lepohon. : Toivoni kaunihin kukka, : Millä sä lempeni nostit? : Riemuni tuoksuva ruusu, : Mistä sä hohtosi haitit? : Kasvosi loiste rusotti, : Mieleni melty ja muuttu; : Lempeni kuohuva lähde : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei asetu lepohon. : Aivoni aaltova laine, : Kusta sä kuohusi kannoit? : Mieleni virtava vuoksi, : Kunne nyt juoksusi jatkat? : Suutelin – kaste melahti, : Povehen paisutti virran; : Lempeni kuohuva lähde : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei asetu lepohon. : Aamuni nouseva rusko, : Sultako onneni koitti? : Päiväni aattelo lausu: : Toitko sä tuskan vai riemun? : Tulta sä rintahan tuikit, : Rintani raivos ja helty; : Lempeni kuohuva lähde, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei asetu lepohon. O. P. <nowiki>[</nowiki>[[Rietrik Polén]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=46607&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 13.4.1849]. [[Luokka:Rietrik Polén]] [[Luokka:Runot]] 2285 9715 2006-12-26T15:51:56Z Nysalor 5 Kolme runoa lisää '''Rietrik Polén''' (1823–1884) == Runot == * ''[[Immelle]]'' * ''[[Nuorukainen!]]'' * ''[[Syys]]'' * ''[[Vast on mieleni matala]]'' [[Luokka:Rietrik Polén]] 2286 2917 2006-07-25T15:31:52Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Polén, Rietrik]] 2287 4321 2006-08-01T06:47:27Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuolettaminen ja eläväksi-teko. |alaotsikko=(Runo.) |tekijä=August Ahlqvist |huomiot= }} : ”Kuolettaa tuon villi-härjän voin ma : Yhden vaan sanan suhahtamalla : Sille korvahan.” Näin lausu, kerskuin : Taikuir Jambres tuomarin edessä; : ”Todistukseksi se tuomarille : Olkoon oikiasta uskostani : Tätä väärää viettelystä vastaan!" : Sanoi näin, ja sarvista talutti : Härjan, sinne tänne töytäilevän, : Tuomarin etehen. Hiljallehen : Sille sitten korvahan suhahti; : Ja mölähtäin maahan härkä kaatui. : Kristitty, jon taikuri tavoitti : Kiini kiehtoa, nyt lausui hiljaa: : ”Kuolettaa voit kyllä myrkky-hengin, : Mutta voitkos kerran kuolijata : Eläväksi tehdä uudellensa? : Sillä siitä, jonka mull’ on usko, : Kirjoitettu on: ”Mä kuolettaa ja : Eläväksi jällen taidan tehdä”; : Vieläpä enemmänkin: hän voipi : Villin luonnon lempeäksi saada”. : Ja hän painoihen nyt polvillensa : Ja rukoili rinnasta pyhästä: : ”Ihmeit’ en, Isäni, tahdo tehdä, : Eikä uskosi edistykseksi : Taikurin tekoja tarvitakaan; : Sitä vaan, Isä, jos sallit, sulta : Sisällistä merkkiä anoisin, : Missä ja mitenkä uskosi on : Tehollinen totta puoltamahan; : Sitä merkkiä anon rukoillen, : Anna armollisesti se mulle!” : Näin rukoillaan ylös hän nousi : Ilolla ja mielellä hyvällä, : Ja kovasti lausui kaikkein kuulla : Uskonsa nimen pyhimmän nyt sen : Kuollehen härän ylitse. Ja se : Liikahti. Ja liukkahasti lensi : Elämän kipuna uudellensa : Suonien, lihan ja luun läpitse. : Härkä, hallita kamala ennen, : Kesynä ylös kohosi maasta, : Nöyrin silmin ympärinsä katsoin. : Sitten se läheni lempeästi : Kristittyä ja keralla kulki, : Ikäskuin isäntänsä keralla. : Kukistaa ei, eikä kuolettoa : Pidä uskon oikian, pitääpi : Kuolluista herättää ja kesyksi : Luontoja rajuja lemmitellä. : Tämä on sen taivaallisen juuren : Ainoa totinen tunnusmerkki. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=29998&conversationId=2&action=entryPage ''Suometar'' 23.9.1853]. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 2288 9658 2006-12-23T20:00:01Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sota-virsi |alaotsikko= |tekijä=Kustaa II Aadolf |huomiot= }} : O, älä pelkää, joukkonen! : Jos vihollinen vainoten : Kaikiltain puolin pauhaa. : He nousevat nyt riemuten; : Vaan riemunsa on rahtunen: : Siis sodi, saada rauhaa! : Sun asias on Jumalan: : Käy sotaan Herran huomahan; : Ei sitte pelko vaivaa. : Hän Gideonin herättää, : Ja Herran kansan säilyttää : Ja rauhan tietä raivaa. : Niin, toivoin Jesuksen nimeen, : Ne joukot kohta juonineen : Jo maahan kaikki lyödään; : Me emme elä pelvolla, : Kun, Jumalamme avulla, : Suloinen voitto saadaan! [[Kustaa Adolf Saxbäck|[Kustaa Adolf] –[S]ax[bäck] –]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=12314&conversationId=3&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 17.11.1855]. [[Luokka:Kustaa II Aadolf]] [[Luokka:Kustaa Adolf Saxbäck]] [[Luokka:Virret]] 2289 10059 2007-01-15T15:04:56Z Nysalor 5 Ehtoo-tähti '''Kustaa Adolf Saxbäck''' (1805–1877) == Runot ja laulut == === Omat === * ''[[Ehtoo-tähti]]'' === Suomennokset === * Kustaa II Aadolf: ''[[Sota-virsi (Saxbäck)|Sota-virsi]]'' [[Luokka:Kustaa Adolf Saxbäck]] 2290 2922 2006-07-25T15:33:09Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Saxbäck, Kustaa Adolf]] 2291 5958 2006-09-24T15:23:35Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Alfred Dengan|Alfred Dengan]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Engelsmannein käytöksestä Oulussa |alaotsikko= |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} : Tekisi mieleni minunkin, : Jos ma oikehen osaisin, : Etten tulis tukko suuhun : Enkä solmuhun sanoista, : Rueta runon tekohon, : Jos ei herrat Helsingissä : Eikä Oulussa olevat : Pahastuisi paljo tästä, : Jos työni tyhmästi tekisin; : Alotan nyt asiasta, : Vihollisen liikunnosta, : Joka taisi tapahtua : Ensin Raahen rantehella, : Josta Ouluun osasi : Kesäkuussa kuluneessa : Ensi päivän ilta puolla : Tuhat kaheksan satoa : Neljä kuutta kymmenettä. : Tuli tänne tuorustaina : Ennen helluntai pyhiä. : Voi kuin kurjalta näkyypi, : Kamalalta kuumottaapi : Engelsmannia elämä; : Ei nyt auta ajatukset : Eikä miesten paljoukset, : Saapi vaan katsella surussa, : Mielipahalla paloa: : Tuli tuima tupruaapi, : Salmen rantoa samoopi, : Pikisaarta paisteleepi; : Kaikki on lauvat, kaikki lankut, : Kalkki varvit valkiassa, : Kaikki tervatkin tulessa, : Laivat, laivain teokset – : Voi, on kummasti asiat : Tänä suurra sota-vuonna, : Pahana palo kesänä – : Poltti laivat, poltti lastit, : Vielä muutakin muassa. : Voi sitä jumalatonta : Ananiasta armotonta, : Joka vei vihollisia : Oulun kaupungin kavulle, : Jotka täällä sota-polton, : Julman valkian viritit; : Hänen saatamma sanoa : Pakanata pahemmaksikin, : Julmimpata julmemmaksi, : Suuremmaksi ryöväriksi : Isänmaansa pettäjäksi, : Vihollisen ystäväksi; : Kerran kyllä koston sulle : Tuopi taivahan Jumala. : Olis ollut ilmankin jo : Kyllä suurelta surua, : Kun on rauha rauennunna, : Soaksi jo sortununna; : Liekö Luojan laitoksesta : Ihmisille ilman alla, : Synnin tähen syntisille, : Palkaksi pahalle menolle! : Kauppa katoaa peräti, : Laiva vauhti vaikeneepi; : Mistä suola saatanehen : Suomen maahan souttanehen, : Mistä kahvi kattilaan, : Mistä tulleepi sokuri. : Akat itkevät isosti, : Vesi suuna virittävät, : Kun on kahvista kapuli, : Sokurista suussa puute; : Mistä vielä muukin tarve, : Kun katoisi kaupungista : Alukset ja ainehetkin; : Ja jos oisikin jälellä, : Joku laiva kaupunkimme : Ulkomailla aikehessa : Kotipuoleen peräytä, : Niin ei pääse kulkemahan. : Kotimaalle koitumahan. – – : Saisi miehet Pohjanmaalla, : Suomen Lapin laitehella, : Muistutella muinosia, : Elettyjä, entisiä : Rauha vuosia monia, : Niitä aikoja hyviä, : Joita ennen elelimmä, : Turhuudessa tuhlasimma, : Ettei luultu Luojan töiksi, : Laupiahan laitokseksi, : Kun ei nähty näissä maissa : Vihollisten valkioita : Polttamassa paistamassa : Rauhan maassa mainiossa. [[J. F. Granlund|J. F. G[ranlud]-n.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=21535&conversationId=4&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 26.8.1854]. [[Luokka:J. F. Granlund]] [[Luokka:Runot]] 2292 4358 2006-08-01T06:50:35Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hannu Krankka |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Läks joukko reipas, nuori : Lakeilta Limingan, : Sotahan itsens suori : Uhaksi sortajan. : Käy Hannu Krankka heitä, : Mies uljas, johtamaan; : Vienassa surman teitä : Jo oppi astumaan. : Levinnyt kaikkialla : On tieto kamalin: : ”On lyöty Nokialla : Jo joukko Ilkankin.” : Mut suremaan ken jouti, : Kun tullut tieto on, : Ett’ tulossa on vouti : Jo Abram Melchersson! : Hän luulee voivans, houkko, : Lannistaa Pohjanmaan, : Ja sotilaita joukko : Häll’ onpi seurassaan. : Mut Krankka tämän kuullen : Näin mietti mielessään: : Sit’ ennen, niin mä luulen, : Viel’ leikki leikitään. : Vaan lähteissänsä vielä : Käy luo hän tietäjän: : ”Kuink’, ukko, sodan tiellä : Sä näät mun kestävän?” : Ja vanhus kohoaapi : Ja häneen katsahtaa: : ”Verissäns valittaapi : Koht’ armas Suomenmaa.” : ”Ja vainon valta vankka : Se maassa vallitsee; : Mut sua, Hannu Krankka, : Ain’ onnes suojelee.” : ”Vaan mieleesi sä paina : Tää neuvo totinen: : Sä karhu tapa aina, : Ennenkuin nyljet sen.” : Ja joukko reipas lähti : Lakeilta Limingan, : Ja joutuisasti ehti : Se luoksi Kokkolan. : Nyt siellä Hannu Krankka : Tarkastaa joukkoaan: : Iin väki tuima, vankka : Ei väisty milloinkaan. : Ja Kemin kookas kansa, : Nuo urhot rotevat, : Ylpeillen voimistansa, : Ain’ itseens luottavat. : Mut miehet reippaat, sorjat : Ja liukkaat Limingan, : On taistelussa norjat : Ja uljaat ainian. : Vaan odotus ei työnä : Heill’ ole kauankaan. : Jo vouti talviyönä : Myös rientää Kokkolaan. : Ja Krankan joukkokunta : Nyt verileikin saa, : Ja hurmevirrat lunta : Lämpöiset sulattaa. : Ei Nuijajoukko taivu, : Saa vouti tappion: : Ken verihins ei vaivu, : Hän pyrkii pakohon. : Pakohon hevosensa : Myös vouti käännättää, : Kun hänen rinnallensa : Jo Krankka ennättää. : Ei vastustus nyt auta, : Hän Krankan vanki on: : ”Nyt ilkitöistäs hauta : Sun perii kunnoton.” : ”Mut ennen kuin mä sulle : Kaikk’ kostan konnantyös, : Sä turkkis anna mulle, : Se hyv’ on talviyöss’.” : Hän turkin hältä riisti : Ja yllens puki sen. : Se oli pulska, siisti, : Mut turmiollinen. : Sill’ urhot innossansa : Jo vainoo uhriaan: : ”Tuoll’ on hän, turkistansa : Hän kyllä tunnetaan.” : Ja käsivarret tuimat : Aseita heiluttaa, : Ja sivallukset huimat : Miest’ uhkaa uhkeaa. : Rajusti Krankka torjui : Nuo iskut päältähän, : Ja Nuijajoukko horjui, : Kun jälleen iski hän. : Ei iskut häntä yllä, : Ja miehet huutamaan: : ”Hän Krankka on, hän kyllä : Kädestä tunnetaan.” : Ja melske huima herkes, : Ja kukin ä’issään, : Niin nopeaan kuin kerkes. : Taas voudin etsintään. : Mut hänt’ ei löytynynnä, : On turhaa kaikki työ: : On vouti lymynnynnä, : Ja suojanans on yö. : Ja Krankka hymyhuulin : Näin lausui huo’aten: : ”Mä neuvon viisaan kuulin, : Mut ymmärtänyt en.” : ”Jos muistanut mä oisin : Tuon neuvon mielevän, : Niin nähnyt oisin toisin : Tään leikin päättyvän.” : ”Ei voitto loistossansa : Niin uljas, verinen, : Ois ollut lopussansa : Niin hullunkurinen.” : ”Siis sanaa taidokasta : Kaikk’ urhot muistakoot: : ”Sä karhu nylje vasta, : Kun tappanut sen oot.” '''Lähde:''' Kramsu, Kaarlo 1887: [http://www.gutenberg.org/etext/16395 Runoelmia]. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] [[Luokka:Runot]] 2293 7943 2006-10-20T19:22:47Z Nysalor 5 {{Runoelmia 1874}} {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joutsen |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jo luota ruskopilvisten : Tuil joutsen rauhaisna, : Ja laski virran rannallen : Ja lauloi illalla. : Hän Pohjan lauloi hempeä, : Kuin siellä kangastaa, : Kuin aurinkoinen yösellä : Ei malta uinahtaa. : Kuin siimes koivun suojassa : On tumma, mieluinen; : Kuin lahdet kullanhohtoisna : Ja aalto vilpoinen. : Kuin ihanaa on, lempimään : Kun pääsee Pohjolaan; : Kuin vakuus sielt’ on syntyään : Ja sinne pyrkii vaan. : Niin kuului aalto aallolta : Sen ääni kaikuvan; : Ja kohta kullan rinnalla : Hän näytti joikuvan: : Mi siitä, vaikk’et viipyä : Saa tuhatkausia; : Oot Pohjan veellä lemminnä : Ja siellä laulanna. {{Runoelmia 1874}} 2294 8025 2006-10-21T15:44:58Z Nysalor 5 {{Runoelmia 1874}} {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lähteellä |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Ma istun, lähde, reunallas : Ja katson pilviä, : Kuin vaihtelevat aallossas : Kuin käden säännöstä. : Kas, tuossa pilvi ruskottaa : Kuin ruusu auveten; : Mut oitis pois se kiiruhtaa, : Ei saavu jällehen. : Vaan tuossa toinen voittelee : Jo toisen loistollaan! : Ah, yhtä nopsa, karkailee : Se kauvas vuorostaan. : Kas toinen taas! – Se viivähtää, : On jäykkä kulkemaan; : Vaan, lähde, tuopa synkistää : Sun kalvos varjollaan. : Ma sieluani aattelen, : Kun tuollaisna sun nään: : Kuin moni kultapilvinen : Sen kerkes heittämään; : Kuin moni syksysynkkänä : Sen yöhön peitteli, : Ja nousi äkkipäätänsä, : Vaan lähti verkasti. : Vaan pilvet kuinka kulkivat, : Ne tunsin tarkalleen: : Ne varjot tyhjät tuottivat : Vaan sielun lähteiseen. : Ja niistä lähde tummenee : Ja seestyy kuitenki! : Oi, koska leikki loppunee : Ja aalto tyyntyvi? {{Runoelmia 1874}} 2295 4217 2006-08-01T06:39:26Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Edvin Avellan''' (1830–1912) == Suomennokset == * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Joutsen (Avellan)|Joutsen]]'' * Runeberg, Johan Ludvig: ''[[Lähteellä (Avellan)|Lähteellä ]]'' [[Luokka:Edvin Avellan]] 2296 2931 2006-07-26T18:31:44Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Avellan, Edvin]] 2298 4347 2006-08-01T06:49:54Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sontiainen |alaotsikko= |tekijä=Heikki Selin |huomiot= }} : Sontiainen soma herra : Musta niinkuin piki; : Mutt’ kuin lentää koitti kerran, : Tuli seivästä liki; : Korkas päänsä pämäytti, : Nenäns’ siihen tärähytti : Että kupsahti, maahan muksahti; : Siihen herraus hajosi. [[Heikki Selin|H[eikki]. S[eli]–n]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=20883&conversationId=1&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 14.11.1846]. [[Luokka:Heikki Selin]] [[Luokka:Runot]] 2299 9799 2006-12-30T01:51:27Z Nysalor 5 Yksi novelli ja kaksi runoa lisää '''Heikki Selin''' (1824–1882) == Novellit == * ''[[Onnettomat Rakastajat]]'' * ''[[Tarina (Selin)|Tarina]]'' == Runot== * ''[[Huono kylä]]'' * ''[[Neiton kuolo]]'' * ''[[Paha vieras]]'' * ''[[Sontiainen]]'' * ''[[Vijatoinna kärsivän valitus]]'' [[Luokka:Heikki Selin]] 2300 2938 2006-07-27T19:59:29Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Selin, Heikki]] 2301 2939 2006-07-27T19:59:40Z Nysalor 5 Suomalaisen koti Kanawasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomalaisen koti.*) |alaotsikko= |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} : Suomen ukko hoi : Mikä sinun toi : Tänne luoma-sioiltais? : Vaimoko voi kyy? – : Vaiko oma syy? : Tulit tänne, tuotu himoiltais. : Luulit: ”Minä saan : Senkin Suomen-maan : Herkut mennä maistamaan”. : Läksit tänne niin : Juuruit maahan kiin : Talven kanssa täällä taistamaan. : Saitko herkut? Ei! : Vilu viljan vei : Nälkä tulla käkesi. : Siitä mitä syöt : Tääl’ on täyvet työt, : Siihen väsyttelet väkesi. : Jospa muinoin ties : Suomen vanha mies : Kuinka käski täällä sotimaan. : Varmon olis hän : Sinne etelään : Ennen etsittynä kotimaan. : Enkä minäkän, : Jos’mä tiesin tään, : Olis täälä pysynyt, : Empä täällä ois, : Oisin mennyt pois, : Enkä olis tietä kysynyt. : Matka-lintu pien’ : Olis tienyt tien : Kuhun oisin kulkenut – : Joss’ on suvi suur’ : Pouta nytkin juur’ : Pakkasen on ulossulkenut. : Miekkoset ne maat : Viattomat väet : Kansat siellä luullakses. : Elä luule vaan, : Eivät olekkan, : Kuinhan saisit kintut kuukakseis. : Hellet auringon : Kuumentanut on : Myrkyt sielä kiehumaan : Pedot julmat juur, : Tiger-käärmet suur, : Ovat siellä luodut liehumaan. : Vaimo väeltä – huu ! – : Mustaks’ ompi suu : Tehty tervan kuonalla : Meni sinne hiis’ : Täällä olen siis : Vaikka vähemmällä muonalla. : Jos mä täällä saan : Vaimon, kotimaan : Ompa tuo es valkia : Eikä musta niin, : Kuin on tytärkin : Maassa jossa ei oo’ talvia. <nowiki>*)</nowiki> Tämän ihanan laulun tekiä elköön pahastuko sen julkasemisesta. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=60591&conversationId=2&action=entryPage ''Kanawa'' 3.6.1846]. [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 2302 2941 2006-07-27T20:00:07Z Nysalor 5 Runo-laulu Vanhan ja Uuden Suomen maan yhdistyksestä Turun Wiikko-Sanomista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo-laulu Vanhan ja Uuden Suomen maan yhdistyksestä. |alaotsikko=(Vanhan Suomen asukkaalta.) |tekijä=Henrik Borenius |huomiot= }} : Nouse vanha Väinämöinen, : Ukko heräjä unesta, : Kannel’ ota kourilleisi, : Joutsi louhinen käteisi, : Laske kielet laulamahan, : Itse Isämme iloinen, : Hyräile hyvästä syystä, : Vielä neuvo nuorempia, : Sekä outoa opeta, : Saata sanat kielelleni, : Että oikehin osaisin, : Laulun hyvän lasketella, : Runon rohkian sanoilla : Ylistellä yhdistystä : Koko Suomen suuren saaren, : Vanhan sukusi vakaisen. : Kyllä paljon kyyneleitä : Vuoti silmämme vetenä, : Monta huolen huokausta : Rikkoi sillon rintojamme, : Koska salli suuri luoja, : Itse Isä taivahinen, : Suomen suureksi suruksi, : Pohjan päiviksi pahoiksi, : Sota-miekan surkehimman, : Kolmet kertoa kovinta, : Suomen maata särjetellä, : Palasiksi pilpustella: : Veljet veljistä erotti. : Aina onnetut sodalle, : Sodan alla sorrettuina, : Tallattuina tappeluita : Oli maamme, manteremme: : Virrat viertyivät verestä, : Kosket kuolleiten mehesta, : Itku kaiku kukkuloilta, : Valitukset vuoriltamme, : Metsät huudosta humaisi, : Salot synkiät surusta. – : Atrat vaipuivat vaolle, : Päälle pellon ruostettuivat, : Kaikki kauppa kaupungeissa, : Kyntö, kylvö maan-kylissä : Seisoi suuressa surussa, : Alla vaivan vaikeimman, : Josta puutos peljättävä, : Nälkä aivan näännyttävä : Viertyi meillen vierahaksi, : Vierahaksi vaikiaksi. : Eipä tarpeita taloissa, : Eipä suurus-einehitä, : Koska tuojat tarpehemme, : Elatuksen etsiämme : Kulkivat sodan kujillen, : Tulisihin tappeluihin. : Suru meillä suuruksella, : Pelko puoli-päiväsenä, : Itku ilta-atriana, : Valitukset vuotehella. : – – Vaan mitäs sodasta soitan, : Veren vuotoja valitan, : Muistan murhet-aikojamme; : Jo on viihtynyt vihasta, : Luoja meillen lemmistynyt, : Koska kautta Keisarimme, : Kautta Haltian hyvimmän, : Suuren suvun Suomalaisen : Kaikki yhtehen kokoisi, : Kansan yhdeksi yhisti. : Tämä Herra täydellinen : Tämä Isämme ihana : Saatti suuren Suomen saaren : Niemen asujat avaran : Alle vanhan Valtikkansa, : Veljet suodut seurahani. : – – Terve, vanha tuttavani! : Terve, tultuas tykööni! : Veli yhdestä verestä, : Sisareni siunaeltu! : Terve sukuni suloinen, : Kallis kieli-kumppanini, : Joka astut askareissa : P o h j a n maalla pulskealla, : S a v o n järvisen saloissa, : Taikka häilyi H ä m e h e s s ä, : M a a l l a&nbsp; U u d e l l a majailet! : Nyt on rauha rakennettu, : Viha viskattu sivullen; : Käykämme käsi kädessä, : Silmät kuivat kyyneleistä, : Rinnat riemusta iloiset, : Vieden atrat vaimoillen, : Kyntäen kasatut nurmet: : Kanssa kaupan kappaleita, : Elatuksen einehitä, : Rauhassa rakentakamme; : Noista leipä läheneepi, : Ruoka runsas ruumihille. : Vaan kuin ruumis ravitahan : Luojan lahjoilla hyvillä, : Karttakamme kaunihisti, : Ettei vilja mieltä viekö, : Sielun arvoa sovaisko, : Synnin kautta saastutelko. : Ottakam’ opista vaari, : Osoviitta viisahista, : Että taito toimellinen, : Taito tarkka ja tulinen : Tulis meillen tuttavaksi, : Miesten aivossa asuisi, : Matkaamme vakahasti : Sanan seurassa Jumalan, : Kaikkivaltiaan valossa; : Niin me taidamme todella : Tulla täällä siunatuksi, : Sitten taivahan talossa : Viimen aivan autuaiksi. : Kiitos myöskin Keisarillen, : Maamme Isällen isollen. : Suomess’ olkohon sanottu : Suusta joka Suomalaisen, : Koko kansan kielen päästä. : Virren vieryvän tavalla, : Kosken kovin kuolevaisen, : Kohten taivahan kotia, : Päälle pitkän pilven piiren, : Tähti-tarhaen taaksi, : Isän istuimen etehen, : Luokse Luojan laupehimman : Korotkohon kiitos-ääni, : Sanat soikohot suloiset: : ”Anna armias Jumala, : ”Itse Herra Haltioiten, : ”Anna ALEXANDERILLE : ”Paljon armon antimia, : ”Sekä lahjoja luvuta, : ”Paljon päiviä hyviä!” Kivennavasta Joulukuussa 1821. [[Henrik Borenius|Heinric Borenius]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=119068&conversationId=3&action=entryPage ''Turun Wiikko-Sanomat'' 5.1.1822]. [[Luokka:Henrik Borenius]] [[Luokka:Runot]] 2303 4084 2006-08-01T06:28:23Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Henrik Borenius''' (1765–1841) == Runot== * ''[[Runo-laulu Vanhan ja Uuden Suomen maan yhdistyksestä]]'' [[Luokka:Henrik Borenius]] 2304 2943 2006-07-27T20:00:27Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Borenius, Henrik]] 2305 4356 2006-08-01T06:50:28Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mukailma. |alaotsikko=(Latinasta.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Opi veneisin vesillä : Hallitsemaan haakseasi; : Kierrä rannikon kivikot, : Saariston salaiset luuvot, : Koskessa kovimmat kuohut. : Vältä linnan likeyttä, : Kehno tila kerjäläisen, : Välttää kansan kateutta, : Suurten surkuttelemista, : Keksii keskikertaisuutta. : Kuuset kalleimmat kumoon : Kaataat ilmat kauhiammat. : Vapisevat vuoret vahvat. : Kirkontorit kiehkiämmät : Säältä säretään pikemmin. : Pane päivinä pahoina : Turva toiseen tulollen, : Paraina pahat varaja; : Ilmat meille Ilmarinen : Suojat suopi, tuulet tuopi. : Kuin ei kaiku kanteleesi, : Sovi soittosi iloksi, : Lakkaa heti laulamasta: : Väsyi ite Väinämöinen : Käyrän käsistään viritti. : Asioissa ahtaissa : Mieli pijä miehullinen; : Ole varma vastaisessa: : Konsa kovin koijattaapi : Kopri purjeess kokoon. [[J. F. Lagervall|J. F. L[agerva]:ll]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=49723&conversationId=4&action=entryPage ''Kanawa'' 17.3.1847]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:J. F. Lagervall]] [[Luokka:Runot]] 2306 4175 2006-08-01T06:36:21Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''J. F. Lagervall''' (1787–1865) == Suomennokset == * ''[[Mukailma]]'' [[Luokka:J. F. Lagervall]] 2307 2946 2006-07-27T20:01:54Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Lagervall, J. F.]] 2308 3720 2006-07-30T09:47:55Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ampuja. |alaotsikko=(Suomentama.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Mielly, mielly kaitsiaksi! : Lamponen on lempiä, : Ruoho suotu sen ruaksi, : Ranta lyödä leikkiä. : ”Äiti, suo mun ampumalla : Huvitella kukkulalla!” : Mielly karjan kutsujaksi : Sarven sulosoitolla! : Kaunis kello kuuluvaksi : Metsän soittoriemulla. : ”Äiti, suo mun vilpastella : Synkän vuoren kukkuloilla! : Etkö hoida mielemmällä : Pellon kylvökukkia? : Synkkä tuoll’ on silmäellä : Synkän metsän vuoria. : ”Kukkaset, kukostakoot he, : Äiti päästä vuorta kohte!” : Poika lähti joutsen kanssa, : Kiihty ampuintohon, : Kauvas tohti innossansa : Synkän vuoren tienohon. : Eessä juoksi arkaellen, : Vuorilammas vilotellen. : Nyt ylös se kaapasevi : Jyrkän vuoren rinnettä, : Halkemanki oikasevi : Yli ilman estettä. : Mutt’ on hällä jälessänsä : Poika murjajontsinensa. : Jyrkän vuoren piippulalla : Täyty raukan seisoa; : Hirviä on hauta alla : Eikä tiestä toivoa: : Hirmu eessä puottavasta, : Takana on ampujasta. : Siinä katso surkiasti, : Jos se hengen säästäsi, : Mutt’ se julma sukkelasti : Joutsellansa tähtäsi. : Kohta astu Peikko tuosta : Jyrkän vuoren onkalosta. : Lausu, laski vapissutta : Käsiensä suojahan, : ”Vai sä murhan surkeutta. : Tulit tänne saattamaan! : Onhan ontta ilman alla, : Karjalleni rauha anna!” [[Johan Bäckwall|[Johan] –[Bäc]kw[all].–]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=116526&conversationId=5&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 14.12.1844]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Runot]] 2309 3655 2006-07-30T09:41:04Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Keiuispyörintä. |alaotsikko=(Elfenvaltser.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Ounistoiset äännöt kuulen, : Lumokummat kumajavan, : Sointo sulo simailevi, : Tunto syttyy tuleksi. : Impiseni ihanainen! : Silmässäsi sinisessä : Salama mi välkkyy siinä, : Säkehissä säihkyvä? : Mitä hellän hemmen huohte, : Palon puna poskillasi, : Luvannee tuo lumotäysi, : Kaino ruso kasvoilla? : Lemmestäni lemmenköhän, : Sielusiko sielustani, : Suonet, Sulo! onnekseni, : Rinnukseni rajata? : Sillon, Ruusu! rinnallasi : Taivas oisi tunnossani: : Surut, murheet muuttusivat : Ilon ihastukseksi : Nyt jo riennä neitoseni, : Sylihini, Sinikköni! : Kuule äännöt lumotummat, : Soinnon sulon suositus. Lieto <nowiki>[</nowiki>[[Konstantin Schröder]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=13822&conversationId=6&action=entryPage ''Kanawa'' 16.12.1846]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Konstantin Schröder]] [[Luokka:Runot]] 2310 2971 2006-07-29T14:31:05Z Nysalor 5 Runo Runebergin nimiin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Palveleva Neito. |alaotsikko=(Suomentama). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Voi jospa kellon soiessa : Jo oisin kirkko-valmisna, : Jos oisi yö jo loppunut, : Jo pyhä aamu alkanut! : Jo arkihuolet heittäisin : Ja kirkkohon mä rientäisin, : Tapaisin siellä armahan : Mua outtelevan ainian, : Siell’ oisi eeltäpäin jo hän, : Ja kirkkomäeltä yksinään : Hän katseleisi järvellen, : Lähetessämme kirkollen. : Se katseltava oisin mä; : Veneestä maallen rientävä, : Kun kullan luoksi pääsisin, : Ilolla kättä pistäisin. : Lopeta sirkka tirskusi, : Jo loppuvi päreheni, : Levolle lasken nukkumaan, : Suloista unta maistamaan. : Nyt illan kehrättyäni : Jo täys on rihmarullan : Vaan kuinka kurja kehreän : Ei toivon rulla täyvykkään. [[Johan Bäckwall|[Johan] –[Bäc]kw[all]–]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123272&conversationId=7&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 21.3.1846]. [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2311 7178 2006-10-16T14:15:18Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Talonpoikainen. |alaotsikko=(Suomentama.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jo hakkotyöst’ on väsymä : Ja halko edessä on, : On kyllä kirves terävä, : Mutta puu on tehoton. : Jo kerran jakso käteni, : Mutta eipä jaksa nyt, : Kun petäjäst’ on leipäni : Ja juoma vettynyt. : Jos palveluksen muuttaisin : Paremman toivossa, : Ja herran luokse sattuisin : Ja leivän samassa, : Jos kaupungissa uutteruus : Ja vaiva palkitaan. : On sinne mennä aikomus : En saata kuitenkaan. : Näkyikö siellä lehdikko : Kuvaillen järvessä, : Ja armas aamu aurinko : Ja ehto lemmessä? : Ja oisko lakso lemunen : Ja kangas metsänen, : Kajaisko ääni sulonen, : Kun täällä neitosen? : Sivutse pilvet vierivät : Huviksi tuulelle, : Jos neito, koto jäisivät, : Mit’ oisi elolle? : Mut’ toivon Herran kuulevan : Hädän jo kansalla; : Ja syksyn tullen auttavan : Hyvästi viljalla. [[Johan Bäckwall|[Johan] –[Bäc]kw[all]–]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=63583&conversationId=8&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 25.5.1844]. [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 2312 3430 2006-07-30T09:17:29Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Poikaiset. |alaotsikko=(Ruottista Suomennettu) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} '''b. 1.''' : Mä muistan ajan muinan : Ja sen – kuin eiläsen, : Kuin rauha täytti rinnan : Ja ilo askelen; : Ei synti saanut sia : Eik’ murhe minusa, : Vaan läksyn luettua : Menoni mielusa. '''b. 2.''' : Suusani oli ilo : Ruumisa raittius. : Sielusa asui sulo : Ja hyvän halaus; : Kaikki remusat pojat : Koht’ olit veljeni, : Sisaren nuoret nejot : Ja ämmät äitini. '''b. 3.''' : Mä muistan kedot myöskin : Joit’ muinen niitettiin, : Joisa mä leikit laskin : Ja mieheks’ kiiteltiin; : Ne monet pila – menot : Kauniilla kesillä, : Hatuisa pienet perhot : Ja punan poskilla. '''b. 4.''' : Juonisa kavaloisa : Ei mennyt mieleni, : Kaikisa kumpaneisa : Näin jalot veljeni; : Ei pitkä tora tietty : Ei sydän salattu, : Kuin korvapuusti lyöty : Niin viha vaikettu. '''b. 5.''' : En säätyin eroitusta : Nähnyt näin’ päivinä, : Herroja halvemmista : Ei eroitettuna; : Keskellä ilo – leikin : Se meistä pojista : Kuin kauvimmas löi kopin : Mainioin miehistä. '''b. 6.''' : Totuudell’ tuomittihin : Viat ja ansiot, : Oikeudell’ arvatiihin : Nopainkin nakannot; : Sen köyhän kerjäläisen : Voitellen riemuttiin : Jos kumo kuningaisen : Kuin Herrald’ sivuttiin. '''b. 7.''' : Kyll’ valitukset kuultiin : Sydämmen surusta, : Jos lyötiin eli luultiin : Ketään kumpaneista; : Ihana oli ilon’ : Takasin tulleelle : Ainoan palan jaon : Sill’ surulliselle. '''b. 8.''' : Vaan nuoruuteni Veljet : Ah aika muuttuva! : En teitä enään tunnet : Te että minua; : Jo miehiks’ joutuneet : On pojat muinaset : Ruasta riitaunehet : Viroista vihaiset. '''b. 9.''' : Kymmentä neljä vuotta : Jo vaivois eläneet, : Vastasta vuori tietä : Onnians etsineet, : Mit’ auttaa arvon merkki : Jong’ perään pyöritään : Kuin sydän kylmä sykki : Ja kasvot kellataan. [[Carl Saxa|C[arl]. S[axa]]]. Pappi Papin Poika Pohjolasta. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123233&conversationId=1&action=entryPage ''Turun Wiikko-Sanomat'' 26.5.1827]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Carl Saxa]] [[Luokka:Runot]] 2313 2954 2006-07-27T23:13:38Z Nysalor 5 Rakkauden huokaus Turun Wiikko-Sanomista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakkauden huokaus. |alaotsikko=(Ruotsista Suomenettu). |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Kuin silmäät – niin salauvat : Murheeni murtavat; : Kuins naurat, niin kuvauvat : Taivaat toivottavat. : Silmäni sulollansa : Kauneuttas kattelee; : Vain voroin nähtävänsä : Petellä pyytelee. : Usein mulle unessa : Kuvailee kasvosi; : Vain uni on ohessa : Ja mennyt muotosi. [[Carl Saxa|C[arl]. S[axa]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123234&conversationId=2&action=entryPage ''Turun Wiikko-Sanomat'' 25.8.1827]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Carl Saxa]] [[Luokka:Runot]] 2314 2969 2006-07-29T01:44:04Z Nysalor 5 Linkki Wikipediaan '''Carl Saxa''' (1796–1849) (katso [[w:Carl Saxa|Wikipedia]]) == Suomennokset == * ''[[Jesus Kärsii Gethsemaanesa]]'' * ''[[Poikaiset]]'' * ''[[Rakkauden huokaus]]'' [[Luokka:Carl Saxa]] 2315 2956 2006-07-27T23:13:59Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Saxa, Carl]] 2316 2957 2006-07-27T23:14:07Z Nysalor 5 #REDIRECT [[Carl Saxa]] #REDIRECT [[Carl Saxa]] 2317 4281 2006-08-01T06:44:09Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sanoja |alaotsikko=Anakreonin ja Sapfon Grekan kielestä Suomeksi käännettyin lauluin luettua, hyräildy: *) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Ohoh! ei nuo lysti laulut : Ole Suomeksi soriat : Eikä niissä Suomen sanat : Suomen laadulla ladotut. : Kehnot kielet kandeleessa, : ”Raikkuvaiset rakkautta” : Näissä Grekan näytöksissä, : Ei ne lisää liikutusta : Suomalaisten sydämmissä. : Suomen kandeli kotoinen : Ei se raiku eikä räiky : Suosiota soitellessa. : Vaan se soipi suloisesti, : Heläyttää heleästi : Riemullista rakkautta. : Ja kuin siihen selvät sanat : Neijot nuoret nupillensa : Sovittavat soiton kansa, : Silloin nousee nopiasti : Hyvä into ihmisessä, : Liikutetaan luonnon lempi, : Silloin rinta riemastuupi, : Mesi vielehen meneepi, : Veren juoksu virkistyypi : Suonissamme suloisesti; : Silloin silmät sirkistyyvät, : Kieli tulee kerkeäksi, : Ääni lauhtuu leppeäksi, : Suloisesti suu puhuupi, : Höyrähteelee hiki lämmin : Rakastuneen ruumiistakin; : Posket kalveet punastuvat, : Elon henki heräjääpi : Juuri joka jäsenessä, : Että syte sormissaan : Näkyy varpainkin nenissä. : Näitä soitto, näitä laulu, : Näitä neidon näkeminen : Vaikuttaapi varsin totta : Suomalaisten sydämmissä, : Vastoin Sapfon selitystä : Mainitessa Grekan maalla : Grekalaisten rakkautta. : Myöskän ei Eroksen keinot : Ole Suomessa sopivat, : Jos se narri nuotillansa : Täällä maksat turmelisi, **) : Totta sappi saastuttaisi : Kaiken ilon ihanuuden, : Rakkaus ei riemun kansa : Hehkuis hellässä povessa. : Tääll’ on jousi jokaisella, : Nuolet tarkat ja terävät : Silmäin terveissä terissä, : Kaunukaisen katsannossa : Taikka miesten miehuudessa, : Avaruudessa avujen. : Suorasteen ne sydämmihin : Paukahtamata paneevat, : Riemullisen rakkauden : Sydämmissä sytyttävät : Elkä elämän iloa : Meildä hopussa hävitä. <nowiki>*)</nowiki> Muulda lähetetty. <nowiki>**)</nowiki> Katso kolmas laulu. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123261&conversationId=4&action=entryPage ''Sanan Saattaja Wiipurista'' 24.1.1835]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 2318 3609 2006-07-30T09:34:51Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Anakreon ja Bellman |alaotsikko= |tekijä=Carl Axel Gottlund |huomiot= }} A&nbsp;n&nbsp;a&nbsp;k&nbsp;r&nbsp;e&nbsp;o&nbsp;n oli yksi niitä mainittavimpia miehiä moailmassa. Minkätähen? Sentähen että hään runoili viinasta ja rakkauesta. Tuhansia ovat kyllä hänen perästä niinikeän laulaneet, ja lauluja sepittäneet, näistä aineista; mutta ei yksikään heistä ouk hänen kanssaan verrattavana. Jo on kolmatta-tuhatta oastaikoa kuin hään oli Greekan moassa, ja hänen lauluja luetaan vielä aina samalla mielullisuuella: luetaan joka moassa, ja luetaan ehkä niin kauvan kuin moailma seisoo; voan niihen toisten ei muistetak, tuskin omassa moassa. Mikähän siihen on syy? Ei veikkonen mitään muuta, kuin kauneutensa ja suloisuutensa suhteen. Se rakkaus, josta hään laulaapi, on luontonsa puolesta niin puhas ja soma-luontoinen, niin mielullinen, lempöinen ja iloittelevainen, jotta huvittaa ja viettelöö meitä jokaista, häntä rakastamaan. Olemme toisessa Osassa Otavassamme p. 154–161, jo koenneet Suomalaisillenki lukioillen tehä hänen laulujansa, ja laulu-tapansa tietyiksi. Toinen niinikkeän kuuluisa Runoja, näissä pohjoisissa maissa, on B&nbsp;e&nbsp;l&nbsp;l&nbsp;m&nbsp;a&nbsp;n *). Häänki ei muuta laulanut kuin rakkauesta ja viinasta; mutta häänki lauloi niin, ett’eivät toiset laulatak häntä jalestä. Kuitenkin on iso eroitus heijän välillä, vaikka puhuivat yksistä asioista. Heitä eroitti ei ajat ainoastaan, eikä etelä ja pohjoinen, mutta heijän mielen luontonsa ja runotapansa. Bellman, jok’ oli. Ruotista kotoisin, oli iloinen ja lystillinen, mutta hänen leikki-puheensa oli, usseen irstainen ja irvisteleväinen, kuitenkin ei ruokotoin ja hävitöin. Jos joku sana tuli häneltä liijaksikin sanotuksi, niin se mäni kuin tulikin kesken puheen; ei siitä ollut sen koommin, tuskin jos kävi korvihimme. Bellman niinkuin Anakreonkin, oli kumpainenki äijät älyt, ja molemmat kuvaillivat hyö, tietämättömästi ehkä, sen kansan senaikuista luontoa, kusta olivat lähteneet. Sillä tavalla osottaiksen, Bellmannin lauluissa, Ruohtalaisten (liijoin peä-kaupunkilaisten) huikentelevaista ja kevytmielistä mielen-luontoa, Kuninkaan Kustaa III:nen aikana. Tämmöinen aina nauravainen ja kevytmielinen luonto, vieläpä liijoitenkin miehissä, ouvoistuttaa ja inhottaa ehkä meitä Suomalaisia, jotka olemme yksivakaiset, hilja-luontoiset ja tyynä-tapaiset; mutta lysteä meitä kuitenkin nehä sitä vieraissa kansoissa, joihen luontoon sekuuluva. Senpä tähen koittelimme jo Otavan 4:ssä Osassa, p. 316–325 suomentoo muutamia näistäkin Teillen näytteeksi –miten kuten taisimmo. Kaikki ovat peättäneet, olevan mahotoin millä muulla kielellä käytteä Bellmanin lauluja, senki tähen että ovat kielensä puolesta varsin erinomaisia. Voan myö toki uskallamme heitä Suomeksikin keänte; ja olemme Sampo nimellisessä kirjassamme suomentaneet hyvän joukon heistä, josta tahomme toisinaan niitä ''Suomen''ki lukiollemme tarjoittoo, ja joista 1:ssäkin Numerossa jo sovitimme yhen. Muutenki tuloo meijän muistuttoo, jott’ei luulkoon yksikään että näillä harjoitetaan, tahi kehoitetaan, viinan juontiin; sitä vastoin häntä poistetaan, ja vähennettäisiin, ell’ei varsin hävitettäisiin. Sillä joku mielen-huvitus on ihmisellä tarpeellinen, ja hyövyllinenkin. Roakakin kansa tarvihtoo toisinaan, työssään tuskauntessa, virvoittaa mieltänsä. Ja kuin ei löyvyk muuta, niim viina on tähän asti ollut heijän ainoata ja parasta herkkua. Siitä heitä ei soahak poisluopumaan ell’ei annetak heille jotakuta toista mielen-noutetta, viinan siassa; tätä olemme koettaneet, taivuttamisella heijän mieltänsä kirjallisihin ja henkellisimmihin huvituksihin, joihin luemme myös lauluilla suosioitteleminen. Juopuneiten kujeet soattaa meitä monesti kyllä ehkä naurattaa; mutta tympeyttäävät meitä kuitenkin juomaan rupeemasta. Niin soattaapi myös Juomalaulutko meitä mielytteä, jotka, tauluina, kuvailleevat juomarien elämän-laitaa; voan silläkin jo varoittaavat meitä rupeemasta heijän poluillen. <nowiki>*)</nowiki> B&nbsp;e&nbsp;l&nbsp;l&nbsp;m&nbsp;a&nbsp;n mainihti ihtesäk, pilan vuoksi, F&nbsp;r&nbsp;e&nbsp;d&nbsp;m&nbsp;a&nbsp;n&nbsp;i&nbsp;k&nbsp;s&nbsp;i; ja sillä nimellä hään on tullut enemitten kuulluksi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=116973&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 6.2.1847]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Carl Axel Gottlund]] 2319 9655 2006-12-23T19:58:24Z Nysalor 5 [[Luokka:Laulut]] -> [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jesus Kärsii Gethsemaanesa *). |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} '''v. 1.''' : Uhri astuu – tuskan tunnen! : Kärsiin käypi karitsa. : Yrtti-tarha, tanner synnin, : Synkkä yön on sumusa. : Jesus siellä viattomin : Vyöryy veri-hiesä. '''v. 2.''' : Kuolo kerran lausuttuna – : Taivas mykkä huutoihin : Pyhin Taivaan puettuna : Uhrin veri vaatteihin. : Herran Christus hyljättynä : Ruman koviin kourihin. '''v. 3.''' : Langenneet! Näin kirouksen : Maa, taas manner siunausten, : Sovinnolla Lunastuksen : Kasvaa touvot taivasten. : Herra kaiken lohdutuksen : Näin on Isä ihmisten. '''v. 4.''' : Jätettynä omiltansa : Jesus kantaa kuormamme, : Verisillä vaivoillansa : Maksaa syntivelkamme, : Lohduttain näin tuskisansa : Surevaiset sielumme. '''v. 5.''' : Christitty! Käy maistamahan : Vapahtajas kalkista: : Käy jo kohta luopumahan : Maailmasta turhasta. : Valmis aina valvomahan : Tietäs astu tuonista! '''v. 6.''' : Hetki rientää – Halullinen : Seuraa aina Jesusta, : Kuoloon asti uskollinen : Kärsi’ osas rististä, : Niin myös olet osallinen : Vapahtajas riemusta! [[Carl Saxa|C[arl]. S[axa].]] <nowiki>*)</nowiki> Suomennettu N:o 83:nen mukaan uudesa Ruottalaisesa Virsikirjasa. Veisataan saman virren nuotilla. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123246&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 17.4.1830]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Carl Saxa]] [[Luokka:Virret]] 2320 2963 2006-07-28T22:59:48Z Nysalor 5 Julkasematoin rakkaus Suomettaresta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Julkasematoin rakkaus. |alaotsikko=Servialainen laulu. |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi sinua, autio ahonen, : Kuin minulle muistutat muretta! : Täss’ erosi ystävä minusta, : Eik’ erotessaan sanonutkana: : Herran halttuhun sinun nyt heitän! : Painoi vaan kypäränsä paremmin, : Mustat silmänsä sirotti maahan, : Ja kätensä, oikian kätensä, : Poveansa vasten painallutti. – : Kypärän paremmin painannalla : Armas lausua’ minulle alkoi: : ”Herran halttuhun sinun nyt heitän!” : Silmänsä suoltamalla maahan: : ”Kaiken kallihin oot kultueni!” : Poveansa painalluttamalla : Silläpä sanoaksensa mietti: : ”Mielestän’ et milloinkaan murene!” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=84881&conversationId=2&action=entryPage ''Suometar'' 30.11.1847]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 2321 4169 2006-08-01T06:35:56Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Morsiamen unennäkö. |alaotsikko=(Mukaelema Servialainen kansanlaulu.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Portahilla kengitteli varsaa : Juho; morsianpa ikkunasta : Katsoi, kukkia viritti hälle, : Kukkia viritti, lausueli: : ”Vyötäi, armahain! tiheesti ympär, : Että kukka ei pudonne vyöltä, : Jotta morsianta toinen ei saa. : Nä’in mä unessa ihme’-kumman: : Pimentoo oriisi yksinänsä : Haki, lakkisi se vieri maassa, : Hajosivat nuolesi-ki tielle”. : Morsiamelleen puheli Jussi: : Rakasta’ minua, kultasein, vaan : Sydämmelleni sun tultuasi. : Minullen on onni kaikki tullut : Matkalla ja kauppatanterellai. [[H. K. Corander|H. K. K[orander].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=116702&conversationId=3&action=entryPage ''Suomen Julkisia Sanomia'' 22.4.1858]. [[Luokka:H. K. Corander]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 2322 9980 2007-01-11T20:18:58Z Nysalor 5 Luokat == Miikkulainen == == Miikkulaisten historian surullisimpia päiviä == HUOM! NÄMÄ LISTAT SISÄLTÄVÄT VAIN NE HENKILÖT, JOIDEN KOHTALO ON VARMUUDELLA TIEDOSSA Valtaosan kohtalosta ei ole vielä tietoja Miikulaisissa asui vuonna 1928 3000 henkilöä. Tietoja on löytynyt 692 henkilöstä. Muiden 2300 henkilön tiedot puuttuvat vielä täysin) {| {{prettytable}} |- |Vuosi 1937 || || ************ || Vuosi 1938 || |- |15.01.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 03.01.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |11.09.1937 || ammuttu 1 henkilö|| || 08.01.1938 || ammuttu 2 henkilöä |- |14.10.1937 || ammuttu 1 henkilö|| ||18.01.1938 || ammuttu 3 henkilöä |- |21.10.1937 || ammuttu 1 henkilö|| || 27.01.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |01.11.1937 || ammuttu 1 henkilö|| || 10.02.1938 || ammuttu 2 henkilöä |- |15.11.1937 || ammuttu 2 henkilöä|| || 20.04.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |27.11.1937 || ammuttu 7 henkilöä|| || 16.05.1938 || ammuttu 2 henkilöä |- |03.12.1937 || ammuttu 1 henkilö|| || 25.05.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |07.12.1937 || ammuttu 1 henkilö|| || 16.06.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || || 28.06.1938 || ammuttu 2 henkilöä |- | || || || 03.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || || 10.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || || 20.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || || 21.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- | || || || 00.06.1939 || ammuttu 1 henkilö |} {| {{prettytable}} |- |Haakana || Eeva Matintytär || 1907 || ammuttu 21.10.1938 |- |Haakana || Mikko Matinpoika || 1874 || ammuttu 03.12.1937 |- |Hytti || Juho Joosepinpoika || 1908 || ammuttu 10.02.1938 |- |Hämäläinen || Tahvo Simonpoika || 1887 || ammuttu 27.11.1937 |- |Kaasolainen || Mikko Antinpoika || 1884 || ammuttu 15.11.1937 |- |Karhu || Matti Heikinpoika || 1884 || ammuttu 28.06.1938 |- |Kekki || Juho Immanuelinpoika || 1906 || ammuttu 27.01.1938 |- |Kiiski || Eeva Martintytär || 1896 || ammuttu 03.01.1938 |- |Kiisseli || Mikko Mikonpoika || 1913 || ammuttu 10.02.1938 |- |Kiisseli || Mikko Pekanpoika || 1889 || ammuttu 08.01.1938 |- |Käppi || Simo Heikinpoika || 1896 || ammuttu 27.11.1937 |- |Lemetti || Matti Juhonpoika || 1883 || ammuttu 11.09.1937 |- |Läärä || Antti Simeoininpoika || 1892 || ammuttu 00.06.1939 |- |Läärä || Matti Mikonpoika || 1902 || ammuttu 08.01.1938 |- |Läärä || Mikko Mikonpoika || 1891 || ammuttu 18.01.1938 |- |Makara || Mikko Mikonpoika || 1906 || ammuttu 20.04.1938 |- |Mylläri || Juho Juhonpoika || 1899 || ammuttu 07.12.1937 |- |Mylläri || Tahvo Mikonpoika || 1911 || ammuttu 14.10.1937 |- |Nalli || Pietari Immanuelinpoika || 1897 || ammuttu 18.01.1938 |- |Nässi || Juho Simonpoika || 1911 || ammuttu 21.10.1937 |- |Nässi || Mikko Matinpoika || 1902 || ammuttu 18.01.1938 |- |Nässi || Simeon Simonpoika || 1892 || ammuttu 27.11.1937 |- |Nässi || Simo Matinpoika || 1877 || ammuttu 27.11.1937 |- |Pöllä || Juho Joonaksenpoika || 1896 || ammuttu 28.06.1938 |- |Pentikäinen || Katri Mikontytär || 1885 || ammuttu 01.11.1937 |- |Rännäli || Juho Heikinpoika || 1899 || ammuttu 03.10.1938 |- |Rännäli || Matti Juhananpoika || 1883 || ammuttu 10.10.1938 |- |Rännäli || Taavetti Heikinpoika || 1902 || ammuttu 15.01.1937 |- |Sovo || Juhana Tahvananpoika || 1895 || ammuttu 16.06.1938 |- |Tiinus || Adam Matinpoika || 1879 || ammuttu 27.11.1937 |- |Tiinus || Mikko Matinpoika || 1874 || ammuttu 27.11.1937 |- |Tiinus || Yrjö Matinpoika || 1886 || ammuttu 27.11.1937 |- |Tiinus || Simo Juhonpoika || 1875 || ammuttu 16.05.1938 |- |Vanhanen || Matti Pekanpoika || 1896 || ammuttu 20.10.1938 |- |Virolainen || Juhana Heikinpoika || 1900 || ammuttu 15.11.1937 |- |Virolainen || Maria Abramintytär || 1879 || ammuttu 16.05.1938 |- |Virolainen || Matti Juhananpoika || 1900 || ammuttu 25.05.1938 |} *Lähde:Memorial-ihmisoikeusjärjestön internet-sivusto == Tsheljabinskin keskitysleirillä menehtyneitä == {| {{prettytable}} |- |Haakana || Toivo Taavetinpoika || 1924 || kuollut 27.05.1943 |- |Haakana || Antti Matinpoika || 1909 || kuollut 19.06.1943 |- |Läärä || Taavetti Antinpoika || 1908 || kuollut 19.01.1943 |- |Makara || Heikki Matinpoika || 1906 || kuollut 01.04.1943 |- |Makara || Juho Heikinpoika || 1923 || kuollut 16.05.1943 |- |Makara || Viljo Dimitrinpoika || 1902 || kuollut 17.03.1943 |- |Mylläri || Mikko Mikonpoika || 1905 || kuollut 14.07.1943 |- |Nässi || Antti Yrjönpoika || 1906 || kuollut 08.01.1943 |- |Pekkanen || Antti Juhonpoika || 1899 || kuollut 04.03.1943 |- |Rättyä || Juho Adaminpoika || 1902 || kuollut 24.08.1943 |- |Vilkoukku || Väinö Einonpoika || 1918 || kuollut 04.07.1943 |- |Virolainen || Matti Yrjönpoika || 1908 || kuollut 18.04.1943 |} *Lähde:Olimme joukko vieras vaan.Lahti-Argutina, Eila. 2001 == Miikkulalaisia jotka tuomittiin pakkotyöhön == *(Pakkotyöleireiltä palasi aniharva) {| {{prettytable}} |- |Haakana || Heikki Heikinpoika || 1877 || 8 vuotta pakkotyötä |- |Ivanov || Olga Antintytär || 1900 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Jähmänen || Mikko Tahvonpoika || 1900 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Kesseli || Anna Juhontytär || 1906 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Kinnari || Anna Mikontytär || 1894 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Lemetti || Mikko Pietarinpoika || 1896 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Makara || Antti Mikonpoika || 1910 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Makara || Judina Juhontytär || 1899 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Rännäli || Eeva Heikintytär || 1893 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Rännäli || Liisa Heikintytär || 1891 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Rännäli || Heikki Heikinpoika || 1908 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Virolainen || Varpu Mikontytär || 1881 || 5 vuotta pakkotyötä |} *Lähde:Memorial-ihmisoikeusjärjestön internet-sivusto [[Luokka:Historialliset dokumentit]] [[Luokka:Luettelot]] 2323 3731 2006-07-30T09:48:43Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Minä näin puun |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä näin puun, kaikkia muita suuremman, : tavoittamattomia käpyjä täynnä, : minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet, : ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät : ja valmiit kuolemaan; : minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin : heittävän arpaa elämänsä onnesta : ja näin hänen häviävän arpansa. : Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri : eikä sen yli astu kukaan. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2324 7663 2006-10-18T09:40:07Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Tutancamoon|Tutancamoon]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Tutancamoon|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Päivä viilenee |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Päivä viilenee illan tullen. : Juo minun käteni lämpö, : kädessäni on kevään veri. : Ota käteni, valkoinen käsivarteni, : ota kapeitten olkapäitteni kaipaus... : Olisi kummallista tuntea, : yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä : povellani raskas pääsi. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2325 3732 2006-07-30T09:48:45Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Minä |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä olen vieras tässä maassa, : joka on syvällä meren painon alla. : Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein : ja ilma valuu käsieni lomitse. : Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa – : täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin. : Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan? : Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas? : Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella, : kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin. : Ylhäällä tapaan huojuvat latvat, : siellä tahdon istua tähystelemässä : kotimaani savupiippujen savuja – – '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2326 4235 2006-08-01T06:40:54Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Levottomia unia |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Olen kaukana onnesta, nukkuen meren saarella. : Sumut nousevat ja pakenevat, tuulet vaihtuvat, : näen levottomia unia sodasta ja suurista juhlista : ja että rakastettuni seisoo laivassa : ja näkee pääskyjen lennon, kaipaamatta lainkaan! : Hänen sisimmässään on jotakin raskasta, mikä ei voi liikkua, : hän näkee laivan liukuvan tylyyn tulevaisuuteen, : terävän keulan syöpyvän heltymättömään kohtaloon, : siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee, : tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2327 4247 2006-08-01T06:41:44Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaikkiin neljään tuuleen |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani, : ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden, : ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen. : Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan, : valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta. : Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas. : Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen. : Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule koskaan, : minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle, : minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2328 6070 2006-09-24T15:29:40Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mustaa tai valkoista |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Virrat joluvat siltojen alitse, : kukat loistavat teiden varrella, : metsät kumartuvat suhisten maahan. : Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa, : mustaa eikä valkoista : nähtyäni valkopukuisen naisen : rakastettuni rinnalla. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2329 5994 2006-09-24T15:25:45Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syksy |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Alastomat puut seisovat talosi ympärillä : ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi, : alastomat puut astuvat alas rantaan : ja katsovat kuvaansa vedestä. : Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa : ja tyttö kulkee kukkia kädessään : ja taivaanrannalla : kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2330 3723 2006-07-30T09:48:04Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tähdet |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Yön tullen : minä seison portailla kuuntelemassa, : tähdet parveilevat puutarhassa : ja minä seison pimeässä. : Kuule, tähti putosi helähtäen! : Älä astu ruohikolle paljain jaloin: : puutarhani on sirpaleita täynnä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2331 4144 2006-08-01T06:33:49Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Metsän hämärä |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Alakuloisessa metsässä : asuu sairas jumala. : Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita : ja linnut niin arkoja. : Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä : ja tie synkistä aavistuksista pimeä? : Varjossa lepää sairas jumala : uneksuen ilkeitä unia – '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2332 4279 2006-08-01T06:44:01Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Metsän vaalea tytär |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Eikö juuri eilen : metsän vaalea tytär viettänyt häitään, : ja kaikki iloinneet? : Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde, : hän oli salainen polku ja naurava pensas, : hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö. : Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi, : sillä hän oli metsän vaalea tytär; : hän oli lainannut käeltä soittimen : ja hän kulki soitellen järveltä järvelle. : Kun metsän vaalea tytär vietti häitään, : ei ollut maan päällä yhtään onnetonta: : metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä, : hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet, : hän on kalpea ja herättää kaikki himot. : Kun metsän vaalea tytär vietti häitään, : seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä : ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä : ja katajat niin iloisina päivärinteellä, : ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin. : Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin, : kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään, : ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2333 3729 2006-07-30T09:48:40Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pohjolan kevät |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet, : kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois, : ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan : sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä. : Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa. : Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti. : Vanha kuusi valvoo ja muistelee : valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2334 3725 2006-07-30T09:48:33Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sureva puutarha |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Voi, että ikkunat näkevät : ja seinät muistavat : ja puutarha voi surra : ja puu voi kääntyä kysymään: : Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin, : miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään? : Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella, : missä kuusen hämäryys on tutkimaton. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2335 7068 2006-10-15T13:32:22Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ihmeellinen meri |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, : tuntemattomat kukat loistavat rannalla; : olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit – : mutta ihana meri on vaarallisin nähdä, : se herättää tulevien seikkailujen janon: : mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2336 3737 2006-07-30T09:48:52Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu vuorella |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui, : ja vuorella seisoi joku ja lauloi. : Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet. : Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois. : Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain, : että hämyisellä kalliolla oli sydänverta, : aavistin hämärästi, että laulu oli : jostakin, mikä ei koskaan palaa. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2337 9398 2006-12-08T09:19:29Z VANDALIZMOOO 110 siirsi sivun ”Iso kyrpä, varmempi saanti” uudelle nimelle ”Ero”: kumoa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ero |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Kylmäksi ja itsepintaiseksi kävi minun sydämeni, : kun minä aloin kaivata hyväilyjäsi. : Sisareni eivät ole vielä huomanneet, : että en enää katso heihin. : En puhu koskaan enää kenenkään kanssa. : En tiedä, kuinka usein : suutelen pientä kissanpoikaa, povellani nukkuvaa. : Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää, : mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa kaikelle. : Sisareni, teen, mitä en ole koskaan tahtonut, : sisareni, pidättäkää minua – : en tahdo mennä teidän luotanne pois. : Kun suljen silmäni, seisoo hän edessäni, : minulla on monta ajatusta hänelle eikä ole yhtään kaikille muille. : – – – : Elämäni on käynyt uhkaavaksi kuin rajuilman taivas, : elämäni on käynyt vilpilliseksi kuin heijasteleva vesi, : elämäni kulkee köyttä pitkin korkealla ilmassa: : en tohdi katsoa sitä. : Kaikki eiliset toiveeni : nuokkuvat niinkuin palmun alimmaiset lehdet, : kaikki eiliset rukoukseni : ovat liikanaisia ja vastausta vailla. : Kaikki sanani olen peruuttanut : ja kaiken omaisuuteni antanut köyhille, : jotka toivottivat minulle onnea. : Kun oikein ajattelen, : ei minulla ole itsestäni jäljellä muuta kuin mustat hiukseni, : kaksi pitkää palmikkoa, jotka soluvat käärmeiden lailla. : Huuleni ovat muuttuneet hehkuviksi hiiliksi, : minä en enää muista, koska ne alkoivat palaa – – : Kauhea oli se suuri palo, joka poltti nuoruuteni tuhkaksi. : Ah, se välttämätön on tapahtuva niinkuin miekanisku – : minä menen hyvästeittä ja huomaamatta, : minä menen kokonaan enkä koskaan palaa. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2338 4094 2006-08-01T06:29:24Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Minun sieluni |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta, : minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään; : minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa, : minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen. : Lapsena minä näin meren: se oli sininen, : nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen, : nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä, : mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi louhikäärmettä. : Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen, : mutta minun silmieni alla on mustat renkaat. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2339 3726 2006-07-30T09:48:33Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:VANDALISMI ON PÄIVÄN KOVA SANA|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakkaus |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen. : Jätin sen kalliolle meren rannalle : ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin. : Ja naisena istuin pöytäsi ääressä, : join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua. : Sinä näit, että olin kaunis : ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa. : Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani. : Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki. : Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni. : Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi, : näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi – katoamistaan. : Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2340 4135 2006-08-01T06:32:36Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämä |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä, oma vankini, sanon näin: : elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu, : eikä hyväily, jonka saamme harvoin, : elämä ei ole päätös lähteä : eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät. : Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, : näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu, : elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme, : tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan. : Elämä on halveksua itseään : ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta : ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko : ja ilmassa lentävät kultaiset linnut : ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi. : Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua... : Elämä on olla muukalainen itselleen : ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee. : Elämä on laiminlyödä oma onnensa : ja työntää luotansa ainoa hetki, : elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2341 7470 2006-10-17T17:23:44Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuska |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella ei ole mitään. : Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha. : Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa, : onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli, : onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto : tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla. : Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään. : Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa pusertanut kätensä nyrkkiin. : Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin. : Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme – hän antaa meille avaimet kuoleman maahan, : hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä. : Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla : ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset. : Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa, : hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan, : hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota. : Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen? : En tiedä enää. : Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia, : hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä : hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi. : Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme, : hän antaa meille ylintä elämässä: : rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2342 7804 2006-10-18T16:05:27Z Vilu 43 {{Wikipedia}} '''Edith Södergran''' (1892–1923) == Runot == * ''Maa jota ei ole'' (''Landet som icke är'', 1925) ** ''[[Ei mitään]]'' ** ''[[Elämäni, kuolemani ja kohtaloni]]'' ** ''[[Erokselle]]'' ** ''[[Eräs elämä]]'' ** ''[[Havainto]]'' ** ''[[Jumala on kaikkialla]]'' ** ''[[Lapsuuteni puut]]'' ** ''[[Lokakuun aamu]]'' ** ''[[Maa jota ei ole]]'' ** ''[[Muotokuva]]'' ** ''[[Mustalainen (Södergran)|Mustalainen]]'' ** ''[[Oi taivaan kirkkautta]]'' ** ''[[Prinsessa]]'' ** ''[[Rimace d’artiste]]'' ** ''[[Sairaita päiviä]]'' ** ''[[Sarastus]]'' ** ''[[Syksyllä]]'' ** ''[[Tulo Hadekseen]]'' ** ''[[Vaarallisia unia]]'' ** ''[[Yöllinen madonna]]'' * ''Runoja'' (''Dikter'', 1916) ** ''[[Elämä (Södergran)|Elämä]]'' ** ''[[Ero]]'' ** ''[[Ihmeellinen meri]]'' ** ''[[Kaikkiin neljään tuuleen]]'' ** ''[[Laulu vuorella]]'' ** ''[[Levottomia unia]]'' ** ''[[Metsän hämärä]]'' ** ''[[Metsän vaalea tytär]]'' ** ''[[Minun sieluni]]'' ** ''[[Minä näin puun]]'' ** ''[[Minä]]'' ** ''[[Mustaa tai valkoista]]'' ** ''[[Pohjolan kevät]]'' ** ''[[Päivä viilenee]]'' ** ''[[Rakkaus (Södergran)|Rakkaus]]'' ** ''[[Sureva puutarha]]'' ** ''[[Syksy (Södergran)|Syksy]]'' ** ''[[Tuska]]'' ** ''[[Tähdet]]'' * ''Ruusualttari'' (''Rosenaltaret'', 1919) ** ''[[Chimborazzolle]]'' ** ''[[Jumalat tulevat]]'' ** ''[[Kaikki metsän kai’ut]]'' ** ''[[Kärsimyksen kalkki]]'' ** ''[[Mennyttä]]'' ** ''[[Ruusualttari]]'' ** ''[[Satulinnani]]'' ** ''[[Sisar]]'' ** ''[[Työaseen valitus]]'' * ''Syyskuun lyyra'' (''Septemberlyran'', 1918) ** ''[[Huolettomuus]]'' ** ''[[Hämärä]]'' ** ''[[Ilmestyskirjan henki]]'' ** ''[[Kaunein jumala]]'' ** ''[[Lyyrani]]'' ** ''[[Neidon kuolema]]'' ** ''[[Nietzschen haudalla]]'' ** ''[[Olemisen riemu]]'' ** ''[[Olenko valehtelija?]]'' ** ''[[Orfeus]]'' ** ''[[Tulevaisuuden kulkue]]'' * ''Tulevaisuuden varjo'' (''Framtidens skugga'', 1920) ** ''[[Animaalinen hymni]]'' ** ''[[Auringon noustessa]]'' ** ''[[Autuus]]'' ** ''[[Hamlet (Södergran)|Hamlet]]'' ** ''[[Hyasintti]]'' ** ''[[Kiertotähdet]]'' ** ''[[Kruununi on liian raskas]]'' ** ''[[Luojat]]'' ** ''[[Materialismia]]'' ** ''[[Mysteerio]]'' ** ''[[Päätös]]'' ** ''[[Sataa, sataa]]'' ** ''[[Suuri puutarha]]'' ** ''[[Tantalos, täytä maljasi]]'' ** ''[[Tulevaisuuden varjo]]'' ** ''[[Vanha valtias]]'' ** ''[[Verkko]]'' ** ''[[Yksinäisyys]]'' [[Luokka:Edith Södergran]] [[sv:Författare:Edith Södergran]] 2343 6297 2006-10-06T19:50:58Z Nysalor 5 Lisää runoja {{Wikipedia}} '''Uuno Kailas''' (1901–1933) == Suomennokset == * Almqvist, Carl Jonas Love ** ''[[Kuunteleva Maria]]'' ** ''[[Noita Kaarle-kuninkaan aikana]]'' * Andersson, Dan: ''[[Eräs vanhus]]'' * Karlfeldt, Erik Axel ** ''[[Joutomies]]'' ** ''[[Kärsimysviikolla]]'' ** ''[[Sydämen arvoitusten kirjasta]]'' * Löwenhjelm, Harriet: ''[[Lahja]]'' * Richepin, Jean: ''[[Ballaadi]]'' * Södergran, Edith: ''Maa jota ei ole'' (''Landet som icke är'', 1925) ** ''[[Ei mitään]]'' ** ''[[Elämäni, kuolemani ja kohtaloni]]'' ** ''[[Erokselle]]'' ** ''[[Eräs elämä]]'' ** ''[[Havainto]]'' ** ''[[Jumala on kaikkialla]]'' ** ''[[Lapsuuteni puut]]'' ** ''[[Lokakuun aamu]]'' ** ''[[Maa jota ei ole]]'' ** ''[[Muotokuva]]'' ** ''[[Mustalainen]]'' ** ''[[Oi taivaan kirkkautta]]'' ** ''[[Prinsessa]]'' ** ''[[Rimace d’artiste]]'' ** ''[[Sairaita päiviä]]'' ** ''[[Sarastus]]'' ** ''[[Syksyllä]]'' ** ''[[Tulo Hadekseen]]'' ** ''[[Vaarallisia unia]]'' ** ''[[Yöllinen madonna]]'' * Södergran, Edith: ''Runoja'' (''Dikter'', 1916) ** ''[[Elämä (Södergran)|Elämä]]'' ** ''[[Ero]]'' ** ''[[Ihmeellinen meri]]'' ** ''[[Kaikkiin neljään tuuleen]]'' ** ''[[Laulu vuorella]]'' ** ''[[Levottomia unia]]'' ** ''[[Metsän hämärä]]'' ** ''[[Metsän vaalea tytär]]'' ** ''[[Minun sieluni]]'' ** ''[[Minä näin puun]]'' ** ''[[Minä]]'' ** ''[[Mustaa tai valkoista]]'' ** ''[[Pohjolan kevät]]'' ** ''[[Päivä viilenee]]'' ** ''[[Rakkaus (Södergran)|Rakkaus]]'' ** ''[[Sureva puutarha]]'' ** ''[[Syksy (Södergran)|Syksy]]'' ** ''[[Tuska]]'' ** ''[[Tähdet]]'' * Södergran, Edith: ''Ruusualttari'' (''Rosenaltaret'', 1919) ** ''[[Chimborazzolle]]'' ** ''[[Jumalat tulevat]]'' ** ''[[Kaikki metsän kai’ut]]'' ** ''[[Kärsimyksen kalkki]]'' ** ''[[Mennyttä]]'' ** ''[[Ruusualttari]]'' ** ''[[Satulinnani]]'' ** ''[[Sisar]]'' ** ''[[Työaseen valitus]]'' * Södergran, Edith: ''Syyskuun lyyra'' (''Septemberlyran'', 1918) ** ''[[Huolettomuus]]'' ** ''[[Hämärä]]'' ** ''[[Ilmestyskirjan henki]]'' ** ''[[Kaunein jumala]]'' ** ''[[Lyyrani]]'' ** ''[[Neidon kuolema]]'' ** ''[[Nietzschen haudalla]]'' ** ''[[Olemisen riemu]]'' ** ''[[Olenko valehtelija?]]'' ** ''[[Orfeus]]'' ** ''[[Tulevaisuuden kulkue]]'' * Södergran, Edith: ''Tulevaisuuden varjo'' (''Framtidens skugga'', 1920) ** ''[[Animaalinen hymni]]'' ** ''[[Auringon noustessa]]'' ** ''[[Autuus]]'' ** ''[[Hamlet (Södergran)|Hamlet]]'' ** ''[[Hyasintti]]'' ** ''[[Kiertotähdet]]'' ** ''[[Kruununi on liian raskas]]'' ** ''[[Luojat]]'' ** ''[[Materialismia]]'' ** ''[[Mysteerio]]'' ** ''[[Päätös]]'' ** ''[[Sataa, sataa]]'' ** ''[[Suuri puutarha]]'' ** ''[[Tantalos, täytä maljasi]]'' ** ''[[Tulevaisuuden varjo]]'' ** ''[[Vanha valtias]]'' ** ''[[Verkko]]'' ** ''[[Yksinäisyys]]'' * Whitman, Walt: ''[[Kirje leiriltä]]'' [[Luokka:Uuno Kailas]] 2344 3007 2006-07-29T22:05:56Z Nysalor 5 Kielilinkki [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Södergran, Edith]] [[sv:Kategori:Edith Södergran]] 2345 2996 2006-07-29T21:39:28Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Kailas, Uuno]] [[Luokka:Suomentajat|Kailas, Uuno]] 2346 4196 2006-08-01T06:37:49Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Elämä''' voi viitata * [[Edith Södergran]]in runoon ''[[Elämä (Södergran)|Elämä]]''. * nimettömänä ''Tieto-Sanomia Suomen Kansalle'' -lehdessä ilmestyneeseen runoon ''[[Elämä (1871)|Elämä]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edith Södergran]] 2347 4678 2006-08-17T19:48:57Z Nysalor 5 Wareliuksen Rakkaus '''Rakkaus''' voi viitata * [[Antero Warelius|Antero Wareliuksen]] runoon ''[[Rakkaus (Warelius)|Rakkaus]]''. * [[Edith Södergran]]in runoon ''[[Rakkaus (Södergran)|Rakkaus]]''. * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Rakkaus (Runeberg)|Rakkaus]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 2348 4244 2006-08-01T06:41:34Z Alfred Dengan 7 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:EN LOPETA VANDALISMIA VAIKKA TEKISITTE RIKOSILMOITUKSEN|keskustelu]]) mu '''Syksy''' voi viitata * [[Edith Södergran]]in runoon ''[[Syksy (Södergran)|Syksy]]''. * [[Sándor Petőfi]]n runoon ''[[Syksy (Petőfi)|Syksy]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Sándor Petőfi]] 2355 4411 2006-08-06T19:21:41Z Nysalor 5 Hämärä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hämärä |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Yö tulee suurena ja villapartaisena : hymyillen ilmihymyä puolihämärälle. : Äänettömien sireenien keskeltä : kasvavat hämyssä puiston ääriviivat, : muodottomat ja jättiläismäiset. : Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat, : ne uneksivat auringon astuvan alas maahan – – : Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille, : jotka näkymättöminä livahtavat ohi? '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2356 4412 2006-08-06T19:21:44Z Nysalor 5 Olemisen riemu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Olemisen riemu |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä. : Olen osa kaikkeuden suurta voimaa, : yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, : niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi. : Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa! : Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin : ja kuunnella yön hiljaista virtaa : ja seisoa vuorella auringossa. : Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla, : en tiedä mistään muusta kuin auringosta. : Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar, : tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon : niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen, niinkuin merellisen luodon? : Aika – sinä murhaajatar – väisty luotani! : Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten : ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet, : mutta ne loistavat aina pelkoa vailla. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2357 4413 2006-08-06T19:21:49Z Nysalor 5 Neidon kuolema {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Neidon kuolema |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan, : hän tiesi itsestään kaiken, : hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä. : Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat, hänen kätensä vahaa. : Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä, : hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi – ja sammui. : Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt, : että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä. : Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta, : he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista. : Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota, : he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä. : Häntä etsittiin kauan kieloniityltä, : johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2358 4414 2006-08-06T19:21:54Z Nysalor 5 Olenko valehtelija? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Olenko valehtelija? |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Jos olen rikollinen, on syntini mittaamaton. : Jos olen ilvehtijä, olen pilkannut pyhiä asioita. : Jos olen valehtelija, syöstäköön minut taivaasta, : että muserrun turuillenne. : Jos olen valehtelija, : haudatkoot kadotetut henget lyyrani : liejuihin, tulikiven katkuun. : Kurkoitelkoon se rukoilevia käsiään kuutamoöinä, : kun ei yhtään elollista kulje ohi. : Jos olen valehtelija – : pyyhittäköön ihmeellinen nimeni taivaan seinästä, : helmikirjaimet lyötäköön rikki meren paasiin, : vesi salatkoon, mistä minä tulin, : älköön maailma koskaan kuulko taruani. : Jos olen valehtelija – : niin ihanimmat enkelit rakastavat kuitenkin minua : niinkuin kaunista ja kadotettua veljeä: : hän kertoi satuja kuulle ja taivaanlaelle, : ilman niitä ne eivät voineet pysyä, : niiden hauras ihanuus mureni tomuksi. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2359 4415 2006-08-06T19:21:59Z Nysalor 5 Nietzschen haudalla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nietzschen haudalla |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Suuri metsämies on kuollut. : Verhoan hänen hautansa lämpimin kukka-verhoin. : Suudellen kylmää kiveä sanon: : tässä on ensimmäinen lapsesi ilonkyynelissä. : Istun haudallasi ilkkuen : niinkuin iva – kauniimpi kuin olet uneksinut. : Ihmeellinen isä! : Lapsesi eivät petä sinua, : he tulevat maan yli jumal’askelin, : hieroen silmiänsä: missä mahdan olla? : Niin, oikein ... täällä on minun paikkani, : tässä on isäni hoitamaton hauta. : Jumalat – vartioikaa ikuisesti tätä paikkaa. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2360 4416 2006-08-06T19:22:04Z Nysalor 5 Ilmestyskirjan henki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ilmestyskirjan henki |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ihmiset, rinnassani paisuu. : Lieska, sauhu, palaneen lihan katku: : se on sota. : – – – : Sodasta olen tullut – kaaoksesta noussut – : olen elementti – raamatun vaeltava henki – apokalypsi. : Katson ympärilleni elämän yli – se on jumalaista. : Minun on sota. Mykän ruhtinaanne sotalaumat, : kuka teitä tarvitsisi? Syvyydet ammottavat. : Sanomattomia tapahtuu kohtalon esiripun takana. : Epäilijät, pilkkaajat, : älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen. : Elämä on jumalallisen yksinkertainen ja lapsia varten. : Laulajat eivät olleet harpunsoittajia, : ei – valepukuisia jumalia – Jumalan vakoojia. : Vanhojen aikojen laulajat – olkaa rauhassa, : suonissanne on virrannut hyvä veri – : runsain punainen soturiveri. : Laulun henki on sota. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2361 4417 2006-08-06T19:22:09Z Nysalor 5 Huolettomuus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Huolettomuus |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä en usko ihmisiin. : Olisin lyönyt lyyrani siruiksi, : ellen uskoisi Jumalaan. : Jumala näyttää minulle tien : sumusta auringon säihkyvän kehrän luo. : Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia. : Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden. : Minä luotan lujasti kuin kallioon. : Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2362 4418 2006-08-06T19:22:13Z Nysalor 5 Kaunein jumala {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaunein jumala |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Sydämeni on kauneinta maailmassa. : Se on pyhä. : Kuka ikänä sen näkee, : säteilköön sen loistoa. : Sydämeni on kevyt kuin lintu, : maan päällä ei ole hauraampaa esinettä. : Uhraan sen sinulle, : tuntematon jumala. : Jumala ylinnä pilvissä – : siipeni kantavat minut sinne – : kaunein jumala : jonka edessä kaikki on tomua. : Olen palaava : kimmellys otsani ympärillä – : eikä kukaan ole näkevä muuta : kuin yön ja jumalan. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2363 4419 2006-08-06T19:22:18Z Nysalor 5 Lyyrani {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lyyrani |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Inhoan ajatella – – – : Missä on kallis jättiläislyyrani? : Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva. : Oi sinä jättiläislyyrani, : sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki. : Kun minä kuolen, : heittäydyn kielillesi huolettomasti. : Silloin nousee kaksi henkeä tuntemattomista. : Ne kantavat meidät nukkuvina merten yli, : ne pysähtyvät keskellä Atlanttia – : Ja me olemme kumpikin kadonneet maailmasta, : kallis lyyrani. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2364 4420 2006-08-06T19:22:23Z Nysalor 5 Tulevaisuuden kulkue {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tulevaisuuden kulkue |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Repikää kaikki kunniaportit – : kunniaportit ovat liian matalia. : Tilaa oudolle kulkueellemme! : Raskas on tulevaisuus – rakentakaa siltoja : rajattomalle. : Jättiläiset, kantakaa kiviä maailman ääristä! : Demoonit, valakaa öljyä kattiloiden alle! : Hirviö, mittaa pyrstölläsi mitat! : Kohotkaa taivaissa, sankarihahmot, : kohtalokkaat kädet – aloittakaa työnne. : Murtakaa kappale taivasta, hehkuva. : Olemme repivä ja lyövä. : Olemme taisteleva tulevaisuuden mannasta. : Nouskaa, airuet, : ihmeellisen selvästi näkyvät, vaikka vielä etäällä, : päivä tarvitsee kukonlauluanne. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2365 4421 2006-08-06T19:22:29Z Nysalor 5 Orfeus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Orfeus |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä muutan käärmeet enkeleiksi. : Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöllenne! : Hetkinen – eikä enää yksikään kähise. : Autuaina lepäävät ne jalkojeni juuressa, : vaipuneina uneen, suudellen vaippani lievettä. : Sormielen lyyraa. Maan yli kulkee tuuli : hiljaa, juhlallisesti, kyynelissään, : suudellen kauneuden elottomia, marmorinvalkeita patsaita suulle, : jotta ne avaavat silmänsä. : Minä olen Orfeus. Minä voin laulaa miten tahdon. : Minulle on kaikki luvallista. : Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat minua : kallioluolaani metsään. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2366 4423 2006-08-06T19:22:42Z Nysalor 5 Ruusualttari {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ruusualttari |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Eroan teistä, : sillä olen teitä enemmän. : Olen hämärässä : temppelin papitar, : vihitty vartioimaan : tulevaisuuden tulta; : astun ulos luoksenne : tuoden ilon sanoman: : Jumalan valtakunta alkaa. : Ei Kristuksen : kuihtuva valta; : ei, korkeammat, kirkkaammat : ihmisolennot : astuvat alttarin ääreen : tuoden kiitollisuutensa, : ylimaallisen tuoksuvan, : juovuttavan. : Alttari on : kuin Jumalan huokaus, : peittäkää se ruusuin, : niin että näkyy vain kauneuden vuori. : Kevyesti : on hetken henki istuva sillä : juoden : hauraasta kultaisesta lasista : hetken maljan. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2367 6053 2006-09-24T15:29:07Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Chimborazzolle |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ensin tahdon nousta Chimborazzolle : omassa maassa : ja seisoa siellä hengähtämättä : voitonseppelin. : Sitten tahdon nousta maineen vuorelle, : jota kohti maailman kultainen vainio hymyää, : ja seisoa siellä autuaana : ruusunpunaisia näkyjä nähden. : Vihdoin olen nouseva vallan vuorelle, : nousemattomalle, : josta tähdet hymyävät lempeimpinä, : ja olen siunaava kaiken. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2368 4425 2006-08-06T19:22:49Z Nysalor 5 Kärsimyksen kalkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kärsimyksen kalkki |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Kärsimyksen kalkkiin tarttukoot heikommat kädet : vieden sen kalvaammille huulille, : minun voittajan-huuleni eivät vielä suostu siihen. : Mutta – ei. : Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä : synkin kasvoin, : pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen. : He astuvat kerran pimennoistaan esiin – : he kutsuvat sinua – tuska. : Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa. : Louhi sieluni esiin, : jotta se löytäisi sanoja, : joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2369 4426 2006-08-06T19:22:53Z Nysalor 5 Satulinnani {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Satulinnani |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä katselin sisään filosofin taloon : ja ymmärsin: hän oli onnellinen. : Mutta minun satulinnani : seisovat : haurailla pylväillä, kuvaamattomina. : Oi minun satulinnani, : sortukaa, sortukaa : kultaiseksi soraksi. : Rakastan teitä liian paljon – kuolkaa. : Rakennan teidät jälleen : vavisten : surmatakseni teidät – liian ihanat. : Minun satulinnani, : te olette kerran seisovat maan päällä. : Silloin minä vien talttani ja vasarani pois, : maailma on lopussa minulle. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2370 7725 2006-10-18T15:44:05Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Työaseen valitus |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Sinä raastit pala palalta sydämeni, väkevä Jumala, : ja teit minut aseeksesi. : Sinun ovat minun ruumiini ja sieluni : ja kaikki minun jäljellä oleva elämäni. : Itken. Missä minä kuljen, siellä valuvat kyynelet, : kivikovan kyynelet. : Mistä minun suuni enää löytää valituksen sanoja : tässä heltymättömässä runsaudessa? : Päiväni ja yöni : ovat kirjoitetut kirjaasi, oi jumala. : Maassa en omista mitään, : en edes kukan vertaa. : Oi että olen rikkain! : Että otsalleni on kirjoitettu: : leiki kohtalon ihmeellinen leikki : pakosta. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2371 4428 2006-08-06T19:22:59Z Nysalor 5 Jumalat tulevat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jumalat tulevat |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon, : he luulevat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat, : eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan : tuntemattomina. : Jumalat nauravat. Elämä on heidän. : He ajavat tulisen valjakon kiidättämin vaunuin. : Istuuko niissä niin ihana kuningatar, : että hänen nimensä voi vain kuiskaten mainita. : Polvillenne, ihmiset. Jumalat tulevat. : Jumalat nousevat tomunpainamista otsista, : kohottaen koko maailman korkeuteensa. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2372 4429 2006-08-06T19:23:02Z Nysalor 5 Kaikki metsän kai’ut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaikki metsän kai’ut |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ei, ei, ei, huutavat kaikki metsän kai’ut: : minulla ei ole enää sisarta. : Nostan maasta hänen valkean silkkipukunsa : ja syleilen sitä voimattomasti. : Suutelen sinua, saat kaiken intohimoni, : ajatukseton kangas, : muistatko hänen ruusuiset jäsenensä? : Hänen kenkänsä ovat jäljellä auringonpaisteessa, : jumalat lämmittelevät käsiään niiden luona. : Sada, lumi, yli sisareni jäännösten. : Tuiskua yli niiden, lumimyrsky, katkeran-raskaana. : Värjyen olen astuva tälle paikalle : niinkuin kauneuden rumalle haudalle. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2373 4430 2006-08-06T19:23:05Z Nysalor 5 Sisar {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sisar |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi. : Hän hukkui minulta kaupungin tungoksessa. : Jos näen mustien kuusten keskellä : nuoren koivun pudistavan kultaista tukkaansa, : muistan sisareni. : Seisooko hän avosilmin puiden keskellä, : sydän sykkien, : kurkoittaako hän kätensä minun puoleeni? : Sisareni, minun sisareni, minne ne veivät sinut? : Mitä hekuman unia sinä uneksit : väsymyksen vuoteilla? : Sankarlapsi, onnen lapsi, : me odotamme yhdessä : satujen päivää. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2374 6122 2006-09-24T15:32:34Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mennyttä |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä ja se kuollut kuulumme yhteen. : Katkerien narsissien maku kielelläni : toistaa: mennyttä, mennyttä, mennyttä, mennyttä... : Otan hänen uurnastaan tuhkaa kahmaloni täyteen : ja kohotan sen taivasta kohden: Mitä on minulla tässä? : Valkoiset pilvet, kerääntykää sinertävien kuilujen ylle: : todistakaa, todistakaa, : että se on tuhkaa, joka oli auringon valoa. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2375 4433 2006-08-06T20:10:41Z Nysalor 5 Mysteerio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mysteerio |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Leluja ovat kaikki ihmiset. : Lelu olin itse eilen. : Tänään olen se, joka avaa mysteerion. : Tahdon kaikkien tulevan luokseni, : tahdon kaikkien kuulevan, : kuinka sydämeni lyö. : Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun : olette te ottava minun käsistäni. : Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle. : Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva. : Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon. : Kaiken taikauskon tahdon äänettömällä luudalla laasta, : kaiken pienuuden tahdon pilkaten tappaa. : Teidän suurta käärmettänne tahdon polkea; tahdon pistää miekallani hänen päänsä puhki. : Oi sinä minun hyvä miekkani, jonka olen saanut taivaasta, minä suutelen sinua. : Et ole lepäävä, : ennenkuin maa on puutarha, jossa jumalat uneksivat : ihmeellisten maljojen ääressä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2376 4434 2006-08-06T20:10:46Z Nysalor 5 Vanha valtias {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanha valtias |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Hartioillesi, maa, olen kohottanut linnan valloittajille. : Ne jotka voima täyttää, saavat asua siellä, : ne jotka kulkevat ja odottavat voimaa täynnä. : Missä alakuloiset ikkunat : kertovat suistuneista kohtaloista, : siellä te tulette kulkemaan nuorina, te jotka ette vapise, : pronssiin valetut ihmiset, kaltaiseni. : Ja rintanne on soiva kuin kevätmyrsky, : joka ruoskii ruutua kostein siivin. : Nauraen tartutte, autuaat, käsin uuteen tähteen, : silloin kasvonne synkistyvät ja katseenne painuu maahan. : Miten väkevänä käy tämä käsi miekkaan, : joka on lävistävä – – – : Nuori rinta, miksi olet niin valoisa? '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2377 5933 2006-09-24T15:21:57Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Luojat |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa. : Pakottaa, pakottaa : ihmisten meren, : muovailla, muovailla : ihmisten suuren joukon : riemuksi jumalille. : Irrallisissa satuloissa keinuen me tulemme, : tuntemattomat, kevytmieliset, väkevät. : Viekö meitä tuuli? : Ivanauruna soivat meidän äänemme etäältä, etäältä... '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2378 4436 2006-08-06T20:11:00Z Nysalor 5 Kiertotähdet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiertotähdet |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki, : autuas: kun ilma paukkuu poskillasi, : autuas: kun vauhtisi kääntää sinut. : Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta. : Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla. : Nopeammin, ripeämmin, armottomammin, : oudoissa kohtaloissa piehtaroiden : vyöryy ohitse kiertotähtien lukematon parvi : länteen, kirkasta kajoa kohden – : mahdollisuuden ainoaa viitoitettua tietä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2379 5995 2006-09-24T15:25:47Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tulevaisuuden varjo |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Aavistan kuoleman varjon. : Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle. : Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa, : joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan. : Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee, : koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella. : Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa, : se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa: : olen kuoleva valon lävistämänä; : kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle, : käännän hymyten elämälle selkäni. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2380 4438 2006-08-06T20:11:14Z Nysalor 5 Autuus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Autuus |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Tahdon pian ojentua lepotilalleni, : pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin : ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni. : Kuolen – sillä olen liian onnellinen. : Autuudesta vielä puren käärinliinojani. : Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni, : ja kun sydämeni pysähtyy – nukkuu se hekumaan. : Vietäköön paarini torille – : tässä lepää maan autuus. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2381 4439 2006-08-06T20:11:28Z Nysalor 5 Tantalos, täytä maljasi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tantalos, täytä maljasi |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja, : arkipäivän paperinpalasia. : Tantalos, täytä maljasi. : Mahdottomuus, mahdottomuus. : Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani ikuiseen tyhjyyteesi. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2382 4440 2006-08-06T20:11:31Z Nysalor 5 Verkko {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Verkko |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat. : Autuaasti paisuu kalastajattaren tyyni rinta, : kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan. : Maan rikkauden kohotan olkapäilleni. : Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen. : Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa. : On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana, : me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne. : Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää : metsän takaa. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2383 4441 2006-08-06T20:11:37Z Nysalor 5 Yksinäisyys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yksinäisyys |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: : yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä. : Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä. : Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä : ojentaen köyhiä käsiään. : Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton. : Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys, : se on rikkaus, polvistuva rikkaus. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2384 4442 2006-08-06T20:11:45Z Nysalor 5 Auringon noustessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Auringon noustessa |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ihmiset, ihmiset, : niinkuin sade valuu taivaasta, : niin astun minä alas maahan. : Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet, : salaman vangitsin oikeaan käteeni, : valtaa, valtaa virtaa huuliltani. : Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi. : Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt – : uusi päivä saapuu. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2385 4443 2006-08-06T20:11:52Z Nysalor 5 Materialismia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Materialismia |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Jotta en kuolisi täytyy minun olla vallan tahto. : Jotta välttäisin atoomien taistelun hajoamistilassa. : Olen kemiallinen massa. Tiedän niin hyvin, : etten usko harhaan enkä sieluun, : leikkien leikki on minulle niin vieras. : Leikkien leikki, minä leikin sinut enkä usko hetkeäkään. : Leikkien leikki, sinä maistut hyvältä, sinun tuoksusi on ihmeellinen, : kuitenkaan ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut sielua. : Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2386 4832 2006-08-20T02:12:05Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Hamlet” uudelle nimelle ”Hamlet (Södergran)”: Alkuperäinen täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hamlet |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Mitä tahtoo kuolevainen sydämeni? Kuolevainen sydämeni pysyy vaiti. : Kuolevainen sydämeni ei tahdo mitään. : Tässä lepää koko maa. Sinua kouristaa, sinä käännyt pois. : Taikasauva on koskenut tähän maahan, ja se tuli tomuksi. : Ja raunioilla istuen : tiedän, että sinä tulet, aavistamaton hetki. : Tiedän, että odotat teljetyn oven takana, : että olen lähellä sinua ja sinä voit ojentaa kätesi minulle. : Minulla ei ole valinnan varaa, : totuus, seuraan sinua, vaikka sinä kuljetkin usvien maahan. : Totuus, totuus, asutko sinä hautaholveissa tomun ja käärmeiden parissa? : Totuus, asutko sinä siellä, missä on kaikki, mitä vihaan? : Totuus, valaisevatko sinun tietäsi surulliset lyhdyt? '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2387 6079 2006-09-24T15:30:41Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyasintti |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta. : Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi – Elämä. : Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua. : Taita minut koristukseksi kuningattarelle. : Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar, : niin hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin, : kevään hauraan symboolin, joka on auringon sukua. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2388 7071 2006-10-15T13:32:29Z Ppntori 52 Revert to revision 7060 dated 2006-10-15 13:31:56 by Nysalor using [[:en:Wikipedia:Tools/Navigation_popups|popups]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kruununi on liian raskas |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Kruununi on liian raskas minulle. : Katso, minä nostan sen keveästi, : mutta minun tomuni on särkyä. : Tomuni, tomuni, sinä olet ihanasti kudottu. : Tomuni, luulen, että alat ikävöidä ruumisarkkuun. : Nyt ei ole sähköinen hetki, : tomuni, sinä et kuule minua. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2389 4447 2006-08-06T20:12:16Z Nysalor 5 Sataa, sataa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sataa, sataa |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Sataa, sataa ylleni tulvimalla. : – – – : Niin vähästä en särje vielä sydäntäni. : Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin kylmät viimat. : Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna: : aurinko ei voi itkeä hetkeäkään. : Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa, : hän näkee väkevämpänsä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2390 4448 2006-08-06T20:12:21Z Nysalor 5 Animaalinen hymni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Animaalinen hymni |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Punainen aurinko nousee : vailla ajatuksia : ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan. : Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset. : Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä, : samantekevää, milloin se tapahtuu. : Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään : ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella : väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2391 7803 2006-10-18T16:05:00Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Päätös |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä olen hyvin kypsä ihminen, : mutta ei kukaan tunne minua. : Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan. : En ole kesy. : Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin. : Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa. : Oletko vaikeneva niinkuin kaikki? : Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan. : Jokainen runo repisi runon, : eikä se olisi runo, vaan kynnenjälki. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2392 4450 2006-08-06T20:12:37Z Nysalor 5 Suuri puutarha {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suuri puutarha |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia : ja kaikki me olemme sisaruksia. : Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme, : mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten? : Ilmojen halki virtaavat meille aarteet, : kullassa arvioimattomat. : Mitä vanhemmiksi tulemme, : sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia. : Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa, : me vain annamme sille sielumme. : Jos minulla olisi suuri puutarha, : kutsuisin sinne kaikki sisarukseni. : Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen. : Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi. : Me rakennamme muurin puutarhan ympäri, : että ei mikään maailman ääni saavuta meitä. : Hiljaisesta puutarhastamme : annamme maailmalle uuden elämän. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2393 4451 2006-08-06T20:12:46Z Nysalor 5 Havainto {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Havainto |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Sinun rakkautesi pimentää tähtesi – : kuu nousee minun elämässäni. : Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi. : Sinun kätesi on himo – : minun käteni on kaipaus. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2394 7650 2006-10-18T09:35:56Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Kerberos|Kerberos]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Kerberos|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muotokuva |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minun pienet lauluni, : kummallisen valittavat, ehtoonpunaiset, : vaihtoi kevät vesilinnun munaan. : Pyysin rakastettuani piirtämään kuvani sen paksulle kuorelle. : Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan : ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2395 4453 2006-08-06T20:12:59Z Nysalor 5 Yöllinen madonna {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yöllinen madonna |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Kun ne mustat pilvet vaelsivat tietään, : valvoi eräs äiti, nukkui lapsonen. : Joku enkeleistä lauloi ylistystä : maailmoiden kaikkien. : Ja se nuori äiti kuuli sisimmässään : ylistyksen yölle, kai’un hiljaisen: : miten avartuikaan silloin maailma, : kun nukkui lapsonen. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2396 4454 2006-08-06T20:13:06Z Nysalor 5 Syksyllä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syksyllä |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Nyt on syksy, ja kultaiset linnut : lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli; : rannalla istuen tuijotan syksyn koruja, : ja hyvästely humisee puissa. : Hyvästely on suuri, ero edessä, : mutta jälleennäkeminen on varma. : Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla. : Tunnen erään äidin hengityksen silmilläni : ja erään äidin suun sydäntäni vasten: : nuku ja uinu, lapseni, sillä aurinko on poissa – '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2397 4455 2006-08-06T20:13:12Z Nysalor 5 Vaarallisia unia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vaarallisia unia |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Älä mene liian liki uniasi: : ne ovat savu ja ne voivat haihtua – : ne ovat vaarallisia ja voivat kestää. : Oletko katsonut uniasi silmiin: : ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään – : niillä on vain omat ajatuksensa. : Älä mene liian liki uniasi: : ne ovat valhe, niiden tulisi mennä – : ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2398 4456 2006-08-06T20:13:19Z Nysalor 5 Erokselle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Erokselle |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Eros, sinä jumalista julmin, : miksi veit minut tähän pimeään maahan? : Kun tyttölapset kasvavat, : suljetaan heidät erilleen valosta : ja heitetään pimeään holviin. : Eikö minun sieluni harhaillut niinkuin onnellinen tähti, : ennenkuin se vedettiin sinun punaiseen piiriisi? : Katso, ovat käteni ja jalkani sidotut, : tunne, minulla on kaikkiin ajatuksiini pakko. : Eros, sinä jumalista julmin: : minä en pakene, minä en odota, : minä vain kärsin niinkuin eläin. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2399 4457 2006-08-06T20:13:26Z Nysalor 5 Prinsessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Prinsessa |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Kaikkina iltoina salli prinsessa hyväiltävän itseään. : Mutta hyväilijä tyydyttää vain oman nälkänsä, : ja hänen kaipauksensa oli arka mimoosa, : suurisilmäinen satu todellisuuden edessä. : Uudet hyväilyt täyttivät hänen sydämensä katkeralla hurmalla : ja hänen ruumiinsa jäällä, mutta hänen sydämensä tahtoi enemmän. : Prinsessa tunsi ruumiita, mutta hän etsi sydäntä; : hän ei ollut koskaan nähnyt muuta sydäntä kuin omansa. : Prinsessa oli köyhin koko valtakunnassa: : hän oli elänyt liian kauan kuvitteluista. : Hän tiesi että hänen sydämensä täytyi kuolla ja murentua kokonaan, : sillä totuus kalvaa. : Prinsessa ei rakastanut punaisia suita, ne olivat vieraita. : Prinsessa ei tuntenut juopuneita silmiä, joissa oli jäätä pohjalla. : Ne olivat kaikki talvilapsia, : mutta prinsessa oli äärimmäisestä etelästä ja vailla oikkuja, : vailla kovuutta, vailla huntuja ja vailla kavaluutta. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2400 4458 2006-08-06T20:13:32Z Nysalor 5 Sairaita päiviä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sairaita päiviä |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa, : kaukana on minun sydämeni, : etäisellä saarella. : Valkoiset linnut lentävät edestakaisin : tuoden viestejä, että minun sydämeni elää. : Tiedän – kuinka se elää : hiilestä ja hiekasta : terävillä kivillä. : Makaan koko päivän ja odottelen yötä, : makaan koko yön ja odottelen päivää, : makaan sairaana paratiisin puistossa. : Tiedän, että en tule terveeksi, : ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane. : Olen kuumeinen kuin suokasvi, : uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti. : Puutarhassani nukkuu unelias järvi. : Minä, joka rakastan maata, : en tiedä mitään vettä parempaa. : Veteen vajoavat kaikki ajatukseni, : joita ei kukaan ole nähnyt, : joita en uskalla näyttää kenellekään. : Vesi on salaisuuksia täynnä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2401 4459 2006-08-06T20:13:38Z Nysalor 5 Ei mitään {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ei mitään |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään, : ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot. : Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa : on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri : tai palmu ja leudompi tuuli – : ja siinä kaikki. : Ei ole mitään muuta kuin lumi kuusen oksalla. : Ei ole mitään, mitä voisi suudella lämpimin huulin, : ja kaikki huulet jäähtyvät ajan mittaan. : Mutta sanot, lapsi, että sydämesi on väkevä : ja että turha elämä on kuolemaa vähemmän. : Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän, : eikä ole mitään tympäisevämpää kuin kuolema oman käden kautta. : Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat sairautta täynnä, : ja ahtaita ikävän vuosia : niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2402 4460 2006-08-06T20:13:45Z Nysalor 5 Eräs elämä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Eräs elämä |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Tähdet ovat järkähtämättömät – : sen me kaikki tiedämme – : minä tahdon kuitenkin etsiä onnea sinisiltä aalloilta : ja kaikkien harmaiden paasien alta. : Jollei onni tule koskaan? Mitä on elämä? : Pieni lumme lakastuu santaan. : Ja jos sen aavistus pettää? maininki kuolee rantaan, : kun aurinko laskee. : Mitä etsi kärpänen hämähäkin verkosta, : ja mitä teki korennoinen ainoasta päivästään? : Ainoa vastaus – kaksi elotonta siipeä : kuihtuneella rinnalla. : Mustasta ei tule koskaan valkoista – : kuitenkin on taistelun hurma jäljellä kaikille, : ja joka päivä tulee helvetistä tuoreita kukkia. : Mutta se päivä on tuleva, : jolloin helvetti on tyhjä ja taivas suljetaan : ja kaikki on hiljaa – : silloin ei ole jäljellä muuta : kuin erään korennoisen ruumis lehden poimussa. : Mutta kukaan ei sitä enää tiedä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2403 4461 2006-08-06T20:13:50Z Nysalor 5 Rimace d’artiste {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rimace d’artiste |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minulla ei ole mitään muuta kuin loistava vaippani, : punainen pelottomuuteni. : Punainen pelottomuuteni lähtee seikkailulle : kurjassa maassa. : Minulla ei ole mitään muuta kuin lyyra kainalossani, : minun kova soittoni; : minun kova lyyrani helkkyy rahvaalle : julkisella tiellä. : Minulla ei ole mitään muuta kuin ylhäinen kruununi, : kasvava ylpeyteni. : Kasvava ylpeyteni ottaa kainaloonsa lyyran : ja kumartaa hyvästit. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2404 4462 2006-08-06T20:13:56Z Nysalor 5 Sarastus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sarastus |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä sytytän valon koko Atlantin ylle; : tuntemattomat maailmat, yölliset maat, : herätkää minun puoleeni! : Avatkaa kylmälle sarastukselle, : tässä tulee päivän armoton jumalatar, : utuharmain harsoin : ja hiukan varhainen aamukimmellys kypärässä. : Kepeästi, kepeästi juoksevat tuuleni meren yli. : Väkevä torveni riippuu kupeellani, en puhalla merkkiä lähtöön... : Odotanko vielä? Onko jumala unohtunut uniin? : Aamu nousee punaisena valtamerestä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2405 4463 2006-08-06T20:14:02Z Nysalor 5 Elämäni, kuolemani ja kohtaloni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämäni, kuolemani ja kohtaloni |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : En ole mitään muuta kuin määrätön tahto, : määrätön tahto, mutta mihin, mihin? : Kaikki on pimeää ympärilläni, : en voi nostaa oljenkortta. : Tahtoni tahtoo vain yhtä, : mutta tätä ainoaa en minä tunne. : Kun tahtoni syöksyy esiin, olen minä kuoleva: : ole tervehditty, elämä, kuolema ja kohtalo. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2406 4980 2006-08-27T18:52:47Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Mustalainen” uudelle nimelle ”Mustalainen (Södergran)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mustalainen |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Minä olen mustalainen vieraasta maasta, : pitelen kortteja ruskein, salaperäisin käsin. : Päivät seuraavat päiviä, yksitoikkoisina ja kirjavina. : Katson uhmaten ihmisten kasvoihin: : kuinka he tietäisivät, että kortit polttavat? : Kuinka he tietäisivät, että kuvat elävät? : Kuinka he tietäisivät, että jokainen kortti on kohtalo, : kuinka he tietäisivät, että jokaisella kortilla, joka kädestäni putoaa, : on tuhatkertainen merkitys? : Ei kukaan tiedä, että nämä kädet etsivät jotakin. : Ei kukaan tiedä, että nämä kädet ojennettiin kauan sitten. : Että nämä kädet tuntevat hyvin kaiken : ja kuitenkin koskettavat kaikkea kuin unessa. : Maailmassa on vain yksi pari sellaisia käsiä. : Minä kätken nämä ihmeelliset saalistajakädet : punaisen liinan alle : uhmaten ja raskasmielisenä, sormuksin koristettuina ja väkevinä. : Nämä ruskeat silmät katsovat täynnä rajatonta ikävää. : Nämä punaiset huulet palavat sammumattomassa tulessa, : nämä suruttomat kädet suorittavat kerran työnsä tulenkajoisessa synkässä yössä. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2407 4465 2006-08-06T20:14:14Z Nysalor 5 Lapsuuteni puut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsuuteni puut |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Lapsuuteni puut ovat korkeina ruohikolla : pudistaen päitään: mitä on sinusta tullut? : Pylväsrivit seisovat niinkuin nuhteet: sinä kuljet allamme arvottomana! : Sinä olet lapsi ja sinun pitää pystyä kaikkeen, : miksi olet kahlittu taudin sitein? : Sinusta on tullut ihminen, vieras ja vihattava. : Kun olit lapsi, puhelit meille pitkiä puheita, : katseesi oli viisas. : Nyt me tahdomme sanoa sinulle elämäsi salaisuuden: : kaikkien salaisuuksien avain on ruohossa vaapukkatöyräällä. : Tahtoisimme töytäistä sinua otsaan, nukkuja, : tahtoisimme herättää sinut unestasi, kuollut. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2408 4466 2006-08-06T20:14:20Z Nysalor 5 Oi taivaan kirkkautta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oi taivaan kirkkautta |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Oi taivaan kirkkautta lapsen otsalla – : sen enkeli näkee taivaallisen Isän. : Ja valo, joka virtaa pyhimyksen silmistä, on pimeä : sen rauhan rinnalla, joka lepää lapsen otsalla, taivaallisen rauhan. : Ei edes pyhimyksen otsaa kiertävä glooria ole niin selvä ja suuri : kuin kruunu joka kruunaa ihmislasta aivan nuorena. : Ja maa ja kukkaset ja kivet puhuvat lapselle kieltään, : ja lapsi vastaa soperrellen luomakunnan kieleen. : Ja Jumalan kätkee pienin kukka : ja luodut julistavat häntä, : mutta se ihmisen sydän, jonka Isä on työntänyt luotaan, : ei tiedä, miten lähellä hän on. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2409 5952 2006-09-24T15:23:25Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lokakuun aamu |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ensimmäiset hiutaleet vaipuivat maahan. : Missä aallot olivat piirtäneet riimuja joenvarren santaan, : sinne me hartaina menimme. Ja ranta sanoi: : Täällä olet vaeltanut lapsena ja minä olen aina sama. : Ja leppä veden luona on aina sama. : Sano, missä vieraassa maassa olet ollut ja oppinut epaton tapoja? : Ja mitä olet voittanut? Et yhtään mitään. : Tällä maalla ovat sinun jalkasi astuvat, : tässä on taikapiirisi, : leppien lehvistä tulee viisautesi : ja arvoitusten vastaus. : Ja sinä olet ylistävä Jumalaa, : joka sallii sinun seisoa temppelissään : puiden ja kivien parissa. : Ja sinä olet ylistävä Jumalaa, : joka on antanut suomusten pudota : silmiltäsi. : Kaikkea turhaa viisautta sinä voit halveksua, : sillä nyt ovat männyt ja kanervat opettajasi. : Tuokaa tänne väärät profeetat, valehtelevat kirjat, : me sytytämme veden partaalle iloisesti liekehtivän rovion. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2410 4468 2006-08-06T20:14:32Z Nysalor 5 Jumala on kaikkialla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jumala on kaikkialla |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Maailmassa ei kellään ole aikaa : paitsi yksin Jumalalla. : Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen, : ja kukista viimeinen, : lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa : sinisiin silmiinsä, : ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa : tarttuakseen korteen. : Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua : purppuranpunaisia ruusuja varten. : Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä. : Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla ja kissa emäntänsä. : Se oli suuri ilo heille molemmille, : mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen : ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden : neljänätoista vuotena. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2411 4469 2006-08-06T20:14:37Z Nysalor 5 Maa jota ei ole {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maa jota ei ole |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Ikävöin maahan jota ei ole, : sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan. : Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin : maasta jota ei ole. : Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti, : maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat, : maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme : kuun kasteessa. : Elämäni oli kuuma harha. : Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut – : maahan jota ei ole. : Maassa jota ei ole : kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu. : Ken on rakastettuni? Yö on pimeä : ja tähdet vapisevat vastaukseksi. : Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä? : Taivaat kaartuvat korkeammiksi, : ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin : vastausta tietämättä. : Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus. : Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle. : Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat : ja aina olet rakastava. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2412 4470 2006-08-06T20:14:45Z Nysalor 5 Tulo Hadekseen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tulo Hadekseen |alaotsikko= |tekijä=Edith Södergran |huomiot= }} : Tämä ikuisuuden ranta on, : ohi virran vierivän nään. : Ja kuolema soittelee pensaissa : samaa yksitoikkoista säveltään. : Miksi vaikenit, kuolema, nyt? : Olemme kaukaa saapuneet : ja sinua kuulla isoamme, : ei meille koskaan imettäjä : niin laulanut kuin sinä nyt. : Seppelen, jota ei päässäni nähty, : jalkoihisi tuon. : Sinä näytät minulle ihanan maan : ja korkeat palmut sen : ja kaipuun lainehtimassa : ohi pylväsrivien. '''Lähde:''' Södergran, Edith 1929: ''Levottomia unia: runoja''. Suomentanut [[Uuno Kailas]]. Tulenkantajain osakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 2413 4478 2006-08-07T19:27:00Z Nysalor 5 Kruunaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kruunaus |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Te laulut! Hyvät lauluni! : Nyt nouskaa! Asestaikaa! : Torvia soittakaa, : kilvelle nostakaa : tää nuori tyttö, : sydämeni valtiatar, : mun kuningattareni. : Terve! Nuori valtiatar! : Otan auringolta : tuon punakirkkahan kullan, : teen otsalehden, : painan sen päähäsi pyhään. : Sinisilkistä liehuvan taivahan teltan, : missä timantit yön säkenöivät, : palan kalliin leikkaan, : kruunausviittana käärin sen : ympäri ylpeän olkapääsi. : Sua palvelemaan : panen sonetit kankea-pukuiset, : kolmisoinnut korskat : ja kohteliaat säe-kahdeksikot. : Hovijuoksijas olkoot mieleni juohteet, : hovinarrisi mieleni väikkyvät kuvat, : ja airut, min kilvessä naurava kyynel, : olkoon lauluni leikki. : Mutta ma itse, valtiatar, : eessäsi maahan vaivun : ja kunnioittaen ojennan sulle : samettipatjalla punaisella : sen järki-vähän, : min säälistä minulle jätti vielä : sun valtasi edeltäjätär. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2414 4479 2006-08-07T19:27:09Z Nysalor 5 Iltahämärä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Iltahämärä |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Yksin, ankeissa aatoksissa : meren rannalla valjulla istuin. : Päivä painui, : vesille hehkuvat juovat heitti, : ja valkeat, laajat laineet, : joita vuoksi ajoi, : pauhaten, vaahdoten luo, liki vieri. : Oli kohina outo, oli kuiskutus kumma, : oli nauru ja mumina, huokaus ja humina, : sen keskellä kehtolaulun viehkeä virsi; : oli kuin oisin kuunnellut menneitä taruja, : vanhoja, armaita, : poikana kerran : joita ma naapurinlapsilta opin, : kun kesä-illoin : kodin porraspaasilla : vaivuimme vienohon kertoiluun, : sydän sykkien pieni, : silmä kärkkyen viisas; : sill’ aikaa kuin tytöt suuret : ruusuisin poskin : ikkunassa istuivat, : kuuta paistattivat : takaa tuoksuvan kukkaruukun. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2415 7080 2006-10-15T13:32:58Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Auringonlasku |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Hehkuvan punainen päivä astuu : alas laajalle läikkyvään, : hopeanharmaasen valtamereen; : ruusureunaiset ilmakuvat : kulkevat jälessä; vastapäätä : syyshämäräisistä pilvihunnuista : niinkuin kalman-kalpeat kasvot : nousee kuu, : ja sen jälessä, kuin valokipunat, kirpoo : tähdet usma-aavat. : Kerran kannella taivaan loistivat : vihkiparina : Kuu, jumalatar, ja Aurinko, jumala, : ja heidän ympäri tähdet : kuin pienet, syyttömät lapset kiersi. : Mut pahat kielet : purskuttivat eripuraisuutta : ja vihassa erosi : korkea, loistava aviopari. : Nyt päivin, yksinäisessä loistossansa, : Auringon-jumala taivasta astuu, : palveltu, laulettu paljon : vuoks ihanuutensa : maassa ihmisten : ylpeiden, onnen-koventamien. : Mutta öisin : taivasta kulkee Kuutar, : äiti raukka, : orpojen tähtilastensa kera : ja paistaa murheessa hiljaisessa, : ja lempivät neidot ja laulajat vienot : vihkivät hälle : laulunsa, kyyneleensä. : * : Kuutar kulta, jolla on naisen mieli, : lempivi yhäti kaunista puolisoansa. : Kun ilta joutuu, : se valjuna, vavisten : kuuntelee utupilven takaa : ja katsoo kaihoten eroavaista : ja tahtoisi tuskassa huutaa: »Tule! : Tule! Lapseni sua ikävöivät –» : Mutta uhmainen Auringon-jumala : puolison nähden syttyy punaan, : purppurahan vihan ja tuskan, : rientää leppymättömänä : laine-kylmään leskivuoteesensa. : Pahat kähyjen kielet : saattoivat tuskaa ja turmiota : iki-jumalten itsensä yli. : Ja jumala-raukat kannella taivaan. : kulkevat tietään ääretöntä, : lohdutonta, kärsimys-täyttä, : eivät kuolla voi, : kera kuljettavat : kurjuuttaan säde-kimmeltävää. : Mut ihminen, minä, : maan taimi, jolla on kuoleman onni, : en valita enää. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2416 4481 2006-08-07T19:27:36Z Nysalor 5 Yö rannikolla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yö rannikolla |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Tähdetön, kylmä on yö, : meri haukottelee; : ja vatsallaan meren päällä lepää : muodoton, muikea pohjatuuli, : ja hiljaa, ähkyvän matalin äänin : kuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli, : hän loruilee, : veen väelle hassutuksia haastaa, : jättiläistaruja, hirtehisleikkiä, : Turjan harmaita tutkelmoita, : taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvoo : Eddan luotteita, : loihtulauluja, : niin jylhän-jyrkkiä, taian-vankkoja, : että veen valkeat lapset : hyppivät, heiluvat, riemuitsevat : ylimielen-hurmassa. : Mut hiekalla, kuohujen kastelemalla, : rantaa laakaa pitkin : vieras kulkee, : min sydän on hurjempi kuin meri, tuuli. : Kussa hän astuu, : kipunat kirpoo ja raakut rauskaa; : hän tiukasti kiintää viittansa harmaan : ja halkoo nopsahan tuulista yötä, : varmana oppaanaan valo pieni, : mi kutsuen, lempeenä loistaa : yksinäisestä : kalastajamökistä. : Isä ja veikko merellä ovat; : ypö-yöllisen yksin : jäi majaan kalastajatyttö. : Takan luona hän istuu, : kuuntelee vesikattilan virttä : ja tuleen räiskyvään risun heittää : ja lieteen puhuu; : punalieskavat liekit : luovat tenhoisan, kauniin kajon : yli kukkivan posken, : yli hennon, valkean olkapään, : mi orpona esiin pistää : paidasta harmaasta, karkeasta; : yli myös käden pienen, toimeliaan, : alushametta kiinnittäväisen : ympäri hienon lanteen. : Mutta äkkiä aukee ovi, : käy sisään yöllinen vieras; : lemmen-varmana silmänsä lepää : tytössä hoikassa, valkeassa, : mi väristen seisoo : niinkuin säikkynyt lilja. : Ja vieras viittansa maahan heittää : ja nauraa ja puhuu: :»Näetkö, lapsi, ma sanani pidän, : ma tulen, mun kanssani tulee : aika vanha, jolloin jumalat : astuivat ihmisten tytärten luokse : ja kaulaten ihmisten tyttäriä : kera heidän siittivät : ruhtinas-sukuja, valtikka-heimoja, : urhoja, ihmeitä maan. : Toki älä nyt kauemmin ällistele : jumaluuttani, laps, : sua pyydän vaan, tee-rommia keitä, : on ulkona kylmä : ja voi yön ilma : myös meit’ ikivaltoja pahoin pidellä: : helposti saamme me nuhan jumalaisen, : kuolemattoman yskän. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2417 4482 2006-08-07T19:27:49Z Nysalor 5 Tunnustus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tunnustus |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Hämäräinen lankes ehtoo, : hurjemmin kohisi meri, : ma istuin rannalla, katsoin : kisaa aaltojen valkeain. : Mun rintani paisui niinkuin vuoksi : ja kuin koti-ikävä mieleni täytti, : sua kaipasin, kuva armas, : mi ympärilläni liikut, : mua kaikkialla mi huudat, : kaikkialla, kaikkialla, : pauhussa tuulen, kuohussa aallon : ja huokauksiss’ oman rinnan. : Ma kaislalla hennolla kirjoitin santaan: :»Agnes, ma rakastan sua!» : Mut vyöryivät pahat aallot : yli tunnustukseni vienon : ja pyyhkivät pois sen. : Kaisla, sa hauras, hiekka, sa häilyvä, : vierivä aalto, nyt enää usko en teitä, : jo taivas tummuu, jo järkeni sammuu : ja kourin vankoin korvesta Turjan : ma hongan tempaan : ja kastan sen : tulikitaan Etnan ja leimuavalla : näin jättien kynällä : kirjoitan kannelle taivaan synkän: :»Agnes, ma rakastan sua!» : Joka yö on loistava siellä : ikiliekissä lempeni kirjoitus : ja kaikki kasvavat polvet : noita lukevat riemuiten taivahan sanoja: :»Agnes, ma rakastan sua!» '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2418 4483 2006-08-07T19:28:08Z Nysalor 5 Yö kajutassa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yö kajutassa |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Merellä päärlyt ovat : ja taivahalla tähdet, : mutta sydän, oi sydän, : on sulla lempes. : Ovat suuret meri ja taivas, : mut suurempi sydämeni, : ja kauniimmin kuin päärlyt : ja tähdet lempeni loistaa. : Sa pieni, nuori tyttö, : tule suureen sydämeeni; : sydän, meri ja taivas hukkuu : vain pelkästä rakkaudesta. : * * * : Siniselle taivahalle, : missä kauniit tähdet kiiluu, : tahtoisin ma huulet hurjat : painaa, itkeä myrskyisästi. : Tähdet nuo ovat kullan silmät, : tuhatkerroin kimmeltävät, : tervehtävät herttaisesti : siniseltä taivahalta. : Kohden sinitaivaan kantta, : kullan silmiä vilkkuvia, : kädet kohotan ma hartaat : ja ma pyydän ja ma palvon: :»Silmät vienot, armon valot, : suokaa mulle sielun autuus, : sallikaa mun kuolla, saada : teidät koko taivaan kanssa!» : * * * : Säkenöivät taivas-silmät : kirpoo kultakipunoita : halki yön, ja sydämeni : laajentuu niin lemmen-laajaks. : Oi, te taivas-silmät siellä! : Itkekää mun sydämeeni, : että tähtikyynel-tulva : täyttäis koko sydämeni. : * * * : Tuutimana aallon syvän : sekä unelmitten omain : lepään hiljaa kajutassa : pimeällä vuotehella. : Läpi luukku-aukon näen : korkealta tähdet heljät, : silmät lemmityt ja armaat : armaan liioin-lempimäni. : Silmät lemmityt ja armaat : valvovat mun pääni päällä, : ja ne viittoo ja ne vilkkuu : siniseltä taivahalta. : Siniselle taivahalle : katson kauan autuaana, : kunnes valkopilven huntu : peittää multa silmät armaat. : * * * : Laivan seinään lautaisehen, : missä pääni unelmoiva lepää, : lyövät aallot, hurjat aallot; : ne humisevat : mun korvaani salaa: :»Hullu mies! : Lyhyt on käsivartesi, taivas on laaja, : ovat tähdet korkeat naulatut kiinni : kultaisin nauloin; : on huokaus turha, on kaipaus tyhjä, : paras oisi, jos nukkuisit.» : * * * : Näin unta ahomaasta autiosta, : min kattoi lumi laaka, hiljainen, : ja alla hangen hiljaa, haudattuna : ma nukuin tuonen kylmän, kolkon unta. : Mut alas puoleen hanki-haudan katsoi : laelta taivaan tumman tähtisilmät, : nuo silmät armaat, nyt niin voiton-varmat : ja tyynen-kirkkaat, mutta lemmen-hellät. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2419 4484 2006-08-07T19:28:27Z Nysalor 5 Merikummitus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Merikummitus |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Laivan laitaa vasten : lepäsin, katselin kauan : veteen peilikirkkaasen : unelmoivin silmin. : Yhä syvemmä katsoin ja katsoin, : siks kunnes pohjasta meren : näin ensin kuin hämypilven; : se muodostui, värit sai, : jo nousivat tornit ja kirkonkaaret : ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki : muinais-alankomainen : ja ihmis-vilkas. : Miehet mietteiset, musta-viitat, : pitsikauluksin, kunniaketjuin, : pitkin miekoin ja pitkin naamoin : astuvat poikki kirjavan torin : päin raatihuonetta porras-ylhää, : jota kiviset keisarikuvat : vahtivat valtikoin sekä miekoin. : Mut eessä pitkien huonerivien, : miss’ akkunat ovat kuvastin-kirkkaat, : pyramiideiksi leikatut lehmuspuut, : käy sulkku-suhisevat immet : hoikka-varret, kukka-kasvot : kainosti verhossa mustan myssyn : ja kumpuavan hiuskullan. : Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan, : ohi teikkaavat : päätä nyökkäävät : Vanhemmat rouvat : ruskein, vanhanpartisin vaattein, : helminauhoin ja rukouskirjoin : kiiruhtavat : tuomiokirkkoon suureen, : minne kellojen kaiku : ja urkujen pauhaavain sävel kutsuu. : Minut itsenikin : valtaa kaiun kaukaisen väristys outo! : Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuu : rintaani hiipii, : rintaani tuskin tervehtyneesen; : on kuin sydänhaavoja suuteleisivat : huulet hellät : auki jälleen; : punapisarat kuumat : vierivät vitkaan : tuonne syvyyden kaupunkiin, : yli vanhan talon, : vanhan, korkeapäätyisen talon, : niin surumielisen, ihmis-tyhjän; : akkunassa : vain impi istuu : pää vasten kättä : kuin lapsi orpo ja unhoitettu – : ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi! : Niin syvään, meren-syvään siis : minulta peityit : sa oikusta lapsellisesta; : etkä enää päässyt ylös, : vaan istuit vieraana : vieraiden ihmisten luona : vuossadat pitkät, : sill’ aikaa kuin minä, sielussa kammo, : yli kaiken maan sua etsein, : yhä, aina etsein, : sa aina-lemmitty, : kauan-kaivattu, : vihdoin-löydetty! : Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen : sun kasvojes sulon, : nuo silmät viisaat ja uskolliset : ja hymysi armaan; : enkä ma milloinkaan sua heitä, : alas astun ja luoksesi riennän, : syli auki syöksyn : sun, heleän, helmaas! : Mutta aikaan oikeahan : jalkaani kapteeni tarttuu : ja vetää mun laivanlaidalta pois : ja huutaa suuttuen, naurain: :»Tohtori, piru teitä riivaa!» '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2420 7054 2006-10-15T13:31:24Z Ppntori 52 Revert to revision 6057 dated 2006-09-24 15:29:18 by Nysalor using [[:en:Wikipedia:Tools/Navigation_popups|popups]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rauha |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Korkealla seisoi päivä, : taivaan valkeat pilvet peitti, : oli meri tyyni : ja miettien istuin ma perässä laivan : haaveksien; ja puoli-unessa, : puolivalveilla näin minä Herran, : maan Vapahtajan. : Vaatteessa valkean-aaltoavassa : hän pilven-pitkänä kulki : yli maan ja meren; : kohos päänsä korkean taivahan kupuun, : kätensä siunaten laski : yli maan ja meren; : ja rinnassa, sydämenään : hän kantoi päivää, : punaleimuavaa kesäpäivää; : ja punainen, hehkuva aurinko-sydän : se valoi armonsa säteet : ja valonsa lempeän, armaan : loistaen, lämmittäen : yli maan ja meren. : Kellojen kaiut juhlalliset : niinkuin joutsenet kuljettivat : ruusuköysin laivaa lainehilla; : vetivät rantaan vehreähän, : miss’ ihmiset asuu, : kohoo kaupunki torni-kaunis. : O, rauhan ihme! On kaupunki hiljaa, : ei kuulu sen kumea pauhu, : ei arkitointen kielevä, mielevä sorina; : kaduilla puhtailla, kaikuvilla : käyvät ihmiset valkea-vaatteet : palmunlehviä kantain; : ja kussa kaksi yhtyy, : he katsovat poven pohjaan toistaan : ja värähtävät : vienosta, armaasta alttiudesta; : he toistaan otsalle suutelevat : ja katsovat ylös : aurinko-sydämeen Herran, : mi sovittaen alas säteilee : punaista vertaan; : ja kolmesti autuaina he lausuvat: :»Kiitetty olkoon Jesus Kristus!» : * * * : Jos keksinyt oisit tuon unikuvan, : kuoma kulta, : mitä antaisit siitä! : Sa, jonka on pää sekä jäsenet heikot, : sa uskossa vahva, : mi yksinkertaisuudessa palvelet : kolminaisuutta pyhää : ja suutelet jokapäivä : korkean suosijattaresi : mopsia, ristiä, kamaripiikaa; : ja olet hurskastellen päässyt : hovineuvoksen arvoon, : sitten kanslianeuvoksen arvoon, : vihdoin hurskaan kaupungin hallitukseen, : missä hiekka ja usko kukkii : ja pyhän Sprean nöyrä vesi : sieluja pesee ja teetä pilaa – : josp’ oisit keksinyt tuon unikuvan, : kuoma kulta! : Sa veisit sen kaupalle paikkaan korkeampaan, : sun kasvosi pehmeät, pilkkiväiset : sulaisivat autuaina : aivan nöyrään hartauteen; : ja korkea suosijattaresi : ihastuneena, ilonhurmassa : rukoillen kanssasi polvistuisi; : ja hänen silmänsä säteilevä : sinulle lahjapalkkion lupais, : sata Saksan taaleria : käypää rahaa; : sa kädet ristien sammaltaisit: :»Kiitetty olkoon Jesus Kristus!» '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2421 9788 2006-12-29T22:15:00Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sotaveikot |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa, : oli kumpikin Venäjän vanki. : Majapaikan kun Saksassa kerran he saa, : alas painuu pää molemmanki. : Sanan kuulivat: Kuollut on Ranska, sen : jo hautoja kattaa hanki, : on voitettu armeija urhoollinen : ja keisari, keisari vanki! : He kauan yhdessä itkevät, kun : tuon murhesanoman saavat. : Yks lausuu: »Ah, taas sairastun, : taas vuotaa vanhat haavat.» : Näin toinen: »Täss’ on laulun pää, : ma tahdon kanssas kuolla, : mut vaimo, lapset multa jää, : ei heitä kenkään huolla.» :»Mitä vaimostain, mitä lapsistain, : suru mulla on suuremmanki, : palan kerjätköön, kuka köyhä vain, : mut keisari, keisari vanki! : Tää pyyntö täytä kumppanin: : jos nyt mun murtaa vaiva, : vie Ranskahan ruumis kuitenkin, : se Ranskan multaan kaiva! : Lyö rintaan risti kunnian : ja punanauha myötä, : piilukko paina kourahan : ja vyölle miekka vyötä! : Näin valmiina varron ja kuuntelen kuin : sotarinnassa äänetön vahti, : kunis tykkien soi jyly rautaisin suin, : käy ilmassa ratsujen tahti. : Yli hautojen keisari ratsastaa, : tuhat säilää säihkyy ja soittaa. : Ma haudasta nousen ja taistelen, haa, : taas keisari, keisari voittaa.» '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. == Katso myös == * [[Krenatöörit]] [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] [[de:Die Grenadier]] [[ro:Grenadirii]] 2422 4487 2006-08-07T19:29:14Z Nysalor 5 Kuolema on kylmä yö {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuolema on kylmä yö |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kuolema on kylmä yö, : elämä on kuuma päivä. : Jo hämärtää, uni joutuu, : minut päivä on uuvuttanut. : Yli vuoteeni nousee nuori puu, : satakieli laulaa siinä; : se laulaa lempeä pelkkää, : ma kuulen sen unissainkin. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2423 4488 2006-08-07T19:29:22Z Nysalor 5 Sinisin silmin kauan – {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sinisin silmin kauan – |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Sinisin silmin kauan : mua katsot, armas oi; : mun mieleni haavehin haipuu, : ma etten haastaa voi. : Siniset silmäs muistan : yöt päivät, yksinäin; : sini-aavain aatosten myrsky : ei pois mene mielestäin. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 2424 4495 2006-08-07T19:35:51Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Rauha''' voi viitata * [[Erik Gustaf Geijer]]in runoon ''[[Rauha (Geijer)|Rauha]]''. * [[Heinrich Heine]]n runoon ''[[Rauha (Heine)|Rauha]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Erik Gustaf Geijer]] [[Luokka:Heinrich Heine]] 2425 6009 2006-09-24T15:26:13Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Etäiselle ystävälle. |alaotsikko=Runosikermä. |tekijä=Alois Jeitteles |huomiot=Runosikermän saksankielinen alkuteos on ''An die ferne Geliebte''. }} == 1. Lemmen valitus. == : Kukkulalla seison, katson : maahan mielen tenhotun, : unten nuorten auermaahan, : mistä, armas, löysin sun. : Loitos saimme toisistamme, : välillämme vuoret, veet, : tuolla puolen rauha, onni, : täällä murhe, kyyneleet. : Ah, et nää sa silmäystä : luokses kaihoin entävää, : kuule et sa huokausta, : taivaan tyhjyyteen mi jää. : Mistä lemmen viesti vieno? : Sanan eikö saattajaa? : Laulaa tahdon, laulut laulan, : jotka vaivan vaikertaa. : Sillä lemmen äänen tieltä : katoo aika, paikkakin, : voittaa rakkaus rinnan puhtaan, : minkä vihki kyynelin. == 2. Lemmen kaiho. == : Missä vuorien on : sini loppumaton, : olla ken vois! : Missä auringon tie : yli usmien vie, : siellä ken ois! : Laakson rauhallisen : sieltä etsisin sen, : lohdun mi tois. : Tyynnä vaan puro soi, : kukka vait unelmoi, : siellä ken ois! : Metsän uumenihin : lemmen huolenakin : hukkuisi pois. : Illat näin ikävöin. : Luona päivin ja öin : armas jos ois! == 3. Lemmen tervehdykset. == : Purret nopsat taivon alla, : pieni, vilkas virran vuo, : tuhat multa kantakaatte : tervehdystä kullan luo. : Pilvi, jos näät kullan käyvän : vitkaan laakson vieremää, : kangastellos kaunihisti : hälle kauko-ystävää. : Seisahtuisko lehdon luokse, : nyt jo syksyn ruhtoman, : lintu, laula kohtaloni, : kerro tuska kaipaavan. : Kanna leuto länsituuli : lemmitylle huokaus, : hiipiväinen yöhön niinkuin : päivän viime riutumus. : Kuiski, virta, kullalleni : lemmen pyhän pyytehet, : heijastellos, heljä laine, : kaikki kaihon kyynelet! == 4. Lemmen viesti. == : Pilvi pieni taivon alla : sun, oi armas, nähdä saa, : ilman lintu lentäväinen – : ah, ma myötä ottakaa! : Leikkivä on länsituuli : kullan sulkku-suortuvin, : kullan povin, kullan poskin : ah, jos myötä leikkisin! : Kiirehesti luokses kiitää : kukkulalta virran vuo, : kuvan jos näät kullastani, : nopsaan tänne nouda tuo! == 5. Lemmen murhe. == : Taas kukkivat kentät, on toukojen kuu, : kevättuulessa vienossa keinuvi puu, : puro tietänsä riemuiten pauhaa. : Kotiräystähän pääsky jo saapunut on; : vie kultansa morsiuskammiohon, : pesä täynnä on rakkautta, rauhaa. : Moni pehmeä korsi jo koottuna lie, : monen untuvan morsiusvuoteeksi vie, : monen lämmöksi pienten hän laittaa. : Nyt on sija siellä jo miekkosien; : suvi yhtehen saa, suvi liittävi sen, : mikä lempii ja talvi min taittaa. : Taas kukkivat kentät, on toukojen kuu, : kevättuulessa vienossa keinuvi puu, : ma yksin en talvea voita. : Mikä lempivi vaan, suvi liittävi sen, : mut meidän on lempemme hallahinen, : kevät meille ei konsana koita. == 6. Omistus. == : Ota, oi, nää virret vienot : sulle, armas, laulamain! : Laula illoin joskus niitä, : luonas luuttu soipa vain. : Koska vaipuu illan rusko : kohti selkää siintävää, : hehkuu yöstä himmeästä : kaukokukkuloiden jää, : ja sa laulat, min ma lauloin, : minkä rinta täysi soi, : virret, taiteen tahkomatta, : jotka lemmen kaiho loi, : silloin laulun tenhon tieltä : aukee teljet, aidatkin, : voittaa rakkaus rinnan puhtaan, : minkä vihki kyynelin. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Alois Jeitteles]] [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2426 4499 2006-08-08T13:55:33Z Nysalor 5 Listaus '''Alois Jeitteles''' (1794–1858) == Runot == * ''[[Etäiselle ystävälle]]'' [[Luokka:Alois Jeitteles]] 2427 4500 2006-08-08T13:55:40Z Nysalor 5 [[Luokka:Tšekkiläiset runoilijat]] [[Luokka:Tšekkiläiset runoilijat|Jeitteles, Alois]] 2428 4501 2006-08-08T13:55:51Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 2429 6099 2006-09-24T15:31:22Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Noidan laulu |alaotsikko= |tekijä=Ernst von Wildenbruch |huomiot= }} : Pyhä päämies luostarin lausui näin: :»Metardus kääntyy jo hautaan päin, : hän on vanha, hän taitaa jo tänään kuolla; : käy, ystävä, kammiossansa tuolla, : ota hältä tunnustus synneistänsä, : ei lie hällä monta sydämellänsä. : Viiskymmentä vuotta hän palvellut : on Herraa ja paastoten harmennut, : on ruoskinut ruumista, voittanut lihan, : hän autuuteen on valmis ihan, : pyhin meistä hän on, hän palkan parhaan : myös saanee, kun saapuu hän taivaan tarhaan. : Kävi synninpäästäjä kuolevan luo, : ei kolkutuksehen vastannut tuo, : yli kynnyksen luostaripappi kulki, : hän jäljessään oven kiinni sulki, : meni hetki ja toinen ja kolmas niin, : jo munkit joutuvat ihmeisiin: :»Mies hurskain, moitteettomin elon tiellä, : mitä saattaa niin kauan hän kertoa siellä?» : Jo iltamessuhun soitettiin, : kävi munkit kaikki jo kappeliin, : he polvistuivat, he kumarsivat, : Metarduksen eestä he rukoilivat. : Niin soi, niin kaukainen laulu soi, : mi synkällä äänellä vaikeroi, : nous pystyhyn päämies luostarin, : kaikk’ kuunteli tarkasti munkitkin: :»Se kuolevan kammiosta soi, : Metardus siellä noin vaikeroi!» : He kuuntelivat. »Mitä onkaan tää? : Ei tuo ole messu, ei virrenpää, : se soi kuin syntinen, maallinen sana.» : Mut katso, mut katso, jo kalpeana : saa synninpäästäjä kappelihin: :»Piru meillä on vieraana luostarin, : Metardusta vaivaa kiusaajan valta. : Metardus on riivattu saatanalta!» : Pyhän tempasi priior kynttilän, : ja munkit tekivät kaikki kuin hän, : he seurasit kirkosta kiirehtäin : päämiestä, mi astui eelläpäin, : ja raskaasti muurit ja seinät kaikui, : kun veljien valitusvirsi raikui: :»Ah, ansoilta synnin, saatanan, : meitä varjele, valkeus Jumalan!» : Ovi auk’ oli kammion, lautsallansa : lepäs laiha Metardus vaivoissansa, : kädet ristissä, raivolla rukoillen, : ylös silmin hehkuvin tuijottaen, : ja huulilta, joilla jo kuolema on, : soi laulu hurja ja lakkaamaton. : Sävy sen oli outo kuin rakkaus, : kuin lempi, kuin pilkka, kuin lankeemus, : kuin tuoksunut kaukaa huumaten : ois kukkaset maiden vierahien, : sävel tuntematon, sävel laulamaton, : sävel ihmiskurkusta kuulumaton, : se tuskaa soi, se onnea soi, : se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi. : Pyhät kynttilät heiluvat, munkit laulaa: :»Pois kuolevan rinnasta saatanan paula!» : Myös heiluvat ristit ja pyhäin kuvat, : Metarduksen huulet vain hurjentuvat : ja laulunsa syntinen, herjaisa niin : soi syvälle sieluihin kauhistuviin. : Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu, : se kadotetun elon murheeksi karttuu, : he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan, : ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan. : Jo vitkaan, jo vitkaan he vaikenevat, : pyhän kuoronsa kuunnellen unhoittavat, : ja priior harras ja innokas tuo : sydänkauhussa ympäri katseensa luo, : hän suuttunehella ja hurskaalla suulla : näin kohta jo huutavi kuolevan kuulla: :»Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa, : olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!» : Ja katso, Metardus vuoteelta nous, : hänen kasvoillaan säde väikkyvä sous, : hänen silmänsä tuijotti kaukaisuuteen : kuin kuvaan, kuin korkeimpaan ihanuuteen, : ja äkkiä puhjeten kyyneliin, : hän veljille alkoi kertoa niin: :»Olin pappi kuin te, olin hurskas kuin te, : luin hartaana messukirjaamme, : luin tuskassa, tunsin hehkuni, : veri nuori ja kuuma kun sykkäili. : Mun vaaleat kutrini oli kuin kulta, : enskerran kun päälaen kaljuksi multa : he leikkasivat, putos kaune sen : kuin niitetty nurmi ois keväinen. : Oli Saksassa siihen aikahan : piru ilkeä ottanut valtikan, : hän naiset vietteli haureuksihin, : moni nainen noitana poltettihin. : Niin sattui, yksin, yömyöhällä : ma istuin lamppuni ääressä, : niin saapui viesti, mi kysyi mua: :»Tule, pappi, täällä on tarpeen sua!» : Oli myrsky-yö, minut johdettiin : luo tornin vanhan, sen uumeniin, : maan alle, portaita kiertäviä – : oli kuin liki tultu ois helvettiä. : Sain käteeni soihdun ma oppailta, : he näyttivät aukkoa muurissa: :»Luo noidan käy, joka huomenna saa : roviolla syntinsä sovittaa, : hänet valmista tietohon autuudesta, : hänen sielunsa tempaa kadotuksesta!» : Mun henkeni salpausi kurkkuhun, : kävi maan syvän syliin tieni mun, : ma kuulin kahleiden kalskehen : ja nousevan raskaan huokauksen, : ja katso, nurkassa synkimmässä : näin istuvan naisen ma tyrmässä tässä : kuin pedon kolkossa piilossaan, : pään nojaten muurihin kosteaan. : Ma soihdun kiinnitin renkaasen, : mi riippui kaaressa rotkon sen, : ja lausuin: »Kääntäös kasvosi, : älä pelkää, olethan siskoni!» : Ma näin, miten ahnaasti kuunnellen : kädet poisti hän eestä kasvojen, : miten pään hän käänsi ja polvillaan : mun luokseni ryömi kuin mato maan, : käsivarsin paljain hän syleili : mun jalkojain, ylös silmäsi, : näin soihdun hohdossa silloin ma, : miten kaunis hän oli kasvoilta. : Ma rintani tunsin niin riutuvaksi, : mun katseeni kävi niin kosteaksi, : mun huuleni vaikeni tuskan huumaan, : sulin kanssansa kyynelvirtahan kuumaan. : Näki kyyneleeni hän vierivän, : käsin vapisevin minut kietoi hän, : syvä huokaus nous hänen rinnastaan, : hän kuiski kuivilla huulillaan: :»Sa voit vielä itkeä, itket mua, : kuin hyvää Jesusta rakastan sua!» : Sana syntinen tuo mua kauhisti: :»Sa muista hetkesi, paikkasi, : sun ruumiis jo huomenna liekeissä palaa, : kadu syntisi, ijäistä autuutta halaa!» : Hän minuun loi aran katsehen: :»Miks katuisin? Syntiä tehnyt en. : Olen orpo, vain iso-äitini : minut metsän töllissä kasvatti, : monen tunsi hän yrtin terveellisen, : monen sairahan niillä parantaen, : iso-äitini noitana poltettiin, : hänen sanoivat mennehen helvettiin. : Hän laulun muinaisen laulaa voi, : opin hältä sen, koska se kauniisti soi, : hän virkkoi, se vierailta mailt’ oli tullut, : miss’ ihmiset voi olla lemmestä hullut. : Sitä lauloin, sen tarkoitusta en tiennyt, : se laulu mun tänne on tyrmähän vienyt, : minut temmanneet ovat miehet kovat, : he sanoivat helvetin henget ne ovat, : jotk’ kauttani laulavat ihmisten turmaa, : siks huomenna mun tulikuolema surmaa!» : Hän kosketti korvaani huulellaan, : hänen silmänsä rukoili tuskassaan, : hänen povensa huokaava painoi mua. :»Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua. : Niin kaunist’ on elää, niin kammoittavaa : on kuolla, ja liekki niin polttavaa! : Maan päällä en ketään ma loukannut, : en syntiä, noituutta harjoittanut; : mut ihmisillä on paatiset povet, : sun yksin on hyvä, sen auki on ovet! : Nyt vartia nukkuu, on vapaa tie, : tule kanssani, pois minut täältä vie! : Me käymme hiljaa, ei kuule he, : on soihtu sammuva, portille : me pääsemme huomaamatta, sen : taas takana manner on vapaiden, : ja ennen kuin kukon laulu soi, : salo siintävä turvamme tarjota voi. : Salo tumma on, salo sankka on, : sen peitossa paikka on tuntematon, : sitä eivät he löydä, ma tiedän tien, : sinut vanhalle aarnihaudalle vien. : Me löydämme aarteen, min kätkee rinne, : me lähdemme kauas, me jäämme sinne, : sa ijäti kaksin vain kera mun, : ma ijäti kaksin vain kera sun! : Et naista sa viel’ ole syleillyt, : naislemmen et autuutta ymmärtänyt, : ma teen sinut riemusta rikkaammaksi : kuin koskaan ollut on ihmistä kaksi. : Jo tähdet siirtyvät, aika on, : mua auta, auta, oi, pakohon!» : Kävi myrskynä kuuma kuiskeensa, : käsivarsi mun kietoi valkea, : hänen tukkansa tumma kuin siipi yön : yli lankesi uhkuvan varren vyön, : ma tunsin huimauksen läpi pään, : halun kuolettavan poven pohjassa tään, : olin vaipua valtaan jo hurman ja houran, : niin tunsin ma taapäin tempaavan kouran: : »Sa suutelet noitaa, sa siunaat kyyn, : jaat kanssansa ijäisen kuoleman syyn!» : Oli kuin sana suustani otettu ois, : hänet sydämeltäin minä sysäsin pois, : ma kauhulla kiirehdin tyrmästä tuosta, : hän itkien tahtoi jälkeeni juosta, : hän vaipui maahan, hän taas ylös karkas, : epätoivoisen huudon hän jälkeeni parkas. : Ma yöhön kuljin yksinäin, : sen rukouksissa ma vietin näin, : siks kunnes aurinko varjot voitti – : mun mieleni murtui, kun aamu koitti. : Näin taivahan peittyvän huomenruskoin, : näin ihmisten saapuvan hartain uskoin : kedon ympäri, näin myös keskellä sen : ma rovion uhkaavan, hirmuisen, : ja kaikki katsoivat sinnepäin – : hänen siellä seisovan, vartovan näin. : Kuin linnut kiitävät, harhaisat, : arat silmänsä ympäri sinkoilivat; : kävin luo, krusifiksia tarjosin, : minut huomas hän katsehin uppoovin, : ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa : kuin tuulonen illalla vainion viljaa, : hymy ilmeni armailla kasvoillaan : kuin sammuva päivä, mi jättää maan. : Jo soihtunsa tempasi pyöveli, : tytön silmä mun silmääni imeysi, : risut kuivat jo leimahti liekkeihin, : minut jähmetti silmin hän jäykistyvin, : tulihiekkana kipinät kirposivat, : syyslehtinä huulensa lepattivat, : ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin : ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin. : Yön halki kuin sade keväinen, : mun kauttani humisi hurma sen, : oli kuin ois kantanut aalloillaan : sulotuoksuja ilma vierahan maan, : kuin kertonut oisi se onneni hukkaa, : mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa. : Tuli tarttui jo avojalkahan, : hän nyykäytti viestinsä riutuvan, : savu musta jo kuolinvaippansa loi, : savun keskeltä kultana äänensä soi, : tuli tohisten karkasi korkeuteen, : hänen äänensä helkähti hopeiseen, : ma korvani peitin, ma huusin silloin: :»Tuo laulu milloin on päättyvä, milloin?» : Pois pakenin paikalta kauhuissain, : tuo ääni seurasi askeliain, : mihin piilinkin, mihin kätkeysin, : tuo laulu mun löysi kuitenkin. : Yöt päivät, ain, joka tuokio : viiskymmentä vuotta kuullut jo : olen unessa sen, olen valveillaan, : sen ijäti kuulen ma korvissain!» : Ylös syöksyi Metardus hurjana: : »Te ettekö kuule laulua? : Se saapuu, on ovella kammion, : käy sisään, se täällä, täällä on! : Sa puhdas, mi noitana poltettiin, : sa hertas, min ruumiin he herjasi niin, : te paisuvat huulet, te silmät syvät, : te varren kumpuavan kukat hyvät, : sa riemuni armas, min hylkäsin : sinut syösten synkkihin liekkeihin. : Sa kutsut mun onnehen kadotettuun, : sun tähtesi hylkään ma taivaan muun, : viiskymmentä vuotta ma syntiä tein, : sun helmasi on iki-autuutein!» : Jo sammuivat voimansa viimeiset, heikot. :»Metardus on kuollut!» näin virkkoivat veikot : nyt polvistuin – tuli aamunkoi : läpi ikkunan – priiorin ääni soi: :»Mit’ ihmissilmät eivät nää, : tuoll’ ylhäällä yksi ymmärtää, : hän sanoo: »Mun on tuomio!» : Siis menkää, ja älkää tuomitko!» '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Ernst von Wildenbruch]] [[Luokka:Runot]] 2430 4518 2006-08-08T15:18:07Z Nysalor 5 {{Wikipedia}} {{Wikipedia}} '''Ernst von Wildenbruch''' (1845–1909) == Runot == * ''[[Noidan laulu]]'' [[Luokka:Ernst von Wildenbruch]] 2431 4504 2006-08-08T13:56:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Saksalaiset runoilijat]] [[Luokka:Saksalaiset runoilijat|Wildenbruch, Ernst von]] 2432 4505 2006-08-08T13:56:30Z Nysalor 5 Laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu |alaotsikko= |tekijä=Alfred de Musset |huomiot= }} : Kun keimaileva Toivo : ohi kulkien käännähtää : ja kyynärpäällään tyrkkää, : käy eespäin ja hymyää; : mies mieltänsä silloin seuraa. : Kevyt tuulessa pääskyn tie, : mut painavampi on pääsky : kuin mies, jota vietti vie. : Ah, tenhotar haihtuva, tietäs : omin käynetkö askelin? : Miks vanha Kohtalo saanut : niin nuoren on lemmikin? '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Alfred de Musset]] [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2433 4506 2006-08-08T13:56:38Z Nysalor 5 Hyvästi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyvästi |alaotsikko= |tekijä=Alfred de Musset |huomiot= }} : Hyvästi! En elämässäni, luulen, : sua kohtaa. Jumalan kulkevan kuulen, : hän pois sinut kutsuu, hän unhotti minut; : sua lemmin ma enin, kun kadotan sinut. : Ei itkuja turhia: taakkani kannan. : Ma vastaisuudelle arvon annan. : Jo tulkohon huntu, mi huolii sun lymyyn! : Kun lähdet sa pois, vedän huuleni hymyyn. : Niin toivoa täynnä sa matkalle halaat, : niin ylpeyttä täynnä sa matkalta palaat, : mut jälkeesi jää moni suruun ja huoleen, : et enää sa heidän katsone puoleen. : Hyvästi! Käyt unen kaunihin iloon : ja vaarallisen huvin hulluhun kiloon. : Sun tiellesi tähti on noussut, se vielä : on kauan sun tuikkiva elosi tiellä. : Mut kenties kerran sa huomaat hinnan, : mitä maksaa ymmärrys rakkahan rinnan, : mikä aarre on löytää ystävä ylin, : mikä kärsimys kadottaa kallehin syli. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Alfred de Musset]] [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2434 6069 2006-09-24T15:29:38Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ninon |alaotsikko= |tekijä=Alfred de Musset |huomiot= }} : Jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua, : mitä vastaisit, sinisilmä, ruskeatukka? : Sa tiedät, rakkaus kiusaa rangaistua, : jos tuskani tuntisit, sinä säälisit mua; : tai kenties rankaiseis mua ruskea kukka. : Jos sanoisin sentään, että kuuta jo kuusi : ma vaieten vaivaa toivojen hullujen siedän! : Ninon, olet viisas, ja huoleton, punainen suusi : on ennalta vastannut moneen jo arvailuusi; : kenties sinä virkkaisit vain tään: »Minä tiedän.» : Jos sanoisin, ett’ olen suloisen hulluuden vanki, : olen orjasi iki ja varjona seuraan ma sua! : Pien’ epäilyn piirre ja murheen murtelevanki, : sa tiedät, Ninon, voi soristaa soreanki; : kenties sinä vastaisit, ett’et usko mua. : Jos sanoisin, että mun sieluni pohjahan puuttuu : sana pienin, jonka me joskus vaihdamme illoin! : Sa tiedät, Ninon, sinisilmää kaksi jos suuttuu, : lyö taivahat tulta ja maailma mustaksi muuttuu; : kenties sinä kieltäisit minun käyntini silloin. : Jos sanoisin, että yöni ma huokaan hukkaan, : että itken päivät ja rukoilen runoja sulle; : Ninon, kun naurat ja luomesi luot runo-rukkaan, : vois eksyä perho sun punaisten huultesi kukkaan; : jos sanoisin sen, sinä kenties nauraisit mulle. : Siis en sano mitään. – Luoksesi saavun, ma luulen, : kuin ennen ja istun lamppusi luo pakinoiden; : ma hengitän henkäystäs, minä äänesi kuulen, : voit epäillä, arvata, sipristää simahuulen, : nää silmäs ei syytä, mi kaihtaa vois sulot noiden. : Ma salaa poimin kukkia kummia illoin, : sun takanas kuuntelen, kun säveliin sinä aukeet; : yli soittimen kulkevan nään kätes valkean silloin, : ja valssihin riemuavaan kun yhdymme milloin, : ma tunnen, kuin käsivarsiini ruokona raukeet. : Ja öisin, maailma kun välillämme on laaja, : kun kotiini käyn sekä suljen huoneeni oven, : mun ympäri yössä muistojen tarha on taaja, : ja vain jumalalle, kuin ahnas aartehen saaja, : tuon julki ma sua täpötäydet lippahat poven. : Ma lemmin, sa et sitä tiedä, ma en sitä sano, : ma lemmin, ja kyllin en voi jumaloita ma kiittää. : Rakas mulle on rakkautein, pyhä lempeni jano; : olen vannonut, rakkaudelta en toivoa ano, : vain onnea, saan sitä myös: – sinut nään ja se riittää. : Ylin ollut ei mulle, ah, auvo se ansaittua: : sun syliisi kuolla ja elää sun jalkojes eessä. : Tuon tuskakin todistaa, joka vaivaa mua ... : jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua! : Mitä virkkaisit, sinikukka synkässä veessä? '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Alfred de Musset]] [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] [[fr:À Ninon]] 2435 7072 2006-10-15T13:32:30Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suru |alaotsikko= |tekijä=Alfred de Musset |huomiot= }} : Mun eloni mennyt on hukkaan, : ilo poissa ja ylpeys ja voima, : ainut ystävä epäily, soima, : kun neroni päässyt ei kukkaan. : Kun Totuuden tuntemaan tulin, : sitä ystäväks ensin ma luulin, : mut Totuuden kun sanat kuulin, : sen ohi jo kernaasti kulin. : Se sentään on ihana iki! : Ja ken sitä käynyt ei liki : maan päällä, ei ymmärrä mitään. : Hyvä kaikki pois häviää nyt. : Herra puhuu, vastata pitää; : vain itkuni mulle on jäänyt. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Alfred de Musset]] [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] [[fr:Tristesse (Musset)]] 2436 4509 2006-08-08T13:57:24Z Nysalor 5 Listaus '''Alfred de Musset''' (1810–1857) (katso [[w:Alfred de Musset|Wikipedia]]) == Runot == * ''[[Hyvästi]]'' * ''[[Laulu (Musset)|Laulu]]'' * ''[[Ninon]]'' * ''[[Suru]]'' [[Luokka:Alfred de Musset]] [[es:Alfred de Musset]] [[fr:Alfred de Musset]] 2437 4510 2006-08-08T13:57:32Z Nysalor 5 [[Luokka:Ranskalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ranskalaiset runoilijat|Musset, Alfred de]] 2438 4511 2006-08-08T13:57:42Z Nysalor 5 Vaeltava ritari {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vaeltava ritari |alaotsikko= |tekijä=Georg Brandes |huomiot= }} : Niin kauan kuin vääryyttä puolustetaan : kuin en kohdannut voittajaani, : kun kunnian laakerin kaunistetaan : päät konnien kautta ulkomaan : ja kautta mun Tanskanmaani; : niin kauan on sieluni myrskyinen : ja kulkeva ritari kulkee. : Voi, ijäisyyden ma tarvitsen, : kuin muutkin hauta mun sulkee. ::::: Huhtik. 1859. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Georg Brandes]] [[Luokka:Runot]] 2439 4512 2006-08-08T13:57:52Z Nysalor 5 Proteus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Proteus |alaotsikko= |tekijä=Georg Brandes |huomiot= }} : Proteus ei ole kuiva eikä kylmä, : on luontonsa lämmin kuin auringonsilmä. : Hän voi ihailla miestä: on ihailu rikkaus; : hän jumaloi naista: on jumala rakkaus. : Jos miehell’ on raja ja naisella pisama, : hänen silti ei sammu ihailun vasama. : Mut jos joku luuli, ett’ on vanki hän konsaan, : hän huomasi, Proteus ei antaudu ansaan. : Hän ei voi ystävä joka-miehen olla, : on itsensä kaikkien muotojen alla. : Hän erikoista etsii, ei erikoinen itse, : hän rakastaa suurta, siihen pyrkivi katse. : Maistre vanhoillinenkaan häntä ei peljätä; : Lassallea kiittää hän voi, opin hyljätä. : Hän vapautta lempii, mut ilman lippua; : hän murehtia voi myös tyrannin loppua. : Tuhat tehdä hän voi joka hetkestä huomiota, : mut hällä on naamio, on sata naamiota. : Hänen tarvis ei olla valenimien takainen: : hän omassa nimessään on valepukuinen. : Monet kutsuvat häntä kiihoittajaksi. : Sana tosi jos oisikin, ois se vaan yksi! : Se tyhjentävämpi ei selitys oisi : kuin jos hän uneksijan mainesanan saisi. : Hän ei ole muka historioitsija, : vaikka on menneiden kansojen kaitsija; : hän vaikka on entisten aikojen tuntija : kuin koskaan tieteellispatentin kantaja; : hän vaikka on suurten henkien tutkija : kuin koskaan pölyisten paperien matkija. : Ne syöksevät hänen yli sappea, myrkkyä, : ne tahtovat kuitenkin lähellä kärkkyä. : Väitetään, on hällä salatarkoitus joku, : vaikka on hän tuhma ja naivi hällä maku. : Ei oppinut, ei runoniekka muussa : kuin arvosteluissaan. Mi hirviö maassa! : Vihollinen kirkon ja yhteiskunnan, : radikaali – ja ystävä ylimyskannan. : Aina paikallaan päin rahvasta raakaa. : Mi otsake olla vois hänelle liikaa? : Mut jos joku tahtoo sen käärmeen kettää, : hän käärme-nopeasti nahkansa jättää, : on kaukana, kun väki kirkuva uhkaa : ja pistää ja tuikkii tyhjää nahkaa. : * : Toki vanhoissa taruiss’ on Proteus kuvattu, : hän siis on jo tuhatvuosia tavattu. : Hän ammatiltansa on todenpuhuja, : mut tarpeen tullen hän voi paljon pahoja. : Ne häntä vangita kokeen tekivät, : niin eessänsä partaisen leijonan näkivät; : kun leijonata ajettiin, se oli salamanteri, : ja sitten piikkisika ja sitten pantteri. : Taas häikäisi hän kuin liekki ja tuli, : mut myös tulimuodossa sama hän oli. : Vesilähteeksi vaihtui ja kukkivaksi puuksi; : sama aina, jos näit sinä muotojen taaksi. : Sido häntä ei yksityinen hahmo, ei muoto; : kun kaikkeus hän on, hälle mikään ei outo. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Georg Brandes]] [[Luokka:Runot]] 2440 4513 2006-08-08T13:58:03Z Nysalor 5 Hautakammio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hautakammio. |alaotsikko=(Koottujen teosten valmistuessa.) |tekijä=Georg Brandes |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mausoleum on valmis, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;joka paasi pantu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hakattu, tilkitty : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;huolellisesti. : Se on suuri, se on laaja; oven eessä : kaks sfinksiä vahtina seisoo. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos ovat sen suhteet : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;selvät ja hyvät, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jos viiva viivaan sattuu – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ei säästetty työtä. : Kaikk’ on harkittu, punnittu parhain, : kukin kohta laatunsa jälkeen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Öin aavisteltu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;suunniteltu päivin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hiljaisuudessa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vitkaan viimeistelty : on työni. Se suorana nousee : kuin itse pyhän omantunnon aate. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja rakkaudella : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;joka koriste tehtiin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lie hakattu kiveen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tai poltettu saveen, : se on sydämenlämmöllä luotu, : koko sieluni siihen ma panin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;En usko, että työ, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;minun elontyöni, pysyy. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Se on merkitty, tiedän, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;se katoo, kaatuu. : Töiden kuolemattomien tekoon : en ollut minä mies kykenevä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;On maine kuin meri: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;se nousee ja vaipuu; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;mun työni murenee, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sen kuolema vihkii, : mut paasista rakennuspaikan : sadat majat ynnä kodit kohoavat. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mua siit’ älä etsi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;min muovasin muotoon! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mun parhaani lensi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuin myrsky ja tuli, : löi säenten sähköisten parvet : vailla määrää mun työpajastani. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuin välkkyvä juova : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;alla avaran taivaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vangitsematon : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuin meren vaahti : oli olemukseni. Vain leimaus, : valokaari se kaikkiaan oli. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja kuului kuin humu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuin herätyshuuto, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sen tuhannet tunsi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;se viittasi toivoon. : Se oli ääni, mi korvesta kutsui, : se vapaudenkasteella kastoi. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja sotaan se soitti : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja vapauden aamuun, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;se lempivät vihki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;se laulajat sytti. : Soi pohjolassa kannel tai kalpa, : on kaikessa väre sitä ääntä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei hauta, jonka tein, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ei siemen, jonka kylvin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;päämäärääni näytä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;elontyöni päätös ole. : Se on versova, kasvava kauan, : siksi kuin sydän-aatteeni täyttyy. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun nälkää ei enää : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;näe työn lapset, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kun vaiva palkitaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja vaimo saa leipää, : oi, silloin on hiessä, joka virtas : eestä voiton, pisar minun otsaltani. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun valtiokirkko : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kerran maahan kaatuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jerikon torvien soidessa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;maan järistessä, : oi, silloin on pasuunain parvessa : pieni torvi, jota minä kerran soitin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun idästä kaikuu: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Terve, vapaus, terve! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun herää hurja voima, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kun Venäjä leimuaa, : oi, silloin on roviossa varmaan : säen pieni minun tulipalostani. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun seppele päässä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kerran Puola seisoo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vapaana, vankkana, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ehjänä jälleen, : oi, silloin on hurmeessa, joka : sen hinta oli, osa hurmettani. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Älä usko, että säikyn, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;siis vaikka tiedän : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ma vaipuvan unhoon, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;mitä tein, kuka olin. : Ajan vastaisen parhaissa elää : on myös laji kuolemattomuutta. '''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Georg Brandes]] [[Luokka:Runot]] 2441 4514 2006-08-08T13:58:18Z Nysalor 5 Listaus '''Georg Brandes''' (1842–1927) == Runot == * ''[[Hautakammio]]'' * ''[[Proteus]]'' * ''[[Vaeltava ritari]]'' [[Luokka:Georg Brandes]] 2442 4515 2006-08-08T13:58:25Z Nysalor 5 [[Luokka:Tanskalaiset runoilijat]] [[Luokka:Tanskalaiset runoilijat|Brandes, Georg]] 2443 9314 2006-12-01T06:06:44Z 195.239.224.242 iwiki [[Luokka:Wikiaineisto]] [[el:Category:Πρότυπα Βικιθήκης]] [[en:Category:Wikisource templates]] [[pl:Kategoria:Szablony]] [[ru:Категория:Викитека:Шаблоны]] [[sv:Category:Mallar]] 2444 4529 2006-08-09T14:15:37Z Nysalor 5 Malline Väinölä-runokokoelmalle '''Lähde:''' Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: ''[http://www.gutenberg.org/etext/18998 Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta]''. Werner Söderström, Porvoo.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 2445 4530 2006-08-09T14:18:34Z Nysalor 5 Esipuhe {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Esipuhe |alaotsikko=(Abckiriasta) |tekijä=Mikael Agricola |huomiot= }} : Oppe nyt vanha, ia noori, : joilla ombi sydhen toori, : Jumalan keskyt, ia mielen, : jotca taidhat Somen kielen. : Laki, se Sielun hirmutta, : mutt Cristus sen tas lodhutta. : Lue sijs hyue Lapsi teste, : Alcu oppi ilman este. : Nijte muista Elemes aina, : nin Jesus sinun Armons laina. {{Väinölä}} [[Luokka:Mikael Agricola]] [[Luokka:Runot]] 2446 4531 2006-08-09T14:18:42Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Mikael Agricola''' (n. 1510–1557) == Runot == * ''[[Esipuhe]]'' [[Luokka:Mikael Agricola]] 2447 4532 2006-08-09T14:18:48Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Agricola, Mikael]] 2448 4533 2006-08-09T15:38:59Z Nysalor 5 Keväällä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Keväällä |alaotsikko= |tekijä=Hemminki Maskulainen |huomiot= }} : Kylmän talven taukoomaan : Päivän penseys soimaa, : Vilun valjun vaipumaan : Auttaap’ auringon voima. : Kevät käkee kesän tuomaan, : Hengettömiin elon luomaan; : Kovan kallon alta : Meri, maa ja mantereet, : Orot, kedot ja kankareet : Toivovat suven valtaa. : Pilvet pakohon pyrkivät, : Seistys taivaan täyttää, : Ilmat ankarat asettuvat, : Aurinko lämpimäns’ näyttää. : Toukoo toivottaa kyyhkynen, : Lintu pieni pääskynen : Suven sanoman saattaa; : Käet kukkuvat kuusistoss’, : Linnut laulavat haavistoss’, : Visertäin suven virttä. : Lehdet puihin puhkeavat, : Vesoovat suuret ja pienet, : Metsät, vainiot vihoittavat, : Kasvavat niityt ja niemet; : Kukkaset ihanat kukoistuvat, : Maast’ maan yrtit ylös käyvät, : Hajahtain makealt’ päänäns’; : Kuolleet elämään ihastuvat, : Linnut, luodut kaikk’ iloitsevat, : Ilma on iloa täynnäns’. : Herran ilmeit’ ajatelkaa, : Uskokaa hänt’ hänen töistään, : Hänen murhettans’ muistakaa, : Jonka hän pitääpi meistä. : Luodut siunaa sikiämään, : Linnut, kalat kaikk’ kasvamaan, : Eläimet, laihot meill’ lainaa. : Luotuin kanssa kaikk’ iloitkaa, : Herran hyvyyttä kiittäkää, : Jonka meill’ osoittaap’ aina. {{Väinölä}} [[Luokka:Hemminki Maskulainen]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 2449 4534 2006-08-09T15:39:10Z Nysalor 5 Teinien ilosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Teinien ilosta |alaotsikko= |tekijä=Hemminki Maskulainen |huomiot= }} : Kaikell’ väell’, yhdell’ äänell’, : Ynnä yhteen veisatkaam’; : Hypät’ mahdam’, kuin me taidam’. : Taitavasti tanssikaam’! : Jalo juhla – ehk’ on surkia, : Opin orjuuden puolest’ – : Nuorten seura toivoo aina : Opin pitoo iloisest’. : Pitää, pitoo opin ilon : Anoo taitoo tavoissa. : Oll’ iloisna, ei suruisna : Vanha tapa pidossa. : Siis iloitse, ratk’ riemuitse : Nyt sä nuorten joukkio: : Joska näinä olis aina : Opin pidon olento. : Opin sauna autuas aina, : Koska vitsoill’ vihdoillaan, : Ei sairasta siit’ saunasta, : Kuin kylmält’ kylvötellään. : Opin ottaa, karttain kohta : Tapoj’ taitamattomii: : Ett’ on lyöty, siit’ on hyöty, : Seuraa taito, toimiki. {{Väinölä}} [[Luokka:Hemminki Maskulainen]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 2450 6047 2006-09-24T15:28:55Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Wikipedia}} '''Hemminki Maskulainen''' (n. 1550–1619) == Laulut == * ''[[Keväällä]]'' * ''[[Teinien ilosta]]'' [[Luokka:Hemminki Maskulainen]] 2451 4536 2006-08-09T15:39:38Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] 2452 4539 2006-08-09T21:44:05Z Nysalor 5 Katoovaisuudesta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Katoovaisuudesta |alaotsikko= |tekijä=Juhana Cajanus |huomiot= }} : Etkös ole, ihmisparka, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;aivan arka, : Koskas itket päivät yöt, : Koska suret suuttumatta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;puuttumatta : Muistain tuonen murhatyöt. : Tapa vanha tappavalla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vierahalla : Luojan laitoksen perään: : Hyvät, huonot lapsinensa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lankoinensa : Syöksee, sulloo maan poveen. : Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;maaksi murtaa : Hirmukourilla kovin; : Turhat toivot, toivotukset, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;voivotukset : Parkusuussa pelkurin. : Poies parku paneminen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;katsominen : Kaiken mailman menoja; : Katso kaikki katseltavat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuunneltavat, : Eikö kaikk’ oo loppuva? : Mitä maassa mateleepi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;käveleepi, : Maaksi pitää muuttua; : Mitä puussa piiskuttaapi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuiskuttaapi, : Puusta pian putoaa. : Lennä lintu minkä lennät, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;et sä lennä : Kovan kuolon käsistä; : Saa se linnun lentävänkin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;rientävänkin, : Tuuleksentelemasta. : Kell’ on ruumis raittihimpi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;rautaisempi, : Kuin on kalalla meren? : Surma toki surmeleepi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;turmeleepi : Kalakarjankin veden. : Hauta valmis vähäisillä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kalasilla : Hirmuhauin kuvussa; : Hauin hauta kuohuvassa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kattilassa, : Puhuvan myös povessa. : Ruohot raukat raukenevat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ehkä ovat : Kukassansa koreat; : Puut ei pääse paksujuuret, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;pienet, suuret : Kasvaissansa kaatuvat. : Kivet kovat kallioilla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kankahilla : Mullaks rikki murretaan; : Rauta kaikki repäisevä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;raateleva : Ruostehelta raadellaan. : Ei niin vähää, väetöntä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;voimatonta, : Jota surma säästänee; : Ei niin vahvaa, väellistä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;voimallista, : Joka kuolon kestänee. : Kannelle jos kaiken ilman : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;heität silmän, : Sitä tutkit tapoineen: : Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;poikkee, pyöryy : Taivas kirkas tähtineen. : Kerran kääntyy kääntymästä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vääntymästä, : Kääntyy kääntymättömäks, : Kääntyy käskyllä kovalla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaikkivallan : Tyhjäksi, tavattomaks. : Täm’ on tuoni tulisella : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;taivahalla, : Tämä tähtein pesällä, : Täm’ on ikä ihanalla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;auringolla, : Vahvuus tää vahvuudella! : Siis ei ole olevata, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;pysyvätä : Tämän mailman menoissa: : Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kaikki puuttuu : Luojan luotuin seassa. : Tätä aina ajatella, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;muistutella : Pitäisi sun syntisen; : Tästä ottaa ojennusta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;huojennusta : Säikähtyissä sydämmen. : Mik’ on ilo rikastua, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;rakastua : Kaupungissa katoovain? : Mik’ on ilo oleskella, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;asuskella : Tässä tilassa turhain? : Etsi muuta elantoa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;olentoa, : Pyydä taivahan taloon; : Etsi meno muuttumaton, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;puuttumaton, : Pyri pyhien iloon! : Siell’ on riemu rikkahampi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;runsahampi : Asunnoissa taivahan, : Siellä laulat lapsinesi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lankoinesi : Voiton virttä Jumalan. : Kosk’et koskaan kuolematta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;katoomatta : Sinne täältä tulla saa; : Sydän sulla, syntisparka, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;aivan arka, : Että suret kuolemaa! {{Väinölä}} [[Luokka:Juhana Cajanus]] [[Luokka:Runot]] 2453 9690 2006-12-24T21:15:27Z Nysalor 5 Katso myös -osio {{Wikipedia}} '''Juhana Cajanus''' (1655–1681) == Laulut == * ''[[Katoovaisuudesta]]'' == Katso myös == * ''[[Johannes Cajanus]]'' [[Luokka:Juhana Cajanus]] 2454 4541 2006-08-09T21:44:25Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Cajanus, Juhana]] 2455 4542 2006-08-09T22:04:48Z Nysalor 5 Jesuksen syntymisestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jesuksen syntymisestä. |alaotsikko=(1 luku Ilolaulussa Jesuksesta) |tekijä=Mattias Salamnius |huomiot= }} : Kansa outoja anoopi, : Ikävöitsee ilma kaikki : Menot kurjat kuultaksensa, : Saadansa sadat sanomat: : Vaan ei tottele tosia, : Tutki tarpehellisia, : Kuinka kulki suuri Herra, : Luoja itsensä alensi, : Joutunut Jumalan poika : Alemmaksi enkeleitä; : Ylimmäisnä ollessansa, : Alas astui taivahasta : Tänne syntisten sekahan, : Näin samos sana lihaksi, : Otti Herra orjan muodon, : Kun oli ennen ennustettu : Herra hengeltä hyvältä, : Miesten kautta kaunihitten, : Patriarkkojen pyhien. : Kosk’ oli aika joutununna, : Määräpäivät päättynynnä, : Saattoipa sanan edellä, : Kantoi kaunis Gabrieli, : Herran enkeli ihana, : Natsaretin neitoselle, : Maarialle mielehisen: : Tulla Luojan tuottajaksi, : Äitiksi ison Jumalan, : Ilman miehen yhteyttä, : Herran voiman varjoomalla. : Ajan aivan joutuessa : Suuren syntyä Jumalan, : Käypi käsky keisarilta, : Esivallalta varoitus, : Aivan uusi Augustuksen, : Vetävä veron tekohon, : Ruomista rahan anova, : Jonka alla Juudan kansa : Elääpi ajalla sillä, : Ilman vallatta omatta, : Niinkuin ennen ennusteli, : Jaakobi jalo saneli. : Kukin kulki kaupunkiinsa, : Lipoi linnahan omahan, : Ala riensi arvionsa. : Joosefi jalo saneli, : Maarialle muistutteli: : Pitäis mennä Bethelihin, : Ala arvion asua; : Valmistit vaeltamahan. : Läksit kahden kulkemahan. : Joutuupi Jumalan äiti : Betlehemin pellon luoksi, : Kulki kohta kaupunkihin; : Vaan ei tuttane tuvissa, : Kammioihin käskettäne, : Ei suoda siaa salissa. : Itse ukselta isäntä, : Alta harjan halliparta, : Katsoi pitkin peukalonsa, : Kohden korsua kökötti, : Tallin usta tarkoitteli: : Siellä saanette sianne, : Majan köyhät matkamiehet; : Isot istuvat tuvissa, : Pöyhkeämmät pöydän päissä; : Korsuhun kovalykkyiset, : Pihattohon pienemmäiset. : Noi teit tallihin tilansa, : Luoksi luontokappalitten, : Aasien asuinsialle. : Syntypäivä päälle käypi: : Syntyi soimessa Jumala, : Herra pahnoilla parahin! : Toiset silkissä sinisnä, : Punaisena purpurassa, : Kulta kiiltävä käsissä, : Sormissa kivet koriat! : Herra heinillä suloinen, : Kapaloissa kaunis Luoja. : Isä istui taivahassa, : Äiti valjussa vajassa; : Neito ruokkiipi nisällä : Kaitsiata kaiken luodun; : Jesus itkeepi va’ussa, : Itse pilviä pitävä, : Hallitseva taivahia. : Aasi tunteepi apunsa, : Härkä Herransa havaitsi, : Vaan ei pojat Bethlehemin. {{Väinölä}} [[Luokka: Mattias Salamnius]] [[Luokka:Runot]] 2456 4543 2006-08-09T22:04:57Z Nysalor 5 Pääsiäisjuhlan säätämisestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pääsiäisjuhlan säätämisestä. |alaotsikko=(6 luku Ilolaulussa Jesuksesta.) |tekijä=Mattias Salamnius |huomiot= }} : Läsn’ oli juhla Juutalaisten, : Kuulu päivä pääsiäinen: : Käsky korkian Jumalan, : Kauvan aikaa jo alettu, : Säätty maalla muukalaisten : Edessä Egyptin herran, : Joka vaivais vaikiasti : Jalon joukkoa Jumalan : Orjuudella ankaralla; : Päivät tiiliä tekevät, : Yöllä korsia kokosit, : Ha’it varpuja varahin, : Hiljaan hietoa vetivät. : Viimein johdatti Jumala, : Poies vaivasta vapahti, : Otti orjahuonehesta : Käsivarrella kovalla, : Lähdetti meren läpitse; : Antoi voiman Aaronille, : Monet merkit Moosekselle, : Muille muistoksi pahoille, : Kuink’ on raskas Herran ruoska. : Hätä häälyypi käsissä, : Herran kourissa kuningas : Päästi kansan kiiruhusti, : Poies käskeepi paeta. : Kansa kaaressa meneepi, : Veden rantahan radissa, : Puolehen Meren Punaisen : Jalon neuvosta Jumalan. : Kurja kuuleepi kuningas : Meren estävän menosta; : Kohta kulkeepi perässä, : Näitä viskoen vihassa: :»Joko nyt joukko päästetähän, : Orjat onneksi pakenit? : Kukas muureja kutoopi, : Kuka vallit valmistaapi?» : Kohtapa joutuvat kokohon : Miehet miekasta parahat: :»Jällen tuokamme takaisin, : Orjat työhön ottakamme!» : Jopa joutuupi lähemmä, : Herran laumoa likeni, : Kansa parkuupi pakossa; : Mooses huokais hartahasti: :»Ei vara edespäin mennä, : Sia siirtyä sivulle; : Vesi väljä on edessä, : Kalliotkin kahden puolen, : Jäljessä vihaaja julma; : Miekka välkkyypi verinen, : Henki huokuupi hevoisten». : Kohta kuuluupi humina, : Puhui pilvestä Jumala: :»Mitä Mooses huokaelet, : Valitat niin vaikeasti? : Saata sauvasi vetelien, : Keppis aaltohon aseta!» : Saatti sauvansa vetehen, : Aaltohon kepin asetti: : Vesi vieryypi mäeksi, : Kallioksi kahden puolen, : Aalto pilvihin yleni, : Jätti pohjan paljahaksi. : Mooses mielellä hyvällä, : Aivan Aaroni ilossa, : Kansa kaikki riemuissansa : Menevät meren läpitse, : Kuivin jalvoin kulkenevat. : Kurja mieleltä kuningas : Läpi aaltojen ajaapi : Jalon joukkoa Jumalan, : Meneepi meren sisälle. : Vesi kaatui kahden puolen : Aivan yhtehen äkistä, – : Kuten seinät korkeammat, : Muljahtavat linnan muurit, – : Peittääpi pahojen parven. : Vaan sinä samana yönä, : Koska kansa ulvos kulki, : Juhla säätty on Jumalan, : Pääsiäinen päälle pantu: : Yksivuotisen karitsan : Käski kansansa Jumala : Tapettaa joka talossa, : Ukset viskoa verellä, : Pisoitella pihtipielet, : Oven päällisen punata: : Merkki Herran huonehissa, : Ett’ei surma sais sisälle, : Jolla löi Egyptin maata; : Antoi murhaajan mureta : Esikoiset kaikki tyynni, : Aina asti kuninkahasta, : Ett’ asti elä’imihin. : Huuto kuului huike’impi : Kansan kauhean seassa, : Vaan ei joukossa Jumalan : Pääse murhaaja majahan: : Ukset viskottu verellä, : Punaisella pihtipuolet, : Ruusunkarvalla karitsan. : Muistoksi tämän imehen : Juhla säätty Juutalaisten, : Joka vuonna uudistettu: : Syödä kansassa karitsa, : Pääsiäisnä puhdas lammas. {{Väinölä}} [[Luokka:Mattias Salamnius]] [[Luokka:Runot]] 2457 6118 2006-09-24T15:32:27Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Wikipedia}} '''Mattias Salamnius''' (n. 1650–1691) == Teokset == * ''Ilo-Laulu Jesuxesta'' # ''[[Jesuksen syntymisestä]]'' # ''[[Jesuxen Syndymisen Ilmoittamiseks Paimenille]]'' # ''[[Tietäjät Idäst etsivät Jesust ja händä palvelevat]]'' # ''[[Herodexen tyranneudest Jesusta ja viattomia Lapsia vastan]]'' # ''[[Jesuxen Opetuksesta ja Tunnus tähdeistä]]'' # ''[[Pääsiäisjuhlan säätämisestä]]'' [[Luokka:Mattias Salamnius]] 2458 4545 2006-08-09T22:05:28Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Salamnius, Mattias]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Salamnius, Mattias]] 2459 4546 2006-08-09T22:17:34Z Nysalor 5 Suomen iloääni Narvan voitosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomen iloääni Narvan voitosta |alaotsikko= |tekijä=Anders Aschelinus |huomiot= }} : Tsaar’ Pietari Muskossa sankari suur’ : Ol’ mielestäns väkevä sangen, : Niin että hän humulla tuimalla juur’ : On Ingrinmaan sisälle langenn’: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suur’ tavar’ ol’ myöt’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja kultaiset vyöt – : Me kuitenkin Jumalass’ sodim’! : Vaikk’ Venäjän poijill’ niin paksult’ sen maan. : Kuin tomu ja santa, hän täytti, : Ett’ joukkoa seuraamast’ joukko ei laann’, : Ja vihansa julmuuden näytti, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niinkuin peto suur’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tai kuin traakki juur’ – : Me kuitenkin Jumalass’ sodim’! : Kun Narvaan hän siirtyi joukkoinsa kans’, : Niin kaupungiss’ pelko suur’ paisui; : Hän käski sen asujain kohdastans : Koht’ avata portit, ja lausui: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tott’ kaupungin me : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kyll’ kukistamme – : Me kuitenkin Jumalass’ sodim’! : Mut kaupunki rohkia ol’ itsestäns : Ja venäläist’ kohtas näill’ sanoill: : Niin kauvan kuin veri on lämpimänäns : Edesvastaan<ref>puolustan, turvaan.</ref> ma Inkerin majoi! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Täst’ Venäjän mies : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;On kovassa hiess’ – : Näin Jumalass’ sotia tahdom’! : Kaarl’ kuningas ratsas- ja jalkaväell’ : Koht’ valmisti itsens ja sanoi: : Nyt, poikani rakkahat, paastoll’ ja hiell’ : Tykö Herran me astumme anoin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ett’ voisimme viel’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Me ratk’ tällä tiell’ : Pois puolestamm’ ryssiä luoda! : He vastasit kaikki kuin yhdestä suust’: : Niin, kuningas, kuolla tai voittaa! : Sill’ emme nyt tiedä mistäkään muust’, : Vaan hänen pois uljaasti soittaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos Jumala suo : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja apunsa tuo – : Näin Jumalan avulla sodim’! : He tulit kuin karhut, joilt’ poijat on poiss’, : Ratk’ avoimill’ kidoilla, suilla, : Ja Leijonaa seuras niin paljon kuin voit : Maall’, merell’, niin kaduill’ kuin kuilla; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hän vaaroiss’ ol’ läss’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eik’ itseäns sääst’ – : Näin Jumalan avulla sodim’! : Siis Venäjän majat yksmielisest’ : He valloitit väkeväst’ päänäns. : Hän voiton siis sai niin urhollisest’ : Eik’ enempää muistanut hätääns; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja iloa täynn’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Läpi vallein hän käy : Näin Jumalan avull’ hän soti! : Mont’ tuhatta nukkui koht’ paikassa siin’, : Mont’ tuhatta upposi vesiin, : Mont’ tuhatta otti Kaarl’ kuningas kiin’ : Ja antoi ne vartiain käsiin; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mont’ tuhatta viel’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hält’ rauhaa rukoil’ – : Näin Jumalan avull’ hän soti! : Tsaar’ Pietar kyll’ lupas taas keväällä tull’, : Mut emme hänt’ enempää pelkää. : Kaarl’ kuningast’ ravitse, Herra, ijäll’, : Hän hosukoon venäläist’ selkään! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Näin toivomme viel’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Äl’ apuas kiell’, : Ett’ Sinun me avullas sodim’! <references/> {{Väinölä}} [[Luokka:Anders Aschelinus]] [[Luokka:Runot]] 2460 4547 2006-08-09T22:17:48Z Nysalor 5 Listaus '''Anders Aschelinus''' (k. 1703) == Runot == * ''[[Suomen iloääni Narvan voitosta]]'' [[Luokka:Anders Aschelinus]] 2461 4548 2006-08-09T22:17:51Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Aschelinus, Anders]] 2464 4562 2006-08-14T19:22:45Z Nysalor 5 Kaarle XII:n kuolemasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaarle XII:n kuolemasta |alaotsikko= |tekijä=Zacharias Lithovius |huomiot= }} : Surullisten Suomalaisten : Parkupuheet, Pohjalaisten : &nbsp;&nbsp;Ison itkun ilmoitukset, : &nbsp;&nbsp;Vaikeammat valitukset. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;(Vähän lyhennetyt). : Oho orpoj’ onnettomi’! : Alimmaisi’ armottomi’! : Vaivattua valtakuntaa! : Suomen saarta surkeata! : Kuinka kävi kätehemme, : Kovuus kohtais kotohomme, : Osaisit onnettomuudet, : Vahingot, viel’ vaivaisuudet! : Sillä siirtyi sankar suuri, : Maakunnasta myöskin muuri, : Iso isänt’ isänmaasta, : Valtakunnast’ vainotusta, : Kaatui kullainen kuningas, : Alimmaisilt’ armollinen, : Lankeis luodilt’ lentävältä, : Pyllist’ pyssylt’ paukkuvalta, : Norjan nurmelle nykertyi, : Tylyn Tanskan tanterelle. : Entisiä edessäni : Aikoj’ ajatellessani, : Monet muistuu mieleheni, : Johtuu joskus järjelleni; : Kuinka kaikkein Korkeamman : Tahdon täytyy tarkkaisimman : Tapahtua tähdiss’, tuuless’, : Maassa, muuallakin, meress’, : Ihmeellisest’ itse ilmass’. : Joka paikass’ juuri julki : Kuinka kaitsi kuningasta, : Varjel’ vaaroist’, vahingoista, : Alust’ armollisest’ autti : Jumal’ itse ihmeellisest’. : Nimittäin Narvan nurmell’ : Voiton veti vähäll’ väell’ : Venäläisilt’ verrattoman; : Puolan pelloll’ päästyänsä : Väkinensä voiton väänsi, : Augustusta ahdisteli, : Pahan paavin parvest’ päästi, : Saattoi Saksass’ voimallisest’ : Vapauden vainotuille. : Mutta muuttuivat mokomat : Otolliset onnen otsat, : Sangen suureksi suruksi, : Kadotukseksi kovaksi, : Pyrittyä Pultavahan, : Tartarilt’ talutettua. : Vaka valta varjel’ vielä : Voideltuaan voimallisest’, : Pehtaroi kun Benderissä, : Soti sijass’ soukkaisessa, : Turkin tuiman tanhualla, : Monta maahan martaaks mätti, : Janitsaarein ioukost’ jätti. : Jumal’ jälleen johdatteli, : Joukkoinensa johdatteli : Kotihinsa kulkiessa. : Mureheksi riemu muuttui, : Sangen suureksi suruksi. : Vaikka vaivoin vaadittihin, : Pahat pois pakenemahan, : Kuiten kaikkein Korkeamman : Tapaht’ tahdost, totisimman, : Että eros esivalta, : Kuoli kuulu kuninkaamme, : Lankeis luodilt’ laumaltansa. : Kätes kiivahast’ kirottu, : Sormes, suones sadateltu, : Kinttus kivust’ kuivatkohon, : Jäsenesi jäätyköhön! : Joka joutses jännittelit, : Panit pyssyt paukkumahan, : Ampumahan arvollista, : Voideltua voimallista! : Kukkulat kaikk’ korkeammat, : Tunturit te Tanskan tuimat, : Norjan niityt, nurjat nurmet, : Manterehet, maat ja metsät : Mureeks mustaks muuttukohot, : Surekohot surkiasti! : Älköhöt äkätkö äänet, : Saapuko satehet sinne, : Koskeko kanss’ koskaan kaste : Vihollisten vainioille, : Sillä siellä sodan sankar : Ammuttihin aivan ankar. : Älkäät ilkeät iloitko, : Rivot riettahat riemuitko, : Vaikka vaipui voimallinen, : Kaatui kullainen kuningas, : Ruumis rangaksi raukeni, : Meni martaaks manterehen. : Sielu siirtyi parempahan, : Pyrki taivahan talohon; : Kunnia kuuluupi kauvas, : Mainitahan mailmassakin : Kuuluisan kuninkaan Kaarlen, : Sankarin sodassa suuren! {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Zacharias Lithovius]] 2465 5980 2006-09-24T15:25:18Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Wikipedia}} '''Zacharias Lithovius''' (1672–1743) == Runot == * ''[[Kaarle XII:n kuolemasta]]'' [[Luokka:Zacharias Lithovius]] 2466 4564 2006-08-14T19:23:04Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Lithovius, Zacharias]] 2467 4566 2006-08-15T16:01:31Z Nysalor 5 Kehtoruno {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kehtoruno |alaotsikko= |tekijä=Henrik Lilius |huomiot= }} : Tuutilainen, tuutulainen, : Lepäele lapsukainen! : Levon lainaaja lepyinen, : Jesus sua siunatkohon! : Nuku, nuku nukkeroisein, : Makaele maidonjuoja! : Kuin on maitokin makoinen, : Unes olkohon suloinen! : Kuin on kätes kiinnitetty, : Kupeheses vyöllä vyötty, : Niin sua Jesus itsehensä : Uskon nuoralla niveli. : Jumala sun itse otti : Liittohonsa lapseksensa, : Jesus vioista virutti, : Pyhä Henki pyhitteli. : Älä itke, enkelisein, : Vaikeroitse, vaiveroisein! : Jesus kaunis kumppaninas, : Pyhät vartiat va’ussas. : Nuku, nuku, nukkeroisein, : Makaele maidonjuoja! : Liekuttelen linnuistani, : Ainoata armaistani, : Kehtos käärin kukkasilla, : Kasvos peitän kaunihisti. : Koska olet kyllin saanut, : Hopeaisein, hienoisesta, : Heräele, herttukaisein, : Ilman itkutta isotta! : Palkkas on pantuna povessa, : Maito mesi-mieluhinen. {{Väinölä}} [[Luokka:Henrik Lilius]] [[Luokka:Runot]] 2468 10051 2007-01-14T14:55:21Z Nysalor 5 Kehto Runo '''Henrik Lilius''' (1683–1745) == Runot == * ''[[Kehto Runo]]'' * ''[[Kehtoruno]]'' [[Luokka:Henrik Lilius]] 2469 4568 2006-08-15T16:01:51Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Lilius, Henrik]] 2470 6106 2006-09-24T15:31:38Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Siitä suuresta surkeudesta, joka Suomessa oli v. 1714 ja 1715 |alaotsikko= |tekijä=Gabriel Calamnius |huomiot= }} : Muukalainen muulta maalta, : Venäjältä vierahalta, : Meidän maalla matkustaissa, : Tuimuudella tultuansa, : Söi siat sikiöinensä, : Karitsat kapehinensa, : Kanat kaikki karisteli, : Kukon poijat kuristeli, : Löysi lehmät, löysi leivät, : Havitteli härkälaumat, : Veipä hevot heinikoista, : Varsoinensa vainioista, : Pani kaikki kartanoissa : Peri puulle puhtahalle. : Lapsi parat laattialta, : Imeväiset istualta, : Pojat äitin polven päältä, : Piiat pienet tuolta täältä, : Otti oi! oi! orjiksensa, : Ainoisiksi aljoiksensa; : Vaimot vallitsi väkisin, : Kaunihimmat kaiketikkin, : Sydämmellä surkialla, : Miesten mielellä pahalla. : Vanhimmaiset valkiahan : Pani pahoin paistumahan, : Kädet köytti kiintiästi, : Kapaloitsi kalvosista, : Seljän päälle singotteli, : Piiskallansa pingotteli, : Kysyi: kussa kukkarosi, : Hohtavaiset hopiasi, : Kussa kullat kirkkahimmat, : Kalut kussa kallihimmat, : Kussa kaikki kattilasi, : Kussa tiskisi tinaiset, : Kussa punainen pukusi, : Varsin juhlavaattehesi! – : Veden vääntääpi verisen : Selkiöistä silmistäni, : Hi’en hiuksista hioopi, : Poskipäästä pusertaapi, : Muistuessa mieleheni : Vihollinen venäläinen, : Kuinka muodolla monella : Vaati aina vaivaisilta : Tavarata taipumatta, : Omaisuutta ostamatta. : Mikä virkois vihdoin siitä, : Mikä kuoli kurjan lailla! – : Korvessa oli kotomme, : Maantiellä majasijamme. : Kirkkotiemme kivistöllä, : Metsän petojen pesillä, : Karhut kanssakumppanimme, : Pyry päiväpaistehemme. : Ei mieli mesiä tehnyt, : Kylki kuuta kasvattanut : Pahan pakkaisen käsissä, : Kovan ilman kouratessa, : Pahimmissa päivissämme, : Hengen hädäss’ heltehessä; : Moni heitti henkensäkin, : Vaipui poijes varvikkohon, : Kuoli korpehen kovahan, : Kankahalle kaatui maahan. : Ruoka oli ruumenista, : Puista purtava kovista, : Oljesta oma osamme, : Petäjästä pellon siemen, : Karvas leipä lehdiköltä, : Mämmi männystä mäeltä, : Suosta suolat, suurusjauhot, : Varsin vehoista valitut, : Vesi säätty särpimeksi, : Sinukka sianlihaksi! : Sudet viimein suostuit meihin, : Pyysit päällemme poloisten, : Monta pientä pehmokaista, : Vaivaista vaeltavaista : Söivät lasta laitumella, : Täytit täytten miesten päälle. : Viisi muuta vitsausta, : Joit’ en saattane sanoa, : Oli meillä orpanoilla : Kovan Herran koston alla. : Auta ainoinen Jumala, : Päästä päivistä pahoista! {{Väinölä}} [[Luokka:Gabriel Calamnius]] [[Luokka:Runot]] 2471 5928 2006-09-24T15:21:47Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hääruno Astrildista |alaotsikko= |tekijä=Gabriel Calamnius |huomiot= }} : Minä Savon Suomalainen, : Kainuhussa Karjalainen, : Tulin tiettyhyn talohon, : Kaunihisen kartanohon, : Kuulin siellä kumman äänen, : Tomun totisen tohinan: : Vaimo parat paksulliset : Niinkuin pörhöiset pirisit, : Piiat pienet, pikkaraiset, : Pitkin seiniä sirisit. : Kohta kysyin kohtapäätä : Tuommoisen tohinan syytä, : Johon vastais vaimopuoli, : Martan töitä toimittava: :»Nyt on Astrild astununna, : Talohon tomulla tullut, : Joll’on vasamat vakaiset, : Ampuneuvot ankarimmat, : Joll’on piikit niinkuin piilit, : Teräviksi tehdyt nuolet. : Niill’ on tullut tappeluhun, : Kilvan nymfien kisahan, : Sysännyt sydämmen kautta, : Talon tiettyä tytärtä, : Karannunna kantapäille, : Aivan astunut likelle, : Ett’ on hieno niveltynyt, : Niveltynyt nilkkaluusta : Jalka neitosen jaloimman, : Meidän Marian mainittavan. : Siit’ on meteli majassa, : Huhu siitä huonehessa, : Siitä kaikku kartanossa, : Sill’ on meillä mieli panna : Ansat Astrildin etehen, : Ett’ei kauvas kartanosta : Juokse aivan joutuisasti, : Mutta pahan parantaapi, : Sydämmen sitoopi syrjän; : Löytää tästä lääkityksen, : Hienoimman hivellyslangan : Sydämmelle särjetylle, : Nilkoille niveltyneille.» : Tuossa viivähdin vähäisen, : Katsoin naisten naalan päälle. : Katso, Astrild ainokainen : Oli saatu satimehen, : Kussa luki lääkitykset, : Kiivahasti kirjoitukset, : Kuinka pitäisi parata : Sairahaksi saatettua. : Sairas kuin sanoman saapi, : Katsomahan kapsahtaapi: : Jonka Astrild ainokainen : Sivuupi sylihin kohta, : Kaikki haavat hauteleepi, : Kipupaikat parantaapi, : Sydämmen sitoopi syrjän, : Jatkon jalkahan paneepi! : Tuopa sydäntä sukaisi, : Munkin mieltäni mutaisi! : Runoihin rupesin kohta, : Lattialla laulamahan: : Kiitos Astrild ainokainen : Hyvin aivan ampumasta, : Paremmin parantamasta, : Kiitos, kiivahin sodassa, : Taitavainen tappelussa! : Siitä kannan kallollesi, : Siitä painan pääsi päälle : Kruunun kullasta kudotun, : Palmupuista palmikoitun, : Toivotan todella sulle : Onnen kaiken olkapäille! {{Väinölä}} [[Luokka:Gabriel Calamnius]] [[Luokka:Runot]] 2472 9855 2007-01-06T20:30:55Z Nysalor 5 Vanha Keväillä tehty Hää-runo '''Gabriel Calamnius''' (1695–1754) == Runot == * ''[[Hääruno Astrildista]]'' * ''[[Siitä suuresta surkeudesta, joka Suomessa oli v. 1714 ja 1715]]'' * ''[[Vanha Keväillä tehty Hää-runo]]'' [[Luokka:Gabriel Calamnius]] 2473 4572 2006-08-15T16:03:09Z Nysalor 5 Onnentoivotus väitökseen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onnentoivotus väitökseen |alaotsikko= |tekijä=Abraham Achrenius |huomiot= }} : Tuonain temmaisi täst minu muodois muttuva Morpheus, : Temmais, valpana vei, eipä suonut sippura silmill, : Vei minu, vei vijtan, cusa virsiä veisasi Virtus, : Veisais näin: tule tän Musain vesa vickelä vircuin, : Cuin vetelet vinhast Aganippen vainjosa vettä: : Juox, tule tän tänäpän, täsä tie, täsä tanhoa toimen, : Tie joca selkiä lie, joca vie, joca taitane taivast : Päin vetä, paitz pelvot ylitz onnet et ongalet alhoin, : Pindin paisumen pääl, cusa cunnia canda cathedras : Crunun caickile nijl, jotk sinne on sattanet itsens: : Sijs tule tän tänäpän: vedä, veickoni, virsuja väljäll, : Seura ny’ meit yll’ öit, pyri pääl, lue, lauluja laske, : Eij täsä turmel työ, vaick tappura pistäpi pensas, : Eij täsä tuoxua tul, vaick canda se, crapise cannois: : Sijs pidä pääl, joca sääl, kyl cunnian cuckula caicu, : Cuins heljäl helinäl Heliconillen huittulen<ref>huitoillen.</ref> hyppät. : Näin veisais Virtus: tämän äckeis taitava toimen, : Cans taidon Toveritz’, joca nurcasa nurisi nurmen, : Äckäis sen, meni sinn’; ja jos ennen seuraisi sijvos, : Kyl sala kyl caunist, jo ny’ jälkiä jättele julki. : Jälkiä jättele julk, minä vihdoin vidasa virgon, : Nyt toivon totisest: caick caiketi kändykön onnex. <references/> {{Väinölä}} [[Luokka:Abraham Achrenius]] [[Luokka:Runot]] 2474 4573 2006-08-15T16:03:19Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Abraham Achrenius''' (1706–1769) == Runot == * ''[[Onnentoivotus väitökseen]]'' [[Luokka:Abraham Achrenius]] 2475 4574 2006-08-15T16:03:25Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Achrenius, Abraham]] 2476 9647 2006-12-23T19:44:40Z Nysalor 5 Katso myös -osio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jumalan pyhästä laista |alaotsikko= |tekijä=Johan Frosterus |huomiot= }} : Tuli tuuli tunturilta, : Edomin etelämaalta, : Paksu pilvi Paranista, : Josta tuli tuiskuaapi, : Tulen liekit leimahtaapi, : Jyrinät ylen jyreät, : Pelättävät paukaukset. : Oli tuska tullessakin, : Kova kipu kallioilla, : Vuoret aaltoina ajeli, : Paukkui vuorten patsahatkin, : Sinai syttyypi tulesta, : Horeb horjuupi kovasti. : Onpi Luoja liikkehellä, : Luojan voima vallassansa : Ihmisille ilmestyypi. : Hänen vaununsa vakava : Kulki pilven kukkuloita : Rakehitten rattahilla. : Taivas selkeä sakosi : Mustan pilven peittehestä, : Tiukkui taivahat sadetta, : Vesi vuoti viljavasti. : Liikkui luodut luonnossansa, : Liikkui Luojan liikuttaissa, : Kaikkivaltiaan käsissä. : Nämät oli nähtävissä, : Mutta eipä siedä silmä : Nähdä näkymättömiä, : Kukapa saattaapi sanoa, : Jot’ei ole ennen nähnyt : Eikä kuullut korvillansa? : Kuka saattaapi sanoa, : Aivoillansa arvaella, : Mitä enkelein esissä, : Mitä taivaassa tapahtui, : Henkein suuressa hovissa, : Kaunihissa kartanossa? : Pyhän Herran palveliat, : Seebaotin sotajoukot, : Suuret sankarit sodassa, : Kirkkaudessa koreat, : Seisoi tuhannen tuhansin, : Joukoissansa juontehessa, : Tekemässä taitavasti : Palvelustansa pyhästi. : Helisi heleä torvi, : Pauhasi pasuunan ääni, : Kaikui korvissa kovasti, : Pelko pyörrytti parahat, : Rohke’immat raukesivat. : Ylimmäisen ystäväkin, : Jalo tuttava Jumalan, : Mooses miehistä valittu : Tunnustaapi tuskissansa: :»Minä vapisen, värisen, : Polvet puuttuvat minulta». : Kaikki kansa katsellessa, : Katsellessa, kuullellessa, : Pyysi pelvosta paeta : Kuolemata kauheata. : Minne poloinen pakenet : Kaikkivaltiaan kädestä? : Eipä turvaa tuonta vasten, : Sinaissa suojelusta : Vastoin la’in vaatimusta, : La’in kanteita kovia. : Istui Herra istuimelle, : Kiivas Kunnian Kuningas : Lakiansa latomahan, : Sulki lavean lakinsa : Käskysanaan kymmenehen. : Puhui selkeät sanansa, : Lujat juuri lupaukset, : Hedelmät hyville töille; : Kovan koston uhkaukset : Peloksi pahoille töille. : Nämät vaativat vakaasti : Taidon, tahdon, taipumusten, : Ajatusten, aikomusten, : Kielen, käytösten, tekojen : Viatonta, virheetöntä : Puhtautta puuttumatta. : Mitäs vielä vilpistelet, : Juonissasi juonittelet? : Onko vilpissä varoa, : Valellessa varjelusta? : Tunnusta tapasi tuimat, : Paljasta paha sisusi. : Sydämmes on syvä hauta : Täynnä häijyjä haluja, : Kauheata kankeutta, : Ylevätä ylpeyttä, : Iloittelet ilkeöille, : Tavoille tavattomille, : Vastoin Luojasi lakia. : Onkos Herra herjennynnä, : Vaijennut vakaa Jumala, : Laskenut lujan lakinsa : Meidän mielivaltaisamme? : Etkös tiedä täydellensä : Tulevas tilin tekohon? : Tulet totta tuonen tullen, : Tulet vastoin tahtoasi, : Tulet käskyllä kovalla, : Koska torvi taivahalta : Kutsuu kuollehet kokohon, : Herättääpi haudoistansa, : Tuopi tuomion etehen; : Koska meret mullistuvat, : Tuli tuima kaikki syöpi, : Voimat vahvat taivahankin : Värisevät, vapisevat. : Voivotukset vallan saavat, : Parku suusta pakahtuupi; : Soisit, vuoret vääntyisivät : Poloiselle peitteheksi; : Mutt’ ei pääsekkään paolle : Kovan kostajan käsistä. : Ei ole turvaa tuonta vasten, : Sinaissa suojelusta : Vastoin la’in vaatimusta, : La’in kanteita kovia! : Työsi kaikki kaunihimmat : Ovat kaikki kelvottomat, : Niinkuin huonon hämähäkin : Verkko sulle vaatteheksi. : Nyt on vielä armon aika! : Matkaa toiselle mäelle, : Pyri, käänny Golgatalle; : Siell’ ei ole tulen tuisku, : Eikä jylkeä jyrinä. : Siellä rauha raketahan, : Siellä armo annetahan, : Jesus joutuu turvaksesi, : Päästää pauloista pahoista, : Kuolon kauhean kidasta. {{Väinölä}} == Katso myös == * ''[[Jumalan Pyhästä Laista]]'' (''Turun Viikko-Sanomissa'' 1820 ilmestynyt pitkä versio) [[Luokka:Johan Frosterus]] [[Luokka:Runot]] 2477 9734 2006-12-27T18:26:34Z Nysalor 5 Onnen toivotus Avio-liittoon '''Johan Frosterus''' (1720–1809) == Runot == * ''[[Jumalan Pyhästä Laista]]'' (''Turun Viikko-Sanomat'', 1820) * ''[[Jumalan pyhästä laista]]'' (''Väinölä'', 1899) * ''[[Onnen toivotus Avio-liittoon]]'' [[Luokka:Johan Frosterus]] 2478 4577 2006-08-15T16:03:55Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Frosterus, Johan]] 2479 7769 2006-10-18T15:53:58Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ylhäisen lapsen haudalla |alaotsikko=(Lyhennetty.) |tekijä=Tuomas Ragvaldinpoika |huomiot= }} : Taivaan lintuin laumasta : Mainitahan kotkasta, : Että yli muiden niin : Lentää asti pilvihin. : Niin nyt tämä herranen, : Johannes, vähä sielunen, : Lensi ylös korkeaan : Taivaan saliin oikeaan, : Isän syliin Jesuksen, : Joka näki parhaaks sen, : Suloisella suvella : Nisuns’ jyvän jouduttaa. : Niinpä Jesus puheli, : Rakkaudesta saneli: : Sallikaa ne vähäiset : Tulla tykön’ lapsiset. : Surun laakson pellosta, : Mailman pahast’ alhosta, : Jossa lapset kasvavat, : Vesoina jo kuivavat. : Jesus ulos johdatti, : Isänmaahan istutti; : Siell’ on vahva satama, : Ei siell’ tuule, tuiskukkaan; : Mutt’ tää kukka ihana : Kaunis onpi kasvoilta, : Enkelitten muotoinen, : Pyhäin kaikkein kaltainen. {{Väinölä}} [[Luokka:Tuomas Ragvaldinpoika]] [[Luokka:Runot]] 2480 8441 2006-10-29T17:53:50Z Nysalor 5 Ilo-Veisu '''Tuomas Ragvaldinpoika''' (1724–1804) == Runot == * ''[[Ilo-Veisu]]'' * ''[[Ylhäisen lapsen haudalla]]'' [[Luokka:Tuomas Ragvaldinpoika]] 2481 4580 2006-08-15T16:04:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] 2482 9467 2006-12-18T14:57:40Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kaiku” uudelle nimelle ”Kaiku (Achrenius)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaiku |alaotsikko= |tekijä=Henrik Achrenius |huomiot= }} : Ilma kaunis, ihanainen, : Se’es, siksehen suloinen, : Minun laitti liikkehelle, : Kerran käymähän kuletti : Nurmimaalle nukkaiselle, : Kukkaisten kotisijoille, : Joita katsellen kävelin, : Ihantelin itsekseni. : Kävin kyynärän välistä, : Jopa seisoa sujotin, : Tahi panin polvilleni, : Uuvuin istumaisilleni, : Otin kukkaisen kätehen, : Toisen toisehen sivalsin, : Sitte veisasin vähäisen, : Sanan, kaksi kalkautin. : Jopa ääni etähältä : Kuului korvani sisähän, : Joka mua jätkytteli, : Samat saneli sanaiset. : Minä vaikenin välehen, : Ajattelin arvollansa : Siellä ihmisen olevan, : Istuksevan itseksensä, : Joka kuuli laulavani, : Lauloi laillani takaisin. : Vaan jo muistui mieleheni, : Astui aivoni sisälle : Juttu kaiusta kamala, : Kaikun katalan menosta, : Joka oli neito nuori, : Kaunis, kasvoilta ihana, : Mutta muuttui murhe’esta, : Kaikki kuivasi kokohon, : Jott’ei jäänynnä jälille : Tästä muuta tiettävätä, : Kun ääni mainittu metsässä, : Kaiku kaikki jätkyttävä. : Itsekseni istuessa, : Tätä ajatellessani, : Havaitsin havun sivulla. {{Väinölä}} [[Luokka:Henrik Achrenius]] [[Luokka:Runot]] 2483 4582 2006-08-15T16:04:28Z Nysalor 5 Papin rouville vapun päivänä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Papin rouville vapun päivänä |alaotsikko= |tekijä=Henrik Achrenius |huomiot= }} : Papin rouvat, papin rouvat nyt taas iloitkoon, : Koska saavat luottaa, : Että kaksi vuotta : Vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on. : Äijät elää, äijät elää, turvan tuottajat! : Ei ne rouvat huokaa, : Heill’ on kyllä ruokaa, : Asuinsijan, asuinsijan hyvät laittajat. : Heille riistaa, heille riistaa kasvattavat kans, : Aittaan aivan hyvää : Tarpeheksi jyvää, : Arkun sisään, arkun sisään muuta aikanans. : Karja kaunis, karja kaunis aina lisäyy, : Eikä maidon mahti, : Kellarista sahti : Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy. : Viinan vilja, viinan vilja monta virvoittaa, : Oluttakin nähdä : Yllättävät tehdä, : Joka monen, joka monen janost’ kirvoittaa. : Siis jo rouvat, siis jo rouvat pian vanukaat : Äijienne kaulaan, : Niinkuin rautanaulaan – : Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat: :»Elä kauvan, elä kauvan minun tukenan’! : Paljo multa puuttuis, : Sull’ jos tuoni suuttuis, : Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan!» {{Väinölä}} [[Luokka:Henrik Achrenius]] [[Luokka:Runot]] 2484 4584 2006-08-15T16:04:43Z Nysalor 5 Ruhtinaalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ruhtinaalle |alaotsikko= |tekijä=Frans Mikael Franzén |huomiot= }} : Eläköön kuningas, : Vilpitön ruhtinas : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suomenkin maan: : Sielläkin siivoa, : Toimea, taitoa, : Parempaa oloa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kartuttamaan. : Vaasaitten sijalla, : Vaasaitten neuvolla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hallitkoon hän: : Metsänkin kodossa : Orvollen osansa, : Pienimmäll’ omansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Säilyttämään! : Estä, oi Jumala, : Pahuuden juonia : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pimeyden teill’! : Hän ku on ilomme, : Onnemme, toivomme, : Hänelle olkoomme : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Se kuin hän meill’! : Turvana tuhatten, : Herrana sydänten : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eläköön hän! : Väärille pelvoksi, : Hyville voitoksi, : Suomelle riemuksi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eläköön hän. : Veisaa siis jalolle : Maakunnan isälle : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suomenkin maa; : Kasvattain rauhassa : Lapsia korvessa, : Rukiita nevassa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Veisaa: hurraa! {{Väinölä}} == Katso myös == * [[Eläköön Kuningas]] [[Luokka:Frans Mikael Franzén]] [[Luokka:Runot]] 2485 4587 2006-08-16T14:47:26Z Nysalor 5 Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta |alaotsikko= |tekijä=Heikki Väänänen |huomiot= }} : Jop’ on laulu laitettuna, : Sanat somat solmittuna : Rytsin<ref>Prytz (Rytsi) oli tähän aikaan tullimiehenä Oulussa.</ref> ruuasta rumasta, : Kummasta kalakukosta, : Johonk’ ol’ pantu Paltamossa : Katti karvainen sisähän, : Isossa Itäkylässä : Paltamossa mainiossa. : Kerran keskensä isännät, : Rannin miehissä rupesit : Pyhäiltana puhuhun, : Julkisesti juttelehen, : Kuin on Oulussa pahoja : Tullissakin turkasia; : Syövät syökärit rahatta, : Ilman työtä tullin miehet, : Kun vievät välistä reestä : Evähiä matkamiesten.<ref>Tässä on puheena niin sanottu »pikku tulli», joka v:sta 1622 Ruotsin vallan loppuun asti kaupunkien tulliportissa kannettiin kaikista sisään tuotavista maalaistavaroista.</ref> : Talon vaari taitavasti : Kysyypi kylän väeltä: :»Kusta nyt saisin kumppanita, : Kusta matkallen toverit? : Lähtisin minäkin kerran : Käpäisehen kaupungissa; : On mulla talia taasen, : Vielä voitakin vähäisen, : Vaikk’ on huono heinävuosi, : Mure muustakin ruuasta.» : Kohta yksi koiransilmä : Sanoopi väen seassa: :»Jopahan kotoa kyllä : Joulun eellä jouetahan, : Olis mielessä minulla : Lähtö poijes Pohjan maalle: : Lähtisin minäkin muuten : Käpäisehen kaupungissa, : Vaan onpi vähän vikoa, : Joka on kotona kauvan : Mulla muistissa pysynyt, : Poveani pureskellut: : Vietihin minulta viimein : Väkisin vasikan paisti. : Kun näki olevan reessä, : Sitä syökäri syleili, : Sitä anoi ahkerasti, : Pyysi pystössä käsinni. : Minä mies sanoin hänelle, : Puheskelin puolestani: : ’En saata evästä panna : Tyköäni, ystäväni, : Poijes matkan pitkän päässä. : Kylläpä täälläi tarvitseepi : Pureskella porvarissa.’ : Veipä sittenkin väkisin, : Vielä kiitti kinttujansa, : Hyvin kosti kynsiänsä. : Kuin ovat viekkahat viriät : Omin mielin ottamahan : Talonpoikien evästä! : Sitte kun tulin kotia, : Heti sai kylässä tietää : Akkani saman asian, : Josta akka aika lailla : Minua torui tolvanaksi. : Vaan nyt konstin mä kotona : Saatan vielä viisahammin : Tehä toisehen tapahan.» : Ottipa kissan kiiruhusti, : Tarttuupi takajaloista, : Siinä hirtti hiiren syöjän, : Pani pirtin lämmitessä : Leivän sisähän leviän. : Rupes estähän emäntä: :»Kosk’ on herja herjennynnä, : Naaraskissa naukumasta, : Niin nyljen nahattomaksi, : Siitäpä tulisi sievät, : Turkin puuhkat pulskiammat.» : Ukko uunilta puhuupi, : Partavaari paukuttaapi: :»Kyllä sinä, siivo muori, : Oike’in hyvä olisit : Syökäreille syölähille, : Kun nyt siitä kuoren poijes, : Veisitkin nahan väkisin, : Ke’en kesken paistamisen, : Siitäpä syökärit rupeais : Arvelehen aivoissansa, : Että on tähän sisähän : Jänes pantu Paltamossa; : Siitä mielehen menisi : Talonpoikien tavarat, : Vastakin repis rekiä, : Evähiä etsiskelis. : Ann’ olla katti karvoinensa, : Että tullee tuntemahan, : Mik’ on pantu Paltamossa, : Koottu kuorien sisähän, : Taherrettu taikinahan». : Isäntä ihasteleepi, : Lie’en vierehen lipuupi, : Pani kissan paistumahan, : Katin karvat kärtymähän. : Sitte kuin kuori päälle kuivi, : Taikina tuli kovaksi, : Katin päälle kankiaksi, : Ulos uunista nykäisi, : Paneepi säkin sisähän. : Sitte lähteepi kotoa : Maanantaina marssimahan, : Astuhun alusta viikon, : Kohen Oulua kokehen. : Kun tuli tykö Muhoksen, : Löysi kohta kumppaninsa. : Kumppanit heti kysyvät: :»Joko nyt jokea meemme, : Linnan tullista livumme, : Käymme kautta köyhän miehen?» : Juuruksen tykö tulivat, : Kestikievarin keolle. : Siltavouti Simpermanni : Oli juossut Juuruksehen : Tukkihin haoilla siinä : Tietä kiinni kiiruhusti, : Ett’ei joutuisi joelle, : Sieltä kulkisi kukana. : Ne, jotka jokea aivoit : Myllytullista tulehen, : Simpermannin käskyn kautta : Kangastullihin kävivät. : Pistit ensin pienen leivän : Tulliherralle kätehen; : Tästäpä herra herjemmäksi, : Kovin koiraksi rupesi, : Sanoi herra hilpeästi: :»Ketä sinä tällä kerjulaista : Pilkkoat pila-isäntä, : Ompa sulla suurempia, : Kalakukkoja komeita? : Anna mulle muutamainen : Teiän maanne maistiksista.» : Mies se mielellä hyvällä : Sysäsi kukon kätehen, : Jonk’ oli sisähän kissa, : Pantu katti karvoinensa. : Hetipä käski tulliherra : Tämän miehenpä tupahan, : Kutsui Rytsi ruukostille, : Antoi kahvit, antoi punssit, : Vielä viinatkin lisäksi. : Kun oli sarikat saanut, : Ryypyt suuhunsa suloiset, : Mies heti meni ka’ulle, : Sieltä poikkes porvariinsa. : Tämä on laulu laitettuna, : Sanat väätty Väänäseltä. : Sille palkasta tulisi, : Tahtoisi jalan takaisen, : Kun olis ollut saatavilla : Silloin tullissa tykönä, : Kun Rytsi ruualle rupesi, : Iltaiselle ilkeälle. : Haukkasi palasen päästä, : Toukaiseepi toisen kerran, : Jo sattui käpälä suuhun, : Kynnet kielehen rupesit; : Luuli hauin hampahiksi, : Eli lahnan leukaluuksi, – : Eipä usko ensinkänä. : Kunpa viiltää veitsellähän, : Näkeepi olevan siinä : Karvaisen katin sisällä. : Hetipä kirosi herra, : Kesken syönnin synkeästi, : Sanovi sanalla tällä: :»Enpä tuota turkastakaan : Luullut nyt minä poloinen : Perkelettä petturiksi; : Kun on ilkeä isäntä : Pilannut parahan viljan, : Tuolla lailla tuhrannunna. : Ei sitä tieä ihmisrukka, : Mitä syöä syntisparan : Vasta vanhana pitääpi, : Kun ei nuorna näitä nähty, : Noita ruokia rumia.» <references/> {{Väinölä}} [[Luokka:Heikki Väänänen]] [[Luokka:Runot]] 2486 9847 2007-01-05T19:43:17Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää '''Heikki Väänänen''' (1700–1800-luku) == Runot == * ''[[Kellon kylän Mariasta]]'' * ''[[Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta]]'' (''Väinölä'', 1899) * ''[[Lystillinen Runo-laulu, siitä kummasta Kala-Kukosta lookisti kokoonpantu, Henrikki Väänäseltä]]'' (''Suomen Kansan Vanhoja Runoja'' 2, 1823) * ''[[Orja-väestä]]'' [[Luokka:Heikki Väänänen]] 2487 4589 2006-08-16T14:47:47Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Väänänen, Heikki]] 2488 4590 2006-08-16T14:47:55Z Nysalor 5 Runo Suomen kielestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo Suomen kielestä |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : Suvaitseeko Suomen kansa, : Salliiko Savon isännät. : Että Suomesta suloinen : Runo tässä lauletahan, : Koska mieli kättä käski, : Käsi kätteli kyneä, : Kynä piirsi puustavia? : Mitäs puustavit puhuivat? : Sitä ne sanoivat silloin, : Kuinka suotta Suomen kieli : Kapaloss’ on kauvan ollut : Lapsen tautisen tavalla! : Niinkuin tuo on nytkin vielä : Sitehissä sitke’issä, : Vaikka on jo vanha kyllä, : Eipä taia tullakkana : Siitä miestä milloinkana, : Joka poikki ponnistaisi, : Katkoisi kapalovyönsä, : Jaksaisi jaloin kävellä : Aikamiehen askelia, : Päästä päähän pitkän pöyän : Isommille istuimille, : Rinnalle rikasten kielten, : Valtakielten kumppaliksi; : Että vielä virkamiehet, : Oikeu’en omat jäsenet : Suomen kieltä kirjoittaisi; : Että tuomiot tulisi, : Esivallan valtakirjat : Kansan kielellä omalla, : Talonpoian tuttavalla. : Kyllähän kynä tekisi : Suomalaisia sanoja, : Kuin on kuultuna puheessa; : Oppineemmatkin osaisi : Suomen suoria sanoja, : Jos sen antaisi asetus, : Eikä estettä olisi : La’in vanhan laitoksista. : Kylläpä me kyntömiehet : Tuolla aikahan tulemme : Keskenämme kelpolailla, : Vaan ei tuta tuomioita, : Välikirjoja vähiä, : Kuittejamme kuitenkana; : Eikä suuta suuremmilta : Suomi saattaisi pilata. : Lintuset livertelevät : Kukin äänellä omalla, : Kielellänsä kerkeästi, : Jonka heille äiti neuvoi, : Oma vanhempi opetti : Pesissänsä pienempinä: : Ei ole sitä etua : Suomen kansalle suvaittu. : Ruotsin kieli on ruvennut, : Joutunut jo ensi alusta : Suomen suureksi isäksi. : Aina sill’ on arvo suuri, : Joll’ on ystävät ylhäiset, : Sukulaiset suuret muutkin; : Sanotaanpa Saksan kielen : Ruotsin heimoa olevan. : Missä on sukua Suomen? : On vähän Virossa vielä : Aivan arvossa samassa, : Ett’ei kouluissa kysytä, : Akatemioiss’ anota. : Mitäs vielä viimeiseksi : Suomen puolesta puhumme? : Jos ne herrat Helsingissä, : Suuren oikeu’en omaiset : Antaisi luvan lujimman, : Että tuomiot tulisi : Kansan kielellä omalla, : Talonpoian tuttavalla; : Sitte sihteerit tekisi : Halaistulla höyhenellä : Samallaisia sanoja : Kuin on suullakin sanottu, : Jopa piispatkin pitäisi : Suomen kieltä suurempana, : Kaikki tuumahan rupeisi, : Kirjoittaisi Suomen kieltä. : Se on suomeksi sanottu : Suomalaisten suosioksi. {{Väinölä}} [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 2489 6020 2006-09-24T15:27:17Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Häälaulu. |alaotsikko=(Lyhennetty.) |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : Noh, miehet, miehet, veikkoset! : Näin näitä häitä juodaan: : Lopussa viel’ ei entiset, : Ja yhä toista tuodaan. : Vaan näin ei kauvan eletä, : Ei päälle tämän päivän, : Jos poikia ei laiteta : Kihloja kylään viemään. : Siis laita poi’ille naiminen : Niin pian kuin he täyttää : Viis vuotta päälle kymmenen, : Jos kohta pieniksi näyttää. : Ei sitte puutu pitoja, : Jos muutoin onni seuraa; : Voi tyhmät poiat, jotk’ei nai, : Piiatkin teille nauraa. : Kas nyt mä tahdon tanssia, : Jos suinkaan kengät kestää. : Nyt mieleni on marssia, : Jos ei vaan vanhuus estä. : Myös nuorten halu herääpi, : Kun viulun äänen kuulee, : Ja naurusuulla näkeepi, : Ett’ vanhat tanssiin tulee. : Poiat ne polskan hyppelee, : Vaan vanhat sinne tänne : Nurkasta nurkkaan kiitelee, : Yhteenpä tuokin käynee. : Poiat ne ensin pyytävät : Sulhasta suosiolla, : Väkisten viimein vetävät, : Jos ei hän tahdo tulla. : Morsianpiiat puhuvat: : Eiköhän me jo mennä! : Vaan yritykset viipyvät : Likellen illan päivää. : Sitte he temput tekevät, : Kun kokit maidon keittää, : Ja tanssin koukut kokevat, : Pois nutut päältään heittää. : Vaan minä vainen yritän : Sulhasen kanssa tanssiin, : Oluttakin jos taritaan, : Ensin kulahuttaisin. : Nyt mielellä mä lähtisin, : Jos aivan yksinäni, : Vaan täytyy tulla muidenkin, : Kun nousi soiton ääni. {{Väinölä}} [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 2490 4593 2006-08-16T14:48:24Z Nysalor 5 Laulu elämän nautinnosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu elämän nautinnosta |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, : Nauttikaamme elämätä iloll’ ihanalla! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois karvaus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vältä, veikko, huolet! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois valitus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Taita tuskan nuolet! : Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä : Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois vihainen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Väliltämme vaino! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois salainen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kateuskin kaino! : Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, : Riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois turmelus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hyvä hyvin käytä! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois huokaus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toivoll’ onni täytä! : Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, : Onpi toivo, sielun valo vaelluksessamme. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois epäilys : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Erhetyksen yöstä! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois pimeys : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tunnosta ja työstä! : Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, : Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois kuitenkin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuolon pelko peitä! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois pikemmin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Murhe musta heitä! : Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä? : Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois viipyköön : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Murhepäivä meiltä! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois, pois pysyköön : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Itku ilon teiltä! {{Väinölä}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 2491 4594 2006-08-16T14:48:32Z Nysalor 5 Menestys Suomessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Menestys Suomessa |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Kyllä on Suomessa luminen luonto, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaan hyvän suonto : Riemulla rintoja lämmittää. : Kulkekoon talvella kylmänä kuukin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lämmin on luukin, : Kun veri ystävät yhdistää. : Kesällä leikkivät linnut ja karjat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Makeat marjat : Varsista valmiina taitellaan. : Kedolla kestävät lapset ja laumat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pellolle aumat, : Korkeat, laveat laitellaan. : Miehiksi nousevat poikamme norjat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suorat ja sorjat, : Miehinä mieltänsä kiitellään, : Pienestä piiasta paisuupi nainen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jaa, samallainen, : Kuin marja kukasta viljellään. : Naitavan neitosen lempeä laatu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Simasta saatu, : Aina on sulava suosioon. : Ei ole elämä onnea vailla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suomenkaan mailla, : Avoinna ovi on nautintoon. {{Väinölä}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 2492 7456 2006-10-17T17:19:01Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsen laulu leskelle |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Älä itke äitini, : Älä äiti kulta, : Vaikka vaan nyt isäni : On jo musta multa. : Älä muista murhetta, : Tuoll’ on kirkas taivas, : Poikas torjuu puutetta, : Vähentääpi vaivas. : Kyllä luonto lapsella : Viimein vahvistuupi, : Miehen voima varrella : Kerran kukoistuupi. : Anna ajan ehtiä, : Huoles minä maksan; : Leipä paisuu leveä, : Koska kyntää jaksan. {{Väinölä}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 2493 4597 2006-08-16T14:49:01Z Nysalor 5 Kestikievarin virasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kestikievarin virasta |alaotsikko= |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Jos on viljoa virassa, : Jos on myötä mynttiäkin; : Niin on piikit pistäväiset, : Viran vieressä vihaiset. : Keisarill’ on kelpo lailla : Kunniata kuuluisata, : Vaan on harmi hartioilla, : Valvottava valtikasta. : Samoin sattuupi Savossa: : Viriätkin virkamiehet : Saapi harmista haleta, : Kun ei jaksa jaaritella, : Kiirehessä kirjoitella. : Kaikk’ on kestikievaritkin : Paljon joukon palveliat; : Saapi valvoa varahin, : Juosta juuri joutuisasti : Yöt ja päivät pääksyttäisin, : Tehä paljon palvelusta, : Saapi siinä saappahatkin : Kujasilla kunnon kyy’in, : Vinkaiseepa virsut vielä : Kipiästi kiirehessä. : Yksi huutaa hulikkata, : Toinen voita voivottaapi, : Yksi toivoopi totia, : Toinen pitäis punssipullon, : Joku kaipaa kahviakin, : Toinen vettäkin vetäisi; : Vinkaiseepa viinoakin, : Joka tuiskusta tuleepi. : Rustaa sitten ruokapöytä, : Kanna siihen kaikenlaista, : Siihen sovita sinapit, : Siihen pienet pippuritkin. : Kun on iltanen ihossa, : Kun on ruumis ruokittuna, : Laita sitten siistit sängyt, : Joka puolelta puhasta, : Jätä sitten jäähyvästi, : Astuppas ulos ovesta, : Yritäppäs yöksi mennä : Lepäämään leposijallen, : Kohta parkuupi pihalla, : Heliseepi herran kello, : Jok’ on ilkeetä ihollen, : Korvillen kovin pahoa, : Kun on uupunut unehen : Päivän töistä päästyänsä. : Nouseppas ylös nopeesti : Oman kumppalis kupeelta, : Ukko jou’uppas urallen, : Piitä pitkin askelinkin, : Ala taaskin ammattisi. : Pane pöyällen pötyä, : Toimitappas toiset sängyt, : Jos he yöksi yötyneepi. : Ain’ on pelko peittehenä, : Maatessakin manttelina. : Milloinkin minkin näköistä : Saataneenkaan sarvipäätä. : Annas aika aamun tulla, : Emäntä ensin käsihin, : Kanna ensin kahvikuppi, : Sitten laittele lökärit, : Siihen sovita sokerit, : Siihen ruskiat rusinat, : Siihen katsele kanelit, : Siihen kaikki kaunistukset, : Rohotapas roppiryypyt, : Vielä pienet piiskapiipat. : Vyötä sitten vyöllä kiinni, : Mit’ on pantuna pesähän, : Valjastappas valmihiksi : Kyllä kymmenen hevoista; : Piä värkkisi vireillä, : Aivan äkkiä älyä, – : Jos et jou’u juoksemassa : Saamahan sanan perästä, : Kyllä tukka tuiskuaapi : Herran kourissa kovissa. : Kunpa ois se kunnon herra, : Joka tukkaani tuleepi, : Niiaisinpa niskoillani, : Pokkaisinpa polvillani, : Että muistutti minua : Virastani viisahasti, : Mut kun kelvotoin ketale : Tukkoani tuiskuttaapi: : Se on häpiä hänellen : Viimeisillä virstoillansa. : Ja jos sopiipi valitus, : Kyllä kynnet on kynässä, : Ompa näpit näpperänä, : Sormet sievästi sitoopi : Valituksen valmihiksi – : Katso tietä kansselihin : Saamaan sakkoja lisäksi. : Vapiseepi vaarin housut : Monta kertoa kesässä, : Kun on kuomi kunnollinen, : Vaunut valmisna pihalla, : Hevoiset hien pisassa : Hojottavat hollin päässä, : Narrin nahkoja vetävät, : Oppineemmat outteleepi. : Ja kun kulkee kunnon herra, : Kun hän tuleepi tupahan, : Ei hän kilju kiivahasti, : Eikä äissänsä ärise, : Vaikk’ on vajaata välistä : Meiän miesten meiningissä; : Iloksensa ihmisparka : Katseleepi kaikin puolin : Herran oikian oloa, : Kulkemista kunnon herran. : Kuormansa on kummallakin, : Vaivansa vaeltavilla, : Toinen toistansa vetääpi : Surun tiellä surkiasti. : Matkamiehet me olemme, : Keisarit ja kerjäläiset, : Maaksi, mullaksi tulemme : Matkan päähän päästyämme, : Vaikka vaeltaa isosti, : Yli määrän ylpiästi, : Moni kelvotoin ketale, : Matkustaissa maailmassa. : Min’ en tie’ä toisen töitä, : Eikä toinen toisen öitä, : Sen mä vaan saatan sanoa, : Ett’ on kuorma kummallakin. {{Väinölä}} [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 2494 10299 2007-01-23T16:31:48Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Lapsen virsi” uudelle nimelle ”Lapsen virsi (Lyytinen)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsen virsi |alaotsikko= |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Minä laulan lapsen virttä, : Linnun virttä liekuttelen. : Lintu tuopi liinapaian, : Peipponen pellavaspaian, : Hanhi tuopi hyvän hameenkin, : Leivonen hyvän leningin, : Pulmunen puhtahan paian, : Papukaija kaunistukset, : Riikinkukko rintaristin, : Kullankarvaiset kuputkin, : Mehtikana tuopi miekkojakin, : Tikka tikatun takinkin. : Mettinen se messuaapi, : Lintuset ne lauleleepi, : Pääsky parvesta parahin : Viisahasti vingertääpi : Unen virttä viimeiseksi. : Minä laulan lapselleni, : Lapsi laulaapi itsekin, : Unen virttä virkkeleepi. : Makaappas nyt pieni Maija, : Makaa makeita unia : Herran helmassa hyvässä, : Makeassa manalassa! : Ja kun lasketaan levolle : Tämän maailman majoista, : Tule sitten Tuonelahan : Lasten kanssa laulamahan, : Siellä on makea manna, : Siellä on ilo ihana, : Siellä on koria kirkko, : Siellä lehteri leviä, : Siellä veisaa pyhät veljet, : Siellä siunatut sisaret, : Siell’ on semmoinen elämä, : Jott’ ei täällä tietää saaha, : Sit’ ei voi sanoa suulla, : Eikä käellä kirjoitella. : Josko Maija sinne mennet, : Josko ennen ennättänet, : Kutsu sinne kummiasi, : Isääsi ja äitiäsi. : Rukoileppas Ruhtinasta, : Vanhurskasta Valtiasta : Armoalttarin e’essä, : Palmut paistavat käessä. : Siellä sitten lauletahan, : Voitonvirttä veisatahan : Isämme istuimen eessä, : Isoisissa Isän häissä. : Siellä on avara aitta, : Leviämpi leipähuone, : Siellä on lihava laiun, : Hengellinen herkkupöytä. : Jospa sinne tultaisiinkin, : Onnelliset oltaisiinkin, : Siinä suuressa salissa : Patriarkkojen parissa. {{Väinölä}} [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 2495 10301 2007-01-23T16:34:34Z Nysalor 5 Linkki suoraksi '''Pentti Lyytinen''' (1783–1871) == Runot ja laulut == * ''[[Jälkipoimintoja]]'' ** ''[[Juhannuspäivän ajatuksia]]'' ** ''[[Ruumis virsi]] ** ''[[Sopivaisuudesta]]'' ** ''[[Yksinkertainen häälaulu]]'' * ''[[Kiitosvirsi rauhasta]]'' * ''[[Kestikievarin virasta]]'' * ''[[Kiitos Runo (Lyytinen)|Kiitos Runo]]'' * ''[[Lapsen virsi (Lyytinen)|Lapsen virsi]]'' * ''[[Rakastetun ristilapsen hautaamisen ohessa]]'' * ''[[Suomen kielen ylenkatseesta]]'' [[Luokka:Pentti Lyytinen]] 2496 4600 2006-08-16T14:49:30Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Lyytinen, Pentti]] 2497 4601 2006-08-16T14:49:38Z Nysalor 5 Laulajan alkusanat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulajan alkusanat |alaotsikko= |tekijä=Pietari Makkonen |huomiot= }} : Halu mulle huolta antoi, : Luonto laulua lupasi, : Ruveta runon sanoille, : Väinämöisen värssylöille, : Jos vaan kylläksi kynäni, : Sulkani sanoja saisi, : Eikä vierisi vioille, : Teille väärille vetäysi. : Voi! jos vanha Väinämöinen, : Ukko nousisi unesta, : Aukaiseis sanaisen arkun, : Josta juoksisi jokena, : Virret virtana valuisi, : Sarvipäisinä sanoina. : Luontevina lausehina! : Mielikki, metsän emäntä, : Metsän kukka kultarinta, : Kasta siipesi simassa, : Sulkasi sulassa meessä, : Jolla virteni virutan, : Kastelen sanani kaikki, : Että muistuisi mesille, : Hunajalle höyryäisi, : Oisi iltamme ilona, : Suomen kansan suosiona. {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Makkonen]] [[Luokka:Runot]] 2498 4602 2006-08-16T14:49:47Z Nysalor 5 Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta |alaotsikko= |tekijä=Pietari Makkonen |huomiot= }} : Missä syntyi Suomen neiti, : Kussa kasvoi kaino lapsi? : Mistä oppinsa otellut, : Saanunna sanat mokomat, : Kun ei kielensä keralla : Sallittu salissa olla, : Eikä oppihin otettu, : Neuvon alle annettuna? : Siitä ei sinä ikänä : Tullut suurillen tutuksi, : Eikä päässyt päivinänsä : Ylimmäisten ystäväksi; : Kulki köyhissä kylissä, : Matalaisissa majoissa, : Talonpoikien tuvissa, : Kyntömiesten kartanoissa; : Jos kerran kävi hovissa, : Ei siihen sisällen päässyt, : Saipa käyä kartanolla, : Seinävierissä väristä; : Eikä päässyt pännän päähän, : Eikä sulkahan sopinna, : Eikä laskettu lakeihin, : Eikä tullut tuomioihin. : Niin on aivan arvotonna : Seissunna selän takana, : Niinkuin köyhä kerjäläinen, : Ovensuussa orpolapsi; : Ei suvainnut suuret kielet, : Vallankielet verraksensa, : Eikä antaneet apua : Orpolapsellen opiksi. : Muoto murheesta häneltä : Tuli aivan turmiolle, : Nuttu päällä nukkavieru : Varsin vanhasta sarasta, : Tuntui tuhmallen sanoilta, : Yksinkertainen opilta. : Niinpä kulki kuun ikänsä : Oman oppinsa nojassa; : Tuosta herrat Helsingissä : Katsoivat kalun tulevan, : Alkoi tuota armahella. : Siitä syntyi suuri seura, : Kirjaseura kiitettävä, : Joka alkaapi aluksi : Opetella orpolasta: : Silmät siistiipi liasta, : Kaulan karstasta puhisti, : Korvat kanssa kaunihiksi, : Vartalon valeli veellä, : Saippualla valkiaksi, : Hapset harjasi hyväksi, : Kähäräksi kaikki tyynni, : Rinnat kaunisti kukilla, : Panit paian palttinaisen, : Valkoisen valitun liinan. : Kaapu käyty Karjalasta, : Röijy saatuna Savosta, : Kengät on Kemistä tuotu, : Sukat kanssa Kainuhusta. : Panit kouluhun kotona, : Alle oppinsa asetit, : Yksi saatteli sanoja, : Toinen neuvoi nuottiloita. : Tuosta kasvoi kaunis neito, : Suomen ympynen yleni, : Suu on kuin sulalla tehty, : Huulilta hunaja hiiluu, : Kasvot kaunihit, koreat, : Ruskeat kuin ruusunkukka, : Silmät on sininäköiset, : Lemmenlehtiset, leviät, : Luonnossa ilo ihana, : Rakkautta rinta täynnä. : Jo nyt saattaapi salissa, : Kamarissa kaunihissa, : Oike’in omin varoinsa : Seistä suurien seassa, : Kirjat kaunihit käessä; : Lauleleepi lemmenvirttä, : Niinkuin lintunen lehossa, : Toukomettinen metsässä, : Jopa vertoja vetääpi : Ruotsin kuulun ryökkinöille. : Tuota herrat Helsingissä : Kaikki katsovat ilolla, : Herrat nuoret naimattomat : Kilvan kihlata kokevat. {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Makkonen]] [[Luokka:Runot]] 2499 4603 2006-08-16T14:49:54Z Nysalor 5 Ei ou yksin elänyttä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ei ou yksin elänyttä |alaotsikko= |tekijä=Pietari Makkonen |huomiot= }} :»Yksin laulan, yksin soitan : Runoja jo ruostuneita, : Lauluja lakastuneita,» : Näitä lausui laulajamme, : Kuuluisa runon kutoja, : Virren seppä selvänlainen, : Valitellen vaivojansa, : Yksinään yrittävänsä: :»Ei mua Suomi soitattane, : Omat lapset laulattane, : Miellytä nykyiset miehet.» : Vaan ei vielä virret kaikki : Gottlunnin kotona käynyt, : Eikä kielellen kerinnyt: : Viel’ on lauluja Lapissa, : Karjalassa kanteleita, : Savossa runon sanoja, : Viel’ on vanhan Väinämöisen : Laululuonto liikkehellä : Monen poikasen povessa, : Monen vaimon vartalossa; : Suomi syytääpi sanoja, : Savon lapset lausehia. : Viel’ on soittoja somia, : Kanteleita kaunihia : Monen neitosen näpissä, : Kaunokaisen kainalossa; : Rakkahalla rinnallansa, : Ihanalla innollansa : Sekä soittaapi somasti, : Lauleleepi lempiästi, : Niinkuin alli aallon päällä, : Pensahassa pieni lintu. : Kansa suuri Suomenmaassa, : Euroopa sitä enämpi, : Eipä liene leipäsuussa : Yhen miehen kylvännällä, : Ei seula satoja kasva, : Kourantäysi kymmeniä, : Vaikka onnikin olisi, : Menestyskin mieltä myöten. : Jopa lauluni lopetan, : Rumasti runoni päätän. {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Makkonen]] [[Luokka:Runot]] 2500 9815 2006-12-31T02:18:35Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää '''Pietari Makkonen''' (1730–1798) == Runot == * ''[[Ei ou yksin elänyttä]]'' * ''[[Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta]]'' * ''[[Laulajan alkusanat]]'' * ''[[Runo viinasta]]'' * ''[[Runo-laulu Kerimäen Pitäjän uudesta kirkosta]]'' * ''[[Suruvirsi Suomen kielen tilasta]]'' [[Luokka:Pietari Makkonen]] [[sv:Författare:Peter Makkonen]] 2501 9802 2006-12-30T02:09:39Z Nysalor 5 Kielilinkki [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Makkonen, Pietari]] [[sv:Kategori:Peter Makkonen]] 2502 4606 2006-08-16T14:50:18Z Nysalor 5 Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta |alaotsikko= |tekijä=Olli Kymäläinen |huomiot= }} : Laulan riemusta runoja, : Ihanan ajan ilosta; : Mutta kuinka Sulle, suuri : Luojani, Isä ihana, : Minä taian mitätönnä : Sanat uhriksi sanella, : Kiitosvirttä veisaella : Tästä vuoesta hyvästä, : Kauniista kesän tulosta, : Jonk’ on suonut suuri Luoja : Meiän ihmisten iloksi, : Meiän vaivaisten varaksi. : Kerran kun kesäksi lähti, : Taittui talvelta purimet, : Pakkaselta paksut niskat, : Itse ilmakin ihastui, : Lämmin läihkyi taivahasta, : Aurinko paistoi varisti. : Lumet lähti, maat sulivat, : Virrat aukesi äkisti; : Eipä viikon viipynynnä, : Tuskin kului viikkokautta, : Metsä kun puki pukunsa, : Veti verkavaattehensa, : Silkkimanttelin sivalsi; : Niitty oli neito nuori : Kaunistettu kukkasilla. : Kaikki karja laitumella : Iloitseepi itseksensä, : Että Herra heitä auttoi, : Heitä vankeja vapahti : Elämälle entiselle, : Ihanalle, iloiselle. : Kaikki karjakin ve’estä, : Kalat nousi katsomahan : Kesän kaunista tuloa. : Teiret kuusissa kukersi, : Kotkat katsoi kallioilta, : Pienet linnut pensahissa : Kaikki istuivat ilossa, : Visersivät virsiänsä : Luojallensa kunniaksi. : Itsekin talon isäntä, : Talonpoika taitavainen, : Arvelevi aikojansa, : Kyselevi kyntömiestä, : Alkajaapi aurojansa, : Kyntövärkkiä kyhätä. : Itse niin talon isäntä : Kylvi sitten siemenensä, : Ahot ensin, maat perästä. : Itsekin Isä Jumala : Siihenpä antoi apua, : Kaunihimman katsehensa, : Että lämpimän lähetti. : Itse aurinko ilosta : Paistoi paljon lämpimämmin, : Kuin on muinoin monna vuonna, : Että kasvoi kaikki paikat, : Kaikki kuivat kankahatkin, : Kaikki kallion kolotkin, : Vuoren rotkot ruohokkaiksi, : Kaikki kukkaset keolla, : Kaikki niityt notkomailla, : Laihot laaksoissa iloitsit : Kasvantoa kaunihinta. : Ei nyt halla haaskannunna, : Eikä ruoste raiskannunna, : Vaan kun kaikki kasvanunna : Täysinäisnä tähkäpäänä, : Antoi Herra taas apunsa, : Itse ilmansa asetti, : Että ihmiset ilolla : Niitä kyllä niittelevät. : Kaikki kukkaset keolla, : Kaikki päänsä kallistavat : Luojallensa kunniaksi, : Miks’ei mekin ihmisraukat : Saata suullamme sanoa, : Luojan töitä tutkistella; : Kosk’ on Luoja meiät luonut, : Luonut luontokappaleita : Muita vielä viisaammaksi, : Kielen antanut puhua, : Että järjen ymmärrellä! {{Väinölä}} [[Luokka:Olli Kymäläinen]] [[Luokka:Runot]] 2503 7870 2006-10-18T16:46:34Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Leivokselle” uudelle nimelle ”Leivoselle”: Sivu oikealle paikalleen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Leivoselle |alaotsikko= |tekijä=Pietari Ticklén |huomiot= }} : Missä viivyt, leivoseni? : Etpä joudu ensinkään : Tänä vuonna, kultaseni, : Mieltä mielistyttämään; : Aina ennen ennättelit : Talven huolet huojentaan, : Etelästä lennättelit : Myrskyn muistot poistamaan. : Kuulin kieles visertävän : Ilman alla aikanaan: : Näinpä päivän ennättävän : Kukkasia kutsumaan. : Kukat kutsui hettehistä : Kaunihisti loistamaan, : Veti vedet lähtehistä : Juoksussansa joutumaan. : Laski pienet lattialta : Kartanolla juoksemaan, : Venehetkin valkamalta : Vetten kalvot kaivamaan. : Laski karjan kartanoista : Kujan päähän kulkemaan, : Lammaslaumat karsinoista : Tanhualla tanssimaan. : Kyll’ on taasen tavallansa : Aurinkomme alallaan; : Mutt’ on kolkko kulussansa, : Kylmä vielä valossaan. : Missä viivyt, leivoseni? : Sinua se vuottanee! : Tultuasi, kultaseni, : Huolet talven huojennee! {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Ticklén]] [[Luokka:Runot]] 2504 4609 2006-08-16T14:50:47Z Nysalor 5 Laulajat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulajat |alaotsikko= |tekijä=Pietari Ticklén |huomiot= }} :»Tule kansa kuulemahan : Ennen kuulemattomia! : Minä sanelen sanoja, : Minä lauluja latelen, : Ett’et ole semmoisia : Kuullut ilmoisna ikänä. : Laulan lapset laulajiksi, : Laulan tyhmät tietäjiksi, : Laulan tulen pakkaseksi, : Pakkasen tulen väeksi, : Kivet halki kankahalla, : Poikki petäjät mäellä, – : Tule kansa kuulemahan : Ennen kuulemattomia!» : Tällä lailla laaullansa : Lauloi kerran laajaleuka, : Suurisuinen pöyhisteli. : Mitä miehiä nimeltä, : Oliko Ruotsin rohkioita, : Vaiko Saksan sankareita, : Sit’ en sano surmakseni. : Lauloi pieni lappalainen, : Hyräeli hyinen poika : Nuotiolle noustuansa : Hangen kylmästä kylestä. :»Mitäs laulat lappalainen, : Poika hyinen hykertelet?» – :»Laulelenpa lystikseni, : Omaks hyväksi hykerrän; : Niinp’ on minun mielestäni, : Ett’ on lintu leivonenkin, : Vaikk’ei huua huuhkajana, : Eikä karju kaakkurina!» {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Ticklén]] [[Luokka:Runot]] 2505 9728 2006-12-27T16:56:47Z Nysalor 5 Kaksi virttä lisää '''Pietari Ticklén''' (1792–1838) == Runot == * ''[[Lapsellinen Lapsen Laulu‎]]'' * ''[[Laulajat]]'' * ''[[Leivoselle]]'' * ''[[Perhosen Synty]]'' * ''[[Virta‎]]'' == Virret == * ''[[Uusi Virsi (Jesu jalo, autuuteni)|Uusi Virsi]] (alkaa "Jesu jalo, autuuteni") * ''[[Uusi Virsi (O Herra Jumala)|Uusi Virsi]] (alkaa "O Herra Jumala") [[Luokka:Pietari Ticklén]] 2506 4611 2006-08-16T14:51:24Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Ticklén, Pietari]] 2507 4612 2006-08-16T14:51:30Z Nysalor 5 Perhosen synty {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Perhosen synty. |alaotsikko=(Katolilaisen tarinan mukaan.) |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} : Neitsyt Maria emonen : Kerran käyskeli kesällä : Niitun nurmella ihanan; : Kävi tuulta tuntemassa, : Ilmoja ihailemassa, : Pienen poikansa keralla. : Viimein lehdossa levähti, : Pimennossa pihlajaisen, : Tuomen kukkivan kuvassa. : Poika pienoinen sylihin : Kultakukkia kuletti, : Sitoi niistä seppeleisen, : Kruunun ruusuista rakensi, : Sillä solmesi somasti : Äitin päätä päärlytöintä, : Kulmia kullattomia. : Mutta muistipa Maria, : Emo kaunis ennustuksen. : Koska siunaten Simeon, : Sylin pienoista pidellen, : Oli julki julistanut: :»Sinun sielusi lävitse : Pitää kerran miekan käymän : Tämän tähden lapsukaisen». : Silmistä sinertävistä : Siitä kyynelet sirahti. : Mutta poikanen poloista : Maammon maallista sydäntä, : Käsin kaulahan karaten, : Lohdutteli lempeästi. : Äsken tuosta äiti tunsi : Itse taivasten isännän : Asuskelevan alaalla, : Köyhän syntisen sevässä. : Maitten, merten kauhistukset : Katosivat kaikkinensa, : Taivas täytti yksinänsä : Äitin synkeän sydämmen. : Suru suli silmäsistä : Kiehuviksi kyyneliksi, : Kyynelkarpaleet tipahti : Nurmikolle nukkaiselle. : Henki heinihin heräsi, : Sydän syttyi kukkasihin; : Perhosina pienoisina, : Sinervinä, siintävinä, : Kirjavina, kiiltävinä : Lehahtivat lentämähän, : Kiertäin päätä päärlytöin. {{Väinölä}} [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 2508 4613 2006-08-16T14:51:40Z Nysalor 5 Kukkasen taivas {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kukkasen taivas |alaotsikko= |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} : Oli se kaipo kukkasella : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaunoisella, : Vaippakorvalla valitus: : Ett’ei häntä lentäväksi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Luoja luonut, : Eikä suonut soittajaksi, : Ett’ei kieltä kimalaisen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kukka saanut, : Jolla maistaisi mesiä, : Että itse iloitsisi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Imeksisi : Hyvän henkensä himoja. : Vaanp’ on Luoja lausununna, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Luotuansa, : Kukan korvahan korean: :»Kun sun neitonen näkevi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ihanainen, : Sulhaselleen säilyväinen, : Niin sen silkkisiivillänsä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinisilmän, : Näet lentävän lähelle; : Eipä lintu lentäväinen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Liukkahampi, : Kuin se neito nurmen päällä; : Eipä perhonen pikemmin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pakeneva, : Kuin se tyttö on tuleva; : Eipä lumi varvikossa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Valkoisempi, : Kuin sen käsi kaunokainen. : Niinpä tulet tyvestäsi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Taitetuksi, : Nouset neitosen nisille, : Eipä taivas täydellinen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Täytelämpi : Nuoren rintoja Rikiinan, : Eipä mesi mehiläisen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mehuisempi, : Kuin on huulet Hilturilla.» {{Väinölä}} [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 2509 8379 2006-10-27T19:32:54Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Lauluni” uudelle nimelle ”Lauluni (Poppius)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lauluni |alaotsikko= |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} : Koska paisuin partasuuksi, : Ukko-huonoksi hupenin, : Pitäis laata laulamasta, : Pitäis hennoa heretä : Työstä jonkin joutavasta, : Jota inhoovat isännät, : Kun ei tuota kukkaroihin : Kultia, ei kunniata. : Moni saattavi sanoa: :»Olis todella tosia, : Olis tarvis tarkempia : Kaiken kansamme hyväksi : Suomessamme suudatella, : Toimen miehen toimitella, : Kuin on runoille ruveta, : Viipyä virren teossa. : Se on työksi tyhmempiä, : Miehellen mitättömämpi. : Vaikk’ on vaimoista valitus: : Heill’ on turhuutta tuhannen : Työn ja vaivan vaativata, : Päässänsä ja päärlyissänsä, : Hiuksissansa, hiipoissansa, : Helmissänsä, helmoissansa. – : Onpa niist’ etu enempi, : Kuin on laulun laadinnasta». : Mitä mä poloinen poika : Siihen virkan silmitönnä, : Sokeana sopestani? : Ken ei muuksi kelvannunna, : Se on Luojansa luvalla : Tullut sirkaksi tupahan, : Savuisehen saunasehen. : Niinpä mielisin minäkin : Sirkan lailla lauleskella : Pimeästä piilostani, : Jos sä, Suomeni, suvaitset, : Sirkan tahtoisit tapaista. {{Väinölä}} [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 2510 8719 2006-11-08T09:29:42Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Wikisource|Wikisource]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Wikisource|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Valistuksen vaikutus |alaotsikko= |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} :»Nyt on taas vaikutus valistuksen : Nimiä muuttanut mestaritten, : Luoposen ja Reijosen. : Oletko sen kuullut?» – »En! : Kummanko Luoposen? Sepänkö, vai : Sen, joka kanttorin Annikan nai?» – :»Niin, sen Niilon.» – »Niilon? ai! : Minkä nimen Niilo sai?» – :»Koska Annin arvo vaati : Sukunimen suuremman, : Niin hän Niilollensa laati : Nimen: Niklas Luuverman. : Hän, näät, oli vannonunna: : ’Menen mar’ monasteriin, : Itken ikäni kuin nunna, : Jos et nimees muuta niin.’ – : Kun nim’ oli muutettuna, : Piti Anni kihlat kiin’.» – :»Luuverman vainen? no viepä nyt hiis! : Söikö jo mieheltä mielenkin riis? : Opiss’ oli vuotta viis : Nahkansa jo heittää siis! : Reijo on taas jos ma arvata saan, : Maltas – mä arvelen pikkuisen vaan, : Reijeliin vai Reijolaan?» – :»Eipä niistä kumpikaan. : Reijo oli ensin Grelsi, : Siitä käänsi sitten Slerg; : Vaan nyt hälle päähän lensi : Ollaksensa Retkunberg. : Hän on nyt mestar Retkunberg.» : – Ken ei juur kuin ojapajut : Paisuisi ja paljon vois, : Jos ne maatiaiset hajut : Saisi sarastansa pois, : Jott’ei perkeleenkään ajut : Keksis, kusta suku ois. {{Väinölä}} [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 2511 4617 2006-08-16T14:58:42Z Nysalor 5 Neidon valitus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Neidon valitus |alaotsikko= |tekijä=Erik Ticklén |huomiot= }} : Eipä mene mielestäni, : Eikä muistosta murene : Armias, ihana aika, : Jona lasna lauleskelin, : Pikku piikana visersin : Ilolla ihanan linnun, : Leipojaisen leikitsevän : Tuolla pilvien povilla : Vapahana, vaivatonna. : Vapaa vaivoista syämmen : Tuuin ennen tuulen lailla, : Kiiätin kipunan lailla, : Lensin lehtenä lehossa, : Perhosena pyörtänöillä; : Mehun maistelin makean : Kukan kultaisen kupista, : Hopealta hohtavasta. : Murenille muukalaisna : Ilona istuin aholla, : Mehumiellä mättähällä, : Istuin kukkana keolla, : Lempeästi leikitellen : Suloisten sisarten kanssa, : Tyvenesti tuuitettu : Tuulen hengeltä tulevan : Metisestä manteresta. : Levon kuvana levolla : Nukuin nurmilinnun lailla, : Rauha rakkahin rakensi : Sijan sivuuni suloisen, : Eikä untani uhannut : Vaivalla valkenevaisen : Päivän, pahoilla suruilla : Syäntä nyt suitsuttavan. : Mikä nyt juoksi mieleheni? : Mikä aivooni osasi : Aivan ankara ajatus? : Mikä syttyi syämmeeni : Tuli ennen tuntematon, : Kun ma vuotta viisitoista : Olin jättänyt jälelle? : Nousi nousulla nisäni, : Suitsu outo syämmeeni, : Huoli uusi huivin alle : Pullistuvahan povehen. : Niin on tukala tuvassa, : Mieli raskas manteressa, : Ei ole lehossa lepoa, : Eikä onni oksapuitten : Asu mustan varjon alla. : Vaiva vaivuttaa levolle, : Vaiva vaivaapi uneni, : Vaiva herättää valolle, : Uuen päivän paistehelle. : Tuolla sytevi syämmen : Peitetyissä pohjukoissa : Tuli toivon tuntematon, : Tuli outo ja tukala, : Jot’ en saata sammutella, : Enkä raski raiskaella. : Tuonne kiiruhtaa kivasti : Kaikki kieleni tarinat : Yksinäni ollessani, : Tuonne aivoni ajatus, : Tuonne suosio syämmen : Toivon polvuille pimeän, : Ahtahille aavistusten, : Syämmelleni suruisten, : Syämmelleni suloisten. {{Väinölä}} [[Luokka:Erik Ticklén]] [[Luokka:Runot]] 2512 4618 2006-08-16T14:58:51Z Nysalor 5 Listaus '''Erik Ticklén''' (1794–1827) == Runot == * ''[[Neidon valitus]]'' [[Luokka:Erik Ticklén]] 2513 4619 2006-08-16T14:58:59Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Ticklén, Erik]] 2514 4620 2006-08-16T14:59:07Z Nysalor 5 Kedolla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kedolla |alaotsikko= |tekijä=Carl Axel Gottlund |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kosket pauhaavat, : &nbsp;&nbsp;Linnut laulavat : Kauniilla äänellä keväillä; : &nbsp;&nbsp;Kaikk’ on soreat, : &nbsp;&nbsp;Kaikki koreat, : Kaunis on kedoilla kävellä. : &nbsp;&nbsp;Lähteet läikkyvät, : &nbsp;&nbsp;Lehdet leikkivät, : Kukin on iloinen itsestään. : &nbsp;&nbsp;Kukat kullassa, : &nbsp;&nbsp;Madot mullassa : Tuntevat tulen jo sisästään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tulkaa, veikkoset! : &nbsp;&nbsp;Suomen neitoset : Kauniiksi päätäns’ jo koristaa, : &nbsp;&nbsp;Kukkaissangoilla, : &nbsp;&nbsp;Ruusupannoilla : Tahtovat teidätkin kaunistaa. : &nbsp;&nbsp;Kukat väilyvät, : &nbsp;&nbsp;Helmet häilyvät : Heidän kauniilla kauloillaan; : &nbsp;&nbsp;Tyttöin parvessa : &nbsp;&nbsp;Soitan sarvessa, : Aloitan päiväni lauluilla. {{Väinölä}} [[Luokka:Carl Axel Gottlund]] [[Luokka:Runot]] 2515 8034 2006-10-21T15:56:41Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kaipaus” uudelle nimelle ”Kaipaus (Gottlund)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaipaus. |alaotsikko=(Paimenlaulu, lyhennetty.) |tekijä=Carl Axel Gottlund |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Missä lienee : &nbsp;&nbsp;Neitoseni, : Tyttö rukka, kaunoiseni! : &nbsp;&nbsp;Kun ei kuulla : &nbsp;&nbsp;Lehmän luulla : Tuolla pullittavan suolla! : &nbsp;&nbsp;Kuule kultain, : &nbsp;&nbsp;Kun ma huudan, : Tyttö rukka, kaunis tyttö! : &nbsp;&nbsp;Mielen hauto, : &nbsp;&nbsp;Mielen kautto, : Mielen vietto, nuori neito! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Etkös enää : &nbsp;&nbsp;Tule tänne, : Sinun poikas poveen lennä? : &nbsp;&nbsp;Muistan äsken : &nbsp;&nbsp;Kahdenkesken : Kuin istuimme kukkain keskell’ : &nbsp;&nbsp;Neitoseni : &nbsp;&nbsp;Sylissäni : Pitelin, ja vieressäni; : &nbsp;&nbsp;Kuiskuttelin, : &nbsp;&nbsp;Muiskuttelin, : Muinoisia muistuttelin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pientarilla : &nbsp;&nbsp;Pienoisilla : Usein oltiin leikkisillä; : &nbsp;&nbsp;Lepikossa, : &nbsp;&nbsp;Lehdikossa : Usein käytiin karpalossa. : &nbsp;&nbsp;Talvisella : &nbsp;&nbsp;Tanterella : Lennätimme hevosella, : &nbsp;&nbsp;Mäkilöillä : &nbsp;&nbsp;Rekilöillä : Sekä päivill’ että öillä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Aiat muuttuu, : &nbsp;&nbsp;Päivät puuttuu, : Miehen mieli yksin juuttuu. : &nbsp;&nbsp;Nyt ma laitan : &nbsp;&nbsp;Laivat, taitan : Rosohonkia salossa; : &nbsp;&nbsp;Nyt mä kaivan : &nbsp;&nbsp;Suot, ja raivaan : Rumamurtoja palossa. : &nbsp;&nbsp;Ruoat, leivät : &nbsp;&nbsp;Mielein veivät, (ääni kaukana) :»Kahdet kuiten rakkaat jäivät». : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mitä kuulen? (ääni) : &nbsp;&nbsp;»Tulen, tulen!» : Täss’ on taikaus mä luulen. : &nbsp;&nbsp;Kuka siellä? – (ääni lähempänä) : &nbsp;&nbsp;»Vielä, vielä : Yksi ystävä on tiellä». : &nbsp;&nbsp;Korvat että : &nbsp;&nbsp;Silmät pettää, : Peloittaapi koko mehtä! – : &nbsp;&nbsp;»Tuo on multa». : &nbsp;&nbsp;Tuo on sulta! – :»Poika rukka!» – Tyttö kulta! {{Väinölä}} [[Luokka:Carl Axel Gottlund]] [[Luokka:Runot]] 2516 4622 2006-08-16T14:59:22Z Nysalor 5 Nainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nainen. |alaotsikko=(Mukaelma.) |tekijä=Carl Axel Gottlund |huomiot= }} : Härätpä saivat sarvet, : Hevoset kavionsa, : Jänikset jalkain juoksun, : Ja jalopeurat hampaat, : Ja kalat uimaneuvot, : Ja linnut lentokeinot, : Ja miehet saivat mielen. : Noh, jäikö vaimot ilman? : He saivat kauneuden. : Kaikk’ kilvet kiskaiseepi, : Kaikk’ keihäät keikuttaapi, : Tulen, teräksen voittaa : He kauneudellansa. {{Väinölä}} [[Luokka:Carl Axel Gottlund]] [[Luokka:Runot]] 2517 4624 2006-08-16T14:59:41Z Nysalor 5 Suomen synty {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomen synty |alaotsikko= |tekijä=Elias Lönnrot |huomiot= }} : Kulki kuuluisa Kaleva, : Poikinensa poikutteli, : Etsien elinsijoa, : Asuinmaata arvaellen. : Kaukoa Kaleva kulki : Päivän puolelta iteä, : Päässyt päätänsä pakohon : Ihmisiltä ilke’iltä, : Jotk’ olivat joutunehet, : Tullehet tulille niille, : Kussa lasna laaksoloissa : Kuunteli kevätkäkeä. : Paljo maita matkusteli, : Paljo maita, paljo soita, : Paljo synkkiä saloja, : Korpimaita kauhe’ita. : Ei löynnyt elinsijoa, : Asuinmaata armahinta, : Viikon vierevän ohessa, : Eikä viikon, eikä toisen, : Yhen kuun kuluajalla; : Missä maat ylen matalat, : Kussa kankahat katalat, : Muut paikat pahannäköiset: :»Ei siinä sijoa mulle, : Ei oloa onnellista». : Niin tuli Nevan joelle, : Laatokan lahen perälle, : Siirtyi siitäki etemmä, : Pääsi vielä päiväyksen; : Näki maat, metsät ihanat, : Saavutti sataiset järvet, : Salot, saarimaat tuhannet. : Loi silmänsä loitommalle, : Etäämmälle ennähytti, : Keksi vuoret, keksi vaarat, : Keksi kukkulat komeat, : Lehot, laaksot lempehimmät. : Katselevi, kuuntelevi; : Niin kuuli kevätkäkösen : Laulelevan laksomailla, : Kuni muinenki kotona, : Elomailla entisillä. : Sanan virkkoi, noin nimesi, : Itse lausui ja pakisi: :»Tuotapa minäki toivoin, : Ikävöin ikäni kaiken, : Käen kullan kukkumatä, : Hopean helähtämätä». : Meni mielehen ajatus, : Tuli tuo ikuinen tuuma: :»Lietkö suotu maa suloinen, : Maa ihana arvattuna : Asunnoksi armahaksi, : Onnelliseksi oloksi. : Olet _suotu_ onnekseni, : Arvattu asuakseni; : Niin sun _Suomeksi_ nimitän, : _Suomen_ maaksi mainittelen». : Siitä sai nimensä Suomi, : Sai nimensä suomisesta, : Kalevasta kansan juuren, : Suuresta sukuperänsä, : Mainiosta maan eläjät. : Vieläki kevätkäköset : Laulelevat laksomailla, : Yhet laksot, yhet laulut, : Yhet armahat asunnot, : Ei ole yhet asujat, : Yhet korvat kuulemassa – : Jo on kauvanki Kaleva : Ollut poissa poikinensa. {{Väinölä}} [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Runot]] 2518 5964 2006-09-24T15:23:47Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu Anakreonin tapaan |alaotsikko= |tekijä=Elias Lönnrot |huomiot= }} : Ei ruusustossa Inka : Havainnut mehiläistä; : Se piikillänsä pisti : Kätehen kaunoisehen. : Kun tunsi tuskan tuiman, : Jo juoksi joutumalla : Ja itkien emolle : Valitti vaivoansa: :»Jo taisi, äiti kulta, : Minusta mennä henki, : Kun Lemmon lentiäinen : Mua piikillänsä pisti : Pahasti sormen päähän. : En vaivainen varannut, : Kun lensi liehutellen, : Kukissa kuihkuroiden». : Sanoopi siihen äiti: :»Ei Lemmon lentiäiset : Sinua, tyttö raukka, : Kovasti kuolettane, : Kun vaan varoa voisit, : Ett’eivät haavoittaisi : Sydäntäsi sinulta : Nuo lemmen lentiäiset». {{Väinölä}} == Katso myös == * ''[[Anakreonin laulun tapaan]]'' [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Runot]] 2519 9344 2006-12-07T19:25:28Z Nysalor 5 Lisää lukuja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maamme kirja. |alaotsikko=Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} == [[Maamme kirja: Alkulause|Alkulause]] == == Ainehisto == === Ensimmäinen Luku. I. Maasta. === # [[Maamme kirja: 1. Aamulaulu|Aamulaulu]] # [[Maamme kirja: 2. Kodista|Kodista]] # [[Maamme kirja: 3. Isänmaasta|Isänmaasta]] # [[Maamme kirja: 4. Sun maasi|Sun maasi]] # [[Maamme kirja: 5. Kuninkaan lahjoista|Kuninkaan lahjoista]] # [[Maamme kirja: 6. Hädän hetkenä|Hädän hetkenä]] # [[Maamme kirja: 7. Maasta ja kansasta|Maasta ja kansasta]] # [[Maamme kirja: 8. Meidän maastamme ja mailmasta|Meidän maastamme ja mailmasta]] # [[Maamme kirja: 9. Merimiehen koti-ikävä|Merimiehen koti-ikävä]] # [[Maamme kirja: 10. Meidän maamme alusta|Meidän maamme alusta]] # [[Maamme kirja: 11. Meren-neito|Meren-neito]] # [[Maamme kirja: 12. Itämerestä|Itämerestä]] # [[Maamme kirja: 13. Aalanninlaulu|Aalanninlaulu]] # [[Maamme kirja: 14. Suomen ylänteitä ja laksoja|Suomen ylänteitä ja laksoja]] # [[Maamme kirja: 15. Maakunnista|Maakunnista]] # [[Maamme kirja: 16. Lapinmaan tunturit|Lapinmaan tunturit]] # [[Maamme kirja: 17. Inarinjärvi|Inarinjärvi]] # [[Maamme kirja: 18. Luppionvaara ja Aavansaksa|Luppionvaara ja Aavansaksa]] # [[Maamme kirja: 19. Oulunjoki|Oulunjoki]] # [[Maamme kirja: 20. Kallan-kari|Kallan-kari]] # [[Maamme kirja: 21. Isokyrö|Isokyrö]] # [[Maamme kirja: 22. Satakunnan rannikko|Satakunnan rannikko]] # [[Maamme kirja: 23. Eräs talvipäivä Aalannissa|Eräs talvipäivä Aalannissa]] # [[Maamme kirja: 24. Maanvieremä Askelassa|Maanvieremä Askelassa]] # [[Maamme kirja: 25. Hankoniemen Vilkkumajakka|Hankoniemen Vilkkumajakka]] # [[Maamme kirja: 26. Pyynikkä|Pyynikkä]] # [[Maamme kirja: 27. Nokianvirta ja Kyrönkoski|Nokianvirta ja Kyrönkoski]] # [[Maamme kirja: 28. Paikkarin torppa|Paikkarin torppa]] # [[Maamme kirja: 29. Suomen erämaita|Suomen erämaita]] # [[Maamme kirja: 30. Päijänteen vesistö|Päijänteen vesistö]] # [[Maamme kirja: 31. Saima|Saima]] # [[Maamme kirja: 32. Punkaharju|Punkaharju]] # [[Maamme kirja: 33. Imatra|Imatra]] # [[Maamme kirja: 34. Luonnon-mullistus|Luonnon-mullistus]] # [[Maamme kirja: 35. Laatokka|Laatokka]] # [[Maamme kirja: 36. Suomen ilmanalasta|Suomen ilmanalasta]] # [[Maamme kirja: 37. Kirkkaalla jäällä|Kirkkaalla jäällä]] # [[Maamme kirja: 38. Kesäyön kirkkaus|Kesäyön kirkkaus]] # [[Maamme kirja: 39. Joutsen|Joutsen]] # [[Maamme kirja: 40. Ilman ennustamisesta|Ilman ennustamisesta]] # [[Maamme kirja: 41. Graniiti-louhos Pyterlahdessa|Graniiti-louhos Pyterlahdessa]] # [[Maamme kirja: 42. Ruskealan marmorilouhos|Ruskealan marmorilouhos]] # [[Maamme kirja: 43. Suomen rauta|Suomen rauta]] # [[Maamme kirja: 44. Lapinmaan kulta|Lapinmaan kulta]] # [[Maamme kirja: 45. Kasvien levenemisestä|Kasvien levenemisestä]] # [[Maamme kirja: 46. Metsä|Metsä]] # [[Maamme kirja: 47. Kulovalkea|Kulovalkea]] # [[Maamme kirja: 48. Pellosta ja niitystä|Pellosta ja niitystä]] # [[Maamme kirja: 49. Hallayö|Hallayö]] # [[Maamme kirja: 50. Kärsivällisyys|Kärsivällisyys]] # [[Maamme kirja: 51. Syötävistä sienistä|Syötävistä sienistä]] # [[Maamme kirja: 52. Puutarhoista ja ryytimaista|Puutarhoista ja ryytimaista]] # [[Maamme kirja: 53. Ystäviä ja vihollisia|Ystäviä ja vihollisia]] # [[Maamme kirja: 54. Suomen hevosesta|Suomen hevosesta]] # [[Maamme kirja: 55. Karjasta|Karjasta]] # [[Maamme kirja: 56. Suomalaisia Paimenlauluja|Suomalaisia Paimenlauluja]] <!-- === Toinen Luku. II. Kansasta. === --> # [[Maamme kirja: 57. Mathias Castrénista|Mathias Castrénista]] # [[Maamme kirja: 58. Suomen kansakunnasta|Suomen kansakunnasta]] # [[Maamme kirja: 59. Permalaisista|Permalaisista]] # [[Maamme kirja: 60. Tschudilaisia Kansanlauluja|Tschudilaisia Kansanlauluja]] # [[Maamme kirja: 61. Lappalaisista|Lappalaisista]] # [[Maamme kirja: 62. Lappalaisen poro|Lappalaisen poro]] # [[Maamme kirja: 63. Lappalaisten Satuja|Lappalaisten Satuja]] # [[Maamme kirja: 64. Päiviön suku|Päiviön suku]] # [[Maamme kirja: 65. Lapin kansanlauluja|Lapin kansanlauluja]] # [[Maamme kirja: 66. Lappalaisen pojan laulu|Lappalaisen pojan laulu]] # [[Maamme kirja: 67. Wirolaisista|Wirolaisista]] # [[Maamme kirja: 68. Wirolaisten Kalevi-poeg|Wirolaisten Kalevi-poeg]] # [[Maamme kirja: 69. Wirolaisia kansanlauluja|Wirolaisia kansanlauluja]] # [[Maamme kirja: 70. Suomen kansasta|Suomen kansasta]] # [[Maamme kirja: 71. Matti|Matti]] # [[Maamme kirja: 72. Suomen kielestä|Suomen kielestä]] # [[Maamme kirja: 73. Lippo ja Tapio|Lippo ja Tapio]] # [[Maamme kirja: 74. Kettu ja jänis|Kettu ja jänis]] # [[Maamme kirja: 75. Kansan tarinoita jättiläisistä|Kansan tarinoita jättiläisistä]] # [[Maamme kirja: 76. Yhteentulo jättiläisten kanssa|Yhteentulo jättiläisten kanssa]] # [[Maamme kirja: 77. Leikkisatuja|Leikkisatuja]] # [[Maamme kirja: 78. Suomalainen kansanrunous|Suomalainen kansanrunous]] # [[Maamme kirja: 79. Suomalaisia kansanlauluja|Suomalaisia kansanlauluja]] # [[Maamme kirja: 80. Suomalaisia sananlaskuja|Suomalaisia sananlaskuja]] # [[Maamme kirja: 81. Suomalaisia Arvoituksia|Suomalaisia Arvoituksia]] # [[Maamme kirja: 82. Kansanusko ja taikausko|Kansanusko ja taikausko]] # [[Maamme kirja: 83. Karjalaisista|Karjalaisista]] # [[Maamme kirja: 84. Savolaisista|Savolaisista]] # [[Maamme kirja: 85. Kaksi runoseppää|Kaksi runoseppää]] # [[Maamme kirja: 86. Hämäläisistä|Hämäläisistä]] # [[Maamme kirja: 87. Mestari-ampuja Martti Kitunen|Mestari-ampuja Martti Kitunen]] # [[Maamme kirja: 88. Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista|Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista]] # [[Maamme kirja: 89. Ruotsin kielestä|Ruotsin kielestä]] # [[Maamme kirja: 90. Saariston asukkaat lounaspuolisessa Suomessa|Saariston asukkaat lounaspuolisessa Suomessa]] # [[Maamme kirja: 91. Uusmaalaiset|Uusmaalaiset]] # [[Maamme kirja: 92. Pohjalaiset|Pohjalaiset]] # [[Maamme kirja: 93. Wenäläiset Suomessa|Wenäläiset Suomessa]] # [[Maamme kirja: 94. Muista, jotka ovat muuttaneet Suomeen|Muista, jotka ovat muuttaneet Suomeen]] # [[Maamme kirja: 95. Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista|Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista]] # [[Maamme kirja: 96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista|Kalevalasta ja Elias Lönnrotista]] # [[Maamme kirja: 97. Mailman luomisesta|Mailman luomisesta]] # [[Maamme kirja: 98. Maanviljelyksen alku|Maanviljelyksen alku]] # [[Maamme kirja: 99. Tulen synty|Tulen synty]] # [[Maamme kirja: 100. Raudan synty|Raudan synty]] '''Lähde:''' Topelius, Zacharias 1876: ''[http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/1800/fem19980049/ Maamme kirja: lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa]''. Suomentanut [[Johan Bäckwall|Joh. Bäckwall]]. G. W. Edlund, Helsinki. [[Luokka:Maamme kirja]] [[sv:Boken om vårt land]] 2520 4629 2006-08-16T20:22:33Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Zacharias Topelius]] 2521 8134 2006-10-24T16:02:42Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Toivo Nousukas|Toivo Nousukas]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Toivo Nousukas|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: Alkulause|Alkulause]] |seuraava=[[Maamme kirja: 2. Kodista|2. Kodista]] |otsikko=1. Aamulaulu. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : Tuhanten rantain partahilla : Heräjä armas synnyinmaa! : Herää, kun taivaan rantehilla : Jo aamun koitto leimuaa! : Ikävä yös’ on haihtuva : Ja valon-riemu voittava. : Tuhanten rantain partahilla : Heräjä armas synnyinmaa! : Kuin kukkaranta aamusella : Heräjä uuteen aikahan, : Sill’ uusi päivä paistehella : Hälvensi varjon kuoleman! : Siis varmistu sä muistoissa, : Jalostu mielen avuissa! : Kuin kukkaranta aamusella : Heräjä uuteen aikahan! : Sun kyyneleesi kuivakohot : Kuin kaste aamun tuulihin! : Keväimen kylmät lauhtukohot, : Ja ruusut nouskoot kasvoihin; : Kukiksi nuput puhjetkoot; : Ja mielet, toiveet tointukoot! : Sun kyyneleesi kuivakohot! : Kuin kaste aamun tuulihin! : Soitamme sumu vielä peittää, : Vaan öiset haamut karkoita! : Ja Herran haltuun rientos’ heitä : Elosi hetken aamuna! : Sanalla itses’ sonnusta: : Ole, maani, vahva Herrassa! : Soitamme sumu vielä peittää, : Vaan öiset haamut karkoita! : Sä nouse, nuori maani armas, : Mereni, lampin’, läikkykää! : Jo kuuluu lintuin laulu harras, : Jo päiväss’ aallot välkkyää. : Heräjä tuulten huminaan! : Ja loistoon aamun kirkkahan! : Sä nouse, nuori maani armas, : Mereni, lampin’, läikkykää! [[Luokka:Maamme kirja]] [[sv:Boken om vårt land: Morgonsång]] 2522 7920 2006-10-19T18:26:53Z Nysalor 5 Kielilinkki kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 1. Aamulaulu|1. Aamulaulu]] |seuraava=[[Maamme kirja: 3. Isänmaasta|3. Isänmaasta]] |otsikko=2. Kodista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} <p align="right">Sitä kuusta kuuleminen,<br/> Jonka juurella asunto.<br/> '''Suomal. sananlasku.'''</p> Tämä kirja kertoo Suomesta. Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mitä on Suomi? Se on maa monien muiden maiden seassa. Mitä on isänmaa? Se on meidän suuri kotimme. Minulla on pieni koti, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en voi koskaan unhottaa. Siinä olen kotonani, siinä tulen parahite toimeen. Enkö tuntisi tietä ja veräjää? Enkö muistaisi taloa ja tupaa? Kaikki on minulle siinä aivan tuttua. Näitä portaita olen aivan usein astunut. Tämän oven olen aivan usein avannut. Minä olen katsonut akkunasta ulos. Minä olen lämmitellyt takan edessä. Minä olen syönyt pöydässä. Minä olen nukkunut vuoteessa. Minä tunnen jokaisen penkin, jokaisen kiven ja jokaisen polun. Siellä en eksyisi, enpä yön pimeydessäkään. Usein olin hevosia juotettaessa kaivon luona. Usein saatoin meidän lehmiä laitumelle. Usein nauroin Mustille, joka haukkui oravata. Muistanpa pihlajan, kun se oli marjoista punaisena, ja koivun, jossa leppäkerttu oli laulamassa. Kesällä olen poiminut mansikoita mäellä metsässä. Talvella olen laskenut siellä mäkeä kelkalla, Silloin oli ilo, kun jää suli järvestä ja pääsimme soutamaan veneellä. Sitte taas syksyllä lentää kiidätimme kuin linnut eteenpäin kirkkaasti välkkyvällä jäällä. Yhtä hyvä, jos kotini on ollut rikas taikka köyhä. Minä olen ollut siinä onnellisena. Siinä on minulla ollut lämmintä ja hyvää, vaatetta ja ruokaa, hoitoa ja lempeyttä. Siinä olen kasvanut aina lapsuudestani asti. Siinä on isäni tehnyt työtä, siinä on äitini laulanut minulle kauniita laulujaan. Illoilla maata pannessamme kuulin äitini rukoilevan. Hyvä Jumala, sanoi hän, suo lapsestani tulevan hyvä ihminen! Koska olet meidän isämme taivaassa, niin suo meidät aina olla uskollisina lapsinasi. Ja sitte opetti hän minulle sen kauniin rukouksen: ”Jumal’ lasten ystävä”... Kyllä siis tiedän kaiken hyvän olevan lahjan taivaalliselta Isältäni. Ja hänen hyvä, siunattu lahjansa on rakas kotikin. Tahdon siis kiittää ja ylistää häntä kaikkina elämäni päivinä. Tiedänhän siis hyvin rakastaa pientä kotia. Mutta en vielä oikein ymmärrä mitä se on että rakastaa suurta kotia, jota kutsutaan isänmaaksi. Paljohan siinä on toisin, kuin meillä kotona. Tiet ovat erilaisia, talot ovat erilaisia, ihmiset ovat erilaisia. Saatanhan eksyä missä en koskaan ole ollut. Ei kukaan tunne minua siellä, enkä minkään tunne ketään. Kuinka voin rakastaa vierasta maata? Kuinka voin olla onnellisena, iloisena ja tuttavana vierasten ihmisten luona? En vain, kotini tunnen minä kyllä; mutta mikä on isänmaani? [[Luokka:Maamme kirja]] [[sv:Boken om vårt land: Hemmet]] 2523 7921 2006-10-19T18:26:55Z Nysalor 5 Kielilinkki kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 2. Kodista|2. Kodista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 4. Sun maasi|4. Sun maasi]] |otsikko=3. Isänmaasta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} <p align="right"> Älä siirrä takaperin entisiä rajoja,<br/> jotka esi-isäs tehneet ovat.<br/> '''Salom. Sananl. 22: 23.'''</p> Eräänä aamuna seisoin korkealla tikapuilla, jotka olivat pystytetyt tupamme katon räystästä vasten. Siitä näin kauas ympäriinsä. Ulohtaalla meidän talosta näin olevan muita taloja. Ulohtaalla meidän syöttö-ha’asta nä’in olevan niittyjä, peltoja, teitä, metsiä ja vesiä. Tiesin kyllä maailman olevan laajan, mutta en luullut sitä niin suureksi. Ja taas juohtui mieleeni tuo kummallinen ajatus, että kaikki tämä olisi '''meidän''' maamme, '''meidän''' suuri kotimme. Minä laskeusin tikapuilta alas. Äitini oli kerinyt lampaansa, istui siinä portailla ja eroitteli valkeat villat mustista vakkaan. Minä kysyin häneltä: onko kaikki tämä maa, niin ulohtaalle kuin voin nähdä, meidän isänmaatamme? Äitini sanoi minulle: istu tähän viereeni, niin sanon sen sinulle. Kaikki tämä maa, jonka tässä voit nähdä, ja vielä paljo sitäkin enempi, on Suomenmaa. Ennen sinun isääsi asui tässä maassa sinun isäsi-isä. Ennen häntä asuivat hänen isänsä ja esi-isänsä, ei ainoastaan tässä talossa, vaan monissa taloissa ja monissa eri osissa maata. Tämä maa oli heidän, ja siksi on tämä maa meidän isämme maa, joka on tullut perinnöksi meille, heidän lapsillensa. Täällä ovat he eläneet, tehneet työtä, riemuinneet ja kärsineet jo kauan ennen meitä. Täällä ovat he kuolleetkin ja makaavat maahan haudattuina. Jos eivät nämä meidän isämme olisi niin kärsivällisesti ja ahkerasti tehneet työtä, olisi meidän maamme nyt leivätön erämaa. Jos he eivät olisi vaeltaneet Jumalan pelvossa ja kasvattaneet lapsiaan Jumalan totiseen tuntoon, olisimme me nyt sokeita pakanoita. Jos he eivät olisi opettaneet lapsilleen hyödyllisiä tietoja, olisimme me nyt tietämättömiä metsäihmisiä. Jos he eivät olisi varjelleet maatamme vihollisten väkivaltaa vastaan, ei olisi meillä nyt laki, oikeutta eikä vapautta. Sillä tämä maa on kärsinyt paljon hätää kylmästä ilma-alasta ja paljon väkivaltaa vierailta kansoilta. Mutta tämä sama maa oli meidän isillemme hyvin rakas, juuri niin rakas, että he ovat sen eteen uhranneet pitkälliset vaivansa, ajallisen onnensa, sydämensä veren ja henkensä. Meidänhän tulee siis aina olla kiitolliset isillemme ja tallentaa heidän muistonsa kunniassa. Meidän tulee kunnioittaa heitä, niinkuin me kunnioitamme isää ja äitiä, että me menestyisimme ja kauan eläisimme siinä maassa, jonka Jumala meille on antanut. Meidän tulee aina kokea olla isäimme arvoisia, ettei heidän kuolemattomain henkiensä tarvitseisi surulla ja häveten katsella alhaalla olevia kelvottomia lapsiaan. Sitä maata, jota he ovat viljelleen ja kaunistaneet, tulee meidänkin kaunistaa ja viljellä. Sitä maata, jota he ovat niin hellästi rakastaneet ja varjelleet aina kuolemaan asti, tulee meidänkin rakastaa ja varjella, juuri kuin hekin. Ja ei ainoastaan heidän tähtensä, vaan myös meidän itsemme tähden. Sillä Jumala on suonut tämän maan meille antamaan kaikkea mitä meille on välttämättömästi tarpeellista ja rakasta maan päällä. Se antaa meille vaatteet ja leivän, työtä ja palkkaa, ystäviä ja turvaa. Se kasvattaa meitä jumalanpelkoon ja kaikkiin ihmisten hyviin avuihin. Se neuvoo meitä seurakuntansa ja kouluinsa opetuksella. Se suojelee meitä hallituksellaan ja la’illaan, ettei kukaan saa tehdä meille vääryyttä. Se auttaa meitä kaikissa hyvissä ja hyödyllisissä toimissa. Se antaa meille eläessämme asunnon ja kuoltuamme haudan. Siksihän on tämä maa meidän suuri kotimme. Tämän maan hyväksi tulee meidän tehdä uskollisesti työtä ja, jos Jumala niin tahtoo, kunnialla kuolla. Muista aina Jumalan antaneen meille tämän maan omaisuudeksemme, että se täyttäisi tarkoituksensa mailmassa ja että hänen tahtonsa tapahtuisi niin maassa kuin taivaassa. Sillä maa on Jumalan ja kikki mitä siinä on. Meidän tulee tehdä tili siitä, millä tavalla me olemme käyttäneet Jumalan lahjan. Hän on kerran sanova jokaiselle meistä: minä olen pannut sinun hoitajaksi talooni ja hallitsijaksi tähän minun maahani. Kuinka olet sinä hoitanut minun taloani? Kuinka hallinnut minun maatani? Mitä on meillä vastaamista Herralle? – Hän, joka tuomitsee kaikki vanhurskaalla tuomiollaan, on löytävä meissä ainoasti syntiä ja puutosta. Mutta meidän tulee rukoilla häntä, ollessamme vielä hänen huoneenhaltioinansa, että hän antaisi meille oikein voimallisen, oikein uskollisen ja aina vilpittömän rakkauden isänmaatamme kohtaan. Että tämä maa kukoistaisi hänen kaikkivaltiaassa suojeluksessaan ja julistaisi hänen kuutostaan suvusta sukuhun. [[Luokka:Maamme kirja]] [[sv:Boken om vårt land: Fäderneslandet]] 2524 7922 2006-10-19T18:26:56Z Nysalor 5 Kielilinkki kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 3. Isänmaasta|3. Isänmaasta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 5. Kuninkaan lahjoista|5. Kuninkaan lahjoista]] |otsikko=4. Sun maasi. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : Elä, Suomen lapsi, vaihda pois : Sun maatas armasta! : Sana ja leipä vieraan ois : Kovaa ja karvasta. : Sen taivas, päiv’ on himmeä, : Sen sydän ei sua ymmärrä. : Elä Suomen lapsi vaihda pois : Sun maatas armasta! : On Suomes’ armas avara, : Ihana on sen maa. : Sini sen vedet kaunistaa : Ja rannat kunnia. : Sen yöt ja päivät valosat, : Tuhannet tähdet loistavat. : On Suomes’ armas avara, : Ihana on sen maa. : Elä, Suomen lapsi, lähde pois : Sun maastas’ kalliista! : Sullä riemua ja rauhoa : Ei missään muuall’ ois. : Jos kuinka kaukas kulkisit : Sun juures’ Suomi sulkisi. : Elä, Suomen lapsi, lähde pois : Sun maastas’ kalliista! [[Luokka:Maamme kirja]] [[sv:Boken om vårt land: Ditt land]] 2525 7923 2006-10-19T18:26:59Z Nysalor 5 Kielilinkki kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 4. Sun maasi|4. Sun maasi]] |seuraava=[[Maamme kirja: 6. Hädän hetkenä|6. Hädän hetkenä]] |otsikko=5. Kuninkaan lahjoista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Minä sanoin: kuinka voimme me tehdä työtä koko maamme hyödyksi: Emmehän me voi matkustaa ympäriinsä ja tehdä joka paikassa työtä. Ja miksikä tekisimme palkatta työtä muille? Äitini sanoi: olipa kerran kuningas; hänellä oli kaksi palvelijata, Yötinen ja Päivönen. Kuningas sanoi heille: te olette varmat työmiehet, minä annan teille kummallekin kappaleen maata. Ja hän antoi Yötiselle kauniin hedelmällisen maan, jossa oli kasvavia kenttiä, sinertäviä vesiä, kauniita metsiä. Mutta Päivöselle antoi hän hedelmättömän erämaan, joka oli täynnä soita. Molemmat miehet alkoivat tehdä työtä. Yötinen ajatteli: tästä minä tahdon rikastua, ja muut tulkoot sitte toimeen kuinka tahansa. Sitte kaatoi ja poltti hän metsät, kylvi tuhkaan ja otti siitä kasvut kasvujen perästä, siksi että hän oli imenyt maasta kaiken mehun. Ja hänestä tuli rikas joksikuksi ajaksi, mutta kun maassa ja vedessä ei enää ollut ottamista, tuli hänestä köyhä, hänen lapsistaan tuli kerjäläiset, ja maa jäi autioksi. Päivönen ajatteli: tämä maa on kovaa ja hedelmätöntä; minä teen sen hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, hän kynti maan, hän perkkasi metsät, hän hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, kärsittävää ja monien puutosten alaista työtä, mutta viimmein tuli palkintokin. Päivönen kokosi latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat perinnökseen sen hedelmällisen maatilan ja maa kukoisti. Monien vuotten perästä tuli kuningas käymään näissä valtakuntansa osissa. Tultuaan lähelle Yötisen asuntoa sanoi hän: eikö tämä maanpaikka ennen ollut hedelmällistä ja kaunista? Kuka teki tämän näin jylhäksi ja rumaksi? Palvelijat sanoivat hänelle: tämän on Yötinen tehnyt. Ja taas kysyi kuninhas tultuaan likelle Päivösen asuntoa: eikö tämä maanpaikka ollut ennen erämaata ja hedelmätöntä? Kuka teki tämän näin kauniiksi ja rikkaaksi? Palvelijat sanoivat hänelle: tämän on Päivönen tehnyt. Silloin sanoi kuningas Yötiselle: sinä ahne ja paha palvelija, enkö minä antanut sinulle runsastuloista lahjaa, että sinä ylistäisit minua työlläsi ja tekisit monta tulevaisen ajan sukua onnelliseksi? Katso, tuossa on sinun tekosi! Ja hän ajoi sen ahneen palvelijan häpeän kanssa pois valtakunnasta. Mutta Päivöselle sanoi hän: sinä hyvä ja uskollinen palvelija, minä sannoin sinulle huonon lahjan, mutta sinä olet ylistänyt minua rakkaudellasi ja työlläsi, riemuksi tulevaisen ajan suvuille. Tule, minä annan sinulle vielä paljoa rikkaamman maan; ole sinä minun uskollisin ystäväni ja esikuvana minun kansalleni *). No niin, sanoi äitini, miltä sinusta näyttävät nämä kaksi miestä? Kumpiko näistä on paremmin hoitanut kuninkaan lahjan? Minä sanoin: Päivönen. Oikein sanoit, vastasi äitini. Yötinen piti huolta ainoastaan itsestänsä eikä ottanut vaaria mistään muusta kuin omasta voitostaan. Siksi meni hän häpeän ja vahingon kanssa pois maastaan. Päivösellä oli huolena jälkeentulevaistensa onni, ja hän teki työtä isänmaansa hyödyksi. Siitä sai hän itse viimmein riemua ja kunniata, kun hänen maansa tuli rikkaaksi. Hullu on se, jolla on huolena ainoastaan hetken voitto; viisas pitää huolta tulevaisistakin päivistä. Monta, monta vuotta jälkeenpäin, näiden kahden miehen jo kauan senjälkeen kuoltua, osoittelivat ihmiset sitä autioksi tullutta maata ja sanoivat: tämän on Yötinen tehnyt! Ja taas osottelivat he sitä rikasta maata ja sanoivat: tämän on Päivönen tehnyt! Kumpiko näistä kahdesta miehestä on jättänyt paremman muiston tuleviin aikoihin? Minä sanoin: päivönen. – Tee siis mitä hän teki, sanoi äitini. Joko sinä viljelet maata, taikka purjehdit merelle taikka palvelet käsityöllä, tahi hoidat taloutta, taikka hyödytät tiedoilla, tahi millä muulla kunniallisella tavalla hyvänsä ansaitset leipäsi, niin pidä huolenasi, että sinä teet sen hedelmälliseksi, joka ennen oli kasvamattomana. Pidä vaari, että jätät jälkeesi jotakin parempata kuin se oli, jonka itse otit vastaan. Kun sinä niin teet, teet sinä maasi teen työtä. Ei mikään työ ole niin vähäarvoista, että Jumala olisi sen unhottanut, tahi se olisi isänmaalle hyödytöntä. Mutta sitä pitää tehdä rakkaudella ja uskollisella ahkeruudella. Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät jälelle. Kaikki hyvä, kaikki hyödyllinen, joka nyt ihastuttaa ja hyödyttää meidät, se on summa monien tuhanten ennen meitä olleiden töistä. Me siunaamme heitä heidän tuntemattomissa haudoissaan. Mutta ahne työntekijä ei jätä mitään jälkeensä. Hän on tehnyt työtä omaksi voitokseen ja ei voi kuitenkaan ottaa voittonsa mukaansa hautaan. Mitä varten on hän siis elänyt? <nowiki>*)</nowiki> Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähän päällä sinä olit uskollinen; minä panen sinun paljon päälle. Math. 25: 21. [[Luokka:Maamme kirja]] [[sv:Boken om vårt land: Konungens gåvor]] 2526 6120 2006-09-24T15:32:31Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vait! |alaotsikko= |tekijä=Konstantin Schröder |huomiot= }} : Vait! Hän nukkuu. – Hiljaan hento : Vyöryy tuolla tähtein lento. : Iltatuuli tuuvita, : Lumo-uniin uuvuta! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vait, vait, vait! : Vait! Hän nukkuu viihtynynnä. – : Ruusu kulta kiihtynynnä : Höystehajus hajota, : Vienoon sulos vajota! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vait, vait, vait! : Vait! Hän nukkuu, Hymmi hellä, : Ikävöitty ikuisella : Kaiholla. Oi, levossa : Nuku, rakas, rauhassa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vait, vait, vait! {{Väinölä}} [[Luokka:Konstantin Schröder]] [[Luokka:Runot]] 2527 4642 2006-08-17T18:54:18Z Nysalor 5 Illalla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Illalla |alaotsikko= |tekijä=Konstantin Schröder |huomiot= }} : Tässä istun ihastunna : Tyynessä nyt tarhassani, : Hajuisesti henkäellen, : Ilmat hellii hekkumalla. : Näinhän äsken järvet, metsät : Kovan kuolon jähmehessä; : Rinnassani talven tuiskut, : Roudan kylmän, tylyn tunsin. : Katso! valkohelpeet hennot : Päähäni nyt putoavat; : Taasko tuli talven tuisku, : Lankeaako puusta lunta? : Eipä ole tuisku tuima, : Huomaitsen ma iloisena: : Hielimöitä hajuisia : Kevät sataa sylihini. : Lumous mi ihmeellinen! : Talvi koitui kukkasiksi, : Lumi muuttui hielimöiksi, : Sydän suli lempeiseksi. {{Väinölä}} [[Luokka:Konstantin Schröder]] [[Luokka:Runot]] 2528 6000 2006-09-24T15:25:56Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Anton Alfthan |alaotsikko=k. 1847. |tekijä=Konstantin Schröder |huomiot= }} : Italian ihmemaassa, : Pisan kukkakalmistossa : Veres hauta havaitaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Virkan vielä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuka siellä : Nuorna nukkui Tuonelaan: : Suomalainen sulo, jalo, : Maallensa myös toivon valo, : Esikoinen isänsä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ystävien, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Omaisien : Ilo, onni äitinsä. : Isä kaipoon käärittynä, : Äitin sydän särettynä, : Siskoin silmät itkussa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Erostansa; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kadostansa : Nuori Suomi surussa. : Hurskas henki! rauhaisassa : Sieluin sädesatamassa : Elä iät riemussa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Intos palo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Neros jalo : Loistaa lemmen muistossa! {{Väinölä}} [[Luokka:Konstantin Schröder]] [[Luokka:Runot]] 2529 7655 2006-10-18T09:38:26Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Tutancamoon|Tutancamoon]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Tutancamoon|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kevät |alaotsikko= |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} : Touvon aika lähenee, : Kylmät hallat vähenee, : Päivä kirkkahasti : Paistaa, ihanasti : Korkealta : Taivahalta, : Siintävältä, loistavalta. : Virta vilpas vieriää, : Järven laine kieriää : Hiljallehen rantaan, : Pois katoopi santaan. : Koivut, haavat : Lehden saavat, : Tuomet, raidat kukoistavat. : Pensaat ja puut, : Niityt ja haat, : Laaksot ja muut : Ruohoiset maat : Kaunistuvat ihanaksi. : Saaret, mantereet, : Luodot, tantereet : Muuttui taas jo tuttavaksi. : Kukkula ja suo, : Kaikkityyni tuo : Hauskuutensa tullessaan. : Pienet linnut visertää, : Pyyt ne puissa viheltää, : Teiret kukertavat. : Kumppaninsa saavat : Pikkuisetkin : Lintusetkin, : Itse pienet perhosetkin. : Sorsat ruovistohon ui, : Kyttä maahan kumartui, : Rastas laulaa puussa. : Äijä lahden suussa : Ruuhessansa : Verkostansa : Päästeleepi saalistansa. : Tuohen ja muun : Astian tuo : Ympäri puun : Lapset ja juo : Mahlajaansa naureskellen. : Sitten lähdetään : Leikittelemään : Luikaten ja lauleskellen; : Kiekot kieppumaan, : Pallot paukkumaan : Mailallansa kukin lyö. : Paimentorvi paikoin soi, : Äijä laitumelta toi : Toukopellollensa : Pari-hevosensa. : Lapset kanssa : Lampaissansa : Soittelevat huilujansa. : Nuori kansa tuomistoon, : Maahan istui ruohistoon, : Naiset kukkasista : Kaikenmuotoisista : Vääntää vaulat, : Suuret paulat : Kaunistamaan päät ja kaulat. : Niin kevät tuo : Riemuja vaan, : Uudeksi luo : Luonnon ja maan : Hauskuudeksi sydämmelle. : Laihot toukokuun, : Kasvut maan ja puun : Muistuttavat ihmiselle : Uutta elantoo, : Uutta olentoo, : Uutta eloo elämään. {{Väinölä}} [[Luokka:J. F. Granlund]] [[Luokka:Runot]] 2530 4647 2006-08-17T19:07:38Z Nysalor 5 Kevätlaulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kevätlaulu |alaotsikko= |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} : Kas jo metsä viheriöi, : Kohisee jo kosket, : Ilmassa ja maassa soi : Kummallinen kuiske. : Puussa lehti värisee : Tuulen suloisuutta, : Joet ja norot lirisee : Eloansa uutta. : Lämmintä ja valoa : Maa poveensa juopi, : Kukkasia kauniita : Meille taas se tuopi. {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 2531 4648 2006-08-17T19:07:48Z Nysalor 5 Ystävätön {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystävätön |alaotsikko= |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} : Lauloi puussa lintunen, : Sai se ystävältä vastauksen. : Itkin yksin poloinen, : Yksin vaipuivat mun huokauksen’. : Kuohui koski vaahtinen, : Vastas vuoren mustettunut kylki, : Voivottelin vaivainen, : Äänen multa musta murhe särki. : Puu se heilui lehväinen : Tuolla vasten puuta lehväkästä, : Yksin kuljen onneton, : Ei oo mulla yhtään ystäväistä. : Tuul’ on kylmä pohjaisen, : Senkin lounattuuli lämmityttää – : Sydäntäni poloisen : Ei voi mikään enää lievityttää. {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 2532 4649 2006-08-17T19:08:00Z Nysalor 5 Mäen lasku {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mäen lasku |alaotsikko= |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} : Hei lystiä laskuu, : Meidän lasten mäen laskuu! : Kelkat huimasti kiitävät, : Lumi tähtinä kiiluu, : Varvas kengästä hiiluu, : Ruusut poskille lentävät. : Anna ihmisten kiittää : Heidän rautaista tietään, : Heidän höyryvaunujaan; : Siell’ on koppelit pimeät, : Niiss’ on laiskat ja vireät : Kaikki nukkumaisillaan. : Hei lystiä laskuu, : Meidän lasten mäen laskuu! : Eipä meill’ oo huoltakaan! : Lumi tähtinä loistaa; : Toinen viskelee toistaan, : Ei saa seista laiskakaan. : Katso pohjainen tuulee, : Äiti kylmivän luulee, : Huutaa: »lapset tulkaa pois!» : Hei lystiä laskuu, : Meidän lasten mäen laskuu! : Täällä iltaan olla vois! {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 2533 6039 2006-09-24T15:27:56Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Toivo ja rakkaus |alaotsikko=(Suomalaisen runon mukaan). |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} : Toivo, taivon lapsi ihanainen, : Minut vietteli kotoa pois, : Halki maailmojen juoksulainen : Myötähänsä vei minua myös. : Milloin loisteli se aaltoloissa, : Niinkuin auringon valo meressä, : Milloin näin sen kosken kuohuloissa, : Milloin taivahan laella pilvilöissä. : Surkeus asui sydämmessäni, : Kyyneleitä posket itkivät; : Maailmat minulle silmissäni : Kaikki vierahalle näyttivät. : Tyhjä, autio ja jäinen oli maakin, : Äänetön, pelottavainen mer’kin, : Kylmyyttä myös auringosta hohti, : Valo kuun minua murehdutti. : Löysinpä sinut, mun armahani, : Kaikki muuttuivat samassa myös: : Itse me tulimme Kalevoiksi, : Tähtivälkkeheksi katselumme vuos’, : Säteet auringon himoja toivat, : Hempeyttä kuun valoiset loivat, : Maat ja metsät hekkumaa sanoivat, : Lempeyttä kukkaset muhoili, : Salot siintävät suloa soivat, : Ilokyyneliä kosket myös valoivat, : Armautta tuuloset tuhoili, : Meren karit riemusta kohoili. {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 2534 4652 2006-08-17T19:08:41Z Nysalor 5 Tuhman Jussin juttureissu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuhman Jussin juttureissu |alaotsikko= |tekijä=Antti Puhakka |huomiot= }} : Tämä laulu on laitettuna : Tuhman Jussin juttuteistä, : Kuin on Suomi sotkettuna, : Kovin peitossa pi’etty : Vanhan kielen vallan alla, : Ruotsin kielen kahlehissa. : Kun me kirjan kirjoitamme : Savon selvillä sanoilla, : Kohta kirja kiskaistahan, : Siihen venska viskatahan, : Äkäisesti ärjytähän, : Vihapäässä viskatahan: :»Mistäs tullut, tuhma Jussi, : Kuka konna kirjan tehnyt, : Kun on suomeksi soaissut, : Savon kieltä kirjoittanna?» : Jussi huono huokaiseksen, : Painuvi pahoille mielin, : Tuohon verkaksi vetävi : Äänen kainun kansselissa: :»Tuolta tullut Karjalasta, : Samonnut Savon rajoilta; : Luulin suomeni sopivan, : Kartan kanssa kelpoavan!» : Sitten pannahan paperit, : Ulos vieähän ovesta, : Pois pihallen potkitahan, : La’aistaan alas rapuista, : Sylki päälle sytkätähän, : Jussille julistetahan: :»Käy nyt karttakammarihin, : Ota sieltä uusi kartta, : Elä suomeksi sokaise, : Hae ruotsiksi lukia, : Venskan kielen kirjoittaja!» : Jussi juoksi joutuisasti, : Haihatti hajalla hapsin : Kaupungin katua myöten : Kartanmyöjän kammarihin; : Lantit taskussa lapatti, : Vaskikullat kukkarossa. : Tuli kauppa kartan kanssa, : Rahan maksu räntterissä; : Rahat loppui lakkarista, : Vaskikullat kukkarosta, : Uupui kartan kauppiaalle, : Tengan verta jäi velaksi. : Jussi puittavi pihalle, : Pani kartan kainaloonsa, : Alkoi astua katua, : Painuipa pahoille mielin, : Katseli kivikatua, : Kun rahat rakosta loppui, : Vaskikullat kukkarosta. : Tuli vanha virkaheitto, : Kelmi kapsutti katua, : Harjustakki hartioilla, : Suolilla on vyö sorea, : Napit vaskesta valettu, : Hopealla holvattuna, : Saappahat somannäköiset, : Kuultokengät kelvolliset; : Alkoi Jussille jutella, : Suomen miestä surkutella: :»Mitä oot pahoilla mielin, : Katselet katua pitkin?» : Jussi huono huokaiseksen, : Murenella muistelevi: :»Sitä oon pahoilla mielin, : Katselen katua pitkin, : Kun ei kirja kelvannunna, : Vaikk’ ol’ suomi suorin pantu, : Savon selvillä sanoilla; : Pois pihalle potkittihin, : Sylki päälle sytkättihin.» : Tuohon virkki virkaheitto, : Venskan veijari vetäisi: :»Kuules ukko, kun sanelen : Jutustasi, Suomen Jussi! : Käyppäs karttakammarihin, : Osta sieltä uusi kartta, : Minä venskaksi vetäisen, : Ruotsin kieltä kirjoittelen.» : Jussi päästävi paperit, : Kaivoi kartan kainalosta. : Heitto karttaa katselevi, : Kohta Jussille julisti: :»Käy nyt tänne kammarihin, : Kohta venska viskatahan, : Pannahan paperin päälle; : Saapi ruotsiksi lukea : Kaikki herrat kansselissa, : Kohta kirjat korjatahan, : Juttusi julistetahan!» : Jussi ei juljennut sanoa : Kartan kaupasta mitähä: : Jo rahat rakosta loppui, : Vaskikullat kukkarosta; : Luuli Luojan laittanehen : Etehensä enkelinsä : Köyhille, varaksi varsin, : Huonon kansan hoitajaksi, : Jok’ ei kultia kysele, : Hopeasta huolta kanna. : Kunpa oli kirjoittanut : Virkaheitto valmihiksi, : Sitten Jussille julisti: :»Nyt on kirja kirjoitettu, : Saapi ruotsiksi lukea : Kuvernyöri kansselissa, : Eikä potkita pihalle; : Kuvernyöri kuulu herra : Lyöpi riitasi lopulle.» : Jussi heikko henkäiseksen, : Murehella muistutteli, : Alas laski lattialle : Poloisille polvillehen, : Käet väänsi vastatusten, : Koprat yhtehen kokosi, : Sitten silmänsä ylenti, : Kohti taivasta kohotti: :»Nyt on julkinen Jumala : E’es tuonut enkelinsä, : Köyhille varaksi varsin, : Huonon kansan hoitajaksi; : Antavi asiat juosta, : Jutut kaikki kansselissa, : Vaikk’ on kullatkin kulunna, : Hopeatkin huovennunna.» : Sitten nousi notkaltahan, : Pois kohosi polviltahan, : Vielä virkaheittiöä, : Nälkäkurkea kumarti: :»Milläpä minä poloinen : Teillen atrian asetan, : Kun on kultani kulunna, : Rahat loppunna rakosta?» : Tähän vielä virkaheitto : Mutkan muisti, keinon keksi, : Palkkansa paraiten otti, : Keinon Jussille julisti: :»Muuta laukkusi rahaksi, : Rupiloiksi rukkasesi.» : Jussi juoksi laukun kanssa, : Puitti pussinsa keralla : Kaupungin katuja myöten, : Huusi hullu juostessansa: :»Onko laukusta rahoa, : Rupiloita rukkasista?» : Jopa sattui laukun saksa, : Pussin kauppias ka’ulla; : Sai rupilan rukkasista, : Kaksi leipälaukustansa. : Kun sai laukkunsa rahaksi, : Rupiloiksi rukkasensa, : Pian juoksi, jotta joutui, : Luokse enkelin ehätti, : Sitten runttasi rupilat, : Heitti Herran enkelille. : Niin tuo kelmi ketrotteli, : Pani Jussin paljahaksi, : Antoi kirjan arkustansa, : Käski käyä kansselihin! : Jussi juoksi joutuisasti, : Jätti karttansa katsella, : Heitti herroille etehen. : Kuvernyöri kuulu herra : Katsoi kirjan kansselissa, : Kohta Jussille julisti: :»Tämä on kelmin kirjoittama! : Oisit saatava sakolle, : Veettävä rahaverolle!» : Sitten viskasi vihassa, : Laittoi kirjan kansselista, : Sanoi selvillä sanoilla: :»Ulos astu kansselista, : Käy kotihin kiirehesti, : Eläkä eneä etsi : Kelmilöitä kaupungista.» : Jussi huono huokaiseksen, : Mies parka pahoilla mielin : Alkoi astua kotihin. : Nälkä sylkytti syäntä, : Saattoi vahvan vatsan tuskan: : Eväslaukku enkelillä, : Rahat kartankauppiaalla – : Vielä auki kartan kauppa, : Tengan verta jäi velaksi. : Täytyi Jussin tallustella, : Kulkea talo talolta, : Atriaksensa anoa, : Palasia pakkoella, : Tuli kerjäten kotihin: :»Varjele vakainen Luoja, : Estä niistä enkelistä, : Niistä seikoista selitä, : Kelmiherroista keritä!» : Varjele vakainen Luoja : Suomen suuren ruhtinaita, : Kaiken kansan haltioita, : Että voisit voimallansa : Nämät seikat selvitellä, : Päästeä Savon sanoille, : Sitehistä Suomen kielen, : Että soisi Suomen kieli : Kaupungissa kulkiessa; : Että me poloiset poiat, : Kurjat raukat Karjalaiset : Suomen saisimme sanoa, : Suomen kirjat kirjoitella, : Suomen oikeustuvissa, : Kansselissa kaunihissa! {{Väinölä}} == Katso myös == * ''[[Jussin juttureissu]]'' [[Luokka:Antti Puhakka]] [[Luokka:Runot]] 2535 4653 2006-08-17T19:08:48Z Nysalor 5 Surulaulu 1850 vuoden kiellosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Surulaulu 1850 vuoden kiellosta |alaotsikko= |tekijä=Antti Puhakka |huomiot= }} : Ei ole vielä lintu raukat : Mitannunna mieltään : Pitämähän pienempänä : Liian suurta kieltään. : Eikö liene asetusta : Ensinkänä tienneet, : Kun on aina rallatusta : Ennellähän pienneet. : Vaan jos vanhat pitkäparrat : Rähinänne kuulee, : Niin he meitä laulamahan : Opettavan luulee. : Sitten teidän rähinänne : Pian kohta puuttuu; : Kaikki koirankuonolaiset : Meidän päälle suuttuu. : Minä neuvon lempeästi : Asetusten mukaan: : Nyt ei ole laulannolle : Julkinaista lupaa. : Minun raukan laulantoni : Esivalta kielti, : Koska minä iloisesti : Joutohetket vietin. : Niin nyt soisin, että vielä : Saisi linnut laulaa, : Eikä pantais milloinkana : Heille paulaa kaulaan. : Sitten riemurallatusta : Saisin vielä kuulta, : Vaikka kohta laulun mahti : Unehtuupi multa. : Koska pääsky enemmältä : Laulamahan yltyy, : Silloin vesi silmistäni : Yhtenähän hyrkyy. : Vaan kun rastas lauleleepi : Lehdikossa salaa, : Sitten luonto laulamahan : Minullakin halaa. : Sitten laulan hiljaisesti : Siellä hänen mukaan: : Lillin, lallin, tillin, tallin, : Ett’ei kuule kukaan. : Käköseni kultarinta : Älä kuku mäellä, : Siitä saapi paha huuto : Väkivallan väellä. : Mene tuonne kukkumahan : Lehtovaaran rotkoon, : Minä tulen kuulemahan : Illoin, aamuin notkoon. : Ja jos siellä laulavani : Jonkun kerran kuulet, : Älä toki ilmoita, kun : Venäjälle tullet! {{Väinölä}} [[Luokka:Antti Puhakka]] [[Luokka:Runot]] 2536 4655 2006-08-17T19:09:13Z Nysalor 5 Lauloi ennen laululaumat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lauloi ennen laululaumat |alaotsikko= |tekijä=Johan Bäckwall |huomiot= }} : Lauloi ennen laululaumat, : Sulomielin soittelivat : Äänellä helisevällä, : Kuminalla kultarinnan, : Lauloi puista, lauloi maista, : Lauloi luonnon laitoksista, : Lauloi päivistä pahoista, : Lauloi päivistä hyvistä. : Lauloi ennen laululaumat, : Kultarinnat ruikutteli : Suomen suurilla saloilla, : Kaunihilla kankahilla, : Lauloi vierillä vesien, : Vetten päällä veisaeli : Ajalla suven suloisen. : Soitot kaikui kankahille, : Laulut laaksoihin leveni; : Tuot’ oli korvain kaunis kuulla, : Sulo mielien mitellä. : Eipä nyt laula laulurinnat, : Kultarinnat kuikuttele, : Että laulu luonnon saisi, : Sulo soittoihin sopisi. : Halla on pannut laulun luonnon, : Kylmä laulajat lumonnut, : Pakkanen pojes ajanut; : Talvi jättänyt jälille : Tiaset tirisemähän, : Varpuset valittamahan, : Harakat hakattamahan. : Kyll’ on tuolla toisiaki : Lintuja liriseviä, : Laulun soman laatioita, : Ouon äänen antavia, : Tuolla siisteissä saleissa, : Kamareissa kaunihissa, : Hyvin sievissä häkeissä. : Mutta ne lihavat linnut : Eivät Suomea suloita, : Vieras on kieli, vieras mieli, : Eikä luonto laulujensa : Suomen luontohon sopiva. : Siksi ne laulut laulajoiden : Eivät kaiku kankahille, : Eivät laaksoihin levene. : Kun kerran kevät tulisi, : Suvi luonnon lämmittäisi, : Saisi Suomikin sulonsa, : Isänmaammekin ilonsa, : Luonto loisi laulurinnat, : Luonto laulajat tekisi. : Suomen kieli, Suomen mieli : Loisi soittoja somia, : Jotka kauvas kaikuisivat : Oman Suomemme sulona, : Ilona, imantehena. {{Väinölä}} [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Runot]] 2537 7934 2006-10-20T19:15:06Z Nysalor 5 Yksi versio lisää '''Kevätlaulu''' voi viitata * [[Aleksanteri Rahkonen|Aleksanteri Rahkosen]] runomukaelmaan ''[[Kevätlaulu (Rahkonen)|Kevätlaulu]]''. * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Kevätlaulu (Runeberg)|Kevätlaulu]]'' [[Samuel Roos]]in suomennoksena. * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Kevätlaulu (Avellan)|Kevätlaulu]]'' [[Edvin Avellan]]in suomennoksena. * [[Pietari Hannikainen|Pietari Hannikaisen]] runoon ''[[Kevätlaulu (Hannikainen)|Kevätlaulu]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Aleksanteri Rahkonen]] [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Pietari Hannikainen]] [[Luokka:Samuel Roos]] 2538 4660 2006-08-17T19:44:10Z Nysalor 5 Pohjan kesä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pohjan kesä |alaotsikko= |tekijä=Frans Pietari Kemelli |huomiot= }} : Tuolla mieleni menevi, : Ajatukseni asuvi : Ajoissa alennehissa, : Päivissä paennehissa, : Tuolla muisto matelevi, : Tuuvitaksen tunto mulla : Kesäpäivissä koreissa, : Suviöissä suloisissa : Pohjan kesien keralla. : Aina muistossa asuvat, : Aina mielessä minulla : Armiaat, ihanat illat, : Joina lepäsin lehoissa, : Kulekselin katvehissa, : Kuulin, kuinka leivo lauloi, : Kuinka kukkuivat käköset. : Aina mielessä minulla : Suvihuomenet suloiset, : Joina aurinko ihana : Kultakasvonsa korotti, : Yli metsien mä’illä : Paloi kullassa punaisna, : Salmet kullalta kumotti, : Läikkyi lainehet ilosta, : Tuhat lintua lehossa : Unen helmasta heräsi, : Lentelivät ilman alla : Virittäen riemuvirttä, : Koittaessa päivä kullan : Päivän uuen alkaessa. : Teissä mieleni menevi, : Teitä hakevi haluni, : Laaksot lauluparvinenne, : Keot kaunihit, vihannat, : Joilla kukkaset koreat : Lemun lempeän levitti, : Perhonen punapukuinen, : Riemuhunsa rauvenneena, : Lepäsi kukan lehellä, : Simasiipi mehiläinen : Imi huulin hunajata : Kukan kultaisen kupista. : Teitä hakevi haluni, : Mäet, joilla mesimarja, : Punaposki puolukkainen : Luona sirkan laulavaisen : Nuorukaista noukkimahan : Haasteli, ilohalulla. : Teitä mieli muistelevi, : Harrastelevi haluni, : Joki virrat vilisevät, : Järvisyvyy’et siniset, : Joissa taivas tähtinensä : Kirkkautensa kuvasi, : Joissa kultaiset kalaset : Iloitsivat auringossa, : Tuuli purtta tuuvitteli, : Aalto lykkäsi alusta; : Teitä hettehet heleät, : Lähtelöiset riemurannat, : Joissa kukka kultasilmä : Nuoren kuvansa näkevi, : Ruusu lempeä levossa, : Rannoillanne rauhaisilla : Iloaikoja asuva, : Joka aamu, aurinkoisen : Sulhasensa suuellessa, : Itkevi ilovesiä. {{Väinölä}} [[Luokka:Frans Pietari Kemelli]] [[Luokka:Runot]] 2539 4661 2006-08-17T19:44:32Z Nysalor 5 Pääskyselle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pääskyselle |alaotsikko= |tekijä=Frans Pietari Kemelli |huomiot= }} : Oi pääsky, lintu pienoinen, : Sä riemurinta, kaunoinen! : Jo taasen riensit Pohjolaan, : Jo taasen löysit meidän maan. : Oi, tuttu mulle vanhastaan! : Sun ääntäs taas ma kuulla saan; : Noh, terve, terve tultuas, : Sä ystäväni armias! : Sä kaunokieli, kultasuu! : Oi, kuinka laulus luonnistuu, : Kun lennät ilmas liehuten : Ja riemuvirttä veisaten. : Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan : Sä riennät? Oi, sä riennät vaan : Sen kauneutta katsomaan, : Sen ihanuutt’ imehtimään! : Sen saaret, salmet, laaksolot, : Sen kuusikot, sen koivikot, : Sen kukkaset koreudessaan, – : Et löynne, pääsky, vertojaan! : Sen taivas ehtookullassaan, : Sen aamurusko loistossaan, : Ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, : Ne sai sun tänne lentämään. : Sun pohjolassa, herttainen, : On rakastella rauhainen; : Sun tääll’ on lysti ollakses : Ja armas aikaellakses. {{Väinölä}} [[Luokka:Frans Pietari Kemelli]] [[Luokka:Runot]] 2540 6105 2006-09-24T15:31:35Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. '''Frans Pietari Kemelli''' (1817–1857) == Runot == * ''[[Pohjan kesä]]'' * ''[[Pääskyselle]]'' [[Luokka:Frans Pietari Kemelli]] 2541 4663 2006-08-17T19:45:05Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Kemelli, Frans Pietari]] 2542 4664 2006-08-17T19:45:14Z Nysalor 5 Uimalaulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uimalaulu |alaotsikko= |tekijä=Antero Warelius |huomiot= }} : Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee, : Hauska on nyt juosta järven rannalle; : Siell’ on kirkas laine läikkyväisenä, : Siellä ulpukkainen uljas hengittää, : Kaste virvoittaapi kasvut kukkasten, : Uiden, melskaten ja vettä viskoen, : Kasvakaa te myöskin kilvoitellen! : Nuorukaiset! joukossanne joutukaat : Ulapalle, siihen huolet uppoovat. : Uimamies on raitis niinkuin tuore puu, : Muilta muoto, neste kesken kuivettuu. : Viina velttomaista hiukan hauskuttaa, : Meitä raikas vetten voima vahvistaa, : Hauin vilpas ruumis uijan palkka. : Neidot nuoret! niemen vihreäisen taa, – : Ett’ei kurkistella liiat silmät saa, – : Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan : Tottukaa, jos ette uida taidakkaan. : Tanssi heikontaa ja kasvot kalpenee, : Mutta kauneus ja ruusu poskille : Uusi uimisesta virkeneepi. {{Väinölä}} [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Runot]] 2543 4665 2006-08-17T19:45:31Z Nysalor 5 Rakkaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakkaus. |alaotsikko=(Mukaelma.) |tekijä=Antero Warelius |huomiot= }} : Vienan rannall’ koivun alta : Kuului soitto kaunihin, : Aurinkoisen taivahalta : Vaipuessa aaltoihin. : Siellä istui ihanainen : Neitsy kanteloinensa, : Sulhoansa surevainen, : Vieras mailla kaukana. :»Pian rientää nuoruutena : Niinkuin laine; rakkaus : Polttava on rinnassani, : Lauluni on valitus. : Kukoistus on tärkki liljan, : Surkastuva muotoni. : Kultaseni! Ah, jos hiljan : Tulet, löydät hautani». : Niin hän lauloi, levollensa : Luonnotarten mennessä; : Katosi jo lauluinensa : Leivonen se kielevä. : Hiljaisesti kyhkyläinen : Makaa kumppaninensa; : Laulurastas yksinäinen : Kuultelee viel’ neitoa. : Yö jo maita peitteleepi : Varjohonsa; uupuva : Ääni viimein vaikeneepi : Valittava rannalta. {{Väinölä}} [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Runot]] 2544 9825 2007-01-01T19:47:48Z Nysalor 5 Kaksi kirjoitusta lisää {{Wikipedia}} '''Antero Warelius''' (1821–1904) == Asiatekstit == * ''[[Alku-lause’]]'' (''Suometar''-lehden ensimmäiseen numeroon) * ''[[Muinais-aikain muistoja]]'' == Novellit == * ''[[Suojala]]'' == Runot == === Omat runot === * ''[[Ilolintu]]'' * ''[[Pytagoran Kultaiset Sanat]]'' * ''[[Rakkaus (Warelius)|Rakkaus]]'' * ''[[Saiman Höyry-Laivalle Ilmariselle]]'' * ''[[Suomenkielen vallallensa pääsemisestä]]'' * ''[[Uimalaulu]]'' === Suomennokset === * ''[[Kansan Laulu Venäjästä]]'' * ''[[Pohjalainen]]'' [[Luokka:Antero Warelius]] 2545 4667 2006-08-17T19:45:55Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Warelius, Antero]] 2546 6031 2006-09-24T15:27:43Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Merimiehen runo |alaotsikko= |tekijä=Pietari Mansikka |huomiot= }} : Vettä kynnän velloittelen, : Minä aaltoja ajelen, : Kynnän aika aurasella, : Hevolla syömättömällä, : Että vaahto vatsan alta, : Käypi selkeä selästä. : Valan pitkiä vakoja, : Kynnän syltäkin syviä – : Pellolla perättömällä. : Vaikka tuuli tuudittaapi, : Ilma kiivas kiidättääpi : Laivaa lainetten välissä, : Jotta pauhaapi pahasti : Aalto laivan laitasella, : Vielä viskaapi sisälle : Myrskyn kourissa kovissa, – : Tok’ on turva myrskylläkin, : Vesi veljenäin omana, : Sisarena aina aalto, : Isot lainehet isänä, : Äijät aallot äitinäni. : Ei ne painuta pahemmin, : Myrsky uhkaava upota, : Joll’ ei päivät päätettynä : Ole loppuhun osattu, : Että Tuoni etsiskellä, : Surma tahtoisi tavata : Myrskyn kautta kaatamalla : Syvyytehen syöksemällä! {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Mansikka]] [[Luokka:Runot]] 2547 4669 2006-08-17T19:46:07Z Nysalor 5 Oravan valitus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oravan valitus |alaotsikko= |tekijä=Pietari Mansikka |huomiot= }} : Kuulin kerran kuusikossa, : Mäen päällä männykössä, : Miten oksalla orava : Ruikutteli riekkohäntä: : Mihin lie minun sukuni, : Kuhun lapsikultaseni : Erillensä eksynynnä, : Hajallensa haihtununna? : Yks on Turjan tuntureilla, : Toinen Aunuksen ahoilla, : Kolmas on kovin etäällä : Aina Aasian perillä. : Siell’ on kettu siepannunna, : Orjaksensa ottanunna : Poloiset mun poikaseni, : Katalat mun kantamani. : Tuota huolin tuon ikäni, : Panen pakkopäiviäni, : Itken aina itsekseni, : Valittelen vaimoneni, : Miks ei mulla niinkuin muilla : Suku oo omilla mailla, : Lapset laulele kotona : Yhden kielen kiskomalla! : Vielä luulen viimeiseltä, : Toivonpa toden perästä : Purevamme yhtä puuta, : Yhtä kääntävän käpyä. : Sitten laitan laadullisen, : Virren paljoa paremman, : Jota laulan lapsineni, : Kiukuttelen kultineni. {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Mansikka]] [[Luokka:Runot]] 2548 4670 2006-08-17T19:46:17Z Nysalor 5 Mietelmiä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mietelmiä |alaotsikko= |tekijä=Pietari Mansikka |huomiot= }} : Katumus on kallis kyllä, : Parannus parempi vielä. : Sanoo kerran kelpomiesi, : Eikä hauku hallin lailla. : Hyvä lämmin huonehessa, : Vaan ei kelpaa kellarissa. : Ajatus on työhön alku, : Toivo alku autuutehen. : Pian nähdään musta pilkku : Valkeasta vaattehesta, : Heti virhe viisahasta. : Vesi vaikka on vetelä : Läpi silmillä sihaten, : Ohut kourin koitellessa, : Pehmiä käsin pitäissä, : Tekee ankarat asiat, : Työtpä suuret suorittaapi: : Vuoret murtaapi muruiksi, : Kalliot koverteleepi, : Ojat kaivaa onnelmihin, : Joet maihin mainioimmat, : Niihin vielä julmat virrat, : Kosketpa kohisevaiset, : Kuihin ihminen kutoopi, : Takeleepi taitoniekka : Sahat suuret suihkamahan, : Myllyn pyörät pyörimähän. {{Väinölä}} [[Luokka:Pietari Mansikka]] [[Luokka:Runot]] 2549 10346 2007-01-25T19:35:08Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää '''Pietari Mansikka''' (1825–1871) == Runot ja laulut == * ''[[Entinen jahtivouti]]'' * ''[[Köyhän oppilaan valitus-runo]]'' * ''[[Laulu Seitsemänsataiselle jupeli-juhlalle Suomessa 1857]]'' * ''[[Merimiehen morsiammen Laulu]]'' * ''[[Merimiehen runo]]'' * ''[[Mietelmiä]]'' * ''[[Oravan valitus]]'' * ''[[Syys-virsi]]'' * ''[[Talonpojan laulu]]'' [[Luokka:Pietari Mansikka]] 2550 4672 2006-08-17T19:46:47Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Mansikka, Pietari]] 2551 4673 2006-08-17T19:47:01Z Nysalor 5 Nuorelle runottarelle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuorelle runottarelle |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Laula, laula lintuseni, : Pienoiseni, pääskyseni! : Kultasuu, hopeakieli, : Visertele virsiäsi, : Illoilla ikävissäsi, : Aamulla ajan kuluksi, : Päivillä huviksi muillen; : Laskettele laulujasi, : Soittojas suloisimpia, : Runojas ruikuttamia. : Laula, laula kultaseni, : Sirkuttele, sirkkuseni, : Vuosia vajenevia, : Päiviä pyörähtäviä, : Somasti soluilevia! : Pian pääset pääskyseni : Vuorostasi, vaivoistasi, : Täällä vähän oltuasi; : Pian laulusi lopetat, : Ilovirtesi ihanat, : Koska vaivut, varpuseni, : Turpeesehen tuutumahan, : Nurmellen nukuttamahan. : Pian suusi sammaloittuu, : Kieles kuivettuu kokohon, : Kun sa kauniist’ kannetahan, : Iäksi asetetahan, : Kankaasehen kaivetahan, : Multahan mutistetahan. : Syän kylmä kyyhkysellä, : Puuttuu ääni pulmusella – : Kun lepäjät, leivoseni, : Kahen lautasen välissä, : Kolmen kirveen hakkoaman, : Neljän veitsen veistelemän, : Tuonen neitosen tuvassa, : Maassa Manalan majassa. {{Väinölä}} [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 2552 4674 2006-08-17T19:47:09Z Nysalor 5 Uskotoin ystävä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uskotoin ystävä |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Tuolla kuulen ruikuttavan : Pienen linnun oksalla, : Surkeasti valittavan. : Ikävä on raukalla! : Kumppani on kulkenunna : Pojes meren äärihin, : Ystävä on eronnunna, : Mennyt toisen parihin. : Kamala on kurjan olla : Yksin murheen laaksossa, : Kolkko yksinäisnä huolla, : Yksin kuolla surussa. {{Väinölä}} [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 2553 4675 2006-08-17T19:47:19Z Nysalor 5 Ehtoolla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ehtoolla |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Ah, aurinkoinen kultainen, : Jo vainen vaivut taas! : Miks joka ilta, herttainen, : Sä peität kasvojas? : Vai onko elo maailman : Kamala katsella? : Olo parempi Tuonelan : On varmaan sinusta. : Ah, jospa siivet lintusen : Nyt mulla olisi, : Minäkin luokses lentäisin, : En maasta huolisi! {{Väinölä}} [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 2554 6084 2006-09-24T15:30:51Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulajan koti |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Eipä maata manterella, : Eikä kultaista kotia : Ole Luoja laulajalle, : Virsien virittäjälle : Tänne suonut, tänne luonut, : Armiaasti antaellut! : Hän on outo omillensa, : Turkka tuttavillensakin, : Ventolainen veljillensä, : Maailmassa matkalainen. : Ymmärrä ei ystävätkään, : Eikä viisahat välitä, : Hänen kieltään, hänen mieltään, : Hänen tuntons’ tunteina, : Polttoja hänen povensa. : Ei oo maata maailmassa, : Ei oo kultaista kotia : Virsien virittäjällä, : Laulujen latelialla! : Turve on tupa hänellä, : Hauta laulajan hovina, : Tuoni toivonsa totinen! {{Väinölä}} [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 2555 4679 2006-08-17T20:40:59Z Nysalor 5 Suomen valta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomen valta |alaotsikko= |tekijä=August Ahlqvist |huomiot= }} : Nouse, lennä, Suomen kieli, : Korkeallen kaikumaan! : Suomen kieli, Suomen mieli, : Niiss’ on suoja Suomenmaan; : Yksi mieli, yksi kieli : Väinön kansan soinnuttaa. : Nouse, lennä, Suomen kieli, : Korkeallen kaikumaan! : Suomalaisen kuokka, aura, : Kyntäneet on Suomenmaan, : Kasvoi vehnä taikka kaura, : Maa on meidän perkamaa. : Kelläs täss’ ois äänen vuoro : Meidän maata johdattaa? : Nouse siis sä, Suomen kieli, : Korkeallen kaikumaan! : Suomalainen yksin kesti : Ruton, näljän aikana, : Yksin miekallansa esti : Vihollisen maastansa; : Suomalain siis yksin käyköön : Käsin ohjiin onnensa. : Nouse, nouse, Suomen kieli, : Korkeallen kaikumaan! : Äänisjärvi, Pohjanlahti, : Auran rannat, Ruijan suu, : Siin’ on, Suomalainen, mahti, : Jok’ ei oo kenenkään muun; : Sillä maalla sie oot vahti, : Älä ääntäs halveksu! : Nouse, lennä, Suomen kieli, : Korkeallen kaikumaan! {{Väinölä}} [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 2556 4680 2006-08-17T20:41:08Z Nysalor 5 Porrassalmen marssi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Porrassalmen marssi |alaotsikko= |tekijä=August Ahlqvist |huomiot= }} : Syttynyt on sota julma, : Vihan liekki leimuaa; : Punainen on pohjan kulma, : Verta, tulta ennustaa. : Rientäkäämme, Savolaiset, : Sekä poijat Pohjolaiset, : Myös sä, kansa Karjalan, : Vihollista vastahan! : Meidän hurraa kankaat kaikuu, : Niinkuin tuhat ääntä ois, : Vaarat virkkaa, rannat raikuu: : Väkivalta täältä pois! : Laukku selkään, miekka vyölle, : Tulikeihäs olalle! : Vihurina veren työlle : Rientäkäämme rajalle! : Meidän tääll’ on niityt, pellot, : Meidän lehdot, laaksot, puut; : Meidän karjan kuuluu kellot; : Meidän maata ei saa muut. : Kas, kuin sotalippu liehuu, : Entäin kohti etelää! : Kohta kyllä rauta riehuu, : Verivirrat höyryää. : Marssi päälle, Pohjan poika, : Vihollista varsin luo! : Hakkaa päälle, Pohjan poika, : Luoja sulle voiton suo : Rientäkäämme, Savolaiset : Sekä poijat Pohjolaiset, : Myös sä, kansa Karjalan, : Vihollista vastahan! : Meidän hurraa kankaat kaikuu, : Niinkuin tuhat ääntä ois, : Vaarat virkkaa, rannat raikuu: : Väkivalta täältä pois! {{Väinölä}} [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 2557 4681 2006-08-17T20:41:14Z Nysalor 5 Koskenlaskian morsiamet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Koskenlaskian morsiamet |alaotsikko= |tekijä=August Ahlqvist |huomiot= }} :»Äl’, armas Annani, vaalene, : Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! : Sen voimaa en tosin vallitse, : Ei löydä se koskaan rauhaa, : Mut kellä sen kalliot tiedoss’ on, : Niin sille se nöyr’ on ja voimaton». : Niin virkkoi Vilhelmi Annalleen, : Ja itsekin purteen astuu, : Ja päästi purtensa valloilleen, : Sen koskessa laidat kastuu, : Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan : Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan. :»Voi, kuinka kirkas on illan kuu, : Ja välkkyvä virran kalvo! : Ei linnut liiku, ei oks’, ei puu, : Ei muut kuni tähdet valvo; : Voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, : Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!» : Näin Anna äänteli hiljalleen, : Sen silmähän kyynel entää; : Mut koski se kiihtyvi eellehen, : Sen voimassa venhe lentää; : Vaan Vilho on oppinut laskemaan, : Tää kulku se on hänen riemujaan. : Jo laski poikana purressaan : Hän Lyyjoen kaikki kosket, : Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan : Se kasteli hältä posket; : Ei paatoa löytynyt yhtäkään, : Jot’ ei olis tottunut välttämään. : Mut kosken kuumassa kuohussa, : Juur’ jossa sen juoksu suorin, : On, päällä vaahtinen vaippansa, : Yks’ Ahtolan neito nuorin; : Se Vellamon karjoja paimentaa, : Ja koskien kuohua katsahtaa. : Sydän on Vellamon neidollai : Sen vaahtisen vaipan alla, : Ja lemmen liekki se aallossai : Voi syttyä niinkuin maalla; : Ja Vilhoa neitonen Vellamon : Jo katsellut kauvan ja liioin on. : Ja tuostapa neitosen rintahan : On syttynyt outo mieli, : Povensa kuulevi huokaavan, : Mut kertoa ei voi kieli; : Hän kuohujen keskehen istuksen, : Siin’ ainakin Vilhoa vuotellen. : Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa, : Kuin Pohjolan vankin myrsky, : Se kons’ on aaltojen harjalla, : Kons’ yltäkin käypi hyrsky; : Mut itse perässä hän pelvott’ on, : Vaan Annasen poski on ruusuton. : Ilolla Vellamon neitonen : Sen vastahan uida täyttää: :»Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, : Jok’ immeltä silmään’ näyttää? – : Voi, voi mua, Vellamon neitonen, : Sill’ ompi jo kultana ihminen!» : Jo päättää Vellamon neitonen : Nyt toivonsa turhan kostaa, : Ja kosken pohjasta paatosen : Hän äkkiä pintaan nostaa, : Johon vene Vilhelmin loukahtaa, : Ja hän kera kultansa kuolon saa. : Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin : On ''Vellamon neidon paasi'', : Se paasi, jolla hän Vilhelmin : Veneen sekä onnen kaasi, : Mut neitosen itsensä kerrotaan : Meressä murehtivan rakkauttaan. {{Väinölä}} [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 2558 4682 2006-08-17T20:41:20Z Nysalor 5 Etelälle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Etelälle |alaotsikko= |tekijä=August Ahlqvist |huomiot= }} : Tuuli, joka kohti kuljet : Suloisata Savoa, : Joka jok’ aholla muistat : Suudella sen kukkia. : Sinulle mä viestin viedä : Annan armahalleni, : Viestin viedä, toisen tuoda : Sieltä liekkuessasi. : Jos sen siellä missä ennen : Lähtehellämme tapaat, : Niin hänelle hellimmästi : Suuta annella sä saat. : Kosken kunnahall’ omani : Astuis askelin aroin, : Varo sinä vienoistani, : Varo kuin minä varoin. : Jos tuo lahta soutamassa : Oisi pursin pienoisin, : Souda häntä, tuudittele, : Kuin mie sousin, tuuditin. : Vaan jos astuis vastahasi : Niinkuin aina astui mun, : Sylit hälle suorittaasi : Vastahan pitäisi sun. : Vaan jos hänt’ et tapaella : Paikoilla tutuilla vois, : Jos jo turve tyynelläni : Peittehenä päällä ois, : Heitä kukka kunnahalle, : Hiljaa kuiskaa hautahan: : Tulemass’ on kultasikin, : Jälestäsi Tuonelaan. {{Väinölä}} [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 2559 7049 2006-10-15T13:30:31Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuopa tuopi tuiman tunnon |alaotsikko= |tekijä=August Ahlqvist |huomiot= }} : Nurmell’ on jo nukka : Päällä kaunis peittehensä, : Peittehellä päivän immet, : Aurinkoisen armahaiset, : Kukat kaikilla keoilla, : Lehti täysi jo lehoissa. : Jopa lammin lämmin laine : Likistävi rantoansa, : Iltavirttä veisoavi, : Kullallensa kuiskuttavi, : Kunne’ kulta nukkunevi, : Kaunis maa makaelevi, : Kunne’ itsekin ihana : Armas aaltonen nukahti, : Kullan vierehen väsähti. : Jopa linnut laulelevat, : Käköset kukahtelevat; : Mitä linnun laulaminen, : Mikä käellä kukunta? : – Toivon tult’ on rinta täysi, : Lemmen liekkiä povensa, : Toivo kultansa tuloa, : Armahan alenemista, : Mieli muiskujen mehua, : Suloisuutta suuta-saannin. : Kaikki on riemu, kaikki rakkaus, : Kaikki kultien kujerrus, : Kaikki autuas ilonen, : Taivahan tulen palanta; : Missä toivo, siinä täyttö, : Missä laulu, siinä vastaus. : Tuota kuuntelin ja katsoin, : Katsoin kurja kaiken yötä, : Iloni alas aleni, : Aleni kuin allin mieli : Uiessa vilua vettä, : Toivoni tuli tukehtui, : Sammuivat suloiset suonnat, : Mieleni matala mustui, : Syämmeni surkastihen, : Silmästä vetonen vieri, : Kyynel kulki kasvoilleni. : Mikä toi sen tuiman tunnon, : Mikä mustan miel’alani? : Tuopa tuopi tuiman tunnon, : Tuo ainakin mustan mielen: : ''Milloinhan sulavi Suomi,'' : ''Milloin Suomessa syämmet,'' : ''Konsahan kevät tulevi,'' : ''Konsa hanget lähtenevi'' : ''Suomen poikien povista,'' : ''Verestä viluisen kansan?'' {{Väinölä}} [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 2560 4684 2006-08-17T20:41:38Z Nysalor 5 Porthanin kuvapatsaan paljastettua {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Porthanin kuvapatsaan paljastettua. |alaotsikko=(9 p. Syyskuuta v. 1864.) |tekijä=August Ahlqvist |huomiot= }} : Olettehan nähneet, näätte nytkin, : Syksyn tullen, lehden kellastuen, : Koska päiväkulta poikkenevi : Poies Pohjan puolelta, ja valtaa : Perimään palaavat yö ja talvi, : Kuinka luonto lapsukaisiansa : Utarilla ruokkii uhkuvilla: : Elon kultaa pellot pöllyävät, : Puut ja pensahat ne painumassa : Ovat maahan marjakuormistansa; : Ladot, aitat täytyy ahtamalla : Maan ja meren riistan rikkautta, : Sekä maanmies mielin tyytyväisin : Kesän kuollehen jo hautaan saattaa. : Tämänlainen runsas, täyteläinen, : Hedelmällinen ja viljanraskas, : Suomen tiedonnälkää sammuttava : Ol’ sen miehen elinkerran syksy, : Jonka muodon, vaskehen valetun, : Tässä nyt näemme edessämme. : Louhi, vanha Väinölän vihaaja – : Entisn’ ei, vaan muuksi muuttuneena, : Muinaisia tarkoin muisteleva, : Kuink’ ol’ kerran viisas Väinämöinen : Hänet kaiken kansansa keralla : Raskaasen unehen uuvuttanut, : Salaisesti silloin Sammon vienyt, – : Hänp’ ol’ kostanut Kalevalalle, : Nukuksihin kansan nuudutellut: : Vierastapa täytyi sen totella, : Vierasta ja vierahan lakia, : Vierain kielin kirjoitettua ja : Vierain kielin hälle lausuttua; : Vieras vieri päällä niinkuin kerma, : Herana vaan kansa alla hautui; : Sävyä ja kieltä Suomalaisen : Ei niit’ oppihuoneissa osattu, : Eikä koskaan kouluissa kysytty; : Vilun valjussa ne värjöttivät, : Sydänmailla synkeill’ asuivat, : Savutuvissa vaan tuhraeli, – : Niinkuin kurja orpo lapsipuoli, : Isintimän valtaan joutuneena, : Pimeissä piilee soppiloissa, : Vaikka kaikki kartano ja karja : Oman on vanhempansa vaivannäkö. : Sinua, Porthani, Suomen kieli : Kiittää arvohonsa auttamasta! : Sin’ otit tuon orvon lapsintiman, : Korjasit pois kaihosta sijasta, : Poveasi vasten painallutit, : Vaivaista poloista vaaliellen. : Sinä oksat karsit, tien osotit, : Miltä puolen polvi uusi vasta : Löytävä ol’ Suomen kansan kehdon. : Sinä tutkit tarkalla älyllä : Niitä Luojan luomia lakia, : Joita myöten Suomen kieli kulkee : Niinkuin virran hohtava hopea : Polvitellen reunojansa myöten. : Sinäpä sukelsit virran alle, : Aarteen löysit sieltä simpsukoita, : Joista Kalevala, Kanteletar : Kudottihin sitten Suomen kielen : Tukevaksi turva-, taikavyöksi. : Hajallaan ja kaikki hämmentynnä : Oli Suomen kansan aikakirjat, : Niinkuin rauneikko raivaamaton, : Jot’ on muinoin hiidet heitellynnä : Telmäessään louhenlohkareilla, – : Mitä matkamiesi muukalainen : Taukoo kummastellen katsomahan. : Tietäjän ikuisen into liikkui : Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit, : Hajaltansa louhet liikahtivat, : Muotojen mukahan järjestyivät, : Hiitten hirmurauneikko rakentui : Suomen aiantieto-temppeliksi. : Ja mi mies ja mikä miehenkunto : Sinussa on silmiemme eessä! : Kokonansa mies, mies kerrallansa! : Jok’ ei joutavia jaaritellut, : Alennellut toisten ansioita, : Rahan ei ajellut aartehia, : Eikä herkkupöytiä himonnut, : Valtain porstuviss’ ei pokkuroinnut, : Eikä kultatähtiä tapaillut, : Huojunut ei joukon huudannasta, : Kumarrellut päivän kuulumille. : Vakavana seisoi vaan kuin vuori, : Jonka juurta, runkoa, sydäntä : Rautasuonet sitkeet kiertelevät, : Vaan sen huippu horjumattomana : Pilvein yltä välkyttää valoa; : Sumut sinne, saastaiset ja summat, : Eivät pääse häntä peittämähän, : Juuritse vaan nöyrästi matavat : Ja sen kirkkautta kiilloittavat! : Elos ei, Porthan, eik’ esimerkkis : Jouda eikä joudu unhotuksiin. : Vaivasi se Louhen vallan murti, : Suomen kansan henkihin herätti, : Oli uuden aian aamurusko, : Uuden paljoa paremman aian. : Tämä aika, meidän aaveksima, : Ole ei kuvitus Kaukomielen, : Eikä piile pilvien takana; : Syntynyt se on ja syntymässä : Suomen kelpo poikien povissa, : Sydämmissä Suomen neitosien. – : Niinkuin säen, pilvistä pudonnut, : Sadettenkin alla sammumatta : Kytemistään korvessa kytevi, : Salaisesti sammalikon alla : Kulkee mättähästä mättähäsen : Puiden juuret poltellen, ja viimein : Ilmivalkeahan leimahtavi, : Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi, : Yli maan ja taivaan liekki läikkyy, : Salon hongat maahan horjahtavat, : Kumohonpa kaatuu korpikuuset; – : Tällä lailla Suomen ''Suomalaisuus'' : Sydämmestä syttyy sydämmehen, : Mielestä menevi toiseen mieleen, : Kunne yksi toivo, yksi tunne : Sydämmessä kaiken kansan sykkää, : Tuntehesta työksi muutaksen ja : Aian tullen, hetken jouduttua, : Tuhoellen turhan vastustuksen : Edestänsä esteet raivajavi. : Silloinpa tuo kurja Kullervoinen : Vierahan ja viekkahan emännän : Kivin-leivottuhun leipähän ei : Perittyä veistään viillä poikki. : Ei enämpi silloin Suomalainen : Sivistyksen syrjäisen nisiä : Ottolapsen almuna imeksi, : Eikä tiedon tähkä-jättehiä : Loisen lailla taikka mökkiläisen : Poime muukalaisen peltomaalta. : Omin kuokin käy hän kaivamahan : Hautaa vanhan Antero Vipusen; : Omin kielin syntyjä syviä, : Saadut mahtipontisen povesta, : Kaiken ihmiskunnan ihmetellä : Ilomielin ilmoille levittää; : Runolan rakentaa suomalaisen, : Jossa Suomen suuret laulumiehet, : Väinämöisen vöihin vyöteltyinä, : Näillä Suomen soivilla sanoilla : Sulokanteleita soittelevat! : Silloinp’ ei enämpi kielikahle : Kammeltele suuta Suomalaisen, : Kaksikielisyys ei kansallemme : Luuta myöten leikkele liha’an : Haavaa haitallista, vaarallista, : Johon riettaat hetken herhiläiset : Munia munivat myrkkyisiä. : ''Yksi kieli, Väinön kieli'', silloin : Sitelevi kaikki Suomalaiset : Auran rannoilt’ alkain armahilta : Lapin raukoille rajoille asti, : Sekä valtaistuimen valosta : Nokisille nuotioille saakka. : ''Yksi mieli'' silloin yhdistävi : Henget, keskenään nyt kiistäväiset, : Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, : Sopusointuisaksi Suomenmaaksi, : Jossa oikeus kansaa ohjelevi, : Vapautta laki vartioivi! {{Väinölä}} [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 2561 4685 2006-08-17T20:41:45Z Nysalor 5 Runebergin muistoksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runebergin muistoksi. |alaotsikko=(6 p. Toukokuuta v. 1878). |tekijä=August Ahlqvist |huomiot= }} : Pois on mennyt meiltä laulun ponsi, : Poissa on hän runoruhtinaamme! : Kulunut vaikk’ on jo vuosikunta : Hetkest’ aivan haikeasta siitä, : Jolloin läks hän tämän ilman alta, : Valon, soinnun maahan mennäksensä, : Ijäisenpä ihanuuden maahan, : Niin ei tahdo suistua surumme, : Kaiho Suomen kansan ei vaan laata, : Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi, : Laulun ponsi, runoruhtinaamme. : Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin : Yhä kaihoella, kaipaella: : Tietäjäs hän oli tenhosuurin, : Taitajasi taivasta läheisin. : Ennen häntä eteläisen ilman : Ihanteita ihmetteli Pohja! : Italian ikiselvää päivää, : Hellaan hehkuvia tuoksuöitä, : Olemattomiai onnenmaita, : Joissa kansaa autuaallist’ asui, : Paimenet ja paimenettaretpa, : Laitumella lammaskarjojansa : Säännellen vaan sävelillä huilun : Tahi talutellen punapauloin, : Simoa ja suudelmia söivät; : Taikka joissa viljavainioilla : Joutuneilla joukko kumma liikkui: : Talonpojista, maantyttölöistä : Kulkivat ne, mutta muu ol’ luonne, : Luonne oli hieno herrasluonne, : Päällä silkkiä ja samettia, : Suussa suloisia sanoja ja : Sukkeluuksia ja somuuksia. : Silloin uusin runoin Runeberg jo : Tuli, loihti, nosti noidansauvan, : Kajahutti taikakanneltansa. : Katsos vaan – ken uskonut ois tuota! – : Kotimaakin, vaikk’ on köyhä, kylmä, : Taideniekan taulull’ on ihana; : Suomen maat ja maisemat ja ilma, : Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot : Lumoovat nyt silmäs ihanteella. : Mitäs on nuo miehet sekä naiset, : Edessämme aivan eläväiset, : Taiturin tään tauluihinsa luomat? : Liha on ne meidän lihastamme, : Veri juuri meidän verestämme: : Kurun Matti Pohjan onpi poika, : Savon mies on Saarijärven Paavo, : Hana muinoin meill’ ei harvinainen; : Pistuoli, sun pirttis pimeyttä, : Oloasi osatointa emme : Kuivin silmin katsella me saata; : Ihanainen Hanna ensilemmen : Sulon muiston saattaa mielehemme; : Hedan nähden näämme herttaisia : Emäntiä entisiä maalla; : Nuokin Augustat ja Annat, Aarot, : Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa. : Ja te, Suomen suuret sotaurhot, : Uskon, uljuuden ja sankaruuden, : Kuulun kunniamme kannattajat, : Esikuvat heikon jälkipolven, : Ihmehtimät, yltämättömätpä, : Kenp’ ois unhoksista ilmi tuonut : Teidät, ehompina entistänne, : Kirkkaina ja kuolemattomina : Maailmalle mainioiksi tehnyt, : Ell’ei kaikunut ois ihmekannel? : Laulusankar’, sankar’-laulajamme, : Omamme hän oli, omimpamme, : Hän, jok’ aartehia aavisti ja : Löysi luontehesta Suomalaisen, : Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen, : Petäisen purian povessakin : Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi : Kunnian ja kelvon kukoistavan. : Omamme hän oli, omimpamme; : Mut voi kohtaloa kovanlaista, : Että sävelillä Suomen kielen : Tämä kannel kaikua ei saanut! : Ett’ei saanut, eikä saakaan koskaan, : Suomalainen, umpi-suomalainen, : Sulosointua sen kuulla, ääntä : Ikirunojansa ihastella, : Eikä ihanuutta ihmetellä, : Jolla Suomen suurin taideniekka : Kuvas Suomen kansan kaunihiksi! : Kansa toinen, vaikk’ei varsin vieras, : Ruotsalainen, runotemppelinsä : Pyhimpähän pystyttävä ompi : Sarjaan suurten laulusankartensa : Ruotsiks runoillehen Runebergin! : Mepä, aioiksi me ainaisiksi : Sydämmemme syvimpähän kätköön : Taitajamme muiston tallellamme, : Hänelle, hänenpä hengellensä : Sulat, hartahimmat kiitoksemme : Lausuellen laulamastansa, ja : Odotellen, toivoellen, että : Runon into, Runebergin runon, : Aian tullen, vuoron vierähtäen, : Vastaistenpa polvien povista : Kalevankin kansan kielellä jo : Kaiun korkean ja kauniin saapi. {{Väinölä}} [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 2562 4687 2006-08-18T13:50:54Z Nysalor 5 Suomelle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomelle<ref>Vastaus Oksasen runoon »Meidän vieraissa-käynnit.»</ref> |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Räikkönen |huomiot= }} : Vasta vanhalla ijällä, : Neljänkymmenen kohalla : Yksin yöllä maatessani, : Unetonna ollessani : Muistui mielehen minulle : Ruveta runon tekohon. : Veli Suomesta sulosta, : Ylimmästä ystävästä : Ja varsin valaistuneesta, : Jolle mielehen jolahti : Nuorin veljensä nujompi : Etelässä Inkerissä, : Isännän asunnon luona, : Läsnä Pietarin pihoja: : Suloiselle Suomellemme, : Vanhimmalle veljellemme : Äitin veri vaikuttaapi, : Isän into liikuttaapi : Oppia omaisiansa, : Tuntea lihaisiansa, : Antaa neuvot nuoremmalle, : Tukistusta tuhmemmalle, : Sekä kestihin keretä! : Tuopa tuo tulisen poika, : Meiän viljon veljyemme : Kesken reissulta repäisi, : Jott’ei kestihin kerennyt, : Inkerihin ennättänyt : Veljellensä nuoremmalle. : Pelkäis puuttuvan puheita, : Venäläistä vierasteli, : Hapan haisahti nenähän, : Kaali sieraimet sokaisi. : Voi, sä viljon veljyeni, : Voi, oma emoni poika, : Kuinkas yllyt ylpeäksi: : Mistä mielen moisen löysit, : Haeskelit harvinaisen, : Kun sä oman Inkerisi : Aivan halvaksi asetit – : Sekä ruokahan rupesit. : Älä kaalia kamoksu, : Kyll’ on kaali kaunis ruoka, : Paljon parkkia parempi, : Ruumenia runsahampi, : Samaten myös sammalia. : Ei puutu puhetta meiltä, : Kyllä Inkerin isännät : Aina aikoihin tulevat : Sorretulla suomellansa; : Samaten on saarnat meillä, : Kirkkoveisut myöskin vielä, : Kyläkinkerit samoiten, : Sekä paljon monta muuta, : Kuin on Suomenkin sisässä. : Että sulo Suomalainen : Ylenkatsoi ystävänsä : Omassansa Inkerissä, : Se on kumma kummempia, : Onpa outo ouompia! : Virolainen veljyemme, : Katkeran kovan kokenut, : Alla orjuuen asunut, : Niinkuin mekin meikäläiset! : Ei tuo suuria sureksi : Surkeasta suomestamme, : Jonk’ ei sanat säntillensä : Viron korvissa kajaha: : Eikä ruoka runsahasti : Tipahtele tien kululle, : Vaikka viinoa viruisi. : Kukin kielellä omalla : Aina aikoihin tuleepi. : Onpa veljiä omia, : Sukuamme suomalaista : Omassamme Aunuksessa, : Äänisen avaran luona, : Katalassa Karjalassa, : Vienan meren rantehilla, : Joille kestihin kykenit : Entisinä aikoinasi. : Sieltä sait sanoja paljon : Kielellesi kankealle, : Sieltä rustasit runosi, : Kalevalan kaiveskelit, : Sielt’ on saatuna sanoja, : Kanteletar kirjahankin; : Sa’ut että sananlaskut, : Osaksi myös arvoitukset : Ishorien on iloa, : Sukkapellien<ref>Vieras-uskoisten, kreikkalaisvenäläis-uskoisten.</ref> sukua. : Nämät kaksi veljeämme : Ovat yhtä äitiämme. : Jos et näille joutaville : Tahtoisi tutuksi tulla, : Niin onpi iso-isämme : Pojanpoikia enemmän, : Joista voit valita kyllä, : Joille kestihin kykenet, : Jos vaan aika myönnyttääpi : Sekä vatsa vallan suopi, : Kulta käskeepi kululle. : Ensiksi e’emmäs neuvon, : Taluttelen taaemmaksi, : Sipirian sille puolle, : Uraalin ylängön taakse, : Obin latvoille osoitan, : Ostjakkein omille teille, : Vogulien vuotehille. : Kyllä siellä kestiä kokenet, : Kyllin kylmeä kakoa, : Hirvestä saat pikku palasen, : Oravasta aika paistin, : Matkasta väsyttyäsi, : Tien pitkän polettuasi. : Mutta muistoa pitääpi : Käsillä puhua paljon, : Pantomiimilla<ref>Ajatusten ilmoittaminen liikkeillä.</ref> pakista. : Mutta tullessa takaisin : Tutustele tuttavia, : Seurustele serkkusia, : Syrjäänejä siltä puolta, : Mordviineja maanittele, : Sitte Lapille lakeille, : Viljaville Venäjän maille, : Tieustele, tunnustele : Tsheremissit ja tshuvassit, : Niille kestihin kykenet! : Niillä on tuvat nokiset, : Koat, missä keittelevät : Perjantaiksi puuroansa. : Siellä on levätä lämmin, : Puuroa on pehmyt syöä, : Jos vaan kelle kelvanneepi. : Vielä on sukumme suuri, : Lankomme laveat kyllä, : Vesi suuhusi vetäypi, : Jos vaan maltat muistossasi : Unkaria urhollista, : Kummin heimoa omoa, : Jok’ on virrat vastustellut, : Mylläykset maahan lyönyt, : Kumoukset kannustellut. : Kelpaa siellä kestiskellä, : Donaun virrassa virua, : Laaksot Karpathin kahella, : Syöä leipää lestittynä, : Makeaiset maan he’elmät, : Juoa kaljaa kaikenlaista: : Siell’ on rommit, hienot viinit, : Voipi totia tokata : Sekä muistomaljat juoa, : Verestellä veljeyttä : Suomen suurista suvuista. : Vielä vihdoin viimeiseksi : Oisi mulla muistutusta : Suloiselle Suomellemme, : Jotta suora Suomen kansa : Olisit kauniisti kotona. : Kanakin valitti kerran : Kulkiessansa korissa: :»Paljon oisi parempi olla : Kaapimassa kaalimaata;» : Vasikkakin vaikeroitsi : Ja älisi ilkeästi : Raasalinsa<ref>Raasali = kaupustelia.</ref> rattahilla : Kulkiessa kaupunkihin. : Vaan kun veljet Väinämöisen : Asuisivat ahjon luona, : Pieksisivät ahkerasti : Lailla seppo Ilmarisen : Joutsenen kynän neneä, : Jotta saatais uusi Sampo, : Kirjokansi kaunihimpi, : Kuni entisten eläjäin, : Kalevalan vanhan kansan, : Olisi paljoa parempi. : Vielä pyyän nöyrimmästi, : Lyökäät päälle voimakkaasti, : Jotta parskuisi palaset : Aina Inkerin perille, : Joista Inkerin isännät : Palasista pienimmistä : Kotonansa korjaisivat : Itsellensä sievän Sammon, : Jott’ei olis Suomehen ikävä; : Niinkuin nyt tätä nykyä : Täytyy tuskalla tavata : Sivistystä sielullemme : Vihaiselta veljeltämme, : Joka joukostaan eroitti, : Henkikirjoistaan kirosi : Oman onnensa nojahan : Suomensa sukuiset kaikki, : Itse Ruotsihin rupesi, : Ouon kielen kumppaniksi. <references/> {{Väinölä}} [[Luokka:Jaakko Räikkönen]] [[Luokka:Runot]] 2563 6034 2006-09-24T15:27:49Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tyytymättömät |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Räikkönen |huomiot= }} : Kuulin kerran kulkiessa : Tämän maailman majassa : Napisevan naisen nuoren, : Valittavan varpu raukan: :»Miks ei suonut suuri Luoja, : Ukko ylhäinen osannut : Panna naista parrakkaaksi, : Tehnyt leukaa leuvakkaaksi? : Tuohon sattui saaren Matti : Kujerrusta kuulemahan, : Valitusta varpu raiskan. : Se tuohon selon selitti, : Lohutusta lainaeli: : ’Älä sä Helena huoli, : Äläkä valita varpu : Luojan lystin laitoksia! : Jos ois Luoja sulle suonut : Pannut parran palkinnoksi, : Sä oisit parran palmikoinut, : Paljon partoa lisännyt, : Siihen kampoja kahellut, : Käkkyröitä käännöitellyt, : Sekä silkkiä sitonut, : Kukkia kutonut paljon. : Siint’ ois suu selälle jäänyt : Sekä leuvat longallensa.’ : Mikko muistutti Matille: : ’Älä naapuri nurise, : Eipä miehetkään monesti : Piä paljon parrastansa, : Lahjastansa suuren Luojan: : Sakset sen supoksi saapi, : Partaveitsi paljastaapi : Parahankin partavastan, : Miehuuen jaloimman merkin.’ : Jaakko tuohon jatkoi vielä, : Loruja lisäksi laati: : ’Ilkiät on ihmisraukat, : Ei tunne tekoja Luojan, : Voimallisen vaikutusta. : Laaullensa Luoja laittoi, : Järjellensä järjesteli, : Sorjat luomansa sovitti. : Parta ei paranna naista, : Vaikk’ olis parahin parta; : Tuoll’ on paljon parjausta, : Naapurista nauramista, : Leuvan liikettä lujasti, : Ei ois aikoa ajella – : Leukansa ne leikkajaisi.’ : Lauri laatiipi lopuksi: : ’Kummallinen kuivakassa,<ref>s.o. ihminen.</ref> : Tahtoopi tavata aina, : Mahotointa maanitella. : Silmät suurena näkeepi : Kolatsun<ref>sämpylä, vehnäinen.</ref> kä’essä toisen, : Pulkan<ref>sämpylä, vehnäinen.</ref> toisen peukalossa, : Vähäiseltä vilkuttaapi, : Jos se itselle osuupi; : Ihminen ikänsä aina : Tyytymätöin tyhmä raukka.’» <references/> {{Väinölä}} [[Luokka:Jaakko Räikkönen]] [[Luokka:Runot]] 2564 9817 2006-12-31T02:18:50Z Nysalor 5 Pietarin reisu '''Jaakko Räikkönen''' (1830–1882) == Runot == * ''[[Pietarin reisu]]'' * ''[[Suomelle]]'' * ''[[Tyytymättömät]]'' [[Luokka:Jaakko Räikkönen]] 2565 4690 2006-08-18T13:52:08Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Räikkönen, Jaakko]] 2566 4691 2006-08-18T13:52:23Z Nysalor 5 Milloin Pohjolan nähdä saan? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Milloin Pohjolan nähdä saan? |alaotsikko= |tekijä=Yrjö Koskinen |huomiot= }} : Luonto ponteva Pohjanmaan! : Milloin taas hänen nähdä saan? : Milloin saanenkaan kesä-yöllä : Nähdä kirkkaalla sädevyöllä : Ympäröityä taivoaan? : Milloin laineilta Pohjan vetten : Nähdä hohtehen, nähdä ett’en : Lasna unta ma nähnyt vaan? – : Milloin Pohjolan nähdä saan? : Onhan nytkin sen tunturit : Jylhät, korkeat, kaunihit; : Vielä kaiketi kosket kuohuu; : Totta vieläkin virrat vuoltuu : Syvin uurtehin halki maan? : Eikö merikin yhä vielä : Huhdo rannikkoamme siellä? : Myrskyn virtt’ eikö kuulukkaan? – : Milloin, milloin sen nähdä saan? : Talvismaailman mahti uus’, : Lumitannerten ihanuus, : Mustat metsät ja synkät salot, : Revontulien tummat palot, : Nekin luontoa Pohjanmaan. : Eikö kaikk’ ole kannallansa? : Tokko mainio Pohjan kansa : Viel’ on vanhassa voimassaan? – : Milloin Pohjolan nähdä saan? : Kansa vankka, mi muinaisin : Seisoi miehuuden mittehin, : Vaarat hiihteli, kynti merta, : Kosket laski ja vuoti verta, : Tokko nytkin on vanhallaan? : Tokko voinee se sodan tiellä : Altiiks henkensä antaa vielä : Eestä armahan isänmaan? – : Milloin, milloin sen nähdä saan? {{Väinölä}} [[Luokka:Yrjö Koskinen]] [[Luokka:Runot]] 2567 4693 2006-08-18T20:05:35Z Nysalor 5 Kaukametsä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaukametsä |alaotsikko= |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} : Alas kunnahalta lapsi riensi : Luoksi armaan äitinsä; : Lausui poika ilosilmin: :»Nähnyt olen taivaan maan!» :»Mitä haastelet, mun pienoiseni, : Kaukamaasta taivahan? : Missä näit sä autuaitten mailman? : Sano, kultaomenani!» :»Kotopellon kunnahalla seisoin, : Koillisehen katselin; : Näinpä siellä sinertävän nummen, : Ihanaisen hongiston. : Nousi kumpu ylös hongistosta, : Paistoi päivä kummulla, : Ylös kummun kiirehelle juoksi : Kultasantahinen tie. : Tämän näin mä, sydäntäni poltti, : Kyynel juoksi poskelleni, : Enkä ymmärtänyt, miksi itkin – : Mutta näinhän taivaan maan!» :»Ei mun lapsein! Tuolla ylähällä : Onpi rauhan kaupunki; : Siellä elon aurinko ei laske, : Siell’ on istuin Jumalan». :»Ei! vaan tuolla, missä kaukarannall’ : Sinimetsä haamottaa, : Siellä onpi koto onnellisten, : Siellä autuaitten maa!» {{Väinölä}} [[Luokka:Aleksis Kivi]] [[Luokka:Runot]] 2568 4694 2006-08-18T20:05:40Z Nysalor 5 Keinu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Keinu |alaotsikko= |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nyt kanssani keinuhun käy, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mun impeni valkealiina! : Kuin morsian kauniina seisovi luonto : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Iltana helluntain. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heilahda korkeelle, keinu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja lempeäll’ illalla liina : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Impeni liehukoon! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;On allamme viherjä maa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja päällämme sininen taivas, : Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Laulaissa lintujen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heilahda korkealle, keinu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja lempeäll’ illalla liina : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Impeni liehukoon! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun väikyn mä ylhäällä tääll’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tääll; tuulien viileäss’ helmass’, : Niin kaukana näen mä kaunoisen kunnaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Paistehess’ iltasen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heilahda korkeelle, keinu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja lempeäll’ illalla liina : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Impeni liehukoon! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuin Onnelan kaukainen maa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin kimmeltää ihana kunnas, : Ja sinneppä lentäisin impeni kanssa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siivillä läntisen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heilahda korkeelle, keinu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja lempeäll’ illalla liina : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Impeni liehukoon. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siell’ lehtinen kauhtana ain’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;On hartioill’ unisen koivun, : Ja ainian lempeillä kunnailla läikkyy : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaimot helluntain. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heilahda korkeelle, keinu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja lempeäll’ illalla liina : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Impeni liehukoon. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siell’ laaksossa vainion all’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;On keväinen, viherjä niittu, : Mi herttaisess’ hämäräss’ ainian siintää : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Keltaisin kukkineen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heilahda korkeelle, keinu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja lempeäll’ illalla liina : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Impeni liehukoon. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siell’ suutelee ehtoo ja koi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja siell’ iankaikkinen aika : Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Himmeään Unholaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Seisahda, heiluva keinu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jo lempeäll’ illalla poski : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Impeni kelmenee. {{Väinölä}} [[Luokka:Aleksis Kivi]] [[Luokka:Runot]] 2569 4695 2006-08-18T20:05:48Z Nysalor 5 Pohjatuuli {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pohjatuuli |alaotsikko= |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} : Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli : Vuorten harjanteilta huminalla kiitää, : Pilvivuorii harmait’ alas kiiritellen : Summan Pimentolan maasta. Hurja leikki : Onpi taivaan kannen alla: sumutornit : Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat : Sotasankarit ja hirveet louhikäärmeet. : Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu; : Lempeen koivun seppele, tuo kellastunut, : Alas riistotaan ja lehdet sinkoilevat : Ympär’ avaruutta, koska myrskyt riehuu, : Kosket kuohuvina jyskyy, paimensavu : Niitun kantoisella kummull’ levotonna : Tuonne tänne kiertelee, ja kurkiliuta, : Niinkuin lumiaura, sineyttä kyntää, : Kiirehtien päivän maihin helteisihin. – : Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee : Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä : Urheasti sykkyy, ylös rinta kohoo, : Hengittäen ilman viileätä virtaa, : Veden väljän aaltoa kuin hauki nielee, : Koska paahtehesta pataman hän pääsee. : Uljaasti hän astuu, kultanummen povi : Alla kumahtelee; ylös kunnahalle : Käypi vastavirrassa hän pohjatuulen. : Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä, : Josta katse kauvas Pohjolahan ehtii; : Näkeväsi luulet tarinojen mailman, : Siintävät siell’ Lapin sammaleiset vuoret. : Jalon kartanon myös näät ja halaviston : Juhlallisen, tuulessa mi kumartelee; : Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu, : Väikkyilevi halaviston hämärässä, : Ruusu kauniin kartanon tän kukastossa. : Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin : Onni häntä kiinnittämään povehensa? : Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo : Pohjatuulessa, hän neidon lemmen voitti. : Heidän sieluns’ yhdessä käy lakkaamatta : Sekä laaksoiss’ että vuotehella pilvein : Iankaikkisuuden sinitanterelle. : Kaunis ruusu halavien hyminässä : Päänsä uneksien alas kallistavi, : Unissansa hymyilee, ja nuorukainen : Pohjatuuless’ kultanummen kunnahalla : Ylös päänsä nostaa; kirkkaast’ otsa loistaa; : Lemmen hourauksessa hän lausuilevi: :»Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli, : Riehu vapaast’ ympär’ poskieni tulta, : Puhaltaen kultain kotokartanosta. : Hänen nä’in, hämärässä yrttitarhan : Korkeen halaviston suojass’ astelee hän : Ylkää muistellen, ja kultakiharansa : Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla. : Riehu vapaast’ ympär’ poskieni tulta, : Puhaltaen kultain kotokartanosta». {{Väinölä}} [[Luokka:Aleksis Kivi]] [[Luokka:Runot]] 2570 7264 2006-10-16T14:34:55Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Birger Jaarlin linna |alaotsikko= |tekijä=Antti Törneroos |huomiot= }} : Jo luonto, kuljettua kesä-illan, : Yövaipan ylleen oli heittänyt, : Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan : Himmeesen varjohon jo peittänyt. : Siell’ yksin seisoin, silloin nuorukainen, : Seuduilla näillä vieras, matkalainen. : Kun katselin siell’ luonnon ihanuutta, : Outoihin vaivuin ajatuksihin, : Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta : Sydämmin ihaelin sykkivin. : Siell’ oli näky mitä ihaninta, : Maa tyyni oli, tyyni järven pinta. : Vaan mikä tuolla luonnon suloutta : Jylhällä muodollansa varjostaa? : Se kohoutuen kohden korkeutta : Ylpeesti ympärilleen katsastaa. : Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, : Sisässä maan kuin oisi sillä juuri. : Hengille luonnon liekö hennommille : Se peljättävä, paha kummitus? : Inhoittavalta tuntuneeko sille : Yörauhassansa seudun kauneus, : Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, : Järvelle, maalle sekä taivahalle? : Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, : Olento on se tosi itsestään. : Se muistuttaapi miestä rautakouraa, : Jok’ ennen voimakkaalla kädellään : Sen rakensi ja nimess’ uskon uuden : Sen kautta sorti Hämeen vapauden. : Ei ihme, että tätä miettiessä : Povessan’ tunsin tunteen katkeran: : Myös syntynyt mä olen Hämehessä : Ja synnyinmaana sitä rakastan. : Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis, : Jok’ ain’ on ollut sydämmelle kallis? : Näin miettien en huomannut ma aamun : Taas taivaan kannelle jo astuneen, : Kun jylhältä näin linnalt’ öisen haamun : Ja synkeyden kaiken kadonneen. : Se kirkastunna seisoi aamukoissa : Ja peljästys kaikk’ oli siitä poissa. : En peljästystä luonnossakaan muussa : Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. : Pelotta lintu likimmässä puussa : Ilolla lauloi aamulauluaan. : Ja itse julman linnan räystähässä : Näin pienen pääskysen mä pesimässä. : Mielestän’ haihtui haikeus; nyt vasta : Ma muistin, – aamukoissahan sen näin, – : Ett’ uskon sätehet se taivahasta : Johdatti kerta Hämeesenkin päin, : Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, : Ehk’ ankarast’, toi oikeen vapauden. : Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä : Kulkeissaan työhön riemull’ laulavan, : Yömatkan päästä matkamiehen vielä : Kun terveenä näin tietään kulkevan, : Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, : Sen suojass’ olevan maan rauhaisuuden. {{Väinölä}} [[Luokka:Antti Törneroos]] [[Luokka:Runot]] 2571 9903 2007-01-11T19:43:49Z Nysalor 5 Juhlaruno {{Wikipedia}} '''Antti Törneroos''' (1835–1896), kirjailijanimeltään '''Tuokko''' == Runot == === Omat runot === * ''[[Birger Jaarlin linna]]'' * ''[[Juhlaruno]]'' === Suomennokset === * Petőfi, Sándor: ''[[Rakkauden kirous]]'' [[Luokka:Antti Törneroos]] 2572 4699 2006-08-18T20:09:25Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Törneroos, Antti]] 2573 4700 2006-08-18T20:18:18Z Nysalor 5 Suksimiehen laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suksimiehen laulu |alaotsikko= |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Ylös, Suomen pojat nuoret, : Ulos sukset survaiskaa! : Lumi peittää laaksot, vuoret, : Hyv’ on meidän luisuttaa. : Jalka potkee, : Suksi notkee : Sujuilevi sukkelaan. : Heräs tuuli tuntureilla, : Lehahtihe lentämään, – : Sukkelat on sukset meillä, : Lähtään, veikot, kiistämään! : Saishan koittaa, : Kumpi voittaa, : Eikö tuulta saavuttais? : Koti kontion on tuossa, : Siihen sukset kääntäkää! : Havuin alla korpisuossa : Vanhus nukkuu röhöttää. : Kuules ukko, : Oves lukko : Miehissä jo murretaan! : Kohoaapi kämmenille : Metsän kuulu kuningas. – : Lähtään, otso, painisille, : Tässä löydät vertojas! : Hammasluske, : Keihäsruske : Kaikuttavi korpea. : Jo on karhu kaatununna, : Keihäs sattui rintahan; : Ukko nukkuu uupununna : Sike’intä untahan. : Riemuellen, : Soitatellen, : Viekää saalis kotihin! – : Vaan kun verivainolainen : Suomehemme rynnättää, : Silloin saalis toisellainen, : Veikot, meitä hiihdättää. : Käsi sauvan, : Toinen raudan : Teräväisen tempoaa, : Verihinsä kohta nääntyy : Kuka meitä vastustaa, : Kenpä pakosalle kääntyy, : Senkin suksi saavuttaa. : Pelastettu : Rakastettu : Kohta onpi kotimaa! {{Väinölä}} [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 2574 4701 2006-08-18T20:18:21Z Nysalor 5 Varpunen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Varpunen |alaotsikko= |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Jos ruikutella voisin : Ma kielin sataisin, : Tai kiurusena öisin : Kohoova pilvihin, : Ma aina kiitteleisin : Suloista Suomea, : Ja Jumalalle veisin : Ma huokauksensa. : Hän silmäns’ ehkä loisi : Myös meihin raukkoihin, : Ja päivän paistaa soisi : Saloihin synkkihin. : Vaan mull’ ei ääni suotu : Oo satakielisen, : Heikoksi siipi luotu : Ei kanna taivaasen. : Vaan laulustani kuiten : En huoli vaieta, : Kun ääni lintuin muitten : Ei kuulu talvella. : Parempii laulajoita : Keväällä ehtinee, : Niin kuulellessaan noita : Jo varpu vaikenee. {{Väinölä}} [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 2575 5987 2006-09-24T15:25:32Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyljätty äiti |alaotsikko= |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Köyh’ asuu akkanen töllissään, : Leipäänsä kyynelin kastaa; : Hän istuu siin’ ypö-yksinään; : Häll’ eikö heimoa, lasta? : Näin istuiss’ aikahan menneeseen : Pois kauvas miettehet lentää, : Pois kauvas aikahan kultaiseen – : Ja vedet poskille entää. : Ain’ ollut näin ei hän yksinään; : Häll’ oli poikansa silloin; : Nyt missä lie, mihin viipyikään? : Taas hänet nähnehe milloin? : Se häll’ oli kallehin kalleus, : Pimeässä silmien valo, : Se kurjuudessakin lohdutus, : Se päivän koittavan salo. : Raskaimmat raatoi äit’ orjan työt : Vaivoistaan nurkahtamatta; : Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt : Lepoa muistelematta. : Pojasta, toivoi hän, tulee mies : Jalompi vanhempiansa, : Ja maineens’ rinnalla jää kenties : Myös muistonen kantajastansa. : Ja poika varttui kuin honka vaan, : Ei vertaa häll’ ole toista; : Ja missä parhaita mainitaan, : Nimensä kirkkainna loistaa. : Mut’ onness’ uudessa halvaksi : Hänestä käynyt on äiti; : Hän saadun lemmen jo unhoitti, : Ja yksin kantajan heitti. : Se äiti köyhä ja kurja on, : Oi Suomen laps’, isänmaasi. : Kuink’ olla hälle, sä armoton, : Voit kylmä kuin talvinen paasi? : Jo palaa jälleen sun äitis luo, : Hänt’ ota hellähän hoimaas! : Taas hälle lempesi täysi suo! : Hän itkien kaipaavi voimaas. : Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, : Kohoova katto on kohta, : Ja laajaks seinät käy ahtahat; : Kuin keisarin linna se hohtaa. : Ja äitis vanhan ja vaivaisen : Näet nuoreks nuortuvan taasen, : Ja kruunun painavi kultaisen : Hän otsaansa kirkkahasen. : Ja kummastellen kaikk’ kansat on. : Näin lausuvat keskenänsä: :»Mik’ ihme outo ja verraton! – : Sen lapsi loi lemmellänsä.» {{Väinölä}} [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 2576 4703 2006-08-18T20:18:38Z Nysalor 5 Vieras lippu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vieras lippu |alaotsikko= |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Sadathan kentät näki, kuin tää kansa : Yks’ kymmentäkin vastaan kestää voi, : Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa : Ahneesti Suomen miesten veret joi: : Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa : He Saksaan uskonvapauden toi, : Tai jalo Eevert Horn kun heitä johti : Tuhannenkirkko Moskovata kohti. : Tai kun he seuras Pultavaankin asti : Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan, : Tai kun he äsken piti urhoisasti : Yksinkin jätettynä puoliaan. : Ja viimein vielä verillänsä kasti : Levolla makailevan Ruotsinmaan. : Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? : Työt sankartemme ''vieras lippu'' peittää. : Nyt rauha ruostua kun miekan antaa, : Ja kansat huolett’ askaroida saa, : Laivamme kyntää joka merta, rantaa : Jokaista lähenevät, maailmaa : Ylt’ ympär’ avaraa, ja kantaa : Kalleinta maasta maahan tavaraa. – : Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä? : Toimemme kaikki ''vieras lippu'' peittää! : Ja Suomen miesten kautta tieteen valo : On monta pimeätä poistanut, : Ja moni sävel ikisoiva, jalo : Rinnast’ on Suomen miesten kaikunut, : Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo : Ja mink’ on Suomen kansa tuntenut. – : Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? – : Kaikk’ ''kielen vieraan vieras lippu'' peittää! : Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme : Matalan, halvan sijan tänne loi; : Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme : Min Kaikkivallan viisas neuvo soi. : Suureksi hengen töissä tok’, jos emme : Me petä, Suomi vielä päästä voi. : Sä ''vieraan kielen vieras lippu'' poista, : Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa! {{Väinölä}} [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 2577 4704 2006-08-18T20:18:42Z Nysalor 5 Feeniläiset {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Feeniläiset |alaotsikko= |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Oi kansa raukka, onneton, : Jok’ kuoll’ et voi, et elää saa, : Vaan niinkuin haahmo rauhaton : Viel’ astut paikkaas kotoisaa! : Sun poikas parhaat, uljaimmat : Armotta Saksilainen löi, : Ja nurmikkosi vihannat : Hän saaliiksensa kaikki vei. : Maat, joita kynnät orjana, : Ol’ esi-isäis vanhat maat; : Sä vierahana astua : Perintöäsi omaa saat. : Vaan parhaan aartees, ainoan, : Mi ryöstäjältä jäänyt ois, : Sun kieles armaan, ihanan, : Sä, houkka, itse vaihdoit pois. : Ja avu jaloin maallinen – : Omahan maahan rakkaus – : Nyt sulle, Eerin kurjainen, : On kova, julma kirous. : Sen liekk’ ei voi sua lämmittää, : Ei valoa se sulle suo; : Se polttaa vaan ja hävittää, : Ja mustaksi sun nimes luo. : Oi kansa raukka, onneton, : Jok’ kuoll’ et voi, et elää saa, : Vaan niinkuin haahmo rauhaton : Viel’ astut paikkaas kotoisaa. {{Väinölä}} [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 2578 4705 2006-08-18T20:18:45Z Nysalor 5 Pää pystyyn! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pää pystyyn! |alaotsikko= |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pää pystyyn vaan! : Sä olet mies, et halpa mato maan! : Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa, : Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pää pystyyn vaan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pää pystyyn vaan! : Niin Luoj’ on luonut parhaan luomistaan. : Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, : Katsahtaa voi tok’ ylös taivaan puoleen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pää pystyyn vaan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pää pystyyn vaan! : Ei Herra jätä lastaan milloinkaan. : Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi, : Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pää pystyyn vaan! {{Väinölä}} [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 2579 7865 2006-10-18T16:43:35Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Lamer Lipton|Lamer Lipton]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Lamer Lipton|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Luettuani »Säkenien» toisen parven. |alaotsikko=(Montreux’issä Sveitsinmaalla). |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Niin mä luulin, niin mä kuulin: : Kaikki kuoli jo käköset, : Laululintuset katosi : Suomen maasta surkeasta, : Pohjolan kolkoilta periltä: : Mitk’ on nälkä näännyttännä, : Mitkä kylmä kaatanunna, : Mitkä, muuttaen tapansa, : Havukoina harmajina : Toinen toista raadellunna. : Niin mä luulin, niin mä kuulin : Tulipa tänne pohjatuuli, : Tuuli tuttava läheni, : Se toi laulut tullessansa, : Saattoi siivillään runoset, : Takaa vuorten viserryksen, : Kauniin maastani kukunnan. : Siitä syämeni sykähti, : Rinta riemahti suruinen. : Jopa tunsin, jopa tiesin : Aamun alkaneen paremman, : Palannehen onnen päivän : Suomen synkille saloille, : Pohjan raukoille rajoille. : Taashan kaikuu, taashan raikkuu : Entiset ilokäkemme, : Muinahiset lempilinnut. : Västäräkkisen viserrys : Talvimyrskyn tauvottaapi; : Kuultua kevätkäköstä, : Jänkät jäykimmät sulavat. {{Väinölä}} [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 2580 4707 2006-08-18T20:18:53Z Nysalor 5 Runebergin kuvapatsasta paljastaessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runebergin kuvapatsasta paljastaessa. |alaotsikko=(1885.) |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Lähteissään Väinö jätti kansalleen : Perinnöks tänne sulo kanteleen; : Mut kauvas poveen korven synkeän : Seinälle pirtin köyhän, pimeän : Hän kätki sen ja lausui:»kaikua et saa, : Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!» : Hiipipä sinne hoviherra jo, : Lepersi:»se on Korkein suosio!» : Keikahti poika hurja, huoleton: :»Mä tiedän – huvi, hekkuma se on!» : Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; : Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään. : Taas koitti yks:»se san’ on viisaus, : Ihmisen järjen ikikaunistus!» : Ja toinen käski:»soi jo kannel, soi! : Naislempeä mi pyhemp’ olla voi?» : Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; : Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään. : Näin tuhannet jo turhaan koetteli – : Ijäkskö Väinö, soittos vaikeni? : Nyt vielä nuorukainen lähenee, : Silmästä kirkkaast’ into säihkyilee; : Hän lausuu näin:»maan päällä kalliimpaa : Ei olla voi kuin sana ''synnyinmaa''!» : Ja kannel ammoin jäänyt ääneti : Raikkaasen riemuun kohta helähti; : Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen. : Jo siihen koittaa päivä valkoinen; : Ja sulaneet jo onpi korven kolkon jäät, : Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät. : Jo kansa herää pitkäst’ unestaan : Elohon, toivoon, toimeen uudestaan; : Ja pimeess’ eriteille eksyneet : Taas veljekseen on toisens’ tunteneet. : Ja mailma kummeksii:»mik’ ihme verraton!» – : Se Runebergin laulu, Suomen laulu on. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;*&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;*&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;*&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;*&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;* :»Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virressäin; : Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.» : Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää; : Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä! : Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, : Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen: :»Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia! : Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.» : Pois siis turhuus, pois kaikk’ ylpeys, oman voiton pyynti pois! : Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell’ ois; : Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa; : Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa. : Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie; : Kukin menköön suunnallensa, kunnes rientons’ häntä vie; : Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu; : Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu. : Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet, : Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk’ on lähteneet; : Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa, : Mutta yks on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa. : Yhdess’ elo meille koitti, yksi hauta levon suo, : Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons’ luo, : Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnassamme leimuaa; – : Yhteistä on parhain kaikki, vähemp’ erottaa ei saa. : Jalona nyt Suomi seisoo täydess’ avaruudessaan; : Jakakaa se – joka pala aivan mitätön on vaan. : Yhdess’ oomme vahva muuri, murtumaton kallio; : Hajotkaa – niin lomaan hiivii kohta salaturmio. : Yksi meill’ on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi; : Kaikille hän lapsillensa lempens’ yhteisesti soi! : Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus; : Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous. : Näin nyt vielä, näin nyt vasta keskellämme seisoen, : Muistuttaos näölläsi kasvavillen polvillen: : Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; : Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla. {{Väinölä}} [[Luokka: Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 2581 4708 2006-08-18T20:18:58Z Nysalor 5 Virsi kotimaan puolesta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Virsi kotimaan puolesta |alaotsikko= |tekijä=Julius Krohn |huomiot= }} : Oi kuningasten kuningas, : Sä maan ja taivaan valtias, : Myös tälle maalle silmäs luo : Ja armos runsaat lahjat suo! : Vähäinen meidän kansa on, : Maailman silmiss’ arvoton; : Vaan mitä mahtavinkin vois, : Jos voimaa sult’ ei saanut ois! : Kuin tomu edessäs on maan : Suuruudet, voimat, vallat vaan, : Kun viittaat, korkein alenee : Ja matalaiset ylenee. : Kuin usein juuri valitset : Aseikses pienet, alhaiset, : Siks’ että Sinun voimasi : Selvemmin heissä näkyisi. : Kun tahdoit kansan valitun, : Otitpa ylenkatsotun : Ja halvan Juudan kansan, sen : Teit vartiaksi totuuden. : Ja Betlehempä, pienoisin : Tuo kaupungeista Juudankin, : Sai armon armoist’ ylimmän : Messiaan nähdä syntyvän. : Oi Herra, kuule meitä myös, : Tee meissäkin Sun armotyös! : Suuruutta emme rukoile, : Me pienuuteemme tyydymme. : Vaan anna, meidän kansa sais : Ain’ olla palvelianais, : Sun töitäs aina toimittaa, : Valistua ja valistaa! {{Väinölä}} [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Runot]] 2582 4710 2006-08-18T20:31:57Z Nysalor 5 Gezelius {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Gezelius |alaotsikko= |tekijä=B. F. Godenhjelm |huomiot= }} :»Maan mainiona eikö Ruotsin valta : Nyt kansain kesken loista avaralta, : Ja eikö Itämerta aaltoisaa : Se äidin lailla sylihinsä sulje : Ja ylpeänä voiton teitä kulje, : Rohkeesti vastustaen maailmaa? : Kuningas yksi sitä hallitseepi : Ja yksi kansa siinä vallitseepi, : Se kansa uljas Ruotsin kansa on; : Siis kaikkialla missä voittoisana : Sen lippu liehuu, siellä mahtavana : Sen kieli yksin arvon saakohon. : Mut mitä täällä teidän seuduillanne : Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne : Soi kieli outo, halpa Suomenmaan. : Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä? : Se ylevämmän siirtyköhön tieltä, : Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan.» : Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti; : Sen kuuli vakavana loppuun asti : Gezelius piispa. Sanan pontevan : Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin: :»Näin sanoo Pyhä Kirja: kaikin kielin : Jumala pitää tunnustettaman. : Te tahdotteko Hänen kunniaansa : Vähentää, joka suureen maailmaansa : Loi kansat, määräs kielet kansoillen : Ja heille kullekin soi tehtävänsä, : Ett’ yhä töillänsä ja kielellänsä : Hänt’ ylistäisi kansa jokainen?» : Vait oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen : Sen kuuli. Siitä säen pienokainen : Lennähti nuorukaisen sydämmeen. : Se liekiks yltyi, joka leimahdellen, : Jusleniuksen mieltä lämmitellen, : Toi valon kirkkaan hänen sielulleen. : Välkähti aatos hänen hengessänsä: : On Suomen kansallakin tehtävänsä, : Johonka sitä kutsuu sallimus; : Ei mua houkuttele loisto, maine, : Mun kyllin on, ett’ olen Suomalainen: : Meillekin koittaa päivän valkeus! {{Väinölä}} [[Luokka:B. F. Godenhjelm]] [[Luokka:Runot]] 2583 4711 2006-08-18T20:32:01Z Nysalor 5 Suomen herääminen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomen herääminen |alaotsikko= |tekijä=B. F. Godenhjelm |huomiot= }} : Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassani : Sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi armahain? : Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton, : Saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon? : Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan, : Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan, : Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis, : Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis. : Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi : Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi, : Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa – : Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajoittaa. : Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa, : Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa; : Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on, : Päivän koite peitettynä viel’ on yöhön kolkkohon. : Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö, : Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ? : Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa, : Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa? : Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on; – : Talven kahleet katkeavat heltehestä auringon, : Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan, : Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan! {{Väinölä}} [[Luokka:B. F. Godenhjelm]] [[Luokka:Runot]] 2584 4712 2006-08-18T20:32:08Z Nysalor 5 Listaus '''B. F. Godenhjelm''' (1840–1912) == Runot == * ''[[Gezelius]]'' * ''[[Suomen herääminen]]'' [[Luokka:B. F. Godenhjelm]] 2585 4713 2006-08-18T20:32:15Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Godenhjelm, B. F.]] 2586 8375 2006-10-27T19:28:37Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Imatralla” uudelle nimelle ”Imatralla (Rahkonen)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Imatralla |alaotsikko= |tekijä=Aleksanteri Rahkonen |huomiot= }} : Hongat nuokkuu Imatralla, : Luonto näyttää huokaavan, : Pohjantähti taivahalla : On kuin silmä Jumalan; : Kun se loistaa, : Surut poistaa, : Viittaa: tuoss’ on kallis maa, : Sykkimään mi syömmet saa. : Vesi kiehuu, koski pauhaa, : Päilyilevät pisarat, : Aalto aalloss’ etsii rauhaa, : Jylhät vuoret notkuvat. : Vuoksi jyskää, : Riehuu, ryskää: : On kuin jumalattaren : Kutsu taistoon vapauden. : Miksi makaat Suomalainen? : Herää, nouse unestais! : Taivas aukee loistavainen, : Sua kutsuu Jumalais. : Hän jo sulle : Valitulle : Valmistanut kruunun on. : Nouse valon voittohon! {{Väinölä}} [[Luokka:Aleksanteri Rahkonen]] [[Luokka:Runot]] 2587 4715 2006-08-18T20:32:24Z Nysalor 5 Leivo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Leivo |alaotsikko= |tekijä=Aleksanteri Rahkonen |huomiot= }} : Miks leivo lennät Suomehen : Sä varhain kevähällä, : Et viihdy, lintu riemuinen, : Sä maalla lämpimällä? : Miks äänes soreasti soi : Vaan Suomen taivaan alla, : Ja vaikka puut ne vihannoi, : Sä lennät korkealla? :»Sen tähden Suomeen kiiruhdan : Ja lennän korkealla, : Kun tahdon nähdä kauneimman : Mä rannan taivaan alla. : Ja senpä vuoksi laulan ma, : Kun kannel täällä soipi; : Ei missään voi niin riemuita, : Kuin Suomessa vaan voipi.» {{Väinölä}} [[Luokka:Aleksanteri Rahkonen]] [[Luokka:Runot]] 2588 4716 2006-08-18T20:32:28Z Nysalor 5 Käen kukunta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Käen kukunta |alaotsikko= |tekijä=Aleksanteri Rahkonen |huomiot= }} : Käki kukkuilee, : Riemahuttelee : Oman kultans’ mieltä; : Vanhus, neitonen : Istuu, kuunnellen : Käen riemukieltä. :»Kuku kauvemmin : Lintu ihanin, : Ikäin aikaa soita», : Näinpä vanhus vaan : Lausuu lukeissaan : Käen kukunnoita. : Neito lempens’ kanss’, : Ollen toivoissans’, : Kuiskaa vanhan luona: :»Kuku kerta vaan, : Niin mä kultain saan : Omaks tänä vuonna». : Kun se monesti : Kukkuu sulosti, : Vanhus riemuu sille; : Mutta neitonen : Lausuu huoaten: :»Terve kyöpelille!» : Kerran kukahtaa, : Silloin neito saa : Riemun rintahansa; : Mutta harmaapää : Polvens’ nöyristää, : Oottaa hautoansa. {{Väinölä}} [[Luokka:Aleksanteri Rahkonen]] [[Luokka:Runot]] 2589 4717 2006-08-18T20:32:32Z Nysalor 5 Kevätlaulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kevätlaulu. |alaotsikko=(Mukaelma). |tekijä=Aleksanteri Rahkonen |huomiot= }} : Niitty jälleen vihannoipi, : Nurmi kukkii tuoksuen, : Peipon riemusävel soipi, : Leivo lentää laulellen, : Metsä muuttuu ihanaksi, : Lemmen ääni kaikuvi, : Paimen yltyy rohkeemmaksi, : Neitonen on hellempi. : Kevät kukkaa verhoileepi : Lehtisillä hienoilla, : Vuokon terän valkaiseepi : Hopealla kirkkaalla, : Lehdistänsä kohouupi : Kielokainen tuoksuen, : Koristeeksi valmistuupi : Viattoman rinnallen. : Nuokkuileepi varrellansa : Esikoinen kultainen, : Kuusain kiertää oksiansa : Suojaa suoden rakkaallen. : Lämmin ilma kuiskuttaapi : Meille lemmen äänellä, : Kevään sulo vaikuttaapi : Tuntehia syömmessä! {{Väinölä}} [[Luokka:Aleksanteri Rahkonen]] [[Luokka:Runot]] 2590 4723 2006-08-18T20:36:04Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Leivo (Vuorinen)” uudelle nimelle ”Leivo (Wuorinen)”: Oikealle nimelle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Leivo |alaotsikko= |tekijä=Olli Wuorinen |huomiot= }} : Laulava leivo, : Virka sä vieno, : Mistäpä tiesi : Tänne sun toi? : Tuoltako lensit : Lehtojen nuorten, : Järvien poikki? : Oi, sano, oi! : Näitkö sä siellä : Neitosen nuoren : Kaunihit kasvot, : Kuin sulo koi? : Sen sinisilmät, : Hienoiset hiukset, : Näitköpä niitä? : Oi, sano, oi! : Istuiko impi : Lähtehen luona, : josta hän kerran : Kanssani joi? : Missä hän mulle : Ruusuista rannan : Seppelen solmi, : Oi, sano, oi! : Kun sinä liitäin, : Laulaen lensit, : Tokko hän silmät : Sinuhun loi? : Käskikö silloin : Tänne sun tulla : Tietoja tuomaan? : Oi, sano, oi! : Saitko sä kuulla : Kultani äänen, : Vieläkö virsi : Suustahan soi? : Jospahan lauloi, : Muistiko mua? : Lausuppa leivo, : Oi, sano, oi! : Tyhjennä kaikki : Tietosi mulle, : Kerro nyt kuinka : Kultani voi? : Ehkäpä armas : Lie ikävästä : Kuihtumaisillaan, : Oi, sano, oi! {{Väinölä}} [[Luokka:Olli Wuorinen]] [[Luokka:Runot]] 2591 4720 2006-08-18T20:32:49Z Nysalor 5 Luistinretki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Luistinretki |alaotsikko= |tekijä=Olli Wuorinen |huomiot= }} : Yöllä lampi kannen sai; : Mikäs meitä estää : Luistamasta? totta kai : Tuo jo alla kestää; : joutukaa nyt, veikkoset, : Ottakaapa luistimet! : Voi kuinka kirkas onkin jää! : Kelpaa tuolla koittaa, : Parahin ken ennättää, : Kenpä toisen voittaa! : Jää on vahva kylläkin, : Luistimet siis jalkoihin! : Lähdetään nyt liitämään : Kirkasta jään pintaa, : Kaikki kilvan kiitämään : Aivan yhtä rintaa; : Kun nää pojat ponnistaa, : Kyllä tuuli halkeaa! : Nytpä kaikki sinkoilee : jäällä huiskin, haiskin, : Rannikolla kuhnailee : Vielä yksin laiskin, : Hälle toiset irvistää: : Älä tule, särkyy pää! : Jo on aika rientänyt, : Mennyt leikin hetki. : Päätetäänpäs, veikot, nyt : Tämä luistinretki. : Jokahinen joutukaan : Tositöitä toimimaan. {{Väinölä}} [[Luokka:Olli Wuorinen]] [[Luokka:Runot]] 2593 4726 2006-08-18T20:36:45Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Leivo''' voi viitata * [[Aleksanteri Rahkonen|Aleksanteri Rahkosen]] runoon ''[[Leivo (Rahkonen)|Leivo]]''. * [[Olli Wuorinen|Olli Wuorisen]] runoon ''[[Leivo (Wuorinen)|Leivo]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Aleksanteri Rahkonen]] [[Luokka:Olli Wuorinen]] 2594 4727 2006-08-18T20:40:36Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Calamnius, Gabriel]] 2595 4728 2006-08-18T23:47:15Z Nysalor 5 Herää, Suomi! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Herää, Suomi! |alaotsikko= |tekijä=Arvid Genetz |huomiot= }} : Suomeni, kansani, synnyinmaa! : Äitini kurja ja kallis! : Kärsinyt ain’ olet sorrantaa; : Vieläkö kärsinet kauvempaa, : Vieläkö luontosi sallis? : Suottako, kansani, keskeen jään : Raivasit maan ihanimman, : Suottako suojasit suojas tään, : Suottako välkytit peitses pään : Keskellä taistojen vimman? : Turhaanko kantelo soinut lie : Väinämön, tenhoisa, raikas? : Turhaanko synnyt kaikk’ opit sie, : Turhako Sammon nouanta-tie, : Turha sun muinainen taikas? : Vieras sun runteli ruumistas, : Suomeni suur’, jalopeuran’, : Sorti sun äänes ja valtas kaas, : Ilkkuen kuolontaisteloas, : Niin kuni isketyn teuraan. : Poikaskin moni kunnoton, oi, : Pöyhkänä päätäsi tallaa, : Maidon, jonk’ utaristas joi, : Pilkoin palkiten, min vain voi, – : Rintansa täynnä on hallaa. : Herää, Suomi, niin loppuu yö, : Nouse jo pois, jalopeura! : Ken sua kieltävi, sortaa, syö, : Luotasi luo tahi maahan lyö! : Suuri on lastesi seura. : Vasta kun leijona valveutuu, : Loppuvi kärsimys Suomen; : Kun kuka kansoa halveksuu, : Sortuvi niin kuni juureton puu, : Silloin on Suomessa huomen. : Suomeni, kansani, synnyinmaa! : Äitini kultainen, kallis! : Kyllin jo kärsit sä sorrantaa, : Ellös kärsikö kauvempaa, : Ei sitä Luojasi sallis! {{Väinölä}} [[Luokka:Arvid Genetz]] [[Luokka:Runot]] 2596 4729 2006-08-18T23:47:21Z Nysalor 5 Väinölän lapset {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Väinölän lapset |alaotsikko= |tekijä=Arvid Genetz |huomiot= }} : Kas Suomen lahdella hyrskyt : Ja laajat Laatokan veet : Ja vuolaan Tornion tyrskyt : Ja Maanselän harjanteet : Ne halkoo Suomea suurta, : Ne pilkkoo kansaa sen, : Ne katkovat Sammon juurta, : Ei juurru se uudelleen. : Vaan kaikki Väinölän lapset : Jo eksyi toisistaan, : Kuin tuulispäässä hapset : Ne kaikk’ ovat hajallaan: : Ei Aunus, Vepsä tunne, : Kust’ Eestein kulkee tie, : Ei Karjala tiedä, kunne : Jo Kainuu häipynyt lie. : Mut »jäljet Väinämön laivan» : Halk’ aaltojen haimentaa, : Ja »viikatteens’» yli taivaan : Hän vieläkin kuljettaa; : Yli Maanselän kaskein sauhun : Hän nostavi harmaan pään, : Ja kautta kuohujen pauhun : Ikitietäjän kuuluu ään’. : Ja vanhan Väinämön haamu : Se silloin laulavi noin: : Vois sullekin koittaa aamu, : Sä kansani onnetoin; : Ei viel’ ois aikas ilta, : Jos heimoushenkeä ois, : Vaan syntyä voisi silta, : Mi kansani yhteen tois. {{Väinölä}} [[Luokka:Arvid Genetz]] [[Luokka:Runot]] 2597 4730 2006-08-18T23:47:26Z Nysalor 5 Karjala {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Karjala |alaotsikko= |tekijä=Arvid Genetz |huomiot= }} : Kuss’ aallot Laatokan vuoriin lyö, : Kuss’ Imatran innot raukes, : Kuss’ uurtaa vaaroja Pielisvyö, : Siell’ ensin silmäni aukes, : Siell’ leikin lasna ma rantamalla, : Siell’ lepää heimoni nurmen alla, : Ja siellä neitonen Karjalan : Sai lempeni leimuamaan. : Siell’ elää kansa niin sitkeä : Kuin vaahteran latva nuori; : Se kyllin saanut on itkeä, : Mut vankkana on kuin vuori; : Se orjana ollut on ounaan herran, : Se vaivaa nähnyt on toisen verran : Kuin Suomi muu, mut murtumaton : Ja hilpeä vielä se on. : Se soittaa vieläkin kanneltaan – : Sit’ usein lasna ma kuulin – : Ja vanhoja Väinön-laulujaan : Se laulavi partahuulin; : Ja urhot astuvat kumpuin yöstä : Ja kertovat muinaiskansan työstä : Ja neuvovat polvea nousevaa – : Oi Karjala, muistojen maa! : Siell’ ensin lempimähän mä sain : Tätä Suomen kansoa oivaa, : Ja puolueetuutta Ruotsin lain, : Jok’ orpoisintakin hoivaa, : Ja puhdast’ uskoa Lutheeruksen, : Mi mielen vaativi uudistuksen, : Ei tyydy paastohon, tuohuksiin, : Ei suitsutus-uhreihin. : Ja siell’ opin ensin kammoamaan : Sit’ inhaa oppia uutta, : Ett’ ihminen on vain muodos maan, : Ett’ ei ole kuolettomuutta: : Se tarjovinaan on tiedon kultaa : Eik’ anna muuta kuin kalman multaa : Ja ympäristönsä saastuttaa – : Ole valpas, Karjalan maa! : Ja siellä näin minä murheeksen’, : Kuin kärsiä kansa saapi, : Jok’ ei ole vaan sopusointuinen, : Vaan kahtia raukeaapi: : Kuink’ alla kauhean veljesvainon : Ja alla vierahan vallan painon : Oot, Karjala, kauvan värjyillyt – : Yksmielinen olkosi nyt! : Kun oikeuttasi, uskoas : Ja Väinön kieltäsi hoidat, : Ei pelkoa sull’ ole kateistas, : Ei voittaa voi sua noidat: : Sä keväin kukkiva vanha tuomi, : Sä jälleen nuortuva vanha Suomi, : Sä talvet vihreä vanha kuus, : Sä Suomi Vanha ja Uus! {{Väinölä}} [[Luokka:Arvid Genetz]] [[Luokka:Runot]] 2598 4731 2006-08-18T23:47:31Z Nysalor 5 Vaimolleni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vaimolleni |alaotsikko= |tekijä=Arvid Genetz |huomiot= }} : Minä kiittelen onnean’ aimoa, : Joka suuntasi lempeni Sinuun, : Ja ma kiitän Luojoa taivahan, : Ja ma Sulleki kannan kiitostan’, : Kun kiintyi lempesi minuun: : Sinä vartia mieleni puhtauden, : Sinä ensi ja ainoo armahuen’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sua kiitän! : Vuoskymmentä toista jo vierinyt on, : Kun mulle sa itsesi annoit, : Ja Sa kestit kanssani kaiken työn, : Levätessänikin monen valvoit yön, : Sekä päivän heltehen kannoit: : Työkumppani kallis, kultainen, : Osan-ottaja kaikkien rientojen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sua kaipaan! : Kaks tainta meiltä jo Taivainen, : Tien viittoen luokseen, niitti, : Ja mun tarhani täällä, mun pienoseni, : Sinun kantamasi, Sinun vaalimasi, : Meit’ yhdemmäks yhä liitti: : Emo lasteni hellä ja suuttumatoin, : Yhä rakkaudessasi muuttumatoin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sua siunaan! : Jos vielä mä kanssasi yhtyä saan : Sekä istua taas sylityksin, : Niin suutelen ääneti silmääs Sun, : Ja Sa kuulet vain, miten rintani mun : Lyö sulle, ja Sullen yksin: : Kotilieteni Sie hyvä haltiatar, : Sinä mieleni yksinvaltiatar, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sua lemmin! {{Väinölä}} [[Luokka:Arvid Genetz]] [[Luokka:Runot]] 2599 4733 2006-08-18T23:48:00Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Päästökirja oprille” uudelle nimelle ”Päästökirja Oprille”: Nimen korjaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Päästökirja oprille |alaotsikko= |tekijä=Arvid Genetz |huomiot= }} : Saloilla kolkon Suistamon : Ol’ synkkä synnyntäsi; : Lapspuolen kovan kohtalon : Sait siellä kärsiäsi; : Valotta vartuit lapsuus-aijan, : Puol’-pakanuuden näit ja taijan, : Ja pyhimysten haamuja : Sait jumaloinas palvella. : Sä neinnä rengintöitä teit : Ja miesten kanssa raadoit, : Sä rahtikuormin rautaa veit : Ja kuormista sen kaadoit; : Mut puhtahana pysyi kieles, : Ja neitsyellisenä mieles, : Ja viimein palveluksehen : Sait meillen, rannan puolellen. : Ol’ sydän sulla paikoillaan, : Ja silmäpari sirkku, : Ol’ pääsi herkkä oppimaan, : Ja käs’ ja jalka virkku: : Sun liitti kuntos meihin kiinni, : Kuin niinipuuhun liittyi niini, : Jäseneks perheen meille jäit, : Kanssamme riemut, murheet näit. : Ja meillä hankit aapisen, : Sä suuri piika uusi, : Ja tavuun liitti toisehen : Sun murteellinen suusi, : Luther’in virret veisaelit, : Ja taikauskot unhottelit, : Sait tuttavakses piplian, : Sait uskon yhteen Jumalaan. : Kun isän kuollen katkesi : Kodistan’ kurkihirsi, : Ja kohta jälkeen kaikuili : Emoni kuolinvirsi, : Sä »rouvavainaas» orpoloille : Osoitit, ett’ei paateroille : Se rakkaus ollut ravissut, : Jot’ olit hältä nauttinut. : Sä autoit meitä itkemään, : Syliisi meidät suljit, : Ja pesän uuden etsintään : Kanssamme kauvas kuljit. – : Ja lemmittyn’ kun mulle jälleen : Toi onnen, annoit lempes hällen, : Taas meitä kauvan palvelit : Ja lapsiamme lemmitsit. : Nyt, armas, oiva Oprini, : Sä palvelia parhain, : Jo päättyi palveluksesi : Ja nousus aamuin varhain: : Oot viimeisellä vuotehella, : Ja silmälläsi rauvenneella : Sen katsot Herran puolehen, : Ku lausunut on nöyrillen: :»Ketk’ ovat tääll’ alentuneet, : Teen tuolla ylimmiksi, : Esimmiks joutuu viimeiset, : Esimmät viimeisiksi; : Sä hyvä huoneenhallitsia, : Sä uskollinen palvelia, : Käy saamaan palkka palvelun, : Käy sisään Herras riemuhun». {{Väinölä}} [[Luokka:Arvid Genetz]] [[Luokka:Runot]] 2601 4735 2006-08-18T23:48:13Z Nysalor 5 Kuinka Giovanni Genovesesta tuli ruotsalainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuinka Giovanni Genovesesta tuli ruotsalainen |alaotsikko= |tekijä=Arvid Genetz |huomiot= }} : Kerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle: : Golfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet, : Tuul’ yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki; : Muiden laivojen eell’ on muhkea »Genova» uusi, : Kulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä; : Laivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni, : Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka. : Kohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle, : Oikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa, : Kolmann’ iltana lasketahan jo Ibeerien aukkoon, : Aamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku. : Siinäpä synkistyi yht’äkkiä taivahan ranta, : Synkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna : Afrikan äärilt’ ilmautui iso kaapparilaiva. :»Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,» : Huutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies. : Vastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein, : Pakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva, :»Genovan» äärihin entraushaat pian iskien kiinni. : Tappelutantereheks saa laivan liikkuva kansi, : Vinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot, : Vihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa. : Geenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin, : Kaksipa Mauria on koht’ yhtä Itaalialaista, : Kaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta; : Kauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet : Kaikk’ oli kaatunehet tai kahleiss’ syöstynä ruumaan, : Ei toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa, : Vaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus. : Kun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo, : Hyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika, : Lähtien uiskelemaan. Tuul’ laivat vei mukanansa. : Yksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan, : Eessään vellova ves’, takanaan vain taakea taivas, : Siks kuni taas näkyviin nous’ uhkea haaks’ etelästä, : Jonk’ oli maston pääss’ sinikeltava liehuva lippu. : Voimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni, : Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka, : Viittaelee sekä huutavi noin:»Apu tuokate mulle!» : Häntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon, : Soutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot, : Auttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät, : Ruokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti, : Kulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti. : Niin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni, : Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka: : Hengestään elämäns’ avun antanehelle hän antoi. : Ruotsia palveli hän elin-aikans’ iltahan asti, : Ruotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti : Vanhana vaimoksensa ja Ruotsiin lapsia siitti, : Joissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen. {{Väinölä}} [[Luokka:Arvid Genetz]] [[Luokka:Runot]] 2602 7305 2006-10-17T15:06:09Z Nysalor 5 Yksi runo lisää {{Wikipedia}} '''Arvid Genetz''' (1848–1915), kirjailijanimeltä '''Arvi Jännes''' == Runot == === Omat runot === * ''[[Herää, Suomi!]]'' * ''[[Karjala]]'' * ''[[Kuinka Giovanni Genovesesta tuli ruotsalainen]]'' * ''[[Päästökirja Oprille]]'' * ''[[Vaimolleni]]'' * ''[[Väinölän lapset]]'' === Suomennokset === * Petőfi, Sándor: ''[[Määrä kävi väärään]]'' [[Luokka:Arvid Genetz]] 2603 4737 2006-08-18T23:49:22Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Genetz, Arvid]] 2605 4739 2006-08-19T15:32:29Z Nysalor 5 Vapautettu kuningatar {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vapautettu kuningatar |alaotsikko= |tekijä=Paavo Cajander |huomiot= }} : On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, : Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: : Lukoss’ on rautaportit, valo ikkunoist’ ei näy, : Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy. : Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt’ on pois, : On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; : Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan, : Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan. : Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen, : Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; : Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt... : Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt. : Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, : Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, : Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan, : Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. – – : Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo, : Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo, : Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen, : Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen. : Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan: : Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan, : Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi: : Siin’ urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi. : Ken siit’ ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? : Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst’ ei terästäis? : Mut kuningatar hän linnass’ yhä laulavi murheitaan: : Pois, pois vapauttaja viel’ on, ties, saapuuko milloinkaan! : Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, : Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: :»Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen, : Ja se soi lumi ukkosen ääni:»ken nyt mua seuraa, ken?» :»Oi turhaa, pois on poissa!» – Hän vinhemmin vaan käy – :»Oi surmasi helmaan kiidät!» – Hän koht’ ei enää näy. : Ylös vuoren rinnett’ astuu, jo saapuvi linnan luo, : Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo. : Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu, : Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin raju-ilmassa puu, : Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin... : Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin. :»Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö! : Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! : Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa, : Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!» : Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, : Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen, : Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, : Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois. : Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan, : Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. – : Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, : Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää. {{Väinölä}} [[Luokka:Paavo Cajander]] [[Luokka:Runot]] 2606 4740 2006-08-19T15:32:36Z Nysalor 5 Kuva {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuva |alaotsikko= |tekijä=Paavo Cajander |huomiot= }} : Mun huonehessani seinäll’ on : Yks kuva halpa ja koruton, : Se siinä ollut on monta vuotta, : Ja aina ihaelen ma tuota. : En tiedä mi siinä viehättää, – : Lumenko peittämä harmaa pää? : Vai surun uurtamat vaot nuoko? : Vai silmäin lempeä tuike tuoko? : En tiedä; mutta niin lämmin on : Sen läheisyys kuni auringon, : Ja onpa kuin hänen katsannastaan : Heloittais taivahan rauha vastaan. : Ma tuntikausia ihaillen : Kuvoa tuot’ yhä katselen, : Ei sulho kultoaan punastuvaa : Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa. : Ja kun ma katson, niin vähittäin : Herääpi muistoja mielessäin : Niin armahaita, niin ihanoita : Ja kaivatessani katkeroita. : Ma poies mennehen polvekseen : Nään lapsuusmaailman riemuineen, : Nään kynttilöitä ja joulupuita : Ja ystävyksiä hymysuita. : Ja onpa kuin kuva elon sais : Ja mua hellästi katsahtais, : Ja onpa kuin hänen katsannastaan : Heloittais taivahan rauha vastaan. : Ja senhän vuoksi niin lämmin on : Sen läheisyys kuni auringon. : Mut ken se onpi se armahainen? : Mun oma äitini on se vainen. {{Väinölä}} [[Luokka:Paavo Cajander]] [[Luokka:Runot]] 2607 4741 2006-08-19T15:32:41Z Nysalor 5 A. Oksaselle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=A. Oksaselle. |alaotsikko=(60-vuotis-juhlassa 1886.) |tekijä=Paavo Cajander |huomiot= }} : Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin, : Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin, : Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi, : Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii. : Se muistaa armast’ aikaa, jon’ ensin yhdyitten, : Se halpa maan ol’ impi, ja silmä itkuinen, : Sit’ ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun: : Sydämmeen sinä katsoit, muut katsoi pukuhun. : Lemmestä silloin poves se »säkeniä» loi, : Ja vanha runokannel koht’ uusin kielin soi, : Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan, : Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan. : Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit, : Ja vait ol’ ilkkujatkin ja kunniata teit, : Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit, : Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit. : Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi, : Ja nuorten povi paisui ja innost’ uhkuili, : Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi, : Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi. : Tät’ armast’ aikaa muistain, Sua impes tervehtää, : Sin’ olit silloin nuori, nyt olet harmaapää, : Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on, : Ja runohelmes hälle koristus verraton. : Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion : Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon, : Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi, : Runotar Suomen silloin ei äänet’ olla voi. {{Väinölä}} [[Luokka:Paavo Cajander]] [[Luokka:Runot]] 2608 4742 2006-08-19T15:32:55Z Nysalor 5 Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä |alaotsikko= |tekijä=Paavo Cajander |huomiot= }} : Linnoitusko se tässä : Kummullaan kohoaa : Ja maan ja vetten yli : Ylpeesti katsahtaa? : Mut miekat tääll’ ei välky, : Ei sotatorvet soi, : Ja tääll’ ei vinhaa tultaan : Tykitkään salamoi. : Eik’ ole täällä miehet : Puetut teräksin, – : Mut linna tää on sentään, : Ja linna vahvakin. : Ja salamoikin täällä, : Mut tiedon tulta vaan; : Ja miekkakin se välkkyy, : Mut hengen miekka vaan. : Ja linnan puoltajoina : Ja miehistönä ken? : Ei rautakourat urhot, : Vaan parvi hentoinen. : Nuo aamun kastehelmet, : Nuo heinät helvepäät, : Nuo korret, jotka kaataa : Vois syksyn myrskysäät! : Mut niissä sentään suoja : On koko Suomenmaan; : Ja niitä linnan Herra : Hän käyttää nuolinaan. : Kun tulee häätää sorto : Tai veltto penseys, : Ja raikast’ ilmaa saada, : Valaista pimeys. : Niin, linna tää on sentään, : ja linna vahvakin, : Vaikk’ ei sen ole urhot : Puetut teräksin. : Ja linnoja kun näitä : On maassa sankka vyö, : Pimeyden poistuu valta : Ja poistuu kansan yö, {{Väinölä}} [[Luokka:Paavo Cajander]] [[Luokka:Runot]] 2609 4743 2006-08-19T15:33:01Z Nysalor 5 Oi, jos oisi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oi, jos oisi |alaotsikko= |tekijä=Paavo Cajander |huomiot= }} : Oi, jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, : Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa. : Mieli ois kuin päivänpaiste, aatos huolta vailla : Korkealle liiteleisi ilman kotkan lailla. : Soitellen ma kulkisin ja laulain päivätöillä, : Kullan kuva mielessäni nukahtaisin öillä. : Metsät tieltä siirtyis pois ja rymähtäisi kuusi, : Tuolla kankaan kainalossa pirtti nousis uusi. : Sinne kullan saattaisin ma kurkihirren alle, : Liedestä kun ensi sauhu nousis taivahalle. : Ja kun sieltä oman kullan kirkkohon ma veisin, : Kadehtien lintusetkin meitä katseleisi. : Nurmen heinä helkkyisi ja kukat kumartaisi, : Kumartaisi kukkaset ja tuomet tuoksuaisi. : Oi, jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, : Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa. {{Väinölä}} [[Luokka:Paavo Cajander]] [[Luokka:Runot]] 2610 4745 2006-08-19T15:33:21Z Nysalor 5 Laulu Vuoksella {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu Vuoksella |alaotsikko= |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : Mahtavasti, : Voimakkaasti, : Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. : Vuori nostaa poikiaan : Veden voimaa kiusaamaan, : Synnytellen salakaria. : Leikitenpä hypähtää : Niistä aalto kuohupää. : Mahtavasti, : Voimakkaasti, : Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. : Virran raisun : Mahti paisuu, : Vuoren vastuksista vimmastuu. : Jäykkäpäisen kallion : Kylki vastassa nyt on – : Ahdistettu aalto rajustuu! : Kuohut uppiniskoissaan : Eespäin työntää toisiaan. : Mahtavasti, : Voimakkaasti, : Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. : Aaltoin vimman : Kiukkuisimman : Tieltä särkyy voimat kallion: : Kas, kuin ähkymähän jää : Vuori jyrkkä, härkäpää, : Syrjin katsoo virran voittohon. : Metsä, äänetön kuin yö, : Näkee aaltoin ihmetyön. : Mahtavasti, : Voimakkaasti, : Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. : Maani! sullen : Kiusatullen : Voitonvirttä laulaa Imatra. : Saimaan aallot uneljaat : Vuoksessa on voimakkaat, : Kalliot niit’ ei voi kahlita. : Niinp’ on kansa Suomenmaan, : Herättyään, noustuaan, : Mahtavasti, : Voimakkaasti, : Ilkivaltain muurit murtava. {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 2611 4746 2006-08-19T15:33:25Z Nysalor 5 Hämäläisten laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hämäläisten laulu |alaotsikko= |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : On mulle Suomi suloisin, : Vaan Häme siitäi kallihin. : Sen tuskin tiedän vertaista, : Niin kaunista, niin herttaista, : Kuin kulta Hämeen maa. : Lempeitä laaksoin lehtoja, : ja lintuin laulupuistoja, : Ja marjaisia kankaitaan : En unhoittaa voi milloinkaan, : Oi Hämeen kallis maa! : Oi Hämeen pellot viljavat, : Ja kasket kullan loistavat, : Ja tuhannet sen tuomistot, : Sen niityt, norot, varjostot, : Ei maata vertaistaan! : Kuin taivas tääll’ on loistoisa : Ja iltatähti kultaisa, : Ja ruskot yhtä runsahat, : Syys-öiden sähköt leimuvat : Ja talvet suojaisat! : Ei impee missään rakkaampaa, : Ei siveämpää, jalompaa, : Kuin Hämeen valkotukkainen, : Tuo sinisilmä neitonen : On ruskoposkineen. : Ja kansaa kussa löytänen : Niin jäykkää, kuin on Hämehen, : Niin vakavaa, jok’ auraltaan : Ei suotta siirry milloinkaan, : Halveksi säätyään. : Kun miestä missä tarvitaan, : Maan eestä vaikka kaatumaan, : Niin uljaita on uroita, : On järkeä, on kuntoa, : Kun toimeen tarvitaan. : On mulle Suomi suloisin, : Vaan Häme siitäi kallihin! : Sen tuskin tiedän vertaista, : Niin kaunista, niin herttaista, : Kuin kulta Hämeen maa. {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 2612 4747 2006-08-19T15:33:30Z Nysalor 5 Lemminkäisen laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lemminkäisen laulu |alaotsikko= |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : Ei lampea välkkynyt rauhaisaa : Mun kotini ikkunan alla, : Vaan koskipa vaahtosi vallaton, : Siit’ aina on mieleni rauhaton, : Kuin aallolla taistelevalla. : Ei vakainen huounta hongikon, : Vaan lietopa lehtojen helke : Mun heijaili lapsuen kehtohon – : Siit’ aina mun mieleni lieto on : Kuin tuulessa lehtien välke. : Ja en lepovuonna mä syntynyt, : Vaan sota oli ankara silloin; : Sen pauhussa viettelin vuosia – : Siit’ ain’ ilotyöni on taistella, : Kun on sota myrskyisä milloin. : Näin kuohun mä aikani koskena : Ja lemminpä lietona hetken, : Mä taistelen – toivonpa voittoa, : Kun armahan äitini helmassa : Olen päättänyt melskeisen retken. {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 2613 4748 2006-08-19T15:33:34Z Nysalor 5 Lapsen osa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsen osa |alaotsikko= |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : Naapurihin Tuomo aamull’ astui : Iloissahan, hyppyhynkin valmis; : Vuorotellen vihellys ja laulu : Tuomon suusta hilpeästi raikkui. :»Miksi, Tuomo», emäntä näin kysyi, :»Läikkyvi nyt ilos yli laitain? : Joko onni lapsilles soi leivän, : Puuttehessa ennen itkeville, : Vaiko otti osan heistä Tuoni : Majoillensa riistarikkahille?» :»Eipä Tuoni ottanut, mut leipä : Taivahasta putosi, kun kuuteen : Lapsehen loi Luoja seitsemännen. : Hälle hengen antaja suo leivän, : Leivän, jot’ ei nauti vielä lapsi; : Toisillenpa osansa siis jääpi. : Työtä anon, emäntä, nyt sulta : Iloissani Luojan antimista.» {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 2614 4749 2006-08-19T15:33:40Z Nysalor 5 Neiti Iisa Aspin haudalla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Neiti Iisa Aspin haudalla. |alaotsikko=(1874.) |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : Tuoll’ aina, missä pohjantulten palo : Yön synkeydeltä rauhan valloittaa, : Siell’ yleni se ihmishenki jalo, : jon ruumista tuo hauta tallentaa. : Siell’ yleni hän, siellä syttyi koitto : Sieluunsa pohjan taivaspalosta, : Ja isänmaalle kunnia ja voitto : Säteili vienosti sen valosta. : Ja siellä hälle sielun hartautta : Herätti salon syvä huokaus, : Siell’ antoi rauhaa, riemun runsautta : Kotoisen lammen tyyni kirkkaus. : Mut pohjan tuli, kerta syttyneenä, : Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista, : Kun päiväks yön se näkis muuttuneena, : Silloinpa vasta löytäis lepoa. : Se pohjan neidin rauhatonna syöksi : Valoa isänmaalle kantamaan, : Se rinnastansa levonlaulut ryösti, : Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan. : Vaan taivaan tult’ on kauvan mahdotonta : Maan lapsen kestää, tomuasunnon: : Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta : Taivaisten tulten asuinpaikka on. : Kas sinne pohjan leimuna myös lenti : Kukintoajallansa neitonen; : Tääll’ lepää ruumis, siell’ on puhdas henki, : Kotoisen lammen tyyntä nauttien. : Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne : Jäi ystävät ja siskot suremaan. : Vaan hautakumpu kuiskaa: elämänne : Valoksi loistakohon synnyinmaan. {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 2615 4750 2006-08-19T15:33:45Z Nysalor 5 Veldeslaakso {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Veldeslaakso |alaotsikko= |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : Komeat on Karavankivuoret, : Juliset on alpit uljahat. : Ne ne Veldesjärven laaksomaalta : Myrskyn tuhotöitä torjuvat. : Paljon aurinko suo paistettansa : Soman Veldeslaakson lapsillen, : Kansaa pulskeata kasvatellen, : Hedelmiä maasta kansallen. : Vapaudenhedelmää ei vielä : Kasva toki Veldeslaaksossa, : Vaikka siellä vuorituuli huokuu, : Ilma puhdast’ on ja raitista. : Vaikka raikkahasti iltasilla : Kansa joskus juo ja kirkuaa, : Hengenkielet sen on soinnutonna, : Luonto ääniään vaan irroittaa. : Vaikka laakson kymmenkunnat kirkot : Soittelevat kilvan kellojaan, : Soittavat öin, päivin, illoin, aamuin, : Kansaa eivät nosta kuitenkaan. : Soittakaatte, kirkot, kellojanne! : Pois ne työstä kansan nukuttaa: : Velttona vaan taivas-armoon luottaa, : Mutta taistelunsa unhoittaa. :»Toivonkirkko» tuolla sinivehreen : Veldesjärven saaress’ uskottaa: : Kuka vaan sen kellonnuoraan tarttuu, : Hän sen voittaa, minkä toivottaa. : Petosta ja kansan peijausta! : Toivonkello kunkin rinnass’ on. : Sit’ on helppo joka hengen soittaa, : Mut ei muu kuin työ vie voittohon. : Veldeslaakson kansa nukkuu vielä, : Omia ei tunne kellojaan: : Maa on herrain, kansa kirkon orja, : Kumpikin on jäykkä vallassaan. : Terveyttä vuorituulet huokuu, : Vapahina virrat kohajaa, : Mukananne, vapaudenvirrat, : Veldeslaakson kansa temmatkaa! {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 2616 4751 2006-08-19T15:33:49Z Nysalor 5 Hän {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hän |alaotsikko= |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : Kuin hoikka Pohjan neiti : Hän ompi varreltaan, : Pelloilla kasvatettu : Viljaisen Pohjanmaan. : Ja kasvot Hämeen immen : On hällä kainommat : Kuin laaksot, metsälammet : Hämeessä hohtavat. : Silmäinsä sulo, säihky : Kuin Savon tyttären, : Saimaalla päivän nousu : Ei niin lie herttainen. : Ja mainitsenko tukkaa : Niin tumman ruskeaa, : Kuin salohon syys-ilta : Sulattais purppuraa. : Vaan armain aartehista : On sydän kultani, : Kuin Suomen naisen sydän: : Sulouden temppeli. {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 2617 4752 2006-08-19T15:33:54Z Nysalor 5 Nyt ja sitten {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nyt ja sitten |alaotsikko= |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : Astele, armas pienoinen, : Äitisi ohjaa lastaan; : Et voi langeta, lintunen, : Äitisi ottaa vastaan. : Lankeatko, no, nostetaan, : Luonas on auttajoita. : Mutta, kun joudut maailmaan, : Turhaan huutelet noita: : Siellä ne töykkii toisiaan, : Harva on valmis nostamaan. {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 2618 6056 2006-09-24T15:29:15Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanha mummo |alaotsikko= |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : Kasteli kukkaa vanha mummo, : Kukkaa ikkunalla. :»Missä on tyttösi, vanha mummo?» : – »Kaukana maailmalla». :»Tiedätkö, millä hän kulkee tiellä, : Vaivainen mummo kulta?» – :»Tiedä en, – maailma taisi niellä, : Taikka jo peittää multa. : Kastelen kukkaa, armastani, : Muistelen tyttölasta, : Tuskinpa jälleen puhdastani : Löytänen maailmasta.» {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 2619 6037 2006-09-24T15:27:53Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paimenelta |alaotsikko= |tekijä=J. H. Erkko |huomiot= }} : '''4.''' : Lauloipa’ mullekin laakson lintu : Taivahan kaunihill’ äänellänsä; : Päiv’ oli silloin lämmin ja leuto, : Kukkaset suuteli toisiansa, : Kukkaset suuteli, lehtoset lempi, : Kuusia syleili hempeä henki, : Minäkin lintua lempiä sain. : Autuas aika ja kultainen kehto! : Laakson lintua lempiä sain! : Kukkaset lempivät, lempivät lehdot, : Luonto kaikk’ oli lempeä vain. : Iäks taivas ei maillahan mahdu. : Onni tääll’ on kuin tuulessa rahtu. – : Kulkeva kotka mun lintuni vei! : '''6.''' : Mikä olenki utala? : Olen höyhen tuulosessa, : Rae raju-ilmasessa, : Vene vieno vaahtopäissä, : Lastu aaltojen ajolla. : Kuhun kulkenen katala, : Kuhun oksahan osannen, : Kuhun jäähän jäätynenki, : Missä löytänen leponi, : Rannan tyynen, rauhallisen? : '''15.''' : Puhjetessa kukka puhtahin, : Lehti tuorein hiirenkorvallisna. : Kevähästä kesä kaunihin, : Lintuin laulu silloin suloisinta. : Aamusella päivä armahin, : Kastehelmen kukkaa suudellessa. : Lemmen kukan ensin puhjetessa : Sydän sulin onpi neitosella. : '''31.''' : Silloinpa syntyi minun kultani, : Kun kirkas päivä nousi taivahalle: : – Siitä sielun kirkkaus. : Ja kuu kun riensi lempeänä länteen: : – Siitä sydämmen lempeys. : Koi kaunihisti silloin vilkutteli: : – Siitä silmäin ihanuus. : Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin: : – Siitä kasvoin kauneus. : Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli: : – Siitä lempi rinnassaan. : Sen Luoja käski mulle kasvamaan. {{Väinölä}} [[Luokka:J. H. Erkko]] [[Luokka:Runot]] 2620 6107 2006-09-24T15:31:42Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 5. Kuninkaan lahjoista| 5. Kuninkaan lahjoista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 7. Maasta ja kansasta|7. Maasta ja kansasta]] |otsikko=6. Hädän hetkenä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Minä sanoin: pitääkö minun hyvin rakastaman isänmaatani? – Hyvin, sanoi äitini. Enemmän kuin rakkaimpiasi, enemmän kuin itseäsi. Enemmän kuin kotiasi ja kaikkea mitä sinulla on. Enemmän kuin koko maallista onneasi, ja vieläpä enemmän kuin henkeäsi. Mutta ei enempätä kuin Jumalata, kunniatasi ja omaa-tuntoasi. Tätä en minä ymmärtänyt. Minä ymmärsin nyt kuinka voidaan tehdä työtä muunkin, kuin oman voiton pyynnön eteen. Mutta se oli minusta kohtuutonta ja kovaa, että panna kaikki alttiiksi sen maan eteen, joka ei ole ainoastaan minun yksinäni, vaan kuuluu niin monelle. Miksi pitäisi juuri minun antaman pois omaisuuteni tahi panemaan hankeni alttiiksi, kuin on niin monia muita, jotka saattavat tehdä sen minun sijastani? Olkoon tämä heidän asianansa; mitä se minuun koskee? Muutamana päivänä jälkeenpäin seisoi äitini kosken rannassa ja huuhtoi vaatteita. Oli satanut ja kivet olivat märkinä. Äitini jalat liukahtivat kiveltä, ja hän lankesi vereen; – virta vei häntä alas; sitä en unhota koskaan. Useita ihmisiä seisoi rannalla; kaikki olivat hämmästyksissä; mutta ei yksikään tiennyt neuvoa ja apua. minä olin ainoastaan heikko poika; mutta seisoa nyt siinä ja nähdä äitini kuolevan, ei, sitä en minä saattanut. Siinä oli airo; – minä sieppasin sen ja juoksin veteen. Tuskin tiesin mitä tein. Koski pauhasi ja oli vetää minun muassaan, mutta ennätin ojentaa äitilleni airon, ja me molemmat pääsimme rannalle. Siinä otti äitini minun syliinsä ja antoi minulle rakkaasti suuta. Miksi uskalsit panna henkesi vaaraan minun tähteni? sanoi hän. Seisoihan siinä rannalla monta muuta. Miksi panit juuri sinä henkesi alttiiksi minun tähteni? Eikö joku muu olisi saattanut sitä tehdä sinun sijassasi? Minä sanoin: sitä en minä ajatellut. Kuinka voin minä nähdä sinun olevan vaarassa, enkä olisi auttanut sinua? '''Täytyihän''' minun uskaltaa panna henkeni vaaraan sinun tähtesi. Siinä naurahti äitini vesissä silmin ja sanoi: aivan niin, täytyihän sinun totella Jumalan ääntä sydämessäsi. Ja niinhän sekin on, jos isänmaasi on vaarassa. Et sinä silloin muista niitä monia muita. Jumalan ääni sydämessäsi sanoo sinulle, että sinun silloin täytyy ajattelematta juosta koskeen. Oi lapseni, kun se ääni, maasi sinua tarvitessa, kutsuu sinua, elä ole silloin epämielinen, vaan urhollinen, ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi täyttämistäsi varten! Niin ovat tuhansien tuhannet tehneet ennen sinua. Ne ovat kuulleet kosken pauhaavan, ja itse ovat he seisoneet kuivalla rannalla. He ovat olleet varallisina ja turvallisina kaukana vaarasta, kun kaukainen osa heidän maatansa on joutunut hätään. Ja kuinkaan eivät he ole arvelleet. He ovat rohkeamielisesti lähteneet vaivoihin ja kumppauksiin. He ovat mieluisesti antaneet viimmeisenkin ropon, lapsensa ja itsensä heidän suuren, yhteisen, rakkaan ’itinsä, isänmaansa eteen. Ja joko he ovat menettäneet henkensä s osassa, tahi palanneet, niinkuin sinä, voiton kanssa takasi, – he eivät ole koskaan katuneet urhollisia uhraamisiaan, kamppaustaan, voittoansa tahi kunniarikasta kuolemaansa. Niillä ainoastaan, jotka ovat jättäneet maansa hädän hetkenä, näillä uskollisen äitin pelkureilla, laiskoilla, petollisilla lapsilla, näillä ei ole sitte koskaan ollut rauhaa tahi iloa koko heidän elämänsä aikana. Heidän maanmiestensä ylenkatse, heidän oma häpeänsä ja omantunnon nuhteet eivät ole antaneet heille lepoa. He ovat paenneet kamppausta ja saaneet kamppauksen omaan sydämeensä. He ovat etsineet rauhaa ja saaneet ijäisen rauhattomuuden, Joka rakastaa enemmän henkeänsä kuin velvollisuuttansa ja kunniatansa, hän rakentaa huoneensa heikolle jäälle, ja virat nielee hänen. Oi lapseni, luovu siis itsestäsi rohkealla mielellä! Silloin on Jumala totisesti siunaava sinun rehellisen tahtosi, ja sinä olet tuleva rakastetun isänmaasi arvolliseksi lapseksi. [[Luokka:Maamme kirja]] 2621 4759 2006-08-19T15:39:56Z Nysalor 5 7. Maasta ja kansasta {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 6. Hädän hetkenä|6. Hädän hetkenä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 8. Meidän maastamme ja mailmasta|8. Meidän maastamme ja mailmasta]] |otsikko=7. Maasta ja kansasta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Nytpä ymmärrän sen. Tämä maa on minun isänmaani. Joko minä suomen kielellä kutsun sen '''Suomenmaaksi''', tahi ruotsiksi nimitän sen '''Finland''', on se kuitenkin aina sama maa. Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat samaa kanssa, puhukoot mitä kieltä tahansa. Jumala on monena satana vuotena yhdistänyt heidät samaan kotomaana, samoin lakien ja hallituksen alle. Mitä hyvää tahi pahaa on tapahtunut toiselle, se on tapahtunut toisellekin. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toistensa vieressä samassa ylhäisessä pohjoisessa, saman taivaan alla, tehden samaa kovaa työtä henkensä elatukseksi. Heillä on sama kristin-usko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama etu, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. Niin ovat he maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikkina aikoina. Heillä on, ei kaksi, vaan yksi isänmaa. Eivätkä he ole kaksi kansaa, vaan yksi kansa. Jumala antakoon meille kaikille hyvänsopuisen mielen. Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisen pidä sitä eroittaman. Muutamissa vieraissa maissa on paljo riitaisia väliä. Eri sukuperistä lähteneet ja erikieliset kansakunnat asuvat toistensa vieressä, mutta eivät voi olla sovinnossa. He riitelevät heidän kielestään ja eduistaan; toinen tahtoo sortaa toistaan. Välistä vuodatetaan verta; aina tulee paljo onnettomuutta. Jos kaikki pysyisivät sovinnossa, olisivat he väkevät, mutta eripuraisuus tekee ne heikoiksi. Sitte tulee vieras kansa ja valloittaa heidät. Sen sijaan että olisivat voineet olla vapaina ja onnellisina, menettävät he siinä kaikki, kun he eivät voineet sopia siitä, mitä heillä oli. Muissa vieraissa maissa ovat kansat paremmin ymmärtäneet oman onnensa. Alkujaan ovat he olleet eri sukuperistä lähteneitä, eritapaisia, erikielisiä ja ovat riidelleet keskenään. Mutta aikoina kuluessa ovat he tottuneet pitämään arvossa ja rakastamaan toisiaan, jakamaan hyvyyttään ja suomaan toisilleen yhdellaisia etuja. He ovat kasvaneet väkeviksi yhteydessä ja tulleet '''yhdeksi kansaksi''', jota ei yksikään vieras ole uskaltanut loukata. Kaikki suuret ja voimalliset kansat ovat tällä tavalla kasvaneet useista kansoista, jotka alkujaan ovat olleet toisilleen vieraita. Yhteinen isänmaa ja pitkäin aikain yhteiset elämän-vaiheet ovat tehneet heidät yhdeksi. Sitä ei löydy yhtään kansaa, jolla olisi niin sekautumaton sukuperä, ettei sillä olisi vieraita esi-isäinsä seassa; eikä millään kansalla ole niin sekoittamatointa kieltä, ettei siihen olisi lainattu sanoja muilta. Jumalan tahto on se, että kansat alinomaa oppisivat jotakin toisiltaan. Ja kaikki kansat ovat työntekijöitä ihmissuvun suuressa yhdyskunnassa, joka jakaupi moniin haaroihin. Se on juurikuin vallansuuri vanha koivu: lehti olet sinä ja sinun pieni kotisi; oksa on sinun kansasi; runko on koko ihmiskunta. [[Luokka:Maamme kirja]] 2622 8032 2006-10-21T15:56:31Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Morsian” uudelle nimelle ”Morsian (von Schrowe)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Morsian |alaotsikko= |tekijä=Uno von Schrowe |huomiot= }} : Hän kangasta helskytellen : Nyt kutovi uutteraan, : Ja kultainen kihlasormus : Hänen kiiltävi sormessaan, : Ja niidet ne nousee, laskee : Ja sukkula suihkailee, : Jalat tanssivi polkusilla : Ja loimet ne lyhenee. : Vaan kalpeus poskipäillä : On kutoissa morsion, : Ja silmässä luonti, tuike : Niin outo ja kumma on. : Mut sukkula kiirein lentää : Ja neitonen myhäjää, : Ja kutrien kultalaineet : Ne harteilla läikkyää. :»Jo herkeä lapsi parka! : Mi kankaalla kiire on? : Jo toisehen kuuloitettiin : Sun kultasi uskoton.» : Vaan sanoja näitä äidin : Ei kuulevan neito näy, : Sen sormissa vinhemmästi : Vaan sukkula suihkain käy. : Niin kutovat viikon, kaksi : Ja kolmekin kohta on. :»Jo herkeä tyttö raukka, : Käy lapseni lepohon! : Sun uskoton kulta petti, : Ja huomenna häät on sen : Ja alttarin luona pappi : Hänet vihkivi toisehen.» : Jo lankevi illan varjot : Ja himmeä ehtii yö. : Kaikk’ käyvät jo leposalle, : Vaan neitoa estää työ. : Hän loppuhun kankaan saapi, : Sen puista jo irroittaa; : Läp’ yön puvun neuloo siitä, : Sen aamuhun valmiiks saa. : On aamu ja käy hääsaatto : Nyt kirkkohon verkalleen : Ja vieressä sulhon uljaan : Käy morsian kruunuineen. : Ja uhkea Herran huone : Luo tuntehet hartahat; : He saattoa johdatellen : Luo alttarin astuvat. : Vaan alttarin luona nainen : On kalvea, verho sen : On palttinakaapu, sormus : Sen sormessa kultainen. : Ja keltaiset kutrit liehuin : Luo sulhasen rientää hän: :»Et uskoton ollut sentään, : Oi armahin ystävän’! : Nää morsiusvaatteet vasta : Tän’ aamuna valmiiks sain – : Sun pettävän äiti luuli – : Mä luotin ja toivoin vain, : Sun valasi kalliit muistin – : Voi kuinka sä rikkoisit ne! : Ja tänne mä riensin – Kulta, : Nyt käymmehän vihille!» : Näin lausuen autuaasti : Miel-puoli nyt myhäjää, : Käs’vartehen sulhon tarttuu, : Luo alttarin lähentää. : Taas morsiussaatto kohta : Käy kirkosta palaten – : Kaks keskessä mielipuolta : Ja morsian murheinen. {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uno von Schrowe]] 2623 4762 2006-08-19T22:28:34Z Nysalor 5 Oi terve, Magyar! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oi terve, Magyar! |alaotsikko= |tekijä=Uno von Schrowe |huomiot= }} : Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! : Sua veljesi tervehtää. : Jo mainehen luo sinun kulkee ties, : Minun viel’ olon’ oudoks jää. : Kun soi sotatorvesi, ratsus kun : Sotakentällä hirnahti, : Jo ympäri mait’ urotöitäs sun : Huhu kaukainen kanteli. : Vaan pois sotasoihdun sä sammutit, : Elämää opit rauhaisaa: : Sä auralla pelloksi perkailit : Heti maatasi viljavaa. : Ja kunnahan rinteellä helle saa : Rypäleesi jo hehkumaan; : Sen nestettä maistaen, kaiuttaa : Runoniekkasi kanneltaan. : Ja pustalta pustalle hurmaavat : Säveleet tulistuttain saa – : Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat : Ihastuttaen maailmaa. : Mut tuntematonnapa Suomenmaan : Minä korpia raivailen : Ja kontion kanssa mä painin – vaan : Kuka muualla huomaa sen? : Maat kaukaiset kerranpa peljätti : Sotaratsuni temmellys: : ui meren poikki – jo valtasi : Koko maailman hämmästys. : Vaan kunnian kentällä synnyinmaan : Unohuttanut hänkö ois? : Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan : Tyveneen pian sieltä pois. : Tään maan tosin vierahat hylkäjää: : Perin halpa se heistä on, : Vaan mulle on herttaisin, armain tää – : Koti kultainen, verraton! : Tääll’ lehtojen siime ja kunnasten : Sinisyys mua riemastaa, : Oi, tääll’ ikihonkapa huokaillen : Minun huoleni ilmi saa! : Oi, miss’ sini taivahan kuulaamp’ on, : Suvi-yö valoinen on näin? : Miss’ yhtyvi tähtien loistohon : Palo hulmuva talvissäin? : Soi sorjana kuohussa koskien : Sävel kantelon kaikuvan – : Vaan sen sulosoittoa kuullellen : Minä mainehen unhoitan. : Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! : Sua veljesi tervehtää. : Jo mainehen luo sinun kulkee ties, : Minun viel’ olon’ oudoks jää. {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uno von Schrowe]] 2624 7067 2006-10-15T13:32:21Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pieni mierolainen |alaotsikko= |tekijä=Uno von Schrowe |huomiot= }} : Armas päivä paistaa, kohta : Lämpimäks jo muuttuu sää, : Hanki loisteessansa hohtaa, : Sulain kiteet kimmeltää. : Poika repaleissa vallan : Saloss’ yksin kuljeksii. : Hongat, kuuset huminallaan : Häntä täällä tervehtii. : Pieni mierolainen aina : Yhä rientää eteenpäin, : Eipä murhe mieltä paina, : Rallatellen laulaa näin: :»Hopsis, jalat! Väsymystä : Tunnetteko? Talohon : Kohta päästään, siellä kystä : Minulleki kyllin on. : Hongat, kuuset, vaiheitani : Tahdotteko tietää te? : Kuulkaa, tässä kulkeissani : Nyt mä teille kerron ne! : Aina muistan riemuin vielä : Isän armaan mökkiä, : Viisi meit’ ol’ lasta siellä, : Vanhin niistä olin mä. : Muistan, kuinka kotikaski : Tähkäpäin jo kellerti; : Noro hallan irti laski, : Julma viljan runteli. : Talvi tuli, loppui leipä, : Petäjäistä syötihin – : Äitiin tarttui tauti, veipä : Hänet kohta hautaankin. : Häntä multaan saatoin, itkin : Haudallaan ma hetkisen, : Kyynel poskipäätä pitkin : Vieri, jääksi hyytyen. : Siitä asti tepastellut : Olen mieron tietä ain’... : Jopa sulle kertoellut : Olen, metsä, muistelmain. : Hopsis, jalat, joutukaa jo : Muuten yövyn korpehen. : Varjot synkät lankeaa jo, : Tuolla päivä laskeiksen.» – : Yhä kiitää, vaan ei vielä : Ihmis-asuntoa näy. : Metsän haamut poikaa tiellä : Uhkaa, mustaks yö jo käy. : Kylmä yltyy. Tähtein valo : Syttyy taivahalle jo, : Leimuelee pohjanpalo, : Huokaa jynkkä hongisto. : Kohta aamun koittehessa : Öinen jylhyys häviää – : Vaan, ken tuolla kinoksessa : Kalvenneena lepäjää? : Pieni mierolainen siellä : Lepoon vaipui viimeiseen, : Jäätyneenä kiiltää vielä : Kyynel silmän murtuneen. {{Väinölä}} [[Luokka:Uno von Schrowe]] [[Luokka:Runot]] 2625 8902 2006-11-11T10:39:55Z Vilu 43 {{Wikipedia}} '''Uno von Schrowe''' (1853–1886) == Runot == === Omat runot === * ''[[Morsian (von Schrowe)|Morsian]]'' * ''[[Oi terve, Magyar!]]'' * ''[[Pieni mierolainen]]'' === Suomennokset === * Petőfi, Sándor: ** ''[[Kansallislaulu]]'' ** ''[[Koirien laulu]]'' ** ''[[Susien laulu]]'' ** ''[[Ulkomaan magyareille]]'' ** ''[[Vapaus ja lempi! (Schrowe)|Vapaus ja lempi!]]'' [[Luokka:Uno von Schrowe]] 2626 4765 2006-08-19T22:29:01Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Schrowe, Uno von]] 2627 4766 2006-08-19T22:29:25Z Nysalor 5 Karjalaisten laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Karjalaisten laulu |alaotsikko= |tekijä=P. J. Hannikainen |huomiot= }} : Suloisessa Suomessamme : Oisko maata armaampaa, : Kuin on kaunis Karjalamme, : Laulun laaja kotimaa! : Laulua sen kosket kuohuu, : Järven aallot loiskuaa, : Säveleitä salot huokuu, : Ikihongat humajaa. : Perintönä laulun juuret : Meill’ on muinais-ajoilta, : Jolloin kaikki toimet suuret : Laulun tehtiin mahdilla, : Jolloin meidän kankahilla : Taitomiehet askaroi, : Nuotioilla nokisilla : Ongelmoita aprikoi. : Yli Suomenniemen vielä : Maine kuulu kulkevi, : Kuinka Väinön kannel siellä : Koko luonnon lumosi; : Kuinka seppo taitoniekka : Sammon kirjokannen loi, : Tahi Kaukomielen miekka : Sota-innoin salamoi. : Ei oo meillä rikkautta : Eikä maamme viljavaa; : Vaan on laulun runsautta : Kylvämättä kasvavaa; : Sit’ ei pane idän halla : Eikä pohjan pakkaset, : Se ei sorru sortamalla, : Sitä ei lyö rakehet. : Kyll’ on kansa Karjalankin : Monet kovat kokenut, : Väkivallan raaimmankin : Iskut tuimat tuntenut; : Kestänyt on sodan pauhut, : Sorrot vuosisatojen, : Sodan pauhut, vainon kauhut, : Kolkot vuodet katojen. : Mutta meiltä laulun mahti : Mennyt maan ei rakohon, : Säveleiden sorja tahti : Viel’ ei vienyt pakohon; : Josko murhe mieltä painaa, : Tahi riemu kohottaa, : Laulu, soitto meiltä aina : Yhtä herkäst’ irtoaa. : Konsa vaino Suomeamme : Kovin kourin koettelee, : Silloin kurja Karjalamme : Suomen surut soittelee, : Ja kun onnen päivän koitto : Suomellen taas sarastaa, : Silloin riemun suuri soitto : Karjalasta kajahtaa! {{Väinölä}} [[Luokka:P. J. Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 2628 4767 2006-08-19T22:29:35Z Nysalor 5 Lauluun pyyntö {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lauluun pyyntö |alaotsikko= |tekijä=P. J. Hannikainen |huomiot= }} :»Mä pyydän, huomenna olkaa : Niin hyvät, mun veikkosein, : Ja lauluun kanssani tulkaa : Taas vienoisin sävelein!» – :»Vai taasen lauluhun soisit : Sä heräävän impyes; : Tuon vähemmälläkin voisit : Jo uskoa omakses! : Ei mont’ ole iltaa vielä, : Kun hänelle laulettiin, : Ja muistathan, miten siellä : Tul’ ilmestyi kyntteliin: : Se olihan toivontähti, : Min sullen sytytti hän, : Jo nytkö se sammua ehti? : Voi houkko, mun ystävän’!» :»Oi, heretkää, mua kuulkaa, : Pois leikki nyt, veikkosein, : Ja lauluun kanssani tulkaa : Taas vienoisin sävelein. : Niist’ ei mun armaani herää, : Ei siit’ ole huolta, ei! : Niin nukkuvi hän täll’ erää» – :»Mitä, hänet Tuoniko vei?» :»Ei toivon tähtönen paista : Nyt enää ikkunastaan, : Mut tuolta taivahan laesta : Se täst’ edes vilkkuvi vaan! : En enää ikkunans’ alle : Mä vie teitä laulamaan, : Vaan tuonne hautausmaalle : Siell’ lepoon hän lasketaan.» {{Väinölä}} [[Luokka:P. J. Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 2629 4768 2006-08-19T22:29:45Z Nysalor 5 Mielialani {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mielialani |alaotsikko= |tekijä=P. J. Hannikainen |huomiot= }} : Jo nousevi nurmen nukka, : Ja kunnahat vihertää, : Ja kevähän ensi kukka : Pääns’ ujona ylentää. : Ja perhonen punasiipi : Luo kukkasen äsken hiipi : Ja soi sille suudelman : Niin lämpimän, armahan. : On lempeen syttynyt kukka, : Vaan perho, perho on pois! – : Tuo murheinen vuokko rukka : Miel’-alani arvata vois. {{Väinölä}} [[Luokka:P. J. Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 2630 7437 2006-10-17T17:08:54Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirkkovenheessä |alaotsikko= |tekijä=P. J. Hannikainen |huomiot= }} : Hei, soutakaamme, poiat, : Ja norjat neitoset! : Me kilvan soutakaamme, : Ett’ aallot vaahtoiset : Vierellä venehemme : Hilpeinä hyppelee, : Ja kokka mahtavasti : Edessä kohisee. : Ah, kaunis ompi ilma, : Tää Herran päivä on! : Vienosti vedet välkkyy, : On taivas sumuton, : Ja metsät vihreässä : On juhlaverhossaan, : Ja vakavina vaarat : Nostaapi rintojaan. : Ja uutta ihastusta : Vaan nousee mielehen, : Kun venhe viilettääpi : Välitse niemien, : Ja joka salmen suulla : Meit’ yhä tervehtää : Taas uudet rannat, saaret : Oi, hausk’ on retki tää! : Me airokkahat, kelvot : Olkaamme soutajat: : Pois joukostamme veltot : Ja – turhankiskojat! : Ken voimat taiten käyttää : Ja, harras toimessaan, : Mies ompi kestämähän – : Se meistä miesi vaan! : Mut kunnon perämiesi : Täss’ ensi arvon saa. : Hän kaikki karit tuntee : Ja suunnan suuntoaa, : Hän, hänpä meidät saattaa : Vakaasti valkamaan, : Siis kiitoksemme hälle : Nyt ensin kaikukaan. : Ja nyt me laulakaamme, : Oi siskot, veikkoset, : Tään Suomen suloutta, : Mi hurmaa sydämmet! : Ja niinkuin mieli puhdas : Nyt kirkkomatkan’ on, : Niin työssä tälle maalle : Se puhdas olkohon! : Ah, herttainen on hetki, : Tää Herran päivä on! : Ja kirkon torni nousee : Tuolt’ yli kuusikon, : Ja aamupaistehessa : Se noin kun hohtelee, : Totuuden pyhän tietä : Se meille viittailee. : Niin maamme tulevaisuus : Myös meille hohtakoon, : Kuin pyhä templi tuolla : Ja meitä kutsukoon! : Se hohto sydämmemme : Innolla täyttäköön, : Ja vauhti rintojemme : Sen ilmi näyttäköön! : Hei! Soutakaamme, veikot, : Ja siskot armahat! : Me kilvan soutakaamme, : Ett’ aallot vaahtoisat : Vierellä venehemme : Hilpeinä hyppelee, : Ja kokka mahtavasti : Edessä kohisee. : Ja laulakaamme kaikki : Nyt täysin sydämmin, : Kuink’ on tää maamme kallis : Ja meille rakkahin, : Mut Herrallemme harras : Myös kiitos kohotkaan, : Ett’ armostaan loi meille : Näin armaan isänmaan. {{Väinölä}} [[Luokka:P. J. Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 2631 4770 2006-08-19T22:30:03Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''P. J. Hannikainen''' (1854–1924) == Runot == * ''[[Karjalaisten laulu]]'' * ''[[Kirkkovenheessä]]'' * ''[[Lauluun pyyntö]]'' * ''[[Mielialani]]'' [[Luokka:P. J. Hannikainen]] 2632 4771 2006-08-19T22:30:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Hannikainen, P. J.]] 2633 4772 2006-08-20T01:08:31Z Nysalor 5 Malline Frödingin runovalikoimalle '''Lähde:''' Fröding, Gustaf 1915: ''Valikoima runoja''. Suomentanut [[Valter Juva]]. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> [[Luokka:Gustaf Fröding]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2634 4773 2006-08-20T01:13:11Z Nysalor 5 Paimenääniä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paimenääniä |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Kiirien laulu ja kilkutus kelloin : kulkee ja eksyvi kulkeissaan. : Lehmät ne ammuu, ja liejua velloin, : tyttöä seuraa laiteita maan. : Raikuvi kangas ja korvensuu: : Mansikki – Mansikki – tuulia tuu! : Loitos ääni se kantautuu, : kaikilta haaroilta : kaikuen vaaroilta, : Mansikki – Mansikki – tuu! : Huohtinta illan jo uupuvi untuin, : kilkutus kiihtyy ja vaimentuu, : käy salo vaieten varjohon huntuin, : soi sävel kiirien : ympäri piirien, : kunnes sen kiehtovi korvensuu. : Ilta on myöhä, ja päivä jo peittyy, : lampea usvilta enää ei näy! : Pitkinä, synkkinä varjot ne heittyy, : kohta jo yö yli korpien käy. : Tummana honka ja kuusi jo nukkuu, : jylhemmin koski se kuohuu vaan. : Helkkyvä ääni jo kaukana kukkuu, : kulkee ja eksyvi kulkeissaan. {{Fröding}} 2635 4774 2006-08-20T01:35:34Z Nysalor 5 Kävi maantiellä tanssi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kävi maantiellä tanssi |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Kävi maantiellä tanssi, ol’ lauvantai-ilta, : soi nauru ja soitto sen seutuvilta, : oli hih, oli huh, oli hei! : Ja pelmanni Niilosen soi vetopeli, : tuon hupsujen hupsun, mi kaikkein on veli, : hei heisuli, heisuli, vei! : Oli tanssissa Takkulan uhkea Lotta, : hän on sievä ja sorja, mut köyhä kuin rotta, : hän reipas ja veikeä on. : Oli Kirstikin, kulkija, rohkea, hurja, : oli Kalselan Riitta ja Malviina kurja, : hupa Liisakin Kantiomon. : Oli Topsalan Kusti ja Pietari Nasta, : nepä heilakka-poikia tanssissa vasta : kylän tyttöjä nostelemaan. : Oli torppari Matti ja Mustolan renki : ja rekryytti Pyssy ja Paltainenki : ja räätäli Autiomaan. : Oli heillä kuin liekkejä vaatteissansa, : kuin sirkkaset hyppeli Pekkalan kansa, : kivet, anturat vaan salamoi. : Ja liepehet lensi ja liinaset leiskui : ja lettiä leijui ja helmoja heiskui, : peli vinkui ja vonkui ja soi. : Pajupehkoissa, lehdoissa, leppien alla : kävi nyt puhe lemmekäs kuiskaamalla : ja hälveni pensaikkoon. : Ja louhikko-kangas se leikistä raikui, : ja soitimen naurusta metsiköt kaikui. : – Jos huolit sä, tässä mä oon! : Ja kirkkahat tähdet ne taivaalla loisti, : kuvat tuikkivat tyynehen pintaansa toisti : salolammikko pienoinen. : Oli tuoksua hurmaavaa apilaissa, : havutuoksua hulmusi männikkömaissa : yli seutujen leijaillen. : Repo yhtyi soittohon riemuisahan, : huu! huuteli huuhkaja laulantahan, : sitä huomattu, kuultu ei nyt. : Huu! toisteli kaikukin tuntureihin : ja vastasi Niilosen heisuliveihin : hei, heisuli, heisuli, vei! {{Fröding}} [[Luokka:Yrjö Weijola]] 2636 4861 2006-08-20T14:20:13Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vuoriseudun peikkoja |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} :»Ja jos uskot tahi et, minä kyllä kysyn viisi, : mut muuten se on totta, tai vieköön minut hiisi, : ett’ toissa yönä peikkoin kera ottelin, mies! – : Sysimiilulla me valvoimme Länsinevan mailla, : oli aamuyö ja kello vähän kolmesta vailla, : kun kuului jumu julma, ja Pekka sano’: ’Kies!’ : Maa jysähti, ja järkkyi tunturien palle, : kuin härkäin möly vuorilla kulki», sano’ Kalle. :»Tuli temmeltäin ja toimien peikot eri teiltä, : ja arvaa sen, jos leikki jo poissa oli meiltä, : kun ne kohti tuli kömpien ja kupsahtain. : Salo rytisi ja ryski, ja roiske kävi suolla, : ja kun mörköin oli mitta kuin kirkkomme tuolla, : niin totta oli männyt kuin korsia vain. : Havuläjään lymys Pekka ja peittyä ties, : taa miilumajan itse kävin kätköön, mies! :»Kuin rautaläjää raastain ne pelmus ja puhki, : käsivarret kuin kankipajan moukarit huhki, : ja muutamilla nyrkit kuin hiidenkivet näin; : suut ammolla kuin vuorenkolot rehkivät ruojat : ja jo muutamat ne päähänsä sai sysisuojat, : ja kärsät kuin nostoranat kääntyi päin, : sähis silmät ja leimus kuin lieskauunin lies, : ja arvaa sen, jos tunsin jo tuskaa, mies! :»Ne miilun ääreen istui, – ne harkkorautaa paistaa, : ja rautahölmä-rokkaa ne keittelee ja maistaa, : kuin linnunluuta auroja rouskuttaa. : Ne miilun luona tanssi, – kävi hyppyhyn roikka, : kuin kirkkoin olis hyppy ja ruukkien loikka, : ja kuin ukkosen käydessä tömisi maa. : Ja jos tansseja en tiedä, niin viskaises ja vies! – : mut tanssiseuraa moista en nähnyt, mies! :»Ja kun käppyrässä siin’ olin hervoton ja heikko, : tuli oikopäätä luokseni viirusilmä peikko, : mua penkoili ja kiinni kävi sääristäin: : ’Vilu viistoon ja kieroon, on pöllöjä suossa, : nyt äijänlihaa saadaan’, se irvisti tuossa, : mut samassa jo päivän mä nousevan näin. : ’Kas aurinkoa’, huusin, ’se loimuu kuin lies’, : ja ne aivasti ja pisti jo hölkäksi, mies! :»Maa tömisi, ja vankkui vuorenselän palle, : kun pöllytteli pakoon ne pohjoisen alle : ja kellahti kumoon jo tunturin taa. : Oli nähdä kuni tappelua masuunimajain, : kuperkeikkoja ruukkein ja kankirautapajani, : sysisuojain ja malmilatoin mellakkaa. : Näes yhtä pahoin päivää käy peikot pakosalle, : kuin valetta ma vieron ja vihaan», sano’ Kalle. {{Fröding}} [[sv:Bergslagstroll]] 2637 4843 2006-08-20T13:56:33Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Meiän rovasti |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Meiän rovasti : on paksu kovasti : ja oppinut niinkuin synti, : mut rahvaan mies, : joka kerskua ties, : miten taatto maatansa kynti. : Hän elää kuin me, : on kernas puolkuppi-kahville : kuin me, : ei pulloa pelkää laisin; : syömäri on : kuin me, : laiska on : kuin me, : – mut toista on sunnuntaisin. : Kun käy hän kaapuun ja kauhtanaan, : jo on muut niin vaivaisen pieniä vaan, : mut rovasti, hän kuin varttuu; : hän silloin on rovasti kauttaaltaan : ja onkin rovasti paukuttamaan, : on rovasti rovastikunnassaan, : mist’ täysiä kappoja karttuu. : En unhota, en iki-maailmassa, : miten arvokassa : tamineissaan viimein hän kulki, : miten maailman lapsia : hän alkoi rapsia : ja lain luki lihalle julki! : Ja rovasti nyyhki : ja silmiä pyyhki, : kun vuohet jo pois hän sulki! : Ja ääneen me itkimme kaikki ihan, : kävi vaivaks lihan, : ja sielua tiukalle vaati. : Ja kirkkoraati läks kyyrypäin, : kun saarna se päättyi näin, : ulos jäljekkäin, : – oli kutsuttu kokoon raati. : Mut katsokaas, : me miestyimme taas, : kun rovasti viimein lausui: :»Nyt, naapurit, päätteeks paukku, : voileipäpöytä ja naukku!» {{Fröding}} [[sv:Våran prost]] 2638 5978 2006-09-24T15:24:35Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Avioliittokysymys |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Me hankimme sahrat, hankimme äkeen : ja ruunan, mi kyntää sarkoja mäkeen! :»Papu, kaali ja porkkana nousevi noista!» : Erkki, hei! : Maija, hei! : Aatteles moista! : Me hankimme possun, mi syövä on solkut! : Myös ankoista, hanhista, tiedämme tolkut! :»Saa puodista kahvia, särvintä voista!» : Erkki, hei! : Maija, hei! : Aatteles moista! : Me aitaamme lehmälle heinävät maamme! :»Ja me untuvapatjoilla nukkua saamme; : lasit, posliinit missään ei hienommin loista!» : Erkki, hei! : Maija, hei! : Aatteles moista! : Mut Maija, mut Maija, on maksuja noista: – : Minä palkaton poika ja köyhästä koista, : sinä kasvattiorpo ja laiskempi loista! : Erkki, ei! : Maija, ei! : Milläs me moista? {{Fröding}} [[sv:Äktenskapsfrågan]] 2639 7043 2006-10-15T13:29:47Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kota-Lassi |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Kyläkankaalla vieressä tien : Kota-Lassin on kontu ja perkiö pien’ : kylän piirissä, lohkona Mattilaa. : Siell’ äijällä on kera muorin : sadaskolmaskymmeneskolmannes maa, : soin, niityin ja pelloin ja vuorin. : Mut niitty on sammalesuo, : ja pelto laiha ei tähkiä tuo; : vain kiviä näät, ja jos pataan nuo, : ei pitkälle siinä suori! : Mut Lassi on vankka, ja Lassi ei juo, : ja on kitsas ja sitkeä muori. : Mies murtaa, rehkii, on raataja maan, : ja muori se säästää vaan, : – mikä säästetty, leivotaan! – : ja kelpaa se puidenkin kuori! : Ja kruunu ryöstää saataviaan, : mies murtaa, akka se säästää vaan, : ja vaikkei tietoa paidastakaan, : Kota-Lassi hän luottaa parempaan, : niin myös Kota-Lassin muori. {{Fröding}} [[sv:Lars i Kuja]] 2640 5592 2006-09-09T15:28:27Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kekrilaulu |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : On kullakin huolet : ja mullakin huolet, : ja miestään murjoa mailma voi! : Ja toukat söivät, : ja rakeet löivät, : ja pouta poltti ja kadon toi. : Mut ethän itkene, tyttö kulta, : taas kaikki kääntyvi parhain päin, : taas tulee kekri, taas tulee kekri, : taas tulee kekri, mun ystäväin! : Meni tuhkaksi talo, : vei onnemme palo, – : se tuulen teitä jo häipyi pois. : Ja puute painaa, : ja keltäs lainaa : putipuhdas raukka se saada vois! : Mut viis, jos nälkä on, tyttö kulta, : taas alkuun iskemme pinnistäin, : taas tulee kekri, taas tulee kekri, : taas tulee kekri, mun ystäväin! {{Fröding}} [[sv:En nyårslåt]] 2641 4780 2006-08-20T01:36:04Z Nysalor 5 Kahden vaiheilla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kahden vaiheilla |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Hän on leskimies, vanha ja päästänsä kalju, : kitupiikki ja häijy ja rähjys ja rahjus; : jos ma ottaisin tuon, jopa öisin ma halju, – : ja hyi sua, saituri, hyi sua, nahjus! : Lisäks hällä on lapsiakin, : – jopa vai, jopa ottaisin! : Mut kun muistelen taas talon laihot ja luuhat : ja ne lypsävät lehmät ja täytetyt aitat : sekä köyhien tyttöjen tuskat ja puuhat, : kun ruuasta rehkit ja vaatteita laitat, : toki silloin ma arvelen ain: : niin, ehkäpä, ehkäpä vain! : No, sen ties, tosin toiselle valat ma vannoin, : kun Atlantin laivahan pois hänet saatoin: : hän on nuori, hän keikkuen kääntyvi kannoin, : hän on reima ja hieno, mut köyhä ja maatoin, : ja hän lempeni saada nyt vois, : jos täällä, vain täällä hän ois! : Mut ei mielestä vaan mene tuo, mitä tietää : talo suuri, min kattilat kirkkaina nään mä; : – sopis lievätä myöten ja ukkoa sietää, : – hän on raihnas ja vanha, ja leskeksi jään mä! : Miten hyljätä vois, mikä saataviss’ ois, : ois syntiä heittää se pois! : Mut on suurempi synti, jos pettänen varsin, : kun ma uskoni annoin lausein ja aikein: : sitä ratkeamaako ma ehjäksi parsin? : – Sydän tyrtyy, ja istun miettehin haikein, : ja on kurkussa itkunpää, : kun mielehen muistuu nää! : Mut se ukko ja tuo yhä keinoja kysyy, : miten untuvapatjoilla pääsisin pahat, : ja ne kaapit ja kellarit päässäni pysyy : ja ne lehmät ja lampaat ja possut ja – rahat! : Hänet ottanen pois, hänet ottanen pois, : vaikk’ kuustoista lasta ois! {{Fröding}} 2642 4845 2006-08-20T13:59:15Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ali-Jeska ja Yli-Peska |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Ali-Jeskan oli Notkonpää, : Yli-Peskan oli Rotkonpää, : mist’ tie käy Päänalaan. : Ali-Jeska, : Yli-Peska : he riidoin eli vaan. : Kun ruista puskee Notkonpää, : tuo tyhjää tähkää Rotkonpää, : ja Peska kiukustuu. : Nyt irnui Yli-Peska, : nyt virnui Ali-Jeska, : niin että repes suu. : Kun nuokkuu nurmet Rotkonpään, : niin kydöt kylmät Notkonpään : jää valtaan vihviläin. : Nyt vuoroon virnui Peska, : ja nyrkkiään nyt Jeska : pui toiseen taloon päin. : Käy hukkaan hommat Notkonpään, : niin riemut, kemut Rotkonpään : ne loppuvan ei näy. : Lie synkin mielin Peska, : kuin päivä paistaa Jeska, : ja ammeess’ olut käy. – : He käräjöi ja kieroili, : rovasti rauhaa hieroili, : – jäi turhaks touhu tuo! : Jos voitti jutun Jeska, : taas uutta alkain, Peska : läks lautamiehen luo. : Vain yhtämittaa pyytettiin : ja valitettiin syytettiin, : lait käytiin metkuineen. : Jos milloin voitti Peska, : niin kohta vetos Jeska : ylempään oikeuteen. : Noin käräjöi he kiistellen, : noin toinen toistaan riistellen : vain kiusas käyryyksin. : Vei riidat kumoon Jeskan : ja viinakurrit Peskan, : – maat meni kummankin. : Ja viel’ ei mieli möyhennyt, : kun kevyinä kuin höyhen nyt : he riutui kuolemaan. :»Veis Ruoja Ali-Jeskan», :»veis Räähkä Yli-Peskan», : soi viime sanat vaan. : Mut »Tiukka-Jeska Notkonpään» : ja »Piukka-Peska Rotkonpään» : jäi puheeks Päänalaan. : Ali-Jeska, : Yli-Peska : he riidoin eli vaan. {{Fröding}} [[sv:Jan Ersa och Per Persa]] 2643 4863 2006-08-20T14:24:13Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kolme neitoa rallattavaa |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Kävi kolme neitoa teiskuin : tietaivalta Haaviston haan, : ja hameet ne hulmusi leiskuin, : ja he rallatti, rallatti vaan. : He tahdissa marssien astui : sekä valssia pyörivät vaan: :»Ja Kallen ruuti kastui», : soi rallatus vallattomaan. : Niin mutkassa tien, liki hilaa, : tiehaarassa Haaviston haan, :»Käki kukkuu, kuulkaa!» he pilaa, : mut äkkiä vait ovat vaan. : Kuin hiiret hiljaa ja säikkyin, : rusoposkin he hiipivät vaan. : Mut miks värit vaihteli väikkyin, : miks rallatus vaikenikaan? : Kas, nuoreen-herrahan kolmeen : he tupsahti oikoisenaan; : siks silmihin huivi ja solmeen, : siks rallatus vaikeni vaan. : Ja ne herrat, ne keskellä hilaa : vain virnisti vallattomaan: :»Käki kukkuu!» he matkii ja pilaa, : ja he rallatti, rallatti vaan. {{Fröding}} [[sv:Tre trallande jäntor]] 2644 4870 2006-08-20T14:34:37Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kolme akkaa ahteessa |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Siin’ istuu ahteessa kolme akkaa, : luut kuivat kalkkuu ja yhteen hakkaa, : he näyttää sormea, päätä nakkaa, : ja kieli kaikkien kitisee: :»Voi, herra jemini, herra jemini, herra jee!» :»Ja katsos Kallea, katsos Lottaa, : kun tallinparvelle tytön ottaa, : voi, herra jee sitä köyhää rottaa, : voi jee, hän tyttöä hyväilee, : voi, herra jemini, herra jemini, herra jee!» :»Pian raitit kaikki ne kuulee noista, : miten toinen myöntyi ja uskoi toista, : ei meille sattua voisi moista, : voi jee, nyt siinä he suutelee, : voi, herra jemini, herra jemini, herra jee!» :»Nyt hemppu hellä sai siistin armaan, : ei meille noin kävis»... »Eipä varmaan, : ken ottais rämpän ja ruojan harmaan!» : ään’ ahteen takaa se kirkaisee. – : herra jemini, herra jemini, herra jee!» {{Fröding}} [[sv:Tre käringer i en backe]] 2645 4864 2006-08-20T14:25:07Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanhaan hyvään aikaan |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Tähdet ne kimmelsi vaiti, ja lymysi : vuossadat metsä, uinuen vaan. : Koski pauhasi, – rattaat jo jymysi, : säkenet räiskyivät, : männiköt mäiskyivät, : moukari jyskytti kumeaan. : Leiskui lietsomo, palkeet puhkivat, : kiehuva kuumuus se hulmusi päin; : noessa, hiessä sepät ne huhkivat, : paljoja vääntivät, : pihtejä kääntivät, : kankia auroiksi käyristäin. :»Sain kuonaa, – jäi heille ruis, : he työstämme potkun suo; : he puhtaiksi meidät puis, : ja kun näännymme, viinaa tuo. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;»Hätä korjasi eukon pois, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;tytön hylkynä ruukin nään; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;hän, valttari, kertoa vois : &nbsp;&nbsp;&nbsp;ens lapsesta raiskan tään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;»Tämän helvetin kuumentaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;hän nyrkillä, pampullaan; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;pian hehkuvan raudan saa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;hän niskaansa, jahka vaan –!» : Koski pauhasi, moukari jymysi, : nurku hälveni huminaan; : ääni ei kuulunut, poljetut lymysi : orjina ratasten, : vuosisatasten : viinaa voihkien vaivoissaan. {{Fröding}} [[sv:Den gamla goda tiden]] 2646 5590 2006-09-09T15:00:09Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rukoushuoneessa |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} :»Oi, rakkaat veljet, palkkans’ synti kantaa, : hän pahoin rikkoi, rukous voimaa antaa, : hän, nuori raukka, veli Andersson : on luopunut ja mailman lapsi on.» : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Auta syntiin-eksyneitä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Herra, armahda kurjia meitä! :»Hän oli runsaat armolahjat saanut, : tää Barnabamme, voiman, jok’ ei laannut, : ja paremmin kuin pappi sieluihin : hän sanaa kylvi, naisten etenkin. : Kuin Joosef hymyi hän, ja niin he maarin : kuin häntä kiusas luona Potifaarin, : oi, nuorukaiset, vaarat suuret on! : Mut lujaks luultiin veli Andersson, : hän taistelee ja voittaa perkeleen, : – mut perkele jo nähdään voittaneen!» : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oi, Ichabod, oi, Ichabod, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;synti, riehuva lihass’ oot! :»Me hänet naitimme, sai vanhan lesken, : niin nuori mies tän kanssa kahden kesken : voi välttää viekkaat paulat saatanan : ja lihan viettelyt ja maailman. : Sai eukon vakaan, hiljaisen ja aimon, : sai hurskaan vartian ja hellän vaimon, : mi joka hetki oli varuillaan : ja jäljess’ Anderssonin ainiaan. : Mut turhaks näämme ihmisviisauden, : näet seurakunta kai jo kuuli sen, : ett’ yöllä karkuun mennyt Andersson : ja Fiia Bergman Amerikkaan on!» : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oi, synnin tuskaa surkeaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;on murheenlaakso tämä vaivain maa! {{Fröding}} [[sv:I bönhuset]] 2647 4862 2006-08-20T14:21:43Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kehno-vaari |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Vai ettäkö Kehno kuollut ois? : – Ehei, ei lain; : hän kituuttain : viel’ elää, usko pois! : Mua vastaan Suomalaismetsässä sai : pukinpartamies; : – kaikk’ elkeet ties, : ett’ tuo on Kehno kai! : Hän Jösseläispuvussa nilkutti päin : tanukengissään; : – kuin kynnenpään : ma saumansuussa näin. : Suu irvissä häijysti karsasti hän : kuin mikä, hyi! : Kun lähestyi, : niin tuntui käryyvän. : Oli ukko raihnas ja saamatoin, : hän selässään : piti säkkiään, : mut tyhjäks sen nähdä voin. : Pois tallusti, vilkaisi taakseen niin, : mut kääntyi pois, : kuin saatu ois : hän ilkityössään kiin. : Mä ääneen jo huusin:»Iltaa, hoi! : Hoi, minne ties? : No kuinkas, mies, : nyt Hiiden väki voi?» : Kävi karjaisten ensin peljättämään: : suu ammottain : sähis tulta vain, : ja kiilui silmät pään. : Mut tässä ei peljätty, hai ja hui, : en häikäillyt; : – hän aivasti nyt : ja talttui, masentui. :»Miten ammatti Kehno-vaarilta käy?» : – »Ei kiittämist’, : tää jumalist’ : ei leiville lyövän näy!» :»Ei toimeni tuota sieluakaan; : – käyn ahertain, : mut ketun vain : ma silloin tällöin saan!» :»Pyhän Pietarin ruotulaiseks jo : kai antaudun, : maan päältä kuu : jo hävis uskonto!» : Sähis tulta hän taas, mut jätti sen, : kun en häikäillyt; : – hän aivasti nyt : ja poistui häveten. {{Fröding}} [[sv:Gamle Skam]] 2648 4866 2006-08-20T14:27:30Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaupungin luutnantti |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Ken tulee, ken ratsain se saapuvikaan! : Mikä juoksu yli pihan: : Kas, luutnantti, – ihan! : Käy ikkunoihin rouvat, : käy piiat kadunkulmiin, : kas luutnantti kuin prinssi on ratsullaan, : voi, kuinka hän on kaunis valkovormussaan! : On luutnantille aurinko suosiokas, : puku valkoisena väikkyy, : sirot saappaat ne läikkyy; : häll’ on niin norja varsi, : hän on niin hoikka vyöltä, : ja takki on tiukka ja aivan muodikas, : voi, katsokaas ja katsokaas ja kas, kas, kas! : Kas, luutnantti hymyy niin laupiaana vaan, : hän ratsun kulun sääntää : ja viiksiä vääntää; : hän ikkunoihin myhää, : hän nyökkää kadunkulmiin : ja kuin hienonhieno prinssi on ratsullaan, : voi, kuinka hän on kaunis valkovormussaan! {{Fröding}} [[sv:Stadens löjtnant]] 2649 5946 2006-09-24T15:22:48Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaisla, kaisla, huohu! |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaisla, kaisla, huohu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;laine, laine soi; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;te lausukaa, miss’ Inka nyt, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tuo armas askaroi? : Hän huusi kuin ammuttu sorsa, kun hukkui hän, : oli aika kevään vihreän. : Väki vihoin häntä kohteli Heinojanpään, : se koski mieleen hempeään. : He vihoin häntä kohteli rikkauttaan, : kun vaali hän nuorta rakkauttaan. : He pistivät silmäterään oan, : he heittivät liljahan tahraa loan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin surren, surren loiski, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;sa surulampi, oi; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kaisla, kaisla, huohu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;laine, laine, soi! {{Fröding}} [[sv:Säv, säv, susa]] 2650 4859 2006-08-20T14:17:07Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Inka pieni |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Inka pieni, Inkani, sa laulu mulle suo, : on sieluni niin yksin, yö varjoja luo, : niin yksin kannan suruja rinnan. : Inka pieni, Inkani, sa laulu mulle suo, : niin onnekkaasti helkkyy, niin lohtuisasti tuo, : niin lempeästi holveissa linnan. : Inka pieni, Inkani, sa laulu mulle suo, : ja jo puolet valtakuntaa se laulu sulle tuo, : kaikk’ kullat saat ja hopeat linnan. : Ne hopeat ja kullat on lempeni vain, : ja puoli valtakuntaa on puoli suruain, : – sua pelottaako, Inka, surut rinnan? {{Fröding}} [[sv:Ingalill]] 2651 4790 2006-08-20T01:36:55Z Nysalor 5 Laulu Kaarinalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu Kaarinalle, |alaotsikko=kun hän oli tanssinut. |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Nää ruusut seppeleeksi taittaa : ma tahdon otsaan armahan : ja lemmen-muistoistani laittaa : vanhuuttas varten kiehkuran. : Sen pehmein käsin tahdon kiehtää : ma kultakutriin lemmittyin; : se harmaapäätä vielä viehtää, : kun olen poissa synnein, syin. : Oi, ihana ja vieno eessäin : on armas, vaikk’ on kaihoinen, : – niin oka myös on seppeleessäin, : ja myrkkyä on lehviss’ sen. : Pisara verta kutrein varjoon : jäi kulmaan armaan ohimoin, : noin tuskaa saat, jos mitä tarjoon, : tuo seppeleeni haavat noin. {{Fröding}} 2652 4855 2006-08-20T14:12:07Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Merenkulkija miilulla |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Olen miilulla ma istunut talvin, kevätöin, : jo vuodet pitkät merelle ma kauas ikävöin : pois työstä, mihin vanhuus mun johti. : Käy mereltä se tuuli, mi männyissä soi : ja miilulla tuhkia tupruinahan loi, : kun hiilet ne mullan alta hohti. : Ja purjeiden välkkyvän ulapalla näät, : pois vieraille maille käy aallot kohopäät, : päin rantoja hyrskyjä heittäin. : Mun mieleni on merelle, aavoille päin, : mut miiluun olen kytketty, multaa ma näin : luon, hiiloksen hehkua peittäin. : Ja varjot yhä tummuu, ja kaikkoo kajovyö, : käy synkemmäksi pimeys, ja saapuu vilu yö, : vain hiipuva hiilos se kiiltää. : Ja merestä on lauluja täynnä salomaa, : niin murheiseksi sieluni tuultensävel saa, : suru kuolon-syvä mieltäni viiltää. {{Fröding}} [[sv:Sjöfararen vid milan]] 2653 4856 2006-08-20T14:13:21Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Talvilaulu |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Vain surra ja surra, vain surra ma saan, : on taivahalla tähdet niin kylminä vaan, : niin hyinen on mailma joka hetki. : Pyryss’ ihmiset ne kulkee, ei jälkeä näy, : lumihangissa he kahlaa ja kuolohon käy, : – mihin matka, mihin vie tämä retki? : He virvatulen näkee, kun eksytti tie, : he ponnistellen käy, – muka ystäviin se vie : tai taloon, miss’ on lämpöiset kylyt! : Ja toinen jos on tiellä, he maahan hänet lyö, : niin sortuvat he itse, ja silmät sulkee yö, : – oi, ihmiset, älkää olko tylyt! {{Fröding}} [[sv:En vintervisa]] 2654 7428 2006-10-17T17:06:00Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Fylgia |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Fylgia, oi, älä kiidä pois, : kun teen loan tahriman työn, : älä, arka, ylhäinen, liidä pois, : kun ma karkein aatoksin himmennän hahmoas, : mi kauneusunissain leijuu : rusohohteessa hehkeän yön : niin nähtävissäin, : mut kaukana niin, : kuin on piirit tähtivyön, : sa kauan kaihottu, saavuttamattomin, : sa kauneuskaipuun impi, : sä henkevän hieno, kuulaan kirkkaassa harsossas, : min poskihin loi rusoruusujen hohteen lempi ja onnekas syän. : Fylgia, oi, älä kiidä pois, : älä, arka, ylhäinen, liidä pois, : sa kauneuskaipuuni, : mi murheilta päivän : olet suojani, lohtuni haaveissa yön! {{Fröding}} [[sv:Fylgia]] 2655 4854 2006-08-20T14:11:19Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Titania |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Kuin hienojen viulujen hilke : käy salaa suhisten viidoissa haan; : on niityillä kuuvalon vilke, : yö peittävi metsämaan. : Hajakutrit ne liehuvat vilahtaen, : käy karkelo varpahin leijaillen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ti ta! Ti ta! Ti ta! : Voit vihjoa vartaloin tunnut, : utuharsojen silkkiä henkäys vie, : ne hulmuten huiskivat hunnut, : käy piirissä liidellen tie. : Ken keveissä kisoissa leikkiä lyö : helohelmoilla kuun, kun on heinäkuunyö? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ti ta! Ti ta! Titania! {{Fröding}} [[sv:Titania]] 2656 4871 2006-08-20T14:38:50Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Haan Kielojen-kuningas kaino |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Haan Kielojen-kuningas kaino, : haan Kielojen-kuningas kalvaaks saa, : on kuollut morsio aino, : hän suree Kielojen-prinsessaa. : Suru kuninkaan rintaa viiltää, : pää raskas painuvi hervoksiin, : ja hopeakypärä kiiltää : suviyössä valjuna niin. : Yli paarin seittiverhoin : ja kukkien suitsutusmaljakon : lemut leijuvat pihkaterhoin, : salo tuoksua täynnä on. : Ne heiluvat kuusen kerkät, : ja latvasta keinuvan koivun soi : niin kaihoin soinnut herkät, : salo huohuu ja hummoi. : Humu viestejä murheikkaita, : se valtasurua kuiskien, : pois pitkin metsämaita : vie kuninkaanlinnasta kielojen. {{Fröding}} [[sv:Kung Liljekonvalje]] 2657 4796 2006-08-20T01:37:28Z Nysalor 5 Sukuviesti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sukuviesti |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Raskas on Vaalhallass’ Aasain huoli: : Balder jo kuoli, : loisto on sammunut Taivaisten! : Balder jo kuoli! Balder jo kuoli! : vaikersi tuuli, ja pois sade itkien läks yli tunturien. : Vuorilla nyyhki jo nietos, : murheita koskelle äännellen. : Koski, sa tyrskien tietos : virtahan veit luo viidakkojen. : Lainehen vierressä saavat : viestin jo aukeat aavat: : Balder jo kuoli! Balder jo kuoli! : – Hyrskyt ne heittyvät voihkien pielille Taivaisten. {{Fröding}} 2658 4851 2006-08-20T14:07:34Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirja |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : On pyhä kirja tähtitaivas tumma, : kuin itämainen on sen leima vakaa. : Kautt’ usvain loimuu kirjaimisto kumma : kuin ylhän templin esiripun takaa. : Se kertoo ihmiskunnan kevätretket, : tuo tietoon luomisaamun arvoituksen, : se luotteet lausuu, hoivaa tuskainhetket, : kysymys: minne? miks? saa vastauksen. : Se sanoo tien, kun korvest’ taivallamme : pois maahan, miss’ on hunajaa ja rieskaa. : Mut kieli outo on. Vait tuijotamme, : me proselyytit, tulimerkkein lieskaa. : Käy kielehen kuin kangerruksen vamma, : ei ääntää jaksa suu, oi Elohim! : Me turhaan tavailemme vaivoin: Lamma : – rageschu – gojim! {{Fröding}} [[sv:Boken]] 2659 4798 2006-08-20T01:37:39Z Nysalor 5 Hosianna! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hosianna! |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Tehkää korkeiksi portit ja laajoiksi ukset, : ja te köynnöksin muureja kaunistakaa! : Tytär Siion, sa valmista kunnioitukset, : kun jo kunnian Herra, : kunnian Herra, : kun jo kunnian Herra templihin saa! : Ja sa pasuunain soida ja harppujen anna, : väkes jouduta vastahan valtiataan, : verat tielle sa laske ja palmuja kanna, : ota riemuin ja laulain, : riemuin ja laulain, : ota vastahan riemuin valtias maan! : Hänen valtansa taivaassa auvon on kerran, : jumut taivaisten joukkojen kuulla jo voi. : Näet rakkauden Herran, vapauden Herran, : siis soi: Hosianna! : soi: Hosianna! : Hosianna, Daavidin poika, soi! {{Fröding}} 2660 4799 2006-08-20T01:37:44Z Nysalor 5 Se on täytetty {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Se on täytetty |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Suru raskas ja ankee : yli temppelin lankee, : jyry ukkosen raskaasti jylinöi; : käy kertomahan säät kera myrskyjen seuran, : miten Juudan jalopeuran : he naulitsi ristiin ja pilkaten löi. : Ja kautta myrskyn äänet kirkuin raikuu : kuin itkijöiden huudot taivohon, : hurjasti lännet sekä idät kaikuu: : Kaikk’ ohi on! Kaikk’ ohi on! : On täytetty, min kirjoitetuks näämme, : nyt pimeys jälleen painuu yli päämme, : taas valtaan Gogin, Magogin me jäämme, : ja mailma syöksyy syyhyn, vainohon. : Suru raskas ja ankee : yli temppelin lankee, : mure ihmisen poian se ilmoissa soi. : Yöpilvet ne lonkuvat taivahan selkää, : ja ihmiset pelkää, – : kumu ukkosen raskaasti juminoi. {{Fröding}} 2661 4860 2006-08-20T14:18:02Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kurja Skaaran munkki |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Mun työni on päättynyt hunninkoon, : vähätietoinen, karannut pappi ma oon, : vain munkki, mi kaikkia kaarran, : min kirosi piispa Skaaran. : Mä nyt olen vanha ja kuuru mies, : mua painaa kirkonpannan ies, : miestappo ja harhaoppi, ne kaks, : mun patoksi saattoi ja suojattomaks. : Siit’ asti, kun Lasse kaniikin löin, : mua ajoi kuin sutta he päivin, öin. : Mut ainoa, minkä he löysi, : oli munkinkaapu ja köysi. : Olin kehno munkki, ma niskuroin, : kai liikaa ma apotin aamista join, : mä villitsin veljeskunnan : ja syntiä tein kera nunnan. : Mä mellastin rautaisin jänterein, : kera kulkijain krouveissa tappelut tein, : kävin naisissa soitellen öin mä : ja Lasse kaniikin löin mä. : Sain tuskaa ja vaivaa tihutöin, : ma vieraissa maissa rapaa söin, : jota sikain eteen ei kaata, : kuten kertoo meille Vulgata. : Pahan vallassa vielä mä ollut en, : hyvän syvyys on rinnassa ihmisen. : Oli myrskyinen mulla ja pettävä tie, : kuten milloin hyrskyten Vennern vie : kalamiehen haahta, sen luotoon luo, : mut vihdoin runnotun rantaan tuo, : ja viat ja puutteet jos haittaa, : voi korjata niitä ja laittaa. : Yömustaan koppiin nyt sulki he mun, : kuin pedot he hyökkäsi kimppuhun, : kun kilvan ne saalista kiistää, : ja ulvoo, repii ja riistää. : Opin kuolonsyntiä, luihuutta noin, : vihan karvaan katkerat kalkit join: : Olin myyty, tuomittu, kuollutkin, : kadotettu saatanan valtoihin; : kun Gehennaan kulkea mahdoin, : mä ryöstää, murhata tahdoin. : Mut metsä, mi huohui, ja koski, mi soi, : ja idästä nouseva aamukoi, : sade, itkien syksyn tullen, : toi lemmen takaisin mullen. : Ja lintujen laulut ja kukkivat maat, : purot pärskyvät, hirvet uskaliaat : ja puissa heiluvat oravat : taas elinintoa antoivat; : ne toi mulle kunnian jälleen : ja opetti uutta tälleen: : On valhetta oppini entinen, : ett’ taivas ei ole kaikkien; : se kaikille sieluille avataan, : ei vuohia löydy, ei lampaitakaan. : Niin hyvä ei liene hyväkään, : kuin itse hän luulee ylpeyttään. : Niin paha ei liene pahakaan, : kuin itse hän luulee tuskissaan. : Älä liiaksi kerskuen kulje, : älä toista tuomioos sulje! : Ja hän, joka mahtaja Roomassa on, : hän saa kai minutta tuomion, : myös papit ja ylimmäiset, : nuo mestarit, hiippapäiset. : Ja herra, mi linnassa mellastaa, : hän myös kai murheensa kantaa saa, : se herttuan tapaa ja kuninkaan, : myös keisarin kohtaa se painollaan; : käy kaikki harhojen teitä, : miks syyttäisin, kiroisin heitä? : Käy ihminen alla auringon, : ei tiedä, mistä hän tullut on, : ei tiedä, minne matka vie, : ei tiedä, mitä on elämäntie. : Mut pitkät taistot kun jäivät, : niin koittaa paremmat päivät. : Ei silloin oo hyviä, pahojakaan, : vihan virran viemiä veljiä vaan; : käden hukkuva toiselle antaa, : ja he auttavat toisensa rantaan. : Vaikk’ kunnian multa he veivät näin, : ja synkkään metsään yksin jäin, : enk’ uusia aikoja nähdä saa, : en tahdo vaivoja valittaa; : kas, linnut ne ilmassa ilakoi, : joka aamu se uuden auringon toi, : käy pihlaja keväällä kukkaan, – : miks heittäisin toivoni hukkaan? : Kenties, tuhatvuodet kun hämyihin : yli mökkein on vierryt ja litinäinkin, : joku saa läpi jylhäkön taivaltaan : ja jo sitoo ratsunsa pihlajaan; : hän avaa ukseni raolleen : ja kurkkii luolani köyhyyteen : ja pergamenttini huomaa noin, : mihin vaivaisen pränttini piirtää koin. : Hän silloin sanoo:»Kas, hän jo sen ties, : min tänään tietää joka mies, : mut vasta jälkeen taistojen : niin pitkäin aikain ja ammoisten, : – ja hän sentään ol’ onnelta nurja, : vain Skaaran munkki kurja!» {{Fröding}} [[sv:En fattig munk från Skara]] 2662 4847 2006-08-20T14:03:44Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Gaseeli |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Ma mailmaa katson läpi ristiraudan; : en poistua voi luota ristiraudan, : on kumma luoda silmäys elonvuokseen, : min kuohut hyrskyin käy luo ristiraudan; : niin tuskan-riemukkaasti kutsuin luokseen, : soi naurut, soitot läpi ristiraudan. : Käy lehteen hentoon koivut, lepät haan, : luo harjun hongat tummaa varjoaan, : saa tuoksut raikkaat läpi ristiraudan. : Veet lahden siintää, soiluu helottain, : kuin helmien on hohde pisarain, : nään ihmeväikkeen läpi ristiraudan. : Siell’ laivat liukuu pois, ja loittoa : soi laulut, kuuluu torvisoittoa, : tuoll’ ilomielin kansa tuhansin : käy maihin, metsiin kevään juhlihin; : mun pitää, täytyy, tahdon päästä pois, : vaikk’ elämää vain hetken sielu jois, : ma riutumaan en jää taa ristiraudan. : Mut turhaan tempoa ja turhaan kääntää : koen vanhaa salpaa vankan ristiraudan, : sit’ en voi taivuttaa, en poikki vääntää, : – taotuks itseeni nään ristiraudan, : kun itse murrun, murran ristiraudan. {{Fröding}} [[sv:En ghasel]] 2663 5924 2006-09-24T15:21:39Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämänilo |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Kai juhlihin sa suosikkies noiden : jäit muinoin tunneikskin? – Nyt hämäräämme : vain hetken riemuks saavut ilkamoiden! : Kuin meteoori kiidät yli päämme, : kuin raketti, mi räiskii kipunoiden, : mut tuskin noin me ihanuutes näämme, : kun helteeseen ja usviin jälleen jäämme, : ja leimahdus on loppu hurmioiden. : Oot sitroona, jot’ tuskin rippeen vertaa : jää jaettavaks enää janon vaivaan, : kun korpeen nääntyin karavaani riutuu. : Mut varastosta puutut monta kertaa, : kun mätäveet ois nektaria taivaan, : ja kieltä polttaa, verisuonet hiutuu. {{Fröding}} [[sv:Livsglädjen]] 2664 4849 2006-08-20T14:05:46Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystävät sairasvuoteella |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Puhutte viisauslausein, hartain haluin : mua kyökkimoraalilla evästetään! : On henki teissä, saamat valuu valuin, : – ne teitä lohduttaa, ei muita ketään! : Niin säästäkää nyt sairaan tuskatiimaa, : on suotta piestä kielten viisaussiimaa, : pois hurskailu, – ei pyhitä se ketään! : Haen rauhaa vain, en puhepalkeen viimaa, : – ma sairastan, ei lauseet auta ketään! : Pois remu virrenveisaajain : ja neuvot, varoitukset vanhain tärinäin, : joill’ lentoon siipirikko hätyytetään! : Pois sormet haavoista, tää tuskain taakka : mun täytyy saada kestää loppuun saakka : vain yksin, – en hae lohduttajaa ketään! {{Fröding}} [[sv:Vänner vid sjukbädden]] 2665 4850 2006-08-20T14:06:38Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mikä on totuus? |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} :»Pilatus silloin kysyi: mik’ on totuus?» : Profeetta vait on, – kulkee kaiku vaan. : Ongelmaan vastaamatta, huulet kiinni, : läks Natsarealainen tuonelaan. : Vaan eipä hätää, onpa oppineita: : he varsin selvään tietää totuuden! : On legio, näet heit’ on monta, joilta : ois epäilijä saanut vastauksen. : Mut sukkelaa, kun totuus ainokainen : niin kummasti voi muuttaa muotoaan. : Mi Jenassa ja Berliniss’ on totuus, : on Heidelbergiss’ sula tuhmuus vaan. : On kuin Poloniusta Hamlet prinssi : siin’ ilkkuis, näyttäin pilvikuvihin: :»Se minusta on ihan niinkuin kärppä, : – sen muoto melkein on kuin kameelin!» {{Fröding}} [[sv:Vad är sanning?]] 2666 4852 2006-08-20T14:08:39Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maailman meno |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Aavat ärjyi, myrsky soi, : veet kävi vyöryihin harmajiin. :»Mies mereen luiskahti, – kapteeni, hoi!» : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vai niin. :»Viel’ ehditte auttaa, kapteeni, hoi!» : Aavat ärjyi, myrsky soi. :»Vois nuoraan vielä hän käydä kiin!» : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vai niin. : Veet kävi vyöryihin harmajiin. :»Ei näy, – jo hän upposi, kapteeni, oi!» : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vai niin. : Aavat ärjyi, myrsky soi. {{Fröding}} [[sv:Världens gång]] 2667 4853 2006-08-20T14:09:24Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mefisto |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Hän tervehtii, kuin ystävä hän ois. : En irti pääse, – turha häätää moist’ on! : No, lempo, – korjaa luus ja luiki pois! : – Hän huolii viis, vain virnuvan nään roiston. : Tuon pukinsorkan lasna jo ma näin, : pois leikeistä se pelotti mun mieltäin. : Jo aikaa häijyn pauloihin ma jäin, : tuon hengen katkeran, mi käy vain kieltäin. : Mua varjona hän seuraa yhtenään : ja näyttää, kuink’ on kaikki inhaa, tuhmaa, : ja rumaa, lynkää, kaikkeen räikeään : hän osottaa ja nauraa, ilkkuu, uhmaa. : Hän näyttää, kuinka suuruus kuorta on : ja valot kuulut talikynttilöitä, : valhetta riemu, – lempi uskoton : ja viisaus aatos-erheen ilvetöitä. : Kun tuskaantuin ja haikein sydämin : suruni tunnustaisin suorin kielin, : kun sille soinnun, muodon antaisin : ja kynään käyn ja runoella mielin, : niin kurttuihin hän kasvot rypistää, : kuin pääss’ ois Senecan ja Platon aatos; : hän kättään oikoo, traagilliseks jää, : ja lausunnossa puhkii hurskas paatos. : Kun ääntää lauseet nuo, »ei milloinkaan», :»oi, muistan muinoin», tai »oi, turhaa enää», : hän huokaa ilkein ironiioin vaan : ja melkein menehtyen niistää nenää. : Kuin itkien hän vuoroin korahtaa, : ja vuoroin inuu, vinkuin falsetissa; : niin teatraalisesti kumartaa, : ja sulka pilkoin nyökkää baretissa. : Jos silloin hermostun ja raivopäin : teen herjalaulun, isken, jotta kirskuu, : hän vinoon leukaa vääntää, irvistäin, : ja nauraa nyt ja virnistää ja tirskuu. : Hän kieroin kiusoin pälyy karsastain, : – nään kyllä, mihin tähtää sanatonna: : vain huonokuntoisia iskujain : – ei iskun saaneita – hän nauraa, konna! : Jo virnuin vihloo ääni kimakka, : hän huutaa:»Hyvä! – Huippu taitees taian!» : Suu kiinni, peto, väisty, saatana! : – hän jää, on ystäväni elon aian. {{Fröding}} [[sv:Mefisto]] 2668 4857 2006-08-20T14:14:13Z Nysalor 5 +fi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Salomon sinetti |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Sanotte, että puuttuu ryhti multa, : ja periaatteet määräsääntöin tiukkain, : oon vailla vakuutta ja uskon tulta, : mi pitää pystyssä, kun tie on liukkain. : Tallella vanha salaistieto on : hengistä ynnä sinetistä Salomon. : Hän vangiks noita legioonan verran : tais ottaa Jerusalemissa kerran : – sai ehkä vielä Damaskosta lisään – : ja jokaisen hän pisti pullon sisään. : Hän pulloin suihin vahvat tulpat löi : ja kaikki sinetillään sinetöi. : On siinä putka: – sopii pinnistää! – : työtapa mainio ja aine kestävää. : Nyt salaa kertoa voin teille ajoissa: : te olette nuo henget, pulloin rajoissa; : teit’ tulppa sinetöity pidättää, : kuin halu teill’ ois ulos pistää pää! : Mut ennen polttakoon mua hornan laavat, : kuin pullohon mua tulpata he saavat. : Ja Salomo jos istuimellaan istuin : tois kullat kuuden vuoden verokistuin, : ne laskis oikealle palkaks sen, : min sielun pistää saa taa tulppien, : mut vasemmalle sauvan vapaan kerjurin : ja lausuis:»Ota! Tahtos tapahtukaan!» : – niin kohta sauvaan kiittäin tarttuisin : ja lähtisin jo mieron miesten mukaan. {{Fröding}} [[sv:Salomos insegel]] 2669 4858 2006-08-20T14:15:48Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=»Puuttuvaa pieteettiä.» |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Puu-seitaa samojeedi kumarrelkoon! : ja rohdosmiehet vuodissaan jos pelkoon : saa mustat miehet Tanganjikan-rannan, : – sille palttua annan! : Mut tulee noidat mustan noituuskannan : fetishisaarnoin Tanganjikan-rannan : Eurooppaan tänne, valkoisien luo, : – toki pilkata heitä mun suo! {{Fröding}} [[sv:"Bristande pietet"]] 2670 5591 2006-09-09T15:25:25Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ihanne |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : On ihanne tuo, on ihanne tää, : se Pekaksi jää, se Paavoksi jää, : on ihanne musta, on valkoinen, : ja kuin paavin parran on kuosi sen, : on ihanne vakuus, on ohjeettomuus, : on ihanne vanha, on ihanne uus, : on ihanne lempi, on ihanne viha, : se on Tolstoin ja Nietzschen turkasen-hiha, : – paras, että on omansa kullakin, : kuten mullakin. {{Fröding}} [[sv:Idealet]] 2671 5642 2006-09-12T20:46:16Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Koros |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Vastaa, suo tomuluomalle tieto, : Moira, mi kätköissä kaamean yön : muodostit Kaaoksen, suuntasit Kosmoksen tien. : Miksi me synnymme kuoloon, : miks suvut tuskainsortamat hoippuu : kuolon partaalla jäljekkäin? : Miks loit rintaamme kaipuun myrkyn, : määräsit maalimme äärettömiks, : sentään kun etsijän kuiluhun syökset, : askelen ottaa jos uskaltaa? : Ootko vain sattuman runsaudensarvi, : elämänvirta mist’ ainainen uhkuu : tarkoituksetta mailmoihin? : Vai liet daimoni häijy, : olennoita mi pilkoin luot, : joilla sa leikit, : joita sa piinaat, : kunnes ne kuoletat suotta? {{Fröding}} [[sv:Koros]] 2672 4812 2006-08-20T02:02:28Z Nysalor 5 Kulkuri {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kulkuri |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Nään unta, että sauvaani kouristain : käyn matkoja mieron; : nään maantien kieron, : kylät, niityt ja kartanot matkallain, – : olen yksin ja kulkuri vain. : Nenän pahkat ne puuntaa, on kasvoissa köhnää, : ja päässä on pöhnää, : ja töykeä parta se törröttää; : puku ryysyinä roikkuu, kun käydä mä kaappaan, : ja saumasta saappaan : se kurkkivi, varpahan pää. : Tiepuolessa lepään, käyn latoihin yöksi, : otin kerjäilyn työksi: :»kost’ taivas», sen halvimmaks nään! : Ma krouveihin vien joka pennini saadun, : juon, kunnes ma kaadun : ja suulleni maata ma jään. : Ja on rohjuinen ääni, : ja hurjaksi pääni : viha, viina ja paatumus saa, : mut nöyränä itken ja yskin ja hingun, : kun kerjään ja vingun: :»Ois markka, sais haukattavaa!» : Käyn, kuljen, miss’ ihmiset ei mua tunne, : sama minne ja kunne, : – rovon antavat, – tuossa on tie! : Ma omaksi tiedän vain pussin ja sauvan : ja tiirikkarauan : sekä tilkan, mi pullossa lie. : Kun käyn ohi, missä he viettävät häitä, : ja porttien päitä : nään köynnösten kaunistavan, : ja neidot ne hilpeinä hohteessa ehtoon : käy vaahteralehtoon : kivipöytiä kattamahan, : uni miettehet tuo: Talo, vaimo jos oisi, : hyvät lämpimät voisi : hän keittää ja kehrätä kurjalle kai! : Vain vällyt ja sänky te raukalle tuokaa: : ei kerjäisi ruokaa, : jota mierolla mankua sai. : Vois toivoa tuota, mut siitäpä viisi, : jos veisikin hiisi, : elät, kuolet ja kuoppasi saat. : Tupa kutsuvi renkiä, kissaa ja piikaa, : se on rentulle liikaa, : ja rosvon on maantien maat. : Mua kiukuin he katsoo, kun kattavat pöytää, : päin koira se töytää, : miss’ seison ma portilla mietiskelyin. : Pois verkkaan ma käännyn, – oi, löytyisi suoja! : Nään unta, ett’ täyttyvi toivoni tuo, ja : taas linnassa rohdinta nyin. {{Fröding}} 2673 4813 2006-08-20T02:02:33Z Nysalor 5 Hamlet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hamlet |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : On kyllä pääni sairas, horjuin kuljen, : voin tuskin kestää tämän vaivan karmaan, : ja sisäänpäin käy katse, suuni suljen, – : no niin:»On Hamlet prinssi hullu varmaan!» : Niin, Hamlet prinssi hullu on, mut tajuin : myös leikkivän hän hulluin kanssa näyttää: : ei murtaa vastusta voi viisaan ajuin, : siks hulluutta hän aseenansa käyttää. : Sa viisas arkitapa, jonk’ on summa, : ett’ tehdään kaikki tavan mukaan juuri, : kavahda, milloin käytöksessään kumma : on Hamlet, – tai jää hätään viisaus suuri! {{Fröding}} 2674 7030 2006-10-15T13:27:04Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ryöstäjättäriä |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : On toisen nimi Helmi ja toisen nimi Kaarin, : ja tietävätkin maarin, : miten voittoisat on eessäni ne kaks. : He tulee ja he lentää kuin tuulispäät mailla, : mua ahdistaa he Goottein ja Alaanien lailla: : jään ryöstösodan raasteltavaks! : On Kaarinilla silmät, jotka kerjää ja hymyy, : joiss’ ilkivalta lymyy : ja mieliteko konvehtien, : ja huulet, jotka kiusaa ja kärttää kiristyksin, : niin lystikkäät on huulet vain Kaarinilla yksin, : ne suppuhun käy turjottaen. : Ja Helmillä on silmät, jotka uskovasti kysyy, : ja salaa niissä pysyy : tuo torttuinhimo loppumaton; : ja huulet hällä liikkuu niin viekkaan vakavasti, : niin varma tosi niissä on viime tinkaan asti, : kun mieli hänen kirsikoita on. : On liikkeet heillä nopsat, he hyppii ja kiitää, : he valssia liitää, : sukat, kengät ne vilkkuvat vaan; : kuin tanssien he astuu, kuin leijumahan pyrkein, : ja he taistelevat tuimasti pehmoisin nyrkein : ja kynsin, joilla raavustetaan. : He kynsii mua, kiusaa mua ilkkuvin hymyin, : kuin Amor siinä lymyin : ois heilakkahameessa noin, : ja jos Alaaneja lienevät, ne Alaanit on sievät, : ja jos tuulispäitä tiennevät, ne tuulispäät on lievät : kuin aamuniloss’ seijahan koin. : Ja jos kaupungilla astelen mietteiss’ ylimalkain, : soi tipsutusta jalkain; : takin hihaa joku nyppivi niin, : ja taskuissani tuntuvi ehtimän erään : niin merkilliset liikkeet, ma harmistuen herään : ja kaappaan käden pienen jo kiin. : Sotahuudon heti päästävät Kaarin ja Helmi, : ja jo kiusanteoin telmi : kuus tylleröä prinsessaa, : jotk’ käyden Katu-Liisoina läksyjä pilkkaa, : ja he hyppii siinä scottishta, polkkaa ja vilkkaa : ja aivan mun ymmälle saa. : Nyt järjestetään hyökkäys, nyt maireita kuullaan, : mua liehitään ja luullaan : muka miljoonamieheksikin, : min hallussa on Euroopan rikkautten roukko, : ja liittyneenä liittoon jo kirkuu koko joukko: :»Myy kirsikoita puutarhuri Lind!» : Ma taistelen kuin mies, mut on Alaanein voitto, : soi peräyssoitto: : ohi kulman on tuulispäänä nuo! : He jättävät mun köyhänä, ryöstettynä rahat, : ja rientävät nyt syömähän turmiolle mahat : taas puutarhuri Lindinsä luo. : Ja jos sohvallani maaten, mua ripsist’ uni riipii, : joku käytävässä hiipii; : ma kuuntelen ihmehtien. : Nyt lentää ovi auki, – paon umpikuja estää! – : ma taistelen ja painin, mut kenkään ei kestää : voi hyökkäystä Alaanien. : He kiipeilee ja kömpii, he liikkeitäni suistaa, : mua nipistää ja puistaa, : ja ma kiristyspenkille jään; : niin täytyy rahat päästää, ja Helmi ja Kaarin : voi joukkoineen jo leipuri Smithissä, maarin, : taas tärvellä terveyttään. : Noin käy mun joka päivä, ja kassa tekee tenää: : mitä kukkarossa enää, – : ne on juosseet, rahat, jäljettömiin! : Jos kiellän, enkä anna ja käännyn jo selin, : visukintuksi he pilkkaa ja pitää senkin pelin : ja jättävät mun häpeääni niin. : Mut poissa jos he pysyy, ja luontuisi työkin, : niin ikävissä nyökin : yli kirjojen untelojen; : ma muistan siinä kaihoin, miten taistelin ja telmin, : taas salaa soisin luokseni Kaarinin ja Helmin : ja hurjat jonot Alaanien. {{Fröding}} [[sv:Härjarinnor]] 2675 8728 2006-11-08T09:30:18Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Wikisource|Wikisource]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Wikisource|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ois tullut olla tähtiä |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Ois tullut olla tähtiä otsahas antaa, : sädevyönä sun kantaa, : diadeemina kutreissas käädyin ja vöin, : miss’ säihkekehän hehkuhun kultaisehen luovat : valoväikkeiset juovat, : kuin pohjanpalon lieskain, kun hulmuu ne öin. : Oli jalkas siron pieni ja nilkkas sulon sievä, : ties kärsimyksiin vievä : ja käyntis ujon hieno ja vierova vaan. : Tulit hengettären lailla, joit’ uneksija kohtaa, : he leijuu ja hohtaa, : ja tähtiä heillä on kutreissaan. : Sävel otsallasi liehui, mut vienon surun uurteet : ja pettymysten huurteet : sai soinnut sun huuliltas hälvenemään. : Oli varressasi hempi, mut koskaan ei suotu, : vaikk’ uhkumahan luotu, : sen aaltoilla vapaassa viehkeessään. : Oli painuksissa pääsi, kuin kaisla on säissä, : ja poskien-päissä : oli kelmeys kuin kukkien kalpeimpain, : mut tummana kuin ilta sun silmäsi siinsi : ja katsellen kiinsi : päin maita, joit’ aavistus arvaa vain. : Sulo ilmeissäsi näin valon riutumis-merkin, – : ja kuin henkäys herkin : jumaluuden, mi kuolee, sun äänessäs soi! : Runon impi olit mulle, vain kuiske sinipiian, : sa sairas olit liian, : miss’ uhkeat rinnat vain riemuita voi. : Mä mietin:»Rikas lemmessä, lämmössä oisit : ja helliä sä voisit, : mitä kauneinta, kirkkainta sielusi ties. : Mit’ auttaa sua aartees – Se herjaksi kääntyy: : pian orvokki nääntyy, : kun jo pilkaten polki sen kulkijamies. :»Käyt nöyrin selin, raiska, näät orjan-elon tylyn, : nimi sulla on hylyn : ujon lempes ja hellyytes tähden vaan. : Näet katse miss’ on kaunein ja haaveilu hienoin, : heti törkeimmin rienoin : sitä tahraa ja tallaa he tomuun maan.» : Mut ehkei ollut tiesi niin toivoton ja kurja, : – kun mailma oli nurja, : kenties sulle peerit ne turvansa toi. : Yön aikaan olit mulle sa kirkas valohaamu, : min karkotti aamu, – : satumuistos väikkyy tähtenä, lauluna soi! {{Fröding}} [[sv:Det borde varit stjärnor]] 2676 4816 2006-08-20T02:02:46Z Nysalor 5 Tanssiaishaave {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tanssiaishaave |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Ui sieluni sointujen vuolla, : kuin nektarihuumeessa kiitää: : elän antiikin myyteissä tuolla, : kun valssi se liehuen liitää : ja silkkihin laineita luo : sekä harsojen hyrskytä suo. : Uni vie minut myrskyjen humuun, : orkesteri säiden kun soittaa; : meri lännessä jäänyt on sumuun, : mut idässä aamu jo koittaa: : Olen Hellaassa, lahdelman nään, : vedet tanssivat soittaissa sään. : Meri Aigeian kuohuvi tyrskyin, : vitivalkoista vaahtia roiskii, : sulonkukkeina läikkeessä hyrskyin : nereiidit vilppahat loiskii; : he kelluen, keinuen ui, : ja jo piiriin he sulkeutui. : Hajakutrin ja hohtavin rinnoin : on pärskeessä veen-tytär viehkein; : jo uhkeihin uumihin innoin : käy tritonit nauruin ja riehkein: : kukin kisaan se keinuvan vuon : vie ryöstetyn armaansa tuon. : Rusosiipiä loistava Eos : jo laukoo, ei viipyä malta; : vedet soi: Hymené, Hymenéos! : ja esiin nyt aaltojen alta : käy kuorot ne riemuiten, : iloviestiä ilmoittaen. : Jo nauru, mi kaikuen kulki, : on mykkänä säihkehen eessä, : kun aallosta astuvi julki : Merenvaahdinkantama seessä: : näät talttuvan tuulen ja veen : tuon valtavan kauneuteen. : Sulo seijaus yhtyvä hempeen, : mi kiireestä kantahan hohtaa, : ja kaiken, mi henkivi, lempeen : Merenvaahdinkantama johtaa, : ja kun tuuli ja lainehet soi, : ylistyksiä hälle ne toi. {{Fröding}} 2677 4817 2006-08-20T02:02:50Z Nysalor 5 Ulla la bella {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ulla la bella |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Kun ma kasvoihisi katson, Ulla, : ihmemietteet mieleen tahtoo tulla: : Viehkeet Italian niissä nään : ilmeisinä piirre piirteeltään. : Yli pääsi metsät huimin poimuin : – Tyrolin ja Savoyn – hulmuu loimuin. : Kesken tätä hurjaa maisemaa : hattus – Monte Rosa – kohoaa. : Alppein gletsherinä otsas hohtaa : kulmiis saakka, joiden kaaret johtaa : alas laaksomaihin Milanon : sekä silmäis järvein siintohon. : Sulo silmät – Lago Maggioren : ja d’Iseon – oi mua, mailta Boren! : Hurmauneena vaivun kylpemään : suvitaivaan sineen syvimpään. : Jatkuu jälleen vuorijonoin sarja, : se on nenäs Apenniinein harja. : Sorjaa kohottaa se kaarrostaan : korkea Gransasso huippunaan. : Kun luon katseen jyrkänteeltä tuolta, : maisemat ne väikkyy kahta puolta. : Campagna on vieno poskipää, : missä leyhkii paratiisin sää! : Hehku, miss’ on viinivuorten tulta, : hohteen luo ja oranssistoin kulta : – loistoin, värein, vivahduksineen – : ihoos hienoon, suvenlämpöiseen. : Huules hymyy näköpiirin alla, : – Napoli Sorrenton rantamalla – : koti lemmen, kuumain suuteloin, : lumoova ja seijaan surutoin. : Katse niin Messinan-salmen maihin: : Hieno leukas yli harso-kaihin : viittaa kauas sulo Sisiliaan, – : ja jo Napoliin käyn kuolemaan! {{Fröding}} 2678 5641 2006-09-12T20:45:31Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Renessanssia |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} :»Siro huotras on, vieköön Pluto, : ja kaunis sun kirjailutyös, : jo on taidetta tuo, Benvenuto, : mut näytähän säilä myös!» : Ei ystävät aattele vaaraa, : Celliniä pistellen: :»Mitä kannatkin tuota Ferraraa! : Terä näytä!» – Hän tempas sen. :»Ken tohtivi tulla koittoon, : tää miekkojen miekka on; : Cellinin se vievä on voittoon, : vaikk’ uhmalla arvohon! :»Joka herjaaja-heittiön sanaan : päin kurkkua oikaisen tään; : kunis kaadun ma miekka tanaan, : selin seinähän yksin jään! :»Sen paljastan taiteeni ponneks : ja neitoni turvaks näin, : käsi miekkani kahvassa onneks : juon ainoan ystäväin!» : Hän vaaleni, tuojatar viinin, : kävi kuumaksi vuorohon, : hän kuiskasi eessä Cellinin: :»Ken ystäväs ainoa on?» : Tää vastasi:»Liitot ne luistaa : kuin mereen Tiberin vuo, : vain yksi se liittonsa muistaa, – : ''mä itse'' on ystävä tuo!» : Lasin tarjotun otti hän täyden : terän huotraan soljua soi, : ja neitosen kaulahan käyden, : hän suuteli, hymys ja joi. {{Fröding}} [[sv:Renässans]] 2679 5643 2006-09-12T20:48:14Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Trianon’in pallopeli |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Soi pallon pauke, ja naurut ilkkuu, : miss’ aukee puistossa Trianon, : sirot markiisittaret juosta vilkkuu : ja hymyin laulaa lonlaridon. : Sirot markiisittaret päitään viskoin : muka paimenleikkejä kisailee; : käy nuoret paimenet kankein niskoin, : monseigneur Alceste<ref>Dauphin Ludvigin (sittemmin Ludvig XVI) paimennimi Trianon’in kisoissa.</ref> ja vicomte Doré. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mut äkiltään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;nyt takaa puun : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;näit juron pään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ja raa’an suun. : Vicomte hän huusi:»Voilà la tête là!»<ref>Kas tuota päätä!</ref> : Ohi monseigneurin jo pallo kiis, : ja »qu’est ce que c’est»<ref>Mikä se on?</ref> ja »qui est la bête là!»<ref>Kuka on tuo elukka?</ref> : soi kilpaa kirkuen ääntä viis. : Käy nenät nyrppyyn, ja liikkein veikein : jo niskat äkkiä keikahtaa, : taas markiisittaret hyppii leikein, : ja pallo lentävi ees ja taa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pääs raskas on, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vait lähdön teet, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;mies loakon, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jourdan Coupe-tête!<ref>Jourdan »Pään-silpoja»; sittemmin Marie Antoinetten mestaaja.</ref> <references/> {{Fröding}} [[sv:Bollspelet vid Trianon]] 2680 6008 2006-09-24T15:26:11Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Friederike Brion’in lauluja |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Muut kisaa karkeloiden : mä vielä nuori lien, : mut jos käyn leikkiin noiden, : niin surun mukaan vien. : Jos istun, luoden lointa, : ja toisi rauhaa tuo, : saa suru kesken tointa : ja myöskin lointa luo. : Jos illall’ lähden lehtoon, : mist’ ennen hoivaa hain, : niin suru tyyness’ ehtoon : vait astuu rinnallain. : * * * : Rein uljas kodit pienet : saa nähdä retkellään, : ei noita jää – sen tiennet! – : tuo uljas kysymään! : Kaikk’ kuvastain, se kulkee, – : käy puiston laitaan vuo; : se puron helmaans’ sulkee : ja vaahdot maihin luo. : Se heijastelee vienoon : nuo näyt taipalein, : mut rientäin ohi tienoon, : käy mereen uljas Rein. : * * * : Laps sylissä vastaani tyttö sai, : hävyn ilmein, arkana vieroin, : oli rääsyissä hän, nimi hylkiön kai, : koti maantie kylmien mieroin. : Toki jotain hän omaksi tietää voi, : kaks lämpeni toistansa vastaan. : Tuo raukka jos itse mä oisin, oi! : Noin saisipa hoivata lastaan! {{Fröding}} [[sv:Ur Friederike Brions visor]] 2681 7008 2006-10-15T13:22:02Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Alkibiades |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : '''I.''' : Käy puheet noin:»Kas, Alkibiades, : ja katsos, mukanaan on kuulu koira! : On uljahampi Alkibiades, : on rikkaampi kuin eupatriidit muut : ja koira hällä kauniimpi kuin muilla. : Kas, mitkä korvat, mikä jalo kuono, : kas kauniin tuuheata huiskahäntää!» : Voit nähdä, jalo Alkibiades, : kuink’ kaikki tungeksii sua ihailemaan! : Mua ilahuttaa kansansuosios, : mut soisin voittanee? sen muusta syystä, : kuin että tuuhea on koiras häntä! :»Et tunne Ateenaa, jos lähdet Spartaan, : niin miehuus, viisaus riittää tekemään : sun päteväksi ylipäällikkyyteen, : mut Ateenassa kelpoisuuden määrää : hevonen, koira, kuulu hetääri, : kun ylitoimiin pyrit valtion. : Mua tunne et, mä leikein voitan sen, : mit’ eivät ukot vakaat syvin miettein : ja voimanponnistuksin voittaneet.» : '''II.''' : Et varmaan tiedä, Alkibiades, : ei Ateenassa miestä mustempaa : kuin Alkibiades, mi tuhoo kauniin, : on hännäntypistäjä, koirainkauhu. : – Miks katkaisitkaan onnentuojas hännän, : ateenalaisten ihantelun runnoit? :»Sen tein, kun ylenmäärin Ateenassa : ja liian kauvan Alkibiadeesta : he näkyy vaiti olleen viime aikaan. : Ken Ateenassa unhoon jää, on mennyt, : mut ketä kaikki tumilla ja teillä : osottaa sormin, vaikka vihoin, hän : pian pääsee telttaan ylipäällikön.» : '''III.''' : Käyt yhä pitemmälle uhman tietä, : sa tavat kaikki riettain jaloin tallaat : ja ilkut jumalia, loukkaat lait : ja pyhät mysteeriot häpäiset! :»Oot vakaa, kuten lait on valtion, : lakia oman sieluni ma kuulen, : sen Zeus soi mulle, äidinkohdussa : kun ensi kaipuuni se päivään pyrki. : Tää laki vapaan vallan leikkiä : mun tulen kanssa suo ja jumalain, : sen kaiken kanssa, mitä pelkää muut.» : '''IV.''' : Sua halveksivat, Alkibiades. : Työs tunnetaan, nuo Spartan petokses, : työs vastoin veljiäs ja isänmaatas. : Viel’ elää Nemesis, viel’ elää Moira, : mi rikolliset lyö ja alas syöksee : maankavaltajat kurjat Orkukseen! :»Ma halaan koittaa, mihin määrään Moira : voi miehen tahdonvoimaa vastustaa, : ma halaan nähdä Orkusta ja tietää : yön synkät kuilut, kunnes nousta halaan : taas valohon ja luokse Isä-Zeun.» {{Fröding}} 2682 4822 2006-08-20T02:03:13Z Nysalor 5 Jumalien tanhu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jumalien tanhu |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Mikä jumalat ylhät nyt intohon saikaan, : nuo vanhukset viisaat kun riemujen taikaan : taas maailman lois, kuten antiikin aikaan; : miks tanhuun he seppelin, soitteluin helein : käy juhlivin elein : valokentillä Elysion? : Kovin kauvan jo synkkinä, kurtussa kulmat : kadotusta he uhkas ja toi kurit julmat : olinpaikoille inhemon; : kovin usein »se synti on», kuultihin kauhuin, : ja soi, »sinun ei pidä» pitkäisen pauhuin, : jyryäänenä tuomion. : Ikihalut ei kuolleet, ei miel’teon voima, : iät tehtihin tenää:»En tahdo, en voi ma», – : tahdo ma kieltäymyskäskyä kuulla», : soi tuskaiset huudot, ja hurjalla suulla : yöst’ Orkuksen räikkyi kirous ja soima, : mi järkytti Elysion. : Joka oksalla heelmät kielletyt hohti, : ne vietellen, käskyjä rikkomaan johti, : iho julkean hehkeä kutsuvi kohti, : ujon veikeä viehtävi luo! : Jää mieheksi mies, jää naiseksi nainen, : he syleilyn kiihkoja hehkuen halaa, : he lempii, he palaa, : ja riehakkamainen : on aistien uhma tuo. : Rikos rikoksen toi, lisäs syntejä sieluin, : suvut syöstiin ja kansat pohjahan nieluin : ikituskihin Orkuksen. : Ja jumalat, jott’eivät viettelis laista, : ambroosiaa enää he itse ei maista, : myös nektarimaljoja ei. : Meren kuilujen kätköön auvot jo taivon : ja nuortumusjuoman rotkohon kaivon : Jyrisyttäjän viittaus vei. : Ikäkaudet ne vieri, ja karttuivat vaivat, : ja tuskia taivaiset ravinnoks saivat, : toi juomat vanhuutta vaan. : He raihnaina kulkivat, hoippuen sauvoin, : ja nuoruuden janoon ja nälkähän auvoin : he nääntyivät murheissaan. : Ja kuumeen ja ruttojen puuskat ne puhkui : yli maiden, jotk’ eloa, intoa uhkui, : kevätauringon hohteessa heilimöi; : rutot riehui, ja kuumeet ne kenttiä laasi, : monen kuolemattoman kaasi : mätähaavat, ja lyöttymät löi. : Yhä auringon lämpö se heikkeni aina, : elinnesteet ne ehtyi ja luomisen laina : joka siittävän hiukkasen; : ilomailla Elysion valo jo vaipui, : kaikk’ kauneus, lempi ja vapaus haipui : maan majain ja taivahien. : Käy jumalat tanhuun, he piirinsä sulkee, : ylevästi he tanhuu, ja juhlien kulkee : pääss’ seppelet köynnösten. : Kas parrat ne hulmuu, harmajat, taajat, : kas viitat ne liehuu, valkoiset, laajat, : soi humisten harput, ja kitarat helää, : kielet ne värjyy, kielet ne elää, : kun he astuvat tanhuillen. : Ja on viehkeän armaat : jumalattaret harmaat, : kun rinnan he tanhuu, ja hymyin he kantaa : jo kultaiset maljakot luo; : he kristallipikarit kaikille antaa, – : kukin nuortumusjuomaa juo! : Noin jumalat ylhät, riemuin ja soitoin, : ne arvoisin elein ja katsehin loitoin : kävi juhlaan, min lohduksi luotujen koitoin : syvin miettein jo päättivät nuo. : Ilon ihmeissä luodut viettävät häitään, : jumalta nyökkää suopeina päitään : ja armonsa kaikille suo. {{Fröding}} 2683 4823 2006-08-20T02:03:17Z Nysalor 5 Aavistuksia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aavistuksia |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Joskus pilkkeenä päivän : alkavan aamunkoiton, : kohta mi häipyi pois, : yöhön välähdys vilkkui : aatosten valveutuvain, : kuului, kuin äänet sois: :»Saapuuko hän, joko lienee : äidinkohdusta noussut, – : voimaansa selvään hän suo! : Leikkikö, kasvaako, käykö : lempeän ystävän katsein : nuorukaisna jo luo? :»Hymyykö? Vapaammin hymyin : ei sulon lemmikki nähnyt : viisasten Ateenaa! : Taivaisten suosikki koskaan : syössyt ei vallattomammin : hermejä alttarein taa. :»Koskaan ei uljaampi heros : lähteellä viileän lehdon : riemuisna vuodattanut : Lesbon viinihin vettä, : lempeäuhkuvan immen : suuta ei suudellut. :»Onko hän laulaja? Orfeus : koskaan ei sointuja saloon : helkyttänyt kuni hän, : laulain ei väreitä luonut : rintaan kallion kuolleen, : kylmän ja jähmeän; :»koskaan niin suloliikkein : saanut ei laaksojen karjan : lanteita lainehtimaan, : saanut ei inhemon mieltä : kauas Elysion maille : soimahan riemuissaan. :»Onko hän sankari? Indus : estä ei retkeä raisun: : rajoista tiedä hän ei! : Laajemman vallan hän voittaa, : kuin mihin retkeilyt muinoin : Ammonin poian vei! :»Taistoss’ on uhmivan uljas, : herttainen, jalo, hellä : voittaja-vallassaan. : Halliten lempein tarmoin : kauvan on rakkaissa maissaan : kantava valtikkataan.» {{Fröding}} 2684 4824 2006-08-20T02:03:22Z Nysalor 5 Vilaus tulevaisuutta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vilaus tulevaisuutta |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Päivä kiitäin entää, : Eeden on se tähti, : minne päivä lentää : tietään valoisaa; : maa se mukaan lähti : päivän taipaleille: : saapuu kevät meille, : talvi katoaa. : Uhkuu elinnesteet, : luonnonvoiman lailla : murtain entis-esteet, : joissa kiduttiin. : Lämpöön napamailla : ikijäät jo suli; : kotiin maa nyt tuli : Eeden-valkamiin. : Eeter-aalto valuin, : pois ne ajat huhtoi, : jolloin riettain haluin : nähtiin alaston; : ruumiit, joita ruhtoi : raihnaus taudin vaivoin, : nousten sineen taivoin, : nuoret, uljaat on. : Pois siis verhot luokaa : hävynhuntuin arkain, : leyhkäin vienoin suokaa : viehtää hipiää! : Mitä kaihdat varkain, : kainoksut kuin likaa, : luotiin ilman vikaa, : ja se puhtaaks jää. : Kultaa mieles halaa? – : Niinpä kerää tuota; : kädestäs voit valaa : runsautta taas. : Katsos kultavuota: : riemuun, loistoon luova : on sen säihkejuova : rakkaan mielimaas! : Valta lie ja maine, : valtikka sun vaalis? – : Voita, minkä vainen : sielus kantaa voi! : Seppel uljaan saalis : on, kun voitit maalis, : valtikan, min vaalis : kätees lujaan toi. : Johtoon viettein rajuin, : joita muinoin surit, : tyynnä jää ja tajuin : käskyiks lain ne nää! : Synnit, syyt ja kurit : ei sua enää tapaa, : elon voima vapaa : kahleettomaks jää. : Maljat, joista, kaihtain, : muinoin hoivaa hait sa, : riemuun hetkeks vaihtain : päiväin pakot nuo, : kun niin, rikkoin lait, sa : pyrit onnes ohjaan, : nyt ne syvään pohjaan, : täysin rinnoin juo! {{Fröding}} 2685 4825 2006-08-20T02:03:27Z Nysalor 5 Hepo siipiselkä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hepo siipiselkä |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Uljaasti tahdon huoletonna laulaa, : vain sadun Laiska-Matin oikun tapaan; : runoni pyrkii pois, ei siedä paulaa, : se kahleet katkoo, vaatii olon vapaan. : Runoni astuu omain määräin alaa, : on hurjan raisu, hampaiss’ suistenpieli; : runoni pilailee, kun niin se halaa, : se tosissaan on, milloin tekee mieli; : käy maille, missä kisat ilkopaljaat : ja vapaa tuuli häätää aatteet halvat; : runoni uhmaa, hylkää säysyn valjaat : ja tekokainoin verhot, telkeet, salvat. : Runoni potkii, milloin nuorannoudot : ja maireet rengin kytkyin vaaraa tuottaa; : ei koske kauraan, jota tarjoo oudot, : vain mua se kuuntelee, vain minuun luottaa. : Tää hepo siipiselkä vahvoin rinnoin, : ja tuskin totellenkaan ohjaustain, : se kohoo pilviin uljaan unen innoin, : käy aattein vapain yli kuiluin mustain. : Se joskus lähtee maille, joita valaa : Elysion keväät loistoon ikipäivän, : taas yöhön Gorgon ja Medusan halaa : ja etsii kaunist’ alta hirmuhäivän, : Ei viihdy, missä lupaa pitää pyytää, : ja nöyryys kuiskii, mennään pyhimyksiin; : se tohtii sinne, missä huimaa, hyytää, : miss’ ei saa temmeltää, käy temmellyksiin. : * * * : Kai teidän pegason ja vanhat jutut, : joit’ Ikaroksen lentohon he kutoo; : kun turvass’ istutaan, käy puheet tutut, : ja sormet näyttää: veikkaa lyön, hän putoo! : Mut käyköön niinkin: anna matkan mennä! : He nähkööt, miten siipes vielä vilkkuu! : Ei kaikki mennyt, kun et enää lennä, : kun suistoissamme kaikki meitä ilkkuu. : Kun kaikki ilkkuen mua näyttää tiellä, : ja kuolleeks runoni ja ruhkaks luullaan, : saan siivestä, mi taittui, sulan vielä, : ja matkastani uljas laulu kuullaan. {{Fröding}} 2686 4867 2006-08-20T14:28:33Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Idealismi ja realismi |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Mua inhottaa, kun ajan skismi : sai eroon maan ja taivot. : Tää idealismi, realismi : ne kahda jakaa aivot. : Näät harhoja, jos taiteeks uskot : maan mullan valokuvat. : On todet pilven rusoruskot, : kun silmiis kangastuvat. : Vaikk’ kultarasiain säilöt teenkin, : niin nuuska nuuskaa vain on, : ja ruusu ruukun särkyneenkin : se sentään ruusu ain on. {{Fröding}} [[sv:Idealism och realism]] 2687 6104 2006-09-24T15:31:33Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Taideteoria |alaotsikko= |tekijä=Gustaf Fröding |huomiot= }} : Niin mä maalaan, Donna Bianca, : maalata kun niin mua huvittaa! : Ken jos kysyy, Donna Bianca, : lausu vaan:»Niin häntä huvittaa!» : Saivarrellen Salamanca : väittää voi:»On Juan tolkutoin, : vailla suuntaa, Donna Bianca, : vailla ryhtiä, kun maalaa noin. :»Kuvia on sarja sankka, : kuvailuina, mikä sattuu vaan, : uutta, vanhaa, Donna Bianca, : yhtä harras hän on maalaamaan. :»Kevät kirkas, syksy rankka, : terveys ja tauti, hehku, jää, : nauru, itku, Donna Bianca, : samall’ lailla häntä viehättää. :»Realisti on hän vankka, : mutta myös on romantikko hän, : yhtyyttä ei, Donna Bianca, : ymmärtää voi maalaustaiteen tän!» : Lausu heille, Donna Bianca, : niinpä maalata mua huvittaa, : saivarrus ja sanajankka : köynnöskasvia ei suoraks saa. {{Fröding}} [[sv:En konstteori]] 2688 4831 2006-08-20T02:10:13Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kota-Lassi''' on [[Gustaf Fröding]]in runo. Wikiaineistossa on siitä kaksi suomennosta: * [[Valter Juva]]n ''[[Kota-Lassi (1902)|Kota-Lassi]]'' vuodelta 1902. * [[Valter Juva]]n ''[[Kota-Lassi (1915)|Kota-Lassi]]'' vuodelta 1915. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Gustaf Fröding]] [[Luokka:Valter Juva]] 2689 4840 2006-08-20T02:15:59Z Nysalor 5 Nimi kuntoon '''Hamlet''' voi viitata * [[Edith Södergran]]in runoon ''[[Hamlet (Södergran)|Hamlet]]''. * [[Gustaf Fröding]]in runoon ''[[Hamlet (Fröding)|Hamlet]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Gustaf Fröding]] 2690 4841 2006-08-20T02:16:56Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kahden vaiheilla''' voi viitata * [[Gustaf Fröding]]in runoon ''[[Kahden vaiheilla (Fröding)|Kahden vaiheilla]]''. * [[Isa Asp]]in runoon ''[[Kahden vaiheilla (Asp)|Kahden vaiheilla]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Gustaf Fröding]] [[Luokka:Isa Asp]] 2691 4872 2006-08-23T14:01:27Z Nysalor 5 Hullautunut juna Päivälehdestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hullautunut juna |alaotsikko= |tekijä=Émile Zola |huomiot= }} == Arvoitus. == Tämänpäiväisessä [21.6.1890] numerossa on meillä loppukuvaus Emile Zolan viimeisestä suuresta romaanista ”Ihmispeto”. Luulisi sitä runoilijan mielikuvituksen tuotteeksi ja siltä se monessa kohden tuntuukin. Kuitenkin on jotain siihen vivahtavaa tapahtunut joku aika sitten lähellä Pestin kaupunkia. Joukko ihmisiä oli huviretkellä kaupungin ympäristössä, josta illan tullen palasivat junalla takaisin. Seisotuttiin hetkeksi muutamalle asemalle. Yhtäkkiä nähdään takaapäin tulemassa tavarajuna täyttä vauhtia. Virkamiehet antavat ajoissa varoitusmerkkejä, juna on vielä 1,000 metriä asemalta, mutta ei pysähdy. Kaksi ratavahtia juoksee vastaan lyhtyjen kanssa, viittilöiden ja huutaen, mutta junan kuljettaja ei heitä kuule. Hän seisoo ikkunassa, pää käsien varassa ja tuijottaa ulos yön pimeyteen. Vieläpä lisää junansa kulkua kuta likemmä asemaa juna tulee. Koetetaan välttää tapaturmaa, mutta ainoastaan harvoilla on tarpeeksi mielenmalttia juosta ulos huvijunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä on tavarajuna töytännyt matkustajajunaan ja musertanut viimeisen vaunun pirstaleiksi. Kamala parahdus .. ja sitten on kaikki hiljaa. Neljä ihmishenkeä hukkui, niiden seassa vasta nainut nuori nainen, jonka pelkuri mies jätti avuttomaksi junaan. Joukko haavoittuneita ja raajarikkoja. Tavarajunan kuljettaja olisi voinut torjua vaaran. Hän ei tehnyt sitä. Miksi ei? – siitä ei ole päästy selville. Sillä kuka tuntee kaikki ihmissielun salaisuudet. Mitä ajatteli hän nojautuessaan ikkunaa vasten ja tuijottaessaan pimeyteen? Hän ei ollut juopunut, se tiedettiin. Oliko hän värisokea? Tahtoiko hän tehdä suuremmoisen itsemurhan? == Hullautunut juna. == Sota oli juuri julistettu Sotamiesjunain kulettaminen oli jokapäiväisenä rasituksena rautatiellä ja virkamiehistö väsymyksestä menehtymäisillään. Tavalliset toimet kokonaan epäjärjestyksessä ja ylimääräiset junat saattoivat säännöllisille alituista myöhästymistä. Kaikki parhaat veturien kuljettajat pantiin viemään sotamiesjunia. Ja niin sai Jacques eräänä päivänä johdettavakseen mahdottoman junan, kahdeksantoista vaunua, täynnä sotamiehiä. Hänen lämmittäjänsä Pecqueux tuli juovuksissa veturitalliin. Edellisenä päivänä oli hän tavannut rakastajattarensa Bhiloménen ja Jacquesin yhdessä. Ei hän ollut sen johdosta sanaakaan virkkanut, kulki synkkänä ja kyyräsi silmillään maahan niinkuin ei olisi uskaltanut katsoa esimiestään kasvoihin. Mutta tämä tunsi, kuinka uhka nousi lämmittäjässä päivä päivältä, hän herkesi yhä uppiniskaisemmaksi ja täytti annetut määräykset tyytymättömällä murinalla. He olivat kokonaan lakanneet puhumasta toisilleen. Tuo pieni liikkuva rautasilta veturin ja tenderin välillä, jonka päällä ennen olivat kulkeneet niin yksimielisinä oli nyt muuttunut kaitaseksi, kovin vaaralliseksi kosken kiveksi, jonka päällä kaksi verivihollista väijyi toinen toistaan. Viha kasvoi kasvamistaan, se jäyti heitä kumpaakin, heidän pysytellessään tuolla muutamain neliökyynäräin ahtaalla alalla, josta pieninkin sysäys olisi voinut heittää heidät nurin niskoin maahan. Ja nähdessään tänä iltana Pecqueuex'n päissään Jacques jo tuli levottomaksi. Juna, jonka oli lähteminen liikkeelle klo 6, myöhästyi. Oli jo yö kun saatiin sisään sotamiehet, joita mätettiin karjavaunuihin niin kuin elukoita. Niinpian kuin tämä juna olisi ehtinyt Pariisiin, tulisi toinen viemään heitä sieltä eteenpäin Reinin virtaa kohti. He olivat jo väsymyksestä menehtymäisillään, ja puolipyörryksissä lähdön hurakasta. Mutta kun heille oli jaettu viinaa juotavaksi, vallitsi koko joukossa kiihoittunut, raaka iloisuus ja silmät pullistuvat ulos päästä pyöreinä ja punaisina. Ja kun juna pääsi liikkeelle ja juoksi ulos asemalta, niin yltyivät he kaikki huutamaan ja laulamaan kuin hurjat. Taivas oli pilvessä ja tähdet peittyivät lähenevän ukkosen usvaan. Yö on tuleva pimeäksi, ei yksikään tuulenpuuska liikauta tukahduttavan kuumaa ilmaa. Tuuli, joka käy kulkiessa vastaan, on paksu ja lämmin, mustassa ilmanrannassa ei näy muita valoja kuin merkkilyhtyjen tulet. Kuljettaja lisää vauhtia päästäkseen ylös vastamäkeä Harsleurista Saint-Romainiin. Hänen entinen koneensa, hänen rakas Lisoninsa olii musertunut. Hän oli saanut ohjattavakseen uuden, jonka tapoja hän ei vielä tuntenut, vaikka oli koettanut niihin tutustua. Se oli liika nuori vielä kovin oikullinen, uhkuen hillitsemätöntä intoa. Erittäinkin tänä yönä oli hän taipuva saamaan verta päähänsä pienimmästäkin nykähdyksestä, nostamaan höyryä pannuun yli määrän vähänkin hiiliä lisättäessä uuniin. Käsi koneen avaimessa vartioi Jaques sitä herkeämättä, levotonna lämmittäjänsä epäillyttävistä liikkeistä. Pieni lamppu, joka oli asetettu valaisemaan vesiputkea, jätti heidän seisomasijansa puoli hämärään, mutta hehkuva uuninsuu-pelti punasi heidän jalkansa alapuolelle polvia. Hän tuskin erotti toverinsa, mutta ellei hän erehtynyt, niin oli tämä häntä pari kertaa koskettanut jalkoihin, ikäänkuin tarttuakseen niihin kiinni. Mutta se oli ehkä vaan juopuneen kujeilemista, sillä hän kuuli hänen naureskelevan ääneensä, särkevän kiihkeästi hiiliä vasaralla ja paukkavan lapion kanssa. Joka hetki avasi hän uunin oven ja heitti sisään järjettömät määrät polttoaineita. – Jo riittää! huusi Jacques. Mutta toinen ei ollut ymmärtävinään, syysi vaan lapiollisen toisensa perästä. Ja kun kuljettaja vihdoin puristi häntä käsipuolesta, niin käännähti hän päin vihoissaan, saaden syytä riitaan, jota oli hakenut, ja huusi yhä nousevassa humalassa: – Elä nykäse, eli eroat minusta!... minua huvittaa ajaa laukalla! Juna kulki nyt nopeinta vauhtiaan sitä alamäkeä, joka ulottuu Bolbecista Mottewilleen. Sen oli mentävä yhtä myötäänsä Pariisiin eikä seisotuttava muualla kuin välttämättömissä vesipaikoissa. Tuo mahdoton möhkäle, kahdeksantoista pitkää vaunua, ääriään myöten ahdettuna ihmisillä, kiiti läpi mustanmaaseudun pitäen lakkaamatonta jyminätä. Miehet siellä sisällä, joita näin vietiin ammuttaviksi, loilottivat kohti kurkkuaan, niin kovasti, että heidän huutonsa voitti pyörien kolinan. Jacques potkasi uunin oven kiinni ja koettaen pysyä rauhallisena virkkoi hän lämmittäjälle: – Tulta on liiaksi... Menkää levolle jos olette juovuksissa. Samassa silmänräpäyksessä nakkasi Pecqueuex sen taas auki ja kiiruhti heittämään uutta hiiltä sisään, niinkuin olisi ollut hänellä aikomus ajaa lentoon koko kone. Tämä oli selvää kapinoimista, käskyjen tahallista tottelemattomuutta. Ja kun Jacques kumartui sulkemaan tuhka-seulaa vähentääkseen edes vetoa, tarttui lämmittäjä häntä vyötäisiin, ja koetti äkkinäisellä sysähdyksellä saada hänet survastuksi alas koneesta. – Konna! Vai tätä sinä tahdonkin!.. Saadaksesi sanoa, että olen pudonnut..! Hän oli tarttunut kädellään kiinni tenderin laitaan, he luisuivat ulos molemmat ja kauhistuttava paininlyönti alkoi tuolla pienosella rautapeltisillalle, joka tärähteli hirvittävästi. Hampaitaan kiristäen ja sanaakaan virkkamatta ponnistivat he viimeisiä voimiaan saadakseen toinen toisensa ulos pienestä aukosta, jonka kulki ainoastaan hieno rautavitja. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehtävissä, ja hullautunut kone kiiti yhä kiljuen eteenpäin; suhkaistiin sivu Barentinin, ja juna puski Malaunayn tunnelin mustaan nieluun. Molemmat taistelijat kierivät nyt sylikkäin hiilisäiliössä, kolahtelivat päineen tenderin seiniin ja koettivat välttää tulemasta lähelle tulipunaista uunia, joka poltti heidän jalkojaan niin pian kuin ne ojentuivat sinnepäin. Jacques jo aikoi nousta ylös, sulkea höyryn, huutaa apua ja sillä tavalla vapautua tuosta hullusta miehestä, joka oli raivoutunut juopumuksesta ja mustasukkaisuudesta. Hän tunsi sitä paitse jo hengästyvänsä, oli pienempi kasvultaan, ja hänen voimansa alkoivat väsähtyä. Tehden viimeisen voiman ponnistuksensa ojensi hän kätensä koneen avainta kohti. Mutta toinen keksi sen heti, asettui tanakkaan asentoon, sai vyötäisistä kiinni vastustajansa ja nosti hänet ilmaan kuin lapsen. – Ah! sinä tahdot seisottaa!.. Ah! sinä olet ottanut minulta vaimoni .. mene, mene, saat mennä! Kone pyöri pyörimistään, juna syöksi sähisten ulos tunnelista ja jatkoi matkaansa pitkin aution synkkiä kenttiä. Malaunayn aseman ohitse pyyhäisttiin tuulenpuuskana eikä ulkona seisova asemapäällikkö edes ehtinyt näkemään noita kahta henkensä puolesta taistelevaa miestä, joita tuo hirviö kuletti selässään näkymättömiin. Mutta kooten viimeiset voimansa karkasi lämmittäjä vielä kerran isäntänsä kimppuun. Tuntien onton ilman jalkainsa alla ja nähden häviönsä tulleen kouristihe putoava pitelevän kaulaan niin kovasti, että veti hänet mukanaan. Kuului kaksi kauhistuttavaa huutoa, jotka sekautuivat toisiinsa ja hävisivät samassa. He putosivat yhdessä, sortuivat pyöriin, katkesivat keskeltä kahtia ja jäivät sylikkäin radalle kauheaan syleilykseen, nuo, jotka niin kauvan olivat eläneet veljinä ja toverina. Heidät löydettiin päättöminä, jalattomina, kahtena muodottomana verisenä runkona, jotka vielä puristivat toisiaan niin kuin kuristaakseen. Vapaana johtajistaan mennä raivosi kone aina vaan ja aina vaan. Se sai antaa valtaa nuoruutensa hullulle voimalle niinkuin suitseton varsa, joka on päässyt hoitajansa käsistä ja laukkaa kenttä pitkin. Pannu oli vettä täynnä ja uuni hiiliä jo ensimmäisen puolentunnin kuluessa nousi höyry hurjalla nopeudella ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Konduktööri oli varmaankin nukahtanut uuvuksissaan. Sotamiehet, jotka yhä enemmän päihtyivät vaunujensa kuumuudesta, ihastuivat yhtäkkiä kiihtyneestä kuluesta ja alkoivat laulaa yhä äänekkäämmin. Marommen aseman ohi mentiin myrskypilvenä Ei kuulunut enää vihellyksiä lähetessä asemia ja vekselipaikkoja. Suunta oli maan suoraan eteenpäin ja juna kuin äänetön peto, joka maha matalana ja eteenpäin ojennettuna ajaa otustaan takaa. Vihdoin huomattiin vaara asemilla. Kaikki sähkökoneet alkoivat soida pitkin koko rataa, kaikki sydämmet sykkivät pelosta ja kauhistuksesta, kun levisi uutinen tuosta kummitusjunasta, joka oli nähty Rouenissa ja Saltewillessä, jota ei saatu seisahtumaan, ja joka ilmaannuttuaan hävisi yhtä pian yön helmaan, jonnekin tietämättömään kaukaisuuteen. Mitä huolivat vaunuissa olijat siitä, jos kone lopulta heidät murskaksi musertaisi. Veihän se heidät kuitenkin kuolemata kohti! Ja ilman johtajaa, keskellä yöllistä pimeyttä, kuulematonna ja näkemätönnä petona, karkasi juna määrättömille perille, ladattuna kanuunanruoalla, noilla sotamiehillä, jotka olivat puolihulluina väsymyksestä, jotka olivat päissään ja jotka lauloivat. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=217844&conversationId=4&action=entryPage ''Päivälehti'' 21.6.1890]. [[Luokka:Émile Zola]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2692 6032 2006-09-24T15:27:46Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Wikipedia}} '''Émile Zola''' (1840–1902) == Kaunokirjallisuus == * ''[[Hullautunut juna]]'' * ''[[Kohtia teoksesta ”Työ”]]'' * ''L'attaque du Moulin'' -novellin suomennokset ** ''[[Rynnäkkö myllyä vastaan]]'' ** ''[[Taistelu myllyn luona]]'' * ''[[Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä]]'' (''Les quatre journées de Jean Gourdon'') * ''Le chômage'' -novellin suomennokset ** ''[[Työnlakkautus]]'' ** ''[[Työtönnä]]'' == Katso myös == * Leino, Kasimir: ''[[Emile Zola täyttänyt 50 vuotta]]'' [[Luokka:Émile Zola]] [[de:Émile Zola]] [[en:Author:Émile Zola]] [[fr:Émile Zola]] 2693 4874 2006-08-23T14:02:03Z Nysalor 5 [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat|Zola, Émile]] 2694 4875 2006-08-24T16:01:30Z Nysalor 5 Työtönnä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Työtönnä |alaotsikko= |tekijä=Émile Zola |huomiot= }} == I == Työläisten aamulla saapuessa verstaalle, on se pimeä ja kylmä, kuin kuollut. Huoneen takalistolla ovat koneet hiljaa laihoine käsivarsineen, liikkumattomine rattaineen. Se tekee tuskallisimman vaikutuksen, koneiden ratina ja jytinä kun muulloin pitää kaikki vireillä aivan kuin valtimo alati hyörivää jättisydäntä. Isäntä tulee konttorihuoneustostaan. – Lapset – sanoo hän surullisena – tänään ei ole mitään työtä. Ei saavu lainkaan tilauksia ja ennen tehdyt peruutetaan – saan itse pitää hyvinäni kaikki tavarat. Tämä joulukuu, johon tavallisesti pannaan niin paljo painoa, joka muina vuosina on niin kiihkeä työkausi – uhkaa nyt kaikkein vankimpiakin liikkeitä perikadolla. Minun täytyy lopettaa työt. Ja kun hän näkee, miten työläiset luovat hätäisiä katseita toisiinsa, tuskaisina, miten palata kotiin nälkäisinä ja tähän aikaan päivästä, jatkaa hän hiljaa: – Minä en ole itsekäs – en, totisesti en. Mutta minun asemani ei ole vähemmän epätoivoinen kuin teidän. Vähemmässä kuin kahdeksassa päivässä olen minä menettänyt viisikymmentä tuhatta frangia. Lakkautan työt tänään sen vuoksi, jotten vaipuisi suuremman velkataakan alle. Huomaatte, että puhun teille kuin ystävä, en salaa teiltä mitään. Jo huomenna kukaties saapuu ryöstövouti tervehtimään minua. Me emme voi vähimmässäkään määrässä nuhdella toisiamme – eikö totta? – Olemmehan taistelleet viimeiseen asti. Olisin kernaasti auttanut teitä voittamaan ensimäiset työläät hetket, vaan minä en saata, en voi antaa teille mitään. Sen jälkeen ojentaa hän heille kätensä. Työläiset puristavat sitä vaieten. Ja he jäävät paikalleen hetkiseksi, nyrkkiin puserretuin käsin ja tarkastellen työkalujaan. Edellisenä aamuna kitisivät viilat jo päivänkoitteessa vasarain tahdissa, ja nyt näyttää kaikki kuin pois puhalletulta, vararikon helmaan syöstyltä. Parilla- kolmellakymmenellä perheellä ei ole mitään syötävää lähimpinä viikkoina. Joillakuilla naisilla on kyyneleet silmissä. Miehet haluavat esiintyä lujaluontoisempina. He koettavat uskotella olevansa miehuullisia, samalla kun puhelevat toisilleen, ettei suurkaupungissa tarvitse kenenkään kuolla nälkään. Isännän jätettyä heidät aivan kuin musertuneena kentiesi vielä suuremman onnettomuuden johdosta kuin mitä hän oli myöntänyt, vetäytyivät he hiljalleen ulkoovelle. Tuntuu aivan kuin he olisivat tukehtua tuossa salissa. Heidän rintojaan ahdistaa raskas paino, heitä värisyttää, juuri kuin olisivat tulleet ruumishuoneesta. Ja vainajana on työ, on tuo suuri mykkä kone, jonka luuranko tuijottaa kauhua herättävänä pimeästä nurkastaan. == II == Työläinen kuljeskelee pitkin katuja ja toreja. Jo kahdeksan päivää on hän raahustanut ympäriinsä saamatta työtä. Hän on kulkenut ovesta ovelle, käsiään, käsivarsiaan on hän tarjonnut mihin työhön tahansa, jopa kaikkein vastenmielisimpään, vaivaloisimpaan, vaarallisimpaankin. Mutta kaikki ovet ovat suljetut häneltä. Sitte on hän tarjoutunut tekemään työtä puolesta palkasta. Vaan ovet eivät sittenkään ole auenneet hänelle. Vaikka hän tekisi työtä palkatta, ei häntä sittenkään otettaisi työhän. Liikemaailmassa vallitsee yleinen työnseisaus, pula, joka kaikaa kuin kuolinkello pieniin ullakkokamareihin. Paniikki on vallannut kaikki liikkeet, ja rahat, nuo viheliäiset rahat, ovat kätkeytyneet. Kahdeksan päivän kuluttua on kaikki toivo kadonnut Työläinen on tehnyt viimeisen kokeensa ja palaa nyt verkkaan raihnaisena ja väsyneenä. Sade valuu virtana, on ilta, ja suurkaupunki on surkean näköinen loassa. Hän astelee tietään panematta merkille sadetta, ajattelematta mitään muuta kuin nälkää, pysähtyen silloin tällöin, jottei ehtisi kotiin liian varhain. Hän nojautuu virran rantasuojustinta vastaan. Tukahutetulla kohinalla virtaavat kuohuisat laineet hänen ohitsensa, viskellen valkeata vaahtoaan ja murtuen siltapylväisiin. Hän kumartuu yhä pitemmälle eteenpäin, vesijoukot vyöryvät hänen ohitseen, ja hänen korvissaan sohisee syvyyden kiihkeät houkutukset. Mutta hän puhelee itselleen, että se olisi heikkoutta, ja lähtee edelleen. Sade on tauonnut. Kaasuvalo välkehtii näytetavaroilla jalokivikauppiaan ikkunalla. Jos hän rikkoisi lasin, hankkisi hän yhdellä kädenliikkeellä leipää vuosikausiksi. Ravintolassa sytytetään lamput, ja musliiniuutimien takana näkee hän ihmisiä, jotka aterioivat. Hän kiiruhtaa askeleitaan kohti etukaupunkia. Aamulla, vaimon ja lapsen itkiessä oli hän luvannut illalla tuoda leipää. Hän ei uskalla mennä sanomaan heille, että hän ei ole pitänyt sanaansa, ennenkuin tulee pimeä. Kulkiessaan mietti hän itsekseen, miten hän on käyttäytyvä, mitä sanova, jotta he säilyttäisivät malttinsa. He tuskin enää jaksavat nähdä nälkää. Itse hän kyllä voisi koettaa, vaan vaimo ja lapsukainen ovat liian heikkoja. Silmänräpäyksen ajan on hän aikeissa ruveta kerjäämään Mutta kun joku herrasmies tai rouvashenkilö menee hänen ohitseen ja hän mielii ojentaa kätensä, jäykistyy hänen käsivartensa, eikä hän saa sitä paikaltaan liikkumaan. Hän jää kiinikasvaneena seisomaan katukäytävälle, ja siivot ihmiset uskovat, että hän on päihtynyt, kun he luovat silmänsä hänen surkastuneisiin, nälän vääristämiin kasvoihinsa. == III == Työläisen vaimo on mennyt alas ja asettunut portin ääreen, pienokaisen on hän jättänyt ylös ullakkokamariin nukkumaan. Hän on laiha nainen, puettuna karttuunihameeseen. Häntä puistattaa kadun kylmä tuuli. Asunnossa ei ole enään mitään, kaikki on lipunut panttilainastoon. Kahdeksan päivää on riittänyt huoneen tyhjentämiseen. Edellisenä iltana oli hän myynyt viimeset täytteet patjastaan nurkkakauppiaalle, nyt on enää jälellä päällys. Hän on ripustanut sen akkunan eteen vetoa vastaan, sillä pienokainen yskii lakkaamatta. Puhumatta mitään miehelleen, on hänkin käynyt ulkosalla tekemässä kokeita. Mutta työtön aika painaa naisia vielä enemmän kuin miehiä. Samassa huonekunnassa asuu useita sellaisia onnettomia, ja öisin kuulee heidän äänekästä nyyhkytystään. Erään heistä on hän nähnyt seisoskelevan kadun kulmassa, yksi on kuollut, yksi kadonnut jäljettömiin. Hänellä on onneksi kunnon mies, joka ei ryyppää. Heillä olisi ollut hyvä toimeentulo, ellei työttömyys olisi tehnyt kaikkea tyhjäksi. Heidän luottonsa on lopussa, he ovat velassa leipurille, maustekauppiaalle ja vihannesten myyjälle. He tuskin uskaltavat enää astua näiden puotien ohi. – Iltapäivällä oli hän mennyt sisarensa luokse lainaamaan kahtakymmentä penniä, mutta siellä oli niinikään vallinnut sellainen kurjuus, että he olivat purskahtaneet itkuun saamatta sanaakaan suustaan, ja he molemmat, sisarensa ja hän, olivat pitkään itkeneet yhdessä. Lähtiessään oli hän luvannut tulla takaisin tuomaan leipäkannikan, jos hänen miehensä vain toisi jotain tullessaan. Mies ei tule; alkaa sataa. Hän vetäytyy porttikäytävään, suuret vesipisarat putoilevat läiskyen hänen jalkoihinsa ja räiske kastelee hänen ohuen hameensa. Useat kerrat menee hän malttamattomana kadulle nähdäkseen, eikö miehensä jo ilmestyisi. Ja kun hän palaa takaisin, on hän likomärkä, hän hivelee käsillä hiuksiaan, kuivatakseen niitä. Häneen tarttuu uudelleen maltittomuus, häntä värisyttää ja hän vapisee kuin kuumeessa. Ihmiset vierivät hänen ohitseen kuin virta. Hän on niin pieni kuin mahdollista, jottei olisi heidän tiellään. Miehet tarkastelevat häntä tyystin, monta kertaa tuntee hän kuuman henkäyksen hipovan kaulaansa. Kaikki suurkaupungin arveluttavuus, lokainen katu vaunuineen, valoineen, näyttää mielivän käydä häneen käsiksi ja heittää hänet katuojaan. Hän on nälkäinen. Kadun poikitse astuu muuan leipuri. Vaimon mieleen juolahtaa lapsi, joka nukkuu siellä ylhäällä. Kun mies vihdoinkin tulee näkyviin, hiipien talon lähettyvillä kuin pahantekijä, syöksyy vaimo häntä vastaan, luoden häneen tuskaisen katseen. – No? – sammaltaa vaimo. Mies ei vastaa sanaakaan, antaa vain päänsä painua. Silloin astuu vaimo hänen edellään portaita kalpeana kuin ruumis. == IV == Tuolla ullakolla ei pienokainen nuku. Hän on herännyt, hän mietiskelee pienen kynttilänpätkän ääressä, joka pöydän kulmalta levittää surkeata valoaan huoneeseen. Mitä mietteitä syntyykään noiden seitsenvuotisten lastenkasvojen takana, joilla lepää täysikasvaneen naisen lakastuneet, vakavat piirteet? Hän istuu arkun kannella, jonka tarkoituksena myöskin on olla hänen vuoteenaan. Hänen paljaat jalkansa roikkuvat vavisten, hänen pienet nukkekätensä puristavat suonenvedontapaisesti riepuja, jotka verhoavat häntä, rintansa päällä. Hän tuntee povessaan palon, tulen, jonka hän mielisi sammuttaa. Hänellä ei ole koskaan ollut leikkikapineita. Hän ei voi käydä koulua, kun hänellä ei ole jalkineita. Hän muistaa, että äiti hänen pienenä ollessaan oli pitänyt tapana viedä hänet kävelylle. Mutta siitä on jo aikoja. Heidän täytyi muuttaa toiseen asuntoon, ja siitä pitäen on jäätävä tuuli tunkeutunut huoneeseen. Siitä ajasta alkaen ei hän enää ole tuntenut itseään onnelliseksi, hän on aina ollut nälkäinen. Ja hän ei pääse lainkaan tolkulle, hän ei käsitä mitään. Onko sitte koko maailma nälkäinen? Ja hän on kuitenkin ponnistellut kaikin voimin tottuakseen siihen, vaan onnistumatta. Hän luulee, että hän on vielä liian pieni, että hänen täytyisi olla suuri ymmärtääkseen sitä. Hänen äitinsä varmaankin ymmärtää kaiken sen, minkä hän salaa lapseltaan. Jos hän rohkenisi, niin hän kysyisi, ken näin saattaa lapsia maailmaan nälkää näkemään? Ja sitte, miksikä on heillä niin kolkkoa täällä kotona. Hän tarkastelee akkunaa, jossa patjanpäällys heiluu edestakaisin, paljaita seiniä, risaisia huonekaluja, ja kaikkea tuota ullakkoviheliäisyyttä, johon epätoivo on painanut kyntensä jäljet. Lapsellisena uskoo hän, että hän on vain nähnyt unta lämpimästä huoneesta kiiltävin esinein, hän sulkee silmänsä, nähdäkseen ne jälleen, ja hänen ohuitten silmäluomiensa välissä muuttuu kynttilänpätkän häälyvä valo kirkkaaksi kultaiseksi loisteeksi, jota kohti häntä haluttaisi käydä. Mutta tuuli vinkuu, ikkunasta henkii kylmyys sisään, ja hän saa yskäkohtauksen. Hänen silmänsä täyttyvät viljavista kyyneleistä. Ennen vanhaan hän pelkäsi jäätyään yksin, mutta nyt, merkillistä kyllä, ei se haittaa häntä vähääkään. Kun ei illalla ole syöty mitään, uskoo hän, että äiti on mennyt hakemaan ruokaa. Tämä ajatus lohduttaa häntä. Hän on leikkaava leivän aivan pieniksi palasiksi ja syövä vitkaan, palasen toisensa jälkeen, leikkien niiden kera. Äiti palaa takaisin, isä sulkee oven tämän jälkeen. Lapsi luo kummastuneen katseensa heidän tyhjiin käsiinsä. Ja kun kukaan ei sano sanaakaan, sanoo hän muutaman hetken kuluttua melkein laulavalla äänellä: – Minun on nälkä – minun on nälkä. – Isä puristaa pimeässä nurkassa nyrkillä otsaansa, hän ei liiku paikaltaan, kiihkeä nyyhkytys vavahuttelee äänettömästi hänen olkapäitään. Äiti tyreyttää kyyneleensä ja asettaa lapsen uudelleen nukkumaan. Hän peittää pienokaisen kaikilla rievuilla, joita vain saa käsiinsä. – Ole rohkea, ja nuku! – sanoo hän. Mutta lapsi, jonka hampaat kalisevat kylmästä ja joka tuntee tulen rinnassaan voimakkaampana kuin milloinkaan ennen, kadottaa yhtäkkiä kaiken mielenlujuutensa. Hän kiertää käsivartensa äidin kaulan ympärille ja kysyy hiljaa: – Sanos, äiti, miksikä me sitte olemme nälissämme? '''Lähde:''' ''Punanen Pohjola'' 1909–1911. Pohjolan työväen joulujulkaisu. [[Luokka:Émile Zola]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2695 4880 2006-08-25T15:37:23Z Nysalor 5 Taistelu myllyn luona {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Taistelu myllyn luona |alaotsikko= |tekijä=Émile Zola |huomiot= }} == I. == Ukko Merlier’n myllyllä elettiin suurellisesti tuona kauniina kesä-iltana. Kartanolle oli asetettu yhteen jonoon kolme pöytää, jotka odottivat vieraita. Koko seutu tiesi, että Merlier’n tytär Françoise sinä päivänä piti kihlattaman Dominiquen kanssa. Dominique oli poika, jota sanottiin laiskaksi, mutta jota naiset kolmen peninkulman laajalta katselivat lempein silmin, niin oli hän hyvännäköinen. Ukko Merlier’n mylly oli oikein hupaisella paikalla. Se oli keskellä Rocreusea, juuri siinä, missä valtamaantie tekee mutkan. Kylässä on ainoastaan yksi katu, kaksi huoneriviä, yksi tien kumpaisellakin puolella; mutta siinä missä tie polveutuu, laajenevat niityt; suuret puut, joita kasvaa Morelles-virran äyräillä, antavat notkolle oivallisen varjon. Koko Lothringissa ei löydy ihanampaa seutua. Oikealla ja vasemmalla kohoaa tiheitä metsiä, ikivanhoine puineen, pitkin tasaisesti viettäviä mäen rinteitä, ja antavat näköpiirille viheriän kehyksen. Etelässä avautuu tuo ihmeellisen hedelmällinen tasanko, jossa on äärettömiin asti viheriöitsevillä pensas-aitauksilla toisistaan erotettuja peltoja. Mutta Rocreusen paras sulo on se viileys, joka vallitsee tuossa varjoisessa pikku sopessa kuumimpinakin heinä- ja elokuun päivinä. Morelle tulee Gagnyn metsistä ja tuntuu kuin olisi se saanut raittiin viileytensä niistä lehtijoukoista, joiden alatse se on useampia penikulmia kulkenut; se tuo mukanaan metsien huminan ja niiden kylmän ja juhlallisen varjon. Ja siellä on muutakin virkistävää: kaikenlaista juoksevaa vettä lorisee puitten alla; joka askeleella pulppuaa lähde esiin; kun seuraa noita kapeita polkuja, näyttää kuin tunkeutuisi maan-alaisia järviä ylös sammaleen seasta, kuin käyttäisivät ne pienintäkin koloa puitten juurella ja kivien välissä, laajentaakseen kristallikirkkaiksi vesipeileiksi. Nämä purot kuiskuttelevat niin kuuluvasti, niin monilukuisena köörinä, että ne hämmentävät punatulkkujen kyherryksen. Luulisi olevansa loihditussa puistossa, jossa keinotekoiset kosket kaikkialla lorisevat. Niityt siellä alhaalla ovat kosteita. Jättiläiskastanjat luovat tummia varjoja. Niittyjen laidassa muodostavat pitkät, humisevat poppelirivit tiheän seinän. Kaksi käytävää, suurine vaahterineen, vie kentän poikki ylös muinaiseen Gagnyn linnaan, joka nyt on rauniona. Tässä alatikosteassa maa-alassa kasvaa tavattoman korkeata ruohoa. Se on ikäänkuin jonkunlainen, syvällä kahden metsäisen harjun välissä oleva penger, jonka nurmikkona ovat niityt ja jossa kukkasarkoja reunustaa jättiläispuut. Kun aurinko puolenpäivän aikaan paistaa kohtisuoraan, harventuvat varjot ja auringon paahtama ruoho nukkuu kuumuuteen, samalla kun väriseväin puunlatvain alla vallitsee raitis viileys. Ja siellä eläytti ukko Merlier’n mylly kolkutuksillaan osan tuota rehevätä kasvullisuutta. Muurisavesta ja laudoista tehty rakennus näytti olevan vanha kuin taivas. Sitä kasteli puoleksi Morelle, joka tällä kohtaa laajenee läpikuultavaksi vesialtaaksi. Siinä oli toe, ja vesi syöksyi muutaman meetterin korkeudelta myllyn pyörään, joka ritisi ja ratisi kääntyessään; sen ääni oli aivan kuin vanhan uskollisen palvelijan henkeä ahdistava yskä. Kun neuvottiin isä Merlier’tä hankkimaan itselleen uutta myllynpyörää, ravisti hän päätään ja sanoi, että uusi pyörä on laiskempi ja tekee huonompaa työtä; ja hän paikkasi vanhaa kaikella mitä käsiinsä sai, tynnyrin kimmillä, ruostuneella romuraudalla, sinkillä ja lyijyllä. Pyörä näytti siten vaan eloisammalta eriskummallisella muodollaan, jota ruoho- ja sammalköynnökset kaunistivat. Kun vesi sitä piiskasi hopeasuihkullaan, oli se aivan helmien peitossa; vanhan, kummallisen rämän nähtiin pyörivän koristettuna säteilevillä helminauhoilla. Se osa myllystä, joka siten oli Morellen kasteltavana, oli ikivanhan, muinais-aikaisen arkin näköinen, joka oli joutunut karille siinä. Suurin osa asuinhuoneuksesta oli rakennettu paaluille. Vesi tunkeutui sisään lattian alle; siellä löytyi reikiä, jotka koko seutu tunsi ankeriaista ja suunnattoman suurista ravuista, joita sieltä saatiin. Kosken alapuolella oli vesi peilikirkasta, ja kun ei pyörä sitä hämmentänyt vaahdollaan, nähtiin suuria kaloja laumoittain hiljakseen uivan eteenpäin kuin sotalaivasto. Rappeutuneet portaat johtivat alas virtaan erään paalun vierestä, johon oli vene vitjoilla kiinnitettynä. Pyörän yläpuolella oli puinen kalteri. Ikkunoita oli säännöttömästi siellä täällä. Ristiin rastiin oli nurkkia, pieniä muurattuja kohtia, lisärakennuksia, parruja ja kattoja, niin että mylly näytti vanhalta hävinneeltä linnalta. Mutta muratit olivat kasvaneet esiin, ja kaikenlaiset köynnöskasvit käyttivät suurimmat raot. Vallasnaiset, jotka ohi kulkiessaan osuivat näkemään ukko Merlier’n myllyn, piirsivät sen muistikirjaansa. Tien puolelta oli rakennus paremmin säilynyt. Sieltä kävi kivinen portikko pihalle, jonka oikealla ja vasemmalla sivulla liiteri ja talli olivat. Kaivon luona oli äärettämän suuri jalava, joka peitti varjollaan puolen pihaa. Perällä näkyi asuinrakennus, jossa oli neljä ikkunaa ja niiden yläpuolella kyyhkyislakka. Ukko Merlier’n ainoa ylpeys oli rappauttaa tämä talonsa etunäkö joka kymmenes vuosi. Se oli nykyään valkoiseksi maalattu, ja se huikaisi kylästä katsojaa, kun aurinko paistoi siihen keskellä päivää. Ukko Merlier oli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut Rocreusen määrinä<ref>Määri on ranskalainen virkamies, joka vastaa jotenkin meidän pormestaria. Suom. muist.</ref>. Häntä kunnioitettiin sen omaisuuden tähden, jonka hän oli osannut koota. Arveltiin hänellä olevan lähemmä kahdeksankymmentä tuhatta, säästettynä penni penniltä. Kun hän oli mennyt naimisiin Madeleine Guillardin kanssa, jolla oli mylly myötäjäisinä, oli hänellä tuskin ollut muuta kuin terveet kädet. Mutta Madeleine ei koskaan katunut valintaansa, niin hyvästi oli Merlier hoitanut asiat. Nyt oli hänen vaimonsa kuollut ja hän oli tyttärensä Françoisen kanssa kahden. Hän olisi ihan varmaan voinut huoata ja antaa myllynpyörän levätä ja sammaloitua kokonaan, mutta hänen olisi ollut kovin ikävä ja talo olisi tuntunut hänestä autiolta. Hän teki sen vuoksi yhä työtä, huvikseen. Ukko Merlier oli tähän aikaan roteva ukko, pitkäkasvoinen ja totisen näköinen, eikä koskaan nauranut, mutta oli kuitenkin oikeastaan ilomielinen. Määriksi oli hänet valittu hänen rahojensa tähden ja myös senvuoksi, että hän osasi olla niin arvokkaan näköinen avioliittoa vahvistaessaan.<ref>Ranskassa tehdään avioliitot laillisiksi määrin edessä. Suom. muist.</ref> Françoise Merlier oli vast’ikään täyttänyt kahdeksantoista. Häntä ei pidetty minään seudun kaunottarena, sillä hän oli heiveräkasvuinen. Viidentoista vanhaan asti oli hän ollut melkein ruma. Rocreusen kylässä ei voitu käsittää, kuinka Merlier’n pariskunnan tytär, jonka vanhemmat olivat molemmat niin tuoreet ja rehevät, näytti niin hennolta ja kuihtuvalta. Mutta viidentoista vanhana tulivat hänen kasvonsa sievimmiksi mitä nähdä voi, vaikka hänen ruumiinsa yhä pysyi hoikkana. Hänellä oli mustat silmät, mutta samalla oli hänen ihonsa ihan valkea ja punainen, suu oli aina hymyssä, kuopat poskissa, avonainen otsa, jonka ympärillä näytti olevan alituinen auringonsädekehä. Vaikka hentoa tekoa senseutulaiseksi, ei hän kuitenkaan ollut laiha, kaukana siitä; hänestä kyllä näkyi, ett’ei hän ollut luotu kantamaan jauhosäkkejä, mutta hänestä tuli aikaa myöten hyvin täyteläinen, ja lopuksi oli hän kyllä tuleva pyöreäksi ja pulleaksi kuin kirkkoenkeli. Hänen isänsä ainainen vaitiolo oli tehnyt hänet pikkuvanhaksi. Ollakseen muille mieliksi hän aina nauroi. Pohjaltaan oli hän vakavaluontoinen. Luonnollisesti liehakoivat kaikki ihmiset hänen ympärillään, enemmän hänen rahojensa kuin hänen ulkonäkönsä vuoksi. Ja hän oli vihdoin valinnut niin, että se suututti koko paikkakuntaa. Morelle-virran toisella puolen asui nuori mies, jonka nimi oli Dominique Penquer. Hän ei ollut kotoisin Rocreusesta. Kymmenen vuotta sitten oli hän tullut Belgiasta perimään enoansa, jolla oli ollut pieni talo Gagnyn metsän rinteessä, aivan vastapäätä myllyä, ainoastaan muutaman pyssynkannon päässä siitä. Hän tuli myömään taloa, hän sanoi, palatakseen sitten kotiansa. Mutta hän näytti ihastuneen seutuun, sillä hän ei lähtenyt paikasta pois. Hänen nähtiin viljelevän peltoliuskaansa ja korjaavan siitä hiukan kasvuksia, joilla hän eleskeli. Hän kalasti ja metsästi; useita kertoja olivat metsänvartijat vähällä ottaa hänet kiinni ja nostaa kanteen häntä vastaan. Tämä vapaa elämä saattoi lopuksi hänet huonoon maineesen, sillä talonpojat eivät voineet oikein käsittää, millä hän tuli aikaan. Hämäriä huhuja liikkui että hän olisi salametsästäjä. Laiska oli hän kaikissa tapauksissa, sillä usein tavattiin hän makaavan nurmella, aikoina, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä työtä. Tölli, jossa hän asui, metsän äärimmäisten puitten suojassa, ei ollut sekään juuri rehellisen miehen asunnon näköinen. Akat eivät olisi ollenkaan hämmästyneet, jos hän olisi ollut liitossa susien kanssa tuolla Gagnyn linnan raunioilla. Nuoret tytöt uskalsivat kuitenkin joskus puolustaa häntä, sillä hän oli erittäin pulskan näköinen, tuo salaperäinen, solakkavartaloinen mies; hän oli pitkä kuin poppeli, sekä valkea-ihoinen, hänellä oli vaalea tukka ja parta, joka kimalteli kuin kulta auringon valossa. Ja eräänä kauniina päivänä selitti Françoise ukko Merlier’lle, että hän rakasti Dominiquea ja ett’ei hän koskaan suostu menemään naimisiin kenenkään muun kanssa. Voitte ajatella, mikä kolaus se oli isä Merlier’lle Tapansa mukaan ei hän sanonut mitään. Hän oli totinen niinkuin aina, mutta sisällinen ilo ei enää loistanut hänen silmistään. Viikon aikaa oli väli kireä. Françoisekin oli oikein totinen. Ukko Merlier ei voinut käsittää, kuinka tuo kirottu sala-ampuja oli voinut saada hänen tyttärensä pään pyörälle. Dominique ei ollut koskaan käynyt myllyllä. Mylläripä rupesi vahtimaan ja näki armastelijan makaavan ruohikossa, Morellen toisella puolen, ja olevan nukkuvinaan. Françoise voi nähdä hänet kammarinsa ikkunasta. Asia oli selvä: he olivat rakastuneet toisiinsa luodessaan helliä silmäyksiä toisilleen myllynpyörän päällitse. Kahdeksan päivää kului. Françoise tuli yhä totisemmaksi ja totisemmaksi. Ukko Merlier ei vieläkään puhunut mitään. Eräänä iltana toi hän aivan odottamatta Dominiquen muassaan kotiin. Françoise oli juuri pöytää kattamassa. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, hän asetti vaan yhden lautasen lisäksi pöydälle, mutta poskiin tuli jälleen takaisin nuo pienet kuopat ja hymyily myöskin palasi. Aamulla oli ukko Merlier lähtenyt etsimään Dominiquea hänen töllistään metsän rinteessä. Siellä olivat molemmat miehet keskustelleet kokonaista kolme tuntia suljettujen ovien ja ikkunain takana. Milloinkaan ei ole kukaan saanut tietää, mitä heillä oli toisilleen sanottavaa. Se on vaan varma, että ukko Merlier kutsui Dominiquea pojakseen jo silloin kuin he lähtivät sieltä. Ukko oli varmaankin huomannut että poika, jota hän oli mennyt tapaamaan, tuo laiskuri, joka makaili nurmella saadakseen tyttöjen päät pyörälle, oli kunnon poika. Koko Rocreusen kylässä tulivat kielet liikkeesen. Naiset seisoivat porttikäytävissä ja kertoivat yhä uudelleen, kuinka hupsu ukko Merlier oli, kun siten otti luokseen tuollaisen kuhjuksen. Hän antoi heidän puhua mitä tahtoivat. Ehkä muisti hän omaa naimistansa. Hänelläkään ei ollut penniäkään mennessään naimisiin Madeleinen kanssa myllyineen, mutta se ei ollut estänyt hänestä tulemasta hyvää miestä. Muutoin tekikin Dominique pikaisen lopun juoruista, ryhtymällä työhön, ja vielä sellaisella vauhdilla, että koko seutu hämmästyi. Myllyrenki oli juuri astunut sotapalvelukseen, eikä Dominique mitenkään suostunut, että joku toinen olisi hänen sijaansa pestattu. Hän kantoi säkkiä, kyyditsi kärryjä, taisteli vanhan pyörän kanssa, kun se juonitteli eikä tahtonut paikastaan hievahtaa, ja kaiken sen teki hän sellaisella innolla, että ihmiset tulivat häntä katsomaan, huvikseen. Ukko Merlier nauroi itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että oli huomannut minkä arvoinen tuo poika oli. Ei mikään saa nuoria ihmisiä niin ponnistelemaan kuin rakkaus. Kovasta työstä huolimatta ihailivat Françoise ja Dominique toisiaan. He tuskin puhuivat mitään, mutta he katselivat toisiaan lempeästi hymyillen. Vielä ei ukko Merlier maininnut sanaakaan naimisesta, ja molemmat nuoret kunnioittivat tätä vaiti-oloa, odottaen että vanhus ilmoittaisi tahtonsa. Viimeinkin eräänä päivänä, heinäkuun keskipaikoilla, oli hän antanut asettaa kolme pöytää pihalle, suuren jalavan alle, ja kutsunut ystävänsä Rocreusestä tulemaan ja juomaan lasin hänen kanssaan. Kun kartano oli täynnä väkeä ja kaikki olivat tarttuneet laseihinsa, kohotti ukko Merlier lasinsa korkealle ja sanoi: ”Olen kutsunut teidät, saadakseni ilmoittaa, että Françoise menee naimisiin tuon pojan kanssa pyhän Ludvigin päivänä.” Syntyipä melu ja lasien kilinä. Kaikki ihmiset nauroivat. Mutta ukko Merlier korotti äänensä vielä kerran ja sanoi: ”Dominique, suutele morsiantasi. Se kuuluu asiaan.” Ja he suutelivat toisiaan aivan punaisina kasvoiltaan, samalla kun läsnäolevat vieraat nauroivat vielä kovemmin. Oli erittäin juhlallista. Juotiin pienestä tynnyristä. Myöhemmin illalla, kun ainoastaan läheisimmät ystävät olivat jäljellä, keskusteltiin tyynemmin. Yö oli tullut, tähtikirkas, hyvin valoisa yö. Dominique ja Françoise istuivat vierekkäin penkillä, eivätkä puhuneet mitään. Muuan vanha talonpoika puhui sodasta, jonka keisari oli julistanut Preussille. Kylän kaikki nuoret miehet olivat jo lähteneet. Vielä edellisenä iltana oli sotajoukkoja kulkenut ohitse. Siitä tulee ankara ottelu. ”Pyh!” sanoi ukko Merlier onnellisen miehen itsekkäisyydellä. ”Dominique on ulkomaalainen, hänen ei tarvitse lähteä. Ja jos preussiläiset tulevat, on hän täällä kotona vaimoansa puolustamassa.” Ajatusta, että preussiläiset voivat tulla, pidettiin sukkelana leikkinä. Heille annetaan hyvä selkä sauna, ja siunaaman ajassa! ”Minä olen jo nähnyt ne, minä olen jo nähnyt ne”, kertoi vanha talonpoika synkästi. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kilistettiin vielä kerran. Françoise ja Dominique eivät olleet kuulleet mitään; he olivat hiljaa tarttuneet toistensa käsiin penkin takana, niin ett’ei kukaan huomannut, ja tämä teki heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi, että he istuivat siinä aivan hiljaa ja katselivat pimeään. Kuinka lauhkea ja ihana yö! Kylä molemmin puolin valkoista maantietä uinaili, tyynesti kuin lapsi. Ei kuulunut muuta kuin jonkun ennen aikojaan heränneen kukon laulu silloin tällöin. Läheisistä, suurista metsistä virtaili lempeitä tuulahduksia, jotka vierivät yli kattojen, kuni lempeät hyväilyt. Niityt tummine varjoineen näyttivät niin salaperäisiltä ja totisen majesteetillisilta, samalla kuin pimeässä lorisevat lähteet ja purot olivat ikäänkuin nukkuvan seudun raitis ja tasainen huokuminen. Myllyn nukkuva pyörä näytti väliin uneksivan, aivan kuin vanhat talonvahdit, jotka haukkuvat unissaan; se vinkui, se puheli itsekseen Morellen keinuttamana, jonka leveä putous piti sointuvaa ja kestävää ääntä kuin urkujentorvi. Milloinkaan ei ollut syvempi rauha vallinnut onnellisemmassa maailman sopessa. == II. == Määrälleen kuukausi sen jälkeen, illalla ennen pyhän Ludvigin juhlaa, oli Rocreuse kokonaan pelon ja kauhistuksen vallassa. Preussiläiset olivat voittaneet keisarin ja lähenivät nopeasti kylää. Jo viikon ajan olivat maantietä kulkevat ihmiset ennustaneet preussiläisten tuloa: ”He ovat Lormièressa – he ovat Novelles’ssa”; ja kun Rocreusessa kuultiin heidän niin nopeaan lähestyvän, luultiin joka aamu heidän astuvan esiin Gagnyn metsästä. Mutta he eivät tulleet, ja se vaikutti vielä enemmän levottomuutta. Aivan varmaan ryntäävät he kylään yöllä ja tappavat kaikki sen asukkaat. Edellisenä yönä, vähää ennen päivän nousua oltiin kylässä levottomia. Asukkaat olivat heränneet kuullessaan mies-askelten kovan jyminän maantieltä. Naiset laskeutuivat jo polvilleen ja tekivät ristinmerkin; mutta kun raotettiin varovasti ikkunan luukkuja, tunnettiin tutut punaiset housut. Se olikin eräs ranskalainen komppania. Kapteeni oli heti kysynyt määriä ja jäänyt myllylle, keskusteltuaan ukko Merlier’n kanssa. Aurinko nousi kirkkaana sinä päivänä. Puolenpäivän aikaan oli tuleva lämmin. Kirkas valo väreili yli metsän, mutta niityille nousi valkeata sumua. Kylä heräsi viileänä aamuhetkenä, somana ja vireänä, ja koko seutu jokineen ja lähteineen oli ihastuttava kuin kasteen kostuttama kukkakimppu. Mutta kaunis ilma ei tehnyt ketään iloiseksi. Oltiin nähty kapteenin kävelevän myllyn ympärillä, katselevan läheisiä huoneita, menevän Morellen toiselle puolelle ja sieltä tarkastavan seutua kiikarilla. Ukko Merlier, joka seurasi häntä, näytti antavan selityksiä. Sitten oli kapteeni sijoittanut sotamiehiä muurien ja puitten taakse kaikkiin koloihin ja kolkkiin. Pääjoukko oli asettunut myllyn pihalle. He aikoivat siis tapella? Kun ukko Merlier palasi, kysyttiin häneltä. Hän nyykäytti hiljaa päätään, sanaakaan sanomatta. Niin, aijottiin tapella. Françoise ja Dominique seisoivat ulkona pihalla ja katsoivat häneen kysyvästi. Lopuksi otti hän piipun suustaan ja sanoi vaan: ”Voi, lapsi-raukat, teidän huomisista häistänne ei tule mitään.” Dominiquella oli huulet kovasti yhteen puristetut ja otsalla vihan ryppy, hän ojensi väliin vartaloaan ja katseli lakkaamatta Gagnyn metsään, ikäänkuin olisi hän tahtonut nähdä preussiläisten tulevan. Françoise oli hyvin vaalea ja totinen, hän tuli ja meni ja hankki sotamiehille mitä nämä tarvitsivat. He keittivät soppaansa yhdessä pihan kulmassa ja laskivat leikkiä ruokaa odottaessaan. Kapteeni näytti ihastuneelta. Hän oli tarkastanut joenpuoliset huoneet ja myllärin suuren salin. Nyt istui hän kaivon luona ja puhui ukko Merlier’n kanssa. ”Teillä on tässä oikea linnoitus”, sanoi hän. ”Me voimme puolustaa tässä itseämme iltaan asti. Roistot ovat viivytelleet tiellä, heidän pitäisi jo olla täällä.” Mylläri oli totinen. Hänestä tuntui kuin näkisi hän myllynsä soihtuna palavan. Mutta hän ei valittanut, sitä piti hän hyödyttömänä. Hän sanoi vaan: ”Meidän pitäisi piilottaa vene pyörän taakse. Siellä on kolo, johon se mahtuu. Se voi olla tarpeen.” Kapteeni antoi käskyn. Hän oli kaunis mies, tuo kapteeni, noin neljänkymmenen vuotias, suurikasvuinen ja miellyttävän näköinen. Hän näytti Françoisea ja Dominiquea mielellään katselevan. Hän tarkasteli heitä aivan kuin olisi unohtanut tulevan taistelun. Hän seurasi silmillään Françoisea, ja hänen kasvoistaan näki selvään että tyttö oli hänestä ihastuttava. Sitten kääntyi hän Dominiqueen ja kysäsi äkkiä: ”Sinä et siis ole armeijassa, poikaseni?” ”Minä olen ulkomaalainen”, vastasi nuori mies. Kapteenia tuntui tämä vastaus vaan puoleksi tyydyttävän. Hän iski silmää ja hymyili. Oli hupaisempi olla Françoisen luona kuin kanuunain. Kun Dominique huomasi hänen hymyilevän, sanoi hän: ”Minä olen ulkomaalainen, mutta minä ammun kuulalla omenan viidensadan meetterin päästä. Metsästyspyssyni on tuolla takananne.” ”Te tulette sitä tarvitsemaan”, vastasi kapteeni kuivasti. Françoise oli lähestynyt, hieman vapisten. Välittämättä läsnäolevista ihmisistä puristi Dominique hänen käsiään, jotka Françoise ojensi häntä kohti, ikäänkuin asettuakseen hänen suojeluksensa alle. Kapteeni naurahti vielä kerran, mutta ei sanonut enää sanaakaan. Hän istui miettivin katsein paikoillaan, miekka jalkain välissä; hän näytti uneksivan. Kello oli jo kymmenen. Kuumuus tuli yhä ankarammaksi. Kaikkialla vallitsi helteinen hiljaisuus. Pihalla olivat sotamiehet alkaneet syödä soppaansa liiterin varjossa. Ei vähintäkään ääntä kuulunut kylästä, jonka asukkaat olivat sisältä salvanneet huoneittensa ovet ja ikkunat. Yksinään maantielle jätetty koira ulvoi. Metsistä ja läheisiltä niityiltä, jotka olivat nääntyä kuumuudesta, kuului ikäänkuin etäinen, pitkäveteinen laulu, se oli tuulen suhinata puitten latvoissa ja ruohossa. Käki kukkui. Sitten muuttui hiljaisuus vielä syvemmäksi. Tässä nukahtaneessa ilmassa pamahti äkkiä laukaus. Kapteeni nousi sukkelaan ylös, ja sotamiehet jättivät vielä puoleksi täysinäiset soppalautasensa. Muutamien sekuntien kuluttua oli jokainen paikoillaan, mylly oli täynnä sotamiehiä. Mutta kapteeni, joka oli mennyt ulos maantielle, ei nähnyt mitään; oikealla sekä vasemmalla oli maantie tyhjänä, valkoisena. Uusi laukaus kuului, ja vielä ei mitään näkynyt, ei varjoakaan. Mutta kun hän kääntyi, näki hän Gagnyn metsässä päin hienon savujuovan, joka kiemurteli esille kahden puun välistä. Metsä oli yhtä synkkänä ja hiljaisena. ”Ne lurjukset ovat tunkeutuneet metsään”, jupisi hän. ”He tietävät meidän olevan täällä.” Nyt alkoi yhä vilkkaampi tuli, myllyn ympäri vahdiksi asetettujen ranskalaisten sotamiesten, ja puitten takana piilottelevain preussiläisten välillä. Kuulat vinkuivat yli Morellen, tekemättä kummallekkaan puolueelle mitään vahinkoa. Ampuminen oli epätasaista ja laukauksia lähti kaikista pensaista. Yhä vieläkään ei näkynyt muuta kuin valkea savu, jota tuuli hiljalleen kuljetti eteenpäin. Tätä kesti lähes kaksi tuntia. Upseeri hyräili välinpitämättömän näköisenä. Françoise ja Dominique, jotka olivat jääneet pihalle, nousivat varpailleen ja tähystivät erään matalan muurin ylitse. Heitä huvitti varsinkin katsella erästä pientä, sotamiestä, joka oli asetettu vartijaksi Morellen äyräälle, erään vanhan veneenrungon taakse; hän loikoi mahallaan, tähysti vakoillen viholliseen päin, ampui laukauksensa ja liukui sitten alas erääsen ojaan, vähän taempana, uudestaan lataamaan pyssyään. Hänen liikkeensä olivat niin hupaisia, niin viekkaita ja notkeita, ett’ei voinut olla hymyilemättä häntä katsellessa. Hän näki luultavasti preussiläisen pään, sillä hän nousi äkkiä ylös ja asetti pyssyn poskelleen, mutta ennenkuin hän oli ampunut, huudahti hän, pyörähti ympäri ja vieri alas ojaan, jossa hänen jalkansa vielä hetkisen puistuttavasti vavahtelivat, niinkuin päättömän kananpojan jalat. Pikku sotamies oli saanut kuulan keskelle rintaansa. Hän oli ensimmäinen kuollut. Vaistontapaisesti tarttui Françoise Dominiquen käteen ja pusersi sitä kiihkeästi. ”Elkää seisoko siellä”, sanoi kapteeni. ”Kuulat tulevat tänne saakka.” Oli todellakin räiskähtänyt vanhassa jalavassa, ja oksa pudota ropsahti alas. Mutta nuoret eivät liikahtaneet paikaltaan, hetken jännitys oli ikäänkuin naulannut heidät maahan. Metsän rinteessä oli muuan preussiläinen äkkiä horjahtanut esiin puun takaa, aivan kuin teaatterin kulissista, huitonut käsillään ilmaan ja kaatunut taaksepäin. Sitten ei liikkunut enää mikään, molemmat kuolleet näyttivät auringonpaisteessa nukkuvilta, yhtään elävätä olentoa ei näkynyt. Laukauksetkin lakkasivat pamahtelemasta. Morelle yksinään jatkoi hiljaista kuiskutustaan. Ukko Merlier katsoi kapteeniin hämmästyneen näköisenä, ikäänkuin kysyäkseen häneltä oliko vaara jo ohitse. ”Nyt tulee pahin”, mutisi tämä. ”Varokaa itseänne. Elkää seisoko siinä.” Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo hirveä yhteislaukaus jyrähti. Suuri jalava tuli aivan kuin niitetyksi, lehtiä liiteli tuiskuna ilmassa. Preussiläiset olivat onneksi ampuneet liian ylös. Dominique talutti, melkein kantoi pois Françoisen. Ukko Merlier seurasi heitä, huutaen: ”Kätkeytykää pieneen kellariin, siellä on vahvat muurit.” Mutta he eivät kuulleet häntä, he menivät suureen saliin, jossa kymmenkunta sotamiestä odotti hiljaa, suljettujen ikkunanluukkujen takana, kurkistellen raoista. Pihalle oli jäänyt vaan kapteeni kumarruksiin matalan muurin taakse, hurjan kivääritulen yhä kestäessä. Hänen ulkopuolelle vahdiksi asettamansa sotamiehet peräytyivät ainoastaan askel askeleelta. He vetäytyivät kuitenkin yksitellen sisälle, ryömien käsin ja jaloin; vihollinen oli ajanut heidät pois piilopaikoistaan. He koettivat voittaa aikaa eivätkä näyttäneet itseään, ett’eivät preussiläiset tietäisi kuinka suuri voima heillä oli vastassaan. Vieläkin tunti kului. Eräs kersantti tuli ilmoittamaan, että ulkona oli enää ainoastaan kaksi tai kolme miestä. Upseeri katsoi kelloaan ja mutisi: ”Puoli kolme; – meidän täytyy siis kestää neljä tuntia.” Hän antoi sulkea suuren pihaportin ja sitten varustauduttiin ankaraan vastarintaan. Kun preussiläiset olivat Morellen toisella puolen, ei hyökkäystä tarvinnut heti peljätä. Silta tosin löytyi kahden kilomeetterin päässä, mutta he eivät luultavasti tietäneet sitä löytyvänkään ja tuskin oli luultava että he koettaisivat kaalatakkaan joen poikki. Upseeri antoi siis vaan vartioida maantietä. Siltä puolen oli vaara lähestyvä. Kiväärituli oli tauonnut. Mylly näytti kovassa päivänpaahteessa aivan kuolleelta. Ainoakaan ikkunanluukku ei ollut auki, vähintäkään ääntä ei kuulunut sisältä. Mutta vähitellen alkoi preussiläisiä ilmaantua Gagnyn metsän rinteelle. He kurottivat esille päitään ja tulivat rohkeammiksi. Useat sotamiehet myllyssä nostivat kiväärin silmälle, tähdätäkseen, mutta kapteeni huusi: ”Ei, ei, odottakaa! Antaa heidän tulla lähemmäksi.” Preussiläiset olivat hyvin varovaisia, ja katselivat epäilevin silmin myllyä. Tuo vanha, äänetön ja synkkä rauniontapainen rakennus murattiköynnöksineen teki heidät levottomiksi. He tulivat kuitenkin lähemmäksi. Kun noin viisikymmentä heistä oli tullut lakealle myllyn edustalla, sanoi upseeri: ”Laukaiskaa!” Räjähdys kuului, yksityisiä laukauksia tuli perästä. Françoise, jota vapistutti, piti ehdottomasti kädet korvillaan. Dominique seisoi sotamiesten takana, kiihkeällä tarkkuudella seuraten näitten tointa. Kun savu oli hiukan haihtunut, nähtiin kolme preussiläistä seljällään keskellä niittyä. Muut olivat heittäytyneet pajujen ja poppelien taakse. Sitten alkoi piiritys. Enemmän kuin tunnin ajan lenteli kuulia myllyn läpi. Ne piiskasivat raesateen tavoin vanhaa muuria. Kun ne sattuivat kiveen, kuultiin niiden litistyvän ja putoavan veteen. Puuhun tunkeutuivat ne sisään tuhisevalla äänellä. Välistä ilmaisi vinkuva ääni luodin sattuneen pyörään. Sotamiehet myllyssä säästivät laukauksiaan, he ampuivat vaan silloin kun voivat tähdätä. Silloin tällöin katsoi kapteeni kelloaan. Kun muuan kuula rikkoi yhden ikkunaluukun ja tunkeutui kattoon, mutisi hän: ”Kello on neljä. Me emme mitenkään voi kestää.” Vähitellen alkoi mylly todellakin horjua tuon kauhean kivääritulen edessä. Yksi ikkunanluukku putosi alas veteen läpiammuttuna kuin pitsi ja sen sijaan täytyi panna matrassi. Ukko Merlier antautui vähän väliin vaaranalaiseksi tarkastaessaan niitä vahingoita, joita hänen myllynpyöräraukkansa sai kärsiä; sen kitinä kävi kovin hänen sydämmelleen. Tällä kertaa sai pyörä loppunsa, hän ei koskaan voisi sitä enää korjata. Dominique oli rukoillut ja pyytänyt Françoisea vetäytymään pois, mutta tämä tahtoi olla hänen luonaan; hän istuutui erään suuren tammikaapin taakse, joka suojeli häntä. Yksi kuula sattui kuitenkin kaappiin, jonka sivut kumeasti kajahtivat. Silloin asettui Dominique Françoisen eteen. Hän ei ollut vielä ampunut, hän piti pyssyä kädessään, sillä hän ei ollut päässyt ikkunain luo, jotka olivat täynnä sotamiehiä. Joka laukauksella tärisi permanto. ”Varokaa!” huusi kapteeni yht’äkkiä. Hän oli äsken nähnyt jotakin mustaa tulevan metsästä. Heti alkoi hirveä yksittäis-ampuminen. Tuntui kuin olisi hirmumyrsky huonetta tärisyttänyt. Vielä yksi ikkunanluukku romahti alas ja ammottavasta ikkunan aukosta tunkeutuivat kuulat sisälle. Kaksi sotamiestä vaipui lattialle. Toinen ei liikahtanutkaan enää; hänet vieritettiin sivulle seinän viereen, sillä hän oli tiellä. Toinen makasi ja väänteli itseään ja rukoili että hänet tapettaisiin; mutta kukaan ei häntä kuunnellut; kuulat vinkuivat yhä korvissa ja jokainen koetti suojella itseään ja löytää sopivan paikan, josta voisi ampua. Kolmas sotamies tuli haavoitetuksi; tämä ei päästänyt vähintäkään ääntä; hän vaipui lattialle erään pöydän viereen jäykästi tuijottavin silmin. Kun Françoise näki kaikki nuo kuolleet, työnsi hän vaistontapaisesti pois tuolin ja istuutui lattialle seinän viereen; hän luuli siinä olevansa vähemmän vaarassa. Sillä aikaa oli etsitty kaikki talon matrassit ja niillä puoleksi täytetty ikkuna. Sali alkoi olla täynnä sirpaleita rikkoontuneista aseista, rikkiammutuista huonekaluista. ”Kello on viisi”, sanoi kapteeni. ”Nyt miehiä kysytään. He aikovat tulla joen yli.” Samassa päästi Françoise huudon. Kivestä ponnahtanut luoti oli pyyhkäissyt hänen otsaansa. Siitä sirisi muutama pisara verta. Dominique katseli häntä, sen jälkeen meni hän ikkunaan, ampui ensimmäisen laukauksensa ja ampueli sitte yhtämittaa. Hän latasi, ampui, välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui; silloin tällöin hän katseli Françoiseen, siinä kaikki. Muuten hän ei pitänyt kiirettä, vaan tähtäsi tarkkaan. Preussiläiset hiipivät esiin pitkin poppeliriviä ja koettivat mennä Morellen yli, niinkuin kapteeni oli arvannut; mutta heti kun joku heistä uskalsi tulla näkyviin, kaatui hän, Dominiquen pyssyn luoti päässä. Kapteeni ihastui, huomattuaan tämän. Hän ei ollut sitä odottanut. Hän kiitti nuorta miestä ja sanoi, että hän olisi onnellinen, jos hänellä olisi monta sellaista pyssymiestä. Dominique ei sitä kuunnellut. Luoti liipasi hänen olkapäätään, toinen haavoitti hänen jalkaansa. Ja yhä hän ampui. Kaksi taas kaatui. Matrassit olivat repaleina eivätkä voineet enää peittää ikkunoita. Vielä yksi luotituisku ja mylly näytti tulevan pois lakaistuksi. Asema ei ollut enää tukeva. Mutta upseeri sanoi vaan: ”Pitäkää paikkanne – vielä puoli tuntia!” Nyt hän laski minuutitkin. Hän oli esimiehelleen luvannut pidättää vihollista siellä iltaan asti, eikä hän tahtonut taantua askeltakaan ennen sitä aikaa, jolloin hän oli päättänyt peräytyä. Hän pysyi yhtä ystävällisenä ja hymyili Françoiselle, häntä rauhoittaakseen. Itse oli hän ottanut kiväärin eräältä kaatuneelta sotamieheltä ja ampui sillä laukauksen toisensa jälkeen. Nyt ei ollut enää kuin kahdeksan sotamiestä salissa. Preussiläisiä näkyi joukottain Morellen toisella puolen, ja selvää oli, että he millä hetkellä hyvänsä voivat mennä virran yli. Vielä kului muutamia minuuttia. Kapteeni itsepintaisesti ei tahtonut antaa peräymiskäskyä, kun eräs kersantti tuli juosten ja sanoi: ”He ovat tiellä, he aikovat käydä meidän kimppuumme takaapäin.” Preussiläiset olivat luultavasti löytäneet sillan. Kapteeni veti kellonsa esiin. ”Viisi minuuttia vielä!” sanoi hän. ”He eivät voi ehtiä tänne viidessä minuutissa.” Kun kello löi kuusi, suostui hän vihdoin antamaan miestensä mennä ulos pikku ovesta, joka vei kapealle käytävälle. Sieltä heittäytyivät he erääsen kaivantoon ja pääsivät onnellisesti Sauvalin metsään. Kapteeni tervehti ennen lähtöään kohteliaasti ukko Merlier’tä ja pyysi anteeksi; hän lisäsi: ”Pitäkää heitä hyvällä tuulella; me tulemme takaisin.” Dominique oli jäänyt yksin saliin. Hän ampui aina vaan; oli niinkuin hän ei olisi kuullut eikä nähnyt. Hän tiesi vaan täytyvänsä puolustaa Françoisea. Sotamiehet olivat lähteneet eikä hän tiennyt siitä mitään. Hän tähtäsi ja tappoi miehen joka laukauksella. Äkkiä syntyi kauhea melu. Preussiläiset olivat juuri tunkeutuneet pihaan takaapäin. Hän ampui viimeisen laukauksen, sitten syöksyivät he häneen käsiksi, hänen pyssynsä vielä sauhutessa. Neljä miestä piteli häntä. Toiset rähisivät hänen ympärillään ilkeätä mongerrosta. He olivat kuristaa hänet heti paikalla. Françoise oli rukoillen heittäytynyt väliin. Mutta eräs upseeri tuli sisään ja tuotatti vangin eteensä. Vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotamiesten kanssa kääntyi hän Dominiqueen ja sanoi tuimasti hyvin hyvällä ranskankielellä: ”Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan.” == III. == Saksalainen ylipäällikkö oli julistanut määräyksen, että jokainen ranskalainen, joka ei kuulunut säännölliseen armeijaan ja tavattiin ase kädessä, piti ammuttaman. Vapaajoukkojakaan ei tunnustettu sotaakäyviksi joukoiksi. Säätämällä niin hirmuisia säännöksiä talonpojille, jotka puolustivat talojaan ja tavaroitaan, tahtoivat saksalaiset estää väestön yleistä aseisin tarttumista, jota he pelkäsivät. Upseeri, pitkä, laiha, noin viisikymmenvuotias mies, piti Dominiquen kanssa lyhyen tutkinnon. Vaikka hän puhui selvästi ranskaa oli hän jäykkä kuin preussiläinen. ”Oletteko täältä kotoisin?” ”En, olen belgialainen.” ”Minkätähden olette tarttunut aseisin? Eihän tämä kaikki teihin koske.” Dominique ei vastannut. Samassa huomasi upseeri Françoisen, joka seisoi siinä kuunnellen, aivan vaaleana; hänen valkealla otsallaan muodosti pieni haava punaisen viivan. Upseeri tarkasti nuoria, ensin toista sitten toista, näkyi ymmärtävän ja lisäsi ainoastaan: ”Te ette kiellä ampuneenne?” ”Minä ampusin niin paljon kuin ennätin”, vastasi Dominique tyynesti. Tunnustus oli turha, sillä hän oli musta ruudin savusta, aivan hiessä ja vaatteilla veritahroja, joita hänen olkapäästään tippuneet veripisarat olivat tehneet. ”Hyvä”, kertoi upseeri. ”Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan.” Françoise ei itkenyt. Hän puristi kätensä ristiin ja kohotti ne ylös mykän epätoivon liikkeellä. Upseeri huomasi tämän. Kaksi sotamiestä veivät Dominiquen viereiseen huoneesen, jossa heidän tuli vartioida häntä. Tyttö lankesi istumaan tuolille, jalat eivät kantaneet häntä, hän ei voinut itkeä, hän oli vähällä tukehtua. Upseeri katseli häntä yhä. Lopulta kysyi hän: ”Onko tuo nuori mies teidän veljenne?” Françoise pudisti päätään. Upseeri seisoi yhtä jäykkänä, hänen kasvonjuonteensa eivät tulleet leppeämmiksi. Hetkisen vaitiolon jälkeen lausui hän taas: ”Onko hän asunut kauvan näillä seuduin?” Françoise teki myöntävän liikkeen. ”Siinä tapauksessa tuntee hän kai hyvästi ympärillä olevat metsät?” Nyt Françoise puhui: ”Kyllä hän tuntee”, sanoi hän, katsellen kummastellen upseeria. Tämä ei sanonut enää mitään, kääntyi kantapäillään ympäri ja käski että kylän määri tuotaisiin hänen luokseen. Françoise nousi ylös, kasvot hieman punaisina: hän luuli ymmärtävänsä syyn upseerin kysymyksiin ja rupesi taas hiukan toivomaan. Hän kiiruhti itse etsimään isäänsä. Ukko Merlier oli heti ampumisen tauottua mennyt tarkastamaan pyöräänsä. Hän jumaloitsi tytärtään, hän rakasti Dominiquea, tulevata vävyänsä, mutta myllynpyörälläkin oli suuri sija hänen sydämmessään. Kun molemmat lapset, niinkuin hän heitä kutsui, olivat eheinä päässeet melskeestä, ajatteli hän kolmatta lemmikkiään, joka oli äärettömästi kärsinyt. Kumarruksissa tarkasteli hän tuon suuren puu-luurangon haavoja huolestuneen näköisenä. Viisi siipeä oli palasina, akseli oli kuulien lävistämä. Hän pisti sormensa kuulain reikiin mitatakseen niiden syvyyttä; hän mietiskeli miten hän voisi nuo vahingot korjata. Françoise tapasi hänet työntämässä lastuja ja sammaleita koloihin. ”Isä”, sanoi Françoise, ”he kysyvät teitä.” Ja nyt viimeinkin hän itki, kertoessaan mitä äsken oli kuullut. Ukko Merlier pudisti päätään. Ei ihmisiä noin vaan ammuta. Sen he saavat nähdä. Hän meni sisälle myllyyn hiljaisen ja tyynen näköisenä, kuten tavallisesti. Kun upseeri pyysi ruokavaroja miehilleen, vastasi ukko, ett’eivät Rocreusen asukkaat olleet tottuneet raakaan kohteluun, ja ett’ei heiltä saisi mitään jos väkivaltaa käytettiin. Hän otti toimekseen kaikki, mutta sillä ehdolla, että hän sai yksinään toimia. Upseeria näytti tuo tyyni puhe ensin närkästyttävän, sitten myöntyi hän ukon lyhyiin, järkähtämättömiin sanoihin. Mutta kun ukko meni, huusi upseeri hänet takaisin ja kysyi: ”Mikä on tuon metsän nimi, tuolla vastapäätä?” ”Sauvalin metsä.” ”Kuinka suuri on sen pinta-ala?” Mylläri katsoi häneen kysyvästi. ”En tiedä”, vastasi hän. Sitten hän läksi. Tunti sen jälkeen oli upseerin vaatima sota-pakkovero, elatustarpeita ja rahaa, myllyn pihalla. Yö ennätti, Françoise tarkasti levottomasti sotamiesten liikkeitä. Hän oleskeli yhä vielä sen huoneen ulkopuolella, johon Dominique oli salvattu. Kello 7 aikaan joutui hän hirveään mielenjännitykseen; hän näki upseerin menevän vangin luokse ja kuuli heidän puhuvan korkealla äänellä noin neljänneksen tuntia. Hetkeksi ilmaantui upseeri kynnykselle ja antoi sotamiehille saksaksi jonkun käskyn, jota Françoise ei ymmärtänyt; mutta kun kaksitoista miestä, kiväärit olalla, asettui riviin pihalle, vavistutti häntä, hän luuli kuolevansa. Kaikki oli siis ohitse; Dominique tulisi ammuttavaksi. Nuo kaksitoista miestä seisoivat siinä kymmenkunta minuuttia, Dominiquen ääni kuului huoneesta, kiivaana, empivänä. Lopulta tuli upseeri ulos, paiskasi oven kovasti jälkeensä kiinni ja sanoi: ”Hyvä, miettikää asiata – minä annan teille ajatusaikaa huomiseen aamuun aikaiseen.” Viittaamalla käski hän kaksitoistamiehisen rivin pois. Françoise seisoi siinä ja tuijotti eteensä, hän ei tietänyt mitä ajatella. Ukko Merlier, joka yhä vaan poltteli piippuaan, katselen vihollisjoukkoa teeskentelemättömällä uteliaisuudella, tuli ja otti häntä käsivarresta isällisellä lempeydellä. Hän vei Françoisen hänen huoneesensa. ”Pysy tyynenä”, sanoi ukko, ”koeta nukkua. Huomenna päivän noustua saamme nähdä –” Mennessään lukitsi hän varmuuden vuoksi Françoisen oven. Hänen mielipiteensä oli, ett’eivät naiset kelvanneet mihinkään ja että he pilaavat kaikki, vakaviin asioihin ryhtyessään. Mutta Françoise ei käynyt levolle. Hän istui kauvan vuoteellaan, kuunnellen hälinää ulkona huoneissa. Pihalle lepäämään asettuneet sotamiehet lauloivat ja nauroivat; he söivät ja joivat luultavasti aina kello yhteentoista asti, sillä melu ja hälinä ei lakannut hetkeksikään. Itse myllystä kuului silloin tällöin raskaita askeleita, luultavasti muutettiin vahtia. Kaikkein tarkimmin kuunteli Françoise kaikkia, hänen alapuolellaan olevasta huoneesta kuuluvia ääniä. Useampia kertoja asettui hän pitkäkseen lattialle ja kuunteli permantoa vasten. Dominique oli salvattu juuri tuonne alas. Hän käveli luultavasti seinän ja ikkunan väliä, sillä Françoise kuuli kauvan hänen säännöllisen astuntansa; sitten ei kuulunut enää mitään, hän oli luultavasti istuutunut. Muukin melu lakkasi, kaikki nukkuivat. Kun hän arveli koko talon olevan unen helmoissa, avasi hän ikkunan niin hiljaa kuin suinkin ja nojasi kyynärpäillään ikkunan puitteesen. Yö oli hiljainen ja leuto. Kapea uusikuu, joka juuri alkoi laskeutua Sauvalin metsän taakse, valaisi seutua himmeän yölampun tavoin. Suurien puitten pitkät varjot muodostivat tummia raittoja niityillä, samalla kuin kuun valaisema ruoho näytti pehmeältä kuin viheriä sametti. Mutta Françoise ei ollenkaan huomannut yön salaperäistä lumousta. Hän tarkasteli ympäristöä ja etsi silmin vahtia, joita arveli saksalaisten asettaneen myllyn ympärille. Hän näki selvään niiden varjot pitkin Morellea. Yksi ainoa oli myllyn etupuolella, virran toisella puolen, erään pajun vieressä, jonka oksat ulottuivat veteen. Françoise eroitti hänet selvään. Se oli pitkä, nuori mies, joka seisoi liikkumatta kasvot taivasta kohti uneksivan näköisenä. Siten tyystin tarkasteltuaan seutua, palasi hän jälleen sängylleen istumaan. Tunnin aikaa hän siinä viipyi, syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten kuunteli hän jälleen: ei hievaustakaan kuulunut koko talosta. Hän meni takaisin ikkunan luo ja katsoi ulos, mutta kuun toinen sarvi, joka vielä pistäysi esiin puitten takaa, oli luultavasti haitaksi hänelle, sillä hän istui jälleen odottamaan. Viimeinkin näytti hänestä sopiva aika tulleen. Yö oli pilkko pimeä, hän ei eroittanut enää vahtia tuolla vastapäätä, koko seutu näytti läkkimereltä. Hän kuunteli hetkisen ja teki sitten päätöksensä. Aivan lähellä ikkunaa oli portaat, rautakouria lyöty seinään, jotka veivät myllyn pyörän luota ylös ullakolle ja joita myllärit ennen käyttivät hoitaessaan eräitä pienempiä pyöriä, mutta sittemmin, kun myllyn koneisto oli tehty yksinkertaisemmaksi, olivat portaat aikoja sitten kadonneet tiheän muratin alle, joka peitti koko tämän puolen myllyä. Françoise astui rohkeasti ikkunanlaudan yli, tarttui kiinni yhteen rautakourista ja oli ulkona. Hän alkoi kiivetä alaspäin. Hameet estivät häntä paljon. Äkkiä irtaantui muudan kivi seinästä ja molskahti alas Morelleen. Hän pysähtyi, ruumistaan karsi. Mutta hän huomasi sitten, että putous alituisella kohinallaan hämmentäisi hänen kiipeämisestään mahdollisesti syntyvän kolinan, ja laskeutui sitten rohkeammin, tavoitellen jaloillaan murattien keskeltä porrasnappuloita. Kun hän oli sen huoneen kohdalla, jossa Dominique oli vangittuna pysähtyi hän. Odottamaton vaikeus oli vähällä viedä häneltä kaiken rohkeuden: tämän huoneen ikkuna ei ollut suoraan hänen huoneensa ikkunan alla, vaan hiukan sivulla rappusista, ja kun hän koetteli käsin, tunsi hän vaan seinän. Täytyikö hänen kiivetä jälleen ylös ja heittää koko aikeensa? Hänen käsivartensa väsyivät ja virran kohina tuolla alhaalla alkoi pyörryttää häntä. Hän irroitti pieniä kalkkimuruja muurista ja viskasi niitä Dominiquen ikkunaan. Tämä ei kuullut, luultavasti nukkui hän. Françoise raapi ja raastoi uudelleen muuria, niin että nahka sormistaan irtaantui. Hänen voimansa olivat lopussa, hän tunsi vaipuvansa taaksepäin, kuin vihdoinkin Dominique avasi hiljaa ikkunan. ”Minä se olen”, kuiskasi Françoise. ”Sinun täytyy ottaa minut – sukkelaan – minä putoan.” Hän sinutteli Dominiquea ensi kerran. Dominique nojautui ulos, sai kiinni hänestä ja nosti hänet huoneesensa. Siellä rupesi Françoise itkeä tyrskyttämään, mutta pian hän tukehdutti nyyhkytykset, ettei kukaan kuulisi. Sitten ponnisteli hän ankarasti tyyntyäkseen. ”Vartioidaanko teitä?” kysyi hän hiljaa. Dominique, joka vielä oli hämmästyksissään siitä, että Françoise nyt oli siellä, nyykäytti päätään ja viittasi oveen päin. Sen toiselta puolen kuului kuorsaaminen; vahti oli antautunut unelle ja paneutunut makaamaan lattialle ovea vasten, siinä uskossa ettei vanki siten pääsisi mihinkään huoneesta. ”Teidän pitää paeta”, uudisti Françoise kiivaasti. ”Minä olen tullut pyytämään teitä pakenemaan ja sanomaan teille jäähyväiset.” Mutta Dominique ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän huudahti yhä uudelleen: ”Kuinka, tekö se todellakin olette? Oi kuinka te pelästytitte minut – te olisitte voinut tappaa itsenne.” Hän tavoitti hänen käsiään ja suuteli niitä. ”Kuinka minä rakastan teitä, Françoise! Te olette yhtä rohkea kuin hyvä. Minä pelkäsin vaan että saisin kuolla teitä näkemättä. Mutta te olette täällä, ja nyt he saavat ampua minut. Kun olen saanut olla neljänneksen tuntia teidän kanssanne, olen valmis.” Vähitellen oli hän vetänyt luokseen Françoisen, joka nojasi päänsä hänen olkapäätään vasten. Vaara vei heidät lähemmä toisiaan. Tässä syleilyssä unhottivat he kaikki. ”Françoise”, alkoi Dominique jälleen hyväilevällä äänellä, ”tänään on pyhän Ludvigin päivä, meidän kauvan odotettu hääpäivämme. Mikään ei ole voinut meitä eroittaa, tässähän olemme molemmat kahden kesken, me olemme yhtyneet, niinkuin luvattukin oli – eikö niin, näihin aikoihin päivästähän on hääpäivämme aamu?” ”Niin, niin”, sanoi Françoise, ”hääpäivämme aamu.” Suutelo, jonka he vaihtoivat, melkein hurmasi heidät. Mutta äkkiä irroitti Françoise itsensä, hirmuinen todellisuus muistui hänelle mieleen. ”Teidän pitää paeta, teidän pitää paeta”, sammalsi hän. ”Meillä ei ole minuuttiakaan aikaa kadottaa.” Kun Dominique ojensi käsiään pimeässä, ottaakseen hänet jälleen syliinsä, sinutteli Françoise häntä uudelleen. ”Oi, minä pyydän sinua, kuule mitä sanon! Jos sinä kuolet, kuolen minäkin. Tunnin kuluttua on jo päivä. Sinun täytyy heti lähteä.” Hän kertoi sukkelaan Dominiquelle aikeensa. Rautaportaat ulottuivat aina myllynpyörään saakka, siitä voi hän siipiä myöten kiivetä alas veneesen, joka oli piilotettu erääsen nurkkaan. Sitten olisi hänen helppo päästä, yli toiselle rannalle ja paeta. ”Mutta siellä on kaiketi vahtia?” kysyi Dominique. ”Yksi ainoa, myllyn vastapäätä, ensimmäisen pajun alla.” ”Jos hän huomaa minut, ja huutaa minua seisomaan?” Françoisea kauhistutti. Hän pani Dominiquen käteen veitsen, jonka oli tuonut mukanaan. Molemmat olivat vaiti. Sitten lausui Dominique: ”Mutta isänne, ja te itse? Ei, minä en voi paeta. Kun ei minua enään ole täällä tappavat sotamiehet ehkä teidät. Te ette tunne heitä. He ovat luvanneet minulle armon, jos näyttäisin heille tien Sauvalin metsän läpi. Kun ei heillä enään ole minua, voivat he tehdä mitä tahansa.” Tyttö ei ruvennut kiistelemään. Kaikkiin Dominiquen väitöksiin vastasi hän vaan: ”Minun tähteni – paetkaa! Jos rakastatte minua, Dominique, niin älkää viipykö täällä minuuttiakaan enää!” Sitten lupasi hän mennä huoneesensa jälleen. Kukaan ei saisi tietää että hän oli auttanut Dominiquea pakoon. Lopuksi syleili ja suuteli hän sulhoaan tavattoman kiihkeästi, saadakseen hänet myöntymään. Dominique oli voitettu. Hän kysyi vaan vielä: ”Vannotteko, isänne tietävän aikeestanne ja että hän neuvoo minua pakenemaan?” ”Isäni juuri on minut lähettänyt”, vastasi Françoise rohkeasti. Hän valhetteli. Tällä hetkellä tunsi hän ainoastaan vastustamattoman, pakoittavan tarpeen, tietää hänet olevan turvassa, päästä tuosta hirveästä ajatuksesta, että auringon nousu olisi hänen kuolemansa merkki. Kun Dominique vaan olisi poissa, saisivat kaikki onnettomuudet yllättää häntä itseään, ne tuntuisivat hänestä suloisilta, kun hän vaan saisi elää. Hänen rakkautensa itsekkäisyys vaati ennen kaikkia, että Dominique jäisi elämään. ”Hyvä”, sanoi Dominique, ”minä teen niin kuin tahdotte.” Sitten he eivät enää puhelleet. Dominique avasi jälleen ikkunan. Mutta äkkiä pelästytti heitä kolina. Ovi ritisi ja he luulivat jonkun avaavan sitä paraikaa. Vahdintarkastaja oli luultavasti kuullut heidän äänensä. He seisoivat siinä kiinni toisissaan, odottaen hirveässä tuskassa. Ovi ritisi vielä kerran, vaan se ei au’ennut. He päästivät molemmat puoleksi tukautetun huokauksen; he arvasivat, että oven takana nukkuva sotamies vaan oli kääntynyt. Kaikki muuttui jälleen hiljaiseksi, kuorsaaminen alkoi uudelleen. Dominique tahtoi välttämättä, että Françoise ensin kiipeisi huoneesensa. He syleilivät toisiaan ja ottivat mykät jäähyväiset. Sitten auttoi Dominique häntä ottamaan kiinni portaista ja tarttui itsekkin niihin. Mutta hän kieltäytyi astumasta nappulatakaan alemmaksi, ennenkuin hän tiesi, että Françoise oli huoneessaan. Kun Françoise oli päässyt ylös kammariinsa, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti: ”Hyvästi – minä rakastan sinua!” Hän seisoi ikkunassaan ja koetti seurata katseellaan Dominiquea. Yö oli vielä pilkkopimeä. Hän katseli nähdäkseen vahtia, mutta ei huomannut sitä; ainoastaan paju näytti vähän valoisammalta keskellä pimeyttä. Silmänräpäyksen kuuli hän rapinata, joka syntyi kun Dominique kiivetessään kosketteli murattia. Sitten ratisi pyörä ja kuului hiljaista loiskinaa, joka ilmaisi nuorukaisen löytäneen veneen. Heti sen jälkeen eroitti Françoise todellakin veneen mustat piirteet Morellen harmaalla pinnalla. Silloin oli hän pakahtua hirveästä tuskasta ja pelosta. Joka silmänräpäys odotti hän kuulevansa vahdin huudon; pieninkin varjosta kuuluva ääni tuntui hänestä sotamiehen kiireisiltä askeleilta, aseitten kolinalta, ladattavan kiväärin ratinalta. Mutta sekunnit kuluivat ja seutu oli yhä aivan hiljaisena. Dominique oli kai saapunut toiselle rannalle. Françoise ei nähnyt enää mitään. Hiljaisuus oli juhlallinen. Silloin kuuli hän astuntaa, käheän huudon, jonkun kappaleen tohean putoamisen. Sitten muuttui hiljaisuus vieläkin syvemmäksi. Hän seisoi jääkylmänä synkässä pimeydessä, ikäänkuin olisi tuntenut kuolon kulkevan ohitsensa. == IV. == Päivän valjetessa syntyi ääntä ja hälinää myllyssä. Ukko Merlier kävi avaamassa Françoisen oven. Tyttö meni alas pihalle, vaaleana, vaan hyvin tyynenä. Siellä ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta väristystä, nähdessään preussiläisen sotamiehen ruumiin maassa, kaivon luo levitetyn sinellin päällä. Ympärillä viittoivat ja huusivat sotamiehet hirveästi. Useat heistä häristivät nyrkillään kylään päin. Upseeri oli kutsuttanut ukko Merlier’n, kylän määrinä paikalle. ”Tässä”, sanoi hän vihan tukehduttamalla äänellä, ”on yksi meikäläinen, joka löydettiin murhattuna joen rannalta. Meidän täytyy ankarasti rangaista murhaaja esimerkiksi muille, ja minä luotan teihin, että te autatte meitä murhaajan etsimisessä.” ”Minä teen kaikki mitä vaaditte”, vastasi mylläri tavallisella tyyneydellään, ”mutta se ei ole mikään helppo asia.” Upseeri kumartui alas ja veti syrjään kuolleen haavaa peittävän sinellin liepeen. Silloin paljastui hirveä haava. Vahti oli saanut iskun kurkkuunsa ja ase oli jäänyt haavaan. Se oli mustapäinen kyökkipuukko. ”Tarkastakaa tätä veistä”, sanoi upseeri ukko Merlier’lle, ”ehkä se voi auttaa meitä etsimisessä.” Ukko säpsähti. Mutta hän tointui heti ja vastasi, ilman että yksikään jänne hänen kasvoillaan värähti: ”Sellaisia veitsiä on kaikilla ihmisillä näillä seuduin. Mies oli ehkä väsynyt tappeluihin ja teki itse lopun elämästään. Sellaista on ennenkin nähty.” ”Vaiti!” huusi upseeri hurjistuneena. ”En tiedä mikä estää minua pistämästä tulta kylän kaikkiin nurkkiin.” Onneksi esti viha häntä huomaamasta Françoisen mielenliikutusta. Tytön oli täytynyt istua kivipenkille kaivon luona. Tahtomattaankin täytyi hänen katsella tuota ruumista, joka loikoi pitkällään maassa, melkein hänen jalkainsa juuressa. Se oli pitkä, kaunis, nuori mies, joka oli Dominiquen näköinen, vaalea tukkainen ja sini silmäinen. Tämä yhdennäköisyys liikutti häntä sydämmen syvyyteen saakka. Hän ajatteli, että kuollut ehkä oli jättänyt tuonne alas Saksanmaalle rakastettunsa, joka nyt itkisi. Hän tunsi veitsensä sotamiehen kurkussa. Hän oli miehen murhannut. Upseeri puheli juuri kauheista toimenpiteistä Rocreusen kylää vastaan kun muutamia sotamiehiä riensi hänen luokseen. Oli vast’ikään huomattu Dominiquen pako. Tämä nosti vielä enemmän hälinää. Upseeri meni huoneesen, katsoi ulos avonaisesta ikkunasta, ymmärsi miten oli tapahtunut ja tuli takaisin hirveästi kiukuissaan. Ukko Merlier näytti hyvin tyytymättömältä Dominiquen pakoon. ”Hupsu!” mutisi hän. ”Turmelee kaikki tyyni.” Françoise, joka kuunteli häntä, kävi levottomaksi. Hänen isänsä ei ollenkaan epäillyt hänen olleen Dominiquen apuna. Ukko ravisti päätään ja sanoi puoliääneen: ”Kas nyt on meidän asemamme kaunis!” ”Tuo lurjus se oli! Tuo lurjus se oli!” huusi upseeri. ”Hän on paennut metsään. Mutta teidän täytyy hankkia hänet takaisin jälleen, muutoin saa siitä kylä kärsiä!” Sitten kääntyi hän mylläriin päin ja sanoi: ”Antakaapas kuulua, te luultavasti tiedätte missä hän on piilossa?” Ukko Merlier naurahti hiljakseen omalla tavallaan ja osoitti laajoja metsäisiä harjuja. ”Kuinka voitte uskoa löytävänne ihmistä tuolta?” sanoi hän. ”Oh, siellä löytyy kai piilopaikkoja, jotka te tunnette. Te saatte kymmenen miestä. Näyttäkää niille tie.” ”Aivan mielelläni. Mutta me tarvitsemme kahdeksan päivää kuljeskellaksemme läpi ympäristön metsät.” Ukon tyyneys saattoi upseerin hurjistumaan. Hän ymmärsi tuollaisen jahdin naurettavaksi. Silloin huomasi hän penkillä Françoisen, vaaleana, vapisevana. Tytön tuskastuneet, pelonalaiset kasvot herättivät hänen epäluuloaan. Hän vaikeni hetkisen ja tarkasti vuoroin mylläriä ja Françoisea tutkivin katsein. ”Eikö tuo mies ole teidän tyttärenne rakastaja?” kysyi hän lopuksi vanhukselta jyrkästi. Ukko Merlier tuli sinisen valkoiseksi ja näytti melkein kuin aikoisi hän rynnätä upseerin päälle ja kuristaa hänet. Hän oikaisi itseään eikä vastannut. Françoise peitti kasvonsa käsillään. ”Niin se on”, jatkoi preussiläinen. ”Te, tahi teidän tyttärenne olette auttaneet häntä pakenemaan. Te olette osallisia hänen rikokseensa. Viimeisen kerran kysyn teiltä: tahdotteko hankkia hänet jälleen tänne?” Mylläri ei vastannut. Hän kääntyi pois ja katseli muualle, välinpitämättömän näköisenä, ikään kuin eivät upseerin sanat olisi häntä koskeneetkaan. Tämä saattoi upseerin vihan kiehumaan. ”Hyvä”, sanoi hän, ”te tulette ammuttavaksi hänen sijastaan.” Ja hän komensi taasen esille sen osaston, jonka piti ottaa osaa ampumiseen. Ukko Merlier oli tyyni. Hän kohotti tuskin olkapäitään; koko tapaus oli hänestä ilettävä. Luultavasti ei hän uskonut että miestä ammuttaisiin noin vaan ilman mitään. Kun sotamiehet olivat paikoillaan, sanoi hän tyynesti: ”Tässä näyttää olevankin tosi kysymyksessä? No niin, kernaasti minun puolestani. Jos teidän välttämättä täytyy joku ampua, niin voitte yhtähyvin ampua minut kuin jonkun muunkin.” Mutta Françoise nousi ylös melkein mieletönnä kauhistuksesta. ”Armoa, hyvä herra!” läähätti hän. ”Älkää tehkö isälleni mitään pahaa! Tappakaa minut hänen asemestaan! Minä autoin Dominiquen pakenemaan. Minä yksin olen syyllinen.” ”Vait, lapsi!” huudahti ukko Merlier. ”Miksi valehtelet? Hän on ollut koko yön huoneesensa suljettuna hyvä herra. Hän valehtelee, minä vakuutan sen teille.” ”Ei, minä en valhettele”, toisti tyttö kiivaasti. ”Minä kiipesin alas ikkunasta ja viekottelin Dominiquen pakenemaan. Se on totta, se ainoastaan on totta.” Ukko kävi hyvin vaaleaksi. Hän huomasi selvään Françoisen silmistä, ett’ei tämä valhetellut, ja tuo kertomus kauhistutti häntä. Oi, niitä lapsia rakkaushoureineen, miten ne voivat pilata kaikki! Hän vihastui ja huusi upseerille: ”Hän on hullu, älkää kuunnelko häntä. Hän kertoo teille tuhmuuksia. No niin, nyt ne riittävät jo.” Françoise tahtoi vielä kerran väittää vastaan. Hän lankesi polvilleen ja puristi kätensä ristiin. Upseeri katsoi aivan tyynenä tuota surullista taistelua. ”Minä pidän kai isänne”, sanoi hän lopuksi, ”koska minulla ei ole tuota toista enää. Koettakaa etsiä toinen, niin pääsee isänne vapaaksi.” Hetkisen katseli Françoise häntä tuijottaen; upseerin ehdotus kauhistutti tyttöä. ”Tämä on hirveätä”, mutisi hän. ”Mistä luulette minun voivan löytää Dominiquen nyt enää? Hän on poissa, en tiedä niissä.” ”Valitkaa! Hän tai isänne.” ”Oi Jumalani, '''onko''' minulla mitään vaalia? Jos tietäisinkin missä Dominique on, en voisi valita. Te muserratte sydämmeni; tahtoisin mieluummin kuolla heti. Niin, se olisi pian tehty – tappakaa minut, minä pyydän, tappakaa minut!” Tuo epätoivo ja nuo kyyneleet tekivät lopulta upseerin kärsimättömäksi. Hän huusi: ”Kas niin, nyt piisaa! Tahdon olla jalomielinen ja antaa teille kaksi tuntia aikaa. Ellei rakastajanne ole täällä kahden tunnin kuluttua, saa isänne kärsiä hänen edestään.” Hän antoi viedä ukko Merlier’n samaan huoneesen, jossa Dominique oli ollut vangittuna. Vanhus pyysi tupakkaa ja alkoi tupakoida. Hänen tyyneillä kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenliikutusta. Mutta kun hän jäi kahden piippunsa kanssa, valahti kaksi suurta kyynel-pisaraa hiljakseen alas hänen poskiaan myöten. Kuinka hänen rakas lapsiraukkansa sai kärsiä! Françoise jäi seisomaan pihalle. Preussiläisiä sotamiehiä kulki nauraen ohitse. Muutamat niistä laskettelivat hänestä pilkka- ja ivasanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Hän katseli ovea, jonka taakse isänsä oli äsken kadonnut. Hitaasti vei hän käden otsalleen, ikäänkuin estääkseen sen pakahtumista. Upseeri pyörähti ympäri kantapäillään ja sanoi: ”Teillä on kaksi tuntia aikaa. Koettakaa käyttää niitä hyväksenne.” Hänellä oli kaksi tuntia aikaa. Nuo sanat suhisivat hänen korvissaan. Koneentapaisesti meni hän ulos pihasta ja alkoi käydä eteenpäin, sattuman osoittamaa suuntaa. Mihin pitäisi hänen mennä? Mitä tulisi hänen tehdä? Hän ei koettanutkaan tehdä mitään lopullista päätöstä, sillä hän tiesi ett’ei siitä mitään tulisi. Mutta hän tahtoi sentään tavata Dominiquea. He keskustelisivat yhdessä mitä olisi tehtävä, ehkä keksisivät he jonkun apukeinon. Hänen ajatuksensa olivat aivan sekasin. Hän meni kuitenkin alas Morellen rannalle ja kävi joen poikki sulun alapuolelta, jossa oli muutamia kiviä. Sattumalta tuli hän ensimmäisen pajun luo, niityn reunassa. Hän kumartui ja näki verilätäkön, joka saattoi hänet vaalenemaan. Siinä se oli tapahtunut. Ja hän seurasi Dominiquen jälkiä ruohossa; hän oli luultavasti juossut, sillä vinoon niityn poikki näkyi pitkien askeleiden jäljet. Toisella puolella ei niitä enää näkynyt, mutta toisella, läheisellä niityllä luuli hän jälleen näkevänsä ne. Metsän rinteessä katosi kaikki jäljet. Siitä huolimatta meni Françoise metsään. Yksinäisyys lohdutti häntä. Hän istui hetkeksi. Mutta kohta tuli hän ajatelleeksi, että aika kului, ja hän nousi ylös. Kuinka kauvan oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä? Viisi minuuttia? Tahi puoli tuntia? Hänellä ei enää ollut käsitystä ajasta. Dominique oli ehkä piilottautunut erääsen lehtoon, jossa he kerran eräänä ehtoopäivänä olivat yhdessä syöneet pähkinöitä. Hän meni lehtoon ja etsi sieltä. Yksinäinen rastas lensi ilmaan, viserrellen lempeätä, surumielistä virttään. Sitten luuli hän, että Dominique oli paennut erääsen kallion luolaan, jossa hän väliin loikoi väijymässä metsän otuksia; mutta luola oli tyhjä. Turhaa oli häntä hakea. Hän ei kuitenkaan löytäisi häntä. Vähitellen kasvoi hänen halunsa löytää Dominique yhä suuremmaksi; hän kiiruhti askeleitaan. Äkkiä juolahti hänen päähänsä, että Dominique oli ehkä kiivennyt puuhun. Sitten käveli hän eteenpäin katsellen ylös, ja saadakseen tietää jos Dominique oli lähellä, huusi hän hänen nimeään joka viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päästä. Käet vastasivat. Tuulenviima, joka suhisi puitten oksissa, sai hänet luulemaan Dominiquen olevan siinä ja kiipeävän juuri alas. Kerran luuli hän näkevänsäkin hänet. Françoise pysähtyi; hän oli aivan tukehtumaisillaan, ja olisi tahtonut paeta. Mitä sanoisi hän Dominiquelle? Oliko hän tullut viemään häntä mukanaan ammuttavaksi? Oi ei, hän ei puhuisi siitä. Hän kehoittaisi häntä pelastamaan itsensä eikä viipymään niillä seuduin. Sitten tunsi hän kovaa tuskaa, ajatellessaan isäänsä, joka odotti häntä. Hän lankesi itkien nurmelle ja sanoi ääneensä: ”Jumalani, Jumalani! Miksi tulin minä tänne?” Hän oli aivan epätoivoissaan siitä, että oli lähtenyt metsään. Hän juoksi, ikäänkuin pelon valtaamana ja koetti päästä ulos metsästä. Kolmasti eksyi hän ja luuli jo ett’ei hän enää koskaan osaisi myllylle, kun hän samalla tuli eräälle niitylle aivan Rocreusen vastapäätä. Kylän nähdessään seisahtui hän. Palaisiko hän yksinään? Hän seisoi siinä liikkumatonna, kun joku hiljaa huusi hänen nimeään. ”Françoise! Françoise!” Hän näki Dominiquen nostavan päätään erään kaivannon reunalta. Suuri Jumala! Hän oli löytänyt Dominiquen! Taivas tahtoi siis hänen kuolemaansa? Hän tukahdutti huudahtuksen ja vetäysi alas ojaan Dominiquen luokse. ”Etsitkö minua?” kysyi Dominique. ”Etsin”, vastasi Françoise. Maailma musteni hänen silmissään, hän ei tietänyt mitä sanoi. ”Oh! Mitä on tapahtunut?” Françoise loi silmänsä alas ja mutisi: ”Ei mitään – olin levoton; tahdoin tavata sinua.” Rauhoittuneena selitti Dominique sitten, ett’ei hän ollut tahtonut poistua kauvaksi. Hän pelkäsi heidän puolestaan. Preussiläiset, nuo lurjukset, voivat kostaa naisille ja ukoille. Kaikki oli siis hyvin, kaikkityyni? Hän lisäsi nauraen: ”Häät lykkäytyvät kahdeksan päivää, siinä koko asia.” Mutta kun Françoise seisoi siinä aivan kuin halvattuna, tuli Dominique jälleen totiseksi. ”Mikä sinua vaivaa? Sinä salaat minulta jotakin.” ”Ei, minä vannon, ett’en sitä tee. Minulla ei ollut mitään erityistä asiata sinulle.” Dominique suuteli Françoisea ja sanoi, ett’ei ollut viisasta heidän kumpaisenkaan tähden, että he puhelivat kauvemmin. Hän aikoi nousta ylös, mennäkseen takaisin metsään. Françoise pidätti häntä. Tyttö vapisi. ”Ei, odota, tekisit ehkä paraiten jos jäisit tähän. Kukaan ei etsi sinua, sinulla ei ole mitään peljättävää.” ”Françoise, sinä salaat minulta jotakin”, uudisti Dominique. Françoise vakuutti jälleen, ett’ei hän salannut mitään häneltä. Hänestä tuntui vaan paremmalta tietäessään Dominiquen olevan läheisyydessään. Hän änkytti muitakin syitä. Hän näytti Dominiquesta niin kummalliselta, että tämä nyt olisi itse kieltäytynyt menemästä pois. Muutoin arveli hän ranskalaisten sotamiesten palaavan. Sauvalin puolella oli nähty sotajoukkoja. ”Oi, jospa ne kiiruhtaisivat, jospa ne olisivat täällä niin pian kuin mahdollista!” mutisi Françoise tuskallisesti. Samassa löi kello yksitoista Rocreusen kirkon tornissa. Lyönnit kaikuivat selvään ja kuuluvasti. Françoise nousi pelästyneenä ylös; kaksi tuntia oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä. ”Jos me tarvitsemme sinua”, sanoi hän nopeasti, ”niin menen minä ylös huoneeseni ja viittaan nenäliinalla.” Hän kiiruhti pois ja Dominique jäi hyvin levottomana kaivannon reunalle pitkäkseen, katselemaan myllylle päin. Kun Françoise oli kylään tulossa, kohtasi hän erään vanhan kerjäläisen, ukko Bontemps’in, joka tunsi seudun kaikki ihmiset. Tämä tervehti tyttöä; hän oli äsken nähnyt myllärin preussiläisten keskellä; sitten jatkoi ukko matkaansa tehden ristinmerkin ja mutisten itsekseen katkonaisia lauseita. ”Nuo kaksi tuntia ovat kuluneet”, sanoi upseeri, kun Françoise saapui pihalle. Ukko Merlier istui penkillä kaivon vieressä, yhä poltellen. Françoise rukoili, itki ja lankesi polvilleen vielä kerran. Hän tahtoi voittaa aikaa. Toivo ranskalaisten palaamisesta oli kasvanut hänessä ja valittaessaan luuli hän kuulevansa armeijan tahdinmukaisen marssin edempää. Oi jos ne tulisivat, jos ne vapauttaisivat heidät kaikki! ”Oi, hyvä herra, yksi tunti, vielä yksi tunti – voittehan lahjoittaa meille yhden tunnin!” Mutta upseeri oli taipumaton. Hän käski kaksi miestä ottamaan tytön kiinni ja viemään pois, että voitaisiin rauhassa ryhtyä vanhuksen mestaamiseen. Françoise taisteli sydämmessään hirveätä taistelua. Hän ei voinut antaa heidän noin murhata isäänsä. Ei, ei, ennen kuolisi hän itse Dominiquen kanssa, ja hän aikoi juuri kiiruhtaa kammariinsa, kun Dominique itse astui pihalle. Upseeri ja sotamiehet päästivät riemuhuudon. Mutta Dominique astui tyynenä, melkein ankaran näköisenä Françoisen luo, aivan kuin ei muita olisi ollutkaan saapuvilla. ”Se oli pahasti”, sanoi hän. ”Miksi ette ilmoittaneet minulle kuinka asia oli? Nyt sain tietää kaikki ukko Bontemps’iltä. Tässä nyt kumminkin olen.” == V. == Kello oli kolme. Suuria mustia pilviä oli vähitellen kohonnut taivaalle: ne olivat jätteitä jostakin myrskystä lähiseuduilla. Tuo keltainen taivas, nuo vaskenkarvaiset pilven riepaleet muuttivat äsken auringon paisteessa niin hymyilevän Rocreusen laakson murhaajain luolaksi, täynnä hirveitä haamuja. Preussiläinen upseeri oli panettanut Dominiquen salvan taakse, lausumatta sanaakaan hänelle aikomastaan kohtalosta. Puolesta päivästä asti oli Françoise ollut hirveimmissä sielun tuskissa. Hän ei tahtonut lähteä pihalta, vaikka isänsä häntä pyysi. Hän odotti ranskalaisia. Mutta hetket kuluivat, yö lähestyi ja hän kärsi sitä enemmän kun ei kaikki voitettu aika ollenkaan muuttanut tätä hirveätä tilaa. Kello kolmen aikoina alkoivat preussiläiset viimeinkin tehdä lähtövalmistuksia. Upseeri oli hetkinen sitten lukinnut itsensä huoneesen Dominiquen kanssa, niinkuin edellisenä päivänäkin. Françoise arvasi, että nyt oli nuoren miehen elämä tai kuolema kysymyksessä. Hän pani kädet ristiin ja rukoili. Ukko Merlier hänen vieressään pysyi tyynenä ja jäykkänä, niin kuin vanhan talonpojan tulee, joka ei taistele kohtalon kamalata voimaa vastaan. ”Oi Jumalani, oi Jumalani!” mutisi Françoise. ”He tappavat hänet –” Mylläri veti hänet luokseen ja asetti istumaan polvelleen niinkuin lapsen. Samassa tuli upseeri ulos, seurassaan kaksi miestä, jotka taluttivat Dominiquea. ”En koskaan, en koskaan!” huusi tämä. ”Olen valmis kuolemaan.” ”Ajatelkaa tarkoin”, lausui upseeri. ”Sen palveluksen, jonka te kiellätte minulta, voi joku toinen tehdä meille. Minä tarjoan teille elämän, olen jalomielinen – kysymys on ainoastaan viedä meidät Montredoniin metsän lävitse. Siellä löytyy kai polkuja.” Dominique ei vastannut. ”Te kiellätte siis?” ”Tappakaa minut ja lopettakaa tämä”, vastasi hän. Françoise seisoi edempänä ristissä käsin ja katsoi rukoilevasti häneen. Tyttö unhotti kaikki, hän olisi kehoittanut Dominiquea halpaan tekoon. Mutta isänsä tarttui hänen käsiinsä, ett’eivät preussiläiset näkisi tätä mielettömän naisen liikettä. ”Hänellä on oikein”, mutisi ukko. ”Parempi on kuolla.” Sotamiehet, joitten piti toimittaa ampumisen, seisoivat paikoillaan. Upseeri odotti, että Dominique jonakin heikkouden hetkenä myöntyisi. Hän toivoi vielä voivansa puhuttelemalla saada hänet suostumaan. Kaikki oli hiljaa. Kaukaa kuului kova ukkosen jylinä. Helteinen kuumuus vallitsi. Keskellä tätä hiljaisuutta kuului äkkiä huuto: ”Ranskalaiset! Ranskalaiset!” He olivat todellakin saapuneet. Sauvalin tiellä, metsän rinteessä, voi eroittaa pitkän rivin punaisia housuja. Myllyssä syntyi kauhea sekamelska. Preussiläiset sotamiehet juoksivat sinne tänne, päästäen omituisia kurkkuääniään. Mutta yhtään laukausta ei oltu vielä ammuttu. ”Ranskalaiset! Ranskalaiset!” huudahteli Françoise ja löi käsiään yhteen. Hän oli aivan kuin mieletön. Hän oli riistänyt itsensä isänsä sylistä, ja hän nauroi ja viittaili käsillään. Viimeinkin he tulivat, ja he tulivat ajoissa, koska Dominique vielä seisoi tuossa ilmielävänä! Räikeä kiväärin laukaus jyrähti kuin ukkonen aivan hänen vieressään ja saattoi hänen katsomaan taaksensa. Upseeri oli lausunut itsekseen: ”Ennen kaikkea muuta tulee meidän tehdä loppu tästä asiasta –.” Hän työnsi itse Dominiquen erään vajan seinän viereen ja komensi laukaisemaan. Kun Françoise kääntyi katsomaan, makasi Dominique maassa, rinta kahdentoista kuulan lävistämänä. Françoise ei itkenyt, hän seisoi vaan ja tuijotti kuin mielipuoli. Hänen silmänsä jäykistyivät; hän meni vajan luo ja istuutui muutaman askeleen päähän ruumiista. Hän katsoi sitä, teki silloin tällöin lapsellisen kädenliikkeen, jonka merkitystä ei ollut helppo ymmärtää. Preussiläiset olivat ottaneet ukko Merlier’n panttivangiksi. Kiivas taistelu syntyi. Upseeri oli joutuun sijoittanut miehensä kunkin paikoilleen, huomaten että peräytyminen olisi sama kuin antaa hakata itsensä maahan. Parempi oli sitten myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin. Nyt olivat preussiläiset myllyn puolustajina, ranskalaiset sen hätyyttäjinä. Äärettömän kiivas kiväärituli alkoi. Puolen tuntia kesti sitä taukoamatta. Sitten kuului jyleä pamaus ja kanuunan kuula katkaisi paksun oksan satavuotisesta jalavasta. Ranskalaisilla oli tykkiä. Patteriasta, joka oli asetettu sen kaivoksen reunalle, jossa Dominique oli ollut piilossa, ammuttiin pitkin Rocreusen suurta maantietä. Taistelu ei nyt voinut kauvan kestää. Voi, sitä mylly-raukkaa! Kanuunankuulat lävistivät sitä kaikkialta. Puolet kattoa riistettiin pois. Kaksi seinää sortui. Varsinkin Morellen puolella oli hävitys kauhea. Häilyvistä seinistä irtaantuneet muratit riippuivat repaleina; virta vei mukanaan kaikellaisia pirstaleita, ja eräästä aukosta näkyi Françoisen kammari sänkyneen, jonka valkoiset esiriput olivat kiinni vedetyt. Kaksi kanuunankuulaa perättäin sattui vanhaan myllyn pyörään, joka päästi viimeisen, valittavan huokauksen, siivet menivät virran mukana, runko romahti kasaan. Rattoisan myllyn sielu jätti siten maallisen majansa. Nyt ryhtyivät ranskalaiset väkirynnäkköön. Syntyi vimmattu taistelu lyönti-aseilla. Ruosteenkarvaisen taivaan katsellessa täyttyi laakso, ikään kuin murhaajaluola kuolleilla. Laajat niityt tulivat kamoittavan näköisiksi suurine, yksinäisine puineen ja korkeine poppeleineen, jotka reunustivat niitä varjoillaan. Metsät oikealla ja vasemmalla olivat sirkusmuurien näköisiä, joiden sisällä taistelevat telmäsivät; lähteiden ja purojen lorina kuului hiljaiselta nyyhkimiseltä; koko seutu oli aivan kuin hirvittävän kauhistuksen vallassa. Françoise istui liikkumatta vajan luona, kyyristyneenä Dominiquen ruumiin viereen. Ukko Merlier oli äsken saanut surmansa pyssyn kuulasta. Nyt olivat preussiläiset lannistetut, mylly paloi, ja ranskalainen kapteeni tunkeutui ensimmäisenä pihalle. Sodan alusta alkain oli tämä hänen ensimmäinen voittonsa. Hän olikin hyvin kiihkoissaan, hän oikaisi korkeata vartaloaan ja nauroi miellyttävintä voittajan naurua. Huomattuaan Françoisen istumassa keskellä myllyn savuavia raunioita, isänsä ja puolisonsa ruumiitten välissä tylsästi tirkistelevänä eteensä, kohotti hän kohteliaasti hänelle miekkaansa ja huusi: ”Voitto! Voitto!” <references/> '''Lähde:''' Zola, Émile 1888: ''Kertomuksia''. Suomentanut [[Eero Erkko]]. Werner Söderström, Porvoo. == Katso myös == * ''[[Rynnäkkö myllyä vastaan]]'' [[Luokka:Eero Erkko]] [[Luokka:Émile Zola]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2696 4881 2006-08-25T15:37:35Z Nysalor 5 Työnlakkautus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Työnlakkautus |alaotsikko= |tekijä=Émile Zola |huomiot= }} == I. == Aamulla kun työmiehet saapuvat tehtaasen se onkin kylmänä, synkkänä häviön surkeudessa. Tuolla suuren huoneen perällä seisoo kone äänetönnä laihoine käsivarsineen, liikkumattomine pyörineen, se enentää siellä alakuloisuutta, tuo, jonka huokuna ja jytinä ennen tavallisesti, työssä raivoavan jättiläisen sydämmen tykynnän tavoin, elähytti koko talon. Tehtaan isäntä astuu alas pienestä kammiostansa. Surullisella äänellä lausuu hän työmiehillensä: ”Ystäväni, täksi päiväksi ei ole mitään työtä ..... tilauksia ei tule enää, päin vastoin saapuu joka suunnalta peruutuksia entisistäkin, minun täytyy jäädä tavaroineni odottamaan. Juuri tämä kuukausi, joulukuu, johon minä luotin, tämä suurien töiden kuukausi muina vuosina, uhkaa nyt saattaa häviöön vankimpiakin tehtaita ..... kaikki täytyy lakkauttaa.” Ja kun hän näki työmiesten katselevan toinen toistansa ikäänkuin peljäten, mitenkä nyt kotiin olisi palattava, peljäten huomispäivän puutetta, jatkoi hän matalalla äänellä: ”Minä en ole itsekäs oman edun katsoja, en, sen teille vannon... Minun asemani on yhtä hirvittävä, ehkäpä hirvittävämpi kuin teidän. Kahdeksan päivän kuluessa olen minä menettänyt viisikymmentä tuhatta markkaa. Minä seisautin työn tänäpäivänä siitä syystä, etten enää syvemmälle häviön kuiluun vaipuisi. Suuriin maksuihini tämän kuun 15 p. minulla ei ole penniäkään. Te näette että puhun teille ystävänä, en teiltä mitään salaa. Huomenna ehkä ovat jo oikeuden palvelijat täällä. Tämä ei ole meidän vikamme, eikö niin? Me olemme taistelleet viimeiseen saakka. Mielelläni olisin tahtonut auttaa teitä tämän huonon ajan ohitse; mutta minä en voi, itsekin olen hävinnyt mies; ei minulla ole enään elatusta muille antaa.” Sitten tarjosi hän heille kätensä. Työmiehet puristivat sitä sanaakaan sanomatta. He jäivät vielä hetkiseksi paikoilleen katselemaan, kädet nyrkissä, hyödyttömiä työkalujaan. Edellisinä aamuina jo sangen varhain viilat vinkuivat ja vasarat tahtia paukuttelivat; mutta kaikki näkyi nyt jo uinailevan vararikon pölyssä. On kaksikymmentä, on kolmekymmentä perhettä, jotka saavat seuraavalla viikolla nälkää nähdä. Muutamilla vaimoilla jotka myöskin olivat tehtaassa työskennelleet, oli kyyneleet silmissä. Miehet tahtoivat näyttäytyä vahvemmilta. He rohkasevat naisia; he sanovat, ett’ei Pariisin kaupungissa nälkään kuole. Kun isäntä heidät jätti, ja he näkivät hänen poistuvan allapäin, kahdeksan päivän surujen painamana, ehkäpä vielä suuremman onnettomuuden uhkaamana, kuin heille tunnustanutkaan oli, vetäytyivät he yksitellen huoneen tukahuttavasta ilmasta kähisevin kurkuin, sydän kylmänä ikäänkuin pakenivat he jonkun kuolleen kammiosta. Kuollut on työ, tuo suuri, käymätön kone, jonka luuranko tuossa pimeydessä on hirvittävä. == II. == Työmies on ulkona, kadulla, käytävällä. Hän on astuskellut katukäytäviä kahdeksan päivän ajan saamatta mitään työtä. Hän on käynyt talosta taloon tarjoten voimaansa, tarjoten taitoansa, tarjoten lopulta itsensä kokonaan, väliä pitämättä mihin työhön hyvänsä, vaikka kuinkakin vastenmieliseen, kuinkakin ankaraan ja surmaavaan. Joka paikassa paiskattiin portit hänen edessään kiinni. Silloin tarjoutui hän työskentelemään puolesta palkasta. Ei sittenkään portit auenneet. Hän tekisi työtä ilmaiseksikin, ettei häntä voitaisi moittia. Tämmöinen on työnlakkautus, tämä pelottava seisaus, joka soittaa kuolinkelloa vinttikerroksissa asuvaisille. Äkkinäinen pula on lakkauttanut kaikki työliikkeet, ja raha, ennen liikkuva raha on kadonnut. Kahdeksan päivän kuluttua on kaikki raha loppunut. Työntekijä on tehnyt viimeisen yrityksensä ja hän palaa hitaasti, tyhjin käsin, kurjuuden masentamana. Vettä putoaa taivaasta; sinä iltana tuntuu Pariisi ropakkoineen kamalalta. Rankkasateessa hän astuu eteenpäin siitä mitään tietämättä, tuntematta muuta kuin nälkäänsä, seisattuen silloin tällöin, viipyäksensä kauvemmin matkalla. Hän nojautuu Seine-virran sillan-aituuta vasten. Pitkään kohisten juoksevat sen paisuneet vedet; valkoinen vaahto roiskuu korkealle, kohoten sillan pilaria vastaan. Yhä seisoo hän siinä nojaten, mahtava virta juoksee hänen alitsensa, luoden hänelle hurjan kutsumuksen. Kuitenkin miettii hän itseksensä, että tätä totteleminen olisi liian kurjaa, liian arkamaista ja hän lähtee astumaan. Sade on lakannut. Kaasuliekki leimuaa juveliseppäin puotien akkunoista. Jos hän löisi rikki yhden ruudun, saisi hän yhdessä kourallisessa monivuotisen leipänsä. Ravintolan pitäjien keittiöissä valkeat sytytetään; ja valkoisten musliini-esirippujen takana hän näkee ihmisiä syömässä. Hän jouduttaa askeliansa, hän kulkee takaisin etukaupunkiin paistipuotien, makkarakauppiasten ja sokurileipurien ohitse, läpi koko mässäävän Pariisin, joka loistaa nälkäisenäkin. Kun vaimo ja pieni tyttönen aamulla itkivät, lupasi hän heille leipää illaksi. Hän ei uskalla ennenkuin yö on saapunut, tulla heille sanomaan, että hän on valehdellut. Eteenpäin kävellessään mietiskelee hän itseksensä, mitenkä hänen kotona olisi paras esiintyä, mitä hänen olisi sanottava, että he rauhoittuisivat, olisivat kärsivälliset. He eivät kuitenkaan enää kauvemmin voi jäädä nälkää näkemään. Hän itse kyllä kokisi, mutta vaimo ja pienokainen ovat siihen liian heikot. Yht’äkkiä pisti hänen päähänsä ruveta kerjäämään. Mutta kun joku nainen tai herra astui hänen ohitsensa ja kun hän aikoi ojentaa kätensä, niin se jäykistyi, äänensä takertui kurkkuun. Hän jäi kuin naulattuna seisomaan käytävälle, ihmiset kääntyivät takaisin luullen häntä juopuneeksi, nähdessään hänen nälästä hurjistuneet kasvonsa. == III. == Työmiehen vaimo astuu auringon laskiessa portin kynnykselle jättäen pienoisensa ylös nukkumaan. Vaimo on aivan laihtunut; hän on puettu karttuunihameesen. Hampaansa tärisevät hänen seistessään tuossa kadulla kylmässä tuulessa. Hänellä ei ole kotona enää mitään, kaikki on hän kantanut panttilaitokseen. Kahdeksan työtöntä päivää riittävät kyllä tyhjentämään talon. Eilen myi hän verkakauppiaalle viimeisen kourallisen villoja päänalusestaan; nyt on jo alustakin myyty, ei ole enää jälellä kuin lakana. Sen hän on ripustanut akkunan eteen, estääkseen ilman henkeä sisälle pääsemästä, sillä pienokaisella oli kova hinku. Miehellensä mitään ilmoittamatta on hänkin puuhannut puolestansa. Mutta työnseisautus on ankarammin kohdannut vaimoja kuin miehiä. Porteille on keräytynyt onnettomia vaimoja, joiden hän kuulee kaiken yötä siinä nyyhkivän. Hän kohtasi erään käytävän kulmassa yhden nojallaan seisomassa; toinen on kuollut; toinen taas tietymättömiin kadonnut. Onneksi on hänellä hyvä mies, puoliso, joka ei ole juoppo. Heiltä ei mukavuuksiakaan puuttuisi, jollei tuollaiset työttömät ajat olisi saattanut heitä puille paljaille. Hänellä ei enään ole luottamusta missään: hän on velkaa leipurille, maustekauppiaalle, hedelmäin myyjälle, eikä hän enään uskalla edes heidän puotiensa ohitse kulkea. Jälkeen puolisen lähti hän sisarensa luokse lainatakseen häneltä parikymmentä penniä; mutta hän tapasi täälläkin sellaisen surkeuden, että hän sanaakaan sanomatta purskahti itkemään, ja sitten he kumpainenkin, sisarensa ja hän, yhdessä itkivät pitkän ajan. Lähtiessään vihdoin, lupasi hän sisarellensa toimittaa kappaleen leipää, jos hänen miehensä jotakin muassaan toisi. Mutta miestä ei kuulu. Vettä sataa ja hän pakenee portin suojaan; suuret vesipisarat räiskyvät hänen jaloissaan; veden vihma tunkeutuu hänen ohukaisen hameensa läpitse. Silloin valtaa hänet kärsimättömyys; hän lähtee rankkasateesta huolimatta kulkemaan. Hän menee ihan kadun päähän, nähdäkseen eikö jo tulisi se, jota hän odotti, ehkä tuolla etäällä viertotiellä. Ja kun hän palaa, on hän läpimärkä. Käsillään pyyhkii hän hiuksiansa, koettaen niitä kuivata. Kärsivällisesti rupee hän vielä odottamaan ja lyhyet kuumeen väreet käyvät läpitse hänen ruumiinsa. Edestakaisin kulkevat ihmiset tuuppivat häntä kyynärpäillään. Hän tekeytyy niin pieneksi kuin mahdollista, ettei olisi kenenkään tiellä. Häntä katsotaan tarkoin silmiin; hänen hengityksensä on kuuma, hänen kurkkuansa kirveltää. Koko Pariisi epäilee häntä, katu ropakkoineen, sen kirkkaat valot, eteenpäin pyörivät vaunut, kaikki näyttävät takertuvan häneen ja tahtovan heittää hänet katu-ojaan. Hänen on nälkä, hän on jokaisen tiellä. Tuossa vastapäätä on leipuripuoti ja hän ajattelee pienokaistansa, joka nukkuu kotona. Vihdoin kun puolisonsa viimeinkin ilmestyy, vetelehtien raukkamaisesti rakennuksia pitkin, hän syöksyy äkkiä tämän eteen, luo häneen tuskallisen silmäyksen. ”Oletko saanut mitään!” songertaa hän. Mies mitään vastaamatta, painaa päänsä alas. Vaimo silloin ensiksi läksi liikkeelle, kasvoillansa kuoleman kalpeus. == IV. == Kotona pienokainen ei nukukaan. Tyttönen on herännyt, hän haaveksii, edessänsä kynttilän pätkä, joka yhdellä pöydän kulmalla sammumistansa tekee. Eikä käsittää voi, mitä hirvittävää ja sydäntä särkevää ilmaantuu tämän seitsen-vuotisen olennon kasvoissa, jotka ovat vakavat ja surkastuneet kuin täysi-kasvuisen naisen kasvot. Hän on istuutunut arkun kannelle, joka on hänen makuupaikkansa. Hänen alastomat jalkansa riippuvat vapisten; hänen nuken kaltaiset kätensä kokoavat suonenvedon tapaisesti rintansa suojaksi niitä riekaleita, joita hänellä on verhonansa. Siellä tuntee hän omituisen polton, tulen, jonka hän tahtoisi sammuttaa. Hän uneksii. Ei milloinkaan ole hänellä ollut mitään leikkikaluja. Hän ei voi käydä kouluakaan, sillä hänellä ei ole jalkineita. Hän muistelee mitenkä äitinsä hänet pienempänä vei auringon paisteesen. Mutta siitä on pitkä aika. Heidän täytyi muuttaa; ja tuntuupa hänestä ikäänkuin senjälkeen joku kylmä vihuri talossa aina riehuisi. Sitten hän ei enää ole ollut tyytyväinen; aina on hän kärsinyt nälkää. Tämä asia, jota haaveksimaan hän on vaipunut, on liian syvällinen hänen käsittääksensä. Koko maailmako siis on nälässä? Hän on kuitenkin koettanut siihen tottua, mutta ei ole voinut. Hän arveli olevansa siksi liian pieni, täytyy kai olla suuri voidaksensa sitä kärsiä. Epäilemättä hänen äitinsä tietää tämän asian, jota lapsilta salataan. Jos hän uskaltaisi, kysyisi hän äidiltänsä, kuka meidät on tänne maailmaan saattanut ainoastaan nälkää näkemään. Heidän luonansa on niin ikävä! Hän katselee akkunaa, jossa lakana häilyi, paljaita seiniä, jalattomia huonekaluja, kaikkea sitä kurjuutta vinttikerroksessa, jonka työnlakkautus oli toivottomaksi saattanut. Tietämättömyydessään luuli hän uneksineensa lämpöisistä huoneista, kauniine, loistavine esineineen; hän sulki silmänsä tätä uudestaan nähdäksensä; ja kynttilän valo hänen heikontuneiden silmäluomiensa läpitse tuntui kirkkaalta kullan hohteelta, johon hänen teki mieli tunkeutua. Mutta tuuli vinkui ja ikkunasta kävi niin kova ilman henki, että häntä äkisti rupesi yskittämään. Hänen silmänsä vuotivat kyyneleitä. Ennen muinoin hän pelkäsi kun hänet aivan yksinään jätettiin, nyt hän siitä ei tiedä enää, hänelle on kaikki yhden tekevää. Kun ei sitten eilisen ole mitään syöty, arvelee hän äitinsä menneen leipää hakemaan. Ja tämä ajatus häntä hurmaa. Sitten hän leikkelisi leipänsä aivan pieniin palasiin ja ottaisi niistä vitkalleen yhden kerrallaan. Hän leikittelisikin leipänsä kanssa. Äiti tuli kotiin, isä sulki oven. Pienokainen katseli suuresti kummastellen heidän molempain käsiin. Ja kun eivät he hetkisen kuluessa sanaakaan lausuneet, kertoi hän valittavalla äänellä: – ”Minun on nälkä, minun on nälkä.” Isä vaipui, pää käsien välissä, pimeään nurkkaan, siihen hän jäi murtuneena, olkapäät vavahdellen ankarain, äänettömäin nyyhkimisien vaikutuksesta. Kyyneliään tukahuttaen alkoi äiti nukuttaa lastansa, hän peitteli sitä kaikilla vaatteilla, mitä tuvassa oli, käski lapsen olemaan viisaan ja nukkumaan. Mutta lapsi, jonka hampaat vilusta helisivät ja joka tuntee tulen rinnassansa ankarammin polttavan, muuttuu sangen uskaliaaksi. Hän tarttuu äitinsä kaulaan, kysyy sitten hiljaa: – ”Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?” '''Lähde:''' Zola, Émile 1888: ''Kertomuksia''. Suomentanut [[Eero Erkko]]. Werner Söderström, Porvoo. == Katso myös == * ''[[Työtönnä]]'' [[Luokka:Eero Erkko]] [[Luokka:Émile Zola]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2697 4882 2006-08-25T15:37:52Z Nysalor 5 Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä |alaotsikko= |tekijä=Émile Zola |huomiot= }} == I. Kevät. == Eräänä päivänä, kello viiden aikaan aamusella paistoi aurinko rattoisasti pieneen huoneeseni, setäni Lazaren luona, joka oli kirkkoherra Dourguesin kylässä. Muuan leveä, keltainen auringon säde kohtasi suljettuja silmäluomiani ja herätti minut. Kalkilla valkoiseksi rapattu kammarini, valko-puisine huonekaluineen, oli niin iloisen ja viehättävän näköinen. Minä asetuin ikkunaan katselemaan Durance-virtaa, joka juoksi siinä niin laajana tumman viheriän laakson keskellä. Raittiit tuulahdukset hyväilivät kasvojani, virran lorina ja puitten suhina tuntui kutsuvan minua. Avasin hiljaa oveni. Ulos tullakseni täytyi minun käydä setäni huoneen lävitse. Hiivin varpaillani eteenpäin, peljäten että paksujen anturaini narina herättäisi tuon arvoisan vanhuksen, joka nukkui vielä hymy huulilla. Minä vapisin, kuullessani kirkosta Angelus-kellojen äänen. Lazare setä oli muutaman päivää seurannut minua kaikkialla, surullisen ja huolestuneen näköisenä. Hän olisi luultavasti estänyt minua menemästä alas joen rannalle ja paneutumasta siellä pitkäkseni rantapajujen alle nähdäkseni edes vilahduksen pitkästä, ruskeasta Babetista, joka oli aivan kuin uuden kevään minulle synnyttämä. Mutta setäni nukkui sikeästi. Minulla oli hiukan omantunnon vaivoja pettäessäni häntä ja hiipiessäni näin pakoon. Pysähdyin hetkiseksi katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka lepo oli tehnyt vieläkin lempeämmiksi. Liikutuksella muistin sitä päivää, jona hän tuli noutamaan minua tuosta kylmästä, hyljätystä kodista, josta äitini ruumissaatto oli äskettäin lähtenyt. Niin paljon lempeyttä, niin monta uhrausta, niin monta viisasta neuvoa oli hän minulle sitten sen ajan tuhlannut! Hän oli antanut minulle tieteensä, hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämmensä. Hetkisen teki mieleni huutamaan hänelle: ”Nouskaa, Lazare setä! menkäämme yhdessä kävelylle tuonne lehtokujalle Durancen rannalla, jota te niin rakastatte. Raitis ilma ja aamu-aurinko virkistävät teitä. Palattua saatte nähdä mikä oivallinen ruokahalu teillä on!” Mutta Babet, joka tulisi rannalle puettuna valkoisiin aamuvaatteisinsa ja jota minä en sitten saisikaan nähdä! Kun setä olisi saapuvilla täytyisi minun katsella maahan. Olisi niin hauskaa loikoa vatsallaan pehmeässä ruohossa pajujen alla! Minua rupesi hervostuttamaan ja hiljakseen, lyhyin askelin, pidättäen hengitystäni, saavuin ovelle. Astuin alas rappusista ja aloin juosta kuin hullu tuona kauniina, kirkkaana kevät aamuna. Taivaan ranta oli aivan valkoinen, siellä täällä vaan näkyi hienon hienoja sinisiä ja ruusunpunaisia väreitä. Vaalea aurinko loisti juuri kuin hopealamppu, josta säteet valosateena levisivät Durance virtaan. Ja leveä, pehmeä virta oikoilihe laiskana punaisella hiekalla laakson toisesta päästä toiseen, aivan kuin sula metallijuova. Lännessä näkyi jono mataloita, hammasmaisia kunnaita sinipunaisina vasten vaaleata taivasta. Kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä maailman nurkassa. Kuinka monta kertaa Lazare setä oli odottanut minua latinan tunnille! Tuo kunnon vanhus tahtoi tehdä minusta oppineen miehen. Ukon odottaessa kuljeskelin minä Durancen toisella puolen, etsiskelin harakan pesiä tai löysin jonkun vuoren kukkulan, jolle en vielä ollut kiivennyt. Kun tulin kotiin sain nuhteita kovasti, latina oli unohtunut, setä parka torui minua kun olin repinyt rikki housuni ja häntä kauhistutti nähdessään joskus ihonkin alta olevan rikki. Laakso oli minun omani, minun yksinään; minä olin valloittanut sen jaloillani, minä olin sen oikea omistaja ystävyyden oikeudella. Ja tämä pieni osa virrasta, nämä kaksi penikulmaa Durancea, kuinka minä niitä rakastin, kuinka hyvin me ymmärsimme toisiamme! Minä tunsin rakkaan virtani kaikki oikut, sen vihan puuskat, sen hymyilyt, sen eri muodot kunakin päivän hetkenä. Kun mainittuna aamuna tulin alas rannalle, oli vesi melkein häikäisevän valkoinen ja kirkas. Koskaan ennen en ollut nähnyt sitä niin iloisen näköisenä. Minä hiivin nopeasti ales pajujen alle erääsen avonaiseen paikkaan, jossa aurinko paistoi tummalle ruoholle. Siellä laskeusin pitkäkseen vatsalleni, kuunnellen tarkasti ja katsellen oksien välistä polulle, jota myöten Babetin piti tulla. ”Lazare setä varmaankin nukkuu sikeästi!” ajattelin minä. Ja minä oikaisin itseni koko pituudelleni nurmelle. Aurinko lämmitti selkääni kuumilla säteillään, samalla kun rintani pysyi aivan viileänä tuoreessa ruohossa. Oletteko milloinkaan katsellut ruohostoon aivan läheltä, silmät kiinni ruohon korsissa? Babetia odottaessani tarkastelin minä erästä ruohomätästä, joka oli pieni maailma itsekseen. Siellä löytyi katuja, kujia, toria, kokonaisia kaupunkia. Syvimmällä eroitin minä ainoastaan tumman varjon, jossa edellisen kevään lehdet suruissaan mätänivät; siitä kohosi hienoja korsia tuhansissa somissa mutkissa ja koukuissa muodostaen heikkoja pylväsriviä, kirkkoja ja aarniometsiä. Minä näin kaksi laihaa hyönteistä kävelevän edestakaisin tuossa sekasotkussa; ne raukat olivat varmaankin eksyneet, sillä ne kiiruhtivat pylväskäytävästä toiseen, kadulta kadulle, huolestuneen ja peljästyneen näköisinä. Samassa katsoin ylös ja näin edempänä polulla Babetin valkoisen hameen esiintyvän vasten tummaa maanpintaa. Minä tunsin hänen harmaan, sinikukkaisen karttuuni hameensa. Minä ryömin syvemmälle ruohoon ja tunsin sydämmeni tykkivän kovasti maata vasten, niin kovasti, että se melkein kohotti minua ylös joka tykytyksellä. Rintaani poltti nyt, en enää tuntenut kasteen viileätä tuoreutta. Tyttö lähestyi nopeasti. Hänen hameensa häilyivät pitkin maata niin somasti, niin ihastuttavasti. Minä näin hänen alhaalta koko pituudessaan, kaikessa onnellisessa suloudessaan. Hän ei tietänyt minun loikovan pajujen alla; hän käveli iloisena eteenpäin, hän juoksi huolimatta tuulesta, joka kohotti hiukan yhtä hänen hameensa liuskaa. Minä eroitin hänen sukkelaan teputtelevat jalkansa ja käteni suuruisen liuskan hänen valkeista sukistaan, ja minä punastuin suloisesti, vaan samalla tuskallisesti hämmästyneenä. Silloin en nähnyt enää mitään, en Durancea, en pajuja, en kirkasta taivasta. Mitä huolin minä nyt laaksosta! Se ei ollut enää minun hyvä ystäväni, minä olin aivan kylmä sen suruille ja sen iloille. Mitä huolin minä enää entisistä tovereistani, kivistä ja puista tuolla kunnailla. Virta saisi vallan kernaasti juosta tiehensä, jos tahtoisi, minä en sitä olisi surrut. Ja kevät, mitä välitin minä keväästä? Jos se olisi kadonnut ja vienyt mukanaan selkääni paahtavan auringon, kirkkaine sateineen, viheriät lehdot ja koko tuon kauniin kevät aamun, niin olisin sittenkin ihastuneena jäänyt katselemaan Babetia, kun hän häilyvin hamein juoksi alas tietä myöten. Sillä Babet oli sydämmessäni ottanut laakson sijan, Babet oli kevät. Minä en ollut koskaan puhutellut häntä. Me punastuimme molemmat tavatessamme toisiamme kirkossa. Olisin voinut vannoa että hän kammoksui minua. Hän jutteli nyt muutaman minuutin pesijättärien kanssa. Hänen herttainen naurunsa tunkeutui minun luokseni saakka, sekoitettuna Durance virran mahtavan äänen kanssa. Sitten kumartui hän ottaakseen hiukan vettä käteensä; mutta rantaäyräs oli korkea, Babet oli vähällä luistaa jokeen ja hänen täytyi pitää ruohosta kiinni. Minua väristytti. Nousin äkkiä ylös ja juoksin epäilemättä, punastumatta tytön luokse. Hän katsoi minuun peljästyneenä, mutta hymyili sitten. Minä kumarruin alas ja olin vähällä pudota, mutta onnistuin kuitenkin, puristamalla sormeni kovasti yhteen, saamaan oikean käteni vettä täynnä. Sitten ojensin Babetille tämän uudenaikaisen astian ja tarjosin hänelle juoda. Pesijättäret nauroivat. Hämillään ei Babet uskaltanut juoda, vaan käänsi epäillen päänsä puoleksi pois. Vihdoin teki hän ratkaisevan päätöksen ja läheni huulillaan sormieni päitä; mutta hän oli viivytellyt liian kauvan, vesi oli juossut pois. Hän rupesi nauramaan. Hän tuli jälleen lapseksi ja minä huomasin että hän piti minua pilanansa. Olin kovasti hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa otin vettä molempiin käsiini ja kiiruhdin viemään niitä Babetin huulille. Hän joi ja minä tunsin hänen aran suutelonsa nousevan käsivarsiani myöten aina rintaani asti, täyttävän sen lämmöllä. ”Setä varmaankin nukkuu makeasti!” sanoin hiljaa itsekseni. Samassa huomasin mustan varjon vieressäni, ja kun käännyin ympäri, näin Lazare sedän itse seisovan muutaman askeleen päässä ja katselevan Babetia ja minua huolestuneen näköisenä. Hänen kaapunsa näytti aivan valkoiselta auringon paisteessa ja hänen katseensa oli niin moittiva että minun teki mieleni itkemään. Babet peljästyi kovasti. Hän punastui ja kiiruhti pois mutisten: ”Kiitoksia, Jean herra, paljon kiitoksia.” Minä pyyhin kastuneita käsiäni ja seisoin hämilläni ja liikkumatonna Lazare sedän edessä. Tuo kunnon ukko seisoi siinä käsivarret ristissä ja katseli Babetia, joka juoksi polkua myöten pois, taaksensa katsomatta. Kun hän oli kadonnut pensas-aidan taakse, loi setä silmänsä minuun ja minä huomasin surullisen hymyn hänen ystävällisillä kasvoillaan. ”Jean”, sanoi hän, ”menkäämme suureen lehtokäytävään. Aamiainen ei ole vielä valmis, meillä on vielä puolituntia aikaa.” Hän alkoi käydä eteenpäin tavallisilla, hiukan raskailla askelillaan, väistäen kasteista ruohoa. Hänen kauhtanansa laahasi jälestä hiekalla ja kahisi joka liikkeellä, minkä hän teki. Hänellä oli rukouskirja kainalossa, mutta hän oli unohtanut aamulukunsa ja käveli pää kumarassa, ajatuksissaan ja sanaakaan sanomatta. Hänen äänettömyytensä lannisti minut aivan. Hän oli muutoin tavallisesti puhelias. Joka askeleella tulin minä levottomammaksi. Hän oli varmaankin nähnyt kun minä annoin Babetille vettä juoda. Ja mikä näky, suuri Jumala! Nuori tyttö, joka nauraen ja punastuen suuteli minun sormieni päitä, ja minä, seisoen varpaillani kädet ojennettuina, hiukan kumartuneena ikäänkuin syleilläkseni häntä. Nyt vasta näytti tekoni minusta hirveän uskaliaalta. Koko häveliäisyyteni ja arkuuteni palasi jälleen. Minä ihmettelin kuinka olin uskaltanut antaa suudella sormiani sillä tavoin. Ja Lazare setä, joka ei puhunut sanaakaan, vaan joka yhä käveli vitkaan edelläni, luomatta ainoatakaan silmäystä rakkaihin, vanhoihin puihinsa! Hän valmisti varmaankin rangaistussaarnaa minulle. Hän vei minut suureen lehtokäytävään ainoastaan saadakseen oikein torua minua. Se ei suinkaan loppuisi vähemmässä kuin tunnissa, aamiainen jäähtyisi, enkä minä pääsisikään palaamaan rannalle uinailemaan noista herttaisista palohaavoista, joita Babetin huulet olivat käsiini jättäneet. Me olimme suuressa lehtokujassa. Tämä oli pitkä sekä leveä, ja kulki pitkin joen rantaa; kahden puolen käytävää kasvoi suunnattomia tammia, haljenneine runkoineen ja laajalle levinneine oksineen. Hieno ruoho oli ikäänkuin mattona puitten alla ja aurinko, joka paistoi oksien lävitse, kutoi kultakirjailuja tälle matolle. Kaikkialla ympärillä näkyi vaalean viheriäisiä niittyjä. Kääntymättä, käyntiään muuttamatta, käveli setä lehtokujan päähän asti. Siellä hän pysähtyi ja minä pysyttelin hänen vieressään, käsittäen että tuo peljätty hetki nyt oli tullut. Joki teki tässä äkkinäisen mutkan; eräs matala muuri muodosti lehtokujan tällä kohden jonkunlaiseksi penkereeksi. Tästä varjoisasta paikasta voi nähdä kauvas valoisaan laaksoon. Maisema laajeni edessämme useita penikulmia avaralle. Aurinko kohosi ylemmä taivaalle; aamuiset hopeasäteet muuttuivat kultavirroiksi; taivaanranta, pitkin mataloita kunnaita, oli sokaisevan kirkas, koko laakso oli ikäänkuin tulipalon hohteen valaisema. Hetkisen vaiti oltua kääntyi Lazare setä minuun. ”Hyvä Jumala, nyt se alkaa!” ajattelin minä ja painoin pääni alas. Laajalla käden liikkeellä osoitti setä minulle laaksoa ja lausui sitten, itseään oikaisten, hitaasti: ”Katso, Jean, tämä on kevät. Maa riemuitsee, poikani, ja minä olen tuonut sinut tänne, tämän valoisan kentän luo näyttääkseni sinulle uuden vuodenajan ensi hymyilyn. Katso, mikä loisto, mikä suloisuus! Maisemasta kohoaa vienoja tuoksuja, jotka elähyttäväin tuulahdusten tavoin koskevat kasvojamme.” Hän vaikeni ja näytti unelmiin vaipuneelta. Minä katsahdin kummastuneena ylös ja aloin hengittää keveämmin. Tuohan ei kuulunut ollenkaan rangaistussaarnalta. ”Nyt on kaunis aamu”, jatkoi hän, ”nuorison aamu. Sinun kahdeksantoista ikävuottasi viihtyvät niin hyvin tuossa vihannuudessa, joka on korkeintaan kahdeksantoista päivää vanha. Kaikki on loistavata ja tuoksuavaa, eikö niin? Laakso näyttää sinusta maailman suloisimmalta paikalta, joki on siellä antaakseen sinulle viileyttä, puut lainatakseen sinulle varjojaan, koko maisema puhuakseen sinulle lemmestä, yksin taivaskin valaistakseen tuota näköalaa, johon sinä luot toivon ja kaipauksen kysyviä katseita. Kevät on sinun ikäisiäsi nuorukaisia varten. Se opettaa kuinka teidän tulee tarjota nuorille tytöille juoda.” Pääni painui uudelleen alas. Lazare setä oli siis kuitenkin nähnyt minut. ”Minun kaltaiseni vanhus”, jatkoi hän, ”tietää kovaksi onneksi, mitä kevään suloudesta on ajatteleminen. Minä, Jean raukkani, rakastan Durance virtaa sentähden että se kostuttaa noita niittyjä, ja sentähden että koko laakson elämä, riippuu siitä. Minä rakastan noita nuoria lehtiä sentähden että ne ennustavat kesän ja syksyn hedelmiä. Minä rakastan, tuota taivasta sentähden että se on hyvä meitä kohtaan, sentähden että sen lämpö jouduttaa maan hedelmällisyyttä. Minä olen aikonut kaikessa tapauksessa puhua sinulle tästä joskus; mielestäni on paras tehdä se nyt, tänä aamuhetkenä. Kevät itse opettaa sinulle sen. Maa on suuri työhuone, jossa ei koskaan pidetä vapaata maanantaita. Katso tuota kukkaa jalkaimme juuressa; sinä huomaat ainoastaan sen hyvän lemun, minä huomaan siinä työn; se täyttää tarkoituksensa synnyttämällä osansa uudesta elämästä, pienen mustan siemenen, joka työskentelee vuorostaan taas ensi keväänä. Ja nyt, katso tätä laajaa näköalaa. Kaikki tämä on ainoastaan uudestaan synnyttämisen iloa. Maisema hymyilee sentähden että se uudelleen aloittaa ikuista työtään. Kuuletko kuinka kiivaasti se hengittää kiireessä toimessaan? Lehdet huokaavat, kukat kiiruhtavat, vilja kasvaa yhä korkeammaksi; kaikki kasvit, kaikki ruohot kilpailevat siitä ken nopeimmin valmistuisi; elähyttävä vesi, joki, on apuna yhteisessä työssä, ja nuoren, taivaalle kohoavan auringon tehtävänä on levittää iloa työntekijäin ijäiseen toimeen.” Tässä setä pakoitti minut katsomaan häntä kasvoihin. Hän lopetti seuraavasti: ”Jean, sinä kuulet mitä ystäväsi kevät sinulle sanoo. Se on nuoruus, mutta se valmistaa miehuuden ikää; sen kirkas hymyily on ainoastaan työn iloa. Kesä on tuleva voimakas, syksy rikas, sillä kevät laulelee paraikaa, rohkeasti tehtävätään täyttäessään.” Minä tulin hyvin hämilleni. Ymmärsin Lazare sedän tarkoituksen. Hän piti minulle sittenkin rangaistussaarnan, jossa hän suoraan sanoi minulle, että minä olin laiskuri ja että työnteon aika jo oli tullut. Setä näkyi olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Hetkisen epäiltyään sanoi hän hiukan tavoitellen. ”Jean, sinä olet tehnyt väärin kun et ole kertonut minulle kaikkea... Koska sinä rakastat Babetia ja Babet rakastaa sinua...” ”Babet rakastaa minua!” huudahdin minä. Setä näytti tyytymättömältä. ”No, anna minun puhua loppuun asti. Minä en tarvitse mitään uutta tunnustusta... Hän on itse tunnustanut sen minulle.” ”Hän on tunnustanut sen! Hän on tunnustanut sen!” Ja minä lankesin kiivaasti Lazare sedän kaulaan. ”Oi, mikä onni!” lisäsin minä. ”En ole koskaan puhunut hänen kanssaan, sen vakuutan... Hän on kertonut sen teille ripissä, eikö niin?... En koskaan olisi uskaltanut kysyä häneltä jos hän rakastaa minua, en koskaan olisi saanut sitä tietää... Oi, kuinka kiitän teitä!” Lazare setä punastui kovasti. Hän huomasi olleensa varomaton. Hän oli luullut ettei tämä ollut ensimmäinen kohtaukseni tytön kanssa, ja siten antoi hän minulle varmuuden siitä, jota en ollut vielä uskaltanut toivoakaan. Nyt oli hän vaiti, ja minä sen sijaan puhuin taukoamatta. ”Minä ymmärrän kaikki”, jatkoin minä. ”Teillä on oikein, minun pitää tehdä työtä voittaakseni Babetin. Mutta te saatte nähdä kuinka vankka minusta tulee... Oi, kuinka te olette hyvä, Lazare setä, ja kuinka hyvin te puhutte! Minä kuulen kevään puheen; minäkin tahdon saada voimakkaan kesän, rikkaan syksyn. Kuinka tässä on kaunista, tästä näkyy koko laakso; minä olen yhtä nuori kuin se, minä tunnen itsessäni nuoruuden, joka tahtoo saada toimittaa tehtäväänsä...” Setä tyynnytti minua. ”Hyvä, hyvä, Jean”, sanoi hän. ”Olen kauvan toivonut saavani tehdä sinusta papin, ja ainoastaan sen vuoksi olen tahtonut opettaa sinulle kaikki, mitä tiedän. Mutta se minkä aamulla rannalla näin, pakoittaa minut ainiaaksi luopumaan rakkaimmasta unelmastani. Taivas määrää kohtaloistamme. Sinun tulee rakastaa Jumalaa toisella tavoin... Sinä et voi enää jäädä tänne meidän kyläämme, ja minä tahdon ett’et palaa tänne ennenkuin ijän ja työn vakaannuttamana. Olen valinnut sinulle kirjanpainajan toimen; tietosi ovat sinulle siinä apuna. Eräs ystäväni, kirjanpainaja Grenoblessa, odottaa sinua ensi maanantaina.” Eräs ajatus saattoi minut äkkiä levottomaksi. ”Ja, saanko palattuani naida Babetin?” kysyin minä. Setä hymyili hieman ja vastasi vältellen. ”Kaikki muu riippuu taivaan tahdosta.” ”Te olette taivas, ja minä luotan teidän hyvyyteenne. Oi, setä, tehkää niin, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä häntä varten.” Silloin osoitti Lazare setä uudelleen laaksoa, jota kuumat, kultaiset säteet yhä enemmän valaisivat. ”Kas siellä on toivo”, sanoi hän. ”Älä ole niin vanha kuin minä, Jean. Unohda minun saarnani, ole niinkuin tämä seutu. Se ei ajattele syksyä, se hymyilee vaan hetken ilosta ja tekee työtä huolettomana, rohkeana. Se toivoo.” Ja me palasimme hiljakseen pappilaan, kävellen nyt jo kuivassa ruohossa ja puhellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen oli kylmä, niinkuin olin arvannut, mutta siitä en minä välittänyt. Kyyneleet tulivat silmiini joka kerta kun katsahdin Lazare setää. Ja Babetia muistellessani tykki sydämmeni niin että olin tukehtua. Minä en muista, mitä tein lopun päivää. Luulen että menin loikomaan pajujeni alle rannalla. Sedällä oli oikein, maa teki työtä. Kun asetin korvani maata vasten, luulin kuulevani alituista jyskettä. Loikoilin ruohossa aina iltaan asti, uneksien työteliäästä elämästä Babetin ja Lazare sedän kanssa. Maan voimakas nuoruus tunkeusi rintaani, jota nojasin yhteistä äitiämme vastaan ja minä kuvittelin tuntikausia mielessäni olevani yksi noista vankoista pajuista ympärilläni. Päivällisillä en voinut syödä mitään. Setä ymmärsi luultavasti, mitä ajatuksia mielessäni liikkui, sillä hän ei ollut huomaavinaankaan huonoa ruokahaluani. Heti pöydästä noustuani kiiruhdin jälleen ulos raitista ilmaa hengittämään. Raitis tuuli kohosi virrasta, jonka kumea ääni kuului kauvas. Taivas loisti himmeänä. Laakso oli varjojen peittämä ikäänkuin tyyni, läpinäkyvä, ääretön meri. Ilmassa kuului epämääräisiä ääniä, jonkunlaista kiihkoisata värinää, ikäänkuin suurten siipien voimakasta lyöntiä. Väkevät tuoksut sekaantuivat ruohon raittiisen hajuun. Olin lähtenyt ulos tavatakseni Babetia; minä tiesin että hän meni joka ilta pappilaan ja asetuin odottamaan häntä pensas-aidan taakse. En ollut enää ujo niinkuin aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä siinä, kun hän kerran rakasti minua ja kun minun piti kertoa hänelle matkastani. Nähdessäni hänen vaalean pukunsa tuona valoisana iltana, hiivin minä kuulumattomin askelin esille. Sitten kuiskasin hiljaa: ”Babet, Babet, minä olen täällä.” Hän ei ensin tuntenut minua ja vavahti säikähtyneenä. Mutta tunnettuaan minut, näytti hän, minun ihmeekseni, vieläkin peljästyneemmältä. ”Tekö se olette, Jean herra?” sanoi hän. ”Mitä teette täällä? Mitä tahdotte?” Olin aivan lähellä häntä ja tartuin hänen käteensä. ”Rakastattehan te minua, eikö niin?” ”Minä! kuka on teille sen sanonut?” ”Lazare setä.” Babet tuli hämilleen. Hänen kätensä alkoi vapista minun kädessäni. Hän aikoi paeta, vaan minä tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme vastakkain eräässä pensas-aidan syvennyksessä, ja minä tunsin Babetin lämpimän, läähättävän hengityksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi yön viileys ja väräjävä hiljaisuus. ”Minä en tiedä”, sopersi tyttö, ”sitä en ole koskaan sanonut... Herra pastori on kuullut väärin... Armahtakaa, päästäkää minut, minulla on kiire.” ”Ei, ei”, sanoin minä ”minä tahdon että te tiedätte minun lähtevän huomenna matkalle, ja teidän tulee luvata aina rakastaa minua.” ”Te matkustatte huomenna!” Oi, kuinka suloiselta tämä huudahtus sointui korvissani, ja kuinka hellästi Babet sen lausui! Luulen vieläkin kuulevani hänen äänensä, täynnä surua ja rakkautta. ”Näette kyllä”, huudahdin minä vuorostani, ”että Lazare setä on puhunut totta. Sitäpaitsi ei hän valehtele koskaan. Te rakastatte minua, te rakastatte minua, Babet! Teidän huulenne uskoivat sen aivan hiljaa aamulla minun sormilleni.” Me istuuduimme pensas-aidan viereen. Muistissani on säilynyt tämä ensimmäinen rakkauden keskusteluni, puhtaassa viattomuudessaan. Babet kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää peljännyt, vaan uskoi minulle rakkautensa historian. Ja sitten tuli juhlallisia valoja, teeskentelemättömiä tunnustuksia, tulevaisuuden tuumia loppumattomiin asti. Hän vannoi ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa kuin minun; minä vannoin ansaitsevani hänen kätensä työlläni ja rakkaudellani. Aidan takana lauloi sirkka kehoittavaa lauluaan, ja koko hämärässä kuiskaileva laakso kuunteli ilolla meidän lemmen puheitamme. Me erosimme, unhottaen syleillä toisiamme. Kun jälleen palasin pieneen huoneeseni, tuntui minusta, kuin olisin lähtenyt sieltä ainakin jo vuosi takaperin. Tämä niin lyhyt päivä tuntui minusta ikuiselta onnellisuudessaan. Se oli minun kevät päiväni, suloisin, tuoksurikkain elämässäni, päivä, jonka muisto vielä tänäänkin on ikäänkuin etäinen, surumielinen kaiku nuoruuteni keväästä. == II. Kesä. == Herätessäni sinä päivänä noin kello kolmen aikaan aamulla, makasin kovalla maalla, väsymyksen runtelemana ja kasvot hiessä. Kuuma ja raskas heinäkuun yö painoi rintaani. Ympärillä nukkuivat toverini päällystakkeihinsa kääriytyneinä; he olivat ikäänkuin mustia pilkkuja harmaalla maalla, ja koko tuo synkkä kenttä huokui; luulin kuulevani nukkuvan ihmisjoukon voimakkaan hengityksen. Epäselviä ääniä, hevosten hirnumista, aseitten kalinata, kuului väräjävässä hiljaisuudessa. Puoliyön aikaan oli armeija pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn käydä maata ja nukkua. Kolme päivää olimme marssineet, auringon polttamina, pölyn sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme tuolla kukkuloilla, taivaanrannalla. Päivän valjetessa piti ratkaiseva tappelu tapahtuman. Olin aivan uuvuksissa. Kolme tuntia olin maannut aivan kuin muserrettuna, hengittämättä, uneksimatta. Liiallinen väsymys oli herättänyt minut. Nyt, maatessani selälläni, silmät avoinna, ajattelin, katsellen yöhön, tuota tappelua, tuota murhaamista, jota nouseva aurinko tulisi valaisemaan. Enemmän kuin kuusi vuotta olin jokaisessa tappelussa ensi laukauksella sanonut jäähyväiset rakkaille omaisilleni, Babetille ja Lazare sedälle. Ja nyt, tuskin kuukausi ennen vapaudustani sotapalveluksesta, täytyi minun sanoa vielä kerran jäähyväiset ja tällä kertaa kenties ijäksi! Sitten ajatukseni lieventyivät. Suljetuin silmin näin Babetin ja Lazare sedän. Kuinka kauvan sitte jo oli kun heitä viimeksi syleilin! Muistin sen päivän, jolloin erosimme; setä itki köyhyyttään, joka pakoitti hänet antamaan minun matkustaa sillä tavoin, ja Babet vannoi minulle illalla, odottavansa minua, ei koskaan rakastavansa muita kuin minua. Minun oli täytynyt jättää kaikki, isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourguesissa. Pitkien väliaikain jälkeen sain muutamia kirjeitä, joista näin että minua yhä vielä rakastettiin, että onni odotti minua rakkaassa laaksossani. Ja minun täytyi tapella, piti antaa tappaa itseni! Minä rupesin uneksimaan kotiin tulosta. Minä näin vanhan setä raukkani ojentavan kynnykseltä vapisevia käsiään minua vastaan, ja hänen takanaan seisoi Babet punastuen, itkien ja nauraen. Minä riensin heidän syliinsä, syleilin heitä, sopertaen... Äkkiä rummun pärinä saattoi minut takaisin hirmuiseen todellisuuteen. Päivä oli valjennut, harmaa tasanko oli aamusumun peitossa. Kentälle tuli elämää, kaikkialla näkyi epäselviä haamuja. Yhä kasvava melu ja hälinä täytti ilman; kuului rummun räminätä, hevoskavioitten kopinata, tykistön vaunujen jyrinätä, komentosanoja. Sota kohosi uhkaavana keskellä minun suloisia unelmiani. Nousin vaivaloisesti ylös; tuntui kuin olisivat kaikki luut ruumiissani olleen muserrettuja ja kuin olisi pääni ollut vähällä haljeta. Kokosin joutuun mieheni; olin näet saavuttanut kersantin arvon. Saimme heti käskyn marssia vasemmalle sivustalle ja miehittää eräs kunnas, joka vallitsi kenttää. Juuri kun olimme lähtemässä liikkeelle, tuli vaunumestari juosten paikalle ja huusi: ”Kirje kersantti Gourdonille!” Hän antoi minulle ryppyisen, likaisen kirjeen, jota oli ehkä viikon päivät kuljetettu ympäriinsä postilaitoksen nahkalaukuissa. Minulla ei ollut aikaa muuta vilkaista kirjeesen kuin sen verran että tunsin Lazare sedän käsialan. ”Eteenpäin, mars!” huusi päällikkö. Ja marssia minun täytyi. Muutaman sekunnin pidin kirjeraukkaa kädessäni ja ahmin sitä silmilläni; se poltti kättäni ja minä olisin tahtonut antaa kaikki maailmassa saadakseni istua alas, lukea sen ja itkeä oikein helpoituksekseni. Mutta minun täytyi pistää se povelleni, lähinnä sydäntäni. En milloinkaan ennen ollut tuntenut sellaista tuskaa. Lohduttaakseni itseäni muistelin sedän usein minulle kertomia sanoja; minä olin elämäni kesässä, se oli tulisen taistelun aika, ja minun täytyi rohkeasti tehdä velvollisuuteni, jos tahdoin saada rauhallisen ja satorikkaan syksyn. Mutta nämä järkisyyt tekivät minut vielä toivottamammaksi; minulle onnesta puhumaan saapunut kirje poltti sydäntäni, joka kapinallisesti nousi sodan hulluutta vastaan. Ja minä en saannut edes lukea sitä! Minä tulisin ehkä kuolemaan tietämättä, mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen kerran Lazare sedän ystävällisiä sanoja. Me olimme saapuneet kunnaalle. Meidän piti siellä odottaa käskyä koska meidän tulisi rynnätä esiin. Mukavampaa taistelukenttää toinen toistensa murhaamiseen olisi ollut vaikea valita. Usean penikulman laajalle ulottui tuo ääretön kenttä aivan alastomana, ilman ainoatakaan puuta, ilman yhtäkään rakennusta. Muutama pensas-aita ja lehto muodostivat harvoja pilkkuja valkoisella maalla. Koskaan sen jälkeen en ole nähnyt sellaista seutua; pölymeri, vaaleata maata, joka oli sieltä täältä haljennut, näyttäen ruskeita sisuksiaan. Enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt niin polttavan kirkasta taivasta, niin kaunista ja kuumaa heinäkuun päivää; kello kahdeksan aikaan poltti kuumentunut ilma jo kasvojamme. Oi, kuinka kaunis aamu, ja kuinka autio kenttä, jolla murhata ja tulla murhatuksi! Jo kauvan oli kuulunut kivääritulen epäsäännöllistä rätinää, jota säesti kanuunain karkea ääni. Vihollisemme, valkopukuiset itävaltalaiset, olivat jättäneet ylängöt ja kentällä näkyi pitkiä miesriviä, jotka näyttivät minusta pienten itikkain suuruisilta. Kenttä näytti suhisevalta muurahaispesältä. Savupilvet peittivät tappelukentän. Väliin harvenivat nämä pilvet, ja silloin näin sotamiehiä, jotka pakenivat silmittömästi säikähtyneinä. Väliin näytti kuin olisi kauhistuksen sähkövirta kuljettanut pois miehiä, väliin taas häpeän ja rohkeuden purkaukset ajoivat heitä kuulasateesen. Minä en voinut kuulla haavoitettujen huutoja enkä nähdä veren vuotamista. Minä eroitin kuolleet vaan mustina pisteinä, jotka jäivät pataljoonain jälkeen. Minä rupesin uteliaana tarkastamaan joukkojen liikkeitä, suutuksissani savulle, joka peitti minulta enemmän kuin puolen tappelukenttää; minua huvitti tavallaan itsekkäästi, tietäessäni olevani turvassa, sillä aikaa kun toisia ympärilläni tapettiin. Noin kello yhdeksän aikaan saimme me käskyn lähteä esille. Me marssimme hyvässä tahdissa ales kukkulalta ja käännyimme keskustaa kohti, joka alkoi peräytyä. Askeleittemme säännöllinen poljenta tuntui minusta onnettomuutta ennustavalta. Urhoollisimmatkin meistä läähättivät, kalpeina ja kuihtuneina. Olen itsekseni luvannut sanoa totuuden. Ensimmäisten kuulain vinkuessa pysähtyi pataljoona äkkiä, sen teki mieli pakenemaan. ”Eteenpäin, eteenpäin!” huusivat päälliköt. Mutta me seisoimme kuin naulatut paikoillamme, kumartaen päätämme kuulan vinkuessa korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei häveliäisyys olisi minua pidättänyt, olisin viskautunut vatsalleni pölyyn. Edessämme oli ikäänkuin tiheä savu-esirippu, jonka lävitse emme uskaltaneet tunkeutua. Salamat risteilivät toisiaan tässä savupilvessä. Ja yhä seisoimme me vielä vapisten, paikalta liikkumatta. Mutta kuulat tulivat yhä lähemmä; sotamiehet alkoivat valittaen vaipua maahan. Päälliköt huusivat yhä kovemmin: ”Eteenpäin, eteenpäin!” Takimmaiset rivit, joita he työnsivät eteenpäin, pakoittivat meidät käymään. Silloin teimme me suljetuin silmin uuden hyökkäyksen ja tunkeuduimme savun sisään. Raivoisa vimma valtasi meidät. Kun komennettiin: ”Seis!” voimme me tuskin pysähtyä. Kohta kun seisoo paikallaan, palaa pelko, ja tekee mieli juoksemaan tiehensä. Kiväärituli alkoi. Me ampusimme eteemme tähtäämättä; me saimme jonkunlaista lohdutusta kuulain lähettämisestä tuonne savuun. Muistan ampuneeni laukaukseni koneellisesti, yhteenpuristetuin huulin ja tuijottavin silmin; en enää peljännyt, sillä, totta puhuakseni, en tietänyt enää olinko vielä hengissä tai en. Ainoa ajatus, joka vielä oli jäljellä aivoissani, oli se, että minun piti ampua siksi kunnes kaikki oli lopussa. Vasemman puoleinen toverini sai kuulan keskelle kasvojansa ja kaatui päälleni; minä työnsin raa’asti hänet pois luotani, pyyhkien poskeani, jonka hän oli verennyt. Sitten aloin uudelleen ampua. Muistan myöskin nähneeni överstimme, herra de Montrevertin, istuvan suorana ja liikkumattomana hevosensa seljässä ja tyynesti tarkastelevan vihollisen liikkeitä. Tämä mies näytti minusta jättiläiseltä. Hänellä ei ollut pyssyä, jolla olisi huvitellut, ja hänen rintansa kohosi peittämätönnä meitä ylempänä. Aika ajoin katsahti hän alas meihin ja huusi karkealla äänellä: ”Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!” Me suljimme rivit, kuni peljästyneet lampaat, polkien kuolleita, tylsistyneinä, yhä vaan ampuen. Tähän asti oli vihollinen ampunut ainoastaan kivääreillä; nyt kuului kumea jymähdys, ja kanuunan kuula tappoi meiltä viisi miestä. Joku patteria, joka luultavasti oli aivan meidän edessämme, vaan jota me emme voineet nähdä, oli alkanut ampua. Kuulat putosivat alas meidän keskellemme melkein samaan paikkaan aina ja tekivät siihen verisen kolon, jota me lakkaamatta täytimme järjettömän eläimen itsepäisyydellä. ”Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!” kertoi översti kylmästi. Me syötimme kanuunille ihmislihaa. Joka sotamiehen kaatuessa otin minä askeleen lähemmä kuolemaa, lähestyin sitä paikkaa, jossa kuulat kolkosti vinkuivat, musertaen miehiä, joiden vuoro oli tullut kuolemaan. Ruumiita kokoontui tälle kohdalle ja pian sattuivat kuulat ainoastaan veriseen lihakasaan; repaleisia jäseniä lenteli ympäri ilmassa jokaisella kanuunan laukauksella. Me emme voineet enää sulkea riviä. Sotamiehet ulvoivat, yksin päällikötkin yhtyivät siihen. ”Pajonettiin, pajonettiin!” Kuulasateessa juoksi pataljoona hurjasti kanuunia kohti. Savu-esirippu revittiin rikki; eräällä kummulla näimme me vihollisen patterin punaiset liekit, siellä kun se jakeli tulta meille kaikista ammottavista suistaan. Mutta rynnäkkö oli tehty ja kuulat pysähdyttivät ainoastaan kuolleita. Minä juoksin översti Montrevertin vieressä, jonka hevonen oli tullut tapetuksi, ja joka taisteli kuin pelkkä sotamies. Äkkiä tunsin kuin olisin saanut ukkosen iskun; tuntui kuin olisi rintani auennut ja olkapääni reväisty pois. Kiivas ilmanveto verhosi kasvojani. Ja minä kaaduin. Översti vaipui viereeni. Minä tunsin kuoleman lähestyvän, minä ajattelin rakkaitani kotona ja menin tainnoksiin, etsiessäni voimattomalla kädelläni Lazare sedän kirjettä. Kun jälleen toinnuin, makasin kyljelläni pölyssä. Syvä horrostila oli vallannut minut. Avonaisin silmin tirkistelin minä eteeni mitään näkemättä; minusta tuntui kuin ei olisi minulla enää mitään jäseniä, kuin olisivat aivoni tyhjät. Minä en tuntenut kärsimystä, sillä elämä tuntui paenneen ruumiistani. Liikkumattoman auringon säteet polttivat sulan lyijyn tavoin kasvojani. Minä en sitä tuntenut. Vähitellen palasi elämä; jäseneni keventyivät, ainoastaan olkapääni tuntui ikäänkuin äärettömän painon alla muserretulta. Silloin koetin haavoitetun eläimen aistilla kohota istualleni; tuskan huudahtus pääsi suustani ja minä putosin raskaasti jälleen maahan. Mutta minä elin nyt, minä näin, minä ymmärsin. Kenttä oli alaston ja tyhjä, kirkkaan auringon paisteen valaisema. Se näytti niin autiolta taivaan polttavassa valossa, kasottain ruumiita loikoi kuumuudessa, ja nuokkuvat puut näyttivät samallaisilta kuin muutkin kuolleet, jotka kentällä kuivuivat. Ei tuulen löyhkäystäkään tuntunut. Kauhistava hiljaisuus vallitsi ruumiskasain luona; väliin häiritsivät kuitenkin epäselvät, vapisevat valitusäänet tätä hiljaisuutta. Kauvempana ylängöillä, taivaanrannassa, näkyi keveitä savupilviä, jotka olivat ainoat harmaat pilkut koko kirkkaansinisellä taivaalla. Murhaamista jatkettiin ylängöillä. Arvelin, että me olimme voittajia, ja tunsin itsekästä huvia ajatellessani, että voisin rauhassa kuolla tällä autiolla tasangolla. Ympärilläni oli maa mustaa. Kun kohotin päätäni, näin muutaman kyynärän päässä vihollisen patterin, jota vastaan me olimme rynnänneet. Käsikahakka oli ollut hirveä; rikki leikellyt, runnellut ruumiit peittivät kummun; verta oli vuotanut niin runsaasti että maata peittävä pöly näytti punaiselta matolta. Ruumiitten yläpuolella kohosi kanuunain mustat kidat. Minua väristytti kuunnellessani näitten kanuunain kamalata hiljaisuutta. Vähitellen, lukemattomilla varovaisuuden keinoilla onnistuin asettua vatsalleni. Nojasin pääni suurta, verellä tahrattua kiveä vastaan ja vedin povestani esille Lazare sedän kirjeen. Asetin sen silmieni eteen; kyyneleet estivät minua lukemasta. Aurinko poltti selkääni, kirpeä veren haju tarttui kurkkuuni. Tunsin tuon kauhistavan tasangon ympäröivän itseäni, kuolleitten kankeus kangisti minutkin. Sydän raukkani itki, kuoleman helteisessä, ilkeältä löyhkäävässä hiljaisuudessa. Lazare setä kirjoitti: ”Rakas lapseni!” ”Olen kuullut että sota on julistettu, mutta toivon sinun saavan eron ennen sotaretken alkamista. Joka aamu rukoilen Jumalaa varjelemaan sinua näistä uusista vaaroista; hän kyllä kuulee minua ja sallii sinun kerran sulkea minun silmäni. ”Oi, Jean parkani, minä tulen vanhaksi ja tarvitsen sinun käsivarttasi. Sinun lähdettyäsi olen aina kaivannut viereltäni sinun nuoruuttasi joka teki minut jälleen kaksikymmenvuotiaaksi. Muistatko meidän kävelyitämme tammikujassa? Nyt en minä enää uskalla mennä sinne; olen yksinäni, pelkään. Durance itkee. Tule pian lohduttamaan minua, rauhoittamaan levottomuuttani...” Nyyhkytykset olivat vähällä tukehduttaa minut, en voinut jatkaa lukemista. Samalla kuului sydäntä viileksivä huuto muutamia askeleita minusta; näin erään sotamiehen äkkiä nousevan ylös vääristynein kasvoin, hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan ylös ja vaipui jälleen alas maahan, jossa hän kiemurteli hirveissä puistatuksissa; sitten hän ei enää liikahtanutkaan. ”Minä asetan toivoni Jumalaan”, jatkoi setä, ”hän on johtava sinut terveenä ja raittiina takaisin Dourguesiin, ja me alotamme uudestaan suloista elämätämme. Salli minun haaveksia ääneen ja kertoa sinulle tulevaisuuden tuumiani. ”Sinä et enää lähde Grenobleen, vaan jäät minun luokseni; minä teen lapseni maanmieheksi, talonpojaksi, joka iloisesti työskennellen elää maanviljelyksestä. ”Ja minä vetäydyn sinun talollesi. Minun vapisevat käteni eivät kohta enää voi pidellä öylätti astiaa. En pyydä taivaalta kuin kaksi vuotta sellaista elämää. Ne ovat palkintona siitä vähästä hyvästä, mitä olen aikaansaanut. Sinä kuljetat minua joskus ympäri rakkaassa laaksossamme, jossa jokainen kallio, jokainen pensas muistuttaa minua sinun nuoruudestasi, jota olen niin rakastanut...” Minun täytyi taas pysähtyä. Tunsin niin kovaa tuskaa olkapäässäni, että olin vähällä mennä uudelleen tainnoksiin. Hirveä levottomuus vaivasi minua, minusta tuntui kiväärituli lähenevän, ja minä ajattelin kauhulla, että armeijamme peräytyisi ja että se paetessaan polkisi minut kuoliaaksi. Mutta yhä näin vaan keveitten savupilvien häilyvän kunnailla. Lazare setä jatkoi ”Meitä on oleva kolme rakastamassa toinen toistamme. Oi, rakas Jean, sinä teit oikein tarjotessasi hänelle juoda eräänä aamuna Durancen rannalla. Minä pelkäsin Babetia, olin suuttunut häneen, ja nyt olen mustasukkainen, sillä minä huomaan hyvin, etten minä koskaan voi rakastaa sinua niin paljon kuin hän. ”Sanokaa hänelle”, kertoi hän eilen punastuen minulle, ”että jos hän antaa tappaa itsensä, niin viskaan minä itseni jokeen sille paikalle, jossa hän antoi minulle vettä.” ”Herran tähden, säästä henkeäsi! Löytyy asioita, joita minä en voi ymmärtää, mutta sen tunnen, että onni odottaa sinua täällä. Minä kutsun jo Babetia tyttärekseni; minä näen hänet sinun kainalossasi kirkossa ja minä itse siunaan teidän liittonne. Minä tahdon, että se on oleva minun viimeinen messuni. ”Babet on nyt pitkä, kaunis tyttö. Hänestä on sinulle oleva apua töissäsi...” Kiväärituli oli poistunut. Minä itkin suloisia kyyneleitä. Kanuunain pyöräin välissä makaavat sotilaat päästivät koristen raukeita valitushuutoja. Näin yhden niistä ponnistelevan päästäkseen vapaaksi samoin haavoitetusta toveristaan, joka painoi hänen rintaansa; ja kun tämä valittaen rehki vastaan, työnsi sotamies hänen tylysti pois päältään, niin että toinen tuskasta ulisten kieri ales rinnettä myöten. Hänen valitushuudostaan nousi ruumiskasoista ikäänkuin hiljainen hyminä. Laskeuvan auringon säteet olivat punaisen keltaisia. Taivas oli vaalean sininen. Luin setäni kirjeen loppuun. ”Tahdoin vaan”, kirjoitti hän edelleen, ”kertoa sinulle meistä ja pyytää sinua tekemään meidät onnellisiksi tulemalla kotiin niin pian kuin mahdollista. Ja silloin rupean minä itkemään ja sopertamaan ikäänkuin olisin tullut uudestaan lapseksi. Toivo, Jean raukkani, minä rukoilen puolestasi ja Jumala on hyvä. ”Vastaa minulle heti, määrää, jos mahdollista, päivä jolloin palaat. Me luemme viikot, Babet ja minä. Me tapaamme kohta; toivotaan!” Päivä, jolloin palaan!... Minä suutelin nyyhkien kirjettä ja luulin hetkisen suutelevani Babetia ja setääni. En koskaan saisi varmaankaan enää nähdä heitä. Minä kuolen kuin koira täällä pölyssä lyijyraskaan auringon paahtamana. Tällä autiolla kentällä, keskellä kaikkia noita kuolon korahduksia, täytyi minun sanoa jäähyväiset rakkailleni. Suhiseva hiljaisuus kuului korvissani, minä katselin valkeata, veritahraista maata, joka autiona, harmaana ulottui silmän kantamiin asti. Minä kerroin itsekseni, ”minun täytyy kuolla”, suljin silmäni ja kuvittelin mielessäni Babetia ja Lazare setää. En tiedä kuinka kauvan olin tässä, jonkunlaisessa tuskallisessa tainnostilassa. Sydämmeni kärsi yhtä paljon kuin ruumiinikin. Kuumat kyyneleet virtasivat hiljaa poskiani myöten. Keskellä kuumehoureitani kuulin valittavan lapsen äänen tapaista korinata. Väliin heräsin ja tuijotin kummastellen taivasta kohti. Viimein huomasin että herra de Montrevert siinä niin köristi maatessaan muutaman askeleen päässä minusta. Minä olin pitänyt häntä kuolleena. Hän makasi levitetyin käsin, kasvot maata vasten. Tämä mies oli ollut hyvä minua kohtaan; minä arvelin, etten voisi antaa hänen kuolla siten, kasvot maata vasten, ja aloin hiljaa ryömiä hänen luokseen. Kaksi ruumista oli meidän välillämme. Ajattelin ensin ryömiä näitten kuolleitten ylitse matkaa lyhentääkseni, mutta en uskaltanut. Hinasin itseäni eteenpäin polvillani, auttaen toisella kädellä. Saavuttuani överstin luo hengitin keveämmin; tuntui kuin olisin ollut vähemmän yksinäni, me saisimme kuolla yhdessä, ja tämä kuolema ei enää peloittanut minua kun oli toinen jakamassa sitä kanssani. Minä tahdoin, että hän näkisi auringon, ja käänsin sentähden hänet ympäri niin hiljaa kuin voin. Kun auringon säteet koskettivat hänen kasvojaan, hengitti hän kiivaasti ja avasi silmänsä. Kumartuneena hänen ylitsensä koetin hymyillä hänelle. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat jälleen; hänen vapisevista huulistaan huomasin hänen tuntevan kipua. ”Tekö se olette, Gourdon”, sanoi hän lopulta heikolla äänellä, ”onko tappelu voitettu?” ”Minä luulen sen, översti”, vastasin minä. Hän oli silmänräpäyksen vaiti. Sitten avasi hän silmänsä ja katsoi minuun. ”Mihin teitä on haavoitettu?” kysyi hän. ”Olkapäähän... Ja te, översti?” ”Luulen kyynärpääni olevan muserretun. Muistelen että sama kuula meidät molemmat näin ruhjoi, poikani.” Hän ponnisteli päästäkseen istualle. ”Kas niin”, sanoi hän äkkinäisellä iloisuudella, ”tähän emme jää koko yöksi makaamaan!” Ette usko kuinka paljon voimaa ja toivoa tämä rohkea ilomielisyys minulle antoi. Olin kokonaan toisella tuulella nyt, kun meitä oli kaksi kuolemata vastaan taistelemassa. ”Odottakaa”, minä huudahdin, ”minä sidon käsivartenne nenäliinallani ja sitten koetamme kantaa toinen toistamme lähimmälle sitomapaikalle.” ”Aivan niin, poikani... Älä sido aivan kovasti... Nyt ottakaamme toisiamme kädestä ja koettakaamme nousta ylös.” Nousimme horjuen ylös. Olimme kadottaneet paljon verta; päätämme pyörrytti, jalat väistyivät alta. Meitä olisi voinut pitää humalaisina, kun me hoipertelimme eteenpäin, tukien, tyrkkien toisiamme, tehden kierroksia kuolleita välttääksemme. Aurinko laski ruusunpunaisena ja meidän jättiläisvarjomme tanssivat haaveellisesti taistelukentällä. Siten päättyi kaunis päivä. Översti laski leikkiä, mutta hänen huulensa vapisivat ja hänen naurunsa oli nyyhkimisen kaltaista. Tunsin että me kohta kaatuisimme johonkin nurkkaan, josta emme enää nousisi. Väliin huimasi meitä ja meidän täytyi pysähtyä ja sulkea silmämme. Kaukana kentällä näkyivät haavalasaretit pieninä harmaina pilkkuina, mustaa maata vasten. Suuri kivi tuli eteemme, ja me kaaduimme nurin toistemme päälle. Översti kiroili kuin pakana. Me koetimme ryömiä nelin jaloin pitämällä kiinni pensaista. Siten jannustelimme eteenpäin satakunta kyynärää. Mutta polvemme olivat verillä. ”Minä olen saanut kylläkseni tästä”, sanoi översti, asettuen pitkäkseen, ”tulkoot hakemaan minua jos tahtovat. Nukkukaamme!” Minulla oli vielä siksi voimaa että kohosin puoleksi ylös ja huusin kaikin voimin. Edempänä näkyi väkeä, joka kokosi haavoitettuja; ne kiiruhtivat paikalle ja asettivat meidät vierekkäin paarille. ”Toveri”, sanoi översti, kun meitä kannettiin eteenpäin, ”kuolema ei tahdo meitä. Teitä on minun kiittäminen hengestäni ja minä maksan velkani milloin te vaan tarvitsette minua... Antakaa minulle kätenne!” Minä annoin käteni hänen käteensä ja niin saavuimme haavalasaretille. Siellä oli sytytetty soihtuja; haavalääkärit leikkelivät ja sahasivat, haavoitettujen hirveästi huutaessa; verisistä liinavaatteista nousi iljettävä haju samalla kuin soihdut valaisivat tummanpunaisella loisteellaan pesuvateja. Översti kärsi urhoollisesti käsivartensa poikkisahaamisen; näin vaan hänen huultensa vaalenevan ja hänen silmänsä himmentyvän. Kun minun vuoroni tuli, tarkasti eräs lääkäri olkapäätäni. ”Tuon on kanuunan kuula tehnyt”, sanoi hän, ”kaksi sentimeetteriä alemmas, niin teidän olkapäänne olisi ollut poissa. Nyt on vaan liha tullut vahingoitetuksi.” Kun kysyin olkapäätäni sitovalta välskääriltä oliko haavani vaarallinen, vastasi tämä nauraen: ”Vaarallinen! Saatte maata kolme viikkoa sängyssä saadaksenne uutta verta, siinä kaikki.” Minä käännyin seinään päin salatakseni kyyneleitäni. Sielun silmillä näin Babetin ja Lazare sedän ojentavan käsivarsiaan minulle. Olin lopettanut kesäpäiväni veriset taistelut. == III. Syksy. == Lähes viisitoista vuotta on kulunut siitä kun menin naimisiin Babetin kanssa, Lazare sedän pienessä kirkossa. Me olimme etsineet onnea rakkaassa laaksossamme. Minusta oli tullut maanviljelijä; ensimmäinen armaani, Durance, oli nyt minulle hyvänä äitinä, jota näytti huvittavan tehdä peltoni lihaviksi ja hedelmällisiksi. Vähitellen, käyttämällä uusia maanviljelystapoja, tulin minä yhdeksi seudun rikkaimmista maan-omistajista. Vaimoni vanhempain kuoltua ostimme me tammikujan ja virran rannalla olevat niityt. Tälle kohdalle olin rakentanut yksinkertaisen asunnon, jota meidän pian täytyi laajentaa; joka vuosi osasin minä laajentaa tilaamme jollakin viereisellä kedolla, ja meidän latomme olivat liian ahtaat satoa säilyttämään. Nämä viisitoista ensimmäistä vuotta olivat yksinkertaisia ja onnellisia. Ne kuluivat hiljaisessa ilossa, ja ne ovat jättäneet mieleeni ainoastaan epämääräisen muiston tyynestä ja häiritsemättömästä onnesta. Lazare setä oli toteuttanut unelmansa vetäytymällä meidän luoksemme. Hän oli niin vanha ettei hän enää voinut lukea rukouskirjaansa edes joka aamu; väliin kaipasi hän rakasta kirkkoaan, mutta silloin lohdutti hän itseään käymällä nuoren papin luona, joka oli tullut hänen sijaansa. Auringon noustessa tuli hän tavallisesti alas pienestä huoneestaan ja seurasi usein minua ympäri pelloilla, nauttien tuoreesta vihannuudesta ja saaden uutta nuoruutta terveellisessä maailmassa. Yksi ainoa suru sai meidät joskus huokaamaan. Keskellä kaikkea, meitä ympäröivää hedelmällisyyttä pysyi Babet hedelmättömänä. Vaikka meitä oli kolme toisiamme rakastamassa, tuntui olomme välistä meistä liian yksinäiseltä; me olisimme tahtoneet nähdä keskellämme valkopäisen olennon, joka olisi hyväillyt ja kiusannut meitä? Lazare setä pelkäsi hirveästi kuolevansa näkemättä minun lapsiani. Hän oli tullut lapseksi uudestaan ja hän suri sitä, ettei Babet antanut hänelle leikkitoveria. Sinä päivänä, jolloin vaimoni epäillen uskoi meille, että meitä ehkä pian tulisi olemaan neljä, näin rakkaan setäni tulevan aivan vaaleaksi ja voivan tuskin kyyneleitään pidättää. Hän syleili meitä, rupesi jo ajattelemaan kastetta ja puhui lapsesta kuin olisi se ollut kolmen tai neljän vuoden vanha. Kuukaudet kuluivat hiljaisessa onnessa. Me puhelimme hiljaa toistemme kanssa, odottaen mitä olisi tuleva. Minä en enää rakastanut Babetia, minä jumaloitsin häntä ristissä käsin, minä jumaloitsin häntä kahden puolesta, hänen itsensä ja pienokaisen. Tuo suuri päivä lähestyi. Minä olin noutanut Grenoblesta kätilön, joka sitten jäikin taloon. Setä oli hirveässä tuskassa; hän ei ymmärtänyt mitään sellaisista asioista, hän meni niinkin pitkälle, että kertoi minulle hiljaa tehneensä väärin kun oli ruvennut papiksi, ja olevansa hyvin pahoillaan siitä ettei ollut lääkäri. Kello kuuden aikaan eräänä syyskuun aamuna menin minä vielä nukkuvan, rakkaan Babetini huoneesen. Hänen hymyilevät kasvonsa lepäsivät rauhallisesti valkoisella tyynyllä. Minä kumarruin, hengitystäni pidättäen, alas hänen puoleensa. Taivas oli runsaasti siunannut minua hyvyydellä. Minä ajattelin äkkiä tuota kesäpäivää, jolloin makasin koristen kentällä, ja samalla tunsin ympärilläni sitä hupaisuutta ja hiljaista onnea, jota työ antaa. Hyvä vaimoni makasi ruusunpunaisena suuressa sängyssään, ja koko huone muistutti minua meidän viisitoistavuotisesta rakkaudestamme. Suutelin hiljaa Babetin huulia. Hän avasi silmänsä ja hymyili minulle mitään sanomatta. Minua halutti kovasti ottaa hänet syliini ja pusertaa rintaani vasten; mutta pitkään aikaan olin tuskin uskaltanut puristaa hänen kättään, niin heikolta ja ylenluonnolliselta hän minusta näytti. Minä istuin sängyn laidalle ja kysyin hiljaa: ”Tänäänkö se tapahtuu?” ”Ei, sitä en luule”, vastasi hän. ”Minä näin unta, että minulla oli poika; hän oli jo suuri ja hänellä oli pienet, sievät, mustat viikset... Lazare setä sanoi eilen että hänkin on nähnyt pojan unessa.” Minä tein suuren varomattomuuden. ”Minä tunnen lapsen paremmin kuin te”, lausuin minä. ”Minä näen sen joka yö. Se on tyttö...” Kun Babet kääntyi seinään päin, valmiina itkemään, huomasin minä tuhmuuteni ja kiiruhdin lisäämään: ”Sanoessani tyttö ... en ole oikein varma siitä. Minä näin hyvin pienen lapsen, pitkässä valkeassa koltissa... Se on varmaankin poika.” Babet suuteli minua tästä hyvästä ennustuksesta. ”Mene sinä pitämään huolta viininkorjuusta” sanoi hän. ”Olen tyyni tänään.” ”Lähetät kai kutsumaan minua jos jotain tapahtuu?” ”Kyllä, kyllä... Olen hyvin väsyksissä, ja nukun vielä hetkisen. Ethän suutu minuun laiskuudestani?...” Ja Babet sulki silmänsä väsyneenä ja liikutettuna. Minä pysyin edelleen kumartuneena hänen ylitsensä ja tunsin hänen lämpimän hengityksensä kasvoillani. Hän nukkui vähitellen, taukoamatta hymyilemästä. Silloin irroitin minä käteni hänen kädestään loppumattomilla varovaisuuskeinoilla; viisi minuuttia tein työtä ennenkuin onnistuin tässä hellätuntoisessa toimessani. Sitten painoin hänen otsalleen suutelon, jota hän ei tuntenut, ja vetäydyin takaisin sydän täynnä rakkautta. Alhaalla kartanolla kohtasin Lazare sedän, joka levottomana katseli Babetin ikkunaan. Minut nähtyään, kysyi hän: ”No, tapahtuuko se tänään?” Kuukauden ajan oli hän säännöllisesti joka aamu tehnyt minulle saman kysymyksen. ”Ei siltä näytä”, vastasin minä. ”Tuletteko kanssani viininkorjuuta katsomaan?” Hän meni noutamaan keppinsä ja me lähdimme tammikujan kautta. Tultuamme sen päähän, penkereelle Durancen rannalla, pysähdyimme me molemmat katselemaan laaksoa. Pieniä valkoisia pilviä häilyi vaalealla taivaalla. Aurinko heitti vaaleankeltaisia säteitä seutuun, jossa ei enää ollut kesän voimakasta valoa eikä sen varjoja. Suuret läjät varisseita lehtiä koristivat mustaa maata. Joki juoksi hitaammin, väsyneenä, kasteltuaan kaiken kesää niittyjä. Ja laakso oli niin tyyni ja voimallinen. Sillä oli jo talven ensi rypyt otsalla, mutta sen helma oli vielä lämmin viimeisistä synnytyksistä ja se ojenteli rehevätä ruumistaan, jolta oli ryöstetty kevään runsas vihreys, vaan joka oli vielä ylpeämmän kaunis, tuosta elämänsä työn täyttäneen naisen toisesta nuoruudesta. Lazare setä oli ensin vaiti, sitten hän kääntyi minuun ja sanoi: ”Muistatko, Jean, kun, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, toin sinut tänne eräänä aikaisena toukokuun aamuna? Silloin näit laakson huikean toimintahalun vallassa ja työskentelemässä syksyn hedelmiä varten. Katso, laakso on vielä kerran täyttänyt työnsä.” ”Muistan, rakas setä”, minä vastasin. ”Olin kovasti peloissani sinä päivänä; mutta te olitte hyvä ja teidän puheenne oli vakuuttava. Teitä tulee minun kiittää kaikesta onnestani.” ”Niin, sinä olet nyt elämäsi syksyssä, sinä olet tehnyt työtä ja sinä niität nyt. Ihminen, lapseni, on luotu maan kuvan mukaan. Ja samoinkuin meidän yhteinen äitimme, olemme mekin ijäisiä: viheriät lehdet syntyvät uudestaan joka vuosi kuivista lehdistä; minä synnyin jälleen sinussa ja sinä tulet syntymään uudestaan lapsissasi. Sanon sinulle tämän, sentähden ettei vanhuus sinua peljästyttäisi, että tiedät kuolla rauhassa, samoin kuin kuolee tämä vihannuus, joka ensi vuonna jälleen puhkeaa ylös omista siemenistään.” Minä kuuntelin setää ja ajattelin Babetia, joka nukkui suuressa valkoisessa sängyssään. Hänkin tulisi kantamaan hedelmiä samoin kuin tämä voimakas maa, joka oli antanut meille rikkautemme. Hänkin oli elämänsä syksyssä, hänellä oli laakson suloinen hymy huulillaan, sen lempeä rehevyys. Luulin näkeväni hänet vaalean keltaisessa auringon paisteessa, väsyneenä ja onnellisena, tuntien jaloa nautintoa äitinä olostaan. Ja minä en enää tietänyt puhuiko Lazare setä rakkaasta laaksostani, tai rakkaasta Babetistani. Me astuimme hiljakseen ylös kunnaille. Alimpana Durancen rannalla olivat niityt, laajoine vaaleanvihreine nurmikkoineen; sitten tulivat keltaiset pellot, joita harmahtavat olivipuut tahi laihat mandelipuut siellä täällä jakoivat leveihin kujiin; ja kaikkein ylinnä olivat viinitarhat, joiden rikkaat viiniköynnökset laahasivat maata. Etelä-Ranskassa kohdellaan viiniköynnöstä kuin vankkaa maalaisnaista, eikä kuten maan pohjoisosassa, niinkuin hienoa neitiä. Se kasvaa jotenkin itsekseen, sateen ja auringon mielivallan mukaan. Viinipuun varret ovat järjestetyt kahteen pitkään riviin ja niistä lähtee tummanviheriäisiä vesoja kaikille haaroille. Välipaikkoihin kylvetään kauraa tai muuta viljaa. Viinitarha on suuren raittaisen kangaskappaleen näköinen, jossa raittoina ovat viheriät viiniköynnökset ja keltainen vilja. Miehet ja naiset, kumartuneina viiniköynnösten väliin, leikkelivät irti rypäleitä, jotka viskattiin suuriin koreihin. Setä ja minä, me kävelimme hitaasti pitkin viljan reunaa. Meidän ohi käydessämme kääntyivät viinitarhan työmiehet meihin päin ja tervehtivät. Setä pysähtyi väliin puhelemaan vanhimpain kanssa. ”Kuuleppas, André isä”, sanoi hän, ”ovatko rypäleet oikein kypsiä, ja tuleeko viini tänä vuonna hyvää?” Työmiehet ojensivat esille paljaat käsivartensa ja näyttivät raskaita, nokimustia rypäleitä, joiden täyteläiset marjat näyttivät kuin olisivat ne pakahtumaisillaan nesteistään. ”Katsokaapa vaan, herra pastori”, huusivat he, ”nämä ovat pienimpiä. Löytyy usean naulan painoisia. Kymmeneen vuoteen emme ole saaneet näin hyvää satoa.” Sitten palasivat he työhönsä. Heidän ruskeat liivinsä vaan näkyivät sieltä täältä viheriäisten viinipensasten välistä. Naiset, paljaspäin ja pieni, sininen liina kaulassa kumartuivat laulaen rypäleitä poimimaan. Joukko lapsia kierieli auringon paisteessa viljan seassa, elähyttäen heleällä naurullaan ja meluavilla leikeillään työhuoneen vapaassa luonnossa. Kentän laidassa odotti liikkumattomia, suuria kärryjä, ne näkyivät selvään kirkasta taivasta vasten, samalla kun väkeä alinomaa tuli ja meni kantaen sinne täysiä koria ja palaten tyhjien kanssa. Myönnän ylpeitä ajatuksia liikkuneen mielessäni seisoessani tässä keskellä vainiota. Minä tunsin maan jalkaini alla synnyttävän; täysinkypsynyt elämä virtaili viinirypäleen suonissa ja täytti ilman syvillä henkäyksillä. Veri juoksi kuumana ruumiissani; olin aivan kuin tuon hedelmällisyyden kohottamana, joka nousi maasta minuun. Näitten ihmisten työ oli minun toimeensaamani, nämä viinitarhat olivat minun lapsiani, koko tämä seutu oli minun rehevä ja tottelevainen perheeni. Minä oikein nautin tuntiessani jalkani painuvan voimakkaasen maahan. Yhdellä katseella näin koko alan aina Duranceen saakka; minun olivat kaikki nämä viinitarhat, niityt, viljapellot ja oliivipuut. Talo häämöitti tuolla tammikujan puitten takana; virta oli ikäänkuin hopeahetule tiluksieni laajan, viheriän manttelin reunassa. Minusta tuntui hetkisen kuin olisin minä kasvanut, kuin voisin minä, jos ojentaisin käsivarteni, painaa rintaani vasten koko tilan puut, niityt, huoneet ja kynnetyt pellot. Katsellessani ympärilleni näin yhden piioistamme kiivaasti juosten tulevan pitkin kapeata, kunnaalle vievää tietä. Hän kompastui kiireissään kiviin ja heilutti molempia käsiään, ikäänkuin viitaten meille. Sanomaton liikutus valtasi minut. ”Setä, setä!” huudahdin minä, ”tuolla tulee Marguerite... Minä luulen sittenkin, että se tapahtuu tänään.” Lazare setä tuli aivan vaaleaksi. Piika oli vihdoinkin saapunut ylös kunnaalle; hän kiiruhti meitä vastaan, hypäten viiniköynnösten yli. Minun luokseni saavuttuaan oli hän aivan hengästynyt ja painoi käsiään rintaansa vasten. ”Puhuhan toki!” sanoin minä. ”Mitä on tapahtunut?” Hän huokasi syvään, laski kätensä alas ja sai vihdoin lausutuksi tämän ainoan sanan ”Rouva...” Minä en odottanut enempää. ”Tulkaa, tulkaa joutuun, Lazare setä! Oi, rakasta Babet raukkaani!” Ja minä ryntäsin alas tietä myöten sellaista vauhtia että olin vähällä taittaa niskani. Työmiehet, jotka olivat nousseet seisomaan, nauroivat nähdessään minun juoksevan. Lazare setä ei voinut seurata minua, vaan heilutti epätoivoissaan keppiään. ”Jean, hiidessä!” huusi hän, ”odotahan! Minä en tahdo tulla viimeiseksi.” Mutta minä en kuullut Lazare setää, minä juoksin vaan. Saavuin taloon hengästyneenä, täynnä pelkoa ja toivoa. Riensin rappusia ylös ja kolkutin nyrkillä Babetin ovea, itkien, nauraen, pää aivan sekaisin. Kätilö raotti ovea ja tiuskasi äkäisesti minulle, etten saisi pitää niin suurta melua. Minä seisoin siinä häpeissäni ja epätoivoissani. ”Te ette saa tulla sisälle”, lisäsi hän. ”Menkää alas kartanolle odottamaan”, kun en minä liikahtanut paikaltani, jatkoi hän: ”Kaikki käy hyvin. Minä kutsun teitä sitten.” Ovi suljettiin. Minä jäin seisomaan ulkopuolelle, voimatta lähteä alas. Kuulin Babetin valittavan sortuneella äänellä. Minun vielä seisoessani siinä päästi hän vihlaisevan valitushuudahduksen, joka kosketti minua kuin kuula keskelle rintaa. Tunsin vastustamatonta halua työntää olkapäälläni oven sisään. Etten antaisi mukaan tälle kiusaukselle, painoin kädet korvilleni ja ryntäsin kuin hullu alas rappusista. Kartanolla tapasin Lazare sedän aivan hengästyneenä. Tuon kunnon ukon täytyi istuutua kaivon reunalle. ”No”, kysyi hän, ”missä on lapsi?” ”En tiedä”, vastasin minä; ”minut käskettiin ulos... Babet kärsii ja itkee.” Me katselimme toinen toistamme, uskaltamatta lausua sanaakaan. Kuuntelimme tuskallisesti, emmekä kääntäneet silmiämme Babetin ikkunasta, koettaen eroittaa jotakin valkoisten ikkunaverhojen lävitse. Setä istui liikkumatonna ja vapisi, nojaten molemmin käsin keppiinsä; minä kävelin kuumeentapaisesti edes takaisin suurin askelin. Väliin hymyilimme levottomasti. Viininkorjaajain rattaat saapuivat yksi toisensa jälkeen. Rypälekorit asetettiin erästä pihan muuria vasten, ja paljasjalkaiset miehet alkoivat puu-altaissa polkea rikki rypäleitä. Muulit hirnuivat, ajajat kiroilivat ja viini juoksi loristen alas ammeesen. Tuikea haju levisi leutoon ilmaan. Minä kävelin yhä edes takaisin ikäänkuin noitten lemujen hurmaamana. Pääraukkani oli vähällä haljeta, minä ajattelin Babetia nähdessäni rypäleveren valuvan. Ilolla ajattelin itsekseni että lapseni syntyi viininkorjuun hedelmällisenä aikana, uuden viinin höyryissä. Kärsimättömyys vaivasi minua, minä menin uudelleen ylös rappusista. Mutta en uskaltanut kolkuttaa, asetin vaan korvani ovelle ja kuulin Babetin hiljaisen valituksen ja nyyhkimiset. Silloin loppui rohkeuteni, ja minä kirosin kärsimystä. Lazare sedän, joka oli hiljaa tullut ylös jäljestäni, täytyi viedä minut kartanolle jälleen. Hän tahtoi hajoittaa ajatuksiani ja puhui että viini tulisi olemaan erinomaista, mutta hän ei kuunnellut itsekään puhettaan. Väliin vaikenimme molemmat ja kuuntelimme tuskallisesti jotakin Babetin pitempää valitushuutoa. Vähitellen valitukset lakkasivat, nyt kuului vaan tuskallista murinata, aivan kuin unisena itkevän lapsen ääntä. Sitten vaikeni kaikki. Tämä hiljaisuus tuntui pian minusta hirvittävältä. Talo tuntui mielestäni tyhjältä nyt, kun ei Babet enää nyyhkinyt. Ajattelin juuri mennä ylös, kun kätilö hiljaa avasi ikkunan. Hän nojautui ulos ja viittasi minulle. ”Tulkaa”, sanoi hän. Minä nousin hitaasti ylös rappusia, yhä syvemmän ilon täyttäessä rintaani joka askeleella. Lazare setä kolkutti jo ovelle kun minä vielä olin puoli rappusissa; tunsin omituista iloa viivyttämällä tuota hetkeä, jolloin saisin syleillä vaimoani. Kiivaasti sykkivin sydämmin pysähdyin kynnykselle. Setä seisoi kehdon yli kumartuneena. Babet makasi vaaleana, suljetuin silmin ja näytti nukkuneelta. Minä unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luokse ja otin hänen rakkaan päänsä käsieni väliin. Kyyneleet hänen poskillaan eivät olleet vielä kuivaneet, ja hänen vapisevat huulensa hymyilivät, kosteina kyyneleistä. Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan. Hän ei puhunut, mutta minä kuulin hänen kuitenkin sanovan: ”Minä olen kärsinyt paljon, rakas Jean, mutta minä olin niin onnellinen kärsimyksestäni! Tunsin sinut itsessäni!” Silloin nojauduin minä alas, suutelin Babetin silmiä, join hänen kyyneleitään. Hän nauroi hiljaa, ja antoi sen tapahtua, hyväilevällä väsymyksellä. Väsymys oli kokonaan vallannut hänet. Hän nosti hitaasti kätensä peitteeltä, otti minua kaulasta kiinni ja lähensi suunsa korvalleni. ”Se on poika”, supisi hän heikolla äänellä ja riemuitsevan näköisenä. Nämä olivat hänen ensi sanansa tuon hirveän kohtauksen jälkeen. ”Tiesin kyllä että se olisi poika”, jatkoi hän, ”minä näin hänen unessa joka yö... Antakaa hänet tänne, pankaa hänet viereeni maata.” Minä käännyin ympäri ja näin kätilön ja sedän suuressa riidassa keskenään. Kätilöllä oli täysi työ estäessään Lazare setää ottamasta pienokaista syliinsä. Hän tahtoi tuuditella sitä. Minä katselin lasta, jonka olin vallan unohtanut äidin tähden. Se oli aivan punainen kasvoiltaan. Babet väitti aivan varmaan sen olevan minun näköiseni; kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät, minä en tietänyt kumpi oli oikeassa, olin liikutettu kyyneleihin asti, ja minä suutelin kunnioituksella pienokaista; luullen yhä suutelevani Babetia. Asetin lapsen sänkyyn. Se kirkui lakkaamatta ja sen kirkuna tuntui meistä taivaalliselta soitannolta. Minä istuuduin sängyn laidalle, setä suureen nojatuoliin, ja Babet makasi väsyneenä ja hiljaa sängyssä peitettynä leukaan saakka, katsellen meitä hymyilevin katsein. Ikkuna oli avoinna. Rypäleitten haju tunkeusi huoneesen herttaisen syyspäivän lauhkean ilman mukana. Kuului viinityömiesten astuminen, rattaitten tärinä, piiskan läiskäyksiä ja silloin tällöin jonkun pihan poikki käyvän piian kimakkaääninen laulu. Kaikki nuo äänet lieventyivät täällä ylhäällä, tässä rauhaisessa huoneessa, jossa Babetin nyyhkimisten kaiku vielä väreili. Ikkunasta oli laaja näköala seudun yli. Me näimme koko tammikujan; kauvempana luikerteli Durance kuni valkoinen silkkinauha lehtien kullan ja purppuran välissä, ja tämän pienen maailman nurkan yläpuolella kohosi vaalea, sinisen punertava taivas. Tässä tyyneydessä; viiniammeista nousevain höyryjen kyllästyttäminä, puhelimme me kolme, Babet, Lazare setä ja minä, katsellen rakasta vastasyntynyttä. ”Lazare setä”, sanoi Babet, ”minkä nimen antaisitte te lapselle?” ”Jeanin äidin nimi oli Jacqueline”, vastasi setä, ”minä ristisin lapsen Jacquesiksi.” ”Jacques, Jacques”, kertoili Babet. ”Niin, se on kaunis nimi... Ja sanokaapa minkä teemme pikku miehestä; papin tai sotamiehen, herran tai talonpojan?” Minä rupesin nauramaan. ”Sitä on meillä kyllä aikaa vielä ajatella”, sanoin minä. ”Eipä niinkään”, väitti Babet puoleksi suuttuneena, ”hän tulee pian suureksi. Katsoppas kuinka vankka hän on. Hänen silmänsä puhuvat jo.” Lazare setä oli samaa mieltä kuin vaimoni. Hän lausui totisena: ”Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotamiestä, ellei pojalla ole jotakin erityistä taipumusta... Tehdä hänestä herra, se sietää ajattelemista...” Babet katsoi minuun huolestuneen näköisenä. Hän ei ollut vähääkään ylpeä omasta puolestaan, mutta niinkuin kaikki äidit, olisi hän tahtonut olla nöyrä pojallensa ja ylpeillä hänestä. Olisin voinut vannoa, että hän näki poikansa jo tuomarina tai lääkärinä. Minä suutelin häntä ja sanoin lempeästi: ”Minä toivon lapsemme jäävän tänne rakkaasen laaksoomme. Jonakuna päivänä löytää hän Durancen rannalta jonkun kuusitoistavuotiaan Babetin ja tarjoaa hänelle kädestään juoda. Muistappas ystäväni... Maa on tehnyt meidät onnellisiksi, poikamme tulkoon talonpojaksi niinkuin mekin, onnelliseksi kuten mekin.” Babet vuorostaan suuteli minua liikutettuna. Hän katsoi ulos ikkunasta puita ja jokea, niittyjä ja taivasta ja sanoi sitten hymyillen: ”Sinä olet oikeassa, Jean. Tämä seutu on ollut hyvä meille, se on oleva sitä pikku Jacquesillemmekin... Lazare setä, teistä tulee maanviljelijän risti-isä.” Lazare setä nyökäytti myöntävästi päätään väsyneen ja ystävällisen näköisenä. Olin katsellut häntä jonkun aikaa ja minä näin hänen silmänsä himmenevän ja huulensa vaalenevan. Hän istui taaksepäin nojautuneena nojatuolissa, kasvot avonaiseen ikkunaan päin. Valkeat kätensä nojasivat polvia vasten ja hän katseli taivasta kohti ihastuneen näköisenä. Minä tulin levottomaksi. ”Oletteko sairas, Lazare setä?” kysyin minä. ”Mikä teillä on?... Vastatkaa, Herran tähden!” Hän kohotti hitaasti toista kättään ikäänkuin pyytäen minua puhumaan hiljemmin, sitten antoi hän sen pudota alas jälleen ja sanoi heikolla äänellä: ”Minä olen lähellä loppuani. Minun iässäni tappaa onni... Älkää nostako mitään melua. Minusta tuntuu kuin olisi ruumiini keventynyt; en tunne enää käsiäni enkä jalkojani.” Babet kohosi peljästyneenä ylös ja katseli Lazare setää. Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä, katsellen häntä tuskallisesti. Hän hymyili. ”Älkää peljästykö”, sanoi hän. ”En tunne mitään kipua; suloinen tyyneys on vallannut minut, minä luulen tulevani nukkumaan hiljaa ja syvästi... Tuoni tuli noutamaan minua aivan äkkiä, ja minä kiitän Jumalaa. Oi, Jean poikani, minä juoksin liian kovasti alas mäkeä, tulin liian iloiseksi lapsesta.” Ja kun me, ymmärtäen kaikki, rupesimme itkemään, jatkoi Lazare setä, silmiänsä taivaalta kääntämättä: ”Älkää häiritkö iloani, minä pyydän teitä. Jospa tietäisitte kuinka onnellinen olen saadessani ainiaaksi nukkua tässä nojatuolissa! En ole koskaan uskaltanut edes uneksia niin suloista kuolemata. Kaikki, mitä rakastan, on tässä vieressäni... Ja katsokaa kuinka sininen taivas! Jumala lähettää minulle kauniin ehtoon.” Aurinko laski tammikujan taakse. Sen vinot säteet kutoivat kultaisia mattoja puitten alle, jotka saivat vanhan vasken kaltaisia värin vivahduksia. Kauvempana hämmentyi maisema epämääräiseen kirkkauteen. Lazare setä kävi yhä heikommaksi, samalla kuin surullinen liikutuksemme teki meidät hiljaisiksi, laskeuvan auringon katsellessa sisälle avonaisesta ikkunasta. Hän sammui hiljakseen, niinkuin nuo kevyet valonsiinteet, jotka hälvenivät korkealle puitten oksiin. ”Oi, rakas laaksoni!” mutisi hän, ”sinä otat hellät jäähyväiset minulta. Minua peloitti kuolla talvella, kun sinä olet aivan musta.” Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet häiritä tätä juhlallista hetkeä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi kirkasi vähän väliin. Lazare setä kuuli alkavassa kuolon horroksessaan lapsen huudahtukset. Hän koetti kääntyä Babetiin päin ja sanoi, yhä hymyillen: ”Olen saanut nähdä lapsen, nyt kuolen onnellisena.” Sitten katseli hän vaaleata taivasta, kellertävää maisemaa, antoi päänsä painua alas ja huokasi hiljaa. Hänen ruumiinsa ei värähtänytkään, hän kuoli hiljaa, niinkuin nukutaan. Sellainen rauha oli vallinnut meidät, että me jäimme mykiksi, ilman kyyneleittä. Me tunsimme ainoastaan hiljaista kaipausta nähdessämme tuollaisen yksinkertaisuuden kuolemassa. Hämärä tuli; Lazare sedän jäähyväiset olivat jättäneet meihin samallaisen lohdutuksen kuin jäähyväiset auringolta, joka illalla kuolee, syntyäkseen uudelleen aamulla. Sellainen oli syyspäiväni, joka antoi minulle pojan, ja joka rauhaisessa iltahämärässä otti minulta Lazare sedän. == IV. Talvi. == Tammikuussa on usein kolkkoja, sydäntä jähmetyttäviä aamuja. Kun sinä päivänä heräsin, ahdisti minua kummallinen levottomuus. Yöllä oli ilma muuttunut suojaiseksi, ja kun kynnykseltä katsoin seutua, oli se äärettömän, harmaan, likaisen, rikkinäisen ryysyn näköinen. Sumu-esirippu esti ilman rantaa näkymästä. Tässä sumussa kohottivat tammikujan puut synkkinä mustia käsivarsiaan, aivan kuin rivi tonttuja ollen vahtina tuolle usmakuilulle, joka näkyi niitten takana. Maa oli kuoppaista, täynnä vesilätäköitä, joitten ympärillä oli likaisia lumikinoksia. Edempänä kohisi Durancen voimakas ääni. Talvi on terveellinen ja virkistävä, taivaan ollessa kirkas ja maan kovana. Raitis ilma nipistää korvia, ja reippaasti kävellään jäätyneillä teillä, jotka narisevat jalkojen alla hopean heleällä äänellä. Kentät ovat niin hienoja ja puhtaita, valkoisia lumesta, keltaisia auringon paisteesta. Mutta minä en tiedä mitään mieltä alentavaisempaa kuin ikävä suojasää; minä vihaan sumua, joka kosteana painaa hartioitani. Minua väristytti nähdessäni tämän kuparinkarvaisen taivaan ja minä kiiruhdin jälleen sisälle, päättäen etten sinä päivänä kävisi ollenkaan ulkona pelloilla. Työnpuutetta ei ollut sisälläkään. Jacques oli jo kauvan ollut ylhäällä. Kuulin hänen viheltävän eräässä katoksessa, jossa hän auttoi miehiä viljasäkkien nostossa. Poika oli jo kahdeksantoista vuotias; hän oli pitkä veitikka, jolla oli pari vahvoja käsivarsia. Häntä ei ollut Lazare setä ollut pilaamassa, eikä hänelle latinaa opettamassa; hän ei välittänyt pajujen alla rannalla loikomisesta ja uneksimisesta. Jacques oli oikea talonpoika, väsymätön työmies, joka suuttui kun minä johonkin kosketin, ja sanoi, että minä olin vanha ja tarvitsin levätä. Katsellessani häntä edempää, hyppäsi pieni, kevyt olento olkapäilleni, asetti kätösensä silmilleni ja kysyi: ”Arvaapas kuka?” Minä rupesin nauramaan. ”Se on pikku Maria”, vastasin minä, ”jonka äitinsä on saanut juuri puetuksi.” Tyttönen oli lähes kymmenen vuotta vanha, ja näinä kymmenenä vuotena oli hän ollut koko talon ilona. Syntyneenä viimeiseksi ja aikana, jolloin emme enää toivoneet lapsia saavamme, oli hän meille kaksin kerroin rakas. Hänen häilyvä terveytensä teki hänet vielä kalliimmaksi meille. Häntä pidettiin kuin neitiä; äitinsä tahtoi välttämättä tehdä hänestä hienon rouvasnaisen, eikä minulla ollut rohkeutta sitä vastustamaan, sillä pikku Maria oli niin soman näköinen kauniissa, nauhoilla koristetuissa, silkkihameissaan. Maria istui yhä vielä hartioillani. ”Äiti, äiti”, huusi hän, ”tule katsomaan, minä leikin hevoista.” Babet, joka oli tullut sisälle, hymyili. Oi, Babet rukka, kuinka vanhoiksi me olimme tulleet! Muistan että me sinä päivänä vapisimme väsymyksestä, ja että me surullisina katselimme toisiamme, kahden ollessamme. Lapsemme tekivät meidät nuoriksi jälleen. Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli täytynyt sytyttää lamppu. Punainen loiste antoi huoneelle surullisen näön. ”Pyh”, sanoi Jacques, ”parempi on, että sataa, kuin että pakkanen palelluttaisi oliivipuumme ja viinipensaamme.” Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli yhtä levoton kuin me muutkin, tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia ja kertoi niitä. Me kuuntelimme nauru huulilla, vaan sydän totisena. ”Ilma se tekee meidät niin alakuloisiksi”, sanoin minä, tyynnyttääkseni heitä kaikkia. ”Aivan niin, ilma se on”, kiiruhti Jacques myöntämään. ”Minä lisään muutamia halkoja tuleen.” Iloinen liekki leimahti, valaisten kirkkaasti huoneen seinät. Puut paloivat räiskyen ja muuttuen pian punaisiksi hiiliksi. Me istuimme uunin eteen; ulkona oli suojainen ilma, mutta sisällä huoneessa tippui jääkylmää kosteutta katosta. Babet oli ottanut pikku Marian polvelleen ja puheli hiljaa hänen kanssaan, huvitettuna tytön lapsellisista lörpötyksistä. ”Tuletteko mukana, isä?” kysyi Jacques. ”Mennään tarkastamaan kellarit ja yliset.” Menin hänen kanssaan alas. Muutamina vuosina olimme saaneet huonoja satoja. Kärsimme suuria tappioita; viinipensaamme ja hedelmäpuumme olivat paleltuneet; rakeet olivat raiskanneet kauramme ja muut viljamme. Sanoin joskus leikillä, että minä olin tullut vanhaksi, eikä onnetar, joka on nainen, pidä vanhoista ukoista. Jacques nauroi ja vastasi että hän oli nuori, hän, ja että hän kyllä onnetarta armastelisi. Minä olin saapunut elämän talveen, sen kylmään vuodenaikaan. Tunsin kyllä kuinka kaikki ympärilläni kuoli. Aina kun joku ilo katosi, ajattelin minä Lazare setää, joka oli ollut niin tyyni kuolemaan asti; minä koetin saada voimia hänen rakkaasta muistostaan. Kello kolmen aikaan oli jo aivan pimeä. Me menimme alas arkitupaan. Babet ompeli uunin nurkassa, pää kumarassa; pikku Maria istui lattialla tulen edessä ja puki totisena nukkea. Jacques ja minä, me istuimme Lazare sedältä perityn mahongipulpetin ääreen ja aloimme tarkastaa tiliämme. Ikkuna oli aivan kuin kiinni muurattu; sumu takertui ruutuihin ja muodosti läpinäkymättömän, pimeän muurin. Tämän takana oli tuntematon tyhjyys. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan ankara pauhu, kova ääni, joka kuului pimeydestä. Me olimme päästäneet työmiehet pois ja pitäneet luonamme ainoastaan vanhan palvelijattaremme Margueriten. Kun kohotin päätäni ja kuuntelin, tuntui minusta kuin olisi kartano häilynyt kuilussa. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut ulkoa, ainoastaan kuilun jyske. Katselin vaimoani, lapsiani ja tunsin vanhuksen raukkamaista pelkoa, ukon, joka tuntee olevansa liian heikko suojelemaan omaisiaan tuntemattomilta vaaroilta. Jyske tuli ankarammaksi, tuntui kuin olisi kolkutettu portille. Samassa rupesivat hevoset tallissa kauheasti hirnumaan ja alkoi kuulua karjan tukahutettua ammumista. Me olimme kaikki nousseet seisoalle, vaaleina levottomuudesta. Jacques ryntäsi ovelle ja avasi sen selko seljälleen. Samea vesivirta tulvasi sisälle ja levisi huoneesen. Durance oli tulvillaan. Sen ääni se oli pauhannut aamusta alkaen, yhä kasvaen. Lumi suli vuorilla, jokainen kunnas oli lähettänyt puron enentämään virran vettä. Tiheä sumu oli estänyt meitä näkemästä sen pikaista kasvamista. Usein oli vesi suojaisten ilmain tullessa ankaroina talvina noussut aina ylös kartanon portille asti. Mutta koskaan ei virta ollut noussut noin äkkiä. Avonaisesta ovesta näimme me pihan muuttuneen järveksi. Vesi ulottui jo nilkkaamme saakka. Babet oli nostanut ylös pikku Marian, joka itkien painoi nukkea rintaansa vasten. Jacques tahtoi mennä avaamaan tallin ja navetan ovia, mutta äitinsä piti kiinni hänen vaatteistaan ja rukoili ettei hän menisi. Vesi nousi yhä. Minä vein Babetin rappujen luo. ”Joutuin, joutuin, menkäämme ylös makuuhuoneesen”! huusin minä. Ja minä pakoitin Jacquesin menemään edelläni ylös. Minä jäin viimeiseksi alakerroksen. Marguerite tuli peljästyneenä alas ylisiltä, jossa hän oli ollut. Minä panin hänen istumaan kauvimmas huoneesen Babetin viereen, joka istui hiljaa, vaaleana ja huolellisin katsein. Me olimme asettaneet pikku Marian sänkyyn, hän ei ollut tahtonut erota nukestaan ja nukkui vähitellen nukki sylissä. Tämä lapsen uni lohdutti minua; kun käännyin ja näin Babetin kuuntelevan tytön säännöllistä hengitystä, unohdin minä vaaran, enkä enää kuullut seiniin loiskivata vettä. Mutta me emme voineet, Jacques ja minä, olla katsomatta vaaraa vasten silmiä. Vaara pakoitti meitä ottamaan selvää tulvan edistymisestä. Me avasimme ikkunan selko seljälleen, kumarruimme ulos, ollen vähällä pudota ja katselimme yöhön. Sumu oli laskeutunut vielä tiheämmälle veden päälle ja tippui alas hienona sateena, joka sai meidät värisemään. Epäselvä, teräsharmaa valonheijastus kaukana pimeässä oli ainoa, joka osoitti virtaavata vesi joukkoa. Alhaalla pihalla loiskutteli vesi, nousten pehmeissä aaltoviivoissa ylös seiniä myöten. Ja yhä vaan kuulimme me ainoastaan Durancen vihaisen äänen ja sisään suljettujen elukkain hätähuudot. Eläin raukkain hirnuminen ja ammuminen oli vähällä pakahduttaa sydämmeni. Jacques katsoi kysyvästi minuun; hän tahtoi mennä ja koettaa pelastaa niitä. Pian muuttui niiden valitusäänet hirveiksi, ja ankarata kolinata kuului. Härät olivat särkeneet navetan ovet rikki. Me näimme niiden kiiruhtavan ohitsemme virran vieminä, kieriskellen mennessään. Ja ne katosivat virran kuohuun. Silloin vihastuin minä, tulin kuin hulluksi, häristin nyrkkiäni Durancelle. Seisoen ikkunassa huusin minä keskellä veden pauhinata: ”Ilkiö! minä olen rakastanut sinua, sinun oli ensirakkauteni, ja nyt varastat sinä minua, sinä saatat minun huoneeni häilymään ja ryöstät minulta karjani. Oi kirottu, kirottu!... Sinä olet antanut minulle Babetin, sinä olet hiljaa juossut minun niittyjeni välissä. Minä luulin että sinä olisit hyvä äiti, minä muistan Lazare sedän pitäneen sinun kirkkaasta vedestäsi, minä luulin olevani sinulle kiitollisuuden velassa. Sinä oletkin vaan luonnoton, ilkeä emintimä ja minä olen ainoastaan vihaa sinulle velkaa.” Mutta Durance tukahdutti huutoni ukkosen kaltaisella äänellään; laajana, välinpitämättömänä vyörytteli se laineitaan elottoman esineen tyynellä itsepäisyydellä. Minä menin uudelleen sisälle huoneesen ja suutelin itkevää Babetia. Pikku Maria nukkui hymy huulilla. ”Älä pelkää”, sanoin minä vaimolleni. ”Vesi ei voi aina kohota. Sen täytyy kohta ruveta alenemaan jälleen... Ei ole mitään hätää.” ”Niin, ei ole mitään hätää”, uudisti kuumeentapaisesti Jacques. ”Huone on vakava.” Samassa Marguerite, joka peljästyneen uteliaisuudella oli lähestynyt ikkunata, nojautui siitä ja putosi huudahtaen ulos. Minä kiiruhdin ikkunan luo, mutta en ennättänyt estää Jacquesia hyppäämästä ulos hänen jälkeensä. Marguerite oli tuuditellut häntä ja hän rakasti eukkorukkaa pojan rakkaudella. Kuullessaan molempien putoamisten loiskaukset nousi Babet peljästyneenä seisomaan kädet yhteen puristettuina. Hän seisoi aivan kuin kivettyneenä, suu auki ja silmillään tuiottaen ikkunaan päin. Minä istuin ikkunalaudalle, kuunnellen veden kohinaa. En tiedä kuinka pitkän aikaa tätä kauhistavaa jännitystä kesti, kun joku huusi minua. Se oli Jacques joka piti muurista kiinni ikkunan alla. Minä ojensin hänelle käteni ja hän nousi ylös. Babet painoi hänet kiivaasti rintaansa vasten. Nyt voi hän itkeä ja se lohdutti häntä. Margueritesta ei ollut enää kysymystäkään. Jacques ei uskaltanut sanoa meille, ettei hän ollut löytänyt häntä, ja me emme uskaltaneet tiedustella häneltä hänen etsimisistänsä. Hän otti minut sivulle ikkunan luo ja sanoi puoli ääneen: ”Isä, pihalla on jo yli kahden kyynärän korkealta vettä ja virta nousee yhä. Me emme voi viipyä täällä kauvemmin.” Jacques oli oikeassa. Huoneen jatkokset ratisivat, ulkohuoneitten katot vei virta yhden toisensa jälkeen. Ja sitten vaivasi Margueriten kuolema meitä. Babet tarkasteli meitä kauhistuneena. Ainoastaan pikku Maria nukkui tyynenä suuressa sängyssään, enkelinmoinen hymyily huulillaan. Vaara suurentui joka minuutti. Vesi oli jo vähällä ulottua ikkunalautaan saakka ja tunkeutua sisään. Tuntui kun olisi joku sotakone tärisyttänyt huonetta ankaroilla, säännöllisillä tölmäyksillään. Virta oli tulvaava päällemme edestäpäin. Ja me emme voineet toivoa minkäänlaista ihmisapua. ”Minuutit ovat kalliita”, sanoi Jacques hätääntyneenä. ”Me tulemme haudatuiksi raunioiden alle... Etsikäämme muutamia lautoja ja tehkäämme niistä lautta.” Hän sanoi tämän epätoivoissaan. Olisin kyllä tuhat kertaa mieluummin ollut virralla joillakuilla kokoon sidotuilla tukeilla, kuin tässä huoneessa, jonka katto oli vähällä pudota sisään. Mutta mistä saataisiin tarpeelliset tukit? Kiukuissani kiskoin minä lautoja kaapeista, Jacques löi rikki huonekaluja, me raastimme irti ikkunan luukut, kaikki puun mitä voimme käsiimme saada. Ja kun huomasimme että oli mahdoton käyttää noita sirpaleita, viskasimme me kiukuissamme ne keskelle huonetta, etsien yhä uusia. Viimeinen toivomme katosi, me huomasimme kurjuutemme ja voimattomuutemme. Vesi nousi; Durance huusi meille kovalla äänellään. Silloin rupesin minä nyyhkimään, otin Babetin syliini ja kutsuin Jacquesia tulemaan luoksemme. Toivoin että kuolisimme yhteisessä syleilyssä. Jacques oli jälleen asettunut pitkälleen ikkunalle. Äkkiä huudahti hän: ”Isä, me olemme pelastetut!... Tule katsomaan.” Taivas oli laupias meille. Jonkun ulkohuoneen katto, jonka virta oli irti temmaissut, oli seisahtunut ikkunan alle. Se oli usean kyynärän pituinen ja oli tehty kovista pölkyistä ja olista, se pysyi veden päällä ja oli oivallinen lautta. Minä asetin käteni ristiin, olisin langennut polvilleni näille pölkyille, noille oljille. Jacques hyppäsi katolle sidottuaan sen ensin lujasti kiinni. Hän polki olkia koetellakseen pitikö se. Se oli luja ja me voimme rohkeasti uskaltaa katolle. ”Oh, se kannattaa kyllä meidät kaikki”, sanoi Jacques iloisena. ”Katsokaapas vaan kuinka vähän se painuu veteen! Vaikeinta on ohjata sitä.” Hän katseli ympärilleen ja sai käsiinsä kaksi virran kuljettamaa seivästä. ”Kas tässä on meillä airot”, jatkoi hän. ”Jos sinä, isä, asetut toiseen ja minä toiseen päähän, voimme me helposti meloa lauttaa eteenpäin. Vesi ei ole kolmea kyynärää syvempää... Joutuun, joutuun alukselle, ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata!” Babet raukkani koetti hymyillä. Hän kääri pikku Marian hiljaa shaaliin; lapsi oli herännyt; se oli hyvin peloissaan, mutta pysyi kuitenkin ääneti, silloin tällöin vaan syvään huoahtaen. Minä asetin tuolin ikkunan eteen ja autoin Babetin lautalle. Pitäessäni häntä sylissäni suutelin häntä, tuntien samalla pistävätä tuskaa; tunsin tämän suutelon olevan viimeisen. Vesi alkoi tunkeutua huoneesen. Jalkamme kastuivat. Minä astuin viimeksi lautalle ja päästin sitten irti. Virta ajoi meitä suoraan muuria vasten; lukemattomia varovaisuus keinoja ja ponnistuksia tarvittiin, ennenkuin pääsimme kartanolta. Vähitellen oli sumu laskeutunut. Meidän lähtiessämme oli ehkä puoliyön aika. Tähdet olivat vielä sumun peitossa; kuu oli alhaalla taivaanrannassa, valaisten yötä vaalean aamuruskon tavoin. Silloin vasta huomasimme tulvan koko kauheuden. Laakso oli muuttunut virraksi. Kunnaitten ja tammimetsän välillä vyörytteli Durance ääretöntä pintaansa, yksinään elävänä kuolleessa luonnossa, muristen mahtavalla äänellä ja vihassakin säilyttäen majesteetillisen muotonsa. Muutamin paikoin näkyi puuryhmiä, tehden siten kirjavaksi vaalean vedenpinnan. Tunsin edessämme käytävän tammet; virta ajoi meitä niiden oksia vasten, jotka meille olivat yhtä monta karia. Lautan ympärillä uiskenteli sirpaleita, puunpalasia, tyhjiä tynnyriä, heinätukkuja; virta kuljetti mukanaan tekemiensä hävitysten jälkiä. Vasemmalla näimme Dourguesin valot. Lyhtyjä liikkui ympäri synkässä yössä. Vesi ei ollut voinut nousta kylään saakka; ainoastaan matalammat seudut olivat joutuneet tulvan alle. Apua tulisi epäilemättäkin. Me koetimme nähdä jotakin veden pinnan himmeässä valossa; joka silmänräpäys luulimme kuulevamme airon lyöntiä. Olimme lähteneet liikkeelle aivan sattuman nojaan. Heti kun lautta oli tullut virran keskelle ja joutunut sen pyörteisiin, valtasi tuska meidät ja me kaduimme melkein jättäneemme kartanon. Minä käännyin väliin katselemaan taloa, joka yhä harmaana häämöitti valkeata vettä vasten. Babet oli kyyristynyt lautan keskelle, ottanut pikku Marian polvilleen ja painoi lapsen päätä rintaansa vasten estääkseen häntä näkemästä kauheata virtaa; he olivat kyyristyneet yhteiseen syleilyyn ikäänkuin pelon nytistäminä. Jacques seisoi kauvimpana edessä, sauvoen seipäällään kaikin voimin; silloin tällöin katsahti hän meihin ja alkoi sitten työnsä jälleen. Minä autoin häntä, niin hyvin kuin voin, mutta meidän ponnistuksemme saavuttaa ranta, eivät onnistuneet. Sen sijaan kuljimme me vähitellen kauvemmas siitä, huolimatta seipäistä, joita painoimme liejuun niin että ne olivat vähällä katketa; voima, joka näytti tulevan syvyydestä, vei meitä yhä eteenpäin. Durance valtasi meidät vähitellen. Me ponnistelimme vastaan, otsat hiessä; lopulta me vihastuimme ja taistelimme virran kanssa aivan kuin olisi se ollut elävä olento, me koetimme voittaa sitä, haavoittaa, tappaa. Se puristi meitä jättiläiskäsivarsiinsa, ja seipäät olivat meille aseita, joita raivoisina painoimme sen rintaan. Se mylvi, viskasi vaahtoaan kasvoihimme, kiemurteli meidän lyönneistämme. Kiristetyin hampain koetimme me riistää siltä voittoa. Me emme tahtoneet antaa voittaa itseämme. Meillä oli kauhea halu murhata peto, masentaa se nyrkiniskuilla. Vähitellen kuljimme me alaspäin. Me olimme jo tammikujan päässä. Mustat oksat kohosivat vedestä, piiskaten sitä valittavalla äänellä. Kuolema odotti meitä kenties siellä jos me joutuisimme oksiin. Minä huusin Jacquesille, että seuraisimme käytävätä ottamalla kiinni oksista. Ja siten kuljin minä viimeisen kerran tätä käytävätä, jossa niin usein nuoruudessani ja miehuuteni aikana olin kävellyt. Tuona hirveänä yönä, vihlaisevan kuilun partaalla, ajattelin minä Lazare setää ja näin elämäni ihanat hetket surullisesti hymyilevän vastaani. Käytävän päässä voitti Durance. Meidän salkomme eivät enää ylettyneet pohjaan. Virta veti meidät mukanaan hurjassa voiton ilossa. Ja nyt sai se tehdä meille, mitä tahtoi. Me emme enää toivoneet. Me syöksyimme eteenpäin hirvittävällä nopeudella. Suuria, likaisen rievun näköisiä pilviä kulki taivaalla; kun sitten kuu peittyi, tuli synkkä pimeys. Me vyöryimme eteenpäin ikäänkuin kaoksessa. Äärettömät, pikimustat, kalan selkäin näköiset aallot tempasivat meitä pyörryttäen mukanaan. En nähnyt enää Babetia enkä lapsiani. Tunsin jo olevani kuoleman kynsissä. En tiedä, kuinka kauvan tämä hurja vauhti kesti. Äkkiä astui kuu jälleen esille ja näköala kirkastui. Tässä valossa näin minä aivan edessämme jotakin mustaa, joka sulki tien, ja jota vasten virta koko kiivaudellaan meitä kuljetti. Me olimme kadotetut, me tulisimme muserretuiksi tuota vasten. Babet nousi ja ojensi minulle pikku Marian. ”Ota lapsi”, huusi hän... ”Anna minun olla, anna minun olla!” Jacques oli jo ottanut Babetin syliinsä. Kovalla äänellä sanoi hän: ”Isä, pelasta pienokainen... Minä pelastan äitini.” Tuo musta esine oli aivan lähellä. Minä luulin tuntevani sen puuksi. Tölmäys oli hirveä, lautta särkyi ja oljet sekä pölkyt hajosivat vesipyörteisin. Minä putosin, puristaen pikku Mariata lujasti rintaani vasten. Jääkylmä vesi rohkaisi minua jälleen. Kun olin tullut veden pinnalle, panin lapsen olalleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jos ei pienokainen olisi pyörtynyt, vaan olisi vastustellut, niin olisimme molemmat jääneet syvyyden pohjaan. Uidessani ahdisti minua kauhea tuska. Minä huusin Jacquesia, koetin löytää häntä; mutta minä kuulin vaan Durancen kohinan, näin ainoastaan sen vaalean pinnan. Jacques ja Babet olivat vaipuneet pohjaan. Babet oli luultavasti tarttunut poikaansa ja vienyt hänet mukanaan kuolon syleilyssä. Mikä hirveä tuska! Olisin tahtonut kuolla, laskeuduin vähitellen alas löytääkseni heidät mustan veden alta. Vaan kohta kun aalto kosketti pikku Marian kasvoja, taistelin jälleen epätoivon voimilla, päästäkseni rannalle. Jätin Babetin ja Jacquesin, hurjistuneena kun en saanut kuolla heidän kanssaan ja yhä huutaen heitä käheällä äänellä. Virta viskasi minut ylös kiville, aivan kuin jonkun noista heinätukuista, joita se jätti jälkeensä. Kun jälleen toinnuin, otin syliini tyttäreni, joka avasi silmänsä. Päivä valkeni. Talviyöni oli päättynyt, tuo kamala yö, joka oli ollut osallisena vaimoni ja poikani murhassa. Tällä hetkellä, vuosien surun jälkeen, on minulla yksi lohdutus. Minä olen jääkylmä talvi, mutta minä tunnen kevään sydämmessäni. Lazare sedällä oli oikein: me emme kuole koskaan. Olen elänyt nuo neljä vuodenaikaa, ja nyt palaan kevääsen, sillä nyt alkavat rakkaalle Marialleni jälleen nuo ijäiset ilot ja ijäiset surut. '''Lähde:''' Zola, Émile 1888: ''Kertomuksia''. Suomentanut [[Eero Erkko]]. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Eero Erkko]] [[Luokka:Émile Zola]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2698 4883 2006-08-25T15:38:06Z Nysalor 5 Rynnäkkö myllyä vastaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rynnäkkö myllyä vastaan |alaotsikko= |tekijä=Émile Zola |huomiot= }} == I. == Rocreusen myllyllä oli kieltämättä kaunein asema koko kylässä. Paikka itsessään oli vähäpätöinen, puoleksi rapistuneita taloja kylätien kahden puolen; mutta mylly seisoi maantien mutkassa, Morellejoen rannalla, ja sieltä oli erinomainen näköala yli koko laakson kaunisten niittyjen, mehuisten laidunten ja hedelmällisten peltojen. Koko Lothringissa ei ole ihastuttavampaa sopukkaa. Satavuotiset metsät ympäröivät viheriän meren lailla laajaa tasankoa, jonka lävitse Morelle-joki kiemuroi hopeanhohtoisena sohisten. Joki saa alkunsa Gagnyn metsästä ja tuo kuumina kesäpäivinä mukanaan virkistävää viileyttä. Lukuisat puroset, jotka samoin saavat alkunsa metsästä sammaltuneiden kivien alta, syöksyvät metsärinteitä alas ja yhdistävät kylmät vetensä Morelleen. Kuten lumotussa puutarhassa kohisevat ja laulavat kristallikirkkaat purot hopeanheleällä äänellä, peittäen pauhuunsa peippojen ja rastaitten äänekkään laulun. Vedet kostuttavat ja hedelmöittävät koko laakson, ja rehevinä kasvavat maassa ruohot ja yrtit. Ikivanhat, mahtavat kastaniat levittävät ympärilleen vilpoista varjoa, pitkät poppelit reunustavat niittyjä, ja keskellä kulkee kaksoisrivinä plataanikäytävä aina Gagnyn linnanraunioille saakka. Sievänä ja viehättävänä sijaitsee isä Merlierin mylly tässä viheriässä ympäristössä. Se on vanhanaikainen, kummallisennäköinen rakennus ja on paalurakennusten tavoin puoliksi vedessä. Morelle, joka kohisten syöksyy korkean sulun ylitse vanhaan myllynrattaaseen niin että se veden painon alla huokaa ja valittaa, levenee talon edustalla peilikirkkaaksi suvannoksi, missä kalat pitävät telmettään. Vene keinuu ankkuroituna pienessä valkamassa, jonne talosta johtaa laudoista tehty tie. Rakennuksen ensimäistä kerrosta ympäröi rehevä muratti- ja köynnöspeite, ja köynnöskasvit kohoavat aina päätyyn saakka, kiipeävät katolle, missä ne liehuvat kuten viehkeät aallottaren hiukset. Isä Merlier rakasti vanhaa taloaan, joka näytti näin viehättävältä ja romanttiselta, eikä tahtonut tietääkään korjauksista ja muutoksista, joita useat naapureista kehottivat häntä tekemään; hän rakasti vanhaa myllynratasta, joka oli tehnyt työtä hänen kanssaan hänen nuoruudestaan asti, tietämättä hetkenkään levosta, ja hänen kanssaan tullut vanhaksi. »Ratashan ei kelpaa enää mihinkään, se on jo aivan pilalla», sanoivat ihmiset ja neuvoivat häntä hankkimaan uuden. Mutta vanha mylläri ravisti päätään, vanha ratas oli hänen uskollinen ystävänsä, josta hän ei tahtonut erota. Ja kun se meni rikki, paranteli ja paikkaili hän sitä kärsivällisesti kaikella, mitä käsiin sattui: vanhoilla tynnörinlaudoilla, ruosteisilla rautapaloilla, tinalla, niin että vanha, sammalen peittämä ratas lopulta näytti lystikkään kirjavalta, etenkin silloin kun valkea vaahto kuohui sen ylitse. Kylätien puoleinen osa rakennusta näytti jokapäiväisemmältä; siinä ei ollut esiinpistäviä torneja tai kuisteja, vaan kaikki oli sileää ja tasaista. Tätä sivustaa antoi mylläri toisinaan valkaista kalkilla, ja juuri äskettäin oli se uudesta maalattu, niin että se auringonpaisteessa hohti häikäisevänä kuin jäätikön pinta. Ja tänä päivänä näytti mylly vielä tavallistakin iloisemmalta, jopa juhlalliselta, sillä tänään siellä vietettäisiin iloista juhlaa: myllärin ainoan tyttären kihlajaisia. Isä Merlieriä piti koko kylä suuressa arvossa; jo kaksikymmentä vuotta oli hän ollut pormestarina, ja häntä kunnioitettiin yleisesti hänen suuren rikkautensa tähden, minkä hän oli rehellisesti ansainnut kättensä työllä. Naimisiin mennessään ei hän tuonut vaimolleen, joka oli perinyt vanhan myllyn isältään, muuta kuin kaksi voimakasta kättä. Nyt oli hän rikas mies ja olisi kyllä voinut saada levon itselleen ja vanhalle myllynrattaalleen, mutta huolimatta korkeasta ijästään tunsi hän itsensä terveeksi ja reippaaksi, eikä olisi voinut sietää joutilasta elämää; hän teki yhä työtä, ja työ se oli, joka hänet terveenä ja reippaana pitikin. Isä Merlier oli suurikasvuinen, kaunis vanhus, jolla oli hiljaiset, totiset kasvonpiirteet. Hän ei nauranut milloinkaan, mutta luonnostaan oli hän iloinen. Hän näytti aina arvokkaalta, mutta etenkin vihkijäisiä toimittaessaan, ja tästä syystä pitivät kyläläiset hänestä aivan yhtä suuresti, kuin hänen rikkautensakin vuoksi, eivätkä lainkaan halunneet itselleen toista pormestaria. Hänen vaimonsa oli kuollut ja oli jättänyt hänelle yhden ainoan lapsen, hänen tyttärensä Fränzchenin. Pienokainen oli aina ollut heikko ja kivuloinen, ja ihmiset eivät osanneet kylliksi ihmetellä, mitenkä isä ja äiti Merlier, jotka molemmat olivat niin terveet ja voimakkaat, olivat voineet saada tällaisen heikon lapsen; mutta viidentoista vuotiaasta alkoi Fränzchen nähtävästi tulla terveemmäksi ja oli nyt kahdeksantoistiaana kehittynyt kukoistavaksi neitoseksi. Hänellä oli ruusuiset kasvot, hehkuvat, tummat silmät ja punainen hymyilevä suu. Hän nauroi ilahuttaakseen muita, mutta luonnostaan oli hän vakava, sillä isän äänettömyys oli hänet aikaiseen kypsyttänyt ja tehnyt hänet hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Luonnollisesti liehuivat kaikki kylän nuoret miehet hänen kauneutensa ja rikkautensa vuoksi hänen ympärillään, ja hämmästys olikin yleinen, kun tyttö valitsi vieraan, ulkomaalaisen, jota vielä sitäpaitsi pidettiin varattomana ja laiskana; ainoastaan tytöt olivat salaa Fränzchenin kanssa samaa mieltä, vieläpä häntä hiukan kadehtivatkin, sillä heidän täytyi tunnustaa, ettei kolmen peninkulman alalla löytynyt ainoatakaan kauniimpaa poikaa, kuin Dominique Peuquer. Hän oli muutamia vuosia sitten muuttanut tänne Belgiasta, ottaakseen haltuunsa vanhan setänsä jälkeen jättämän pienen perintötalon, joka sijaitsi metsän reunassa aivan myllyä vastapäätä. Hän sanoi aikovansa myydä sen ja sitten jälleen palata kotiseudulleen, mutta kaunis ympäristö varmaankin viehätti häntä, sillä hän jäi paikalleen. Hän muokkaili pienoista peltoaan, viljeli kaaliaan ja eleli huoletonna muista ihmisistä välittämättä. Mutta ihmiset puolestaan sitäkin enemmän välittivät hänestä, sillä he eivät voineet käsittää, mistä hän eli, ja kun hänellä alinomaa oli kalastusvehkeet ja kivääri mukanaan, alettiin häntä pitää salametsästäjänä, ja metsänvartijoilla oli paljon puuhaa häntä väijyessään; heidän kerrottiin jo pari kertaa olleen saamaisillaan hänet kiinni, mutta paha kyllä, ainoastaan saamaisillaan! Näin tuli hän pahaan maineeseen ja hänen mökkinsä, joka oli metsässä aivan puiden kätkössä, samoin, sillä – »jotain salaperäistä siellä oli joka tapauksessa», arvelivat vanhat naiset, eikä paljoa puuttunut, etteivät he pitäneet Dominiquea ryövärinä. Talonpojat kutsuivat häntä laiskuriksi ja vetelykseksi, koska hän alinomaa makasi nurmikolla avaruuteen tähystellen, sen sijaan että olisi tehnyt työtä. Mutta nuoret tytöt olivat oikeassa, kaunis oli Dominique; hän oli pitkä ja solakka kuin poppeli, hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja parta, ja siniset, hymyilevät lapsen silmät; niin ettei oikeastaan ollut kovinkaan ihmeellistä, että Fränzchen eräänä päivänä selitti isälleen: »hän tai ei ketään!» Isää tuo tieto kohtasi kuin salamanisku; tapansa mukaan ei hän tosin sanonut mitään, näytti vaan totiselta kuin muulloinkin, mutta sisäisen ilon hohde hänen silmistään oli kadonnut. Sen jälkeen ei Fränzchenkään enää nauranut, ja kokonaisen viikon he näin uhmasivat toisiaan. Isä Merlier ei saattanut käsittää, missä ja milloin tuon Dominiquelurjuksen oli onnistunut hänen tyttärensä lumota, kun ei hän koskaan edes ollut myllyssä käynytkään. Hän asettui väijyksiin ja huomasi Dominiquen makaavan heinikossa Morellen toisella rannalla, missä hän oli nukkuvinaan; mutta Fränzchen oli huoneessaan, jonka ikkunasta hän aivan hyvin saattoi nähdä Dominiquen. Nyt ymmärsi isä, että he molemmat olivat rakastuneet toisiaan katsellessaan ja lähetelleet myllynrattaan ylitse toisilleen lemmen silmäyksiä! Toinen viikko kului; isä Merlier ei edelleen virkkanut sanaakaan, ja Fränzchen kävi yhä totisemmaksi. Silloin oli isä eräänä aamuna lähtenyt ulos, ja takasin tullessaan toi hän Dominiquen mukanaan. Fränzchen, joka parhaillaan kattoi pöytää, ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä eikä virkkanut sanaakaan, mutta entinen hymy ilmestyi hänen suupieliinsä ja kuopat hänen punaisilla poskillaan tulivat jälleen näkyviin. Mikä oli saanut isän mielen muuttumaan, sitä ei koskaan saatu tietää, se vaan tiettiin, että hän oli käynyt Dominiquen luona tämän kotona ja pitemmän aikaa keskustellut hänen kanssaan. Vanhus lienee löytänyt hänessä sen, jota etsi, sillä tästä lähin kohteli hän Dominiquea kuten omaa poikaansa. Koko Rocreuse oli ihmeissään, eikä voinut jättää jauhamatta sitä kysymystä, miksi mylläri oli antanut ainoan tyttärensä niin mitättömälle miehelle; ehkä hän muisti omaa naimistaan – eihän hänelläkään ollut pennin pyöryläistä taskussaan, mikä seikka ei kuitenkaan ollut estänyt häntä olemasta vaimolleen hyvä puoliso. Dominique puolestaan osoitti, ettei hän lainkaan ollut sellainen laiskuri ja tyhjäntoimittaja, jona häntä pidettiin: myllärin renki oli otettu sotaväkeen, ja silloin ei Dominique pyytänytkään isä Merlieriä uutta renkiä hankkimaan, vaan sen sijaan uskomaan työn hänen huostaansa. Ja nyt hän näytti, mihinkä hän pystyi, sillä hän teki työtä kolmen edestä sellaisella innolla ja ilolla, että oli hupainen häntä katsella. Isä Merlier iloitsi itsekseen; niin, rakkaus on hyvä opettaja, se antaa voimia ja rohkeutta, se saa ihmeitä aikaan! Fränzchen ja Dominique rakastivat toisiaan syvästi; he eivät ilmaisseet sitä sanoin, mutta se kuvastui koko heidän olennostaan ja hohti heidän silmistään. Isä ei maininnut mitään häistä, eivätkä rakastavaiset tehneet mitään kysymyksiä; he olivat onnellisia saadessaan olla toistensa lähellä ja odottivat kärsivällisesti isän päätöstä. Vihdoin antoi hän eräänä sunnuntaina kattaa juhlapöydän puutarhaan suuren lehmuksen alle ja kutsui ystävänsä luokseen. Kun kaikki olivat koolla, ja lasit kilisivät iloisesti, nousi isä Merlier lasi kädessä seisomaan ja sanoi: »Rakkaat ystävät, minä ilmoitan teille, että kuukauden kuluttua tästä päivästä vietetään tyttäreni Fränzchenin ja tämän kelpo nuorukaisen» – hän viittasi Dominiqueen – »häitä». Lasit kilisivät nuoren parin onneksi. Kihlautuneet seisoivat siinä hämillään, onnellisina ja sanattomina. Silloin sanoi isä: »Dominique, anna toki Fränzchenille morsiussuudelma». Silloin suutelivat he toisiaan punastuen, ja koko seura taputti käsiään nauraen ja joi uudelleen nuorten maljan. Vieraat istuivat kauvan pöydässä jutellen. Dominique ja Fränzchen pitivät toisiaan kädestä, eivätkä puhuneet mitään; he nähtävästi tuskin kuulivat, mistä oli puhe. Keskusteltiin sodasta, joka juuri oli puhjennut, ja nuorista miehistä, jotka jo kaikki olivat lähteneet armeijaan. »Onneksi on Dominique ulkomaalainen, niin ettei hänen tarvitse mennä mukaan», sanoi isä Merlier huolettomasti, »ja jos preussilaiset maahan tulisivat, niin silloin on hän kyllä puolustava vaimoaan!» Ajatus, että preussilaiset tulisivat maahan, tuntui kaikista naurettavalta, ja he laskivat leikkiä siitä, mitenkä preussilaiset lähetettäisiin kotia, kun ensin oli heidän selkänahkansa pehmitetty. Kihlautuneet eivät olleet mitään kuulleet; he istuivat käsi kädessä, katse kaukaisuuteen suunnattuna. Se oli ihana kesäinen yö. Kuten lapsi äidin helmassa lepäsi laakso varjojen peitossa; Morelle-joki lauloi hiljaista kehtolauluaan, puut kuiskivat hiljaa unissaan, vanha myllynratas käännähti kitisten, talonkukko havahtui ja alkoi kiekua: hyvää huomenta, mutta huomasi sitten erehtyneensä, painoi päänsä jälleen siiven alle ja nukahti uudelleen. Hyväillen puhaltaa vieno tuulenhenki vuorilta, ja syvä, keskeymätön rauha vallitsee koko tässä onnellisessa sopukassa. == II. == Fränzchenin hääpäivä oli tullut, mutta mikään iloinen juhlatunnelma ei vallinnut Rocreusessa, pikemmin kaikkialla pelko ja kauhu, sillä preussilaiset olivat lyöneet keisarin joukot ja lähenivät pikamarsseissa niin nopeasti, että kylässä joka hetki voitiin odottaa heidän ilmaantumistaan metsän reunasta. Ennen päivän koittoa pelästytti ihmiset ylös huuto: »vihollinen tulee!» ja naiset lankesivat polvilleen rukoillen ja valittaen, mutta rohkeammat miehistä uskalsivat lähteä ulos vakoilemaan ja näkivät silloin ilokseen, että ne olivatkin ranskalaisia. Näiden päällikkö pyysi saada puhutella pormestaria, ja hänet vietiin myllyyn. Aurinko kohosi juuri täydessä loistossaan, niityt höyrysivät, mutta metsien yläpuolella oli taivas kirkas ja säteilevä. Mutta kenenkään huomio ei kiintynyt luonnon kauneuteen, sillä mielet täytti tuska ja pelko. Miksi viipyi päällikkö myllyssä? »Syttyisikö täällä taistelu?» kyselivät ihmiset toisiltaan ja katselivat huolissaan sotilaita. Päällikkö oli myllärin seuraamana kiertänyt myllyn ympäri, soudattanut itsensä veneellä joen toiselle rannalle, tarkastellut kiikarillaan ympäristöä ja saanut isä Merlieriltä tarpeelliset tiedot. Sitten asetti hän sotilaita puiden ja kivien taakse ja kuoppiin, ja pääjoukko asettui myllyn pihamaalle. Kun isä Merlier palasi, hyökkäsivät kaikki kyläläiset hänen kimppuunsa kysymään: »Tuleeko täällä tosiaankin taistelu?» Hän ei vastannut, nyökäytti vaan hitaasti päätään. Mutta tultuaan myllyyn ja nähtyään Fränzchenin ja Dominiquen katseen jännitettynä suuntautuvan häneen, otti hän piipun suustaan ja sanoi: »Lapsiraukat, teidän vihkiäisistänne ei tänään tule mitään». Dominique ei vastannut mitään, vaan katseli synkkänä ja jännityksissään Gagnyn metsää kohden ikäänkuin olisi hän toivonut vihdoinkin saavansa nähdä preussilaiset. Myöskin Fränzchen pysyi vaiti, hän oli kalpea ja toimitti totisena emännän velvollisuuksiaan, pitäen huolta sotilaiden tarpeista. Nämä olivat iloisia, hyväluontoisia poikia ja odottivat ateriaansa, joka kiehui kattilassa pihalle viritetyn valkean päällä. Päällikkö oli tällä välin tarkastellut myllyn asuinhuoneita, jotka näyttivät häntä suuresti tyydyttävän. »Tämähän on oikea linnoitus», sanoi hän leikkiä laskien isä Merlierille, »luulenpa, että voimme puolustaa tätä aina iltaan saakka. Missähän nuo ryövärit mahtavat viipyä? Niiden olisi jo aikaa sitten pitänyt olla täällä». Mylläri oli ääneti; hän arvasi edeltäpäin myllynsä kohtalon: tuhaksi ja savuaviksi raunioiksi olisi hänen rauhallinen kotinsa pian muuttuva, mutta hän ei valittanut, sillä mitä se olisi auttanut? Hän sanoi vaan: »Kätkekää vene, ehkä tarvitsette sitä myöhemmin. Vesirattaan takana on hyvä kätköpaikka». Päällikkö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi käskyn. Hän oli kaunis, neljäkymmenvuotias, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet. Dominique ja Fränzchen näyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan puoleensa; etenkään ei hän kyllästynyt katselemaan Fränzcheniä ja selitti avomielisesti tämän olevan viehättävän. Dominiquen kanssa alotti hän keskustelun ja lausui ihmettelynsä, miksi niin voimakas nuori mies ei ollut sotajoukossa. »Olen ulkomaalainen», vastasi Dominique. Päälliköstä ei tämä näyttänyt olevan mikään riittävä syy, hän heitti Fränzcheniin pitkän katseen ja hymyili tarkottavasti. Dominique, jota tämä hymy loukkasi, lisäsi: »Mutta kyllä minä ampua osaan; tapaan omenaan viiden sadan askeleen päästä. Tuolla on pyssyni». »Te tulette sitä ehkä vielä tarvitsemaan», vastasi päällikkö. Fränzchen oli kuullut keskustelun ja lähestyi vapisten ja ikäänkuin turvaa etsien sulhastaan, ja huolimatta vieraista tarttui Dominique hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä innokkaasti. Päällikkö hymyili jälleen, mutta ei sanonut mitään. Hän istuutui tuolille, käsivarret ristissä, ja katseli miettiväisenä etäisyyteen. Aurinko oli noussut korkeammalle ja paistoi polttavan kuumasti, vaikka vasta oli kello 10 aamulla. Sotilaat istuivat aitan edessä ja söivät äänettöminä soppaansa. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä, kylästä ei kuulunut ainoatakaan ääntä, sillä asukkaat olivat vetäytyneet majoihinsa ja sulkeneet ikkunaluukut ja ovet. Ainoastaan yksinäinen, ulosjäänyt koira ulvoi kylätiellä. Metsästä ja niityiltä, joita aurinko paahtoi, kuului joitakuita ikäänkuin pidätettyjä ääniä, käki kukahti toisinaan, sitten oli kaikki jälleen hiljaa, ikäänkuin olisi luontokin pidättänyt henkeään. Ja äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului laukaus. Päällikkö hypähti pystyyn, sotilaat jättivät ateriansa keskeneräiseksi ja riensivät paikoilleen, hetkisessä oli mylly ylhäältä alas saakka miehitetty. Päällikkö oli lähtenyt ulos kylätielle tähystelemään vihollista; maisema lepäsi hänen edessään auringon hohteessa, mutta koko ympäristö, niin kauvas kuin silmä kantoi, oli tyhjä ja hiljainen. Kuului toinen laukaus, mutta ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä! Käännyttyään ympäri, näki päällikkö Gagnyn kohdalla, kahden puun välissä, kepeän savupilven, muuten ei mitään ollut huomattavissa. »Ne lurjukset tiesivät meidän olevan täällä, ovat hiipineet metsän kautta ja makaavat nyt puiden takana kätkössä», virkkoi päällikkö kiukustuneena ja antoi myllyn taakse sijoitetuille sotilailleen käskyn ampua. Kuulat vinkuivat ilmassa ja lensivät Morellen toiselle puolelle maaliinsa osumatta. Jokaisen pensaan, jokaisen puun takaa kuului laukauksia ja pöllähti esiin savupilviä. Tätä kesti noin parin tunnin ajan, päällikköä alkoi pitkästyttää ja hän hyräili välinpitämättömästi erästä laulua. Fränzchen ja Dominique seisoivat pihalla, silmäillen utelijaina alemman rintanojan ylitse. He seurasivat erityisellä mielenkiinnolla erään nuoren sotilaan liikkeitä, joka oli asettunut joen rannalle vanhan kumoon käännetyn veneen taakse. Hän makasi vatsallaan maassa, laukasi ja liukui sitten vikkelästi vieressään olevaan kuoppaan lataamaan kiväriään, ampuakseen uudelleen. Hänen liikkeensä olivat niin tottuneet, sukkelat ja lystikkään näköiset, että tuskin saattoi olla nauramatta häntä nähdessään. Yht’äkkiä lienee mies saanut näkyviinsä jonkun preussilaisen pään, sillä unohtaen kaiken varovaisuuden kohosi hän yhtäkkiä pystyyn ja asetti kiväärin poskelleen; mutta ennenkuin hän vielä oli ennättänyt laukaista, pääsi häneltä huudahdus ja hän vierähti kuoppaan. Poikaraukka oli saanut luodin rintaansa. Hän oli ensimäinen kaatunut. Väristen vetäytyi Fränzchen lähemmäs sulhastaan. »Älkää viipykö täällä», sanoi päällikkö, »luodit lentävät jo tänne saakka». Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin äkkinäinen rusahdus vanhasta lehmuksesta, muuan oksa katkesi ja putosi maahan. Mutta kihlautuneet eivät liikahtaneet, pelko näytti aivan kuin pidättävän heitä paikallaan, sillä metsän reunasta oli äkkiä astunut esiin preussilainen sotilas, levittänyt käsiään ja sitten syöksynyt maahan kuin salaman tapaamana. Kiväärien pauke oli äkkiä tauonnut, mikään ei liikahtanutkaan, ja molemmat kuolleet näyttivät nukkuvan auringon paisteessa. Hiljaisuus vallitsi yltympäri; vain Morelle lauloi yksitoikkoista lauluaan. Ihmeissään katsahti isä Merlier päällikköön, ikäänkuin kysyen, oliko jo kaikki lopussa. »Nyt tulee päärynnäkkö», sanoi päällikkö, »älkää jääkö tänne, se olisi vaarallista». Hän oli tuskin sanonut tämän, kun kuului voimakas yhteislaukaus. Vanhan lehmuksen latva taittui, ja sen lehdet lentelivät kuin myrskyn ajamina sinne tänne. Preussilaiset olivat tähdänneet liian korkealle, ja luodit olivat onneksi lentäneet puuhun. Dominique veti Fränzchenin mukanaan pois, ja isä, joka seurasi heitä, huusi: »Menkää kellariin, lapset, siellä olette turvassa». Mutta he eivät kuulleet, vaan menivät isoon saliin, missä noin tusina sotilasta odotti suljettujen ikkunaluukkujen takana, tirkistellen ulos rakosista. Päällikkö oli huolimatta yhteislaukauksista jäänyt ulos. Hän piiloutui seinän suojaan, mistä seurasi taistelun kulkua. Ulkona oleville sotilaille oli annettu käsky pysyä piilossa, jottei vihollinen saisi selville heidän lukumääräänsä, sillä heidän oli pysyminen paikoillaan ja voittaminen aikaa. Kuitenkin täytyi heidän jättää asemansa, kun vihollinen oli päässyt selville heidän piilopaikastaan. He peräytyivät askel askeleelta ja kestivät noin tunnin verran. Silloin ilmoitti kersantti päällikölle, että ulkona enää oli vain pari kolme miestä. Päällikkö katsoi kelloaan ja sanoi: »Vasta puoli kolme – – – meidän täytyy kestää vielä neljä tuntia». Hän antoi nyt käskyn sulkea pihalle johtavan portin ja olla valmiit sitkeään vastarintaan. Koska vihollinen vielä oli joen toisella rannalla, ei hyökkäys ollut aivan heti odotettavissa. Preussilaiset tuskin yrittäisivät kahlaamalla päästä joen yli, eivätkä he luultavasti myöskään tienneet, että parin kilometrin päässä ylempänä oli joen ylitse johtava silta. Päällikkö antoi siis vain pienemmän osan miehiä vartioida maantietä, kääntäen kaiken huomionsa metsän puolelle. Luotisade oli jälleen tauonnut. Mylly oli jälleen kuin kuollut. Sieltä ei näkynyt liikahdustakaan eikä kuulunut ainoatakaan ääntä. Silloin näyttäytyivät preussilaiset metsän reunassa; he väijyivät puiden takana, uskalsivatpa tulla kokonaan esille metsästä. Muutamat myllyssä olevista sotilaista tähtäsivät jo, mutta päällikkö huusi: »Ei, älkää vielä, antakaa heidän tulla lähemmäksi». He lähestyivät, mutta tavattoman varovasti; tuo hiljainen, köynnösten peittämä rakennus, mistä ei kuulunut hiiskahdustakaan, näytti pelottavan heitä, mutta kuitenkin he lähestyivät. Vastapäätä olevalle niitylle oli ennättänyt noin viisikymmentä miestä, kun päällikkö komensi: »Laukaiskaa!» Hirveä pauke vapisutti koko rakennusta, Fränzchen tukki tietämättään korvansa ja vapisi koko ruumiiltaan. Kolme ranskalaista jäi kuolleena paikalle, muut heittäytyivät pajupensaiden taakse. Ja nyt alkoi piiritys. Yli tunnin ajan ammuttiin myllyä taukoomatta, rakennuksen puuosat tulivat reikiä täyteen, mutta kivijalasta kilpistyivät luodit takaisin ja putosivat loiskahtaen veteen. Vanhaa myllynratastakaan ei säästetty, se vapisi ja ähkyi luotien käsissä. Vanhan myllärin sydän vuoti verta; nyt se varmaankin kokonaan menisi pilalle, eivätkä mitkään korjaukset enää auttaisi! Ranskalaiset sotilaat säästivät laukauksiaan ja ampuivat vaan silloin, kun voivat tähdätä. Päällikkö katsoi tavan takaa kelloaan – voisiko hän pitää asemaansa kylliksi kauvan? Silloin lensi luoti, ikäänkuin vastaukseksi, sisään ikkunasta ja tunkeutui kattoon. »Kello on neljä, me kestämme tuskin», sanoi päällikkö. Ja jälleen seurasi laukaus laukauksen jälkeen, vanha rakennus tuntui horjuvan perustuksillaan. Eräästä ikkunasta putosi luukku alas jokeen, ja päällikkö antoi heti tukkia aukon sänkypatjalla. Dominique rukoili Fränzcheniä etsimään itselleen jonkun turvallisen piilopaikan, mutta Fränzchen tahtoi jäädä hänen luokseen. Hän istui suuren tammikaapin takana, joka suojeli häntä, mutta kun muuan kuula tunkeutui kaappiin, asettui Dominique morsiamensa eteen, suojellakseen häntä omalla ruumiillaan. Hänellä oli kiväärinsä kädessään, mutta ei ollut vielä ampunut laukaustakaan. »Olkaa varoillanne!» huusi päällikkö äkkiä. Metsästä oli äkkiä hyökännyt esiin kokonainen lauma vihollisia, ja nyt alkoi hirveä ristituli myllyä vastaan. Toinen ikkunanluukku putosi alas, ja aukosta lentäneet luodit kaatoivat kaksi sotilasta; toinen kuoli heti – ja koska hän oli jaloissa, sysättiin hänet seinäviereen – toinen vääntelehti tuskissaan lattialla ja rukoili toisia tekemään lopun hänestä, mutta häntä ei kukaan kuullut; luoteja satoi yhä edelleen avoimesta ikkunasta, ja jokainen ajatteli vain omaa suojelustaan, etsien paikkaa, mistä parhaiten turvattuna voisi vihollisen tuleen vastata. Kolmanteen sotilaaseen sattui luoti, hän syöksyi maahan ääntä päästämättä ja vain hirveä, tuijottava katse hänen silmissään ilmoitti, että hän kärsi. Fränzchen vapisi tuskasta ja kauhusta. Tahtomattaan oli hän hypähtänyt paikaltaan ja kyyristynyt lattialle seinää vastaan, ollakseen vähemmän vaarassa. Yltympärillä oli pirstautuneita huonekaluja, käyttökelvottomiksi tulleita aseita, ja yhä lensi luoteja sisään. »Kello on viisi», sanoi päällikkö, »kestäkää vielä hetkinen; – luulen, että he yrittävät tulla joen yli». Ja hän käski tukkimaan aukon parhaan mukaan sänkypatjoilla. Äkkiä huudahti Fränzchen: takaisin kimmahtanut luoti oli hiipaissut häntä otsaan, ja muutamia veripisaroita pursusi esiin haavasta. Dominique katsahti häneen, sitten riensi hän kiiruusti ikkunan luo ja ampui ensimäisen laukauksensa. Kiinnittämättä enää huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, ampui hän yhä laukauksen toisensa jälkeen, ainoastaan silloin tällöin katsahtaen Fränzcheniin. Hän tähtäsi tarkasti. Preussilaiset yrittivät todellakin mennä Morellen ylitse, mutta tuskin oli joku heistä tullut näkyviin poppelien ja pajupensaiden takaa, kun hänet samassa kaatoi Dominiquen tarkasta kädestä lähtenyt luoti. Päällikkö katseli ihaillen tätä näytelmää, hän onnitteli Dominiquea mestarillisesta ampumisesta ja sanoi toivovansa, että hänellä olisi ollut useampia sellaisia ampujia. Mutta Dominique tuskin kuuli häntä, hän ampui yhä; hänen olkapäähänsä osui luoti, toinen sattui hänen käsivarteensa, mutta hän ei huolinut siitä, vaan ampui yhä herkeämättä. Patjat, joilla ikkuna-aukot olivat tukitut, riippuivat siekaleina, ja luodit tunkeutuivat esteettömästi sisään. Vielä kaksi sotilasta kaatui, rakennus huojui perustuksillaan ja uhkasi joka hetki kaatua, asema ei enää ollut puolustettavissa, ja kuitenkin kehotti yhä päällikkö: »Kestäkää vielä, kestäkää vielä puolituntinen!» Hän oli luvannut päällystölle pidättää vihollista iltaan asti, eikä olisi mistään hinnasta ennen määrättyä hetkeä peräytynyt askeltakaan. Vaikka hän jo laski minuutteja, ei hän kuitenkaan kadottanut levollisuuttaan ja hymyili rohkaisevasti Fränzchenille. Kun jälleen kaatui sotilas, tarttui hän tämän pyssyyn ja alkoi itse ampua. Morellen vastaisella rannalla näyttäytyivät preussilaiset nyt isona joukkona, eikä ollut epäilystäkään enää, etteivät he pian olisi päässeet joen yli. Myllynsalissa ei enää ollut jälellä kuin neljä sotilasta, mutta päällikkö ei tahtonut heittää asemaansa. Silloin syöksyi kersantti sisään ilmoittaen, että preussilaisia oli ilmestynyt maantielle: »He ovat varmaankin löytäneet sillan ja hyökkäävät meidän kimppuumme takaa päin». Päällikkö katsoi jälleen kelloaan: »Vielä viisi minuuttia», sanoi hän, »viidessä minuutissa eivät he voi ehtiä tänne». Vihdoinkin, täsmälleen kello kuusi, suostui hän peräytymiseen. Sotilaat vetäytyivät pois takaportista, joka johti ahtaalle kujalle; heidän onnistui pujahtaa huomaamatta kylän lävitse ja saapua Sauvalin metsään. Ennen lähtöään lausui päällikkö isä Merlierille kohteliaat jäähyväiset ja pyysi tältä anteeksi. »Älkää olko huolissanne», lisäsi hän, »me tulemme takasin». Dominique oli yksinään jäänyt saliin, hän ei tiennyt, että ranskalaiset olivat peräytyneet, hän vaan yhä ampui, puolustaakseen morsiantaan. Äkkiä kuului kovaa melua ja huutoja; preussilaiset olivat tunkeutuneet pihalle, ja Dominique vaan yhä ampui ja ampui. Viimeinen luoti oli juuri lähtenyt hänen kivääristään, kun viholliset hänet ympäröivät, tarttuivat häneen, temmaten vielä savuavan aseen hänen kädestään ja julmistuneina ollen, aikoivat suoraa päätä ottaa hänet hengiltä. Fränzchen oli syöksynyt esiin, väännellen käsiään ja rukoillen armoa. Silloin saapui huoneeseen upseeri, antoi tuoda vangin luokseen, ja vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotilaittensa kanssa, kääntyi Dominiqueen päin, ja virkkoi lyhyesti, sujuvalla ranskankielellä: »Kahden tunnin päästä teidät ammutaan». == III. == Saksalainen ylipäällystö oli antanut käskyn, että jokainen ranskalainen – jollei hän kuulunut vakinaiseen armeijaan – joka tavattiin ase kädessä, oli ammuttava. Tällaisilla drakoonisilla keinoilla, joita käytettiin omaa kontuansa puolustavia talonpoikia vastaan, tahtoivat saksalaiset estää väestöä yleisesti tarttumaan aseisiin, mitä he kovasti pelkäsivät. Upseeri, pitkä laiha, viisikymmenvuotias mies, kuulusteli Dominiquea hetkisen. Hän puhui hyvää ranskaa, mutta kankeasti, kuten preussilaisille on omituista. »Oletteko täältä kotoisin?» kysyi hän. »En, olen belgialainen». »Miksi olette sitten tarttunut aseihin? Mitä sota teihin koskee?» Dominique ei vastannut. Nyt vasta huomasi upseeri Fränzchenin, joka seisoi kalpeana ja äänettömänä ja kuunteli peloissaan, hänen valkealla otsallaan muodosti pieni haava punasen pilkun. Saksalaisen upseerin katse kulki tytöstä nuorukaiseen ja jälleen takasin; näytti siltä, kuin olisi hän alkanut käsittää asian oikean laidan, mutta hän sanoi vaan: »Te myönnätte siis ampuneenne?» »Myönnän, ammuin minkä ennätin», vastasi Dominique rauhallisesti. Hänen tunnustuksensa oli tarpeeton, sillä hänen ulkonäkönsä olisi jo ilmaissut kaiken, hän oli mustana ruudinsavusta, hiestynyt ja olkapäässään olevasta haavasta vuotaneen veren tahraama. »Hyvä», vastasi upseeri, »kahden tunnin päästä tulette ammuttavaksi». Fränzcheniltä ei päässyt äännähdystäkään, mutta epätoivoissaan kohotti hän vaijeten käsiään rukoilevasti ylöspäin. Tällä välin oli kaksi sotilasta vienyt Dominiquen viereiseen huoneeseen, missä häntä vartioitiin. Upseeri silmäili tarkasti nuorta tyttöä, joka musertuneena vaipui istumaan tuolille; liian suuri tuska esti häntä itkemästä, vaikka pidätetyt kyyneleet olivat vähällä tukehduttaa hänet. Vihdoin kysyi upseeri: »Onko nuori mies teidän veljenne?» Fränzchen ravisti päätään. Upseeri ei hymyillyt, vaan seisoi vakavana ja jäykkänä; oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän jälleen: »Onko hän jo pitemmän aikaa asunut täällä?» Tyttö nyökäytti päätään. »Sitten tuntee hän kai tarkasti läheiset metsät?» Fränzchen kohotti kummastuneena silmiään. »Kyllä», vastasi hän. Upseeri ei enää virkkanut Fränzchenille mitään, kääntyi pois ja antoi käskyn tuoda kylän pormestarin luokseen. Fränzchen luuli arvanneensa kysymysten tarkotuksen; puna kohosi hänen kasvoilleen ja hän alkoi jälleen toivoa. Mylläri oli oitis ampumisen tauottua lähtenyt myllynratastaan katsomaan. Hän rakasti tytärtään ja tulevaa vävypoikaansa, mutta myllynratas oli myöskin lähellä hänen sydäntään, ja koska lapset kerran olivat onnellisesti välttäneet vaaran – kuten hän luuli – täytyi hänen muistaa vanhaa työtoveriaan, joka oli saanut niin kovia kokea. Ratasraukka näytti vallan kurjalta, ja vanhan myllärin sydäntä vihloi, kun hän kumartui lähemmin sen vaurioita tarkastamaan. Viisi siivistä oli kokonaan murskautunut ja koko ratas täynnä reikiä ja lohkeamia. Hän mietiskeli, mitenkä vahingot parhaiten voisi korjata, ryhtyipä heti paikalla tukkeamaan rakoja puupalasilla ja sammalilla. Fränzchen riensi kiiruusti hänen luokseen ja sanoi hänelle, että vieras upseeri tahtoi häntä puhutella, kertoen samalla mitä oli kuullut. Nyt vihdoinkin pääsivät hänen kyyneleensä valloilleen, niin että hän saattoi itkeä. Mutta isä ravisti päätään, »ei sitä noin vaan muitta mutkitta ihmisiä ammuta», virkkoi hän lohduttaen. Sitten läksi hän rauhallisesti myllyyn. Upseeri vaati karskilla äänellä ruokavaroja, mihinkä mylläri tyyneesti vastasi, ettei Rocreusessa mitään raakuudella ja väkivallalla saada aikaan. Hän sanoi olevansa valmis toimittamaan tarpeelliset ruokavarat, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänelle jätettäisiin vapaat kädet. Preussilaista upseeria harmitti tosin vanhuksen kuiva vastaus, mutta hän antoi myöten. Kun mylläri jo oli poismenossa, huusi upseeri hänet jälleen luokseen ja kysyi: »Mikä on tuon vastapäätä olevan metsän nimi?» »Sauvolin metsä». »Kuinka laaja se on?» Mylläri katsoi häneen jäykästi, vastaten: »En tiedä», ja poistui. Ei kestänyt kauvan, ennenkuin preussilaisen upseerin vaatimat ruokavarat olivat hankitut. Fränzchenin tuska oli rajaton; hän nojasi Dominiquen vankilana olevan huoneen seinään ja seurasi vapisten sotilaiden liikkeitä. Oli kulunut noin tunti, kun upseeri jälleen astui huoneeseen ja meni vangitun luokse. Fränzchen pidätti henkeään, hän kuuli heidän puhuvan sisällä, ja heidän keskustelunsa kävi yhä äännekkäämmäksi. Sitten avautui ovi, upseeri astui kynnykselle ja antoi saksankielellä vahtisotamiehelle käskyn, jota Fränzchen ei ymmärtänyt, mutta mikä kävi hänelle hirvittävän selväksi, kun hän näki kahdentoista sotilaan kiväärit kädessä asettuvan pihalle. Onneton morsian vapisi koko ruumiiltaan. Tapahtuisi tosiaankin niinkuin upseeri oli sanonut? Oi Jumala, siitä tulisi hänen oma kuolemansakin! Upseeri oli palannut Dominiquen luokse, ja Fränzchen kuuli heidän jälleen keskustelevan äänekkäästi. Sotilaat odottivat pihamaalla, vihdoinkin astui upseeri ulos. »Miettikää asiaa», huusi hän mennessään, »annan teille aikaa vielä huomiseen saakka». Ja hän löi oven kiivaasti jälkeensä kiinni. Sotamiesten antoi hän jälleen poistua. Isä Merlier, joka rauhallisesti piippuaan polttaen oli katsellut asiain kulkua meni nyt Fränzchenin luokse, joka pelosta oli kadottamaisillaan järkensä, ja vei hänet huoneeseensa. »Mene nukkumaan, lapsi», sanoi hän, »huomenna kyllä asiat selviävät, ole huoletta». Hän jätti Fränzchenin yksikseen ja sulki varovaisuuden vuoksi hänen huoneensa oven. Sillä hän pelkäsi tyttären ryhtyvän johonkin, ja »naiset pilaavat vaan kaikki, sekaantuessaan vakaviin asioihin», arveli hän; muita kun hän ei pääse huoneestaan poistumaan, niin hän varmaankin vihdoin rauhoittuisi ja kävisi nukkumaan. Mutta Fränzchen ei saattanut nukkua, hän istahti riisuutumatta vuoteensa reunalle ja alkoi kuunnella. Pihalle leiriytyneet saksalaiset sotilaat, jotka söivät iltaruokaansa, nauroivat ja hoilottivat myöhäiseen yöhön. Rakennuksessa oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului vahdista päässeen sotilaan raskaita askeleita. Mutta kaiken huomionsa kiinnitti Fränzchen hiljaiseen meluun, joka kuului hänen allaan olevasta huoneesta, Dominiquen vankihuoneesta. Fränzchen kumartui alas ja asetti korvansa lattiaa vastaan kuullakseen paremmin. Hän kuuli Dominiquen kauvan astelevan edestakasin, sitten kävi kaikki yhtäkkiä äänettömäksi – Dominique kävi kai levolle. Pihallakin vallitsi hiljaisuus, mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki mahtoivat nukkua. Silloin astui Fränzchen ikkunan luokse, avasi sen ja nojautui ulos. Yö oli viileä ja suloinen. Kapea kuunsyrjä, joka katosi hitaasti Sauvolin metsien taakse, loi lempeätä valoaan yli nukkuvan maan. Tummat varjot kattoivat niityt, jotka niiltä kohdin, missä kuuvalo niihin sattui, hohtivat vihreältä sametilta. Mutta Fränzchen ei nyt huomannut luonnon salaperäistä lumoavaisuutta. Hän etsi silmillään saksalaisia vartiosotamiehiä; Morellen raunioille oli niitä asetettu useampia, ja hän saattoi nähdä niiden tummat varjot, mutta myllyn tykönä ei hän huomannut kuin yhden ainoan, joka seisoi vastaisella rannalla liikkumattomana suuren pajupensaan luona. Miehen unelmoiva katse oli suuntautunut etäisyyteen ja hän näytti syviin mietteisiin vaipuneelta. Fränzchen silmäili kauvan ja tarkasti rakennuksen seinää, sitten palasi hän jälleen vuoteelleen ja mietti ja mietti. Silloin nousi Fränzchen jälleen seisomaan ja alkoi uudelleen kuunnella. Mikään ei liikahtanut talossa eikä ulkonakaan, mutta puiden välistä esiinhohtava kuuvalo ei ollut hänen hankkeelleen sopiva, minkä vuoksi hän odotti kunnes se kokonaan katosi. Nyt muistutti koko tasanko suunnatonta, pimeätä syvännettä; mitään ei saattanut erottaa, kaikki oli kadonnut yöhön ja pimeyteen. Fränzchen kuunteli vielä hetkisen, ja vihdoin uskalsi hän ryhtyä aijettaan toteuttamaan. Hänen ikkunansa vieritse kulkivat ullakolta myllynrattaalle johtavat, seinään kiinnitetyt portaat, jotka jo kauvan olivat olleet käyttämättöminä ja kokonaan murattien ja sammalten peitossa. Fränzchen heilautti itsensä arvelematta ikkulaudalle, tarttui yhteen portaitten rautaisista käsipuista ja riippui näin käsiensä varassa; mutta pian tapasivat hänen jalkansa toisen astimen ja hän alkoi kavuta alaspäin. Se oli tavattoman vaikeaa, hänen vaatteensa estivät häntä, ja vain hitaasti pääsi hän alaspäin. Silloin irtautui muurista kivi ja putosi loiskahtaen veteen. Hän pidätti henkeään. Mutta Morelle pauhasi tasaisesti edelleen ja Fränzchen ajatteli, että sen ääni varmaankin oli estänyt kiven putoamisen kuulumasta. Tämä teki hänet rohkeammaksi, ja hän jatkoi yhä kulkuaan alaspäin. Mutta saavuttuaan Dominiquen huoneen korkeudelle, huomasi hän kauhukseen, että uusi este kohtasi häntä. Ikkuna ei ollutkaan suoraan hänen ikkunansa kohdalla, vaan niin etäällä portaista, ettei hän voinut ulottua kädellään sinne. Täytyisikö hänen tyhjin toimin palata takasin? Ei, ei millään muotoa! Hän irroitti kädellään seinästä pieniä muurisaven palasia ja viskeli niitä Dominiquen ikkunaan; mutta Dominique ei kuullut, hän nukkui luultavasti. Fränzchen tunsi voimansa alkavan uupua, ja sen lisäksi oli veden pauhu niin korvia huumaava. Fränzchen repi kätensä verille kiviseinässä ja heitteli yhä saven palasia, mutta Dominique ei kuullut. Vihdoinkin, kun Fränzchen jo luuli voimiensa pettävän ja suinpäin syöksyvänsä jokeen, avautui ikkuna hiljaa. »Minä se olen», kuiskasi Fränzchen, »auta minua nopeasti, minä en jaksa enää pysyä täällä». Dominique kumartui eteenpäin, tarttui häneen ja nosti hänet huoneeseen. Nyt pääsi hänen liikutuksensa valloilleen ja hän alkoi nyyhkyttää suonenvetoisesti, mutta ajateltuaan, että hänen itkunsa voitaisiin kuulla, hillitsi hän itsensä. »Vartioidaanko sinua?» kysyi hän hiljaa. Dominique oli yhä sanatonna hämmästyksestä; hän nyökäytti vain päätään ja viittasi ovelle. Ulkoa kuului selvästi kuorsausta, vartioiva sotilas lienee käynyt maahan pitkäkseen ja nukahtanut siihen. Hän arveli kai, että kun hän makasi poikkipuolin oven alla, ei hänen vankinsa voinut päästä pakoon. »Sinun täytyy paeta», kuiskasi Fränzchen hätäisesti, »minä olen tullut pyytämään sinua pakenemaan ja sanomaan sinulle hyvästi». Mutta Dominique ei näyttänyt käsittävän hänen sanojen tarkotusta, hän oli yhä suunniltaan hämmästyksestä. »Sinäkö se olet, sinä», änkytti hän, »ja millaisessa vaarassa olit! Hirveätä! Kun ajattelen, että olisit voinut syöksyä alas jokeen – ah!...» Hän värisi, tarttui Fränzchenin käsiin ja peitti ne suudelmilla. »Oma Fränzchenini, oma rohkea, hyvä Fränzchenini, jospa tietäisit; miten tulisesti sinua rakastan! Ah, yhtä vain pelkäsin, sitä, etten saisi nähdä sinua ennen kuolemaani! Mutta nythän sinä olet luonani, nyt ammuttakoot minut, jos heitä haluttaa!» Hän veti Fränzchenin luokseen ja painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan. He seisoivat kiihkeästi syleillen toisiaan ja unohtivat tässä autuaallisessa silmänräpäyksessä koko maailman. Mutta äkkiä riistäytyi Fränzchen hänen käsivarsiltaan, kauhea todellisuus oli jälleen selvinnyt hänelle. »Sinä et saa kadottaa hetkeäkään», huohotti hän, »sinun täytyy paeta, heti, viipymättä!» Dominique ojensi käsiään syleilläkseen häntä uudelleen, mutta hän sanoi: »Rukoilen sinua, kuule mitä sanon; jos sinä kuolet, kuolen minäkin, sinun täytyy paeta!» Ja nyt esitti Fränzchen hänelle pakenemissuunnitelmansa. Portaat johtivat myllynrattaalle, ja niitten avulla voisi hän saapua piilopaikkaan, minne vene oli kätketty, mennä veneellä joen toiselle rannalle ja päästä onnellisesti pakenemaan. »Ja vahtisotamiehet?» kysyi Dominique. »Joen toisella puolen on yksi ainoa, joka seisoo suuren pajun luona». »Ja jos hän huomaa minut? Nostaa melun?» Fränzcheniä vapisutti, mutta päättävästi veti hän esiin veitsen, jonka oli tuonut mukanaan, ja ojensi sen ääneti Dominiquelle. Dominiquekin oli hetkisen vaiti, sitten kysyi hän: »Ja sinä? Ja isäsi? Mitenkä teille käy?... Ei! Minä en voi, minä en saa paeta! He kostavat teille! Oi, sinä et tunne heitä! He olisivat armahtaneet minua, jos olisin suostunut olemaan heidän oppaanaan Sauvalin metsässä – –. Mutta minä en ole petturi!» Fränzchen ei tähän vastannut muuta, kuin huohotti vain: »Sinun täytyy paeta! Jos minua rakastat, niin älä tuhlaa silmänräpäystäkään!» »Ja sinä, mitenkä sinulle käy?» kysyi Dominique yhä. Hän lupasi mennä huoneeseensa. Kukaan ei voisi aavistaakkaan, että hän oli auttanut hänen pakoaan. »Mene, rakkaani», sanoi hän, syleillen Dominiquea hellästi, »mene, tee minulle mieliksi, koska minä sitä ''tahdon''!» »Minä menen, koska se on sinun tahtosi. Mutta vanno minulle, että isäsi tietää tämän, että hän on suostunut tähän». »Kyllä», sanoi hän hiljaa, »isä lähetti minut». Hän valehteli, sillä vain ''yksi'' ajatus täytti hänen mielensä: Dominique oli keinolla millä hyvänsä pelastettava. Aamu lähestyi jo, tuo hirveä hetki, joka veisi hänet kuolemaan; sen vuoksi täytyi hänen kiiruhtaa... Mitä sitten tapahtuisi, oli hänestä yhdentekevää; kohdatkoon onnettomuus häntä jos kohtaa, kunhan vain Dominique oli pelastettu! »Hyvä», sanoi Dominique, »sitten teen kuten tahdot». Hän astui ikkunan luokse, avatakseen sen, silloin kuulivat he äkkiä kauhukseen kolinaa. Ovi narahti, ja he luulivat sen seuraavassa silmänräpäyksessä avautuvan. Peloissaan kuuntelivat he henkeään pidättäen. Ovi narahti uudelleen, mutta se ei auennut. Heiltä pääsi helpotuksen huokaus, se ei ollutkaan kiertopatrulli, minkä heidän kuiskutuksensa oli kutsunut paikalle, niinkuin he olivat pelänneet, vaan vahdissa oleva sotilas oli unissaan kääntynyt ympäri. Pian alkoi oven takaa jälleen kuulua kuorsauksia. Dominique ei tahtonut lähteä ennenkuin tiesi morsiamensa olevan varmassa turvassa huoneessaan. Hän sulki hänet vielä kerran syliinsä, nosti hänet sitten ulos ja auttoi tikapuille. Sitten heilautti hän itsensäkin ulos, mutta jäi seisomaan paikalleen, kunnes Fränzchen onnellisesti oli saapunut ylös ja pujahtanut sisään ikkunastaan. Dominique katseli hänen jälkeensä, näki hänen kumartuvan ulos ikkunastaan ja kuiskaavan hiljaa: »Jää hyvästi, rakkaani, jää hyvästi!» Hän viipyi yhä ikkunan luona ja koetti seurata Dominiquea katseellaan; yö oli yhä vielä pimeä, joen vastaiselta rannalta näki hän ainoastaan pajupensaan häämöttävän, mutta sen alla olevaa vahtisotamiestä ei hän erottanut. Hän kuuli murattien rasahtelevan Dominiquen jalkojen alla, sitten vingahti myllynratas ja vihdoin ilmoitti hiljainen vedenloiske, että Dominique oli löytänyt veneen. Silmänräpäys tämän jälkeen näkikin hän sen mustan varjon tavoin kiitävän veden pinnalla. Silloin valtasi pelko hänet uudelleen, ja joka hetki odotti hän kuulevansa vahdin huudon. Hänen korvissaan humisi, hänestä tuntui, kun olisi hän kuullut aseiden kalsketta ja kiireisiä, kaikuvia askeleita. Mutta hetket kuluivat, ja kaikki pysyi rauhallisena ja äänettömänä. Dominique oli varmaankin saavuttanut vastaisen rannan, sillä Fränzchen ei enää nähnyt veneestä jälkeäkään. Silloin kaikui askeleita yön hiljaisuudessa, kuului käheä huuto ja ruumiin kumahtava kaatuminen – sitten oli kaikki hiljaa. Fränzcheniä värisytti, hänestä tuntui, kuin olisi kuolema koskettanut häntä jäisellä kädellään, ja kauhistuneena tuijotti hän pimeään yöhön. == IV. == Päivän koittaessa kuului äänekästä melua Fränzchenin korviin. Isä tuli avaamaan hänen huoneensa oven, ja hän lähti pihalle. Hän oli kalpea, mutta aivan rauhallinen. Mutta huomattuaan ulkona preussilaisen sotilaan ruumiin, minkä toverit olivat laskeneet levitetylle viitalle, ei hän voinut olla hätkähtämättä. Ruumiin ympärillä olevat sotilaat näyttivät olevan tavattoman kiihkoissaan, he huusivat ja kohottivat nyrkkejään uhaten kylää kohden. Upseeri kutsutti isä Merlierin luokseen. »Te olette kylän pormestari», sanoi hän, ja hänen äänensä oli käheä raivosta; »me olemme löytäneet yhden miehistämme joen rannalta murhattuna, ja teidän täytyy auttaa meitä saamaan kiinni murhaajan, joka ei ole pääsevä rangaistustaan pakoon, rangaistusta, joka on muille oleva varottavana esimerkkinä». »Minä olen tekevä voitavani», vastasi mylläri tavallisella tyyneydellään, »mutta tuskinpa on helppo löytää häntä». Upseeri kumartui alas, käänsi syrjään ruumista peittävän vaipan liepeen ja osotti hirveätä kaulassa olevaa haavaa, missä puukko vielä oli jälellä. »Katsokaa tätä veistä», sanoi upseeri, »ehkä se on helpottava etsimistänne». Vanhus kauhistui, mutta tointui heti ja vastasi aivan rauhallisesti: »Se on aivan tavallinen kyökkiveitsi, jollaisia täällä maalla tapaa kaikkialla. Muuten – – ehkä on mies tehnyt tämän itse – – onhan tapahtunut, että joku taistelun pelosta on ottanut hengen itseltään». »Vaiti», huusi upseeri vihan vimmoissaan. »Ei tosiaankaan olisi liikaa, vaikka sytyttäisin kylänne joka kulmasta tuleen!» Onneksi esti hänen raivonsa häntä huomaamasta Fränzchenin mielentilaa. Tämä oli vajonnut kivipenkille istumaan, eikä voinut kääntää katsettaan ruumiista, joka lepäsi maassa hänen jaloissaan. Se oli kaunis, kookas mies, joka vaaleine hiuksineen suuresti muistutti hänen Dominiqueansa, ja tämä yhtäläisyys vihloi hänen sydäntään. Ehkä hänelläkin oli kotona morsian, joka häntä itki ja kaipasi. Ja nyt oli hän kuollut; ah, ja hän tunsi liiankin hyvin tuon veitsen – se oli sama, jonka hän oli antanut Dominiquelle, ja hän itse oli murhaaja, eikä kukaan muu! Upseerin yhä kiroillessa ja raivotessa ja uhatessa polttaa koko Rocreuse, kiiruhti paikalle muutamia sotilaita, ilmoittaen vangin paon, minkä he vasta nyt olivat huomanneet. Upseeri kiiruhti heti vankihuoneeseen, näki avoimen ikkunan ja arvasi heti, missä yhteydessä pako ja murha olivat keskenään. Isä Merlieriä harmitti tuo »tuhma kepponen», kuten hän sitä nimitti. »Nyt se tyhmyri pilasi kaikki», sanoi hän päätään ravistaen puoliääneen tyttärelleen. Tämä istui paikallaan pelosta vapisten. Isä ei tosin, aavistanut tyttärensä kanssasyyllisyyttä, mutta tämä vapisi ajatellessaan, mitä nyt seuraisi. Ja hänellä olikin syytä pelkoonsa, sillä upseeri oli kauhea vihassaan. »Se konna!» huusi hän. »Se on kai jo ennättänyt metsään, mutta minun täytyy saada hänet kynsiini, taikka saa sitten koko kylä hänen rikoksensa sovittaa». Ja mylläriin kääntyen jatkoi hän: »Sanokaa, minne olette miehen kätkeneet! Tänne hänet! Teidän täytyy tietää missä hän on!» Mylläri viittasi kädellään metsiin, jotka silmänkantamattomina ympäröivät kylää, ja vastasi rauhalliseen tapaansa: »Mitenkä noitten kätköstä voi löytää ihmistä?» »Löytyy kai piilopaikkoja, jotka te kaikki tunnette. Lähetän kymmenen miestä etsimään karkuria, ja te saatte olla oppaana». »Mielelläni, mutta viipyy ainakin kahdeksan päivää, ennenkuin olemme tutkineet kaikki ympäristön metsät». Vanhuksen tyyneys kiukutti upseeria, sitäkin enemmän, kun hän huomasi, että koko etsimispuuha oli naurettavan turhanpäiväistä. Sattumalta osui hänen katseensa samassa Fränzcheniin, jonka kasvoilla selvästi kuvastui kuolemanpelko. Hän katseli tyttöä hetkisen, sitten kääntyi hän jälleen isään päin ja kysyi äkkiä: »Oliko mies tyttärenne rakastaja?» Vanhus vaaleni vihasta, ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut hyökätä vieraan kimppuun, joka solvasi hänen kunniaansa, mutta hän hillitsi itsensä ja oli vaiti; Fränzchen peitti kasvonsa molemmilla käsillään. »Niin näyttää asia olevan», jatkoi preussilainen, »ja toinen teistä on auttanut häntä pakenemaan; te olette hänen kanssarikollisiaan. Kysyn teiltä viimeisen kerran, ilmoitatteko hänen olinpaikkansa vai ette?» Mylläri ei yhä vieläkään vastannut mitään, vaan seisoi poispäin kääntyneenä, katse välinpitämättömästi etäisyyteen suunnattuna, ikäänkuin eivät upseerin sanat lainkaan olisi koskeneet häntä. Tämä sai upseerin vihan kohoamaan huippuunsa. »No hyvä», huusi hän, »sitten ammutan teidät hänen sijastaan». Ja hän ryhtyi heti uhkaustaan toimeenpanemaan. Kaksitoista miestä astui esiin kiväärit valmiina. Mutta isä Merlier ei kadottanut kylmäverisyyttään, koko puuha oli hänestä ainoastaan huonoa pilaa, sillä hän ei uskonut, että niin vaan muitta mutkitta voitaisiin ampua ihmisiä. Mutta kun häneen todenteolla käytiin käsiksi sanoi hän: »Onko tämä tosiaankin täyttä totta? No, olkoon menneeksi minun puolestani – jos teidän välttämättömästi täytyy joku ampua – niin minä tai joku muu, sehän on yhdentekevää!». Mutta Fränzchen oli kauhistuneena hypähtänyt ylös: »Armoa!» voihki hän, »armoa, isäni on syytön, tappakaa minut hänen sijastaan, sillä minä se autoin Dominiquen pakoon!» »Vaiti, lapsi, miksi valhettelet? Älkää uskoko häntä, herra upseeri, hän ei puhu totta, hän oli koko yön huoneeseensa suljettuna». »Ei, ei, minä en valhettele, minä kiipesin alas ikkunan kautta ja kehotin Dominiquea pakenemaan, se on totta, vannon, että se on totta!» Isän valtasi hirveä pelko, kun hän tyttärensä silmistä huomasi, ettei tämä valehdellut. Sokeassa rakkaudessaan oli hän siis tehnyt tyhjäksi hänen huolenpitonsa ja pilannut kaikki! Mutta isä Merlier ei ollut uskovinaan tyttärensä sanoja. »Hän on hullu», sanoi hän, »älkää häntä kuunnelko, hän ei tiedä, mitä sanoo». Fränzchen heittäytyi kädet ristissä polvilleen ja aikoi uudelleen vakuuttaa syyllisyyttään, mutta isä ei antanut hänen puhua. Preussilainen upseeri oli rauhallisena katsellut tätä liikuttavaa kohtausta, sitten sanoi hän Fränzchenille: »Pidätämme luonnollisesti isänne, koska tuo toinen ei ole käsissämme; tuokaa minulle hänet, niin isänne lasketaan vapaaksi». Silmät levällään kauhusta tuijotti Fränzchen mieheen, joka saattoi tehdä hänelle tuollaisen hirveän ehdotuksen, joka kehoitti häntä valitsemaan isän taikka sulhasen. Vihdoin änkytti hän: »Mitenkä minä voin löytää Dominiquen? En tiedä, missä hän on». »Joko hän tai isänne, saatte valita». »Jumalani, Jumalani, mitenkä saatan valita, kun en edes tiedä, missä Dominique on; mutta jospa sen tietäisinkin – voisinko sittenkään valita? Ennen kuolen! Te repäisette sydämeni kahtia – – – oi, tappakaa minut, mutta älkää pakottako minua tähän hirveään valintaan!» Mutta hänen epätoivonsa, kyyneleensä eivät vierasta upseeria liikuttaneet, tämä kävi vaan entistä kärsimättömämmäksi ja huusi: »Jo riittää! Suostun antamaan teille kaksi tuntia aikaa – ja jollei rakastettunne niiden kuluessa ole saapunut tänne, saa isänne sovittaa hänen rikoksensa!» Hän antoi viedä isä Merlierin samaan huoneeseen, missä Dominique oli ollut. Tämä ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta, pyysi vaan saada tupakkaa, täytti välinpitämättömänä piippunsa ja alkoi polttaa. Mutta kun hän oli jäänyt yksikseen, pusertui pari raskasta kyyneltä hänen silmistään ja vieri hiljalleen poskia alas. Hänen lapsi-raukkansa, jota niin hirveästi kiusattiin! Mitenkä Fränzchen mahtoikaan kärsiä! Nuoren tytön tila olikin kauhea. Hän ei voinut enää täysin käsittää, mitä häneltä vaadittiin. Hän oli jäänyt pihalle seisomaan, kun isää vietiin pois, ja tuijotti yhä liikkumattomana ovea kohden, jonka taakse tämä oli kadonnut. Muutamia sotilaita kulki nauraen ohitse, huutaen hänelle jotain, mutta hän ei ymmärtänyt heidän sanojaan, hän tuskin kuuli heitä. Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi hän pelännyt sen halkeavan. Upseeri kääntyi ympäri lähteäkseen pois ja sanoi: »Kaksi tuntia on teillä aikaa, käyttäkää ne hyväksenne». Kaksi tuntia aikaa! Sanat humisivat hänen päässään, hänen täytyi yhä uudelleen toistaa: kaksi tuntia aikaa! Konemaisesti läksi hän ulos pihalta. Minnekkä hän menisi! Turhaahan hänen etsimisensä kuitenkin olisi! Ja kuitenkin olisi hän tahtonut mielellään nähdä Dominiquen, neuvotellakseen hänen kanssaan; he kaksi olisivat kyllä neuvon keksineet. Kaksi tuntia! Mitenkä hänen päässään humisi! Huolimatta siitä, että hänen ajatuksensa yhä vieläkin olivat sekaisin, alkoi hän kuitenkin vaistomaisesti kulkea oikeaa tietä; hän saapui Morellen rannalle sulun luokse, missä suuret kivet tekivät ylimenon mahdolliseksi, ja hänen jalkansa kantoivat häntä aina toisella rannalla olevan suuren pajun luokse. Täällä se varmaankin oli tapahtunut. Hän kumartui alas ja näki kauhistuen maassa verilätäkön. Kiireesti kääntyi hän ympäri; kulki eteenpäin ja koetti heinikosta löytää Dominiquen jalan jäljet. Jäljet johtivat vinosti niityn ylitse, sitten ne katosivat, mutta näkyivät vähän edempänä uudelleen, kulkien aina metsän reunaan saakka; täällä ei jälkiä enää voinut erottaa. Fränzchen jatkoi siitä huolimatta kulkuaan, yksinäisyys ja metsän hiljaisuus teki hänelle hyvää. Hetkiseksi istahti hän maahan, mutta ajatus, että aika kului ja että hänellä sitä oli vain kaksi tuntia, sai hänet nopeasti jatkamaan kulkuaan. Mitenkähän pitkä aika siitä mahtoi olla, kun hän oli myllyn jättänyt? Viisi minuuttia? Puoli tuntia? Hän ei sitä tiennyt. Sen hän vaan tiesi, että Dominiquen hänen täytyi löytää. Paikan, missä hän nyt oli, tunsi hän sangen hyvin; lähellä sitä oli pähkinäpensas, mistä hän ja Dominique eräänä sunnuntai-iltapäivänä olivat etsineet pähkinöitä – ehkäpä Dominique nyt olikin siellä kätkössä. Mutta pensaasta pyrähti vain yksinäinen rastas lentoon, istahti jälleen sen oksille ja alotti uudelleen surunvoittoisen laulunsa. Fränzchen muisti sitten erään luolan, missä Dominiquen oli tapana säilyttää metsänriistaansa; mutta luola oli tyhjä. Mistä hän vielä etsisi? Ah, olihan se kuitenkin turhaa vaivaa! Hänen kaipuunsa kävi yhä suuremmaksi, hän joudutti askeleitaan. Kun löytäisi hänet, saisi puhutella häntä, silloin kyllä kaikki tulisi hyväksi? »Dominique, Dominique!» huusi hän; hänen täytyi olla jossain läheisyydessä, niin, ehkäpä oli hän kiivennyt johonkin puuhun; ja Fränzchen katseli ylöspäin ja huuteli yhä uudelleen, mutta vain käki vastasi hänen kutsuunsa. Äkkiä oli hän näkevinään Dominiquen edessään, hän hätkähti ja aikoi kiiruhtaa pois. Mitä Jumalan nimessä hän Dominiquelle sanoisi? Sitäkö, että hän oli tullut hakemaan häntä ammuttavaksi? Ei, tuhat kertaa ei! Hän rukoilisi Dominiquea pakenemaan pois, kauvas pois, mistä ei häntä löydettäisi! Mutta isä? – – – Isä, joka odotti vapautustaan! Hän vaipui maahan, itkien ja valittaen. Mutta sitten hypähti hän pystyyn ja alkoi juosta takasin. Mitä hän täällä metsässä teki? Hän ei tahtonut, ei tahtonut löytää Dominiquea! Hädissään eksyi hän oikealta tieltä, kolmasti täytyi hänen palata takaisin ja hän pelkäsi, ettei enää osaisikaan myllylle. Vihdoinkin löysi hän metsästä ulos johtavan tien. Mutta metsänlaitaan saavuttuaan jäi hän seisomaan: Mitä hän aikoi? Palata yksin myllyyn, voiko hän tehdä niin? Epätoivo valtasi hänet uudelleen; silloin kuuli äkkiä itseään hiljaa huudettavan: »Fränzchen, Fränzchen!» Ja hän näki Dominiquen, jonka pää oli näkyvissä erään kuopan reunalta. Hyvä Jumala! Nythän Dominique kuitenkin löytyi! Tahtoiko sitten taivas hänen kuolemaansa? Häneltä pääsi puoleksi pidätetty huudahdus, ja hän vaipui maahan kuopan reunalle. »Etsitkö minua, Fränzchen», kysyi Dominique. »Etsin», vastasi Fränzchen, hänen päässään humisi ja hän tiesi tuskin, mitä sanoi. »Mitä on sitten tapahtunut?» kysyi Dominique pelästyneenä. »Oh, ei mitään, ei mitään», sopersi hän, »olin vaan niin huolissani ja halusin nähdä sinua». Tämä vastaus rauhoitti Dominiquea, ja hän sanoi Fränzchenille, ettei hän omasta puolestaan milloinkaan olisi ajatellutkaan pakoa, sillä siksi kovin huolestutti häntä Fränzchenin ja hänen isänsä kohtalo. »Preussilaisilta voi odottaa mitä hyvänsä», sanoi hän, »he ovat valmiit kostamaan heikoille vanhuksille ja turvattomille naisille. Mutta koska kerran paostani ei ollut mitään pahempia seurauksia, niin sittenhän voimme jälleen ajatella häitämme. Ne voidaankin viettää viikon kuluttua, eikö niin Fränzchen?» Ja hän nauroi. Mutta kun Fränzchen tuijotti häneen hämmästyneenä, tuli hän jälleen vakavan näköiseksi ja kysyi: »Mikä sinun on? Salaat varmaankin minulta jotain?» »Ei, ei, minua vaan hengästyttää nopea juoksu, ei minua mikään vaivaa». »Sitä parempi», sanoi Dominique ja suuteli häntä. Mutta sitten ajatteli hän, että oli varomatonta heidän enää keskustella; hän aikoi lähteä kuopasta ja kätkeytyä metsään. Mutta Fränzchen pidätti häntä vapisten: »Kuule», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, »on ehkä parempi että jäät tänne; koska sinua ei etsitä, olet täällä parhaassa turvassa». »Salaat varmaankin jotain minulta, Fränzchen», toisti Dominique, »kerro, mitä on tapahtunut?» Ja yhä uudelleen ja uudelleen vakuutti Fränzchen, ettei ollut mitään tapahtunut ja että hänestä vaan tuntui helpommalta saada olla hänen läheisyydessään. Fränzchen puhui katkonaisesti, joutui alinomaa pulaan ja koetti etsiä useita syitä. Hän käyttäytyi niin kummallisesti, ettei Dominique ilman hänen pyyntöjäänkään olisi tahtonut jättää häntä. Hän toivoi ranskalaisten pian saapuvan, sillä heitä oli näyttäytynyt Savolin seuduilla, ja itsekseen ajatteli hän: Oi jospa he kiiruhtaisivat, jospa he jo olisivat täällä! Samassa löi Rocreusen tornikello. Fränzchen hätkähti, selvästi kaikui hänen korviinsa yksitoista lyöntiä – kaksia tuntia olivat kuluneet! Kauhistuneena hypähti Fränzchen pystyyn. »Kuule», sanoi hän nopeasti, »jos sattuisimme tarvitsemaan sinua, annan nenäliinallani merkin ikkunasta...» Ja hän kiiruhti pois. Dominique, jonka hänen käytöksensä oli tehnyt levottomaksi, painautui jälleen kuoppaan, mutta piti myllyä tarkasti silmällä. Fränzchen juoksi niin nopeasti kuin ennätti. Kylän laidassa kohtasi hän vanhan kerjäläisen, isä Boutempsin, kuten häntä seudulla nimitettiin. Tämä oli juuri nähnyt myllärin preussilaisten ympäröimänä, ja aavisti mitä se merkitsi. Huomattuaan Fränzchenin, tervehti hän tätä sääliväisen näköisenä, teki ristinmerkin, mutisi itsekseen jotain käsittämätöntä ja jatkoi sitten kulkuaan. Hengästyneenä saapui Fränzchen myllylle. »Kaksi tuntia on kulunut», sanoi upseeri. Isä Merlier istui nyt ulkona kivipenkillä, yhä poltellen. Fränzchen heittäytyi upseerin jalkoihin, alkaen uudelleen rukoilla armoa. Ei hän toivonutkaan voivansa liikuttaa upseeria, hän tahtoi vaan voittaa aikaa; täytyisihän ranskalaisten vihdoinkin saapua, ja silloin, silloin olisivat he pelastetut. Ja rukoillessaan ja armoa kerjätessään kuunteli hän ja luuli jo etäällä erottavansa pelastajien tahdikkaat askeleet. »Vain yksi tunti antakaa minulle vielä aikaa, yksi ainoa tunti!» Mutta preussilainen upseeri oli taipumaton, antoipa hän jo kahdelle miehistään viedä Fränzchenin pois, että tuomio voitaisiin panna toimeen. Mutta voiko hän sallia, että hänen isänsä murhattaisiin syyttömästi? Ei, ei! Ja sydän verta vuotaen riistäytyi hän irti, antaakseen huoneensa ikkunasta Dominiquelle sovitun merkin; silloin astui tämä pihalle. Upseeri ja sotilaat päästivät ilohuudon, mutta hän astui heistä välittämättä, tyyneenä Fränzchenin luokse ja sanoi tälle moittivalla äänellä: »Mitenkä saatoit salata minulta tämän! Vasta isä Boutempsilta sain tietää totuuden ja kiiruhdin tänne». == V. == Ukonilma oli vähitellen lähestynyt. Taivas oli muuttunut kummallisen kuparinväriseksi; pilvet kulkivat matalalla mustina ja uhkaavina, heittäen synkkiä varjoja laaksoon, joka vielä äsken näytti niin iloiselta auringon hohteessa. Preussilainen upseeri oli antanut sulkea Dominiquen salpojen taakse, ilmaisematta mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Ja Fränzchen kärsi tuhat kertaa entistä suurempia tuskia. Hän seisoi pihalla, odottaen kiihkeästi ranskalaisia, joilta yksin oli pelastus odotettavissa. Mutta tunti toisensa jälkeen kului, yö tuli, eikä pelastajia kuulunut. Isä aikoi hellävaroen viedä tyttärensä pois, mutta tämä ei lähtenyt; isä jäi silloin hänen luokseen, ja he odottivat ja odottivat yhä suuremmalla epätoivolla. Kello kolmen ajoissa aamulla alkoivat preussilaiset valmistaa lähtöään. Upseeri oli jälleen mennyt Dominiquen luokse, ja Fränzchen tiesi, että tämä silmänräpäys ratkaisisi hänen sulhasensa kohtalon. Hän pani kätensä ristiin ja rukoili. Isä seisoi liikkumattomana ja vaijeten hänen vieressään, hän kuului luonnostansa noihin talonpoikiin, jotka eivät koeta asettua sallimuksen ylivoimaa vastaan, vaan tyytyvät kohtaloonsa hiljaa ja valittamatta. »Oi Jumalani, Jumalani!» vaikeroi Fränzchen, »he tappavat hänet!» Silloin veti isä hänet luokseen, istuutui kivipenkille ja otti hänet kuin pienen lapsen syliinsä. Upseeri astui ulos, ja hänen takanaan kuljetti kaksi miestä Dominiquea. »Ei», kuului Dominiquen ääni, »en milloinkaan – olen valmis kuolemaan». »Ajatelkaa, mitä sanotte», vastasi upseeri, »jos ''te' kieltäydytte tekemästä meille tätä palvelusta, löydämme helposti toisen, joka on siihen valmis, mutta minä tahdon olla jalomielinen ja säästää henkenne. Eihän ole kysymyksessä sen enempää, kuin että viette meidät metsän läpi Montredoniin. Löytyy varmaankin jalkapolkuja, jotka te tunnette». Dominique ei vastannut. »Te pysytte siis päätöksessänne?» »Tappakaa minut, että asiasta tulee loppu». »Hän on oikeassa», sanoi isä Merlier puoliääneen, »parempi kuolla, kuin antautua petturiksi». Mutta Fränzchen kuolemanpelossaan olisi ennemmin tahtonut häntä alistumaan. Hän ojensi etäältä rukoillen käsiään Dominiquea kohden, mutta isä tarttui hänen käsiinsä: preussilaisten ei pitänyt saada nähdä tuon onnettoman viittauksia, joka tuskin enää oli täysijärkinen. Sotilaat olivat asettuneet valmiiseen ampuma-asentoon. Upseeri, joka toivoi, että äkillinen heikkous ehkä vielä valtaisi Dominiquen, viivytteli ratkaisevan käskyn antamista. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ilma laaksossa oli lyijynraskasta, ja etäiset ukkosen jyrähdykset ilmottivat lähestyvää raju-ilmaa, mutta muuten ei tuntunut, edes kepeintäkään tuulenhenkäystä. Äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului huuto: »ranskalaiset!» Ja samassa näyttäytyivätkin nämä todella Sauvolin metsän reunassa. Preussilaiset sotilaat myllyssä juoksivat edestakasin, päästellen käheitä huudahduksia. Vielä ei ollut kuulunut laukaustakaan. Fränzchen oli suunniltaan ilosta. Hän oli riistäytynyt irti isänsä käsivarsilta ja käyttäytyi kuin mielipuoli, nauraen ja taputtaen käsiään. »Ranskalaiset, ranskalaiset!» Vihdoinkin olivat he tulleet ja tulleet oikeaan aikaan, sillä Dominique oli vielä vahingoittumatta; nyt oli hän pelastettu! Mutta hänen antautuessaan hillittömän ilonsa valtaan oli preussilainen upseeri sanonut: »Ensiksi järjestämme tämän asian», sysännyt Dominiquen omin käsin seinää vastaan ja komentanut: »Ampukaa!» Samassa kuului hirveä yhteislaukaus, ja kun Fränzchen kääntyi ympäri, näki hän Dominiquen makaavan maassa: kaksitoista luotia oli lävistänyt hänen rintansa. Fränzchen ei itkenyt, hän oli käynyt kuin mykäksi. Hän vaipui maahan ruumiin viereen ja katseli sitä herkeämättä. Toisinaan kohotti hän kättään kuin lapsi, joka tekee hyväilevän liikkeen, mutta muuten ei hän liikahtanutkaan. Preussilaiset olivat ottaneet isä Merlierin panttivangiksi. Kiireesti asetti upseeri miehensä järjestyksen, huomattuaan, että peräytyminen oli mahdoton, ja taistelu alkoi. Saksalaiset tahtoivat myydä henkensä kalliisti ja puolustivat nyt myllyä yhtä kiivaasti, kuin äsken olivat hyökänneet sitä vastaan; nyt olivat ranskalaiset hyökkääjiä. Kiväärituli oli tavattoman kiivas, laukaus seurasi laukausta herkeämättä puolen tunnin ajan, sitten kuului kumea rasahdus – kanuunankuula oli murskannut erään satavuotisen lehmuksen suurimmista oksista. Ranskalaisilla oli patteri, joka sijaitsi aivan lähellä samaa kuoppaa, missä Dominique oli ollut kätkössä, ja hallitsi koko maantietä. Taistelun tulos ei enää ollut epävarma. Mylly raukka! Kanuunankuulat lävistivät sen kaikilta tahoilta, repivät puolen kattoa alas, ja muratit ja köynnökset, jotka olivat niin somistaneet vanhaa rakennusta, riippuivat siekaleina; kaksi seinää syöksyi sisään, ja aukoista saattoi nähdä sisällä vallitsevan hävityksen, vain Fränzchenin huone huolellisesti verhottuine, valkeine vuoteineen oli vielä koskematon. Mutta isku seurasi iskua, ja hävitys kävi yhä suuremmaksi. Kanuunankuula kohtasi vanhaa myllynratasta, se hajosi kappaleiksi, jotka Morelle vei mukanaan. Nyt ryhtyivät ranskalaiset rynnäkköön, ja syntyi murhaava pistintaistelu. Koko laakso, jonka yläpuolella taivas ruosteenpunaisena kaareutui, näytti olevan häiriötilassa, lähteitten ja purojen loiske muistutti rajuja nyyhkytyksiä, niityllä kasvavat korkeat puut heittivät ympärilleen jättiläismäisiä, mustia varjoja, ja metsät molemmilla puolilla sulkivat taistelevat ikäänkuin areenalle. Fränzchen ei ollut liikahtanut paikaltaan. Yhä vielä istui hän kuin kivettyneenä Dominiquen ruumiin ääressä, katsellen sitä taukoamatta. Isän, joka seisoi hänen vieressään, kaasi äkkiä harhaan lentänyt luoti maahan. Preussilaiset olivat kaikki kaatuneet, ja mylly oli liekkien vallassa. Ranskalaisten päällikkö astui ensimäisenä pihalle. Hän tunsi itsensä suunnattoman ylpeäksi, sillä sotaretken alusta asti oli tämä hänen ensimäinen voittonsa. Ja huomattuaan keskellä savuavia myllynraunioita Fränzchenin, joka äänetönnä istui isänsä ja sulhasensa ruumiitten ääressä, hymyili hän rakastettavinta hymyään, tervehti häntä ritarillisesti miekallaan ja huusi riemuiten: »Voitto, voitto!» '''Lähde:''' Zola, Émile 1906: ''Kertomuksia''. Suomentanut K. N–n. Työväen Sanomalehti O. Y., Helsinki. == Katso myös == * ''[[Taistelu myllyn luona]]'' [[Luokka:Émile Zola]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 2699 4885 2006-08-25T15:38:32Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Eero Erkko''' (1860–1927) == Suomennokset == * Zola, Émile: ''[[Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä]]'' * Zola, Émile: ''[[Taistelu myllyn luona]]'' * Zola, Émile: ''[[Työnlakkautus]]'' [[Luokka:Eero Erkko]] 2700 4886 2006-08-25T15:38:51Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Erkko, Eero]] 2701 4887 2006-08-26T13:12:38Z Nysalor 5 Karjalassa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Karjalassa |alaotsikko= |tekijä=Jooseppi Mustakallio |huomiot= }} : Ryysyisenä kulki miesi : Kumartaen ohitsein; : Silloin silmihinsä katsoin : Ja mä kysymyksen tein: : Turvemökki, olkikatto, : Kansa myöskin ryysyissään! : Näinköhän mä uskon tuota, : Näinköhän mä totta näen? : Tyynehesti miesi työnsi : Kätens’ laihan kätehein – : Totta siis! Ja sillä kertaa : Kuohahti mun sydämmein. : Mutta mies sen huomasi ja : Huoahti ja lausui nyt: :»Tiedon puute, pulskat herrat : Meitä näin on nylkenyt. : Maatonna me oltihin jo, : Tuskin oli taivastai – : Pamppu heilui, ryysyt siitä : Selkähänsä kansa sai. : Majojamme maata vasten : Alas aivan painettiin, : Huoneemmekin vihdoin vietiin, : Siitä tultiin turpeisiin. : ’Turpeen alta tulematta : Mies on!’ sananparsi soi – : Mutta turpehenkin alta : Tämä kansa nousta voi. : Ja se nousee, uus on aika, : Kaikki vielä paranee: : Herrain huoneiden ja meidän : Harjat näät jo lähenee. : Ryysyistämme paikka paikan : Perästä jo putoaa. : Kansa varttuu, vilja karttuu. : Kohoaapi koko maa!» {{Väinölä}} [[Luokka:Jooseppi Mustakallio]] [[Luokka:Runot]] 2702 4888 2006-08-26T13:12:43Z Nysalor 5 Paimenen pyhä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paimenen pyhä |alaotsikko= |tekijä=Jooseppi Mustakallio |huomiot= }} : Kaukaa kuuluu kumahellen : Ääni kirkon kellojen. : Tuota tarkkaa säikähdellen : Mäellä paimentyttönen. : Tuota tarkkaa. – Kyyneleitä : Vierii vienoposkilleen, – : Silloin sana tuulen teitä : Syöksee immen sydämmeen: :»Älä itke paimen pieno! : Herra kuulee tässäkin!» : Silloin vaipuu tyttö vieno : Maahan, Herran jalkoihin. – : Pyhävirttä huminoipi : Sitte maa ja taivaskin, – : Mäeltä mäelle sana soipi: : Herra kuulee tässäkin! {{Väinölä}} [[Luokka:Jooseppi Mustakallio]] [[Luokka:Runot]] 2703 4889 2006-08-26T13:12:48Z Nysalor 5 Pääskylle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pääskylle |alaotsikko= |tekijä=Jooseppi Mustakallio |huomiot= }} : Et silloin, pieni pääsky, : Sä laula riemuiten, : Kun meill’ on kylmä talvi : Ja maa on valkoinen. – : – – Vaan silloin Niilin luona : Sä, surren oksalla, : Siipeesi peität pääsi : – – Näät unta Suomesta. {{Väinölä}} [[Luokka:Jooseppi Mustakallio]] [[Luokka:Runot]] 2704 4891 2006-08-26T13:13:10Z Nysalor 5 Suokoon taivas nousuvuoden! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suokoon taivas nousuvuoden! |alaotsikko= |tekijä=Alpo Noponen |huomiot= }} : Ei unhottaa voi synnyinmaata : Mies vakaa vuotta alkaissa, : Ei rukouksistansa saata : Pois sulkea sen onnea; : Siis nouskoot puhtaat suitsutukset : Nyt alttareilta sydänten, : Ja kuulkoon Suomen huokaukset : Hän, kansain Isä ylhäinen! : Vaan liikaa älkää toivotelko, : Sen verran vain kuin kohtuus on: : Kun mielistämme poistuis pelko : Ja epäröintä ponneton; : Kun vainiolt’ ei koura kadon, : Ei rae, halla viljaa veis, : Vaan, kantain kaunihimman sadon, : Se päivän alla aaltoileis; : Ei pettäis pelto kyntömiestä, : Vaan mitan kukkuralleen lois, : Ei hartioille pantais iestä : Sen raskaampaa kuin kantaa vois; : Kun valtikkaa vain hoitais armo, : Ja totuus ohjat pitää sais, : Ja miehiemme vankka tarmo : Sumusta meidät johdattais; : Sais kansa ruhtinaalta hoivan, : Ois turva luja luottamus, : Ja epäluulon katkeroivan : Hajoittais raitis tuulahdus, : Ja palatsit ja linnat kuulla : Vois ääntä kansan pienoisen, : Vaikk’ emme liehu sydän suulla : Tai pöyhistele kerskuen; : Ja että kuva kalliin maamme : Vain eheämmäks kirkastuu, : Ja, vaikka vaiheet mitkä saamme, : Me seisomme kuin vankka puu, : Mi, taivuttuaan myrskyn tullen, : Taas latvan uljaan nostaltaa – : Niin, taivas nousuvuoden sullen : Nyt suokoon, armas kansa, maa! {{Väinölä}} [[Luokka:Alpo Noponen]] [[Luokka:Runot]] 2705 4892 2006-08-26T13:13:14Z Nysalor 5 Ei ole taivas kaukana {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ei ole taivas kaukana |alaotsikko= |tekijä=Alpo Noponen |huomiot= }} : Kun kuljin katua kerran, : Pari pientä lasta mä näin; : Ja toinen kättähän nostaa : Yläkertahan kauniisen päin. :»Ei tuo ole taivas, Kaarlo,» : Hän virkkavi toimessaan. : – »Sano, mikä se muu sitten oisi?» : – »Yläkertahan onkin vaan.» : – »No, missä se sitten on taivas.» : – »On kaukana, kaukana niin...» : – »Ei, eipähän kaukana ookkaan!» : Niin siinä nyt väitettiin. : Miten lienee päättynyt kiista, : En kuullut ma loitompaa. : Vaan kaukaa taivasta lasten : Ei tarvitse tavoittaa. : Tie lyhkäinen se on heillä : Luo Luojan ja enkelten; : Vaan etsein lapsien lailla : Tien mekin löydämme sen. {{Väinölä}} [[Luokka:Alpo Noponen]] [[Luokka:Runot]] 2706 4893 2006-08-26T13:13:23Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Alpo Noponen''' (1862–1927) == Runot == * ''[[Ei ole taivas kaukana]]'' * ''[[Suokoon taivas nousuvuoden!]]'' [[Luokka:Alpo Noponen]] 2707 4894 2006-08-26T13:13:28Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Noponen, Alpo]] 2708 4895 2006-08-26T20:09:12Z Nysalor 5 Pohjanmaa, Häme, Karjala {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pohjanmaa, Häme, Karjala |alaotsikko= |tekijä=Valter Juva |huomiot= }} : Näin laajan, vihreän tasankomaan, : Jota virrat kasteli aalloillaan; : Meren valtavan näin, mut sen ääriä en, : Kesän tenhosan yön valonvoittoisen! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oi, siellä, siellä : Ma suuria ihanoin, lassa vielä. : Savipalteet viettävät viljavat näin : Välin männikköharjujen synkeäin, : Selät tummat, veet salat jylhäkköin, : Mäkipihlajat, käen, mi kukkui öin – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oi siellä, siellä : Ilot lemmen ja tuskat koin salon tiellä. : Maan kunnahisen näin kasketun, : Maat raastetut käymässä koivuhun; : Talot köyhät mä näin, näin sorretun väen, : Mut sen nousevan näin, ajan uuden näen: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oi, siellä, siellä : Tekemään opin työtä hartaalla miellä. {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2709 4896 2006-08-26T20:09:16Z Nysalor 5 Kirkkomatkalla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirkkomatkalla |alaotsikko= |tekijä=Valter Juva |huomiot= }} : Veit rahtikuormaa tästä, : Mä astelin kirkolta päin; : Ja tie oli pitkä ja raskas, : Mut rinnalles minä jäin. : Me – kaks hovin köyhää orjaa : Kahen kaupat jo teimme niin. : Kaks tyhjää kättä yhteen : Elinaiaksi liitettiin. : Ja eikö nyt tunnu aivan, : Kuin taas sama aamu ois? : – Mut nyt on harmaja pääsi, : Ja multa on viehkeys pois! : Nyt vanhukset kirkolta ajaa : Tätä tietä kieseissään; : Nyt omaa maatasi kynnät, : Ja tyyneks iltamme nään. : Oli matka pitkä ja raskas, : Mut teimme sen käsikkäin – : Sua, kumppali, kaikesta siunaan, : Oma armahin ystäväin! {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2710 4897 2006-08-26T20:09:21Z Nysalor 5 Vielä ne huojuu honkapuut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vielä ne huojuu honkapuut |alaotsikko= |tekijä=Valter Juva |huomiot= }} : Vielä ne huojuu honkapuut : Savon suurilla salomailla, : Eikä Karjalan vienosuut : Ole rohkeita poikia vailla. : Päivät pitkät hakkuu käy : Salon suurilla kankailla siellä, : Ristissä tien ei loppuvan näy : Kisa ruskeasilmäin vielä. : Pehmyt miel’ tytön laadukkaan, : Ja sitkeä hongan pinta: : Poika on kuin luonnossaan, : Ja lauluja tajuu rinta. : Vielä ne hongat huohoaa : Salon rohkeita poikia varten, : Syömet sykkii riksuttaa : Yläkarjalan kaunotarten. {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 2711 5954 2006-09-24T15:23:28Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oksaselle. |alaotsikko=(Aug. Ahlqvistin haudalla 20/11 1889.) |tekijä=Severi Nyman |huomiot= }} : Jo hautansa aukes, : Jo peittävi seppoa santa; : Käs’ raution raukes, : Ja surren huokuvi ranta, : Kun kuusien alla hän uinuu. : Vaan »säkenet» sentään, : Mitk’ ilmahan nousivat yössä, : Ne vieläkin lentää, : Vaikk’ ei ole seppoa työssä, : Vaikk’ kuusien alla hän uinuu. : Ja loistaen kauvan : Ne kertovat rakkaudesta, : Mi lämmitti rau’an, : Ja raution raatamisesta, : Mi kuusien alla nyt uinuu. : Ja matkallansa : Yhä, luoden tulta, ne liitää, : Ja Suomen kansa : Se siunaten seppoa kiittää, : Mi kuusien alla nyt uinuu. {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Severi Nyman]] 2712 4900 2006-08-26T20:09:38Z Nysalor 5 Revontulet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Revontulet |alaotsikko= |tekijä=Severi Nyman |huomiot= }} : On päivä poissa, ei hohda hanki, : Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa, : Ja vait on järvi, ja virta vanki, : Ja yllä pakkanen paukkuaa. : Mut kohta öisessä sankeassa : Jo taasen taivolla salamoi, : Ja päivä uusi on alkamassa, : Ja koittamassa on uusi koi. : Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, : Ja taivas kaarena kirkastuu! : Ja tuolla, katsohan, valokielet : Jo halki taivahan viskauu! : On niinkuin taistoa tulten julmaa : Tai valomerten tää myrsky ois, : Kun liekin leiskuvin pohja huimaa, : Ja päiv’ on kirkas ja yö on poiss’. – : Kuin Noan aikoina taivahalle : Sai Luoja kaarensa korkean, : Ett’ei hän vast’edes vetten alle : Hukuta kansoja kuolemaan, : Niin meill’ on merkkinä pohjan puolla, : Kun valot yölliset välkkyää, : Tääll’ ett’ei aiota yöhön kuolla, : Ett’ tahto Luojan ei ole tää. {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Severi Nyman]] 2713 4901 2006-08-26T20:09:41Z Nysalor 5 Hätäapulista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hätäapulista. |alaotsikko=(Talvella 1892). |tekijä=Severi Nyman |huomiot= }} : Kai herrakin antaa apuaan, : Siell’ uhkavi nälkähätä. – : Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan, : Se kovin on ikävätä. : Kakskymmentä antoi herra von – : Tuo summa nyt kenties riitti! – : Kakssataa tuhatta itsell’ on. : Ja keräysmies se kiitti. : Ja rahoja karttuu paperiin, : Ja monta on armollista. : Ja Peltosen, muonarenginkin, : Jo tupahan tuodaan lista. : Ja Peltonen hieman aprikoi: : Yks vain oli pantavaksi –, : Mut naapuri toisen lainaks soi, : Ja listahan pantiin kaksi. : Kakskymmentä antoi herra von – : Ja kaks pani muonarenki. : Mut puolet Suomea puutteess’ on, : Ja lienevät Peltosenki... {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Severi Nyman]] 2714 4902 2006-08-26T20:09:45Z Nysalor 5 Itätuulessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Itätuulessa. |alaotsikko= Runo Kansalaisjuhlassa Tampereella 10/4 1890. Valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen muistopäivänä. |tekijä=Severi Nyman |huomiot= }} : Täm’ on isojen vihojen vaikea maa, : Tämä Suomen ranta rukka, : Täm’ on tuhanten surujen tuttu maa, : Täm’ on syksyn surkea kukka. : Miks vaalisin kukkaani värjyävää, : Kait kohta sen hyytävi halla? : Kait pian se jo kylmänä kimmeltää : Sen tulevan talven alla. : Vain Luojani tiesi ne viljavat veet, : Ne, joilla sen kostuan juuret, : Ne hurmevirrat, ne kyyneleet, : Ja ne hikihelmeni suuret; : Sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää, : Ja sen turmeli valkeat vainon, : Miks vaalisin kukkaani värjyävää, : Suon kuolla jo kukkani ainon. : Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa, : Ei jouda se koskaan hukkaan! : Niin kallis on kansalle syntymämaa, : Se on suostunut surujen kukkaan. : Minä valvatan vieläkin vienoistain, : Siks kun mulla sykkivi rinta, : Ja mä varjelen maatani mairettain, : Jos henkeni ois sen hinta. : Mit’ on kylvänyt runsas rakkauten’, : Se vihanko viimoja horjuis? : Se horjuisko valtoja vääryyden, : Sit’ eiköpä totuus torjuis? : Käy tänne vain vihan, valheen mies, : On turhat sun tahratut kalpas, : On tuttuja meillä sun tummat ties : Ja portill’ on vartio valpas! : Sä päällemme peikot nostaos vain, : Joka polvulle pankosi ansa, : Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, – : Jää jäljelle Suomen kansa, : Kysy, mit’ on sen laki ja oikeus, : Ja mihin se hintahan myödään, : Jok’ ainoa mies on Vibelius, : Käs’ jäykkänä kirjahan lyödään. : Se on ollut se yksi ja ainoa, : Joka tuonut on tuskissa hoivon, : Se on ollut se yksi ja ainoa, : Johon onnettuudessa toivon. : Se on ollut aarteeni arvokkain, : Sit’ ei saa tallata jaloin! : Se on annettu armona Jumalain, : Se on vannottu keisarivaloin! : Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas, : Ja jos hetkeks sen herpoisi valta, : Kuin Feeniks lintu se nousisi taas : Ihan turmankin tuhkien alta. : Se on Vestani kallis, mi valvonut on : Mun kansani hengen tulta, : Se on koskematon, se on kuolematon, : Voi, ken sitä ryöstäis multa. : Kevättoivon ken Suomesta sammuttais : Ja kansalta onnen uskon? : Ken päivyen taivolta riistää tais : Ja pilven rannalta ruskon? : Mun kansani kevät se kajastaa, : Se on uskoni varma ja vakaa, : Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa, : Se on tuleva talven takaa. : Ma jo auteret armaat siinnossa nään, : Ja virtojen vuolahat välkyt; : Kotirantojen koivut on vihreissään, : Ja mä kuulen jo lintujen helkyt! : Ja se kansani kevät se kaunis on, : Sen on siivillä siunaus Herran. : Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, – : Ja se kevät on koittava kerran. {{Väinölä}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Severi Nyman]] 2715 9896 2007-01-10T18:23:12Z Nysalor 5 Häme {{Wikipedia}} '''Severi Nyman''' (1865–1924), vuodesta 1906 '''Nuormaa''' == Runot == === Omat runot === * ''[[Häme]]'' * ''[[Hätäapulista]]'' * ''[[Itätuulessa]]'' * ''[[Oksaselle]]'' * ''[[Revontulet]]'' === Suomennokset === * Petőfi, Sándor: ** ''[[Elämä, kuolema]]'' ** ''[[Herra Tohtori]]'' ** ''[[Hurja Pista]]'' ** ''[[Maine]]'' ** ''[[Taaskin kyynel...]]'' ** ''[[Toivo]]'' [[Luokka:Severi Nyman]] 2716 4904 2006-08-26T20:10:01Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Nyman, Severi]] 2717 4905 2006-08-26T20:23:20Z Nysalor 5 Kansalleni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kansalleni |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} : Kas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas! : Sun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas, : Jos aiot pelkäämättä vain sä käydä taistohon, : Ja luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon. : Ei nykyaian sortaja voi saada laulajaa, : Sen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa – : Ja jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi: : Hänelle suista satojen myös siunausta soi. : Eloni nuoren innolla mä liityn kansahain, : Sen verta on mun suonissain, sen henki rinnassain; : Ja minkä sain, sen korkoineen mä antaa tahtoisin – : Ja työhön, valoon, kuntohon mä aina luottaisin. : Sä pieneks kansaks mainitaan: se totta lieneekin. : Vaan oikeudenpa elämään on saanut pienikin, : Ja jos on voimaa hengen vain, ja lakiin luottamus, : Niin vie se vihdoin voittohon; mut kuoloon turmelus. : Ja voitto hengen, oikeuden se kaunihimpi on : Kuin se, min tuottaa kanuunat ja ruuti sauhuton; : Mut kaunis tää jos palkka on, yks keinokin on vaan: : Vaan kansan ''yksimielisyys'' on turva Suomenmaan. : Kun seisomme kuin yksi mies, mi turma tulleekin, : Niin toisten toivo, luottamus suo voimaa kullekkin, : Ja lientynyt jos onkin nyt maan taivas pilvehen, : Niin poistuvathan pilvetkin perästä myrskyjen. : Perästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää, : Taas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää. : Siis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon, : Näät, kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon. : Ei elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee, : Vaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee; : Ja määrälläsi varmaankin on valo ainoo tie, : Se saata keskeen korpien, se sydänmaille vie. : Näin turvaks maasi voiman luot sä itsetietoisen, : Näin joka mies on sankari ja voittos ikuinen; : Ja, joukkos, vaikka pienikin, kuin Kreikan aikoinaan, : Se torjuu tuiskut tundrojen ja suojaa Suomenmaan. : Mä lailla Kreikan Tyrtaion jos voisin laulaa vain, : Niin tulta, voimaa laulaisin mä kunnon kansahain! : Mä muiden eellä astuisin kuin airut taistelun: :»Tuo jalo joukko jälessäin, se onpi kansa mun!» : Vaan ylös, veljet, toimintaan, nous niinkuin yksi mies! : Saa, kansa, Sammon taontaan ja leimuun tiedon lies! : Sun olkoon oikeus oppaasi ja vapaus valkamas – : Vaan pimeyteen jos peräydyt, on kuolo palkkanas. : Mut kuolla pois et voi, et saa: sä liian nuori oot; : Sä vielä työssä tarvitaan, vaan vanhat poistukoot! : Ja vapauttas jos vainotaan, äl’ ollos toivoton: : Sun hengenvoimaas lannistaa on nyt jo mahdoton! {{Väinölä}} [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runot]] 2718 4906 2006-08-26T20:23:28Z Nysalor 5 Soitto ennen ja nyt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Soitto ennen ja nyt. |alaotsikko=(Juhlarunosta Kuopion yleisessä laulujuhlassa 1891). |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} : Veisti muinen Väinämöinen, : Lauvisti Suvannon sulho : Hauinluusta soittoneuvon, : Kalanluusta kanteloisen : Itselle ajankuluksi, : Kansallensa koetteheksi. : Kun oli soitto suorittuna, : Valmihina vaskikieli, : Käski nuoret, käski vanhat, : Käski keskinkertaisetkin : Soittamahan soitintansa, : Tuota rautaista romua. : Soitti siinä nuoret, vanhat, : Soitti piiat, soitti poiat, : Vaan ei soitto sointununna, : Laulu laululle tehonnut; : Kielet kierohon kävivät, : Jouhet parkuivat pahasti, : Ääni kaikui karkeasti, : Soitto julmasti sorisi. : Sokea sopessa nukkui, : Ukko vanha uunin päällä; : Urahti unisijalta, : Nurahutti nurkastansa: :»Heretkätte, heittäkätte, : Luokatte, lopettakatte! : Jos ei soitto Suomen kansan : Vasta vaikuta paremmin : Eikä hellemmin helise, : Eli uuvuta unehen, : Maku’usen maanittele, : Niin vetehen viskaotte, : Aaltoihin upottaotte.» : Siitä vanha Väinämöinen, : Laulaja iänikuinen, : Itse otti ontelonsa, : Hauinruotaisen romunsa: : Alkoi soitella somasti, : Kajahella kaunihisti, : Luonnon laululla lumosi, : Itkulle inehmot työnsi. : Ei ollut sitä urosta, : Eikä miestä naisellista, : Ollut ei miestä eikä naista, : Eikä kassan kantajata, : Kellen ei itkuksi käynyt, : Kenen ei syäntä sulanut : Soitanto sulan urohon, : Vienot virret Väinämöisen. : * * * : Näin on ennen soitettihin, : Soitettihin, laulettihin, : Kun oli ihanat aiat, : Lapsen aiat armahaiset – : Kuuhut kultasi kujamme, : Pirttipalkit päivän paiste, : Vesillä venoset souti, : Mailla kärrit kieritteli. : Eipäs kuulunut konetta, : Halonsyöjän sylkytystä, : Eikä vihlonut sydäntä : Veturin vihaiset äänet : Näillä Pohjolan perillä, : Suomen mailla mairehilla. : Nytp’ on tullut toinen aika, : Aika toiminnan totisen, : Nyt on päivä pilvilöissä, : Liennyksissä Luojan taivas, : Kaakossa kamala lonka, : Halju hattara idässä. : Nyt on vuoro Väinämöisen, : Lauluniekan laihemmankin : Vuoro torvin toitotella, : Soitella sotaisin äänin, : Jotta untelot eläjät, : Suosiat suloisen soiton, : Saisi sitkaimen vetohon, : Vaon pitkän pientarelle; : Ehtis maahan siementouko, : Touko henkinen itäisi, : Josta nousis nuori vilja, : Oras hento heilimöisi, : Ennen kaakon kalmatuulta, : Hallan harmajan tuloa. {{Väinölä}} [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runot]] 2719 4907 2006-08-26T20:23:34Z Nysalor 5 M. A. Castrénille {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=M. A. Castrénille |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} : Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta : Kun nuorra rintahasi hengitit, : Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta : Ja jylhää mahtavuutta ihailit. : Ja taivahalla revontulten vyöhyt : Kun silmiis talvi-illoin lieskasi, : Tai toisekseen kun turhaan keskus-yöhyt : Se päivän laskemista vartosi; : Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa : Ei sortunut, vaan kesti taistellen, : Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa : Kai nuori rintas kuohui aaltoillen! : Ja tunne syttyy pyhän innostuksen, : Maan eestä tään sä tahdot toimimaan, : Pois poistat esteet, murrat vastustuksen, : Työ-alas löydät, riennät Aasiaan. : Ja vaikka viuhuu viima pohjoisesta, : Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät, : Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta : Ja tietehelle uskolliseks jäät. : Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon : Ja muinaisuuttamme sä valaiset, : Luot täten kansallemme elin-ehdon : Ja täten seestät päivät vastaiset. : Et suurin äänin suurisuisten lailla : Sä ilmi tunteitasi huutanut – : Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla, : Sun elos vakaa työ on kruunannut. : Ja työhön maan ja kansan eestä koitit : Sä nuorukaisiakin innostaa, : Ja työllä itse laakerit sä voitit, : Ja työ se voimas vihdoin lannistaa. : Eroitti varhain sun jo tuoni meistä, : Vei kesken viljan korjuun aljetun – : Ei sentään silmä tummu kyyneleistä, : Kun jalon toimintasi muistaa sun. : Ei itkemist’ oo sankarmuistojamme, : Ne meitä työhön aina kehoittaa – : Ja työllä parhain kunnioitustamme : Myös voimme Castrénille osoittaa. {{Väinölä}} [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runot]] 2720 4908 2006-08-26T20:23:38Z Nysalor 5 Memento mori {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Memento mori. |alaotsikko=(Veistokuvaryhmästä Lontoon Kristallipalatsissa). |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} : Rintaan voimakkaasen nojauupi : Immyt hienon hento, ihanainen : Silmissänsä autuus kuvastuupi – : Tällä hetkellä hän vain on nainen: : Murheet maailman hän unhottaapi, : Noin kun uinahtaa hän tuossa saapi : Sulhon rintaa vasten. : – Elo autuasten : Tunteen täysi valta yksin on. : Aatos vuoroon seisahtuvi heillä, : Vuoroon vallatonna kauvas väikkyy, : Väikkyy tunteen tuottamilla teillä, : Tai myös aallokossa lemmen läikkyy – : Sen he tuntee vain, ett’ aina, aina : Sylitysten ois he autuaina. : Maailmassa tässä, : Ihmis-elämässä : Lemmen valta varmaan suurin on. : Vaan memento mori! kuolo uhkaa, : – Lemmenkinpä voittaa kuolon valta – : Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa, : Pelkkä laina kaiken tuottajalta! : Vaikka onnes itse autuus oiskin, : Vaikka hetket hempeimmät se soiskin, : Kaikk’ on katoovaista – : Tästä luonnon laista : Lempikään ei poikkeusta tee. : Juur’ kun rintaa vasten rinta sykkii : Ja kun silmän katseen silmä kohtaa, : Juur’ kun nautinnosta suonet tykkii, : Punahuulet suudelmista hohtaa, : Silloin juuri, lemmen autuudessa, : Ihmis-intohimon vallitessa, : Huutaa tuonen valta : Maasta turpeen alta: : Ihmislapsi, kuolla täytyy sun! {{Väinölä}} [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runot]] 2721 4909 2006-08-26T20:23:42Z Nysalor 5 Myrskylintu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Myrskylintu |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} : Kun myrsky mylvii ja laine laulaa : Ja vasten louhia loiskuaa, : Kun honka huojuu ja näre notkuu : Ja vaahto pärskyen roiskuaa. : Mä silloin nautin ja riemurinnoin : Mä halki ilmojen kiitelen : Ja laulan luontoa, maailmoita : Ja elon taistoa ihmisten. : Kun viima vinkuu ja mastot laulaa : Ja laivan touvissa tuuli soi, : Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn, : Ja myrsky säistäen mellakoi. : Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, : Ja taivon siintävän seijastaa, : Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy : Ja meri rantoja heijastaa. : On muiden mielehen luonto tyyni, : Ja leivon laulu ja illansuu, : Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa, : Kas silloin nuortuu ja norjistuu. : Siis vello vaahtoa, aallon Ahti, : Ja sävel soios sä myrskysään! : – Mä lennän laulaen ilman halki : Ja kiidän kilvalla tuulispään! {{Väinölä}} [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runot]] 2722 4910 2006-08-26T20:23:46Z Nysalor 5 Sunnuntaina {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sunnuntaina |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} : Kaunis, kirkas nyt on aamu, : Aamu armas sunnuntain. : Tuolla siintää kirkon haamu, : Kaikuu kellot kumahtain. : Venhot viiltää järven pintaa, : Kaikki kirkkoon kiirehtää; : Valkovaate peittää rintaa, : Juhlahuivit välkähtää. : Minä kurja synnin lapsi : Astun arkivaatteissain, : Paljas rinta, tukkahapsi, : Eikä pappi aatteissain. : Minä kuljen kukkulalle, : Jolla nurmi vihannoi; : Istun sinne kuusten alle, : Kuullen kuinka kuuset soi. : Kuulen kuinka linnut laulaa, : Kuinka laine loiskuaa, : Katson kuinka aallot kaulaa : Sulosaaren rantamaa. : Täällä istun yksin aivan, : Enkä veisaa, äännä en, : Näen päällän’ sinitaivaan, : Töitä luonnon katselen. : Avaruus mull’ armahampi : Kirkon kolkkoutta on, : Luonnon hiljaus rakkahampi, : Kuin on laulut joukkion. {{Väinölä}} [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runot]] 2723 4911 2006-08-26T20:23:49Z Nysalor 5 Mustat silmät {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mustat silmät |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} : Tiesin kyllä ammoin, että : Silmät ovat sielun peili, : Tiesin, että niissä juuri : Hengen syvyys kuvastuupi – : Vaan en tiennyt ennen, että : Silmät on kuin viepä rimpi: : Niihin jos sä vaivut kerran, : Ijäks päiviks uppoot sinne. {{Väinölä}} [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runot]] 2724 4912 2006-08-26T20:23:53Z Nysalor 5 Niinkuin merten myrskysäillä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Niinkuin merten myrskysäillä |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} : Niinkuin merten myrskysäillä : Laine toistaan tavoittaa, : Vuoroin vuoreks kuohahtaapi, : Vuoroin laaksoks lankeaa. : Niin mun mielein aallokossa : Riemut, murheet vaihtelee, : Suistuu milloin syksyn yöhön, : Milloin taivoon taistelee. : Laine suuri, lakkapäinen : Vaatii synkän syvänteen, : Valo kirkas keskipäivän : Luopi vahvan varjosteen. : Kun on toiveet tuiki suuret, : Suuri on myös pettymys – : Tyynny, taltu, myrskymieli, : Se on sentään – täytymys! : Heitä tultes turhat roihut, : Vaivu tuhkaan tunteines, : Pohjan viiman vilu henki : Jäätää sentään sydämmes. : Kätke lempes liiat liekit : Poves pohjaan syvimpään, : Sinne hautaan harmahimpaan, : Kunne toiveet kätketään. : Sitten haudan merkin lailla : Kertoo silmäs katsehet: : Tässä lepää lemmen leimut, : Nukkuu nuoret toivehet. : Siis jos mua säälit, impi, : Liiku hiljaa haudallani, : Ett’ei ottais tulta tunne, : Jonka uneen kerran sain! {{Väinölä}} [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Runot]] 2725 4914 2006-08-27T13:03:53Z Nysalor 5 Marjatan laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Marjatan laulu |alaotsikko= |tekijä=Eino Leino |huomiot= }} : Keinutan kehtoa, laulatan lasta : Vaulussa vemmelpuun. : Nukkuos tähtiä katselemasta, : Vaipuos kuusia kuuntelemasta, : Uinuos äitisi laulelmin, : Keinuhun vemmelpuun! : Harva on soimi ja hieno on loimi, : Kuurassa kiiltävi maa. : Lämmitä lempi, äityen lempi, : Varjele lastani valkeaa! : Ihmiset emollesi kantavat kaunaa. : Saanut en kylpyä, saanut en saunaa. : Pysty on kulkea pyytäjän tie – : Sulleko loivempi lie? : Harva on soimi ja hieno on loimi, : Kylmä on yö kuni sois. : Hengitä halla, kohtalon halla, : Hengitä orponi onneton pois! : Nukkuos äityen nurmilintu, : Tuuti, tuuti lulla! : Uinuos pakkasen untuville, : Armahille, harmahille, : Painuos yöhyen parmahille – : Tais jo Tuoni tulla? : Miksi et nuku oma kukkani, rukkani? : Itket – kylmäkö koski? : Kylmäkö on? – : Ihme! Lämmin on lapseni poski, : Sulanut seimen on seinä, : Allasi, allasi angervon : Kuumana huokuvi heinä. : Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? : Kas, mikä sajastus seinällä häilyy? – : Seimen päällä on tähti, : Tummempi päivää, kirkkaampi kuuta, : Selvempi, suurempi tähteä muuta – : Luojako lähetti tähden sen : Suojaks lapseni valkoisen? : Keinuos kehtoni vemmelpuinen, : Tuuti, tuuti lulla! : Tuutios lapseni tuiretuinen, : Armahuinen, naurusuinen, : Tuutios rinnoille rakkauden – : Tais jo Unetar tulla? {{Väinölä}} [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2726 7084 2006-10-15T13:33:08Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aino neiti |alaotsikko= |tekijä=Eino Leino |huomiot= }} : Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, : Nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa? : Veli nuori veikaten vieri ulapalla; : Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa? : Veli nuori taistelohon vaati vankempansa, : Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa? : Päivä laski, lemmenkukka sydämmensä sulki. : Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa? : Sydän kielsi, äiti käski – kumpaa tuli kuulta? : Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa? : Huojui heinä Joukolan joen rannan alla. : Impi itki angervo paaden pallealla. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa? : Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi : Aallotarta kolme – Aino-neiti neljänneksi. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa. : Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta. : Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa. {{Väinölä}} [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2727 4916 2006-08-27T13:04:06Z Nysalor 5 Kiputytön laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiputytön laulu |alaotsikko= |tekijä=Eino Leino |huomiot= }} : Jyrise Tuonelan tumma paasi, : Järise vaivojen vaara! : Jauha kaunoja katkeroita, : Surujen tautien talkkunoita, : Keitä ailutten atrioita : Valtojen valiopöytään! : Vilise Tuonelan virran vuoksi, : Kohise kolmikopru! : Tuo’os tuskien tähkäpäitä, : Rikosten viljoja, rinnan jäitä – : Kohta juodahan Häijyn häitä : Tuonelan kosken alla. : Kohta jo täysi on Tuonelan paasi : Karpio, kahmalo vielä! : Silloin se paatero paukahtaa, : Tuskien vaahtohon vaipuvi maa, : Kuolema kutsua kansat saa : Tuonelan immen häihin. : Jyrise Tuonelan tumma paasi, : Järise vaivojen vaara! : Jauha kaunoja katkeroita, : Surujen, tautien talkkunoita, : Keitä ailutten atrioita : Valtojen valiopöytään! {{Väinölä}} [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2728 4917 2006-08-27T13:04:12Z Nysalor 5 Kuvernöörin koira {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuvernöörin koira |alaotsikko= |tekijä=Eino Leino |huomiot= }} : Niin vakavan varmana istuvi hän : Torin pielessä portillansa : Ja kirkkoa, koulua katsastaa – : Ja kaukaa kiertävi kansa. : Kas, silläpä sitä vasta turkkia on! : Ja entä sen paksua selkää! : Ja milloin ääni sen ärjähtää : Koko kaupungin pennut pelkää. : Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, : Ne nostavat olkapäitä : Ja syrjässä korvahan nuorempain : Ne kuiskivat niitä ja näitä: :»On hänkin laihana laukannut : Ja ulvonut meidän lailla : Ja haukkunut, haukkunut näljissään, : Mut haukkunut kahletta vailla. : Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, : Kuka vaan tuli vastahan tiellä, : Oli kerjuri taikka kenraali – : Sen vasta me tahdoimme niellä! : Mut silloin kuoli se maaherran Fox : Ja silloin meidät hän heitti, : Ja maaherran piikoja mairittain : Hän jälkensä entiset peitti. : Näin Murre Murreksi se porstattiin, : Ja kun aamulla aateloitiin, : Niin illalla isien mainehet jo : Satavuosihin näyttää voitiin. : Nyt herroille häntää hän heiluttaa : Ja kansalle karvoja nostaa, : Ja meihin kun tohdi hän koskea ei, : Niin teille hän koittavi kostaa. : Mut älkää te pentuset peljätkö, : Jos kuinka sen kiiltävi hammas, : Kun Murresta vaan häntä muistuttaa, : Hän lauhkea on kuin lammas». : Näin hallit ne haasteli irvistäin, : Mut mennä ja uskoa heitä! – : Kuka koskaan koirilta rauhassa : Lie astunut arvon teitä? {{Väinölä}} [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2729 5935 2006-09-24T15:22:24Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Minun mieleni oli kuin lampi |alaotsikko= |tekijä=Eino Leino |huomiot= }} : Minun mieleni oli kuin lampi : Niin musta ja mutainen, : Ei päivä sen pohjahan päässyt, : Ei kulkia rannalle sen. : Opin ongelmat elämän taiteen. : Mitä ympäri näin, sitä tein: : Ivanauruin ma itkuni peitin, : Runokukkasin kurjuutein. : Minun mieleni oli kuin sammal : Yli aaltojen salaisten. : Sen kalvossa kanervat päilyi, : Mut yö oli helmassa sen. : Ohi vaelsi valkea impi, : Näki kukkaset kummat vain : Ja hän lammelle laulaen riensi, : Ei huolinut huudoistani. : Voi, impeni valkea, vieno! : Pian poimitut kukat on sen. : Mut kukkien alla on aalto : Niin musta ja mutainen. {{Väinölä}} [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2730 4919 2006-08-27T13:04:22Z Nysalor 5 Kuin musta ja valkea... {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuin musta ja valkea... |alaotsikko= |tekijä=Eino Leino |huomiot= }} : Kuin musta ja valkea perho : Yli kukkien yhdessä leijailee, : Niin yhdessä riemu ja murhe : Mun henkeni tuutua heijailee. : Kuin yhdessä yö sekä päivä : Suvi-iltaman pilvillä karkeloi, : Niin onnen aamu ja ilta : Mun päiväni päärmiä purppuroi. : Kuin kuolon ja elämän immet : Syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, : Niin syksy mun sieluni yössä : Jo kerkeän kevään kukkia syö. {{Väinölä}} [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2731 4920 2006-08-27T13:04:28Z Nysalor 5 Hanget soi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hanget soi |alaotsikko= |tekijä=Eino Leino |huomiot= }} : Hanget soi, hanget soi, : Jo kevät yli kenttien tuulee. : Rintani lyö, rintani käy, : Taas sieltä jo kuohua kuulee. : Hanget soi, hanget soi, : Jo loppuvi talven valta. : Pyytehet pursuvi syömessäin : Taas vuosien roudan alta. : Hanget soi, hanget soi, : Ne Suomehen kevättä osoittaa. : Toivo jo uus, usko jo uus : Läpi murheeni muistojen koittaa. : Hanget soi, hanget soi, : Ne soittavat Pohjolan häitä. : Riemujen leivoset lemmestäin : Jo laittavat laulunpäitä. : Hanget soi, hanget soi, : Kevät saapuvi tuoksuvin tuulin. : Rintani lyö, rintani käy, : Min jäässä jo olevan luulin. {{Väinölä}} [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2732 4921 2006-08-27T13:04:34Z Nysalor 5 Helsinki sumussa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Helsinki sumussa |alaotsikko= |tekijä=Eino Leino |huomiot= }} : Sumu Suomenlahden päältä hiipii, : Peittää kaupungin ja kadut, kirkot, : Ilma myrkyllinen maata myöten : Kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee; : Kansa astuu katuvieriänsä, : Astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: : Tullut turman on ja taudin aika. : Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, : Rintaa outo paino ahdistaapi, : Usmaan uppos Nikolain jo kirkko, : Sumu Säätytalon ukset sulki, : Harja uljas Ritar’huoneen peittyi, : Senaatinkin seinät harmeneepi, : Yliopisto vain yksin enää : Sekä Suomen pankki paikoillaan on. : Eipäs! Onpa muutakin! kas, vielä : Patsas seisoo Aleksander toisen, : Seisoo sumun kesken keisar’ vainaa, : Kansan lempimänä, kaipaamana, : Katso, oikeuden jalopeuran : Silmä sumun halki vielä säihkyy, : Vielä leyhyy rauhan palmulehvä, : Lyyra helkkää sekä sirppi suihkaa – : Kaikki Suomen, kaikki kansan eestä. : Kansa astuu katuvieriänsä, : Astuu toivoen ja toivein kuiskii. : Silloin torin halki askel kaikuu, : Askel marssivaisen asejoukon, : Tyyni, säännöllinen, raudanraskas, : Huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat : Hetken häilähtää ja sumuun häipyy – : Sitten kaikki taas on ennallansa. : Kansa äänetönnä tuijottaapi, : Peittyy patsas Aleksander toisen. {{Väinölä}} [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:Runot]] 2733 4923 2006-08-27T16:54:36Z Nysalor 5 Malline Kramsun Runoelmille '''Lähde:''' Kramsu, Kaarlo 1887: ''[http://www.gutenberg.org/etext/16395 Runoelmia]''. Werner Söderström, Porvoo.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] [[Luokka:Runot]] 2734 4924 2006-08-27T17:09:24Z Nysalor 5 Nukkuva Suomi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nukkuva Suomi |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Pilvet raskaat, uhkaavaiset Suomen taivaan tummentaa, : Mutta Suomen miehet nukkuu unta vielä raskaampaa. : Heräämättä vaaran tullen untans nauttivat he vaan : Tantereilla, joita isät kostuttivat hurmeellaan. : Monta vaivan, vainon päivää kansa tämä nähnyt on; : Nytkö uinaillen se vaipuis taistelutta kuolohon? : Nuorna vielä nurkumatta lähtisikö manalaan? : Niinkuin vanhus ikäloppu sammuisiko nukkuissaan? : Ei, niin kova kohtalomme tok’ei julma olla saa! : Avosilmin kohdatkohon Suomen kansa kuolemaa. : Jos ei väisty surman nuoli, sammuttakoon kärki sen : Hengen valppaan, elonvoivan, uljaan, itsetietoisen. : Tora, riita mielessänsä Suomen kansa uinailee, : Unissansa oman rintans veriin hurja raatelee. : Taistelevans luulee eestä elon, voiton loistavan, : Vaikka nukkuin suljahtaapi suuhun synkän kuoleman. : Pilvet raskaat, raudankarvat Suomen taivaan tummentaa. : Ukon pilvet uhkaavaiset turmiota ennustaa. : Nosta ukko raivoon ilmas, pane nuoles satamaan, : Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan! {{Kramsu}} 2735 4925 2006-08-27T17:09:28Z Nysalor 5 Onnensa etsijä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onnensa etsijä |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : On etäällä etsitty onni : Ja kaukana toiveiden pää. : Sitä kohden mun rientää täytyy, : Ei aikani suo levähtää. : Lyhyt aikani tääll’ on, sen tiedän, : Ja pitkä on matkani tää; : Niin kivinen mentävä polku, : Ja myrskyinen elämän sää. : Mut kaukana viel’ on onni, : En suojaa etsiä saa, : Ja onneans kohden kaikki : Mun kanssani kiiruhtaa. : Mut sinne ei kenkään ehdi, : Se riento vain turhaa on; : Puol’ tiehen päästyä tuskin : Jo nukkuvat kuolohon. : Mut kiiruhtaa minun täytyy, : En jouda mä lepäämään: : Ken lepohon itsensä heittää, : On kuollut jo eläissään. {{Kramsu}} 2736 4926 2006-08-27T17:09:31Z Nysalor 5 Aatteet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aatteet |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Eestä aattehitten sotimaan : Innokkaana nuorukainen riennä! : Aatteen valtaan antau kokonaan, : Olit joukoss’ suurra taikka piennä. : Rinnassas ain’ into palakoon, : Älä aineen orjaks koskaan maadu; : Aattees voittakoon tai sortukoon, : Edestä sen taistele ja kaadu. : Hairahdus voi olla aatteeskin, : Elontyösi maailmalle turha: : Aatteisin sä luota kuitenkin, : Hylkääminen oisi henkes murha. : Turha voi kyll’ olla elos työ. : Maaksi itse pian kyllä maadut; : Muistosikin unhe kohta syö, : Peittää kerran voitot täällä saadut. : Aatteen voima, into tulinen : Ne tok’ yksin ihmiseks sun saapi: : Ilman niitä lailla eläimen : Ihmismato liikkuu, lahoaapi. {{Kramsu}} 2737 4927 2006-08-27T17:09:34Z Nysalor 5 Miksi naurat? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Miksi naurat? |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Niin naurat pohjasta sydämen : Sä alituisesti aivan, : Kuin lapsekkaisesti riemuiten : Juur’ kesken maallisen vaivan. : Ja ihmetellyt jo kauan oon, : Kuink’ iloitset noin sä julki, : Kun suuttua tulis sun kohtaloon, : Mi onnesta pois sun sulki. : Ja onnesta muidenko riemuinnet, : Kun huomata toki taidat, : Jos vaikka minne sä katsonet, : Tiet elon kurjat ja kaidat? : On elo tyhjä ja toivoton, : Ja turhat rientomme aivan, : Siis miksi, sortama kohtalon, : Sä naurat keskellä vaivan? : Niin mietin ennen, nyt tunnen jo: : Sä elon kurjuuden tiedät, : On itses murtanut kohtalo, : Vaan vaivas miehenä siedät. : Mut riemusta et sinä naurakaan, : Et kiitä kurjuutta, tuhkaa: : Sun naurus äänekäs onkin vaan : Niin synkkää pilkkaa ja uhkaa. {{Kramsu}} 2738 4928 2006-08-27T17:09:37Z Nysalor 5 Kosken partaalla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kosken partaalla |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Illalla kerran mielin murheisin : Mä kosken partahalla katselin, : Kuink’ aallot, yhä uudet, voimakkaina, : Toistensa kanssa kilpailivat aina. : Niin voimakkaasti huminansa soi, : Kuin vapahitten ääni yksin voi. : Riemuiten kulkivat he polkuansa, : Ja sanat nää mä kuulin pauhussansa: : ”Eteenpäin käyvät lapset Wellamon, : Eik’ estä heitä käsi kohtalon: : Ei kadota se koskaan onneansa, : Ken vangita ei anna sieluansa.” : ”Kuin me, te ihmislapset riemuiten : Eteenpäin kulkisitte onnehen, : Jos voimanne te kerran tuntisitte : Ja kahlehitta käydä tohtisitte.” {{Kramsu}} 2739 4929 2006-08-27T17:09:40Z Nysalor 5 Haihtumaton muisto {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Haihtumaton muisto |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Muut muistot haihtuu, katoaa, : Yks säilyy yksinään: : Onk’ iloinen vai suruinen, : En tiedä itsekään. : Kun riemun päivyt loistettaan : Mun elontiellein luo, : Kuin varjo aina muassain : Käy muiston haamu tuo. : Kun murhe mielen valloittaa : Ja silmä kyyneltyy, : Ei murhe sitä yksin tee: : Se on myös muiston syy. : Se mukanani vaeltaa, : Jos minne kulkenen; : Sit’ aattelen, jos puhelen : Tai muita kuuntelen. : Siit’ erota en tahdokaan, : Se kanssain vanhentuu. : Se minun on! Ei niitäkään : Siit’ tiedä kenkään muu. : Muut muistot haihtuu, katoaa, : Yks säilyy yksinään: : Onk’ iloinen vai suruinen, : En tiedä itsekään. {{Kramsu}} 2740 6054 2006-09-24T15:29:08Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uusi aika |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Käy myrsky, murtain kaikki voimallansa, : Syvästi aika uusi hengähtää; : Ja luulot vanhat horjuu juurillansa, : Pyhyydet muinaisuuden häviää. : Rajusti aatteet iskee toisihinsa, : Ja eestä niiden urhot uhrataan. : Ei luota orja enää kahleihinsa: : Vapaana riehuin tuntee voimiaan. : Ja kansain parhaat taistelussa kaatuu, : Ja uupumus jo voittaa sotijat, : Ja aatteet jalot alhaisiksi maatuu: : Näytöksen toisen toiset alkavat. : Käy esiin joukko rauhaa suosivainen, : Se taistellut ei, vartoi aikaans, vaan: : Nyt uupui muut, nyt sill’ on valta vainen, : Nyt parantaa se tahtoo haavat maan. : Ja la’it uudet laatii pieni henki, : Ja yhteiskunta muodostetaan näin : Juur’ samallainen kuin ol’ entinenki, : Vaikk’ kiilloitettu vähän päältäpäin. : Ja jälleen syntyy järjestys niin uhkee, : Ja kahleet uudet ihmishenki saa, – : Ja jälleen myrsky uusi raivoon puhkee : Ja maahan kaikki murtaa, musertaa! {{Kramsu}} 2741 7946 2006-10-20T19:25:09Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Lohdutus” uudelle nimelle ”Lohdutus (Kramsu)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lohdutus |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Murhe musta, haikea : Mieltäin ahdistaapi; : Elää on niin vaikea, : Oikein harmittaapi. : Mut en toki huolissain : Itke enkä huokaa. : Lohdutus on tiedossain: : Pullo tänne tuokaa! : Kyllä sitä soimaamaan : Vaivaa moni suuta; : Minä sitä kiitän vaan, : Enkä taida muuta. : Pullon suusta voiteen saan, : Jot’ ei tuhmat siedä: : Mailma muuttaa muotoaan, : Huolista en tiedä. : Kohta sielt’ on vuotanut : Eloon kirkastusta, : Valkoiseksi muuttunut : Murheenikin musta. {{Kramsu}} 2742 4932 2006-08-27T17:09:49Z Nysalor 5 Taneli Luukkonen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Taneli Luukkonen |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Näin Luukkonen rohkea lausui: : ”Nyt teille mä tarjoan, : Te korpien väijyvät sissit, : Urotyön niin loistavan”. : ”Teit’ ajohon otuksen kutsun : Niin uljahan, voimakkaan, : Ett’ei sen vertaista nähty : Ole saloilla Suomenmaan.” : ”Sen otuksen pyytää mä tahdon; : Mua siinä te auttakaa! : Kuningas siit’ teitä kiittää : Ja Ruotsin ja Suomen maa.” : ”Nyt Venäjän mahtava Tsaari : Lähitienoilla majailee, : Hän, jonka rautainen koura : Sulo maatamme runtelee.” : ”Nyt kuivata voimme kaikki : Verikyyneleet Suomenmaan. : Ken sortoa enään pelkäis, : Otus semmoinen saaliinaan?” : Ja riemuiten sissit huusi: : ”Sua seuraamme, Luukkonen!” : Mut Långström, iloinen veikko, : Hän huudahti nauraen: : ”Mä leikissä myös olen myötä, : Mut sitä te muistakaat: : Nuo otukset suuret ne potkii, : Ja koivet on voimakkaat.” : Jo nukkui levossa Tsaari, : Mut äkkiä heräjää, : Kun ulkona huudot kaikuu : Ja asehet helähtää. : Nuo metsien hurjat sissit : Ovat tulleet peitossa yön : Nyt Tsaarin he vangita tahtoo, : Nyt alkavat verityön. : Mut Tsaarin vartijamiehet : On uljaat taistelemaan. : Ei kuolemata he kammo, : Ei väisty he paikaltaan. : Ja vihdoin kun taistelu lakkas, : Ja vastus voitettu on, : Niin nähtihin, että Tsaari : Pois päässyt on pakohon. : Ja Luukkonen kuolleita katsoi, : Veriuhreja urhotyön: : ”En teidän tähden mä tänne : Ole rientänyt halki yön”. : ”Otus oiva täällä on nähty. : Sitä pyytää mä halusin. : Mut kurjien orjain ruumiit, : Mitä niistä mä huolisin?” : Mut Långström, iloinen veikko, : Hän naurahti, lausuen: : ”Ei saalista aina saada, : Vaikk’ ollaan jäljillä sen”. : ”Vaan siitä sä ylpeillä taidat, : Ett’ ajettu milloinkaan : Niin jaloa otust’ ei ennen : Ole saloilla Suomenmaan.” : ”Enk’ usko, ett’ edes vasta : Niin uljahan otuksen : Käy kimppuhun talonpoika, : Kuin käynyt on Luukkonen!” {{Kramsu}} 2743 4933 2006-08-27T17:09:52Z Nysalor 5 Unelma {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Unelma |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Näin unta, että kuoltuain : Mä nukuin tyynnä haudassain, : Kun haudan aukeevan mä luulin : Ja äänen korvissani kuulin: : ”Vuossadat nukkunut jo oot, : Nyt kuolon sumut poistukoot. : Käy kulkemaan taas elon tiellä : Ja kansaasi sä etsi siellä.” : Mä nousin, lähdin kulkemaan : Ja hyvin tunsin oman maan: : Se nousnehelle nurmen alta : Viel’ entist’ tuntui kauniimmalta. : Mut kuinka kuljin etsien, : Kansaani löytänyt mä en: : Mun maassain ventovieras kansa : Iloiten nautti onneansa. : Se lauloi kielin vierahin: : ”On Suomi maista ihanin”. : Mut murhe sydämeni täytti, : Ja vieraalta mun maani näytti. : Ja silloin lausuin huokaten: : ”Pois hautaani käyn jällehen. : Ken yksinään jäi kansastansa, : Hän asuu parhain haudassansa”. : Mut kun näin mielein vaikeroi. : Mun korvissani laulu soi: : Se lauloi kansast’ entisestä, : Sen taistelusta viimeisestä, : Ja kertoi, kuink’ eest’ isäinmaan : Se tyynnä kulki kuolemaan, : Ja kuinka vielä kuoltuansa : Jäi kaikumahan kunniansa. : Ja laulu lakkas. Siitä sain : Niin oudon tunnon rintahain: : Mun mielein muuttui iloiseksi, : Mut itsein toivoin kuolleheksi. : Ja vihdoin lausuin miettien: : ”Voin käydä hautaan jällehen. : Mun kansain kuoli kunnialla, : Nyt tyynnä nukun nurmen alla”. {{Kramsu}} 2744 4934 2006-08-27T17:09:55Z Nysalor 5 Vanha lauluni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanha lauluni |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Mä lauloin kerran laulusen, : Ei suuri ollut arvo sen; : Mut sydämestäni laulu kulki, : Sisimmät tunteeni saattain julki. : On mennyt aikaa – hiukka vaan : Taas käteeni tuon laulun saan. : Mut outo on se! Nuo sanat miksi : On kaikki käyneet niin vierahiksi? : Kyll’ lauluni on entinen, : Ei muuttuneet oo sanat sen; : Mut sydän muutti kai sisimpänsä: : Ei tunne entistä itseänsä. {{Kramsu}} 2745 4935 2006-08-27T17:09:59Z Nysalor 5 Wäinämöisen kantele {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Wäinämöisen kantele |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Wäinö mielin murheisin : Maan hylkäs isiensä, : Niin kanteleensa kuitenkin : Hän jätti jälkehensä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei sittemmin oo kuitenkaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuo kannel soinut milloinkaan. : Tää kantele, niin kerrotaan, : Jäi onnen tuottajaksi: : Kun soipi se, se soitollaan : Saa Suomen onnelaksi. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei sittemmin oo kuitenkaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuo kannel soinut milloinkaan. : Kun kuuluu ääni kanteleen, : Niin yhtyy Suomen kansa, : Mi sortuneena hajalleen : On surrut onneansa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei sittemmin oo kuitenkaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuo kannel soinut milloinkaan. : Tuo soiton ääni tenhoinen : On ääni Jumalitten: : Se kutsuu veljet veljien : Sylihin surevitten. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei sittemmin oo kuitenkaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuo kannel soinut milloinkaan. : Heit’ usko, tavat vieroita : Ei enää toisistansa! : Oi, miks’ ei sulo kannelta : Jo kuule Suomen kansa? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei sittemmin oo kuitenkaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuo kannel soinut milloinkaan. : Ei löytynyt lie soittajaa; : Se syynä olla voisko? : Vai turhaa utu-unelmaa : Tää tarina vaan oisko? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei sittemmin oo ainakaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuo kannel soinut milloinkaan. {{Kramsu}} 2746 4936 2006-08-27T17:10:02Z Nysalor 5 Santavuoren tappelu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Santavuoren tappelu |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo! : Santavuorell’ liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo. : Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen : Taru pieni taistelusta, saatu haudoilt’ urhojen. : Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust’ alkaen, : Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen. : Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan, : Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan. : Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain: : Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain. : Huudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan, : Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan. : ”Riemuitkaatte”, niin hän huusi, ”rikoksista riemuitkaa: : Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa! : Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö, : Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.” : ”Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, : Urohomme urhe’immat sortuneet on kuolohon; : Mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: : Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.” : ”Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn : Kova onni kukistaapi, tulless’ yhden hallayön; : Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa: : Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.” : ”Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin, : Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin. : Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie; : Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.” : ”Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat, : Nythän valta teidän onpi, nyt te ootte voittajat. : Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö, : Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ.” : Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu, : Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu. : Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö, : Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö. {{Kramsu}} 2747 6063 2006-09-24T15:29:28Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tarina |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Nyt taru aioista muinaisista : On vilpas, eloisa muistossain: : Sen sain kai kansani jutelmista, : Tai lienen kuullut sen unissain. : Se haamun nostaapi valoisalle, : Jonk’ unhe peitti jo vaipallaan. : Kenties lie jäänyt sen vaipan alle, : Mä luulen, parhaimmat Suomenmaan. : Jo heräs Suomi ja ääntä kuuli, : Jot’ omat kuusensa huminoi, : Ja Nuijataistelun vilpas tuuli : Pois sumut Suomesta synkät loi. : Mut urhoin miekat kun aikaa öistä : Valaisi hetkeksi hehkullaan, : Niin sankareista ja urhotöistä : Nous laulu innokas kaikumaan. : Se lauloi, kuinka nyt aamuhetki : Jo koittaa Suomelle suloinen: : ”Pois poistakaamme nyt viimeisetki : Me jäljet yöllisen orjuuden”. : ”Kuin koirat herrainsa eestä, ennen : Me käytiin taistoon ja kuolemaan. : Nyt, eestä kansamme kuoloon mennen, : Nyt ihmisinä me taistellaan.” : ”Ne tahrat, joita vuossadat tuotti, : Nyt hurmevirroilla huuhdotaan; : Maa, jota vapaiden hurme juotti, : Ei kanna orjia milloinkaan.” : Tuo laulu taistohon miekat nosti : Ja kutsui voittoon ja kuolemaan, : Ja urhot uljahat sorron kosti : Ja kuoli, laulu se huulillaan. : Ken laulun lauloi? Vuossatain hanki : Sen hautaan peitti jo veriseen, : Ja laulun uljaan ja laulajanki : On saanut unhola uhrikseen. : Mut taru kertoo, – ken siihen luottaa? : Tuo laulu kuollut ei vieläkään: : Se aikaa rinnoissa kansan vuottaa, : Jolloin taas virkoisi elämään. : Ja kerran koittaapi uusi huomen, : Ja loppuu velttouden pitkä yö, : Ja sykkää uljaasti sydän Suomen, : Ja suurten toimien hetki lyö. : Ja silloin laulu, jonk’ unhe peitti, : Sydänten kätköstä kuohahtaa, : Kuin virta uljas, mi jäänsä heitti : Ja paisuin riehuu ja aaltoaa. : Ja laulu intohon mielet nostaa : Ja kutsuu voittoon ja kuolemaan, : Ja urhot uljahat sorron kostaa : Ja voittaa, laulu se huulillaan. {{Kramsu}} 2748 4938 2006-08-27T17:10:10Z Nysalor 5 Jaakkima Berends {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jaakkima Berends |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Berends herra hovissansa : Mies ol’ aimo aikanaan, : Kauas kaikui kunniansa : Yli suuren Suomenmaan. : Jalo oli herran henki, : Suuria se mietti vaan: : Rovon rosvos viimeisenki : Köyhältä hän miekallaan. : Naapurina Peipon maata : Talonpoika omistaa. : Koskaan tavata et saata : Talonpoikaa parempaa. : Naapurihin Berends kerran : Hovistansa ratsastaa. : Uljas oli ryhti herran, : Uljaast’ orhi korskuaa. : Joutuisasti hepo juoksi, : Kohta kulunut on tie: : Peippolahan, talon luoksi, : Ratsu isäntänsä vie, : Katsojalle kaunoisasti : Viljapellot vihannoi. : Talonpoika taitavasti : Raataa siellä, minkä voi. : Mutkat halpaa halvemmiksi : Herran jalo mieli ties. : Asiansa ajoi siksi : Suoraan Berends, niinkuin mies. : ”Maistasi”, hän ärjyy, ”näistä : Luovu, minulle ne suo. : Tieltä voimakkaamman väistä, : Tapa viisahan on tuo.” : Talonpoika joutuisasti, : Herran eessä paljain päin, : Kumartaapi maahan asti, : Vastaa herralle nyt näin: : ”Vieroittaa te ette saata : Talonpoikaa tavastaan: : Ei hän tahdo toisen maata : Eikä luovu omastaan.” : Berends herra aikanansa : Aina oli aimo mies. : Työnsä kerran alkamansa : Myöskin lopettaa hän ties. : Maaksi Peippolan ens yönä : Tuli tuima tasoittaa. : Muu ei isännällä työnä: : Vaivojaan vaan valittaa. : ”Mut ei hädäst’ itku päästä”, : Niin hän miettii vihdoinkin; : ”Itse auttaa itsens hä’ästä, : Se lie keino viisahin.” : Aika riensi. Riemahdellen : Piti Berends pitojaan. : Vieraista yks ilkkuellen : Silloin alkoi kertomaan: : ”Hyöty suuri rovioista : Olevan ei näytäkään: : Peippola nous raunioista : Ehompana entistään.” : Hovistansa vielä kerran : Berends herra ratsastaa. : Tulta iski silmä herran, : Tulta orhi korskuaa. : Joutuisasti hepo juoksi, : Kohta kulunut on tie. : Ratsu talon uuden luoksi : Isäntänsä tuiman vie. : Talonpoika pellollansa : Työssä on kuin ennenkin, : Hälle herra ratsultansa : Ärjyy äänin vihaisin: : ”Julkeutt’ en vielä moista : Nähnyt ole milloinkaan! : Kuinka taloa teet toista? : Teetkö senkin palamaan?” : Talonpoika joutuisasti, : Herran eessä paljain päin, : Kumartaapi maahan asti, : Vastaa herralle nyt näin: : ”Se on talonpojan työksi : Aina tullut Suomenmaass’: : Minkä herra maahan syöksi, : Rakens’ talonpoika taas.” {{Kramsu}} 2749 5983 2006-09-24T15:25:22Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Huokaavat kentät |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet, : Joita isät ennen ovat hurmeellansa kastelleet, : Eikö idä hurmekylvö, verilaiho nousekaan? : Turhaanko he henkens heitti parhaat miehet Suomenmaan? : Oi, te Suomen sadat kentät, sadat tappotantereet, : Joita verivirrat ennen lämpöiset on huuhtoneet, : Voisko lämmittää ne vielä verta polven nykyisen? : Voisko sulattaa ne jäätä tyhjäin, kylmäin sydänten? : Näin mä usein kysellynnä teilt’ oon yli kaiken maan, : Mutta vastaukseks aina huokauksen vaan mä saan. : Huokaus se povistanne syvä, synkkä kohoaa; : Mutta usvat teidät peittää, ne sen äänen haihduttaa. : Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet, : Huokailkaatte siksi, kunnes usvat kaikk’ on selvinneet; : Huokailkaatte siksi, kunnes Suomen sydän sykähtää, : Kunnes veri kuohahtaapi, sulaa vuosisatain jää! {{Kramsu}} 2750 4940 2006-08-27T17:10:16Z Nysalor 5 Huonontunut aika {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Huonontunut aika |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Tuo lintu lauleli lehdikossa : Mun ennen lapsena ollessain, : Ja maaten oikona nurmikossa : Mä rinnoin kuuntelin riemukkain. : Se laulu huoleni kaikki poisti : Ja mielen vaivutti unelmiin. : Silmälle sielun ne hohtain loisti : Ja viittas aikoihin lumooviin. : Oon jälleen täällä ja nurmikossa : Veltosti taasen mä oikoilen, : Ja lintu laulaapi lehdikossa : Juur’ yhdellainen kuin entinen. : Mut linnun laulu ei huolta poista, : Vaan siitä melkein se yltyykin. : Ja unelmissa ei mailma loista, : Vaikk’ kuinka lintunen laulaiskin. : Voi, kuinka kurjaksi kaikki muuttuu, : Ja parahimmatki turmeltuu! : Kyll’ aikaans’ syystäkin nyt jo suuttuu, : Kun linnun laulukin huonontuu! {{Kramsu}} 2751 8046 2006-10-21T16:09:01Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Vanhus” uudelle nimelle ”Vanhus (Kramsu)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanhus |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Lepoa vanhus itsellesi suo. : Mit’ auttaa sua raataminen tuo?” : ”Jo raskaaksi sinulle käypi työ; : Ei kädessäsi kirves puuta syö”. : ”Teit työtä nuorna; nyt jo vanha oot: : Nyt vuorostansa nuoret raatakoot”. : Vakaasti vanhus silmäs puhujaa: : ”Ei tehtäväänsä kesken jättää saa”. : ”Mä raadoin ennen käsin voimakkain; : Nyt heikontunut lienen voimiltain”. : ”Mut miksi työstä kesken luopuisin? : Työalan määräs Luoja kullekin”. : ”Ken jättäis työnsä Luojan säätämän? : Työaika onpi aika elämän”. : ”Sentähden raadan; raadan täällä vaan : Siks, kunnes kutsun Luojaltani saan”. {{Kramsu}} 2752 4942 2006-08-27T17:10:25Z Nysalor 5 Ystäväni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystäväni |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Yks ystävä on mullakin : Jo ollut aikaa sitten, : Vaikk’ ei hän enää vaella : Joukossa elävitten. : Hän kuoli, – siit’ on kauan jo! : Ja paljon itkin silloin; : Mut usein vielä luonani : Hän käy, kuin ennen, illoin. : Käy hämärissä luokseni : Ja viereen’ istahtaapi. : Hän vaiti on, mut kysyen : Hän minuun katsahtaapi. : Ja elämäni taistelut : Mä kaikki kerron hälle, : Ja tarkkaan kuollut kuuntelee : Ja hymyy elämälle. : Hän riemuilleni riemuitsee, : Ilosta silmät loistaa: : Ja usein huolet synkätkin : Katseensa hellä poistaa. : Hän toiveistani innostuu : Juur’ entisellä lailla, : Ja punan luulen näkeväin : Kasvoilla kalvakkailla. : Mut väliin katseen moittivan : Hän heittää, ulos mennen: : ”En tuota sinust’ uskonut : Ois eläessäin ennen”. : Oi veikko, nuorna kuolit jo; : Et elämää sä tunne: : Sen virta miestä kuljettaa, : Ei tietää voi hän, kunne. : Hän tuli luoksein äskettäin; : Mun mielen’ murhe täytti. : Hän sijan sai ja istahti : Ja vartovalta näytti. : Mut vaipuneena huolihin : Mä painoin alas pääni; : Mut silloin hiljaan, vakaasti : Soi ystäväni ääni: : ”Kuollutta toiset tuomitsee: : Ol’ oikeaa tai väärää; : Ken elääpi, hän kohtalons : Rohkeesti itse määrää”. : ”Kuoltuas suruhaamuna : Sä kummitella koita; : ''Nyt'' uljaana käy taisteluun : Ja taistelussa voita”. {{Kramsu}} 2753 4943 2006-08-27T17:10:28Z Nysalor 5 Esi-isäin ääni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Esi-isäin ääni |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Ei koskaan maailmoita : Isämme voittaneet, : Ei töitä mainioita : He muistoks jättäneet. : Ei laulujensa laine : Oo kauas vierinyt, : Ei Suomen suvun maine : Oo niissä levinnyt. : Ei suuriin muisteloihin : Työt isäin syytä suo; : Mut töihin mainioihin : Tok’ kutsuu meitä nuo. : Näin ääni haudoistansa : Soi yli Suomenmaan: : ”Nyt työhön uusi kansa, : Vie Suomi kunniaan!” : ”Niin synkän varjon heitti : Sun maalles valta yön: : Se pimeyteen peitti : Sun isiesi työn”. : ”Ja pimeästä yöstä : Nous joukko peikkojen; : Ne tahtoi kansas syöstä : Joukosta kansojen”. : ”Ei Suomi vaikeroinut, : Se taistellut vaan on, : Ja murtaa sitä voinut : Ei käsi kohtalon”. : ”Nyt poistunut on taika, : Mi meit’ on sitonut: : On mennyt öinen aika, : On aamu alkanut”. : ”Nyt näyttää voimiansa : Saa kansa Suomenmaan: : Siis työhön uusi kansa, : Vie Suomi kunniaan!” {{Kramsu}} 2754 4944 2006-08-27T17:10:31Z Nysalor 5 Wäinämöinen Tuonelan joella {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Wäinämöinen Tuonelan joella |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Tuonetar. : Miksi huudat, Wäinämöinen, venhettä sä multa? : Ei oo vielä katkennunna elon lanka sulta. : Ei se ihmishenki täällä tunne ilomieltä, : Joka kuolon kutsumatta tulee tänne sieltä. : Wäinämöinen. : Tietoja mä etsinyt oon elävitten mailla, : Monta niitä saanut oon, mut monta viel’ oon vailla. : Tiedot kaikkein syvimmät ne kuolo meiltä salaa, : Siksi sinne kuolon maille mieleni nyt halaa. : Tuonetar. : Kyllä tääll’ on tietoja, mut ei ne sua auta: : Yksi tie vaan tänne on, sen nimi onpi hauta. : Henget tänne saapuvat, mut eivät ruumihinne, : Ja ken tänne kerran saa ei palaa enää sinne. : Wäinämöinen. : Läpi vaarain suurimpain ja läpi kuolojenki : Tiedon ikilähtehelle rientää ihmishenki. : Tie kun yksi suljetaan, se toisen kohta raivaa, : Ei se kammo kuolemata eikä karta vaivaa. : Tuonetar. : Venheeni mä sulle tuon. Tok’ itseäsi säästä! : Luoja lakins rikkojaa ei kostamatta päästä. : Kuolon salaisuuden Luoja ihmisiltä sulki: : Uskallatko koettaa sä saattaa sitä julki? : Wäinämöinen. : Rohkeutta rinnassani sanasi ei kaada: : Kaikki pitää uskaltaa, jos suurta tahtoo saada. : Tieteelle mun sydämeni rinnassani sykkää. : Sille uhraan elämäni: Venhe ulos lykkää! {{Kramsu}} 2755 5971 2006-09-24T15:24:22Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuoleva Soturi |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Ken kentällä tappelu-tanterehen : Niin katkeraan huokaten nääntyy? : Siell’ lepääpi soturi urhoollinen, : Mut virtana veri jo vuotaapi sen, : Ja silmänsä pohjoseen kääntyy. : On vieras se kansa, on vieras se maa, : Jonk’ eestä hän henkensä heittää; : Ei silmäystä säälin hän keltäkään saa. : Hän tuskaa nyt tunteepi katkerimpaa, : Ei murhettans taida hän peittää. : ”Miks onneni”, huokaa hän, ”maaltani pois : Mun viskas ja tänne soi kuolla? : Siell’ ystävä varmaankin kuollessain ois, : Jok’ kyyneleet pyhkis ja lohtua tois; : Vaan hylkynä täällä saan kuolla”. : Mut virtana rinnasta vuotavat vaan : Nuo lähtehet punaisen tummat, : Jo aatoksens rupeevat harhailemaan, : Käy mielensä murheinen hourailemaan, : Ja kuvat nyt syntyy niin kummat: : Hän lapsi viel’ onpi. On tuttu se tie, : Jot’ iloiten kotiinsa lentää. : Mut missä nyt äitinsä lempeä lie? : Hän poissa on. Riemun pois kaipaus vie, : Ja kyyneleet silmihin entää. : Ken tuleepi? Äitikö olla se vois? : Hän surrako lapsensa sallis? : Ei, kyyneleet pyhkii hän silmistä pois : Ja kuiskaapi: ”aika jo levätä ois, : Käy nukkumaan lapseni kallis”. : Ja vuoteelle äiti jo lapsensa tuo, : Ja katsellen lastansa sorjaa : Hän rukoillen kääntyypi Luojansa luo. – : Sill’ aikaa vaan vuotaapi hurmehen vuo, : Ja uhrinsa kuolema korjaa. {{Kramsu}} 2756 4946 2006-08-27T17:10:37Z Nysalor 5 Hetken onni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hetken onni |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Kun tappelu tauonnut on, sotilas, : Unohdat sä vaaran ja vaivan. : Et muistele veristä kuolematas, : Mi läsnä voi olla jo aivan. : Ei! riemuiten täysistä maljoista juot : Ja kernaasti riemuita muidenkin suot. : Lyhyt onnen hetki. Sä nautit sen, : Vaikk’ kerta oisi se viimeinen! : On taistelu ihmisten elämäkin, : Siis kaikki me myös sotilaita. : Meit’ ahdisti vaarat ja vastuksetkin, : Ja vastakin niin lie laita. : Mut onnetar herttainen ollut nyt on: : Siis taistelu mielistä haihtukohon, : Ja juodaan riemuin nyt joka mies : Ja huomenna – kuollahan kenties! {{Kramsu}} 2757 4947 2006-08-27T17:10:40Z Nysalor 5 Kosken laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kosken laulu |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Istui kosken partahalla : Päiväkaudet poikanen, : Katsoi kosken aaltoloita, : Laulua sen kuunnellen. : Lauloi koski voimakkaasti : Ikivanhaa lauluaan. : Haaveet kummat kuulijalle : Mieleen nosti kuohustaan. : Viekotellen, hurmaavasti : Kosken huima laulu soi. : Vaivoin poika kotiin mennä, : Erota sen luota voi. : ”Mitä koski lauleleepi, : Kertoo aalto vaahtopää? : Laulun sanat kuulen, mutta : Niit’ en taida käsittää”. : ”Kosken huminasta soivat : Sanat kauniit, kamalat; : Selittää kun niitä koitan, : Toisiinsa ne haihtuvat”. : ”Kyllä kerran kosken kumman : Laulun täysin ymmärrän: : Kyllä mieltä ikä antaa, : Silloin sanat selitän”. : Näin hän mietti. Vuodet vieri; : Mieheks varttui poikanen. : Harhailtuans maailmalla, : Joutui kotiin lapsuuden. : Lauloi koski voimakkaasti : Ikivanhaa lauluaan. : Kaukaa laulun kuuli, tunsi : Kumman tunnon rinnassaan. : Mielt’ ol’ ikä antanunna, : Nyt hän laulun käsittää. : Näin ne laulaa kosken aallot, : Matkamiestä tervehtää: : ”Kaukaa turhaan ihmislapsi : Rauhaa etsii, anelee; : Vaikka koski vieressänsä : Rauhan hälle tarjoilee”. : ”Täällä haihtuu elon tuskat : Reunains yli yltyneet: : Tänne riennä, hautaa tänne : Elos toiveet pettyneet!” {{Kramsu}} 2758 7038 2006-10-15T13:29:14Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Metsässä |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : On metsä kaunis ja vihanta. : Me istumme nurmikolla, : Ja vieno metsän on humina, : Ja hyv’ on kaikkien olla. : Niin vienosti metsä humisee, : Mä tunnen hyvin sen kieltä: : Se muistoja mulle kertoilee, : Jotk’ ihastuttavat mieltä. : Oi, kerro, metsä, oi kerro taas : Noist’ ajoista hälvenneistä! : Ei ymmärrä muut sun huminaas, : Siis mitä huolimme heistä! {{Kramsu}} 2759 9766 2006-12-29T16:51:26Z Nysalor 5 Yksi täsmennys lisää '''Tarina''' voi viitata * [[Heikki Selin]]in noveliin ''[[Tarina (Selin)|Tarina]]''. * [[Holger Drachmann]]in runoon ''[[Tarina (Drachmann)|Tarina]]''. * [[Kaarlo Kramsu]]n runoon ''[[Tarina (Kramsu)|Tarina]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Heikki Selin]] [[Luokka:Holger Drachmann]] [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] 2760 4954 2006-08-27T18:35:41Z Nysalor 5 Laulumme {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulumme |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Miks moitit, Suomi, että laulajoillas : On heikko ääni, heikko kuntokin, : Ja että Wäinön kannel vainioillas : Ei enää kaiu sulo sävelin? : Ken vapaaks syntyi, kituu kahleissansa : Ja intons sumeassa surkastuu; : Ei voimakkaana virtaa laulantansa, : Vaan vienoks valitukseks muodostuu. : Mutta jos Suomi kerran rohkeasti : Sä astut vapauden taistohon : Ja murrat kahleet, joihin viekkahasti : Sun voimas, onnes kiedottuina on. : Niin silloin kanteleelta katoaapi : Se este, joka tukehdutti sen, : Ja korkealle laulu kohoaapi, : Kuin lintu häkistänsä paeten. {{Kramsu}} 2761 7463 2006-10-17T17:21:55Z Jetman 46 siirsi sivun ”Ensimäinen leivo on Wheels” uudelle nimelle ”Ensimäinen leivo”: kumotaan vandalismi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ensimäinen leivo |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Jo soi sun äänesi, leivonen. : Vaikk’ kylmä ilma on vallan. : Sä laulat kevättä toivoen : Taas jälkeen yöllisen hallan. : Vaikk’ yöt on kylmät ja synkeät, : Ja lumen peitossa maamme, : Iloiten ilmassa viserrät: : ”Kevähän kohta me saamme!” : On uskos suuri, sä pienoinen! : Oi, jospa keskellä jäiden : Vois tuloa toivoa riemuiten : Keväisten lämpöisten säiden; : Unohtain kauhua tyhjyyden : Ja hallojen turmioita, : Haaveilla paistetta päivyen : Ja niittyjä vihannoita! {{Kramsu}} 2762 4956 2006-08-27T18:48:46Z Nysalor 5 Vanhat tuttavat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanhat tuttavat |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Nyt jälkehen kymmenen vuoden : Taas terve, sä veikkonen! : Nyt illan vietämme juoden : Ja muinaista muistellen. : Ei hetken huolet nyt paina! : Olot mieless’ on entiset: : Me ystävät olimme aina; : Ilot, murheetkin yhteiset! : Mut siit’ on jo kymmenen vuotta, : Ja aika on oikkuinen. : Nuo vuodet, ne kulu ei suotta! : Kai huomannut lienet sä sen? : Ei ehjänä aika päästä: : Sen virta kaikk’ kuluttaa. : Ei sydäntä nuorta se säästä, : Vaan muuttaa ja muodostaa. : Niin, päivien tullen ja mennen, : Myös oomme me muuttuneet; : Me toisemme tunsimme ennen, : Vaan nyt oomme vieraantuneet. : Ei eroa ystävyys siedä, : Se kuolo on kukkasen tään: : Et minusta mitään sä tiedä, : Mä sinusta en mitäkään! : Mut mitäpä huolimme siitä, : Kun muistot vaan elelee! : Jos muistot ei viikoiksi riitä, : Kai illaks ne riittänee. : Siis iltamme nyt kulutamme, : Kuin ystävät rakkahat, : Ja olemme uskovinamme, : Ett’ oomme me tuttavat! {{Kramsu}} 2763 4957 2006-08-27T18:48:49Z Nysalor 5 Hullu Sanna {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hullu Sanna |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Tuoll’ luona jylhäin petäjäin : On mökki matalainen, : Siell’ asui vielä äskettäin : Kyyryinen vanha nainen. : Hänt’ etäiset ja tuttavat : ”Hulluksi Sannaks” sanoivat. : Näin kylän vanhat hänest’ ties: : Ei nuorna vertaistansa, : Ja häneen rakastuikin mies : Ja Sanna häneen kanssa, : Ja Sanna nautti onneaan : Ja naureli ja tanssi vaan. : Mut kohta onni tummentui, : Sen köyhyys ensin peitti. : Mies hiukeni ja sairastui : Ja pian henkens heitti. : Ja muisto Sannall’ onnestaan : On poika, vuoden vanha vaan. : Ja pojan tähden pienokkaan : Hän kyyneleensä nieli, : Ja työhön ryhtyi ahkeraan, : Vaikk’ karvas oli mieli. : Mut poika kasvoi, voimistui, : Ja äidin mieli rauhoittui. : Ja vuodet vieri, haluaa : Merille poika päästä; : Mut äiti pyytää, varoittaa : Ja kyyneleit’ ei säästä, : Vaan suostuu vihdoin kuitenkin, : Ja poika laivall’ lähtikin. : Nyt Sanna, kaiho mielessään, : Kotona töitäns jatkaa, : Ja peloin miettii yksinään : Tuon rakkaan lapsen matkaa. : Ja aika kuluu, kuluu vaan, : Ei mitään kuule lapsestaan. : Nyt usein kesken kiiruunkin : Riens rannan äyrähille : Ja katsoi silmin vetisin : Laineille läikkyville. : Ne kuohuilee, ne vaahtoaa, : Mut tietoja ei niiltä saa. : Vaan vihdoin tiedot saapuvat, : Joist’ tyyntyne ei mieli: : ”Sun poikas aallot ahnahat : Tuoll’ ulapalla nieli. : Jo vuotta toista ollut on : Hän hotehissa Vellamon” : Se isku sattui sydämeen, : Rajusti Sanna parkas, : Ja kavahtaen seisalleen : Hän rantaan meren karkas. : Siell’ aallot tuimat kuohuilee, : Hän kysyin niitä katselee. : Mut vihdoin huus hän raivossaan: : ”Ei Luoja sitä sallis! : Ja valhetta en uskokaan, : Eloss’ on poika kallis! : Ja kohta, kohta saapuu hän : Luo äitins hellän, itkevän”. : Ja siitä päivin järkeään : Ei Sanna enää saanut, : Yks miete vaan ol’ mielessään, : Ja hokemast’ ei laannut: : ”Jo kohta, kohta saapuu hän : Luo äitins hellän, itkevän!” : Ja vuodet pitkät vietti hän : Näin synkkää eloansa : Rannalla meren hyrskyvän, : Höpisten lausettansa. : Ei muuta enää sanokaan, : Nuo sanat vaan on huulillaan. : Mut kerran rantaan mökkisen : Venheessä vieras sousi, : Mies pitkä, tumma, partainen, : Ja siinä maalle nousi, : Ja huusi: ”äiti, tunnethan : Sä poikas ainoon, armahan!” : Mut Sanna nauroi ilkkuen: : ”En usko kavaloita! : Mä poikani kai tuntenen, : Mua pettää älä koita. : Hän on niin hieno, valkoinen, : Ei musta noin, ei karvainen!” : He kahden sitten elelee : Mökissä matalassa, : Mut äiti yhä käyskelee : Rannassa katsomassa, : Ett’ eikö saavu poikanen : Tuo hieno, punaposkinen. : Ja vuodet vieri, vanhuuttaan : Jo kuoloon Sanna vaipuu : Ja höpis vielä kuollessaan, : Äänessä toivo, kaipuu: : ”Jo kohta, kohta saapuu hän : Luo äitins hellän, itkevän!” : Mut pappi lausui, manalaan : Menneeksi Sannan kuullen: : ”Näin moni vartoo onneaan, : Sen etähällä luullen, : Ja tiedä viel’ ei kuollessaan, : Kuink’ eli likell’ onneaan.” {{Kramsu}} 2764 4958 2006-08-27T18:49:02Z Nysalor 5 Elias Lönnrot {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elias Lönnrot. |alaotsikko=(Luettu Turun Suomalaisen Seuran surujuhlassa, Lönnrot’in hautauspäivänä, Huhtikuun 3 p:nä 1884) |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Surren seisoo Suomen kansa, surusanan saatuaan: : Jälleen kaipaapi se yhtä parhaimpia poikiaan. : Kaatunut on viimeinenkin jäsen urhojoukon sen, : Joka murti Louhen vallan, saattoi sammon Suomehen. : Kansan mielen muistot täyttää, uuteen eloon virkoaa: : Haudan luona kuuluvimmin muiston ääni kajahtaa. : Muistot kertoo vainajasta, kertoo elon-työstä sen, : Mit’ ol’ ennen Suomen kansa, ja mit’ on se jälkehen. : Pois kun lähti Wäinö maasta, hylkäs kansans eksyneen, : Jätti soiton jälkehensä, tenhovoiman, kanteleen; : Mutta katos mahti maasta, lähtiessä mahtajan, : Unhe valtas laulun vallan, vallitessa vierahan. : Piti muinen hengenvoiman Suomen suku suojanaan, : Murti juonet sortajitten tenholauluin, soitollaan: : Vaan kun haihtui isäin mahti, laulu unohduksihin, : Silloin nukkui hengen voima, taukos tarmo tahdonkin. : Mutta raivoon myrsky nousi, tuli aika taistelun: : Suomi, unen valtaamana, näytti kuoloon tuomitun. : Kansan parhaat sitä huusi, kutsui sotaan nousemaan. : Uinaillen se huudot kuuli, mut ei noussut kuitenkaan. : Riensi silloin nuorukainen, maansa lempi syömessään, : Kansallensa avun-tuojan, herättäjän etsimään. : Virkoomaan hän jälleen tahtoi hengen voiman uupuneen, : Tahtoi löytää kansallensa tenholaulun, kanteleen. : Ja hän kulki järvein rannat, samos salot sumeat, : Uupumatta etsi vaarat, valottomat notkelmat; : Lemmen voima häntä johti erämaiden sydämiin, : Sieltä löysi laulun vanhan, kanteleen toi näkyviin. : Laulun toi hän kansallensa, mahti sen on ennallaan: : Hengen hehkumaan se saapi, luonnonkin saa taipumaan. : Kun sen taika kansaan koski nukkuneesen, murrettuun, : Työhön hehkui kansan henki, elon-työhön, taisteluun. : Wäinön äänen Suomi kuuli, tunsi tulen rinnassaan, : Tunsi voiman hengessänsä, tunsi tarmon tahdossaan. – : Mut ei murru mielestänsä, vaikka muuta murtuiskin, : Nimi sen, ku laulun löysi, nimi Elias Lönnrotin. : Mutta vielä salvat, teljet kansan eessä kohoaa: : Uusi sampo, kansan kieli, suljettu on niiden ta’a. : Mutta työhön kansa käypi, näkee salvat särkyvän: : Työssä siinä, eellä muita, Lönnrot aina nähdähän. : Raivas polun kansallensa, kivet raivas tieltä pois. : Kivet raskaat, suuret, joit’ ei kaikki urhot siirtää vois. : Ikä painoi hartioita, vaan ei jäljelle hän jää: : Eestä Suomen, eellä muiden, raatoi vanhus harmaapää. : Työ on tehty, perusteena : Vastaisuutemme se on. : Työmies laski uupuneena : Päänsä iki lepohon. : Surren seisoo Suomen kansa, : Lailla joukon voitokkaan, : Jolta, juuri voittaissansa, : Paras urho temmataan. : Kunniata haudallansa! : Hänen raivaamans on tie, : Jota kulkee Suomen kansa: : Uusiin voittoihin se vie. : Voitot, joit’ ei unhe peitä, : Mitkä Suomi saaneekin, : Kunnian ne seppeleitä : Haudalle on Lönnrot’in. {{Kramsu}} 2765 4959 2006-08-27T18:49:06Z Nysalor 5 Juhana Vilhelm Snellman {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juhana Vilhelm Snellman. |alaotsikko=(Luettu Oulun Suomalaisen Klubin viettämässä Snellmanin-juhlassa Toukokuun 12 p. 1881) |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : '''I.''' : Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan, : Kun uuden ajan henki puhalsi yli maan. : Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän: : Ol’ outoa niin kaikki silmissä heräävän. : Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat, : Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat, : Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan, : Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan. : Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään : Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään. : Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin : Ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin. : Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen, : Ja yhä Suomi sortui poluilta isien, : Ja hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain, : Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain. : Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö, : Ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö; : Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa: : Heit’ unissansa Suomi se surren vaikertaa. : Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo, : Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo. : Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin, : Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin. : Ja äänet hälle kuiskaa: ”jo kuole kurja pois! : Mit’ tehtävätä täällä sinulla enää ois? : Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas: : Oot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas.” : Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan, : Mut turhaan elon-voimaa hän etsii unistaan. : Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa, : Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa. : Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas: : Tuon elonsanan lausui mies uljas, tarmokas. : Sen minkä hämärästi tuns’ Suomi rinnassaan, : Sen selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan: : ”Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on: : Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon. : Nuo öiset sumut vieraat ne poista mielestäs : Ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs.” : ”Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo: : Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo. : Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas, : Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas.” : Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo. : Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo. : Ja rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun: : Sen '''haudan''' partahalta vei '''elon'''-taisteluun. : Näin '''Snellman''' kansans nosti, sen taisteluhun vei: : Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei; : Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi, : Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi. : Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen, : Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten: : Ei Wäinön kansa kuollut, eik’ ota kuollakseen, : Mut uuden ajan '''itse''' se luopi itselleen : '''II.''' : Me kansa Suomen aamukoin, : Sen toiveiden, sen taisteloin : Ens innostuksen kansa! : Miks mieliämme lämmittää : Niin ihanasti päivä tää? : Mi taika mukanansa? : Nyt juhlanhetki meillä on, : Mi tyynti, saatti lepohon : Jo taisteloinkin vimman. : Ne mielt’ ei häiritä nyt saa: : Nyt juhlaa viettää Suomenmaa : Poikansa parahimman. : Kuin moni, mielin uljahin, : Riens eestä valon rivihin, : Löi iskun, – eikä harhaan! : Mut kaatui, eikä nähnytkään, : Mi seuraus ol’ iskun tään, : Mi he’elmä työnsä parhaan. : Soi toisin onni hänellen, : Jolleka Suomi riemuiten : Nyt kantaa kiitoksensa. : Työns’ hedelmän hän näkee jo: : Työn suuren suuri palkkio : Näin tuli osaksensa. : Kun jouten toiset haaveksi, : Niin taistoon silloin uskalsi : Hän maansa eestä armaan. : Ei nähty hänen taantuvan, : Vaikk’ usein työtäns uhkaavan : Hän näki hallan harmaan. : Nyt illall’ iän taistelun : Hän näkee kauan kaivatun : Jo voiton rusoituksen, : Ja palkaks töiden suurien : Nyt kuulee kansans’ sydämen : Hartaimman siunauksen. : Ja kiitollisin sydämin, : Näin kielin sadoin tuhansin : Nyt vannoo Suomen kansa: : Ei tekos kuole konsanaan, : Sen suojaa kansa Suomenmaan : Armainna aarteenansa. : Ei enää uhka myrskyjen, : Ei houkutuskaan kultainen : Kansaasi harhaan vietä; : Mut aina, vakain askelin, : Se mielin horjumattomin : Käy viittaamatas tietä : '''III.''' : Jo valostaapi päivä Suomenmaata, : Ja hälvennyt on Suomen kansan yö; : Ei lepoa tää aika meille saata: : Nyt alkaa Suomen kansan '''päivätyö'''. : Tuo työ se voimiamme kysyykin: : Se vaatii hien, ehkä verenkin. : Ei suurta perineet me isiltämme: : '''Sen suurempi''' nyt onpi tehtävämme. : Mut töissä, taisteluissa johtajamme : Ain’ olkoon puhdas lempi isäinmaan. : Kuin tuli riehukoon se rinnoissamme, : Sielt’ levitköhön yli kaiken maan. : Ken esteit’ eteen Suomen onnen luo, : Sen poroks polttakohon tuli tuo; : Se olkoon kammo kansan sortajille : Ja tuokoon turman maansa petturille. : Mut lempeänä päivän tulen lailla : Se kansan vainiolle paahtakoon : Ja oraat, yhä uudet, Suomen mailla : Se rehevinä ilmoin nostakoon. : Miespolvet vaikka vaihtuu yhtenään, : Ain’ yltyköhön liekki tulen tään, : Niin yö ei enää kansaamme voi niellä, : Mut voittain edistyy se valon tiellä. : Ja kerran Suomi onnens suureks luopi, : Sen maine lentää yli maailmain; : Sen kieli sulo sanans silloin suopi : Aatteille neroin suurten, mahtavain. : Miss’ eestä valon silloin taistellaan, : Myös Wäinön kansaa siellä mainitaan. : Se valon maille avaroille antaa: : Työ '''Snellman'''’in näin hedelmiä kantaa. {{Kramsu}} 2766 4960 2006-08-27T18:49:10Z Nysalor 5 Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä. |alaotsikko=(Lausuttu Suomalaisen Teaatterin juhlanäytännössä Toukokuun 27 p. 1883) |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Synkän tien ja vaivaloisen Luoja kansallemme soi; : Verta uhkui joka askel, uuden tuskan tuntoon loi. : Valoon pyrki kansan mieli, pimeähän tiensä vei, : Johtajaksens tähden toivoi; tähti loistanunna ei. : Öiset vallat surmaa uhkas, kutsui kansan kuolemaan: : Turhalt’ taistelu jo näytti, turhalt’ toivo Jumalaan. : Mut ei uskallusta vienyt uhka vaarain väijyväin: : Suomen kansa polun kulki, raivas tiensä eteenpäin. : Kuka kertoa ne voisi epätoivon taistelut, : Voitot verta uhkuvaiset, pimeässä voitetut! : Voitot loisti maailmalle, kansamme jäi pimeään: : Toiset niistä loiston saivat, kansamme ei mitäkään. : Valoon, valoon kansa pyrki, valoa huus’ Luojaltaan, : Valon tähden uljaast’ uhras sydänverens vuotamaan : Kuuli Luoja rukoukset, avun antoi armokas: : Jalost’ täytti Luojan tahdon kuulu, jalo ruhtinas. : '''Ensimäinen Aleksander'''! kuolla ei voi muistos sun; : Kansain joukkoon nostit kansan murtunehen, poljetun. : Vuosisatain sumut poistui, pääsi päivä loistamaan : Tielle synkän kamalalle, päälle kansan Suomenmaan. : ”'''Aleksander'''”, nimi armas, aina sinut kuullessaan, : Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! : Kiitoksensa puhtahimman, tunteet pyhät lahjastas : Suomalainen uhraa sulle, '''valontuoja ruhtinas'''! : Mut ei vielä öiset vallat luopuisi näin saaliistaan: : Eloon päässeen kansan syöstä tahtoisi ne kuolemaan, : Kahlehtia kansan mielen, ryöstää kansan kielenkin, : Kauan taistellehen murtaa vihdoin juonin kavalin. : Vasta noussut päivä poistuu, eksyy Suomi polultaan: : '''Toinen Aleksander''' nousi kansaa vapauttamaan. : Juonet katkoi kavalitten, valon kansalle taas toi, : Vapahana kiitostansa Suomen kansan kieli soi. : Polun kansallemme raivas, jolle johti eksyneen: : Valkeuteen polku viepi, viepi onneen, vapauteen! : Kansat monet kiittää töitä jalon ruhtinaamme tään: : Hartaammin kuin Suomen kansa kiitä hänt’ ei yksikään, : ”'''Aleksander'''”, nimi armas, aina sinut kuullessaan : Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! : Surun synkän Suomalaisen rintaan loi sun kuolemas, : Kun ei kuolla saanut eestäs, '''vapauttajaruhtinas'''! : Vapahana valon tielle Suomen kansa käynyt on, : Epätoivon vaihtanunna valoisahan toivohon. : Entisyys nyt tiellens luopi turhaan tummaa varjoaan: : Vaikka suruja se toikin, häpeää ei milloinkaan. : Synkkä polku Suomen kansan; harvoin loisti tähtikään, : Avun-huokaukset hukkui epätoivon pimeään. : Kova onni kansaa murti, epäilykseen syöksi sen; : Mut ei syöstä voinut tieltä oikeuden, totuuden. : Nyt on päivä koittanunna, Suomen kevät alkanut, : Suomen kansa herännynnä, valohon jo astunut. : Mikä öinen valta voisi nyt sen saada horjumaan : Taistelussa eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan? : Kevät luonnossa nyt onpi, kansalla myös kevät on: : Kevättoivoin rinnassansa käy se uuteen elohon. : Uusi Aleksander nousi! Mikä rinta kylmäks jää : Nyt, kun kansa luottain nuorta ruhtinastans tervehtää! : ”'''Aleksander'''”, nimi armas, aina sinut kuullessaan, : Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! : Luojaltansa Suomi tänään rukoileepi onneas, : Siunausta toimillesi, '''kevättoivoin ruhtinas'''! : Kirkas nyt on toivon taivas; mut sen pilvet peittää vois, : Nousta myrskyt riehumahan, rauhan riistää maasta pois. : Käyköön niinkin: Suomalainen taisteluhun riehuvaan : Riemulla käy eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan. {{Kramsu}} 2767 4961 2006-08-27T18:49:14Z Nysalor 5 Z. Topeliukselle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Z. Topeliukselle. |alaotsikko=(Joukahaisessa v. 1883) |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Jo aurinkoinen kultiaan : Loi maille, maisemille, : Ja laulut kohos kaikumaan : Sen sulo sätehille. : Ja Suomen kansa havahtuin : Nuo laulut kummat kuuli, : Ja sydän sykki innostuin, : Jonk’ kuolleheks jo luuli. : Nyt ikivanhat nietokset : Jo sulas laulun valta: : Käy esiin hengen aartehet : Taas talvipeiton alta. : Ja kansa, tuntein itsensä, : Nyt hehkuu taisteloihin; : Mut kiitoksensa, lempensä : Se kiintää laulajoihin. : Se parhaimpainsa parvehen : Sun nimes aina sulkee, : Ja laulus, laulu sydämen, : Sydämiin aina kulkee. : Se laulu vienon-suruinen : On niinkuin luonto Suomen; : Mut myöskin lämmin, toiveinen : Kuin kansan uusi huomen. : Se lauloi voimaa ihanteen : Ja lempee hehkuvinta: : Sen laulun tunsi omakseen : Jokainen nuori rinta. : Se neuvoi Luojaan luottamaan : Ja epätoivon poisti, : Se näytti, kuinka onni maan : Silmissä lasten loisti. : Ja sydämihin lapsien : Myös lietsoit pyhää tulta: : He opeit maansa rakkauden : Ja aatteet suuret sulta. : Ja aatteet lapsiin tarttuvat : Ne lumoin mahdillansa; : Mut lapset kerran varttuvat : Ja ovat Suomen kansa. : Vaikk’ kätkettynä sydämiin, : Ei haihdu aatteen taika, : Mut kerran kansain näkyviin : Sen nostaa uusi aika. {{Kramsu}} 2768 8059 2006-10-21T16:20:40Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Hyljätty” uudelle nimelle ”Hyljätty (Kramsu)”: Alkuperäinen sivu täsmennysivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyljätty |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Mun Katrini, mun hyljäten, : Jo otti toisen kullan, : Kai murtuneena vaipunen : Nyt alle mustan mullan! : Niin raskas musta multa on, : Kun peitteeksi sen saapi; : Mut virta kuohuu vallaton : Ja luoksens houkuttaapi. : Ja rantahan sen onneton : Mä riennän kiihkoisasti: : Kai kavaluuttas, uskoton, : Sä kadut kuoloos asti. : Mut virran yli vaahtoovan : Mä hurjin voimin soudan : Ja toisen kullan kauniimman : Mä tuolta puolen noudan. {{Kramsu}} 2769 4963 2006-08-27T18:49:21Z Nysalor 5 Heräämätön {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Heräämätön |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Riehui muinen vainon tuuli, : Pilvet päivän peittivät; : Kuolleeks Suomen moni luuli, : Multaa hautaan heittivät : Mutta Suomi nukkui vaan, : Uutta aikaa vartoissaan. : Haudan päälle nostettihin : Patsas raskas, kivinen; : Patsaasehen piirrettihin : Nimi vieraskielinen. : Mutta Suomi nukkui vaan, : Uutta aikaa vartoissaan. : Omat lapset haudallansa : Pilkkailivat äitiään; : Vieras mieli rinnoissansa, : Vieras myrkky mielessään. : Mutta Suomi nukkui vaan, : Uutta aikaa vartoissaan. : Mutta vihdoin päivä valkes, : Koitti aamu Suomenkin, : Raskas hautapaasi halkes, : Loisti säteet hautaankin. : Mutta Suomi nukkui vaan, : Uutta aikaa vartoissaan. : Haudan luona, viipyin hetken, : Uuden ajan henki huus: : ”Alkanut jo olen retken, : Ala Suomi elo uus!” : Mutta Suomi nukkui vaan, : Uutta aikaa vartoissaan. : ”Hengen ääni soi vaan kerran: : Jok’ ei kuule, kuolkohon!” : Suomi havahtui sen verran, : Että sanat kuullut on: : Kylkens sitten käänsi vaan, : Uutta aikaa vartoissaan. {{Kramsu}} 2770 4964 2006-08-27T18:49:24Z Nysalor 5 Jos ois {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jos ois |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Jos leivon ääni ois kaunis mulla, : Niin sulle, kultain, mä laulaisin : Ja syämmes hellän niin laulelulla : Mä lemmen hehkumin lumoisin. : Ei ääntä leivon oo suotu mulle, : Rumemmin äännä ei korppikaan; : Tok’ laulan, kultain, mä yhä sulle, : Kosk’ ei oo korvaa sull’ ollenkaan. {{Kramsu}} 2771 4965 2006-08-27T18:49:27Z Nysalor 5 Laulu-Hansa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu-Hansa |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Ukko pieni, käyräselkäinen, : Nuorille ja aikaisille tuttu, : Laulunsa jo lauloi viimeisen. : Lyhyt onpi elämänsä juttu: : Pitkä tiensä, ahdas maailmansa, : Muust’ ei huolinut kuin lauluistansa. : Nuori oli. – Tuoni isän vei. – : Peri maan ja tuli isännäksi. : Teki lauluja, vaan työtä ei. : Vietiin maa. Hän mieron tielle läksi. : Vanhaks tuli, käyräks varreltansa, : Sama vaan ain’ oli luonnoltansa. : Kyläst’ toiseen, huoletonna vaan : Huomisesta, kulki Laulu-Hansa, : Lapsiparvi aina seurassaan, : Kylän teitä hänen astuissansa. : Sitten kuulemahan lauleloita : Tulvaamalla tulvas kuulijoita. : Suur’ ei ollut mahti laulujen, : Pilviin kohonnut ei niiden henki, : Vaikka kyllä kultasirusen : Joukosta löys joskus rikkojenki. : Mutta Hansa lauloi, eikä moista : Miettinyt ees kenkään kuulijoista. : Ruokaa hälle kyllin tarjottiin, : Saipa pirtiss’ sitten viettää yötä. : Vielä pilkattiin ja soimattiin, : Ett’ ol’ laiska eikä tehnyt työtä. : Mutta, kuullen pilkan, katkeruuden, : Laulu-Hansa mietti laulun uuden. : Pilkkaa kärsi kyllin eläissään, : Vaan kun kuolemastans levis tiedot, : Kuulunut ei ivan ääntäkään: : Suri silloin lapsiparvet liedot; : Aikaisetkin, mielet murenessa, : Kyyneltyivät Hansaa muistellessa. : Näinpä puhkes moni lausumaan: : ”Kullakin on täällä tehtävänsä, : Jonka saanut onpi Luojaltaan, : Jonka täyttää tulee eläissänsä. : Ehkä kulkulaisna laulaissansa : Tehtäväns juur’ täytti Laulu-Hansa!” {{Kramsu}} 2772 4966 2006-08-27T18:49:30Z Nysalor 5 Mustalainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mustalainen |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi! : Mustalaisen seura suo hupaa kukatiesi. : Kulkenut oon iloiten : Halki maitten useitten. : Koti kaikkialla : Mull’ on taivasalla. : Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata? : Mitä sillä tekisin, arvata en saata. : Luona kansain kaikkien : Ilon löytää iloinen. : Näin jo maata monta, : Mut en riemutonta. : ”Mik’ on minun uskontoin?” Tahdotko sen kuulla? : Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla. : Elämämme meille on : Suotu vuoksi nautinnon. : Sen, ken sit’ ei nauti, : Tappakohon tauti. : Sanot, että maailma oma onpi Tuonen, : Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen. : Kuka täällä viitsiskään : Elää, elää yhtenään? : Uupuu vihdoin henki : Keskell’ ilojenki. : ”Mutta jälkeen kuoleman?” Kukapa sen tietää? : Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää. : Kuihtuu kukka, kaatuu puu, : Linnun laulu lakastuu: : Niin käy elävitten. : Mitä tulee sitten? : ”Oonko tuskaa tuntenut?” Turhanpäiväisillä : Älä mua rasita enää kyselmillä. : Sulaa suru suurinkin, : Kuivaa kyynel kuuminkin. : Omat huoles kanna, : Iloita mun anna. {{Kramsu}} 2773 4967 2006-08-27T18:49:34Z Nysalor 5 Juomalaulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juomalaulu |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Pois huolemme kaikki jo poistukohon: : Vaan riemua varten tää maailma on. : Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; : Ken hullu siis huolista huolisikaan? : Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon : Ja juokoon; jo pullomme puolillaan on. : Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa, : Kun siksi vaan juoda ja riemuita saa. : On joutuva viimeinkin kuoleman yö: : Se pullomme kaataa ja pirstoiksi lyö, : Se pois meidät kantaapi riemuista maan. : Ei peljätä tarvis. Se tulkohon vaan! : Kyll’ lienevät kuivia Tuonelan maat, : Ja viiniä turhaan ehk’ etsiä saat; : Mut muistaa jos voinee: nyt riemuisna juo! : Ja muistosi sielläkin riemuja luo. {{Kramsu}} 2774 4968 2006-08-27T18:49:37Z Nysalor 5 Sua lemmin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sua lemmin |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Sua lemmin aina, tyttö mustatukka : Ja sinisilmä, naisist’ ihanin. : Oot elontieni kaunokaisin kukka, : Oot sydämeni tunne tulisin. : Sun kammioosi hiljaan, kyyhkysiivin, : Mun aatokseni usein kiiruhtaa. : Mä itse sinne kerran vielä hiivin, : Sua vaimoks pyydän – jos en muita saa. {{Kramsu}} 2775 4969 2006-08-27T18:49:41Z Nysalor 5 Sanassaan pysyvä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sanassaan pysyvä |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Katri kaunis lausui näin: : ”Sua en siedä silmissäin. : Koskaan luota sinuun en! : Kuule sana viimeinen: : ”Pihlaja pihalla on; : Sulle suon mä suutelon, : Mansikoit’ kun oksat sen : Kantavat, mut ennen en.” : ”Tyttöin päätöksistä viis!” : Mietti Antti, lähti siis : Illan tullen Katrin luo: : ”Totta tyttö muiskun suo!” : Kartanolla Katri on. : Mitä toimii vallaton? : Mansikoita pihlajaan : Tyttö sitoo toimissaan. {{Kramsu}} 2776 4970 2006-08-27T18:49:45Z Nysalor 5 Sydämeni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sydämeni |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Mä sydämeni sulle tahtoisin paljastaa, : Sä neito ihanainen, sen aarteet osoittaa. : Ne aarteet hehkuvaiset on kultaa kalliimmat, : Ne sydämeeni lämmön ja valon saattavat. : Ne sydämessäin syntyi, sen omat ovat vaan, : Ja synnyinpaikallensa nyt suovat valoaan; : Mut sydämeni jos mä nyt voisin paljastaa, : Ne ehkä kiillollansa lumoisi maailmaa. : Mut syämmessäin on muuta, mi siell’ ei syntynyt: : On elonvirta sinne ryönäänsä viskellyt. : Sen tumma, häijy varjo nuo aarteet tummentaa; – : On kuvas siellä myöskin ja muuta joutavaa. {{Kramsu}} 2777 4971 2006-08-27T18:49:49Z Nysalor 5 Rauhaton {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rauhaton |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Hän onnens ja syämmens jätti : Tytön haltuhun lemmityn; : Mut onni ja morsian petti, : Sydän murtui jo hyljätyn. : Pois seurasta vanhain ja nuorten : Nyt lähtö on hyljätyn tään. : Yli virtain hän rientää ja vuorten, : Lepo löydy ei missäkään. : Ei lepoon yö häntä vietä, : Ei helle auringonkaan. : Hän rientää eellehen tietä, : Kuin mieletön raivossaan. : Eikö viihdytä unonen kallis? : Eikö rauhoitu onneton? : Ei virkansa sitä sallis, : Sillä posteljuuni hän on. {{Kramsu}} 2778 6062 2006-09-24T15:29:27Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Koditon vapaus |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Tänne rientäin joutukaatte : Kaikki vapaamieliset; : Orjina kyll’ olla saatte, : Pois nyt orjuus, kahlehet! : Missä enää vapautta : Löytää joukoss’ ihmisten? : Sitä vainotaan kuin sutta. : Täällä vaan on suoja sen : Luona täytten maljojen. : Tuskin enää miestä tapaa, : Jok’ ei pelkäis varjoaan. : Tääll’ on mieli, kieli vapaa, : Pelkoa ei laisinkaan. : Rinnat nousee, kuohuileepi, : Aatteet kiitää lentohon; : Vapaus vaan vallitseepi. : Muuall’ on hän koditon: : Täällä hänen kotins on. : Kuule ääntä vapahitten, : Kuin se miehekkäästi soi! : Mutta mik’ on kumppanitten? : Tuskin seisoa he voi. : Viinan orjiks vapaat vääntyy, : Sammuu into tulinen: : Vapaus selin heihin kääntyy, : Eik’ ees luona maljojen : Viihdy joukoss’ ihmisten. {{Kramsu}} 2779 4973 2006-08-27T18:49:57Z Nysalor 5 Haudalla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Haudalla |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : ”Hän kuollut ei, hän nukkuu vaan”, : Niin lausui pappi puheessaan : Haudalla juhlallisna. : Tuo kaunist’ on, lie tottakin; : Mut vainaan tunsin minäkin : Ja tiedän: onnellisna : Hän eläessään päällä maan, : Ei elänyt, – mut nukkui vaan. {{Kramsu}} 2780 4974 2006-08-27T18:50:11Z Nysalor 5 Hajamielisyyttä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hajamielisyyttä |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Raskas ilma kammion; : Rinta ahdistuupi. : Luonnon sulo mielessäin : Eloon havahtuupi. : Päivän paiste hempeä, : Nurmet kukkivaiset! : Rakkaat laululintuset, : Kilvan laulavaiset! : Tuuli vieno, lämpöinen : Metsän tuoksut kantaa. : Meren aallot vaahtopäät : Suutelevat rantaa. : Kuinka, kuinka unhoitin : Aallot loiskivaiset, : Nurmikkoni vihannat, : Metsät tuoksuvaiset? : Kuka hullu viihtyä : Viitsis kammioissa? : Luonnon helmaan kiiruhdan : Uimaan nautinnoissa! : Oven auki lennätän : Ja ulos hyökkään sitten, – : Lumihankeen kompastun, : Mi eess’ on portahitten. : Varis vaakkuu sääliään: : ”Liiaks’ lunta täällä. : Nälkähän kai näännytään : Tällaisella säällä”. {{Kramsu}} 2781 4975 2006-08-27T18:50:15Z Nysalor 5 Kohtalon iva {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kohtalon iva |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Keinuu venhe pieni aaltoloilla, : Nuorukainen siinä haaveilee. : Mieli täyttyy kuvill’ ihanoilla, : Silmät loistaa, huulet hymyilee: : ”Viel’ oon nuori, outo maailmalle, : Mutta voiman tunnen rinnassain. : Se mun nostaa kerran korkealle, : Vertaiseksi henkein mahtavain.” : ”Nimetönnä paisun mahtavaksi, : Enkä jouda hukkaan joutumaan. : Kun on mennyt vuosi taikka kaksi, : Nimi uusi loistaa yli maan.” : Venhe aaltoloilla keinuileepi, : Nuorukainen siinä haaveilee. : Myrsky nousee, aallot kuohuileepi, : Saalistansa meri ahnailee. : Vuotta kaksi virtaans aika peitti. : Kirkkomaahan ruumis kätketään, : Ruumis, jonka aallot rantaan heitti. – : Tuntenut ei sitä yksikään. {{Kramsu}} 2782 9187 2006-11-17T16:57:41Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ei lauluista apua |alaotsikko= |tekijä=Kaarlo Kramsu |huomiot= }} : Sulle, Suomi, lempeänsä : Laulaa sadat laulajat. : Herätellä äänellänsä : Onneasi koittavat. : Lapses sulle lauleloilla : Uutta aikaa valmistaa: : Sävelitten aaltoloilla : Onnes linna kohoaa. : Laulurinnat kilvoitellen : Toiveitansa helkyttää, : Kunnes Suomi tuskitellen : Vihdoin heille äännähtää: : ”Laulajoista sulosuista : Tok’ ei hyödy onni maan. : Ei se synny lauleluista, : Työtä siihen tarvitaan.” {{Kramsu}} 2783 4983 2006-08-27T18:54:36Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Haudalla''' voi viitata * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Haudalla (Runeberg)|Haudalla]]''. * [[Kaarlo Kramsu]]n runoon ''[[Haudalla (Kramsu)|Haudalla]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] 2784 7449 2006-10-17T17:16:42Z Jetman 46 rv '''Mustalainen''' voi viitata * [[Edith Södergran]]in runoon ''[[Mustalainen (Södergran)|Mustalainen]]''. * [[Kaarlo Kramsu]]n runoon ''[[Mustalainen (Kramsu)|Mustalainen]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edith Södergran]] [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] 2785 5625 2006-09-11T16:46:45Z Nysalor 5 Katso myös -osio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Työmiehen vaimo |alaotsikko=Viisinäytöksinen näytelmä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} * [[Työmiehen vaimo:Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] * [[Työmiehen vaimo:Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Työmiehen vaimo:Kolmas näytös|Kolmas näytös]] * [[Työmiehen vaimo:Neljäs näytös|Neljäs näytös]] * [[Työmiehen vaimo:Viides näytös|Viides näytös]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/11296 Työmiehen vaimo: viisinäytöksinen näytelmä]''. Ensimmäisen kerran julkaistu 1885. == Katso myös == * ''[[Kuopiosta]]'' (''Työmiehen vaimon'' arvostelu) [[Luokka:Työmiehen vaimo| ]] 2786 4989 2006-08-27T23:37:46Z Nysalor 5 Ensimmäinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Työmiehen vaimo]] |seuraava=[[Työmiehen vaimo:Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimmäinen näytös. |alaotsikko=[[Työmiehen vaimo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} ''Riston ja Johannan häähuone. Oikealla ovi sivuhuoneeseen, vasemmalla ikkuna. Perällä ovi porstuaan. Huudetaan: »Morsian ulos!» Esirippu nousee. Johanna seisoo morsiuspuvussa ikkunan edessä; Katri ja Laura näyttävät valkeata molemmin puolin. Vappu seisoo etunäyttämöllä oikealla. Taempana: Risto, Yrjö, Toppo, Kustaa, Heikki, Janne, Lotta, Liisa, Leena-Kaisa ja Anna-Maija ym. häävieraita. Ikkunan takaa kaikuu eläköönhuutoja.'' RISTO. Mitä mietitte, Vappu? Eiköhän olisi hauskaa sentään olla tuolla kohdalla. VAPPU. Morsiamenako? RISTO. Niin juuri. Kun vielä noin kunnioitetaankin. Seuratkaa pois Johannan esimerkkiä ja ottakaa itsellenne mies tekin. VAPPU. Enpä hänestä ole millänikään. RISTO. Mutta minkätähden ei? Teille niitä kumminkin on tarjolla sulhasia kuin kirjavia kissoja. Mikä arveluttaa? VAPPU. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä. RISTO. Te olette liian varovainen. VAPPU. Parempi katsoa kuin katua. ''(Eläköönhuutoja kaikuu uudelleen. Johanna nyökäyttää iloisesti päätänsä.)'' JOHANNA. Näettekö tuota tyttöä, joka on kiivennyt ylös aidalle kadun toisella puolen. KATRI. Tuotako, joka tuolla kuutamossa seisoo ja niin armottomasti huiskii käsillään? Ihme ja kumma, ettei hän keikahda sieltä alas nurin niskoin. JOHANNA. Eikö se ole Homsantuu? KATRI. Toden totta. Hän se on. LAURA. Aivan selvästi. Jo minäkin hänet tunnen. LOTTA. Homsantuuko tuo? Ei ikipäivinä. Homsantuuta ei ole nähty kaupungissa puoleen vuoteen, mistä hän nyt sitten niin äkkiä olisi tuohon pyrähtänyt. JOHANNA. Sitä en tiedä, mutta hän se vain on. Lähetä, Katri hyvä, joku käskemään häntä sisään. KATRI. Älähän nyt. Homsantuutako sisään? Semmoisissa ryysyissä, kun hän luultavasti on. JOHANNA. Niin, mitä se tekee. Eihän vaatteet ihmistä pahenna. KATRI. No, eipä silti. ''(Menee ovensuuhun ja puhuttelee hiljaa Heikkiä, joka sen jälkeen lähtee ulos. Teetä tarjotaan.)'' LAURA. Vielä sinä kadut, että haetit Homsantuun tänne. Saatpas nähdä, hän käyttäytyy sopimattomasti taas niinkuin ainakin. JOHANNA. Mitä turhia. Ei Homsantuu ole niinkään häijy, kun häntä vain hyvästi kohdellaan. RISTO. Tahtoisinpa kuulla, mitä kuokkijat tuolla ulkona sanovat morsiamestani. YRJÖ. Kuulemattakin sen tietää, että he kiittelevät Johannaa siellä. RISTO. Ja kadehtivat minua. Niin, niin, Yrjö, kuinka lienee sinunkin laitasi. Monta vuotta kerrotaan sinun pitäneen Johannaa silmällä, mutta minä tulin ja sieppasin yks’ kaks’ tytön sinulta. YRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen toki sanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa omaksesi sait. RISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa markkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja vielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirjan jo omaan huostaani. Katsokaapas tätä. KUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun elää. Kunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo? Kuusisataa markkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä. Emmekö lähde mekin naimaan. TOPPO. Helkkaria kanss’. Eihän niitä rikkaita tyttöjä kumminkaan joka miehelle riitä. Toiset saavat tyytyä köyhempiin taikka olla ilman. Ja minä puolestani olen ennemmin ilman, niin saan elää niinkuin itse tahdon. KUSTAA. Älä sano. Köyhänkin kun ottaa, niin saapa yhtäkaikki sen, joka housut paikkaa, ettei tarvitse polvet ulkona käydä. RISTO. Niin, ja mikä siinä on, ettei mies saisi elää niinkuin itse tahtoo, vaikka akankin ottaa. Loruja? Tupakkaa piippuun, miehet. KUSTAA. Mutta kyllä minä sentään ennemmin rikasta haluaisin, minäkin. Paha vain, ettei niitä ole juuri niin hyllyltä otettavissa, niillä kun tavallisesti on monta pyytäjää. Millähän mahdilla sinä, Risto, sait tuon Johannan taipumaan, olisipa hyvä tietää. RISTO. Mitäs maksat, jos sanon sen sinulle? TOPPO. Älä huoli luvata mitään, Kustaa. Minä tuon konstin neuvon sinulle maksutta. RISTO. Sinäkö? No, annahan kuulla. TOPPO. Mitäs siinä muuta, kun vetää tyttöjä hiukan nenästä. Ja se on helposti tehty, sillä maailman menosta ne poloiset eivät tiedä, ei paljon mitään. JOHANNA. Mutta muistakaa minun sanoneeni: Homsantuusta tulee vielä ihminen, jahka aikaa kuluu. LAURA. Tuosta hurjasta? Ei ikinä. Semmoinen se on kapine. Jota ei saa työhön talttumaan, ei vaikka ihmeitä tekisi. Kerrankin, kun oli apunani vaatteita huuhtomassa, niin alkoipa hyötä hyviään tanssia avannolla. Mitä mustalaista lienee pannutkaan, mutta ei ruojalle olisi mikään voinut nauramatta olla. Ajatelkaas, kun hame oli vyötäisistä saakka niin jäässä, että seisoi kankeana ympärillä ja tämä vain lentää ja pyörii pitkin iljannetta kuin tuulispää. Johan semmoisesta ihmistä tulisi. Kyllä kai! LIISA. Älä sano. Soisisen emäntä Riistavedeltä kehui Homsantuuta maasta taivaaseen tässä tuonnoin. Kuuluu olleen heillä koko kesän ja tehneen työtä kuin hevonen. JOHANNA. Kas sitä vain. LIISA. Mutta pilkkanaan olivat sittenkin pitäneet, tyttö parkaa, varsinkin nuoret hurjapäät. Tietäähän niiden. Miten malttavat olla ilkeyksiään tekemättä. KATRI. Jospa hän antoi heille syytä. LIISA. Vielä mitä. Hän oli vain ollut niin tarkka, ettei raahtinut oikeinpäin syödäkään, kun, näet aikoo tänä syksynä mennä naimisiin. Täällä kaupungissa on sanonut olevan itsellään sulhasen. KATRI. Häntä varmaan on joku narrannut. JOHANNA. Ei tiedä KATRI. On kuin onkin. Kuka nyt tuommoista ottaisi. LAURA. Mustalainen kun hän vielä on päälle päätteeksi. LIISA. Eipäs olekaan, koska isä oli Tuusniemen Väänäsiä. LAURA. Mutta äiti oli mustalaista sukuperää, ja semmoinen ylenannettu kuuluu vielä olleenkin. Ei hän miehensäkään luona asettunut olemaan, vaan karkasi pois, ja Homsantuun hän olisi vienyt mukanaan, mutta Väänäsen sukulaiset ajoivat takaa ja ottivat lapsen pois. Sitten nuo mustalaiset, kelvottomat, olivat vielä tehneet taikoja ja panneet Väänäsen juomaan niin pahanpäiväisesti, että muutamassa vuodessa hävitti talonsa ja kaikki. Viinaan hän viimein kuolikin. JOHANNA. Ja jätti lapsensa turvattomana maailmanrantaa polkemaan. Homsantuu parka! Ehkä hänellä kumminkin olisi ollut äidin luona parempi. RISTO. Älä laske liikoja, Toppo. Minä en kuuna päivänä eukkoani pelkää, jos juoda tahdon. Ohoh, jopa jotakin. TOPPO. No, no, saadaan nähdä. Minkähän sille taidat, kun eukkosi sanoo: rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin kuten itse tahdot. RISTO. Minkäkö taidan? Heh, sepä kysymys. Kumpi omaisuutta hallitsee, mies vai vaimo? Tunnetkos sen verran Suomen lakia, veli veikkoseni? TOPPO. Kyllä minä tiedän, että laki antaa miehelle vallan, mutta näkyypä ne eukot osaavan pitää puoliaan kuitenkin. RISTO. Pahanilkisillä lienee jonkinlaisia konsteja ja koukkuja, mutta Johannapa ei ole semmoinen. ''(Toppo hyräilee pilkallisesti ja panee tupakkaa piippuun.)'' RISTO. Niin, niin, naura sinä vain. Ettenkö minä Johannaa tuntisi. Ja kohta saattekin nähdä, olenko minä mies vai kannanko suotta tämmöisiä jaloissani. ''(Johannan luokse.)'' Koskas niitä juomia tuodaan sisään? JOHANNA. Katri hyvä, mene kiirehtimään. RISTO. Ja pankoot joutuun nyt. Mitä ihmettä ne siellä viivyttelevätkin näin kauan. Aikoja sitten olisi miehille pitänyt väkeviä tarjota. ''(Katri menee oikeaan.)'' JOHANNA. Mitä arvelet Risto? Eikö tämä elämämme alku ole juuri kuin keväisen päivän nousu? RISTO. Siltäkö se sinusta tuntuu? Herran poika, kuinka kaunis sinä oletkin tänä iltana. Oikein sinua ilokseen katselee. Ja tuo pukukin on komea kuin rikkaan morsiamen ainakin. Kelpaa sinua näyttää omanaan, sen sanon. JOHANNA. Kunhan sinä vain olet tyytyväinen, muusta en välitä. Ja olethan sinä, Risto? RISTO. No, se on tietty. Vielä häntä kysyy. Niin minä olen kuin kolmen markan hevonen. Arvaas, kuinka moni tänä iltana tahtoisi olla minun sijassani. Kyllä maar poikain sydämiä kaivelee. Peijakas, kun sais noin rikkaan ja kauniin tytön, ajattelee jok’ainoa itsekseen. JOHANNA. Vähät heistä. RISTO. Entäs seppä sitten! Usko pois, hän on haljeta harmiinsa, vaikka koettaa sitä peittää. No, tuollahan viimeinkin tuodaan juomat. ''(Katri asettaa tarjottimen pöydälle. Risto kaataa laseihin.)'' KATRI. Mitäs ne tyttäret nyt noin toimessaan ovat? Tänä iltana täytyy kaikkien olla iloisia. Ei näitä tänlaisia pitoja vietetä joka päivä. LIISA. Tuleehan täällä tiedämmä tanssiakin, vai kuinka, Johanna? JOHANNA. Tanssia saatte niin paljon kuin haluttaa. Risto on käskenyt Hakalan Jannen tuomaan viulun mukanaan. LIISA. Sepä vasta hauskaa. Minun jo varpaitani kutiaa hyppimisen innosta. Näytänkö teille, kuinka vanhaa piikaa tanssitaan? Antakaahan vähän tilaa. ''(Laulaa puoliääneen ja tanssii.)'' : Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat pannaan; : Tuon, tuon Kyöpelin vuoren taa, : Ett’ei noita, ett’ei noita pojat naida saa. LAURA. Oletkos siinä hurjastelematta. Kaikki katsovat tänne päin. LIISA ''(lopettaa tanssin.)'' Katsokoot. Minä siitä viis! JOHANNA. Sano Liisa: koska sitten saa tanssia ellei häissä. LIISA. Näettekö, Janne ottaa jo viulunsa esiin. Kohta ilo alkaa. Ja morsianta viedään ensimmäisenä lattialle. Mahdat sinä olla onnellinen tänä iltana, Johanna? JOHANNA. Onnelleni en tällä haavaa tiedä mittaa enkä määrää. Tänlaista päivää en vielä ikänäni ole elänyt. LIISA. Miekkonen. Koskahan tulee minun vuoroni? JOHANNA. Sitten, Liisa kulta, kun se oikea ilmestyy, se jolle Jumala on sinut määrännyt. LIISA. Niin, kuka sen tietää. Ehkä minun osalleni ei ole luotukaan ketään. JOHANNA. On varmaan. Sinulle niinkuin mullekin. RISTO. Terveydeksenne, hyvät vieraat. Tulkaapas maistamaan. Tänä iltana, miehet, saatte juoda niin paljon kuin haluttaa. Minä takaan, ettei meiltä tavarat kesken lopu. Noin. Antakaa mennä pohjaan saakka vaan yksin tein. Kas, niin. Kaadetaanpas kohta toista. Minun häissäni ei pidä kenenkään moittiman ryyppyjen välejä liian pitkiksi. KATRI. Kun eivät vain joisi itseään pahasti humalaan tänä iltana. JOHANNA. Eihän nyt toki. Kyllä Risto pitää varalla. KATRI. Jos hän sen muistaa. JOHANNA. Tietysti. Ei sitä tarvitse epäilläkään. LIISA. Ja mitä sitten, vaikka nyt hiukan joisivatkin. Silloinhan miehet aina ovat hauskimmillaan, kun ovat pikkuisen humalassa. VAPPU. Ettet vähän ajattele, Liisa. Saisit vaan juopon miehen, niin etköhän tuohon hauskuuteen pian kyllästyisi. LAURA. Mutta tosi se on, ettei nykyiset miehet oikein roveissaan ole muuta kuin pullon ääressä. JOHANNA. Ei sitä kumminkaan sovi kaikista sanoa. On niitä vielä siivojakin joukossa. Eikös ole, Vappu? RISTO. Nyt ne ovat täytetyt uudelleen. Ottakaa, miehet. Juokaa, ja juokaa vahvasti, juokaa siksi kuin maailma pyörii ympäri silmissänne, ja korvissanne humisee ja pauhaa pahemmin kuin Tampereen puuvillatehtaassa. Tiedätte silloin juoneenne Riston häitä. TOPPO. Oikein puhuttu. Huonot pidot ne ovat, joista miehet selvinä kotia palaavat. RISTO. Ja sitten aloitamme polskan. Eikö tuo viulusi ole jo viritetty, Janne? Annapas sieltä tulla oikeata tanssin säveltä. Noin, noin, hei vaan! Kyllä se Janne osaa. Pankaapa joutuun miehet. Ottakoon omansa itsekukin ja minä otan kainaloisen kanani. ''(Hyräillen Johannan luokse.)'' Kitkat, katkat, pitkät matkat. Sinä ja minä ja Sirkan Liisa, Puntun Paavo ja Juortanen Jussi, Kapakka Lassi ja Myllärin Matti – JOHANNA. Kuulehan, Risto. Pari sanaa ensin. RISTO. Vaikka kolme. Vai niin. Oikeinko sitä mennään loitomma, ettei muut kuule. No, mitä maailman päivinä sinulla nyt onkaan? JOHANNA. Eihän täällä vain ruvettanekaan pitämään pahaa elämää tänä iltana? Minua jo alkaa pelottaa. RISTO. Pahaa elämää. Kissa vieköön. Sitäkö varten sinä noin totiseksi kävit. Älä turhia. Mitä pahaa elämää täällä pidettäisiin. JOHANNA. Jos miehet ryyppivät liiaksi ja humaltuvat. RISTO. Entä sitten. Kerrankos semmoista tapahtuu. Olletikin tällaisissa pidoissa. Eihän tuo niin kumma olisi. JOHANNA. Se turmelisi meiltä koko hääilon. Risto kulta, olethan sinä ainakin varuillasi. RISTO. Niin minäkö? ''(Hyräilee.)''. Enkös minä häissäni sais’ olla vähän päissäni? – Ei se ole mies, eikä mikään, tiedätkös, joka ei koskaan uskalla edes väkeviä nauttia. JOHANNA. Hiljaa, hiljaa, älä puhu niin kovasti. Sinä lasket leikkiä, Risto, et sinä tarkoita sitä, mitä sanot. Minä häpeäisin silmäni maalle, jos sinä joisit itsesi humalaan. RISTO. Kas vain! Näyttää siltä, kuin – Kuules, Johanna, älä sinä unohda, mitä pappi meille äsken lausui. JOHANNA. Mitä niin? RISTO. Että mies on vaimon pää. TOPPO. Mies on vaimon pää, niinkuin kissa on hiiren pää. KUSTAA. Ja myöhä on hiiren haukotella, kun on puoliksi kissan suussa. RISTO. Oikein, Kustaa, oikein, ha, ha, ha. Myöhä on hiiren haukotella, kun on puoliksi kissan suussa. No, Johanna, jokos aloitamme? JOHANNA ''(laskee molemmat kätensä Riston käsiin)'' Aloittakaamme! ''(Kaikki astuvat paikoilleen ja tanssivat polskaa. Tanssi käy yhä vilkkaammaksi, ilo nousee korkeimmilleen. Silloin aukeaa ovi ja Heikki raastaa sisään Homsantuuta, joka kaikin voimin panee vastaan. Tanssi taukoaa; itsekukin jää paikoilleen.)'' HOMSANTUU. Minä en tahdo tulla, kuuletkos, minä en tahdo! Laske minut irti! sinä pakanan pallinaama, taikka minä puren sormesi poikki. RISTO. Kerttu! ''(Vetäytyy syrjään.)'' Mitä ihmettä tästä nyt tuleekaan. HEIKKI. Siivolla, siivolla! Herran poika, niin hän riehuu kuin Penttinen pappilan kaivossa. Kas, kas, kuinka terävät kynnet sillä on. Kiusan kappale! HOMSANTUU. Annatko mun olla. HEIKKI. Älä siinä suotta hihise, tulla sinun kumminkin pitää. Ei auta tässä velikullatkaan. Kustaa, ota sinä toisesta kädestä. JOHANNA. Ei, ei, älkää häntä väkisin tuoko. KUSTAA. Sittenpähän kumma lienee, ellei kaksi miestä tuommoista tytöntypykkää voittaisi. ''(Viskaavat hänet yhdessä tempauksessa keskelle lattiaa.)'' Kas noin! Semmoisia puhvia minä annan, sanoi Vallas, kun päänsä lankkuun puski. TOPPO. Mikä hiiden poropirkko tuo on? ''(Kaikki nauravat ja suhisevat; tytöt vetäytyvät kuiskutellen vasempaan. Homsantuu seisoo jäykkänä, kädet nyrkissä kupeilla, katsellen tuimasti ympärilleen.)'' JOHANNA. Tervetuloa, Kerttu! HOMSANTUU. Tuli nyt nurkkihin nuhina, sekä soppihin sohina. KUSTAA. Etkö kuule, Homsantuu, morsian puhuttelee sinua. HOMSANTUU. Nimeni on Kerttu. JOHANNA. Tervetuloa häihimme, Kerttu! HOMSANTUU. Pilkkapuikoksenneko minut tänne haetitte? ''(Kädet lanteilla.)'' Hyvä! Tässä olen nyt. Tehkää parastanne. Koettakaa saatteko minusta enemmän kuin minkä kirves kivestä saa. TOPPO. Ken on tuo satapaikkainen tytönhuitukka, jonka ikenet on irvallaan ja silmät kiljan kaljallaan. KUSTAA. Etkö sinä Homsantuuta ole ennen nähnyt? Hänet tuntee muuten koko maailma. HOMSANTUU. Sama juuri, jota kilvan olette kiehuttaneet kielikattilassanne ja hautoneet hammastenne välissä. Paljonko siitä työstänne lienette hyötyneet. Sanokaapa pilanpäiten. Syntiä saitte sydämen täyden, mutta sitähän teillä oli yllin kyllin jo entuudeltakin. TOPPO. Voi, saksan pukki, sitä sappea. Tohtiiko tuota ollenkaan lähelle mennä, vai suihkuaako sen suusta tuli, lenteleekö kipinöitä kielen alta. JOHANNA. Pois, Toppo! Kerttua ei saa kukaan pilkkanaan pitää, hän on kutsuttu vieras, niinkuin kaikki muutkin. Ehkä tahtoisit tulla tuonne toisten tyttöjen luokse, Kerttu? HOMSANTUU. En. JOHANNA. Minä takaan, että he kohtelevat sinua hyvin, jos vain sinä puolestasi olet heille ystävällinen. HOMSANTUU. Ennen minä kuusia kumarran, kuin kumarran kunnottomia; ennen leppiä lepytän, kuin lepytän lempoloita. LAURA. Tuo hävytön! KATRI. Kuinka hän uskaltaakin! KUSTAA. Emmeköhän sieppaa tyttöä uudelleen käsikynkästä ja vie häntä samaa tietä jälleen pois. HEIKKI. Ja samaa hamppua, jolla hänet toimmekin. JOHANNA. Hiljaa! Ei saa noin katkeroittaa hänen mieltään. Kuulettehan, se on kylläkin katkera jo ennestäänkin. Kerttu, lasi viiniä, jos saan tarjota. HOMSANTUU. En huoli. TOPPO. Verkkasen tuli! Ei hän olekaan ruma, kun tarkemmin katson. Kaula on kuin kanervan varsi, huulet kuin hunajametsä ja poskipäät kuin kaksi puolikypsää puolukkaa. Vähällä pitää etten jo rupea häntä rakastamaan. HOMSANTUU. Tule vain lähelle, niin revin sinulta silmät päästä. TOPPO. No, no, ethän nyt kumminkaan. Saapa kattikin kuningasta katsoa, ellei muualta, niin uunin päältä. HOMSANTUU. Pakenetko, koira! TOPPO ''(kavahtaa takaisin)''. Älä, luojan luoma. HOMSANTUU ''(jälleen kylmänä ja tyynenä)''. Liekö minut luoja luonut, vaiko synti synnyttänyt. JOHANNA. Älä välitä heistä, Kerttu. He eivät saa sinulle tehdä mitään pahaa, niin kauan kuin olet minun turvissani. HOMSANTUU. Sinun turvissasi? Olenko minä mikään vaivainen, että minä turvaa tarvitsen? Mene loitommalle minusta. Sinua vihaan vielä enemmän kuin noita toisia. JOHANNA. Tyttö parka! Mikä sinun nuoren sydämesi on noin koventanut? HOMSANTUU. Kysy sitä noilta kylän herjoilta. Ja kysy sitä ennen kaikkea omalta kurjalta sulhaseltasi, joka piilee tuolla toisten takana, eikä uskalla tulla näkyviini. JOHANNA. Ristoa et saa soimata. Hän ei ole sinulle tehnyt mitään pahaa. HOMSANTUU. Mahdan sen tietää. JOHANNA. Astu esiin, Risto. Älä anna hänen loukata kunniaasi ilkeillä syytöksillään. ''(Risto tulee verkalleen esiin.)'' JOHANNA. Näet, Homsantuu, eikö hän uskalla. HOMSANTUU ''(katselee hetken äänetönnä Ristoa, puhkeaa sitten raivosta tukahdetulla äänellä puhumaan)''. Petit vaivainen valasi, söit kuin koira kunniasi. RISTO. Valehtelee, hi, hi, hi. Voi, peijakas, kuinka hän osaakin omiansa panna. JOHANNA. Ja sitä sinä vain naurat, Risto. HOMSANTUU ''(menee lähemmäksi Ristoa, käsi ojennettuna)''. Valehtelenko minä? Katso minua suoraan silmiin ja sano vielä kerran se sana, jos voit. JOHANNA. Voithan sinä, Risto! RISTO ''(naurahtelee hiukan hämillään, kääntyy pois ja lausuu puoliääneen miehille)''. Joutuu sitä johonkin tässä maailmassa, minkä sittapörrö seipääseen. JOHANNA ''(tukahduttaen heräävää tuskaa)''. Tee, niinkuin hän käskee, Risto. Minä tiedän, että sinä voit. ''(Hetken äänettömyys.)'' JOHANNA. Katso häntä silmiin, Risto. Syytön sinä kumminkin olet. HOMSANTUU. Käänny päin, jos uskallat, sinä kurja. JOHANNA. Tuolla tavalla annat itseäsi herjata kaikkien kuullen. Olisinko mies, kyllä häneltä suun tukkisin. En säälisi mokomaa ollenkaan. HOMSANTUU. Joko paljastat kyntesi sinäkin, laupias samarialainen? Mainiota! Tuota juuri halusinkin. Tulkaa nyt kimppuuni jok’ainoa, minä en teitä pelkää. Minä huudan sittenkin, että kajahtaa korvissanne: Risto on sanansa syöjä, valansa rikkoja, kunnottomin konna, pahin petturi auringon alla. JOHANNA. Suuri Jumala, etkö sinä puolusta itseäsi, Risto? Kiellä häntä jo viimeinkin; masenna tuo käärme, joka sylkee maihin myrkkyänsä. HOMSANTUU. Kiellä? Masenna? Minuako? Oho! Kiven alla on kieltäjäni, maan alla masentajani. RISTO. Mitä sinä nyt joutavia pauhaat, Kerttu. Sovitaan pois kaikki vanhat vihat, syödään kissan kirppulihat. Ja sitten tanssimme polskaa, se on toista kuin tyhjästä riiteleminen. Minä vielä kaadan sinulle viiniäkin, Kerttu, tulepas juomaan. HOMSANTUU. Kelvoton! Viinilläkö tahdot syntivelkaasi viruttaa? RISTO. Olipa tämä nyt sitten hyvinkin suuri synti. Kantänka, sanoi ruotsalainen. Kerrankos nuori mies hiukan narrailee kaunista tyttöä, ja etenkin tuonlaista halvempaa naista, kuin sinä olet, Kerttu parka, ilman että hänellä on sen totisempia aikomuksia. Eikös ryypätä, miehet? HOMSANTUU ''(melkein mieletönnä)''. Seis! ''(Tukahdetulla äänellä.)'' Minulla on vielä sana sanottavaa, ryyppää sitten vasta. Sinä teeskentelit rakkautta, kun petos asui mielessäsi, sinä ehdollasi syöksit minut turmioon. Niinpä sinun pitää myös ansaittu palkkasi saaman. ''(Ottaa povestaan sormuksen, jonka heittää Riston eteen.)'' Tuon kihlasormuksesi kanssa viskaan viimeisenkin hellemmän tunteen sydämestäni. Tästä hetkestä lähtien leimuaa siellä vain vihan ja kostonhimon liekit. Minun kiroukseni seuraa sinua aina kuolemaan saakka, vielä haudan tuolle puolenkin se ulottuu. Se painaa hartioitasi kuin vuori, se kalvaa rintaasi kuin mato, yötä päivää se sinulle muistuttaa kenen onnen ja elämän olet sortanut. JOHANNA. Auttakaa – minä pyörryn. YRJÖ. ''(vie häntä tuolille istumaan)''. Vettä, tuokaa vettä. VAPPU ''(antaa Johannalle vettä ja hieroo hänen ohimoitaan)''. HOMSANTUU. Joko nyt surkastuu tuo lemmen kukka? Joko lakastuu tuo kirkkokunnan kirkkain ja kansakunnan kaunein? Eihän vielä ole aika tullut. Nauti ensin sitä onnea, jonka toisen kadotukselle olet perustanut, nauti iloa ja lemmen ihanuutta niin kauan kuin voit. Minä sillä välin kiertelen kuin huuhkain teidän onnenne majaa ja huudan: kostoa, kostoa, kostoa! ''(Syöksee ulos.)'' ''(Äänettömyyttä ja hämmästystä.)'' VAPPU. Kuinka on sinun laitasi, Johanna? YRJÖ. Varsin huonosti, pelkään. JOHANNA. Ehkä se menee ohitse. – Olkaa tässä luonani te molemmat. TOPPO. Mutta kas, siinä tytössä oli vasta pippuria. Oikein tulista turkin pippuria. Voi, sen pahanen päivä! Niin seisoi Ristokin hänen edessään kuin vaivainen syntinen, eikä saanut sanaakaan suustansa. KUSTAA. Entä me muut sitten. Lempo vieköön, en ole minäkään usein niin nolostunut kuin äsken. LAURA. Siinä se nähtiin. Eikö käynyt aivan niinkuin minä jo sanoin. KATRI. Tarvitsi Johannankin häntä tänne tahtoa. Tietäähän sen hyvin entisestäkin, ettei Homsantuu osaa ihmisiksi olla. RISTO. Uh, uh, totta toisen kerran. Tämä pöyristys ei lähde ruumiista muulla kuin viinalla. ''(Täyttää lasit.)'' Mitä sinä sieltä haet, Toppo? TOPPO. Katselen, mihin se sormus joutui, jonka tuo visapää heitti maahan. RISTO. Anna velikulta olla, ei se maksa vaivaa. Se oli vaan tuommoinen vaskinen sormus: joutava, pahanpäiväinen, vaikka hän, hupakko, sitä povellaan kantoi. Tule ennen ottamaan ryyppy. Maljanne, miehet! ''(Kolme kovaa lyöntiä kuuluu seinään. Kaikki säpsähtävät, varsinkin naiset.)'' NAISET. Herra siunaa, mikä se oli? LEENA-KAISA. Kalma löi. ANNA-MAIJA. Vai lienee maailman loppu käsissä. TOPPO ''(katsoo ikkunasta)''. Eikö lieto! Homsantuu se vain seinää jymäytti, koska hän nyt tuolla nyrkkiä pui ja hyppää kuin villitty. RISTO. Ulos miehet! Ottakaa kiinni se riivattu ja viekää poliisikamariin. JOHANNA. Ei, antakaa hänen olla rauhassa. RISTO. Mitä vielä. Putkaan tyttö vain ja pian. TOPPO. Myöhäistä! Hän juoksee pois, ette häntä enää kiinni saa. Tuolla hän jo lentää niin kaukana, ettei koko tytöstä näy muuta kuin hame, joka tuulessa liehuu. RISTO. No, menköön sitten. Mutta peijakas hänet perii, jos hän vielä kerran mailleni tulee. LIISA. Semmoinen heittiö. Kun tärväsi koko ilomme. Saa nähdä, tuleeko tästä enää tämän parempaa. LAURA. Tuskin, koska morsiankin näyttää noin surkealta. LOTTA. Nämäpä vasta häät. Totta tosiaankin. Kannatti näitä tämmöisiä varten ostaa kukka rintaansa. KATRI. Ja minun kun piti vielä sijainen toimittaa, kun ei rouva muuten olisi laskenut. VAPPU. Onko sinun jo helpompi olla, Johanna? YRJÖ. Ehkä tahdotte vielä vähän vettä? JOHANNA. En minä tarvitse enää mitään. Kun vain jaksaisin sen verran, että pääsisin täältä pois. RISTO. Johanna taisi säikähtyä vallan hukkaan. Älä huoli olla milläsikään koko asiasta. Ei siitä semmoisesta kannata pahaa mieltä pitää. Kuuletkos! Ei, mutta katsokaas, kuinka hän on lapsellinen. Itkee nyt tuota. VAPPU. Onko se ihme? Menköön kukin itseensä. Ei mahtaisi olla niinkään hauskaa juuri hääiltana kuulla tuonlaisia sulhasestaan. RISTO. Minkälaista? VAPPU. Petoksia. RISTO. Petoksia! Kaikkea mun pitää kuulla. Vai petoksia. Olette te oikein hassuja. Petostako sekin on, jos tyttöjä hiukan narraa. Semmoista aina tapahtuu. TOPPO. Miesten narriksihan ne naiset on luotukin maailmaan. Eipä niillä mitä virkaa liene muuta. RISTO. Niinpä kyllä. Ja mitä pahaa siinä on, jos nuori mies kauniita tyttöjä rakastelee. Ei hän silti voi kaikkien kanssa naimisiin mennä, eipä vain. VAPPU. Mutta olittehan kihlannut tuon tytön, sen kuin ymmärsin. Minkätähden sitten jätitte hänen noin vain? RISTO. Minkätähden, minkätähden! Sepä kysymys. Tietysti sentähden kun sain paremman. Tottahan Johanna toista on kuin Kerttu, jolla tyttöparalla ei ole kunnon hamettakaan, saatikka sitten rahoja pankissa niinkuin tällä. Ennemminhän minä toki sinut otin, Johanna, etkä suinkaan sinä minulle siitä vihaa kanna, vai kuinka, he he, he. JOHANNA ''(nousee)''. Pois minun täytyy päästä, – pois vaikka mikä olisi. Auttakaa minua, tytöt, irti näistä koristuksista. RISTO. Mitä nyt? Mihin sinä aiot? Kesken kaikkea. Sano, hyvä ihminen. JOHANNA. En tiedä, kun vain pääsen pois. Tottapahan sitten selviää. Sen kumminkin tunnen, että me kaksi emme sovi yhteen. RISTO. Herra tule ja puserra, onko hän menettänyt järkensä? KATRI. Mitä sinä ajattelet, Johanna. Vallanhan sinä laitat itsesi ihmisten naurettavaksi. LAURA. Vastikään vihiltä päässyt ja nyt jo tahtoisi erota miehestään. Ei semmoista ole ikipäivinä kuultu. LOTTA. Ja mokomastakin syystä sitten. Hullun naikkosen tähden. Niin juuri; eihän Homsantuuta kukaan ihminen pidä viisaana. JOHANNA. Kuinka kovaan nuo neulat panittekaan. En saa niitä millään lähtemään. ''(Repii kruunut ja harsot päästään. – Leena-Kaisa ja Anna-Maija tulevat esiin ja asettuvat molemmin puolin Johannaa.)'' LEENA-KAISA. Katsokaa kuinka paha henki ihmistä riivaa, kun hänet vain kerran saa pauloihinsa. JOHANNA. Paha henki? Minua? RISTO. Niin kyllä. Pahan hengen yllytyksiä tuo on, ei muuta. Ei totisesti olekaan. VAPPU. Lieneehän, mitä lieneekin, mutta Johannan sijassa tekisin juuri samoin. LAURA. Toinen hyvä. Yllyttää vielä tuota hassua. KATRI. Mitäs Vapusta. Ei hän olekaan niinkuin muut. Ajattelee aina toisin kaikissa asioissa. LEENA-KAISA. Vappu on maailman lapsi. Älä kuuntele häntä. VAPPU. Mutta ajatelkaa, hyvät ihmiset, pikkuisen. Kuinka saattaisi elää yhdessä semmoisen miehen kanssa, johon ei voi luottaa. Mahdotonta suorastaan. Ennemmin toden totta menisin kaivoon. JOHANNA. Niin se on. Ennemmin kaivoon taikka sikoja paimentamaan. Älkää minua estelkö, vaan antakaa minun mennä. ANNA-MAIJA. Onneton, näinkö pian sinä pyhän vihkivalasi unohdat? JOHANNA. Vihkivalani? ''(Painaa päänsä alas.)'' LEENA-KAISA. Näinkö sinä miehesi tahdolle olet alamainen? Näinkö häntä miehenäsi ja herranasi kunnioitat? ANNA-MAIJA. Emmekö kaikki olleet tässä todistajina äsken, kun sinut Riston haltuun annettiin, ollaksesi häneen elinkautesi sidottuna? LEENA-KAISA. Ja käyttäytyäksesi kaikessa niin, että miehellesi kelpaisit. RISTO. Että miehellesi kelpaisit. – Niin papin sanat kuuluivat. ANNA-MAIJA. Kohta ensimmäisessä vastoinkäymisessä olet nyt kuitenkin valmis luopumaan hänestä, jonka tähden luotu olet. – RISTO. – sillä vaimo on luotu miehen tähden eikä mies vaimon tähden. – Senkin pappi luki virsikirjasta. ANNA-MAIJA. – olet valmis luopumaan hänestä, jonka tähden luotu olet, seurataksesi pahan hengen houkutuksia ja omaa lihallista mieltäsi. Voi, sitä kadotuksen syvyyttä, jonka partaalla sinä ihmisparka, seisot. JOHANNA. Taidatte olla oikeassa. En tullut tuota ajatelleeksi. Hyvä Jumala, mitä nyt teen? LEENA-KAISA. Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään heikkouttasi, muistaen, että hänet on varustettu vahvemmalla luonnolla ja suuremmalla viisaudella. RISTO. Kyllä, – kyllä minä sen muistan. Ja että minun tulee vaimoa parhaakseni hallita. Kaikki se vihkimäluvussa sanotaan. Enkä minä turhista vihaa pidä, vaan olen myös valmis antamaan Johannalle anteeksi. LAURA. Kuuletteko, kuinka hyväluontoinen hän on. Ei pahaa sanaa kaikesta tästä. KATRI. Noin ei olisi moni mies Riston sijassa tehnyt. Johanna saa kiittää onneaan. VAPPU. Lähde jo pois, Johanna. Minun luonani saat asua ensi aluksi. JOHANNA. En minä voi erota miehestäni. Olisihan se suuri synti. VAPPU. Ja mitä se olisi. Synti? Korjata erehdystä, jonka huomaa tehneensä. En jaksa kuunnella. JOHANNA. Sinä et muista, että pappi on meidät yhteen vihkinyt. VAPPU. Vaikka kohta, mitä se tähän kuuluu. LAURA. Siunaa ja varjele, minkälainen pakana hän on. ''(Ulkona huudetaan: Morsian ulos!)'' KATRI. Kas niin! Nyt tahdotaan taas morsianta ulos ja hänen pukunsa on tuommoisessa epäjärjestyksessä. LOTTA. Istu tähän tuolille, Johanna, niin laitamme kaikki kuntoon jälleen tuota pikaa. KATRI. Kuinka ne pauhaavat. Odottakaahan siellä nyt siunaama hetki ja olkaa hiljempaa. Kyllä meitä vähemmälläkin saatte nähdä. No, – ehkä se jo kelpaa. Kunhan on vähän sinnepäinkin. Lähdetään jo. ''(Menevät ikkunan eteen. Eläköön-huutoja kaikuu. Risto ryyppää ja tarjoaa miehille.)'' VAPPU. Noinkohan sitä ennen Vanhan testamentin aikaan uhrilampaillekin huudettiin, kun niitä teurastettaviksi vietiin. Mitä luulette, Leena-Kaisa? LEENA-KAISA. Sitä minä en tiedä. Mutta kuinka niin? VAPPU. Muuten vain kysyn. LEENA-KAISA. Taidat viisastella. Tuommoinen puhe on muuten hyvin sopimatonta häävieraalle. VAPPU. Poispa minä täältä lähdenkin. – Jää hyvästi, Johanna! JOHANNA. Nytkö jo? Viivy vielä hetkinen, Vappu! VAPPU. Ei, kiitos paljon. Hääilosta olen tällä kertaa saanut tarpeekseni. Hyvästi vain kaikki. ''(Menee.)'' RISTO. Olipa sillä helkkarin kiire. Hääilosta saanut tarpeekseen! Vastahan se, tiedämmä, oikein alkaakin. Panepas polskaa, Janne taas, niin pääsemme tanssimaan. KATRI. Se oli hyvä sana. Tanssia meidän täytyy, että morsiamenkin poskille tulee puna. Näettekö, kuinka kalpea hän on? JOHANNA. Jättäkää tanssi tänä iltana, ei se enää käy. RISTO. Mikäs sitä estää? Nyt se vasta käykin, kun on vähän lasia kallisteltu. Ota sinä, Toppo, Johanna pariksesi, minä tanssin tuon iloisen Liisan kanssa. ''(Hyräilee.)'' Likka nätti ja sorea, poika potra ja korea, Likka tanssivi somasti, poika polkevi kovasti. – Eikös niin Liisa? TOPPO ''(kumartaa Johannalle)''. Saanko luvan. JOHANNA. Minä istun ennemmin tässä ja katselen. RISTO. Mitä nyt taas? JOHANNA. En minä jaksa, Risto. Olen niin väsynyt, ja aivan kuin kuumeessa. Varmaan kaadun, jos menen lattialle. RISTO. Vieläkös vain. Tule pois joukkoon. Tietysti sinun täytyy tanssia, kuinkas muuten. TOPPO. No, Johanna! Anna huolia honkasien, surra suuren suopetäjän ja tule sinä meidän kanssamme jalkoja heittelemään. RISTO. Joutuun, joutuun, Johanna. Kas niin. Ja te muut myöskin. Älkää viivytelkö noin, eihän tällä lailla ikinä pääse alkuun. ''(Janne soittaa; kaikki asettuvat paikoilleen)''. ANNA-MAIJA. Onneksi saimme Johannan järkiinsä sentään. LEENA-KAISA. Jumalan kiitos, että kaikki päättyi näin hyvin. Minä jo pelkäsin, mitä tästä piti tulemankaan. ''(Polska alkaa.)'' '''Esirippu.''' [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 2787 4990 2006-08-27T23:37:54Z Nysalor 5 Toinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Työmiehen vaimo:Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |seuraava=[[Työmiehen vaimo:Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Työmiehen vaimo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} ''Kauppatori. Taempana vasemmalla muutamia kojuja ja pöytiä, täynnä kaikenlaista tavaraa. Myyjiä ja ostajia. Oikealla poikia, reput kainalossa, heittävät palloa. Perällä viisukauppias laulelee ja myy sen ohessa arkkiviisuja ympärillä seisoville, joiden joukossa nähdään Liisakin. Katri ja Laura ostavat vasemmalla kaaliksia. Etumaisena eräässä kojussa vasemmalla on Vappu myymässä.'' VIISUKAUPPIAS. : Istuen ihanassa, : raikkaassa lehdossa : nyt Akseli ja Hilda, : hänen morsiamensa, : kauniina kesäyönä : he rakkaudestaan : puhuivat muistellen : muinaista onneaan. : Ja ikävä ja hauska : se yö oli Hildalle, : hän armastansa lempi : ja nojas rinnalle, : hän suruissansa lauloi : ja huolin huokaili: : hyvästi, kauniit lehdot, : hyvästi, armaani! JOHANNA ''(tulee oikealta, pysähtyy epävakaisena; katselee vuoron rahaa kädessään, vuoron myyjiä; itsekseen)''. Yksi ainoa markka! Ei penniäkään enempää. Eikä tietoa, mistä toista tulee. ''(Katselee hetken äänetönnä rahaansa.)'' Mitä tällä nyt teen? Ostanko maitoa lapselle, vaiko leipää meille kaikille? ''(Katri ja Laura tulevat häntä vastaan. Liisa huomaa heidät ja rientää arkkiveisu kädessä ja koppa käsivarrella heidän luokseen.)'' KATRI. No, vielähän se Johannakin elää. Terve, terve! On siitä aikoja kulunut, kun sinut viimeksi näin. LAURA. Kuinka sinä olet hirmuisesti muuttunut. Ja vuosi on vasta kulunut, kun häitäsi vietimme. Ei sinua tuntisi enää samaksi ihmiseksikään. JOHANNA. Makasin ensin kauan aikaa sairaana ja sitten on taas pieni poikani ollut kipeänä. Kun kaiket yöt saa valvoa kätkyen ääressä, niin kyllä kasvot kalpenevat. LIISA. Vai niin, vai on sinulla jo poika. En minä ole tiennytkään. No, ei tässä maailmassa. Joko hän on vanhakin? Kolmen kuukauden, sanot? Ja kenenkä näköinen? Onko hän äitiinsä vai isäänsä? Minäpäs tulen häntä katsomaan jonakin päivänä. Vai on sinulla poika! JOHANNA. Hän on niin hento ja kivulias, lapsi raukka. Ehkä Herra hänet piankin korjaa. KATRI. Ei siihen ole taikaa. Kivuliaista lapsista usein tulee ihan terveitä, kun niitä vain hoidetaan. Kyllä oli meidänkin Iigori pienenä niin laiha ja huono, ettei suinkaan olisi luullut hänestä kalua saatavan. Mutta annas, kun rouva rupesi syöttämään pojalle munia ja hakattua tuoretta raavaan lihaa, niin heti se alkoi kasvaa ja lihoa oikein silmissä. Näkisitte vain kuinka riski ja terve hän nyt on. Posketkin niin punaiset ja paksut, että niitä ilokseen katselee. LAURA. Meidän Eveliinaa taas pidettiin mallashauteissa. Pantiin koko kappa maltaita aina kerrallaan korvoon. Koetapas sinäkin, Johanna, sitä keinoa. JOHANNA ''(hymyillen)''. Munia, lihaa, maltaita! Kyllä kuulee, että te palvelette herrasväessä. Ei noita kaikkia meikäläisten varoilla osteta. LAURA. No, hyvänen aika! Kaksi nuorta tervettä ihmistä ja yksi ainoa lapsi. Totta nyt tuolle jaksaisi hankkia vaikka mitä. Eikä ne semmoiset mallashauteet sitä paitsi koko maailmaa maksa. Mutta sinä olet vain niin tarkka, Johanna, siinä koko asia. LIISA. Olihan sinulla omia rahoja pankissa, osta niillä. KATRI. Niin, tosiaankin. Omia rahoja on ihmisellä, ettei tarvitse mieheltäänkään joka ropoa rukoilla, ja yhtäkaikki kehtaa varojen vähyyttä syyttää. Kuka olisi ennen aikaan uskonut sinusta noin ahnasta tulevan. LIISA. Mikä sinun on, Johanna? Oletko sairas? JOHANNA. Ei – en minä sairas ole. Välistä vaan ottaa niin pahasti sydämestä. KATRI. Ai, ai. Sinä näytät kovin huonolta. Jaksatko kävellä, vai tulenko taluttamaan sinua? Ethän vain kaadu? JOHANNA. Ei, anna minun olla. Kyllä se menee ohitse. Hyvästi nyt tällä kertaa, tytöt. Hyvästi, Liisa! Tule sitten joskus katsomaan poikaani, koska mielesi tekee. LIISA. Hyvästi, hyvästi. Kyllä minä tulen. Kuule, Johanna, vielä kun kysyn. Miltä sinusta nyt tuntuu miehelässä olo? Eikö se ole vähän hauskaa sentään? JOHANNA. Älä kaikkea kysele. Saat kai sen itsekin aikanaan kokea, lapsi parka. ''(Menee jonkun verran vasempaan, pysähtyy ja puhuu itsekseen.)'' Omia rahoja pankissa! Omia rahoja? Niin, olinhan ne rehellisesti saanut kokoon kymmenvuotisessa palveluksessani. Mutta, hyvä Jumala, olivatko ne sittenkään omiani? ''(Menee Vapun luokse.)'' KATRI ''(katselee Johannan jälkeen)''. Mikä tuota vaimoa vaivaa? Ei hän ole oikealla jäljellä, muistakaa minun sanoneeni. LAURA. Kuka hänet tietää. Minä en ole voinut kärsiä koko ihmistä enää sen jälkeen, kun hän niin tyhmästi käyttäytyi häissänsä. Vieläkö aiotte viipyä täällä? Minun ainakin täytyy lähteä. KATRI. Minun myös. Ei ole hyvä vitkastella, kun on toisen leivässä. LIISA ''(katsoo koppaansa)''. Voi Taavetti! Enhän minä vielä ole saanutkaan tarpeitani. Mahtaa rouvalla taas olla tortut lämpiminä, kun kotia pääsen. ''(Liisa menee perälle tekemään ostoksia, Laura ja Katri menevät oikealle.)'' VAPPU. Niinkuin sanoin, Johanna hyvä, nauloittain ei kannata myydä leipää nyt alle kahdentoista pennin, kun jauhot ovat niin kalliita. Mutta jos koko leiviskän ostat, saat vähän huokeammalla. ''(Risto ja Toppo ilmestyvät perälle.)'' JOHANNA. En voi. Minulla ei tällä kertaa ole rahaa kuin yksi markka ja täytyy ostaa vähän maitoakin lapselle. VAPPU. Tuolla tulee miehesi; ehkä saat häneltä lisää. JOHANNA ''(säpsähtää, kätkee kätensä esiliinan alle ja väistyy jonkun verran syrjään)''. RISTO. Niin, mitäs nyt teemme, Toppo? Ryyppy pitäisi saada näin aamutuimaan, eikä ole rahaa. ''(Vetää taskunsa nurin.)'' Ei niin penniä. Toinen tasku tyhjä, toisessa ei mitään. Sano, velikulta, mikä tulee meille neuvoksi. TOPPO. Näetkö vaimoasi? RISTO. Johannaa? Onko hän täällä? No hitto, eukko ei ole tyhjin käsin torille tullut. TOPPO ''(hyräilee)''. Heijuu, ajunttanpoo, nostakaa ylös, laskekaa jo. – Vaimolla rahaa, miehellä ei. Muistatkos vielä, mitä sinulle häissäsi sanoin? Rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin juuri kuin itse tahdot. Kävikö toteen? RISTO. No, ei käynyt, ole siitä varma. Vai rahat ovat minun. Oho toki! Älä usko, rakas sielu, että kissa lentää. Johanna aina pitää neuvonsa ja hankkii itselleen jonkun pennin, mutta sekin kuuluu minulle, niin sanoo laki ja asetus. TOPPO. Mutta eukkosi, eikö hän ole toista mieltä? RISTO. Vastoin lakia ja oikeutta maassa? Ehei! Ei sitä niin sentään. – Elä maassa maan tavalla, taikka maasta pois. – Näetkös, kuinka hän minua pelkää. Piiloittelee ja hiipii pakoon kuin varas juuri. Todistus siitä, että hänellä on rahaa. Malta vähäisen, Toppo, kohta saamme ryypyt. ''(Rientää Johannan luokse.)'' TOPPO. Jokohan tuo tottakin onnistuu. En minä vain vaimon sijassa – RISTO. Johanna, odota, älä mene. Kuule onko sinulla yhtään rahaa? JOHANNA. Kuinka niin? RISTO. Minä olisin tarvinnut. Anna tänne, äläkä tee verukkeita, näenhän sen silmistäsikin, että sinulla on. JOHANNA. On yksi ainoa markka, jonka sain kutomapalkkaa kahdesta sukkaparista. En minä voi antaa sitä sinulle, Risto. Se täytyy panna ruokaan, sillä lapsi itkee kotona nälissään. RISTO. Joko sinä taas intät vastaan, vaikka hyvin tiedät, ettei se mihinkään auta. Tuo nyt vain kauniisti raha tänne, niin pääset vähemmällä vaivalla. Saat sinä aina toista sen verran kuin lapsen ruokaan tarvitset. JOHANNA. Kolme vuorokautta meni minulta ummelleen noita sukkia kutoessani. Ennenkuin toisen markan ansaitsen, on lapsi kuollut nälkään. Enkä minäkään enää kykene työhön, ellen saa leipää. Moneen päivään en ole syönyt muuta kuin suolavettä ja perunoita. Lapsi kun sitten vielä imee tyhjää rintaa, niin onko ihme, että voimat menevät. Tuskin enää pysyn pystyssä. RISTO. Kehtaat vielä valittaa. Eikö se ole oma syysi. Olisit mennyt sepältä lainaamaan, niinkuin tuhannen kertaa olen sanonut. Hän sinulta ei kumminkaan mitään kieltäisi. JOHANNA. Enhän voi millään tavalla mennä velkaa tekemään, kun tiedän, etten sitä koskaan saisi maksetuksi. Koetan sitten ennemmin hankkia jollakin muulla keinolla taikka tulla ilman toimeen. RISTO. Tee kuin tahdot, mutta syytä myös itseäsi, jos puutetta kärsit. Ja vedä ja joutuin roposi esiin. Toppo tuolla nauraa, kun näin kauan saan sinua rukoilla. JOHANNA. En minä anna ainoata rahaani, en vaikka mikä olisi. Kuinka sinä julkeatkin sitä minulta tahtoa. Eikä siinä kyllin, että olet juonut ja tuhlannut kaikki entiset säästöni, vieläkö sinun lisäksi pitää penni penniltä ryöstää minulta pienet ansionikin. Sinulla ei ole omaatuntoa, ei hiventäkään. Onko tuo enää laitaa, ettei mies huoli käydä työssä enää ollenkaan, juo vaan ja hurraa päivät päätään, siksi kun saa kaikki hävitetyksi, mitä vaimo on koonnut. Ajattele sentään vähän, mikä meille tulee eteen. Nyt olemme jo melkein maantiellä, eikä ole vielä kulunut kuin vuosi siitä, kun yhteen menimme. Keppi kerjäläisiä meistä tulee tuossa paikassa, ei auta mikään. RISTO. Oletkos huutamatta siinä. Kaiken näköisiä. Kun rupeaa pauhaamaan keskellä toria aivan kuin hullu. Etkö sinä vähän häpeä. Ihmisetkin sinuun katsovat kuin kummaan. JOHANNA ''(itkien)''. Minkä sille taidan, kun olen näin onnettomaan tilaan joutunut. En suinkaan minä itsestäni välittäisi, mutta lapsi raukka kun saa kärsiä ja ihan nälkään nääntyä. RISTO. Niin, itke siinä nyt vielä ja ruikuttele. Hyvästäkin asiasta kuin yhdestä markasta. Luulisi jo olevan hengen hädässä. JOHANNA. Yhdestä markasta! Onko tämä sitten ensikerran, kun minulta väkisin otat hiellä ja vaivalla ansaitut pennini. Puhumattakaan niistä, mitkä olin kerännyt ennen naimisiin menoani. RISTO. Vai myötäjäisistäsi sinä tässä vielä rupeat ylpeilemään. Mokomastakin summasta, kuin kuusisataa markkaa. Moni vaimo on tuonut tuhansia ja kymmeniä tuhansia miehelleen eikä niistä sentään pitkiä puheita pidä. Olet sinä se kapine, totta tosiaan. JOHANNA. Ensi kerran niistä mainitsin ja olkoon myös viimeinen. En tiedä, kuinka tuo pääsi suustani. Kun mieli on katkera, tulee ihminen sanoneeksi paljon semmoista, jota ei tahtoisikaan. RISTO. Niin, olkoon nyt; mutta tuo raha hyvällä jo tänne, taikka minä käsken poliisia tuolta avukseni. Näytetään, saadaanko eukkoa tottelemaan, vai ei. No, kuinka käy? Joko minä huudan? Hei, po– JOHANNA. Ei, älä käske, tuossa on. Ottaisit henkesi samalla, että pääsisin tästä kurjuudesta. RISTO. Tästä kurjuudesta? Mikähän sinulla on hätänä siinä. Mene edes kotia tillittelemään, ettet joudu vielä koko kaupungin pilkaksi. ''(Menee Topon luokse.)'' TOPPO. Noo, tuliko rahaa? RISTO. Mikäs siinä oli. Näetkös tuota? TOPPO. Hei, pullon hinta. Nytpä meidän kelpaa. RISTO. Eukko minua vaan harmittaa. Kun pani vastaan, että pois tieltä. TOPPO. Jo minä arvasin. Mutta ole mies, kärsi kaikki. Onhan jo virsikirjassakin sanottu että miehen pitää usein vaimonsa heikkoutta kärsimän. Ne, näet, kun ovat noita maailman hentoja astioita. RISTO. Lähdemmekö sitten anniskeluun, vai kuinka? TOPPO. Tietysti. Sinne menemme ja elämme taas niinkuin herrat vaan tämän päivää. ''(Laskee kätensä Riston kaulaan; laulaa)'' – Ei saa moittia juomari-poikaa, juomari-poikaa, juomari-poikaa, mies sen on paikallansa. Ja mies se on paikallansa – – ''(Menevät oikealle.)'' VAPPU. Mihinkä sinä jäit, Johanna? Tule pois leipä-kauppaan tekemään. JOHANNA. Toisen kerran, Vappu kulta. Nyt ei sovi. VAPPU. Minkätähden ei? Hintaako moitit? JOHANNA. Ei, en minä hintaa moiti, mutta tällä erää täytyy jättää ostokset sikseen. VAPPU. Tulehen kumminkin lähemmäksi, minulla olisi vähän muutakin puhumista. Kuule, etkö sinä tahtoisi ruveta kutomaan kangasta? Vörskyn rouva pyysi minua tässä tuonoin tiedustelemaan joltakulta luotettavaa ihmistä, joka olisi taitava semmoiseen työhön. Ajattelin kohta sinua, sillä muita en tunne, joiden rehellisyyttä voisin niin taata. JOHANNA. Voi, kuinka mielelläni otan kankaan kutomista, jos vaan saan. Sehän olisi minulle oikein suureksi avuksi näin tiukkana aikana, sillä aina kankaalla kumminkin enemmän ansaitsee, kuin muulla käsityöllä. Joko hän kuinka pian tahtoisi saada sen kuteille? VAPPU. Mene kuulemaan. Sano, että minä sinut lähetin. Mutta yksi asia vielä. Jos vain tahdot, niin saat minulta velaksi leipää. Tunnenhan sinut sen verran. Maksat sitten kun voit. JOHANNA. Tuhannen kiitosta! Nyt kun minulle tulee työtä, voin sen ehkä piankin suorittaa. VAPPU. Kas tässä on puoli leiviskää. Anna minä panen sen tuohon vaatteeseen. JOHANNA. Jumala palkitkoon sinulle hyvyytesi minua kohtaan, Vappu. En taida sinua niin kiittää kaikesta kuin pitäisi. ''(Sitoo nyyttinsä, jättää hyvästi ja menee vasempaan.)'' HOMSANTUU ''(tulee juosten oikealta ja lykkää yksipyöräisiä kärryjä, joissa hänellä on perunoita. – Katupoikia seuraa häntä kintereissä.)'' POJAT. Homsantuu, mustalaistyttö! Homsantuu! Kenen perunamaassa olet käynyt varkaissa? HOMSANTUU ''(torjuu poikia luotaan)''. Oletteko siivolla siinä. Menkää tiehenne mokomat. POLIISI. Missä olet noita kasvattanut? HOMSANTUU. En missään. Nostamapalkkaa olen saanut jok’ainoan. Mutta mitä se sinuun kuuluu? ENSIMMÄINEN POIKA. Sui muoria, onko muorilla vaaria? TOINEN POIKA. Älkää menkö liian lähelle. Sillä on suu kuin syövällä sudella. KOLMAS POIKA. Varikseltako sinä, Homsantuu, olet varren saanut, ja korpiltako olet tuon nenän kopannut? ENSIMMÄINEN POIKA. Kuinka sinusta tuli noin mustaverinen sitten vielä. Lieköhän emosi sinut kekäleistä keräillyt, sysilöistä synnytellyt? ''(Risto ja Toppo tulevat perälle. Toppo estelee Ristoa menemästä Homsantuun luokse.)'' TOINEN POIKA. Ettemmekö sinun sukuperääsi tuntisi, Homsantuu? Mustalainen äitisi oli. KOLMAS POIKA. Ruumenpurnu, tervatynnyri, sylttysammio – RISTO ''(repäisee itsensä irti Toposta ja ajaa pojat pois)''. Kyllä minä niille opetan. Pakenetteko siitä, vai? Semmoisia nulikoita. Koettakaapas vielä tulla tänne. ''(Takaisin Homsantuun luokse.)'' Hyvää päivää, Kerttu, taas pitkästä aikaa. Mitä sinulle kuuluu? HOMSANTUU ''(istuu kärryilleen ja viskelee perunoita palloina ylös ilmaan. Ei ole Ristoa näkevinään)''. RISTO. Minä sinut pelastin noilta pojan pahuksilta. HOMSANTUU. Turha vaiva. Niistä olisin kyllä itsekin selvinnyt. TOPPO. Näet nyt, mitä sinä hänestä kostut. Kun viitsitkin tuon turjakkeen jäljessä juosta. Tule pois anniskeluun takaisin. Panemme pari peliä kontraa ja juomme pullon loppuun. RISTO. Mene edellä, minä tulen jahka kerkiän. Täytyyhän miehen toki entistä morsiantaan tervehtiä, vaikka ihme olisi, eikös niin, Kerttu? HOMSANTUU. Pysy vaan erilläsi. Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä. TOPPO. Siinä sen kuulit. RISTO. Yhäkö sinä olet minulle äkeissäsi? Ja minussa, tiedätkös, tuo vanha rakkaus syttyi uuteen tuleen heti kun anniskelun ikkunasta näin sinun juoksevan ohitse. HOMSANTUU ''(hyppää ylös)''. Pois luotani. RISTO. No, no, hiljaa, hiljaa. Enhän minä sinulle pahaa tee. TOPPO. Perhana, kuinka uljas. Sinuun täytyy väkisenkin mieltyä, Homsaliisa, vai mikä sinä olet. HOMSANTUU ''(kääntyy väkijoukkoon)''. Eikö kukaan tahdo ostaa perunoita? Kaksikymmentäviisi penniä kappa. TOPPO. Päästäpä, Risto, minua likemmäksi. Paremmin minä kumminkin osaan tyttöjen kanssa leikkiä laskea kuin sinä. HOMSANTUU. Perunat ovat hyviä. Tulkaa katsomaan. TOPPO ''(puoleksi laulaen)''. Ofilia mansulalii, Ofilia mansulalii. – Muistatko vielä sukusi kieltä, sinä mustasilmä murheenlapsi? Ala bingelibii, ala dackeli dii, Saridoo! Ala hingeli bii, ala danckeli dii, Saridoo! Ala baskusi, nellusi, vatsusi, Sulamala, sulamala sumperin sutsatsii. Ofilia mansulalii, Simsilä, kimsilä, rattentaal. HOMSANTUU. Mitä siinä suotta leukojasi levittelet ja hampaitasi harjoittelet. TOPPO. Mustalaista se on, heimosi kieltä, etkö sitä tunne? – Ala bingeli bii, ala danckeli dii vaktartaa. Konsunellos vad, ala vengos vad, ala miira, miira Surted sudsura vaktartaa. HOMSANTUU. Noin kiehunee kielesi vielä kerran pirun pihtienkin välissä. TOPPO. Ei, Risto, lähdetään pois. Tuolle myrkkyhampaalle ei kannata suutansa pieksää. RISTO. Jahka minä koetan. – Kerttu kultani, kanamarjani, punakukkani, sokeritokkani, tule paiskaamaan kättä ja sano: pois vihojen vimmaukset, puhas siunaus sijahan! HOMSANTUU. Herjetkää minua kiusaamasta, te kyykäärmeet; muutoin ei kunnian kukko laula. RISTO ''(laulaa)''. Heija, veija, voikkoset ja heija veija vennen; Missä on se rakkaus, jok’ oli meissä ennen – HOMSANTUU. Olisi minulla vain ase, niin kuoliaaksi sinut löisin tuohon paikkaan. TOPPO. Siinä vasta on kiukkupussi. RISTO. Karhun sappi sillä tytöllä on. HOMSANTUU. Karhun sappi ja kynsissä kymmenen viikatetta. Tule vaan lähelle, niin – RISTO. Ettäkö sinua pelkäisin, sitten? Johan nyt. Syliini sinut sieppaan, ennenkuin tiedät asiastakaan. HOMSANTUU. Anna minun olla, taikka noidun sinut suin syteen, päin saveen, jotta silmäsi kellelleen jäävät. RISTO. Ethän sinä edes osaa noitua. ''(Ottaa häntä vyötäisiltä.)'' HOMSANTUU ''(repäisee itsensä irti ja viskelee häntä perunoilla)''. Tuossa saat, tuossa, tuossa ja tuossa – RISTO. Voi, lasta. Perunoillako luulet aikamiehen voittavasi? ''(Koettaa taas ottaa hänestä kiinni.)'' HOMSANTUU ''(ottaa hiekkaa maasta ja viskaa häntä silmiin)''. Entäs nyt – entäs nyt –? RISTO. Älä hemmetissä! Pahus, kun sokaisi minulta silmät. HOMSANTUU. Saitko vihdoinkin tarpeeksesi. TOPPO. No, Risto, tappiollehan sinä taisit joutuakin. RISTO. Ole ilkkumatta. Tässä on tosi edessä. HOMSANTUU. Kunpa kirvelisikin vähän aikaa. Muistat silloin antaa minun vastedes olla rauhassa. TOPPO. Olisit totellut minua ja pysynyt anniskelussa. RISTO. Auttakaa, hyvät ihmiset. Eikö kellään ole vettä tai maitopisaraa? ''(Ihmisiä kokoontuu ympärille. Homsantuu istuu kärryinsä reunalle.)'' ERÄS EUKKO. Mikä silmille on tullut? RISTO. Tyttö tuolla viskasi ne täyteen hiekkaa ja multaa. EUKKO. Kuka tyttö? HOMSANTUU. Minä. ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Mustalainen, pakana. TOINEN. Selkäsaunan sietäisit, mokoma. EUKKO. Istu tuonne kärryille, niin saan katsoa niitä tarkemmin. ''(Homsantuu nousee ja antaa sijaa.)'' RISTO. Niin ne polttavat kuin tulessa. EUKKO. Ihmekö se on. Hyvä Jumala, silkka verihän niistä lähtee. Elä mies poloinen, hiero niitä enää. Voi, voi. Ei näistä ikinä kalua tule, näistä silmistä. TOPPO. Oho? Jokohan tottakin niin hullusti kävi. EUKKO. Sokeaksi tulee mies parka auttamatta. Sanokaa minua valehtelijaksi. HOMSANTUU. Sokeaksi? Tuleeko hän sokeaksi? – Se ei ole totta. ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Kyllä Sauna-Anna tietää. Hän on hyvä silmäin katsoja. HOMSANTUU. Eihän näkö niin vähästä voi mennä. EUKKO. Tule katsomaan. Silmät ovat kuin veripallot juuri. RISTO. Onko nyt mielesi hyvä, Kerttu? Voi, saakeli, kuinka niitä kirveltää. HOMSANTUU. Pankaa niihin jotakin. EUKKO. Mitäs tässä nyt osaan niihin panna. HOMSANTUU. Rohtoa, voidetta. Ettekö tiedä neuvoa mitään. EUKKO. Kyllä, jos vain on rahaa. HOMSANTUU. Sitä saadaan. Sitä hankin vaikka kiven kolosta. ''(Ottaa povestaan rahakukkaron.)'' Tuossa aluksi. Lähettäkää joku apteekkiin. Uuteen apteekkiin, joka on tässä lähinnä. Pian, pian! Minä sillä välin toimitan enemmän rahaa. Eikö kukaan osta perunoita! ''(Eukko kuiskaa jotakin eräälle pojalle, joka lähtee menemään.)'' HOMSANTUU. Juokse, poika, juokse minkä ennätät. RISTO. Tuska vaan nousee nousemistansa. Kyllä minulta nyt silmä-kullat menivät. HOMSANTUU. Älä hätäile vielä. Odotetaan. Kohta tuo poika rohdot. Ehkä niistä on apua. Kun saat paljon rohtoja, oikein paljon. ''(Juoksee perälle, jossa muutamia herroja seisoo tupakkaa polttaen.)'' ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Tulipas tytölle hätä. TOINEN. Se on tietty. Johan nyt vähemmästäkin. HOMSANTUU. Hyvät herrat, annatteko minulle rahaa? Minä tanssin teille niin ihmeen kauniin mustalais-tanssin. ENSIMMÄINEN HERRA. Tusan till vacker fiicka. TOINEN HERRA. Zigenerska, tror jag. HOMSANTUU. Annatteko minulle rahaa? ENSIMMÄINEN HERRA. Så innerlight hon ber. KOLMAS HERRA. Nej, men se på de ögonen! NELJÄS HERRA. Charmant! HOMSANTUU. Hyvät herrat, saanko tanssia teille? ENSIMMÄINEN HERRA. Vi låta henne dansa. TOINEN HERRA. Ja, ja, naturligtvis. KOLMAS HERRA. Ypperligt! NELJÄS HERRA. Tanssi, tanssi. Sinä kaunis tyttö. Me anta raha! Kaunis tyttö sa paljon raha. Paljon raha. HOMSANTUU. ''(viskaa kärryt tieltään)''. TEHKÄÄ SIJAA JA LAULAKAA! ''(Väkijoukko laulaa. Homsantuu tanssii.)'' : Ilta on raitis, : hauska on hyppely. : Sävel on kaunis : vilkas vippely. : Tulkaapa tänne : mua katsomaan, : teille ma tanssin : ja laulan vaan. : Ma hyppelen ja laulelen. : ma hyppelen ja laulelen. : Musta mun tukka, : kaunis mun vartalo. : Köyhä oon raukka, : kurja kohtalo, : päivällä tanssin : ja iloitsen, : öisin ma itken : ja huokailen. : Niin öisin itken, huokailen, : vaan nyt mä nauran tanssien. ''(Kokoaa rahaa esiliinaansa ja vie ne Ristolle.)'' '''Esirippu.''' [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 2788 4991 2006-08-27T23:38:01Z Nysalor 5 Kolmas näytös {{Otsikko |edellinen=[[Työmiehen vaimo:Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Työmiehen vaimo:Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Työmiehen vaimo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} ''Metsäinen seutu. Oikealla heinälato. Kuu loistaa.'' HOMSANTUU ''(tulee oikealta)''. Pois täältä, kauas kauas pois. – Aina sinne, missä ei kuu kumota eikä aurinko paista. Taikka järven pohjaan tuonne, niin syvälle mutaan, ettei aallotkaan sieltä kadonnutta löytäisi. Mitä minä maailmassa teen? Ei minulla ole täällä sijaa; ei yksikään ihminen minua kaipaa eikä itke. Miksi, Jumala, loit näin kurjan olennon, josta ei kenellekään ole iloa, ja jota ei kukaan, kukaan, ei kukaan rakasta. ''(Heittäytyy puun juurelle vasempaan ja puhkeaa haikeaan itkuun.'' ''– Vasemmalta tulee mustalaisjoukko, Helka edellä, Hagert, Ilona ja heidän kaksi lastansa jäljessä.)'' HELKA. Hei, tulkaa tänne! Täällä on lato, jossa saamme oivallisen yösijan. Heinissä makaamme tuolla paremmin kuin höyhentyynyillä. ILONA. Muori, näetkö tuolla on joku pitkällään puun alla. HELKA. Totta maar’, siellä on ihminen. Hei, kuka se? HOMSANTUU. Maan mato, tuonen toukka, kalojen ruoka. HELKA. Kies’avita, jopa sinä olet meitä melkein kurjempi. Mistä olet, poloinen? HOMSANTUU. Mistäkö olen? Niin, sanoisin, jos tietäisin. Onko turvattomalla tupaa, onko onnettomalla katosta? Sorsalla on sijansa, Allilla tyynet asunnot, mutta kovaosaisella on vaan korpi kotona, salo saunana ja aidan soppi suojana. ILONA ''(Hagertille)''. Kuuletko, Hagert, hänen puhettaan? Ei hänellä ole kotoa enempää kuin meilläkään. HAGERT. Ole hiljaa. Luuletko hänen sittenkään tahtovan tulla meidän seuraamme. HELKA. Kovin näytät vielä nuorelta ja kuitenkin olet jo noin onneton. Eikö sinulla ole ketään maailmassa, joka sinusta pitäisi huolta? Vanhempia, sukulaisia, taikka tuttuja edes? HOMSANTUU. Ei ketään. Äitini on tiellä tietymättömällä, isäni lepää nurmen alla kirkkomaassa. Tuttuja ei ole muita kun taivaan tuiskut ja tuulet, ystäviä ei armaampia kuin ahon ainaiset ahavat. Mutta mitäpä siitä. Ne eivät kumminkaan suotta soimaa, eivätkä niin kovalasti petä kuin ihmiset. HELKA. Totta, lapseni, totta! HOMSANTUU. Tästä lähtien en enää menekään ihmisten ilmoille, sillä heidän pariinsa en kumminkaan sovi. Yksin on hyvä olla. Ei ole kenenkään tiellä, ei kenenkään pilkattavana, eikä turmele silmiä keltään. ILONA. Voi, Hagert, minun käy niin sääli tuota onnetonta. HAGERT. Anna nyt, kun äiti häntä puhuttelee. HELKA. Mikä sinun on nimesi, tyttö raiska? HOMSANTUU. Kerttu. HELKA. Kerttu? – Kuuletko, Hagert, hänen nimensä on Kerttu. Entä sukunimesi, sukunimesi, lapsi? HOMSANTUU. Väänänen. HELKA. Tuusniemeltä? HOMSANTUU. Sieltä oli isäni. HELKA. Ja äitisi, lapsi, kuka oli äitisi? HOMSANTUU. Sanotaan hänen olleen teidän heimoanne, sanotaan hänen jättäneen isäni, kun olin vielä pieni, vain kapalolapsi. Eikä hänestä sittemmin ole mitään kuultu. HELKA. Tule tänne sieltä puun varjosta, lapsi, tänne kuutamoon, että näen silmäsi. Ooh, taivaan taatto, olethan sinä oma Ailini, ihka elävänä. Hagert, katso noita silmiä, tuota otsaa, noita hiuksia. Totta totisesti sinä olet minun lihaani ja vertani. Tule syliini, lapsi, tule mummosi syliin. HAGERT. Terve, Kerttu, tässä näet enosi. ILONA. Ja tässä hänen naisensa. Nyt et enää ole yksin, Kerttu, sinulla on sukulaisia ja ystäviä. HOMSANTUU. Minulla sukulaisia, ystäviä? Onko se mahdollista? Entä äitini, missä on hän? HELKA. Maan povessa, lapsi. Heliät hiekat ovat hänen silmänsä peittäneet jo ummelleen kuusitoista vuotta. Äitisi sai paljon kärsiä, Kerttu, maailman rantaa vaeltaessaan. Kaikki tuimimmat tuulet antoi taivaan taatto hänen ylitsensä käydä. HOMSANTUU. Äiti raukkani! HELKA. Näetkös, Kerttu, hän heitti heimonsa, hylkäsi oman sukunsa ja siitä hänelle rangaistus koitui. Turvapaikan ja paremman elannon luuli hän saavansa, kun meistä erosi, mutta silloin vasta poloisella apeat mielialat alkoivatkin. Miehensä kodissa hän oli kuin karilla lokkien seassa. Häntä vihattiin sukunsa tähden, sorrettiin ja vainottiin, siksi kunnes hän, lapsi sylissä, pakeni jälleen luoksemme. Mutta nuo pedot ajoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä hetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen sydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan majaan. HOMSANTUU ''(hiljaa itkien.)'' Onnellinen hän! HELKA. Monta vuotta on siitä ajasta vierinyt, ja me yhä vain maita mantereita kiertelemme. Mutta vasta nyt vei tiemme takaisin näille kammotuille seuduille. Mikä ihmeellinen sattuma meitä lieneekin yhteen johdattanut. Sinä tietysti tästä lähtien seuraat meitä, vai kuinka, lapseni? HAGERT. Totta vissiin, Kerttu. Älä ajattelekaan muuta. ILONA. Me pysymme yhdessä aina kuolemaan saakka, eikö niin, Kerttu? HELKA. Ja vaikkei olekaan tiluksia eikä kartanoita huostassamme, niin onhan sen sijaan tuo kultainen vapaus. Mitä meiltä puuttuu, kun samoilemme soita ja maita, kun metsissä käen kukuntaa kuuntelemme, taikka kun marjaisilla ahoilla päivän paisteessa venyttelemme. Maantiellä on majamme, turpeessa muut tupamme, ja lämmittävänä lietenä kaikkialla rakkaus ja yksimielisyys. Ei, vaikka mikä olisi, tätä elämää en vaihtaisi, en kuninkaan valtikkaan. HOMSANTUU. Mummo, minä seuraan teitä. Voi, tästä syntyy uusi elämä. Ja nuo lapset. Teidänhän ne ovat? Tulkaa syliini, pienokaiset, tulkaa. Minä pidän teitä niin hyvänä, niin kovasti hyvänä. Saahan serkku kantaa teitä sylissään aina matkalla, ja hoitaa ja vaalia teitä, saahan? LAPSET. Saa, saa. HOMSANTUU. Ja väliaikoina leikimme sokkosilla ja piilosilla ja hippasilla. Ja sitten serkku opettaa teitä tanssimaankin, – kaakkuria, köttöstä, pitkinsiltaa, kopukan vaihtoa ja hallin lumppua. Meille tulee niin hauskaa, niin ihmeen hauskaa. Mutta eikö sinua palella, raukka, kun kaulasi on noin avoinna. Näytäpäs, serkku sitoo huivin ympärillesi. Kas niin, nyt on lapsella lämmin. Mikä sinun on nimesi, pikkuiseni? TYTTÖ. Ilona minä olen niinkuin äitikin. HOMSANTUU. Vai olet sinä äitisi kaima. Ja sinä, poikaseni, sinä varmaan olet isäsi kaima. POIKA. Ei, minulla on oma nimi: Herman Gabriel. HOMSANTUU. Meistä varmaan tulee hyvät toverit, Herman, uskotko sen? HERMAN. Kyllä. Ja minä osaan jo laittaa perunapaistikkaitakin, mutta Ilona ei osaa. Mitäs ne tytöt semmoisiin pystyisivät. HOMSANTUU. Niin – perunapaistikkaita – ''(Irtautuu lapsista ja nousee levottomana.)'' Kuinka saatoinkaan sen unohtaa. Mummo, olethan sinä vanha ja kokenut, varmaan tunnet paljon lääkkeitäkin. Etkö voisi laittaa silmille semmoista voidetta, joka estää sokeaksi tulemasta. Minä päivällä heitin multaa erään miehen silmiin ja siitä sanotaan hänen tulevan sokeaksi! Ajatteles, sokeaksi, iäksi päiväksi sokeaksi! Ja minä, kurja, hänet niin onnettomaksi tein. Mummo, jos suinkin voit, niin paranna hänen silmänsä, muuten en koskaan enää saa rauhaa. HELKA. Minkätähden sinä hänen silmiinsä multaa heitit, lapsi? HOMSANTUU. Kun minulla on niin paha luonto, mummo. Minä vihasin häntä, raivokkaasti aivan, ja minä tahdoin saattaa hänet turmioon. Olisi vain ollut ase kädessäni, varmaan olisin hänet kuoliaaksi lyönyt. Minä olen niin kiukkuinen ja minulla on niin kauhean häijy luonto. HELKA. Ja minkä tähden sinä häntä vihasit, Kerttu? HOMSANTUU. Minkätähden häntä vihasin? Niin, minkätähden! Kaiketi vain sentähden, että häntä ennen niin äärettömästi rakastin. HELKA. Oliko hän sinut pettänyt? HOMSANTUU. Älä kysele kaikkia, mummo. HELKA. Oliko hän sinut pettänyt, Kerttu? Minä tahdon sen tietää. HOMSANTUU. Ja jos hän olisi sen tehnytkin, mitä sitten? Voiko häntä soimata siitä, että hän jätti mustalaistytön, kun hänellä oli vara valita parempia. Kaikki muut olisivat tehneet samoin. HELKA. Tietysti, sehän on heidän tapansa. Ei se synti ole, jos mies halpa-arvoisen naisen viettelee ja onnettomaksi saattaa. Tuhannet ovat sen tehneet eikä sitä heille ole viaksi luettu. Ei heitä siitä sakoteta eikä panna linnaan. Voi, teitä kristityitä, minkälaisia te olette. Ulkokullatuita, tekopyhiä, ei muuta. Kyllä ovat hurskaita olevinaan, kun pyhäisin istuvat kirkossa ja kuuntelevat pappinsa ikävää saarnaa, mutta annas, kun selkänsä kirkkoon kääntävät, niin kohta susi astuu esiin lampaan nahasta. Toisin ne kurjat opettavat, toisin ne elävät, se on totinen tosi. Ja olen minä niin mustalainen kuin olenkin, mutta sen vaan sanon: minua nuo ihmiset inhottavat. HAGERT. Älä kaikkia sentää tuomitse, muori. On lampaan päässä hyviäkin paikkoja. HELKA. Minä en ole hyviä nähnyt, niin paljon kuin olenkin maailmaa vaeltanut. Yhtäläisiä ovat kaikki, ei toinen ole toistaan parempi. Ja meitä he sitten vielä hylkivät, pitävät meitä koiriaan halvempina. Sanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. Ja yhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa. Kyllä kai! Kuinka olikaan asia? Sinä tahdoit minua auttamaan sitä miestä, joka sinut on pettänyt? Laittamaan voidetta hänen silmilleen? HOMSANTUU. Niin, mummo, jos vain suinkin voit sen tehdä. HELKA. Voisin kyllä, mutta minä en tahdo. Kuuletko, minä en tahdo. Pikemminkin laittaisin hänelle sellaista voidetta, joka viimeisenkin valkeuden hänen silmistään veisi. Niin siihen minulla, jumaliste, olisikin halua. HOMSANTUU. Sinä voisit parantaa hänen silmänsä etkä tahdo. Etkö sittenkään, vaikka tiedät, että minun täytyy hukuttaa itseni, jos hän tulee sokeaksi. HELKA. Mitä hullua! Sinäkö hukuttaisit itsesi sen miehen tähden, joka sinut on pettänyt? Sinä niin paljon säälisit noita petoja, jotka äitisi kuolemaan saattoivat ja jotka heimoasi kiroavat. Ei! Niin mieletön ei ole minun tyttäreni tytär. Sitä et saa minua uskomaan. HOMSANTUU. Mummo, lyhyesti: parannatko hänen silmänsä, vai et? HELKA. En! Ja vaikka hän iankaikkisesti pimeydessä vaeltaisi, en! En sittenkään, en! ILONA ''(kietoo kätensä Homsantuun kaulaan)''. Kerttu, älä tällä hetkellä puhu mummolle enää mitään siitä asiasta. Odota siksi kuin hänen mielensä lauhtuu. HELKA. Mitä kuiskuttelet siellä, Ilona? Pois, latoon tuonne lapsinesi. Ja heinille nukkumaan nyt kaikki. Sinä myöskin, Kerttu. Taikka jäähdyttele vaan ensin luontoasi täällä ulkona, jos niin tahdot. Mutta älä puhu minulle sanaakaan enää siitä miehestä, muista se. ''(Menee toisten jäljessä latoon.)'' HOMSANTUU. Hyvästi, mummo! Hyvästi, te kaikki. Minua ette enää näe. Parempi olla järven pohjassa siikojen sisarena, kuin tuommoisten kovasydämisten sukulaisten parissa. ''(Aikoo lähteä.)'' RISTO ''(oikealta)''. No, hei! Sainpa kuin sainkin sinut käsiini. Jo minä arvasin, ettei sinua muualta ollut etsiminen kuin Niittylän heinäladosta. HOMSANTUU. Kuinka on silmiesi laita, Risto? Tuletko tottakin sokeaksi? RISTO. Pahaa pelkään. Eihän niitä tahdo kärsiä katsella paljon ollenkaan. Varsinkaan tällä toisella. HOMSANTUU. Mutta rohdot ja voiteet? Eikö niistä ole apua? RISTO. Mitäs tyhjää. Kahta hullummin rupesi vain kirvelemään. HOMSANTUU. Miksi et minulle kosta, Risto? Ottaisit puukkosi ja pistäisit sen rintaani. RISTO. Johan nyt. Siitäkö ne sitten paranisivat. HOMSANTUU. Kun voisin edes jollakin tavalla tämän sovittaa sinulle, Risto. RISTO. Ja tahtoisit sen todellakin tehdä, Kerttu? Totta puhuen, siinä toivossa tänne tulinkin jäljessäsi. HOMSANTUU. Josko tahtoisin! Kysy sitä. Henkeni antaisin, kun vain saisin sinulle näkösi jälleen. RISTO. Se nyt on mahdotonta. Mutta voisithan minua hyvittää jollakin muulla tavalla. HOMSANTUU. Risto, minä tiedän! Itse et enää voi ansaita elatustasi, jos tulet sokeaksi. Mutta minä teen työtä ja elätän sinua. Ja minä jaksan tehdä, saatpa nähdä. Ei ole kellään niin paljon voimia kuin minulla. Kuinka hullu olinkaan. Järveen päätin jo mennä, kun olin niin suuttunut itseeni ja elämään. En tullut ajatelleeksikaan että voisin olla sinulle avuksi ja hyödyksi. RISTO. Saattaisihan tuo tosiaankin olla. Mutta naisen työstä maksetaan niin vähän. Ei niillä tuloilla pitkälle juosta. HOMSANTUU. Niinpä tiedän minä toisenkin neuvon. Kuljen markkinoilla ja tanssin ja laulan. Ja herrojen juomatiloissa vielä paremmin. Ooh, kyllä minä keinot keksin. Muistatko kuinka paljon rahaa nuot herrat tänäkin päivänä antoivat minulle torilla. RISTO. Niin, tuo ei ole hullumpi tuuma. Jotakin sinnepäin minäkin ajattelin. HOMSANTUU. Sinä elät kuin kreivi tästä lähtein, Risto. Aina vähän päästä minä kannan sinulle rahoja. Ja silloin käy mielesi joka kerran iloiseksi. Eikös niin, Risto? RISTO. Se on tietty. Kun saan rahaa. HOMSANTUU. Mikä hupakko minä olen. Itken ja nauran yhtäaikaa. – Tuntuu niin hyvältä ja kevyeltä nyt, vaikka kyyneleet vielä silmissäni. Ihme, etten kohta huomannut, millä tavalla voisin vähän parantaa tuota onnetonta tekoani. RISTO. Olet sinä yhtä kaikki oikein soma. Semmoinen kummallinen luonto. Niin äkeissäsi vielä tänä aamuna ja nyt noin hyvä taas. Mihin sinun kiukkusi joutui, kun siitä ei enää ole merkkiäkään jäljellä? HOMSANTUU. Se vaipui kuin vaha tuleen. Katosi kuin kaste kankaalta. Älä sitä enää muistele, Risto. Häpeän jo itsekin tyhmyyttäni. RISTO. Mutta tiedätkö mitä, Kerttu? HOMSANTUU. Anna kuulla. RISTO. Ota minut mukaasi, niin kuljemme yhdessä markkinoilta markkinoille ja kokoomme rahaa oikein kosolta. HOMSANTUU. Yhdessä? Sinäkö ja minä? RISTO. Niin, me molemmat juuri. Näes, minä kumminkin tunnen paremmin herrojen kokouspaikat ja sen semmoiset. Et sinä niistä selkoa saa, ellen minä tule sinua neuvomaan ja viemään. HOMSANTUU. Mutta kuinka voit sen tehdä, jos sokeaksi tulet? RISTO. Ehkä en sentään tulekaan. Niin, tarkoitan tietysti, etten aivan umpisokeaksi tulisi. HOMSANTUU. Entä Johanna? RISTO. Jääköön tänne ja elättäköön itse henkensä. Ei hänellä ole hätäpäivää. Työtä saa niin paljon kuin tahtoo tehdä. HOMSANTUU. Niin, mutta – RISTO. Ei hän minua kaipaa, älä sitä pelkää. Kiittää vain, kun pääsee. HOMSANTUU. Sinusta miehestään! Kuinka se on mahdollista? RISTO. Usko, jos tahdot, mutta niin on asiat. No, mitä tuumaat? Lähdemmekö yhteen matkaan? HOMSANTUU. Kun kysyn mummolta. RISTO. Mummolta? HOMSANTUU. Mummolta ja enolta, jotka nukkuvat tuolla ladossa. Heidän seurassaan meidän kaiketikin tulisi vaeltaa. RISTO. Helkkarissa! Vai on siellä ladossa ihmisiä. Puhutaan sitten hiljaa. Tule istumaan tuonne puun juurelle, Kerttu, niin saamme jutella, – tuonne vähän kauemmaksi. HOMSANTUU. Miksi juuri sinne. Onhan tässäkin yhtä hyvä. RISTO. Ei, tule tuonne, niin supatan jotakin korvaasi. No, – mitä sinä epäilet? HOMSANTUU. En tiedä. Nyt on jo yö ja siellä on niin pimeä. RISTO. Älä ole lapsellinen, tule pois vain. ''(Vetää Homsantuuta kädestä.)'' HELKA ''(huutaa ladosta)''. Kerttu! Hei, Kerttu, oletko siellä ulkona? HOMSANTUU ''(vetää kätensä pois)''. Laske minut, mummo huutaa. Ja mene pian pois, Risto; mene mene, ettei mummo näe sinua. RISTO ''(tarttuu vielä uudelleen häneen)''. Hiljaa! – Odotetaan pikkuisen, ei suinkaan hän tänne tule. HELKA. Kerttu, missä olet? HOMSANTUU. Päästä minut, Risto, kyllä hän tulee. Parin päivän päästä saat minusta tietoja, hyvästi siksi. RISTO. Onko se varma? HOMSANTUU. Luota siihen. Nyt hän jo tulee. RISTO. Hyvästi sitten niin kauaksi! ''(Menee.)'' HELKA ''(katsoo ladon ovelta)''. Mitä viivyt siellä niin myöhään? Tule pois nukkumaan jo. HOMSANTUU. Mummo, kuule! Rakastatko minua vähääkään? HELKA. No, hei, lapsi! Miksi sitä noin rajusti kysyt. Tietysti minä sinua rakastan. Olethan omaa sorrettua heimoamme, ja olethan omaa lihaani ja vertani. Tietysti minä sinua rakastan. HOMSANTUU. Sitten otat ystäväni myöskin omiesi joukkoon ja katsot häntä samoin kuin minuakin sukuumme kuuluvaksi. Teethän sen, mummo? HELKA. Tarkoitatko tuota miestä, joka sinut petti? HOMSANTUU. Hän ei sitä enää tee. HELKA. Ja ellen suostuisikaan ottamaan häntä mukaan, mitä sitten, Kerttu? HOMSANTUU. Niin vaellamme silloin omia teitämme. HELKA. Lapsi, lapsi, sinä olet sokea, vaan ei tuo mies, jota ystäväksesi sanot. Tule latoon nyt täältä yökylmästä. Ei ole terveellistä valvoa öitä yksinäisyydessä, Kerttu. Äitisi noudatti sitä tapaa eikä se hänen sydänsurujaan lieventänyt. HOMSANTUU. Vastaa minulle ensin. Suostutko vai et? HELKA. Täytyneehän mun. Mikä siinä muukaan auttaa. HOMSANTUU. Kiitoksia, mummo! HELKA. Mutta tiedä myöskin: jos hän vielä kerran sinut pettää, silloin minä hänet surmaan. HOMSANTUU. Jos hän vielä kerran minut pettää, niin ''sinä'' et häntä surmaa, vaan minä. '''Esirippu.''' [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 2789 4992 2006-08-27T23:38:09Z Nysalor 5 Neljäs näytös {{Otsikko |edellinen=[[Työmiehen vaimo:Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |seuraava=[[Työmiehen vaimo:Viides näytös|Viides näytös]] |otsikko=Neljäs näytös. |alaotsikko=[[Työmiehen vaimo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} ''Johannan ja Riston asuinhuone. Vasemmalla kangaspuut, joissa kuteilla oleva kangas on kiinni. Oikealla kätkyt. Peräseinällä oikealla vuode; keskikohdalla ovi porstuaan. Johanna istuu jakkaralla, tuudittaen lasta. Risto on pitkällään vuoteella.'' JOHANNA ''(laulaa hiljalleen)''. : Tuuti lasta tuonelahan, : tuonne kirkon kammiohon. : Siell’ on tupa turvekatto, : hieno hiekka peltomaana. : Tuonen viita, rauhan viita! : kaukana on vaino, riita, : kaukana kavala maailma – RISTO ''(kääntyy kärsimättömänä toiselle kyljelleen)''. Oles tuossa hiljaa, että saan maata. JOHANNA ''(lakkaa laulamasta. Liikuttelee vielä hetken kätkyttä tarkastaa, onko lapsi nukkunut, ja nousee hiljaa)''. Risto, – oletko valveilla? RISTO. Niin mitä sitten? JOHANNA. Pyytäisin sinua pikkuisen aikaa kaitsemaan lasta. Minun täytyy käydä Vörskyn rouvan luona saadakseni kuteita kankaaseen. RISTO. Viivytköhän siellä kauankin? JOHANNA. En kuin siunaaman hetken. RISTO. Ihan olen hukassa, jos se sillä aikaa herää ja rupeaa huutamaan. En minä sitä koskaan saa taukoamaan, koetan tai olen koettamatta. JOHANNA. Tuskin hän herääkään tällä välin, kun vasta juuri nukkui. RISTO. Saattaisit pyytää Vörskyn rouvalta pari markkaa rahaa työsi päälle. Ei suinkaan hän sitä kiellä. JOHANNA. Se on niin vaikeata, Risto. En minä voi mennä etumaksua pyytämään. Eikä meillä tällä haavaa ole suurempaa tarvettakaan, kun on leipää ja särvintä kotona. RISTO. Tarvitaanhan sitä rahaa muuhunkin, ei vain ruokaan. Saappaanikin ovat rikki, pitäisi viedä niitäkin paikattavaksi. JOHANNA. Onhan sinulla toinen pari ehjiä. Pidä niitä siksi kuin saan kankaan kudotuksi. ''(Ovella.)'' Kai sinä sitten olet kotona sen aikaa, ettei lapsi jää yksin? RISTO. Ala mennä; ehkäpä tuosta huolen pidän. JOHANNA ''(menee)''. RISTO ''(huutaa)''. Taikka, – joko se meni? Johanna! Kuules vielä kun sanon, Jo-han-na! JOHANNA ''(aukaisee oven ja seisoo kynnyksellä)''. RISTO. Tuo sieltä nyt kumminkin vähän rahaa mukanasi, että saan edes pullon olutta taas pitkästä aikaa. JOHANNA. Mahdotonta! Mitä rouva sanoisi, jos pyytäisin häneltä rahaa olueen? RISTO. Onko sinun pakko sitä hänelle ilmoittaa, hupsu. Voithan sanoa minun olevan sairaana, esimerkiksi, ja tarvitsevan rohtoja. JOHANNA. En minä rupea valehtelemaan, Risto. RISTO. Et rupea, et rupea! Tuommoinen sinä juuri olet. Aina ja aina vastahankaan, ei koskaan myötä. Mene sitten tiehesi siitä, että kerran takaisinkin joudut, mene joutuin. JOHANNA ''(menee)''. RISTO ''(haukottelee pitkään ja nousee sitten istumaan)''. Ei tästä ole. Illat ikävät ja päivät pitkät kuin nälkävuodet. Eikä sitä Homsantuutakaan kuulu tulevaksi, vaikka niin varmaan lupasi. Pitänee mun lähteä häntä hakemaan taas. TOPPO ''(pistää päänsä ovesta sisään)''. Morjens! Kotonahan sinä oletkin? RISTO. Missäpäs sitten. TOPPO. Vielä hän kysyy. Anniskelussa sinua enimmäkseen on tähän saakka tavattu. RISTO. Mitä siellä ihminen enää tekee, kun rahat ovat menneet huithelkkariin. TOPPO. Eikä ne sinun kynsissäsi kauan riittäneetkään, se täytyy tunnustaa. RISTO. Oliko kumma. Yksi kuusi sataa markkaa. Ei sillä pitkälle juosta. TOPPO. No, eihän se niin suuri summa liene mennäkseen, vaikka kyllä saa hikoilla, ennenkuin se koossa on. RISTO. Kävitkö muuten anniskelussa? TOPPO. Sieltä juuri tulen. RISTO. Ja siellä oli miehiä? TOPPO. Kuinkas sitten. Ainahan siellä väkeä on, oli aika päivästä mikä hyvänsä. RISTO. Päivästä taikka yöstä. Kyllä me sentään olemme niitä velikultia, Toppo, kun kaikki ympäri käy. TOPPO. Älä sano! Mehän tässä vasta parhaita miehiä olemmekin, jos oikein ajattelet. Tuskin maailma pystyssä pysyisikään ilman meitä. RISTO. Ole nyt! Ihanko sinä tuota tosissasi sanot? TOPPO. No, kuulehan! Kenen hartiat täällä kuorman kantavat, herrainko vai työväen? Kuka työn tekee, ja kuka työstä hedelmät nauttii, selitäpäs se seikka. RISTO. Niin, niin, voi olla. Mutta minä oikeastaan tarkoitinkin tällaisia maailmanmattia, kuin sinä ja minä ja moni muu. TOPPO. Jotka muka juomme. Vaan siinäpä se juuri onkin. Näes, tässä maassa on meidän osamme niin ylen viisaasti järjestetty, ettemme missään tapauksessa ole tarpeettomia jäseniä yhteiskunnassa. Elimme niin tai näin, aina me vain autamme maan parasta. Jos teemme työtä, se on hyvä, jos juomme, ei sekään ole paha. Ellei olisi viinan juojia, ei olisi viinakeittimöitä, ellei olisi viinakeittimöitä, ei valtio saisi viinaveroja. Ja millä se sitten kouluja ja rautateitä laittaisi? RISTO. Tosiaankin! Kun minä en ole tullut tuota ajatelleeksi. Sinä et ole mikään tyhmä mies, sinä, Toppo. TOPPO. Mutta herrat sen sijaan! Juovat kalliita ulkomaan juomia, käyvät ulkomaan verassa, ruoat, huonekalut ja vihon viimeisetkin tarpeettomat tarpeet, kaikki vaan pitää ulkomailta tuotaman. Eikö tämä rasita maata? Ja millä se korvataan, ellei juuri alhaisemman kansan hiellä ja työllä. RISTO. Ja nälällä. TOPPO. Niin kyllä, nälällä vielä lisäksi. Rehkiköön meikäläinen kuinka paljon hyvänsä, niin eipä sittenkään saa sen vertaa, että sillä kunnolleen toimeen tulisi. Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin. Minä puolestani en huolikaan työllä liiaksi hartioitani kiskoa, vaan juon ennemmin, koska sillä vielä jalommasti hyödytän tätä ihmiskuntaa. RISTO. Kuin työnteolla? TOPPO. No, aivan. Katsos, nyt, eikö tämä ole selvä. Jos teen työtä, rikastutan vain entisiä rikkaita, että pääsevät elämään yhä suuremmassa ylellisyydessä, mutta jos juon, niin edistän sivistystä maassa, ja se, tiedämmä, on vähän toista se. Kun tässä tuonnoin luin sanomista, kuinka suuret voitot anniskelut viimekin vuonna olivat antaneet, ja kuinka niitä varoja sitten riitti lukusaliin, kansankirjastoon, tyttökouluun ja kaikenmoisiin hyviin laitoksiin, niin jopa arvelin itsekseni ''(laulaa)'': Ei saa moittia juomaripoikaa, juomaripoikaa, juomaripoikaa. Mies se on paikallansa ja mies se on paikallansa – ''(Taukoaa äkkiä; puhuu.)'' Tule, velikulta, anniskeluun. RISTO. Dengi nietu. TOPPO. Eikö sinulla ole mitään pantattavaa täällä? RISTO. Vänta! Totta toisen kerran, sinä sanoit sanan. Annahan olla. Leikkaamme tuosta Johannan kankaan poikki ja viemme sen anniskeluun pantiksi. Mitä luulet? Käykö laatuun? TOPPO. Miksei se kävisi; mutta mitä vaimosi siitä sanoo? RISTO. Minä Johannasta vähät. Minkä hän minulle voi? Itkeä tirauttelee ensin, hankkii sitten rahaa ja lunastaa kankaan pois. Sillä se on tehty. Tulepas neuvomaan, en tiedä oikein, kuinka tässä pitäisi menettelemän. TOPPO. Älä niin täperältä leikkaa, jätä korttelin verran kudottua ja anna sitten mennä tuota rantua pitkin. Noin ikään. Ja nythän se on poikki. Tukista vain irti vielä. Hätäkös tässä. Kyllä tällaisella kankaalla aina viinaa saa. ''(Laulaa):'' Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla – RISTO. Ole nyt jo rallattelematta ja auta kangasta kääröön sinäkin. Hyvästä lykystä Johanna vielä tulee kotiin, ennenkuin ehdimme tästä pois. TOPPO ''(lyö jalallaan tahtia)''. Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla – RISTO. Sinä olet ihan hullu, taikka olet jo saanut muutamia ryyppyjä liikaa tänä aamuna. TOPPO. Mies syö ja mies saa, ja miehelle Jumalakin antaa. Eikös meille nytkin siunaantunut kohta toista, kun entinen loppui. Olemmehan me niitä onnen poikia sentään. RISTO. Mutta minä olen vallan hukassa tämän kankaan kanssa, kun sitä vielä on niin pitkältä. Enhän minä saa sitä kokoon. Ja sinäkin piekset suutasi siinä tyhjään etkä kehtaa edes auttaa. TOPPO. Olet sinä oikea pöhkelö. Näytäs tänne. Mikä konsti tässä on. Sinä vain suotta hätäilet. Noin sen pitää käymän, noin, ja noin. Kas, tuossa noin. Pane se kauniisti käsivarrellesi. Ja nyt turskisti anniskeluun. Kannattaakin poikain ylpeillä, kun on tuommoinen kangaspakka hartioilla. RISTO. Kun ei vain Johanna tulisi meitä tiellä vastaan. Syntyisi siinä pieni kahakka, ennenkuin ohi pääsisimme. TOPPO. Älä pelkää, ei hän tule. Seuraa meitä hyvä lykky sen verran. ''(Aikovat mennä, kun samassa ovi aukeaa ja Leena-Kaisa astuu sisään.)'' RISTO ''(pelästyy, hyppää Topon taakse ja koettaa kätkeä kangasta)''. Nyt tuli kummat! TOPPO. Hulipit, sanoi ryssä, kun parta paloi. LEENA-KAISA. Jumalan terveeksi. Mitäs minua noin pelästytte? RISTO. Luulin teitä Johannaksi. Hyvää päivää! LEENA-KAISA. Mihinkäs ollaan menossa? RISTO. Eipä paljon mihinkään. Ajattelimme vaan pikipäin pistäytyä tästä kaupungilla. LEENA-KAISA. Onko Johanna kotosalla? RISTO. Ei ole. Hän lähti käymään Vörskyn rouvan luona. Jotakin asiaa, luulemma. LEENA-KAISA. Mutta kuinka sitten voitte mennä pois ja jättää lapsen yksin? RISTO. Helkkarissa! En muistanut koko lasta. TOPPO. Ja miestenkö sitten pitäisi lapsia paimentaman? Jo nyt maailma kääntyy nurin. RISTO. Ehkä Leena-Kaisa istuu täällä pojan luona sen aikaa. Kyllä Johanna pian tulee, ei hän kauan viivy. LEENA-KAISA, Yhden tekevää. Saatanhan minä jäädä tänne, koska teillä on johonkin mentävää. RISTO. Niinpä me lähdemme, Toppo. TOPPO. Napletsoo, mars! ''(Menevät.)'' LEENA-KAISA. Mitä hän tuota kangaspakkaa noin selkänsä takana piilotteli? Pelkäsikö minun silmieni siitä osaa vievän. ''(Istuu jakkaralle ja tuudittelee jalallaan kätkyttä; ottaa taskustaan sukankutimen.)'' Ei siitä Johannastakaan ole. Kun kehtaa jättää miehensä lasta hoitamaan, sillä välin kun itse kylää hyppää. Jotakin asiaa, sanoi Risto. Kyllä kai! Usko sitä. Tikusta pian asian laittaa, kun mieli kaupungille tekee. Hohhoo sentään näitä ihmisiä. ''(Laulaa hiljaisella äänellä.)'' Ah suruton! koskas synnistä lakkaat, Kuink’ kauan synniss’ murheetonna makaat? Ah herää, aika on jo tull’, Viel’ tahtoo Jumal’ laupias olla sull’. JOHANNA ''(tulee)''. Kas, Leena-Kaisa. Hyvää päivää! LEENA-KAISA ''(kääntyy)''. Jumal’ antakoon. JOHANNA. Terve! Mitä kuuluu? LEENA-KAISA. Ei entistä enempää. Mitä itsellesi? JOHANNA. Kiitos kysymästä. Kyllä meilläkin Jumalan avulla päästään taas vähän alkuun. Tiedättekö, kun minulla oli semmoinen onni, että sain kankaan kutomista. Vappu sitä toimitti minulle Vörskyn rouvalta. Oikein siunattu ihminen, se Vappu. LEENA-KAISA. Paljonko Vörskyn rouva maksaa kyynärältä? JOHANNA. Vain kaksikymmentä viisi penniä, mutta onhan sitä siinäkin. Kun aamusta iltaan istuu kankaan ääressä, niin kutoopa neljä kyynärää ja se tekee jo markan. Millä sitä meikäläinen senkään vertaa ansaitsee. Ja sillä kaksi henkeä melkein leivässä pysyykin. Paha vain, etten saa lapselta aina olleeksi niin uuttera. LEENA-KAISA. Sinulle sen kautta muistutetaan, ettet liian paljon rupeaisi ahnehtimaan tämän maailman hyvyyttä. JOHANNA. Saattaa niin olla. Mutta kuulkaa, Leena-Kaisa. Ettekö tekin usko minun tästä lähtien saavani työtä yltäkyllin, kun rouvat kerran oppivat minut tuntemaan ja näkevät, minkälaisen vaatteen minä kudon. Siitäkin asiasta olen ollut niin hyvilläni, etten sanoa taida. LEENA-KAISA. Elä huoli liian paljon iloita semmoisista turhista. Ne eivät sinua taivaaseen kumminkaan vie. JOHANNA. Eihän ne sinne vie, kyllä se tosi on. Mutta kun tuo leivän saantikin on niin työlästä, tahtoo siihen mieli väkisenkin kiintyä. – Vörskyn rouva tulee tuossa paikassa tänne, kangastaan katsomaan. Saat nähdä, mitä hän siitä pitää. Ei hän työtäni moittimaan pysty, sen takaan. LEENA-KAISA. Aina sinä vaan menet takaisin kankaaseesi. Tokko enää osaat muusta puhuakaan. JOHANNA. Niin, semmoinenhan minä olen, hupakko. Täytyy jo itsekin sille nauraa. Mutta ei se kumma ole, kun oikein ajattelee. Täällä istuin yötä päivää sukanneule kädessä ja olin vähällä kuolla nälkään lapsineni. Kuinka rauhallisesti se nyt makaa, raukka, kun on saanut ruokaa. LEENA-KAISA. Pidätkö sinä, ihmisparka, enää mitään huolta kuolemattomasta sielustasi? JOHANNA. Eipä siihen, Jumala paratkoon, tahdo paljon aikaa olla. Sitten kun pojan sain, en ole päässyt edes kirkossa käymään. LEENA-KAISA. Se on kovin surkeata. Ajatteles, jos tällä hetkellä kuolisit, mihin silloin joutuisit? JOHANNA. En suinkaan tiedä. LEENA-KAISA. Pahaan paikkaan, ilman armoa. JOHANNA. Varjelkoon hyvä Jumala meitä äkillisestä kuolemasta. LEENA-KAISA. Vähitellen tulet niin paatuneeksi, ettei sinua enää halutakaan tehdä parannusta eikä Jumalan sanaa kuulla. JOHANNA. Kyllä minä sitä kotona sentään aina väliin luen, Leena-Kaisa. Ja muistan myös kiittää Jumalaa siitä, että minulla näinkin hyvät päivät on. Moni muu raukka saa paljon enemmän puutetta ja kurjuutta kärsiä kuin minä. LEENA-KAISA. Vai niin sinä olet tyytyväinen. Ei mahda sitten ollakaan perää siinä, kun sanotaan Riston ruvenneen kovasti juomaan. JOHANNA. Kaikkia ne ihmisetkin tietävät. No niin, eihän sitä auta valheeksi juuri sanoa. Mutta juovathan ne muutkin. Ja Risto on kuitenkin siitä hyvä, ettei hän viinapäissäänkään ole minulle ilkeä. Pahankuriset miehet alinomaa pieksävät vaimoaan, mutta Risto ei vielä kertaakaan ole minua lyönyt. LEENA-KAISA. Olet sinä yhtäkaikki tullut paljon nöyremmäksi kuin mitä ennen olit. Muistan vielä, kuinka sydämikkö sinä saatoit hääpäivänäsikin olla. JOHANNA. Maailman ranta neuvoo meitä itsekutakin, Leena-Kaisa. LEENA-KAISA. Niinhän se on. – Mitä kangasta se Risto muuten kantoi äsken kaupungille? JOHANNA. Kangasta? En ollenkaan tiedä. Mutta ajattelin juuri kysyä, vieläkö hän oli kotona, kun tänne tulitte? LEENA-KAISA. Olivat siinä poislähdössä Topon kanssa. Töyttäsimme vastakkain tuossa ovessa. JOHANNA. Ja Ristolla oli kangas kainalossa? LEENA-KAISA. Niin oli. Kaunista kangasta näytti olevankin. Valkopohjaa, sinisillä ja punaisilla juovilla. JOHANNA. Merkillistä. En voi käsittää, mitä kangasta se olisi ollut. – Valkopohjaa, sanoitte, sinisillä ja punaisilla juovilla. ''(Menee kankaan luokse, huudahtaa ja putoo kangaspuihin istumaan.)'' LEENA-KAISA. Noh, mikä nyt on? Johanna, mikä sinulle tuli? JOHANNA ''(koettaa puhua, mutta ei voi)''. LEENA-KAISA. Onko jotain tapahtunut? JOHANNA ''(änkyttäen)''. Hyvä Jumala, hyvä Jumala – – LEENA-KAISA. Kangas? JOHANNA. He ovat vieneet minulta Vörskyn rouvan kankaan! – koko pitkän kankaan – LEENA-KAISA. Oikeinko totta? No, ilmankos Risto sitä niin piilottelikin selkänsä taakse. JOHANNA. Mitä minä teen? Mitä minä onneton nyt teen? LEENA-KAISA. En ymmärrä. Mutta älähän sure noin? Ei se siitä kumminkaan parane. Koetetaan ennemmin keksiä jokin neuvo. JOHANNA. Jos tavoittaisimme heitä, – jos saisimme kankaan vielä pois. Hyvä, rakas Leena-Kaisa, auttakaa minua. Näittekö minne päin he lähtivät. LEENA-KAISA. Älä mene. Et sinä heitä kumminkaan enää tapaa. Kyllä he sen ovat jo myyneet. Ja mistäpä tietäisit heitä sitten etsiä? JOHANNA. Anniskelusta, en suinkaan muualta. LEENA-KAISA. Se on ihan turhaa, usko minua. Siellä syntyisi vain riita välillenne ja semmoista on paras karttaa. Ilmankin ihmiset syyttävät sinua siitä, että Risto niin juo. JOHANNA. Minua? – Kuinka se minun syyni olisi? LEENA-KAISA. En tiedä, mutta niin sitä vain sanotaan. Eivätkä ne taida siinä niin varsin väärässä ollakaan; sillä – älä pane pahaksesi – mutta aina siihen on vaimossa enemmän tai vähemmän syytä, kun mies juo. Jos olisit toisenlainen – Aiotko sittenkin mennä? JOHANNA. Kyllä minun täytyy. Ehkä saisin edes rahoja heiltä pois. LEENA-KAISA. Ethän sinä, polinen, miten voi mennä tuollaisessa tilassa. Olet juuri kuin kuolema. Ja aivanhan sinä horjut. Ei, jää nyt pois ja koeta edes rauhoittua vähän. Minä saattaisin ennemminkin mennä heitä hakemaan, mutta kun tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä. – Siunaa ja varjele, mitä sinä teet. JOHANNA. Minäkö? Enhän minä mitään tee. LEENA-KAISA. Kun viskaat vaattesi kaikki laattiaan. Näes tuota nyt. JOHANNA. Menivätkö ne laattiaan? – Hyvä Leena-Kaisa, minä olen hukassa, ei minua pelasta mikään, – ei mikään. LEENA-KAISA. Pahasti se oli tehty Ristolta, ei voi muuta sanoa. JOHANNA. Jos hän olisi minut rammaksi ja vaivaiseksi pieksänyt, ei se olis mitään ollut tämän rinnalla. Antaisin hakata itseni kuoliaaksi, kun vain saisin kankaan takaisin. LEENA-KAISA. Yhtä koetellaan yhdellä tavalla, toista toisella. Jumalalla on niin monta vitsaa kuin lastakin. JOHANNA. Kunpa voisinkin luottaa siihen, että tämä tulee Jumalalta. Mutta eihän se niin ole. Jumala ei pannut heitä kangastani varastamaan. Ennemmin se oli pahan henki. LEENA-KAISA. Jumala sallii sen kumminkin tapahtua ja sinun tulee olla nöyrä hänen tahdolleen. Ja mitä siitä, jos ihminen täällä murheen laaksossa kärsii kuinka paljon hyvänsä. Tulevassa elämässä se kaikki hänelle palkitaan. Niin kurit tääll’ ja auta siell’, laulamme virressäkin. Paremmin sinun tulisi iloita, Johanna, sillä kruunuasi tällä tavoin vaan kirkastetaan. JOHANNA. Kuulitteko? – Joku ajoi pihaan. – Vörskyn rouva! ''(Menee vavisten nurkkaan)''. – Hyvä Jumala – – hyvä Jumala – LEENA-KAISA ''(katsoo ovesta)''. Älä hätäile, ei täällä ole ketään. Kadulta se varmaan kuului. – Tule, hyvä ihminen pois sieltä nurkasta. Ihan sinä olet järjeltäsi, kun tuolla lailla murehdit turhanpäiväisiä maallisia asioita. JOHANNA. ''(Pitelee päätään)''. Kruunua tällä tavoin kirkastetaan, sanoitte. Voi, minä tyytyisin paljon himmeämpään kruunuun, kun vain Risto herkeäisi juomasta ja eläisi ihmisiksi, – ja kun Vörskyn rouva saisi kankaansa takaisin. LEENA-KAISA. Kyllä kuulee, kyllä kuulee, että olet suruton maailman lapsi. Vielä sinua, vaimo parka, Jumala saa paljon kurittaa, ennenkuin sinä oikealle tielle käännyt. JOHANNA. Leena-Kaisa – nyt on joku porstuassa. LEENA-KAISA ''(katsoo ovesta)''. Ei se ole kuin tuuli, joka jyskyttelee ulko-ovea. JOHANNA. Kohta hän kumminkin on täällä ja silloin – silloin olen hukassa. Minä en kestä tätä, Leena-Kaisa, se on mahdotonta. LEENA-KAISA. Joka panee kuorman päällemme, auttaa sitä myös kantamaan. JOHANNA. Älkää Jumalaa syyttäkö tästä kuormasta. Riston hyvää työtä se vaan on, mutta ei hän sitä kantamaan auta. LEENA-KAISA. Taas sama virsi: ei Jumalalta, ei Jumalan syy. Kuinka syvälle sinä raukka olet vaipunut epäuskon syntiin. JOHANNA. Mutta sanoohan sen jo järkikin, ettei Jumala pakota ihmisiä pahuuteen. LEENA-KAISA. Missä on sinun järkesi? Sokea, pimitetty. Ei se käsitä niitä, jotka Jumalan valtakuntaan kuuluvat. Järki tulee ottaa vangiksi uskon kuuliaisuudelle, sanoo pyhä Paavali. JOHANNA. Kun minulla olisi edes rahaa, että voisin maksaa Vörskyn rouvalle tuon kankaan. LEENA-KAISA. Eikö ole ketään, jolta voisit lainata? JOHANNA. Ei ketään. – Malttakaahan – LEENA-KAISA. Nooh –? JOHANNA. Pyytäisinkö Yrjöltä? LEENA-KAISA. Miksi ei? Sopiihan koettaa. JOHANNA. Mutta sekin on niin vaikeata. Niin kovin vaikeata. LEENA-KAISA. Eihän tuo mielestäni niin mitään olisi. Lupa kysyä, antakoon sitten, jos tahtoo, JOHANNA. Ei, ei – en minä voi hänen puoleensa kääntyä. LEENA-KAISA. Pelkäätkö kieltävän? JOHANNA. Ei sen vuoksi. Muuten se tuntuu niin mahdottamalta. LEENA-KAISA. Niin, tee kuten tahdot. En käske, en kiellä. Mutta hyvä se vain olisi, jos saisit Vörskyn rouvalle rahat käteen kohta kun tulee. JOHANNA. Tietysti se hyvä olisi. Ehkei hän silloin niin suuttuisikaan. – Eikös kuulu nyt askeleita ulkoa? LEENA-KAISA ''(hetkinen kuunneltuaan)''. Ei, sinun korvasi valehtelevat. JOHANNA. Niin, jos minulla olisi antaa rahat heti. Ehkä kumminkin – koska se ei teidänkään mielestänne mitään olisi. – Hyvä Leena-Kaisa, menkää te Yrjön luokse. LEENA-KAISA. Kyllähän minä saatan mennä. JOHANNA. Ehkä ennättäisitte vielä takaisin ennenkuin rouva tulee. LEENA-KAISA. Kauankos minä siellä viivyn. ''(Menee.)'' JOHANNA ''(katsoo ikkunasta)''. Ei näy kadulla ketään. ''(Katsoo ovesta)''. Eikä täälläkään. – Ehkä hän ei vielä tule. Ehkä ei tule ollenkaan tänä päivänä. Onhan voinut sattua esteitä. Vieraita tai muuta. ''(Kuuntelee; tukahdetulla huudolla:)'' Hevonen ajoi portaiden eteen. – Se on hän – se on hän. ROUVA VÖRSKY ''(tulee sisään)''. Tässä minä vihdoinkin olen. Viivyin niin kauan lankapuodissa, kun en oikein tietänyt mitä ottaisin kuteiksi. Sillä toisenlaiseksi se nyt välttämättä täytyy muuttaa. Sanoittehan olevan kaksikymmentäviisi kyynärää kudottuna? Niin, siitä tulee juuri parahiksi minulle ja pikku Almalle. Enempää ei tarvitse. Täällä on minulla muutamia uusia mallitilkkuja. Mitä sanotte tuosta esimerkiksi? JOHANNA ''(ottaa koneentapaisesti tilkun käteensä)''. ROUVA VÖRSKY ''(antaa toisen tilkun)''. Entä tuo? Ei sekään ole ruma. Siinä tosin vähän erilaiset loimet, mutta ei se mitään tee. Ehkä tulee vaan kauniimpaa vielä näihin loimiin. Vai kuinka luulette? JOHANNA. Ehkä tulee. ROUVA VÖRSKY. Kutokaa koetteeksi vähän matkaa niin saamme nähdä. Minä istun täällä sen aikaa. ''(Heittää päällysvaatteet pois; istuu)''. Niin, ja sitten minä voin kertoa teille jotakin hauskaa. Lankapuodissa tapasin rouva Hanhisen, joka on naisyhdistyksen puheenjohtaja, ja hän lupasi antaa teille työtä koko talveksi. Ei juuri kankaan kutomista, mutta ompelutyötä, ja onhan se yhdentekevä, vai kuinka. Tietysti te osaatte ommella? Niin, mitäs semmoista kysynkään. Naisyhdistys on, näettekäs saanut suuret tilaukset kasarmilta, ja niitä varten tarvitaan taitavia ja rehellisiä ompelijoita. No – mutta ettehän te virka mitään? Luulin tekeväni teille suuren ilon, kun näin pian täytin pyyntönne. JOHANNA. Hyvä rouva, jahka ensin kuulette. Jos uskaltaisin – ROUVA VÖRSKY. Siihenkö luottaa? Varmaan, koska rouva Hanhinen kerran lupasi. JOHANNA. Ei, ei, mitäs minä siitä. Vaan jos uskaltaisin teille ilmoittaa – ROUVA VÖRSKY. Ilmoittaa? Mitä niin? Mikä teitä vaivaa, Johanna? Onko jotain tapahtunut? JOHANNA. On. ROUVA VÖRSKY. Vahinkoa? Kankaalleko? Eihän nyt kumminkaan. ''(Nousee ja menee kankaan luokse)''. Hyvänen aika, mitä tämä on? Oletteko leikannut sen poikki? JOHANNA. Poikki se on, rouva. ROUVA VÖRSKY. Ja missä on kangas? JOHANNA. Sehän on juuri pahinta, ettei sitä enää ole. ROUVA VÖRSKY. Eikö ole? Kuinka? JOHANNA. Se on viety. Enkä minä voi sille mitään, en niin mitään. ROUVA VÖRSKY. Viety? Leikattu ja viety? Kaksikymmentä viisi kyynärää kangasta. Ei, mutta tämähän on – . En tiedä enää, mitä ajattelenkaan. JOHANNA. Olen ollut siitä niin suuressa tuskassa, rouva hyvä. Jos voisin jollakin tavalla saada sen takaisin edes, mutta siihenkään ei ole mitään toivoa. ROUVA VÖRSKY. Semmoinen vahinko! Mitä nyt miehenikin sanoo. Voi, että rupesin koko puuhaan. – Tämän jälkeen ette luultavasti saakaan mitään työtä naisyhdistykseltä. JOHANNA. Enkä keltään ihmiseltä, se on selvä. Kova onni minua vainoaa kaikessa. ROUVA VÖRSKY. Milloinka se vietiin sitten? Ettehän äsken vielä mitään puhunut. JOHANNA. Se tapahtui juuri sillä aikaa, kun oli luonanne, rouva. ROUVA VÖRSKY. Ja kuinka pääsi varas sisään? Eikö ovi ollut lukossa? JOHANNA ''(on vaiti)''. ROUVA VÖRSKY. Eikö ovi ollut lukossa, minä kysyin. JOHANNA. Ei. ROUVA VÖRSKY. Aukiko sen jätitte? Minkätähden? Kuinka saatoitte olla niin huolimaton? JOHANNA ''(on vaiti)''. ROUVA VÖRSKY. Varsinhan te sillä tavoin olette pyytänyt vahinkoa. Onko ihme, jos varastetaan, kun ovi on auki eikä ketään huoneessa. JOHANNA. Erehdytte, rouva – Ei se niin ollut. ROUVA VÖRSKY. Vaan kuinka? Puhukaa sitten. JOHANNA. Jos vain voisin sanoa totuuden. Mutta se on niin kauhean vaikeata. ROUVA VÖRSKY. En ymmärrä, kuinka voitte jättää lapsennekin yksin. Tuommoisen pienen raukan. Sillä välin hän olisi voinut itkeä itsensä kuoliaaksi. Ette mahda ollenkaan rakastaa lastanne. JOHANNA. Voi, hyvä rouva. Kuka häntä rakastaisi, ellen minä. ROUVA VÖRSKY. Mutta jätätte hänet kuitenkin yksin tuntikaudeksi. Kaunista rakkautta! JOHANNA. Ei hän ollut yksin. ROUVA VÖRSKY. Eikö ollut yksin? Te puhutte ristiin. Ah – nyt selvenee minulle kaikki. Te petätte minua, valehtelette minulle koko ajan. Itse olette hävittänyt kankaan. Pelkonne ja vavistuksenne sen ilmaisee. Minä poloinen, minkälaisten ihmisten pariin olenkaan joutunut. JOHANNA. Älkää, rouva kulta, noin pahastuko. Antakaa, minä selvitän teille kaikki alusta alkaen. ROUVA VÖRSKY. Minä en tahdo kuulla mitään, enkä usko teitä enää ollenkaan, koska olette noin kauhean kavala. Menen kohta ja kerron asian miehelleni. Jätän kaikki hänen huostaansa. Niin, se onkin parasta, sillä hieno ja sivistynyt nainen ei tule toimeen raakojen ja epärehellisten ihmisten kanssa. Miehiä te kumminkin enemmän pelkäätte. ''(Pukee päällysvaatteet ylleen.)'' JOHANNA. Voi, rouva, viipykää hetki, että saan kertoa totuuden mukaisesti teille tapauksen. ROUVA VÖRSKY. Minä en teitä usko, johan sen sanoin. Kuinka voitte semmoista odottaakaan enää sen jälkeen, kun olette näin palkinnut kaiken hyvyyteni. Ja mitähän luulette tällä voittaneenne? Itsellenne teitte paljon suuremman vahingon kuin minulle. JOHANNA. Ellette olisi noin kiivas – ROUVA VÖRSKY. Pois, älkää tulko lähelleni. Minun täytyy lähteä täältä, muutoin tukehdun. ''(Aukaisee oven; porstuasta näkyy Yrjö, joka väistyy rouvan tieltä ja menee sisään senjälkeen kuin rouva on mennyt ulos.)'' JOHANNA. Yrjö, Jumalan kiitos! Teiltä saan apua. ''(Porstuaan rouvan jäljessä.)'' Rouva, rouva, odottakaa, tulkaa takaisin. ROUVA VÖRSKY. Te vaivaatte itseänne turhaan. Matti, kiiruusti nyt Vapun luokse ensin ja sitten kotiin. JOHANNA ''(palaa)''. Vapullekin hän nyt kertoo kaikki hullunpäin. Ei, tästä ihminen tulee kohta aivan mielipuoleksi. YRJÖ. Mitä teille on tapahtunut, Johanna? Minun täytyi tulla kuulemaan sitä teiltä itseltänne, sillä Leena-Kaisan puheet olivat niin kummallisia, etten voinut niitä kaikkia uskoa. Mutta tosia taisivat olla sittenkin, koska olette noin täynnä tuskaa. JOHANNA. Kaikki on hukassa. En jaksa enää ajatella sinne enkä tänne. YRJÖ. Rauhoittukaa. Ehkä pääsemme tästä selville, kun yhdessä tuumailemme. JOHANNA. He luulevat minua varkaaksi. Tähän saakka kaikki ovat minuun luottaneet, nyt ei enää kukaan. Tämä minut murtaa, en minä kestä enää. Lapsi raukkani. YRJÖ. Mutta kuulkaahan toki, Johanna. Tuolla tavalla ei ihminen saa antaa surulleen valtaa. Se vahingoittaa terveyttä. JOHANNA. Nyt hän varmaan on jo Vappua torumassa. Semmoisen palkan hän saa hyvyydestään. Mitä hän minusta ajatteleekaan. YRJÖ. Ei mitään. Tuntee hän teitä niin paljon. Minä menen ja puhun hänelle asian. – Ei toden totta, tämä ei käy laatuun. Teidän täytyy koettaa tointua, Johanna. ''(Laskee kätensä hänen hartioilleen.)'' Teillä ei oikeastaan ole mitään hätää, kun tarkemmin ajattelette. Minä annan rahaa, te maksatte täyden hinnan kankaasta ja silloin heillä ei ole mitään sanomista. Kuuletteko? JOHANNA. Kuulen. Mutta voinko ottaa teiltä rahaa, kun en tiedä millä saan sen maksetuksi. En minä voi, en, en. Viekööt minut ennemmin linnaan. YRJÖ. Ei teitä missään tapauksessa linnaan viedä, siitä saatte olla huoletta. Ja mitä maksuun tulee, niin sillä teidän ei liioin tarvitse mieltänne rasittaa. Minä en siitä köyhemmäksi tule, vaikken koko rahaa takaisin saisikaan. ''(Kumartuu Johanna ylitse.)'' Kas, niin, Johanna, olkaa nyt järkevä. Tässä kukkaroni. Siinä on viisikymmentä markkaa, enempää ei kangas varmaankaan maksa. No, Johanna, mitä epäilette? HOMSANTUU ''(tulee äkkiä ovesta, jää silmänräpäykseksi seisomaan)''. Ohoo! Risto oli siis oikeassa, kun sanoi, ettei häntä täällä kaivattaisi. No, niin; mitä sitten arvelisinkaan enää. JOHANNA. Kuka siellä? YRJÖ. Tuo hupsu tyttö se vain on. Älkää pelästykö. Mitä asiaa? HOMSANTUU. Mitäpä hupsun asioista. Tahdonhan vain ilmoittaa, ettei teillä enää Ristosta tule vastusta olemaan. Kyllä minä hänestä nyt huolen pidän. Hyvästi. JOHANNA. Aikooko hän tehdä Ristolle pahaa? YRJÖ. Vielä vain. Mitä tuon puolihullun puheista. Ja totta Risto pitää itsestään vaaria; ajatelkaa te omia asioitanne. Minä panen väkisin tämän kukkaron käteenne, ellette sitä hyvällä ota. Noin. Ja nyt teidän täytyy pennin päälle maksaa tuolle rouvalle kankaan hinta, ettei hän enää pääse solvaisemaan teitä. Ettekä saa näyttää noin pelokkaalta ja aralta. Olkaa vaan rohkea, ettehän ole mitään pahaa tehnyt. Tässä maailmassa täytyy pitää puoliaan, muuten ei tule toimeen. JOHANNA. Hyvä teidän on sanoa, kun olette mies. Toista on meidän vaimojen. Mitä me voimme. YRJÖ. Koettakaa, koettakaa kumminkin. Ihmisiä tekin olette, älkää unohtako sitä. – Tuollahan se ajaa pihaan taas. Ehkä on parasta kun minä menen pois. Hänen ei tarvitse tietää, että minulta olette rahat saanut. Hyvästi nyt Johanna. Älkää salliko hänen hyppiä nenällenne, muistakaa se. Olkaa kerran tekin miestä puolestanne. Lupaatteko? JOHANNA. Minä koetan. YRJÖ. No, hyvä. Minä lähden sitten. JOHANNA ''(ottaa häntä vielä kädestä)''. Yrjö, Jumala siunatkoon teitä! YRJÖ. Kiitos! ''(Menee.)'' ''(Herra ja rouva Vörsky sekä rouva Hanhinen tulevat sisään.)'' ROUVA HANHINEN. Oliko tuo hänen miehensä. ROUVA VÖRSKY. Ei; se oli joku toinen. Tule tänne katsomaan, Ville. Noin se on leikattu poikki ja kangas viety. Kaksikymmentäviisi kyynärää. Ajatelkaa mikä vahinko. Kaksikymmentäviisi kyynärää. Olen niin, niin pahoillani, että tekisi mieli itkeä. HERRA VÖRSKY. Tarvitseeko sitä luottaa kaikenmoisiin ihmisiin. Enkö minä ole jo monta kertaa sinulle sanonut. ROUVA VÖRSKY. Kuinka olisin saattanut tällaista epäillä, kun Vappu häntä niin takasi. HERRA VÖRSKY. Oikeutta myöten saisi Vappu nyt itse maksaa kankaan. ROUVA HANHINEN. Mitä hän sanoo tästä, Vappu? ROUVA VÖRSKY. Mitä hän! Pitää vain tuon ihmisen puolta eikä usko hänestä mitään pahaa. Vähällä, ettei väittänyt minua valehtelijaksi. HERRA VÖRSKY. Hän on kai viekastellut ja vetänyt Vappua nenästä niinkuin sinuakin, arvaamma. Mahtaa olla koko kapine. ROUVA HANHINEN. Semmoista se kaupungin huono väestä ylipäänsä on. Kyllä ne oppii tuntemaan, kun on niiden kanssa tekemisissä niin paljon kuin minä esimerkiksi. HERRA VÖRSKY. Tuoko se juuri on, joka tuossa seisoo? ROUVA VÖRSKY. Hän se on. ROUVA HANHINEN. Kasvoista jo kohta näkee, ettei se mikään hyvä ihminen ole. Tuommoinen levoton katse on aina pahan omantunnon merkki. HERRA VÖRSKY ''(katsoo tuikeasti Johannaan ja lähestyy häntä pari askelta)''. ROUVA VÖRSKY. ''(erikseen rouva Hanhiselle)''. Uh, kuinka tämä on tukalaa. Minua oikein vaivaa. ROUVA HANHINEN. Älä ole milläsikään. Niitä sietää panna kovalle, tuollaisia. Muuten oltaisiin hukassa. HERRA VÖRSKY. Noo, eukko! Mihinkä sinä olet hävittänyt meidän kankaamme? JOHANNA ''(hätääntyy)''. En minä ole – ei sitä – en minä – tuota – HERRA VÖRSKY ''(koputtaa keppiään lattiaan)''. Selvä vastaus. Missä on kangas? JOHANNA ''(änkyttäen)''. En – tiedä, missä se on. HERRA VÖRSKY. Etkö tiedä? Etkö? JOHANNA. En. HERRA VÖRSKY. Entä jos antaisin sinulle pienen selkäsaunan? Ehkä sitten tiedät. ROUVA VÖRSKY. Anna olla, Ville hyvä. Se tekee minulle niin pahaa. HERRA VÖRSKY. Kyllä hänen täytyy saada vähän keppiä. ROUVA VÖRSKY. Ei, ei, anna olla. Minun tähteni, Ville. Pelkään jo ilmankin pahoja seurauksia terveydelleni kaikista näistä mielenliikutuksista. HERRA VÖRSKY. Mitäs tänne tulitkaan, kun kerran olet noin heikkoluontoinen. Olisit pysynyt poissa. ROUVA HANHINEN. Herra Vörsky, minäkin rukoilen tuon kurjan puolesta. Hän tosin ansaitsisi oikein tuntuvaa kuritusta, ei se olisi liikaa ollenkaan. Mutta meidän olisi niin vaikea sitä nähdä. HERRA VÖRSKY. Teillä naisilla on liian hellä sydän. No, olkoon nyt sitten. Saat kiittää näitä rouvia, että pääset selkäsaunasta. Vaan elä luule, että tämä juttu tähän loppuu. Oikeuteen sinut vedän. Saat sakkoa, että plaskahtaa. Ja sitten sinut vielä päälliseksi tuomitaan vankeuteen. Pannaan vedelle ja leivälle. Niin! Kahleissa saat istua, sen lupaan. Nähdään, tuletko toista kertaa pettämään parempia ihmisiä. JOHANNA. Vankeuteen? – Rakas taivaallinen isä! Eikö loppua tulekaan näille suruille. HERRA VÖRSKY. Ahaa! Joko rupeat huomaamaan, että tässä on tosi edessä. JOHANNA. Mistä syystä minua vankeuteen pannaan! En ole vielä eläessäni kellekään vääryyttä tehnyt, en varastanut enkä pettänyt ketään. Tiedustelkaa niiltä, jotka minut tuntevat, ellette minua usko. Rehellisellä työllä olen aina koettanut pyrkiä eteenpäin, se heidän täytyy todistaa. ROUVA HANHINEN. Ei, mutta kuulkaa tuota hävyttömyyttä. Hän koettaa vieläkin tehdä itseään syyttömäksi. HERRA VÖRSKY. Uskallatko sinä yhä valehdella meille vasten silmiä. Kyllä minä sinut opetan. JOHANNA. Totuuden olisin teille kertonut. Olisin tunnustanut kaikki, alusta loppuun, mutta ettehän ole sallineet sitä. Ette ole tahtoneet kuulla mitään, jota voisin puolustukseksi tuoda esiin. HERRA VÖRSKY. Lakkaa jo lavertelemasta siinä, taikka minä – JOHANNA. Älkää manatko minua oikeuteen. Armahtakaa lapsiraukkaani edes. Mihinkä hän joutuu, jos äitinsä viedään vankeuteen. Vieraanko varaan tuommoinen pikkuinen, ei vielä neljän kuukauden vanha? ROUVA VÖRSKY. Niin, ajatelkaa, hänellä on lapsikin. Minkälainen ihminen siitä poloisesta maailmaan tulee, noin huonon äidin kasvattamana. Kun pienestä asti saa nähdä vain pahuutta ympärillään. ROUVA HANHINEN. Tekisimme oikein Jumalalle otollisen työn, jos voisimme pelastaa hänet kurjan äitinsä käsistä. Minäpäs puhun asiasta naisyhdistykselle. JOHANNA. Lapsiko otettaisiin minulta pois? Ei kuuna päivänä, minä en häntä anna. En vaikka koko maailma nousisi vastaan. Te olette julmia petoja. – Ei, ei, minä olen pyörryksissä, en tiedä enää, mitä puhun. Älkää pahastuko. Säälikää minua onnetonta. – Voi, niin, en ole muistanutkaan. Onhan minulla tässä rahaa, viisikymmentä markkaa. Puolta enemmän kuin kangas maksaa. Ottakaa ne, herra, ottakaa kaikki. Tehkää sovinto. Jumalan tähden, antakaa sydämenne heltyä. Mitä hyötyä teillä siitä on, jos minut panette vankilaan ja lapsen riistätte minulta. Hyvä armollinen herra, tässä on kahta vertaa enemmän kuin kankaan hinta on. HERRA VÖRSKY. Sitä sanatulvaa! Noo, kuinka teemme? Sovitaanko? Ja otanko rahat? Sinä tiedät paremmin, riittävätkö vahingon korvaukseksi? ROUVA VÖRSKY. Älä ota, ennekuin tiedät, mistä hän ne on saanut. JOHANNA. En ole niitä varastanut, älkää pelätkö. Ottakaa, herra, vain. Ei niitä kukaan tule teiltä perimään. ROUVA HANHINEN. Minä aavistan jotakin. ROUVA VÖRSKY. Minä myös, minä myös. Voi, voi, yhä kauheampaa, yhä kauheampaa. HERRA VÖRSKY. Kuinka? Ettäkö –? ROUVA HANHINEN Tuolla ihmisellä varmaan on muitakin pahoja tapoja. HERRA VÖRSKY. Aa! Hyvin luultavaa. Mikä se mieskin oli, joka täältä äsken niin kiirehti meitä pakoon. ROUVA HANHINEN. Sitäpä minä juuri. Uskokaa minua, häneltä nuo rahat ovat. ROUVA VÖRSKY. Kuinka äärettömän huono moraali! Ville kulta, lähdetään pois! Minä rupean jo voimaan pahoin. Tuntuu kuin ilmakin olisi täällä saastunut. Voithan sitten oikeuden kautta vaatia häneltä kaikki saamiset. ROUVA HANHINEN. Todella; ei täällä tee mieli olla kauemmin. HERRA VÖRSKY. Niinpä me lähdemme. ''(Rouvat menevät.)'' Sinä kuulet meistä vielä, eukko. JOHANNA ''(polvillaan)''. Herra, herra, hyvä herra, älkää menkö ilman sovintoa. Ottakaa rahat, vaatteet, kaikki mitä minulla on – HERRA VÖRSKY ''(ovessa mennessään)''. Suus kiinni – portto! JOHANNA. Ooh! ooh! ''(Lankee ensin suulleen, vaan nousee taas äkkiä ylös.)'' Portto, hän sanoi. ''(Katsoo kukkaroa kädessään.)'' Portto ja varas. ''(Viskaa kukkaron kauas lattiaan.)'' Onko jo Jumalakin minut hylännyt? Eikö apua, eikö turvaa missään maailmassa? Näinkö minua kaikki saavat sortaa ja polkea? Ja lapsenikin he ryöstävät. Oman kauniin poikani. Ei – kautta taivaan ja maan. Sitä he eivät tee. Risto tulee kotiin. Hän auttaa minua, hän on lapsen isä. Niin, niin! Häntä liikuttaa tämä onnettomuus, johon hän on minut saattanut, ja hän auttaa, hän puolustaa lasta ja minua. Kun hän vain tulisi pian. Tämä tuska – tämä hss – hiljaa! Ääniä kuuluu kadulta. Jo tulee – jo tulee. TOPPO ''(laulaa, kulkiessaan ikkunan ohi porstuaan)''. Kultani minust’ eron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan paljon surrut, nauroin koko viikon. ''(Tulee sisään)''. Hyvää päivää, kappa räivää! Älkää pahaksi panko, vaikka olen näin pienessä hutikassa. Olemme, näette, juoneet läksiäisiä. LEENA-KAISA ''(tulee Topon jäljessä)''. Niin, oletkos kummempaa kuullut ennen, Johanna. TOPPO. Tuohan se Leena-Kaisa minua tänne hilaa. Kertomaan terveisiä Ristolta. Niin! Kultani minust’ eron teki, toisen kanssa – LEENA-KAISA. Olkaas tuossa ääneti, älkääkä noita renkutuksianne aina laulelko. – Ei sinun määräsi vielä ole täysi, Johanna parka. Nyt vasta pahin tulee. Jaksatko kuulla? JOHANNA. Mitä? Sanokaa pian. TOPPO. Risto paa helsa so mykky. Vara porta, – porta, porta! Kaukana jo Homsantuun kanssa. LEENA-KAISA. Ajatteles! Onko mies enää viisas. Kun hyötä hyviään menee puolihullun naisen kanssa maata maailmaa vaeltamaan. JOHANNA. Minkä naisen? Mitä te puhutte? TOPPO. Hei, Homsantuun, ettekö ymmärrä. Terveisiä vaan paljon. Vaikkei hän niitä oikeastaan lähettänyt. Ei muistanut enää mitään siinä ilossa, kun pääsi vanhan henttunsa pariin. Niin, kyllä hän nyt teidät jätti oman onnenne nojaan. Mutta älkää siitä millännekään olko. Laulakaa vaan että: Kultani minust’ eron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan paljon surrut, nautoin koko viikon. JOHANNA. Ristoko lähtenyt pois? Ei, se ei ole totta. Se ei voi olla totta. Kuinka tekin, Leena-Kaisa olette niin valmis uskomaan humalaisen lörpötyksiä. LEENA-KAISA. Sitä kertoivat muutkin, ei Toppo ainoastaan. Oli hän vielä tarjonnut siellä läksiäisiäkin miehille ja sanonut, ettei häntä pitkään aikaan nyt täällä nähdä. – Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua ankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä vastaan ja muista, että hän vain rakkaudesta kurittaa. JOHANNA ''(vaipuu jakkaralle kätkyen ääreen)''. Isä jätti meidät. Paha, paha isä! LEENA-KAISA. Ei sitä Ristoa sentään voi niin paljon syyttää. Tuo naikkonen – en mä muuta sano – oli varta vasten mennyt anniskeluun häntä houkuttelemaan. Kyllähän ne semmoiset osaavat paulojaan panna. Onko sitten ihme, jos mies hullaantuu ja kadottaa järkensä. ''(Johanna voihkii lattialla.)'' LEENA-KAISA. Mutta älä nyt anna noin surulle valtaa, yhtäkaikki. Mitä sinä lattialla virut. Kuule, hyvä ihminen, mikä sinun on? JOHANNA. Ei mikään, ei mikään. TOPPO ''(katselee kangasta)''. Herra ihme! Mikä leivän kontista vei, illalla oli viis’ ja nyt ei ole kuin kuus’. Älä ole tietävinäsikään, Toppo. Ei niinä miehinäkään. Kultani minust’ eron teki, teki toisen kanssa liiton – LEENA-KAISA. Hiljaa, Toppo! Katsokaas tänne. Täällä ei ole hyvin laita. Nouse ylös, Johanna. Kuinka sinä tuolla tavalla – Nouse ylös. JOHANNA. En pääse. Lattia niin pyörii. LEENA-KAISA. Siinä se oli. Hän on sairas. JOHANNA. En ole sairas. Päätä vain polttaa, kun kruunua kirkastetaan. Ilmi tulessa koko pää. Viekää pois, pois. LEENA-KAISA. Hän hourii. No, nyt ollaan hukassa. JOHANNA. Rouvat – poikani, auttakaa! He ryöstivät lapseni. Tuolla, tuolla. Juoksevat ja nauravat. Ottakaa kiinni. Minä en jaksa, en pääse. Älkää lyökö, herra. Risto, Risto, tule auttamaan. Hänellä on niin paksu keppi. TOPPO. Ohho, onpa tuo surkeata. JOHANNA. Pilkkosen pimeä. En löydä kotiin. Ristokin katosi. Jätti minut yksin erämaahan, pimeään. Ryöväriä joka pensaassa. Eikö armahda kukaan? Kuuletteko? Lapsi itkee. Herra pieksee sitä. Voi, voi, auttakaa, hyvät ihmiset. TOPPO ''(pyyhkii silmiään)''. Vaimo parka! LEENA-KAISA. Tulkaa auttamaan häntä sänkyyn. TOPPO. Minä tulen, minä tulen. Tiedätkö, Leena-Kaisa, kyllä me miehet sentään olemme niin kelvottomia. Täytyy tunnustaa. LEENA-KAISA. Huolikaa nyt siitä. Joutukaa vaan tänne avuksi, enhän minä yksin saa häntä mihinkään. TOPPO. Nostetaan yhdessä, nostetaan. JOHANNA. Pois, pois. Älkää tehkö minulle pahaa. TOPPO. Ei, älä pelkää. Me hiljaa vaan viemme sinua vuoteelle. Kas, noin. Raukka! Lieneekö tuo lavantautia? LEENA-KAISA. Kuka hänen tietää. Olisi se Risto edes kotona. TOPPO. Niin, sanokaas muuta. Kun hänen piti lähteäkin juuri parahiksi. Mutta mistä hän, poloinen, voi tätä arvata. Näettekös, täällä on rahakukkaro lattialla. Eikö se tyhjä olekaan. Tuossa, ottakaa huostaanne. Se on hyvään tarpeeseen, jos tulee lavantauti. LEENA-KAISA. Tosiaankin! Taivaastako se lähetettiin. JOHANNA. Polttaa – polttaa – LEENA-KAISA. Juoskaa hakemaan lääkäriä, Toppo. TOPPO. Kyllä, kyllä. Olenhan jo selvä mies. Ei suinkaan minusta enää mitään huomaa. Kyllä minä tuon lääkärin tänne, Leena-Kaisa. Voi sentään kuinka surkeata. ''(Menee.)'' JOHANNA. Pois kruunu, pois! Polttaa – polttaa – polttaa. '''Esirippu.''' [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 2790 4993 2006-08-27T23:38:31Z Nysalor 5 Viides näytös {{Otsikko |edellinen=[[Työmiehen vaimo:Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |seuraava=[[Työmiehen vaimo]] |otsikko=Viides näytös. |alaotsikko=[[Työmiehen vaimo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} ''Sama asunto. Leena-Kaisa järjestelee huonetta. Risto tulee ovesta.'' LEENA-KAISA. No, tuossa hän nyt viimeinkin tulee, Jumalan kiitos! Tiedätkös, mitä täällä on tapahtunut sillä aikaa. RISTO. Johan talon lapset minulle kertoivat tuolla pihalla. Kuka semmoista olis voinut aavistaa. Hän jäi terveeksi, kun lähdin kotoa. LEENA-KAISA. Eihän sitä ihminen tiedä, koska hänen aikansa on tullut. Tänäpän’ terve, huomenna kirves ompi puun juureen pantu. Mutta olkoon tämäkin meille varoitukseksi, ettemme armon päiviä täällä suruttomuudessa viettäisi, vaan tyystin mieleen johtaisimme, kuinka elämä on juur’ vähä tomun tuoksu ja hekuma kuin liukas virran juoksu. RISTO. Niin, ei maar Johannakaan olisi voinut uskoa näin pian kuolevansa, kyllä se tosi on. LEENA-KAISA. Älä tykkää pahaa, Risto, jos sen sinulle sanon, mutta ei sinun olisi pitänyt häntä noin jättää. RISTO. Jo sitä itsekin kaduin kohta kun kuulin, miten oli käynyt. Mutta sille nyt ei enää mitään voi. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. – Kai siitä vainaja oli hyvin pahoillaan. LEENA-KAISA. No, eipä sillä. Hän jo houraili, kun hänelle asiasta kerrottiin. Tuskin hän sitä oikein tajusikaan. RISTO. Olipa se edes hyvä. LEENA-KAISA. Mutta kankaasta hän oli suuressa tuskassa. Pelkäsi rouvaa vallan kauheasti. RISTO. Niin, kangas, näet! Se oli totta, se. Vai oli hän siitä tuskassa. No, olisihan se kyllä saanut olla meiltä tekemättä, kun tuon olisi tiennyt. Mutta eikö hän, vainaja, voinut arvata, ettemme sitä myyneet sentään, panttasimme ainoastaan. – Pelkäsi rouvaa, sanoitte? Niin, arvaan sen. Johanna oli kovin arkaluontoinen ja hätäili ennen-aikojaan kaikenmoisia joutavia. Hyvinkö hän oli minulle siitä vihainen? LEENA-KAISA. Ei sentään pahasti. Siinä vähää ennen hän juuri kiitti sinua. Sanoi ettet vielä kertaakaan ollut häntä lyönyt etkä pieksänyt, niinkuin moni muu mies vaimolleen tekee. RISTO. Sanoiko hän niin? Kyllä se totta onkin. Me elimme jokseenkin hyvässä sovussa. Kovaa riitaa ei ollut koskaan välillämme. LEENA-KAISA. Se on sinulle kunniaksi. Jos oletkin muussa suhteessa vähän erehtynyt, täytyy se antaa anteeksi. Liha on heikko ja viettelykset ovat suuret. Siitä ei sinun nyt kumminkaan tarvitse pahaa mieltä pitää, että olisit vaimoasi kovuudella kohdellut, pieksenyt tai muuten rääkännyt, niinkuin täällä, sen pahempi, usein nähdään ja kuullaan. RISTO. Ei, arvon. Siitä minulla on hyvä luonto, etten minä kesken toista ihmistä lyömään mene. – Ennen sairastumistaanko se Johanna siitä puhui? LEENA-KAISA. Niin, siinä se oli pikkuista ennen. Sitten, hän poloinen, ei enää joutunut muusta huolehtimaan kuin lapsestaan. Siitä hän houraili ja se hänellä oli mielessään, kun pääsi vähän selvenemäänkin. RISTO. Mutta tosiaan! Mikäs minulle tulee tässä eteen tuon lapsen kanssa? LEENA-KAISA. Sitä olen minäkin juuri miettinyt. RISTO. Olisi hän edes vanhempi, mikä sitten olisi hätänä. Ajaisi häntä kerjuulle, ellei muu auttaisi. Mutta tuommoinen raukka. Mitä osaan hänelle tehdä? Ei, nyt on hukka peli. – Ottaisivatkohan ne tuota köyhäin hoitoon? Kun koettaisi. LEENA-KAISA. En usko, että ottavat. Mutta tiedätkös, mitä Johanna toivoi? RISTO. Sanokaa! LEENA-KAISA. Että Vappu ottaisi pojan kasvatikseen. RISTO. Jokohan tuo sen tekisi? LEENA-KAISA. Sopii ainakin kysyä. Jos minä veisin lasta hänen luokseen ja puhuisin siitä. Ei tiedä, vaikka hän armahtaisi. RISTO. Se olisi mainio asia. Silloin saisin olla pojasta ihan huoletonna. LEENA-KAISA. Niinpä minä menen. RISTO. Tehkää se. Minä tulen jäljessä niin pian kuin olen vähän siistinyt itseäni. LEENA-KAISA. Älä hyvin hätäile. Ellei Vappu ota asiaa korviinsa, tuon minä lapsen heti pois. ''(Ottaa lapsen syliinsä kätkyestä.)'' Pikku raukka! Onhan tämä niin kaunis lapsi. RISTO. Kyllä Vappu hänet ottaa, saatte nähdä. Kouluttaapa vielä papiksi, jos hyvin käy. LEENA-KAISA. Kun nukkuu niin sikeästi, ettei herääkään. Hyvästi nyt sitten vähäksi aikaa. RISTO. Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle. Mutta kuulkaas vielä, Leena-Kaisa. Tuota – noin – mitäs minun taas pitikään sanoman eikä valehteleman. Niin! Jos sopii, niin mainitkaa Vapulle noin sivumennen, kuinka hyvä minä olin entiselle vaimolleni. – Jos sopii, minä meinaan. LEENA-KAISA. Miksei. Mutta joko sinä nyt toista ajattelet, vaikkei entinen vielä kylmänä ole? RISTO. No, huolikaa te siitä. Menkää vain ja tehkää niinkuin sanoin. Minä tulen täältä myös tuossa paikassa. LEENA-KAISA. Jos viivyn, niin arvaat siitä, että Vappu suostuu tuumaan lapsen suhteen. RISTO. Hyvä, hyvä! ''(Aukaisee kaapin ovea, ottaa sieltä peilin ja kamman, alkaa järjestellä pukuaan.)'' Olenpa minä jotenkin pulska mies. ''(Katselee peiliin.)'' Mikä siinä on, etten minä vielä naisille kelpaisi. Saadaan nähdä vaan. ''(Ikkunaan koputetaan.)'' Kuka siellä? Ahaa, Toppo! Tule sisään, lurjus. TOPPO ''(tulee)''. Pianpa sinä palasit. RISTO. Pian. Eihän siellä tehnyt mieli kuljeksia näin syysilmassa. Kovin oli kurjaa. TOPPO. Kas kun Homsantuu laski sinut pois. RISTO. Minä karkasin. Luuletkos, että hänestä muulla tavalla olisin erilleni päässyt. Kyllä kai! Semmoinen se on tyttökin. TOPPO. Mutta hukka sinut perii, jos hän vielä tulee jäljessäsi. RISTO. Koettakoonpas. Kyllä minä keinon keksin, kun hyvin rupeaa kiusaksi. Toimitan yks’ kaks’ tytön linnaan irtolaisuudesta. Mutta ei hän tulekaan. Minkä hän minulle voi, tietää hän sen verran. TOPPO. Kiitä onneasi, jos pääset niin vähällä. Sillä tytöllä on tulinen luonto. Pelkään, ettei ole hyvä laskea liian paljon leikkiä hänen kanssaan. RISTO. Pyh! TOPPO. No, ja sinulta kuoli eukko sillä aikaa. RISTO. Niin teki. TOPPO. Et suinkaan sinä, hunsvotti, sitä kauan sure; otat toisen niin pian kun vain saat. RISTO. Se on tietty. Mitä se suremisesta paranee? Eikä siihen pitkiä aikoja kulukaan, ennenkuin minulla on taas uusi. TOPPO. Kuules poikaa! Etteikö hän vielä näytä meille ihmeitä. RISTO. Vilkaisepa ikkunasta, näkyykö siellä Leena-Kaisaa tulevaksi. TOPPO. Mitä? Häntäkös sinä nyt tuumailet? RISTO. Leena-Kaisaa? Oletkos hullu. TOPPO. No, johan minä ajattelinkin. – Ei täällä kadulla ainakaan ketään näy. RISTO. Hyvä juttu. TOPPO. Mitä sinä puuhailet ja laittelet itseäsi niin hirveästi? Onko johonkin meno? RISTO. Arvelin lähteä tästä Vapun luona käymään. TOPPO ''(viheltää)''. Ku-ku-ku-ku-kuule! Vai Vapun luona. Ei vähä mitään. Korkeallepa siat tänä vuonna tonkivatkin, sanoi Lillqvisti laissa. RISTO. Ole sinä vaiti. Rohkea ruokansa hakee. Ei tiedä yhtään kuinka käy. Vaihdetaanpas nuttuja. Sinun on kumminkin siistimmän näköinen. TOPPO. Saat sen. ''(Vaihtavat.)'' Mutta jo minä mahdan Matti olla, jos Vappu sinusta huolii. En sitä ikinä usko. RISTO. Ole uskomatta, ei siihen sinua kukaan pakota. – Voi, hitto! Ei täällä ole veden pisaraa missään, ja olisihan minun pitänyt kasvonikin pestä. TOPPO. Kyllä minä haen vettä kaivosta. Onko sinulla pyttyä? RISTO. Ei näy sitäkään. Katsele sieltä pihasta ja liiteristä, mistä vain saat astian tapaista käteesi. TOPPO ''(menee)''. RISTO ''(seisoo selin oveen ja katselee peiliin.)'' Ei kuulu Leena-Kaisaa takaisin. Lapsen hän siis kumminkin ottaa. Ja sittenpähän kumma lienee, ellei hän suostuisi myös isään. ''(Ovi aukeaa, Risto säpsähtää ja kääntyy.)'' No, joko se nyt tulee? Ei – Homsantuu. – Pahus! ''(Homsantuu seisoo äänettömänä.)'' RISTO. Mitä sinä täällä teet? ''(Homsantuu ääneti; puristaa revolveria kädessään.)'' RISTO. Mitä sinä täällä teet, minä kysyin? HOMSANTUU. Tulin ottamaan sinulta jäähyväisiä, Risto. RISTO. Jäähyväisiä? Vai niin. Olkoon sitten, koska et muuta tahdo. Pahaan aikaan sinä vain saavuit. HOMSANTUU. Kuinka niin? RISTO. Olen tässä juuri poislähdössä. HOMSANTUU. En minä sinua kauan viivytä. RISTO. Etkö? No, se on toinen asia. Mutta sinä näytät niin oudolta. Ja – mikä sinulla on kädessäsi? HOMSANTUU. Enoni revolveri se on. Jotenkin hyvää tekoa. RISTO. Minkätähden sitä mukanasi kuljettelet? HOMSANTUU. Tällainen kalu on välistä tarpeellinen. RISTO. Sinä pitelet sitä niin varomattomasti. Onko se latingissa? HOMSANTUU. On. RISTO. Pane se pois kädestäsi. Ampuma-aseilla ei saa noin leikkiä. HOMSANTUU. Minkätähden ei? RISTO. Ammut pian itsesi. HOMSANTUU. Taikka sinut. RISTO. Niin, taikka minut. HOMSANTUU. Taikka meidät molemmat. Mihinkä lähdet? RISTO. Käyn pikipäin vain ulkona. Kyllä tulen kohta takaisin. HOMSANTUU. Jos paikaltasi hievahdat, laukaisen minä heti. RISTO. Sinulla on paha mielessäsi, Kerttu. HOMSANTUU. Koskapa siellä muuta on ollut? RISTO. Sitä juuri pelkäsin. Sinussa alituiseen kiehuu ja kuohuu tuo mustalais-veri. Koeta, Kerttu-kulta, kerran hillitä itseäsi, koeta taivaan tähden. HOMSANTUU. Turha vaiva. Taivasta ei kumminkaan ole minua varten tehty. RISTO. Minä lupaan sinulle vaikka mitä, kun vain maltat mieltäsi. HOMSANTUU. Lupauksiin en luota. RISTO. Enkä minä aikonut sinua jättää, Kerttu, vaikka tulit ehkä siihen luuloon, kun lähdin niin äkkipikaa. Niin pian kun Johannan olen hautaan saanut, yhdyn sinuun jälleen, se on totinen tosi. HOMSANTUU. Maan povessa yhdymme, kun multana olemme molemmat; ei ennen. RISTO. Mutta ajatteles nyt sentään, Kerttu kulta. Kun minä veisin sinut vihille, ja sinä tulisit kunniallisen miehen aviovaimoksi. Et olisikaan enää koko maailman hylkynä, niinkuin tähän saakka. HOMSANTUU. Kahdesti olet minut pettänyt. Kolmatta kertaa sitä et tee. RISTO. Kuules vielä kun sanon. Älä, Jumalan tähden laukaise. Odota edes siunaama hetki. Näethän, etten kumminkaan pääse tästä pois, jos tahtoisinkin. HOMSANTUU. Puhu sitten joutuin. RISTO. Kun vain tietäisin, mitä sinä oikeastaan tahdot. Sieluni kautta, nyt olisin valmis mihin hyvänsä. Sano, haluatko jotakin. HOMSANTUU. Haluan. RISTO. Mitä? Kerttu, mitä sinä haluat? HOMSANTUU. Kostoa. RISTO ''(pyyhkii otsaansa; itsekseen)''. Missä se Toppokin viipyy. HOMSANTUU. Onko sinulla mitään muuta sanottavaa? RISTO. On. On paljonkin. Mutta sinä panet minun niin pelkäämään, etten voi mitään puhua. Laske vähäksi aikaa revolveri pois kädestäsi. Kerttu kulta, tee se. HOMSANTUU. En. RISTO. Tuohon tuolille vaan, seiso itse vieressä. HOMSANTUU. En siihen enkä muualle. Ja lopettakaamme jo. Aikaa menee hukkaan. RISTO. Ei, odota! ''(Toppo tulee sisään.)'' Jumalan kiitos. Viimeinkin sinä tulit. TOPPO. Olisit minulle sanonut, että ruumis on pantu liiteriin. En totta maarin olisi sieltä mennyt astiaa hakemaan, jos olisin tiennyt. RISTO. Oliko se siellä. Niin, niin, mihinkä sitä muuallekaan olisivat vieneet. TOPPO. Herra varjele, kuinka pahaa se teki. Menen sinne pimeään nurkkaan ja yhtäkkiä on ruumis edessäni. Oikein sydämeni sävähti, vaikken ole juuri mikään pelkuri. Entä kun sillä vielä on silmät auki, sehän siinä on kaikkein kamalinta. Niin, älä minuun noin tuijota. Ei minulla ole veden pisaraakaan. Kourassaniko sitä toin, kun en astiaa löytänyt. Uhhuh, vieläkin pöyristyttää. Kuuluu tietävän pahaa, kun ruumiin silmät jäävät auki. Hän toisia jälkeensä kutsuu, sanotaan. HOMSANTUU. Juuri niin. Hän toisia jälkeensä kutsuu. TOPPO. Kas, onko tuo täällä. No, Risto, mitä minä sanoin? RISTO. Tulit parahiksi hätään. Hän aikoi tappaa minut täällä. HOMSANTUU. Aikoo vieläkin ja tekee sen myös. ''(Kohottaa revolveria.)'' RISTO. Toppo, Toppo, auta! HOMSANTUU. Jos tulet väliin, ammun sinut ensiksi. TOPPO. Kies avita, nyt ollaan hukassa. ''(Pakenee ovelle.)'' RISTO. Älä mene pois, Toppo, älä mene. Ei hän sinua ammu. TOPPO. Ei siitä hullusta tiedä. HOMSANTUU. Korjaatko luusi, taikka – ''(Toppo rientää ulos.)'' HOMSANTUU. Oletko valmis, Risto? RISTO ''(polvillaan)''. Armahda, minua, Kerttu! Mitä siitä hyödyt, jos minut tapat. Armahda. HOMSANTUU. Armahditko sinä minua, konna? Uuden kerran minut kavalasti petit, viettelit pahemmin kuin ennen. Ajattelit: tuo on maailman hylky, ei siitä rangaistusta tule, jos hänet turmelee. Mutta sinä erehdyt! Tämä maailman hylky, jonka puolia ei kukaan pidä, kostaa sinulle itse. RISTO. Kosta muulla tavalla. Säästä henkeäni. HOMSANTUU. Ei, kuolla sinun täytyy. Ja minun myös. RISTO. Armoa, armoa! HOMSANTUU. Armoa ei sinulle eikä minulle. RISTO. Varro! Salli minun edes rukoilla ensin. HOMSANTUU. Se on suotta. Et sinä taivaaseen kumminkaan pääse sen enempää kuin minäkään. RISTO. Pääsen minä, en ole huonompi kuin muutkaan. Eikä ihmiseltä muuta vaadita kuin uskoa. Ja minä uskon, uskon totisesti. Varmaan pääsen, jos vain annat aikaa rukoilemiseen. HOMSANTUU. Niinpä rukoile. RISTO. Etkös laukaise ennenkuin olen sanonut amen? HOMSANTUU. Aloita, muuten jo laukaisen. RISTO. Minä aloitan, minä aloitan! Kun vain muistaisin jotakin ulkoa. Ei – ei johdu mitään mieleen. Minä onneton. – Odota, jo tiedän: Koskan kaikki päivät päätän, Ann’ mun autuaast’ nukkua. Hampaat kalisevat suussani pelosta. Koskan kaikki päivät päätän, Ann’ mun autuaast’ nukkua. Kuolon kautt’ – Olet sinä sentään kauhean kovasydäminen, – ei, ei, minä jatkan. Koskan kaikki päivät päätän, Ann’ mun autuaast’ nukkua. Kuolon kautt’ kosk’ maailman jätän, pyhäis joukkoon joukkoon joutua. – Kuinkas se sitten olikaan – pyhäis joukkoon – ''(Porstuasta kuuluu kolinaa, Homsantuu säpsähtää, katsoo oveen, josta kaksi poliisia ynnä Toppo tulevat sisään; laukaisee. Risto parkaisee ja kaatuu. Poliisi paiskaa revolverin Homsantuun kädestä ja tarttuu häneen kiinni. Homsantuu vaipuu maahan.)'' ENSIMMÄINEN POLIISI. Aha, sudenpenikka; jouduit nyt satimeen. TOPPO. Myöhästyimme, peijakas! TOINEN POLIISI ''(kumartuu Ristoa tarkastamaan)''. Älkäähän hätäilkö. Vielä tämä elää. Mihinkä paikkaan se kävi? RISTO. En tiedä oikein. TOINEN POLIISI. Koeta, pääsetkö ylös. RISTO ''(nousee poliisin avulla)''. Ehk’ei se käynytkään. Taisin vaan säikähtää. TOPPO. Eikö osunut sinuun? No, olipa se helkkarin hyvä. RISTO. Kiitoksia, Toppo. Tätä et minulle ilmaiseksi tehnyt. TOPPO. Ei mitään kiittämistä. Ainahan mies miestä sen verran auttaa. Mutta onpas tyttö kerrankin masentunut. Noin kalman karvaisena ei häntä ole ennen nähty. Onko siinä enää henkeäkään koko ruumiissa? ENSIMMÄINEN POLIISI. Kyllä hän siitä vielä virkoaa. RISTO. Ettei hän vain pääse karkuun käsistänne. Pitäkää varanne. ENSIMMÄINEN POLIISI. Ei vaaraa. Totta tuommoisen tyttöhuitukan aina hallitsee. RISTO. Mutta hänellä on yhdeksän miehen voima, kun raivoon rupeaa. ENSIMMÄINEN POLIISI. Raivo ei auta, kun linnaan paiskataan. Pannaan vain sitä kovempiin kahleisiin. RISTO. Entä jos päästävätkin hänen vapaaksi. Silloin on taas henkeni vaarassa. ENSIMMÄINEN POLIISI. Ei hän kesken vapaaksi pääse, älä pelkää. Tunnen minä lakia niin paljon. Ensin hänet tuomitaan murhayrityksestä moneksi vuodeksi linnaan, ja sitten hänet määrätään pakkotyöhön. Sillä tätä tällaista elävää ei kumminkaan kukaan ota suojelukseensa. TOINEN POLIISI. Ei maarin. Kyllä hänestä kruunu saa pitää huolen tästä lähtein. RISTO. Hyvä! Onpa se yhtäkaikki siunattu asia, että maassa on laki ja oikeus, joka varjelee ihmisten turvallisuutta. Mikä tässä tulisi miehelle eteen, jos nuo tuollaiset saisivat olla irrallaan. Mutta kun kohta otetaan korjuuseen – kun laki ja oikeus – TOPPO. Mitä hän puhuu, kuunnellaanpas! ENSIMMÄINEN POLIISI. Tyttökö? Ei suinkaan hän mitään puhunut. TOPPO. Jotakin hän sanoi, koska huulet liikkuivat. Näettekö, taas! ENSIMMÄINEN POLIISI. Huulet liikkuvat, mutta ei sieltä ääntä tule. Nousepa jo pystyyn, tyttö, en minä sinua kantamaan kumminkaan rupea. Kovin olet raskas. No, koettelehan nyt, kannattavatko jalkasi. TOINEN POLIISI. Ja puhu selvemmin, jos sinulla jotakin sanottavaa on. TOPPO. Niin, anna tulla suustasi kaikki, että mekin kuulemme. Älä itseksesi höpise. RISTO. Pian, pian! HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha. TOPPO. Lakinne ja oikeutenne. Mitä hän tarkoittaa? HOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua. TOPPO. Hän on sekaisin päästään. Huh, huh, tämä alkaa tuntua kamalalta. Näettekö, kuinka silmät pyörivät hänen päässään. ENSIMMÄINEN POLIISI. Hulluna hän nyt todenperästä taitaa olla. Mutta lieneekö tuo koskaan ollutkaan ihan viisas. ''(Tarttuu Homsantuun kainaloon.)'' HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha – TOINEN POLIISI ''(tarttuu toiseen kainaloon)''. Jokos sitä mennään? HOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua. RISTO. Ettäkö hän hullu on, tuo. Vieläkös mitä. Rikkiviisas pakana. Ähmissään vain herjaa yksin korkeata oikeuttakin. Suottakos hän mustalainen olisi. Se muuten sopii panna rotakollaan, että hän on uhannut lakia ja oikeutta. HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne – TOPPO. Onkohan tuo tarpeellista. RISTO. Tietysti. TOPPO. Hänpä kun tekee sen mielettömyydessään, poloinen. HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha, – ENSIMMÄINEN POLIISI. Lähdetään nyt! HOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua. RISTO. Saanko luvan pyytää herroja anniskeluun, sitten kun olette tytön korjuuseen vieneet. Tarjoisin teille edes ryypyt avustanne täällä. POLIISIT. Paljon kiitoksia. Kyllä tullaan. HOMSANTUU ''(ovessa ja porstuassa)''. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha – RISTO. Nyt siitä, Jumalan kiitos, päästiin. TOPPO. Tyttö riepu. Ohraisesti hänelle kuitenkin kävi. RISTO. Kenen syy? Olisi ollut ja elänyt ihmisiksi. – Mutta kuule. Miltä minä nyt oikeastaan näytän? TOPPO. Oletpahan kuin tuossa. RISTO. Silmäni taitavat olla liassa? TOPPO. No, kantänka, mitä se tekee. RISTO. Älä hitossa. Eihän minusta Vappu silloin tykkää. Odota pikkuisen. Menen kaivolle pesemään. ''(Aukaisee oven porstuaan, mutta vetäytyy samassa takaisin, kun Vappu tulee vastaan.)'' Hei, täällähän Vappu jo tuleekin. VAPPU. Hyvää päivää! RISTO. Päivää, päivää. Olin juuri teille lähdössä. Olkaa niin hyvä ja käykää istumaan. TOPPO. Vassakuu! Tässä on tuoli. VAPPU. Jaksan minä seisoakin sen aikaa, kun täällä viivyn. RISTO. Eihän toki, ei millään tavalla. Käykää tänne perälle. Ei teidän paikkanne oven suussa ole. VAPPU. Yhdentekevä, oli missä hyvänsä. Lapsestanne tahtoisin puhua pari sanaa. RISTO. Niin, lapsesta, näet. Niin, niin, siitähän minäkin. VAPPU. Saanko hoitaa ja kasvattaa häntä aivan kuin omaani? RISTO. Herran tähden, vielä häntä kysyy. Mitäs parempaa pyytäisinkään. VAPPU. Niin, ettei itsellänne ole siinä suhteessa mitään sanomista? RISTO. En puutu, en kajoa koko elävään, sen lupaan. VAPPU. Hyvä! Siinä tapauksessa minä otan poikanne ja koetan Jumalan avulla saada hänestä ihmistä. RISTO. Mutta minulla oli vähän toistakin asiaa. Tulkaa nyt sentään istumaan. Eikö? No, tehkää niinkuin tahdotte? Niin, minulla oli vähän toistakin asiaa. Taidatte sen melkein arvatakin. Näette: minähän olen leskimies tällä haavaa. Eikö ole miehen hyvä yksin olla, niinkuin luemme sanassa. Eiköhän passaisi – mutta taitaa olla mielestänne liian aikaista. Minusta nähden, joutaisihan olla valmiiksi puhuttuna yhtäkaikki. VAPPU. Älkää lörpötelkö tyhjää. Minua ette kumminkaan saa vietellyksi. Tyytykää siihen, että kahden naisen elämän jo olette turmellut. On sitä siinäkin yhden miehen osaksi. RISTO. Kahden naisen elämän turmellut! Mitä puhetta tuo on? VAPPU. Vaimonne kuoli suruun ja huoleen teidän tähtenne. RISTO. Kuka sen on sanonut? VAPPU. Eikä siinä kyllin. Kahta kauheampaan tilaan olette vielä saattanut tuon onnettoman tyttöparan, jota poliisit täältä kuljettivat vastaani äsken. RISTO. Niinkö Homsantuun? Olkaa huoletta. Hänen kanssaan menetellään lain ja oikeuden mukaan. VAPPU. Ja minkä mukaan menetellään ''teidän'' kanssanne? RISTO. Minun? Mistäs minua voitaisiin vetää edesvastaukseen? VAPPU. Ei mistään, sehän on selvä. Ei mistään! Maailma on teistä saanut, mitä on tahtonutkin, ei se teitä rankaise, eikä se teidän vikojanne vikoina pidä. Yksin papit ja tuomaritkin ovat puolellanne, sillä synti heidän silmänsä sokaisee. Pimeyden palvelukseen valon palvelijat valtaansa käyttävät. Mutta siihen ei toki kaikki lopu. Viimeinen sana ei vielä ole sanottu. Ja niin totta kuin herrallakin on herra ja vaivaisella Jumala, niin totta on myös, että te ja kaikki teidän vertaisenne kerran seisotte sen valtaistuimen edessä, johon ei ihmiset pääsekään oikeutta ja totuutta mielensä mukaan väärentämään. Silloin vasta teidän tuomionne langetetaan. RISTO. Missä se on, se valtaistuin? TOPPO. Niin, missä, minäkin kysyn. VAPPU. Siellä, missä ''vanhurskaus'' elää ja hallitsee nyt ja iankaikkisesta iankaikkiseen. ''(Menee pois.)'' RISTO. Mitä hän tarkoitti? TOPPO. Eikö lie meinannut Jumalaa. Niin minä sen käsitin. RISTO. Saattoi sitä puolta olla. No, mut’ jokohan tuo tosiaankin –? Eikö hiis’! En minä vielä säikähdä. Mistä Vappu sen asian tietää. Ei suinkaan hän ole Jumalan puheilla käynyt. Yks’ vaimoihminen. TOPPO. Mutta, tiedätkös, kyllä minunkin kävi jo vähän sääli tuota tyttö pahaa. RISTO. Ole vaiti, velikulta. Älä rupea surkuttelemaan semmoista kapinetta. Kuka hänen käski tulla toista tappamaan, kuka. Vielä sääliä mokomaa. Kaikkea muuta. TOPPO. Niin, hyvä sinun on sanoa; mutta, mutta – RISTO. Mutta mitä? TOPPO. Jos sinä olit toimittanut hänet –? Semmoisessa tilassa sanotaan muutamain naisten olevan tykkänään suunnilta pois. RISTO. Pyh, joutavia! Lähdetään me anniskeluun. ''(Menevät.)'' '''Esirippu.''' [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 2791 6154 2006-09-25T12:52:57Z Nysalor 5 Yksi artikkeli lisää {{Wikipedia}} '''Minna Canth''' (1844–1897) == Asiatekstit == * ''[[Ajatuksia (Canth)|Ajatuksia]]'' * ''[[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa]]'' * ''[[Heräämiseni (Canth)|Heräämiseni]]'' * ''[[Kirje Kuopiosta]]'' (''Epäilijä'') * ''[[Mikä on naisasian lopullinen ohjelma?]]'' * ''[[Minna Canth (omaelämäkerta)|Minna Canth]] (omaelämäkerta) * ''[[Naiskysymyksestä]]'' * ''[[Naiskysymyksestä vielä sananen]]'' * ''[[Onko naiskysymys oikealla tolalla?]]'' * ''[[Siveellisyys-asia]]'' == Novellit == * ''[[”Vanha piika”]]'' * ''[[Ensimmäiset markkinat]]'' * ''[[Epäluulo]]'' * ''[[Eräs Puijolla käynti]]'' * ''[[Eräänä sunnuntaina]]'' * ''[[Hemmo]]'' * ''[[Kahtalainen onni]]'' * ''[[Kasvinkumppanit]]'' * ''[[Kauppias Roller]]'' * ''[[Kaupungissa]]'' * ''[[Kodista pois]]'' * ''[[Kuoleva lapsi]]'' * ''[[Lapsenpiika]]'' * ''[[Laulaja]]'' * ''[[Lääkäri]]'' * ''[[Missä onni?]]'' * ''[[Mutta mitäs tapahtui]]'' * ''[[Ompelija]]'' * ''[[Pellervoinen]]'' * ''[[Pikku Heikin merkillinen matka]]'' * ''[[Päivä koittaa]]'' * ''[[Ystävykset]]'' * ''[[Äiti ja poika]]'' == Näytelmät == * ''[[Anna Liisa]]'' * ''[[Hän on Sysmästä]]'' * ''[[Kotoa pois]]'' * ''[[Kovan onnen lapsia]]'' * ''[[Murtovarkaus]]'' * ''[[Papin perhe]]'' * ''[[Roinilan talossa]]'' * ''[[Spiritistinen istunto]]'' * ''[[Sylvi]] * ''[[Työmiehen vaimo]]'' == Proosateokset == * ''[[Agnes]]'' * ''[[Hanna]]'' * ''[[Kauppa-Lopo]]'' * ''[[Köyhää kansaa]]'' * ''[[Lain mukaan]]'' * ''[[Lehtori Hellmanin vaimo]]'' * ''[[Salakari]]'' == Suomennokset == * Garborg, Arne: ''[[Kyläkertomuksia]]'' [[Luokka:Minna Canth]] 2792 5558 2006-09-07T15:03:46Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Canth, Minna]] [[Luokka:Suomentajat|Canth, Minna]] 2793 5081 2006-08-28T23:56:55Z Nysalor 5 [[Luokka:Näytelmät]] [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2794 6023 2006-09-24T15:27:25Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hemmo |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Hän oli kylän lemmikki. Vanhat häntä suosivat, nuoret häntä ihaelivat ja lapset häntä ystävänänsä rakastivat. Ei ollut aatetta niin ylevää, jot’ei sydämensä olisi omistanut, ei määrää niin korkeata, jonka saavuttamisesta olisi epäillyt. Poikana heilui hän korkeimpien puiden latva-oksilla, nuorukaisena taisteli hän metsän väkeväin asujanten kanssa ja moni kaatunut otus kertoi hänen nuolensa tarkasta iskusta. Hän oli Suomen raikas, toivorikas nuorukainen, tuo iloinen Hemmo. Anna oli hänen morsiamensa. Anna oli nuori, suloinen neito, jonka poskilla ruusut heloittivat ja jonka silmistä taivaan loiste säihkyi. Hemmo oli hänen lapsuutensa ystävä ja nuoruutensa ylkä. Hemmoa oli Anna rakastanut aina siitä, kun tuntonsa heräsi ja ajatuksensa eloon virkosi. Mitä parhainta ja jalointa hän elämässä tunsi, sen lempivä sydämensä Hemmossa löysi toteutuneena. Joulun aattona oli Hemmon isä julkaisnut aikomuksena kesän tultua luopua talonsa hallituksesta ainoan poikansa eduksi, ja samaan aikaan päätettiin nuorten häätkin vietettäviksi. Silloin tuli Annalle kiire. Päivät pitkään hän istui uutterana, kehräten, kutoen ja neuloen myötäjäisiään. Mitkä ihanat tulevaisuuden unelmat siinä lankojen väliin liittyivät, mitkä toivot suloiset haartoivat hänen silmissään hyppisten sievästi liikkuessa! Annaa onnellisempaa morsianta tuskin taivaan alla löytyi. Mutta äkkiä nousi Suomessa huuto, – huuto, kamala ja kauhea, joka nuolta nopeammin kiidätti kautta maan, idästä länteen, etelästä pohjoiseen. Se huuto leveni kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, se kaikui vuorella, kaikui laaksossa, se kuului korvenki loukerohon ja salon hiljaisuuteen. Vihollinen on maassa! – tämä oli huuto, joka sai miesten sydämet kauhistumaan, vaimot vapisemaan ja lapset vaikeroimaan. – »Vihollinen on maassa!» se tieto iski salaman tavoin siihenkin kylään, missä Hemmon ja Annan rakkaus oli saanut rauhassa kasvaa ja juurtua. Rauha hävisi, synkät pilvet kohosivat ja kaukaa kuului jo uhkaavan myrskyn kumina. Hajamielisenä istui Hemmo morsiamensa rinnalla. Silmä, joka ennen silmään vaipui, häilyi nyt levottomana ympäri ja käsi, joka ennen kättä puristi, oli hervottomaksi käynyt. »Isäinmaa on vaarassa, veljein veri vuotaa ja minä istun kun kunnoton pelkuri täällä toimetonna.» Tuo ajatus poltti tulena nuorukaisen suonissa, se vei levon hänen rinnastaan ja sai häpeän punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän kavahti jo ylös. »Isä, äiti, tyttöni armas», puhui hän, »en voi täällä enään laiskana virua, kun Suomi poikiaan taisteluun kutsuu. Sallikaa mun mennä maatani puolustamaan!» Kirkas säde välähti isän silmissä, mutta äidin sydämestä nousi raskas huokaus, ja ikään kun kukkanen myrskyn pauhatessa pelvolla painuu alas maata kohden, niin kallistui nyt Annanki keltakiharainen pää vasten kättä, johon suloiset kasvonsa lymyivät. »Mene!» lausui isä selkeästi; – »mene!» kuului äidinki väriseviltä huulilta, ja – »mene!» kuiskasi myös morsian sulo, äänellä, joka oli sammuvainen kuin tyyntyvän tuulen viimeinen hengähdys. Ja Hemmo meni. Jätti rauhaisen kotinsa, jätti armaansa kaikki ja samosi pois sotaan ja taisteluun. ---- Maantien poskessa oli yksinäinen talo, jota asui mies vaimonsa ynnä neljän lapsensa kanssa. Sinne vihollis-laumasta hyökkäsi kymmenkunta verta himoavaa sotilasta, jotka metsän petojen tavoin raatelivat, ryöstivät kaikki, sitoivat miehen nuoriin ja viskasivat hänet ulos kankaalle. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa telkesivät he tupaan, keräsivät lastuja ja olkia ulkonurkkiin, sytyttivät ne tuleen ja – nyt selveni miehelle heidän julma aikomuksensa – eläviltä tahtoivat he polttaa hänen vaimonsa ja viattomat lapsi-raukkansa. Onnettomain surkeat hätähuudot kuuluivat sisästä ja mies väänteli kuin mato ruumistaan kanervikossa; mutta, voi! – turhaan hän voimiaan ponnisteli; – siteet eivät heltyneet. Liekit löivät ylös ja raivostunut mies kangistui kauhistuksesta. Hän kätki kasvonsa maahan, välttääkseen tuota hirmuista näkyä, mutta vapaasti tunki hänen korviinsa viattomain valitus, tulen räiske ja soturien ilkeä nauru. Mutta – eikö kuulunut myös hiljaiset, hiipivät askeleet nyt häntäkin lähestyvän? Niinpä tekikin, ja, kasvojaan maasta kääntämättä toivoi mies kohta jo saavansa kuoleman iskun. Vielä hetkinen ja ... ei ... kuolema ei tullutkaan, tuli vaan pelastus ja apu odottamaton. »Ole hiljaa!» kuiskasi tuttu ystävän ääni hänen korvaansa samalla kun siteitä katkaistiin ja ase painettiin hänen kouraansa. Ystävä ja avun tuoja oli Hemmo, kylän lemmikki. Mies karkasi ylös, ja kuin ukon nuolet iskivät he nyt molemmin ällistyvän vihollisen niskaan, löivät puolet maahan, karkoittivat toisen puolen pakosalle ja pelastivat äidin lapsineen liekkien vallasta. Hämmästyksestä tuskin toinnuttuaan, kokosi vaimo lapsensa ympärilleen, niinkuin lintu kerää poikiaan vaaran uhatessa ja taitavasti vei hän heitä korven mutkaisia polkuja myöten kauas sydänmaan turvaan. Mutta hänen miehensä kiiruhti Hemmon kanssa vihollisen jälkiä tiedustelemaan. Olivat he kulkeneet noin virstan pari, kun Hemmo luuli kuulleensa laukauksen. He seisahtuivat, painoivat korvansa maahan ja kuulivat nyt selvään rätinää ja paukauksia. Ei aikaa ollut viipymään, joka hetki maksoi verta. Niinkuin tuuliaispää kiitää kankaalla, niin riensivät miehetkin eteenpäin, kunnes joutuivat sota-kentällen. Eteenpäin ja yhä eteenpäin ryntäsivät he vieläki; ja missä vaan kulkunsa kävi, siinä kaatui vihollista kuin heinää terävän viitakkeen edessä. Hemmo häilyi rivien etupäässä, uroita urhokkaampana; vartalossaan asui voimaa ja miehuutta ja silmistään loisti sankarin nero. Uutta voimaa jäntereihin ja uutta intoa sydämihin sai väsynyt mies-joukko, nähdessään vaaran suussa tuon uljaan nuorukaisen, jonka he kaikki hyvin tunsivat. Ennen auringon laskua oli työ päätetty ja kolme kertaa suurempi vihollisvoima maahan lyöty. Mutta helppo ei aivan voitto ollut. Kaatuneiden ruumiit täyttivät kentän ja synnyinmaa oli saanut maistaa monen uljaimman poikansa sydän-verta. ---- Muutaman päivän jälkeen nähtiin eräänä iltana kirkkomaalla äänetön ihmisjoukko seisovan avoimen haudan partaalla. Likinnä oli kaksi vanhusta, mies ja vaimo, sekä nuori, kalvea neitonen. Vanhukset vapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin hiljaa kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa lehti ei liiku eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle mennyt. Lieneekö hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan syvyyteen, jonne niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi? Ken siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla? Ketä moinen väen paljous kyynel-silmin oli saattamaan tullut? Kysy sitä vaikka lapselta tuolla äitinsä käsivarrella ja vastaukseksi saat: »Se on Hemmo, kylän lemmikki, viime taistelun kaatunut sankari.» Ja hän se oli; – nuorukainen, jonka jänteret teräksestä olivat, jonka rinnassa into ja rakkaus hehkui, – nuorukainen, joka oli synnyinmaansa kunnia, vanhempainsa toivo ja morsiamensa kaikki kaikessa. Kangistuneet nyt olivat voimakkaat jäsenet, kylmennyt oli jalo sydän ja sammunut kuoleman yöhön oli silmäin loiste. Luunsa murheella kätkettiin maan mustaan multaan, mutta maineensa ja työnsä jäivät hänen jälkeensä, jäivät ainaiseksi kirkkaana tähtenä loistamaan Suomen tumman siniselle taivaalle. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ilmestynyt ensimmäisen kerran ''Päijänne''-lehden näytenumerossa 1877. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2795 7859 2006-10-18T16:39:23Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Possession|Possession]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Possession|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Vilu|Vilu]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ensimmäiset markkinat |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta. Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas, tavoittaakseen jonkun tienvieressä kasvavan punaisen-hohtavan marjan. Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä esiin vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa hymyillen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon viimeiset jäähyväissäteet. Näkyipä heti, ett’eivät outoja toisilleen olleet. – Elsa, lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, sinua olen jo kauvan aikaa etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta. – No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, mietti Elsa epäillen ja hänen iloisista silmistään loisti pienoinen veitikkamaisuus. – Aijon, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille. Elsan otsa pimentyi. – Matin kanssa – – sanoi hän – elä sitä te’e Antti – elä ainakaan Matin seurassa mene markkinoille. – Ja miks’ei? – Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.– – Hyötyäkö? Ell’ei siitä juuri muuta hyötyä olisikaan, virkistää se kumminkin sekä sielua että ruumista. – Mistä sen tiedät, Antti, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt? – Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy markkinoilla. – Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja ruumiin puolesta? – Mitä tyhjiä viisastelet! – Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell’ei se virkisty juuri samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää. Antti jo kiivastui. – Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski, – et tunne etkä salli mitään viatonta huvitusta. Mutta elä luulekaan, että asia siitä paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös. Se on kerrassa sanottu. Elsa ei mitään virkkanut, mutta hänen mielensä oli käynyt alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi. Tyynenä ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen mökin edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat. Antti seisahtui. – Jää hyvästi, Antti! sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen kättä. Antin sydän jo heltyi. – Kuule, Elsa, puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä olet välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa kulkee markkinoilla, – noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten on, jos minäkin sinne joskus menen? – Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja vilpittömänä, kuin sinne menetkin. – Ha ha ha! jo tottakin näet aaveita. – Onnellista matkaa, Antti! – Jumalan haltuun, Elsa! ---- Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja armoton ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa, kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä myhäillen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan. Kolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin hevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat ja hevoset kiitävät eteenpäin. Metsä kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta. – Hei liirua leijan laa, Markkinamiehiä ollaan vaan, Hei liirua leijan laa, Oltta, viinaa juoda saan.– Jo heti kotipihasta lähdettyä miehet saivat »markkinakuraasia». Matin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista. Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli levoton – Matin raa’at kokkapuheet häntä inhottivat. – Istut siinä kuin pölkky, moitti Matti, näkyy, ett’et vielä ole oppinut markkina-iloa tuntemaan. – Tämmöinen ilo ei mitään maksa. – Eikö maksa? : Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa, : Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa. Eikö sellainen ilo mitään maksa, häh? Kallista vähän tuota pullon suuta, niin saat parempaa ryhtiä – – no ota vaan, eläkä yhtään inkkaa, se on Koivuniemen Jussin parasta viinaa. – – Ell’et nyt hyvällä ota naukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon. – – Kas niin vaan – – hih! – kallista paremmin, – no niin. »Tattis mamma, sanoi Lotan Mikko.» Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu. : Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo, : Jos kellarist’ viinakin puuttuu, niin juo. : Ota sitt’ itselles toinen akka, : Eläkä sentähden juomasta lakkaa, : Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa – ja juo! – Elä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää. – Kas poikaa vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne vörmyntärikseni, sano! – Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät. – Ell’et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin hiisi vieköön, ei ole onni tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais’. Mutta kas kun sen teen kiusallasikin. : Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna, : Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna. No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo, seis hevonen! Pidäs ohjaksista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän löylyttämään. – Oletkos hulluna, Matti? Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo aidan toisella puolen ja juoksi kädet suorina ylös mäelle, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten välillä. Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkillään ruhtoa oikeaan ja vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit unhottivat hetkeksi riitansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan. Eräs pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten tappelua katsonut, sieppasi kiven, jolla lähätti Mattia päähän, niin että veri turskahti esiin; eräs toinen taas hakkasi häntä selkään paksulla seipäällä. – »Maltas, kun ma saan selkäni seinään, sanoi Manu vainaa», änkytti Matti, mutta se kun ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua. – Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti kuitenkin samalla hätään ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen. Pian oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä kumminkin siinä toimessaan saada syvän puukon haavan kupeesensa. – Ei siitä mies kuole, lohdutti häntä Matti, kun taas rauhassa ajoivat eteenpäin. Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavoistani. Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan! – Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit heistä erillään pysynyt. – »Höm, kyllähän se niin on, on kai», sanoi Toivola akalleen, mutta minkäs sille taitaa kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua ollut, mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pullo ja mun hyvä viinani meni maahan. »Se on luut nuu!» sanoi Östmanska, kun ruoka loppui. – Niinkuin et sinä muka toista hankkisi! – Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin tästä kaupungissa ollaan. – Sen mä tiesin. Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä Matin »kuraasi» ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtynyt. Matti pani sille kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja Antti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli täällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja sitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä rakkauden laulua: : ”Pää sinä kultani rakas luonto, : Sinulle on annettu suloinen muoto, : Ole sinä aina iloinen, : Elä sinä kiukussa kiroile. : Sinusta en koskaan eritä taida, : Muut likat ei mielestän mitä maita, : Sä olet se kaikista ainova, : Jolle nuoren luontoni lahjoitan. : Nyt minä lasken käteni kaulaan, : Sillä minä näin suloisesti laulan, : Kun en voi muuten selittää, : Kuin perääsi on on niin ikävä.” Mitä se »pää» siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi eräs kuuntelijoista. – Tietänethän tuon, lausui toinen, se tarkoittaa, että koko laulu on päätön. – Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on »pää» aina pässin esipuhe, lausui kolmas, ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on oikein aika »pässin pää». Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat; mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhähtelivät ja peittivät huuliaan sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan. Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja ostivat. – Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane, mietti hän pätevästi ja kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin varteen. Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin – sulhaspuvukseen muka – kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa älysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin ankun seinää. Antti meni sinne. – Hei mies, huusi juutalainen hänelle vastaan, tule ostamah, se helppo hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell’ kymmenell’ markall’, et paremba mistääh sah.– Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis, mutta – »jok’ on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa» – arveli hän ja aikoi lähteä eteenpäin. Juutalainen innostui. – Osta veli, huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen – osta, mine anda se sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah’! Ennenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään ja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän pulskempi tässä asussa ja totta Elsankin silmissä poika toiselta näyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja vanhassa retkaleessa. – Mitähän tuo olisi, jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais olla. – No sama se on, maksa pois raha, – sanoi juutalainen ja kauppa oli tehty. Kun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan nuttunsa pöydältä, mutta – ihme ja kumma – se olikin kadonnut. Turhaan haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä ympärillään, – nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo kaupassa muitten kanssa eikä joutunut häntä enää kuulemaankaan. Tässä ei auttanut muu, kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia! Lisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei Antti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään katua, näki hän niin sanotun »onnen pyörän», joka ihmisille ilmoittaa tulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin täytyi ostaa. Antille annettiin »onnen lippu», joka lupasi hänelle paljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää, muutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen osakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. »Vähät siitä», arveli Antti, »jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja kaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon veräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan liivin taskussa. – – Hm – – rikkautta ja kaunis puoliso – Elsa onkin kauniin tyttö koko maailmassa – » Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panoraama. Ympäri huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli vahinko, – mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään. – Täälläkö sinä junkkari oletkin, kuului samassa tuttu ääni hänen korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä. – Käy mukaan, minulla on täällä muutamia hyviä tovereita. Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan uutta nuttuansa, ja – pettivätkö silmänsä, vai oliko kaikki noiduttu – uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen kostuttanut, juutalaisen maali oli liuvennut ja hänen päällään oli nyt vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki. – Matti, sanoi hän seisahtuen, katsos veli kulta vähän tätä uutta takkiani! – Hm – »kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi». – Mitä sinä tästä arvelet? – Arvelen, että juutalainen sinut petti. – Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän häpeällistä. – Kyllähän se niin on, on kai. – Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen? – Niin, sitä asiaa sietää harkita. Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään, mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan – kapakkaan. ---- Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen, hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän? Pelkällä lattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään lattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alaston. Ikkunat olivat korkealla permannosta ja – rautahäkit edessä. – Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä? – Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin olemme joutuneet – – Matti – – Matti – – etkö jo herää – – Hän tarttui Matin käteen – – oi suuri Luoja – – se oli kylmä! Antti nosti hänen päätään, lattialla oli verta, – – veri oli myös hyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin. – – Matti oli kuollut, – kuollut, – ja missä tilassa! Tuskan hiki nousi hänen otsalleen, sydäntä kovin ahdisteli, hän puristi käsillään päätään. – »Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin tähän helvetin esihuoneesen», huokasi hän. Mieleen juohtui nyt kapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin varkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja – enempää ei hän muistanut – – – Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä! Toinen pää toisensa perästä kohosi lattiasta ja tylsät silmät kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään. Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi. Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla, vielä oli armon aikaa, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla ensimmäisen askeleensa jo oli ottanut. Varoittavana, kauhistavana esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen vie. – Ja Elsa, – tuo ihana, puhdas tyttö, – hän varmaankin hylkää langenneen nuorukaisen – – Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden lakkoon langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin hänen halunsa ja toivonsa paloivat, vaan astui raskailla, epävakaisilla askeleilla kohden kolkkoa kotoansa. ---- Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni, mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoili ruis, kauniina ja lähes tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti, tarttui syleillen hänen hameesensa. – Äiti, saammeko juosta isää vastaan? – kysyi vanhin, sievä, seitsenvuotias Anna. – Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin. – Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä iloinen hymy, sillä hän jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa. Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: »Isä ota ’yliin!» Ja isä laski heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen. Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä tervehti miestään. – Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy – sanoi hän. – Tulen, ja sua kiitän Elsani – vastasi Antti, syleillen vapaalla käsivarrella vaimoaan – kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin. – – Unhota se jo! – – Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella? – – On niinkin, Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme? – – Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle ensimmäisen lukukirjan. Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Julkaistu ensimmäisen kerran 1878 ''Päijänne''-lehden numeroissa 34 ja 35. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2796 4999 2006-08-28T15:30:59Z Nysalor 5 Äiti ja poika {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Äiti ja poika |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia. Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan tomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen, – mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa, silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot rannalla heille kuiskaelivat. Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, niiden näkö oli uhkaava, peloittava. Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä, ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla, viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa. Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän jälessään. Se saavutti venheen, – löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli toinen – kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen ja – löi sen pirstaksi luotoon. Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään. – Oi taivaan suuri Luoja, huokasi hän ahdistetulla sydämmellä, elä salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias! Ja taivaan ovi aukeni, – äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset silmänsä hymyilivät kiitolliselle äidille. ---- Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta vierinyt ajan hautaan, kun taas sama äiti ja sama poika kulkivat Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen sinervää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä kalvossa. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset leikkipuheet ja soiton säveleet kaikuivat loitolle ympäri. Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari ensimmäisen venheen keskellä. Sulhanen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan. Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas, lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut! – Mun armaani, kuiskasi nuorukainen, hellästi puristaen morsiamensa kättä, ole tervetullut sinä, mun sydämmeni rakastettu, uuteen kotiisi! Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo! Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja ujouden puna kajasti hänen hempeillä poskillaan. Morsiusparia vastapäätä istui sulhasen äiti, sama äiti, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä sydämmessä. ---- Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet, eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään, vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän päätään ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat hiukset arkun mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva. – Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama äidin sydän, miksi katkaisit hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä ihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne, maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala, miksi olet niin kova ja armahtamaton! Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta. Kyynel, joka vieri hänen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon lapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi sen kyynelen koskennasta. Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isä saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa. Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli sijaan. – Sinäkö sydänkäpyseni, saneli hän hiljaa lapselle, sinäkö vanhalle muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat, – niin siellä, – siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aijon sinua viedä, aijon rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti. Kiittämätön vaivanen mikä olinkin! Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla äänellä: – Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja! '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu 1878 ''Päijänne''-lehden numerossa 37. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2797 5000 2006-08-28T15:31:04Z Nysalor 5 Päivä koittaa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Päivä koittaa |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == I. == Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma. Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden, ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä, yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin ulos Kallavedelle, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa, joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja varallisuudesta. Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö, Koiviston aaltoilevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan vähän vanhempi toveriaan, loikuili selällään nurmikolla ja varjosi käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta. Tyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään: – Kuule Niilo! – Hoi? – Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa. – Niinkö luulet, Katri? – Siitä olen varma. – Vai niin, vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin mukavasti tässä oikoilen, enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon kiehkuraasi? – Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti kukkia. – Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni? – Niilo kavahti istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi. – Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin lapset tekevät? – Hm – etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin haluttaa olla niinkuin olen. Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen päähänsä. – Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui hän ilosta loistavin silmin. – Kyllä – Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin silmiin ja hohtaviin poskiin, – kyllä on hyvin kaunis, virkkoi hän harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkuraa tai jotakin muuta. Katri katsoi Niiloon. – No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi hän pilkallisella hymyllä. Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta. – Maltas, sanoi hän, kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut jäseniäni. Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan, Niilo vaan nauroi ja puristi häntä rintaansa vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski kannettavansa maahan. – Vieläkö moitit minua laiskaksi? kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen. Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkkanut sanaakaan; peitti vaan kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat noita armaita sinisilmiä. – Katri kulta, puhui hän, miksi sinä noin vähästä suutut? Elä itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan. Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä lähemmäksi rantaa. Siellä hän etsi sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja jätti itselleen huonoimmat. Kyyneleet tytön silmissä olivat jo kuivuneet. – Katsos nyt, Katri! Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi syvyyteen. – Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! huusi Katri ihastuen. – Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti? kuului äkkiä ääni heidän takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua. – Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny, lausui Katri. – No, sepä kumma, ett’ei se minulta syntyisi! Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi kauvas, putosi viimein alas ja – ploks! – vajosi heti syvyyteen. Katri nauroi. – Ethän saanut ainoatakaan voileipää, ilkkui hän. Tuo Yrjöä kovin harmitti. – Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä, sanoi hän. – Saat heittää minun palloani, lausui Katri ja otti taskustaan samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle. Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja – voi onnettomuutta – putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mutta Niilo oli heti juossut veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän, pudistellen keltaisia hiuksiaan ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan. Riemusta huutaen juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta. Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä, ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa. Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinkin oli tovereitaan kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalleimmat muistot. == II. == Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia. Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut rakkaudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja hänen muotonsa oli käynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän mökin tytärtä? Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle ilmoittanut, mitä sydämmen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli luonnoltaan aivan toisenlainen ja kenties olikin se juuri siitä syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen olentonsa, hänen suloiset, tuntehikkaat kasvonsa sekä vilkkaasti liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat, ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen. Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan monta sanaa virkkanut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri silloin nykäsi häntä tukasta, saadakseen »Niiloa oikein valveille», niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin ennen heidän lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä suurimpain kalain uiskentelevan. Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä seisoi paljon kansaa pienemmissä ja suuremmissa parvissa, mitkä hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan mukaan puetut tummansinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell’ei tämä tasaisissa käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä. Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään. – Elä siihen vielä nukuttele, ilkkui Katri, odota toki siksi, kun kirkon penkkiin pääset. – Katso vaan, ett’et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski, vastasi Niilo. Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa. – Hei, Niilo, sanoi hän viimein, johan nyt kummia kuullaan, kun sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee. Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta, tapasi hän Yrjön tuliset katseet, ja vaikka Katri aina kiireesti loi silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella, kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi ja oli sen jo monasti ennenkin aavistanut, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämmessään? Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä pikkuinen muistikukkanen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään. Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui, pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä ei Katri nähnyt. Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa; Niilo piti perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään. Puheenaineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat tottumattomat, alkoi tuntua työläältä – ja silmäluometkin kävivät niin kummallisen raskaiksi. – Merkillistä, kuinka minua painaa, sanoi Rauhalan emäntä haukotellen. – Niinpä minuakin, vastasi Ristolan emäntä, sormellaan hieroen kankeita silmiään, – eikö vaan liene ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa. Ja hänkin haukotteli pitkään. Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja vedenpinta huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen. Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa. Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan. Mutta vaikka kasvoissa ilmaantuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen huulillaan pyörinyt; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen rantaan saakka. == III. == Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämmensä koko hellyydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta taistella, – nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut. Mutta Niilo jäi yksin maailmaan, – ei toki aivan yksin, sillä tuolta toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syysyön synkän taivaan. Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, teki vaan mielen pehmeäksi. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä vaikuttaa, johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa mateleva mato. Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja istautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan oudossa tienoossa, kunnes hän viimein saapui korkealle vuorelle, jonka alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja kaikenlaisia hedelmiä. »Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa», arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella lattialla. Mielikki oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmillä, käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormensa kultasormuksilla ja hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jaloissa oli hänellä siniset sukat ja kengät, kiinnitetyt punaisilla pauloilla. Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaset kukoistivat, siellä tuhannet linnut visertelivät, ja kaikki, sekä kukkaset että linnut, puhuivat kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama, joka kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon- kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän leivon, pääskyn, peipposen ynnä monta muuta. – Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki. – Suomesta olen, vastasi Niilo. Kukkasten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu. – Suomesta, hän on Suomesta, pakisivat he toisilleen ja ruusunen vienolla äänellä jatkoi: – Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa; ja vaikka kauneuden ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko taivaalla. Hänen purppurahuuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat silmäykset impeäni seurasivat. »Oi ihana neiti», saneli nuorukainen, »sinä olet mun sydämmeni valloittanut: sano, miten voisin sun rakkautesi voittaa?» Ja neiti vastasi: »todistakoon elämäsi, että kalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti oleva sun omasi.» Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa. Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä ja viserteli: »Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria, täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatonta nuorukaista. »Kaunis nuorukainen», puhui hän viettelevällä äänellä, »tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämmesi ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.» Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämmeni vapisi ja minä varoittelin häntä tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt. Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen polkuun ja saneli naiselle: »En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on etsittävänä, jonka nimi on Suomen onni.» »Elä hulluttele, nuorukainen», puhui nainen, »jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin, orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaset heloittavat sillä tiellä, jolle sua saatan.» Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi jyrkällä äänellä: »Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo valheen huulillasi asuvan.» Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväinen kukka. Tämä impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui: »elä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!» Ja Suomettaren turvissa astui nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset nuolet eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja sävelsin ilovirren, enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä.» Kaikki, sekä kukkaset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen ja lauloivat: »Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten povissa!» – – – Kokonainen kukkais-sade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi: – Arvaa, Niilo, ken sun herätti! – Eihän tuo liene vaikea arvata, lausui Niilo, samalla kun tarttui kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan. – Hiljaa mies, torui Katri, luuletko minulla olevan aikaa täällä joutilaana oleskelemaan. – Mihinkäs sinulla on kiire? – Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle. – Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni? – Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua vähitellen rupee ihminen pelkäämään. – Katri! – Niilo! – Tuo oli sinulta leikkiä vaan. – Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta elä viivytä minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin! – Hyvästi Katri! Kyllä tulen! Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsässä. – Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru – ptru – u u – ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru – ptru – u – u – ui. Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän väliä kutsumushuudollaan lehmiä houkutellen. Nämä pian tulivatkin häntä vastaan, kellokki edessä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa kantoi kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli ja taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella kaikki kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä hitaasti päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen hoitajaansa ja sanoi »möö – öh», joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin »suuri kiitos!» Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko kiiltäviä, pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat kahden toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään palvelustytön kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen lämpöisenä, sillä hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo asettautui sentähden perään. Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta. Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoissa. Niiden välistä näkyi ääretön avaruus, jonka synkeyttä tuikkivat tähdet vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana hopeanhohtavassa valossa – olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty. Suloiset tunteet täyttivät Niilon sydämmen, kun hän tätä suurta ja ylevää ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa sulholleen tuon luulotellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä täydelleen tuntenut sen sydämmen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä on? Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiukset silmiltään huivin alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja – niin, nyt oli kostontuuma valmis! – Kuule Niilo! – Kyllä kuulen. – En vielä heti aijokaan mennä vihille kanssasi. – Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan. – Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään. – No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt? – Se vaan, ett’ei minua haluta vielä mennä miehelään. – Et sitä tähän asti ole vastaan pannut. – Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin. – Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla – ole sinä vaan ijäti yhtä iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet. Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt vuorostaan olla muka jäykkä. – Kyllä on hyvä sanoa »ole», vastasi hän, mutta etkö luule minun näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun naimisiin joutuvat. Tottapa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä oltava. – Niin – lienet siinä osaksi oikeassakin; vakuutusta vastaan puhuisin, jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa olevalla naisella olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin naimattomalla, niinkuin hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat velvollisuudet täytettävänä. Mutta koska Jumala sen kerran niin on säätänyt, niin luulen myöskin, että hän ne voi hyvin kestää, jos häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja varmasti luotan siihen, että siunaus aina tulee olemaan sitä suurempi, kuta raskaampi ja vaikeampi tehtävämme on ollut. – Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä kumminkaan aina niin ole. – Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen. – Tuota en ymmärrä. – Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä säilyttää hän mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen, ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan uuvuttaa työn teolla, vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa nautintohimo senlainen, ett’ei hän siitä ikänä omin voimin vapaaksi pääse. Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja hengelliset voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle hetkeksikään lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys, sillä tietysti hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan edellisen talo yhä hyötyy ja voimistuu. – Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella. Mutta – Katri muisti, ett’ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt – mutta enhän minä siltä aijo laiskana virua, vaikka en vielä halua naimiseen mennä. – Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää. Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja kasteli Niilon. – Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi, arveli hän itsekseen. – Mutta elä paheksi, sanoi hän, hetken mietittyään, elä paheksi, jos sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut heitän. – Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti? – Nyt oli Niilon ääni tavallista kiivaampi. – Ahaa, ajatteli Katri, hyvä juttu! Mutta kovaa sanoi hän: – Niin, näet ajattelin vaan – – – – Mitä ajattelit? – Ajattelin vaan – –, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki ajatuksensakin ilmoittaa? – Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ellen sinuun? Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua jälleen katsoi Niiloon, näyttivät tämän kasvot hänestä niin kummallisen kalpeilta. – Niilo, sinulla varmaankin on kylmä, lausui Katri, ota minun sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin paitse. – Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole. – Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalpeat kuin kuolleen. – Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda vähän paremmin, että päästään pois. – Kyllä. Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin, ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään. – Kuulitko? kysäsi hän äkkiä, tuolla koivukossa risahti. – Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme. Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti säikähdyksestä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta Niilo koki häntä rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessään hän kuitenkin toista ajatteli. == IV. == Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä kuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä. Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli Niilon, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa toden perään ollutkaan estää heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli sillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. »Kyllä hän minusta sentään pitää», ajatteli hän ja tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi. Nyt kuului jalan kopse porstuasta, – ovi aukeni ja sisään astui Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin yksinään olevan. – Hyvää iltaa, Katri! sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä ottaen. Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken. Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden, odottaen Niiloa tulevaksi. – Terveisiä kaupungista! lausui taaskin Yrjö, tiedätkö, mitä sinulle sieltä toin tuomisiksi? Hän veti taskustaan esiin kauniin, mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään. Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon komeaan huiviin eikä virkkanut mitään. – Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun, sanoi Yrjö. – – – Katri – – yhden ainoan vaan, lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. – Katri, rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo! Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen mansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suuteloita. Samassa kamala ääni, aivan kuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa pimeydestä ja kalpeat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta. – Mikä se oli? huusi Katri kauhistuen. – Se oli vaan tuuli, joka vinkuu nurkissa – Katri, mitä tyhjää pelästyt? – – Elä katso noin kamalasti Katri – – – Katri, miksi kalpenet suotta? Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella. – Sinä olet kehno mies, Yrjö, lausui hän vihaisesti. Niilo ei koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä minulle. – Mutta minäpä rakastan sinua, Katri – rakastan sua hurjasti, sinä ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana. Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja ääni oli lähes tukahtunut rajuista himoista. – Mene pois, kelvoton, lausui Katri, mene ja vie huivisi ja kaikki, en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä. Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana, Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin. Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia. Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt kotoansa, mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä häntä ei oltu nähty, enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin kuleksia ja viipyä kotoa poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetönnä näitä uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Käsi toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan huomannut. ---- Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi monta viikkoa kuumetaudissa huonona, ja kun hän viimeinkin nousi vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin välinpitämätön ja toivoton, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä – ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämän riemusta. Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta – Yrjö sai vahvat liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran luvannut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi takaisin. Hän lupasi – sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa turpeen alla. »Elämäni lanka katkeaa», ajatteli hän, »kun viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu». Mutta Yrjö riemuitsi sydämmessään, sillä hän varmasti uskoi, ett’ei Niilo enään elossa ollut. Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen, metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, – mutta Niilo ei takaisin tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämmen salaisimmassakaan sopukassa enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta iloa ei hän elämästä enää odottanut. Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjoili kihloja, joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja – hyrähti itkuun. Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi, nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia likiseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti tuota suloista ja kalpeata morsianta, ja päätti hänen varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämmen. == V. == Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskalla ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan ääressä sillä välin, kun hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan vuoden sisään oli tyyten hävittänyt suuren rikkautensa. Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili, – mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta, mutta mahdotonta oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti, sen kuin ennätti. Oli myöhäinen ilta Heinäkuun loppupuolella. Likeiseen kestikievariin oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies, silmät tumman siniset, parta ruskea, kasvot päivettyneet. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta ja isäntä, joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen. Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa, hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä, kiiruhti hän nopeasti takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat hänet hervattomana lattiaan. Vavisten käänsi rosvo harmaat kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin huulilta. – Yrjö! – Niilo! Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan käsiinsä. – Onneton, näinkö sinut jälleen tapaan? puhkesi viimein Niilo puhumaan. Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus. – Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi? Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän katsoi epäillen Niiloon. – Mitä kysyt, sanoi hän, mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää hän Koivistossa. – Mitä tarkoitat? – Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou’otkin ovat myydyt, ja huomenna myydään talomme. – Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti mun järkeni, ett’en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa ymmärtämättömyydestä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan. – Haa, sinä konna! mutisi Yrjö, tulitko tänne Katria lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mutt’ Jumal’ aut’ – sitä ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa – – – Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitteli puukkoa vyöltään. Mutta Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi maahan. – Kelvoton, mikä oletkin, lausui hän. Vaimosi luo todella lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani. Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi Koivistoon. Kuinka hyvin hän muisti tämän tien! Joka puu, joka kivi ja kanto olivat juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaset tien ohessa kallistivat päätään, ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset rappiolta, – joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme lasta makasi lattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan. – Niilo! kuiskasivat hänen värisevät huulensa, Niilo, mun Niiloni! riemuitsi hänen sydämmensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämmen kuihtuneet kukkaset saivat kauvan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen riemu täytti hänen sydämmensä. Ja Niilo? Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun seisomaan. Tämä katse sanoi: »sinä, kurja, olet hänet noin onnettomaksi tehnyt!» Niilo läheni polvillaan olevaa vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja puhutteli häntä hellällä ystävyydellä. – Katri, mun armas ystäväni, lausui hän, sydämmeni on pakahtua, nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko minun auttaa? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi laillisen eron kunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse kurjuutta nähdä. Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan, johdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetönnä kesti hän siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta hän, joka sydämmet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, hän sen näki ja kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui, ahdistus hälventyi ja – voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkain silmin hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa. – En hylkää puolisoani, Niilo, kuului päätös hänen huuliltaan. – Mitä jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa. Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen. – Jumala siunatkoon sinua, Katri, nyyhkytti hän, ei taivaan enkeli voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst’edes kokea rehellisellä työllä hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua hylkää? – En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta lupaat. – Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni täyttämiseen! – Amen! kuiskasi Katri. Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa, aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa. – Päivä koittaa! lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi ikkunan, josta raitis aamuilma virtasi sisään. Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn, raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin herätessään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli korkeudessa riemuisen aamuvirren. Katrin silmissä välkkyi kyynel. – ei enää murheen eikä huolien tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden. ---- Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou’ot ja karjankin, jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo. Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen, jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä; mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin, niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi ilmaantuu. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu 1878 ''Päijänne''-lehden numeroissa 42, 44, 46 ja 48. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2798 5001 2006-08-28T15:31:08Z Nysalor 5 Pikku Heikin merkillinen matka {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pikku Heikin merkillinen matka. |alaotsikko=Vanhan taaton tarinoita I. |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Oli kerran pieni poika palleroinen, nimeltä Heikki. Hänellä oli siniset silmät, keltainen tukka, punaiset, pyöreät posket ja valkoiset hampaat, jotka välkkyivät huulten hymytessä. Hän oli vilkas ja iloinen poika, tuo pikku Heikki. Kerran istui Heikki järven rannalla ja vuoli laivaa kaarnan kappaleesta. Tulipa siitä oikein komea laiva, jonka vertaa tuskin löytyikään; – »ei ainakaan näillä seuduilla», arveli Heikki. Sisusta tässä mainiossa laivassa oli kuverrettu ja pohja niin eheä, ettei siinä silmä eroittanut pienintäkään reikää. Viimeiseksi Heikki keskelle laivaa pystytti suuren mastopuun, halkasi hiukan päätä ja pisti siihen valkoisen tuohen palasen lipuksi. Kas nyt oli laiva valmis! »Loiskis, loiskis», pakisivat laineet hiekkaisella rannalla. Heikki laski laivansa veteen aaltoja kyntämään, mutta itse jäi hän rannalle ihailemaan sen komeata purjehtimista. Kuta edemmäksi laiva joutui, sitä nopeampi oli sen kulku, ja suurella vauhdilla purjehti se jo aukeata selkää kohden. Nähdessään laivansa yhä etenevän, tuli Heikki pahalle mielelle ja katui, ettei hän itsekin lähtenyt matkaan. »Voi kuitenkin», huokasi hän, »nyt kun olisin saanut purjehtia kauas vieraille maille, ehkä olisin tullut aina kuninkaan hoviin, nähnyt kuninkaan ja kuninkaan rouvan ja kuninkaan tyttären. Voi minua pöllö!» Ja Heikin sinisissä silmissä välkkyi todellakin katumuksen kyynel, kun ei hän enää oivaltanut laivaansa suurempana kuin kärpäsen kokoisena kaukana laineiden harjalla. Ikävällä mielellä istahti Heikki nyt rannalle. Mutta tuulonen hiljaa hyväili hänen poskiaan, aurinkoinen taivaalla paistoi lämpimästi, lehdikossa lauloivat linnut: »tiirili, tirili, tirili tii – ii – », ja »loiskuen, loiskuen, loiskis, loiskis», puhelivat järven laineet keskenään. Silloin äkkiä kohosi aalloista suunnattoman suuri ukko, muhkea näöltään ja vankka varreltaan. Hartioilla heilui hänellä vaahtinen vaippa ja rinnalla riippui pitkä ruohoinen parta. Kummastellen katseli Heikki tätä ukkoa. »Kuka sinä olet?» kysyi hän viimein. »Olen Ahti, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsija», vastasi ukko ja hänen äänensä kaikui jalosti kuin kosken kuohu tai meren pauhina kovalla tuulella. »Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun nousevan?» kysyi taaskin Heikki. : ”Tuolla Ahtola asuvi, : Ve’en isäntä venyvi, : Nenässä utuisen niemen, : Päässä saaren terhenisen, : Lohisessa louhikossa, : Kalaisessa kartanossa, : Alla aaltojen syvien, : Päällä mustien mutien.” Näin saneli Ahti-kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen puhettaan. »Etkös, armollinen kuningas», rukoili hän, »etkö veisi minuakin näkemään linnasi komeutta? Jo kauan olen halunnut lähteä ulos mailmaan.» »Ellet pelänne vesien synkkää syvyyttä tai meren aavaa avaruutta, niin tule tänne käsivarrelleni!» vastasi kuningas ja ilomielin hyppäsi Heikki määrätylle paikalleen. Aaltojen vaahtoisaan helmaan heittäysi nyt Ahti, pitäen Heikkiä vankalla käsivarrellaan ja vesipisareet hyppelivät heidän ympärillään ikäänkuin kirkkaat kristalli-helmet. Maat ja manteret katosivat tuota pikaa heidän näkyvistään. Ylähällä siinti tähtinen taivas ja ympärillä, niin pitkälle kuin silmä kannatti, välkkyi vaan veden pinta. Heidän seuraansa liittyi koko joukko iloisia ja kauniita Vellamon neitosia, jotka uiskentelivat sukkelammin kuin ahvenet Heikin kotoisessa järvessä. Milloin he olivat edessä, milloin takana ja milloin sivulla; välistä sukelsivat lymyyn laineiden alle, ja kun Heikki jo luuli heidän ijäksi vajonneen syvyyteen, silloin pujahtivat taaskin ylös, pudistelivat keltaisia kiharoitaan, nauroivat ja taputtelivat käsiään. Muutamat heistä poimivat sylen täydeltä lumpeita, joita viskelivät Heikin päälle, ja Heikki nauroi ja tavoitteli kukkaisia, voidakseen taas vuorostaan niillä tähdätä neitosia. Mutta kun Ahti häntä varoitti istumaan kauniisti, täytyi Heikin totella, vaikka kovasti mielensä teki hiukan kurittaa varsinkin tuota vallatonta Kosken neitoa, joka lakkaamatta priiskoitti vettä hänen silmilleen. Olihan tämä hauska matka. Rauhassa lepäsi luonto harmaan hämärä-vaipan alla, ja öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meren kuninkaan vankalla käsivarrella oli Heikin parempi olla kuin äidin höyhentyynyllä kotona; sen ohessa he nuolen nopeudella kiitivät eteenpäin ja hyrskynä vaahtoeli vesi heidän edessään. Kotvan aikaa näin matkailtuaan, lähestyivät he erästä tuuheata, viheriäistä saarta, joka vähitellen selveni heidän eteensä sakean sumun verhosta. »Nyt varmaankin tulemme Ahtolan kartanoon», arveli Heikki. Eikä hän väärin arvannutkaan. Iloinen sätkätys kuului jo ruokoiselta rannalta niemen nenässä, missä sorsien haltiattaret, nuo kauniit Sotkottaret, parast’aikaa suorivat pitkiä, kullankarvaisia hiuksiaan. Huomattuaan vaahtoisen hyrskyn veden pinnalla, arvasivat nämät veden kuninkaan väkineen lähestyvän, pudottivat kiireessään hopeapäiset harjansa ja kultaiset sukimensa veteen ja riensivät riemuten ruoko-rintaan häntä vastaanottamaan. »Terve Ahti! terve kuningas!» kaikui täältä jo kauas matkaseurueellemme vastaanotto-huuto. Samassa myös Vellamokin, veden ehtoisa emäntä, nosti sinilakkista päätään aallon alta. Vellamon silmät kohta kiintyivät poikaseen, joka hymysuin ja punaposkisena istui Ahti-kuninkaan käsivarrella, nojautuen hänen hartevata olkapäätään vasten. Lempein silmin katseli veden hyvä-luontoinen emäntä tätä kaunista ihmislasta ja lähestyi häntä avoimin sylin. »Tule luokseni, poikanen», puhui hän, »tule luokseni, että saan sinut sulkea ruokoista rintaani kohden.» Mutta kuningas esti häntä siitä. »En anna, Vellamo, poikasta sinulle», sanoi hän, »sillä et varmaankaan hennoisi häntä takaisin antaa. Avaa ennen pienen pirttisi ovi, niin näytämme hänelle veden kuninkaan asuntoa.» Vellamo silloin viittasi eräälle neitoselleen, ihanalle Aallottarelle, joka heti kiirehti esiin, ojensi valkoisen hohtavat käsivartensa ja irroitti kaksi aaltoa toisistaan, joten järven mutainen pohja tuli näkyviin. Tähän aukeamaan riensi nyt koko seurue, ja varovaisuudesta Heikkiä kohtaan ei Aallotar sulkenutkaan oveansa, vaan antoi aaltojen seisoa toisistaan eroitettuina. »Katso täällä», puhui Ahti Heikille, »tuon paksun paaen kainalossa on hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa soittaessaan.» »Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään. »Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo- kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.» Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa liikkuivat. Ihanasti kaikui soitto öisessä hiljaisuudessa. Vedet värähtelivät, rannan ruohot kallistivat päänsä ja aallot asettuivat tyvenenä kuuntelemaan. Kalat, suuret ja pienet, kokoutuivat ilo-kiven juurelle» jossa hiljaisessa levollisuudessa ihailivat soiton säveleitä; mutta Vellamon hilpeät neitoset yhtyivät kaikki käsi kädessä huimaavaan tanssiin. Meren viileässä helmassa vallitsi ilo, – ilo, josta surumielinen halajaminen hehkui. Ihmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeenä kuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon kokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä. Hän oli vaskisissa vaatteissa kantapäästä aina kiireesen asti ja vyöllä riippui vaskinen kirves, jonka terä oli kynnen suuruinen. Heikki aikoi juuri tehdä likempää tuttavuutta tämän merkillisen uroon kanssa, kun samassa Ahtikin lopetti soittamisen ja valmisteli itseään matkaa jatkamaan. Tämän huomattuaan, lähestyi Vellamo Heikkiä, ja puhutteli häntä lempeästi. »Valitse itsellesi joku lahja valtakunnastamme, ennenkuin lähdet, poikaseni», sanoi hän, »sillä tyhjin käsin en salli sun luopua tyköäni. Silmäele ympärillesi ja mikä ikänä sinua vaan miellyttänee, se pitää omasi oleman.» Heikki katseli noita mahtavan suuria ja lihavia lohen-kaloja ja muisteli rakasta äitiään, joka varmaankin ihastuisi, saadessaan senlaisia rikkaita antimia veden valtakunnasta. Mutta kun hänen silmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta, jonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän unhotti kaikki ja anoi uskaliaasti: »Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!» Tämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä, joka haaralta kuului tyytymätön napiseminen. »Hän tahtoisi riistää ainoan ilomme», sanoivat he; »vaan sitä et kuitenkaan salline, armas emäntä!» Ainoastaan pikku mies istui levollisena ahvenen selässä, myhäili ja silmäili mieli-suosiolla Heikkiä. »Ethän hukanne iki-iloamme, emäntä!» kertoi väki uudestaankin ympäröiden Vellamoa. Mutta Vellamo viittasi heitä poistumaan ja vastasi vakavasti: »Minkä olen luvannut, sen olen luvannut.» »Eikä suotta sinua nimitetty veden armaaksi antivaimoksi», lisäsi pikku mies. Väki kääntyi nyt kuninkaan puoleen ja rukoili häntä rajoittamaan Vellamon liikanaista anteliaisuutta. Mutta Ahti vaikeni kauan ja hänen kasvoissaan kuvautui osaksi suruista mieltä, osaksi syvää miettiväisyyttä. »Kantele on poikasen oma», vastasi hän viimein, »mutta hän saakoon sen vasta silloin, kun hänessä on miestä sitä käyttämään. Savon synkässä salossa löytyy vuori, nimeltä Valon-vuori, jonka juurta eivät päivän säteet ole löytäneet, mutta jonka huippu rohkeasti ylenee loistavata taivasta kohden. Tämän vuoren luolaan kätkeköön pikku-mies kanteleen ja poikanen valloittakoon sen sieltä omakseen.» Pikku mies heti sieppasi kanteleen olkapäälleen ja samosi sen kanssa kauas pois. Ahti otti Heikin taaskin käsivarrelleen lähteäkseen hänen kanssaan jälleen matkalle, mutta Vellamo koki heitä siitä estellä. »Maltas», sanoi hän, »enhän ole vielä näyttänyt poikaselle aarre- aittani komeutta». »Sitä emme nyt joudu ihailemaan», vastasi Ahti; »sillä yö on pitkälle joutunut ja päivän ruhtinas jo kohta nousee leposijaltaan». Tämän sanottuaan hän nousi veden kalvolle ja riensi poikasen kanssa ulos aavalle merelle. Heitä seurasi nytkin koko joukko Vellamon neitosia ja entisen tapaista kulkua taaskin jatkettiin. Mutta yö oli jo loppumaisillaan ja taivaan itäisellä rannalla koitti kultainen aamurusko. Meren neitoset sukelsivat toinen toisensa jälkeen alas veteen, ja yhä rajummalla nopeudella kiiti Ahti siintävää mannermaata kohden. Eipä kulunutkaan aikaa kun silmänräpäyksen verran, ennenkuin he jo rantaan saapuivat. Samassa kohosi aurinko aamuruskon helmasta; Ahti laski Heikin käsivarreltaan kuivalle maalle, mutta itse hän vajosi alas meren syvyyteen ja – katosi. Ypö yksinään seisoi nyt Heikki rannalla. Toisella puolen laajeni hänen eteensä kuiva kanervikkoinen kangas, toisella mahdottoman suuri järven selänne. Nolomielin mietti Heikki siinä seisoessaan kaiken ajallisen katoovaisuutta ja oli juuri itkuun hyrähtämäisillään, kun hän äkkiä älysi rannalla oman pienen kaarna- laivansa. »Olet varmaankin tullut minua kotia noutamaan!» huusi Heikki iloisena ja hyppäsi toisella jalallaan laivan kannelle. Mutta laiva ei kannattanutkaan niin raskasta miestä, kuin Heikki oli, vaan painui syvyyteen. Heikki putosi veteen, melaskoi ja tepasteli ja koki pysytellä veden päällä, mutta turhaan! Hän vaipui ... vaipui ... vaipui... ---- »Nouse ylös, lapseni, ja tule kiiruusti tupaan! Katso kuinka märkänä jo olet sateesta!» Näin kuului tuttu ja rakas ääni Heikin korvissa. Heikki aukaisi silmänsä ja – oi ilmainen ihme – hän makasi todellakin kotoisella rannalla, juuri samalla kohtaa, mistä merkillisen matkansa oli alkanutkin. Rankka sade lankesi alas taivaasta ja äiti, joka varmaankin oli häntä etsinyt, seisoi nyt hänen rinnallaan. Lieneekö hyvä ystävänsä Ahti hänet löytänyt meren pohjasta ja tuonut terveenä tänne jälleen! »Joudu jo, lapseni, joudu pois sateesta», kiirehti häntä äiti vieläkin ja, tarttuen Heikin käteen, riensi hän tämän kanssa ylös tupaan. Siellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi merkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti puhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti suureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan. Äiti hymyeli kuullessaan poikansa kertomusta ja arveli hänelle jo varmaan nälänkin tulleen, niin pitkän matkan jälkeen. Nähdessään äitinsä taittavan hänelle suuren palasen leipää, naurahteli Heikki, ja kun äiti levitti vielä voitakin leivän päälle, silloin hän oikein ääneensä nauroi. Mutta saatuaan voileivän toiseen käteensä ja piimätuopin toiseen, ei hän enää nauramaan joutunut. Näin hyvin päättyi satu pikku Heikistä. Pyydä kauniisti hyvältä äidiltäsi, – ei tiedä, vaikka antaisi hän sinulle yhtä suuren voileivän, kuin se minkä Heikkikin äidiltänsä sai. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu 1879 ''Päijänne''-lehden numeroissa 48 ja 49. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2799 5002 2006-08-28T15:31:12Z Nysalor 5 Pellervoinen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pellervoinen. |alaotsikko=Vanhan taaton tarinoita II. |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Hän eli Kalevan maassa, kynti peltoa, poltti soita ja viljeli metsää. Ahkera oli Sampsa poika Pellervoinen ja väkevä ruumiiltaan; raskain työ oli hänelle iloista huvitusta vaan. Eräänä päivänä ruhtoi Pellervoinen metsässä kirveineen ja kaatoi hongan toisen jälkeen. Kun päivä oli puolessa, tuli aavalta aholta nuori neitonen metsään ja istautui puun kannolle likelle nuorukaista. Kauan silmäili hän Pellervoista, joka taukoamatta iski kirvestään hongan juureen. »Väkevä olet, nuorukainen», puhkesi neitonen viimein puhumaan, »mutta tiedänpä erään, joka on sinua vielä väkevämpi». »Kukahan tuo olisi?» kysyi Pellervoinen, joka yhä jatkoi työtään. »Se on Tuulen tytär, tai toisin sanoen minä, jos sen muuten tietää tahdot», vastasi neito. »Sinäkö?» kysyi Pellervoinen pilkallisesti hymyten, ja nyt hän ensi kerran loi silmänsä tyttöön. »Epäiletkö?» »Hm ... tuskin luulen sun tuota hentoa koivuakaan saavan kaatumaan», arveli Sampsa poika. »No tuopa kumma olisi», huusi tyttö ja tarttui samalla koivuun käsin. Mutta koivu oli nuortea, se taipui, jotta latva oli lähes maata koskettaa, mutta ei vaan taittunut. Tuulen tytär ponnisti viimeisetkin voimansa, otti vauhtia, teki uuden ryntäyksen. Turhaan! Puu oli käyränä kuin luokka hänen käsissään, mutta poikki se ei sittenkään mennyt. »Herkeä jo, herkeä, muutoin tapat itsesi», pilkkasi häntä Pellervoinen. Ja Tuulen tyttären täytyi kun täytyikin heretä. Hän läähätti hirveästi, koko ruumis vapisi kuin haavan lehti ja hervotonna vaipui hän alas mättäälle. Pellervoinen iski kirvestään saman koivun juureen ja samassa puu kaatui. Tuulen tytär kavahti ylös mättäältä. »Anna minulle tuo kirveesi», rukoili hän, »minä sinulle siivet annan, joilla lentää voit». »En tarvitse siipiäsi, onhan minulla jalat», vastasi Pellervoinen. »Jaloillasipa et voi ilmassa lentää», väitti Tuulen tytär, »et voi käydä auringossa, etkä kuussa, etkä tähtitarhassa taivaan alla». »Mitäpä siellä tekisinkään, minulle kun Maan emo leivän antaa.» Mutta Tuulen tyttären teki kovin mieli saada kirvestä omakseen. »Vaihda pois», virkkoi hän, »minä Turjan tytin, hallahelman, karkoitan takaisin pohjan perille, kun hän tulee peltojasi vahingoittamaan.» Pellervoinen jo myöntyi. »Olkoon menneeksi!» lausui hän. »Saattaisi sinusta joskus olla apuakin, vaikka väliin olet kovin unelias.» Hän antoi kirveensä Tuulen tyttärelle, joka tarjosi hänelle siipiä vastaan. Hyppy-askelin riensi nyt Tuulen tytär iloisena kedon poikki, kantaen kirvestä olallaan. Pellervoinen taas pani siivet suureen tuohi- konttiin, nosti kontin selkäänsä ja alkoi hänkin verkalleen astua poispäin – ei kuitenkaan samaa tietä, kuin Tuulen tytär. Kun Pellervoinen kotvan aikaa oli astunut eteenpäin, tuli hän laveille viljavainioille. Voi surkeutta! Vilja, joka eilen vielä kauniina ja vihantana rehoitti, seisoi nyt haljakkana, ikäänkuin olisi kalman käsi sitä koskettanut. Ja kuolon hiljaisuus vallitsi ympäristöllä; ruisrääkkä ainoastaan viserteli tuolla aidan seipäällä valitus- virttään. Alakuloisena vaipui Pellervoinen pellon pientarelle. »Mitäs tuumit Sampsa Pellervoinen?» kuului ääni hänen takanaan. Pellervoinen käänsi päänsä ja katsoi puhujaan. »Sinäkö se olet, Maan emo?» kysyi hän – »Oi kuules! Tuosta mulle pitkät tuumat, suuret surut, mustat murheet, kun Turjan tyttö, tuo kehno hallahelma kylmästä pohjolasta minua alati vainoo, viskaa kauhalla vilua hyytä jäisestä kattilastaan ja sillä kauniit kasvini kaikki turmelee.» »Mitäpä siitä huolit, pellon poika, ota kultainen kirveesi ja lyö sillä hallahelman jalat poikki», neuvoi Maan emo. »Ei pysty mun kirveeni hänen jäisiin jalkoihinsa», valitti Pellervoinen, »siihen tarvittaisiin tulisia miekkoja, – miekkoja, joita ainoastaan ilman ihanat impyet omivat». »Oi, Sampsa Pellervoinen! kunpa olisi sinulla siivet niinkuin on linnulla, niin lentäisitpä korkeuteen taivaan kaarelle noita ihania impiä puhuttelemaan.» »Siivet – niin tottakin.» Nyt selveni Pellervoiselle keino oivallinen. Hän otti siivet kontistaan, kiinnitti ne olkapäihinsä ja kohosi ylös ilmaan. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä keveämmäksi kävi lentäminen. Maan emo ei häntä enää oivaltanut suurempana kuin kärpäsen kokoisena sinisellä taivaalla. Mieluisata oli Pellervoiselle tämä ilmassa liiteleminen. »Kuinka raskaita olivatkaan askeleni tuolla alhaalla maan tomussa», ajatteli hän, »ja täällä kuinka ihanata, raitista ja puhdasta kaikki!» Vielä kerran loi hän silmänsä alas maata kohden. Vihantina ja kauniina kukoistivat siellä laaksot ja kukkulat, kirkkaina kuin kristalli päilyivät joet, järvet ja meri. Hiljaiselta ja rauhalliselta näytti kaikki, ikään kuin ei siellä levottomuus olisi majaansa löytänytkään. Jäähyväis-silmäilyn maalle heitettyään, aikoi Pellervoinen taaskin pitkittää matkaansa yläilmoihin. Mutta odottamattomat vastukset kohtasivat häntä. Sakeata usvaa lankesi alas taivaalta ja piiritti hänen tuota pikaa niin, että kaikki hänen näkyvistään katosi. Tuostakos nyt tuska tuli! Pellervoinen pyrki ylös, mutta sumu oli vastassa; hän lensi alemma, – sumua oli sielläkin. Ja oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana, joka haaralla oli sumua ja yhä sumua. Jo pellon poika suuttui, eikä se ihme ollutkaan. Hän sieppasi kontin selästään ja alkoi sillä huiskia ympärilleen. Mutta turhaan hän usvaa pieksi, se ei siitä paennut, vaan sakeni sakenemistaan. Kun Pellervoinen vihanvimmassa ruhtoi konttinensa, kuului hänen korviinsa hiljainen naurun katkatus jostakin läheisyydestä. Hän katsoi ylös, teroitti silmänsä ja huomasi nyt neidon, joka parast’aikaa seuloi usvaa ilmaan. »Malta sinä, Terhenitär», lausui Pellervoinen, »luuletko minua usvalla peloittavasi. Kiitä vaan onnea, ettei ole minulla asetta mukanani.» Terhenitär nauroi, mutta taukosi kuitenkin seulomasta. »Suotta taistelisit mun kanssani», lausui Terhenitär, »sillä jos oletkin miestä olevinasi tuolla alhaalla maan tomussa, olet sä kuitenkin täällä mitätön kuin tuulelta tuuditeltu untuva. Mutta anna minulle tuo konttisi, jotta saisin siinä utuani säilyttää, niin päästän sinut heti rauhassa lentoasi jatkamaan.» Ei tuo ollut Pellervoiselle aivan mieluista, mutta hän tunsi jo olevansa ylhäällä ilmassa juuri kuin kukko vieraalla tunkiolla, ja sentähden hänen täytyi myöntyä Utu-tytön vaatimukseen. »Jos lupaat sinäkin Turjan tyttiä hätyyttää silloin, kun huomaat hänen aikovan peltojani vahingoittaa, niin olkoon kontti omasi.» Terhenitär suostui kauppaan, otti Pellervoiselta kontin ja alkoi heti koota usvaansa. Ilma samalla rupesi selkenemään; näköala laajeni laajenemistaan, taivas jo kirkkaana kaarsi ylähällä ja ainoastaan muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli verkalleen Pellervoisen ympärillä. Kolme päivää ja kolme yötä liiteli Pellervoinen yläilmoissa, ennenkuin hän saapui taivaan tähtitarhaan. Hän lensi tähdestä toiseen ja joka tähdessä tapasi hän ihania impiä, jotka ahkerasti kutoa helskyttivät loistavata kangasta. Mutta Tähettäret eivät omineet sitä kultaista miekkaa, jota Pellervoinen halusi saada. Otavatar, jonka luokse pellon poika viimein saapui, neuvoi häntä menemään joko Kuutalaan tai Päivälään, joissa hän luuli senlaisen miekan löytyvän. Pellervoinen otti jäähyväiset ystävällisiltä neideiltä ja lähti taaskin ilmoja liitämään. Taas lenteli Pellervoinen kolme päivää ja kolme yötä aavassa avaruudessa, ja tuli niin kolmannen yön lopulla Kuutalan tupahan. Hopealta hohtivat paikat Kuutalassa ja hopeanhohtavata oli kangaskin, jota Kuutar parast’aikaa hopeisen ikkunan ääressä vireästi kutoi. Ujostellen jäi Pellervoinen ovensuuhun ja toimitti sieltä asiansa ihanalle immelle. Tämä heti taukosi kutomasta ja kuunnellen Pellervoisen puhetta nosteli hän ensin niisiänsä, nojasi sitten kyynärpäällään pirtaan ja käänsi lempeät kasvonsa Pellervoista kohden. Tämä jo oli puheensa lopettanut; Kuutar oli hetken vielä ääneti ja hänen kasvoissaan ilmaantui suruinen mieli. Viimein hän lausui: »Kuinka mielelläni tahtoisinkaan sinua auttaa, jos vaan suinkin voisin, sillä maan asujamia olen aina sydämestäni lempinyt. Hiljaisina syys- öinä, kun kaikki olette levolla olleet, olemme usein Tähettärien kanssa valvoneet ja taistelleet tuon kurjan Turjan tytin kanssa, joka väsymättä vainoo viljapeltojanne. Mutta jäisellä kilvellään on hän taitavasti väistänyt miekkaimme lyönnit ja ilkeästi nauraen tanssinut vaan jäisen kattilansa kanssa lakeudella. Onpa hän vielä kauhallaan viskannut jäänsirpaleita meillekin vasten silmiä.» Kuutar taaskin polki suksiaan, löi kangasta pirralla ja viskeli vireästi sukkulaista. Pellervoinen aukaisi oven ja aikoi nolomielin mennä jo menojansa, kun Kuutar vielä huusi hänen jälkeensä: »Päivätär on ainoa, jonka kultaista miekkaa Turjan tytti pelkää; ja varmaan hän tahtookin sinua auttaa, sillä hän on lempeä ja hyvä.» Ja Pellervoinen samosi uudelleen autioon avaruuteen. Edemmäksi ja yhä edemmäksi lensi hän ilman tasaisella tanterella. Jo loppui autio yksinäisyys, jo virtasi valoa ja lämmintä hänelle vastaan. Hän näki tuhansittain ilman ihania impiä, mitkä joko liitelivät sinne ja tänne ympäristössä, tai venyivät rusoreunaisten pilvein helmassa. Kaikki he olivat loistavan sinertävässä puvussa, kaikki lempeitä ja suloisia näöltään. Pellervoinen joutui jo vähän hämilleen. »Entä jos tuntematta sivuuttaisinkin Päivättären», arveli hän, ja päätti lähestyä erästä impeä, joka istui loistavan kaaren partaalla ja harjasi pellavia. »Voitko, ihana impi, minulle neuvoa, niissä Päivän ruhtinatar asustaa?» kysyi hän neidolta. »En olisikaan Koitar, hänen ovensa vartija, ellen sitä tietäisi», vastasi impi. »Teroita silmäsi tuonne itään; siellä näet ruusuisen pilven, jonka reunalla Päivätär istuu ja kehrää kultaista lankaa.» Pellervoinen loi silmänsä neuvottuun suuntaan, oivalsi siellä pilven, oivalsi myöskin ruhtinattaren, joka istui pilven partaalla. Mikä selittämätön loisto ja ihanuus vallitsikaan täällä Päivälän suuressa suojassa! Pellervoisen sydän sykki valtavasti, hänen mielensä hurmautui tätä jaloa kauneutta nähdessä, jonka vertaa hän ei ennen koskaan ollut kohdannut. Hän ei voinut silmiään kääntää ruhtinattaresta, jonka katseessa lempeys, ihanuus ja ylevyys täydellisimmässä määrässä kuvautuivat. Oliko tuo jalo impi lähtevä isänsä kultaisesta kodista tullakseen vieraasen, tuntemattomaan maahan? Pellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti keltaiset kiharat otsaltaan ja silmäeli oudoksuen nuorukaista. Pellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja työllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi viljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa ja työn turhaksi tekee. Päivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista auttamaan. »Pellava-kuontaloni on suuri», lausui hän, »ne täytyy mun jättää tänne Päivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään siellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo Päivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun Koitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.» Ja Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui itse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa. Hongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat pellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan, tuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan. Turjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina Pohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin, kun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein Pohjolan pimeästä tuvasta, ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli vuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii turmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat toiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat valveilla olemaan, ei hänen onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa, sillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät hallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu 1879 ''Päijänne''-lehden numeroissa 50 ja 51. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2800 7079 2006-10-15T13:32:55Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuoleva lapsi |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta. Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elon merkkiä missään. Lepoon oli pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta katsoen ulottui ylös aina taivaasen saakka. Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja syleilivät ja tuo vanha yksinäinen tupa Savilahden länteisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös. Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut. Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään. Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauvas kuin muisto ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi. Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeudessa. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat ja seinät uhkasivat pudota alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa römähtäisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta. Vähän väliä ruskahtelivat seinät, jok’ainoan kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli. – Kolottaa, hän kuiskasi. – Voi, raukkain, voi. Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin kolotti; hän huokasi kipeästi. – Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauvan viivytät apuasi? Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen ja unohti surunsa sen aikaa kuin unta kesti. Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät seljällään pimeätä, kuunteli tuulen raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka. Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa kävertyneiden ja ohkaisten luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsan pohjassa kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa. Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon ja siitä oli tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse, kyllä kuolema pian lopun tekee. Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti istui vieressä päiväkaudet – muutti kuivia riepuja tavan takaa ja huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten vähitellen kyyneleet loppuivat. Nyt hän huokasi vaan, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjalta, syvältä. – Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala. Kuinka kauvan –? He olivat köyhiä. Isä vaivaloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli työssä, toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään kuin puunhakkuusen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vaan neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät kakkua, jota usein ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäyntyivätpä vielä uloskin vähän väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sitten kun oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi. Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsan pohjassa vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä. Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vaan oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset. Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan. Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet kuin että se kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märjäksi, mikä terveillä lihaa ja verta lisäsi. – Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee, sanoivat he sitten. Ei luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän. – Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan, lausui äiti, mutta siinäpähän vaan elää yhtäkaikki. – Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan. – Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla? Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla, kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja monta kertaa päivässä, senvuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan. – Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi ettei hän uskalla olla kirkkomaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on niin paljon ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vaan puhuu taivaasta ja kuinka siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, että milloin häntä tullaan sinne hakemaan. – Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait teillekin kauhean suureksi rasitukseksi. – Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut. – Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole paljon muuta kuin luut ja nahka. – Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia... Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat vaivaloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin edes hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä... Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vaan surua, ei surun lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin loppuneen. Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä. – Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi. – En tiedä. Mutta on sitä vaan minun osakseni tullut ihan tarpeeksi asti. – Vaikeahan on luojan töitä tutkia. – Kuka sitäkään osaa selittää, miksi hän tuota lapsiraukkaa niin kovasti kurittaa. – Minä aina pelkään että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa. – Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi. – Ehkä niinkin. – Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi taivaassa sitä suurempaan iloon. Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä rauhoittaa. Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois. Mennessään he yhä päivittelivät vasta näkemäänsä surkeutta. – Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa, sanoi Elviira, eräs nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan jok’ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon. Niin vajoo kuin kaivoon ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta. Mutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen pikku Eeville. Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi oli hapiasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen suuhunsa. Elviira seisoi kätkyen jalkopäassä ja katseli tyytyväisenä, kuinka paljon hän jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista sijaan. Eevi oli nukkunut senjälestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän. Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hillaa ja rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta, yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa sieramien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä kuin ennen moneen aikaan. Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta, vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun kerran oli karkoittunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin saanut. Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauvemmin kun katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen, mutta sitten alkoivat kilvalla kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan. Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut hänelle kirkon uruista, mutta ei ne varmaankaan mahtaneet niin kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi. Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...? Ylös ... ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...? Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta tähtein takana taivaan portit olivat selkiseljällään. Huikaisevaa valoa sieltä virtasi alas ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät. – En pääse, en pääse! hän koetti huutaa. Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja valtavat, kauvas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat: – Halleluja, halleluja...! ---- – Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä. Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat. Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä ei enää huomannut. He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin haavanlehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vaan. Sitten taas löi, että haljeta oli. Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä juohtunut mieleen entisiä. Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi että haljeta oli. Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eikä tuskasta kertoelleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa. Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut... Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun. Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö... '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu 1888 ''Savo-Karjala' '-lehden numeroissa 15, 16, 19, 20 ja 22. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2801 5004 2006-08-28T15:31:20Z Nysalor 5 Lapsenpiika {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsenpiika |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} – Nouse ylös, kah, Emmi, etkö sinä kuule, kun rouva soittaa. Emmi, voi, voi tuota tyttöä, kuinka raskaasti nukkuu. Emmi, Emmi! Viimeinkin sai Silja häneen hiukan henkeä. Emmi nousi istumaan, murisi ja hieroi silmiään. Nukutti vielä kauheasti. – Mitä nyt on kello? – Viidettä käy. Viidettä? Kolme tuntia hän oli maannut; puoli kaksi hän vasta oli saanut astiat pyyhityksi, heillä kun edellisenä iltana oli ollut vieraita, niinkuin useimmiten muulloinkin ja sitä ennen hän pari yötä oli saanut valvoa Lillin tähden, kun rouva oli ollut häissä, eikä lapsi tahtonut tyytyä sokerituttoon. Oliko kumma jos nukutti? Hän oli vasta neljännellätoista. Ja hänen jalkojaan kolotti aina aamusilla, että ensimmältä oli kovin vaikea niille astua. Silja, joka makasi hänen kanssaan samassa sängyssä, sanoi sen olevan kasvamisen takia. Niitä pitäisi kassata, arveli Silja, mutta Emmi pelkäsi koskevan. Ja laihathan nuo olivat ilmankin, vieläkö niistä nyt sitten verta otettaisiin. Nukkuessa niitä ei milloinkaan kolottanut; mutta heti kun hän vaan oli päässyt valveille, ne alkoivat. Jos hän sitten sai vielä nukkua jälleen, ne samassa taas herkesivät. Nytkin hänen siinä vuoteella istuessaan niitä jomotti polvesta aina kantapäähän saakka. Ja päätä painoi takaisin vuoteelle, painoi niin raskaasti, että oli mahdotonta päästä ylös. Olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti? Emmi hiveli jalkojaan. Pää kallistui niin alas, että leuka kosketti rintaan ja silmät menivät kiinni. Kädet jäivät liikkumattomiksi, hän hengitti syvään ja harvaan. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän jo vaipui takaisin tilalleen. Kello kilisi uudelleen. Silja survasi häntä kyynäspäällä kylkeen. – Kumma paikka, ettei pidä saaman tuota lunttua tottelemaan. Ylös siitä. Hän survasi vielä kerran terävällä kyynäspäällään ja se sattui niin kipeästi rintaan että Emmiltä pääsi huuto. – Mitäs sinua saa ajella kymmenen kertaa, ennenkuin nouset. Emmi hoippuroitsi ylös; päätä huumasi, hän oli vähällä kaatua. – Valele silmiäsi kylmällä vedellä, niin selviät paremmin, neuvoi Silja. Mutta Emmi ei joutunut sitä tekemään, sillä kellon ääni taaskin kuului. Hän oli saanut hameet päälleen, silitti kahden käden hiuksiaan, hieroi silmiä tuon tuostakin ja kiirehti sisään. – Minä olen kolme kertaa soittanut, sanoi rouva. Emmi ei puhunut mitään, otti vaan Lillin hänen vierestään syliinsä. – Pane sille kuivaa ympärille ja vie kätkyeen; ei se kumminkaan enää viereen nuku. Rouva kääntyi toiselle kyljelleen ja ummisti silmänsä. Kätkyt oli viereisessä huoneessa; sinne läksi nyt Emmi lapsen kanssa. Kiedottuaan sen kuiviin kääreihin alkoi hän tuudittaa ja laulaa. Joku ajatus aina välillä heräsi, ei suuri eikä mutkainen, vaikka sai se laulun keskeytymään yhtäkaikki. – Hs hss s. Aa aa aa a. – Nuku pois, lapseni, nuku. Tuutuu tupakkarulla. Kuka sun käski tänne tulla – voi, herra, kuinka nukuttaa. – Tulin pitkin Turun tietä, Porin tietä pötköttelin. – Silja miekkonen vetää vielä unta. – Tulin pitkin Turun tietä, Porin tietä pötköttelin. – Hs hss hss s. Aa aa aa aa a – . Lilli nukkui ja silloin kallistui Emmikin lattialle pitkäkseen kätkyen viereen. Käsivarren pani päänsä alle ja ennen pitkää hän oli sikeässä unessa. Ei tiennyt mitään, vaikka Lilli melkein samaa päätä heräsi, hieroi nenäänsä ja katsoi kummastuen ympärilleen kun ei ketään ollut hänen luonaan. Hän pyrki nousemaan, vaan ei jaksanut; siihen sijaan hän pääsi syrjälleen ja sai päänsä kätkyen laidalle. Nyt hän älysi Emmin, ihastui ja koetti jokeltaen tarttua häneen kiinni. Silloin kallistui kätkyt. Hän vierähti alas ja löi otsansa kätkyen jalkaan. Kipeä parkahdus sai äkkiä kaikki hereille. – Jesus siunatkoon! Emmi kävi kalman karvaiseksi, nähdessään lapsen lattialla vieressään. Hän sieppasi sen syliinsä, hyssytteli, näytteli valkeata ja keikutteli käsivarrellaan. Rouva kuuli, sitä hän koko ajan kauhulla ajatteli. Ja hädissään hän unohti ottaa selkoa oliko lapseen sattunut, vai säikähdyksestäkö se vaan itki. Rouva aukaisi ovea. Emmi luuli pyörtyvänsä, koko maailma musteni hänen silmissään. – Mikä sille tuli? – Ei mikään. Emmi ei tiennyt, mitä hän vastasi. Vaistomaisesti hän töyttäsi ulos sanoja, joista toivoi pelastusta, jos mahdollista. – Mitä varten se noin itkee sitten? Kaiketi siihen jokin syy on? Emmi koetti turhaan kaikkia keinoja saadakseen lasta rauhoitetuksi. – Anna minulle, sanoi rouva. Voi lasta, oma kultani, mikä sinua vaivaa? Herra jumala, mustelmahan sillä on otsassa. Hän katsoi Emmiin, joka seisoi neuvottomana. – Kuinka se on tullut, sano? Mykkäkö sinä olet? – En minä tiedä – Varmaan olet sen pudottanut. Ehkä kätkyestä? Emmi vaikeni ja katsoi maahan. – Niin, nyt et kykene enää kieltämään. Mikä kelvoton ja huolimaton kapine sinä olet. Ensin pudotat lapsen ja sitten valehtelet vielä lisäksi. Minua onnetonta, kun olen sinua ottanutkaan. Mutta nyt tiedät myöskin, ettei sinua ensi vuonna täällä pidetä. Hanki itsellesi paikka muualta, mistä saat. Minä vaan en sinusta huoli, vaikken ikinä piikaa saisi... Tyst, kultani, tyst, mamman oma lapsi. Kyllä mamma hankkii sinulle paremman hoitajan ensi vuonna, elä itke, elä. Lilli taukosi, kun sai rinnan suuhunsa, ja vähän ajan päästä hän jo hymyili tyytyväisenä, vaikka kyynelhelmet vielä silmissä välkkyivät. – Niin, kultani, niin, joko sinä naurat mammalle? Oma lapseni, kuinka kiltti se on. Tuommoinen ruma mustelma nyt on otsassa. Lilli ei sen koommin itkenyt sinä päivänä, iloinen hän oli niinkuin ennen, ehkä vielä hiukan iloisempikin. Nauroi Emmille, pisti sormen hänen suuhunsa ja repi hänen tukkaansa. Emmi pyyhki hänen hienolla kädellään poskiaan, sillä karpalon suuruiset vesihelmet niitä pitkin päivää kastelivat. Ja kun hän muisti, ettei hän kuuden viikon päästä enää saisi tuota pehmeätä, herttaista lasta sylissään pitää, eikä ikkunasta, kun hän kurjana hylkiönä käveli katua siitä ohitse, niin tätä kun hän ajatteli, taikka tunsi enemmän kuin ajatteli, silloin ajoivat vesihelmet toisiaan niin nopeasti, että yhtyivät ja saivat pienen lätäkön syntymään pöydälle. – Katopa tuota, katopa tuota, sanoi hän Lillille, joka heti alkoikin sitä kämmenellään leipoa. Edellä puolen päivää tuli rouvalle vieraita, tohtorinna Vinter ja rehtorska Sivén, hienoja ja yleviä molemmat, vaikkei sentään hetikään niin hienoja kuin meidän rouva, sanoi Silja ja samoin arveli Emmikin itsekseen. Kun Silja vei kahvia sisään, lähetti rouva hänen mukanaan Emmille käskyn tuoda Lilliä vieraiden nähtäväksi. Emmi muutti hänelle kaikkein kauniimman myssyn päähän ja pani ihka uuden, vasta neulotun rintalapun eteen. Ne molemmat niin kaunistivat lasta, että Emmin täytyi kutsua Siljaakin katsomaan, ennenkuin vei häntä sisään. Kuinka ne rouvat ihastuivat, kohta kun he vaan ovelle ilmestyivät! – O, så söt! Ja sitten he kilvalla ottivat Lilliä syliin, suutelivat ja puristelivat ja nauroivat. – Så söt, så söt! Emmi seisoi taempana ja myhäili. Ei hän oikein tiennyt mitä se oli tuo »så söt, så söt», päätti kuitenkin kaikesta, että se mahtoi merkitä jotain erinomaisen hyvää. Mutta äkkiä he kävivät totisiksi. Rouva kertoi, mitä lienee kertonut. Emmi ei ymmärtänyt, kun se kävi ruotsiksi. Hän kuitenkin aavisti, kun näki kauhistuksen heidän kasvoillaan. – Herre gud, herre gud, nej, men tänk, stackars barn. Kuusi silmää kääntyi yht’aikaa ensin suurimmalla säälillä mustelmaan Lillin otsassa, ja sitten kammoksuen Emmiin. – Ett sådant stycke! Emmi katseli mattoa lattialla ja odotti, että katosta jotain putoaisi hänen päähänsä, joka yhdellä kertaa löisi hänet murskaksi tai paiskaisi hänet syvälle maan alle. Sillä toista niin rikoksellista ei maailmassa varmaankaan ollut kuin hän, poloinen. Ei hän uskaltanut luoda silmiään ylös, mutta hän tiesi ja tunsi sen sormiensa ja varpaittensa nenissäkin, että ne yhä häneen katsoivat. Nuo hienot, ylevät rouvat, jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Kuinka se olisi ollut mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon korkeammalla muita tavallisia ihmisiä. – Saat viedä Lillin pois, kuului hänen korviinsa rouvan ääni. Emmin kädet olivat äkkiä käyneet niin hervottomiksi, että hän pelkäsi pudottavansa lapsen, jos sen nyt syliinsä ottaisi. – Kuuletko sinä? – Där ser ni nu, hurudan hon är. Emmi huojui eteenpäin ja sai kun saikin otetuksi nuo muutamat askeleet rouvan tuolin luokse. Toivo päästä heidän näkyvistään pois lasten kammariin jälleen, antoi hänelle voimia sen verran kuin tarvitsikin. Vai lieneekö vanha tapa tuon vaikuttanut, että käsivarret taas tottelivat ja tehtävänsä täyttivät niinkuin ennenkin. Hän laski Lillin kätkyeen; istui itse pallille viereen ja näytteli sille leikkikalua. Mutta Lilli oli nostanut molemmat jalkansa pystyyn ja tarttunut käsillään niihin kiinni. Se hänestä oli niin hauskaa leikkiä, että ääneen nauroi. Emmikin olisi nauranut, jos paha mieli ja kurkun tukahduttava ahdinko olisivat sen sallineet. Ihmetteli hän siinä istuissaan, ettei tänä aamuna ollenkaan muistanut sitä keinoa, jota ennen usein oli käyttänyt unta vastaan. Että nimittäin neulalla olisi pistellyt ja raapinut käsivarsiaan. Siitä johtui koko suuri, auttamaton onnettomuus, joka nyt särki koko hänen elämänsä. Illalla myöhään, kun kaikki jo olivat levolla, läksi Emmi ulos pihaan. Harmaan hämärää siellä oli ja hiljaista, mutta ylhäällä oli taivas tähdessä. Hän istui alimmalle portaalle ajattelemaan nykyistä ja tulevaista kohtaansa. Vaikka eihän se siitä ajattelemalla selvinnyt, yhtä harmaa ja hämärä oli kuin iltayö hänen ympärillään. Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä ihmisistä sinne pääsivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattomasti paljon parempia jo täälläkin. Hän mietti vielä, kumpaisetko mahtoivat noita kynttilöitä aina iltaisin sytyttää, enkelitkö vai ihmiset? Taikka muuttuivatko ihmiset siellä enkeleiksi? Ja pienet lapset, jotka varhain kuolivat? Ketkähän niitä tuudittivat ja hoitivat? Vai eivätköhän ne taivaassa hoitoa tarvinneetkaan? Silja aukaisi ovea ja kiirehti häntä pois. – Hittoako sinä siellä kylmässä istut? – Kuule, Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat? – Etkö sinä tiedä? – En. – Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamusilla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä. Niin kait se oli. Jos hänkin olisi saanut kauvemmin nukkua aamulla, ei Lilli olisi hänen tähtensä kätkyestä pudonnut. Seuraava pyhä oli kolmas pestaus-sunnuntai. Emmille annettiin päästökirja käteen ja käskettiin menemään kirkonmäelle. Siellä oli kauheasti väkeä; pestin antajia ja pestin ottajia. Suurissa pulkissa seisoivat, kaikkialla näytti olevan tuttuja ja ystäviä, joiden kanssa olivat kuin liitossa. Emmi tunsi itsensä hyljätyksi ja yksinäiseksi. Kuka hänestä palvelukseensa huolisi, pieni ja häiveröinen kuin hän oli? Hän seisoi kirkon seinämällä päästökirjoineen ja odotti. Isäntiä ja emäntiä kulki ristiin rastiin ohitse, vaan eiväthän ne häneen katsoneetkaan. Nuoria miehiä istui siinä lähellä kirkon portailla. – Tyttö hoi, tules tänne, sanoi heistä muudan. Toiset nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään. – Tule, tule, kah, mitä sinä arvelet. Rinnalle istumaan tänne. Emmi punastui ja väistyi loitommaksi. Sattui samassa herra ja rouva hänelle vastaan. Lienevätkö nuo sentään oikeata herrasväkeä olleet, koskapa oli rouvalla huivi päässä ja herran vaatteet kovin kuluneet. – Entä tuo, sanoi herra, osoittaen kepillään Emmiä. Hänellä ei ainakaan mahtaisi olla suuria vaatimuksia palkan suhteen. Vai kuinka? – Minkä herrasväki vaan tahtoisi antaa. Minä siihen tyydyn, vastasi Emmi hiljaa. Arka toivo heräsi hänen povessaan. – Mitä tuolla tekee? Jaksaneeko edes vesikorvoa kantaa? – Kyllä minä toki jaksan. – Ja osaat sinä pyykkiä pestä? – Olen minä sitäkin jo tehnyt. – Otetaan pois; hän näyttää siivolta ja hiljaiselta, sanoi herra. Mutta rouva vielä epäili. – Eikö liene kivulias, koska on niin laiha. Emmi muisti jalkojaan; mutta ei hän uskaltanut niistä puhua, silloin heti olisivat hänet hyljänneet. – Oletko sinä kivulias? kysyi herra katsellen päästökirjaa, jonka hän oli siepannut Emmin kädestä. – En, kuiskasi Emmi. Itsekseen hän päätti, ettei koskaan valittaisi, kolotti jalkoja kuinka kovasti hyvänsä. Herra pisti päästökirjan taskuunsa: antoi hänelle pari markkaa pestiä ja niin oli asia ratkaistu. – Tulet köyri-iltana Karvosen taloon ja kysyt Hartosen herrasväkeä, sanoi rouva. Mutta köyri-iltana joi! Emmi läksi kotiin. – Huonoon paikkaan jouduit, sanoi Silja, joka tunsi tuon herrasväen, köyhää ja kurjaa elanto ja rouva semmoinen heittiö, ettei sillä milloinkaan palvelijat pysy vuottakaan. Ei kuulu edes ruokaa annettavan muuta kuin määrältä ja hyvin niukasti. Emmi sävähti punaiseksi. Mutta tointui samalla ja vastasi: – Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet. Hän otti Lillin syliinsä ja painoi kasvojaan lapsen lämpimää rintaa vasten. Lilli tarttui molemmin käsin hänen hiuksiinsa ja jokelsi: »tä, tä, tä». '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu 1887 ''Keski-Suomi''-lehden numeroissa 96 A ja 96 B. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2802 5005 2006-08-28T15:31:25Z Nysalor 5 Kauppias Roller {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kauppias Roller |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Oli syksy. Satoi joka päivä ja tuuli. Taivas oli harmaa, järvi musta, maa märkä ja lokainen. Puut olivat pudottaneet lehtensä, paljaat oksat harroittivat rumina rungon ympärillä ja pieksivät vihapäissään toisiaan. Koirat olivat kuin uitetut; haisivat pahalle ja pyrkivät sisään. Ne raaputtivat ovea ja ulvoivat. Sisästä äreä ääni huusi: »tiehesi siitä!» Koirat eivät ääntä totelleet; raaputtivat vaan yhä ja ulvoivat. Ja kun sitten joku kävi ovessa, ottivat he tilaisuudesta vaarin ja puikahtivat edeltä lämpimään huoneesen. Olivat mielissään ja heiluttivat märkää häntäänsä. Ja vetisellä kuonollaan he tervehdykseksi nykäisivät sisällä olijoita. Mutta, voi! Siitä olikin pahat seuraukset. Heitä potkaistiin, ovi avattiin jälleen selki seljälleen; tiuskattiin »huut!» ja poljettiin jalkaa kovasti maahan. Ei auttanut muuta kuin lähteä. Ulos taas sateesen, tuuleen, lokaan ja märkään. Harminsa he purkivat sydämmestään haukkumalla ohitsekulkevia. Ja hiukan tuo lohdutti, kun sai jonkun lapsen tai naisen kiljaisemaan säikähdyksestä. Kauppias Roller venyi sohvallaan ja katseli viimeisiä sanomalehtiä. Kuivia ne olivat ja ikäviä. Täynnä tyhjää; taikka asioita, joista hän ei vähääkään välittänyt. Ylipäätään hän ei juuri mistään maailmassa välittänytkään. Hänellä oli kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa. Hyviin varoihin hän oli päässyt; kauppa kävi itsestään, hän tilasi tavarat, otti vastaan rahat ja suoritti maksut. Puotilaiset möivät; tavan vuoksi hän vaan silloin tällöin kävi puotiaan katsomassa. Toimeentulo oli riittävä; ei huolta eikä murhetta. Entä perheelliset olot sitten! Nuori, kaksikymmenvuotias poikansa ensimmäisestä naimisesta hoiti kauppakirjat ja kirjevaihdon. Hänen toinen rouvansa, vielä varsin nuori hänkin, oli iloinen ja sievän näköinen. Laittoi, taikka antoi laittaa hyvää ruokaa, hankki somia huonekaluja ja katsoi että piiat moitteettomasti siistivät ja järjestivät joka paikan. Hän oli aina muodikkaasti puettu, kävi usein kyläilemässä ja otti usein vieraita vastaan. Lyhyesti: kaikki oli juuri niinkuin tulikin olla. Kauppias Roller oli päässyt harrastustensa perille; sinne, mihin koko nuoruutensa ja ensimmäisen miehuutensa ajan oli pyrkinyt. Hän oli arvossa pidetty, kunniallinen ja luotettava. Moni kadehti hänen onneaan. Ei kukaan, eikä hän itsekään, olisi voinut keksiä siinä puutetta minkäänlaista, taikka semmoisen toivon sijaa, joka ei heti olisi tullut täytetyksi. Ja nyt hän venyi sohvallaan sanomalehtiä katsellen. Niistä toinen sai toisensa jälkeen luistaa alas lattiaan. Viimeinen meni samaa tietä. Hän oikaisi itseään ja haukotteli. Tuntui kuin olisi nukuttanut, vaikka hän hyvästi oli maannut yönsä eikä sinä päivähä vielä voimiaan millään väsyttänyt. Mutta mikäpä häntä esti nukkumasta, jos uni maittoi kerran. Hän ummisti silmänsä ja herkesi liikkumattomaksi kuin kuollut. Mitä, kun vaipuisikin näin ikuiseen uneen! Ettei enää tietäisi mitään, ei tuntisi, ei ajattelisi. Miksei? Einar kyllä jo pystyisi yksinäänkin hoitamaan kauppaa. Elina hiukan itkisi ensin, lohduttaisi itsensä sitten ja menisi ehkä uuteen naimiseen. Pian hänen muistonsa haihtuisi, elämän aallot huuhtoisivat hänen jälkensä nopeasti pois. Maailma menisi menojaan ilman häntä, kaikki olisi niinkuin ennen. Jälkeenjääneiden mielestä hän katoisi; ja haudassa luut vähitellen mätänisivät. Koko hänen olemuksensa häviäisi, kourallinen multaa maan povessa ainoa, mikä jäi. Ei tullut uni, vaikka nukutti. Hän aukaisi silmänsä jälleen; kuunteli kuinka tuuli vinkui ulkona ja kuinka sade pieksi ikkunanruutuja. Hän kiinnitti katseensa yhteen kohti, tapetin erääsen kuvioon vastaisella seinällä. Sisässä oli hiljaista, pysähtynyttä. Se oli painavan raskasta tuo hiljaisuus, laskeutui tukahduttavana joka paikkaan. Korvat menivät lukkoon, veri seisahtui ja aivot seisahtuivat myös. Halvauksenko enteitä? Hän kääntyi kyljelleen. Ja nyt hänen silmänsä sattuivat koreaan kukkaan matossa. Siihen jäivät. Yhä kesti tuo lamaava hiljaisuus ympärillä. Ei ollut ainoatakaan kärpästä edes huoneessa, joka olisi surissut. Eikä tomun hiukale sijaansa muuttanut. Kaikki vaipui liikkumattomuuteen ja lepoon. Ei tämä hauskaa ollut. Jos hän olisi kiskaissut itsensä irti tuosta vetelyydestä. Mutta millä? Voimistelulla? Vuosikausia oli hänen voimistelusauvansa ollut pystyssä kaapin perimmässä nurkassa, ilman että hän oli sitä nyäissyt. Ennen aikaan hän sitä ahkerasti käytti, joka päivä melkein. Vaan nyt olivat jäsenet kangistuneet. Ja koko ruumis oli raukea. Mitä varten hän itseään vaivaisi suotta? Mitä varten juuri tänä päivänä? Joskus muulloin, kun oli kauniimpi ilma ja häntä vähemmän väsytti. Joskus muulloin! Sillä tänlaisesta tilasta hänen kuitenkin täytyi päästä. Hän oli käynyt voimattomaksi ja saamattomaksi. Tuiki kykenemättömäksi jokaiseen toimeen. Herättäjää hän olisi tarvinnut. Joku halu, toivo tai intohimo, joka olisi saanut sielun liikkeelle. Mutta kun hänellä oli kaikki, mitä suinkin ajatella voi. Tuskin halu oli herännyt, ennenkuin se jo tuli täytetyksi. Nyt hänellä ei enää mitään halua ollut. Eikä häntä mikään miellyttänyt. Kyllästytti vaan ja iletti. Hyvä asema, huoleton elämä, riittävä aineellinen toimeentulo ja oma koti! Kuinka hän ennen oli niitä halunnut ja toivonut. Kuinka onnellinen hän kuvitteli olevansa, kun nämä toiveet vihdoin toteutuisivat. Hän oli ne saavuttanut, omisti ne parast’aikaa. Mutta ne olivat viehätyksensä menettäneet. Hän kääntyi taaskin seljälleen, haukotteli ja loi katseensa ylös läheiseen ikkunaan. Näki palasen sakeata taivasta. Ei ollut edes pilveä. Yhtä paksua, harmaata vaan. Sumua ja usvaa. Uuh! Jos olisi mennä perheen puolelle? Katsomaan –? Mutta kannattiko? Vanhaa, ennen nähtyä, tunnettua, jokapäiväistä, tympeätä, ikävää. Eih! Ei maksanut vaivaa sen takia nousta. Kuuluihan sieltä askeleita nyt. Sipsuttavia, keveitä. Hänen rouvansa, Elina, se tietysti oli. Hänen nuori, kaunis rouvansa, niin kuin ihmiset tavallisesti sanoivat. – Herman, laiskuri, makaatko sinä? – Niin mikä sitten? – Kahvia juomaan. Ah, kuinka uneliaalta sinä näytät. Ylös nyt! – Anna minun olla. – Jörö! Sopiiko noin kohdella rouvaansa. Varro, varro, minä sinua opetan. Hän alkoi kutitella. – Elina, pois. Minä en ollenkaan ole sillä tuulella. – Kiukkuiseksiko rupeat? Hän nauroi ja suuteli häntä. Roller käänsi päänsä syrjään ja teki happamen naaman. – Hyi, kuinka epäkohtelias sinä olet. Rangaistukseksi sinua nyt suutelen kymmenen kertaa. Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen ja kerta kaupan päälle. Noin. Ja jää sitten herran rauhaan. Ovella hän vielä pysähtyi. – Etkö tosiaan huoli kahvista? – En. – Ole ilman, ole ilman. Hän lehahti tiehensä. Roller pyyhki huuliaan. – Pitäisi olla laissa kielletty, ettei vaimo saa koskaan miestä suudella. Heidän itsensä tähden. Sillä se herättää vastenmielisyyttä. Ja muutenkin heihin tahtoo kyllästyä. Näin hän ajatteli itsekseen. Eikä hän voinut käsittää, että neljä vuotta takaperin oli saattanut Elinaan niin ihastua. Ja pitää häntä kauniina, ihan niinkuin muut nytkin vielä. Seitsemännessä taivaassa hän luuli olevansa, kun ensi kerran oli häntä rintaansa likistänyt. Nyt? Uh! Teki mieli viskata hänet menemään, kun vaan lähelle tuli. – Ei, mutta tämä ei käy laatuun! hän mutisi ääneen ja nousi istumaan. Minä en mahda olla oikein terve. Hän katsoi peiliin. Lihava hän oli ja pulska, ei sairauden merkkiä missään, vaikka kuinka olisi tarkastellut. – Lähden kävelemään koetteeksi. Onpa herennyt satamastakin. Nuttu päälle, kalossit, hattu ja keppi. Hän astui portaille. Siellä ulkona ilman rumuuden vasta oikein selvästi näki ja tunsi. Teki mieli kääntyä takaisin; mutta ei häntä sentään viitsinyt, kun kerran oli lähtenyt. Astui sitten etemmäksi, astui, astui ja astui. »Löttis!» pani maa joka kerran, kuin jalka sitä polki. Kirkon luokse hän oli tullut. Hiljaisena ja mykkänä se siinä seisoi. Mitä varten? Kuusi päivää viikossa kiinni, seitsemäntenä auki. Ja silloin sinne kokoontui penkit täyteen väkeä. Pappi oli alttarilla koreassa paidassa, käänsi vuoron kasvonsa, vuoron selkänsä muita kohti, messusi ja luki samalla tavalla kuin kaikki muutkin papit nyt ja tätä ennen pitkän pitkät ajat taaksepäin. Seurakunta kuunteli; luuli olevansa harras ja odotti että Jumala siitä hyvästä olisi sille erityisesti suosiollinen. Samoin kuin siitäkin, että ylipäätään olivat kirkkoon tulleet. Sillä sekin jo oli suuri uskollisuuden osoitus tänlaisena epäuskon aikana. Lapset, naiset ja talonpojat, ne kirkkoa vielä tarvitsivat. Ja joutihan tuo niitä varten olla pystyssä. Varsinkin kun oli tehnyt hiljaisen sopimuksen herrojen kanssa, ettei niiltä mitään sanottavaa vaatinut. Kunhan joskus näön vuoksi kävivät ripillä, noin edes kymmenen vuoden päästä, ja kunhan eivät liian julkista pilkkaa laskeneet uskonnon asioista, niin siinä heidän osaltaan oli kristillisyyttä yltäkyllin. Roller oli näitä miettiessään joutunut kirjakaupan kohdalle ja kun hän muisti, että postimerkit olivat loppuneet kotoa, meni hän sisään. Siellä oli kirjoja hyllyt täynnä lattiasta kattoon saakka. Ketkähän niitä jaksoi lukea. Ja mitä luulivat niistä hyötyvänsä. Entäs ne raukat, jotka niitä kirjoittelivat! Tekivätkö sen siinä suloisessa uskossa, että veivät maailmaa sen kautta eteenpäin. Narrit! Taikka kunniaako luulivat saavuttavansa? Pöyhkeilivätkö siitä, että heidän nimensä tuli kuuluksi? Narrit, kahdenkertaiset narrit! – Uusia kirjoja, herra Roller, sanoi nuori, toimelias kirjakauppias ja toi hänelle muutamia eteen. Tässä on aivan hiljan Ruotsista tulleita. Tarkoitusperäistä kirjallisuutta tai psykoloogisia romaaneja, mitä vaan haluttaa. – En välitä toisesta enkä toisesta. Nykyajan tarkoitukset ovat niin pieniä ja mitättömiä; parsimis- ja paikkaustöitä vaan! Ja nuo psykoloogiset romaanit mitä ne ovat! Kuinka paljon ne psykologiaa itse tuntevat? Osaavatko sanoa edes mitä sielu on? Mistä se tulee ja mihin se menee. Taikka kuinka se täällä syntyy, kehittyy, kuihtuu ja kuolee? Tietävätkö ne, mitä aineksia ja mahdollisuuksia siellä löytyy? Ja kuinka sitä luonnonmukaisesti tulisi hoitaa, että se pysyisi tervennä? Ei mitään! Kerrassa ne ovat tyhmiä kuin pölkyt siinä suhteessa. Psykoloogisia romaaneja! En mä viitsi kuulla. – No, mutta jotain muuta kirjaa sitten? – Tuokaa semmoinen, jossa olisi joku älykäs sana, jota ei tuhannen kertaa ennen ole maailmassa sanottu. – Ehkä tieteellinen teos? – Olisinkohan paljoakin viisaampi kaikki nuo paksut foliantit läpiluettuani? Pieniä seikkoja ne tutkistelevat ja luulevat ehkä pitkällekin päässeensä, vaikkeivät pääasiassa ole hullua hurskaampia. Taikka, osaako heistä yksikään sanoa, mikä tarkoitus tällä elämällä oikeastaan on. Ja onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta. Saavutetaanko kaikella puuhalla muuta kuin ääretöntä tyhjyyttä? Todistaako kukaan, että tätä elämää kannattaa elää? Että se vie onneen ja täydellisyyteen? Voivatko näyttää tietä onneen ja täydellisyyteen? Voivatko edes sanoa, mitä onni ja täydellisyys on? Ehkä osoittavat jonkun virvatulen ja saavat jonkun herkkäuskoisen hyppäämään sen jäljestä, kunnes huomaa, poloinen, ettei se mitään ollut. Ei, hyvä ystävä, kaikki on turhuutta, ei mikään maailmassa ole muuta kuin turhuutta. Ilot, riemut, huolet, murheet, työt, pyrinnöt. Turhuutta, turhuutta! – Nyt en tiedä enää tarjota muuta kuin uskonnollisia kirjoja. Tässä esimerkiksi uudempia, Bäckin kristillisiä puheita – – . – Toisitte ennemmin jonkun vanhan siltä alalta, Arndtin tai Kempin, niissä jotain kelvollista vielä löytää. Nykyaikaisissa ei. Pysähtynyttä, taantunutta kaikki. Kirjakauppias naurahti. Hän ei osannut enää tarjota mitään. Roller pisti postimerkit taskuunsa ja läksi pois jäähyväisiä sanomatta. Sillä välin oli taaskin ruvennut satamaan. Tuli lumiräntää ja vettä sekaisin. Mutta Roller ei vielä viitsinyt kääntyä kotiin. Kun kerran oli lähtenyt ulos, niin käveli häntä enemmän yksin tein. Ehkä jäykistynyt ruumis siitä hiukan vertyisi. Rautatien rakennukselle hän saapui. Syvää hautaa siellä kaivettiin; hän käveli reunaa pitkin ja katseli alas haudan pohjaan, jossa monet kymmenet työmiehet lapioitsivat multaa ja soraa. He näyttivät onnettoman pieniltä siellä missä seisoivat harmaissa ryysyissään alhaalla multaseinien välissä, saviliejua ja ruskeata lätäkköä puolisääreen saakka. Roller seisahtui hetkeksi ja seurasi silmillään heidän työtään. Noin raatavat nuo ikänsä ja aikansa leivän tähden, hän ajatteli. Hirteen kun menisivät, niin pääsisivät vähemmällä vaivalla. Mitä kauvemmin hän katseli, sen surkeammiksi ne hänen silmissään kävivät. Eivätpä ne suuresti juuri elukoista eronneet näin ylhäältä katsellen. Hän kuvitteli, miltä hän itse näyttäisi, jos kohtisuoraan pilvien toiselta puolen joku tällä haavaa katselisi alas. Huomaisiko, että hänellä oli paremmat vaatteet kuin noilla tuolla alhaalla? Vai säälisikö ehkä yhtä paljon hänen kuin heidänkin viheliäisyyttään. Onnettomia olivat kaikki ihmiset. Onnettomia ne, joiden leivän tähden täytyi kovaa työtä tehdä, ja kahta vertaa onnettomampia ne, joiden ei toimeentulostaan ollenkaan tarvinnut huolehtia. Rakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin kurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden, voittamattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi. Eikö ennemmin vihasta? Ja ilkkuakseen meitä oli luonto istuttanut meihin kaksi valtavaa vaistoa, joiden kautta sai meitä itseämme apulaisikseen, pitkittämään olemuksen kiusaa: sukuvietin ja kuolemankauhun. Rankka sade keskeytti tässä Rollerin mietteet. Hän läksi kotiin. Elina juoksi etehiseen häntä vastaan. – No, viimeinkin, sinä pahanilkinen! Täällä päivällinen jo on odottanut tunnin varmaankin. Joudu, joudu! Roller meni sanaakaan puhumatta ruokasaliin ja istui pöytään. – Minäpä saan tänään vieraita, kertoi Elina. – Se ei mitään tavatonta. – Mutta arvaapas keitä kaikkia? – Kai heidät sitten näkee. – Anna ja Aina ja Elvira ja Betty ja Emma ja Hilma ja – tokkopa muistankaan kaikkia. Hilma tuo nuottia mukanaan. – Pianoa aijotaan, tiedämmä, klinkuttaa koko ilta. – Klinkuttaa! Hyi, kuinka sinä sanot. Hilma, joka soittaa niin hyvin. Niin erinomaisen hyvin. Paremmin kuin kukaan tässä kaupungissa. – Soittakoon hyvin tai huonoin, minä en aijo jäädä häntä kuuntelemaan. Menen ennemmin Karsteniin vistiä pelaamaan. – Mene, mene; sitten saammekin olla täällä omin valloin. Karstenissa oli sinä iltana paitsi niitä, jotka pelissä olivat osallisia, eräs vanha, vanha herra, jota Rollerille esitettiin översti Olsoniksi. Hän istui sohvalla, Rolleria vastapäätä ja seurasi peliä, tai ainakin hän koetti seurata. Rollerin silmät menivät korttien ylitse vähän väliä häneen. Ja lopulta hän ei enää tiennyt kortistaan eikä pelin juoksusta mitään, sillä edessä oli hänellä vaan nuo vanhat, rypistyneet kasvot, tutiseva leuka, himmeät, elottomat, kalvon peittämät silmät ja avonainen, hampaaton suu, jota hervottomat lihakset eivät enää jaksaneet kiinni saada. Harvaan ja kovalla äänellä hänelle täytyi puhua, ennenkuin hän osapuillekaan mitään tajusi. Mutta suuret kasat hän kokosi leivoksia eteensä, kun teetä tarjottiin, ja oikein iletti nähdä, kuinka hapeasti hän niitä ahmi suuhunsa. – Tuossa minulle läheisen tulevaisuuden perspektiivi, ajatteli Roller itsekseen. Hän laski, kuinka monta vuotta saattoi kestää, ennenkuin hän tuommoisena rauniona olisi. Viisitoista, parikymmentä korkeintaan. Ja tästä alkaen jo hänen elämänsä olisi hiljaista yhtämittaista sammumista. Luonto riistäisi vuosi vuodelta antimensa pois. Eikä ainoastaan sen, mitä oli antanut, mutta samalla myöskin kaikki, minkä hän itse oli omakseen hankkinut: tiedot, taidot ja kyvyt. Hän joi mollansa ja pelasi huonosti. Suutuksissaan laittoi hän toisen lasin totia ja sen väkevämpää kuin tavallisesti. Mutta siitä hänen päänsä kävi yhä raskaammaksi. Kortit alkoivat häntä vaivata niin, että hänen viimein täytyi nousta ja syyttäen pahoinvointia lähteä kesken pois. Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä. Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi. Kotona oli vieraita vielä. Ikkunoista loisti tuli ja salista kuului soittoa ja naurua ja puheen hälinää. Roller meni etehisestä hiljaa omaan kammariinsa, riisui ja laskeusi vuoteelle. Hän tahtoi nukkua pois kaikesta. Mutta silloin vasta ilo yleni viereisessä salissa. Ei Roller vielä elämässään ollut mokomaa kitkatusta kuullut. Ja taukoamatta ne sen ohessa pompottivat pianoa. Roller tällä hetkellä vihasi noita naisia niin, että olisi halunnut heitä lyödä. Hän puri hammasta, nousi istumaan ja pudisti molempia nyrkkiä saliin päin. Ei nauru lakannut. Yltyi vaan, juuri kuin kiusalla. Hän sieppasi saappaansa lattialta ja heitti sen täyttä voimaa ovea kohti. Ovi jymähti. Parkahdus kuului salista, sitten hiljeni kaikki. Muutamaan minuuttiin ei kuulunut hengen hievahdusta. Roller ojentui jälleen tilalleen ja veti peitteen päälleen. Samassa siellä jo alkoi taas hiljaista liikuntoa ja sipsutusta. Ja vähitellen se koveni, että eroitti jo yksityisiä sanoja. – Aaveita – huuh – ei mennä, ei mennä – kynttilöitä – lamppuja ja aseita – peloittaa, huuh – yhdessä – kaikki yhtaikaa. Ovet lensivät auki, kauhea huuto päästettiin ja yhdeksän tai kymmenen naista seisoi kynnyksellä, suut seljällään, kynttilät toisessa kädessä, toisessa hiilihangot. Roller heitti peitteen päältään ja kirosi saimeasti. Silloin syntyi parvessa hämmennys. – Jesus, jumala, herra iiihme, minä pyörryn, pois, pois! Ovi paiskattiin kiinni jälleen, ja samassa tuokiossa venyivät naiset pitkin sohvia, noja- ja lepotuolia ja nauroivat niin, että koko huone tärisi: »Ha ha ha ha. Hi hi hi hi, ho ho ho ho, he he he he – .» Roller puristi kahden käden päätään, ryntäsi sitten äkkiä kirjoituspöytänsä luokse, jonka laatikosta hän veti jotakin esille. – Pöytä on katettu, kuului ääni salista ja naurava lauma siirtyi hiukan hiljempänä ruokahuoneesen. – Kuinka minä säikähdin, ha, ha, ha. – Entäs minä, hi, hi, hi. – Semmoinen karhu. – Ja me kun luulimme piruksi. – Hyi, Emma, kuinka uskallat sen nimeä mainita. – Ajatteles, jos ilmestyisi tuonne ikkunaan äkkiä. – Uuh! Uuh! Uuh! – Miksi te puhutte niin kamalia. Nyt en uskalla nukkua tänä yönä. – Enkä minä. – Enkä minä. – Ai, kuinka hyvää! Maistakaa, tytöt, tätä gelétä. Elina, saammeko syödä kaikki? – Kaikki, kaikki. – Pois, Hilma, vadin äärestä. Sinä et meille jätä mitään. – Ha, ha, ha, ha. – Hi, hi, hi, hi. Kello kävi kolmatta, ennenkuin he malttoivat lähteä. Etehisessä, Rollerin kammarin ovea nähdessään, he taas muistivat äskeisen kummitusjutun ja purskua täytyi, ei auttanut mikään. – Hiljaa, hiljaa, ettei hän herää. – Ehkä toruu sinua, Elina, huomenna meidän tähden. – Tschih, tschih, tschih! – Elkää naurako, elkää naurako. Hän taas meitä kiroo. Mutta hän ei kironnut enää, eikä torunut, eikä herännyt. Hiljaista oli Rollerin huoneessa ja pimeätä. Kun uuden päivän valo tunki sisään, ei se enää eloa saanut tuohon kylmään ruumiisen, joka oli vuoteella. Hyytynyt veri punasi valkeat lakanat; pistuoli oli pudonnut alas matolle, kauniimman ruusun kohdalle. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Excelsior''-kalenterissa 1889. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2803 5006 2006-08-28T15:31:29Z Nysalor 5 Ystävykset {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystävykset |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Sanni oli Siirin paras ystävä ja samoin Siiri Sannin. He olivat istuneet rinnan koulussa, yhdessä lukeneet aineitaan, yhdessä selvitelleet järkeään, yhdessä kääntäneet, kirjoitelleet, neuloneet, tuumineet. Ja yhteiset huolet heillä oli aina ollut ja yhteiset ilot. jos toinen joutui pulaan, niin heti toinen auttoi, eikä ollut koskaan heidän kekseliäisyytensä niin suuri, kuin milloin sitä ystävän hyväksi tuli käyttää. Onneton se ihminen, joka uskalsi toista loukata, sillä hän oli toisesta silloin pääsemättömissä. Sai vainen kuulla, kuinka kurja hän oli, kuinka inhottava ja halpa. Ja niin suurella vakuutuksella se lausuttiin, niin jalolla harmilla, että täytyi hänen lopulta itsensäkin ruveta sitä uskomaan. Eikä auttanut muu kuin pyytää nöyrästi anteeksi ja luvata pyhästi, ettei vastedes enää milloinkaan semmoista tekisi. Tunnilla olivat kuiskaamiset kiven kovaan kielletyt, mutta Sanni ja Siiri, kas, nepä eivät kumpikaan kiellosta välittäneet, ei niin hiventä. Ellei toinen osannut vastata, silloin kohta toisella käsi suun eteen, pää hiukan alemmaksi ja empimättä tietoja nyt hiljaa suhahteli niin pitkälle kuin niitä mahdollisesti vaan itsellä riitti. Opettajat koettivat estää, mutta turhaa vallan. Yhtä jos olisivat kieltäneet aurinkoa paistamasta, kuuta kumottamasta tai tähtiä tuikkimasta. Ja vihdoin heidän täytyi heretä siitä pois, etteivät opettaja-arvoaan tykkänään menettäisi. Sittemmin Sanni ja Siiri saivat vapaasti kuiskailla toisilleen, kun vaan välttivät, ettei se tapahtunut kovin huomiota herättävällä tavalla. Kaikki ajatuksensa, kaikki hienoimmat ja hetkellisimmät tunteen vivahdukset he toisilleen kertoivat. Ei niin salaista tai pientä sopukkaa sydämmeen syntynyt, ettei pyhä velvollisuus pakoittanut sitä heti kohta toiselle julkaisemaan. Ja silloinpa ne vasta itsellekin oikein selville tulivat. He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta edestakaisin värähteli. Kipeästi koski, jos yksikään säie sattumalta vikaantui, mutta kaikki kun olisivat katkenneet, niin sydän varmaan olisi kuiviin vuotanut. Ja kuolema olisi seurannut sitten, tai pahempi kuin kuolema: iloton, toivoton, raukea elämä. Siiri ei tullut toimeen ilman Sannia, Sanni ei tullut toimeen ilman Siiriä. Koko maailman he olisivat voineet hyljätä, mutta toisiaan ei. Jos toinen sattumalta joutui johonkin tilaisuuteen, missä ei toinen ollut, tuntui edellisestä kuin olisi parempi osa hänestä itsestään jäänyt pois. Eikä silloin ilo ilolta maistunut, eikä huvi hauskuutta antanut. He olivat jo tosin koulunsa lopettaneet, mutta joka päivä heidän täytyi kuitenkin toisiaan tavata; se oli yhtä välttämätöntä kuin leipä ja lämmin. Erillään he oikeastaan eivät koskaan olleetkaan, sillä ajatukset, tunteet, koko mieli oli alinomaa toisen luona. Sanni oli Siirin ilo, toivo, elämä; ja samoin Siiri Sannin; ei heitä mikään maailmassa voisi toisistaan eroittaa. Ei vielä haudan tuollakaan puolen, sillä heidän ystävyytensä kestäisi kauvas äärettömään ijankaikkisuuteen asti. Niin he olivat monta kertaa tuumailleet, ja samaan päätökseen tulivat taaskin, istuessaan käsi kädessä erään syyspäivän iltahämäränä Sannin kammarissa. – Ja tiedätkös mitä, sanoi Siiri, minä en koskaan tule menemään naimiseen, en koskaan, se on ihan varma. Entä sinä? Sanni ei aivan heti vastannut; joku vieras ajatus nähtävästi tunkeutui hänen mieleensä. Hän käänsi päänsä hiukan syrjään ja antoi hämmentyneen katseensa vaipua uunin hehkuvaan hiilustaan. – Entä sinä? toisti Siiri puristaen Sannin käsiä. – Niin ... luultavasti en minäkään... – Luultavasti, sanot? Etkö ole siitä vissi? Ajatteles, Sanni, meidän ehkä silloin tulisi erota. Ja sitten, voisitko jakaa sydämmesi? Kuinka suuren osan riistäisit minulta pois? Ensin puolen ehkä ja sitten kaikkityyni. Oh, Sanni, Sanni, silloin minä kuolisin. Siiri painoi päänsä Sannin rintaa vasten ja loi häneen puoleksi nuhtelevan, puoleksi surullisen silmäyksen. – Pieni hupakko? Kuka on sanonut, että menen naimisiin? Sanni suuteli häntä hymyillen, ja niin oli rauha jälleen saavutettu. Marraskuun ensimmäisenä päivänä he olivat molemmat tanssiaisissa, Sanni vaalean sinisessä puvussaan, jossa hän aina oli niin ihmeen sievä. Mutta puhelemiseen ei heillä paljon ollut tilaisuutta, sillä herroja oli alinomaa Sannin ympärillä, eikä Siiri hirvinnyt mennä lähellekään, sillä hän vielä kovin kainosteli toista sukupuolta. Hän sen sijaan odotti, milloin Sanni sattuisi katsomaan häneen päin, antaakseen silmäyksillä edes jotain merkkiä. Mutta tämä oli silloin takertunut niin innokkaasen keskusteluun nuoren Körnerin kanssa, ettei mitään huomannut. – Sanni, Sanni...! Siirin mieli alkoi jo käydä pahaksi. Noin pitkäksi aikaa Sanni hänet unhotti. Ei välittänyt eikä huolinut hänen seurastaan ollenkaan. Tuo ... tuo inhottava Körner oli hänet vallannut. Mutta Siiri hänet riistäisi pois ... kesken kaikkea ... Körner saisi jäädä pitkälle nenälle. Ja nähdä, että Sannilla on ystävä, jonka tieltä hänen kauniisti täytyi väistyä. Siiri lähestyi Sannia takaapäin ja laski kätensä hänen kaulansa ympäri. – Ooh! Siirikö se on? Kuinka minä säikähdin. – Sanni kulta, lähtään jo pois. – Pois? Minkätähden? Eikö sinulla ole hauska? – Ei. – Mutta, hyvä neiti, sanoi herra Körner, vastahan ilta on alulla. Ette saa houkutella ystäväänne lähtemään. Hän on sitä paitse luvannut minulle kotiljongin eikä tahdo tietysti sanaansa syödä. Sanni painoi Siirin kättä poskeensa, kallisti päätänsä taakse ja loi ilostuneet silmänsä häneen. – Ollaan vielä täällä. Minua ainakin haluttaisi ... miksi näytät niin nolostuneelta, Siiri?... Etkö voi hyvin?... Tai etkö ole saanut tanssia? Se kysymys pujahti Sannilta aivan vahingossa esille. Körnerin kuullen sitä toki ei mitenkään olisi sopinut tehdä. – Saanko luvan, neiti? lausui tämä heti, kumartaen Siirille. – Kiitoksia, en minä tanssi enää tänä iltana. Hän veti loukkaantuneena kätensä Sannin kaulasta pois ja aikoi lähteä. Mutta Sanni tarttui häneen kiinni. – Siiri, rakas Siiri, oletko minulle vihainen? – En; kuinka niin? – Oletpa. Ihan varmaan olet. – Vaiti nyt, ja päästä minut. – Mihinkä menet? – Omalle paikalleni, tuonne. Kaukaisimmassa sopessa, kahden vanhemman naisen välissä hän istui. Ja sieltä hän tarkasti Sannia, joka taas iloisesti jatkoi puhetta Körnerin kanssa, aivan kuin ei sitä mikään olisi keskeyttänytkään. Voi kuinka se Siiriä harmitti. Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia, eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi, kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. Tuo sininen puku somin maailmassa. Ja kukkanen rinnassa, nauhasolmuke, joka piti kiharoita kiinni, kaikki sievän sievää. Mutta totta sekin: ei niin rumaa esinettä ollut, ettei se Sannilla kauniiksi muuttunut. Hänessä oli tenhovoima, joka loi kajastuksen ympärilleen. Ei ollut kukaan mitään Sannin rinnalla. Kaikki muut tytöt typeriä, kömpelöitä ja rumia. Kumma, että yksikään herra saattoi vähääkään ottaa heitä huomioon Sannin läsnäollessa. Pakosta se arvaten tapahtui, kun eivät mitenkään voineet kaikki yhtaikaa häntä lähestyä. Mutta kuinka hänen silmänsä nyt loistivat, ja kuinka hänen poskensa hehkuivat! Mistä maailmassa he puhelivatkaan, kun hän noin saattoi innostua? Eikä hänen katseensa ainoatakaan kertaa kääntynyt Siiriin päin. Ei koko pitkänä iltana. Sattumalta hän erään valssin jälkeen joutui siihen lähelle. – Kas, Siiri, tässähän sinä olet. Katkera piirre ilmestyi Siirin huulille. – Onko sinulla ollut hauska? Minä puolestani huvittelen oikein sydämmen pohjasta. – Sen kyllä huomaa. – Mutta sinä, Siiri? Yhäkö sinä olet pahalla tuulella? – Siitä taidat välittää viis. – Siiri! – Että viitsit teeskennellä noin. Siiri kääntyi toisaanne, ja Sanni vietiin lennossa valssiin jälleen. Muuanne hän sitten taas joutui eikä näyttänyt sen enempää Siiriä ajattelevan. Kahta katkerammaksi kävi Siirin mieli. Sanni ei rakastanut häntä niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. Monasti ennenkin oli tuo ajatus tahtonut tunkeutua hänen mieleensä, mutta aina hän oli sen karkoittanut pois. Oli tahallaan peittänyt silmänsä ja pysynyt harhaluulossaan. Uskonut Sannia enemmän kuin itseään. Luottanut hänen rakkauteensa ja antanut hänelle koko sydämmensä. Niin, koko sydämmensä! Hän onneksi istui nurkassa muiden takana, ettei kukaan nähnyt kuinka vedet tippuivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Sanni ei ainakaan saisi tietää mitään hänen surustaan, sen hän pyhästi päätti. Ja päätti vielä lisäksi olla yhtä tyly ja kylmä kuin hänkin oli. Etteikö voisi? Sepä kumma! Siiri nousi, otti ensimmäistä tuttua tyttöä käsivarresta ja pyysi häntä kävelemään, sillä tanssi oli hetkeksi tauonnut. Tahallaan hän sitten johti niin, että tulivat kulkemaan Sannin ohitse. Ja juuri sillä kohdalla oli hänellä niin paljon puhumista toverilleen, ettei hän ollenkaan joutunut katsomaan Sanniin päin. – Te kävelette? Ottakaa minut mukaan. Siiri ei kuullut. Sanni tarttui hänen toiseen käsivarteensa. Siiri kääntyi nyt kummastuneena ja loi häneen pitkän, kysyvän silmäyksen. – Mitä katsot noin? Tahdotko sanoa jotain? Siiri ei vastannut. Käsivarsi, johon Sanni oli tarttunut, riippui suorana ja jäykkänä sivulla. Mutta Sanni ei ehtinyt panna sitä merkille, sillä herra Körner samassa lähestyi ja teki heille seuraa. Hän käveli Sannin rinnalla, oli miellyttävä ja kohtelias ja veti pian Sannin huomion kokonaan puoleensa. – Mitä hauskuutta metsästyksessä? Hyvänen aika, hauskuus on liian mieto sana. Kysykää ennemmin, miksi – se hurmaa. – Mutta jänisparat, ettekö niitä ollenkaan sääli? Te olette julmia, te miehet. – Ei julmempia kuin naisetkaan. – Että sanotte! Me kun emme saata edes matoa onkeen panna. – Niin, vaan sydämmiä kylmäkiskoisesti murratte. Sanoja seurasi semmoinen omituinen katse, että Sanni joutui hämilleen. Hänen täytyi luoda silmänsä alas. – Eikö totta? kysyi Körner. – Ei, kuului hiljainen kuiske. Sannin poskia kuumotti ja sydän löi. Ja kaikki suonet löivät ja käsi vapisi ja jalat kävivät hervottomiksi. Sillä hän ymmärsi tuossa lyhyessä kysymyksessä äärettömän suuren merkityksen, tunsi koko maailman olevan sen takana... Soitettiin taas valssiin. Siirin harmi oli antaantunut, sillä Sanni likisti hänen käsivarttaan niin intoisasti rintaansa kohti. Eikä Siiri aavistanut, että hän sen teki aivan tietämättään. – Sanni, lähdetään sivuhuoneesen tämän tanssin ajaksi... Että saamme olla yhdessä edes vähän aikaa tänä iltana, kuiskasi Siiri. Sanni katsoi ylös mitään vastaamatta. Hän tuskin oli tajunnut koko ehdotusta. Körner samassa pyysi häntä valssiin. – Elä mene enää. Täytyyhän sinun hiukan levätäkin. Turhaan koetti Siiri häntä estellä. Sanni vetääntyi hänestä irti ja laski hymyillen käsivartensa nuoren Körnerin olkapäälle. Eikä hän sen jälkeen taas näyttänyt Siiriä muistavan. Ei omatuntokaan sanonut, että hän oli tehnyt pahasti. Siiri ei sinä yönä saanut unta. Jäähyväisiä sanomatta he olivat eronneet. Ensi kerran koko heidän ystävyytensä aikana se oli tapahtunut. Sanni heitti hänet Körnerin tähden. Mutta Siiri puolestaan ei häntä liioin rukoilisi. Eikä näyttäisi vähääkään siitä välittävänsä. Niin, oikeastaan hän ei siitä välittänytkään. Se vaan häntä harmitti, että niin sokeasti oli luottanut häneen. Oli uskonut hänestä kaikkea hyvää ja rakastanut häntä. Että hän oli ollut niin tyhmä. Sitä hän nyt vaan itki, ja sitä hänen täytyi itkeä koko yön. Niin hirveästi, että hän aamulla oli puolipyörryksissä eikä jaksanut nousta ylös. Ei hän ottanut kahvia, jota Liisu hänelle tarjosi; pyysi sen sijaan mustetta, kynää ja paperia. Ja sitten hän kirjoitti: – Eilinen käytöksesi pakoittaa minua lopettamaan kaiken yhteyden kanssasi. Ystävyytemme on rikottu. Olkaamme tästä lähtein vieraat toisillemme. : Siiri. Kuverttiin hän sen pani. Kyhäsi päällekirjoituksen ja antoi Liisulle. – Viekää tämä Sannille. Ei tarvitse odottaa vastausta. Hän seurasi silmillään Liisua ja kirjettä hänen kädessään, siksi kuin Liisu läksi huoneesta. Kuunteli vielä hänen askeleitaankin viereisestä kammarista. Sitten ovi kävi. Hän oli mennyt. Siirille tuli paha olla. Hän painoi molemmin käsin silmiään ja päätään, ne tuntuivat yön valvomisesta niin heikoilta. Mitä hän oli tehnyt? Oliko Liisu jo ennättänyt perille? Nyt ehkä Sanni parastaikaa sen aukaisi ja luki... Hänen päänsä oli kuuma, hän oli kipeä ... niin, sen täytyisi jokaisen nähdä, hän oli kovin kipeä. Ehkäpä hänessä oli joku kuumetauti, joka muutamassa vuorokaudessa veisi hänet tuonelaan... Sitten Sanni itkisi hänen haudallaan ... ja katuisi, että oli viimeisinä päivinä niin syvästi häntä loukannut... Arvaisi ehkä, että hänen tähtensä hän näin ennen aikojaan kuoli. Ja muistaisi häntä sitten elämän ikänsä... Joko Sanni nyt oli lukenut hänen kirjeensä? Mitä hän; oli tehnyt? Eikö tämä ollut unta? Eikö kaikkityyni ollut unta?... Hän kuuli kyökin oven käyvän ja juoksi katsomaan. Mutta ei se ollutkaan Liisu. Hän vilkaisi kelloa. Neljänneksen yli yhdeksän. Paljoko lienee ollut silloin kun Liisu meni? Kauvan hän oli viipynyt... Tunnin varmaan. Mutta tuossapa hän viimeinkin oli. – Nooh –? – Mitä niin? – Vastausta? – Ettehän käskenyt sitä odottamaan. Heitin kirjeen kyökkiin, en minä Sanni neitiä tavannutkaan. Ei vastausta odottamaankaan ... aivan oikein. – Kuka kirjeen otti vastaan? – Mikä – Eveliinahan se taitaa olla, niiden uusi sisäneitsyt. – Ja hän ... vei sisään? – Kaiketikin. Minä läksin pois heti kun olin sen antanut. Niin, kaiketi hän oli heti vienyt sen Sannille ja Sanni heti lukenut. Nytkin hän ehkä vielä tutki sitä. Mitä mahtoi ajatella, mitä tuntea? Siiri näki elävästi edessään hänen totiset, surulliset kasvonsa. Tapasi nuhtelevan katseen hänen silmistään. Oi, Sanni! Olivatko he eronneet nyt ijäksi vallan? Ijäksi! Ooh, kuinka pitkältä, kolkolta, kuolleelta tuo ijäisyys tällä hetkellä tuntui. Sanni, Sanni! Mutta ei! Sanni oli aina ollut häntä järkevämpi. Sanni hiukan hämmästyisi ensin tuota kirjettä. Sitten hän nauraisi ja kiiruhtaisi kohta Siirin luokse. Ja yhdessä he nauraisivat, itkisivät välillä, ja nauraisivat sitten taas. Syleilisivät ja istuisivat käsi kädessä niinkuin ennen ihanassa sovinnossa. Eikä enää milloinkaan tällainen pilvi heidän ystävyytensä päivänpaistetta himmentäisi. Koko päivän Siiri kuulusteli, eikö tuttuja, keveitä askeleita nousisi portaita ylös. Joka kerran kuin ovi kävi, hän säpsähti ja lensi iloiseksi. Mutta kun tulija ei ollutkaan Sanni, painui mieli taas alas. Iltaan asti hän odotti. Toivoi, pettyi, päätti ajatella muuta ja ajatteli kuitenkin ainoastaan Sannia. Kello oli seitsemän. Vielä hän saattoi tulla. Mutta tunti meni eikä häntä kuulunutkaan. Yhdeksättä jo kävi. Ei hän enää tule. Ei tule; selvään sen näki. Vihaa ja epäluuloa nousi taaskin poveen. Hän ei Sannin sijassa olisi näin menetellyt. Tämä juuri todisti, kuinka vähän Sanni hänestä välitti. Ei hän ollut milläänkään asiasta. Tuskin oli sitä ajatellut koko päivänä; mielissään oli ehkä vaan, kun pääsi vapaaksi entisestä ystävästä, voidakseen paremmin antaantua uudelle, hempeämnälle. – Oi, hän oli niin katala, niin kauhean katala! Siiri puri hammasta, ohauksia pakotti, kädet menivät nyrkkiin. Lyödä jos hän nyt olisi saanut häntä...! Ei, ei, ei! Hyvä jumala, mitkä pimeyden henget hänet nyt valtaansa saivat. Hän etsi käteensä virsikirjan, aukaisi sen umpimähkää, ja koetti lukea. Mutta kirjaimet pyörivät hänen silmissään. Eikä herennyt sydän takomasta eikä veri tunkeumasta päähän. Viha raivosi ja kuohui povessa. Koko elämä ja olemus oli tukalan tukalaa. Monta päivää sitä kesti. Päivät kasvoivat viikoiksi, eikä mitään muutosta tullut. Eräänä päivänä meni Siiri kävelemään. Kun hän apteekin kohdalla kulki katuvierustaa, näki hän jo kaukaa Sannin, joka tuli vastaan. Maailma musteni silmissä, hän luuli pyörtyvänsä. Jalat nousivat ja laskivat itsestänsä, hän näki maan, joka huojui, vaan ei tiennyt, kävelikö hän eteen vai taakse päin. Mutta nyt hän oivalsi tutun hameen helmat, jotka lähestyivät. Samassa tuokiossa hän suoristui, heitti päänsä taakse ja rypisti otsansa. Ei hän ... ellei Sanni. Kylmänä, niin kylmänä hän kulki ohitse. Katse tähtäsi jäykästi eteenpäin, ei siirtynyt hiventäkään sivulle. Mutta sydän löi, että oli haljeta... Hän oli mennyt ... tervehtimättä ... sanaakaan lausumatta! Siiri hymyili katkeran ivallista hymyä. Hän vakuutti itselleen, ettei hän siitä vähääkään välittänyt. Suuret vesikarpalot kuitenkin valuivat poskia alas, ja niitä seurasi uusia yhä. Kun hän toisia pyyhki pois, oli toisia jo sijassa. He eivät enää tervehtineet toisiaan. Hyvä olikin niin! Hyvä, hyvä, erinomaisen hyvä! Miksi nuo inhottavat ihmiset häneen katsoivat! Mitä huolivat hänestä, kun ei hänkään heistä. Päästäkseen rauhaan ja yksinäisyyteen hän meni alas Valkeisen jäälle. Se oli kirkas kuin peili. Maa kohosi korkeille kunnaille ympärillä, metsät seisoivat hiljaisina. Kaukaa puiden takaa näkyi asumattoman kesäkartanon toinen kerros ja kauniisti rusotti taivaan länteinen ranta. Luonto tervehti häntä ystävällisesti, ja lohdutti häntä. Metsä, kunnaat, taivas, ne kaikki varmaan ymmärsivät, että hänellä oli suru sydämmessä. Tiesivät, että hän kärsi ja oli onneton. Siksi kutsuivat häntä luokseen, siksi kauneimman kauneutensa levittivät hänelle eteen. Täällä hänen ei tarvinnut kyyneleitään hävetä. Ei katsellut niitä kukaan vieraasti, eikä niitä kukaan kummastellut eikä pilkannut. Surun kyllä tunsi luonto, kyyneleitä oli maa hikoillut, kyyneleitä oli taivas vuodatellut runsaammin kuin ihmiset milloinkaan. Senpätähden murheellinen heiltä myötätuntoisuutta ja lohdutusta sai. Siiri itki siksi kuin sydän tuntui vallan tyhjältä, ja vilu ruumista pöyristeli. Väsyneenä hän sitten palasi kotiin jälleen. Se oli siis ainaiseksi särkynyt, heidän lämmin, ihana ystävyytensä. Ainaiseksi...! Kuinka tuo sana oli kolkko. Ja kuinka elämä yhtäkkiä muuttui elottomaksi. Ilot, huvit, soitto, laulu, kirjat – kaikki olivat viehätyksensä kadottaneet. Ei kannattanut ajatella mitään, eikä tuntea mitään. Muistot olivat lakastuneita kukkaisia, toivot kuolivat ennen syntymistään. Turhuutta koko elämä! Hän koetti saada itselleen selville, mitä Sannin katse oikeastaan ilmaisi, silloin vastaan tullessa. Sillä hän sen kuitenkin näki, vaikka toisaanne silmäänsä jännitti. Epäilevää kummastusta, niin hän ensin arveli. Mutta tarkemmin mietittyään hän päätti sen osoittaneen vaan kylmää välinpitämättömyyttä. Ja siihen päätökseen hän jäi. Kylmää välinpitämättömyyttä! Niin, tietysti, mitäpä siinä olisi muuta voinut ollakaan? Ellei vihaa ja ylenkatsetta? Sannin valokuvaa hän koetti katsella. Mutta se täytyi samassa panna pois jälleen, sillä sydäntä niin kirveli, poltti ja pakahdutti. Laatikkoonsa hän sen pani kätköön, syvälle kaikkien muistojen alle. Kipeästi silloinkin vihlaisi, kun joku Sannin nimeä mainitsi. Hän käänsi kasvonsa pois, ettei kenkään näkisi, kuinka ne muuttuivat, eikä hän olisi voinut puheesen ryhtyä, vaikka siihen paikkaan olisi kuollut. Useita viikkoja oli mennyt, kun huhu toi Siirille sen uutisen, että Sanni ja Körner olivat kihloissa. Veri kuohahti taas, viha valtasi mielen vielä kerran. Körnerin tähden hän siis kumminkin oli heitetty syrjään. Siis kumminkin...! No niin, miksi loukkaantua siitä näin? Olikohan tietämättänsä vielä epäillyt ja toivonut erehtyneensä? Harhaluuloista oli niin vaikea luopua. Mutta nyt ei ainakaan semmoisille sijaa ollut. Sanni kihloissa! Oi, että hän, Siiri, saisi kuolla ja kadota. Häntä ei kukaan kaipaisi eikä muistelisi. Sanni kaikkein vähimmin... Aika kului. Oli jouluaamu. Siiri heräsi siihen, kun kirkonkellot soivat. Kadulta kuului askeleita, ihmiset kiiruhtivat jumalanpalvelukseen. Siirikin nousi ja meni ikkunaan. Painoi kasvonsa ruutuun kiinni, että saattoi nähdä kirkon, joka oli syrjempänä, oikeaan. Sieltä kynttilät loistivat ja urkuin humina kuului. – Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto! Samassa tuokiossa Siirille selveni, että nyt rauhan ja sovinnon juhlaa vietettiin, ja että siis Sannin ja hänenkin tuli ... ooh, niin ... heidän tuli päästä irti vihasta, epäluulosta, kylmyydestä ja kaikesta pahasta. Rientää toistensa luokse, unhottaa, antaa anteeksi molemmin puolin... Mitä kello? Vastako viis’. No, entä sitten? Sanni sai nousta aikaisemmin. Hän suti päällensä. Semmoisella ilolla ja riemulla ja kiireellä, ettei tahtonut malttaa kengän-nauhojaan kiinni panna, eikä hivuksia suoria, eikä saada leninkiä nappiin. Kolme todella jäi auki, mutta ei sitä huomannut, joka ei tarkkaan katsonut. Jalat olivat niin keveät. Hän enemmän lensi kuin astui, ylös ensin, sitten oikeaan, sitten vasempaan ja portista sisään, rappusia ylös ja –! Sanni oli ylhäällä. Salissa Körnerin kanssa. He aikoivat juuri lähteä kirkkoon, kun joku tohahti ovesta ja suoraa päätä kiidätti Sannin kaulaan. – Kuka ... Siiri ... viimeinkin ... sinä pahankurinen, ai, ai, elä kurista ... odota ... että sinua tukistan ensin ... hyvä ihme ... minulla ei ole huulia enää ... hän panee ne murskaksi... – Olen niin iloinen, Sanni, niin iloinen... – Sinä paha lapsi, miksi nyt vasta tulet? – Kun odotin sinua... – Ooh, ja minä taas odotin sinua. Villiam, ota hänet syliin ja nosta kohoksi ja sano, että hän on lapsi... – Ei, ei, ei... Siiri tepasteli jaloillaan, kun Villiam piteli häntä käsillään ylhäällä. – Lupaattekos olla kiltti ja ottaa minut myöskin ystäväksi, ennen ette pääse. – Lupaan, lupaan... – Ja saako Sanni pikkuruikkuisen minuakin rakastaa? – Saa, saa ... hyi, herra Körner... – Sano: Villiam! – Hyi, Villiam! – Joko päästän? – No, päästähän. – Sanni, rakas, kulta, ihana, suloinen, sokuri, konvehti – . – Ja sinä minun oma pahankurinen Siirini, pippuri, sinappi, suola – ai, nyt hän taas minut musertaa... '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Vapaita aatteita''-lehdessä 1890. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2804 5007 2006-08-28T15:31:33Z Nysalor 5 Eräänä sunnuntaina {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Eräänä sunnuntaina |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Aamulla kun heräsin oli pääni raskas ja mieleni sairas. Enpä halunnut noustakaan, nukkunut olisin ennemmin, nukkunut – vaikkapa ijankaikkiseen uneen. Mutta aivoissa alkoi tuo vaiva, jonka vanhastaan hyvin tunsin. Ei se ollut »päänkivistystä» eikä muuta ruumiillista särkyä. Sielussa se tuska oli, syvässä siellä, ytimessä saakka. Ajatuksia ja tunteita se tukehduttavalla painolla rasitti. Ponnistin tahtoni voimaa, päästäkseni siitä painosta vapaaksi, mutta turhaan... Kärsivällisyyttä vaan, kärsivällisyyttä! Se kyllä helpoittaa, kun aikansa on kestänyt. Koetin asettaa lepoon sekä ajatukset että tunteet. Koetin pakoittaa sieluni liikkeitä hiljenemään. Koetin pilkata ja nuhdella itseäni. – Tämä nyt varmaankin on sitä melankoliaa, »Weltschmerziä». Senkö annat valloittaa itsesi, lamauttaa voimasi ja katkeroittaa elämäsi? Ylös heti! Repäise itsesi irti tuosta. Tee työtä ja aja mokomat huolet sinne, missä pippuri kasvaa. Sepä kumma, ettei ihminen voisi hallita itseään. Nousin siis, panin vaatteet päälleni, pesin, kampasin. Lapset hälisivät ympärilläni; kova sana tahtoi väkisenkin tunkeutua huulilleni, mutta minä painoin sen takaisin. Antaa heidän kirkua ja telmiä niin paljon kuin jaksavat, terveellistä se vaan on, sanoin itselleni. Mutta kylläpä peuhasivatkin! Tuolit kumoon, matot kasaan ja pöydät paikoiltaan. Entä sitä huutoa ja pauketta! Hermoni olivat tulisessa tuskassa ja korvani lukossa. Koetin kestää, purin huultani ja kiirehdin. Vapisevin sormin painoin viimeiset hiusneulat tukkaani ja nyt pääsin arvon pois toiseen huoneesen salin taakse. Suljin ovet jälkeeni ja vedin helpoittavan henkäyksen. Täällä olin hiljaisuudessa ja rauhassa. Katselin kirjojani; aukaisin yhtä, aukaisin toista, kääntelin lehtiä, luinkin muutamin paikoin. En käsittänyt mitään. Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat vieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni taakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni. – Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua tunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo etkä ikävöitse. En jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan. Se laskeutui raskaana kuin myllynkivi päälleni. Nuo vanhat ja aina uudet kysymykset tunkivat väkivallalla mieleeni. – Mitä varten me elämme? Mihin pyrimme? Miksi hyödyksi tuo alituinen työ ja homma? Turhuutta kaikki! Ihmisen ikä on lyhyt. Rehkäiseminen sitä ei pitennä. Toimeen tulee vähemmälläkin. – Mutta mitä varten me elämme? Olemisen suloisuuttako nauttiaksemme? Onneako etsiäksemme? Mikä on onni? Missä olemisen suloisuus? – Tai onko nykyinen elämämme vaan pieni osa ijankaikkisesta olemuksen jaksosta? Jos meissä ikuisuuden voima asuu, miksi olemme sitten niin rajoitettuja, niin puutteellisia? Minkätähden vanhuudessa tuo koko olemukseen ulottuva, hiljainen kuolema, joka viimeisenkin toivon sammuttaa, ja armottomana näyttää meille lopun välttämättömyyden. Äkkiä jähmettyivät tässä ajatukseni. Eikä ajatukseni ainoastaan, mutta tunteeni, tietoni, käsityskykyni, koko sisällinen elämäni taukosi. Mutta syvällä jossain, sieluni vielä selittämättömillä aloilla oli ääretöntä, jylhää tuskaa. Kuinka minä vääntelin ja kiertelin sen alla! Luulin menehtyväni, luulin järkeni valon himmentyvän, luulin lopun lähestyvän. Äänettömässä hiljaisuudessa seisoivat huonekalut ympärilläni, uutimet ikkunoissa, seinät, kasvit, taulut kaikki. Ne ikäänkuin katselivat minua, mutta auttaa ne eivät voineet. Silloin pamahtivat kirkon kellot soimaan. Ääniväreet täyttivät huoneen ja pakoittivat korviani kuulemaan niiden kaikua. Näin myöskin ikkunasta, kuinka ihmiset vakavina kulkivat ohitse, kirkkoa kohti. Kirkkoon –? Niin, sinne päätin minäkin mennä. Hullu, kun en tullut sitä ennen ajatelleeksi. En ymmärtänyt omaa vaivaani. Siksi en ymmärtänyt apuakaan etsiä. Mutta nyt se minulle äkkiä selveni. Nyt tiesin, että syvällä sielun pohjalla asuu voima, joka kaipaa ravintoa, ja sen ravinnon puutetta nykyajan henki sairastaa. Elämän lähde on hyljätty, unhotettu. Sielu janoo eikä löydä vettä, joka sen janon sammuttaisi. Ei etsi sitä sieltä, josta se etsittävä on – uskonnosta. Kuumeen tapaisella kiireellä etsin virsikirjan hyllyltä, sieppasin päällysvaatteet ylleni ja läksin astumaan. Aamu oli raikas, päivä paistoi. Kirkon valkoiset seinät hohtivat kirkkaina vastaani. Urut soivat, virsi oli aljettu. – Yks päivä parempi, Huoneessa herrani, Kuin kaikk’ maailman ilot, Jotk’ nopeast’ poijes kimmoo... Sydämmeni värisi liikutuksesta, hartaudesta ja riemusta. Painuin penkkiin alas. Nyt oli otollinen hetki. Koko sieluni vartoili... Pappi luki alttarilla synnintunnustuksen. Kädet ristissä seurasin sitä sanasta sanaan. Ihmettelin sen rukouksen mahtavaa voimaa ja teeskentelemätöntä, korkeata ihanuutta. Se oli lähtenyt syvästi tuntevasta hengestä. Jok’ainoa sana tunki sydämmeeni ja valtasi sen. Olin niin onnellinen, niin altis totuudelle, jota odotin, jota himoitsin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin. Hän puhui Adamista ja Evasta paradiisissa, kuinka he ensin olivat täydellisiä, vaan kuinka sitten lankesivat syntiin... Tuo minua kiusasi. Alkoi tuntua tuskalliselta. Miksi hän nyt kertoo noita vanhoja satuja, jotka varmaan itsekin tietää vääriksi, ajattelin siinä istuissani. Mutta hänen täytyi, perustaakseen niihin dogmejaan lunastustyöstä. En kuitenkaan välittänyt siitä, etten voinut noita kaikkia oikeiksi hyväksyä. »Ne ovat muotoja vaan», sanoin itsekseni, »jos opin ydin on terve ja puhdas, ei noista tarvitse loukkaantua». Odotin ja kuuntelin. Sanat menivät »korvasta sisään, toisesta ulos». En voinut niitä itselleni omistaa. Odotin parempaa. Saarnan tekstinä oli Kristuksen tulemisen päivä. Luin epistolasta: »...Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen jumala antakoon teille että te keskenänne yksimieliset olisitte Jesuksen Kristuksen perään. Että te yksimielisesti yhdestä suusta kiittäisitte Jumalaa, ja meidän Herran Jesuksen Kristuksen Isää. Sentähden korjatkaa toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on meitä jumalan kunniaksi korjannut... Mutta toivon Jumala täyttäköön teitä kaikella riemulla ja rauhalla, uskossa, että teillä Pyhän Hengen voiman kautta yltäkylläinen toivo olisi.» Niissä sanoissa asui rauhan, sovinnon ja veljellisyyden henki. Toisin papin saarnassa. – Herra tulee pian, silloin valitut saavat autuuden ja nuo »maailman herrat», jotka nyt ylvästelevät, heitetään ijankaikkiseen tuleen, jossa on itku ja hammasten kiristys. Nyt he nauttivat lyhyttä riemuaan, mutta silloin alkaa heille loppumattomat tuskat ja vaikeroimiset. Eikä auta heitä enää katumuksen kyyneleet; armon aika on ohitse mennyt. Mutta varokaamme visusti, ettemme mekin eksyisi, välttäkäämme heitä, etteivät meitä saastuttaisi ja rukoilkaamme, että Herra pian tulisi meitä lunastamaan... En tarkemmin muista, miten sanat sattuivat, mutta tämä oli ajatus. Hartauteni katosi; lämmin toivoni sammui. Jähmettyneenä kuuntelin vielä hetken. Mutta pian nousi rinnassani myrsky semmoinen, etten tahtonut voida sitä hillitä. Vastustamaton halu pakoitti minua nousemaan ylös ja panemaan jyrkkää vastalausetta tänlaiseen kristinopin väärentämiseen. Näin olisin käskenyt hänen sanomaan: – Herra, viivytä tulemisesi päivää, että meidän eksyneet veljemme ja sisaremmekin totuuden tuntoon ehtisivät. Armahda heitä, elä anna heidän kadotukseen joutua. Ja seuraavan kehoituksen olisin antanut niille kaikille, jotka totuuden olivat löytäneet: Menkää ulos kaikkeen maailmaan, saarnatkaa evankeliumia, etsikää kadonneita. Elkää säästäkö vaivojanne, olkaa ahkeria työntekijöitä herran viinamäessä. Mutta – mitäpä olisin sillä voittanut? Mielipuoleksi olisivat minua luulleet. Pilkan ja naurun alaiseksi olisin tullut, minua olisi sakoitettu kirkonhäiritsemisestä, kaikki olisivat osoittaneet sormeaan ja sanoneet: »tuo, se olisi vietävä Niuvanniemen hulluinhuoneesen». Kenties he olisivat oikeassa? Kaikki muut istuivat niin tyyneinä ja rauhallisina; ei pienintäkään epäilyksen merkkiä kenenkään kasvoissa. Tyytyväisinä he varmaan kirkonmenon lopetettua palajaisivat kotiinsa, varmasti uskoen itsekukin olevansa yksi noista »valituista», joita taivas odotti. Minä yksin olin rauhaton, tyytymätön. En eroittanut enää mitään. Kaukaisena huminana kaikui vaan korvissani papin ääni saarnastuolista, ja elottomilta haamuilta näyttivät minusta nuo hiljaiset, liikkumattomat sanankuulijat, joita kirkko oli täynnä. Puristin molemmin käsin otsaani ja painuin alas penkkiin. Miksi niin levottomana kuohui veri suonissani, miksi se niin kolkosti takoi aivojani? Miksi niin tuskallisesti ahdisti rintaani, miksi paloi koko olemukseni kuin tulessa? Mitä varten tuonlaiset valtavat myrskytunteet? Turhuutta kaikki! Viisaita olivat nuo muut; vähemmällä vaivalla he pääsivät. Ja onnellisia he olivat lujassa, horjumattomassa uskossaan. Mutta lakastunut oli taaskin ihana toivoni ja riemuni oli mennyt kuin tuuleen. Virvatulta olin takaa ajanut; pettymystä seurasi kaipaus ja ääretön tyhjyys. Sen tiesin nyt, ettei täällä ollut se elämänlähde, jota etsimään olin lähtenyt; eikä täällä minun sielulleni ravintoa löytynyt. Löytäisinkö sitä mistään? Kuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja kastelivat poskeni. Minä itkin, itkin niinkuin lapsi itkee. Mutta surunikin vallassa tunsin, kuinka lähempänäolevien silmät oudoksuen kääntyivät minuun. – Niin, katselkaa vaan, ajattelin, katselkaa oikein mielin määrin. Tässä näette jotain, joka ei soinnu yhteen teidän määräyksienne kanssa sopivista elämän tavoista. Mutta sitten nousi viha. – Mitä te katselette? Mitä kuulun minä teihin. En tunne teidän tunteitanne, en ajattele teidän ajatuksianne, en usko enkä toivo, mitä te uskotte ja toivotte. Teidän ilonne eivät ole minun ilojani, teidän surunne ei minun surujani. Vieraat olemme toisillemme, eri maailmaan me kuulumme – jättäkää minut rauhaan. Yhä nuo uteliaat silmät minua kumminkin vaivasivat. Oloni kävi kiusalliseksi. Tein äkkinäisen päätöksen ja läksin pois, läksin kesken saarnan, kesken kirkonmenon. Tulin kadulle ja tunsin olevani – yksin. Yksin, yksin! Voi, kuinka yksin! Sieluni oli reväisty irti muiden yhteydestä ja heitetty kauvas pois, autioille aloille. Kotiutuisiko se siellä koskaan, saisiko koskaan rauhaa? Ihmisiä kulki ohitseni. Taaskin noita vieraita raakoja katseita! Rintaani pöyristi, minä pakenin. Suunnitin askeleeni kaupungin länteiseen syrjään ja nousin ylös sille kalliolle, joka aina oli ollut lempipaikkojani. Ylös, ylös, ylimmälle huipulle saakka. Oi, jospa olisin vielä korkeammalle päässyt! Mutta siihen täytyi pysähtyä. Loin silmäni alas. Luonnon rauhallinen ihanuus aukeni eteeni. Jää kimalteli jalkojeni juuressa olevan järven pinnalla, tummana puitteena kohosivat korkeat, metsäiset rannat ylt’ympäri. Siellä täällä, järven toisella puolen näkyi missä asuinrakennus, missä riihi, missä tuulimylly. Puijon mahtava vuori nosti kaukana oikeaan synkän siintävää selkäänsä. Mutta tuolla järven lounaisen pohjukan takaa pilkoitti vanhan aution herraskartanon yläkerta huuruisten puiden keskeltä ja sieltäpäin myöskin aurinko kirkkaasti säteili, luoden valoa ja suloa koko maisemaan. Vähän aikaa tätä kaikkea katseltuani, lieveni surun katkeruus povessani. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt luonnon sanatonta kieltä. Näin se puhui: – Jumalan valtakunta on suuri. Se ulottuu yli koko äärettömän avaruuden, käsittää kaikki nuo lukemattomat taivaan kappaleet ja kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mitä siitä, jos pienellä maapallolla yksi erehdys toistaan takaa ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää sammuvan pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: – se lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin aineelliseen. Eikä ole yö niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita. Niinkuin lapsi haikean itkun jälkeen rauhoittuneena nukkuu äidin rintaan, niin asettui minunkin sieluni suloiseen lepoon luonnon lempeässä helmassa. Pois haihtui tuska, viha, suru ja katkeruus. Kärsimätön kaiho hälveni ikuisen kärsivällisyyden läheisyydessä. Täällä oli tuhat vuotta kuin yksi päivä, ja yksi päivä kuin tuhat vuotta. Hetki lyhyt, mutta ihana! Ääniä kuului korviini; minä heräsin. Käännyin katsomaan taakseni. Kaupunki siellä oli rakennuksineen, katuineen, kartanoineen, ja sivuillani molemmin puolin oli sairashuoneita. Sumuinen oli taivas kaupungin yllä ja harmaa, mutta alhaalla maassa ilmestyi eteeni ihmiselämän koko kirjavuus. Eräässä läheisessä talossa laulettiin virsiä, toisesta kaikui hurjaa loilotusta. Kallioni juuressa humalaiset räyhäsivät, mutta syrjempänä hiukan oli parvi iloisia lapsia, jotka huolettomina siinä peuhasivat. Kadun kulmassa seisoi joukko naisia päät yhdessä, sormet nenällä. He olivat touhussa, sen kohta näki. Supsattelivat enimmiten, kiivastuivat välistä innossaan lujempaan ääneen, mutta sen hoksattuaan taas äkkiä hiljenivät entiseen kuiskuttelemiseen. Mahtoi siinä kaikki maailman asiat pienimmästä pienimpään tulla tyystin kerrotuiksi. Mutta huudolla ja pauhinalla ajoi nyt katua pitkin poikia hevosen seljässä, alas rantaan päin. Pois tieltä! – Herra siunaa! huusivat naiset ja väistyivät syrjään. Muutamia haukkumasanoja he vielä viskasivat poikain jälkeen, vaan nämä eivät niitä kuulleet, eivätkä varmaan olisi niistä välittäneet, jos kuulleetkin olisivat. Niin riemua täynnä, niin täydellisesti onnellisia he näyttivät olevan hytkytellessään siellä ylhäällä. Olipa heillä kerran maailmassa »korkea asema», eikä mitään esteitä tiellä, vaan saivat mielin määrin kiitää eteenpäin. Toisin nuo poloiset, jotka läänin sairashuoneen portaita kömpivät alas. Oli siinä keski-ikäinen mies; hän laahasi itseään käsivarsillaan ensin kynnyksen ylitse ja laskeutui sitten samalla tapaa kadulle, jossa kumminkin toinen ehätti vastaan häntä auttamaan. Hän voihki ja oli kalpea kuin kuolema. Vaivaloisesti sai mies hänet nostetuksi kärryihin; ajoi sitten hiljaa pois. Vähän väliä tuli ovesta uusia sairaita; lapsia, joita äidit kantoivat käsivarrellaan, kasvavia, keski-ikäisiä ja vanhoja. Toisia hevoset odottivat, toiset läksivät jalan astumaan. Oudonnäköinen oli eräs vaimo, jonka kasvot olivat aivan valkoisiksi maalatut. Varmaan oli se hänen miehensä tuo, joka hiljaa ja varoen kuljetti häntä eteenpäin. Lapset taukosivat leikistään heidän ohi käydessään. Naiset kadunkulmassa unohtivat hetkeksi tärkeät juttunsa ja kääntyivät kaikki sitä kummaa katsomaan. – Herra Jumala, tuon verran ihminen tietää, puhui itsekseen eräs vaimo, joka nousi kalliota ylös. Viikko takaperin vielä terve ja ihana kuin kukka. Nyt tuommoisena! Minäkin seurasin sairasta silmilläni, kunnes hän katosi erään talon pihaan. Sitten käännyin jälleen katselemaan tuota pitkää kaksinkertaista kivirakennusta, jonka sisässä niin paljon kipua ja tuskaa asui, jossa elämä ja kuolema lakkaamatta toistensa kanssa taistelivat. Enhän nähnyt kuitenkaan muuta, kuin kaksi pitkää riviä ikkunoita, joista valkoiset kierreuutimet peittivät ylimmäiset ruudut. Kadultakin olivat jo sairaat kaikki hävinneet. Sen sijaan astui nyt lääkäri itse ovesta ulos portaille, seisahtui siinä hetkeksi ja katseli ympärilleen. Mitä lienee hän ajatellut, tai ajatteliko mitään? Hengittikö vaan raitista ilmaa, huoahtiko hiukkasen vaivaloisen työn jälkeen? Hän, ruumiin lääkäri, ei sairaita kammonnut eikä tuominnut. Hän etsi heitä, meni heidän luokseen, hoiti, auttoi, paransi. Teki elämän kanssa liiton ja taisteli voimainsa takaa kuolemaa ja hävitystä vastaan. Eikä taistelusta herjennyt, ei hyljännyt kärsivää, ennenkuin ikuinen loppu riisti hänet saaliikseen. Missä ovat meidän aikamme sieluin lääkärit? Ne, jotka kadonneita etsivät, jotka apua ja parannusta tarjoavat? Onko terveyden lähde heiltä kuivunut vai onko lika, multa sen tukehuttanut? Miksi eivät sitä puhdista? Sairaita on paljon. Maailma on täynnä kipua tuskaa, valituksia, huokauksia. Missä ovat lääkärit? Niin, missä, missä, missä he ovat? '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Excelsior''-kalenterissa 1889. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2805 5972 2006-09-24T15:24:24Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kasvinkumppanit |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Yrjö oli lehtolapsi. Isästään hän ei tiennyt mitään ja äiti oli kuollut jo hänen piennä ollessaan. Ei Yrjö enää häntäkään paljon muistanut. Hämärästi oli kumminkin mielessä, että hän kerran erään vieraan tuvan nurkassa repi jotakin vaimoa ja itki, kun ei se hänelle mitään vastannut eikä paikaltaan hievahtanut. Väkisen olivat sitten taluttaneet hänet siitä nurkasta pois. Hänet oli pantu huudolle ja rikas Ulpasmäen isäntä otti hänet Kalle pojalleen leikkitoveriksi. Ihmiset kiittivät hänen onneaan, kun pääsi niin hyvään taloon, ettei suinkaan tarvinnut leivän puutetta kärsiä. Mutta emännästä se ei ollenkaan ollut mieleistä. Kohta kun isäntä ajaa karahutti pihaan ja käsivarsillaan kantoi pojan kärryistä hänen eteensä, se jo niin pisti hänen vihakseen, että ärjäsi: – Mitä hittoa tuolla tehdään? Kallelle leikkitoveriksi? Kaiken näköisiä! Vastusta siitä on, ei muuta. Ja sen jälkeen hän aina Yrjöä moittiessaan lisäsi: – Johan minä sen sanoin alun pitäin, ettei siitä pojasta ole muuta kuin kiusaa ja vastusta. Mutta minua ei uskottu silloin. Nyt kyllä huomaa itsekin. Isäntää, näet, tarkoitti. Jotkut sanoivat, että Yrjö oli Ulpasmäen isännän oma poika. Ja varma oli, että hänen äitinsä Ulpasmäellä palveli siinä vähää ennen, kuin siihen nykyinen emäntä tuotiin. Muita takeita ei huhun todenperäisyydestä ollut, kun tuo nainen ei itse mitään selvää antanut, vaikka häntä kuinka olisi houkuteltu. Huomasi sen muuten jok’ikinen, niin talon väki kuin vieraatkin, ettei Yrjöstä iloa ollut. Ja kaikki he koettivat poikaa parantaa; mikä nuhteli, mikä tukisti, mikä neuvoi ja varoitteli: – Nöyrä sinun pitää olla ja tottelevainen, kun olet päässyt hyviin ihmisiin. Etkö sinä laps’ parka ymmärrä omaa etuasi? Taikka sitten näin: – Hyi, hunsvotti! vielä sinä ilkiät juonitella. Mikä luulet olevasi? Ei sinun kannata ääntä pitää, jos oikein tietäisit. Kallen tähden hän tavallisesti nämä torat sai, sillä hän ei tahtonut oppia käsittämään, että Kalle oli hänen isäntänsä ja että Kallella siis oli lupa häntä pieksää ja komentaa. Ensimmältä hän löi takaisin, niin että tuntui. Mutta siitä Kalle parahti itkemään, ja Yrjölle annettiin selkäsauna semmoinen, ettei hän sitä kesken unohtanut. Luvattiinpa vielä kahta kauheampi, jos hän toisen kerran uskaltaisi Kallea nykäistä. Ei hän sitä tehnytkään, mutta sen sijaan itki ja huusi samoin kuin Kalle ennen; arveli, että nyt tulisi Kallelle selkäsauna vuorostaan. Mutta pahasti siinä erehtyi. – Ole nyt huutamatta. Kalleko sinua löi? No, se muka sitte niin koski. Ähmissään vaan parkuu. Hiljaa siinä, taikka saat toden perästä. Emäntä sillä tavoin haasteli. Kääntyi sitten joukon puoleen ja jatkoi: – Eihän tuosta pojasta ole Kallelle leikkitoveriksi, kun se on niin ilkeä ja pahankurinen. Itsekseen tulisi lapsi paljoa paremmin toimeen. – Kiljupas siinä, tiuskasi yksi piioista, Riikka niminen, ja tuuppasi poikaa niin, että se meni kyljelleen. Yrjö parkaisi vielä kovemmin, silloin taas Riikka tukkaan ja pöllyytti aika tavalla. – Elä huoli kurittaa, sanoi emäntä, ihmiset vielä sanovat, että sitä pahasti pidetään. – Sanokoot! mutisi Riikka. Mutta kerran minä sille annan niin, että lähtee kait’ juonet. Yrjö päätti nyt mielessään, ettei hän leikkisi enää Kallen kanssa. Kun Kalle huusi häntä luokseen, hän piiloutui nurkan taakse ja oli siellä äänettömänä kuin hiiri. Mutta Kalle silloin kanteli äidille. Miehissä haettiin Yrjöä ja kun löydettiin, niin niskasta vietiin hiekkakasalle, jossa Kalle häntä odotti. – Ähä kutti, täytyipäs tulla, hän huusi vastaan. Kun isäntä tai emäntä kävi kaupungissa, he aina toivat mukanaan suuria vehnäspullia Kallelle, joka sitten söi ahmi niitä posket pullollaan. Isä ja äiti oikein nauttivat sitä katsellessaan. – Syö, poikani, että kasvat, sanoi äiti. Noin se haukkaa kuin mies ainakin! Äiti taputti poikaansa ja meni mielihyvästä myhäillen taas omille teilleen. Kun hän oli ehtinyt tarpeeksi kauvas, sanoi Yrjö hiljaa Kallelle: – Annas minunkin maistaa! – Enkä anna, sinua ei saa opettaa makeille, ärjäsi Kalle. – Pikkuisen vaan. En minä kun kerran haukkaan tuosta. – Äiti, se taas narraa minulta vehnästä, huusi Kalle vänisten äidin jälkeen. Mutta äiti oli onneksi ehtinyt jo sisään, ettei hän sitä kuullut. Yrjö irvisti Kallelle ja viskasi hiekkaa hänen vehnäseensä. Ja siitä taas seurasi itku ja kanteet ja torat, niinkuin ennenkin. Vieraita tuli, niille näytettiin hiekkainen vehnänen. He siunasivat ja ihmettelivät. Niin häijyä poikaa tuskin toista tiedettiin, kuin Yrjö oli. Mutta UIpasmäen isäntäväkeä ei kyllin voinut kiitellä. Semmoista pahankurista jaksoivat kärsiä, niin jo niillä oli hyvä sydän! Oli silloinkin kahakka, kun Kalle ensi kerran sai housut jalkaansa. Hän kohta juoksi tupaan, Yrjön eteen. Seisoi siinä ylpeänä, vatsa pystyssä ja katsoa muljotti tyytyväisenä toiseen, joka siinä paitasillaan istui lattialla. – Näissä on taskutkin, hän sanoi, kun Yrjö ei aluksi mitään virkkanut. Hän vielä näytti niitä varmuuden vuoksi. Ei Yrjö sittenkään ääntä päästänyt, katselihan vaan pitkään mustilla, terävillä silmillään. – Eipäs anneta sinulle housuja, äiti sanoi, ettei anneta milloinkaan. – Valehtelet, ärjäsi Yrjö. Ja hän sävähti punaiseksi korvia myöten. – Hame kuulutaan laitettavan Riikan vanhasta. – Valehtelet! ärjäsi Yrjö uudestaan ja karkasi päälle, kiukusta puhisten. Mutta ihmisiä oli saapuvilla, he juoksivat väliin. Kalle pääsi Riikan turviin ja tuvassa alkoi joukko taas päivitellä, kuinka pahasisuinen ja kateellinen tuo poika parka oli. Hänellä nyt muka pitäisi olla yhtä hyvästi kaikki kuin talon omallakin pojalla. Vaikk’ei ollut muuta kuin huutolainen ja äpärälapsi. Mutta se oli perinyt tuon luontonsa äidiltään, juuri semmoinen oli hänkin poloinen ollut. Näitä puheita kuunnellessa asettui Yrjön viha; hän muisteli vaimoa, jota hän siellä tuvan nurkassa repi, ja mieli kävi niin ikäväksi, että vedet valuivat alas poskille. – Nyt se vielä itkee ähmissään, sanoi Riikka ja silitteli Kallen tukkaa. Jotenkin samaan aikaan heille ruvettiin aakkosia neuvomaan. Aapelus annettiin Kallen käteen, mutta Yrjö sai katsoa siihen myöskin, että Kallea paremmin haluttaisi, sillä häntä siinä oikeastaan neuvottiin. Mutta Yrjöllä oli terävämpi pää, hän oppi tuota pikaa ensin aakkoset ja sitten suoraa päätä lukemaan. Kalle jankkasi vielä tavaamista, kun Yrjö jo sai selvän mistä kirjasta hyvänsä. Emäntää harmitti. – Kallen kiusalla se vaan, hän sanoi. Mutta ei hän sillä pitkälle pääse, siihen se jää, kun Kalle kouluun pannaan. Niin kävikin. Kalle lähetettiin kouluun lukujaan jatkamaan. Yrjö taas samana syksynä sai ruveta paimentamaan. Sen jälkeen pojat vähemmän olivat yksissä, Kalle oleskeli lupa-ajat kotona, sillä koulu oli etäällä, ja Yrjön annettiin mennä renkien mukana työhön. milloin ei paimenessa ollut. Vähitellen he vieraantuivat toisistaan, varsinkin sitten kun Kalle muutamain vuosien perästä tuli lyseoon. Hänestä, näet, aijottiin tehdä pappia. – Siitä ehkä tulee vielä rovasti, taikka hyvästä lykystä piispa, sanoi emäntä. On semmoisia kummia ennenkin nähty. Hän kuvaili jo mielessään, kuinka suurella kunnioituksella häntä otettaisiin vastaan pappilassa rovastin äitinä, ja kuinka kaikki herrat ja rouvat tungettelisivat katsomaan ja tervehtimään häntä, joka semmoisen pojan oli kasvattanut. Ei kumma, että tulevalle rovastille koetettiin laittaa kaikki niin hyvin kuin suinkin voitiin, sekä ruuan että muun puolesta. Paras kammari annettiin hänen haltuunsa, ikkunaan pantiin valkoiset verhot ja uusia huonekaluja teetettiin. Niin oli sitten komea, kuin herraskammari ainakin. Kesäluvalle häntä silloin odotettiin. Hän oli päässyt viidennelle luokalle ja emäntä laski, ettei siihen olisi kuin seitsemän vuotta korkeintaan, kun Kallea papiksi vihittäisiin. – Herra jumala, huudahti Riikka, vieläköhän tuo silloin muistaa, että minä häntä ennen sylissäni kannoin. Isäntä oli itse häntä hakemassa kaupungista. Kello kuuden aikaan illalla he ajoivat pihaan. Yrjö oli lastualla, aidan kupeella halkoja hakkaamassa. Hän vetääntyi puupinon taakse, josta heitä sopi hyvin katsella, tulematta itse huomatuksi. Kylläpä olikin hienon näköinen! Samettilakki päässä, lyhyt muotitukka ja vaatteet kaikki herraskuosiin. Kun hän hyppäsi alas kärryistä ja katseli ympärilleen, oli hänen koko olennossaan niin paljon uutta ja vierasta, ettei häntä mitenkään enää olisi entiseksi Kalleksi tuntenut. Ja hän toi kaupungin ilmaa mukanaan talon täyteen. Yrjöä se enin vaivasi, muut sitä eivät niin huomanneetkaan. He seisoskelivat siellä Kallen ympärillä, mielissään, jos hän suvaitsi antaa heille sanan tai pari. Riikka se varsinkin oli kuin taivaassa, silmät kiilsivät ja vanhat poskipäät vielä melkein hehkuivat. Eikä huulien takana herneet varmaankaan olisi tänä iltana säilyneet. Yrjö pysyi halkopinon luona kaiken iltaa ja löi puita niin, että lastut lensivät. Kahdesti saivat huutaa häntä illalliselle. – Onko se siellä? hän kysyi siltä piikatytöltä, joka viimeksi huusi. – Kuka se? Kalle herrako? – Niin juuri. – Eikä ole. Pistäytyi äsken, mutta meni takaisin kammariinsa. Yrjö iski kirveensä halkoon kiinni ja läksi tupaan. Hän istui vielä penkin päässä ja söi, kun Kalle tuli ovesta sisään. – No, täällähän se nyt on. Hyv’ iltaa, Yrjö! Tokko sinä minua enää muistatkaan? Yrjö punastui. – Mehän opettelimme lukemaan ennen yhdessä. Ja sinä pääsit minusta edelle. Mutta tulepas nyt katsomaan kirjojani. Niistä tuskin saat tolkkua. Hän vei Yrjön kammariinsa ja antoi hänelle yhden vieraskielisen kirjan toisensa perästä käteen. – Luepas! hän nauraen sanoi. – Enhän minä osaa. Lieneekö latinaa? – Latinaa se on. Ja tuo on kreikan kieltä. Täällä sitten vielä ranskaa, saksaa, venättä – Yrjö hämmästyi sitä opin paljoutta ja kiirehti panemaan kirjoja takaisin pöydälle; – Elä mene vielä, minä tarjoon tupakan. – Kiitoksia, en välitä. Pois hänen täytyi päästä; ei jaksanut kärsiä, että Kalle ilkkui ja ylvästeli tiedoistaan, Omissa silmissäänkin hän Kallen rinnalla muuttui tuhmaksi kuin tallukka. Ja se harmitti, – sekä harmitti että painoi. Jälelle hän oli jäänyt peräti. Eikä ollut toivoa yhyttämisestä milloinkaan, kun se tie oli hänen kohdaltaan kerrassaan tukossa. Hän istui tallin kynnykselle, pureskeli varpua ja katseli maahan. Rengit vetivät sikeätä unta vinnillä, hän yhä valvoi. Tulevaisuutta hän siinä koetti hiukan ajatella, mutta tänä iltana se hänen mielestään oli iloton ja harmaa. Mieli kävi raskaaksi; tuntui siltä, ettei hän välittänyt mistään koko maailmassa. Siihen nukkui viimein seinän viereen nurmikolle; ei huolinut kiivetä ylös toisten luokse tavalliselle yösijalleen. Kosteata oli ja kylmää, mutta siitä hän viis. Vinha tuuli hänet seuraavana aamuna herätti. Vilu oli niin, että hampaat suussa kalisivat. Mutta sille hän kyllä neuvon tiesi. Valjasti hevosen auran eteen ja meni kyntämään. Siellä kun oikein voimiaan ponnisteli, niin tuli kait’ lämmin. Semmoisella innolla hän ei koskaan ennen auraa multaan painanut kuin nyt. Tahtoivat nuo illalliset synkät ajatukset aina vähän päästä nousta uudestaan mieleen, mutta kun silloin tarttui järin kovemmasti auran kurkeen, niin äkin ne haihtuivat. Eikä hän tästä talosta kesken poiskaan lähtisi, vaikka harmissaan oli joskus sitä miettinyt. Ja päässyt hän kyllä olisi, sillä pitäjä ei enää moneen vuoteen ollut hänen edestään mitään maksanut. Nyt hän palveli ruuan ja vaatteen edestä, muualta ehkä olisi saanut vähän palkkaakin. Mutta nuo pellot ja pientaret, nurmet ja kivet, nurkat, pielet, kaikki oli rakasta, vanhaa tuttua pienuudesta saakka. Hän oli kasvanut niihin kiinni, sydä-juuretkin katkeaisi, jos niitä ero tulisi. Eihän muut talot taloja ollutkaan hänen mielestään; hän ihmetteli, kun vaon päässä levähti ja katseli ympärilleen, eikö tämä kaikkien mielestä ollut vallan toista kuin mikään muu talo maailmassa. Vai hänenkö silmissään ainoastaan se oli niin verraton? Ja sitten tuo ruuna, jota hän oli ruokkinut varsasta asti, ja joka hänet tunsi, eikä totellut ketään niinkuin häntä. Kuinka hän siitäkään voisi luopua? Ei millään mahdilla. Yrjö silitteli hevostaan ja puhui sille semmoisia lempeitä sanoja, joita ei kenellekään ihmiselle ollut vielä elämässään puhunut. Koko päivän hän kynti. Iltapuoleen sateli, mutta hän ei siitäkään välittänyt, kynti vaan. Kun sitten viimein vei hevosen hakaan, tunsi hän paluumatkalla, että oli tehnyt sen päivän kovaa työtä. Väsynyt hän oli ja viluinen; sataa alkoi yhä rankemmin ja hänen ohuet vaatteensa kastuivat läpimäriksi. Ei auttanut muu kuin ottaa juoksuun. Kepeästi jalat sentään liikkuivat vielä. Hän ryntäsi läähättäen lämpöiseen tupaan. – Tuossa tulee juuri paraiksi, huusi Riikka vastaan. Saat juosta yksin tein kauppapuotiin ostamaan pullon punssia ja puntin papyrossia. Kalle herralle tuli vieras. – Kolme virstaa tuulessa ja sateessa edes takaisin! Kyll’en lähde. Menköön joku muu, minä tänä päivänä olen tehnyt osaltani ihan tarpeeksi. – Että sinä ilkiät! Nuori poika, huviksesihan tuon teet. Kalle herra antaa papyrossin palkaksesi. – Pitäkää papyrossinne, minä en lähde. Hän seisoi uunin luona ja lämmitteli käsiään: – Nähdäänpäs, etkö lähde. Vai sinä tässä – Riikka meni kantelemaan emännälle, emäntä isännälle ja yhdessä tulivat kaikki kolme takaisin tupaan. Isäntä edellä, emäntä ja Riikka voitoista tyytyväisinä jäljessä. – Sinä tottelematon lurjus! Muistatkos neljättä käskyä? ärjäsi isäntä ja katsoi häneen tuikeasti, laskiessaan rahan ja tyhjän pullon hänen käteensä. Saarnaa seurasi pitemmältäkin, mutta Yrjö ei ruvennut sitä kuuntelemaan. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi ovesta ulos. Veri kiehui suonissa semmoisella ilveellä, ettei hän enää vilua paljon tuntemat. Satoi niin paljon kuin taivaasta alas mahtui. Mutta hän astui vaan verkalleen ja antoi uhalla vaatteensa kastua niin, että vesi niistä juoksi virtanaan. Eikö liene papyrossipunttikin kastunut, vaikka oli tosin paksun paperin sisässä. – Minkäpä minä sille mahdan, hän mutisi sitä katsellessaan. Mutta huulilla näkyi pilkallinen hymy. Kalle herra tuli portaille häntä vastaan. Silmät säkenöivät kiukusta. – Missä sinä niin kauvan viivyit? hän tiuskasi. Samalla sai Yrjö semmoisen korvapuustin, että maailma musteni edessä ja korvat alkoivat humista. Hän ei ennättänyt vastata, ennen kuin Kalle herra antoi vielä toisen ja kolmannenkin iskun. – Olet, ruoja, antanut sen vielä kastua! hän huusi hammasta purren. Yrjö tunsi, että oli hän kyntänyt sen päivän. Jos hän olisi tavallisessa kunnossaan ollut, niin takaisin totta vie, olisi Kalle herra saanut runsaalla mitalla. Mutta nyt hän rupesi vaan vapisemaan ja kyynelet täyttivät silmiin. Eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Sen verran juuri kykeni, että pakoon ehätti tallin vinnille, ennen kuin neljäs korvapuusti tuli. Siellä renki Aaro jo oli makuulla. Hän oli vanhan puoleinen, herännyt mies. Valvoi vielä, kun Yrjö tulla puukkasi ylös ja alkoi purkaa mielensä katkeruutta. – Mokoma syöttiläs ... vasta kertana saa mennä itse ... minä vähättelen ... kun koko päivän olen ollut työssä ... hän laiskotellut ... syö ja juo eikä tee mitään muuta... – Elä ole milläsikään, Yrjö! sanoi Aaro. Kyllä tulee aika, jolloin taivaan herra maksaa itsekullekin töittensä jälkeen. Muista rikasta miestä ja Latsarusta... Mitä siitä, jos me nyt täällä lyhyen aikaa kärsimme, kun sitten pääsemme taivaalliseen iloon, jota ijankaikkisesti kestää. Mutta Kalle herra saa, silloin vuorostaan kärsiä helvetin loppumatonta tuskaa ja vaivaa... Siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys, sanotaan sanassa... Yrjö herkesi nyyhkyttämästä ja kuunteli. Hänen mielikuvituksensa oli vireillä; elävästi näki hän edessään Kallen tulisten liekkien keskellä, hän valitti ja huusi, kasvot vääntyivät tuskasta, hän nosti kättään ylös heitä kohti, siellä missä he Aaron kanssa rauhassa lepäsivät Aaprahamin helmassa, ja hän huusi ja rukoili, että he armahtaisivat. Yrjölle tuli paha olla. – En minä sitä jaksaisi nähdä... Ei semmoista rangaistusta sentään muutamain korvapuustien tähden ... varjele Luoja! En minä sitä tahdo... Kärsiköön hän vähemmän vaivaa tulevassa elämässä ... minä vähemmän tässä, parempi sillä tavalla. – Sinä jumalaton! Menetkö sinä Kaikkivaltiaalle määräyksiä antamaan? – Enkä mene. Mutta minä jos täällä opetan oikeutta Kallelle, niin pääsee, poloinen, helpommalla sitten ijankaikkisuudessa. – Tuki suusi, syntinen. Sinua paha henki villitsee ... varjele korviani kevytmielisiä puheita kuulemasta! Ei hänen niitä enää tarvinnutkaan kuunnella, sillä Yrjön silmäluomet jo painuivat kiinni ja unen helmaan uupuivat hänen sekä ajatuksensa että katkerat tunteensa kaikki. Eikä nuo synkät mietteet kovinkaan kauvan hänen mieltänsä rasittaneet. Kesäloman kuluttua meni Kalle taas pois kirjoineen, kampsuineen ja Yrjö alkoi jälleen entistä varmemmin tuntea, että mies oli hänkin kohdallansa. Nuoruutta, voimaa ja elämän iloa uhkui suonissa, työ oli kuin huvitusta vaan; jos uupui pahasti jonkun kerran, niin kahta paremmin jaksoi seuraavalla. Hän se oli, sen jo isäntä ja emäntäkin myönsivät, rotevin työssä ja ahkerin kaikista. – Talon paras turva, oli isännän tapana sanoa, hukassa olisimme ilman Yrjöä, minäkin kun tässä alan väsyä ja vanhentua. Semmoiset puheet aina antoivat Yrjölle uutta intoa. Hän tunsi sen itsekin, ettei hän ollut mikään tarpeeton ihminen maailmassa, ja se hänen mieltänsä rohkaisi, jos tahtoikin vielä joskus painua, kun muisteli noita Kallen paksuja kirjoja, joiden sisällyksestä hän ei mitään tiennyt. Sinä kesänä, jolloin hän täytti kaksikymmentä vuotta, nousi hänen povessaan semmoinen valtaava ilo ja elämän halu, ettei hän tiennyt mitä tehdä. Laulaa hän olisi tahtonut, soittaa, lentää kotkan siivillä ylös siintävään korkeuteen ja kauvas pois maailmaa katselemaan, suuria kaupunkeja ja aavoja meriä. Toisen vuoron hän olisi halunnut syleillä jotakin, puristaa sitä vasten rintaansa niin vahvasti, ettei se olisi koskaan irti päässyt. Ja sitten saattoi taas äkkiä mieli lauhtua niin suloisen pehmeäksi, tuntui aivan kuin olisi ikävöinyt ja kaivannut jotakuta, vaikkei itsekään tiennyt ketä. Mutta sinä kesänä hänestä kaikki oli kauniimpaa ja viehkeämpää kuin ennen, lintujen laulu, metsän tuoksu, kukkain loiste, taivaan rusko ja päivän lämmin kirkkaus. Eräänä aamuna juhannuksen jälkeen hän oli salolla aidan panossa. Ilma oli ihana, mieli kevyt ja hyvästi sujui työ. Läheiseltä aholta oli kauvan aikaa kuulunut heleä ääni. Se välistä taukosi hetkeksi, sitten alkoi taas. Yrjö hyvin arvasi, ken siellä lauloi. Noin kirkasta ääntä ei ollut kellään muulla kuin Koivumökin Sannalla. Hän kuunteli ja toivoi, että tyttö tulisi sinne päin. Ilosta sydän hyppi, kun äänestä kuuli, että hän toden perään lähestyikin. Hän tuli näkyviin, marjatuohinen kädessä. Yrjö teki hyvän päivän. Olisi tahtonut jatkaa puhetta, mutta sanat tarttuivat kurkkuun. Veri kuohahti, silmissä säkenöitsi ja kädet vapisivat. Pikipäin hän vaan oli luonut katseensa tyttöön; mutta nyt jos silmänsä minne käänsi, olivat nuo punaiset posket, ja kainot, siniset silmät, nuo hymyilevät huulet ja povi, joka nousi ja laski, hänellä aina edessä. Hän herkesi heti Yrjön nähtyään laulamasta ja astui hidastellen, ikään kuin puhuttelua odottaen, eteenpäin. Oli vähällä kadota taas pensastoon, kun Yrjö hädissään sai mainituksi hänen nimensä. Sanna kääntyi ja koetti katsoa häneen. Ei voinut; loi silmänsä alas ja hymyili, pää hiukan kallellaan. Tuo herttainen, kaunis pää, vaaleine hiuksineen! – Eikö sopisi levätä tässä vähän aikaa? Sanna punastui yhä enemmän, kumartui alas ja raaputti ison varpaan kynnellä maata. – Eipä minua väsytä, hän kuiskasi. Valkoiset hampaat hohtivat kuin helmet huulien välissä. – Tuolla kivellä olisi mukava istua, pitkitti Yrjö. Sanat olivat tavalliset, kuivat ja levolliset; ääni vaan hiukan värähteli. Mutta sisässä kuohui kuin tulivuoressa ikään. Hän koetti voimainsa takaa itseään hallita ja ihmetteli, eikö Sanna mitään huomannut. Tuskinpa vaan! Sillä ujostellen hän hiipi lähemmäksi ja istui arkana kuin kyyhkynen kiven reunalla. Alas hän taas katsoi, ja varvas ahkerasti kaiverti hiekkaa. Yrjö kävi rohkeammaksi; uskalsi jo tarkemmin katsoa häneen. Lapsiko vai täysikasvanut? – Sillä välin, puoleksi kumpaakin. Oli kuin alkava aamurusko, tai puhkeava ruusun nuppu. Aavistusta, kainoutta ja vavahtelevaa iloa oli katseessa, jonka hän aina väliin kulmiensa alta loi syrjään, Yrjöä kohti. – Joko Sanna on kuinka vanha? kysyi Yrjö, jotakin sanoakseen. – Seitsemäntoista täytän kohta. – Vuoden päästä ehkä – Sanna kääntyi päin, kasvoissa ilmaantui kysymys. – Mitä sitten? pääsi hänen huuliltaan, kun ei jatkoa seurannut. – Menet jo miehelle. – Oho! hyi! Hän taaskin käänsi, kasvonsa pois ja peitti käsivarrella silmänsä. Kyynäspäässä oli paikka, mutta se teki nutun hihan vaan somemmaksi. Yrjö hyppäsi aidalle ja kurottui toiselle puolelle nähdäkseen häntä silmiin. Sanna tirkisti pikkuisen käsivarren alta ja kääntyi nauraen pois. Posket hehkuivat; Yrjö sen näki ja aikoi hypätä hänen luokseen, kun samassa risut räsähtivät läheisellä metsäpolulla ja Kalle sieltä ilmestyi heidän eteensä. – Päivää, Yrjö, monesta aikaa. Täällä minä taas olen. Terveisiä sieltä ulkoa maailmasta! Kukas tuo hempukka? Mitä – pettävätkö silmäni? Koivumökin Sanna eikös se ole? No, totta vie, kuinka kauniiksi tytöksi sinä oletkin kasvanut. Annapas minulle kättä – katso silmiin kanssa – no-no, elä ujostele, katso nyt ylös, taikka minä suutelen sinua muuten. – Noin, kelpaahan niitä näyttää, tuommoisia silmiä. Hän nosti Sannan päätä; Yrjö vavisten odotti, joko hän nyt suutelisi. Mutta eipä sitä tehnyt arvon vielä. Rinnalle vaan istui. – Marjojako sinulla on? Mitäs niistä tahdot, minä ostan? Et tiedä? Annatko markalla? – Eihän toki niin paljoa, sai Sanna kuiskatuksi. – Mutta sinun täytyy istua tässä rinnalla ja syödä kanssani. No, minä jo otin, nyt on sinun vuorosi. Ota, ota, et siitä pääse. Kuule, ellet ota, niin pistän minä suuhusi. Yrjön kädessä häilyi kirves. Maailma oli mustana hänen edessään, veri pakkaantui päähän, aivot menivät sekaisin. Kädet tahtoivat iskeä kirvestä Kallea kohti, mutta ponnistaen viimeisen väkensä hän kumminkin vielä sai itsensä hillityksi ja löi aidaksiin. Niitä hän sitten hakkasi rikki kuin raivostunut, huolimatta siitä, tekikö kirves tuhoa tai hyötyä. – Sinä olet niin helkkarin sievä tyttö, puhui Kalle vieruskumppanilleen, samalla kuin kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja koetti vetää likemmäksi. Sanna ponnisti vastaan. – No, mitä sinä joutavia. Tule syliini istumaan. Yrjö kääntyi päin, hänen silmänsä olivat veripunaiset ja kirves kohosi välkkyvänä. Mutta samalla sujahti Sanna irti Kallen käsistä ja juosta livisti pakoon. Kalle karkasi jäljestä, huutaen, nauraen ja houkutellen. Marjatuohinen putosi maahan kumoon ja mansikat lensivät ylt’ympäri. Yrjö katseli heidän jälkeensä, oli tukehtua ensin, mutta tyyntyi, kun näki, ettei Kalle häntä tavoittanut. Ei Yrjö monasti sinä kesänä Sannaa enää nähnyt, joskus vaan kaukaa vilaukselta. Pari kertaa sattui niin likelle, että olisi päässyt puheisin; mutta hänen silloin rupesi suonissaan niin takomaan, että rinta tahtoi pakahtua, ja ennen kuin hän ehti saada ääneen, oli Sanna jo poissa. Tavattoman araksi oli tyttö käynytkin; ennen häntä ujous vaivasi, mutta nyt hän suorastaan pelkäsi ja pakeni ihmisten seuraa. Kun Yrjö joutohetkinään kierteli Koivumökkiä, oli siellä aina niin autiota ja hiljaista, ettei olisi luullut elävää olentoa löytyvän likimaillakaan. Kummallinen vetovoima hänellä kuitenkin oli niille seuduille, hänen täytyi tuon tuostakin samoilla metsiä siellä ympäristöllä, nähdä asuntoa, tähystellä joka polkua ja tietä, kuulustella ja odottaa, milloin tuo hento tyttönen ilmestyisi. Myöhempään kesällä hän eräänä sunnuntai-iltana oli metsän rinteessä, pensaan takana pitkällään. Pensaan aukosta hän tuntikauden väsymättä oli katsellut tuvan ovea, kun kuuli astuntoa ja näki miehen tulevan polkua pitkin. Oli niin hämärä, ettei oikein eroittanut, mutta hän säpsähti ja veri seisahtui hänen suonissaan, sillä aavistus hänelle sanoi, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Kalle. Tupaan hän meni; ovi suljettiin, kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Hänen täytyi saada varmuutta. Varoen hiipi hän ikkunan luokse; se oli peitetty. Hän koetteli ovea, eikä enää ihmetellyt, että se sisäpuolelta oli säpissä. Mutta hän jyskytti – jyskytti kuin henkensä edestä, kunnes heidän viimein täytyi avata. – Sinäkö se olet; tiehesi paikalla, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä, tiuskasi Kalle, töyttäsi häntä rintaan ja paiskasi oven jälleen kiinni. Yrjö raivostui ja koetti repiä sitä auki, vaan ei saanut. Hän löi siihen nyrkillään ja huusi heille karkeita sanoja, täynnä vihaa ja hurjinta kiukkua. Pilkkaa, naurua ja uhkauksia antoi Kalle sisästä hänelle vastaan. Kun Yrjö viimein oli viskannut Sannalle ilkeimmän häväistysnimen, minkä tietää voi, herkesi hän ovea takomasta ja meni hoiperrellen pois. Jonkun matkan päässä oli Hakolan Lotan tupa. Hän möi viinaa ja huonoa elämää hänen luonaan usein pidettiin. Sinne eksyi Yrjö tänä iltana. – Mihinkäs nyt risti pannaan? huusi Lotta ja siristi pieniä, poskien sisään painuneita silmiään, kun Yrjö astui huoneesen. – Viinaa! Hän vaipui penkille. – Saamas pitää! Hän joi sen päivää ja seuraavan samoin. Mutta kolmannen päivän aamuna yhytti hänet Aaro pihamaalla. Käsikynkkään tarttui ja kotiin vei. Eikä ollut Yrjössä vastustajaa. Sanattomana seurasi hän mukana; laihtunut hän oli ja kalpean harmaa kasvoiltaan, ruumis vetelä ja käynti ryhditön. Aaro saarnasi pitkin tietä häntä kulettaessaan, puhui saatanan viettelyksestä ja helvetin tulesta. Yrjö kuunteli; ei hän paljoa tajunnut, ei monta sanaa mieleen tarttunut, mutta hän kuunteli kuitenkin tavattoman sävyisänä. Vasta silloin hänessä huomasi jonkunmoista mielen liikettä, kun Aaro sivumennen mainitsi, että Kalle edellisenä iltana oli lähtenyt pois eikä luultavasti nyt pitkään aikaan tulisi kotona käymään. Sen kuultuaan pysähtyi Yrjö hiukkasen; suoristi selkänsä, veti syvään henkeä ja katsoi ylös. Ja lopun matkaa hän jo astui vähän jäntevämmin eikä sallinut Aaron enää pitää käsikynkästä kiinni. Ei hän tämän jälkeen samalla ilolla ja reippaudella työtä tehnyt kuin ennen. Mieli oli pitkän aikaa horrostilassa, ei siinä syntynyt pienintäkään halua mihinkään eikä minkäänlaista toivoa. Lepoajat hän enemmiten oli pitkällään, muuten hänestä oli yhden veroinen tekikö työtä, tai makasiko, ja saman asian hänestä ajoi, teki mitä työtä tahansa. Teki hän vaan niinkuin käskettiin, oli niin kuin oletettiin. Koivumökkiä hän kuitenkin karttoi aivan kuin ruttoa; ei sen koommin erehdyksestäkään niille seuduille eksynyt. Ja kohta hän pakeni, kun Sannan nimeä vaan satuttiin tuvassa mainitsemaan. Yhä useammin hänestä aikaa myöten puhuttiinkin, erinomattain naisten kesken. Kuiskaamalla ensin, sitten jo ääneen, arastelematta. Ja aina siinä päiviteltiin, nenää pahasti nyrpistettiin ja päätä heilutettiin edes takaisin, oikeaan ja vasempaan. Ja sanottiin näinikään: – Hyi! Nuori tyttö, tuskin muuta kuin lapsi ja yhtä kaikki jo niin turmeltunut. Yrjönkin korville näinä puheet viimein tulivat; ei hän sitä voinut välttää. Siinä se oli vähää ennen joulua, kun asia hänelle selveni. Kummallisesti rintaa silloin repäisi; hänen täytyi päästä muitten näkyvistä pois. Aittaan meni, istui siellä pimeässä hyvän aikaa ja itki. Sen jälkeen hänen sydämmensä oli kuin sulanut jähmetyksestään. Tyttö raukkaa kävi sääli, kun häntä kaikki ihmiset nyt hylkivät. Oikein teki mieli mennä häntä lohduttelemaan ja kerran hän taas jo löysikin itsensä metsän rinteestä, jossa entiseen tapaansa tupaa ja sen ympäristöä tähysteli; mutta kun hän sitten olisi tahtonut mennä likemmäksi sisään saakka, niin eivätpä totelleetkaan jalat. Toistaiseksi täytyi jättää käynti; mutta kun se oli yhtä vaikeata silloinkin, siirti hän yhä vielä tuonnemmaksi. Viikko vieri toisen perästä; joka sunnuntai hän siellä päin käyskenteli, mutta sisään ei vaan tullut mennyksi. Eikä hän vahingossakaan sattunut Sannaa muuten näkemään. Eräänä iltana – oltiin jo kevät-talvessa – parjattiin häntä tuvassa tavallista enemmän. Ilkeitä herjaus-sanoja sateli naisten huulilta, eikä miehetkään niitä suuresti säästäneet. Yrjön pisti vihaksi. – Omaa kunniaanneko luulette tuolla korottavanne? hän kysyi tuimasti heihin katsoen. Tehköön Sanna vaikka kymmenen lasta, on hän kumminkin tuhatta vertaa parempi kuin yksikään teistä. Mutta siitäkös vasta elämä syntyi. Voi, taivas! Tytöt sähähtivät vihasta, sylkivät ja kiljuivat kilvan, vähällä piti, etteivät tulleet silmille; miehet nauroivat. Lopulta he yksimielisesti tulivat siihen päätökseen, että Sannan viettelijä oli saatu ilmi: se ei voinut olla kukaan muu kuin Yrjö. Tämä ei huolinut väittää vastaan; hänelle oli yhden tekevää, uskoivat he mitä tahansa. Mutta soma ajatus hänelle siinä iski mieleen, ja sitä hän hautoi seuraavaan pyhään saakka, jolloin aikoi panna sen toimeen. Mikä esti häntä kihlaamasta Sannaa, jos tyttö vaan itse siihen suostui? Ja miksei suostuisi, hyljätty kun oli ja kaikkien ihmisten ylenkatsottava. Eikä hän tytölle vastenmielinen ollut ennen, siihen melkein uskalsi luottaa. Palmusunnuntai silloin oli, kun hän näissä tuumissa astui mökkiin päin. Ja sen hän tunsi, ettei rohkeutta nyt puuttuisi. Sitä vaan kummasteli, kuinka hän näin myöhään oli tuohon päätökseen selvinnyt. Kun hän siinä iloisella mielellä kulki lumista tietä, tuli Hakolan Lotta läähättäen vastaan. – Jesus siunaa, se kuolee, poloinen, hän huusi jo etäältä. – Kuka? – Sanna, Sanna! – Synnytystuskiin. – Rohtojako menet hakemaan? – Enkä, kun kupparia. – Pane joutuun! Juoksujalassa jatkoivat molemmat tietänsä. Huohottaen seisahtui Yrjö seuraavassa tuokiossa tuvan eteen. Sisästä kuului valitusta, hän raoitti ovea. Siellä makasi Sanna vuoteella, suonenvedon tapaisesti hän molemmin käsin puristi sängyn laitaa, ruumis kyyristyi kokoon, ja pää oli pudonnut tyynyltä pois. Hän käänsi tuskasta vääntyneet kasvonsa oveen päin, haikea avun pyyntö silmissä. Mutta Yrjön nähtyään hän parkaisi, koetti kätkeytyä peitteesen ja huusi: pois, pois! Äiti, joka istui uunin kupeella, kurotti päätänsä esiin. – Ei saa tulla! hän mutisi. Yrjö vetääntyi takaisin; mitäpä hänellä siellä olikaan tekemistä. Pölkylle istui seinän viereen, lähelle ikkunaa ja katseli polkua, josta odotti kupparia tulevaksi. Vähän väliä kuului sisältä vaikerrusta, milloin heikompaa, milloin taas tuskallisen kovaa. Yrjö silloin herkesi aina hengittämästä ja puristi käsiään niin että luut ratisivat. Eikä näkynyt kupparia! Mutta vihdoin viimein hän kumminkin tuli. – Joutuun, joutuun! huusi Yrjö ja nousi seisoalleen. Sarvet kalisivat kupparin nyytissä. Tupaan menivät Lotan kanssa ja painoivat oven kiinni jälkeensä. Ulkona oli hiljaista, sisässäkin voihkaminen hiljeni, ikkuna peitettiin. Yrjö odotti ja kuunteli. Aika tuntui kovin pitkältä. Lotta sieltä noin puolen tunnin kuluttua ensin ilmestyi. – Noh? kysyi Yrjö ja teroitti silmänsä hänen harmaankarvaisiin kasvoihinsa. – Terveisiä. Hän on lopettanut. – Kuollut? – Kuollut on niin. – Ei ollut hänellä pitkää elon aikaa. Kuollut! Sanna kuollut! – Hän näki tytön edessään, niinkuin hän keväällä istui kivellä, hymyillen, punastuen ja varpaallaan kaivaen maata. Nytkö kuollut? Kuollut! Ijäksi sammuneet nuo ujostelevat, hempeät silmät! – Kylmänä, jäykkänä kasvot, kädet, varpaat, koko tuo hoikka, notkea ruumis? – Yrjö astui kuin unessa kotiinpäin. Ei hänellä ollut selvää ajatusta tällä hetkellä; outoa, pysähtynyttä oli kaikki ja tuntuipa melkein kuin raukeisi hänenkin elämänsä ikipäiviksi siihen. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2806 5009 2006-08-28T15:31:44Z Nysalor 5 Mutta mitäs tapahtui {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mutta mitäs tapahtui |alaotsikko=”Purjeita kuivaamassa” nimisen kertomuksen johdosta Juhani Ahon ”Lastuissa”. |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa? Heille olimme juuri menneet marjoja poimimaan ja oli meillä molemmilla sitä varten pieni tuohinen kädessä. Pysyttelimme lähellä toisiamme, että saatoimme sen ohessa puhella myöskin. – Kuulehan, Aina, sanoi ystäväni, mikä siihen on syynä, että miehet usein näyttävät niinkuin kyllästyvän kotiinsa ja ... ja, ja ... rouviinsa. En minä tietysti tarkoita Eeroa, hän ei sitä milloinkaan ole osoittanut, eikä minun hänen suhteensa tarvitse semmoista peljätä, mutta monesta muusta olen luullut huomaavani. – Minä myös. Olen siitä usein puhunut Volmarillekin, mutta hän väittää, ettei se muka ole totta. Hän ei itsessään ole tuntenut semmoisia oireita, ja sen vuoksi hän päättää niitä mahdottomiksi muissakin. – Tiedätkös, mitä minulle pälkähti päähän nyt juuri tässä marjoja poimiessani? – No, mitä? Me seisahduimme. Hän pisti kätensä minun kainalooni. – Että se on tuo alinomainen varmuus, joka saattaa heidät kyllästymään. Rouvat käyvät heille jokapäiväisiksi, tavallisiksi, he eivät osaa panna heille enää mitään arvoa. Mitä nautintoa olisi ihmisellä ruuasta, jos hän yhtämittaa istuisi katetun pöydän ääressä? Mutta kun hän siitä on jonkun aikaa poissa, tulee nälkä, ja kas silloin – – Tosiaankin! Sinä olet oikeassa. Asia oli päivän selvä. Ihme ja kumma, etten ollut sitä ennemmin huomannut. – Nyt siis viivymme täällä metsässä. Annamme heidän odottaa, että näemme, minkä vaikutuksen se tekee, eikö niin? Kas, minä arvelen, että on viisainta ajoissa jo välttää vaaraa. Vaikka en minä Volmarin suhteen ollenkaan pelkää – – Niin, en minäkään Eeron suhteen. Mutta voisimmehan kumminkin, noin vaan ilman aikojamme, vaihtelevaisuuden vuoksi. Me kävelimme käsi kädessä eteen päin, tuohiset kun jo olivat melkein täynnä mansikoita, ja nauraen koettelimme molemmat arvata, mitä tuumaisivat mieskullat siellä verannalla istuessaan, kun ei meitä ala näkyä. – Ehkä luulevat, että olemme eksyneet ja tulevat levottomiksi? En oikein ymmärtänyt, kuinka kauvan siinä tapauksessa voisimme viivytellä. Mutta Emmi ei pitänyt sitä vähääkään vaarallisena. – Antaa heidän vaan olla siinä pelvossa jonkun hetken, ei se haittaa. Sitä suurempi heidän on ilonsa sitten, kun saavat meidät jälleen. Saavuimme äkkiarvaamatta maantielle, joka tällä kohdalla oli suora ja tasainen. Paksu pölypilvi näkyi etäällä. Siitä alkoi vähitellen vaunut tulla esille. Ne lähenivät, saatoimme jo eroittaa hevosetkin. – Veijolan vaunut. Sanni palaa Rautalammilta lankonsa kanssa, sanoi Emmi. – Ovatko he olleet Rautalammilla? Ottokin? – Etkö sitä ole tiennyt? Johan he menivät viikko sitten. – Vai niin! – Te taidatte harvoin olla yksissä nykyaikana. Ennen olitte niin hyviä ystäviä. – Kyllähän me vieläkin ... vaan Volmar ja Otto kun eivät oikein viihdy toistensa seurassa – – Sepä merkillistä. Eero taas pitää hyvin paljon herra Veijolasta. Vaunut sillä välin meitä lähenivät. He älysivät meidät, ja seisahuttivat. Otto hyppäsi alas. – Aina! Kerran saa vielä sinuakin nähdä. Hän pudisteli kättäni vapaasti ja iloisesti niinkuin ennenkin. Olimmehan vanhat lapsuuden ja nuoruuden toverit, vaikka naimiseen jouduttuni vähän niinkuin vieraannuimme, en oikein tiedä mistä syystä. Taikka, totta puhuen, kyllä sen tiedän, jos sanoa tahdon: Volmar on mustasukkainen eikä sietänyt nähdä meitä yhdessä, Ottoa ja minua, siinä koko juttu. Minä en Volmarin läsnä ollessa milloinkaan saattanut olla vapaa enkä luonnollinen Ottoa kohtaan, hänen tarkastelevat silmänsä vaivasivat minua. Mutta nyt siihen sijaan tervehdin häntä tuttavallisesti kuin vanhaa, hyvää ystävää ainakin. Tahdoin näyttää, etten suinkaan ollut unohtanut entistä toveriani. – Mihinkä te olette menossa? kysyi Sanni vaunuistaan. – Emme mihinkään. Marjoja vaan poimimme tuolla metsässä. Saako tarjota? – Nouskaa ylös tänne ja lähtekää mukaan, niin kerromme teille uutisia Rautalammilta. – Lähtekää! kehoitti Ottokin ja hänen silmissään näin tuon saman herttaisen katseen, jonka niin hyvin tunsin entisiltä ajoilta. – Mutta mitä sanovat Eero ja Volmar? Minä katsoin Emmiin. Hän hiukan epäili hänkin. – Tulkoot he jäljessä, sanoi Sanni, Heikki saa viedä heille sanan, Otto pannaan ohjaksiin. – No niin, no. – Vai, mitä arvelet, Emmi? – Mennään! Otto auttoi meidät ylös vaunuihin ja nousi itse kuskipenkille. Heikki jätettiin tielle. – Sanokaa, Heikki, että tuovat meille sadenutut mukaan, illalla tulee ehkä kylmä, huusin hänelle vielä jälkeen. Ja sitten mennä huristettiin eteenpäin. Puut vilahtivat ohitsemme, pellot ja niityt pyörähtivät taakse, uusia näkö-aloja aukeni eteen. Otto oli taitava ajaja, hyvässä turvassa istui, kun hän oli ohjaksissa. Siinä oli tarmoa ja väkevyyttä tuossa suorassa, hoikassa vartalossa. Hänellä tosiaankin oli parempi vartalo kuin Volmarilla, joka alkoi olla liian lihava. Päätin kieltää Volmaria juomasta syödessään, sillä sehän se kuului paisuttavan ihmisiä. Tultiin ylämäkeen. Otto antoi hevosten astua käyden. – Muistatko, Aina – hän kääntyi ja katsoi minuun, muistatko kun olimme kerran heinäladossa tuolla sadetta pitämässä? – Niin, miksi en sitä muistaisi. Silloin olimme vallattomia kuin pienet lapset. – Ja iloisia! Sinäkin uskalsit – – No, ole vaiti. – Kertokaa, kertokaa – mitä hän uskalsi? huusi Emmi. – Otto, et saa kertoa. Minä kiellän. – Mutta eihän se ole mitään vaarallista. – Vaikka – – Aina, oletko lapsellinen? – Minäpä tiedän, nauroi Sanni, sinulla oli vaatekengät ja Otto sai kantaa sinut sateen jäljestä märän niityn poikki. – Hyi, Otto, sinä lupasit pitää salassa sen jutun. – Minä olen syytön. Sannin palvelija oli sattunut näkemään ja kun siinä ei mitään sen pahempaa ollut, niin – – Vaan kuitenkin. En minä olisi tahtonut, että – – Hyvä Aina, oletko lapsellinen! He nauroivat sekä Sanni että Emmi ja minäkin pian yhdyin heihin. Se vähän omaatuntoani vaivasi, etten ollut tuota tapausta vielä Volmarille kertonut. Tänä iltana sen tekisin, ennenkuin hän ehtisi muilta kuulla. Oli meillä paljon muitakin yhteisiä muistoja, ja kun kerran olimme päässeet alkuun, kerroimme niitä kilvan Emmille ja Sannille, jotka molemmat olivat niistä ihmeesti huvitetut. Otto oli niin hurjan iloinen ennen, täynnä hullunkurisia vehkeitä, ja tavallisesti hän sai houkutelluksi minut mukaan. Monta kepposta olimme tehneet Sannillekin, jotka nyt vasta ilmaisimme. Hän oli kyllä meitä epäillyt monasti, esim. eräästä runosta, jonka hän nimipäivänään sai onnentoivotuskortissa ja joka sukkeluutensa vuoksi herätti yleistä naurua, vaan kun me kumpikin näytimme erinomaisen viattomilta eikä hän millään tavalla saanut meitä tunnustamaan, oli hän lopulta uskonut vallesmannia tekijäksi. Ja Otto, veijari, tarjoutui vielä sepittämään vastarunoa vallesmannille, kostoksi muka, jonka runon Sanni sitten jouluaattona kaikessa salaisuudessa lähetti perille. Kyllä me vaan olimme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä. Sanoinko monta? Ei, lukemattomia ne olivat. Eikä milloinkaan tullut meille toistemme seurassa ikävä, ei milloinkaan loppunut puhe, niinkuin Volmarilta ja minulta usein tahtoi tehdä. Mikä siihen syynä lieneekin – olenko minä vanhentunut ja käynyt ikäväksi, vai olisiko Volmar luonnoltaan Ottoa jurompi? Ei – sitä en toki voi uskoa, minussa tuo ennemmin mahtoi vika olla. Perille kun tulimme, haki Otto viulunsa esille, heitti pienen syrjäsilmäyksen minuun ja alkoi virittää. Minä heti pianon ääreen a:ta pomputtelemaan. Ja sittenkös me soitettiin. Kävimme läpi kaikki nuo minun vanhat lempilauluni »Mustalaisista», »Kaiju soitto, kaiju katkeraan», »Itke sydän», »Ehkä mekin kerran» ja paljon muitakin kappaleita, joita olimme yhdessä soitelleet ennen. Olin vallan sulaa, en muista milloinkaan nauttineeni soitosta niin kuin sinä päivänä. Mutta eihän se kumma ollutkaan. Moneen aikaan en ollut pianoa auaissutkaan kotona. Volmar ei rakastanut soittoa, se hermostutti häntä, sen vuoksi täytyi minun olla soittamatta, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt. Otto siihen sijaan oli kovasti musikaalinen. Hänellä oli erinomaisen tarkka korva ja samalla hän soitti, niin tunteellisesti, että minulle usein tuli kyynelet silmiin. Siinä soitellessa luiskahtivat tunnit niin nopeasti, etten muistanut kysyäkään, oliko Heikki jo tullut takaisin ja mitä olivat herrat sanoneet. Sanni viimein alkoi päivitellä, että mies oli jäänyt sille tielle. Eikä kuulunut Eeroa ja Volmariakaan. Olisi heidän pitänyt jo ennättää – Mutta samassa näimme Heikin tulevaksi ja juoksimme vastaan. Herrat eivät olleet kotona, hän kertoi, olivat menneet purjehtimaan. Hän oli jättänyt sanan palvelijalle, että lähtisivät tänne heti ja toisivat rouville sadenutut muassaan. Olivat menneet purjehtimaan? Eivätkä ottaneet meitä mukaan? Eivät malttaneet odottaa meitä takaisin metsästä, vaan läksivät kahden ja jättivät meidät yksiksemme. Olipa se yhtä kaikki vähän – Me toki laitoimme heille sanan, ja vaadimme heitä tulemaan heti jäljessä. Muuten emme olisi lähteneetkään. Mutta he –! Kiirehtivät päinvastoin menemään juuri sillä hetkellä, kuin satuimme olemaan poissa, aivan kuin mielissään siitä, että meistä pääsivät. Katsoimme pikimältään toisiimme, Emmi ja minä. Luulen, että meissä molemmissa liikkui samat ajatukset. Ja minulle juohtui mieleen, mitä äsken olimme puhelleet metsässä. Niin olimme kumpikin noloja, ettemme ensi hetkessä osanneet virkkaa niin mitään. Läksimme takaisin saliin ja istuimme äänettöminä sohvaan. Sanni ja Otto koettivat saada meitä hyvälle tuulelle jälleen. – He eivät viivy kauvan, koska läksivät teidän tietämättänne. Ehkä ovat tuossa paikassa jo täällä, sanoi Otto. – Kaikessa tapauksessa me heitä odotamme. Juomme teetä sillä aikaa ja syömme illallisen vasta myöhempään, arveli Sanni. Siihen kaikki suostuimme. Otto käänsi puheen toisaanne. Kysyi olinko lukenut Ibsenin uusinta teosta, Hedda Gableria. Minua hävetti. Enhän tiennyt, että semmoinen oli ilmestynytkään. Volmar tavallisesti lähetti sanomalehdet niin sukkelasti pois, ne kun olivat hänellä yhteiset Eeron kanssa, etten ehtinyt minä niitä vilkaistakaan. Eihän niissä mitään ollut, hän sitten minulle sanoi jok’ainoan kerran. Itse hän taas ei välittänyt kaunokirjallisuudesta tuon taivaallista. Hänen mielestään se kaikki oli vaan naisia ja nuorisoa varten. Täysi ikäisillä miehillä oli työtä tosissakin, ei heillä ollut aikaa semmoisiin joutaviin, hän sanoi. – Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa kirjallisuutta, minä kerran muistutin. – Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. 0tto on akkamainen – Hedda Gabler oli pöydällä. Otto luki meille siitä muutamia kohtia ja kertoi koko sisällön pääpiirteissään. Siitä jouduimme tuumiskelemaan, mitä kaikkea Ibsen oli mahtanut tarkoittaa tällä uudella teoksellaan ja Otto toi esiin niin paljon syviä, kauvas tähtääviä totuuksia semmoisista kohdista, joista pintapuolinen, kehittymätön lukija olisi luiskahtanut ohitse mitään tajuamatta. Kuinka oli hauskaa kuunnella hänen selityksiään. Me innostuimme molemmat, sekä Emmi että minä, siihen määrään, että unohdimme tykkänään tuonnoisen pienen harmimme. Otto tarjosi minulle sitä paitse lainaan Hedda Gablerin, hän oli utelias kuulemaan, käsittäisinkö minä sen samalla tavalla kuin hän. Hän ei tiennyt, Otto, kuinka paljon olin tuossa kaikessa taantunut, aika oli mennyt minusta edelle, epäilin, pystyisinkö ymmärtämään suurta mestaria enää ollenkaan. Mutta en minä ilennyt sitä hänelle sanoa, vaan otin hänen tarjouksensa ilolla vastaan, sillä minä paloin halusta saada sitä lukea kotona kaikessa hiljaisuudessa. Aika kului hauskasti. Milloin puhelimme vakavista asioista, milloin laskimme leikkiä, nauroimme ja kujeilimme. Ja sitten soitimme taas ja lauloimmekin kaikki yhteen ääneen. Ilo oli korkeimmillaan, kun palvelija viittasi Sannia ovelle ja kuiskasi hänelle jotain korvaan. – Kuulkaa, hyvät ystävät, hän kääntyi meihin. Nyt emme voi enää odottaa kauvemmin. Sillä ruoka muuten jäähtyy. Otto katsoi kelloaan. – Se on jo kaksitoista. – He eivät siis tulleetkaan, sanoi Emmi. Mitä teemme, Aina? Meillä ei ole sadenuttuja eikä hevosia. – Te jäätte tänne yöksi ja aamulla vie Otto teidät kotiin. Suostuimme. Sillä ehdolla kuitenkin, että varhain jo pääsisimme lähtemään. – Kello kahdeksan on hevonen valjaissa, vakuutti Otto. Ja sanansa hän piti. Kahvia olimme juuri juomassa, kun kärrit ajoivat portaiden eteen. Me kiirehdimme sanomaan jäähyväisiä, sillä, totta puhuen minulla alkoi olla jo Volmaria ikävä, ja luulen, että Emmikin kaipasi Eeroansa. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, metsä oli raitis ja vihanta, me virkeitä ja iloisia. Nauroimme ja pakisimme kilvan, Emmi ja minä varsinkin. Oton huomio oli tällä kertaa enimmiten kääntynyt hevoseen, joka juosta vilisti semmoista vauhtia, että sai vaan hillitä sitä, minkä kerkesi. Puolessa tunnissa oli matka tehty ja me ajaa karahutimme pihaan. Katsoin ylös ikkunoihin. Ei näkynyt ketään. Vieläköhän Volmar nukkuu, ajattelin. Ei – mutta sitä Volmaria, kun nukkui siellä rauhassa näin pitkään, vaikka minä olin poikessa! Yritti jo vähäisen pistämään vihakseni, kun Maria samassa ilmestyi kyökin ovelle. – No, tuollahan rouvat arvon tulevat. Herrat ne yhä on purjeita kuivaamassa. – Hyvä ju –! En ehtinyt säikähtää, sillä älysin veneen olevan järvellä tulossa. Me juoksimme rantaan kaikki kolme. Oikein! Siellä he olivat, hengissä molemmat ja soutaa pännäsivät, raukat, raskasta purjeromuaan. Kovin mahtoi heille tuntua työläältä; airot nousivat ja laskivat kuin arvelun alta, eikä näyttänyt miehiä naurattavan vähääkään, vaikka heille jo kauvas olimme vilkutelleet nenäliinoja ja huudelleet iloisia tervehdyksiä. – Mistä asti te purjehditte? Ette usko kuinka meillä on ollut hauska Veijolassa. Vast’ikään sieltä tulimme ja odotimme teitäkin sinne illallisen iltaa – – Ja herra Veijola on pitänyt meistä niin hyvää huolta, kyydinnyt meidät kotiin ja noussut varhain meidän tähtemme – – Mitä nyt puhutte joutavia, Emmi rouva, vastusteli Otto. Oli meillä aikaa kertoa sillä välin kuin Eero ja Volmar laittelivat venettään. Raukat – he olivat hirveän väsyneitä, me huomasimme sen vasta sitten, kun he nousivat ylös sillalle ja kääntyivät meihin päin. Kasvot harmaat ja surkastuneet, hiukset pörrössä, parta ajamattomana – enpä ollut Volmaria vielä tuommoisena nähnyt ennen. – Muoto harmaa ja mieli hapan, luulemma? sanoi Emmi. – Kun on täytynyt soutaa voimainsa takaa, mutisi hänen miehensä. Volmar tervehti kuivasti Ottoa ja aikoi mennä sivu. Mutta minä juoksin jäljestä ja tartuin hänen käsivarteensa. – Sinuapa vasta mörökölli! '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Uudessa Kuvalehdessä'' 1891. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2807 5010 2006-08-28T15:31:49Z Nysalor 5 Epäluulo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Epäluulo |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Ellin mies oli kauppias. Viisi vuotta he olivat olleet naimisissa ja heidän onnensa oli vaan kasvanut päivä päivältä. Kaksi tervettä, iloista poikaa heillä oli, vanhempi, Herman, isän kaima, nuorempaa, joka vasta oli täyttänyt kaksi vuotta, sanottiin Pojuksi, vaikka Vilhelmiksi hän oikeastaan oli ristitty. Isä Herman oli kaunis, komea mies. Kasvot vilkkaat, vartalo ja ryhti senlainen, ettei monella moista. Hänessä oli sekä voimaa että tarmoa, ja häntä pidettiinkin yleensä toimeliaana ja yrittelevänä miehenä, jolla sitä paitse oli tavallista enemmän kykyä. Sillä hän oli sukkelatuumainen ja uskalias, ja suoriutui ihmeteltävän helposti pahimmistakin vaikeuksista, joihin hänen liiallinen toimintahalunsa usein kyllä hänet saattoi. Ei voinut ajatella hellempää isää ja aviomiestä kuin mitä Herman oli. Kesken kiireimpiä töitään hän saattoi tulla peuhaamaan poikainsa kanssa, kantoi pikku Hermania olallaan ja keikutteli Pojua ylös ja alas semmoista vauhtia, että tämä kirkui ja nauroi, vaikka päätä huimasi ja välistä vähän pelottikin. Leikki loppui tavallisesti siihen, että hän äkkiä heitti pojat ja sulki Ellin syliinsä. Suuteli ja hyväili aina rajusti, eikä pitänyt lukua, jos toinen vaikeroitsikin hänen käsissään. – Se on vaan lemmen myrskyä, hän sanoi. Kun hän vihdoinkin heitti hänet irti, täytyi Ellin aina kammata hiuksiaan ja korjata pukuaan, sillä Hermanin lemmen myrsky sai ne joka kerran epäkuntoon. – Kas nyt taas, minkälaiseksi minut laitoit, hän oli riitelevinään siellä peilin edessä. Ihme ja kumma, milloinkahan sinä tasaannut! Mutta Herman kyllä tiesi, ettei Elli sitä tasaantumista ollenkaan toivonut. Tämä se juuri oli hänen onneaan, sen näki jo silmienkin säihkeestä ja kasvojen hohteesta. Ja suu oli hymyssä, vaikka hän koetti nuhdella ja oli olevinaan niin verrattoman rauhallinen. Sitten Herman meni takaisin konttuoriinsa. Kun Elli istui käsityön ääreen, tunsi hän itsensä todella niin täydellisesti onnelliseksi, ettei tiennyt enää mitään enempää toivovansa. Mutta tämä hänessä usein herätti kummallista, aavistavaa pelkoa. Kuinka kauvan tätä kestäisi? Eikö joku salaperäinen, kamala onnettomuus väijynyt jossakin läheisyydessä? Saattaisihan tapahtua, että kuolema äkkiä tempaisi Hermanin hänen luotaan? Tuo viimeinen ajatus oli niin tuskallinen, että hän torjui sen pois kuin pahan vihollisen ikään. Mutta uhalla se yhä koetti tunkeutua hänen mieleensä ja vaikkei hän sitä koskaan loppuun asti ajatellut, sai se kumminkin kyyneleet hänen silmiinsä. – Hupsu, mikä olen, hän kiivasteli itselleen, pyyhki kyyneleet ja päätti olla semmoisia kuvittelematta. Ei aikaakaan, hän löysi itsensä taas niissä kiinni. Semmoisista lapsellisuuksista hän ei milloinkaan Hermanille puhunut. Jos tämä sattui tulemaan sisään, katseli hän alas työhönsä ja tekeytyi iloiseksi, ettei kosteat silmät herättäisi mitään epäluuloa. Kaiketi Herman olisi hänelle aika lailla nauranut, jos olisi tietänyt, kuinka hän suri onnettomuutta, joka ei vielä ollut tapahtunut. Ja tavallisesti ne aina haihtuivatkin heti, kun Herman terveyttä ja voimaa uhkuvana tuli sisään. Ei totta tosiaan ollut mitään järjellistä syytä pelätä hänen kuolemataan. Välistä kuitenkin sattui, että Herman oli hieman hajamielinen. Silloin häneltä sai kysyä monet kerrat samaa asiaa, ennenkuin hän tajusi, eikä häntä lapsetkaan semmoisina hetkinä voineet houkutella telmimään kanssaan, vaikka millä tavalla olisivat koettaneet. Hän vaan katseli epämääräisesti eteensä ja torjui heitä sivumennen luotaan. Jos hän seisahtui tai istui, jäi hän merkillisen liikkumattomaksi, ikäänkuin olisi vaipunut johonkin syvään miettimiseen. Pari syvää ryppyä ilmestyi semmoisina hetkinä usein hänen silmäkulmiinsa. Elli arvasi, että häntä silloin vaivasi joku huoli kauppa-asiain tähden. Ja hän tuli levottomaksi, varsinkin kun ei tiennyt, mitä se oikeastaan oli. Ensimmältä hän koetti kysyä, mutta Herman ei antaantunut selityksiin. Sanoi vaan joko: eihän minua mikään vaivaa, taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e. Elli herkesi kyselemästä, tarkkasi vaan hänen olentoaan ja koetti sen mukaan arvata millä kannalla asiat olivat. Ei hän oikeastaan köyhyyttä peljännyt eikä konkurssia, sillä hän luotti täydellisesti Hermanin hyvään älyyn. Mutta tuo epätieto vaivasi häntä. Sitä tavallisesti kuitenkin kesti vain muutamia päiviä, korkeintaan viikon tai pari. Sitten oli Herman vapaa ja avosydäminen taas niinkuin ennenkin. Eikä Ellikään sen pitemmältä muistellut koko asiaa. Mutta tänä syksynä oli Herman tavallista levottomampi. Hän käveli edestakaisin, meni alas konttoriin, joka oli puotirakennuksessa, pihan toisella puolen, tuli samaa päätä takaisin, pyyhki otsaansa, seisahtui ikkunan eteen ja vaipui ajatuksiin. Eikä hän enää ollenkaan ruvennut leikkimään lasten kanssa. Jos joskus tarttuikin heihin kiinni ja aikoi ikäänkuin nostaa heitä syliinsä, näytti jotain taas juohtuvan hänen mieleensä ja silloin hän samaa päätä työnsi heidät takaisin. Toisen vuoron hän hajamielisenä saattoi heittääntyä sohvaan Ellin viereen, ei kuullut eikä tajunnut, kun Elli hänelle jotain puhui, ja vastasi useimmiten päin mäntyyn, jos ylipään ollenkaan vastasi. Eihän tämä ollut mitään niin tavatonta, eikä Elli ensi alussa siitä ollut millänsäkään. Ajatteli vaan, että kaiketi se menee ohitse niinkuin ennenkin, ja sitten hän on taas kahta iloisempi. Mutta sepä ei nyt mennytkään yhtä pian ohitse. Hänen rauhattomuutensa vaan lisääntyi päivä päivältä. Öisin hän heitteli itseään vuoteella, valitti kuumuutta eikä nukkunut ennenkuin aamupuoleen. – Mikä sinua huolettaa? kysyi Elli taaskin kerran. Hän ei malttanut enää vaieta. – Ei mikään. Kuinka niin? – Jokin sinua vaivaa, kuin olet niin levoton. Ei vastausta. Herman kohautti vaan olkapäitään ja läksi tiehensä. Elli koetti toista keinoa. – Ei se minusta olisi niin kauheata, jos kohta sinun täytyisi tehdä konkurssikin, hän sanoi eräänä päivänä. Herman kavahti ylös. – Mitä sinä puhut? – Niin, minä vaan ajattelin, että sitä sinä ehkä pelkäät, kun olet niin mietteissäsi alinomaa. – Elä ennustele semmoisia. – Enhän minä ennustele. Sanon vaan, ettei se niin kauheata olisi, jos siksi kävisikin. Onhan se tapahtunut muillekin – – Ole jo vaiti, minä en kärsi kuulla enempää. Hän oli kiivas, Elli tuskin uskalsi puhua enää mitään. – Pidätkö sitä niin suurena häpeänä, hän kuitenkin sopersi epäillen. – Kuule, mitä sanon: minä en tee konkurssia. Ennemmin vaikka – – Vaikka mitä? Elli pelkäsi vastausta. Mutta sitä ei tullut. Hän otti lakkinsa ja läksi ulos huoneesta. Ellin rintaa pikkuisen ahdisti, vaikkei hän tätä vielä voinut niin vaarallisena pitää. Seuraavana yönä Herman taaskin väänteli ja käänteli itseään sängyssä. – Etkö saa unta? – Täällä on kuuma. – Ei ole kuin kahdeksantoista pykälää. – Nukuhan sinä. Minä menen ulos kävelemään ja sitten heittäyn omaan kammariini sohvalle. – Et sinä minua häiritse, vaikka tulet tännekin. Pari tuntia hän viipyi ulkona. Elli valvoi koko ajan ja katsoi kelloa vähän väliä. Pojat nukkuivat makeasti samassa huoneessa, eivät tietäneet murheesta mitään. Sitten sattui monasti, että Herman keskellä yötä nousi vuoteeltaan ja läksi ulos kävelemään. Elli ei silloin silmiään ummistanut. Yöt olivat niin pimeät, koko talo nukkui, ympärillä oli kaikki hiljaista. Hän vaan valvoi ja kuunteli, milloin Herman astuisi portaita ylös. Kuvitteli kaikenmoisia mahdollisia ja mahdottomia asioita, nousi joskus ylöskin, kävi ikkunasta ikkunaan ja katseli pimeään yöhön. Ruumista värisytti pelosta, tuskasta ja vilusta. Välistä taas hänen aivojaan merkillisesti painoi ja silloin hän kesken odotustaan vaipui niin raskaaseen uneen, ettei tiennyt, milloin Herman oli palannut. Vasta aamulla heräsi ja näki hänet ilokseen vuoteella nukkuneena. Oli myöhäinen lokakuun ilta. Lapset olivat jo levolla, Elli lopetteli pöytäliinan ompelusta. Herman astui edes takaisin lattialla. – Emmekö lähde makuulle mekin? hän ehdotteli. Elli ei oikein olisi malttanut, hän oli ajatellut saada työnsä sinä iltana valmiiksi. Mutta hän laski sen nyt kuitenkin pois kädestään. Ei kuulunut hiiskahdustakaan Hermanin vuoteelta ja Elli siitä mielissään nukkui tuota pikaa. Puolen yön aikaan hän havahti äkkiä. Joku seisoi huoneessa. – Rouva, rouva, nouskaa ylös! kuului säikähtynyt ääni hänen korvissaan. Ja samassa pamahtivat kellot soimaan. – Missä se on? – Puoti palaa! – Hyvä Jumala! Herman! Ei vastausta. – Herman, Herman! Oliko hän jo noussut ja lähtenyt hätään? Heitä herättämättä, vaikka tuli oli juuri heillä irti? – Pankaa lasten päälle! Hän sieppasi kynttilän ja läksi salin kautta miehensä huonetta kohti. Siellä hän olikin omassa kamarissaan. Tuli ovella vastaan. Kynttilästä lankesi valo hänen kasvoilleen. Ne olivat harmaan kalvakat ja oudot. Häntä tuskin olisi voinut tuntea. Ne painuivat semmoisina Ellin mieleen. – Herman, puoti palaa! – Vie lapset pois. Muuta hän ei sanonut, vaan meni hänen ohitsensa ulos. Ulkona humisi tuli. Pihaan ajettiin vesitiinuja; komentosarjoja, huutoa ja räiskettä kuului. Lapset itkivät, palvelijat siunailivat ja juoksivat äänettöminä ympäri. Vieraita ihmisiä töyttäsi sisään, sohistivat kiiruusti vaatteita lasten päälle, sieppasivat ne syliinsä ja lennättivät pois. Elli seurasi heitä, melkein tajuttomana. ---- Porona oli puotirakennus, pari hiiltynyttä seinää seisoi vaan enää pystyssä. Kirjat, varastot, kaikki olivat palaneet. Kitkerä katko levisi ympärille. Elli itki, kun seuraavana aamuna katseli hävityksen surkeutta. Mutta asuinrakennus oli säilynyt. Sieltä hän löysi Hermanin, joka toimitteli huonekaluja takaisin paikoilleen. – Voi, Herman, Herman! Hän kietoi käsivarsiaan Hermanin kaulaan. – Eläs nyt, minä en jouda. Herman sysäsi hänet hiljaa luotaan; kaappia kannettiin huoneesen ja Elli väistyi syrjään tieltä. Odotti, että Herman kääntyisi häneen, kun olivat saaneet sen sijoilleen. Mutta silloin jo tuotiin pöytiä, tuolia ja muita tavaroita. Hän seisoi siinä neuvottomana, ei osannut käydä käsiksi mihinkään, joutui vaan aina muiden tielle. – Etköhän menisi sinne lasten luokse siksi kun saamme täällä järjestykseen, sanoi Herman. Ja hänen täytyi lähteä ilman että sai Hermania sen enempää puhutella. Kadulla hänen edellään käveli miehiä. He tuntuivat keskustelevan tulipalosta. – Kuinka lienee päässyt irti? – Tietymätöntä. – Kuuluu olleen korkeasta vakuutettu. – Varasto sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta. Nuo lauseet hän kuuli ohimennessään. Äkkiä muistui hänelle mieleen Hermanin oudot, harmaan kalvakat kasvot viime yöstä. Ja samalla nousi joku epäselvä, tuskallinen tunne hänen poveensa. – Ei, varjele taivas! Hän kiirehti askeleitaan ikäänkuin pakoon päästäkseen. Tuli ystäviensä luokse, sai lapset syliinsä, hyväili ja suuteli heitä, ja rauhoittui. – Kaikkea voi mieleen juohtuakin! Hän soimasi itseään ja pyysi sydämmestään Hermanilta anteeksi. Parin tunnin kuluttua tuli Herman hakemaan heitä kotiin. Siellä oli jo kaikki entisessä järjestyksessä, hänen tietensä ei ollut mitään vikaantunut eikä kadonnut. Mutta kiire hänellä vaan oli. – Lähtekää nyt vaan heti, että pääsen toimittamaan asioita. Pojat olivat ihmeissään, kun näkivät puodin kohdalla mustat, hiiltyneet hirret. Herman tahtoi jäädä sinne katselemaan ja Poju, jota isä kantoi käsivarrellaan, alkoi huutaa, kun vietiin sisään, eikä tauonnut ennenkuin Herman tuotiin jälestä ja äiti asetti heidät molemmat ruokasalin ikkunaan, joka oli pihan puolella. Ellinkin silmät kiintyivät tuohon surkeaan häviöön. Kuinka oli tuli päässyt irti? Puodistako, vai liiteristä, joka oli puodin vieressä? Hän kääntyi Hermaniin, joka juuri seisahtui heidän taakseen. Ajatteli tiedustella, mitä hän siitä arveli. Mutta kun hän katsoi Hermania kasvoihin, alkoi sydän sykkiä niin rajusti, ettei hän saanutkaan kysytyksi. Ei hän uskaltanut, sillä ääni olisi vavissut ja hänen silmänsä olisivat ilmaisseet sen kauhean epäluulon, joka taas väkisen tahtoi hänet vallata. Päästäkseen siitä erilleen, ja haihduttaakseen pois kaikki semmoiset ajatukset mielestään, meni hän kyökkiin toimittamaan ruokaa joukolle. Hellassa paloi jo tuli. Se teki häneen pahaa, ei hän voinut sitä katsoa, täytyi kääntyä pois. Mutta humina kuului hänen korviinsa ja ne siitä vaivaantuivat. Jospa hän vaan olisi tietänyt, että Herman oli syytön! Palvelijat kantoivat vesikorvoa sisään. – Sinne tuli viskaali, sanoi heistä toinen. – Viskaali? Mitä hän täällä? Ellin polvet vapisivat. Hän putosi tuolille istumaan. Silmät tuijottivat kyökkipiikaan. Niissä oli kauhua ja pelkoa. Mutta sitä eivät palvelijat huomanneet. – Eikö lie tullut pitämään poliisitutkintoa. – Poliisitutkintoa? Ei suinkaan. Eihän se ollut sytytetty. – Pidetään se yhtä kaikki aina tulipalon jälkeen, tiesi lapsenpiika kertoa. – Pitäkööt minun puolestani, sanoi kyökkipiika. Ei ole minun kauttani päässyt tuli irti, vaikka valalle vietäisiin. Hänen puheensa kuului kuin jostain etäältä. Elli ei sitä tajunnut, eikä hän välittänytkään tajuta. Mitä ne siinä häärivät hänen ympärillään? Olisivat menneet pois ja jättäneet hänet rauhaan. Mitäkö laittaisivat ruuaksi. Sama se. Mitä hyvänsä. Ei hänellä ollut nälkä. Eikä suinkaan muillakaan. – Täytyy kai sitä syödä. Ei suinkaan tässä auta suremaan ruveta. Ei se siitä kumminkaan parane, tuumaili kyökkipiika ammentaessaan vettä kattilaan. – Jos lihasoppaa? Hän katsoi kysyväisesti Elliin. – Jumala – hän tulee tänne. – Kuka? – Viskaali. – Ei se ole kuin kauppias. Herman aukaisi ovea. – Tulkaa kaikki tänne! Elli otti pöydän laidasta kiinni ja veti itsensä seisoalleen. – Joutuun, joutuun, kiirehti Herman. Hän oli jo menossa. Elli seurasi. Hervottomana, mutta pystyssä kuitenkin. Kyökkipiika pyyhki käsiään, korjasi esiliinaansa ja meni yhtä rintaa toisen palvelijan kanssa sisään aina saliin asti. Viskaali oli noussut tervehtimään Elliä. Kohteliaasti, niinkuin ennenkin. Ja samalla katseella kuin ennenkin. Antoi kättä, kysyi mitä kuului. Huomasiko hän, että käsi oli kylmän kostea? Ja tekikö hän siitä mitään johtopäätöstä. Mitä liikkui Hermanin mielessä? Tuossa hän seisoi suorana ja ryhdikkäänä, kasvoissa terveyttä ja eloisuutta. Mutta mitä liikkui hänellä mielessä? Mitä, jos täytyisi nähdä hänet vanginvaatteissa ja raudoissa? Nuoko kädet raudoissa, ja nuo jalat? – Etkö kuule, mitä viskaali sanoo? Herman katsoi häneen hymyillen. Elli säpsähti. – En kuullut – Josko pahasti oli säikähtänyt. – Ei niin varsin pahasti – Hänen tuli kait näyttäytyä levollisena. – En minä pahasti säikähtänyt. – Olette niin huonon näköinen. Siinä se nyt oli. Kasvot sen ilmaisivat. – Kun olen sairas. Päätä kivistää. – Onko pääsi kipeä? Etkä ole mitään puhunut. Herman katsoi häneen kummastellen. Kuinka hänen äänensä oli levollinen. Ja kuinka lämmintä osanottoa hänen silmissään ilmestyi. Jospa hän kuitenkin oli syytön. Jos tämä kauhea epäluulo oli perätöntä vallan, ja hän turhanpäin, syyttä aikojaan tätä tuskaa kärsi? Mistä se onneton ajatus oli hänen päähänsä tullutkaan? Herman oli ylhäällä silloin yöllä. Mutta niinpä; hän oli ollut monena muunakin yönä. Eikä sitä liioin voinut ihmetellä, että hän oli ollut niin kamalan näköinen. Säikähdys sen saattoi vaikuttaa. Hän oli vaan kuvitellut turhia. Niin, sen hän varmaankin oli tehnyt. Nyt hän ei enää sitä uskoisi, – ei, ennenkuin Herman itse hänelle sen sanoisi. Salaman tavoin risteilivät nämä ajatukset hänen päässään. Mieli muuttui äkkiä melkein kevyeksi; nyt hänen oli oikein hyvä olla. Hän oli päässyt raskaan taakan painosta. Palvelijoita kuulusteltiin. – Minä tosin tyhjensin eilen porot hellasta. Mutta minä ne panin rautaiseen poroastiaan, niinkuin ennenkin, sen voi palvelustoveritkin todistaa, ja liiteriin kun vein, panin vielä kannenkin päälle ja siitä ei tuli mihinkään mennyt –, toimitti kyökkipiika. Ja toinen kysymättäkin vakuutti hänen sanojaan todeksi. Oli omin silmin nähnyt porot rautaisessa astiassa. Muuta he eivät tienneet kumpikaan. – Eivätkö epäilleet murhapolttoa? Elli kiinnitti silmänsä Hermaniin. Ei muun tähden, mutta päästäkseen kaikesta epäilyksen varjostakin ainaisesti vapaaksi. Hän teroitti katseensa, koetti tunkea lävitse tuon kuulean otsan, noiden verevien, levollisten kasvojen. Hän huomasi pienimmätkin liikkeet. Näki että käsi hiukan vavahti ja hartiat nytkähtivät, vaikka muodossa ei mitään muutosta ilmestynyt. Ryppy silmäkulmien välissä kumminkin syventyi ja luomet rävähtivät pari kertaa. Merkillisesti hän myöskin kiirehti vastaamaan. – Minulla ei ole mitään syytä semmoiseen luuloon. Niin hän sanoi. Levolliset, tyyneet sanat. Mutta ääni oli outo ja kumea. Vai pettivätkö hänen korvansa? Eikö viskaali mitään huomannut? Ei, koska kääntyi palvelijoihin. Josko olivat nähneet yöllä jonkun liikkuvan kartanolla? Eikö edellisinäkään öinä? – Niin – kyökkipiika katsoi epäillen Hermaniin. Nytkö se tulisi ilmi! Elli puristi koko voimallaan nojatuolin karmia. – Sanokaa pois! Elkää epäilkö. Sanokaa kaikki mitä tiedätte! Elli ei enää hengittänyt. Käsi vaan puristi tuolin karmia. Lyhyt, hiljainen hetki seurasi, syvä kuin ijankaikkisuus. Tyttö ei oikein tiennyt, puhuisiko, vai ei. – Mitä se oli, jota äsken yrititte sanomaan? – Niin – että – hän hymyili ja katsoi taaskin Hermaniin – kauppias itse on jolloinkulloin kävellyt ulkona. – Olenhan minä – – Etkö ole silloin mitään erinomaisempaa huomannut? – En mitään. Elli pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Viskaali kumartui alas ja kirjoitti jotain muistiinpanoa paperiin. Kaikki olivat äänettöminä. Kynä vaan rapisi yhtämittaa. Mitä kaikkea hän sinne kirjoittikaan? Tytöt seisoivat rinnan ovensuussa ja näyttivät vaivaantuneilta. Punaiset, turpeat kädet riippuivat toisella pitkin kupeita, toinen taas katsoi sopivaksi pitää niitä yhdessä vyötäisten kohdalla. Herman vaan luonnollisen levollisena nojautui tuolin karmiin ja odotteli, milloin viskaali lopettaisi kirjoituksensa. Olisiko hän sittenkin syytön? Hän ei edes sävähtänyt, kun kerrottiin, että öisin oli liikkunut ulkona. Voisiko hän siihen määrään teeskennellä? Mitä piileili tuon rehellisen muodon takana? Ja onnistuisiko tämä salaaminen? Viskaali ei näyttänyt vielä mitään epäilevän. Hän taukosi kirjoittamasta, pisti kynän taskuunsa ja kokosi paperinsa. Ellille hän sanoi jäähyväiset ja kääntyi sitten Hermaniin. – Mennäänpä me katselemaan sinne – He poistuivat yhdessä. Tytöt pääsivät lähtemään takaisin kyökkiin. – Eipähän ruvennut viskaali ollenkaan epäilemäänkään, etten olisi pannut poroja rauta-astiaan, niinkuin sanoin, kerskaili kyökkipiika mennessään. Yksin oli Elli nyt huoneessa. Tuossa samassa huoneessa, jossa hän lasten ja Hermanin kanssa oli niin monet hauskat hetket viettänyt. Huonekalut olivat samat, seinät samat, ikkunat, ovet, matot, uutimet, taulut, kaikki, mitä hän ympärillään näki, oli muuttumatta entisellä paikallaan. Ja eilen illalla hän vielä istui tuossa sohvan nurkassa niin rauhallisena ja neuloi pöytäliinaa. Ei aavistanut silloin, mitä tapahtuisi. Epäilikö heistä kukaan murhapolttoa, oli viskaali kysynyt. Siihen muut kaikki vastasivat kieltävästi, hän ei virkkanut mitään. Mutta viskaali ei sitä nimenomaan häneltä kysynytkään. Eihän hänen silloin tarvinnut ruveta puhumaan. Vai olisiko hänen kumminkin pitänyt? Vaikkei hän mitään varmasti tiennyt? – Epäilikö –, niin hän vaan oli kysynytkin. Varmaa tietoa hän ei tahtonut, kysyi vaan, jos joku epäili murhapolttoa. Mutta, hyvä Jumala, saattoiko hän omaa miestään kohtaan tehdä semmoista syytöstä? Eihän kukaan ihminen voinut sitä häneltä vaatia. Eikä hyvä, armollinen Jumalakaan, joka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta, ettei hän voinut. – Joka rikoksen salaa, on samaan rikokseen velkapää. Missä hän oli kuullut tuon lauseen? Vai oliko hän sen lukenut raamatusta? Oliko hän sitten myöskin murhapolttoon syyllinen? Ei, ei! Eihän hän uskonut Hermania murhapolttajaksi. Ei epäillytkään semmoista, ei vähääkään! Hän katsoi ylös taivasta kohti, ikäänkuin vakuuttaakseen Jumalaakin siitä, ettei hän todenperään mitään epäillyt. Hän oli tänä päivänä heikko ja säikähdyksestä sekaisin, huomenna olisi kaikki toisin, huomenna hän nauraisi tänpäiväiselle tuskalleen ja ihmettelisi, että oli voinut olla niin lapsellinen. Ja sitten hän kentiesi voisi kertoa sen jo Hermanillekin ja yhdessä sitten kummastelisivat, kuinka voi semmoista päähän iskeä, ilman syytä, aivan kuin tuulesta. Olihan Herman tosin ollut levoton viime aikoina, oli kärsinyt unettomuutta, usein noussut ylös keskellä yötä ja lähtenyt ulos kävelemään. Mutta eihän siitä vielä voinut semmoista kauheata tekoa päättää. Ei ollut järjellistä syytä epäilykseen. Viskaali olisi varmaan luullut häntä hulluksi, jos hän olisi ruvennut semmoista puhumaan. Ja kaupungille olisi levinnyt kummallisia huhuja. Onni vaan, ettei hän sanonut sanaakaan. Ei hän ollut murhapolttoon syyllinen. Ei ollut mitään salannut, sillä ei hän mitään epäillytkään. Sairaudesta ne ajatukset olivat tulleet, hänen päätänsä todellakin kivisti ja näkipä hänen kasvoistaankin, ettei hän terve ollut. Tuo valvominen ja tuo rauhattomuus – ne sen olivat vaikuttaneet. Hän katsoi peiliin, joka oli salin seinällä. Silmät olivat kuopalla, mustat renkaat ympärillä, posket harmaat, piirteet hervottomat. Se ikäänkuin lohdutti häntä. Tiesihän sen Jumalakin, ettei hän oikeastaan epäillyt Hermania murhapoltosta, ei voinut vaatia, että hän heikkouden synnyttämiä ajatuksia ilmitoisi. Hän puristi molemmin käsin ohauksiaan. – Kun voisin olla ajattelematta, hyvä, rakas Jumala, kun voisin olla ajattelematta, hän kuiskaamalla puheli itsekseen. Työhön hän päätti ryhtyä. Muisti, että liinavaatteet olivat vakoissa vielä yölliseltä. Ne olivat järjestettävät kaappiin. Hän meni sänkykamariin, jossa vaatteet olivat. Ruokasalista juoksi pikku Herman häntä vastaan avosylin. Viatonta iloa loisti hänen kasvoistaan. Lapsiraukka! – Elä tule, elä tule! huusi Elli ja koetti karttaa että hän ottaisi hänestä kiinni. Hermanin kädet putosivat alas, suuret silmät katsoivat äitiin ja suu rupesi hömmäilemään. – Mistä syystä oli äiti hänelle vihainen? – Elä itke, lapsi, elä. Mene Liisan luokse, Liisa ottaa sinut syliin. Sano, että äiti käski. Liisa on niin hyvä ja rehellinen ihminen. Hänestä ei tartu lapseen mitään pahaa. Mene sinne. Äidillä on toimia, mene. Ja hän itse syöksyi pois pakoon. Heittääntyi sänkyyn suulleen, painoi kahdella nyrkillä otsaansa ja puhkesi itkuun. Raivosaan itkuun, joka pani koko ruumiin vavahtelemaan, – Mutta olenko minä hassu, olenko minä ihan, ihan hassu? Mitä minä itken oikeastaan? Hän painoi vielä enemmän nyrkillä otsaansa. Painoi niin paljon kuin jaksoi. Ja sitten päälakea. Siellähän tuska enimmin tuntuikin. Ei auttanut. Itkeä hänen täytyi. Yhä kovemmin ja herkeämättä. Hän kierteli itseään sängyssä, laidasta toiseen käsivarret alkoivat piekseä tyynyä ja täkkiä, hän ei voinut niitä estää, ja ääneen hän voivotteli. – Murhapolttaja isä, äiti salaliitossa hänen kanssaan. Niin juuri, niin. Salaliitossa. Voi, lapsiraukkojani. Voi, viattomia lapsiani. Vaikeroiminen yleni huudoksi ja kuului toisiin huoneisiin. Hilma, sisäpiika, aukaisi ovea, kuulusteli, astui lattian poikki ja kohotti uutimia. – Herra jumala, mikä rouvaa vaivaa? Ei vastausta. Valitus kuitenkin kävi hiljaisemmaksi ja käsien piekseminen taukosi. – Mikä teille on tullut? Oletteko kipeä? – Olen – kovasti kipeä. – Hyvänen aika – mitä minä osaisin antaa? Jos konjakkia? Hän tyhjensi yhdellä nielauksella pienen lasin. – Ehkä se auttaa. – Ehkä. – Koettakaa nukkua. Minä tuon viltin ja peitän teidät hyvästi. Kuinka hän oli ystävällinen. Olisiko hoitanut häntä näin, jos olisi tietänyt, mikä hän oikeastaan oli. Murhapolttajan vaimo – joka tiesi miehensä rikoksen ja koetti sitä salata... – Ei, ei. Ei se ole totta. Varjele Jumala järkeäni! Hänelle tuli lämmin vilttien alla. Eikä häntä enää niin pahasti puistuttanut. Kyyneleet vielä vierivät silmistä, noin vaan niinkuin itsestään, valuivat alas ja kastelivat tyynyn märäksi. Hän kohotti päätään kuivemmalle paikalle. Aivoissa niin kummasti pihisi ja esineet ympärillä näyttivät oudoilta. Hän katsoi tarkempaan. Sänkykamarissa hän oli, omassa huoneessaan. Hilma seisoi vuoteen alipäässä ja katseli häntä. – Tuntuuko paremmalta? – Tuntuu. – Sitten minä menen pois, että rouva pääsee nukkumaan. Hän astui hiljaa varpaillaan toiseen huoneesen ja painoi oven kiinni. Hiljaista oli, mutta se hiljaisuus pihisi. Jäsenissä tuntui raukeutta, vuode hänestä heilui. Välistä hän luuli putoavansa. Mutta ei hän sitä pelännyt. Ei hän pelännyt mitään muuta kuin kamalia, pahoja ajatuksia. Niistä jos hän vaan pääsisi lepoon! Koettaisiko hän nukkua? Sitten kun heräisi, ne ehkä olisivat poissa ainaiseksi. Hän ummisti silmänsä. Hiljaa vaan. Pois ajatukset, pois, pois, että uni tulisi... Kauvanpa viipyi Herman siellä ulkona. Katselivatko tulen jälkiä? Vai –? Eihän vaan liene viskaali sittenkin huomannut, kuinka asian laita oli ja sentähden vienyt häntä erilleen tutkittavaksi. Elli unohti päätöksensä. Hän viskasi peitteet pois. Silmät olivat seljällään, uni haihtui äkkiä kauvas. Hän sieppasi päällyshuivin hartioilleen ja syöksi ulos. Eipä näkynyt ketään pihan puolella ainakaan. Oliko viskaali vienyt hänet poliisikammariin, taikka linnaan suorastaan? Hän seisoi portailla ja tähysteli. Tuuli viuhtoi hänen päällyshuiviaan ja hameen helmoja. Hermania ei näkynyt ei kuulunut. Kyllä kaiketi hänet oli viety poliisikammariin. Viskaali ei hänen tähtensä ollut mitään epäilevinään tuonoin sisässä, kutsui vaan Hermania mukaansa, katselemaan muka palaneita paikkoja. Ettei hän jo silloin huomannut, mikä oikeastaan oli tarkoituksena! Portilta sopi nähdä pitkän matkan poliisikammarille päin. Hän juoksi sinne, niin kiireesti, kuin heikot voimat myonsivät. Herman puheli viskaalin kanssa porttikäytävässä, kun Elli äkkiä ilmestyi heidän eteensä, hätääntyneenä, kalpeana. – Mikäs nyt? kysyi Herman ja Elli luuli ymmärtävänsä, ettei hänen millään lailla pitäisi osottaa minkäänlaista levottomuutta. – Lapsia minä – pelkäsin että jos Herman on mennyt kadulle. – Herman? Eikö hän ole sisässä? – Ei – en luule – – On kaiketikin. Katsoitko kaikista huoneista? – Enhän minä ihan kaikista. – Siinäpä se. Kyllä hän on siellä jossain. Ei hän karkuun ole mennyt. Viskaali katseli häntä. Olisiko huomannut, että hän valehteli, ja että hän peitteli hirveätä, salaista rikosta? Jos hänessä nyt vasta syntyikin epäluulo? Täytyi koettaa sitä haihduttaa... – Minä olen vallan sekaisin. Mutta eihän se kumma, semmoinen säikähdys... Viskaali vaan katsoi häneen. – Säikähtäähän tulipaloa muutenkin, mitä sitten kun se on omassa talossa. Olin aivan pyörtyä, kun niin peljästyin. En ole siitä tointunut vieläkään. – Menisit nyt levolle että rauhoittuisit, sanoi Herman. Taikka menisinkö hakemaan lääkäriä? – Ei lääkäriä, ei millään lailla! Elä hae lääkäriä. Elli tiesi, että lääkärillä on tarkka silmä huomaamaan erityiset mielenliikkeet. – Olenhan minä ihan terve, mitä minä lääkärillä. – Mutta ellet saa unta, kun näytät olevan niin levoton. – Minäkö levoton? Suuri erehdys. Minä päinvastoin en ole vähääkään levoton. – Mene nyt kumminkin sisään, sinä täällä tuulessa kylmetyt. Viskaali yhä tarkasteli häntä. Ei kääntänyt hetkeksikään silmiään muuanne. Elli ei voinut lähteä, viskaalin katse häntä kauhistutti ja kiinnitti samalla. – Ei minulla ole kylmä ensinkään. Ei ensinkään. – Vaikka ihan väriset. Tottele, nyt, Elli, ja mene sisään. Herman varmaan pelkäsi, että viskaali rupeisi häntä tutkimaan. Mutta hän kyllä osaisi asettaa sanansa. Ja ennen kaikkea oli viskaalista saatava pois epäluulo, jos se hänessä jo oli herännyt. – Eikö viskaalikin tahtoisi tulla sisään? Tarjoisin lasin viiniä – Voi, montakin lasia hän tarjoisi. Ja parasta sherryä, mitä kellarissa olisi. Kumma ettei Herman huomannut sitä tehdä. – Tulkaa, olkaa niin hyvä. Lasi viiniä, se lämmittäisi teitä. Hän ei tiennyt, millä parhaiten olisi häntä hyvittänyt. Mutta viskaali kiitti ja sanoi, ettei hänellä tällä kertaa olisi aikaa. Otti jäähyväiset ja meni. – Lähde, lähde sisään aika kyytiä, sanoi Herman, vielä kerran. He menivät yhdessä, Herman huoneesensa ja hän omalle puolelleen. Sänkykammarissa ei ollut ketään. Hän avasi kaapin ovet, veti esiin vaatevakat. Kun hän ensin väsyttäisi itsensä työllä, saisi hän ehken paremmin untakin. Vaikka väsynyt hän kyllä oli nytkin. Jalat olivat niin hervottomat, ettei tahtonut jaksaa tuolille nousta ylettääkseen ylemmille hyllyille. Pää tuntui heikolta, maailma musteni silmissä, ja koko ruumista viepotti niin, että hän pelkäsi putoavansa. Hän tarttui molemmin käsin hyllyyn kiinni ja nojautui kaappia vasten. Kun hän vähän aikaa oli sillä tavoin seisonut, meni kohtaus ohitse. Hän alkoi järjestää vaatteita kaappiin. Nyt ei auttanut ajatella mitään, tehdä työtä vaan, työtä, niin kauvan kuin pystyssä pysyisi. Pyöreissä kääreissä olevat lakanat hän lateli ylimmälle hyllylle niinkuin ennenkin, toiselle pöytäliinat. Kuinka hän ennen tätä työtä tehdessään oli nauttinut. Niiden järjestämisestä ensiksikin ja sitten katsellessaan noita valkoisia, tasaisia liinavaate-riviä, joissa aina itsekussakin pakassa oli täydet tusinat yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia sekä täsmälleen samalla tavalla taitetuita kappaleita lajiaan. Miksi ei hän nyt nauttinut? Kädet ikäänkuin tottumuksesta laittelivat kääreet entisille paikoille, mutta sielu ei ottanut osaa työhön ollenkaan. Hän oli kuin laiva, joka entisestä voimasta vielä jatkoi kulkuaan, vaikka kone oli herennyt käymästä. Missä oli hänen sielunsa? Oliko se lähtenyt pois hänen ruumiistaan? Hän oli ilman sielua. Tiesikö kukaan ihminen, kuinka onnetonta oli sieluton elämä? Saisiko hän koskaan sielunsa takaisin? Jos lähtisi kävelemään ulos, raittiisen ilmaan, ehkä hän siellä virkistyisi ja tulisi entiselleen. Hän mättäsi vaatteet alemmille hyllyille, ei välittänyt enää järjestyksestä, kun vaan sai vakat tyhjennetyiksi. Ja sitten ulos! Nopeasti, ettei kukaan näkisi. Ei saisi kukaan huomata, ettei hänellä ollut sielua. Hän puki päälleen etehisessä ja pääsi ketään tapaamatta kadulle. Alas rantaan päin kääntyi. Katuvierustalla tuli pieni, ryysyinen poika avojaloin häntä vastaan. Hän puhalteli punaisia käsiään ja värisi vilusta. Mutta Elli kadehti häntä. Hänellä oli sielu, mitä siitä, jos ruumista palelsi. Kuinka mielellään hän olisi vaihtanut elämää tuon pojan kanssa! Rannalla lastasivat työmiehet tavaroita laivaan. Siellä oli liikettä ja tointa. Tervettä, reipasta väkeä. Miekkoiset! Heillä oli kaikilla sielu mukanaan työssä. Eivät tienneet, kuinka onneton hän oli, joka silkkiturkissa hiivelteli heidän ohitsensa. Mitäs hän täällä tekikään ihmisten ilmoilla! Pois puistoon hänen oli meneminen, siellä oli hiljaista ja yksinäistä. Hän poikkesi syrjäkadulle, joka vei niemelle päin. Se oli hänelle vallan outo, ei muistanut sitä koskaan ennen kulkeneensa. Mäkinen, epätasainen katu, ilman katuvierustaa, ja tavattoman paljon lokaa. Koira haukkui erään talon portilla. Häntäkö? Ei, poliisi siellä käveli, koira läksi hänen jäljessään ja haukkui yhä raivokkaammin. Kun ei vaan kääntyisi katsomaan taakseen ja älyäisi häntä. Elli hiljensi askeleitaan, kunnes poliisi kääntyi poikkikadulle. Puiston penkille hän vajosi istumaan. Olipa hän tosiaankin väsynyt! Hän antoi päänsä kallistua taaksepäin selkäkarmin laidalle ja ummisti silmänsä. Tuuli pieksi puiden paljaita oksia. Aallot kohosivat ja paiskasivat vaahtoista vettä ylös kiviseen rantaan. Kellastuneet lehdet lentelivät hänen ympärillään. Täällä oli hiljaista ja yksinäistä, kunpa olisi saanut kuolla tähän. Vaipua ikuiseen uneen, eikä enää koskaan, koskaan aukaista silmiään! Mitäpä hänellä enää oli maailmassa tehtävää! Sillä hänestä ei enää olisi äidiksi eikä vaimoksi. Lapsiraukat! Ja Herman? Hän näki Hermanin edessään voimakkaana, tarmokkaana ja iloisena niinkuin ennen. Kuinka voi olla mahdollista, että sama Herman olisi saattanut sytyttää puotinsa tuleen? Hänen asiansa olivat sotkuiset, hän pelkäsi käyvän hullusti, siitä kait se onneton ajatus hänessä heräsi. Se ei antanut hänelle rauhaa, siksi hän niin useasti viime aikoina nousi ylös keskellä yötä ja lähti ulos. Kierteli kaiketi puodin ympärillä ja hautoi kamalaa aikomustaan, kunnes viimein sen teki. Ja onnistui niin hyvin, ettei kenessäkään mitään epäluuloa herännyt, ei kenessäkään muussa paitsi hänessä. Ja hänen suunsa oli lukittu. Ei hän voinut antaa ilmi omaa miestään. – Ei – vaikka Jumalan ja ihmisten edessä sen kautta tulisikin osalliseksi samaan rikokseen. Entä jos heidät molemmat vietäisiin vankeuteen jonakuna päivänä? Mihinkä joutuisivat lapsiraukat, heidän pienet, viattomat lapsensa, jotka eivät vielä edes ymmärtäisi, minkätähden isä ja äiti on pantu linnaan? Kuka pitäisi heistä huolta, murhapolttajien lapsista? Lohduttaisiko heitä kukaan, kun itkivät ikävissään? Ja sitten, kun he kasvavat suuriksi ja saavat tietää, että heillä on rikolliset vanhemmat? Ooh, kuinka pahasti se ajatus kouristi hänen sydäntään! Hänen täytyi nostaa päänsä pystyyn, nähdäkseen, oliko tuonoinen poliisi lähitienoilla. Eipä ollut, ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuuli vaan humisi, puut ja oksat heiluivat, varisseet lehdet lentelivät pitkin tietä. Ja järvi paisui mustana ja kohisi, vesi räiskähteli rannan kiviin. Se oli luonnon musiikkia. Eivätkö laineet kutsuneet häntä luokseen ja luvanneet lepoa? Varjele taivas – itsemurhanko hän tekisi? Pois semmoiset mietteet, pois! Hänen päänsä vaipui taaskin selkälaudalle, jospa armias kuolema hänet muutenkin tapaisi, kun hän hiljaa sitä tässä odotteleisi... Miksi hän juuri pelkäsi vankeutta? Ei viskaali vielä mitään epäillyt. Hän puhui salissa murhapoltosta, mutta Hermania hän ei aavistanut syylliseksi. Eikä suinkaan hän sen jälkeenkään – Mutta kuinkas olikaan? Eikö hän puhunut ristiin? Eikö hän portilla puhunut vallan toista kuin sisässä sitä ennen? Hänelle välähti mieleen äkkiä jok’ainoa sana. Salissa hän oli valittanut kipeyttään, portilla taas vakuuttanut olevansa aivan terve. Ja salissa hän sanoi, ettei hän mainittavasti ollut tulipaloa säikähtänyt, portilla ihan päinvastoin. Senpä vuoksi viskaali häneen niin kummasti katsoikin. Ja sen vuoksi hän niin kiireesti läksi. Luultavasti huomasi – niin, tietysti hän huomasi ja meni ehkä antamaan käskyn poliisille, että tulisi panemaan hänet kiinni. Kuinkas olikaan –? Taas hän nosti päänsä pystyyn. Pantiinko ihmisiä kiinni heti? Eikö heitä ensin tutkittu? Hän muisti nähneensä markkinoilla kerran, kun kaksi poliisia kuljetti erästä miestä, joka vannoi, ettei hän ollut mitään varastanut. Eivätkä ne päästäneet häntä irti, veivät vaan väkisin. Ehkä olivat jo siellä kotona häntä hakemassa. Ja ehkä oli kuitenkin tuo äskeinen poliisi hänet älynnyt ja neuvoi nyt toisille, mihin hän oli mennyt. Askeleita kadulla? Ei – se oli vaan työmies, joka käveli siellä rautakanki olalla. Ei tullut tänne päin. Mutta saattoihan minä hetkenä hyvänsä joukko poliisia ilmestyä kadun kulmaan ja silloin he varmaan paikalla älyäisivät hänet täältä penkiltä. Niillä oli silmät kuin havukoilla – Hän hyppäsi ylös ja pakeni pois suorinta tietä niemen kaukaisimpaan ja yksinäisimpään kärkeen. Astui kiireesti, ja ehätti ennen pitkää sinne, josta tiesi, etteivät häntä hevillä löytäisi, ei varsinkaan, jos hän vielä piiloutuisi tuon huvihuoneen taakse. Hän livahti nurkan toiselle puolelle ja kyyristyi alas maahan. Sieltä hänen sopi salaa aina vilkaista tielle, jos kuuli askeleita, ilman että häntä älyäisivät. Nyt ei siellä ketään näkynyt, ei koko tiellä. Hän sai rauhassa levähtää hiukan. Olikin niin väsynyt juoksussaan, että värisi. Hän nojasi kämmentään kylmään, hiekkaiseen maahan ja selkää huvihuoneen seinään. Pää jymisi ja sydän paukutti, ja kaikki suonet paukuttivat. Ei hän saattanut edes kuunnella, jos tiellä ilmestyisi mitään epäiltävää. Täytyi väijyä silmillään ja varoa, ettei pää pistäisi liiaksi esille nurkan takaa. Kuinka oli hän näin peräti onnettomaksi joutunu! Eilen vielä oli kaikki toisin. Mutta hän ei enää ollut sama ihminen. Epäluulo oli hänet vallannut. Hän ei ollut enää oma herransa, ei hallinnut omia ajatuksiaan. Ne risteilivät omavaltaisesti hänen aivoissaan, ne jymisivät hänen päässään, tempoivat ja kiskoivat ja veivät voiton. Ei se ollut hän itse, joka epäili Hermania, joku vieras, outo henki oli tunkenut hänen sisäänsä ja karkoittanut pois hänen oman sielunsa. – Herman, Herman, pelasta minut, hän vaikeroitsi. Tuliko siellä nyt joku? Kuuluihan kolinaa? Hän teroitti silmiään ja koetti katsoa tien viimeiseen kolkkaan. Eihän siellä näkynyt ketään. Mutta mistä kuului kolina? Hän vilkasi taakseen. Sieltä se oli järveltä. Suuri proomu kulki ohitse, jonkun matkan päässä, ja perässä oli kaksi miestä. Ne varmaan olivat älynneet hänet siellä lymyilevänä, ja arvanneet hänet pahantekijäksi. Tuota pikaa he joutuisivat kaupungin rantaan ja silloin hän oli hukassa. He arvatenkin heti ilmoittaisivat hänet poliisille. Pois tästä paikasta, pois! Toiselle puolelle niemeä, etteivät proomusta voisi häntä kauvemmin nähdä. Hän ei kävellyt enää, hän juoksi. Läähättävänä hän pääsi toiselle puolelle niemeä, sinne missä jyrkkä kallio laskeusi rantaan. Proomua ei hän enää eroittanut, airojen jyskekin eteni. Mutta järvi kohisi hänen edessään mustana ja mahtavana. Aallot vyörivät kaukaa häntä kohden toinen toistaan ajaen. Ja toinen toisensa jälkeen paiskautuivat ne kallion seinään ja viskasivat vaahtoista harjaansa ylös ikäänkuin häntä tavottaakseen. Ne hänen tuskansa lopettaisivat pian. Kuinka voimakkaina ne vyörivät. Laskivat syvälle alas, kohosivat jälleen ylös lähempänä, yhä lähempänä. Lakkaamaton vyöryvä liike pani kaikki aaltoilemaan hänen silmissään. Metsä aaltoili järven toisella puolella, taivas aaltoili ja kalliokin hänen allaan nousi ja laski samaan tapaan. Eikä tauonnut humina hänen korvissaan. Mitäpä hän suri! Tuolla alhaalla oli lepoa. Hän kohotti käsivartensa pään yli, kumartui eteenpäin ja heittäytyi alas. Valahti vielä kerran hänen eteensä lempeä näky: Herman miehekkäänä ja terveenä, ja lapset salin lattialla iloisesti leikkivinä. Siihen loppui kaikki. Kylmä aalto loiskahti ja särkyi, silkkinen turkki heilahti auki, mutta painui sitten mukana alas. Toinen aalto seurasi ja vyöri eheänä sen kohdan ylitse. Ja tuuli humisi yhä, pilvet raskaasti ajelehtivat taivaalla, järvi kohisi mustanpuhuvana ja lakastuneet lehdet lentelivät sihisten ilmassa. Ei näkynyt elävää olentoa missään. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Valvoja''-lehdessä 1891. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2808 5011 2006-08-28T15:31:52Z Nysalor 5 Eräs Puijolla käynti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Eräs Puijolla käynti |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Aina sai jo talvella vanhemmiltaan luvan kutsua Hilman luokseen kesää viettämään. Ja hän oli siitä äärettömästi iloinen, sillä nyt he olivat koko vuoden olleet toisistaan erillään, aina siitä, kun keväällä koulunsa lopettivat. He, jotka niin hirveästi pitivät toisistaan ja jotka pienestä pitäen olivat joka päivä olleet yksissä. Tosin he tällä ajalla ahkerasti lähettivät kirjeitä toisilleen, vähintäinkin kerran viikossa. Ja olihan siinäkin oma viehätyksensä, mutta ei se sentään samaa ollut kuin yksissä olo, ei likimainkaan! Sillä kirjeessä ei kumminkaan voinut niin tarkalleen kaikkea kertoa, siitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat. Sitten vielä sekin peloitti, että jos postissa aukaisevat, taikka jos sattuisi joutumaan hukkaan, tai jollain tavalla muiden ihmisten käsiin. Silloin tulisivat kaikki heidän salaisuutensa ilmi! Taivas kuinka se ajatus pöyristytti! Kesäkuun viides päivä valkeni, silloin oli Hilma odotettavissa. Aina oli jo edellisellä viikolla siistinyt ja järjestänyt kammarinsa niin sieväksi, ettei sitä vielä koskaan oltu niin sievänä nähty. Muun muassa hän oli saanut uudet valkoiset uutimet ikkunaan ja sitten sattui vielä semmoinenkin onni, että hänen kellertävä ruusunsa juuri siihen aikaan oli täydessä kukassa. Sen hän asetti pöydälle, sohvan eteen. Sillä sohvassa he tietysti enimmiten istuisivat. Siinä oli niin mukava olla selkä kenossa, toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa, saattoivat katsoa toisiaan silmiin ja puhella hiljaa, ettei kuuluisi mitään viereiseen lasten kammariin. Mitähän kaikkea mahtoi Hilmalla olla kerrottavaa? Ainalla sitä riittäisi koko kesäksi. Kyllä nyt puhuisivat asiat puhki ja halki. Hän oli jo mielessään moneen kertaan käynyt ne läpi, ettei mitään vain unohtuisi. Ja sitten hän myöskin oli päättänyt, mitkä ensin olivat kerrottavat ja mitkä hän jättäisi tuonnemmaksi. Paljon tällä ajalla olikin tapahtunut, kun sitä oikein ajatteli; mitä Hilma sanoneekin, kun kuulee. Mahtaa hän ihmetellä! Voi, sitä riemua kun juna tulla puhkusi asemalle ja Hilman iloiset kasvot ilmestyivät ensin ikkunassa ja sitten koko persoona vaunun ovella. Aina hihkasi, Hilma nauroi ääneen ja sillä kertaa he tupsahtivat toistensa syliin. Eivät osanneet pitkään aikaan puhua, nauroivat vaan, antoivat muiden hommata kapsäkit ja muut tavarat kotiin, ja läksivät itse käsikynkässä astumaan kaupunkia kohden. He oikein välttivät, ettei kukaan lyöttääntyisi heidän seuraansa, he tahtoivat olla kahden kesken, varsinkin nämä ensi hetket. Kuinka he nauttivat, kun pääsivät asettumaan rinnan sohvaan ja saivat ruveta kertomaan oikein alusta alkaen kaikki asiat. Ainan pikku veljet tekivät vähän kiusaa, raoittelivat ovea ja kurkistelivat. Aina tiuskasi heille monet kerrat, ja sulki oven. Ei auttanut, vähän päästä he taas uudelleen olivat siinä. Eivätkä he välittäneet rukouksistakaan. Mutta sitten keksi Aina keinon. Kun heille tuotiin kahvia, otti hän tarjottimelta sokuripalasia ja peparkaakkuja, meni lastenkammariin, näytti mitä hänellä oli kädessä ja kysyi, jos lupaisivat olla siivolla, niin saisivat. Se vihdoinkin vaikutti. Läksivät kuin läksivätkin pois ovelta ja antoivat heidän olla koko sen illan ihan rauhassa. Seuraavana päivänä he menivät käymään Tyyran luona, joka myöskin oli heidän entisiä toveriaan ja hyvä ystävä sitä paitse. Vaikka he ylipäätään eivät ihan hyvin tulleet hänen kanssaan toimeen, sillä Tyyra heidän suhteensa tavallisesti esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei guvernanttimaisena. Hän se aina selitti, mikä oli sopivata, mikä ei, tiesi täsmälleen, mitä ihmiset mistäkin asiasta sanoisivat, ja pani sille äärettömän suuren merkityksen. Se hänellä oli mittakeppinä aina asioita arvostellessa. Eivätkä he kumpikaan, ei Hilma eikä Aina kyenneet häntä siinä vastustamaan. Yleinen mielipide, olihan se tietysti kumoamaton tuomio, jonka suhteen varsinkin naisen tuli ehdottomasti alistua. Mutta, herra varjele, se oli välistä hirveän vaikeata. Heillä juuri molemmilla oli useasti kiihkeä halu tehdä semmoista, jota tiesivät, ettei yleinen mielipide ensinkään hyväksynyt. Ja kun he onnistuivat tehdä sitä salaa, ettei se tullut tiedoksi, niin siinäkös vasta viehätys! Semmoiset työt ne heitä parhaiten toisiinsa sitoivatkin. – Muistatkos? – Niin, muistatkos? Sitä juuri, sitä kertaa! – Mitä, jos joku tietäisi! Näin he jo koulussa ollessaan viittailivat semmoiseen asiaan, josta vain he molemmat tiesivät. Toverit olivat harmiinsa haljeta. – Nuo kun ovat olevinaan. Tietysti se ei ole yhtään mitään, koettavat vaan saada meitä uteliaiksi. – Luuletko, että välitämme teidän salaisuuksistanne? Pyh, on meillä itsellämme paljon suurempia ja tärkeämpiä. Niin he tavallisesti purkivat vihaansa sanoissa, nyrpistivät nenäänsä eivätkä olleet enää kuulevinaankaan, vaikka korvat olivat terhallaan, että jos kuitenkin jotain ilmaisisivat. Niitä kyllä oli hauska niin kiusoitella. Mutta Tyyran suhteen he menettelivät toisella lailla. Joko he sitten koettivat täydellisesti peittää häneltä koko juttua, taikka jos pelkäsivät, että hän kuitenkin saisi siitä jotain vihiä, niin ehättivät jo edeltäpäin hänelle kertomaan, voidakseen antaa asialle niin edullisen värityksen kuin suinkin. Hilma oli noin viikon päivät ollut Kuopiossa, kun he Ainan kanssa päättivät lähteä Puijolle. Mutta kahden vaan, sillä se oli paljon hauskempata. Eivät virkkaneet Tyyrallekaan tuumasta mitikkään. Ja salaa he lähtivät kotoa, ei pyytänyt Aina lupaa mammaltaankaan. Sillä he olivat nyt aikuisia, seitsemäntoista vuoden vanhoja, ja he olivat tulleet siihen päätökseen, että heitä pidettiin ihan liian lapsina vielä, ja että se oli heille alentavaista pyytää lupaa joka paikkaan. Mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin? Herman, vaikka oli vasta kahdentoista vanha, sai jo liikkua jotenkin vapaasti. Oli usein tuntimäärät kotoa poissa, ja jos mamma sitten kysyikin: »missä sinä olit?» sai hän useimmiten vastaukseksi vaan lyhyen: »olinpahan». Niin, mikseivät he voisi tehdä samalla lailla? He, jotka olivat viisi vuotta Hermania vanhempia, melkein täysi-ikäisiä jo. Ei nyt ihan, mutta melkein, ei siinä paljoakaan uupunut. Päätetty siis! Tornin kello näytti hiukan kuudetta, kun he portilta läksivät. Hyvissä ajoin he vielä ennättäisivät takaisin illalla. Ainan sydän hiukan pamppaili – hän ei vielä tätä ennen ollut koskaan mennyt kaupungillekaan kävelemään lupaa pyytämättä ja nyt –! Nyt he, kaksi nuorta tyttöä, menisivät yksinään ja ominpäin Puijolle saakka. Se oli ihan kauheata, – mutta se kauheus, se se juuri veti puoleensa. Uskallusta siihen vaadittiin, mutta sitä heillä oli toki riittämään asti. Möllykkä-Kaisa ehätti koppelistaan ulos aukaisemaan heille raskasta tulliporttia. Levitti sen selki seljälleen ja sulki sitten verkalleen heidän jälkeensä. Kas, nyt he olivat kaupungin ulkopuolella! – Ylt’ympäri näkyi vaan peltoa, niittyä ja metsää. Vasemmalle oli ylänköjä ja alankoja, mutta vähän etempänä kohosi oikeaan Puijon mahtava mäki, kuopiolaisten ylpeys. Sinne vei kaksi tietä, leveä ajotie, joka heti siinä aidan takana kääntyi oikeaan, ja polkutie, johon poikettiin vasta tuonnempana Julkulan haaralta. Sen he tietysti valitsivat. Päivä paistoi, ilma oli kirkas, mieli kevyt ja jalat nopeat. Pian haihtui heiltä viimeinenkin pelko, sillä oli sitä sentään pikkuruisen piileillyt siellä sydämmen pohjalla, vaikkeivät tahtoneet tunnustaa. Mutta nyt he unohtivat Tyyrat ja mammat ja kodit ja koko maailman. Tunsivat povessaan jotain semmoista, jota linnun pojat mahtavat tuntea, kun ensi kerran pääsevät lentoon. Eivät he osanneet edes puhuakaan, huudahtelivat vaan innoissaan: – Eikö tämä ole hauskaa, Hilma, sano! – On, niin äärettömästi! – Minulla ei vielä elämässä ole ollut näin ihmeesti hauskaa. – Eikä minulla. – Mutta kuule –! Aina seisahtui, hänelle iski merkillinen ajatus päähän. – Kuule, Hilma! – Kuulenhan minä. – Emmekö riisu kenkiä ja sukkia jaloistamme? – Taivas – mitä sinä ajattelet? – Että menisimme avojaloin ylös torniin? Hilma kuunteli ihmeissään, ei tahtonut oikein vielä tajuta. – Avojaloin ylös torniin? – No niin, niin! – Entä sukat ja kengät? Kantaisimmeko niitä käsissämme? – Emmekä kantaisi. Piilottaisimme tänne johonkin pensaasen, ei niitä sieltä kukaan keksi, ja sitten tullessa otamme jalkaan taas. – Olisihan se jotakin – mutta uskallammeko? jos sattuisi tornissa olemaan ihmisiä? – Vielä mitä. Eipä täällä näy ketään. Aina istui jo kivellä ja veti kenkää jalastaan. – Ettäkö todellakin aijot? – Minä en ainoastaan aijo, minä sen teen. – Entä sinä? – Minä myös. Tietysti, kuinkas muuten. Herranen aika –! Kuinka se hiekka pisteli jalkoihin! Koski niin, että täytyi parkaista vähän väliä, nauraa, ja taas parkaista. Mutta sekös vasta oli riemua! Että saattoi olla maailmassa niin suuren suurta riemua! He menivät polkutien juuresta vähän matkaa metsään, löysivät siellä suuren kiven ja sen vieressä pensaan. Niiden väliin he kantoivat sukat ja kengät siksi aikaa. Eikä niitä sieltä kukaan voinut löytää, liiatenkin kun ei tiennyt etsiä. Varmuuden vuoksi he vielä kurkkivat joka haaralle ympärilleen, mutta ei näkynyt kristittyä sielua missään. Eikä liioin kuulunut mitään epäiltävää. Lintu viserteli läheisessä puussa, toinen vastasi loitompaa ja kaukana jossain haukkui koira. Muuten oli kaikki hiljaista. He alkoivat astua polkua ylös. Arastellen ja iloisesti valittaen. – Ai, ai, ai, Hilma kulta! Koskee, koskee. – Minuunkin koskee hirveästi. Herra juu –! – Mikä tuli? – Eiköhän ollut lasi? – Eihän toki? Tuleeko verta? – Ei tule. – Mutta ajatteles, jos täällä on käärmeitä. – Pysytään keskellä polkua, siinä me ne ainakin näemme. – Emme me pelkää. – Emme lainkaan. Hui, hai! Ja sitten he jo ottivat rohkeampia askeleita ylös. Hyppäsivät kiveltä kivelle, missä niitä vain löytyi, sillä hiekka pisteli jalkopohjia, mutta kivi tuntui sileältä ja hyvältä. – Mutta ajatteles, Hilma, mitähän sanoisivat tytöt, jos tietäisivät? – Tokkohan kerromme kenellekään? – Emme kerro, emme tietystikään, vaikka kuinka uteleisivat. Päätetään, ettemme milloinkaan maailmassa kerro tätä yhdellekään ihmiselle. Taikka kertoisimmeko sitten kun olemme viidenkymmenen ikäisiä mummoja? – Niin, silloin jo kyllä voimme kertoa. Ei sitten enää ole vaaraa. – Tämä tulee olemaan meidän suurin salaisuutemme elämässä. Etkö usko? – Uskon minä. Sillä tämä on niin kummaa, ettei voi kummempaa tapahtua. – Eikä ketkään tytöistä olisi uskaltaneet tätä tehdä, paitsi me kaksi. Vai luuletko? – Eivät toki olisi uskaltaneet, ei vaikka –! Kuka niistä olisi tullut ajatelleeksikaan mitään tämmöistä? – Se oli minun tuumani, Hilma, alkuaan. – Myönnän, myönnän. – Kuule, oles hiljaa, siellä risahti metsässä. – Taivas – jos siellä on humalaisia? – Taikka voroja? – Taikka, ajatteles, jos joku hulluista on päässyt karkuun Niuvanniemeltä. – Aina, rakas, me olemme onnettomia. – Kuunnellaanpas! He puhuivat kuiskaamalla, tarttuivat toisiaan käsiin ja puristivat. Seisoivat liikkumattomina ja hiljaa, tuskinpa hengittivätkään. – Ei siellä sentään tainnut olla mitään, kuiskasi vihdoin Aina. – Ei mitään. Me ihan tyhjää säikähdimme, sanoi Hilma jo kovemmalla äänellä. Ja sitte he nauroivat omalle pelolleen ja läksivät taas rohkeasti eteenpäin. Linnut visertelivät, päivä paistoi, metsä oli raikas. Kuuset ja petäjät kohosivat taivaan korkuisina heidän ympärillään, he olivat niin pikkuisia, niin järin pikkuisia niiden rinnalla. Tuuli humisi ja heilutti latvoja siellä ylhäällä, mutta metsässä oli aivan tyyni. Jyrkkää mäkeä noustessaan he hiukan hengästyivät. Istuivat sen vuoksi penkille, joka oli siinä tien vieressä. Ja nyt he vasta oikein pääsivät katselemaan ja ihastelemaan luontoa. Polku kierteli ylös jyrkänteen reunaa ja kääntyi jonkun matkan päässä taas metsän sisään. Valot ja varjot loivat vaihtelevia värityksiä vihantaan nurmeen. Missä oli kirkkaampia aukeita, missä taas synkkiä, salaperäisiä solukoita. Lehdet värähtelivät ja auringon säteet värähtelivät yhtä mukaa. Tytöt istuivat penkillä, ihmettelivät ja nauttivat. Ja mikä merkillisintä, he istuivat kotvan aikaa sanattomina. Siellä kotona ei kieli pysynyt liikkumattomana siunaamahetkeäkään, kun he vaan yhdessä olivat, mutta täällä olivat vaikutukset niin valtavat, niin epämääräiset ja oudot, ettei niitä osannut heti sanoiksi pukea. Ja eriskummalliset tunteet nousivat ja täyttivät poven, aavistavaiset, riemulliset, elämänhaluiset ja sentään peräti epäselvät, ensikertaiset tunteet. Hetken verran he siinä istuivat äänettöminä, käsi kädessä. Rinta kohoili, silmät loistivat, posket hehkuivat, huulet olivat hymyssä. Käsi puristi kättä vaistomaisesti, tietämättä. – Hilma – – Mitä? – Eikös elämä ole sentään äärettömästi ihanaa? – On, on! – Minkähänlaista se taivaassa lieneekään, kun se jo täällä maan päällä voi olla näin hurmaavaa. – Kuule, minusta on täällä metsässä semmoinen kummallinen, semmoinen autuus ilmassa. – Niin minustakin. – Katsopas nyt taivasta esimerkiksi, se on niin onnellisen näköinen, että oikein hehkuu iloa. – Tosiaankin! Ja etkö luule, että nuo puutkin nauttivat elämästä? Mitä ne sanovat, ettei kasveilla olisi tunteita? Mistä he sen tietävät? Minusta ihan näyttää, että ne ymmärtävätkin. Eivätköhän nytkin kuuntele, mitä me puhumme? – Minusta taas, että nekin puhuvat meille. – Ole? – Tuo suuri petäjä esimerkiksi. Katsopas, kuinka sen latva heiluu. Usko pois, se sanoo: Tytöt, tytöt, kuinkas te olette uskaltaneet tulla itseksenne tänne metsään? – Mutta nuo koivut tuolla, ne vaan vilkuttelevat ja meinaavat että: oikein teitte, mitä te siellä kammarissa aina istutte, täällä on paljon hauskempaa. – Ja nuo mansikkakukat sanovat: tulkaa vastakin, tulkaa vastakin. – Hilma kulta, – voih –! – Mikä sinun on? – Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen, etten tiedä, mitä teen. Tahtoisin itkeä. – Naura ennemmin. – No niin! Nauretaan yhdessä. Ha, ha, ha, ha! – Ha, ha, ha, ha! – Ha, ha, ha, ha, ha, ha –! Lapsuus voitti taas. Haaveilut haihtuivat iloiseen vallattomuuteen. – Jatketaan matkaa! – Juostaan! – Ylöskö asti? – Ylös tietysti! Eipä aikaakaan ennenkuin he jo keikkuivat korkealla tornin huipussa ja sihersivät siellä kuin pienet västäräkit ikään. Kääntelivät päätä oikeaan ja vasempaan, katsoivat eteen ja katsoivat taakse; katsoivat joka ilman suuntaan. Oli nyt maailmaa ympärillä! Niin pitkältä kuin silmä kannatti näkyi joka haaralle vesiä ja saaria, salmia ja niemekkeitä. Ja ilmaa oli niin paljon, ja niin puhdasta ja niin kevyttä. He vetivät sitä keuhkot täyteen, huokuivat ulos ja vetivät sisään taas. – Kun olisi siivet, niin lentäisimme tuonne kauvas, sanoi Aina. – Niin, voi, kun olisi siivet! Lentäisimme koko maapallon ympäri. Ajatteles, kuinka saisimme nähdä paljon ihmeitä! – Ja sitten me kohoisimme ylös tuonne pilviin saakka. – Ja visertelisimme siellä! Aina rakas, voi, ettei meillä ole siipiä! – Minkätähden ei Jumala luonut ihmiselle siipiä? – Sanos muuta. Minkätähden ei luonut. – Mutta katsopas tuonne päin, tuonne pohjoiseen, kuinka siellä on kaunista! Siellä tosiaankin oli erinomainen näky. Laskeuvan auringon säteet heijastuivat järveen, joka välkkyi kullan karvaisena. Pienet, lehtimetsäiset saaret uiskentelivat kuin viheriäiset, pyöreät pallot kultameressä. Ja idän puolella hohti taivas purppurassa. – Hilma, nyt meidän täytyy laulaa. – Mitä laulaisimme? – Kesäisen illan kullasta – – No niin, otetaan se! Aina antoi äänen. Kauniisti se sointui. Lauloivat sen jälkeen vielä toisenkin laulun. »On mulle Suomi suloisia», ja yrittivät juuri ottaa kolmatta, kun Aina sattui vilkaisemaan taakseen. Huudahti samalla ja nipisti Hilmaa käsivarresta. – Katsos, Hilma, ylioppilaita! Herra ihme, mitä nyt teemme? Me poloiset, kun olemme paljain jaloin. Hilma jäi tuijottamaan. Ei saanut sanaakaan sanotuksi, sydän ihan puristui kokoon. Siellä tuli leveätä maantietä pitkin neljä valkolakkista. He katsoivat ylös nyt, he jo älysivät heidät tornista. Aina ensiksi tointui. – Kuule! Mennään alakertaan ja istutaan penkille, sillä tavalla, että jalat peittyvät helmojen taakse. – Entäs sitten? – Sitten kun ovat menneet ohitse, livistämme tiehemme. Ylioppilaat lähenivät, ei auttanut hukata silmänräpäystäkään. He juoksivat alas, asettuivat hengästyneinä rinnakkain penkille istumaan ja levittivät hameiden helmat ympärilleen. Varmuuden vuoksi nostivat vielä jalkansa ylös penkin pohjaa kohden. Sitten vetääntyivät niin liki toisiaan kuin suinkin pääsivät, että oli turvallisempi olla, ja kietoivat käsivarret yhteen. Nyt joutivat tulla! Ja ne tulivatkin, että portaat jymisivät. Ensin ilmestyi valkolakkinen pää ja utelias naama, josta kaksi pyöreätä silmää heti kohta iski heihin kiinni. Mutta sävyisästi mies kuitenkin kääntyi, meni ohitse toisia portaita kohden, ja hävisi. Toinen, kolmas ja neljäs seurasi samoja jälkiä. Jumalan kiitos, he olivat pelastetut! – Tunsitko? kuiskasi Hilma. – En yhtä ainoata, vastasi Aina vapaammasti hengittäen. – Ei ne olleet Kuopiosta, mitä lienevät, matkustavaisia. – Nyt kotiin! – Aika kyytiä! Kun he tulivat ulos, selveni heille uusi, hämmästyttävä seikka. – He näkevät meidät tornista ja älyävät että olemme avojaloin. – Tosiaankin! – Mutta ehkeivät katsele tänne päin. Ehkä katselevat pohjoiseen, jossa on kauniimpata? Pääsivät vähän etemmäksi tornin juurelta ja vilkaisivat ylös. Eikös mitä! Siellähän ne seisoivat kaikki neljä, tällä reunalla juuri. Jo kääntyi yhden kiikari suoraan heitä kohti. – Auta taivas! Mitä teemme, Hilma? – Juostaan, että pääsemme tuonne metsän taakse. – Mutta silloinhan ne näkevät meidän paljaat jalkamme? – Minkä sille voi? Näkevät ne kumminkin. Eivät he joutuneet enää vilkkumaan taakseen, kun ottivat semmoista livettiä mäkeä alas päin, että humisi helmat. Metsä oli heidät aikoja sitten peittänyt, mutta yhä he juoksivat. Vasta pitkän matkan päässä he uskalsivat pysähtyä. Katsoivat ensiksikin taakseen ja rauhoittuivat, kun ei tornia enää näkynyt. Mutta samassa huomasivat pienen erehdyksen: he olivat lähteneet ajotietä paluu-matkalle, vaikka sukat ja kengät olivat polkutien varrella. Sitä eivät enää voineet auttaa, sillä päästäkseen polkutielle olisi heidän täytynyt palata takaisin tornin näköpiiriin. Ennemmin menisivät sitten ajotietä alas ja poikkeisivat sieltä Julkulan haaralle hakemaan jalkineitaan. Kivellä he istuivat ja päättivät asian, ja olivat mielissään, etteivät nuo ylioppilaat heitä tunteneet. Mitä siitä, jos näkivätkin heidän olleen avojaloin, kun eivät kumminkaan tienneet, ketä he olivat. – Pyh, väliäpä tällä! sanoi Aina. Mutta samassa – hast du mir gesehen! Tytöt olivat vähällä pyörtyä. Siinähän ne olivat kaikki neljä! Pujahtivat yhtäkkiä esille metsän takaa, ihan läheltä. Eivät tahtoneet tytöt oikein päästä tajuunsa, ennenkuin ylioppilaat jo astuivat heidän ohitsensa. Ja, niin viattoman näköisiä he olivat, mokomat! Eivät ottaneet tietääkseenkään, että heillä pahoja juonia oli mielessä. Mutta tytöt sen hyvin ymmärsivät. Nuo kelvottomat tahtoivat saattaa heidät vielä enemmän hämille, sen vuoksi läksivät heidän jäljessään. – Luultavasti pysähtyvät siellä jossain meitä odottamaan, sanoi Aina. Mutta eläpäs huoli, nyt lähdemmekin polkutielle. Saavat pitkän nenän. Ja sen kepposen he tekivät. Palasivat takaisin sille kohdalle, josta polkutie erosi, ja siitä sujahtivat metsään. – Odottakaa siellä, vaan elkää pitkästykö! huusi Aina. – Elä Jumalan luoma niin kovaan, jos kuulevat, varoitti Hilma. – Johan nyt kuulivat. Mutta ajatteles, kuinka hävyttömiä olivat nuo – nuo – miksi heitä sanoisin? En löydä niin rumaa nimeä heille, kuin ansaitseisivat. – Ruojat. – Ruojat, niin juuri, ruojat! Luulivat ne olevansa sukkelia, mokomat! Vaan tuo ei ollut muuta kuin sivistymättömyyttä ja raakuutta, jos oikein ymmärtäisivät – mutta mitä ne –! Ihmisiä ne silloin olisivatkin – – Aina kulta – ketä istuu tuolla penkillä – – Taivasten tekijä – siellähän ne taas ovat! Tytöt seisahtuivat. – Entäs nyt? – Ne ilkiöt tulivat metsän poikki ja pääsivät sillä tavoin edellemme. Huomasivat, tietysti, aikeemme. – Ja jos käännymme takaisin, tekevät he samalla tavalla ja ovat siellä taas edessämme. Mitä nyt teemme, Aina? – Niin, mitä ihmettä nyt teemme? Jos sen tietäisin. Uskaltaisimmeko kiertää tuon penkin kohdan ja kulkea metsän kautta? – Paljain jaloin? Risuthan repisivät ne aivan veriselle. Entä käärmeet ja sammakot sitten – muistapas niitäkin. – Niin, tosiaankin – käärmeet ja sammakot! Emme me uskalla. Ennemmin kuljemme heidän ohitsensa tuosta, emmekä ole millämmekään. Mitä me huolimme, koska kerran ovat niin hävyttömiä. Ylioppilaat ottivat taaskin viattoman muodon, katsoivat ylös puiden latvoihin ja kaikkianne muuanne paitsi ei sinne päin, missä tytöt olivat, hyräilivät ja puhelivat kovalla äänellä kauniista ilmasta. Tytöt olivat niin vihaisia että puhisivat, eivätkä kuitenkaan voineet noille kiusantekijöille mitään. – Lähtään, sanoi viimein Aina, eihän meidän auta seisoa tässä koko yötä. Tuhmaa, että ollenkaan pysähdyimme. Emme olisi antaneet mokomille sitä iloa, että näkivät meidän säikähtävän. – Aina kulta, minua niin hirveästi ilettää. – Niin minuakin, mutta minkä sille taidamme. – Kun nuo hameet ovat vielä niin lyhyet. – Tule pois. Emme välitä heistä, koska kerran ovat niin epähienoja. Katsotaan heihin oikein halveksivasti ohi mennessä. Eivät he sitä sentään tehneet; eivät saaneet silmiään maasta nostetuksi, vaikka mikä olisi ollut. Ja niin jäykistyi koko ruumis, että tuskin voivat jalkojaan liikutella. Rintaakin ahdisti ja oli niin tukala olla, että mieli teki painua syvälle maan alle. Sittenkin vielä, kun jo olivat päässeet ohitse, astuivat he kuitenkin yhtä vakavina, peräkkäin pitkän matkaa, sanaakaan virkkamatta. Sillä molemmat he tunsivat, että vaara pyöri heidän kintereillään. Vasta mäen alla uskalsivat he pysähtyä ja hiljaa tuumailla keskenään. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta pian ne sieltä luultavasti tulisivat, jos tässä rupeisivat jalkaansa panemaan. Sillä nyt he olivat sen kiven kohdalla, jonka alle mennessä kätkivät sukkansa ja kenkänsä. Ne olivat toki säilyneet. Luojan lykky! He menivät syvemmälle metsään ja sutivat siellä kaikessa hiljaisuudessa jalkoihinsa. Eipä aikaakaan, niin jo kuului läheneviä ääniä ja jalkojen töminää. Ylioppilaat siellä tulivat juosten. Tytöt painuivat alas pensaan taakse ja olivat hiljaa kuin hiiret. Ja siinä he kuulivat, mitä nuo herrat ohi mennessään sanoivat toisilleen. – Kuinkahan kauvas ne jo ennättivät? – Kyllä me ne maantiellä yhytämme viimeistään. Rientämällä he riensivät eteenpäin, kääntyivät maantielle ja katosivat. Tytöt nauraa tirskuivat. – Ähä kutti, kutti paraiksi. – Saatte meitä odottaa. Istutaan tässä kauaa aikaa, että ennättävät kaupunkiin. – Mistäpä sitten osaavat meitä hakea? – On toki hyvä, etteivät meitä tunne. Nyt pysyttelemme kotona monta päivää, etteivät pääse meitä näkemään. – Mahtavat ne olla tuskassa, kun eivät saa tietää, ketä me olemme. He olivat niin mielissään, että entinen harmi melkein tykkänään haihtui. – Mutta onpa tämä seikkailu! Tämmöistä ei vielä ikinä ole tapahtunut yhdellekään tytölle. Vai uskotko? – Ei toki olekaan. Emmekä me hiisku sanaakaan koko Puijolla käynnistä, etteivät arvaa meiksi, jos tästä höly nousee. – Emmekä hiisku. Ihmettelemme vaan, ett ketähän ne ovat olleet? Näitä he tuumivat vielä maantietäkin kulkeissaan. Ja päättivät, etteivät menisi suuria katuja kotiin, vaan kiertelisivät yksinäisiä syrjäteitä, sillä tavoin kun arvelivat paremmin välttävänsä noita kiusan tekijöitä. Jopa jo! Liian aikainen oli heidän ilonsa. Tuollahan ne ilkiöt seisoivat taas tulliportilla! Olivat nähtävästi saaneet Möllykkä- Kaisalta tietää, etteivät he vielä olleet siitä kulkeneet. Kaukaa tytöt heidät jo eroittivat, mutta huomasivat, että ylioppilaat vielä sitäkin ennen olivat heidät älynneet. Sillä he parastaikaa siinä tähystelivät heitä, ja herkesivät sitten huolettomiksi. Mutta paikaltaan he eivät hievahtaneet, vaikka tytöt koettelivat viivytellä ja astua niin hitaasti kuin suinkin voivat. Täytyi taaskin karaista luontoansa ja astua topakasti ohitse. Eihän siinä mikä auttanut. Mutta luulivatko, mokomat, että kovinkaan voittivat tuolla kujeellaan? Eivät sittenkään saisi tietää heidän nimiään, siitä he kyllä huolen pitäisivät. Ylioppilaat alkoivat astua heidän jäljessään, niin pian kuin olivat päässeet sivu. – Astukoot vaan! Pöllöt! Luulevat, että me nyt suoraa päätä menemme kotia ja he sitten saavat kuulostella, ketä siinä talossa asuu. Mutta erehdyttepä, hyvät herrat, pikkuisen. Me kun vedämme teitä nenästä ja eksytämme teidät. Kohta kaupunkiin tultua he kääntyivät vallan toiselle haaralle. Ylioppilaat kääntyivät jäljessä. Siitä menivät poikki-kadulle. Nämä samoin. Jo alkoi käydä tuskaksi. He kulkivat katua ylös, toista alas, ristiin, rastiin, poikki ja pitkin. Ei apua. Ylioppilaat eivät hellittäneet. Itsepäisiä olivat kuin mitkähän. Edes tunnin he näin kiertelivät kaupunkia ympäri. Ja nyt he olivat niin väsyneitä, että tuskin jaksoivat enää jalkoja maasta nostaa. Väsyneitä olivat, ja hermostuneita, ja onnettomia. Eivät enää pitkään aikaan olleet kyenneet sanaa vaihtamaan toistensa kanssa. Kotia kohden he viimein pakostakin käänsivät askeleensa. Vapaaehtoisesti täytyi antaa ilmi asuntonsa. Ei tullut muu neuvoksi. Sillä jalat eivät kannattaneet enää. Ja muutenkin olivat niin lävitse uupuneita, levottomia ja hätääntyneitä, etteivät enää tietäneet mitä tehdä. He pujahtivat portista sisään ja menivät suoraa päätä omaan kammariinsa. Tyyra istui siellä ja selaili albumia. – Missä herran nimessä te näin kauvan olette viipyneet? Täti pyysi minua odottamaan, – olen istunut täällä edes kuinka kauvan. – Tyyra kulta, et usko, mitä meille on tapahtunut! Heidän täytyi kertoa, sillä tulisihan se nyt kumminkin tiedoksi. Ja sydäntä sitä paitse niin ahdisti, ettei voinut vaieta. Ehkä Tyyra heitä rauhoittaisi, ehkei se sentään ollut niin vaarallista? Turha toivo! Tyyran kasvot oikein jäykistyivät kauhistuksesta. – Mitä te ajattelitte! Kaksi nuorta tyttöä – ja menette yksinänne Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola? Ettekö te tienneet, kuinka hirveästi sopimatonta jo sekin on? – Emme tulleet sitä ajatelleeksi, vaikeroitsi Aina, sydän kourassa. He katsoivat rukoillen Tyyraan. Mutta tämä ei armahtanut. – Ja sitten riisutte itsenne vielä avojaloin. Hän pudisteli päätään, katseessa oli ankara tuomio. – Luuletko – Aina ei enää tahtonut päästä ääneen – luuletko, että meitä tästä hyvin moititaan? – Siitä voitte olla varmat. Ei ollut Ainalla eikä Hilmalla enää mitään puhumista: he olivat tyyten masentuneita. Vanhurskaassa vihassa läksi Tyyra pois, jättäen heidät tarkemmin miettimään tekoaan. Siinä he nyt istuivat kahden äänettöminä, raskas paino sydämmellä. Eivät voineet kumpikaan rohkaista omaa mieltään, eikä lohduttaa toista. Heitä käskettiin ruualle. – Ei minulla ole nälkä, kuiskasi Hilma. – Ei minulla liioin, toisti Aina. Hiljaa, mitään puhumatta he alkoivat riisua päältään ja kiiruhtivat kumpikin vuoteesensa. Sinne kääriytyivät huppuun peitteen alle. Ja heti alkoi molemmilla pidätetyt kyyneleet vieriä silmistä, Ei niistä tahtonut loppua tulla. Tyynyt kastuivat märiksi ja kuuma oli, että vallan tukehutti. Aina viskasi pois peitteen ja lakanan kasvoiltaan. Kuuli silloin nyyhkytyksiä Hilman tilalta. Hän, raukka, siellä oli yhtä murheellinen. Jospa kuitenkin koettaisi vaihtaa pari sanaa. – Hilma – vieläkö sinä – valvot? – Vielä. – Mitä – arvelet? Emmekö ole hirveästi – onnettomia? – Olemme. Lieneekö yhtään ihmistä maailmassa, joka olisi – yhyy – joka olisi – yh, yh – näin, näin kauheasti onneton. – Me – meidän mai-maineemme – – Ja meidän ku-kunniamme –! – Ei – ei kukaan ta-tahdo enää me-meidän kanssamme olla – yhyy –! – Yh – yh – yh – yhhyy –! Pitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä. Mutta sitten alkoi Hilma puhetta. – Kuule, Aina? – Mitä? – Minun täytyy lähteä kotiin huomenna. Minulla on niin hirveästi ikävä mammaa. – Etkö voi viipyä? – En voi. – Pitihän sinun olla koko kesä. – Vaikka. Uusi itkun puuska molemmissa vuoteissa. Ja sitä kesti aina siksi kuin vihdoin viimein, toinen sekä toinen, vaipui uneen. Nukuttuaankin he vielä vähän väliä nyyhkyttelivät. ---- Päivä oli korkealla, kun Aina avasi silmänsä. Ei hän ensin muistanut mitään, vaan kun katsoi ympärilleen, huomasi hän Hilman tyhjän vuoteen ja nousi istumaan. Siellä oli Hilma toisella puolen huonetta täydessä touhussa matkalaukkunsa kanssa. Äkkiä selveni Ainalle illallinen tapaus ja koko surkeus. Nyt läksi Hilma pois! Siinä oli ja meni tämän kesän ilo, jota hän niin oli odottanut ja toivonut talvesta saakka! Yksinään hän sai jäädä tänne kantamaan surua ja häpeätä. Hän istui siinä kädet ristissä, hiukset pörrössä ja kyynelten jäljet poskilla. Mutta ei hän enää itkenyt, sillä vesi oli vuotanut kuiviin silmistä. Ei huokaillutkaan, katseli vaan, kuinka Hilma laitteli vaatteitaan laukkuun. Katseli, ja oli toivoton. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1892: ''Novelleja'' II. Otava, Helsinki. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2809 5012 2006-08-28T15:31:57Z Nysalor 5 ”Vanha piika” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Vanha piika” |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Häntä kutsuttiin »hurjaksi neidiksi» ja hän asui kaukana kaupungin syrjässä, aina Seilaisen mäellä, vanhan hautausmaan takana. Siellä olivat hyyryt huokeammat, sen vuoksi hän sinne alkuaan oli muuttanut. Täytyi elää säästävästi, sillä hänellä ei ollut paljon tuloja, ei kun kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa eläkerahaa ja sen lisäksi ne pienet ansiot, joita hän silloin tällöin käsitöillään sai. Yhdestä huoneesta laskettiin kaupungilla vuokraa tavallisesti kymmenen markkaa kuussa, mutta hän maksoi pienestä kammaristaan vaan seitsemän markkaa. Tosin se oli ränstynyt ja huono, uuni hajanainen, seinät mustat ja ikkuna hatara. Ovikin puhalsi kylmää talven aikana, ettei tiennyt missä istua, kun veto kävi joka paikkaan. Mutta toimeenhan siinä tuli yhtäkaikki, eikä hän nyt enää halunnut muuttaa, sillä kymmenkunta vuotta hän oli jo asunut tässä samassa huoneessa; se tuntui melkein omalta, nuo muuttuneet seinät, tuo rosopintainen, muuraria kaipaava uuni, karkeat lattiapalkit ja kaikille sateenkaaren värille vivahtavat, pienet ikkunaruudut olivat vähitellen tulleet hänelle rakkaiksi, ne ikäänkuin ottivat osaa hänen yksinäisen elämänsä iloon ja suruun. Ei hänellä ollut ketään, jolle olisi sydämmensä avannut tai kertonut, mitä mielessä milloinkin liikkui; mutta kun hän istui siellä kammarissaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja katse kiintyi yhteen kohti, joko sitten seinään, uuniin, kattoon tai lattiaan, niin alkoi se paikka heti kohta elää hänen silmissään, se ymmärsi häntä, puhui hänelle sanatonta kieltä ja rauhoitti häntä. Ei hän enää muuta puhetoveria kaivannutkaan. Ja niin hän oli kammarissaan kuin ainoan uskollisen ystävänsä turvissa, eikä hän sieltä mielellään liikkeelle lähtenyt, ainoastaan silloin kuin asiat välttämättä vaativat. Mutta heti, kun ne olivatkin toimitetut, hän kiirein askelin palasi takaisin ja sulki nopsasti oven jälkeensä, aivan kuin olisi peljännyt jonkun vihollisen ajavan häntä perästä. Ei hän muuttaa tahtonut, ei luopua ystävästään, vaikka kohta kylmä viima tunki sisään ja pakkanen pääsi kiristämään joskus. Suojeli se häntä niin hyvin kuin voi, mutta minkä mahtoi, raukka, vanhalla ijällään enää tuulen tuimille iskuille ja talven koville kourille. Kestämistä siinä oli itselläänkin. Ei häntä aina oltu sanottu »hurjaksi neidiksi». Oli aika, jolloin hän tunnettiin omalla nimellään: Saara Salin. Ja oli semmoinenkin aika, jolloin se nimi sai sydämmet sykkimään ja mielet innostumaan. Mutta siitä oli jo kauvan. Monen talven lumet olivat sen jälkeen peittäneet maan, monen kesän helle uutta eloa luonut. Hän oli nyt laiha, kuihtunut »vanha piika». Lapset, jotka leikkivät kadulla, säikähtivät häntä nähdessään, mutta kun hän oli päässyt sivu, huusivat he hänen jälkeensä: »hurja neiti, hurja neiti!» Herrat kulkivat ylpeästi ohitse häntä näkemättä, ja rouvat, joille hän ompeli korutöitä, antoivat hänen seisoa ovensuussa ja nyökkäsivät armollisesti päätään, kun hän palkan saatuaan syvään notkisti heille polviaan. Kuka muisti enää hänen ihanaa kukoistus-aikaansa, kuka ajatteli sitä, että hänkin oli kerran maailmassa ollut nuori ja kaunis? Ei kukaan! Sillä harvoja enää löytyi niistä, jotka hänet silloin tunsivat, ja nämäkin harvat olivat sen elämän hyörinässä aikoja sitten unhottaneet. Mutta itse hän sen kyllä muisti. Ja hänellä oli vanhan kuluneen piironkinsa laatikossa todistuskappaleita muistonsa varmuudesta. Siellä ensinnäkin oli hänen kuvansa niiltä ajoilta, nuojainen ja haalistunut, että kasvonpiirteitä tuskin eroitti. Mutta näki siitä kumminkin vielä, minkälainen hän silloin oli ollut valkoisessa, komeassa tanssipuvussaan, pitkine kiharoineen, paljaine käsivarsineen ja atlassi-liivi syvään uurrettuna rinnalta. Tuon puvun hän uudisti kerran elämänsä merkillisimpänä, voittoriemuisimpana päivänä. Hän oli silloin Haminassa äitinsä kanssa. Keisarillinen laiva purjehteli samaan aikaan Suomen lahdella, Haminan läheisyydessä, ja eräänä aamuna se laski ankkurin Hattarin saaren kohdalla. Kerrottiin nuoren suuriruhtinaan olevan laivalla ja aikovan nousta maalle korkean seurueensa kanssa. Haminassa syntyi hälinää. Kaupunkia kaunistettiin lipuilla, köynnöksillä ja kukilla. Ja illaksi valmistettiin tanssiaiset raastuvan saliin. Niissä tanssiaisissa tapahtui Saaralle suuri, ikimuistettava kunnia: nuori suuriruhtinas kiinnitti huomionsa häneen ja tanssi hänen kanssaan! Yhden tanssin hän ainoastaan tanssi ja sen hänen kanssaan; ei kenenkään muun kanssa askeltakaan. Sen illan ihanuutta ei sanoin voinut kertoa. Vielä nytkin, kun Saara tätä kuvaansa katseli, hän tunsi heijastuksen silloisesta onnestaan. Ensin hän oli kuin huumaantunut, ei tahtonut käsittää mitään. Mutta kun suuriruhtinas pian sen jälkeen poistui pidoista ja kaikki riensivät häntä onnittelemaan, silloin täyttyi hänen rintansa ilolla ja ylpeydellä. Häntä liehiteltiin, häntä sanottiin illan ruhtinattareksi, ja hänen ympärillään seisoi aina koko liuta herroja, jotka kilvoittelivat hänen pienimmästäkin suosion osoituksestaan. Sen kesän jälkeen hän varsinkin hallitsi miesten sydämmet. Eräs luutnantti tuli hulluksi hänen tähtensä, eräs maisteri heittäytyi Imatraan ja muuan runoilija ampui itsensä, molemmat, niinkuin sanottiin, onnettomasta rakkaudesta häneen. Siellä oli hänen muistojensa seassa myöskin suuri pakka vanhoja kirjeitä, punaisella villalangalla yhteensidottuna. Ne olivat kaikki hänen entisiltä ihailijoiltaan ja sisälsivät, mitkä ujompia, mitkä rohkeampia rakkauden tunnustuksia. Käänteistä oli paperi useimmissa jo kulunut rikki ja muste oli käynyt keltaiseksi, paikoittain vaalennut aivan näkymättömäksi, että töin tuskin hän enää olisi niistä selkoa saanut, ellei olisi osannut niitä ulkoa. Siihen aikaan hän näille kirjeille ei suurta arvoa antanut, pani ne kumminkin säilyyn voittojensa merkiksi. Ei yksikään näistä voinut hänen sydäntään lämmittää, ei tuntenut hän edes sääliä heitä kohtaan. – Mitä sinä oikeastaan ajattelet? sanoi usein hänen äitinsä, tee jo vihdoinkin vaalisi. Mutta Saara muisti suuriruhtinasta ja ajatteli: onhan vielä aikaa. Hän ei saanut sitä päästään, ettei hän olisi tehnyt syvempää vaikutusta suuriruhtinaasen. Mitä varten hän olisi tanssinut ainoastaan hänen kanssaan eikä kenenkään muun? Kuka voi taata, ettei suuriruhtinas vielä ilmestyisi jonakuna kauniina päivänä ja vaatisi häntä omakseen? Semmoisia ihmeitä oli tapahtunut ennenkin. Millä ylpeydellä hän, Saara, silloin kertoisi uskollisesta rakkaudestaan, ja antaisi hänen lukea kaikki nuo ihailijansa kirjeet, näyttääkseen, kuinka paljon kiusauksia hänellä oli ollut torjuttavana. Vuosi vuodelta kului, mutta suuriruhtinas ei vaan tullut. Saara luki »Monte Kriston kreiviä», »Pariisin mysterioita», »Vaeltavaa juutalaista» ja muita jännittäviä ranskalaisia romaania, luki ja odotteli kärsivällisesti. Hän oli melkein varma siitä, että suuriruhtinas kyllä olisi tullut, jos olisi vaan saanut seurata omaa mieltään. Mutta häntä tahdottiin tietystikin estää, sen vuoksi hän viipyi. Eikä Saara ollut millänsäkään, vaikka äiti jo alkoi käydä kärsimättömäksi. Äiti ei tietänyt, mitä suuria toiveita hän povessaan hautoi. Sitä iloisemmaksi hän kävisi, jahka tulisi näkemään niiden toteutuvan. Kerran kuitenkin äiti sanoi jotakin, joka tunki kuin tikarin pisto sydämmeen. Hän oli silloin juuri antanut rukkaset eräälle hyvin rikkaalle ja arvossa pidetylle tukkukauppiaalle, josta äiti oli kovin harmissaan. – Saadaanpas nähdä, hän sanoi, sinä jäät vielä ilman miestä. Ensin hän noille sanoille nauroi ylenkatseellisesti, mutta sitten ne häntä harmittivat ja lopulta hän tunsi, että ne tekivät kipeätä. Sillä hänelle juohtui samalla mieleen, etteivät herrat viime aikoina enää yksinomaan seisoneet hänen ympärillään. Sinne oli ilmestynyt muutamia tyttöhuitukoita, joita sanottiin sievän näköisiksi, mutta jotka hänen mielestään eivät olleet, ei kerrassa mitään. Kehittymättömiä, puolikasvaneita präisköjä vaan, ilman ryhtiä, ilman käytöstapaa. Ja heitäkö nyt todella pidettiin sievinä? Ei voinut ymmärtää senlaista makua. Mahdotonta se oli, kun sitä tarkemmin ajatteli. Pilkoillaan varmaan herrat heitä liehittelivät, vaikka tytöt tyhmyydessään ottivat sen täydeksi todeksi. Ei hänellä ainakaan ollut mitään pelättävää heidän suhteensa, sehän olisi ollut naurettavaa. Hän päätti ottaa siitä loistavan todistuksen seuraavissa tanssiaisissa. Siinä tarkoituksessa hän toimitti itselleen uuden, viimeisten muotilehtien mukaan tehdyn puvun valkoisesta silkkiharsosta, ilman hihoja ja liivi leikattu syvälle alas edestä ja takaa, että hänen täyteläinen rintansa, pyöreät käsivartensa ja hohtavan valkoiset hartiansa hyvin tulivat näkyviin. Tyytyväisellä mielellä ja voitosta varmana hän astui lattian poikki valoisassa salissa. Vieläkö uskaltaisivat pienet tyttörievut hänen rinnalleen pyrkiä? Eikös mitä! Siellä ne pysyttelivät salin kaukaisimmassa nurkassa. Kuiskuttelivat keskenään, heittivät häneen syrjäkatseita ja nauraa tirskuivat salavihkaa kämmenensä takana, niinkuin semmoisten seuraelämään tottumattomain tapa on. Saattoiko ajatella, että noista yksikään pystyisi sydämmiä valloittamaan? Ei ikipäivinä, niin kauvan kuin hän mailla oli! Heidän naurunsa pisti häntä vihaksi, hänen teki mielensä hiukan näsäyttää heitä, jo illan alussa hän sai siihen tilaisuutta, kun valssin jäljestä meni toaletti-huoneesen korjaamaan otsakiharoitaan. Parhaiksi juuri sattuivat hekin olemaan siellä kikattamassa. Hän astui suoraan pöydän luokse ja sanoi käskevästi: – Pois, pikku tytöt, peilin edestä! Ei heitä mikään niin harmittanut, kuin tuo »pikku tytöt», sen hän hyvin tiesi. Mutta minkäpä he voivat, täytyi väistyä vaan kiltisti ja antaa sijaa. Peilistä hän saattoi nähdä, kuinka he nyrpistivät huuliaan ja katsoivat häneen vihaisesti. Siitä hän ei välittänyt, mutta hän näki siellä jotain muuta, joka pahasti vihlasi hänen sydäntään. Näki kellertävän kutripään, siniset, sulavat silmät ja nuorekkaat kasvot – tuo mahtoi olla se, jota erityisesti oli huomioon otettu. Saara kääntyi, tarkastaakseen häntä lähemmin. Ja toden totta – hän ei ollut hullumpi. – Siinä saattoi sittenkin kasvaa hänelle vaarallinen kilpailija, hänellä kun oli, mitä Saara ei enää milloinkaan maailmassa takaisin saanut: ensimmäisen nuoruuden hempeyttä. Tuskallinen tunne tahtoi hänet vallata, hän ei kärsinyt katsella noita kasvoja kauvemmin. Mitä ne seisoskelivat siellä oven suussa, miksi eivät jättäneet häntä rauhaan. Vai täytyikö heitä muistuttaa? – Tämä huone on oikeastaan täysikasvaneita varten, hän sanoi ja käänsi heille selkänsä. Tytöt ymmärsivät ja aukasivat oven lähteäkseen pois. Mutta he mutisivat jotain mennessään ja Saaran korviin sattuivat nämä sanat: – Tuo se vasta on olevinaan! Mokomakin »vanha piika». Kuin salama hän iski heihin kiinni. Ja ennenkuin hän tiesi asiastakaan, oli hän sivaltanut tuota keltakutrista korvalle, että lämähti. Hämmästyksen huuto kuului samassa toisesta huoneesta, jossa oli koko joukko naisia koolla. Keltakutrinen hyrähti itkuun. Hän työnsi hänet kynnyksen toiselle puolelle ja sulki oven. – »Vanha piika!» He olivat uskaltaneet sanoa häntä »vanhaksi piiaksi»! Veri kuohahti ylös aivoihin, jänteret jäykkenivät, kädet kouristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin. Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset takoivat. Ei hänellä ollut käsitystä mistään, ei saanut selvää ajatusta päähänsä. Mutta korvissa kaikui yhäti nuo onnettomat sanat: »vanha piika». Koneellisesti hän palasi takaisin peilin ääreen. Voi kauhistus, minkä näköinen hän oli! Kasvot harmaan kalvakat, silmät pyöreät, katse raivo, niska tumman punertavana. Tuo näky sai hänet jälleen tajuntaan. Semmoisena hän ei voinut mennä salonkiin. Hän koetti rauhoittua; joi vettä ja käveli edes takaisin huoneessa. Soittoa kuului musiikkilehteriltä. – »Vanha piika»? Sitä nimeä eivät hänelle toista kertaa antaisi. Olipa hänen viimeinen kosijansa, tukkukauppias saapuvilla. Hän teki äkkiä päätöksensä. Joi vielä kerran vettä, tarkasti kuvaansa peilissä, ja kun näki että kasvot alkoivat olla entisellään, sieppasi hän viuhkansa pöydältä ja lähti kiirein askelin suoraa päätä salonkiin. Sillä nyt soitettiin juuri franseesiin eikä häntä oltu vielä pyydetty. Hän seisahtui salongin ovelle ja antoi katseensa luisua yli huoneen. Tuolla seisoi tukkukauppias. Saara viittasi häntä luokseen. – Tahtoisin tanssia tämän franseesin kanssanne, ellei teillä ole mitään sitä vastaan? Hän hymyili, varmana siitä, että nuo sanat tekisivät ihastuttavan vaikutuksen. Siinä hän kumminkin suuresti pettyi. Tukkukauppias kumarsi kohteliaasti, mutta kylmänä kuin jää: – Valitettavasti minun täytyy kieltää. Olen ehtinyt jo pyytää toista. Ja tukkukauppias vetääntyi pois. Parit asettuivat riviin. Moni herra näytti vielä olevan daamia vailla, mutta häntä ei lähestynyt kukaan. Mitä se merkitsi? Pahaa aavistaen hän katsoi ympärilleen. Ja totta tosiaan, nyt hän sen huomasi! Rouvat mittailivat häntä silmillään ja supattelivat toisilleen. Äskeinen tapaus toalettihuoneessa heillä selvästi oli puheen aineena. Mutta olisiko se jo tullut herrojenkin korville? Hän tunsi jotain kuristavaa kurkussaan. Merkki annettiin, franseesi alkoi. Hän jäi seisomaan. Tuska täytti hänen povensa. Oliko se mahdollista? Hänkö pyytämättömänä jäi franseesista pois? Tämmöistä ei hänelle vielä koskaan ollut tapahtunut. Kaikki himmeni hänen silmissään, hän tuskin saattoi pysyä pystyssä. Eri tunteet hänessä taistelivat: loukattu ylpeys, harmi, suru, häpeä, ja viimein aavistava pelko viehätysvoimansa ainaisesta menettämisestä. Ja kaikki nämä eri tunteet yhtyivät yhdeksi ainoaksi suureksi ahdistukseksi. Hän oli pakahtua. Kun parit huimaavassa menossa kiidättivät hänen ohitsensa, kävi hän äkkiä niin voimattomaksi, että pelkäsi kaatuvansa. Rouvien luona oli tyhjä tuoli. Hän yritti sinne, mutta tapasi samassa heidän vahingoniloiset silmänsä ja ilkkuilevan hymynsä. Kavahti ja kääntyi eteisen ovea kohti. Pois hänen täytyi päästä, pois, ulos raittiisen ilmaan. Hän oli saanut päällysvaatteet yllensä, oli kävellyt koko pitkän matkan kotiin, ei tiennyt miten. Omassa kammarissaan hän vasta tointui sen verran, että kykeni hiukkasen selvittämään ajatuksiaan. Mitä hän nyt oli tehnyt sitten? Hiukan kurittanut nenäkästä tyttöä – ei muuta. Olivathan he olleet hänelle ensin hävyttömiä, mutta sitä tietysti eivät kenellekään kertoneet. Miksi uskoivat kaikki heitä? Miksi ei kukaan tullut kysymään häneltä asian oikeata laitaa? Ooh, ihmiset olivat niin pahoja, niin hirveän pahoja. Hän puhkesi itkuun ja tunsi helpoitusta. Vieläkin hän näki selvästi edessään noiden rouvien inhottavat kasvot. He olivat kaiken aikaa häntä kadehtineet, sen vuoksi nyt riemuitsivat. Mutta eikö hänellä sitten ollut yhtään ystävää? Eikö ketään, joka olisi hänen puoliaan pitänyt? Missä olivat hänen ihailijansa, hänen entiset ritarinsa kaikki? Missä ne, jotka olivat häneen silmittömästi rakastuneet, jotka hänen pienimpiä oikkujaan aina palvelivat? Ooh, ne olivat katalia pettureita joka ikinen. Ei yhtä ainoata rehellistä sielua heissä löytynyt. Mutta hän kostaisi heille. Ei menisi enää milloinkaan mihinkään tilaisuuksiin, välttäisi heitä, ei katsoisi heihin päinkään, jos kadulla sattuisivat vastaan tulemaan. Vielä he muistaisivat tämän illan. Saara riisui silkkiharso-leningin pois päältään ja viskasi sen sohvalle. Sieltä jouti palvelija korjaamaan huomeispäivänä. Hän ei sitä tuon koomin enää käyttäisi, ei kärsinyt nähdäkään mokomata, joka niin huonon onnen hänelle toi. Hän pysytteli uskollisesti kotona pitkät ajat sen jälkeen. Monet tanssiaiset olivat menneet sivu; joka kerran hän odotti kuulevansa, että siellä olisi kaivattu häntä, mutta turhaan. Ei tullut kukaan käymään hänen luonaan, ja jos sattui milloin tapaamaan entisiä tuttujaan, kohtelivat he häntä huomattavan välttelevästi ja vieraasti. Eikä hänkään puolestaan lähennellyt ketään. Mutta hän tunsi itsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi. Hän kärsi, eikä tiennyt, millä lieventää sydämmensä kipua. Äiti puuhaili päivät päätään taloudessa; siihen ei Saara voinut yhtyä, se oli hänestä kuivaa, jokapäiväistä, proosallista. Ennemmin hän istui kammarissaan yksikseen ja antaantui omille mielikuvilleen ja haaveiluilleen. Ainoa, mikä ajoittain sai hänet unohtamaan elämän tukaluudet ja rumuudet, oli jännittävien, seikkailuilla täytettyjen romaanien luku. Silloin hän vielä sai uskoa ja varmaa toivoa tulevaisuudestaan. Ellei suuriruhtinas häntä enää muistaisikaan, ilmestyisi paikkakunnalle joskus kenties joku rikas, mahtava matkustelija, joka sattumalta näkisi hänet ja heti silmänräpäyksessä häneen rakastuisi. He vihittäisiin tuota pikaa ja tuo rikas herra veisi hänet kauvas pois. Eivätköhän silloin oman kaupungin herrat kuitenkin hieman nolostuisi? Heidän kesä-asuntonsa lähellä oli eräs kallioinen niemeke, jonka ohitse laivat etelästäpäin kulkivat. Sinne hän meni joka päivä valkoisessa puvussa, hiukset pitkillä kiharoilla, pieni sirokas kesähattu päässä. Kalliolle hän asettui, puoleksi pitkälleen, kyynäspäänsä nojaan. Hame laskeutui runsaissa poimuissa hänen ympärilleen, kiharat valuivat kiemuroissa alas hartioille ja käsi, joka poskea tukesi, oli kuulean valkoinen. Jonkun kirjan hän pani levälleen eteensä, mutta silmät eivät siihen kiintyneet, ne haaveillen häälyivät kauvas vetten yli, ulapalle päin. Näin hän odotteli rikasta, mahtavaa sulhoaan, unelmiensa esinettä. Jos hän vaan laivalla oli, täytyi hänen huomata hänet täältä kalliolta. Huomata ja ihastua samalla, ja rientää hänen luokseen, niin pian kuin suinkin ennätti. Laivoja kulki ohitse yhtä mittaa, joka päivä. Kiikarit käännettiin häntä kohti, mutta hän piti asentonsa, eikä uskaltanut silmiään paljon sinne päin kääntää, ne kuin haaveillen häälyivät ulapalle, kauvas vetten yli. Täsmälleen hän sentään tiesi, minkälaista väkeä milloinkin laivassa oli, ja herrojen suhteen hän varsinkin oli selvillä. Sillä niiden seasta hän joka kerran etsi sitä ikävöittyä, aavistettua, sitä tuntematonta, jota hän koko elämänsä oli rakastanut, jumaloinut, odottanut. Päivä meni, toinen tuli. Yhä kiihkeämmäksi hänen kaihonsa kasvoi, yhä uskollisemmasti hän kalliolla odotteli. Viikot vierivät, kesä kului, syksy läheni. Hän ei enää loikonut, hän istui, kädet ristissä. Silmät eivät enää vesiä mittailleet, ne tähystelivät sitä ilmanrantaa, josta laiva oli tulossa. Ja kun se ilmestyi, seurasi hän sitä toivolla ja pelvolla, kunnes se kohdalle saapui. Tuskallinen oli katse, jolla hän tarkasteli jok’ainoata outoa herraa, jonka hän laivalla älysi: Eikö hän jo vihdoinkin ilmestyisi? Turha toivo! Hän ei ilmestynyt. He muuttivat takaisin kaupunkiin. Uusi huvikausi alkoi, tuo aika, jota hän ennen aina riemulla oli vastaanottanut ja joka yhäti oli tuottanut hänelle uusia voittoja, uusia laakeria, ja valloitettuja sydämmiä tukuttain. Nyt, mikä eroitus! Nyt hän katseli sen elämää syrjästä, katkeralla mielellä. Hän ei enää kuulunut kaupungin seurapiiriin, häntä ei kaivattu, ei huolittu mukaan. Eikä hän voinut työntääntyä, ei voinut eikä tahtonut – ei millään ehdolla! Sillä hän luuli huomaavansa jok’ainoan vieraan ihmisen silmissä salaista ivaa ja suupielissä hillityn naurun nytkähdyksiä. Maailma oli niin paha, ja ihmiset niin katalia! Hän karttoi heitä, minkä suinkin voi, ja sulkeutui omaan hiljaiseen elämäänsä. Vanhan, yksinäisen naisen ilottomat päivät olivat hänen edessään, ei auttanut mikään. Se oli totuus, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Miesten kylmässä, huolimattomassa tervehdyksessä, naisten halveksivassa katseessa hän luki nimen: »vanha piika». Ja se vaikutti häneen joka kerran kuin käärmeen pisto. Vuodet, jotka seurasivat, muodostivat vaan yhden ainoan lakastuneiden toiveiden historian. Hänen elämänsä oli väritöntä, hiljaista, harmaata. Ei mikään tapaus luonut vaihtelua sen yksitoikkoisuuteen, eikä mikään iloisempi vaikutus virkistänyt mieltä. Alussa vielä pettymykset ajoivat toisiansa takaa, lopulta hän ei enää pettynyt missään, sillä hän ei enää mitään toivonut. Ja kuitenkin oli hänellä vielä säästössä kovan onnen viimeinen isku. Hänen äitinsä kuoli. Pois temmattiin häneltä ainoa tuki ja ystävä. Nyt hän oli viskattu ypö yksin kylmän maailman hartioille. Ei ollut hänellä ketään, jolle olisi edes suruaan vuodattanut, ei yksikään ihminen hänestä välittänyt, ei kukaan kysynyt, oliko häntä vai ei. Hän itki ja huusi. Ei huolinut ruokaa eikä juomaa. Hän kirosi maailmaa, joka häntä vihasi ja vainosi, hän soimasi Jumalaa, jolla oli armoa kaikille muille, paitsi hänelle ei. Mutta äiti makasi kylmänä ja kankeana, silmät sammuneina, suu sinisenä ja kalman karva kasvoilla. Ei vironnut eloon hänen hyväilyistään eikä kuullut hänen valituksiaan. Ei niitä kukaan kuullut, ei kuullut eikä huolinut lohduttamaan tulla. Hyljättynä ja onnettomana hän sai itkeä kyynelensä kuiviin ja tyhjentää surujensa maljan sakkoja myöten. Voimat viimein raukenivat. Ei hän jaksanut enää tuntea, ei murhetta eikä huolta. Tyhjyys täytti poven, pimeätä tyhjyyttä ammotti tulevaisuus hänelle vastaan ja tyhjäksi oli myrsky lakaissut hänen aivonsa. Tunnottomana hän istui ja katseli eteensä. Ei pitänyt lukua siitä, että velkojat tulivat ja möivät häneltä huonekalut ja vaatteet. Tapahtui ympärillä mitä hyvänsä, ei se hänen huomiotaan herättänyt eikä mieltä kirvelemään saanut. Autioksi hänen huoneensa pantiin, ja sekin oli hänestä yhden tekevää. Mutta sitten sanottiin, että hänen tuli muuttaa pois. Hän ei sitä ensin tajunnut. Sanottiin toinen ja kolmas kerta. Silloin hän räjähti nauramaan. Herkesi äkkiä, katsoi heihin, ja nauroi uudelleen. Siitä asti häntä sanottiin »hurjaksi neidiksi». Ja siitä asti lapset häntä pelkäsivät. Hänelle toimitettiin asunto ensin rännikadun varrelle. Sinne nostettiin hänelle sänky ja pöytä ja vanha piironki, jonka laatikkoon oli jätetty rutistuneita vaatekukkia, nauhasolmukkeita, konvehtideviisiä, tuo kuva nuoruuden ajoilta ja kirjeet, jotka hän sitten aikojen perästä kokosi ja sitoi yhteen. Ne tavarat hän otti mukaansa, kun muutti tänne Seilaisen mäelle. Niitä katsellessaan hän eli elämänsä lyhyen ilon silloin tällöin vielä uudelleen, unohtaen hetkeksi, että hän nyt oli »vanha piika» ja »hurja neiti». '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Nuori Suomi'' -albumissa 1891. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2810 6002 2006-09-24T15:26:00Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kodista pois |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Fanny tuli kotiin jatko-opistolta. Laski kirjansa ja pari vihkoa etehisen pöydälle kädestään. Sillä välin kuin heitti päällysvaatteet yltään. Salia siistittiin. Äiti siellä puuhaili yhdessä palvelustytön kanssa. Avonaisesta ovesta Fanny sinne katsahti pikipäin ja ihmetteli itsekseen, miksi tuohon työhön juuri näin puolisten aikaan oli ryhdytty. Mahtoi olla joku erikoisempi syy. Hän ei välittänyt sitä tiedustella, vaan otti kirjansa ja aikoi juuri mennä omaan pieneen suojaansa vasemmalla etehisestä, kun äiti hänet samalla älysi. – Kuule, Wanny –! Fanny seisahtui. – Etpäs usko, no, tulehan tänne likemmäksi, eläkä seiso siellä virstan päässä, kuka sinne saakka jaksaa huutaa. Niin, etpäs usko, ketä vieraita meille tänäpäivänä tulee. Koeta arvata. – Enhän minä voi. – Ajattele pääsi ympäri. – »Sulhasia teille tulee», sanoi Riikka ja nauroi. Fanny loi häneen vaivaantuneen katseen. – Niin, niin! Äidin silmät loistivat ylpeydestä. – Niin, niin, kah, mitä sinä haikailet. Sulhasiahan tänne tulee tänä iltana ja oikein tohtoris-miehiä. Etkös nytkään vielä arvaa? No, sinuapa vasta –! Tohtori Sprooper tänne tulee. – Tohtori Broberg! huudahti Fanny hämmästyneenä. Kuinka hän –? Mistä äiti sen tietää? – Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä jo opi sanomaan mammaksi? Paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta et pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan tytär, eikä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut vihon viimeisetkin, ja lukenut ranskat, saksat – niin pitäisihän tuota nyt kielen kääntymän sen verran, että mamman saisi sanotuksi. Jos silloin ennen, kun oltiin köyhiä vielä. – Niin, mistäkö sen tiedän? hän keskeytti oman puheensa ja väistyi jonkun verran matkaa ikkunasta, nähdäkseen oliko hän onnistunut asettamaan uutimet samanlaisiin laskoksiin, kuin kauppaneuvoksen ikkunoissakin olivat, kadun toisella puolen. – Niin, mistäkö sen tiedän? Kun papalle oli luvannut eilen illalla Wellmannissa. Fannyn sydän puristui kokoon. – Kutsuiko pappa häntä sitten tulemaan? – No, totta kai. – Mutta minkätähden? Voi, minkätähden? – Ja sitä vielä kysyt? Käsketäänhän vieraita muuannekin, niin miksikä ei sitten meille? – Hänpä kun ei ole lainkaan tuttu. Eikä ole meillä milloinkaan käynyt. – Entä sitten? Kerta ensimmäinen. Ja illallahan pappa häneen juuri tutustui. – Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran. – Itsestään? Ole vaiti! Kuka sen on sanonut, että hän itsestään olisi tullut sitten? Siinä nyt näet, Riikka, – mitä minä jo sanoin? Eihän tämä taaskaan ole sille mieleen. Kumma tyttö! Ei ymmärrä omaa etuaan. – Hupsuhan te olette, Wanny neiti, sanoi Riikka ja nauroi sieltä uunin nurkasta, jossa ryömyllään lattiata pyyhki. Pappanne teille kosijoita hommaa ja te – Fanny ei kuullut enempää, sillä hän kiiruhti pois kammariinsa. Ei tahtonut luku luistaa sinä päivänä. Kolmeen neljään kertaan hän meni läpi saman sivun, eikä tiennyt sittenkään, mitä se sisälsi. Lopulta hän pudotti kirjan helmaansa ja antoi katseen siirtyä ikkunasta ulos. Tavaroita vedettiin pihaan, isä seisoi makasiinin ovella ja otti niitä vastaan. Miehet köyristyivät syvälle raskaita jauhosäkkiä kantaessaan. Fanny tunsi poltteen rinnassaan, tuon saman, jonka tuskissa hän lapsuudesta saakka oli yhtä mittaa kiemuroillut aivan kuin liero ongenkoukussa. Koulun ensi luokalla jo, silloin kun huomasi toverien salaa tirskuvan sille, että äiti sanoi häntä »Wannyksi» taikka pilkkaavan hänen naurettavasti pyntättyjä vaatteitaan. Äiti tuli sisään, kovasta touhusta hikisenä. – Kello on kuus. Ala pukeutua. Pane se vaaleanpunainen mekkosi. – Enhän minä sitä näin kotona, mamma. – Ja miks ei, jos saan luvan kysyä? – Semmoista pukua käytetään vaan tanssiaisissa taikka muissa suuremmissa tilaisuuksissa. – Ihme paikka! Jos minä mitä tahdon, sinä aina olet vastaan. Oikein se pistää vihaksi. – Hyvä mamma – – Tanssiaisissa, suuremmissa tilaisuuksissa! Eikö nämä kestit vielä ole mielestäsi tarpeeksi suuret? Vaprikööri Wellmaninkin tänne tulee, en tainnut sitä vielä mainitakaan. Ja kauppias Ahlholmin herrasväkeä lähetin myöskin käskemään. Ja sitä paitsi ne kaikki, jotka sinulle ruokapöydässä jo luettelin: maalari Saksmanin, kultaseppä Lintemanin. – Niin, kyllähän minä ne muistan, keskeytti Fanny. Mutta harmaa pukuni olisi sopivampi, se kun ei ole niin koristeltu eikä laiteltu. – Mitä se tekee, jos onkin koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan ja komeampi. Ei haittaisi vaikka olisi vielä enemmän särryttimiä. – Eläkä nyt sitä vastaan, ei se siitä parane kumminkaan. Vaaleanpunaisen panet päällesi, niinkuin jo sanoin, ja sillä hyvä. Kun pappa tänne varta vasten pyytää nuoria herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin tämä ei sen vertaa, että viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja kultaketjut muista myöskin ottaa, ja se uusi rossi. Eläkä nyt enää kuhnaile, saattavat olla täällä tuossa paikassa. Hän sulki oven ja meni yhtä kiireesti pois kuin oli tullutkin. Syvä huokaus nousi Fannyn rinnasta. Hän painoi päänsä käsivartta vasten pöydän nojaan ja puhkesi itkuun. Mutta se ei ollut viisasta ollenkaan. Asia ei siitä parantunut, silmät vaan turposivat ja alkoivat veristää. Ja samalla hän kauhistuksekseen kuuli vieraita tulevan etehiseen. Kiireesti hän juoksi pesuvadin luokse, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja muutti sitten pukua, niinkuin äiti oli määrännyt. Salissa oli koko joukko vieraita koolla, kun hän sisään astui. Rouva Ahlholm istui leveänä sohvassa täydessä tällingissään: päässä valkoinen myssy, josta leveät silkkinauhat riippuivat alas hartioille, ja korvissa kultarenkaat ja niissä pitkät helluttimet, jotka somasti pyörivät ja keikkuivat kaulalla, joka kerran kuin hän päätään käännähti. Se muuten tapahtuikin tihka tiheään, arvattavasti siitä syystä, että hän tahtoi niitä pitää alituisessa liikkeessä, sillä muuten eivät kenties olisi tulleet niin huomatuiksi. Rouva Ahlholm ehdottomasti oli seuran etevin henkilö, sen heti ensi silmäykseltä saattoi nähdä siitä vaateliaisuudesta ja tyytyväisestä itsetietoisuudesta, jolla hän katseli ympärilleen. Ja yhtä kerskailevaa oli kaikki, mikä hänelle kuului. Esimerkiksi hänen harmaa, silkinsekaisesta villakankaasta tehty leninkinsä ja tuo musta harso hänen olkapäillään, kuinka nekin rehentelivät ja levittelivät itseään, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: katsokaa meitä. Mitä te muut olette meidän rinnallamme. Hän oli lihava, pullea nainen, lyhyenläntä, noin puolivälissä viidettäkymmentä, ei ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan. Hiviö oli nyt vanhemmiten ruskean kehnäinen, mutta nuorena hän ehkä oli ollut valkoisen verevä, koska hiukset vieläkin olivat liinankarvaiset, ja samaa väriä nuo harvat pystyssä seisovat silmäripsien tyngätkin näyttivät olevan, sen verran kuin niitä saattoi erottaa. Ulostuvat pyöreät, haalakan siniset silmät loistivat itsetietoisuudesta ja suu oli alituisessa mielihyvän hymyssä, joten pienet hampaat sieltä sisästä kiiluivat ja ikenetkin jonkun verran tulivat esille, sivuilta varsinkin. Toisessa poskessa oli luoma tai käsnä, jonka päässä oli muutamia pitkiä karvoja, ja se sattui olemaan juuri sillä kohdalla, joka suun nauruun vetääntyessä pullistui ulos. Muuten, niinkuin sanottu, hän ei ollut ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan. Rouva Saksman, maalarin vaimo, kelmeä ja laiha, istui häntä lähinnä, hypisteli alituiseen toisen käden etusormella huuliaan ja kuunteli kumarahartioisena kunnioittavalla tarkkuudella rouva Ahlholmin puhetta, johon hän vähän väliä myöttelevästi äännähti. Poikkeavaa ajatusta hän ei ihmeenkään vuoksi milloinkaan lausunut, eikä hän ylipäätään uskaltanut monta sanaa kerrallaan suustaan päästääkään. Siihen sijaan toinen, nuorempi nainen, joka istui pöydän toisella puolen, sohvaa vastapäätä, tuon tuostakin pyrki valloittamaan puhevuoroa, vaikka rouva Ahlholm ne yritykset teki turhaksi, korottamalla äänensä vieläkin leveämmäksi, ja lisäämällä sanoihinsa yhäkin suurempaa painoa. Se oli rouva Lindeman, jota yleisesti takanapäin nimitettiin kalenteriksi, syystä että hän tarkkaan tiesi kaikkien ihmisten kaikki asiat, niin, tarkempaan paljon kuin he ne itse tiesivätkään. Hänellä oli mahdottoman terävä pää. Täsmälleen hän muisti kuinka monta leninkiä, hattua, nuttua ja muuta vaatekappaletta oli itsekullakin hänen tuttavistaan, tuntemattomain vaatevarastosta hän ei niin selvillä ollut. Ja sitten hän vielä osasi pennin päälle sanoa, kuinka paljon ne olivat maksaneet, tiesi milloin ne olivat tehdyt, ja kuka ompelija ne oli neulonut, mistä puolista vaate oli ostettu ynnä senkin seitsemän seikkaa, jotka kaikki olivat tämän tärkeän asian kanssa jossain yhteydessä. Yhtä tarkalla huomiolla hän myöskin keksi ihmisten pienimmätkin heikkoudet, veti ne esiin, suurensi ja väritti ne semmoisella taidolla, ettei siitä poloisesta, joka kulloinkin sattui esineenä olemaan, jäänyt näkyviin enää mitään muuta kuin nämä hänen huonot puolensa. Eikä tuntenut kukaan kaupungin roska-juttuja niin hyvin kuin rouva Lindeman, joka oikein nautti, kun pääsi niitä kertomaan. Ja kuuntelijat nauttivat myöskin, tiettyä se. Mikäs meistä, maan matosista, hauskempaa on, kuin kuulla parjauksia ja häpäiseviä juttuja toisistamme? Rouva Ahlholm oli siinä vähää ennen Fannyn sisääntuloa kerskaillut pojastaan, joka suurella vaivalla, istuttuaan kaksi vuotta kullakin luokalla, oli kavunnut ylös aina neljännelle lyseossa. Kuvernöörin pojan kanssa ne ovat niin tavattoman hyviä ystäviä, aivan joka päivä kuvernöörin poika käy siellä Alfredin luona. – Oletteko kuullut, mitä kuvernöörska on sanonut – koetti rouva Lindeman keskeyttää. Mutta rouva Ahlholm korotti äänensä. – Ja tässä tuonoin kun oli kipeänä, niin kohta laittoi hakemaan Alfredia sinne leikkimään kanssaan, Plewnaa, vai mitä he pelanneet – – Mitä kuvernöörska on sanonut – pisti taaskin rouva Lindeman väliin. Routa Ahlholm korotti ääntään vielä enemmän: – Ja siellä piti pojan sitten olla koko päivä, iltaan saakka, syödäkin sai samassa pöydässä, kuin kuvernööri itse, kuvernöörska hänet oli esitellyt ja sitten hänet oli pantu kuvernöörin viereen istumaan. Rouva Lindeman vetäisi äkäpäissään tuolinsa syrjään, lähemmäksi muita rouvia, ja alkoi niille supattaa: – Siltä ei vaan pidä saaman suunvuoroa milloinkaan. – Fellmanin pidoista, tiedättekö, kun kuvernöörska oli sanonut, ettei siellä ollut hienoa ollenkaan, tavattoman paljon ruokia, mutta kaikki huonosti laitettuna. Sisäpiika kävi siellä meillä ja kertoi. – Kas niin, tuossapa tulee Fanny. – Hän hiljensi äänensä. – Kylläpä on tällätty ja laitettu. Ukko Penttinen kuuluu kutsuneen tänne tohtori Brobergin – taikka Sprooperkin niinkuin tämän talon emäntä sanoo, hi, hi, hi, toivoo näet vävyä hänestä. Mutta minä luulen, että se on turhaa. – Hyvää iltaa, hyvää iltaa, neiti Fanny! Te vaan kaunistutte päivä päivältä. – Minä en ole nähnyt Fannya pitkään aikaan, sanoi rouva Ahlholm, sopisihan käydä meilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä, mutta onhan siihen sijaan poikia ja pojathan ne kumminkin ovat suolana rokassa, eikös niin? No, tunnustapa vaan pois, eivätkös ole suolana rokassa? Hän nauroi leveästi, muutkin tirskuivat ja syntyi siten yleinen naurukööri, johon pappa ja mammakin yhtyivät. Fanny vetääntyi ujostellen nurkkaan. – Eihän se tämä meijän Wanny, alkoi rouva Penttinen kertoa, Fannyn rukoilevista silmistä välittämättä, eihän se tämä meijän Wanny välitä nuorista herroista, eikö tuo meinanne vanhaksi piiaksi! – Vai vanhaksi piiaksi, huusivat vieraat yhteen suuhun. Ei ne herrat anna tuommoisen tytön vanhaksi piiaksi jäädä. Äiti siihen myhäili; tuota vastaväitettä hän juuri oli pyytänytkin. Mutta Fanny huomasi, kuinka rouva Lindeman kyynäspäällään nykäisi naapuriaan ja kumartui hänelle supattamaan. Naapuri sille nauroi, kertoi samat sanat vierustoverilleen ja sitä kallistuivat kuuntelemaan muutkin, jotka istuivat lähellä. Yleinen kitkatus syntyi ja niistä vähän arkamaisista silmäyksistä, joita he aina välillä heittivät äitiin, tiesi Fanny varsin hyvin, että tämä ilo kävi hänen kustannuksellaan. Äiti ei pahaksi onneksi mitään aavistanut. – Ihme kumma, ettei kuulu vielä Wellmannin herrskaapia tulevaksi eikä tohtori Sprooperkiä – Nauru yltyi siellä rouva Lindemanin ympärillä. Mutta äiti katsoi heihin vaan viattomasti ja jatkoi: – Tässä saamme nyt istua kuivin suin niin kauvan. – Elkää nyt suinkaan siitä välittäkö, rouva Penttinen. Jaksammehan me toki odottaa siksi kuin tohtori Sprooperki tulee. Rouva Lindeman lausui tämän hyvin totisena, muut vaan eivät tahtoneet voida pidättää nauruaan. Klaffin päällä huomasi Fanny kauhukseen viinakarahviinin ja kaksi lasia. Aikovatko taaskin alkaa kestit tarjoomalla viinaryyppyjä –? Hän ajatteli mennä isälle siitä hiljaa puhumaan, mutta samalla juuri tulivat, sekä Fellmanin että tohtori Broberg etehiseen ja vanhemmat riensivät molemmat heitä vastaanottamaan. Sydän kourassa odotti Fanny siksi, että nämä uudet tulokkaat olivat tervehtineet. Sitten pujahti hän isän luokse ja tarttui hänen käsivarteensa. – Pappa, hyvä pappa, ei viinaa. Ei sitä missään tarjota, ei missään herrasväessä. Hyvä pappa, elkää tekään – Hänellä oli kyyneleet silmissä ja kädet aivan vapisivat. Mutta Penttinen katsahti mielihyvällä tyttäreensä, joka seisoi siinä hänen rinnallaan, hempeänä ja ihanana kuin ruusun kukka. – Ole vai, niinkuin minä en sitä ymmärtäisi. – Uskokaa minua, pappa – – No niin, eihän sitä tietysti sinulle tarjota eikä muillekaan nuorille naisille, sen kyllä arvaan. – Ei herroille liioin, hyvä, rakas pappa, elkää tarjotko – – Mene nyt tiehesi siitä, ja anna minun hoitaa näitä asioita. Penttinen otti tarjottimen ja kaasi molemmat lasit täyteen karahviinista. Fanny siirtyi takaisin tuolilleen. Sieltä nurkasta hän sitten katseli, kuinka isä tarjottimineen meni jokaisen luokse vuoron perään, vaati ja pakoitti heitä maistamaan ja jos mahdollista ryyppäämään pohjaan asti. – Ei pidä kenenkään päästä sanomaan että meillä on pitkät ryypyn välit, hän puheli, taikka ettemme raski vieraitamme juottaa, silloin kuin olemme heitä kestiin pyytäneet. Nyt hän läheni tohtori Brobergia. Fanny tuskin uskalsi häntä enää seurata. Seurasi kuitenkin, kuunteli ja katseli hengittämättä, mitä siellä puheltiin ja tehtiin. Broberg hymyili, hypisteli huulipartaansa ja pudisteli päätään. – Ottakaa nyt vaan, ottakaa pois, ei sitä Wanny näe, ja jos näkeekin, niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ryypätään yhdessä, minä otan toisesta lasista. No niin, no kippis, vävypojan malja! – Ei, ei, kiitoksia paljon, minä en nauti viinaa, intti Broberg ja väistyi taaksepäin. – No mitä sitä nyt tyhjää kursastelee – – Ei, kiitoksia, minä en tosiaankaan. Ja siihen täytyi Penttisen hänet viimeinkin jättää. Mutta hän tuli takaisin niin pian kuin oli saanut ryypyt annetuiksi kaikille muille, iski silmää salaperäisesti ja nykäisi sormellaan Brobergiä rintapielestä. – Menkää vaan pois tänne Wannyn viereen istumaan; se käy hyvin laatuun. Fanny sen kuuli. Hän ei kestänyt enää, vaan nousi ylös ja aikoi lähteä kammariinsa. – Wanny, Wanny, mihinkä sinä menet, huusi Penttinen. Tulepas tänne ensin. Fannyn täytyi pysähtyä. – Tänne, tänne – Isä otti häntä kädestä ja veti likemmäksi. – Puhelemaan tänne tohtori Rooperin kanssa. Fanny ei kyennyt vastustamaan. Hän olisi mieluummin paennut pois, kadulle ja sitten maantielle ulos kaupungista, niin kauvaksi kotoa, kuin mahdollista, ettei enää koko iltana olisi tarvinnut näyttää silmiään yhdellekään ihmiselle. Mutta hän ei kyennyt. Hän oli hervoton, oli kuin kuolemaan tuomittu, joka ei enää mitään pelastusta toivo. Kuolemakin olisi ollut helppoa verraten tähän häpeään. – Kas nyt, kuinka ujostelee; jatkoi Penttinen. Niinkuin se ei muka olisi mieleistä. Mutta semmoisia ne ovet, ne tytöt. Hän nauroi viekkaasti, jätti heidät kahden ja kääntyi muihin. Tiedottomana ja tahdottomana oli Fanny vaipunut tuolille istumaan. Broberg seisoi hänen edessään, hymyili hiukan hämillään ja hypisteli huulipartaansa. Fanny ei uskaltanut nostaa silmiään maasta. Brobergin saappaan kärkeen hänen katseensa osui ja siihen se piintyi kiinni, vaikkei siinä mitään tarkattavaa oikeastaan ollut. Tavallinen, kiilloitettu saappaan kärki se oli, hiukan suippeampi vaan kuin isän, kiiltävämpi kenties myöskin. – Neiti Penttinen käy täällä jatko-opistoa, vai kuinka? virkkoi Broberg puheen aluksi. – Käyn, kuiskasi Fanny niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli, ja painoi päänsä vieläkin alemmaksi. – Siellä mahtaa olla paljon oppilaita? – On. – Te ehkä jo lopetatte tänä kevännä? – Jo minä lopetan. – Juuri siihen kuin minä tulen sinne opettajaksi. Fanny unhotti itsensä ja katsoi äkkiä ylös. Tulisiko tohtori Broberg jatkolle ensi vuodesta? Tuota hän ei ollut kuullutkaan. – Nimittäin historiassa ja maantieteessä. Juuri hänen aineissaan! Fannyn pää painui taaskin alas ja silmä etsi jälleen saappaankärkeä. Miksi ei hän jo tänä vuonna ollut heillä? Silloin varmaankin olisi saanut hänestä toisen ajatuksen kuin nyt. Fanny tiesi, että opettajat hänestä pitivät. Ahkeruudellaan ja kyvyllään hän jatko-opistossa oli voittanut kaikkien suosion. Ja siellä hän aina oli vapaa ja virkeä, kun ei tarvinnut mitään hävetä eikä alituisesti vavista semmoisten asiain tähden, joihin hän oli syytön. Ja joita hän ei voinut auttaa, ei, parhaimmalla tahdollaankaan! – Te varmaankin soitatte, neiti, koska täällä on piaano? – Kyllä. – Ettekö tahtoisi antaa meidän kuulla jotain? Fanny nousi ja meni salin toiselle puolelle pianon luokse. Kahta suunnattoman suurta tarjotinta kuljetettiin ympäri, toisessa oli kahvia, toisessa leivoksia, viimemainittuja vähintäin viittä, kuutta eri lajia. – Kahvia vielä tähän aikaan illasta, suihkasi rouva Lindeman vieruskumppanilleen. Ei se Penttiskä tunne ihmisten tapoja enemmän kuin miehensäkään. Kaikista niitä nykyaikana kauppiaita tehdäänkin. Renkinä oli Penttinen alkuaan, kun tähän kaupunkiin tuli, sen minä vallan hyvin muistan, ja rouva oli piikana, vaikka nyt ovat paisuneet niin, että tuskin nahkoihinsa sopivat. Mutta se on vanha totuus: kun kissasta tulee karhu, niin se vasta pöppö onkin. Hänen täytyi keskeyttää, sillä tarjotinta juuri tuotiin hänen luoksensa. Siinä oli täysi työ, ennenkuin hän oli saanut selvän kaikista leivoksista, ettei vaan erehdyksestä olisi joku laji jäänyt ottamatta. Syliinsä hän niitä keräsi toisella kädellään, toisessa kuin oli täysinäinen kahvikuppi, ja suuri kasa niitä siihen karttuikin. Mutta yhtäkaikki hän loi himokkaan silmäyksen tarjottimen jälkeen, kun se vietiin pois, epävarmana siitä, oliko tosiaan saanut joka lajia otetuksi, vai jäikö kenties sittenkin jokin ottamatta. – Kyllä ne taas kerran pöyhistelisivät, jos saisivat Fannyn naitetuksi tohtori Brobergille. Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon. Uskallanpa lyödä vaikka vetoa. Mitä hän rupeisi sukulaisiksi tuommoisten sivistymättömäin kanssa. Kauppiasarvostaan he mahtailevat, ja luulevat, ettei täällä nyt kukaan ole heidän veroisensa. Pyh, yks kauppias, onpa tämä koko herra! Konkurssin tekee ennen tai myöhemmin joka ikinen heistä. Siinä se arvo sitten on. Hän keskeytti, kun pisti suurenlaista kupissa lionnutta vehnäspalasta suuhunsa. Sitä ei vielä ehtinyt kunnolleen niellä, ennenkuin jo jatkoi. – Eikä minusta tuo Fanny mitään erinomaista ole, eihän se milloinkaan saa edes sanaa suustansa. Ja kotona ei kuulu toimittavan tuon taivaallista. Kirja kädessä vaan istuu – hyh, mitä semmoisella tekee? Ei suinkaan häntä kukaan vaimokseen huoli, joka vaan oikein ymmärtää. Siihen tapaan sitä riitti. Ei tarvinnut toisen muuta kuin kuunnella ja myötellä. – Soittamaanko se Fanny aikoo ruveta? myhäili rouva Ahlholm, minä ihmettelin että mihinkä se niin kiireellä läksi tohtori Brobergin luota. – Niin, miksei hän siellä nyt puhellut Spooperkin kanssa, sanoi rouva Penttinen, myöhemmälläkin kyllä vielä olisi ehtinyt soittaa. – Fanny tulepas tänne vähän, huusi rouva Ahlholm, meillä on mammasi kanssa sinulle jotain sanomista. Fanny tuli. Rouva Ahlholm kumartui pöydän yli, ja supatti niin, että kaikki sen kuulivat: – Jätä soitto sikseen ja mene takaisin puhelemaan tohtori Brobergin kanssa. Et tiedä, koska häntä taas toisen kerran tapaat. Hän vetääntyi takaisin, nauroi ja iski viekkaasti silmää. Muut rouvat myhäilivät ja heidän kasvoistaan näkyi, että he kyllä ymmärsivät, mitä rouva Ahlholm tarkoitti ja että täydestä sydämestään siihen yhtyivät. Mutta Fanny punastui ja kävi hämilleen, eikä tiennyt, mitä tehdä. – Niin, samaa minä sanon, puuttui äitikin puheesen. Pidä sinä vaan seuraa tohtori Sprooperkille tänä iltana, sinun tähtesi hän tänne kumminkin on tullut. – Hänpä juuri pyysi minua soittamaan, sai Fanny sanotuksi. – Hänkö pyysi? No, se on eri asia. Mene sitten joutuun – ja soita oikein kauniisti, huusi äiti vielä jälkeen. Hän soitti ulkomuistilta muutamia pienempiä kappaleita, joita ei kukaan kuunnellut. Tohtori Broberg sitä alussa koetti tehdä, mutta hänkin herkesi, kun näki sen mahdottomaksi, sillä puhe kävi koko ajan yhtenä porinana, joka soiton kestäessä yltyi niin kovaääniseksi, että vei siltä täydelleen ylivoiton. Sitten vasta, kun soitto taukosi, hiljeni porinakin hetkeksi ja kaikki kääntyivät Fannya kiittämään. Rouva Ahlholm viittasi häntä luokseen. – Katsos nyt – herrat ovat jo totipöydän ympärillä, eikä ne sieltä kesken malta lähteä. Mitä minä sanoin äsken? Olisit Fanny rukka uskonut hyvällä. Fanny hymyili väkinäisesti. Tämä tietysti oli olevinaan leikkiä, täytyihän sille hymyillä. Ja sillä keinoin pääsi vastaamasta. Hän aikoi vetääntyä syrjään, mutta rouva Ahlholm häntä pidätti. – Istu tänne, elä mene pois. Voivathan nuoret vanhainkin parissa joskus olla – varsinkin kun ei muita nuoria ole saapuvilla. Ja siihen täytyi Fannyn istua kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän tunsi, että hänenkin velvollisuutensa olisi vaatinut ottamaan osaa keskusteluun, mutta ei hän keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kyllä koetti päätänsä vaivata. Eikä hän kauvan jaksanut seuratakaan pakinaa ympärillään, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Hän oli kerran nähnyt tohtori Brobergin luistinjäällä. Heidät oli esitetty toisilleen ja he olivat vähän aikaa luistelleet yhdessä. Silloin oli Fanny tuntenut itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Ja jälestäkinpäin hän aina näihin saakka oli mielellään muistellut sitä hetkeä. Mutta nyt, tästä lähtein –? Ooh, jospa hän vaan voisi unhottaa kaikki, hautaantua lukuihinsa, eikä välittää mistään mitään! Sen enempää he eivät tohtori Brobergin kanssa sinä iltana seurustelleet. Mutta kun vieraat läksivät, vakuutti isä häntä käymään talossa, ja kehotusta vahvisti salaperäinen silmänisku. Fanny seisoi siinä lähellä, kuuli ja huomasi sen kaikki, vaikka ei silmiään maasta nostanut. Itsekseen hän päätti pitää huolta siitä, ettei tohtori Broberg enää kuuna päivänä häntä tapaisi, ei edes kadullakaan, hän osaisi kyllä vältellä satunnaiset kohtaamiset. Viikko tuskin oli kulunut, kun Penttinen jo kertoi uudelleen kutsuneensa tohtori Brobergia heille. Mutta hän ei tullut, teki esteitä. Fanny ymmärsi, mikä siihen oikeastaan oli syynä, ja rukoili isää, ettei hän enää milloinkaan pyytäisi tohtori Brobergia heille. – Minä en tule sisään, pappa, silloin kuin meillä on nuoria herroja, en varmaankaan tule. Minua niin hirveästi hävettää, kun pappa aina semmoisia puhuu. – Niin, kas tätä nyt! Minäkö en saisi hankkia tyttärelleni miestä. – En huoli miehestä. En mene naimiseen milloinkaan. – Minäpä naitan sinut väkisen, siinä tapauksessa. – Vai et muka mene naimiseen! Kaikkia minun pitää kuullakin. Mutta niinhän ne tytöt aina sanovat. Ja mieli sentään tekee. – Ei sinua vaan vanhaksi piiaksikaan jätetä, sen minä sanon, intti äiti. – Kun pappa edes lupaisi, ettei enää milloinkaan kutsu tohtori Brobergia tänne. Lupaako pappa? – Enkä lupaa. – Hyvä pappa –! Eihän siitä kumminkaan lähde mitään hyötyä. Hän ei välitä minusta enkä minä hänestä. – Hän välittää, saatpas nähdä. Ja sinäkö et välittäisi hänestä? Tohtorismiehestä? Kreiviäkö sinä sitten odotat? – Niin, samaa minä sanon, puuttui äiti puheesen, kreiviäkö sinä sitten odotat? – En odota kreiviä, enkä ketään. Jaksan minä itsekin elättää itseäni, kunhan jatko-opistosta pääsen. Rupean opettajattareksi. – Ja jäät vanhaksi piiaksi! – Ei, Wanny rukka, siitä ei tule mitään, niin kauvan kuin minulla on tässä jotain sanomista, väitti äiti. Sitä varten sinua ei ole kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin. Johan sille harakatkin nauraisivat. Ei siinä Fannyn rukoukset eikä itkutkaan auttaneet mihinkään. Jos Penttinen milloin tapasi tohtori Brobergia, hän aina pyysi tätä käymään heillä. »Wanny niin kaipaa ja ikävöitsee», hän muutamasti vielä lisäsi pyyntöönsä. Mutta sen kun hän kertoi kotona, oli kummat tulla. Fanny itki joka päivä kokonaisen viikon ja herkesi sekä syömättömäksi että puhumattomaksi. – Jopa sinä olet aika hupsu, sanoi äiti. Fanny ei vastannut sanaakaan, yltyi vaan kahta pahemmin itkemään. Rouva Penttinen alkoi jo tuskastua, pelkäsi kuinka tytön viimein kävisi, kun ei osannut siitä rauhoittua. – Et tuota olisi tuolle kertonutkaan, hän torui miestään. Mitä hän sillä tiedolla teki. Suree vaan niin, että pian menee päästään vialle. Vastakertana elä toki virka mitään koko tytölle, jos olet mitä semmoista puhunutkin. Loppuivathan Fannylta viimein kyyneleet, ja kun hän muutenkin näytti tyyneeltä ja hiljaiselta, luulivat vanhemmat hänen jo unohtaneen koko asian. He eivät huomanneet sitä lujaa päättäväisyyttä, joka oli ilmestynyt katseeseen entisen arkuuden sijaan. Mutta he tulivat sen ennen pitkää kokemaan. Kevätlukukausi oli päättymäisillään, kun Fanny eräänä päivänä kertoi ottaneensa kansakoulun-opettajattaren paikan Pöllismäellä, kaukana pohjoisessa. Jatko-opistolla oli opettaja kysynyt, jos kokelaista kuka haluaisi sinne. Palkka oli pieni, kuusisataa markkaa ainoastaan, ja sitä paitse tämä koulu oli useita peninkulmia kirkonkylästä, pitäjän koillisessa nurkassa, jonka vuoksi siellä arvattavasti tulisi olemaan jotenkin yksinäistä ja ikävää. Fanny ei sitä pelännyt. Yksinäisyys oli vapautta; ja erämaasta kangasti hänelle eteen metsää ja järveä, kukkivia ahoja, päivänpaistetta ja lintujen laulua, sinne hän juuri halusikin. Ja hän ilmoitti itsensä virkaan. Toverit hämmästyivät. – Mitä sinä ajattelet? Fanny? Ilmestyy niitä vielä parempiakin paikkoja. Kuka nyt nuorella ijällään korpeen hautaantuu? Hupsuhan sinä olet. Mutta Fanny piti päänsä, ja virka annettiin hänelle. Vasta sitten kun asia oli valmiiksi päätetty, hän sen kertoi kotonaan. Äiti löi käsiään yhteen ja putosi istualleen. Isä ällistyi eikä osannut aluksi mitään sanoa, katsoa tuijotti vaan äitiin. – Kansakoulun opettajattareksi Pöllismäelle! Aivanko sinä sitä puhut tosissasi? huusi äiti viimein. – Aivan niin. – Luuletko sinä meitä niin köyhiksi ettemme jaksa sinua kotona pitää? kysyi isä, kun vähän toipui ensi hämmästyksestään. – Enpä minä sentähden. – Mutta minkätähden? Fanny ei aivan heti vastannut. – Sano, minkätähden? – Kun minä tahtoisin opettajattareksi. – Saat kai niitä paikkoja täällä omassa kaupungissakin, kun maltat odottaa. Onhan täällä niin paljon kouluja. – En minä tänne. Maalle ennemmin, tahi johonkin muuanne. – Hän tahtoo pois kotoa, sanoi äiti ja katsoi isään. – Eikö sinulla ole hyvä olla täällä vanhempiesi luona? kysyi isä. Liiankin hyvä. Saat kaikkea, mitä ikinä mielesi tekee. Vai onko valittamisen syytä? Puuttuuko sinulta jotain? Fanny loi silmänsä alas, hiveli kirjaa, joka oli hänellä kädessä eikä virkkanut mitään. – Sano pois, sano! Puuttuuko sinulta jotain? – Ei, kuiskasi Fanny ja painoi päänsä vielä alemmaksi. – No niin? No, mitä varten sitten pyrit muuanne? Ja hyväänkin paikkaan, kun sydänmaalle, korpeen! Eihän Fanny osannut sanoa mitä varten. Pois hän vaan halusi, eikä siinä auttanut riidat eikä torat, eipä uhkauksetkaan. – Luuletko tulevasi toimeen kuudella sadalla markalla? kysyi isä kerran. Riittääkö se sinulla ruokaankaan, saati sitten vaatteisiin? Minulta et saa, et penniäkään, ole siitä varma. Kotiin jos jäät, niin ostan sinulle vaaleanharmaata silkkiä leningiksi tästä vastapäätä, kauppaneuvoksesta. Hiljan tullutta, oikein kaunista. Oletko sitä nähnyt? – En ole, mutta en minä siitä välitäkään. – Ellet siitä välitä, niin ota muuta, joka on mieleistäsi. Minä annan rahat paikalla käteesi, jos vaan lupaat heittää nuo hullut tuumasi ja jäät kotiin. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen työtä tehdä, jaksan minä sinut aina elättää. Lystäillä saat niin paljon kuin ikinä tahdot. Käydä paalista paaliin, tanssia ja leijailla, eikä huolehtia mistään. Menet sitten naimisiin muutamien vuosien perästä, takaan että sinulla on täällä vara valita sulhasiakin. Mutta siellä –? – Siellä et saa miestä ikinä, puuttui äiti puheesen. Tuskin lienee ainoatakaan herrasmiestä koko seudulla. Mitä vielä! – En heitä kaipaakaan. Eikä se siitä parantunut. Hiljaisella, säyseällä tavallaan oli Fanny luja päätöksessään. Ei voinut isä eikä äiti hänelle mitään. He kävivät surullisiksi. Äiti oikein itki monet kerrat, ja aina kun Fanny sen huomasi, kävi hänen mielensä tuskalliseksi. Melkeinpä ettei omatunto häntä pahasti soimannut. Mutta ei hän sittenkään voinut ajatella kotiin jäämistä. Koko hänen olemuksensa nousi jyrkästi sitä vastaan. – Menisit ennemmin Helsinkiin, Fanny, sanoi rouva Ahlholm, jolle äiti kerran oli huoltaan valittanut. – Sehän olisi vallan toista. Saisit käydä teaatterissa ja sirkuksessa ja muotimakasiinissa, voi, voi, sentään, ihan sinä olet hupsu, kun et pyri Helsinkiin. Sinne varmaan pappasikin sinut laskisi mielellään. – No, varmaan, sanoi äiti. – Katsopas nyt! Ja sieltä sinä palaisit niin fiininä daamina tänne, että pois tieltä. Lähde minun kanssani yhdessä, minä kun aijon syyspuoleen siellä käydä. – Hyvänen aika, Wanny, minä ihan paikalla menen puhumaan papalle asiasta. – Ei, elkää menkö äit – tuota mamma, elkää menkö, ei minua haluta Helsinkiin. – Omaa haluasiko sinä vain seuraatkin? huudahti rouva Ahlholm ja suuttui niin, että puna kohosi aina korviin saakka. Minä luulin, että Fanny olisi saanut sen verran sivistystä, että ymmärtäisi totella vanhempiaan ja seuraisi etupäässä heidän tahtoaan. Mutta nyt näen, että olen sinusta suuresti erehtynyt. Tuommoista uppiniskaisuutta en ole vielä koskaan nähnyt. – En minä liioin, sanoi rouva Saksman, joka myöskin oli läsnä. Rouva Ahlholm suoristi selkäänsä ja loi vihaisen katseen Fannyyn. Rouva Saksman taas heilutteli päätään oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan, eikä voinut kylläksi päivitellä sitä kummaa, että nuori tyttö saattoi noin kohdella vanhempiaan. Rouva Penttinen puhkesi itkuun. – Me olemme häntä pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, puhui hän sillä välin kuin vuoron silmiään pyyhki, vuoron nenäänsä tyrski, Ei häneltä ole kielletty mitään milloinkaan, ja parhaimman mukaan häntä on koetettu hoitaa. Mutta ei hän sittenkään ole ollut tyytyväinen, monasti se kyllä huomattiin – – Mamma, elkää puhuko sillä tavalla. – Niin se on, sinä et ole ollut tyytyväinen sittenkään. En tiedä mitä olisitkaan vaatinut. – Fanny on kiittämätön lapsi, lausui rouva Ahlholm jalosti harmistuneena, kiittämätön lapsi, joka ei välitä vanhemmistaan ollenkaan. – Hoi, oi, oi, ei välitä vanhemmistaan ollenkaan, säesti rouva Saksman, ja nyt heilui koko hänen ruumiinsa oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan. – Siinä kuulet, mitä muutkin ihmiset sanovat. Ja koska muutkin ihmiset niin sanoivat, oli äiti sitä syvemmin vakuutettu Fannyn suuresta syyllisyydestä vanhempiaan kohtaan. Hän itki sen vuoksi kahta kauheammin ja katsoi kärsivänsä semmoista vääryyttä, jonka vertaa maailmassa tuskin milloinkaan ennen oli nähty tai kuultu. Fanny istui siinä kuin vaivainen syntinen, kädet ristissä. Tuskin hän uskalsi luoda silmiään ylös, niin pahana ja kelvottomana hän itseään piti. Vähältä ettei hän jo ruvennut horjumaan. Saattoiko hän tosiaan jättää vanhempansa näin suremaan ja ikävöimään? Rintaa ahdisti ja poltti tuo ajatus. Mutta hänelle kuvastui mieleen, minkälaiseksi elämä muodostuisi kotona. Häntä pyntättäsiin ja laiteltaisiin enemmän kuin ennen. Hänestä kerskailtaisiin kaikille ihmisille, häntä näyteltäisiin ja tarjoiltaisiin nuorille miehille – Ei koskaan! Hän ei voisi sitä kestää. Ennen vaikka mitä! Ja hän nosti päänsä. Ei virkkanut sanaakaan, katsoi vaan vakavasti eteensä. Syvä pystysuora ryppy oli ilmestynyt otsaan ja huulet puristuivat kiinteästi yhteen. Lujaa, järkähtämätöntä päätöstä ne osottivat. Lähtöpäivä tuli. Kotoa ei häntä kukaan saattanut laivalle. Riikka olisi tullut, mutta isä ja äiti kielsivät. Töin tuskin sanoivat hänelle vanhemmat jäähyväisiäkään. Raskaalla mielellä astui Fanny yksin katua alas. Mutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä rannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti aavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Valvoja''-lehdessä 1893. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2811 8747 2006-11-08T09:34:19Z Mzlla 6 siirsi sivun ”''''''''''''” uudelle nimelle ”Ompelija”: kumoa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ompelija |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Kauppaneuvos Römerin perhe oli muuttanut kauniille kesähuvilalleen, Alavalle, lähellä tuon surullisesti kuuluisan Valkeisen järveä, jossa kansantarun mukaan julma Vedenemo asuskeli ja vuosittain saaliikseen houkutteli jonkun nuoren, kauniin ja terveen ihmislapsen. Ei tosiaan mennytkään sitä kesäkautta, ettei joku Valkeisen syvään mutahautaan uponnut, ja ken sinne kerran luiskahti, ei hän sieltä elävänä enää takaisin tullut. Niin lempeän ja viattoman näköinen tuo järvi kuitenkin oli korkeiden rantojensa ympäröimänä. Sen kirkasta pintaa harvoin myrskyt ja tuuliaispää pääsivät vellomaan, ne ryntäsivät ylitse kukkulalta kukkulalle, mutta alhaalla metsäisten rinteiden suojassa lepäsi Valkeinen liikkumattomana, rauhallisena, vaikkakin hiukan synkempänä tavallistaan. Valoisat, tyyneet kesäillat – ne ne olivat Valkeisen juhlahetkiä. Silloin kokoontui sen ympäristöön ryhmittäin nuorta, iloista kansaa, laulu ja riemu kajahteli rannalta toiseen ja leikkipuheet sinkoilivat keveästi ristiin ja rastiin. Sillä akustiikka oli täällä parempi kuin missään konserttisalissa; vaikka järvi oli jotenkin laaja, ei tarvinnut ääntänsä kovinkaan paljon korottaa, ennenkuin mäkirinteeltä sai puheensa kuuluksi sen vastaiselle puolen, toiselle rinteelle. Semmoisina iltoina järvi loisti smaragdivihreänä ja kullankarvaisena, eikä muistanut moni, sitä ihastuksella katsellessaan, että elämää himoitseva Vedenemo sen helmassa väijyi. Pari kivenheittoa Valkeisen länteisestä pohjukasta oli Alavan puutarha, ja takaa, korkeakasvuisten kuusien ja koivujen ylitse kohosi huvilan valkoiseksi maalattu, kahdenkertainen puurakennus. Autiona se oli seisonut kaiken talvea, mutta nyt liehui lippu sinisessä ja valkoisessa värissä katolla, merkkinä siitä, että omistajan perhe oli saapunut paikalle. Edellisenä iltana he olivat tulleet ja seuraavana aamuna heti noustuaan kiirehti Aili, talon nuori tytär, katselemaan lempipaikkojaan alhaalla puutarhassa. Hän pysähtyi vähän väliä, milloin tuon, milloin tämän penkereen luona, katseli kukkaispensaita ja hentoja, vastanousneita kasvitaimia, mittaili silmillään puiden korkeutta ja ihmetteli, eivätkö olleet kasvaneet taas koko joukon viime syksystä. Tuttua, rakasta kaikki, joka nurkka, joka kolkka, joka käytävä. Ja tuntui kuin olisivat nekin iloisesti hymyillen häntä tervehtineet kaivattuna, takaisin tulleena ystävänä. Lienevätkö tietäneet, mitä tärkeitä hänelle oli tapahtunut tällä välin? Että hän oli kihloissa, ja oli niin onnellinen, niin onnellinen, ettei varmaan yksikään ihminen maan päällä ollut niin onnellinen kuin hän. Nimittäin Ossi ja hän. He olivat, näet, yhdessä sen suuren, suuren onnen saavuttaneet. Syksyllä, täältä lähteissään hän ei vielä Ossia tuntenutkaan. Joulun aikaan heidät vasta tilaisuudessa esitettiin toisilleen. Kuinka hyvin hän muisti sen illan! Näki edessään Ossin semmoisena, kuin hän siinä seisoi ja loi häneen katseen, jossa selvästi huomasi suurta ihailua. Sitten kumarsi keveästi ja pyysi tanssiin. Tarttui tukevasti kiinni ja kiidätti lennossa yli lattian. Ja musiikki soi, ja sydän sykki iloa ja elämänhalua. Siinä oli nautintoa siinä tanssissa! Tuo nuori, solakka varatuomari miellytti Ailia jo ensi hetkestä. Mutta ei hän toki silloin vielä aavistanut mitään niistä suhteista, joihin he ennen pitkää joutuisivat. Ei silloin eikä vielä sen jälkeenkään, vaikka he kyllä usein tapasivat toisiaan, milloin Ailin kotona, milloin muualla, kävelyllä, luistinradalla, iltamissa, ja milloin missäkin. Sattuma, vai mikä heitä lieneekin aina yksiin johdattanut. – Sattuma – hm, myhäili Aili itsekseen ja istahti lehtimajan penkille, siinä oikein rauhassa vaipuakseen näihin iloisiin muistelmiinsa. – Ossi kaiketi sen aina osasi niin asettaa. Ja entäs minä itse sitten? Tuskinpa olisin niin ahkerasti käynyt luistinradalla, ellen tiennyt tapaavani häntä siellä. Olin vaan niin hupsu, etten ymmärtänyt omia tunteitani. Ne selvisivät hänelle vasta kolme viikkoa sitten, silloin kun hän ilmoitti rakkautensa. Voi, sitä hetkeä! Se ei milloinkaan maailmassa menisi hänen mielestään! He tapasivat toisiaan Lehtiniemen puistossa, jossa musiikki sinä iltana soitti. Heitä oli suuri seura, mutta huomaamattaan he Ossin kanssa erosivat toisista ja eksyivät kahden eräälle yksinäiselle penkille, joka oli puiden varjossa rannalla. Ja siellä se tapahtui! Mitä hän oikeastaan sanoi? Aili tuskin erotti mitään, Ossin puhe ja kaukainen soitto vaan humisivat hänen korvissaan. Ja kuitenkin hän niiden merkityksen tajusi, – tajusi koko olennollaan. Sydän sykki niin rajusti, ja kaikki suonet sykkivät, ja posket paloivat kuin tulessa, eikä hän nähnyt mitään, eikä kuullut mitään, eikä tiennyt, mitä vastasi, tai vastasiko ollenkaan mitään. Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielun pohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten – sitten! Niin – sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan – taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta silloin se puhkesikin täyteen kukoistukseensa tuo hänen suuri rakkautensa Ossiin. Ja hänet valtasi senlainen riemastus, jota hän ei vielä elämässään ollut tuntenut. Eikä ainoastaan hänet, vaan koko maailman – niin, se kuului kummalta, mutta oli aivan totta. Luonto muuttui samassa hetkessä monta vertaa ihanammaksi ja musiikki soi kauniimmin kuin koskaan ennen. Aika meni kuin siivillä! Kuinka kauvan he lienevät siinä istuneet käsi kädessä – Ailin mielestä se oli vaan lyhyt hetkinen, mutta Ossi sanoi, etteivät uskaltaisi enää viipyä, sillä se herättäisi huomiota, ja niin he sitten lähtivät yhtymään muihin. – Kas, tuollahan ne viimeinkin ovat, huusivat toiset jo kaukaa heidät nähdessään. – Jospa tietäisitte, jospa tietäisitte, ajatteli Aili itsekseen ja vilkaisi salavihkaa Ossiin. Tuo heidän yhteinen salaisuutensa, kuinka se oli suloinen! Tietämättään hän tarttui Olgan käteen – Olga, näet, oli hänen paras ystävänsä – ja hän puristi sitä, puristi niin paljon, kuin ikinä jaksoi. Olga äännähti. – Aili, sinä, hyvä ihme, kun puristaa käteni ihan mäsäksi, hän valitti. Mutta sitten iski hänelle joku epäluulo päähän. – Mitä se on, Aili? hän kuiskasi. – Ei mitään, ei mitään, soperteli Aili vastaan. Mutta mielessään hän jatkoi: jos tietäisit, – voi, jos tietäisit! Oli niin kumman kummaa tuo, että hänellä nyt oli ikäänkuin oma maailmansa, josta ei muilla ollut aavistustakaan. Ja että se oli yhteinen Ossin kanssa – niin sehän siinä juuri olikin niin sanomattoman viehättävää. Isä ja äiti heidän kihlauksestaan sittemmin tiesivät, ei kukaan muu. Vasta nyt pari päivää sitten hän sen kertoi Olgalle. Kertoi oikein juurta jaksaen koko heidän rakkautensa historian, kuinka se ensin alkoi ja kuinka se kehittyi, kasvoi kerta kerralta kun he toisiaan tapasivat ja sitten myöskin sen hetken siellä Lehtiniemen penkillä. Olga oli kuunnellut niin hartaasti ja niin jännitettynä, että oli aivan kuin olisi itse elänyt mukana. Tuntimäärät he sitten olivat puhelleet siitä samasta asiasta ja Ailista oli niin ihmeen hauskaa kertoa hänelle onnestaan. Olga oli luvannut usein käydä heitä tervehtimässä täällä maalla, kenties tulisi hän jo heti tänä päivänä. Ja Ossi tulisi myöskin, hän tulisi jo edellä puolen päivän ja viipyisi huomiseen tai ylihuomiseen. Sitä ajatellessa loistivat Ailin silmät, kasvot hehkuivat ja huulet vetääntyivät hymyyn. – Ossi, hän kuiskasi, – Ossi, Ossi! Mikä ääretön nautinto saada mainita hänen nimeään! Se olikin kaunein nimi maailmassa. – Ossi, Ossi, Ossi – . Mutta siinäpä hänen unelmansa keskeytettiinkin. Äiti huusi häntä ikkunasta. – Täällä olen, äiti, täällä, vastasi Aili. – Tule ylös, ompelija on tullut. Kalpea, hiljainen nainen seisoi huoneessa, mittanauha kädessä, häntä odottamassa. Martha Rainio – Aili tunsi hänet ennestään, monta pukua oli sama ompelija hänelle jo tehnyt. – Ette saa nyt ottaa työtä mihinkään muuanne, varoitti rouva Römer Marthaa, meillä tulee sitä riittämään teille syksyyn asti. Mielellänne kai te olettekin kesäajan täällä maalla, vai kuinka? – Kyllähän minä saatan olla, vastasi Martha. Hänen kasvonsa pysyivät kuitenkin yhtä liikkumattomina ja totisina, ei pieninkään väre osoittanut, tekikö ehdotus häneen suotuisan vaikutuksen vai ei. – Täällä tulee ommeltavaksi kaikenmoista, sekä liinavaatteita että leninkiä. Niin – parasta kun sanon sen yksintein, teiltä sitä ei kumminkaan auta salata: tyttäreni myötäjäiset antaisin teidän huostaanne. En tiedä ketään, joka tekee niin hyvää työtä kuin Martha, sen vuoksi päätinkin heti kääntyä teihin. Marthan kasvot hiukan vilkastuivat, ei hän kumminkaan mitään virkkanut, loi vaan kysyvän silmäyksen Ailiin, joka vastasi siihen onnellisella hymyllä. – Mutta Martha ei saa puhua siitä vielä, jatkoi rouva Römer, kihlaus julaistaan juhannuspäivänä, tänne kutsutaan silloin koko meidän tuttavapiirimme kaupungista ja siihen saakka ei kenenkään pitäisi saada vihiä asiasta. Tekee sitten niin hyvän vaikutuksen, hän hymyili ja silitti Ailin kellertäviä hiuksia, kun pappa äkkiarvaamatta esittää teidän maljanne. – Niin, kihlajaisleningillä nyt olisi kiirein. Minä olen täällä valinnut mallin muotilehdistä. – Aili, mitä pidät tuosta? Ailin silmät luisuivat lehden ylitse, hän ei niin paljon semmoisesta välittänyt, oli tottunut jättämään ne äidin huostaan. Tietysti se oli hyvä, äitihän sen parhaiten ymmärsi. – Niin, minä luulen, että tästä tulee sievä. Tässä on kangas. Hän otti pöydältä vaalean sinisen hienon musliinikankaan ja levitti sitä Ailin eteen. – Mitä sanotte, Martha? Sopiiko se hänelle? kysyi hän, ylpeän mielihyvän ilme kasvoissa. Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan. Vähän aikaa häntä katseltuaan jätti äiti kankaan ompelijan huostaan ja läksi muihin toimiinsa. Martha asetti mittanauhan Ailin vyötäisille. – Jäättekö sitten ihan varmaan tänne koko kesäksi, Martha? kysyi Aili. Se olisi niin hauskaa. Me ompelisimme yhdessä päivät päätään. – Malttaisittekohan? hymyili Martha. – Kyllä, tietystikin. Paitsi en niinä aikoina, kun Ossi on täällä. – Onko teidän sulhasenne nimi Ossi? – On. Niin kyllähän muut sanovat häntä Oskariksi, mutta Ossi on minusta paljon somempi nimi. Eikös teistäkin? – Kyllä. Martha kumartui alas ottamaan hameen mittaa. Aili ihmetteli hänen kaunista mustaa palmikkoaan, joka oli kierretty päälaelle hopeisen nuolen ympäri. – Ja hän on muutenkin niin kaunis. Pitkä ja solakka. Ja luonteeltaan erinomaisen rakastettava, sen sanovat kaikki. – Hän tietysti pitää teistä äärettömästi? – En tiedä. – Ettekö tiedä? – Tiedän vainenkin. Hän – ei, en minä ilkiä sanoa. – Sanokaa pois. Eihän teidän tarvitse minua ujostella. – Hän väittää ihan ensi hetkestä kiintyneensä minuun. – Sen kyllä uskon, vastasi Martha katsellen hänen lapsellisen viattomia kasvojaan ja siroa vartaloaan. Martha oli lopettanut mittailemisen, hän levitti kankaan pöydälle ja alkoi sitä leikellä. Aili pääsi vapaaksi, hän istui kiikkutuoliin ja pani sen iloiseen liikkeeseen. – Jos tietäisitte, Martha, kuinka hauskaa on olla kihloissa. – Kuka teidän sulhasenne oikeastaan on? – Koettakaa arvata. Ei se toki olekaan vaikeata, kun kerran tiedätte, että hänen nimensä on Ossi ja että hän on solakkavartaloinen, kaunis mies. – Niitä on niin paljon solakkavartaloisia. Ja mistäpä minä heidän ristimänimiään olisin tuntemaan oppinut. – No, mutta koettakaahan nyt kumminkin. – Tohtori Evers? – Eih! Onko hän nyt kaunis? – Maisteri Kessler? – Uh! Joka on niin jäykkä ja ikävä, etten tiedä toista. Ossi on kovasti vilkas ja iloinen. – Jospa minä en häntä tunnekaan? – Kyllä varmaan – Sh! Aili pysähdytti kiikkutuolin ja kuunteli. – Eiköhän tule –? Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi nuori komea herra vaaleassa kesäpuvussa. Se oli varatuomari Oskar Holm. Ailille kohosi puna aina ylös ohauksiin. – Ossi, hän huudahti ja riensi ovelle vastaan. Tervetuloa! Mutta Holm oli älynnyt, että vieras oli huoneessa. Hänen kasvonsa muuttuivat jäykiksi ja vieraiksi. – Onko kauppaneuvos kotona? hän kysyi. Aili nauroi. – Ossi, kuinka sinä teeskentelet? Ei se ole ollenkaan tarpeellista. Neiti Rainio tietää kaikki. Äiti hänelle juurikään kertoi. Neiti Rainio, katsos, on täällä ompelemassa minulle myötäjäisiä. Ja tuommoinen minulle tulee leninki kihlajaisiin. Onko kaunista? Sinä et saa nähdä minua siinä ennenkuin sitten vasta. – Jalanko sinä tulit? – Jalan. – Koko matkan? Kaupungista saakka? – Niin. – Voi sitten sinua varmaan väsyttää. Käy istumaan tänne. Holm vaipui alas sohvan nurkkaan. Hän oli tosiaan kalpea ja rauenneen näköinen. Ei hän puhunut mitään eikä katsonut Ailia silmiin, niinkuin tavallisesti, otti vaan nenäliinan taskustaan ja pyyhki otsaansa. Aili istui pienelle tuolille hänen eteensä, onnea ja hellyyttä kuvastui hänen kasvoissaan. He olivat siellä niin rauhassa toisella puolella huonetta. Martha seisoi selin heihin, kumartuneena tuon vaalean sinisen kankaan yli, sakset narisivat pöytää vasten, kun hän siinä leikkaili liiviä kihlajaisleninkiin. – Sinulle tuli kuuma astuessasi, sanoi Aili hetkisen vaitiolon jälkeen. Menenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista? Hän ei odottanut vastausta, vaan läksi samassa kyökin puolelle, rakennuksen toisessa päässä. He jäivät kahden, Holm ja ompelija. Sakset herkesivät narisemasta. Uhkaavat silmät kääntyivät sille puolen huonetta, missä Holm istui. Holm tapasi katseen. – Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta. – Sinä et ole uskaltanut ilmoittaa tätä minulle. Olet vaan vältellyt minua, et ole päästänyt puheillesikaan. Kelvoton! Hän seisoi suorana ja jäykkänä, hänen katse leimahti ja hänen äänensä vavahti. Holm nähtävästi hätääntyi. Veret sävähtelivät hänen kasvoillaan ja kädet nyppivät hermostuneesti sohvan karmia. Hän koetti kumminkin karaista itseään ja asettua taistelukannalle hänkin. – Ja mitä sinä nyt oikeastaan aijot sitten? hän kysyi. – Aijon ilmaista heille kaikki. – Sillä et voita mitään. – Niinkö luulet? – Kuulee, kuinka vähän sinä aavistat, millä kannalla asiat ovat. – Mitä tarkoitat? – Että sinä pian tulet isäksi, hän lausui ja pani painoa jok’ainoalle sanalle. Se isku kohtasi. Holm kavahti ylös, jähmettyi, ja pääsi vasta hetken kuluttua ääneen: – Valehtelet. – Sen tulet näkemään syyskesästä. Marthan viha vähän lauhtui, kun hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Hänessä heräsi pieni toivon kipinä, joka sulatti sydäntä. Olihan heillä yhteinen huoli, se heidät sitoi toisiinsa: Oskar ei voisi häntä jättää tähän tilaan, tuo uusi rakkaus haihtuisi, entiset tunteet palajaisivat. Sillä olihan hän häntäkin rakastanut. Muisto siitä ajasta yhä enemmän lauhdutti hänen mieltään. – Oskar, elä hylkää minua. Jaksaisin minä kantaa häpeän ja ylenkatseen, en välittäisi ihmisistä mitään, jos sinä pysyt minulle uskollisena ja rakastat minua niinkuin ennen. Holm hengitti syvään, hän ei kyennyt heti vastaamaan, katsoi vaan alas, oli hervahtunut ja harmaankalpea. Jännitettyinä riippuivat Marthan silmät hänessä kiinni. – Miksi et sanonut minulle tätä ennen? kysyi Holm viimein matalalla, soinnuttomalla äänellä. – Enhän sitä itsekään tiennyt, en tahtonut uskoa ennenkuin nyt vasta muutamia viikkoja sitten. Sen jälkeen en ole saanut sinua tavata. Martha katsoi häneen rukoilevasti, aivan kuin olisi elämä ja kuolema riippunut siitä päätöksestä, minkä Holm nyt teki. Muutama silmänräpäys kului. He seisoivat siinä vastakkain, äänettöminä molemmat. Holmin silmät häilyivät epäröivinä sinne tänne, mutta Martha tuijotti häneen rävähtämättä. Odotus kävi hänelle yhä tuskallisemmaksi. Saattoihan Aili tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä, ja milloinka hän sitten saisi sen tietää? Samassa kuuluikin jo oven käynti viereisestä huoneesta. – Puhutaan toinen kerta, kuiskasi Holm hätäisesti. – Milloinka? – Milloin tahansa. – Illalla, jos sopii. Hän painui jälleen paikoilleen sohvan nurkkaan, sieppasi muotilehtiä, joita oli siinä vieressä levällään, käteensä ja hautasi silmänsä niihin Ailin tulemaan. Marthakin otti entisen asemansa ja seisoi taas selin. Sakset narisivat niinkuin ennenkin. Aili asetti tarjottimen sohvapöydälle ja kaatoi lasiin. – No, Ossi? – Anteeksi! Holm havahti, heitti lehdet pois kädestään ja tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Aili täytti sen uudelleen ja hän joi vielä senkin pohjaan saakka. – Kylläpä sinulla olikin kova jano, ihmetteli Aili mielissään, kun oli sen niin hyvin arvannut. – Menemmekö nyt alas ryytimaahan? Siellä on niin vilpoista. Ja minä näytän sinulle siellä omenapuun, jonka minä kahdeksan vuotta sitten istutin. Ajatteles, että se nyt kukkii ensi kerran, tänä aamuna juuri löysin siinä kolme kaunista nuppua. Näin liverrellen vei Aili sulhastaan käsipuolesta ulos verannalle ja sieltä ryytimaahan suurta käytävää pitkin, joka meni alas lehtimajaan. Martha katsoi heidän jälkeensä. Kipeästi vihlasi hänen sydäntään, kun Aili verannan portaita laskeutuessaan nojautui sulhastaan kohti ja katsoi häntä suloisesti ylös silmiin. Mitä lienee silloin hänelle sanonut, Martha ei voinut sitä kuulla, mutta jotain hellän hellää se mahtoi olla. Martha puri hammasta; hänelle tuli yhtäkkiä halu repiä tukasta tuota hinteloa olentoa, joka ryösti häneltä rakastajan. Kuinka sulavasti hän astui siellä Oskarin rinnalla, ja kuinka hän oli nuori, ihana ja hempeä punasessa, keveässä kesäleningissään. Martha tunsi jäävänsä takapajulle hänen rinnallaan, polte kiihtyi hänen povessaan ja veri syöksi hänelle päähän. Hän musersi hänet katseellaan, hänet tuolla, jonka heleä nauru juuri nyt kaikui ylös tänne saakka, ikäänkuin ilkkuen hänen avutonta vihaansa. Vasta sitten kun heitä ei enää näkynyt, tarttui Martha jälleen työhönsä. Hän asetteli kiihkeästi leikatuita kappaleita yhteen ja roklaili niitä kiinni toisiinsa, että joutuisi liivi koeteltavaksi. Sillä hänen täytyi päästä erottamaan heitä, hän ei sietänyt sitä ajatusta, että he olivat siellä yksissä, että Oskar ehkä nyt parastaikaa hyväili toista... Jonkun tunnin kuluttua toi palvelija hänelle kahvia. Silloin hän juuri vetäisi viimeiset pistämät. – Nythän tämä olisi koeteltava, hän sanoi, samalla kun hampaillaan puri langan poikki. – Menenkö kutsumaan Aili neitiä? kysyi Liisa, joka kahvitarjottimineen seisoi siinä hänen edessään. – Ei, minä menen itse – että saan vähän jaloitella. – Tuollakohan ne vielä ovat lehtimajassa? – Niin, eivätköhän ne siellä liene. Martha katseli kahvia juodessaan koko ajan lehtimajaan päin. Ei sieltä näkynyt eikä kuulunut mitään; mutta he olivat siellä, puiden takana, hän oli varma siitä. Hiljaa, kuulumattomin askelin hän pujotteli sivukäytäviä alas ja tuli niin äkkiä lehtimajan sivulle, ettei sisällä olijat mitään huomanneet, ennenkuin hän seisoi heidän edessään. He säpsähtivät, Aili vetääntyi erilleen Ossista, jonka olkapäähän hän oli nojannut hehkuvaa poskeaan ja Ossi irroitti käsivartensa hänen vyötäisiltään. Aili kävi hämilleen, mutta Ossin otsaan ilmestyi ryppy ja Marthaa kohtasi tyytymätön katse. Mutta Martha ei siitä välittänyt. – Neiti on hyvä ja tulee koettelemaan liiviä. – Äänessä, jolla hän sen sanoi, oli jotain kovaa ja käskevää. Ennen kuin hän kääntyi menemään Ailin jäljestä, heitti hän pitkän, vihasta leimuavan silmäyksen Holmiin, joka jäi istumaan paikoilleen. Ryppy Holmin otsassa syventyi. Hän sytytti papyrossin, poltteli sitä verkalleen ja mietti. Kun se oli palanut loppuun, nousi hän ylös, oikaisi itseään, läksi ulos lehtimajasta ja alkoi astuskella edes takaisin käytävällä. Hänen käyntinsä oli varmaa ja notkeata, ryhti osoitti rohkeutta, pään pystyinen asento lujuutta. Hän oli tullut selville asioistaan ja tehnyt päätöksen, jossa ei aikonut horjua. Martha istui kaiken päivää ompeluksiensa ääressä lähellä verannanpuoleista ikkunaa. Hän kuuli heidän iloiset äänensä ensin ulkoa, sitten ruokasalista, jossa söivät päivällistä, hän näki heidän liikkuvan edes takaisin, vapaina ja huolettomina, onnen helmalapsina. Oskar, hänen entinen Oskarinsa, näytti olevan jo täydellisesti perehtynyt tässä kodissa. Häntä kohdeltiin kuin perheen jäsentä ainakin eikä siunaaman hetkeksikään hän väistynyt Ailin rinnalta. Marthan sielussa riehui sekavat, ristiriitaiset tunteet. Välistä valtasi hänet raivokas viha, hän olisi halunnut tappaa heidät molemmat, paiskata heidät maahan, polkea heidät jaloillaan, lyödä, hakata heidät kuoliaaksi. Ja iltapäivällä, kun koko perhe ikäänkuin hänen uhallaan kokoontui verannalle, tuohon hänen silmiensä eteen, kahvia juomaan: ja siinä sitten tuntimäärät istuivat kaikki keveässä hauskassa puheessa, silloin teki hänen mielensä syöksyä heidän keskeensä, osoittaa sormellaan tuota heidän suosikkiaan, tuota hienoa, komeata, rakastettua sulhasta, paljastaa hänet, kertoa raa’asti, juurta jaksain, missä suhteessa he molemmat olivat toisiinsa olleet ja tunnustaa julkisesti oma häpeänsä. Riemulla hän ajatteli sitä häiriötä, minkä hän matkaansaisi, kuinka hän yhdellä iskulla tekisi lopun tuosta iloisesta, perheellisestä sopusointuisuudesta ja kukistaisi tuon vihatun, joka oli hänet hyljännyt, joka oli hänet näin onnettomaksi saattanut. Työ oli pudonnut hänen helmaansa, hän jäi katselemaan heitä siellä, missä he istuivat rauhallisessa mukavuudessa, mitään aavistamatta siitä vihasta, mikä heitä kohtaan uhkui. Kauppaneuvoksella oli sanomalehti kädessä, hän oli muhkea mies, varman ja hallitsevan näköinen. Rouva, pyöreä ja hyvänvoipa hänkin, virkkaili, mutta Aililla ei ollut muuta tointa kuin nauttia onnestaan ja olla viehättävä. Ja Oskar – kuinka tyytyväisen näköisenä hän siellä poltteli papyrossiaan ja laski leikkiä Ailin kanssa. Ei nähtävästi muistanut häntä enää lainkaan, eikä välittänyt hänen tuskistaan. Niin vieraalle hän nyt tuntui Marthastakin. Katsellessaan tuota hienoa, sivistynyttä herraa, ei hän voinut ymmärtää, että tosiaan olivat olleet semmoisissa läheisissä suhteissa toisiinsa – hän, halpa ompelija ja tuo nuori, ylpeä varatuomari, neiti Römerin sulhanen. Martha tunsi, että syvä, ylipääsemätön juopa oli ilmestynyt heidän väliinsä. Varatuomari Holm oli hänelle vieras, hän oli uusissa olosuhteissaan kylmentynyt entiselle rakastajattarelleen, ei tahtonut häntä enää tuntea eikä tunnustaa olleensa missään tekemisessä hänen kanssaan, Se oli kaikki ollutta ja mennyttä! Vihan puuska oli ohitse: yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne tuli sijaan. Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus. Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut! Kun hän taaskin kumartui työnsä yli, putosi muutamia täyteläisiä kyyneliä kihlaleningille hänen poskiltaan. Hän säikähti ja hankasi ne pois nenäliinallaan. Eiväthän ne kumminkaan mitään pilkkuja jättäneet kankaaseen. Vasta myöhemmällä saapui Ailin odotettu ystävä Alavalle. Hän aikoi viipyä huomiseen hän, niinkuin Ossikin. Aililla ja Olgalla oli vähän puhumista toisilleen, semmoista, jota ei Ossi saanut kuulla. Ossin syntymäpäivä oli näet noin kuukauden perästä ja Aili oli yksissä tuumin Olgan kanssa päättänyt ommella hänelle matkalaukun syntymäpäivälahjaksi. Olga oli ottanut toimekseen valita mallia koruompeluun ja niitä hän oli tuonut muutamia mukanaan. Kahden kesken heidän nyt piti saada niitä katsella ja, kun Ossi vakuutti, ettei hän ollut lainkaan utelias tietämään heidän salaisuuksiaan, menivät he yliskammariin »viideksi minuutiksi», ja jättivät Ossin siksi aikaa itsekseen ryytimaahan. Martha oli silloin jo lopettanut työnsä. Hän huomasi ikkunasta tyttöjen poistumisen ja sydän alkoi takoa niin, että hän melkein kuuli sen lyönnit. Olihan Oskar luvannut puhutella häntä illalla myöhemmin? Nyt siihen kenties oli otollinen hetki? Hän astui verkalleen alas ryytimaahan. Kierteli käytäviä, katseli pensaita ja vilkaisi aina väliin ylös ikkunoihin, jos siellä kukaan häntä tarkastelisi. Ja viimein hän pujahti sille käytävälle, jossa Oskar istui. Hän pureskeli koivun varpua, jonka oli taittanut käteensä ja hiljakseen eteenpäin kävellen hän ohimennessään loi aran, kysyvän silmäyksen Oskariin. – Mene metsään tuonne, minä tulen rantatietä jäljessä, mumisi Oskar. Veret leimahtivat ylös Marthan poskille, hän nyökäytti hiukan päätään, kiirehti askeleitaan porttia kohden ja katosi metsään. Kun Holm vähän sen jälkeen meni rannalle, näki hän Marthan ylempänä, Valkeiseen viettävän kallion reunalla istumassa. Hän nousi sinne myöskin. Seisahtui Marthan eteen. – Sinun täytyy lähteä täältä pois, Martha, sanoi hän matalalla, mutta päättävällä äänellä, hypistellen huulipartaansa ja kiinnittäen käskevät silmänsä tiukasti Marthan värähteleviin kasvoihin. – Välttämättä, niin pian kuin mahdollista. Keksi joku syy, sano itsesi sairaaksi, tai jotain muuta semmoista. – Mitä varten? kysyi Martha pelokkaasti. Hän jäi istumaan kädet ristissä polven ympäri ja katsoi ylös häneen melkein rukoilevasti. – Mitäkö varten? Etkö sinä ymmärrä, ettei tämä käy laatuun. Minun on kiusallista tietää sinun olevan täällä. Martha oli murtunut. Vaihtelevat mielen liikkeet olivat kaiken päivää häntä raastaneet. Nyt ei hänellä enää ollut voimia mihinkään, hän oli kuin maahan lyöty ja nöyrtyi kohtalonsa alle. Ei hän kyennyt mitään vastaamaan, kuumat kyyneleet herahtivat alas hänen poskilleen. – Ota asia järkevästi, jatkoi Holm hiukan lauhkeammin. Sille ei kumminkaan enää mitään voi. Ja tiesithän sinä kaiken aikaa, ettei sitä ikuisesti kestäisi. Ennemmin tai myöhemmin siitä kumminkin oli loppu tuleva. En sinua siinä suhteessa pettänyt turhilla lupauksilla. Eihän hän pettänyt, totta se oli, itseään sai Martha syyttää. Hän oli hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä. Mitä auttoi nyt katumus ja kaihoinen mieli? Tehtyä ei enää tekemättömäksi saanut. Yhä nopeammin valuivat vedet alas hänen poskiaan pitkin. Ne saivat tippua alas helmaan, hän ei välittänyt niitä pyyhkiäkään. Silmät suurina hän katseli taivaan rantaa Valkeisen toisella puolen, eikä äännähtänyt, vaikka Holm seisoi siinä vieressä vastausta odotellen. Hiljaisuuden katkaisi vaan nyyhkäykset, jotka silloin tällöin nousivat hänen povestaan. Tuskin hän mitään näki, vaikka rävähtämättä tuijotti eteensä, tuonne kauvas, jossa taivas ja maa yhtyivät; sillä katse oli omituisesti sisäänpäin kääntynyt ja eloton. Mielenliikkeet olivat asettuneet, maininkina ne kyyneleet vaan juoksivat hänen silmistään. Elämä oli vetääntynyt syvälle sielun sisimpään, niinkuin useimmiten tapahtuu, silloin kun suru ja tuska ovat yli äyräiden kohonneet. – Niin, jatkoi Holm viimein, minä en voi viipyä täällä kauvemmin. Täytyy palata takaisin, ehkä siellä jo kaipaavat minua, Yhtä vaan pyytäisin: elä käy enää luonani, eläkä pyri minua tapaamaan. Ymmärräthän, ettei meillä enää sovi olla mitään yhteyttä. Rahaa minä sinulle lähetän siksi, kun se vaikea aika tulee – ettei sinun tarvitse puutetta nähdä. Siinä suhteessa saat olla vallan huoletta. Hyvästi nyt sitten. Ja muista, että lähdet tästä talosta. Parasta, jos tekisit sen jo tänä iltana. Hän läksi. Martha ei hievahtanut, hän jäi istumaan paikoilleen liikkumattomana, kädet ristissä polven ympäri ja silmät suurina harrottaen epämääräiseen kaukaisuuteen. Mutta Holm oli arvannut oikein. Aili ja Olga häntä jo etsivät kaikkialta ja juoksivat riemastuneina häntä vastaan, kun älysivät hänen tulevaksi. He olivat tuumanneet lähteä soutelemaan, ellei Ossilla olisi mitään sitä vastaan. Ossi tietysti suostui, ja niin sitä lähdettiin pienellä valkeaksi maalatulla venheellä, joka varta vasten oli tehty tämmöisiä retkiä varten. Syntyi pieni väittely siitä, kuka pitäisi perää, kuka soutaisi. Ossi tarttui airoihin, hänen mielestään ei muu tullut kysymykseenkään, mutta tytöt olivat itsepäisiä, heidän täytyi saada istua rinnakkain kokassa ja soutaa toinen toisella airolla, toinen toisella. Ossi antoi viimein myöten, kun muu ei auttanut. Hän työnsi venheen ulos rannasta ja nyt alkoivat tytöt pienillä valkoisilla käsillään vetää airojaan, minkä jaksoivat. Alussa tekivät sitä niin hartaasti, etteivät malttaneet edes puhellakaan, mutta pian olivat voimat lopussa, ja silloin he huomasivat, ettei heillä mihinkään ollut kiirettä, ei oikeastaan tarvinnut soutaa ollenkaan, jos Ossi vaan hiljakseen meloi, niin pääsivät sen verran eteenpäin, kuin tarvitsikin. Kunhan saivat vaan olla siellä järvellä, ei heillä muuta tarkoitusta ollutkaan. Ilta oli lämmin ja tyyni. Taivas ruskotti luoteisessa, aurinko oli mailleen menemässä. Valkeinen välkkyi kirkkaana kuin kuvastin, hiljaisessa, vartoilevassa levossa. – Oletteko kuulleet tarun tästä järvestä? kysyi Aili. Ja odottamatta heidän vastaustaan hän jatkoi: tuolla syvyydessä, näettekös, väijyy Vedenemo nuoria, kauniita ihmisiä saaliikseen. Keskikohdalla sanotaan järven olevan aivan pohjattoman ja jos se vaan ehtii sinne asti raahata hukkuneen, ei sitä enää koskaan löydetä. Monta on jäänyt sillä tavalla ijäksi päiviksi järveen. Olgaa pöyristytti. – Huuh, kuinka hirveätä, jos se nytkin meitä tähystelee tuolta alhaalta. Hän kallistui varovasti venheen laidan ylitse ja katsoi alas. Mustat terhakkaat silmät ja eloisat kasvot sieltä hymyilivät hänelle vastaan. Se oli hänen oma kuvansa ja mielihyvällä antoi hän katseensa siinä viipyä hetkisen, kunnes venheen tekemät väreet sen hävittivät. Antoi sitten silmänsä väistyä kauvemmas veden pintaa. – Ei tuolla näy muuta kuin sininen taivas ja valkoisia pilvenhattaroita. – Luuletkos, että hän näyttääntyy? huomautti Aili. Ei hän niin tyhmä ole. Silloinhan ihmiset tietäisivät olla varuillaan. Ossi ehdotti, että he laulaisivat jotain. Siihen tytöt suostuivat ja pian kaikui kaunis sävel kuuleassa ilmassa kauvas ympäristöön: : ”Kesäisen illan kullasta : Tuo joutsen tultuaan : Joen lahelle laskihe : Ja loihe laulamaan. : Suloa Suomen lauloi hän, : Kesiä Pohjolan, : Kuin halki öisin aurinko : Valaisee maailman.” Kun laulu oli loppunut, tuli syvä hiljaisuus. Mutta äkkiä huudahti Olga, hätäisesti ja tarttui molemmin käsin Ailin käsivarteen. – Jumala, tuolla putosi joku järveen! – Missä? – Tuolla, tuolla! – Hän osoitti kalliota, jonka reunalla Martha oli istunut. – Etteköhän erehtynyt? kysyi Ossi. Mutta hän kalpeni, paha aavistus lensi hänen aivoihinsa. – En, en, minä näin sen aivan selvään. – Vedenemo, kuiskasi Aili vavisten. Lähtään pois. – Päästäkää minua soutamaan, niin joudumme pikemmin, sanoi Ossi. Tytöt väistyivät venheen keskeen ja Ossi tarttui airoihin. Tuota pikaa he olivat rannassa. Ylhäällä kartanossa ei kukaan tiennyt vielä mitään tapauksesta. Mutta ompelija oli nähty sinnepäin menevän ja kun häntä ei löydetty talosta, epäiltiin, että hän mahdollisesti olisi jyrkältä kalliolta luiskahtanut alas. Palvelustytöt hajaantuivat metsään eri haaroille häntä etsimään, mutta Ossi otti miehiä mukaansa ja kiiruhti verkkojen ja seipäiden kanssa haromaan järveä, ja Olga, joka oli rohkealuontoinen, pirteä tyttö, meni rannalle katsomaan heidän työtään. Aili siihen sijaan oli menehtyä säikähdyksestä; äiti koetti rauhoitella häntä, asetti hänet sohvalle lepäämään, hautoi kylmillä kääreillä hänen päätään ja lähetti noutamaan lääkäriä kaupungista. Ei ollut sattunut tätä ennen, että heidän Alavalla asuessaan olisi kukaan Valkeiseen hukkunut, se oli tapahtunut joko aikaisempaan keväällä, taikka sitten syksyllä heikkojen jäiden aikana. Ja nuo tapaturmaan joutuneet olivat aina olleet Ailille tuiki tuntemattomia. Sen vuoksi ei se häneen niin kovin kauhistuttavaa vaikutusta tehnyt, kun hän siitä jäljestäpäin kuuli puhuttavan. Mutta nyt onnettomuus tapahtui hänen läheisyydessään, melkein hänen silmiensä edessä ja hukkunut oli lisäksi vielä hänen oma ompelijansa, jonka hän pari tuntia sitten oli vielä nähnyt terveenä ja elävänä, mitään pahaa aavistamatta. Häntä kammotti asua täällä enää päivääkään ja äidin täytyi luvata, että heti muuttaisivat takaisin kaupunkiin. Marthan ruumis saatiin ylös parin tunnin päästä ja toimitettiin heti pois paarihuoneeseen. Ailille ei siitä aijottu kertoa ollenkaan, mutta hän ei antanut heille rauhaa, ennenkuin sai sen tietää. Ja silloin hän puhkesi valtaavaan itkuun. Mutta Ossi joudutti hänen luokseen, otti hänet syliinsä, suuteli pois kyynelet hänen poskiltaan ja puhui hänelle helliä, rauhoittavia sanoja. Lääkäri saapui myöskin ja antoi hänelle nukuttavia rohtoja, joita oli tuonut mukanaan. Eikä aikaakaan, niin hän jo täydellisesti tyyntyi ja kun äiti toimitti hänet vuoteelle, meni hän samaa päätä uneen ja nukkui yhtä mittaa seuraavaa aamua melkein puolipäivään saakka. Kun hän heräsi, oli kihlaleninki jo uuden ompelijan käsissä, eikä mitään merkkiä näkynyt enää eilisestä tapaturmasta. Ei puhunut siitä kukaan liioin sanaakaan, mutta hauska uutinen hänelle siihen sijaan kerrottiin: – Ossi ja Olga jäisivät Alavalle muutamiksi viikoiksi, kenties koko kesäksi. Se sai Ailin iloiselle mielelle, aivan niinkuin äiti oli arvannutkin, hän ei enää virkkanut mitään poismuutosta, tuskin muisti sitä tahtoneensakaan. Ja niin vähitellen unohtui onneton ompelija. Kun tapauksesta joskus puhuttiin, oli se kansantarun yhteydessä, ja saattoi Ailikin sitä jo levollisesti kuunnella. Ei se enää kammoa herättänyt, korotti vaan seudun omituista, salaperäistä viehätysvoimaa. Kihlajaisissa, viikkokausi sen jälkeen, oli ilo ylimmillään, innostuneita, kauniita puheita pidettiin morsiusparin kunniaksi, tanssia kesti myöhään yöhön, ja aamupuoleen syötiin komea illallinen. Morsian oli suloinen, sulhanen hieno ja ylevä. Kaikki heitä ihailivat ja ylistelivät, ja monet monituiset maljat heidän onnekseen sinä iltana tyhjennettiin. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Suomen Kuvalehdessä'' 1894. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2812 5015 2006-08-28T15:32:13Z Nysalor 5 Kahtalainen onni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kahtalainen onni |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == I. Lesken luona. == Hän asui rannalla, Satamakadun päässä, pienessä matalassa rakennuksessa, jossa oli vaan vähäinen puoti, kammari ja kyökki. Pihan toisessa päässä hänellä oli värjäyshuone, jossa vanha, uskottu Elias johti työtä aina siitä kuin hänen miehensä neljä vuotta sitten kuoli. Toinenkin hyvä ja uskollinen palvelija hänellä oli, nimittäin Anna, kyökkipiika. Nämä molemmat kuuluivat aivan kuin perheeseen, sillä herran eläessä he jo monta vuotta olivat taloa palvelleet ja hänen kuoltuaan he hoitivat kaikki asiat melkein omin neuvoin, Eevi kun itse makasi kuukausmäärät sen jälkeen huonona sairaana. Ne olivat kovia aikoja ne. Suru oli hänet murtaa ja tulevaisuus oli synkkä kuin syys-yö hänen edessään. Ei tiennyt ensimmältä millä neuvoin veisi kolmea pientä lastaan eteenpäin, kun turva ja leivän hankkija laskettiin maan poveen. Ne olivat kaikki niin pieniä vielä silloin, Antti neljän vuoden, Saimi kahden ja Helmi vasta parin kuukauden ijässä. Mutta Eliaan ja Annan avulla hän kumminkin kesti kaikki vaikeudet. Anna hoiti sekä häntä että lapsia, Elias piti hyvää huolta värjäyksistä ja niin he sitten pääsivät sen ajan ohitse. Nyt ei enää ollut mitään hätää, sillä vaikka tuntuvaa haittaa tekikin Vidkopp, tuo rikas naapuri kadun toisella puolen, jolla oli suurenmoinen värjäyslaitos, saattoivat he kumminkin huolettomasti jatkaa liikettään hekin, ja toimeen he sillä tulivat. Vanhat tuttavat toivat sentään uskollisesti heille värjäyksensä. – Onhan meidän yhtä hyvä antaa tännekin ne ansiot, paremmin ne ovat täällä tarpeesen kuin tuolla vastapäätä, heillä oli tapana sanoa. Ylen komeaksi oli Vidkopp tänä kesänä laittanutkin puotinsa. Ikkunaruudut olivat yhdestä ainoasta paksusta lasista, että näkyi yli kadun aina tänne heille asti koko puodin sisusta ja myyjät, jotka häärivät siellä edes takaisin, sekä ostajat. Annaa tuo naapurin suurenmoinen menestys joskus huolestutti. – Kovinpa ne Vidkopin alkavat ylvästellä, hän kerran sanoi, astioita pestessään kyökin pöydällä, oikeinpa minua vaivaa tuo komeus. – Ei pidä Annan katsoa sinne päin, hymyili Eevi. – Mihinkäs minä silmäni panen, kun se on aina tuossa edessäni, jos tässä pöydällä mitä teen. – Pannaan verhot ikkunaan. – Niin, – se vielä puuttuisi! Hyvin tässä on valoisata muutenkaan. – Sitten minä tiedän toisen ja paremman neuvon. – No, antaapas kuulla. – Ettei salli semmoisten asiain painaa mieltä. – Niin, mutta kun minä en ymmärrä, minkätähden Jumala suo heille niin suurta menestystä, tuommoisille rahan himoisille kuin nuo ovat, jotka eivät suinkaan säälisi toista, vaikka nylkisivät puille paljaille. – No, mitä siihen tulee, Anna hyvä, niin emme me ihmisraukat täällä kykene toisiamme moittimaan. Yhdellä on yksi vika, toisella toinen, syntisiä ja puuttuvaisia olemme kaikki. – Mitäs varten sitten toisella pitää oleman suurempaa menestystä kuin toisellakaan. – Jumala rakastaa meitä kaikkia ja antaa yhtä lajia hyvyyttä yhdelle, toista toiselle, sen mukaan kuin aina parhaaksi näkee. Samassa Antin pää pisti esille kammarin ovelta. – Tuleeko äiti minua nyt luettamaan? hän kysyi. – Luettaako äiti Antille satukirjaa, että mekin saamme kuulla, ehdotteli Saimi Antin takaa. – Satua, satua, jokelteli pikku valkotukkainen Henni ja tunkeutui Antin sivu kyökkiin. – Herran terttu, huudahti Anna, jonka silmät loistivat hänen lemmikkiään vastaan. Vai pitäisi hänenkin jo kuunnella satua. Eevi otti hymyillen Hennin käsivarrelleen. Antti oli jo avannut kirjan valmiiksi pöydälle. – Vai niin. Tuhkimus tähkimys kiukaan päässä, sitäkö nyt luetaan? – Sitä, sanoi Antti. Eevi istui tuolille, Henni sylissä, Saimi asettui polvilleen toiselle tuolille, kyynäspäät pöydälle ja leuka käsien varaan, ja Antti seisoi kirjansa ääressä, jotakuinkin itsetietoisena, sillä häntähän tässä nyt piti kuunneltaman. Kovalla äänellä hän alkoi ja hartaasti häntä seurasivat Saimi ja Henni, silloin tällöin äiti hiukan oikaisi, muuten luku kävi kuin vettä, vaikka hän vuosi sitten vasta aakkosia opetteli. – Niinhän se Antti lukee kuin paras pappi vaan, sanoi Anna, joka käväsi kammarissa ja sivumennen pysähtyi kuuntelemaan hänkin. Pianpa se oppikin. Antti ei tauonnut, korotti vaan ääntään ja jatkoi, mutta Eevi myhähti ja nyökkäsi päätään Annalle myönnytykseksi. – Täälläpä ahkeria ollaan, kuului miehen ääni ovelta. Elias sinne oli ilmestynyt, ja Eevi näki heti ensi silmäyksellä, että hänellä oli jotain tärkeätä puhuttavaa. – Niinhän täällä, vastasi Eevi. Tulkaa istumaan, Elias. Herkiä nyt, Antti, vähäksi aikaa. – Hyvinpä sinä jo osaatkin, alkoi Elias. Taitaa tulla sinusta lukumies? – Tohtori minusta tulee, päätti Antti. – Ohoh, ohoh, ihmetteli Eevi. Ei vähä mitään. Paljon täytyy lukea ennenkuin tohtoriksi pääsee. – Minäpä luenkin paljon, selitti Antti. Elias rykäsi. – Minulla muuten olisi vähän tuumittavaa rouvan kanssa. – Näin sen jo heti kasvoistanne. – Niin, minä olen tässä arvellut, että teidän pitäisi panna enemmän rahaa liikkeeseen, ottaa värit suoraan ulkoa ja järjestää koko homma vähän toisin. Enemmän ajanmukaisesti, tarkoitan. Tuo naapurimme tuolla vetää muuten kaikki puolelleen. – No, sitähän minä olen sanonut, puuttui Anna puheesen kyökin ovelta, jossa hän oli kuunnellut Eliaan puhetta. Sitähän minä olen sanonut aikoja sitten. – Niin, mutta – Eevi näytti vähän huolestuneelta. – Mistäkö saadaan rahoja? – Niin, sitä minä juuri ajattelin sanoa. – Jos rouva luottaisi minuun. En luule, että meillä tulisi hätää olemaan. Minulla on vähin säästöjä palkastani. – Niihin ette saa koskea, Elias. – Miksikäs ei, jos tarvis vaatii. Mutta tuskinpa se vaatiikaan. Otetaan vähemmin kerrassaan. Ollaan varovaisia. Kyllä minä otan vastuulleni. – Se on oikein, Elias, se on oikein, sanoi Anna. Ja minullakin on parisataa pankissa. Tässä talossa ne on ansaittuja ja tämän talon hyväksi niitä saa käyttää. Eihän niillä pitkälle juosta, sen kyllä tiedän, mutta lisänähän ovat yhtä kaikki. – Niin että jos rouva vaan uskaltaa heittää mun huostaani – jatkoi Elias. Eevi oli liikutettu. – Uskaltaisin, tietysti. Mutta en tahtoisi. Hän ei voinut enää pidättää kyyneleitään, ne herahtivat alas hänen poskilleen. – En tahtoisi, että teidän säästöihinne koskettaisiin. Jospa kumminkin sattuisi käymään onnettomasti. – Siitä ei pelkoa, sanoi Elias iloisesti. – Ei ensinkään, toisti Annakin. Suostukaa vain pois, rouva, ihan ilman epäilyksiä. Eevi puristi heidän käsiään. – Tulkaa lapsetkin kiittämään Eliasta ja Annaa, hän kehoitti. – Mitäs joutavia, sanoi Elias. Mutta Henni kipusi jo hänen polvilleen ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa. Ja Antti antoi heille molemmille kättä ja kumarsi. Saimi samoin. – Antti kouluutetaan tohtoriksi, sanoi Anna. Eevi ei kyennyt virkkamaan mitään. Silmät uiskentelivat vielä kyynelissä, mutta kun hän ne loi molempiin herttaisiin apulaisiinsa ja pienokaisiinsa, jotka aivan kuin pienet sääsket nyt häärivät siinä heidän ympärillään, loisti kyynelten läpi sulaa rakkautta, iloa ja onnea. – Ja mikäs tästä Saimista sitten tehdään, kysyi Anna, joka oli nostanut hänen käsivarrelleen. – Minä tahdon piiaksi, että saan pestä pyykkiä, sanoi Saimi. – Ole nyt –! He räjähtivät kaikki makeaan nauruun, johon lapsetkin yhtyivät, vaikkeivät ensinkään tajunneet, mille siinä oikeastaan naurettiin. == II. Kadun toisella puolen. == Huoneet olivat valaistut. Lamput paloivat kirkkaina, kruunut ja kandelaabrit olivat sytytetyt, kaikki oli siistiä, pulskaa, komeata. Rouva Vidkopp käveli vielä viimeistä kertaa huoneesta huoneesen uudessa, havannaruunisessa leningissään ja tarkasteli, jos kaikki oli kohdallaan. Eikä hänen mielestään siinä pitänyt missään olla moitteen sijaa. Siellä, täällä hän vaan siirti jonkun tuolin suorempaan asemaan, muutti jonkun kukkavaasin toiseen kohtaan ja järjesteli tupakka-aineet eri pöydille herrojen puolella. Tänään oli näet tärkeä päivä. Ensi kerran heillä oli kestit sen jälkeen kuin huoneet olivat korjatut ja laitetut uuteen kuntoon. Kaupungin pormestari, joka ei vielä milloinkaan tätä ennen ollut heillä käynyt, oli myöskin kutsuttu, samoin viskaali ja monta muuta harvinaista vierasta. Salissa hän viimein seisahtui ja jäi katselemaan ympärilleen. Katseli noita uusia plyyssipäällisiä mööpeliä, jotka juuri ikään olivat tulleet Pietarista, uutta sohvamattoa, joka oli ostettu muotimakasiinista ja maksanut sata markkaa, katseli sitten ikkunoita uusine uutimineen ja seiniä, jotka paistoivat kullasta. Semmoisia tapettia tuskin oli kenelläkään koko kaupungissa kuin heillä. Mutta ne olivatkin tulleet koko lailla kalliiksi, viisi markkaa rulla ja neljäkymmentä rullaa oli mennyt saliin, joten pelkät tapetit siihen maksoivat ummelleen kaksi sataa. Paljon oli tullut kustantamaan huoneiden korjaukset muutenkin. Pari kolme tuhatta oli luiskahtanut niinkuin ei mitään. He näet tahtoivat laittaa kaikki kunnollisesti, kun kerran laittoivat, maksoi sitten mitä maksoi. Ja kun huoneet tulivat näin komeiksi, täytyi saada uudet, komeat huonekalut myöskin, muutenhan ne eivät olisi miltään näyttäneet. Sehän se sitten nosti kustannuksia niin kamalasti. No niin, – mitäpä siitä! Olipa heillä varaa, kannattihan heidän! Rikkaitahan he olivat, ja niin laveissa asioissa, ettei muutamat tuhannet tuntunee niin mihinkään. Ja olipa tästä kaikesta taas toiselta puolen suurta hyötyäkin. Tästä puolin he katsottaisiin kuuluvan korkeampaan porvaristoon, saisivat enemmän arvoa ja luottamusta, tulisivat enemmän huomatuiksi. Ehkäpä pääsisivät tuttavuuteen kaupungin hienoimpain kanssa. Saattoi niitä sitten kutsua luokseen, kun oli näin pulskaa ja komeata heilläkin. Suu meni onnelliseen hymyyn näitä ajatellessa. Kuka olisi voinut uskoa siihen aikaan, kun hän köyhänä ompelijana sai käydä talosta taloon, että hänestä vielä kerran maailmassa tulisi kaupungin mahtavimpia rouvia. Monet niistä, joiden luona hän ennen oli käynyt ompelemassa kahdeksasta kymmenestä pennistä päivältä, kumarsivat hänelle nyt syvään ja kunnioittavasti, kun kadulla vastaan tulivat. Hän ihan uhallakin vastasi heidän tervehdykseensä vaan arvokkaalla pään nyökkäyksellä. Sillä heidän ei tarvinnut luulla, että hän oli sama vaatimaton ja nöyrä ihminen kuin ennen. Niin, hänellä oli tosiaan ollut menestystä maailmassa, enemmän menestystä kuin hän koskaan unissaankaan olisi saattanut toivoa. Eikä voinut arvata, missä määrässä he vielä tulevaisuudessa voisivat edistyä, kun kerran olivat näin hyvälle pohjalle päässeet. Hildegard, heidän vanhimpansa, oli sievä tyttö, aikaa voittaen hänestä ehkä tulisi kaunotar, ja hän osasi jo nytkin niin mukavasti keinutella ruumistaan tuolla ulkona, kouluun astuissaan, ja pitää päätään niin mukavasti kekollaan, että sitä oli oikein soma katsella. Kuuden tai seitsemän vuoden perästä hän oli täysikasvanut ja silloin häntä varmaan jo kilvalla kosittaisiin. Saattoi vaikka itse kauppaneuvos Renvallin poika häneen rakastua ja silloin tulisi heidän Hildegardistaan miljonäärin rouva! Näin huimaavaa onnea ajatellessa häntä melkein pelotti. Oliko tosiaan mahdollista, että hän vielä kerran maailmassa tulisi niin läheiseen sukulaisuuteen paikkakunnan suurimman raharuhtinaan kanssa! Silloin olisi hän menestyksen kukkuloilla, ei osaisi enää mitään toivoa. Siinä hänen tuumansa keskeytyivät. Eikö ääntänyt hänen miehensä sivuhuoneessa? – Mamma, onko mamma siellä? Aivan oikein, miehensä häntä siellä huuteli. – Mikä on? – Tulepas auttamaan vähän. En saa kiinni tätä kaulahuiviani. – Eikö sinulla vielä ole päälläsikään? Koita nyt, pappa kulta, joutua, vieraat saattavat olla täällä tuossa paikassa. – Olenhan minä tässä jo melkein valmis. Kai me sitten saamme hyvän illallisen, kuule? – Se on tietty. Porsas-daubia, kinkkua, omelettia, linnunpaistia ja mitä kaikkia se Mari Soininen siellä laittaneekaan. – Onko hän hyvin tottunut ruokia laittamaan tuo Mari? – Kysy sitä! Joka kuvernöörissäkin aina on ruuan laittajana silloin kuin siellä suuria kestiä pidetään. – Soo, soo, kyllä hän sitten mahtaa osata. – Illallisen jälkeen tarjotaan kahvia ja likööriä. Niinkö sitä ruukataan? – Niin kuuluvat tekevän kaikissa paremmissa taloissa. – Vai niin, tietysti sitten meilläkin. – Kun vaan juomat olisivat hyviä. – Pitäisi niiden olla. Niin ainakin vakuuttivat Lindissä. – Antaapas olla, – eivätköhän vieraat lähde meiltä tyytyväisinä tänä iltana. – Niin tuota luulisi. – Vielä se pormestari tulee meille toisenkin kerran, saatpa nähdä. On meillä sentään ollut onnea, pappa kulta, kun ajattelee taaksepäin kuinka vähästä me alotimme. – Kuule – eikös, siellä ajanut hevonen pihaan? Rouva teroitti korviaan. Totta tosiaan, kuuluihan sieltä jalan kopsetta jo portailta. – Siellä niitä jo tulee. Ja he kiiruhtivat molemmat hymysuin etehiseen vieraitaan vastaanottamaan. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Nuori Suomi'' -albumissa 1894. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2813 6046 2006-09-24T15:28:54Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulaja |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} – Äiti, oletko valveilla? kysyi Kirsti, joka istui ikkunan luona ja luki sanomalehteä. – Valveilla olen, vastasi heikko ääni vuoteelta, perällä huonetta. – Jaksatteko kuulla? Täällä on Albertin konsertista. – Lue, hyvä lapsi, lue! Äiti kohottautui kyynäspäälleen ja nojautui Kirstiin päin paremmin kuullakseen. Kirsti luki ylistävän arvostelun eilispäivän konsertista. Loistava menestys. Yleisön mieltymys tavaton. Myrskyiset hyvähuudot ja aploodit. Huone täpösen täynnä. Huomenna – siis tänä iltana, muistutti Kirsti, ja heitti silmäyksen äitiin päin, – saadaan vielä kuulla arvoisaa laulajaa taiteilijaseuran arpajaisissa, joissa hän hyväntahtoisesti on luvannut myötävaikuttaa. Sen jälkeen aikoo herra Ilopuro käydä muutamissa maaseutukaupungeissa antamassa konsertteja, ennenkuin jälleen matkustaa ulkomaille opintojaan jatkamaan. Lopulta lehti ennusti hänelle suurta tulevaisuutta ja toivoi, että hän maineensa kautta vielä tuottaisi isänmaallekin kunniaa. – Siinä nyt näet, Kirsti, sanoi äiti vaipuen takaisin tyynylle. Eikö käynyt, niinkuin minä jo aikoja sitten sanoin. Jotain erinomaista hänestä piti tulla, sen hänestä jo kasvavanakin voi päättää. Ei hän ollut niinkuin muut pojat, ei ensinkään niinkuin muut. – Ei, hän oli paljon rajumpi ja paljon laiskempi, hymyili Kirsti ja heitti sanomalehden kädestään pöydälle. – No niin, – mitä sinä sanot – laiskempi? Hän ei lukenut läksyjään. – Eikä tehnyt muutakaan. Telmi vaan aamusta iltaan ja keksi jos minkälaista kiusaa ja pahantekoa. – Sinä nyt et hänessä milloinkaan nähnyt mitään hyvää. – Minua harmitti, kun äiti ei milloinkaan hennonut rangaista, vaikka hän olisi ollut kuinka ilkeä. – Ehkä minä häntä hemmottelin liiaksi, niinhän sitä kaikki silloin sanoivat, myötteli äiti. Mutta miespä hänestä on tullut yhtäkaikki. Ja vielä vähän parempi muita, jatkoi hän ylpeällä mielihyvällä. Kuinka siinä olikaan lehdessä? Ettäkö tuottaisi kunniaa vielä isänmaallekin? Ajatteles Kirsti, Albert, tuo orpo poika raukka, jonka hyvän hyvyydestä otin luokseni, kun äitinsä kuoli ja jota sitten koetin hoitaa ja kasvattaa siksi kuin hän meistä erosi ja läksi teaatteriin. Odotas, kuinka monta vuotta siitä nyt onkaan? – Kahdeksan... – Niinpä niin, kahdeksan vuotta siitä mahtaa olla. Kyllä hän on oikea onnen lapsi, se täytyy sanoa. Kirsti ei virkkanut mitään. Hän oli ottanut ompeluksensa ja näytti kääntäneen koko huomionsa siihen. Hetken vaiettua äiti taas jatkoi: – Emme ole nähneet häntä nyt pitkään aikaan. Sitten kuin hän toissa kevännä ulkomaille läksi. Tuleeko hän meillä käymään ollenkaan? – Tuskin. Mitä hän nyt enää joutaisi meitä ajattelemaan. Semmoinen suuruus. Tietysti hänellä on muita parempia. – Niin, kyllä kait hänellä on paljon ystäviä ja ihailijoita, sen hyvin arvaa, sanoi äiti, Kirstin katkeruudesta sen enempää välittämättä. Kirsti, vaikka muuten niin erinomaisen hyvä tyttö, oli aina sotajalalla, kun Albert tuli puheeksi. Siihen äiti jo entuudelta oli tottunut. Keskustelu taukosi. Kirsti neuloi kiivaasti; pieni ryppy silmäkulmien välissä osoitti, että katkeruus vieläkin kalvoi hänen mieltään. Alkoi jo hiukan hämärtää, kun ovelle kolkutettiin. – Varmaan lääkäri, sanoi Kirsti ja riensi avaamaan. – Ei – ei se ollut hänen koputustaan, ehätti äiti sanomaan, kiinnittäen odottavan katseen oveen. Samassa seisoikin huoneessa nuori, elokas, pulska mies, joka hohti voimaa ja terveyttä. – Albert! huudahti äiti, koettaen taaskin nostaa päätänsä tyynyltä. Tulitpa sinä kumminkin! Hän ojensi kättään Albertille; hieno puna oli noussut hänen poskipäihinsä. – Voi, kuinka hauskaa nähdä sinua! – Oletteko sairaana, täti? En tiennytkään, en ole siitä kuullut mitään. Keuhkotautiako? Vai niin, sepä ikävää. Joko kauankin? – Kohta vuosi. – Ooh, vai niin kauan. Mutta ehkäpä se menee ohitse vielä. Mitä lääkäri sanoo? – Ei mitään. Antaa rohtoja vaan. – Kyllä te varmaan vielä paranette, jahka pääsette kesään, eikö niin? Mitä sinä arvelet, Kirsti? – Kas, mikä lehti sinulla on siellä? Onko se tämän päivän? Oletko lukenut minun konsertistani? Se onnistui niin mainiosti. Kaikki sanomalehdet kiittävät kilvan, ja yleisö oli vallan hurmaantunut. Entä sitten vielä – arvatkaapa, mistä nyt tulen? Näettekö, minähän olen frakissa. Vai luuletteko, että teitä varten pukeusin näin? Mitä? Hän nauroi niin iloista raikasta naurua, että äidin täytyi siihen yhtyä ja väkisin meni Kirstinkin suu vähän hymyyn. – Niin, enhän minä toki – mutta antakaapa kun kerron. Minä olen, tiedättekö, käynyt ylhäisten herrojen luona, senaattorien ja sen moisten. Rahaa tarvitaan, rahaa, rahaa, ja aina vaan rahaa. Toivon tietysti valtioapua. Ja he lupasivatkin kaikki, aivan varmasti. Kolmetuhatta. Tänä vuonna kolmetuhatta ja ensi vuonna kolmetuhatta. Nätti summa, eikö niin? Konserteilla ansaitsen muutamia tuhansia lisää. – Jotain kuusi tuhatta minulta menee vuodessa siellä ulkona vähintäin. Se täytyy minun nyt laulaa kokoon itselleni. Ja sitten ulos taas, ulos maailmaan, Pariisiin, Italiaan – – Mutta kyllä se yhtä kaikki oli ikävää, että te olette kipeänä, täti. Olisitte eilen tullut minua muuten kuulemaan, eikö niin? Ja Kirsti – voi, kun en muistanut lähettää sinulle vapaalippua. – Ooh, se olisi ollut vallan liikaa huomaavaisuutta, virkkoi Kirsti hiukan ivallisesti. – Eikös mitä, eikös mitä, vakuutteli Albert, vetäessään paperossikoteloa taskustaan. Sallitteko? Vaivaakohan tätiä, jos poltan? – Ei, ei ollenkaan. Polta sinä vaan, hyvä Albert. – Niin, mutta – jos äitiä aikaa ryvittää? – Eikös mitä. Anna nyt Albertin polttaa rauhassa. Ja ottaisit viinipullon esille, Kirsti, niin tarjoomme Albertilla lasin. Meillä, näetkös, on hyvää viiniä, Madeiraa. – Ohoo? Oikeinko Madeiraa? – Jota lääkäri on määrännyt äidille. Kirsti ei näyttänyt olevan vallan halukas sitä noutamaan. Äidin täytyi vielä kerran pyytää, ennenkuin hän toi pullon ja kaatoi Albertille lasiin ja sitten myöskin äidille. – Sepä on tosiaan hyvää, sanoi Albert. Maljanne, täti. Sinä et juo, Kirsti? – En. – Kuulutko raittiusseuraan? No, te tulette hyvin toimeen, niinkuin näyttää? Tädillä on eläkerahansa – kuinka suuri se taas onkaan? – Kuusisataa. – Niin, kuusisataa! Hyvä raha, kun tulee noin vaan ilman mitään. – Kirsti siihen ansaitsee lisää, käsitöillä ja puhtaaksikirjoittamalla – nousee sekin noin kuuteen sataan vuodessa. – Vai niin, yhteensä tuhatkaksisataa siis! Ja se teille riittää vallan hyvin, niin pienet kuin teillä on elämäntarpeet. Naiset ylipään tulevat vähällä toimeen. – Kyllä – kyllä se riittää, vakuutteli äiti, sillä hän pelkäsi, että Albert mahdollisesti katsoisi velvollisuudekseen auttaa heitä jollakin tavoin. Mielessään hän kumminkin ajatteli, että Kirsti raukka sietäisi saada vähän helpotusta. Kovin hän oli rasittunut viime aikoina. – Kannattaapa panna hiukan ylellisyyksiinkin, hymyili Albert, niinkö? Madeiraan ja sen semmoisiin. No, täti, kippis! – Kippis, kippis! Äitikin hymyili iloisesti. Ei koko sairauden aikana muistanut Kirsti nähneensä häntä näin elpyneenä kuin nyt. – Kaada, Kirsti, Albertille toinen lasi. – Vieläkö toinenkin? kysyi Albert. – Tietysti Hän aikoi jatkaa, mutta ei voinut, yskä keskeytti. – Tupakan savu alkoi Kirsti syytöstään. – Ei – ei – intti äiti rykimisten lomasta. Ei se – ei se mitään. Anna Albertin polttaa – – Ehkä on parasta, että panen pois? arveli Albert ja loi kysyvän katseen äitiin. – Se meni jo – ohitse. Polta vaan! Polta, polta! – No, koska täti niin tahtoo. Oikeastaan minun pitäisi heittää tämä polttaminen vähemmälle. – ja olen minä sitä koettanut tehdäkin, se, näettekös, voi vahingoittaa ääntä. Mutta vielähän teitä ryvittää. Jospa tämä kumminkin vaivaa, sanokaa suoraan. – Tietysti vaivaa, näkeehän sen, sanoi Kirsti nyrpeästi. – Ei vaivaa, ei, ei. Ryvittäähän minua muutenkin. Mitä sinä, Kirsti – – Otetaan sitten vähän Madeiraa, se rauhoittaa, sanoi Albert ja kaatoi sekä tädin lasiin että omaansa. – Niin, otetaan Madeiraa. Hyvä, että sattui meillä olemaan kotona, koska se sinulle maistuu. – Tämä on erinomaista, vakuutteli Albert ja kulautti lasin puolilleen. Äitikin maisteli, ja se todellakin näytti häntä rauhoittavan. Levollisena hän nyt makasi siinä, pää tyynyllä, ja katseli hymyillen Albertia. – Voi, kuinka olit hyvä, kun tulit meitä katsomaan. Toit semmoista raitista elämää tullessasi. Tässä huoneessa muuten aina on niin hiljaista ja kuollutta. Kirsti tuolla ikkunan luona työnsä ääressä, minä tällä vuoteella. Joka päivä samanlaista – aamusta iltaan, ei milloinkaan mitään muutosta. – Äiti rakas, elkää puhuko niin paljoa, se rasittaa, rukoili Kirsti huolestuneena, sillä äidin ääni kuului kovin heikolta ja vaivaantuneelta. – Ehkä on parasta, että minä lähden, sanoi Albert ja alkoi sammuttaa paperossiaan. – Ei, elä mene. Kirsti vaan suotta. Onhan minulla aikaa sitten levätä. – Minäpä en juuri joutaisi enää – hän katsoi kelloaan. Minunhan pitää laulaa vielä tänä iltana. Ja huomisaamuna lähden maaseudulle, täytyy vielä käydä muutamissa paikoissa jäähyväisiä. – Voi, niinkö sinulla on kiire? Tämä käyntisi on kuin unennäköä. – Tärkein tapaus varmaankin tämän talven aikana, hymyili Kirsti. Mutta hänen äänessään oli taaskin jonkunverran ivaa. – Niin, niin, myötteli äiti, vaikka hän kyllä ymmärsi Kirstin sisällisen ajatuksen. Minulle se tulee olemaan virkistävänä muistona niin kauan kuin elän. Albert taaskin vilkaisi kelloaan. – Aika kuluu, täytyy kiirehtiä. Kiitosta nyt, täti. Hän ryyppäsi lasinsa pohjaan ja tarttui hattuunsa. Sanoi sitten jäähyväiset ja toivotti tädille terveyttä. – Tuletko yhtä reippaana ja iloisena takaisin? kysyi täti, pidellen hänen kättään. – Tietysti, hän nauroi. – Milloinka? – Vuoden päästä tai kahden. – Sinne on pitkä aika, huokasi täti, päästäen hänen kätensä irti. – Sanomalehdistä saatte aina lukea minusta sillä välin. Hyvästi, hyvää yötä. – Hyvästi, hyvästi. Hän oli poissa. Huone jäi hiljaiseksi ja autioksi. Elottomuus oli kahta vertaa tuntuvampi kuin ennen. Äiti ryki yhtämittaa. Kirsti antoi hänelle rohtoja ja teki tulen uuniin, että tupakan savu menisi pois. Sitten hän auttoi äitiä sohvalle, pöyhi sillä välin hänen tilaansa ja laitteli kaikki valmiiksi yön varalle. Opiumi teki vaikutuksensa. Äiti makasi nyt hiljaa, silmät ummessa. Väsymyksestäkö, vai oliko mennyt unen hortoon? Sitä ei Kirsti tiennyt, mutta hiljan hiljaa hän astui takaisin tuolilleen ja otti ompeluksensa. Lamppu paloi pöydällä hänen edessään, varjostin riippui äitiin päin. Työnsä äärestä Kirsti väliin tähysteli äitiä, joka makasi siellä liikkumattomana, äänettömänä, mutta niin pelottavan kalpeana. Kirstin sydäntä kouristi pahasti. Noin heikon näköinen ei äiti ollut hänen mielestään milloinkaan ennen ollut. – Mutta kenties hän aamulla taas on entisellään, lohdutteli hän itseään, jahka hän saisi hyvin nukkua yönsä. Pari tuntia kului. Äiti nukkui yhä. Muutamia kertoja hän oli rykinyt, ei kumminkaan siihen herännyt, tai jos heräsi, vaipui hän heti takaisin uneen. Kirstikin rauhoittui. Hän kääri työnsä kokoon, sammutti lampun ja meni levolle. Tuntui niin hyvälle oikaista väsyneitä jäseniään siellä lämpimän peitteen alla. Ei häntä vielä nukuttanut; ajatukset lensivät, risteilivät sinne tänne. Jos voisimme muuttaa maalle äidin kanssa kesäksi – johonkin kuivaluontoiseen paikkaan, jossa olisi petäjämetsää. Se olisi aivan välttämätöntä, sillä äidin voimat ovat menneet kovin alas nyt talven ajalla. Eikä näytä rohdoista olevan apua – enemmän kuin Madeirastakaan... Kumman raikas henki tuo Albert. Ei hänelle voi olla vihainen, vaikka kyllä sietäisi. Niin naivin itsekäs ja muista väliäpitämätön. Äiti rakastan häntä kuin silmäteräänsä... Kuinka hän oli voimakas ja terve! Ja kuinka hän menestyi elämässä... Vaikka oli niin pahankurinen poikana, ettei olisi luullut hänestä milloinkaan miestä tulevan... Koulussa alennettu käytös, huomio välttävä, keskiarvo neljä... Minulla sitävastoin aina parhaat numerot... Mitäpä hyötyä minulla nyt siitä? Voimat ovat menneet, elämän halu poissa... Jos olisin ollut niinkuin Albert? Lentänyt ulos maailmaan? Ei, – kuka silloin olisi hoitanut äitiä? Parempi näin. Tuhatta vertaa parempi! Niin kauan kuin äiti elää niin kauan kuin saan nähdä nuo lempeät, hienot kasvot joka hetki, ja saan puhella hänen kanssaan – tuumitella yhdessä kaikista asioista – voi, siinä on jo kylläksi elämän onnea, – en kaipaa mitään muuta... Mutta jos tämä tauti veisi äidin hautaan –? Sitä ajatusta Kirsti aina koetti karkoittaa mielestään pois, mutta yhä uudelleen se tunkeutui sinne takaisin, varsinkin näin yön aikaan. Ja kun se pääsi hänet valtaamaan, silloin pakeni uni kauas hänen silmistään. Niinpä nytkin. Tunnit vierivät; hän kuuli naapurin seinäkellon lyövän jo neljää. Ja yhä hän valvoi, yhä hän silmät levällään katseli syvään pimeyteen. Äiti oli nukkunut tänä yönä paremmin kuin ennen moneen aikaan. Kirsti tuon tuostakin kohotti päätään tyynyltä ja kuunteli hänen raskasta hengitystään. Mitä varten hän pelkäsi suotta? Ehkei tämä sairaus ollutkaan niin vaarallista: Moni oli keuhkotaudista parannut. Kunhan vaan pääsisivät kesään... Kirstin silmät painuivat kiinni. Hän meni vihdoinkin uneen. Yön valvomisesta lopen uupuneena hän nukkui niin sikeästi, ettei kuullut, kun äiti kohta sen jälkeen heräsi ja alkoi yskiä. – Kirsti ... Kirsti, koetti äiti yskän lomasta saada äännetyksi. Mutta Kirsti hengitti vaan syvään – ja makasi liikkumattomana. Äidin yskä kiihtyi, voimat uupuivat, hän vajosi alas tyynylle. Silmät kääntyivät avuttomina Kirstin sänkyyn päin. Silloin Kirsti äkkiä vavahti unestaan ja hyppäsi ylös. Ei tajunnut vielä mitään. Seisahtui vuoteensa ääreen ja hieroi silmiään. Päätä viepotti niin, että oli vähällä kaatua. Mutta nyt hän jo kuuli – Oli samassa täysin valveilla ja syöksi äidin sängyn luokse. Äidin suusta pulppusi veri. Se valui punaisena tyynylle, lakanalle ja yltympäri pitkin vuodetta. – Äiti, äiti –! Sammuva katse häntä enää kohtasi. Äiti suoristi itsensä, silmät painuivat umpeen. Veri taukosi vuotamasta, kaikki oli hiljaa. Kirsti hoipertui alas lattiaan sängyn viereen. Päivä valkeni. Kaduilla syntyi vilkas liike. Matkustajia ajoi kilvan asemalle. Albert istui reen perässä laukku kainalossa. Kasvot hehkuivat raikasta elämän halua. Kirsti seisoi akkunassa, kalpeana, totisena. Albert hymyili hänelle ja heilautti lakkiaan ohi ajaessaan. Surullisella päännyökkäyksellä Kirsti vastasi hänen tervehdykseensä. Kaksi miestä kantoi siinä mustaa ruumiskirstua. Albert käänsi päänsä pois, – hän kammosi kaikkea, mikä muistutti kuolemaa ja katoovaisuutta. Ajuri nykäsi ohjaksia. Hevonen vilisti eteenpäin. Miehet kääntyivät kirstuineen portista sisään, mutta sitä ei Albert pannut merkille, sillä hän oli jo ennättänyt ohitse huolettomana jatkaen matkaansa asemalle päin. '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Uudessa Kuvalehdessä'' 1895. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2814 5017 2006-08-28T15:32:21Z Nysalor 5 Missä onni? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Missä onni? |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa. Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeata lunta oli viimeisen sateen jälkeen vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä reenperässä, nahkaisten sisässä. Muistelin ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella, ja juohtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin niiltä ajoilta, kuin hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan apulaisena taloudessa ja lasten hoitajattarena. Kuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä ei suinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai valvoa lasten kanssa ja päivillä alituisesti olla varpaillaan emäntänsä käskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen, milloin hänet pantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan, huoneita siivoomaan, tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti käsitöitä loppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon vaatetta. Hilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan ei vuorokauden kahdestakymmenestä neljästä tunnista ollut yhtä ainoata, jota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa. Sen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut kunnolleen vaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä moneen kertaan, ennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja tuumia, mikä huokeinta, kannattiko ostaa, vai täytyisikö koettaa vielä ilman tulla toimeen. Mutta, kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtä kaikki ja hyvä toivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai työtaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa kengissä, eikä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin aikoihin, lohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien odotuksella. – Mutt’ antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin kyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa. – Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä kerran, kun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut. – En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy. Minä en rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada ihan kylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas sulhanen on ainoa neuvo. – Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vaan on rikas? – Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas, niin ottaisin sittenkin. – Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa? – Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia turhuuksia ottaa lukuun. Kun hän vaan auttaa minut paremmille päiville, niin olen hänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy rakkaudesta. Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vaan todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet, joita ensi hetkensä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin niin suurta sääliä häntä kohtaan. – Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vaan hyvin sävyisästi. – Missä se olisi, ellei siinä, hän vastasi. Hyvänen aika, kun ihminen saa, mitä ikänä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen, mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä. Minä hymyilin. – No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi tulisitte? – Niin, minäkö? Hänen silmänsä vilkastuivat. – Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen. – No, senkö verran – – Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia, parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksellä, sitten tohvelipalttoita ja jaquetteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja kepsiä kesää varten – hattuja, jos jonkinlaisia – – Jopa, jopa –! Entä sitten vielä! – Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyysipäälliset huonekaluihin, brysselimatot lattiaan – – Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat. Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa. – Tallissa olisi aina hevonen minun varaltani, että saisin ajella, milloin vaan päähäni pistäisi ja joka vuosi minä matkustelisin ulkomailla. Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia. Pari vuotta liene kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan vanhempia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä mukaan talouden hoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville... Mutta sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän käännettä kohti. Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta. Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää. – Onkohan tuo kauppias »musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas», mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet. Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen, pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa, tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut ja kosinut. Häät vietettäisiin Savonlinnassa kiireemmän takeen, eikä Hilma tulisi enää Tuusniemellä käymäänkään. Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja – revonnahkaturkin. Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat. Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki. Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli siksi kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän liioin kirjoittanut tuttavilleen Tuusniemellä. No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhottaa orjuutensa ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti. Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unehtua mielestäni pois. Kerran olin vaan sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut villankehruutehtaan Tampereella, mutta Hilmasta itsestään ei silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä senvuoksi moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla hänen kotikaupunkiinsa. Päätin kuin päätinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen utelias näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja oli muodostunut rikkaassa naimisessaan. Minkälaiseksi oli hän laittanut kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin, että hän oli seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties kestistä kestiin, huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi komeita päivällisiä ja illanviettoja luonaan, sanalla sanoen, nautti kaikenmoisia iloja sitä runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut niistä tyyten kieltäytyä. Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljon toimia, etten ensi päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutunut menemään Hilman luokse. Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita kasvia. Hienolta näytti kaikki uloskinpäin, sisässä varmaan oli yhä komeampaa. Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan. Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja laittauduin aijotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään. Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikasi. Kookkaan verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetultua. Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi minulle oven. – Onko rouva kotona? kysyin. Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä. – Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen. – Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, josko tuntee. Olisikohan pitänyt lähettää visiittikorttini samalla – tai ilmoittaa tytölle nimeni? Mitä vielä? Antaa Hilman olla utelias. Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein! Silkkiplyyssiähän ne olivat. Ovet olivat auki vasempaan ja sieltäpäin kuului toisesta tai kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä, kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minun nähdessään. Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi – ei, se ei ollutkaan Hilma, joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen. Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen. – Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on. Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin oli tullutkin. Katselin taaskin ympärilleni. Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet –? Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut kylmyyden tähden lähteä huoneestaan. – Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin. – Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän ei siedä kylmää. Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet – miksi ei hän sitten näissä tarennut olla? Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven eteen. Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun. – Ettehän vaan liene kylmä? – En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki päällä. Hän avasi oven ja laski minut sisään. Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun teroitin silmäni sinne päin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saarlien ja vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti ja nyt huomasin jo kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä. Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä. – Tervetultua, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään. – Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän, tuolla, sanoi, ettette olisi sairas. Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi. – Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vaan luulettelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole koko aikana ymmärtäneet. – Joko tätä on kestänyt kauvankin? – Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissa oloaikani. Se alkoi heti – muutamien kuukausien perästä. – Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi? – Ei paremmaksi – pahemmaksi vaan. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä ja välinpitämättömyyttä. – Jospa minä olen vaan rasitukseksi? – Ei, istukaa nyt sentään vähän aikaa. Ellette ikävysty? – En suinkaan. Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään entisistä tuttavistaan Tuusniemellä. En tosin ollut minäkään heitä tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle yhtä toista heidän elämän vaiheistaan. Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut paljon luuletteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen ilma, tuo hautautuminen saarlien ja vilttien alle – eikö se kaikki häntä juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinne päin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin että lensi vallan punaiseksi. – Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin liikkua ja olla ylhäällä. – Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen parhaiten voitte päättää. – Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun vaan pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa ensinkään. – Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään virkkanut. Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä olevaan seinään, eikä näyttänyt paljon välittävän minun läsnäolostani. Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi, ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen mielentilansa? Oloon alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen, raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen luonaan. – Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo väsynyt? – Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtä mittaa seurustella, hän vastasi heikolla äänellä. Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset. – Odottakaa vähän. Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville. – Menkää saattamaan rouvaa. Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon ikävännäköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta. Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona. – En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän »seurustelua», täytyi minun hymähtää itsekseni. Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja yltäkylläisyyttä ympärilläni. Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta? Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun, etten sitä hevillä unhottanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni tuon tuostakin takaisin häneen ja minä näin hänet yhä uudelleen edessäni, semmoisen kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana. ---- Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdissä, että tehtailija Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta, velkoja lähes yhdeksänsataa. Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko hän viime aikoina kärsinyt suurempia vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kun hänen luonaan kävin, tiennyt että asiat olivat olleet huonot, sillä ei hänen ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään vaan hänen oman sairautensa ympäri. – Voi raukka, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämän tavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun? En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle ja silloin päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini. Niin, – jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan. Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään kaikin puolin, palvelijat olivat vaan muuttuneet. Satuin vielä pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa, tutunomaista vaikutusta. Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni tietoja Hilmasta. – Jos rouva Grålund elää? Kyllä maar hän elää, selitti minulle tyttö hämäläismurteellaan. – Mitenkä he tulevat toimeen? – Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita hän pitää. – Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi? – Eipä se kuulu terve olevan. – Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita? – Mitäs, kun täytyy. – Eikö miehellä ole mitään ansiota? – Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli. – Ooho! Vai on hän kuollut! »Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä.» Tuo sananparsi juohtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraa päätä Hilman luokse. Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen koskea se oli. Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä, vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin tyyntyä, joku tuli poikki pihan puusylys käsivarrella. Sehän näytti tutulta, – katsoin tarkempaan. – Hyvänen aika! Hilma? – Tervetultua! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin. Täältä meidän täytyy mennä kyökin kautta. Hän vei minut pieneen kammariin, kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle. – No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu, hän hymyili. – Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta, huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani. Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harastuneet, kasvot ryppyiset, liikkeet vaivaloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis, päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan, huolimatta jalkojensa kankeudesta. – Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta se on kaikki ollut hyväksi. – Niin, mutta –? Olin kuin elävä kysymysmerkki. Hän naurahti. – Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta. Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta eikä minua moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan – elämäni on nyt sittenkin vallan toista. – Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä riittää voimia? – No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattui olemaan ulkona asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruuan laitan aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia päivällisen jälkeen. – Eikö se kumminkin anna paljon huolta tänlainen toimi? – Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään. Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin, ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa silloin olin. – Niin, te kun sairastitte – – Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin sairastinhan minä semmoista itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen todenperään kipeä. Katsokaas näitä. Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat paksuina mukuloina. – Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri, että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan muuta ajatellutkaan. Sitten kun täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua työhön, olin niin arka etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti minuun tarttui. Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan. – Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan äärestä, kun vaan sielu on terve. – Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa puhetta. Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka? – Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öisillä, niin etten saa unta. – Eikö se ole kumminkin vaikeata? – Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella kahviverstaat kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla – että minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä saa unta. Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä. – Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. Niin oudolta kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella ijankaikkisuutta, ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön. – Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja mielen rauha. Hän nyökäytti päätään. – Niin, öisillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi elämää, tämä päivä-elämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se ei ole kuin unen näköä, siihen ottaa osaa vaan tämä matoinen kuori minusta itsestäni – noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti, ohimenevästi, ei sen enempää. Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme! Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora, yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli ja mitä toinen. Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut helut nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki. Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua. Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen. – Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa. – Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljon kovaa minun täytyi kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin? '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu ''Nuori Suomi'' -abumissa 1895. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2815 6452 2006-10-14T09:42:21Z Jetman 46 rv [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[en:Category:Short Stories]] 2816 5031 2006-08-28T22:23:17Z Nysalor 5 Virhe kuntoon {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lain mukaan |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Luvut == * [[Lain mukaan:I luku|I luku]] * [[Lain mukaan:II luku|II luku]] * [[Lain mukaan:III luku|III luku]] * [[Lain mukaan:IV luku|IV luku]] * [[Lain mukaan:V luku|V luku]] * [[Lain mukaan:VI luku|VI luku]] * [[Lain mukaan:VII luku|VII luku]] * [[Lain mukaan:VIII luku|VIII luku]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1889: ''Lain mukaan – Kauppa-Lopo''. Weilin & Göös, Helsinki. [[Luokka:Lain mukaan| ]] 2817 5021 2006-08-28T15:54:26Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Lain mukaan]] |seuraava=[[Lain mukaan:II luku|II luku]] |otsikko=I luku. |alaotsikko=[[Lain mukaan]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Oli Toikan vaimo vielä kaunis ja pulska ihminen, vaikka hänellä olikin kolme pientä lasta, joiden väliä korkeintaan oli puolitoista vuotta. Mutta ihmekö tuo! Hän vasta juuri täytti kaksikolmatta, eikä kauneus sillä ijällä sentään niin äkkiä lähde. Ei varsinkaan silloin, kuin sitä pikkuisen hoitaa. Ja Toikan Maria tiesi panna arvoa hempeille kasvoilleen ja komealle vartalolleen, sillä niiden avulla hän voitti kaikki puolelleen, erinomattainkin miehet. Tuskin hänen oma Villensäkään olisi hänestä muuten niin paljon pitänyt, se kun vielä oli hänelle yhtä hellä kuin ennen sulhaspoikana ollessaan. Pikkuruisen luulevainen välistä, mutta se ei haitannut vähän vähääkään. Maria melkein tahallaan häntä aina hiukan kiusoitteli, sillä hänestä oli niin hauskaa nähdä, kuinka hän sai tuon terveen ja rotevan miehen vapisemaan mielenliikutuksesta. Ville oli mieheksi muuten tavattoman hyväluontoinen, mutta tuonlaisissa tilapäissä hän saattoi vimmastua niin, että silmät tulta iskivät. Maria nauroi sydämmessään ja antoi hänen tuskitella hetken. Sitten meni viereen istumaan, kietoi kätensä kaulaan, silitteli poskea, tuota karkeata poskea, ja nauroi pois kaikki pahat tuulet. Helposti ne sillä keinolla tavallisesti läksivätkin. Ville repäisi hänet syliinsä semmoisella voimalla, ettei siinä mikään mahti maailmassa olisi uskaltanut väliin mennä. Ja sitten oli vähällä tukehuttaa hänet rajulla hyväilyllään. Noinko olisi häntä miehensä rakastanut, jos hän olisi ollut ruma? Kyllä kai! Alla armojen olisi pitänyt ja työtä olisi vaatinut kuin orjalta ikään. Niinpä näkyivät tekevän muutkin miehet, joilla vaan oli kuihtunut ja ennen aikojaan vanhentunut eukko. Sievemmästi kävi Maria puettunakin kuin toiset. Ne häntä siitä syystä kadehtivat, mutta väliäpä sillä! Itse olisivat kyllä mielellään tahtoneet olla hänen sijassaan. Kadullakin aina herrat pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä ja ellei vaan sattunut hattupäisiä naisia läheisyyteen, niin huudahtivat: »helkkaria, kuinka kaunis tyttö!» Se se aina kutkutti Marian povessa ja veti suuta nauruun. Hän puri huivinsa nurkkaa ja loi viekkaan katseen taakseen, ilman vaan ruojusissaan, että sai hupsut juoksemaan jälkeensä. Eikä enempää tarvinnut, ennenkuin jo seurasivat häntä kiiluvin silmin kuin himokkaat elukat ikään. Ja sekös Mariasta oli hauskaa! Hän kuljetti heitä katua ylös, toista alas, pujahti sitten äkkiä omasta portista sisään ja piiloutui liiteriin. Herrat nolostuivat, kun ehtivät pihaan eivätkä enää häntä nähneet. Katselivat ympärilleen ikänsä ja aikansa, tirkistelivät ikkunoihin ja aukaisivat kaikkia ovia, mutta harmissaan täytyi heidän vihdoin mennä tiehensä, kun eivät häntä mistään löytäneet. Sitten hän kertoi ilveilynsä kaikki Villelle. Eikä Ville siitä semmoisesta tavallisesti ollut milläänkään, saihan heittiöitä hiukan narrata, ei ne parempaa ansainneet. Nauroi hän vaan makeasti mukaan, varsinkin kun sattui olemaan joku tuttu herra, jolle Maria oli antanut oikein pitkän nenän. Mutta kerran, mikä hänelle lienee iskenyt päähän, kun rupesi intoilemaan eikä tahtonut tulla järkeensä enää lainkaan. Viime syksynä se oli. Maria oli perunan nostossa silloin tehtailija Oppmannilla. Sai hyvän palkan, paremman kuin muut, sillä »hän oli riski työntekijä», niinkuin patruuni sanoi. Itse seisoi patruuni uskoa luona ja katseli, kuinka Maria jalkansa avulla työnsi lapion maahan, nosti juuret ylös ja kumartui sitten poimimaan perunat vakkaan. Ei hän sitä työtä niin ihmetellyt, sen Maria hyvin tiesi. Näki hän sen noista pienistä, hehkuvista silmistäkin, vaikkei ollut mitään ymmärtävinään, tekeytyi vaan viattomaksi, kun patruuni koetti häntä mielistellä. Houkutuksiakin alkoi tulla, mutta niitä ei Maria ollut kuulevinaan. Ei tahtonut loukata kieltämisellä, sillä sitten ei hän ehkä olisi saanutkaan niin suurta palkkaa. Ja raha oli heille tarpeen. Villen ansiot eivät enää tahtoneet oikein riittää, kun perhe lisääntyi. Keväällä he jo yhteen aikaan olivat hyvinkin tiukalla. Lapset sairastivat eikä saanut Ville työtä moneen viikkoon. Silloin tuntui elämä tukalalta. Maria tuskitteli sydämessään ja katui kerran sekä toiste, että niin aikaiseen oli mennyt naimisiin. Mikä ihme lieneekin riivannut, kun kahdeksantoista vuotiaana jo miehelle läksi. Juuri kuin ei siihen iloon olisi vähemmällä ennättänyt. Sitten lapsia heti ja niiden mukana surut ja huolet. Muut hänen ikäisensä tuolla leijailivat yhdestä lystistä toiseen. Vaan hän ei tiennyt nuorena olleensaksan. Niin päin hän silloin mietti. Mutta kesä tuli, lapset paranivat ja Ville sai taaskin työtä. Ei ollut hätää, enää. Maria osti itselleen uudet vaatteet ja oli pian yhtä reippaalla mielellä kuin ennenkin. Köyhyyttä ja puutetta hän kuitenkin siitä lähtien kammosi pahemmin kuin ruttoa. Torjui jo kaukaa pois sen ajatukeen, että nuo mahdollisesti vielä toistekin heitä tapaisivat. Oliko ihme, jos hän nyt halusta otti rahaa, milloin sitä vaan jollakin keinolla sai ansaituksi. Hän palkkasi pienen kasvavan tytön kotiin lapsia hoitamaan, että itse pääsi perunan nostoon, vaikkei sitä tehdessään aavistanutkaan, että se hänelle niin hyvin luonnistaisi. Muille kun maksettiin vain markka päivältä, hänelle puolitoista. Kyllähän akat virnistivät, vilkkuivat tavantakaa patruuniin ja häneen, ja hyvin hän arvasi, mitä niillä oli mielessä. Harmitti se häntä, korvalle olisi tahtonut lyödä mokomia. Mutta patruunaa hän ei uhallakaan väistänyt. Mitä pahaa siinä, jos hän laskikin hiukan vallatonta leikkiä ja yhtämittaa seisotteli hänen vieressään, kun ei kumminkaan sen pitemmälle menty! Pelästyi hän kumminkin sitten eräänä päivänä, kun tuo ruoja alkoi tahtoa häntä illalla myöhään tulemaan Puijon rinteelle. Ja niin pani tiukalle, että aivan oli Maria puolivälissä hänen kanssaan. Koetti ensin nauraa ja lyödä leikiksi, mutta hätääntyi jo kun patruuni alkoi käydä yhä kiihkeämmäksi. – Herra jumala, olkaa hiljaa, ettekö näe, kuinka kaikki meihin katsovat. Menkää, hyvä patruuni, pois. – Lupaatko tulla? Sitten menen paikalla. – Me olemme onnettomia. – Minä odotan sinua siellä metsässä, likellä ruutikellaria. – Elkää edes katsoko minuun. Väistykää hiukan loitommaksi. – Kello kahdeksan säntilleen. Silloin on jo pimeä. Minä vihellän, niin osaat luokse. – Antakaa minun olla, hyvä patruuni, antakaa minun olla. Mitä te minusta, toisen miehen vainosta, onhan teillä muita. – Minä en sinua päästä, kuuletkos, en, vaikka sinulla olisi kymmenen miestä. – Voi, suuri luoja! – Katsos, hän vilkaisi ympärilleen, tässä annan sinulle aluksi – Kymmenen markan seteli putosi Marian helmaan. – Siunaa ja varjele! En minä huoli, ottakaa pois, voi – nyt näkevät, näkevät – Hän kumartui alas ja oli uutterasti poimivinaan perunoita. – Ottakaa pois, patruuni, minä lasken sen maahan, tähän viereeni. Ottakaa niin, etteivät huomaa. – Jääköön siihen, ellet siitä välitä. – Noin suuri raha. Mitä ajattelette, hyvä patruuni? – Sinua ajattelen. – Noin suuri raha. Elkää heittäkö siihen. – Semmoisia saat, jos olet minulle hyvä, monta monituista vastedes. Tämä oli vaan ensimmäinen. – Kuka ajaa –? Herra taivaan, rouvanne! Nyt olemme hukassa. – Muista, kello kahdeksan. Hän kääntyi levollisena ja astui ikäänkuin rehellisin mies maailmassa rouvansa ja täysikasvaneen tyttärensä luokse, jotka veräjän kohdalla parhaallaan nousivat isvosikan troskista alas. – Pappa, etpäs arvaa, kun me tuomme teille kahvia tänne, huusi hänelle tyttärensä jo kaukaa. – Eikö ollut hauska tuuma, pappa? Minä sen keksin, mamma ei olisi tullut sen päälle. Vai kuinka mamma, sanokaapas? Rouva vaan hymyili ja tarttui käsivarteen, jota patruuni hänelle kohteliaasti tarjosi. Nauraen ja puhellen he sitten astuivat pellon pientaretta. Niin hellästi hoiti patruuni rouvaansa, ojan ylitse melkein nosti. Olisipa luullut heitä onnellisimmiksi ihmisiksi maailmassa. – Voi, katala, mikä olet! arveli Maria itsekseen. Hänen silmänsä kiintyivät seteliin, joka oli siinä vieressä mullalla. Sieppasi sen ja pisti taskuunsa. – Eihän sitä nyt siihenkään voi heittää, hän mutisi. Mutta kumma, kuinka oudolle mielelle hän samassa kävi. Tuli aivan kuin vieraaksi omalle itselleen. Kaikenmoisia ajatuksia tai oikeammin kuvia risteili hänen päässään. Noita kymmenmarkkasia hänellä oli aina edessään, jos minne katsoi. Ja sitten hänen ajatuksensa lensivät metsään, tuonne Puijon rinteelle, ruutikellarin kohdalle. Oli pimeätä ympärillä, mutta hän kuuli vihellyksen, puut risahtivat ja – – Hyi, herra hyvästi varjele! hän lausui ääneen. Maria pelkäsi itseään, teki riivatusti työtä ja koetti ajaa pakosalle tuonlaiset ajatukset. Mutta ne pyrkivät esille aina uudelleen; hän heitti silmänsä vähän väliä metsän rinteesen, jossa patruuni istui rouvineen ja tyttärineen. Hienoissa vaatteissa nuo naiset olivat, ja kauniita kuin enkelit. – Minkähän näköinen olisin minä tuommoisessa puvussa? arveli Maria, ja päätä huumasi yhä enemmän. Samalla muistui kumminkin mieleen koti, mies ja lapset. Hän siunasi taas ja päätti kertoa Villelle kaikki. Sen jälestä oli kohta helpompi olla. Hän saattoi nyt vallan tyyneesti katsella, kuinka joivat kahvia siellä metsänrinteessä. Työväellekin annettiin, mutta Maria kieltäytyi puolestaan, sillä häntä ei haluttanut mennä heidän läheisyyteensä. Mutta illalla, kun Ville sai kuulla asiasta, joutui hän semmoiseen vimmaan, ettei ottanut mistään talttuakseen. Haukkui patruunin pahanpäiväiseksi ja antoi Mariallekin aika läksyn. – Olisit sylässyt häntä vasten silmiä. Että saatoit olla sellainen vätys. Ruveta nyt kuuntelemaan tuommoista puhetta. Hyi! – Herra jumala, minkä minä sille taisin. Enhän siitä voinut pakoonkaan juosta, työstäni. – Mahdoit sylästä silmille, johan sen sanoin. Mutta sinulle on kaikki mieleistä. Ehkä siihen ei paljon houkutuksia tarvittaisi, ennenkuin myöntyisit. – Ville! Maria kääntyi pois, silmäin ympärille ja otsaan nousi puna. Häntä ei naurattanut nyt niinkuin ennen, eikä hän voinut kääntää tätä juttua leikiksi. Harmitti päinvastoin ja suututti; toista kertaa hän ei enää kertoisikaan Villelle kaikkia, koska viitsi olla noin hävytön. Sillä tavallako palkitsi hänen rehellisyytensä? Mitä, jos todenperästä olisi mennyt? Tehnyt tikusta asiaa kaupungille ja lipannutkin metsään. Ettäkö olisi Ville aavistanut mitään? – Sinä et huomenna enää mene sen miehen perunamaalle. – Kotonako sitten istun? – Kotona. – Entäpä, kun patruuni lähettää hakemaan? – – Ei lähetä, kyllä pidän siitä huolen. Tänne se kymmenmarkkanen. – Mitä sillä teet? – Huoli siitä. – Ville, sinä aijot lähteä sinne intoilemaan? Tästä mahtaa syntyä kaunis juttu. Voi, minä onneton, kun menin sinulle ilmoittamaan koko roskaa. Mutta minä en uskonut sinua noin hupakoksi, en totta tosiaan uskonutkaan. Maria herähti itkemään siinä lasta imettäissään ja Villen sydän alkoi pehmetä. Oli hetken vaiti, veti muutamia savuja piipustaan ja mietti. – Sinä et ole saanut vielä palkkaasi? hän sitten kysyi, vaikka sen kysymättäkin hyvin kyllä tiesi, ettei hän vielä ollut sitä saanut. – En. – Kolme päivää sinä siellä nyt olit? – Kolme. – Tulee neljättä markkaa päivälle. Mutta syyttäköön itseään. Jospa ne nyt sitten kuittaa vastakkain, niin vähemmällä päästään molemmin puolin. Maria ei virkkanut mitään, mutta mieli keveni kohta, kun Villen viha lauhtui. Lapsi oli nukkunut rintaan, hän laski sen hiljaa kätkyeen. Sitten syötti muunkin joukkonsa ja laittoi vuoteet. Heitti aina väliin syrjäkatseen Villeen, joka istui pöydän luona ja imeskeli ruoan jälkeen taaskin piippunysäänsä. Silmät tuijottivat yhteen kohti ja toimessaan hän yhä näytti olevan. Maria riisui ja pani maata. Ei huolinut mennä lepyttelemään. – Kyllä se hänen mielestään pian haihtuu, arveli. Hän ummisti silmänsä ja alkoi noin ilman aikojaan vaan mietiskellä, mitä kaikkia hän olisi ostellut jos – jos –, niin jos kymmenmarkkasia olisi tipahdellut tuolla tavoin joka päivä. Kyllä hän sen hyvin tiesi, ettei niitä enää tipahtelisi, mutta mietiskeli kumminkin lystin vuoksi. Siihen juttu päättyi. Marraskuun lopussa sitä tuskin enää muistivatkaan; mutta silloin se erityisestä syystä uudelleen juohtui mieleen. [[Luokka:Lain mukaan]] 2818 5022 2006-08-28T15:54:35Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Lain mukaan:I luku|I luku]] |seuraava=[[Lain mukaan:III luku|III luku]] |otsikko=II luku. |alaotsikko=[[Lain mukaan]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Oli lauvantai-ilta. Maria pesi kammarin lattiata, vanhemmat lapset, neljännellä vuodella oleva Liisa ja Mikko, joka ei vielä ollut täyteen kahtakaan, houkuttelivat pikku Yrjöä. Mutta se vaan juonitteli eikä tahtonut ottaa talttuakseen. Maria ovensuussa hankasi lattiaa että hiki nousi päähän ja torui Yrjöä aina väliin. – Huutamatta siellä. Hyi, semmoista pahaa poikaa. Antaako äiti sinulle tukkapöllyä, häh? Näytä sille nukkeasi, Liisa. – En minä näytä, se repii, ruikutti Liisa. – Eikä revi, ja voithan sinä varoittaa. Elä itke mutus, elä, elä! Mutta »mutus» kun kuuli äidin äänen, äityi kahta kovemmin huutamaan. Toiset häntä viihdyttääkseen huiskivat ja taputtivat käsiään, hyppelivät ja laulaa rallattivat. Siitä syntyi semmoinen melakka, ettei korviaan pitänyt. Ei Maria kuullut, kun vieras poika tuli sisään, sillä hän sattui silloin juuri olemaan selin oveen, uunin nurkkaa pestessään. Poika seisoi hyvän aikaa lakki kädessä ja ryki, ennenkuin Maria älysi. – Hyi, herra siunaa, kuinka säikähdin! hän huusi ja nousi ryömyltään ylös polviensa varaan. Mitä asiaa? Hiljaa, lapset, että kuulee puhetta. – Patruuni Oppman lähetti sanomaan, että – Maria ei kuullut enempää. Hän sävähti punaiseksi ja käsi putosi hervottomana alas. Sitäkö kymmenmarkkasta se nyt lähetti perimään? – En kuule. – Liisa, herkiä, jumalan luoma, eihän se sinun kiljumisestasi kumminkaan välitä. Sanomaan, että mitä? – Että jos miehenne tulisi käymään hänen puheillaan. – Sepä on työssä nyt. – Tulkoon sitten illalla työstä päästyään. – Kyllä sanon. Poika meni. Maria lopetti luuttuamisen ja otti Yrjön syliinsä. Lapsen rievut jäivät pesemättä, pölyt pyyhkimättä. Häneltä katosi työinto, eikä hän voinut muuta kuin miettiä ja yhä uudelleen miettiä: »mitä herran nimessä patruuni Villestä tahtoi». Eikä hän päässyt selville siitä, hyvääkö tuo merkitsi vai pahaa. Niin pian kuin Ville ovea aukasi iltahämärässä työstä palattuaan, huusi Maria hänelle jo vastaan: – Kuules, hyvä ihminen, kun patruuni laittoi sinua hakemaan luokseen. – Kuka patruuni? – Oppman, herra jesta. – Vai niin. Mitä hän minusta? Ville laski levollisena hattunsa naulaan. – No, en tiedä. Sitähän tässä kaiken aikaa olen ihmetellyt. – Etkös kysynyt sanan tuojalta? – En hoksannut. Kun minun vaan pisti päähäni, että sitä kymmenmarkkasta kait se nyt tahtoo periä. – Jopa –! Vaikka eihän peijakkaan tiedä. On se ehkä harmittanut sitä vanhaa saituria, kun pani vakaisen rahan menemään. Villeä nauratti vieläkin sitä muistellessaan. – Mutta että hän juuri sinua tahtoo. – Niin, tosiaankin –! Eikä, hiidessä, ei hän sitä kymmenmarkkasta peri. Jotain muuta hänellä mahtaa olla mielessä. – Ehkä pyytää työhön. – Sitä ennemmin. – No, tuleppa nyt sitten tänne isän syliin. Tule, tule! Sen sanoi Yrjölle, joka kädet ojona pyrki hänelle äidin polvelta. – Mene vaan. Kyllä oletkin ollut niin paha poika taas, ettei mihin panna. Elä, jumalan luoma, anna sille piippua suuhun, kipeäksi tulee. Niin, nauratko sinä nyt, junkkari? puhui äiti. Toisetkin lapset keikkuivat isän ympärillä. Mikko tahtoi, että isä häntä hypittäisi jalallaan. – Sinuako, suurta poikaa? sanoi isä. Jopa jo! Hypi sinä vaan omilla jaloillasi. Liisankin olisi vielä tehnyt mieli isän syliin, mutta ei hän sentään pyytänyt, kun ymmärsi sen mahdottomaksi. Yrjölla oli etuoikeus ja Mikolla hänen jälkeensä. »Aika tyttö!» sanoi äiti aina, kun hän vaan mielitekojaan toi ilmi. Ja niin oli Liisa ruvennu pitämään itseään jo vallan vanhana, semmoisena, jonka tuli vaan hoitaa noita nuorempia ja vastata niistä. – Otappas tämä nyt taas minulta, niin saan mennä Oppmaniin kuulemaan, sanoi Ville, samalla kun laski Yrjön Marian syliin ja otti hattunsa. – Elä viivy kauvan, huusi vaimo hänen jälkeensä [[Luokka:Lain mukaan]] 2819 5023 2006-08-28T15:54:42Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Lain mukaan:II luku|II luku]] |seuraava=[[Lain mukaan:IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku. |alaotsikko=[[Lain mukaan]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Villellä oli koko pitkä matka kuljettavaa, uudelta kaupungilta satamatorille saakka, jossa patruuni asui. Siinä astuissaan hän ajatteli yhtä ja toista. – En mene sille miehelle työhön, ennenkuin viimeisessä tingassa, sitten kun en muualta mistään enää työtä saa. Semmoinen nylkyri kuuluu olevan ... ja tunnoton ... keksii jos minkä koukun, että vaan pääsee maksusta vapaaksi... Vaivainen, joka sen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Kekkos- vainaja. Ja niin sanovat kaikki, jotka hänet tuntevat... Koron kiskomisella kun on rikastunut, niin arvaa sen jo siitäkin minkälainen mies on... Ja viimeiseen penniin kuuluu tinkivän aina jos mitä teettää ... eikä sitäkään vähää saa ulos muuta kuin suurella riidalla... Kyllä en työhön rupea, vaikka pyytäisikin. Ennen hakkaan puita... Eipä sillä että hän minua nenästä vetäisi kesken, olkoon kuinka kavala hyvänsä ... pitäisin silmäni auki. Eikä hän uskaltaisi maksun kanssa vikuroida. Kun teen kunnollisen työn, niin täysi palkka, jumal’ aut’, siitä tulla pitää, sen näyttäisin herralle. Ja kun ojentaisin ruumiini oikein suoraksi, sanoisin jyrkän sanan ja teroittaisin häneen semmoiset silmät, ettei hän mokomia vielä ikinä ole nähnyt, niin varmaan hänen täytyisi vavista edessäni. Onpa jumala antanut vahvan nyrkin... Mutta ne ovat miehetkin semmoisia vätyksiä monet, ettei tarvitse kuin vähän ärjäsee, niin jo säikähtävät. Hyvähän tuommoisten herrain sitten on menetellä heidän kanssaan aivan oman mielensä mukaan. Mutta tulkoonpas koettamaan tänne ... tulkoonpas, sanon minä! Kyllä minä opetan... Istuu siellä vaan ja lihoo. Elää koroillaan kuin hyvä kuningas. Ja raiskaa naisia, hyi! Ei kuulu rouva uskaltavan nuorta piikaakaan pitää, kun herra sen kohta viettelee. Hyi, kolmasti, hyi! Ja noita sitä yhtäkaikki kumarrellaan ja kunnioitetaan. Rehellinen työmies ei ole ihminenkään tuommoisen pohatan rinnalla. Ja mikä kumma siinä lienee, että vaikka ne eläisivät kuin siat, ja vaikka viekkaudella ja kujeilla itselleen kokoovat rikkauksia, niin ei ne siltä kiinni joudu... »Laki on niinkuin laki luetaan», sanoo sananlasku. Mutta annahan olla! jos minä sittenkin menisin hänelle työhön. Lystin vuoksi, yhden hullun kerran. Sepä kumma ettei rehellinen mies saisi puoliaan pidetyksi... Kun tiedän että minulla on oikeus, niin silloin panen kovalle, eikä siinä auta, ei laupiaat silmätkään... Hän seisoi kyökissä ennenkuin näistä ajatuksistaan selvisi. Aivan niin! Vanhoja, äkäisen näköisiä rumia naisia siellä vaan hääri askareissa. – Nuo nyt varmaankin säilyvät patruunilta, arveli Ville itsekseen ja hänen täytyi vetää suutansa nauruun. Näkyivät tietävän, että häntä oli käsketty puheille. – Menkää toisesta ovesta sinne suoraan patruunin kammariin, eteisestä vasemmalle, neuvoivat. Kyllä hän on kotona. Kun Villen piti astua noita leveitä ja komeita sisäportaita ylös, huomasi hän saappaansa olevan lumiset ja kovin kömpelömäisesti raskaat. Ja vaatteetkin, vanhat sarkahousut ja harmaa nuttu, muuttuivat hänen silmissään äkkiä peräti huonoiksi. Mutta vasta häneltä eteisessä tahtoi rohkeus tyyten kadota, kun avonaisesta salin ovesta loisti semmoinen valo ja hienous ja prameus vastaan, että pää kerrassa meni pyörälle. Kruunussa paloi lamppuja ja kynttilöitä, seinämillä seisoi korkeita, viheriöitä kasveja, huone oli kuin yrttitarha tai paratiisi. Ja nuo onnelliset, jotka istuivat pöytien ympärillä, ylpeitä rouvia, nuoria, ihania neitosia kauniissa puvuissa, – niin olivat kuin enkeleitä... Pianon luona istui eräs ja soitti, toiset puhelivat ja nauroivat. Ville unohti itsensä ovensuuhun seisomaan eikä osannut muuta kuin katsoa töllistellä. Talon neiti kait se oli, tuo, joka hänet ensin huomasi, koska kiiruhti eteiseen. – Mitäs asiaa? Patruuniako haette? hän kysyi silmiään siristellen. Vaan ennenkuin Ville ehti saada sanaakaan suustaan, hän jatkoi: – Menkää tuosta ovesta! Ville nosti varoitellen suuria jalkojaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt tuon kiiltävän lattian särkyvän niiden alla. Koko hänen ruumiinsa oli lamaantunut, hän tunsi itsensä vieraaksi ja oudoksi tässä ympäristössä. Äskeinen uhkaylpeys pakeni kuin tuhka tuulessa. Patruuni käveli edestakaisin kammarissaan, ja eräs nuorempi herra, lieneekö ollut hänen poikansa, istui sohvalla, suuri sanomalehti edessä. Sen takaa hän kerran vain vilkaisi Villeen, sitten ei pitänyt hänestä enää lukua. – Te olette Toikka? kysyi patruuni. – Niin olen. – Osaatteko hoitaa hevosta? – Kyllä. – Olen ajatellut lähettää teitä viemään kuormaa Kajaanin markkinoille. Hän oli selin Villeen ja selaili paperia pöydällä. – Patruuninko omalla hevosella? – Niin. – Joko sinne pitäisi milloin lähteä? – Maanantai-aamuna. – Hän heitti syrjästä silmäyksen Villeen ja kääntyi sitten taas papereihinsa. – Pari viikkoa siellä korkeintaan menisi. maksun suhteen ... antaisin teille kaksikymmentä markkaa siitä reissusta. Nuoren herran silmät tulivat esiin sanomalehden toiselta puolen: – Ä de inte för mycky? Mutta kun vastausta ei tullut, väisti hän lehden taaskin kasvojensa eteen eikä sen koommin mitään virkkanut. Ville katseli patruunin leveätä selkää ja lyhyttä, paksua niskaa. Hän koetti päästä tajuunsa; kierteli lakkiaan, omaa, tuttua lakkiaan, ja pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse. Mutta selvän ajatuksen päästä ei hän sittenkään tahtonut kiinni saada. Soitto yhä humisi viereisestä huoneesta, ja kaikki oli täällä niin hienoa, että hän vasten tahtoansakin rusi tuntemaan itsensä kovin halpa-arvoiseksi. Patruuni kääntyi nyt päin. – No, mitä sanotte? Suostutteko, vai –? – Saatanhan minä lähteä. – No, päätetään sitten niin. Maanantai-aamuna tulette varhain tänne kuormaa laittamaan. Kadulla vasta Ville taas vähitellen pääsi tolkkuunsa. Ensin häntä harmitti. – Voi perhana, hän ajatteli, mikä minulta vei rohkeuden? Ihmisiähän ne ovat nekin, ei sen kummempia. Kahdella jalalla kävelevät, ihan niinkuin minäkin. Hitto vieköön! Siinä seisoin kuin mikä justiin, mitähän sekin neiti minusta ajatteli? No, ihme kumma, että pitää olla semmoinen tallukka! – Noh ... mielelläni sinne nyt kumminkin menen. Enemmän tulee päiväpalkkaa kuin puunhakkuulla, – ja onhan sentään toista kun pääsee liikkumaan... Hän oli jotenkin hyvällä tuulella kotiin palatessaan. Käski Marian laittamaan kalakukkoa evääksi. – Ja kaksi viikkoa sinä viivyt poissa? kysy Maria. Aavistus nousi hänelle poveen, joka pelotti ja houkutteli samalla. Miksi patruuni kääntyi juuri Villeen, jota ei tuntenut ja jota ei koskaan ennen ollut työssään pitänyt? Mutta kun Ville ei näyttänyt mitään epäilevän, karkoitti hänkin sen ajatuksen mielestään ja rupesi hommaamaan evästä kiireimmän takeen. [[Luokka:Lain mukaan]] 2820 5024 2006-08-28T15:54:47Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Lain mukaan:III luku|III luku]] |seuraava=[[Lain mukaan:V luku|V luku]] |otsikko=IV luku. |alaotsikko=[[Lain mukaan]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Ville yhtyi kauppias Hellmanin rahtimiehiin, jotka myöskin veivät kuormia Kajaanin markkinoille. Tuttuja molemmat, Korhonen Savilahdesta ja Räsänen Sorsasalosta. Heidän seurassaan oli hänen rattosampi ja turvallisempi kulkea, sillä he olivat paljon käyneet rahtia ja Kajaanissa matkustaneet jo monet kerrat. Sievänlaisessa hutikassa he olivat kaupungista lähtiessään. Ville ei ollut mikään juoppo, mutta viisi markkaa kun sai käsirahaa, niin osti hän sillä pullon viinaa kumminkin matkalle. Ryypyt otettiin ja luonto nousi sen verran, että maailma tuntui keveältä ja ilo tunki esille milloin rallatuksissa, milloin vallattomissa sätkäyksissä ohikulkeville tai tarpeettomissa huudoissa hevosille. Ville varsinkin riemastui, sillä tämä oli hänelle uutta ja virkistävää vaihtelua entiseen alinomaiseen kirvestyöhön. Sattui vielä lisäksi olemaan kaunis ilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja jää oli kuin peili; maakannaksien yli päästessä pani vaan tinkaa, mutta eihän noita, jumalan kiitos, varsin tiheään ollut alkumatkalla. Siinä kun hän vatsallaan kuorman päällä ojenteli, milloin hiljaa hyräili, milloin rallatteli niin, että Räsänen, joka edellä ajoi, kääntyi irvistäen katsomaan, heräsi hänessä vähitellen rohkeita ja iloisia tulevaisuuden tuumia. Hän päätti hankkia itselleen hevosen, tavalla millä hyvään, vaikka velaksi. Sitten hän rupeisi ajuriksi ja kävisi talven aikaan rahtia. Sillä tavoin hän ansaitsisi enemmän, niin, tietysti paljonkin enemmän, ja itse pääsisi helpommalla, eihän tämä ollut työtä eikä mitään, hauskaa ja iloista elämää vaan. Sai olla omassa vapaudessaan ja nähdä maailmaa. Toista vallan! Hän hihkasi riemussaan, sivalsi hevosta piiskalla selkään ja antoi mennä toisten sivu. Päivä oli kirkas, mieli kevyt ja tulevaisuus loisti eteen valoisampana kuin milloinkaan ennen. Ei hätää mitään! Hän heilahutti vieläkin piiskaa, hevonen karkasi kuin syötävä eteenpäin, toiset jäivät pitkän matkaa jäljelle, varsinkin Korhonen, jolla, polosella, oli onnettoman huono hevonen. Kun maakannas alkoi lähetä, hän ajoi käyden, pani tupakan ja odotteli toisia. Yökortteerissa ei tahtonut Ville saada unta. Hän oli vaan ajavinaan; kun silmänsä ummisti, tunsi, kuinka reki luisti eteenpäin, näki hevosen ja jään, kuuli jalan kopseet, sieramien puhalluksen ja kitinän reen alla. Sitten tuli pelko kuormista ja hevosista, että jos ne kuka vie. Omiaan, tietysti, etupäässä ajatteli. Tuon tuostakin täytyi nostaa päätä ja kuulustaa, kun luuli ulkona kolisseen. Eikä monta minuuttia kulunut, ennenkuin taas meni katsomaan oliko kaikki paikoillaan. Muut nukkuivat rauhassa. Kovin olivat huolimattomia Villen mielestä. – Ihme ja kumma! hän päivitteli aamulla, kuinka sikeässä te makasitte. Ette suinkaan olisi tienneet mitään, vaikka olisivat vieneet sekä kuormat että hevoset. Toiset vaan nauroivat. – Tottumus sen tekee, sanoi Korhonen. Jahkapahan olet muutamia vuosia käynyt rahtia, niin kyllä opit sinäkin. Luissaan sen meikäläinen tuntee, milloin vaara pyörii. Seuraavana yönä otti väsymys kumminkin Villestä vallan. Hän oli juuri päässyt makeimpaan uneen, kun Korhonen äkkiä hyppäsi vuoteeltaan ja saimeasti kiroten ryntäsi ovesta pellolle. Räsänen siihen heräsi, töyttäsi Villeä kylkeen ja oli samassa silmänräpäyksessä ulkona. Ville ymmärsi, että nyt oli paha merrassa. Hän ehätti kuormien luokse; hevoset he arvon olivat tässä talossa saaneet lukolliseen liiteriin. Mutta ennenkuin hän joutui maillekaan, kuului pihasta armotonta huutoa, jyskettä ja tappelua. Korhonen ja Räsänen olivat tulisessa kahakassa mustilaisten kanssa, joita koettivat ajaa pois kuormien kimpusta. Ville sieppasi korennon ovipielestä ja meni hätään. Löi oikeaan ja vasempaan minkä ennätti ja teki puhdasta jälkeä missä vaan liikkui. Mustilaiset juosta vilistivät metsää kohden; Ville perässä, korento pystyssä. Mutta hän oli paljain jaloin ja puolittain alasti, Korhonen ja Räsänen samoin. Sen vuoksi eivät nämä seuranneet, vaan huusivat häntäkin takaisin. – Anna juuttaiden olla; palellut! kuului Korhosen varoitus pihasta, kun Ville jo oli puolitiessä kujaa. Ei hän tahtonut malttaa. Kovin teki mieli ottaa heidät kiinni ja lyödä kintut poikki jok’ainoalta että muistaisivat toisen kerran pitää kyntensä matkamiesten kuormista erillään. Mutta niitä oli monta siellä edessä päin, hän yksin. Jalkoja sitä paitse poltti pakkanen kuin tulessa. Hänen täytyi perältäkin jättää heidät rauhaan. Kun hän tuli pihaan jälleen, olivat toiset jo tuvassa. Sinne hänkin aikoi, vilkaisi kumminkin kuormaansa ensin. Säikähti ja kirosi. Eihän se ollutkaan entisellään? Niinimattoa oli revitty peränurkasta, ja kun tutki reikää, näki selvään että sokuritoppa siitä oli viety. Ei muuta kun takaisin samaa päätä, ja niin tulisessa kiireessä, ettei joutunut edes huutamaan toisia avukseen. Eikä hän heitä kaivannut, ei muistanutkaan; yksin olisi mennyt tällä hetkellä vaikka satoja tuhansia vastaan. Sitä vaan pelkäsi, ettei hän heitä enää saavuttaisi eikä löytäisi. Mutta kun maantielle pääsi, hän heidät jo näki vaimoineen, lapsineen ja kaikkine rössyineen. Pian mustilaisetkin hänet älysivät, ottivat ensin juoksua eteenpäin, mutta pysähtyivät sitten äkkiä, jättivät tavarat ja huonomman joukon paikoilleen ja kääntyivät itse takaa-ajajaa vastaan. Ottelu syntyi, kamala ja kiukkuinen. Etempänä vaimot uhkailivat ja parkuivat, lapset itkivät hätääntyneinä. Mutta miehet purivat hammasta, iskivät toisiinsa kiinni, kiroilivat ja kiehuivat vihasta. Ville huhtoi korennollaan kuin karhu, mutta erään mustilaisen kädessä välähti puukko. Ei hän sitä huomannut, vaan kun selkää rupesi kuumentamaan, ynmmärsi hän saaneensa haavan. Voimat samassa vähenivät, hän lyötiin maahan ja korento putosi kädestä. Niskaa kylmensi ja jalkoja; korvissa humisi, silmät pimenivät. Mustia haamuja liikkui ensin ympärillä, etenivät sitten ja katosivat. – Jokohan kuolen? Se oli viimeinen ajatus, joka nousi hänen mieleensä. Mutta sekin sammui pian, kaikki raukesi ja pysähtyi kuin hiljaiseen uneen ikään. Sillä välin mustilaiset kiireesti pakenivat. Sokuritopan jättivät jälkeensä, ettei heitä ajettaisi takaa eikä tunnettaisi samoiksi, jos kiinnikin saataisiin. He vainusivat jo liikettä talosta. Eivätkä he siinä pettyneet. Kahakka oli kuulunut tupaan, Korhonen ja Räsänen arvasivat Villen olevan hädässä. – Sitäkös hän sinne meni. Sitäkö jo vaan! kiukkuili Räsänen, joka juuri parahiksi oli heittäytynyt vuoteelleen. Nousi kumminkin ylös ja veti saappaat jalkaansa. – Avuksi täytyy lähteä. Kiireimmän takeen. Vähissä tappavat vielä! sanoi Korhonen ja suti päälleen vaatteita minkä ennätti. Pystyssä oli pian talon omakin väki, lapset vaan vetivät rauhassa untaan ja muutamat vaimot käänsivät siunaillen kylkeänsä eivätkä välittäneet nousta, kun näitä tämmöisiä jumalattomia menoja tavantakaa sattui siinä tienposkessa. Miehet hyökkäsivät pihalle, mutta silloin oli melu jo hälvennyt. He pysähtyivät kuuntelemaan, luulivat ensin rusahtelevan vielä kauvempana tiellä, vaan sitten oli kaikki hiljaa. He menivät kumminkin sinnepäin, löysivät Villen tiepuolesta hengettömänä ja vähän etempänä sokuritopan; muuten ei kuulunut eikä näkynyt enää niin mitään. Ville oli vielä lämmin; he kantoivat hänet tupaan penkille ja kaatoivat viinaa suuhun. Alas se meni. Sitten hän jo alkoi huokuakin ja aukaisi silmiään. Mutta tajussaan hän ei ollut, sen kohta huomasi, ja selvää oli myöskin, ettei hän seuraavana aamuna matkalle kykenisi. Kuorma oli toimitettava ajoissa perille, siitä tunsivat toisetkin olevansa vähän niinkuin edesvastauksessa, kun olivat kerran yhtä matkaa kulkeneet. Läheisestä mökistä saatiin mies, ja ennen päivän valjettua he taas läksivät taipaleelle. Ville ei vielä silloinkaan tiennyt maailmasta mitään. Hän vaan pyörtyi pyörtymistään, yhä uudelleen. Vähän aina saivat virkoamaan välillä, kun panivat milloin viinaa, milloin Hokmannia suuhun, mutta hetken päästä kun katsoivat, oli hän jälleen tainnuksissa. Veri oli lakannut vuotamasta, sillä vaimoväki oli tuonut riepuja, joilla sidottiin haavat kiinni. Niistä oli yksi pahin; se oli vasemman olkaluun alapuolella ja näytti menevän hirvittävän syvälle. Pulppuamalla siitä alussa tuli verta ja kauan sieti hautoa kylmällä vedellä ennenkuin saivat sen verran taukoamaan, että voivat panna siteen päälle. Kun Korhonen ja Räsänen olivat valjastaneet ja laittaneet kuormansa taas kuntoon menomatkalle, tulivat he vielä kerran sisään Villeä katsomaan. Seisoivat siinä kotvan aikaa penkin luona ja odottivat, että hän avaisi silmänsä. Mutta ei hän avannut. Kalpeana vaan makasi ja hiljaa huokui. – Tuskin hänestä enää kalua tulee, arveli Räsänen. Molemmat antoivat markan omista rahoistaan talon väelle, pyysivät hoitamaan ja lupasivat palatessaan tulla katsomaan. [[Luokka:Lain mukaan]] 2821 5025 2006-08-28T15:54:52Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Lain mukaan:IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Lain mukaan:VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku. |alaotsikko=[[Lain mukaan]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Siinä kun Maria evästi Villeä matkalle, heräsi hänen mielessään hauska tuuma. Mutta ei hän virkkanut siitä Villelle mitään; arveli, että sittenpähän saa suuret silmät, kun kotiin tulee. Hän, näet, aikoi laittaa kankaan Villen poissa ollessa, lankoja hänelle kyllä annettaisiin velaksi rouva Mikkolan lankakaupasta, kun siellä oli tuttu puotilainen. Sitten hän talvimarkkinoissa sen möisi, saisi hyvät voitot, maksaisi velkansa, ottaisi uutta ja kutoisi yhä pitemmän kankaan kevätmarkkinoiksi. Sillä tavoin hän ansaitsisi rahaa oikein hyvästi ja hoitaisi lapset samalla, kun ei tarvinnut mennä kotoa pois. Peränurkkaan hän raivaisi tilaa kangastuolille, siirtäisi sängyn paremmin oven suuhun ja pöydän ikkunan alta syrjempään. Kaikki hän sen jo sunnuntaina mittaili silmillään valmiiksi ja toivoi vaan, että maanantai-aamu valkenisi, Ville lähtisi matkalla la hän pääsisi tuumiaan toteuttamaan. Ei Ville huomannut mitään, vaikka hän koko ajan oli tavattomasti ajatuksissaan. Lieneekö ollut niin kiinni omissa asioissaan, taikka luuli ehkä Marian vain hänen lähtöään surevan. Kaiketi se olisikin häntä huoletuttanut muussa tapauksessa ja yksin jääminen tuntunut ikävältä, kun ei ollut siihen vielä tottunut, mutta nyt kangashomma pyöri mielessä niin, ettei joutunut muuta ajattelemaankaan. Tuskin oli Ville ehtinyt ajaa portista ulos, ennenkuin Maria jo juoksi pihalta takaisin kammariin, sieppasi nutun päälleen, sitoi kengän- nauhat kiinteämmälle ja varoitti lapsia olemaan siivolla sillä aikaa kuin hän käväseisi kaupungilla. Kadulla tuli häntä ensimmäiseksi vastaan eräs ilkeä, vanha eukko- rutale, jota sanottiin »maailman äidiksi», povari muuten viraltaan ja suuri rolli. – Pahuus! arveli Maria, enköhän käänny takaisin? Sillä hän muisti tuon vanhan taian, että pahaa se tietää, kun naisihminen ensin vastaan tulee. Ei hän sentään malttanut kääntyä, vaan jatkoi matkaansa, kun kerran tiellä oli. Mutta ilkeän vaikutuksen häneen tuo tapaus teki, eikä hän enää ollut varma lainkaan hyvästä menestyksestään, kun astui puodin ovesta sisään. Anna – se oli puotilaisen nimi – tervehti häntä iloisesti niinkuin ennenkin, ja Marian mieli kävi taaskin rohkeamniaksi. Hän selitti asiansa. Mutta silloin muuttui Anna totiseksi, pudisti päätä ja alkoi panna tiskillä olevia vaatepakkoja kokoon. Hän ei uskaltanut, rouva oli kieltänyt velaksi annon. – Eikö panttiakaan vastaan? Maria ajatteli vihkimäsormustaan. – Ei, senkin oli rouva kieltänyt. Niistä oli vaan vastusta, usein jäivät vuosikausiksi lunastamatta. – Kyllä minä varmaan – vakuutti Maria. – Niin, kaikki antavat kauniita lupauksia ottaessaan, mutta harvat pitävät maksusta huolen. Marian täytyi lähteä pois sinä hyvänään. Hänen mielensä oli niin paha, että tahtoi melkein itkettää. Hitaasti hän astui pitkin matkaa kotiapäin ja mietti mikä keino häntä nyt auttaisi. Sillä hän ei millään tavalla voinut luopua tuosta kankaan tuumasta, kun hän sen kerran oli saanut päähänsä. Ajatteli, että jos hän muualta pyytäisi rahaa lainaksi sormuksellaan. Mutta kalliin koron ottaisivat eivätkä antaisi kuin puolen arvoa. Sen vertaisella ei päässyt yrittämäänkään. Tutuilta? Hän muisteli jokaista erikseen, mietti moneen kertaan päänsä ympäri, vaan siihen päätökseen hän lopulta tuli, ettei ollut toivoa kenestäkään. Tuli kotiin ja koetti saada koko asian mielestään pois. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten vaatteita sieti paikata, sukkia parsia ja ruokaa hommata; varmaan ne raukat jo olivatkin nälissään, kun hän ei malttanut heitä syöttää ennenkuin läksi. Hän laittoi uuniin tulen, pesi padan ja pani perunoita kiehumaan. Lapset leikkivät perällä huonetta, Yrjö oli kätkyessä, Liisa taputteli käsiään hänen vieressään ja puheli: – Kato, kato, äiti keittää ponnaa. Ai, makeata, ai, Yrjökin saa, kun on kiltti, saa, lapsi, saa, saa! He sanoivat näet perunoita ponniksi. Kun Maria. oli laittanut perunat tulelle, jäi hän siihen uunin viereen istumaan. Katseli valkeata, kuinka se paloi ja perunoita, jotka kuulsivat pyöreinä ja puhtaina veden alta. Hän oli ostanut ne syysmarkkinoilta ja saanut huokealla. Sillä kymmenmarkkasella, jonka – Hän puhalteli uuniin, että se paremmin syttyisi. Ei hän nyt missään tapauksessa kääntyisi patruuniin, jätti ennemmin sikseen koko kangaspuuhan. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten vaatteet ja sukat... Tuli leimahteli korkealle padan ympärillä ja vesi porisi. Kyllä patruuni ne hänelle varmaan mielellään lainaisi, mitäs se hänen rahoissaan tuntuisi. Eipä hän entisestäkään vihaa kantanut, koska otti Villen työhön. Hyvä mies hän mahtoi olla yhtäkaikki, vaikka häntä moitittiin. Mutta ei häneen sentään sopinut kääntyä, Villekin pahastuisi. Kuinka hän uskaltaisi sitä hänelle tunnustaakaan? – Äiti, anna ponnaa. Mikko seisoi takana ja repi häntä nutusta. – Odota, jahka kiehuu. Mutta lapsella oli nälkä, hän ei enää talttunut, vaan alkoi vänistä. – Tuossa kakkua, hekä, syö sitä ensi hätään. Mikko istui lattialle äidin viereen, haukkasi kannikkata ja kaivoi aina välillä pehmeätä paikkaa sormellaan. Yrjö kitisi, Liisa liverteli. Maria istui yhä samassa asemassa. Perunat halkeilivat, hän ei sitä huomannut. Mutta Liisa sen älysi kätkyen luota, sillä hänen silmänsä kääntyivät tavantakaa Yrjöstä porisevaan pataan. Hän muuttui hiljemmäksi ja odotti eikö äiti jo nostaisi sitä tulelta pois. Vaan äiti kun ei hievahtanut, hän viimein muistutti: – Äiti, ne jo halkeilevat. Maria heräsi kuin unesta, huokasi syvään ja suoristi itseään. – Jopa tosiaan, hän sanoi. Nyt lapset saavat ponnaa. – Ponnaa, ponnaa, huusi Mikko, nousi kiireesti ylös lattialta ja hyppeli ilosta. Kun Maria oli syöttänyt lapset ja nukuttanut Yrjön, haki hän paikattavat vaatteet esille. Katseli niitä ja kävi pahoilleen, sillä ne olivat kovin kuluneita. Jos yhteen kohtaan pani paikan, niin toinen jo menisi rikki tuotapikaa. Hän huokasi. Kädet vaipuivat syliin ja vaate putosi lattiaan. Siitä kankaasta hän olisi saanut lapsillekin vaatteita. Muutamia kyynäriä – ei se olisi mihinkään tuntunut. Olisi ottanut sen verran enemmän voittoa markkinoissa. Kangaspuita hänellä ei ollut itsellään. Soinisen emännältä oli aikonut ottaa lainaksi, hänellä kun tiesi olevan kahdet. Olisikohan tuo antanut? hän arveli nyt. Tekisipä mieleni mennä kysymään. – Soma kuulla, olisinko onnistunut edes niitäkään saamaan. Soiniska asui siinä lähellä, hän käski Liisan tulla hakemaan, jos heille mikä hätä sillaikaa tulisi. Mikkoa varoitti olemaan hiljaa, ettei Yrjö heräisi. – Olkaa nyt kilttiä, en minä kauvan viivy, hän vakuutti vielä ovessa mennessään. Mutta kylässä keitettiin kahvit, eihän sieltä niin pian päässyt. Ja pitkiin puheisiin he joutuivat. Soinisen emäntä tiesi kertoa kummia juttuja. Kettunen oli karannut vaimonsa luota ja lähtenyt laivassa eteläänpäin erään nahkurinsällin vaimon kanaa Savilahdesta. Kettuska aikoi mennä Helsinkiin perästä miestään hakemaan. Maria päivitteli, he päivittelivät sitä molemmat. – Semmoisia ne miehet ovat! Tekisipä tuon joku vaimo, he sanoivat. Eikä tullut kumpikaan ajatelleeksi, että olihan siinä tosiaankin vaimo toisena säikeenä. Soiniskalla oli kangas parast’aikaa kuteilla, kaunista ristikirjaista mallia, sinipohjaa, punaista ja valkeata rannut. Semmoista olisi Mariakin pannut; lopun olisi sitten lapsia varten kutonut pelkällä sinisellä, että olisi tullut tummempaa eikä niin lian ottavaa kuin tämä valkovaltainen. Hän puhui nyt Soiniskalle kangashommasta ja miten se oli mennyt myttyyn. Kysyi olisiko saanut häneltä kangaspuita lainaan. – No, veikkonen, mielellä hyvällä, sanoi emäntä. Tuollahan ne seisovat joutilaana liiterissä ja minulta olisit saanut kaikki verstaat, niidet ja pirran, niitä on minulla jos kuin, enkä niistä mitään hyyriä olisi tahtonut. – Ihanko todella? Sinäpä vasta hyvä ihminen, kiitteli Maria, mutta hän huokasi kohta sen jälkeen, sillä raskasta oli ajatella, kuinka mainiosti kaikki olisi menestynyt, jos hän vaan olisi lankoja saanut. – Hanki rahaa vaikka kiven kulosta, kehoitti Soiniska ja osta lankoja. – Voi, rakas sielu, enhän minä niitä mistä hanki, ja kiven kolosta niitä taitaisin vähin löytää. Elä edes puhu enää, pahaa tekee, kun sitä ajatteleekin. Täytyy heittää kerrassa mielestä pois koko juttu. Mutta eihän sitä niin helposti saanut karkoitetuksi. Aina syvemmälle se vain tunki, mitä enemmän hän koetti sitä vastaan taistella. Kotimatkalla hän tarkasti katseli katukiviä, että jos sattuisi sieltä löytämään jonkun kultarahan taikka setelin. Onni jos olisi sen hänelle potkaissut, useinhan niitä pudotettiin. Herrasväkeä kun tuli vastaan, hän arveli: »noilla varmaankin olisi taskussaan mutta otapas sieltä». Mihin hänen silmänsä vaan tarttuivat kotonakin, täytyi hänen kohta mielessään laskea sen kapineen arvoa rahassa. Eihän niitä paljon ollutkaan, huonekaluja muutamia ja pitovaatteita. Ei niitä voinut edes panttiin viedä, ne kun olivat kaikki tarpeellisia. Vihkimäsormus oli ainoa, mutta se taas ei yksin mihinkään riittänyt. Neljä markkaa olisivat ehkä antaneet korkeintaan, – mitä lankoja hän sen vertaisella sai? Lapset olivat tuskaisia, hän torui heitä. Mikkoa hän lyödä nässäytti pari kertaa sormillekin ja tiuskaamalla hän vaati Yrjöä olemaan vaiti. Mutta ei se raukka siitä mitään ymmärtänyt, näkihän vaan että äiti oli hänelle vihainen, ja tuli pahalle mielelle. Suu hömmäili, vesi tuli silmiin ja hän parahti itkemään. Marian kävi sääliksi, hän unohti hetkeksi markat ja kankaat, otti lapsen syliinsä ja alkoi viihdytellä. Viidettä käydessä hän tavallisuuden mukaan laittoi ne jo nukkumaan yöuntaan. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mihin työhön ryhtyisi; katseli vielä kerran noita vaatteitakin, mutta viskasi ne harmissaan kohta jälleen pois. Niinhän ne olivat rikki, ettei ollut kuin työn hukka, jos niitä rupesi korjaamaan. – Parasta kun menen maata, hän ajatteli, ettei pala öljy turhaan. Hän nousi vuodettaan pöyhimään ja aukaisi oven ottaakseen avaimen suulta pois, kun kuuli jonkun sieltä hiljaa tulevan pimeästä. Hän säikähti ja yritti huutamaan. Näki sitten, että se oli mies, ja peljästyi vielä enemmän. – Hyi, herra siunaa, kuka siellä? Mitä te tahdotte? Mitä asiaa? Vastauksen asemesta tukeva käsi työnsi hänet kynnykseltä takaisin sisään. Patruuni Oppman seisoi ovella, loi tarkastavan silmäyksen huoneesen, koetteli lukkoa ulkopuolelta, huomasi avaimen jo olevan poissa ja näki sen Marian kädessä. Hän hymyili ja veti oven kiinni. Maria vapisi. – Mitä patruuni tänne tulee, mitä varten, – mitä teillä on mielessä? – Ole hiljaa, ettei lapset herää. Mitäkö tulin? Sinua katsomaan, tietysti, en muuta. Hän vaan naurahteli ja meni istumaan. – Menkää pois, hyvä patruuni, menkää pois. – Kas, kas, vai pois sinä minut ajaisit? Etpä ole varsin kohtelias vieraallesi. – Teillä mikä lieneekään aikomus. Voi hyvä jumala – – Mitä sinä pelkäät suotta, enhän minä pahaa tee. Vai luuletko minua semmoiseksi hirviöksi? – Kun tulette näin myöhällä. – Mikä myöhäinen, kello tuskin kuutta. Istuhan nyt ja ole ihan rauhallinen. En minä kun tulin katsomaan, jos sinulla on hyvin ikävä täällä yksinäsi. Maria asettui pallille istumaan ja koetti tyyntyä. – Kerro nyt, mitä olet tehnyt tänä päivänä. Hän puhui levollisesti ja oli tosiaankin vaarattoman näköinen. – Enpähän minä juuri mitään – Hän keskeytti. Kangas juohtui mieleen, mutta viitsikö hän ruveta sitä selvittämään? – Sano pois. Sinä jotain ajattelit? – Niin – ajattelinhan minä – ja miksikäs en sitä voisi kertoakin. Hän puhui tuumansa alusta alkaen, kuinka hän sitä oli miettinyt kaiken yötä ja toivonut sen onnistuvan, mutta kuinka se sitten raukesi tyhjään, kun ei saanutkaan lankoja. Siinä kertoessaan hän kaiken aikaa salaisesti toivoi, että patruuni ehkä tarjoutuisi auttamaan. Hänellä kyllä oli rahaa, ei sen vertainen summa hänen kukkarossaan mihinkään tuntuisi. Pelko katosi. Patruuni kuunteli häntä ystävällisenä ja lempeänä. Viimein hän otti taskustaan esille rahakukkaron, laski siitä setelirahan pöydälle ja hymyili. – Katsopa tuota! Mitä sanot, jos antaisin sinulle? – Voi, hyvä patruuni! Maria vapisi. Hän ei voinut silmiään kääntää setelistä. Patruuni väisti tuoliaan lähemmäksi. – Riippuu vaan sinusta itsestäsi. Kun rupeat minulle ystäväksi, niin kyllä rahaa saat. Minä en ole itara tämmöisissä kohdin. Hän tarttui kiinni ja veti Mariaa luokseen, huolimatta hänen vastustelemisestaan. – Elkää, hyvä patruuni, päästäkää, päästäkää – hän mutisi ja koetti irtautua. Mutta kun hän, väänsi päätään syrjään, sattuivat silmät taaskin seteliin. Sydän löi, posket hohtivat, ja laimeammin hän vältteli patruunin hyväilyjä. Katse kiinni pöydällä olevassa rahassa hän vaan puolella voimallaan enää pyrki erilleen. – Voi päästäkää, hän kuiskaili, en minä uskalla, en – ihmisiä asuu seinän toisella puolella – kuulevat – – Mitäs sitten vääntelet suotta. Ole hiljaa. Patruuni nykäisi lamppua ja puhalsi. He jäivät pimeään. [[Luokka:Lain mukaan]] 2822 5026 2006-08-28T15:54:57Z Nysalor 5 VI luku {{Otsikko |edellinen=[[Lain mukaan:V luku|V luku]] |seuraava=[[Lain mukaan:VII luku|VII luku]] |otsikko=VI luku. |alaotsikko=[[Lain mukaan]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Pitkään meni seuraavana aamuna huoneen siivoaminen. Maria istui pesemättömänä ja kampaamattomana pöydän päässä, nojasi kyynäsvarsia pöytään ja kasvoja käsiin. Hamekin reksotti viistossa päällä ja nuttu oli edestä auki. Lapset eivät päästäneet, sillä hän oli antanut heille sokuripalasia kädet täyteen, että olisivat hiljaa. Niitä he imeskelivät ja nakertelivat. Yrjön suu ja posket olivat kaikki niljaisina ja märkinä, mutta hän nuoleskeli yhä sokurista nyrkkiään ja oli tyytyväinen. Kahviverstaat olivat pöydällä Marian edessä. Hän oli juonut monta kuppia, siksi ettei pannusta enää herunut kuin paljasta poroa. Mutta ei hän sittenkään tahtonut virkistyä eikä päästä entiselleen. Liikkumattomana hän siinä oli istunut kauan aikaa. Hartioita vaan välistä puistatti, ikäänkuin olisi vilustunut. – Ei tästä ole, hän viimein puhkesi sanomaan ja veti kädet kasvoiltaan pois. Silmät hapuilivat ympäri harmaina ja irtonaisina. – Ei tästä ole, hän taaskin uudisti, kiskaisi itsensä pystyyn ja korjaili hamettaan. Liisa toi luudan ulkoa; hän laittoi vuoteet ja lakaisi lattian. Pyyhki pöydän ja pani astiat paikoilleen. Sitten hän vilkaisi peiliin, säikähti halsistunutta näköään, harmaankarvaisia poskiaan ja elottomia silmiään. Kiireimmän kautta hän alkoi kammata hiuksiaan, pestä kasvojaan ja muutenkin siistiä itseään. Kun tuo kaikki oli tehty, aukaisi hän pöytälaatikon. Siellä oli seteli paikoillaan, kaunis kymmenen markan seteli. Hän otti sen käteensä, silitteli nurkat ja katseli sitä tarkkaan kummaltakin puolen. Tällä hän nyt saisi lankoja jos kuin! Eikä Villen tarvinnut mitään tietää. Kankaasta tulleiksi voitoiksi hän selittäisi kaikki rahan saannit. Hänelle ei mitään epäilyksiä syntyisi. Parempaa ruokaa hän saisi kuin ennen, viljemmältä olisi rahaa vaatteeksi ja muuksi tarpeeksi, vähemmän huolta, miksi hän sitten välittäisi? Oikein jos ymmärtäisi, niin – . Mariaa kumminkin pöyristytti, kun ajatteli, mitä Ville sanoisi, jos vähääkään aavistaisi. Pieksäisi varmaankin, eikä antaisi anteeksi, vaan vihaisi leppymättömästi kuolemaan saakka. Minkälaiseksi muuttuisi heidän elämänsä? Ei hän uskaltanut sitä pitemmälle ajatella, vaan karkoitti kaikki kuvittelut mielestään pois, pisti rahan taskuunsa ja läksi langan ostoon. Ylpeänä hän nyt meni uudelleen samaan, rouva Mikkolan puotiin. Niinkö luulivat, että hän tänäkin päivänä tuli heiltä velaksi tavaraa rukoilemaan. Taikka että hän missään suhteessa heidän armostaan riippui? Töin tuskin hän hyvän päivän sanoi, kun ovesta sisään astui, ja itsekseen hän päätti moittia heidän lankojaan ja uhata ostaa muualta. Sattuipa kumminkin niin, ettei hän päässyt heti kauppoja tekemään, sillä kaksi maalaistyttöä ostivat siinä parast’aikaa villakangasta itselleen leningiksi. Kaunista, kirkasväristä, sinipunervan kiuhtavaa se kangas oli. Maria sitä katseli ja ihaili. Kun puoti-Anna oli heille neljätoista kyynärää mitannut ja kääriessään vei vaatteen kauvemmaksi, oli se sieltä yhä kauniimpaa. Maria ei vielä ikänään ollut tuommoista leninkiä pitänyt. Alkoi tehdä mieli. Hän katsoi tarkempaan, otti hyppysten väliin ja nosti päivää vasten. Harvaa se tosin oli, melkein kuin harsoa. Mutta eihän sitä pitoleningiksi kukaan ottanutkaan. Parhaimmaksi vaan. Ja hänellä semmoinen varsinkin oli tarpeen. Tuli arpajaiset, illanvietot, häät tai muut kestit, niin tuskin oli leninkiä päälle pantavaa. Tuosta kun laittoi, niin moneksi vuodeksi kestäisi hyvällä pidolla. Hän kysyi hintaa. »Kuusikymmentä penniä», vastattiin. – Ei kuin kuusikymmentä penniä! »Neljätoista kyynärää.» Hän koetti laskea itsekseen, mutta ei saanut selvää, sillä ajatus ei juossut. – Mitenkäs paljon meneekään neljästätoista kyynärästä? – Kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä, vastasi Anna. Marian sydän sykähti. – Entä sitten vuoria lisäksi, kolme kyynärää? – Yhdeksänkymmentä penniä. Yhteensä yhdeksän markkaa kolmekymmentä penniä. – Annattekos rihmarullan kaupantekijäisiksi? – No, yhdentekevä. Voitte sen saada. – Niinpä mitatkaa! Anna alkoi puhetta, ilmasta vai mistä lienee ollut, ei sitä Maria oikein tajunnut. Vastasi hän siihen kumminkin parilla sanalla, huomasi itsekin, että ne olivat päin mäntyyn ja koetti korjata, mutta sotkeentui eikä huolinut enää selvitellä, vaan jätti kaiken sikseen. Anna nauroi. – Kovinpa olitte nyt aatoksissanne. – Minun niin kivistää päätäni, hän vastasi vaikka siinä ei ollut perää vähääkään. Seltsemänkymmentä penniä hän sai takaisin. Hän sieppasi pakettinsa ja läksi. Seitsemänkymmentä penniä! Niillä jos ostaisi vehnästä, ja kutsuisi Soiniskaa kahville? Että saisi näyttää leninkikangastaan ja kysyä, mitä hän siitä arveli; oliko kaunista hänen mielestään ja huokeata? Mutta miksi juuri Soiniskaa? Hän kohta rupeisi utelemaan, millä rahoilla se oli ostettu. – Ennemmin sittenkin Katria, joka asui samassa talossa eikä tiennyt mitään hänen eilisestä rahapulastaan. Hän oli aina niin kateellinen, jos Maria milloin sai uuden huivin tai jotain semmoista. Mitä hän nyt tästä sanoisikaan. Hauskaa olisi nähdä, kuinka hänen sydäntään kaivelisi. Hän pistäytyi ohimennen leipurissa, laittoi kotiin tultua kahvin tulelle ja pani Liisan hakemaan Katria. – Terveisiä ja kiitoksia, kyllä tulee ihan paikalla, kertoi Liisa palatessaan. Samassa kiireet, tassuttelevat askeleet jo kuuluivatkin porstuasta ja sisään touhutti lyhytläntäinen, lihava eukko, silmät tiirallaan. – No, ei minun päiviäni, vai kahvin juontiin! Mikä ihme sinun nyt päähäsi pisti? huusi hän jo ovessa. – Ilman minä vaan, kun tässä sattui olemaan hyvää aikaa. Kävin tuolla rouva Mikkolan puodissa ostamassa leninkikangasta, niin sieppasin sivumennen leipurista vehnästä. – Vai ostit leninkikankaan? Näytä, veikkonen, minullekin. Vai ostit uuden taas. Eihän siitä ole kauvan kun laitoit itsellesi – tuon juuri joka on päälläsi. – Minäpä, kun tarvitsin semmoista parempaa, – Herra siunaa – villakangasta totta tosiaan! – No, mitä tuo maksoikaan kyynärä? Katrin ääni oikein värisi. Hän nieleskeli, kävi hieman kalpeaksi ja suupieliin ilmestyi syvät juovat. Selvään näki hänen kasvoistaan, kuinka kipeästi häneen tuo leninki koski. Maria nautti hänen tuskastaan ja koetti sitä yllyttää yhä suuremmaksi. – Markka kaksikymmentä, oliko kallista? – Onpa sillä hintaa. Markka kaksikymmentä? Montako kyynärää? Neljätoista! Voi ihmettä! Tuleehan se leninki maksamaan kappaleen toista kymmentä markkaa! Hän vihelteli ja heilutti päätään. – Ja mitä tekee työmiehen vaimo tuommoisella? En ihmeeksi ilkiäisi päälleni panna. En vaikka. Luulisivat vielä miksi hyvänsä. – Sepä kuuma! Vai et ilkiäisi panna päällesi. – Kyllä minä panen. En häpeä ollenkaan. – Etkö pelkää pahoja puheita? – Mitä tarkoitat? – Niin, näes, ihmiset ovat aina valmiit selittämään asiat pahoin päin, tiedäthän sen. Ja kun sinä yht’äkkiä rupeat noin koreilemaan, niin voivat arvella yhtä toista. – Ooho! Mitä ne siitä osaisivat arvella? Maria punastui ja kumartui alas ottamaan jotain pöytäkaapista. – Näkyvät ne osaavan, kun vähänkään vaan saavat syytä. Ja tässä kohden – niin, täytyyhän itsesikin myöntää – – Mitä sitten? tiuskasi Maria suuttuneena, kun ei toinen tahtonut jatkaa. – Että kummalta tämä näyttää. Ei työmiehen vaimolla tavallisesti riitä varoja tuommoiseen koreilemiseen, eikä sitä juuri kaikki viitsikään, sitä kun tavallisesti pidetään huonona merkkinä. Mutta tee kuin tahdot, en kiellä enkä käske. – Sanokoot mitä hyvänsä, minä piittaan siitä viis. Jopa käskisi – ruveta kaikkia kuuntelemaan. Juorutkoot niin paljon kuin tahtovat, minä vaan uhallakin koreilen, sillä se on omassa vallassani, ei liikuta ketään, kävin puettuna niin tai näin. Heidän kukkaronsa ei siitä kulu. – Eipä suinkaan. Ei eipä suinkaan. – Mutta niiden käy kateeksi. Siinä koko juttu. Kyllä minä ymmärrän. – Ethän vaan luule, että minä sinua kadehdin? Maria nyrpisti huuliaan, heilautti päätään eikä virkkanut mitään. – Siinä toki erehdyt! Minä en ikinä maailmassa tuommoista päälleni panisi, vaikka ilmaiseksi saisin, saatikka että sitä vielä toiselta kadehtisin. Ei, veikkonen, minun puolestani voit huoleti laittaa itsellesi vaatteita vaikka silkistä ja sametista. Katri puhisi vihasta ja pauhasi niin, ettei Maria saanut suun vuoroa. Hän koetti parastaan, huusi minkä jaksoi, mutta toisen ääni vei voiton kumminkin. Riita yltyi, molemmat puhuivat yhtä aikaa, sättivät toisiaan minkä ennättivät, eivätkä säästäneet karkeita haukkumasanoja, joita heillä olikin runsas varasto. Lapset kuuntelivat silmät ja suut avoinna, Yrjökin yksin ihmetteli ja oli koko ajan hiljaa kuin muuri. – Laita tästä luusi, taikka potkaisen sinut pellolle! huusi Maria lopulta ja avasi samassa vieraalleen oven. – Kyllä menenkin, enkä tuon koommin kynnyksesi yli astu, mokoma ruoja! Katri touhutti pihan poikki omaan asuntoonsa ja säpätti kuin palava kataja pitkin tietä mennessään. Pysähtyi pari kertaa ja huusi taakseen karkeimman sanan, minkä keksiä voi, mutta Maria ei sitä enää kuullut, hän kun oli jo paiskannut ovensa kiinni. – Sen siitä nyt sain! Vehnäskahvit juotin heittiölle vielä. Kyllä en vastakertana – porisi Maria itsekseen ja oli äissään. Mutta mitähän juttuja se minusta laittaa tämän perästä? Hän alkoi vähitellen katua kiukkuaan, sillä Katri oli noita pahasisuisia ihmisiä, joita on vaarallista pitää vihamiehinä. Semmoisten kanssa tuli aina olla mielin kielin, muuten heitti heistä vastuksen. Maria päätti jo huomissa päivänä lepytellä Katria jollakin keinoin, laittaa esimerkiksi pannurieskaa ja viedä hänelle siitä palanen eikä olla niinä miehinäkään, että he muka riidassa olisivat keskenään. Vaan sinä iltana vielä sattui semmoista, joka teki tuuman tyhjäksi. Oli myöhäinen yö, kun hän hiljaa aukaisi oven ja laski patruunin menemään. Ulkona pilkkoisten pimeätä; hän katsasti ovenraosta, kun patruuni laskeutui portaita alas. Silloin sujahti nurkan takaa äkkiä ihminen esiin, repäisi nuttunsa alta palavan lyhdyn, valaisi sillä patruunin kasvot ja räjähti nauruun. Se oli Katrin ääni! Marian löi jalat hervottomaksi, hän veti kiireimmän takeen oven kiinni ja paiskaantui suulleen sänkyyn. Niin hän vapisi kuin lankavyyhti eikä kyennyt kotvaan aikaan ajattelemaan mitään, huokui vaan ja voivotteli, kierteli itseään toiselta syrjältä toiseen. – Ville saa sen tietää, ei auta mikään, hänelle sen ilmoittavat heti ensimmäiseksi! Voi onnetonta minua! Ei hän saanut unta koko pitkään yöhön. Ja seuraavana päivänä hän ei uskaltanut liikkua paikaltaan. Liisan antoi tuoda puita ja kantaa roskat ja tunkiot pois, muuta ei hänellä ollut ulkona toimitettavaakaan, sillä aamulla pimeän aikaan hän jo oli hakenut kaivolta veden siksi päiväksi. Hiljaisena ja puhumattomana hän hoiti lapset ja teki välttämättömimmät askareet. Tavattoman äänettömiä he sinä päivänä olivat kaikki. Lapset oudoksuivat, kun ei äiti heille pakissut niinkuin ennen, ei torunut eikä houkutellut liioin. Heiltäkin meni iloisuus ja rohkeus, eivät pienemmätkään uskaltaneet ääntä päästää, mutta Liisan silmät kääntyivät tuon tuostakin äitiin. Iltapuoleen kun Maria heittäytyi sänkyyn pitkälleen, kasvot seinään päin, huomasi Liisa vallan hyvin, ettei hän nukkunut, vaikka oli unessa olevinaan. Eikä se ollut yskää tuo – Hän väistyi hiljaa likemmäksi ja kurottui jalkopuolelta laidan takaa katsomaan häntä silmiin. Turvoksissa ne olivat ja punaisina. Liisa palasi kätkyen luokse, antoi kauniin nukkensa Yrjölle käteen ja kuiskasi Mikolle korvaan, että tämä saisi hänen sokeriosansa huomis- aamuna, jos nyt olisi oikein kilttinä poikana. Taaskin hän vilkaisi äitiin ja kun näki tämän yhä nyyhkyttävän, täyttivät vedet hänelläkin silmiin. Poskille valuivat alas, hän pyyhki niitä tavantakaa kämmenillään, että mustat rannut pitkin kasvoja vaan jäivät merkiksi. Niistä hän itse ei tiennyt mitään eikä niitä äitikään huomannut, kun taas illemmällä nousi ylös, sillä hän ei tullut Liisaan päin katsoneeksi. Kelloa Maria siihen sijaan piti ahkerasti silmällä, ja sen mukaan kuin viisari siirtyi, hän alkoi niinkuin odottaa ja toivoa jotakin. Lapset viimein nukkuivat, kaikki oli hiljaa, se aika lähestyi jolloin patruunin oli tapana tulla. Hän istui pallilla kumarassa ja kuunteli. Ei tarvinnut kauvan odottaa, ennenkuin patruuni astui sisään, paksu keppi kädessä. Maria nousi häntä vastaan. – Tulittehan kumminkin, puhkesi hänen suustaan. Hän auttoi nuttua patruunin päältä. – Sinä minua jo ikävöit? hymyili patruuni. – Minua niin kauheasti peloittaa. Olen kaiken päivää ollut semmoisessa tuskassa. – Sitä illallista eukkoako pelkäät? Tulkoonpas hän vielä kerran, niin lyön häneltä niskat poikki tällä kepilläni. – Mutta Ville saa sen tietää ja silloin – hän väänteli käsiään eikä uskaltanut ääneen puhua – silloin on kaikki mennyttä. – Minä olen hukassa. – Elä hätäile tyhjää, miehestäsi ei ole pelkoa. Hän on tapellut mustilaisten kanssa ja makaa henki hieverinä tiellä. Minä sain juuri sähkösanoman Kajaanista, kuorma ja hevonen ovat onnellisesti perillä. – Villekö – jäänyt tielle –? Maria putosi istualleen ja tuijotti jäykästi ikäänkuin tajuttomana patruuniin. – Entä sitten? Sinulle ei tule hätää, vaikka leskeksikin jäisit. Marialle lensi päähän se ajatus, että tämä oli jumalan rangaistus hänen synnistään; pelko ja kauhistus tahtoivat vallata hänet. Patruunin luokse hän ryömi ja tarttui kiinni hänen polviinsa. – Elkää heittäkö minua, hyvä patruuni, elkää heittäkö minua, tehkää minulle mitä tahdotte, mutta elkää heittäkö! [[Luokka:Lain mukaan]] 2823 6085 2006-09-24T15:30:54Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Lain mukaan:VI luku|VI luku]] |seuraava=[[Lain mukaan:VIII luku|VIII luku]] |otsikko=VII luku. |alaotsikko=[[Lain mukaan]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Maria koetteli uutta leninkiään, joka oli tehty oikein muotilehden mukaan, päällyshameen ja körttien kanssa. Taakse oli pantu vanteita, että seisoi melkein yhtä korkealla kuin herrasnaistenkin. Hän katseli toiselle ja toiselle kupeelle. Hyvin oli nätti hänen mielestään. Tämän hän nyt pitäisi päällään patruunin tulemaan asti. Ei sinne pitkältä enää ollutkaan. Maria silmäili kelloa – tunnin päästä hänen tavallinen aikansa oli. Hän sieppasi peilin käteensä ja tarkasti siinä kasvojaan. Patruuni kehui häntä joka kerta niin kauniiksi – eikä suotta! Nuo silmäkulmat olisivat vaan saaneet olla mustemmat. Hän otti hiilen uunista ja nokesi niitä koetteeksi vähäisen. Vähäisen vaan aluksi, ettei patruuni huomaisi. Ei hänellä tulisi hätää olemaan niin kauvan kuin kauneus pysyisi. Ja miksei se pysyisi –? Nuo lapset hän toimittaisi maalle, jos Ville kuolisi. Patruuna luuli varmasti, ettei hän enää sieltä hengissä palaisi. Ei hätäpäivää nyt –! Mutta mikä neuvo olisi häntä auttanut, ellei patruuni olisi tullut? Puutetta hän olisi kärsinyt jo parast’aikaa ja sitten – leskenä kolmen pienen lapsen kanssa! Köyhäinhoitoon olisi täytynyt turvautua, eihän siinä muu olisi auttanut. Häntä puistatti. Maria otti kaapista viinipullon, jonka patruuni edellisenä iltana oli tuonut, ja asetti sen ynnä lasit valmiiksi pöydälle. Hyvää viiniä, he eilen siitä joivat jo puolet. Vähän enemmänkin –? Hän piteli pulloa tulta vasten ja mittaili silmillään. Astuntaa kuului, – aikaiseenpa patruuni tänä iltana tulikin. Ovi aukeni, Maria kääntyi päin. – Ville –! Ei hän huutanut, hiljaa hän sen nimen vaan mainitsi. Mutta käsi, jolla hän nojasi pöytään, vapisi, ruumis hiukan horjui, mutta ei kumminkaan kaatunut. Lyhyt, hiljainen hetki seurasi; olisi kuullut nuppineulan putoavan. Ville se oli, joka seisoi ovella, Ville itse ihka elävänä, vaikka kalpeampana entistään. – Hyv’iltaa! hän sanoi, ei enempää. Hän jäi seisomaan kuin naulattu oven suuhun, ikäänkuin epäillen omia silmiään. Sitten otti hän päästään kiinni, arveliko kenties hourivansa vielä? Ja uudelleen hapuili katse Mariaa. Siinä katseessa oli kysymystä, epäilystä, tajuttomuutta ja vihdoin myöskin jotain pelottavaa. Maria pääsi lopulta ääneen. Kurkku oli kuiva, sanat tulivat kähisten suusta. – Kuinka säikähdin! Milloinka sinä, mitenkä – sanoivat sinun makaavan kipeänä siellä – . Hän hämmentyi ja vaikeni; jatkoi sitten, hiljemmin: – Käy peremmälle, mitä siellä niin kauvan seisottelet – Väkinäisesti naurahtaen hän meni lähemmäksi, ja aikoi tarjota kättä. Mutta Villen katse pani hänet pysähtymään; jalat löivät taaskin hervottomiksi. Mikä neuvo häntä auttaisi? – Sinä tätä pukua ihmettelet? Luulet kai omakseni? Hän taaskin nauroi tuota kummallista naurua, sillaikaa kuin etsi sopivaa valhe-juttua. Ville jäi odottamaan. – Soinisen tytön leninki. Oli saanut reiän helmaan ja pyysi minua korjaamaan. Koettelin ilman lystikseni, miltä tuo näyttäisi minun päälläni. Ville huomattavasti rauhoittui, vaikkei kyennyt vielä mitään puhumaan. Maria jo alkoi hengittää helpommin. Hän pyrki panemaan leikkiäkin entiseen tapaansa: – Annahan edes kättä. Kumma, kun ei tervehdikään, vaikka on niin kauvan ollut kotoa poissa. Ville laski nuttunsa ovensuuhun naulaan ja meni peremmälle huonetta. Katseli lapsia, jotka kaikki nukkuivat makeata yöuntaan, Yrjö kätkyessä ja vanhemmat vierekkäin lattialla nurkassa. – Eivätkö ne vilustu, poloiset, kun niillä on noin huono peite? hän kysyi. – Liisan oma syy, sanoi Maria, olenhan minä aina käskenyt ottamaan tuota vanhaa sarkatakkia lisäksi. Hän heitti sen heidän päälleen. Kun hän jälleen kääntyi, oli Ville siirtynyt pöydän luokse. Maria jähmettyi. Viinipullo ja lasit –! Nyt hän oli hukassa! Ville istui äänettömänä tuolille, pöydän viereen. Ehkei hän niitä huomannut? Hän oli laihtunut ja vanhentunut, kasvoissa oli syviä poimuja, silmät olivat painuneet kuoppiin ja posket muuttuneet harmaankarvaisiksi. Vakava hän oli, alas lattiaan katsoi, luomet rävähtelivät tiheään, muuten ei hän jäsentäkään hievahuttanut. Maria koetti tunkea hänen lävitsensä saadakseen tietää, mitä hän nyt ajatteli. Miksi oli hän noin puhumaton? Jos epäili jotain, miksei suuttunut ja pauhannut niinkuin ennen? – Tahdotko ruokaa? hän kysyi viimein. – En, kuului lyhyt vastaus. Ville nousi ja otti lakkinsa, – ei aikonut kaupungille, koska otti vaan lakkinsa eikä nuttua. Maria jäi huoneesen. Hän katsoi kelloa – patruuni saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä! Raoitti ovea, – siellä ei ollut vielä ketään. Jos hän juoksisi kadulle vastaan? Leninki vaan ensin pois ja toinen sijaan. Hän riisui ja vei sen konttuorin naulaan, näkyvistä pois. Sieppasi toisen päälleen, mutta kiireessä pani hän liivin väärään nappiin, ja kun rupesi purkamaan, kuului ulkoa huuto, joka sai hampaat kalisemaan hänen suussaan. Hän hyppäsi ulos, näki patruunin seljällään maassa ja Villen hänen päällään, toinen käsi puristi kurkkua, toinen hapuili puukkoa vyöltä. Maria sai sen siepatuksi pois. – Anna tänne, minä tapan teidät molemmat, karjui Ville ja painoi toisellakin kädellään kurkkua. Maria huusi, hän luuli patruunin jo kuolleeksi. Katri seisoi ovellaan ja päivitteli. Mutta talon puolelta tuli miehiä hätään, he eroittivat Villen uhristaan ja veivät poliisikammariin. Maria toi patruunille vettä. Hän nousi ylös, joi ja läksi liikkeelle. [[Luokka:Lain mukaan]] 2824 5028 2006-08-28T15:55:06Z Nysalor 5 VIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Lain mukaan:VII luku|VII luku]] |seuraava=[[Lain mukaan]] |otsikko=VIII luku. |alaotsikko=[[Lain mukaan]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Raastuvassa oli oikeuden istunto. Villen asia otettiin esille. Patruuni oli itse saapuvilla ja seisoi lähellä viskaalia, joka oli yleisenä syyttäjänä ja luki poliisitutkinnon pöytäkirjaa. Ville seisoi heitä vastapäätä, tuon pitkän pöydän alapuolella, vanginvaatteissa ja raudoissa. Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt patruuniin, tämä koetti niitä välttää ja katsoi syrjään, milloin oikeaan, milloin vasempaan, mutta sivuutessaan hän aina tapasi samat tiuhat, lävistävät silmät. Murhayrityksestä Villeä syytettiin. Ellei vaimo ja talon väki olisi päässeet apuun, hän varmaan olisi onnistunutkin aikeessaan. Kurkusta oli hän jo puristanut kantajaa niin, että lääkärin todistuksen mukaan tämä niistä vammoista saisi kärsiä vähintäkin kuukauden. Ja syyttäjä vaati rikokselliselle kolmen vuoden kuritushuonetta. Patruuni katsoi asianhaarain vaativan kovempaa rangaistusta. Hän oli antanut vastaajalle raha-ansiota lähettämällä hänet Kajaanin markkinoille kuorman vientiin, oli hyväntahtoisuudesta käynyt katsomassa hänen perhettään, kun vastaaja jäi matkalle sairastamaan, ja auttanut sitä niin runsaasti, ettei tarvinnut äidin eikä lasten sillä välin nälkää nähdä. Kiittämättömyys teki rikoksen kahta vertaa mustemmaksi, tuomion tuli siihen nähden myöskin olla kahta vertaa ankarampi. Ville nauroi lyhyesti, mutta puri sen jälkeen hammasta ja vapisi. – Mitä vastaajalla on tähän sanomista? kysyi tuomari. Hän ei virkkanut mitään, lieneekö kuullut koko kysymystä. Vasta sitten kun tuomari sen uudisti, hän yksitoikkoisesti vastasi: – Ei mitään. Hiukkasen aikaa varrottuaan tuomari taas kysyi: – Eikö ole vastaajalla minkäänlaista selitystä annettavana? – Ei. – Syy, minkätähden – – Ei. – Taikka muita mahdollisesti lieventäviä seikkoja? Vangittu painoi huulet lujasti toisiinsa kiinni ja oli ääneti. Tuomari jäi odottamaan, arveli hänen miettivän vastausta. Mutta kun ei sieltä mitään kuulunut, kysyi hän taaskin: – Eikö teillä ole mitään toivomustakaan esiintuotavana? Patruuni murisi ja kohautti olkapäitään; hänestä tuomarin hyväntahtoisuus meni liian pitkälle. – Kun saisin vaan pikaisen tuomion, sanoi syytetty. Kantaja uudisti edellisen väitteensä, samoin yleinen syyttäjä rangaistusvaatimuksensa. Sitten saivat kaikki asianomaiset astua ulos siksi kuin tuomio julistettiin, jonka mukaan Ville määrättiin kuritushuoneesen kolmeksi vuodeksi. ---- Kun patruuni sen päivän iltana meni Marian luokse, oli hänen povellaan pullo parempaa viiniä kuin koskaan ennen. [[Luokka:Lain mukaan]] 2825 5029 2006-08-28T15:55:20Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Minna Canth]] 2826 5032 2006-08-28T22:43:54Z Nysalor 5 Kauppa-Lopo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kauppa-Lopo |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Luvut == * [[Kauppa-Lopo: I luku| I luku]] * [[Kauppa-Lopo: II luku |II luku]] * [[Kauppa-Lopo: III luku|III luku]] * [[Kauppa-Lopo: IV luku|IV luku]] * [[Kauppa-Lopo: V luku|V luku]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2003: ''[http://www.gutenberg.org/etext/10480 Kauppa-Lopo]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1889: ''Lain mukaan – Kauppa-Lopo''. Weilin & Göös, Helsinki. [[Luokka:Kauppa-Lopo | ]] 2827 5033 2006-08-28T22:43:58Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Kauppa-Lopo]] |seuraava=[[Kauppa-Lopo: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Kauppa-Lopo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Kauppa-Lopo oli pantu kiinni juopumuksesta ja pyhäpäivän rikkomisesta. Jo tämä oli neljäs kerta kuin hän vankeudessa istui. Kolmasti ennen hän oli joutunut satimeen, kerran löysästä, kahdesti varkaudesta. Ja aina se oli hänen sydäntään kaivellut, mutta ei toki milloinkaan niinkuin nyt. Sehän se varsinkin harmitti, että oli eksynyt tuohon pieneen, kunnottomaan Jyväskylään. Hän, joka oli Kuopiosta kotoisin. Semmoisesta suuresta kaupungista, jossa linnakin oli kivinen ja komea, eikä tämmöinen ränsistynyt, vanha ijänikuinen puuhökkeli, jonka hatarat seinät olivat niin kallellaan, ettei tiennyt milloin romahti kumoon koko laitos. Ei täällä ihmisetkään olleet, ei sinnepäinkään kuin Kuopiossa. Ei näöltään eikä tavoiltaan. Siellä nainen mörkissä, suorajuovaisessa hameessaan ja pienessä nutussaan oli kuin ihminen ainakin. Mutta mitäs täällä! Tuossa nyt esimerkiksi tuo piikatyttö. – Lopo katseli häntä ikkunasta, rautaristikon takaa. – Joutavanpäiväinen hapsinkakkiainen. Hyi! – Kuka? kysyi Riitta, Lopon huonetoveri, joka istui perempänä ja ompeli. – Tuo juuri, tuo Römperin piika. Römperi, näes, oli vanginvartijan nimi. Strömberg se kirjoitettiin, mutta Lopo sanoi häntä muiden mukaan Römperiksi. – Ei poloisella ole edes kunnon vaatetta päällään. – Ole tok’ vaiti. Kun on karttuunileninki oikein. – Pyh! Likainen luuttu! Tuommoista ei kerjäläinenkään ilkiäisi Kuopiossa pitää. – Aika sievä, jahka tyttö sen vaan pesee ja tärkkää. – Kuulee, että olet jyväskyläläinen. Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneesen päin ja virnutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin puolin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan. Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu. Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa? – Kun näkisi kerran noita kehutuita kuopiolaisia. Ovatko ne kaikki semmoisia kuin sinä? – Häpiä vähän, mokoma ruoja. Niinkö sinä olet tuhma, että minut otat esimerkiksi, kun on puhe oikeista ihmisistä. – Vaan olethan sinäkin Kuopiosta? – Jos kohta. Eikö niitä täällä sitten ole maailman hylkyjä, yhtäläisiä kuin minäkin. Riitta vaikeni. Harmi lauhtui; hänen kävi tuota poloista melkein sääli, niin inhottava kuin olikin. Äänettömänä hän ompeli hetken, sitten alkoi taas. – Mitäs varten sinua sanotaan Kauppa-Lopoksi? – Mitäkö varten? Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi. – Niin, mitäkö varten? hän nauroi. No, herran poika, minähän, näet, olen vanha kauppamies. Komesrooti, ymmärrätkös? – Ei, mutta todenperästä? – Ka, todenperästä ihan. Hän nauraa hohotti, suu levällään. – Kauppamiehenä minä tok’ olen ollut. Kysy Kuopion rouvilta. Vielä ne muistavat tänäkin päivänä, kuinka paljon heille kannoin rahoja kouraan vanhoista vaatteista. Siinähän minä opin juomaankin. Pakkasessa kun kuljeskelin, täytyi ottaa ryyppy aina lämmikkeeksi. – Vai niin, – sinä, näet, vanhoja vaatteita kaupittelit. – Mutta myöskin mitä sattui. Ei niin huonoa kalua ollut, etten minä sitä rahaksi muuttanut. Ja rouvat kun minusta pitivät. Voi ihmettä! »Snälla Lopo, sööta Lopo», pantiin. Poskia taputettiin ja vehnäskahvit juotettiin. – Paljonko antoivat myyntipalkkaa? – Ei kuin kymmenen penniä markalta. Mutta siitä sitä karttui. Elimme oikein hyvin siihen aikaan, sekä minä että poika. – Sinulla jo silloin oli poika? – Hm! Seitsemäntoista vanhana minä sen jo sain. – No, ja missä hän nyt on? – Siellä Kuopiossa, isäpuolensa luona. – Mitä hullua! Onko sinulla mies? – On tok’. Ja hyvä mies onkin. Ei tämmöinen räähkä kuin minä. Papinkirjassakaan sillä ei pidä oleman, ei ainoatakaan pilkkua. Ja luonnoltaan niin mainio, ettei mihin panna. Tein niin tai näin, ei pahaa sanaa milloinkaan. – Vaan etpäs pysy luona kumminkaan. – En malta. Sitä kun kerran on tottunut maailmaa vaeltamaan. – Lienet sinä sitä jo kiertänytkin aikanasi. – No varmaan. Olen käynyt Kajaanit, Mikkelit, Savonlinnat, Joensuut; nyt tuota eksyin tähän pahanpäiväiseen kylään. – Mikäpäs tätäkään vaivaa? Toimeen tulee niinkuin muuallakin. – Ei täällä ole edes oikeita ihmisiäkään. Vätyksiä, mitä lienevät. – Joko sinä alat taas? – No, vätyksiä ovat kuopiolaisten rinnalla, saat uskoa. Katsoppas nyt tuotakin Römperiä, tuossa se taas kuhnustelee. Joudu, joudu! – Mitä minä siitä? Olenhan sen nähnyt ennenkin. – Pitkä kuin hongankolistaja, mutta niin laiha, että voisi vainen lukea jok’ainoan luun. Minä hänet paiskaisin kumoon toisella kädelläni ja lähtisin tieheni niinkuin ei mitään. – Paiskaa, jumalan luoma. – En häntä viitsi, kun on vaan muutama päivä täällä oltavana. Lopo kopautti ikkunaan ja vilkutti kättään. – Sisään, sisään, Römperi! Riitan silmät levenivät. – Ettäkö kumminkin aijot –? – Olehan vaiti. Lukkoa kolisteltiin ulkopuolella, rautakanki jymähti maahan ja ovi aukeni. Römperi astui sisään. Riitalta putosi ompelus lattiaan. – Noh! Mitä nyt? tiuskasi Römperi. Lopon käsi oli mennyt taskuun. – Hyi tuota, kuinka ärjyy. Eikö sitä osaa ihmisiksi puhua? – Sano pian, jos sinulla on mitä sanottavaa. Lopon käsi yhä kopeloitsi taskua. – Kun ette olisi noin äkäinen. – Niin mitä sitten? – Niin antaisin täältä markan ja – – Ja –? – Ja pyytäisin ostamaan viinaa. – Heh! Vai viinaa. – Sitäkö se olikin! Riitta purskahti nauramaan ja tarttui uudelleen ompelukseensa. – Ryypyn saatte vaivoistanne. – Kaksikin. – Elä höpise. Olethan sen jo kuullut, etten minä siihen peliin rupea. – Mutta mitäs pahaa teille siitä tulisi? Eihän sitä kukaan ihminen saisi tietää. Hyvä Römperi – Hän tahtoi väkisin pistää markkansa Römperin kouraan. Römperi töytäisi hänet syrjään. – Mene nyt tiehesi siitä. Ja väleen! – Ka, tuota, kun tappelee! Sika! Kaikennäköisiä niitä pannaan vankinihdiksikin. Mutta annahan olla, vielä sinä muistat. Kunhan tästä irti pääsen. Sen retku. Tuhma olet, että pääsi kolisee. Olen minä ennenkin vankinihtiä nähnyt, mutta en mokomata vielä milloinkaan. Hyi, hyi, hyi! – Römperi ei ollut häntä kuulevinaan, kääntyi vaan tyyneesti Riittaan. He puhelivat jotain keskenään ja antoivat toisen pauhata mielin määrin. Lopo purki vihaansa minkä jaksoi. Mutta kun siitä ei mitään apua ollut, näki hän viimein parhaaksi lopettaa. Uteliaaksi hän sitä paitsi kävi tietämään, mitä ne tuolla puhuivat keskenään. – Kyllä kait minä. – Olisiko niillä kuinka kiire? kuuli hän Riitan sanovan. – Ei virkkanut tyttö siitä mitään. – Laittakoon lankaa vaan, niin aloitan heti, kun tämän olen saanut käsistäni. – Mitä aloitat? kysyi Lopo. – Ei liikuta sinua, sanoi Römperi. – Voisitte tuon kertoa yhtäkaikki. Vai pelkäättekö suunne kuluvan? – Raskin kait minä – alkoi Riitta. Kortmanin rouva pyytää minua tekemään sukkia lapsilleen. – Kortman –? Oles, eikö se ole Kuopiosta kotoisin? Malmia sukujaan? Entinen Augusta Malm? – Niinpä luulen. Tunnetko sinä hänet? kysyi vankinihti. – Tunnen tok’ tavallakin. Monet monituiset leningit häneltä möin. Vai täällä hän nyt on, Augusta neiti. Ja rouvana, herra jesta! Niin, niin, tiesin minä sen, että naimiseen hän tuli maisteri Kortmanin kanssa. Ja näinkin minä sulhasen kerran. Semmoinen partasuu, mustaverinen. Liekö tuo hänelle hyvä edes? – Kuolluthan se jo on. – Kuollut? Ettäkö hän sitten on leskenä, Augusta neiti? – Leskenä, viime kesästä saakka. – Herra armahda! Ja köyhyydessä! – Eipä paljon muutenkaan. – Kuulkaa, elkää menkö. – Onko monta lasta? – Lienee noita neljä tai viis. – Voi sentään! Neljä tai viis. Millä ihmeellä se raukka niitä eteenpäin vie? – Tiukalla taitaa olla välistä. – Vuottakaahan, vuottakaa, Römperi. Mihin teillä nyt semmoinen kiire on? Herra jumala, vai leskenä! Ja neljä tai viis lasta. Ovatko kuinka pieniä? – Noin, tuota korkuisia. – Niin, pieniä ne tietysti ovat. Tuskin siitä on enemmän kuin kymmenkunta vuotta, kun hänet vietiin Kuopiosta. Ooho, sentää! Lopo pani kätensä ristiin polven ympäri ja vaipui ajatuksiin. – Kymmenkunta vuotta, ei enempää. – No, joko minä nyt saan mennä? – Ei, ei! Ei vielä. Lopo kaappasi ylös, käsi hapuili taskua taas. – Hyvä oli, ettei pantu tätä viinaan. Sukkiako se tahtoi neulottaa, raukka? Lapsilleen, niinkö? – Ettäkö sinä –? Mutta sepä ei, Kortmanin rouva, olekaan tyytyväinen jokaisen neulomiin. Minut hän tuntee ennestään. – Ole vaiti! Eikö noita muut osaisi, semmoisia kuin sukkia? – Vaan niidenpä pitää olla kuin valetut jalkaa myöten. – Ostakaa tuolla markalla, Römperi, villalankaa ensin. Ja sitten menkää rouvan luokse. Pyydätte yhtä sukkaa malliksi. Ja sanotte paljon terveisiä Kauppa-Lopolta. Kyllä hän muistaa. Paljon terveisiä, että ensi viikolla minä pääsen irti ja silloin tulen heti käymään hänen luonaan. Alusta viikon jo. – Mahtaisiko hän siitä olla niin millänsäkään –? Römperi hymyili. – Siihen hyvästi saa yhden parin sukkia neulotuksi. Voin minä ehkä auttaa häntä vielä muullakin. Kunhan nähdään, kunhan nähdään. Neljä tai viis lasta! Hyvä jumala! – Osaankohan minä ostaa sitä lankaa? – Ka, miks’et osaa. Sanot puodissa, että se tulee herrasväen lapsille, niin antavat hyvää. – Mutta minkä väristä? – Se nyt on se sama. – Kaiketi mustaa, arveli Riitta, koska heillä on suru. – No, osta mustaa. Mutta joutuun nyt, että pääsen neulomaan. Kysy samalla vielä kuinka rouva voi. Onko tervennä edes? – Kysytään vaan. Römperi meni ja Lopo siirtyi ikkunaan seuratakseen häntä silmillään niin kauvan kuin näkyvissä oli. Otti tuohisen rasiansa esille ja nuuskasi. Nuuskasi oikein hartaasti. – Voi, kuin hitaasti astuu! Ei se sieltä joudu takaisin tänä päivänä. – Lyhyt matka, kyllä joutuu. – Mitähän tuo rouva sanoo, kun saa terveisiä Kauppa-Lopolta. Eikö juohtune mieleen entiset ajat. – Sillä oli niin hyvä koti. Ja voi kuinka hellästi tätä tytärtä pidettiin. Niin kannettiin kuin kukkaa kämmenellä. – Rikkaitako olivat vanhemmat? – Rikkaita, mahdottoman rikkaita. Kivikartano semmoinen kuin hyvä linna. Ja pulskasti siellä elettiin. Vieraita jok’ikinen päivä. Mutta konkurssi tuli yhtäkaikki kun kauppamies kuoli. Sanottiin, että olisi se tullut muutenkin, ja kuolemasta huhuiltiin kaikenmoista, kun, näet, meni niin äkkiä, ettei ollut kipeänä ollenkaan... Kuka heidät sitten tietää. Paljon puhutaan semmoistakin, jossa ei ole perää ensinkään. – Äiti vielä elää? – Sitä en tiedä. Se kun muutti sieltä pois poikansa luokse, Sortavalaan, vai minne lie mennyt. – Jokohan Römperi on ehtinyt perille? – Jo tok’. Eikö tulle pian takaisin. Lopo istui uskoa ikkunassa nuuskarasia kädessä ja silmät ulkohuoneen nurkassa, jonka takaa odotti Römperin ilmestyvän. Mutta ei sitä vaan näkynyt vielä. Hyppyset kävivät ahkerasti rasiassa ja nenä sen jälkeen aina tuohahti. – Se oli niin kaunis nuorena, minkälaiseksi lienee nyt muuttunut. Oli aivan kuin enkeli. Kauniin kaikista Kuopion tytöistä. – Vai niin! Ei nyt ole enää mitään. Ihan vaan tavallinen. – Tuolla tulee Römperi. Ja onpas, näet, sukka mukana. – Saas kuulla! Hän asettui oven eteen. Malttoi tuskin odottaa, että Römperi pääsi sisään. – Nooh! Mitä hän sanoi? – Tuossa lanka, ei sitä markalla annettu sen enempää. – Yhteen pariin riittää. Mutta mitä sanoi rouva, kun kuuli minun olevan täällä? – Ei tuo paljon mitään. Tämän antoi malliksi. Hiukan suurempia käski tehdä. – Muistiko? – Kyllä. – Käskikö terveisiä? Eikö ihmetellyt, että mistä syystä minut on kiinnipantu? – Eihän se niin pitkiin puheisiin antaantunut. Seisoi vaan kamarin kynnyksellä pikkuisen aikaa... Eikö siellä liene ollut joku vieras sisällä, siltä minusta tuntui. – Ahaa – niin, luultavasti siellä oli. No kuule! Oliko hän hyvin muuttunut? Tuntisiko vielä entiseltä näöltä? Tyttö-ajoiltaan? – Mistä minä sen tiedän, kun en ole häntä tyttönä nähnytkään. – Ka, hupsuko minä olen. Ethän sinä, näet –. Vaan sanoppas, oliko siellä kuinka köyhää ja puutteellista? – Siitäkö nyt rupesin selkoa ottamaan. – Hetihän sen huomaa, jolla kerran on silmät päässä. – Mene itse katsomaan, kohtapa täältä pääset vapaaksi. – Sen teenkin aivan varmaan. Aivan, aivan varmaan. – Mutta lapset, näitkö niitä? – En nähnyt. Kuulin vaan kun peuhasivat toisessa huoneessa. – Peuhasivatko?... Herran ihme kuitenkin! Että hänellä nyt on monta lasta ympärillä... Ja semmoinen nuori, häiveriäs kuin oli –. Pidäs tuota vyyhteä, Riitta, niin saan keriä... Vai muisti minua? Kuinka hän sanoi? – Jasso, Kauppa-Lopo. Onko hän täällä? – Ooho! Niinkö sanoi? Herra jumala! Juuri samoin kuin ennen tyttönä ollessaan. Juuri samoin. Ihan näen hänet elävänä edessäni. Punaisessa leningissään seisoi siellä ruokasalin kynnyksellä ja oli niin iloinen. »Jasso Kauppa-Lopo, gudaa Kauppa Lopo», ja kädestä tervehti jok’ainoan kerran. Niin herttainen, niin suloinen, ei ylpeä milloinkaan. –»Jasso Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?» Herran terttu! Mahtoi hänestä olla hauskaa, kun kuuli mainittavan vanhaa tuttua Kuopiosta. Kyllä sen arvaan. Kymmenen vuotta on saanut täällä olla ikävässä... Ja nyt sitten surua ja huolta... Lapsiraukka!... Oikein käy sydämmelle, kun sitä ajattelee... Ei se mitään, jos meitä maailman kynnet kouristavat ... mutta kun tuommoisia hentoja, jotka eivät sitä kestä... Lopo ei voinut jatkaa, suu hommaili ja vesikarpalot valuivat silmistä pitkin tuota paksua nenää, josta sitten tippuivat alas nutulle. Riittakin oli vähällä itkeä, enemmän kumminkin matkimisen halusta kuin suorastaan myötätuntoisuudesta rouva Kortmania kohtaan. – Sinä ilmaiseksi laitat nämä sukat? – Kuinkas muuten. Olis vaan rahaa, niin tekisin useampia paria... [[Luokka:Kauppa-Lopo]] 2828 5034 2006-08-28T22:44:02Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Kauppa-Lopo: I luku|I luku]] |seuraava=[[Kauppa-Lopo: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Kauppa-Lopo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Se päivä valkeni, jolloin Lopo oli vapaa. Hän oli sitä odottanut, tuota keskiviikko-aamua, niin hartaasti, ettei paljon muuta voinut ajatellakaan. Ei muistanut Kuopiota eikä entisiä aikoja; ei välittänyt Römperistä eikä Riitasta. Ei menneet eikä nykyiset asiat päässeet nyt kiinnittämään hänen huomiotansa, sillä mieli pyöri vaan sitä hetkeä kohti, jolloin hän saisi kääntää selkänsä tälle majalle ja estelemättä mennä mihin ikinä tahtoi. Kuinkahan Kortmanin rouvan silmät levenisivät. Sukat olivat lauantai-illasta saakka valmiina ja kokoon käärittyinä. Tuon tuostakin hän käärön hajoitti, silitteli polvellaan suoriksi ja mittaili niitä mallisukalla. Sitten tyytyväisenä laittoi ne taas kokoon toistensa sisään niinkuin olivat olleetkin. Riitta heitti niihin aina syrjästä silmäyksen. Ja häntä hytkäytti, kun Lopo oli niin mielissään, eikä ollenkaan ymmärtänyt, kuinka hulluntekoiset ne olivat. Nilkan kohdalta liian leveät, kantapäätä tuskin ollenkaan ja – terän kavennus! Voi herra, sitä ei nauramatta katsellut. Mutta Lopo se vaan mittaili ja tuumi itsekseen, että ihan olivat samanlaiset kuin mallisukkakin. Niinkuin sitä muka mittailemalla saisi selville, oliko muoto hyvä tai huono! Sen määräsi vaan tarkka ja tottunut silmä semmoinen kuin Riitan. Keskiviikkoa vasten yöllä ei Lopo saanut unta vähän vähääkään. Oli se niin kummaa ajatella, että huomenna taas pääsi alkamaan elämää ikäänkuin uudelleen. Lähteä vapauteen tuonne, aivan kuin lintu häkistään... Oikein tahtoi naurattaa. Hän veti nuuskaa nenäänsä ja katseli pimeyttä ympärillään. Riitta nukkui raskaasti omalla vuoteellaan toisella puolen huonetta. Ei tiennyt maailmasta mitään. Sirkka lauleli uunin takana, muuten oli kaikki hiljaa. Ettäkö tämä tosiaankin oli viimeinen yö tässä majassa! Missä kummalla hän saisi kortteeria ensi aluksi? Huoli siitä! Ehkä saunassa, jossain kaupungin ulkopuolella. Siitä juohtui kylpy mieleen, vasta ja hyvä löyly. Nyt täytyi nauraa melkein ääneen! Hän heitti itsensä selälleen, oikaisi toisen käsivartensa ulos sivullepäin, huokasi syvään, ei surun mutta nautinnon huokausta, ja painoi silmänsä kiinni. Tulkoon uni, jos tullakseen oli; ellei tullut niin sama se! Hyvällepä nyt tuntui sekä sielussa että ruumiissa. Kello oli hiukkasen yli kahdeksan, kun hän sitten aamulla läksi. Riitta katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Siellä hän mennä tallusteli jalat sisäänpäin, kengät läntällään ja ruumis etukumarassa. Hame oli takaa lyhempi, mutta kupeilla molemmin puolin se viisti maata. Nurkkaukselle tultuaan hän kääntyi katsomaan taakseen ja kun älysi Riitan ikkunassa, meni suu leveään hymyyn. Hän nyökäytti päätään ja katsoi vielä kerran. Riitta pani merkille, että Lopon kasvot olivat puolta kirkkaammat sen jälkeen kuin hän ne tän’aamuna pesi. Semmoista kummaa ei ollutkaan tapahtunut sinä kuukautena, minkä he molemmat olivat yhdessä asuneet. Lopo pudisteli nyrkkiään ja venytti huuliaan nauruun niin, että ikenet näkyivät. Sitten käänsi hän selkänsä ja katosi. Riittakin poistui ikkunasta. Meni takaisin entiselle paikalleen, otti ompeluksensa ja alkoi neuloa. Yksinäisyys tuntui oudolle taas näin äkkiä. Hän koetti laulella: : »Tuulen tuimuudesta kuusen latvat retkahtelee, : Tuulen –» ---- Ei se käynyt. Oma ääni kuului vieraalta ja kummalliselta autiossa huoneessa. Hän vaikeni, kumartui vieläkin alemmaksi ompeluksen ylitse ja lennätteli neulaa tulisessa vauhdissa. Lopo sillä välin oli jo ehtinyt portille. Siinä pysähtyi taas. Katseli ympärilleen, oikeaan ja vasempaan pitkin katua ja sitten eteensä yli tuon suuren, avaran torin, jonka toisella puolen oli vilkasta liikettä. Siellä maalaiset tavarakuormineen, leivän myyjät vakkoineen ja kaupunkilaiset häärivinä niiden ympärillä. Lopo veti huivinsolmua tiukemmalle. Rinta paisui ja selkä suoreni. Hän tunsi, että vapaana hän taaskin oli. – Apteikin sivuitse, katua ylös harjulle saakka ... viimeinen talo oikeaan ... kertoi Lopo itsekseen Römperin sanoja. Tuolla se sitten mahtaa olla! Hän astui tanakasti määrättyyn suuntaan. Lumi narisi jalkain alla, pakkanen pisteli kasvoja oudoksesta, – vai lieneekö pistellyt sen tähden, että hän ne aamulla kasteli vedessä. Päivä paistoi, ilma oli raikas. Savu nousi piipuista vaaleanharmaana kohtisuoraan ylös. Lopon toinen käsi liikkui edes takaisin kuin kellon heiluri, ja siinä kädessä ne sukat olivat. Ei hän nyt malttanut jäädä torielämää katsastamaan, sivumennen vaan hiukan vilkaisi sinnepäin. Mutta ei pysähtynyt lainkaan, vaikka siinä juuri kadun vierustalla oli pitkä jono tavaraa jos jonkinlaista. Mieli, näet, niin paloi tuonne Kortmanin rouvan luokse. Talo jo näkyi. Pihan sisässä oli asuinrakennus, vaaleanharmaa, seitsemällä ikkunalla. Ja nyt hän seisoi säiläportin edessä. Eipä se tahtonut mielellään aueta, mutta kun hän piteli kiinni toisesta puolesta ja sitten työnsi, niin täytyi se totella yhtäkaikki. Ei suinkaan näistä ensimmäisistä portaista... Näyttivät siltä, että sisähuoneisiin ne veivät. Tuolla toisessa päässä varmaankin kyökin puoli mahtoi olla. – Ei ristittyä sielua ikkunoissa. Hiljaista kaikki kuin haudassa. Oikein arvattu! Siellä oli nurkan takana toinen käytävä. Ja alhaalta päin tulla kapusteli ryytimaan polkua pieni punaposkinen tyttö, joka veti kelkkaa perässään. – Herran terttu, onko hän tämän talon lapsia? E’ mamma hem? Ruotsiako hän puhuu vai suomea? E’ mamma hem? Ei vastannut tyttö mitään. Pysähtyi vaan ja katsoi häneen toimessaan suurilla sinisillä silmillään. Lopo ei malttanut jäädä häntä kauvemmin puhuttelemaan. Pyyhki jalkojaan havunoksiin, nousi portaita ylös ja astui ovesta sisään. Olivat heittäneet kyökin itsekseen. Mutta ovi oli auki toiseen huoneeseen, eikä Lopo arvellut vähääkään, vaan meni rohkeasti sitä kohti. – No, herra hyvästi siunaa, tuossahan se nyt on. Mutta voi yhtäkaikki, kuinka muuttunut! Hyvää päivää! Tunnetteko? Ha, ha, ha, Kauppa-Lopo, muistattehan minua? Totta vissiin – – Kyllä – Rouva nousi tuolilta, katseli pitkään ja epäilevästi. – En ihmeekseni olisi teitä enää tuntenut entiseltä näöltänne. Niin olette nuojaantunut. Näkee, että huolta teilläkin on ollut ja kovia päiviä. – Eipähän se maailma säästä. Eipä, eipä se säästä. – Oliko tuo edes hyvä teille? – Kuka? Rouva hiukan naurahti. – Miehenne. Riitta sanoi, että seitsemän päivää teillä oli viikossa sen kanssa. Ei valtaa missään. Ruoatkin yksin määräsi. – Hyi, kuinka Riitta viitsi valehdella. Mistä tietää. Kun se oli juuri päinvastoin. Toista niin hyvää miestä ei olekaan. – Ihanko totta? No, jo minä ajattelin, että kuinka hän olisi hennonut. – Mutta missä nyt ovat teidän lapsenne? Että saisin antaa nämä sukat. – Ai, oletteko neulonut? Kiitoksia! Ja mitä olen näistä velkaa? – Ei toki mitään, ei ollenkaan mitään. Vanhan tuttavuuden vuoksi minä ne neuloin. Ei maksusta puhettakaan. – Mutta, hyvänen aika, enhän minä millään tavalla voi – – Kyllä voitte, ihan huoletta. Olen minä niin monta kahvikuppia saanut teiltä ... ja vaikka emme niistäkään lukua pitäisi, niin ... hyvä jumala, käyhän teitä niin sääli... – Eipä kaikkien käy. Toiset kohtelevat kylmästi ja vieraasti. Usein juuri semmoiset, joilta olisi toivonut myötätuntoisuutta ja ystävyyttä. Hän lausui tämän matalalla äänellä, enemmän niinkuin itsekseen. Lopon sydän oli sulaa. – Semmoisia ne ovat ihmiset. Täällä varsinkin. En teidän sijassa jäisikään mokomaan kylään. Eihän tämä ole kuin susien pesä. Minkätähden ette muuta Kuopioon? Siellä takaan, että ottaisivat teitä vastaan avosylin, ja onhan siellä kaikin puolin ihan toista kuin täällä. Muistatte kait sen itsekin vielä entisiltä ajoilta. – On minulla täällä ystäviäkin sentään. Oikein hyviä ystäviä. – Mutta parempia ystäviä teillä toki on siellä. Vai niinkö pelkäätte, että ovat unohtaneet? Eivät ole, saatte uskoa. Ja siellä aina jotain neuvoa keksitte, suurempi kaupunki kun on ja enemmän liikettä. Pitäisitte koululaisia, niinkuin muutkin leskirouvat. – Sehän tuo olisi. Elämä ehkä myöskin on huokeampaa siellä... – No jopa tok’! Monta vertaa huokeampaa. Ja sitten vielä saa joka tahoa, mitä ikinä haluaa... – Olen minä väliin tuumannut muuttaa täältä. Mutta kun minulla on tämä talo. – Sen myötte. – Ei osta kukaan nyt, kun on huono aika. – Hyyräätte sitten. Siksi kuin ilmaantuu ostaja. – Sekin on vaikeata. Pitäisi korjata ensin ja laittaa. Mistä saisin siihen rahaa. – Vaan olettekos oikein kaupitellut tätä? Antaahan olla, kun minä lähden käymään maalla ja pääsen puhuttelemaan rikkaita talon isäntiä. Koetellaanpas, vieläkö on Kauppa-Lopo entisellään. – Paljonko tällä on hintaa? – Pitäisihän sillä saada kaksitoista tuhatta. – Pyydetään neljätoista, että on tinkimisen varaa. Rouva nauroi. Lopoko talonkaupalle? Hassumpaa, ei voinut ajatella. – Oletteko jo muuttanut rahaksi kaikki, mitä teillä on tarpeetonta? – Jotakuinkin. – Päästäkää minua vinnille katsomaan. – Voi, eihän siellä ole kuin romua. – Semmoista juuri tahdonkin. Semmoista, jolle ette itse pane mitään arvoa ja josta luulette, ettei kukaan anna penniäkään. – Mutta ihan totta – – Olkaa vaiti, kyllä minä tiedän. Sanokaa vaan tytöllenne, että tulee viemään minua. Rouvaa taaskin hytkähytti. Mutta ei hän tahtonut enää panna vastaan, kun se kumminkin oli turhaa. Menihän vaan toisen huoneen ovelle ja puhui sinne: – Riikka hyvä, viekää tätä Kauppa-Lopoa vinnille katselemaan meidän romuja. Sieltä tuli iloisen näköinen tyttö, luuta, siipi ja kihveli kädessä. Hän heitti sivumennen pitkän ja oudoksuvan silmäyksen Lopoon. – Tulkaa jälessäni. He menivät. Rouva sill’aikaa purki sukkakäärön. – Voi, voi! Tämmöisiäkö ne olivatkin. – Mamma, mamma, kuka se oli? Pari pientä tyttöstä juoksi kilvassa hänen luokseen. – Kauppa-Lopo. – Kuka on Kauppa-Lopo? – Hän on Kuopiosta. – Niin ruma! Mamma, näittekö että hän nuuskasi? – Nuuskasiko? Rouva nauroi. – Saattoipa kyllä. Vinnin portaista kuului jyskettä, hän meni katsomaan. Lopo komusi alas, kantokuorma tavaraa sylissä. Siinä oli rikkinäisiä padanjalkoja, reikäisiä ja ruosteisia läkkivormuja, mattotilkuiksi hyljätyitä vaaterepaleita ja sen semmoista. Lopo oikein huohatti, kun viskasi kuormansa porstuan lattialle. – Katsokaapa, onko tässä mitään tarpeellista. Riikka nauroi täyttä kurkkua. Oliko ihminen viisas, kun luuli tuommoisilla kaluilla rahaa saavansa. Rouva oli yhtä mieltä. – Elkää ainakaan sanoko kenellekään, mistä ovat. Häpeisin silmäni maalle, jos kuka tietäisi, että lähetän noita tarjolle. – Korjaamalla tulee kalu jokaikisestä. Ei teidän tarvitse olla millännekään. Takaan, että nämä kyllä kelpaavat ihmisille. – Vaan ette te saa sanoa kenen ovat. – Ka’, onko minun pakko sitä kuulutella. Lopo teki lähtöä. – Tulkaa juomaan kuppi kahvia ensin. Mutta ei hän malttanut. Kauppainto oli herännyt. – Torille pitää joutua, ennenkuin väki hälvenee. Rouva ja Riikka jäivät katselemaan, kun hän mennä hamppuili portille päin kuormineen. – Niinkö luulette, että hän penniäkään noista tuo. Sen on näköinenkin, sanoi Riikka. – Yhdentekevä. Tuo tai on tuomatta. Eipähän niistä vahinkoa liene, arveli rouva. [[Luokka:Kauppa-Lopo]] 2829 5035 2006-08-28T22:44:07Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Kauppa-Lopo: II luku|II luku]] |seuraava=[[Kauppa-Lopo: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Kauppa-Lopo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Muutamissa päivissä oli Lopo saanut kaikki myydyksi. Hän kehui ja ylisteli joka kalua erikseen. Näytti selvästi toteen, kuinka siitä vähällä vaivalla tulisi aivan kuin uusi, milt’ei parempikin. Ja niin huokealla hinnalla sitten! Puolta enemmän sillä oikeastaan olisi pitänyt saada, mutta hän tahtoi niistä vaan päästä niin pian kuin mahdollista ja sen vuoksi hän ne antoi mennä pilkkahinnasta. Lopo puhui seitsemän ostajan kanssa yhtä aikaa, ja niin kovalla äänellä, että sivukulkijatkin uteliaina pysähtyivät torinkulmassa katselemaan, mitä sillä eukolla mahtoi ollakaan tarjona. Moni myhäili hänen liukkaalle kielelleen ja niille sukkeluuksille, joilla hän puhettaan mausti ja jotka olivat niin karkeata laatua, ettei niitä ole lupa kertoa. Ennenkuin tiesivätkään, he jo lunastivat itselleen kalun ja uskoivat tehneensä erinomaisen hyvät kaupat. Iltapäivällä meni Lopo tavaroineen kaupungin ulkopuolella oleviin hökkeleihin ja pyysi, missä ruokaa, missä yösijaa. Lupasi sovittaa sillä, että antaisi »melkein ilmaiseksi» tavaroitaan, kun eivät siitä vaan hiiskuisi sanaakaan. »Oikean» hinnan hän sanoi ääneen, mutta korvaan kuiskasi sitten hiljaa, kuinka vähästä hän sen hänelle jättäisi. Ainoastaan hänelle, ei kenellekään muulle. Hänen hyväntahtoisuutensa meni niin pitkälle, että neuvoi, mikä kalu oli edullisin ostaa, suurensi sen mahdollisia hyviä puolia monenkertaisesti ja loihti esiin olemattomiakin niin elävästi ja varmasti, että sai jokaikisen niitä näkemään. Ja itsekukin uskoi lujasti, että Lopo juuri hänelle oli erityisesti ystävällinen ja avulias. Tietysti hän sitten vastavuoroa osoitti Lopolle samanlaista kohteliaisuutta. Tuossa yhdentoista seuduissa hän eräänä päivänä möi viimeiset tavaransa. Oli sinne kokoontunut taskuun koko joukko kuparia ja hopeata, että oikein painoi. – Kuulettekos! Tokko on rahaa? Hän löi hamettaan polvea vasten, että helisi. – Taidat sinä olla rikas eukko, sanoi Kennun Ville, kaikkien puotilaisten nöyrä käskyläs, joka samassa sattui tulemaan paikalle ja oli tavallisessa sievässä hutikassaan. – Ettäkö kosia aijot? – Enhän minä tässä kaikkien kuullen, mutta tuonne jos lähdet, kahden kesken. – Kuules Villeä, kun ujostelee! nauroi joukosta joku. – Mahtaa olla ensi kertaa elämässä, arveli toinen. – En ole tullunna tänne pilkan vuoksi. Vaan min’ oon tullunna tänne kultani luoksi, rallatteli Ville ja pyrki halailemaan Lopoa. – Mene tiehesi! Mikä kutju sinä olet? – Onpahan vielä yksi, joka ei tunne Kennun Villeä, ihmetteli siinä eräs, ja jatkoi, kääntyen Lopoon: Tämä muuten on koko maailman tuttu. – Ja koko maailman narri. Lopo tyrkkäsi Villeä ylenkatseellisesti syrjään ja lähti pois. – Syljetty kaali se vielä kelpaa, lohdutteli itseään Ville. – Elä heitä, mistä sen saat käsiisi toisen kerran, ärsyttelivät häntä muut. Ville juoksi jälestä ja otti Lopon kiinni. – Eukko, hoi! Kuule! Minnekä sinulla semmoinen kiire? Kuulehan kuin sanon. – Pysy erilläsi, ruoja. Minä vähättelen sinusta. Lopo mennä hamppuili katua ylös eikä ollut tietääkseenkään, vaikka toinen käveli rinnalla. – Kuka te oikeastaan olette? – Oonpahan – – Eikö passaisi tehdä tuttavuutta? – Ei. – Kas, kas, kun on ylpeä. – Kannattaakin! Lopo löi taskuaan vielä kerran, ja kova siellä kolahteli. – En sitä minäkään ihan tyhjä ole, kehui Ville. Tulepas tuonne Liimataiseen, niin tarjoan olutta. Lopon sydän sävähti. – Tarjoisitko tosiaan? He sattuivat olemaan juuri Liimataisen puodin kohdalla. Hän pysähtyi, mutta käänsi silmänsä kuitenkin kadun toiselle puolelle, rouva Kortmanin taloon. – No, niin paljon kuin sinua vaan suinkin haluttaa. Kiusaus oli kova. Yht’äkkiä rupesi tuntumaan niin sietämättömän kuivalta ja sydänalassa poltti. Lasi olutta! Taikka pari – kolme! Voi kuinka tekisi hyvää... Niin kauvan hän jo oli vapaana ollut... Viisi päivää... Eikä niin paljoa, että yhtä ryyppyä olisi koko aikana itselleen hankkinut. Tuskin oli mieleenkään juohtunut ennenkuin nyt tuossa paikassa, kun toinen mainitsi oluesta. Ei toden totta olisi liiaksi, jos ottaisi jonkun lasin, koska tarjottiin. Kortmanin rouvalta hän ehkä saisi kahvikupin, mutta mitä hän siitä lierusta välitti. Yhtä jos vettä joisi. – Tule pois, eläkä arvele. – Vuotahan – – Mitä sinä siitä pihasta vahtaat? Pieni poika palleroinen tassutteli portille, painoi nenänsä kahden säilän väliin ja tirkisteli sieltä suoraan heihin. – Kauppa-Lopo! hän huusi. Tunsipas! Ihme kumma, ja Lopo kun ei häntä ollut huomannutkaan silloin käydessään. – Kulta-nuppu! Vai tiedät sinä nimeni. – Kauppa-Lopo! Sepä hyvä! Löysi nyt Kennun Ville omansa. – Elä mene sivu, kuule, kävästäänhän täällä ensin. Ville tarttui oveen, mutta Lopo kiirehti vaan portille taakseen katsomatta. Poika juoksi pakoon. – Kulta-nuppu, elä jätä, elä jätä. Annahan olla, saan minä sinut kiinni. Saanpas, saanpas kiinni. Ja syliin otan ja vien pois omaksi pojakseni. Poika ensin nauroi, mutta kun Lopo liian kovasti häntä puristeli, rupesi hän pelkäämään ja silloin pääsi itku. Äiti juoksi sisästä hätään. – Pekka, Pekka, mikä sinulle tuli? Jasso, Lopo! – Laskekaa pois, hän vierastaa. – Ette usko, rouva, kun se huusi minua nimeltä tuolla portilla. Pekka repäisi itsensä irti ja juoksi äidin helmaan. Sieltä hän sitten kuin turvan takaa tirkisteli Lopoon toisella silmällään. Ja äiti häntä suojeli, laski toisen kätensä pojan kaulalle ja kumartui hänen ylitsensä. – Ei Lopo ota, elä pelkää. Lopo nauroi. Rouva loi katseensa häneen ja huomasi vasta nyt, kuinka rähjäinen hän oli. Tuoko oli ottanut lapsen syliinsä? Ehkä suutelikin häntä? Ja vankeudessa hän oli istunut. Minkälainen ihminen hän oikeastaan mahtoi olla. Hän katui sydämmessään, että oli ruvennut mihinkään tekemisiin tuonlaisen kanssa. Vanhat muistot nuoruuden ajoilta hänet huomaamatta olivat siihen houkutelleet. Mutta nyt hän koettaisi päästä erilleen mitä pikimmin. Lopo ei huomannut, kuinka rouvan kasvot synkistyivät, sillä hän innostui leikkimään Pekan kanssa. – Tu tui, tu tui – uu – äsäsäsä. Tutui – joko minä otan sinut taas. Otanpas, otanpas, omaksi pojakseni otan – – – Hän aikoi väkisen siepata poikaa vieläkin syliinsä. – Pekka, tule pois lastenkammariin. Rouva väistyi kauvemmaksi Loposta, vei poikansa pois ja painoi oven kiinni hänen jälkeensä. – Mitä teillä muuten on asiaa? Ovatko tavarat jo myydyt. – Jok’ikinen nokare. Tässä rahat. Hän kaivoi taskustaan kourallisen toisensa jälkeen ja paiskasi kaikki pöydälle. – Noinko paljon? Ei, mutta sehän on mahdotonta. – Lukekaa. En minä edes tiedä minkä verran niitä on. – Kolmekymmentäkolme markkaa. Mutta tämähän on kummallista. – Riikka, voitteko käsittää, hän tuo minulle kolmekymmentäkolme markkaa siitä roskasta. – Ooho – Riikka käänsi suuren, kummastelevan katseen Lopoon. – Mitä nyt sanotte, Riikka? – Merkillinen ihminen. Lopo seisoi kädet puuskassa ja suu leveässä hymyssä. – Mikä siinä, etten minä tavaraa saisi kaupaksi menemään. Tuokaa vaan enemmän samaa lajia. Emmehän vielä käyneet aitan vinnillä kahtelemassa. Mennäänpä sinnekin, ja pytingin alle, ja liiteriin. Tiedän, että on sitä rojua kerääntynyt tämmöiseen taloon. – Kyllä sitä on. Ja koska ne menevät kaupaksi, niin – Mutta nyt on Riikalla päivällisen laitto. Jos tulette aamulla, niin keräilemme ne iltapäivällä valmiiksi. – No, sama se. – Vaan mitäs olen velkaa näistä entisistä? – Ei mitään. Herra jumala, minäkö rupeisin teiltä rahoja ottamaan. En, en vaikka mikä olisi. Tarvitsette ne tarkkaan itsekin, ja minä kyllä tulen toimeen, ei minusta lukua. – Hyvänen aika, Lopo, teidän täytyy ottaa jotakin vaivoistanne. Välttämättä. En saisi rauhaakaan muuten. – Olkaa vaiti, mitä te tyhjää. Jos hyvin käy, minä vielä myyn talonnekin... Niin ... ja, voi helkkari! Antakaahan olla, ajankulua ... sanonko, mitä minulla nyt on mielessä, vai enkö sano? – Sanokaa toki. Lopo tuli lähemmäksi ja suihkasi: – Että jos toimitan teille toisen miehen... Hän nauroi, mutta rouva väistyi äkkiä taakse päin; nuo nuuskaiset huulet, takkuiset hiukset, jotka huivin alta tunkeutuivat esille, haju, joka löyhähti hänelle nenään ja suuhun, kaikki herätti hänessä vastustamatonta inhoa. Lopo iski silmää. – Elkää olko millännekään. On niitä semmoisia kummia ennenkin tapahtunut. Kun vaan tietäisin minkälainen teille pitäisi olla... Kelpaisiko rikas maakauppias? Minä yhden tunnen Leppävirroilla ... leskimies, niin pulska, niin pulska, ettei mihin panna... Rouva jo punastui harmista. – Niin, saattakaa minut vaan koko maailman pilkaksi ja nauruksi. Se vielä puuttuisi... – Herra siunaa, mitä tuosta nyt noin pahastutte. Enhän minä kuin leikilläni – – Sopimatonta leikkiä semmoinen. Lopo kävi hämilleen eikä osannut enää sanoa mitään. Mutta Pekka oli taaskin karannut kyökistä ja entistä rohkeampana hän takaapäin hiljaa hiipi lähemmäksi, nykäisi Lopoa hameesta ja juoksi sitte kirkuen, nauraen pakoon. Päästäkseen pulasta heitti Lopo koko asian sikseen ja rupesi vehkeilemään Pekan kanssa. – Malta sinä, vekkuli ... malta, malta... Pekka teki vähän päästä saman tempun uudelleen ja nyt sieppasi Lopo hänet syliin. – Ahas, kuinka sinun nyt kävi? Rouva kiirehti ottamaan häntä pois. – Laskekaa irti, Lopo, minä en pidä siitä, että vieraat ihmiset ottavat lapsiani syliin. – Pekka pysyy lasten kammarissa nyt, taikka mamma antaa vitsaa. Hän vei kädestä poikaa sisään. Lopo katsoi heidän jälkeensä, katseli noin vaan, mitään ajattelematta. Mutta kurkkuun nousi karvas pala ja vesi täytti silmiin. – Hulluko minä olen? hän mutisi itsekseen, ja nieli, ja ryki. Ei apua, tuo karvas pala vaan paisui. Rouva palasi kyökkiin takaisin. Lopo kumminkin ennätti pyyhkiä silmistään vedet, ettei rouva mitään huomannut. – Ehkä minä nyt sitten menen pois ja tulen huomenna hakemaan niitä tavaroita. – Ei, elkää menkö vielä. Riikka keittää kahvia. – Antakaa olla. Juonmahan sitten toisen kerran. – Pian se joutuisi. Ja maksaa tahtoisin myöskin. Ottakaa edes nämä kolme markkaa. – En huoli, en penniäkään. Hyvästi vaan, huomenna tulen... – Mutta Lopo... Lopo ei enää kuullut, hän oli jo ulkona ja astua touhutti kiireesti porttia kohden. Vielä sittenkin herahti vesi silmiin. – Perhana, hän mutisi itsekseen, sekö minut nyt noin herkkäluontoiseksi teki, sekö jo vaan... Ei hän minulle oikeastaan sanonut pahaa sanaa ... tarjosi kahvia ... tarjosi rahaa ... olisi ehkä antanut ruokaakin, kun en rahasta huolinut ... ja sentään itkettää. Hupsu, mikä olen... Hän kiskasi portin auki yhdellä tempauksella ja kääntyi harjukadulle, jossa liikkui vähemmän ihmisiä ja joka myöskin oli suorin tie Sauna-Ullan mökkiin, jossa toivoi saavansa ruokaa ja yösijaa. Mutta ei hän monta askelta ennättänyt sinne päin mennä, ennenkuin joku juoksee ja huutaa hänen jälkeensä. – Kauppa-Lopo, vänta, vänta! Se oli Kennun Ville. – Istuin ja vahtasin sinua Liimataisen ikkunassa. Mihin matka? Saanko tulla völjyyn? Lopo pysähtyi ja arveli. Kysyi sitten äkkipäätä: – Vieläkö sinä minulle tarjoisit olutta? – No, jo no tok’. Käännytään takaisin. Oikein lemmessä. Vielä vihlaisi Lopon sydäntä siinä Kortmanin portin kohdalla, jonka sivu heidän uudelleen täytyi mennä. Mutta kapakan ovi aukeni, tutut höyryt löivät sieltä vastaan, rähinää, melua, olutpulloja, tupakan savua. Mielen karvaus haihtui. Täällä hän taas oli kuin omalla alueellaan. Lopo oli ainoa nainen joukossa, senvuoksi hänelle joka haaralta sateli pilapuheita. Mutta Lopo ei ollut mikään variksenpoika; tämmöiseen hän sitä paitse oli hyvin tottunut. – Kas niin, huusi Ville, olet sinä näemmä ennenkin lasia kallistanut. Huomasittekos miehet, hän kulahutti sen alas yhdellä nielauksella. – Vielä kerran, vielä kerran! meluttiin ympärillä. Lopo osoitti tyhjää lasiansa Villelle, joka sen täytti uudelleen. Suu aukeni, kurkussa mulahti ja lasi oli tyhjä. Hän paiskasi sen pöydälle ja katseli miehiä. – Sillä lailla! – Sietääpä antaa eukolle kolmaskin lasi tuosta tempusta. Tänne olutta, minä tarjoon! huusi eräs miehistä. – Minä myös, jatkoi toinen. – Ja minä, ja minä, kuului yhä useampia ääniä. – Tuokaa vaan, – kyllä minä aina juoda jaksan siinä missä tekin tarjota. Morjens! Annapa toverilleni myös. Mikä Mölö-Heikki sinä olet, kun et sen vertaa ymmärrä? Sille naurettiin, mutta Ville sai lasinsa täytetyksi. Ja sen perästä hän sai sen pyytämättä joka kerran kuin Lopokin. Lopo riemastui; hän oli kuin kala vedessä. Kaikki huusivat, ja Lopo huusi myös. Ja Lopon ääni se aina ylinnä kaikui. Viimeiseltä hän vaan lauloi ja nauroi; nojautui tuolin selkälautaa vasten, heilutti päätään ja oikaisi jalat suoriksi. : »Hallin Jannen rautikko ravaa Kuoreveden jäätä, : Mattilan Santran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.» : »Hallin muori se käveli ja hienolla äänellä itki, : kun hänen ainoalla pojallaan oli raudasta hinkselitki.» – Suu kiinni, huusi eräs mies toisen pöydän luota, Hallin Jannesta ei lauleta siinä huoneessa, missä minä olen. – Ka mikä sinä olet tässä komentaja? Minä laulan mitä tahdon, enkä kysy lupaa keltään. Ja Lopo yritti alkaa samaa laulua uudelleen. Mutta silloin hyppäsi mies ylös ja pui nyrkkiä Lopon edessä. – Totteletko, vai etkö? Näytänkö minä sinulle mikä on mikä? – Huuti, ja mene tiehesi siitä, ärjäsi Lopo vastaan. Ville, potkaise pellolle tuo ruoja. – Antaa olla, ei riidellä. Voithan sinä laulaa jotain muuta. – Se, näet, kun on Jannen sukulainen, tuo. Niin onko kumma, jos suuttuu. – Kyllä olette hyviä. Totta toisen kerran. Kaunista joukkoa! Mitähän sanoisivat Kuopiossa, kun tietäisivät, minkälaisten roistojen sekaan olen täällä joutunut. – Mahdoit pysyä siellä. Juukeliako sinä tänne tulit? intoili vielä Jannen sukulainen. – Samaapa minä itsekin ihmettelen. – Hän kävi totiseksi, herkesi heiluttamasta päätään ja katsoa tuijotti yhteen kohti. – Mikä lienee minua riivannut ... olen kuin mustilainen ... en voi pysyä paikoillani ... sitä kuin kerran nuoresta pitäen tottui tuohon kulkemiseen ... ensin kerjuulla ... sitten tavaran kaupalla ... kylästä kylään kuin laukkuryssä ... sillähän se niin meni luontoon ... ei voi enää olla yhdessä kohden ... ei vaikka mitä tekisi... Ja vaikka minulla aina on niin ikävä sinne kotipuolelle ... niitä ihmisiä ... voi, jos sinä Ville tuntisit ... luuletkos, että siellä milloinkaan on minulle tuolla lailla nyrkkiä näytetty ... hyvänä pitivät aina ... ja rakkaita olivat ... semmoiset pulskat, komeat miehetkin ... syleilemään vaan työntääntyivät ... että oli pahemmassa kuin pulassa usein... Jo häntä nauratti taas, pää heilui ja nuuskaa hän veti sieramiinsa oikein kosolti. Kovempana entistään kaikui hänen äänensä: : »Elä sinä mammani sitä sure, että minun kävi näin, : Vaan sure niitä kauniita poikia, jotka minulta sinne jäi.» – Heitä pois, mitä sinä niitä enää muistelet, sanoi Ville, jonka silmät alkoivat kovin veristää, kun täällä on toisia yhtä hyviä. Mitä on sinulla minuakaan vastaan, sanoppas? Syleilemään olen valmis paikalla... – Oles tuossa ... mene matkaas ... annapas kun katson tuota poikaa tuolla portilla ... herran terttu ... siinä se taas tirkkii raosta ... ähäs, ähäs ... näkeekö hän minut? Ähäs, ähäs ... joko tulen ... joko?... Tiedätkös kenen se on poika, tuo? – Kortmanin rouvan eikös se ole! – Niin on ... Kortmanin rouvan se on... Ei antanut äsken minun syliini lasta ... olin liian huono mielestään ... kyllä sen ymmärsin ... tiedätkös, Ville ... se minuun koski ... vihlaisi täällä povessani kuin veitsellä... Minä kun pienestä pitäen olen hänet tuntenut ... ja antaisin vaikka silmäni hänen edestään ... kun se oli niin herttainen ... jasso, Lopo ... sööta Lopo, sanoi ja suu hymyssä aina ... mutta nyt vei lapsen pois ... enkä saanut häntä itseänsäkään likelle tulla ... niin, minä itken, Ville ... minun täytyy itkeä, kun sitä ajattelen... Kun-kun-kun-aja-aja-ajattelen. – Elä joutavia. Tuommoisesta en totta olisi millänikään. Olisit haukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja lähtenyt tiehesi... Mutta elähän huoli, minä vielä kostan puolestasi. – Millä sinä kostat? – Sären ensi yön aikana tuon lankun. – Hyi, koetapas. Ko-ko-koetapas, sanon minä. Häntä alkoi kovin nikottaa. – Särettävä se on kumminkin, näethän kuinka on huono. – Sinä et sitä lankkua säre ... etkä – etkä tee sille rouvalle mi-mitään pahaa. Jos-jos-jos minun kanssani ... ta-ta-tahdot so-so-sovussa elää. Kuu-kuu-kuu-kuuletkos? – No noh, mitä sinä suutut ... enhän minä kuin leikilläni ... luulin sinun tahtovasi... Elä ole vihainen ... juodaan olutta ... tuokaa pullo vielä... Villellä on rahaa kuin roskaa tänä päivänä. Eikä Ville sure huomista päivää... Olen oppinut konstin, jolla helposti saan toista, kun entinen loppuu. – Ne-ne-neuvopas minullekin. – Kun et sano kellenkään... Mutta hiljaa ettei muut kuule. Minulla on hyvät huopakengät ... melkein uudet... Ne asetan Parviaisen puodin eteen ... itse vahtaan portin takana, ja kun sitten joku ne sieppaa, niin minä niskaan kiinni ja huutamaan poliisia... Sitten vaadin sovintoa, ymmärrätkös. – Suk-suk-sukkela keino... – Mutta nyt lähdemme pois, eikös niin? Ville katsoi häneen kiiltävin silmin. – Mi-mihinkä? änkytti Lopo. – Mihinkäs sinä äsken ajattelit mennä? – Ullan-sau-saunalle. – Lähtäänpä sitten sinne. Hoiperrellen he astuivat kadulle. Villen jalat kantoivat vähän paremmin, hän sen vuoksi tukesi Lopoa kainalosta. Ville alkoi laulun, Lopo siihen yhtyi sen verran kuin nikotukselta sai valtaa. Mutta ääni oli jo käynyt kovin karheaksi. : »Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia, : Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia. :: Juodaan kuppi kahvia :: Ja juodaan kuppi kahvia :: Juodaan kuppi kahvia :: Ja pari lasia totia.» Pekka seisoi säiläportin takana ja seurasi heitä suurilla ihmettelevillä silmillään, kunnes kääntyivät kulmasta vasempaan päin. Mutta he vaan lauloivat ja hoipertelivat; Pekkaa eivät huomanneet, sillä he kulkivat toiselta puolen katua... [[Luokka:Kauppa-Lopo]] 2830 5942 2006-09-24T15:22:39Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Kauppa-Lopo: III luku|III luku]] |seuraava=[[Kauppa-Lopo: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Kauppa-Lopo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Aamulla kun Lopo heräsi, löysi hän itsensä Ullan saunan lattialta. Olkia oli vähän hänen allaan, toppanuttu tyynynään. Kylmältä tuntui, ja kurjalta kaikin puolin. Paha elämä ja ilkeätä katkua. Ei tiennyt oikein, kuinka pitkälle päivä oli kulunut; jäisestä ikkunasta se vaan hämärtävänä pääsi sinne saunaan. Nenäkin oli tukossa, ja suussa inha maku. Hyi! Lopo kääntyi toiselle kyljelleen ja koetti selvittää ajatuksiaan. Hän ei muistanut eilisestä päiväsiä mitään, ei kerrassa mitään. Ei tiennyt sitäkään, kuinka oli tullut tänne, Ullan saunaan. Päässä jumisi ja kolkutti. Sisästä nousi karvasta sappea kurkkuun; vähän väliä häntä aina röystäytti. Ei tehnyt mieli nousemaan. Koko maailma tuntui niin happamelta... Ohoo! Nyt hän sen muisti ... näki selvästi edessään kapakan, olutpullot, tupakan savun ja humalaiset miehet. Muisti omat laulunsa, poikapalleroisen portin takana ja Villen... Senkin, kuinka olivat yhdessä tänne tulleet ja – Häntä puistatti. Poika ja mies juohtuivat mieleen sieltä Kuopiosta. Mies, joka ei hänelle milloinkaan sanonut pahaa sanaa, ja jonka papinkirjassa ei ollut pienintäkään pilkkua. Hän hakkasi nyrkkiään saunan permantoon ja örisi; tunsi helpoitusta kun oikein koski. Painoi sitten kasvojaan päänalustaan, painoi niin, että oli tukehtua... Kunpa tuosta hengestään olisikin niin keveästi päässyt! Siinä vaan virui, ei viitsinyt nousta eikä viitsinyt ajatella enää mitään. Mutta päätä kolotti ja suussa oli inha maku. Askeleita kuului viimein ulkoa; porstuassa kolisi ja saunan kuurainen ovi vetäistiin selälleen. Kylmän henki puhalsi sisään pitkin lattiata. Lopon hartioita pöyristi; mutta suulleen hän jäi yhä makaamaan, ei nostanut päätään sen vertaa, että olisi katsonut, ken sisään tuli. Puusylyys paiskattiin uunin eteen. Sitten seurasi hetken hiljaisuus; Lopo tunsi luissaan, että häneen tulijan silmät kiintyivät. – Nyt ala nousta. Herrasväkeä tulee saunaan kello kolmelta. Täytyy siistiä ja panna lämmitä. Ullan ääni... Eihän auttanut Lopon muuta kuin totella. Hän nousi istualleen, haukotteli ja kynsi päätään. – Voi, raukka, minkä näköinen olet. Vastaukseksi loi häneen Lopo vaan tylsän katseen. Hän pääsi vihdoin seisoalleen, ojenteli ruumistaan ja hieroi silmiään. Mutta sitten hän vajosi hervottomana penkille. Ulla työnsi puut uuniin ja sytytti. – Laita, jumalan luoma, itsesi täältä pois. Rouvat jos vaan näkevät, niin kummat tuli. Eivät uskaltaisi tuon koommin käydä saunassani. – Elähän pelkää, kyllä korjaan luuni siksi. – Niitä on nyt ruvennut käymään herrojakin siitä lähtein kuin saunat hävitettiin kaupungista pois. Eilenkin illalla, vähää ennen kuin tulitte Villen kanssa, oli täällä kaksi tukkipatruunaa. Hyvä kuin ette sattuneet vastakkain. – Ketä olivat? – Toista en tuntenut, mutta toinen oli se rikas Sarkanen Viitasaarelta. Nyt kuuluu muuttavan Jyväskylään ja ostavan itselleen talon. – Onko jo ostanut? Lopon silmät rävähtivät auki, ja vetelyys sillä kertaa katosi. – Ei vielä. Värjäri Rosvallin kartanoa tuntui ajattelevan. – Sieltä rannalta, lutakosta? Jopa tekee hullun kaupan. Kortmanin rouvalta saisi paljon paremmalta paikalta talon ja vallan uuden. Ei semmoista harakanpesää kuin tuo Rosvallin näyttää olevan. Ja niinkuin hän sen möisi huokeasta. – Paljonko tahtoo? – No ei kuin viisitoistatuhatta. Itselleen se on tullut niille maksamaan kolmattakymmentä. – Kun olisin tiennyt siitä puhua. – Missähän tuo lienee kortteeria? Kestikievarissa varmaan? – Eikä kun tässä likellä, Mattilan hovissa. Ettäkö menisit hänen puheilleen? Elä hyvä ihminen, kun olet tuon näköinen. Hän sinua säikähtää. Parempi, jos minä lähtisin. Mutta kun tämän saunan siivoaminen ja lämmitys... – Kyllä minä toimitan kaikki, jos vaan menet. Sano, että hän sen myö niin huokeasta sen vuoksi, kun muuttaa pois. Ja että se on niin hyvässä kunnossa, ettei suinkaan kymmeniin vuosiin tarvitse mitään korjauksia tehdä. Sisähuoneet, ulkohuoneet, kellarit, joka kohta niin reilua ja pulskaa. Tietäähän, kun itse ovat rakentaneet. – Mutta täällä pitäisi pestäkin lauteet ja lattiat ja – – Minä pesen, elä ollenkaan sitä sure. Laitan vedet ja kaikki valmiiksi. – Muista sanoa, että siitä pari vuotta sitten tarjottiin kaksikymmentä tuhatta, mutta eivät myöneet, kun maisteri silloin vielä eli. Eikähän sitä kukaan siihen hintaan nytkään möisi, mutta rouva kun ei ole tottunut asioita hoitamaan, niin tahtoo päästä siitä irti. Muista sanoa sekin. – Kyllä, kyllä. Laita sitten padan alle myöskin tuli ja pane vettä varistumaan. Ihan täyteen se pitää panna, että saavat ammekylpyä, jos tahtovat. Ulla läksi ja Lopo alkoi työtänsä. Varisti vettä, pesi lauteet ja lattiat ja penkit. Reuhkasi niin, että hiki oli päässä. Siinä häneltä unohtui sekä pahoinvointi että muu alakuloisuus. Eikä suinkaan voimia puuttunut, vaikka olikin yhtä ja toista kokenut maailman markkinoilla kulkeissaan. Lasareetissa maannut jo monet kerrat – – No niin, huoli niitä ajatella, puhui hän itsekseen siinä kun hiekan kanssa kuuraili pallia puhtaaksi. Saa nähdä, tapaako Ulla sitä herraansa. Tavannut oli. Hän tulla huohatti henki kurkussa, kun oli viipynyt niin kauvan ja pelkäsi, ettei Lopo malttanutkaan laittaa saunaa oikein hyväksi. Ilokseen sitten näki, että olihan se laittanut kumminkin. – No, kuinka sinun kävi? Kerropas! – Hyvin vallan. Oli niin mielissään, kun sai tietää asiasta ja – Ulla tukki suunsa, sillä hän muisti tässä sitä markkaa, jonka hän oli saanut juomarahaksi ja joka nyt oli hänellä taskussa. Mutta Lopo siitä varmaan olisi vaatinut osansa, jos vaan sen tiesi. Parasta siis olla mitään virkkamatta. – Vai niin? Vai oli mielissään. Hän sitten aikoo sen ostaa? – Kuinka vaan kaupoissa sopivat. Sinne hän läksi heti. – Herran poika! Nyt on hukkapeli. – Mikä on? – Ei mikään, ei mikään. Minun täytyy lähteä heti kaupunkiin. Voi, surma! Enhän mahda ennättää enää. Hevosellako hän meni? – Hevosella. Mutta – miks’ niin? – Pahuus, etten tullut sitä ajatelleeksi! Mikä pöllö minä olin. Saakuri –. – En ymmärrä mitään. Etkö sinä saa suutasi auki, hyvä ihminen! – Se menee ja myy sen kahdestatoista tuhannesta, ei osaa vaatia enempää, ellen minä joudu väliin. Kolmetuhatta sujahtaa poloiselta kuin veteen. Hän veti nutun päälleen, tiukensi solmua ja kiirehti menemään. – Hyvästi, ja kiitoksia kortteerista. – Noinko sinä menet kaupunkiin? Silitä, veikkonen, edes päätäsi. – En jouda. Hän oli jo maantiellä, työnsi käsillään hiuksia huivin alle otsalta ja juosta hiippasi eteenpäin. Hevonen nousi ylämäkeä, hän koetti sitä tavoittaa. – Ota, hyvä mies, minua rekeen, että pääsisin pikemmin, hän huusi. – Ptruu! Mies kääntyi katsomaan olkapäänsä yli. – Mihinkä semmoinen kiire? Lopo hyppäsi hengästyneenä laidalle istumaan. – Anna juosta aika kyytiä. Hän kertoi miehelle, kuinka heidän joutumisestaan riippui, jos köyhä leski, jolla oli monta lasta, voitti tai menetti kolme tuhatta markkaa. Kun mies sen kuuli, löi hän piiskalla hevosta selkään, eikä monta minuuttia viipynyt, ennenkuin olivat rouva Kortmanin portin edessä. Siellä toinen hevonen jo seisoi odottamassa. – Joko siitä on kauvankin kuin tulitte? kysyi Lopo kuskilta. Tämä vaan hiukan väänsi päätään. – Niin mikä sitten? Lopo töyttäsi kyökkiin. Ei joutunut hyvää päivää sanomaan. – Mene kiireesti käskemään rouvaa tänne, hän huusi hengästyneenä Riikalle, joka parast’aikaa pani pienellä lusikalla kahvijauhoja pannuun. – Ei sitä nyt voi mennä häiritsemään, siellä on vieras. – Senpätähden juuri. Ennenkuin ennättää tehdä tuhmuuksia. Joudu nyt. Taikka minä menen itse. – Elä, jumalan luoma. Minä sitten ennemmin – Hän nosti pannun syrjempään reiästä ja meni sisään. Rouva seurasi kohta Riikkaa, sillä tämä oli antanut hätäilevän merkin. – Mikä on? Jasso, Lopo! Mutta enhän minä nyt jouda. – Luulin olevan tärkeämpääkin. Hän aikoi kärsimättömänä vetääntyä takaisin. Mutta Lopo otti häntä hihasta kiinni. – Sanoitteko hänelle jo hinnan? läähätti hän suihkaista. – Kenelle? Minkä hinnan? Rouva väistyi hänestä etemmäksi. Kasvoissa ilmestyi vastenmielisyyttä ja inhoa. Lopon väkevä henkäys oli puhaltanut hänelle suuhun ja nenään. Lopo ei sitä taaskaan huomannut, innoissaan kun oli. – Luojan lykky, että ennätin. Sehän tuli ostamaan taloanne, tuo herra Sarkanen, vai mikä hitto hänen nimensä on. – Kuinka sen tiedätte? – Pyytäkää kuuttatoista tuhatta ja huojistakaa viiteentoista, mutta ei siitä alle ollenkaan. Hän sen kyllä maksaa. Minulla kun oli semmoinen hätä, että nyt te sen myötte polkuhinnasta, ennenkuin joudun estämään. – Viisitoista tuhatta? Eihän se ole mitenkään mahdollista. Jos saan kaksikintoista – – Viisitoista saatte tinkimättä. Elkää hullunakaan myökö hyvää taloanne vähemmästä. Tarvitsette ne rahat lapsillenne yhtä hyvin kuin Sarkanenkin. Kolmetuhatta, ajatelkaa, ei se ole pieni summa. – Minun täytyy mennä sisään. – Uskokaa nyt hyvällä: kuusitoista tuhatta –. – Mutta jos hän säikähtää sitä hintaa ja jättää koko kaupan sikseen? – Ei jätä, elkää peljätkö, kun minä kerran takaan. Rouva meni sisään vieraansa luokse ja Riikka hoiti pannuaan taaskin, eikä puhunut mitään. – Ylpeä se on tuo, arveli Lopo itsekseen, mutta minä piittaan hänestä viis’. – Joko teillä on tavarat koossa? hän kysyi viimein. Riikka nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin ja siitä taas pannuun takaisin, puhdisti suun ja painoi kannen kiinni. – Kuuletko sinä? Minä kysyin, joko tavarat ovat koossa? – Milloinka minä olen niitä joutanut keräilemään. On tässä ollut työtä muutakin. – Siinä et olisi kauvan viipynyt. Mutta yhden tekevä. Saatan minä vähän päästä tulla uudestaankin niitä hakemaan. Saan sitten kuulla samalla, kuinka talon kaupoissa sopivat. [[Luokka:Kauppa-Lopo]] 2831 5037 2006-08-28T22:44:17Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Kauppa-Lopo: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Kauppa-Lopo]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Kauppa-Lopo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Hän meni torille, jossa vielä oli väkeä, vaikka kello jo kävi kahta. Maalaiset eivät kaikki olleet tavaroistaan päässeet ja seisoivat sen vuoksi yhä siinä ostajia odottamassa ja kauppoja hieromassa. Heitä kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa ne keinottelijat, jotka aina odottelivat myöhäistä tuntia ostoksia tehdäkseen, että saisivat sillä tavoin maalaisten tavarat pilkkahinnasta. Lopo läheni erästä kuormaa, jossa vielä oli suuri voipytty myymättä. Miehen täytyi palastella tavaransa ja myydä vähissä osissa, että pääsisi siitä pikemmin erilleen ja saisi paremman hinnan. Ostajat tinkivät, mies riiteli. Kauppa kumminkin syntyi. Hän heitti kukkaron kädestään reen pohjalle ja tarttui puntariin. Mies käänteli ja väänteli puntariaan, milloin hän lisäsi voita nokassa olevaan riepuun, milloin taas vähensi; jäykät sormet eivät hevillä tahtoneet saada sitä kohdallaan seisomaan, ja kun se viimeinkin onnistui, huomattiin, ettei siinä vieläkään se määrä ollut, kuin oleman piti. Uusi työ, samat temput, ja niitä sieti tehdä monet kerrat. Lopon silmät olivat kiinni puntarissa, niinkuin muidenkin. Mutta huomio oli toisaalla. Tuo kukkaro pyöri hänen mielessään. Se oli tuommoinen tavallinen maalaiskukkaro, jonka suu oli vedetty nauhalla umpeen. Ei se tyhjä ollut, ellei aivan täysikään. Lieneekö sisältänyt hopea- vai kuparirahoja. Ehkä vähän paperiakin ja kultaa, kukaties. Lopo ei nähnyt puntarista mitään, vaikka silmät olivat siihen kääntyneet. Mutta kukkaron hän oivalsi selvään, siinä missä se retkotti reen pohjalla, heinien päällä. Suu oli kallistunut häneen päin ja vetonauha ojentui niin likelle, että melkein kosketti hänen sormiinsa. Tahtoi väkisenkin temmata kättä sinnepäin. Eihän siinä tarvinnut kuin nykäistä vaan, niin oli kukkaro sillä kertaa hänen hihassaan. Olisikohan koettaa? Mies reistasi taas parast’aikaa tasapainoa; jokaisen pää lähestyi puntaria. – Nyt oli otollinen aika! Joku ääni sen sanoi Lopon sielussa. Sekä sielussa että ruumiissa. Hän tunsi tuon äänen povessaan ja päässään; povessa se alkoi, syöksi sieltä päähän, sieltä poveen takaisin ja päähän jälleen yhä suurempaa vauhtia ylös ja alas, siksi että kaikki oli yhtenä humuna. Hän heitti vilaukselta hätäisen, himokkaan silmäyksen kukkaroon. Paikallaan se oli unohdettuna syrjässä. Viattomana, viettelevänä. Lopon katse muuttui hajalliseksi. Silmät pyörivät ympäri yhdestä toiseen, eivät pysähtyneet mihinkään. Ja käsi lähti ikäänkuin itsestään, omasta tahdostaan liikkeelle. Hän ojensi päätään puntaria kohden niinkuin muutkin. Seisoi se jo kohdallaan, viivan merkkiä katsottiin miehissä. – Nyt –! Se oli hänellä hihassa! Oikean käden nutunhihassa! Veri, joka hetkeksi oli seisahtunut suonissa, sävähti nyt tuliseen juoksuun. – Kun pääsisi tästä kunnialla pois. Ennenkuin ukko huomaa kaivata... – Ei ole vieläkään täysi mitta. Sietää se pienen palan lisää, että naulan viiva hyvin näkyy, huudettiin miehen ympärillä. Muut ne huusivat, ei Lopo. Hän oli vetääntynyt etemmäksi, toisten taakse, ja näytti tähystelevän jotain merkillistä kauvempana kauppakadulla. Jos sitä nimittäin olisi joku huomioonsa ottanut. Mutta eivät ne hoksanneet; eivätkä hoksanneet sitäkään, että hän läksi pois, astui hitaasti ensin, mutta vähän matkaa kun oli päässyt, niin jo otti semmoista vauhtia, ettei helmat kantapäitä tavoittaneet. Kauppakatua hän kulki, siellä kun oli enemmän väkeä. Sitten meni Parviaisen portista sisään, sillä hän oli pannut merkille, että siitä talosta toinen portti vei syrjäkadulle. Täältä hän taas pääsi pujahtamaan harjukatua Kortmaniin ja sen tiesi, ettei häntä sieltä kukaan osaisi hakea, jos lankeisikin epäluulo häneen. Taaskin oli Pekka pihalla. Punaposkisena, ilosilmäisenä, hymysuuna hän juosta teputteli Lopoa vastaan eikä peljännyt enää ollenkaan. – Herran terttu –! Lopo painoi portin kiinni, vilkaisi taakseen kadulle ja väistyi syrjempään lankun suojaan. – Tuleppas tänne, Pekka, tule! Et usko, mitä Lopo sinulle antaa. Hän veti kukkaron esiin ja katsoi, kuinka paljon siellä oli rahaa. Vähänpä oli! – Hyi, hävytöntä, ei kuin kolme markkaa. Yksi oli markan raha, kaksi oli viiskymmenpennistä, loput kuparia. Hän otti markan sieltä erilleen, sitoi kukkaron kiinni ja pisti sen taskuunsa. Mutta markanrahan hän antoi Pekalle. – Mene, kultani, ostamaan itsellesi konvehtia tällä Kiljanderin rouvan puodista. Mene, mene! Mutta katso, etteivät aja päällesi. Hän myhäili tyytyväisenä, katsellessaan lankun raosta kuinka Pekka juoksi katua alas... Ei ollut Riikka vieläkään koonnut hänelle myötäviä tavaroita. Väitti rouvan sanoneen, että viitsikö niitä enää noin kaupitella, kun kumminkin tulee pian huutokauppa pidettäväksi. – Mitä herran nimessä te luulette semmoisella törkytavaralla saavanne huutokaupassa. Ettehän sitä ilkiä sinne viedäkään, toimitteli Lopo. Riikka ei siihen virkkanut mitään. – Missä se on rouva? Hae hänet käsiini pian. – Kun siellä on vieraita. – Sekö Sarkanen? – Ei, se jo meni pois. Muita on, – rouvia. – No, niistä minä vähät. Lopo hönttäsi itse sisään, ja suoraa päätä saliin saakka, missä rouvat istuivat. Ovella hän kumminkin pysähtyi ja vilkutti sormea. – Tulkaapas tänne, rouva, pikkuisen. Kaksi vierasta rouvaa siellä oli, kaikki kääntyivät katsomaan Lopoa. Vieraat nauroivat, ja naurahtipa emäntä itsekin, vaikka oli vähän hämillään. Kiiruhtaen hän tuli ovelle, saadakseen Lopoa siitä pois. – Mitä sanoi Sarkanen? Syntyikö kaupat? – Kyllä. Mutta lähtään tänne toiseen huoneeseen. – Paljonko lupasi? – Viisitoista tuhatta. Ei tinkinyt ollenkaan. – Näettekös nyt! Mitä minä sanoin. Ilman minua olisitte antanut mennä kahdestatoista. Tokko oli onni, että joudutin tänne ajoissa. – Tss! Hiljaa, hiljaa, ettei kuulu saliin. Mitä teillä muuten oli minulle asiaa. – Niitä tavaroitahan tulin noutamaan. Maalle menen nyt myyskentelemään, ehkä saan siellä paremman hinnan. – Kiitoksia, mutta en minä niitä enää anna. – Minkätähden ette anna? Tuon teille taas pari-kolmekymmentä markkaa, hyvää se tekee. Täytyy teidän ottaa irti joka penni, minkä vaan saatte. Huutokaupassa ei makseta semmoisesta tavarasta mitään, saatte uskoa. – Vaikka; en minä kumminkaan – – Voi, hyvä jumala, kuinka olette ymmärtämätön. Antaahan olla, kyllä nälkä teitä vielä opettaa. Muistakaa minun sanoneeni. – Te pidätte ihan tarpeetonta huolta, hyvä Lopo. Että pääsisitte rauhaan, niin minä nyt ilmoitan teille yhden asian, joka vielä on salaisuus. Jos lupaatte olla siitä puhumatta. – Lupaan, tietysti lupaan. No, mikä se on? Menettekö naimisiin? – Ei, mutta olen saanut hyvän paikan, Åbo Tidningin korrektuurin lukijaksi, Turkuun. – Minkä lukijaksi? – Korrektuurin? Siitä saan tuhat neljäsataa palkkaa. Niin ettei minulla tule olemaan mitään hätää. – Ooho? – Milloinka –? – Eilen illalla sain postissa kirjeen. Mutta nyt minun täytyy mennä sisään vieraiden luokse. – Elkäähän vielä, kuulkaa kun sanon. – Ettekö sitten – enkö minä sitten voi olla minäkään apuna? Pyykinpesussa taikka semmoisessa? – Kiitoksia, minulla on entiset pesijät. – Huoneitten siivoamisessa, astiain kuuraamisessa, osaan minä tehdä jos mitä. – En minä nyt tarvitse. Hyvästi vaan ja kiitoksia vaivoistanne. Minun täytyy mennä. – Te sitten muutatte Turkuun? Kuinka pian? Rouva ei ollut enää kuulevinaan. Hän meni takaisin vieraiden luokse ja jätti Lopon siihen seisomaan. Ensin Lopo sitä tuskin huomasi, ihmeissään kun oli tuosta odottamattomasta uutisesta. Mutta hän heräsi, kun rouva veti ovea kiinni jäljessään. Sinne hän nyt meni kesken puheen! Ja Lopolla kun olisi vielä ollut niin paljon kysyttävää ja toimitettavaa hänelle. – Pahuus kaikkiakin, hän mutisi itsekseen. Mitä ne ovat, nuo rouvat? Ajaisi heidät hiiteen. Lopo nykäisi hiukan sormellaan ovea. – Se meni raolleen; hän tirkisti sisään. Siellä ne istuivat sohvassa ja nauraa virnuttivat rouvalle, joka nyt palasi heidän luokseen. – Mikä kummallinen konnesanssi –? – Voi, sanokaas muuta! Rouva oli selin Lopoon, ettei tämä voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta äänessä oli harmin sekaista hymyä. – Minä olen aivan hukassa hänen kanssaan. – Mikä ihminen se on? – Ajatelkaa, – eräs huono nainen. Hyvin, hyvin huono nainen. Joka on istunut linnassa ja – taivas ties’, mitä kaikkea hän on tehnyt. Uh, minulla on hänestä oikein vaikea. Kun hän tulee likelle, niin ihan rupean voimaan pahoin. Uh! – No mutta miksi kärsit häntä? Käskisit pois. – En ilkiä, kun hän, raukka, kumminkin tarkoittaa hyvää. Hän on tuntenut minut ennen nuorena ja tahtoisi nyt välttämättä jollakin tavalla minua palvella. – Palvella? Ooh, usko sitä! Tahtoo vaan päästä taloon että voisi varastaa. – Sinä olet liian hienotunteinen, armas Augusta, sanoi toinen, tuommoisten kanssa se on aivan tarpeetonta. Sano sinä vaan suoraan, ettei hänen sovi tungetella luoksesi tuolla tavalla. – Ei, mutta kuinka hävyttömiä ne ovat! päivitteli vielä ensimmäinen rouva, kun pakkaantuu vaan niin rehevästi saliin saakka, aivan kuin olisi meidän vertaisemme. Varmaan hän olisi pian istunut sohvaan, ellei Augusta mennyt häntä peräyttämään. – Huomautitko häntä edes siitä? Tietysti et. Voi mikä lapsi sinä olet. – Ei, kyllä minä osoitin hänelle selvään, etten suvaitse häntä. En luule hänen enää toista kertaa tulevan. – Mutta jospa hän ei ymmärtänytkään tarkoitusta, vaan ilmestyy taas vähän päästä uudelleen? Vieraat nauroivat. – Sitten ei auta muu kuin suora puhe, päätti Augusta rouva. – Kuinka se kuuluu? – Te olette huono nainen, teidän kanssanne ei kunnialliset ihmiset tahdo olla missään tekemisessä. – Ja niin siivoton, voit lisätä, että saastutatte ilman huoneissa pelkällä käynnillänne – Tähän saakka Lopo kuunteli keskustelua. Joka sana oli kaikunut selvästi hänen korvissaan, niin selvästi ettei hän enää mitään muuta oivaltanut. Riikka kulki kahvitarjottia kantaen hänen ohitsensa saliin. – Mitä se Lopo täällä yksikseen –? hän suhahti mennessään. Ei kuitenkaan katsonut häneen sen tarkemmasti, kiire kun oli. Lopon henkeä ahdisti; hän läksi pois, ulkoilmaan. Pekka tuli juosten häntä vastaan, kädessä suuri paperipussi, täynnä konvehtia. Suussakin oli hänellä semmoinen suunnaton palanen, että poski oli pullollaan. – Noin – pal-jon! hän huusi ja osoitti Lopolle pussiaan. Lopo ei häntä nähnyt, vaikka sivuutti niin läheltä, että Pekan ojennettu käsi häneen kosketti. Pekka pysähtyi vähäisen ja kääntyi katsomaan. Mutta kun portti löi kiinni Lopon jälkeen, ei Pekka hänestä enempää huolinut, vaan juoksi riemuissaan sisään näyttämään Riikalle ja mammalle ja toisille lapsille, mitä oli saanut rouva Kiljanderin puodista, siltä hyvältä Maria neidiltä, joka aina ennenkin hänelle oli kaupantekijäisiä antanut, kun mamma laittoi rihmarullaa ostamaan taikka kengän-nauhoja. Mutta Lopo sillä välin otti kiireitä askeleita Kuopioon vievää maantietä kohden. Ei hän juuri mitään tiettyä ajatellut; korvissa vaan soi yhä rouvien sanat ja elävästi hän näki heidät vieläkin edessään kaikki kolme, semmoisina kuin he siellä salissa pöydän ympärillä istuivat! – Te olette huono nainen, teidän kanssanne ei kunniallinen ihminen tahdo olla missään tekemisessä. Hänen päätänsä viepoitti; olipa vähällä paiskata syrjään välistä. Hartiat menivät kumaraan ja pää painui alas. Tuntui kuin olisi hän äkkiä vanhentunut kauheasti. Mutta jalat hamppuilivat eteenpäin, kuin olisi tuli kantapäissä ollut. Weilin’in nurkalla seisoi katupoikia koko liuma. – Härnätään, härnätään, kävi suihke heidän välillään, ennenkuin Lopo vielä maillekaan ehti. – Hilivoo! sanoi Sorsan Ulla, kun hirrestä pääsi. – Moron mamma! Tule vaan tänne, saat sirua silmään, pyryä polveen, löylystä takaa päin. – Toroi, turakki, kappusivai! Lopo ei ollut heistä tietääkseenkään; ei kääntänyt päätä, ei sanaa sanonut, vaikka pojat juoksivat jäljessä, nykivät ja repivät, viskelivät lunta ja nakkelivat jääpalasilla. Poikia harmitti, kun eivät saaneet häntä suuttumaan. Aina tulliportin taakse he eukkoa kyydittivät ja yltyivät kiusanteossa jo niin, että viimein töyttäsivät hänet maantien raviin kyljelleen. Sitten he kumminkin säikähtivät ja juosta vilistivät tiehensä, kun Lopo ei noussutkaan ylös, vaan jäi liikkumattomana siihen makaamaan. Ei häneen kumminkaan pahasti sattunut, muuten vaan ei välittänyt pyrkiä pystyyn, koska hänelle oli juuri yhdentekevä, missä oli, miten oli, tai oliko olemassa ollenkaan. Hän odotti vähän aikaa, että sammuisiko elämä tuohon paikkaan, mutta kun ei siltä tuntunut, täytyi hänen kömpiä jaloilleen taaskin ja jatkaa matkaa eteenpäin. Hautausmaan ohitse hän kulki, aidan yli ristit ja valkoiset taulut mustine kirjaimineen häntä katsoivat. Mutta Lopo ei niitä nähnyt, riensi vaan eteenpäin yhä. Hevosia tuli täyttä laukkaa kaupungista päin. Reessä istui humalaisia miehiä, jotka kirkuivat ja huiskivat piiskoillaan. Olivat vähällä ajaa Lopon ylitse. – Pois tieltä, akka, täältä miehiä tulee! Mutta väistyä heidän täytyi, sillä Lopo ei ollut heistä milläänkään! Samassa kääntyi Lohikosken tieltä kaksi herrasneitiä; avokorvaisia, hienon-näköisiä, lyhyissä karvareunus-palttoissaan, jotka istuivat kuin valetut ruumista myöten. He puhelivat ja nauroivat keskenään aivan kuin rouvatkin äsken. Lopo säpsähti; hän veti huivin paremmin silmilleen ja pitkitti matkaansa. Vasta Taulumäen kohdalla, pari virstaa kaupungista, hän selveni sen verran, että huomasi kulkevansa Kuopioon päin. Ja silloin heräsi hänessä yht’äkkiä semmoinen kipeä ikävä, että oikein kirveli povea. Kun olivat niin kaukana, mies ja poika! Likelle viikon hän saisi kulkea ennenkuin perille ehti! Ja kuka sen tiesi, vaikka olisivat jo kuolleetkin tällä välin! Olihan siitä monta kuukautta, kun hän sieltä läksi, eikä pitkään aikaan hän ollut kuullut heistä mitään. Kuopion rahtimiehiä oli tavannut pari päivää sitten, mutta nekään eivät edes tunteneetkaan heitä. Lopo astui kiivaammin näitä miettiessään. Siinä oli pitkän matkaa aukeata; vihainen tuuli pieksi kasvoja, huhtoi helmoja. Polvia palelsi, hän koetti rientää, että pääsisi metsän suojaan. Mutta ennenkuin hän sinne ennätti, rupesi sydänalassa niin kovin hiukaisemaan, että melkein pyörrytti. Kaiken päivää hän sitä kyllä oli tuntenut, vaikkei huolinut välittää. Vaan nyt nousivat sisukset semmoiseen porinaan, ettei auttanut muuta kuin poiketa mökkiin, joka oli siinä tien vieressä, pyytämään einettä, erinomattain kun ei tiennyt, miten pitkältä oli seuraavaan kylään. Hän, näet, oli tullut Mikkelin tietä, jonka vuoksi tämä, joka suorasti vei Kuopioon, oli hänelle vallan outo. Huono mökki se oli, pahanpäiväinen. Yksi ainoa tupa, sekin kallellaan, ikkunat rikki. Hevonen seisoi rekineen ulompana, heiniä edessä. Lopo ei siihen sen enempää huomiota pannut, vaan astui sisään. Ulkonakin jo hämärteli, mutta tuvassa oli niin pimeää, ettei Lopo alussa varsinkaan tahtonut eroittaa mitään. Ihmisiä siellä oli, sen verran hän kuitenkin sai huoneesta tolkkua. Lopo teki hyvän illan ja siihen vastattiin. Naisen ääni kuului uunin kupeelta. Häntä Lopo lähestyi; pyysi ruokaa maksua vastaan. Kiire oli, täytyi lähteä vielä taipaleelle, että pääsisi jonkun verran matkaa eteenpäin, ennenkuin yö tavoitti. Tyytyi siihen, mitä sai, kalaa, leipää, voita, ja kaljaa ryypättäväksi. Päreeseen pistettiin tuli, että hän näki syödä. Loitompana istui miehiä, mutta ne olivat herenneet äänettömiksi, tupakoivat vaan ja syljeksivät. Välistä loivat syrjäkatseen Lopoon, kun tuo ei näyttänyt olevan likiseudun ihmisiä. Lopokaan ei puhunut mitään; taukoamatta hän liikutti leukojaan, haukkasi palaa, puri ja nieli. Sillä välin menivät hänen silmänsä aina pärevalkeaan; mutta ajatuksissaan hän sen vaan teki, ei hän pärevalkeata oikeastaan katsellut, sen oli kyllä ennenkin nähnyt. Muualla hänen mielensä oli; nyt vasta hän selvästi tajusi, mitä oli kuullut Kortman’issa, salin oven takana. Hän kertoi muistossaan kaikki, ja vaikka hän itselleen aina vakuutti, ettei tämä ollut mitään uutta, että hän tämän varsin hyvin oli tiennyt aikoja sitten, ettei hän saanut siitä rouvaa enemmän kuin niitä toisiakaan moittia, koska oli sen vallan hyvin ansainnut, niin karvaalta alkoi kuitenkin lopulta kurkussa tuntua eivätkä palaset tahtoneet enää oikein mennä alas. Mutta ehkäpä tuo jo riittikin. Hän nousi ylös ja veti kukkaronsa esille. – Mitäs olen velkaa? Vaimo tuli tarkastamaan, minkä verran ruoka oli kulunut, voidakseen muka määrätä kohtuullisen hinnan; vaikka hän oikeastaan koko ajan oli sielussaan laskenut, kuinka paljon tuosta ateriasta mahdollisesti voisi kiskoa. Lopo oli aukaissut kukkaronsa ja odotti; vaimo siinä vielä aprikoitsi. Eivät kumpikaan älynneet, että penkiltä miesten joukosta eräs nousi ja läheni heitä, silmät kukkaroon teroitettuna. – Minun kukkaroni! hän ärjäisi ja kaappasi sen samassa äkkiä Lopon kädestä. Lopo jäi seisomaan ja suu unohtui auki. Mutta silmänräpäykseksi vaan. Seuraavana hetkenä hän jo tajusi asemansa. – Sinun kukkarosi? Se on valhe. Omani on, vaikka valalle veisit. – Polisikammariin paikalla! Kyllä minä näytän... Lopo huusi ja mellasti. Vaan kun ei siitä ollut apua, ja miehet väkisin veivät hänet rekeen, alkoi hän rukoilla armoa. Ei armoa ensinkään! Kukkaron omistaja oli kiukuissaan; hän halusi kostoa. Lopo sai itkeä ja rukoilla reen pohjalla niin paljon kuin tahtoi, hän löi vaan hevosta selkään ja antoi sen vilistää kaupunkiin päin. – Vai minä sinua vielä armahtaisin! Ja päästäisin irti, että voisit toisenkin kerran varastaa. – Anna anteeksi! Elä, hyvä mies, vie minua vankeuteen. Ikuiseen joudun. Tämä oli kolmas kerta. – Sielläpähän sitten lienet korjuussa. – Kestää siellä istua. Olen vasta alun viidettäkymmentä. Ehkä jatkuu ikää vielä parikymmentä vuotta. Taikka enemmänkin. Ja linnassa vaan aina, aina Herra, armollinen Jumala! Kolmen markan tähden! – Kukas käski varastamaan. Oli aivan pimeä, kun he kaupunkia lähenivät. Mies ei ajanutkaan tulliportille saakka, vaan kääntyi oikotietä, joka vei suoraan harjukadulle. He ajoivat Kortman’in ohitse. Kartanolla oli hiljaista ja rauhallista. Ikkunoista loisti tuli, eikä oltu salissa laskettu verhoja alas. Rouva soitti pianoa, lapset tanssivat. Mies kehoitti hevostaan, se juoksi alamäkeä että jalat kopisivat ja heitti likaisia lumipallia heidän kasvojaan vasten. Mutta Loposta tuntui kuin olisi häntä elävänä hautaan viety. Ja hän itki, – itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen. [[Luokka:Kauppa-Lopo]] 2832 5038 2006-08-28T22:45:01Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Minna Canth]] 2833 6101 2006-09-24T15:31:26Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hanna |alaotsikko=Kuvaus |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Luvut == * [[Hanna: I luku| I luku]] * [[Hanna: II luku |II luku]] * [[Hanna: III luku|III luku]] * [[Hanna: IV luku|IV luku]] * [[Hanna: V luku|V luku]] * [[Hanna: VI luku|VI luku]] * [[Hanna: VII luku|VII luku]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13140 Hanna]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1886: ''Hanna: kuvaus''. Edlund, Helsinki. == Katso myös == * ''[[Kirjallisuutta]]'' (''Hannan'' -teoksen arvostelu) [[Luokka:Hanna| ]] 2834 5041 2006-08-28T23:02:47Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Hanna]] |seuraava=[[Hanna: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Hanna]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä loisti tuli. Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta jatkuisi. Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa. Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa päällä. Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat! Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän perästä. Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä Jussi oli paha potkimaan. Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle. Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki? Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta. Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan? Ellei vaan hiiret –? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo paha uni enää tule vaivaamaan. Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan. Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi –? Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän raukkaa vaivasi? Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta sittenkään kuulunut. Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään, palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään, voi, voi –! Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki. »Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja. »Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?» »Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?» »Odotan pappaa.» Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten. »Paljonkohan kello on?» »Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.» »Saanko jättää oven auki?» »Peloittaako sinua?» »Peloittaa vähän.» »Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?» »En minä ole kipeä.» »Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?» »Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja tahtoi purra.» »Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.» »Hyvää yötä, mamma!» »Hyvää yötä!» Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas, rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku, kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista, jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein. Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli, – ei, niin hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona; muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä, – ne olivat kuitenkin kalliinta maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa –! Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja – nyt ajoi hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös. Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee kotiin ja äiti raukka pääsee levolle. Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua. »Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.» Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys pöydän syrjään ja vihaista murinaa. Olikohan isä –? Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti samassa oven kiinni. »Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä olen. En aave enkä kummitus.» Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni. »Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.» »Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.» »Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.» »Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.» »Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin, Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua, Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.» »Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo kolmatta.» »Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin sinäkään. Mitä roskaa tämä on?» »Kylmää vasikan paistia.» »Kylmää? Miks’ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.» »Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten aamiaiseksi.» »Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan. Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä. Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.» »Ehkä lähdet sitten levolle?» »Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.» »Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin mennyt.» »Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet. Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi pöytään, että astiat kilisivät. »Hyvä Oskar!» »Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus. »Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.» »Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.» »Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.» »Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä sinulle annan –!» »Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää häntä pöytää hakkaamasta. »Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!» Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan, kalpeana kuin kuolema. »Pappa – pappa – elä –» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän nutun hiaa. »Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!» Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa irroitettiin jäykät sormet ja – niin, enempää hän ei tiennyt, mutta sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui. »Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?» »Hyvin, mamma.» Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa. »Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä äänellä kuin ennenkin. »Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt muutamme kuivan paidan.» Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle. Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui. »Saatkohan jo unta, lapseni?» »Kyllä luulen.» »Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.» »Mamma menee vaan.» »Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.» »Niin, sama se on.» Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin. Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella, häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi; hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta; kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen. Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui yhtä mittaa aamuun saakka. Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin ruokasaliin. »Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala nousta.» Jussi se oli, joka häntä pudisteli. »Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma kuulustelee.» »Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.» Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin. Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi; nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt? Maantiedettä, ranskan kieltä – niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi myös jotakuinkin. Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa, huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä vieressä. Äiti raukka! Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi. Rintaa pakoitti, – ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein hengittämättä. Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta. Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin, mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista. Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin. Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa. Äiti toi maitokannua kyökistä. »Hanna kulta, tule syömään sinäkin.» »Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa. Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi. »Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.» »Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle yhden munan.» »Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella äitiin. »Koska Hannallekin.» »Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut talrikillesi.» »Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään, enpäs rupea. Enkä mene kouluun.» Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli muka tehty suurta vääryyttä. Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin pöydältä ja läksi kyökkiin. »Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna äidin poissa ollessa. »Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen vihainen. Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa. »Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä muuta kuin tämän voileivän.» Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok’ainoan kerran. »Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.» »En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen. »Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan. Kiitoksia, ei enää.» Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille. »Kiitoksia, mamma!» »Etkö enää syö?» »En, kiitoksia!» Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt? Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka! Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello neljännestä vailla yhdeksän. Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli valkoinen ja puhdas. »Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei tahtonut äitiä häiritä. Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon, noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään. Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki, kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin. Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina esiin. Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata. Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas pois. Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt. »Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!» Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia, huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun. Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa! Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin, – kukka takana.» Se käännettiin. »No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?» Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli. Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti? Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää. Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari täyteläistä kyyneltä silmistään. »Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja – mikä se on tämä toinen – ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?» Ines’in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka. Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin. »Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun – ja minun – –», huudettiin hänen ympärillään. Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko. »Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!» »Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa ja melu alkoi uudelleen. »Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa, tytöt, saammeko hänet nauramaan?» »Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!» »Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli hänelle avuksi. »Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!» »Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta. Tulepas tänne.» Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä. Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy, – tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki; ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä. Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan huoneesta huoneesen, otsa rypyssä. Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa. Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä. »Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.» Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti. Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista. »Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.» Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen. Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne nyt kaikki häneen katsoivat. Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli, vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi yleinen hälinä ja liike. »Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen kaulansa ympäri. »Ei, en minä kipeä ole.» »Kyllä hän on.» »On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle kuin mahdollista. »Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta, kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien. »Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.» »Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?» Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta. Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti kotoisesta suuresta surusta. Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät seinät. »Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka joutui sitä kuulemaan. Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani sadenutun alempia nappia kiinni. Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui oveen. »Kuinka Hanna voi nyt?» »Kiitoksia, hyvin.» Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma poikia, Jussi niiden joukossa. »Osasitko läksysi, Jussi?» »Osasin!» »Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo. »Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen, ptruuh! Mihinkä ajatte?» »Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?» Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja. »Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!» Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät, ja ylös hyppäsi poika kärryille. »Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!» Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat. Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät. Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä –? Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona, vaikenevana seisoi. Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä. »Mihinkä Mari menee?» »Apteekkiin.» »Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?» »Pappanne tuota lienee.» »Oikeinko huonona?» »Eiköhän, koska tohtoria haettiin.» Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin. Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen. »En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin. Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää minulle sana.» Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui äidille. »Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi. »Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi. »Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.» Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa. Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi, että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään? Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea, sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks’ei hän tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä. Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja. Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja piti huolta kaikesta, vaikk’ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä, löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli, että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi. Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle tarjottimelle ja kantoi itse sisään. Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja. Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu. Hanna katsoi kirjaansa. »Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden –» Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui iloisemmaksi. »Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden –» »Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan lasi punaista viiniä silloin, tällöin.» Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin. »Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni. Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei sanoja eroittanut. Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi. Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk’ei äiti mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan. Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen. Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen, pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli pitkään. Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi. »Pappa!» »Hm?» »Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?» »Osaatko sinä?» »Kyllä minä osaan.» »No, koetetaan pilanpäin.» Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari, missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan pahoilleen. Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa. Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä sanoessaan hän vältti katsoa äitiin. Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat. Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut. Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen. Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti. Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään kehdannut. Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks’ei annettu ruokaa, ja miks’ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle. Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet menemään. Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin käsky mennä levolle. Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann’ uskon kärsimystä Mun tulla osaksein. Ja vihdoin hedelmänä Mun – luokses – kor – jaa pois.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa. Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa. Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä täydestä sydämen halusta niinkuin ennen. Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon. Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi taikka menisi maanviljelys-kouluun. »Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.» »Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia hikiseltä otsaltaan. »Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.» »Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.» Mari tyrski naurua yhä. »Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä – Ai, ai, ai, ai, hyvä isä siunatkoon!» Jussi oli karannut hänen niskaansa. »Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan nousemaan. »Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä luutulla.» »Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.» Hannalla oli jo paha hätä. »Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa hartioista. »Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä. Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia lainehti. »Ähä – ähä kutti, muistat sinä vasta kertana –» »Annahan olla, minä kantelen.» »Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.» »Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.» »Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.» »Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan. Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.» Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta kiukkuinen hän koetti olla vieläkin. Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen. Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi. »Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit osaavasi.» Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti koetti sittenkin pitää. »Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.» »Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa. »Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk’ei tuntisi yhtään puustavia.» »Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.» »Hanna, korjaa!» »Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.» »Sillä on hyvä aika.» »Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?» »Syömän pitää.» »Ei, mutta Jussi –» »Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös hyllylle. »Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se sentään ruokasaliin asti kuulunut. »Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja tarvitse.» »Tuotkos, vai –? Noh, arvelematta!» »Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.» »Etkö sinä laita itseäsi –» »Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä, menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään. [[Luokka:Hanna]] 2835 5042 2006-08-28T23:02:52Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Hanna: I luku|I luku]] |seuraava=[[Hanna: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Hanna]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan? Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli, ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa. Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut? Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista. Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta. Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä franseesia ja vis-à-vis’nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta. Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla. Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään, joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen. Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet. Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta karkoittaneet. Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna, kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi. Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä. Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.» »Ei se meitä tavoita.» »Tavoittaa, nyt, nyt.» Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei, kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!» Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt. »Eihän tok’», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.» Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen. Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket hohtivat tervettä punaa. »Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni. »Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?» »Kesäisen illan, esimerkiksi.» »Se juuri. Anna ääntä, Betty.» Betty hyräili miettivän näköisenä. »E:stähän se alkaa?» Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n. Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty toista. Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat. Anna Sohvi riemastui. »Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.» Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli. »Jokos näillä neitosilla sulhasia on?» »Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät hämilleen. »Olettekos miten vanhoja?» »Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta vuotta nuorempi.» »Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.» »Hyvänen aika», – tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me käymme koulua.» »Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.» »Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.» Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin silmin heille hymyili. »Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä ennättäisi.» Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe häntä ollenkaan säikyttänyt. Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat. Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja syksyllä jo –? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä. – Herranen aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden vuoden päästä –? Eihän toki – hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan. Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta – ensi kesänä seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi nyt. Ja entä jos kumminkin silloin –? Toinen tai toinen. Oliko se niin mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä saattaisivat jo olla kihloissa – ja sitten – aih, mitäs nyt semmoisia. Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle. Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin. »Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?» »Tosiaankin!» Kiville istuttiin rannalla; yks’ kaks’ olivat sukat ja kengät jaloista pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua. »Ui, ui, ui, pistää, pistää.» »Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu». Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta hienot, siniset suonet vaan lisäsivät. »Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla tuulella. »Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta. »Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.» »Oletkos hullu?» »Betty, mitä ihmettä sinä –» »No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.» »Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles, mihinkä joutuisimme?» »Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä metsästämässä?» »Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko matkalla.» Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään suuresti huolettanut. Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä. »Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?» »Ihmiset pyörtyisivät varmaan.» »Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.» Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana! Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa, niin äärettömästi hauskaa. Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden värisiäkin ne olivat. Maassa sirkat sirisivät. »Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.» Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin. »Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut sisilisko.» Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan Hetaa ja Anna Sohvia. »Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?» »Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.» »Entä sisiliskoja?» »Ei ole niitäkään.» Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle. Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa ja nokinen. Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi. »Saunako tuolla takana?» »Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus. »Siellä kylvömme joskus», päätti Betty. »Käyhän se laatuun.» »Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä vilkkuivat ympäri. Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin katsoa. »Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks’, kaks’, kolme, neljä, viis’ – lueppas Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna. »Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös, tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika, kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!» »Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä. Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen. »Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.» Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään. Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan. »Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain jaloin?» »No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi. »Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga. Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan; samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei edes katsonut häneen. Kuinka hän niin? Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk’ei lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat. Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet, silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella. Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni, että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella, sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu. »Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan». »Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene». Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi ja toimeliaaksi tytöksi. Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän työhön ei ikipäivinä kyllästyisi. Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet. Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset toisaanne. Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin. Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu, valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle, kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää, kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty. Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin. Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalandenkin tohtorinna sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan. Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella mielihyväliä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa, mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt, mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat, ettei Anna Sohvi ymmärtäisi. Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan, vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa kalisivat. Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka. Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa Kultaruususta riidellyt. Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt. Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään. »Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää, kohisi vallan kovaa ja vaahtosi – vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä. Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui, uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka mikä. Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä. Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan. »Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni. Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so, soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi: »ööh!» Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään. Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet, oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla, mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He söivät kaikki kuin metsämiehet. Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään, jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut. Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis, tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu. Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti hytkähteli ja Betty sen pian älysi. »Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin. Malttakaas!» Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään vitsan pois. Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa, eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti, ollut minkään makuista. Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä unhotti. Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin. Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset, ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi. Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä lainkaan puhunut. Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään. Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet. Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen mukana heinässä ja milloin mitäkin. Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle. Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan, oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi. Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan, iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa. Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi. »Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä. Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin koetti teroittaa silmiään. »Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä. »Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen: »Olga ja Betty!» Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat. Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten. Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat heitä maalle. »Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.» »Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.» »Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!» »Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.» »Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.» »Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta. Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta siellä pääsi puhe oikein irroilleen. »Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga. »Kunko olemme ilman förkeliä.» »Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.» »Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.» »Kyllä minustakin, mutta –» »Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme on mennyt.» »Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi Betty. »Se olisi ainoa», arveli Olga. »Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna. »Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.» »Me kiellämme.» »Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?» »Minä.» »No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?» »Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia päätetty. Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella. »Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta. »Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla. Hanna jäi sitä katselemaan. »Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga. »En minä.» Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei koskaan tätä ennen oltu käherretty. »Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?» Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan käsivarrellaan. »Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita tulella.» »Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna. »Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?» »Miks’ei.» »Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.» »Minä myös.» »Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.» Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin. Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme, onkivavat kädessä. Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan, ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat tuntuivat. Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta. Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja – mitä lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa. Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua, vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan. Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään, sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä, missä oli. Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin kanssa. »Onko teistä ollut hauska maalla?» »On.» »Ehk’ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?» »En.» Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös, vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä. Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta. Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä poikien edellä. Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa, olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin. Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä. Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä painava tehtävä hänellä oli edessä. Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin: »Meillä on teille eräs pyyntö.» Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta. Olga ja Hanna katsoivat syrjään. »Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?» »Jos vaan voimme.» »Kyllä te voitte.» Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan ylitse ja selaili kädellään vedessä. »Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar. »Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei vahingossakaan. Lupaatteko sen?» »Lupaamme.» Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan. Olga otti nyt puhuakseen. »Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu hiuskarvan nenässä.» He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat. Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan. Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat. Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia, eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään. Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään; sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan. Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä: »Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan. Sitten huoletta jatkoi: »Woldemar, Woldemar, Woldemar.» – Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas: »Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen vaipui. Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä. Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä uuvuttanut. Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona. Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa. Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle annettiin aamiaista tuvan puolella. Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät! Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille näyttääntyä. Ja – uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta. Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän ikkunansa alaitse, kosk’eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna? Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi harmissaan. »Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm’ille esimerkiksi?» »Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna. »Taikka Emma Hartman’ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.» »Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.» Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa. Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten: »Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma syymme.» »Emmekö voi sitä millään parantaa?» »Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.» »Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.» »Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin, ettei Betystä ole mitään apua tässä.» »Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.» »Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala silmiäsi vedellä, etteivät veristä.» Hanna kohta työtä käskettyä. »Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.» »Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.» »Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.» »En, en. Voi, kun menisivät jo pois.» Ovelle koputettiin. »Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te olette täydessä asussa?» Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan. »Ollaankos huonolla tuulella, vai?» »Ei suinkaan.» Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan Betylle koko asiasta mitään. Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt. »Ehkä menemme tupaan, Hanna.» »Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.» Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen, kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä. Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan sivumennen nyykäytti päätään. Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät kangaspuiden taakse. »Hanna, sielläkö sinä olet?» He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään. Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan. Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen. Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen syynsä? Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm’iä, suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden, jonka hän vaivalla oli saanut kokoon. »Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä. Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden luokse. Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään. »Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar. »Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri. »Suostutteko, tytöt?» Woldemar sai vähän odottaa vastausta. »Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään. Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja pöytään, joka onneksi oli maalaamaton. Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan. »Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?» Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta. Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä. »Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi. Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat», sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet. Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred oli kuin elävä kysymysmerkki. Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin rasittavalta. Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme, Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä. Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi. Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi». Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos olisivat parempia ihmistuntijoita olleet. Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän lohdutti. Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita, kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin, niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei kerrassa mikään. Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis’ siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei. Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi, muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt, minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa kaupunkiin. Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan, että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma. Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan. Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä; mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään. [[Luokka:Hanna]] 2836 5043 2006-08-28T23:02:57Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Hanna: II luku|II luku]] |seuraava=[[Hanna: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Hanna]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota ennen oli kahverina käytetty. Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen. Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet; kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää ennen oli lähtenyt. Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi; pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi; käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet; äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja toiset jalkineet. »Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta. »Kovasti.» »Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi. Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.» »Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset luokalta». Jussi puri hammasta. »Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi. Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan. »Terveisiä, pappa, maalta.» »Noo, johan sinä olet kotona.» »Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä kaipaa.» »Soo, sepä hyvä.» Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä, samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut ruoat sisään. »Jeekeli sentään –» »No, Jussi, kuka noin sanoo?» »Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.» »Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.» Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi. »Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä. »Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein ongella siellä maalla?» »Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.» »Saittekos kaloja?» »Aina vähän.» »Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.» »Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.» »Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja –» »Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti. Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista. »Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä kiittivät.» »Ketkä pojat?» Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi. »Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.» »Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena. »Niin.» »Olitteko kutsuneet niitä?» »Emme.» »Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä vastaan. Olisitte käskeneet pois.» Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle avuksi. »Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että siinä mitään sopimatonta oli.» Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan, sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen. Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot, kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös, varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja, sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse, ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka jaksoi puoliaan pitää. Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi, mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin. Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan. Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään. Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt. Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten, hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma: vaikk’eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia – – »Pois täältä!» Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi pistää päänsä sisään. »Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä. Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua. Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua? Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin, ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä. »Tulee joku, tulee – –» Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle. »Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä? – Taivas, johtajatar!» Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen sisään. Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti; yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu. Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa! He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa! Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan armotta! Mutta, – niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan? Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena, ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen; tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta. Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen, naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat ynnä jalat. »Sano sinä!» »Ei, ei, sano sinä!» »En minä, en vaikka.» Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti, mitä tuleman piti. Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan muodon ja rykäisi. »Me pyytäisimme, että – jos pastori olisi niin hyvä – – ja opettaisi meille filosofiaa.» Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös. »Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?» Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt. »Se on meidän yleinen toivomme.» Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta. »On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta. »Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.» Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin. Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui. »Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se vallan hyvin!» Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut. »Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.» Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut, vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava. Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista. Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta, filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä. Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja Betty viimein lausui kysymyksen ääneen. »Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse ominpäin selville.» Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja. »Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan». »Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?» »Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan hyödyttömiä.» Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle. Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat? Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria, ääääärettömästi! Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet; innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi aukeni. »So, so, tytöt!» »Ääääääää – –» »Hiljaa! hiljaa! »Äääääää – – –» »Hiljaa!» Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää. Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia, näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran, että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät paremmin. Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen osannut ajatella. Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä ensin ja sitten vasta näitä? Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi päässä yks’kaks! Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään, kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja nyt lähdettiin. Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään, kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä. Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta. Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä. Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella järveä ja saaria ympärillään. Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan sadenuttunsa alle piiloon. Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko. Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten. Latinalainen nimi, ''formica rufa'', suuri pää, katkonaiset ''antennit'', kapea ''thorax'', suuri ''abdomen''. Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet mitään, paitse lyseolaiset? »Entäs vielä?» No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne elävät keoissa. Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta. Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, ''Aphis'', syöttävät ja lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas suojaisiin paikkoihin. Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen kiire syntyi. »Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita». »Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä. »En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään huomenna maisterilta.» Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi tyhmyyttään, ei sittenkään. He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois, toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä innolla: »Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla. Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat jäljessä.» Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi. Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin voimakkaasti kuin äsken. Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta Lavonius niin innostuneena heille puhui. Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava tiedon halu. Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt aika sen tyydyttämiseksi. Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata, hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi. Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä. Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa menetetty. Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla, vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille. Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana. Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan. Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti juosta, ettei maa liian paljon tömissyt. »Yks’, kaks’, kolme!» Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille. Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät kiertää koko kaupungin näin. Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja siitä tulee iänikuinen häpeä. Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi heitä tuo odotettu myrsky. Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli, yhdessä he sen kestäisivät. Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan. Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen, minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan, säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista mielessä. Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin Hanna tuli kynnykselle ja kysyi: »Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?» »Olen.» Hän katsoi rauhallisesti Hannaan. »Missä se on? Sano pian!» Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut. »Taisi jäädä kouluun.» »Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.» »Lähetä lainaamaan.» »Kun kello jo on niin paljon.» »Asuuhan Olga tässä likellä.» Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta suoraan ruokasaliin. »Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!» Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi. »Tule kamariisi.» Sinne mentiin. »Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa. »Ei, ei, meillä on salaisuuksia.» Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi kuulla. Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana; räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa, sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede, esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi. Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia huomannut. Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti, arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi, kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi. Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään. »Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!» »Keitä vieraita?» »Woldemar ja Tirri siellä tulevat.» »Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan. »No, kies’ avita.» »Hyi, sinua.» »Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.» Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta – työt, työt! Ei hän voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne oli päätetty kokoontua. Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen ympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä lienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se kauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui, ettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin. Minkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä, uutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan pölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä. »Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.» »Olenpahan. Ihan vissisti olen.» »Koska pianon päällys on ihan harmaa.» »No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla pyyhin.» Ei Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni. Lauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli, kuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä maantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä hakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon nurkalle. Siellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli neljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka vähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat mukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle. Kuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle. Kaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat. Muutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta lyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä vääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja koetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan, pidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se päässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen unenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja laittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen alle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu rupeisi kiehumaan. Eräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui lyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois. Kun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli tämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta ja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli uteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä ylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen uutimen nurkan äkkiä paikoilleen. Olga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että hän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän sen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei parhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen; Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä mitään. Perille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa suuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti kupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat, lauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka oli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen kerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin kohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli makeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista käkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean, risasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi: : ”Meri oli tyyni kun rannalta läksin, : Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin, : Vaan selällä nousi tuuli, : Vaan selällä nousi tuuli.” : ”Eikä tällä pojalla suruja ollut, : Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut : Tähän päivään asti. : Ja tähän päivään asti.” Värsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan. Kimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka ympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki häneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet. Toinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy. Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa viereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja tyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin käteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei kukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: »Koska neitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa», ja tultiin sille kohdalle, jossa oli sanat: »sinua minä rakastan». Woldemarin silmät silloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen virta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina otsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan laulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen korvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli Woldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos taivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen. Kuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut jäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin piiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle, päinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti kuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä vastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui, sillä hän oli niin äärettömän onnellinen. Pitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä kotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja virtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja likaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä, joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan. Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä. Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet. Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi kolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä mitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa. Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa saattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn paperin hänelle käteen. »Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.» Hän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia uudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa, aavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi hän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet niin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne olivat tulleet. »No, viimeinkin!» Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän katsoi kelloaan. »Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä se sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko teillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?» »Oli, neiti Öller.» »Neiti, mitä se semmoinen velvoittaa. Miks’ette pyytäneet jotakin rouvaa?» »Hän on jo vanha. Varmaan neljänkymmenen.» »Vaikka.» Ei Hanna virkkanut enää mitään. Arveli itsekseen, ettei se hänen asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko isä ottanut sitä korviinsa tällä haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli äitikin sisään kyökistä. »Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.» Niin, kyllä Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta minkä hän sille enää voi. Päätti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi isän huomio oli herännyt; hän loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sitä saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. Täysikasvanut tyttö, eikä pitänyt enemmän huolta vaatteistaan. Sai tästä lähtein itse ruveta niitä hankkimaan; hän, isä, ei antaisi enää penniäkään. Ei ihmettä, että Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pitäisi häneltä toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se oli, kun hän pääsi lyseolaisten huviin, pankoon mieleensä. Ei ollut pyytämistäkään vastedes. Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehkä olisi hän hyvinkin masentunut näistä ankarista nuhteista, varsinkin kun isä puhui niin kovalla äänellä ja niin vihaisesti häneen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti toivoa yllä. Mielipahan takana piili halu päästä lukemaan Woldemarin kirjoitusta. Siihen tuli hänelle tilaisuutta, kun äiti lopettaakseen isän torumisen, kehoitti häntä menemään kamariinsa hametta muuttamaan. Niin pian kuin oli saanut oven kiinni jälkeensä, istui hän pöydän viereen ja otti paperin esiin. Silmät sattuivat ensin allekirjoitukseen. »Sinun Woldemarisi.» Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan kaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun, luki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo osasi sen ulkoa aivan. : ”Jo vaipunut ol’ sydämeni toivo, – : Kuin yö ol’ mielen’ synkeä ja musta : Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä! : Mä tulin luokses – poskes punastuivat! – : Se oli lempen’ armas aamurusko! : Ja toivo sydämessän’ heräs jälleen. : Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! – : Se oli lempen’ ensi päivänkoitto! : Ja pimeys sydämestäni haihtui. : Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! – : Ja lemmen päivä kohos kokonansa! : Ja nietokset mun sydämessän’ suli.” Kun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti, se oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän puittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon valo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa säteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän kulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten neulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä valkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin. [[Luokka:Hanna]] 2837 5044 2006-08-28T23:03:01Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Hanna: III luku|III luku]] |seuraava=[[Hanna: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Hanna]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Toisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa lainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota hän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä puhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan kotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä hän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät kiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi saanut sanaa suustansa, ei vaikka. Woldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään. »Ei, mutta – –» Hanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet, etteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään. »Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?» »Mutta –» Ei hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja Ines yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti heiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli surullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt epäselväksi ja se oli hänen syynsä. Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään, sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren Kiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli ilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se ihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan vähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein kunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä hän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa. Äiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin. Vähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei hän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi mennä. Hän soitti »La prière d’une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin, seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa, silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat, huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki vastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä katsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi tahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen sijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan kertaakaan nostanut, ei harmistakaan. Vallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun Hanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra sanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla vähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin paljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä, täytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja uudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut »Lieder ohne Worte», kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat, vetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja juoksi hänen luokseen. »Tule kävelemään», kuiskasi Olga puoliääneen. »Ne odottavat meitä portilla.» »Ketkä?» »Woldemar ja Tirri.» »Voi en minä pääse. Täytyy soittaa noille herroille,» »Että sinä viitsit. Jätä heidät ja tule pois meidän matkaan.» »En voi, en vaikka mikä olisi.» »Sinulla on hauskempi heidän seurassaan, niin, tietysti. Hyvästi sitten!» »Olga, elä mene, hyi, kuinka sinä olet paha.» Hanna riensi jäljessä portaille. »Olga, Olga!» Mutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi vielä taakseen ja huusi puoli kiusalla, puoli leikillä: »Kyllä sanon, mikä sinua estää tulemasta, kyllä sanon.» Ja silloin hän jo katosi porttikäytävään. Hanna palasi sisään jotensakin nolona ja soitti herroille »Lieder ohne Worte». Kun vieraat päivällisen jälkeen sanoivat jäähyväisiä, pyysi herra Wiik heitä seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; hän tulisi itse noutamaan. Sunnuntai kaiketi sopivin siinä suhteessa, että Hanna olisi vapaa koulusta. Isä kohta hyväksyi kutsumuksen; äiti arveli, ettei hän ehkä voisi jättää kotia, sillä palvelijat tahtoivat mielellään olla ulkona sunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttykään; seurasi niinkuin itsestään, että hän tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eikä hän uskaltanut panna vastaan, kun isä kerran niin määräsi. Maanantaina Hanna kysyi Olgalta, mitä pojat olivat sanoneet, kun hän ei tullut kävelemään. Eivät olleet virkkaneet siihen mitään, kertoi Olga. Mutta heillä oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin olivat menneet, jossa lauloivat ja hyppivät ja keikkuivat monta tuntia. Ehkä siitä nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyköön vaan. Ihmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan. Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli miellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti etevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen myönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni. Ei historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin. Koko luokka oli vähäisen niinkuin väsynyt. Kevätilmako sen lienee vaikuttanut, vai muutenko voimat riutuivat näin lukuvuoden lopussa. Ei nähnyt Hanna tälläkään viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan. Sunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin täytyi lähteä Vaajasaloon. Edellä puolenpäivän herra Wiik jo tuli heitä hakemaan. Kertoi äitinsä ja sisarensa odottavan heitä päivälliselle. Hannalla oli hirveän suuri respekti tuota äitiä ja tuota sisarta, ja ylipäätään kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin järin nuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heitä, taitamattomia tyttöparkoja tutkivalla katseella ja löysivät varmaan aina jotain moitittavaa. Pelvosta tulikin heidän seurassaan tavallista jäykemmäksi ja harvapuheisemmaksi. Nyt häntä erittäin ahdisti kun äiti vielä jäi kotiin, niinkuin oli uhannutkin; hänen kanssaan olisi sentään ollut kuin turvan takana. Isä ajoi edellä toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat jäljessä. Keli oli huono, reki töyssähteli alituiseen kadulla. Varovaisuuden vuoksi piti herra Wiik käsivarttansa selkälaudalla ja Hanna koetti istua suorana ollakseen siitä kauempana; mutta joka kerran kuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina tuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se tukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän luikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi toisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa, silmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi tuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja siinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi ohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin. Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja luetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita. Kysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi »ei», vaikka hyvin tiesi Sassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti, kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti etehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät puolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen, näyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle kohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta kaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä halveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella tämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset ovet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä oli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti liikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen pelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin. Tuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan. Jos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa. Kaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei hänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa, vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi, kuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi keskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi sikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään. Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli vähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava kainous jäi taaemmaksi. Mutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse talonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties’ milloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik’in välillä syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin ihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta maailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti, eikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi omistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian; olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä. Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset menivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden lähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi pois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä vähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin läksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin painavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta vähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät. Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut jäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta lensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli pyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa pyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei osaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle. Se kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin lopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat joivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä suosiollisesti hymyillen. Hanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen huoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän varmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin mietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni, hiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat seuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli kiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa. Sieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin varsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno ja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja viehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta hänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla hän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut silmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun neiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän lyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni ohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan. Totitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi sitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta ovesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa vettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia. Mitä, jos isä joisi itsensä humalaan! Tuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo kaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla saisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi hän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui syrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja eikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt mitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa suhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin luokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik olisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä lähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät kaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän panisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse, arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan pyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja jätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki Hannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä. Joku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin. Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä. Hannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin tointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli matkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään halusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa, että pahoinvointi oli melkein ohitse. Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi, että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi vankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan enää Vaajasaloon tulisi. Isä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi. Kyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut mikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti katuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää hevosen takaisin. Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin pieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari syltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui taakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja ajatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä määrättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki käsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he kolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski moiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli nukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan ajatukset kääntyivät Woldemariin... Seuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä vielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua eteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki neljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään. Kukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien kanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten silmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei tullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin lähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä olevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä? Päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä kaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei näkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä tavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina kiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi, tuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi. Ja sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai kauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli sanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei vaikka Hanna kuinka pyytäisi. Mutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet puristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan virkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi. Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin huoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä. Kello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei kuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut osoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea leimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän heräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän. Seisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös. Valittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä seisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään. Sanat »sinun Woldemarisi» irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti paperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana uuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat ympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa. Viimeiseksi hän vielä luki sanat: »elämä on koulu», mutta pian nekin hävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno, musta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla. Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan hajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä olivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja järki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät oppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri loppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa toverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin kummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan oli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan. Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen luokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä nähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna kun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen jalkansa olivat. Toverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä puhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa, näkemään toisiaan joka päivä! Hanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita; mutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui, ja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se väkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten liikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja, varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti rukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että Jumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi sen, tekisi sen lumivalkeaksi. Päivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen ylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki. Silloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti ulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että Jumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut. Mutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä sisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän viimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa. Kun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana pysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin kaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän seisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen verran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois kaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin johdolla virren: »Jesu ystävän on paras.» Rovasti antoi heille merkin langeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan vapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan esirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita ihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa lähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän uudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen palavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa hänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta elköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon. Jumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka. Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja äiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa. Aamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat kaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa oli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä. Rippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin luona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti heille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen, joskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat siunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat ensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi alttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he myöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan, josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät nenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät huokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä lukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät penkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä semmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet heidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi, toiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne tytöt sentään vähän kummallisia! Tytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he eivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja välttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta katuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei heissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin veli: »mene hiiteen», kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen kuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi ylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen, vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista kyyneleistään. Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin, ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa, sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa; palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän rajoitettuun piiriin. Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä. Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä. Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti käytiin ruokaan kiinni. [[Luokka:Hanna]] 2838 5045 2006-08-28T23:03:06Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Hanna: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Hanna: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Hanna]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse, jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi. Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet. Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin, valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa, vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen rakentamista tuvistaan! Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan. Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen. Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi. Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa. Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan. Mutta isä nauroi. »Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi. Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä karkoitettiin myös. »Meinaan», sanoi hän. Isä yhä enemmän nauroi. »Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen», lausui hän. »Mitä iloa sinä luulet opettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani tulemaan.» Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille. »Ihmettä», sanoi isä. »Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään kodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse tahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville päivilleen.» Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois, mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan. »Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin heikko, Hannaseni.» »Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna hetken päästä sanotuksi. »Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.» »Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan. »Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.» Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois, »uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan, vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan huvin vuoksi. Miks’ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia. Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi, ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina, koska kerran tahdottiin. »No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne». Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan hiljaa nenäliinaansa. »Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä tahtoisit takaisin näitä päiviä.» Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi huoneesta pois ja jätti hänet yksin. Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin; selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut, vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin pahinta, kun halu puuttui! Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki, johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut. Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois. Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk’ei se heitä edellisenä vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään. Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki? »Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.» »Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään. Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän tosin. »Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?» »Niin, kun se meni.» »Ei suinkaan itsestään.» »Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.» »Aina sinä olet pahan teossa.» Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan. »Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.» »Ilkeitä? Ole sinä vaiti.» »No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla. »Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.» »Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari, »antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat». »Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään niin just’ piekseä.» »Minkähän nuo tuolle taitaisivat?» »Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok’ sen verran puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät: ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.» »Jussi, oletkos siinä hiljaa.» Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti. Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä. »Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi». »Olisi pari napinreikää vielä.» »Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla. – Näetkös nyt, Jussi, kun Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.» »Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?» »Pitäisi niiden olla.» »Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.» »Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka olisivat kuinka lujassa.» »Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.» »Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.» »Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?» Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän lakin päähänsä ja meni ulos. Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään, meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun kuuli Jussin äänen ruokasalista. Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi. »Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.» Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti. Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki mahdolliset velvollisuudet. Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut. Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli, kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina. »Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.» Miina lensi punaiseksi. »Kuinka niin?» hän kysyi. »Te näytätte niin kovasti huonolta.» »Eikös mitä.» »Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä puhun mammalle.» »Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.» »Mikäs teillä sitten on? – Miina kulta, sanokaa minulle.» Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. »Sanokaa nyt!» Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei auttanut sekään. »Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa. Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä. »Eikä ole.» Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin. Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan. Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä, tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin, pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan. Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti, vaikk’ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää. Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään. »Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista ja siellä oli vieraita.» »Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?» »Hyvänen aika, vielä te kysytte.» Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi. Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada sanaa suusta. »Luuleeko Mari? Kun minä join –?» »Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää tehkö.» »Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?» »No, kai parin viikon sisään.» Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä hänen ainoa ajatuksensa. »Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa, »minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä». »Oikeinko pahasti?» Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas. »Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee se, minun täytyy heti lähteä.» »Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.» »Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä on.» Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa. Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa, siksi kuin vastaanottotunti alkoi. Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä. Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen, oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium», hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille noussut. Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta, myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan. Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata, nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen, murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli mutkassa. Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja siihen keskustelu päättyi. Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan, ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä keitin, minä laitoin, vaikk’eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille». Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat, langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja a la daube’a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr’illä kymmenen paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä aistista. Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään. Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui. Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa, erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki. Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit kädessä. Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta. Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että jaksaa ainetta ostaa. Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa, olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota aina tarkoin noudatetaan. Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä, enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat muuten jäähtyivät. Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa pälinässä. Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä. »Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän. »Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua valehtelijaksi.» »Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.» »Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.» »No, kukahan tuon on narrannut?» Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään. »Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin. »Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin Linteenissäkin tässä toisella viikolla.» »Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari. »Saihan se eilen.» »Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?» »Lieneekö kymmenes.» »Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se rouva vielä nuori ihminen.» »Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää elämäänkään.» »Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä komenna mies.» »Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta, vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. ’Luonto se tikan pojan puuhun vetää’, sanoo sananlasku.» Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä. Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla, ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon väännetyitä korkeaan kasaan. »Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari. »Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.» »Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?» »Kyllä.» He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä. Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi. Päätti olla kysymättä. Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua tulisikaan, niin kauan he viipyivät. »Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena; otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan. Hanna yritti lähtemään. »Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari. »Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä olen sitä vähän kuullut huhuiltavan». »Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa entistä». »Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille. »No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?» »Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.» »Tyyneessä vedessä kalat kutevat.» He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään. »Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.» »En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.» Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna ei antanut myöten. Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja silmäilivät toisiaan. »Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.» Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta, veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli Miina uudelleen tupaan. »Joutukaa, neiti, pappanne muuten –» Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti nousta: ei päässyt, siihen jäi. Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta painoivat. »Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari. Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput kupeihinsa. »Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille tuonne». Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi. »Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari. Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään. Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat. »Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään puhunut, itki vaan hiljaa. Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa. »Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia sijaa johonkin?» Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä, raskaita ja vaikeroivia. Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen. »Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa. Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli. Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta. »Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja kerran nenäänsä vedettyä. Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän. »Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole tänne kyökkiin.» Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa, kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut. Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen oli mentävä. »Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.» Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan. Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään. Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla. Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan, vaikk’ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan odottanut. Isä suuttui viimein. »Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan. Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.» Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti houkutella Hannaa. »Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän. Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut, puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan. »Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.» Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää, miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki, taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok’ainoa side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä yksinäisyydessä rauhan löytänyt. Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa; hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu? Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse se taas meni, ja elämään hän jäi... Hannan nyyhkytykst harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan. Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin, yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta. Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja antaa päivän tulla, toisen mennä. Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti, ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa huoneessaan. Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt, sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään, kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä vielä ainakaan tuntunut apua olevan. Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä, jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen koomin enää mennyt. Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä. Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua, tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka pojat kuinka härnäsivät. Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä, ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö, joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli helmoja säärien ympäri. Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille. »Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen. »Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan. »Ai, ai, mitä pappa sanoo!» »Ei mitään, kun ei tiedä.» »Kerropas nyt se hauska.» »Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!» »Noh?» »Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.» »En, en.» »Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet, – tiedäthän sinä, ketä me Polleksi sanomme?» »Tiedän.» »Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes, näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä töyttäsi rehtorin luokse.» Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä: »Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.» »Kuka sen teki, Jussi?» »Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.» »Ethän vaan ollut sinä, Jussi?» »En sano.» »Sen verran voit kumminkin ilmaista.» »En, en vaikka. Elä pyydäkään.» »Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan koulusta.» »Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.» »Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?» »Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.» Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon. »Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.» Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa. Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana. Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti olisi huomannut. Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt, tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi ilmi. Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat, antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi, kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin. Siihen se juttu päättyi. [[Luokka:Hanna]] 2839 5046 2006-08-28T23:03:11Z Nysalor 5 VI luku {{Otsikko |edellinen=[[Hanna: V luku|V luku]] |seuraava=[[Hanna: VII luku|VII luku]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Hanna]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä, silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin, lakkasi ja kirjoitti nimet päälle. Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset, jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja vehnäjauhoja tarpeen mukaan. Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään, kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle, painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella. Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat henkilöt tunkeutuneet. Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin, suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli. Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä, vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle, teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa, sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden päästä voisivat viettää häitä. – – Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita. Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut. Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa. Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä. Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen, sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin. Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta, mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä, vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon alemmilla luokilla. »Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa». »Kuinka?» huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa hänestä pois. »Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena joulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?» Ei Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään; väsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta. Mikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi uudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. »Hanna, rakas, sinä olet muuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko ihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan yksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin ovat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin seuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla, Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin katsomme.» »No, ja mikä tuotakin vaivaa», lausui hän, tarttuen erääsen vaalean siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. »Ihan hyvä, ihan hyvä! Se varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.» Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä tarkasti tämä leninkiä joka haaralta. »Ihan hyvä», uudisti hän, »poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei enää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne kohta laitan.» Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja poimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja terävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi, nousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä puku vihdoin kokonaisuudessaan näytti. Sievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi kammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä hän, Olga, tulisi nekin laittamaan. Olga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen. Ehkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska. Pienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa. Pelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja mitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos lausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta. Olga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan peilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei syvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista, mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja vastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä tietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen puku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta. Hanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen huolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit kasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa hänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi. Äiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan. Hirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui, kuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän kumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin turvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan jonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi vuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät. Pitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä ruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat leningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin; varmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja sormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat tyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja ompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi. Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset kiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien solmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut, liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies kiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja siksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja musiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian yli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli löytänyt heidän silmäinsä edessä. Tytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin. Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet pukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla viehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä, ihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva. Kun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi ollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään pitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen. Esitteli: »herra Salmela, neiti Mellin». Herra Salmela kumarsi ja pyysi valssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja huimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun pysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei pitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä kädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan »franseesi» ja kumarsi päätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi ja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua; herrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan tanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen valssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi lähteä lattialle. Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla. Ujoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun Salmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki sohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina väliin äännähti; sanoi milloin »hm», milloin »niin», milloin »jaa», milloin »jaha»; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja ilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään tarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän mukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään; hän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja siinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: »sopisitte juuri hyvin yhteen». Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian pian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui. Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus kaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he vartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi palata jälleen heidän luokseen. Toisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli tottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä paljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta. Näin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten: »Täällä on paljon väkeä tänään.» »On.» »Ja kovasti kuuma.» »Niin.» »Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.» »On.» Pieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi: »Tykkääkö neiti tanssista?» »Kyllä.» »Vai niin; minäkin tykkään.» »Vai niin!» »Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?» »Kuinka? Onkimisesta?» »Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?» »Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä mitään hauskempaa.» Hän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri ollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna odotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului: »Tykkääkö neiti ajelemisesta?» »Tykkään.» »Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.» »Niin olen kuullut.» »Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton kalliiksi.» »Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?» »Se on se hevonen, joka maksaa.» »Niin, se on totta.» »Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla tulisi sentään vähän helpommaksi.» »Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?» »Niin, eiköhän?» Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin luonnollisesti. Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut. Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi; kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia ja lopetti vihdoin kaikki. Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen. Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan, toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia vasten. »No, oliko sinulla hauska eilen?» »Oli, hyvin hauska.» »Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.» »Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi, se varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat parhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.» »Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä saattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.» »Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille. Häneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki. Ajatteles, että elämä on sentään niin totista.» »Niin, niin, onhan se.» »Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on Jumalan palvelija.» »Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole teoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian käyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.» »Oih, elä nyt joutavia.» Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä. »Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.» Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati. Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään. Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti sanoa jotain ystävällistä äidille. Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli. »Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa olla.» »En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän maapallollamme», sanoi herra Salmela. »Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa olomuotoa kuin me ihmiset täällä. »Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.» »Miksi hän sitten on niin paha?» »Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka syntiinlankeemisen kieltävät.» »Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?» »Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa määrässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu pyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma häilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika, jossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän häiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää vaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.» »Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?» »Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon tukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa niillä villitään.» Hanna katsoi ihaillen häneen. »Kuinka te olette onnellinen», hän sanoi. »Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.» »Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja äitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä uskollisena.» Hanna vaikeni. Aviopuolisona, äitinä –? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs sitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä kaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna melkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin olevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä leuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä katsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt, ja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta. Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan heittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia askeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan katseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli kädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti oli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta ja yksinäiseltä. Noinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi? Hannaa pöyristytti. »Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä kun jäisikin naimattomaksi?» »Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?» Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa. Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden herrojen. Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok’ainoan tanssin jälkeen. Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet. Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti, aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa. Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi, mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista, josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen. Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat, milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa. Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä erosivat. Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat, sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva, hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi – oh, he eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi. Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut. Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa. Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät toisiaan, muut vaan jöröttivät. Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen. Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla. Tätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina toisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä sisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää. »Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun olivat tulleet likelle Hannan kotia. »Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita toisia, ehkä heitäkin haluttaa.» »Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.» Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat; Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta alkaisi, ei se näin kadulla käynyt. Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia, ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja katselivat. »Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen. He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä. Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja löivät sääriin kiinni. Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän tiesi, minkätähden. Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat. Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan kukoistuksen hienoa tuoksua. Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut. Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi hänen katsettaan ja rukoili vastausta. »Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan saakka?» »Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi paremmin kuin korva. Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen, oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä. »Kalle.» Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän vähitellen sentään oppisi siitä pitämään. He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille kenellekään. Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan. Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan. Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan ja pitkän pitkiä kirjeitä. »Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös Trobergin kallioille, linnaa lähellä. »Muistan tok’», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule olemaankaan». Salmela palkitsi häntä suuteluilla. »Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?» Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin. »Lupaatko täyttää?» »Jos vaan voin. Mitä se on?» »Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos maailma siihen henkeään puhaltaa.» »Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan haluttaa.» Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi, että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella, sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää. Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa. »Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan minua kaipaa». »Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.» Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä tukehduttaa. »Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa, »jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä. Silloin menee minulta maine.» »Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo ihmisiä liikukaan.» Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut niihin enää katsoa. Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet tuskallisen levottomaksi. »Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään. Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti. Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin, valahtivat nyt alas poskille. Salmela koetti häntä lohduttaa. »Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin, – – luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.» Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen. »Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä. »Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä tavata toisiamme.» »Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.» Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat. »Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni, armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka. Kunpa se aika jo pian tulisi – –» Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut. Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia. Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia, rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas heidän jälkeensä. [[Luokka:Hanna]] 2840 5047 2006-08-28T23:03:17Z Nysalor 5 VII luku {{Otsikko |edellinen=[[Hanna: VI luku|VI luku]] |seuraava=[[Hanna]] |otsikko=VII luku |alaotsikko=[[Hanna]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Elokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän kohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä katsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan syvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli lämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta näytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi... Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli autuutta! Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan. Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi... Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi. Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia. Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin lukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen puuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta lopun tekee... Hän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista, väki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut melkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli epävakaista harjoitusta vaan. Ei hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä armastaan ajatellen. Vesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa tömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut tietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo tosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän vapisi pelvosta. »Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.» Jussi istui hänen viereensä penkille. »Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.» »En minä.» »Et sinä! Mikset? »Mitä minä siellä?» »Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotaväen torvisoitto mukaan. Ja minä menen kanss’. Pappa jo antoi rahaa. Hullu olet, jos jäät pois.» »Menevätkö ne ihan varmaan, Ines ja Olga?» »Lupasivat ainakin.» Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta hän oli Kallelle luvannut, ettei seuroissa kävisi... »Niin, en minä kuitenkaan.» »Ole sitten poissa. Mutta lähde kotiin nyt, siellä illallinen odottaa, paistetuita ahvenia näytti olevan ja uusia perunoita.» »Ei minulla ole nälkä, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo myöhäistä.» »Sinulla ei milloinkaan ole nälkä. Kävisit uimakoulua niinkuin me, niin takaan, että ruoka maittaisi.» »Joko sinä kohta tulet meri-maisteriksi?» »Johan minä olen. Eilen ja tänään uin koko määrän. Ja näkisit kuinka korkealta me hyppäämme. Herran poika, sinä pyörtyisit varmaan. Tulepas katsomaan huomenna. Maisterimme sentään on paras kaikista. Mutta nyt hänen on kätensä särkynyt.» »Oikeinko pahasti?» »Kyllä jotenkin, mutta kaks niistä! Ei miehet sen vertaisista mitään. Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa hän tänään taas oli järvessä.» »Hyvänen aika, vaikka tohtori oli kieltänyt?» »Vaikka vaan, mekö pieniä kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme paljon piittaa, vaikka pää poikki menköön. Ensi talvena sitä pojat taas voimistelevat Kuopiossa.» »Mutta luvut, Jussi?» »Luvuista vähät. Jääkööt naisille, nehän niitä tuntuvat tähän aikaan niin haluavan. Miehillä on Suomessa parempaakin työtä. Maata pitää viljellä, että leipää saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan olla, ajan kulua. Nähdäänpäs, eikö tästä kasva toisenmoista sukupolvea, kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eivät jaksaneet maata kaivaa eikä itse leipäänsä hankkia, niin palkkalaisiksi rupesivat, toisten elätettäviksi.» »No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehiäkin maassa.» »Tehtäköön naisista virkamiehiä. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat vähemmällä toimeen ja olisivat nöyriä ja tottelevaisia. Ymmärtäisivät taikka elleivät ymmärtäisi, niin heitä opetettaisiin ymmärtämään, ettei virkamies ole mikään herra, vaan että hän on kansan renki –» »Jussi!» –»ja että hänen kiltisti tulee kuulla sitä, joka hänelle leivän antaa. Sen vaan sanon, että kun minä tästä ohjaksiin tartun, niin kerrassa se mahti vähenee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Vielä sitä minustakin mies tulee.» »Sinä olet aina niin raju. Eläkä luule, että naiset virkoihin haluavat. He tietävät että heillä aviopuolisona ja äitinä on ihanin vaikutusalansa.» »Teitä Jumala näyttää siunanneen niin paljon maailmaan, että riittää vaan jos johonkin.» Illallisen syötyä kirjoitti Hanna pitkän kirjeen Kallelle. Kertoi siinä rakkaudestaan, onnestaan ja heidän toivorikkaasta tulevaisuudestaan. Salmela oli valittanut ikävyyttään; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat häitä pitää. Mutta Hannan mielestä tuo aika oli lyhyt. Hän ei vielä likimainkaan ollut valmis niin ankaran totiseen elämän muutokseen. Vakavasti hän koetti edistyä ja kasvaa ennen kaikkea hyväksi ihmiseksi. Siinä hän toivoi apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin hän ymmärsi eroittaa hyvän ja pahan. Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin hän sai kirjeensä lopetetuksi. Kello kävi kahta. Hän aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita kuului portailta. Hanna säpsähti. Tiesipä hän hyvin, kuka siellä tuli. Etehisen ovelle hän jäi, ei löytänyt varmaankaan avaimen reikää. Hanna epäili, pitikö mennä aukaisemaan ja näyttämään tulta, vai ollako menemättä. Ei hän millään ehdolla olisi tahtonut nähdä isää tuossa tilassa; mutta äidillä oli ollut päänkivistystä, ehkä hän nyt nukkui ja jos isä soittaisi, tulisi hänen unensa häirityksi. Hanna otti lampun käteensä ja läksi. »Vai niin, sinäkö, tyttöseni – – arvasitko, että minulla – oli – oli sinulle uu – uutisia – –» Isä oli niin humalassa, että hän tuskin jaloillaan pysyi, ja henki löyhkäsi jo kaukaa väkevältä; mutta miksi oli hän nyt noin hyvällä tuulella eikä äreä niinkuin tavallisesti muulloin? Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tietä. Isä otti kädellään tukea ensin uunista, sitten pöydästä ja kaapin nurkasta. »Tule – – tule – – tänne kuu – kuule – le – maan – –» Häntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä hoiperteli äidin sängyn reunalle. »Mamma – elä nyt nuku – kuule kun minä kerron – – kas kun posket punottaa – – juuri kun nuorella tytöllä – –» Hän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti, käänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi. »Sassa meinaa naida meidän Hannan – – niin – mamma saa laittaa häitä – – tyttärelle häitä – –» Hän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas painaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois, mutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne. »Hannaseni», sanoi äiti, »sytytä kynttilä ja lähde kamariisi». »Elä pelkää, lapsi», lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat kasvot, »elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi». Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut, kuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi. Seitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan vielä. »Isä jäi nukkumaan», puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. »Et sinä Sassaa ota, tiedän sen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta, johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi aavistaa – – enkä minä voi kertoa – – mutta elä mene naimiseen, ellet saa toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa – – ja saastainen on se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian arvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.» Hanna kietoi kätensä äidin kaulaan. »Mamma – rakas –» Hän oli vähällä kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan Kalleen, joka oli niin hyvä, niin vakava ja luotettava, parhaimpia miehiä, mitä olla voi. Mutta hän ei sentään uskaltanut, kun Kalle oli kieltänyt. »Mutta jos pappa pakoittaa?» »Sitä hän ei saa tehdä. Anna kohta jyrkkä kielto, että pikemmin pääset. Tänään kuuluu Sassa jo tulevan.» »Jos mamma puhuisi hänelle minun puolestani.» »Ei lapseni, itse sinun täytyy se tehdä. Ole kohtelias, mutta samalla horjumaton.» Isä soitti kelloa makuuhuoneessa, ja äiti riensi hänen luokseen jättäen ovet auki mennessään. »Toimittakaa tulta uuniin, täällä on niin kylmä», kuuli Hanna hänen sanovan. Äiti yritti tulemaan takaisin. »Kyllä minä menen sanomaan», lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin. »Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on kylmä.» »Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.» Liisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat ylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä vieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että jytisi. »Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista siivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme ja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista porsasta – thyi! – iljettää jo ajatellakin –» Hanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan, puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui: »Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.» »Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää – –» Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin palamaan. »Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla, kun kosijoita odotat», sanoi isä. »Onhan tämä hyvä», vastasi Hanna hiljaa. »Muille ehkä, mutta ei Sassan morsiamelle. Etkös ole nähnyt, kuinka hänen sisarensa käy puettuna.» »Eipä Hanna vielä olekaan hänen morsiamensa», muistutti äiti. »Melkeinpä voi sanoa että on, koska illalla jo puhuimme kaikki valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa kertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.» Hanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten toisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen huulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse. »Pappa, en minä Sassalle mene.» »Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?» »En.» Isä katsoi äitiin. »Mikä tyttöä riivaa? Kreiviäkö hän odottaa?» »Ehkei Hanna rakasta häntä.» »Ei, minä en rakasta.» »Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en ihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on hyväluontoinen mies, sitä paitse.» »Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.» »Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?» »Hän elää huonosti.» »Ja kuinka sinä sen tiedät?» Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti. »Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti. »Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette juorupuheita ja sitten ... hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa, kuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon minä annan teille.» Isä viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi: »Kaikista vähin sopii nuoren tytön puhua ja ajatella tuommoisia. Sinä menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun päällesi ja odotat Sassaa. Edeltäpuolen hän aikoi tulla.» Hanna ei uskaltanut panna vastaan. Hän muutti toisen leningin päällensä, mutta itki koko ajan kamarissaan, eikä voinut syödä sinä päivänä ollenkaan. Turhaan he kuitenkin Sassaa edeltäpuolen odottivat. Isä kummasteli ja oli vähän suutuksissa; ei hän mitään puhunut, mutta se näkyi hänen silmistään. Kohta päivällisen jälkeen toi kuitenkin pieni poika kirjelappua Sassalta ja silloin isän kasvot kirkastuivat. »Neljän aikaan tulet, Hanna, rantaan», hän sanoi, »lähdemme purjeveneellä Vaajasaloon». Hanna ei puhunut mitään, näytti vaan onnettomalta. »Haudo silmiäsi vedellä, lapseni», sanoi äiti, kun isä oli mennyt huoneesta. »Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua väkisen naimiseen pakoiteta missään tapauksessa.» Hanna käveli kuin unessa isän rinnalla alas rantaan, jossa iloinen seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siellä oli ja kaikki nuo muut vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seuraelämään tottuneita. Hanna tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan; eipä hän heitä tuntenutkaan paljon muuta kuin nimeltä. Niillä puhetta riitti ja naurua. Välistä he lauloivatkin sekaäänisesti ja hyvin se sointui. Heillä oli harjaantuneet äänet, eivätkä he milloinkaan epäilleet. Kun joskus meni väärin, he vaan nauroivat. Päivä paistoi ja selällä kävi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene meni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään keveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli juuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään. Eikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt, vaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin oli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei enää selvänä muistanutkaan. Mutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut. He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa herraa, jotka löivät korttia sisässä. Sassa ja hänen sisarensa iskivät silmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä, johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti seurata toisia. »Elkää menkö», kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä. Ei auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut... Kuinka vihainen isä sitten hänelle oli tämän päivän jälkeen! Ei ystävällistä sanaa milloinkaan eikä lempeää katsetta. Mitä ikänä hän teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina hän sai nuhteita. Hanna kävi niin araksi, ettei enää tiennyt, kuinka olla; pelkäsi joka askelta ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei hänellä entiseltäkään ollut paljon itseluottamusta, mutta nyt se tyyten hävisi ja onnistumaton hän sitten todenperään olikin kaikin puolin. Kun heillä oli vieraita ja hänen täytyi tulla sisään, istui hän aina jäykkänä tuolin reunalla, puhui vaan puoliääneen ja suurimmasta pakosta. Tyhmältä se kuului hänen omiin korviinsakin, mitä hän sanoi. Kamarissaan hän enimmiten oleskeli, eikä isä juuri usein sinne tullut. Mutta ruokapöydässä hän siihen sijaan sai kiusaantua ja kestää noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat sydämmen jäätymään ja käden vapisemaan. »Mitä sinä pidätät vatia sillä puolen», sanoi isä kerrankin, »anna tänne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No, pudotapas vielä käsistäsi. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihinkään.» »Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sitä ei joka tyttö tee», muistutti äiti sävyisällä äänellään. Hanna loi häneen kiitolliset silmät; tuo puolustus lämmitti hänen sydäntään ja itsekseen hän nyt päätti tästä puolin kahta kiivaammin polkea konettaan. »Ompelijattareksi hän ehkä juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa. Seuroissakin istuu kuin mikä nolla, että oikein harmikseen katselee.» »Mutta ei se nyt olekaan kumma», puhkesi Jussi puhumaan, »niissä melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinhän ne ovat hienoja, ne naiset, ja yleviä, että tulepas vaan lähelle. Äh, Hannan sijassa antaisin hyvän päivän koko joukolle.» »Eipä sovi sanoa, että Hanna seuraelämässä paljon aikaansa viettää», lausui äiti. »Kun toki huomaa, ettei hän siellä osaa käyttääntyä eikä olla niinkuin muut», lisäsi isä. Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niellä suuria palaisia, että kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi, joka aina väkisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt hän tunsi, ettei voinut enää estää niitä tulemasta. »Mamma, saanko nousta ylös pöydästä», hän kysyi, »ei minun käy syönti». Äiti näytti alakuloiselta. »Nouse vaan», hän sanoi hiljaa. Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa ääreen, josta oli päivällispöytään lähtenytkin. Suuret, täyteläiset vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille tyynyvaaruille hänen sylissään. Mutta mieli kävi keveämmäksi, kun hän oli siinä vähän aikaa itkenyt. Olipa hänellä Kalle ja Kallen rakkaus, mitä hän muusta välitti. Kalle ei vaatinut, että hänen seuraelämässä tuli loistaa ja viehättää. Hyväksi, kelpo vaimoksi hänen vaan oli valmistuminen, nöyräksi ja ahkeraksi, joka löytäisi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin tukalaa ja raskasta, mitä siitä! Pian kului kolme vuotta, sitten muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silmäyksiä enää, eikä tuommoista ylenkatsetta. Kalle rakasti häntä semmoisena, kuin hän oli, ei soimannut häntä milloinkaan vähäpätöisyydestään. Hän tiesi, ettei hän Kallen mielestä vähäpätöinen ollutkaan, vaan juuri päin vastoin. Ja nyt hän muisti, kuinka Kalle oli pitänyt häntä viehättävänä ja kauniina, kuinka hän – – Kyynelet olivat jo kuivaneet, hän hymyili. Ja sitten hänen täytyi nousta sieltä koneen äärestä ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei hän vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kesänä tulisi häntä tervehtimään, niinkuin kirjeessään oli luvannut. Hän laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sillä peili vakuutti, ettei hän rumempi ollut kuin ennenkään. Isä sanoi, etteivät ne seuroissa olleet hänestä tietävinään; mutta isä olikin nähnyt häntä vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous häntä aina niin painoi. Olipa hän kyllä iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja ikäistensä parissa. Eivätkö olisi hänestä tietävinään! Kun Kalle aivan toista pelkäsi ja sen vuoksi juuri oli pyytänyt häntä seuroja välttämään. Ja hän päätti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta, teki sen niin hartaasta halusta, sillä hänellä ei mitään hauskuutta tanssista enää ollut. Kallea hän ainoastaan tahtoi miellyttää, häntä varten ainoastaan olla kaunis ja viehättävä. Ei Sassaa eikä ketäkään muuta. Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin pöydästä. Hanna kiirehti jälleen työhönsä, sillä hän arvasi äidin tulevan häntä lohduttamaan, eikä toki tahtonut, että äiti yhyttäisi häntä peilin äärestä. Äiti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen. »Elä huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni», sanoi hän, »vaikka pappa onkin vihainen. Tämä kyllä menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi murtanut koko elämäsi.» Äiti otti molemmin käsin hänen päästään kiinni ja katsoi häntä silmiin. »Eikö totta, lapseni!» »Totta», vastasi Hanna hymyillen. Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingissä. Siitä hänellä oli iloa ja lohdutusta taas moneksi päiväksi. Ei Kalle enää joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, hänellä kun oli paljon työtä tutkintoa varten, jonka hän aikoi jouluksi suorittaa. Mutta Hanna kirjoitti hänelle uskollisesti kerran viikossa, eikä tuskastunut, vaikka vastaukset viipyivätkin. Joskus hänestä Kallen kirjeet tuntuivat kylmemmiltä, ja juuri kuin väkinäisesti kirjoitetuilta, ja silloin aina kipeä pistos viilsi sydäntä. Mutta hän karkoitti pois kaikki epäilykset, ei hän sallinut niiden tulla heidän väliään hämmentämään. Arvattavasti oli Kalle väsynyt liiallisesta lukemisesta eikä sen vuoksi jaksanut virkeämmästi kirjoittaa. Sitä enemmän hän silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siinä suhteessa mitä suinkin voi. Ei maininnut koskaan ikävyyksistään kotona sanaakaan, ettei turhanpäin Kallen mieltä niillä raskauttaisi. Olipa hänellä ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mitä enemmän hän siihen kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynnä nykyisen ja tulevaisen onnensa. Salmela oli kyllä kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta rakkaudesta, joka antoi hänelle takeita siitä, että Hannasta tulisi hyvä vaimo, niinkuin hän oli ajatellutkin, nöyrä, hiljainen ja ystävällinen. Hän asetti Hannan kuvan sievään kehykseen pöydälleen, suuteli sitä ensimmältä aamuin ja illoin, mutta vähitellen hän kumminkin sen tavan jätti, kun rupesi pitämään sitä kovin lapsellisena. Joka kerran kun hän Hannalta sai pitkän ja lämpimän kirjeen, päätti hän viipymättä kirjoittaa yhtä pitkän vastaan, mutta eihän se tullut tehdyksi. Aina ilmestyi esteitä, milloin oli toveria hänen luonaan, milloin taas johonkin meno. Mutta eipä Hanna näyttänyt sitä pahaksi panevan. Hän oli järkevä ja hyväluontoinen, oikein kelpo tyttö. Salmela taaskin kerran monesta aikaa suuteli hänen kuvaansa. Lukea hän aikoi ahkerasti tänä vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin meni, ilman että aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu Helsingin elämä vei aikaa. Helmikuussa joulun jälkeen hän tarttui kirjaan lujalla päätöksellä, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa, kun oven takana kuuli toverein ääniä. Hän luki, joi virkistyksekseen monta karahviiniä vettä päivässä, poltti puntin papyrossia vuorokaudessa, käveli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sitä kesti kaksi viikkoa säntilleen. Silloin hän uupui, mieli kävi alakuloiseksi ja päätä kivisti. Oli perjantai-päivä. Luku ei sujunut, puuttui sekä halua että kykyä. Sohvallaan hän venyi, katsoi kelloa vähä väliin ja mietti, eikö pitäisi kuitenkin mennä ulos virkistystä hakemaan. Kaksi viikkoa hän oli paastonnut ja kiduttanut itseään, ei ollut viisasta liian paljon ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymmentä markkaa rahaa; lainaa hänen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden tekevä tapahtui se sitten ennemmin tai myöhemmin. Hän hyppäsi ylös, sammutti sylkemällä papyrossin pään ja pisti nutun päälleen. Hyräillen otti hän lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja läksi. Mieli tuntui kohta kevyemmältä, kun hän taas astui katua pitkin ja katseli ihmisiä. Hullua, että hän niin yhtä mittaa oli aivojaan vaivannut. Tästä puolin hän päätti lukea vaan aamupäivästä ja viettää illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eikä suotta elämäänsä ikävöittänyt. Ylioppilashuoneella hän tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni kävelemään. Astuttiin katua ylös, toista alas, puheltiin niitä, näitä, kuinka sattui. Erityisellä huomiolla he tarkastivat vastaantulevia naisia, varsinkin niitä, jotka olivat sieviä ja kauniita. Kohteliaasti nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi päästyä lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteivät naiset niitä kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, hänen parhaiten onnistui toisia nauramaan saada. Eivätkä he sitä minäkään pahana pitäneet, olihan tuo tavallista miesten kesken. Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan »Uuden kuopan» kohdalle ja samassa heräsi halu pistäytyä sisään. Ja portaita he vajosivat alas kaikki neljä, eikä tuntikausien kuluessa näkynyt heistä ainoatakaan takaisin tulevaksi... Puoliyön aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja neljä herraa hoiperteli rekeen. Käskettiin ajamaan »Tarkk’ampujan» kadulle erääsen tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, hän tunsi hyvin paikan, harva ilta, ettei hän sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet loukkua löivät, kun hän portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi mennä kerran. Poika kiitti, ja hämärässäkin tiedossaan ymmärsi Salmela arvonsa kohonneen tämän auliutensa kautta. Mielihyvällä hän kääntyi portista sisään, toiset olivat jo menneet edellä. Hevonen ajoi pois ja katu jäi tyhjäksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei näkynyt eikä kuulunut mitään sen enempää... Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. Hän oli riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, käynti oli ryhtiä vailla. Vaatteet riippuivat nuojaantuneina hänen päällään, ruumiin rähjäisyys tunki niiden läpi ja saastutti ilman hänen ympärillään. Inhotti häntä itseäänkin ja ylenannatti; koetti päästä pois kortteeriinsa, ennenkuin tuttuja kadulla liikkuisi. Päässä paukutti ja sydänalassa tuntui pahalta, eikä vetelät jalat tahtoneet häntä oikein kantaa. Päästyään kamariinsa, hän suoraapäätä meni sänkyyn, johon riisumatta heittäytyi. Tuossa paikassa hän nukkui sikeään uneen. Kuorsaten hän veti henkeä puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen sylki valui alas tyynylle. Tylsissä kasvoissa ei sielun merkkiä ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja työtään teki. Kun unta oli kestänyt kuusi tuntia yhtämittaa, alkoi naljakkuus nenän ympäriltä vähentyä ja ihon hikirei’istä lämmin kosteus huokua. Puolipäivän aikaan hän viimeinkin heräsi. Raoitti turpeita silmäluomiaan, örisi ja pyyhki huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivettä teki mieli, mutta kukkarossa ei enää ollut penniäkään. Harmissaan kääntyi hän seljalleen, suoristi itsensä ja torkahti vielä uneen. Mutta jano esti kuitenkin pitempää nukkumista; hän kahnusteli ylös pöydän luokse ja joi karahviinista lämmintä vettä. Lasi oli vielä tyhjänä hänen kädessään, kun silmät sattuivat pöydälle ilmestyneesen kirjeesen. Hän katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vettä lasiin ja joi. Tarttui sitten kirjeesen ja meni takaisin sänkyyn, joka entiseltä vielä lämmintä höyrysi ja oli kuoppainen. Päällekirjoituksesta hän huomasi, ettei kirje Hannalta ollut. Mutta keneltä sitten? Hän aukaisi ja vilkaisi allekirjoitusta. »Ahaa, setä Salmelalta Mikkelissä! Noo, mitä hän?» : »Hyvä Kalle! : Tämän kautta saan minä lähestyä sinua muutamalla rivillä ja tietä antaa, että me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervennä, jota samaa Jumalan lahjaa myös sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me olemme nyt mamman kanssa päättäneet lähettää Elman Helsinkiin, koska hänen tekee niin mielensä eikä, Jumalan kiitos, varojen puute esteenä ole. Hän tulee sinne parhaasta päästä pianon soittoa harjoittelemaan, johon hänellä näyttää olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja pyytäisimme, että tekisit hyvin ja menisit junalle häntä vastaan tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä, ja pitäisit huolta sekä hänestä että hänen kapineistaan, elleivät sattuisi hänen kortteeripaikastaan ketään avuksi lähettämään. Eikä nyt muuta tällä erää, vaan jää herran haltuun, toivoo ::: setäsi Petter Salmela.» »Kahdeksastoista päivä? Sehän on juuri tänään», mutisi Kalle ja hyppäsi ylös vuoteeltaan. Hän alkoi kiireimmiten siistiä itseään, muutti paidan ja harjaili vaatteitaan. »Kunnon ukko tuo setä», ajatteli hän siinä pukiessaan, »semmoisen varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin ja eikö vaan liene siellä rikkaimpia kauppiaita tätä nykyä. Hauskaa nähdä Elma serkkua. Kaunis tyttö, luulemma, helkkarin sievä hän oli jo pari vuotta takaperin.» Hän siinä keskeytti ajatusten juoksun, ja, pitäen päätään pesuvadin ylitse, valeli hän kosolta vettä niskaan ja kasvoihin. Siisti herra se oli, joka sinä iltana ajoi ylös junalta nuoren ja miellyttävän neidin rinnalla. »Sinä saat minusta paljon vastusta, serkku», puhui neiti, »tulet olemaan oppaanani, sillä minä en osaa yksin mihinkään». »Hyvä on», hymyili serkku ja auttoi häntä reestä. »Huomenna täytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekemään, kohta aamusta päivin, muistatkos.» »Kyllä.» Hän oli erinomaisen viehättävä, Salmela vallan ihastui. Serkun oikeudella hän tarjosi hänelle käsivartensa. »Tuletko koko kevään olemaan Helsingissä, Elma?» »Tietysti. Entä sinä?» »Samoin.» »Matkustammeko sitten yhdessä kotiin?» »Ehkä.» He olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni, hansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin kuin muuten oli tavallista. Kotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi se oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle, mutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi pitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä odotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli hänellä hyötyä elämässä. Näin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen, niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni. Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan. Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan, vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois. »Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.» Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä. Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä, jota hän kauan oli luvannut. Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei ensinkään. »Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista. Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.» Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä. Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen, sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla. Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona. Mutta Liisa tohahti sisään. »Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?» Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki. »Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään. »Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin. »Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.» Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia siitä enää paremmaksi tullut. Liisa suuttui. »Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen, entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.» »Liisa!...» Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivt, huulet vapisivat. »Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette, Liisa.» »Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää Marilta, jahka tulee täällä käymään.» Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden, se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen. Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle. Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen, ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas. Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta vallan toista. Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi. »Onko se ihan varma?» kysyi Hanna. »On, mutta elä sure, ei se kannata.» »Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi. Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi. »Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?» Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi. »Ei, elä hae», sanoi Hanna. Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. »Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut, mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi. Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki. Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi ajattelemaan. Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut. Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa, toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin alentanut itsensä. Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää. Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen rukouksiaan. Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden. Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut. Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi ollut, että isä olisi juomasta lakannut? Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki. Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti suurta ääntä milloin mistäkin. Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas. Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään. »Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi», sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin vähällä toimeen.» Hyvähän tuo oli niinkin... Hanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta rännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen silmälasiansa ja terävää leukaansa. Hyvähän tuo oli niinkin... Hanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli syvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä. Ahkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta ajatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi. Mitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen elämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän ei vastausta saanut. Sitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä varten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä kulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka. Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen uneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan asti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan voiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se koskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka eivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet. Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan. Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä saavuttamatonta toivonut. Hän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään kyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin toivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut... Koneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui, koneentapaisesti hän neulaansa liikutti. Välistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois ruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus ja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo kiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden henki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä hänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen. Voimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät eivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti hänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin hitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin öisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni. Äiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä kenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan. Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten jälkeen. Yksikolmatta hän vasta oli täyttänyt ja näin surullisen kolkoksi elämä oli muuttunut. Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut. Honkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla huojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään, lepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja laittoi niistä kimpun. Rännikatua hän tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli auki; siellä istui raukka pöytänsä ääressä yksin. Terävä leuka nousi ylös, silmälasit kiilsivät Hannaa kohden. »Tahdotteko kukkia?» kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan ikkunaan. Vanha neiti hämmästyi, tempasi ensin taaksepäin, mutta lähestyi sitten jälleen. »Kiitoksia», lausui hän ja otti kukkaset käteensä. Hän vei niitä kasvoilleen, ja Hanna läksi pois. Vanha neiti kurotti päänsä ikkunasta ja katseli hänen jälkeensä aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta kääntyi ylöspäin. Ja huomispäivänä hän taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten isälle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa, ja isä väitti, ettei hänen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin. [[Luokka:Hanna]] 2841 5048 2006-08-28T23:03:25Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Minna Canth]] 2842 5629 2006-09-11T16:47:51Z Nysalor 5 Katso myös -osio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Köyhää kansaa |alaotsikko=Kuvaus työväen elämästä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Luvut == * [[Köyhää kansaa: I luku| I luku]] * [[Köyhää kansaa: II luku|II luku]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13976 Köyhää kansaa; Salakari]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1886: ''Köyhää kansaa: kuvaus työväen elämästä''. Edlund, Helsinki. == Katso myös == * ''[[Kirjallisuutta]]'' (''Köyhää kansaa'' -teoksen arvostelu) [[Luokka:Köyhää kansaa| ]] 2843 5051 2006-08-28T23:11:39Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Köyhää kansaa]] |seuraava=[[Köyhää kansaa: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Köyhää kansaa]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi vaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi. Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä hiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi itseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki turhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja huohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän pätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja sammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari kyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä karvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen hän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta mitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan. Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä pitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut oikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut. Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka lapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti samassa vähän silmiään. »Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi. »Eikö liene kipeä.» Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta vetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen peite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle, Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni ennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja jätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli Hellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja teki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli menehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen syliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas. Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen vähän tyyntymään. »Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän. »En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaan apua». »Olishan koettaa, yhtäkaikki.» »Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat oikeita kunnollisia.» »Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.» Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun ja runsaita kyyneliä valui alas poskille. »Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo aamusta käymään tohtorin luona.» »Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun, joka oli lapsen ympärillä. Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat märkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella. Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä entisten porojen päälle. »Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle, joka oli pukenut päälleen. Mies ei virkkanut mitään, heitti vaan pitkän silmäyksen pannuun. »Ettäkö on paljasta vettä?» sanoi vaimo, joka huomasi katseen. »Ei niinkään, siellä on poroja pohjalla, ja sikuria pannaan lisäksi.» Hellu lämmitteli itseään uunin edessä. Ojensi pieniä, laihoja käsiään valkeata kohden ja hieroi niitä aina välillä yhteen. Hän oli surkean näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt. Mutta hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen; hoiti pikku Annia päivät päätään ja oli äidille kuin oikeakäsi. Siksipä ei voinut häntä lasareettiinkään viedä, sillä hän oli kotona tarpeen; äiti ei olisi päässyt lapselta mihinkään ilman häntä. Kahvipannu jo kiehui; Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua tuutimaan. Lapsi oli mennyt uneen; koetettiin olla hiljaa, ettei hän heräisi. Sillaikaa kuin kahvi selvisi, haki äiti esiin sokurijäännöksen; oli sitä niin paljon, että tuli rippuinen kullekin. Hän löi sen palasiksi sängyn pehmeällä päänalustalla, ettei Annin korviin kolahtaisi. Itselleen valitsi pienimmän osan, antoi miehelle suurimman. Sitten hän kaasi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Olihan se kuumaa kuitenkin ja teki hyvää; Hellun pienet, ruskeat silmät loistivat pimeydessäänkin tyytyväisyydestä, siinä kun hän kyykkysillään lattialla joi ja vasemmalla kädellään kätkyttä liikutteli. Pikkuruikkuisen hän vaan haukkasi sokuria kerrallaan ja hyvin se riitti, vaikka sulikin tuota pikaa suussa. Mies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja läksi. Vaimo katsoi hänen jälkeensä, näki kuinka housut olivat hajonneet takaa ja huokasi. Mistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin oli kärki poikki, mutta antaisi se ehkä Tiina Katri hänelle lainaksi omistaan. Tiina Katri oli paremmin varoissaan kuin moni muu. Hänellä oli vain yksi lapsi ja tavattoman hankkivainen mies. Kyllä Holpainenkin huolehti joukostaan eikä hän viinaan tärvännyt, kun pennin sai. Mutta hän oli hidasluontoinen ja myöhästyi tavallisesti, kun joku työpaikka oli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt kun joka ihminen oli ansion puutteessa. Vaimo siitä usein tuskitteli itsekseen; mutta ei hän miehelle sentään hennonut juuri mitään sanoa, kun tuo poloinen ilmankin oli harmissaan. Ja minkä hän sille voi, kun parastaan koetti eikä sittenkään onnistunut. Petu ja Ville heräsivät; ne olivat molemmat terveitä, iloisia poikia, vaikka tosin vähän liian vallattomia; toinen viiden vuoden, toinen kolmen. Mutta paljon ne söivät, ei tahtonut mikään riittää. Aina niillä oli nälkä ja aina ne kiristivät leipää. Eikä äiti helposti saanut niitä tottelemaan; isää sentään vähän pelkäsivät. Hän kun tiuskasi kovan sanan, ei pojat uskaltaneet henkeä vetää; istuivat vaan kauniisti syrjään ja katsella muljottivat hetken aikaa altakulmin. Äiti oli pitänyt pannun varina uunin suussa; hän kaasi heille pisaran kahvia ja antoi molemmille sokuri-osansa. Pojat kinasivat keskenään kummanko oli suurempi; mittailivat ja vertailivat palasia toisiinsa. Mutta tuli heille sitten kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi jäähtyi. Äiti kokoili sänkyä ja siisti huonetta, pojat nousivat pukemaan päälleen. Pian tulivatkin valmiiksi, sillä heillä ei monta vaatekappaletta ollut. Petulla ei muuta kuin pormestarinnan antama vanha tytön leninki, rimsuteltu ja laiteltu, mutta haalistunut kovin. Napit olivat poissa takaa; äiti pani nuppineulalla ylhäältä kiinni, eikähän se mitään tehnyt, vaikka pitkästä halkoimesta paita tuppasi esiin. Petua ei nyt kukaan olisi pojaksi tiennyt, mutta siitä hän viis välitti; olipa koristuksia hameen helmassa, joita hän mielikseen katseli. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan lahjoittamat, ja niissä oli taskut, joissa Villen kädet erinomaisen hyvin viihtyivät. Heti kuin pojat olivat vaatteissaan, he melkein yhteen suuhun rupesivat tahtomaan leipää. Mutta äiti heitä torui. »Tuskin saatte silmänne auki, ennenkuin teillä jo on nälkä», hän sanoi. »Menisitte edes tieltä pois vähäksi aikaa tuonne pihalle, siksi kuin olen huoneen siivonnut.» Pojat tottelivat tällä kertaa; vetivät vanhat kenkärajat jalkoihinsa ja läksivät kuin kiltit lapset ainakin nurkumatta pellolle. Äiti lakasi lattian, korjaili uunia, järjesteli ja laitteli. Anni nukkui nyt levollisesti, Hellu istui ääressä ja tuuditti uskoa. Kun Anni liikahdutti kättä tai käänsi päätä, hän alkoi laulaa: »hss-s, hss-s, aa-a, aa-a», ja Anni kohta raukesi takaisin uneen. Pojat viipyivät melkoisen kauan ulkona, mutta Mari ei sitä ehtinyt vielä kummastua, ennenkuin Tiina Katri lensi huohottaen sisään. »Missä sinun poikasi ovat?» huusi hän, hyvää huomenta sanomatta. »Pihalla, kuinka niin?» »Kun veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän, jonka juuri uunista otin ja laskin porstuaan jäähtymään. Pienen kannikan olin vaan syrjästä leikannut.» Hän taukosi hengästyneenä. »Herra siunaa!» sanoi äiti ja löi kätensä yhteen. »Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa», pitkitti Tiina Katri. »En minä olisi välittänyt pienemmästä palasesta, mutta kun sieppasivat koko leivän.» »Haetaan pojat käsiin; eihän nuo vielä liene ehtineet tuota syödä.» He menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jälessä. Ja äiti kohta älysi Petun, joka juoksi nurkan taakse piiloon, kun kuuli oven käyvän. »Tuletkos sieltä», hän ärjäsi. »Ja heti paikalla!» Pojan täytyi astua esiin. Kasvoissa vaihteli pelko ja pelastuksen toivo. Kädet olivat seljän takana. »Missä leipä? Näytä tänne kyntesi.» Petu veti kädet eteen, ne olivat tyhjät. »Kyllä minä sinun opetan», uhkaili äiti ja meni katsomaan nurkan taakse. Mutta sieltäkään hän ei leipää löytänyt. »Entä Ville? Minnekä se on mennyt?» Petu osoitti sormellaan puuliiteriin ja vaimot menivät sinne kumpikin. Tähystelivät ympärilleen, vaan eivät nähneet mitään. »Ville!» huusi äiti. Vastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään, eroittivat he pojan nurkasta. Riidellen kiipeili äiti halkojen yli hänen luokseen. »Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka huudetaan.» Villellä oli suu täysi. Levollisesti hän katsoi tuleviin ja söi. Kädessä oli vielä kappale nuorta leivänsisustaa. »Tuossa se nyt on», sanoi Tiina Katri. Äiti ryösti pojalta saaliin ja löi sormille. »Mistä sinä sait? Petuko antoi? Elä itke, sano kauniisti, kun äiti kysyy, sano lapseni. Petuko antoi?» »Petu, yhyy.» »Mihinkäs Petu pani lopun?» »Tuonne, yhyy.» Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin itkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen. Korvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta kaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen silmäyksen. »Olkoon», hän sanoi, »ehken tuosta sen köyhemmäksi tule». Vihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään. »Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen», puhui Mari hänen jälkeensä. »Milloinkahan se päivä valkenee», mutisi Tiina Katri astuessaan liiterin ovesta pihalle. Mari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä käynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut. Vaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa puutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään. Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui Villen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan. »Oletkos hiljaa», sanoi äiti ja vei häntä sisään. Petu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena. Näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti tuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka poika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin kurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti hänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski vitsalla paljaasen ihoon. »Elkää, hyvä äiti, elkää», ennätti Hellu rukoilla. Mutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin käsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen. Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa. Äidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka rauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen raukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia pyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos hän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa? Happamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle. Uudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle. »Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin minä sinut vaivaiseksi pieksän.» Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät suurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna, vai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi. Äiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle käteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri suurella mielihalulla. »Tämä on niin makeata, äiti», hän sanoi. Siitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut. Kerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä perunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt maistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan loput kaappiin isää varten. Jalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan. Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille sävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa. »Hyvää huomenta!» lausui Heikura. »Jumal’ antakoon», vastasi Mari. »Eikös Holpainen olekaan kotona?» »Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.» Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan kuluttua hän taas alkoi: »Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi päästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa, enkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.» »Ettehän te ole, kyllä sen tiedän», kuului Marin hiljainen vastaus. »Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee teidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.» »Kun pääsisi edes kesään», huokaili Mari. »Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime kuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin totuus.» »Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi raukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.» Hellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua. Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet murheesta mitään. Heikura vetäisi muutamia savuja. »Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi. Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.» Mari itki. »Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?» »EL» »Kumma paikka! Onhan nyt kovat ajat, mutta pitäisi sitä sentään joskus pääsemän ansioon, kun vaan olisi tointa.» »Huolesta mies parka on vallan tympistynyt, eikä hän tosin alkuaankaan ole noita rohkealuontoisia.» »Niin, en minä häntä moittia tahdo; tiedän hyvin, että köyhän on työläs elää parempinakin aikoina, saatikka sitten tämmöisinä.» »Jos ottaisitte isäntä, meiltä tuon sängyn ja tyynyn, joka on siellä peitteen alla, viime kuun hyyristä. Pitäisi niiden toki olla kymmenen markan arvosta.» Heikura poltteli piippuaan ja silmäsi sänkyä. »Kun tuumaan vaimoni kanssa. Kyllähän minä ennemmin olisin rahaa tahtonut; mutta koska se tuntuu teillä kovin ahtaalla olevan, niin täytyisi kai tyytyä noihinkin.» Hän läksi omalle puolelleen; mutta hetken päästä hän tuli takaisin toisen miehen kanssa viemään sänkyä pois. Mari tyhjensi vaateriekaleet ja vanhan matrassin tapaisen nurkkaan. Seinä jäi autioksi; koko huone tyhjää kolisi. Ei ollut puukaluja muita kuin tuoli, pöytä ja kätkyt. Pojat muuttivat uunin luota entiselle sängyn sijalle; he olivat saaneet uuden ja avaramman leikkipaikan. Mari vetäisi luudalla hämähäkin verkkoja seinästä, korjasi kenkärajat, joita sängyn alla oli säilytetty, nurkkaan ja kuiskasi sitten Hellulle: »Soudata nyt hyvin lasta, ettei herää; minä käyn kuulemassa, eikö rouvasyhtiöltä jo alkaisi saada käsitöitä.» »Viivyttekö kauan?» »En kuin siunaaman hetken.» Hellu istui entiselle sijalleen ja äiti lähti kaupungille. Tuli semmoinen tyhjyys ja turvattomuus huoneesen, kohta kun hän oli sulkenut oven jälkeensä. Hellu tuuditti molemmin käsin, että kätkyt liikkuisi tasaisesti. Ja lakkaamatta hän tarkasti Annin kasvoja, ruvetakseen heti laulamaan, kun hän silmiään pikkuisenkaan raoittaisi. Pojat olivat jotenkin hiljaa; kaikki tuntui käyvän hyvin alkaapäin. Mari sillä välin oli tullut portille ja alkoi kulkea katua alas. Hänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin syrjässä. Kuin unessa hän ensimmältä astui; ei jaksanut oikeastaan mitään ajatella, eikä pienintäkään toivon kipinää hänellä enää ollut. Viimeiseen asti täytyi kumminkin koettaa, sen hän vaistomaisesti vielä käsitti. Eteenpäin käveli; tie tuntui tavallista pitemmältä. Voimat olivat heikot; hän vasta muisti, että olisi pitänyt vähän haukata leipää, ennenkuin läksi ulos. Kaiken yötä hän oli valvonut ja lapsi lisäksi tavan takaa vetänyt tyhjää rintaa, levottomuudessaan paremmin kuin nälissään. Siksipä hän nyt olikin niin huono, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Pääsi vihdoin sentään kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievälle kiviportaalle oli mukava istua lepäämään. Tässä hän juuri ennen nuorena ollessaan oli palvellut monta herran vuotta. Kuinka ne ajat olivat muuttuneet siitä. Terve hän oli ja roteva työhön, vaikka minkälaiseen. Tarttui kiinni kuin mies joka paikkaan, eikä kesken uupunut. Mutta toisin nyt. Huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Ei kestäisi enää puoleksikaan niinkuin silloin. Kamreerska häntä kyllä olisi mielellään pitänyt ja koetti parhaamman mukaan estää naimiseen menemästä. Kuinka hyvin hän tiesikin jo edeltäpäin sanoa, minkälaista siitä tulisi. Mutta eihän siinä mikään auttanut, mennä täytyi vaan. Tottapa se lienee ollut hänelle niin sallittu. Ja osaansa täytyi ihmisen tyytyä, olipa sitten kuinka kovaa tahansa. Kuului puhetta ja astuntaa sisältä. Hän siirtyi syrjään, tieltä pois. Ovi avattiin ja ulos kadulle laskeutui nuori neiti ensin ja heti jäljessä pitkävartaloinen kaunis herra. Neidin Mari tunsi; se oli Helena, kamreerin nuorin tytär, jota hän pienenä oli hoitanut ja jonka jälkeen Hellu sai nimensä; herra sitä vastaan oli aivan outo. He pysähtyivät hetkiseksi portaiden eteen ja puhelivat keskenään, mutta ruotsiksi, ettei Mari ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja heitti pitkän silmäyksen sivullepäin, häneen. Ei tuntenut, eikä tervehtinyt; pois kääntyi ja pitkitti puhettaan tuon oudon herran kanssa. Marin huulet menivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi uskonut ennen, että pikku Helena noin kulkisi hänen ohitsensa. Niinkuin he olivat rakkaita silloin; hänen sylissään istui, käsi kaulassa ja tarinoitteli. Ja vakuutti aina, ettei hän kestään niin pitänyt kuin omasta kulta Maristaan. Tuossa sen nyt näki; ei tuntenut enää. Mutta semmoinenhan oli maailman meno, eikä Helenaa siitä voinut syyttää; monta palvelijaa oli talossa ollut, jaksoiko hän niitä kaikkia muistaa. Kuinka sievästi hän tuolla astui herran rinnalla. Lieneekö sulhanen, vai muutenko tuttu vaan. »Jumala, rakas isä, pientä Helenaa siunatkoon», huokaili Mari itsekseen, »herran enkeli hän on niinkuin lapsenakin...» Ei tuntenut enää häntä, mutta oliko se kumma. Vuosia oli kulunut siitä kuin viimeksi näki ja varmaankin hän mahtoi olla kauheasti muuttunut. Nälkä ja puute kyllä jälkensä muotoon jättävät. Hän nousi taas kävelemään; väsynyt hän tosin vielä oli, mutta eihän auttanut iänkaiken siinä portaallakaan viipyä. Ja liikkuivatpa nuo jalat sentään, kun kerran alkuun pääsivät... Vanhan, keltaiseksi maalatun puurakennuksen yläkerrassa hän asui, tuo hyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen luokseen aina avun tarpeessa ensiksi mentiin ja harvoin sieltä ilman lohdutusta palattiin. Saihan hyvän neuvon kumminkin ja rakkaan sanan, ellei muuta. Sinne Marin askelet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller tavallisesti tiesi parhaiten antaa selkoa rouvasyhtiön toimista. Kotona hän oli; pienen hellan ääressä seisoi päivällistään laittamassa. Huone oli siisti ja puhdas; iloinen tyytyväisyys loisti vastaan joka kulmasta. Kanarialintu sirpatteli häkissään ikkunan luona; valkoisenkirjava, lihava kissa venytteli sängyllä. Rouva katsoi häneen ystävällisesti, teki hyvän päivän ja kysyi mitä kuului. Mari selitti hänelle asiansa; kertoi kaikki huolensa ja puutteensa. Niin kertoi kuin lapsi äidilleen tai ystävä ystävälleen. Sydämestä sanat tulivat, sydämeen ne myöskin menivät. Rouva kuunteli häntä osan ottavaisella hellyydellä, mutta seuraavalla viikolla vasta hän sanoi annettavan käsitöitä ulos; eikä niitä riittäisi paljoa, ainoastaan markan edestä viikossa. »Apuahan sekin on», lausui Mari, »ehkei minulta juuri enempää tulisikaan nyt, kun Anni on sairaana». Köyhiä oli karttunut kovin paljon; rouvasyhtiön varat olivat verraten pienet. Senvuoksi täytyi tehdä rajoituksia ja antaa töitä ainoastaan niille, jotka pahimmassa hädässä olivat ja joilla oli suurin perhe, useampia lapsia kotona, mies kuollut taikka sairaana ja niin poispäin. Piirinaiset kävisivät kaikkein luona tarkastamassa ja antaisivat lipun niille, joita ensi kädessä tuli auttaa. Rouva lupasi puhua Marin puolesta ja ilmoittaa hänen nimensä, että tietäisivät käydä hänen kotonaan. Kyllä rouva hänen tilansa tunsi, mutta järjestyksen vuoksi täytyi kuitenkin määräyksiä noudattaa. Kuinka lämpimältä Marin sydän tuntui, kun hän huoneesta läksi. Astuessaan portaita alas hän hartaasti rukoili Jumalalta siunausta kaikille hyville ihmisille, mutta varsinkin hänelle, joka tuossa yksinkertaisessa vinnikamarissa asui, ja maailman silmiltä huomaamatonta elämäänsä vietti alttiiksiantavan rakkauden töissä. Ei hän täällä palkkaansa saisi, mutta haudan tuolla puolen Jumala totisesti häntä muistaisi; siitä Mari oli aivan varma. Hän oli tullut valkoisen nurkkarakennuksen kohdalle, jossa oli jauhonkauppa. Hän pysähtyi. Tiina Katrin limppu juohtui mieleen. Jos antaisivat tuosta puodista velaksi jauhoja, niin saisi hän sen heti sovitetuksi. Uskaltaisiko mennä koettamaan? Pian hän ne maksaisi sitten, kun käsitöillä pääsisi ansaitsemaan. Hän rohkaisi mieltään ja meni sisään. Oli vähän tuttu puotilaisen kanssa, joka oli kaupungin lapsia, Hanna Pitkänen nimeltä. He olivat istuneet samalla luokalla kansakoulussa yhden vuoden, ehkä tuo nyt siitäkin syystä häntä armahtaisi. Väkeä oli puodissa, Hanna hääri kaupanteossa, Mari seisahtui syrjään odottamaan. Iloisesti puheli Hanna ostajain kanssa, mittaili, antoi rahan ja pisti muutamille konvehdin tai sokuripalan kaupanpäällekin. Kun puoti viimein tyhjeni, pääsi Mari esittämään asiansa. Turha vaiva; ei tullut mitään. Epäävän vastauksen hän sai. »Mari kulta, minä niin mielelläni antaisin», sanoi Hanna, »mutta, näettekös, minä en uskalla. Pyytäkää rouvalta, ehkä hän lupaa, kyllä minä sitten punnitsen ja panen kirjaan.» »Enhän minä edes oikeinpäin tunne teidän rouvaanne», lausui Mari. »Semmoinen se on lihavanlainen, kookas ihminen.» »Ja pääsisiköhän tuon puheille? Ettei tykkäisi pahaa.» »Eikös mitä. Menette vaan suoraan sisään, portista oikealle ja sitten ensimmäisestä ovesta.» Mari läksi. Tuli pihaan; näki rappuset, joita hänen oli nouseminen, ja oven, ja huoneiden ikkunat. Sydän rupesi lyömään eikä jalat tahtoneet liikkua eteenpäin. Seisoi hetken seinänvieressä ja koetti tyyntyä. Sitten pakoitti hän itseään kulkemaan Hannan neuvomaa tietä. Pyyhki tarkasti jalkojaan havuihin portaiden edessä, astui verkalleen ylös ja meni sisään. Jonkunmoinen porstua se oli, valkoinen käytävämatto lattialla. Taas täytyi viivähtää hetken; peloitti niin, että tuskin uskalsi hengittää. Ja vapisutti kovin. Veri sykki jokainoassa suonessa, hakkasi kuin tuhansilla vasaroilla. Kuinka hän sanoisi? Sitä hän ei vielä tullut ajatelleeksikaan. Koetti miettiä, mutta ei saanut mitään alkua. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Mennä hänen täytyi sisään yhtäkaikki, kävi sitten kuinka hyvänsä. Kaksi ovea oli porstuaan. Onnen toukoa hän lähestyi toista, tarttui lukkoon ja aukaisi, hiljaa hyvin ja arastellen. Tuli kamariin, jossa oli piano, pöytä ikkunan alla ja tuolia. Molemmin puolin ovea riippui päällysvaatteita seinällä. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuo vieras tavara ympärillä peloitti, se ikään kuin uhkasi häntä ja tuntui kuin koko huone ankarasti olisi vaatinut häntä poistumaan. Mari aikoikin jo lähteä takaisin, mutta huomasi samassa perällä oven, joka oli raollaan. Hän rykäisi... Kuului pehmeätä astuntaa; kynnykselle ilmestyi mustaan puettu rouva, kookas ja lihava. Hän kait se oli. Mari alkoi; ei tiennyt oikein, mitä puhui, mutta näytti rouva sentään ymmärtäneen tarkoituksen, koska astui likemmäksi, ja alkoi häntä katsella tutkivin silmin kiireestä kantapäähän. Mari koetti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ei huolinut rouvan epäillä. Mutta hänellä oli hyvin hajallinen nuttu, rouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ja niistä mahtoi tulla toinen vakuutus maksun suhteen, sillä rouvan kasvot synkistyivät. Varmalla, päättäväisellä äänellä hän lausui: »Ei minun käy antaminen. Tähän aikaan joka toinen ihminen tahtoo ostaa velaksi, tavara hajaantuu ympäri maailmaa eikä tule rahaa sisään, millä maksaa. Joutuu sitten itse pulaan.» »Kyllä minä ihan varmaan rouvalle toimittaisin. En toki olisi tullut pyytämäänkään, ellen sitä vissisti tietäisi.» »Ehkä hyvinkin sen tekisitte. Mutta minä en teitä tunne ja minua on niin usein petetty, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä paitse», rouva suoristui ja otti muutaman askeleen takaisin oveen päin, ikäänkuin merkiksi, että hän tahtoi keskustelun lopettaa. »Sitä paitse minä en kenellekään mielelläni anna niin kuranttia tavaraa velaksi kuin jauhot ovat. Voitto kun on peräti pieni, ei silloin kannata myydä muuta kuin käteistä rahaa vastaan.» Mari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi jäähyväiset ja läksi pois. Selkä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän astui portaita alas. Mitä varten hän oli yrittänytkään. Olisi hänen pitänyt arvata tuon noin käyvän. Suotta vaan oli menettänyt aikaa; siellä Anni jo ehkä itki kotona. Hän alkoi ottaa oikein kiireitä askeleita; mutta portilla tuli vastaan eräs laiha ja onnettoman näköinen vaimo parka, kantaen kahta lasta käsivarsillaan, sillä välin kuin toista kaksi rinnalla juoksi. Lapset juonittelivat hänen sylissään; millä oli raukoilla paha ja vaikea olla. Marin kävi sääli vaimoa, joka selvästi pani viimeiset voimansa liikkeelle. »Kuinka te jaksatte noita molempia kantaa, eikö se ole liian vaivaloista?» hän kysyi. »Mitäs kun täytyy», vastasi vaimo. »Eipähän tässä liene armoa, vaikka katkeaisi tuohon paikkaan.» »Antakaa suuremman kävellä. Riskiltä pojaltahan se näyttää.» »Sillä on kurjalla ohimovika, ettei kestä astua kuin pienen matkaa aina kerrallaan.» »Ohho! No, tule sitten tänne, niin minä kannan. Mihinkä teillä on meno?» »Tuonne ajattelin, piispaan. Kuuluvat olevan hyviä köyhille.» »Ehkä minä saatan. On tuo vähän kierrosta, ja kotiin pitäisi joutua minunkin, mutta tulemmahan yhtäkaikki. Koetetaan astua vähän sukkelammin.» »Kiitoksia paljon. Oikein tuntuu helpolta nyt.» »Mistä olette kotoisin?» »Karttulasta.» »Elääkö teillä mies?» »Eläähän se; mutta jalkaansa on potenut toista vuotta. Eikä mahda enää kalua tulla, kun polvea myöten on jo syönyt sen ihan pieneksi ja kuivaksi.» Vaimon silmistä tulvasi vesi. Hän pyyhki huivinsa kulmalla kasvojaan. »Eikö teillä ole apua kunnalta?» »Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä kesken mieron tielle lähtenyt; koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua.» Lapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi, antoi sille rinnan suuhun ja kulki sitten eteenpäin taas Marin seurassa. Suuremmat lapset, poika ja tyttö, pahanpäiväisissä ryysyissä molemmat, olivat juosseet kappaleen matkaa edelle. Vaimolle tuli hätä; hän huusi heitä odottamaan. Ja vasta heidän luokseen ennätettyä, hän taas rauhoittui. Torui heitä kuitenkin ja varoitteli. »Ihmettä, kun ei pidä totella. Minkä minä teille voin, jos eksytte, tai ajavat päällenne. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta kiinni.» Sitten hän jatkoi puhettaan Marille: »Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, ei sitä tämmöistä kurjuutta ole aina kärsitty. Tässä tuonaiseen aikaan kun mieheni sai kolme ja neljäkin markkaa päivässä, niin kelpasi vain syödä ja laittaa vaatetta. Mutta niistä on nyt viimeisetkin riekaleet myöty ja pantu ruokaan tämän talven ajalla. Mikä lienee ollut rouva tuolla rannalla, joka antoi tään täkin lapsen ympärille. On niitä arvon vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Jumala heille vaan lisätköön voimia toista hankkimaan, että olisi jakamista muillekin, ei minulle ainoastaan.» »Yksinkö jäi miehenne sinne riiheen?» »Ihan yksin; se minua juuri pahimmasti surettaa. Mutta eihän meillä ollut mitään muuta neuvoa. Jalka vuotaa semmoista visvaa, että löyhkää kuin myrkky, kuka häntä huoneesensa ottaisi. Koetin minä pyytää yhtä ja toista sinne toveriksi, vaan eipä noita saanut.» »Tässähän se nyt on, piispan asunto.» Mari laski pojan sylistään maahan. »Jaksat kai sinä jo kävellä pihaan», hän sanoi. »Tuhansia kiitoksia vaivoistanne. En tullut kysyneeksi edes nimeänne.» »Holpaisia minä olen.» »Vai Holpaisia. Niin kiitoksia vaan vielä kerran.» »Ei kestä.» He erosivat. Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä tulisi heille eteen. Hellu siellä uskollisesti Annia hoiti; jopa hän olisi oikea peto, jos raahtisi heitä jättää. Mari pitkitti matkaa perille saakka, eikä tuntenut edes nälkäänsä eikä voimainsa vähyyttä. Kaukaa näki hän jo Petun seisovan portilla häntä odottamassa ja arvasi siitä, ettei nyt ollut oikein laita. Poika värisi vilusta ohkaisessa hameessaan. Avopäin hän seisoi ja paljain säärin; jaloissa oli vanhat kenkärajat. Mari koki rientää; viittasi kädellään Petua menemään sisään, mutta ei poika malttanut. »Anni kuolee», hän huusi. »Herra siunaa!» Äiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä itkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia taukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka vähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin oli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin asti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen sylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan itselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin haukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä lienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin ryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli. Samassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön. Unettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois rauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää, sillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei pyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta outoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa, sillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken tämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi todeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille. Näin tulivat sanat hänen korviinsa: : »Tule rakas Jesu tänne, : Korjaa meitä maasta pois. : Tule rakas Jesu tänne, : Ota kaikki taivaasen.» Laulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut sanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä, rauhaan ja lepoon hän uupui... Hellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat telmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän nukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa, ennenkuin hän siitä havahti. Oli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa astui sisään. »Äiti, äiti!» huusi Hellu. Mutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään. »Äiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!» Hän pudisteli äitiä siksi, että sai hänen nostamaan päätään. »Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.» Viimeinkin näytti hän sen tajuavan. Hieroi silmiään, pyyhki otsaansa, siunaili ja koetti päästä istumaan. Sitten hän äkkiä huomasi, että ne varmaankin olivat piiritarkastajia; ja nyt näkivät hänen makaamassa keskellä päivää. Luulivat häntä laiskaksi, eivätkä antaisi ehkä töitä. Entä kahvipannu, vielä esillä! Mitä he siitä arvelisivat? Ettei täällä puutetta ollutkaan, koska kannatti vielä kahvia juoda. Salaman tavoin nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä. Ja hän peljästyi niin, että alkoi puhua sekaisin, peljästyi uudelleen sitä ja hämmentyi vielä enemmän. »Rupesin tuohon levolle, mieheni kun meni hakemaan niitä rohtoja, taikka sitä lippua, en minä siinä kauan maannut, mutta pääni oli niin hirveästi kipeä, eikä meillä ole kahvia ollut, sikuria vaan tänäkin päivänä pantiin pannuun...» Hän oli hätääntynyt ja pahensi asiaansa, kuta kauemmin puhettaan pitkitti. Sen hän lopulta itsekin huomasi, eikä voinut sitten enää muuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin alkoi kyynelet tippua pitkin poskia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän vaan näki äidin olevan pahoilla mielin. Rouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja kiinnittivät viimein silmänsä lapsiin. Mutta Mari oli onneton. Hän pelkäsi, että vielä päällepäätteeksi uskoisivat hänen olevan humalassa. Ja hän koetti taas, eikö jo osaisi selvemmästi ajatuksiaan lausua. »Tämmöistähän se on köyhän kodissa. Ei ole iloa kellään; kipua ja nälkää saa vaan kärsiä lapsesta saakka. On tuo vanhin tyttökin jo tarpeeksi asti maailman kovuutta kokenut. Pienestä pitäen ei, muuta kuin sairautta. Yksi tauti kuin jätti, niin toinen otti. Mutta siinäpähän vaan jaksaa elää yhtäkaikki. Moni kukoistavampi lapsi on hautaan mennyt tuossa ympärillä; hän vaan ei pääse pois, vaikka on huonoin kaikista. Elä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.» Rouvien kasvoissa ilmaantui sääli; toinen heistä taputti Hellua päähän ja otti taskustaan kuparirahan, jonka painoi hänen käteensä. Petu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville seisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet housuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän vaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei sittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt parkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi. Äiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi kiusoittelemaan: »Ähä, kutti, ähä, ähä!» Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos. »Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva. »En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.» Rouva nauroi. »Lieneehän sinulla sentään nimi?» »Petu.» »Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.» Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti sitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen pennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta ja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin harmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois. Muutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa lapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin väliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja poikain silmät hän pesi. »Semmoiset suuret köntit, eivätkä vielä sen vertaa, että osaisivat edes laittaa itsensä puhtaiksi; äidin pitää vaan jokapaikkaan ennättää.» Näin hän siinä hääriessään riiteli. Arvasi myöskin, mitä rouvat keskenään puhuivat heiltä lähdettyään. »Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä, poloisissa, itsessäänkin syytä. Voisivathan edes pestä lapsensa ja pitää siistiä ympärillään. Vesi el kumminkaan mitään maksa.» Siihen tapaan hän kamreerissa ollessaan usein kuuli heidän puhuvan; ja mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa kokeneet. Eivät he tietäneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka mieltä alinomainen huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie. Tuosta hän muisti, ettei heillä täksi päiväksi ollut ruokaa kotona paljon ollenkaan. Hellun täytyi lähteä ulos pussineen. »Mutta elä viivy kauan», varoitti hän, »eläkä huoli seisotella kyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.» Itse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja Petu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa, vaan sai lapsen melkein aina hereille. Koetti hän sitten ennemmin pysyä valveilla. Pallilla hän istui, piti oikealla kädellään kätkyen reunasta kiinni, toiseen hän nojasi poskea ja pani kyynäspään polvea vasten. Kummallisesti häntä painoi, silmät väkisenkin menivät kiinni ja pää nyökkyi, että tavan takaa putosi kädeltä pois. Silloin tahtoi kätkytkin seisahtua; ja lapsi kohta alkoi vääntää päätään; mutta Mari taas säpsähti ylös ja pani sen kiivaammin liikkumaan, siksi kuin Anni uudelleen meni uneen. Tukalaksi hänelle istuminen kuitenkin kävi; selkää kolotti ja sivuja eikä hän millään keinolla jaksanut pysyä valveilla. »Petu, tule pikkuisen soudattamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat kakkua, mutta elä annakaan lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni, niin olet hiljaa sen hetken.» Hän nukkui kohta kuin vaan heittäytyi alas vaatteille, eikä herännyt, vaikka Ville sormellaan painoi hänen poskeaan ja kuiskasi: »Äiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.» Mutta Anni äkkiä parahti huutamaan täyttä kurkkua. Samassa kavahti Mari istumaan. »Herra siunaa, mikä sille tuli?» Hän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsalta ylös. Anni kirkui, Petu tuuditti ja lauloi. »Teitkö sinä sille mitään?» »En.» Ei Mari saanut häntä millään asettumaan; Tiina Katrikin kuuli huudon omalle puolelleen ja tuli katsomaan. »Ihan se kuolee», sanoi hän ja otti lapsen Marilta. Hän heilutti sitä käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli. Kaikki turhaan. »Oletko tarjonnut rintaa?» hän kysyi. »Ei se ota.» »Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupas tänne, ehkä se osaisi tälle jotain.» »Hukassa nyt ollaan; eikä kuulu sitä Holpaistakaan kotiin», vaikeroitsi Mari mennessään. Petukin koetti viihdyttää Annia; hyppeli hänen edessään, nauroi, soitti suutaan, löi kahta puupalikkaa yhteen ja vehkeili minkä jaksoi. »Ole hiljaa, ei se tuosta kumminkaan välitä», sanoi Tiina Katri. Koposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia ja sitten heiluttelemaan täkissä; niin oli hän saanut poikansa asettumaan. Tiina Katrilla sitä oli kotona, hän toi pullon ja sanotun määrän he kaasivat lapsen suuhun; se meni väärään kurkkuun ja hän oli vähällä siihen läkähtyä. Täkissä heiluttelemalla he arvon saivat hänet vihdoin talttumaan. »Mihinkä teidän on sänky joutunut?» kysyi Tiina Katri, jonka silmät jo monta kertaa olivat menneet sen tyhjälle kohdalle. »Isäntä vei hyyrystä.» »Ooho!» Tiina Katri ei puhunut enempää; mutta hän katui mielessään, että aamulla oli nostanut semmoisen tuohakan leivästään. Hän ei siitä kumminkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsi raukat ottivat, nälkä heillä varmaan lienee ollut. Nytkään ei näkynyt tuontaivaallista päivällishommaa, hänellä siihen sijaan hyvä keitto tulella. Hän päätti itsekseen tuoda pienen vadillisen pojille, jos suinkin vaan riitti, ja miksei sitä riittänyt, söi itse vähän niukemmin. »Kyllä se on, tuo köyhän elämä», puhkesi Lopo puheesen, »kyllä se on sitä viimeistä. Ei saa meidänkään ukko enää unta silmiinsä öisillä, valvoo vaan ja tuumailee sinne tänne, että mikä pitää eteen tulla. Kun pääsisi edes kesään, ehkä sitten taas menetteleisi jotenkuten.» »Siinäpä se on, mutta kun ei useinkaan tiedä, kuinka huomispäivän yli mennään», sanoi Mari, joka lapsi käsivarrella istui kätkyessä. »Sitten tuo alituinen huoli ja ikävä tahtoo niin tympistyttää mielen. En ole moneen yöhön saanut nukkuakaan tältä poloiselta.» »Itse hyvä Jumala tiennee, mitä hän tekee», lausui Tiina Katri, mutta panee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen tää maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteesen nääntyy. Eihäntä ymmärrä, mitä varten rakas luoja sen niin on asettanut.» »Moni kohta meiltä mahtaa epäselväksi jäädä tässä elämässä», huokasi Mari, enemmän niinkuin ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia, joka hienosti valitti unissaan. »Siihen koskee, raukkaan», jatkoi hän. »Oisikohan pistoksia, vai mitä?» »Kukapa niitä puhumattoman vaivoja tietää», sanoi Lopo. »Mutta hyvin se on kipeän näköinen kasvoiltaan.» »Siellä arvon taitaa Holpainen nyt tulla», lausui Mari, kun joku jalkojaan kopisteli porstuassa. Hän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies. »Kylläpä sinä viivyit», sanoi Mari, »saitko edes lippua?» Holpainen antoi hänelle valkoisen kokoonkäännetyn paperipalasen. Mari aukaisi ja katsoi kirjoitusta sisässä; kun hän ei siitä kumminkaan saanut selvää, antoi hän lipun takaisin Holpaiselle. »Pistä seinänrakoon siksi aikaa», hän sanoi. Tiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit, itse istuivat vaatekasalle nurkkaan. »Nythän se rautatien teko alkaa», sanoi Heiskanen, ottaen taskustaan piipun ja tupakkakukkaron. »Pane piippuun sinäkin Holpainen.» »Vai jo se alkaa. Sittenhän tästä taas päästänee elämään, Jumalan kiitos», puhui Lopo. »Elkäähän hyvin ihastuko, ennenkuin kuulette, minkä verran siellä palkkaa maksetaan», sanoi Holpainen. »Noo?» »Ei kuin kahdeksankymmentä penniä.» »Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se riitä leipäänkään. Millä ne sitten maksetaan hyyryt, millä ostetaan puut ja millä jalkineita. Niitäkin semmoisessa työssä kuluu enemmän kuin tavallisesti.» »Niin ja pulskemmin siinä tarvitaan ruokaakin. Kun jouten on, syö puolta vähemmän», sanoi Tiina Katri. »Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään paljoa», lausui Lopo. »Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun kiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin kuolema.» Heiskanen puhalsi pitkän savun suustansa. »Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun. Köyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan», hän lausui. »Se on tietty, ei suinkaan millä muulla», intoili Lopo. »Eikä ne herrat sitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon. Mutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa maksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna vai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon viimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä vaatekertani myödä sen henkirahan tähden.» »Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?» »Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo uhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.» »Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?» kysyi Mari. »Tuskinpa vaan», vastasi Heiskanen. »Mikä pakko niiden on korottaa, työväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan. Ja minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä, vaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan työväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin valtiokaan.» »Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja», tiesi Holpainen kertoa. »Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro, ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla, minkä voivat, kyllä kosto koituu.» »Ihan panee kunnat köyhälle väelle, ellei ensi kesänäkään pääse ansaitsemaan enempää kuin kahdeksankymmentä penniä», puhui Tiina Katri. »Monellakin viis’ kuus’ lasta, siihen hyyryt ja talven aikaan tehdyt velat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun sitten on joutunut niin tyhjäksi jo vaatteen ja kaiken puolesta, ettei ole monellakaan enempää kuin taivaan linnulla. Minä tosiaan en ymmärrä, millä lailla ensi talvena eletään.» »Rupeaa varastamaan, että pääsee linnaan, taikka toimittaa itsensä lasareettiin, kyllä silloin ruunu huolen pitää», sanoi Lopo. »Herra siunaa niitä puheita», lausui Mari, viihdytellen lasta, joka taas oli hereillä hänen sylissään. »No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?» »Kärsii ennemmin ja kituu siksi kuin kuolee.» Mari pani lapsen vatsalleen ja taputteli selkään; siitä se näytti saavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä. »Pane, hyvä ihminen, kuivaa sen ympärille», sanoi Tiina Katri. »Mistäpä panen, kun ei ole. Yöllä likasi kaikki, enkä ole saanut vielä pestyksi. Tuo tänne, Petu, se täkki. Noo, ei lapsi nyt palellu kumminkaan.» Hän kääri Annin peitteen sisään ja antoi maata samassa asemassa käsivarrellaan. »Kyllä sitä varmaan puree, koska noin vatsallaan paremmin saa lepoa», sanoi hän. Heiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuunsa. »Eikös me jo lähdetä?» hän kysyi vaimoltaan. »Niin, hyvä isä tokkiinsa, kun ihan olen unhottanut keittoni, jonka jätin tulelle.» »Mitäs meillä syödään?» kysyi Holpainen vieraiden mentyä. »Ei ole leivän muruakaan kotona. Hellun lähetin ulos äsken pussineen; odotetaan, ei suinkaan hän ihan tyhjänä palaa.» Holpainen kynsäisi päätään ja heittäytyi seljälleen vaatekasalle. »Et sinä edes kysy, mihinkä sänky on joutunut.» »Minä sen jo kuulin isännältä.» »Kun tuo sitten odottaisi tämän kuun hyyryä, ettei pellolle ajaisi. Hiljaa, Ville, Anni nukkuu.» »Antaa, äiti, leipää.» »Mistä minä sitä annan, vartoo siksi kuin Hellu tulee. Petu menee portille katastamaan, eikö sitä jo kuulu.» Petu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä näkynyt. Ville rupesi uudelleen tuskittelemaan. »Minulla on nälkä, äiti; kuulee, äiti, minulla on nälkä.» »Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä koreita lastuja, että saatte leikkiä, tehdä huoneita ja semmoisia. Menkää nyt, niin olette kilttiä.» »En minä.» Ville aikoi ruveta ääneen itkemään, mutta isä äännähti ja silloin hän lakkasi kuin naulaan. Hellu tulikin hetken päästä kotiin ja leipäpalasia oli pussissa sen päivän varalle. Melkein samassa ilmestyi Tiina Katri ovelle, kantaen vadillista höyryävää perunakeittoa käsissään. »Toin vähän teillekin, kun jäi yli», hän sanoi »Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina Katri, aina sinä olet hyvä meitä kohtaan. Jumala, rakas isä, palkitkoon. Nyt teidän kelpaa pojat, mutta elkää niin leveästi siinä seisoko, päästäkää Helluakin likelle.» Holpainen istui pöydän reunaan; pojat asettuivat niin likelle kuin suinkin voivat ja menivät halukkain silmin vadin kimppuun. Hellu syrjästä kurotti lusikkaansa. »Mene syömään sinäkin, minä soudatan sen aikaa», sanoi Tiina Katri. Poikien takaa Mari joitakuita kertoja pisti suuhunsa. Makeata se oli, perunat niin murakoita, että olivat rikki, ei hän muistanut aikaa, milloin semmoista keittoa oli syönyt. Mutta ei hän raskinut sitä kovin paljon ottaa, että muille jäisi, poika parat kun varsinkin niin hapeasti söivät. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja laski sen sitten pois. »Senkö verran sinä söitkin?» kysyi Tiina Katri, kun Mari taas tuli kätkyen ääreen. »Eipä minua nyt ruoka maita tällä kertaa.» Oli se osaksi tottakin, sillä vaikka häntä juuri äsken oli kipeästi hiukaissut ja vaikka keitto kyllä makealle maistui, katosi kuitenkin ruokahalu samassa, kun tuli ajatelleeksi, ettei sitä kuitenkaan mahan täydeltä heille kaikille riittänyt. Sen iltapäivää Anni nukkui jotenkin levollisesti. Mari pääsi käymään lääkärissä ja apteekissa; rohtopullo kädessä hän sitten tyynemmällä mielellä palasi kotiin. Toivoi lapsen rohtojen avulla saavan paremmin unta tulevaksi yöksi. Tiina Katri antoi heille pienen läkkisen lampun, jota hän sanoi kitupiikiksi, ettei heidän tarvinnut pilkkoisten pimeässä olla. Ei siinä koko yöksi öljyä riittäisi, jos pikku Anni valvomaan sattuisi, mutta jonkun aikaa kumminkin. Lienee ollut tuossa kahdeksan tai yhdeksän seutuun, ei sitä niin varmaan tiennyt, kun ei kelloa ollut. Äiti laittoi tiloja, lapsille entiseen paikkaan ja heille itselleen nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteen tapaiset olivat. Hellu soudatti lasta ja Ville oli nukkunut suulleen uunin luokse; äiti riisui housut hänen päältään ja nosti hänet vuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään levolle ja siirti kätkyen oman tilansa viereen. Holpainen jo makasi seinän puolella selkä köyryssä; hänestä näkyi vaan leveät hartiat ja ruunihtava tukka takaraivolta. Mari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle siihen likelle, sammutti valkean ja siunasi itsensä. Vantiksesta hän liikutti kätkyttä, makasi seljällään toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaan, josta vähän valoa haamoitti. Pian nukkuivat muut, tasaisesta hengityksestä hän sen kuuli. Hiljaista oli ympärillä ja mustaa, ajatukset vaan sihisivät ja risteilivät hänen päässään. Tuli mieleen taas: tuo, kun pojat aamulla sen leivän varastivat. Kuka tiesi minkälaisia pahantekijöitä heistä vielä suurena tulisi. Noin kait ne pienellä olivat alkaneet nuokin, jotka nyt linnassa istuivat. Lapsia olivat hekin kerran olleet ja äidit heitä olivat imettäneet ja holhoneet onnettomaan elämään; murheeksi itselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa sinne kahleisiin vielä joutuisivat. Herra Jumala! Hän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivilinnan ja yläkerroksen rautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja sieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, mutta Petun kasvot hän näki selvään. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalvakat ja synkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa! Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta värisi yhtäkaikki kiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa, vaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen ihminen», sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen kätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki synnintunnustuksen alusta loppuun saakka. Mitättömäksi hän tunsi itsensä ja kurjaksi maan madoksi, jolla ei rahtuistakaan omaa voimaa ollut, eikä omaa ansiota minkäänlaista, joka auttamatta lapsineen, joukkoineen hukkaan ja kadotukseen joutuisi, ellei Herra armosta heitä pelastaisi. Pikku Anni väänteli itseään kätkyessä. Mari taukosi rukouksestaan ja alkoi taas soudattaa. Ja kun lapsi siihen raukeni, painoi hänkin silmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitäpä hän sillä voitti, että murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli? Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki taivaallisen isän kädestä. Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi, eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään. Ehkäpä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen tähtensä vaan kärsiä. Hellu parka, tiesipä sen, minkälainen elämä häntäkin odotti, vaivainen ja kivulias kun oli. Sokeaksi hän varmaan päälle päätteeksi tulisi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan semmoista ihmistä varttuisi, että työllään henkeään elättäisi. Köyhäinhuone Hellu paralla oli edessä, siellä hän saisi kitua ikänsä ja aikansa, armottomain ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana. Hän raukka, joka oli niin pehmeäluontoinen, ei oppisikaan puoliaan pitämään, kyllä häntä saisi maailma mielin määrin polkea ja tallata. Sitä ajatellessaan Mari kiivaammin kätkyttä liikutti ja silmät taas selkiseljällään tuijottivat ikkunaan, josta nyt palanen tähtistä taivasta haamotti. Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan, eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana. Pikku Annikin tuossa kätkyessä, kuka hänen kohtaloaan saattoi edeltäpäin arvata. Kauniiksi hän ehkä kasvaisi, oikea herran enkeli hän nyt ainakin oli sinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Mutta siinäpä ehkä juuri pahin vaara olikin tarjonna. Kaunis ja köyhä tyttö joutui pian pahoille teille. Miehet viettelisivät ja kun kerran saisivat lankeamaan, niin pitäisivät kuin luutturättiä. Kurjemmassa tilassa tuommoinen huono nainen kumminkin oli, sylkemättä tuskin kukaan häneen katsoi. Jopa sitten olisi Hellu onnellisempi hoitohuoneessaan ja melkeinpä Petukin... Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon ei tuskaa tunne eikä nälkää näe. Mari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet niin raskaiksi, että jäykistyivät siellä sisässä juuri kuin pönkäksi. Ei hän kipua tuntenut, mutta kummallista kiristystä aivoissa ja samalla hirveätä levottomuutta. Ei syntynyt enää mitään selvää ajatusta, ei hän jaksanut, vaikka olisi tahtonut. Hän koetti rukoilla. »Elä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi...» Mutta siltä se tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä, pimeyteen alas... Sitten joku pahuuden henki otti häntä ahdistaakseen, se tuli kuin takaapäin ja uhkasi häntä, mitä se tahtoi? Pikku Anniako ... tukehduttamaan ... ja kaulasta kuristamaan ... noita toisia ... ja sitten itse ... hypätä aventoon... »Herra Kriste, auta minua... Varjele järkeäni...» Ristin juureen hän oli vajoovinaan, ja siinä hän Herraa avukseen huusi. Mutta niitä pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen, ne repivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat kätensä ristinpuun ympäri ja huusi... [[Luokka:Köyhää kansaa]] 2844 5052 2006-08-28T23:11:43Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Köyhää kansaa: I luku|I luku]] |seuraava=[[Köyhää kansaa]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Köyhää kansaa]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} »Mari hoi, kuule, mikä sinun on? Mitä sinä huudat?» Holpainen pudisteli häntä, mutta kun ei saanut häntä hereille, hapuili hän tikkuja lattialta ja raapaisi tulta. Marin silmät olivat auki, hän oli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, katsoakseen häntä tarkemmin. »Mikä sinun on, kah!» Hän pudisti häntä hartioista, ja nyt Mari viimeinkin talttui. Mutta peljästyneeltä hän näytti ja silmät levottomasti pyörivät ympäri. »Mitä sinä huusit?» »Elä, elä kovasti», hän kuiskasi, »etteivät tule takaisin». »Ketkä?» »Ne, ne samat.» Hän katsoi pelokkaasti taaksepäin perälle huonetta, johon kitupiikin hämärävalo ei ulottunut. Holpainen silmäsi häntä levottomasti, paha aavistus tahtoi nousta hänen poveensa, mutta hän koetti sitä karkoittaa. Niin suurta vitsausta ei Jumala kuitenkaan mahtaisi heille lähettää. »Sinä olet nähnyt unta. Mitä sinne nurkkaan noin tuijotat, eihän siellä ole ketään. Kuule, Mari, kah, selviä pois.» Hän pudisteli häntä taaskin. Mari näytti rauhoittuvan. »Oletko sinä kipeä?» »En. Kuinka niin?» »Kun olet ihan vesimärkänä.» Holpainen hiveli karkealla kädellään hänen kasvojaan. »Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?» »Unta kait.» Mari pöyristeli sitä muistaessaan. »Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.» Holpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli. »Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.» »Palakoon sitten.» Holpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa, valmiina pian jatkamaan unta. »Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli, ja veti peitteen päälleen. Mari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsaansa miehen hartioihin. »Jos saisi vähän unta», arveli hän itsekseen, »ennenkuin nuo kauheat näyt taas tulevat». Ei hän ollut nukuksissa, sen hän varmaan tiesi. Ihan selvään hän ne kaikki näki, liekö sitten ollut houreita taikka jotain vielä pahempaa. Ettei hän vaan menettäisi järkeään. Niin kumman raskaalta ja jäykältä hänen päässään tuntui. Ja synkät, hirveät ajatukset tahtoivat väkisen taas tunkea mieleen. Jumala ei rakastanut yhtäpaljon kaikkia ihmisiä, ylhäisiä vaan ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Kipua ja tuskaa, vaivaloisuutta ja kurjuutta kaikenmoista hän heille lähetti, painoi heidät niin raskaan ikeen alle, että he nääntyivät. Heikommat murtuivat, joilla enemmän oli elonhalua, heittäytyivät paheisin ja niin ajallinen kurjuus tuotti heille vielä iankaikkisen kadotuksen. Ei tarvinnut ylhäisten eikä rikkaiden lastensa tulevaisuudesta murheen mieltä kantaa; harvoin jos koskaan heistä rikoksen tekijöitä tuli, eivätkä he vankilassa, ei vaivaishoidossa eikä porttohuoneissa lopettaneet. Niin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät hyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt... Tässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä vihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Hänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon takana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan herättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan nyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen selkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta vaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista viskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti puhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni, toisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois noita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan herkesi heitä uhattelemasta. Holpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan. »Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.» Mari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti häneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi hänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta hänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen kamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn. »Minkätähden sinä minua löit?» Mari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä uudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään. »Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?» »Olen.» Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi olevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän pitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi. »Niin olet hereillä? Mitäs minua sitten hakkaat?» »Näin pahaa unta. Pane maata, en minä lyö enää.» »Oletko sinä kipeä?» »En. Pahoja unia näen.» »Siunaa itsesi, hyvä ihminen.» Holpainen laskeutui alas hänen viereensä, mutta kääntyi nyt toiselle kyljelleen voidakseen pitää häntä varalla. Mari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja »herran siunauksen». Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein, sanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli. Uni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka tuntui olevan levoton kovin. Hän yhtämittaa teki äkkinäisiä liikkeitä, nyki peitettä sormillaan ja käänteli päätään, ikäänkuin kuulustaisi hän jotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi. »Sinä taidat niin huolia meidän tilaamme?» Mari ei vastannut. Hän päätti vaieta, ettei Holpainen mitään huomaisi, sillä varmaan hän puhuisi sekavasti, jos vaan suutansa aukaisi. Tuonne pakenivat kauemmas nuo väijyävät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä sentään hänen miestään. Hänen teki mielensä ilkkua heille ja härnätä heitä pikkuisen, mutta Holpaisen nähden hän ei sitä uskaltanut, sillä se oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka hän ne niin selvään näki; tuolla olivat kauempana nyt selin heihin, salaa vaan katselivat ja vilkkuivat olkapäänsä yli; hyvä että pelkäsivät hänen miestään. »Elä sinä anna maallisten asiain noin rasittaa mieltäsi, se vaikuttaa pahaa, eikä ne siitä kumminkaan parane. Ihmisen täytyy olla kärsivällinen ja turvata Jumalaan, kyllä hän meistä huolen pitää.» Holpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi näin hyvin puhua; sanat tulivat kuin itsestään hänen suuhunsa. »Kyllä, kyllä Jumala meistä huolen pitää.» Mari rypisti otsansa ja puristi huulensa kokoon. Tuhma pökkelö, kun uskoi, että Jumala huonommista ihmisistä välitti. Eikö hän selvään nähnyt, kuinka hän päinvastoin vihasi heitä ja lähetti kaikki onnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille ja sitten viimeiseksi nuo häijyt henget kimppuun. »Etkö sinä saa unta? Pane silmäsi kiinni, ehkä sitten nukut.» Mari ummisti silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häneen niin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta ei uskaltanut, hän oli niin vahva ja hän pian tukevalla kourallaan tarttui kiinni. Täytyi olla hiljaa ... hiljaa ... mutta jahka hän nukkuisi, Holpainen, silloin hän karkaisi kynsin hänen kurkkuunsa. Jahka hän nukkuisi... Mari raoitti silmiään, mutta ummisti ne kohta jälleen, kun tapasi miehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa ... hiljaa... Täytyi olla hiljaa ... hiljaa... Ja pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, hengityksestä hän sen kuuli. Ja pikku Anni nukkui niin hyvästi tänä yönä, jokohan lapsi rukka rupesi paranemaan? Ville potki, lieneekö saanut peitteen pois päältään, siellä kun makasi kylmällä lattialla. Ei hän päässyt korjaamaan, Holpainen katsoi häneen, sen hän tunsi luissaan, vaikkei jaksanut enää silmiään raoittaa. Täytyi olla hiljaa ... hiljaa... Siihen Marin mielikuvitukset vähitellen raukenivat; hän nukkui. Holpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä hän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt ollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse, kun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko ihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut syömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi heille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta enemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä ennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä Annin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui kätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä ... että, että Mari sai levätä... Eihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan lusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain ... kun ilkiäisi pyytää Tiina Katrilta ... sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi, kuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä kyllä auttaisi... Tässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi heräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari havahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen luokse. Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti tuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu taikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan karkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä auki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä, missä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja uikuttaminen muuttui itkuksi. Mari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja liikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan. »Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne viereesi?» kysyi Holpainen. Mari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän tuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle rinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä huolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni oli heikko ja käheä. »Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?» kysyi Holpainen taas. Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut; nousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun. Holpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa itselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen ahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta vapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän itsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee. Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta odottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä unessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja tyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä hänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui hän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta tuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan olikin. Näin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa pakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä, kun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa. Holpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla asiasta keskustelivat. »Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole», sanoi Tiina Katri. »Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää Annin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä mielellään tahtoisi antaa kumminkaan.» »Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua pahimmasti peloitti.» »Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan, mutta vastasipa sentään.» »Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?» »En.» »Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta nostettu.» »Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.» »Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä huonoja.» »Kyllä, kyllä.» Tiina Katri ihmetteli mennessään, mikä Holpaisen oli noin muuttanut. Kovaluontoiselta hän ennen oli näyttänyt ja tyyneeltä, mutta nyt hän, tuo roteva, vahva mies, oli peljästynyt kuin pieni lapsi. Mari istui kaiken päivää melkein liikkumattomana kätkyen ääressä. Anni heikkoni heikkonemistaan, ei jaksanut enää itkeäkään eikä huolinut rintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu korjasi tilat ja lakaisi lattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpalasia, joita eilisestä vielä oli Hellun pussissa. Mari näki kaikki mitä ympärillä tapahtui niinkuin jonkun kaukaisen unen takaa. Ei mikään häneen vaikuttanut eikä hän voinut mihinkään ottaa osaa, ei tarttua kiinni mihinkään. Käsi hiljaa tuuditti kätkyttä, ei hänen tahdostaan, mutta entisestä tottuneesta tavasta. Pojat aina väliin riitelivät, hän ei voinut heitä kieltää, suu oli juuri kuin naulattu, huulet ja hampaat yhdessä ja kieli paksuna siellä sisässä. Sielu oli ulkopuolella ruumista, niin hänestä tuntui; ei hän elänyt enää eikä ollut siinä huoneessa, ja kuitenkin hän tiesi elävänsä, tiesi olevansa juuri siinä, missä oli; tiesi että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat hänen lapsiaan. Ymmärsi vielä senkin, että mies levottomasti häntä katseli ja suri, kun ei hän ollut niinkuin ennen. Himmeätä oli kaikki hänen silmissään ja kuitenkin hän näki, korvissa suhisi ja kuitenkin hän eroitti heidän äänensä. Ei hän mitään halunnut eikä mitään toivonut. Jos maailman kaikki aarteet olisivat tuossa hänen edessään olleet, hän välinpitämättömänä olisi niitä katsellut. Mutta muistellessaan yöllisiä näkyjä heräsi hänessä kuitenkin vielä joku toivo, viimeinen tässä elämässä. Maan poveen hän olisi halunnut, syvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Eikä häntä surettanut sekään, mikä haudan tuolla puolen vastassa olisi, sillä pahempaa ei voinut tulla, kuin yölliset kärsimiset olivat. Tämäkin olotila, tämä tänlainen sieluton eläminen, unessa tai pyörryksissä horjuminen, oli tukalata kovin, mielellään hän senkin olisi vaihettanut minkälaiseen muuhun hyvänsä, ei kuitenkaan noihin kauhistuttaviin näkyihin. Niitä jos hän tietäisi tulevan, aventoon hän sitä ennen menisi. Hellu parka katsoi häneen vähän väliä; kummasteli kai hänen puhumattomuuttaan. Mitäpä hänellä oli sanottavaa? Ei mitään, ei kerrassa mitään. Kahvia jos hän olisi voinut keittää, pannussa oli vielä poroja, mutta kahdesti niille jo oli keitetty, mitäs makua niistä enää lähtisi. Menköön kerjuulle, leipäpalasia ja sillinpäitä ja kylmiä perunoita hankkimaan, kumma, ettei Holpainen hoksannut käskeä. Hän ei sitä voinut kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa. Mutta Hellu ymmärsi sen itsestään. »Äiti, kuulkaa, menenkös taas kaupungille leipää pyytämään?» Mari nyökkäsi päätä. Lapsi rukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois tätä kurjuutta näkemästä, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi. Pikku Anni katsoi häneen surkeasti, niinkuin se, joka apua rukoilee, eikä vaivojaan valittaa osaa. Hän koetteli jalkoja ja käsiä, ne olivat kalman kylmät. Mari herkesi soudattamasta, nojasi poskea vasempaan käteen ja kyynäspäätä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki kuolemata. Holpainen huomasi lapsella olevan jotain erinomaista, ja tuli lähemmäksi. Toisella puolen kätkyttä hän seisoi ja katseli kuinka tuo pieni rinta kohoili vaivaloisesti viimeisiä tuskia kestäessään. Miehen karkeat kasvot vavahtelivat, silmistä herahti pari kyyneltä nenänpieliin, mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni takaisin pöydän päähän istumaan. Pitkin päivää hän imeskeli tyhjää piipunnysää, tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti vähän ihven makua kumminkin ja pelkkä imeminen sitä paitse oli jo nautintoa. Päivällisen aikaan ei Hellu vielä ollut kotona. Mutta pussistaan oli hän jättänyt pöydälle muutamia kylmiä perunoita ja hiiren syömän leipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suoloja, joita hän pani veteen. Hiljaa viittasi hän poikia tulemaan ruoalle ja Maria myös; mutta tämä pudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu siihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä tasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne, joita arveli pahoiksi. »Elkää syökö vielä perunoitanne, ennenkuin leipää saatte», kuiskasi Holpainen. »Jos sinäkin, Mari, koettaisit sentään haukata, että vahvistuisit, tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotkos, niin tuon.» Ei vastausta; pieni, jyrkkä nytkäys vaan päällä. »Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.» Petu ja Ville söivät hapeasti, mutta isää ei oikein maittanut. Vaikeasti hän nieli muutamia kertoja, sitten jätti. Kätkyestä kuuluikin yhä surkeampia ohkauksia. Holpaisen sydäntä ne viileksivät kuin veitsellä. Hän toivoi, että pian loppu tulisi lapsen vaivoille. Mari istui kumarassa niinkuin ennen ja katseli lasta, jonka silmät jäykästi yhteen kohti tuijottivat. Itsekseen hän ihmetteli, että hän lapsen tuskia niin välinpitämättömästi katseli, ikäänkuin ne eivät häneen olisi lainkaan koskeneet. Olisiko hän jo siihen määrään kärsinyt, ettei mikään suru häneen enää vaikuttanut. Kylmästi hän tällä hetkellä olisi saattanut nähdä heidän kaikkien kamppailevan kuoleman kanssa. Eikähän muutamain hetkein kovimmatkaan tuskat olleet mitään verraten pitkän ja vaivaloisen elämän kärsimisiin. Parempi kuin kuolisivat nyt kaikki yksintein, että tulisivat autuaiksi. Tässä taas huumasi päätä ja joku voima tahtoi ajaa häntä lasten päälle, lopettamaan elämän päivät niiltä, joille oli ne antanutkin. Mutta kun hän kohotti päätään ja hiuksien alta loi synkän katseensa mieheen, täytyi hänen luopua tuumasta, kun sai totiset ja tarkastavat silmät vastaan. Samassa hän taas vajosikin entiseen tylsyyteen, näki kaikki, mitä tapahtui, eikä nähnyt, kuuli, eikä kuullut, kärsi eikä kärsinyt, eli kuin huumeessa eikä välittänyt mistään mitään. Hellu tuli kotiin; toisessa kädessä riippui täyteläinen pussi, toisella hän kurotti avainta vetääkseen ovea kiinni. »Makuluuta sain keitoksi», hän riemuitsi. »Hiljaa, hiljaa», kuiskasi isä ja osoitti kätkyeen. Hellu peljästyi; oli kuin jäinen virta olisi pitkin ruumista valahtanut alas jalkoihin saakka. Hän laski pussinsa nurkkaan ja tuli varpaillaan Annin luokse. Ainoa silmäys vaan ja hän ymmärsi kaikki. Pikku Anni ei enää itkenyt eikä nauranut, ei tarvinnut enää heidän apuaan. Jäykästi ja harvaan hän ohkaili kätkyen pohjassa ja katsoi kattoon silmiä räpäyttämättä, juuri kuin hakijaa odottaen. Hellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi suulleen. Ruumiin vavahduksista näkyi, että hän itki, vaikkei nyyhkytyksiä kuulunut. Holpainen istui kumarassa, pää alhaalla, melkein polvien tasalla. Kädet olivat ristissä otsalla. Hän koetti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus oli pysähtynyt. Niinpä hän vaan odotti hiljaa, odotti tuon ratkaisevan hetken tuloa. Hän tuskin hengitti, kuoleman raskas ja juhlallinen läsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa. Pojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohden. Ville katseli silmät pyöreänä vuoron äitiä, vuoron kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä murenia syömisen jälkeen, posken oli kova leivänkannikka hangannut punaiseksi. Petu piti molemmin käsin paljaasta jalasta kiinni ja ihmetteli, ettei rouva vielä ollut tuonut hänelle housuja, vaikka niin varmasti eilen oli luvannut. Ja Mari oli kuin kuva, liikkumattomana, äänettömänä ja elottomana. Anni hengitti harvempaan, sitten korahti pari kertaa rinnassa ja siihen kaikki loppui. Hetken Hellu odotti, eikö enää mitään kuuluisi; mutta kun kaikki jäi hiljaisuuteen, ymmärsi hän, ettei Annia enää ollut. Ja vaikka hän oli rukoillut, että Herra tulisi korjaamaan heidät maailmasta pois, se nyt kuitenkin tuntui niin tukalalta, kun Anni oli lähtenyt, että tahtoi sydän haljeta. Hän itki ääneen ja silloin rupesi Villeä myöskin itkettämään. Tiina Katri kuuli itkun omalle puolelleen ja tuli katsomaan. »Vai niin», sanoi hän hiljaa, »täällä näemmä jo on päätetty. Pianpa se kävikin. Niin, niin, Mari rukka, Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon.» Mari istui yhä samalla paikalla ja samassa asemassa. Tiina Katri painoi ruumiin silmäluomet kiinni ja sitoi huivin leuan alle. »Mene levolle vähäksi aikaa, Mari, minä pesen pikku Annin ja sitten se kait on saatava pois lämpöisestä huoneesta.» »Ja minun pitää ruveta kirstua laittamaan», sanoi Holpainen. Mari, joka tähän saakka ei ollut sanaakaan lausunut, puhkesi nyt äkkiä puhumaan, hätäisesti ja jyrkästi. »Sininen kirstu ja valkoinen peite, sertinkiä se pitää olla ja kukka käteen. Hanki jostain rahaa, Holpainen.» »Kyllä, kyllä.» Holpainen oli niin hyvillään, kun kuuli Marin puhuvan, että olisi luvannut ottaa vaikka kuun alas taivaalta, jos niiksi tuli. »Eikä sitä saa panna yhteishautaan, mutta erityiseen, ihan erityiseen. Kuuletko, että ei toisten kanssa yhteen.» »Ei, ei, ole huoletta.» »Ja myrtinoksista laitetaan ranssi päähän ja kukka käteen, semmoinen markan maksava ja sertinkipaita. Niin, kuulitteko, sertinkipaita ja kukka, käteen ja ranssi...» Tiina Katri ja Holpainen katsoivat toisiinsa. Tuo äkkinäinen puhetulva teki miehen uudelleen levottomaksi. Mutta Tiina Katri lausui tyyneesti: »Pane pitkällesi sinne vaatekasalle, Mari ja koeta nukkua. Olethan ihan lävitse uupunut. Näytäs, minä laitan sinulle päänaluista. Kas noin, rupea tuohon.» »Etkö sinä jo mene, Holpainen sitä kirstua laittamaan, sitä kirstua, sitä kirstua...» »Elä puhu enää, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen laittaa kirstun ja me toimitamme kaikki, paidat ja peitteet ja kukat ... ole nyt vaan rauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.» Mari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet kävivät yhä. Toiset eivät kuitenkaan sanoja eroittaneet; koetettiin olla hiljaa. Tiina Katri pesi ruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle. Mari oli hiljennyt, mutta he eivät varmaan tienneet, oliko hän nukuksissa vai ei. Siinä kun he Holpaisen kanssa jonkun tunnin päästä kantoivat ruumista laudalla ulos, katsoi Tiina Katri taakseen ja näki Marin silmät selkiseljällään seuraavan heitä. Niissä paloi synkkä, uhkaava tuli. Tiina Katri kiiruhti takaisin heti, kun olivat saaneet ruumiin aittaan. Holpainen aikoi jäädä seisottelemaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä. »Lähtekää pois», kuiskasi hän. Eivät olleet vielä portailla, kun sisästä kuului outoa ääntä ja samalla töytäsivät lapset kaikki kolme ovesta heitä vastaan. »Äiti, äiti...» Enempää ei saanut Hellu puhutuksi. Holpaisen nousivat hiukset koholle, hän astui heidän ohitsensa kamariin. »Herra Jumala!» huokasi Tiina Katri hiljaa, pysähtyen hetkeksi ja ottaen sydämestään kiinni. »Menkää, lapsi kullat, talon puolelle; menkää ja pysykää siellä. Sanokaa, että minä lähetin.» Hän työnsi heitä lempeästi portaita alas ja kääntyi itse takaisin. Ääni oli muuttunut huudoksi. Mölisevää se oli, syvää ja karkeata, ei ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta kumpaakin yhdessä, ja lisäksi vielä jotain muuta, kamalaa ja kauheata. Oli kuin parkunta kaukaisesta, tuntemattomasta maailmasta, jossa henget tuskien tulessa kiemuroivat. Siellä hän vielä oli pitkällään vuoteella, ei enää tuo entinen hiljainen ja kärsivällinen vaimo, vaan raivoava, mölisevä mielipuoli. Holpainen piteli häntä kiinni molemmin käsin. »Pappia, pappia!» huusi hän, niin pian kuin Tiina Katri ilmestyi ovelle. »Ja lääkäriä», kaikui vielä jäljessä hänelle porstuaan. Tiina Katri juoksi. Ensin papin luokse, sitten lääkärin. Ja molemmat noudattivat kohta hänen hätäilevää pyyntöään. Pastori kuitenkin joutui ennen perille. Mutta hänestä ei mitään apua ollut. Sairas kahta kauheammin parkui häntä nähdessään, eikä kuunnellut lainkaan hänen sanojaan. Sen ohessa hän vielä reuhtoi niin, että Holpaisen oli työlästä saada häntä pidellyksi. »En minä tässä voi mitään», sanoi pastori neuvottomana, »mutta odotetaan tohtoria. Tuolla hän jo tuleekin.» Tohtori Wialén astui sisään, vakavana ja levollisena. Ensi silmäyksellä hän käsitti asian laidan. Hän kääntyi Tiina Katriin, joka vapisevana seisoi heidän takanaan uunin luona. »Hankkikaa tänne pari vyötä, tai jotain semmoista.» Tiina Katri arvasi tarkoituksen. Katsoi ympärilleen ja löysi Annin kapalovöitä. Ne hän antoi ja lääkäri sitoi toisella Marin jalat yhteen, toisella kädet seljän taakse. Ja sitten hän painettiin taas alas vaatekasalle nurkkaan. Lääkäri silmäili pöytää ja ikkunankarmia. »Mustetta ja kynää?» Niitä ei ollut; Tiina Katri juoksi hakemaan talon puolelta. Lääkäri vältti Holpaisen kysyviä silmiä ja katseli ikkunasta ulos. »Kan hon botas?» kysyi pastori, mutta ei saanut vastausta. Heikura toi itse paperia ynnä mustepullon ja kynän, jotka hän asetti pöydälle. He olivat kaikki hiljaa sillä välin, kuin lääkäri kirjoitti. »Annatte sisään tätä ruokalusikallisen joka toinen tunti», lausui tohtori, ojentaen paperilapun Holpaiselle. »Niin», sanoi pastori, tarttuen hattuunsa, »meillä ei taida olla täällä muuta tehtävää». »Suokaa anteeksi», puhkesi Heikura puhumaan, »minä pyytäisin... – Liekö tässä mitään toivoa parannuksesta?» Hän katsoi lääkäriin. »Kuinka niin?» »Tahtoo olla vaikeata. Minulla kun on muitakin hyyryläisiä. Eivät ne rupea tuota kuuntelemaan.» Kaikki vaikenivat hetken. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan ruotsiksi. Sitten kysyi edellinen: »Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan? »Otettaisiinkos häntä sinne?» »Kyllä luulen. Minä kirjoitan lapun, jonka saatte viedä vaivaishoitokunnan esimiehelle.» »Ehkä minä sen teen. Holpainen ei kumminkaan pääse täältä mihinkään nyt», sanoi Tiina Katri. Hänelle se annettiin. Sitten läksivät tohtori ja pastori yhdessä pois. »Eikö toivoa?» kysyi pastori, kun olivat portilla. »Ei», vastasi tohtori lyhyeen. Astuivat rinnan katuvierustaa; heillä oli sama tie. Vähän ajan kuluttua, lausui taas pastori: »Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.» »On sitä maailmassa paljonkin.» »Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa.» »Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.» »Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.» »Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.» »Helppo sanoa. Entä sitten?» »Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.» »Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan sallimuksia muuttamaan.» »En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi pyrkii.» »Ei, ei, tohtori –» Pastori pudisteli päätään. »Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi parantua, mitä silloin teette?» »Mutta sehän on toinen asia.» »Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen kärsimyksiä lopettamaan?» »Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle lähettää.» »Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien lähettämistä.» »Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.» »Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään tappamaan.» »Sodat ovat Jumalan vitsauksia. Niitä emme voi välttää. Jumala hallitsee maailmaa sillä tavalla, että hän antaa pahan rangaista itseänsä.» »Ei, hyvä pastori, teillä on tykkänään väärä käsitys Jumalasta. Olkaa varma siitä, etteivät ihmiset Jumalaa vastaan riko, jos sodat maailmasta lakkautetaan. Mutta mennäksemme takaisin tuohon onnettomaan vaimoon, niin vakuutan teille, ettei armon aika hänelle ole miksikään hyödyksi, sillä kun järjen kipinä on sammunut, on sielusta myöskin kadonnut voima tutkimaan mikä hyvä on, mikä paha ja niin muodoin myöskin tulee mahdottomaksi parannusta tehdä.» »Mutta hänen kärsimisensä saattavat olla muille neuvoksi ja varoitukseksi.» »Joka ei muulla tavalla voi sielunsa autuutta saada, kuin toisen ihmisen kärsimisen kautta, niin menköön hän sitten ennemmin helvettiin. Suokaa anteeksi, pastori, mutta tämmöinen on minun uskontoni. Eikä minun päähäni mene, että Jumala tuon vaimo paran olisi hulluksi tehnyt, pelastaakseen mahdollisesti sillä hänen tukevan miehensä sielun. Jopa hän silloin olisi... Ei, ei, pastori, puhdistakaa uskontonne, ei tuo oppi kelpaa enää nykyajan ihmisille. Ja hyvästi nyt, minun on poikkeaminen tähänkin taloon.» Hän meni portista sisään ja pastori jatkoi matkaa yksin, miettivänä ja totisena. Kuuden aikaan illalla palasi Tiina Katri vaivaishoitokunnan esimiehen luota, lupakirja kädessä. Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli Heiskanen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun tämä sitä hartaasti oli rukoillut, luvaten olla hiljaa. Niin sävyisänä hän sitten oli ollutkin, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin, sillä välin kuin pikipäin käväisi ulkona. Hetken aikaa he kolmen siinä tuumailivat oliko parasta lähteä vielä samana iltana viemään Harjulaan, vai jättäisivätkö aamuun. »Mutta mitä se siitä paremmaksi tulee», sanoi Heiskanen, »vietävä hän kumminkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän rupeaa rauhattomaksi.» »Ja lapset pelkäävät», lisäsi Tiina Katri. »Niinhän se taitaa olla», sanoi Holpainen. »Mennäänpäs häntä katsomaan taas.» Kun he tulivat sisään, ei Maria näkynyt missään. He katselivat hämmästyneinä ympärilleen, kunnes Tiina Katri huomasi vaatteiden nurkimmalla puolen kasaa olevan koholla. Holpainen rupesi niitä purkamaan ja sieltä he hänet löysivät alimmaisena kyttyrässä lattialla. Hän vapisi ja katsoi heihin silmät pyöreinä. »Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla...» hän uikutti valittavalla äänellä. »Elä pelkää, emme sinulle pahaa tee», sanoi Holpainen, koettaen saada häntä esiin. »Pois, pois, pois...» »Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme», sanoi Heiskanen, »menemme katselemaan kaupunkia». »Niin, silitetään hiuksia ensin ja korjataan noita hameita», houkutteli Tiina Katri, »minäkin tulen mukaan». »Elkää, elkää, en minä tule, en tule, en, en, pois, pois. – Pois!» Viimeisen sanan hän tiuskasi kovalla äänellä. »Hiljaa, hiljaa», varoitti Holpainen, »taikka me sidomme taas kädet kiinni». »Ei saa sitoa, ei saa sitoa, kyllä minä olen hiljaa. Hiljaa, hiljaa...» Hän antoi nyt Tiina Katrin siistiä ja laittaa. Sitten otti Holpainen häntä toisesta kainalosta ja Heiskanen toisesta. Niin he läksivät häntä viemään Harjulaan köyhäin hoitolaitokseen, joka oli noin virstan verran kaupungin ulkopuolella. He kävivät edellä. Tiina Katri astui heti jäljessä. Mari höpisi heille pitkin matkaa hiljaisella levottomalla äänellä. »Voi, voi, voi, mitä pahaa teille olen tehnyt, kun näin minua kiusaatte, voi, voi, voi, armahtakaa minua, onnetonta, voi, voi.» He vetivät häntä vaan mukanaan, eivätkä vastanneet mitään. Jos hän alkoi kovempaa ääntä pitää, varoitti Holpainen häntä. »No noh, muista, että meillä on vyöt mukana.» Silloin Mari taas heti alensi äänensä melkein kuiskaukseen. Ihmisiä tuli heitä vastaan, mitkä jalan, mitkä ajaen. Kaikki katsoivat heihin pitkään ja oudoksuen. Muutamat pysähtyivät uteliaina. »Mikä sitä vaivaa? Hulluinkohuoneesen viedään, vai mihin?» »Mitäs te sillä tiedolla teette», vastasi heille Tiina Katri. He menivät menojaan; ihmiset seurasivat heitä vähän aikaa silmillään ja kääntyivät sitten taas jatkamaan omaa kulkuaan. Harjulan pihaan vihdoin päästiin. Tiina Katri meni sisään lupakirjaa näyttämään. Hoitaja kynsäisi korvallistaan. »Vähän on vastusta viisaissa, niin hulluja vielä lisäksi. Kuus’ on jo entiseltä. Oikeinko tämä on raivo?» »Onhan se, toisen vuoron aina kovastikin.» »Hukassa niitten kanssa on. – Mihinkä se nyt pannaan?» Hän katsoi vaimoonsa, joka istui samassa huoneessa. »Eiköhän lastenpytinkiin. Siellä on koppi tyhjänä Eevan jälkeen.» Portista vasemmalle oli pieni rakennus, sisältävä kaksi huonetta, joissa hoidon vanhat vaimot ja kaikki pienemmät lapset asuivat. Kymmenkunta oli edellisiä, jälkimmäisiä pariinkymmeneen. Ensimmäisen huoneen nurkassa oli laudoista tehty pimeä koppi mielipuolia varten. Tämän sai Mari olopaikakseen, koska se sattumalta nyt oli tyhjänä. Kuuma, pahanhajuinen ilma löyhkäsi heitä vastaan, kohta kun ovi avattiin. Tiina Katri oli läkähtyä; hän pani esiliinan-nurkan monin kerroin suun ja sieramien eteen. Lapset itkivät ja juonittelivat. »Olettekos hiljaa, penikat!» huusi yksi vaimoista kimeällä äänellä. Suuremmat taukosivat, ja jäivät katselemaan tulijoita; mutta pienemmät yhä kitisivät. Etuhuoneessa muutamat vaimot kehräsivät villoja, toiset karttasivat. Ovi oli auki toiseen huoneesen oikeaan; siellä tuuditeltiin viittä kätkyttä yhtäaikaa. Lapset parkuivat ja tuudittajat lauloivat, jos lauluksi tuommoista yksiäänistä mölinätä saattoi sanoa. Aina välillä he löivät kämmenellään kätkyen päähän. »Mörkö tulee, mörkö tulee, oletkos ääneti.» Lasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui pitkin nuoria molemmissa huoneissa. Niistä levisi väkevää hajua, joka yhä enemmän lisäsi ilman saastaisuutta. Mari kävi levottomaksi kohta kynnyksen yli astuttuaan. »Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois...» hän uikutti. Hoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heille vastaan. »Pankaa tuonne!» sanoi hoitaja. »En minä, en minä, en, en, en...» huusi Mari. Mutta hän oli jo sisässä ja ovi työnnettiin lukkoon. Kauheasti hän seinään löi ja huusi. Huusi taas tuolla samalla oudolla äänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta molempaa yhdessä. »Ähä», sanoivat eukot lapsille, »kuulette nyt, eikös tullut mörkö!» Lapset painoivat päänsä syrjään ja ummistivat silmänsä. Eikä tarvinnut tuudittajain enää laulaa, he olivat hiljaa, että tuskin hengittivät. Pakinansa lopettivat nekin vaimot, jotka kehräsivät ja karttasivat. Kaikki jäivät kuuntelemaan tuota yhtä ääntä, joka täytti molemmat huoneet ja kuului kauas kartanolle, ja jossa ikäänkuin koko luonnon tuska ilmoille pyrki. Tiina Katri ensimmäisenä kiiruhti pihalle. Huoneiden paha haju tunki vaatteen läpi hänen suuhunsa ja sieramiinsa; se pisteli ja karvasteli kurkussa, hän oli läkähtyä. Portaiden viereen hänen täytyi jäädä antamaan ylen. Kaikki, mitä hän sinä päivänä lienee syönyt, tuli ulos ja lopuksi viheriäistä sappea. Silmistä valui vesi tulvana poskia pitkin. Rinnallaan hän makasi portaiden nojapuuta vasten ja ohkaili. Eräs hoidon vaimoja seisoi luona ja nauroi. »Sekö haju noin rupesi mieltä vääntämään, ha, ha, ha. Oudoksesta se vaan on, ei siitä tiedä mitään, kun tottuu. Olisitte käynyt sen entisen hullun aikaan, joka hyvänsä ja pahansa teki alleen, niin silloin vasta olisitte tuntenut löyhkää! Minuakin välistä kuoitti, varsinkin kun koppia siivottiin, vaikka en muuten ole juuri arimpia luonnoltani.» »Herra siunaa, tähän ihan kuolee», mutisi Tiina Katri, kun pääsi vähän helpommalle. »Tule pois, kah, mitä sinä turhia», sanoi Heiskanen, joka Holpaisen kanssa oli portille päin menossa. Tiina Katri otti heidät kiinni. »Mitäs ne pitävät ihmisiä semmoisessa katkussa», riiteli hän. »Keräävät kaikki vanhat akat ja pienet lapset samaan kohtaan, siihen hullujen koppi vielä lisäksi. Antaisi poloisille edes puhdasta ilmaa, eipähän siellä ruoan puolesta kumminkaan mahda hääviä olla, koska näyttävät niin laihoilta ja kalpeilta.» »Suolakalaa kuuluvat saavan vaan sunnuntaina, kerran viikossa.» »Onneton, joka sinne joutuu.» »Kun kuolisi aikanaan, ettei eläisi vanhaksi, eikä rupeisi kitumaan.» »Kumma, etteivät mene ennemmin hirteen, kuin tuommoiseen kiusaukseen.» He kulkivat edellä, Tiina Katri ja Heiskanen, Holpainen kappaleen matkaa jäljessä, pää alaspäin, hartiat kumarassa. Niin raskaasti hän polki maata, kun astui, että olisi luullut hänen kovaa kuormaa seljässään kantavan. Kulunut sarkanuttu, harmaan ruunihtava, riippui hänen päällään; housut olivat takaa rikki. Tyhjältä ja kolkolta tuntui Holpaisen huone seuraavana päivänä; kaksi henkeä oli yhtä aikaa joutunut pois, äiti ja pikku Anni. Hellu pelkäsi aittaa, jossa pikku Annin ruumis oli; hän teki pitkän kierroksen joka kerran, kun meni siitä ohitse liiteriin puita hakemaan. Ja pimeässä jos täytyi ulos lähteä, hän vapisi kuin lankavyyhti. Nurkkaakin hän kammosi, jossa äiti niin surkeasti oli huutanut. Hämyssä he istuivat poikien kanssa aina uunin luona, eikä hän silloin uskaltanut kääntää päätään sinnepäin eikä kätkyeenkään, jossa pikku Anni oli kuollut. Hän puhui hiljempää kuin ennen, tuntui vaikealta saada ääntä ja jos hän saikin, soi se vieraalta eikä hän tahtonut sitä omakseen tuntea. Äiti oli hänellä lakkaamatta mielessä; muisti niin selvään, miltä hän näytti, kun istui Anni sylissä ja tyyneellä äänellään heille jotain sanoi. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka he tulisivat toimeen ilman äitiä, kuka huolehtisi heille vaatteita ja muita tarpeita. Sekin oli niin outoa, kun kaiket päivät olivat yksinään, omin hotein, ei kukaan neuvonut, ei käskenyt, ei kieltänyt, aamusta iltaan saivat olla ja elää juuri niinkuin haluttivat. Pojat telmivät ja tappelivat mielin määrin, jos Hellu koetti heitä estää, eivät he siitä välittäneet. Eikä siitäkään, jos hän uhkasi isälle kannella, sillä he tiesivät, ettei hän sitä kumminkaan tehnyt. Välistä oli Hellulla niin ikävä äitiä ja Annia ja entistä aikaa, että vedet väkisen pyrkivät silmiin, Mutta äiti oli aina varoittanut häntä itkemästä, ettei viimeinen näkö menisi. Sen vuoksi hän kohta pyyhki pois kyyneleet, kun ne vaan tulivat esiin, ja joi vettä, että sai karvaan palan kurkustaan painumaan. Kumminkin hän tiesi, ettei koskaan iloista hetkeä heidän kodissaan olisi, ellei äiti tulisi tervennä takaisin. Mutta se jos tapahtuisi, silloin hän olisi kuin taivaassa eikä välittäisi, vaikka nälkääkin näkisi ja vaikka mitä, niin, vaikka umpisokeaksikin tulisi. Ville ei surrut, eikä Petu liioin, jos olikin toisinaan ikäänkuin ajatuksissaan. Rouva oli tuonut hänelle housut ja sitä hän muutamia kertoja päivitteli, ettei äiti ollut niitä nähnyt. Niissä oli samettia lahkeissa ja kiiltäviä nappia. Ensimmältä ne aina tahtoivat pudota alas, kun hänellä ei ollut hingseliä, mutta Hellu löysi nuoranpään pihalta ja sillä kun ne sidottiin suolivyön kohdalta kiinni, niin sitten ne pysyivät. Tiina Katri heitä pistäytyi katsomassa joka päivä. Kun hänellä oli pyykki, otti hän heidän vaatteensa myöskin pesuun. Ja Hellu kun sattui kaupungilta saamaan makuluita, löi hän ne rikki ja auttoi tulelle. Kyllä Hellu osasi valkeata hoitaa, mutta pata oli vaikea saada kakluuniin ja sieltä taas pois. Kerran hän siinä touhussa poltti kätensä, jonka jälkeen hän ei enää uskaltanut yrittääkään. Ellei isä ollut kotona eikä Tiina Katri, kävi hän talon puolelta pyytämässä apua ja aina sieltä joku tuli. Isä istui enimmiten kumarassa, pää alaspäin, ja imeskeli tyhjää piippuaan. Ei hän puhunut niinkään paljoa kuin ennen, mutta Hellusta kumminkin oli niin turvallista, kun hän oli kotosalla. Hän melkein toivoi, ettei isä saisikaan työtä, sillä kovin heitä peloittaisi, kun hän aamusta iltaan olisi poissa ja heidän täytyisi olla yksin kamarissa, hämärän aikana, ehkä välistä pilkkoisen pimeässäkin. Mutta se toivo ei toteutunut. Seuraavalla viikolla jo isä meni rautatien tekoon, ja sitten eivät he nähneet häntä kuin päivällisen aikaan pikipäin ja illalla myöhään, vähää ennen maatapanoa. Aamusilla hän oli poissa, kun he unestaan heräsivät. Sunnuntaisin hän sitä vastaan oli kotona, vaikkei hän silloin jaksanut ylhäällä olla, sillä hän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että makasi kaiken päivää. Oli toinenkin syy, minkätähden Holpainen koetti nukkua niin paljon kuin suinkin vaan unta sai. Työssä ollessa ei joutunut eikä jaksanut juuri pitkälle ajatella, mutta kun tuli tuohon tyhjään kotiin ja näki nuo onnettomat lapsi-parat, jotka kärsivät nälkää ja kaikenpuolista puutetta, silloin hänen mielensä kävi raskaaksi, ja hän pelkäsi, että jos liian paljon rupeisi elämää suremaan, kävisi hänelle samoin kuin Marillekin. Niinpä hän ei tiennyt parempaa neuvoa kuin nukkua pois huolista ja murheista, koska hän ei muulla tavalla saanut niitä luotaan ajetuksi. Rautatien työpaikka oli Kotkakallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen sopi hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Kun hän suoristi selkäänsä ja lepäsi työstään nojautuen molemmilla käsillään lapioon, menivät hänen silmänsä väkisenkin aina lahdelman ja peltojen ylitse sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku astui portaita alas. Ei voinut oikein eroittaa, mieskö oli vai nainen, mutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kumminkaan ollut. Holpainen kaivoi maata rinteen alla; mutta ylempänä oli miehiä, jotka hakkasivat kiveä. Ne olivat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä. »Hei, Holpainen, tules tänne!» sieltä kerran huudettiin. »Mikä on?» huusi Holpainen vastaan ja katsoi ylös. »No, tulehan.» Holpainen astui hiukan epäillen sinne heidän luokseen. »Tuossa saat. Ota ja syö.» »Mitä se on? Kivenmuraa?» »No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile.» »Ole vaiti. Kuka tuota syö?» »Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat leipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi.» »Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin», sanoi Holpainen ja läksi takaisin omalle työlleen. »Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin.» »Ha, ha, ha», nauroivat toiset. Holpainen ei välittänyt vastata. Selkä kyyryssä hän teki työtään, löi lapion vankasti maahan ja viskasi kasan multaa ylös. Joka kerran kun hän kumartui, risahtivat housut takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ilma tuntui kylmältä ihoon. Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni, karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset sisässä hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä konttuorista pois. Vaimot taukosivat työstään ja kuuntelivat. Ja kauas se ääni kaikui ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja kartanolle, joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa. [[Luokka:Köyhää kansaa]] 2845 5053 2006-08-28T23:12:16Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Minna Canth]] 2846 7173 2006-10-16T14:14:42Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Salakari |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Luvut == * [[Salakari: I luku| I luku]] * [[Salakari: II luku |II luku]] * [[Salakari: III luku|III luku]] * [[Salakari: IV luku|IV luku]] * [[Salakari: V luku|V luku]] * [[Salakari: VI luku|VI luku]] * [[Salakari: VII luku|VII luku]] * [[Salakari: VIII luku|VIII luku]] * [[Salakari: IX luku|IX luku]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13976 Köyhää kansaa; Salakari]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1887: ''Salakari''. Edlund, Helsinki. == Katso myös == * ''[[Onko Minna Canth’in ”Salakari” psykoloogillinen?]]'' [[Luokka:Salakari| ]] 2847 5055 2006-08-28T23:22:32Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Salakari]] |seuraava=[[Salakari: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Salakari]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Alma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa, niininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui ilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui kauvas ympäri. »Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi», puheli Alma, »ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee vettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas noin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas tulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti». Maijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään. »Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat pihaan.» »Herroja vai rouvia?» »Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se on? – Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?» »Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.» »Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden perästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin, oikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.» »Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy heidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.» »Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka nokare.» »Annetaan kuivaa ruokaa vaan ja viilipiimää.» »Tietäisin minä vielä yhden keinon.» »Mikä se on?» »Jos rouva raahtisi luvata muutamia kananpoikia.» »Kuinka monta?» »Ei kun kolme. Silloin kerrassa saisimme hyvän illallisen.» Alman kävi niitä vähän sääli, mutta täytyi hänen kumminkin myöntää. Hyvillä mielin pujahti Maijaliisa silloin tiehensä, ja Alma jäi rauhaan. Hän nosti Helmin vedestä, kuivaili hänet tarkoin lakanaan ja puki puhtaat vaatteet päälle. Siinä tyttö nyt kellotti tyytyväisenä äidin polvella. Pyöreitä kasvoja ympäröitsi kuultavan valkoinen pitsimyssy ja hihasta pisti pienoinen nyrkki esiin. Alma suuteli hänen hieneitä poskiaan, ja leukaa ja kaulaa, ja pientä nyrkkiä. »Oma rakas kultani. Sokurinukkini, mamma ihan syö sinut.» Helmi nauroi ja sanoi »gää». Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti, hän nauroi ja sanoi »gää». »Gää, gää, gää», jamasi Alma. »Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo sanoa muutakin kuin »gää». Sano näin: mam-ma ... mam-ma. Noo, sano nyt: mam-ma!» Helmi katsoi tiukasti äitiä suuhun, eikä aikaakaan ennenkuin jo alkoi jäljittelemällä liikuttaa huuliaan. »Mamm, mamm, mamm», sieltä tuli. Alma yhä jatkoi edelle. »Mam-m-ma, mam-m-ma...» Ja Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä. »Mamm, mamm, mamm...» Jykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta. Alma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. »John, John, tule kuulemaan! Helmi osaa jo sanoa »mamma».» John laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän ylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen silmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt hänen harrasta haluaan. »Helmi kulta, sano »mamma», sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma! Noo?» Ei Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan tavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni. John hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan. »Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.» Hän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi. Helmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs ylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään. »Hän ei malta nyt, kun näkee sinut», sanoi Alma. »Mutta mene kauvemmas, tuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.» »Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia alas lehtimajaan. Siellä on vieraita.» »Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte paistetuita kananpoikia.» »Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis ilta.» »Enkö minä vaan häiritse teitä?» »Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?» »Välistä niin tuntuu.» »Alma!» John nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin. »Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.» John läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa, että saisi sen sitten nukkumaan. »Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle», hän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan. »Pannaan Helmi ensin kätkyeen», sanoi Miina ja kohotti peitettä, että Alma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan. Hetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo menivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen makuuhuoneesen, Alman sängyn viereen. Hyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin ovesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin »Tyysäksi» näin kotiväen kesken. »Mamma, kuulee», huusi Arvi, »kun kalat niin hirveästi nykivät meidän onkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein ryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota kokoa!» »Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala säikähti», sanoi Ella. »Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän tiellä ja vielä se kerran putoo.» »Enpät puttoo», soperteli Lyyli. »Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?» kysyi äiti. »Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?» intti Arvi. »Varoittaahan Lyyli, ettei mene?» »Valoittaa Lyyli.» Miina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän valkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen. Kesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin edessä päähänsä. Hän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas. »Tuollapa hän tulee», sanoi John. »Kuka herroista minua kaipasi?» kysyi Alma. »Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne», sanoi maisteri Nymark. »Siinä teitte sangen kohteliaasti.» »Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa», ilmoitti pormestari Lagander. Apteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana tämmöiseen. »Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme», jatkoi Lagander. »Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on muuttunut ikäväksi ja kuivaksi.» »John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?» »Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen jouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.» »Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?» »Tekö vanha?» kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin. »Kohta kolmenkymmenen.» »Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.» »Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen oppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä edelleenkin.» »Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.» »Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin seuraamme takaisin», sanoi Lagander. »Olen utelias kuulemaan.» »Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.» »Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.» »Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.» »Semmoisia on yltäkyllin.» »Esimerkiksi?» »Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.» »No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni», sanoi John. »Sitten myöskin, ettei minua haluta.» »Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?» kysyi Nymark. »En», hymyili Alma. »Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin vapautta rajoittaa.» »Mitä siihen sanot, John?» tiedusteli Nymark. »En mitään», vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua suustaan. »Oikein totta», jatkoi Alma. »Kesänajat täällä maalla ovat niin erittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei täällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä ... eikä mikään meitä häiritsemässä.» »Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa», lisäsi Lagander. »En toki aikonut olla niin tyhmä.» »Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle», sanoi Nymark. »Mitä John siitä arvelee?» »Minä kuuntelen hämmästyneenä.» »Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.» Äänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne. »Sinulle tulee kylmä, Alma», hän sanoi, »haenko nuttusi sisältä?» »Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.» Hetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt valtiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään. »Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua», sanoi apteekkari Leistén, »suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he voivat enempää tahtoa?» John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden. »Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme, hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.» »No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen. Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.» »Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi »luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.» Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa rypyssä. »Eihän siltä tarvitse pysähtyä.» Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni. »Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa hävitetään.» »Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää; sillä se asia parannetaan.» Leistén pudisti päätään. »Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja lainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata tässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa yhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.» »Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.» »Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa eteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä ruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa, mutta mitä se yksin voi?» »Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on perustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa itse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta lopulliseen voittoon.» Leistén taaskin pudisti päätään. »Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin rajuluontoinen lapsi. Lapsi, joka huimapäisyydessään hävittää ja särkee kaikki, mitä sen tielle joutuu, minkä arvoa se ei ymmärrä.» »Sinä rupeat sentimentaaliksi», sanoi John pilkallisella hymyllä. »Elä naura. Ajattele, mihin veivät nuo hillitsemättömät voimat Ranskan vallankumouksen aikaan.» »Joutavia! Ihmiskunta on senjälkeen astunut koko vuosisadan askeleen eteenpäin ja viisastunut.» Lagander ja Nymark eivät mitään puhuneet, mutta Alma huomasi, kuinka John ehdottomasti vei heitä mukanaan. Ja hänen povensa kohoili ilosta, ylpeydestä ja rakkaudesta. John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei tosin niin hieno eikä vilkas kuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki. Maijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle. Hän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja tulemaan ylös illalliselle. Pöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen hymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen ovenraosta. »Oles hiljaa», puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan hänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. »Ole hiljaa, etteivät älyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti rouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes, kuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa. Juokse leikkaamaan, minä haen korin.» Posket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa tuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan hänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin häntä huomasivatkaan. John ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta Nymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita. »Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia», sanoi Nymark. »Pitäisikö meidän sitten olla?» kysyi Alma. »Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan valvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.» »Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?» »Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.» »Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?» »Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin.» Alma nauroi. »Ja syy siihen? Selittäkää sekin.» »Mielelläni. Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että hän antaa miehen päästä voitolle.» »Tuosta ei viisastu.» »Odottakaa, minä selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?» »Vallan.» »Siksi kuin nainen antaantuu ja sanoo: minä olen sinun.» »No niin?» »Silloin on mies voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen rakkaudesta, hän ei sille enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.» »Hyvä kun saamme tietää. Mutta kuinka nyt teidän mielestänne naisen olisi menetteleminen, ettei näin kävisi?» »Hänen ei koskaan pitäisi rakastaa miestä koko sielullaan; ei koskaan sanoa: »minä olen sinun». Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon välillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii niiden ihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen rakkauttaan eleillä.» »Herra varjele, semmoista oppia. Kuulee, ettei maisteri Nymark ole avioliitossa.» »Josta Jumalalle kiitos!» »Kuinka niin?» »Minä varmaan pian kyllästyisin rouvaani. Olletikin, jos hän olisi tuota uskollista, nöyrää ja alttiiksi antavaa sorttia, jommoisia ne tavallisesti ovat.» »Te olette hirveän kevytmielinen.» »Parempi olla kevytmielinen kuin olla ikävä. Minusta nuo vakavat velvollisuuden ihmiset ovat kauhean väsyttäviä. En tulisi päivääkään toimeen heidän seurassaan.» »Minkähänlainen teidän rouvanne oikeastaan pitäisi olla?» hymyili Alma. »Minä sanon. Ensiksikin välttämättä kaunis. Toiseksi hänen pitäisi näyttää, että hänellä on viehätysvoimaa. Asettaa niin, että muutkin häneen rakastuisivat, en minä ainoastaan.» »Ja antaako niille sijaa sydämessään, ehkä enemmän kuin teille?» »Ei hän sitä tekisi. Siitä kyllä pitäisin huolen.» Alma pudisteli päätään. »Luuletteko todellakin, että tuommoinen olisi onnellisempaa.» »Se ainakin olisi hauskempaa.» »Tietysti te myöskin pitäisitte oikeutenanne rakastua johonkuhun toiseen naiseen, kun vaan päähänne pistäisi.» »Rouvani saisi syyttää itseään, jos niin tapahtuisi. Hän ei olisi silloin oikein valvonut etujaan.» Alma katsoi häneen. »Tiedättekö, minä melkein vähän pelkään teitä.» »Se on minulle erinomaisen suuri kunnia.» »Kuinka niin?» »Pelko on heikkouden merkki.» »Ei aina.» Alma hieman punastui harmista. Hän kääntyi kuuntelemaan toisten puhetta. Mutta se oli mennyt niin syvälle politiikkiin, ettei hän sitä ollenkaan voinut seurata. Ja taas hän alkoi juttelua Nymarkin kanssa, joka kaikesta huolimatta oli sangen huvittava omituisessa kevytmielisyydessään. Oli jo puoliyö, kun vieraat ottivat jäähyväiset. John ja Alma saattoivat heitä maantielle saakka, hevoset annettiin mennä edellä, käyden seurasivat he niitä, pitkin metsäistä tietä. John oli ottanut Alman käden turvaansa, mutta herrojen kanssa hän kuitenkin puheli; Alma ei ottanut keskusteluun osaa, sillä vuoden tulon toiveet häntä eivät juuri sanottavasti huolettaneet. Äänettömänä hän käveli siinä miehensä rinnalla katsellen metsää, joka seisoi niin hiljaisena molemmin puolin, ettei ainoakaan lehti värähtänyt. Joskus rasahti oksalla; varmaan lintu, jonka yöunta he vaeltaessaan häiritsivät. Kun muistui mieleen Nymarkin äskeinen puhe, täytyi hänen naurahtaa. Se oli niin hurjaa, niin vallattoman vapaata. Turvallisesti hän nojautui Johnin käsivarteen ja puristi sitä rintaansa vasten. John huomasi sen, ja vaikka hän juuri selitti toisille kaikenmoisia parannuskeinoja, jotka maanviljelyksessä olisivat mitä pikimmin noudatettavat, hän kumminkin sen ohella katsahti Alman silmiin ja hymyili hänelle hellästi. [[Luokka:Salakari]] 2848 5056 2006-08-28T23:22:36Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Salakari: I luku|I luku]] |seuraava=[[Salakari: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Salakari]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Takaisin tullessakin Alma kulki mitään virkkamatta. Oli niin omituista luonnossa, niin rauhallista ja salaperäistä samalla. »Noo, Alma», sanoi John, hiljaa puristaen hänen kättään, »mitä mietit?» »John, minua ei vielä yhtään nukuta. Lähdetään järvelle. Onhan synti panna maata näin kauniina yönä.» »Mutta nyt on jo niin myöhäistä.» »Mitä se tekee. Nukutaan aamulla pitempään.» »Entä pikku Helmi?» »Kyllä Miina katsoo häntä sen aikaa. Eikä hän tavallisesti herääkään iltayöstä.» »Niinpä mennään sitten. Pitäähän tehdä pikku muijalleen mieliksi.» »Hyi, et saa sanoa »muija». Se on niin rumaa.» »Kuinka sitten? Pikku ruusun-nuppuni, niinkö?» »Istu sinä perään, minä soudan.» »Mitä varten? Ethän sinä jaksa kumminkaan.» »Taikka emme souda ollenkaan. Jos sinä vaan hiljaa melot tuonne salmen suuhun.» Alma puhui kuiskaamalla. Yön rauha ja luonnon ihanuus valtasivat hänen mielensä. Vene kulki vitkalleen järven tyyntä pintaa salmea kohti. »Kuinka ihmeen kaunista! John, katso tuonne, noita vaaleita, hohtavia pilviä, jotka uiskentelevat niin alhaalla, että luulisi niiden tahtovan suudella maata. Ja liikkumattomuus, ja äänettömyys. John, minusta tuntuu, kuin koko luonto nyt nauttisi olevaisuudestaan. Ei, mutta näetkös noita värivivahduksia tuolla puolen.» »Omituista tosiaankin. Ja niin erinomaisen lämmin nyt on. Siunattu asia.» Hän ajatteli kasvullisuutta. »John», jatkoi Alma taas hetken päästä. »Oletko sinä onnellinen?» »Erinomaisen tyytyväinen elämään, ainakin tätä nykyä. Entä sinä, Almaseni?» »Äärettömästi onnellinen. Niin onnellinen, John, että tahtoisin pysähdyttää ajan kulun ja antaa tämän hetken jatkua ijankaikkisesta ijankaikkiseen.» John nauroi. »Eiköhän se kävisi yksitoikkoiseksi kumminkin.» »Hyi, John, kuinka voit sanoa niin?» »Lyön vetoa, että parin tunnin perästä sinulle jo tulee nälkä, ja lähdet oikein halusta sisään jälleen.» Alma ei vastannut mitään. Hän katsoi syrjään ja oli pahoillaan. Arveli, ettei John häntä ymmärtänyt. »Noo, Alma?» John koetti tavoittaa hänen silmiään. »Alma, suutuitko sinä?» Alma kääntyi päin ja hymyili, mutta katse oli kostea. »Semmoisesta viitsit pahoittaa mielesi. Oletpa tosiaan lapsellinen. No, kas nyt taas. Ei, tule tänne, että saan pyyhkiä nuo kyynelet silmistäsi.» Hän kurotti kädellään Almaan kiinni ja veti hänet luokseen. »Kainalooni sinut otan kuin pienen kyyhkysen. Rakas, oma vaimoni!» Hän nosti Alman leukaa ja suuteli häntä. »Oma vaimoni!» Lämmin katse kohtasi Almaa syvältä silmistä. Alma kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri. »Minä rakastan sinua, John. Ylitse kaikkea. Enemmän kuin mitään muuta taivaassa tai maassa.» »Sen tiedän, armaani.» Hän puristi Alman lujaan rintaansa vasten ja suuteli häntä vielä kerran. »Mutta järjellinen sinun tulee olla, ei mustasukkainen suomalaisuudelle eikä isänmaalle.» »Kun ne anastavat koko sinun sydämesi.» »Eipä, sinähän sen anastat. Hallitset siellä aivan itsevaltiaana.» »Niin, nämä muutamat viikot vaan täällä maalla. Kaupungissa et minua joudu paljon muistamaankaan.» »Alma, Alma, mitä sanoisit, jos mieltyisin muihin naisiin?» »Se vielä puuttuisi!» Alma kavahti pystyyn hämmästyksestä. »No, no, elä peljästy, ei se tietysti koskaan tapahdu. Tahdoin vaan johtaa ajatustasi siihen, että herkeisit olemasta mustasukkainen isänmaalle.» »John, kyllä koetan olla järkevä vast’edes. – Täytyyhän mun», lisäsi hän huoaten. »Kas, siinä teet oikein», hyväili häntä John. Alma istahti laudalle veneen perään ja nojautui miehensä polveen. John silitteli hänen päätään. »Sanopas, Alma, minulle nyt yksi asia, jota monasti olen ajatellut sinulta kysyä.» »Mikä se on?» »Muistatko erästä iltaa, se oli viime talvena, kun minä tulin kotiin ja sinä istuit pianoa soittamassa?» »Vähää ennen pikku Helmin syntymistä?» »Aivan. Silloin olit itkenyt, näin sen silmistäsi. Mutta syytä en saanut tietää, vaikka kuinka olisin tutkistellut.» Alma naurahti, vähän hämillään. »Tunnusta, olitko silläkin kertaa vaan mustasukkainen yhteiskunnalle?» »Eikä, muuta se oli.» »Mitä?» »Joutavia. Ilman aikojaan.» »Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä mielestäni pois.» »Etkä puhunut mitään. Rakas John!» »Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot, eikö niin.» »Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En minä kehtaa, John.» Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin. Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa. »Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.» »Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon kyllä olisit sanonut?» »Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.» »En naura. Olen ihan totinen.» »Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti sitä itkenyt.» Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin, sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa, kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt. John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut. Molemmat olivat äänettöminä. Alma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi. Mutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen, likisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa. »Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin», arveli Alma. Ja hän heitti moittivan katseen Johniin. »Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele eteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.» »Jos kuolisimme yht’aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.» »Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.» »Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen, että –» »Että mitä?» »Että sinä ehkä kuolet», jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, »jätät minut ja lapset –» Alma ei voinut enää pidättää itkuaan. »Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt lähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne haaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna olet kipeä.» »Enkä ole.» Alma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä. »Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho, kello onkin jo puoli kolme.» »Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?» Alma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että veneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa; airot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas rusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä. »Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?» sanoi Alma, kun olivat vetäneet veneen rannalle. »Myönnetään, myönnetään.» »Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?» »Ellet vaan tule kipeäksi.» »Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.» He tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden papyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä sänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla kätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle. »Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.» Alman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen päänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät seljällään katseli Almaa. »Ylös, ylös», naurahteli Alma. Miina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki hiuksia silmiltään. »Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.» Jopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu; pystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma vielä pidätti. »Entä tyyny?» Miina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti kädellään tyynyä. Mutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti Alman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni. Alma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän taas nauroi. »Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!» Hän pani sen Miinan syliin. »Mene nyt.» Miina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni myöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne nukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli herttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla täyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi Alma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen. »Herran rauha», hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa vallinnutkin. Laskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: »Pelko on heikkouden merkki.» Mitä oli hän millä tarkoittanut? Kummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut. Sporttia? Miehet rakastavat sporttia?... Joutavata! [[Luokka:Salakari]] 2849 6113 2006-09-24T15:32:20Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Salakari: II luku|II luku]] |seuraava=[[Salakari: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Salakari]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua. Kun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset istuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan. Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis heiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja niin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja. »En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän kysyi. »Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.» Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa. Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa. Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona, eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa. Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan! Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli, luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi. Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä ystävällinen. Tällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli ehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä. John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, »kyllä, kohta» ja kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä. Alma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli sanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita. Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman rinnalle istumaan. Alma ompeli. »Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?» Alma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoiltaan. »Oho, anna anteeksi», sanoi John ja puhalsi savun suustansa toiselle sivulle. Sitten hän heilutteli Tyysää polvellaan. »Ajetaankos hummalla, Tyysä? Körö, körö kirkkoon, mustalla ruunalla, valkealla varsalla kotiin, niinkös?» Ella ja Arvikin tulivat lähemmäksi. »Pappa kuulee», sanoi Ella. »No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?» »Että mitä varten tämä kaikki on tullut?» »Mikä kaikki?» »Tämä maailma.» »Ella kun ei tiedä», sanoi Arvi säälivällä hymyllä. »Niinpä sano sinä, Arvi.» »Sitä varten, kun Jumala sen loi.» Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin. »Mutta mistä se sen loi!» toisti hän. »Ka, tyhjästä.» »Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?» »No, se oli jo olemassa.» Ella vaikeni. »Vaan sanopa nyt sinä, Ella, alkoi John hymyillen, »mitä varten Jumala loi sitten maailman?» »Ett’ ois lystimp’ olla.» Hän puhui Savon murretta niinkuin Miina. »Että kellä olisi lystimpi olla?» »Jumalalla itsellään ja meillä immeisillä.» »Oi tuota lasta, kuinka on viisas», ihmetteli Miina, kaataessaan kahvia pannuun. Ella, näet, oli hänen lempilapsensa. »Niin», kääntyi John Almaan, »parempaa vastausta tuskin voinee antaa». Alma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen. »Miksi noin suuria kirjaimia laitat?» »Kun niitä pidetään, semmoisia.» »Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?» »On kyllä.» »Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei teillä ole juuri käsitystä ekonomiasta.» »Kiitos komplimangista.» John naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma tempasi hermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi langan poikki ja alkoi uutta kirjainta. Niin uutterasti hän pisteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä. Arvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut kaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän kuin kuusi yhteensä. John meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi paikoilleen lehtimajaan. Hänen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkallisesti ja ylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään, eikä pannut hänen rakkaudelleen mitään arvoa. Niin kylmäksi hän oli käynyt kuin jääpala ja niin kovaksi kuin kivi. Almalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen ja neuloi vielä uutterammin kuin ennen. John palasi hetken päästä takaisin rannasta, kantaen yhä Tyysää käsivarrellaan. »Pyydetään, että mamma ottaa märät sukat ja kengät lapselta pois», hän puhui tullessaan, »ja antaa kuivia sijaan. Katsos, mamma, Tyysä. meni vahingossa veteen ja kasteli itsensä noin pahasti.» »Menköön ylös Miinan luokse.» »Ei Miina ole siellä, hän näkyi vievän Helmin vaunuja metsätielle äsken.» »Onhan Maijaliisa.» John vaikeni vähän aikaa,. Laski sitten Tyysän maahan. »Juokse, kultaseni, sisään, ja pyydä, että Maijaliisa sinua auttaa.» John sytytti papyrossin ja istui kiikkuslaudalle. »Alma, mitä varten?» Ei vastausta. »Mitä varten olet noin huonolla tuulella?» Ei sittenkään vastausta. »Alma –». Hän aikoi vetää häntä luokseen. »Oih, anna minun olla.» Alma väisti hänen kätensä pois eikä lakannut neulomasta. »Kuinka? Vaivaanko sinua?» »Vaivaat.» John katsoi häneen pitkään, mutta silmiä hän ei tavannut; luomet ne peittivät. »Ihanko todella?» Ei taaskaan hiiskausta. Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen milloinkaan ollut tapahtunut. Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt? Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella veti etehisen oven jäljessään kiinni. »John, John» – hän kuiskasi. Mutta eihän John sitä kuullut. Alma viskasi työnsä pois. Meni syrjään puiden suojaan, heittäytyi alas nurmelle ja itki katkerasti. Heidän välinsä oli särkynyt, ei mikään maailmassa voisi sitä enää hyväksi jälleen saada. John muuttuisi tästä lähtein vielä kylmemmäksi, vielä tylymmäksi, ja hän –? Hän olisi mielellään tahtonut vaipua maan alle siinä, missä makasi kasvoillaan nurmella. Tällä hetkellä aivan, ja ijäksi? Sillä onnellista hetkeä ei hänellä enää elämässä olisi. Kaikki oli muuttunut, ja niin äkkiä, kuin yhdellä iskulla. Linnut visertelivät puussa ja lasten iloiset äänet kuuluivat rannasta, mutta hänen korvissaan eivät ne enää soineet niinkuin ennen. Eikä John tullut häntä katsomaan. Hän puoleksi toivoi sitä, puoleksi pelkäsi. Vaan hän ei tullut. Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän välinsä oli hyvä tai paha. Hän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella eikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein kylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt mielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja koko ruumis vapisi. Hän katseli ympärilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen aika. Hän meni rantaan, valeli silmiään kylmällä vedellä ja otti lapset mukaansa ylös. Ruoka oli pöydässä, hän pyysi Arvin kutsumaan isää. »Ei pappa syökään», ilmoitti Arvi, palatessaan isän huoneesta. Alma hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidät levolle ja meni itsekin. Mutta ei hän unta saanut. Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa mitään. Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä sohvalle omassa huoneessaan? Alma ei silmiään ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka ikkunoista lankesi salin lattialle. Makuuhuoneessa oli hämärä, kun uutimet olivat alhaalla; mutta siellä oli valoisata. Ja rauhallista, hiljaista, kodikasta. Huonekalutkin, tuolit, pöydät ja sohvat näyttivät niin levollisilta; maailman murheet eivät niihin pystyneet. Mutta nyt – nyt! Kamarin ovi aukeni; John tuli salin poikki kynttilä kädessä. Alman sydän löi; mutta hän painoi silmänsä kiinni ja makasi liikkumattomana kuin kuollut, John laski kynttilän pöydälle sängyn viereen ja seisoi hetken hiljaa, Alma tunsi, että John katseli häntä. Sitten hän kääntyi ja alkoi riisua päältään. Alma raoitti silmäluomiaan ja tarkasti salaa hänen kasvojaan. Ne olivat vakavat. Almaa peloitti, hän painoi silmänsä jälleen kiinni. Ei John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään, seurasi pienintäkin liikettä. »John», kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elä vihaa, en jaksa elää, jos olet noin kylmä ja kova! Hän nosti päätään tyynyltä; ehkä olisi tämän jo ääneenkin puhunut, mutta John oli ennättänyt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hän hengitti, ei tietänyt tuskista mitään. Alma painui takaisin sijalleen. [[Luokka:Salakari]] 2850 5058 2006-08-28T23:22:44Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Salakari: III luku|III luku]] |seuraava=[[Salakari: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Salakari]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Tuli vieraita seuraavana päivänä. Herra Nymark ja pormestari Lagander olivat lähteneet purjehtimaan, mutta kun ilma tyyntyi, he poikkesivat tänne, vaikka kyllä tiesivät, että Karellin perhe jo oli muuton puuhissa. Alma oli heikko ja väsynyt, alakuloinen sitä paitse, sillä John oli yhä tavattoman totinen eikä oleskellut paljon ollenkaan heidän puolellaan. Ei häntä olisi haluttanut ottaa vieraita vastaan; tuntui kuin ei hän nyt olisi jaksanut seurustella. Senvuoksi hän ensin arveli, ettei näyttääntyisi heille laisinkaan, vaan antaisi herrain olla omin hotein. Mutta toisekseen hän ajatteli, että John ehkä pahastuisi; luulisi hänen kantavan nurjaa mieltä eilisestä ja siitä syystä vetääntyvän erilleen. Ja sitten vielä juohtui muistoon, mitä Nymark oli puhunut rakkauden luonteesta miehissä... »Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin ... Sallia muidenkin miesten ihailla itseään... Kiihoittaa hänen rakkauttaan...» Hän päätti mennä sisään. Pani sievimmän puvun päälleen ja suimi hiukset alemmaksi otsalle, sillä hän tiesi sen kaunistavan. Nymarkin katse kirkastui, kun hän astui saliin ja molempain herrain olennossa ilmestyi kohta tuo äänetön ihaileminen, joka aina tekee naiseen vaikutuksen. Alma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark kiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja harvapuheinen, mutta siitä huolimatta Alma elpyi vilkkaasen keskusteluun vieraiden kanssa. »Hauskaa, että tulitte», hän sanoi. »Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö niin?» »Se riippuu teistä», sanoi Nymark. »Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla.» Alma huomasi, että. John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. »Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unohdamme pois kaikki ikävyydet, kaikki maailman murheet. Herra Nymark ja herra Lagander, miellyttääkö teitä volantin heitto?» »Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä», lausui Nymark. »Elkää puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta.» »Minä vakuutan.» »Mutta John ei varmaankaan tule mukaan.» Hän hieman arasteli sitä kysyessään. »Elkää minusta välittäkö», sanoi John, »luen mielelläni sanomalehtiä sillä aikaa». »Joko sitten lähdemme?» kysyi Lagander. »Ei, juomme kahvia ensin.» Hän meni sitä toimittamaan. Nymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan pöydällä. »Mitä arvelet tästä?» kysyi hän Karellilta. »Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusointuinen yhdistys.» »Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä», hymyili Nymark. »Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurempaa ja korkeampaa totuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun kristinoppi ilmestyi, ymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?» »Siihen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä Ibsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut vapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää.» »Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos. Ibsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee nykyiset puutokset, erhetykset ja tarpeet syvemmin ja selvemmin kuin kukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa vallattomuutta ja irstaisuutta.» »Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteesen. Ei, herra varjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Olkoon tiede tiedettä, taide taidetta, uskonto uskontoa.» »Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoastaan se ihminen säilyy eheänä ja tervennä, joka pyrkii omistamaan itselleen kehityksen tulokset niin yhdellä kuin toisella ja kolmannellakin haaralla, Ja jos ne samassa sielussa voivat sijansa saada, niin miksei myöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän aikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri tavoittelee.» »Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan uskonnon kanssa.» »Minkätähden ei?» »Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.» »Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.» »Ja laittelee rajapylväitä.» »Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan», hymyili John. Eikä ne oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden vaarapaikkojen merkkejä.» »Salakarien –?» »Mistä te kiistelette?» kysyi Alma, joka samassa tuli sisään. »Pilven takaisista asioista, rouva Kapell. Hyvissä ajoin tulitte meitä muistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisempaa kuin siellä ylhäällä.» »Minäkö siitä muistutan?» »Teidän läheisyydessänne sen tuntee.» »Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?» »Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka palaa.» »Joko? Joko?» kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa tullessaan hän pyyhki otsaansa. »Kyllä on lämmin.» »Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla.» Lagander nauroi ja noudatti kehoitusta. »Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?» »Alvan niin.» »Rouva Karell», alkoi Nymark, »koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta, tahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolasta?» »En mitään, sillä minä en tunne häntä.» »Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett’ette tahdo häntä tuntea?» »Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on.» »Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksistaan?» »Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, niin saattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue.» »Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällänne. Niitä täytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta loppuun. Ja täydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luonnon ilmestysmuodot rinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapaina, yhtä arvollisina. Ei mitään peitetä, eikä mitään salata.» John hymyili. »Mutta mitä sanoo John?» kysyi Lagander. »Entä kun hän ei annakaan rouvansa lukea Zolata.» »Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee jokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä.» »Minäpä en estelekään», hymyili John. »Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi.» »Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea. Nähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille.» »Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä siveellisyyden apostolia?» »Sinne se hiukan kallistuu.» »Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitettu. Jo minä joudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!» »Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander!» »Olen valmis.» »Entä John?» »Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanomalehtiä.» He menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä kohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka kurottui ottamaan sitä kepillään vastaan, olivat hänen liikkeensä niin sulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä ehdottomasti seurasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin mukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet esiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriävissä asemissa. Aina väliin ja varsinkin kun hän juoksi, näkyivät hänen pienet sievät jalkansa kahisevien helmojen alta. »Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä», kuiskasi Nymark Laganderille. »Elä vaan rakastu toisen omaan.» »Minä hänet ryöstän Karellilta.» »Nono.» »Sen, perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt varmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan.» »Mistä sen tiedät.» »Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin aviomiehet.» »Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen suosioonsa?» »Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet.» »Hurja!» »Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avioelämän yksitoikkoisuudessa.» »Herra Nymark, ottakaa vastaan», huusi Alma, haettuaan tällä välin renkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylitsensä. Nymark kohotti keppiään. John istui kaiken aikaa verannalla, poltteli papyrossia ja luki sanomalehtiä. Mutta viimein hän laski ne kaikki syrjään, puhalteli pitkiä savuja ja vaipui mietteihinsä. Silmät kääntyivät tuon tuostakin volantin heittäjiin, mutta ajatukset nähtävästi olivat muualla. Vasta sitten kun peli oli loppunut ja Alma ynnä vieraat jälleen tulivat ylös verannalle, tarttui hänkin heidän seuraansa. »Tarkenette nyt varmaankin», hymyili hän. »Kyllä», sanoi Alma, heittäytyessään penkille, lämpimänä ja väsyneenä. »Tulkaa vaan tänne ja puhukaa ääneen», lisäsi hän ilostuneena Maijaliisalle, joka iski silmää ja vilkutti sormea etehisestä. »Emme salaa mitään herroilta.» Maijaliisa purskui nyrkkiinsä ja lensi punaiseksi. Tuli sitten kumminkin suu supussa ja katsomatta oikeaan tai vasempaan suoraan Alman luokse ja sipatti hänelle jotain korvaan. »Päivällinen on valmis, hyvät herrat», sanoi Alma ja nousi ylös. Nymark tarjosi hänelle käsivartensa ja niin tulivat he nytkin istumaan rinnan pöydässä, joka sattumus antoi Nymark’ille tilaisuutta pitkin aikaa osoittamaan Almalle huomaavaista kohteliaisuutta, samalla kun hän likempää sai katsella hänen hiviönsä puhdasta mehevyyttä sekä muotojen pehmeyttä ja pyöreyttä. Eikä hän tahtonut joka kerran voida pitää ajatuksiaan koossa toisten keskustelua seuratakseen. Valtiopäivämies-vaalista John ja Lagander puhuivat. Useimmissa kaupungeissa olivat ruotsimieliset päässeet voitolle, vaikka olikin rajoitettu äänivalta. Lagander pauhasi ruotsimielisiä vastaan ja pani heidät pataluhaksi. Mutta John häntä hillitsi. »Meissä on syy», hän sanoi, »meissä kansallismielisissä. Meissä ei ole tarmoa eikä jäntevyyttä. Ruotsimieliset pitävät puoliaan, se on luonnollista. Mutta voitolle he eivät pääsisi, jos olisimme vähän valppaampia.» »Kukas voi kilvoitella heidän kanssaan. Heillä on varallisuus ja heillä on kaikki korkeammat virat hallussaan. Kelpaa silloin rehennellä.» »Mutta meillä kuitenkin on väki ja voima, sillä meillä on kansaa takanamme.» »Kansa ei vielä ole herännyt oikeuksiaan valvomaan.» »Se herää minkä ennättää. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä.» »Niin, aikansa vaatii itsekukin asia. Tuosta, rouva Karell, juohtuu mieleeni keskustelumme viime kerralta.» »Ajatelkaa, että minäkin olen sitä muistellut usein ja erittäinkin juuri näinä päivinä», hymyili Alma. »Oikeinko todella?» Hän katsoi tutkistellen Almaa silmiin ja ymmärsi, että he molemmat tarkoittivat samaa, nimittäin sitä, mitä olivat puhelleet rakkaudesta miehen ja naisen välillä. »Ehkä jo myönnätte minun olleen hiukan oikeassa?» »En vielä.» »Roomaa ei päivässä rakennettu, eikä vanhoja, juurtuneita tapoja kesken hävitetä», hymyili Nymark. »Aa», huudahti Lagander, »minä jo tiedän, mistä puhutte». Alma hieman punastui. Miehensä kuullen hän ei millään ehdolla olisi tahtonut sitä keskustelua uudistaa. Nymark sen huomasi ja tuli hänelle avuksi. »Niin, siitä tietysti, ettei rouva Karell tahdo ottaa osaa seuraelämään kotinsa ulkopuolella.» Heidän silmänsä kohtasivat taaskin toisiaan, ja katseet vahvistivat pienen salaisen liiton. »Karell, puolusta meitä», lausui Lagander, »sano rouvallesi, että hänen tosiaankin täytyy muuttaa mieltä siinä suhteessa». »Eläköön vapaus», sanoi Karell. »Hyvä!» huudahti Nymark, »tuosta sanasta minä otan kiinni. Sinun puoleltasi ei siis tule mitään estettä, jos vaan rouvasi suostuu?» »Tietysti ei.» »Etkä myöskään pahene, jos teen, minkä voin, saadakseni häntä taipumaan?» »Taivas varjelkoon», hymyili Karell. »Annan sinulle täyden vallan.» »Kuuletteko, rouva Karell?» »Kyllä.» Alma kumartui talrikkinsa ylitse. Eihän John siitä välitä, ajatteli hän. Tuskin hän olisi millänsäkään, jos vaikka rakastuisin johonkuhun toiseen. Nymark ihaili hänen hieneitä niskahiuksiaan, jotka kähertyivät alas valkoiselle hiviölle. »Mitä luulette, rouva Karell? Onnistunkohan minä?» »Sopii koettaa.» »Te hymyilette. Se antaa toivoa. Ooh, te ette henno meitä vastustella.» »Mutta mitä varten, minä vieläkin kysyn? Eihän minusta kumminkaan ole kenellekään iloa.» »Jättäkää se asia muiden päätettäväksi», sanoi Lagander. He nousivat pöydästä. Nymark ja Alma menivät ulos verannalle. »Eikö teistä ole iloa kenellekään?» kysyi Nymark hiljaa, kumartuen sivulle Almaan päin, joka nojautui hänen käsivarteensa. »Sanokaa ennemmin, ettei teillä ole iloa kenestäkään. Te kun ette kenestäkään välitä.» Alma naurahti ja otti käsityönsä. He jäivät kahden verannalle, sillä John ja Lagander menivät alas lehtimajaan. »Sallikaa minun pidellä vyyhteä», sanoi Nymark, kun Alma kerimistä varten kietaisi sen käsivartensa ympäri. Hän veti esille pienen laivatuolin ja asettui istumaan Alman eteen, niin likelle, että oli melkein helmoissa kiinni. Joka kerran kuin vähäinen sotkos ilmestyi vyyhteen, kallistui hän vieläkin lähemmäksi, mutta pieninkin liike osoitti aina vaarallisen nöyrää ihailemista. »Tämä muistuttaa ritari-aikaa», hän sanoi, »jolloin meillä miehillä oli tapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa.» »Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuoksi olette tuon tavan heittäneet.» »Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea saamme enää vaan sattumalta. Nytkin täytyy minun kohta siirtyä pois, niinpian kuin vyyhti on lopussa.» »Luonnollisesti», nauroi Alma, »koska minä en ole teidän sydämenne hallitsija.» »Kuinka voitte sen tietää?» »Noo –.» Alma punastui ja aikoi ensin käydä totiseksi, mutta pian hän hymyili taaskin. »Tuo ritariajan asema näkyy tuovan mukanaan muutkin ritariajan tavat.» »Nimittäin?» »Galanterian.» »Galanteria on ainoa muoto, jossa luonnollinen tunne voi ilmaantua meidän aikana.» John ja Lagander loikoilivat nurmikolla puiden suojassa. Lagander luki jotain kirjaa, taikka oikeastaan hän sitä vaan selaili. John sattui luomaan silmänsä verannalle. Pieni, tuskin huomattava kurttu ilmestyi hänelle kulmien väliin; hän väistyi kauvemmaksi ja kääntyi toisaalle. Itikat eivät antaneet heille rauhaa. John lämähytti käsillään muutamia kuoliaaksi, mutta siihenkin hän väsyi, kun niitä tuli yhä uusia. Ja saadakseen rauhaa, hän levitti suuren Dagbladin kasvoilleen. Illemmällä, kun vieraat läksivät, jäi Alma istumaan veneesen rannalle. Hän katseli ensin heidän hiljalleen etenevää purjevenettään ja huiskutteli nenäliinaansa vastaukseksi, kun he hänelle lakkiaan heiluttelivat. Eilinen suru oli melkein hälvennyt tällä hetkellä, tai oikeammin, hän ei sitä muistellut, sillä ajatukset liikkuivat muualla. Ne olivat epäselviä, häilyviä ajatuksia, jotka kulkivat ristiin, rastiin hänen aivoissaan. Hän oli luvannut Nymarkille monta asiaa. Muun muassa, että hän usein saisi käydä häntä tervehtimässä, jahka he kumpikin muuttaisivat. »Joskus», oli Nymark sanonut, mutta hän tiesi vallan hyvin, että se merkitsi »usein». Sitten hän vielä noin puoli leikillä oli luvannut käydä kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, jotka Syyskuun ajalla sattuisivat, joko ne sitten olivat iltahuvia, konsertia, tai muita semmoisia. Ja tämän johdosta hän itsekseen päätti heti kaupunkiin tultua hankkia itselleen muutamia uusia pukuja. Sievästi hän antaisi ne laittaa, uusimpien muotilehtien mukaan, ja värit hän myöskin aikoi valita semmoiset, että ne hänen hiviölleen sopisivat. Sillä ei hän tahtonut mitättömänä esiintyä eikä huonossa asussa, jos hän kerran seuroihin meni. Ja miksei hän menisi, nuori kun vielä oli ja elämän haluinen. Auttoiko hänen surra sitä, ettei avioliitto vastannut hänen toiveitaan, että John oli käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Ehkäpä juuri senvuoksi, että hän näin koko sielullaan oli antaantunut hänelle. Yksinomaan hänelle... Nymark oli ehkä oikeassa, ainakin osaksi... Alman mielessä uudistui nyt hänen puheensa, käytöksensä, katseensa, keskeytetyt huokaukset ja kuiskutukset. Hän puoleksi aavistamalla tunsi valtansa, ja se antoi hänelle kummallisen itsetiedotonta varmuutta ja tyytyväisyyttä. Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja kasvonpiirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia silmäyksiään, – silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään aikaan... Omatunto hiukan soimasi, että hän niitä muisteli ilman vierovaa tai moittivaa tunnetta. Mutta sen äänen hän pian tukahdutti. Oliko hänen syynsä, jos Nymark häneen rakastuisi? Ja mitä pahaa siinä oikeastaan oli? Vastarakkautta hän ei alunalkaen toivonutkaan. Tarpeellisten rajojen sisässä hänen tunteensa kumminkin pysyisivät, sillä Almalla oli vahva turva rakkaudessaan John’iin... Eikä häntä mikään estänyt olemasta Nymarkille ystävällinen taikka hänen kanssaan seurustelemasta ylimalkaan. Hauskempi hän oli kuin muut ja iloisempi; hiukan kevytmielinen tosin, mutta mitäs siitä! Seuraelämässä se omituisuus ei haitannut... Hänellä oli kumminkin yksi hyvä puoli: hän oli vähimmästäkin suosion osoituksesta ihastunut ja kiitollinen. Hivenen verran jos hän saisi vastarakkautta, hän varmaan olisi aivan onnen kukkuloilla. Toista kuin John!... Miina tuli pyytämään häntä sisään. Helmi itki, eikä hän saanut häntä viihtymään. »Ajattelin, että jos se nukkuisi paremmin viereen», hän sanoi. Alma läksi ylös, avasi leninkinsä napit ylhäältä ja laskeutui vuoteelle. »Eikö rouva riisu samalla», kysyi Miina, »johan nyt on myöhä». »En minä vielä; tuohan Helmi tänne.» Helmi herkesi kohta huutamasta, kun pääsi äidin rintaan, johon tarttui hapeasti kiinni sekä suullaan että molemmilla käsillään. Kun hän oli nälkänsä sammuttanut, jäi hän siihen tyytyväisenä mojottamaan, katseli äitiin ylös, ja hymyili. Mutta äiti ei hymyillyt hänelle vastaan, eikä kääntänyt silmiään häneen. Helmi heitti hetkeksi rinnan irti, katsoi paremmin äitiin ja sanoi »gää», herättääkseen hänen huomiotaan. »Nuku nyt pois», sanoi Alma hiukan kärsimättömästi ja asetti uudelleen rinnan Helmin suuhun. Kun Helmi ei saanut puhetoveria, tyytyi hän hiljaa äidin lämpimässä jatkamaan imemisen suloista nautintoa, ja siihenpä hän sitten viimein nukahtikin. Alma nousi varovasti hänen vierestään, pani leninkinsä jälleen nappiin ja läksi ulos verannalle. Siellä oli hiljaista, hämärätä. John’in kamarista loisti tuli alaslasketun uutimen takaa. Hän istui samalle kohdalle, jossa päivälläkin oli istunut, silloin kun Nymark hänen vyyhteään piteli. Selkälautaa vasten hän nojautui, pani kädet ristiin helmoille ja suoristi jalkansa. Niin hän oli vaipunut unelmiin, ettei huomannut, kun tuli Johnin ikkunasta katosi, eikä kuullut mitään, ennenkuin hän seisoi rinnalla ja puhutteli häntä. »Täälläkö sinä vielä istut?» Alma säpsähti ja loi häneen aran katseen. John hymyili. Viimeinenkin mielenpahennus eilisestä katosi hänestä lopullisesti, jos sitä ylipäätään enää olikaan jäljellä. Alma oli niin viehättävä tuossa puolimakaavassa asemassa. Illan hämärässä kasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, mutta samalla myöskin liikuttavan suloisilta. »Tule pois, muru», kuiskasi John, ottaen häntä kädestä. Alma seurasi häntä tottelevaisesti sisään. Vaikk’eivät he mitään puhuneet eivätkä mitään selvitelleet, tapahtui heidän välillään kuitenkin täydellinen sovinto sinä iltana. [[Luokka:Salakari]] 2851 9181 2006-11-17T16:57:38Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] {{Otsikko |edellinen=[[Salakari: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Salakari: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Salakari]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Sen jälkeen oli Alma muutamia päiviä rauhallisemmalla mielellä. Muutto antoi paljon puuhaa ja sitten oli taas koti kaupungissa saatava kuntoon. Ei siinä joutunut turhia ajattelemaan, kun väsyksiin asti sai tehdä työtä. John niinkuin kaikki muutkin miehet kammosi noita suursiivouksen aikoja kodissa. Silloin hän tavallisesti aina pakeni pois ja samoin teki hän nyt. Alma näki sen tällä kertaa mielellään. »Mene vaan», hän sanoi; »että saamme täällä oikein rauhassa järjestellä». John varoitti heitä koskettamasta hänen papereihinsa, ja läksi. Salin lattiaa ei vielä oltu pesty. Senvuoksi Alma keräsi siihen kaikki ruukku-kasvit ympärilleen, pärskytti huuliensa välistä vettä niiden ylitse, pyyhki ruukut puhtaiksi, karsi kuivettuneet lehdet pois ja tasoitti mullan päältäpäin. Hänellä oli vaan punaruutukkainen aamupuku päällään ja hiuksetkin olivat puuhatessa valuneet alas. Silloin sattui Nymark tulemaan juuri pahimmoilleen. Almaa hiukan harmitti, mutta hän vaati häntä kumminkin miehensä huoneesen, joka oli jo puhdistettu. Ei, hän ei tahtonut häiritä. »Mutta enkö saa katsella teitä tässä? Kukkien keskeen te sovitte niin hyvin, te kun itsekin kuulutte niihin.» Alma rypisti otsaansa. Nyt tuo puhe häntä ei ollenkaan miellyttänyt; se tuntui joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä. »Teidän nähden en jatka tätä työtä», hän sanoi ja katsoi vakaasti Nymarkiin, joka seisoi kynnyksellä ja nojautui ovenpieleen. »Sitten kai pakoitatte minun lähtemään pois.» Alma ei siihen virkkanut juuri mitään, sillä sydämessään hän sitä tosiaankin toivoi. Nymark sanoi jäähyväiset ja läksi. Sen jälkeen ei Alma enää samalla innolla jatkanut kukkain hoitoa. Vähän väliä muistui Nymark hänelle mieleen, ja hän pysähtyi ajattelemaan, oliko hän ehkä loukkaantunut ja tulisiko hän enää heillä ollenkaan käymään. »Yhdentekevä», hän sanoi itselleen, »parempi onkin niin». Hänen omatuntonsa oli erinomaisen rauhallinen ja hän vakaantui päätökseen, ettei toimittaisikaan itselleen uusia pukuja, niinkuin oli aikonut, eikä menisi muihinkaan seuroihin. Seuraavat päivät hän sitä vaan ajatteli. Mutta joka kerran kun etehisen kello soi, säpsähti hän ja luuli Nymarkin tulevan. Kun ei se sitten ollutkaan hän, tunsi hän itsensä ikäänkuin pettyneeksi ja kävi pahalle tuulelle, vaikkei hän suinkaan aavistanut sitä miksikään syyksi. Eikähän se aivan ainoa syy ollutkaan. Muuta tuli siihen lisäksi. Muuta, joka ei oikeastaan ollut juuri mitään. Koti oli taas täydessä kunnossa, joka paikka puhdistettu ja siistitty; nyt heidän olisi pitänyt nauttia siitä. Alma istuikin ensin käsityönsä ääreen jotenkin tyytyväisenä ja katseli mielihyvällä vähän väliä ympärilleen. Kaikki oli hauskan-näköistä ja sievää, mihin silmät vaan sattuivat. Hän varoitti Arvia ja Ellaa, etteivät roskaisi mitään kohtaa, ja että pyyhkisivät jalkansa tarkkaan, ennenkuin tulivat sisään. Mutta hän olisi tahtonut, että joku muukin olisi nähnyt ja ihaillut huoneiden hauskuutta hänen kanssaan. Senvuoksi hän odotti ja toivoi vieraita; vaan niitä ei tullut. Eikä malttanut John nyt enemmän kuin muulloinkaan oleskella perheen puolella. Joko hänellä oli toimia ulkona, taikka hän istui kamarissaan, pöytänsä ääressä ja kirjoitteli. Niin alkoi Almasta vähitellen tuntua, että kaikki heidän suuret vaivansa kuitenkin olivat menneet jotenkin turhaan, kun niitä ei seurannut vastaavaa iloa. Eräänä päivänä hän päätti lähteä visiitille rouva Leisténin luokse. Ei siltä, että häntä juuri halutti; sillä rouva Leistén oli niitä, jotka puhuivat vaan piioista, taikka oikeammin niiden mahdollisista ja mahdottomista vioista. Mikään muu aine maailmassa häntä ei huvittanut. Mutta yksitoikkoisuus oli niin painava, että täytyi jotain vaihtelua saada. Ja paremman puutteessa meni sitten kuulemaan, vaikkapa piikain panettelemista. Hän oli lähtemäisillään. Seisoi juuri etehisessä ja solmieli hattunsa nauhoja kiinni, kun ovi aukeni ja Nymark astui sisään. »Taaskin minä tulen pahaan aikaan. Mikä kova onni minua vainonnee?» sanoi Nymark, nähdessään Alman aikeita. »Ei ollenkaan pahaan aikaan. Päinvastoin! Tervetullut.» Alma tarjosi hänelle iloisesti kättään. »Mutta olettehan juuri lähtemäisillänne ulos.» »Minäpä tuhatta vertaa mieluummin jään kotiin nyt.» Ja Alma kertoi, kuinka hänellä oli ollut kauheasti ikävä ja kuinka hän oli aikonut lähteä juoruamaan piioista, päästäkseen tuosta kuolettavasta tyhjyydestä. He nauroivat sille molemmat sydämen pohjasta saliin astuessaan. »Eikö totta», sanoi Nymark, »koko maailmassa ei ole mikään niin tukehduttavaa kuin ikävyys. Ja se tulee vaan siitä, että me ihmiset olemme luodut elämään. Ikävyys on elämän puutetta.» »Aivan niin, täydellisesti elämän puutetta. Mutta sanokaa, mikä siitä pelastaisi? Tiedättekö mitään neuvoa?» »Tehdään liitto! Yksin ei kukaan sitä vihollista voita, mutta jos kahden rupeamme sotimaan, niin varmaan sen karkoitamme.» »Topp! Me teemme liiton. Ja teidät valitsemme päälliköksi. Milloin alotamme taistelun?» »Tänä iltana.» »Ja millä tavalla?» »Lähdemme palokunnan juhlaan. Tulinkin oikeastaan muistuttamaan teitä lupauksestanne.» »Ah, te olette siis pitäneet sen mielessänne.» »En ole sitä hetkeksikään unhottanut.» Niitä sanoja seurasi katse, joka sai Alman punastumaan; mutta hän kiiruhti sekoittamaan sitä pois. »Niin, tietysti siinä pysyn, minkä kerran olen päättänyt.» Hän ei tällä hetkellä enää ollenkaan muistanut myöhempiä päätöksiään. »Todella? Ja minä kun jo pelkäsin teidän katuneen.» Alma naurahteli ja oli hiukan hämillään. Mutta hän pääsi mitään vastaamasta, sillä John tuli samassa kotiin. »Tuletko palokunnan juhlaan tänä iltana, John?» kysyi Alma. »En voi!» vastasi John istuen nojatuoliin häntä lähelle, »minulla on valtuuskunnan kokous». »Olisiko tuo niin vaarallista, jos kerran jäisit sieltä pois?» »Tänään on tärkeitä asioita esillä. Ja totta puhuen, ei minua juuri haluta koko juhlaan.» »Siinäpä se on.» Alma katsoi alakuloisesti Nymarkiin. »Tulkaa te kumminkin.» »Niin, voithan sinä siltä mennä, jos mielesi tekee.» »Jotain virkistystä minäkin kaipaan. Ei kukaan ihminen ijankaikkisesti jaksa vaan ruokaa laittaa ja lapsia hoitaa.» Alma katsoi alas ja kiskoili hermostuneena pöytäliinan nurkkaa, jonka hän oli sattunut saamaan käsiinsä. »Sinua ei kukaan estä noudattamasta omaa tahtoasi siinä kohden», vastasi John vakavasti. Hän nousi ja läksi omaan kamariinsa, ennenkuin Alma ennätti mitään sanoa. »Ei kukaan estä!» Alma taisteli kyynelten kanssa. »Tiedänhän sen. Mutta sitä kuitenkin pidetään pahana.» »Ken pitää? Te itse?» »En minä, mutta John ja kaikki ihmiset.» »Turhaa luuloa, rouva Karell. Ja vaikkapa pitäisivätkin, tarvitseeko teidän siitä välittää. Eihän semmoinen ole muuta kuin ahdasmielisyyttä.» Almalle kuitenkin vedet väkisin tunkivat silmiin. Hiukan hämillään painoi hän nenäliinaa kasvoilleen. »Kuinka lapsellinen minä olen.» »Tosiaankin! Milloinka te irtautte noista vanhoista katsantotavoista sen verran, että uskallatte hengittää vapaata, raitista ilmaa.» »Silloin kai rupeisin pyrkimään valtuuskuntaan ja valtiopäiville, niinkuin muutkin reippaat naiset meidän aikanamme.» »Ei, herra varjele, jättäkää ne alat vanhain ja rumain huostaan. Teille elämä tarjoo ihanampaa onnea.» Nymark tarttui hattuunsa. »Saanko tulla teitä noutamaan illalla, kosk’ei John lähde mukaan?» »Tahdotteko tehdä niin hyvin?» »Suurimmalla ilolla. Siis, näkemään asti, rouva Karell.» »Näkemään asti!» He kättelivät toisiaan ja ovi sulkeutui Nymarkin jälkeen. »Hän on ystävällinen ja hauska», ajatteli Alma yksin jäätyään, –»ei kumma, että hänen seurassaan viihtyy». Illalla, kun Alma laittoi itseään juhlaan, tuli Arvi kartan ja maantieteen kanssa hänen luokseen.. »En minä löydä, mamma, mitään tästä kartasta. Ja meillä on niin vaikeata. Kaikki keski-Euroopan vuoret.» »Oih, mene pyytämään, että pappa neuvoo.» »Pappa ei ole kotona.» »Koeta sitten hakea itse. Mamma ei jouda.» »Kun minä en löydä.» Arvi sen tiuskasi ja rupesi sitten itkemään. »Noinko sinä mammalle ärjyt. Nyt en missään tapauksessa sinua auta. Kehtaat vielä itkeä. Mene heti pois. Mamma ei tahdo nähdäkään semmoista poikaa.» Alma hajoitti nenäliinansa ja kostutti sen hajuvedellä. Nymark odotti häntä salissa. »Kuinka mainion kaunis tuo havannaväri on», sanoi hän, kun Alma astui sisään. »Ihanko todella?» kysyi Alma hymyillen. »Ja muutenkin se on erinomaisen sievästi tehty.» »Mahdatte olla tuntija.» »Osaan ainakin sanoa, mikä on kaunista, mikä ei.» »Sitten varmaan annatte minulle hyviä neuvoja, kun ostan itselleni uusia.» »Mielelläni. Mutta luotatteko myöskin minuun?» »Ehdottomasti! varsinkin kun pelkään joutuneeni vähän takapajulle tuommoisessa.» »Silloin laitan teidät niin komeaksi, ettei yksikään nainen maailmassa teille vertoja vedä.» »Vähempään toki tyydyn», sanoi Alma nauraen ja heitti kiitollisen katseen Nymarkiin, joka oli auttanut sadenuttua hänen päälleen. Juhlan ohjelmaan kuului seuranäytelmä. He tulivat parhaiksi, kun kolmas kerta soitettiin ja esirippu nousi ylös. Näytettiin »Ensi lempi». »Aika koketti, tuo pikkuinen neiti», kuiskasi Nymark hiljaa Almalle. »Mikä hänen nimensä on?» »Wahlberg, luulemma. Kaikkien lyseolaisten yhteinen lemmikki.» »Kaikkien yhteinen?» »Sillä ijällä enimmiten rakastutaan yhteen ja samaan. Myöhemmällä vasta valitsee kukin omansa. »Onko tuo paroni joku lyseolainen?» »Luultavasti.» »Mutta ei neiti Wahlberg minusta niinkään hullusti näyttele.» »Hän koettaa matkia Iida Aalbergia. Aivan silminnähtävästi. Jokainoassa liikkeessä. Ei, mutta tuo on oikein koomillista.» »Te olette kova kriitikkeri. Seuranäytelmässä ei saa vaatia liian paljon.» »En vaadi ollenkaan mitään. Minä vaan nautin.» »Nautitte siitä, että saatte nauraa ja pilkata.» Esirippu laskettiin alas. Aploodit kaikuivat; Nymark löi hartaasti käsiään ja huusi: »hyvä, hyvä!» »Teeskentelijä», sanoi Alma ja katsoi häneen. »Hän luulee olevansa suuri taiteilija. Suokaamme hänelle se ilo.» »Kuinka voitte olla noin paha?» »Minäkö paha? Jahka hän ilmestyy salonkiin, menen kohta häntä kiittämään ja sanon, että hän näytteli paremmin kuin Iida Aalberg. Saatte nähdä että hän siitä ihastuu.» »Ja sen teette hyvällä omallatunnolla?» »Hän on vaan seitsentoista-vuotias, rouva Karell. Lasten kanssa saanee toki hiukan leikkiä laskea.» »Vähääkään huolimatta siitä, mitä se heihin vaikuttaa?» »Armoa, rouva Karell. Elkää saarnatko moraalia; se kumminkin menee vallan turhaan, sillä minä olen siihen haluton oppilas.» »Ettekö epäile ollenkaan sitä tunnustaa?» »Kun tiedän, että annatte sen anteeksi, monien hyvien puolieni tähden. Eikö totta?» »Teille täytyy väkisenkin nauraa.» »Ja olla ystävällinen niinkuin ennenkin. Saanko luvan?» Hän tarjosi käsivartensa. »Mihinkä?» kysyi Alma. »Jos suvaitsette, menemme tuonne sivuhuoneesen juomaan teetä.» Nymark seurasi Almaa koko illan. Esitteli hänelle uusia tuttuja, tanssi vaan vähäisen ja melkein yksinomaan hänen kanssaan, eikä heittänyt häntä hetkeksikään silmistään. Toisen franseesin jälkeen oli kolme, neljä herraa peräkkäin pyytäneet Almaa valssiin ja viides oli taas odottamassa, kun hän hengästyneenä vajosi alas tuoliinsa. »Elkää tanssiko enää», kuiskasi Nymark, kumartuen tuolinlaidan ylitse. »Minkätähden ei?» kysyi Alma. Hän leyhytteli viuhkaa ja loi säihkyvät silmänsä ylös Nymarkiin. »Terveytenne ei sitä siedä.» »Mutta se on niin hauskaa. En malta vielä lopettaa.» Hän oli jo lattialla uudelleen menemässä viimeisiä sanoja lausuessaan. Pariin kertaan he olivat kiertäneet salin, kun Alma raskaasti painui kavalierinsa käsivarrelle. »Minä pyörryn», kuului hänen huuliltaan. Nymark tarttui häneen kiinni ja vei häntä puoleksi kantaen sivuhuoneesen sohvalle. Tainnuksissaankin Alma tiesi ken se oli, joka häntä hoiti. Hän turvautui kiitollisena Nymarkiin. oli juuri kuin hän nyt olisi löytänyt itselleen uuden ystävän ja toverin. »Jo menee ohitse», sanoi hän hiljaa, vaikk’ei vielä jaksanut avata silmiään. »Miksikä ette totellut minua?» nuhteli Nymark. »Elkää toruko, minä olen taas terve.» »Mutta tanssia ette saa enää askeltakaan.» »Täytyy olla kuuliainen.». Alma jaksoi kumminkin nousta istumaan, hän nojautui taaksepäin sohvan karmiin. »Kuinka kalpea te vielä olette.» »Tämä tuli kaiketi siitä, etten ole tanssinut niin pitkään aikaan», hymyili Alma. »Ennen kyllä kestin aamuun saakka yhtä mittaa.» Nymark toi hänelle viiniä ja juotuaan pari lasia virkistyi Alma täydellisesti. Hänen teki mielensä mennä jatkamaan, mutta Nymark häntä esti. »Jos tulette kipeäksi tämän illan jälkeen, ei John enää toista kertaa teitä laske», hän sanoi. Ja niin he jäivät lopuksi iltaa siihen istumaan. Söivät illallista, puhelivat iloisesti ja nauroivat. Tuttavia naisia tuli Almaa katsomaan. Hän koetti parastaan, osoittaakseen kiitollisuutta heidän ystävällisyydestään, mutta sydämessään hän toivoi, että pian menisivät, ja jättäisivät heidät rauhaan. Sillä heillä oli niin hauskaa kahdenkesken. Puhuivat paljon vapaammin kaikenmoista semmoista, jota eivät muiden kuullen olisi puhelleet, vaikkei se mitään salaista ollut, eikä muuten vaarallista ollenkaan. Toisena aamuna oli Alma niin väsynyt, että töintuskin jaksoi nousta ylös kello kymmeneen, jolloin John tuli kotiin aamiaiselle. »Helmi kovin kaipasi sinua yöllä», sanoi John. »Kaivatkoon», vastasi Alma. Hän oli pitkällään kamarinsa sohvalla eikä välittänyt tulla ruualle. »Minun täytyy hänet vieroittaa, hän vie minulta kaikki voimat. On niin suuri ja lihava eikä tahdo syödä mitään muuta, niinkauvan kun saa rintaa.» »Helmi rukka, kuuletko minkä tuomion mamma sinulle antaa», puhui Miina, joka viereisessä lastenhuoneessa oli kuullut Alman sanat. »Lähtäänpä kysymään, että onko se ihan totta.» »Elkää tuoko, vastikäänhän se oli minulla», sanoi Alma tuskaisesti, »antakaa minun nyt olla rauhassa edes siunaama hetki, kun näette, kuinka heikko ja voimaton tänä päivänä olen.» Miina kääntyi takaisin, mutta Helmi, joka iloisesti oli hyppinyt ja jokeltanut hänen käsivarrellaan äitiä nähdessään, rupesi itkemään. Miina painoi oven kiinni ja vei Helmin ikkunan luokse. Hän hyssytteli ja koputti ruutua. »Katopa tuonne, katopa tuonne, ai, ai, humma juoksee, herra ihme!» Helmi jäi sitä kummaa katsomaan ja unohti surunsa. »Minua on tänään käsketty päivällisille Laganderiin», puhui John ruokasalista, »sinne tulee muiden muassa kaksi valtiopäivämiestä, Hyvärinen ja Pääkkönen.» »Sitten olet poissa koko päivän», vastasi Alma, jotain sanoakseen. »Iltaan saakka; menen sinne suoraan tunnilta, kello kolme», sanoi John. ja tuli sisään. »Kuinka sinun on? Oletko kipeä?» Hän istui sohvan laidalle ja tarkasteli Alman kasvoja. »En ole kipeä, muuten vaan heikko.» »Ehkä tanssit liian paljon illalla», arveli John hymyillen. Alma el virkkanut mitään. John nousi. »Pitäisitkö huolta siitä, että Arvi lukee läksynsä huomiseksi. Hän el ole osannut mitään tänäpäivänä.» »Kyllä.» Alma ihmetteli, ettei hän nyt ollenkaan peljännyt ikävää, vaikka koko päiväksi jäi yksikseen. Ja se tuli vaan siitä, että hänellä eilen illalla oli hauska ja että muisto siitä vielä jäljestäkin päin häntä ilahdutti. Hän melkein nautti olemisestaan siinä maatessaan, niin heikko kuin olikin. Vastapäätä sohvaa oli suuri peili, jossa hän saattoi nähdä kuvansa. Sitä katsellessaan hän tuli vakuutetuksi, ettei mikään vaatteus sopinut hänelle niin hyvin kuin tuo punaruutuinen aamupuku, varsinkin näin, kun helmat vapaasti pääsivät valumaan alas lattialle. Nymark oli kerskaillut hyvästä kauneuden-aististaan. Alma olisi juuri halusta tahtonut tietää, mitä hän pitäisi hänestä tässä asemassa ja tässä puvussa. Hiukset olivat kiharassa vielä eiliseltä. Hän huvikseen koetteli, millä tavalla ne parhaiten hänelle sopisivat, otsalle alas, vaiko ylöskammattuina, taikka niin, että vapaasti laskehtivat hiukan syrjään. Sitten hän antoi avaran hihansa pudota niin, että paljas käsivarsi tuli näkyviin aina kyynäspään yläpuolelle asti. Ja tuon hohtavan valkoisen käsivarren hän asetti päänsä alle, ihaili peilistä sen pehmeätä pyöreyttä ja sitä hyvää vaikutusta, jonka se teki tummien hiuksien pohjana. Siinä samassa etehisen kelloa soitettiin. Miina jätti Helmin sylistään lattialle ja juoksi avaamaan ovea. Hän tuli takaisin, kertoi maisteri Nymarkin olevan siellä ja kysyvän, kuinka rouva jaksaa ja saisiko hän tavata. Alma punastui. »Käskekää tänne», hän sanoi nopeasti. Häntä kummastutti, että hän niin hätääntyi ja että sydän alkoi lyödä. Ja kädet vapisivat. Mitä varten? Oliko hän aivan hupsu? – Hän koetti hallita itseään ja näyttääntyä aivan levolliselta. Vetäisi hihan alas ja nosti päänsä tyynyltä. Mukavaan, puolilepäävään asemaan hän kuitenkin jäi, heitettyään vielä pikaisen silmäyksen peiliin. »Te olette sairas?» kysyi Nymark tervehtien häntä kädestä. »Ainoastaan väsynyt», hymyili Alma ja osoitti tuolia. Nymark vetäisi sen lähemmäksi. »Kenties tahtoisitte levätä?» »Teidän seuranne virkistää, luulen, enemmän.» »Sitten istun luonanne hyvällä omallatunnolla.» »Ettekä paheksi, vaikka olen näin vapaudessani?» »Tuota ette todenperästä kysy. Se oli vaan pieni vero, jonka annoitte entisille katsantotavoille.» »Entisille?» »Niin sanoin; sillä tietämättänne, tahtomattanne niistä jo alatte irtautua.» Alman täytyi se itsekin myöntää. ei hänen maailmansa enää ollut sama kuin ennen. Hänen silmänsä oli ulottunut vähän kauvemmaksi, oivaltanut uusia näköaloja, jotka vetivät häntä puoleensa, viehättivät, vaikk’ei hän niitä vielä selvemmin eroittanut, ei tiennyt hyvääkö sieltä tuli vastaan vai pahaa, – eikä huolinut tarkemmin juuri tutkiakaan. Vapaampaa se ainakin oli ja iloisempaa; uutuuden huumauksella se häntä valloitti. Tunnit vierivät. He puhuivat vuoron totta, vuoron leikkiä; ja väliin oli taas leikki ja totuus niin sekaisin, ettei toista voinut toisesta eroittaa. Mutta yhä enemmän tuli Alma siihen päätökseen, ettei Nymarkin vertaista seurakumppania ollut. Viimein katsoi Nymark säikähtyen kelloonsa. »Puoli viisi! ja minun kun piti mennä Laganderiin päivällisille.» »Entäs nyt?» »Se jäi kun jäi», nauroi Nymark, »pahempi vaan, että olen viivyttänyt teitä». »Minua ette ole mistään estänyt. Mutta itse menetitte hauskan seuran.» »Nauttiessani toista, joka oli monta tuhatta vertaa hauskempaa.» »Korupuhetta taas. Ei, elkää menkö pois, koska kerran jäitte päivällisiltä. Katsotaan, mitä Maijaliisa meille tarjoisi.» Ei se ollut huonompaa; lihalientä ja kaalidolmaa; vähän aikaa kun odottaisivat, hän sekoittaisi heille myöskin jälkiruoan. Nymark ei niinmuodoin vielä lähtenyt, vaan viipyi aina seitsemään saakka. Silloinkaan ei Alma mielellään olisi laskenut häntä pois, sillä hän arveli, ettei John tulisi kotiin ennenkuin myöhällä. Ja tämän päivän kuluessa he olivat lähestyneet toisiaan enemmän kuin sitä ennen koko tuttavuutensa aikana. He tulivat niin hyvin toimeen yhdessä; Alma oli ihastunut; hän oli vihdoinkin tavannut sen, jota tietämättänsä oli kaivannut, iloisen, vapaan toverin, joka mielellään hänen kanssaan oleskeli ja jonka seurasta hän nautti niin, ettei mitään muuta huvia voinut siihen verrata. Hän oli juuri vastakohta Johnin vakavuudelle ja tyyneydelle. Sydämessään arveli Alma, että vaikka John kyllä oli hänelle rakas, oli Nymark sentään melkein mieluisempi. Omaatuntoaan hän rauhoitti sillä, ettei Johnkaan niin yksinomaan hänelle antaantunut. Ei unhottanut itseään milloinkaan pois hänen tähtensä muusta seurasta, jos hänellä vaan muuten oli halu tai aikomus mennä; ja sen oli kuitenkin Nymark tehnyt. »Viipykää vielä!» sanoi hän, kun Nymark tahtoi ottaa jäähyväisiä. »Ei, rouva Karell, kyllä minun jo täytyy mennä. Mutta me tapaamme toisiamme pian.» »Hyvin, hyvin pian!» sanoi Alma, laskien kätensä Nymarkin käteen. Nymark loi häneen niin lämpimän katseen, että Alman nousivat veret poskille. »Hyvästi sitten!» sanoi hän ja vetäisi äkkiä kätensä pois. Nymarkin lähdettyä hän oikaisi itsensä taas sohvalle, painoi kasvonsa tyynyyn ja ummisti silmänsä. Ei häntä väsyttänyt eikä nukuttanut, ei hän ajatellut mitään, – eikä välittänyt mistään. Mutta sydän löi, poskia kuumotti ja suloinen tunne täytti poven. »Mamma», kuiskasi Arvi hiljaa hänen vieressään, »onko mamma valveilla?» Alma kavahti samassa pystyyn. »Arvi, oletko lukenut läksysi?» »Olen. Jos mamma kuulustelisi.» Alma otti kirjan käteensä. Historia se oli ja Arvi luki läksynsä ulkoa kuin vettä. Ei Alma voinut paljon seurata, vaikka hän kyllä koetti; sillä hänen mielensä oli hajallaan. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan; Arvi ei hakkaillut kertaakaan eikä pysähtynyt, ennenkuin oli lopussa. Alma kiitteli häntä, antoi hänelle makeisia ja laski hänet luotaan. [[Luokka:Salakari]] 2852 5060 2006-08-28T23:22:52Z Nysalor 5 VI luku {{Otsikko |edellinen=[[Salakari: V luku|V luku]] |seuraava=[[Salakari: VII luku|VII luku]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Salakari]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Eräänä päivänä huomasi John Alman pöydällä Strindbergin »Giftas». »Onko Nymark käynyt täällä?» hän kysyi. »Kävi edeltäpuolen, kun sinä olit lyseolla», vastasi Alma. Senjälkeen ilmestyi Almalle tuon tuostakin uusia kirjoja, milloin Zolan, milloin Guy de Maupassantin tai jonkun nuoremman pohjoismaalaisen kirjailijan teoksia. Olipa siellä kerran jo Arne Garborgin »Mandfolk» muiden muassa. »Kyllä ne ovat hyviä nuo, kun niitä vaan osas lukea», sanoi John. »Mitenkä niitä sitten pitäisi lukea?» »Niin että näkee pahan seuraukset. Kun Arne Garborg antaa sankareinsa Mandfolk’issa sanoa itsestään, että he ovat suuria sikoja, mutta etteivät he sille enää mitään voi, pitäisi sen toki vaikuttaa enemmän kuin parhaimmatkaan siveellisyyden saarnat.» »Ei Nymark ota niitä siltä kannalta.» »Mitäs Nymarkista! Hän on juuri noita pintapuolisia ja kevytmielisiä ihmisiä, jotka eivät pysty menemään ytimeen missäkään asiassa.» »Se el ole totta. Hän on päin vastoin suuri ajattelija.» »Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon ajatuksilla päätäsi vaivaa.» John hiveli hymyillen Alman hiuksia; mutta Alma viskasi loukattuna hänen kätensä pois. »Minä tietysti olen tyhmä. En käsitä mitään. Niinkö?» »No, no. Enhän minä ole semmoista sanonut.» »Mutta tarkoittanut kuitenkin. Ooh, olisit edes suora.» »Mutta, Alma, kuulehan nyt, miksi suuttua turhasta. Elä mene pois.» John tavoitteli Almaa kiinni, mutta hän tempaisi itsensä irti ja meni kyökkiin. Muutaman askeleen otti John hänen jäljestään, mutta kääntyi sitten äkkiä takaisin, kun muisti palvelijain olevan siellä. »Hm», äänteli hän lyhyesti. Otti kirjan pöydältä, aukaisi ja katsoi sisään. »Hm!» Hän viskasi sen takaisin ja meni ikkunan luokse. »Mokoma Nymark; hänestä ei ole muuta kuin vastusta.» John katseli alas kadulle. Ihmisiä siellä liikkui, mutta ei hän niitä nähnyt, vaikka silmillään heitä seurasi. Pari koulupoikaa kulki ohitse; he nostivat lakkiaan; tervehdys jäi vastaamatta. Hetken päästä hän ikäänkuin kiskaisi itsensä jostain erilleen. Nosti päänsä pystyyn ja suoristi, hartioitaan. »Kuinka hyvänsä,» puhui hän yksikseen, »mutta ei pääse Nymark syyttämään minua luulevaisuudesta. Sillä se olisi häpeäksi sekä Almalle että minulle.» Muutamia päiviä oli Alma nyreällä mielellä. Hän ei puhunut mitään eikä vetänyt huuliaan pienimpäänkään hymyyn, kun John koetti laskea leikkiä. John oleskeli kamarissaan, teki työtä niinkuin ennenkin ja arveli, että tuo kyllä aikaa myöten menisi ohitse. Erään kerran, kun hän tuli lyseolta, seisoi Alma salissa kukkien luona. John ajatteli mennä omalle puolelleen mitään virkkamatta. Mutta silloin Alman ääni kuului hänen jälkeensä. »John, tulepas katsomaan tätä ruusua.» »Ahaa», arveli John, »sekö ääni nyt kellossa. Hyvä on.» Hän hymyili. »Heti, muruseni, kun vaan sytytän papyrossin.» Hän tuli ja kietoi kätensä Alman vyötäisille. »Eikö se ole kaunis?» »Onhan se.» Johnin silmät luiskahtivat ruusun ohi; hän tapaili Alman katsetta, otti häntä leuvan alta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Ja hän painoi pitkän suutelun noille vastahakoisille huulille. »Oih, elä», sanoi Alma punastuen, »näkevät tuonne kamariin». »Entä sitten? Lieneehän minulla lupa hyväillä omaa vaimoani.» John suuteli häntä leikillisellä uhalla monet kerrat, kunnes Alma puikahti hänen käsistään pois. »Anna nyt olla, John», hän sanoi ja vetääntyi kauvemmaksi. John meni kamarin ovelle. »Eihän täällä ole ketään. Sinä vaan suotta pelkäät.» Mutta Alma alkoi puhua muusta. »Helmi on äreä. Minä olen alkanut häntä vieroittaa.» »Vai niin. Hänellä on siis, raukalla, ensimmäinen surunsa.» »Ei sitä auta katsoa.» »Tietysti ei.» »Minun vaan –» Alma poimi kuivia lehtiä kasveista –»pitäisi olla näkyvistä pois niin paljon kuin mahdollista.» »Elä mene sille puolelle lainkaan. Oleskele täällä salissa ja minun kamarissani.» »Parempi, etten ensinkään olisi kotosalla. Tulen kumminkin aina menneeksi sinne, kun kuulen hänen itkevän.» »Sen verran teissä naisissa on luonteen lujuutta. Entä kun nyt harjoittelisit, muruseni, siihen. Mitä –? Tämä minusta olisi juuri oivallinen tilaisuus.» Alma seisoi yhä selin ja hypisteli kasveja. Ei vastannut mitään. John katsoi erästä kirjaa pöydällä. »Nymark on käynyt täällä?» »Pistäytyi äsken pikipäin.» John nousi ja hyräili jotain laulua. Alma kääntyi, ikäänkuin aikoisi hän vielä puhua, mutta se kuitenkin jäi sikseen. John meni kamariinsa. Illalla tuli Alma sinne käsitöineen. John kirjoitti; Alma vaikeni, mutta katsoi tavan takaa käsityöstään äkkiä ylös ja kuunteli. »Itkeekö Helmi, vai –?» kysyi John hymyillen. »Ei, ilman minä –. Siellä soittaa joku», lisäsi hän samassa ja heitti työnsä syrjään. »Ettei vaan tulisi vieraita. Sattuisi juuri pahaan aikaan.» Alma meni avaamaan ja palasi hetken päästä takaisin Nymarkin seurassa. John rypisti hiukkasen otsaansa. »Sinulla taitaa olla kiirettä, John», sanoi Nymark. »Onpa vähäisen, jos totta puhun. Mutta istuhan yhtäkaikki.» »Enhän minä kauvan viivytäkään. Tulin vaan pientä asiaa.» Alma pisteli uutterasti neulaansa, eikä katsonut vilahdukseltakaan ylös. »Mitä se oli?» »Viekoittelen rouvaasi mukaan huvimatkalle.» »Höyrylaivalla Imatralle?» »Sinä siis jo tiedät?» Nymark katsoi Almaan. »Ei Alma ole mitään puhunut. Kuulin vaan, että semmoinen oli tekeillä.» »Sinne tulee iloinen seura. Ja sotaväen musiikki otetaan matkaan. Rouva Karell palaisi varmaan hyvin virkistyneenä.» »Mitä sanot, Alma?» »Niin ... ehkä tosiaan ... Helminkin tähden... Mutta se riippuu sinusta.» »Ei suinkaan. Tee aivan kuin tahdot.» »Näettekö, rouva Karell! John antaa teille vapaan vallan. Siis tulette?» »Sielläpä viivytään kenties pari viikkoa?» Alma loi silmänsä ylös, ja katsoi arastellen mieheensä. »Sen kauvemmin iloa kestää», sanoi John. »Aivan niin, sen kauvemmin iloa kestää. Ja nyt menen minä tieheni, etten häiritse. Huomen iltana kello seitsemän lähdetään rannasta, rouva Karell.» Hän otti jäähyväiset ja Alma seurasi häntä etehiseen lukkiakseen ovea. »Kaikki kävi hyvin», sanoi Nymark puoliääneen. »John ei ollenkaan estellyt.» »Ei, ajatelkaa. Ja minä kun luulin hänen jyrkästi kieltävän.» »Muistatteko, kello seitsemän?» Nymark otti häntä kädestä vielä kerran. »Muistan, muistan!» John kirjoitteli, kun Alma palasi ja istui samalle paikalle pöydän päähän. Vähän aikaa he molemmat äänettöminä jatkoivat työtään. Mutta sitten laski John kynänsä pois, nojasi päätänsä käteen ja katseli vakavasti Almaan. »Puhuiko Nymark sinulle tästä jo aamupäivällä?» hän kysyi. »Puhui», vastasi Alma, hiukan epävarmasti. »Ja sinä tiesit hänen tulevan uudelleen, saadakseen minua suostumaan tuumaan?» Alman korvat lensivät punaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään, neuloi vaan. »Tiesitkö sen, Alma?» »Tiesin», kuului hänen huuliltaan vihdoin hiljaa. Hetken aikaa oli Johnkin nyt ääneti. »Parempi», sanoi hän sitten, painuneella äänellä, tarttuen uudelleen kynään, »että itse olisit siitä puhunut suoraan ja avonaisesti». Alma ei osannut sanoa juuri mitään, mutta hän kiusaantui siinä istuessaan ja etsi syytä päästäkseen pois omalle puolelleen. »Niin, Arvin luvut –» Hän nousi ja kääri työnsä kokoon. John ei häntä estänyt lähtemästä. Huvimatkalta palattuaan oli Alma todella iloisempi ja vilkkaampi kuin ennen milloinkaan. Hän soitteli ja lauloi, leikki lasten kanssa ja laitteli huonekaluja uuteen järjestykseen. John’ille hän koetti olla mieliksi kaikin tavoin ja hyvitteli häntä yhtämittaa pienillä palveluksilla. John pani merkille, että hän oli elpynyt ja ikäänkuin nuorentunut jälleen. Mutta öisillä hän usein heräsi siihen, että Alma käänteli vuoteellaan ja tuntui, niinkuin hän kuulusti olevan valveilla. »Etkö saa antaa?» kysyi John. »En. Eikä minua nukuta lainkaan. Olen valvonut koko yön. Paljonko lienee kello?» »Käy neljättä. Mikä sinua vaivaa?» John nosti kynttilää ja katsoi häneen. Alma katsoi vastaan suurilla loistavilla silmillä: »Ei minua mikään vaivaa. Ei yhtikäs mikään. En saa vaan unta.» »Koeta, muruseni, kumminkin», kehoitti John, laskeutuen jälleen makuulle. Aamulla, kun hän tavalliseen aikaan taas heräsi, oli Alma sikeässä unessa. John nousi hiljaa, varoitti toiseen huoneesen palvelijoita ja lapsia tulemasta häiritsemään ja meni omaan kamariinsa pukeutumaan. Ja niin sai Alma tavallisesti nauttia aamu-untaan liki kymmeneen saakka. John kyllä arvasi, mikä tähän unettomuuteen oli syynä. Alma oli syksyn kuluessa tottunut valvomaan iltasilla. Heillä joko oli vieraita, taikka hän itse oli ulkona. Seuroissa hänen arka hermostonsa tuli niin kiihotetuksi, että vaati monen tunnin hiljaisuutta, ennenkuin sen verran rauhoittui, että hän uneen pääsi. Mutta John pelkäsi Alman närkästyvän, jos hän siitä mitään sanoisi, eikä hän sitä paitse hennonnut estellä häntä, kun näki hänen niin suuressa määrässä mieltyneen huvituksiin. Itse hän ei juuri useasti huolinut mennä mukaan. Osaksi häntä ei haluttanut, osaksi hänellä myöskin oli niin paljon työtä, ettei joutunut. Ensimmältä tuntui Almasta hiukan oudolta mennä yksin, varsinkin kun muut rouvat tavallisesti tulivat miehensä seurassa. Mutta Nymark nauroi hänen epäilyksilleen ja pilkkasi lakkaamatta noita vanhoja konvenansitapoja. »Kiusaavat vaan suotta itseään», hän sanoi. »Näettekö, eihän niitä koskaan yhtaikaa haluta lähteä pois. Ja minä olen varma siitä, ettei ne samalla hetkellä ole valmiit tulemaankaan, vaan toinen aina odottaa toista ja tuskittelee.» »Niin, mutta kumminkan –» koetti Alma vielä väittää. »Ettäkö sitten täällä seurustelevat toistensa kanssa? Tehdäänpä havaintoja!» Hän otti yhden avioparin toisensa jälkeen tarkastuksen alaiseksi, pilkkasi sitä pakollista velvollisuutta, millä muutamat herrat tarjosivat rouvilleen teetä, ja näytti kuinka useimmat koko illan melkein välttivät hellää puolisoaan. Viimein hän käänsi Alman huomion eräisiin vastanaineihin, jotka todella uskollisesti kaiken aikaa istuivat kylki kyljessä aivan kuin kiinnikasvaneet. »Kuinka kauvan luulette tuota kestävän? Kuukauden? Kaksi? Elämänijän? Ooh, lyömmekö veikkaa?» Alma, puoleksi kiusattuna, puoleksi huvitettuna, pyysi häntä lopettamaan. »Ihmiset katsovat meihin. Huomaavat varmaan, että me heistä puhumme», hän sanoi. Nymark nauroi. Mutta tämän jälkeen ei Almaa enää vaivannut, että John jäi kotiin, silloin kun hän läksi johonkin huviin. Joulukuun alussa oli pantu toimeen naamiaiset. Alma oli kauvan miettinyt pukuaan, ennenkuin vihdoin Nymarkin ehdoituksesta päätti esiintyä päivättärenä. Nymark taas olisi yönhaltijana. Sinä iltana istui John huolestuneena kamarissaan. Hän ajatteli raha-asioitaan. Hiljakkoin oli hän nostanut kuukausipalkkansa, eikä se riittänyt lähesmäärinkään pienten velkojen maksamiseksi. Puotirätingit olivat nousseet hirvittävän suuriksi ja lähenevä joulunaika ynnä valtiopäivät tuottaisivat yhä enemmän menoja. Hän tuumaili sinne tänne ja teki laskujaan; mutta siihen päätökseen hänen täytyi tulla, ettei auttanut muu kuin ottaa suurempi laina joko yksityisiltä tai jostakin kassasta. Millä hän sen sitten maksaisi, kun korot lisäksi tulisivat suoritettaviksi eikä palkka enää muutenkaan vastannut menoihin? Tuska nousi hartioita myöten ylös päähän; henkeä ahdisti. Hän viskasi laskut syrjään ja käänsi ajatukset muuanne. Otti puhtaita paperiarkkia esille, kirjoittaakseen Suomettareen viljatullia vastaan; sillä kaikesta päättäen tulisi kysymys siitä nostettavaksi valtiopäivillä. Yleisiä asioita ajatellessaan hän pian unhoitti omat yksityiset murheensa. »Viljatulli», hän kirjoitti muun muassa, »kieltämättä hyödyttäisi rikkaita, erinomattainkin varakkaampia tilallisia, tuomareita ja pappia. Mutta rasitukseksi se tulisi olemaan tuolle köyhälle, suurilukuiselle väestölle, joka ei maata omista, jonka oikeuksia ei edustajat ole valtiopäivillä valvomassa. Työntekijän, päiväläisen niukka leipä tulisi sen kautta vieläkin niukemmaksi. Elkäämme lisätkö heille kuormaa, sillä se on jo ilmankin liian raskas.» »Oikeutta meidän tulee ennen kaikkia noudattaa yhteiskunnallisissa pyrinnöissämme. Siinä ensimmäinen ehto terveelle, kansalliselle kehityksellemme. Ja siinä ainoa keino, jonka kautta voimme välttää noita vaarallisia levottomuuksia, jotka nykyään suurissa kulttuurimaissa yhteiskunnallisia perustuksia, ravistelevat.» »Vähäosaisten kansalaistemme tilaa meidän tulee kohottaa ja parantaa, niiden etua ennen kaikkea vaarinottaa...» »John, katso tänne, minä olen valmis nyt!» Alma seisoi ovella hymyilevänä ja loistavana valkoisessa, kullan ja hopeanhohtavassa harsopuvussa. »No, mitä sanot? Huikaiseeko silmiäsi?» »Kaunis olet. Erinomaisen kaunis!» sanoi John. Mutta ääni oli soinnuton, sillä hänelle samassa lensi mieleen, kuinka paljon tuo puku, josta oli vaan yhden illan ilo, lieneekään Almalle maksanut. Äskeinen rauhattomuus hänet valtasi jälleen. Kaikki sekavat raha-asiat laskeutuivat kuin taakkana hänen hartioilleen. »Ja sinä vaan yhä kirjoittelet? Milloinka siitä saat kylläsi?» »Kun en jaksa enää.» »Minunpa jo lienee aika lähteä», sanoi Alma, koettaen saada hansikkaan viimeisiä nappia kiinni. »Autapas, John, tuo on niin vaikea.» John teki niinkuin hän pyysi ja saattoi häntä sitten etehiseen. »Jalanko menet?» hän kysyi. »Ei, hevosella. Isvosikka odottaa pihassa.» »Kuinka? Ohkasen sadenutun vaan otat päällesi? Näin kylmällä. Mitä ajattelet?» »Tällä välin en ennätä jäähtyäkään.» »Mutta voisithan yhtähyvin panna lämpöisemmän?» »Joka painaisi pukuni ihan ruttuun. Kiitos paljon! ja hyvästi nyt, John!» Hän aikoi ensin antaa vaan hansikkaisen kätensä, mutta sitten, ikäänkuin olis joku äkkinäinen mielenmuutos tapahtunut, kietoi hän molemmat käsivartensa Johnin kaulaan ja suuteli häntä. »Hyvästi!» »Hyvästi! Elä kylmety!» Alma juoksi jo portaita alas ja John palasi kamariinsa. Tuo epäselvä, puoleksi katuvainen tunne, joka etehisessä niin äkkiarvaamatta Alman valtasi, katosi pian naamiaisten hurjamaisessa ilossa. »Yö» seurasi »päivää» kuin varjo ja sanoja lausuttiin naamarien takaa, joita ei muulloin milloinkaan. He tanssivat yhdessä ja tanssin jälkeen he joivat champagnea. Alma oli kuin huumeessa. Hän tuskin uskalsi ajatellakaan, mitä kaikkea Nymark oli hänelle kuiskaellut; ajatteli kuitenkin ja tukehdutti soimaavan äänen povessaan sillä, että tämä oli paljasta leikkiä. Eikä tarvinnut Nymarkin tietää, että hän oli kuullut mitään, vaikka tosin sanaakaan ei ollut häneltä hukkaan mennyt. Ooh, hän ymmärsi vallan hyvin nuo katkonaisetkin lauseet, nuo tukahdutetut huokaukset, värähtelemiset, kaikki. Poskien hohde olisi kyllä sen ilmoittanut, mutta poskia naamari peitti... Ja taas he tanssivat, ja taas he joivat champagnea. Musiikki soi. Iloa oli ympärillä. Alma toivoi, ettei tämä yö loppuisi milloinkaan. Mutta siellä istui seinämällä joukko naisia, jotka vuoron kuiskailivat keskenään, vuoron katsoivat heihin. Ja nuo silmäykset olivat niin kummallisia, että ne vihdoinkin herättivät Alman huomiota. Ei hän heti käsittänyt niiden merkitystä, vaan kääntyi Nymarkiin. »Miksi nuo niin lakkaamatta meitä tarkastavat?» »Heidän varmaan käy kateeksi, kun näkevät onnellisia ihmisiä.» »Sitten he aina välillä kuiskuttelevat toisilleen.» »Laittelevat juttuja, tietysti. Juuri noiden tuommoisten tapa.» Nymark nauroi ivallisesti; mutta hetken päästä hän jätti Alman toisten seuraan ja läksi herrojen puolelle, sillä hän aavisti jo pahaa. Outoja naamaria kokoontui Alman ympärille. Muutamat sanoivat kohteliaisuuksia, mutta toiset laskivat jotenkin julkeata pilkkaa, ja se alkoi häntä harmittaa. »Sinä vaan yötä lämmität, kaunis päivä, siksi että se sinut valtaa», sanoi eräs. »Ellei jo liene vallannut», lisäsi toinen. »Hän tekee kuin siskonsa. Kaikki päivät vajoovat yön helmaan.» »Ja pimenevät.» Alma läksi suuttuneena heidän luotaan toiseen huoneesen. Siellä istui rouva Leistén sohvalla. »Pois minä jo otan naamarin, kun ihmiset ovat niin ilkeitä», hän sanoi paljastaen kasvonsa. »Vasten silmiä eivät toki uskalla sanoa tyhmyyksiään.» Lähellä istui muutamia rouvia, jotka katsoivat häneen oudosti, ikäänkuin jonkun ajatuksen takaa ja siirtyivät äänettöminä muuanne. »Minuako ne pakenivat?» Hän loi kysyvät silmänsä rouva Leisténiin, jonka kasvot osoittivat, että hän jotakin tiesi, vaikkei tahtonut mitään sanoa. Almalle pysähtyi veri poveen. »Mitä tämä merkitsee? Puhu, Emma kulta!» »Kai sen jo itsekin arvaat.» »En mitään minä arvaa. En mitään.» »Ooh, arvaat kyllä. Näenhän sen.» »Onko mahdollista? He –?» »Niin, te olette olleet varomattomia.» »Varomattomia?» »Leistén on juuri aikonut sanoa siitä Nymarkille. Hän ei ehkä tiedä, kuinka paljon teistä jo puhutaan.» Alma istui kuin tuomittu. Hän oli pakahtua. »Minä olen aina sinua puolustanut. Äsken juuri viimeksi. Ja Leistén on ollut oikein vihainen. Hän kun pitää sinusta niin paljon. Menetkö jo pois?» »Menen. Minä en saata enää olla täällä.» »Ethän minuun suuttunut, siitä että sanoin? Olihan se oma syysi, kun rupesit kyselemään.» »Ei, kuinka voisin sinulle olla suuttunut.» Alma tuskin tiesi, mitä puhui. Hän otti kiireelliset jäähyväiset ja läksi yksin ulos kolkkoon yöhön. [[Luokka:Salakari]] 2853 5061 2006-08-28T23:23:09Z Nysalor 5 VII luku {{Otsikko |edellinen=[[Salakari: VI luku|VI luku]] |seuraava=[[Salakari: VIII luku|VIII luku]] |otsikko=VII luku |alaotsikko=[[Salakari]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Oli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä viistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle. Kiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin kirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä monen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein lapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät toisilleen. John vaan puoleksi heräsi, kun Alma makuuhuoneessa riisui päältään. »Joko sinä tulit?» kysyi hän, silmiään raoittaen. »Jo.» »Oliko hauskaa?» »Ei.» John ei vastausta kuullut, hän oli vaipunut uneen jälleen. Niin rauhallisesti ja raskaasti hän makasi kuin tukki. Alma ei vielä asettunutkaan tilalleen, vaikka oli riisuuntunut. Puolialastomana hän meni takaisin pimeään saliin, käveli ensin edestakaisin lattialla ja heittääntyi voihkaen sohvalle pitkäkseen. Kyyneleet eivät hänen ahdistustaan lieventäneet, rintaa kalvoi, kurkkua tukehdutti ja veri hakkasi joka suonessa kuin vasaralla. Nyt hän ymmärsi nuo katseet. Ymmärsi, että niissä oli ylenkatsetta ja tuomiota. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän syöksetty ulos kaikkien ihmisten yhteydestä. Eikä hän voinut turvautua Johniin, eikä kertoa hänelle suruaan. Niin ventovieraalta hän näytti siellä vuoteellaan, ettei hän saattanut mennä edes lähellekään, omaan sänkyynsä. Mahdotonta se oli. Lamppu oli jäänyt palamaan, hän kävi sen sammuttamassa, otti saarlin ympärilleen ja tuli takaisin sohvalle. Siinä hän makasi koko yön. Meni aamulla unen hortoon, josta säpsähti äkkiä ja heräsi. Samassa alkoi sydän taaskin lyödä ja vaiva rinnassa nousi uuteen voimaan. Mutta vasta hän hetkisen kuluttua sai itselleen selväksi, minkätähden mieli niin levoton oli. »Mitä varten sinä täällä makaat?» kysyi John, kun tuli sisään. Alma el tullut vastanneeksi. »Oletkos kipeä?» »En.» »Otsasi on aivan hiessä. Kuumako sinusta oli sänkykamarissa?» »Kuuma.» Hän painoi päänsä tyynyyn ja toivoi, että John menisi pois kamariinsa. Hän tuntui niin vieraalta, niin ventovieraalta. Ja käsi, joka painoi hänen otsaansa oli oudon kolea. Hän pöyristyi kokoon. »Ne lämmittävätkin usein illalla myöhään. Siitä se tulee. Mutta mene nyt sentään sänkyysi. Onhan siellä parempi.» Sen Alma tekikin. Hän sulki ovet ja kyyristyi peitteiden sisään, ikäänkuin kätkeytyäkseen koko maailman näkyvistä pois. Ja nyt hän vasta puhkesi itkuun, niin valtavaan, että ruumis vavahteli. Lakana ja tyyny tulivat kyynelistä märäksi, hiukset valuivat alas pitkinä suortuvina ja tarttuivat nihkeään otsaan. Niin kauvan hän itki, että vedet silmistä loppuivat, ja sydänala tuntui vallan tyhjältä. Eikä nytkähdellyt ruumis enää, ei suonetkaan tykkineet: hän makasi hiljaa kuin kuollut, tuskin hengitti. Mutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen alemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen. Katseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan muuttunut, tullut aivan toiseksi. Samat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä luotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä silmäyksistä. Miina toi hänelle kirjelapun. »Maisteri Nymarkilta», sanoi hän. »Tuoja odottaa vastausta.» Alma repäisi sen auki. »Katositte niin äkkiä eilen illalla», hän kirjoitti. »Rouva Leistén sanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka saivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän pikaiseen poistumiseenne. Haluaisin hartaasti teitä tavata... Tulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on ihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn luoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.» Alma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi: »Tulkaa!» Kiireesti hän nousi ylös, puki päälleen ja hautoi kasvojaan kylmällä vedellä. Hänellä oli toivoa taaskin. Nymark lohduttaisi ja turvaisi häntä kaikkia pahoja ihmisiä vastaan. Nymark ei häntä ylenkatsoisi eikä tuomitsisi, vaan osoittaisi hänelle ystävyyttä ja myötätuntoisuutta. Hänen tähtensä oli hän saanut tätä kärsiä ja senvuoksi hän auttaisi häntä, tukeisi eikä hylkäisi, vaikka hylkäisivät kaikki muut. Kun Nymark tuli, meni Alma kädet suorana häntä vastaan ja puhkesi uuteen itkuun. »Mikä teidän on? Rouva Karell, mitä on tapahtunut? Ei, elkää puhuko, minä arvaan kaikki.» Hän vei Alman nojatuoliin, istui itse lähelle ja otti häntä uudelleen kädestä. »Rauhoittukaa, Alma, taivaan tähden, rauhoittukaa. Mokomat inhottavat juoruämmät, odottakaa, jahka pääsen heidän kimppuunsa. Eivät ne uskalla toista kertaa teitä loukata. Pyyhkikää pois nuo vedet silmistänne ja lähtekää jäälle. Heidän kiusallaankin me nautimme elämästä ja iloitsemme, eikös niin? Viis heistä, panettelijoista, jopa kannatti ruveta suremaan heidän myrkyllisten kieltensä tähden. Katsokaa minuun nyt ja hymyilkää pikkuisen. Noin! Ja nyt lähdemme.» Alman teki mieli tapansa mukaan ilmoittaa palvelijoille ulosmenostaan ja varoittaa heitä katsomaan kotia sillaikaa. Mutta hän ei kehdannut näyttää itkeneitä silmiään, ja niin hän läksi, sanomatta jäähyväisiäkään lapsille, niinkuin ennen. Nymark auttoi hänen päällensä mustaa, nahkareunaista samettinuttua. Hänen katseessaan ja koko olennossaan ilmestyi suurimpaa hellyyttä, joka lieventävästi vaikutti Alman särkyneesen sydämeen. »Tässä nutussa teitä kaikkien enin ihailen. Tietäisitte, kuinka se teitä kaunistaa.» Alma hiukkasen hymyili. »Tahdotte vaan lohduttaa minua tuolla.» »Ei, oikein totta. Musta sametti korottaa teidän hiviönne hohdetta. Ja muhvi ja talvihattu, sieluni kautta, te olette komea.» »Mutta sopiiko nyt tuota kaikkea sanoa noin suoraan?» »Miksei sovi, kun se on totta? Ettekö ymmärrä mistä syystä naiset teitä panettelevat? Kateudesta, ei mistään muusta. Te olette kaunein, komein, viehättävin, kaikki herrat ovat teihin ihastuneita ja sitä he eivät voi teille anteeksi antaa. Oikeastaan teidän pitäisi ylpeillä heidän kiusastaan. Mutta te olette niin herttaisen viaton, aivan kuin lapsi.» »Olisitte nähneet heidän silmäyksiään. Ja kun sitten vielä pakenivat minua, aivan kuin jotain saastaista.» »Kas niin, nyt rupeatte taas itkemään, siihen sijaan, että heitä täydellisesti ylenkatsoisitte niinkuin minä. Tuommoisia typeriä, ahdasmielisiä olentoja, kuin he ovat. Mokomat parjaajat. He eivät ansaitse teiltä pienintä huomiotakaan, saatikka sitten, että vielä pahoitatte mielenne heidän tähtensä.» »Mutta jos tosiaankin olen tehnyt väärin. Tarkoitan, että...» »Niin, nyt heräävät taas nuo vanhat ennakkoluulot. Arvasin sen juuri, että nehän teitä ovat pahimmasti vaivanneetkin. Ja niin hyvällä alulla kun olitte niistä vapautumaan, että minä jo toivoin teidät voittaneeni. Eikä tarvinnut muuta kuin että muutamat juoruttelijat teihin katsoivat, niin olitte kohta valmis lankeemaan takaisin. Ettekö huomaa itsekin, kuinka heikko vielä olette?» »Heikko olen, täytyy se tunnustaa.» He olivat tulleet jäälle; Nymark sitoi luistimet hänen jalkaansa. Sitten he käsi kädessä vilisivät kaljua jäätä selälle päin. Aurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja saarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne. Mutta he pyrkivät kauvemmaksi vapaammalle jäälle, jossa näköala kaikkian avarimmalle ulottui. »Vieläkö luistelemme eteenpäin, vai käännymmekö jo takaisin?» kysyi Nymark. »Ei takaisin, eteenpäin vaan, pois kaupungista, niin kauvas kuin mahdollista.» »Mutta te väsytte.» »En vähääkään. Kun vaan pääsisimme niin etäälle, ettei kaupunkia näkyisi.» »Käännymme tuon niemen toiselle puolen, Vihtakantaan päin, silloin emme siitä enää tiedä mitään. Niemen takana he kuitenkin menivät rannalle lepäämään. Alma katseli ympärilleen. »Täällä on hauska», hän sanoi, »ei muuta kuin luontoa niin pitkälle kuin silmä kantaa. Voisi unohtaa, että ihmisiä maailmassa onkaan.» »Jäämmekö tänne koko päiväksi? Vihtakannan mökissä saamme ruokaa ja kahvia. Jahtimatkoilla olemme siellä usein syöneet.» Almalle muistui koti mieleen ja pieni epäilys tahtoi häntä pidättää. Mutta täällä tuntui niin kevyeltä ja vapaalta, ei hän voinut ajatella vielä palaamista. »Jäädään», hän sanoi, »ollaan iltaan saakka!» Nälkä heillä oli ja Almaa väsytti, kun he Vihtakantaan pääsivät. Nymark puhutteli talonväkeä. Heille annettiin erityinen kamari, johon ovi vei suoraan porstuasta. Valkoinen liina pantiin pöydälle ja talon pulska, verevä tytär kantoi ruokia heidän eteensä. Kumman suuria palasia leipää, kalaa ja lihaa. Voita niin, että varmaan olisi kymmenelle hengelle riittänyt. Lopuksi kuumia perunoita ja nuorta maitoa. Nuo suuret ja paksut palaset Almaa huvittivat. Hän väitti ettei hän osaisi niitä syödä. Nymark otti terävän puukkonsa ja leikkasi hänelle ohkaisia sirpaleita sekä leipää että lihaa. Suolakalaksi heillä oli suurta lahnaa ja se niin suolaista että kirveli suussa. He nauroivat sille molemmat, söivät ja puhaltelivat. Kahvin juotua he menivät tupaan. Siellä oli koko parvi pieniä lapsia, joiden kanssa Alma heti meni tekemään tuttavuutta. Nymark jäi puhuttelemaan emäntää, joka askaroitsi takan luona. Lasten kanssa leikkiessään sattui Alma kuulemaan, kuinka emäntä muut puheet keskeyttäen sanoi Nymarkille: »Mutta onpa sillä maisterilla kaunis rouva. Hyvä ihme tokkii. Jo me täällä sanoimme, ettei varmaan koko kaupungissa ole toista niin ihanaa.» »Ei hän ole minun rouvani», vastasi Nymark matalalla äänellä. Alma oli punastunut hiusrajaa myöten ja kumartunut alas sanomaan jotain likimmäiselle lapselle. Mutta tarkasti hän nyt seurasi jatkoa. »Eikö ole? Morsian sitten. Niin, olisi tuo pitänyt arvatakin.» »Mistä?» kysäsi Nymark naurahtaen. »Onhan niitä merkkiä.» »Kas vaan. Saanko kysyä, minkälaisia merkkiä?» »Oikeinko se pitää sanoa?» »Tietysti.» »Silmänluonnistanne tuon jo näkee. Ei nainut mies milloinkaan noin lempeästi rouvaansa katso.» »Entä kun erehdytte kumminkin. Hän ei ole edes morsiamenikaan.» »Eiköö?» Emäntä katseli epäillen ensin Almaa, sitten Nymarkia. »Hm», myhähti hän, »ellei vielä ole, niin siksi pian tulee. Sanokaa minua valehtelijaksi.» Nymark nauroi ja meni Alman luokse, joka yhä puheli lasten kanssa. Hän oli punainen eikä luonut vahingossakaan silmiään ylös Nymarkiin päin. Nymark katseli häntä ja kieritteli huulipartaansa. Hän ymmärsi, että Alma oli kuullut heidän keskustelunsa ja vaarinotti häntä senvuoksi tarkemmin. Alma taas tunsi, että Nymark häntä katseli, punastui vielä enemmän ja kumartui alemmaksi. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa lapsille, vaan silitteli toisella kädellään erään valkotukkaisen päätä, toiseen hän nojasi ohaustaan. Nymark istui penkille ja alkoi kysellä lasten nimiä. Mutta silloin siirtyi Alma syrjään ja kääntyi erääsen vanhaan ukkoon, joka pöydän päässä kutoi verkkoa. Hän näytti minkälaisia verkonsolmuja naiset tekevät pöytäliinoja kutoessaan, mutta ne ukon mielestä olivat paljon konstikkaampia ja hitaampia. Ukko häpesi rumuuttaan ja karkeuttaan Alman rinnalla ja väistyi pyhällä kunnioituksella hänestä hiukan kauvemmaksi. Hymysuin hän sieltä sitten katseli, kuinka sukkelasti nuo hienot, valkoiset sormet liikkuivat hänen harmaassa verkossaan. Koko ajan oli Almalla kuitenkin jotain epäselvää, muodotonta mielessä. Emännän äskeiset sanat soivat yhtämittaa hänen korvissaan. Hänen hermonsa värisivät, poskia kuumotti ja povi kohoili. Hän vältti Nymarkia, mutta seurasi häntä sitä kiihkeämmin sielullaan lakkaamatta. Kello kävi kuudetta, oli aika lähteä. Alma nousi ja sanoi kädestä jäähyväiset talonväelle. Ovella hän vielä pysähtyi ja katsoi taakseen. Tupa oli lämmin ja kodikas; ihmiset ystävällisiä. Hän oli viihtynyt siellä hyvin, ja kuitenkin koko ajan odottanut paluumatkaa, jolloin he taas kahden lähtisivät ulos yksinäisyyteen. »Hyvästi, hyvästi», kuului vielä kerran kaikkien huulilta. Sitten hän sulki oven ja astui Nymarkin rinnalla talon nurkkien ja seinien pimennoksista alas jäälle. Nymark sitoi rannalla luistimet hänen jalkaansa ja tarjosi hänelle kätensä niinkuin ennen. Outo ei mitään tavatonta olisi huomannut ja kuitenkin oli jokainen liike, pieninkin kosketus täynnä maneetillista voimaa. Almaa hirvitti, peloitti ja hurmasi samalla. Kuu paistoi kirkkaasti, ja taivaan kumu yleni tavallista korkeammalle. Jää kimalteli hymyilevänä ja leikkisänä heidän edessään, ympärillä houkutteli lumeton metsä luokseen salaperäisillä, hiljaisilla siimeksillä. Korkeat petäjät seisoivat mykkinä pitkin rantoja. Jäällä helakkata hopeavaloa, syrjillä, edessä ja joka haaralla etäämpänä mustia, äänettömiä varjoja. He luistelivat käsi kädessä mitään virkkamatta. Silloin tällöin kuiskasi Nymark jonkun sanan, johon Alma ei vastannut, jos hän vaan suinkin saattoi sitä välttää. Mutta kun he olivat tulleet sen niemen kohdalle, jossa tulomatkalla lepäsivät, veti Nymark häntä mukanaan rantaa kohden. »Sinnekö?» kysyi Alma arasti. »Vähäksi aikaa. Tässä on juuri puoli matkaa.» Alma istui kivelle; Nymark heittäytyi kuivalle kanervikolle hänen jalkainsa juureen, niin likelle, että nojasi osaksi hänen helmoilleen, jotka hän sillä tavoin veti syrjään jalkojen päältä. Alma ei uskaltanut liikahtaa eikä ääntää, mutta hänen povensa nousi ja laski, päätä huumasi. Nymark kohotti itseään ylemmäksi ja tuli senkautta vielä lähemmälle; Alma tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä ja käänsi päätään toisaanne. Hänen sydämensä löi rajusti, jäsenet kävivät kummallisen raukeiksi. Ei hänellä ollut tahtoa eikä ajatusta, mutta vaistomaisesti hän kumminkin pyrki nousemaan, pyrki sittenkin, vaikka outo ruumiin ja sielun sekasorto hänet lamasi ja peloittavan voimakas tunne pidätteli. Silloin hän tunsi väkevän käsivarren ympärillään ja sykkivän rinnan vasten aaltoilevaa poveaan. Peljästyneenä hän vavahti, ponnisti voimiaan vielä kerran ja huudahti. Ääni tukehtui, sillä toiset huulet musersivat hänen huuliaan; hän ummisti silmänsä ja putosi hervottomana alas. Hetki oli kulunut. Alma nousi kanervikosta istualleen; silmät harhailivat peljästyneinä ympäri. Maa oli kylmä, metsä pimeä; puut seisoivat vakavina ja liikkumattomina. Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta ylhäällä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin. Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa asennossa. »Joko lähdemme?» Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta sitä hän ei tuntenut. »Alma, elä ole lapselinen.» Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös. »Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani. Alma, armas, tottele minua.» Hän sai hänet vihdoin ylös ja pudisteli sammalia hänen nutustaan. »Rauhoitu nyt, ole reipas!» Hän hiveli hiljaa hänen olkapäätään. »Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä.» Alma vastasi valittavalla huokauksella. »Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.» Nymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin. He olivat tulleet likelle kaupunkia, kun remmi taas laukesi Nymarkin luistimesta ja hänen täytyi kumartua alas sitä korjaamaan. »Alma, odota hiukan, elä jätä», hän sanoi. Mutta Alma ei huolinut kuulla, luisteli vaan eteenpäin taakseen katsomatta. Rannassa hän otti luistimet käsivarrelleen ja nousi ylös sitä puolta katua, jossa varjo oli. Hiipien hän kulki liki seinää kuulumattomin askelin. Pihalla pysähtyi, katseli ikkunoihin ja puristi muhvia rintaansa vasten. Kyökin ovi kävi, hän vetääntyi säikähtyen nurkan taakse. Joku laski portaita alas, mutta kääntyi sitten perälle pihaa. Hän nousi varoen toisia, etehiseen vieviä portaita, pysähtyi vähän väliä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa; hän koetteli ovea, se aukeni. Lamppu paloi katossa, vaatteet riippuivat seinillä, ei mitään outoa eikä tavatonta. Hän ripusti nuttunsa ylös, laski hatun ja muhvin pöydälle. Astui saliin, mutta jäi seisomaan kuin naulattu kynnyksen toiselle puolen. John oli hänen edessään, korkeana ja vakavana. Alman sammuva katse etsi maata. »Joko tiedät, että Arvi on kipeänä?» kysyi John. »Hän tuli kesken kotiin koulusta edeltäpuolen ja makaa kovassa kuumeessa. Lääkäri pelkää tulirokkoa.» [[Luokka:Salakari]] 2854 5062 2006-08-28T23:23:13Z Nysalor 5 VIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Salakari: VII luku|VII luku]] |seuraava=[[Salakari: IX luku|IX luku]] |otsikko=VIII luku |alaotsikko=[[Salakari]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Arvi hengitti huohottaen ja ruumis poltti. Epäselviä sanoja hän höpisi; silmät pyörivät veristävinä kuopissaan. Alma oli vaipunut pallille hänen jalkojensa viereen, niin alas että meni melkein läjään. Miina tarjosi hänelle teetä, mutta hän pudisti epäävästi päätään. Kun John tuli sisään, painoi hän kasvonsa Arvin vuoteesen. John seisoi hetken siinä lähellä, katseli Arvia ja koetteli hänen otsaansa. »Ehkä hän sentään paranee, toivotaan knmminkin.» Hän katsoi Almaan. »Taisit peljästyä kovin?» Ei vastausta. Alma oli samassa asennossa, liikkumattomana, että tuskin hengitti. John laski kätensä hänen olkapäälleen; väristys kävi Alman koko ruumiin läpi, mutta päätään hän ei nostanut eikä asentoaan muuttanut. »Ei noin, Alma», sanoi hän, »koeta rauhoittua». Vähän aikaa hän vielä viipyi, ennenkuin läksi huoneesta. Vasta sitten kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, tointui Alma jähmetyksestään. Ylös hän ei noussut, vaan painui vielä alemmaksi, pallilta lattialle yhteen kiemuraan. Sängyn jalkaa väänteli molemmin käsin, väänteli niin, että sormet rutisivat ja puu narisi. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin, sen puri hän rikki; kipu siinä tuntui melkein hyvältä ja sielun veristä tuskaa lieventävältä. Ei ollut silloin ketään huoneesta; sen hän tiesikin, vaikkei juuri muuta mitään tiennyt. Arvi oli mennyt unenhortoon; siinä hän äkkiä vavahti ja parkaisi. Alma ryömi polvillaan hänen luokseen päänalustan kohdalle. »Mamma», sanoi Arvi, »päähän koskee ja kaulaan.» Hän huohotti ja katsoi äitiin. »Mamma, koettelisi otsaa ... kuinka se polttaa.» Alman kalpeat kasvot tulivat likemmäksi. »En voi, Arvi», kuului kuiske hänen huuliltaan. »Käteni ovat likaiset. Mutta elä sano sitä kellenkään.» Arvi vaikeni hetken, sitten taas: »Mamma, minä pelkään. Tuo seinä kaatuu.» »Ei se kaadu, mutta mamman päälle putoo myllynkivi.» »Mistä?» »Ylhäältä. Taivaasta. Mutta elä sano sitä kellenkään.» »En.» Astuntoa kuului; Alma vetääntyi pallilleen. Lääkäri ja John tulivat sisään. »Huomenna saamme nähdä», sanoi lääkäri, tarkasteltuaan Arvia. Sitten hän kääntyi Almaan. »Mutta kuinka on teidän laitanne, rouva Karell?» He katsoivat toisiinsa, John ja hän. »Teistä ei ole sairaan hoitajaksi tänä yönä», hän sanoi Alman valtasuonta koetellessaan. Almalla oli vaan yksi toivo, että he menisivät pois. Sen he pian tekivätkin, ja helpommin hengitti hän taas, jäätyään kahden Arvin kanssa. Mutta myöhemmällä palasi John takaisin, rohtopullo kädessä. Siitä annettiin hänelle sisään, jonka jälkeen Miina tuli hoitamaan häntä vuoteelle toiseen huoneesen. Hän antoi heidän tehdä niinkuin tahtoivat, tyytyväinen kun John vihdoinkin jätti heidät rauhaan mennen omalle puolelleen. Miina oli peittänyt hänet sänkyyn, siellä oli hänen lämmin ja hyvä olla. Hän katseli, kuinka Miina toimitteli tehtäviään, ripusti hänen vaatteensa naulaan, sitoi sukat yhteen, väänsi lampun alemmaksi ja toi juomavettä yöpöydälle hänen viereensä. Sittenkin hän vielä hääri edes takaisin huoneessa, vältti kolinaa ja liikkui hiljaa varpaillaan. Alma ei enää seurannut hänen askareitaan. Vuoteen lämpimässä oli hänen hyvä olla. Hermot ja sydän, kaikki suonet ja jänteret asettuivat lepoon. Samoin tunteet ja ajatukset. Pahat muistot hälvenivät, koko elämä liukui kauvas pois. Ikäänkuin toisesta maailmasta katseli hän rauhallisesti puoleksi ummistuneiden silmien läpi himmeästi palavaa lamppua ja muita esineitä, jotka eteen sattuivat. Miina vilahteli aina vieläkin ohitse, ovi aukeni, John sieltä tuli, katsoi häneen, puhui jotain hiljaa Miinalle ja siihen kaikki loppui. Hän ei tiennyt enää mitään. Lämpimänä, iho nihkeänä hän heräsi myöhään seuraavana päivänä. Ennenkuin vielä täydesti valpastui, nautti hän vuoteensa pehmeydestä ja levollisesta mukavuudestaan. Kääntyi hiukan ja oikaisi mielihyvällä ruumistaan suoremmaksi. Hän kohotti päätään ylemmäksi ja ummisti silmänsä, pitkittääkseen vähän aikaa vielä suloista untaan. Mutta veri otti jo suuremman vauhdin ruumista kiertäessään, sydän löi tiuhempaan ja hermot elpyivät. Hänen täytyi aukaista silmiään ja katsoa ympärilleen. Vanha, tuttu huone, tuttuja esineitä kaikki. Ei ollut ketään sisässä, eikä kuulunut viereisistäkään huoneista liikettä. Taas hän ummisti silmänsä. Mutta äkkiä repäisi hän ne auki jälleen. Hänelle oli tullut eteen autio seutu, kaunis kuutamo, välkkyvä jää, pimeä niemeke, petäjät, kanervikko ja –! Kädet nyrkissä hän puristi ohauksiaan. Se ei voinut olla totta! Ruumis värisi, suonet paukuttelivat kaulassa, päässä ja joka paikassa. Oliko se kumminkin totta? Miina tuli sisään. Alman hätääntyneet silmät kiintyivät häneen. »Jos rouva tulisi katsomaan. Se on ihan kirjavana.» Alma tuijotti kuulematta, tajuamatta. Tuijotti vaan, kun näki huulien käyvän. »Herra Jumala, onko rouva kipeä?» Miina tuli likemmäksi. »Lähdenkö minä hakemaan rehtoria koululta?» »Ei, ei!» »Mutta te olette kipeä?» »En ole.» »Jaksattekos nousta katsomaan Arvia? Kyllä siinä taitaa olla rokko.» Alma vuovasi ylös. Päätä huimasi, jalat horjuivat, mutta ei hän kaatunut kumminkaan. »Arvissa rokko?» Hänelle selvisi nyt eilinen ilta lastenkamarissa; Arvi huohottavana ja tulikuumana vuoteella, hän vieressä lattialla ryömyllään. Alma painoi sormellaan punaista paikkaa Arvin poskessa; se oli vaalennut. »Tulirokkoa», huokasi hän. »Ei rouva edes kysy, missä muut lapset ovat», sanoi Miina, jatkaen, kun Alma vaan väsyneesti loi silmänsä häneen: »Leisténiinhän ne rehtori vei heti kun kuuli tohtorin tulirokkoa pelkäävän. Ja semmoisella kiireellä, etten tahtonut ennättää vaatteita muuttaa. Siinä höläkkä oli. Rehtori sitten meni edellä vanhempien lasten kanssa, minä kannoin Helmiä jäljessä. Ja se oli niin ystävällinen, rouva Leistén, sanoi, ettei ollenkaan tarvihe pelätä, kyllä hän niistä huolen pitää sen aikaa, kun Arvi kipeänä on. Mutta Helmin kun oli vaikea minusta erota, ei rouva usko! Oikein pällähti, raukka, itkemään ja tarttui kaulaan kiinni. Miten hän tullee siellä toimeen. Kun vielä kiellettiin kivenkovaan, etten saa käydä katsomassakaan, veisin muka vaatteissani heille tautia. Kaiken näköisiä. Minä nyt en vaan semmoisia usko. »Ei rutto rupea eikä tauti tartu, ellei se ole Jumalan tahdosta.» Mutta täytyyhän minun tietysti totella, eihän siinä mikä auta.» Miina järjesteli huonetta puhellessaan eikä odottanut vastausta. Mutta nyt hän tuli pölyriepuineen likellä olevan tuolin kimppuun. »Rouva on niin oudon näköinen. Kunhan ette vaan sairastuisi tekin. Sitten ollaan hukassa.» »En minä sairastu.» »Luistelemassako rouva eilen oli koko päivän? Minä sitä vähän arvelin, kun ei näkynyt luistimia etehisen naulassa, ja rouva Leistén kuului sanovan rehtorille –» »Mitä hän sanoi?» kysyi Alma äkkiä vavahtaen. »Että olitte maisterin kanssa menneet siitä ohitse jäälle päin. Hän niin kummasteli, ettei rouva silloin vielä ollut kotona ja tahtoi, että rehtorin pitäisi lähteä hakemaan.» »Mihin aikaan se oli?» »Tuossa seitsemättä käydessä, koska löi kello kuus juuri siinä, kun Leisténiin menimme.» »Kuuliko Miina, mitä rehtori vastasi rouva Leisténille?» »Ei vastannut yhtikäs mitään, mutta levoton hän mahtoi olla, arvaan siitä, ettei hän koko iltana sitten muuta tehnyt, kun käveli salin lattiata edes takaisin.» »Viekää tuo likavesi jo pois, se haisee pahalle.» Miina otti luuttuämpärinsä, rievut ja luudan ja läksi. Kädet ristissä helmoilla katseli Alma Arvia, joka oli unessa. Mutta ajatukset eivät häneenkään kiintyneet, ne olivat kaikki yhtenä ainoana jähmettyneenä pönkkänä hänen päässään. John ja lääkäri kävivät Arvia katsomassa, koettelivat hänen valtasuontaan ja kyselivät hänestä yhtä ja toista. Alma vastasi heille selvään, hän tiesi kaikki eikä hämmentynyt milloinkaan. Uskollisesti hän istui vuoteen ääressä päivät ja yöt, antoi rohdot määrätyllä ajalla, ja voiteli pöhöttynyttä kaulaa illoin, aamuin niinkuin lääkäri oli käskenyt. Mutta: mitä ikinä hän teki ja toimitti, tapahtui se ilman sielua, ulkopuolella häntä itseään. Joku muu voima hänen käsiään ja jalkojaan liikutteli, itse hän oli joko hävinnyt taikka eroitettu omasta ruumiistaan. Sen vuoksi hän näki esineet ja ihmiset ympärillään ikäänkuin pitkän matkan päästä ja kaukaa heidän äänensäkin kuului hänen korviinsa. Hän katseli kaikkea aivan kuin panoraamaa, tai jotain ventovierasta näkyä. Joskus hän luuli olevansa unessa ja nipisti ihoaan kynsien väliin päästäkseen hereille; mutta entiselleen kaikki jäi, vaikka hän kivunkin tunsi. Arvi huononi päivä päivältä; lääkäri ei enää antanut toivoa hänen parantumisestaan. Oli viidennen päivän ilta Arvin sairastumisen jälkeen. John istui vakavana tuolilla päänalustan kohdalla, Alma niinkuin ennen matalalla pallilla sängyn alipäässä. Kolkko hiljaisuus vallitsi huoneessa. Kuolema teki tuloaan. Arvin jalat ja kädet olivat kylmät. Henki korisi kurkussa, ruumis nytkähteli. Silmät olivat jäykästi kiinnitetyt kattoon aivan kuin olisi hän sieltä jotakin odottanut. John oli kalpea ja syvemmäksi uurtui ryppy hänen otsassaan kulmien välillä. Hän ei puhunut mitään, mutta kasvot vavahtelivat aina väliin ja silmät punoittivat. Alma katseli häntä nojautuessaan sängyn laitaa vasten. Noin kannattiko surra sitä, että lapsi pääsi pois synnistä ja vaivasta? Parempi kun korjaisi kuolema toisetkin, ennenkuin ehtisivät vajota häpeään. He olivat puhtaita vielä ja viattomia... Arvi kärsi kovia tuskia nyt. Mutta vähän ajan päästä hän saisi rauhaa, ikuista rauhaa maanpovessa. Sitäkö onnea häneltä isänsä kadehti... Viimeinen korahdus kuului, sitten hiljeni kaikki. John peitti kädellä silmiään. Alma istui liikkumattomana kuin haamu. Miksei sammunut hänenkin elämänsä samalla... Valkoinen kirstu hänelle laitettiin ja siihen hohtavan valkoinen tila. Petsien ja myrttien sisässä hän lepäsi hiljaa ja rauhallisesti, tietämättä mitään maailman myrskyistä ja murheista. Sama hiljaisuus ja rauha ympäristöönkin laskeutui, elämä pysähtyi kuoleman läheisyydessä, katsojat tulivat ja menivät kuulumattomin askelin. Niin kumisi kolkosti, kun kantta lyötiin kiinni. Tuo suuri, karkea mies, paksuissa sarkavaatteissa, ei arastellut eikä peljännyt häiritessään nukkuneen lepoa. Kellot soivat. Kirstu oli nostettu ruumisvaunuihin, hevoset odottivat saattoväkeä portilla. Alma oli kaiken aikaa istunut nojatuolissa pöydän luona. Vieraat olivat häntä tervehtineet, sitten hajaantuneet huoneihin ympäri. Jotkut pysähtyivät hänen luokseen, puhellen ja kysellen. Hän vastasi jonkun sanan, miten sattui. »Ikävää! Niin kaunis lapsi. Ja teidän ainoa poikanne.» »Meidän ainoa poikamme.» »Niin äkkiä sitten vielä. Oliko hän viikkoakaan sairaana?» »Viisi päivää.» »Viisi päivää vaan! Mahtaa tuntua raskaalta.» Alussa olivat kaikki hiljaisia ja vakavia, erinomattainkin salissa, missä Alma istui. Kasvoissaan ja puheessaan koettivat he osoittaa mahdollisimman suurta myötätuntoisuutta, ja ehdon tahdon he asettivat koko olentonsa sopivaisuuden vaatimuksien mukaan, vaikka olivatkin sen ohessa juuri kuin painon alla. Mutta tuonnempana ja toisiin huoneihin päästyään he huomaamattansa vapautuivat. Herrat korottivat äänensä, naiset kuiskuttelivat ja kävivät vilkkaiksi, naurahtivatkin joskus vahingossa. Silloin alkoivat kellot soida, John kumartui sanomaan jotakin Almalle; lähdön aika oli tullut. Juhlallinen hiljaisuus leveni huoneesta toiseen; puheet taukosivat, kaikki nousivat, siirtyäkseen vähitellen oveen päin. Maa oli jäässä, vaunut tärisivät ja tärisyttivät kirstua, tuon mustan katoksen alla. Mutta hauta oli kuusenhavuilla laitettu pehmeäksi ja kauniiksi. Valkoinen kirstu laskettiin alas vihreäin oksain keskelle. Ihmiset kokoontuivat reunalle sitä katsomaan. Ja pappi luki, heitti multaa kauniin kannen päälle ja luki taas. Alma ei silmiään haudasta nostanut. Hän kuuli äänen, joka luki, ei tajunnut sanoja, kuuli tuulenkin humisevan puissa ja tiesi ihmisiä olevan paljon heidän ympärillään. Mutta miksi ne ryvettivät kirstun tuolla kostealla mullalla? Luku loppui, pappi nosti kirjaa otsalleen; kaikki painoivat päänsä alas ja peittivät silmiään. Alma ei. Hän tuijotti hautaan yhä, aivan kuin olisi kannen läpi tahtonut nähdä tuttuja kasvoja vielä kerran. Eikä hän huomannut, että ihmiset vähitellen hävisivät haudalta pois. Ainoastaan John, ja muutamia miehiä jäi; ne tarttuivat lapioihin ja alkoivat syytää multaa alas. Niin kovasti viskasivat, että kolahti kirstu joka kerran. Kiviäkin oli mullan seassa, ne jymähtivät, kun paiskattiin kantta kohden. Viimeinen reuna peittyi, ei näkynyt enää kuin multakasa, joka yleni ylenemistään. Alman silmissä se huojui; hän nosti päätään; puut, ristit, miehet huojuivat. Sitten musteni kaikki; hän vajosi maahan ja pyörtyi. [[Luokka:Salakari]] 2855 5063 2006-08-28T23:23:18Z Nysalor 5 IX luku {{Otsikko |edellinen=[[Salakari: VIII luku|VIII luku]] |seuraava=[[Salakari]] |otsikko=IX luku |alaotsikko=[[Salakari]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} »Tuota juuri pelkäsinkin, kun hän koko ajan valvoi yhtä mittaa, ei syönyt eikä paikastaan liikkunut. Ihme että hän näinkin kauvan kesti.» »Otamme hänelle jotain vahvistavaa, ehkä rautaa. Ja iltasilla niitä entisiä. Kyllä se menee ohitse, hiljaisuutta vaan ja rauhaa. Eikö voisi asettaa niin, ettei häntä häirittäisi aamusilla, koska hän silloin saa paremmin unta?» »Kyllä; minä muutan omaan huoneeseni, sillä minun kumminkin täytyy nousta varhemmin ylös.» John ja lääkäri näin keskustelivat, kun Alma tointui omalla vuoteellaan. »Nyt, rouva Karell», sanoi lääkäri, huomattuaan että Alma aukaisi silmiään, »nyt ette saa moneen päivään nousta vuoteeltanne ollenkaan. Teidän täytyy nukkua ensin kaikki ne unet, jotka ovat jääneet säästöön viime aikoina. Rohtojen avulla, ellei muuten. Ja millä koetamme hankkia ruokahalua myöskin.» Alma kuunteli; ei lausunut sanaakaan, ei myötä eikä vastaan. He saivat tehdä hänen kanssaan, mitä ikänä tahtoivat. Vuoteella hän oli päivän toisensa jälkeen. Ei puhunut, ei valittanut eikä toivonut mitään, mutta vastasi, kun häneltä jotain kysyttiin. Liikkumattomana hän enimmiten makasi; silloin tällöin nytkähteli ruumis, vaan sitä hän tuskin tiesi. Silmät olivat suuremmat kuin ennen, katse väsynyt. Lääkäri kysyi vihdoin eräänä päivänä, eikö häntä haluttaisi nousta ylös. Hän vastasi: »ei». Mutta hän nousi kumminkin, kun lääkäri kehoitti. Sitten hän istui sohvallaan yhtä hiljaisena. John kävi hänen luonaan, milloin toimiltaan joutui. Hän puhui siitä, että heillä vielä oli kolme lasta jäljellä, että ne olivat terveitä, vilkkaita ja herttaisia. Niissä heille oli lohdutusta. Ja täytyihän ylipäätään kestää semmoisia suruja ja murheita, joita elämä toi mukanaan itsekullekin, eikä antaa niiden murtaa itseään; ne eivät sillä kumminkaan olleet autetut, onnettomuus tulisi senkautta vaan yhä suuremmaksi. Alma siihen ei vastannut mitään, eikä hänen hajamielisestä katseestaan huomannut, oliko hän kuunnellut puhetta vai ei. Ristissä olevia käsiään hän puristi kovemmin yhteen, mutta sitä ei John merkille pannut. Selvästi kuitenkin näkyi, että hän mieluisemmin oleskeli yksikseen ja ikäänkuin vaivaantui niin pian kuin joku huoneesen tuli. Sentähden koetti Miina pitää lapsiakin loitompana, vei niitä vaan silloin tällöin äitiä katsomaan. Hän istui samalla paikallaan aina, sohvan toisessa kulmassa. Ei hievahtanut eikä päätään kääntänyt, jos lapset kamarissaan melusivat taikka kyökissä joku astia lyötiin rikki suurella kolinalla. Mutta kerran kuului ääniä salista, jotka saivat hänet säpsähtämään ja syöksemään ylös. Kun John tuli sisään, seisoi hän molemmin käsin nojaantuneena pöytään ja tuijotti hätääntyneenä oveen. »Etkö tule sisään? Nymark on siellä, hän kysyy sinua.» »Minua? Mitä varten?» Hän vapisi, ääni tukkeutui rintaan. Mutta hän jatkoi, kooten kaikki voimansa: »Minä en jaksa. Täytyy ruveta kohta levolle. Olen niin heikko.» »Sinä aivan vapiset. Pyörryttääkö? Anna minun auttaa sinua vuoteelle.» »Ei, ei, kyllä pääsen itsekin. Mene sinne, ettei hän tule.» »Tännekö? Sinun huoneesesi? Sitä hän tietysti ei tee.» »Mene kumminkin, John.» John nousi ja sulki oven jälkeensä. Mutta Almalle tuli toinen tuska. Hän pelkäsi että Nymark sen ilmoittaisi Johnille, kertoisi kaikki... Hän koetti kuunnella heidän puhettaan, vaan ei saanut mitään selvää, sillä hän värisi niin kovin, ajatukset hämmentyivät ja silmät mustenivat. Hän odotti joka hetki, että John uudelleen ilmestyisi ovelle, ankarasti vaatien häntä tilin tekoon. Hän sanoi itselleen, ettei se ollut mahdollista; Nymark ei sitä tekisi, ei ainakaan tahallaan. Hullua oli semmoista pelätä. Mutta yhtä kaikki hän pelkäsi. Jos ikuinen kadotus olisi äkkiä avannut hänen eteensä mustan nielunsa, ei hänen sielunsa olisi niin kauhistunut kuin nyt. Vielä pyrki hämärä ajatus ottamaan sijaa hänen mielessään. »Entä sitten, jos ilmoittaakin», se muistutti. »Pahempaa ei voi tulla, kuin tämä on. Antaa kaikki selvitä samalla. Silloin pääsee tuskasta vapaaksi. Parempi jos itse olisit kertonut heti. Avannut koko sydämesi.» Mutta hän ei kallistanut korvaansa tälle äänelle. Eikä se kauvan puhunutkaan, ennenkuin voittamaton kauhu sen tukehdutti. Salissa jatkettiin keskustelua tyynesti ja tasaisesti. Sanat kuuluivat selvään, mutta hän ei päässyt käsittämään niiden sisältöä. Pää oli pönkitty ja aivot tympistyneet. Hän odotti kaatuvansa, taikka että järjen viimeinen kipinä olisi sammunut. Mutta se ei sammunut; kaiken sekasorron takana se vielä kyti; eikä hän kaatunut liioin. Viimein tuolit narahtivat, muutamia sanoja lausuttiin, sitten he poistuivat etehiseen. Ja askeleita kuului saliin takaisin, yhden hengen askeleita. Hän oli mennyt! »Vielähän seisot siinä?» sanoi John palatessaan taas hänen luokseen. Alma hymyili hourupäisen hymyä. »Tule vuoteelle, tänne. Sinä et voi hyvin nyt», sanoi John. Alma heittäytyi pitkäkseen, niinkuin hän tahtoi. John tarkasteli hänen kasvojaan levottomasti ja antoi hänelle noita rauhoittavia rohtoja. »Kuinka minä uskallan lähteä valtiopäiville, ellet sinä parane?» huokasi John enemmän niinkuin itsekseen. »Kyllä minä paranen, John, huomenna, saat nähdä, olen jo ihan terve. Milloinka sinä lähdet?» »Kahden viikon päästä.» »Aamulla rupean kohta katselemaan vaatteitasi kuntoon. Nytkin siihen jo pystyisin, ellet olisi antanut unirohtoja.» »Eihän niillä kiirettä. Nuku vaan rauhassa, jos unta saat.» Hän läksi pois ja Alma jäi rauhoittuneena vuoteelleen. Vielä ei John tiennyt mitään. Kahden viikon päästä hän lähtisi valtiopäiville, sillä välin ehkä Nymark unohtaisi, ja kaikki jäisi ijäksi salaan. Hän sovittaisi rikoksensa, tekisi työtä kuin orja, ei kävisi enää milloinkaan ulkona, ei näyttäytyisi missään, vaan eroisi maailmasta, palvelisi Johnia ja kotia, niin, hän olisi valmis kantamaan kuinka raskasta kuormaa hyvänsä tästä lähtein. Eikä hän nurkuisi, vaikka tallaisivat hänet jalkain alle, vaikka John olisi välinpitämätön ja kova häntä kohtaan, unohtaisi hänet eikä kirjoittaisi. Kaikkeen hän tyytyisi, kaikkea hän kärsivällisesti kantaisi elämänsä loppuun saakka... Lääkäri ihastui seuraavana päivänä, nähdessään hänet täydessä työssä ompelijattaren kanssa, koko kasa paitoja, sukkia ja muita vaatteita ympärillään. »Jumalan kiitos», hän sanoi, »että olette päässyt tuosta haluttomuudestanne. Nyt ei meillä enää ole hätää. John saa huolettomasti lähteä puoleksi vuodeksi Helsinkiin, me täällä sill’aikaa reipastumme ja keräämme voimia.» Alma neuloi niin uutterasti, että kädet vapisivat. Hän laitteli ylenpalttisen paljon Johnille vaatteita kuntoon matkaa varten. Mitä ei kotona ennättänyt, sen lähetti ulos tehtäväksi. Itse hän istui aamusta iltaan ja myöhään yöhön eikä huomannut, että hän kiihkeydellään rasitti sekä ompelijaa että Miinaa, joka myöskin sai käsityötä lastenkamariin. Välistä kun pimeitä ajatuksia sittenkin tahtoi tunkeutua mieleen, hän alkoi puhella ompelijan kanssa, mistä milloinkin sattui, joutavanpäiväisistä asioista useimmiten, joista hän ei oikeastaan välittänyt edes sen vertaa, että huoli ajatella mitä itse sanoi, tai kuunnella mitä toinen vastasi. Ompelija katsoi häneen kummastellen ja mietti itsekseen, ettei rouvan laita kuuna päivänä ollut oikea. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään kenellekään, odotti vaan, milloin muut sen huomaisivat. Toinenkin omituisuus pisti ompelijan silmiin. Joka kerta kun etehisen kelloa soitettiin, sävähti Alma kuin ukkosen lyömänä, pudotti työn käsistään ja kuunteli; jos sitten Miina tai hän yrittivät lähteä avaamaan, kielsi hän hätääntyneenä: »Ei saa laskea, ei saa laskea, elkää, elkää avatko.» »Mutta siellä ehkä joku kysyy rehtoria. Eikö pitäisi sanoa, ettei hän ole kotona. »Niin, niin, ettei hän ole kotona, eikä tulekaan kotiin ja että minä olen kipeänä, vuoteen omana, enkä ota vastaan ketään.» Kun John sattui kotosalle, meni hän tavallisesti itse avaamaan ja silloin juoksi Alma ovenraosta kurkistamaan, ken siellä oli. Palatessaan hän piti sydämestään kiinni ja kuiskasi: Jumalan kiitos, se oli vaan se tai se. Vielä pani ompelija merkille, ettei hän milloinkaan surulla eikä kaipauksella puhunut miehensä lähdöstä eikä liioin välittänyt siitä, että koko kevättalveksi jäisi yksikseen. »Eikö rouvalle tule ikävä, kun niin pitkäksi aikaa täytyy erota rehtorista?» hän kerran kysyi. »Ei ollenkaan», vastasi Alma. »Minusta jos riippuisi, tahtoisin ennemmin asua aivan yksinäni, kaukana korvessa, ettei kukaan koskaan löytäisi.» »Mutta siellähän pedot teidät söisivät.» »Entä sitten! Kunpa söisivät!» »Toivoisiko rouva kuolevansa?» »Toivoisin.» »Hyvänen aika, ihanko totta? Vaikka tällä hetkellä?» »Vaikka tällä hetkellä.» »Ettekö pelkäisi vähääkään?» »Mitä?» »Niin, että mihinkä sitten joutuisitte.» Alma katsoi häneen; ei vastannut mitään, mutta vaipui ajatuksiin. Sitten John läksi. Viimeisinä päivinä oli hän yhtämittaa tarkastanut Almaa. Mutta tämä sen huomasi ja teeskenteli silloin aina iloa. Lääkärillekin hän vakuutti voivansa hyvin, eikä mitään vaivaa tuntevansa. Mutta kun hän oli jäänyt yksin, kaikui hänelle usein korviin tuo ompelijan kysymys: »niin, että mihinkä sitten joutuisitte?» Eräänä yönä hän näki kummallisen unen. Hän oli kuolleiden valtakunnassa; pimeätä ympärillä ja kauhistusta; koko ilma oli täynnä huokauksia ja tuskaa ääretöntä, loppumatonta. Mitä kauvemmaksi hän kulki, sitä suurempi oli henkien ahdistus. Vaikeroimiset kävivät yhä selvemmiksi, ne kuuluivat joka haaralta ja erinomattainkin siitä ahjosta, johon hänen oli mentävä. Sinisiä liekkiä, käärmeitä ja sieluja, jotka kiemuroivat niiden keskellä. »Avioliiton rikkojain ahjo.» Tulikirjaimilla nuo sanat olivat piirretyt. Hän syöksyi sinne, kuuli parkuntaa ympärillään ja huusi itsekin. Huusi niin, että siihen heräsi. Valveillakin ollessaan hän vielä huusi hetken aikaa, ennenkuin selvisi ymmärtämään, ettei se ollut kuin unta vaan. Kylmä hiki vuoti hänen otsaltaan ja kuitenkin häntä palelsi. Oli pimeää ja hiljaista. Uni kammoitti häntä vieläkin. Hän sieppasi peitteen ympärilleen ja meni kyökkiin. Maijaliisa nukkui niin raskaasti, ettei tahtonut herätä, vaikka hän ravisteli. Viimein hän aukaisi silmänsä ja kavahti samassa istumaan. »Jesus siunatkoon, mikä rouvaa vaivaa?» »Näin pahaa unta, enkä hirviä olla enää yksin. Tulisitteko sinne sohvalle, Maijaliisa, loppuyöksi?» »Kyllä.» Hän otti tyynynsä ja peitteensä. Alma sytytti yölampun ja asetti sen nurkkapöydälle toisella puolen huonetta. Sitten painui hän jälleen vuoteelle. »Minkälaista unta rouva näki?» kysyi Maijaliisa sohvalta. »En minä hirviä sitä kertoa.» »Niinkö oli kamalaa? Rouva ei vissiinkään muistanut siunata maata ruvetessaan. Minulta kun vaan unehtuu, niin on varma, ettei sinä yönä ole oikeata unta.» »Minulta se on jäänyt viime aikoina.» »Hyvä Jumala, eikö rouva enää rukoile milloinkaan.» »En.» »Mutta sehän on paha.» »Rukoilkaa te, Maijaliisa, minun puolestani.» »Kyllä minä rukoilen.» Molemmat olivat vähän aikaa äänettömiä. Maijaliisan hengitys muuttui raskaaksi ja tasaiseksi. Mutta Alman silmät olivat auki yhä. »Maijaliisa, joko te nukutte?» »Mitä rouva tahtoo?» kuului sohvalta sumea ääni. »Minua vaan niin peloittaa.» »Niin kun ette siunaa. Siitä se vaan tulee.» »Enhän uskalla. Jumala minua vihaa.» »Jumala ei vihaa ketään, vaan armahtaa kaikkia ja antaa synnit anteeksi, kun ihminen katuu.» »Olen minä katunut, niin kauheasti katunut. Mutta ei se auta.» Maijaliisa ei osannut sanoa siihen paljon mitään; hän oli aikonut rukoilla ja pannut kätensä rinnalle ristiin. Mutta uni vei vallan, ennenkuin hän pääsi keskiväliin »Isä meidän» rukousta ja silmät painuivat väkisen kiinni. »Maijaliisa», kuului taaskin rouvan ääni sängystä, »ettekö jaksa valvoa vähän aikaa». »Kyllä»; hän nousi istumaan ja hieroi silmiään. »Ihmettä, kuinka pitää nukuttaa.» »Minua kutsutaan tuomiolle.» »Herra Jumala!» »Tulkaa likemmäksi. Pitäkää minusta kiinni!» »Rouva kulta. Mikä teitä vaivaa?» »En minä tiennyt niin käyvän. Se tuli niin äkkiä. Heräsin vasta sitten, kun rikos oli tapahtunut.» »Mikä rikos?» »Ja silloin se oli myöhäistä. Jos verta olisin itkenyt, en mitään voinut muuttaa. Tehty on tehty.» »Mistä rouva puhuu?» »Syvyyden partaalla kun kävelee silmät ummessa, niin syöksee alas, ennenkuin aavistaakaan. Eikä pelasta kukaan. Eikä auta. Tehty on tehty.» »Nyt ollaan hukassa. Hän hourii.» Maijaliisa juoksi herättämään Miinaa. »Anna rohtoja», sanoi Miina. »Niistä sille aina tulee lepoa.» »En minä osaa, enkä tiedä. Tule sinä.» Miina tuskitteli ja torui, mutta tuli kuitenkin. »Tehty on tehty», valitteli Alma vieläkin väännellen ja voihkaen sängyssään. Hän taukosi vaan senverran, että otti rohtoja, joita Miina lusikalla kaatoi hänen suuhunsa. »Enemmän, enemmän!» hän sanoi, vaikka Miina oli pannut lusikkaan tavallisen määrän. »Tohtineeko näitä antaa muuta kuin mikä on sanottu.» Hän katsoi Maijaliisaan. »Enemmän, enemmän», inttäili Alma itsepäisesti. »Anna pois, ei tuo niin vaarallista liene», kehoitti Maijaliisa. Miina teki niin. »Olkaa hiljaa, se on pidettävä salassa, ettei John saa tietää. Olkaa hiljaa.» »Herra ihme. Oisko rehtori siitä vihainen?» »Elä puhu niin kovasti. Sitä ei tiedä muut kuin metsä ja kanerva ja kivet.» »Hän hourii», kuiskasi Maijaliisa. »Maan päällä ei kukaan tiedä, mutta kuolemassa kaikki tulee ilmi. Kaikki, kaikki.» »Sillä varmaan on jotain tuntonsa päällä», sanoi Miina. »Hyi; jää sinäkin tänne. Minä en hirviä enää olla yksin.» Mutta Alma jo tyyntyi; lääkkeet tekivät vaikutuksensa. Hiljaa hän makasi, pää liikkumattomana valkoisella tyynyllä. Posket olivat kalpeat ja katse sumea. Miina ja Maijaliisa odottivat, että hänen silmänsä menisivät umpeen. Mutta sitä ne eivät tehneet; tuijottivat vaan yhteen kohti selkiseljällään. Ja sitten ne äkkiä taas kirkastuivat. Samalla hän kavahti ylös ja vuovasi kädet harallaan sinnepäin, jonne katsekin oli jännitetty. »Mihinkä rouva menee?» kysyi Maijaliisa, joka sattui olemaan lähempänä, ja sieppasi hänestä kiinni. »Arvi, Arvi», mutisi hän ja katsoi yhä samaan paikkaan silmiään rävähtämättä. Molemmat palvelijat painoivat häntä takaisin vuoteelle. »Ei siellä ole mitään, hourukuvia vaan. Nukkukaa pois.» Heidän täytyi pidellä häntä, muuten olisi hän vieläkin ryntäissyt ylös. Huulet kävivät, mutta sanoja eivät he enää voineet eroittaa. Silmät olivat yhä rävähtämättä samassa paikassa ja huulet lakkasivat liikkumasta vaan silloin, kun vetääntyivät kolkkoon hymyyn. »Mitähän se näkee?» kysyi Maijaliisa Miinalta. Tämä pudisti päätään. Vasta aamupuoleen meni Alma uneen. Hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti. Palvelijat kävelivät varpaillaan, kuuntelivat silloin tällöin oven takana ja veivät lapset kaukaisimpaan huoneesen. Sielläkään eivät antaneet heidän telmiä eikä ääntä pitää. Maijaliisa lakaisi kyyryssä selin kyökin lattiata aamulla, kun Alma äkkiarvaamatta tuli juoksujalassa huoneestaan. Hän oli yöasussa, ja hätääntyneen näköinen. »Miksi jätitte minut yksin; vaikka tiesitte, että ne minua vainoovat?» »Herra Jumala ketkä?» Alma ei vastannut; hän alkoi selvitä. »Vilustaa», sanoi hän viimein. »Onko ihme, hyvä rouva, kun olette aivan märkänä hiestä. Lähtekää pian sänkyynne takaisin.» »Ei sänkyyn; Arvin haudalle minä tahdon. Kuka tulee auttamaan päälleni?» »Mutta jaksatteko te?» »Jaksan minä, jaksan heti, kun vaan olisin vaatteissa.» »Minä tulen teitä pukemaan. Ja sitten kai rouva ottaa meistä kumman hyvänsä mukaan? Emme uskalla laskea teitä menemään yksin, kun olitte niin kipeä yöllä.» »Nyt olen ihan terve. Mutta tulkaa vaan.» Miinan ehdotuksesta otettiin hevonen; Alma nousi rekeen, Maijaliisa istui penkille kuskin rinnalle. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla, reki luisti eteenpäin, että lumi narisi jalaksien alla. Vanha akka väistyi tiepuoleen ja jäi katsomaan heidän jälkeensä. Kovanlainen tuuli pieksi Alman kasvoja. Se virkisti häntä ja selvitti mielen yöllisestä kauhusta. Unta se vaan oli ollut, sairaan sielun tuottamaa kuvitusta. Helvettiä ei enään kukaan uskonut löytyvän eikä piruja; jos kuoleman jälkeen tuli tuomio ja rangaistus, täytyi niiden olla toisenlaisia. Ei helvettiä, eikä tulta... Kuoleman jälkeen? Mistä tiedettiin, että jotain elämää vielä silloin oli? Ehkä loppui kaikki siihen? Ihmisiä kulki kadulla ristiin rastiin. Toisia he sivuuttivat, toisia tuli vastaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja voimakkailta. Yksin nuo pienet ryysyiset kerjäläispojatkin, jotka vetivät kelkkaa perässään ja puhaltelivat punaisia käsiään. Ja maanmieskin, joka toi puukuormaa kaupunkiin ja astui ohjaksia pidellen hevosensa rinnalla. Kuinka mielellään Alma olisi halunnut vaihtaa elämää ja olemusta heidän kanssaan! Hevonen seisahtui hautausmaan portille, Alma ja Maijaliisa menivät sisään. Heidän täytyi kulkea ensin kappaleen matkaa suoraa tietä eteenpäin, sitten kääntyä oikealle, tullakseen Arvin haudalle. Lumi oli nuoskeata, Alman jalat ja helmat kostuivat. Hautaristiä oli tiheässä yltympäri. Hän pysähtyi vähän väliä katselemaan milloin yhtä, milloin toista. Luki nimen, syntymä- ja kuolinvuoden ja seisoi vielä hetken, ikäänkuin odottaen jotain tietoa myöskin elämästä, joka näiden molempien vuosien väliä oli kulkenut. Mutta siitä ei mitään ilmoitettu. Mykkinä seisoivat ristit lyhyine kirjoituksineen. Ja kuinka niitä oli paljon! Jokaisen alla lepäsi vähintäänkin yksi, muutamien alla useampia rinnan. Nämä kaikki, ne olivat kerran syntyneet, kasvaneet, iloinneet, syntiä tehneet, kärsineet, kuolleet. Niin, syntiä ne kaikki olivat tehneet, aikuiset enemmän, lapset vähemmän. Mutta oliko niistä yksikään niin rikoksellinen ja niin syvälle langennut kuin hän?... Voisiko hänkin levätä täällä niin hiljaa ja rauhallisesti?... Eikö hänen hautaristinsä ilmoittaisi jälkeenjääneille, kuinka mitätön ja turha hänen elämänsä oli ollut, mikä kurjuus viimein lopuksi tuli. Eikö ilmoittaisi... Ei, hän pakeni omia ajatuksiaan ja astui nopeasti Arvin haudalle, jossa vaipui istumaan alas lumelle. »Elkää, hyvä rouva, te kylmetytte», sanoi Maijaliisa. Alma ei sitä kuullut. Hän olisi tahtonut itkeä; ennen kyynelet antoivat niin suloista lohdutusta, niiden mukana vuoti sydämestä suru ja kaiho pois. Mutta kyyneleitä ei hänellä enää ollut. Eikä ne olisi auttaneet. Ei mitkään kyynelvirrat tehtyä tekemättömäksi saaneet. Ristit ottivat uhkaavan muodon. Ne olivat kuin kylmiä, kovia vihollisia, jotka vainosivat häntä edestä, takaa ja sivuilta joka paikasta. Mustat kirjaimet irvistivät hänelle ja sanoivat, että hän viimeiseen asti oli valhetellut ja pettänyt miestään, antanut hänen vielä jäähyväishetkelläkin syleillä itseään siinä luulossa että hän oli uskollinen, siveä ja puhdas vaimo. Ja ne sanoivat, että hänen aikansa oli tullut, ja että häntä tuomiolle vaadittiin. Jumalan armo oli palannut hänestä pois, kuolema tahtoi omakseen luut. Ne ahdistelivat häntä, kaikki nuo ristit lähenivät, tunkivat kaukaakin hänen ympärilleen ja kallistuivat hänen päälleen. Ylhäältä uhattelivat häntä puiden paljaat oksat, jotka ilkeästi harrottivat ja pieksivät ilmaa... Jos hän laulaisi, ne ehkä sitä tottelisivat? Ja hän lauloi: »Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois!» Maijaliisa juoksi hakemaan ajajaa avukseen; hän vietiin rekeen ja Maijaliisa istui nyt rinnalle, pidellen molemmin käsin hänestä kiinni. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla ja antoi sen juosta, niin paljon kuin jaksoi. Ihmiset kadulla ja ikkunoissa ennättivät vaan vilahdukselta nähdä, kuinka reessä istuva rouva horjui, ja muutamat, jotka sattuivat lähelle, kun he livahtivat ohitse, kuulivat hänen myöskin pitävän ääntä. Mutta sanoista saivat ainoastaan Maijaliisa ja ajaja selkoa: »Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.» »Aivopolte», sanoi lääkäri, joka kiireellisesti oli tuotu hänen luokseen. Hän seisoi Alman vuoteen ääressä ja katseli kuinka toinen jalka ja käsi yhtämittaa nytkähtelivät. »Tässä ei ole juuri mitään tehtävää. Mutta rehtorille meidän pitää lähettää sähkösanoma.» Maijaliisa juoksi hätäisenä hakemaan rehtorin huoneesta paperia ja mustetta. Saatuaan ne käsiinsä, hän aikoi palata sänkykamariin, kun samassa etehisen kello soi. Eräs poika siellä oli, joka antoi hänelle pienen avonaisen kirjekuoren. Ajatuksissaan hän sieltä vetäisi esiin visiitikortin, jossa Nymark pyysi rouvaa huomispäivän rekiretkelle. »Herra Jumala», sanoi Maijaliisa ja vei sen lääkärille. Lääkäri kyhäsi kortin toiselle puolen: »Käänny muihin. Rouva Karell huonona sairaana.» Kortti pantiin samaan kuoreen takaisin ja annettiin pojalle. Mutta Alma hyräili vieläkin: »Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.» Lääkäri toimitti hänelle jäitä pään päälle ja määräsi rohtoja. Kun palvelijat sanoivat pelkäävänsä, neuvoi hän heitä ottamaan avukseen erään kätilön, joka oli tottunut sairaita hoitamaan ja jonka hän nyt tiesi olevan saatavina. Alma reuhasi lakkaamatta vuoteellaan. Hautaristit ja vinhat puut olivat kadonneet, mutta siihen sijaan piiritti suuri joukko pahoja henkiä hänen vuodettaan. Ne hätyyttivät häntä ja tahtoivat väkisen viedä häntä palavaan ahjoon, siihen jossa avioliiton rikkojat kiemuroitsivat liekkien keskellä. Hän hosui niitä pois sekä käsin että jaloin; mutta kun ne toiselta puolen pakenivat, ne toiselta taas ryntäsivät ilkkuen ja häijysti nauraen esille. Hän reuhasi kaiken yötä ja koko seuraavan päivän; hiki valui virtana poskia ja ruumista pitkin, mutta päälaen sisään ne olivat saaneet pistetyksi tulen. Eikä sitä tulta jäät jäähdyttäneet, sillä se oli ikuisuuden ahjosta otettua. Hän oli paljosta hosumisesta lävitse uupunut. Ei jaksanut enää kättä nostaa, vaan herkesi olemaan hiljaa. Riemulla ne nyt ryntäsivät kaikki esille. Pienimmät kapusivat yltympäri vuoteen laidoilta ja jalkopäästä, hyppivät ja tanssivat hänen peitteellään ja rähähtivät suureen nauruun. Hän antoi heidän nauraa ja ummisti silmänsä... »Nythän se viimeinkin taitaa nukkua», kuiskasi Maijaliisa vieraalle hoitajalle. Mutta vielä hän vähäisen raoitti silmäluomiaan, kun kadulta kuului tiukujen ja kulkusten helinää pitkässä jonossa. »Tules katsomaan, Maijaliisa», sanoi Miina, joka oli vetäissyt ikkunaverhon syrjään. »Rekiretket!» He lukivat kolmattakymmentä hevosta ja ehättivät ottamaan selkoa siitä, kenen kanssa itsekukin ajoi. »Ja näepäs, tuossahan on maisteri Nymark. Kuka istui hänen rinnallaan?» »En tuntenut, mutta kaunis se vaan oli.» »Tiesitkös, että hän eilen olisi pyytänyt meidän rouvaa.» »Niin kerroit. Olisi hän päässyt taas iloon ja humuun, kun olisi vaan tervennä ollut.» »Eivätkö nuo ilot liene jo jääneet häneltä ikuisiksi ajoiksi.» »Elkää puhuko niin kovaa», varoitti hoitaja sängyn luota. He laskivat ikkunaverhon paikoilleen, vilkaisivat Almaan, joka nyt todella nukkui, ja menivät hiljaa varpaillaan huoneesta pois. ---- Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen seisoi taaskin joukko ihmisiä avonaisen haudan ympärillä. Pappi luki tavalliset luvut, heitti multaa alas ja luki sitten vielä. Kun hän oli lopettanut, pyrkivät nekin, jotka etempänä olivat seisoneet, lähemmäksi, nähdäkseen kirstun, joka kätki Alman sammuneen elämän. Säälien he sen ohessa heittivät pikaisen silmäyksen Johniin, jonka kasvoista ja koko olennosta ilmestyi syvä suru ja samalla miehekäs itsensä hillitsemisen voima. Maijaliisa ja Miina seisoivat rinnan haudan toisella puolen. He olivat itkeneet silmänsä turvoksiin ja itkivät yhä vieläkin. Lyyli, joka oli Maijaliisan käsivarrella, itki myös, kun kaikki muutkin itkivät, pappa ja Ella ja kaikki. Ja hän itki ääneen eikä herennyt, vaikka täti Leistén suuteli ja puhutteli häntä. Mutta Helmi ei ollut millänsäkään, katseli vaan kummastellen ympärilleen, kietoi sitten käsivartensa Miinan kaulan ympäri ja painoi päätänsä hänen päähänsä. Miina puristi häntä itseensä vasten ja nyyhkytti vielä kovemmin. [[Luokka:Salakari]] 2856 6447 2006-10-14T09:41:50Z Jetman 46 rv [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Romaanit]] 2857 5065 2006-08-28T23:33:15Z Nysalor 5 Agnes {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Agnes |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Luvut == * [[Agnes: I luku| I luku]] * [[Agnes: II luku |II luku]] * [[Agnes: III luku|III luku]] * [[Agnes: IV luku|IV luku]] * [[Agnes: V luku|V luku]] * [[Agnes: VI luku|VI luku]] * [[Agnes: VII luku|VII luku]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2003: ''[http://www.gutenberg.org/etext/10492 Agnes]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1892: ''Novelleja'' II. Otava, Helsinki. [[Luokka:Agnes| ]] 2858 5066 2006-08-28T23:33:18Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Agnes]] |seuraava=[[Agnes: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Agnes]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntä katselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamatta sain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittää huomioni häneen. Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin muotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli syvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden pienimmätkin väreet ja vaihtelut. Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan tavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein olivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta. Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin hienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin nuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän vaikutuksen. Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok’ainoa liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt. Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään. Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähden ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisesti olisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan olevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänen ajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas, hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdoton ajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa. Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä oli oikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnes tässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi. Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajan määräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen. Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli yhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi. – Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli kaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen. Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan. Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos. Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurun aihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavalla puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun. Tuli puukuorma vastaan. – Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoili Fanny oikein surkealla äänellä. – Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina. Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen. – Ettäkö te sitten pysyisitte siellä? – Kyllä me pysymme. – No, nouskaahan koetteeksi. Ylös kapusimme yks’ kaks’, ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme, halkojen päällä. Taivas, kuinka se oli hauskaa! – Ajammeko näin kaupungin läpi? – Ajamme. – Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna. – Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse. – Tietysti uskallamme, vakuutin minä. Hevonen astui käyden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin kummaan, mutta me pysyimme ylhäisessä asemassamme ja heitimme heihin ylpeitä silmäyksiä. – Mihinkä sitä ajetaan? kysyi mies. – Rouvasväen koululle. – Missä se on? – Keltainen talo torin laidassa. Hän siis aikoi kyyditä meidät koululle saakka. – Mitähän tytöt sanovat, kun näkevät meidän ajavan puukuormalla kouluun? Eivätköhän ihmettele? Me nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme näyttää vakavilta. Emme olleet tietääksemmekään, että tämmöinen kulku oli outoa. Jo olimme ikkunain kohdalla. Siellä oli merkillisen hiljaista sisällä. Heitimme syrjäkatseen sinnepäin. Taivas – he istuivat jo tunnilla! Ylpeys katosi ja ilo kerrassa hävisi kasvoilta. – Mitä nyt teemme? Kuinka uskallamme mennä sisään? Ja mitä sanomme? Kuka menee ensiksi? Hevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme alas, emme muistaneet edes kiittääkään ystävällistä ajuriamme. – Niin, kuka menee ensimmäisenä luokalle? Fanny heitti päätään taakse, tempasi oven auki ja astui sisään. Minä seurasin, vaikka en täysin yhtä uljaana. Anna sitten kolmantena, koko lailla meitä arempana. Yleinen huomio kääntyi meihin, jok’ainoa silmä meitä seurasi siellä, missä koetimme sävyisästi pujottautua paikoillemme. Sitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka jälkeen tuomio lankesi. Tunnin aresti – niin kuului päätös. Tunnin aresti? Pyh – mitä me siitä. Mielellään sen kärsisi tuommoisen hauskan seikkailun jälkeen. Välitunti kun alkoi, emme enää olleet millämmekään koko rangaistuksesta. – Tytöt kokoontuivat ympärillemme. – Mistä asti te ajoitte puukuormalla? – Sieltä aina Kotkankallion luota. – Hyvänen aika! Ja kaupungin läpi? – Tietysti. – Jess’ siunatkoon. Eikö tullut vastaanne ketään? – Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi. – Jumala! Ja hän näki teidät? – Näki tietysti. Mutta me emme olleet häntä huomaavinamme. – Ajatelkaas! – Niin, ajatelkaas! He katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silmät suurina. Meitä ihmeteltiin. Ja mekös siitä mielissämme. Kilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat rientäneet ikkunoihin meitä katsomaan, vastaan tulijat pysähtyivät kaduilla, mutta me vaan emme välittäneet! Semmoista seikkailua ei vielä ikinä ollut kenellekään tapahtunut, emmekä me sitä milloinkaan maailmassa unohtaisi. Niin se oli hauskaa, ja kun kuorma vielä oli niin tavattoman korkea, siinä vissiinkin oli kokonainen syli halkoja, vähintään! Eikä sitä joka tyttö olisi uskaltanut tehdä, tuskinpa yksikään koko koulussa, paitsi meitä kolmea. Olimme niin olevinamme, ettei vähä mitään. Tytöt ympärillämme eivät lakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen selvään näki heidän kasvoistaan. Agnes istui syrjempänä, kuunteli ja oli ääneti. Silmäni osuivat häneen. Hän käänsi verkalleen päänsä pois, mutta minä kumminkin vilaukselta sain kiinni hänen katseestaan. Ja siinä minulle kylliksi. Se oli kuin kylmää vettä niskaani. En kerskaillut enää enkä nauranut. Häpeissäni vetäännyin parvesta loitommalle ja kävin istumaan. Agnes paheksui tekoamme –! Ja nyt minäkin heti ymmärsin, kuinka peräti typerästi olimme käyttäytyneet. Aivan kuin vallattomat poikanulikat. Oliko koskaan nähty tai kuultu tyttöjen tuolla tavalla ajelevan puukuormien päällä? Agnes ei millään ehdolla olisi sitä tehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme ajatelleet paremmin! Nyt ehkä koko koulu joutui huonoon maineesen meidän tähtemme. Tunsin itseni kovin onnettomaksi. Fanny siellä yhä kehasteli ja tytöt yhä ihmettelivät. Se alkoi minua vaivata, oikein leikkasi korvia heidän ilonsa. Agnes selaili kirjaansa, hän ei viitsinyt enää kuunnella. Kuinkahan olimmekaan alentuneet hänen silmissään! Minua ihan jo itketti. En uskaltanut mennä Agnesia lähellekään. Hän näytti niin vakavalta. Voisiko hän koskaan unhottaa tämän tapauksen? Vai pitäisikö hän minusta nyt kaiken ikänsä huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi kuin painajainen pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin. En uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä minä aina kovasti ujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella häntä vapaasti ja avonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin vähän loitompana, tai, jos lähelle satuin niin vaikenin. Eikä meistä kukaan saanut ylpeillä siitä, että olisi päässyt Agnesin erityiseksi ystäväksi, semmoiseksi, jolle hän sydämmensä salaisuudet olisi uskonut. Lieneekö niitä Agnesilla ollutkaan. Meillä muilla oli jokaisella lemmikkinsä, toisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista milloinkaan puhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta häneen, sen kyllä tiesimme, vaan ei heistä kukaan saanut pienintäkään suosion merkkiä. Eivätkä he liioin rohjenneet lähestyä, kaukaa vaan ihailivat ja tuskinpa otti Agnes heidän tunteitaan ollenkaan huomioon. – Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi kyllin arvokas hänelle? Me puolestamme sitä suuresti epäilimme. Sillä hänen vertaistaan ei voinut olla koko maailmassa, ei miestä eikä naista. Se kuva, joka Agnesista näiltä ajoilta jäi mieleeni, on vielä nytkin niin täydellinen, etten siinä pienintäkään virhettä tai puutetta näe. Usein sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä viisitoista vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet semmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella tavalla. Mutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan yhtä suuressa määrässä. Eivät he tosin meille mitään sanoneet, mutta näimmehän sen selvästi kaikesta, heidän silmistään ja koko olennostaan, kun he häntä puhuttelivat, jopa siitä äänestäkin, jolla hänen nimensä lausuivat tunnilla kysymystä tehdessä. Paria vuotta ennen meitä hän erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan Helsingissä. Muutamia kirjeitä saimme häneltä ensimmäisenä vuonna, toisena emme enää ainoatakaan. Emmekä sitä ihmetelleet. Mitäpä hän meitä muistelisi, vähäpätöisiä tyttöhepakoita, taikka meidän pientä, mitätöntä kouluamme. Helsingissä hän oli tullut kehittyneempiin oloihin ja intelligentimpiin piireihin, joihin hän paremmin soveltui. Hyvin hän siellä viihtyi niin hän oli meille kirjoittanut. Ja olihan se luonnollista. Ei hän meitä kaivannut, eikä sopinut meidän sitä paheksia.... Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää jäljellä entisessä koulukaupungissa. Kerran meitä kumminkin vielä kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli silloin, kun minä olin morsiamena ja vietin häitä. Fannykin oli tullut aina Helsingistä saakka, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Ja hän se tiesi kertoa Agnesista. – Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillistä Agnesista? hän kysyi kesken kaikkea, entisistä kouluseikoista puhellessamme. – Mitä, sano, mitä? – Hän on mennyt Pietariin, eräälle äärettömän rikkaalle ruhtinattarelle seuranaiseksi. – Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eihän toki! Seuranaiseksi! – Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, sehän on jotain vallan toista, kuin muu tavallinen seuranainen. – Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten vielä – Pietarissa. – Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny. Viitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään. – Kerro nyt sentään. – No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin Pietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes on kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä huvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki vielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa. Nyt jäimme sanattomiksi. – Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää? – Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää. – Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet, oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja, hienointa salonki-elämää ja niin poispäin. Me kuuntelimme ja ihmettelimme. – Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä hiukan epäillen. – Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää. No, ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen maailmaan. Siellä hän tulee herättämään huomiota. Ettekö usko? Uskoimmehan me. Ja varmat olimme siitä, että häneen kaikki ylhäiset herrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti rakastuisivat. Mutta hän, Agnes itse? Kehenkä hän rakastuisi? Niin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi hän tulisi? Siinä kysymys, johon emme vastausta saaneet. [[Luokka:Agnes]] 2859 9184 2006-11-17T16:57:39Z Vilu 43 rv {{Otsikko |edellinen=[[Agnes: I luku|I luku]] |seuraava=[[Agnes: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Agnes]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta, niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt. Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti heitä itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa edes Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se jäi jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi. Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka haaralta maata. Minäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin. Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin. Myöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat myöhästyneet samoin kuin minä. Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa ”Jumal’ on linnam’”, kun saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus valtasi minut niinkuin muutkin. Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta alas ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät istumaan paikoilleen. Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja vaan kaikkialla. Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan. Hän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka komeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen hattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti päässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin. Stiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti päätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen asennossaan suurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut olla häntä ihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja huolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli. – Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni. Ja siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin ei hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti sitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli hän eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän kansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä niin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi mielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa? Koetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en päässyt selville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän laulusta, joka taaskin oli alkanut. Älysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin lähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin, isänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen kaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan ”eläköön” huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan koomilliselta, sillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin jaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista eikä esteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni sortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen ”eläköön” oli kajahtanut. Kuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni. Käännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua säikähtynyttä poloista. – Tunnetko minua, Liisi? Otin askeleen tai pari taaksepäin. – En ikipäivinä minä sinua tunne – arvelin mielessäni. Mutta samalla minulle selveni. – Agnes! Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka ujous heti kohta alkoi vaivata. Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä. Koetin rohkaista mieltäni. – Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet tullut? Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin sen ohessa itsekseni. Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan ja katseli. – Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi. – Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin. Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä huomata. – Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea. – Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt sinut noin innoissasi kuin äsken. – Niin ... vai niin.... Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo, miksi hän oli naurussa suin. – Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin. – Niin – tietysti sama – miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä puolustuksekseni. – Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin sinä. Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun kysyin: – Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken? – Innostunut? Mistä? – Rakkaudesta isänmaahan. – Jonkako herätti tuo puhe? Hän nauroi ääneen. – Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään. – Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe? Hän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi ivallista ylenkatsetta. – Lapsellista.... – Sinä ehkä et innostu helposti mistään? – En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta. Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni – pelkkää naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat? Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle. Agnes keskeytti mietteeni. – Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi. – Olen. – Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi –? – Reijola. – Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on –? – Asijoitsia. – Niin, niin – olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka monta? – Kolme. – Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä? – Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea, ettei saa muuta tehdä kuin selvittää – Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista. – Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti? – Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti. – Ahaa, – ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu? – Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa ”isä” ja ”äiti” – ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: ”itä”, ”äätä” siitä tulee – mutta ”pullaa” hän jo lausuu aivan puhtaasti. Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli. – Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin. – Kyllä. – Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii? – Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka. – Tervetuloa! Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni niinkuin muutkin. – Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia askeleita lavaa kohti. – Eivätkös laulaneet mainiosti? – Mainiosti? Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään. – Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska tuota pidät mainiona? – Niin, vaan –, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa – lauloivathan ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti. – Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät korviani. Mitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä silti olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne muuten olisi tullut? Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet loitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme puhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin taaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset, varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin asuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi lupaustaan. [[Luokka:Agnes]] 2860 6086 2006-09-24T15:30:55Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Agnes: II luku|II luku]] |seuraava=[[Agnes: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Agnes]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan. Sieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten illaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa pumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä. Iltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä kyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa, ennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin lakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja aloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi koko ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin vallan kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna. Viimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin kotiin lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä olin tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka Lyyli oikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään. En ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei hän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä ympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia kadulla ja koetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli. Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian aika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä tahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen kädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi huutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä ollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata kiukuissaan. Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi. Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut sekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein hirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti jo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä ja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän parahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään kuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää kyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen poskeaan sormella. – Ainoko herätti Lyylin? kysyin. – Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus. – Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä. Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se nyt täyttä totta. – Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä. – Ääää – ääää – Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua. – Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa, ellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset –! Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea, hieno nainen seisoi kynnyksellä. – Agnes! – Hyvää iltaa! Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua. – Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa. Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan sinne saliin pikkuiseksi aikaa. – Kyllä – elä anna häiritä itseäsi millään muotoa. Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa. Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan. Sanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa, vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka. Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea! Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki –? Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati tänlaista vanhaa, ulospestyä! Mitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä hänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen silmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, hän, joka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa ylellisyyttä. En ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut ulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää sylissä, hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En päässyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita. Ja taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä viihdytellä. – Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti antaa sokuria. Mieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta sitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa heille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin. – Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella. – Niin – kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni. – Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää? Hän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä siitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä vähintäin vietävän. – Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään seuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä, suuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä itke pienein, elä – mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan hukassa – Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti seisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut. – Mitä –? Onko Agnes – onko neiti Werther jo tullut. – On, on, – mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona. – Ja lapset tuommoisina –? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin hullusti asettanut? – Niin, no – mene nyt, Antti kulta, elä kysele. Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni ja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä, – mitä sitten nyt! Ja Antin tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen. – Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla! – Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan? Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen. – Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru. – Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä. Näin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä sylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen päätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni, vielä vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi kuormani ollut kuinka raskas. Eikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi tuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni päihin saakka. Mitä tehdä –? Äkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman, joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut. Varoitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani. Antti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun menevän vitsaa hakemaan. Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni. Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun takaisin päälleni. Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan sinne nyt pääsin. Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin, Mari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin samassa paremmalle tuulelle. Olin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne myöskin, sillä Mari jo otti Lyylin huostaansa. Mutta hän kieltäytyi. – En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja läksi pois. Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat, kun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan. Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen, siinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous, harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus, se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja mielikuvituksen eleille. Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu pelkälle effektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys oli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja kestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei järkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta silloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää koko olemustamme. – Ja runoutta, sanoitte? – Antti alkoi oikein kiivastua. – Voiko tosiaan väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta? – Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma! – No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä puuttuu kokonaan kansallinen pohja. – Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa, elämää, passioonia – – Ja onko siinä mitään uutta –? – Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa, kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä? Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut. – Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on. Agnes nauroi. – Oikeinko te puhutte täyttä totta? – Tietysti. Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään. – Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu? – Suomalainen muiden rinnalla. – Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein. – Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa! Antin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti. – Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla keveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla totuudella lausutut mielipiteet. – Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta. Eikä kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa? – Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett’en sitä enää paljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi syksynä – – Minä? Mitä minä siellä tekisin? – Noo – käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia. – Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä. – Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen oopperaan. Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte Pietarissa muutamia kuukausiakaan –! – Niin mitä sitten? Agnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen maailman naisen hieno, tenhoava ilme silmissä. Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin alkoi hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen hyvin huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä, tyytyväisellä naurahduksella. – Mitäkö sitten? Sanonko sen teille? – Sanokaa. Hän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei läheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes kumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman viehkeän ja vaarallisen silmäyksen. Mistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan katseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita kuolevaisia? – Sanokaa! toisti Antti vieläkin. – Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa jok’ainoalle sanalle. – Niinkö luulette? – Lyömmekö veikkaa? Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi, kuinka varma hän oli vallastaan. Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan. – Te erehdytte. Minä en muuttuisi. – Ettepä uskalla lyödä vetoa. – Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus olisi jo yksi askel muuttumiseen. Siinä oli, tiesinhän sen! Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk’ei hän tahtonut sitä näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi! – Mutta kuulkaa! – Kyllä? – Entä jos –? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te yht’äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne – heräisitte ja löytäisitte itsenne: vallan toisena ihmisenä? Antti myhäili. – Mitä joutavia! – Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu. Mitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi keskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni sitä kääntymään toisaanne. – Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa? – Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta – – Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä? – Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teillä täällä. Uh, minä tukehtuisin! – No, no, kovinpa te – alkoi Antti. – Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, älykkäitä, kehittyneitä – ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa. – Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta Agnes, löydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa –? Hän katseli minua ja hymyili pilkallisesti. – Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi! Hän pudisteli päätään ja nauroi yhä. – Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää silmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään maailmassa, kun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen mielen rauha! Minua vähän harmitti. – Kissa on kissa ja ihminen on ihminen. Hän nousi ja tuli luokseni. – Loukkaannuitko sinä? Viehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen. – No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät jätän tällä kertaa. – Tapaammeko vielä toisiamme? – Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän seurastanne. Vai kuinka, herra Reijola? Hän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi minusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan? – Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti. – Luultavasti, hän vastasi. – Siellähän sitten tavataan. Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi häntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli hänen jälkeensä. – Mitä pidät hänestä? Antti ei heti vastannut. – Eikö hän ole hurmaava? – Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja nautinto-himoinen. Kummallista – minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa oikein hivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan Agnesia. Kerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa. – Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi. – Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki orjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä juhlakentälläkin? – Olihan niitä. – Sen arvaan. – Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja antaantuvat hänen orjikseen? – Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo – siitä olen vakuutettu. Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä. [[Luokka:Agnes]] 2861 5069 2006-08-28T23:33:30Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Agnes: III luku|III luku]] |seuraava=[[Agnes: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Agnes]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan. Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään muulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio, taidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille tuomaan. Ja Agnes oli ”chic”, hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä. Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia! Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa, vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot riippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan elävien paistivatia? Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon nuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi muistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt korvissani raa’alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli mielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi. – Liisi – kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä. Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä. – Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan. Laskin talrikkini pois ja seurasin heitä. Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin, sillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin – Antti tosiaankin sen teki, – piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi hyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka somasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos. Olin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle sitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut? Eipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia tarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut. He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta. – Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia? – Suuressa määrin. – Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina syvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella sen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja mättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on ystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen suhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde, josta sitten uhkuu rakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan. Mutta sille te, neiti Werther, ette osaa panna arvoa. Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti odotti vastausta. – Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta? – Ei, ei. Hän nauroi ja pudisteli päätään. – Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin maapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele, sehän olisi kauheata henkistä vankeutta. – Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna. – Te rupeatte runolliseksi. – Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä katselemassa seutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten ymmärrätte, kuinka ihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat hartaasti liittyä sekä toisiinsa että luontoon. – Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä, minkälainen opas te olette. – Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme. – Mihinkä se olisi? – Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala. – Hevosellako menisimme vai jalan? – Kuten vaan tahdotte. – Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme. – Kyllä. – Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa? – Saan varmaan. Olkaa huoletta. – Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin? – Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa. Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta. Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan.... Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi. Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten? Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi paheksuin? Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli vaikea hallita. – Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni. Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät. Viimein näytti Agnes huomaavan minut. – Pikku Liisi – sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana. Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi. – Enhän minä osaa ratsastaa. Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni. – Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi? – Minä jään kotiin. Sain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka tekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen? – Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka. Loin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt maksusta, hän, joka muuten oli niin tarkka? – No, sillä tavalla! huudahti Agnes. Mutta minä panin vastaan. – Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa. – Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen? – Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa, tiedäthän sen. – Sille ei sitten mitään voi. Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta tuskastani. – Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua lähteä mukaan? He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä satulat. Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat yhden illan viettää Agnesin seurassa. Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen. Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan. Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan? Sekä joutui, että muisti! Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut. – Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi. Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni. Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa. – Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan? – Hm – Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä? Pääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin uudelleen. – Etkös olisi? Kuinka? Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja katsoi minua kasvoihin. Täytyi vastata. – Enpä tuosta ole millänikään. – Onko se ihan totta? Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin. Hän nähtävästi rauhoittui. – Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja aina hyvä. Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni. Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään. – Lyyli raukka kylmettyy. Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni. Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti, en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille. – Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä. Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo liikkeellä. – Kyllä. – Niin, hyvästi nyt. Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi. Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois. Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan. Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta, potki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn. – Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa – äsäs! Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana, enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä. Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä, uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset – kuinka saatoin olla niin kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt pyhästi lupasin itselleni. Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi olla. – Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku! Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani tuota avonaista suuta vasten. Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja suoristin selkäni. – Nuku kiltisti, lapseni. Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin. Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja he ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita. He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut. Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin, nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: ”onnea matkalle!” Sitten he taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni. Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni. [[Luokka:Agnes]] 2862 5070 2006-08-28T23:33:34Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Agnes: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Agnes: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Agnes]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko ettet sinä ollut mukana. – Te viivyitte myöhään? – No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä. – Oliko siellä kaunista? – Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja auringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia. – Entä noustessa? – Sitä emme enää niin tarkanneet – Antti kävi hiukan hämilleen. Emme tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä ja puhelimme. Minä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri oli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja teeskennetyllä välinpitämättömyydellä: – Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista? – Hm.... En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin. Ettekö ihastuneet häneen kaikki? – Eihän toki sentään ... vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman – – Tavattoman viehättävä? – Viehättävä ja älykäs. Niin – meillä on muuten aikomus mennä purjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan? – Tokkohan minä viitsin. – Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin. Hän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut. Siitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien vastasin: – Ei siellä minua kumminkaan kaivata. – No, Liisi? Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin. – Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili. Minua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen kaulaansa. – Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse. – Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi. – Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen? Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka punastuin. Antti hyväili poskeani. – Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä. Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut. Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut intohimoinen, outo voima. Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois suunniltani. – Antti – puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta huohotusta. Antti – pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano! Etkö koskaan, koskaan minua unhota – minä en sitä kestäisi, kuule, minä en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi – voi, Antti, sinä et saa sitä tehdä – – Mutta, Liisi, mitä ihmettä? Hän kummastui ja koetti irroittaa minua. – Jopa nyt! Kuka uskoisi – Rauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni. – Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten. – Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän se ole pakosta? – Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita, ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit omaksesi. – Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata. – Miksi et vastaa? – Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön. Hänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat hervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni istumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni. – Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen? En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin. Antti katsoi kelloaan. – Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan? Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä vastasin. – Tulen. – Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa. Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta. Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus sittenkin kyti sieluni pohjassa? Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi repiä se itsestäni pois juuria myöten. – Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää, että olin vapaa epäilyksistä. – Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona. – Tulen sitten suoraa päätä rantaan. – Niinkuin tahdot. Kun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin alas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista, sillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku proomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään. Enkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan viipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin? Pitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan luonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut sokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen ihastuivat, minä etupäässä. Ja oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut katsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun tähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta olimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei ollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja sentään olisin vaatinut, että – ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä olin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä – Rakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset? Ei hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi. Mutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä, vastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja kokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan. Aikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan kyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska minun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme hänelle vaan kiusaksi ja taakaksi. Eikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä kuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä kaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen. Jättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin? Niin, miks’ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä soisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä onnelliseksi? Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen onneaan! Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus? Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni hakemaan lohdutusta? Ellei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja saisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin, ja – voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi sitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme molemmat puhdistuneet.... Minä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta. Agnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi, että saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos suureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen effektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua, ärsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä toivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä kiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti luotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä hoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman ainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja sadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään vuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä otsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia huuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän rauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja – Siihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä. He nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa. Agnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti varoitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä huolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä, alas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti ottanut vastaan. – Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän sanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne. – Minä luotan hyvään onneeni. – Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä? – Tietysti säikähdin. – Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne. Agnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet reilaan. – Oliko sinulla ikävä eilen illalla? – Ei ensinkään. Minä katsoin avonaisesti häntä silmiin. – Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä? Siihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua. – Kuule – hän vilkaisi Anttiin, – minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa. Hän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi: – Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen? – Agnes – Minä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos mahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani. – Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään. – Noo – olisihan se jotenkin luonnollinen tunne. – Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin. – Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua rehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera herääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin järki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki ovat – että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät? – Luulen aivan varmasti. – Sinä lapsi! Hän nauroi makeasti. – Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. Intohimo – kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa. – Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa. – Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä on voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä nouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi intohimoiksi, niin – varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään maailmassa – kaikkein vähiten hänen oma järkensä. Hän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä hääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli katse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta koetin kuitenkin vielä pitää puoliani. – Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa. – Minäkö en tuntisi Anttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei vielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa. – Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan vegeteeraatte – uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää hautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on voinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä tarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa pikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä ollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan tuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa. – Kernaasti minun puolestani. – Mustasukkaisuudella en tule häntä häiritsemään. Agnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän ei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä hetkellä ollutkaan. – Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua kädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se rumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että toiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että mieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani käyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi toisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi eikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema. Kuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen mieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi hävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain kolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan, oli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa silmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja hänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua melkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt mistäkään arvosta. – Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille – eivätkä ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi. Äänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite sattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä, keikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti. – Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin. Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä, miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita – tiedätkö, mistä syystä? – Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan. – Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja typeriä. He eivät kykene olemaan muuta – siinä koko asia. – Agnes –! – Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita, minä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista, skandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset yhteen lukuun. – Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän kuin missään muussa. – Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka, joka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä eikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta voimakkaampi? – Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli kuljettanut veneen laiturin luo. – Jo saatte, kuului sieltä vastaan. Agnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin sydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut minäkään puolestani hänelle hyvä. Antti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä kohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran korkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja valmistauttui hyppäykseen. – Elkää vaan pudotko. – Annatteko minun astua polvellenne? – Tehkää hyvin. Ja Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin ja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille. Veri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin veneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella tykkänään. Vene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään. – Liisi – kuinka sinä olet niin varomaton? Antti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän puhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä – he istuivat sivu sivussa kiinni – oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän katseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut selville, mitä hänen tulisi tehdä. Mutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan pelkkää inhottavaa koketteriaa? – Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa vene irti! Antti heräsi ja teki niinkuin hän käski. – Mutta osaatteko te? Hän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli menetellä. Purjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle, vesi sirisi kokassa. – Kuinka hauskaa! huudahti Agnes. – Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti. – Täällä on hyvä, minä vastasin. – Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi. – Mitä se tekee. – No, niinkuin tahdot. Sen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut vähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet. Hyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani. Äskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat, sovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat heti ensi hetkessä? Vihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle, vaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni, soimasin itseäni. – Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet kunnoton, typerä, kurja – Olisin tahtonut ruoskia itseni veriselle tuskissani. Eikä tullut apua! Jota enemmän taistelin luontoani vastaan, sitä raivokkaammaksi se yltyi. Ja sitä kiihoitti tuo heidän yhtämittainen keveä puhelunsakin, josta en sanoja eroittanut, vaikka koetin kyllä kuunnella aina välillä. Tahallaan ehkä puhelivatkin niin, etten saisi minä selvää? Ja kuka tietää, minkälaisia silmäyksiä siellä antoivat toisilleen? Kallistin päätäni, että näin heidät purjeen alitse. Siellä he istuivat rinnatusten, Agnes selkä kenossa, molemmat kädet purjeen nuorissa kiinni, Antti syrjittäin häneen, eteenpäin kumartuneena, silmät Agnesin miellyttävissä kasvoissa. Miellyttävät ne olivat, se täytyi minun taas väkisenkin myöntää itselleni, eikä miellyttävät ainoastaan, mutta niin huikaisevan kauniit, että sydäntäni vihloi, sillä olihan päivän selvää, ettei noita kasvoja voinut kylmällä, tyyneellä mielellä katsella, eikä liioin katselemattakaan olla. Antin silmät olivat kuin nidotut niihin. Ja ne ilmaisivat ihailua semmoista, jota – Käteni kouristivat penkin reunaa. Nostin pääni ylös, en voinut heitä katsella kauvemmin. Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa.... Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse. Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon – En vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi käsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina luullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja kuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden mahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi antavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa piirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin ilmaannuin! En ollut enää järjessäni. Taoin nyrkkiäni penkkiin, en välittänyt siitä että koski, taoin vaan yhtämittaa. He puhelivat siellä huolettomasti, eivät kuulleet jyskytystä, taikka eivät panneet siihen mitään merkitystä. Ja yhä minä hakkasin nyrkkiäni, siihen oli joku sisällinen pakko ja se tuntui ikäänkuin pikkuisen lauhduttavan kuristusta povessani, hakkasin siksi että käsi ja käsivarsi olivat turtana aina olkapäähän saakka ja sormet hervottomina aukenivat. – Antti, Antti –! Katsoin ylös siintävää taivasta kohti, valitin sinne vääryyttä, jota minulle tehtiin. Löytyikö siellä Jumalaa, kuuliko hän, näkikö hän, mitä täällä alhaalla tapahtui, näkikö syvälle sydämmien pohjukkaan asti? Jos näki, miksi pysyi kylmänä, välinpitämättömänä? – Antti –! Kiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana huohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä ja – rukousta. He eivät kuulleet, he vaan puhelivat. Mistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa? Väistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta puolen. Yhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen ihailu Antin silmissä. Minua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä se! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin tämä ymmärtää ja arvata. Minä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin miekan. He eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain hupaista. Naurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani liikuttavat.... Hurja ajatus lensi päähäni. Jos heittäytyisin järveen –? Eiköhän Antti silloin heräisi hurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi? Ja eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän kaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet vaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat vallan. Kumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja laskivat, vene viilteli niiden ohitse. Ei se olisi kuin hetken työ –? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla taukoaisi. ... Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä he, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin? Käänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin ohauksiini kiinni. Hyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset ajatukset tunkea mieleeni? Taaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta puolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni, koko olemustani. Avuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja minä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti kulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus! – Antti.... Hän ei kuullut. Sain kohottautua ylös maston varaan ja huutaa toisen, vieläpä kolmannenkin kerran, ennenkuin hän havahti ja kääntyi katsomaan. – Mikä on, Liisi? Istu kaiken mokomin, ettet mene nurin. – Jos laskisit rantaan, että pääsisin tuolla höyryveneellä pois. Minä voin niin pahoin. – Voitko pahoin? Ettet sanonut sitä ennemmin. Käännytään takaisin, mitäs muuta. – Eihän teidän siltä tarvitse. Laskekaa minut rantaan vain. – Luuletko pääseväsi sillä pikemmin? Kyllä tämä laitatuulessa kulkee yhtä nopeasti. Ei lähdetä vielä takaisin, rukoili Agnes ja katsoi suloisesti Anttiin. – Mutta kun Liisi voi pahoin? Hän sanoi sen epäröivällä, matalalla, puoleksi kysyvällä äänellä. – Antaa Liisin mennä laivaan, koska hän itse tahtoo. Hän hymyili ja nyökkäili minulle. – Eikös niin Liisi? – Jatkakaa te vaan matkaa. Mieluummin minä palaisin laivalla. Antti tuntui olevan kahden vaiheella vieläkin. Katseli vuoroin minuun, vuoroin rantaan. Mutta näinhän sen: sisin halu hänellä oli jäämään sinne Agnesin kanssa, hän vaan ei ilennyt sitä haluaan seurata suoraan ja avonaisesti. Oli sen vuoksi vastustelevinaan. Ooh, minä ymmärsin hänet liiankin selvään. – Jospa vielä käännyt sairaaksi? – Ei, kyllä se menee ohitse ... kun pääsen kotiin. – Kyllä se menee ohitse – toisti Agneskin. Antti ei enää vastustanut. Hän laski rantaan ja saattoi minut ylös laivalle. – Voinko nyt olla levollinen? hän kysyi, kun oli saanut minulle mukavan istuinpaikan. – Voit. Minä vältin katsoa häneen, en vastannut hänen käden puristustaan, enkä jäähyväisiään. – Emme mekään enää kauvan viivy, hän vakuutti viimeiseksi. Ivallisesti sille hymähdin. – Viivyt tai et ... se minua tuiki vähän liikuttaa. Niin ajattelin mielessäni, vaikka tiesin, etten suinkaan ollut siitä välinpitämätön. Antti seisotteli vielä laivan kupeella. Hän oli kumminkin levoton, huomasin sen salaisella tyytyväisyydellä. Mutta Agnes kiiruhti häntä takaisin veneesen ja kun laiva lähti liikkeelle, valmistautuivat hekin jatkamaan matkaa omaan suuntaansa. Keskeytetty ilo alkoi jälleen.... [[Luokka:Agnes]] 2863 9185 2006-11-17T16:57:40Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] {{Otsikko |edellinen=[[Agnes: V luku|V luku]] |seuraava=[[Agnes: VII luku|VII luku]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Agnes]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} En välittänyt heistä! Päätin itsekseni, etten välittänyt heistä, että halusin vaan kotiin, lasten luokse. Sinne pääsin. Sain Lyylin syliini ja toiset molemmat ympärilleni. Kuinka he olivat mielissään, ja kuinka paljon heillä oli äidille toimittamista. Ei tahtonut kertomisesta tulla loppua, oli aivan kuin viikkomäärät olisin ollut poissa. Huolettomia ja iloisia he olivat. Eivät tienneet vielä maailman murheista mitään. Eivätkä olisi niitä tajunneetkaan, eivät ainakaan näitä tänlaisia tuskia. Mieltäni karvasteli; koetin pidättää nyyhkytyksiäni, äänettömänä heitä vaan hyväilin. Ja sitä tehdessäni valitti ajatukseni: – Isä on meidät hyljännyt, teidät ja minut. Hänelle on vieras nainen mieleisempi meitä. Me olemme jääneet orvoiksi.... Voimani olivat lopussa. Pyysin Mariita viemään lapsia ulos kävelylle, että saisin rauhassa levätä. Mielenliikutuksesta uupuneena vaivuin tosiaankin hyvään, rauhalliseen uneen, jota lienee kestänyt tunnin tai puoli. Kun siitä heräsin, olin levollisempi. Lapset olivat vielä poissa, huoneissa oli hiljaista, valoisata, aurinko paistoi vinosti sisään uutimien lävitse. Äskeiset tapahtumat asettuivat heti kohta eteeni. En tahtonut voida niitä uskoa tosiksi ensi aluksi. Oli kuin pahaa unta. Minäkö vähällä heittääntyä järveen? Minäkö heidät jätin, läksin kesken pois? Ja tuo raivokas viha, suru? Oliko niihin minkäänlaista syytä? Nyt kun virkistyneillä voimilla asiaa ajattelin, näin sen peräti toisessa valossa. Antti uskoton? Kevytmielisesti ihastunut outoon naiseen, jota hän vaan muutaman kerran on nähnyt? Antti, vakavaluontoinen, rehellinen Antti? Mahdotonta, tuiki mahdotonta! Mutta sinä olit järjetön ja sietäisit juuri – Häpesin itseäni, päätin heittää koko jutun mielestäni ja ryhtyä johonkin tositoimeen. Tempauduin pystyyn ja läksin ulos vilpoiseen ilmaan. Siellä seisoin portailla ja katselin, eikö lapsia näkyisi tulevaksi. Pihassakin oli kaikki entisellään. Joka kohta oli paikoillaan. Tuolla Hartmanin asunto, ikkunoineen, kuistineen, tuolla tuparakennukset ja kaivo sitä likellä. Tuolla puutarhan aita, tuolla portti. Vanhaa tuttua kaikki, yksin hiekkakin maassa. Anttiko unohtaisi vaimonsa ja lapsensa? Jättäisi kotinsa, lähteäkseen vieraan naisen matkaan? Saattoiko ajatella hupsumpaa? Tuo auringon valaisema, tuttu pihakin kaikkine ystävällisine rakennuksineen vakuutti minulle, ettei semmoista ikinä voisi tapahtua. Olin taas entiselläni, oma itseni jälleen. En kärsinyt muistella äskeistä raivokasta vihaani, enkä hurjia murhan ja itsemurhan halujani. Kun ajatus ohi mennen niitä kosketti, olin taipuvainen uskomaan, että mahtaa todella joku paha henki olla olemassa, joka näkymättömänä väijyy läheisyydessämme, otollisena hetkenä karkaa sielun kimppuun ja saa sen äkkiarvaamatta valtaansa. Toivoin että Antti pian kotiutuisi. Minua vaivasi vääryys, jonka sydämmessäni olin tehnyt häntä kohtaan, minulla oli tarve osoittaa hänelle, kuinka häntä rakastin ja kuinka häneen luotin. Mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi. Toista tuntia oli jo kulunut siitä, kun minä palasin kotiin. Hän lupasi tulla kohta jäljessä ja viipyi kuitenkin näin kauvan.... Katselin vähän aikaa kelloani, laskin, että siitä oli lähemmä neljä tuntia kuin järvelle läksimme. Olisi heidän pitänyt jo malttaa tulla.... Mutta heillä varmaankin oli siellä hauska, ja miksi en sitä heille soisi? Kernaasti saivat viipyä minun puolestani, vaikka huomisaamuun saakka, en suinkaan heidän iloaan kadehtisi. Kuluisihan minun aikani täällä hyvin lasten kanssa ja kaikenmoisissa toimissa. Agnes oli oikeassa, luulevaisuus oli typerää, se rumensi ihmistä. Ei kenenkään maailmassa pitäisi niin alentaa itseään, että sallisi semmoisille tunteille sijaa. Vaan muuten hänen käsityksensä avioliitosta oli päin mäntyyn. Soisi, että miehensä olisi hänelle uskoton...? Käyttäisi itse samaa vapautta...? No niin, hänen sanoilleen ei auttanut panna suurta merkitystä. Varmaan hän muuttaisi mieltä, jos naimiseen joutuisi. Hänen vaan ei pitäisi puhua senlaisia, ei ainakaan avioliitossa oleville miehille, siitä voisi olla pahoja seurauksia. Antin suhteen en tosin peljännyt.... Vaikka oli se kummaa, ettei Anttia loukannut hänen inhat mielistelemis-keinonsa. Kun hän julkesikin laskea jalkansa Antin polvelle! Ja minun nähden hän voi mennä näin pitkälle, mitä sitten – Kun oikein ajattelin, ei sittenkään ollut ihme, että niin raivostuin. Eikä minun tarvinnut siitä omantunnon vaivoja pitää ollenkaan. Antti ei olisi sallinut minun astua kenenkään polvelle. Eikä olisi hyväksynyt, että minä noin olisin mielistellyt vierasta miestä, ja unhottanut hänet leperrellessäni tuon toisen kanssa. Ja kuinka se vaikutti Anttiin! Hän ei suuttunut, eikä pannut sitä pahaksi – hän huumaantui. Joku tottunut ja kokenut suuren maailman mies olisi tuossa situatioonissa voinut pysyä kylmänä, nähnyt tarkoituksen ja nauranut sille takana päin. Antti oli liian yksinkertainen, liian rehellinen, hän ruhjahti suin päin paulaan. Mahtoi Agnes ilkkua hänelle sydämmessään. Eikä hän muuta ansainnutkaan. Olisi Antti ollut varuillaan. Johan Agnes ennusti hänelle suoraan, vasten silmiä, että hän tulisi unhottamaan kaikki tukevat periaatteensa ja muuttuisi vallan toiseksi ihmiseksi täälläkin, pikkukaupungin turvallisuudessa.... Taas oli puoli tuntia mennyt, eikä heitä vaan kuulunut vieläkään. Mitä ajattelin äsken? Toivoinko Anttia pian kotiin, että saisin osoittaa hänelle luottamustani ja rakkauttani? Tarpeetonta! Hän oli laiminlyönyt minua, ollut välinpitämätön – sen verran ylpeyttä ja oman arvon tunnetta lienee toki loukatulle puolisollekin suotu, ettei hän kiitollisuutta kumminkaan osoita senlaisesta. Luulevaisuus tosin oli typerätä, mutta orjamaiseen nöyryyteen ei liioin tarvinnut alentua.... Näin pyörivät ajatukset päässäni ja apea mieliala pyrki taaskin vallalle. Päätin kiskaista itseni niistä irti ja juosta alas rouva Hartmanin puolelle, puhelemaan muista asioista. Hän istui kammarissaan ja ompeli. – Liisi, sepä hauskaa, että tulit. Tässä sinua juuri ajattelin – – Minkä johdosta? – Tiedätkö sinä jo uudesta kihlauksesta? – En. Enkä minä semmoisista välitäkään. – Et välitä? Kuka nyt ei välittäisi kihlauksista? Nehän ovat hauskimpia uutisia, mitä olla voi. – Minusta ei. – Kun kaksi rakastunutta löytävät toinen toisensa ja tulevat onnellisiksi. – Ja kun tietää että se kaikki on pelkkää luulettelua. Tulevat onnellisiksi? Avioliitossako? Sano minulle, missä niitä on onnellisia avioliittoja? – Mutta Liisi! – Minua inhottaa nuo naimisiin menot. – No niin. Kerrohan yhtä kaikki ketkä nuo onnelliset ovat, jotka nyt ovat löytäneet toinen toisensa. – Sinäpä vasta olet ivallinen. Enpä uhalla sanokaan enää, koeta arvata. – Liiallista pään vaivaa. – Leskimies. – Kapteeni Hake? – Ja Olga Jankovsky. – Se on hävytöntä! – Kuinka niin? – Hän on vasta neljä kuukautta ollut leskenä. Entinen vaimo tuskin vielä on ehtinyt kylmetä. – Leskimiehen suru, kyynäspään koskenta. Tietäähän sen vanhastaan. – Ja nyt hän arvatenkin on onnellisuuden kukkuloilla. Iloitsee, että entinen rouvansa kuoli. – Eihän toki sentään. – Ehk’ ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties itselleenkään. – Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine. – Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa kuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän. Rouva Hartman nauroi. – Sinä liioittelet, Liisi. – Minua harmittaa tuommoiset. – Puhutaan muusta. – Puhutaan vaan. – Sinun ihanteesi näkyy vielä olevan kaupungissa – neiti Werther. – Vielä hän on. – Tuleeko viipymään kauvankin? – En tiedä. – Hän on ihan hurmannut täällä kaikki ihmiset. Herrat yhtä mittaa kiertelevät katuja siinä toivossa vaan, että saisivat häntä nähdä. – Vai niin? – Eikä kumma olekaan. Hän on tosiaan viehättävä. Hyvänen aika, en ole nähnyt hänen vertaistaan. – Onhan hän. – Näyttää miehesikin sulautuneen, niin jäykkäluontoinen kuin hän muuten onkin. Tänä aamuna he yhdessä tulivat vastaani kadulla, mutta minua eivät nähneetkään, kun niin innoissaan puhelivat. – Eikö Antti tervehtinyt? – Ei. Hän katseli niin uskoa neiti Wertheriin, ettei huomannut, vaikka kuljimme aivan ohi toisiamme. – Semmoista Antille tuskin ennen on sattunut. – Silmät huikenevat, kun ne kääntää päin aurinkoa. – Niinhän se on. – Mihinkä he muuten menivät? Ihmettelin, ettet sinä ollut mukana. En ehtinyt siihen vastata, sillä Mari samassa ilmestyi ovelle paperilippu kädessä. – Viivyimme näin kauvan, rouva taisi jo kaivata. – Enpä niinkään. Mikä lippu se on? – Herra kuuluu lähettäneen. Repäisin kirjeen auki ja luin. – Elä odota minua päivällisille. Syömme täällä puiston ravintolassa. Jos jaksat, niin tule mukaan. Toivottavasti on pahoinvointisi jo mennyt ohitse. Antti. Pistin paperin taskuuni ja rutistin. Mies odottaa vastuuta, huomautti Mari. – Ei siihen tarvita vastausta. Hän saa mennä. Mari läksi ja minäkin nousin sanomaan jäähyväisiä. – Mihinkä sinulla on kiire? Istu nyt täällä vielä, kehoitti rouva Hartman. Mutta minä en voinut. Oloni tuntui niin vaikealta. Mitä auttoi ajatuksiaan paeta; kipu, levottomuus, tukala tuska ei kumminkaan sillä helpoittunut. En muista enää, kuinka se iltapäivä kului. Lapsia kaiketi hoitelin, ehkä toimittelin jotain kyökissäkin. Se vaan on mielessäni, että myöhemmällä, kun kaikki oli hiljaa ympärilläni, lapset levolla, Mari kyökissään, tapasin itseni seisomassa Antin kammarissa, kirjoituspöydän luona. Katselin siinä hänen kapineitaan, hänen tuoliaan, kirjojaan ja paperiaan. Hivelin tuolin karmia kädelläni, väistin poroastian syrjempään, tavalliselle paikalleen, ja tikkulaatikon myöskin sinne, jossa sen olla piti. Kuinka tämä oli kauhean surullista! Silmäni kiintyivät kirjoitusmattoon, jota morsiamena olin ommellut. Viheriäitä lehtiä ruskealla pohjalla, pieniä teräshelmiä suonina. Silloin oli elämä ruusunpunainen ja tulevaisuus hohti edessä kuin kirkas päivä. En aavistanut, että kerran hyljättynä, onnettomana katselisin työtäni. Antti viipyi, tulisiko hän enää ollenkaan takaisin? Turha toivo! Tiesinhän, että olin hänet kadottanut, tiesin, ettei hänellä ollut ajatustakaan minulle, että koko hänen voimakas luontonsa nyt, tällä hetkellä juuri paloi Agnesiin. Ja niin äkkiä tämä oli tapahtunut! Muutamia päiviä sitten oli kaikki vielä toisin. Antti tyytyväinen, toimelias, virkeä. Minä rauhallinen, sävyisä, tuskin ajattelin, muistin muita kuin Anttia ja lapsia hiljaisia kotiaskareita toimitellessani aamusta iltaan joka päivä. Ja nyt –? Miksi tuli muutos näin odottamatta? Miksi ei ollut mitään varoitusta, mitään aavistusta siitä edeltäpäin? Muistelin yksityiskohtia aina alusta saakka, ja tulin siihen päätökseen, että Agnes heti ensi hetkenä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Antti ei mielellään seurustellut naisten kanssa, mutta Agnesin meillä ollessa hän ei salista hievahtanut. Ja kuinka vilkkaasti he keskustelivat kaiken aikaa, – niin, tosiaan, silloinhan jo himmeästi tunsin tulleeni syrjäytetyksi. Kuinka hän sitten levottomana käveli edestakaisin, ja kuinka selvästi hän toi ilmi sisällisen ristiriitaisuutensa. Väitteli Agnesin mielipiteitä vastaan, mutta otti häntä kädestä toisella tavalla kuin ketään muuta, saattoi portaille saakka ja jäi ikkunaan katselemaan hänen jälkeensä. Hän moitti Agnesia – – Ja siitä minä hupsu olin mielissäni. En ymmärtänyt, että hän vaan sanoillaan koetti vastustaa omia tunteitaan. Entä sitten hänen hellyytensä minua kohtaan edellisenä iltana? Omaatuntoaan hän sillä koetti rauhoittaa, se oli päivän selvää! Mutta minä, raukka, käsitin sen toisella tavalla. Sulin täydellisesti ja toivotin heille iloista iltaa! Että saatoin olla niin typerä! Ja tuo minun rakkauden puuskani aamulla! Purin hammasta sitä muistellessani. Kuinka voi ihminen kuitenkin niin alentaa itsensä. Ei tapahtuisi se enää ikinä! Vaikka Antti katuisi, pyytäisi anteeksi, rukoilisi polvillaan minulta hyväilyä – ei sittenkään. Ei! Askeleita kuului pihasta. Käännyin katsomaan ja näin Antin tulevaksi. Hän astui reippaasti, heilutteli iloisesti keppiään ja hymyili ylös ikkunaan. En ehtinyt ajatella mitään. Mutta ohauksissa ja otsassa tuntui kummallinen kiristys. Mitä varten hän tuli? Olisi pysynyt siellä yksin tein. Hän sai soittaa. Mari ehätti kyökistä avaamaan. Minä seisoin paikoillani. Suoristin selkäni, nostin pääni pystyyn. Luulen että olin jonkun verran pitempi entistään. Ovi kävi, keppi kolahti lattiaan. En kääntänyt päätäni, enkä väistänyt silmiäni ikkunasta. – Onko sinulla ollut täällä ikävä, Liisi? Hän aikoi kietoa kätensä ympärilleni. Mutta minä viskasin sen pois, otin askeleen taakse päin, mittailin häntä kiireestä kantapäähän ja katsoin sitten suoraan hänen silmiinsä, uhkaavalla, kylmällä, karkoittavalla katseella. – Elä tule minua lähelle! – Noh? Mikä nyt on? – Mikä? Sinä vielä kysyt. Luuletko minua niin typeräksi, etten mitään huomaa? Kuinka olet sinä käyttääntynyt minua kohtaan näinä päivinä? Ensiksikin ihastut vieraasen naiseen, antaannut hänen leikkikalukseen, ja julkeat minun läsnäollessani – – Sinä olet mieletön. – Minä en ole mieletön, vaan sinä – sinä itse. Sinä, joka siihen määrään voit unhottaa itsesi – Ah, kuinka minä halveksin sinua! – Lopeta, Liisi! – Niin teenkin – niin olen jo tehnyt. Meidän välillämme on kaikki lopussa ... sillä minä en ikinä voi antaa sinulle tätä anteeksi ... en unhottaa ikinä. Enkä häpeä enkä kadu mitään maailmassa niinkuin sitä, että sinuun olen koskaan luottanut. Etten ymmärtänyt, kuinka vähästä arvosta kaikki sinun kehutut periaatteesi olivat. Ja sinun vakavuutesi, sinun kauniit puheesi –? Sanoja vaan, ei muuta – – En totisesti tunne sinua enää. Tahtoisitko lähteä pois huoneestani ja jättää minut rauhaan? – Rauhaan pääset minun puolestani. Pääset – ijäksi! Minä läksin ja suljin oven. Omaan huoneeseni saakka pakenin. Siellä vaivuin sohvaan. Ruumiini vapisi, sydämmeni löi, vereni kuohui. Olin pakahtua. Puristin käteni ristiin ja istuin siinä liikkumattomana, huohottavana, värisevänä, – en tiedä, kuinka kauvan. Tuntui, kuin olisi kaikki pysähtynyt – koko elämä jähmettynyt siihen paikkaan. Kun ajatukset pääsivät hiukan selvenemään mielen myrskystä, että vähitellen aloin käsittää, mitä oli tapahtunut, tunsin ensin erinomaista tyytyväisyytta itseeni. Olinhan esiintynyt ylpeänä, voimakkaana, ankarana, olin musertanut hänet silmilläni ja sanoillani, koko olemuksellani. Näin edessäni kaikki vaihtelevat ilmeet Antin kasvoissa. Ensin ne osoittivat ainoastaan hämmästystä, sitten kummastusta, epäilystä, suuttumusta. – En tunne sinua enää, hän sanoi. Sen uskon. Hän luuli minua kykenemättömäksi itsepuolustukseen, luuli huoletta saavansa polkea oikeuksiani jalkojensa alle. Nyt tuli näkemään erehdyksensä. En ollutkaan semmoinen raukka, jona hän minua piti. Seuraukset tiesin: välimme oli auttamattomasti rikottu. Meidän tulisi tavalla tai toisella ottaa laillinen avioero. Sitten jäisin minä yksin lasten kanssa.... Yksin koko elämän-ijäksi! Siinä tahtoi ajatus hämmentyä. Tuntui kuin olisi autio, kolkko erämaa edessä sekä minulla, että lapsilla. Heikosti pyrki toisia ajatuksia esille. Oliko se minun syyni? Olisinko ylipäätään voinut sitä estää? Antin puolelta oli särkymys tullut. Sen hänen itsensäkin täytyisi myöntää ennemmin tai myöhemmin, sitten kuin Agnes tekisi hänet onnettomaksi. Silloin hän saisi tuntea samoja tuskia kuin minä nyt. Ja silloin hän ymmärtäisi, kuinka kauheasti hän minua vastaan on rikkonut, ymmärtäisi ja katuisi. Mutta hän olisi yksin maailmassa silloin, ja minä olisin yksin. Ja meidän välillämme olisi syvänne semmoinen, jonka ylitse ei voisi päästä. Kipeät muistot, verta vuotavat haavat.... Lapset nukkuivat levollisesti. Kuuntelin hetken aikaa heidän tasaista hengitystään. Mitä ajatteli Antti siellä kammarissaan? Oliko ruvennut levolle? Saattoiko hän tosiaan nukkua heti tämän jälkeen? Eikö hän kaivannut sovintoa? Miksi ei hän tullut selittämään asiaa? Miksi ei hän sanallakaan koettanut puolustaa itseään, tehdä tyhjäksi syytöksiäni? Olisinhan uskonut häntä niin mielelläni. Mahtoiko hän olla vielä ylhäällä, kävelikö edes takaisin lattialla, niinkuin hänen tapansa oli, kun jotain mietti? Vai oliko hän ruvennut jo vuoteelle? Mitä hän minusta ajatteli? Oliko harmissaan, vihasiko? Taikka ymmärtäisikö, että se vaan oli rakkautta kaikki? Rakkaudestahan minä vihasin sinua, Antti, rakkaudesta ne lähtivät nuo hurjat, raivoisat sanat. Etkö sitä käsitä? Miksi et sitten tule? Ikävällä kaiholla, toivovalla hellyydellä katselin suljettua ovea. Nostin ristissä olevat käteni sitä kohden: Antti, tule – ja puhkesin itkuun. Ovi pysyi kiinni. Ei liikuttanut sen kellertävää puuta itkuni eikä messinkinen lukko valituksistani välittänyt. Menin ja aukaisin sen hiljaa. Sali ammotti autiona vastaani. Varpaillani hiivin yli lattian Antin kammarin ovelle. Painoin korvaani lähemmäksi. Ei kuulunut mitään. Ei hiiskahdustakaan. Koetin pidättää hengitystäni ja kuuntelin vielä. Ei mitään! Nukkuiko hän tosiaan? Nukkuiko rauhallisesti sillä välin kuin minä polttavissa tuskissa vaikeroin? Nukkuiko, vaikka tiesi, että meidän välimme oli särkynyt, että olimme ijäksi eronneet! Enhän siitä tarkkaa selvää saanut, mutta vähän aikaa siinä seisottuani, pidin sen luonnollisena asiana. Kun hän ei minusta välittänyt, ei hän eroammekaan surrut, ajattelin. Ja omatunto nukkui ja muistot olivat hälventyneet. Uudet tunteet, uudet halut olivat ajaneet ne tieltään pois. Jospa olisin minäkin voinut kylmentyä häntä kohtaan samalla tavalla! Mutta minä en voinut. Tällä hetkellä rakastin häntä hellemmästi kuin milloinkaan ennen, rakastin kivulla, surulla, toivottomuudella senlaisella, joka tympistytti mielen kaikelle muulle, mitä maailmassa löytyi. Vielä kerran painoin korvaani oveen. Luulin kuulleeni liikahdusta, kenties hän sittenkin valvoi? Valvoi huolestuneena, samoin kuin minäkin? Jospa olisin uskaltanut avata ovea – mutta se oli mahdotonta, minulta puuttui rohkeutta. Värisin vilusta, hampaani löivät loukkua. Hiivin hiljaa pois, heittäännyin vuoteelleni ja itkin.... Enhän taaskaan tahtonut uskoa tätä kaikkea todeksi seuraavana aamuna kun heräsin. Lasten äänet koskivat hermoihini. En huolinut nyt heistä, sillä minun täytyi saada rauhassa ajatella ja muistella, mitä oikeastaan olin puhunut ja tehnyt. Äkkiä se olikin kaikki edessäni, koko eilinen käytökseni Anttia kohtaan ja tyhmät, järjettömät sanani. Kavahdin istumaan, painoin käteni ristiin. Hyvä Jumala, oliko se kuitenkin totta! En ymmärtänyt, mikä minuun oli tullut, mikä niin oli vienyt minut suunnilta pois. Jos nyt heti olisin tavannut Anttia, olisin puhunut hänelle avonaisesti, kertonut koko eilisen mielentilani, ja välimme olisi luultavasti selvinnyt heti kohta entiselleen. Mutta kun siinä aikeessa menin hänen kammariinsa, ei häntä enää ollut siellä. Oli lähtenyt jo aikoja sitten kaupungille, sanoi Mari. Ei auttanut minun muuta kuin odottaa. Toimittelin siinä minkä mitäkin sillä välin kuin ajatukset kulkivat omia teitään. Kuulin kyllä kun Antti tuli kotiin, mutta enpä saanutkaan enää menneeksi hänen puheilleen. Ruokasali oli neutraalinen alue, siellä sopi meidän parhaiten tavata toisiamme. Mari häntä kävi kutsumassa aamiaiselle, minä seisoittelin pöydän luona sekavien tunteiden vallassa. Nostin pikku Ainon tuoliinsa, sidoin leukalapun Antin kaulaan ja annoin hänenkin kivuta tavalliselle paikalleen, minun oikealle puolelleni. – Vartokaa nyt kauniisti, siksi kuin isä tulee. Hän tuli. Sanoi lyhyen hyvän huomenen, sivuutti meidät katseellaan ja istui pöytään. Minä asettauduin häntä vastapäätä niinkuin ennenkin, laitoin molemmille lapsille ruuan eteen, sanoin heille matalalla äänellä kaikki sanottavani ja vältin luoda silmiäni Anttiin päin. Sitten herkesin puhumattomaksi minäkin, eikä katkaissut äänettömyyttä muu kuin kahvelin tai veitsen kolahdus silloin tällöin, sillä lapsetkin söivät niin hapiasti ensi nälkäänsä, etteivät malttaneet ääntä päästää. Kuinka mielelläni olisin tahtonut tietää, mitä Antti oikeastaan ajatteli ja mitenkä hän aikoi menetellä. Mutta siitä en saanut selvää, kun en voinut häntä lähestyä, en katseella enkä sanalla, en pienimmälläkään liikkeellä. En voinut taivuttaa itseäni edes ojentamaan hänelle ruokia, jotka sattuivat olemaan minun puolellani pöytää, kun ei hänkään ojentanut niitä, jotka olivat hänen puolellaan. Ylpeys pääsi koventamaan meidän molempain mieliä ja teki aukon välillämme yhä laajemmaksi. Tavallista tyhjemmäksi jäi huone, kun Antti poistui. Tietämättäni olin ehkä kuitenkin toivonut ja odottanut, että hän jotain sanoisi, tai että joku sattuma antaisi aihetta jommalle kummalle meistä jotain virkkamaan. Mutta Antti lopetti syöntinsä ennen meitä, tuoli jyrisi, ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Ja hetkisen päästä hän taaskin läksi kaupungille. Mieleni meni lamaan. Tämä oli kuitenkin liian surullista! Hän kuljeskeli kaupungilla, toimitteli rauhassa asioitaan, ei välittänyt tuon taivaallista meidän särkyneestä välistämme. Taikka, mistäpä sen tiesin, ehkä menivät he tänäkin päivänä Agnesin kanssa yhdessä jollekin huviretkelle? Ehkä kertoi hän Agnesille parastaikaa mustasukkaisuudestani ja ehkä nauroivat minulle? Mahdottomalta se minusta ensin tuntui. Mutta kun tuo ajatus kerran oli iskenyt päähäni, en siitä enää erilleni päässyt. Jos hetkeksi sainkin sen karkoittumaan, tuli se kohta takaisin kahta voimakkaampana ja muodostui lopulta varmaksi uskoksi. Eilinen viha alkoi kuohua taaskin. Minun täytyi saada heidät käsiini, saada – En oikeastaan tiennyt, mitä aijoin, sieppasin vaan hatun, parasollin, hansikkaat, ja läksin astumaan kievaria kohti. Ei suinkaan hän nyt kortteerissaan ollut, mutta ehkäpä siellä tietäisivät, mihin hän oli mennyt. Voisivat ainakin sanoa kenen seurassa hän oli lähtenyt.... [[Luokka:Agnes]] 2864 5072 2006-08-28T23:33:42Z Nysalor 5 VII luku {{Otsikko |edellinen=[[Agnes: VI luku|VI luku]] |seuraava=[[Agnes]] |otsikko=VII luku |alaotsikko=[[Agnes]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} – Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä – vastattiin minulle. Ja toimelias kyyppäri, salvetti käsivarrella, ehätti edelläni käytävää pitkin aukaisemaan Agnesin huoneen ovea. Heti ensi silmäyksellä näin, ettei Antti ollutkaan siellä. Agnes oli yksin, virui lepotuolissa puoleksi makaavassa asennossa. – Liisi – Hän katsoi raukeasti minuun. – Hyvä, että tulit. – Oletko kipeä, Agnes? – En. – Väsynyt? – En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt. – Mihinkä? Meihinkö täällä? – Koko elämään. Jäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas vallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut rahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän kuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta häiriötä elämääni tuottanut. Mutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa aamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä ja ihmettelin. – Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua. – Mielelläni, jos voin. – Ajattelin lähteä täältä tän’iltaisessa laivassa. Mutta sitä ennen pitäisi saada nuo tavarat kokoon. Mieleni sävähti. – Lähdetkö sinä jo pois? Äänessäni ilmestyi niin iloinen hämmästys, että siitä itsekin kävin hämilleni. Mutta Agnes ei onneksi liene mitään huomannut, koska hän tyynesti vaan vastasi: – Jos suinkin vaan joudun. – Kyllä minä panen vaatteet matkalaukkuun. – Kiitos! Hän antoi muutamia tarpeellisia neuvoja, että pääsisin alkuun. Sitten hän väsyneenä, aivan kuin sekin olisi ollut hänelle liian suurta rasitusta, ummisti silmänsä ja vaipui hervottomuuteen. – Sinä varmaankaan et ole terve, Agnes? – Olen, valitettavasti. – Valitettavasti? – Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että olisin ruumiillisesti sairas. – Onko sinulla sitten useinkin näitä tänlaisia hetkiä? – Hm – Hän hymyili surullisesti. – Minä kun luulin – – Mitä luulit? – Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä runsaammin kuin muut. – Kuinka tulit siihen luuloon? – Nooh – kaikesta mitä näin ja kuulin. Olethan seuroissa niin säkenöitsevän vilkas ja huvitettu – – Hm – – Ja pidät meidän hiljaista elämäämme täällä sietämättömän ikävänä. – Jota se tosin onkin. – Meitä se kuitenkin tyydyttää. – Kun ette tiedä paremmasta. Kun olette vielä – suo anteeksi – niin alkuperäisellä kannalla, niin kehittymättömiä. – Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä kehittymättömänä. – Elä sano, lausui Agnes hiukan innokkaampana. Vaikka kärsisin kahta enemmän, en kuitenkaan vaihtaisi tilaani teidän tilaanne. Varjele taivas! – Sittenhän on kaikki hyvin, nauroin minä, siellä missä istuin lattialla matkalaukun ääressä. En minäkään vaihtaisi sinun kanssasi. Agnesinkin täytyi nauraa. Merkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat puhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen toisistaan. – Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta. – Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta? – Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä sen Agnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa. – Hm.... Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat. Huomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain toista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi kuitenkin kauheata! – Ei niinkään! Ajattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut. – Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän huomenna enää ole sama kuin tänä päivänä? – Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen sinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä parempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se. Puhuessaan oli Agnes sen verran virkistynyt, että jaksoi kohottaa jo päätään kääntyä minuun päin. Silmätkin olivat käyneet hiukan elokkaammiksi. – Mutta miltä sinusta tuntuisi, Agnes, jos joku, johon sinä olet mieltynyt, hyötä hyviään kääntäisi sinulle selkänsä? – Johon minä olen mieltynyt? Hän lausui sen kyllästyneellä, välinpitämättömällä, ylenkatseellisella äänellä ja vaipui samassa takaisin entiseen hervottomaan asemaansa. – En todella osaa sanoa, sillä minä en ole mieltynyt kehenkään, niin kauvan kuin muistan taaksepäin. – Vaan jospa sattuisit mieltymään? – Niin tietäisin pitää hänet kiinni myös. – Voisihan kumminkin tapahtua, että hän rakastuisi johonkuhun toiseen. – Mahdotonta. Semmoista ei voi ajatellakaan. – Sinä olet nyt nuori ja kaunis. Mutta aikaa voittaen – – Elä puhu joutavia. Minä kyllä osaan säilyttää valtani. – Mitä se on? Kyyppäri oli tuonut hänelle kirjeen. Hän repäisi sen auki. – Ahaa – Hän nauroi. – Saatte mennä. Kuule, Agnes, hän jatkoi, kun kyyppäri oli sulkenut oven jälkeensä. Tämä on todella hullunkurista. Ja hän nauroi vielä uudelleen. Tulin uteliaaksi. – Keneltä sait kirjeen? – Mieheltäsi. – Vai niin. Poskiani kuumotti. – Hän ei enää voikaan olla oppaanani. On saanut odottamattomia esteitä. – Tietäisitkö mahdollisesti, mitä laatua nuo esteet ovat? – Ei hän ole sanonut – Koetin saada ääntäni niin tyyneeksi kuin suinkin voin. – Eikö ole sanonut? Hän yhä nauroi. – Mitä sinä naurat, Agnes? – Ilman vaan. Kun te olette niin hirveän naivia. – En ymmärrä, mitä naivisuutta tuossa näet. – Tämä hauska juttu oikein virkistää. Mitä sanoisit, jos jäisinkin tänne vielä? – Mitäs minä sanoisin? Purkaisin vaatteet laukusta pois, en muuta. Hän pani kätensä ristiin pään taakse ja katseli hymyillen kattoa. – Huvittaisi minua kuitenkin vähän – – Mikä niin? minä kysyin, kun hän ei heti jatkanut. – Pieni eksperimentti. Sydämmeni kovettui. Minä ymmärsin, mitä eksperimenttiä hän tarkoitti. Vieläkin hän nauroi. – Hän jo pelkää. Huomasi vaaran – ja pyrkii pakoon – Minä vaikenin. Hän kääntyi minuun. – Tiedätkö kenestä puhun? – Antista, arvaan. – Hänestä juuri. Ethän suutu? – En suinkaan. – Mitä sanoisit, jos näkisit hänet tässä jalkojeni juuressa? – Mitäpäs minä – En tahtonut päästä ääneen, kurkkuani kun niin kuristi. – Jospa minä taivuttaisin hänet yhtäkaikki –? Hän hymyili, katseli kattoon yhä, ja heilutteli jalkojaan. Mutta vähitellen silmät taaskin raukenivat, jalat herkesivät heilumasta ja kasvoihin tuli jälleen tuo äskeinen kyllästynyt ja välinpitämätön ilme. Tarkastin häntä syrjästä, ja odottelin hänen päätöstään polvillani matkalaukun luona. – Otanko vaatteet ulos taas? – Ei, Liisi hyvä, anna olla. Ei se kumminkaan maksa vaivaa. En minä viitsi.... Parasta kuin lähden pois. Oikeastaan en ymmärrä mitä täällä teinkään ... mitä varten tänne tulin. – Tänne meidän paikkakunnalle? – Niin, ja Suomeen ylipäänsä. Olisi minun pitänyt tämä tuntea ... ja tietää, minkälaista täällä oli.... – Ehkä halutti sinua kuitenkin käydä kotimaassa vielä kerran. – Ollakseni vakuutettu siitä, etten voisi enää tulla täällä toimeen. Kun kerran on jättänyt nämä pienet, ahtaat olot, ja nähnyt muunkinlaisia ihmisiä – – Mutta, Agnes, mikä näitä ihmisiä vaivaa sitten? He ovat mielestäsi ikäviä – hyvä! Se vika on jotenkin vähäpätöinen. Ellei sinulla ole muuta heitä vastaan – – Saanko sanoa suoraan? Etkö suutu? – En, sano vaan. – He ovat kaikki – talonpoikia. Minä nauroin. – Sekö sinusta sitten on niin kauheata? – Kauheata – sitä en tahdo väittää. Mutta minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä, näes. He kuuluvat eri maailmaan. Uteliaisuuttani he voivat herättää aluksi, ei muuta. Kumma kuinka tyyneesti saatoin tätä kaikkea kuunnella. Ihmettelin itsekseni, ettei se herättänyt minussa harmia eikä mielipahaa vähän vähääkään. Mutta minä olin sydämmeni pohjassa niin iloa täynnä siitä, että hän läksi pois eikä enää jäänyt tänne särkemään meidän perheellistä elämäämme pahemmin kuin hän sen jo oli tehnyt. Kenties voisi suhteemme piankin parantua entiselleen. Siinä toivossa annoin hänelle kaikki anteeksi, tunsinpa vielä jonkunmoista kiitollisuuttakin häntä kohtaan. Eikä hänen soimauksensa minua enää suuresti loukanneetkaan. Hän oli vieraantunut meistä, ei tuntenut eikä ymmärtänyt meitä enää, kun eli toisenlaisissa oloissa ja senlaisten ihmisten parissa, jotka jo luonteensakin kautta tykkänään erosivat meistä, jotka ytimeen ja perustuksiin saakka käsittivät elämän toiselta kannalta kuin me. Hän oli osansa valinnut. Olin melkein varma siitä, ettei se häntä lopullisesti onneen veisi. Mutta saatoinko häntä siltä tuomita? Eikö tullut paremmin sääliä? Hän näytti väsyneeltä, oli kyllästynyt elämään parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Se ylimielisyys ja näennäinen ilo, jota olin pitänyt elämän haluna, ei ollutkaan muuta kuin hetken huumausta, toivottoman väkinäisiä ponnistuksia tyhjyyden ja kaihon karkoittamiseksi, jotka senlaisten ylenmääräisten riemastusten jälkeen tulivat kahta kauheampina takaisin. Myötätuntoisuuteni lapsuuden toveria kohtaan vaan kasvoi ja vähän väliä täytyi minun luoda silmäni häneen, viimeistä leninkiä kokoon pannessani. Hervottomana hän taaskin makasi, olisi luullut hänen siihen paikkaan sammuvan. Otsakiharat, kaarevat kulmakarvat ja pitkät, pehmeät silmäripset näyttivät vielä tummemmilta kuin ennen ja hiviön valkeus yhä hohtavammalta. Mutta poskilta oli puna hävinnyt, samoin loiste silmistä. Suloinen hän oli yhtä kaikki, niin miellyttävä tuossa raukeudessaankin, että kun vertailin häntä niihin kuviin, jotka entuudesta olivat hänestä mielessäni, en ollut varma, eikö hän sittenkin ollut sympaathillisempi nyt kuin ennen koskaan. Siinä oli jotain niin kärsivää hänen katseessaan, kun hän vaikeni ja ikäänkuin vaipui omaan itseensä jälleen, että ehdottomasti teki mieli mennä hänen luokseen, syleillä häntä, lohduttaa, puhua hänelle helliä, lohduttavia sanoja, pyytää häntä avaamaan sydäntään, selvittämään mieltään, että ymmärtäisi paremmin omaa itseään. Sillä hänen olentonsa syvyydessä varmaankin asui kipeä tuska, jonka turhamainen elämä synnytti, ja jota hän suuren maailman humussa luuli voivansa tukehuttaa, vaan joka päinvastoin siellä vaan yltyi. Kainous minua kuitenkin esti haluani seuraamasta. Pelkäsin, että hän nauraisi minulle ja pitäisi minua typeränä. Kaikki, mikä vähänkin vivahti siveelliseen tarkoitus-suuntaan, herätti hänessä ivaa ja halveksimista. Ja samaan arvoon hän melkein laski kaikki lämpimät, sydämmelliset tunteet ylipäänkin. Ne osoittivat muka vaan naivisuutta ja kehittymättömyyttä. Painoin sen vuoksi mieleni liikkeet takaisin, ehkäisin heltymyksen ja lausuin tyyneellä äänellä: – Nyt, Agnes, on matkalaukkusi täynnä. Ei mahdu tänne enää mitään. – Sinä kiltti Liisi, joko sait ne kaikki laitetuksi? Hyvä on, loput panemme kantoremmiin. Ooh, kun tästä nyt jaksaisi ylös. Tiedätkös, meidän täytyy vähän virkistää itseämme. Sinä jäät tänne syömään päivällistä minun kanssani – ei, elä ollenkaan väitä vastaan – lähetämme sanan kotiisi. Ja sitten kun olemme syöneet, lähdet sinä saattamaan minua laivaan. Hän soitti kyyppäriä sisään, antoi hänelle käskyn päivällisistä ja alkoi pukeutua matkaa varten. – Tuntuupa oikein helpolta nyt, kun kaikki on valmiina ja tietää pääsevänsä pois taas. – Mihin sinä nyt lähdet, Agnes? Ethän ole sitä vielä sanonutkaan. – Pietariin, lapsi kulta. Taikka oikeastaan Pietarin kautta Italiaan. – Yksinäsi? – Yksinäni? En – en yksinäni. Hän istui peilin edessä ja poltteli otsakiharoitaan. Peilissä näin hänen omituisesti hymyilevän noita sanoja lausuessaan. – Miksi naurat? – Enhän minä naura. Taikka nauroin minä vainenkin. Nauroin kuin ajattelin, minkä vaikutuksen mahtaisi sinuun tehdä, jos kertoisin sinulle jotakin. – Mitä sinä kertoisit? Koskeeko se Anttia? Mieleni jäykistyi sitä kysymystä tehdessä ja sen Agnes huomasi, sillä hän kääntyi äkkiä päin, katsoi minuun ensin kummastuneena, sitten nauroi. – Ei, mutta Liisi, sinä olet kuin oletkin mustasukkainen. Jopa sitä epäilinkin eilen. Ah, mitähän ajatuksia tuossa sinun pikku päässäsi kumminkin lienee liikkunut näinä päivinä? Minua huvittaisi tietää. Liisi kulta, kerropas suottakin – – Pyydän, Agnes, elä laske tuonlaista leikkiä. Sinä erehdyt – – Ahaa – joko meillä taaskin on tuo tekopyhä pohjoismaiden nainen esillä? Sinä et mahda tunnustaa totuutta itsellesikään? No, sama se. En tahdo nyt olla ilkeä, koska teit minulle niin suuren palveluksen äsken ikään. Päätämme siis, ettet sinä lainkaan ole mustasukkainen, ettei semmoinen voisi tulla kysymykseenkään, koska sinä täydellisesti luotat Anttiin ja koska olisi suorastaan mahdotonta, että semmoinen mies kuin Antti milloinkaan maailmassa unhottaisi velvollisuutensa. – Mitä nyt? – Hyvästi. Minä lähden pois. – Ei, Liisi, sinä et lähde. Näes, minä jo vaikenen. En puhu niistä enää mitään. Istu pois, elä ole vihainen. Se, johon äsken viittasin, ei koskenut Anttia lainkaan, voit olla aivan huoletta. Sinun täytyy jäädä, Liisi. Kuinka – vihassako me nyt eroisimme? Ajattele, me luultavasti emme tämän jälkeen näe toisiamme milloinkaan. Jääthän sinä? Minä sinulle lupaan jotain. – Mitä tuo olisi? Vihani oli taaskin ohitse. Hän oli niin viehättävä, osasi niin erinomaisen suloisesti mielistellä. – Minä kerron sinulle sen asian. – Olen tosiaan utelias. – Pöydässä vasta, kun olemme ensin saaneet lasin viiniä. Kyyppäri ilmoitti, että päivällinen odotti meitä toisessa huoneessa. Läksimme sinne. Istuin äänettömänä Agnesia vastapäätä ja odotin, mitä saisin kuulla. Mutta hän pysyi sanassaan. Kertoili kaikenmoista Pietarin oloista ensimmäisiä ruokalajia syödessä, vasta sitten, kun olimme tyhjentäneet lasin viiniä kumpikin ja hän uudelleen oli täyttänyt lasit, heitti hän pitkän katseen kyyppäriin, joka ymmärsi tarkoituksen ja poistui salvettineen ja talrikkineen. Agnes nojautui taaksepäin tuolissaan. – Muista nyt ensiksikin, Liisi hyvä, että ihmiset eivät ole kaikki samanlaisia. – Kyllä koetan muistaa, minä hymyillen vastasin, sillä minusta tuo oli jotenkin tarpeeton esipuhe. – Ja myöskin, hän jatkoi, ettei heillä siis voi olla samanlaisia ajatuksia, samanlaisia tunteita, samanlaisia käsityksiä, samanlaisia katsantokantoja, samanlaisia elämäntapoja. – Muistan senkin. – Josta taas on luonnollisena seurauksena, ettei heiltä voi niitä vaatiakaan. – Ei tietystikään. Sehän olisi hulluutta. Hottentotti ei voi missään suhteessa olla eurooppalaisen kannalla. Mutta mihinkä sinä tahdot tulla? – Siihen vaan, että meidänkin molempain välillä on suuri ero. – Niin – mutta vähemmässä määrässä kumminkin, Agnes, kuin hottentotin ja eurooppalaisen. Meillä on sentään sama perustus. – Mitä perustusta tarkoitat? – Noo – olemmehan molemmat kristityitä. – Uh, noita kuluneita fraasseja. – Meillä on molemmilla samat alkutotuudet elämän ohjeina. Usko Jumalaan ja sielun kuolemattomuuteen. – Minä en usko kumpaakaan. – Agnes? – En kumpaakaan. Lapsen kengät ovat minulta aikoja sitten hajonneet. Jäin sanattomaksi. En osannut muuta kuin katsoa häneen. – Kas niin, hän nauroi, sinä jo heti teet suuret silmät. – Nyt en enää tiedä, mitä meillä olisi yhteistä – – Elä ole noin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vaan siinä, että minä sen tiedän, sinä et. – Agnes, kuinka saatat puhua tuolla tavalla, minä vaikertelin. – Niin, jätetään ne asiat ennemmin. Sinä raukka et kumminkaan sietäisi kuulla totuutta. – Oletko niin varma totuudestasi? Etkö ollenkaan ajattele, että sinunkin tietosi voi olla vajanainen? – Lopetetaan, muuten emme ikinä tule asiaan. Meillä on tässä vaan tunti jäljellä siksi kuin laiva lähtee. – Jatka sitten. – No niin! Sinä kysyit, josko minä yksinäni lähden Italiaan. Minä vastasin: en yksinäni. Tahdotko nyt tietää, kenen kanssa lähden? – Tahdon. – Sitähän sinulle juuri ajattelin kertoa. Näes, minulla on Pietarissa eräs hyvä ystävä, oikein hyvä ystävä, joka rakastaa minua silmittömästi. – Mies? – Tietysti mies. Mutta minkätähden sinä näytät noin onnettomalta, Liisi hyvä? Hän nauroi vakavuudelleni. – Elä välitä minusta, jatka vaan. – Tuo ystäväni on äärettömän rikas ja ylhäinen. Hän on hyyrännyt minua varten kesävillan Milanoa lähellä erinomaisen ihanalla paikalla. – Ja hänen kanssaan sinä matkustat? sain minä vielä kysytyksi. Agnes nyökkäsi myöntäväisesti, käänteli salvettia polvellaan ja katseli minua välinpitämättömästi hymyillen. Kiusalliset aavistukset painoivat minua. Tuntui kuin olisi raskas taakka ollut hartioillani ja kuin olisin vajonnut kokoon sen alla. Hän oli kuitenkin lapsuuteni toveri, muistin hänet tällä hetkellä niin elävästi semmoisena kuin hän siellä istui luokalla omalla paikallaan, toisen rivin reunassa keskikäytävän luona. Näin nuo viattomat, tummanruskeat silmät, jotka uskollisen tarkkaavaisina aina olivat opettajaan kiinnitetyt. Ja tuoko nyt tuossa edessäni oli sama Agnes? – Tietysti te menette avioliittoon? – Avioliitto ei tule kysymykseen, sillä hän on – naimisessa. – Ja te kumminkin –? – Ja me kumminkin –! hän hymyili. Muista nyt, Liisi, mitä äsken sanoin. Me olemme erilaisia, sinä ja minä. – Mutta, hyvä Agnes, oletko sinä onnellinen? – Mikä kysymys! – Sano ensin, oletko sinä onnellinen? – Taikka onko ylipäätään kukaan ihminen onnellinen? Ei! Minä vakuutan sinulle, ettei kukaan ole. Jos joku luulee joskus olevansa, huomaa pian, että hän siinä surkeasti pettyi. – Onnettomuutta on kumminkin monenlaista. – Eikös mitä. Perinpohjin se on aina samaa. – Agnes hyvä, eroa siitä miehestä. Elä lähde hänen kanssaan mihinkään. – Tahtoisitko, että jäisin tänne? hän kysyi. Minun täytyi luoda silmäni alas. Häpesin, sillä hän varmaankin huomasi, etten millään tavalla olisi suonut hänen jäävän. – Kyllä syntyisi sekamelskaa, hän nauroi. Minä ehdottomasti laittaisin kaikki teidän parhaimmat miehenne päästä pyörälle. Sehän olisi ainoa hauskuus, mikä minulle täällä olisi tarjona. Ja ennen pitkää siihen leikkiin kumminkin kyllästyisin. – Etkö voisi ryhtyä johonkin toimeen? – Totta puhuen, – jotain semmoista lienee pyörinyt mielessäni, kun päätin lähteä käymään täällä Suomessa. Mutta nyt tiedän olevani siihen mahdoton. Ei tarvitse minun enää vaivata päätäni epäilyksillä siinä suhteessa. Minä jäin sanattomaksi. Agneskin näytti vaipuvan omiin mietteihinsä, ainakin hänen silmissään oli omituinen poissa oleva katse, kun hän nyt äänettömänä unohtui tuijottamaan eteensä. Mutta pian hän siitä kiskaisi itsensä ylös, huokasi syvään ja pudisti päätään. – Sano jotain. Miksi et saarnaa minulle moraalia? – Kun pelkään, ettei se kumminkaan mitään vaikuttaisi. – Ei vaikuttaisikaan. Siinä olet vallan oikeassa. – Minä vaan kysyisin sinulta jotain, Agnes. – Anna kuulla. – Minkälaiseksi ajattelet tulevaisuuttasi? – En minkäänlaiseksi. Minä, näes, en ajattele sitä ollenkaan. Mitä se hyödyttäisi? Eihän tulevaisuudestaan kukaan ihminen tiedä mitään. Ottaa päivän vastaan semmoisena kuin se tulee, nauttii hetkestä silloin kuin voi. Jos tuntuu tukalalta, niin koettaa kestää ja toivoo iloisempaa aikaa. – Mutta eikö sinusta elämä kaiken tämän ohessa tunnu hirmuisen tyhjältä ja tarpeettomalta? – Entä sitten? hän naurahti. Minä en missään tapauksessa kadehdi niitä ihmisiä, jotka pitävät itseään välttämättöminä maailman pylväinä. En osannut taaskaan puhua mitään. – No, Liisi? hän kysyi hymyillen. – Mitä niin? – Minä odotin suurenmoisia vaikutuksia, kun ilmoittaisin sinulle tänlaisia asioita. Mutta sinä istut siinä vaan kylmänä ja välinpitämättömänä. – En kylmänä enkä välinpitämättömänä, Agnes. – Mutta sinä et pyörry etkä raivostu. Olet kenties pikkuruisen hämmästyksissäsi korkeintaan. – Agnes, koko juttu on varmaankin perätön. Sinä vaan tahdoit koettaa, millä tavalla sen ottaisin. Hän naurahti. – Sekö nyt iski päähäsi? – Sano, Agnes, eihän se ole totta? Voi, sano, sinä niin helpoittaisit mieltäni. – Pikku raukka, – vai rasittaa se sinua kumminkin. – Että saatoitkin narrata minua noin. – Ei minun tosiaankaan olisi pitänyt sitä sinulle kertoa. Mutta minä arvelin, että jäljestäpäin se sinulle kuitenkin selviäisi. Vai kuinka? Eikö minun kalliit pukuni ja kaikki nämä koristeeni herättäneet sinussa mitään kummastusta? Mistä luulit minun saaneeni kaikki nämä rikkaudet? – En luullut sinne enkä tänne. – Voin vakuuttaa sinulle, etten niitä ainakaan työllä ole ansainnut, hän lausui kevyesti ja huolettomasti. Pietariin jos tulet joskus, niin saat hämmästyä asuntoani. Tällä hetkellä häntä inhosin. Nousin ylös pöydästä, ja väistyin hänestä loitommaksi. Olin katsovinani ikkunasta ulos, että pääsin häntä näkemästä. – Noo, Liisi, sano vaan suoraan, mitä ajattelet. – Minä häpeän sinun puolestasi. Kuulin hänen äkkiä hyppäävän ylös tuoliltaan. – Sinä? Hän räjähti nauramaan. – Vai häpeät sinä minun puolestani? Käännyppä tänne! Tein niinkuin hän käski. Seisoimme siinä vastatusten, Agnes suorana, ylpeänä ja komeana. Hän mittaili minua silmillään, ja näki minut arvatenkin ylen mitättömäksi. – Mikä sinut oikeastaan panee häpeämään? hän kysyi, hieno ivahymy huulillaan. – Pitäisihän sinun se tietää kysymättäkin. – Sekö, että minä otan lahjoja siltä mieheltä joka minua rakastaa? Että sallin hänen pitää huolta toimeentulostani? Teenkö mielestäsi hänelle siinä vääryyttä? Mutta kun hän ei pyydä parempaa. Sehän juuri on hänen onnensa. – Agnes, eikö sinulla enää ole muistoakaan jäljellä entisistä oikeuden käsitteistä? – Ahaa, siihenkö nyt tullaan? Hän nauroi, heitti päätään taakse, nojautui kyynärspäillään takana olevan tuolin karmiin ja antoi minulle taaskin ylimielisen, vaativan katseen. – Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suurestikin niistä naisista, jotka pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko ikänsä, vaikk’ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan. Sehän minusta taas todenperästä häpeällistä olisikin. Hänen sanansa hämmästyttivät minua niin, etten osannut vastata mitään. Agnes katsoi kelloaan. – Nyt meillä ei ole aikaa enää kiistelemiseen. Hän soitti, käski kyyppäriä toimittamaan tavarat rantaan ja suoritti hänelle laskunsa. – Mitä ajattelet siellä, Liisi? – Ajattelen, missä ja minkälaisena sinua mahtanen ensi kerran nähdä? – Vaikea tietää. Ehkä laupeuden sisarena. – Luuletko? – Taikka et tapaa minua enää milloinkaan. Kuulet vaan kerrottavan yhtä tai toista, josta sinun pieni, hurskas pääsi joutuu vallan ymmälle. – Onkohan sinulla yhtään oikeata ystävää, Agnes? – Mitä minä sillä tekisin? Ei ole enkä kaipaakaan. Lähtään pois, sinä tietysti tulet minua saattamaan laivalle? – Jos tahdot. Hän oli saanut ajatukseni niin hämmennetyksi, etten tahtonut päästä tajuntaani ensi aluksi. Ne totuudet, jotka tähän saakka olin pitänyt niin varmana, ettei niiden epäileminen olisi juohtunut mieleenikään, hän huolettomasti joko pyyhki pois taikka asetti ylös alaisin eteeni. Ja vaikka kyllä tiesin, että hän oli väärässä, en kuitenkaan päässyt heti niin selville, että olisin voinut kumota hänen väitteensä. Se minua harmitti ja kiusasi. Päätin kuin päätinkin pitää hänelle vielä ankaran nuhdesaarnan. Sain rauhassa hautoa mietteitäni, sillä Agnes oli mennyt omaan huoneesensa valmistautumaan lähtöä varten. Mutta kun hän matkapuvussaan, valkoinen harso kasvoilla, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin poispuhalletut. Hänen poissa ollessaan saattoi kenties kylmällä järjellä punnita ja arvostella hänen elämäänsä, hänen läsnäollessaan se oli mahdotonta. Ei tarvinnut muuta, kun hän vaan loi tuon hempeän, puhuvan, maneetillisen katseensa toiseen, silloin sydän ehdottomasti lämpeni, moitteet ja väitteet kuolivat huulille, kummallinen väristys kävi läpi ruumiin, ja puhdas ihailu täytti mielen. Astuimme rinnan alas rantaan ja puhelimme iloisesti – kauniista ilmasta muistaakseni, tai jostain semmoisesta. Äskeisestä raukeudesta ei ollut hänessä enää merkkiäkään jäljellä. Käynti oli kevyt, joustava, liikkeet notkeat ja samalla pehmeän sulavat. En tahtonut voida silmiäni hänestä kääntää, vaikka minua melkein hävetti, kun pelkäsin, että hän ehkä huomaisi alituisen tuijottamiseni. – Jos olisit vapaa, Liisi, hän sanoi, ettei sinulla olisi miestä eikä lapsia, niin veisin sinut mukanani maailmaa näkemään. – Minäpä en lähtisi. – Hupsu, miksi et lähtisi? – En tulisi siellä toimeen. Minua vaivaisi kauhea koti-ikävä. Hän istui silloin jo laivan kannella, minä seisoin hänen edessään. – Koti-ikävä? hän matki hienosti hymyillen. Miksi te sitä ikävää sanotte, joka teitä vaivaa täällä kotona sitten? Minusta se paremminkin on ”koti-ikävää”, ja ellen pahasti pety, sitä tautia te täällä sairastatte joka ikinen. – Sen taudin hyvin kestämme, minä vastasin ja kiirehdin sanomaan jäähyväisiä, sillä pelkäsin, että hän ympärillämme seisovien kuullen jatkaisi ivapuhettaan. Kuinka saattoikin kaiken tuon sulavan hempeyden takana löytyä niin paljon myrkyllistä pilkkaa! Ranta oli täynnä ihmisiä ja Agnes oli yleisen huomion esineenä. Harrasta ihailua heidän kasvoissaan ilmeni, mutta Agnesin silmät luisuivat välinpitämättöminä joukon ylitse. Kaikki häntä ihailivat, hän kaikkia halveksi. Laiva erkani rannasta. Hän seisoi siellä ylhäällä, kauniina, ylpeänä ja itsetietoisena kuin ruhtinatar, nyökkäili hymyillen päätään ja heilutti etempänä pari kertaa parasolliaan. En irroittanut silmiäni hänestä, ennenkuin laiva oli niin kaukana, etten häntä enää voinut eroittaa. Sillä minä tiesin, etten häntä sen jälkeen tulisi elämässä milloinkaan näkemään. Seisoin rannalla niin kauvan kuin laiva oli näkyvissä. Muu joukko hälveni ympäriltäni, jäin siihen ypö yksin. – Ei hän minua enää muistele, ei minua eikä Anttia eikä koko meidän pikku maailmaamme täällä, ajattelin itsekseni, ja tunsin samalla, että minä en häntä ikinä unhottaisi. Ja kuitenkin olivat tunteeni häntä kohtaan hyvin sekoitetut. Olin iloinen ja kiitollinen siitä että hän läksi, mutta yhtä kaikki häntä ikävöitsin ja kaipasin. Välistä vihasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin sulaa ihastuksesta ja hellyydestä. Hänen intelligensinsä, hänen taiteellisen hieno esiintymisensä, hänen loistava kauneutensa, hänen stiilinen vartalonsa, aistikas pukunsa, plastilliset liikkeensä ja asentonsa, – ne kaikki yhdessä hurmasivat mieleni, ja kuitenkin asui sydämmeni pohjassa kumoamaton epäilys, joka milloin soimasi häntä, milloin tuomitsi ja saattoi joskus melkein inhoamaankin. Sitten nousi taas toisia tunteita, jotka koettivat selittää häntä, oppia häntä ymmärtämään ja silloin kovuus jälleen lieveni. Tämmöistä sisällistä ristiriitaisuutta en milloinkaan ollut ennen tuntenut. Hiljainen elämäni tarjosi ylipään vaan mietoja vaikutuksia, jotka eivät syvemmältä mieltä häirinneet, ja tunteeni olivat sen vuoksi olleet yksinkertaiset, eheät ja selvät. Minä joko pidin ihmisistä taikka en pitänyt, hyväksyin heidän mielipiteitään taikka en hyväksynyt, ja arvostelin asioita sekä tyyneesti että varmasti. Nyt sitä vastoin seuraavana hetkenä jo hylkäsin edellisen hetken johtopäätökset ja tulevassa muodostelin taaskin toisia. Tavallinen tyyni ja seisova mielentilani oli näinä muutamina päivinä vaihdellut rajusti aivan kuin sirkkelin pyörinnässä yhdestä vastakohdasta toiseen. Mutta Agnes olikin tuonut mukanaan niin paljon outoa, hämmästyttävää, johon en entisistä kokemuksistani löytänyt minkäänlaista vertaa. Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihoittivat eleille semmoisia tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt. Olisinko unissakaan voinut koskaan, vainuta, että Antti mahdollisesti rakastuisi johonkuhun toiseen naiseen? Taikka että minä, jos niin tapahtuisikin, muuttuisin intohimoiseksi, mustasukkaiseksi hirviöksi? Pöyristytti, kun sitä ajattelin ja helpoittavalla huokauksella läksin astumaan rannasta ylös. Laivaa ei enää näkynyt, savua ainoastaan pikkuisen tuolla kaukana saaren takana. Muutamia päiviä olimme hiukan noloja, Antti ja minä. Ei meillä ollut juuri mitään sanomista toisillemme. Tuntui vaikealta, kun olimme yhdessä, ikävältä, kun emme olleet. Mutta sitten sattui eräänä päivänä, muistaakseni se oli viides tai kuudes Agnesin lähdöstä, että kuljin kiireesti ovessa ja töyttäsin vahingossa Anttiin, joka tuli vastaani. – Ai, anna anteeksi, sanoin. Hän silloin tarttui minuun kiinni molemmilla käsivarsillaan, suuteli monet kerrat ja katsoi syvälle silmiini. Katsoin vastaan, hymyilin ja olin hiukan hämilläni. Hän suuteli ja syleili minua vielä hellemmin ja luulenpa melkein, että hänen silmänsä hiukan kostuivat. [[Luokka:Agnes]] 2865 5073 2006-08-28T23:33:52Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Minna Canth]] 2866 5075 2006-08-28T23:55:48Z Nysalor 5 Anna Liisa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Anna Liisa |alaotsikko=Näytelmä kolmessa näytöksessä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Henkilöt: == : KORTESUO, tilallinen. : RIIKKA, hänen vaimonsa. : ANNA LIISA,&nbsp;&nbsp;} heidän tyttäriään. : PIRKKO,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : JOHANNES KIVIMAA, Anna Liisan sulhanen. : MIKKO, tukkimies, Kortesuon entinen renki. : HUSSO, hänen äitinsä. : ROVASTI,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : LÄÄKÄRI,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} kirkonkylän herroja. : NIMISMIES,&nbsp;} : KAUPPIAS.&nbsp;&nbsp;} : RISTOLAN EMÄNTÄ. : HEIMOSEN EMÄNTÄ. : KATAJAMÄEN ISÄNTÄ y.m. kyläläisiä. == Näytökset == * [[Anna Liisa: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] * [[Anna Liisa: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Anna Liisa: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13173 Anna Liisa; Kotoa pois]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1896: ''Anna Liisa: näytelmä kolmessa näytöksessä''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Anna Liisa| ]] 2867 5076 2006-08-28T23:55:53Z Nysalor 5 Ensimmäinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Anna Liisa]] |seuraava=[[Anna Liisa: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimmäinen näytös. |alaotsikko=[[Anna Liisa]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Tupa Kortesuon talossa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Etulavalla vasempaan ristikkojalkainen pöytä, oikeaan korkeat luomapuut. Penkkiä seinämillä ynnä pöydän ympäri. Vasemmalla seinällä kaksi ikkunaa, oikealla yksi. Anna Liisa luo kangasta. Hän on valkoverinen, solakka nainen, surumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea; hänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana. Hetken päästä tulee Johannes sisään.) JOHANNES. Päivää, Anna Liisa. ANNA LIISA. Johannes! Sepä hauskaa. JOHANNES. Sattuipa hyvin, kun tapaan sinut täällä yksinäsi. Vieläkö sinä nyt alotat kangasta? ANNA LIISA. Vielä. JOHANNES. Ja aijot saada sen valmiiksi myös? ANNA LIISA. Täytyy. Tästä, näetkös, tulee vihkimäleninki. JOHANNES. Elä? Vai vihkimäleninki! Mutta kylläpä sitten saat pitää kiirettä. Sillä tiedätkös mitä minulla nyt on mielessä? ANNA LIISA. Noo? Annahan kuulla. JOHANNES. Ehei! – Ei sitä noin työtä tehdessä, se kun on niin ylen tärkeätä. Käy istumaan tuonne pöydän luokse, niin kerron. ANNA LIISA (säpsähtää) Ylen tärkeätä? Mitä se sitten onkaan? JOHANNES. Ei mitään ikävää. Elä pelkää. Kovin sinä olet paha säikkymään. ANNA LIISA (pyyhkäisee otsaansa, rauhoittuu). Niin, eikö se ole hupsua? Turhanpäiväisestä kun aina veret sävähtävät. – Istu sinä penkille tuohon, minä otan jakkaran. JOHANNES (silittelee hänen hiuksiaan). Siihenkö sinä taas asetut alas? Tulisit ennemmin tänne polvelleni. ANNA LIISA. Ei, anna minun istua näin ikään. Tässä sinun jalkojesi juuressa on niin hyvä olla. JOHANNES. Mutta sylissäni olisi vielä parempi. Tulepas koettamaan. ANNA LIISA. Ei, ei. En minä tule. JOHANNES. Et tule? Miksi et tule? ANNA LIISA. En nyt. Sitten toisen kerran. JOHANNES. Sittenkö, kun olen kertonut asiani? Tuletko sitten? ANNA LIISA. No, ehkäpä. JOHANNES. Hyvä on. Minä pidän kiinni sanastasi. ANNA LIISA. Mutta mitä sinulla nyt on sitten mielessäsi? JOHANNES. Sitä vaan, että panemma kuulutuksiin ensi pyhänä. Ja kolmen viikon päästä pidämme häät. ANNA LIISA. Niinkö pian? JOHANNES. Niin, mitäs niistä enää viivyttelee. Kuta likempänä se aika on, sitä parempi. Vai kuinka sinusta? ANNA LIISA. Minusta samoin. Mutta mitähän siitä arvelee isä ja äiti? JOHANNES. Minä heiltä kysyn. Ovatko he kotosalla? ANNA LIISA. Kyllä luulen. Eivätkö liene siellä jossain kartanolla. JOHANNES. Sitten saamme heti kuulla. Mutta nyt syliini ensin. ANNA LIISA. Elähän vielä. Meillä olisi niin paljon puhuttavaa, Johannes. JOHANNES. Voimme sen tehdä, vaikka istut tässä polvellanikin. ANNA LIISA. Ei siitä tule mitään. Tiedäthän sen ennestäänkin. JOHANNES. No, puhutaan sitten pian. – hyvin pian. ANNA LIISA. Minä vaan en tiedä, kuinka alkaisin. JOHANNES. Ala lopusta. ANNA LIISA. Ei, eläpäs laske leikkiä. Puhutaan ihan vakavasti. JOHANNES. Puhu sinä, minä kuuntelen, enkä naura ensinkään. ANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta, Johannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu? JOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan? ANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki kestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa? JOHANNES. Eikä koskaan sammu. Juuri sillä, tyttöseni. Ja nyt on minun vuoroni puhua. ANNA LIISA. Puhu. JOHANNES. Minä sanon nyt ensinnäkin, että –? ANNA LIISA. Että –? JOHANNES. Että sinä olet niin – niin ihmeen kaunis, Anna Liisa. ANNA LIISA. Sitäkö vaan? JOHANNES. Ei, vielä minä sanon muutakin. Sanon senkin, ettei koko maailmassa ole toista sinun vertaistasi tyttöä, ei missään suhteessa. ANNA LIISA. Voi, Johannes, tuohan se minua juuri – JOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun. – Ei missään suhteessa, niinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna Liisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän – paljon, paljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo hiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin muut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla olisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään. Ja niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita – ANNA LIISA. Ei – ei! Johannes, lopeta jo. JOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja siveellisesti – ANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut. JOHANNES. Mikä on totta, se on totta. ANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi – huonompi, päinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin liian paljon hyvää. JOHANNES. Kas nyt! Luuletkos, että olisin sinuun rakastunut, ellen olisi uskonut sinusta hyvää? ANNA LIISA. Sehän se on! JOHANNES. Taikka että olisin sinuun näin yhä enemmän kiintynyt, jos olisin tullut muuta kokemaan? ANNA LIISA. Minä koetan olla hyvä, Johannes. Minä koetan tehdä parastani. JOHANNES. Sinun ei tarvitse koettaa. Sinä olet hyvä ilmankin. Sinä et osaa olla muuta kuin hyvä. (Painaa hänen päätänsä taaksepäin, katsoo häntä silmiin.) No, mitä nyt, Anna Liisa? Sinullahan on kyynelet silmissäsi? ANNA LIISA. Eikös mitä! JOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä. ANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan. Onkosta? JOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka! (Sieppaa hänet syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan katsella sinua. Herran terttu, kuinka ihana sinä olet! Aivan tekisi mieli pusertaa sinut – mäsäksi. ANNA LIISA. No, no, Johannes – tyydyhän sentään vähempään. JOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain. ANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi? JOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon? ANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt? JOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran. ANNA LIISA. Ja jos nyt vastaisin, että en pidä, niin mitä sitten? JOHANNES. Niin minä en sinua uskoisi, kun silmistäsi luen toista. ANNA LIISA. Miksi sitten aina kyselet, koska hyvin tiedät muutenkin. JOHANNES. Kun niin mielelläni tahtoisin kuulla sen omasta suustasi uudelleen ja yhä uudelleen. – Mutta oikeastaan minun pitikin kysyä nyt vähän toisin. Minä, näes, olen niin usein miettinyt sitä, että oletkohan sinä koskaan pitänyt muista kuin minusta? Vai olinko minä ensimmäinen mies, johon sinä rakastuit? ANNA LIISA. Oletko kuullut jotain semmoista? JOHANNES. En ole kuullut, muuten minä vain. ANNA LIISA. Muutenko sinä vain? Ilman mitään aihetta? JOHANNES. Niin – eihän minulla ole aihetta vähääkään. Mutta sittenkin –! Sittenkin olen utelias tietämään, kuinka sen asian laita oikeastaan on? Minulla, näes, mahtaa olla vähän taipumusta mustasukkaisuuteen. En soisi, että kukaan muu mies sinua miellyttäisi. ANNA LIISA. Ei miellytäkään. Ei nyt, eikä edespäin, saat luottaa siihen. JOHANNES. Mutta aikaisemmin? Ennen minua? Miellyttikö silloin? ANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä hiljan täytin kaksikymmentä vuotta. JOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen, vakava, ajatteleva lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka tunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua sinä vaan olet rakastanut, et ketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää. Uskotko, että olen nyt kahta vertaa onnellisempi? ANNA LIISA (levottomana). Niin, Johannes – JOHANNES. Mitä sinä kiemurtelet siinä? Uskotko, sano? ANNA LIISA. Kyllä – mutta päästä minut jo pois, päästä, hyvä Johannes. JOHANNES. Mihin sinulla on kiire? ANNA LIISA. Kangasta luomaan. Eihän tule vihkimäleninki valmiiksi tällä tavoin. JOHANNES. Niin, vihkimäleninki! Ajatteles, että meillä kolmen viikon perästä on häät! Kuuletko, kolmen viikon perästä, siihen ei ole kuukauttakaan enää. Ei, ei, minä en laske sinua pois, ennenkuin kiedot kätesi kaulaani ja puristat oikein kovasti. Sinä et koskaan minua hyväile, Anna Liisa, mutta nyt sinun täytyy, ei auta muu. ANNA LIISA. Johannes – voi, minkälainen sinä olet! JOHANNES. Niin, niin, käsi kaulaan, et siitä vähemmällä pääse. Ja toinenkin käsi, noin ikään. Ja purista nyt kovasti – muuten puristan minä sinua niin että älähdät. Kolmen viikon perästä minä sinut vien omaan kotiini – uskotko sen! HUSSO (repäisee oven auki, seisahtuu kynnyksen taakse. Hän on vanha, tummanverinen nainen huonoissa vaatteissa. Pienen huivirepaleen alta näkyy paksu, musta, kampaamaton tukka). Voi, surma, sitä rakkautta! ANNA LIISA (hypähtää säikähtyneenä ylös). Husso! HUSSO. Niin, Hussohan minä olen. JOHANNES. Mitä te siellä? HUSSO. En muuta kuin katselen ja ihmettelen. JOHANNES. Menkää tiehenne! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. HUSSO. Mistä sen tiedät? JOHANNES. No – arvaanhan minä. HUSSO. Erehdyt. – Minulla on tärkeätä puhuttavaa tälle nuorelle morsiamelle. ANNA LIISA. Minulle? Mitä sitten? HUSSO. Semmoista vaan kahdenkeskistä. JOHANNES. Voitte heittää toiseen kertaan. Anna Liisalle ei nyt sovellu. HUSSO. Jospa kuitenkin soveltuisi? Niinkuin sanoin: minulla on tärkeätä puhuttavaa. JOHANNES (Anna Liisalle). Ajanko minä hänet ulos? HUSSO. Minutko ulos? – Ehei! – Vai mitä sanoo siihen Anna Liisa? JOHANNES. Minä sen teen! ANNA LIISA. Elä, Johannes, elä. Voinhan ensin kuulla, mitä hänellä on asiaa. HUSSO. Siinä kuulit! Jopa minä tuon noin arvasin. ANNA LIISA. Käykää sisään. Mitä seisotte siellä ovessa? JOHANNES. Niinpä lähden minä sillä välin puhuttelemaan vanhempiasi. Mutta laitakin, että tuo akka pian hupenee tiehensä. HUSSO. Kuinka sanoit? JOHANNES. Syrjään siitä! (Töyttää hänet tieltään ja menee.) HUSSO. Elä ylpeile liiaksi. Vähissä musta sika syö sinulta eväät. ANNA LIISA. Husso, – mitä tämä tietää? HUSSO (lähenee häntä; viekkaasti). Minä tuon sinulle terveisiä. ANNA LIISA. Keneltä? HUSSO. Vielä häntä kysyy. – Mikolta tietysti. ANNA LIISA. Ne terveiset olisitte huoletta voinut heittää toiseen kertaan. HUSSO. Odotahan, kun kuulet. Siinä on vielä muutakin. ANNA LIISA. Mitä muuta? HUSSO. Mikko palajaa tänne kotipuolelleen tuossa paikassa. ANNA LIISA. Palajaako hän tänne? Ja tähän aikaan! Miksi juuri tähän aikaan? HUSSO. Niin, arvaappas miksi juuri tähän aikaan. ANNA LIISA. Kaiketi vaan sattumalta. Eikös niin? HUSSO. Ehei! Ei ensinkään sattumalta. Sinua hän tulee perimään, ennenkuin muut ehtivät viedä. ANNA LIISA. Minua perimään? Nytkö vasta! HUSSO. Kun ei ole soveltunut ennemmin. Nytkin hän läksi sieltä kesken parhaan tukkiliikkeen. ANNA LIISA. Eikö hän tiedä, että olen menossa naimisiin toisen kanssa? HUSSO. Tietää, tietää! Minähän siitä toimitin hänelle sanan. Sen vuoksi hän juuri kiirehtiikin. ANNA LIISA. Turhaa! Se on nyt liian myöhäistä. HUSSO. Myöhäistä? Kuinka niin? Et sinä vielä ole vihillä ollut. ANNA LIISA. Minäpä olen tehnyt lujan liiton Johanneksen kanssa. Eikä sitä enää pureta. HUSSO. Aikaisempi liitto sinulla oli Mikon kanssa. Ja sen laatuinen, että sen pitäisi kestää läpi koko elämän. Tuskin lienetkään tässä toisessa vielä niin pitkälle mennyt. Vai kuinka? ANNA LIISA. Hiljaa! Jos teillä ei ole muuta sanottavaa, niin – (Kääntyy harmistuneena pois.) HUSSO. Minä vaan kysyn. Eihän sinun ole siihen pakko vastata, ellet tahdo. Oli miten oli, mutta Mikko vaatii nyt omansa takaisin. Hän pitää kiinni entisistä lupauksistasi. ANNA LIISA. Joita annoin, kun olin täydellinen lapsi, ainoastaan viidentoista vuotias. Mitä niistä enää puhuukaan. HUSSO. Mikkopa ei ole sinua unhottanut. Pitää sinusta yhtä paljon kuin ennenkin. ANNA LIISA. Siitä pitämisestä ei kannata kehua. HUSSO. Herra varjele, eikö kannata kehua? Mikko, joka oli rakastunut sinuun yli silmien ja korvien. Muistat kai sen itsekin. ANNA LIISA. Ja millä hän sen osoitti? Pakeni pois ja jätti minut yksin oman onneni nojaan juuri silloin, kuin kipeästi kaipasin tukea. Ei säälinyt nuoruuttani, eikä kokemattomuuttani – ooh, Herra Jumala, kuinka armoton hän oli minua kohtaan! HUSSO. Elä nyt siinä joutavia! Mikä hänellä, poika paralla, oli muu edessä kuin pako? Isäsi ei millään ehdolla maailmassa olisi antanut sinua rengilleen, sen hyvin tiedät. Ja jos olisi tullut ilmi, että sinulle oli käynyt noin hullusti, niin hänen syykseen se kaikki olisi pantu. Huutaneet olisivat yhteen suuhun, että hän sinut vietteli. Niin olisivat tehneet, tietäähän sen. ANNA LIISA. Ja sen vuoksi hän näki hyväksi pelastaa nahkansa. No niin! Siinä hän teki viisaasti. HUSSO. Eikä sinulla ollut mitään hätää täällä sillä aikaa. Minä Mikon puolesta sinua autoin, minkä suinkin voin. Ei vielä tänäkään päivänä ole kellään ei niin pienintä vihiä koko asiasta. Se on ja pysyy salassa meidän kolmen välillä. ANNA LIISA. Unohdetaan se pois mielestä mekin. Ollaan niinkuin ei mitään semmoista olisi tapahtunutkaan. HUSSO. Ei löytynyt sikiökään. Niin syvälle minä sen kaivoin maahan. ANNA LIISA. Niin, niin! Ei nyt siitä sen enempää. HUSSO. Painukoon vaan siihen minun puolestani. Mutta Mikolle sinun täytyy mennä. Elä ajattelekaan muuta. Nyt kyllä isäsikin suostuu. Mikko on ansainnut paljon rahoja siellä Saarijärvellä tukkitöissä. Isäsi käy vanhaksi, ei jaksa enää yksinään hoitaa taloa, mielelläänkin hän nyt ottaa kotivävyn. Ja mistä luulet, että paremman saa kuin Mikko on? Niin rivakkaa työntekijää ei ole toista, sen takaan. ANNA LIISA. Heretkää, elkää vaivatko itseänne turhaan. Ei siitä kumminkaan tule mitään. HUSSO. Tulee! Minä sanon että tulee! ANNA LIISA. Ei tule. Vaikka suostuisikin isä, niin minä en suostu. HUSSO. Sinä? Sinäkö et suostuisi? Sepä kumma! ANNA LIISA. Kuinka voisin suostua, kun en hänestä enää vähääkään välitä. Enkä ole sen koomin välittänyt. HUSSO. Sitä et voi tietää. Neljään vuoteen et ole häntä nähnyt, tuskin muistat enää, minkä näköinenkään hän on. Annahan olla, kun Mikko ilmestyy eteesi, niin pian sydämesi lämpenee uudelleen. Ei vanha rakkaus ruostu. ANNA LIISA. Minä en ikinä ole häntä rakastanutkaan. Lapsellisuutta se vaan oli ja ymmärtämättömyyttä. Niin – lapsellisuutta vaan – ei mitään muuta. HUSSO. No noh, – ei väitetä. Pian se nähdään. Pian nähdään, kuinka tytön käy. Vai sinä muka luulet kylmenneesi Mikolle! Semmoiselle pulskalle pojalle! Niin, vaikka olenkin oma äiti, niin uskallan sanoa, ettei tämä toinen ole kuin joutavanpäiväinen kyhnys hänen rinnallaan. Niin juuri: joutavanpäiväinen kyhnys – vanha tallukka! ja hänen tähtensä sinä sitten hylkäisit oman kultasi, sorjan ja kauniin Mikko pojan? Ehei, tyttöseni, elä luule luuta lihaksi. Kyllä sinut Mikko aina Johannekselta valtaa, siitä ei puhettakaan. Ja vaikkapa niitä olisi kymmenen Johannesta, niin pian hän ne täältä pois hätistää. Ei siihen paljoa tarvita. ANNA LIISA. Ja minä sanon teille, ettei se tapahdu. Elköön tulkokaan Mikko tänne sitä varten, elköön ryhtykö niihin puuhiin, minä kiellän sen. Jos hän vaan matkaansaa Johannekselle ikävyyksiä, niin – HUSSO. Niin, mitä sitten? ANNA LIISA. Minä en ikinä anna hänelle sitä anteeksi. HUSSO. Annat mielelläsikin. Mikko kun sinua vähän hyväilee, niin sulaa harmisi siihen paikkaan. ANNA LIISA. Hänkö hyväilee minua? Ei koskaan! Ei koskaan!! Kuuletteko: ei koskaan!!! HUSSO. Aijotko sinä sitten tosiaan olla noin itsepintainen? ANNA LIISA. Aijon! HUSSO. Anna Liisa – minä varoitan sinua. Ajattele ensin vähän suhteitasi ja päätä sitten vasta mitä teet. Saattaisi muuten kaikki käydä päin mäntyyn. ANNA LIISA. Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte? HUSSO. Tarkoitan niitä entisiä seikkoja. ANNA LIISA. Mihin te tahdotte oikeastaan tulla? Mitä ne tähän kuuluvat? HUSSO. Hyvinkin paljon. – Etkös jo käsitä? ANNA LIISA. En. En ollenkaan käsitä. HUSSO. Jos salaiset asiat tulisivat ilmi? ANNA LIISA. Ilmi –? Kuinka ne nyt enää tulisivat ilmi. Johan siitä on kulunut niin pitkä aika – neljä vuotta! HUSSO. Vaikka neljäkymmentä. Ei se siitä riipu. ANNA LIISA. Mutta millä tavalla ne tulisivat ilmi? Kun niistä ei tiedä muut kuin me kolme – te molemmat ja minä. HUSSO. Siinähän sitä onkin. ANNA LIISA. Ettäkö te –? Ei, sehän on mahdotonta. HUSSO. Miksikä niin mahdotonta? Sillähän me ainakin saisimme naimisesi estymään Johanneksen kanssa. Luuletko, että hän huolii sinusta sitten enää, kun kuulee minkälaisissa väleissä sinä olet ollut rengin kanssa? Niin ylpeäluontoinen mies kuin Kivimaan nuori isäntä on. ANNA LIISA. Ja te saattaisitte sen tehdä? Te saattaisitte mennä hänelle sitä kertomaan? Teillä olisi sydäntä särkeä minun onneni? HUSSO. Toisen ja paremman onnen saat sijaan. Usko pois, Mikko pitää sinua kuin kultaa kämmenellä. Eikä tarvitse sinun silloin pelätä ilmitulemista eikä mitään. Siinäkin suhteessa saat olla ja elää rauhassa koko ikäsi. Niin että mene sinä vaan Mikolle, ja tee se heti, niin vältät ikävyyksiä. ANNA LIISA. Minä en voi! Ymmärrättehän sen itsekin, että minä en voi, kun minä kerran rakastan toista enkä häntä. Hyvä Husso, minkätähden minua kiusaatte suotta? Ette te kumminkaan missään tapauksessa menisi sitä ilmoittamaan enempää Johannekselle kuin muillekaan. Sehän olisi hirveän ilkeästi tehty. Ettekä te sillä mitään voittaisi. Sillä jos Johannes minut heittäisi, en menisi ikinä naimiseen kenenkään kanssa. – Eikö totta, te vaan uhkailette ilman aikojanne, koetatte minua sillä säikyttää? Voi teitä, vanha mummo, kylläpä luulitte olevanne viisas. Mutta minua ette saa narratuksi. HUSSO. En, jumaliste, minä narraa. Tulet sen kohta näkemään, ellet vaan hyvällä taivu. ANNA LIISA. Minä en usko teitä, en sittenkään. Mikkokaan ei anna teidän sitä tehdä. Odottakaahan, kun hän tulee, niin saatte kuulla. HUSSO. Mikko ei pane vastaan, siitä olen varma. Ja toisekseen, ei minun tarvitse siihen Mikolta lupaa kysyä. Jos hän viivyttelee ja sinä täällä kiirehdit naimistasi toisen kanssa, niin menettelen omin päin, sen mukaan kuin asian haarat vaativat. ANNA LIISA. Ja te uskaltaisitte? Entä, jos siitä tulee pahoja seurauksia itsellennekin. Niin juuri – ajatelkaapa vähän sitäkin seikkaa. HUSSO. Mitä pahoja seurauksia siitä minulle tulisi? Ja vaikkapa tulisikin, niin – yks’ hävinneen kaikki! Kurjuutta olen kärsinyt koko ilmoisen ikäni, en minä muutaman vuoden vankeutta pelkää, jos niiksi käy. ANNA LIISA. Mutta kun te ette saa siitä mitään etua? Sillä minä vannon, etten mene Mikolle kumminkaan. Ennen –, ennen vaikka lopetan itseni. HUSSO. Vai lopetat itsesi! Uskottele muita, elä minua. Et sinä lopettanut itseäsi pahemmassakaan pulassa ollessasi, etkä sitä tee nytkään. ANNA LIISA. Minulla ei ollut silloin rohkeutta. Olin liian nuori. Mutta nyt minulla on. HUSSO. Sepähän sitten nähdään. ANNA LIISA. Te olette kauhea ihminen, teillä ei ole sydäntä eikä omaatuntoa. HUSSO. Sinäkö puhut sydämestä ja omastatunnosta? Sinä, joka olet murhannut lapsesi ja nyt kumminkin tahdot käydä kunniallisesta naisesta. Petät sulhasesi, petät koko maailman. Ja puhut sitten vielä sydämestä ja omastatunnosta. – Ha, ha, ha! Oikein minua naurattaa. Entä jos minun omatuntoni pakottaa minua ilmituomaan totuutta? Mitäs siihen sanot? ANNA LIISA. Menkää! Tehkää kuin tahdotte. Te tiedätte päätökseni. HUSSO. Ja sinä siinä muka pysyt? ANNA LIISA. Pysyn. PIRKKO (tulee juosten sisään, paljain jaloin. Hän on noin 12-vuotias, terävä ja vilkas). Anna Liisa, onko se totta? Sano pian, onko se totta? ANNA LIISA. Mikä niin? PIRKKO. Että sinua kuulutetaan ensi pyhänä? Isä ja Johannes siitä puhuvat tuolla ulkona. HUSSO. Ohoo – vai ollaan sitä jo niin pitkällä! No, no! tänäpäivänä on vasta perjantai. Vielä on matkaa pyhään. Hyvästi, Anna Liisa, hyvästi! (Menee.) PIRKKO. Sano nyt, sano! Onko se totta? ANNA LIISA. Voih –! Enhän minä tiedä. (Menee luomapuille, pyörähyttää niitä muutamia kertoja.) PIRKKO. Tiedätpäs, elä narraa. Koska kuulin, kun Johannes sanoi, että olette yhdessä tuumanneet. – Tuleeko tänne sitten paljon vieraita, Anna Liisa? Tuleeko? Vastaa sinä! ANNA LIISA. Anna minun olla rauhassa. Sinä rupatat aina niin kauheasti. (Heittää luomapuut, menee ikkunaan oikealle.) PIRKKO. Ka, mitä sinä olet niin pahalla tuulella? Riitelittekö te Husson kanssa? ANNA LIISA. Pirkko! Juoksepa katsomaan, minne päin Husso meni. – Ja kuule – tuo minulle heti sana, jos näet, että hän puhelee Johanneksen kanssa. PIRKKO. Kyllä! (Juoksee ulos ja palajaa hetimmiten takaisin.) ANNA LIISA. Noo –? PIRKKO. Metsäpolkua tuo mennä touhutti omalle mökilleen. ANNA LIISA. Eikä puhutellut Johannesta? PIRKKO. Ei puhutellut. Johannes oli järkiään toisella puolen pihaa. ANNA LIISA. Jumalan kiitos! (Menee takaisin luomapuille.) PIRKKO. Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Mitä? ANNA LIISA. Elä kysele kaikkia. PIRKKO. Pelkäätkö että hän sotkisi teidän välinne? Että hän laittaisi juoruja? ANNA LIISA. Pelkään. Sitähän minä juuri pelkäänkin. PIRKKO. Saat olla ihan huoletta. Kyllä minä pidän varalta, ettei hän pääse Johannesta likellekään. ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko, niin olen sinulle kiitollinen. PIRKKO. Luota siihen. Minä sen mokoman akan kyörään täältä tiehensä, jos hän tänne vielä ilmestyy ennen sunnuntakia. – Mutta kuulehan nyt, Anna Liisa. Milloinka ne sitten vietetään häät? Hetikö kun on kolme kertaa kuulutettu? ANNA LIISA. Niin, heti sen jälkeen. PIRKKO. Pidetäänköhän kuinka suuret häät? Ja tanssitaanko? Tietysti tanssitaan, mitäs niistä häistä muuten olisi. – Minunkin täytyy opetella siksi. Osaan minä jo jenkkaa, ja penkinpainajaista, ja vanhaa piikaa, ja polskaa. Mutta niitä uusia en osaa, ranseessia, vai miksi sitä sanotaan? Sitä en osaa enkä polkkaa – mutta opetathan sinä, eikö niin? ANNA LIISA. Ajatteles, Pirkko, jos hän kääntyi takaisin? (Menee ovelle, katsoo ulos.) PIRKKO. Niin Hussoko? Vielä vain. Joka meni semmoista hamppua, ettei jälelleen katsonut. ANNA LIISA. Ei siellä näy ketään. Ei Johannestakaan eikä isää. PIRKKO (polvillaan penkillä, aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos). Ne olivat äsken alhaalla, aitan luona. Ja siellähän ne puhelevat vielä nytkin. Eikä näy Hussoa, ei mailla eikä halmeilla. Saat olla ihan rauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta. (Heiluttelee jalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.) ANNA LIISA (itsekseen). Perjantai – lauantai – sunnuntai! Kun vaan nämä kaksi päivää menisivät onnellisesti ohi, – en sitten enää pelkäisi. Ei hän sitten enää – kun kerran olen kuulutettu. Nämä päivät vaan – nämä kaksi päivää! PIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset? ANNA LIISA. Ilman minä vaan – itsekseni. (Menee taaskin luomapuille.) PIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella. Sinä kun menet pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella. Voi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua ikävä, Anna Liisa. Ihan jo itkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet. ANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut? PIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää puoliani, kun isä ja äiti toruvat? Ja sitten – kun en enää saa sinua nähdä, sehän se on pahinta. ANNA LIISA. Käy sinä usein Kivimaalla. Käy joka päivä. Eihän tästä ole pitkä matka. PIRKKO (lohdutettuna). Kyllä minä käynkin, siitä saat olla varma. Ja minä autan sinua siellä töissä. Ja kuule, sitten kun sinä saat lapsen, niin minä sitä hoidan. ANNA LIISA. Lapsen? – Voi, Pirkko, mistä sen vielä tietää, saanko lapsen vai en. PIRKKO. Kyllä sinä saat. Miksi et saisi? Saavathan kaikki muutkin, jotka ovat naimisissa. Ajatteles, kun sinulla sitten olisi semmoinen pikkuinen kuin Ristolan emännälläkin tässä tuonoin. Se ei ollut alussa kuin tuon kokoinen. Eikä se jaksanut pitää päätäänkään pystyssä, noinikään se vaan nyökytti, katsopas, noinikään, noin – noin. Mutta sitäpä varten ei pientä lasta saa pitääkään ylöspäin, vaan aina pitkällään, näin käsivarrella. Ja niskan alla pitää aina olla tukea. Voi, kyllä minä toki osaan hoitaa semmoista pikkuista, etkö usko? ANNA LIISA. Uskon. PIRKKO. Otathan sinä sitten minut oikein vakituisesti sitä hoitamaan? ANNA LIISA. Ei, Pirkko, jos lapsen saan, itse minä sen hoidan. En usko kenellekään. PIRKKO. Mutta sillä välin kumminkin? Et suinkaan sinä alituiseen voi istua sen ääressä. Ja minä sitä kyllä hoitaisin yhtä hyvin kuin sinäkin, ehkä vähän paremmin vielä, minä kun niin paljon pidän pikkuisista lapsista. Mutta sinähän niitä et ole kärsinyt tähän saakka ollenkaan. ANNA LIISA. Mistä sen tiedät? PIRKKO. Siitä tiedän, kun sinä et tahdo pieniä lapsia nähdäkään. Et mennyt katsomaan Ristolan Elsaakaan, vaikka emäntä niin monasti pyysi. Ja kerran kun emäntä väkisen pani hänet syliisi, niin sinä ihan pelkäsit ja olit vähällä pudottaa lapsen lattiaan, mutta emäntä arvon ehti siepata hänet kiinni. Silloin juuri sanoivat, että saapas nähdä, jos Jumala sille itselleen lapsia antaa, kuinka se niitä hoitaa. ANNA LIISA. Niinkö sanoivat? PIRKKO. Niin justiin sanoivat. Mutta minä ajattelin itsekseni, että olkaahan huoletta, kyllä minä Anna Liisan lapset vaalin. – Se sitten on somaa, kun ne oppivat puhumaan ja sanovat minua tädiksi. »Pirkko täti, Pirkko täti, ota ’ylliin.» ’Ylliin’ se sanoi Ristolan Elsakin, ei osannut sanoa ässää. ANNA LIISA. Etpä sinä pidäkään varalta siellä ikkunassa, Pirkko. Katselet vaan tänne. Nyt jos Husso onkin puikahtanut ohitse, ettet ole huomannutkaan. PIRKKO. Eikä ole puikahtanut ohitse. Minä siitä vastaan. ANNA LIISA. Mutta sieltä kuuluu puhetta. PIRKKO (kurkistaa taaskin ikkunasta). Niin, kuuluuhan sieltä, kun isä ja äiti ja Johannes tulevat. ANNA LIISA. Nekö ne ovat? Minä jo niin säikähdin. Muistatko sitten pitää huolessasi, Pirkko, ettei hän pääse tulemaan tänne tupaan, kun ne ovat täällä? PIRKKO. Muistan, muistan. Minä en hievahda tästä ikkunasta – taikka sitten vahtaan häntä tuolla ulkona. ANNA LIISA. Hyvä on. Mutta tee se niin, ettei kukaan huomaa. – Hiljaa! He tulevat. (Kortesuo, Riikka ja Johannes tulevat.) RIIKKA (kantaa vesiämpäriä ja asettaa padan tulelle). Vai niin te olette tuumanneet, että ensi pyhänä kuuliaiset ja kolmen viikon perästä häät! Kuinka tässä vaan jouduttanee valmiiksi. Tuossa on Anna Liisallakin vasta kangas alulla. KORTESUO. Kyllä te joudutte, kun kiirettä pidätte. Mikäs siinä on. Ja ottakaa apua, ellette kerkiä itse kaikkea tekemään. RIIKKA. Niin kait sitä täytyy. Istu nyt, Johannes, minä panen pannun tulelle. Se kiehuu tässä yksin tein, kun keitän perunoitakin. JOHANNES. Ei minua varten suinkaan. KORTESUO. Keitä vaan kahvia. Hyvää se tekee meille muillekin. JOHANNES. Huomenna sitten menemme pappilaan, vai kuinka? KORTESUO. Niin kai, niin kai! Ja juomatavaraa pitää hankkia kaupungista. Muut tarpeet kyllä saadaan omalta kauppiaalta. RIIKKA. Vietetäänkö ne sitten kuinka suurellisesti? KORTESUO. No niin suurellisesti kuin ikinä vaan osataan. RIIKKA. Niinkö kuuliaisetkin? KORTESUO. Kuuliaiset ensin ja sitten häät. Kun meiltä Anna Liisa viedään, niin se tapahtuu kunnialla. Tiedä, Johannes, se tyttö on ollut minun silmäteräni pienestä pitäen. JOHANNES. Sen uskon. Eikähän tuo kumma olekaan. KORTESUO. Ei ole, ei. Sillä niin isä kuin olenkin, niin voinpa yhtäkaikki sanoa, että semmoista tyttöä saa hakea. ANNA LIISA. Isä kulta. KORTESUO. Niin, niin! Mikä on tosi, se on tosi. JOHANNES. Elä ole milläsikään, Anna Liisa, sinä ne kiitokset hyvin ansaitset. Ei pahat kieletkään ole koskaan löytäneet sinusta sanan sijaa. Se tosiaan on merkillistä. Aina muista tytöistä kuulee milloin mitäkin. Anna Liisasta ei koskaan muuta kuin hyvää. RIIKKA. Kun hän ei anna pienintäkään syytä puheisiin. Toiset hänen iällään huvittelevat ja lentävät tanssista toiseen, tämä ei milloinkaan, ei vaikka käskisi. KORTESUO. Anna Liisa on tavattoman vakava ja tasaluontoinen nuoreksi ihmiseksi, sen täytyy jokaisen myöntää. Aina ahkera, aina työssä. Mutta toista on tuo rasavilli tuolla. JOHANNES. Niin Pirkkoko? KORTESUO. Ei totta tosiaan luulisi noita molempia sisariksi. Semmoinen ero heillä on. PIRKKO. Nyt se alkaa taas. (Aikoo puikahtaa tiehensä.) RIIKKA. Seis! Mihinkä matka? PIRKKO. Hevosia menen viemään hakaan. RIIKKA. Se on renkien tehtävä. Ota sinä sukanneule käteesi. PIRKKO. Minäpä lupasin äsken Matille. RIIKKA. Lupasit! Juuri kuin Matti olisi sinua pyytänyt. PIRKKO. Kyllä minä sitten tulen. KORTESUO. Tee niinkuin äitisi käskee, taikka minä sinua opetan. PIRKKO (etsii pitkin penkkiä). Enhän tuota tiedä missä koko neule onkaan. Kuka lienee vienyt. RIIKKA. Kuka sen on vienyt. Omilla jäljilläsi. Hae vaan ylös heti paikalla, muuten tulee tukkapöllyä. PIRKKO (ryömyllään lattialla). Tuonnepahan ovat viskanneet penkin alle. – Ja puikot on reväisty kaikki irti. Kissa, pakana –! Taikka oliskohan Husso ilkeyksissään? JOHANNES. Niin, en muistanut kysyäkään. Mitä asiaa sillä Hussolla sitten oli? ANNA LIISA. Ei mitään. Ilman hän vaan aikojaan – KORTESUO. Joko se eukko taas kävi täällä? Mokomakin heittiö! Minä en häntä voi suvaita, ajan pois joka kerran kun satun näkemään. Mutta hänestä vaan ei pääse erilleen, kun nämä häntä täällä suosittelevat. RIIKKA. Minä en suosittele! Moneen aikaan en ole sanaa vaihtanut hänen kanssaan. KORTESUO. Kukas häntä sitten tänne vetää aina? Anna Liisako? RIIKKA. Tokkopa se Anna Liisakaan. Eikö tuo päässe ilman kenenkään vetämättäkin. PIRKKO. Äskenkin kun olivat ihan riidassa Anna Liisan kanssa. Ja Anna Liisa juuri pyysi minut kyöräämään hänet tiehensä, niin pian kuin näen tulevaksi. KORTESUO. Sen saat tehdäkin, sillä häntä ei täällä tarvita. Hän on niitä maailman lopun ihmisiä. PIRKKO. Niin, ja Anna Liisa pelkää – ANNA LIISA. Pirkko –! PIRKKO. Mitä se tekee? Saahan sen sanoa. – Anna Liisa pelkää, että Husso vielä sotkee Johanneksen ja hänen välinsä. JOHANNES (hymyillen). Oho? Vai semmoisia sinä pelkäät, Anna Liisa? Siihen hän nyt ei kumminkaan ikinä maailmassa pysty. Ei, vaikka –! KORTESUO. Ei tietystikään. (Mikko tulee sisään.) RIIKKA. Siunaa ja varjele – Mikkohan se on! MIKKO. Päivää! KORTESUO. Päivää, päivää! RIIKKA. Milloinkas Mikko on palannut kotipuoleen? Kun minä en ole kuullut siitä mitään. MIKKO. Nythän minä juuri tulen. Pistäännyin sivukulkiessani tervehtimään entistä isäntäväkeäni. KORTESUO. Siinä teit oikein. Terve, terve! Käy tänne istumaan, eukko tarjoo meille kahvia. Siitä on pitkä aika, kun sinua on nähty näillä tienoilla, MIKKO. Neljä vuotta. Päivää, Pirkko! Kylläpä sinä olet kasvanut. Vieläkö muistat renki-Mikkoa? PIRKKO. Muistanhan minä. Sinä sitä opetit minua ensin hevosen selässä ajamaan. MIKKO. Eipäs ole Pirkko unohtanut. – No, ja mitäs tänne muuta kuuluu? KORTESUO. Eipä kuulukaan. MIKKO. Johanneksen naama on yhtä sileä kuin ennenkin. Eikö sinulle ala vielä edes partaa kasvaa? JOHANNES. Miksei kasva, jos kasvatetaan. MIKKO. Antaisit, velikulta, tuon sitten nousta, että näyttäisit vähän miehekkäämmältä. JOHANNES. Mitäs se oikeastaan sinuun kuuluu? KORTESUO. On siinä Johanneksessa miestä siltä, vaikkei ole partaa. – Mutta kerropa meille nyt jotain retkistäsi, Mikko. Hyvinkö sinua siellä veteli? MIKKO. Hyvin vallan. Rahaa tuli kuin roskaa. KORTESUO. Vai niin? Taidat olla jo rikas mies? MIKKO. Onhan niitä kertynyt muutamia tuhansia. JOHANNES. Ehkä tulitkin tänne talon ostoon? MIKKO. Mitäs tahdot Kivimaasta? JOHANNES. Ei sitä myydä. MIKKO. Enkä minä sitä haluakaan. Suurempi se pitää olla, jos kerran ostamaan rupean. KORTESUO. Ohoh? Suurempiko kuin Kivimaa? MIKKO. Suurempi ja parempi kaikin puolin. Eihän Kivimaassa ole kunnon metsääkään. JOHANNES. Talon tarpeiksi riittää. MIKKO. Se on liian vähän. Mitä semmoisella talolla tekee, jossa ei metsää ole muuta kuin talon tarpeeksi. RIIKKA (tuo kahviverstaat pöydälle). Tehkää hyvin ja juokaa kahvia. Anna Liisa, tule pitämään puoliasi, sinäkin. MIKKO. Anna Liisako se siellä piiloitteleiksen luomapuitten takana? Näin kyllä, että puut pyörivät, ja arvasin, että joku siellä mahtaa olla niiden toisella puolen. RIIKKA. Tule nyt, tule! Juomaan kahvia ja tervehtimään vanhoja tuttuja. MIKKO (Mikko menee Anna Liisaa tervehtimään). Ei pidä ujostella. JOHANNES. Sinuako hän ujostelisi? MIKKO. Niin – ketäpäs hän tässä muitakaan? JOHANNES. Entistä renkiään. MIKKO (ottaa Anna Liisaa kädestä). Niinpä niin. Entistä renkiään, josta nyt on tullut isäntämiehen veroinen. – Mitä kuuluu? ANNA LIISA. Ei mitään erinomaista. (Hän tapaa Mikon katseen, vetää kätensä pois.) KORTESUO. Mutta tuskin sinä, Mikko, tältä seudulta mieleistäsi taloa saat, koska sinulla tuntuu olevan noin suuret vaatimukset. MIKKO (kääntyy takaisin pöydän luokse). Kukas on sanonut, että minä olen täällä talon ostossa? KORTESUO. No, niinhän minä luulin ymmärtäneeni. MIKKO. Ei, minulla on vallan toiset meinat. RIIKKA. Ehkä on Mikolla naimahommat? MIKKO. Sinnepäin se pikemminkin kallistuu. KORTESUO. Vai niin! Vai naimahommat. Joko se oli tyttö täällä valmiiksi katsottu ennen lähtöä, neljä vuotta sitten? MIKKO. Jo se oli. RIIKKA. Kas vaan! Eihän siitä silloin mitään kuultu. Se on sitten asia jo pantu alkuun? MIKKO. Silloin se pantiin hyvään alkuun. ANNA LIISA. Johannes – lähdemmekö kävelemään? RIIKKA. Ei, anna Johannes juo kahvia ensin. KORTESUO. Mitäs nyt kävelemään? Kuunnelkaahan tekin, kun Mikko tässä kertoo tuumistaan. JOHANNES. Niin, kuunnellaan häntä. ANNA LIISA. Täällä on niin tukehuttavan kuuma. KORTESUO. Täällä kuuma? Elä horise. RIIKKA. Mutta sitä minä ihmettelen, että Mikko on jaksanut pitää tytön mielessään näin kauvan. Kokonaista neljä vuotta. Lieneekö hän puolestaan ollut yhtä uskollinen? MIKKO. Siitäpä minä juuri tulin ottamaan selkoa. KORTESUO. Sinä et sitä tiedä? Ohho! Sitten on asiasi hyvin epävarmalla pohjalla. RIIKKA. Entäpä kun hän jo on mennytkin toiselle? Mitäs sitten? MIKKO. Hän saa purkaa. KORTESUO. Vaikkako olisi jo vihittykin? MIKKO. Vaikka. KORTESUO. Mutta ellei hän tahdo? MIKKO. Niin minä hänet siihen pakotan. KORTESUO. Elä, elä? Käykö se laatuun? MIKKO. Sitä minä en kysy, käykö laatuun vai ei. Mutta omani minä tahdon takaisin. ANNA LIISA. Johannes, lähtään! Johan sinä olet juonut kahvisi. RIIKKA. Tuohan nyt on tuossa! Ei ensinkään saa Johannes mennä, ennenkuin on juonut toisen kupin. Siinä on sinullekin. (Työntää täytetyn kupin Anna Liisan eteen.) KORTESUO. Kyllä kuulee, että Mikko on ollut tukkimiehenä. Ei täällä meidän rauhallisessa maakylässä noin rajusti menetellä. RIIKKA. Eikä ole pakko Mikonkaan tehdä, niinkuin uhkaa, jos tyttö hyvinkin on pitänyt hänet mielessään. MIKKO. Mitä luulette? Onko hän pysynyt minulle uskollisena? KORTESUO. Meiltäkö sitä kysyt? MIKKO. Niin, teiltä minä kysyn. RIIKKA (hymyillen). Kun sanoisit tytön nimen edes, ehkä tuohon sitten voisi vastata. MIKKO. Eikö muuten voi? KORTESUO. Mahdotontahan se on. MIKKO. Eikö kukaan osaa muuten vastata? Eikö Anna Liisakaan? JOHANNES. Anna Liisa? Miksi juuri Anna Liisa? MIKKO. Hän jos sattuisi tietämään. RIIKKA. Mitä? Tiedätkö sinä, ketä Mikko on ajatellut? Etkä ole siitä minulle hiiskunut sanaakaan. MIKKO. Mitäs Anna Liisa minulle vastaa? RIIKKA. Niin, – antaapas kuulla. ANNA LIISA. Tietäähän Mikko itsekin. – Ilman vaan kujeilee. MIKKO. Sano suoraan. Elä kiertele. Luuletko, että se tyttö minua vielä rakastaa? ANNA LIISA. En luule. MIKKO. Vai niin? Vai sinä et luule? No, mistähän syystä tuo ei minua enää rakastaisi? ANNA LIISA. Sinä et ole sitä ansainnut. JOHANNES. Anna Liisa tuntuu olevan perillä asioista. RIIKKA. Siltä kuuluu. MIKKO. Enkö ole ansainnut? Vaikka neljä vuotta olen ollut hänelle uskollinen ja nyt tulen häntä hakemaan. Enkö sittenkään ole ansainnut hänen rakkauttaan? ANNA LIISA. Et. JOHANNES. Siinä sait kuulla totuuden. MIKKO. Selitäpäs tarkemmin, Anna Liisa. Minä en vielä oikein käsittänyt. ANNA LIISA. Sitten selitän – toisen kerran. RIIKKA. Mutta emme me muut tästä puheesta ole tulleet hullua hurskaammaksi. KORTESUO. Parasta, Mikko, kun menet tyttösi luokse suoraan ja kysyt häneltä. Mistäpä sen Anna Liisa niin tarkoin tietää. Kahden asia ja kolmannen korvapuusti. MIKKO. Sen teenkin. Kun pääsen puhuttelemaan häntä kahdenkesken, niin uskon että hän minuun vielä taipuu. RIIKKA. Miks’ei taipuisi. Noin pulska mies kuin Mikko on. KORTESUO. Oletko sinä muuten kuullut, että Anna Liisa meiltä viedään? (Anna Liisa menee luomapuilleen.) MIKKO. Sen hyvin tietää kuulemattakin. Vai luulitteko hänen jäävän vanhaksi piiaksi? KORTESUO. Niin, niin, mutta minä tarkoitan, että hän viedään nyt jo. Ensi pyhänä kuulutetaan. MIKKO. Paljon mahdollista. KORTESUO. Tähän Johannekseen, näes. MIKKO. Johannekseen? Tähän parrattomaan Johannekseen? Sitä minä en usko. JOHANNES. Eipähän se mikään uskonkappale lienekään, mutta voi se siltä tapahtua. MIKKO. Ei taivaan päivinä. Anna Liisako nyt menisi tuommoiselle piimäsuulle? JOHANNES. Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat, mies? Minusta tuntuu, että sinä kaiken aikaa olet tahtonut minua tässä ärsytellä. KORTESUO. No, no – ei riidellä. – Mikko laskee vaan leikkiä. MIKKO. En, jumaliste, minä laske leikkiä. KORTESUO. Saat sitten nähdä ensi sunnuntaina. Tervetulemasta tänne silloin kuulisiin. MIKKO. Tästä on vielä aikaa sunnuntaihin. RIIKKA. Ei tarvitse odottaakaan niin kauvan. Onhan Anna Liisa läsnä, sanokoon itse, onko asia tosi vai ei. JOHANNES. Niin, sano Anna Liisa. ANNA LIISA (toiselta puolen luomapuita). Uskoneeko hän minuakaan? MIKKO. Enpä paljon. Nuoren tytön mieli on kuin vesi kaukalossa, se häilyy sinne ja tänne. Anna Liisankin ajatukset voivat muuttua vielä toisaanne päin, ennenkuin hän tästä on niin pitkälle päässyt, että kuulutetaan. ANNA LIISA. Ei muutu. Ole varma siitä: minun ajatukseni eivät muutu. JOHANNES. Mitäs sanot siihen? MIKKO. Niin siihenkö? Sanon, että ellei Anna Liisan mieli muutu, niin – muuttuu sinun mielesi. JOHANNES. Sen valehtelet! MIKKO. Minä valallani vannon: ellei muutu Anna Liisan mieli tästä sunnuntaihin, niin muuttuu sinun mielesi. RIIKKA. Elkää, hyvät ihmiset, kinailko suotta. Pianhan sen näkee. – Antakaa kun kaadan teille kahvia vähän lisää. Vielä täältä pannusta heruu. PIRKKO (menee Anna Liisan luokse). Anna Liisa, kuules, kun minä en saa näitä silmiä ylös. ANNA LIISA. Toimita tuo mies täältä ulos, Pirkko. Keksi joku keino. PIRKKO. Niin Mikkoko? ANNA LIISA. Hän juuri. Toimita nyt heti. PIRKKO. Kudotko sinä sitten minun sukkani valmiiksi? ANNA LIISA. Kudon, kudon! PIRKKO. Hyvä juttu! (Pistää sukankutimen Anna Liisan käteen, puikkelehtii salavihkaa ovelle ja hiippasee ulos.) KORTESUO. Niin, – minä sanon samaa kuin Riikkakin, mitä tuosta suotta kinailette, pianhan se nähdään. JOHANNES. Tässä on Mikolla jotain takana. KORTESUO. Vielä vain! Mitä se voisi olla? Pientä pilaa vaan kaikki, tai – korkeintaan joku tukkimiehen tapainen koiranjuoni. RIIKKA. Niin, eihän siinä muuta voi olla. Neljä vuotta hän on ollut poissa, tulee vasta tänne – ei, ilman se Mikko vaan moskaa, sinua kiusottaakseen. PIRKKO (repäisee oven auki). Mikko, hevonen karkasi! MIKKO (hyppää ylös). Minunko hevoseni? PIRKKO. Niin, sinun, sinun! Joudu sukkelasti! MIKKO. Kuka hemmetissä sen päästi irti? PIRKKO. Minähän ne ohjakset otin tikapuista, – ajattelin vaan pikkuisen koetella sitä, mutta sillä kertaa se läksi. (Mikko ja Kortesuo rientävät ulos.) RIIKKA. Aina sinä olet pahan teossa. (Tukistaa Pirkkoa.) Kyllä minä sinua opetan. – Äläjähän siinä vielä, – selkääsi saat. (Kiiruhtaa miesten jälkeen.) PIRKKO (huutaa täyttä kurkkua suu väärässä, tyyntyy sitten äkkiä). Mutta muistakin, Anna Liisa, että neulot koko sukan valmiiksi. (Juoksee ulos.) ANNA LIISA. Johannes – ethän ole minulle vihanen? JOHANNES. En, herran tähden. Mistä syystä olisin sinulle vihanen? ANNA LIISA. Minä vaan ajattelin – kun olet niin totisen näköinen. JOHANNES. Mikko minua vähän harmitti – mokomakin reuhaaja. – Mutta ei se mitään. Tulehan pois tänne. Sinä kun olet luona, niin väleen ne semmoiset mielestä haihtuvat. ANNA LIISA (tulee hänen luokseen). Yhtä minä sinulta pyytäisin, Johannes. Voi, jos sen lupaisit! JOHANNES. No, lupaan – lupaan jo edeltäpäin, ellei se mitään mahdotonta ole. ANNA LIISA. Ei ole mahdotonta. Minä vaan pyytäisin sinua – niin, Johannes, minä niin hartaasti pyydän: vältä Mikkoa. Elä antaannu hänen seuraansa, elä salli hänen tulla likellekään! Eläkä ole kuulevinasi, jos hän sinulle jotakin sanoo, ja koeta, minkä suinkin voit, ettei hän pääsisi sinua ollenkaan tapaamaan. Teetkö sen, Johannes? Rakas kulta, teetkö sen, sano? JOHANNES (hymyillen). Mutta Anna Liisa, sinähän olet kuin hengen hädässä. Hän taisi sinut säikyttää pahanpäiväisesti? ANNA LIISA. Hän on ilkeä ihminen. Voi, sinä et tiedäkään, kuinka ilkeä hän on. JOHANNES. Kyllä minä uskon, että hän on ilkeä. Mutta minkäpä hän ilkeydellään meille voi? ANNA LIISA. Eihän sitä tiedä. Ei tiedä, mikä hänen päähänsä pistää. Mutta lupaathan pysyä hänestä erilläsi, Johannes? JOHANNES. Pelkäätkö, että meille syntyisi riitaa – ja kenties tappeluakin? ANNA LIISA. Pelkään. Pelkään sitäkin. JOHANNES. Ja luulet varmaan, että minä siinä tapauksessa joutuisin alakynteen? ANNA’ LIISA. Saattaisi käydä niinkin. Mikko on väkevä, tarttuisi ehkä puukkoon. JOHANNES. Mikko ei ole väkevämpi kuin minäkään, vaikka hän minua haukkui poikanulikaksi. No, no. Ei suuret sanat suuta halkaise. ANNA LIISA. Parasta kumminkin häntä välttää, eikö niin, Johannes? Huomaathan sen itsekin. JOHANNES. Enpähän oikein tiedä. ANNA LIISA. Sinä jo puoleksi lupasit. Ellei se ole mitään mahdotonta, sanoit. Eikähän tämä ole mahdotonta, sen voit niin helposti tehdä, jos vaan tahdot. JOHANNES. Niin, niin. Mutta siinä on sentään eräs seikka. Hän saattaisi pian luulla, että minä häntä pelkään. ANNA LIISA. Antaa luulla, mitä se meitä liikuttaa. Emme välitä siitä. JOHANNES. Ja tekisi minun, sitä pait’, mieleni kurittaa häntä vähäisen äskeisistä puheistaan. Sen hän hyvin sietäisi. ANNA LIISA. Silloin olemme onnettomia! Voi Johannes, kun sinä et minua usko – JOHANNES. No, enhän minä muuta kuin näyttäisin, ettei minun kanssani ole niin juuri leikkiminen. ANNA LIISA. Ja sen vuoksi panet kaikki alttiiksi! Voi, Johannes, ensi kerran minä sinulta jotain pyydän – etkä sinä tahdo tehdä minulle mieliksi. JOHANNES. Minusta sinä olet lapsellinen, kun panet sille niin suurta merkitystä. ANNA LIISA. Siitä riippuu koko meidän onnemme. Minä tiedän sen. JOHANNES. Eikös mitä! – Mutta koska sinä sitä niin välttämättä tahdot, niin voinhan minä pysyä hänestä erillänikin. ANNA LIISA. Sinä lupaat? JOHANNES. No, lupaan, lupaan. Sinulle mieliksi. Oletkos nyt tyytyväinen? ANNA LIISA (lankee hänen kaulaansa). Olen. Kiitoksia, Johannes, – sydämen pohjasta sinua kiitän! JOHANNES. Oma kultani! Rakastatko sinä minua? ANNA LIISA. Rakastan! Sinua rakastan yli kaiken. [[Luokka:Anna Liisa]] 2868 9188 2006-11-17T16:57:43Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] {{Otsikko |edellinen=[[Anna Liisa: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |seuraava=[[Anna Liisa: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Anna Liisa]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Sama tupa, samassa asussa. Luomapuut ovat jo kuitenkin poissa. Riikka keittää perheelle ruokaa, Anna Liisa katselee ikkunasta ulos oikeaan. Kortesuo tulee sisään.) KORTESUO. Terveisiä pappilasta! Nythän se Anna Liisa pantiin kuulutuksiin. RIIKKA. Vai jo pantiin. Mitä tuosta tuumi rovasti-ukko? KORTESUO. Eipähän juuri mitään. Toivotti vaan onnea. Herttainen ukko se meidän rovasti. Niitä ei löydy monta sellaista. RIIKKA. Sanoiko kuulleensa näiden tuumista tätä ennen? KORTESUO. Johan hän tuntui tietävän kaikki. Ja kovasti kiitteli Anna Liisaa. Sanoi, että se tyttö on kunniaksi koko paikkakunnalle. Ja hyvänä esimerkkinä muille. Rippikoulussakaan ei ole kukaan osannut niin hyvin kuin Anna Liisa, ei ennen eikä jälkeen. Niin oli lasketellut kuin vettä vaan, kysyi mistä paikasta katkismusta hyvänsä. RIIKKA. Vai niin kiitteli. – Kuuletko sinä, Anna Liisa, mitä isä täällä kertoo? ANNA LIISA (kääntymättä ikkunasta). Kuulen. RIIKKA. Etkä siitä sen enempää iloitse? Kumma tyttö! KORTESUO. Hän on niin tottunut siihen, että häntä aina ylistellään. Kyllä oli Johannes siihen sijaan mielissään. RIIKKA. No, sen arvaa. Miksei hän muuten pistääntynyt tänne? Olisimme juoneet kirjaanpanemis-kahvit? KORTESUO. Ei sanonut joutavansa. Sitten lupasi tulla illemmällä. Niin – rovastiahan minä sitten pyysin kuuliaisiin myöskin. RIIKKA. Vai pyysit sinä? Mitä tuo vastasi? KORTESUO. Kiitti hyvin nöyrästi ja uhkasi tulla. Ja arvatkaas, ketä muita kävin käskemässä. RIIKKA. Ehkä vallesmannia? KORTESUO. Vallesmannia ja tohtoria. ANNA LIISA. Mitä varten niin paljon vieraita? Olisitte kutsunut sitten vasta häihin, isä. KORTESUO. Häihin ne tietysti käsketään myöskin. Kaikki nämä, jotka kuuliaisiinkin, ja paljon muita lisäksi. RIIKKA. Mitäs niille sitten tarjotaan? Kun ei vielä ole mitään hommattu. KORTESUO. Vai ei ole hommattu! Kun juomatavaratkin olen jo toimittanut tulemaan kaupungista. RIIKKA. Millä tavalla sinä ne –? KORTESUO. Kauppiaan pyysin telehvoonaamaan, että laittaisivat postimiehen mukana Liknellistä. RIIKKA. Hyvä on. Muut tarpeet kyllä saadaan täältäki n. KORTESUO. Luullakseni hän ne jo on tuonutkin sinne kauppiaalle. Olisi sinulla nyt ruoka valmiina, niin söisin ensin ja läksisin sitten niitä hakemaan. Muut ostokset tekisin samalla. RIIKKA. Kohta tämä tästä joutuukin. Mutta kiire meitä tapaa vielä tänä päivänä. Ala joutua, Anna Liisa, tupaa siistimään. Mitä sinä vahtaat siellä ikkunassa alituiseen? ANNA LIISA. Enhän minä mitään. RIIKKA. Koko päivän hän on seisonut siellä. Ja eilenkin jo. Ei joudu enää muuta tekemäänkään. Ja morsiuskiireet hänellä on olevinaan. KORTESUO. Ei suinkaan hän siellä mitä vahtaa. Ilman vaan seisoo aatoksissaan. RIIKKA. Mikä sinua nyt sitten niin aatteluttaa? Sanoisit häntä muillekin. KORTESUO. Kysy sitä! Elämän muutos tietysti. RIIKKA. Vast’ aika sitä nyt harkita, kun asia niin pitkällä on, että huomenna kuulutetaan. KORTESUO. Eikä sinun tarvitse katua, Anna Liisa. Hyvän miehen saat Johanneksesta. RIIKKA. No, se nyt on varma. Siitä ei mies enää parane. Saat vaan kiittää onneasi, tyttö. ANNA LIISA. Hän on liiankin hyvä minulle. KORTESUO. Sitä en tahdo sanoa. Mutta tyytyväisiä meidän sopii olla kaikessa tapauksessa. Ja sen vuoksi meille tuleekin huomenna ilojuhla. ANNA LIISA. Kuka sen tietää edeltäpäin. Minua niin pelottaa tuo huomispäivä, kun isä käski Mikkoakin tänne. Hän jos vielä minkä tekee. RIIKKA. Pelkäätkö että syntyy riitaa ja tappelua? ANNA LIISA. Eihän sekään ole mahdotonta. RIIKKA. Niin, ei siihen takeita ole. Kovin hän tuntui riidanhaluiselta eilenkin. KORTESUO. On käynyt vähän raakaluontoiseksi siellä tukkimiehenä ollessaan. Mutta ei se mitään. Huomenna hän kyllä aisoissaan pysyy, kun rovastikin on saapuvilla ja vallesmanni. Eikä miehet sitä pait’ selvällä päällä tappele, ja juomia taas ei niin paljoa tarjota, että humalaan tulevat. RIIKKA. Sehän, Mikko, muuten kävi eilen illalla taas täällä ja kysyi sinua, Anna Liisa, mutta et sattunut olemaan kotosalla. Istui täällä kotvan aikaa ja odottelikin. Läksi sitten viimein tiehensä, kun sinua ei kuulunut. KORTESUO. Mitä hän Anna Liisasta? RIIKKA. Sanoi olevan jotain puhuttavaa. ANNA LIISA. Uhkasiko tulla uudestaan? RIIKKA. Kyllä arveli, että tänäpäivänä. ANNA LIISA. Tulisiko vielä tänäpäivänä? RIIKKA. Niin minä olin kuulevinani. Mutta jos hän nyt tulee, niin silloin ne sattuvat yhteen Johanneksen kanssa ja syntyy ehkä taaskin kina. KORTESUO. Entäs tätä sitten! Kun kinaavat, niin kinaavat. Eihän tuosta tuommoisesta pienestä sanasodasta kukaan pahene. – Eikö se keittos ole jo kiehunut tarpeeksi? RIIKKA. Jo on. Ala vaan mennä toiseen tupaan, minä tuon padan sinne. (Kortesuo menee. Riikka seuraa häntä kantaen pataa.) RIIKKA (mennessään). Lähde pois syömään sinäkin, Anna Liisa. ANNA LIISA. Tulee vielä tänäpäivänä! Saattaa olla täällä tuossa paikassa. – Herra Jumala, mikä minut pelastaa hänen käsistään? PIRKKO (avaa hiljaa oven, puhuu kuiskaamalla). Anna Liisa, Anna Liisa –! ANNA LIISA (säikähtäen.) Mikä on? PIRKKO. Hän on täällä. ANNA LIISA. Kuka niin? PIRKKO. Mikko on, ja Husso on hänellä matkassa. Kysyivät sinua, ja minä sanoin, että voivat lähteä matkaansa ja tulla toisen kerran, pyhän jälestä, ettet sinä nyt ole kotona. Mutta Husso katsoi minua silmiin ja sanoi: valehtelet. Uhkasi itse tulla katsomaan. Nyt, jos tahdot heitä välttää, niin pakene pian uunille tuonne. ANNA LIISA. Ei, antaa heidän tulla. Täytyy kait heitä puhutella, ei he kumminkaan päästä minua vähemmällä. PIRKKO. Käskenkö heidät sitten tupaan, tänne? ANNA LIISA (vaipuu masentuneen penkille). Käske! PIRKKO (tulee lähemmäksi). Mutta kuule – ellet sinä tahdo heitä nähdä, niin minä heidät lähetän täältä tiehensä, vaikka millä konstilla. ANNA LIISA. Ei, ei. Ei se pitkälle auta. He olisivat takaisin samaa päätä. Tulkoot vaan heti, että ehtivät pois, siksi kuin Johannes on täällä. PIRKKO. Minä pidän varalta siellä ulkona, enkä päästä Johannesta sisään, ennen kuin ovat menneet tiehensä. ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko. PIRKKO. Kyllä! (Aukaisee oven, lähteäkseen ulos.) Kas, täällähän se Mikko jo vahtiikin oven takana. Käy vaan sisään, kotona näkyy olevan Anna Liisa. (Mikko tulee.) MIKKO. Hyvää iltaa! ANNA LIISA. Sinä olet käynyt minua hakemassa? MIKKO. Kävinhän minä eilen iltapäivällä. Ja odottelin täällä hyvät aikaa, mutta sinua ei vaan kuulunut kotiin. Arvelin jo, että tahallasi minua välttelit. ANNA LIISA. Mitä sinä minusta tahdot? MIKKO. Kysymättäkin sen tiedät. Onhan äiti jo käynyt sinulle siitä puhumassa. ANNA LIISA. Sitten tiedät myöskin sinä, minkä vastauksen olen antanut. Saamme jättää ne asiat sikseen, turhaa niitä enää jauhaa, kun kerran olemme selvillä molemmin puolin. MIKKO. Ja niinkö luulet pääseväsi minusta helpolla? Ohoh! Vähänpä sinä minua tunnet. ANNA LIISA. Mitä vaadit minulta enempää? Mitä olen sinulle velassa? MIKKO. Sen vaadin, että pysyt entisessä liitossasi siinä, jonka teit minun kanssani neljä, viis’ vuotta sitten. ANNA LIISA. Ja siihen sinä julkeat vedota? Hävytön! Etkö itse rikkonut sitä liittoa, silloin kun läksit pois ja jätit minut yksinäni tänne onnettomuuteen. MIKKO. Minä en lähtenyt ijäksi, minä lupasin tulla takaisin. Ja nyt olen täällä, niinkuin näet. ANNA LIISA. Nytpä minä en sinusta enää välitä. Tiedät, että menen toisen kanssa naimisiin. MIKKO. Mutta sinä lupasit minua odottaa. Lupasit olla minulle uskollinen. ANNA LIISA. Lupasin kun olin houkkio. MIKKO. Sanoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja sen varmaan myöskin teit vaikka nyt olet kaikki unohtanut. ANNA LIISA. Lapsellisuutta – pelkkää lapsellisuutta! Mitä tiesin minä silloin vielä rakkaudesta tai muusta. Helppo sinun oli saada minut ansoihisi ja vietellä minut. MIKKO. Tarvittiinko siinä paljon viettelemistä? Muistelepas oikein! ANNA LIISA. Sinä olit minua vanhempi, ymmärsit paremmin, mikä siitä kaikesta seuraisi. Mutta sinä vaan käytit hyväksesi nuoruuttani ja kokemattomuuttani. MIKKO. Vai minun syykseni sinä sen nyt kaikki lykkäät? Kuka se oli, joka iltasilla aina karkasi kammaristaaan, kun muut jo nukkuivat, ja tuli luokseni tuonne niemen kärkeen? Ei tarvinnut minun kahdesti pyytää, kerran vaan suihkasin korvaasi, silloin sinä heti lupasit. Niin, voitko kieltää? Kyllä sinua oma halusi veti enemmän kuin minun houkutukseni, jos tarkemmin ajattelet. ANNA LIISA. Paha henki minua lienee riivannut! MIKKO. Rakkaus se oli, Anna Liisa, eikä mikään paha henki. ANNA LIISA. Ei, ei! Ei se ollut rakkautta, mitä lieneekään ollut. Kun saisin elää uudelleen sen ajan, niin toisin menettelisin. Kun saisin sen pois pyyhityksi, pestyksi niinkuin lian, ettei näkyisi jälkeäkään enää. Mutta ei – minä en saa, en vaikka katuisin ja itkisin itseni sokeaksi. Elämäni tahrana se on ja pysyy aina, ijän kaiken. MIKKO. Eläkä tuossa höpise turhia! Mitä tahraa siinä oli? Hauskoja aikoja ne olivat, ei niitä tarvitse katua. Sitten olimme typeriä jäljestäpäin, kun emme suoraan sanoneet isällesi, että niin on asiat, anna meidän mennä vihille, ei auta muu. Mutta sinäkin pelkäsit isääsi kuin kuolemaa. ANNA LIISA. Niin, pelkäsinhän minä. Sekä isää että äitiä – isää eniten. MIKKO. Eikä ollut minullakaan silloin tarpeeksi rohkeutta. Tiesin hyvin, mikä mellakka siitä syntyisi. ANNA LIISA. Et olisi kumminkaan lähtenyt pois ja heittänyt minua yksin. Ehk’ei olisi käynyt, niinkuin kävi, jos olisi ollut jokukaan, jolle olisin voinut surujani valittaa. Mutta kun minulla ei ollut ketään – ei ketään koko maan päällä. MIKKO. Saatoinko aavistaa, että sinä tulisit semmoista tekemään. Arvelin tulla takaisin sitten, kun kaikki oli ohitse, ja pyytää sinua isältäsi. Hän ehkä silloin olisi myöntynytkin ja siihen se juttu olisi loppunut. Mutta sinä kun turhanpäin niin hätäännyit, että otit lapsen hengiltä – niin minkä minä sitten enää voin. ANNA LIISA. En minä ollut järjessäni silloin, voi, en minä ollut järjessäni. Huolesta ja surusta olin mennyt aivan sekaisin. Enkä minä ajatellut ottaa häntä hengiltä – Jumala tietää, etten sitä ajatellut. Oman elämäni kyllä olin tahtonut lopettaa. Monet kerrat seisoin jo Huuhkainkalliolla heittäytyäkseni alas järveen. Mutta vesi oli niin mustaa ja syvää, minä en hirvinnyt. Jätin aina tuonnemmaksi. Ja sitten se oli jo liian myöhäistä. MIKKO. Luojan lykky! Vai jo sinä sitäkin ajattelit. Kaiken näköisiä –! Sehän nyt olisi ollut järin hullumpaa. ANNA LIISA. En ymmärtänyt, että aika oli niin lähellä. Sen vuoksi se tuli niin äkkiarvaamatta. Hädissäni en tiennyt mitään neuvoa. Koetin päästä äitisi luokse, mökkiin tuolta metsän poikki. En ennättänyt sinne saakka, vielä oli jonkun verran matkaa, kun se syntyi – voi, Herra Jumala sitä hetkeä! MIKKO. Ja se eli? Oletko varma, että se eli? ANNA LIISA. Elihän se raukka. Liikutti käsiään ja jalkojaan ja huusi. Silloin minä, voi, Jumala, Jumala, Jumala – MIKKO. Minä arvaan lopun. Elä kerro enää. ANNA LIISA. Painoin kädelläni suuta – en tiedä kuinka kauvan. Olin puolipyörryksissä ja maailma musteni silmissäni, mutta yhä minä vaan pidin kättäni siinä. Silloin – voi, hyvä Jumala – MIKKO. Herkiä jo. – Kiusaat itseäsi suotta. ANNA LIISA. Niin, silloin tunsin, kuinka tuo pieni ruumis nytkähti käteni alla, ja sitten se oli hiljaa. Otin käteni pois, – ei se enää äännähtänyt, henki oli mennyt. En muista enempää, heräsin tajuntaan vasta siinä, kun putosin pitkälleni äitisi tuvan lattialle. MIKKO. No, ja sitten sinulla ei enää ollut mitään hätää. Äitihän oli pitänyt sinusta hyvän huolen. ANNA LIISA. Äitisi kaivoi haudan ja peitti kaikki jäljet. Sekin oli niin kauheata, ettei hän, raukka, tullut edes siunattuun multaan. Kastamatta kuoli ja metsään haudattiin. MIKKO. Eikö tuo liene yhdentekevä. Moni makaa meren pohjassa, ja voi olla autuas siltä. Ja mitä kastamiseen tulee, niin siitäkään ei mahda olla kovin suurta taikaa, koskapa muutamat lakkolaiset jättävät lapsensa järkiään kastamatta. Pääasia oli, että sinä pelastuit. Ettei tullut mitään ilmi. Se se oli oikein Jumalan onni. Ei niin että epäilystäkään kellään. Pääsit kerrassa rauhaan. ANNA LIISA. Rauhaan? Pääsinkö minä rauhaan? Voi, mitä puhut! MIKKO. Niin, niin! Tarkoitan, ettet joutunut kiinni, ettei kukaan sinua hätyyttänyt. Ja se oli kaikki äidin ansiota se. ANNA LIISA. Parempi kun olisin tullut linnaan yksin tein. Sillä se, mikä sitten seurasi, oli niin kamalata, etten ymmärrä kuinka sitä kestin. Etten tullut hulluksi tykkänään. MIKKO. Hulluksi? Kuinka niin? Mitä se sitten oli? ANNA LIISA. Minulla ei ollut yön lepoa, ei päivän rauhaa vuosikausiin sen jälkeen. Elin alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Päivillä aina, kun kuulin askeleita, tai kun ovi kävi, säpsähdin niin, että veret seisahtuivat. Luulin aina vallesmannin tulevan minua kiinni ottamaan. Tai kun näin, että joku ihminen hiljaa puhui jotain toiselle, pelkäsin heti että hän oli saanut vihiä asiasta ja sitä kertoi. Semmoista se oli minun rauhani siihen aikaan. MIKKO. No niin, – tuohon oli vaan oma arkuutesi syynä. Tarvitsiko sinun pelätä turhan takia. ANNA LIISA. Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja minä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos unenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin samaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin hänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut että se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen! MIKKO. Olisin minä ollut täällä, kyllä piankin olisin saanut tuommoiset harhanäyt pakenemaan. Uskotko sen? ANNA LIISA. Nyt ne eivät pitkään aikaan ole minua enää vaivanneetkaan. Ja pois minä olen karkoittanut kaikki nuo tukalat muistotkin. Mikä niitä taas lienee johdattanut mieleen. Ei puhuta niistä enää. MIKKO. Ei puhuta, ei. Ei ne puheesta kumminkaan parane. Me alotamme uudelleen, Anna Liisa, eikös niin? Unohdamme pois kaikki ikävät asiat, aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, ja vietämme iloisia päiviä yhdessä. Herran poika, ei sinulla ole hätäpäivää enää, minä sinua pidän niin hyvänä, niin hyvänä, ettet voi ajatellakaan. Pistän vaikka lasikaappiin, jos tahdot. ANNA LIISA. Kuinka voit tuommoisia puhua? Tiedäthän sinä, että minua huomenna jo kuulutetaan toiseen. MIKKO. Ei se mitään. Rahalla siitä päästään. ANNA LIISA. Minäpä kun en tahdo siitä päästä. Heitä pois nuo tuumat, Mikko. En minä niihin kumminkaan ikinä suostu. MIKKO. Ei sinun ensinkään tarvitse huolehtia Johanneksen eikä isäsi takia, minä kyllä heidän kanssaan asiat selvitän, kun vaan tiedän, että sinä olet puolellani. ANNA LIISA. Hyvä Jumala – etkö sinä sitten lainkaan käsitä, että minä rakastan Johannesta, enkä sinua. Enkä minä ikinä tahdo purkaa hänen kanssaan, en sinun enkä kenenkään houkutuksista. Uskotko minua nyt viimeinkin? MIKKO. Minäpä rakastan sinua, Anna Liisa, ja tahdon saada sinut takaisin, ja minä sinut otan neuvolla millä hyvänsä. Minä en anna sinua toiselle, en jumaliste annakaan! ANNA LIISA. Tuoko rakkautta!? Kaikkea muuta vaan ei rakkautta. MIKKO. Se on rakkautta, tulisinta rakkautta, mitä maailmassa löytyy. Kuule minua, Anna Liisa. Koko ajan sinä olet ollut mielessäni siellä Saarijärvellä, ja vahvasti olin päättänyt, että vielä kerran tulisin sinut perimään. Kun sitten kuulin, että Johannes täällä oli pistääntynyt väliin, ja että sinä olit aikeessa mennä hänelle, niin jouduin semmoiseen raivoon, etten tiennyt mitä tehdä. Jätin kaikki siihen paikkaan ja läksin suoraa päätä tänne. Enkä lähde täältä, ennenkuin asiat ovat selvillä. Sen toisen ajan tieltäni pois, vaikka surma minut nielköön. ANNA LIISA. Siihen ei ole sinulla valtaa. Hän rakastaa minua eikä hän sinun tähtesi luovu minusta, ole siitä varma. MIKKO. Rakastaa! Mokomakin maitosuu! Hänkö nyt osaisi rakastaa? ANNA LIISA. Mitä se sinuun kuuluu, osaa tai ei. Minua se tyydyttää, ja sillä hyvä. MIKKO. Tyydyttää, – kun et tiedä paremmasta. Ja kun et enää muista hauskoja puolia niistä entisistä ajoista. ANNA LIISA. Sinä lupasit, ettet niistä enää puhuisi. MIKKO. Ei, Anna Liisa, toista on, jos minulle tulet. Silloin sinä vasta saat nähdä, minkälaista se oikea miehen rakkaus on. (Lähenee häntä ja tavoittaa häntä kiinni.) ANNA LIISA. Pysy erilläsi minusta! Pois, pois –! MIKKO. Elä huuda! Kuulevat. ANNA LIISA (viskaa hänet menemään). Peto! Luulitko sillä tavalla minut valtaavasi? Mene! Suoriu tiehesi heti! Minä vihaan ja inhoon sinua. MIKKO. Hiljaa, hiljaa! Kyllä minä sinut vielä lannistan. Ei tämä leikki tähän lopu. Koska et hyvällä taivu, niin koetellaanpa toista keinoa. ANNA LIISA. Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle mitään. MIKKO. Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda? ANNA LIISA. Et. Sinä et mahda minulle mitään. MIKKO. Entäs se lapsenmurha? ANNA LIISA. Sillä minua nyt tahdot säikyttää, samoin kuin äitisikin. Turha vaiva! Se ei vaikuta mitään. Sinä et sitä ilmoita, tiedänhän minä, koska itse olet siihen osallinen. MIKKO. Minäkö osallinen? Lapsenmurhaan? ANNA LIISA. Ellet suorastaan siihen, niin – MIKKO. Mutta siitähän juuri on kysymys. Ei lapsen synnyttämisestä kuritushuonetta anneta, tunnet kait sinä lakia sen verran? (Anna Liisa vaikenee.) MIKKO. Mutta murhasta annetaan. ANNA LIISA. Sekö sitten on tarkoituksesi, että saatat minut kuritushuoneesen? Täytyy sanoa – sinä olet tosiaan hyvin jalomielinen. MIKKO. Ehk’ei tarvitse mennä niin pitkälle. Kenties jo riittää, jos isäsi ja Johannes saavat tietää sinun salaiset asiasi. (Anna Liisa vaikenee neuvottomana.) MIKKO. Vai mitä luulet? Eiköhän tule teille silloin jo ero? ANNA LIISA. Tulee. Kaiken varmaan meille silloin tulee ero. MIKKO. Sitä minäkin. Johanneksen rakkaus sammuu sillä kertaa. Sillä ei ole sen syvempiä juuria. ANNA LIISA. Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan sitä kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla? MIKKO. Siltä haaralta sitä et saa. ANNA LIISA. Mikko, sääli minua, olenhan jo kärsinyt niin paljon. MIKKO. Se on omassa vallassasi. Voit estää minua puhumasta, jos vaan tahdot. ANNA LIISA. Elä tee minua uudelleen onnettomaksi juuri nyt, kun minulle parempi tulevaisuus olisi tarjonna. Mitäpä siitä kostut, jos säret minun elämäni vielä kerran. Nuoruuteni turmelit, eikö siinä jo kylliksi. Ei minulla ole ollut iloa, niinkuin muilla minun ikäisilläni, huolta vaan ja murhetta alituiseen. Minä en jaksa kantaa enempää – en varmaankaan. MIKKO. Sinulla ei ole mitään hätää, kun vaan teet, niinkuin olen sanonut. Että eroot Johanneksesta ja yhdyt minuun. ANNA LIISA. Minä en saata. MIKKO. Sitten syytä itseäsi. ANNA LIISA. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, että näin minua vainoot? Sinulla ei ole omaatuntoa vähän vähääkään, peto sinä olet, vaan et ihminen. MIKKO. Kuule nyt, Anna Liisa, mitä sanon. Kuinka sinä voit ajatellakaan mennä miehelle, joka ei tunne, minkälainen salaisuus sinulla on peitettävänä? Minä hetkenä hyvänsä se voisi tulla ilmi – ja mitä seuraisi silloin? Meille se salaisuus on yhteinen ja se meitä sitoo toisiimme ikuisiksi ajoiksi – paljon varmemmin kuin mitä papin sanat sen tekevät. ANNA LIISA. Sekö rikos? Ei, se meitä juuri eroittaa, jos mikään. Kirousta se meille tuottaisi, ei siunausta, etkö sitä ymmärrä? Ja minäkö voisin rakastaa sinua – sinua, jonka kanssa olen syntiä tehnyt ja jonka tähden olen näin onnettomaksi tullut? En ikinä! Mahdotonta se on. Sitoutua sinuun – hyvä Jumala – silloinhan sitoutuisin koko elämäkseni noihin kauhistaviin muistoihin samalla. Ei – ei – minä en voi, tulkoon vaikka mitä – MIKKO. Ajattelehan vielä kerran pääsi ympäri, ennenkuin päätät. ANNA LIISA. Jätä minut rauhaan, Mikko, anna minun mennä Johannekselle. Hänen kanssaan voisin unohtaa kaikki ja elää vielä onnellisena. MIKKO. En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä tai pahalla – mutta minulle sinun pitää tulla! ANNA LIISA. Hiljaa –! Taivaan tähden, siellä on joku oven takana. Hiljaa –! (Pirkon ja Johanneksen äänet kuuluvat ulkoa.) MIKKO. Niin, että nyt sen tiedät. Menettele sen mukaan. Jos tahdot välttää pahoja seurauksia, niin tee pikainen loppu Johanneksen kanssa. Ja tee se tällä hetkellä – muuten käy ohraisesti. ANNA LIISA. Vaiti, kuulethan. PIRKKO (vielä ulkona). Et saa mennä sisään, et saa, et saa, kun Anna Liisa kielsi, sinäpä vasta. JOHANNES (samoin). Pirkko sinä, mitä tuo tuommoinen on? Päästä minut irti, menenhän minä kumminkin. Sinäkö muka minua estäisit, tuommoinen tytön tylleröinen. Tule, lähdetään yhdessä. (Molemmat tulevat sisään. Pirkko koettaa vieläkin vetää häntä takaisin käsivarresta.) PIRKKO. Mokomakin, kun ei tottele. Ei se ollut minun syyni, Anna Liisa, hän pääsi huomaamattani pujahtamaan ohitse, kun minä valjastin hevosta isälle. JOHANNES. Ja sitten, kun hän näki minut, karjasi hän niin, että luulin puukon jo olevan hänen kurkussaan, ja hyppäsi käsivarteeni kiinni kuin takkiainen. Eikö liene mustelmina kyntesi jäljet. PIRKKO. Kunpa edes olisi! Ei se muuta kuin parahiksi, mitäs tulit tänne väkisten. ANNA LIISA. Pirkko – sinua vasta hupakko! PIRKKO. Minäkö hupakko? Vai niin. Vai olen minä hupakko! Hyvä on. Mutta enpä rupeakaan enää vast’edes sinun asioitasi toimittamaan. Vähättelen, koska semmoiset kiitokset saan palkakseni. ANNA LIISA. Ole nyt jo vaiti! PIRKKO (äkkiä muuttuneena mielellä). Tiedätkös, mihin minä nyt lähden? Etpäs arvaa. JOHANNES. Isäsi kanssa kauppapuotiin ostamaan kuuliaistarpeita. PIRKKO. Enhän minä sinulta kysynytkään, kun Anna Liisalta. Mitä sinä menet sekaantumaan? Mitä jo vaan? JOHANNES. Eikö sitä saanut sanoa, joka ensin arvasi? PIRKKO. Arvasitko sinä? Kun kuulit tuolla ulkona. – Ei, nyt pitää lähteä. Hyvästi siksi aikaa. JOHANNES. Saatko sinä ohjaksetkin käteesi? PIRKKO. Tietysti! JOHANNES. Silloin sinä ajat nurin. PIRKKO. Häpiä! ANNA LIISA. Pirkko, sinä! Kuka tuolla tavalla puhuu. PIRKKO. Mitäs hän vöhnii joutavia. Sanoo että minä ajan nurin. Mokomakin! (Paiskaa oven kiinni ja poistuu.) MIKKO (naurahtaen). Siinä sait! JOHANNES. Ei se mitään meidän välillä. Hyvää pataa me silti olemme, Pirkko ja minä. MIKKO. Olisitkin sitten jäänyt sinne ulos leikkimään hänen kanssaan. – Tulit tänne vähän pahaan aikaan. JOHANNES. Onko niin, Anna Liisa? ANNA LIISA. Voi, ei! Mikko vaan suotta – JOHANNES. Luulin että Pirkko ilman aikojaan kujeili, kun ei tahtonut päästää minua sisään. Mutta ymmärsin syyn, kun näin Mikon täällä. MIKKO. Vai ymmärsit sinä? Mahtaa sinulla sitten ollakin hiukan parempi järki, kuin voisi uskoa – noin naamastasi päättäen. JOHANNES. Elä huoli olla levoton, Anna Liisa, hän saa pieksää suutaan niin paljon kuin haluaa, minä en ole siitä millänikään. ANNA LIISA. Etkö? Sepä hyvä! Elä ole kuulevinasikaan, vaikka hän mitä puhuisi. Ethän? JOHANNES (istuutuu selin Mikkoon). Saat olla ihan rauhassa. Minä en häntä näe enkä kuule. MIKKO. Sittenhän meidän sopii jatkaa tässä entistä keskustelua, Anna Liisa. Ehkäpä hän sinunkin suhteesi herkiäisi kuuroksi ja sokeaksi. ANNA LIISA. Mikko – lopeta! Minä pyydän sinua, lopeta! JOHANNES. Eläkä häntä rukoile, ei siitä kumminkaan apua lähde. MIKKO. Kyllä Anna Liisa tietää, mistä apu lähtee. Jahka hän vaan tahtoo siihen keinoon tarttua! Hänestä se riippuu. ANNA LIISA. Tänne on käsketty paljon vieraita, Johannes, huomiseksi. JOHANNES. Niin kertoi isäsi äsken tuolla pihalla. ANNA LIISA. Aikovat laittaa oikein hauskat pidot. Juomia on isä antanut tuoda kaupungista. JOHANNES. Senkin jo kuulin. ANNA LIISA. Isä on niin hyväntahtoinen. Hän soisi kaikille iloa. MIKKO. Soisikohan tuo minullekin? ANNA LIISA. Tietysti sinullekin. Ottihan hän sinua eilen niin ystävällisesti vastaan kuin suinkin voi. MIKKO. Minäpä en tyydy niin vähään. Suurempaa iloa minä vaadin. ANNA LIISA. Ja pyysi sinua kuuliaisiin heti samassa. MIKKO. Sinä arvatenkin toivoisit, etten tulisi? Vai kuinka? ANNA LIISA. Voi, kun vaan olisit ihmisiksi, et kiusottelisi alituiseen, etkä tuottaisi minkäänlaista häiriötä, niin näkisin sinut mielelläni täällä muiden joukossa. MIKKO. Mutta et rinnallasi? JOHANNES. Ohoh? Vai rinnalle pyrkisit? MIKKO. Kah! Johan sinä sait kuulosi jälleen. Pianpa! ANNA LIISA. Tuolla tavalla kun jatkat, turmelet ilon sekä itseltäsi että muilta. MIKKO. Minä kysyin, jos sallit minun olla rinnallasi huomenna. JOHANNES. Se paikka on minulla, niinkuin tiedät. MIKKO. Niin tätä nykyä. Mutta on se ollut aikoinaan muillakin. JOHANNES. Mitä sanoit? ANNA LIISA. Johannes, sinä lupasit olla välittämättä hänen puheistaan. JOHANNES. Niinhän minä lupasin, mutta – MIKKO. Se on vähän vaikeata, niinkö? JOHANNES. Ei, puhu sinä vaan, kyllä minä kestän. ANNA LIISA. Ei se ole sinulta kauniisti tehty, Mikko, että laitat ikävyyksiä semmoiseen taloon, jossa sinua aina on kohdeltu hyvyydellä. Täytyy sinun itsesikin se myöntää, jos tarkemmin ajattelet. MIKKO. Sinäpä kun et kohtele minua samalla hyvyydellä kuin ennen. Siinähän se on. ANNA LIISA. Minä annan sinulle rauhan, tee sinä samoin minun suhteeni. MIKKO. Viis’ rauhasta! Rakkautta minä vaadin sinulta. JOHANNES. Hävytön! – Jo minä sen arvasin. Sinne hän tähtää. ANNA LIISA. Johannes! JOHANNES. No, no, minä en suutu. – Niin, puhu sinä päälle vaan, minä en uhallakaan suutu. MIKKO. Suutut tai et. Se on minulle se ja sama. Mutta Anna Liisasta sinä saat luopua. Ja parasta kun teet sen ajoissa. JOHANNES. Sinunko käskystäsi? – Odotahan, vaan elä pitkästy. ANNA LIISA (istuutuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä). Johannes, hän tahtoo särkeä meidän välimme. JOHANNES. Mutta siinä hän ei onnistu. Ei kuuna kullan valkeana. ANNA LIISA. Kun vaan sinä pysyisit lujana, Johannes. Ettet hylkää minua, tuli mitä tuli. JOHANNES. Minäkö hylkäisin sinut? Ja Mikon juonien tähden? Jopa jo! ANNA LIISA. Voi, jos uskaltaisin luottaa siihen, ettet sinä tee minusta eroa! Ettet sinä missään tapauksessa tee minusta eroa! JOHANNES. Mutta, herran nimessä, kuinka voit semmoista kysymykseenkään panna. Tiedäthän, että minä rakastan sinua todenperään. Kuinka sitten tekisin sinusta eroa. ANNA LIISA. Johannes – oletko minulle tukena, – jos jotain oudon outoa sattuisi? JOHANNES. Luota siihen. Mutta mitäpä meille semmoista oudon outoa sattuisikaan. ANNA LIISA. Näes, minulla ei ole ketään muuta koko maailmassa, johon voisin turvaantua. JOHANNES. Rakas kulta! Niinhän sinä olet kuin pieni säikähtynyt kananpoika. MIKKO. Kuherrelkaahan siinä nyt hetkinen. Se onkin teidän loppukuherruksenne. JOHANNES. Sinä yhä vaan pelkäät häntä tuolla? ANNA LIISA. Pelkään. JOHANNES. Suotta vallan. Jos tahdot, minä hyvin pian hänet täältä kuittaan. ANNA LIISA. Ei, ei, elä nosta riitaa. Silloin olemme hukassa. JOHANNES. En käsitä tuota arkuutta. Eikä se mihinkään auta. Hän siitä vaan yltyy kahta pahemmin. ANNA LIISA. Koetetaan saada hänet hyvällä talttumaan, Usko minuun, se on ainoa keino. MIKKO. Riittää jo. JOHANNES. Mikä riittää? MIKKO. Tuo jäähyväisten otto. JOHANNES. Sinä erehdyt. Ei tässä jäähyväisiä oteta. MIKKO. Sitten ne saavat jäädä ottamatta, sillä nyt sinun on lähdettävä täältä tiehesi. JOHANNES. Kuinka sanoit? MIKKO. Että sinun nyt on lähdettävä täältä tiehesi. JOHANNES. Minun? Sinäkö käsket minua lähtemään tieheni? Kuinka se on ymmärrettävä? MIKKO. Meillä on kahdenkeskistä puhuttavaa Anna Liisan kanssa. Sinä äsken tulit meitä keskeyttämään. JOHANNES. Tyhjää vouhkit! Mitä kahden keskistä teillä on – mitä jo vaan? MIKKO. Anna Liisa, sinä laitat hänet nyt menemään, taikka tästä tulee toinen kurssi. JOHANNES. Oletko sinä hulluna, mies? MIKKO. Kuulitkos, mitä minä sanoin? ANNA LIISA. Tee hänelle mieliksi, Johannes. Mene vähäksi aikaa toiseen tupaan. JOHANNES. En ymmärrä sinua. Eikö minun pitänyt olla täällä sinulle tukena? ANNA LIISA. Ei, enhän minä sitä tarkoittanut. JOHANNES. Vaan mitä sitten? ANNA LIISA. Muuta se oli. Selitämmähän joskus toiste. MIKKO. No, kuinka käy? Suoriutuuko hän täältä hyvällä, vai –? JOHANNES. Ei, tämä menee tosiaan liian pitkälle. ANNA LIISA. Mene, hyvä mies, mene! JOHANNES. Sinä yhdyt häneen ja ajat minut pois? ANNA LIISA. Enhän minä aja – pyydän vaan. JOHANNES. Yhdentekevä. Sinä kumminkin tahdot jäädä hänen kanssaan kahdenkesken. Ja sitä minä suuresti ihmettelen. ANNA LIISA. Menisit vähäksi aikaa vaan. Että hän saa sanoa sanottavansa Eikö niin, Mikko? Vähäksi aikaa – tyydythän siihen? MIKKO. Viipyköön vaan yksin tein. JOHANNES. Minä en lähde. MIKKO. Etkö lähde? JOHANNES. En. ANNA LIISA. Johannes –! JOHANNES. Elä pyydäkään. Minä en lähde. En hievahda paikaltani. Mikolla ei ole sinulle semmoista puhuttavaa, jota en minä voisi kuulla. ANNA LIISA. Heitä toiseen kertaan, Mikko. Ensi viikoksi – onhan silloinkin vielä päiviä. JOHANNES. Sinäkö estelet häntä puhumasta asiataan minun kuullen? En totta totisesti kohta tiedä, mitä tästä pitää ajatteleman. ANNA LIISA. Ei – enhän minä estä –. Arvelin vaan, ettei sillä niin kiirettä olisi. Malta mieltäsi, Mikko, jätä tuonnemmaksi. MIKKO. Ei sitä jätetä tuonnemmaksi. Minä tahdon selvyyttä aivan tänä päivänä, tällä hetkellä. JOHANNES. Selvyyttä mistä? MIKKO. Siitä, onko tyttö sinun vai minun? JOHANNES. Kuka tyttö? MIKKO. Anna Liisa, tietysti. Ei suinkaan tässä nyt muista ole puhetta. JOHANNES. Se sinulla mahtanee olla selvillä kysymättäkin. ANNA LIISA. Elkää riidelkö! Voi, elkää riidelkö! MIKKO. Ratkaise, kummalleko meistä tahdot kuulua? JOHANNES. Sen hän jo on tehnyt. Mene kirkkoon huomenna, niin saat kuulla. MIKKO. Seuraukset tiedät. Ratkaise! ANNA LIISA. Hyvä Jumala! JOHANNES. Voithan sen hänelle sanoa, koska hän välttämättä niin tahtoo. ANNA LIISA. Elkää kiusatko minua. Jättäkää minut rauhaan. JOHANNES. Oma syysi. Olisit antanut minun tehdä mieleni mukaan, niin aikoja sitten olisin ajanut tuon miehen ulos. MIKKO. Ohoh? Sinäkö olisit ajanut minut ulos? Sinä, kiisken poika? Jopa sinä sitten mies olisitkin. JOHANNES. Nyt herkiä, taikka minä sinulle näytän. ANNA LIISA. Elkää, hyvä miehet, elkää! Johannes, sinä lupasit –! MIKKO. Tule koettamaan, jos uskallat. Minä sinut nutistan yhdellä kertaa – ja sen teen oikein suurella halulla. ANNA LIISA. Ei tappelua, ei, ei! Johannes, Mikko! (Hevonen pysähtyy portaiden eteen, ääniä ja askeleita kuuluu ulkoa.) Kuulkaa – Jumalan kiitos, isä tulee. (Kortesuo, Riikka ja Pirkko tulevat kantaen juomatavaraa, sokuritoppia ynnä muuta. Pirkko hinaa selässään suurta jauhopussia, jonka laskea tössähyttää penkille.) PIRKKO. Ahhah! sanoi akka, kun hautaan laskettiin. KORTESUO. Täällä sitä tuodaan muonaa huomiseksi. PIRKKO. Ja vieläpä häiksi asti. Näetkös, Anna Liisa, näin paljon vehnäjauhoja? Syntyy sinun leipoa niistä suuria rinkeliä ja jos mitä. RIIKKA. Se meidän olisi pitänyt tehdä jo kuuliaisiakin varten. Nyt meni vakaiset rahat leipuriin. KORTESUO. Luuletkos, että ne vehnäjauhot sitten ilmaiseksi tulevat? – Pitäisi kait näiden riittämän, vai mitä arvelette, miehet? Näiden juomain, tarkoitan? Eipähän sitä nykyaikana enää ryypittäne niinkuin ennen. RIIKKA. Raittiuskestithän nuo kuuluvat olevan muodissa. Ei tarjota väkijuomia minkäänlaisia. KORTESUO. Olkoot vaan. Viis’ niistä kaikista uusista muodeista. Meillä on ja meillä tarjotaan. Muutamia ryyppyjä ainakin, että vieraat tulevat iloiselle tuulelle. Pikkuinen humala ei se haittaa. PIRKKO. Isä, saankos minä nyt riisua hevosen ja viedä hakaan? KORTESUO. Saat. PIRKKO. Ja saanko ajaa ensin hevosen selässä pikkusen maantiellä? KORTESUO. No saat, koska mielesi tekee. PIRKKO (kirkasee ja hyppii ilosta). Ai, ai, kuinka hauskaa! Nyt katsokaa ikkunasta kaikki, kun minä annan ruunan mennä täyttä laukkaa. (Juoksee ulos.) RIIKKA. Et olisi antanut. Hän ei tasaannu ikinä tällä tavoin. KORTESUO. No, tämän kerran jos hän nyt saakin vielä! RIIKKA. Mikähän siitä tytöstä lopulta paneksen? Ihmistä hänestä vaan ei tule milloinkaan maailmassa. KORTESUO. No, miehet, mitäs te niin totisen näköisiä olette? Ettehän vaan liene täällä kinailleet taaskin? ANNA LIISA. Kuinkas sitten! Jumalan onni, että tulitte kotiin, isä. Ei tiedä, mitä täällä muuten olisi tapahtunutkaan. RIIKKA. Ettäkö yritti jo tappelu tulla? ANNA LIISA. Ei paljonkaan puuttunut. Minä täällä jo olin pahemmassa kuin pulassa heidän kanssaan. Niin, – ettekös ole nyt vähän hämillänne molemmat koko jutusta? KORTESUO. Vai tappelua hieroitte? Jopa te nyt vallan! Järkevät miehet. ANNA LIISA. Kuuletteko, mitä isäkin sanoo. Järkevät miehet eivät sillä tavoin menettele. Ja olettehan te järkeviä molemmat, ettekä mitään tappelupukaria, eikös niin? RIIKKA: Mistä ihmeeltä teille on tullut tuo viha väliin? Neljä vuotta on Mikko ollut seutuvilta poissa – jos jotain vanhaa rettelöä on ollutkin, niin johan sen olisi pitänyt unohtua. MIKKO. Ei se mitään vanhaa vihaa ole, nyt se vasta on syntynyt. KORTESUO. Vanhaa tai uutta, niin sopikaa pois. Suuttukaa ja leppykää, elkääkä antako auringon laskea vihanne yli, sanoo apostoli Paavali. JOHANNES. Minä puolestani en riitaa halua. KORTESUO. Mikosta se lähtee, minä arvaan. Kuulepas, veli hopea, sinussa taitaa olla vähän äitisi luontoa. Suo anteeksi, mutta minä tunnustan suoraan, että sitä eukkoa minä en koskaan ole oikein kärsinyt. Siellä hän muuten taaskin näkyi seisoskelevan kartanolla. MIKKO. Mitä pahaa hän teille on tehnyt, kosk’ette voi häntä kärsiä? KORTESUO. Ei mitään pahaa, eipä siltä, ei mitään pahaa. MIKKO. Mutta hyvää. – Niin juuri, hyvää hän teille on tehnyt, mutta siitä te ette edes tiedäkään. KORTESUO. Enpä tosiaan tiedä, että hyvääkään. MIKKO. Tahdotteko kuulla, niin kerron. ANNA LIISA. Mikko – tiedätkös että täällä huomenna tanssitaankin? Vieläkö osaat? Sinähän ennen olit siinä niin mainio. Me molemmat – meidän täytyy koetella, käykö meiltä yhtä hyvin kuin silloin. MIKKO. Sinä tahdot –? Ymmärränkö sinua oikein –? ANNA LIISA. Niin – minä tahdon tanssia sinun kanssasi huomenna. JOHANNES. Kuinka, Anna Liisa? Äskeisen kahakan jälkeen sinä tuommoisia ehdottelet? Sitä en olisi uskonut. ANNA LIISA. Nehän jo sovittiin, ne äskeiset kahakat. Sovittiin ja unhotettiin. Eikös niin, Mikko? Eihän me nyt enää riidellä? Hyviä ystäviä ollaan taas. MIKKO. Niin sinäkö ja minä? JOHANNES. Teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa. Ei tarvitse olla vihassa – eikä ystävyydessä liioin. ANNA LIISA. Ei, ei! Sovinnossa minä vaan tarkoitinkin. Sovinnossa, niinkuin vanhat tutut ainakin. Ethän sinä sitä paheksu, Johannes? Vai kuinka? MIKKO. Sinä koetat mielistellä meitä molempia? Sillä et pitkälle pääse. Toista taikka toista – mutta ei molempia. JOHANNES. Pysy erilläsi hänestä, Anna Liisa, se on parasta. ANNA LIISA. Huomenna vähän pyörähyttelen hänen kanssaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Hän lupaa sitten olla ihmisiksi koko illan. MIKKO. Ahaa – minä huomaan! Se oli vaan koukku. Kas, kuinka osasi olla viisas. Mutta narraa sinä muita, elä minua. En ole minä niitä miehiä, joita nenästä vedetään. Ja tästä muuten teen nyt lopun. Ei auta muu kuin suora puhe. ANNA LIISA. Mikko, ei vielä! Ei vielä – ylihuomenna vasta! MIKKO. Sitä ei jätetä ylihuomiseen. Nyt se on tapahtuva. ANNA LIISA. Mikko! JOHANNES. Mikä sinun on, Anna Liisa? Mitä sinä pelkäät? ANNA LIISA. En mitään – en mitään. Ole minulle tukena, Johannes. Nyt se tulee – KORTESUO. Minä en tästä, perhana ollen, ymmärrä, en hölyn pölyä. Mistä sinä teet lopun? Ja mistä sinä puhut suoraan? Onko jotain salattu minulta, niin ilmoita, ja ilmoita heti. ANNA LIISA. Elä anna hänen puhua, Johannes, elä anna hänen puhua. Koeta tukkia hänen suunsa. JOHANNES. Mitä varten –? Selitä! MIKKO. Asian laita on semmoinen, isäntä, että Anna Liisa oli minun morsiameni noin neljä vuotta sitten. Minä tulin häntä nyt hakemaan. Mutta tuo tuolla on sillä aikaa sotkenut meidän välimme. KORTESUO. Anna Liisa sinun morsiameni? Sen sinä valehtelet. RIIKKA. Herra tule ja siunaa! Kaikkea minun pitää kuullakin. Anna Liisa, joka silloin oli vasta viidentoista vanha. Elä usko, Johannes, semmoisia. Ei ne ole kuin joutavia lörpötyksiä. Minä takaan, ettei niissä ole mitään perää. Sen olisi kyllä huomanneet muutkin, jos heidän välillään jotain sentapaista olisi ollut. MIKKO. Ettepäs huomanneet. Me osasimme sen niin hyvin peittää, ettei ollut kellään ei aavistustakaan. KORTESUO. Herkiä, Mikko, hyvällä, taikka minä suutun. Minunko tyttäreni olisi ollut salaisissa suhteissa rengin kanssa? Hyi, häpeä! Häpeä semmoisia valheita levitellessäsi. Ja olisi se sitten jostakusta muusta tyttöhäiläkästä. Mutta Anna Liisasta, jonka kaikki ihmiset tietävät ja tuntevat vakavimmaksi ja siivoimmaksi tytöksi koko tällä paikkakunnalla. Että sinä ilkiätkin! Häpeä vähän, sanon vielä kerran. MIKKO. Kysykää Anna Liisalta, olenko puhunut totta vai valhetta. RIIKKA. Etkö sinä saa suutasi auki, tyttö? Tuolla tavalla annat itseäsi herjata. KORTESUO. Puolusta itseäsi, Anna Liisa. JOHANNES. Sano, että hän valehtelee, ja minä uskon sinua. ANNA LIISA. Voi, hyvä Jumala! JOHANNES. Rohkeutta vaan. Elä pelkää, ei sinulla ole tässä mitään hätää. Luota meihin. KORTESUO. Ihme paikka! Vastaahan toki! Kenen morsian olet, Johanneksenko vai hänen tuolla? ANNA LIISA. Johanneksen. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta. Silloin olin vaan lapsi – ymmärtämätön lapsi – vasta viisitoistavuotias. RIIKKA. Siinä sen nyt kuulette. ANNA LIISA. Elä hylkää minua, Johannes. Voi, elä hylkää! JOHANNES. Ole rauhassa, kun sinulla ei ole mitään omallatunnollasi. KORTESUO. Minä otin sinut vastaan täällä, Mikko, niinkuin vanhan tuttavan ainakin, ja entisen palvelijan. Mutta tänlaisia juonia kun rupeat pitämään, täytyy minun kieltää sinulta taloni. Sillä minä en niitä siedä semmoisia. MIKKO. Anna Liisa – jatkatko sinä, vai onko minun vuoroni puhua? Vielä voit antaa asialle toisen käänteen, jos tahdot. Se on omassa vallassasi. RIIKKA. Mitä, herran nimessä, ne tarkoittavat nuo uhkaukset? Et suinkaan sinä häntä väkisen saa, sen mahtanet toki käsittää. MIKKO. Minä en luovu Anna Liisasta. Minä en anna häntä toiselle, sillä hän on niin hyvä kuin minun vaimoni – jos kohta ei olekaan vielä papin edessä seisottu. JOHANNES. Hänen vaimonsa? Anna Liisa onko se totta? Sano pian! RIIKKA. Sinä hävytön mies! KORTESUO. Ota takaisin nuo sanat heti paikalla. Taikka tässä ei kunnian kukko laula. Ota takaisin nuo sanat, kuuletko sinä? Ja sitten polvillesi! Maahan tuohon pyytämään anteeksi, Anna Liisalta ensin, sitten meiltä. – muuten – muuten – MIKKO. Joko nyt taivut, Anna Liisa? Vai ilmoitanko kaikki? ANNA LIISA. Peto! Tapa minut yksin tein! MIKKO. Eikö vieläkään? Niinkö sinulla on kova luonto? Sitten ei auta muu kuin lyödä viimeinen valtti pöytään. Mutta syytäkin itseäsi! (Menee ovelle.) ANNA LIISA. Mitä aiot –? MIKKO (aukaisee oven, huutaa ulos). Äiti – sisään! RIIKKA. Hussoko? Häntä täällä vielä tarvittiin! Kuuluttaa ympäri kylän kaikki, mitä tapahtuu, ja lisää kanssa. ANNA LIISA. Nyt se on lopussa, Johannes. JOHANNES. Mikä on lopussa? ANNA LIISA. Kaikki, kaikki! JOHANNES. Sinä et vastannut minulle. Oliko totta, mitä hän äsken sanoi? ANNA LIISA. Voi, että maa minut nielisi! JOHANNES. Anna Liisa. – vastaa, taikka minä tulen hulluksi. MIKKO. Sisään, sisään! HUSSO. Tulenhan minä, kun joudun. Joko täällä sitten ollaan selvillä? MIKKO. Ei vielä. Mutta kohta. Saatte kertoa nyt, mitä tiedätte. HUSSO. Siihenkö sitä tultiin kumminkin? Enkös minä jo sanonut. Ei se anna hevillä perään. KORTESUO. Hussolla ei minun tietääkseni ole täällä mitään tekemistä. Ja minä puolestani näkisin kernaammin, että hän menisi tiehensä. HUSSO. Siinä nyt kuulit, Mikko. Näin he meitä kohtelevat. Näin he ovat minua koko ajan kohdelleet. Ei sisään käsketä, ei istumaan pyydetä. Semmoinen on kiitos siitä, että olen heidän tyttärensä pelastanut häpeästä ja kuritushuoneesta. RIIKKA. Hyvä Jumala – ovatko he menettäneet järkensä, nuo molemmat! KORTESUO. Punnitse sanojasi, eukko. Tämä juttu ei lopu tähän, sen lupaan. RIIKKA. He ovat panneet tuumansa tukkoon, äiti ja poika! No, ei kiitetä! Antaapas olla, mitä tästä vielä tulee. KORTESUO. Tämä juttu ei lopu tähän. Minä vedän heidät edesvastaukseen! HUSSO. Vie oikeuteen, jos uskallat! Minä pysyn puheessani. Sanon siellä niinkuin täälläkin, että Hämeenlinnassa istuisi tyttösi huomenna tänäpäivänä ilman minua, niin totta kuin minä tässä seison. Minua juuri, – minua, eukkopahaa, hän saa kiittää siitä, että on vapaalla jalalla. Ja millä hän on minulle sen palkinnut? Ei millään. – ei kerrassa millään. Joskus on jonkun vaaterepaleen antanut, siinä kaikki. Uskokaa jos tahdotte, mutta niin on asiat! KORTESUO. Sinä olet pelotellut häntä tuolla konnan koukulla ja kiskonut häneltä lahjoja? Hyvä että tuli tiedokseni – HUSSO. Jonkun vaaterepaleen, niinkuin sanoin, ei mitään muuta. Ja näin kauvan, neljä vuotta, minä yhtäkaikki olen pitänyt sitä salassa, en henkeä ole vetänyt koko jutusta yhdellekään ihmiselle. Anna Liisa on saanut käydä kunniallisesta talontyttärestä, eikä hän ole tietävinäänkään, vaikka lapsi, jonka hän hengiltä otti, makaa kuusen alla metsässä, vähän matkaa täältä. RIIKKA. Tuommoisia hän uskaltaa sanoa meille vasten silmiä! – Ajakaa hänet ulos, miehet. Tarttukaa käsikynkistä kiinni ja viekää pellolle mokoma heittiö. MIKKO. Ei, niin kauvan kuin minä olen tässä. HUSSO. Ajakaahan minut vaan ulos, ajakaahan! Silloin menen suoraa päätä vallesmanniin ja ilmoitan hänelle paikan. Kaivettakoon ruumis ylös, niin nähdään, olenko valehdellut. RIIKKA. Jos sieltä lapsen ruumis löytyykin, niin on se jonkun muun, ei Anna Liisan. HUSSO. Siitä vallesmanni ja korkea oikeus kyllä ottaa selvän, ellei Anna Liisa hyvällä tunnusta. Mutta eipä hän kykene tässäkään väittämään vastaan. Siinä seisoo vaan kuin tuomittu. Niin, olisit uskonut minua ja pysynyt kiinni Mikossa, ettet olisi ruvennut riiailemaan toisten kanssa, niin et olisi tähän pulaan joutunut. Ei milloinkaan maailmassa olisi mitään tullut ilmi. JOHANNES. Sinä kuulet, mistä he sinua syyttävät, etkä virka sanaakaan. Eihän siinä ole mitään perää – ei pienintä alkuakaan, eihän ole? MIKKO. Nyt tiedätte, kuinka asian laita on. Antakaa Anna Liisa suosiolla minulle, isäntä. Ei siinä muu tule neuvoksi kumminkaan. Silloin kaikki vielä voi kääntyä hyvin päin. ANNA LIISA. Hänelle? Ei ikinä! Ennen vaikka mitä – RIIKKA. Mitä sinä sanoit, Anna Liisa? Puhu kovempaa, että muutkin kuulevat. Elä pelkää, lapsikulta, elä ensinkään pelkää. Ei noita valheita hullukaan usko. KORTESUO. Sinä olet viaton, Anna Liisa, minä tiedän, että sinä olet viaton. Tahdon vaan kuulla sen omasta suustasi, ennenkuin toimitan heille ansaitun rangaistuksen. Sinä olet aivan viaton, eikö niin? JOHANNES. Vastaa, Jumalan tähden, vastaa! RIIKKA. Mitä tuota kysyykään. Kiusaatte häntä vaan suotta. Puolipyörryksissä on raukka muutenkin, näettehän sen. KORTESUO. Vaiti, ja anna minun puhua. Rohkaise mieltäsi, Anna Liisa, ei saa noin hämmentyä. Tulet sinä vielä oikeuden edessäkin vastaamaan puolestasi, saatikka nyt tässä. ANNA LIISA. Voi, armollinen Jumala! KORTESUO. Onhan se pelkkää valhetta kaikkityyni, alusta loppuun? Sano vaan: on, en sinulta sen pitempiä selityksiä pyydä. RIIKKA. Hyvä, rakas lapsi, etkö sinä kuule, mitä isä pyytää. »On valhetta» – ne sanat kun vaan saisit esille. JOHANNES (raskaasti). Hän ei saa niitä sanotuksi! KORTESUO. Anna Liisa, mitä tämä on? Etkö kuule, vai etkö tajua? ANNA LIISA. Isä – anteeksi, isä! KORTESUO. Sinua ei syyttömästi tuomita, ole ihan huoleti. Ja edesvastaukseen he tulevat. ANNA LIISA (vaipua polvilleen). Äiti – isä – Johannes, armahtakaa! KORTESUO. Armahtakaa? Mitä armahtakaa? Jos sinä kerran olet syytön, niin. – (vaipuu vavisten penkille), mitäs minä ajattelinkaan sanoa? Riikka – onhan hän syytön? RIIKKA. Herra Jumala – elä sitä epäile! KORTESUO. Tule tänne, lapseni, tänne! Elä ole siellä maassa. Ei se ole sinun paikkasi. Et sinä ole semmoisia tehnyt. Meidän, vanhempiesi silmien alla sinä olet elänyt. Tule tänne, tule! Elä pelkää noita. Minä ajan heidät pois. (Nousee). Valehtelijat, roistot, ulos! Tuolla ovi, ulos molemmat! ANNA LIISA. Isä, isä – antakaa heidän olla. Ei he ole valehdelleet. Se on kaikki totta. KORTESUO. Totta? Mikä? ANNA LIISA. Kaikki on totta, mitä he tässä ovat kertoneet. RIIKKA. Sekinkö, että – että olet tappanut lapsesi? ANNA LIISA. Niin, niin! Sekin on totta. Tehkää minulle nyt mitä tahdotte. RIIKKA. Herra hyvästi siunaa ja varjele. JOHANNES. Sinä? Sinä, Anna Liisa? KORTESUO. Kuinka hän sanoi? Minä varmaan olen sekaisin päästäni. Mitä hän puhui? Sanoiko, että on – että hän on murhannut lapsensa? ANNA LIISA. Isä –! kuulkaa minua, isä – KORTESUO. Murhannut lapsensa? – Murhannut! Ja kaikki nämä vuodet teeskennellyt edessäni. Pettänyt minut, pettänyt meidät kaikki! Käärme! (Hapuilee kirvestä penkiltä.) ANNA LIISA. Äiti – äiti! KORTESUO. Käärme, minä tapan sinut! RIIKKA. Isä –! Jumalan tähden, miehet, auttakaa! MIKKO. No noh! Hillitkääpä mieltänne, isäntä! Kirves tänne! KORTESUO. Minä tapan sinutkin. Molemmat minä tapan. RIIKKA (tarttuu Anna Liisaan). Pois, onneton, pois, siksi kuin hänen vihansa lauhtuu. Pois, pois! (Vie hänet ulos.) MIKKO (vääntää kirveen hänen käsistään ja viskaa sen lattiaan). Te ette tapa Anna Liisaa, ettekä minua liioin. Asia ei sillä parane. (Kortesuo putoo penkille istumaan.) JOHANNES. Ei parane enää millään. Kaikki on lopussa! Esirippu alas. [[Luokka:Anna Liisa]] 2869 6074 2006-09-24T15:29:49Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Anna Liisa: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Anna Liisa]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Anna Liisa]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Sama tupa. Riikka seisoo ikkunassa oikeaan ja tähystelee ulos.) RIIKKA. Niin istuu kuin kuvapatsas. Ei niin että kättä liikuttaisi. KORTESUO (tulee sisään). Lähetin hakemaan sekä Johannesta että Mikkoa. Jotain selvyyttä tästä pitää tuleman, illalla kun jäi kaikki kesken. RIIKKA. Anna Liisa vaan ei paikaltaan hievahda. Koko yön hän nyt on istunut tuolla rannalla yhtämittaa. KORTESUO. Hae hänet sisään sieltä. RIIKKA. Voi, kun olen käynyt houkuttelemassa monet kerrat, mutta enhän tuota saa tulemaan. KORTESUO. Mitä hän sanoo? RIIKKA. Ei mitään. Katsoa tuijottaa vaan eteensä silmät levällään eikä tajua, vaikka hänelle mitä puhelisi. Jotain hän siellä hautoo mielessään. KORTESUO. Mitä se olisi? RIIKKA. Kun ei vaan hyppäisi järveen lopulta. Sitä tässä olen seisonut ja vahtinut kaiken aikaa eilisestä saakka, niin etten ole silmiäni ummistanut. KORTESUO. Se se vielä puuttuisi! Itsemurhan kun tekisi onneton, kaiken muun hyvän lisäksi. RIIKKA. Sinäkin hänet säikytit niin pahasti illalla. Miltähän sinusta tuntuu, jos tyttö raukka vielä menee sekaisin päästään. KORTESUO. Kas niin! Minunko syykseni se nyt käännetään kaikki? RIIKKA. Eipä niin sinunkaan syyksesi. Mutta olisit sinä saanut häntä hiukan ihmisiksi kohdella yhtäkaikki. Oma lapsesi hän kumminkin on. KORTESUO. Sen vuoksihan minun juuri tulee häntä kurittaa. Mitä välittäisin minä hänen rikoksestaan, jos hän olisi ventovieras? Mitä jo vaan! RIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina. Ei siinä sinun kuritustasi enää kaivata. KORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin salannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä ajattelen –! RIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä. KORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano! RIIKKA. Luulenpa melkein. KORTESUO. Sinä ehkä tiesit asiasta? Hän varmaankin oli sinulle kertonut? Minua vaan vedettiin nenästä yksissä tuumin. Tunnustapa – tunnusta heti – taikka minä –! RIIKKA. No niin! Alahan nyt pauhata taas. Niinkuin ei tässä olisi ikävää mieltä yltäkyllin jo muutenkin. KORTESUO. Etkös tiennyt siitä? Sano! RIIKKA. Enkä tiennyt, kah! En tiennyt enempää kuin sinäkään. Eläkä tuossa nyt intoile turhanpäin. KORTESUO. Mutta äitinä sinun olisi pitänyt tietää, millä jäljillä tyttäresi on. RIIKKA. Mistäpä minä osasin semmoista ajatellakaan. KORTESUO. Huomaahan sitä, kun kerran on silmät päässä. RIIKKA. Etpä tuota huomannut sinäkään. Yhden verran hän oli sinun nähtävissäsi kuin minunkin. KORTESUO. Mutta sinun asiasi oli pitää huolta tytöstä eikä minun. Ymmärrätkös? RIIKKA. Ymmärrän, ymmärrän! Ja lopeta nyt, hyvä ihminen. Ellet herkiä kiukkuilemasta, niin ei tule parempaa selvyyttä nyt kuin eilenkään, sen minä sanon. Suotta vaan laitoit hakemaan Johannesta ja Mikkoa. KORTESUO. Kuka tässä kiukkuilee, sinä vai minä? RIIKKA. Ei riidellä. Asia ei sillä parane kumminkaan. KORTESUO. Millä se sitten paranee? Jos tiedät, niin sano. RIIKKA. Vaiti nyt! Täällä tulee Johannes. JOHANNES (tulee). Mitäs tänne kuuluu? RIIKKA. Huonoa vaan, mitäs muuta. Ukko tuossa riitelee, ja Anna Liisa – (pyyhkii kyyneleitään) taitaa olla ihan mennyttä kalua. JOHANNES. Hän näkyi istuvan rannalla. Ei älynnyt minua, vaikka kuljin siitä ohitse. RIIKKA. Eihän se, poloinen, näe eikä kuule enää mitään. (Itkee ja tähystelee ulos.) KORTESUO. Kuinkas nyt teemme, Johannes? Sinä, tietystikin, tahdot purkaa Anna Liisan kanssa? JOHANNES (painuneella mielellä). Eihän siinä ole muu edessä. Hän ei ole se ihminen, jona häntä pidin. KORTESUO. Niin, niin! Hän tekeytyi toiseksi, kuin mitä hän oli. Petti meidät kaikki. JOHANNES. Senpä vuoksi juuri – senpä vuoksi tämä isku oli niin kova kun uskoi hänen olevan parhaimman kaikista. Ja nyt yht’äkkiä tulee tietämään, että onkin ihan päinvastoin. Että hän on huonoin ja että pahin tyttöhäiläkkä on kuin enkeli hänen rinnallaan. Se se tahtoi viedä minulta aivan järjen eilen illalla. Enkä tiedä, olenko vieläkään täydessä tolkussani. Tuolla olen kävellyt metsässä kaiken yötä, pieksänyt puita ja pieksänyt maata, jos kuka olisi nähnyt, niin hulluksi varmaan olisi luullut. KORTESUO. Onhan se koskenut sinuunkin, kyllä sen ymmärrän. – Vaikka – toiselta puolen mikäs sinulla sentään on hätänä. Pääsethän sinä hänestä erillesi, saat toisen ja paremman sijaan – JOHANNES. En rupea minä niihin puuhiin enää tuon koomin. Tästä ensimmäisestä yrityksestä sain jo kylläni. KORTESUO. Rupeat hyvinkin. Annahan olla kun vähän aikaa kuluu, että tämä alkaa haihtua mielestäsi. JOHANNES. Ei se ikinä haihdu. KORTESUO. Niin sinä nyt luulet, mutta kyllä minä tiedän. Ei, sanon vieläkin, ei sinulla ole hätää. Toista meidän, vanhuksien, jotka tähän saakka olemme eläneet rehellisinä ja kunniallisina ihmisinä, emmekä suinkaan ole kenellekään vääryyttä tehneet. Ja nyt loppuiällä saamme tämmöisen häpeän – arvaapas, miltä se tuntuu. JOHANNES. Niin, mutta syyttömäthän te olette, sen jokainen tietää, joka teidät tuntee. KORTESUO. Syyttömät olemme, sen uskallan sanoa Jumalankin edessä. Emme me kumpikaan ole häntä semmoiseen opettaneet. Mutta mitä se auttaa. Maailma tuomitsee tapansa mukaan, ei se siihen katso. JOHANNES. Mutta tarvitseeko maailman tätä tietää? Eihän se asiaa enää paranna kumminkaan. RIIKKA. Voi, jospa sen saisikin vielä siihen painumaan. Että pelastuisi tuo onneton vankilasta edes. JOHANNES. Minun kauttani ei mitään tule ilmi. Siihen saatte luottaa. KORTESUO. Kiitos siitä lupauksesta! Minä tiedän, että sinä pidät sanasi. RIIKKA. Mutta kuinkas tehdään tänäpäivänä? KORTESUO. Niin, sitä vastenhan minä oikeastaan lähetin sinua hakemaan. Meidän pitäisi kait mennä estämään kuulutuksia? JOHANNES. Emme me nyt jaksa, isäntä. Antaa kuuluttaa. Puretaan sitten jäljestäpäin kaikessa hiljaisuudessa. RIIKKA. Entäs kun tänne tulee vieraita? JOHANNES. Tulkoon. Emme ilmoita vielä mitään. Siitä vaan nousisi turhaa hölyä. Kyseltäisiin, ihmeteltäisiin – ja juoruttaisiin loppumattomiin. KORTESUO. Ja mitäpä ihmiset sillä tiedolla tekevät. Ennättävät he sen kuulla sittenkin. RIIKKA. Ehkei sentään niin pahasti käy kuin miltä ensin näytti. Koska nyt Johanneskin meitä näin auttaa. KORTESUO. Kun tulisi se Mikko, että saisimme tuumata hänenkin kanssaan. JOHANNES. Mikkoako odotatte? Sitten lähden minä pois. KORTESUO. Elä lähde. Täytyyhän sinun olla täällä, kun vieraat tulevat, ettei mitään epäluuloa herää. JOHANNES. Minä en siedä nähdä sitä miestä. Vihani rupeaa kiehumaan, kun vaan ajattelenkin häntä. KORTESUO. Jospa nyt kumminkin tekisit meille sen hyvän työn, Johannes. Että yhden päivän vielä olisit saman katon alla hänen kanssaan. JOHANNES. Ja kuuntelisin hänen ilkkumisiaan? Katselisin hänen voitonriemuaan? En, vaikka mikä olkoon! Elkää pyytäkökään. RIIKKA. Olkaas nyt –! Hän nousi ylös –. Pian, pian – hän menee järvelle päin. Nyt olemme hukassa! (Juoksee ulos.) JOHANNES. Anna Liisa –? KORTESUO. Hän hukuttaa itsensä! Herra armahtakoon! – Voi. – jalkani hervahtuivat – (Tahtoisi rientää ulos, vaan ei kykene, hervahtaa alas polvilleen.) JOHANNES. Elkää hätäilkö. Minä juoksen avuksi. (Juoksee ulos.) KORTESUO. Juokse, – juokse kiiruusti! Ennättävätkö he? (Menee ikkunaan, pui nyrkkiä.) Anna Liisa! Koetapas! Veneellä hän aikoo päästä syvemmälle. – Juoskaa – ottakaa toinen vene! – No niin, niin! Hyvin käy, Jumalan kiitos. (Mikko tulee.) KORTESUO (yhä ikkunassa). Jumalan kiitos, he saivat hänet kiinni. Ei hätää enää! (Kääntyy.) Mikko, johan sinä olet täällä. MIKKO. Te laitoitte minua hakemaan? KORTESUO. Laitoinhan minä. Minä, näes, ajattelin kysyä sinulta, vieläkö pysyt eilisessä puheessasi? Että tahdot Anna Liisan vaimoksesi? MIKKO. Tietysti. En suinkaan minä nyt tällä välin ole mieltäni muuttanut, kun sitä en kerran neljässä vuodessa ehtinyt tehdä. KORTESUO. Niinpä sinä nyt saat hänet. MIKKO. No, joko viimeinkin! KORTESUO. Emme pane enää vastaan, ei Johannes enemmän kuin minäkään. Heti kun entinen kuulutus on purettu, saat mennä hänen kanssaan pappilaan. Koetetaan pitää koko tuo onneton juttu salassa edeskinpäin, jos mahdollista. Johanneskin lupasi olla siitä puhumatta. MIKKO. Kas niin! No sittenhän on kaikki hyvin. Kävi juuri niinkuin minä sanoin. Olisitte vaan heti uskoneet minua, niin vähemmällä ikävällä olisi päästy. Mutta kaks’ niistä. Pian ne unohtuvat, eikös niin? KORTESUO. En luule, että unohtuvat. Hautaan tämä kolahdus minut vie, en minä tästä enää toinnu, sen saatte nähdä. Kuinka sitä tänlaisessa alituisessa pelossa jaksaisi elää? MIKKO. Mitäs pelättävää teillä on? Johannes jos lörpöttelisikin, niin kuka uskoo semmoisia juttuja? Ja millä hän ne näyttää toteen? Ei hänen ole hyvä mennä niitä levittelemään. Selitetään, että hän vaan vihasta, kun Anna Liisa antoi rukkaset. KORTESUO. Se tietopa kumminkin painaa. Enhän minä tästä puolin enää voi ihmisiä silmiin katsoa. MIKKO. Joutavia! Tapahtunut, mik’ on tapahtunut, mitä sillä mieltänsä rasittaa. Ei se mihinkään hyödytä. KORTESUO. Kun pääsisi edes tämän päivän ohi. MIKKO. Miksi juuri tämän päivän? Niin – heitähän kuulutetaan ja tänne on käsketty vieraita! (Viheltää.) Kuinkas siitä pulasta päästään? KORTESUO. Ajateltiin, ettei virketä purkauksesta vielä mitään. Otetaan vieraat vastaan ja ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Päästäisiin sillä tavoin vähemmällä hälinällä. MIKKO. Helkkaria! Sehän on kaikkian parasta! Me vietämme kihlajaisia, Anna Liisa ja minä, mutta sen pidämme omina tietoinamme. Emme henkeä vedä muille koko asiasta. Uskokoot he vaan olevansa kuuliaisissa ja pitäkööt Johannesta sulhasena. Tuusan jevlat! Syntyy heidän kanssaan kujeilla tänä iltana. KORTESUO. Mitä kujeilla? Siihen tässä vielä olisi halua. – Tuoltapa ne tulevat. (Riikka ja Johannes tuovat Anna Liisaa väkisin sisään.) ANNA LIISA. Antakaa minun olla! Antakaa – minä en tahdo tulla sisään. RIIKKA. Sinun täytyy. Me emme jätä sinua enää sinne yksin. ANNA LIISA. Miksi ette antanut minun mennä? Nyt olisin saanut hänet syliini. Hän oli siellä kaukana järvellä ja itki – itki aivan kuin silloinkin. KORTESUO. Kuka oli järvellä? Kuka itki? ANNA LIISA. Lapseni. Oma, pieni lapseni. Siellä hän itkee vielä nytkin. Päästäkää, antakaa minun mennä hänen luokseen. RIIKKA. Hyvä lapsi – usko minua, ei hän siellä ollut. Heikkoudesta vaan tuli semmoinen kuva silmiisi, kun siellä syömättä olit valvonut koko yön. Harhanäky, ei muuta mitään. ANNA LIISA. Minä näin hänet niin selvään, mutta hän katosi veden alle, kun te tulitte. Miksi ette antanut minun mennä? Mitä estitte minua? RIIKKA. Kun sinä olisit heittäytynyt järveen, poloinen. ANNA LIISA. Niin järveen, lapseni luokse järveen! Eikö minulle sitäkään iloa sallita! (Itkee hiljaa.) KORTESUO. Tyttö, tyttö! Sen surunko meille vielä tekisit. ANNA LIISA. Minä tahtoisin kuolla. Antakaa minun kuolla. Antakaa minun päästä sinne, missä lapsikin on. RIIKKA. Ethän sinä lapsesi luokse pääsisi sillä tavalla. KORTESUO. Heitä nuo tuommoiset tuumat pois mielestäsi, Anna Liisa. Täällä alkaa kaikki kääntyä hyvin päin. Ei sinun tarvitse pelätä enää mitään, ei vankeutta eikä muita. Saat olla ja elää ihan rauhassa. MIKKO. Et sinä jouda kuolemaan, Anna Liisa. Hui, hai – et ensinkään kuolemaan. Nythän meille vasta elämä alkaakin. Sinulle ja minulle. Tokko sinä vielä tiedätkään, että meille tänään tulee kihlajaiset? ANNA LIISA. Enkö olisi päässyt lapseni luokse? Mitä, äiti? MIKKO. Et! Et varmaankaan. ANNA LIISA. Mutta lepoon olisin kumminkin tullut. Siellä makaisin rauhassa järven pohjassa. Kaikki olisi lopussa. Kaikki tuskat ja vaivat. En tietäisi mitään enää. RIIKKA. Entä minkälaiseen tilaan olisit joutunut tulevassa elämässä? Herra varjele – etkö sinä sitä ollenkaan ajattele, lapsi kulta? ANNA LIISA. Niin tulevassako elämässä? En tiedä –. Mutta pois täältä. Pois, pois! Täällä olen tehnyt vaan syntiä. Olen häväissyt itseni ja muut. Eikä minulla ole täällä enää jalansijaa. Kaikki hylkäävät, kaikki vihaavat. Minä olen kuin kuivettunut oksa puussa, tai rikkaruoho pellossa. Ei minusta ole iloa eikä hyötyä kenellekään. Voi, äiti, voi että estitte minua hukkumasta. Nyt olisi kaikki ohi, ja te olisitte minusta päässeet. KORTESUO. Elä, elä puhu semmoisia. Ei sinua kukaan vihaa. Ei tarvitse koko asiasta puhuakaan tuon koomin, kun vaan lupaat, ettet mene järveen etkä muulla tavalla lopeta itseäsi. MIKKO. Ilon päiviä me vielä vietämme yhdessä, Anna Liisa, – semmoisia, ettei niitä monella olekaan. Minä kun vien sinut vihille ja pidän oikein hyvänä, niin takaan, että kuoleman halu mielestä pakenee. ANNA LIISA. Ei se pakene. Äiti, päästäkää minut pois, päästäkää. En minä saata elää. Jos ihmiset antavatkin anteeksi, niin ei anna Jumala. RIIKKA. Antaa! Ole varma siitä, että antaa. Vielähän sinä elät armon ajassa. ANNA LIISA. Mitä hän sitten minulta vaatii? Olen itkenyt ja rukoillut, olen madellut hänen jalkojensa juuressa. Mutta yhtä ankara hän on vihassaan. Mitä pitää minun tehdä, että syntini poistettaisiin? Sanokaa, äiti! RIIKKA. Rukoile, että Jumalan pyhä henki valaisee mieltäsi. En minä osaa sinua neuvoa, lapsi raukka. ANNA LIISA (hiljaa ja harvaan; katsoo ylös päin). Jumalan pyhä henki? KORTESUO. Se ei suinkaan käske sinua itsemurhaa tekemään. ANNA LIISA. Ei, ei! Ei käskekään. – Äiti, nyt lankesi taivaan valo sieluuni! Nyt – tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja anteeksiantamista. RIIKKA. Jumalan kiitos! Hän rauhoittuu. ANNA LIISA. Niin, Jumalalle kiitos ja kunnia. Ja kiitos teille, äiti ja Johannes, siitä, että estitte minua uudesta synnistä. Nyt tahdon elää: minä olen löytänyt Jumalan. Kuulen hänen äänensä sielussani. KORTESUO. Kaikki hyvin! Ei tarvitse meidän pelätä enää. Mutta nyt sinä saat mennä aittaan pukeutumaan, Anna Liisa. Kirkonmeno loppuu tuossa paikassa ja silloin ovat vieraat täällä. RIIKKA. Pane parhain juhlapuku päällesi. ANNA LIISA. Kyllä, äiti! Parhaimman juhlapuvun otan ylleni! Voi, kuinka nyt elämä on autuasta. Ja näin äkkiä se muuttui! Tuli aivan kuin päivännousu idästä. KORTESUO. Niin, niin! Mutta mene nyt, että ehdit valmiiksi. MIKKO. Yksi sana, Anna Liisa, ennenkuin lähdet. – Ethän sinä minua enää vihaa, niinkuin eilen väitit? ANNA LIISA. En. En sinua vihaa, Mikko. En sinua, enkä ketään. MIKKO. Kuulittekos –? Mitä sanoin minä? KORTESUO. Elä viivyttele enää, Anna Liisa, vaan mene ja tule pian takaisin, juhlapuvussa ja iloisella mielellä. ANNA LIISA. Niin tulenkin, isä. Juhlapuvussa ja iloisella mielellä. Hyvästi siksi! (Menee.) RIIKKA. Minäkin menen samalla ottamaan toiset vaatteet. (Menee.) MIKKO. Hyvästi, hyvästi! Elä ole kauvan poissa. – Hän oli jo kuin toinen ihminen. Näittekö kuinka hänen silmänsä loistivat? JOHANNES. Niin – ei häntä suinkaan enää suru painanut. MIKKO. Ennenkuin päivä on lopussa, saan minä hänestä viimeisetkin huolet haihtumaan. Uskotteko sen? JOHANNES (katkerasti). Paljon mahdollista. Eihän tässä enää tiedä, mitä odottaa. MIKKO. Sinä, Johannes, taidat olla minulle vielä nyreissäsi eilisestä? Elä viitsi! Ei minullakaan enää ole mitään sinua vastaan, kun kerran sain omani takaisin. Mutta Anna Liisasta en olisi luopunut, en millään mahdilla. JOHANNES. Sen kyllä osoitit! MIKKO. Niin, niin! Te minut pakotitte menemään vähän liian pitkälle. Mutta ei se mitään. Annetaan niiden unehtua ja painua. Ollaan iloisia kaikin miehissä tänä iltana. HUSSO (tulee sisään). Onko se totta, mitä Riikka suihkasi minulle korvaan sivumennessään? MIKKO. Ettäkö täällä on sulhasia vaihdettu? Totta on. HUSSO. No, herra tule ja puserra! Ettäkö sinä sitten tulet Kortesuon vävyksi? Siunaa ja varjele! Kuka olisi sitä uskonut ennen aikaan, kun piennä poikana sait juosta täällä palasta pyytämässä. Ja pellolle kyörättiin monet kerrat! Mutta nyt paisuukin kulkupojasta isäntä taloon. Siunaa ja varjele, mä vieläkin sanon! Että minun kumminkin piti tämä ilopäivä nähdä. Oikeinko nämä mielisuosiolla antoivat sinulle tyttärensä? MIKKO. Oikein ne antoivat mielisuosiolla. HUSSO. Vai niin! Vai mielisuosiolla antoivat. No, pitääpä minunkin kiittää. (Tulee Kortesuon luokse ja kättelee häntä.) Suurkiitosta, isäntä, kost’ Jumala! Nyt saatte haukkua minua tästä puolin niin paljon kuin ikinä haluatte, en ole siitä millänikään. En virka en halaistua sanaa. Vähät minusta, iänlopusta, kunhan vaan pojalleni hyvin käy. MIKKO. No, no, en minä anna äitiäkään pahoin kohdella. KORTESUO. Enkä minä sitä teekään. Muistathan vaan, ett’et vielä hiisku tästä kenellekää mitään. HUSSO. En hiisku, en. Mitä minä siitä ennen aikojaan. (Katselee Mikkoa loistavin silmin.) Mutta mahtaa se Mikkokin nyt olla mielissään! Herra tule ja puserra! Ja mitä se nyt sanoo Johannes? JOHANNES. En mitään. Vapaaehtoisesti olen luopunut. HUSSO. Vapaaehtoisesti? Vai vapaaehtoisesti! Tokkopa sentään niin vapaaehtoisestikaan? En usko. JOHANNES. Uskot tai et. Se on minulle se ja sama. KORTESUO. Elkää alkako vaan riitaa, hyvät ihmiset. HUSSO. Ei suinkaan, ei millään tavalla. Mitäpä se minua liikuttaakaan. Pääasia, että Mikko sai Anna Liisan. En huoli muusta mistään. PIRKKO (tulee kirkkopuvussa, virsikirja kädessä). Terveisiä kirkosta! Nyt ne sieltä pudotettiin alas saarnastuolista että rumahti. MIKKO. Vai oikein rumahti! PIRKKO. Olisit ollut kuulemassa, Johannes. Kirkko oli, tiedättekös, täpösen täynnä väkeä, ja niin hiljaa olivat kaikki, kun näiden nimiä mainittiin, että olisi kuullut nuppineulan lattiaan kilahtavan. MIKKO. Jo nyt lasket lipettiä. PIRKKO. Pidä sinä suusi kiinni! Mitä sinä aina sotket toisen puhetta. MIKKO. No, no! jatka, jatka. Nuppineulan olisi kuullut lattiaan kilahtavan. PIRKKO (kääntyy muihin). Tuntui niin somalta, minun oikein sydämeni pamppaili, kun pappi luki, että: »nuorimies, talollinen Johannes Kivimaa ja talontytär, siveä, nuori neiti» – siveä nuori neiti, se joltakin kuuluu, se. MIKKO. Kukas nyt keskeytti. PIRKKO. Vaiti, sinä! Minä en puhu sinulle, minä puhun muille. – Niin; »siveä nuori neiti Anna Liisa Kortesuo, joiden aijottu avioliitto nyt ensi kerran kuulutetaan». MIKKO. Anna Liisaako siellä kuulutettiinkin? Kun minä luulin koko ajan että Pirkkoa. PIRKKO (pyörähtää Mikkoa kohti kädet selän takana, irvistää ja matkii). Äjäijäijäijäi – KORTESUO. Pirkko, sinä –! PIRKKO. Mitäs hän on niin ilkeä, mokoma. MIKKO.(nauraen). Sitä on tyttöä! PIRKKO. Missä äiti ja Anna Liisa? Kun eivät olekaan koristelleet tupaa eivätkä panneet seppeleitä ylös. Tuolla näkyivät olevan kaikki porstuan nurkassa, ja minä kun niitä niin uskoa laitoin viime yötä. KORTESUO. Ennätät sinä ne vielä saada seinille, kun pidät kiirettä. PIRKKO. Menkää sitten pois täältä joka kynsi, eikä saa tulla sisään, ennenkuin käsketään. HUSSO. Saanhan minä jäädä tänne avuksi? PIRKKO. No, te jos jäätte. Mutta muut kaikki pois, ja väleen! KORTESUO. Mennään minun kammariini siksi aikaa. MIKKO. Elähän huoli, Pirkko, minä sinulle vielä näytän! (Johannes, Mikko ja Kortesuo menevät.) PIRKKO. Näytät sinä! Minkähän tuota näytät? – Nyt sukkelasti, Husso. Nostetaan seppeleet sisään. (Kantavat porstuasta viheriöitä köynnöksiä, puita ynnä muita koristeita sisään.) PIRKKO (kipuaa ylös penkille). Ojentakaa minulle köynnöksiä te, minä asetan niitä tänne ylös. HUSSO. Kyllä. – Sinä taidat olla kovin mielissäsi tästä Anna Liisan naimisesta, Pirkko? PIRKKO. Tiettyä se. Niin iloinen kuin – kuin – kolmentuhannen markan hevonen. HUSSO. Hei, hei! Sitten sinä mahdat pitää kovasti tulevasta langostasi? PIRKKO. Niinkö Johanneksesta? Kuinkas muuten. Toista niin hyvää miestä ei ole koko maailmassa. HUSSO. Et sinä ehkä antaisikaan Anna Liisaa kenellekään muulle? PIRKKO. En. En totta totisesti antaisi häntä kenellekään muulle pait Johannekselle. HUSSO. Et Mikollekaan? PIRKKO. Mikolle? Pyh! Hänelle nyt kaikkian vähimmän. HUSSO. Minkätähden hänelle kaikkian vähimmän? PIRKKO. Minkäkötähden? – Kaikkea te kysytte. Ymmärtäähän nyt tuon. HUSSO. Kunko Mikolla ei ole taloa? PIRKKO. Minä vähättelen talosta! HUSSO. Mikäs hänellä sitten on vikana? PIRKKO. Sekin on vikana, jos tietää tahdotte, ettei Anna Liisa voi häntä kärsiä. HUSSO. Ooho? Niinkö on hullusti, ettei Anna Liisa voikaan kärsiä Mikkoa? PIRKKO. Niin se on. – Mikä teitä naurattaa? HUSSO. Ilman minä tässä vaan aikojani. – Voi sun, taivaan tapernaakkeli! Onpa tämä sentään hauska juttu. PIRKKO. Mikä niin? Sanokaa minullekin. HUSSO. Mitähän sinä virkkaisit, jos Anna Liisa vielä purkaisi Johanneksen kanssa ja menisi Mikolle? PIRKKO. Elkää vouhkiko tyhjää, vanha ihminen. HUSSO. Mikkopa on paljon pulskempi mies kuin Johannes. PIRKKO. Menkää suolle! HUSSO. Etteikö ole sitten? PIRKKO. Menkää suolle, minä sanon! HUSSO. Eikä se Anna Liisa ole niinkään hanakkata Johannekselle menemään. Hyvin kuuluu olleen ikävällä mielellä kaiket aamua, vaikka onkin kuuliaispäivä. PIRKKO. Nyt, jos ette vaikene, niin ajan teidät pellolle. HUSSO. So, so! Olepas hiljaa. Vieraita ajaa pihaan. (Asettuu keskelle ikkunaa, nojautuu molemmin käsin ikkunalautaan.) Monta monituista hevosta, Ristolan, Heimosen, Katajamäen – PIRKKO. Ja ketä muita? (Viskaa Husson syrjään.) Pois tieltä, että minäkin näen. Siellähän on – hei, kaikki viis minun hevostani – siellähän on jo pelimannit ja muut! (Juoksee ovelle.) (Heimosen ja Ristolan emännät, Katajamäen isäntä, Kortesuo, Mikko, Johannes ja Riikka tulevat sisään, heitä seuraa paljon muita vieraita, nuoria sekä, vanhoja, ynnä pelimanni viulua soittaen.) RIIKKA, Astukaa peremmälle, tehkää niin hyvin! RISTOLAN EMÄNTÄ. Siinähän se on Pirkkokin. Hyvää päivää. Pitkäksipä sinä olet venynyt sitten kun sinut viimeksi näin. PIRKKO. Alkaahan minussa mittaa olla. HEIMOSEN EMÄNTÄ. No, ei vaan. Kohta täysikasvanut. Kun Anna Liisa viedään, niin alkavat sulhaset käydä toisen tyttären luona. MIKKO. Sittenkö vasta? Minä tässä jo muutamia päiviä olen parastani koettanut. PIRKKO. Elä valehtele! RIIKKA. Lapsihan Pirkko vielä on. Ei hänestä ole niihin puuhiin. Käykää istumaan, hyvät vieraat. MIKKO. Niin, tehkää hyvin. Isännät tänne pöydän päähän, emännät peräpenkille, ja tyttöhuitukat – ettekö pakene tuonne karsinaan. Siellä se on teidän paikkanne. PIRKKO. Sinäkö sen määräät? Entä kun emme menekään. Istumme tuonne miesten penkkiin. Mitäs sanot siihen? RIIKKA. Tyttö hoi, jos et sinä ole hiljaa siellä! Se se on niin suulas, tuo elävä. KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Tule sinä vaan tänne, Pirkko, tänne minun rinnalleni. Täällä on sijaa. PIRKKO. Joutuneeko tässä hyvin istumaan. Eiköhän se tanssi jo kohta alkane? RISTOLAN EMÄNTÄ. Ei suinkaan nyt ihan heti. Eihän vielä ole morsiantakaan tervehditty. HEIMOSEN EMÄNTÄ. Niin, missä Anna Liisa on, kun häntä ei näy? KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ajattelin juuri kysyä samaa. RIIKKA. Hän tästä vast’ikään pistääntyi aittaan. PIRKKO. Hyh –! Vai vast’ikään! Kun minä täällä olen koristellut tuvan, olen riidellyt aika lailla Husson kanssa, olen tehnyt vaikka mitä, eikä häntä koko aikana ole näkynyt, ei kuulunut. RIIKKA. Tottapahan tulee, kun joutuu. MIKKO. Mitä, jos hyvinkin pistetään polskaksi sillä välin? Minusta näyttää, että tyttöjen varpaita jo kutkuttaa. PIRKKO. Entä omiasi sitten? Eikö niitä muka ensinkään kutkuta? MIKKO. No, niitä kutkuttaa niin hiton lailla. KORTESUO. Mitäs sitten muuta, alkakaa vaan tanssia. Luulen että Riikkakin odottaa herroja, ennenkuin tarjoo meille mitään suuhun pantavaa. RIIKKA. Niin, jos nuo hyvinkin tulisivat piakkoin. MIKKO. Pirkko, tuletko sinä minun parikseni. PIRKKO. Enkä tule. Minä tanssin Johanneksen kanssa. MIKKO. Sitten täytyy minun ottaa toinen. (Tiirailee tyttöjä.) Kenenkähän noista nyt valitseisin? Yks toistaan somempi. Tässä tulee mies aivan ymmälle. Mieluummin ottaisin heidät kaikki. KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Mikko taitaa olla täällä niinkuin puhemiehen virassa? MIKKO. Niin, puhemieshän minä olen. Ei näistä ilman minua olisi mitään tullutkaan. Johannes noin hiljainen mies, mitäs hän olisi uskaltanut kosia. KORTESUO. Niin no – alkakaahan pois. MIKKO. Entäs isännät ja emännät? Tässä ei auta, joka ikisen pitää tanssia tänäpäivänä. RISTOLAN EMÄNTÄ. Emmehän me vanhat vielä näin alkuillasta. Sitten vasta lopussa. MIKKO. Minun kanssani katrillia, emäntä? Niinkö? (Menee ja sieppaa yhden tytöistä käsikynkkäänsä.) RISTOLAN EMÄNTÄ. Niin, niin! – Se on aika hulivili, tuo Mikko. Mutta kyllä on sulhanen siihen sijaan vakava ja tasainen. HEIMOSEN EMÄNTÄ. Kerrassa kunnon mies. Hyvän vävyn te hänestä saatte. RIIKKA (hiljaa ja surumielisesti). Kyllähän Johannes hyvä on – kaikin puolin. RISTOLAN EMÄNTÄ. Ja semmoinen mainio talo kuin hänellä on. Kelpaa siinä Anna Liisan emäntänä pyöriä. – HEIMOSEN EMÄNTÄ. Niin sitä on muutamilla iloa lapsistaan. Toisilla taas ei kuin pelkkää surua. (Riikka huokaa ja kääntyy pois. Nuoret tanssivat lyhyen polskan.) KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Noin sitä mekin ennen hypättiin. Mutta nyt ovat jalat jo kangistuneet. KORTESUO. Jalat kangistuneet ja mieli samoin. KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Illemmällä me yhtäkaikki tanssimme mekin, eikös niin? KORTESUO. Ei se minulta enää käy. KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ei sitä tiedä, ennen kuin koettaa. Harjoitellaan pois tänä iltana, että sitten osaamme häissä oikein hyvin. Joko ne milloin pidetään muuten? KORTESUO. Niinkö häät? KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Niin, niin. Anna Liisan ja Johanneksen häät. KORTESUO. Eipä niistä vielä ole tietoa. – Ketäs siellä nyt tulee? Rovasti ja vallesmanni – KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ja tohtori ja kauppias. Kaikki kirkonkylän herrat. Kuuliaisetkin kun jo näin suurellisesti vietetään, niin mitä sitten häät! (Rovasti, vallesmanni, tohtori ja kauppias tulevat. Tanssi taukoaa.) VALLESMANNI. Kas niin! Täällähän ilot jo ovat ylimmällään. Elkää lopettako, jatkakaa vaan, jatkakaa! ROVASTI. Meitäkö säikähditte? MIKKO. Eipä me juuri säikähdettykään, mutta polska kun juuri sattui päättymään. ROVASTI. Päivää, isäntä! Toivotan onnea. Ja emännälle samoin. KAUPPIAS. Tokko olitte edes kirkossa kuulemassa, kun tytärtänne kuulutettiin? KORTESUO. Eihän me. – KAUPPIAS. Minäpä olin. Ja voin vakuuttaa, että kaikki kävi hyvässä järjestyksessä. Nuorten miesten mieltä vaan kovasti kirveli. MIKKO. Vai kirveli? Tuota minä jo ajattelin. Saanko luvan kysyä – ehkäpä vihlasi kauppiaan omaakin sydäntä? KAUPPIAS. No, ilmankos? Kun paikkakunnan sievin tyttö vietiin noin sivu suun. ROVASTI. Mutta missä morsiuspari? VALLESMANNI. Sulhasen minä näen tuolla. Tulkaa esille, Kivimaa. Mitä te siellä piileilette muiden takana! MIKKO. Pelkää varmaan, että häntä kuritetaan, kun meille semmoiset tepposet teki. TOHTORI. Ei kanneta vihaa semmoisesta. Kunnia voittajalle. KAUPPIAS. Niin, eihän sille mitä mahda. Onnea vaan toivotamme. Mutta oivalliset häät sinun täytyy pitää, Johannes, siitä hyvästä. Muuten katso eteesi! MIKKO. Vähälläpä hän pääsee. Minä kun olisin kauppiaan sijassa, niin laudalta hänet löisin pois. ROVASTI. No, noh! Eihän nyt kumminkaan. MIKKO. Etteikö käy laatuun, arvelee rovasti? Hyvin vallan. Maksaa vaan pienet sakkorahat – ei siihen muuta tarvita. JOHANNES. Mitä pieksät suutasi tyhjään. MIKKO. Ahaa – hän käy jo levottomaksi. ROVASTI. Mutta morsian –? Missä morsian? VALLESMANNI. Niin, häntä emme vielä ole saaneet tervehtiäkään. KORTESUO. Kyllä hän kohta tulee. RIIKKA. Pirkko, menepä kiirehtimään! Käske tulemaan sukkelasti! Sano että rovasti ja kaikki muutkin vieraat kaipaavat. PIRKKO. Kyllä. (Pyörähtää pois.) MIKKO. Ja me otamme hänet juhlallisesti vastaan, eikö niin? Asetumme molemmin puolin tupaa, – naiset tuolle puolen, miehet tälle. Näinikään. Sitten kun hän astuu sisään, niin huudamme »eläköön» yhteen ääneen. KORTESUO. Mikko, mitä sinä taaskin vehkeilet siellä? Anna olla – RIIKKA. Elä, herran tähden, semmoisia asettele. Hän säikähtää, ties kuinka pahasti. KAUPPIAS. Eikös mitä! Eikä se niin vaarallista, jos vähän säikähtääkin, onpa täällä tohtori saapusalla. TOHTORI. Kyllä minä vastaan säikähdyksen puolesta. VALLESMANNI. Hyvä tuuma vallan. Rovasti jos sitten vielä pitää pienen puheen – toivottaa onnea meidän kaikkien puolesta ja niin poispäin. ROVASTI. Mielelläni. KAUPPIAS. Kuulkaas vielä – kun sanon. Heti kun rovasti on lopettanut puheensa, niin huudamme uudelleen »eläköön», ja sitten painamme hänet tuoliin ja kannamme ympäri. MIKKO. Ympäri tupaa ensin, sitten ympäri pihamaan ja taas takaisin tupaan. – Hyvä juttu, sanoi Sumelli, kun selkäänsä sai! RIIKKA. Voi, voi, minua pelottaa – PIRKKO (juoksee sisään). Aitan ovi oli lukossa, mutta minä huusin avaimen reiästä. RIIKKA (hätäisesti). Ja mitä hän vastasi? Lupasiko tulla? PIRKKO. Sanoi olevansa valmis. HUSSO (ikkunassa). Tuollahan tuo tulee. Voi, kuinka hitaasti astuu! MIKKO. No, nyt – olkaa hiljaa kaikki! Äiti, pitäkää varalta ja avatkaa ovi. Mutta äkkiä ja selkiselälleen! HUSSO. Hyvä, hyvä! Minä teen, niinkuin käsketään. (Seisovat hetken hiljaa, Husso paiskaa oven auki, Anna Liisa ilmestyy, hänelle huudetaan »eläköön».) ANNA LIISA. Eläköön meissä Jumalan pyhä henki! RISTOLAN EMÄNTÄ. Mitä hän sanoi? Jumalan –? HEIMOSEN EMÄNTÄ. Jumalan pyhä henki. RISTOLAN EMÄNTÄ. Onko hän tullut uskovaiseksi? HEIMOSEN EMÄNTÄ. Kuunnellaanhan. – Rovasti puhuu. ROVASTI. Aivan niin. Eläköön meissä Jumalan pyhä henki. Ja liha kuolkoon, himoineen, haluineen. Siinä korkein päämäärä meille kaikille. Ja nyt pyytäisin saada lausua morsiamelle pari sanaa sekä omasta että läsnäolevain puolesta – ANNA LIISA. Erehdytte, jos minua morsiameksi luulette. En ole morsian kenenkään. RISTOLAN EMÄNTÄ. Eikö ole kenenkään morsian? KORTESUO. Mitä nyt, Anna Liisa? RIIKKA. Herra siunaa –! Mikä hänelle on pistänyt päähän? MIKKO. Ujostelee tietysti. ROVASTI (hymyillen). Mitäs te sitä kiellätte? Onhan teitä tänäpäivänä kuulutettu, totta silloin olette morsian. VALLESMANNI. Elkää suotta kainostelko. KAUPPIAS. Taisitte käydä hämillenne, kun otimme teitä vähän erikoistavalla vastaan. Mutta elkää olko millännekään – TOHTORI. Kunniaa me vaan tahdoimme osoittaa. MIKKO. Niin, kunniaahan me vaan, me kuuliaisvieraat – ANNA LIISA. Minua tosin on kuulutettu tänään. Mutta en ole siltä morsian. Kaikki on rauennut sikseen. HEIMOSEN EMÄNTÄ. No, nyt ei kiitetä! Ohhoh, tämäpä oli ikävää. RISTOLAN EMÄNTÄ. Sanopas muuta! Minun menee ihan pääni sekaisin – en tajua kohta mitään. KORTESUO. Mitä sinä ajattelet, Anna Liisa? Kun näin häiritset vieraiden iloa. RIIKKA. En ymmärrä häntä – (Katsoo avuttomasti Kortesuohon.) Mikä tässä nyt tulee eteen? ROVASTI. Te olette siis vakaasti päättänyt purkaa? ANNA LIISA. Se on jo purettu. Se täytyi purkaa. HUSSO. Siinä nyt kuulet, Pirkko. Mitä olen minä sanonut koko ajan? Anna Liisa ei ole Johannesta rakastanutkaan. Mitä sitä niin hämmästytään. Kerrankos semmoista tapahtuu. Olen minä nähnyt että vihiltäkin vielä morsian peräytyy, saatikka sitten kuulutuksen jälkeen. Sano sinä vaan totuus, Anna Liisa, elä yhtään ujostele. ROVASTI. Mitä sulhanen tähän arvelee? JOHANNES. Anna Liisa on oikeassa. Meidän välimme on jo rikottu. PIRKKO (pudistelee Riikkaa hameesta). Äiti, äiti – eikö Anna Liisa sitten menekään naimisiin? Eikö, äiti? RIIKKA. Ole hiljaa, sinä. KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Niinkö se sitten kävikin? Vähät muusta, mutta lyhyeen loppui meiltä ilo. Surma kaikkiakin! MIKKO. Elkäähän hätäilkö, isäntä. Me jatkamme pitoja. Jos onni oikein on, niin saamme tästä kihlajaiset kuuliaisten sijaan. Vai kuinka, Anna Liisa? RISTOLAN EMÄNTÄ. Yhä kummempaa. MIKKO. Niin, minä vaan arvelen, että hänellä mahtaa olla joku toinen mielessä. KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. No, sitten –! ROVASTI. Niin, – minä puolestani en osaa tähän mitään sen enempää. Kun molemmat tahtovat eroa – ANNA LIISA. Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa. MIKKO. Nyt saamme kuulla! ROVASTI. Etteköhän jättäisi sitä toistaiseksi? Johan tässäkin oli tarpeeksi tällä kertaa. Vai mitä arvelevat vanhemmat? KORTESUO. Kyllä olen samaa mieltä kuin rovastikin. Tässä on jo tarpeeksi. Jääköön toistaiseksi loppu. ANNA LIISA. En voi sitä jättää enää. Omaatuntoani painaa. Se kun on kitunut tuon syntikuorman alla jo liian kauvan, neljä pitkää vuotta. KORTESUO. Tule pois nyt sieltä ja ole ihmisiksi. Etkö sinä kuullut, mitä rovastikin sanoi? ANNA LIISA. Elkää estäkö minua. Antakaa minun seurata pyhän hengen ääntä. RIIKKA. Voithan sen tehdä toisten – MIKKO. Niin, sitten kun olet vielä ajatellut pääsi ympäri moneen kertaan ja kun yhdessä olemme tuumailleet. HUSSO (nykäisee Mikkoa). Mitä hän aikoo tehdä? MIKKO. Ettekö sitä ymmärrä? Hän ilmoittaa kaikki. HUSSO. Herra siunaa ja varjele! Onko hän hullu? ROVASTI. Hänpä aikoo sanoakin jotain muuta, kuin mitä ensin luulin. Jos omatunto teitä pakottaa puhumaan, niin minä en suinkaan siinä tapauksessa tahdo kieltää. ANNA LIISA. Eikä vanhempanikaan, kun he oikein ajattelevat. Eikö totta, tekään ette tahdo minua kieltää? RIIKKA. Minä pyydän vaan, että jätät toistaiseksi ja lähdet nyt aittaan lepäämään. Vieraat sen kyllä suovat anteeksi. Hän kun on valvonut koko yön, ei ole enää tolkussaan – MIKKO. Niin, se on parasta. Viekää hänet, emäntä, aittaan levolle. Ja tohtori jos tekisi hyvin ja kirjoittaisi hänelle jotain rauhoittavaa, että hän pääsee uneen kiinni, niin minä juoksen apteekkiin. ANNA LIISA. Ei, antakaa minun puhua. En minä tarvitse rohtoja, näettehän että olen aivan levollinen ja täydessä tolkussani. ROVASTI. Tahdotteko sitten tässä, kaikkien kuullen –? ANNA LIISA. Tahdon. Vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen edessä. HUSSO. Elä hiidessä, Anna Liisa! Pidä nyt ajoissa suusi kiinni, muuten kadut. Mitä sinä turhan takeen menet lörpöttelemään. ROVASTI. Hiljaa! Olkaa sekoittumatta tähän, te. – Jatkakaa, Anna Liisa, jatkakaa vaan pelkäämättä, – vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen edessä. MIKKO. Jos rovasti sallii – minä häntä puhuttelisin ensin vähäisen. ROVASTI. Voitte tehdä sen sitten, – jäljestäpäin. MIKKO. Tule vilvoittelemaan ulos, Anna Liisa – pikipäin vaan – ROVASTI (nousee, kiivastuu ja lyö nyrkkiä pöytään). Pois! Häntä ei saa häiritä, minä sanon! – Nyt voitte alkaa! ANNA LIISA. Olen tehnyt suuren synnin, jonka minun nyt täytyy tunnustaa. Tähän saakka olen sen kavalasti peittänyt kaikilta ihmisiltä, päästäkseni häpeästä ja rangaistuksesta vapaaksi. Mutta ei se peittäminen ole minua onnelliseksi tehnyt. ROVASTI. Ei varmaankaan. Sisällinen tuska oli sitä suurempi, eikö niin? ANNA LIISA. Se oli niin suuri, että sitä tuskin jaksoin kantaa. Omantunnon vaivat eivät antaneet minulle hetkeksikään lepoa. ROVASTI. Rohkeutta vaan, lapseni! Mikä oli synti, jonka teit? ANNA LIISA. Neljä vuotta sitten synnytin lapsen, metsässä tuolla, ja minä, poloinen, tapoin hänet. RISTOLAN EMÄNTÄ. Herra Jumala! HEIMOSEN EMÄNTÄ. Anna Liisako? – Tappanut lapsensa? MIKKO. Minusta on kummaa, että sairaan ihmisen houreita kuunnellaan ja pidetään täytenä totena. HUSSO. Elkää, hyvät ihmiset, uskoko häntä. Kyllä hän ottaa sanansa takaisin jo huomenna, kun on saanut yönsä nukkua. ANNA LIISA. Asia on niinkuin olen sanonut. Jos tahdotte, niin näytän paikan, mihin hän on haudattu. VALLESMANNI. Minun pitää virkani puolesta tehdä muutamia kysymyksiä. Tiesivätkö vanhempanne mitään tästä kaikesta? ANNA LIISA. Ei, he ovat viattomat. He uskoivat minusta pelkkää hyvää. Ei heillä ollut pienintä aavistustakaan minun rikoksestani. HUSSO. Lähtään pois, Mikko. Mitäs me täällä enää. MIKKO. Kuunnellaanhan, kuinka tässä käy. VALLESMANNI. Tämä tunnustus tuli sitten vallan odottamatta teille vanhemmille? KORTESUO. Tunnustus? Niin, tunnustus tuli odottamatta. VALLESMANNI. Mutta rikoksesta tiesitte jo tätä ennen, niinkö? KORTESUO. Eilen illalla vasta. Siitä saakka olemme olleet kuin huumeessa. Emme ole tienneet paljon sinne eikä tänne. RIIKKA. Emmehän me voineet ruveta ilmiantajiksi – oman lapsemme ilmiantajiksi. Eihän voi lakikaan sitä vaatia. KORTESUO. Varsinkin, kun niin pitkä aika oli kulunut. ANNA LIISA. Minä yksin olen syyllinen. Elkää vanhempiani ahdistelko, he eivät mitään tienneet. Olinhan sen salannut heiltä samoin kuin muiltakin. VALLESMANNI. Voitte olla rauhassa heidän suhteensa, jos asia on niinkuin sanotte. Mutta teitä en saa jättää. Minun surullinen velvollisuuteni vaatii minut panemaan teidät kiinni. ANNA LIISA. Ja saattamaan minut ansaittuun rangaistukseen. Tehkää se, herra vallesmanni, sitä juuri tahdonkin. Tehtyä en millään enää tekemättömäksi saa – en, vaikka kuolemaan asti sitä surisin. Mutta antakaa minun kärsiä – antakaa minun kärsiä kovimmat rangaistukset, että edes jossain määrässä voisin rikokseni sovittaa. Tulkaa, minä ilolla lähden vankeuteen – ja kuritushuoneesen – ja vaikkapa mestattavaksi, kaikki, mitä ikinä oikeus minulle määrää, otan mielihyvällä vastaan. RIIKKA. Lapsi, lapsi – ooh, rakas taivaallinen isä, vie pois tämä kalkki, en kestä sitä juoda! (Vaipuu valittaen ja puoleksi pyörtyneenä alas.) PIRKKO (itkien). Äiti – äiti. KORTESUO (pyyhkii kyyneleitä silmistään). Että minun täytyi tätä nähdä! Etten päässyt hautaan ennemmin! ANNA LIISA. Isä ja äiti – elkää surko minun tähteni! Elkää surko! Ei minulla ole mitään hätää. Näettehän, kuinka olen iloinen nyt! En koko elämässäni ole tuntenut itseäni näin onnelliseksi. JOHANNES (liikutettuna). Anna Liisa –! KORTESUO. Etkö sinä välitä mitään siitä häpeästä, jolla meidän harmaat hiuksemme olet tahrannut? ANNA LIISA. Suokaa se minulle anteeksi! Voi, jos jollakin tavoin vielä kerran voisin tehdä hyväksi, mitä teitä vastaan olen rikkonut. RISTOLAN EMÄNTÄ. Sääli vanhempia. HEIMOSEN EMÄNTÄ. Tämä heidät musertaa tyyten. RISTOLAN EMÄNTÄ. Voi sentään! Ei sitä ihminen tiedä, mitä surua lapsistaan voi saada. KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Kylläpä teille nyt kävi ohraisesti. Kävipä tosiaankin. MIKKO (hiljaa Hussolle). Tässä ei auta enää mikään. Täytyy antaa kaikki mennä menojaan. Lähtään pois! (Menevät.) KORTESUO. Hautaan kun pääsisi! En muuta enää toivo. ROVASTI. Ei niin, hyvät ystävät, ei niin! Ei teillä ole syytä suruun tällä hetkellä, vaan iloon ja riemuun. Jumalan henki on tehnyt työtä tyttäressänne ja päässyt voitolle. Elkää maailman tavoin katselko tätä asiaa, ottakaa se korkeammalta kannalta. Tähän asti on Anna Liisa vaeltanut eksyksissä. Nyt hän on löytänyt oikean tien. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme taivaan Herraa! RISTOLAN EMÄNTÄ. Niin – onhan se niinkin, kun oikein ajattelee. Lihalle tämä on kuritus, mutta ei hengelle. KORTESUO. Me olemme lyhytnäköisiä, me ihmiset. Emme aina ymmärrä kaikkivaltiaan tarkoituksia. RIIKKA. Ja meissä lihallinen mieli aina pyrkii valtaan. ROVASTI. Sitä hartaammin koettakaamme edistyä hengen elämässä ja Jumalan avulla me pääsemme voitolle samoin kuin Anna Liisakin. (Tarttuu Anna Liisan käteen.) Niin, lähde rauhaan, lapseni. Lähde sinne, mihin omatuntosi sinua vaatii menemään. Ja vahvistakoon sinua taivaan isä, että loppuun asti lujana pysyisit. Äsken toivotimme sinulle onnea pieneen maalliseen elämänkäänteesen. Mutta tuhat kertaa innokkaammin toivotamme sinulle nyt onnea sisällisen muutoksen johdosta. TOHTORI. Minä yhdyn rovastiin. Jääkää hyvästi! ANNA LIISA (lankeaa ensin isänsä, sitten äitinsä kaulaan). Hyvästi, isä! Hyvästi, äiti – ja Pirkko, hyvästi! – Hyvästi kaikki. KAIKKI. Hyvästi! Ja onnea! JOHANNES. Anna Liisa – etkö tahtoisi antaa minullekin kättä! ANNA LIISA. Mielelläni! Hyvästi, Johannes, hyvästi! JOHANNES. Herran haltuun, Anna Liisa! Yksi sana vielä: sinä olet kumminkin se, joksi sinua alunpitäen luulinkin. ANNA LIISA. Kiitos ystävällisyydestäsi! – Nyt, herra vallesmanni, olen valmis. VALLESMANNI. Niinpä lähdemme sitten! (Menevät.) ROVASTI. Hän vaeltaa iankaikkisen elämän tietä. Onnellinen hän. Esirippu alas. [[Luokka:Anna Liisa]] 2870 5079 2006-08-28T23:56:12Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2871 6443 2006-10-14T09:41:07Z Jetman 46 rv [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[en:Category:Plays]] 2872 5082 2006-08-29T00:03:37Z Nysalor 5 Kotoa pois {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kotoa pois |alaotsikko=Yksinäytöksinen näytelmä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Henkilöt: == : PENTTINEN, kauppias. : ROUVA PENTTINEN. : FANNY, heidän tyttärensä. : RIIKKA, heidän palvelijansa. : BROBERG, tohtori. : ILMA AHOKAS, postinhoitaja Pöllismäellä. : AHLBOM, kauppias. : ROUVA AHLBOM. : LINDEMAN, kultaseppä. : ROUVA LINDEMAN. : RANK, maalari. : ROUVA RANK. : FELLMAN, tehtailija. (Sali Penttisen asunnossa. Perällä ovet auki etehiseen; molemmin puolin ovea ikkunat. Oikealla ovi sivuhuoneesen, vasemmalla samoin. Rouva Penttinen laittelee uutimia ikkunoihin, sitoo niitä ylös helakan punaisilla nauhoilla. Riikka luuttuelee ryömyllään lattiata.) ROUVA PENTTINEN (poistuu jonkun verran ikkunasta, seisoo kädet puuskassa ja katselee työtään kallistellen päätään oikeaan ja vasempaan). Katsopas nyt sinäkin, Riikka, näitä kartiinia. Ja sano, mitä niistä tykkäät. RIIKKA (kohottautuu, istuu jaloillaan). Kommeet ovat kerrassa. ROUVA PENTTINEN. Valloovatko mielestäs hyvin? RIIKKA. Valloovat. Valloovat ihmeen hyvin. Mitenkä se rouva on ne soanunnahi nuin sievästi. ROUVA PENTTINEN. Sitä kun, näes, on ihmisellä makua, niin saahan sitä. Mutta ovatkohan nämä nyt yhtä kauniit, kuin kauppaneuvoksen kartiinit tuolla kadun toisella puolen? Mitä luulet? RIIKKA. Voi, ne tok’ on paljon kauniimmat. Eihän niillä ook’ tuommoisia punasia silkkinauhojakaan. Ja nehän ne juur’ tekkövät paljon assiaan. ROUVA PENTTINEN (lähenee uudelleen ikkunaa, tähystelee ulos). Niin, mitä niillä oikeastaan lienee siellä kiinnipitimenä? Kun sitä ei voi nähdä ollenkaan. RIIKKA. Ei kuin valkoista nyöriä! Minä varta vasten sitä katoin kerran, kun kyökki-Mari näytti minulle huoneita herrasväen poissa ollessa. Ei ollut kuin valkoista nyöriä! Oikein minä ihmettelin. ROUVA PENTTINEN. Ooho! Vai valkoista nyöriä? RIIKKA. Ja kun se oli vielä semmoista paksua pukelota. Ihan kuin tuo minun etusormeni. ROUVA PENTTINEN. Mutta mahtoi se olla rumaa? RIIKKA. No, sen pit’ olla niin rummoo, niin rummoo, ettei mihin panna. ROUVA PENTTINEN. Sitä varten ne ne asettavatkin niin alas, ettei näkyisi kadulle. RIIKKA. Sitä varten, tietysti. Ja entäs kun sisässähi ol’ pantuna niin paljon kasvia etteen, ettei niitä ensinkään sieltä erottanut. Mutta minäpä menin sinne taakse ja katoin. Sitten oikein Marille päivittelin, että niinkö ne ovat tarkkoja teijän herrasväk’, etteivät sen vertaa roahi silkkinauhoo ostoo. Meillä tok’ on joka ikkunassa, pihallehi päin. ROUVA PENTTINEN. Mitäs Mari siihen? RIIKKA. Mitä – eihän se kun nauroo virnutti. ROUVA PENTTINEN. Kyllä minusta vaan tuo punainen silkkinauha koristaa koko laitoksen. Miltä nyt näyttäisivät meidänkään kartiinit, ellei niitä olisi? Ei kerrassa miltään, vaikka kyllä ovat uudet ja kalliit, kaksi markkaa kun maksoivat meetri. RIIKKA. Herra jesta – niinkö paljon? Kaksi markkaa! ROUVA PENTTINEN. Niin, mutta siitä et saa puhua mitään, ettei tule kauppiaan korville. Hän luulee minun saaneeni ne markalla, en uskaltanut sanoa hänelle oikeata hintaa, hän kun muutamissa kohdin on niin turhan tarkka. Niin että muista vaan pitää suusi kiinni. RIIKKA. Kyllä – kyllä tok’. Mitäpä sen kauppiaan tarvihtee sitä tieteekään, rouvan asia kait se on. ROUVA PENTTINEN. Minun, tietysti. Mutta ne herrat aina tahtovat pistää nenänsä joka paikkaan. – Kas, tuollapa Vannykin jo tulee. FANNY (heittää etehisessä pois päällysvaatteensa ja tulee kirjoja ja vihkoja kädessä saliin). Hyvää päivää! ROUVA PENTTINEN. Päivää, päivää! Mitäs jatkolle kuuluu? FANNY. Eipä mitään erinomaista. Mutta mitäs te täällä puuhaatte? Riikkakin oikein hikipäässä. RIIKKA. Niin – nyt sitä pittää soaha puhasta, jos milloin. ROUVA PENTTINEN. Te komma remman. Mykky remman. FANNY. Soo! Vai tulee tänne vieraita? Ketä sitten? ROUVA PENTTINEN. Arvaapas! Niin, koetapa tosiaankin arvata. Elä virka mitään, Riikka. RIIKKA. En tok’. Mutta ei se nyt arvoo, Vanny neiti. Ei vaikka mikä oisi. FANNY. Miksi en arvaisi. Tahdotteko, niin sanon heti? ROUVA PENTTINEN. No, annapa kuulla? FANNY. Ahlbomin – ROUVA PENTTINEN. Niin, tuleehan ne Ahlpumminkin. Kauppias Ahlpummin. Mutta entäs muita? FANNY. Kultaseppä Lindemanin – ROUVA PENTTINEN. Lintemanin – oikein! Ja sitten? FANNY. Maalari Rankin – ROUVA PENTTINEN. Sdrankin. Sano sinä Sdrankin – FANNY. Hänenpä nimensä on Rank – ROUVA PENTTINEN. Niin, mutta Sdrank kuuluu paljon viinimmältä. Rank Rank –? Hyi – sehän on niin moukkamaista. Sdrank se pitää olla. RIIKKA. Sr – Sran – Tran – Ei! Ei minun kielen’ keäänny. ROUVA PENTTINEN. No, ja vielä? Ketäs vielä tulee? FANNY. Eivätkö ne siinä jo olleet kaikki? ROUVA PENTTINEN. Eeii! Ei hetikään. Parhaat vielä jäljellä. RIIKKA. Soapas nähä, arvaattako niitä viimeisiä. FANNY. En minä nyt enää tiedä. ROUVA PENTTINEN. Patruun Welmanin – ei sanota, Riikka, sitä kaikkian raarimpaa. RIIKKA. Ei sanota, ei. Kiusataan Vanny neitiä ensin vähäsen. FANNY (naurahtaa). Voi, sitä Riikkaa. Luuletteko tosiaan, että olen niin utelias? Juuri kuin minä niistä välittäisin, tulipa ketä tahansa. RIIKKA. Välittäisittepä hyvinnii, jos tietäisitte. ROUVA PENTTINEN. Kun tulee nuoria herrasmiehiä – RIIKKA. Sulhasia – sulhasia! Varta vasten teitä kahtomaan. FANNY. Olkaa nyt –! ROUVA PENTTINEN. Ihan totta. Usko pois. FANNY. Saattaa tulla nuoria herrasmiehiä, jos kerran on kutsuttu. Mutta eiväthän ne nyt siltä tule minua katsomaan. RIIKKA. No, ihan justiin, teitä kahtomaan. ROUVA PENTTINEN. Yksi ainoa tänne sentään vaan tuleekin. Mutta se vastaa kymmeniä. Sinä et arvaa, kuka se on, et vaikka ajattelisit pääsi ympäri moneen kertaan. FANNY. Lieneekö joku Lindemanin kisälleistä? ROUVA PENTTINEN. Oho! Sitäkö varten me nyt tässä sitten niin puuhaisimme! Ei – ylhäisempi se on – paljoa ylhäisempi –! FANNY. Sitten se on Ahlbomin konttoristia tai puotilaisia – ROUVA PENTTINEN. Ei – ei sinne päinkään! RIIKKA. Tämä käyp’ korkeassa hatussa ja hansikkaissa. Joko nyt arvaatta? FANNY. Niitä on monta, jotka käyvät sylinterissä ja hansikkaissa. RIIKKA. Muistattako kuka silloin kulki täältä ohit, kun te niin punastuitte kerran? FANNY (vähän säpsähtäen). Ooh – mitäs te nyt, Riikka –! Tänne ei tule ketään, jonka tähden minä punastuisin. ROUVA PENTTINEN. Vaikkako olisi tohtorismiehiä? Niin, jokos ällistyt? Tohtori Spruuper tänne tulee. FANNY. Tohtori Broberg? Narraatte! ROUVA PENTTINEN. Enkä narraa, kah! Usko jos tahdot. Kohta sen näet. RIIKKA. Teistä tehhään pian tohtorinna. Ajatelkoopas: tohtorinna! Ei vähä mittään. ROUVA PENTTINEN. Tohtorinna Spruuper! Se joltakin kuuluu, se. Voi, hyvä isä, vieläkö häntä ihminen tuonkin ilopäivän näkisi! FANNY. Kuinka hän tänne tulee? Kun on aivan outo. Mistä saitte sen tietää? ROUVA PENTTINEN. Mistäkö saimme tietää? Kun oli luvannut papalle eilen illalla Wellmanissa. FANNY. Ei suinkaan isä häntä kutsunut? ROUVA PENTTINEN. Isä? Muista nyt kerrankin sanoa »pappa» eikä aina »isä». Niin kutsunutko? Totta kait hän kutsui. Kutsututhan ne ovat muutkin. FANNY. Minkätähden? Voi, minkätähden? ROUVA PENTTINEN. Ja sitä sinä kysyt? Käsketäänhän niitä vieraita muuannekin, mikseikä sitten meille. FANNY. Kun hän ei ole isän – kun hän ei ole papan kanssa tuttukaan. ROUVA PENTTINEN. Miks’ei ole tuttu? Illalla kun juuri olivat yksissä patruun Wellmanin luona. FANNY. Niin, vaan sitäpä ennen eivät ole nähneetkään toisiaan. ROUVA PENTTINEN. Entä sitten? Mitä se tekee? FANNY. Eikä hän ole milloinkaan meillä käynyt. Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran. ROUVA PENTTINEN. Itsestään pitänyt tulla ensi kerran?! Ole vaiti. Kuka on sanonut, että hän olisi tullut itsestään? Kyllä olisimme saaneet odottaa. FANNY. Olisi antanut olla tulematta sitten. Mitää hän nyt ajattelee tästä! Voi sentään! ROUVA PENTTINEN. Niin? Etköhän rupea itkemään kuin hyvästäkin asiasta. Siinä sen näet, Riikka, – mitä minä jo sanoin! Eihän tämä taaskaan ole hänelle mieleen. Kumma tyttö. Ei ymmärrä omaa etuaan. RIIKKA. Hupsuhan työ ootta, Vanny neiti. Pappanno teille kosioita hommoo ja työ siitä vaan pahottelette. Kiitteehän teijän tok’ pitäisi. FANNY. Mitä hän oli vastannut? Tiedättekö, äiti? ROUVA PENTTINEN. Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä milloinkaan opi sanomaan pappa ja mamma? Ihme ja kumma! Paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta et pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan tytär, etkä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut, vihon viimeisetkin ja lukenut ranskat, saksat – niin pitäishän tuota nyt kielen kääntyä sen verran, että saisi sanotuksi pappa ja mamma. Jos silloin ennen – kun oltiin köyhiä vielä – mutta nyt! Kauppias Penttisen tytär ja sanoo: isä, äiti! Hyvät ihmiset, johan sille harakatkin nauravat. – Niin mitäkö hän vastasi? Kiittänyt oli vaan ja pokkuroinut ja ollut niin aarttia, että pois tieltä. RIIKKA. Sommoo nähä, mitenkä hän sitten illalla teille pokkailoo. Herra jesta, jos vielä tänä kevännä soataisiin kihlajaiset ja heäät! Voi, ihmettä! FANNY. Heretkää nyt, Riikka – ROUVA PENTTINEN. Se ei ole mitään mahdotonta. Vanny on kaunis tyttö – minä luulen, että eiköhän liene Spruuper jo katsellutkin häntä niillä silmin. FANNY. Eikä ole! Voi, mamma hyvä – ROUVA PENTTINEN. No, no saammehan sitten nähdä. Mutta niinpä oli Wellmanikin sanonut, ettei ole koko kaupungissa niin sievää tyttöä kuin meidän Vanny. RIIKKA. Sitä on sanonna monj muu. ROUVA PENTTINEN. Ja nyt kun panet sen uuden punaisen leningin päällesi – FANNY. Enhän minä sitä näin kotona, mamma. ROUVA PENTTINEN. Sen sinä juuri panet, sillä siinä sinä olet kaikkian nätin. FANNY. Sepä kun on niin hirveästi koristeltu ja laiteltu. Harmaa pukuni olisi paljon sopivampi. Enkö minä saa panna sitä, mamma? ROUVA PENTTINEN. Etkä saa, et ensinkään! Sen punaisen panet, niinkuin jo sanoin, ja sillä hyvä. Koristeltu ja laiteltu? Mitä se tekee, jos onkin koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan on ja komeampi. Paljon enemmän siinä toki pitäisi olla särryttimiä, mutta silloinkin panit niin vastaan, kun minä niitä olisin tahtonut. RIIKKA. Elkee tok’ harmaaseen ruvetko, siinä olisitta kuin mikähi piika tollukka. Kauniiksihan teijän pittää laittoo ihtenne tänä iltana. ROUVA PENTTINEN. Sanos muuta. Pappa tänne varta vasten pyytää nuoria herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin tämä ei sen vertaa, että viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja kultaketjut muista myöskin ottaa, ja se uusi rossi. RIIKKA. Ja hiuksenne piipatkee, se se teitä varsinnii kaunistaa. ROUVA PENTTINEN. Niin, piippaa kaiken mokomin hiukset otalle. Mutta ala sinä nyt joutua punkkinesi pois, Riikka, eläkä siellä kuhnaile enää. Kahvikin pitää jo kiireimmiten panna tulelle. RIIKKA. Jopa minä tästä jouankin. ROUVA PENTTINEN. Minä menen tästä pukeutumaan, että olen valmis vieraiden tulemaan. Tee sinä samoin, Vanny. (Menee vasempaan.) RIIKKA. Ei, mutta kun teille nyt jo tulloo sulhaset! Voi tokkii! FANNY. Oih, Riikka! Minä suutun, jos te vielä puhutte semmoisia. RIIKKA. No, no, minä en virka mittään, pijän suuni kii’! – Mutta – mutta on se lystiä yhtäkaikki, voi, sun Taavetti! (Menee punkkineen etehisen kautta.) ILMA (tulee häntä vastaan etehiseen). Päivää! Onkos täällä Fanny neiti kotona? RIIKKA. Tuolla on salissa, mänkee voan sissään. FANNY. Kuka? Ooh, Ilma! Terve! Milloinka sinä olet tullut? ILMA. Iisalmen laivassa tulin. Ja nyt on niin tulinen kiire, kun vielä tänä iltana täytyy mennä takaisin. FANNY. Minkätähden jo tänä iltana? – Käy istumaan. ILMA. Kysy sitä minkätähden. Postinhoitaja, semmoinen tärkeä henkilö – FANNY. Niin, niin, – mutta jonkun päivän nyt kumminkin voisit viipyä. ILMA. En, en, en, en! En ainoatakaan. Mutta kuules nyt, minulla on sinulle tähellistä asiaa. FANNY. Minulle? Noo –? ILMA. Lähdetkö meille kansakoulun opettajaksi? FANNY. Kansakoulun opettajaksi!? Milloinka? ILMA. Nyt heti paikalla. Minun matkassani. FANNY. Mihinkä teiltä on entinen joutunut? ILMA. Hän kuoli. Sairastui ja kuoli. Koulu on ollut suljettuna kaksi viikkoa. Minä johtokunnalle puhuin sinusta ja he suostuivat sinut ottamaan, mutta sillä ehdolla, että tulet aivan heti. Kuinka sinun jatko-opistosi? Olethan sinä jo tenttinyt kaikki aineet? FANNY. Olen. Kyllähän minä sieltä aina pääsisin, mutta – ILMA. Mutta mitä? FANNY. En tiedä, mitä vanhempani siihen sanoisivat. ILMA. Suostuvat, tietysti. Ei niitä paikkoja ole joka aika saatavina. Ja kuinka he voisivat panna vastaan, jos kerran itse tahdot. Onhan se oma asiasi. FANNY. Niin – onhan se. Mutta en minä nyt osaa vielä – ILMA. Tule pois, niin teet viisaasti. Kahdeksan sataa markkaa palkkaa, vapaa asunto, lämmin, valo. Niittyä yhdelle lehmälle, peltoa perunamaaksi. Ja kaunis paikka järven rannalla, maantien varrella. FANNY. Asutko sinä likellä? ILMA. Kolmen kilomeetterin päässä. Ei se ole matka eikä mikään. Voisimme olla yksissä joka päivä. FANNY. Ja hyvinkö sinä olet siellä viihtynyt? ILMA. Hyvin vallan. Ja tiedätkö vielä? Sinä, joka olet niin ihanteellinen ja aina haaveilet tuommoista korkeata päämäärää, kasvattamista ja sen semmoista – niin, sielläpä sinä vasta saisit vaikutusalaa. Et usko kuinka kansa siellä on alkuperäisellä kannalla. Oikein ne ihmiset ovat kuin viime vuosisadalta. Eivät tiedä maailman menosta, ei niin mitään. Niitä kun sinä pääsisit sitten korottamaan – FANNY. Se olisi kovasti hauskaa. ILMA. Päätä että tulet! FANNY. Pitääkö se päättää näin äkkiä? ILMA. Pitää. Laiva lähtee kello kahdeksan ja siinä sinun pitää tulla, jos mielit, yhtä matkaa minun kanssani. FANNY. Hyvänen aika! Eihän siihen ole kuin kolme tuntia. Huomiseksi se täytyisi jättää kaikessa tapauksessa. ILMA. Ei huomiseksi. Minä lupasin tuoda sinut mukanani, niillä kun on siellä niin armoton hätä. Arvaat sen, koulu jo kaksi viikkoa ollut suljettuna – FANNY. No, no. Minä mietin ja tuumaan vanhempieni kanssa. ILMA. Mietit ja tuumaat! Mitä siinä on miettimistä, hyvä palkka, kaunis paikka – entä sitten se korkea päämäärä. Vai ahaa, Fanny! Kun sinulla ei vaan olisi joku salainen este? FANNY. Ei – mitä sinä tarkoitat? ILMA. Kuule – katsopa minua silmiin! FANNY. Hupsu sinä olet. ILMA. Jospa sinä olet pikiintynyt täällä johonkuhun? FANNY. Oih, sinua! ILMA. Sinä punastut? Kuule, kuule –! Eihän vaan se tohtori, josta kirjoitit – mikä sen taas olikaan nimi? FANNY. Jota en ole tavannutkaan sen koomin. Elä nyt joutavia. ILMA. Mutta sanopas, mikä hänen nimensä oli. Bro – Bro – FANNY. Broberg. ILMA. Niin, niin: Broberg. Ja nyt sinä punastut vielä enemmän. Ai, ai, ai –! ROUVA PENTTINEN (tulee vasemmalta). Hyvät ihmiset – etkö sinä vielä ole pukeutunut –? ILMA. Hyvää iltaa? Mitäs rouvalle kuuluu? Olenko minä täällä estänyt Fannya? Onko teillä jonnekin meno? ROUVA PENTTINEN. Ei ole mihinkään meno, mutta tulee vieraita, Tohtori Spruuper, vaprikööri Wellmanin ja – ILMA (katsoo Fannyyn). Tohtori Broberg –? Soo – soo –! Sitten minä ymmärrän. FANNY. Etpäs ymmärrä. Ihan erehdyt, jos siitä vedät mitään johtopäätöksiä. ROUVA PENTTINEN. Ne saattavat olla täällä tuossa paikassa ILMA. Minä menen pois, että Fanny pääsee pukeutumaan. FANNY. Ei, elä mene, istu täällä niin kauvan, kyllä minä pian olen valmis. ILMA. En jouda, minulla on vielä paljon toimitettavaa. Mieti nyt ja tuumaa. Ja tule sitten laivaan, jos päätät ottaa sen viran. Minä odotan sinua siellä, Fanny, elä vaan jää pois, muista se. Ja hyvästi nyt siksi aikaa! Hyvästi, rouva! (Menee.) ROUVA PENTTINEN. Hyvästi, hyvästi! – Mitä puhetta se oli? Minkä viran sinun pitäisi ottaa? FANNY. Kansakoulun opettajattaren viran Pöllismäellä. Sinne olisi lähdettävä heti paikalla, tänä iltana. ROUVA PENTTINEN. Kansakoulun opettajattaren viran? Ja Pöllismäellä! Onko hän hullu? Lopen hullu? FANNY. Ei se olisi niin huono paikka, mamma. ROUVA PENTTINEN. Ole vaiti, siitä nyt ei tule mitään. Sinua ei vaan Pöllismäelle lähetetä, elä ajattelekaan semmoista. Sinäkö? Kauppias Penttisen tytär ja jatko-opiston käynyt? Että he ilkiävätkin. Pyytäkööt jotakuta seminaarilaista kansakouluunsa, siinä heille opettajatarta kylläksi. (Penttinen tulee oikealta.) ROUVA PENTTINEN. Kas, kas, kuinka se pappakin on putsannut itsensä ja oikein on ruvennut mustiinsa. PENTTINEN. Tottakai, totta kai! Ettei tyttären tarvitse hävetä isää sulhasensa edessä. ROUVA PENTTINEN. Niin, niin! Sitä vartenhan minäkin olen tässä parastani koettanut huoneitten laittamisessa ja muussa. – Mutta ajattelepas, hyvä ihminen, mitä tuo Ahokkaan tyttö on käynyt täällä ehdottelemassa. PENTTINEN. Nooh? ROUVA PENTTINEN. Että Vanny menisi Pöllismäelle kansakoulun opettajattareksi. Oletko hassumpaa kuullut? Meidän Vanny Pöllismäelle! PENTTINEN. Elkööt nuolasko ennenkuin tipahtaa. FANNY. Mutta kyllä minun tekisi sinne vähän mieleni, pappa. Kuka tietää, jos en sitten saakaan mitään virkaa. PENTTINEN. Virasta vähät. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen tehdä työtä, jaksan minä aina sinut elättää, jos niiks’ tulee. FANNY. Ettäkö olisin sitten laiskana täällä kotona? PENTTINEN. Kuinka kauvan sinä tulisit laiskana olemaan? Minä sinut naitan tuota pikaa – FANNY. Pappa –! PENTTINEN. Niin, niin! Saatpa nähdä, kun sinä vaan koulusi lopetat, niin täällä on sulhasia kuin kirjavia kissoja ympärillä, että on kait vara valita – ROUVA PENTTINEN. Siellä, Pöllismäellä, siellä et saisi miestä ikinä. Tuskin lienee ainoatakaan herraa koko seudulla. FANNY. Mitä minä niistä herroista – ROUVA PENTTINEN. Herra siunaa – vanhaksi piiaksiko sinä sitten aijot jäädä? Kun hautaantuisit sinne sydänmaalle! Ei, Vanny, sinua ei vaan ole sitä varten kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin. Ei ensinkään, niin paljon kuin tiedät. Johan sille nauraisivat kaikki ihmiset, ja Lintemanska kun pääsisi ilkkumaan. FANNY. Opettajattarena voisi tuntea itsensä hyvin onnelliseksi. ROUVA PENTTINEN. Mitä onnelliseksi! Ole hupsimatta tyhjää. PENTTINEN. Tokko se Vanny tietääkään, kuka tänne tulee tänä iltana? ROUVA PENTTINEN. Johan minä kerroin. Mutta luuletkos, että se oli hänelle mieleen? »Minkätähden, voi minkätähden käskettiin. Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.» Semmoiset kiitokset siitä sait. PENTTINEN. Ulkopuolelta hampaiden. Niinhän ne tytöt aina. Sulhasista eivät muka ole välittävinään, vaikk’eivät muuta ajattelekaan kuin niitä. Ilman vaan ovat olevinaan. Ja sinäkin sitten otat kaikki todesta. ROUVA PENTTINEN. Niin, kyllähän ne muut, mutta tämä meidän tyttö on ihan eri sorttia. Kehen hänestä lienee semmoinen tullutkin. PENTTINEN. Vähäpä sinä tiedät, mamma parka. Tohtori Ruuperin kanssakin hän on ollut luistelemassa, vaikkei ole meille mitään puhunut. ROUVA PENTTINEN. Ole nyt! Ihanko todella? FANNY. Kuka kertoi? PENTTINEN. Niin, ähä kutti, jokos tulit kiinni. Kukako kertoi? Ruuperi itse, kukas muu. Minä kun käskin häntä meille ja sanoin, että meillä on kaunis tytärkin, jota kannattaa käydä katsomassa – FANNY. Herranen aika – niinkö pappa sanoi? PENTTINEN. Niin hän siihen vastasi, että: kyllä tunnen neiti Penttisen, olen tavannut häntä luistinjäällä. Vai niin, sanoin minä, vai minun selkäni takana te riiailette – FANNY. Voi, Jumala! Minä häpeän silmäni maalle! PENTTINEN. Häpeät? Mitä pihkaa? Ei siinä häpeemistä ole. FANNY. Mitä hän sanoi? Voi, mitä hän sanoi? PENTTINEN. Meni vähän plantiksi, eikä osannut sanoa juuri sitä eikä tätä. FANNY. En minä ilkiä näyttääntyä hänelle enää milloinkaan maailmassa. Enkä minä ilkiä tulla sisään tänä iltana, en vaikka! ROUVA PENTTINEN. Et ilkiä tulla sisään? Se nyt vielä puuttuisi. Koetapas vaan jäädä pois – FANNY. Lupaakos pappa, ettei edes enää puhu semmoisia? ROUVA PENTTINEN. Eikö sitä nyt saa vähän leikkiä laskea, eikö jo vaan? FANNY. Ei semmoista leikkiä – ei millään tavalla semmoista leikkiä. Hyvä pappa, minä olen ihan onneton – PENTTINEN. Elä höpise. Minä sinulle koetan miestä hankkia ja sinä – FANNY. En huoli miehestä. En mene naimisiin milloinkaan. PENTTINEN. Menet kyllä Ruuperin kanssa. FANNY. En mene, pappa, saatte uskoa – PENTTINEN. Et mene? Eikö hän kelpaa, vaikka on tohtorismies? Kreiviäkö sinä sitten odotat? FANNY. En kreiviä, enkä ketään. PENTTINEN. Sitten naitan minä sinut väkisen, ellei muu auta. FANNY. Voi, antakaa minun olla rauhassa – ennätän minä vielä tuonnempanakin niihin puuhiin. Tämä on minusta niin kauheata, ettei kukaan voi aavistaa – (itkee). ROUVA PENTTINEN. Koetapas nyt itkeä siinä silmäsi veriselle. Miltä sinä sitten näytät? Ja mitä tässä turhia kinataan, mene pukemaan päällesi, ja joutuun nyt, että olet valmis vieraiden tulemaan. Se punainen leninki niinkuin sanoin ja rossi ja kultaketjut – niin, ja rannerengas, kaiken mokomin rannerengas (Fanny menee oikeaan.) PENTTINEN (naurattelee). Sitä on hupakko. Ei muka mene naimisiin? Ei huoli miehestä? Ja mieli tekee kumminkin, niin saakurin lailla, hänen niinkuin muidenkin. Siitä olen varma, että panen vaikka päänikin pantiksi. Vai, mitä arvelet sinä, eukko? ROUVA PENTTINEN (kävelee ja katselee ympärilleen). Olet ehkä oikeassa. Mutta sanopas, miltä sinusta nyt näyttää täällä, ukko? PENTTINEN (katselee ympärilleen hänkin). Onhan täällä niinkuin ihmisissä ainakin. ROUVA PENTTINEN. Sohvamatto meidän sietäisi saada uusi. PENTTINEN. Uusi? Kuinkas kauvan siitä on, kuin tuo ostettiin? Tuskin vuottakaan. ROUVA PENTTINEN. Sepä kun oli alun alkain niin huono – hamppuinen vaan, ei maksanut kuin kaksitoista markkaa. Näkisit minkälainen Ahlpummiin on tullut. Se pitää olla niin kaunis, ettei mihin panna. Semmoinen, miksi se sitä nyt sanoikaan –? Rössel matto – vai oliko se Sprössel matto, niin Sprössel matto se oli. Ja ulkomaalta ne olivat sen tilanneet, sata markkaa sanoi maksaneen. Katsopas sitä pilan päin ensi kerran kun käyt Ahlpummissa. PENTTINEN. Sata markkaa! Tuommoisesta vaan sohvanedusmatosta? Jota ei paljon näekään, kun rouvat siinä helmoineen istuvat päällä. ROUVA PENTTINEN. Kyllä se siltä näkyy, sisääntullessa varsinkin. Ja paremmissa ihmisissä aina kuuluu olevan semmoiset Sprössel matot. PENTTINEN. Minusta se on joutavaa. Tuo ajaa ihan saman asian. ROUVA PENTTINEN. Herra jesta, kuinka sinä aina olet itsepäinen. Ajatteles, jos tässä vielä saadaan niin hieno mies kuin tohtori Spruuper vävypojaksi – ja meillä tuommoinen matto! Kunhan ei vaan säikähtyisi pois heti, kun sen näkee. Luulee meitä vielä niin köyhiksi, ettemme jaksa saada parempaa. PENTTINEN. Ei hän sitä huomaakaan. Ja herrat viis’ semmoisista kuin matoista. ROUVA PENTTINEN. Niin sinä luulet, sen vuoksi kun et itse koskaan mitään huomaa. Mutta kyllä minä tiedän herroja, jotka panevat suuren arvon kaikelle, mikä näyttää hienolta ja komealta. Ja sitten se niin pistää silmään, kun kaikilla muilla on, eikä meillä. PENTTINEN. Milloinkahan ne sinun tarpeesi loppuvat? Vastikään sait uudet kartiinit, nyt tahdot jo uutta mattoa, ja niin pian kun sen saat, ilmestyy taas jotain muuta. Konkurssi tässä tulee eteen, jos tätä menoa pitkitetään. ROUVA PENTTINEN. Kyllä minä sen maton hinnan säästän jossain muussa – PENTTINEN. Niin sinä aina sanot, mutta ei se vaan ole tapahtunut tähän päivään saakka. Joka kohdassa menot vaan suurenevat. ROUVA PENTTINEN. Kuinka voit sanoa? Meidän huusholli ei maksa sinne päinkään kuin muiden. Lintemanni on vaan kultaseppä ja siellä menee kolmekymmentä kiloa voita kuukaudessa, meillä vaan kaksikymmentä. Laskepa, kuinka paljon siinäkin tulee säästöä vuoden pitkään. Eikö saisi silläkin rahalla jo vaikka kaksikin mattoa. PENTTINEN. No, no, no, no! jätä minut nyt rauhaan. Luulen, että siellä jo vieraatkin tulevat. RIIKKA (tulee juosten vasemmalta). Jo tulloo, jo tulloo! ROUVA PENTTINEN. Herra siunaa! Onko täällä nyt kaikki reilassa? Tuohon jätti Vannykin kirjansa, korjaa pois, Riikka, vie mennessäsi. Ei – elä mene vielä. Katso ensin, onko myssyni suorassa. RIIKKA. Ei ook’ suorassa, vinossa on vasemmalle. ROUVA PENTTINEN. Laita, hyvä ihminen. Mutta joutuun. Kun eivät ehtisi sisään. Ketä kaikkia siellä tulee? Näitkös? RIIKKA. Ahlpommin, Ss – Ssr – ROUVA PENTTINEN. Sdrankin –? RIIKKA. Niin, ne ja – Lintemannin. No, nythän tämä taitaa olla kohallaan. ROUVA PENTTINEN. Sitten ei muuta kuin vieraita vastaan. Penttinen, muista ettäs autat rouvien päältä. PENTTINEN. Kyllä, kyllä. Riikka – viinakarahviini ja lasit, kaksi lasia ja sokeri-astia – tuonne lahville. RIIKKA. Pittää tuua. (Menee vasempaan, tulee heti takaisin tarjottimineen, jonka asettaa määrätylle paikalle, kurkkii salavihkaa vieraita, jotka sillä välin ovat tulleet etehiseen ja puikahtaa tiehensä vasta sitten, kuin nämä astuvat saliin.) ROUVA PENTTINEN (etehisestä). Joudu, joudu! Ne ovat jo porstuassa. PENTTINEN (menee etehiseen). Tulenhan minä. (Ahlbom, Rank ja Lindeman tulevat rouvineen. Tervehdyksiä molemmin puolin. »Hyvää iltaa», »Ko afton, ko afton, hur smoka till?» »Tervetulemasta», »Mitäs kuuluu?» »Kiitoksia, eipä erinäistä». »Saanko luvan auttaa?» »Ei herran tähden, kyllähän minä – no, voi, voi, tuota kauppiasta kun on kohtelias», »Täytyyhän sitä rouvasväelle» j.n.e.) ROUVA PENTTINEN. Vasso kuu, komma in! Rouva Sdrank – ROUVA RANK. Eeieieiei! Kuinka minä nyt ensimmäiseksi! Rouva Lindeman, tehkää niin hyvin! ROUVA LINDEMAN. Ei suinkaan, ei millään muotoa, menkää vaan te, rouva Rank. ROUVA RANK. Hyvänen aika, minä pyydän! ROUVA LINDEMAN. No, mutta – ROUVA PENTTINEN. Entäs rouva Ahlpum – jos niinkuin säätyyn katsotaan. ROUVA RANK. Niin – rouva Ahlbom – ROUVA LINDEMAN. Olkaa niin hyvä. ROUVA AHLBOM (pöyhkeässä puvussa, selkä suorana, tulee leveänä sisään). Kruusaaminen on vanhanaikaista. Olisitte vaan menneet, kun kerran seisoitte likempänä ovea. En minä sitä olisi paheksinut. (Rouvat Rank ja Lindeman vielä hetken kursailevat keskenään, kunnes lopulta toinen työntää toisen väkisen sisään. Kaikki muut tulevat perästä.) (Rouva Ahlbom katselee kriitillisillä silmillä ympärilleen, pysähtyy viimein ivallisella hymyllä tarkastelemaan sohvamattoa.) ROUVA PENTTINEN. Olkaa hyvä ja istukaa sohvaan. Niin – meillä on semmoinen huono pöydänalusmatto. Penttinen tilasi ulkomailta uuden, mutta se ei vielä ole ehtinyt tulla. ROUVA AHLBOM. Vai tilasi ulkomailta? Mistä sitten, jos saan luvan kysyä? ROUVA PENTTINEN. Mistäs se nyt taas olikaan? Kas, kun olen unohtanut. ROUVA AHLBOM. Oliko se Berliinistä tai Pariisista? ROUVA PENTTINEN. Kyllä – kyllä se oli Pariisista. ROUVA AHLBOM. Sitten hän aivan erehtyi. Eihän Brysseli-mattoja milloinkaan Pariisista tuoda, Berliinistä ne ovat tilattavat. ROUVA PENTTINEN. Vai jos hyvinkin lienee tilannut sen Perliinistä, en minä tullut sitä niin tarkkaan kysyneeksi. ROUVA AHLBOM. Leningit minä sitä vastaan aina tilaan Pariisista, valmiiksi neulottuina. ROUVA LINDEMAN. Valmiiksi neulottuina? Ooho! Kuinka ne osaavatkin? ROUVA AHLBOM. Miks’eivät osaa, kun laittaa mitan. ROUVA LINDEMAN. Vaan kumminkin! Ilman koettelematta? Kuinka ne saavat istumaan? ROUVA AHLBOM (nousee seisomaan ja näyttelee itseään sekä edestä että takaa). Sopii katsoa. Tämän minä sieltä sain juuri viime viikolla. Näin se on edestä – ja näin se on takaa. ROUVA RANK. Nähkääs! Se on kuin valettu. Selästä varsinkin. Ei täällä saa noin hyvästi istuvia, ei vaikka mitä maksaisi. ROUVA LINDEMAN. Niin täällä? Ei puhettakaan. Tuskin Helsingissäkään. ROUVA RANK. Jospa sentään Helsingissä. Magazin du Nordista? ROUVA AHLBOM. En usko. ROUVA PENTTINEN. Niin – mistä se olikaan tuo tilattu Parr – Parr – ROUVA AHLBOM. Pariisista. Sieltä, josta teidän Bryssel-matto. ROUVA PENTTINEN (jännitettynä). Ja paljonko maksoi? ROUVA AHLBOM. Maksoihan se – toista sataa markkaa. ROUVA PENTTINEN. Voi, voi, – vai toista sataa markkaa! Toista sataa! – No – mutta mitä se tekee. Voihan sitä säästää jossain muussa. Eikä se kauppiaan rahoissa paljon tunnu. Pitääpä minunkin käydä Penttisen kimppuun. ROUVA RANK. Kelpaahan niiden miekkoisten, joilla on varaa. Mutta ei siihen kaikkien kukkarot riitä. ROUVA AHLBOM. Minä vaan en enää ostaisi omasta kaupungista leninkivaatetta, en vaikka mikä olisi. Tiedättekö, kuinka minulle kerrankin kävi? Laitatin suomalaisen seuran vuosijuhlaan uuden leningin paraimmasta ja kalliimmasta villakankaasta, mitä täällä oli saatavana, ja luulin olevani niin varma siitä, ettei kukaan muu raskisi semmoista ostaa – mutta elkääpäs huolia! Tulen teaatterihuoneen saliin ja mitä näen! Siellä istua rehottaa vahtimestari Timosen armo ihka samanlaisessa leningissä, ja iskee kohta silmänsä minuun niin tyytyväisen näköisenä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: ähä kutti, olenko minä sinua huonompi. Voitte arvata, kuinka minua harmitti. En totisesti saattanut olla koko juhlassa, kuin siunaaman ajan, vaan läksin kotiin niine hyvineni. Ihan piti itkeä sinä iltana, enkä saanut sitten unta koko yönä. Ja heti toisena päivänä minä sakset käteeni ja ratkomaan hametta. En olisi sen koomin pannut sitä päälleni, en vaikka! Täkin päällisenä se nyt on ja siinä se menettelee. Mutta silloin minä lujasti päätin, etten kuuna kullan valkeana minä enää täältä leninkivaatetta osta, ei niin hyvää tule. ROUVA LINDEMAN. Vai oli Timoskalla samanlainen! Millähän varoilla sekin poloinen ostaa. Köyhiähän ne ovat, kuin mitähän. ROUVA PENTTINEN. Velaksi ottaa, ei suinkaan se muuten. ROUVA AHLBOM. Velkaahan ne semmoiset tekevät joka puotiin. Sitten kun kiristetään maksua, niin lyödään vanttuut pöytään. ROUVA PENTTINEN. Kyllä se on ihan hirveätä. Mutta siihen se vie, kun huonommat ihmiset pyrkivät parempien rinnalle, niinkuin juuri Timoskakin. Mikä hän luulee olevansa? Yks’ vahtimestarin vaimo! ROUVA AHLBOM. Toisesta toiseen. Missä Fanny on, kun häntä ei ollenkaan näy? ROUVA PENTTINEN. Missä se viivytellee. Ja’ ska koo hemta. ROUVA LINDEMAN. »Ja’ ska koo hemta.» Sitä on! Ruotsiansa sen vaan pitää lasketteleman, vaikka sitten kävisi kuinka hullusti. ROUVA AHLBOM. Tässäkin talossa sitä konkurssia valmistetaan, muistakaa minun sanoneeni. ROUVA RANK. No, minähän sitä olen ennustanut aikoja sitten. Ei se tänlainen rehenteleminen muuta merkitse. ROUVA LINDEMAN. Ja niin turhamaisiksi kun ne ovat tulleet. Että mattokin jo tilataan ulkoa. Niinkuin ei heille muka huonompikin kelpaisi. ROUVA AHLBOM. Mitäs siitä. Ei he kumminkaan osaa järjestää eikä laittaa huoneitaan niin että ne joltain näyttäisivät. Katsokaapa lystin vuoksi noita kartiiniakin, millä tavalla ne ovat ylöspantuina? Oletteko maailmassa vielä mokomaa nähnyt? ROUVA LINDEMAN. Minä niitä olen ihmetellyt tässä kaiket aikaa. Moukka on moukka, ja se pistää esille joka paikassa. ROUVA RANK. Mutta miltähän se eukko näyttää Pariisi-leningissä? Syntyy sitä siinä katsella, entistä piikaa. Niin, ei ole kovinkaan monta vuotta siitä kun rouva oli piikana ja herra renkinä. Minä vielä vallan hyvin muistan ne ajat. ROUVA LINDEMAN. Muistan tok’ minäkin. Makasiinirenkinä oli Penttinen täällä kauppias Nuutisessa. Mutta sanokaas: millä tavalla ne ovat päässeet näin hyvään alkuun? ROUVA AHLBOM. Oikealla tavalla se ei ole tapahtunut, sen nyt tietää. Oletteko kuullut mitä heistä kerrotaan? ROUVA RANK. No, mitä, herran nimessä? Antakaas kuulla! (Rouvat lähenevät toisiaan, rouva Ahlbom supattaa hiljaa toisille, kaikkien päät mahdollisimman likellä toisiaan.) RANK (kovalla äänellä). Se olisi suurinta vääryyttä. Kaikilla kauppiailla pitää olla oikeus väkijuomain myyntiin. Mitä varten se etu annetaan vain muutamille suurkauppiaille? Sitäkö varten, että rikkaudet kokoontuisivat yksiin käsiin. Jolla on, sille annetaan. Rikkaita kohotetaan, köyhiä poljetaan alas. AHLBOM. Uuden asetuksen pakosta se tapahtuu. Pikkukauppiaat eivät kumminkaan myy sitä tavaraa niin paljon, että heidän kannattaisi sitä varten pitää eri puotia. RANK. Perustettakoon sitten ennemmin yhtiö ja annettakoon voitto vaivaishoidolle, niin tulee siitä koko kunnalle hyötyä. LINDEMAN. Niin, sillä tavallahan verot vähenisivät meiltä kaikilta. PENTTINEN (tarjoo viinaa). Terve, hyvät herrat, terve! Otetaan pienet ryypyt tässä kahvia odottaessamme. RANK. Mitäs Penttinen tuumaa asiasta? PENTTINEN. Niin minäkö? Annettakoon vaan suurkauppiaille ne oikeudet, sama se. Pikkukauppiaasta, näette, voi tuota pikaa kasvaa suurkauppias, ja silloin hän pääsee nauttimaan samoja etuja, eikös niin? AHLBOM. Jaa, minä katselen asiaa vallan toiselta kannalta. Niin kauvan kuin nykyinen elinkeinolaki on vallalla, täytyy koettaa sen vaikutuksia ehkäistä kaikilla mahdollisilla keinoilla. RANK (yhä kovemmalla äänellä.) Siinäpä se on! Sitä sillä juuri tarkoitetaan. Minä olen sen aikoja sitten ymmärtänyt. Suurkauppiain etua se uusi asetus tulee ajamaan, mutta ei raittiutta, niinkuin on tarkoitettu – AHLBOM. Ja minä luulen, että valtuuskunta on juuri siitä syystä – RANK. Tietysti! Juuri siitä syystä! Suurkauppiaat ja suurkauppiain ystäväthän ne siellä istuvat. Ja tulevat istumaan niin kauvan kuin rikkaat saavat äänestää kahdellakymmenellä viidellä äänellä. Mutta antakaahan olla, jahka tullaan siihen, että kaikilla on vaan yksi ääni – AHLBOM. Varjele taivas! Silloin ollaan hukassa. Näkeehän jo, mitkä seuraukset ovat vapaasta elinkeinolaistakin. Ammattitaito häviää – LINDEMAN. Niin, se on totta: ammattitaito häviää. AHLBOM. Ja kauppasääty sitten? Voimmeko siitä enää puhuakaan? Joukko hampuusia täällä rehentelee kauppiaina, sivistymättömiä, raakoja, semmoisia että totta tosiaan täytyy hävetä. PENTTINEN. Niin, en minä vaan veljen maijaa joisi kaikkien kanssa, jotka täällä kauppiaan nimeä kantavat. Skool! AHLBOM. Skool, skool! RANK. Et joisi veljen maijaa? Sinä Penttinen? Semmoiseksiko olet sinäkin jo paisunut? Sinä –? LINDEMAN. Ryypätään pois, ei riidellä. (Rouva Penttinen ja Fanny tulevat.) ROUVA PENTTINEN. Tässähän minä tätä nyt tuon vihdoin ja viimein. Se on niin soma tämä meidän Vanny, että sitä ei tahdo millään saada panemaan parempaa vaatetta päällensä, vaikka hänellä kyllä on leninkiä, jos minkälaisia, toinen toistaan komeampia ja kalliimpia. Nytkin minun täytyi aivan pakottamalla pakottaa, hän vaan soti vastaan ja milt’ei itkua pusersi. ROUVA AHLBOM. Minä en ole Fannya nähnyt pitkään aikaan. Sopisihan käydä meilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä. Mutta onhan sen sijaan poikia, ja pojathan ne kumminkin ovat suolana rokassa, eikös niin? No, tunnusta pois, eivätkös ole suolana rokassa? ROUVA PENTTINEN. Eihän se Vanny välitä nuorista herroista, eikö tuo meinanne vanhaksi piiaksi. ROUVA RANK. Vai vanhaksi piiaksi! Ei ne herrat anna tuommoisen tytön vanhaksi piiaksi jäädä. Hui, hai! ROUVA PENTTINEN (mielissään). Sitähän minäkin olen sille sanonut. Mutta sillä vaan pyörii se opettajatoimi päässä. ROUVA LINDEMAN. Se on hulluutta koko tuo nykyajan koulutus. Ei niillä ole nuorilla tytöillä halua naimisiin enää ollenkaan. Ei ne joudu sitä ajattelemaankaan, kun niillä on niin paljon muuta mielessä. AHLBOM (tervehtii Fannya). Mitä ne rouvat puhuvat? Etteikö tytöt enää halua mennä naimisiin, kun niillä on niin paljon muuta mielessä? (Puoleksi todella, puoleksi leikillä.) Ai, ai, ai, ai! Tässähän sitten on menty vallan hulluun suuntaan. Pitääpä toimittaa ensi valtiopäiville anomus, että kielletään naisilta pois kaikki virat, yliopistoon pääsy ja muut semmoiset vapaudet. Mitä se on, että nerokkaammat kaikki pyrkivät muille aloille, ja tyhmät heitetään vaan miesten varalle. Ei käy se laatuun, muutos tässä täytyy tulla kiireemmän kautta. ROUVA LINDEMAN. Minä olen aivan samaa mieltä, kuin kauppias Ahlbom. Mitä tytöt tekevät liialla opilla? Ja millä viroilla sitten? Tulevat semmoisiksi emanssipeeratuiksi, etteihän niitä kukaan uskalla kosiakaan edes. ROUVA AHLBOM. Niin, kuka niistä huolisi vaimokseen. ROUVA PENTTINEN. Minä vaan en anna meidän Vannyn ottaa mitään virkaa. Niihin on kyllin kyllä rumiakin tyttöjä, jotka eivät kumminkaan miestä saa, hankkikoot ne leipänsä muulla tavalla. PENTTINEN. Niin – ne ne joutavat mennä – vaikka Pöllismäelle! ROUVA PENTTINEN. Ihme kumma, missä se tohtori Spruuper viipyy? Ja Wellmannin herrasväki. Käskitkö sinä, pappa, niitä tulemaan kello kuus’? PENTTINEN. Kello kuus’ käskin. Muistutin vielä moneen kertaan. ROUVA PENTTINEN. Olisivatkohan saaneet esteitä? ROUVA AHLBOM. Vai tulevat Fellmaninkin? En tiennytkään, että olette kanssakäymisessä. ROUVA LINDEMAN (nykäisee toisia, salatulla naurulla). Entäs tohtori »Spruuper»? Milloinka hän on tehnyt visiittinsä? ROUVA PENTTINEN. Voi, aikoja sitten! Hän on ollut meillä monet kerrat. ROUVA LINDEMAN. Monet kerrat? Soo, soo! Aikooko hän vävypojaksi taloon, vai kuinka se on ymmärrettävä? FANNY. Ei, ei, muuten hän vaan, kun oli tutustunut isään – ROUVA PENTTINEN. Elä narraa. Sinun tähtesi tulee, sano vaan suoraan. Meidän kesken puhuen, hän jo on papalta pyytänyt tytärtä. (Fanny väistyy kiusattuna perälle huonetta.) ROUVA LINDEMAN. Ooho? Sitten teillä vietetäänkin kait kihlajaisia tänä iltana? ROUVA PENTTINEN. Ei – eihän sitä vielä tänä iltana. Kun Vanny ei vielä ole antanut varmaa vastuuta. – No, viimeinkin! Tuollahan ne nyt tulevat! (Menee etehiseen vastaan.) (Fellman ja Broberg tulevat etehiseen.) ROUVA LINDEMAN. Totta tosiaan, eikös tule sitten! ROUVA RANK. No, ei minun päiviäni! Jokohan saavat tohtori Brobergin vävykseen? Silloin ne eivät enää mahdu nahkoihinsakaan. FANNY (erikseen Penttiselle). Pappa, kuulkaa, kun sanon. Mitä varten on viinakarahviini esillä? Ettehän vaan tarjoa sitä vieraille? PENTTINEN. Tarjoon tietystikin. Viinaa ensin, sitten kahvia, sen jäljestä totia. FANNY. Ei viinaa. Hyvä pappa, ei viinaa! PENTTINEN. Miksikäs ei? Mielelläänpä ottivat – FANNY. Ei se ole tavallista. Ei missään sivistyneissä – PENTTINEN. Ole vait’ – ja päästä minua tervehtimään. – (Menee etehiseen.) (Broberg esittelee itsensä rouva Penttiselle.) ROUVA PENTTINEN. Vellkommen, vellkommen, tohtori Spruuper! Vassakuu, käykää sisään. PENTTINEN. Terve, terve! Me täällä on jo pitkään odotettukin. No – mutta mihinkäs rouva jäi? ROUVA PENTTINEN. Esteitä kuuluu saaneen. Se nyt oli harmillista. ROUVA AHLBOM (nykii toisia). Kuulitteko! Eipä rouva Fellman tullutkaan. Mitäs hän näiden luona rupeisi visiittiä käymään. En minäkään olisi tullut, mutta Ahlbom niin kiusasi, sanoi, että kun Penttinen nyt kumminkin on olevinaan kauppias, niin ei sovi loukata – (Broberg tervehtii Fannya.) PENTTINEN (naurahtelee). Ei taida tarvita esitellä, vai kuinka? (Salavihkaa toisille.) He ovat jo riiailleet salaa – minun selkäni takana. No noh, ei se mitään, sillä tavalla sitä aina aljetaan. Niin, hyvät vieraat, maistakaapa tätä. Terve, patruun Wellman. Tohtori Ruuper, tulkaa tänne vähäisen. Kallistakaa lasia, tehkää hyvin. Skool! BROBERG. Kiitoksia, ei minua varten. Minä en nauti viinaa. PENTTINEN. Kas, kas, kuinka on olevinaan. Ottakaa pois, ei sitä Vanny näe. Minä seison edessä. Kippis, vävypojan malja! BROBERG. Ei, minä en tosiaankaan – PENTTINEN. No – ottakaa te muut sitten! Tässä talossa ei saa pitää pitkiä ryyppyväliä. Juoda teidän pitää juoda niin että kadut käyvät ahtaiksi kotiin mennessä. (Riikka tuo kahvia sisään.) ROUVA PENTTINEN (Riikalle). Rouva Ahlpummille ensiksi, sitten rouva Lintemanille ja viimeiseksi rouva Sdrankille, sillä maalari on alempiarvoinen kuin kultaseppä – PENTTINEN (nykäisee Brobergia). No, – sopii mennä sinne Vannyn kanssa puhelemaan, en minä siitä pahaa tykkää. FANNY (huomaa isän tarkoituksen, punastuu, aikoo lähteä pois; hiljaa, tuskallisesti). Ah – pappa –! PENTTINEN. Vanny, Vanny, mihinkä sinä menet? Tulepa vähän tänne – FANNY. Ajattelin lähteä kammariini. PENTTINEN. Mitä sinä siellä kammarissa? Tule vaan tänne. Niin, niin, tänne. Elä ujostele suotta. BROBERG. Elkää pakottako – PENTTINEN. Mitä pakottako? Mieleistähän se sille on, vaikka ilman teeskentelee. Kas niin, istu siihen nyt, ja tohtori Ruuper rinnalle. Minä menen tänne kauvemmaksi, etten kuule mitään. BROBERG (jää seisomaan, nojautuu tuolin karmiin). Isänne on – kovin leikkisä. FANNY. Niin, aivan liiaksi leikkisä. Tohtori Broberg – ettehän siitä loukkaannu? BROBERG. Ei, miksi siitä juuri loukkaantuisin? Minusta on vaan ikävää. – näen, että se vaikuttaa teihin kiusallisesti – FANNY. Sanomattoman kiusallisesti. BROBERG. Hyvin ymmärrettävää, sillä se antaa aihetta tyhjänpäiväisiin juoruihin – FANNY. Eikä se ole ainoastaan sentähden, vaan muutenkin – BROBERG. Niin, tietysti se on kaikin puolin ikävää. FANNY. Ja teistä, tohtori teistäkin ikävää? BROBERG. Totta puhuen, on. On hyvinkin ikävää. FANNY. Minä arvasin sen. BROBERG. Ikävää varsinkin siitä syystä, kun – saanko puhua suoraan? FANNY. Pyydän, puhukaa vaan suoraan. BROBERG. Ne ovat olleet viehättäviä hetkiä, joita olen saanut nauttia teidän seurassanne, milloin olemme sattuneet yksiin. Ja nyt – (Fanny vaikenee, hillitsee liikutustaan, katselee suoraan eteensä.) BROBERG. Ja nyt ne ovat lopussa. Minulla ei ole oikeutta saattaa teitä ikävyyksiin, niinkuin jo olen tänne tulollani tehnyt. FANNY (kääntää aran katseen häneen; kyyneleet silmissä.) Elkää siitä välittäkö, tohtori Broberg – BROBERG. Enkö välittäisi, vaikka näen, mitä tukalia seurauksia siitä teille tulee! Huomaatteko nytkin rouvien katseita? He ovat uskollisesti meitä tarkastaneet kaiken aikaa. FANNY. Semmoisia he ovat aina. BROBERG. Semmoisia he ovat. Ja sen kautta he tekevät vapaan ja luonnollisen seurustelun nuorten välillä mahdottomaksi. Kuinka paljon pahaa he ovat mahtaneetkaan aikaan saada. Ei, tuo on tosiaankin sietämätöntä. Jospa koettaisimme kääntää heidän huomiotaan toisaanne? Ettekö tahtoisi tehdä hyvin ja soittaa vähäisen? Oli niin hauskaa kuulla teitä viime iltamassa. [Soiton asemesta voidaan ottaa myöskin lausuntoa.] FANNY. Mielelläni. (Menee piaanon luokse, selailee nuottia.) FELLMAN (lähenee Brobergia.) Noo – miksi olet niin totinen? BROBERG. Kuule, veli – minä tahtoisin lähteä täältä pois mitä pikimmin. FELLMAN. Sinua harmittaa ukon tyhmyydet? BROBERG. Niin, ajattele kuinka tukalaan asemaan olen saattanut heidän tyttärensä tänne tulollani. FELLMAN. Noo – eikö hän liene siihen tottunut? BROBERG. Ei, ei! Hän on hienotunteinen, ja kuta hienotunteisempi hän on, sitä enemmän hän siitä kärsii. Pois minun täytyy lähteä – FELLMAN. Mutta – sinullahan oli järkiään toiset tuumat? BROBERG. Jos oli, niin ne raukesivat sikseen. FELLMAN. Sääli tyttö raukkaa, ehkäpä hänelläkin – BROBERG. St! Kuunnellaan soittoa. (Fanny soittaa.) ROUVA LINDEMAN (korottaa ääntänsä, kun soitto alkaa.) On minulla ollut piikoja jos jonkinlaisia, kaksikymmentä vuotta, kun jo olen niitä pitänyt. Mutta niin kehnoon, kuin tämä nykyinen, en vielä ikinä ole yhtynyt. Ajatelkaas, että soppa-kastrullinkin niine hyvineen panee pois, työntää johonkin nurkkaan vaan pesemättä. ROUVA RANK. Pesemättä? ROUVA LINDEMAN. Pesemättä niin. Ja kun ensi kerran tarvitaan – ota sieltä sitten. ROUVA AHLBOM (yhä kovemmalla äänellä.) Semmoisiksi ne ovat tulleet nykyajan piiat. Huolimattomiksi ja laiskoiksi, ei ne välitä töistään, ei mistään. Ja tiedättekö, mikä siihen on syynä? ROUVA LINDEMAN. Miks’ei sitä tietäisi. Nykyajan harrastukset, lauluseurat, raittiusseurat ja sen semmoiset. Nehän ne vievät työhalun palvelijoilta. Huvitella nyt tahtovat kaikki, joka sunnuntai käydään iltamissa ja viikon varrella ei muuta tehdä kuin niitä ajatellaan. ROUVA PENTTINEN (yhä kiihkeämmin.) Mutta minäpä en laske meidän Riikkaa, en iltamiin, enkä mihinkään. Kirkossa hän saa käydä joka toinen pyhä ja siinä hänelle iloa kylliksi. ROUVA RANK. Riikka kun on maalta, ei ole vielä oppinut kaupungin piikain pahoja tapoja. Nämäkö tyytyisivät siihen, että joka toinen pyhä kirkkoon? Oho? Jokainoa sunnuntai heidän toki pitää päästä ulos, muuten eivät tule toimeen – ROUVA AHLBOM. Minusta kaupungin rouvien pitäisi pitää kokous, jossa yksissä neuvoin tuumaisivat, mihin keinoon on ryhdyttävä palvelusväen suhteen, millä tavalla heitä olisi pidettävä aisoissa – ROUVA LINDEMAN. Niin, niin kokous! Se oli hyvä ajatus. Kokous, jossa päätettäisiin kerrassa kieltää pois lauluseurat ja iltamissa käynnit. Siihen kun kaikki sitoutuisivat, niin pääsisi kuulemasta tuota: lasketaanpa siitäkin talosta, ja siitä, ja siitä – (Keskustelu kiihtyy kiihtymistään, lopulta puhuvat kaikki yhtaikaa.) RANK (kovalla äänellä). Yksi ääni, ei muuta kuin yksi ääni jokaisella! Se on oikeus ja kohtuus! Mitä varten kymmenen ääntä? Mitä varten toisella pitää olla kymmenen kertaa enemmän sananvaltaa kuin toisella? Millä oikeudella? Minä kysyn: millä oikeudella? AHLBOM. Milläkö oikeudella? Eivätkö he maksa sata kertaa enemmän veroja? Eivätkö he ole nerokkaampia, älykkäämpiä? Eivätkö he ymmärrä yleisiä asioita paremmin? RANK. Mitä ymmärtävät? Omaa etuaan he ymmärtävät, ei muuta. Kansan tarpeista eivät tiedä hölyn pölyä. Eivätkä välitä – AHLBOM. Enemmän aina kuin mitä kansa välittää porvarillisten tarpeista. Edut meiltä kyllä otetaan pois, mutta otetaanko rasituksia? Otetaanko veroja? PENTTINEN. Eikös mitä! Niitä vaan lisätään. Ja senvuoksi on kaksikymmentä viisi ääntä pysytettävä. Parempi, jos saataisiin kohotetuksi. AHLBOM. Kaksikymmentä viisi ääntä vähintään – (Fanny taukoaa soittamasta, samassa herkiävät kaikki puhumasta, yleinen hiljaisuus.) ROUVA LINDEMAN (ei ehdi hiljentää ääntänsä, kun soitto taukoaa ja kaikki muut ovat herenneet puhumasta.) Niin, minä sanon sen, piiat pysykööt piikoina, elköötkä pyrkikö oikeiden ihmisten vertaisiksi – (hämmästyy omaa kiljuvaa ääntänsä, ja vaikenee; sävyisästi) kas, joko se herkesi soittamasta? ROUVA AHLBOM. Paljon kiitoksia, Fanny! Paljon kiitoksia. Se vaan loppui niin lyhyeen. (Kaikki kiittävät.) AHLBOM. Niin, kiitoksia vaan! Mutta emmekö saisi kuulla vähän enemmän? ROUVA LINDEMAN. Enemmän, enemmän meidän pitää saada kuulla. ROUVA PENTTINEN. Soita sitä kaunista polkkaa. ROUVA AHLBOM. Tulehan ensin tänne likemmäksi kumminkin, että kysyn sinulta jotain. Kuulehan –: joko hän kosasi? ROUVA LINDEMAN. Niin, joko hän kosasi? FANNY. Kuka? ROUVA RANK. Tohtori Broberg tietysti, kukas muu? ROUVA PENTTINEN. Sitäkö luulette, että hän sanoo. Ei meidän Vannylta niitä asioita kesken saa tietää – ei oma mammakaan. ROUVA LINDEMAN. Meille voit sanoa – ROUVA RANK. Me lupaamme, ettemme virka kenellekään mitään. ROUVA AHLBOM. Saat olla aivan huoletta. ROUVA LINDEMAN. No, tunnusta pois. Hän kosasi, ja sinä myönnyit, eikö niin? Niin on, näkyyhän se silmistäsikin. Toivotan onnea! ROUVA RANK. Niin, onnea vaan, onnea, onnea! ROUVA AHLBOM. Onnea saan toivottaa minäkin, sekä tyttärelle että äidille. ROUVA PENTTINEN (mielissään.) Kiitoksia, he, he, he, paljon kiitoksia. FANNY (joka turhaan on koettanut saada suunvuoroa.) Ei, ei, minä vakuutan, ei siinä ole mitään, ei alkuakaan – ROUVA LINDEMAN. He eivät tahdo vielä julkaista – ROUVA RANK. Salakihloissa ensin, sehän on tavallista – (Broberg lähenee hattu kädessä.) ROUVA AHLBOM. Hs, hs, hs! ROUVA LINDEMAN. Hs, hs, hs! ROUVA PENTTINEN. Tohtori Spruuper on hyvä ja istuu. Vanny, nosta tuoli! BROBERG. Kiitoksia, ei minua varten, minun on jo lähteminen, pyydän vaan sanoa jäähyväiset. ROUVA PENTTINEN. Poisko nyt jo? Ei, herran tähden, ei millän muotoa. Vastahan totikin tuotiin sisään. Tokko lienette vielä maistanutkaan. BROBERG. Kiitoksia, minun täytyy tosiaankin mennä, on vielä töitäkin tänä iltana. ROUVA PENTTINEN. Mutta lupaattekos tulla uudestaan hyvin pian – vaikka huomispäivän jo? BROBERG. En osaa sanoa. Paljon kiitoksia! Hyvästi! ROUVA PENTTINEN. Ilman teetä – sepä ikävää. PENTTINEN. Poisko Ruuperi menee? Mitä hullua! Eihän tässä vielä ole päästy kuvalleen alkamaankaan. No, no – ihanko se nyt tosissaan –? (Penttinen ja rouva Penttinen seuraavat Brobergia etehiseen.) ROUVA AHLBOM. Mitäs se tietää? Kun meni pois kesken kaikkea? ROUVA LINDEMAN. Eikä luvannut tulla toiste. Huomasitteko, »en osaa sanoa», hän vaan vastasi. Se oli yhtä kuin »en tule». ROUVA RANK. Hän näki, mitä tarkoituksia näillä oli, ja vetääntyi pois. ROUVA LINDEMAN (nauraen). Taisipa jäädä »Vanny» rukka vettä keittämään. Ei päässytkään »tohtorinna Spruuperiksi». (Fanny, joka on kuullut kaikki, lähtee pois oikeaan.) ROUVA RANK. Herra jesta – hän varmaankin kuuli! No, nyt ei kiitetä! ROUVA AHLBOM. Kaikkiakin! Kun emme häntä huomanneet ollenkaan. Seisoikin siinä niin hiljaa ja äänettömänä – ROUVA LINDEMAN. No, kan tänka! Kun kuuli, niin kuulkoon. Siitä minä vähät. Uskallan sen sanoa heille vaikka vast’silmiä. ROUVA RANK. Niin, tosi asiahan se on, ei siitä mihinkään pääse. ROUVA LINDEMAN (syöden kahvileipiä, joita hänellä on suuri kasa edessään). Mikä maku tässä sokerikaakussa on? ROUVA AHLBOM (maistelee omasta kasastaan). Se ei ole kystä. ROUVA RANK (samoin). Ei ole kystä ensinkään. Mutta on siinä vielä muutenkin outo maku. ROUVA LINDEMAN. Märännyt muna! Varmaan on taikinassa ollut märännyt muna! ROUVA AHLBOM. Ei ole tämä rinkelikään hyvää. ROUVA RANK. Siitä puuttuu sokeri ja voi. ROUVA LINDEMAN. Se on tehty pelkkään veteen. Uskotteko? ROUVA PENTTINEN (tulee takaisin etehisestä). Mikä sille lienee tullut, kun noin äkkiä läksi pois? ROUVA LINDEMAN (nykii kyynärpäillään toisia). Olisikohan »Vanny» antanut rukkaset? ROUVA PENTTINEN. Sitähän minä juuri pelkään. Ei sen tytön ollenkaan ole takeita. Jos sen hyvinkin pisti päähän (Fanny tulee sadenuttu päällä, hattu päässä, laukku kädessä.) ROUVA PENTTINEN. Mitä maailman päivinä? Mihinkä sinä olet menossa? FANNY. Laivaan. Mamma, minä otan kuitenkin sen viran, jota Ilma kävi tarjoamassa! ROUVA PENTTINEN. Sen viran? Pöllismäellä? Ole hupattamatta. Kuulithan sinä jo, ettei sinua sinne lasketa. FANNY. Minä en voi jäädä tänne, mamma, minun täytyy päästä pois. ROUVA PENTTINEN. Herra siunaa, mikä sinulle on tullut? Sano! FANNY. Ei mikään, mutta antakaa minun mennä, muuten teette minut onnettomaksi. ROUVAT (yhteen suuhun). Mitä? Mitä se on? ROUVA PENTTINEN. Hän vältä väkisten tahtoo mennä kansakoulun opettajaksi Pöllismäelle. ROUVAT (yhteen suuhun). Pöllismäelle! ROUVA PENTTINEN. Pois hyvästä kodistaan! ROUVA LINDEMAN. Elä Fanny kulta! Johan sinä olet päästä vialla. Pöllismäelle? Sinne sydänmaalle – jossa ei ole ainoatakaan sivistynyttä ihmistä, ei kuin pöllöjä – ROUVA AHLBOM. Semmoiseen kuivaan, yksitoikkoiseen elämään! Jää toki ennemmin tänne, onhan kaupungin elämä vallan toista. Saat käydä tanssista tanssiin, huvista huviin niin paljon kuin ikinä haluat. ROUVA RANK. Ja olla oikeiden ihmisten seurassa. ROUVA PENTTINEN. Siinä nyt kuulet, mitä muutkin sanovat. FANNY. Ei se auta. Minua ei pidätä mikään maailmassa. Hyvästi, mamma! Antakaa anteeksi! On niin vaikeata tehdä vasten teidän mieltänne. (Melkein itkussa.) Mutta minä en voi muuten. En voi! ROUVA PENTTINEN. Herra Jumala – hän aikoo tosiaan mennä! Penttinen, käännypäs vähän tännekin päin. Näetkös, Fanny tekee lähtöä. PENTTINEN (hiukan humalassa). Mi-mi-mi-mihinkä? ROUVA PENTTINEN. No, sinne Pöllismäelle, josta äsken oli puhe. FANNY. Hyvästi, pappa! Hyvästi! Minulla on kiire. Laiva kohta lähtee. ROUVA PENTTINEN. Etkö sinä estä häntä, hyvä ihminen? Annatko hänen lähteä noin vaan? PENTTINEN. Ääh – ei hän sinne mene! Sinua vaan narraa. ROUVA PENTTINEN. Mutta näethän sinä! PENTTINEN. Ääh – tulee takaisin – viiden minutin päästä saat hänet syliisi. FANNY. En minä tule takaisin, pappa. Elkää odottako turhaan. Hyvästi! (Menee.) ROUVA PENTTINEN. Kas niin, nyt hän meni! Etkä sinä ole milläsikään? Voi, hyvä Jumala! PENTTINEN. Elä hätäile. Hän tulee takaisin aika hamppua. ROUVA PENTTINEN. Ei tule, ei! Minä tiedän ettei hän tule, jos kerran pääsee. (Juoksee vasemmalle, tempaa oven auki.) Riikka, Riikka, Riikka – etkö sinä kuule, Jumalan luoma! RIIKKA (tulee juosten). Hyvä isä siunoo, mikä teäällä on hätänä? ROUVA PENTTINEN. Pian, pian! Juokse rannalle ja tuo Vanny takaisin. Elä anna hänen mennä laivaan. Sano, – sano, että minä täällä pyörryin – että pappa meni lääkäriä hakemaan. RIIKKA. Kyllä, kyllä! Että rouva pyörtyi että pappa – ROUVA PENTTINEN. Pappako? Kauppias, sinä tolvana. RIIKKA. Että kauppias pyörtyi – ROUVA PENTTINEN. Että kauppias meni lääkäriä hakemaan. Ja ala lapata nyt! RIIKKA. Että rouva pyörtyy – (Juoksee pois.) ROUVA PENTTINEN (huutaa hänen jälkeensä). Riikka, Riikka, kuule vielä – RIIKKA (ulkoa). Hoi? Hoi? ROUVA PENTTINEN. Huivin saat palkaksesi, jos tuot hänet takaisin. ROUVA AHLBOM. Mikähän sille Fannylle oikeastaan tuli? Kun läksi noin suinpäin – ROUVA LINDEMAN. Ettekö arvaa? Minä toki hoksasin heti paikalla! ROUVA RANK. Niin Broberginko tähden? ROUVA LINDEMAN. Tietysti! Kun näki, ettei Broberg hänestä huoli. Hs – hs – ROUVA PENTTINEN (tulee heidän luokseen). Mutta jos ei se Riikka saa häntä takaisin, niin mikä tulee eteen? Ihan minä silloin kuolen ikävään. Mitä tästä elämästä on ilman Vannya! (Itkun vaiheilla.) ROUVA AHLBOM. Se oli hyvin pahasti tehty Fannylta, että noin vasten vanhempainsa tahtoa – Enpä minä olisi uskonut hänestä semmoista. ROUVA LINDEMAN. Kyllä – jos hän olisi ollut minun tyttäreni, niin kyllä olisin hänelle näyttänyt. Vanhemmat häntä kouluttaneet ja kasvattaneet. ROUVA RANK. Ja mikä hänellä oli hätänä täällä kodissaan? Sai kaikkea mitä vaan tahtoi – ja omista vanhemmista lähtien kaikki häntä palvelivat kuin mitäkin fiiniä daamia. ROUVA PENTTINEN (pyyhkien ja nenäänsä tyrskien). Niin, kyllä me häntä olemme pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, ei häneltä kielletty mitään milloinkaan. (Kellon soittoa kuuluu.) ROUVA PENTTINEN (keskeyttää itkunsa). Nyt soittavat. Kuinkahan mones kerta? Yks, kaks, kolme! Nyt se läksi laiva. Ukko, kuuletko, nyt se läksi? PENTTINEN. Ja kohta on Vanny täällä takaisin. ROUVA PENTTINEN. Kunpa hän edes olisi! Niin, mitä minun pitikään sanoa? Olen vallan sekaisin päästäni. ROUVA LINDEMAN. Ettei Fannylta ole kielletty mitään milloinkaan – ROUVA PENTTINEN. Niin, niin: ei ole kielletty mitään milloinkaan. Silmäteräni olisin hänelle antanut, jos hän sitä olisi vaatinut. Ja nyt hän yhtäkaikki meidät jätti – PENTTINEN. Ei jättänyt, ei. Takaisin tulee – ja minä – minä annan hänelle heti rahat uuteen leninkiin. Valmiiksi otan jo rahat kukkarostani. Paljonko siihen tarvitaan? ROUVA PENTTINEN (äkkiä lohdutettuna). Sata markkaa. PENTTINEN. Tuossa on sata viisikymmentä. ROUVAT. Sata viisikymmentä! ROUVA PENTTINEN (pistää kiireesti rahat taskuunsa). Parriisista! Parriisista se tilataan. Nyt, kun se tyttö vaan joutuisi – RIIKKA (tulee läähättäen). Myöhäistä, myöhäistä! Ho, ho, siunaa ja varjele! Juoksin niin että syömmeni halkijaa. ROUVA PENTTINEN. Myöhäistä! Ettäkö et ennättänyt? (Puhkee äänekkääseen itkuun.) RIIKKA. En ennättänyt. Laiva olj’ jo hyvän matkaa rannasta. Eivätkä kuulleet, vaikka minä seisoin mäellä ja huusin minkä jaksoin: takais! takais! mamma pyörtyi – ROUVA PENTTINEN (äkkiä tauoten itkusta, kiukustuneena). Mamma? – Niinkö sinä sanoit? RIIKKA (hämillään). Niin – niinhän se taisi minulta mennä siinä kiireessä – ROUVA PENTTINEN. Pöllö! Sinä häpäset meidät! PENTTINEN (ällistyneenä). Mitä? Menikö se Vanny sittenkin? ROUVA PENTTINEN. Menihän se. (Puhkee taaskin itkuun.) Vanny jätti meidät! Ei ole meillä Vannya enää! PENTTINEN (Harvasteesen, korvallistaan raapien). Saakeli soikoon! Kuka sitä olis uskonut? (Esirippu alas.) '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13173 Anna Liisa; Kotoa pois]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1895: ''Kotoa pois: yksinäytöksinen näytelmä''. Otava, Helsinki. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2875 5086 2006-08-29T17:18:21Z Nysalor 5 Lehtori Hellmanin vaimo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lehtori Hellmanin vaimo |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Luvut == * [[Lehtori Hellmanin vaimo: I luku|I luku]] * [[Lehtori Hellmanin vaimo: II luku |II luku]] * [[Lehtori Hellmanin vaimo: III luku|III luku]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/11295 Lehtori Hellmanin vaimo]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1892: ''Novelleja'' II. Otava, Helsinki. [[Luokka:Lehtori Hellmanin vaimo| ]] 2876 5087 2006-08-29T17:18:28Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Lehtori Hellmanin vaimo]] |seuraava=[[Lehtori Hellmanin vaimo: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Lehtori Hellmanin vaimo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Seminaarilla oli lupapäivä. Kello kymmenen lähdettiin miehissä yhteiselle huviretkelle Ronnin mäelle, noin 3 tai 4 virstaa kaupungista etelään päin. Anni Kemppainen oli jo kello kuudesta saakka ollut Selma Varénin luona neulomassa Selman sinistä leninkiä, joka edellisenä sunnuntaina oli repeytynyt. Hänen mielestään Selma siinä leningissään oli kaikkein somin, sen vuoksi hän välttämättä tahtoi saada sen hänelle kuntoon täksi päiväksi. Itse ei Selma siitä ollut milläänkään. Yhden tekevä hänestä, jos olisi pannut vaikka ruskean leninkinsä. Mutta Anni ei sitä hyväksynyt. Sinisen hänen täytyi panna, välttämättä sinisen. Hän sen kyllä korjaisi ja laittaisi. Selma saisi olla aivan huoletta. Ja niin Selma olikin. Häntä melkein hiukan harmitti, kun Anni niin aikaisin tuli ja herätti hänet. Mutta ei hän sitä raskinut näyttää sentään, kun tiesi että toinen teki sen pelkästä hartaasta ystävyydestä ja halusta saada häntä loistavimmaksi »tähdeksi» päivän huvimatkalla. Niinpä hän vain hienosti hymyili, kun avasi ovea Annille ja kiiruhti sitten heti takaisin lämpimään sänkyynsä peitteen alle. Anni sai itse raapaista tulta, tikut olivat pöydällä lähellä kynttilää, neuvoi Selma. Sitten hän katseli ympärilleen, ei nähnyt leninkiä, mutta arvasi sen olevan kaapissa ja haki sen sieltä esille. Neulaa ja lankaa ja sormustin oli hänellä laukussa mukanaan. Hiljaa hän koetti olla, että Selma saisi nukkua. Vilkaisi kuitenkin aina sänkyyn päin, nähdäkseen vieläkö hänellä oli silmät kiinni. Kiinni ne olivat ja Anni luuli hänen nukkuvan. Siinä hän yhtäkaikki erehtyi. Selma ei enää päässytkään uneen, kun oli kerran valpastunut. Muuten hän vain piti silmiään ummessa ja ajatteli siinä yhtä ja toista taikka ei oikeastaan mitään. Huone tuntui hänestä kolkolta, kahvia teki mieli, mutta sitä hän oli pyytänyt tuomaan vasta kahdeksan aikaan. Valo vaivasi hänen silmiään. – Harmi, että tuo Anni... Hän katsoi sinne päin. Näki keltaiset hiukset ja suoran jakauksen keskellä päätä. Kumarassa hän istui, oikea käsi ahkerasti nousi ja laski, – pitkältäpä se hame oli revennytkin. Anni samassa kohotti päätään ja tapasi Selman silmät. – Ka, valveillahan sinä oletkin. – Valveilla. – Tiedätkös, kyllä tästä hyvä tulee. – Mutta paljon siinä on työtä. Olisit antanut olla. – Ei tässä niinkään. Pian minä tämän saan. Ja sitten sinä olet nättinä tänä päivänä. – Hm... Anni sihtaili lankaa neulan silmään. Selma katseli häntä. Ihmetteli taas niinkuin usein ennenkin, ettei hänellä ollut lainkaan kulmakarvoja, taikka olivat ne niin lyhkäiset ja vaaleat, ettei niitä semminkään näkynyt. Silmät eivät olleet hullummat – terävät ja vilkkaat, siniset väriltään. Iho oli valkea, posket aina laajalta punaiset, kasvojen muoto oli säännötön, nenä kippurainen. Ei hän kaunis ollut, Anni raukka, se täytyi myöntää. Hyvä tyttö muuten. Selmaa hän tavattomasti ihaili. Ei ollut hänen mielestään Selman vertaista koko maailmassa. Hän oli kaunein, komein, hienoin ja etevin kaikista. Ei hänessä milloinkaan tavannut mitään rumaa tai epämiellyttävää, eikä hän liioin koskaan puhunut tai käyttäytynyt sopimattomasti. Aina hän oli älykäs, aina viehättävä, aina erinomaisempi muita. Ihme ja kumma, mutta Annin silmissä kaikki esineetkin, jotka kuuluivat hänelle, tulivat ikäänkuin pyhitetyiksi. Saivat kohta toisen merkityksen, toisen leiman. Jokapäiväisyys katosi, jotain runollista, kaunista, hienoa tuli sijaan. Niinpä esimerkiksi tämä huone, jossa hän asui. Eikö se ollut erikoisempi, kuin kenenkään muun naisoppilaan huone? Missä se erikoisuus oikeastaan piili, sitä hän ei tosin niin tarkkaan selville saanut. Ylipäätään vain kaikessa, ihan kaikessa, ihan kaikessa, hän itselleen vakuutti. Anni jumaloitsi Selmaa, siinä pääasia. Hänen toiveensa, halunsa, pyrintönsä, tunteensa kaikki tarkoittivat Selmaa, aina vaan Selmaa, ei milloinkaan häntä itseään. Selman puolesta hän oli mustasukkainen, Selman puolesta hän vihasi, Selman puolesta hän tulisesti taisteli kadehtijoita ja pahansuopia vastaan. Eikä hän niin välittänyt vaikka tuimempiakin iskuja antoi, se oli kaikki luvallista, mikä tapahtui Selman tähden. Toverit sanoivat Selmaa kiintotähdeksi ja Annia hänen kiertolaisekseen. Siitä Anni viis, antoi heidän sanoa vain, mitä ikinä halusivat. – Saapa nähdä – Anni puraisi säikeen päätä, kiersi sitä hyppysillään hienommaksi ja sihtaili uudelleen. Saapa nähdä eikö lehtori Hellman taaskin puhele eniten sinun kanssasi. Se kun pistäisi Nanni Sirénin vihaksi. – Ole vaiti. Tuskin sinne lehtori Hellman tuleekaan. Mitä huvia hänellä siellä olisi? – Tulee. Minä tiedän, että tulee. – Mistä tiedät? – Sanonko? – Sano. – Hän on sinuun rakastunut ja sen vuoksi hän tulee. – Anni! Ääni oli nuhtelevainen ja katse myöskin. Mutta kasvoille nousi hieno puna, joka todisti ettei nuhde lähtenyt sydämestä. – Minä panen pääni pantiksi – – Voi, sinua! Kuinka sinä saatat uskoa, että lehtori Hellman – – No, juuri lehtori Hellman – – Saattaisi rakastua johonkuhun oppilaaseen. Tietysti hänellä on paljon suuremmat vaatimukset. – Perästäpäin kuuluu, sanoi torventekijä. Ei kiistellä. Mutta sanopas minulle yksi asia. Mitä sinä oikeastaan pidät lehtori Hellmanista? – Minä asetan hänet äärettömän korkealle. En kunnioita ketään niin paljon kuin häntä. – Niin, niin, sen kyllä tiedän, mutta – – En voisi ajatella hänessä mitään vikaa. Hän on niin täydellinen, että – että oikein pelottaa. – Mutta voisitko rakastua häneen? Voisitko ajatella häntä sulhasena, miehenä –? – Hyi, Anni! – Mitä hyi? Saatat sen nyt minulle sanoa. – Enpäs sano. En virka mitään, koska olet noin tuhma. – Älä virka – minä sitten odotan vain ja katselen. Pukiessaan Selma kuitenkaan ei voinut muuta ajatella, kuin tuota mahdollisuutta, että heidän arvokas, ylevä uskonnon opettajansa, lehtori Hellman, tosiaankin olisi häneen mieltynyt. Niin suurta kunniaa – uskalsiko hän sitä toivoa? Ei, ei! Mutta kuitenkin? Suuremmalla huolella kuin ennen hän nyt järjesteli pukuaan. Ei se tarkoituksella tapahtunut, noin vaistomaisesti vaan. Ja kun Anni sai hameen korjatuksi, hän kiitti innokkaammin, kuin toinen olisi odottanutkaan entiseen välinpitämättömyyteen nähden. Muuttui sitten yhtäkkiä puheliaaksi ja avomieliseksi. – Tiedätkös, Anni, minkälaiseen mieheen minä voisin rakastua? – No, anna kuulua. – Semmoiseen, ja ainoastaan semmoiseen, johon voin katsoa ylös. Hänen pitää olla minua niin paljon korkeammalla, etten kykene näkemään hänessä mitään puutteita, enkä mitään vikoja. Eikä hän saisi koskaan osoittaa mitään heikkoutta, ei koskaan antaa syytä moitteelle. – Hyvänen aika – semmoista ei löydy kuin yksi maailmassa – lehtori Hellman. – Joko sinä alat taas? – Sanopas, tiedätkö toista? Minä en ainakaan. – Ole vaiti! Selma huiski häntä hansikkaallaan korvalle ja nauroi. He lähtivät seminaarin pihaan, jossa muut jo olivat koolla. – Kiintotähti ja hänen kiertolaisensa, suhahtivat siellä toverit toisilleen heitä nähdessään. Muutamat juoksivat Selmaa vastaan. – Ollaan me yksissä, Selma. – Ollaan vaan. – Ja tiellä mennessä kerrot meille taas jotain hauskaa romaania. Selma oli tunnettu mainioksi kertojaksi toverien kesken, hän osasi välistä viedä heitä mukanaan niin, että unohtivat koko maailman. Olisivat voineet kuunnella häntä yöt ja päivät yhtä mittaa. – Niin, Selma, teethän sen? – Sittenpähän nähdään. Miten juohtuu mieleen. Mutta Annin tuumiin se ei oikein soveltunut. – Mitä te aina Selmaa kiusaatte? Antakaa hänen huvitella vapaasti niinkuin muidenkin. – Mitä se sinuun kuuluu, Anni. Eihän sinun tarvitse kuunnella, mene toiseen seuraan. Selma oli siksi huvitettu kertomistaidostaan, että hän mielellään suostui sitä tekemään, milloin vaan pyydettiin. Enimmiten hän kertoi heille noita romantiikan aikuisia, Marlittin, Emelie Flygare-Carlénin y.m. romaaneja, sillä ne olivat jännittävämpiä ja niissä oli enemmän mielikuvitusta. Uudempaa realistista kirjallisuutta hän ei kärsinyt, niissä oli liian paljon kuivaa, jokapäiväistä todellisuutta, ja sitähän oli jo elämässäkin yltäkyllin, mitä sitä tarvitsi enää kirjoista etsiä. Toverit olivat samaa mieltä. Kaunokirjallisuuden tuli olla kaunista, ihanteellista, se tuli viedä heitä tosi-elämästä pois uinailujen maailmaan, jossa voisivat haaveilla vapaasti suloisessa hurmauksessa. Eihän runous muuten runoutta ollut! Tällä kertaa Selma sepitti heille romaanin omasta päästään, mutta niin sujuvasti ja varmasti hän sen kertoi, etteivät toverit sitä ollenkaan huomanneet. Miesoppilaat kulkivat edellä ja lauloivat. He jättäytyivät jälkeen, että voisivat paremmin kuulla Selman kertomusta, joka taaskin oli heistä ihmeen hauskaa. Siitä ei tosiaan olisi hennonnut sanaakaan hukata. Suurenmoisen rakkauden historia se tietysti oli. Sankari, Almanzor, vakava, nerokas, miehuullinen. Moraalisessa suhteessa niin paljon korkeammalla kaikkia muita, ettei voinut verratakaan. Ja sitten hänessä oli jotain salaperäistä, jonka perille ei kukaan oikein päässyt. Hän, nimittäin, ei rakastunut kehenkään. Kaikki naiset häntä ihailivat, jumaloitsivat. Hän vain pysyi kylmänä. Mutta hänelle oli kerran unessa ilmestynyt enkeli. – Minä olen Zuleima. Odota minua, oli enkeli sanonut. Ja sitä Almanzor odotti. Seitsemän vuotta oli jo kulunut siitä ajasta. Almanzor alkoi käydä surumieliseksi, mutta hän odotti – odotti yhä. Monen nuoren tytön sydän murtui rakkaudesta häneen, mutta Almanzor ei horjunut. Hän luotti enkelin lupaukseen, eikä katsahtanutkaan naisten puoleen, sillä enkelin kasvoja ei ollut kellään. Mutta kaihoa hän alkoi jo tuntea, kiihkeästi hän halusi lupauksen toteuttamista. Silloin hän kerran meni metsästämään. Oli kaunis syyskuun päivä niinkuin nytkin. Hän kulki yksin metsässä. Äkkiä kuului hänen korviinsa ihanaa laulua. Se tuli kuin taivaasta, ääni oli kirkas ja puhdas kuin enkelin. Almanzor säpsähti. Vavisten hän lähti kulkemaan ääntä kohden. Tuli järven rannalle. Siellä – mikä ihmeellinen näky aukenikaan hänen eteensä! Vihannalla nurmella – muutamia askeleita hänestä – lepäsi nuori, ihan impi, suloinen, viehättävä – kellertävät kiharat, sinisilmät, rusoposket, ilmeisesti hänen unessa näkemä enkelinsä. Valkeaan hän oli puettu ja helmassa hänellä lummekukkia. Hän oli herennyt laulamasta, katseli nyt vain hiljaa ja hymyillen juuri sitä suuntaa kohden, josta Almanzor ilmestyi, aivan kuin olisi tiennyt häntä odottaa. Almanzor seisoi siinä hetken kuin kivettynyt. Mutta pian alkoi sydän rajusti sykkiä, posket hehkuivat, silmät säihkyivät. Ja samassa tuokiossa syöksyi Almanzor immen jalkojen juureen. – Oo Zuleima, Zuleima, miksi niin kauan viivyit? Sulottareni, armaani, miksi viivyit niin kauan? Zuleima hymyili, sitoi lummekukista kiehkuran hänen päähänsä ja vaipui sitten autuaassa hurmauksessa Almanzorin rintaa vasten. Ihmiset ihastuivat heidät nähdessään. Niin kaunista morsiusparia ei varmaankaan ollut toista koko maailmassa. Kaikki seurasivat äänettöminä heitä silmillään. Kateus ja pahanilkisyyskin vaikeni heidät nähdessään. Mutta Almanzor ja Zuleima olivat sanomattoman onnellisia. He elivät vaan toisilleen, eivät voineet hetkeäkään olla toisistaan erillään, kaipausta ja ikävää tuntematta. Ja he sulivat toisiinsa, olivat kuin samaa sielua, ei ollut kummallakaan, ei ajatusta, ei tunnetta, jota ei heti ilmoittanut toiselle. Heidän onnensa kävi yli ymmärryksen, heillä oli vain yksi suru, nimittäin pelko siitä, että toinen mahdollisesti kuolisi ennen toista. Mutta molemmat he tunsivat varmasti sydämessään, että vaikka niinkin tapahtuisi, ei aikaa pitkältä kuluisi, ennenkuin toinen jo seuraisi toista hautaan... Siihen kertomus päättyi. Jännityksellä olivat toverit sitä kuunnelleet, nyt he hiljaa, vaieten astuivat eteenpäin, itsekukin omiin mietteihinsä vaipuneena. Ei kukaan tahtonut puheella häiritä sitä syvää vaikutusta, jonka tuo jalo Almanzor ja ihana Zuleima oli heihin tehnyt. Joka ikinen heistä kuvitteli salaisesti mielessään, että juuri hän oli Zuleima ja että Almanzor ilmestyisi hänelle kohta. Ei kuitenkaan Anni. Hänestä oli kohta päivän selvää, että Selma juuri itse oli Zuleima ja lehtori Hellman Almanzor. Muita ei enää näkynytkään, he olivat jääneet heistä kaikista jälkeen. Mutta siitä he eivät välittäneet, perillä kumminkin yhtyisivät toisiin, ellei ennen. Anni vilkaisi taakseen, hän oli kuullut askeleita. – Tytöt, tytöt, hän suhahti. – Mitä nyt? Muutamat heistä kääntyivät katsomaan. – Lehtori Hellman ja Korner! Kävellään sukkelammin, ettei pöly kohoa heidän silmilleen. – Ei, kävellään hitaammin, että pääsevät sivu. – Niin, niin, antaa heidän mennä edelle. Sydämessään he sentään toivoivat, etteivät lehtorit menisikään sivu, vaan jäisivät heidän seuraansa. Ja niin kävikin. Tyttöjen rivi hajaantui siinä kun he tervehtivät opettajiaan. Sillä tavoin tuli Selma reunalle ja lehtori Hellman, kun sattui olemaan hänen puolellaan, tuli kulkemaan hänen rinnallaan. Annin silmissä välähti ja omituinen piirre ilmestyi suupieliin. – Kuinkas te olette jääneet muista jäljelle? kysyi lehtori Hellman, vai nukuitteko niin pitkään, että myöhästyitte? – Ei me toki nukuttu, hymyili Selma. Ja eräs tytöistä, Hilma Veijola, rohkaisi luontoaan, rykäisi hieman ja oli puhuvinaan muka ujostelematta, ehkei voinutkaan aivan tyyten ääntään hallita. – Me täällä kuunneltiin Selman kertomusta niin hartaasti, ettei pysytty matkassa. Hän oli punainen hiusmartoon saakka, kun sai sen sanotuksi. Mutta lehtori Hellman ei häneen katsonutkaan, vaan kääntyi Selmaan. – Mitä hauskaa te sitten kerroittekaan? – Eihän se ollut kuin ilman aikojaan – – Saanko luvan arvata? – Kyllä. Selma katsoi häneen uteliaana. Mistä hän luuli heidän puhelleen? – Epäilemättä te kerroitte jostain hirveästä vääryydestä, joka joskus on tapahtunut jollekulle naiselle. Selma nauroi. – Huonosti arvattu. Miksi minä juuri siitä olisin kertonut? – No, mutta näin naiskysymyksen aikana, – voisivatko naiset tätä nykyä muusta puhua? Tietysti tekin olette innokas naisasian ajaja? – Erehdytte nyt, lehtori, minä en ollenkaan ole. – Ettekö? Olisitteko tosiaan siitä pelastunut? Siinä tapauksessa onnittelen teitä. – Lehtori on siis naiskysymystä vastaan? – Ehdottomasti – Sen arvasinkin. – Naiskysymys on noita nykyajan sairausoireita, ei muuta. Sen, niinkuin kaikkien muidenkin »uusien aatteiden» juurena on ihmisluonnon ääretön itsekkäisyys, joka hävyttömällä rohkeudella puhkee ilmi nykyaikaan syystä, että maailma on vajonnut epäuskoon, on unohtanut Jumalan. Mutta kaikista surkuteltavin on juuri naiskysymys, sillä se hävittää perhe-elämän ja turmelee koko naissuvun. Hävittää naisilta sen, mikä heissä juuri on kaunista ja hyvää, heidän nöyryytensä, heidän siveytensä ja heidän ihanteellisen katsantotapansa. Tytöt olivat pelkkänä korvana. Lehtori Hellman osasi aina puhua niin, että se tunki läpi luiden ja ytimien. Mitä voisivatkaan vastata tähän, nuo Helsingin emansipeeratut!? Hän vaikeni hetken, ei rohjennut kukaan heistä avata suutaan, vaikka vähän tuntui siltä, että olisi pitänyt jotain sanoa. Lehtori Korner katseli tienpuoleen ja löysi silloin tällöin jonkun mieleisensä kasvin, jonka poikkesi ottamaan. Hän ei ollut mikään ajattelija, sen he kyllä ennaltaankin tiesivät, siksipä hän ei välittänyt kuunnella tällaisia syvämietteisiä keskusteluja. – Naisellisuus on suloutta, lempeyttä, alttiiksi antavaa, uskollista rakkautta. Mutta mitä ovat nuo naisasian intoilijat? Luonnostaan poikenneita epäsikiöitä, purevia, pistäviä, pahansisuisia, jotka kynsin, hampain pyrkivät valtaan. Oikeuksia, sanovat, inhimillisiä oikeuksia? Jopa! Ei, valtaa he tahtovat, ainoastaan valtaa. Oikeudet heillä kyllä jo on, luonnosta mukaisesti he saavat kehittyä, vaimon ja äidin tehtävää pidetään arvossa kaikissa kristillisissä yhteiskunnissa, he ovat olleet siveyden vartijoita, elämän puhtauden esikuvia. Mutta nyt he tahtovat siitä kaikesta pois. Tahtovat tulla samanlaisiksi kuin miehet. Ei kukaan tyydy olemaan varjossa, hiljaisessa nöyryydessä kasvattamaan lapsiaan ja olemaan miehensä apuna, elämän toverina. – Oi! lehtori Hellman –! Selma katsoi häneen hempeästi. Tuo soimaus oli väärä, hän tunsi sen. Lehtori Hellmanin toverina, puolisona – hän ainakaan ei voinut suurempaa onnea maailmassa ajatella. Mutta hän keskeytti äkkiä, ei hänen sopinut sanoa, mitä ajatteli. Ja kumminkin hän oli suonut, että lehtori Helman olisi sen ymmärtänyt. He olivat tulleet sille kohdalle maantietä, josta Ronnin mäelle vievä tie erkani. Lehtori Hellman auttoi häntä ojan ylitse. Siinä he jotenkuten joutuivat muista erilleen. – Mitä aioitte sanoa? kysyi lehtori. – Aioin väittää teitä vastaan, lehtori. Te sanoitte ettei kukaan tyydy olemaan varjossa. Minä taas luulen, että ne ovat vain harvoja poikkeuksia nuo, jotka pyrkivät valtaan. Naisten suuri enemmistö haluaa vallan toista, haluaa – – Mitä enemmistö haluaa? – Haluaa rakastaa ja ihailla sitä, jonka Jumala itsekullekin on määrännyt aviopuolisoksi. – Ja heihin ei nämä huudot ja nämä kiihotukset mitään vaikuttaisi? – Ei, lehtori, minä olen varma siitä. Suomen nainen ei voi tulla röyhkeäksi, ei luopua kutsumuksestaan. Hän tahtoo juuri olla varjossa, etsiä turvaa ja tukea rakastetussa miehessä, jolle voi antaa täyden kunnioituksensa ja luottamuksensa. Ja ennen kaikkea pysyä siveellisesti puhtaana. – Teidän mielipiteenne ilahduttavat minua. Pysykää aina tuolla kannalla, neiti Varén. Ja vaikuttakaa tovereissanne samaan suuntaan. Luulen, että te voitte heitä ohjata, teillä on siihen kykyä. Selma punastui. Tuo kiitos tuntui niin hyvälle ja hän tiesi sen myös olevan paikallaan. Tiesi että hän oli luokkatovereistaan etevin ja että häntä juuri sen vuoksi pidettiin auktoriteettina. Mutta hän tahtoi olla nöyrä ja vaatimaton, niinkuin naisella soveltui. – Ei, hyvä lehtori, ei minulla toki ole siihen kykyä, enkä minä kelpaa muita ohjaamaan, hän vienolla äänellä saneli ja huomasi vaistomaisesti, kuinka hän näin oli lehtorille mieliksi. Tie oli epätasainen, täynnä suuria kiviä. Selmalla oli pienet jalat ja nätit kengät, ne tulivat hyvin näkyviin, kun hän siinä sievästi hyppeli kiveltä kivelle. Mutta nyt hän oli noussut korkealle törmälle, jonka toinen puoli oli jyrkkä ja risuinen. – Kuinkas te nyt pääsette sieltä pois? kysyi lehtori ja ojensi kättään. Saanko auttaa? Selma luiskahti keveästi alas ja tavoitti samassa suloisella katseella lehtorin silmiä. He kulkivat vähän aikaa äänettöminä. Toiset olivat kerenneet jonka verran edelle ja pysähtyivät nyt heitä odottamaan. Selma hiukan rypisti silmäkulmiaan. Luulivatko nuo, että heitä kaivattiin? Mutta Annipa arvon hoksasi huutaa heitä pois. – Mitä te viivyttelette? Siellä jo rinkitanssi on käymässä, laulu kuuluu. Ja sillä kertaa tytöt hävisivät. Selma päätti olla Annille hyvä. – Tässä on kaunis näköala, sanoi lehtori. Emmekä pysähdy lepäämään? Vai tekeekö mielenne sinne tanssimaan? – Ei toki, ei ollenkaan. Ei minua tanssi ylipäätään huvita. – Sitten olette vallan erilainen muista. He istahtivat nurmikkoiselle maalle. Selman sininen hame leveni somille poimuille ja helman alta tuli kengän nenä hiukan näkyviin. Kyllä Anni saattoi olla oikeassa siinä, että tämä sininen oli kaikkein sievin hänen leningeistään. – Mitä se oli kun te kerroitte tovereillenne tullessa, minäkin haluaisin kuulla. Varmaan jotakin hauskaa, koska se heitä niin kiinnosti. – Se oli vaan omasta päästä, kuinka minä ilkiäisin sitä lehtorille kertoa. – Miksikä ei? Vai oli se omasta päästä. Nyt olen oikein utelias. Selma vieläkin vastusteli, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi ja kertoi lehtori Hellmanillekin novellinsa Zuleimasta ja Almanzorista. – Olihan se kaunis, sanoi lehtori, ja siitä he johtuivat puhumaan kirjallisuudesta ja molemmat he olivat yhtä mieltä siitä, ettei realistinen kirjallisuus kelvannut mihinkään. – Mutta sen aika onkin jo ohitse, sanoi lehtori Hellman tyytyväisyydellä, ihmiset ovat jo kyllästyneet ja haluavat taas runoutta ja kauneutta. Joitakin vuosia vielä ja Zolan nimi on unohdettu. Selma ei ollut lukenut mitään Zolalta. – Se on hyvä se, sanoi lehtori, älkää lukekokaan. En minä liioin ole lukenut häneltä mitään, periaatteelliselta kannalta olen tahtonut sitä välttää, näyttääkseni hyvää esimerkkiä nuorisolle. Vai, te ette tosiaan ole häntä lukenut? Se ilahduttaa minua. Tiedättekö, minä en voisi kunnioittaa sitä nuorta tyttöä, joka on lukenut Zolata. Selma kiitti onneaan, ettei mikään Zolan teos ollut sattunut hänelle käteen. Nyt vastaisuudessa hän kyllä tietäisi niitä varoa. Mutta kuinka hän ihmetteli lehtoria, joka niin lujasti kaikessa seurasi periaatteitaan! Hän oli itse vanhurskaus, hän varmaan ei milloinkaan erehtynyt, ei milloinkaan tehnyt semmoista, josta omatunto olisi soimannut. Ja kun ajatteli muita, esim. lehtori Korneria –! Niin, hän oli opettaja, hänkin, mutta, mutta –! Kuinka toisenlainen, kuinka paljoa alempana lehtori Hellmania. Ei mitään ideaalisia pyrintöjä milloinkaan, ei mitään korkeita aatteita; tuolla hän vaan aina tarkasteli maata, poimia kasvia ja hyönteisiä, – se tosin kuului hänelle, koska oli luonnontieteiden opettaja, mutta ei siinä mitään ylentävää ollut. Mutta oli hänessä itsessäänkin paljon vikoja, turhamaisuutta varsinkin. Kuinka hän nytkin oli ollut hyvillään somista kengistään, sirotekoisesta leningistään ja siitä, että tiesi olevansa muita kauniimpi ja etevämpi. Mitä, jos lehtori Hellman sen tietäisi! Hänen tuli paha olla. – On niin vaikeata, hän alkoi omien ajatuksiensa jatkoksi, nuorena ei aina tiedä, mitä tulee karttaa, mitä ei. Sen vuoksi usein joutuu väärälle tielle. Mitä sanotte lehtori tanssista, esimerkiksi, hyväksyttekö sitä? – En. Minä en hyväksy tanssia. Se on tyhjää ajanviettoa, josta ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Kiihottaa usein turhamaisuutta ja muuta pahaa. – Luuletteko lehtori, että minussa jo on turhamaisuutta? Lehtori vähän hymyili ja katseli hänen hattuaan, hänen leninkiään. Selmaa hävetti, että ne olivat niin vaaleita ja koristeltuja. – Vähän pelkään sitä. Mutta te voitte sen taipumuksen voittaa, kun vain tahdotte. – Minä tahdon, aivan varmaan minä tahdon. Selma ei tanssinut sinä päivänä ollenkaan. Toverit tahtoivat väkisin viedä häntä rinkiin ja eräs miesoppilas, joka aina oli ollut hänelle erittäin huomaavainen, tahtoi tietää syytä. Hän piti sitä pahana. Aikoi vastedes välttää turhamaisia huveja, ne eivät sovellu sille, joka asettaa elämänsä päämäärän korkealle. Siitä syntyi väittely, joukko tovereita tuli ympärille kuuntelemaan. Selma puhui jalosti heidän mielestään, useat lyöttäytyivät hänen seuraansa, katselivat syrjästä, kun toiset tanssivat, vaan eivät menneet enää mukaan. Lehtori Hellman sen huomasi, Selma oli varma siitä, sillä hän useasti katsoi heitä kohti siellä muiden opettajain kanssa puhellessaan. Kotiin tultua Selma heti purki hatustaan koristeet pois ja seuraavana päivänä hän pani yksinkertaisimman leningin päälleen ja kampasi hiukset otsalta sileäksi. Mutta minkätähden ei lehtori Hellman kysynyt häneltä ainoatakaan kertaa uskontotunnilla ja minkätähden hän vältti katsomasta häneen päinkään? Oliko suuttunut jostain? Vaan mistä? Selma ei voinut ymmärtää syytä, hän tuli kuitenkin levottomaksi. Hän meni seuraavalla väliajalla eteiseen, jolloin lehtori menisi naistenpuolelta pois. Oli etsivinään jotain nuttunsa taskusta ja seisoi puoleksi selin lehtoriin. – Ellei hän nyt mitään sano, on hän varmaankin vihainen, arveli Selma tyhjää taskua kopeloidessaan. He sattuivat olemaan kahden eteisessä. Selma kuuli, kuinka lehtori pani kalosseja jalkaansa, pysähtyi sitten ja kääntyi häntä kohti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään, alkoi vain etsiä toista taskua. – Neiti Varén, lausui lehtori Hellman ja äänessä oli jotain outoa. – Minulla olisi teille kirje. Se oli samassa Selmalla kädessä, ja hän katseli sitä, aavisti jotain, kävi punaiseksi, koetti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustansa. – Antakaa minulle vastaus niin pian kuin suinkin. – Kyllä, kuiskasi hän vastaan ja pisti kirjeen kätköön, sillä tovereita ryntäsi luokalta eteiseen. Kello oli vasta kaksitoista, tunnin päästä hän vasta pääsisi kotiin. Niin kauan hän ei jaksanut odottaa, vaan meni istumaan pöytänsä luo, vetäisi laatikon auki ja sujautti kirjeen salavihkaa sinne. Kumarassa pöytänsä ylitse hän sai tuotapikaa sitä silmäillyksi ennenkuin tunti alkoi. Se oli monta arkkia pitkä. Kristillisen avio-elämän merkityksestä oli alku – sitä kesti sivu sivulta. Selma käänsi lehtiä, silmät lensivät ylhäältä alas, toiselta puolelta toiseen, kunnes vihdoin tarttuivat kiinni viimeiseen. Siellä hän löysi mitä oli odottanutkin. Siellä oli kirjeen varsinainen tarkoitus selvin sanoin lausuttuna. »Ja nyt kysyn tieltä, neiti Selma Varén, tahdotteko tulla minun aviopuolisokseni. Tahdotteko uskoa elämänne ja tulevaisuutenne minun haltuuni? Tarvitseeko minun mainita, ettei luottamuksenne varmaankaan joutuisi häpeään. Olen vakiintunut mies, minulla on siveellinen maailman katsantotapa, koko elämäni on rakennettu tukevien periaatteiden perustukselle. Velvollisuuteni koetan aina täyttää, niin suuressa kuin pienessäkin, ja siinä suhteessa voin sanoa, että asetan itselleni mitä ankarimmat vaatimukset.» Selman rinta kohoili – hän työnsi laatikkonsa kiinni. Tunti alkoi. Lehtori Korner seisoi jo luokan edessä. Tutkittiin kasveja, mutta Selma oli kuin unessa koko tunnin, ei seurannut opetusta eikä viitannut. Onneksi ei lehtori Korner häneltä monta kertaa kysynytkään. Kotiin mennessä vei Selma Annin erilleen. – Et usko, mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Tule heti syötyä minun luokseni. – Kerro nyt jo, muuten kuolen uteliaisuudesta. – En kerro, ennenkuin sitten vasta. – Sano edes, ketä se koskee. – Kylläpähän kuulet. Anni ei malttanut rehellisesti syödä sinä päivänä. Hän oli kuin tulisilla hiilillä. Selma oli vielä pöydässä, kun hän jo saapui. Hän sai odottaa hyvän aikaa. Selaili albumia ja kirjoja Selman kamarissa ja ihmetteli, mitä salaista Selmalla mahtoi olla kerrottavanaan. Jotain merkillistä, sen hän oli huomannut Selman koko olemuksesta. Vihdoin viimein hän siihen tuli itsekin ruokasalista. – Joudu nyt, Selma kulta, minä täällä olen odottanut sinua vaikka kuinka kauan. Selma antoi äänettömästi päästä kirjeen hänelle käteen ja asettui katsomaan, minkä vaikutuksen se matkaan saisi. Anni huudahti, kun näki allekirjoituksen. Hän arvasi kohta, mitä kirje merkitsi. Luki ja ihastui, että silmät säihkyivät, luki eteenpäin, lausui ääneen parhaimmat paikat ja innostui lopulta niin, ettei tiennyt, mitä sanoa. – Sinä onnen lapsi! Hän puristeli Selmaa, itki ja nauroi, ja puristeli taas. – Sanoinhan minä sen, sanoinhan, että hän on sinuun rakastunut. Jokos nyt uskot. Voi, voi, sinua Selma! Kun saat parhaimman miehen maailmassa. Ellet sinä tule onnelliseksi, niin ei sitten kukaan. Onnen myyrä, mikä olet! Hän painoi Selman käsiä kasvoilleen, pudisteli häntä, esti hänen polveaan ja kätki viimein nyyhkien ja nauraen silmänsä hänen hartioitaan vasten. – Eikö sinusta ole kuitenkin kummaa, että lehtori Hellman – ajattele: lehtori Hellman, pyytää minua vaimokseen? – No, ei ollenkaan kummaa, ei ollenkaan. Ketä sitten, ellei sinua? Minusta te juuri niin hyvin sovitte toisillenne. Hän etevin ja parhain miehistä, sinä naisista. – Niin, vaan olenhan minä sentään niin lapsellinen ja kokematon vielä. Ja mitä sinä sanot, etevin ja parhain! Sinun silmissäsi, kenties – – Ja myös muiden. Luuletkos, että lehtori Hellman olisi sinua kosinut, ellet olisi hänenkin silmissään ensimmäinen kaikista. – Ei, mutta mitähän Nanni sanoo, kun saa pitkän nenän. Kyllä sitä harmittaa. – Ole nyt vaiti! Ronninmäellä ei ollut tietääkseenkään lehtori Hellmanista, Kornerin kanssa vain metsiä kulki kasveja etsimässä. – Kun näki, ettei ollut mitään toivoa lehtori Hellmanin suhteen. Luuletko, että hän muuten välittäisi Kornerista. Tuosta tuommoisesta tunkion nuuskijasta. – Hyi, Anni, kuinka sinä puhut! – No sano, oletko koskaan kuullut Kornerin puhuvan mistään korkeammista aatteista? Ja tiedätkös, minä pelkään, ettei hän pane suurta arvoa uskonnollekaan. Katsopas vaan, kuinka hajamielisenä hän aina seisoo rukouksissa. Minä olisin hirveän levoton, jos sinusta tulisi Kornerin vaimo, sillä mitä tukea hänestä olisi ajan pitkään? Epäilen, voisiko hän pysyä edes uskollisenakaan. – Älä, herran tähden, puhu niin kovaa, jos kuka kuuntelisi seinän takana. – Kyllä sinä muuten olet oikeassa, en minä suinkaan uskaltaisi mennä Kornerille, en millään ehdolla maailmassa. Koko iltapäivän mietiskeli Selma kaiket tunnit luokalla istuessaan, miten hän sepittäisi vastauksensa lehtori Hellmanille. Kotiin tullessa illalla se oli hänellä jotakuinkin päässä. Konseptin hän sentään ensin kirjoitti. Valitsi sitten sileimmän ja puhtaimman paperiarkin, johon alkoi: »Korkeasti kunnioitettava Herra Lehtori!» Mutta K oli vähän vino; hän siirsi sen arkin syrjään ja otti toisen. Siihenkin tuli jotain vikaa ja kolmanteen samoin. Kahdeksan arkkia meni sillä tavoin hukkaan, mutta yhdeksännestä tulikin sen sijaan komea. Kirjoitus tasaista ja kaunista, hän katseli sitä läheltä ja kaukaa. »En ole ansainnut tätä onnea, Jumalan suuresta armosta se on osakseni tullut.» Siihen kohtaan hän varsinkin oli tyytyväinen. Hellman kun oli uskonnon opettaja, muuttui Selmankin huomaamattansa yhtäkkiä erinomaisen uskonnolliseksi. Ja periaatteiden, velvollisuuksien ihminen hän myös tahtoi olla samoin kuin Aarnold. Hellmanin ristimänimi oli näet Aarnold. Selma opetteli sitä jo lausumaan ja koetti saada sille mitä kauniimman soinnun. A:n hän veti hyvin pitkäksi, ja o:n, jonka hän äänsi puolittain u:na, hän myöskin venytti. Sillä tavoin hän Aarnoldista sai jotain tähän tapaan: Aaaarn-uooldd. »Olen vielä nuori ja kokematon,» niin oli kirjeen lopussa, »mutta luottaen Teidän apuunne ja ohjaukseenne uskallan kuitenkin ottaa vastaan vaimon kalliit velvollisuudet.» Hän pani kirjeen Erkon »Tietäjän» sisään ja kääri sen paperiin. Tunnin loputtua hän vei kirjan lehtorille käteen kaikkien nähden. – Lehtori pyysi minulta kerran »Tietäjää» lainaksi, tässä se olisi. Lehtori otti kirjan, kiitti, ja meni menojaan. Ei katsonut Selmaan ollenkaan. – Pahastuiko hän? kysyi Selma Annilta, vai eikö hän arvannut, että siellä oli kirje sisällä. Olisiko minun pitänyt ehkä lähettää se? Taikka odottaa portailla ja siinä joten kuten pujauttaa se hänen käteen? – Eikö mitä. Laita itsesi vaan nätiksi, tänä iltana hän on luonasi. – Nätiksi? Ei, päinvastoin, siinä tapauksessa niin yksinkertaiseksi kuin suinkin. Luuletko, että lehtori Hellman hyväksyy turhamaisuutta naisissa? – Vaikkei hyväksyisi, mutta miellyttää se häntä kuitenkin. Luuletko, että olisi rakastunut sinuun, ellet olisi muita kauniinpi, ja ellet olisi komein kaikista tytöistä? – Vaan puvun suhteen – – Niinpä niin, puvunkin suhteen. Hiuksista alkaen. Annapa tänne, kun minä ne käherrän taas otsalta. – En minä, ihan varmaan hän ei siitä pidä. – Kas nyt taas, kun väittelee turhia. Minä sanon sinulle, että olkoon miehillä minkälaiset periaatteet hyvänsä, niin kauniit ja komeat naiset niitä, vaan miellyttävät, ei rumat eikä huonosti puetut, vaikka olisivat enkeleitä sydämen puolesta. Olen minä sen niin monta kertaa pannut merkille. Meidän pitäjässäkin oli apulaispappi, aivan kerettiläinen ja niin ankarasti jumalinen kuin ikinä olla saattoi. Pappilan Emilia neiti, joka oli tavattoman hiljainen ja vakava tyttö, rakastui häneen. Mutta luuletkos, että apulainen hänestä huoli? Ei ollenkaan! Ja juuri sen vuoksi, että Emilia oli vaatimaton koko olennossaan ja kävi aina yksinkertaisissa, kotikutoisissa vaatteissa. Mutta kas vallesmannin Natta neiti, se miellytti. Mitä varten? Kun tukka aina oli käherrettynä otsalla, ja kun kaikki leningit tehtiin Helsingissä, viimeisen muodin mukaan. Ja kun hän oli iloinen ja mielisteli kaikkia herroja. Apulaisesta hän ei välittänyt vähän vähääkään, pappansa kirjuriin oli rakastunut, mutta kun näki, ettei siitä miestä kumminkaan tullut, niin apulaiselle sitten meni yhtäkaikki. Semmoisia ne ovat herrat, niin yksi kuin toinenkin. Enkä usko että lehtori Hellman siinä tekee poikkeuksen, olkoon puheissaan kuinka ankara tahansa. – Tekee, olen varma, että tekee. Selma oikein punastui. – No, tehköön. Mutta käherrettynä sinulla oli hiukset, kun hän sinuun rakastui ja nyt emme rupea niitä muuttelemaan. Sitten rouvana saat heittää sileäksi, jos miehesi niin tahtoo, mutta seuraa nyt kiltisti minun neuvoani. Selma antoi myöten. Hiukset käherrettiin ja sininen leninki tuli päälle. – Ompelijan kunnosta se usein riippuu miesten rakkaus, tuumaili Anni Selmaa laitellessaan. – Älä, hyvä Anni, puhu tuolla tavalla, se minua niin vaivaa. – No, no. Saatan kait minä olla puhumatta, mutta kyllä asia niin on yhtä kaikki. – Nyt sinä jo olet kuin toinen ihminen. Katsopas peiliin! Kun hän vaan tulisi, ennenkuin ehtivät suoristua. Hän tuli. Astui vakavana ja suorana, aivan yhtä tyyneesti kuin seminaariinkin käydessään, ehkä sentään hiukkaista kiireemmin. Ikkunasta he hänet näkivät. Anni sieppasi nuttunsa käsivarrelleen ja juoksi toista tietä pois, talon huoneiden läpi. Selma jäi odottamaan. Hän seisoi pöydän luona, nojasi kädellään pöytään ja oli vuoroin punainen, vuoroin valkoinen. Miten hänen tuli käyttääntyä, mitä sanoa, kuten olla? Mutta hän pääsi pian kaikesta huolesta. Lehtori Hellman otti häntä heti kohta vyötäisistä ja suuteli arastelematta. Vei sitten rinnalleen istumaan sohvaan, sanoi häntä Selmakseen ja sinuksi ja hyväili häntä. – Selma ei paljon näille ilmoille tajunnut, niin hän oli hämillään ja sekaisin. Se oli tullut niin äkkiä kaikki. Lehtori Hellman, jota hän niin kauheasti oli kunnioittanut, jota kaikki oppilaat pitivät puolijumalana – hän heidän uskonnon opettajansa, heidän ohjaajansa istui nyt tuossa sulhasena hänen rinnallaan, aivan kuin olisi ollut joku muu tavallinen mies! Ja lähestyi häntä tunteilla, joilla ei tähän saakka vielä yksikään mies ollut häntä lähestynyt. Ne heräsivät hänessäkin – nuo hyväilyt vaikuttivat kuin tulikipinät hänen elimistöönsä. Puhe taukosi, Hellman vaan kuiskaili jotain silloin tällöin. Selma oli illan kuluessa muutamia kertoja saanut lausutuksi Aarnold. Mutta nyt oli jo myöhäistä, tunnit olivat vierineet heidän huomaamattansa. Hellman katsoi kelloaan ja hymyili. – Ai, ai –! – Ei sinun enää tarvitse mennä seminaariin tunnille, hän sanoi jäähyväiset otettuaan. Aamupäivällä teemme visiitin johtajan luona ja ilmoitamme hänelle kihlauksemme, tovereillesi saat antaa tiedon, milloin vain tahdot. Seuraavana päivänä tuli Selma huomaamaan, mistä merkityksestä tämä kihlaus hänelle oikein oli. Toverit tulivat häntä onnittelemaan ja osoittivat jo tervehtiessään niin suurta nöyryyttä ja kainoa ihailua, että Selmaa ensin kummastutti. Mutta hän huomasi samassa, mikä siihen oli syynä. Olihan hän lehtori Hellmanin morsian ja semmoisena siis osallinen siihen kunnioitukseen, jota häntä kohtaan tunnettiin. Hän oli yhtäkkiä noussut heidän silmissään, he katsoivat häneen ylös kuin johonkin korkeampaan olentoon ikään. Heidän silmänsä seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään ja kaikissa niissä kuvastui harrasta ihmettelyä. Selman koko olemus myös muuttui aivan kuin itsestään kahta arvokkaammaksi entisestään. Mutta hän oli ystävällinen ja hyväntahtoinen kaikille, ei kukaan voinut sanoa häntä ylpeäksi tai mahtavaksi. Hän istui yksin huoneen perällä sohvassa, mutta hän oli istunut siinä jo heidän tullessaankin. Toverit asettuivat loitommalle, hän vaati heitä lähemmäksi, joku siirtyi hiukan pöytää kohden, mutta useimmat pyrkivät vain taakse päin. Annikin istuutui hymyilevänä ja onnellisen sinne vallan ovensuuhun, Hilma Veijolan tuolin reunalle. – Anni, mitä varten sinne. Tule tänne sohvaan, onhan täällä tilaa. – Tässä toki on niin hyvä olla, sanoi Anni ja piti paikkansa. Samaan suuntaan oli hänen kihlauksensa vaikuttanut seminaarin johtajaan ja opettajattariinkin. Hän oli yhtäkkiä siirtynyt oppilaan asemasta pois ja istui nyt saman arvoisena heidän seurassaan. – He ihmettelivät, etteivät olleet mitään huomanneet. – Mutta lehtori Hellman osaa niin mainiosti hallita itseään, nauroi johtajatar. Lehtori Hellman hymyili vain heille. Muutaman minuutin he istuivat itsekunkin luona, eikä Selman tarvinnut monta samaa lausua, Aarnold piti huolen keskustelusta heidän puoleltaan. Mutta salavihkaa he loivat silmänsä aina Selmaan, ja heistä tuntui, kuin vasta nyt olisivat oikein huomanneet, kuinka suloinen hän todella oli ja kuinka hienosti hän käyttääntyi. Aarnold määräsi mihin heidän aina tuli mennä ja milloin. Hänestä myöskin riippui, kuinka kauan viipyivät kussakin paikassa. Välistä hän antoi vain silmillään merkin poislähdöstä, välistä taas tuli hänen luokseen ja sanoi: – Emmekös jo lähde, Selma? Ja Selma oli silloin heti valmis. Yleinen mielipide sekä oppilailla että opettajilla oli, että he sopivat erinomaisen hyvin toisilleen. Lehtori Hellman oli järkevä, voimakas ja päättäväinen, hän oli mies, sanan täydellisessä merkityksessä. Selma taas tunteellinen, suloinen, älykäs, hieno. Mutta samalla hän oli hentoja taipuvainen: oli nainen. Hellman oli vankka vahva honka, joka pysyi pystyssä myrskyjenkin pauhatessa. Selma kukoistava köynnöskasvi, joka sen ympäri kietoutui. Honka oli köynnöksen tukena, köynnös hongan kaunistuksena. Ihmiset ennustivat onnea, tulevaisuus häämötti edessä täynnä lupauksia ja hyviä enteitä. [[Luokka:Lehtori Hellmanin vaimo]] 2877 5088 2006-08-29T17:18:38Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Lehtori Hellmanin vaimo: I luku|I luku]] |seuraava=[[Lehtori Hellmanin vaimo: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Lehtori Hellmanin vaimo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Joulun aikaan oli Selma tullut nuorena rouvana seminaari-kaupunkiin. Koti oli hyvässä kunnossa häntä odottamassa. Kolme huonetta heillä oli, yksi Aarnoldille, toinen hänelle ja kolmas vieraita varten. Sitä paitsi oli heillä keittiö, jossa palvelija asui. Huonekalut olivat uusia, puleerattuja. Niitä tuli varoa, sanoi Aarnold, ei pyyhkiä kostealla rievulla, etteivät himmenisi. Ruokakaappi oli erittäin komea. Se oli maksanut sata markkaa. Ja Aarnold näytti sisustaa. Kellertävillä hyllyillä oli joukko porsliini- ja lasi-astioita, tusina kutakin lajia, ilmoitti hän. – Täytyy laittaa paperit hyllyille, sanoi Selma, ja oli hiukan olevinaa, että hän sen keksi. – Se on totta, se, myönsi Aarnold. Selma päätti leikata ne kauniille koukeroille. Hän tiesi osaavansa. Kotona oli hän useasti saanut leikata niitä mammalleen. Mutta kaikessa muussa hän oli tykkänään oppimaton. Koulun lopetettua hän oli tullut seminaariin, milloin olisi hänellä ollut aikaa harjaantua taloustöihin? Hän olisi tahtonut siirtää häitä kesään, voidakseen kevään kuluessa opiskella kotona, mutta Aarnold ei siihen suostunut, tahtoi saada Selman kokonaan omakseen niin pian kuin mahdollista. – Tarvitseeko naisen tosiaan opiskella talouden askareita? Luulisin, että se taito on hänellä jo luonnossa. Ei muuta kuin tarttuu kiinni vain. Selmaa kuitenkin pelotti. Hän oli ostanut kokkikirjan varoilta. Se oli hänen ainoa turvansa. Johtajan rouva oli Aarnoldin pyynnöstä hankkinut heille palvelijan. Hänen nimensä oli Miina; oli tottunut laittamaan ruokia, osasi leipoa, silittää vaatteita, y.m. – Mutta ruuan laitto kuuluu oikeastaan emännälle, sanoi Aarnold. Ei sitä piian huostaan sovi jättää. Se tapa täytyy ottaa meidän taloomme heti alusta alkaen. – Pyytäisinköhän Miinaa neuvomaan minua? kysyi Selma. – Ei millään muotoa, Selma kulta, kuinka voit semmoista ajatellakaan. Mitä arvoa sinulla olisi emäntänä, jos piikasi näkee sinut oppimattomaksi? Kysy ennemmin muilta rouvilta semmoista, jota et tiedä. Mutta tarvinnetko sitäkään. Eikö siellä kokki-kirjassa ole kaikki tarkkaan selitettynä? – Onhan siellä. Jos sitten koettaisin sen mukaan. – Kaiken mokomin. Äläkä anna hänen siellä huomata mitään epäröimistä. Tuolla yhdentoista aikaan tuli Miina kysymään mitä laitettaisiin päivälliseksi. Hän oli jo pessyt astiat aamiaisten jälkeen. Selma oli arvellut, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä itse keittäisi päivällistä, määräsi ainoastaan ja antaisi hänen valmistaa. Oli kysynyt Aarnoldilta kävisikö se laatuun. – No, miksei, oli Aarnold vastannut. Voithan sinä orienteerata itseäsi yhden päivän. Sen vuoksi hän nyt olikin aivan huolettomana. Aikoja ennen aamiaista hän jo oli tuumannut valmiiksi, mitä määräsi laitettavaksi. – Tänä päivänä keitetään lipeäkalaa ja hernesoppaa, hän ilmoitti Miinalle. – Ei niitä saa ostaa lipeäkaloja täällä. – Saa. Minä juuri luin »Keski-Suomessa». Niitä on monessa puodissa kaupan. – Niin, vaanpa valmistettuja. – Ei valmistettuja, tietysti. Kodeissahan ruoka aina valmistetaan. Miinan silmät repesivät auki. Selma seisoi suorana ja arvokkaana hänen edessään; puolta päätään hän ainakin oli Miinaa pitempi, sekin oli suureksi eduksi. – Arvelen, että jos ostaisimme viidenkymmenen pennin edestä, siitä saisimme ehkä kahdesti laittaa päivällistä. Miina puhkesi nauramaan. – Ei, hyvä lehtorska, ei se käy. Niitä täytyy ensin pitää lipeässä vuorokauden tai pari vähintäin ja sitten lioittaa vedessä, ennenkuin niitä voi keittää. Ja Miina nauroi, että hytkähteli, koetti talttua, pani kämmenensä suun eteen, mutta nenän kautta tyrski pidätetty nauru kahta hullummin ilmoille. Eikä auttanut muu, kuin lähteä keittiöön ja antaa täysi valta halulleen: hän hahatti niin, että oli katketa, silmistä juoksi vesi ja sydänalaan koski. Selma oli punastunut aina ohimoita myöten. Hän kääntyi ikkunaan päin ja katseli kadulle. Kun Miina oli mennyt keittiöön, hän kiiruhti ottamaan kokki-kirjaansa esille. Aivan oikein, niin oli, kuin Miina sanoi. Mutta niitä voi myöskin laittaa toisella tavalla. Voi pitää sekaporossa, ja siitä ei varmaankaan Miina tiennyt mitään. Hän päätti laittaa niitä sillä tavalla jonkun päivän kuluttua, näyttääkseen, ettei hän osaamaton ollut. Mutta kuinka selittäisi hän erehdyksensä tänään? Hän päätti olla puhumatta siitä mitään, sillä tavoin se ehkä parhaiten unohtuisi. Päivällisestä täytyi kumminkin pitää huolta. Hän lujensi mieltään, nosti päänsä pystyyn ja meni keittiöön. – Laitetaankin vain hernesoppaa ja pannukakkua. – Laitetaan! Miina oli jo vallan tyyntynyt, suupielissä vielä vähäisen nytki, mutta Selma ei ollut sitä huomaavinaan. Kello löi yhtä. Aarnold tuli kammaristaan. – No, pikku eukkoseni, joko sinä annat päivällistä? – Minä menen katsomaan. Hän painoi keittiön oven kiinni jälkeensä ja läheni hellaa, jonka luona Miina puuhaili. – Onko ruoka pian valmista? – Ei toki hetikään. Millä ajalla se olisi ehtinyt. Herneet, jotka sietävät kiehua ainakin kolme tuntia. Kolme tuntia! Selman sydän kouristi. – Milloinkahan se sitten joutuu? – Tuolla neljättä käydessä, ei ennen mitenkään. Hän palasi Aarnoldin luokse. – Vasta neljättä käydessä voimme saada päivällistä. – Ohhoh! Hän katseli kelloaan ja näytti tyytymättömältä. Selma ei tiennyt, mitä sanoa. – No niin, sitä ei nyt voi auttaa tällä kertaa. Hän pisti kellon taskuunsa ja vetäisi Selman luokseen. Vastedes pitää pikku vaimoni huolta siitä, että ruoka on säännölliseen aikaan pöydässä. Aamiainen kello 9, päivällinen kello 1. Hän suuteli Selmaa ja naurahti, kun näki hänellä olevan kyynelet silmissä. – Sinä kyllä totut, älä ole milläsikään. Mutta tästä näet, ettei ole palvelijan varaan jättämistä. Hän suuteli vielä kerran Selman punastunutta poskea ja lähti. Ei ainoatakaan nuhteellista sanaa hän lausunut, mutta Selma tiesi, että hän Aarnoldin mielestä oli laiminlyönyt tehtävänsä, koko hänen olemuksensa sen ilmaisi, yksin syleilyssä ja suutelussakin sen tunsi. Hän oli pahoillaan, mutta päätti, ettei se enää toista kertaa tapahtuisi. Päivällinen pantaisiin vastaedes tulelle heti aamiaisen jäljestä. Ja sittenpä kumma ellei joutuisi. Selman ajatukset pyörivät tästä lähtien alituisesti ruuan laitossa. Hän luki kokki-kirjaa salaa, ettei Miina älyäisi; keittiössä hän koetti näyttää varmalta ja tottuneelta, vaikka sydämessään epäili joka ainoata toimenpitoaan. Ja kuinka monta kertaa hän sai punastua, kuinka monta kertaa niellä harmin kyyneleen, kun Miina tirskui hänen selkänsä takana tai ivallisesti nyrpisti huuliaan jollekin erehdykselle! Niinkuin silloin, esimerkiksi, kun hän keitti imelääsoppaa. Suurustetaan lusikallisella perunajauhoja, luki kokki-kirjassa. Hän otti perunajauhopussin käteensä, lusikan toiseen ja meni hellan luokse. Miina katsoi syrjäsilmin, – Niinkö luuli ettei hän tätä tietäisi? Soppa kiehui poristen, veskunat ja ryynit hyppelivät ja liemi räiskähti aina väliin kastrullin laidan ylitse. Selma otti lusikallisen jauhoja pussista ja hämmensi soppaan. – Kauhistus! Ne menivät paakuiksi! Hän hämmensi ja hämmensi, koetti kiertää, koetti vispata. Käytti vuoron lusikkaa, vuoron kapustaa. Ei tullut apua. Valkoisia paakkuja oli soppa aivan täynnä. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Hän ei uskaltanut katsoa Miinaan päin. Lieneekä hän jo huomannut onnettomuutta? Jos koettaisi saada niitä pois? Hän otti muutamia kapustaan ja viskasi ne vierellä olevaan vesipataan. Mutta niitä uiskenteli siellä lukemattomia, eivätkä ne näyttäneet vähentyvän. Ja kello oli jo neljännestä vailla yksi. Tuossa paikassa tulisi Aarnold ruokasaliin. Mitä oli tehtävä? Hänen avuttomat silmänsä etsivät vihdoin Miinaa. Tämä vain seisoi selin, leikkasi leipää koriin eikä ollut hänestä eikä sopasta tietävinäänkään. – Miina hyvä, tulkaas katsomaan. Mikähän näissä jauhoissa oli, kun ne menivät paakkuihin? – Milläs tavalla te ne sinne panitte? – Lusikalla vaan otin pussista ja kaasin. Jo ilmestyi Miinalla taas tuo ivallinen nyrpistys suupieliin. – Eihän sitä milloinkaan pidä niin tehdä. Perunajauhot pitää ensin kastella kylmässä vedessä ja sitten ne vasta hämmennetään soppaan. – Voi, kun minä en muistanut – Hänen olisi pitänyt sanoa, ettei tiennyt. Mutta Aarnold oli häntä varoittanut ilmoittamasta taitamattomuuttaan. – Mitäs nyt tehdään? Tätä on mahdoton viedä pöytään. Miina keksi neuvon. – Kieheutetaan maitoa. Minä juoksen leipurista pullia. Hän kaasi sopan pois, pesi kastrullin ja pisti maidon tulelle. Selma seisoi vieressä ja katseli. Oli nolo, hävetti kovasti. Mutta hän koetti sitä peittää. Kertoi sitten pöydässä Aarnoldille, kuinka sopan oli käynyt. Teeskenteli leikillisyyttä ja pakotti huulensa hymyyn. Mutta Aarnold kuunteli totisena. Katsoi alas lautaseensa eikä virkkanut mitään. Selmalta hymyileminen loppui. Hän kiusaantui sanomattomasti. Olisiko pitänyt olla kertomatta –? – Siinä tärventyivät sitten kaikki aineet? – Niin meniväthän ne. – Hm... – Ei siinä sentään tullut kuin noin markan vahinko. – Asiaa se on sekin. Ja sitten hän ei enää puhunut mitään koko päivällisaikaan. Silloin he olivat olleet kolme viikkoa naimisissa. Selma tunsi kummallisen kouristuksen kurkussaan. Maitoon putosi kyynel hänen silmistään, mutta Aarnold ei sitä huomannut, söi vain vakavan näköisenä. Lopetettuaan hän antoi kellonsa Selmalle käteen. – Herätä minut sitten, kun kello on kymmenen minuuttia vailla kolme. Hän lähti kammariinsa. Ei silittänyt poskea, ei suudellut, eikä lohduttanut häntä ainoallakaan sanalla. Miina korjasi ruokia pöydästä. Selma istui sohvassa toisella puolen huonetta ja katseli mekaanisesti kelloa sylissään. – Ei ainoatakaan sanaa – Jos Aarnold olisi tiennyt, kuinka raskas mieli hänellä oli niin varmaan hän olisi jotain virkkanut. Mutta miksi ei tiennyt. Häneltä ei milloinkaan jäisi huomaamatta, jos Aarnold olisi pahoillaan. Ensi kerran tunsi Selma pelkoa tulevaisuudesta. Hän oli kuullut paljon onnettomista avioliitoista ja hänelle oli sanottu, ettei maailmassa voinut olla mitään kauheampaa. Mutta tähän asti ei hänessä ollut herännyt pienintä ajatustakaan siitä, että heidän avioliittonsa voisi tulla onnettomaksi. Kuinka se olisi mahdollista? Aarnold ei koskaan rupeisi juomaan, eikä olisi uskoton, niinkuin monet muut miehet. Ja velvollisuutensa perheen isänä hän aina täyttäisi. Mutta –? Voisivatko he sittenkin tulla onnettomiksi? Elleivät he sopisi toisilleen? Ellei Aarnold häntä oikein rakastaisikaan? Niin kylmä ja kova hän oli äsken pöydässä. Niin välinpitämätön hänestä. Yhden markan vahinko häntä harmitti niin, että antoi hänelle tylyjä sanoja, – mitä sitten, jos suurempi syy sattuisi! Nyt hän oli yksin, nyt hän sai itkeä rauhassa. Häntä palelsi, hän kietoi saalin ympärilleen, heittäytyi pitkälleen sohvalle ja nyyhkytti. Vakuutti kyllä itselleen, että hän oli onnellinen, ettei hänellä ollut mitään syytä itkeä, muuten hän vaan – kun oli paha mieli, ja kun täytyi itkeä. Oikeastaan hän itki omaa taitamattomuuttaan, omaa kykenemättömyyttään, niin sitähän hän itkikin. Aarnold oli niin hyvä, niin liian hyvä. Hänen olisi pitänyt saada erinomainen vaimo. Taitava, oppinut, parhain kaikista. Häntä olivat seminaarissa pitäneet niin etevänä. Miksi hän oli nyt yhtäkkiä tullut typeräksi, kunnottomaksi? Sillä typerä ja kunnoton hän oli joka ainoa uusi päivä toi hänelle todistuksia siitä. Kolmessa viikossa oli hän menettänyt kaiken luottamuksen itseensä. Ennen ei epäillyt milloinkaan. Hänelle tuli seminaari mieleen. Luokkahuoneet, portaat, eteinen. Edellisenä päivänä olivat kulkeneet siitä ohi, hän oli katsonut ylös ikkunoihin. Siellä ei näkynyt mitään, mutta hänelle juohtui mieleen koko iloinen, uhkuva elämä siellä. Huokaus pääsi rinnasta, hänen täytyi kääntää päänsä pois. Oli väitetty että seminaarin oppilaita vangittiin liian paljon, ettei heille suotu vapautta. Selma oli itsekin oppilaana usein puhunut siihen tapaan. Mitä turhia! Heiltäkö olisi puuttunut vapautta. Väliaikoina he saivat tehdä mitä ikinä halusivat, ei yksikään silmä heitä vartioinnut. Saivat tulla, mennä, kysymättä keneltäkään. Ei tarvinnut kenellekään tehdä tiliä, jos esimerkiksi hame sattui repeytymään, josta voi olla monen markan vahinko. Mutta nämä olivat pahoja ajatuksia. Hän kiskaisi itsensä niistä irti, nousi ylös ja valeli silmiään kylmällä vedellä. Ne veristivät vielä, kun hän katsoi peiliin. Huomaisiko Aarnold sen, ja kysyisikö, mitä hän on itkenyt? Hän lankeaisi kaulaan silloin ja kertoisi kaikki, Aarnold lohduttaisi häntä ja hyväilisi. Ja sitten hän olisi taas onnellinen. Mutta Aarnold ei huomannut mitään. Hän nukkui vielä raskaasti, kun Selma meni häntä herättämään. Eikä tahtonut selvitä unestaan, nousi istumaan, haukoitteli, kysyi kelloa. Se oli jo pikkuisen yli kolme. – Et herättänyt minua ennen kolmea, minullahan on kolmelta tunti. Ei siitä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta myöhempänä illalla, kun Selma sattumalta meni keittiöön, siellä istui eräs tuttava Miinan luona. He hiljaa supattelivat keskenään ja tirskuivat, vaan hänet älytty ään he lakkasivat kuin naulaan ja kävivät nähtävästi hämilleen. Selma kyllä ymmärsi, mistä he olivat puhumassa. Hän punastui, kun tuo vieras piika loi häneen silmänsä, sillä hän luki katseessa jonkunlaista pilkallista halveksimista. Arvatenkin tuo juttu leviäisi ympäri koko kaupungin, kaikki nauraisivat hänelle ja toiset rouvat ihmettelisivät hänen typeryyttään. – Joitakuita aikoja oli kulunut, kun Aarnold eräänä päivänä sanoi, että heitä oli pyydetty illalla Laurelliin. Sinne tulisi muitakin, kaikki toverit perheineen olivat kutsutut ja ehkä joitakuita seminaarin ulkopuoleltakin. Selma ei oikein tiennyt, kuinka hän pukeutuisi, ollakseen muiden mukaan. Ajatteli kumminkin hienon, vaalean leninkinsä sopivaksi, koska kerran oli pidot. Missäpä hän sitä muutenkaan käyttäisi. Se oli somasti tehty ja vallan uudenaikainen, pitkä ja kaitainen, sametilla koristeltu. Hän katseli itseään mielihyvällä peilissä ja käherteli hiuksensakin taas monesta aikaa otsalta. Tietysti hänen tuli olla hieno, koska ensi kerran ilmestyi rouvana suurempaan seuraan. Valkoinen töyhtö päälaella, hiukan kallellaan toiselle sivulle, teki mahdottoman hyvän vaikutuksen. Aarnold tarjosi hänelle käsivartensa. Tiellä johtui mieleen Almanzor ja Zuleima, mutta sivumennen vain. Oikeastaan häntä kammotti tuo vieras, outo seura. Ja rouvat, joiden parissa hänen tuli istua. Rouvia hän aina oli kummallisesti pelännyt ja väistynyt heidän näkyvistään niin paljon kuin mahdollista. Niillä tavallisesti oli niin terävät silmät, ne näkivät kaikki viat ihmisessä ja kaikki heikkoudet. Itse he olivat nuhteettomia. Nyt hänkin oli rouva, hänenkin tuli olla täydellinen ja nuhteeton. Tietää kaikki, olla kaikesta varma, arvostella kaikkea, päättää kaikesta. Ja juuri nyt oli hän niin epävarma, niin sekaantunut, niin tykkänään pois tolalta, pois omasta itsestään. Tervehdyksiä, valoa, huoneet täynnä ihmisiä, muutamat tuttuja, toiset ventovieraita. Kylmiä, tarkastavia silmiä, kohteliaita kumarruksia. Hän tuli tajuihinsa vasta, kun istui sohvassa, ja puhelu, joka heidän sisään tullessaan oli tauonnut, otti taas uuden vauhdin hänen ympärillään. Kuinka hän oli tullut sohvaan istumaan, ja aivan yksin? Muita vanhempia rouvia istui tuoleilla. Mutta he olivat käskeneet häntä siihen –»tänne sohvaan», oli emäntä sanonut. Voi, sitähän sanottiin kaikille, vaan kukaan ei silti sohvaan mennyt. Ei kukaan pitänyt itseään kyllin arvokkaana, sen vuoksi kieltäytyi. Hän istuutui, kun oli puoli pyörryksissä eikä huomannut. Kuinka nyt mahtoivat pitää häntä typeränä! Hän katseli arasti ympärilleen. Kaikki puhelivat toistensa kanssa, mikä iloisesti, mikä vakavasti. Kaikilla näytti olevan jotain sanottavaa, kaikki he olivat tuttuja keskenään. Selma tunsi itsensä oudoksi ja yksinäiseksi. Ei kukaan virkkanut hänelle mitään. Rouva Vilén, joka istui häntä lähinnä, käänsi koko huomionsa toiseen, mustaveriseen, terhakan näköiseen naiseen, jota Selma ei tuntenut lainkaan. Kovin alkoi rintaa ahdistaa. Tässä seurassa hän ei milloinkaan kotiutuisi. Tämäkö oli iloa, tämä jäykkä, säädyllinen istuminen yhdessä kohden? Tuo keskustelu pikkuasioista, joutavanpäiväisistä, siinäkö heidän huvinsa? Toista olivat toki ennen heidän iltaseuransa seminaarissa. Siellä kumminkin soitettiin, laulettiin, lausuttiin runoja. Ja naurettiin, tanssittiin, lasketeltiin leikkipuheita. Mutta täällä –? Rouva Vilén korotti äänensä, nähtävästi, että Selmakin kuulisi, mitä hän sanoi, vaikka hän tosin ei kääntänyt päätänsä kertaakaan häneen päin. – Hän on erinomainen nainen. Selmalla ei ollut aavistusta, kenestä oli kysymys. – Hän on erinomainen nainen, vaatimaton ja nöyrä koko olennossaan ja käy aina niin kovin yksinkertaisesti puettuna. Hän ei milloinkaan tahdo vetää huomiota puoleensa ja kumminkin hän on niin etevä, oikea nero – Eikö tämä ollut oikeastaan aiottu hänelle, joka istui siinä kunniapaikassa täydessä komeudessaan? Selma vilkaisi ympärilleen. Tosiaankin! Kaikki muut olivat tummissa, yksinkertaisissa vaatteissa, hän yksin vaaleissa. Ja tuo onneton töyhtö hänen päälaellaan – semmoista ei ollut kellään. Useimmilla ei ollut hiuksissa mitään, vanhoilla rouvilla vain joku pieni yksinkertainen musta harso. Rouva Vilén nyrpisti ohuita huuliaan ja näytti ihmeellisen nenäkkäältä, ja tuo mustaverinen nainen, jolle hän oli puhuvinaan, koetti vaivalla pidätellä nauruaan. Selma olisi tahtonut vaipua maan alle, taikka paeta pois, tuhansien peninkulmien päähän. Onneton töyhtö – siihen heidän silmänsä varsinkin pyrkivät. Jos hän olisi voinut siepata sen sieltä taskuunsa, repiä tuhansiksi kappaleiksi, tai rutistaa sen kokoon yhdeksi myssäkäksi! Mutta hän ei voinut – täytyi antaa sen olla aloillaan, kaikkien silmätikkuna. Emäntä tuli hänen luokseen. Istui tuolille sohvan päähän. – Täällä on ollut hyvin hiljaista nyt joulun aikana – teistä se varmaan on tuntunut oudolta, te kun olette tottunut suuren kaupungin elämään. – Ei – en voi sanoa. Nyt hänen olisi pitänyt jatkaa keskustelua, mutta hän ei kuolemakseen löytänyt mitään sanomista. Katse hapuili epävarmana, levottomana jotain puheen ainetta ympäristöstä. – Täällä on paljon väkeä – Herra Jumala! Hän tuskin oli saanut sen suustaan, ennenkuin ymmärsi, kuinka peräti tyhmältä se kuului. Rouva Vilénin korvat olivat terhallaan ja säälimättömät silmät kiintyivät häneen. Mutta emäntä hymyili leppeästi. – Meillä on tapana näin lukukauden alussa aina jonakuna iltana nähdä kaikki tuttavat luonamme. Jotakin hän vielä sanoi, johon Selma vastasi »kyllä», ja siihen heidän puheensa taukosi. Vähän aikaa hän siinä istui ikäänkuin odottaen, että Selma toisi vuorostaan uutta ainetta esille, mutta kun semmoista ei kuulunut, päivitteli hän: – Kuinka täällä on kuuma, vaikka ei ole lämmitettykään koko päivänä. Mutta nuo lamput hehkuvat. Selma ei siihenkään osannut mitään vastata. Silloin hän nousi hiukan kärsimättömänä ja lähti pois toisia vieraita puhuttelemaan. Aarnold tuli toisesta huoneesta. Rouvat heti vaikenivat ja tekivät hänelle tilaa. Selma toivoi häntä luokseen, mutta hän ei ennättänyt lähellekään, ennenkuin muutamat häntä pidättivät. – Lehtori varmaankin antaa meille hyvän neuvon, he sanoivat. – Missä suhteessa niin? – Kuinka voimme ehkäistä juoppoutta täällä markkinoiden aikana? Jotain pitäisi meidän siinä suhteessa tehdä. – Istukaa, hyvä lehtori. – Kiitoksia – Hän istui. – Juoppoutta ehkäistä? Se olisi tosiaankin tärkeätä. Mitä keinoja olette arvelleet? – Emme ole vielä keksineet mitään. – Jos olisi pitää raamatunselityksiä joka ilta sillä viikolla. – Niin – raamatunselityksiä! Kaikki ihastuivat tuumaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Loitompana jotka olivat, vetivät tuolinsa lähemmäksi. – Ottaisiko lehtori pitääkseen? – Kyllä, vallan kernaasti. – Kuinka hän on jalomielinen ja hyvä, he kuiskasivat toisilleen. Selma jäi syrjään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Mitä hän tiesi heidän oloistaan, mitä hän välitti heidän markkinoistaan, heidän juopoistaan! Kun olisi loppunut tämä ilta! Hän tunsi itsensä sanomattoman väsyneeksi ja onnettomaksi. Kun olisi loppunut tämä ilta! Kun hän olisi taas kotonaan. Ei ikipäivinä hän enää toista kertaa heidän pitoihinsa lähtisi. Loppuihan se viimein. Hiukan vapaammin hän hengitti, kun Aarnoldin käsivarressa taas astui kotia päin. – Siellä oli kauhean ikävä. – Ikävä? Kuinka niin? Mielestäni siellä oli päinvastoin hauska. Ja varsinkin kiitettävää, että naiset tahtovat edistää raittiutta. Erinomaisen kiitettävää. Selma huokasi. Hän olisi kaivannut ystävällistä sanaa, mutta hän ei saanut sitä. Monta päivää häntä vaivasi ikäänkuin painajainen näiden juhlien jälkeen. Mutta sitten se äkkiä puhaltui pois, hävisi kuin öinen sumu kirkkaan päivän valossa. Anni, näet, saapui takaisin joululomalta. Yhtä iloisena kuin ennenkin, ei monta vertaa iloisempana vielä. Hän puhui kymmenestä asiasta samaan aikaa, seisoi, ei malttanut istua, nauroi, pudisteli häntä olkapäästä ja heittääntyi lopulta polvilleen hänen eteensä, jatkaakseen siinä jutteluaan kaikessa rauhassa. Vähässä ajassa hän oli ennättänyt kertoa päästä päähän koko joululoman matkoineen kaikkineen. Heillä oli ollut seikkailuja, jos jonkinlaisia. Mennessä heitä oli koko liuta yhdessä, sekä miehiä että naisia. Eivät saaneet yösijaa kerran, saivat olla kaikki yhdessä huoneessa. Silloin valvoivat koko yön ja leikkivät. Niin hullunkurista se oli ollut, sillä kaikki tunsivat itsensä yhtäkkiä niin merkillisen vapaiksi. Ihan olivat olleet kuin vallattomat lapset, iloisia ja huimapäisiä. Niin hauskaa matkaa ei hän vielä ikinä ollut tehnyt. – Ja tiedätkös mitä? Suuri uutinen! Nyt ne ovat kihloissa. – Ketkä? – Nanni Siren ja lehtori Korner. Nanni on jäänyt pois seminaarista ja pääsiäisen aikaan kuuluu olevan häät. Mutta niistä ei ikipäivinä onnellisia tule, muista minun sanoneeni. – Ei sitä tiedä. – Tietää! Ihan sen tietää edeltäpäin. Semmoisia kevytmielisiä kun ovat. – Niin – vaan kuitenkin. Ehkä he ovat hyväsydämisiä. – Mitäs siitä, – mutta Kornerilla ei ole semmoisia lujia periaatteita kuin on lehtori Hellmanilla. Selma ei sanonut siihen mitään. He menivät takaisin seminaariasioihin. Anni kertoi että joukko toveria oli päättänyt seuraavan sunnuntain iltapäivänä lähteä yhdessä kelkkailemaan Mattilan mäelle. Mattilan tuvassa joisivat kahvia, ehkä sitten vähän tanssisivatkin illempänä. – Etkö tule mukaan vanhoja muistoja virkistämään? – Tulen miel – niin, se tahtoo sanoa, jos sopii – jos Aarnold laskee. – Niin, tietysti, jos lehtori laskee, ei suinkaan muuten. Aarnold saapuikin vähän sen jälkeen. Selma meni kädet ojona häntä vastaan. – Anni on täällä, ja meillä on ollut niin hauskaa. – Vai niin? Hän tuli sisään ja tervehti. Anni kumarsi syvään. Hänen silmänsä loistivat iloisemmin kuin ennen. Mutta lehtori Hellman katsoi häneen jäykästi. – Te viivyitte yli ajan. Olitteko kipeänä? – Ei, en minä ollut kipeänä. Muuten minä – kun oli niin pitkä matka ja paha sää. Puhuin siitä jo vähän johtajattarelle ennen joulua. – Oliko hän antanut teille luvan? – Ei – kun minä en silloin varmasti tietänyt pyytääkään. – Siinä tapauksessa teillä ei ollut oikeutta jäädä myöhempään. Semmoinen epäjärjestys ei käy laatuun. Ajatelkaa, jos kaikki muutkin oppilaat olisivat tehneet samoin, mitä sitten? Anni oli punainen hiusmartoa myöten. Hän ei puhunut mitään, vain alas. – Niin, sanokaa nyt, mitä siitä olisi seurannut? – Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin siinä teitte? Selma kiusaantui sanomattomasti. Hän olisi mielellään tahtonut Annia puolustaa. – Ei ole muilla niin pitkää matkaa kuin on Annilla, hän uskalsi arastellen sopertaa. – Ja mitä se siihen kuuluu, kääntyi Aarnold häneen kuivasti, seminaarin laissa ei matkan pituudesta tai lyhyydestä mainita mitään. Loma-aika on sama kaikille. Sen sanottuaan hän lähti omaan kammariinsa. Jysähtämällä meni ovi kiinni hänen jälkeensä. He jäivät taas kahden. Mutta istuivat nyt noloina kumpikin, eikä puhe ruvennut enää sujumaan heidän välillään. Selma aina koetti alkaa, vaan kun Anni ei tarttunut kiinni, raukenivat kaikki yritykset siihen paikkaan. Pian Anni sitten jo nousikin ja sanoi jäähyväiset. – Käy nyt katsomassa, huusi Selma hänelle vielä portailla, sisällä hän moneen kertaan oli sitä vakuuttanut. Hän jäi yksin. Seisoi siinä mietteissään pöydän luona ja tuijotti lampun valoon. Hänen tuli kertoa Aarnoldille, kuinka hyvä Anni oli, ja kuinka uskollinen ystävä hänelle. Oli hän siitä monasti jo puhunutkin, mutta Aarnold oli varmaan sen unohtanut. Aarnold kirjoitteli kammarissaan. Selma kietoi kätensä hänen kaulalleen. – Mitä on muijalla sanottavaa. Minulla ei olisi juuri aikaa – – Muijalla! Se nimi aika koski Selman korviin. Hän tuli kohta pahalle tuulelle, kun sen kuuli. Nytkin hän mitään virkkamatta veti kätensä pois ja aikoi lähteä samaa päätä takaisin omaa kammariinsa. – Noh – mitä se merkitsee? Aarnold katsoi taakseen. – Kun sinulla ei ole aikaa. – Puhuhan kumminkin. Mitä sinulla oli asiaa? Selma palasi hänen luokseen. – Annista minä vaan ajattelin pikkuisen puhua. – Niin – minä myöskin tahtoisin sanoa hänestä pari sanaa. – Pikku muijaseni, se on vähän hullua, että hän rupeaa juoksemaan täällä visiitillä luonasi ja ottaa semmoisen vanhan toverikannan, ikäänkuin olisitte yhdenvertaisia. – Mutta mitäs se tekee? – Mitäkö tekee? – Etkö sinä ymmärrä kysymättä? Jos hän on noin tuttavallinen minun rouvani kanssa, ja tungettelee tänne kotiimme aivan kuin sukulainen tai läheinen ystävä, niin mitä kunnioitusta hänellä sitten enää voisi olla minuun opettajana? Tietysti lyöttäyntyisi vähitellen toveriksi minullekin. Sitäpaitsi – on hän liian talonpoikainen, en katso häntä soveliaaksi seurakumppaniksi vaimolleni, en ollenkaan! Selma oli kuin puusta pudonnut. – Pitääkö minun sitten –? Ei, sehän on mahdotonta! – Mitä pitääkö? Kieltää häntä käymästä? Ei, sitä en tarkoittanut. Mutta voithan käytökselläsi osoittaa, ettei teidän valinne enää voi olla sama kuin ennen – koska hän ei näytä sitä itsestään ymmärtävän. Äläkä millään tavalla kehota häntä käymään, – ja jos hän kuitenkin rupeaa täällä juoksemaan, niin täytyy sitten antaa hänelle hieno viittaus – – Mutta – Selma ei voinut enää puhua, hänellä oli vedet silmissä. Aarnold näytti sen huomaavan. – Onhan sinulla toisia rouvia, joiden kanssa voit seurustella, Selma hyvä. Miksi sinä juuri noita oppilaita valitset. Ei se sovi, muista että sinä nyt kuulut opettajien piiriin. – Nepä kun ovat minun vanhoja tovereitani. – No, entä sitten! Sinä olet nyt toisissa olosuhteissa, ne ei enää sinulle kelpaa tovereiksi. Ja siihen se päättyi. Hän tarttui taas kynäänsä kiinni. Selma meni takaisin omaan kammariinsa. Mieli painui alas, tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämelle. Se tappoi kaiken elämän halun ja toivon ja ilon. Nuo jokapäiväiset askareetkin kadottivat viehätyksensä. Niistä ei tullut mitään valmista, sama kurssi oli aina edessä. Laittaa ruokaa, syödä, korjata ruuat, pestä astiat, ja taas: laittaa ruokaa, syödä, korjata ruoat, pestä astiat. Tätä tekoa kolmasti päivään ja joka ikinen päivä. Kestävämpää tulosta ei koskaan, niinkuin muista töistä. Aarnold kävi seminaarissa ja teki töitään sillä välin omassa kammarissaan. Selma oli enimmiten yksin. Alussa hän oli mennyt käsitöineen sinne Aarnoldin luokse, mutta huomasi kerran häiritsevänsä ja sitten hän ei enää mennyt. Iltasilla oli Aarnoldilla melkein aina kokouksia. Milloin seminaarin »konferensia», milloin valtuuskunnan tai vaivaishoitokunnan kokouksia, milloin mitäkin, ei Selma niistä kaikkia tietänytkään. Lieneekö ketään koko kaupungissa käytetty niin paljon luottamustoimiin kuin häntä. Ja hyvähän se tietysti oli, mutta –! Illat olivat niin pitkiä, huoneet autioita, hiljaisuus painava, ilma tukehduttava. Ja ajatukset kävivät raskaiksi kuin lyijy. Hän ei muistanut enää, miltä iloisuus tuntuikaan. Ja kun hän sitä sattumalta joskus näki jossakin, teki se hänelle pahaa. Niinkuin silloin kerran seminaarin ohitse käydessään. Silloin oli välitunti, kuului rymyä ja pauhua. Siellä lauletuin, soitettiin, naurettiin, huudettiin, juostiin, hypeltiin. Muutamia vanhoja tovereita seisoi ikkunassa, he katsoivat häneen, hymyilivät ja vilkuttivat toisiakin ikkunaan. Niitä ryntäsi siihen aika liuta. Pää oli pään vieressä, toiset kurkkivat alta ja syrjästä, toiset kurottelivat kaulaansa, että pääsisivät näkemään muiden ylitse, muutamat nousivat tuoleillekin, muutamat taas lensivät kuin harakat toiseen ikkunaan. Ja sitten kaikui ilo uudelleen, että kuului aina kadun toiseen kulmaan saakka. Että he viitsivät, suuret tytöt! Tuo oli suorastaan inhottavaa. Eivätkö he ymmärtäneet, ettei elämä ollut mitään leikintekoa. Mutta he eivät vielä olleet mitään kokeneet. Siitä tuo huikentelevaisuus ja kevytmielinen vallattomuus. He olivat kuin lapset, jotka huolettomina luistelivat yön vanhalla jäällä. Kului välistä monta päivää, ettei Aarnold käynyt hänen puolellaan muuta kuin syömässä. Silloinkin hän usein oli niin ajatuksissaan, ettei muistanut häntä paljon katsoakaan. Ja syötyä hänellä tavallisesti oli kiire pois. Aamiaisen jälkeen tunnille, päivällisen jälkeen nukkumaan. Selmallakaan ei ollut juuri mitään puhumista. Hän ei löytänyt minkäänlaista aihetta, mietti usein päänsä ympäri, mutta ei vaan löytänyt. Joskus hän tiesi kertoa, että voi joko kallistunut tai huojistunut, että Miina oli särkenyt jonkun astian, taikka että hän oli huomannut Miinan juovan kaksi ja kolmekin kuppia kahvia joka pannusta. – Miksi et sano hänelle? Sinun täytyy pitää häntä silmällä, kuului hänelle silloin vihainen muistutus. Selma ymmärsi itse, että hän kävi kuivaa kuivemmaksi. Välistä tunsi hän itsensä niin sanomattoman tyhjäksi. Silmät kävivät raukeiksi, häntä väsytti ja nukutti usein aamusta iltaan. Ei sentään saanut untakaan. Elottomana, haluttomana hän liikkui keittiöstä sisään, sisästä keittiöön. Eniten hän kuitenkin istui sohvassaan, käsityö helmassa. Kun Miina tuli sisään, hän nosti sen ylös ja oli ahkerasti ompelevinaan, vaikka kyllä Miina luultavasti älysi ettei se paljon edistynyt, hänellä kun oli niin tavattoman terävät silmät. Eräänä päivänä johtui hänen mieleensä, kuinka helposti hän silloin huviretkellä oli kertonut novellin Almanzorista ja Zuleimasta aivan omasta päästään. Mitä jos hänellä olikin taipumusta novellien kirjoittamiseen? Hän päätti koettaa. Koko päivän hän mietiskeli ainetta. Ensin yhtä, sitten toista. Marie Sofie Schwarzin romaanit pyörivät hänellä päässä, ja niiden malliin oli juoni, jonka hän lopullisesti sommitteli. Sinä iltana hänellä ei ollut ikävä. Kun Aarnold kymmenen aikaan tuli konferensistä, hänellä oli jo pitkältä novellin alkua. Mielissään siitä hän meni lamppu kädessä Aarnoldia vastaan. Sattuipa Aarnoldikin silloin olemaan jotenkin hyvällä tuulella. He istuivat ylhäällä vielä puoli tuntia ja Selma kertoi tuumastaan. Koko novellin luonnos hänellä oli selvillä pääpiirteissään. Aarnold poltteli paperossia ja hymyili. Ehdoittelipa vielä joitakuita muutoksiakin kertomuksen juoneen siellä täällä. Ja Selma ihastuksella niihin suostui joka ainoaan. Se ilta oli hauskimpia, mitä hänellä moneen aikaan oli ollut. Aarnold oli hänelle hyvä. Melkein yhtä lämmin ja rakastunut kuin ennen kihloissa ollessaan. Ja hän kun oli alkanut jo epäillä hänen tunteitaan! Mitä jos Aarnold olisi aavistanut kaikkia hänen pahoja ajatuksiaan! Voisiko hän antaa niitä anteeksi? Ei Selma uskaltanut sitä koettaakaan. Mutta hän päätti mielessään, ettei sallisi niiden enää koskaan nousta. Ne eivät olleet muuta kuin itsekkään ja syntisen sydämen oikkuja. Joskus hän oli kuullutkin, ettei paha henki ollut mihinkään niin kärkäs ja nopsa kuin avioihmisten väliä sotkemaan. Hän kysyi sitä Aarnoldiltakin. – Niin miksei se sitä tekisi, sanoi Aarnold, jos vain antaa sotkea. Mutta sitä ei saa päästää lähellekään, kaukaa se pitää jo torjua. Niin kaukaa se oli torjuttava! Nuo ajatukset, ne olivat hänen lähettämiään, pahan hengen lähettämiä. Hän oli antanut niille sijaa, oli ottanut ne vastaan! Mutta nyt olivat hänen silmänsä auenneet, tästä lähtien hän tietäisi välttää niitä. Kun Aarnold huomispäivän aamuna tuli seminaarista istui Selma kirjoittamassa novelliaan. – Se sujuu hyvin, hän sanoi. Aarnold pyyhkieli kuuraista partaansa. – Sitä novelliako sinä kirjoitat? – Sitä. Hän nauroi. – Kuule – älä ole lapsellinen. Heitä pois. Perheen äidillä on muutakin työtä. Vai ajattelit sinä oikein toden perästä ruveta romaaneja rakentelemaan. Hän nauroi makeasti. Selma siirsi häpeissään paperit syrjään. – Ajattelin – silloin vain, kun on joutilasta aikaa – hän soperteli. – Talon emännällä ei pitäisi milloinkaan oleman joutilasta aikaa, minun ymmärtääkseni. He istuivat aamiaispöytään. Aarnold söi hyvällä ruokahalulla, mutta Selma otti vaan hivenen eteensä. – Miksi sinä et syö? kysyi Aarnold. – Ei minua maita. – Oletko kipeä? – En. Hänen täytyi kuitenkin nousta, sillä häntä pyörrytti. – No mikä nyt? – En oikein tiedä. Hän hoippui keittiöön. Ja hetken päästä hän tuli kalpeana takaisin. – Kuinka sinun on? kysyi Aarnold, ja loi häneen ihmettelevän katseen. Selma koetti hymyillä. – Ruoka tuli kaikki ylös. – Sitten arvaan. Hän veti Selman luokseen ja suuteli häntä. – Sinä tulet – äidiksi. – Äidiksi! Selma vaipui hänen rintaansa vasten ja puhkesi itkuun. – Itketkö sinä sitä? Luulin sinun päinvastoin tulevan iloiseksi. – Iloinen minä olenkin – vaikka itken. Ei minulla ole paha mieli, kyyneleet vain väkisin tunkevat esille – ja rinta tahtoo pakahtua – – Taitaa olla sen tilan tapoja. Mutta nyt, Selmaseni, sinun tulee olla varovainen. Välttää kaikkia mielenliikkeitä. Äläkä mene kadulle yksin, voivat ajaa ylitsesi ja koirat voivat säikyttää. Minä sen sijaan vien sinua kävelemään joka päivä. Selma totteli. Hän ei jalallaan astunut ulos portista ilman Aarnoldia. Mutta hänen kanssaan he säännöllisesti aamiaisten jälkeen kävelivät jonkun matkaa. Aarnold ei antanut minkään työn itseään siitä estää eikä hän liioin kuunnellut Selman verukkeita, kun hänelle ei useinkaan tahtonut juuri sillä minutilla sopia. Milloin oli Miina mennyt vedelle ja hellassa paloi tuli, ettei käynyt kotia jättäminen yksin. Aarnold vaati häntä sammuttamaan tulen ja niin oli siitä pulasta päästy. Välistä Selma valitti väsymystä, välistä taas että hänellä oli vilu. Mutta niitä ei Aarnold ottanut lukuun lainkaan. Käveleminen kesti useimmiten vain neljänneksen tuntia tai korkeintaan kaksikymmentä minuuttia. Sieltä tultua hän heittäytyi sohvalleen lepäämään. Pahoinvointi eneni, ruoka kävi vastenmieliseksi ja usein häntä pyörrytti. Mieli oli melkein aina raskas ja alakuloinen. Ei ollut milloinkaan mitään vaihtelua, ei mitään joka olisi virkistänyt tai antanut ajattelemisen aihetta. Hän pyysi Aarnoldilta jotain kirjaa, ja sai Scriverin »Sielun aarteen». Se ei häntä miellyttänyt, joku romaani olisi ollut hauskempi. Vaan niitä ei hän Aarnoldin kirjakaapista löytänyt lainkaan. Noita pahoja ajatuksia hän uskollisesti koetti karkottaa kauas pois. Mutta mieleen tunkemalla tunki kaikenmoisia surullisia kuvitelmia, joissa ei ollut päätä eikä pontta, vaikka hän usein itki niiden vallassa. Jos hän esimerkiksi kuolisi, – sitä hän tavan takaa mietti, – jos hän kuolisi, surisiko Aarnold häntä? Ja kuinka kauan? Menisikö uudelleen naimisiin? Kenenkä kanssa? Kaikki leskimiehet rientämällä riensivät kihlautumaan. Tuskin jaksoivat odottaa laissa määrättyä puolta vuottakaan. Tietysti Aarnold tekisi samoin. Ensi vuonna ehkä näillä ajoin oli täällä joku jo hänen sijassaan. Hänen jälkensä olivat peitetyt, häntä tuskin muistettaisiin. Aarnold ehkä rakastaisi sitä toista paljon enemmän kuin häntä. Tässä samassa sohvassa ehkä istuivat sylitysten yhdessä, Aarnold ehkä vakuuttaisi, kuinka vähän hän enää Selmaa ajatteli, kuinka hän vasta nyt oli oikein onnellinen, vasta nyt tunsi oikeata lempeä. Selman sydäntä poltti, näitä kuvitellessa ja vedet juoksivat virtana hänen silmistään. Mutta hän piti tavallisesti varalta, ettei Aarnold yllättänyt häntä itkemästä, sillä kuinka hän voisi selittää syyn? Sitä paitsi Aarnold ei suvainnut turhanpäiväisiä tunteita. Sen hän tuli huomaamaan kerran, kun seminaarille oli sopivan ilman vuoksi keskellä päivää annettu luistinlupa ja Aarnold sillä tavoin tuli äkkiarvaamatta kotiin, vaikka juuri oli mennyt tunnilleen. Selma virui sohvallaan silloin parastaikaa ja itki. Hän oli kuvitteluissaan tullut sille kohdalle, jossa Arnold toisen rouvansa kanssa kulkisi käsitysten hänen haudallaan. Hän näki selvästi, kuinka he nojautuivat toisiaan vasten, kuinka Aarnold puristi rouvan kättä ja katsoi häneen lempeästi. Ja tuo rouva oli kukoistavan kaunis, paljon kauniimpi Selmaa. Olikin hirveätä, kuinka rumaksi hän oli käynyt. Posket kalpeat, silmät raukeat ja elottomat, kasvot keltaisia laitumia täynnä. Miksi hän oli niin muuttunut? Siitäkö syystä oli Aarnold käynyt hänelle kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Sillä kylmä ja välinpitämätön hän oli, sen hän osoitti selvästi joka päivä. Kävellytti häntä nyt tosin, ja piti hänestä vähin huolta, mutta se oli kaikki vain tuon syntymättömän tähden hänen kohdussaan, ei hänen itsensä tähden, sen hän tiesi varmaan! Ja taas tuli kuva eteen hautausmaalta. Aarnold ja nuori rouva hänen kainalossaan. Selma koetti ottaa selkoa tuon naisen kasvoista. Mutta samassa Aarnold tuli sisään. – Ajattelin, että menisimme ehkä kävelemään vielä, kun siellä on niin kaunis ilma. – En minä jaksa. Selma painoi kasvojaan alemmaksi. – Et jaksa? Kyllä sinä jaksat – koetetaanpas. Mitä – sinä olet itkenyt? Mikä sinua vaivaa? – Ei mikään. – Ei mikään? Hm. Hän kääntyi ikkunaan, mutta syrjästä Selma näki, kuinka otsa meni ryppyyn ja kasvot ilmaisivat tyytymättömyyttä. Vuoden päästä ne ehkä hehkuivat rakkautta ja lempeä sille toiselle. Siinä oli vihaa tuossa katseessa, jonka hän nyt heitti mieheensä. – No –? Aarnold kääntyi päin. Hän nousi hitaasti, mitään virkkamatta ja meni eteiseen ottamaan päälleen. Aarnold tuli jäljessä. Jäi panemaan kalossia jalkaansa, kun Selma kiirehti portaita alas. Siinä hän kompastui ja oli vähällä langeta. Aarnold sattui silloin parahiksi tulemaan ovesta. – No noh! Ääni oli todella pelästynyt, mutta sitten se muuttui vihaiseksi. – Kumma, ettet sinä voi liikkua varovaisesti. Nyt olit vähällä mennä nurin niskoin. Älä kiirehdi noin, tule tänne ja ota käsivarteni. Selman täytyi laskea kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta niin kauas hän vetäytyi sivulle kuin mahdollista. Eikä hän puhunut sanaakaan koko matkalla, että. Ei puhunut kiusallakaan. Sillä hän tiesi varmaan, että Aarnold ei häntä rakastanut ja tiesi senkin, että jos hän nyt lapsivuoteessa kuolisi, ei Aarnold häntä ollenkaan surisi, vaan ottaisi heti toisen vaimon. Hänestä tuntui, kuin hän kävelisi vento vieraan miehen rinnalla. Jos olisi uskaltanut, kuinka mielellään hän olisi vetäissyt kätensä pois. Ei Aarnold liioin puhunut. Ilma oli tosiaankin raitis, siitä väkisenkin virkistyi. Selma olisi mielellään tahtonut kävellä yksikseen, vapaasti, minne tahtoi ja astui mieltä myöten milloin hitaammin, milloin nopeammin. Mutta Aarnold vei häntä aina samoja katuja, samaa tasaista kävelyä, samoissa kulmissa käännettiin, samat matkat astuttiin. Hän oli kuin pihdissä, Aarnoldin käsivarsi painoi hänen kättään ja koko hänen olemuksensa vaikutti masentavasti. Kaikki halu ja kaikki ilo siinä tukehtui. Mekaanisesti Selma astui hänen rinnallaan, koetti pitää samaa tahtia, hengästyi, vaan kesti kuitenkin ja tunsi helpoitusta, kun pääsi kotiin jälleen, ja virui pitkällään taas omalla sohvallaan. Siitä oli tämä nykyinen tila hyvä, ettei tarvinnut pitää pahaa omaatuntoa, vaikka ei mitään tehnyt, loikoili vain päivät päätään. Olihan luonnollista, ettei hän jaksanut olla ylhäällä, että hän voi pahoin, oli väsynyt ja heikko. Mitäpä hän ylhäällä tekikään? Miina toimitti kaikki askareet, sen kuin hän vain oli valvovinaan päivällisen laittoa, vaikka sekin oikeastaan oli Miinan huostassa. Kokki-kirjan mukaan hän välistä antoi Miinalle neuvoja ja käskyjä, mutta ei hän ollut varma siitä, josko Miina näitä neuvoja todella seurasi, vai menettelikö oman päänsä mukaan. Yhdentekevää Selmasta muuten. Enimmiten hän noita käskyjä antoikin sen vuoksi, että itse tuntisi olevansa emäntänä ja että Miinakin sen muistaisi. Hyvä oli kertoa myös Aarnoldille joskus, miten ruoka oli valmistettu, kuinka paljon siihen oli aineita käytetty, mitä se oli tullut maksamaan ja niin poispäin. Siitä sai niin sopivan puheen aineen. Selma mietti usein itsekseen, mikä nimi lapselle pantaisiin. Hänellä oli monta ehdolla, mutta ei vain päässyt selville siitä, mikä niistä oli kaunein. Viimein hän päätti kysyä Aarnoldilta. – Mikäkö nimeksi? Annahan olla – Aarnold veti muutamia savuja. – Noo – siitä, tietysti, tehdään minun isäni kaima: Kalle. Kalle! Herranen aika. Kalle! Selmasta ei maailmassa löytynyt rumempaa, jokapäiväisempää nimeä. Hän ei varmaankaan osaisi rakastaa lasta, jonka nimi oli Kalle. – Eikö se ole – eikö se ole kovin tavallinen? hän kysyi. – Mitä se tekee? Tavallinen sen juuri pitää ollakin. – Mutta jospa se onkin tyttö? – Tyttö? – Ei, – poikaa minä toivon. – Vaan jos nyt sittenkin vaikka Anna Liisan, minä en puutu siinä tapauksessa koko asiaan. Hän sanoi sen noin puoli leikillään, mutta Selmaa ei naurattanut. – Ensimmäinen lapsi nyt varsinkin pitäisi olla poika, jatkoi Aarnold vielä. Siihen se juttu päättyi. Selma ei siitä lähtien enää nimen valinnalla vaivannut päätänsä. Hän oli kauheasti vieraantunut Aarnoldista tämän yhden vuoden kuluessa ja päivä päivältä he joutuivat yhä kauemmaksi toisistaan. Katkerat ajatukset valtasivat väkisen hänen mielensä, ei auttanut enää taistella niitä vastaan. Jos hän sai ne hetkeksi karkoitetuksi, ne tulivat takaisin pienimmästäkin syystä kahta voimakkaampina. Kerrankin hän oli taas katunut ja itkenyt. Oli soimannut itseään ja selittänyt Aarnoldin välinpitämättömyyden omaksi syykseen. Hänellä ei ollut niitä ominaisuuksia, joita Aarnold olisi vaimolta vaatinut. Sen hän oli huomannut alusta alkaen. Mutta sen sijaan, että nöyrästi olisi puutteensa tunnustanut, hän alkoi noukkia vikoja Aarnoldista, ja kun Aarnoldin toimiensa tähden täytyi jättää hänet yksin, hän otti siitä aihetta vihaan. Vetääntyi hänestä pois, vieraantui ja hautoi loukattuja tunteitaan. Ja tästä kaikesta ei Aarnold aavistanut mitään. Rauhallisena hän teki töitään, kävi seminaarissa ja kokouksissa, tuli kotiin, söi, lepäsi, nukkui, oli terve ja voimakas. Kenties olikin hän tyytyväinen? Kenties hän ei vaatinutkaan kotoista hauskuutta sen enempää. Kenties hänenkin tuli tyytyä elämään, tämmöisenä kuin se oli! Ei vaatia liikoja, vaan nöyrästi muistella omia puutteitaan. Sitten kuin lapsi syntyisi, saisi hänen elämänsä toista, rikkaampaa sisältöä. Kärsivällisyyttä vain, silloin kaikki muuttuisi. Näin hän itselleen vakuutteli ja teki hyviä päätöksiä. Hyväksi aluksi hän alkoi ommella pieniä röijyjä ja paitoja tulokkaalle. Se oli hauskaa työtä, aika kului nopeammin, eikä hän muutamaan viikkoon silloin tuntenut ikävää. Aarnoldkin jonkun kerran istui hänen luonaan ja katseli mänkälaisia vaatteita »sille mestarille» laitettiin. Selma oli silloin hiukan olevinaan. Hän tiesi osaavansa sekä leikata että myös käyttää neulaa. Sieviä olivatkin hienoine pitsineen nuo valkoiset pienet paitaset. Niitä oli jo puoli tusinaa valmiina. Hän otti ne esille kaikki ja näytti Aarnoldille. – Eipä uskoisi, että noihin mahtuu ihmislapsi. Entä kun ovatkin liian pieniä? – Eivät ole. Minä tiedän varmaan. – No niin, pian kait se nähdään. Siihen ei enää mahda pitkiä aikoja ollakaan. Vai mitä luulet? – Tuskin kuukautta. – Hm – Aarnold katsoi kelloaan. Kymmentä minuuttia vailla yksi. – Kas, kun se ei tule pöytää kattamaan. – Minä lähden katsomaan. Lihasoppa kiehui vielä tulella. – Eikö ole jo valmista? Kello on kohta yksi. Selma maistoi, mutta se oli hänen mielestään tuimaa. – Saahan siihen panna suolaa, sanoi Miina. Suolavakka oli seinällä nurkassa. Selma pisti sinne kämmenensä mutta sieltä hyppäsi samalla pieni hiiri häntä vastaan. Selma parkaisi ja putosi tuolille istualleen. Aarnold kuuli hätähuudon ja ryntäsi keittiön ovelle. – Mikä on? Mikä sinulle tuli? – Kun hiiri hyppäsi suolavakasta. – Ja sitä sinä kirut. Luulin sinulle jo tapahtuneen mitä hyvänsä. Onko tuo nyt laitaa, että peljästyy pientä hiirtä – aika ihminen. Selma pahotti mielensä ja puhkesi itkuun. Aarnold meni takaisin sisään ja Miina ilmoitti Selmalle, että ruoka oli pöydässä, he saisivat alkaa, soppa kyllä tuli sisään tuossa paikassa. Mutta Selman itku kiihtyi, hän ei kyennyt nousemaankaan Ei Aarnold välittänyt edes hänen tilastaan, minkä hän sille voi että säikähti, oliko siinä suuttumisen syytä, eihän hän tahallaan parkaissut. – Aika ihminen, hän sanoi. Oliko hän tavallisen, terveen ihmisen veroinen, kuka tiesi, mitä tämä häneen vaikuttikaan? Eikä auttanut tehdä mitään hyviä päätöksiä, ei auttanut hänen koettaakaan, Aarnold vihasi häntä, ei heille onnea enää koituisi – parasta kun hän kuolisi pois, sitä kait Aarnold toivoikin – Aarnold odotti, katsoi ovelta, ja odotti vielä hetken. – Menkää nyt, hyvä rouva, että lehtori pääsee ruualle, sanoi Miina. – En minä voi syödä. Hän puhkesi uuteen yhä rajumpaan itkuun. Aarnold istui pöytään, söi vain muutaman palan ja lähti omaan kammariinsa. Ei tuonut kelloaan hänelle niinkuin tavallisesti eikä pyytänyt herättämään. [[Luokka:Lehtori Hellmanin vaimo]] 2878 5089 2006-08-29T17:18:53Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Lehtori Hellmanin vaimo: II luku|II luku]] |seuraava=[[Lehtori Hellmanin vaimo]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Lehtori Hellmanin vaimo]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Siitä saakka heikontui Selma silminnähtävästi. Mutta kätilö, rouva Tanninen, sanoi, ettei se vaarallista ollut. Ei huolinut sitä pelätä. Kolmen viikon kuluttua tuli ratkaiseva hetki. Selma oli kaksi päivää kärsinyt poltteita. Rouva Tanninen oli hänen luonaan ja Aarnold kävi vähän väliä kysymässä, kuinka hänen laitansa oli Selma makasi kalpeana ja heikkona, Aarnold silitti hänen hikistä otsaansa. Se kuitenkin tuntui hyvältä. Voimat alkoivat olla lopussa. Ei hän luullut jaksavansa kärsiä enempää. Mutta rouva Tanninen vakuutti, että kaikki kävi säännöllisesti, ei ollut hätää mitään. Aarnold kumartui hänen ylitsensä. – Koeta kestää, hän kuiskasi. Ja Selma sai siitä taas jonkun verran vahvistusta. Oli jo lauantai-ilta. Rouva Tanninen tutki häntä. – Noo, tänä yönä se ratkiaa. – Joko iltayöstä? kysyi Selma hiljaisella, vapisevalla äänellä. – Sitä en osaa sanoa. Ehkä menee vielä aamuun. – Voi, – kun oltaisiin jo aamussa. – Auttakaa – nyt tulee polte. Hän heitteli itseään tuskissaan. – Hiljaa, hiljaa, varoitti rouva. Tarttukaa kiinni tänne käsiini. – Ai, ai, te ihan rutistatte ne murskaksi. Selma oli milloin mustan puhuva, suonet otsassa pullistuivat, kaikki jänteet pingoittuivat. Ja kun polte pariksi silmänräpäykseksi helpotti, hän jäi hervottomana vuoteelle, kalpeana taas kuin kuolema, kasvot hiestä märkinä, silmät rauenneina. Ei jaksanut enää puhuakaan, kuolema oli lähempänä kuin elämä ja kuolema lupasi rauhaa, lepoa, kipujen loppua, mutta elämä ei hellittänyt, se kutsui tuskiin takaisin, taistelemaan yhä vaivojen kanssa. Hiljaisesti puhelivat keskenään Aarnold ja rouva tuskien väliajoilla, se soi hänen korvissaan kuin kaukainen surina. Yö oli kulunut aamupuoleen, kivut yltyivät. – Kärsivällisyyttä, sanoi rouva, hyvä tulee. – Vieläkö kauan? – Tunti tai pari. Ne kuluivat vihdoin nekin. Kello oli neljännestä vaille kuusi, kun rouva irrotti lapsen pois ja parku kuului. Selma tunsi suloista rauhaa koko elimistössään. – Jumalalle kiitos, hän kuiskasi. Aarnold suuteli häntä otsalle. Rouva kääri lapsen vaatteeseen ja hoiteli sitä. Se parkui yhä. Selman sydän lämpeni ja hiljainen ilo täytti mielen. – Miksi se raukka itkee, hän kysyi. – Täytyyhän sen saada ilmaa keuhkoihinsa, vastasi rouva. Saan onnitella, herrasväellä on pieni tytär. Hän koetti saada äänensä iloiseksi, mutta se ei aivan onnistunut. Selma katsoi Aarnoldiin. Hän oli hymyilevinään, kasvoissa Selma älysi kuitenkin liian selvään katkeran pettymyksen. Hän huokasi ja painoi silmänsä jälleen kiinni. Kuunteli itkua ja tunsi raukkaa kohtaan sanomatonta hellyyttä. Pestynä ja puhtaisiin vaatteihin puettuna se tuotiin hänen viereensä. Pienet punaiset kasvot pitsien ympäröiminä olivat siinä lähellä häntä. Hän painoi huuliaan pehmeälle poskelle. – Pikkuinen raukka! – Kuinka voitte nyt? kysyi rouva. – Ihan hyvin, vähän voimaton vain. – Olkoo kuitenkin varovainen. Toisena tai kolmantena päivänä usein tulee kuume ja hermot tavallisesti silloin aina ärtyvät. Varovainen? Niin, tietysti hän tahtoi parantua ja jäädä elämään. Kukapa muuten hoitaisi tuota pientä raukkaa. Hän kuvitteli kuinka hirveätä se olisi jos hän kuolisi ja pikku tyttönsä jäisi ilman äitiä. Ei tietäisi hänestä mitään milloinkaan, ei suureksi tultuaankaan. Kentiesi hänellä ei olisi ystävää maailmassa lainkaan, ei ketään, joka häntä rakastaisi. – Millä tavalla minun tulee olla, etten sairastuisi? – Niin rauhallinen kuin suinkin. Välttää kaikkia mielenliikkeitä. Hän koetti parastaan. Makasi raukeana ja rauhallisena, ja karkoitti minkä jaksoi surullisia kuvituksia. Mutta ne väijyivät valmiina tunkeutumaan esille, milloin pienintäkin tilaisuutta saisivat. Onnellisesti oli päästy toisen päivän iltaan. Rouva piteli lasta, hänen oli määrä nukkua. Jo tunnin varmaankin hän oli pitänyt silmiään ummessa ja koettanut päästä uneen kiinni. Lepo oli tarpeellista, se antoi voimia, huomenna vielä vaarallinen päivä, hän muistutti itselleen. Liikkumattomana hän makasi, hengitti hiljaa. Rouva luuli hänen olevan unessa ja antoi varoittavan merkin Aarnoldille, joka tuli sisään. – Nukkuuko hän? – Nukkuu. – Sepä hyvä. Mutta mitä rouva arvelee lapsesta? Jääkö se elämään? – En osaa sanoa. Kovin on heikko. – Jospa me ristittäisiin? Varovaisuuden vuoksi. – Kun rouvanne ei vain siitä säikähtäisi. – Voimmehan tehdä sen hänen tietämättään. Minun kammarissani, kaikessa hiljaisuudessa. – Jospa sitten... En uskalla kieltää. Tässä ei ole paljon takeita. Ja paha olisi, jos kuolisi ristimättä. Sängystä kuului kova nyyhkäys. Hän oli kuullut kaikki. Aarnold ja rouva kiiruhtivat hänen luokseen ja koettivat rauhoittaa. Se oli liian myöhäistä. Mielen liikettä seurasi vilu ja sitten kuume. Selma ei enää tiennyt eikä tajunnut mitään. Viisi päivää oli kulunut. Lääkäri ei enää antanut toivoa. Aarnold istui vuoteen ääressä, piteli hänen kättään ja katseli, kuinka sammui vähitellen vaimonsa nuori elämä. Silloin hän aukaisi silmänsä vielä kerran. Ne loistivat kirkkaasti ja huulet liikkuivat. Aarnold kumartui alas. – Rakasta ... häntä ... kuului kuiske. Muuta ei. Silmät painuivat uudelleen kiinni, hengitys harveni ja taukosi viimein. Suljettu oli lyhyt elämän kirja. [[Luokka:Lehtori Hellmanin vaimo]] 2879 5090 2006-08-29T17:19:35Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Minna Canth]] 2880 5092 2006-08-29T19:13:33Z Nysalor 5 Murtovarkaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Murtovarkaus |alaotsikko=Näytelmä viidessä kuvauksessa |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Henkilöt. == : UKONNIEMI,&nbsp;&nbsp;} talonisäntiä. : PELTOLA,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : NIILO, Peltolan poika. : LOVIISA, Ukonniemen tytär. : AHOLAN ANTTI, torppari. : MARIA, hänen vaimonsa. : HELENA, heidän tyttärensä. : HOPPULAINEN, itsellismies. : PENTTULA, noita. : MATTI,&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : EERO,&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : KALLE,&nbsp;&nbsp;} kylän nuorisoa. : KIRSTI,&nbsp;&nbsp;} : LIISA,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : VAPPU,&nbsp;} : ERÄS VANHA TALONPOIKA. : PITÄJÄN VANGINKULJETTAJA. : KYLÄLÄISIÄ. == Kuvaukset == * [[Murtovarkaus: Ensimmäinen kuvaus|Ensimmäinen kuvaus]] * [[Murtovarkaus: Toinen kuvaus|Toinen kuvaus]] * [[Murtovarkaus: Kolmas kuvaus|Kolmas kuvaus]] * [[Murtovarkaus: Neljäs kuvaus|Neljäs kuvaus]] * [[Murtovarkaus: Viides kuvaus|Viides kuvaus]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13164 Murtovarkaus; Roinilan talossa]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1883: ''Murtovarkaus: näytelmä viidessä kuvauksessa ''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Murtovarkaus| ]] 2881 5095 2006-08-29T19:14:14Z Nysalor 5 Liika =-merkki pois {{Otsikko |edellinen=[[Murtovarkaus]] |seuraava=[[Murtovarkaus: Toinen kuvaus|Toinen kuvaus]] |otsikko=Ensimmäinen kuvaus. |alaotsikko=[[Murtovarkaus]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Aukeahko paikka honkametsässä. Perällä näkyy järvi, jonka vasemmalla puolen niemi korkeine kukkuloineen pistää esiin. Juhannusaatto. Kylän nuoriso huvitteleiksen iloisella tanssilla. Laulu alkaa jo ennen esiripun nostettua.) : ”Rosvo, rosvo olit sä. : Kun varastit mun ystävän; : Minä luulen, : Fralla laa, : Minä luulen, : Fralla laa, : Minä luulen, : Fralla lalla, fralla lalla laa!” : ”Enpä tiennyt syytä siihen, : Miksis minun hylkäsit; : Minä luulen, : Fralla laa. : Minä luulen, : Fralla laa, : Minä luulen, : Fralla lalla, fralla lalla laa!” (Peltola ja Ukonniemi tulevat oikealta. Nuoret taukoavat tanssista.) PELTOLA. Hei vaan. Johan täällä ilo on korkeimmillaan. Hyvää iltaa ja hauskaa juhlaa, te nuoret! No, ovatko tyttäret jo ottaneet selkoa siitä, jos ennen ensi Juhannusta sulhasia saavat? KIRSTI. Hyh, johan nyt! VAPPU. Mitäpä me niistä tiedoista! MATTI. Vai mitäpä me niistä tiedoista! Kas vaan, kuinka ovat olevinaan. Niinkuin ei sitä muka tiedettäisi, että he joka ikinen jo ovat käyneet ruista sitomassa tänä iltana. LOVIISA (ylpeästi). Minä en ainakaan ole käynyt. VAPPU. Tuo Matti on senlainen ilkiö. Aina hän meitä väijyy. MATTI. Hi, hi, hi, joko pisti vihaksesi, Vappu? Muistatko, kuinka sun ja Kirstin kävi viime vuonna Juhannusyönä? VAPPU. Ole vaiti! POJAT. Kerro, Matti, kerro! PELTOLA (on istunut kivelle näyttämön oikealla puolen). Olisipa tuota hauska kuulla, he, he, he (tarjoo tupakkaa Ukonniemelle). MATTI. Ha, ha, ha, en elämässäni ole nauranut niin paljon kuin sinä yönä. Muistatkos, Kalle? KALLE. Kyllä muistan. POJAT. No, kerrohan jo! VAPPU. Jos vaan kerrot, Matti, en sinuun ikänäni lepy. MATTI. Mutta kas, kun nyt kerron kiusallasikin. Me olimme Kallen kanssa piiloutuneet pensaan taakse likellä maantien risteystä, Kuusiston kohdalla. Puoliyön aikaan tulevat nämä hiipien ja arkoina polkutietä ja vilkaisevat vähän väliä oikeaan ja vasempaan. Paidat heillä oli hampaissa ja pitkät varsiluudat käsissä; eikä heillä muuta ruumiin verhoa ollut kuin valkoiset, hirmuisen suuret lakanat, jotka olivat ympärilleen kietoneet. MIEHET (nauravat). Kuinka sitten kävi? VAPPU. Noita valheita viitsitte kuunnella. MATTI. Valheita? Sano, Kalle, eikö ole totta? KALLE. Totta on joka sana. VAPPU. Sinä olet juuri yhdenlainen kuin Mattikin. KALLE. No sen tiedät! Me olemme yhtä maata kuin maalarin housut. KIRSTI. Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä. POJAT. Kuinkas sitten kävi, Matti? Kerro sinä vaan äläkä välitä tyttöjen suuttumisesta. MATTI. Niin, minkäs sille taidan minä. Totuus ei pala tulessakaan. POJAT. Ei tulessakaan. No, annahan jo kuulla loppua. MATTI. He tietysti eivät meitä hoksanneet, vaan alkoivat laasta risteyksessä, jotta pöly sakeana tuoksui heidän ympärillään. Ja niin kiivaat he olivat siinä toimessa, etteivät ollenkaan kuulleet askeleitamme, ennenkuin olimme aivan heidän takanaan, ha, ha, ha. Voi armotonta, kuinka tytöt silloin parkaisivat, pudottivat samalla paidat hampaistaan ja luudat käsistään maantielle ja hiippasivat pakoon, minkä ennättivät. Ei silloin liha painanut, kun luut luistivat, ha, ha, ha. EERO. Ha, ha, ha, kai te vähän hämmästyitte, Vappu? Ha, ha, ha! VAPPU. Hyh, vielä vähän! Mitä huolimme me senlaisista kuin Matti ja Kalle. Eikös niin, Kirsti? KIRSTI. Niin kyllä. Kaks’ me tuonlaisista – miksi sanoisin heitä? VAPPU. Sano nallikoiksi. KIRSTI. Kaks’ me tuonlaisista pojan nallikoista. MATTI. Kuule pohjaa! Ei uskoisi noita tyttöjä, minkälaisia he ovat. Nallikan nimen nyt saimme siitä jutusta. Mitäs arvelet, Kalle? KALLE. Kärsiä täytyy. LIISA. Mutta eipä tiennyt kukaan meitä väijyä, kun Annan kanssa maakivellä seisoimme. TYTÖT. Kuulitteko sitte mitään? LIISA. Kuulimme hyvinkin. TYTÖT. Mitä te kuulitte? Kerro, Liisa hyvä! LIISA. Kun ensinnäkin kolmasti kolahti, juuri kuin olisi joku lyönyt kahta lautaa yhteen ja vähän ajan päästä alkoi metsästä kuulua kärryjen rätinää. POJAT. Maantieltä se mahtoi kuulua. LIISA. Eipä kuin metsästä. Eikä se liikkunut edes ei taakse, vaan pysyi aina samalla paikalla. EERO. Ja kauanko sitä kesti? LIISA. Kai sitä olisi kestänyt kuinka kauan hyvänsä, ellemme olisi säikähdyksestä siunanneet, jolloin kolina heti taukosi, ja mekös juosta vilistimme kotia, että olimme henkemme menettää. EERO. Voi, taivasten tekijä, mimmoisia pelkuria nuo tytöt ovat. Minä teidän sijassanne olisin heti lähtenyt astumaan ääntä kohden ja ottanut likemmin selkoa kummituksesta. (Kulissien takaa kuuluu viulunsoittoa.) KAIKKI. Kuulkaa! Hoppulainen siellä tulee viuluinensa (katsovat vasempaan). HOPPULAINEN (tulee laulaen, soittaen ja tanssien). : ”Vanhan Loikan kirjat ovat pöydällä leviällä, : Eron annan vanhalle Loikalle mielellä keviällä.” : ”Vanha Loikka luuli minulle tiliä tekevänsä. : Ei hän tiennyt tilin päiviä itse näkevänsä.” KAIKKI (nauraen). Hei, Hoppulainen, terve mieheen! HOPPULAINEN (taukoamatta tanssista). Olkoon menneeksi! : ”Vanhan Loikan haudan kaivan tervaskannon juureen, : Kaivan vähän syvemmälle! löydän sieltä uuden.” PELTOLA (nauraen). Sitä miestä vaan ei huolet paina. No, mitäs Hoppulaiselle muuta kuuluu? HOPPULAINEN (lakkaa tanssimasta). A kuin nyt Aunukses kuuluu? A kurjaa kuin kuuluu. A kirkki kuin paloi. Ka minkäs te jumalat joutui? Ka isoot jumalat kiipesit puuhun, ka pienet tallattiin loaks, ka vietiin niit Moskovaasenkin kymmenen hevoskuormaa. PELTOLA. Taisit olla kyydissä? HOPPULAINEN. Ka en ollut. Eihän ole Heikillä hevosta, millä kyytiä tekee. (Tanssii taaskin ja laulaa.) : ”Vanhan Loikan, riivatun, minä tervaksissa keitän, : Uuden Loikan, siunatun, minä silkkitakilla peitän.” (Lakkaa laulamasta ja katsoo tyttöihin, jotka hänelle nauravat.) Hei, – onhan täällä, näemmä, väkeä enemmän kuin helluntain epistolassa. Ovatko nuo tytöt kaikki tästä kylästä? EERO. Katso tarkkaan että näet. HOPPULAINEN. Mikäpä niitä poskistaan tuntee, sanoi Erkkilä sikojaan. Taitaa vaan olla yksi Huittisten mukula, toinen Loimaan vasikka, kolmas Viaporin värintyöri, neljäs Vesilahdesta kotoisin. NIILO. Mutta eiköhän olisi jo aika kokkoa laittaa? EERO. Olisipa hyvinkin. Mihinkä se vaan laitettaisiin? PELTOLA. Tuolta vuorelta se parhaiten loistaisi. KAIKKI. Varmaankin. Sinne se pitää laittaa. HOPPULAINEN. No, kommen hiit, konkkapolvet. Pelimanni käy edellä ja soittaa marssia, muut astuvat jäljessä, mutta hyvässä järjestyksessä, ettette mene sekaisin kuin Lonkan lapset. PELTOLA. Kerätkää te nuoret sinne aineet valmiiksi, kyllä mekin täältä tulemme siksi kuin kokko palamaan pannaan. HOPPULAINEN. Uls ja mars’, sanoi Siukko poikiaan. (Soittaa marssia ja menee edellä vasempaan; laulaen seuraavat häntä kaikki muut paitsi Ukonniemi ja Peltola.) PELTOLA (hetkisen äänettömyyden jälkeen). Kyllä nyt onkin kaunis ilta. UKONNIEMI. On tottakin. Poutaa ja lämmintä on Jumala näinä aikoina antanut yltäkyllin. Touot vaan alkavat sadetta kaivata. PELTOLA. Ei pikkuinen sade pahaa tekisi. Minä pelkäsin tänä kevännä myöhästyneeni kylvön kanssa, mutta jos näin pitää päälle, ei mitään vaaraa ole. Vai kuinka luulee naapuri? UKONNIEMI. Ei myöhästymisestä puhettakaan tänlakena kesänä. Naapurilla kuuluu olevan kahdeksan tynnyriä ohraa kylvössä tänä vuonna? PELTOLA. Kahdeksan tynnyriä ohraa, kuusi tynnyriä ruista ja viisitoista tynnyriä kauraa. Ja sen tohdin sanoa myös, että maa on hyvässä voimassa. UKONNIEMI. Mainiot ovat peltonne. Ei se talo suotta Peltolan nimeä kanna. PELTOLA. Ja niityt myöskin vetävät vertoja vaikka vielä omillennekin. Tallissani on viisi hevosta ja navetassa ammoo kuusitoista lypsävätä (sytyttää piippuaan; rykii). Kun kerran minusta aika jättää, saa poikani siitä kunnon talon. – Onko naapurilla muuten mitään poikaani vastaan? UKONNIEMI. Ei suinkaan. Niilo on kelpo nuorukainen, sen kaikki sanovat. PELTOLA. Ja siinä he ovat oikeassa, sen voin vakuuttaa, niin isä kuin olenkin. Hm – – Näettekös, naapuri, nyt on asianlaita, suoraan sanoen, niin, että siitä saakka kun vaimoni kuoli, ovat sisälliset talouden toimet meillä tahtoneet käydä vähän hunningolle. Piikoihin ei ole luottamista, emäntä talossa olla pitää. Sentähden olen vaatinut Niiloa menemään naimaan, mutta poika on, näette, semmoinen pelkuri, ettei hän rohkene panna asiaa toimeen (vaikenee, vetäisee muutamia savuja). UKONNIEMI. Turhaa ujoutta. Ei suinkaan Niilon rukkasia tarvitse peljätä, pyytäköön ketä tyttöä hyvänsä paikkakunnalta. PELTOLA. Niinkö luulette, naapuri? Entä jos hän pyytäisi Loviisaa? Antaisitteko hänelle tyttärenne? UKONNIEMI. Miks’ei, – parempaa vävyä en voisi toivoakaan. PELTOLA. Oikeinko todella? Annatte siis Loviisan Niilolle emännäksi? UKONNIEMI. Jos vaan nuoret itse haluavat yhteen mennä, niin (nousee) en minä puolestani ole vastaan. PELTOLA (nousee myöskin). Vielä tänä iltana täytyy meidän saada asia selville. Mitähän, jos lähtisimme tuonne ylös nyt, arvelen heidän jo kohdakkoin panevan kokon tuleen. Mutta tuossahan tuleekin Niilo, juuri kuin käsketty. NIILO (tulee vasemmalta). Siellä aikovat jo sytyttää kokkoa. Tahdotteko katsoa sitä täältä, vai tuletteko ennen sinne luokse? PELTOLA. Kai me sinne tulemme (erikseen Ukonniemelle). Menkää edellä, minä sillä välin puhun täällä pari sanaa Niilolle – ymmärrättehän? UKONNIEMI. Kyllä – kyllä ymmärrän. PELTOLA. Ja jos tilaisuutta olisi puhutella Loviisaa siellä erikseen, niin – ymmärrättehän? UKONNIEMI. Niin – kyllä – kyllä ymmärrän (menee vasempaan). PELTOLA (pidättää Niiloa, joka aikoo lähteä Ukonniemen jäljessä). Jäähän hetkeksi tänne, minulla on sinulle vähän puhuttavaa. – Onpa sinulla taas syytä minua kiittää poika. NIILO (vilkkaasti). Aina syntymähetkestäni saakka on minulla joka päivä ollut siihen syytä. PELTOLA. Niin, niin, – mutta arvaapas, minkä hyvän työn sinulle nyt olen tehnyt. NIILO. Vaikeampi olisi minun arvata, minkä hyvän työn te olette tekemättä jättänyt, isä. PELTOLA. En tähän saakka kumminkaan ole morsianta sinulle hankkinut, mutta nyt olen sen tehnyt. NIILO. Morsianta? Enhän ole pyytänyt teitä, isä, morsianta minulle hankkimaan. PELTOLA. He, he, he, siitä näet, että minä pyytämättäsikin tiedän parastasi valvoa. Mutta arvaapas, ketä olen sinulle toimittanut. NIILO. Ettehän vaan Ukonniemen Loviisaa? PELTOLA. Oikein, juuri häntä minä pyysin. Isä antoi heti suostumuksensa, laita nyt vaan, että tyttökin sinuun suostuu. NIILO. Sitä varten en kahta tikkua ristiin pane. Ellei suostu, niin olkoon suostumatta, se on minulle juuri yhden tekevä. PELTOLA. He, mitä nyt? Oletko järjilläsi poika? Loviisa on rikkain ja kaunein tyttö koko paikkakunnalla; mistä luulet paremman saavasi? NIILO. En välitä paremmasta enkä huonommasta. Pitäisikö minun vasten tahtoani naimaan mennä? PELTOLA. Sinä vaan suotta ujostelet ja olet sentähden vastahakoinen. Kas, tuolla jo Ukonniemi tulee tyttärineen. Ota nyt iloisempi muoto ja jätä asia minun huostaani. NIILO. Isä, antakaa olla tuonnemmaksi. Minä en – PELTOLA. Vaiti, vaiti! (Ukonniemi ja Loviisa tulevat ) PELTOLA. No, naapuri, joko olette puhunut tyttärellenne asiasta, ja mitä hän siihen sanoo? UKONNIEMI. Annoinhan hänelle vähän vihiä siitä, mutta pyytäköön nyt Niilo itse häneltä vastausta. NIILO. Loviisa – tässä on – en tiedä kuinka selittäisin – tässä on tapahtunut – PELTOLA. Mitä suotta poikaa kiusaatte, – näettehän, hyvät ystävät, kuinka hän ujostelee. NIILO. Sanoinhan teille, isä – PELTOLA. Niin, sanoit tosin ja pyysit minua puhumaan puolestasi. Ja mitä pitkistä jutuista, minä kysyn suoraan ja pyydän suoraa vastausta. Huolitteko, Loviisa, tuosta pojastani ja tahdotteko tulla emännäksi Peltolaan? LOVIISA. Enpä tiedä, vaikka tulisinkin. Ei sillä, että minulla sulhasista puutetta on, vaikka heitä ottaisin viisi joka sormelle. Kymmenkunnalta makaa tälläkin haavaa kihlat kirstuni pohjalla. PELTOLA. Sitä en ollenkaan epäile. Mutta koska niitä ette kumminkaan voi kaikkia ottaa, vaan yhteen tyytyä täytyy, niin – päätetään, että tulette Niilolle ja jätätte kaikki muut. LOVIISA. No, olkoon menneeksi. PELTOLA. Ja se on niin sanalla sanottu, kuin tinalla tinattu. Tuossa, poika, syleile morsiantasi äläkä yhtään epäile. Toista kuraassia, totta vie, minulla oli ennen, kun äitivainajatasi kosin. UKONNIEMI (lyö Niiloa olkapäälle). No, onneksi olkoon! PELTOLA. Niin, samaa minäkin sanon. Ja mennään nyt sitten kokkoa sytyttämään, koska rakkauden tuli jo saatiin palamaan, he, he, he. (Ukonniemi ja Peltola menevät vasempaan.) (Loviisa katselee hetkisen Niiloa, joka ei ole häntä näkevinäänkään, keikahuttaa sitten ympäri ja menee myöskin vasempaan.) NIILO. Voi, taivasten tekijä, mihin pulaan se isä minun nyt saattoi. Siinä seisoin kuin tuomittu enkä saanut sen vertaa suunvuoroa, että olisin voinut hillitä ukon liikanaista kosimisintoa. Mutta ei se koira jänistä tuo, joka väkisin metsään viedään. Ja minuako sitten pakotettaisiin naimaan vastoin tahtoani ja vastoin mieltäni. Olenko minä mikään poikanulikka, ettei minulle senlaisissa asioissa sananvaltaa annettaisi. Ei tule, isä hyvä, mitään siitä tuumasta. (Istuu syrjään) Tosin meillä olisi emäntä tarpeen, sillä vaimoväen toimet ovat käyneet päin mäntyä siitä saakka kun äitini kuoli. Niin – täytynee minun vaan naimaan mennä saadakseni emännän taloon. Ei suinkaan siinä muukaan auta. Mutta ensin sietää asiaa harkita, juurta jaksain tuumailla ja punnita, sillä ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi. Ja sitten tarkastetaan tyttöjä ja katsotaan, kuka niistä on sopiva ja kelvollinen aviopuolisoksi, ystäväksi armaaksi, jonka kanssa tulee jakaa ilon ja murheen päivät ja johon elinkaudekseen sitoutuu, ettei muu kuin kuolema hänestä eroittaa voi – ei muu kuin kuolema – – HELENA (tulee oikealta kantaen vakkasta kädessään). Nyt olen siis täällä jälleen! (Laskee vakan maahan.) Kuuden pitkän vuoden kuluttua saan nähdä armaan kotoni, saan nähdä nämä seudut kaikki, joissa lapsuuteni ihanat päivät vietin, suruttomana kuin taivaan lintunen. Terve, sinä kultainen järvi, joka ennen venhettäni tuudittelit; terve, sinä kukkula, joka annoit mun ihailla maailman avaruutta ja syntymäseutuni kauneutta, ja terve sinä jylhä hongikko, jonka salaista huminaa kesäilloin niin hurmaantuneena kuuntelin! Yhtä kauniisti vihannoitsee tuo nurmi nyt kuin silloinkin, yhtä suloisesti tuoksuvat metsän kukkaset ja yhtä viehättävä on lintujen laulu. Oi, kuinka nyt olen onnellinen, kuinka tämä hetki moninkertaisesti palkitsee kuusivuotisen ikävän ja orjuuden. Isä, äiti, – mun armaat vanhempani! Oletteko voineet aavistaa, kuinka lapsenne näiden pitkien vuosien vieriessä on teitä kaihoen kaivannut, kuinka hän joka ilta levolle mennessään, joka aamu vuoteelta noustessaan on halannut teitä nähdä. Sydämmeni on pakahtua ilosta ja riemusta, kun vihdoinkin tuo kauvan toivottu hetki lähestyy. Mitä sanonevat isä ja äiti, kun äkkiarvaamatta minun edessään näkevät? Lienevätkö he vaan tällähaavaa molemmat kotosalla. (Ottaa vakkansa.) Miksi viivyttelenkin vielä ja menetän aikaa, vaikka tuossa tuokiossa jo voin perille päästä. (Aikoo lähteä, vaan pysähtyy kokkoa nähdessään.) Mikä valkea tuolla leimuaa? – Niin, onhan nyt Juhannusaatto ja kylän nuoriso varmaankin siellä kokkoa polttaa. Malttakaa hetkinen, te lapsuuteni leikkitoverit; kun vanhempiani olen tavannut, käväsen, kenties, teitäkin tervehtimässä. Ah, kun voisin, niin syleillä nyt tahtoisin koko maailmaa! NIILO (tulee äkkiä esiin). Syleile minua, minua yksin vaan, Helena! HELENA. Mitä? – Kas, Niilohan se on. NIILO. Entinen uskollinen leikkitoverisi. HELENA (laskee jälleen vakkansa maahan). Kuinka voit, Niilo? Olethan kasvanut niin suureksi ja tullut niin – NIILO. Niin –? Sano pois, miksikä olen tullut mielestäsi? HELENA. No, et juuri miksikään. NIILO. Nyt viisastelet. Etkö aikonut sanoa, että minusta on tullut potra poika? HELENA. Semmoistako luulit tarkoittaneeni? Hui, hai, kaikkea muuta! NIILO. No, tarkoitit mitä hyvänsä, mutta syleile minua nyt niinkuin lupasit, Helena. HELENA. Kas, kas, mikä velikulta sinä olet, koska olisin semmoista luvannut? NIILO. Äsken juuri sen teit. Kuulunhan minäkin maailmaan, tiedämmä. HELENA. Luultavasti; mutta en sinua sittenkään aio syliini ottaa, älä luulekaan. NIILO (lähestyy Helenaa). Sallinethan kumminkin minun syleillä sinua. HELENA. Ei käy laatuun, Niilo hyvä. Emme ole enää lapsia. NIILO. Noin ylpeäksi en olisi sinua luullut, Helena. HELENA. Ylpeä en ole; mutta tiedäthän, Niilo, ettei nuoren miehen sovi nuorta tyttöä syleillä – muulloin – kun – NIILO. Kun? – Kun hän sitä tyttöä rakastaa, eikö niin? HELENA. No niin, – ja kun myöskin – NIILO. Ja kun myöskin tyttö häntä rakastaa? HELENA. Aivan niin, taikka ehkä oikeammin: kun he aikovat avioliittoon mennä. NIILO. Helena! HELENA. Niilo! NIILO. Rakastatko minua, Helena? HELENA. Sinä veitikka. Kuka olisi luullut sinusta tuollaisen pilkkakirveen tulevan? NIILO. Ei se ole pilkkaa, Helena, vaan täyttä totta. Rakastimmehan jo lapsinakin toisiamme ja olimme aina yksistä puolin, kun parvessa riita syntyi. Ja muistatko, Helena, kuinka tuon järven rannalla päiväkaudet aina leikkiä löimme? HELENA. Vallan hyvin sen muistan ja muistanpa vielä senkin, kun sinä minua lukemaan opetit. NIILO. Siihenkin aikaan sinä jo mielestäni olit sievin kaikista tytöistä. Et usko, kuinka ikävältä tuntui, kun sinun täytyi lähteä palvelusta hakemaan tuona kauheana nälkävuonna, kuusi ajastaikaa sitten. Kaiketi olet sinä saanut paljon kovaa kokea palveluksessa ollessasi? HELENA. No, aina vähin; mutta kyllä se kaikki on hyväksi ollut. NIILO. Mutta nyt juohtuu mieleeni eräs asia. Etkö muista, Helena, että sinä olitkin morsiameni jo ennenkuin kaupunkiin lähditkään? HELENA. Niin, miksikäs en sitä muistaisi. Aina kun talosilla olimme, olit sinä isäntänä ja minä emäntänä. NIILO. Helena, siitä leikistä täytyy meidän tehdä tosiasia. HELENA. Mitä joutavia hulluttelet? NIILO. Ei se ole joutavia eikä se ole hulluutta. – Helena, Jumalan sallimuksesta sinä juuri tänä hetkenä saavuit tälle paikalle. Minä rakastan sinua, Helena, rakastan koko sydämmestäni. Heti kun sinun näin, alkoi sydämmeni sykkiä ja minusta tuntui niin kummalliselta, niin –, niin juuri kuin Aadamista mahtoi tuntua, kun hän unesta heräsi ja näki Eevan seisovan edessään. HELENA. Ha, ha, ha, kaikkipa sinä tiedätkin. Ja miltähän sitten Eevasta tuntui seisoessaan Aadamin edessä? NIILO. Selitä sinä, Helena, se asia. HELENA. Noo, yhtä »kummalliselta» arvatakseni, kuin Aadamistakin Eevaa nähdessään. NIILO. Ja tuntuiko Helenastakin samoin Niiloa nähdessään? HELENA. Maltahan mieltäsi, Niilo hyvä. Helena ajatteli näin: Niilo on rikkaan talon ainoa poika, ja minä taas olen köyhän torpparin köyhä tytär. Ei hän siis voi olla minun Aadamini enkä minä hänen Eevansa. (Ottaa vakkansa ja aikoo lähteä ) Hyvästi, Niilo! NIILO. Ei, sinä et saa mennä, Helena, ennenkuin kuulet minua vähäisen. Jätä tuo eroitus talollisen ja torpparin lasten välillä sikseen, ei se ollenkaan tähän kuulu. Sano ainoastaan, että minuun suostut, Helena, ja minä sinulle näytän, ettei mikään maailmassa voi meitä toisistamme eroittaa. (Sulkee Helenan syliinsä.) Helena – tulethan omakseni, armas tyttö? HELENA (kokee hänestä irtautua). Laske minut, Niilo, voi, laske! NIILO. Ei, minä en laske sinua, Helena, ennenkuin vastaat. HELENA. Niilo, Niilo, sinä et tiedä, mitä teet. Anna minun mennä. LOVIISA (tulee äkkiä vasemmalta). Ooh, mitä pitää mun näkemäni. – Kas vaan, Aholan Helena se, näemmä, onkin. Joko kaupungissa oli miehistä puute, koska täytyy tulla tänne toisten sulhasia viettelemään? HELENA (erikseen). Toisten sulhasia, sanoi hän? (Ääneen.) Mitä tarkoitat, Loviisa? LOVIISA. Mitäkö tarkoitan? Etkö ymmärrä enää selvää puhetta. Oi, että maa elävänä nielisi kitaansa kaikki sinun kaltaisesi naiset! HOPPULAINEN (tulee nuorten kanssa vasemmalta). Sepä hurskas toivo! NUORET. Mitä täällä on tapahtunut? HELENA (erikseen). Toisten sulhasia? HOPPULAINEN. No, hei! Aholan Helenahan se totta maar’ onkin. Terve, terve! Kuinka hurisee? Muistatko vielä, miss’ noit’ rontikoi’ kasvaa, puuss’ vai maass’? HELENA. Jättäkää minut rauhaan, Hoppulainen. HOPPULAINEN. No, no, leikki sijansa saa, sanoi akka, kun sika nenän vei. LOVIISA. Kuulitteko, kuinka hän sanoi: jättäkää minut rauhaan! – Jätä vaan sinä meidät rauhaan ja mene samaa tietä, jota tullutkin olet, mene siks’ pitkää ikää, äläkä tuon koomin enää meille silmiäsi näytä. Täällä et kumminkaan koskaan menesty, sillä me pidämme kunniastamme emmekä kärsi keskuudessamme tuonlaisia kuin sinä olet. HOPPULAINEN. Kun korppi olisi tuomarina, niin harvapa meistä, herra nähköön, hevosella kirkkoon pääsisi. LOVIISA. Vaiti, Hoppulainen, teillä ei ole tässä sanan sijaa. NIILO. Loviisa, Jumal’ armahda, sinä pahasti erehdyt Helenan suhteen. LOVIISA. Erehtymisestä ei puhettakaan, koska omin silmin näin teidän tässä sylekkäin seisovan. Rohkenetko väittää sitä valheeksi? – Ei, sen luulen! Ujostelitpa sinä äsken, Niilo, kun minua kosit etkä uskaltanut minua likellekään tulla. Tuota tuolla et ole moneen vuoteen nähnyt ja kumminkin olit heti valmis häntä syliin ottamaan. Mutta sinua en tahdo siitä nuhdella; tiedänhän, että siivolle naiselle miehet arvon antavat, mutta nuo tuonlaiset, ne voivat tasaisimmankin vietellä. HOPPULAINEN. Paha on pantavan mieli, mutta pahempi panijan kieli. HELENA. Suuri Jumala, mitä sanoisin – kuinka selvittäisin –? Voi, he eivät minua millään uskoisi. HOPPULAINEN. Älä sure suotta, Helena; pohjatuuli ja naisen torat, ne eivät merkitse mitään. LOVIISA. Hyi, toki, hyi! Minua oikein inhottaa senlaiset naiset, jotka suoraa päätä lentävät miesten syliin. NIILO. Loviisa, sinun katkera kielesi pakottaa minun tässä kaikkein kuullen selittämään seikkoja, jotka mieluisemmin olisin sinulle ilmoittanut kahden kesken. Se on tosi, että isä äsken minun puolestani sinua kosi, mutta se tapahtui vastoin tahtoani. Pahoin tein, etten miehen tavalla heti ilmituonut ajatuksiani, mutta eipä annettu minulle puheenvuoroakaan. Helena, sinua on pahoin solvaistu minun tähteni. Anna se minulle anteeksi, ja vastaa äskeiseen kysymykseeni: suostutko tulemaan vaimokseni? LOVIISA. Ha, ha, ha, tuopa vasta oli hyvä juttu, ha, ha, ha. Onko maailmassa mokomaa ennen kuultu, ha, ha, ha! (Peltola tulee vasemmalta.) LOVIISA. Tulette juuri parhaasen aikaan, isäntä, ha, ha, ha. Poikanne täällä selittää, ettei hän muka minusta huolikaan, vaan kosii torpparinne kaunista tytärtä, joka vaellettuaan maata ja maailmaa, palajaa nyt tänne teille miniäksi. Ha, ha, ha (kumartaa). Toivotan onnea! – Noo, mitä noin hämmästyneeltä näytätte? Eikö tyttö ole kylläksi sievä mielestänne? Eikö hänen siniset silmänsä, hänen punaiset poskensa ja tuo hempeä katse jo pane teidänkin harmaata päätänne pyörälle? Älkää peljätkö hänen köyhyyttään; ettehän vielä tiedä, mitä aarteita hän tuossa vakassa tuo kaupungista mukanaan, ha ha ha! HOPPULAINEN. Kun on nainen puhemiesnä, niin on piru konttimiesnä. PELTOLA. Onko tämä totta, Niilo? NIILO. Totta se on, isäni. PELTOLA. Oletko järkesi menettänyt, vai oletko noiduttu? USEAT. Noiduttu! Hän on noiduttu. (Ukkosen jyrinää alkaa kuulua tavan takaa.) NIILO. Helena, vastaa minulle, suostutko tulemaan vaimokseni? LOVIISA. Siinä sen nyt kuulitte, isäntä (kumartaa). Toivotan onnea! PELTOLA. Mutta minä sanon sinulle, minä, että ennen vaikka poltan taloni, ennenkuin sallin sinun tuoda sinne torpparin tyttölunttua emännäksi – HELENA. Vaiti! Ei luiskahdustakaan enää! Lieneehän toki minullakin tässä sananvaltaa... Niilo ... johan sen sinulle äsken sanoin, meitä ei ole Jumala yhteen luonut. Jätä nuo tyhjät tuumat, – en minä sinulle kumminkaan ikänäni tule (ottaa vakan maasta ja aikoo lähteä). NIILO. Helena, onko tuo viimeinen sanasi? HELENA. Se on viimeinen sanani. NIILO. Et minusta siis välitä ollenkaan? HELENA. En ... ollenkaan! (Menee vasempaan.) LOVIISA. Rukkaset sait, Niilo. Valitan suruasi! Varmaankin hän pitää kaupungin sällit sinua parempana. NIILO. Mutta minä pidän hänen teitä kaikkia parempana (menee oikeaan). PELTOLA. Kas niin, nyt hän meni tiehensä. Mutta kyllä minä sen pojan vielä opetan. (Menee kiivaasti Niilon jäljessä.) VAPPU. Tuulemaan rupee. KIRSTI. Nostaa pilveä. Katsokaa, kuinka mustana on taivas tuolla. LIISA. Ja ukkonen jo kuuluu. Uh, nyt tulee aika myrsky. Lähdetään pois. MATTI. Näetkös, tuolla tulee noita. EERO. Mitähän Penttula yksinään metsässä kävelee näin myöhään? KALLE. Ja rajuilman noustessa. VAPPU. Hän varmaankin on noitumistoimissa. LIISA. Hyi, juostaan pakoon. HOPPULAINEN. No hei, mennään vaan. Ja Jumala palataksemme tuulen kääntäköön, sanoi akka, kun vastatuuleen souti. (Menevät kaikki vasempaan.) PENTTULA (tulee oikealta). Niin nuo houkkiot tuolla lentävät kuin päättömät kanat. Pakenivatko he myrskyilmaa vaiko minua? LOVIISA (palajaa). Minä tahtoisin teitä tavata, Penttula. Missä ja milloin siihen olisi tilaisuutta? PENTTULA. Puoliyön aikaan, kalmiston kohdalla. LOVIISA. Kalmiston –? Minä – tulen. PENTTULA. Painakaa mieleenne: puoliyön aikaan. LOVIISA. Minä muistan, – puoliyön aikaan. PENTTULA. Kalmiston kohdalla! LOVIISA. Kalmiston kohdalla. (Menee jälleen vasempaan) [[Luokka:Murtovarkaus]] 2882 5094 2006-08-29T19:13:52Z Nysalor 5 Toinen kuvaus {{Otsikko |edellinen=[[Murtovarkaus: Ensimmäinen kuvaus|Ensimmäinen kuvaus]] |seuraava=[[Murtovarkaus: Kolmas kuvaus|Kolmas kuvaus]] |otsikko=Toinen kuvaus. |alaotsikko=[[Murtovarkaus]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Penttulan sauna. Perällä ovi, vasemmalla lavo. Nurkassa oikealla viinatynnyri. Pystyssä seinää vasten ruumiin mittakeppi ja kantapihlaja, joka on kiinni molemmista päistä, muita keskeltä leikattu halki. Etunäyttämöllä pöytä, jolla on ihmisen pääkallo, kappaleita luurangosta, noitapussi ja »musta kirja» levällään.) (Eräs hammastautia sairastava vaimo istuu voihkaen ylhäällä lavolla; Penttula seisoo portailla loitsurunoja lukien; ovensuussa penkillä istuu muutamia henkilöitä ja ovella seisoo kylänmies pelkoa ja kauhua osoittaen.) PENTTULA: : ”Minä mies vähäväkinen. : Poika hienohaltiainen. : Hiljan liikutan hivusta, : Vähän päätä värkyttelen. : Jos ei minuss’ miestä liene, : Uron pojassa urosta, : Nouskohon merestä miehet. : Piikoinensa, poikinensa, : Kaikki kansat kuntinensa, : Nämät päästöt päästämähän, : Nämät jaksot jaksamahan. : Nouse luontoni lovesta, : Haon alta haltiani, : Syntyni syen seasta. : Tule Hiisi Hiitolasta, : Jumaloista juhkaselkä : Kanssani kavehtimahan, : Kerälläni keikkumahan, : Hiis’ on hirveä metsässä, : Minä Hiittä hirveämpi, : Karhea emäke karhu, : Minä kahta karheampi. : Ei mua liioin linnat estä, : Aidat rautaiset aseta. : Kiskon mie kiviset linnat, : Portit auki ponkahutan, : Ratkon aidat rautaisetkin – ” KYLÄNMIES (kaatuu maahan). Pyörryn jo! Voi poloinen päiviäni! PENTTULA. Tuo pyövelin ruoka! (Lopettaa loitsumisen ja auttaa vaimoa lavolta alas; vaimo menee vaikeroiden ovensuuhun ja istuu penkille.) KYLÄNMIES (kömpii ylös). Mitäs muori minua pakoittikaan tänne tulemaan. Enhän olisi lähtenyt, en – mutta muori vaan ajoi minua, – ajoi juuri kuin laiskaa hevoskonia hankeen ajetaan. Sanoi teidän voivan parhaiten ähkystä päästä. PENTTULA. Ähkyäkö tahtoisit minun parantamaan, vai? KYLÄNMIES. Sitä vartenhan muori minun tänne lähetti. Eikä auttanut siinä velikullatkaan, täytyi tulla vaan. PENTTULA (ottaa ruumiin mittakepin). Pane pitkällesi tuohon penkille! KYLÄNMIES. Niin, minäkö? Herra varjele, ettehän minulle vaan aio pahaa tehdä? PENTTULA. Tee niinkuin käskin. KYLÄNMIES. Mutta, hyvä –, hyvä – PENTTULA (kovemmin). Tee niinkuin käskin! KYLÄNMIES. No noh, älkää kiivastuko, – johan minä tähän rupean. Mutta – sallikaa minun ensin kysyä – mikä tuo keppi on? PENTTULA. Ruumiin mittakeppi se on. KYLÄNMIES. Ruumiin mittakeppi! Armahda meitä, joko minusta nyt kirstun mittaa otetaan? PENTTULA. Älä vaivaa aivojasi asioilla, jotka kumminkaan eivät kalloosi mahdu, vaan laskeu tuohon penkille niinkuin jo sanoin. KYLÄNMIES. Kyllä minä laskeun, kyllä (kädet ristissä). Mutta älkää minua vaan tappako, minä rukoilen teitä. PENTTULA. Houkkio! KYLÄNMIES. Älkääkä panko minuun mitään noidan nuolia eikä velhoin veitsirautoja, sillä minä olen kristitty ihminen. Muistakaa se, minä olen kristitty ihminen. PENTTULA. Mies, sinä koettelet kärsivällisyyttäni. Aijotko minua totella, vai –? KYLÄNMIES. Kohtsillään, kohtsillään, malttakaa vaan pikkuisen vielä. ERÄS MIES OVENSUUSTA. Älä viivyttele suotta, vaan tee niinkuin on käsketty. KYLÄNMIES. Oletko läsnä tässä sinä vieraan miehen puolesta? MIES. Se on tietty. KYLÄNMIES. Ja te kaikki, katsokaa tarkoin mitä tässä tapahtuu, vieraan miehen puolesta. VÄKI OVENSUUSTA. Sen teemme. KYLÄNMIES. No, täytynee tähän sitten ruveta. (Laskeutuu penkille pitkin pituuttaan.) PENTTULA (ottaa puukon vyöltään, paiskaa sen pystyyn laattiaan ja asettaa vasemman kantapäänsä päälle; vetää sitten miehen kädet suoriksi ja mittaa häntä kepillä vasemman jalan varpaista oikean käden sormiin ja päinvastoin oikean jalan varpaista vasemman käden sormiin, jota tehdessään hän lukee): : ”Voi, sinä paha pakana. : Tiedänhän sinun sukusi. : Pohjan akka harvahammas, : Teki poikoa yheksän, : Tyttölapsen kymmenennen. : Niille etsi ristijätä, : Eipä saatu ristijätä, : Eikä löytty kastajata. : Itse risti rikkomansa, : Itse kastoi kantamansa. : Minkä pisti pistoksiksi, : Minkä luhtoi luunvaloksi, : Minkä hammasten kivuksi, : Minkä äijytti ähyksi, : Minkä muuksi turmioksi. : Sainpa kyitä kymmenkunnan, : Kääryn mustia matoja. : Kynsin kyitä käännyttelin, : Käsin käärmeitä pitelin, : Mull’ on kynnet kyynveriset, : Käet käärmehen taliset, : Niillä puskun pään puserran, : Niillä tapan tauin nuolet : Hiviöstä ihmisraukan, : Emon tuoman ruumihista. : Jotta saisi sairas maata, : Voisi voihkaja levätä, : Saisi maata maatumatta. : Nukkua nukisematta.” (Taukoaa) Nouse ylös, ähkystä olet päässyt. KYLÄNMIES (nousee). Ähkystä? Niin minäkö? PENTTULA. Sinä tietysti, kukas muu. KYLÄNMIES. No voi sun Tallukka-Matin tääpäs! Eihän minussa vielä ikänä ole ähkyä ollut. PENTTULA. Mitä sanot! Eikö sinussa ähkyä ollutkaan? Kenessä se sitten oli? KYLÄNMIES. Muorin mustaa lehmää se vaivaa, enkö sitä jo sanonut. PENTTULA. Mene tiehesi, hölmö! KYLÄNMIES. Ja minusta nyt suotta kirstun mittaa otettiin. Onko hullumpaa kuultu! (Ovensuusta kuuluu naurua.) PENTTULA. Olkaa nauramatta siellä, minä en kärsi naurua. – Semmoinenkin pässinpää! KYLÄNMIES. No, noh, ei se mitään ole. Sattuu joskus erehdys viisaallekin, tuhmalla se on toisessa kädessä. Ette sillä mikään pässinpää vielä ole. PENTTULA. Sinä pässinpää olet, oikein aika pässinpää, ymmärrätkös nyt? Ja mene tiehesi ennenkuin vimmastun. Parasta kun korjaatte luunne täältä jok’ainoa. KYLÄNMIES. Niin, mennään, mennään. Mutta (kumartaa) jos tekisitte hyvin ja tulisitte muorin nustasta lehmästä kirstun mittaa ottamaan. PENTTULA. Pois! (Uhkaa häntä kepillä ) KYLÄNMIES. Herra jesta, hän on tosiaankin suttä hirveämpi. (Menevät.) PENTTULA. Uh, mikä pöllö minä olin. Muutamia tuonlaisia erehdyksiä vaan, ja ihmisten luottamus minuun on kadonnut – iäksi päiviksi kadonnut. Ei – tämä ei kelpaa! Minun täytyy taas jotakin suurta toimittaa, jotakin semmoista, joka kauhua ja pelkoa herättää, sillä niistä vaikutusvoimani kumminkin riippuu. Vielä olette vallassani, te typerät ihmisparat, enkä hevin aiokaan teitä vapaiksi päästää. Minun tahtoani te tietämättännekin kaikessa seuraatte, minä eksytän teitä himojen harhateille ja herätän teissä epäluuloa, kateutta, vihaa, lempeä – aina sen mukaan kuin asianhaarat vaativat. Onpa kuitenkin hauskaa olla näin koko paikkakunnan mahtavana hallitsijana, jolta pelvolla ja vavistuksella rukoillaan onnea, terveyttä, elämää! Mun rautaisen tahtoni alaiseksi luonnonvoimatkin antautuvat, eikä ole minulla tähän päivään saakka vielä tarkoitusta niin rohkeata ollut, etten sitä perille olisi vienyt, milloin salaisella kavaluudella, milloin yliluonnollisilla keinoilla. Mutta – kuuluuhan siellä taaskin askeleita – joku tulee! (Istuu pöydän ääreen ja on lukevinaan »mustaa kirjaa».) LOVIISA (tulee arkana sisään ja pysähtyy ovelle). Penttula! (ottaa muutamia pelonalaisia askeleita Penttulaa kohden; lausuu kovemmin). Penttula! PENTTULA. Kuka minua häiritsee? LOVIISA. Minä täällä olen. Älkää pahaksenne panko. PENTTULA. Mitä minusta tahdotte? LOVIISA. Tulen tuon entisen asian johdosta. Ettehän minuun suutu, Penttula? Tahtoisin vain muistuttaa teitä lupauksestanne Juhannus-yönä kalmiston kohdalla, – tiedättehän? PENTTULA. Luuletteko mun sen unohtaneen? LOVIISA. Ajattelin – että muilta toimiltanne kenties olisitte – voi, Penttula, älkää pahastuko, mutta kun en vielä ole mitään muutosta huomannut. PENTTULA. Ettekö ole huomannut? LOVIISA. En muutosta vähääkään. Viime sunnuntainakin hän kirkonmäellä vaan Helenaa tähysteli eikä välittänyt koko maailmasta niin mitään. Ajatelkaas, – tuohon kurjaan torpan tyttöön hänen silmänsä hehkuivat, vaikka minä rinnalla seisoin. Voiko semmoista käsittää? PENTTULA. Olkaa huoletta, – ei hän sitä kauan enää tee. LOVIISA. Eikö? Voi, jos tohtisin siihen luottaa. Penttula, tynnyrin rukiita annan teille niin pian kun Niilo Helenan hylkää. PENTTULA. Ja minä vannon teille: ennenkuin päivä seitsemän kertaa on kaarensa kiertänyt, on Niilo Helenan iäksi unhottanut. LOVIISA. Sen te vannotte? Mikä ihmeellinen mies te olette, Penttula. PENTTULA. Ja tynnyrin rukiita –? LOVIISA. Saatte runsaalla mitalla. (Erikseen puoliääneen.) Ennenkuin päivä seitsemän kertaa on kaarensa kiertänyt – (Ääneen.) Pysynettehän vaan sanassanne, Penttula? PENTTULA. Koskessa kivi on kovassa, vaan kovemmin pysyy Penttula sanassaan. LOVIISA. Luonnon haltiat nyt avukseni tulevat – PENTTULA. Minun sanani voimasta. LOVIISA. Ja Niilon mieli kääntyy Helenasta eriskummallisen, käsittämättömän vaikutuksen kautta. PENTTULA. Luotteheni sen matkaan saa. LOVIISA. Hän Helenan hylkää, ja sitten ... sitten... Penttula, sanokaa minulle suoraan, kuka mielestänne on kauniin tyttö tällä paikkakunnalla? PENTTULA. Kuka siinä teille vertoja vetäisi. LOVIISA. Ei kukaan, eikö niin? Mutta mikä sai Niilon minusta luopumaan juuri samassa, kun hän oli minua kosinut? PENTTULA. Katehien kirot tässä maailmassa paljon pahaa vaikuttavat. LOVIISA. Katehien kirot! Voi poloinen päiviäni, kirojen alaiseksi olen varmaankin joutunut, ei epäilemistä ollenkaan. Mikä tulee minulle neuvoksi, sanokaa, Penttula, mikä auttaa minua onnetonta niistä? PENTTULA. Sen minä teen. (Ottaa pihlajan.) Tästä pujotelkaa itsenne lävitse, minun lukiessani. (Asettaa pihlajan pystyyn ja Loviisa pistää päänsä vähitellen aina hartioihin saakka halkeamaan sillä välin kuin Penttula lukee.) : ”Päästä Luoja, päästä luonto, : Päästä päällinen Jumala, : Päästä piika pintehestä, : Tytär tyhjistä sanoista, : Pakinoista partasuiden, : Jupinoista jouhisuiden. : Kuin on kuun kehästä päästit, : Päivän päästit kalliosta, : Niin päästä tämäkin neiti – ” HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisääni). Hei lempi, heräjä lempi! Nouse nuorin nostamatta, tervasköysin tempomatta. Onko niin, vai mitenkä? LOVIISA. Herra siunaa, kuinka minä peljästyin! Joka paikkaan tuon heittiön pitää ennättämän. Mutta eipä hänellä muuta työtä lienekään, kuin alinomaa kuljeksia ympäri kylää. Onneton sekin äiti, joka tuommoisen tyhjäntoimittajan on maailmaan synnyttänyt. HOPPULAINEN (laulaa). : ”Mamma se lauloi ah, voi, voi, : Kun liekutti lullani laitaa. : Mikähän maailman koijari vaan : Mun pojastani tulla taitaa. : Koijari olen minä ollutkin : Ja koijaaman minun pitää, : Ellen koijari oisikaan, : Ei oisi virkaa mitään.” PENTTULA. Lempo sinun vieköön lauluinesi ja kujeinesi. HOPPULAINEN. Passipo, suurkiitos hyvästä toivotuksestasi! PENTTULA. Hittoko sinun tänne toi juuri tällä haavaa? Sekö vaan, vieläkin sanon. HOPPULAINEN. Oikein riivattu. Hiisi toi minun sinulle avuksi lempeä Loviisalle nostaessasi. LOVIISA. Mitä sanoo hän? Lempeä minulle nostaessa? Minulle? Luuletko kenenkään tarvitsevan minulle lempeä nostaa, sinä hävytön mies. HOPPULAINEN. Antakaa anteeksi, luulin teitä lampaaksi, vaikka lienettekin pappilan musta pässi. Minkätähden hän muuten on teitä hankokaulaan pannut, pelkäsikö aidan läpi menevänne? LOVIISA (ottaa pihlajan kaulastaan ja heittää sen Hoppulaisen eteen). Sitä ei tarvitse sinun tietää, mokomakin kylänkoira, enkä aio sitä sinulle selittää. Hyvästi, Penttula, en tahdo olla samassa huoneessa tuon miehen kanssa. HOPPULAINEN. Hyvästi, hyvin hyvästi portaille, mutta siitä nurin niskoin! PENTTULA. Mitä sinulla oli täällä tekemistä, sano! HOPPULAINEN. Heitä jo viitahan vihasi, kanervahan katkerasi ja täytä tuo pullo sillä nesteellä, joka tämän maailman surunlaakson muuttaa taivahan ilosaliksi. PENTTULA. Viinaako tarkoitat? Kuinkas on maksun laita? HOPPULAINEN. Matti on kukkarossa tälläkin haavaa. Mutta uskonethan toki tuonvertaisen velaksikin? Ellen maksa minä, kyllä maksaa Aholan Antti, ja ellei hänkään maksaisi, niin kirkonkirves ja rautalapio, ne köyhän velat suorittaa. PENTTULA. Aholan Antti! (Erikseen) Sattumus taaskin avukseni tulee! (Ääneen) No, olkoon menneeksi. Jos ensi yöksi tulet Antin kanssa tuonne salolle viinaa polttamaan, niin täytän heti pullosi. Minulla näet olisi muita toimia. Eikä teidän vallesmannia tarvitse peljätä, ei hän minun viinapannuuni hyppisiään pane. Noh, – mitä arvelet? Palkalla en tingi. Saatte markan rahaa ja kannun viinaa kumpikin. HOPPULAINEN. Soromnoo, yhdentekevä! Täytä pullo! (Antaa pullon Penttulalle.) PENTTULA. Ja sinä tulet Antin kanssa? HOPPULAINEN. Aivan varmaan. Laske pullo täyteen vaan. PENTTULA. Täyteen, tietysti täyteen. (Kumartuu tynnyrin eteen.) HOPPULAINEN (lähenee vähän pöytää). Tuossa on hänellä kamalat työkalunsa. Kuules, Penttula, opeta minullekin noita syntyjä syviä, asioita ainaisia, että tulisi minustakin jonkunlainen poppamies. PENTTULA. Sinulla ei ole siihen luontoa. HOPPULAINEN. Niinkö luulet? Saatatpa olla oikeassa. Laske pullo täyteen vaan. PENTTULA. Siihen ei pisaraakaan enempää mahdu. Kas tässä! HOPPULAINEN. Tattis, mamma, sanoi Lotan Mikko. (Ryyppää) Vott, hyvä on! (Lyö suullisen pulloonsa ja pistää sen taskuunsa) Matta tekisi minun sittenkin mieleni ruveta tietäjäksi, että saisin vähän rahoja kokoon, kun tästä naimaan menen. PENTTULA. Tee työtä ennemmin. HOPPULAINEN. Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon. PENTTULA. Jätä sitten naiminen sikseen, sillä ei sinusta tietäjäksi liioin ole. Ja mene nyt toimeen äläkä unhota ottaa Anttia mukaasi. HOPPULAINEN. Ennen puoliyötä olemme viimeistäänkin salolla. PENTTULA. Siihen luotan, mutta sinun täytyy jo rientää Aholaan. HOPPULAINEN. Minä juoksen ja huudan, että korpi kajahtaa. Hih! (Menee.) PENTTULA. Juokse ja huuda sinä, että korpi kajahtaa, – minä hiljaa ja varoen hiivin, – niin hiljaa kuin käärme lehdikossa luikertelee, niin varoen, ettei risu risihda, ei heinä helise eikä pieni lintunenkaan puun oksalla heräjä. [[Luokka:Murtovarkaus]] 2883 9183 2006-11-17T16:57:39Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] {{Otsikko |edellinen=[[Murtovarkaus: Toinen kuvaus|Toinen kuvaus]] |seuraava=[[Murtovarkaus: Neljäs kuvaus|Neljäs kuvaus]] |otsikko=Kolmas kuvaus. |alaotsikko=[[Murtovarkaus]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Tupa Aholan torpassa. Peräseinällä ovi ja vuode. Oikealla sivuseinällä ikkuna, jonka alla on pienempi pöytä kaappineen. Pöydän vieressä kirstu; taampana samalla seinällä on ovi, joka vie kammariin. Vasemmalla puolen on pitkä pöytä, jonka kummallakin puolen on penkki ja toisessa päässä tuoli.) HELENA (istuu ikkunaa likellä ja kehrää. Pöydällä hänen vieressään palaa kynttilä). Kuinka kauan se isä taaskin viipyy, vaikka lupasi jo puolenpäivän aikaan palata. Ellei hän vaan olisi Hoppulaisen pariin joutunut!... Niin – (huokaa) silloin ei ole häntä kotiin odottaminen ennenkuin aamu puoleen yötä. Voi, kun tuosta Hoppulaisesta kerrankin pääsisimme rauhaan. Soisin hänen muuttavan pois koko paikkakunnalta, ettei hän aina olisi täällä isää viinaan viettelemässä... Kuka olisi uskonut, että minun hiljainen, sävyisä ja hyväluontoinen isäni juomaan rupeisi, hän, joka ei ennen viinan tippaakaan maistanut. Paljon, paljon voi ihminen muutamassa vuodessa muuttua. Kun kesällä tulin vanhempiani tervehtimään ja näin isäni surkean tilan, – näin äitini murheesta murtuneilla voimillaan kokevan ylläpitää torppaa ja elatusta hankkia, silloin en voinut lähteä takaisin palvelukseen, vaan jäin tänne äitini turvaksi, – jäin siinä iloisessa toivossa, että piankin saisin isän luopumaan pahasta tavastaan. Kolme pitkää kuukautta olen nyt parastani koettanut, mutta isän suhteen en sen pitemmälle ole päässyt... (Katsoo ulos ikkunasta.) Kuinka siellä jo onkin pimeä? Eikä isää vaan kuulu tulevaksi. Äitiraukka tuolla lyhtyineen häärii, hän varmaankin on käynyt navetassa. Nyt täytyy tekeytyä iloiseksi, sillä äidin huolia ei saa lisätä suruisella muodolla eikä toivottomalla katseella. (Kehrää ja hyräilee vilkkaasti.) MARIA (tulee sisään, lyhty ja maitorainta kädessä). Aina sinä vaan jaksat olla iloinen, lapsi raukka. Onnellinen aika tuo nuoruuden kevät, jolloin huolet haihtuvat kuin tuhka tuuleen ja raittiin ilon kirkkaus valaisee murheen mustat varjot. (Siivilöitsee maidon ja panee sen kaappiin) HELENA. No niin, mitäpä minä surisin sitten kun Luoja on lahjoittanut mulle iloisen mielen ja terveen ruumiin. Mutta miksi taaskin menit lypsämään äiti, vaikka niin monasti olen pyytänyt sinua jättämään nuo toimet minun haltuuni. En minä pysy iloisena, äiti, ellet anna minun oikein raastaa nuorilla voimillani. MARIA. Voi, rakas lapsi, minua huolettaa sinun liikanainen työnintosi, ja varsinkin tuo yön valvominen, johon sanot kaupungissa niin tottuneesi. HELENA. Jopa nyt jotakin! Sekö nuorelta voimat veisi, jos vähän valvoo iltasilla ja hiukkaista varhaimmin nousee vuoteeltaan aamulla. Sitten äiti, kun minä tulen sinun iällesi ja minulla on yhtä reipas tyttö kuin sinulla nyt, silloin minä vuorostani lepään ja annan tyttäreni työtä tehdä. MARIA (ottaa sukankutimen ja istuu pöydän ääreen vasemmalle). Jumala sinua siunatkoon, lapseni, ja palkitkoon monin kerroin rakkautesi meitä kohtaan. (Erikseen.) Voi, missä viipynee taas Antti! HELENA. Älä ota enää työtä, äiti, johan nyt on myöhä. Minä panen vähän ruokaa pöydälle, niin syömme illallista ja sitten menet kammariisi levolle. MARIA. Älä minua varten ruokaa laita, lapseni, ei minun kumminkaan käy syöminen, kun sydänalani taas tuntuu niin kipeältä. HELENA. Ja sentään istut vielä työhön. Äitikulta, mene nyt levolle ja nuku oikein makeata unta, niin olet huomenaamuna terve jälleen. MARIA. En minä saa unta, kun ei isäkään vielä ole kotona. HELENA. Mene nyt vaan, äitini, kyllä hän tuossa paikassa tulee. Minä laitan täällä isälle ruokaa, ja sitten hän rupee tuonne minun sänkyyni nukkumaan, jotta sinä saat maata häiritsemättä, ja minä makaan penkillä. Mene nyt, äiti hyvä! MARIA. No, jos sitten menen, koska niin tahdot; työläältä tosin tämä istuminen tuntuukin, kun ei ihminen ole terve. (Nousee ja panee sukankutimen pois.) Hyvää yötä, lapseni! Jumala siunatkoon sinua! Älä valvo liian kauvan, vaan mene nukkumaan, ellei isä pian tule. HELENA. Ole huoletta äiti, kyllä menen levolle, kun nukuttamaan rupee. Hyvää yötä, äitini, makaa rauhassa! (Maria menee oikeaan.) HELENA. Äitiraukka! Saaneeko hän vaan unta. Huoli on kova päänaluinen ja murhe katala vierikumppani, ne väsyneeltäkin karkoittavat virvoittavan unen. (Menee jälleen työlleen). On toki hyvä, ettei äiti aavista mitään kaikista noista ilkeistä jutuista, jotka Niilon tähden ovat minusta paikkakunnalla levinneet. Mitä sanoisi hän, jos tietäisi tytärtänsä pidettävän velhona, joka taikaneuvoilla solmii miesten sydämmet! Oi, kuinka armottomia ihmiset kuitenkin ovat, kun turhan epäluulon tähden riistävät turvattomalta tyttöraukalta hänen ainoan rikkautensa, – kunnian ja hyvän maineen. Paljo tosin on Niilon rakkaus minulle kärsimystä tuottanut; (nousee ylös, astuu esiin ja innostuu) mutta iloni ja onneni se kuitenkin on ja vaikka vielä kuolemaan mua sentähden vietäisiin, en sittenkään sitä kadottaa tahtoisi... Oi, Niilo, kunpa tietäisit, kuinka tämän kylmän kuoren alla lämmin sydän sinulle sykkii; kunpa tietäisit, kuinka äärettömän rakas sinä Helenalle olet? Mutta sitä et sinä aavistakaan, ja jos mulle taivaan Herra voimia suo, et sitä tulekaan tässä elämässä aavistamaan, sillä eripuraisuutta en koskaan tahdo isän ja pojan väliin rakentaa. En koskaan, – Jumala varjelkoon minua siitä! (Kuuntelee ja lähestyy ovea.) Ulkoa kuuluu astuntaa, jokohan isä tulee? (Aukaisee Antille, joka astuu sisään.) HELENA. Hyvää iltaa, isä kulta! Voi, kuinka olit hyvä, kun et varsin myöhään viipynyt. Käy istumaan tänne pöydän luokse, minä tuon sinulle ruokaa, oikein herkkua, tiedätkös. (Antti istuu pöydän päähän ja Helena kantaa kaapista ruokaa hänen eteensä pöydälle.) HELENA. Voita, rieskaa, piimää tai nuorta maitoa, jos sitä ennen haluat, ja suolaista lahnaa, vieläkö parempaa pitäisi olla. Keittoa en voinut valmistaa, kun en oikein tiennyt, mihin aikaan kotiin tulisit. ANTTI. Keitosta minä vähät; toista, jos sinulla olisi edes ryyppy antaa. HELENA (istuu toiselle puolelle pöytää). Tiedäthän, isä kulta, ettei minulla koskaan väkeviä ole. Mutta, missä olet kätesi noin loukannut? Oikeinhan siinä on suuri haava. Pitäisi minulla oleman laastaria kirstussani (menee kirstulleen). Oikein, tuossapa sitä onkin, nyt vaan pikkuinen tilkka vielä, jolle sitä levitän. Noin, anna kätesi tänne, isä hyvä. ANTTI (syöden). Joutavia. HELENA. Älä estä minua sitä laittamasta; saat nähdä, se rupee vihoittelemaan, jos siihen kylmä pääsee. Ei pientä haavaa eikä halpaa sukua saa katsoa ylen, kumpaisestakin voi tulla suurta. Kas noin, nyt on hyvä. Pannaan vielä jotakin siteeksi, vaikkapa huivini tuosta, ettei laastaritilkka putoo. Noin, kyllä pysyy (istuu jälleen penkille). ANTTI. Onko Hoppulainen käynyt täällä? HELENA. Ei ole käynyt. Olisiko hänen pitänyt? (Antti vaikenee ja syö.) HELENA. Isä kulta, älä ole niin paljon tuon Hoppulaisen parissa, – ei hän ole mikään hyvä ihminen. ANTTI. Älä sinä yhtään Hoppulaista moiti, hän aikoo sinut naida. HELENA. Vai niin! Ja antaisitko sinä, isä, lapsesi Hoppulaiselle vaimoksi? ANTTI. Miksikäs ei? Kyllä Hoppulainen siinä vaimonsa elättää kuin joku muukin. Hän pystyy työhön mihin tahansa ja on hyväluontoinen, sen takaan. HELENA. Ja viinaan menevä. ANTTI. Se ei haittaa ollenkaan. Miehen voimakas luonto vaatii vähän väkevää virvokkeeksi, muutoin se tulee laimeaksi ja veteläksi kuin heikon naisen. HELENA. Oli miten oli, mutta en minä Hoppulaiselle kumminkaan mene. ANTTI. Luulet kai paremman saavasi. HELENA. Vaikka en ikänäni miestä saisi, en hänestä sittenkään huolisi. HOPPULAINEN (laulaa ulkona). : ”Piiput, piiput, piiput ja rassi, : Tulukset ja tupakkimassi. : Tule tule, tule, naapuri tänne. : Tala; lala, tala lala, : Tala lala lala.” ANTTI. Sielläpä hän juuri tuleekin. HELENA. Joko taas! HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisään). Päivää! Onko Paavo lavolla? ANTTI. Tääll’ ollaan. Tul’ sisään vaan! HOPPULAINEN (astuu sisään). Tul’, tul’, sanoi Tammelainen härkää. (Antaa Antille kättä.) No, moron, moron! Tikk neesan i poron, poron. ANTTI. Terve! Mitä kuuluu? HOPPULAINEN. Rauhaa rapiata, leipää makiata, pojat kelpaavat niinkuin ennenkin. Vai mitä sanoo Helena? Katsopa, Antti, tuota tytärtäsi! Hän on kaunis kuin keväinen nauris, paistaa ja loistaa kuin Naantalin aurinko, kiiltää ja välskähtelee kuin Uskelan Jussin sormus. HELENA (nauraa vastoin tahtoaan ja korjaa ruokia pöydästä kaappiin). Ja Hoppulaisen kieli elää kuin kello vuohen sarvessa. HOPPULAINEN. Pisto tuli, vaikk’ei pystynyt. ANTTI. Vietkö sinä ruoan pois? Entä jos Hoppulaistakin olisi maittanut? HOPPULAINEN. Ei räkkää rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa. ANTTI. Mutta meillä on ja meillä annetaan, kun loppuu niin lainataan. HELENA (tuo ruoan takaisin pöytään). Eihän tässä juuri ole vieraalle tarjottavaa, mutta jos teillä nälkä on, niin ehkä kumminkin maittaa. HOPPULAINEN. No nälkä on, että näköä haittaa. HELENA. Istukaa sitten syömään; muuta ei ole. HOPPULAINEN. Söökä vaan, söökä, kyll’ se hyve rooka on, sanoi Kauhan rouva (istuu penkille Anttia vastapäätä). HELENA (menee sivulle rukkinsa luo ja alkaa kehrätä). HOPPULAINEN (ottaa pullon taskustaan, ryyppää ja tarjoo Antille). Skool pruur, sanoi Svenpark hevoselleen. HELENA. Joko Hoppulainen taas tuo viinaa tänne? Ellette voi tuota juomistanne jättää, niin antakaa kuitenkin olla muita siihen viettelemättä. HOPPULAINEN (katsoo häneen olkapäänsä yli). Ole sinä vaiti, sielus’ on kuin silkkilangan solmu, sekin on hotto keskeltä, (Tarttuu leipään ja leikkaa siitä palasen.) Pidä nyt puolesi, Jumalan vilja, syntinen on kimpussasi. (Syö ja puhuu erikseen Antille.) Penttula pyysi meitä tulemaan Sorsan metsään täksi yötä viinaa polttamaan; lupasi kannun viinaa ja markan rahaa kummallekin palkaksi. ANTTI. Eikö hän saata sitä itse tehdä? HOPPULAINEN. Sanoi olevan itsellään muita toimia. ANTTI. Mutta jos vallesmannilla olisi vihiä asiasta ja hän tulisi sinne, kuinkas sitten käy? (Pudistelee päätään.) En minä rupea vastakynttä tekemään kruunun palvelijoille. HOPPULAINEN. Luuletkos vallesmannin enää tohtivan tulla Penttulan viinapannuun koskemaan, sittenkun hän sitä kerran yritti viemään ja sormensa tarttuivat niin viinapannuun kiinni, ettei niitä vielä tänäkään päivänä olisi siitä irti saanut, ellei Penttula olisi häntä pulasta auttanut. ANTTI. Ota vaan lahnaa niin paljon kuin lystäät; kyllä Helena tuo lisää, jos loppuu. HOPPULAINEN (ottaa kalaa). Kunpa nyt olisi suuta korviin ja vatsaa polviin, sanoi kerjäläinen munarokkaa syödessään. ANTTI. Niin, kyllä Penttula on kuuluisa noita. HOPPULAINEN. Suurin Suomenniemellä, sanotaan. Tulet siis? ANTTI. Jos häntä nyt sitten tulisi. HOPPULAINEN. No, olkoon päätetty, – tuossa paikassa mennään. (Ottaa puukon pöydältä, ryyppää ja tarjoo Antille.) Kyll tääll’ on, sanoi Järppi, kun pelasi. HELENA. Isä kulta, älä toki enää ota. ANTTI (vähän tuimasti). Älä sinä aina minua komenna, kyllä minä itsekin itseni komennan. (Ryyppää.) HOPPULAINEN. Ei lisä pahaa tee muuanne kuin selkään. (Ottaa vielä ryypyn.) Ahha, sanoi pappilan muori, kun hautaan laskettiin. (Nousee pöydästä ja siunaa.) Kost’ Jumala, suuri kiitos, paljon kiitoksia! Jumala teitä heiluttakoon ja keikuttakoon kuin sutta vivussa! (Lyö suullista pulloon, laulaa:) »Pullo on nyt avattu ja ryyppy kallistettu, nätti tyttö naapurissa pojalle kasvatettu.» HELENA. Ei saa huutaa, Hoppulainen. HOPPULAINEN. No, tuletkos sinä siitä hullummaksi, jos Hoppulainen huutaa? (Menee Helenan luokse ja istuu tuolille hänen viereensä.) Kuulehan, Helena, tiedätkös, kuinka Tampereen kirkon kellot sanovat? HELENA. Kyllä tiedän. Ne sanovat: kerran sinullekin kirkonkellot soivat. HOPPULAINEN. Mitä hullua! Eihän ne niin sano, vaan näin: »Kuka köyhän nai? Kuka köyhän nai?» – Ja siihen Kyrön kellot vastaavat: »Toinen köyhä toisen köyhän: toinen köyhä toisen köyhän.» Näes, niin ne kirkonkellot juttelevat. No, sinä olet köyhä ja minä olen köyhä ... jokos nyt yskän ymmärrät? HELENA. Älkää joutavia puhuko. HOPPULAINEN. Anna suora vastaus vaan äläkä kierrä kysymystäni. Sano näin (laulaa): : ”Pappani kodosta, mammani majasta : Olen minä eroitettu. : Soreata, koreata poikaa varten : Olen minä kasvatettu.” (Puhuu.) Eikös niin, Helena? HELENA. Äiti ei saa nukkua, kun te tuonlaista elämää pidätte. ANTTI (ottaa huivin kädestään ja heittää sen penkille pöydän taakse; erikseen). En minä kärsi tuonlaisia riepuja kädessäni. HOPPULAINEN (yhä Helenalle puhuen). Sinä olet aina vaan totinen ja vakaa kuin Rengon kirkko jouluna. Mutta kaunis sinä olet ja suloinen kuin taivaan enkeli, vartaloltasi olet hoikka kuin kala-kaija, kasvosi ovat pyöreät kuin Viitasaarelaisen kalakukko ja nuo poskipääsi ne hohtavat kuin mansikan kylki aholla. (Näppää sormiaan ihastuksesta.) ANTTI (nousee penkiltä ja menee perälle nuttua päälleen ottamaan). Äläkä nyt soita siellä pääluutasi, vaan sano, tuleeko siitä lähdöstä mitään. HOPPULAINEN. Ei kiirettä kirkkoon, vasta on pappi paita päällä. (Katselee ihaillen Helenaa, laulaa) »Herran terttu, kullan nuppu, sokeritoppa teijaa, Sinua minä katselen ja laulelen heleijaa.» HELENA. Jo nyt olisi aika lopettaa niin katselemisen kuin laulamisenkin. ANTTI. Samaa minä myös sanon. Tule heti, jos tulet, taikka ollaan tykkänään menemättä. HOPPULAINEN (nousee). Prosait sitten, mun ihana hempukkani, lauvantaina menemme pappilaan, eikö niin? (Antille.) No, nyt olen valmis. HELENA (nousee). Isä, ethän toki enää mene hänen kanssaan? ANTTI. Enpähän siihen sinultakaan lupaa pyytäne. HELENA (menee Antin luokse ja tarttuu hänen käteensä). Voi, älä mene, isä, enää ulos, johan nyt on yö. Pane maata tuohon vuoteelle, hyvä, rakas isä, tee se, niin heräät huomenaamuna terveenä ja raittiina. Äidin tähden, isä, itsesi tähden, meidän kaikkein tähden, älä mene enää mihinkään, vaan jää kotiin, jää tähän lämpöiseen, hauskaan kotiimme, jossa sinun on paljon parempi olla kuin tuolla ulkona yön seljassa! ANTTI. Oles tuossa vaiti! HOPPULAINEN. Puhu pukille, sanoi Sauna-Matti papille. HELENA. Isä kulta, elämänikäni tahdon sinua palvella, tahdon panna viimeisetkin voimani alttiiksi sinun puolestasi, mutta kaiken hyvän nimessä rukoilen sinua luopumaan tuosta väkeväin nauttimisesta, ennenkuin se liian myöhäistä on. Ano voimaa ylähältä ja taistele pahaa vastaan, oi, isä armas, onhan Jumala väkevämpi kuin kiusaaja, jos vaan uskollisesti riiput hänessä kiinni. HOPPULAINEN. Siipoten, sanoi Mäntsälän lukkari, kun kynä putosi. Niinhän sinä, Helena kulta saarnaat kuin paras pappi vaan. ANTTI. Suotta sinä nyt siinä tuskaa näet, emmehän me tällä kertaa juomaan lähde, vaan työhön ja toimeen tuonne ulos. HELENA. Työhön ja toimeen! Mikä on se työ ja toimi, joka yöllä on toimitettava ulkona pimeydessä? Oi, isä, ei se ole kunniallinen työ, joka ei päivän valkeutta siedä. Jätä sikseen koko tuuma, isä, ja rupea levolle; minä siihen sijaan valvon vaikka koko yön käsityöni ääressä. HOPPULAINEN. Älä liputa, kultani, ettei leukasi putoa; vaan sano minulle nyt kauniit jäähyväiset; koska olet niin suurta rakkauttakin minulle osoittanut. ANTTI. Niin, jokos lähdemme nyt? HELENA. Isä, etkö ollenkaan ajattele äitiäkään, joka nyt nukkuu rauhallista yöuntaan tuolta kammarissa, aavistamatta mitään teidän aikomuksestanne. Kuinka monta tuskan yötä hän lienee sinun tähtesi, isä, valvonut, sen tietää ainoastaan kaikkivaltias Jumala tuolla taivaassa, jonka silmä ei konsaan uneen ummistu. Oi, isä, äiti kätkee surun sydämmeensä, mutta se kalvaa hänen elämänsä lankaa, kunnes tuonen viikate sen vihdoin katkaisee. Kenties ei olekaan se hetki enää kaukana, jolloin saamme hänen maanpoveen kätkeä. Silloin, isä, ei katumuksen kyynel häntä eloon herätä. (Itkee ja peittää kasvonsa esiliinaan.) ANTTI. Älä siinä nyt turhia itke, minä lupaan etten tänä yönä viinan tippaakaan maista. HOPPULAINEN. Ja minä lupaan sen myös (Panee pullon taskustaan pöydälle.) Tuohon paikkaan panen pullon, eikä viinan märkää pidä tänä yönä miehen kurkusta alas menemän. Se olkoon sanottu! Kas niin, älä sure, Helena kulta, saat nähdä, me olemme selviä miehiä huomenaamuna. Pyyhi kyyneleesi ja pane rauhassa nukkumaan, tai rupea ennemmin papin paitaa neulomaan; kyllä sinun viikon päästä viimeistään pappilaan vien, saatpa nähdä. ANTTI. No lähtään viimeinkin pois. (Menee.) HOPPULAINEN. Poies aina, poies aina, vaikkei mielikään tekisi. (Laulaa mennessään.) : ”Ei se kahvi kuumaa ollut, kun erojaisissa juotiin, : Se pisara oli kuumempi, joka poskilta alas vuoti.” HELENA (huutaa ovelta heidän jälkeensä). Tulethan pian takaisin, isä! ANTTI (ulkoa). Aamulla palajan. HELENA (hämmästyneenä). Aamulla vasta! – Mutta mihin sitten menettekään, kun niin kauan viivytte? – Ei mitään vastausta. – He eivät minua enää kuule. (Vetää oven kiinni.) Työhön ja toimeen tuonne ulos, sanoi isä. Ja aina aamuun saakka he viipyvät! – Mitä olisi heillä pimeän yön aikaan ulkona toimitettavaa? – Suuri Jumala – eihän se vaan liene –? Ei, mistä semmoinen ajatus mieleenikään tuli. (Menee kehräämään; hetken päästä hän pysähdyttää rukkinsa.) Niin, olihan isä melkein selvä eikä Hoppulainenkaan ollut erittäin liikutettu, ei siis ollenkaan tarvitse peljätä, että heillä mitään pahaa oli mielessä. (Kehrää taaskin vähän aikaa.) Mutta kuitenkin! Minkätähden tuo salaperäisyys? – Mitä olisi heidän tarvinnut sitä minulta peittää, jos se kerran rehellinen toimi oli? (Väistää rukin syrjään; nousee.) Ei, tätä levottomuutta en voi kestää, minun täytyy rientää heidän jäljessään. Pitkälle eivät vielä ole ehtineet, kenties piankin heidän saavutan. (Ottaa kirstustaan kaulavaatteen, jonka heittää ympärilleen, sammuttaa kynttilän ja menee ulos peräovesta) PENTTULA (tulee hiljaa peräovesta, ottaa taskustaan tikkulaatikon ja raapaisee tulta. Hän sytyttää kynttilän ja tähyslelee ympärilleen) – Kaikki hyvin – vuode on tyhjä –. Tyttö joko ei ole kotona taikka nukkuu hän tuolla kammarissa... Tynnyrin rukiita lupasi minulle Loviisa, jos saisin nuoren Peltolan Helenasta luopumaan. Ja sen minä teen, sen teen oikein halusta, sillä tuonlaisia hurskaita ja pyhiä ihmisiä minä en kärsi, – ne ovat minulle haitaksi ... minä heitä vihaan. (Huomaa huivin, jonka Antti on viskannut kädestään.) Kas, tuossa tytön huivi, ja se on juuri kapine, jota minä tarvitsen. Tänlaista huivia ei koko paikkakunnalla ole muilla kuin Aholan Helenalla, sen jokainen tietää ja tuntee... Nyt, tyttö, olet vallassani! (Sammuttaa kynttilän ja hiipii pois.) MARIA (tulee oikealta kynttilä kädessä). Luulin kuulleeni tuvasta liikettä, mutta eihän täällä ole ketään... Helenakin on poissa... Kummallista, – mihin on lapsi mennyt? (Aukaisee ovea ja huutaa ulos.) Helena – oletko siellä? – Helena! – Uuh, kuinka kolkko ja pimeä siellä on. Helena, Helena! Ei kuulu vastausta. Sudet vaan korvessa ulvovat ja huuhkain huutaa petäjikössä käheämmin kuin koskaan ennen. (Sulkee oven.) Ei Anttikaan vielä ole kotona. No niin, – ei siinä mitään tavatonta ole. Mutta Helena, mun armas lapseni, mikä sai sinun sydänyöllä lähtemään ulos kylmään tästä lämpöisestä tuvasta? Varjele häntä, Herra kaikkivaltias, väärille teille eksymästä!... Kaiken yötä olen nähnyt niin kauheita unia. Kun ei vaan Helenalle mitään pahaa tapahtuisi. (Katsoo ikkunasta ulos.) Tuuli yhä vinkuu nurkissa ja pimeä siellä on kuin säkissä. – Johan nyt lieneekin aamupuoli yötä, eikä Helenaa vieläkään kuulu tulevaksi. Mitä ajattelen tästä? Ja kuinka saan nämä kamalat epätiedon hetket kulumaan? Jos voisin koota ajatuksiani ja lukea raamattua; (ottaa kirjan pöydältä) varmaan siitä nyt niinkuin aina ennen vuotaisi lohdutusta ja rauhaa ahdistetulle sydämelleni. (Menee takaisin kammariin.) HELENA (tulee peräovesta). Huuh – kuinka siellä on kylmä! Vilusta koko ruumiini värisee. Enkä mistään isää löytänyt. Autiota ja pilkkoisten pimeää on kaikkialla, tuuli vaan puita ravistelee ja metsän pedot saalistaan väijyvät... Kauhean kamala on tämä yö. Varjele meitä, o laupias Jumala, kaikesta pahasta! (Lähestyy ikkunaa.) Mitä näen tuolla? Joukko miehiä monilla lyhdyillä rientää tänne pellon poikki. Mitä he täältä yösydännä etsivät? Ah – isälle on varmaan joku onnettomuus tapahtunut ja häntä tuodaan kotiin – voi minua – saanko nähdä häntä elävänä vai ruumiinako? (Lankeaa polvilleen kirstunsa eteen ja peittää kasvot käsiinsä.) (Peltola, vanginkuljettaja ja useita muita miehiä tulee lyhtyineen peräovesta.) PELTOLA. Oikein arvattu! Täällä saamme hänen heti kiinni. Ja pankaa merkille, miehet, että hän on täysissä vaatteissa ja kyyryssä kirstunsa edessä. Näettekö, hänellä on suuri kaulavaatekin hartioilla, ikäänkuin olisi hän vasta juuri ulkoa tullut. HELENA (nousee ja katsoo heihin kummastuneena). PELTOLA. Anna paikalla rahat tänne, tyttö, muutoin ei kunnian kukko laula. HELENA. Rahat? PELTOLA. Rahat juuri ja aivan jok’ainoa penni. Annatko ne hyvällä, vai –? HELENA. Mitkä rahat? VANGINKULJETTAJA. Peijakas, kun vielä kysyy, mitkä rahat. PELTOLA. Te kuulette, ettei hän tahdo niitä hyvällä antaa. (Helenalle) Missä on tuon kirstun avain? HELENA. Millä oikeudella te sitä minulta vaaditte? PELTOLA. Parempi oikeus meillä siihen kumminkin on kuin sinulla murtovarkauden tekoon. HELENA (kauhistuen). Murtovarkauden? PELTOLA. Älä tekeydy noin tietämättömäksi, ei se sinua pitkälle auta. Sinä se olit, joka noin puoli tuntia sitten särjit ikkunan minun huoneeseni ja väärillä avaimilla aukaisit kaapin, josta veit viisisataa markkaa setelirahaa. Sen voimme milloin hyvänsä toteen näyttää. HELENA. Jumala meitä varjelkoon – minäkö vein viisisataa markkaa? PELTOLA. Sinä juuri, sinä kelvoton sen teit. Mutta et sinä niillä kauas juokse, sillä minulla on setelien numerot täällä kirjassani. VANGINKULJETTAJA. Tunnusta vaan heti ja neuvo, mihin rahat olet kätkenyt, sillä tavoin pääset helpommalla rangaistuksella. HELENA. Niin totta kuin kaikkivaltias Jumala elää ja hallitsee tuolla ylhäällä, niin totta on, että minä olen viaton siihen, josta te minua nyt syytätte. PELTOLA. Vai vannot sinä vielä sielusi helvettiin, sinä kurja. Mutta katsopas tätä! (Näyttää hänelle huivia.) HELENA. Mitä? – tuo huivi? PELTOLA. Ahaa, jokos kalvenet? HELENA. Jumalan tähden, sanokaa, mitä tarkoitatte tuolla huivilla? PELTOLA. Niin, huomaatkos, sinulla ainoastaan on tänlainen huivi nähty, ja sinun omaksesi voi ken tahansa sen todistaa. HELENA. Enhän sitä kielläkään. Mutta missä yhteydessä se on teidän syytökseenne, sitä tahdon vaan tietää. PELTOLA. Saatpahan kuulla sitten. HELENA. Ei, sanokaa minulle nyt heti, mistä löysitte tämän huivin? PELTOLA. Nämä miehet todistavat sen olleen laattialla samassa huoneessa, josta ikkuna oli särjetty ja rahat viety. HELENA. Ei, se ei ole totta, aivan mahdotonta se on. Voi, miksi näin kauheasti minua tahdotaan pettää! MIEHET. Valallamme voimme asian todistaa. HELENA. Älkää olko armottomia, isäntä, te olette rehellinen, kunnon ihminen, ja minä olen vaan heikko, turvaton tyttöraukka, joka en ollenkaan ymmärrä näitä asioita enkä tiedä, kuinka minun tulisi menetellä. Eikö totta, tiellä tänne tullessanne tuon huivin löysitte ja suotta minua nyt sillä säikytätte? MIEHET. Ja mekö olisimme väärän valan tekijöitä? Varo itseäsi, tyttö. HELENA. Ei, ei; – ei väärän valan tekijöitä, enhän minä sitä tarkoittanut. PELTOLA. Jos minua rehelliseksi mieheksi uskot, niin älä sitten tuommoisia epäile. HELENA. Se olisi siis kuitenkin totta? Huivi oli siellä huoneessa –? PELTOLA. – jossa varkaus tehtiin. Johan sen sanoin. HELENA. Ja hänkö, joka huivin on pudottanut, olisi varkauteen syyllinen? PELTOLA. Onhan se järkeen menevä asia. HELENA (masentuneena polvillaan puoliääneen). Niin, onhan se, Jumala meitä armahtakoon! ERÄS MIEHISTÄ. Etkö vieläkään tahdo tunnustaa? Hän on itsepintainen kuin synti. VANGINKULJETTAJA. Parasta kun panemme tytön nuoriin ja viemme hänen vallesmannin käsiin. MIEHET. Niin, koetellaanpa, eikö vallesmanni ja korkea oikeus saisi tuota jäykkyyttä masennetuksi. PELTOLA. Malttakaa, minun käy häntä kumminkin sääli. En minä sinun onnettomuuttasi tahdo, tyttöparka; jos vaan laitat asian selväksi, niin olen valmis sovintoon. HELENA. Kiitoksia, isäntä! Jumala palkitkoon teille hyvyytenne! Minä teen, mitä vaan tahdotte, mutta auttakaa minua, neuvokaa minua, koettakaamme yhdessä saada kaikki hyväksi jälleen. PELTOLA. Tuo sitten rahat tänne, niin loppukoon koko juttu siihen. HELENA. Rahat? – Rahat! Kuinka voisin niitä tuoda, kun niitä ei minulla ole? VANGINKULJETTAJA. Siinä sen näette, kuinka pitkälle tuommoisten kanssa sääliväisyydellä pääsette. PELTOLA. Tee niinkuin sanoin, – jos sovintoa tahdot. HELENA. Mutta minä vakuutan teille – PELTOLA. Tuotko rahat tänne, vai –? HELENA. Antakaa minulle aikaa, – huomiseen tai ylihuomiseen. VANGINKULJETTAJA. Että ennättäisit karkuun, ha, ha, ha. PELTOLA. Ei, nyt kärsivällisyyteni jo loppuu. Lähtekäämme viemään häntä vallesmanniin. HELENA. Älkää panettako minua kiinni, isäntä, älkää, älkää sitä tehkö. Luottakaa minuun! Minä koetan saada teille rahat takaisin; minä teen, mitä suinkin voin, kun saan vapaudessa olla; mutta vankeudessa – enhän siellä voi mitään toimia. PELTOLA. Tyhjiä loruja! Nouse ylös ja tule mukaan nyt. MARIA (tulee kammarista). Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut? PELTOLA. Tyttäresi tänä yönä kävi varkaissa ja vei minun kaapistani viisisataa markkaa. MARIA. Se on myrkyllinen valhe. Ennen maailma nurin kääntyy, ennenkuin Helena toisen omaan koskee. Teidän syytöksenne on väärä ja te tulette siitä edesvastaukseen. HELENA (erikseen). Äiti raukka! Ja isä, isä – mun onneton isäni! PELTOLA. Vai edesvastaukseen! Sepä saadaan nähdä. Miehet, – tänne nuoranne – tyttö pannaan kiinni. MIEHET. Tyttö sidotaan ja viedään vallesmanniin. (Lähestyvät Helenaa.) MARIA. Pois! (Asettuu Helenan eteen.) NIILO (töytää sisään peräovesta ja asettuu miesten eteen). Jumalan kiitos, vieläpä ehdin! HELENA. Voi, taivas, Niilokin! PELTOLA. Kuka peijakas pojan päästi irti? NIILO. Luulitteko minusta pääsevänne sillä, että minun aittaan telkesitte? Menkää katsomaan, lukkonne on särjetty, ovenne on pirstaleina, ja nyt olen tässä. Ennenkuin te hiuskarvaakaan saatte nykäistä Helenan päästä, täytyy teidän minulta henki ottaa. Eikä se ole varsin helposti tehty, sillä kovan halun nyt tunnen raivoisaan, hurjaan, vimmattuun taisteluun. Ole huoletta, Helena, he eivät saa sinulle mitään pahaa tehdä, niinkauan kuin minä elän. PELTOLA. Ooh, sinä poikajunkkari, vai rupeat sinä varkaan puolia pitämään. NIILO. Helena ei ole varas; hän on viaton. MARIA. Kiitos, kiitos teille, Niilo, joka turvattoman puolta pidätte! Rohkaise mieltäsi, lapseni, näethän, sinulla on puoltajia. Sano heille, että olet viaton. NIILO. Oikea syyllinen nyt vapaasti pääsee pakenemaan, sillä välin kuin te, isä, täällä viatonta ahdistatte. HELENA (nousee äkisti). Äiti, – oi, lohduttakoon sinua taivaan Luoja, minun täytyy sydämmesi murtaa. Niilo – väistykää edestäni, että he saavat minun sitoa. Minä – voi, Jumala auttakoon – minä tunnustan itseni syylliseksi. MARIA (parkaisee ja pyörtyy). NIILO. Jumalan nimessä, – se ei ole totta, Helena, sinä hourit, – sinä olet sekaisin säikähdyksestä. HELENA. Minä olen täydessä järjessäni. – Miehet, miksi viivyttelette? (Miehet rientävät häntä sitomaan. Niilo hoipertelee masentuneena.) [[Luokka:Murtovarkaus]] 2884 5097 2006-08-29T19:14:38Z Nysalor 5 Neljäs kuvaus {{Otsikko |edellinen=[[Murtovarkaus: Kolmas kuvaus|Kolmas kuvaus]] |seuraava=[[Murtovarkaus: Viides kuvaus|Viides kuvaus]] |otsikko=Neljäs kuvaus. |alaotsikko=[[Murtovarkaus]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Vankihuone; perällä ikkuna korkealla seinässä, rautakanget ikkunassa. Siitä oikeaan ovi. Ikkunan alla yksinkertainen vuode.) (Helena istuu vuoteella, kahleissa. Iltayö.) HELENA. Vankina, – raudoissa murtovarkaudesta! Voi häpeän suuruutta, voi tuskain tukaluutta, voi vaivain vaikeutta! Mistä löydän sen kolkan maailmassa, johon täältä päästyäni voin ihmisten näkyvistä paeta? Ei ole erämaata niin synkkää, ei korpea niin kolkkoa, joka häpeäni peittäisi. Syysyötä mustempi on tästä lähtein mun elämäni tie, tuulen tuiman tiettävissä mun kurjan kohtaloni. Kuusen juuret kuivettuvat, vaan ei kuivu kyyneleni, meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen, ei valu vajainen rinta. Mutta vihdoin toki, kun päiväni päättyvät ja ikäni iltaan kallistuu, kun on pelto peittäjänä, nurmi kaunis kattajana, silloin huolet huojentuvat ja murheet multaan murenevat. Voi, taukoa jo, sa rinnan polte, rauhoitu, sydän poloinen, onhan turva turpehessa, armo kirkon aidan alla, toivo tuonelan tuvissa. Lyhyt on tie, joka vie kautta surun laakson, iankaikkinen on autuus, joka tuolta puolen lastaan hohtaa... Miksi valvon vielä, vaikka jo levon aika on, miksi sieluni taistelee, vaikka öinen rauha kaikkialla vallitsee. (Heittäytyy pitkälleen) Unen helmoihin nyt uupukoon mieleni haikeus, siksi kuin uuden päivän koitto heräävää maailmaa tervehtii. : ”Mä silmäni nyt suljen, : O Isä taivainen. : Suo noustuankin olen : Sun lapses armainen!” (nukkuu; hetkisen hiljaisuus, tornin kello lyö kaksitoista, jonka jälkeen kolaus kuuluu ikkunan takaa. Helena kavahtaa istualle ja katselee ympärilleen. Toinen kolaus kuuluu ja Helena nousee seisoalleen). Mikä on tuo kolina, joka häiritsee hiljaisuuden tässä eläväin haudassa? Vastahan nyt mahtanee olla keskiyön aika... No niin, (istuu jälleen sängyn laidalle) olipa mikä hyvänsä, ei minulla syytä pelkoon ole. Enhän ole elämässäni ollut näin turvallisessa paikassa, eikä ole ennen koskaan senlaista huolta pidetty mun säilyttämisestäni kuin nyt. (Kova kolaus ja ääni kuuluu ikkunan takaa.) ÄÄNI. Helena! HELENA (kavahtaa ylös). Ihmisääni se oli, joka nimeäni mainitsi. ÄÄNI. Helena, oletko siellä? HELENA. Täällä olen, vaan ken olet sinä ja mitä minusta tahdot? ÄÄNI. Ystävä olen, – aukaise ikkuna. HELENA. Ystävä hän on, – ja uskollinen ystävä hän mahtaakin olla, koska luopuu makeasta yöunestaan tullakseen minun luokseni. ÄÄNI. Älä viivyttele, vaan aukaise jo kiiruusti ikkuna. HELENA. Sen heti teen. (Aukaisee ikkunan; Hoppulaisen kasvot tulevat näkyviin.) HOPPULAINEN. Morjens! Saako tänne pistää nenänsä sisään? HELENA. Tekö se vaan olittekin, Hoppulainen! HOPPULAINEN. Minähän se vaan olin, mutta onhan sitä siinäkin. HELENA. Kuinka pääsitte sinne ylös? HOPPULAINEN. Mikäs konsti siinä, – onhan maailmassa tikapuita. (Alkaa sahata ikkunanrautoja.) HELENA. Mitä teette, Hoppulainen? Mikä on tarkoituksenne? HOPPULAINEN. Nämä raudat vaan tästä sahaan poikki, sitten otan hempukkani kainaloon ja vien hänet suden kuopasta pois. Näes, ennen tynnyrin kirppuja varjelee, ennenkuin kaksi yksimielistä. HELENA. Ooh, – kiitos siitä! Mutta luuletteko minun olevani valmiin lähtemään täältä teidän kainaloonne. HOPPULAINEN. Ellet tule kainalooni, niin tule sitten selkääni, sama se minulle on. Soromnoo, sanoi laukkuryssä. HELENA. Mutta minä en lähde täältä teidän kanssanne, en, vaikka mikä olisi. HOPPULAINEN. Kyllä sinun täytyy, jos mielit lain kovista kourista päästä. HELENA. Minäpä en tahdokaan niistä päästä, vaikka olisivat vielä kovemmat kuin ovatkaan. HOPPULAINEN. Tottako se on vai leikkiä? HELENA. Olisinko nyt sillä mielellä, että saattaisin leikkiä laskea. Väkisin ette voi minua pakoon viedä, ja omasta ehdostani taas en lähde. Lakatkaa vaan turhasta työstänne. HOPPULAINEN. Mutta kuulehan nyt, Helena, yhtäkaikki! Minulla on tuolla maantien varrella hevonen, ja sillä vien sinun semmoiseen paikkaan, ettei kruununmiehet ikinä saa sinuun kynsiään iskeä. HELENA. Vai niin. Elättäisitte kaiketi minua siellä Peltolan rahoilla. Mutta varokaa itseänne, Hoppulainen, jos te vaan niihin rahoihin koskette tai niistä rahtuakaan hävitätte. HOPPULAINEN. Herran poika, – minäkö niitä hävittäisin? HELENA. Viekää isälle terveisiä ja sanokaa hänelle, että paljon tosin olen saanut kärsiä, mutta nureksimatta otan kaikki vastaan, jos hän vaan toimittaa Peltolan rahat takaisin. Rikos on kuin raskas taakka tunnollani, niin kauan kuin rahat pidätetään oikealta omistajaltaan. HOPPULAINEN (erikseen). Lempo vieköön, jos minä tästä ymmärrän sanaakaan. Tyttö parka mahtaa olla sekaisin päästään. HELENA. Lupaatteko sen sanoa isälleni? HOPPULAINEN. Kyllä, – kyllä minä sanon. HELENA. Kuinka vanhempani muuten voivat? HOPPULAINEN. Hm – noin, niinkuin märkä palaa. Isäsi kovin suree sinun onnettomuuttasi ja, tiedätkös, hän teki lujan päätöksen, ettei enää viinan tippaakaan maista tuon koommin. Kannullisen viinaa hän viskasi nurkkaan, silloin kun aamulla tuli kotia ja kuuli, että olivat sinun panneet kiinni. Niin, nyt juohtuu mieleeni, että äitisi pani mukaani vähän rieskaa ja nuorta voita sinulle, – nyytti pitäisi oleman täällä taskussani. Kas tuossa! (antaa Helenalle! pienen nyytin). HELENA. Mun armas äitini! HOPPULAINEN. Nuori Peltola siellä käy vähän väliä vanhempaisi luona ja tutkii, mitä kaikkea tuona onnettomana yönä teillä tapahtui. Hän ei, kuulemma, saa sitä päähänsä, että sinä olisit rahat vienyt. HELENA (erikseen). Niilo! Voi Niilo! (Levottomasti Hoppulaiselle.) Ei hän vaan liene päässyt asian perille? HOPPULAINEN. Asian perille? – Hm – (Erikseen) Tyttöriepu ei muistakaan, että itse hän sen jo on tunnustanut. (Ääneen.) Ole huoletonna vaan, ei hän sen perille pääse. Tuletko nyt sentään mukaani? Pian minä nämä raudat tästä poikki saan. Näes, se käy niinkuin Mäkelän sahti ilman nostinta. HELENA. Sen hyvin uskon, mutta en minä täältä pakoon lähde, Hoppulainen. Viekää terveisiä vanhemmilleni, ja – ja – kaikille, jotka minua muistavat. HOPPULAINEN. Mutta, ajatteles, – olethan sinä täällä juuri kuin ahven merrassa, ja entä, jos he vielä tuomitsevat sinulle neljäkymmentä paria? HELENA. Vaikka hengen ottaisivat, en sittenkään karkeisi heidän käsistään. Hyvästi nyt, Hoppulainen. HOPPULAINEN. Maltahan vielä. Kas tuossa on vähän voidetta, jota sain Penttulalta; – sillä kun selkäänsä voitelee, niin ei tunnu mihinkään, vaikka sata paria saisi. HELENA. Hyi, viekää pois – HOPPULAINEN. Mieletön sinä olet, ellet ota. Penttula tekee aina hyviä taikoja, ja tämä rasva on – (hämillään; erikseen) ka, peijakas, – eihän minun sitä pitänyt sanomankaan. HELENA. Mitä se on? HOPPULAINEN. Niin – (hiljempaa) hän sanoi sen olevan ruumiin rasvaa. – Mutta yhdentekevä, oli mitä hyvänsä, eihän se asiaan kuulu. HELENA. No, nyt suljen jo ikkunan, enkä tahdo enää sanaakaan kuulla. HOPPULAINEN. Äläs, Helena, minä vielä kysyisin sinulta yhtä asiaa. HELENA. Tehkää se sitten pian. HOPPULAINEN. Tuletkos omakseni, kun täältä vapaaksi pääset? Kyllä takaan, että sinulla suu napsaa niin kauan kuin minullakin jalka kapsaa. HELENA. Ettekö sen enempää kunniastanne välitä, Hoppulainen, vaan ottaisitte vaimoksenne vankina olleen naisen? HOPPULAINEN. Sinut ottaisin, vaikka kymmenen kertaa olisit vankina ollut. Herrajesta, olethan suloinen ja kaunis kuin taivaan enkeli. HELENA. Jättäkää ne tuumat sikseen, Hoppulainen, ei niistä kumminkaan ikipäivinä mitään tule. Ja Jumalan haltuun nyt! (Sulkee ikkunan.) HOPPULAINEN (huutaa). Yksi sana vaan, Helena, – en minä enää elä niinkuin tuulta pieksäen – HELENA. Menkää jo, menkää, ennenkuin vartijat teidän huomaavat. (Poistuu ikkunasta) Isä on oikeassa, – hän on todellakin hyvänluontoinen, tuo miesparka. Olinpa jo vähällä unhottaa kaiken pahan, minkä hän on matkaan saattanut (istuu vuoteelle, miettien). »Isäsi kovin suree onnettomuuttasi», sanoi hän. Voi, jos rohkenisin toivoa, että tuo suru saisi hänen katumaan ja parannusta tekemään, kuinka iloisesti silloin kärsimyksen kuormaa kantaisin. Eikä se enää niin raskas olekaan, kun tiedän Niilon vielä luottavan viattomuuteeni. Mun jalo, uskollinen Niiloni! Paremman onnen olisi sun lämmin sydämmesi ansainnut kuin joutua tänlaisen köyhän ja kurjan tyttöraukan omaksi. Niin – köyhä tosin olen ja kurja maailman silmissä, mutta aarre minulla on, jota en kuninkaan valtikkaan vaihettaisi, ja se aarre on mun Niiloni rakkaus. Sitä ei laki eikä oikeus, eipä itse kuolemakaan multa riistämään kykene. (Käytävästä kuuluu kolinaa) Kuulen astuntaa käytävästä. – Varmaankin vanginvartija, joka tarkastaa, ovatko säilytettävänsä tallella. (Vanginvartija avaa oven ja laskee Niilon sisään.) VANGINVARTIJA (ovella). Puolen tuntia, niinkuin sanoin. (Sulkee oven.) (Niilo astuu likemmäksi, katsoo Helenaan, joka istuu pää käden nojassa eikä häntä huomaa.) NIILO (erikseen). Hän valvoo, vaan on vaipunut ajatuksiin. Kuinka suloinen hän nytkin on, vaikka kasvot ovat surusta kalvenneet. Ja murtovarkauden tehneelläkö olisi tuonlainen enkelin katsanto. Ei – se ei ole mahdollista! (Ääneen) Helena! HELENA (kavahtaa seisoalleen). Niilo! – Ah, kuinka peljästyin! – Miten olet tänne päässyt? NIILO. Vanginvartija minun laski. Puolen tuntia ainoastaan hän sallii minun täällä olla – ja minulla on sinulle paljon puhumista. Helena, sinun täytyy – minä pyydän ja rukoilen sinua kertomaan kaikki, mitä tiedät tuosta onnettomasta rahajutusta. Helena, luotathan minuun? HELENA (teeskennellen kylmyyttä). Kenen käskystä tulet tänne minua tutkimaan? NIILO. Kenen käskystä? – Taivaan Luoja, – hän kysyy kenen käskystä. – Minä rakastan sinua Helena, minä kärsin, kun sinä kärsit, – minä tuskaa tunnen, kun sinua vaivataan, ja sinä kysyt, kenen käskystä tänne tulen. Helena, minä tahdon saada viattomuutesi selville, tahdon pelastaa sinun vankeudesta, ja sitten – niin – sitten elän taaskin toivossa ja odotan kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin sydämmesi heltyy ja sinä suostut tulemaan mun armaaksi vaimokseni. Oi, Helena, armas tyttö – ainoa sana vaan, – elämäni onni siitä riippuu, – sano, että olet viaton, ettet ole tuota rikosta tehnyt. HELENA. Säästä itseäsi ja minua, Niilo. Suotta sinä potkit tutkainta vastaan, ei Jumala ole meitä toisillemme luonut. NIILO. Helena, minä olen rakastanut sinua puhtaana, viattomana, ylevämielisenä tyttönä, ja vaikka olisit mieronkulkijana ollut, olisit sinä kuitenkin minun silmissäni ollut herttaisin, armahin olento maan päällä juuri sentähden, ettei puhtaudessa eikä jaloudessa kukaan voinut mielestäni sinun rinnallesi nousta. Kun sinä tuona kauheana hetkenä sanoit itsesi syypääksi rikokseen, josta sinua ahdistettiin, – voi, Helena, – silloin tuntui ikäänkuin olisin taivaasta äkkiä heitetty pimeään syvyyteen ja epätoivossa luulin jo järkeni menettäväni. Mutta kun surun ensimmäinen huumaus hälventyi, nousi minuun uudestaan vakaa luottamus sinun viattomuuteeni. Koko kiinniolon aikasi olen pannut kaikki voimani liikkeelle saadakseni selkeyttä tässä suhteessa, olen puhutellut vanhempiasi, – olen tutkinut ja miettinyt pääni ympäri, – mutta kaikki on tähän saakka turhaa ollut. Helena – armahani, mikä sinun on? Miksi vapiset, miksi kalvenet noin? HELENA (erikseen). Vahvista minua, o taivaan Herra! NIILO. Älä käännä noita hempeitä kasvojasi pois, vaan salli mun niitä nähdä se hetkinen, kun minut on suotu täällä olemaan. HELENA (sortuneella äänellä). Oi, Niilo, jätä minut nyt, – voimani uupuvat, – olen kenties valvonut liiaksi. NIILO. Älä vaadi minulta sitä, Helena, – toista kertaa, kenties, en enää puheillesi pääse. Sano vaan, että olet viaton, ja minä uskon sinua enkä enää sinua kiusaa. HELENA (erikseen). Ah, Jumalani, tämä on liian katkerata. (Ääneen) Niilo, etkö minua enää rakastaisi, jos olisin sen rikoksen tehnyt? NIILO. Jos olisit sen tehnyt – Kuolisin kenties, tai joutuisin mielipuoleksi, mutta väkivallalla riistäisin varkaan kuvan sydämmestäni – Älä puhu mahdottomia, Helena, sinä et ole sitä tehnyt. HELENA. Oi, Niilo! Sinä riistäisit minulta rakkautesi, riistäisit minulta ainoan iloni, sen tähden, joka valaisee onnettomuuteni yön. Kauheata on vankeus ja kahleissa oleminen, kauheampata häpeä. Ja ihmisten ylenkatse, – mutta kauheinta kaikesta olisi sinun rakkautesi menettäminen. Ei Niilo – ei – Sitä en jaksaisi kantaa. NIILO (tarttuu hänen käsiinsä). Helena – mitä tämä on? Noin suurta arvoa et panisi rakkaudelleni, jos sydämmesi olisi kylmä minua kohtaan, niinkuin olet luuletellut. HELENA. Olen vaan sanonut niin, kun luulin velvollisuuteni sen vaativan. Kenties tulisi minun vieläkin peittää sinulta rakkauteni, mutta minä en voi. Minä rakastan sinua, Niilo! NIILO (sulkee hänen syliinsä). Onko se totta, Helena, katso minuun, – oi, nuo silmät eivät petä. Omani sinä olet, mun armas, herttainen tyttöni. Taivaan nyt syliini suljen, enkä huoli vaikka koko maailma meitä vastaan olisi. Minä puolustan sinua, minä etsin oikean syyllisen vaikka maailman äärimmäisestä kolkasta, ja hänen pitää saaman ansaittu palkkansa, pitää monenkertaisesti saaman tuntea ne vaivat, jotka sinä syyttömänä olet saanut hänen tähtensä kärsiä. HELENA (irroittuu hänestä). Minä poloinen, mitä olinkaan tehdä? NIILO. Kuolema ja kadotus, – minä tahtoisin sulloa ja survoa murskaksi sen ihmisen, joka sallii, että puhdas ja viaton tyttö hänen tähtensä vankeuteen heitetään. HELENA (erikseen). Mikä neuvoksi tulee, jos hän saa sen tietää. NIILO (tahtoo jälleen sulkea häntä syliinsä). Helena, mun armas morsiameni, mun ihana, suloinen kultani, sano minulle jo, mikä saattoi sinun ottamaan syyksesi rikosta, jota et tehnyt ole? HELENA (välttäen häntä). Niilo, anna minun olla. Voi, Luojani, armahda minua! NIILO. Tai sano vaan, että olet viaton, että – HELENA. Sitä en voi, – en voi, Niilo. Ooh – minä tukehdun! NIILO. Älä pelkää, armaani, miksi taaskin vapiset noin? Luota minuun, luota rakkauteeni, minä toimitan syyllisen kiinni ja silloin olet sinä vapaa. HELENA. Herkiä jo, herkiä! Sinä et voi minua auttaa, Niilo. NIILO. Senkötähden, että säikähdyksestä sanoit itsesi syylliseksi? Ole huoletta ja jätä asia minun huostaani, kyllä selvitän kaikki, kun vaan sanot tuomarille ja kaikille olevasi viaton. HELENA. Sitä en sano – (polvillaan, puristaa molemmin käsin päätään) älä kiduta minua enää – sitä en koskaan sano. NIILO (peräytyy). Etkö sano? Minkätähden et sano? HELENA. En voi, – en saata. – NIILO. Et voi, – et saata? Miksikä et saattaisi? HELENA. En saata, sillä – voi, Niilo, älä kohtele minua noin kylmästi. NIILO. Sano, että olet viaton. HELENA. Niilo, anna sydämmesi heltyä – rakasta minua, vaikka olen näin kurja ja onneton. NIILO. Olethan viaton? HELENA. Minä antaisin henkeni sinun tähtesi, Niilo, – älä hylkää minua. NIILO. Vastaa kysymykseeni? HELENA. Mitä pitää minun vastaaman – olen vallan sekaisin – mitä tahdoitkaan tietää? NIILO. Ethän ole varas? Helena, – sanastasi riippuu meidän molempain onni. HELENA. Ellen minä olisi varas, olisi joku toinen – ellen minä olisi vankina ja raudoissa, olisi joku toinen. NIILO. Miksi noita tyhjiä verukkeita. Helena, minä kysyn sinulta viimeisen kerran: oletko syyllinen vai syytön? HELENA (nousee ylös). Ja minä vastaan sinulle viimeisen kerran: minä olen syyllinen. NIILO (hetken vaiti oltuaan). Tahdotko sillä sanoa, että ehdollasi, selvällä järjellä ollessasi murtausit isäni huoneesen ja veit hänen kaapistaan rahat? HELENA. Niin, – aivan niin. NIILO. Ei, Helena, se on mahdotonta, sinä et ole sitä tehnyt. HELENA (on vaiti). NIILO. Älä seiso noin jäykkänä, älä tuijota noin kamalasti, näethän, minä vieläkin sinuun luotan. Joku toinen sen on tehnyt, eikö niin? HELENA. Ei, ei, ei! Ei kukaan muu kuin minä. NIILO. Helena, saattaisitko minulta totuuden peittää hetkenä tänlaisena, jolloin sydämmemme toisiinsa sulivat, jolloin sielu sieluun yhtyi ja pyhä liitto meidät toisiimme sitoi? HELENA. Niilo, oi, armahda! NIILO. Eikö ole sinulla mitään lisättävää? HELENA. Ei mitään. NIILO. Eikö mitään selitystä? HELENA. Ei mitään – ei mitään? NIILO. Niinpä en voi muuta kuin surkutella sinua, tyttöparka. HELENA. Niilo! NIILO. Minä katkaisen siteen, joka äsken solmittiin, minä repäisen kuvasi sydämmestäni, vaikka verta se vuotaisi. HELENA. Niilo! (Vanginvartija aukaisee oven.) VARTIJA. Aika on kulunut. NIILO. Jumala olkoon meille armollinen! Jää hyvästi – ainiaaksi! (Menee vartijan kanssa ovesta.) HELENA. Niilo! (Pyörtyy.) [[Luokka:Murtovarkaus]] 2885 7055 2006-10-15T13:31:34Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen=[[Murtovarkaus: Neljäs kuvaus|Neljäs kuvaus]] |seuraava=[[Murtovarkaus]] |otsikko=Viides kuvaus. |alaotsikko=[[Murtovarkaus]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Tiheä metsäinen, viertävä seutu. Sunnuntaiaamu. Kirkkoon soitetaan ja ihmistä kulkee perällä kirja kädessä vasemmalta oikeaan.) HOPPULAINEN (tulee laulaen vasemmalta säkki seljassa). »Enpä itkenyt silloinkaan, kun mammani majasta läksin, Ryyppäsin viinaa, haukkasin rieskaa, tein niinkuin mammani käski.» Ei, – hiiteen jo jääkööt kaikki laulut; ääneni on ollut sorroksissa aina siitä kuin Helena kiinni pantiin. Koko maailma on nyt mullin mallin, elämä edestakaisin. Penttulan viinapannukin on vallesmannin kynsissä ja olkoon vaan, ei se minua liikuta, ei laisinkaan. Minä vaan ihmettelen, kuinka hänen loitsutaitonsa laita silloin oli. Muuten ei asia minuun koske, ei rahtuakaan; sillä olenhan vakaasti päättänyt säästää jok’ainoan liian pennin, saadakseni vähän taloudentarpeita kokoon siksi kuin Helena vankeudesta pääsee. Niin sitä käy tässä matoisessa maailmassa! Kuka olisi luullut Helenankaan varkaisin menevän, – tyttö, joka on aivan kuin katekismosta otettu, niinkuin Iivari sanoo. Mutta mitäpäs siitä! Kompastuu hevonenkin neljältä jalalta, saati ihminen kahdelta. (Katselee syrjään.) Mikäs tuolla metsässä rapisee? – Penttula totta maarin siellä tulla kähmii. – Kas. kas, kuinka varovasti hän hiipii ja kurkistelee ympärilleen – Niinpä hän väijyy kuin verta himoava peto saalista – Ollaan hiljaa, saadaan jänis! Noidalla on vehkeitä mielessä, se on varma. (Kätkeytyy pensaihin oikeaan.) PENTTULA (tulee vasemmalta; toisessa kädessä lapio, toisessa pieni laatikko, jota kätkee nuttunsa alle). Kaikki käy hyvin, vallan hyvin! Ei ketään ole likitienoolla – ei yksikään silmä näe toimiani täällä metsän synkässä kätkössä. (Ottaa laatikon poveltaan.) Sinä olet viisas mies, Penttula. Mielinmäärin olet sinä noita ihmisparkoja nenästä vetänyt, nimesi on kuulu kautta Suomenniemen eikä ole Lapin rajojen tällä puolen tietäjää toista, joka sinulle vertoja vetäisi. Aarre, jota tuossa säilytän, se maineelleni taas siivet sivuun antaa. Kun älykkäästi sen kanssa menettelen – Uh – tuhat tulimmainen, kuinka peljästyin! Eikä se ollut muu kuin jänis, joka tuolta pensaan alta hyppäsi. Ei – mun täytyy kiireesti kätkeä aarteeni tänne metsään, sillä niin kauan kuin sitä luonani säilytän, ei minulla ole yön lepoa, ei päivän rauhaa. (Nostaa kiveä vasemmalla, kaivaa lapiolla sen alle kuopan, johon panee laatikon ja väistää sitten kiven jälleen kohdalleen.) Kas niin, nyt siitä huolesta on päästy. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Ja nyt voin olla vakaassa rauhassa, sillä jos joku löytäisikin laatikon täältä metsästä, niin kukapa voisi ilmoittaa, että minä sen tänne kätkin. (Lintu visertää.) Viserrä vaan, sinä västäräkki, lauluasi eivät ihmiset ymmärrä. En pelkää sinua, en pelkää jänistä enkä maan matosiakaan, sillä ne eivät todistajiksi kelpaa. (Kirkon kellot soivat.) Kirkkoon soitetaan. Nyt on pyhäaamu, – sitä en ollenkaan muistanut. – Niin – aikoja on kulunut siitä, kun minä viimeksi kirkossa kävin. En tiedä mikä syynä lienee, mutta tukala on mun olla, kun sinne menen. Ihmiset väistyvät minusta niin loitolle kuin suinkin voivat ja pappi iskee minuun silmänsä niin tuimasti, että mun ehdottomasti täytyy painaa pääni alas. – No, niin! Kun minua ei haluta kirkkoon mennä, niin pysyn sieltä poissa. Ei siitä sen enempää. Olisinko minä Jumalan sanan vaivainen, minä? Ei! Tässä on mies, joka ei avukseen huuda taivaan eikä helvetin voimia, vaan turvaa omaan sukkeluuteensa ja hyvään älyynsä. Ihmiset tosin sanovat minun olevan liitossa paholaisen kanssa, ha, ha, ha, luulevat minun myyneeni hänelle sieluni, ha, ha, ha. Mutta minä heille nauran, ha, ha, ha! – nauran ja pistän houkkioitten rahat kukkarooni, ha, ha, ha! LOVIISA (tulee oikealta virsikirja ja nenäliina kädessä; pysähtyy nähdessään Penttulaa ja tulee alas etunäyttämölle). Mitä te nauratte, Penttula? PENTTULA. Ilman vaan lystikseni. LOVIISA. Minä olin kirkkoon menossa, vaan kun huomasin teidän täällä metsässä, poikkesin puheillenne. PENTTULA. Puhukaa! Minä kuulen. LOVIISA. Tahtoisin kysyä teiltä, mitä hyötyä luulette minulla siitä olevan, että Niilo Helenasta luopui, kun ei hän kumminkaan minusta sen enempää välitä? PENTTULA. Mitä hyötyä teillä siitä on, sitä en tiedä, eikä se minuun koskekaan. Te lupasitte minulle tynnyrin rukiita, jos saisin Niilon Helenasta luopumaan. Sen tein, ja te olette maksanut. Mielestäni olemme nyt kuitit. LOVIISA. Mutta siihen en minä voi tyytyä, ymmärrättehän. PENTTULA. Vaan –? LOVIISA. Vaan tietysti täytyy minun myöskin tulla emännäksi Peltolaan. PENTTULA. Se on eri juttu. LOVIISA. Kaksi tynnyriä annan teille rukiita, jos saatte Niilon minuun taipumaan... Lupasinko liian vähän? Saatte kaksi tynnyriä lisää, sitten kun olen Niilon kanssa naimisessa. PENTTULA (erikseen). Neljä tynnyriä – se on palkka, jota ei saa ylenkatsoa. (Ääneen.) Asia ei aivan pian voi toteutua, sillä minun täytyy sitä varten aineita hankkia aina Lapista saakka. LOVIISA. Kyllä minä odotan, ryhtykää vaan pian toimeen. Ja tulkaa tänä iltana meille, niin annan teille jo yhden tynnyrin edeltäpäin, mutta ymmärrättehän, vasta sitten kuin isä nukkuu. PENTTULA. Niin, tietysti, – vasta sitten kuin isänne nukkuu. PELTOLA (tulee virsikirja kainalossa oikealta; pysähtyy nähdessään Penttulan ja Loviisan, tulee esiin). Hehei! Loviisa tilaa lemmenjuomaa Penttulalta, ha, ha, ha. No, hiis! Taisinpa osata oksaan, koska noin peljästyitte. LOVIISA. Minä – enhän minä – pyysin vaan rohtoja – taikka tuota neuvoa, kun olin kadottanut kultasormukseni, – juuri nyt kirkkoon. Ollessani, – näettehän kirjastakin, että olen sinne menossa. PELTOLA. Niin vaan, niin vaan; – sinne olin minäkin menossa, mutta heikkarin hyvä, kun teitä tapasin, Penttula; olin muuten aikonut käydä tänä iltana luonanne. LOVIISA. Ei maar’, – minun täytyy rientää tästä kirkkoon, ennenkuin pappi saarnaan ehtii. Jääkää hyvästi, isäntä! Hyvästi, Penttula! PELTOLA. Herran haltuun! PENTTULA. Hyvästi, hyvästi! PELTOLA. Nähkääs, Penttula, asianlaita on senlainen, että – (Aikoo istua sille kivelle, jonka alle Penttula on laatikon kätkenyt.) PENTTULA. Älkää, – älkää sille kivelle istuko, täällä on parempi. PELTOLA. Eikös mitä; tässä on vallan hyvä. Niin, näette, asianlaita on senlainen, että nuo rahat, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin, ovat aina vaan tiellä tietymättömällä, eikä tyttö oikeudessakaan tunnusta, mihin ne ovat joutuneet. Sentähden pyytäisin nyt teiltä neuvoa, koska kuulutte olevan varsin mainio toimittamaan varastettua tavaraa takaisin tulemaan. PENTTULA. Olisinko suotta tehnyt kolme pitkää matkaa aina Lapin raukoille rajoille, jossa maailman suurimmat turjat asuvat. PELTOLA. Matkoistanne olen kuullut kerrottavan. Mutta tullaksemme nyt takaisin asiaamme, niin varonpa, että tytöllä on joku rikostoveri, joka säilyttää rahat eikä rohkene niitä panna liikkeelle, kun tietää setelinumeroitten olevan minulla muistoon pantuna. PENTTULA. Pelkää kaiketi selkänahkaansa, hi, hi, hi! PELTOLA. Kaiketikin. Tuosta tulisi teidän nyt ottaa selvä, Penttula. PENTTULA. Tänä päivänä, jos niin tahdotte. PELTOLA. Ihanko todella? Voisitteko jo tänä päivänä toimittaa minulle rahani takaisin? Mainiota! Ja paljonko vaaditte vaivoistanne? PENTTULA. Jos heti olisitte tullut luokseni, olisin sen muutamasta markasta tehnyt; nyt on asia käynyt niin mutkalliseksi ja vaikeaksi, että mun täytyy saada puolet varastetusta. PELTOLA. Menkää hiiden kattilaan! Puolet varastetusta? Kaksisataaviisikymmentä markkaa? Johan te, Penttula hyvä, olette pohjaton kuin papin säkki. PENTTULA. Vähemmästä en voi sitä tehdä. PELTOLA. Mutta ajatelkaahan toki – PENTTULA. En minä teille apuani tarjoo. Jätetään asia sikseen. PELTOLA. Eikö siinä ollenkaan ole tinkimisen varaa? PENTTULA. Ei penniäkään. Mutta niinkuin sanoin: jätetään sikseen. PELTOLA (erikseen). Tuhannen tuhatta, mimmoinen nylkyri hän on. (Ääneen.) No, täytyneehän minun suostua. Parempi pyy kädessä kuin kymmenen oksalla. PENTTULA. Ennenkuin päivä puoleen ehtii, on teillä rahat kädessä. Lähtekäämme asuntooni, Siellä säilytän aineet, jotka salaiset asiat ilmi tuovat. PELTOLA. No, antaahan olla! Enpä ole tämmöisessä pelissä vielä ennen ollut. Mutta olkoon menneeksi, jos vaan rahat takaisin saan. (Nousee; menevät yhdessä vasempaan.) HOPPULAINEN (tulee kontaten pensaista oikealla). Menkää te Jumalan nimeen, lyökää nenänne ensimmäiseen kiveen. Ja nyt sukkelaa, sanoi Rusiini, kun sauna paloi. Katsotaan, mitä aarteita noita kiven alle kätki. (Nostaa kiveä ja ottaa sen alta laatikon, jonka kantta hän aukaisee.) Voi sinä pyhän Pirkitan pannurieska, – rahaahan täällä on! Yksi, kaksi, kolme, neljä – viisi sadan markan seteliä; – kaikki harmaita ja kauniita kuin Laukaan varikset (nostaa laatikkoa korkealle). Hei, hurratkaa pojat! Näin suurta rahasummaa en ennen ole nähnytkään yhtä aikaa, vielä vähemmän kädessäni pitänyt... Mitä tekisin? Pistänkö poveeni? – Ei – en tee sitä, olisihan se niinkuin puolta varkautta. Mutta – panisinko ne toiseen kätköön. Esimerkiksi tuon kiven alle tuossa? Se kelpaa (nostaa toista kiveä ja kätkee sen alle laatikon). Pian hän omansa sieltä saa, jos hän kerran tietäjä on. (Hyräilee.) Älä hiisku, hiirulainen, katti päällesi katselee. Älä hiisku hiirulainen – (menee oikeaan). (Peltola ja Penttula tulevat vasemmalta.) PENTTULA. Tämä sama paikka se oli, jonka näin tulikiven liekissä ja tuossa on kivi, jonka alta rahanne löydätte. PELTOLA. Tuonko kiven alta? No, ei uskoisi! (Nostaa kiveä.) Mutta ei täällä mitään ole. PENTTULA. Eikö ole? – Kuolema ja kadotus! Onko maa ne niellyt, vai itse paholainenko täällä on käynyt? PELTOLA. Entä, jos ei niitä ole siellä ollutkaan. PENTTULA. Siellä ne olivat vaikka hirteen minua vietäisiin. HOPPULAINEN (tulee hyräellen säkki seljässä). Mistä kukko kullat saapi, kana hopiat kaivaa. Mistä kukko – Päivää, isäntä! Päivää, sinä mailman mainio noita! PELTOLA. Päivää, päivää! HOPPULAINEN (laskee pussinsa maahan.) Ostakaa, isäntä, puutavaraa. Täällä on lusikoita, kauhoja, taikinan hierimiä, ja nähkääs vaan! Kehloa ei saa sievempää, ei jauho uurre eikä suu. Oksa on pikkuinen pohjassa, mutta se on vaan nuottia sen elämälle. PELTOLA. Kauppaako sinä jumalaton hierot pyhäpäivänä? Laitatko itsesi kirkkoon siitä. HOPPULAINEN. Mitäpä koira kirkossa tekee, ei siellä haaskaa ole. PENTTULA (erikseen). Minä epäilen tuota miestä. HOPPULAINEN (hyräilee). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa? Mistä kukko kullat saapi – Ostakaa pois, isäntä, 25 penniä, – ei ole hinnalla pilattu. PENTTULA. Kuuleppas – oletko sinä jo kauankin täällä metsässä kuljeskellut? HOPPULAINEN. Ajan määrää en tiedä, mutta perille en kumminkaan vielä ole päässyt. PENTTULA (erikseen). Hän sen varmaankin on tehnyt. (Ääneen) Minne olet sitten menossa? HOPPULAINEN. Minne menet, pöpönkäpälä? Sinne, kunne läätsäkkö? Minne menet, läätsäkkö? Minne, kunne pyöräkkö. Mutta arvaas, minne pyöräkkö menee? (Hyräilee.) Mistä kukko kullat saapi, kana – PENTTULA. Mies, sinä olet vienyt Peltolan isännän rahat tuon kiven alta. HOPPULAINEN. Peltolan isännän rahat? No, nyt minä kummia kuulen. Ovatko teidän rahanne olleet tuon kiven alla, isäntä? PELTOLA. Niin Penttula sanoo. HOPPULAINEN. Enpä, lempo vieköön, olisi luullut teidän tuonlaisessa paikassa rahojanne säilyttävän. PELTOLA. Sinä et ymmärrä. Ne viisisataa, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin – PENTTULA. Hän vaan suotta viisastelee, mutta sillä hän ei pitkälle pääse. Hoppulainen, kuule tarkkaan, mitä nyt sanon. Joko tuot rahat tänne heti, taikka minä sinun vaivaiseksi noidun, eikä pidä sinulla tervettä hetkeä oleman tämän päivän perästä. HOPPULAINEN. No noh, – hiljaa lapset lehterillä, taikka pappi saarnaa koko päivän. PENTTULA. Älä saata minua vimmaan, mies. Tuhat tulimmainen, sinun paha perii, jos vihani kuohumaan rupee. Tunnustatko, tunnustatko heti, että piileskelit tuolla pensaissa äsken, kun ne kiven alle kätkin, vai väitätkö – HOPPULAINEN. Oma suu tikanpojan surma. Kuulitteko, isäntä, kuinka hän sanoi: »äsken kun ne kiven alle kätkin». PELTOLA. Minä sen kuulin ja ihmettelen. PENTTULA (erikseen). Kiusa ja kuolema, olenko järkeni menettänyt? (Kirkkoon soitetaan. Kirkkoväkeä, Niilo, Loviisa y.m. tulee vasemmalta. Kaikki pysähtyvät uteliaina.) PELTOLA. Mutta sanos nyt sentään, Hoppulainen, oletko sinä todenperää nähnyt niitä rahoja? HOPPULAINEN. On niitä nähty, vaikkei ole syöty, sanoi hämäläinen silakoita. KIRKKOVÄKI. Mitä rahoja täällä kaivataan? Onko jotakin kadonnut? HOPPULAINEN (hyppää kivelle). Kuulutus! Nyt taas on Hattulan pappilasta kadonnut yksi mustanpruuna hevonen, täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa; joka tämän sanan veisi lukkarille taikka läänin kupparille, hänen palkkansa pitää kunniallisesti maksettaman, annetaan tynnyri tyhjää rukiita, kaksi markkaa olematonta rahaa, karpio kauran kuoria. Navetsuu, sanon minä. (Alas kiveltä.) PENTTULA (erikseen Hoppulaiselle). Sata markkaa sinulle annan, – saat vaikka kaksikin, jos minulle ilmoitat, missä rahat ovat. HOPPULAINEN. »Mik’ on raha, tavara. Lika, multa katoova.» PENTTULA (samoin). Viisi kannua viinaa annan vielä kaupan päälle. HOPPULAINEN. »Viina viisaan villitsee, Vallan väkevält’ pois ottaa.» PENTTULA. Sinä olet mieletön. Viimeisen kerran sinua varoitan: älä yllytä minua vihaan. HOPPULAINEN. Mitäpä sinun vihastasi. Ei se tunnu minussa enempää kuin talonpojassa viina. PENTTULA (ääneen). Konna, heittiö, varas! HOPPULAINEN. Se itseens’ rienaa, joka toista soimaa. PENTTULA. Hän on yksissä neuvoin Aholan Helenan kanssa varastanut Peltolan rahat. Ottakaa hänet kiinni, miehet! HOPPULAINEN. Oho! sanoi savolainen, kun säikähti! PENTTULA. Tutkikaa hänen pussinsa; pohjalla löydätte pienen puulaatikon, jossa on viisi sadan markan seteliä. Joutukaa, ennenkuin hän karkaa käsistämme! HOPPULAINEN (sieppaa pussin selkäänsä). Mitä se syrjäiseen kuuluu, mitä itsellisen pussissa on. PELTOLA. Mielestäni voisitte sen itse tehdä, Penttula. PENTTULA. Minä sen teen, ja minä sen vastaan. (Ottaa pussin Hoppuluiselta ja purkaa sieltä esiin lusikoita, kauhoja y.m.) HOPPULAINEN (katselee kyyrysillään toisen turhaa työtä, hyppelee ja hyräilee mielissään). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa. Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat – PELTOLA. Ei ole luulo tiedon väärtti. Kuinkas nyt Penttula näyttää toteen syytöksensä? PENTTULA. Kirottu konna! Sano, uskallatko kieltää ottaneesi rahat tuon kiven alta –? HOPPULAINEN. Johon näin sinun ne kätkevän. En, – en ole sitä aikonutkaan kieltää. Mutta sano nyt sinä maanmainio noita, tietäjä suurin Suomen niemen, ilmaise, mihin panin rahat, joita Peltolan omaksi sanot, ja jotka otin kätköstäsi tuon kiven alta. PENTTULA. Onneton! Tämän sinulle vielä kauheasti kostan. HOPPULAINEN. Mun kostosi kärsiä täytyy. (Peltolalle.) Isäntä – nostakaa vähän tuota kiveä tuossa ja katsokaa, ettekö kenties sen alta rahoja löytäisi. (Peltola nostaa kiveä ja löytää rahat. Penttula syöksee hänen luokseen.) HOPPULAINEN (pyörähyttää Penttulan pois). Pappilan muori käski paistia kääntää, vaan ei maistaa. PELTOLA. Aivan oikein! Tässäpä ovat rahani. (Ottaa taskukirjan esille.) Katsokaa, hyvät ystävät, samat numerot seteleissä, kuin minullakin täällä taskukirjassani. KIRKKOVÄKI. Ihan samat. (Penttula aikoo mennä tiehensä, mutta Niilo pidättää häntä.) NIILO. Seis mies! Mihinkä semmoinen kiire? Ennenkuin tästä menet, tulee sinun meille selvittää, kuinka nuo rahat ovat sinun huostaasi tulleet. PELTOLA. Varmaankin! Se hänen tulee tehdä. KIRKKOVÄKI. Se on oikeus ja kohtuus. PENTTULA. Ha, ha, ha. Te osaatte tosiaankin leikkiä laskea. NIILO. Se on täyttä totta. Leikki on tästä kaukana. PENTTULA. Olisiko se täyttä totta? Minä varoitan sinua, Niilo, älä saata minua vimmaan. KIRKKOVÄKI. Emme laske häntä, ennenkuin hän on asian selittänyt. PENTTULA. Olenko teille ennenkään töistäni tiliä tehnyt? Olenko koskaan teille edestuonut niitä salaisia voimia, joiden avulla ihmetöitä olen matkaansaanut? NIILO. Nyt me sitä vaadimme. PENTTULA. Pois tieltäni, te typerät hölmöt, pois ennenkuin vihani syttyy! Vielä minä teitä säälin, mutta varokaa itseänne, jos koston himo minussa liekkiin leimahtaa. NIILO. Askeltakaan et tästä astu, ennenkuin vaatimuksemme täytät. PENTTULA. Koettakaahan estää minua menemästä, te käärmeen sikiöt, koettakaa tehdä minulle väkivaltaa, mutta tietäkää myös, että sen perästä teitä kova onni vainoo, laihonne lakastuu, tuli raunioiksi teidän huoneenne polttaa ja liha ruumiissanne mätänee aina luita myöten. NIILO. Hakekaa nuoria, miehet, me panemme hänet kiinni. PENTTULA. Senkö rohkenisitte tehdä, te nokkaviisaat hölmöt, te ylpeät hokarit! Panna minut kiinni, – minut, joka loihtutaidossa voin Lapin mainioimpain noitain rinnalle astua! Tehkää se, – tehkää! Mutta minä sanon teille, minä, jonka sanasta haudat aukenevat ja kirkon ovet seljalleen lentävät, – minä valalla vannon, että sinä hetkenä teihin kuolema kyntensä iskee ja kadotus aukaisee eteenne ammottavan kitansa, johon pienet pirut teidät kiljuen potkaisevat. Te kurjat pöllöpäät! Rohkenetteko vielä tehdä vastarintaa sille, joka on liitossa itse pimeyden pääruhtinaan kanssa? HOPPULAINEN. Hyi, oikein jo selkääni karmii. (Tytöt väistyvät kammoksuen, miehet näyttävät epäilevän.) NIILO. Pöllöpäitä tosin olisimme, jos tuon puheen jälkeen sinut rankaisematta päästäisimme. Puolusta itseäsi, mies, nyt aion koetella voimia kanssasi. (Hän karkaa Penttulan päälle, jonka hän tuota pikaa heittää maahan.) Tuokaa nuoria tänne, miehet! PENTTULA. Päästä minut irti, – Jumalan tähden – päästä minut! NIILO. En! En päästä, ennenkuin tunnustat, mistä rahat sait. PENTTULA. Sinä kuristat minun, – auttakaa, hän tappaa! HOPPULAINEN. Tunnusta syntisi, Penttula, saat puolet anteeksi. NIILO. Tunnusta, niin hellitän kohta. PENTTULA. Säästä henkeäni, ole armollinen! NIILO. Tahdotko tunnustaa? PENTTULA. Kaikki, jos vaan säästät henkeäni. NIILO. Mistä sait rahat? PENTTULA. Oi, voi! Päästä ensin. Ooh, sinä kuristat minun – Minä – minä ne otin – isäsi kaapista. KIRKKOVÄKI. Hänkö ne onkin varastanut? LOVIISA (kääntyy pois ja hieroo tuskissaan nenäliinaansa). NIILO. Ja sinäkö myöskin jätit huoneesen Aholan Helenan huivin, saattaaksesi häntä epäluulon alaiseksi? PENTTULA. Hellitä jo Herran nimessä! NIILO. Vastaa, sinäkö sen teit? PENTTULA. Minä – minä sen tein. HOPPULAINEN. Voi yhtähyvin! Mutta eikö sinulle, Penttula, jo tule tunnon kannetta? NIILO. Joko teillä on nuoria, miehet? (Alkavat sitoa Penttulaa.) PELTOLA. Tuo hävytön konna! Viattomasti on tyttöraukka saanut kärsiä. PENTTULA. Armahtakaa minua, minä rukoilen teitä, – älkää sitoko minua, – Jumalan tähden – ettehän vaan aikone viedä minua kruununmiesten käsiin? NIILO. Se on tietty. Vieläkö sitä epäilet? PENTTULA (polvillaan hammasta lyöden). Armahtakaa, armahtakaa! Loviisa, rukoile puolestani, rukoile, tyttö, sinunhan tähtesi olen tähän tilaan joutunut, sinähän sait tuon onnettoman varkauden mieleeni juontumaan, kun pyysit minua noitumisella luovuttamaan Helenaa Niilon mielestä. Sinä olet syypää kaikkeen, – pelasta minut, – kuuletko, rukoile puolestani! Alas polvillesi, tyttö, ja rukoile! (Tytöt väistyvät Loviisasta, joka häveten ja tuskallisena katsoo maahan ja vääntelee nenäliinaansa.) PENTTULA. Kurja, katala nainen! Äänettömänä hän seisoo, vaikka tietää olevansa onnettomuuteni alku ja juuri. Voi, että tästä vielä pääsisin ja voisin sinulle kostaa – kauheasti kostaa. NIILO. Ylös, mies! Miksi viivyttelemme vielä tässä, kun joka hetki on katkeruuden lisäystä hänelle, joka syyttömästi vankeudessa istuu. PENTTULA. Ooh – minä olen hukassa. HOPPULAINEN. Miesparka! Annetaan hänen mennä karkuun. NIILO. Sinä unohdat, että Helena istuu vankeudessa, josta hän ei pääse, ennenkun asian oikea laita ilmi tulee. HOPPULAINEN. Onhan tässä kyllä niitä, jotka voivat asiassa todistaa. PENTTULA. Niin, onhan tässä. Päästäkää minut, tehkää niinkuin Hoppulainen sanoo, – minä menen Lapinmaahan enkä ikinä enää takaisin tule. PELTOLA. Ei käy se laatuun, että me syyllisen vapaaksi päästäisimme, sitten kuin viattoman ensin olemme vankeuteen toimittaneet. KAIKKI. Ei, – se olisi konnamaista. Vankeuteen hän on toimitettava, – vankeuteen! (Tarttuvat kiinni Penttulaan ja vievät hänet pois.) (Näyttämö hetken aikaa tyhjänä. Antti ja Maria tulevat vasemmalta.) MARIA. Jos istuisimme tänne vähäksi aikaa, koska kirkon ovet vielä ovat suljetut. ANTTI (istuu väsyneenä ja alakuloisena kivelle). Sanoinhan sen. Me läksimme liian aikaiseen liikkeelle. Iltakirkko alkaa vasta neljältä. MARIA. Voimmehan lukea sillävälin. (Istuu toiselle kivelle.) Tahdotko kuunnella, niin luen ääneen? ANTTI. Tee tuo. MARIA (lukee). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela! (Puhuu.) Kuule, Antti! Syntiä teemme Jumalaa kohtaan, kun näin toivottomuuteen vaivumme, vaikka Herra itse sanassaan lupaa meitä auttaa. ANTTI. Eihän tässä apu ole mahdollinen, kun tyttö itse sanoo rahat ottaneensa. MARIA. Herralle ei mikään ole mahdotonta. Pankaamme vaan toivomme häneen. ANTTI. Toivomme? Vieläkö puhut toivosta tässä häpeän kurjuudessa? (Tuskallisesti, painaen päänsä käsiin.) Pääni menee vallan sekaisin, kun ajattelen, että Helena, meidän ainoa lapsemme, vankeudessa istuu, – kahleissa murtovarkauden tähden! MARIA (lähestyy häntä ja laskee kätensä hänen olkapäälleen). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela! HELENA (tulee vasemmalta, huomaa vanhempansa ja tulee alas heidän luoksensa. Niilo ja Peltola tulevat hänen jäljessään). HELENA. Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. MARIA. Helena! HELENA (juoksee äitinsä syliin). Pelastettu! vapaa! Isä, äiti! Sulkekaa minua syliinne, – tehkää se ilman epäilystä, sillä puhdas olen ja viaton Jumalan ja ihmisten edessä rikokseen, josta minua syytettiin. MARIA. Herra taivaassa kiitetty olkoon! ANTTI. Kuinka tämä on mahdollista? HELENA. Totuus on tullut ilmi, isä. ANTTI. Mutta, lapsikulta, – minä en ymmärrä. – Minkätähden otit syyksesi rikoksen, johon olit viaton? HELENA. Niin – näethän isä – tuo huivi – ANTTI. Huivi? Mikä huivi? HELENA. Joka löytyi Peltolan suojasta – ANTTI. No niin? HELENA. Olinhan sen sitonut sinun käteesi. MARIA. Ah, minä jo aavistan. ANTTI. Ja sinä luulit –? HELENA. Suo anteeksi, isä, – sinä et silloin ollut aivan selvällä päällä, ja sentähden luulin sinun tehneesi tuon rikoksen. MARIA. Rakas lapsi! ANTTI. Tyttö, tyttö! NIILO (lyö otsaansa). Enkö epäillyt jotakin tuonlaista! HELENA. Älä minua nyt toru, isä kulta! ANTTI. Otinhan huivin kädestäni irti ennenkuin läksin ja heitin sen penkille – PELTOLA. Josta Penttula sen sieppasi ja jätti huoneeseni, kääntääkseen epäluuloa Helenaan. HELENA. Näes, sitä en tiennyt, isä, – muistin vaan: »viina vie miehen mieltä vaille, naurun naiselta lopettaa». ANTTI. Kirottu viina! Tästä lähtien et mun enää näe viinaa nauttivan, lapseni! HELENA. Isä, onko se totta? – Siunattu olkoon sitten hetki, jolloin minua vankeuteen raastettiin. PELTOLA. Ah – nyt vasta asia on minulle täydellisesti selvä. Antti hyvä, anna minulle selkään, anna oikein miehen kädestä, ja lyödään sitten kättä sovinnoksi. Minä pyydän sinua – ANTTI. Minäkö antaisin teitä selkään? Ei – eihän toki! Kaukana olkoon minusta vihan vimma ja koston himo tänä onnen ja ilon hetkenä. Tuossa, isäntä, käteni! Valmis olen sovintoon ja sitten on kaikki hyvin. PELTOLA. Ei vielä kaikki. NIILO (erikseen). Ei vielä kaikki! ANTTI. Mikä meiltä vielä puuttuisi. Olemmehan saaneet takaisin kadonneen karitsamme – MARIA ja ANTTI (yhtaikaa). Karitsamme, joka sitä paitse on ainoamme. PELTOLA. Vielä painaa eräs asia mun sydäntäni. ANTTI. Purkakaa se sieltä, keventäkää mielenne ja sitten – ilo ja riemu vaan seassamme vallitkoon. Tämä on siunattu päivä, tämä on onnen hetki! PELTOLA. Helena, – mieltäni karvastelee, kun tässä tuonoin kielsin Niiloa kosimasta sinua. Voitko unhottaa ukon tyhmyyden? HELENA. Isäntä hyvä! PELTOLA. Silmäni ovat auenneet. Näes, nyt pitäisin sen suurena onnena, jos sinun saisimme emännäksi taloomme. Mitä sanot? NIILO. Helena, anna minulle anteeksi! HELENA (heittäytyy Niilon syliin). Oi, Niilo, tämä on liian paljon yhtähaavaa! NIILO. Sinä olet minun – minun omani! HELENA. Iäti! Ainiaan! HOPPULAINEN (tulee iloisesti juosten vasemmalta, pysähtyy äkkiä nähdessään Niilon syleilevän Helenaa; käy totiseksi). Taivahan talikynttilät! ANTTI. Iloisia uutisia, Hoppulainen. Helena on vapaa ja kihloissa Niilon kanssa. HOPPULAINEN. Kihloissa Niilon kanssa! Hyvä juttu, sanoi Sumeili, kun selkäänsä sai. PELTOLA. No, mies, mikä sinua vaivaa? Olethan totinen kuin vanha lapanen. HOPPULAINEN. Ensimmäinen yö pahin hirsipuussa. ANTTI. Niin, – älä pane pahaksesi, veli kulta. Kyllähän minä tytön sinulle lupasin, mutta itse hän on toisen valinnut. HOPPULAINEN. Ei katti kaikkea saa, mitä pyytää. HELENA (tarttuu molemmin käsin Hoppulaisen käteen). Kuinka voin teitä kiittää, niinkuin tahtoisin, Hoppulainen! En koskaan, koskaan unhota sitä hyvää, jonka minulle olette tehnyt. HOPPULAINEN. Mutta hylkäätpä minun kuitenkin, Helena, – jätät mun yksin kuin poltetun petäjän, tahi kuin kuivan kuusenoksan, tahi karsitun katajan. HELENA. Ei yksin, Hoppulainen, teillä on tästä päivästä lähtien uskollisia ystäviä. NIILO. Sinun pitää muuttaman meille, Hoppulainen, ja niin kauvan kuin talossamme leipää on, ei sitä sinultakaan pidä puuttuman. PELTOLA. Oikein, Niilo! Helena tulee sinulle kumppaniksi, Hoppulainen minulle. ANTTI. Nauru hyvälle, nauru pahalle, suomalainen sananlasku; – eikös niin, Hoppulainen? HOPPULAINEN. Juuri niin! No – ei muuta kuin kättä myllyssä ja lykka till! (Kättelee Niiloa ja Helenaa; laulaa:) »En mä huoli surrakaan, en kanna suurta huolta. Ei se taia tyttöin tähden tämä poika kuolla.» MUUT. Vielä vain! No, johan nyt! HOPPULAINEN. Mutta yksi asia vaan on varma, siitä ei pääse mihinkään. MUUT. Mikä se on, Hoppulainen? HOPPULAINEN. Tahdotteko sen tietää! MUUT. Sano, sano! HOPPULAINEN. Varma on, että tää mailma on kiperä ja kapera kuin pukin sarvi. [[Luokka:Murtovarkaus]] 2886 5099 2006-08-29T19:15:08Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2887 5107 2006-08-29T19:35:21Z Nysalor 5 Pienet muotoilut kuntoon {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Roinilan talossa |alaotsikko=Näytelmä kolmessa näytöksessä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Jäsenet: == : ROINILA, talon isäntä. : ANNA (20-vuotias), hänen tyttärensä. : EERO (22-vuotias), hänen poikansa. : LEENA (keski ikäinen), } : ELLI (18-vuotias),&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} palvelijoita Roinilassa. : MAUNO.&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : SILLANKORVAN SANNA, noin 45 vuoden ijässä oleva vaimo. : OLLI, talonpoika. : MATTI, tukkimies. : KYLÄLÄISIÄ. (Tapaus: Itä-Suomessa.) == Näytökset == * [[Roinilan talossa: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] * [[Roinilan talossa: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Roinilan talossa: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13164 Murtovarkaus; Roinilan talossa]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1885: ''Roinilan talossa: näytelmä kolmessa näytöksessä''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Roinilan talossa| ]] 2888 5101 2006-08-29T19:29:51Z Nysalor 5 Ensimmäinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Roinilan talossa]] |seuraava=[[Roinilan talossa: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimmäinen näytös. |alaotsikko=[[Roinilan talossa]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on sanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa perällepäin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu. Sen toisella puolen karjapiha. Etempänä aitta, jonka edessä hirrenpää on portaana; aittaa likellä suurenlainen, tasainen kivi. Perällä pisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan saakka.) (Anna istuu kiikussa, Mauno seisoo vieressä, hiljaa häntä kiikuttaen. Leena istuu penkillä vasempaan, lukien kirjaa. Oikeaan istuvat Eero, Olli, Matti ja muutamia kyläläisiä, lyöden korttia aitan edessä olevalla kivellä.) MAUNO: [Kirj. ja sävelt. [[Kustaa Killinen|Kust. Killinen]].] : ”Pium, paum! kehto heilahtaa, : Kun lapsi viattomana nukahtaa, : Pium, paum! äiti laulahtaa. : Ja sydänkäpyänsä tuudittaa. : Pium, paum! sävel kajahtaa : Ja nuoret karkelohon kiiruhtaa: : Pium, paum! viulu vingahtaa : Ja joukko tanssissa jo tanhuaa. : Pium, paum! Nauti elämää : Sä silloin, kun se sulle hymyää! : Pium, paum! onni häilyää, : Se luopi valoa ja pimiää. : Pium, paum! kerran kajahtaa : Tuo kylmä kirkon kello, ilmoittaa: : Pois, pois henki vaeltaa : Ja ruumis mullan alla majan saa.” OLLI (viskaa vihaisesti kortit kädestään ja nousee kävelemään). EERO. Kas niin, eikös jäänyt Olli kolmannen kerran myllymatiksi. (Nousee, on kantavinaan pussia seljassaan ja astuu Ollin jäljessä laulaen:) Voi, mun rakas myllärin’, jauhapas mun pussini. Voi mun rakas – OLLI. Vaiti siinä. Minä en kärsi tällä hetkellä leikkiä, tiedä se. EERO. Hei, hei! Ethän puske kumminkaan. Voi, mun rakas myllärin’, jauhapas mun pussini – OLLI. Sakramenskattu poikanulikka! Osaatko lopettaa hyvällä, taikka minä sun – (Uhkaa nyrkillä.) EERO. Elä heikkarissa. Vähänpä ne herrat sietävätkin: pikkuisen vaan tikulla nenään pistää, niin jo suuttuvat. LEENA. Johan teille nyt tuli riita. Enkös sitä sanonut. Ei hyvää seuraa, kun pyhäiltana ruvetaan kortinlyöntiin. EERO. Minkäpä sille, Leena hyvä, tekee, kun arkena ei aika myönnä. LEENA. Niin antaa olla koko toimen. Ei siitä vahinkoa. OLLI. Mitä mutisee Leena siellä? Jos tahdon korttia lyödä taikka olla lyömättä, on se, tiedämmä, oma asiani eikä liikuta ketään. EERO. Sillä minä olen mies, jonka sikakin ties’, eikös niin, Olli. No, Leena, mitäs sanot siihen? LEENA. En mitään. OLLI. Parasta onkin, kun olet vaiti. (Katselee hetken Maunoa ja Annaa.) Tuo mahtaa olla sinulle mieluista työtä, Mauno? MAUNO. Siltä tuntuu. Käykö kateeksesi? ANNA. Anna kiikun olla, Mauno. Tulen tässä yksinkin toimeen. (Panee kiikun kovempaan liikkeesen.) MAUNO. Kyllä minä heitän korkeammalle, jos tahdot. ANNA. Pois tieltä! Itse pääsen niin ylös, kuin ikänä haluan. En tarvitse kenenkään apua. LEENA. Herkeä jo, Anna, muutoin pyörryt kohta. ANNA. Minäkö kiikkumisesta pyörtyisin. MAUNO. Mutta tuo ei ole terveellistä. Lähdetään ennemmin aholle kävelemään, Anna. Nyt on niin ihana ilta. OLLI. Kuuletteko, hyvät ihmiset, sitä rohkeutta. Köyhä palkkarenki pyytää rikkaan talon tytärtä kanssaan kävelemään. Elä luule, lukkari kulta, ettäs papiksi pääset. MAUNO. Mitä tarkoittaa Olli? OLLI. Ei muuta kuin sitä, jota sanoo. Elä luule, lukkari kulta, ettäs papiksi pääset. MAUNO. Jos Anna ja minä tahdomme mennä kävelemään, niin kukapa voi meitä siitä estää. ANNA (seisahduttaa äkkiä kiikun). Mutta minäpä en tahdo. En ole ennenkään miesten kanssa ahoja kierrellyt, se sinun pitäisi tietää, Mauno. Ja ajattele vähän, ennenkuin tuonlaisia ehdotuksia teet. (Kiikkuu jälleen.) OLLI. Se oli oikein. Anna vaan tuota pohjalaista aika tavalla nenälle, kyllä hän sen sietää. MAUNO. Koetelkoonpas! Minun nenälleni ei vielä tähän hetkeen saakka kukaan ole uskaltanut hyppiä. ANNA. Pelko ei ole esteenä ollut. OLLI. Heikkarin suureksi herraksi se Mauno on paisunutkin. Jo häntä luulisi miksi hyvänsä, vaan ei toisen käskyläiseksi, palkkarengiksi pahaksi, niinkuin hän on. MAUNO. On, mitä on, se ei kuulu tähän. EERO. Eipä ole Maunoa tässä talossa juuri tavallisen palkkarengin arvossa pidetty, vaan on hän paremmin ollut niinkuin talon väkeen kuuluvana. OLLI. Ja siitä syystä hän nyt rehentelee ja keikailee talon tyttären ympärillä. Luulee kai Annan olevan kuin hyllyllä hänen otettavanaan. Mutta niin se on: kuta enemmän kissaa silittelee, sitä korkeammalle häntä nousee. Olisin vaan minä Roinilan sijassa, niin kerrassa tulisi Maunolle tie eteen, keppi käteen. MAUNO. Tahdotko sillä sanoa, että minä tässä talossa armoleipää syön? Näetkös, Olli, näitä käsivarsia? Niiden avulla elän vaikka kuivalla kalliolla, jos siksi tulee. Ei tarvitse tämän miehen almuja rukoilla. OLLI. Ei suuret sanat suuta halkaise EERO (koettaa katsoa Ollia suuhun). OLLI. Mitä sinä taas siinä vehkeilet, Eero? EERO. Aukaisepa hiukan suutasi vielä, että saan nähdä. OLLI. Suutani? Mitäs siitä tahdot? EERO. Katsoisinpahan vaan, onko sinulla kuinka terävä hammas tuolla kielen kantimessa, koska sanasi tulevat niin pistäviksi. OLLI. Parempi kuin katsoisit, ettei tuonlaiset köyhät rotat saisi sisartasi liiaksi likennellä. ANNA. Se lienee oma asiani. Olkaa te vaan rauhassa! EERO. Mutta minkätähden se Ollia niin harmittaa. Etköhän itse tuumaile päästä langokseni. OLLI. Ja mikä sitten, jos tuumailisinkin? Ettenkö kelpaisi? EERO. Kysy Annalta! ANNA. Parasta on olla kysymättä. Minulta saattaisi löytyä pian valmiit rukkaset. OLLI. Ohoh, – etköhän nyt puhu ulkopuolelta hampaiden. ANNA. Jos kosimaan tulet, niin rukkaset saat, sen lupaan. Eikä ole minua vielä sanani syöjänä tavattu. OLLI. Ehkä menet sitten ennemmin tuon kopean renkisi retelihin? Sanotaan hänen olevan tän kylän naisien mielitietto. ANNA. Kuka on uskaltanut semmoisia huhuja levitellä? Ethän vaan itsekin, Mauno, liene siinä luulossa? MAUNO. No, kuinkas muuten. ANNA. Sinun pitäisi kumminkin muistaman – MAUNO. Mitä niin? ANNA. Että köyhän on sahti sammakolta, oravalta ohrajuomat, ei niitä mahtane kovin mieli tehdä. MAUNO. Tuommoisille poltto viholaisille niitä ei hyvin tarjotakaan. ELLI (huutaa kulissien takana lehmiä). Ptrui piikani, ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptruptruuuuui! EERO. Elli siellä jo huutaa lehmiä kotiin. OLLI. Elli? EERO. Niin, setävainajasi kasvatti, joka nyt on meillä palveluksessa. OLLI. Vai on hän otettu tänne. Mitähän hyötyä tuostakin lienee? ELLI (niinkuin ennen). Ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptrui piikani, ptruptruuuuui! (Kellon kalsketta kuuluu tuon tuostakin eiäämpää.) EERO. Mitäkö hyötyä, sanoit? Hän tekee työnsä niin hyvin kuin joku muukin. ERÄS KYLÄLÄINEN. En minä vaan Ollin sijassa olisi hennonnut olla niin kova tuommoista nättiä tyttöä kohtaan kuin Elli on. MAUNO. En minä liioin. Ojala vainaja oli pienestä asti pitänyt Elliä kuin omaa lastaan ikään ja heti hänen kuoltuaan ajoi Olli tytön tiehensä. EERO. Ja otti perinnön. OLLI. Niin teki, eikä kysynyt siihen lupaa keltään. Mikä pakko minun oli ruveta häntä elättämään. MAUNO. Ei mikään, varsinkaan kun ei löytynyt testamenttia, jonka kumminkin joka ihminen näillä seuduilla tietää olevan olemassa. MATTI (lyö korttia ja laulaa). Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli – OLLI. Tuokoot sen sitten esille myöskin! EERO. Kävisi sinun vähän nolosti, Olli, jos vielä se ihme tapahtuisi, että testamentti löydettäisiin. MATTI (yhä korttia lyöden). Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli – ERÄS KYLÄLÄINEN. Niin, kuuluvathan Mäki-Matti ja Alatalon Kustaa, jotka olivat testamentin allekirjoittaneet, vakuuttavan, että siinä oli kaikki sekä kiinteä että irtaimisto määrätty Ellille. OLLI. Olkoon; mutta testamentti oli kirjoitettu kaksi vuotta sitten ja varmaankin oli ukko sen jälkeen tullut toiselle päälle ja hävittänyt koko kirjan. MAUNO. Tuota et itsekään usko. Juuri vähää ennen kuolemaansa Ojala vielä oli kertonut testamentanneensa Ellille koko omaisuutensa. EERO. Mihin hiivattiin se ukko lienee paperin kätkenyt? MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli – EERO. Jos hän olisikin vienyt sen johonkin muuanne – OLLI. Mitä siinä suotta pääluutasi soitat, ei sinulla kumminkaan ole sen asian kanssa mitään tekemistä. ELLI (niinkuin ennen). Ptrui piikani, ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptruuuuui! EERO. Kuinka heleä ja kaunis ääni hänellä on. ERÄS KYLÄLÄINEN. Eikä näytä tyttö surevan menetettyä perintöään. Iloinen hän on vaan ja huoleton kuin taivaan lintu. OLLI. Ja terve myöskin. Kyllä jaksaa työtä tehdä, jos vaan muuten siihen pystyy. LEENA (laskee kirjan kädestään penkille). Ei maar! Täytyy mennä kotaan katsomaan onko lehmänpata jo tulella. (Sivumennen kortinlyöjille.) Ette te vaan malta lopettaa tuota syntistä työtänne. (Menee pisteaidan yli oikeaan.) MATTI. Synti pannaan pyttyyn ja pytty painetaan myttyyn. (Paiskaa kortin kivelle.) Tuossa, nosta valttirouva, tuossa kuningas ja tuossa ässä. Kas niin, minä pelin voitin. KÖÖRILAULU (kuuluu etäämpää). [Kansanlaulu] : Meri oli tyyni, kun rannalta läksin, : Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin, : Vaan selällä nousi tuuli. : Ja selällä nousi tuuli. : Oman kullan silmistä vedet tippui, : Ja huh, hah, hei ja vedet tippui, : Hukkuvan mun luuli. : Ja hukkuvan mun luuli. EERO. Nyt on Kurkelan nuori väki maantien risteyksessä. MAUNO. Ne ne vissiinkin ovat. KÖÖRILAULUA (kuuluu jo vähän likempää). : Eikä tällä pojalla suruja ollut, : Ja hub, hah, hei, ja suruja ollut : Tähän päivään asti. : Ja tähän päivään asti. : Mutt’ nyt niitä tuntuvi tulevan, : Että huh, hah, hei ja tulevan, : Jo monta laivan lastii, : Jo monta laivan lastii. EERO. Sillalle ne menevät, koska tulevat tänne päin. MAUNO. Mitä sanotte? Emmekö mene joukkoon? ERÄS KYLÄLÄINEN. Mikäs estää? Kortit kasaan vaan ja tielle joka sorkka! (Muut nousevat paitsi Matti.) MATTI. Jos panisimme yhden mylly matin vielä. MUUT. Emme viitsi enään. MAUNO. Uskaltaako vaatia talon tytärtä mukaan? ANNA. Joka ei uskalla, hän olkoon vaatimatta. MAUNO. Tule jos tahdot, ellet tahdo, niin pysy poissa. (Muut paitsi Anna, Olli ja Matti yhtyvät lauluun, joka kuuluu jo aivan läheltä, ja astuvat vasempaan.) KÖÖRILAULU. : Laivat ne seilasi kolmelta kantilta, : Huh, hah, hei, ja kolmelta kantilta, : Kultani rantaan uupui, : Ja kultani rantaan uupui. : Tän kylän ämmät ne sanovat, : Että huh, hah, hei ja sanovat, : Että kutti sun kultasi jätti, : Ja kutti sun kultasi jätti. OLLI. Ethän sinä mene, Anna? ANNA. Kuinka niin? OLLI. Minulla olisi sinulle vähän puhuttavaa näin kahden kesken. ANNA. Puhua saat, mutta kuuntelemaan en jää minä. (Hyppää alas kiikusta ja menee toisten jälkeen.) OLLI. Ylpeä kuin pakana. Mutta vielä sinä minua kerran kuunteletkin. KÖÖRILAULU (etenee). : Minä sitä olen se laulajapoika, : Ja huh, hah, hei ja laulajapoika. : Ja laulaahan minun pitää, : Ja laulaahan minun pitää. MATTI (pistää kortit taskuunsa ja aikoo lähteä). OLLI. Malta, Matti, – pari sanaa, ennenkuin menet. Onko se nyt ihan varma, että tuo testamentti on hävitetty? MATTI. Kuinka usein sinä kyselet samaa asiaa? OLLI. Kuulehan, elä mene vielä. Pietiläkö antoi sen sinulle, toden totta, ja sinä poltit sen? MATTI. No, niin. OLLI. Mutta minkätähden et sitä tuonut omaan käteeni, niinkuin puhe oli. MATTI. Senkin olen jo monta monituista kertaa sanonut. Pidättäväthän tukkitoimet minua silloin kaupungissa, eikä ollut siellä mitään säilytyspaikkaa paperille. OLLI. Ja onko sekin varma, ettei Pietiläinen tullut tietämään paperia testamentiksi, vaan luuli sitä vanhaksi kuoletetuksi velkakirjaksi? MATTI. Niinhän minä sitä pöllöä uskottelin, kun toivoin saavani sinulta suuret hyväntekijäiset. OLLI. Kiskuri! Kaksikymmentä markkaa sinulle annoin niin pienestä vaivasta etkä sentään ole tyytyväinen. MATTI. Se tuotti sinulle kaksikymmentä tuhatta. OLLI. Hss, hiljaa! Joku tulee. Riennä pois, etteivät huomaa meitä puheissa! (Menee vasempaan.) MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli. (Menee perälle päin.) Kas, Eero, pianpa sinä palasit. EERO. Eihän minua haluttanut sinne jäädä. MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli. (Menee oikeaan.) EERO. Niin, mene tiehesi sinäkin, minä jään tänne odottamaan Elliä. Olisihan synti antaa tytön olla täällä yksinään ikävöimässä, kun kaikki muut nuoret ovat iloitsemassa. Ahaa, tuollapa hän jo tuleekin lehmineen. Jestapoo, kuinka sievä ja soma hän on. Ventta! menen tuonne puun taakse piiloon ja teen hänelle pienet kepposet. ELLI (laulaa kulissien takana). [Kirj. ja sävelt [[Kustaa Killinen|Kust. Killinen]].] : Metsän puita tuuli tuudittaa, : Joka lehti liikkuu, : Oksat keinuu, kiikkuu, : Karjan kellot kilvan kalkattaa : Ja linnut livertävät la, la, la, la, lallaa! : &nbsp;&nbsp;Niinpä neidon mieli nuorell' iällä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lentää kuni lehti ilman tiellä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Näin iloiten : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vain ma laulelen: : &nbsp;La la la la, la la la la, la la la la. : &nbsp;Karjan kellot kilvan kalkattaa : &nbsp;Ja linnut livertävät la, la, la, la, lallaa! (Tulee iloisesti esiin oikealta, kädessä koivun vitsoja.) : Sunnuntaina taasen kiikuttaa : &nbsp;&nbsp;Poiat iloissansa : &nbsp;&nbsp;Kukin neitoansa, : Korkealle keinu heilahtaa : Ja tytöt laulelevat la, la, la, la, lallaa! : &nbsp;&nbsp;Niinpä neidon mieli nuorell' iällä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heiluu kuni keinu ilman tiellä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Näin iloiten : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vain ma laulelen : La la la la, la la la la, la la la la. : &nbsp;&nbsp;Korkealle keinu heilahtaa : Ja tytöt laulelevat la, la, la, la, lallaa! (Istuu kivelle, kasvot karjapihaan päin; puhuu:) Siellä ne muut nyt kisailevat sillalla ja minä –. Enköhän jätä lehmiä vähäksi aikaa ja juokse joukkoon. Mikä sitten, jos lypsän vähän myöhempään, enemmän heruvat. (Lehmä mörisee.) Niin, Omena piikani, niin! Sanotko minua hupakoksi? Sano vaan. Täysi hupakko olenkin. Mutta enhän sinua jätä kumminkaan, enhän toki! Ilman vaan narrasin. (Lehmä mörisee taaskin.) Niin, niin, vartoo hetkinen vielä, tuossa paikassa tulen sinua lypsämään. No, Mustikki siellä, hyss, siivolla! Vai, jo sinä taaskin pusket Kultaruusua. Varo, ettet saa maistaa vitsaani. Semmoinen pahanilkinen! Sinut lypsän ihan vihon viimeiseksi, koska olet noin kelvoton. Hyi, sinua! (Eero hiipii Ellin taakse ja laskee kätensä hänen silmilleen.) ELLI. No, – kuka se on? EERO. Arvaapas! ELLI. Päästä irti! EERO. Arvaa ensin. ELLI. Etkö luule minun tietävän? Noin tuhma ei ole kukaan muu kuin Mökin-Liisa. EERO. Erehdys, ja (suutelee Elliä poskelle) rangaistus. ELLI (nauraen). Ahaa, lämpöisistä huulistasi sinun jo tunsin, Kuuselan Katri. EERO. Erehdys taas, ja (suutelee kahdesti) kaksinkertainen rangaistus. ELLI (koettelee hänen käsiään). Tuommoiset kädet – maltahan – ne ovat jotenkin suuret ja kovat – (äkkiä) Suuren-Lotan kädet ne ovat. EERO. Erehdys, suuri erehdys, ja – ELLI (riistäytyy irti ja hyppää ylös). Hyi, Eero, sinäkö se olitkin, sinä häijy, ilkeä poika! (Kääntyy nyreänä selin Eeroon.) EERO. Ethän suutu sentään, Elli kulta? ELLI. Suutun kyllä, ja suutun ijäksi päivää. – Aika mies suutelee täysikasvuista tyttöä. Onko tuo enää laitaa! (Pureskelee vitsoja kädessään ja on yhä selin Eeroon.) EERO. Elli, armas Elli, leikkiähän se vaan oli. ELLI (pyyhkii silmiään). Vaivaista leikkiä. Pilkan tekoa. EERO. No, Elli, kuka nyt tyhjänpäiväistä asiaa noin pahakseen panee. Näytä jo kasvojasi vähäisen. (Lähenee Elliä takaa.) ELLI (yhä selin). Elä tule minua likelle, taikka lyön sinua näillä vitsoilla. EERO (ottaa Elliä olkapäistä ja koettaa katsoa häntä silmiin vasemmalta). Katso minuun edes toisella silmällä. ELLI (tavoittaa häntä vitsalla). Menetkös siitä! EERO (väistyy äkkiä ja koettaa katsoa häneen toisen olkapään yli). Tui-tui! ELLI (samoin kuin ennen). Etkö mene, – etkö – etkö? EERO (vuoron vasemmalta, vuoron oikealta puolen). Tui-tui! Tui-tui! Tui-tui! ELLI. Etkö sinä jo pakene? (Osuu lyömään häntä poskelle.) EERO (hieroo poskeaan). Ai, ai, ai, ai! ELLI (kääntyy päin, nauraen). Siinä sen sait. Vieläkö mielesi tekee toisen kerran minua kiusottelemaan? EERO. Jokos nyt lepyt, Elli kulta? ELLI. Lupaatkos, ettet minua koskaan enää suutele? EERO. Sitä on vähän vaikea luvata. ELLI. Sittenpä en lepy. (Kääntää jälleen selkänsä.) EERO. No noh, Elli, elähän nyt taas. Minä lupaan. ELLI (kääntyy päin). EERO – etten ilman luvattasi sinua suutele. ELLI. Luuletko minun koskaan lupaa antavan semmoiseen tyhmyyteen? EERO. Sitä vähän arvelen. ELLI. Saat odottaa. (Lehmän mörinää kuuluu.) Voi, Omena parka, tuon vallattoman Eeron tähden olin sinun tykkänään unhottaa. (Ottaa penkiltä rainnan ja sangon) No, Eero! Pois tieltä, ulos jaloista, tie auki, herrasväkeä tulee! EERO. Oho, sanoi outo olutta. (Kädet puuskassa) Minä herra, sinä herra, kumpi meistä syrjään poikkee? ELLI. Sinäkö herra? Silloin tietäisit naiselle tietä antaa. (Aikoo juosten sivuuttaa häntä.) EERO (ottaa häntä kiinni). Seisahdu, armollinen herrasväki, ja kuule mitä halvalla talonpojalla on sinulle sanottavaa! (Laulaa.) [Kirj. ja sävelt. [[Kustaa Killinen|Kust. Killinen]].] : Armas Elli, sinut nähden : Maan ja taivaan unhotan ma, : Ja sun suloutes tähden : Tulta tuonen rinnassain. ELLI. : Hah, hah, haa! Hah, hah, haa! : Kalavettäkö muistat vaan : Kun taivaan, maan sa unhotat : Ja hattusikin pudotat. (Heittää lakin Eeron päästä.) EERO. : Armas Elli, sydämmeni : Luokses aina ikävöipi, : Iloton on elämäni : Jos et sille sijaa suo. ELLI. : Niinkös vain? Niinkös vain? : No anna tänne sydämmes, : Ma taskuhuni pistän sen : Ja kaunihisti kantelen. EERO. : Kuules, armas Elli kulta, : Pilkallasi pistävällä : Rinta raukan murrat multa, : Tuonen tielle työnnät mun. ELLI. : Vuotas vain! Vuotas vain! : Maitotilkan sulle tuon, : Se rinnan rohto oiva on : Ja pelastaa sun elohon. (Hyppää aidan yli oikeaan.) EERO (nojautuu molemmilla käsillään aitaan). Sinä panet kaikki leikiksi, vaikka näet, että minulla on täysi tosi. Minä rakastan sinua, Elli, rakastan oikein silmittömästi ja sydämmeni kohta halkeaa tuskasta, saat uskoa sen. ELLI (karjapihasta). Herran tähden, meneekö se ihan kahdeksi kappaleeksi? Semmoista ihmettä tuskin vielä on tapahtunutkaan tässä matoisessa maailmassa. Näes, lehmäkin sinua pelkää, kun näytät niin surkealta. EERO. Ehkä tulen sitä kylvettämään, että saat rauhassa lypsää? ELLI. Mitä vielä. Ei se tarpeellista ole. EERO. Mutta se potkii. Saattaa vielä lyödä sinulta silmät päästä taikka kaataa maitonsa. ELLI. Elä pelkää. Sitä ei Omena koskaan tee. EERO. Ei ole takeita. Hyvinpä se nostelee jalkaansa, kun kärpäset sitä purevat. Kas noin! Tulen kuin tulenkin minä sitä kylvettämään. ELLI. No, koska niin mielesi tekee – EERO (hyppää aidan yli oikeaan). ANNA (tulee vasemmalta, kimppu ruiskukkia kädessä). Laulelkoot he siellä ja telmikööt, minua se ei huvita. (Istuu kivelle ja alkaa sitoa kiehkuraa kukista) Ja parempi onkin kun pysyn erilläni ihmisten seurasta, koska kerran olen tänlainen – polttoviholainen! Olipa se sentään liikaa! Mauno on tosiaankin käynyt ylpeäksi. Mutta tästä lähtein tahdon opettaa häntä pitämään minua paremmassa arvossa. Näytän, onko hän naisten mielitietto – sen teen – ja sitten saa hän myöskin pysyä minusta loitompana. – Kuinka innokkaasti hän tänään puolusti Elliä! Ehkä hän on rakastunut tyttöön ja toivoo häntä omakseen. Niin (tempoo kukkia ja viskelee niitä maahan), mitäpä se minua liikuttaa. Ottakoon vaan Ellin, hyvin sopivatkin yhteen. Oih, miten rumia nuo kukatkin ovat, ei niistä ole mihinkään. (Viskaa viimeisetkin pois, nousee, pudistaa esiliinansa ja menee kiikkuun.) ELLI (laulaa karjapihassa). [Kansanlaulu.] : Minä olen pikkuinen flikka, : Pikkuinen kuin lyyra, : Ja herrastaa sen pojan pitää, : Joka minun tyyrää; ANNA. Mitä tuosta alituisesta huutamisesta hyötyä on. Sinä saat jättää sen tavan, Elli, korvat tässä muuten ihmisiltä halkeavat. ELLI (karjapihasta). Vai on se Annalle niin vastenmielistä. No, voinhan sitä välttääkin. EERO (tulee aidan luokse leheviä varpuja kädessä). Minkätähden ei Elli laulaa saa, jos mielensä tekee? ANNA. Kun on toisen palveluksessa, niin ei sovi kaikkia mielitekojaan noudattaa. EERO. Sisar kulta on mahtanut tänä päivänä nousta väärällä jalalla vuoteeltaan. (Poistuu aidan luota.) ANNA. Kas ihmettä, kun velimieskin on ruvennut karjapiiaksi. EERO. Pistele sinä vaan, ei hyttysen noukka aikamiehen ihoon pysty. ANNA (hetken kiikuttuaan). Tuopa minulle vähän maitoa juodakseni, Elli! ELLI. Minä tuon heti, kun olen vaan Mustikin loppuun asti lypsänyt. EERO. Saattaisit sinä tulla tännekin juomaan. ANNA. Ei ole tarvis vaivata itseään, ellei tahdo, koska on vara piikaa pitää. ELLI (tuo korttelilla maitoa ja antaa Annalle). ANNA. Odota, saat viedä astian pois samalla. (Juotuaan.) Minä sanon sinulle sanan aikanaan, Elli. Elä anna Eeron herättää itsessäsi mitään turhia toiveita. Eero, näes, on vielä nuori, hänen mielensä voi monta kertaa muuttua, – ja – niitä saattaa sitä paitse olla muitakin, jotka sinua ajattelevat, – Mauno esimerkiksi –. ELLI (vähän hämillään, juoksee nauraen pois). Mitä joutavia! Sinä teet minusta pilkkaa, Anna. ANNA (laskeutuu kiikusta, seisoo hetken ajatuksissa). Niin, nyt panin Maunon asian hyvälle alulle, luulemma, vaikka olenkin vaan – polttoviholainen. MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). No, arvasinpas. Tänne sinä karkasit. ANNA (poimii kukkia maasta; on vaiti). MAUNO. Minkätähden meistä erosit, Anna? ANNA. Ilman vaan. MAUNO. Tule takaisin; sinne kerääntyy yhä enemmän nuorta väkeä. ANNA. Ei minua haluta. MAUNO. Arvelimme lähteä Sorsakosken aholle leikkimään. Siellä iloa ja riemua syntyy tänä iltana. Voi, Helsinki! Tule pois joukkoon, Anna. ANNA (kääntyy pois välinpitämättömänä, hyräilee ja poimii kukkia). MAUNO (lähenee ja katsoo häntä silmiin). Mitä? Ollaanko me vielä hiukan nurpeissamme tuosta äskeisestä kiistasta? ANNA. Kiistasta? MAUNO. Niin, – sanoinhan sinua polttoviholaiseksi. ANNA (keikahuttaen päätään). Hyh! Siitäkö minä välittäisin. Sanoitpa sinä minua miksi hyvänsä, se on juuri yhdentekevä. MAUNO (heittäytyy kivelle). No, sitähän minäkin. Ethän sinä niin lapsellinen ole, että siitä itseesi otat, varsinkin kun tiedät, ettei se niin täyttä totta minulta ollut! ANNA (istuu kiikkuun, hyräilee ja järjestelee kukkia). MAUNO. Eikös niin, Anna? Tiesithän sinä että kieleni silloin toista puhui, mieleni toista ajatteli. ANNA. Liikuttaako minua sinun kielesi ja mielesi? Luulet varmaan minun hyvinkin suurta arvoa panevan sinun ajatuksillesi, koska niistä niin suurta lukua pidät. Kaiken näköisiä! Juuri kuin ei tuommoisia miehiä olisi maailmassa sadottain ja tuhansittain, vieläpä hiukan parempiakin. MAUNO. Hei, hei, sitä kopeutta! Puheistasi päättäen luulisi tytöistä olevan täällä suuren puutteen. Ja kumminkin kuuluu maailmassa olevan paljon enemmän naisia kuin miehiä. ANNA. Muuten saattaisit juuri mennäkin tuonne Ellin luokse. Se sopisi paljon paremmin. MAUNO (hyppää ylös). Vai niin? Saako luvan kysyä, minkätähden se paremmin sopisi? ANNA (kiikkuu, hyräilee). MAUNO (lähemmäksi). Minä kysyin, minkätähden se paremmin sopisi? ANNA (hyräilee, eikä ole kuulevinaan). MAUNO. Senkötähden, että sinä olet talontytär, Elli palvelija, niinkuin minäkin? ANNA. Oikein arvattu. Sentähden juuri. MAUNO. Olen siis kovin halpa ja huono mielestäsi, niinkö? ANNA (kiikkuu). MAUNO. Eikö sinulta enää saa vastaustakaan? Kun kehtaat olla noin tuhman ylpeä. ANNA (hyppää alas kiikusta). Mitä sinä uskallat sanoa? Tuhman ylpeä? Silläkö, että pidän itseni parempana mokomata pahanpäiväistä palkkarenkiä. Sinä olet niin ylpeä, ettet anna mitään arvoa enää muille ihmisille. Solvaiset vaan minuakin tavan takaa. Mutta minä en sitä kärsi enää kauvemmin, en. Laittakoon isä tuommoisen palvelijan tiehensä ja ottakoon nöyremmän sijaan. MAUNO. Siihenkö virtesi jo päättyi? Anna tulla vaan enemmän, enemmän samaa lajia! Ahaa, – nyt vuodatetaan kyyneliä – kiukun kyyneliä! Totta totisesti! Ja tuota tuommoista kapinettako minä niin uskollisesti olen rakastanut ja milt’ei taivaan enkelin kalttaisena pitänyt. Täytyy nauraa! Sokea todella olin, kun luulin minulle äärettömän onnen koittavan, jos joskus se ihme tapahtuisi, että sinun omakseni saisin. Hyvä, että silmäni viimein kumminkin aukenivat näkemään sinua oikeassa luonnossasi. Se kerrassa päästi minun hulluudestani. Pois nyt Sorsakosken aholle! Parempi, jos olisinkin pysynyt siellä ja ollut tänne tulematta. Onpa siellä tyttöjä, joiden kelpaa renkiäkin puhutella. Pahuus häntä suri, jos yksi meni, kun sadottain toisia jäljellä on. (Menee laulaen vasempaan.) ANNA (ottaa muutaman askeleen Maunon jälkeen). Mauno –! (Malttaa mielensä ja kääntyy takaisin.) Ei –! Menköön hän vaan, minä en jäljessään juokse. Oho! Mitä varten sen tekisin? Mitä huolin minä siitä, ettei hän minusta enää välitä? Nythän pääsen hänestä rauhaan, niinkuin olen toivonutkin. Se minua vaan harmittaa, (itkee) että hän sen sanoi niin solvaisevalla tavalla – juuri kuin olisi hän tehnyt minulle suuren kiusan sillä, ettei minua rakasta. Se se sydäntäni kaivelee. (Hetken ääneti, pyyhkii silmiään; hiljempaa ja tyyneemmin.) Pääsi hulluudestaan, kun näki minun oikeassa luonnossani, sanoi hän. Luulee minua pahaksi ja ilkeäksi. Mutta se ei ole totta. Hän saa pian nähdä erehdyksensä, sen lupaan. ELLI (kiipee aidan yli oikealta, täysinäinen maitosanko kädessä). Kas niin, Eero, tule nyt tänne, niin saat lämmintä maitoa juodaksesi, ehkä se päästää sinun sydämmen vaivasta. EERO (kiipee jäljessä, puukko ja pajun oksa kädessä). Hui, hai, ei siitä taudista niin vähällä päästä. (Seisahtuu likelle aitaa ja alkaa veistellä pajupilliä.) ELLI (menee näyttämön poikki vasemmalle puolen ja laskee sangon kädestään penkille). ANNA. Kai sinäkin, Elli, mielelläsi menisit Sorsakosken aholle, jossa muitakin nuoria on? ELLI. Tietysti. Mutta eihän sitä auta ajatella. ANNA. Miksikäs ei? ELLI. Kukas työt silloin tekisi? ANNA. Kyllä minä niistä huolen pidän, jos mennä tahdot. ELLI (katselee epäillen Annaa). ANNA. Niin oikein totta, etkös tahdo mennä? ELLI. Pääsenkö minä? Voi, herra, kuinka hauskaa. Mutta – ANNA. Mitä nyt? ELLI. Sinä itse, Anna? Etkö sinäkin olisi ennemmin –? ANNA (siiviloitsee jo maitoa). Ei minun tee mieleni; eikä siellä kukaan minua kaipaa. ELLI. No, mitä siihen tulee, vähemmin kai siellä minua kaivataan kuin Annaa. ANNA. Elä sano. Sinä olet aina iloinen ja ystävällinen, minä tänlainen pahaluontoinen, ylpeä – ELLI. Ei, Anna, et sinä ylpeä ole, suotta ne sinua siitä moittivat. EERO (puhaltaa pajupilliin). Toisin täällä tuulee, toisin ämmät luulee. (Veistää vielä.) ANNA. Mene nyt, Elli, ettet vallan myöhästy. ELLI. Ja kuinka kauvan saan olla? ANNA. Ole niin kauvan kuin tahdot vaan. ELLI. Niin kauvan kuin tahdon vaan! Kiitoksia, tuhansia kiitoksia! Ensi viikon teen työtä kahden edestä, sen saatte nähdä. (Rientää perälle.) EERO. No, no, Elli, väntas nu, elä minua jätä. ELLI. Ota kiinni, jos saat! (Juoksee vasempaan.) EERO (pistää puukon tuppeen). Sittenpä mahdan Matti olla, ellen sinua kiinni saa. Hei! (Karkaisee Ellin jäljessä.) ANNA (siiviloitsee). Pahaluontoinen en ole, sanokoon Mauno mitä hyvänsä. (Säpsähtää ja kuuntelee) Siellä risahti metsässä – varmaan Mauno on katunut ja tulee takaisin. (Siiviloitsee.) En ole häntä näkevinänikään, pyytäköön vaan ensin nöyrästi anteeksi. (Hyräilee ja siiviloitsee; vilkaisee tuon tuostakin salavihkaa olkapäänsä yli) Missä hän viivyttelee? Vai eikö se olisikaan ollut –? (Menee varpaillaan aidan luokse ja kurottaa katsomaan metsään) Ei siellä näy eikä kuulu koko miestä. (Tulee takaisin siivilöimään) Niin, mitä hän malttaisikaan tulla sieltä ilosta ja riemusta. Ja hyvä onkin niin. Olenhan saanut välimme selväksi, nyt tulee vaan pysyä lujana, ja sen teenkin. (Vie maitopytyn asuinhuoneuksen ovesta.) MAUNO (tulee vasemmalta). Jopa se kiukkupussi on mennyt täältä. Hyvä, ettei tarvitse minun häntä nähdä. (Menee aittaan.) ANNA (tulee tuvasta). Pysyköön vaan poissa, en välitä vaikkei hän ikinä palajaisi. (Ottaa toisen pytyn, jota aikoo viedä pois.) MAUNO (tulee aitasta, airopari kädessä; laulaa). Mitä minä huolin, veitikka nuori – ANNA (hätääntyy; pudottaa maitopytyn kädestään). MAUNO. Minuako noin peljästyit? ANNA. Yhtenään sinä olet kiusaksi ja vastukseksi. Etkö malta pysyä siunaaman hetkeä täältä poissa. Ja mitä teet noilla airoilla? Eihän niitä, tiedämmä, Sorsakosken aholla tarvita. MAUNO. Ellei siellä, niin totta muualla. ANNA. Ongelleko menet, vai? MAUNO. Ei, tänä iltana saavat ahvenet olla minulta rauhassa. ANNA. Mutta itseltäsi mahtaa rauha puuttua, koska et nuortenkaan seurassa viihtynyt, vaikka niin halusta sinne menit. MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä siellä viihtynyt? ANNA. Arvaanhan sen siitä, kun näin pian takaisin tulit. MAUNO. Niinkö, että sinua siellä kaipasin? ANNA. Minua? Mitä olisi sinulla minun kanssani tekemistä? Ethän vaan uskaltanekaan – MAUNO. Sinuako toivoa? Ha, ha, ha! Olisinpa silloin mieltä vailla. ANNA. Sitähän minäkin. Välimme on siis selvä. MAUNO. Selvä kuin päivä ja musta kuin yö. Ei muuta kuin lippu liinaa ja lappu lautaa ja alloo! niiden kanssa hautaan. (Aikoo lähteä.) ANNA. Herra varjele, Mauno, kuinka sinä noin puhut? MAUNO. No, eikö ole totta? Mitä ihminen täällä muuta tekee kuin syöttää suuta elääksensä, elää kerran kuollaksensa. Eikä sure kukaan köyhän kuolemata. Parempi vaan, kuta pikemmin hän tästä kurjuudesta pääsee. ANNA. Mitä aiot tehdä, Mauno? Minkätähden lähdet järvelle nyt, – yksinäsi ja tuommoisessa mielentilassa? Vie airot pois, sinä et saa tänä iltana enää mihinkään mennä. Kuuletko, anna tänne airot. MAUNO. Enkö saa mennä? Sittenpähän kumma lienee. On työjuhdallakin sunnuntaina vapautensa, tiedämmä. Ja minä haluan nyt laskea koskea alas, että hurisee. ANNA. Koskea alas! Mauno, sinä varsin menet henkeäsi kaupalle. MAUNO. Mikä sitten! ANNA (ottaa Maunoa käsivarresta). Hyvä Mauno, elä mene; elä mene tänä iltana enää mihinkään! Jää tänne, illallinenkin on jo kohta valmis. Jää nyt! ROINILA ja OLLI (tulevat vasemmalta ja pysähtyvät perälle. Olli puhuu hiljaa Roinilalle, osoittaen sormellaan Annaa ja Maunoa.) MAUNO. Sinunko kanssasi kiistelemään? Ei kannata! Vaan tuolla tulee isäsi ja Olli, – niin, vedä vaan pois kätesi, etteivät näe sinun tätä köyhää rottaa silittelevän. Ha, ha. (Menee oikeaan.) ANNA. Semmoinen visapää! Ja minä hullu vielä menin häntä rukoilemaan. Eikö lienekin vaan suotta aikojaan minua säikytellyt. Nauraa ehkä siellä nyt pelvolleni. Ja saattaa luulla minun kumminkin –! Mutta antaahan olla. Minä näytän hänelle, että häntä oikein vihaan! (Ottaa maitopytyn ja vie sen huoneesen.) ROINILA ja OLLI (tulevat esiin). OLLI. No, mitäs nyt sanotte, Roinila? ROINILA (sytyttää piippuansa). Hm – saatat olla oikeassa. OLLI. Hän riippui kahden käden Maunossa kiinni. ROINILA. Niin teki. OLLI. Ja peljästyi, kun huomasi meidät. ROINILA (puhaltaa savua). Siltä se näytti. OLLI. Paha merkki. Teidän sijassanne en päivääkään enää kärsisi Maunoa talossani, en hiisi vie kärsisikään. ROINILA (puhaltaa taas savua). Jokohan tuo nyt tosiaankin luulee minulle vävyksi pääsevänsä? OLLI. Siitä voitte olla varma. Ne tuumat hänellä jo kauvan ovat olleet. ROINILA. Eipä uskoisi. Montako vuotta siitä on, kun hän mieron kulkijana Pohjanmaalta tänne tuli. Tuskin kymmentäkään. OLLI. Kun konna pääsee korrelle, niin hän pyrkii orrelle, ettekö sitä tiedä. ROINILA. Varokoon vaan, ettei keikahda korreltakin alas ylemmäksi kurotellessaan. OLLI. Entä jos hän onnistuisi? Rohkea rokan särpii, sanotaan. Mutta olisipa se yhtäkaikki vähän somaa, jos renkinne sieppaisi teiltä tyttären. ROINILA. Olisi tuo vähän. OLLI. Ja mitä ihmiset enää sanoisivatkaan! Kyllä siitä melua syntyisi ja puhuttaisiinpa asiasta muuallakin, ei vaan omassa kylässä. ROINILA. No, kuinkas muuten. Kaiketi siitä hirmuinen hälinä nousisi, se on tietty. Ja akkaväki juoruaisi ja nauraisi kitkattaisi, – ei – semmoista häpeätä täytyy ajoissa välttää. OLLI. Ellei ole jo liian myöhäistä? ROINILA. Myöhäistä? Kuinka niin? OLLI. Jos Mauno, niinkuin näyttää, on saanut Annan puolelleen, niin – ROINILA. Niin, mikäs sitten tulee eteen? Mutta en minä usko kuitenkaan. OLLI. Ei tiedä. Rakkaus on kuuro ja sokea. Olkaa vaan varoillanne ja tehkää niinkuin äsken jo sanoin. ROINILA. Ettäkö laitan Maunon meiltä pois? OLLI. Niin; ja naitatte sitten tyttärenne toiselle. ROINILA. Hm. (Puhaltaa savua.) Ei taitaisi olla hullumpaa. Mutta kenelle? OLLI. Vaikka minulle. ROINILA. Sinulle? Ole nyt. OLLI. Ei maar’, – oikein totta. En ole aivan tyhjä mies minäkään. Sainhan sedältäni periä hyvän talon, niinkuin tiedätte. Kelpaisi siinä emäntänä heilua, vai mitä arvelette? ROINILA. Niin; kai, kai! OLLI. Tavaraa on yltäkyllin, kiinteätä, irtainta, joka lajia. Kyllä takaan, ettei se tyttö päiviään moiti, joka sinne joutuu. ROINILA. Ei suinkaan. OLLI. Eikä nälkää liioin näe. Lihoo vaan niinkuin ainakin hyvän leivän ääressä ja käy muhkeaksi kuin ruustinna. ROINILA. Onhan sinulla vahva talo, kyllä se tosi on. Eikä mahda löytyä mitään testamenttia Ellin hyväksi, vaikka sanottiin Ojala vainajan semmoisen tehneen. OLLI. Ja mitä vielä. Juttuja kaikki tyyni. ROINILA. Niin saattoi olla. OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte tuumaani? ROINILA. Jaah! En minä vastaan ole. OLLI. Sovimmeko asiasta siis? ROINILA. Kyllä minun puolestani. Tuossa on käteni. OLLI. Sanasta miestä, sarvesta härkää. ROINILA. Aivan niin. Sanasta miestä, sarvesta härkää. OLLI. Mutta kuinkas käy, jos Anna panee vastaan? ROINILA. Tuskin hän sen tekee. Anna on järkevä tyttö. OLLI. Vaan jos hän kuitenkin panisi? ROINILA. Niin näytän minä, kuka on isäntä talossa. Koetanpa, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö. OLLI. Kun vaan pysyisitte sanassanne. Pelkään Annan panevan teitä koetukselle. MAUNO (tulee hyräillen oikealta ja vie airot aittaan). OLLI. Hän tulee juuri kuin käsketty. Pankaa asia alkuun heti, että pääsemme selville! ROINILA. Taitaa olla parasta. (Rykäsee.) Tulepas tänne, Mauno, minulla olisi vähän puhuttavaa. MAUNO (aitasta). Tullaan! (Esille.) Mitä teillä on sanottavaa, isäntä? ROINILA. Oletko kuullut, kuinka sille käy, joka kuuseen kurottaa? MAUNO. Se katajaan kapsahtaa. Mutta mitä sillä tarkoitatte? (Erikseen.) Peijakas! Eiköhän Anna jo ole ennättänyt – ROINILA. Ja mitä on tehtävä sille palvelijalle, jonka halu on talon parhaimpaan omaisuuteen? MAUNO (erikseen). Arvasinhan sen. Hän on kuin onkin kannellut. Kirkas tuli ja salaman leimaus! ROINILA. Kysyn, mitä on tehtävä sille palvelijalle. MAUNO. Koukkupuheisin en mitään vastaa. ROINILA. Vai et vastaa koukkupuheisin! Oletko itse käynyt suoria teitä, junkkari, sanopas? MAUNO. Aiotteko väittää, että olen vääriä teitä kulkenut? Jumal’avita, joka sen sanoo, hän valehtelee. ROINILA. Selkäni takana olet tytärtäni mielistellyt, vaikka hyvin tiedät, etten häntä koskaan rengille antaisi. MAUNO. Silmäinne edessä olen tehnyt sitä yhtä paljon kuin selkänne takanakin. Ja jos päähäni pistää, teen sitä vastedes kahta enemmän. Vai ei häntä muka rengille annettaisi! Eikö renki ole yhtä hyvä kuin joku muukin? OLLI. Renki ei ole ihminen, vuohi ei ole eläin, tamma ei ole hevonen, kiiski ei ole kala, rovet ei ole astia, pata ei ole kattila. MAUNO. Tuki aikanaan suusi, sinä pulloposkilaiskuri, sinä puolikuollut etana, sinä pässinpää, sinä – ROINILA. Hiljaa, Mauno, oletkos järjeltäsi. MAUNO. Sanokoonpas vielä kerran, etten minä ihminen ole, minä, joka kymmenen kertaa olen työni tehnyt siihen kun hän kääntää vetelää ruumistaan. Ja kymmentä vertaa suurempi rikkaus on minulla käsivarsissani kuin tuolla mullisaukolla ilman saaduissa tavaroissaan, se on totinen tosi. OLLI. Mutta rengin suuhun on reikä tehty, johon palkkansa paneepi, ansionsa ammentaapi. MAUNO. Varo vaan, ettei mene perintösi ennen pitkää samanlaiseen reikään. ROINILA. Mitä tyhjästä riidasta ja pitkistä puheista. Parempi kun aikanasi eroat meistä, Mauno, ja haet itsellesi toisen palveluspaikan. Sinä olet käynyt kopeaksi siitä syystä, että olet ollut liian kauvan talossa. MAUNO. Mitä? Ettehän vaan aiokaan minua kesken vuotta talosta ajaa? ROINILA. Ja miks’ei? Parempi hyvä ero kuin paha yhteys. MAUNO. Täyttä totta siis? Mutta entä jos en tahdokaan lähteä minä? Onpa maassa laki ja oikeus, koetellaan, saako palvelijan erottaa niin juuri kuin itse tahtoo. Koetellaan, sanon minä. OLLI. Eikö syytä siinä kylliksi, ettet anna talon tyttärelle rauhaa. MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä Annalle rauhaa anna? OLLI. Se, joka asian tietää. MAUNO. Niinkö Anna itse? Hyvä! Vai on hän sitä valittanut? No, olkoon! Nyt saatte minun puolestani panna hänet vaikka lasikaappiin. OLLI. Morsiantani en anna lasienkaan takaa joka rengin ihailla. MAUNO. Morsiantasi? Kuka sinun morsiamesi on? OLLI. Anna se on, jos tietää tahdot. MAUNO. Annako sinun morsiamesi? Sen toki valehtelet. OLLI. Sanokaa, isäntä, onko valhetta. ROINILA. Ei totuutta kieltää saa. MAUNO. Anna Ollin morsian. Jo nyt on maailma nurin! OLLI. Ja sinun tuulentupasi kellellään. Mutta kuka käski niitä niin korkeita rakentamaan, kuka käski. Ylpeys tämän teki, sanoi sittapörrö, kun päänsä lankkuun lensi. MAUNO. Tänä päivänä ovat kiusan henget valloillaan. (Ottaa kiven ja paiskaa sen kaikella voimaila maahan.) Tuhannen tuhatta! ROINILA. No noh! Hillitse luontoasi, mies. MAUNO. Mitä tuo äskeinen puheenne olikaan? Käskittehän minua pois, vai kuinka? Hyvä juttu. Minä menen – menen tällä hetkellä juuri. Jätän ijäksi päiväksi mokoman talon. Sen teen. Hulluhan olisin, ellen vapauttani nauttisi, silloin kuin sitä minulle tarjotaan. (Menee aittaan ja jättää oven auki). ROINILA. Elähän nyt sentään tuommoista kiirettä pidä, Mauno! OLLI. Antakaa ruojan mennä vaan! Kuta pikemmin hänestä pääsemme, sitä parempi. MAUNO (aitassa). Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala! Nyt saan olla omana herranani. En palvele ketään, en kumarra ketään, enkä pelkää ketään. Mutta järvet ne rämähtää ja vuoret ne rämähtää, kun tämä poika liikkuu. Ja naiset väistykööt syrjään, sillä niitä tästä lähtein vihaan ja inhoon pahemmin kuin käärmeitä. OLLI (menee aitan ovelle). Elä vaan unhota mitään kamsuistasi jälkeesi, vähissä naiset ottaisi ne takavarikkoon. MAUNO (ryntää ulos aitasta ja töyttää Ollin kumoon). Pois tieltä, talonpoika! ROINILA. Siunaa ja varjele tuota miestä! OLLI. Ai, aih! voi, voih! Tämän sinulle vielä kostan kerran. MAUNO (pysähtyy portilla). Tahdotko tapella? No hyvä. Se minulle mieleen. Tule! Nyt olenkin juuri sillä päällä. Tule pian! OLLI (kömpii ylös). Saatpa aika löylytyksen, jahka tästä paranen, sen lupaan ja vannon. MAUNO. Sittenkö vasta! Ei, tule nyt jo, – nyt juuri! Tulkaa molemmat. Kirkas tuli ja salaman leimaus! Nyt tahtoisin taistella koko maailmaa vastaan. No mitä kuhnailette siinä? Ettekö tohdi tulla kaksi yhtä vastaan? ROINILA. Mene tiehesi siitä, hullu. En ole vielä ikänäni tapellut. MAUNO. Te ette tohdi, te kurjat pelkurit, ette tohdi, kun tiedätte, että yhdeksän teidän vertaistanne minä kumoon löisin. (Kääntyy menemään.) OLLI. Niin, tietäähän sen. Kyllä pohjalainen puukkoineen tappelussa aina sankari on. Mutta malta; minä otan miehiä avuksi, ja sitten annamme sinulle semmoisen löylytyksen, että sen ikäsi muistat. MAUNO. Tulkoon vaikka sata miestä, en pelkää sittenkään. (Menee vasempaan.) ROINILA. Onpa hänestä totta tosiaankin paisunut aika pöppö. ANNA (tulee sisältä). Mitä täällä riidellään? OLLI. Tuo Mauno, pakana, oli minun vähällä tappaa. (Hieroo käsivarttaan.) Kun semmoista renkiä pidetäänkin talossa. ANNA. Mitä sinä joutavia. Mauno nyt olisi ruvennut sinua tappamaan. OLLI. Syöksi kuin raivokas koira ensin päälleni ja sitten tuonne metsään. Voi, armoton, kuinka käsivarttani pakoittaa! Eikö liene sijoiltaan. ROINILA. Selkäsaunan ja hyvän hän olisi ansainnut, se on varma. Ja tulkoon vaan takaisin, niin enpä takaa, kuinka käy, jos tästä pahalle päälle rupean. Onko tämä laitaa! Niin hän riehui juuri kuin tuuliaispää. ANNA. Eihän ihminen sille mitään voi, jos on kiivasluontoinen. Ja varmaan oli Mauno jostakin suuttunut. ROINILA. Ole puolustamatta häntä sinä, taikka minä näytän. Vai luulette tässä saavanne olla ja elää niinkuin itse tahdotte! ANNA. No, johan te nyt vallan, isä. En enää ymmärräkään – ROINILA. Sinun ei tarvitse mitään ymmärtää. Ei mitään muuta, kuin että saat valmistaa itseäsi miehelään. Siinä kaikki, mitä tuommoisella tyttöhuitukalla on harkittavaa. ANNA. Miehelään? Se lienee omassa vallassani, tahdonko vai en. ROINILA. Kun minä kerran olen luvannut sinun Ollille vaimoksi, niin sinä myöskin menet. Siinä ei auta Antin armo eikä Tuomaan tulukset. ANNA. Olet luvannut tai et, mutta se päivä ei ikinä valkene, jolloin siitä asiasta tosi tulee. ROINILA. Eikö valkene? Sepä nähdään. Varo itseäsi, tyttö, nyt ei ole hyvä minun kanssani leikkiä laskea. ANNA. Ei minua koskaan, isä, väkisin vihille viedä, ole varma siitä. ROINILA. Nyt minä jo vimmastun kohta. ANNA. Mitä riitelemme, isä, suotta. Jätä ennen koko tuuma. Naiminen on kahden asia ja kolmannen korvapuusti, tiedäthän sen itsestäsikin. ROINILA. Tiedänkö minä? Niin, tiedän kyllä, mikä se on, joka estää sinua Ollille menemästä. Mutta siitä asiasta vaan ei mitään tule, kuuletkos, ei mitään. Joko menet sinä hyvällä Ollille, taikka annan sinulle samanlaisen lähtöpassin kuin Maunolle äsken. Pane se mieleesi! Kyllä minä näytän, kuka on isäntä talossa. ANNA. Lähtöpassin? Maunolle? Onko –? Ei, mahdotonta se on. Eihän Mauno ole meiltä pois mennyt? ROINILA. On kuin onkin. Eikä hän takaisin tule niin kauvan kuin minulla on sananvaltaa talossa. ANNA. Mauno meiltä pois? Ja näin äkkipikaa. Mistä syystä? Mitä pahaa hän oli tehnyt, isä, kun sinä häntä pois käskit? ROINILA. Huoli sinä siitä. Itse minä töistäni vastaan. OLLI. Nähkääs, hän kalvenee kuin hyvästäkin asiasta. Pyörtyy, totta maarin. ANNA. Pois, ei minua mikään vaivaa. Vähän häkää päässäni, siinä kaikki. – Mihinkä hän sitten meni, isä? ROINILA. Ties Jumala, mihin hän lie mennyt. Onko pääsi kovastikin kipeä? ANNA. Onhan se. Eikö hän luvannut jäähyväisillekään tulla? OLLI. Vai jäähyväisille! Vielä maarin mitä. Semmoisella menolla hän täältä lähtikin. ANNA (pitelee päätään). Ei suinkaan hän keveällä mielellä meiltä eronnut. Sitä hän ei voinut tehdä. OLLI. Erosi vallan riemulla. »Tästäpä vasta elämä syntyy», sanoi hän. Eikö ole totta, Roinila? ROINILA. Niinhän se junkkari taisi sanoa. ANNA. Kuinka se oli? Kerropa vieläkin, Olli. OLLI. »Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala. Hyvä on olla omana herranaan. En palvele ketään, en kumarra ketään enkä pelkää ketään.» Sillä tavalla hän tiuski tuolla aitassa. ANNA. Noin uhkamielisenäkö hän täältä lähti? Noo, – kai mekin tulemme hänettä toimeen, vai mitä, isä? ROINILA. Vallan hyvin. (Ollille.) Tuossa sen nyt näet. OLLI. Hm. ANNA. Vaikka itse tekisin rengin työt. ROINILA. Sinäkö? Eihän nyt kumminkaan. Otamme toisen ja paremman kohta Maunon sijaan. ANNA. Niin, – otamme toisen ja – (painaa molemmin käsin päätään). Voi kuinka tuskallista tämä elämä on. (Menee aittaan.) ROINILA. Kuinka äkkiä se tautikin ihmiseen karkaa. Kun hän vaan, poloinen, ei liene peljästynyt kiivauttani äsken. He ovat maailman heikkoja astioita nuo naisparat. OLLI. Hm, kyllä minä yskän ymmärrän, vaikk’en taudin tapoja tunne. EERO (tulee äkkiä vasemmalta). Onko se totta, että olet ajanut Maunon meiltä pois, isä? ROINILA. On kyllä se totta. EERO. Ja minkätähden sen teit? Millä Mauno oli semmoista kohtelua ansainnut? Ja mistä luulet, isä, meidän toista niin kunnollista palvelijaa saavamme, kuin Mauno oli? Enkä tiedä, voimmeko saada miestä minkäänlaista näin kesän aikana. OLLI. Kyllä rahalla renkiä aina saa. EERO. Ahaa, vai olet sinäkin täällä. No, missäs harakka, ellei sian tappajaisissa. Kun et vaan olisikaan sinä tätä sekasotkua keittänyt. Enkös arvannut? Sinun työtäsi tämä kaikki on, kosk’et rohkene minua silmiinikään katsoa. Mutta malta sinä, Olli, kyllä se Jumala vielä Tiituksen löytää, jolla kostaa sinulle pahat työt. ROINILA. Eero, ettet vähän ajattele. Kuka tuolla tavalla ihmisiä soimaa. OLLI. Mitä välitän minä tuonlaisten nokkaviisaitten poikanulikkain suunpieksämisestä. EERO. Aina olet sinä karsain silmin Maunoa katsellut, ja kadehtinut ja vihannut häntä siitä syystä, että hän on reipas ja komea poika eikä tuommoinen tallukka kuin sinä. Mutta minä en ole Roinilan Eero, ellen tällä kertaa hankkeitasi kumoon saa. Nyt haen, isä, Maunon käsiini ja yhdessä palajamme, taikka – (menee kiireesti vasempaan). OLLI. Huutakaa häntä takaisin, huutakaa pian! ROINILA. Eero! Eero! Tule pois! Ei hän kuule enää. OLLI. Eero! Isäsi kutsuu sinua. Pahuus. ROINILA. Minkä sille hunsvotille tekee. Hyvästä lykystä Mauno vielä purkaa häneen vihansa ja rupee tappelemaan. OLLI. Ja puukottaa hänen. Sen hän pian tekee. ROINILA. Syyttäköön Eero silloin itseään, jos niin käy. Mahtoi totella minua. OLLI. Ei, kotiin täytyy mennä, nyt on jo myöhä. Hyvästi jääkää! ROINILA. Herran haltuun! Ja kuule, ole vaan huoletonna Annan suhteen, kyllä minä tytön taipumaan saan. (Menee tupaan.) OLLI. Hyvä! Pysykää sanassanne! MATTI (tulee oikealta). Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan. Kultaa ei ole kummallaan, vaan toimeenhan tuota tullaan. (Haukottelee.) OLLI. Minne matka? MATTI. Tallin vinttiin menen kyljelleni. OLLI. Ei, elä vielä maata mene. Kesäinen yö, jaksaa sen valvoakin. Kuules mitä minä sanon. (Ottaa kukkaron housuinsa taskusta.) MATTI. Nooh? Mitäs nyt? OLLI. Lyöttäy sinä Maunon ja Eeron pariin. Tuossa on rahaa, osta viinaa ja juota heitä humalaan. Ja nosta sitten riita ja antakaa Eerolle aika lailla selkään. MATTI. Mitä varten? OLLI. Huoli sinä siitä. Tuossa on vielä enemmän rahaa. Juokaa ja juokaa oikein. MATTI. Siihen ei monta käskyä tarvita. OLLI. Ja sitten tapelkaa. MATTI. Syntyy se sekin. OLLI. Se on, näet, juuri pääasia. No, tule nyt. MATTI. Tullaan. (Menevät vasempaan.) ANNA (tulee hetken kuluttua aitasta). Siellä on niin tukahduttavan painava ja raskas olla. Ja päätäni niin kivistää. Tuskin saan unta koko yönä. – Missä asti lienee jo Mauno! Päivä tulee, toinen menee, kaikki jää entiselleen, Mauno vaan on ja pysyy poissa. Kuinka hän sentään saattoi mennä jäähyväisiä edes ottamatta! (Taukoaa kuuntelemaan laulua, joka etäämpää lähenee.) KÖÖRILAULU. [Kansanlaulu.] : Käki kukkuu kuusikossa. : Pienet linnut laulaa. : Minä lennän liehautan : Kullalleni kaulaan. ANNA. Nuoret laulaen palajavat Sorsakosken aholta. Hauskan illan jälkeen on mieli raitis ja virkeä. (Laulu kuuluu likempää.) : Tuossa kasvaa nuori poika : Niinkuin kesän heinä, : Minä otan oman kullan : Vaikka läpi seinän. ANNA. Niin on onni onnellisten, kuin keväisen päivän nousu; niin on onni onnettomain, kuin syksyinen yö pimeä. (Laulu taaskin etenee.) : Elä kultani kaivoon mene, : Elä herran tähden. : Olenhan minä rakastanut : Isän, äidin nähden. MAUNO (vielä kulissien takana). Tänne poikkeemme, miehet, tänne. ANNA. Jumala! Se on Maunon ääni. Hän tulee kuitenkin! MAUNO. Menemme Roinilan sivutse ja huudamme ja pauhaamme, että seinät tärisee. Hih vaan, hih! (Tulee muutamain miesten kanssa esiin. Räyhäävät ja pauhaavat, Maunon ääni ylinnä.) Kuusen latvat ne kumartaa ja järven rannat ne räjähtää, kun nämä vallat vaeltaa. Ryyppää veljeni, ryyppää! Vielä on tilkka viinaa pullon pohjassa, kallista poskeesi. Noin! Loiskis! Niin se meni kuin Mänttälän kaivoon. – No, hiis! Kuka seisoo tuolla? Aaveko olet vai ihminen? Vastaa, jos kieli suussasi kääntyy. ANNA. Te kelvottomat! Kuinka julkeatte tuommoista menoa pitää ja häiritä ihmisten yörauhaa? MIEHET. Lähtään pois, lähtään, lähtään! MAUNO (seisoo portilla). Ei askeltakaan tästä, sanon minä, ennen kuin olen tuolle korskealle tytölle lausunut vielä kaksi sanaa vanhaa virttä ja sitten hyryä kolmanneksi. ANNA. Pois täältä, pois! Humalaisten rähinätä ei kärsitä tässä talossa. MAUNO. Luotu on lintu laulamahan, humalainen huutamahan, viinainen viheltämähän. Kurjalla ei ole kotoa, ei katalalla kartanoa, mutta se huoli, sanoi sepän muori, kun vasikka kuoli. Paistaa Jumalan päivä muuallakin maailmassa, ei tämän talon ikkunalle, Roinilan veräjän suulle, eikös niin pojat? MIEHET. Jatketaan matkaa! MAUNO. Ei vielä. Yhden virren olen vasta veisannut; nyt seuraa toinen. Matala olin minä Annalle, ylen pieni piikaselle, mutta luuletko minun sentähden murheesen murenevan? Heleijaa! Nyt vasta onkin mieleni kuin vesi kaukalossa, se läikkyy ulos molemmin puolin. Joko huomaat, ettei tämä poika tuommoista tytön henttua sure, – vai tahdotko vielä varmempaa todistusta, niin sano, ja saapas pitää. ANNA (vavisten vihasta). Menetkö, menetkö tiehes täältä, sinä häijy herjaaja – sinä ilkeä – MIEHET. Jo nyt riittää. Tule pois, muuten saamme Annalta ikuiset vihat. MAUNO. Kohta, kun panen pikkuisen hyryä vaan lisäksi. Katsopas tätä, Anna! (Hyppää ja keikkuu laulaen.) : Viisitoista nättiä likkaa. : Nättiä likkaa, nättiä likkaa, : Viisitoista nättiä likkaa, : On näin pulskalla pojalla. : Kuusitoista kuolemani jälkeen. : Kuolemani jälkeen, kuolemani jälkeen, : Kuusitoista kuolemani jälkeen : Itkevi hautani partaana. ANNA. Se ei ole totta, sinä valehtelet, sinä – MAUNO (jatkaa edelleen). : Onkos lystiä, kun minä laulan, : Kun minä laulan, kun minä laulan, : Onkos lystiä, kun minä laulan. : Ja mieleni on näin iloinen. Hih! (Juoksee miesten jäljessä oikeaan.) ANNA. Hävytön kerskailija, kelvoton, – voi Jumalani! (Puhkee itkuun.) (Esirippu alas.) [[Luokka:Kustaa Killinen]] [[Luokka:Roinilan talossa]] 2889 5102 2006-08-29T19:29:56Z Nysalor 5 Toinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Roinilan talossa: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |seuraava=[[Roinilan talossa: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Roinilan talossa]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Sama paikka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa.) ELLI. [Kansanlaulu.] : Koko yön minä valvoin hukkaan, : Monta kertaa suutuin ma sukkaan. : Eikä kultaa kuulunutkaan. : Tulevan yön minä odotan vielä. : Jos ois kulta eksynyt tiellä. : Kolmatta yötä en odota enään. : Enkä sure kultani perään. : Neljännen yön minä hyppään ja häärään, : Jos ois’ kultani eksynyt väärään. LEENA. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli. ELLI. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää. LEENA. Viskaa jo järveen tuo sukankudin ja tule ennemmin auttamaan minua näitten astioitten pesemisessä. ELLI (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan). (Hetkisen äänettömyys.) ELLI. Voi sentään sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa. LEENA. Sanos muuta! (Taas äänettömyys.) ELLI. Mihin luulette hänen joutuneen? LEENA. En ollenkaan voi arvata. ELLI. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt. LEENA. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin harmissaan. ELLI. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia tulee. LEENA. Luultavasti hän niitä ansaitseekin. ELLI (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin tapahtua – LEENA. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole. ELLI. Armollinen taivas! (Herkeää työstään.) ANNA. Miksi juuri pahinta ajattelisimme? ELLI. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdanut. Leena – mitä luulette? LEENA. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen. Semmoista elämää täällä pidettiinkin viime pyhänä kaiken päivää, korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä. ELLI. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi! LEENA. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani kuulevinaankaan. ELLI. Niin varoitittehan, se on tosi. LEENA. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä? ELLI. En minä ole mitään kuullut. ANNA (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista! Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä. LEENA. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä. ELLI. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat! LEENA. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että nämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat kesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan. ELLI. Herran tähden, olikohan Eero mukana? Entä jos ovatkin hänen –? ANNA. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi juohtuu? Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin! LEENA. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät sinne sekaantumaan. Kiittivät, kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi, ettei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen kertaan lukenut »Isä meidän». ELLI. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa? LEENA. Vastaika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa mieli sitten musta tai valkia, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä yönä. Tarvitsee niitä pohjalaisia puukkojunkkaria ottaakin palvelukseen! Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan olla, kuinka kauvan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en huolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat. ANNA. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt? Ettehän tiedä oikeastaan mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan. LEENA. Vai ei tiedetä! Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä. ROINILA (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut? LEENA. Ei ole. ROINILA. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa lakin päästään ja pyyhkii paidan hialla otsaansa.) Ei silmiään ole hän näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin.) ANNA (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle). ROINILA. Ellei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan. ANNA (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään). ROINILA. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat, mellastavat, tappelevat – (istuu penkille lähellä porttia.) Perhana, kuinka minua harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksäisin heidät mäsäksi, se on totinen tosi. ELLI (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut, – eikä Eero liioin. ROINILA. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he eivät olleet? ELLI (painaa päänsä alas; on vaiti). ROINILA. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano! ELLI (hiljaa). En mitään. ROINILA. No, elä sitten puhu! – Enkähän juuri väitäkään, että ennen ovat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla miehillä. (Pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään.) Siellä olen nyt kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei, päin mäntyyn käy tässä kaikki. (Katsoo Annaan.) Nooh – eikö tahdo tuo häkä lähteä päästäsi, vai? ANNA (ottaa työnsä ja alkaa neuloa). ROINILA. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa sanaakaan suustasi? ANNA. Ei ole minulla mitään puhuttavaa. ROINILA. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö. ANNA. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella tyhjänpäiväisellä riidalla! ROINILA. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu.) Menetkös laskemaan kaljaa siitä! ANNA (menee tupaan). ROINILA. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta. (Pyyhkii otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa, että kyntämään kykeneisi. Mutta mitä vielä. LEENA. Miehillepä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas. ANNA (tuo kaljaa puutuopilla). ROINILA (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (Pyyhkii suutaan.) Hapanta sekin oli. ANNA (vie tuopin takaisin tupaan). LEENA. Kaljako hapanta? Ei maar olekaan. Eilen sen vasta teinkin, millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata? Elkää moittiko minun kaljaani, sillä minä tiedän, ettei kukaan tässä maailmassa tee parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaaah, tuskinpa niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa. ROINILA. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on. LEENA. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta. Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen palvellut, ellette minua usko. ROINILA. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia kuunteli. LEENA. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka. ROINILA. Mikäs sitten? Vanha piikako? LEENA. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua haukkua. (Itkee.) Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tänlaista elämää ruvetaan pitämään. ROINILA (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa. LEENA. Kuka tässä lienee toran alkanut, tekö vai minä, sanokaapas! Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ettei ole syytä, ei vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi! ROINILA. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa kilpaa juosta, se on juuri yhtä. LEENA. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole. ELLI. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan kärsivällisiä? LEENA (itkien). Niin, käsketään kyllä, – mutta ... hoi oi – ihminen on heikko, herra paratkoon – hoi oi – ja tuo paha sydän – niin, herra paratkoon – hoi oi – se on niin paha. ANNA (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa? ROINILA. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu. LEENA (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt. Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka ikinen. Ei ole yks’ toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuta. Niin, niin! Siitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on. ANNA. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi. ROINILA. Mistä sinä sen päätät, mamseli? ANNA (hymyilee). Tunnenhan minä isäni. ROINILA. Niin – tunnet! – Ole vai! OLLI (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta. ANNA. Eerosta. ELLI. No, Jumalan kiitos. ROINILA. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee? OLLI. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta Kaisa muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni, niinkuin vaimoväen tapa on. ROINILA. Niinkö Sillankorvan Sanna? OLLI. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan olen aavistanut, vaikk’en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin sain varmoja tietoja. ROINILA. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana kaupunkiin. OLLI. Ei sinne päinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet? ROINILA. Emme mitään. ANNA. Onko häntä nähty näillä tienoilla? OLLI. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne tullakaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on. ROINILA. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän? ELLI. Niin, mitä tiedätte Eerosta? ROINILA. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini saan. OLLI. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä. ROINILA. Hänen kohta – hänen kohtalostaan, sanoit? OLLI (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea. ELLI. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut? ROINILA. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia. OLLI. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan? Ei, Se on pahempaa, paljon pahempaa. ROINILA. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten? OLLI (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi? ROINILA. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai? OLLI. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää. Niin, näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö – ANNA (nousee säikähtäen). Mauno? OLLI. Hän oli sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja ollut aivan kuin hurja. Pohjalainen kun on humalassa, niin tiedätte, että siinä on leikki kaukana. ROINILA. No, niin, niin. Entäs sitten? OLLI. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen ja kiivas luonto – ROINILA. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo kerrankin. OLLI. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne. ELLI (putoo alas). Taivaan vallat! LEENA. Herra hyvästi siunaa! ROINILA. On murhannut poikani – Eeron – ANNA. Maunoko murhannut –? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen, sinä valehtelet – minä sanon sen – sinä valehtelet... Elkää häntä uskoko, – isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista! OLLI (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia? ROINILA. Se on Eeron. LEENA (lähestyen). Ja aivan märkä. ROINILA. Puhu! OLLI. Tuoltapa se Sannakin viimein tulee. Puhukoon hän nyt vuorostaan. SANNA (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua.) Niin, hyvää iltaa taloon ensin, hyv’iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan, koska olen teitä viimeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan. Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin, mitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa. ROINILA. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu! SANNA. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot kaikki tyyni, ettet unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole totta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä – OLLI. Perhana olkoon, ellet tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun – SANNA. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti, oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin että oli kamala olla, ja minä sanoin Antille ja koko edellisen päivän olin jo samaa hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä hyvää tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ellei koski kohta veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti – hän on nyt aina tuommoinen mörökölli, niinkuin tiedätte, – hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita, – voi sun pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin: outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin toteen käymän! LEENA. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ettei variksen rääkkyminen hyvää tiedä. ROINILA. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää. SANNA (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten, ellei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään. Kauvan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea. Mutta hän, – kun viimeinkin sain häneen vähän henkeä – örisi vaan: mene helvettiin ja anna minun maata! Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsnasi niin, että seinät tärisi, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei muuta, minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen samassa jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini, ryntään ulos ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun näkeväni. Kaksi miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselivat alas koskeen, ja uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää, ettei ne oikeita ihmisiä olleet. ROINILA. Entäs sitten? SANNA. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: »sinne se meni, eikä takaisin tule», johon toinen vastaa: »kyllä siitä pahasta nyt pääsit», ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä laukkaa pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa paikassa minun valalle veisitte. LEENA. Ohhoo sentään tätä maailmaa! ROINILA. Jatka, jatka! SANNA. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto, mutta toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin Maunon äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni että Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu. ANNA. Mutta ehkä se olikin joku toinen? OLLI. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä. ROINILA. Entä lakki? LEENA. Niin, lakki? Mistä sen löysit? SANNA. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla silmilläni, Ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta näille tienoille tuli. ROINILA. Asiaan! SANNA. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä pensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas, ja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin teidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta vei sitä mukanaan kauvemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas. ELLI. Taivahan vallat! SANNA. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, kun, näette, olin aivan pahasillani, ei kuin hame vaan korvissa, ja kun ulkonakaan ei enää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta sielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä unestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian, ymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven kovaan kenellekään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette, pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ellei vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia salassa pysynyt. OLLI. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä. ROINILA. Mutta lakki, lakki? SANNA. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko oikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat – ja sanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu. Mutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan lämpöseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman minutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte. LEENA. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan. OLLI. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi sen niin hyvin peittää. ANNA. Itse voit olla koira. OLLI. Suuri lurjus, hunsvotti – SANNA. Tuopa oli juuri kuin minun suustani. ROINILA (nousee). En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella. SANNA. Minä jo sanoin silloin, kun Mauno tähän taloon tuli: no kaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää. Niin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin ylpeäksi oli se mies paisunut, ettei hän hyvää päivää minulle tehnyt, kun tiellä vastaan tuli. ANNA. Voi, elkää, elkää puhuko enää! Otetaan asiasta edes selvä ensin, ja tuomitaan sitten vasta. ROINILA. Niin, eihän se puhumisesta parane. LEENA. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakaan? Mutta semmoista se viina tekee. SANNA. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjalaiset kun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin verraten. Ilman minutta – ROINILA. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta! SANNA. Menette kai pappilaan ilmoittamaan poikanne kuolemaa? ROINILA. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin. SANNA. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin. (Istuu.) Ohho, täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen.) Eivätköhän nuo aio edes kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani. (Rykii; ääneen.) Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kun saa kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ettei malttanut antaa minun kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän sisään astui. (Kädet ristissä sylissä, keikuttelee ruumistaan eteen ja taakse.) ROINILA. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin. ELLI (on kuin houreissa). Nuttua? ROINILA. Niin, niin; joka hiljan tehtiin. ELLI. Enhän minä muista. ROINILA. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon panit. ELLI. Olenko minä sen vienyt aittaan? (Menee horjuvin askelin aittaan.) LEENA (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan). SANNA (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni. OLLI. Saat kiittää onneasi, Anna, ettet yhtynyt Maunoon. Taisipa se jo vähällä olla. SANNA. Herra jesta poonaa, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä tosiaankin hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään. ROINILA. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy? ELLI (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle). ROINILA (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin mukaan, Olli! OLLI. Mennään vaan. – Sanna! SANNA (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan). OLLI. Sanna! SANNA. Mikä on? OLLI. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt! SANNA (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään? ROINILA. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten. SANNA (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten jäljessä, kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt. OLLI. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä sitten! SANNA. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo sisään; imelästi.) Mitäs se Leena siellä toimittaa? LEENA (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää. SANNA (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (Erikseen.) Ei valkeata piisissä eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin antaa mun mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta. (Ääneen.) Täytynee tästä sitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan. (Katsoo Annaan, joka häntä ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä.) Täytynee tästä sitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan. ANNA. Niin, ehkä on parasta. SANNA (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta! Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin –! En mokomia ole ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin kestittänyt ja kahvittanut, mutta nämä –! Antaahan olla. (Ääneen.) Hyvästi jääkää! Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda Sanna niin köyhä olla, ettei hänellä olisi teille mitään suuhun annettavaa. Tarjoisin Hokmannin roppia kumminkin, ellette joutuisi kahvia odottamaan. (Katsoo hetken ikään kuin odottaen.) Hyväst’ hyväst’! (Mutisee mennessään.) Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa vaivanen ole. (Vasempaan.) ELLI. Anna, eiköhän tämä olekin jotain kauheata unta vaan. ANNA. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta se ei ole. ELLI. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana, kylmänä järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että sallii tuommoista tapahtua! (Itkee.) ANNA. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää, onko tuossa kaikessa sittenkään perää? ELLI. Miks’ei siinä ole? Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi siitä ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit häntä noin kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa. ANNA. Mene pois ja jätä minut rauhaan! ELLI (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on! Ei vedenpisaraa hänen silmistään vuoda veljen tähden. (Menee tupaan.) ANNA. Minä se olin, joka kiihoitin häntä! Minä, minä kurja se olin, joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti.) Mutta ehkä on kaikki vaan erehdystä – kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli sen niin olevan! Voi, kuinka on tuskallista olla tänlaisessa epätiedossa! Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia? – Mauno murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni? Kiivas, hurja, raivokas, mutta murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei! – Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko jo uusia tietoja – uusia todistuksia? (Puristaa molemmin käsin rintaansa.) MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain sinua vielä tavata. ANNA. Mauno – sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan kiitos! En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin. MAUNO. Olenhan minä tässä, – minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen, – pakana, turkkilainen – niin – en tiedä enkä tunne niin pahaa sanaa, joka minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo linnun piimä, tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki hänen pedoksi, oikein ulvovaksi sudeksi, – niin, kirottu olkoon se liemi, iän ikuisiksi ajoiksi, sanon minä. ANNA. Totta siis kaikki! MAUNO. Totta – totta! Totta, että minä olen suurin heittiö maailmassa. Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri, hirtetyksi. Mutta olkoon – enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne viat selvitän kahden kesken oman itseni kanssa, näes, Anna, minä en voinut lähteä täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja kuulla, että annat minulle anteeksi, ettet minua vihaa, vaikka sinulla tosin olisi siihen syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin metsiä tuolla rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois, lähteä kauvas merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana, yksi ainoa vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa polttaa jalkaini alla. ANNA. Mitä minusta tahdot? Anna mun olla! MAUNO. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin – ANNA. Vaiti, onneton! Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua? MAUNO. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää lausua, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon merkiksi, Anna, ennenkuin lähden. ANNA. Pois minusta, pois! MAUNO. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ettemme enää koskaan toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara! Sinä et tunne miehen luontoa, etkä tiedä kuinka kovaa tuo taistelu on intohimoa vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle joutuu, kukapa on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja parannusta kun tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo minulle anteeksi, Anna, sitä vaan pyydän. ANNA. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi! Ei, mene pois, minä vihaan ja inhoon sinua. MAUNO. Sekö viimeinen sanasi? ANNA. Parempaa et ole ansainnut. MAUNO (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, etten palaja koskaan, kun täältä nyt lähden? ANNA. Kuulin tuon jo. MAUNO. Koko elämässä emme enää toisiamme näe. ANNA. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut. MAUNO (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää hyvästi, Anna! ANNA. Jumalan haltuun! OLLI (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi! ÄÄNIÄ. Tääll’ ollaan. Ohoi! OLLI (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen tunnen, ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana. ANNA. Taivaan tähden – he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat. MAUNO. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen. No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu. ANNA. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi, pakene pian! OLLI (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut! ÄÄNET. Kyllä. Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään. MAUNO. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan. ANNA. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene! Hukassa olet, jos joudut heidän käsiinsä. MAUNO. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon vaikka itse paholainen kimppuuni, en pelkää. OLLI. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa, miehet! ÄÄNET. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt. ANNA (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä sinua etsiä. MAUNO. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis? ANNA. Tule, tule, Mauno, joudu! He ovat täällä, – voi, silmänräpäyksessä he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttaile, Mauno, vaan tottele minua! MAUNO. Ei, elä pyydäkään! Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on, etten tuommoisia nahjuksia pakoon lähde. OLLI (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne taikka taloon. ANNA. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et vähääkään – MAUNO. Enkö minä sinua rakasta, Anna? ANNA. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli. MAUNO. Tuolla sanalla saat minun vaikka hirteen. (Menee pätevästi aittaan.) ANNA (sulkee oven, – panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos! (Olli ja useita miehiä tulee vasemmalta.) OLLI. Onko häntä nähty? Sano pian! ANNA. Ketä onko nähty? OLLI. Maunoa, tietysti, ketäs muuta. ANNA. Niinkö Maunoa? OLLI. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa. Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan, ja hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä. ANNA. Vai niin! OLLI. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla? ANNA. Olen. OLLI. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin? Etkö kuullut askeleitakaan? ANNA. En. OLLI (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä. ANNA. Merkillistä? Kuinka niin? OLLI. Hän on siitä kumminkin kulkenut, taikka – (Roinila tulee vasemmalta.) ERÄS MIES. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte? ROINILA. Toimitin miehiä ruumista haromaan. OLLI. Parempi kun olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä murhaajan kiinni ottamisessa. ROINILA. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä meillä ole. OLLI. On kuin onkin. Ellei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän joko niemellä tuolla, taikka – ROINILA. Taikka –? OLLI. En tiedä, onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee. ROINILA. Sano sinä pois vaan! OLLI. Epäilen vähän tätä taloa. ROINILA. Mitä? OLLI. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä. ROINILA. Oletkos hullu? ERÄS MIES. No, Olli, jopa sinä nyt peräti. ROINILA. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi? Sekö vaan! OLLI. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin kuin minäkin. ROINILA. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä. OLLI. Mitä siitä noin kiivastutte! Itse minun pakoititte ilmoittamaan ajatukseni. ROINILA. Tiesinkö sinulle tuonlaisia päähän pälkähtävän? Tiesinkö, sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä suosittu? ENSIMMÄINEN MIES. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä, saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut. TOINEN MIES. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa. KOLMAS MIES. Järjettömiä hän puhuu. ENSIMMÄINEN MIES. Mutta kuinka kauvan tässä viivyttelemme aikaa? TOINEN MIES. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla? ROINILA. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua muuttanut. (Menee tupaan.) (Miehet menevät oikeaan.) OLLI (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten jälkeen, tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan.) ANNA. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt? Veljeni murhaaja hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä. OLLI (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin. ROINILA (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli? OLLI. Niin, jäin teitä odottamaan. ROINILA. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi, ennenkuin menemme toisten pariin. OLLI. Olemmeko epäsovussa? ROINILA. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi tahdot. OLLI. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että minussa heräsi epäluuloa. ROINILA. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään yhteydessä epäiltäväin ihmisten kanssa. ANNA (hiljaa). Voi, minua onnetonta! OLLI. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan puolella sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei ole tehnyt; päinvastoin kieltänyt. ROINILA. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan? OLLI. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään niin tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimein kärsivällisyys loppuu? Mitä siihen sanot. Anna? ANNA. Anteeksi, isä, anteeksi! Minä koetan olla toisenlainen. Kun vaan tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä! – kuule, annathan? ROINILA. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota! Oikeinhan se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps’kulta! Eihän tässä mitään hätää ole. ANNA. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen valmis menemään vaikka mihin – ROINILA. Vaikka vihille? ANNA (hämmästyen). Niin vihillekö? ROINILA Nooh? ANNA. Vihille tai hautaan, yhdentekevä. ROINILA. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähtään jo katsomaan, mitä ne miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle, niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat. (Mutisee mennessään.) En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää koko tämä juttu. OLLI. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna? ANNA. Kuinka isä tahtoo. OLLI. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen. – No, ja sinä olet nyt sitten morsiameni, vai kuinka? Jeeperi, pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta puhut, ettet pilkkaa. ANNA. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella? OLLI. Et siltä ainakaan näytä. – Mutta tokkohan minä maltankaan lähteä tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi? Tules tänne likemmäksi. ANNA. En – en ikinä. OLLI. Noo, – mitä sinä suotta ujostelet? Tule nyt vaan! ANNA. Mene niemelle, Olli! OLLI. Enpäs menekään, ennenkuin saan sinua vähän likistellä. ANNA. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään. OLLI. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo vallan unhottaa. (Katsoo Annaan.) Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin vielä. (Menee oikeaan.) ANNA. Mene, – mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon! MAUNO (koputtaa ovea). Kuinka kauvan minua kiusataan täällä? ANNA (kavahtaen). Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä. (Aukaisee oven.) MAUNO. Joko he ovat menneet? ANNA. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä välttää. MAUNO. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin pelkäät meidän yhteen joutumista. ANNA. Elä menetä aikaa turhilla puheilla! He saattavat palata milloin hyvänsä. MAUNO. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero on niin vaikea – niin äärettömän vaikea. ANNA. Voi miksi viivyttelet? Tuolta luulen jo kuulevani ääniä. MAUNO. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole! Näes, se antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä, jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni, – kaikki, kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt. ANNA. Mauno, – vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauvas, kauvas pois! Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan! Elä viivyttele, lähtään pian, pian ennenkuin he palajavat tuolta niemeltä! MAUNO. Mitä on tuo puhe? ANNA (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha henkikö minua yhä syvemmälle vajottaa? MAUNO. Pilkkaako sinä minusta teet, vai –? ANNA. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin leikkisellä tuulella. Todeksiko sen otit? MAUNO. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän tunteen oiretta. Nyt viimeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun rauhaan. Jää hyvästi – ainaaksi! (Menee kiivaasti vasempaan.) ANNA (vaipuu kivelle). Hän on poissa – poissa! Mennyt on nuoruus, elämä, toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki! (Esirippu alas.) [[Luokka:Roinilan talossa]] 2890 6688 2006-10-14T14:28:03Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.134|62.248.155.134]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.134|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Roinilan talossa: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Roinilan talossa]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Roinilan talossa]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Sama paikka. Roinila vestää jotakin tarvekalua; Anna seisoo vaaleana hänen vieressään.) ROINILA. Mitä kujeita sinulla taas on? Johan olet antanut Ollille lupauksesi, et siitä enää mihinkään pääse. – Inhoot häntä, sanot? Joutavia! Kyllä se kaikki katoo, kun naimiseen tulet. ANNA. Ei, ei! Se ei koskaan katoo, vaan kiihtyy kiihtymistään. Isä – vaadi minulta kaikkea muuta, – vaadi, mitä ikänä tahdot, mutta elä pakoita minua naimiseen vastoin tahtoani! ROINILA. Entä lupauksesi? ANNA. Niin, lupaukseni! En ollut silloin täydellä järjellä, kun sen annoin. En totisesti ollutkaan. ROINILA. Luulen pikemmin, että olit järkesi menettänyt jo sitä ennen. ANNA. Mitä tarkoitat, isä? ROINILA. Arvelen vaan, että kun nuori tyttö noin kammoo miehelle menemistä, tapahtuu se siitä syystä, että hän on mieltynyt johonkuhun toiseen. ANNA. Ja jos niin olisikin? Jos kovan onnen sallimuksesta hän rakastaisi erästä, joka iäksi on kadonnut ja jättänyt jälkeensä vaan kolkon muiston? Eikö siinä jo surua hänelle enemmän kuin kantaa voi? Miksi sitten kahta kauheampaa kuormaa hänelle sälytetään? ROINILA. Siinä se nyt oli. Tuota juuri odotinkin. Sinä onneton rakastat veljesi murhaajaa. ANNA. En voi muuta. Omatunto soimaa, rintaa polttaa ja kirveltää kuin tulessa, – enkä sittenkään voi muuta. ROINILA. Ohhoo sentään, mitä surua täällä annetaankin ihmisen lapsistaan nähdä! Eikö siinä jo kylliksi, että Eero järven pohjassa makaa, vieläko sinunkin tähtesi on minulla murheen päiviä odotettavana? ANNA. Iloksi tahtoisin olla sinulle, isä; mutta elämäni on kuin pimeä pilven ranta, se varjoja vaan luo kaikkialle. ROINILA. Ei totta totisesti, tämä ei kelpaa. Muutos tässä tulla pitää, lailla millä hyvänsä. Ei käy muuten laatuun. ANNA. Josko saisit mun multaan peittää, isä, parempaa muutosta emme toivoa voi. ROINILA. Elä puhu noin! Mikä minulle, miesparalle eteen tulisi, jos viimeisenkin lapseni kadottaisin? Ole, Herran nimessä, ennen naimatonna vaikka kaiken ikäsi, en välitä muusta, kun vaan tulisit terveeksi taas ja virkeäksi. ANNA. Sinun tähtesi tahdon koettaa, isä. LEENA (tulee tuvasta) Mikä ihme sille Ellille on tullut, kun ei koko päivänä palaja kaupungista? Johan tällä ajalla olisi ennättänyt sen seitsemän kertaa siellä käydä. ROINILA. Tosiaankin! Hän viipyy merkillisen kauvan. Mutta ehkei hän ole saanut maitoa pikemmin kaupaksi menemään. LEENA. Semmoista erää! Olisi hänellä ollut edes kuormallinen, mutta kaksi pientä putinaa vaan. ROINILA. Maltas, tuoltapa jo luulen kuulevanikin hänen äänensä. ELLI (kulissien takana). Ptruu! Kas niin. Kiitoksia nyt vaan, Paavo. Teitpä oikein hyvän työn kun otit minua kärryihisi. Mitä sanot? Eikö kestä kiittää? Kestääpä hyvinkin, sillä vähintään tuntia ennemmin pääsin sillä tavalla kotiini. Ptruu! Pidä, herran tähden, ohjaksista, Paavo, meneehän hevosesi maantien yli. Enemmän vielä oikealle! Noin. Hyvästi, hyvästi! (Tulee esiin, kantaen molemmissa käsissään maitohinkkuja.) LEENA. Hevosessa pääsit ja sittenkin olet näin kauvan viipynyt. ELLI. Elkää riidelkö, Leena, minulla on hyviä uutisia. ROINILA. Onko Mauno saatu kiinni? ELLI. Maunosta ei puhettakaan. Mutta tiedättekö mitä! Eero elää. Niin totta kuin tässä seison: Eero elää. ROINILA. Mitä sanot? ANNA. Tapahtuuko ihmeitä! LEENA. Eero elää! No, ei tässä maailmassa! ELLI. Niin, voitteko ajatella kummempaa! Minä seison torilla ja mittaan parastaikaa maitoa eräälle vaimolle, kun sattumalta luon silmäni torin toiseen päähän ja näen Eeron juuri samassa pujahtavan kulmasta eräälle kadulle. Totta totisesti, hinkku oli kerrassa pudota käsistäni, niin minä sekä hämmästyin että ihastuin yhtä haavaa. Olisin heti juossut hänen jäljessään, mutta täytyihän mun ottaa rahat maidosta ensin; ja suurimmaksi kiusakseni oli vaimon kukkaronnauha päälle päätteeksi mennyt umpisolmuun. Kun sitten vihdoin ja viimein pääsin rientämään sinne päin, johon Eeron näin menneen, oli hän jo kadonnut, – ei missään merkkiäkään enää koko miehestä, vaikka kuinka olisin tähystellyt. ANNA. Mutta olikohan se Eero! Voi – ellet vaan erehtynyt. ELLI. Erehtynyt? Enkö minä Eeroa tuntisi, vaikka virstan päässä! Kasvoja en tosin nähnyt, mutta vartalo, pituus, käynti ja koko ryhti oli juuri kuin Eeron, ja hän se oli, siitä ei mihinkään pääse. LEENA. Kun et sentään kuulustellut paremmin. ELLI. Enkö sitä tehnyt sitten! Juoksinhan kuin mieletön kadulta toiselle ja kyselin kyselemistäni ihmisiltä, jotka vastaani tulivat. Yksi luuli nähneensä ihka semmoisen miehen siellä, toinen täällä, ja minä lensin paikasta paikkaan, mutta aina vaan turhaan. Viimein olin jo nääntymäisilläni ja tuskin olisinkaan kotvalle aikaa jaksanut kotia tulla, ellei Paavo onneksi olisi minua hevoseensa ottanut. Niin – tässä on rahat maidosta, isäntä, neljäkymmentä penniä kannulta, – en saanut enempää, vaikka olisin itkenyt. ROINILA (panee rahat liivinsä taskuun). Ja sinä olet varma siitä, että se oli Eero, jonka näit kadun kulmassa? ELLI. No aivan. Ei siinä epäilemistä ollenkaan. Eero se oli, saatte luottaa siihen. (Ottaa kinkut, jotka on laskenut maahan, ja vie ne penkille tuvan luokse.) Näissä ei enää ole pesemistä; kaupungissa ne jo huuhdoin hyväksi. LEENA (kaataa niihin ämpäristä kylmää vettä). Pannaan sentään kylmää vettä niihin, etteivät tule happamiksi. ELLI. Mitä hyvää saisimmekaan päivällisiksi, Anna? Ehkä on hän jo kohta täällä. Laitetaan nyt mitä parasta. LEENA. Voipuurosta hän eniten pitää. Jokohan menen panemaan tulelle, Anna? ANNA. Elkäämme hätäilkö! En luule kiirettä olevan. ROINILA (panee kirveensä ja työnsä pois). Mutta minä en saa rauhaa, ennenkuin lähden tästä kaupunkiin. Eihän mahda niin hullusti olla, etten siellä pojasta selkoa saa. ANNA. Elä rupea, isä, turhia toivomaan! Pelkään Ellin pettyneen. LEENA. Niin, – että jos hyvinkin on kaikki erehdystä vaan. Eihän sitä tiedä. Minuakin asia vähän arveluttaa. Kuinka olisi Eero koskesta elävänä kaupunkiin päässyt! ROINILA. Mutta jos hän ei ole koskessa ollutkaan. Minusta on koko ajan tuo murhajuttu tuntunut niin eriskummalliselta ja nyt rupean sitä tykkänään epäilemään. Entä kun onkin kaikki vaan akkaväen loruja. Hullu, kun ollenkaan otin sitä korviini. (Puuhailee edes takaisin, panee liivinsä nappiin, hakee nuttunsa aitasta.) LEENA. Akkaväen loruja? Eikö tässä jutussa miehet liene yhtä paljon suutansa pieksäneet kuin akatkin. Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä, aina siitä vaimoväkeä syytetään. ROINILA. Akka se kumminkin oli, joka tään huhun alkuun pani, sitä ei kukaan voi kieltää. ANNA. Voi, isä kulta, elä päätä sitä ennen aikojaan tyhjäksi huhuksi vaan! ROINILA. Ja mitä syytä sinulla on epäillä Ellin puhetta? ANNA. Kun Mauno itse minulle tunnusti asian, kovissa tunnon vaivoissa kuin oli. ELLI. Mauno itse? Mitä hän puhuu? LEENA. Milloin olisit häntä sen jälkeen tavannut? ROINILA. Hän hourii. ANNA. Niin, te ette tiedäkään. Silloin kuin miehet tältä tienoolta etsivät Maunoa, tuli hän luokseni ja minä – niin, en tiedä, mikä minun oli, mutta minun täytyi koettaa pelastaa häntä heidän käsistään. Puoliväkisen sain hänen menemään tuonne aittaan ja vasta sitten kuin miehet olivat niemelle päin lähteneet, päästin hänet sieltä pois. LEENA. Herra hyvästi siunaa! Suojeliko hän veljensä murhaajaa? ROINILA (jamaten). Niin, suojeliko! Kaikki sen Leenankin päähän menee. Etkö näe, että tyttö on sekaisin vallan? Ja ihmekö se on? Kuinka hänen heikko verensä voisi tätä kaikkea kestää? Lämmittäkää sauna ja kylvettäkää ja hierokaa häntä, minä lähden nyt. (Menee kiirein askelin vasempaan, mutta töyttää Sannaan, joka juoksujalkaa tulee samalta suunnalta) Herran poika! SANNA (läähättäen). Hän tulee! Hän tulee! ROINILA. Joko? Missä? Sano pian! SANNA. Tuolla, tuolla! Voi pahanen päivä, kuinka olen hengästynyt! (Puhaltelee ja pitelee sivuistaan.) ROINILA. Näitkö häntä? SANNA. Totta kai, mistä sen muuten tietäisin. Puuh – puuh – puuh! ROINILA. Maantietäkö hän tulee, vai oikotietäkö? SANNA. Maantietä, maantietä. Tuossa paikassa hän on täällä. Minä juoksin edeltäpäin teille sanaa tuomaan. ROINILA. Hän on jo sitten varsin likellä. Kaupungista päin hän, tiedämmä, tulee? SANNA. Eikä, – ei! Tuolta ne tuovat häntä järveltä päin. ROINILA. Ne tuovat? Järveltä? Eeroa? Mitä sinä horajat? SANNA. Eeroa? Herra siunaa, kuka tässä vainaasta puhuu? Ei – Maunoa siellä tuodaan, Maunoa – entistä renkiänne, murhaajaa, – ymmärrättekö nyt? Pystyykö päähänne? ROINILA. Kyllä, kyllä. – Soo – vai hän siellä tuleekin. No, se on toinen asia. ANNA. Tuovatko he Maunoa? Hän on siis kuitenkin joutunut kiinni? SANNA. On kuin onkin, se koijari. Takaan minä Ollin. Hän minkä päähänsä panee, sen myöskin perille vie. Ilman häntä nyt Mauno kauniisti seilailisi vapaana miehenä tuolla merellä. ROINILA. Kas poikaa. Sinnekö hän aikoi? SANNA. No, sinne vaan. Ei hänellä pienet tuumat olleetkaan. Mutta Olli arvasi kaikki. Viisas mies, mahdottoman viisas mies, tuo Olli. Sanotaan hänen täällä Annaa friiastelevan. Kuinka sen asian laita lienee? Niin, niin, tyttö! Elä yhtään ujostele! On niitä naitu rumempiakin, saati tuommoista ruusun kukkaa. Jesta varjele! Kyllä sen arvaan, kuinka miesten mieli sinuun palaa. ROINILA. Mitä joutavia! Tyhjää puhetta kaikki tyyni. Ei siinä jutussa perää ole. SANNA. No, en minä tiedä, mutta niin kuulin vaan kerrottavan tuolla kylällä. Eikähän sitä minulle tarvitsekaan tunnustaa, ei suinkaan. Vaikka – ei sillä – kyllä se minulla salassa pysyisi, jos tietäisinkin, siitä ei epäilemistä. Vai kuinka? Luuletteko, että rummuttaisin sitä ympäri kylää? ROINILA. Eihän toki, mistä meille semmoinen epäluulo mieleen johtuisi? SANNA. Sitähän minäkin. LEENA. No, ja Olli se sitten sieppasi Maunon kiinni? SANNA. Niin, Ollihan sen teki. Kovasti oli mies riehunut ja tehnyt vastarintaa, mutta mitä auttoi hänen, aseettoman, viittä, kuutta aseellista vastaan, – ei ikinäs mitään. Paiskattiin maahan vaan, että kellahti. ELLI. Ja Mauno? Tunnustaako hän tehneensä tuon rikoksen? SANNA. Tunnustaa? Johan nyt. Kaikkia sinä kysytkin. Koska ennen on rikoksen tekijä rikostaan tunnustanut? Ei, häntä pitää ensin peloitettaman, houkuteltaman, kyseltämän ristiin, rastiin ja piinattaman. Kyllä minä tietäisin – kuulkaas, nyt ne tulevat. (Töminää kuuluu.) LEENA. Huuh, – oikein kylmät väreet käyvät läpi ruumiini. ANNA (vavisten). Auta taivas! OLLI. Ole päristelemättä siinä! Et sinä meidän kynsistämme pääse, vaikka mikä olisi. ERÄS MIES. Näin koreasti me vaan miestä viemme, näin. (Mauno, Olli ja muutamia miehiä tulee esiin.) OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte? Eikös tuo peto ole meillä kiinni nyt? MAUNO. Peto sinä olet itse ja petoja olette kaikki, jotka salassa väijytte ja karkaatte monissa miehin yhden kimppuun. OLLI. Niin, kyllä sen uskon. Sinun mielestäsi olisi, tiedämmä, ollut parempi, jos murhaajan olisimme antaneet rauhassa karkuun päästä. Näes, Anna, kuinka ohraisesti tuon veijarin kävi. Et taida kauppojasi katua, vai mitä? Kyllä saisit nyt aika lailla itkua pusertaa, jos olisit hänen kanssaan komplottiin ruvennut. MAUNO. Kiusa ja kuolema! Ilkutko vielä? Katso, etten vimmastu! OLLI. Ja sinun vimmaasiko me pelkäisimme. Ha, ha, ha, oikein naurattaa. Mutta arvatkaas, hyvä väki, kuinka vallesmanninkin silmät pystyyn käyvät, kun näkee, että peri perältäkin saimme tuon roiston kiinni. Ei hän sitä enää ollenkaan toivonut. MAUNO. Luulet nyt suurenkin urotyön tehneesi. Varjele meitä! Ehkä saat tästä vielä kunniamerkin rintaasi. ROINILA. Mauno, ilmoita meille totuus? Oletko tehnyt sen työn, josta sinua syytetään? MAUNO. Ettekö sitä tiedä te, jotka minun kiinni panette ja revitte minua pahemmin kuin koiraa? OLLI. Miks’emme sitä tietäisi? SANNA. Samaa minäkin sanon, miks’emme sitä tietäisi. MAUNO. No, mitäs sitten kysytte? LEENA. Siinä sen nyt kuulit, Elli. SANNA. Ja minä olen valmis vaikka tällä hetkellä panemaan kaksi sormea kirjalle – MAUNO. Pane kaikki kymmenen yksin tein. SANNA. No, vaikka kaksikymmentä, jos niin vaaditaan ja jos Luoja olisi minulle niin monta antanut. MAUNO. Käytä varpaitasi lisänä, sillä siitä pulasta pääset. SANNA. Hyi, jumalaton sinua! Ettet vähän häpeä! Varpaitaniko minä kirjalle panisin! Kuulkaa päälle te kaikki, vieraitten miesten puolesta! Hän herjaa lakia ja korkeaa oikeutta. Käskee minua vannomaan varpaillani. Mutta malta sinä, sen vietävä! Kun tämä rotakollaan pannaan, niin muistat sinä ne sanat sanoneesi, niin, muistat vaan. Nauratko siinä vielä? Totta totisesti, hän sietäisi saada vähän selkäänsä. OLLI. Ehkä annamme hänelle pienen löylytyksen hyväksi aluksi. ANNA. Katala! ROINILA. Se on vastoin lakia ja oikeutta! OLLI. Ei ole ketään vierasta miestä, jos jokainen lyö. Ja minä aloitan. Tuokaa ruoska tänne, sormieni päitä jo kutiaa. SANNA. Kas, se minulle mieleen. Kyllä minä – (Aikoo lähteä ruoskaa hakemaan.) ROINILA. Ei yhtään ruoskaa, sanon minä. Sinä et tiedä. Olli, että Elli tässä väittää kaupungissa nähneensä Eeron ihka elävänä. OLLI (peljästyy). Eeronko? Loruja! MIEHET. Kuinkahan tuon on? (Hellittävät kätensä Maunosta.) OLLI. Elkää helsingissä! Minkätähden hellitätte? Hän karkaa käsistämme. MIEHET. Mutta jos Eero elää? OLLI. Vielä vain. Eihän se ole mahdollista. Tyttö on pettynyt ja luulee jotakin toista Eeroksi. SANNA. Niin, taikka on vainaja kummitellut hänen silmissään. Kerrankos semmoista tapahtuu, että kuolleet näyttäytyvät jälkeen jääneille, varsinkin, jos tavattomalla kuolemalla ovat täältä erinneet. Muistan vielä kuin eilisen päivän, miten Maija vainaja, jonka härkä puski, käveli jäljessäni metsäpolkua ja seuloi seulomistaan – näin – näin, tällä lailla – tällä lailla, ja ihan oikealla seulalla, tiedättekö, hän seuloi. Minä pelkäsin, että polveni vapisivat ja koetin rientää eteenpäin, taakseni katsomatta. Mutta silloinkos vainaja alkoi huokaella, jotta metsässä semmoinen outo humina kuului: uuh, uuh, uuh – kyllä on sielun seulomista ruumiin rumissa töissä. Hyi, selkääni vieläkin pöyristelee, kun sitä ajattelen. LEENA. Vai sillä tavalla hän sanoi. »Kyllä on sielun seulomista ruumiin rumissa töissä.» Niin, niin, kai se niin on – on kai. Hyvä Jumala sentään, meitä syntisparkoja! ELLI. Mutta se ei ollut mikään kummitus, jonka minä näin, – vaan Eero itse, elävänä ihmisenä, uskokaa tai ei. SANNA. Herra siunaa, – niin, eläviksi ihmisiksi heitä ihan voisi luulla, – sen minä parhaiten tiedän. Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt Maijaa ruumiina laudoilla, olisin totta maarin vannonut hänen –. Mutta kuules! Katsoitko jalkoja? Niissä on aina paras merkki. Kummituksella on toinen jalka kumminkin kaviona, ellei molemmat. ROINILA. Olkaa jo vaiti! En viitsi kuunnella enempää. Kaupunginko kaduilla, keskellä päivää, kummitukset liikkuisivat? Jopa nyt jotakin. SANNA. No, kas! Etteikö semmoista ihmettä ennen ole tapahtunut. Voi, voi, paljon suurempiakin voisin teille kertoa, jos niiksi tulee. Kun kerrankin – OLLI. Olkoon kuinka hyvänsä, mutta siitä vaan panen pääni pantiksi, ettei Elli kaupungissa Eeroa nähnyt. Mitä hän siellä tekisi, jos olisikin elossa vielä? ROINILA (kynsäisee korvallistaan). Sepä se juuri on, jota en minäkään ymmärrä. ENSIMMÄINEN MIES. Eikös jo jatketa matkaa vallesmanniin? Kuullaan, mitä hän asiasta arvelee. TOINEN MIES. Olli lupasi meille ryypyt, jos tähän taloon poikkeisimme. ROINILA. Vai niin. No, käykää sitten tupaan kaikki, kyllä minä Maunosta huolen pidän sill’aikaa. Anna, mene sinne antamaan heille ryypyt! ANNA (tekee vastenmielisen liikkeen). LEENA. Antakaa, minä sen teen. Ja tule pois, Elli, sinäkin jo työhön, ettei koko päivä tässä hukkaan mene. (Leena, Elli ja miehet menevät tupaan.) SANNA (erikseen). Eikös minua käsketäkään? (Rykii ääneen.) Äh – äh – kieli oikein kuivaa suulakeen näin kuumalla ilmalla; – äh – äh – ja kurkkukin on niin karhea, että kirpelehtelee, äh, äh! ROINILA. Mene sinäkin, Olli, saamaan vähän virvoitusta! OLLI. Enpä vaan jätäkään teitä tänne yksin tuon veijarin kanssa. Kun semmoisella vaivalla hänen kiinni sain, niin totta myöskin katson, ettei hän samalla irti pääse. Ehkä olisikin viisaampaa, jos panisimme hänen köysiin. Tiesi, mitä hänellä lie mielessä. ROINILA. Suotta se on. Kyllähän kaksi miestä aina voi yhden hallita. SANNA (hiipielee aitan luo). Minä täällä katselen ja katselen, mutta hakee menneenvuotista lunta. Ei mahda olla köyttä koko talossa? Kas tuossa kumminkin löysin. Eiköhän tämä kestäisi? MAUNO. Se on oivallinen. Pitäisipä muorin nyt saada edes ryyppy kaikista vaivoistaan. SANNA. Niin, hi, hi, hi, ei maar’ pieni ryyppy pahaa tekisi, hi, hi, hi, – aina se vähän priskaa kun sydäntä hiukaisee, vaikka en minä juuri muuten viinaan menevä ole. ROINILA. Kyllä Leena antaa, jos menette tupaan. SANNA. Suuri kiitos, hi, hi, hi, paljon kiitoksia! (Erikseen.) Ei tuolla Mauno pahalla hullumpi sydän sentään olisi. (Menee tupaan.) OLLI (on koetellut köyden vahvuutta). Jos sitten köyttäisimme miestä. ANNA. Antakaa hänen olla! Miksi noin menettelette hänen kanssaan? MAUNO. Köyttäkää päälle vaan, ja pankaa vaikka rautoihin, jos mielenne tekee. Ei haittaa yhtään. OLLI. Ei haittaakaan. (Sitoo.) ANNA. Isä, elä salli! Muista kuinka monta vuotta Mauno sinua uskollisesti palveli! ROINILA. Niin, Olli, onkohan tuo tarpeellista? OLLI. Mitä se Anna puhuu? Uskollisesti? Vaivaista uskollisuutta. Kun ei saanut tytärtä itselleen viekoitelluksi, niin ottaa pojan hengiltä. Kannattaa sitten vielä uskollisuudesta puhua. MAUNO. Sanos muuta. Sido kovempaan! ROINILA. Mutta yhtäkaikki – elä, elä pane, Olli! OLLI. Mitä tyhjää. Parempi kuin auttaisitte minua. ANNA. Sitokaa sitten minut myöskin! On minussa yhtä paljon syytä Eeron kuolemaan kuin Maunollakin. OLLI. Sinullako? Ole, herran nimessä, hiljaa, etteivät kuule tuonne tupaan semmoista puhetta! ROINILA. Hän on sairas ja hourii. Minä pöllö, kun en antanut Ellin tuoda rohtoja kaupungista. Eivätkä naisetkaan pitäneet hänestä huolta, vaikka pyysin. (Huutaa) Elli! Leena! ANNA. Kuulkaa ensin, mitä sanon. Minä se olin, joka oikuillani ja ylpeydelläni Maunoa kiihoitin ja sain häntä semmoiseen mielenvimmaan, ettei hän tiennyt mitä teki. Olen siis alku ja juuri koko onnettomuuteen, eikä häntä yksin saa rangaista, vaan minua silloin myöskin. OLLI. Senkö verran sinulla syytä olikin? Ha, ha, ha, en voi sinulle muuta kuin nauraa. Ole huoletta, tyttöseni. Vaikka olisit vielä kahta vertaa ylpeämpi ollut hänelle, ei sinua laki siitä nuhtele, enkä minä liioin. MAUNO. Sen uskon. ANNA. Eikö sitä miksikään lueta? No, hyvä! Ehk’ette välitä siitäkään, että taiten ja tahallani kätkin Maunon tuonne aittaan ja säilytin häntä siellä, sillä välin kuin te turhaan etsitte häntä tältä niemeltä. MAUNO. Ah – siitäkö syystä siis! Nyt silmäni aukenevat. OLLI. Tuhannen tuhatta! Valehteletko sinä, vai oletko järkesi menettänyt? Taikka Jumal’avita – olisiko aavistukseni kumminkin ollut oikea! ROINILA. Elä nyt tyhjästä tuommoista meteliä nosta! Tyttö on vallan sekaisin, onhan se selvää. ANNA. Mauno voi todistaa puheeni. OLLI. Ja mitä siihen sanot, sinä? MAUNO. Hm. – Totta on alku ja loppu, mutta keskiväliä en takaa. OLLI. Puhu selvemmin. MAUNO. Totta on, että Anna minua kiihoitti, totta myöskin, että hän kätki minut aittaan. OLLI. Ja suojeli sinua minulta. Tulimmainen helvetti! Mitä ajattelit silloin, Anna? Hyvästä lykystä suosit häntä vieläkin ja olet minua vaan narrinasi pitänyt. Haa – silloin sinun paha perii, tyttö, – ei armoa yhtään. Sano totuus! Tunnusta kohta kaikki, – taikka – herra varjele – tästä ei hyvä seuraa. Taidat rakastaa häntä, vai? ANNA. Niin on, – minä rakastan häntä. MAUNO. Pettivätkö korvani? (Irroittaa itsensä ja hyppää Annan rinnalle.) Anna – ethän voi, ethän vaan pilkkaa taaskin? ANNA. Kuinka voisin pilkata tänlaisena hetkenä? MAUNO. Ja sinä siis rakastat minua totisesti? Anna, sano vielä kerran nuo sanat. ANNA. Sinua rakastan, Mauno, – kaikesta huolimatta rakastan sinua kuitenkin. Niin, kuta onnettomampi olet, sitä enemmän sinua rakastan. Näes, turhasta ylpeydestä sinua ennen karkoitin luotani, kun häpesin tunnustaa rakkauttani köyhään renkimieheen. Mutta nyt julistan vaikka koko maailmalle; tätä vainottua vankia minä rakastan, hänen kanssaan tahdon jakaa häpeän ja kärsimiset, hänen omansa tahdon olla, häntä seurata mihin ikinä tiensä vieneekin, – olkoonpa vaikka Siperian äärimmäisiin kolkkiin. Eikö totta, Mauno, yhdessä kestämme kaikki kovan onnen iskut, eikä mikään valta maailmassa saa meitä toisistamme eroittaa. MAUNO. Suuri Jumala, onko tämä kaikki totta? Anna – rakas tyttö – sano, etten ole järjeltäni, ettei tämä ole unta eikä mielenhourausta, vaan että sinä, sinä itse nyt lepäät rintaani vasten? Ooh, kuinka silmiäni huikaisee, onpa toden totta, kuin olisi taivas äkkiä auvennut eteeni. OLLI. Kyllä sen pian hornaksi muutan. ROINILA. Mikä, herran nimessä, tästä lopuksi tulee? MAUNO. No, mikäs muu kuin onnellinen avioliitto, jos siihen suostutte, isäntä. Uskokaa minua, ei mikään rikos tahraa nimeäni eikä rasita omaatuntoani, vaan puhdas on käsi, jolla Annan nyt syliini suljen. ANNA. Mitä sanot, Mauno? Etkö olisikaan Eeroa – MAUNO. Eeron suhteen olen viaton, luota siihen tyttöseni. ANNA. Kuinka? Miksi sitten toisin sanoit? MAUNO. Erehdystä kaikki. Luulin sinun tarkoittaneesi vallan toista. Tiedäthän – tuota rajua elämääni sunnuntai-iltana, ja Ollin taas arvelin silloin tappelemisen tähden minua hakevan. ANNA. Jumalan kiitos! Nythän siis on kaikki hyvin. Isä, kuulitko, Mauno on viaton. ROINILA. Ja Eero elossa, olenhan sen jo aikaa sanonut. OLLI. Se ei ole totta, ei ikipäivinä. Saadaan vielä nähdä – (Aukaisee tuvan ovea.) Miehet, hoi! Ettekö ole jo kulahuttaneet ryyppyä kurkkuunne siellä? SANNA. Jo ollaan, jo! (Tulee juosten, voileipä kädessä, jota syödä ahmii.) Mikä täällä on hätänä? OLLI. Nuo kaksi ovat vietävät vallesmanniin. He ovat liitossa keskenään ja saadakseen talon haltuunsa ovat he yksissä neuvoin ottaneet Eeron hengiltä. ROINILA. Mikä hävytön syytös. SANNA. Elä heikkarissa! Nuoko molemmat? Anna ja Mauno? Nytpä minä vasta kummia kuulen. (Pistää viimeisen palan suuhunsa, nuolee sormiaan ja hieroo niitä pyyhkien kupeihinsa.) No, ei kiitetä. Vai semmoisia peijuoneja te olettekin! OLLI (tarttuu Annan käsivarteen). Matkalle pian! MAUNO. Minua yksinäni viekää; antakaa Annan olla! OLLI. Molemmat, sanon minä. Mitä ne miehet siellä kuhnivat, kun eivät tule? SANNA. Tupakoimaan jäivät. Eiväthän ne pahukset kesken henno piipusta erota, kun sen vaan hampaihinsa saavat. MAUNO. Ei tässä miehiä tarvitakaan. Vapaaehtoisesti lähden kanssanne vallesmanniin, jos Annan vaan rauhaan jätätte. OLLI. Hänen sinne kumminkin vien, jos en ketään muuta. ROINILA. Minun lastaniko sinä julma viet herrojen säikytettäväksi? OLLI. Ei auta, vaikka hän olisi itse pääenkelin lapsi. ANNA. Mauno, lähtekäämme! Tehkäämme niinkuin hän tahtoo! Elä ole milläsikään, isä, kyllä asia pian selvenee. ROINILA. Ja tuolle konnalle minä aioin tyttäreni antaa. OLLI. Kyllä minä näytän, ketä tässä pilkkana pidetään. Mars, tielle nyt! SANNA. Ja minä lähden mukaan. EERO (laulaa kulissien takana). [Kansanlaulu.] : ”Nuoren miehen elämä, se on niin moness’ vaarass’, : Niinkuin ihana omenapuu on valtamaantien haarass’.” ELLI (tulee kiireesti tuvasta). Eero tulee! Eero tulee! Minä näin hänen jo kammarin ikkunasta. LEENA (tulee myöskin). Mutta olkaapas vaiti! Kyllä se minunkin silmissäni oli aivan kuin Eero. ELLI. Minä juoksen häntä vastaan. ROINILA. Pysy alallasi! Pian se nähdään, onko Eero vai joku muu. EERO (niinkuin ennen). [Kansanlaulu.] : ”Nuoren miehen elämä on häilyväinen täällä, : Niinkuin veden pisarainen haavan lehden päällä.” EERO (tulee iloisesti esiin; huutaa aidan takana). Heleijaa! Terve taloon! (Matti tulee Eeron jäljessä). ELLI (riemulla). Eero! OLLI. Kirottu! LEENA. Hyvä Jumala, tuossa hän nyt on ihka elävänä! Kiireesti vaan voipuuro tulelle! (Rientää tupaan.) SANNA (avosuin Eeroa kohden, joka vielä on aidan takana. Ottaa sitten kauhistuen monta askelta taapäin). Kummitus. Herra siunatkoon ja varjelkoon, kummitus se on, ettekö näe. Pappia! Tuokaa pappia häntä manaamaan! Pappia, pappia, pappia! EERO (pysähtyy). Mikä eukkoa vaivaa? (Äkkiä totisena nostaa kätensä pystyyn, ottaa hitaita askelia Sannaa kohden ja lausuu kumealla äänellä.) Hoh – hoo! Hoh – hoo! Vaikea on maata maan alla ja odottaa tuomiopäivää. SANNA (poistuu takaperin, silmät pyöreänä pelvosta). Auttakaa, hyvät ihmiset, auttakaa, hän tappaa minut! MAUNO. Koeta manausta! SANNA. Thyi kolmasti, thyi, thyi! Seis, ja mene tiehes, sinä manalan asukas! Mitä meistä tahdot, me olemme kristityitä ihmisiä. Pakene täältä ja mene takaisin koskeen, josta tullutkin olet, siksi kuin naaromisella sinun ylös saavat! Thyi, thyi, ei se mene, thyi, thyi, thyi! Tulkaa avuksi; minulta uupuu voimat. Sydän pamputtaa kuin vasaralla ja polveni vapisevat, – en jaksa enää. ROINILA. Eero, mitä vehkeilet siinä, junkkari! Oletkos siivolla, taikka minä sinun opetan. EERO (kääntyy nauraen Sannasta ja lausuu luonnollisella äänellään). Terveisiä kaupungista, isä! ROINILA. Sinä hulivili, kun olet meille semmoista surua ja harmia saattanut. Pitäisipä sinua nyt torua aika lailla, sietäisit sen. EERO. Elä puhu mitään, isä, ennenkuin kuulet asian laidan. SANNA (hiipielee varovasti Eeroa kohden). Totta toisen kerran – eihän sillä, näemmä, kavioita olekaan, vaan oikeat, ihan oikeat ihmisen jalat ja tavalliset miehen saappaat. ROINILA. Onpa aivan kuin sadan leiviskän paino olisi hartioilta nostettu. ELLI. Ja meitä kerrassa olisi viskattu maailman huolista taivaan iloon. EERO. Ja enkelitten pariin. Juuri niin minustakin tuntui, kun näin sinut, Elli. Oliko sinulla edes ikävä minua, tyttö? ELLI. Vielä vain. Ei vähääkään. EERO. Onkohan tuo totta? Näytäpä silmiäsi vähäisen! No, arvasinhan sen, – ne puhuvat ihan toista. ELLI. Vähät niistä. Mutta kuka käski sinua tuolla tavalla lähtemään kotoa ja monta päivää maata maailmaa vaeltamaan, selitäpäs se! EERO. Mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi, etkö sitä tiedä, Elli? ELLI. Ja oletko sinäkin jo muka mies olevinasi? EERO. Katsopa minua vähäisen, tyttö – enköstä jo mieheltä näytä? ELLI. Miehen mitta, miehen määrä, mutta ei vielä miehen mieltä päässä. EERO. Mistä sen tiedät? ELLI. Siitä kun et ollenkaan meidän huoliamme ajatellut matkalle lähteissäsi. EERO. Turhaa huolta. Jumala suojelee kaikkia matkamiehiä, paitsi viinan vetäjiä. ROINILA. Mutta leikkipuhe sikseen ja tee meille tiliä töistäsi, poika. Mitä oli sinulla kaupungissa tekemistä? EERO. No, kas! Ojala vainajan testamentin kävin sieltä hakemassa. Tuossa se on. ROINILA. Mitäs sanot! MAUNO. Onko testamentti löydetty? OLLI. Valhetta, petosta! Tänne tuo paperi! ROINILA (panee testamentin taskuunsa). Ei, kyllä se minun huostassani nyt pysyy. OLLI. Tuhat tulimmaista! Mitä on teillä sen asian kanssa tekemistä? ROINILA. Ellin isäntänä tulee minun hänen etuansa valvoa. Kuinka sait tämän käsiisi, Eero? EERO. Mattia meidän tulee siitä kiittää oikeastaan. OLLI. Enkö sitä arvannut! Sinä olet minun pettänyt, sinä – sinä – sinä hiiden sikiö. MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan. Ei ole kultaa kummallaan, vaan toimeenhan me tullaan. OLLI. Sanoit sen polttaneesi? MATTI. Ei se ollut ensimmäinen vale, eikä viimeinenkään. OLLI. Hunsvotti! MATTI. Olisin minä sen polttanutkin, jos vaan olisit paremmin maksanut. OLLI. Kaksikymmentä markkaa sinulle annoin – MATTI. Liian vähän. Hynttäntyy ja purjetuuli – Hynttäntyy ja purjetuuli – SANNA (on uteliaana kuunnellut keskustelua). Kuulitteko – kuulitteko, hyvät ihmiset! Hän oli palkinnut Mattia hävittämään testamenttia – OLLI (Matille). Lurjus, heittiö! Minä sinut tapan. MATTI. Olehan vait, ja kuule ensin, mitä sanon. Itse annoit minulle rahaa viinaan ja sitä kun join, tulin humalaan. Ehk’en selvällä päällä olisi siitä Eerolle kertonutkaan, mutta silloin sen tein. Oikeastaan onkin vaan oma syysi, että kaikki joutui ilmi. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttän tynttän – OLLI. Oletkos huutamatta siinä, taikka minä sinun opetan –! SANNA. Herra ihme, nyt minun silmäni aukenevat. Mutta lakki, Eero, lakki, kuinka se koskeen joutui? EERO. Tuuli sen sinne puhalsi, kun Matin kanssa sillan yli ajoimme. ROINILA. Ja sinne sen jätit? EERO. Minkäs sille tein. Riensimmehän sillan reunalle katsomaan sen jälkeen, mutta ei sitä enää kuulunut, ei näkynyt. SANNA. Ja sinäkö sanoit: »sinne se meni eikä takaisin tule», johon Matti vastasi: »kyllä siitä pahasta nyt pääsit». EERO. Aivan oikein. Niinhän me muistaakseni juttelimme. MATTI. Niin se oli. Juuri niin. SANNA. Näette nyt, olenko minä valehdellut. ROINILA. Et yhtään. Et tippaakaan. Ha, ha, ha. SANNA. Ihan sanasta sanaan muistin heidän puheensa. OLLI. Niin, sanasta sanaan! Tekisipä nyt mieleni lämähyttää sinua vasten suuta, niin että tuntuisi. (Matille.) Ja sinua myös! SANNA. Minuako? Minuako suuta vasten lämähyttäisit, sinä mullisaukko? Uskaltaisitpas vaan sen tehdä. MATTI. Niin, uskaltaisitpas vaan minunkin kimppuuni tulla. SANNA (astuu Ollia kohden, joka takaperin väistyy perälle päin). Vai suuta vasten sinä minulle antaisit, vai suuta vasten sinä kelvoton! Mutta entä kun saitkin nyt itse lämähdyksen, joka tuntuu. Maistuuko hyvälle, sanopas! Ähä kutti, se oli sinulle parahiksi! Ähä kutti! Piti, piti, pitkää nenää, noin pitkää, noin pitkää! Piti, piti, piti, piti! OLLI (yhä väistyen). Kitasi kiinni, sinä hurja akka! MATTI. Kutti, kutti, kutti, kutti, katsopas tätäkin nenää! SANNA. Olenko minä hurja? Sanopas, olenko minä hurja? Kies avita, minä revin sinulta silmät päästä. MATTI. Ja minä autan. Varos nyt, mies, silmäkultiasi. OLLI. Elkäähän päälleni tulko, te riiviöt! SANNA. Olenko minä riiviö, sano, olenko minä riiviö? Päästä vielä kerran se sana suustasi, jos uskallat, sinä jolppi, hylky, lurjus, – sinä – OLLI. Pelastakaa! He ovat kuin raatelevat sudet kimpussani. (Pakenee vasempaan.) SANNA (jäljessä). Muistat sinä, ketä olet lyödä uhannut, sen lupaan. Vielä minä haukun sinua kirkonmäelläkin, mokoma, mokoma – MATTI (samoin kuin Sanna). Entä minä sitten, entä minä. Haukun vielä kahta hullummin. Muistat sinä, Olli, muistat. (Hänkin vasempaan.) EERO. Ha, ha, ha. Olli parka joutui pahempaan kuin pulaan. Mutta, Elli, kuulehan! Nyt vaadin sinulta palkintoa hyvästä työstäni. ELLI. No, elähän mitään. Vai vaadit sinä palkintoa siitä? EERO. Se on tietty. Palkinnon ja hyvän. Mitäs annat? ELLI. Odotas kun mietin. Niin, oikein, nyt sen jo tiedän. Sinä saat – sinä saat – sanonkohan? EERO. Sano, Sano! Kuiskaa tuohon korvaan! ELLI (huutaa hänen korvaansa). Saat tyhjää kouran täydeltä. EERO. Eipä ole paljon. Mutta jos tekisin toisen kysymyksen, – antaisitkohan siihen paremman vastauksen? ELLI. Kysy, niin saat kuulla! EERO. [Kansanlaulu.] : Lausupa mulle kerran totta, lausu Elli kulta, : Ootko koskaan tuntenut sa rakkauden tulta. : Onkohan poian silmäykset vielä eläissäsi : Koskaan saaneet lämpimäksi nuorta sydäntäsi? ELLI. : Yhden mä tiedän sorjan ja sievän, josta ma hiukan tykkään. : Saisko tuota rakastaa, en ole kysynytkään. : Ei ole tullut isännältä tuota kysytyksi, : Saisko ottaa ystävää, vai täytyykö olla yksin. EERO. Ja kuka se on, jonka ystäväksesi otat, jos isä luvan antaa? ELLI. Sen sanon sitten vasta huomenna tai ylihuomenna, tai jonakuna muuna päivänä. Ei kaikkea hyvää saa yhtä aikaa tietää. ROINILA (on tarkastanut testamenttia). Niin, Ellille tässä näkyy olevan kaikki määrätty, sekä kiinteä että irtain, aivan niinkuin Mäki-Matti ja Alatalon Kustaa ovat sen todistaneet. Hm – sinä olet nyt rikas tyttö, Elli. ELLI. Paras rikkaus on kuitenkin, jos saan tulla teille tyttäreksi. ANNA. Ja sinä, Mauno, – sinä annat anteeksi, että olen ollut niin paha. MAUNO. Elä puhu turhia, Anna. Sinä et ole koskaan ollut paha, et koskaan. Mutta minä sitä vastaan olin semmoinen tuittupää, että totisesti olisin ansainnut sinulta ikuiset vihat. Ja kuitenkin sinä osoitat minulle vaan rakkautta, joka yli ymmärryksen käy. Sinä olet enkeli, Anna, ja minä, syntisparka, olen kohta hurjana ilosta, kun sinut omakseni saan. – Kuinka on, isäntä, eihän ole liittomme teille vastenmielinen? Ettehän kiellä minulta tytärtänne? ROINILA. Ota hänet, herran nimessä, elköönkä kuuna kullan valkeana tuonlaiset juonet ja erehdykset enää väliänne rikkoko. MAUNO. Niitä emme enää laske likellekään. ANNA. Ja jos äkkiarvaamatta eteemme tulevat, niin sovitamme ne rakkauden ja luottamuksen aseilla. (Esirippu alas.) [[Luokka:Roinilan talossa]] 2891 5104 2006-08-29T19:30:32Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2892 10276 2007-01-22T20:55:24Z Nysalor 5 Jo temppelin kellot ne soivat '''Kustaa Killinen''' (1849–1922) == Runot ja laulut == * ''[[Jo temppelin kellot ne soivat]]'' * ''[[Oi jos voisin]]'' * ''[[Roinilan talossa: Ensimmäinen näytös]]'' (kolme näytelmään sisältyvää laulua) [[Luokka:Kustaa Killinen]] 2893 5106 2006-08-29T19:31:06Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Killinen, Kustaa]] 2894 5108 2006-08-29T19:47:27Z Nysalor 5 Papin perhe {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Papin perhe |alaotsikko=Näytelmä neljässä näytöksessä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == HENKILÖT: == : PASTORI HENRIK VALTARI. : ELISABETH, hänen rouvansa. : JUSSI VALTARI, heidän poikansa, ylioppilas. : HANNA, } heidän tyttäriään. : MAIJU,&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : TEUVO RASTAS, ylioppilas. : ROUVA SAVÉN. : NEITI VUORIO. : MARTHA, palvelija Valtarin perheessä. : VOSSIKKA. : KIRJAPAINON POIKA. == Näytökset == * [[Papin perhe: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] * [[Papin perhe: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Papin perhe: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] * [[Papin perhe: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13165 Papin perhe; Hän on Sysmästä; Spiritistinen istunto]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1891: ''Papin perhe : näytelmä neljässä näytöksessä''. Otava, Helsinki. [[Luokka:Papin perhe| ]] 2895 5955 2006-09-24T15:23:30Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Papin perhe]] |seuraava=[[Papin perhe: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimmäinen näytös. |alaotsikko=[[Papin perhe]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Sali, vakavaan asuun sisustettu. Perällä ovi eteiseen, vasemmalla pastorin huoneesen, oikealla ruokasaliin vasemmanpuolisesta ovesta etunäyttämölle päin ikkuna ja korkeita kasvia. Perempänä seinäkello. Maiju heittelee palloa. Hänen käsityönsä, suuri, kirjava matto, on pudonnut tuolilta lattiaan.) ELISABETH (huutaa oikealta) Maijuu! MAIJU (keskeyttämättä). Jaha, mamma? ELISABETH. Oletko siellä? MAIJU. Olen, olen. ELISABETH. Tulepa tänne vähäisen. MAIJU. Koht’sillään – heti paikalla – ELISABETH. Mitä sinä teet siellä? MAIJU. En juuri mitään, mamma. – En ikinäs mitään pikkuisen ... ilman aikojani – ELISABETH. Joudu sitten! MAIJU. Kyllä, kyllä. Kun minä vaan lopetan tämän ... ei se kestä enää minuttiakaan ... yks’, kaks’, kolme, neljä, viis, kuus, seitsemän, kahdeksan... ELISABETH (tulee). Mitä maailman päivinä –? Kas niin, arvasinhan sen – palloa sinä taas lyöt! MAIJU. (keskeyttämättä). – yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista – ELISABETH. Heitä nyt tuo. Hyvä lapsi, mitä sinä ajattelet, semmoinen kiire kun on. MAIJU. – neljäkolmatta, viisikolmatta, kuusikolmatta, seitsemänkolmatta – ELISABETH. Etkö sinä kuule, Maiju? MAIJU. – kahdeksankolmatta – voih, nyt se meni! ja se oli mamman syy, minä olen aina ennen saanut sata täyteen, mutta kun mamma tuli siihen keskeyttämään. Ei anneta minun milloinkaan rauhassa päästä yhtä ainoata peliä loppuun, vaikka se ei kestäisi kuin neljänneksen tuntia korkeintaan. ELISABETH. Sinä et ollenkaan ajattele, mitä kaikkea meillä vielä on tehtävänä siksi kuin Jussi ja Hanna tulevat. MAIJU. Huomiseen ennättää jos mitä. ELISABETH. Onko sinulla edes matto jo valmiina? MAIJU. Tänä iltana minä sen lopetan yks’ kaks’. ELISABETH. Yks’ kaks’! Niin sinä aina sanot ja joka kerta tulee kumminkin lopulta tulinen kiire. MAIJU. Mamma nyt ei hätäilisi. – Aamulla leivotaan peparkakut, niin ovat tuoreita ja hyviä heidän tulemaansa. ELISABETH. Pane nyt pois tuo pallo, se minua ihan kiusaa. MAIJU. Panenhan minä. ELISABETH. Suuri tyttö ja viitsii leikkiä vielä aivan kuin pieni lapsi. MAIJU (panee pallon pois). »Suuri tyttö!» Hyvä! muistaako mamma nyt, että itse on sanonut minua suureksi tytöksi? ELISABETH. Muistan, tietysti. MAIJU. Ettei enää sanota, kun huvituksiin pyrin: »Mitä? Lapsihan sinä vielä olet!» ELISABETH. Niin, mutta sehän on vallan toinen asia. MAIJU. Mitä varten toinen asia? Joko minä olen lapsi, taikka minä en ole lapsi – ELISABETH. Eläkä nyt intä siellä suotta. Katsotaanpas tätä mattoa. Mutta – hyvänen aika – täällähän on vielä ommeltavaa kuinka ja paljon. MAIJU. Puolessa tunnissa se on tehty. ELISABETH. Ehkä minä tämän otan huostaan. MAIJU. Ei, mamma antaa tänne, kyllä minä sen itse lopetan. ELISABETH. Mene sinä ennemmin asialle. Pitäisi saada toppa sokuria ja leiviskä kahvia kotiin. MAIJU. Eikös Martha sitä – ELISABETH. Hän on laittamassa Jussin kammaria. MAIJU.. Ahah! No, menenmähän sitten minä. ELISABETH. Mutta katso että antavat Helsingin electa sokuria ja prima vehnäjauhoja. MAIJU. Prima, sinileima – ymmärrän, herra katteini! ELISABETH. Eläkä viivy kauvan. MAIJU (menee eteiseen). En! ELISABETH. Semmoinen tuulihattu! MAIJU (hattu päässä, katsoo ovesta). Sanoiko mamma mitään? ELISABETH. Sanoin, että – olet tuulihattu. MAIJU. Mutta enpäs ole tuulihattu. Vai olenkosta? – Mamma ottaa sen sanan takaisin, muuten en lähdekään. – Enhän ole tuulihattu? ELISABETH. No, et ole, et. Menehän nyt! MAIJU. Ja saanko puhella puoli minuttia, jos sattuu joku tytöistä tulemaan vastaan? ELISABETH. Kyllä puoli minuttia, kunhan et enemmän. MAIJU. Ei enemmän, puoli minuttia vaan. (Menee.) ELISABETH (neuloo kiireellisesti). Henrik varmaankin nukkuu, koska sieltä ei kuulu mitään. MARTHA (oikealta, paljain jaloin, lyhyt hame nostettu kupeilta ylös, hihat käärityt yli kyynärpäiden). Nyt se on sitä myöten valmis. Minä puolestani en voi sille enää muuta. ELISABETH. Onko lattia vaan hyväksi luututtu? MARTHA. Hyväksi, kerrassa! ja ikkunat pesty, pölyt pyyhityt, ovet ja pihtipielet kaikki hangatut puhtaiksi. Saa kait Jussi herra tulla vaikka tällä hetkellä. ELISABETH. Ei vielä, ennenkuin tämä mattokin joutuu. MARTHA. No, sen pitää rouvan laittaa pian. ELISABETH. Niinhän olisi tarkoitus. – Mutta nyt varmaan joku tulee? MARTHA. Herra Jumala, jos tähän vielä vieraita lykkää – ELISABETH. Martha, Martha! Kuinka on toinen käsky? MARTHA. Sitähän minä tässä jouvan muistelemaan. MAIJU (kukkia ja kirje kädessä). Mamma, mamma, minä sain kirjeen Jussilta. Ette usko, mitä hän kirjoittaa, hyvä ihme, kuinka hauskaa, minä ihan kuolen ilosta. (Nauraa ja tanssii.) MARTHA. Onko kihloissa? MAIJU. Ei, ei, ei, hauskempaa. – hauskempaa! Koettakaa arvata. ELISABETH. Hiljaa, – hiljaa, pappa taitaa nukkua. – No, mitä hän kirjoittaa? MAIJU. Tulevat molemmat sekä Hanna että Jussi jo tänä iltana. Ja Jussi tuo toverin mukanaan – mamma arvaa, kenen. ELISABETH. Mistäpä minä – MAIJU. Niin, ei mamma häntä tunnekaan. Mutta minä olen laittanut hänelle Jussia myöten terveisiä. ELISABETH. Tuntemattomalle –? MAIJU. No, niin no, kun hänkin on laittanut minulle. ELISABETH. Nimi –? MAIJU. Teuvo Rastas. Eikö ole kaunis nimi? Teuvo Rastas. Mitä, mamma? Onko, mamma? ELISABETH. No, onhan tuo. MARTHA. Meillekö tulee kortteeria? MAIJU. Meille tietysti, eikös niin, mamma? ELISABETH. Kuinkas muuten. Kaiketi Jussi on häntä pyytänyt luokseen. MAIJU. Siltä se kuuluu hänen kirjeessään. Voi ihmettä, kun tulevat jo tänä iltana! MARTHA. Vai tänne kortteeria! Sitten on taas uusi työ! Toinen sänky nostettava Jussi herran kammariin, matrassit, tyynyt, peitteet alas vinniltä – juutas kaikkiakin. MAIJU. Martha kulta, pianhan se on tehty. Minä tulen auttamaan, jahka vaan olen järjestänyt nämä kukat. MARTHA. Juuri kun luulin saaneeni valmiiksi – perhana, kuinka pistää vihakseni. (Survaisee vihaisesti pari tuolia syrjään ja menee oikeaan.) MAIJU. Taivasten taivaat, kuinka kauniita nuo ruusut ovat. Katsokaas, mamma! ELISABETH. Kauniita ovat. MAIJU (rallattelee). : ”Pappa tahtoi rikasta, : ja mamma tahtoi rakasta, : ja minä tahdoin komeanlaista.” – PASTORI (ääntää vasemmalta). – Maiju! MAIJU. ”Komean kynnet ne – ” ELISABETH. St! –! Hiljaa, pappa varmaan äänsi siellä. MAIJU. (herkiää ja kuuntelee). Eikä ääntänyt, mamma vaan suotta pelkää. Tämä on ihan uusi laulu, mamma, hyvin soma. Opin sen tämä yhtenä päivänä pieneltä pojalta tuolla kadulla: – Kuulkaahan! ELISABETH. Mutta sinä herätät papan. MAIJU. Enkä herätä, kun laulan hiljaa. (Hän laulaa ensin hiljaa, mutta sitten jo kohta täyteen ääneen.) : ”Pappa tahtoi rikasta, : ja mamma tahtoi rakasta, : ja minä tahdoin komeanlaista. – : Komean kynnet ne kauvaksi loistaa, : vaan raha on kuluvaista.” PASTORI (kammaristaan). Maiju, Maiju! ELISABETH. Näetkös nyt! PASTORI (tulee sisään). Mitä rekilauluja sinä täällä laulelet? Sopivatko ne mielestäsi nuorelle tytölle, tuommoiset? – Koska sinä, hyvä lapsi, opit vähän säädyllisyyttä, koska, sano? MAIJU. En tiedä. – Ehkä sitten, kun tulen hyvin, hyvin vanhaksi. PASTORI (vakavasti). Ei, nyt sinun täytyy jo muuttaa tapoja, ja muuttaa oikein toden perästä. Seitsentoistavuotias tyttö ei saa olla kuin vallaton poikanulikka. Paina se mieleesi ja katso, ettei minun alituisesti tarvitse sinua muistuttaa. MAIJU (painaa päänsä alas ja hypistelee kukkia). PASTORI. No niin, minä oikeastaan ajattelin lähettää sinua asialle. Rouva Savén kysyy tässä kirjeessä, jos meille sopii tänä iltana tulla lähetysseuran ompelu-iltaan, ja pyytää minua siellä lukemaan tai puhumaan jotain. MAIJU. Tänä iltana? PASTORI. Niin, tänä iltana. Menet hänen luokseen ja sanot, että teen sen vallan mielelläni, mutta en voi päästä sinne ennen kuin vähän myöhemmällä, tuossa kahdeksan seudussa. Te tietysti lähdette täältä kuuden aikaan niinkuin tavallisesti. MAIJU. Emmehän me tänä iltana voi lähteä ensinkään. PASTORI. Ette voi lähteä? – Kuinka? ELISABETH. Jussi ja Hanna tulevat »Elias Lönnrotissa». Sinä et sitä vielä tiedäkään. MAIJU. Ja Jussi tuo yhden toverin mukanaan. PASTORI. Vai niin! – Vai jo ne tänä iltana – Mutta mitä se estäisi? He voivat tulla sinne myös. MAIJU. He eivät tule, siitä olen varma. ELISABETH. Näin ensi iltana varsinkaan. PASTORI. Miksi eivät tulisi? Saavathan nähdä siellä vanhoja tuttuja. MAIJU. Täti Savénin ja täti Emilian? Mistä he nyt välittäisivät, jotka ovat niin vanhurskaita ja ikäviä, että oikein hirvittää – ELISABETH. Maiju, Maiju –! PASTORI. Kaunista! Totta tosiaan, en tiedä enää, mitä sanon. Onko kuultu ennen nuoren tytön suusta tuommoista herjausta, – äitinsä ystävistä, omista kummistaan vielä lisäksi! –»Vanhurskaita ja ikäviä!» Nuo ainoat sanat paljastavat koko sinun sydämesi. ELISABETH. Hän on vielä niin lapsellinen ja ajattelematon, Maiju raukka. PASTORI. Kevytmielisyyttä tuo on, ei lapsellisuutta. Kevytmielisyyttä ja pahanilkisyyttä. MAIJU. Ovathan nekin pahanilkisiä ja parjaavathan nekin ihmisiä. (Puoleksi itkien.) Ja valehtelevat ja juoruavat enemmän kuin ketkään muut. ELISABETH. Hillitse itseäsi, hyvä lapsi. PASTORI. Sinä tulet tänä iltana ompeluseuraan ja kerrot minun kuulleni täti Savénille ja täti Emilialle, mitä olet heistä puhunut, ja pyydät anteeksi. Ymmärrätkös? – MAIJU (painautuu alas ja itkee kovemmin.) PASTORI (kääntyy Elisabethiin). Minä menen »Aamuruskon» toimistoon. Lähetä sana, jos sattuu joku tärkeämpi asia. (Menee eteiseen.) ELISABETH. Kuinka sinä menit sillä lailla puhumaan papalle? MAIJU. Kun he ovat semmoisia, minkä minä sille taidan, kun he ovat! – Eikö mamma muista, kuinka he silloin yhdenkin kerran väittivät Anni Tavastin ja Olga Nyströmin – ELISABETH. Ooh, tuo vanha juttu! MAIJU. Niin, ja se oli kaikki pelkkää valhetta, minä tiedän sen ihan varmaan, – pelkkää valhetta kaikki tyyni! ELISABETH. Elä käytä semmoisia sanoja kuin –»valhetta». He erehtyivät – MAIJU. He valehtelivat, ihan tahallaan valehtelivat, ja sen ovat tehneet monta kertaa. Ja minä en pyydä heiltä anteeksi, en vaikka! Pyytäkööt ensin he anteeksi. Anni Tavastilta ja Olga Nyströmiltä ELISABETH. St, hiljaa, hiljaa! Kyllä sinun täytyy, lapseni, totella pappaa. Ja herkiä itkemästä nyt, muuten silmäsi turpoavat. »Elias Lönnrot» saattaa tulla tuossa paikassa. – Kas niin, nyt on minulla matto valmis, mutta sinun kukkasi ovat vielä kaikki hajallaan. Laita ne vaassiin sillä aikaa, kun minä vien tätä Jussin kammariin. MAIJU. Olkoot, minä vähät! En huoli enää mistään, enkä laula enää milloinkaan. Enkä ole milloinkaan iloinen. Turjotan vain ja laitan naaman yhtä happameksi kuin täti Savéninkin on – sitten ei mahda papalla enää olla mitään sanomista. Tämmöiseksi, näin! ELISABETH. Ja itselläsi mahtaa silloin olla hyvin hauska – sinä pahankurinen lapsi. MAIJU. Katsokaa, mamma! Olenko nyt hyvin kaunis? ELISABETH. Olet, vallan erinomainen. Varmaan saisit harakatkin nauramaan. (Menee oikeaan.) MAIJU. Mutta enköhän vaan nyt tee sitä, jota olen aikonutkin? Että kirjoitan tohtori Bergbomille ja pyrin suomalaiseen teaatteriin näyttelijäksi? Topp! Se on päätetty asia! Martha! Mihinkä se taas on vienyt minulta paperit ja kynät ja musteet? – Martha, Martha, Martha! MARTHA (oikealta). Hoi, hoi? Mikä siellä on hätänä? MAIJU. Pian tänne! Niinkuin olisitte jo! MARTHA (tulee). No, herra siunaa – MAIJU. Mihin te taas olette kätkenyt minulta paperit ja kaikki kirjoitus-verstaat, kun niitä ei näy missään? MARTHA. Ja mitäs te niitä aina tänne kuletatte? Onko niihen paikka salin pöyvällä – onkoo jo vaan? (Ottaa ne esille etagerilta, kirjojen takaa.) – Tässä ne nyt ovat. (Hän tuo ne toiselle pöydälle.) MAIJU. Elkäähän menkö, saatte viedä tästä kirjeen samalla postilaatikkoon. MARTHA (menee sohvapöydän luokse). Kyllä olette pitänyt kaunista siivoa taas. Ei totta jouva muuta kuin teijän jälkiänne korjaamaan. – Mitä näitä tarvihti tähän pöyvälle riputella? Eikö ollut yhtä hyvä panna vaassiin heti? (Työntelee ne sikinsokin vaasseihin.) MAIJU (kirjoittaa ja lukee sitten ääneen). »Kunnioitettava herra tohtori! Täten saan nöyrimmästi kysyä, jos haluaisitte ottaa minut suomalaiseen teaatteriin. Olen seitsemäntoista vuotias ja täkäläisen tyttökoulun läpikäynyt. – Pyydän suosiollista vastausta mitä pikimmin. Kunnioituksella: Maiju Valtari.» – Hyvä on. (Panee sen kuoreen, kirjoittaa päällekirjoituksen ja painaa postimerkin päälle.) Martha, – tässä! MARTHA. Lindqvistinkö laatikkoon? MAIJU. Niin, – sinne, sinne! ja sukkelasti nyt. MARTHA. Ei tuossa niin kiire liene, ettei mennä kerkiä. (Menee oikeaan.) MAIJU. Huomenna se on perillä ja ylihuomenna ehkä saan jo vastauksen. – Jos käskee minun tulemaan heti – entä sitten? Mitä sanovat pappa ja mamma? Ja Hanna ja Jussi? – Ja kaikki muut? – Mitä ne sanovat? – ELISABETH (tulee oikealta). Eiköhän vaan tullut »Elias Lönnrot», koska siellä vossikat niin ajavat rantaan? MAIJU. Tehty mik’ on tehty! – Kirje on laatikossa, en sitä enää saa takaisin, vaikka tahtoisinkin. ELISABETH. Kuuletko sinä? MAIJU. Mitä mamma sanoi? ELISABETH. Hyvänen aika!’ Tuolla tavallako sinä nyt olet laitellut nuo kukat? MAIJU. Millä ta-? – Kas, sitä Marthaa! ELISABETH (järjestelee niitä). No – kyllä minä ihmettelen! Aivanhan sinä olet päästä pyörällä. MAIJU. Mamma, rakas kulta! – (nauraen) Marthahan ne näin laitteli. MARTHA (ovelta). Tulevat, tulevat! MAIJU. Ketkä! MARTHA. Hanna, – Jussi, – herra Jumala, vielä kysyy! Kun ovat jo pihassa. (Vetää päänsä takaisin.) MAIJU. Narraa! – Mamma, olisikohan – ELISABETH. No, sitähän minä jo äsken sanoin. – Tuossa ne ovat! HANNA (tulee juosten eteisestä). Päivää, päivää! MAIJU. Hyvä ihme – Hanna! ELISABETH. Terve! mitä sinulle kuuluu, lapsi? HANNA (juosten toisen sylistä toisen syliin). Ei kuin hyvää, paljasta hyvää! Olen kuin taivaassa. – Pahankuriset, kun ette tulleet edes vastaanottamaan. MAIJU. Mitäs, kun emme tienneet. – Oletko sinä nyt tosiaan siinä? En tahdo uskoa silmiäni. Hanna, annas kun katson sinua! HANNA. Katso, katso! MAIJU. Niin, sinä se olet, sinä itse! Sinä, sinä si – HANNA. Aa – aa – sinä puristat minut kuoliaaksi! Herkiä jo, hyvä lapsi, muuten menee henki. ELISABETH. Tule nyt tänne, että minäkin saan nähdä, tänne sohvaan istumaan. HANNA. Ette usko, kuinka hauskaa on päästä kotiin! – En minä malta, mamma, istua, en, en! MAIJU. Mutta minä kun en vieläkään tahdo saada päähäni, että Hanna on tuossa! Että, hän tosiaankin on tuossa! Olen kuin pyörryksissä. ELISABETH. – No, ja täällä tulee Jussi. Ajattelin juuri kysyä, mihin hän jäi. (Jussi ja Teuvo tulevat. Laskevat eteiseen tavaroitaan.) JUSSI (eteisestä). Terveisiä Helsingistä! ELISABETH. Kiitos, kiitos! MAIJU (juosten eteiseen häntä vastaan). Jussi! – Jussi, Jussi, Jussi! JUSSI. Pikku harakka! Vieläkö sinä osaat lentää? – (Tuo häntä tanssittaen ja pyörittäen sisään.) MAIJU. Herranen aika, kuinka hauskaa! Nyt sitä pääsee elämään taas! Oikein sydämensä pohjasta! JUSSI. Sen lupaan! Iloa ja riemua –! MAIJU. Iloa ja riemua! Ylös taivaasen asti. JUSSI. Päivää, mamma! ELISABETH. Tervetultua kotiin! JUSSI. Kiitoksia! Ja tässä saan esittää mammalle toverini, Teuvo Rastaan, joka on melkein yhdenlainen velikulta kuin minäkin. ELISABETH. Tervetultua, herra Rastas! JUSSI. Käännypä tänne päin, Teuvo! Näes, tämä se on sisareni, Maiju, aika hulivili – MAIJU. Hyi, Jussi, kun valehtelee. JUSSI. Josta isä-ukko turhaan on koettanut saada säädyllistä ja ankara-arvoista. nuorta neitiä, englantilaiseen guvernantti-malliin. MAIJU. Elkää uskoko, herra Rastas, pelkkää lorua kaikki. TEUVO. Erinomaisen hauskaa tutustua! HANNA. Joka kohta entisellään. Ei mikään muuttunut! MAIJU. Ei, Jumala paratkoon! Ei, täällä milloinkaan muutoksia tapahdu. Ei ole yhtä ainoata huonekalua edes ilmestynyt minun muistinaikaani. Ja toinen päivä on aivan samanlainen kuin toinenkin. Ei niin että ihmeeksi muuta eroitusta, kuin mikä päivällispöydässä ilmestyy, siellä kun, näette, on vuoron puuroa, vuoron velliä, vuoron lihasoppaa ja niin poispäin. ELISABETH. Kiitä luojaa siitä, lapseni. HANNA. Kyllä koti on hyvä, tiedätkös. Voi, kuinka se on hyvä! Jahkapa olisit vuodenkaan poikessa, Maiju, niin jo sen huomaisit. – Mutta, missä pappa? ELISABETH. Hän äsken ikään meni »Aamuruskon» toimistoon. JUSSI. Mitä? Kuuluuko pappa siihen lehteen? ELISABETH. Ei juuri suorastaan. JUSSI. No, sitähän minäkin. ELISABETH. Mutta kyllä hän siihen usein kirjoittaa. JUSSI. Vai ovat ne houkutelleet isä-ukonkin mukaan. Kas vaan! TEUVO. Onhan se vallan luonnollista. MAIJU. Kuulkaa! Teidän olisi pitänyt tulla tänne viikkoa ennemmin, niin olisitte saaneet tanssia suomalaisella seuralla. TEUVO. Pidättekö te tanssista, neiti. Maiju? MAIJU. Pidän! ja kovasti! Tanssisin vaikka joka päivä, varsinkin masurkkaa. Siihen olen hirveästi innostunut. HANNA Ja sinä osaat? Oletko käynyt masurkkakurssin? MAIJU. E – oho! Vai pappa olisi antanut! Ei, mutta minä opin niiltä, jotka kävivät, ja seuralla tanssin kuin mies. TEUVO. Kuin mies? MAIJU. Kuin – kuin mestari, minä tarkoitin. JUSSI. Ja mamman kuullen sinä tuosta kerskaat? MAIJU (kietoo käsivartensa Elisabethin kaulaan) Mamman kuullen. JUSSI. Eikä mamma virka mitään? MAIJU. Ei mitään. ELISABETH (hymyillen). Mitäpä se auttaisi. MAIJU. Mamma ei ole vaarallinen. Mamman kuullen saa puhua jos mitä. Toista pappa – JUSSI. No niin, hän –? MAIJU. Pappa on semmoinen luja prinsiippi-ihminen, niinkuin tiedät. ELISABETH. Jotako mamma ei ole? MAIJU. On, on, tietysti, onhan mammakin. Mutta mamma on niin herttainen ja hyvä samalla. JUSSI. Jotako pappa ei ole? – Maiju rukka, sinä puhut itsesi pussiin vähän väliä. MAIJU. Kuinka sinä olet ilkeä? En puhu enää mitään, koska tartutaan kiinni jok’ainoaan sanaan. HANNA. Se on niin Jussin tapaista. Mutta elä ole milläsikään, kyllä hän siltä on hyvä poika. JUSSI. Poika? Olenko minä poika? MAIJU. Sekös pisti! JUSSI. Muistaakseni olen neljä vuotta sinua vanhempi, Hanna. HANNA. (hymyillen). Saatatpa olla, ei sitä kaikin ajoin luulisi. MAIJU. Tytöt näetkös kun kehittyvät aikaisemmin. TEUVO. Hyvä, hyvä! Mitä osaat sanoa siihen, Jussi? JUSSI. Olkaa jo vaiti! MAIJU. Niin että meitä oikeastaan – voi pitää veljeämme vanhempina. JUSSI (yrittää ottaa häntä syliin). Sinuakinko? – Pikku lasta. MAIJU (pujahtaa pois). Eläs! Minä en olekaan enää mikään »pikku lapsi». Mamma sen sanoi juuri tänään. Ja kohta saatte nähdä – JUSSI. No, hei! Mitähän nyt tapahtuneekaan? MAIJU. Kohta saatte nähdä, että minulla on enemmän itsenäisyyttä kuin yhdelläkään teistä. TEUVO. Ahaa – emansipatioonia! JUSSI. Varjele taivas! Joko rupeavat lapsetkin elämöimään! Eikö meillä ollut ihan tarpeeksi naiskysymyksessä? – MAIJU. Jussi! Malta sinä JUSSI. Teuvo, – tule. pois! Muuten joudumme ojasta allikkoon, – naiskysymyksestä Helsingissä laps’kysymykseen täällä. MAIJU. Minä en ole mikään lapsi, kuuletko sinä – JUSSI. Tule, tule – TEUVO (seuraa). Aivanko todella –? ELISABETH. Ei, mutta – Jussi! Mihinkä nyt? JUSSI. Peseytymään, mamma. Ja tavaroitamme korjaamaan. ELISABETH. No niin! Minä tulen näyttämään teille laatikot, joihin saatte panna vaatteenne. (Menevät eteiseen.) MAIJU. Ähä! Täytyipäs Jussin ottaa käpälämäkeen. Täytyipäs, täytyipäs! HANNA. Anna heidän mennä, ja tule sinä kertomaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut sill’aikaa! MAIJU. Mutta johan sinä sen kuulit! Ei mitään! Ei tuon taivaallista! – Sinulla tuota lienee kertomista. Sieltä suuresta, avarasta maailmasta! Voi, jos pääsisin minäkin –! Niin, kuule – on minulla sentään jotain. Jotain kumman kummaa. Mutta hst! se on suuri salaisuus. HANNA. Koskeeko meidän perhettä? MAIJU. Koskee, tiedätkös. Meidän perhettä se juuri koskeekin. HANNA. Mitä se sitten on? Voi, Maiju, sano pian! MAIJU. Jotain hyvin, hyvin merkillistä. Sinä et voi aavistaa – HANNA. Elä nyt kiusaa minua. Kerro jo! MAIJU. Uskallankohan? Sitä, – näes, ei tiedä vielä yksikään ihminen, muuta kuin minä itse. Sano, osaatko olla vaiti? HANNA. Vielä kysyt. Tiedät sen entiseltäkin. MAIJU.. Hst! Elä puhu niin kovaa! Ettei vaan kukaan kuulisi. Odotas, kun katson, eikö ole Martha tuolla oven takana. Hän siellä seisoo välistä kurkkimassa. (Katsoo ruokasaliin.) Eipä ole. No niin korvas auki, nyt, sen sanon: (juhlallisessa asennossa) – minä aijon mennä teaatteriin. Ruveta näyttelijäksi, ymmärrätkös. HANNA. Sinä? Elä nyt! MAIJU. Olen jo kirjoittanut tohtori Bergbomille ja odotan vastausta mitä pikimmin. HANNA. Mutta, Maiju) Sinä narraat? MAIJU. Uskot tai et. – Minä en narraa. HANNA. Mitä sinä ajattelet? Tietääkö mamma? MAIJU (heittäytyy sohvaan). Ei, herran tähden, ei tiedä kukaan, johan sen sanoin. Ja sinä et saa hiiskahtaa sanaakaan, et ainoallekaan ihmiselle, muista se! Sitten vasta ilmoitan papalle ja mammalle, kun kaikki on selvillä. Huuh uuh – tulkoon silloin koko myrsky yhtä haavaa. HANNA. Hepä kieltävät jyrkästi, siitä voit olla varma. MAIJU. Kieltäkööt! Minä menen sittenkin. HANNA. Ja milloin olet tuon päähäsi saanut? MAIJU. Oöh, se on siellä pyörinyt jo kauvan aikaa. Siitä saakka, kun koulussa kerran Lucie-juhlana näyteltiin »Prinsessa Törnroosaa», ja minä siinä onnistuin niin hyvin, että kaikki ihmettelivät. Pappa oli vihainen, kun sai sen tietää, ja iski johtajattaren kimppuun kuin syötävä – HANNA (hymyillen). Herra ihme, kuinka sinä puhut! MAIJU. Mutta »hast du mein kirjavajalkainen vasikka gesehen», se oli liian myöhäistä: minä jo tiesin, miksi minä olin luotu, ja mikä minun tehtäväni tässä elämässä on! HANNA. Tuosta ainoasta kerrasta sen päätät? MAIJU. Ei, laps’ kulta, minä olen sen jälkeen näytellyt joka päivä. HANNA. Näytellyt? Missä? Kenen kanssa? MAIJU. Yksikseni, täällä kotona. Tai oikeammin näiden kasvien ja huonekalujen kanssa. Tuo ficus tuolla on tavallisesti ollut rakastajana. – Komea rakastaja – eikö totta? – Ja se on minulle niin uskollinen – ihan niinkuin minäkin sille. HANNA. Kyllä olet lapsellinen! MAIJU. Ajatteles, mitä tapahtui kerran. Minä näyttelen Juliana puutarha-kohtauksessa. Olen nostanut tään nojatuolin pöydälle ja kiipeän sinne ylös. Karmi on ikkunalautana ja ficus seisoo Romeona alhaalla lattialla. En kuolemakseni tiennyt että pappa oli kotona. Deklameeraan sitten innoissani: : ” – Oi, armas Romeo, : jos lemmit, niin se suoraan lausu; tai : jos liian pian voitetuks’ mun luulet, : rupean tylyks’, häijyks’, kiellon annan, : kun kosit; muuten en, en millään lailla.” – En kuule ensinkään, kun pappa avaa oven ja seisoo takanani. »Mitä kummaa sinä täällä vehkeilet?» kaikuu karskea ääni takanani. Minä alas semmoista hamppua, että olin päälleni lentää. HANNA. Noo? Ja sitten? MAIJU. Ei sen enempää. – Nostin kauniisti Romeoni paikoilleen tuonne ja hajoitin balkongin. HANNA (nauraa). MAIJU. Sinä vaan naurat. Mutta annahan olla, minusta vielä tulee jotain. Jotain suurta! HANNA (vakavana). Elä, Maiju rakas, kuvittele liikoja. Jos hyvinkin petyt, MAIJU. Ole vaiti, minä en pety. HANNA. Sen on moni tehnyt, ja monen elämä on semmoisesta pettymisestä särkynyt. MAIJU. Sinä et sitten usko, että minulla on lahjoja? HANNA. Hyvänen aika, enhän minä tiedä, näes. Minä vaan varoitan. MAIJU. Mutta kun minä vakuutan –? HANNA. No, no, saattaa sinulla olla; en kiellä enkä myönnä, ennenkuin näen. MAIJU. Sepä kumma, ettei minulla olisi! Ja etten sitä itse parhaiten tietäisi. – Ensi tilassa minä teille näyttelen. Saapas nähdä, mitä silloin sanot. Luulen, että hämmästyt. HANNA. Olen oikein utelias – MAIJU. Tuntuu ehkä vähän ilkeältä näytellä omille ihmisille, – vieraille olisi paljon helpompaa. HANNA. Noo, eikö se ole yhdentekevä. MAIJU. Kun ei välitä, niinkö? – Koettaa vaan ajatella, ettei ole ketään katsomassa. HANNA. Vaikka niinkin. – Kuule, siellä on vieraita eteisessä. MAIJU. Taivas! – Täti Savén ja täti Emilia! Minä onneton, kun unohdin papan asian. Nyt minut paha perii – ihan elävänä. HANNA. Mitä se on? Mikä sinulla on hätänä? MAIJU. Mene sinne ottamaan heitä vastaan. Kylläpähän kuulet mene, mene! – Tästä mahtaa tulla kaunis soppa. HANNA (menee eteiseen). Tervetultua! – – On, kyllä mamma on kotona – – Tänä päivänä »Elias Lönnrotissa» – – Kiitoksia – – tehkää vaan hyvin ja käykää sisään – – MAIJU. Mitä nyt teen? He minut tappavat varmaan. Mamma, missä mamma? (Juoksee ruokasaliin. Rouva Savén ja neiti Vuorio tulevat.) ROUVA SAVÉN. Meitäkö Maiju niin säikähti, että juoksi pakoon? NEITI VUORIO. Meitä tietysti. Nuoret eivät suvaitse vanhoja. Sen olemme kokeneet ennenkin. HANNA. Hyvä täti! – Maiju varmaan meni mammaa hakemaan. – Tehkää hyvin ja käykää istumaan. (Elisabeth ja Maiju tulevat.) ELISABETH. Kun en muistanut minäkään tässä ilossa. – Hyvää päivää, Rosina, päivää, Emilia. MAIJU (kumartaa ja tervehtii). ELISABETH. Maiju raukka on täällä vallan onnettomana. ROUVA SAVÉN. Ja mistä syystä? ELISABETH. Pappa käskee häntä täti Savénin luokse asialle ja hän unohtaa. ROUVA SAVÉN. No, minä jo ihmettelinkin, miksi en mitään vastausta saanut. – Kuinka on? Tuleeko pastori meille lukemaan tänä iltana? ELISABETH. Kyllä tulee, mutta vasta tuolla kahdeksan aikaan, ennemmin hän ei pääse. ROUVA SAVÉN. Sepä vallan erinomaista! Minä luulen, että kokoukseen tulee paljon jäseniä tänä iltana, juuri siinä toivossa, että saavat kuulla pastoria. NEITI VUORIO. Me tulimme teitä hakemaan. Tietysti te lähdette mukaan kaikki? ELISABETH. Niin, minä en oikein tiedä, mitä nämä vastatulleet sanovat. Jaksavatko he matkan jäljestä –? NEITI VUORIO. Aina sitä jaksaa, kun vaan on halua. – Mitä arvelet, Hanna? HANNA. Jos mamma tahtoo – MAIJU. Hanna – se on vaan pakana-yhdistyksen ompelu-ilta – (hiljaa nykäisten häntä). Ei mennä, elä lupaa! ROUVA SAVÉN. – Ei »pakana-yhdistyksen», Maiju, vaan »lähetys-seuran». MAIJU. Niin, niin, »lähetys-seuran», – jossa pakanain lapsille ommellaan vaatteita – (hiljaa) kiellä, Jumalan luoma – kiellä! ROUVA SAVÉN. Niin, siellä ommellaan vaatteita noille alastomille raukoille, jotka saavat kasvaa kuin metsän pedot, ilman hoitoa, ilman kasvatusta, kaukana kristillisten ihmisten parista. NEITI VUORIO. Villien keskessä, joilta oppivat vaan raakuutta ja kaikkea pahaa, etteivät ymmärrä, poloiset, hävetä edes alastomuuttaankaan. Eikö se ole kauheata? ROUVA SAVÉN. Me olemme koettaneet tälläkin seudulla herättää sääliä heitä kohtaan ja pastorin avulla olemme arvon saaneet ompeluseuran kokoon. Siinä on nyt viisikymmentä jäsentä, kaikki hartaita kristityitä, jotka mielellään uhraavat aikansa ja voimansa rakkauden töissä. NEITI VUORIO. Onhan meillä paljon ystäviä, – jos toiselta puolen on paljon vastustajiakin, jotka eivät muuta tee kuin pilkkaavat ja ivaavat meidän harrastuksiamme yksin julkisuudessakin. HANNA. Ketkä on niin pahoja? MAIJU. Niin – ketkähän ne ovat niin pahoja? ELISABETH. Ei tarvitse heistä välittää. ROUVA SAVÉN. Ei, tietysti. Ilolla kärsimme täällä häväistystä Herramme tähden. Se on kunniamme. Ja tulevassa elämässä siitä palkan saavutamme. NEITI VUORIO. Se vaan on surullista, että löytyy ihmisiä, jotka ovat niin paatuneita – MAIJU. Että panettelevat ja juoruavat – ELISABETH. Kuinka päätämme sitten? Lähdemmekö vai ei? MAIJU. Ei! – Ei lähdetä. Hannakin näyttää niin väsyneeltä. HANNA. Jospa sentään lähtisimme, niin saisimme nähdä pappaa vähän pikemmin. Hän varmaan menee »Aamuruskon» toimistosta sinne suoraan? ELISABETH. Niin luulen. Ja mielellään hän soisi meidän olevan siellä. HANNA. Niin, emmeköhän sitten – MAIJU. Kuullaan ensin, mamma, mitä Jussikin sanoo ja herra Rastas. ELISABETH. Ehkä menet kutsumaan heitä tänne. MAIJU Kyllä! – Mutta elkää päättäkö mitään sill’aikaa. (Hän juoksee ruokasaliin.) ROUVA SAVÉN. Kuinka hauskaa, jos tulisitte sinne kaikki. Nuoret ovat meitä tähän saakka ylipäätään karttaneet – mikä siihen lienee syynä? NEITI VUORIO. Meillä kun ei ole tarjota sitä, mikä lihalle ja verelle olisi mieluista. ROUVA SAVÉN. Siinä kait se on. – Niin, niin, siinä kait se on. (Jussi, Teuvo ja Maiju tulevat. Edelliset tervehtivät, Teuvo esitellään.) ELISABETH. Täällä on kysymys – JUSSI. Me jo tiedämme. – Maiju kertoi. ELISABETH. Ja mitä teette? Tuletteko mukaan? JUSSI (hymyillen) Niin, mekö? – Ei, mamma! TEUVO. Emmehän me osaa ommella edes – emme ole käyneet yhteiskoulua. ROUVA SAVÉN. Voi, eihän teidän tarvitse ommella, tulette muuten vaan. Näytätte että hyväksytte asian. NEITI VUORIO. Niin, ja tehdäänhän siellä muutakin, ei vaan ommella. Keskustellaan, luetaan. Tiedättekö, siinä on jotain mieltä ylentävää tuossa meidän pyrinnössämme. Minä ainakin palajan sieltä joka kerta parempana ihmisenä, kuin olen sinne mennyt. JUSSI. Vai niin? Kuinkahan hyväksi mahdatte sitten lopulta tullakaan? HANNA. Jussi, – käytkö ruokasaliin, minulla olisi sinulle vähän puhuttavaa. JUSSI. Tarpeetonta! – Minä tiedän puhumattasikin, mitä sinulla on sydämellä! HANNA. Hyvä Jussi –! JUSSI. En minä ole hyvä. En ole tehnyt vielä ainoallekaan neekeri-penikalle paitaa. ELISABETH (lempeästi nuhdellen). Sinä et ole hyvä. Se kyllä näkyy. JUSSI. Ja sentään mamma minusta pitää, vaikka olenkin tällainen, – eikö totta? ELISABETH. Irvihammas! ROUVA SAVÉN. Kello on jo paljon. – Teiltä ei sitten tule ketään? NEITI VUORIO. Kuulethan sen. Turhaa toivoakaan. HANNA: Mamma, eikö me –? ELISABETH. Me lähdemme kaikessa tapauksessa. – Jääkööt nämä kotiin. MAIJU. Hanna, tule ensin tänne, kun supatan sinulle pikkuisen. (Rouva Savén ja neiti Vuorio sanovat jäähyväiset ja menevät eteiseen, jonne Elisabeth heitä seuraa.) MAIJU. Anna mamman mennä heidän kanssaan, jää sinä kotiin, minä näyttelen kohtauksia Noorasta sillä aikaa. JUSSI. Näytteletkö sinä kohtauksia Noorasta? MAIJU. Näyttelen, – jos sinä olet Helmerinä? JUSSI. Teuvo olkoon Helmerinä, minä ennemmin vaikka soitan tarantellaa. MAIJU. Hyvä, hyvä! – Herra Rastas on Helmerinä. TEUVO. Mutta enhän minä osaa. En ole vielä eläissäni näytellyt. MAIJU. Ei se tee mitään. Kerta ensimmäinen! ELISABETH (eteisestä). No, Hanna! Me olemme jo valmiita! HANNA. Minä tulen. – Pitäkää kenraaliharjoitus tänään. Huomenna tai jonakuna muuna päivänä näyttelette sitten oikein – niin saamme mekin nähdä. MAIJU. Hanna, Hanna, Enpä olisi uskonut sinua tuommoiseksi. JUSSI. Mutta, Hanna, oletko sinä hassu? Viitsit todellakin mennä sinne Siionin virsiä veisaamaan, noiden vanhojen akkojen kanssa. HANNA. Tulen minäkin vanhaksi aikaa voittaen. (menee.) JUSSI. Laittaisivat ensin vaatteita kylmän ilmanalan lapsille. TEUVO. Ajattelin juuri sanoa samaa. JUSSI. Ja antaisivat neekerien olla oloillaan, – niin pysyisivät ehken paljon onnellisempina. TEUVO. No, varmaan. Kun saisivat elää luonnollista elämää – MAIJU (etagerin luona). Kuulkaa, emmekö aloita nyt heti? – Täällä on kirja, herra Rastas. – Lukekaa Helmerin osaa, sillä välin kuin minä käyn hiukan koristelemassa itseäni. (Menee ruokasaliin.) JUSSI. Minä, tohtori Rank, istun valmiiksi tänne pianon ääreen. TEUVO. Saadaanpas nähdä, kuinka hyviä näyttelijöitä me ollaan. JUSSI. Kaiketi olet nähnyt Nooraa suomalaisessa teaatterissa? TEUVO. Olen toki! Montakin kertaa. JUSSI. Ei sitten hätää. Tee vaan niinkuin näit herra Ahlbergin tekevän. (Teuvo katselee kirjaa, Jussi soittelee alkua tarantellaan.) MAIJU (ruokasalista). Joko saa tulla? TEUVO. Kyllä minun puolestani! JUSSI. Minä otan sitten alusta. MAIJU (tulee sisään koristeltuna, kastrullin kansi tamburiinina). Soittakaa, tohtori Rank, nyt tahdon tanssia! (Jussi soittaa, Maiju tanssii.) TEUVO. Hitaammin – hitaammin. MAIJU. En voi toisin. TEUVO. Ei noin hurjasti, Noora. MAIJU. Juuri niin pitää olla. TEUVO. Ei, ei, se ei millään lailla käy laatuun. MAIJU (heiluttaa kastrullin kantta). Sanoinhan minä sen! (Pastori tulee eteiseen, asettaa keppinsä ja hattunsa pois ja tulee viimein ovelle, jossa pysähtyy katselemaan. He eivät häntä huomaa.) MAIJU. Tässä näet iloa, Kristiina. TEUVO. Rank, lakkaa soittamasta, onhan tämä selvää hulluutta. Lakkaa, sanon minä. (Jussi lakkaa. Maiju pysähtyy ja putoo taaksepäin Teuvon käsivarrelle.) TEUVO. Tätäpä en olisi uskonut. Olethan unohtanut kaikki, mitä sinulle opetin. MAIJU (viskaa pois kastrullin kannen). Näetkös sen nyt itsekin? TEUVO. Tässä tarvitaan oikein johdatusta. MAIJU. Niin, näethän, kuinka tarpeellista se on. Sinun pitää johdattaa minua viimeiseen asti, Torvald. TEUVO, Siihen voit täydellisesti luottaa. MAIJU. Ei sinulla saa tänään eikä huomenna olla mitään muuta mielessä paitsi minua – et saa aukaista mitään kirjettä – et kirjelaatikkoakaan. TEUVO. Ahaa, sinä yhä vielä pelkäät tuota miestä? MAIJU. Pelkään, pelkään sitäkin. PASTORI (ovella). Mi-mitä tämä on? Maiju, oletko sinä –? MAIJU (hyppää ylös). Pappa –! JUSSI. Hyvää iltaa, pappa! Terveisiä Helsingistä! PASTORI. Hyvää iltaa! JUSSI. Toverini, Teuvo Rastas. On tullut tänne Savoon kesää viettämään. PASTORI. Terve, terve! – Mihinkä sinä menet, Maiju! MAIJU. Ajattelin – toimittaa teetä sisään. JUSSI. Me täällä harjoittelimme näyttelemistä juuri kun pappa tuli. PASTORI. Maijun tuumia, arvaamma. – Sille pistää päähän milloin minkinlaisia hullutuksia, joilla tuottaa minulle ainaista mieliharmia. JUSSI. Elkää toruko, pappa, tämä ei ollut mitään vaarallista. Meitä hauskuuttaakseen hän sen vaan teki, kun mamma ja Hanna menivät ompeluseuraan. PASTORI. Ja sinä et mennyt, vaikka minä nimenomaan käskin? MAIJU. Kun jäi Jussikin kotiin Ja herra Rastas. PASTORI. Kuuluiko se sinuun? JUSSI. Hän ei tahtonut jättää meitä yksin näin ensi iltana. Hyvä tarkoitushan Maijulla siinä oli. PASTORI. Kyllä minä ne tunnen ne tarkoitukset. – Pian päällesi nyt ja laita itsesi sinne, – minä tulen kohta jäljessä. JUSSI. Mutta, pappa, täytyykö hänen tosiaankin mennä? PASTORI. Täytyy. Se oli päätetty aikoja sitten. – Noh –? Mitä sinä viivyttelet? (Maiju menee.) PASTORI. – No niin! – Vai te olette tullut – Savoon kesää viettämän, herra – kuinka olikaan nimenne? TEUVO. Rastas. PASTORI. Rastas, aivan oikein. – Niin, onko aikomus tutustua Savon kansaan, vai muutenko vaan –? TEUVO. Olihan minulla vähän sekin mielessä – Jussi kun sitä on niin kehunut – PASTORI. Niin, Jussi on kovasti kiintynyt tähän paikkakuntaan. Ja – ja ja – ja eikä se ihme olekaan. Onhan täällä paljon hyvää – paljon hyvää, jos paljon pahaakin. – Sinä tulit muuten parhaasen aikaan, Jussi. Aivan kuin lähetettynä. Minulla on täällä laveat tuumat – olin juuri »Aamuruskon» toimistossa, ja pistäysin katsomaan olitko jo kotona. – Niin on, – laveat tuumat, joihin tarvitsen sinun apuasi. JUSSI: Onpa hauska kuulla –? PASTORI. En jouda nyt tällä hetkellä niistä puhumaan sen enempää. – Jätetään aamuun. – Mielelläni tosin olisin tahtonut saada asiat selville niin pian kuin mahdollista... Mutta kun tulin heille luvanneeksi, – niin, mennä minun täytyy. Ei siinä auta. Jätetään aamuun, niinkuin sanoin. Ennätämmehän sittenkin vielä. – Ne minua siellä odottavat – hyvästi, siksi aikaa! (Hän menee.) JUSSI. Hyvästi, hyvästi! Mitä lienee ukolla mielessä? TEUVO. Jotain erinomaista. JUSSI. Jotain erinomaista se oli kaikesta päättäen. TEUVO. Minä arvaan. JUSSI. Noo –? TEUVO. Hän aikoo sinut naittaa. JUSSI. Ole vaiti! TEUVO. Saatpas nähdä. Hän tahtoo saada sinut kristillisen avioliiton turvalliseen satamaan. JUSSI. Turha vaiva! Minua se satama ei ollenkaan houkuttele. – Mutta milläs lailla me vietämme tätä iltaa, kun jättivät meidät näinikään? TEUVO. Emmekö lähde kävelemään? JUSSI. Niemelle, niin! Aivan oikein. Ja otamme siellä pikku tuutingit. TEUVO. Se sopii! (Esirippu alas.) [[Luokka:Papin perhe]] 2896 5110 2006-08-29T19:47:37Z Nysalor 5 Toinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Papin perhe: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |seuraava=[[Papin perhe: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Papin perhe]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Seuraava aamu. Sama huone. Elisabeth kastelee kukkia. Pastori istuu kiikkutuolissa ja polttaa piippua.) PASTORI. Sinun täytyy pitää Maijua paremmin silmällä. Ei antaa hänelle liian paljon vapautta. Eikä milloinkaan jättää häntä yksin nuorten miesten kanssa. Ei millään ehdolla. ELISABETH. Mutta sitä on melkein mahdoton välttää. Ja kun hän kumminkin piakkoin on lähetettävä ulos maailmaan. PASTORI. Mihinkä sitten? ELISABETH. Noo jatko-opistoon, arvelen, niinkuin Hannakin. Johan siitä viime vuonna oli puhetta. Etkö muista? PASTORI. Ehkä! Mutta nyt ovat asiat kääntyneet toisin. Minulla ei ole varaa kustantaa häntä jatko-opistoon. Hannankin täytyy keskeyttää – ajattelin juuri mainita sinulle siitä. ELISABETH. Hannanko keskeyttää? Mutta sehän on mahdotonta. Nyt, kun hänellä on vaan vuosi jäljellä. PASTORI. No niin, – vuosi jäljellä! Mutta mitä se häntä oikeastaan hyödyttää? Opettajan paikkaa hän tuskin saa – kilpailu on jo siksi suuri. Ja muussa tapauksessa ei hän niillä tiedoillaan tee juuri mitään. ELISABETH. Hanna raukka! Kuinka hän mahtaa tulla tästä pahoilleen. PASTORI. Hm – ikävä kyllä. – Vaan minkä sille voi? ELISABETH. Niin ahkera kuin hän on ollut ja niin suurella halulla kuin hän on koettanut edistyä. PASTORI. Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja – niitä häneltä puuttuu. ELISABETH. Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut. PASTORI (kohottaa olkapäitään). Näkeehän sen. ELISABETH. Minä luulen aivan päinvastoin. Enkä tiedä – mutta minusta on suorastaan väärin pakoittaa häntä nyt lopettamaan – ja jättämään kaikki kesken. PASTORI. Minkä sille voi? Minulla ei ole varaa, niinkuin jo sanoin. Ja velkaa en tahdo tehdä, se on vastoin prinsiippiäni. ELISABETH. Mutta, hyvä Henrik, onhan meillä riittänyt tähänkin asti. – PASTORI. Tähän asti en ole tarvinnut rahoja muuanne, sen vuoksi olen voinut käyttää niitä yksinomaan perheeni hyväksi. Nyt on toisin. Yleiset asiat tarvitsevat kannatusta, nekin. Niitä ei käy enää laiminlyöminen. ELISABETH. Ethän niitä ole laiminlyönyt, Henrik. Tunnollisesti olet aina hoitanut virkasi. PASTORI. Siinäpä ei ole tarpeeksi – näinä aikoina. Epäusko leviää leviämistään. Sanaa ei lueta, – saarnaa kuunnella, sakramenttiä ei nautita. Yhteiskunnassa ja valtiossa liikkuu hajoittavia aatevirtauksia. Niitä täytyy pontevasti vastustaa, muuten kukistavat kirkkomme tykkänään. ELISABETH. Vastustaa, niin. Mutta millä tavalla? PASTORI. Etupäässä sanomalehtien kautta. Niillä on mahti ja valta nykyaikana. Ne ne ohjaavat yleistä mielipidettä. Vievät ihmisiä laumoittain mukanaan minne tahtovat. ELISABETH. Sinä et sitten luota enää kirkon omaan sisälliseen voimaan? PASTORI. Sen – sisälliseen voimaan? ELISABETH. Niin, hengelliseen voimaan, minä tarkoitan. PASTORI Kyllä ymmärrän. Ja miksi en siihen luottaisi? Tietysti minä luotan. Mutta eihän se estä minua sanomalehden toimesta. ELISABETH. Aijotko perustaa uskonnollisen aikakauslehden? PASTORI. Eikä – ei! Näitä minä vaan ajattelen, näitä tavallisia paikkakunta-lehtiä. Niiden kauttahan ne juuri levittävät kansaan tuota epäuskon myrkkyä, mutta kun me saamme ne pappien, taikka ylipäätään kristillismielisten haltuun, niin – Missä muuten Jussi on? Nukkuuko hän vielä? ELISABETH. En tiedä, minä laitan katsomaan. (Menee oikeaan ja tulet vähän päästä takaisin.) PASTORI. Näes, nyt on asia sillä lailla, että tämä »Aamurusko» on tuottanut kustantajalleen suurta tappiota viime vuonna, ja hän aikoo sen vuoksi luopua siitä tykkänään, Mutta lehti on, niinkuin tiedät, perustettu juuri vastapainoksi noille epäkristillisille, niin sanotuille »vapaamielisille», – emmekä siis millään ehdolla voi antaa sen kuolla. Olemme pitäneet useita kokouksia, joissa on keskusteltu ja tuumailtu sinne, tänne. Ja illalla viimein päättyi siihen, että minä sen otin. ELISABETH. Kustannettavaksesi? PASTORI. Sekä kustannettavakseni että toimitettavakseni. Kaikki tyyni käy minun edesvastauksellani. ELISABETH.. Mutta – kuinka sinä ennätät? meneehän aikasi ihan tarkkaan omissa toimissasi. PASTORI. Täytyy panna yötä lisäksi – ellei muu auta. ELISABETH. Ja sitten – onko hyvä hajoittaa voimiaan? Nyt juuri kun kirkko niitä kysyy enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Siellähän pappien tulisi työtä tehdä, – korjata epäkohtia, puhdistaa, elähyttää – PASTORI. Sitähän teemme, sitähän olemme tehneet kaiken aikaa. ELISABETH. Jospa olette erehtyneet ja menneet väärään suuntaan? Minusta väliin tuntuu – PASTORI. Mitä tuntuu? ELISABETH. Kuin olisivat vastustajamme jossakin määrin oikeassa. PASTORI. Sinä alat hermostuttaa minua. – Hekö oikeassa? Jumalan kieltäjät, epäuskon levittäjät. Ei sitä pitäisi puhua tuolla tavalla, vaikka onkin nainen. – No, tuollahan Jussi tulee. Hyvää huomenta! Pitkäänpä sinä olet maannut. JUSSI. Pitkään. – Viivyimme kovin myöhään illalla niemellä – PASTORI. Paha tapa. Semmoista tulisi välttää. – Mutta emme nyt huoli puhua siitä tällä kertaa. Tahtoisin keskustella tärkeistä asioista kanssasi. JUSSI. Niin, pappa eilen jo mainitsi jotain semmoista. MAIJU (ruokasalista). Mammaa! Mamma tulisi tänne vähäisen! (Katsoo ovelta.) Pikipäin vaan, uunia katsomaan, että jos siellä on paras lämmin peparikaakuille. ELISABETH. Minä tulen. (Ottaa ruiskukannun ynnä kukkaruukuista keräämänsä roskat, ja poistuu oikeaan.) PASTORI. Sinäkö kirjoitit »Suomettareen» tässä talvella muutamia pieniä kertomuksia »Jussin» nimimerkillä? JUSSI. Minähän se olin. Pieniä kynäpiirteitä vaan – PASTORI. Arvasin juuri. Vai ne olivat sinun kirjoittamiasi. JUSSI. Pappa ne siis luki? PASTORI. Illalla ne vasta luin oikein, silloin vaan silmäilin. Mutta nyt hain lehdet uudelleen käsille, nähdäkseni, minkälainen kynä sinulla on. JUSSI. Noo ja mitä pappa sanoo siitä? PASTORI. Ooja, – hyvä vallan. Sujuva ja selvä. JUSSI. Samaa ne ovat kehuneet, toveritkin. Ja »Suomettareen» pyysivät vaan enemmän semmoisia. PASTORI. Sinulla on lahjoja, sinun pitäisi antautua tykkänään sanomalehti-alalle. JUSSI. Tietääkö pappa – minä olen juuri sitä ajatellut. Sepä hauskaa, että tuumamme sattuivat noin yhteen. PASTORI. Minulla on jo valmiina ehdotuskin. Tämä meidän lehtemme »Aamurusko» – olet kai sitä seurannut siellä Helsingissä? JUSSI. No, enpä sanottavasti. Mutta tunnen minä sen kannan yhtä hyvin. PASTORI. Vakava, kristillismieiinen lehti. JUSSI. Niin, kyllä tiedän. PASTORI. Olemme sitä koettaneet täällä tukea yksissä miehin. JUSSI. Illalla kuulin, että pappakin on antanut siihen apuaan. PASTORI. Olen vaan kirjoittanut yhden ja toisen artikkelin. Mutta nyt tulen jo syksystä vallan päätoimittajaksi – JUSSI. Eikös mitä! Pappako sanomalehden toimittajaksi? PASTORI. Ja tässä suhteessa luotin juuri pääasiallisesti sinuun. JUSSI. Minuun? PASTORI. Kuules nyt, kuinka olen ajatellut. – Sinä tulisit olemaan sekä sihteerinä että apulaisena. Kokoilet uutisia, kirjoittelet novelleja, »kaikenlaista» ja sen semmoista, pientä, kevyttä. Pääkirjoituksista me kyllä pitäisimme huolen. JUSSI. Ja lehden kanta tulisi olemaan entisellään? PASTORI. Jyrkemmäksi minä sen tahdon. Lehti on tähän saakka ollut liian laimea, välistä melkein väritön. Enemmän pontevuutta vaaditaan, jos mieli jotain vaikuttaa. JUSSI. Ei, pappa – ei ole minusta siihen toimeen. PASTORI. Miksi ei olisi? Kykenet nyt jo vallan hyvin, sen näkee kirjoituksistasi »Suomettaressa». Ja lisää totut, kun pääset työhön oikein käsiksi. JUSSI. En minä sen puolesta epäile. Mutta minä kun olen täydellisesti vapaamielinen, pappa. Ja pyrkisin kehittymään juuri realistiseen suuntaan; Enhän minä silloin voi kuulua konservatiiviseen lehteen, millään lailla. PASTORI. Vapaamielinen, sinä –? Pyrkisit kehittymään realistiseen suuntaan –? Tuohon roskatasaiseen – Mitä joutavia! Sinulla ei vielä ole omia, vakavia mielipiteitä. Tuolla ijällä tavallisesti häilytään sinne tänne. Vähän vanhenet, niin opit ymmärtämään, ettei siinä suunnassa mitään kehitystä hyvään ole, vaan kehitystä pahaan, itsensä ryvettämistä. Lokaviemäriin se johtaa, ei muuhun. Vapaamielinen! Vielä vain! Olet saanut sen päähäsi siellä Helsingissä, kun toiset ovat tyrkyttäneet. – Mutta onpa sinun aika jäädä kotiin, näemmä. On tosiaankin! JUSSI. En minä ole enää mikään poikanulikka, pappa. – On minussa jo siksi miestä, että osaan itsenäisesti ajatella ja arvostella asioita. PASTORI. No, enhän minä sitä tarkoittanut. – Tahdon vaan sanoa, että olet vaikutusten alainen, niinkuin nuorena ylipäätään ollaan. Mutta sitä paitse – mitä sinun kantasi oikeastaan tähän kuuluu? Ei sitä kysytä. Kirjoittelet viivan alle tai viimeisille sivuille jotain leikillistä päivän tapauksista tai niin poispäin. Yhtä toista, mitä sattuu. Keveitä, helposti sulavia pätkiä vaan. Vakavammista asioista sinun ei tarvitse puhua sinne eikä tänne. Saat niistä häiritsemättä pitää omat ajatuksesi, jos niin haluat. JUSSI. Ei pappa ottaisi samoilla ehdoilla osaa vapaamielisen sanomalehden toimitukseen. PASTORI. Se on vallan toista. Eri asia tykkänään. Kuinka sinä voit verratakaan? Minulla on varmat vakuutukset, jotka perustuvat ilmoitettuun sanaan. Ja minä olen pappina velvoitettu taistelemaan kirkon ja kristinuskon puolesta. – Vaan siitä emme nyt huoli riidellä. Niinkuin jo sanoin, sinulta ei vaadita enempää kuin antaa voit. Eikä sinun tarvitse puuttua näihin kysymyksiin ollenkaan. Vallan tarpeetonta ylimalkaan, että nuoret puhuvat asioista, joita he eivät kumminkaan ymmärrä. Parempi kun malttavat mieltänsä, siksi kuin viisastuvat ja pystyvät niitä oikein arvostelemaan. JUSSI. Pappa aivan erehtyy tuossa. Se on juuri kritiikki, joka on nuorten paras ase nykyaikana. Kritiikki, joka hävittää auktoriteetti-uskot ja ennakkoluulot kaikilla aloilla puhumattakaan tyhjänpäiväisistä houreista, joista ihmisparat kerrassaan päästetään vapaiksi. PASTORI. Kyllä kai! Lapsellista suunpieksämistä vaan, ei muuta mitään. Mutta siitäkin täytyy tehdä loppu, ennenkuin saavat kansan villityksi. – No niin, päätetty asia siis! Sinä jäät kotiin ensi vuodeksi? JUSSI. Ei, pappa, heittäkää pois koko tuuma. Minä en voi kirjoittaa siihen lehteen. PASTORI. Ole vaiti! Sinä voit, ja sillä hyvä. Minä takaan, ettei tule mitään vaikeuksia. Ja pääsethän sitä paitse erillesi, jos siksi näet. Otamme jonkun toisen sijaasi, sillä se on tehty. Mutta nyt koetamme aluksi yhdessä, isä ja poika. ELISABETH (tulee ruokasalista). Tuletteko ruualle? Siellä on aamiainen pöydässä. PASTORI (katsoo kelloaan). Minä en jouda. Täytyy lähteä kirjapainoon. Kumma, etteivät ole vielä tuoneet korrehtuuria sieltä. – Niin, Jussi, mieti nyt asiaa, niin huomaat itsekin, että se on hyvä kaikin puolin. – Noin tunnin päästä tulen takaisin, silloin toivoakseni olet jo selvillä. (Menee.) JUSSI. Minä en rupea siihen lehteen, en millään ehdolla! Pappa ei saa minua siihen, ei vaikka –! Mutta kyllä hän minua nyt kiusaa, luultavasti, kaiken kesää. – En tiedä kuinka siitä tekisi lopun. ELISABETH. Tuskinpa hän kiusaa, jos kerran varmasti päätät. Eihän pappa voi sinua pakoittaa. Tulisit muuten syömään nyt, siellä perunat jäähtyvät. JUSSI. Ei minulla ole nälkä, enkä minä välitä. ELISABETH (ottaa käsityön). Voi, kuinka olet kärsimätön. ja kuinka vähästä sinä joudut suunnilta pois. Olisit edes Hannan sijassa, mitä silloin sanoisit! JUSSI. Hannan sijassa? Mikä hänellä on hätänä? ELISABETH. Kyllä kuulet. JUSSI. Tuoltahan Hannan ääni kuuluu ruokasalista yhtä iloisena kuin ennenkin. ELISABETH. Niin – kuulukoon vaan. JUSSI. Ettäkö hän sitten salaa jotain, – ja teeskentelee iloisuutta? (Ruokasalin ovelle.) Hanna; tules tänne! ELISABETH. Ei, – anna hänen syödä. HANNA. (tulee). Mitä tahdot, Jussi? – minä olen, mamma, lopettanut. JUSSI. Kuule – mikä sinua vaivaa? HANNA. Ei mikään. – Kuinka niin? JUSSI. Kun mamma sanoo. ELISABETH. Hanna ei itse vielä tiedä koko asiasta. HANNA. Mistä asiasta? – Mamma, mistä? ELISABETH. Että sinun nyt, lapseni, täytyy lopettaa kesken jatko-opisto. HANNA. Voi, minkätähden? ELISABETH. Pappa tahtoo. Papalla ei ole varaa kustantaa sinua enää. JUSSI. Sanoiko hän niin? ELISABETH. Sanoi. HANNA. Ja sikseenkö sitten jäisivät kaikki luvut? Ijäksi päiviä? ELISABETH. En tiedä mitään neuvoa. HANNA. Jospa voisin itse ansaita jollain tavalla? ELISABETH. Millä, hyvä lapsi? HANNA. Jos saisin koti-opettajan paikan. ELISABETH. Ja kaksisataa markkaa palkkaa korkeintaan. Ei sillä säästöjä tehdä. HANNA. Niin, – ei sillä tehdä säästöjä. JUSSI. Vai ei ole varaa! Tietäähän sen. Kun täytyy sanomalehtiä kustantaa. Ja hämmentää ihmisten järkeä. Eihän semmoisen »jalon harrastuksen» rinnalla ole mikään minkään arvoista. ELISABETH. Jussi, elä puhu noin! HANNA. Puhtaaksikirjoitusta minä myöskin voisin toimittaa. ELISABETH. Siitäkään ei suurta etua olisi. HANNA. Eikö minulle sitte aukeaisi mitään mahdollisuutta? – Eikö milloinkaan? ELISABETH. Rakas lappi! JUSSI. Elä ole pahoillasi, Hanna. Kyllä minä pidän sinusta huolen. HANNA. Hyvä Jussi! Sinulla on tarpeeksi huolta vielä omasta tulevaisuudestasi. JUSSI. Yksi vuosi enää jäljellä, eikö niin? ELISABETH. Yksi vuosi. JUSSI. Sinä tulet lopettamaan jatko-opiston, luota siihen. Minä kustannan, minä hankin rahoja. HANNA. Kuuleeko mamma, kuinka hyväsydäminen hän on? JUSSI. Puhu siinä nyt hyvistä sydämistä! ELISABETH. Mutta millä sinä, Jussiseni, rahoja hankkisit, paremmin kuin Hannakaan? JUSSI. Työlläni. Sepä kumma, ettei tänlainen mies maailmassa työtä löytäisi. HANNA (laskee kätensä hänen kaulalleen). Minäpä en ota sinun rahojasi. Jonkun keinon vielä keksin, millä itse pystyn ansaitsemaan. JUSSI. Sinä otat, ja sillä hyvä. HANNA. Mutta enpäs ota, – enpäs. – Sinä rakas, herttainen veli! JUSSI. Elä nyt ole lapsellinen. – No niin, kas niin! Teillä aina pitää oleman niitä tunteita. MAIJU (ruokasalista). Martha – ottaa pian pois pelliltä loput! Elkää antako palaa! (Tulee juosten, peparkaakku-talrikki kädessä, valkoinen esiliina edessä, hihat ylöskäärittynä.) Hihei! Lämpimäisiä, – peparkaakkuja! Missä herra Rastas? (Huutaa takaisin ruokasaliin.) Martha, juoskaa sanomaan, että herra Rastas tulisi tänne heti paikalla. Kiireimmän kautta! – ei aloteta kestiä, ennenkuin hänkin tulee. – Mutta katsella saatte: Jussi, käännä silmäsi tänne’ – ovatko kauniita? Tekeekö mielesi? JUSSI. Tuohan maistaa yksi. MAIJU. Ei vielä, hyvä herra. »Snälla barn bruka vänta.» – Mammalle annetaan jo edeltäpäin, jos mamma tahtoo, ei muille. ELISABETH. Mammakin malttaa odottaa. TEUVO (tulee oikealta). MAIJU. Joutukaa, joutukaa, herra Rastas! Täällä on suuret peparkaakku-kestit. Istukaa tuonne ja odottakaa. Nyt ne alkavat. Mammalle ensin. Mamma saa ottaa kaksi. ELISABETH. Kiitos, minä tyydyn yhteen. – MAIJU. Sitten tulee Hannan vuoro. HANNA. Kuinka monta? MAIJU. Yksi vaan! – Herra Rastas, olkaa niin hyvä! TEUVO. Kiitoksia! Ka’ nehän ovat ihan lämpöisiä vielä. MAIJU. Juur’ikään uunista otetuita. – Jussi, sinä, – hyi, tuota veijaria, kun sieppasi kaksi. – Noo, mitä mamma sanoo? Ovatko hyviä? ELISABETH. Ei sovi moittia. TEUVO.. Nämä ovat vallan mainioita. MAIJU. Niin, enkös osaa leipoa, minä? ja kun niitä tuli vielä niin paljon, likemmä kaksisataa, tietääkö mamma. Pellit eivät tahtoneet riittää mitenkään. Semmoinen siunaus oli sillä taikinalla. – Ja, arvaatteko, mistä se tuli? HANNA. Noo? MAIJU. Kun tein taikoja! Pyöritin ruukkua yhdeksän kertaa myötäpäivää ja luin vispatessani. kolmasti »Isä meidän». ELISABETH. Mutta Maiju! MAIJU. Kas niin, onko sekin paha, että lukee »Isä meidän»? Tuossa se nyt nähdään. Teinpä niin tai näin, minua aina torutaan. Olkoon, sama se! En lue enää tuon koommin sitä rukousta. HANNA. Kuinka silloin käy peparkaakkujen? MAIJU (ottaa pallonsa esille). Käyköön kuinka hyvänsä, minä vähät! Koska minun ei kerran anneta – Hanna, tule leikkimään kammaripeliä. HANNA (siirtyy lähemmäksi). En minä osaa. MAIJU. Pian sen opit. Katsele, kun minä heitän. ELISABETH. Taas! MAIJU. Sitten tulee Hannan vuoro. MAIJU. Taas, mamma! Pikkuruisen vaan. Olenhan minä ollut niin ahkera tänään. – Näes nyt, Hanna. Ensin otetaan näin: yksi, kaksi, kolme. Ja sitten tulee tämä: yksi, kaksi, kolme. Sitten yksi, kaksi, jne. JUSSI. Kuule, Teuvo! Mitä se oli kuin sinä matkalla puhuit »Nuoresta Suomesta»? Etkö sanonut, että tarvitsevat lisävoimia toimitukseen? Keneltä sen kuulit? TEUVO. Heiltä itseltään, »Nuoren Suomen» miehiltä. JUSSI. Milloinka? TEUVO. Aivan hiljan. Siinä juuri lähtiessäni. JUSSI. Ottaisivatkohan minut? Mitä luulet? TEUVO. Sinut? No, tietysti ottaisivat mielellä hyvällä, siitä olen ihan patentti. JUSSI. Mutta jospa ovat jo saaneet. TEUVO. Niin ottaisivat sittenkin. On sinun kynäsi jo siksi tunnettu. Tahdotkos muuten, niin laitan heti sähkösanoman ja kysyn? JUSSI. Laita! – Laitapas tosiaankin! MAIJU (keskeyttää pallonlyönnin) Varro! Kuunnellaan mitä nuo puhuvat. (Kuuntelee, kädet ja pallo selän takana.) JUSSI. Niin saan sen asian selville heti. ELISABETH. Rupeisitko sitten kumminkin sanomalehden toimitukseen, Jussi? Ja äsken papalle niin jyrkästi kielsit. JUSSI. Mutta tämähän on vallan toista, mamma. »Nuori Suomi» on vapaamielinen. Siinä saan kirjoittaa aivan oman vakuutukseni mukaan. Katsella asioita omalta kannaltani. Ei, tämä on tykkänään toista! ELISABETH. Vapaamielinen, sanot? Se on sitten niitä lehtiä, joita pappa juuri vastustaa? Niitä epäkristillisiä? JUSSI. Ei, mamma pelkää suotta. Ei se itse asiassa ole enemmän »epäkristillinen» kuin »Aamuruskokaan». Eroitus on vaan siinä, ettei se pidä kristillisyyttä keppihevosenaan. ELISABETH. Mutta, rakas lapsi, kun ne papan mielestä kumminkin ovat vaarallisia. JUSSI. Niin, minkä minä sille voin? Minun mielestäni taas hänen kannattamansa lehdet ovat vaarallisia siinä, että ne ihmisiä tyhmentävät. Eivät anna heidän vapaasti harjoittaa ajatuskykyään, vaan sotkevat pois entisenkin. ELISABETH. Ja mitä seuraa, jos te papan kanssa joudutte vastakkaisiin lehtiin? HANNA. Elä päätä vielä, Jussi! Mieti huomiseen. JUSSI. Ei se miettimisestä parane. Tässä on mennyt aikaa hukkaan jo liiaksikin, nyt ruvetaan työhön. Oikein innolla. Ja oma minun asiani, ei siinä kysytä lupaa keneltäkään. MAIJU (näpäyttää sormiaan.) Hyvä, hyvä! Juuri niin minäkin ajattelen. (Pyörähyttää ympäri ja heittää pari kertaa palloa ilmaan.) Juuri niin minäkin ajattelen. TEUVO. Minä siis menen. JUSSI. Mitä pikimmin. TEUVO (menee eteiseen, josta samassa laskee kirjapainon pojan sisään). Ylioppilas Valtaria? Käy sisään. – Jussi, täällä eräs poika sinua hakee. JUSSI. Mikä asia? POIKA. Pastori käski teitä tulemaan kirjapainoon nyt heti. Siellä on »Aamuruskon» toimittajat, ja ne tahtoisivat teitä tavata. JUSSI. Minua? Mitä ne minusta? POIKA. En tiedä. Pastori ei sanonut muuta. JUSSI. »Aamuruskon» toimittajat? Kyllä en lähde. ELISABETH. Et lähde? – Vaikka pappa laittoi hakemaan? JUSSI. Siellä syntyisi meille kiistaa, mamma, vieraiden ihmisten kuullen. Ja mitä siellä teen, kun en kumminkaan aijo ruveta heidän lehteensä? ELISABETH. Jospa sentään kävisit edes ilmoittamassa? JUSSI. Minä kirjoitan ennemmin. (Repäisee noteskirjastaan lehden, johon kirjoittaa, antaa sen pojalle.) Vie tämä isälleni. (Poika menee.) ELISABETH. Mitenkä kirjoitit, Jussi? JUSSI. Suoraan vaan, niinkuin asia on. ELISABETH. Senkin, että olet tarjoutunut »Nuoreen Suomeen»? JUSSI. Sen myös. ELISABETH (puoliääneen). Mitä tästä tulee! HANNA. Sinulle aukeaa lavea työala, Jussi, sanomalehden toimittajana. JUSSI. Niin, eikö totta? Nykyisenä murreaikana varsinkin, kun joka haaralla vaaditaan uudistusta, ja syvää, perinpohjaista uudistusta. HANNA. Miekkoinen! Nyt pääset tietämään, mitä elämä on. JUSSI. Toisella kädellään saa heiluttaa miekkaa, toisella rakentaa. MAIJU. Niinkuin Israelin lapset Jerusalemissa Nehemian aikaan. JUSSI. Sattuva vertaus. MAIJU. Onpa se sukkelaa! Jestapoo! ELISABETH. No, Maiju! MAIJU., Enhän minä sanonut kuin jestapoo. Onko se nyt mitä vaarallista? – jos mamma tietäisi yhden asian, niin mammakin sanoisi jestapoo. ELISABETH. Yhden asian? MAIJU. Joka on niin viisasta, niin äärettömän viisasta! Ja jota ei tiedä kukaan muu paitsi Hanna ja minä. Elä virka mitään, Hanna. –»Tyst, tyst, lilla råtta, katten söker efter dig.» (Heittelee palloaan.) Elä hiisku, hiirulainen, katti... JUSSI. Sano minulle! MAIJU. E – oho! Vai minä sanoisin En – en, en, vaikka mikä olisi. Elä luulekaan! (Heittelee palloa ja hyräilee.) »Jyrkän vuoren rinnassa niitä kauniita kukkia kasvaa. Kahden nuoren rakkaus se palaa niinkuin rasva –» JUSSI. Kuule, ketä se koskee? MAIJU. Minua! Ei ketään muuta kuin minua. – Niin, koskee se vainen teaatteriakin – ja yleisöä – ja suomalaista taidetta – JUSSI. No, minä jo arvaan. Sinä kai aijot näyttelijäksi. MAIJU. Hyi, Jussi, kuinka sinä olet ilkeä. HANNA. Siinä oli! Nyt on salaisuutesi ilmi. MAIJU. Että sinä saatat olla, Jussi, niin hirmuisen paha. JUSSI. Minunko syykseni sen panet? Itsehän sinä ilmoitit. MAIJU. Kukaan muu ei olisi hoksannut – ELISABETH. Elä rupea hulluttelemaan, hyvä lapsi. Meillä on kylläksi tosissakin. MAIJU. Ei se ole hulluttelemista, mamma. Saan minä seurata taipumuksiani yhtä hyvin kuin Jussikin. ELISABETH. Sinä olet lapsi, mitä sinä vielä ymmärrät taipumuksistasi. MAIJU (puoli-itkussa). Niin, tuossa se taas on! Nyt mamma taas sanoo minua lapseksi. Mutta antaahan olla, vielä minä näytän – HANNA. Hiljaa, pappa tulee – MAIJU. Elkää edes virkkako mitään papalle. Ettehän virka? – Mamma, rakas, kulta – (Pakenee oikeaan samassa kuin Pastori tulee eteisestä.) PASTORI. Jussi, tämä ei ikinä voi olla sinulta täyttä totta. JUSSI. On, isä. PASTORI. Mutta sinä et tiedä, mitä teet. Et ole punninnut asiaa. JUSSI. Se on niin selvä itsestänsä, ettei sitä tarvitse järin paljon punnita. PASTORI (katsoo kelloaan). Ethän ole vielä kirjoittanut? JUSSI. En ole kirjoittanut, vaan pyysin Rastasta lähettämään sähkösanoman. Hän on siellä parast’aikaa. PASTORI. Epuuta! Laita toinen sähkösanoma heti jäljessä, jossa peruutat tarjouksesi. JUSSI. En minä sitä tee, isä, en missään tapauksessa. PASTORI (pyyhkii otsaansa). Tunnetko sinä, minkä hengen lapsia »Nuori Suomi» on? Oletko tarkoin seurannut sitä lehteä? JUSSI. Olen, tietysti. En siihen muuten niin halusta pyrkisikään. PASTORI. Ja sinä myöskin käsität sen tarkoitusperät? JUSSI. Täydellisesti. »Nuori Suomi» on vapaamielinen ja harrastaa edistystä. PASTORI. Niin – edistystä pahassa. Edistystä sillä tiellä, joka kadotukseen vie. HANNA. Ei, pappa – PASTORI. Edistystä, sanon minä, sillä tiellä, joka kadotukseen vie. Minä ne tunnen, nuo alasrepivät, hajoittavat pyrinnöt. Ei ole ensi kertaa, kun ihmishenki tekee kapinaa Jumalaa vastaan. Hylkää hänen auktoriteettinsa ja asettaa sijaan oman lyhyen ajatuksensa, joka ei ulotu hetkeä kauvemmaksi, maan multaa ylemmäksi, saatikka että se pystyisi käsittämään ijankaikkista, ilmoitettua totuutta. JUSSI. Papan mielestä pitäisi aina vaan sokeasti uskoa, mitä tyrkytetään, ei käyttää ajatusta eikä järkeä. Mihin ihmiskunta viimein joutuisi sillä tavoin? Hukkuisi varmaan omaan tyhmyyteensä. PASTORI. Sen se tekee, jos sanan valon hylkää ja heittäytyy oman pimitetyn järkensä nojaan. Tiedätkö, minkälainen se viettävä pinta on, jolla poloinen silloin pyörii? Minä selitän sen sinulle lyhyissä piirteissä. JUSSI. Olenhan kuullut tuon kaiken jo lapsuudesta saakka. PASTORI. Ihmisellinen ajatus kun on asetettu Jumalan auktoriteetin sijaan, seuraa siitä tahdon vapaus. Mutta ihmisen tahto on paha hamasta lapsuudesta, sen vuoksi ei tahdon vapaus ole muuta kuin rajattoman itsekkäisyyden vallalle pääsemistä. Ja niin ilmestyy kaikkien sota kaikkia vastaan. Jumalan maailmanjärjestys kumotaan, yhteiskunnalliset lait ja asetukset eivät enää merkitse mitään, jok’ainoa ihminen pyrkii ylös kukkuloille, ei tyydy kukaan laaksossa olemaan. JUSSI. Mitä pahaa siinä, kun se vaan tapahtuu ansion ja luontaisten kykyjen mukaan, eikä niinkuin tähän asti, että siihen muutamilla on etuoikeus. PASTORI. Kaikki tahtovat valtaa ja valta on sama kuin oikeus. Mitä ovat nuo niin sanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, – mitä ne muuta ovat kuin juuri itsekkäisyyden ja vallanhimon ilmauksia? Samoja ilmauksia, joita tapaamme kautta koko ihmissuvun historian. Uutta on tässä ainoastaan se julkeus ja röyhkeys, joilla ne meidän aikanamme esiintyvät, ja joille tosiaan ei tähän saakka vertoja löydy. JUSSI. Ajan henki pyytää auttaa kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa, se ei salli, että toisia poljetaan, toisia nostetaan. HANNA. Niin se on, pappa, oikeudentunnosta ja ihmisrakkaudesta ne lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin voisivat olla kristinoppia vastaan? PASTORI. Minä puhun Jussin kanssa, – pysy sinä erilläsi asioista, joita et kumminkaan ymmärrä ja jotka eivät sinuun kuulu. »Pyytää auttaa kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa», sanot? – Mitä vielä! Tuo on vaan tyhjää korupuhetta, jolla paha henki itseään verhoo. Tositarkoituksena on kiihoittaa mieliä, sytyttää intohimot tuleen valistumattomissa joukoissa, jotka eivät pysty arvostelemaan enemmän omaa kuin yhteiskunnankaan etuja, vaan hyökkäävät silmittömästi kaikkea hyvää järjestystä vastaan ja matkaansaavat pelkkää häviötä aivan kuin nuo rajut, valloillaan olevat luonnon voimat. JUSSI. Ihme ja kumma, mikä käsitys –! Kansalla, pappa, on usein monta vertaa enemmän tervettä järkeä kuin oppineilla ja koulunkäyneillä – PASTORI. Ei ainakaan silloin, kun se sokeasti antautuu jonkun nerokkaan »johtajan» valtaan, joka sitten käyttää hyväkseen sen intohimoja, päästäkseen itse niiden avulla kohoamaan. »Yleistä äänivaltaa», »enemmistön oikeutta» huudetaan, ja kansa luulee olevansa ohjaksissa, vaikka se itse teossa on vaan välikappale yhden tai muutamain »johtajain» käsissä. JUSSI. Parempiko, että olisi pappien käsissä, niinkuin katolisissa maissa? ELISABETH. Jussi –! PASTORI. Papit protestanttisissa maissa ovat kansan opettajia, ei kiihoittajia. He neuvovat tien taivaallisen isän tykö, joka antaa meille kaikille voimaa kantamaan elämän suruja ja murheita. Nyt riistetään onnettomilta usko hänen huolenpitoonsa ja rakkauteensa, riistetään ijankaikkisen elämän toivo, ja – mitä annetaan sijaan? Pieniä oikeuksia, maallisia etuja, joita yhdellä lainpykälällä voitetaan, toisella menetetään. Suuri Jumala! ja näillä he luulevat ihmissydämen syvimpiä tarpeita tyydyttävänsä! HANNA. Ei syvimpiä, pappa. Mutta ovathan ne siltä tärkeitä. JUSSI. Pappa näkee asiat niin peräti synkässä valossa. Ja se on luonnollista, tuolla kannalla kun on. PASTORI. Minä olen näitä kaikkia tarkoin ajatellut täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Pelkästä huolesta kansani ja isänmaani tähden olen valvonut läpeensä monet yöt. Ja yhä uudelleen olen tullut siihen vakuutukseen, että tämä »uusi suunta» ja kaikki mitä siihen kuuluu, tämä löyhä »vapaamielisyys», tämä »realistinen» kirjallisuus, joka rypee lokaviemäreissä, että, sanon minä, tämä kaikki vie meidät auttamatta perikatoon, ellei ajoissa käännytä siltä pois. Sen vuoksi päätinkin viimein ryhtyä taisteluun, minäkin, kovaan ja pontevaan taisteluun. Ja siinä päätöksessä järkähtämättä pysyn. JUSSI. Mitä se hyödyttää, pappa? Vanhat totuudet kun kerran ovat tuomitut kuolemaan – PASTORI. Niinpä kuolen minä niiden kanssa. Ja nyt, valitse sinä! Tahdotko olla oikean asian puolella, vai menetkö vastustajain riviin? JUSSI. Minulla ei ole teidän uskoanne, pappa. Katsantotapani on tykkänään toinen. PASTORI. Ilman verukkeita jäätkö tänne ja rupeatko auttamaan minua »Aamuruskon» toimituksessa? JUSSI. Elkää sitä vaatiko, pappa. Huomaattehan jo itsekin, kuinka erilainen meidän kantamme on. Tuskin voisimme ymmärtää toisiamme, saatikka sitten tulla yksimielisyyteen. PASTORI. Loruja! Kaikki, mitä olen puhunut, on niin päivän selvää, että sen lapsikin ymmärtää. JUSSI. Minäpä kun en ajattele samalla tavalla. Mutta – turhaan me väittelemme – PASTORI. Sinun täytyi saada situationi selväksi, sen vuoksi puhuin. Nyt tiedät, mistä on kysymys, ja voit menetellä sen mukaan. JUSSI (vaikenee). PASTORI. Katkerata olisi nähdä oma poikansa niiden joukossa, jotka Herraa vastaan sotivat. HANNA. Pappa, rakas. – PASTORI. Vaiti, elä sinä puutu näihin. Olenhan sen sanonut, sinä et pysty näitä arvostelemaan. ELISABETH. Henrik, jätä huomiseksi tämä keskustelu, että ennätät rauhoittua. PASTORI. Ei, nyt se on ratkaistava, tällä hetkellä juuri. JUSSI. Lopetetaan, pappa. Emme kumminkaan voi päästä sen selvemmälle. PASTORI. Sinä et vielä ole antanut minulle vastausta. JUSSI. En tahtoisi pahoittaa teidän mieltänne, pappa. Mutta, jos vaaditte – PASTORI. Minä vaadin. JUSSI – niin täytyy minun sitten jyrkästi kieltää. Minä en voi muuta kuin pysyä vakuutuksissani, minäkin. PASTORI. Ja nuo sinun »vakuutuksesi» muka estävät sinua rupeamasta »Aamuruskon» toimitukseen? JUSSI. Ne estävät. PASTORI. Noh – olkoon! Mutta elä silloin pyri »Nuoreen Suomeenkaan». Pysy järkiään erilläsi. JUSSI. Minkätähden? Lieneehän minulla oikeus tehdä työtä ja toimittaa jotain maailmassa yhtä hyvin kuin muillakin. PASTORI. Epäuskoa et saa levittää kansaan. Minä sen kiellän. ELISABETH. Henrik, elä kiivastu – PASTORI. Nyt minä sinulta kysyn, Jussi: aijotko sinä tämän jälkeen liittyä »Nuoreen Suomeen»? JUSSI. Siihen, tai johonkuhun muuhun vapaamieliseen. PASTORI. Ja kirjoittaa niiden henkeen? JUSSI. Niin, tietysti – samalla kannalla kun olen. PASTORI. Toisin sanoen: sinä aijot olla mukana kaikissa noissa »uuden ajan» pyrinnöissä, joista äsken puhuin? JUSSI. Voimieni takaa. PASTORI. Ja levittää kansaan epäuskoa ja kaikkea pahaa? – Pilkata, herjata uskontoa – HANNA. Ei hän sitä tee, pappa. PASTORI. Hyökätä kirkkoa vastaan, hävittää edesvastauksen ja siveyden tunnon – HANNA. Ei, ei –! Jussi, selvitä kantasi, näethän, kuinka väärin pappa sinua käsittää. JUSSI. Minä selvitän sen parhaiten työssä. HANNA. Pappa, odottakaa hedelmiä, tuomitkaa sitten vasta. ELISABETH. Minä yhdyn Hannaan. Kenties me jossain määrin erehdymme, Henrik. PASTORI. Te puhutte sen mukaan, kuin teillä on järkeä. Kun minä näen kansaani syöksettävän turmioon, pitäisikö minun silloin istua ristissä käsin ja epäillä omia silmiäni, siksi kuin apu on liian myöhäistä JUSSI. Turmiossa juuri ollaan parastaikaa, Ei »uusien» aatteiden tähden, vaan siitä syystä, että »vanhat» aatteet eivät enää pidä kutiaan. Koko tuo niin sanottu »Jumalan pyhä maailmanjärjestys» horjuu omasta heikkoudestaan. Ainoa pelastus on meille uusien totuuksien kehittymisessä. PASTORI. Viimeisen kerran, Jussi: luovutko aikomuksestasi vai et? Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat. JUSSI. En luovu. PASTORI. Se onko viimeinen sanasi? JUSSI. On, pappa, se on viimeinen. ELISABETH. Lopetetaan jo. PASTORI. Ei vielä. Minä myöskin tahdon sanoa viimeisen sanani. ELISABETH. Henrik – JUSSI, Mikä on se sana? PASTORI. Minulla ei ole enää poikaa. HANNA. Pappa, rakas pappa – PASTORI. Minulla ei ole enää poikaa. ELISABETH (nousee). Henrik! »Miehen viha ei tee sitä, mikä hyvä on Herran edessä.» PASTORI. Joka asettuu Jumalaa vastaan ja panee tehtäväkseen uskonnon hävittämisen kansassa, hän ei ole minun poikani, ja häneltä tuo ovi on suljettu. HANNA. Armahtakaa, pappa! Eihän Jumalakaan ketään hylkää. Hän rakastaa kaikkia yhtä paljon. Ooh, pappa, te rikotte nyt itse Jumalaa vastaan, vaikka luulette olevanne oikeassa. ELISABETH. Huomenna ehkä ajattelisit toisin, Henrik. PASTORI. Päätökseni pysyy: tästä hetkestä saakka ei hän, tuolla, ole minun lapseni. HANNA. Jos hän vaikka erehtyisikin, pappa, niin antakaa hänelle anteeksi. Me erehdymme kaikki, ja Jumala antaa meille kaikille anteeksi. PASTORI. Mene pois! Jätä minut rauhaan. HANNA. Elkää olko, pappa, kova! Te vielä kadutte. PASTORI. Mene, sanon minä. JUSSI. Hanna, herkiä! PASTORI. Olisit estänyt veljeäsi kääntymästä väärälle tielle, siellä kun olit häntä likempänä. HANNA. Ei hän ole väärällä tiellä, vaan ennemmin – Herra auttakoon meitä – PASTORI. Sano ulos! HANNA. Ennemmin olette nyt itse joutunut harhaan. PASTORI. Sinä uskallat – ELISABETH. Malta mieltäsi, Henrik, elä mene pitemmälle. Olemmehan jo tarpeeksi onnettomia. PASTORI. Ja minäkö siihen olen syynä? Minä, joka rankaisen Jumalan kieltäjää? HANNA. Ei hän ole Jumalan kieltäjä, – siinäpä se juuri on. Mutta vaikka olisikin, – niin, vaikka hän olisikin, pappa, ette sittekään saisi häntä hyljätä. Hyvä paimen jättää kaikki muut lampaat metsään ja menee etsimään sitä, joka eksynyt on. Ja Kristus rakasti syntisiä enin – PASTORI. Tuletko sinä minua neuvomaan? Sinä – sinä minua neuvomaan? Etkö ollenkaan ajattele – että olet siksi – liian tyhmä? JUSSI. Minun puolestani elä armoa rukoile, Hanna. Se loukkaa minua. En ole tehnyt mitään rikosta, että täytyisi minun nöyrtyä. Isä on itse särkenyt välimme, se ei kesken enää eheäksi tule. PASTORI. Semmoista kieltä hän jo käyttää. Hedelmät alkavat kypsyä. ELISABETH. Viha synnyttää vihaa. Kovuus kovuutta. JUSSI. Ehkä onkin parasta että olemme järkiään vieraat toisillemme. Sitä vapaammin saan kulkea omia teitäni. PASTORI. Nyt sen kuulette. Hän ei kaipaa sukua eikä kotia. Ymmärrettävä asia. Joka kerran korkeimmasta luopuu, mitä hän silloin muustakaan välittää. ELISABETH. Tällä hetkellä hänestä ehkä tuntuu siltä. JUSSI. Jos koti ja suku minua sitovat, niin – olen niistä ennemmin kuitti. HANNA (tarttuu hänen käsivarteensa). Sinä pahankurinen! Minäpä en sinua heitä, elä luulekaan. Riipun sinussa kiinni kuin takkiainen. JUSSI (irtautuu hänestä). Heitä irti, ei nyt ole aikaa enää – (ottaa lakkinsa). Saan ehkä sanoa jäähyväiset. ELISABETH. Nytkö jo lähtisit? – Ei – ethän sitä tarkoittanut, Henrik? JUSSI. Minun täytyy päästä pois, mamma, heti, paikalla. ELISABETH. Viivy huomiseen tai ylihuomiseen. Kaikki voi vielä muuttua. JUSSI. Elkää pyytäkö, mamma, en minä saata. ELISABETH. Mutta vaatteesi, tavarasi? JUSSI. Lähettäkää ne Helsingin asemalle. HANNA. Jussi, odota, minä lähden mukaan. JUSSI. Kotoa pois? Mitä varten? ELISABETH. Seuraa vaan häntä. Sinä teet oikein, Hanna. JUSSI. No niin – no, tule sitten! HANNA. Mamma jää tänne papan luokse. PASTORI. Menköön hänkin, jos haluttaa, menkää kaikki! ELISABETH. ja sinutko jättäisimme yksin, Henrik? PASTORI. Yksin en jää – Jumala on kanssani. ELISABETH. Sinä olisit valmis laittamaan jok’ainoan meistä pois. PASTORI. Jos Herran asia niin vaatii. ELISABETH. En minä sinusta luovu, Henrik. Hyvästi, rakkaat! Jumalan haltuun teidät jätän. Hyvästi! (Esirippu alas.) [[Luokka:Papin perhe]] 2897 5111 2006-08-29T19:47:46Z Nysalor 5 Kolmas näytös {{Otsikko |edellinen=[[Papin perhe: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Papin perhe: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Papin perhe]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Sama huone. Martha pesee ryömyllään lattiata ja hyräilee virttä. Maiju tulee oikealta, laahaa tyynyä ja peitettä mukanaan sohvalle, johon laittautuu pitkäkseen.) MARTHA. Nooh – mitä kummaa! Siihenkö nukkumaan. MAIJU. Niin, kun siellä on niin paljon kärpäsiä minun kammarissani, ettei saa rauhaa. MARTHA. Eikö sitten ole aika nousta järkiään ylös, kello kohta yhdeksän? MAIJU. Yhdeksän, tai kymmenen, tai yksitoista – se ei liikuta minua. Makaan koko päivän, aamusta iltaan, ja huomenna teen samalla tavalla, ja ylihuomenna myös. Ja tästä lähtein joka ikinen päivä. Kuuletteko, joka ikinen päivä! MARTHA. Kyllähän minä kuulen. Mutta herranen aika – minkätähden? MAIJU. Sentähden, kun en viitsi nousta ylös. Kun minun ei kannata nousta ylös, ymmärrättekö? MARTHA. Ei kannata nousta ylös? MAIJU. Ei kannata, ei maksa vaivaa, eikä ole tarpeellista. MARTHA. Olisitte jäänyt sitten omaan kammariinne ennemmin, ettehän te täällä miten, kun tulevat kotiin pastori ja rouva, hyvästä lykystä sattuu vielä vieraitakin käymään. MAIJU. Hiljaa nyt, että saan nukkua. MARTHA. Nukkukaa vaan minun puolestani, kyllä pidän suuni kiinni. (Hän luuttuaa, rymyilee tuolien kanssa ja alkaa uudelleen virttään.) MAIJU (nousee ja tiuskaisee). Hiljaa, että saan maata! Kuinka monta kertaa pitää sanoman yhtä samaa asiaa? MARTHA. Herra Jumala, tottahan minun täytyy huonetta siivota, ei siinä mikään auta. Vai vastaatteko jos jätän kesken? MAIJU. Siivotkaa sitten, mutta elkää rymytkö. MARTHA. No noh, nukkukaahan pois, minä koettelen liikkua hiljaa. (Pesee ja jatkaa taaskin virttään. Maiju nytkähyttelee ja voihkii kärsimättömästi moniaita kertoja, vaan Martha ei sitä huomaa.) MAIJU (hyppää istualleen). Tarvitseeko sitä veisata silloin kun luuttuaa, mutta Martha varsin tekee minulle kiusaa, etten saisi nukkua. Kaikki ihmiset ovat minulle niin pahoja ja ilkeitä, niin että – (Puhkeaa itkuun). Eikä ole muuta kuin pelkkää onnettomuutta ja ikävää – yhyy! – ei mitään muuta koko maailmassa – yhyy! – MARTHA. Voi minun päiviäni! Enhän minä tietänyt, että se teitä niin vaivasi, kun hiljaa tässä vaan hyräilin. Elkää nyt tuota itkekö, osaan kait minä olla laulamatta, jos niiks’ tulee. MAIJU. Kun saisin edes kuolla, en muuta toivoisi. MARTHA. Kuolla? Hyvä Isä tokkii! Nuorella ijällä? MAIJU. Minä en kestä tätä, en. Menen järveen, lopetan itseni. MARTHA. Siunaa ja varjele tuota lasta, kuinka puhuu! Vai järveen! Elkää, herran tähden, enää toista kertaa päästäkö suustanne semmoisia. MAIJU. Mitä varten minä sitten eläisin, sanokaa, mitä varten? Kun on niin ikäväkin, ettei tahdo tulla toimeen. MARTHA. Kovin te olette äreä tänä päivänä. Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Ette mahda olla terve. MAIJU. Kertokaa minulle nyt jotain hauskaa, Martha. Jotain oikein hauskaa, joka edes naurattaisi pikkuisen. MARTHA. Kun minä vaan osaisin, niin kyllä kertoisin. Antaapahan olla – ei, ei juohdu nyt mieleen mitään semmoista. MAIJU. Kertokaa mitä hyvänsä, vaikka kuinka hassua, kunhan vaan kerrotte. Minä tulen ihan hulluksi muuten tästä ikävästä. MARTHA. No vartokaahan – minä kerron satua. Tämmöistä: »Oli ennen onnimanni, Onnimannista matikka, Matikasta maitopyörä, Maitopyörästä pytikkä, Pytikästä pöytäristi, Pöytärististä ripukka –» MAIJU. Ei sitä, ei sitä! MARTHA. »Ripukasta rintasolki, Rintasoljesta sopukka, Sopukasta Suomen kirkko, Suomen kirkosta kipinä –» MAIJU. En minä sitä tahdo, en! MARTHA. »Kipinästä kirjanmerkki, Kirjanmerkistä meteli, Metelistä meijän herra, Meijän herrasta hevukka –» MAIJU. Heretkää –! Voi, herranen aika, kun te vielä kiusaatte minua ihan tahallanne – MARTHA. Kas niin, nyt se itkee taas! No, jo tuli kummat, kun ei ole apua mistään. Meni sekin Teuvo herra pois. MAIJU. Mitäs hän olisi ruvennut olemaan tämmöisessä ikävässä. – Voih, minä ihan kuolen! MARTHA. Kyllä ei ole Maiju nyt terve. Eiköhän olisi parasta mennä tohtoriin? MAIJU. Missähän mammakin on? MARTHA. Eikö liene lasten työhuoneella. Siellähän se on ollut myötäänsä, siitä saakka kuin Hanna ja Jussi läksivät. Menenkö hakemaan? MAIJU (Väsyneesti). Eikä. – Antaa olla. MARTHA. Mitäs minä nyt osaisin teille neuvoa? Kuulkaapas –! MAIJU. Mitä sitten? MARTHA. Nouskaa oikein ravakasti ylös, pankaa päällenne ja menkää kävelemään. Noh? MAIJU. En. MARTHA. Taikka ruvetkaa työhön. Laitetaanpas yhdessä teidän kammarinne uuteen järjestykseen tänä päivänä. Muutetaan huonekalut, siirretään sohva nurkkaan ja – MAIJU. En viitsi, en vaikka –! MARTHA. Ottakaa sitten jotain muuta työtä. Korjatkaa mustan hameenne helma, näkyy olevan jo rikki. MAIJU. En, en, en, en! En huoli työtä minkäänlaista. MARTHA. Mutta joka ei työtä tee, ei sen syömänkään pidä. MAIJU. Niinpä olen sitten syömättä. MARTHA. Ai, ai, ai, ai! Teitä vielä Jumala rankaisee, Maiju. Nostaa leivän korkealle. MAIJU. Kun minulla olisi edes jokukaan ihminen, jonka kanssa voisin neuvotella ja johon voisin luottaa. Mutta kun ei ole ketäkään, ei yhtä ainoata. MARTHA. Onpa teillä pappanne ja mammanne. MAIJU. Pappa ei välitä lapsistaan mitään. Hänelle on yks’ sama, jos meitä on tai ei. MARTHA. Eikö välitä? – Herranen aika, kaikkia teidän päähänne pistääkin. Vai ei välitä! MAIJU. Jospa minä kertoisin teille yhden asian, Martha. Mutta lupaatteko olla vaiti? MARTHA. Lupaan, tietysti. MAIJU. Kunniasanalla! MARTHA. No niin, kunniasanalla! MAIJU. Kuulkaa sitten (nousee istualleen). Se oli pappa, joka ajoi Jussin ja Hannan kotoa pois. MARTHA. Olkaa nyt –! Pastoriko ajoi pois? Omat lapsensa? MAIJU. Niin, eikö se ole hirveätä? Sitä vartenhan minä olen itkenyt niin paljon näinä päivinä. MARTHA. Ilmankos se on rouvakin ollut niin suruissaan. Ja niin hajamielinen, ettei tiedä mitä tekee tai puhuu. – Hyvät ihmiset sentään! Semmoisia herttaisia lapsia, joista pitäisi olla suurin ilo hänellä. Ihanko ijäksi ne ajettiin pois? MAIJU. Ihan ijäksi! Ajatelkaa, ihan ijäksi! MARTHA. Ja mistä syystä? MAIJU. Ei syytä tuon taivaallista. Jussiin vaan suuttui ja Jussin hän oikeastaan taisi ajaakin. Hanna meni mukaan, kun kävi Jussia sääli, ja minä olisin kanssa mennyt, mutta eivät laskeneet. Pakoittavat minua tahallaan tekemään jotain hurjaa. Eikä olekaan enää kaukana siitä. Saavat sitten olla mielissään. MARTHA. Elkää, hyvä Maiju, puhuko noin yhtäkaikki. Se on ihan syntiä. MAIJU. Vaan minäpä en tämmöiseen elämään tyydy, en! (Eteisessä soitetaan.) MARTHA. Menenkö avaamaan? MAIJU. Katsokaa ensin, kuka siellä on. MARTHA (menee eteiseen). Herra Rastas. Laskenko sisään? MAIJU. Laskekaa kaiken mokomin. Ja pyytäkää odottamaan siunaama hetki, minä pistän päälleni. (Hän juoksee oikeaan. Teuvo tulee sisään ja Martha heti jäljessä.) MARTHA. Parhaasen siivoon te nyt tulittekin. Käykää edes tuonne pastorin kammariin siksi aikaa, kun saan täällä huonekalut paikoilleen. TEUVO. Enkö minä saa jäädä tänne? Vai olenko tiellä? MARTHA. No, eipä justiin. Jos herra on hyvä ja istuu tuonne sohvaan. TEUVO. Kyllä. – No, ja mitenkä täällä on jaksettu muuten? Terveenäkö on Maiju neiti? MARTHA. Tervennä on. TEUVO. Ja kaikki voivat hyvin. MARTHA. Hyvin, mikäs siinä! – Herra kait asuu maalla nyt? TEUVO. Maallahan minä. Lappalassa täällä likellä. MARTHA. Ooho, vai Lappalassa. Jalanko sieltä tultiin? TEUVO. Jalan, tietysti. MARTHA. Niin pitkän matkan päästä. Mutta on siinä astumista. TEUVO. Peninkulma – mitäs tuo on näin nuorelle miehelle. – Ei Maiju neiti taida olla kotona? MARTHA. Kotona on. Kyllä hän tulee tuossa paikassa, kun saa vaan leningin päälleen. TEUVO. Vastako on noussut ylös? MARTHA. E – oho! Vai vasta noussut ylös! Kun on tok’ jo leiponutkin monet taikinat tänä aamuna ja tehnyt jos jotain. Rehkinyt tuolta aina neljästä saakka. TEUVO. Neljästä saakka? Ei vähä mitään. MARTHA. Siitä se vielä kerran maailmassa tulee rivakka emäntä taloon. Kuka hänet sitten saaneekin. TEUVO. Niin, kukahan saanee –? Kuulkaa onko hänellä jo sulhasia? MARTHA. No, niitä nyt on jos kuin! TEUVO. Oikeinko todella? MARTHA. Ka, oikein todella. Mitäs minä siitä valehtelisin. Kaikkihan ne ovat tään kaupungin herrat rakastuneet Maiju neitiin. Ettekö ole kuullut? TEUVO. En. – No, ja Maiju? Kehen hän on rakastunut? MARTHA. Ei minun tietääkseni kehenkään. Aikaista tuo vielä olisikin Maijulle naimisiin mennä. Ennättää siihen lystiin aina. Koti tässä hyvä, ei muuta kuin olla lellottaa. TEUVO. Niin, vaan muistaakos Martha, kuinka Kantelettaressa sanotaan: – »Vesille venosen mieli tervatuiltakin teloilta. Neidon mieli miehelähän kultaisestakin kodista»? MARTHA. Onhan niitä aina hupsuja – MAIJU (tulee oikealta). Hyvää huomenta, herra Rastas. Te tulitte kuin pelastuksen enkeli. Olin juuri kuolla ikävästä. – Martha kulta, menkää keittämään kahvia, oikein hyvää kahvia, – kirkkaasen kaivoveteen, ei sumppiin. MARTHA. Ja mitä leipää? MAIJU. Parasta mitä löydätte Suoniosta, ja monta lajia. MARTHA. Hyvä! (Menee.) TEUVO. Vai on teillä ollut ikävä? MAIJU. Kauheasti! – En ole tiennyt mitä tehdä. Koko elämä on tuntunut niin tukalalta, että on täytynyt aivan itkeä. TEUVO. Hyvänen aika! Ettekö ole jaksanut näytelläkään? MAIJU. En –. En ole yrittänyt sen koommin. TEUVO. No, nyt ollaan hukassa. – Entä pallonne, eikö sekään teitä enää miellytä? MAIJU. Ei vähääkään. En tiedä edes missä lienee koko pallo. NEUVO. Taskussanne varmaan. – Koetelkaapa! MAIJU. Niin, täällä se on. TEUVO. Rupeammeko heittämään kammaripeliä? MAIJU. En saata, en vaikka mikä olisi. – Voi, te ette usko, kuinka minun on vaikea olla. TEUVO. Kun voisin teitä jollain tavalla auttaa. MAIJU. Tahtoisittekos? TEUVO. Niin mielelläni! MAIJU. Kuinka te olette kovasti hyvä. – Tiedättekö, minä juuri ajattelin kääntyä teihin. TEUVO. Todellakin? Sepä hauskaa. MAIJU. Eihän minulla ole ketään muuta nyt, kun Hanna ja Jussi menivät pois. Te olette ainoa turvani. TEUVO. Luottakaa minuun, minä teen mitä suinkin voin. MAIJU. Jospa sitten koettaisin purkaa teille sydämeni. – En tiedä, kuinka aikaisin – TEUVO. Kuinka hyvänsä. Puhukaa luonnollisesti ja vapaasti, olenhan minä ystävä. MAIJU. Niin, olettehan te ystävä, mitä varten minä epäilisin. – Kumma vaan, että sanat tahtovat takertua suuhun. TEUVO. Elkää viivytelkö, kohta ehkä joku tulee. MAIJU. Herra Rastas, voisitteko te elää tämmöisessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, tämmöisessä painavassa, umpinaisessa ilmassa, jossa ei kuule, ei kuin kärpäsen surinaa välistä? Voisitteko viihtyä täällä, sanokaa? TEUVO. Totta puhuen – en luule, – en ainakaan pitemmältä. MAIJU. En minäkään. Varmaan tukehdun, tai tulen hulluksi, jos tätä kauvemmin kestää. Sentähden tuumailin, että – TEUVO. Sanokaa pois! MAIJU. Voi, se on niin uhkarohkeata, niin tavatonta – TEUVO. Teette minut oikein uteliaaksi. MAIJU. Pelkään, että ajattelette minusta pahaa. TEUVO. En, kunniasanalla: en. – Mutta joutukaa nyt! MAIJU. Kun saisin sen kieleltäni. – En ole vielä koskaan näin ujostellut – TEUVO. Uskallanko arvata? MAIJU. Voi, jos te arvaisitte. Koettakaapa. TEUVO. Te haluaisitte päästä täältä pois –? MAIJU. Niin! TEUVO. Minun avullani –? MAIJU. Niin, niin! Te arvaatte, minä jo näen. Te arvaatte kaikki. TEUVO. Tahtoisin vaan kuulla sen teidän omasta suustanne. – Ettekö voisi jatkaa nyt, kun minä kerran olen alkanut! MAIJU. Ei – en minä voi vieläkään. TEUVO. Mutta miksikä ei? Olettehan te muuten aina reipas ja pelkäämätön. MAIJU. Tämäpä on niin vallan toista, niin hirveätä – TEUVO. Vaan kuinkas me sitten pääsemme selville? MAIJU. Jatkakaa te loppuun saakka, kun kumminkin sen tiedätte. Hyvä herra Rastas –! TEUVO. No niin, – minä jatkan. (Ottaa Maijua kädestä.) Te haluatte muutosta elämässänne – olette suostunut minuun enemmän kun muihin, senvuoksi olette päättänyt ehdottaa – MAIJU. Että veisitte minut pois – että menisimme – TEUVO. Naimisiin. MAIJU (säpsähtää, heittääntyy sohvaan ja rupeaa nauramaan). Ei – herran tähden oletteko hupsu! Naimiseen – hyvä isä, mitä te ajattelette? – Luuletteko, että minä? – Ha-ha-ha-ha – TEUVO. Elkää naurako. MAIJU. Luulitteko että minä – ha-ha-ha-ha – TEUVO: Mitä luulin? Mistä minä tiedän, mikä teillä on mielessä, kun ette sano. MAIJU. Luulitteko että minä – ha-ha-ha-ha – että minä – ha-ha-ha-ha – että minä kosasin teitä, ha-ha-ha-ha – TEUVO. Minä lähden tieheni, ellette herkiä nauramasta. MAIJU. Ei elkää menkö – ha-ha-ha – minä jo herkiän – ha-ha – ai, ai, kun oikein sydämeen koskee ha-ha – elkää suuttuko, ha-ha – jo minä herkiän – jo, jo. – Noh, nyt olen ihan vakava. TEUVO. Jos suvaitsisitte nyt ilmoittaa, mitä te sitten oikeastaan tarkoititte? MAIJU. Kyllä – hm, hm – en minä naura – hm, hm – minä tarkoitin, että menisimme yhdessä Helsinkiin, että te veisitte minut sinne. – Mistä ihmeeltä saitte sen päähänne, että minä – hm-hm-hm – kuinka voitte semmoista ajatellakaan –? TEUVO. Ja kuinka te semmoista mitätöntä asiaa niin kainostelette? Arvelinhan, tietysti, sitä vähän suuremmaksikin. Että menisimme yhdessä Helsinkiin? Mitä uhkarohkeata, tai tavatonta, tai hirveätä siinä? MAIJU. Onhan se kumminkin. Kun vanhempieni tietämättä – TEUVO. Ah, vanhempienne tietämättä? Se on toinen asia. Mutta mitä` varten –? MAIJU. Kun täytyy. Kun eivät laskisi minua muuten. – Kuulkaa, minä kerron teille koko jutun. Tässä muutamia päiviä sitten kirjoitin tohtori Bergbomille, että tahtoisin päästä suomalaiseen teaatteriin. No niin! Eilen sain vastauksen, jossa hän pyytää minua tulemaan Helsinkiin, että antaisin siellä koetusnäytännön. Ennen hän ei voi sanoa mitään varmaa. – Minulta katosi ensin kaikki toivo. Kuinka sinne pääsisin, mistä saisin rahaa? Mutta kun näin teidät, iski heti päähäni, että te kenties – TEUVO. Nyt minä ymmärrän. MAIJU. Minä, tietysti, maksaisin teille kohta takaisin kaikki kulungit, niin pian kuin teaatterista vaan saan rahaa – TEUVO. Siitä ei puhettakaan – MAIJU. Ja ehkäpä Jussi ja Hannakin voivat antaa minulle sen verran – TEUVO. Milloinka te jo lähtisitte? MAIJU. Niin pian kuin mahdollista. Vaikka tänä päivänä. TEUVO (katsoo kelloaan). Kahdentoista junassa? MAIJU. Kerkiäisittekö siksi? Kyllä minä olen valmis. TEUVO. Ja te olette tarkkaan punninnut asiaa? Ettette sitten kadu perästäpäin? MAIJU. En missään tapauksessa. Ymmärrättehän, ettei minulla ole muuta neuvoa. Joko kuolla ikävään taikka karata. – Hyvällä ei pappa eikä mamma koskaan antaisi minun mennä teaatteriin, ei voi panna kysymykseenkään. TEUVO. Niinpä lähdemme siis! Mutta teidän omalla edesvastauksellanne. MAIJU. Kuinka te olette kovasti hyvä! Olen elämänikäni teille kiitollinen – TEUVO. Mitä turhia – MAIJU. Te ette voi aavistaa, kuinka suuren avun minulle teette. En tiedä, tosiaan, vaikka olisin mennyt järveen lopulta – TEUVO. No, no! MAIJU. Niin, ei siihen olisi paljo tarvittu. Saatte uskoa. TEUVO. Mutta meidän täytyy nyt kiirehtiä, ettemme myöhästy. Tunti aikaa vaan enää. MAIJU. Taivas! Niin, tunti aikaa vaan enää. TEUVO. Minä lähden toimittamaan asioita. Tulkaa te ajoissa junalle, vai poikkeanko noutamaan? MAIJU. Ei, ei, paremmin pääsen täältä pujahtamaan yksin. TEUVO. Sitä juuri arvelin. Hyvästi nyt sitten niin kauvaksi. Elkää vaan myöhästykö. MAIJU. Hyvästi! – Voi kuinka minua pelottaa – TEUVO. Mikä teitä pelottaa? Joko lykkää katumusta? MAIJU. Ei, ei – ilman minä vaan – Oletteko varmasti junalla kello kaksitoista? TEUVO. Olen. MAIJU. Hyvä! Minä myös. TEUVO. Siis: näkemään asti! Muistakaa nyt ottaa mukaan kaikki, mitä tarvitsette. (Menee.) MAIJU. Mukaan kaikki, mitä tarvitsette –? Mitäs minä tarvitsen? – Niin, kirjoja, näytelmät –»Noora» ja – ja, ja, ja –»Romeo ja Julia» – missä ne ovat? (Hakee etagerilta.) Voi, voi, missä ne ovat? MARTHA (tulee oikealta, kahvitarjotin kädessä). No – joko se vieras meni pois? MAIJU. Jo meni. MARTHA. Eikä kahvia odottanutkaan? MAIJU. Ei odottanut. MARTHA. Mihinkä sillä semmoinen kiire oli? MAIJU. En tiedä, – voi, voi, Martha, mihinkähän te taas olette pannut minun kirjojani – MARTHA. Mitä kirjoja? MAIJU. Niitä, jotka tässä aina ovat olleet esillä, näytelmäkirjoja – »Romeo ja Julia», harmaat kannet, ja »Noora», ruskeat kannet – MARTHA. Minäkö niitä olen pannut? Nyt – kun syydätte taas kaikki lattiaan ja minä ikään sain järjestetyksi. MAIJU. Niitä ei ole täällä – MARTHA. Harmaat kannet ja ruskeat kannet? Ottakaahan kahvia, minä haen. MAIJU. En minä huoli kahvista – Te olette ne varmaan vienyt johonkin – MARTHA. Kyllähän minä olen vienyt! – Omilla jäljillänne – Antakaas, kun minäkin katson. Harmaat kannet – ja ruskeat kannet –? Mitäs nuo ovat teidän sylissänne? MAIJU. Missä, missä? MARTHA. Hyvä isä siunaa, – tuossa! MAIJU. Ka, siinähän ne ovat. – Mutta nyt vielä toisia »Sirkka» ja »Yö ja päivä» – ja – ja, ja, ja – kaikki muut näytelmät. MARTHA. Mutta mitä te niillä kaikilla yht’aikaa? Tulkaa pois juomaan kahvia. Jäähtyy kuppi. MAIJU. En minä huoli kahvista. Johan sanoin. – Voi, voi, kun kello on niin paljon, ja minun pitäisi vielä ennättää – MARTHA. Kyllä teidän täytyy juoda kahvia, vaikka ihme olisi, Kun käsketään minua laittamaan hyvää ja minä koetan parastani, eikä sitten kukaan juo. Mitä se on? Ottakaa vaan ihan paikalla. Ettehän te vielä ole syönyt ettekä juonut yhtikäs mitään koko päivänä. MAIJU. »Sirkka» ja »Yö ja päivä», – kun eivät juohdu nyt mieleeni muut. Enkä löydä edes niitäkään. Olkoot – sama se minä näyttelen näitä. – Ja mitäs minä sitten vielä tarvitsen. Vaatteita –? Niin, herran tähden vaatteita –! Päästäkää minut rauhaan siitä kahvista, kuulittehan jo, että minä. en juo. MARTHA. Minäpä kaadan päällenne, ellette nyt ota hyvällä. MAIJU. Kun te vielä kiusaatte minua, vaikka näette, missä kauheassa tuskassa minä olen! MARTHA. No noh! Olkaa sitten juomatta, minä vähät! MAIJU. Hyvä Martha, hakekaa esille minun vaatteitani – sininen leninkini konttuorista ja sadenuttu – viekää ne sinne minun kammariini valmiiksi. MARTHA. Onko teillä minne lähtö? MAIJU. Eikä ole, elkääkä kyselkö. Tehkää vaan niinkuin sanoin. MARTHA. Jumala, kuinka se on kiukkuinen tänä päivänä. (Menee oikeaan.) MAIJU. Nyt täytyy kirjoittaa papalle ja mammalle. (Ottaa esille kirjoituskapineet, kirjoittaa muutamia sanoja paperiin, jonka panee kuoreen.) Mitä he sanovat, kun tämän lukevat? Jos mamma pyörtyy ja kuolee? Herra jumala – jos mamma kuolee? Silloin tulen minä hulluksi. Niin, se on ihan varma – silloin tulen minä hulluksi. – Ei huoli ajatella semmoisia. – Ei hän kuole. Rakas, hyvä Jumala, vahvista mammaa, ettei hän kuole. Ei hän kuole – kun minä rukoilen koko ajan, joka aamu ja joka ilta ja monta kertaa päivässä. – Mutta pappa? – Siunaa ja varjele. – (Pastori tulee sisään. Maiju kirkaisee.) PASTORI. Noh? Mikä nyt on? MAIJU. Ei mikään, – ei mikään. PASTORI. Sinä säikähdit? MAIJU. Niin, – kun pappa tuli niin äkkiä. PASTORI. Ihmettä. – aivanhan sinä vapiset! MAIJU. Ei se ole mitään – kyllä se menee ohitse. Antaa olla – Pappa menee vaan pois – omaan kammariinsa. PASTORI. Lapsi rukka – kun et sinä vaan sairastuisi. Missä mamma on? MAIJU. En tiedä. Lasten työhuoneella taitaa olla. PASTORI. Jos lähettäisimme hakemaan. MAIJU. Ei, hyvä pappa, – ei lähetetä. Mitä varten? Kun minä olen ihan terve. PASTORI. No, no, ei lähetetä, ei. Koska et tahdo. Mutta ei nyt ole oikein laita, sen kyllä näkee. Lienee sitten heikkohermoisuutta tai muuta tautia. Sinä olet kai istunut täällä aivan yksin? Ja ikävöinyt, eikö niin? MAIJU. Ikävöinyt, kauheasti. PASTORI. Voin arvata. Sinä kaipaat seuraa. Tästä lähtein täytyy sekä mamman että minun oleskella enemmän sinun kanssasi. – Heikkohermoisuus ei ole mikään leikin asia. Sitä täytyy ajoissa torjua. MAIJU. Ja tuleehan se ikävästä, pappa? Minun pitäisi päästä pois kotoa – PASTORI. Pois kotoa? Eikö mitä! Me laitamme sinulle kodin hauskaksi. Mitä sanot? Jos esimerkiksi rupeisimme heittämään palloa yhdessä? Eikö se olisi mukava? Osasin minä ennen, – siitä tosin on jo neljättäkymmentä vuotta. No, missä pallosi, tuopa esille, niin koetetaan. Mammakin ihmettelee, kun tulee kotiin ja näkee meitä pallonlyönnissä. MAIJU. En minä tahdo, pappa, en – PASTORI. Et tahdo heittää palloa? Mitä sinä sitten tahdot, sano? MAIJU. En mitään. Voi – kuinka on vaikeata – PASTORI. On vaikeata. Mikä on vaikeata? MAIJU. En tiedä itsekään. En voi sanoa. Voi, rakas pappa –! PASTORI. Ei – tämä ei käy laatuun. Tässä täytyy ajoissa pitää jotain neuvoa. MAIJU. Pappa menisi vaan kirjoittamaan omaan kammariinsa Hyvä pappa – menee nyt. Kello on jo niin paljon. PASTORI. Eikö sinulla ole mitään luettavaa? Jotain hauskaa kirjaa –? MAIJU. Ei ole. PASTORI. Varro, minä haen sinulle. (Menee kammariinsa.) MAIJU. En minä huoli, pappa – taivas, kello kohta puolivälissä – PASTORI (kammaristaan). Oletpa sinä: mielelläsi aina lukenut – (tulee). Kas tässä. »Uusi Genoveva eli Rosa Tannenpurista». – erinomaisen kaunis ja liikuttava kertomus. Muistan että itkin tavattomasti, kun sitä luin ennen nuorempana. Toista tämä vallan kuin nuo nykyiset, realistiset kirjat. – Se on, näemmä, vähän pölyyntynyt siellä hyllylläni, mutta ei se mitään. – kun pudistellaan – noin. Nyt voit ottaa sen käteesi. Tule istumaan tänne. Takaan, että luet sen mielelläsi kannesta kanteen. Istu vaan siinä, niin. Minä jään luoksesi. Kirjoittelen täällä toisen pöydän luona. (Menee papereineen ja kirjoituskapineineen toisella puolen huonetta olevan pöydän luokse ja istuu kirjoittamaan.) MAIJU (pudottaa kirjan lattiaan). Tämähän on vallan kauheata! (Nousee, katsoo ensin kelloon, sitten vuoroin isäänsä ja oveen.) PASTORI. Nooh! Ethän sinä luekaan? MAIJU. En. PASTORI. Eikö kirja miellyttänyt sinua, vai –? MAIJU. Ei. – En välitä kirjoista – ei minua haluta – PASTORI. Kummallista – Mitäs minä sitten osaisin sinulle –? MAIJU. Ei mitään, pappa. En minä mitään tarvitse. PASTORI. Sinulla pitäisi olla jotain työtä, jotain mieleistä työtä. MAIJU. Niin – siinähän se on, pappa! Jotain mieleistä työtä –! PASTORI. Etkö tarvitse uutta leninkiä? Minä annan rahaa, niin saat mennä ostamaan. Se oli hyvä tuuma, eikö niin? MAIJU (nolostuen). En tiedä – ehkä oli. PASTORI. Noh – mitä nyt? Kun itse saisit mennä ostamaan? Ja valita oikein mieleistäsi? Mamman ei tarvitsi edes tietää koko asiasta – saisit tehdä ihan oman pääsi mukaan. MAIJU. Ihan oman pääni mukaan –? PASTORI. Niin, ihan oman pääsi mukaan. – Ostat vaan hyvää, kestävää kangasta. Paljonko siihen tarvitaan? Riittääkö viisikymmentä markkaa? Pannaan kymmenen lisää varmuuden vuoksi. Kas tuossa. Mene nyt! MAIJU. Minä menen. – Hyvästi, pappa. PASTORI. Hyvästi, hyvästi siksi aikaa! MAIJU. Pappa –! PASTORI. Niin –? Onko sinulla vielä jotain? MAIJU. Eikö pappa suutu minuun. PASTORI. En, hyvä lapsi. Kuinka sinä sitä pelkäät? MAIJU. Lupaako pappa, ettei ollenkaan suutu? PASTORI. Lupaan, – tietysti, lupaan. MAIJU. Lupaako ihan varmaan? PASTORI. Ihan varmaan. MAIJU. Hyvä. No, hyvä! Sitten voin mennä rauhassa. – Mamma ei suutu, sen tiedän. PASTORI. Hm – Sinä olet vielä lapsi. MAIJU. Niin, pappa, eikö totta? Lapsi minä vielä olen. Ei sovi vaatia minulta liian paljon ymmärrystä. PASTORI. Ei, tosin. Siinä olet oikeassa. MAIJU. Täytyy antaa minun tehdä niinkuin itse tahdon – että saan kokea maailmaa – eikö niin, pappa? PASTORI. Elähän nyt huoli puhua niistä – MAIJU. Eihän pappa minua koskaan hylkää? Eikä aja kotoa pois, jos tulen käymään? Eihän, hyvä pappa, eihän? PASTORI. Ei, ei, mitä sinä joutavia –? Unohdat koko leningin oston – mamma saattaa tulla tuossa paikassa – MAIJU. Mamma? Voi niin – mamma. PASTORI. Alapas joutua! MAIJU. Hyvästi, pappa! (Syleilee häntä rajusti ja juoksee pois.) PASTORI. Hm – En minä oikein ymmärrä sitä lasta. En ymmärrä oikein. Hän on alusta pitäin ollut niin omituinen. (Istuu pöydän ääreen, ottaa kynän käteensä ja katselee kirjoituksiaan.) – Kun oli semmoisessa mielenliikutuksessa että melkein itki – ELISABETH (tulee oikealta, sadenuttu päällä, hattu päässä; puhuu ruokasaliin.) Kyllä, – tuokaa vaan sisään, kahvi maistuu nyt hyvältä. PASTORI. Jopa sinä olet kotona. ELISABETH. Jo. (Heittää päällysvaatteet eteiseen.) Oletko kaivannut? Minä aina tartun kiinni siellä työhuoneella, etten tahdo päästä ollenkaan pois. Kovasti mukavia, ne lapset. PASTORI. Että sinä sentään heität Maijua niin paljon yksin. Ei se ole hyvä. ELISABETH. Kuinka niin? Suuri tyttö, kyllä, hän jo osaa itseään hoitaa. PASTORI. Elä ole siitä ihan varma. Onpa meillä ollut vaikeita kokemuksia juuri hiljan. Jos käy vielä samoin kuin – ELISABETH. Sinä tarkoitat Hannaa ja Jussia? PASTORI. Niin – tietysti minä heitä tarkoitan. (Painuu papereihinsa.) ELISABETH (lähestyy ja panee käden hänen olkapäällensä). Henrik –! Tunnusta vaan! Sinä kärsit siitä, että Hanna ja Jussi ovat kotoa poissa? PASTORI. Entä sitten! Minä tiedän voittaa heikkouteni. ELISABETH. Mutta onko se heikkoutta? Isälliset tunteet lämmentävät ja pehmentävät sydäntä, ei niitä pidä karsiman pois. PASTORI. Välistä täytyy niin tehdä, kun Jumala vaatii. Abraham oli ennen valmis uhraamaan poikansa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi. ELISABETH. Jumalako vaatii? Jospa erehdyt? PASTORI. Sinä epäilet? Mutta eihän sovi sitä ihmetellä. Sinä et ole milloinkaan ollut oikein luja uskossasi. ELISABETH. Minua pelottaa tuo »luja usko», kun se niin usein on vienyt kristityitä suuriin erehdyksiin. PASTORI. Ennen aikaan, kun olivat vielä valistumattomia. Mitä niistä enää puhuu. ELISABETH. Onko takeita siitä, ettei vielä tänäkin päivänä käy samoin? PASTORI. Eikös vain? Ennen ehkä menivät liian pitkälle joskus, mutta – No, niin! Kaikessa tapauksessa niillä ihmisillä oli palavaa intoa, ja sitä, Jumala paratkoon, ei sovi sanoa monesta meidän veltostuneessa aikakaudessamme. Tuommoinen luonto kuin Maijun – jahka se antaantuisi oikean palvelukseen. ELISABETH. Mitä? – Arveletko sinä Maijun –? PASTORI. Hän voi mennä pitkälle sekä hyvässä että pahassa. Mutta tiedätkös, mitä minä uskon ja toivon? ELISABETH. Nooh? PASTORI. Että Jumala vielä antaa meille hänestä iloa. Moninkertaista iloa. ELISABETH. Kunpa toteutuisi se toivo! – Mistä olet muuten siihen päätökseen tullut? PASTORI. Näiden viimeisten tapausten johdosta. Minä seisoin lujan koettelemuksen. Sitä ei jätetä palkitsematta, Elisabeth. ELISABETH. Rakas Henrik –! PASTORI (katsoo kelloaan ja vertailee sitä seinäkelloon.). Se on totta! Minun olisi pitänyt – onkohan tuo kello yhdessä rautatiekellon kanssa? ELISABETH. Kymmenen minuttia jäljessä. Pitäisikö sinun mennä junalle? PASTORI. Pitäisi. Piispa kun lähtee tänään katkismokomiteaan Helsingissä. ELISABETH. Nytpä on jo liian myöhäistä. Et ennätä enää. Äsken jo soittivat. PASTORI. Kas kun en minä kuullut. ELISABETH. Nyt soittavat jo kolmannen kerran. PASTORI. Aivan oikein. Ja vihellys! Se jo läksi liikkeelle. ELISABETH. Jyrinäkin kuuluu selvästi tänne saakka... PASTORI. Tyynellä ilmalla se aina kuuluu. (Martha tuo kahvia sisään.) No jaa, juodaanpa sitten kahvia, koska Martha tuo. ELISABETH. Laskekaa tuonne pöydälle, Martha ja menkää sitten käskemään Maijuakin tänne juomaan. MARTHA. Eihän se ole Maiju neiti kotonakaan. (Menee.) PASTORI. Niin ei hän ole nyt kotona. Mutta tulee luultavasti pian. ELISABETH. Missä hän sitten on? PASTORI. No – se on pieni salaisuus meidän kesken, Maijun ja minun. ELISABETH. Jotako minä en saa tietää? PASTORI. Tietysti et. – Eihän se silloin salaisuus olisikaan. ELISABETH. Vai niin! No – hyvä, hyvä! En ole utelias. Juodaan sitten me kahden. PASTORI. Se oli vaan tuommoinen pieni seikka. Mutta sillä saattaa olla äärettömän suuri merkitys kasvatuksenkin suhteen. ELISABETH. Ooh – sitten se on tärkeämpätä kuin luulinkaan. PASTORI. Niin, näes, tällä tavoin pääsen minä häntä ikäänkuin likemmäksi. Saan hänen lapsellisen luottamuksensa ja opin häntä paremmin ymmärtämään. Sitten ei ole enää vaikeata ottaa ohjaksia käteensä ja viedä häntä oikeaan suuntaan. ELISABETH., Ja minäkö jätetään tuosta ihan syrjään? PASTORI. Suo anteeksi, Elisabeth, mutta minä pelkään, ettei sinusta oikein ole Maijun kasvattajaksi. ELISABETH. Henrik, sinä –! Ai, ai, sitä itserakkautta. PASTORI. Jaa, jaa –! ELISABETH. Mistä tämä kirje? – Papalle ja mammalle – Maijun käsialaa. PASTORI. Annapas tänne. – (Lukee.) Kuinka? Minä en ymmärrä. – ELISABETH. Mitä siinä on? PASTORI. Lue! ELISABETH. »Anteeksi, voi, antakaa anteeksi! En voinut toisin tehdä, elämä täällä kävi liian tukalaksi. Elkää minua tuomitko kovin ankarasti. Hyvästi, pappa ja mamma. Teidän Maijunne.» – PASTORI. Mitä hän tarkoittaa? Mitä hän on tehnyt? ELISABETH. En ollenkaan käsitä. PASTORI. Elisabeth – minä pelkään mitä pahinta. ELISABETH. Jumala varjelkoon – Mitä sinä pelkäät? PASTORI. Hän oli niin liikutettu ja kummallinen. Kun nyt ajattelen, – ei hän ole milloinkaan ollut senlainen. ELISABETH. No niin –? Mutta pahinta? PASTORI. Hän otti minulta hartaat jäähyväiset – ja vapisi kuin haavan lehti. ELISABETH. Sinä uskot –? PASTORI. Että hän on – lopettanut itsensä, mennyt ehkä järveen. ELISABETH. Ei, ei, Henrik! Ei se ole mahdollista, kuinka voit senlaista ajatellakaan. Maijuko – Mennyt järveen? Ei milloinkaan maailmassa. PASTORI. Mutta kirje, joka on kädessäsi? Mitä hän sillä tarkoittaisi? ELISABETH. En ymmärrä. En osaa vielä sanoa. Jotain muuta, siitä olen varma. PASTORI. Sinä et nähnyt hänen mielentilaansa, kuinka hän oli levoton ja säikkyi. Hän oikein parkaisi, kun minä tulin sisään. ELISABETH. Vaikka vaan! Mutta, hyvänen aika, itsemurhaa, – ei hän semmoista tekoa ole miettinyt, ei kuuna päivänä. Ollaan levollisia. Odotetaan. Ehkä hän piankin ilmestyy. PASTORI. Näkee, kuinka vähän sinä ymmärrät Maijun luonnetta. Hänelläkö olisi aikaa miettimiseen? Mikä päähän pistää, sen hän tekee. ELISABETH. Sinä kuvittelet turhia, Henrik. Ja pelkäät suotta. Ajattelehan tyynesti asiaa. MARTHA (tulee oikealta). Joko minä saan viedä kahviverstaat pois? ELISABETH. Kuulkaa, Martha! Millä mielellä oli Maiju täällä tänä aamuna? MARTHA. Milläkö mielellä? ELISABETH. Niin – tarkoitan – puheliko hän mitään? MARTHA. Puhelihan hän. – Paljonkin. ELISABETH: Mitä hän sanoi? MARTHA. Minäkös niitä kaikkia muistan. ELISABETH. Jotain kumminkin. – Koettakaa, ettekö voisi –? MARTHA. Hän vaan oli tuskainen kovin, – että uhkasi jo mennä järveenkin. PASTORI. Siinä sen kuulet! ELISABETH (nousee ja siirtyy levottomana toiselle puolen huonetta.) Muistatteko varmaan, että hän niin uhkasi? MARTHA. Ka, minkätähden minä en muistaisi? Eihän siitä ole pitkää aikaa kulunut. PASTORI. Uskotko nyt? ELISABETH. Mitä meidän on tehtävä, Henrik? PASTORI. Menemme ulos etsimään, joka mies. Marthakin. MARTHA. Ketä sitä etsitään? ELISABETH. Maijua. Martha ottaa huivin päähänsä, niin menemme yhdessä. MARTHA. Rautatiellehän se läksi. PASTORI. Rautatielle? MARTHA. Niin, matkalaukkuun pisti vaatteita ja meni aika hamppua. Portilla vilkutti vossikkaa. »Mihinkä te nyt matkustatte?» minä kysyin, siinä kun toisesta päästä kannoin laukkua. Ei virkkanut mitään ennen kuin istui roskissa. Silloin vasta sanoi: »Helsinkiin», ja samassa läksi hevonen ajamaan. Mutta ilman tuo lienee piloillaan. ELISABETH. Kyllä Martha saa korjata kahvilaitokset pois. MARTHA. Pidetäänkö pannua kuumana Maijua varten? ELISABETH. Ei tarvitse. (Martha menee.) PASTORI. Kuinka tämä on ymmärrettävä? ELISABETH. Minä pelkään arvaavani. Voi, sitä lasta, sitä lasta –! PASTORI. Mitä arvaat? ELISABETH. Hänellä oli semmoinen into teaatteriin. PASTORI. Teaatteriin? Olisiko hän mennyt teaatteriin, Maiju? Minun lapseni? ELISABETH. Hän tiesi, ettemme siihen koskaan suostuisi, – varsinkaan et sinä. Sen vuoksi sitten otti ja karkasi. Maiju raukka. PASTORI. Raukka? Sinä häntä vielä säälit. Tuommoista, joka – joka pettää omia vanhempiaan, joka kevytmielisesti heittää kotinsa – ELISABETH. Hän teki sen lapsellisuudesta. Muista, että hän vasta on seitsemäntoista vuotta. PASTORI. Lapsellisuudesta? Onko kavaluus lapsellisuutta? Vielä lisäksi noin ilkeä, juonikas kavaluus, jota hän on tässä osoittanut. Onko se lapsellisuutta, minä kysyn. ELISABETH. Sinä aina niin kiivastut. PASTORI. Sinä taas et välitä niin mitään. Sinulle on yhdentekevä, näetpä lapsistasi mitä hyvään. – Kauhistun, kun ajattelen hänen menettelyään. Minä hänestä pidän huolta, pelkään hänen terveyttään, koetan huvittaa häntä kaikella tavalla, annan lopulta rahaakin leningin ostoon – ja hänellä koko ajan viekkaus mielessä. Hänellä on sydäntä ottaa nuo rahat ja käyttää niitä omiin vehkeihinsä – sillä niiden avulla hän tietysti pääsi matkustamaan. Eikö tämä voi tehdä ihmistä hulluksi. ELISABETH. Minä en suinkaan tahdo häntä puolustaa. Mutta arvelen kuitenkin, että itse hän, raukka, saa kärsiä seuraukset. PASTORI. Niin saakin, se on varma. Minä tuon hänet kotiin samaa kyytiä kuin hän on mennytkin. Ja sitten tulee tässä toinen kurssi. ELISABETH. Kuinka niin toinen? PASTORI. Ei hellyyttä enää hiventäkään eikä heikkoutta. Kovaa kuria vaan ja ankaraa silmälläpitoa. Yksin ei kaupungille milloinkaan ja lukkojen taakse, kun lähdemme kotoa pois. ELISABETH. Elä mene, Henrik liian pitkälle. Semmoista vankeutta hän ei voi sietää. PASTORI. Niin – minä kyllä arvaan, että sinä asetut puolelle. Mutta se ei auta, elä koetakaan, minä varoitan jo ajoissa. Tarpeeksi kauan olet sinä saanut häntä hemmotella. Nyt näet, mihin se on vienyt. Kaikki lapset olemme menettäneet. Joka ikisen! ELISABETH. Ja minuako siitä syytät? PASTORI. Sinua juuri. Ellet olisi pitänyt heitä näin helpossa, vaan pienuudesta asti kasvattanut heitä kurissa ja Herran nuhteessa, ei varmaan näin olisi käynyt. ELISABETH (hiljaisesti). Parhaamman ymmärrykseni mukaan olen tehnyt, muuta en voi sanoa. PASTORI. No niin, – siitä ei auta enää riidellä. Nyt tartun minä kiinni, ja koetan parantaa mitä parantaa voi. Laita vaatteeni kuntoon hyvissä ajoin. ELISABETH. Milloinka sinä jo lähdet? PASTORI. Siinäpä se! Minä en voi lähteä ennen kuin tulevan viikon lopussa. Huomenna alkaa rippikoulu. Ikävä seikka. Minun olisi pitänyt päästä heti jäljestä. (Kokoo paperinsa ja menee kammariinsa.) ELISABETH. Rakas, taivaallinen isä – kuinka tämä päättyy? (Esirippu alas.) [[Luokka:Papin perhe]] 2898 5112 2006-08-29T19:47:51Z Nysalor 5 Neljäs näytös {{Otsikko |edellinen=[[Papin perhe: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |seuraava=[[Papin perhe]] |otsikko=Neljäs näytös. |alaotsikko=[[Papin perhe]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Jussin ja Hannan asunto Helsingissä. Mukavasti sisustettu huone. Ovi eteiseen perällä, toinen ovi vasempaan. Jussin työpöytä oikeaan, vasempaan divaanipöytä, leposohva, kiikkutuoli j.n.e. Jussi istuu pöytänsä ääressä lukien viimeistä, sivuksi taitettua korehtuuria sanomalehteensä. Teuvo seisoo vieressä, katsellen toista korehtuuri-sivua.) TEUVO. Hyvä, hyvä!... Mainiota!... Kissa vieköön tämä on niin sukkelaa ja samalla niin pistävää, että tahtoisin nähdä, mitä osaavat sanoa. JUSSI. Tietäähän sen edeltäkinpäin. »Nuori Suomi» pilkkaa uskontoa, ivaa kansan pyhimpiä tunteita. Sehän se on vanha virsi. TEUVO. Ha-ha-ha-ha! JUSSI. Mitä kohtaa sinä nyt luet? TEUVO. »On ehdotettu ’Aamuruskolle’ nimen muutosta. ’Iltarusko’ muka paremmin vastaisi sen merkitystä. Tämä kuitenkin on suuri erehdys. Sillä mitä on iltarusko? Mailleen menneen auringon viimeinen heijastus, valon sammuvien säteiden ruusuinen hyvästijättö. Mutta ajatelkaamme siihen sijaan aamuruskon syntyä. Päivä nousee, lähettää ensimmäiset kirkkaat säteensä herättämään nukkuvaa maailmaa. Pääsevätkö nämä perille? Ei! Yö on tuonut sumua, usvaa, mustia pilven hattaroita taivaan rannalle. Näiden kosteaan helmaan vaipuu alkavan aamun ensimmäinen kirkkaus, säteet ehtivät vaan kullata hautansa reunan. Vasta sitten kun aurinko on saanut nämä esteet tieltään karkoitetuksi» – hyvä, hyvä! »kun aamurusko on taivaalta hävinnyt» – sattuvasti sanottu. –»vasta silloin on valon voitto täydellinen. Meidän pyhät, kunnianarvoiset isämme ovat niinmuodoin tyystin harkinneet työnsä tarkoituksen, he ovat tilansa oikein arvanneet antaessaan lehdelleen nimen ’Aamurusko’.» – Ha-ha-ha ha – JUSSI. No, eikös se sitten ole niin? TEUVO. Aivan, aivan! Niin loogillista ja selvää, ettei siitä pääse mihinkään. Mutta mahtaa niiden naamat venyä pitkiksi tätä lukiessa. Ja mitähän isä-ukkosi sanoo, eikö hän jo erehdy ja huuda: »Per –» ha-ha-ha-ha! HANNA (tulee vasemmalta). Hiljaa, hiljaa, että Maiju saa nukkua. – Mitä te nauratte täällä? TEUVO. Jussin kirjoitukselle, joka tulee tämän päivän lehteen. Se on niin mahdottoman terävä; oletteko lukenut, neiti Hanna? HANNA. En ole, eihän se Jussi minulle näytä enää milloinkaan edeltäpäin. JUSSI. Mitäs sinä aina intät vastaan? HANNA. Täytyyhän minun, kun sinä et malta olla sättimättä. JUSSI. Tietysti minä sätin, koska muut minua sättivät. HANNA. Siitäkö se sitten paranee? Minusta tuo alinomainen riita on niin ikävää. TEUVO. Vielä mitä! Ei ikävää ollenkaan. Varsinkin kun Jussi osaa antaa heille selkään, niin että tuntuu. Ei joudu alakynteen milloinkaan. Polemiikissa sinä ainakin olet mestari, Jussi, se täytyy sanoa. JUSSI. Pakostakin siihen oppii sanomalehti-miehenä. Mutta Hanna ei sitä hyväksy. Pitäisi aina suoda vastustajalle viimeinen sana, ei puolustaa itseään eikä käyttää aseita. TEUVO. Ja mikä siitä seuraisi? Luulisivat niin stuukanneensa Jussin, että hän senvuoksi piti suunsa kiinni. Ja yleisö olisi samaa mieltä. Eikä pitkää aikaa kuluisi, ennenkuin herhiläiset hyppäisivät hänen nenälleen kahta rohkeammin. JUSSI. Se on varma. Ei, Hanna, niinkauan kuin vähänkään kuntoa lienee, niin pois minä ne silmiltäni karkoitan. En muuten mies olisikaan. HANNA. Tähän saakka on kumminkin aina sanottu, että akat ne riitelevät ja haukkuvat toisiaan. Nyt miehet ovat ottaneet akoilta viran. JUSSI. Ole nyt! Vertaatko sinä sanomalehtikiistaa akkojen kielen-pieksemiseen? Onhan asiassa ero. HANNA. Ei minusta ero ole niinkään suuri. Saanko nyt muuten lukea tuon kirjoituksesi? JUSSI. Tällä on kiire, poika odottaa eteisessä. Pianhan lehti ilmestyy, ennätät sen lukea sittenkin. (Hän käärii kokoon korehtuurit ja antaa ne eteisen ovelta pojalle.) Tässä, vie ne sukkelasti painoon. TEUVO (ottaa pöydältä erään kirjoituksen). Mitäs tämä on? »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat.» HANNA. Ai, elkää lukeko sitä! TEUVO. Ahaa neiti Hanna! Oletteko tekin ruvennut kirjoittamaan »Nuoreen Suomeen»? Sepä hauskaa. HANNA. Vaivaista hauskaa. Eiväthän ne hyvät herrat huoli minun kirjoituksistani lehteensä. Kaksi on jo pantu paperikoppaan. Tämä kolmas saa luultavasti mennä samaa tietä. TEUVO. Mutta minkätähden? HANNA. Niin, selittäköön Jussi sen asian. JUSSI. Eikö sitä jo otsakirjoituksesta arvaa ilman muita selityksiä? TEUVO. »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat» – niin, tätä tietysti ei käy painattaminen. HANNA. Minä en ymmärrä, miksi ei käy. JUSSI. Siksi, että kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa puolustaa itseään, jos vihollinen hyökkää maahan. HANNA. Kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa pysyä totuudessa. Jos miestappo ja verenvuodatus on syntiä ja raakuutta, niin ei mikään maailmassa oikeuta sitä tekemään. Onhan se selvä asia. JUSSI. On monta selvää asiaa, jota ei voi elämässä toteuttaa. HANNA. Täytyy voida! Pelkuruus ei saa estää. JUSSI. Pelkuruus? Mitä sinä aina sanot pelkuruus? Järki, käytännöllinen äly – ne ne kieltävät menemästä suinpäin surman suuhun. HANNA. Sen juuri tekivät esi-isät ja sitä sanottiin urhoollisuudeksi. Soimaako heitä kukaan järjettömiksi, vaikka panivat henkensä alttiiksi isänmaan edestä? TEUVO. Ei, mutta kuulkaa nyt, neiti Hanna – HANNA. Jos Suomen kansa uskaltaisi kuolla marttyyri-kuoleman rauhan aatteen tähden, niin eipä se silloin olisi suotta elänytkään. Suurempaa historiallista tehtävää sille tuskin voi ilmestyä. JUSSI. Mitä sanot tuohon, Teuvo? Eikö ole kaikki suoraa hulluutta. Mutta hän ei usko minua. TEUVO. Ei, ei. Turhaa haaveilua! Ja sitäpaitse ei noista asioista sovi puhua julkisuudessa, neiti Hanna. Kyllä Jussi siinä on oikeassa. Mutta mitä koskivat teidän edelliset kirjoituksenne? HANNA. Kannattaako niistä kertoakaan? (Istuu käsityötä tekemään.) JUSSI. Niissä oli samanlaisia mahdottomia tuumia. Viimeisessä esimerkiksi hän väitti, että vankilaitokset kaikki ovat muutettavat kasvatuslaitoksiksi tai parantoloiksi. Rikokselliset ovat pidettävät joko moraalisesti sairaina, tai tylsinä, tai kehittymättöminä. Henkisestä puolesta koetetaan kyllä pitää huolta, on kouluja kaikille, yksin idiooteillekin, ja mielisairaille parannuslaitoksia, mutta siveellinen hoito tykkänään laiminlyödään – TEUVO (hymyilee). No, no, tuo ei olisi ehkä niin hullua. JUSSI (sytyttää papyrossin). Lapsellisuutta! TEUVO. Niin, ei niitä aatteita tietysti voi toteuttaa milloinkaan. (Katsoo kelloaan.) Mutta kuulkaa, onko teillä jo teaatteripilettiä täksi illaksi? JUSSI. Ei ole, vaan meille kuulutaan annettavankin vapaaliput, kun on Maijun koetusnäytäntö. TEUVO. Se on totta, se. Mutta minunpa täytyy käydä ostamassa, ennenkuin loppuvat. JUSSI. Tulet kait sitten tänne takaisin, että menemme yhdessä? TEUVO. Tulen, tulen. Hyvästi siksi aikaa. Menee.) JUSSI. No, Hanna? HANNA. Mitä no? JUSSI. Sinä olet pahoillasi. HANNA. Olen. Kun sinä et ollenkaan minua käsitä. JUSSI. Kyllä minä käsitän sinut, mutta sinä et käsitä minua. Kuulepas nyt, kun selitän sinulle asian oikein juurta jaksaen. Pane pois tuo ompeluksesi ja kuuntele minua tarkkaan. HANNA (laskee työnsä syrjään). Nooh? JUSSI. Oletetaan, että tänne pohjoiseen tulee puutarhuri etelämaasta. Hän ei tunne meidän ilmanalaa, vaan kylvää täällä oman maansa hienoja, arkaluontoisia kasvia. Kuinka luulet, että niiden kylvöjen käy? HANNA. Ne eivät menesty. Tietäähän sen. JUSSI. Oikein! Ne eivät menesty. Niiden kylvämisestä ei siis ollut mitään hyötyä, ei hänelle eikä muille. Olemmeko siitä yhtä mieltä? HANNA. Olemme. JUSSI. Tuo puutarhuri saattoi olla hyvinkin taitava kasvien hoitaja, mutta kumminkin hän oli epäkäytännöllinen ja lapsellinen, kun ei ottanut selkoa ensin maan ilmanalasta, ennenkuin meni kylvöjään tekemään, eikö niin? HANNA. Niin – arvatenkin. JUSSI. Ja halusta soisimme, että täällä kasvaisi rusinoita, veskunoita, appelsiinia, viinirypäleitä ja muuta semmoista. Mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. HANNA. No niin – vaan minä en ymmärrä – JUSSI. Mitäkö tämä koskee sinuun? Odotahan, me tulemme nyt siihen. Tahtoisin, näetkös, väittää, että sinä juuri olet tuommoinen epäkäytännöllinen puutarhuri. HANNA. Minä? Kuinka? Millä tavalla? JUSSI. Sinä tavoittelet semmoisia aatteita ja totuuksia, jotka eivät menesty tämän maapallon moraalisessa ilmanalassa. Ne kuuluvat, näet, johonkuhun muuhun taivaankappaleesen, jossa korkeamman elämän ehdot ovat edullisemmat. Täällä niitä on mahdoton toteuttaa. HANNA. Mutta voisimmehan kumminkin koettaa. Voisimmehan edes puhua niistä. JUSSI. Runoilija sen voi tehdä, niinkuin Ibsen tahi Tolstoi ynnä muut. He saattavat kirjoissaan haaveilla yhtä toista mahdotonta, vaikka hyvin tietävät, että hukka olisi käsissä, jos heidän aatteitaan seurattaisiin: Tolstoi itse myöntää, että hänen oppinsa veisi ihmiskunnan häviöön, ja Ibsenin Rosmer – niin, hän, ukko paha, on kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Ei käsitä tämän maailman meininkiä ollenkaan. HANNA. Pelkään, etten minäkään käsitä. JUSSI. Mutta sanomalehden, näetkös, täytyy ottaa ihmiset semmoisina kuin ne ovat, ja olot semmoisina kuin ne ovat, katsoa, mikä on mahdollista toteuttaa, mikä ei, – ja myöskin millä tavalla mikin asia voidaan perille ajaa. Lyhyesti: sen täytyy olla käytännöllinen ja viisas, ei haaveilla pilvien tuolla puolen eikä myöskään lyödä päätänsä seinään. Ymmärrätkös nyt? HANNA. Kyllähän minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta sillä tavoin edistytään niin kauhean hitaasti – jos edistytään ollenkaan. JUSSI. Elä rupea alakuloiseksi, pikku Hanna. Sinun täytyy heittää nuo korkeat ideaalit ja tyytyä matalampiin, paljon matalampiin, muuten tulet mielisairaaksi. Mitä hyötyä sinulla siitä, jos välttämättä tahdot kotimaassa kasvaneita appelsiinia, kun niitä kumminkin on mahdoton saada? Vähemmän tunnetta, enemmän järkeä, lapsi kulta – No, mitä nyt? Maiju siellä, luulemma, jo rymyää. Kas niin, tuossa hän on. Miks’et malttanut nukkua enemmän aikaa? MAIJU (tulee väsyneen näköisenä sivuhuoneesta). HANNA. Maiju rakas, kuinka sinä jaksat näytellä illalla, kun et ollenkaan lepää, etkä moneen yöhön ole saanut unta? JUSSI. Ja ajattele miten tärkeätä, että onnistut tänä iltana, kun on koetusnäytäntö. MAIJU. Eihän ole enää aikaa, kello on jo paljon. Täytyy mennä teaatteriin. JUSSI. Kello on vasta kuus. Puoli tuntia ennätät vielä nukkua vallan hyvin. HANNA. Mene takaisin pitkällesi. Kyllä minä herätän, jos sattuisit nukkumaan. MAIJU. En minä enää. Antakaa minun olla täällä teidän luonanne. Jos tietäisitte, kuinka vaikeata se on, ette varmaankaan pakoittaisi. JUSSI. Mikä on vaikeata?. MAIJU. Se, se –. En minä hirviä kertoa. HANNA. Kyllä arvaan. Ne yölliset näyt sinua kiusaavat. MAIJU. Nehän ne kiusaavat. HANNA. Ihme ja kumma! Eikö mitään apua bromkaalista, eikä puolikylvystäkään, jonka tänään otimme? MAIJU. Ei mitään. Pahemmiksi vaan käyvät. JUSSI. Minkälaisia näkyjä ne ovat? Saanko kuulla? Jospa minä ne karkoittaisin hyvinkin. MAIJU. Ei ne vaivaa näin kun olen ylhäällä, ja kun puhelemme yhdessä. Mutta niin pian kuin menen levolle ja koetan nukkua – JUSSI. Silloin ne ilmestyvät? MAIJU. Silloin heti. Jos menen unenhortoon, on isä vuoteen ääressä ja kumartuu ylitseni. Hänellä on pitkä puukko kädessä, jolla aikoo pistää minua suoraan sydämeen. »Näin uhrasi Abraham ennen poikansa Iisakin», hän sanoo. Minä aina säikähdän ja vavahdan hereille. JUSSI (nauraen). Ja tuommoista unta sinä pelkäät. Jopa olet lapsellinen. MAIJU. Ei siinä ole vielä kaikki. Minä näen hänet välistä valveilla ollessakin, ennenkuin menen uneenkaan. Kun painan silmät kiinni, ja koetan nukkua, tunnen selvästi, että hän jo on huoneessa. Repäisen äkisti silmät auki, ja hän tosiaankin seisoo nurkassa perällä huonetta, ikäänkuin väijymässä; mutta kun oikein kiinteästi teroitan silmäni sinne, himmenee hän vähitellen, ja katoo aivan samaan paikkaan, seisovilta jaloiltaan. JUSSI. Näköhairahduksia, hyvin tavallisia. Ei niistä huoli olla millänsäkään, Kun voisit olla pappaa ajattelematta – MAIJU. Mutta kun minä en saa häntä pois mielestäni, en vaikka mitä tekisin. JUSSI, Et ainakaan häntä pelkäisi, turhanpäin. Siitähän ne vaan tulevat kaikki nuo kuvittelut. MAIJU. Niin, miksi täytyy minun häntä niin hirveästi peljätä! En sille mitään voi. JUSSI. Me lähdemme huomenna lääkäriin, ehkä hän tietää jotain neuvoa. Nyt unohdamme pois kaikki kummitukset ja puhelemme muista asioista. HANNA. Tehdään niin. Ajattelin sitä jo äsken ehdoittaa. MAIJU. Mutta eikö minun pidä jo vähitellen lähteä? Jussi, katsoppa kelloasi. JUSSI. Jaa-a! Ei tässä enää ole aikaa kovin vitkastella. Kymmenen minuttia korkeintaan. MAIJU. Voi, voi! Kuinkahan minun nyt käynee! HANNA. Joko tulee ramppi-kuume? MAIJU. Kuulkaa – yhtä teidän täytyy luvata minulle. HANNA. Nimittäin –? MAIJU. Te ette saa tulla teaatteriin tänä iltana, ette kumpikaan. JUSSI. Mitä hullua? Mekö emme saisi tulla teaatteriin? MAIJU. Ette millään ehdolla! Minä pyydän ja rukoilen: jääkää pois! HANNA. Mutta minkätähden? MAIJU. Minä suorastaan en osaisi näytellä, jos tietäisin teidän olevan katselemassa. Ajattelin sitä juuri äsken tuolla. JUSSI. No, nyt tuli kummat! MAIJU. Etkö muista, Hanna? Koulun tutkinnoissakin ennen en peljännyt ketään niin paljon kuin mammaa ja sinua. – Samoin nyt. Ei saa ketään omia tulla teaatteriin, kun minä näyttelen, ei ketään. HANNA. Eikö milloinkaan? MAIJU. Sitten ehkä joskus – monen vuoden päästä, kun olen käynyt Pariisit ja muut. – Mutta tänä iltana ei varsinkaan. JUSSI. Ja täälläkö meidän pitää istua epätiedossa kaiken aikaa? Kuule – ei se käy laatuun. MAIJU. Minä tulen kotiin heti, kun »Ensi lempi» on mennyt. Sitten istumme hauskasti yhdessä ja minä kerron tarkkaan, kuinka on käynyt. JUSSI. Niin, mutta – En minä tiedä, tokkohan me tuohon suostumme, Hanna? MAIJU. Teidän täytyy, minä sen sanon. Vai tahdotteko välttämättä tehdä minulle kiusaa, tahdotteko, etten onnistuisi? HANNA. Ollaan poissa, Jussi, koska hän niin vaatii. Näemmehän sen sitten jonkun toisen kerran. MAIJU. Hyvä, rakas Hanna, sinä olet aina kiltti. Voi, voi, kuinka sinä olet herttainen, minä pidän sinusta niin ihmeesti. HANNA (hymyillen). Vähälläpä on lapsen mieli hyvitetty. MAIJU. Mutta nyt alkaa jo olla kiire. (Katsoo kelloaan.) Jumaliste – kohta puoli seitsemän. – No, Jussi, jäätkö pois, vai et? JUSSI. Hm... Sepähän sitten nähdään. MAIJU (polkee jalkaa). Sano sukkelasti! JUSSI. Kuule – elä sinä äyski. MAIJU. Kun on niin kauheasti kiire. Nyt minun pitäisi olla jo teaatterilla. JUSSI. Mene sitten joutuun. MAIJU. Lupaatko jäädä pois? Hyvä Jussi? JUSSI. Sinulla on aina kaikenmoisia päähänpistoja, jotka eivät velvoita, ei niin mitään. Oikein harmittaa tuommoinen – MAIJU. Lupaatko, lupaatko? HANNA. Anna myöten, Jussi, hän muuten hermostuu. JUSSI. Eikö liene jo parhaiksi hermostunut? MAIJU. Taivas, kuinka sinä minua viivytät. – Puoli seitsemän jo! JUSSI. No, mene, Jumalan luoma, mene herran nimeen. MAIJU. Ja sinä et tule? JUSSI. En. Ole rauhassa. MAIJU. Käsi päälle. JUSSI. Vielä minä sen panen alle. Ellet usko sanaa, niin – MAIJU. Käsi päälle, minä sanon! (Ottaa sen häneltä puoliväkisen.) Noh, nyt on hyvä kaikki. JUSSI. Hupakko. MAIJU. Nyt se siis kohta alkaa! – Voih! HANNA. No, Maiju –? Mikä vaivaa? MAIJU. Jos olisi kaikki jo ohitse! Jos olisi kello yhdeksän ja me istuisimme täällä levossa! HANNA. Elä rupea sitä nyt ajattelemaan. Sinä myöhästyt. MAIJU. Niin, se on totta. Täytyy lähteä, ei auta mikään! Hyvästi, Hanna. HANNA. Hyvästi, hyvästi! Ja onnea nyt! Ole rohkea vaan, elä hätäile yhtään. Kyllä sinä varmaan onnistut. JUSSI. Ja ellet onnistu, niin väliäpä tällä! Ei se ole sen vaarallisempaa. HANNA. Käännyt jollekulle muulle alalle sitten. MAIJU. Hyvästi, Jussi! Elkää olko minulle ilkeitä huomenna lehdessänne. JUSSI. Minustako se riippuu, kun et päästä edes katsomaankaan. Antaahan olla, ettet vaan saisi sitä katua. HANNA. Ei hän saa, mitä sinä vielä kiusoittelet, Jussi, suotta. Riennä nyt, Maiju kulta. MAIJU. Hyvästi. (Menee kiireesti eteiseen.) HANNA (saattaa häntä ovelle ja tulee takaisin). Pää pystyyn! Näytä, että sinussa on terästä ja rautaa. – Maiju raukka! Luuletko, että hän onnistuu, Jussi? JUSSI. Vaikea tietää edeltäpäin. HANNA. Mutta ellei hän nyt onnistu eikä pääsekään teaatteriin – entäs sitten? Pappa varmaan kieltää häneltä kodin. JUSSI. Mitäs sitten muuta kuin menee naimisiin. Teuvo on, luulemma, häneen pahasti pikiintynyt. Ja Teuvo on varakas poika, voi ottaa eukon milloin hyvänsä. HANNA. Hyi sinua! JUSSI. Mitä hyi? Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin on naiselle tärkeintä kaikesta. HANNA. Senpätähden juuri siihen ei enää toimeentulon tähden mennäkään, vaan ainoastaan rakkaudesta. JUSSI. Mikäs estää Maijua rakastumasta Teuvoon? Semmoinen kunnon poika – HANNA. St! Joku tuli eteiseen. (Menee katsomaan.) JUSSI. Ja rakkaus se syttyy ja rakkaus se sammuu, mutta pääasia on, että tulevat hyvin toimeen. HANNA (ovella). Ole hiljaa! – Kas, tekö siellä olittekin? TEUVO (tulee sisään). Nyt, tiedättekö, on hiisi merrassa. JUSSI. Noh? HANNA. Mitä on tapahtunut? TEUVO. Pappanne on täällä. JUSSI. Elä! – Mistä tiedät? TEUVO. Tuli vastaani kadulla. Ja hän oli mörkin näköinen kuin ukkospilvi. JUSSI. Taidamme olla helisemässä kohta. HANNA. Elä edes naura, Jussi. JUSSI: En suinkaan tässä osaa itkemäänkään ruveta. TEUVO. Leikki siitä kumminkin on kaukana. Tietysti hän tahtoo ottaa Maijun pois teaatterista. Mitä varten hän muuten olisi tullut? HANNA. Niin, se hänellä mahtaa olla mielessä. Kuinka tämä. päättyy, Jussi? JUSSI. Mitä hän sinulle puhui? TEUVO. Ei paljon mitään. Kysyi vaan teidän asuntoanne. JUSSI. Hän aikoo siis tulla tänne? Hyvä! HANNA. Jussi, ei riitaa! Rakas Jussi! JUSSI. Ei minun puoleltani ensiksi. Mutta jos hän aloittaa – ja sen hän luultavasti tekee – HANNA.. Niin muista kuitenkin, että hän on isäsi, että hän on juurtunut kiinni toiseen katsantotapaan – JUSSI. Jonka nojalla luulee olevansa oikeutettu muita sortamaan. Jos antaisi hänelle vallan, hän tukehuttaisi henkisesti kuoliaaksi jok’ainoan lapsensa. HANNA. Nyt sinä olet jo täydessä vihassa! TEUVO. Hevonen pysähtyi portaiden eteen. (Katsoo ikkunasta.) Ganska riktigt – siellä hän on. HANNA. Pappako? (Juoksee ulos.) TEUVO. Mutta kuinkas nyt? Meidän pitäisi jo mennä teaatteriin. JUSSI. Kuulehan, kun Maiju ei anna meidän tullakaan. Mokoma visapää. TEUVO. Eikö anna teidän tulla? JUSSI. No ei. Hän muka ei osaa näytellä, jos tietää meidän olevan katsomassa. TEUVO. Entäs sitten? JUSSI. Täytyy kait totella. TEUVO. Nyt ne siellä tulevat, että ovet jyskävät. Minä lähden ajoissa tieheni. JUSSI. Maltapas, kun sanon. Lähetä sinä meille tietoa teaatterista, kuinka Maijun on käynyt. Lähetä kohta, kun »Ensi lempi» on mennyt. TEUVO. Kyllä, kyllä. (Menee.) JUSSI. Vai niin, isä! Sinä siis uhalla tahdot koetella voimia lastesi kanssa. Astu esille! Minä olen valmis. (Pastori ja Hanna tulevat.) HANNA (eteisessä tullessaan). Herra Rastas meille ikään kertoi, että pappa oli kaupungissa. PASTORI (samoin eteisessä). Jussi on kotona? HANNA. On. PASTORI. Hyvä! (Tulee sisään, sanomalehti kädessä. Hanna seuraa häntä.) JUSSI. Hyvää iltaa! PASTORI. Sinunko kynästäsi on lähtenyt tämä hävytön kirjoitus »Aamuruskoa» vastaan? JUSSI. Minun. HANNA. Tämän päivän lehdessä varmaan? PASTORI. Sinun kynästäsi? Todella sinun kynästäsi? Sitä en olisi kuitenkaan uskonut. Täytyy tunnustaa: minä olen niin hämmästynyt, etten tiedä mitä sanoa. HANNA. Voi, Jussi, mitä olet sinä kirjoittanut? PASTORI. Pitkälle olet ehtinyt vähässä ajassa. Kotona sinulla vielä oli hiukkasen omaatuntoa jäljellä, et silloin näin ilkeästi sentään olisi kirjoittanut omaa isääni vastaan. JUSSI. Ensiksikin tuo kirjoitus ei ole nimenoman teitä vastaan kirjoitettu, ja toiseksi – olettehan itse sanonut, ettei teillä enää ole poikaa, siitä seurannee, ettei ole minulla enää isää. HANNA. Pappa rakas – tulkaa istumaan tänne. PASTORI. Sinä rohkeat vielä puhua puolestasi? Sinä seisot siinä avoimella otsalla ja katsot minua suoraan silmiin? Etkö ymmärrä edes hävetä? JUSSI. Tuotako kirjoitusta? En – sitä en tosiaankaan häpeä. Onhan se vaan vastaus »Aamuruskon» hyökkäykseen. Vai luulitteko saavanne solvaista minua mielin määrin ja kivittää minut vaikka kuoliaaksi, ilman että olisi teillä pelkoa vastustamisesta? Siinä surkeasti petyitte. Minä en ole semmoinen raukka, että minut noin ykskaks’ vaan muserrettaisiin ja poljettaisiin jalkojen alle. Oho – vähäpä olisi minussa silloin kuntoa. Ei – sana sanasta, kaksi parhaasta, siinä ei arvella yhtään. Ette minun suutani hevillä saa tukkoon, sen lupaan. HANNA. Pappa ei kuuntele häntä, hän on vihan vallassa nyt eikä tiedä mitä puhuu. PASTORI. Minä en sanoisi mitään, jos rehellisesti itseäsi puolustaisit, jos pysyisit asiassa ja koettaisit kumota väitteitämme, selittää kantaasi, miten parhaiten voit. Mutta totuutta on vaikea kumota, siinäpä se! Sen vuoksi tartut tällaisiin aseihin. Vakavaan puheesen sinä vastaat ivalla ja kevytmielisellä pilkalla. Mitä luulet sillä voittavasi? Naurajat saat puolellesi ja ymmärtämättömät, mutta kaikki ne, jotka kykenevät vähänkin ajattelemaan, ne sinua halveksivat. JUSSI. Erehdytte. Teidän kirjoituksenne »Aamuruskossa» oli päinvastoin siihen määrään typerä, ettei kannattanut muulla tavalla vastata. Te olette joutuneet naurun alaisiksi, mutta syyttäkää itseänne. Kirjoituksessanne annoitte minulle mainiot aseet käteen, enkä minä ole niin jalomielinen, että laskisin hyvää tilaisuutta ohi menemään, koska kerran ollaan sodassa toisiamme vastaan. Ette sitä itsekään tekisi, niin Jumalan miehiä kuin olettekin. HANNA. Voi, Jussi, miksi olet noin paha? JUSSI. Siksi, että he ensin ovat olleet minulle pahoja. Ja siksi, etten minä ole sinuksi. Sinä sitä annat menetellä kanssasi kuinka hyvänsä, sinua saa huoleti solvaista ja potkia tieltä pois. Ei tarvitse urosten peljätä, että heitä potkaistaan takaisin. Sinä kärsit hiljaisesti ja nöyrästi, et avaa suutasi koskaan itseäsi puolustamaan. Mutta sano, mitä olet siitä kostunut? Oletko ehkä pehmittänyt heidän sydäntänsä? Kaukana siitä –! PASTORI. Jatka, jatka! Anna tulla enemmän samaan suuntaan. Vahinko, ettei ole äitisi täällä näkemässä ja kuulemassa minkälaisia hedelmiä hänen kasvatuksensa on tuottanut. JUSSI. Äitipä katseleekin minua toisilla silmin. Hän näkee, etten minä ole juoppo enkä renttu enkä tylsistynyt, kykenemätön, pahanpäiväinen nahjus, jommoiseksi olisin tullut teidän käsissänne. Äidille kiitos siitä, että olen saanut vapaasti kehittyä, että minulla on voimaa ja kuntoa jotain toimittamaan maailmassa. HANNA. Mutta ikävällä mielellä hän sinua nyt kuuntelisi, Jussi. Surua herättäisi hänessä jok’ainoa sanasi, ole siitä varma. Sillä hän ei ikinä ole sinua kehoittanut näin pappaa kohtelemaan, ei esimerkillä eikä neuvoilla. JUSSI. Ei tosin olekaan; vaan sen on oma järkeni minulle opettanut. Olenhan nähnyt, mihinkä ehdoton alttiiksiantamus vie. Isässä ei milloinkaan olisi sorron halu päässyt noin kasvamaan, jos äiti olisi ollut hiukan jäntevämpi eikä liiallisella lempeydellä pitkin matkaa antanut sille yllykettä – PASTORI. Mitä –! Minäkö sortanut? – Onko äiti valittanut –? JUSSI. Ei – hän ei ole koskaan valittanut. Hän on kestänyt ja kärsinyt, ja alistunut ja antanut anteeksi kovat sanat ilman että pyydettiinkään. Ja siinä hän juuri teki väärin. HANNA. Kuinka voit niin sanoa, Jussi? JUSSI. Hän teki väärin ensiksikin isää kohtaan, joka senkautta pääsi paatumaan itsekkäisyydessään ja kovuudessaan ja pitämään menettelyään oikeana. Hän teki väärin meitä kohtaan, jotka hänen jälkeensä jouduimme tuon itsekkäisyyden ja kovuuden esineiksi. HANNA. Että sinä julkeat syyttää äitiä! Jumalan kiitos, hän ei kumminkaan ole tätä kuulemassa. PASTORI. Hävyttömyydelläsi ei ole enää rajaa! JUSSI. Ymmärtäkää minua oikein. Minä en sanallakaan tahdo mammaa nuhdella, sillä hän ei ole aavistanut mitä seurauksia hänen liiallinen hyvyytensä tuottaisi muille, luuli kaiken riippuvan siitä, että hän itse jaksoi kärsiä. Nyt täytyy minun korjata hänen erehdyksensä, asettua sitä jäykempään vastarintaan ja antaa jok’ainoa isku hörymättä takaisin. Minä näytän sekä äidille että sinulle, millä tavalla tänlaisissa kohdissa on meneteltävä. HANNA. Ei, Jussi, ei, ei! Äiti on oikeassa, sinä väärässä. Ei pahaa voiteta pahalla. Ei väkivaltaisuutta, ei aseita. Ei huonoja keinoja oikealle asialle. Järkiään toisella tavalla se voitolle pääsee. JUSSI. Kyllä! Vallan toiseen kokemukseen sinunkin olisi pitänyt tulla. PASTORI. Herkiä! Sinussa asuu villityksen henki. Mainiosti osaat sinä sotkea ja velloa asioita. Mainiosti kääntää kaikki omaksi eduksesi, lykätä syyt muiden niskoille ja asettaa itsesi kauniimpaan valoon. Toden totta! Enkö seisonut siinä jo suu kiinni ja ollut vähällä hämmentyä itsekin taitavasta puheestasi. Mitä sitten enää ihmettelenkään naisia, että joutuvat sinun vaikutuksiesi valtaan, varsinkin Maiju, joka on vielä nuori, kokematon, tykkänään lapsi – Niin, nyt olin vähällä unohtaa – missä Maiju? Kutsukaa häntä tänne puheilleni heti. HANNA. Maiju ei ole kotona, pappa. PASTORI. Ei kotona? Mihin hän on mennyt? HANNA. Teaatteriin. Aikoja sitten. Hänellä kun on koetusnäytäntö tänään. PASTORI. Kas niin! Tämä turhanpäiväinen väittely –! No, ei auta; minä lähden sinne. HANNA. Teaatteriin? Mitä varten, pappa? PASTORI. Estämään häntä. Minun lapseni ei saa näyttelijänä esiintyä. JUSSI. Ette kumminkaan mahda –? Sehän olisi julkinen häväistys. PASTORI. Sekö, että isä vaatii kuuliaisuutta lapseltaan? Sinulla on kumma käsitys kunniasta ja häpeästä. Mutta – sitä en ihmettele. JUSSI. Mitä sanottaisiin, jos vapaamielinen isä tunkisi kirkkoon ja väkipakolla estäisi poikaansa saarnaamasta? PASTORI. Onko se mielestäsi sama asia? JUSSI. Jotakuinkin. PASTORI. Sinun kanssasi ei kannata sanaa vaihtaa. Ole oloillasi sinä. Minä koetan palauttaa edes yhden lapsistani vielä oikealle tielle. HANNA. Onko taiteilijan tie sitten väärä, pappa? Onko hänen työnsä vähemmästä arvosta kuin muiden? Hänen rehelliset pyrintönsä – ovatko ne tuomittavat? PASTORI. Minä en tuomitse niitä. Kuka sen on sanonut, että minä tuomitsen? Olenhan päinvastoin aina myöntänyt, että taiteellakin voi olla merkityksensä. Ei siitä ole puhetta. Mutta minun lapseni ei saa näyttelijäksi ruveta. Minä sen kiellän, ja minulla on siihen oikeus. JUSSI. Maiju raukka – mikä hänelle tulee eteen. Papiksi hän ei kelpaa, saarnastuoli on siksi liian pyhä paikka, ettei se ole naisille – HANNA. Voi, elkää menkö, rakas pappa. Maiju ei sitä kestäisi, hän on ilmankin niin heikko. Hyvä pappa, ajatelkaa häntä. PASTORI. Ajatteliko hän minua, kun karkaamalla läksi kotoa? Syntiä seuraa rangaistus, se hänen piti tietää. Heitä minut irti, Hanna! HANNA. Pappa, kuulkaa minua, edes tämä ainoa kerta –! JUSSI (katsoo kelloaan). Kaikessa tapauksessa olette nyt myöhästynyt. Hän näyttelee parastaikaa. PASTORI (ryntää ulos). Se oli teidän syynne! HANNA. Mitä hän aikoo? Keskeyttääkö näytännön? JUSSI. Se voisi häneltä syntyä. HANNA. Vaan millä tavalla? JUSSI. Kuka sen tietää. Minun ei tee mieli mennä katsomaan. HANNA. Ja mitä sitten seuraa? JUSSI. Mitäkö seuraa? Suuri skandaali, arvatenkin. Perhana sentään. HANNA. Elä edes kiroa. JUSSI. Mitäs tässä muutakaan voin? HANNA. Emmekö millään tavalla saattaisi sitä estää? JUSSI. Emme nyt enää. Että minä yhtäkaikki päästin hänet menemään! Olisi pitänyt asettua oven eteen ja sulkea häneltä tie. Se minun olisi pitänyt tehdä! Pöllö, mikä olin. HANNA. Ei, tyyneesti, rauhallisesti olisit puhunut. Olisit kohdellut pappaa rakkaudella – JUSSI. Mene rakkauksinesi! Etkö jo vihdoinkin huomaa, ettei sillä päästä mihinkään? Voimaa täällä kysytään, ei rakkautta. Ottiko sinua isä lukuun ollenkaan, sano? HANNA. Ei ottanut. JUSSI. Tietääkö hän ylipäätään, että sinua on olemassakaan? Sinua tai äitiä? Muulloin kuin milloin hän teitä halveksien sysää syrjään? HANNA. Taidat olla oikeassa. (Peittää kasvonsa käteen.) JUSSI. Hanna –? Itketkö sinä? Kuule – mitä sinä nyt joutavia? (Menee hänen luoksensa ja laskee kätensä hänen kaulalleen.) Elä itke, elä herran tähden, ei se kannata. Jopa jo! Ole ihan huoleton, kyllä minä pidän puoliasi. Mutta sinä et saa silloin asettua minua vastaan. Muista se. No niin – elä itke enää. Kuule, Hanna! HANNA. Enhän minä itke. JUSSI. Itketpäs. Kas tuota, kun osaa narrata. Tiedänhän minä että itket, mitä sinä kiellät? Näytäpäs silmiäsi – no, näytä vaan, näytä. Noo – vai et sinä itke? Mikä sinua nyt oikeastaan vaivaa? Tunnusta kauniisti! HANNA. Minä olen tarpeeton ihminen maailmassa. Ei minulla ole sijaa täällä. En sovellu elämään, en voi toimittaa mitään. JUSSI. Sinäkö tarpeeton? Hui hai! Ennen sitten kaikki muut. – Mihinkä me matoset joutuisimme, ellei olisi tuommoisia lempeitä, helläsydämisiä olentoja kuin sinä ja äiti – jotka aina pidätte vaan muista huolta, ette milloinkaan itsestänne? Voi, että minä nyt pahoitin sinun mielesi noin! Oikein kirvelee syntistä sieluani. Pikku, herttainen muru, elä ole milläsikään enää, näes, minä jo lykkään katumusta. Nyt jos pappa olisi täällä, minä olisin hänelle niin hyvä, niin hyvä, niin että! Ainoastaan sinun tähtesi, kulta nupukka. HANNA. Lupaatkos olla? Sinä rakas, hyvä Jussi, tiesinhän, että sinä pohjalta olet vallan toinen. JUSSI. Niin olenkin – sen tunnen nyt. Mutta siellä tulee joku. Kirjapainon poika ehkä – Ei –? (Vosikka tulee.) VOSSIKKA. Asuuko täällä herra Valtari? JUSSI. Mitä sillä? Minä se olen. VOSSIKKA. Tämän laittoi eräs herra suomalaisesta teaatterista. JUSSI (ottaa kirjelipun ja aukaisee sen). Teuvolta! –»Loistava menestys! Seitsemän esiinhuutoa, monta monituista kukkaisvihkoa. Ihastus yleinen!» – No hei! Hanna, elä ole pahoillasi enää, kaikki on hyvin. VOSSIKKA. Tuleeko siitä vastausta? JUSSI. Ei, saatte mennä. – Odottakaa – tässä vähän juomarahaa. VOSSIKKA. Kiitän. (Menee.) HANNA. Eipä tullut siis mitään julkista skandaalia. Oli se kumminkin hauskaa. JUSSI. Ei tullut. Isä-ukko ei arvon ennättänyt perille ennen näytännön loppua. Sai pitkän nenän. Nyt pauhatkoon jäljestäpäin niin paljon kuin lystää. HANNA. Mutta Maiju raukka on ehkä kovalla parast’aikaa. JUSSI. Pah – hän sen kestää. Ja paetkoon tänne, jos hätä tulee. – No niin, siinä paha, missä panetellaan. MAIJU (tulee kukkaisvihko kädessä). Nyt se on ohitse. HANNA. Loistava menestys, esiinhuutoja, kukkakimppuja – me jo tiedämme. MAIJU. Kuka kertoi? JUSSI. Onnea vaan! Saako sinua nostaa? MAIJU. Ei, – elä, elä, Jussi. HANNA. No, miltä tuntui? Kerro! MAIJU. Jahka tästä selviän. Minä olen kuin kuumeessa vielä. Antakaa minulle vettä. JUSSI. Olutta sinun pitäisi juoda, tai portteria. MAIJU. Ei, vettä minä ennemmin – HANNA. Tässä. MAIJU. Kiitos. Se teki hyvää. JUSSI. Mutta et sinä ole oikein iloinen. Luulin, että sinä nyt kohoisit vähintäkin seitsemänteen taivaasen. MAIJU. Odota, veli hopea, ehkä tästä vähitellen kohoankin. Ja menen yksin tein ylös aina seitsemäänkymmenenteen. Mitäs silloin sanotte? HANNA. Eikö sinua peloittanut hirveästi? MAIJU. Peloitti alussa. Mutta niin pian kuin tulin näyttämölle ja näin yleisön, oli kaikki kuin pois puhallettuna. Minä unohdin koko maailman ja sain semmoista voimaa ja intoa, että itsekin ihmettelin. Se tuli varmaan siitä, että koko ajan tunsin, kuinka yleisö oli minulle hyväntahtoinen. HANNA. Sinä sen tunsit? MAIJU. Tunsin, selvästi. Sieltä tuli kuin sähkövirta ja se se vaikutti. Ette usko, millä sisällisellä riemulla minä näyttelin. Tiesin, että onnistuin, ja mitä paremmin sen tiesin, sitä helpommaksi kävi näytteleminen. Voi, se oli vallan toista kuin näytellä tyhjille seinille siellä kotona. JUSSI. Sen arvaan. HANNA. Varsinkin kun oli eläviä ihmisiä vastanäyttelijänä eikä kasvia. – MAIJU. Ja sitten – kun huudettiin esille ja kun koko huone kaikui käsien läiskeistä ja hyvähuudoista, ja kukkavihkoja ojennettiin rampin yli – HANNA. Niin, mitäs se kaikki vaikutti? MAIJU. Tiedättekö, minä olin kuolla ilosta. Olisin tahtonut sillä kertaa puristaa koko yleisön rintaani vasten. JUSSI. So, so. Ei vähä mitään. MAIJU. Niin, vaan nyt tuntuu niin oudolta yhtäkaikki. Niin kummallisen oudolta. En ymmärrä itsekään, mutta – Voi, jos mamma olisi täällä! JUSSI. Entä pappa! MAIJU. Ei herran tähden, pysyköön hän vaan siellä kotona. HANNA. Mitä? Sinä et siis –? (Katsoo Jussiin.) JUSSI (antaa varoittavan merkin). Niin, pysyköön hän vaan siellä kotona. MAIJU. Tulkaa nyt istumaan. Hanna ja minä sohvaan, Jussi kiikkutuoliin. JUSSI. Heti, paikalla. Minä otan vaan papyrossin. MAIJU. Pidä minusta oikein tukevasti kiinni, Hanna. Noinikään. Mitenkä tulevat ne toimeen, joilla ei ole veljeä, ei sisarta, ei ketään maailmassa? HANNA. Kerro nyt vielä teaatterista jotain. Oliko paljon väkeä? MAIJU. Täysi huone. Lippu luukun päällä. JUSSI. Oho? Oikeinko todella? HANNA. Mutta kuule, miksi sinä nytkähtelet niin somasti? MAIJU. Mitenkä nytkähtelet? HANNA. Noin, tuolla tavalla. Etkö siitä itse tiedäkään? MAIJU. Tiedänhän minä. Ei se mitään. Hermostumista vaan. JUSSI. Sinun täytyy saada lasi viiniä. MAIJU. Ehkä se tosiaan vahvistaisi. HANNA. Voi, kun ei satu olemaan kotona. MAIJU. No, antaa sitten olla. JUSSI. Ei, minä menen hakemaan. HANNA. Ethän pääse puotiin enää näin myöhällä. JUSSI. Kyllä minä tiedän mistä saan. Odotatte vaan pikkuisen aikaa. Minä olen tuotapikaa takaisin. MAIJU. Elä huoli mennä, Jussi. Kyllä se on ohitse kohta, en minä tarvitse mitään. JUSSI. Tarvitset lasin viiniä ihan varmaan. Ja sitten saamme Hannan kanssa juoda maljasi myöskin, kuuluuhan se asiaan. Ota sinä, Hanna, lasit esille sill’aikaa (kääntyy ovelta). Kuulehan – taikka niin – ei hän tänne tule tänä iltana kumminkaan. – Eikös mitä – ei sitä tarvitse peljätä. (Menee.) MAIJU. Kuka ei tule? HANNA. Ei kukaan. MAIJU. Mutta ketä hän tarkoitti? HANNA. Ketä lienee tarkoittanut. MAIJU. Teuvoa vissiin. HANNA. Nojaa päätäsi tuohon minun olkapäähäni. Noin. Onko hyvä nyt? MAIJU. On. HANNA. Jos koettaisit nukahtaa hiukan. Painapa silmäsi kiinni. MAIJU. Hän sanoi peljätä... Ei tarvitse peljätä... Minkätähden hän sanoi peljätä? HANNA. Nuku nyt pois eläkä puhele enää. Ole vallan hiljaa. MAIJU. En minä saa unta. Saanenko koko yönä. HANNA. Jos malttaisit olla rauhassa siunaaman hetken. Et ajattelisi, et liikkuisi, et puhuisi. MAIJU. Kuule – mikä se oli? HANNA. Ei mikään, ei ikinäs mikään. Rupeatko sinä taas kuvittelemaan –? MAIJU. Ääniä ihan varmaan! HANNA. Kadulta ehkä. Mitä niistä välität? MAIJU. Kuule, kuule –! HANNA. Elä hätäile suotta, hyvä lapsi. Olipa tuo nyt mitä tahansa – MAIJU. Ikkunan alle pysähtyivät. (Serenaadi alkaa ikkunan takana.) HANNA. Serenaadi –! Ylioppilaat laulavat sinulle. MAIJU. Ylioppilaat? Voi, tulta, tulta! Hanna kulta, sytytetään kaikki lamput ja kynttilät. HANNA. Kyllä, kyllä. – Istu rauhassa sinä, minä sytytän... Ja avaan vielä ikkunankin. – MAIJU. Kuinka kauniisti he laulavat! HANNA. Ihmeen kauniisti. Ja kuule – siellä on katu täynnä ihmisiä. MAIJU. Voi sentään, kuinka ovat ystävällisiä. Kun tulivat vielä laulamaankin. Kuule, Hanna, minä rakastan noita ihmisiä niin, niin – niin että tahtoisin syödä ylös heidät. HANNA. Olehan nyt vaiti. Kuunnellaan. MAIJU. En malttaisi kuunnella, kun sydän on haljeta ilosta. Tahtoisin että tätä kestäisi sata vuotta, ei, tuhat, miljoonia. Juuri tämmöistä kuin tämä hetki on. Etkö sinäkin tahtoisi, sano. HANNA. Tsh! Ollaan hiljaa. MAIJU. Niin, ollaan hiljaa. – Mutta, Hanna –! HANNA. Mitä? MAIJU. Pitäisikö minun mennä ikkunaan kiittämään sitten kun lopettavat? HANNA. En minä oikein tiedä. Mutta eiköhän. Kyllä minä luulen. MAIJU. Voi että Jussi nyt juuri sattui menemään pois. Hän sen parhaiten ymmärtäisi. HANNA. Kyllä se kaikessa tapauksessa olisi kohteliaampaa. MAIJU. Mutta mitä minä sanoisin? Neuvo, Hanna kulta. HANNA. Eihän sinun tarvitse muuta kuin kiittää. MAIJU. Eikö jotain semmoista, että minä tahdon koko elämän-ikäni rakastaa ja palvella isänmaata? HANNA. Ei, ei! – Ei! Maiju, parempi kun teet sen ilman ennenaikaisia lupauksia. MAIJU. Sitten kiitän vaan, niinkö? Mitä, Hanna, sano! HANNA. Eläs –! Kukahan siellä on ensimmäisessä bassossa, jolla on niin kaunis ääni? MAIJU. Voi, kun et sinä neuvo. HANNA. Nyt lopettivat. Jos tahdot kiittää, niin joudu sukkelasti. MAIJU. Ja sanon kuinka? HANNA. Kiitän sydämestäni – mene, mene! MAIJU (ikkunassa). Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni! LAULAJAT (ulkoa). Eläköön Maiju Valtari, eläköön! MAIJU (kiittää iloisesti ja hämillään). Hanna, mitäs minä nyt sanon? HANNA (nousee). Eläkööt Suomen ylioppilaat! Tulevaisuutemme turva ja toivo! MAIJU. Eläkööt Suomen reippaat ylioppilaat! Tulevaisuutemme turva ja toivo! Eläköön rakas isänmaa! LAULAJAT. Eläköön! (Poistuvat marssia laulaen.) MAIJU. Kuinka oli hauskaa! Ja kuinka tämä elämä sentään on ihanaa! Hanna, pysähytetään kellon viisari tuhanneksi vuodeksi! HANNA. Luuletko että auttaisi? MAIJU. Eihän se auttaisi, ei. Täytyy antaa ajan vieriä eteenpäin. Kun vaan tietäisin, millä osoittaisin heille kiitollisuuttani. HANNA. Sillä, että ahkerasti koetat edistyä. MAIJU. Minä koetan! Tämän hetken muistoksi teen sen pyhän lupauksen, että koko sydämestäni rakastan ja palvelen Suomen taidetta niin kauvan kuin elän ja että – (Pastori tulee sisään.) MAIJU (kalpenee ja hoippuu taaksepäin). Hanna, Hanna –! HANNA. Elä säikähdä! Maiju, rakas – MAIJU. Se on tuolla taas! Hanna, Hanna, se on tuolla –! HANNA. Pappa se on – pappa itse. MAIJU. Ei, haamu, sama haamu – HANNA. Se on pappa, usko minua, hän jo äsken kävi täällä, vaikka emme sitä sinulle sanoneet. MAIJU. Ei, ei – PASTORI. Sinä olet, näemmä, harjaantunut näyttelemisessä. Mutta elä luule, että minua noilla vehkeillä petät – MAIJU. Hanna! Hän tahtoo minut tappaa – HANNA. Hän pyörtyy. Pappa, voi, te säikytätte hänet kuoliaaksi – PASTORI. Teeskentelee vaan. Herkiä tuosta, Maiju, ei se kumminkaan auta. Sillä nyt minä sinut jo tunnen, sinä kevytmielinen lapsi. Valehtelija, petturi, maailman kunnian pyytäjä! Niin – kunniaa sinä pyysit, häpeän sait – MAIJU (pyörtyy). HANNA. Hän kuolee! JUSSI (tulee). Mitäs täällä tapahtuu? HANNA. Jussi, Jumalan kiitos! Tule auttamaan, tule! – Viedään hänet tuonne toiseen huoneesen. JUSSI. Tekö tämän –? HANNA. Joudu, joudu! JUSSI. Onko nyt hyvä mielenne? Oletteko tyytyväinen, kun saitte lapsenne hengiltä? (Hanna ja Jussi kantavat Maijun pois.) PASTORI. Lapseni hengiltä – sanoiko hän niin? – – Mitä hänelle sitten tein? – – En muista – – En muista – pääni menee sekaisin – en muista mitään. – – Lapseni – minä tahdon häntä nähdä – (Hän aikoo mennä sivuhuoneesen.) JUSSI (oikealta). Ei tänne! (Sulkee oven.) PASTORI. He sulkivat oven. – Minua eivät päästä sisään – – minua, joka sen tein – – joka olen syynä kaikkeen... Sieltä ei kuule hiiskaustakaan. – – Miksi ovat niin hiljaa? Onko hän jo –? Miksi ovat niin hiljaa? Jos hän kuolee, olen murhaaja, lapseni murhaaja. – – He eivät päästä minua sisään. Minä menen kuitenkin. (Koettaa avata oven.) HANNA (estää häntä ja tulee sisään). Elkää, pappa, hän pyörtyisi uudelleen, jos näkisi teidät. PASTORI. Onko hän siis tointumaan päin? HANNA. On. PASTORI. Jumalalle kiitos olkoon. Minä tahdon häntä nähdä. HANNA. Ei nyt, pappa, sitten toisen kerran. PASTORI. Tulisin vaan rauhoittamaan. En minä häntä nuhtele – HANNA. Elkää, pappa, hän säikähtäisi – hän kun koko ajan on peljännyt pappaa niin, että on nähnyt näkyjä. PASTORI. Näkyjä. Mitä näkyjä? HANNA. Kuinka pappa pitkällä puukolla on tahtonut pistää hänet kuoliaaksi. PASTORI. Maiju raukka! – Mutta sehän saattaa olla vaarallista semmoinen. Ettekö te ole kysyneet lääkäriä? HANNA. Emme vielä. PASTORI. Miksi ette ole kysyneet ajoissa? Kuka tietää mitä siitä voi tulla? Vaikka vielä – HANNA. Mitä pappa tarkoittaa? PASTORI. Vaikka vielä kadottaisi järkensä. HANNA. Eihän toki. Jumala varjelkoon! Sehän olisi kauheata. PASTORI (istuu). Se olisi kauheata. Mutta onhan semmoista tapahtunut. – Sinä sanoit, että hän on minua peljännyt? HANNA. On, pappa – kauheasti. PASTORI. Siihenkö olen sitten tullut – että toinen lapsistani minua vihaa, toinen pelkää! – ja kuitenkin olen tahtonut vaan velvollisuuteni tehdä – velvollisuuteni isänä ja kasvattajana. Olen tahtonut viedä heitä Jumalan tykö. HANNA. Pappa rakas –! PASTORI. Olen tahtonut viedä heitä Jumalan tykö. Olenko siinä menetellyt väärin? HANNA (kietoo kätensä hänen kaulalleen). Saanko sanoa ajatukseni, pappa? PASTORI. Sano! HANNA. Jumala ei pakoita ketään. PASTORI. Jumala ei pakoita ketään. Se on totta. Jumala ei pakoita ketään. – Hannaseni – etkö sinä minua pelkää? HANNA. En, pappa. PASTORI. Etkä vihaa? HANNA. Pappa –! Ei meistä kukaan teitä vihaa. Ei kukaan. PASTORI. Mutta koskihan se sinuun, kun täytyi keskeyttää jatko-opisto. HANNA. Rakas pappa! PASTORI. Koskihan, sano? HANNA. Koski – vähäisen. PASTORI. Paljonkin, arvaamma. Ehkä kärsit sinä enemmän kuin kukaan muu. Et sentään mitään virkkanut, et suutasi avannut. – Sinä olet äitiisi. Yhtä lempeä ja anteeksiantavainen. Ei kuule teiltä koskaan ankaraa sanaa. Teillä ei ole kovuutta sydämessä, mistäpä silloin lähtisivät ankarat sanat? JUSSI (aukaisee ovea oikealta). Hanna! Maiju tahtoo sinua. HANNA. Minä tulen. PASTORI. Odota, minä vielä puhun. – Jussi sanoi, että olen sortanut teitä, äitiä ja sinua – HANNA. Pappa, elkää sitä muistelko, hän sanoi sen vaan äkäpäissään. PASTORI. Ei, hän oli oikeassa, minä olen sen tehnyt. Mutta se on tapahtunut huomaamattomuudesta, ei tahallisella tarkoituksella. Ja nyt, kun silmäni ovat auvenneet – HANNA. Rakas pappa. Ettehän ole sitten enää kova Jussia ja Maijua kohtaan, – ettehän, rakas, hyvä pappa? PASTORI. Lapseni, anna kun syleilen sinua! Mistä sait tuon lempeytesi? Jumalako sen antoi sinulle? – En minä ole enää kova Jussillekaan enkä Maijulle. Nyt sen lupaan sinulle. Mene, sano se heille. En minä ole enää kova. Ei sitä Jumala vaadi, sillä hän ei itsekään ketään pakoita. JUSSI (tulee oikealta). Etkö joudu jo? Hän sinua kaipaa. HANNA. Joudun! Nyt joudun. – Taivaalle kiitos, sovinto ja rauha palajaa perheesemme! (Menee oikeaan.) PASTORI. Jussi, tule, minä sanon sinulle pari sanaa. JUSSI. Minä tahtoisin välttää riitaa – PASTORI. Niin tahtoisin minäkin. Eletään rauhassa, unohdetaan kaikki, mitä on ollut välillämme viime aikoina, kaikki iskut, kaikki kovat, vihaiset sanat. Ollaan taas isä ja poika niinkuin ennenkin. JUSSI. Kernaasti minun puolestani, sillä tämä särkymys ja epäsopu – ei se ketään ilahduta. PASTORI. Vaihdetaan tästä lähtein rakkaudessa mielipiteitämme. Minä toivon, että tulet minua käsittämään vielä kerran – JUSSI. Minä taas toivon, että pappa tulee käsittämään meitä nuoria ja näkemään meidän pyrinnöissämme jotain hyvää ja oikeutettua. Elämä ei voi pysähtyä, sen täytyy vapaasti päästä kulkemaan eteenpäin. Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä. PASTORI. Emme huoli nyt ruveta väittelemään. Minä toivon niinkuin sanoin, että tulet minua käsittämään. Mutta kuinka hyvään, olemme kaikessa tapauksessa isä ja poika. Emme sitä enää unohda. JUSSI. Emme suinkaan. Tahdon vaan sanoa vielä sen, ettei vanhempi sukupolvi saa laittaa nuorelle aituuksia eteen, sillä – (Hanna ja Maiju tulevat.) HANNA. Tule, tule, Maiju! MAIJU. En minä uskalla, en! PASTORI (ojentaa käsivartensa). Maiju, lapseni! MAIJU (lankeaa hänen syliinsä). Pappa! JUSSI. Sillä vapaus, se on aina pääasia. HANNA (nojautuu hänen käsivarteensa). Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. JUSSI (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin). Rakkaus? (Esirippu alas.) [[Luokka:Papin perhe]] 2899 5113 2006-08-29T19:48:20Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2900 5114 2006-08-29T19:53:41Z Nysalor 5 Hän on Sysmästä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hän on Sysmästä |alaotsikko=Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Henkilöt: == : RYYNÄNEN, kauppaneuvos. : VALTER, hänen veljensä poika, varatuomari. : KERTTU VIRNES, hänen sisarensa tytär. : TOINI MANNER, Kertun ystävä. : HEIKKI HELLSTÉN, Ryynäsen konttoristi. : ROUVA OKSMAN, emännöitsijä. (Sunnuntaipäivä Ryynäsen kesähuvilassa, lähellä Malmin asemaa.) (Kaunis puutarha. Oikeaan paviljonki, joka pistää ulos näyttämölle, niin että ikkunat molemmissa kerroksissa tulevat näkyviin. Kulissien takaa kuuluu tiukujen helinää ja ajoa.) ROUVA OKSMAN (tulee paviljongista). Eivätköhän tulleet? – Ka’ niin, tuossahan ne ovat! (Menee aukasemaan veräjää.) Tervetultua, herra kauppaneuvos! Tervetultua, neidit! (Kauppaneuvos, Kerttu ja Toini tulevat matkapuvuissa. Palvelijat kantavat heidän jäljessään matkalaukkuja, jotka he kauppaneuvoksen viittauksesta vievät paviljonkiin.) KAUPPANEUVOS. Kiitoksia, kiitoksia, rouva Oksman! No, tässä ne nyt ovat, ne odotetut pikkulintuset. Arvatkaapa, kumpi on sisareni tytär ja kumpi se toinen. ROUVA OKSMAN. Antakaas kun katson – no, enkö minä tuntisi! Herranen aika, kun on aivan äitivainajansa näköinen niiltä ajoilta, jolloin hän morsiamena oli. Tervetultua, neiti Virnes. Olkaa täällä aivan kuin kotonanne. KERTTU. Kiitoksia, rouva Oksman, meistä kyllä tulee hyvät ystävät toivoakseni. ROUVA OKSMAN. No, se on tietty. Kaiken varmaan. KAUPPANEUVOS. Mutta sanokaa nyt jotain neiti Mannerillekin. Vai pitääkö hänen jäädä ihan osattomaksi? ROUVA OKSMAN. Herranen aika, eihän toki! Minä vanha kuhnailija. Suokaa anteeksi, hyvä neiti, ja olkaa tervetullut! Voi, minun päiviäni, kuinka olette sieviä molemmat. Kyllä meidän nuorilta herroilta varmaan päät pyörälle menee, teitä nähdessä. KAUPPANEUVOS. Niin, kuulkaahan, rouva Oksman, onko paviljonki tässä nyt täydessä järjestyksessä? ROUVA OKSMAN. No, kyllähän sen pitäisi olla. Omin käsin olen siellä laittanut kuntoon kaikki. Ja puutarhurin kanssa kannoimme sinne huonekalut. KAUPPANEUVOS. Puutarhurin? Mutta osaako hän pitää suunsa kiinni? ROUVA OKSMAN. Minä vakuutin, ja hän lupasi kunniasanalla. KAUPPANEUVOS. Hyvä, hyvä! Kunhan Valter vaan ei aavista mitään, vähät muusta. Missä hän nyt oleskelee tällä hetkellä? ROUVA OKSMAN. Hm – hm – KAUPPANEUVOS. No, no, suu puhtaaksi vaan, rouva Oksman. Ei mitään salaisuuksia. ROUVA OKSMAN. Mutta näin – neitien kuullen? KERTTU. Tahdotteko heti peittää meiltä totuutta, rouva Oksman? Ai, ai, kuinkahan käyneekään meidän ystävyytemme kanssa siinä tapauksessa? ROUVA OKSMAN. Siunaa ja varjele, jos niin on, niin saatte kait sen tietää. Kernaasti minun puolestani: Hän nukkuu vielä. KAUPPANEUVOS. Nukkuu vielä? Ja kello on – niin, kello on kaksitoista. Kuinka se on ymmärrettävä? ROUVA OKSMAN. Täytyykö sekin sanoa? KAUPPANEUVOS. Totta kai! KERTTU. Tietysti, tietysti! TOINI. Minäkin jo tulen uteliaaksi. ROUVA OKSMAN. Voi, minun päiviäni! Mutta vastatkaakin sitten itse seurauksista. KERTTU. Kyllä, kyllä. KAUPPANEUVOS. Ne tulkoot kaikki minun syntisen pääni päälle. ROUVA OKSMAN. No, kuulkaa sitten: Hän oli ''viftaamassa'' eilen illalla. KERTTU. Ooho? Vai on hän sitä sorttia. Eno, eno! Sinä olet kuvannut hänet vallan toisenlaiseksi. KAUPPANEUVOS. No niin, no, – mutta kuulkaahan nyt: ei hän siltä mikään juomari ole, saatte uskoa. ROUVA OKSMAN. Ei olekaan, sen voin minäkin todistaa. KAUPPANEUVOS. Ja sitä paitse, jos hän nyt vaikka olisikin vähän hulivili, niin kyllä sinä hänet pian vakiintumaan saat, jahka vaan olette naimisissa. KERTTU. Niin, – jos minä hänestä ensinnäkin huolin, eno. En päätä vielä sinne enkä tänne, ennenkuin näen, minkälainen mies on. KAUPPANEUVOS. Suostutaan, suostutaan. »Ei sikaa säkissä osteta», sanoo suomalainen sananlasku. Mut nyt sisään, hyvät naiset. Täällä ulkona saattaisi Valter taikka Heikki teidät pian älytä ja silloin olisimme satimessa. TOINI. Kuka on Heikki? KAUPPANEUVOS. Ooh, se on vaan konttoristini, aika velikulta, hänkin. Se tahtoo sanoa, hän se juuri onkin velikulta, eikä Valter, joka pohjalta on hyvä ja rehellinen, niinkuin sen tuhannesti olen jo vakuuttanut. Hänessä ei ole mitään muuta vikaa, kuin että hän siellä Helsingissä on tuhlannut rahoja vähän liiemmästi. TOINI. Ja – tuo Heikki ei siis myöskään saisi meitä nähdä? ROUVA OKSMAN. Ei ole pelkoa hänestäkään. Unta hän vetää vielä, hänkin. KAUPPANEUVOS. Heikkikö? Ett’ei hän vähän häpeä! ROUVA OKSMAN. No, kun he kerran molemmat olivat yhdessä matkassa illalla – KAUPPANEUVOS. Niin täytyy heidän myöskin maata päivällä yhtä pitkään, arvelee rouva Oksman. Mutta kyllä minä ne junkkarit vielä opetan. Antaahan olla, jahka me tässä lyömme viisaat päämme yhteen. Eikös niin, tytöt? KERTTU. Juuri niin, eno! TOINI. Minä olen mukana! Mutta nyt menisin mielelläni purkamaan matkalaukkuja. KAUPPANEUVOS. Tee se, Toini hyvä. Ja Kerttu ehkä tulee sinua auttamaan. KERTTU. Kyllä, kyllä. Mutta ensin pari sanaa, eno kulta. ROUVA OKSMAN. Minä tästä lähden katsastamaan, joko siellä alkaa näkyä mitään epäiltävää. KAUPPANEUVOS. Menkää, rouva Oksman, ja antakaa meille heti merkki, jos huomaatte jotain. ROUVA OKSMAN. Kyllä. (Menee perältä oikeaan.) (Toini menee paviljonkiin.) KERTTU. Niin, eno, minä tahtoisin tietää, mistä syystä sinä oikeastaan tahdot niin salata tuloamme Valterilta. Olen sitä jo monta kertaa kysynyt, mutta sinä et koskaan anna suoraa vastausta. Tunnusta pois, siinä on jotain, jota tahdot minulta peittää. KAUPPANEUVOS. Eikös vain – Mitä se sitten olisi? KERTTU. Niin, siitä juuri pyydän sinulta nyt selitystä. Sano vaan suoraan kaikki tyyni. Täytyy minun kumminkin päästä siitä selville. KAUPPANEUVOS. No, onhan se niinkin. – – Tulet kai sinä sen tietämään kumminkin – – Kuinkas minä nyt sitten alkaisin? – – Että sinä oikein käsittäisit – – tarkoitan – KERTTU. Asiaan, asiaan, eno hyvä. Kyllä minä käsitän, ei minulla ole ollenkaan huono pää. KAUPPANEUVOS. Poika pakana, – en mä tule ja sano – erinomaisen hyvä hän on pohjalta – KERTTU. Sen olen jo kuullut sata kertaa. KAUPPANEUVOS. Vähän hulivili vaan – KERTTU. Ja on tuhlannut paljon rahoja Helsingissä. Senkin tiedän. KAUPPANEUVOS. Mutta kunhan vaan joutuu kristilliseen avioliittoon ja saa kelpo vaimon – KERTTU. Se tahtoo sanoa: kun hän saa minut. KAUPPANEUVOS. Niin juuri, – tyttöseni, kun hän saa sinut aviosiipakseen, niin tulee hänestä, saakeli soikoon, – oho, suo anteeksi, että kirosin – KERTTU. Ei se mitään. KAUPPANEUVOS. Niin tulee hänestä, perhana olle, kelpo mies, sen takaan. KERTTU. Mutta tästä kaikesta olet jo puhunut tuon tuostakin. Ensin kotona, siellä Sysmässä, sitten matkalla. Eikä se vielä selvitä, miksi näin salaat häneltä tuloamme. Onko tarkoitus tehdä hänelle joku ''surpriisi'', vai –? KAUPPANEUVOS. Ei – ei juuri sitäkään. Mutta katsopas, se poika pakana – hänellä – kyllä on terävä pää ja hyvä sydän, mutta hänellä on sen ohessa vähän kummallisia – miksi sitä nyt sanoisin – kummallisia ennakkoluuloja. Ja kun sinä olet – olet – – KERTTU. – kotoisin Sysmästä – KAUPPANEUVOS. Niin juuri! Kas, kuinka hyvin sinä asian arvaat. KERTTU. No siis: kun minä olen kotoisin Sysmästä, niin –? KAUPPANEUVOS. – niin, tuota noin – KERTTU. – niin – niin? Suu puhtaaksi, eno! KAUPPANEUVOS. Niin hän pelkää – KERTTU. Mitä hän pelkää? KAUPPANEUVOS. Hiisi tiennee, mitä hän pelkää, mutta anna että hän vaan näkee nuo sinun kauniit silmäsi, ilman että arvaa, kuka sinä oikeastaan olet, niin ansaan hän, saakeli soikoon, joutuu. Ai, ai, nyt taisin taaskin kirota. KERTTU. Sinä vaan et tahdo puhua oikein suoraan, eno – ROUVA OKSMAN (tulee kiireesti). Joutuun, joutuun, varatuomari – KAUPPANEUVOS. Tule tyttöseni. (Osoittaa paviljonkiin.) Tuolta ikkunasta voit tirkistellä häntä verhojen takaa, ilman että hän sinua älyää. Pulska poika, saatpas nähdä. KERTTU. Niin, mutta, mutta – KAUPPANEUVOS. Ei mitään muttaa! (Työntää hänet paviljonkiin.) KERTTU. Mitä hän minusta pelkää – sen tahdon myöskin tietää. (Molemmat menevät paviljonkiin, jonka alemmassa ikkunassa pian tulevat näkyviin.) ROUVA OKSMAN. Parasta kun lähden tieheni minäkin, etten puhu itseäni pussiin heidän kanssaan. (Aikoo mennä vasempaan.) TOINI (ilmestyy yläikkunaan.) Tähän asetan minä näkötornini. (Valter ja Heikki tulevat oikealta.) VALTER. Elkää juosko pakoon, rouva Oksman. Teitähän me juuri ajamme jälestä. ROUVA OKSMAN. Minua? VALTER. Niin, hyvä rouva Oksman. Me kun nukuimme yli aamiaisen – ROUVA OKSMAN. Minä tiedän sen. Herrat tulivat myöhään kotiin. VALTER. No niin, no niin – entäs sitten! Mutta annattehan meille nyt ruokaa yhtäkaikki? HEIKKI. Jotain suolasta. ROUVA OKSMAN. Päivällinen on valmis tuota pikaa. VALTER. Onko? No, jospa sitten odottaisimme. – Ei, kuulkaa, elkää menkö vielä, rouva, ennenkuin kysyn yhtä seikkaa. Tiedättekö te kenties, mihin setä matkusti tässä toispäivänä? ROUVA OKSMAN. En, herran tähden, kuinkas minä sitä tietäisin? VALTER. Mutta ettekö saisi siitä jollain tavalla selkoa? ROUVA OKSMAN. Hyvä isä siunatkoon, pitäisikö minun ruveta urkkimaan kauppaneuvoksen salaisuuksia? VALTER. Enhän minä nyt sitäkään tarkoita, elkää säikähtäkö. ROUVA OKSMAN. Suokaa anteeksi, en jouda enään puhelemaan, täytyy mennä päivällistä laittamaan. (Menee kiireesti pois.) VALTER. Helkkari, silläpä kiire. HEIKKI. Usko sinä vaan minua. Setäsi matkusti Sysmään tuomaan sinulle morsianta. VALTER. Jos sen tietäisin varmasti, niin tieheni lähtisin täältä vielä tänä päivänä. HEIKKI. Olet sinä aika hupsu. Rikkaan hempukan saat ja siitä vaan juonittelet. VALTER. Rikkaan hempukan – joka on Sysmästä! HEIKKI. No, entäs tätä! VALTER. Joka ei osaa seurustella muiden kuin lehmien ja lampaiden kanssa. KERTTU (erikseen). Kylläpä osaa olla ilkeä! Eno – nyt ymmärrän sinun sotatemppusi. Mutta se ei kelpaa – minulla on parempi. VALTER. Maamoukka, tyhmä tallukka. KERTTU (erikseen). Maltapas, junkkari! Nuo sanat sinulle vielä syötän! – Kuulepas nyt, eno – VALTER. Mutta ihan vihaan sitä mokomaa jo edeltäpäin, sen vuoksi vaan että häntä minulle väkisen tyrkytetään. KERTTU (erikseen). Kiitoksia, serkku! Sinä olet erinomaisen kohtelias. – Tule, eno, jo olen kuullut kylläksi. (Poistuvat ikkunasta.) HEIKKI. Vihaat! Mitä varten vihaat? Muista sinä vaan omia velkojasi ja hänen rahojaan. TOINI (erikseen). Ahaa, sinä lurjus. HEIKKI. Mitä välität siitä, jos hän »hoastaa kuin moan moukka ja niistää nokkoonsa nuinikkään ja naksautteloo näppiään tällä lailla ja kävelöö kas näin justiin – niin, mittee sinä siitä välität, kun hänellä voan on rahhoo, njäät.» TOINI (erikseen). Tuon velikullan otan minä kuritettavakseni! VALTER. Ole kujeilematta siinä! Luuletko että tämä on leikin asia? Olisit vaan minun sijassani – HEIKKI. Niin olisin oikea onnen lapsi! Herran poika, jos minullakin olisi tuommoinen hyvä setä, joka minusta huolen pitäisi ja hankkisi minulle rikkaan hentun. VALTER. Sysmästä! HEIKKI. Sysmästä tai Sysmän takaa, sama se. VALTER. Ruman ja kierosilmän. HEIKKI. Yhdentekevä – vaikka olisi vielä vanha piikakin kaiken lisäksi – kun hän vaan olisi rikas, siinä pääasia. TOINI (erikseen). Ai, ai, poika parka, tuon puheesi sinä vielä muistat. (Hän katoo ikkunasta.) VALTER. Hyvä on sinun jaaritella! KAUPPANEUVOS (tulee paviljongista). Päivää, päivää! VALTER. Mitä? Onko setä jo kotona? No – Jumalan kiitos – minä kun pelkäsin – KAUPPANEUVOS. Hartaammin vielä kiittäisit Jumalaa, jos tietäisit kenen toin mukanani. VALTER. Siis kuitenkin! HEIKKI. Näet, nyt! Mitä minä sanoin? KAUPPANEUVOS. Noh? Etkö ole utelias? VALTER. En, setä. KAUPPANEUVOS. Kuule nyt, Valter. Joko sinä suostut minun tuumaani, ja menet naimisiin – VALTER. Kai minä sen joskus teenkin. Kun oma aikani tulee – ja kun tapaan semmoisen tytön, joka minua miellyttää. KAUPPANEUVOS. Joko sinä suostut minun tuumaani ja menet naimisiin serkkusi, neiti Kerttu Virneen kanssa – VALTER. Joka on kotoisin Sysmästä. KAUPPANEUVOS. Joka on kotoisin Sysmästä – taikka minä en tuon koommin auta sinua enää rahapulassa. Niin että tee nyt, niinkuin tahdot. VALTER. Minä en suostu. KAUPPANEUVOS. Sekö viimeinen sanasi? VALTER. Se. KAUPPANEUVOS. Hyvä! Pidä sitten myöskin huoli vekselistäsi, joka lankee huomenna. HEIKKI. Ai, saakeli, nyt on poika kiipelissä. VALTER. Mutta kuulkaahan nyt, setä – KAUPPANEUVOS. Minä en kuule. VALTER. Ei tuo voi olla teiltä täyttä totta. KAUPPANEUVOS. Sen tulet näkemään. VALTER. Kuinka saattaa ihminen olla niin itsepäinen? KAUPPANEUVOS. Niin, sitä minäkin ihmettelen. Kuinka saattaa ihminen olla niin itsepäinen, ett’ei mene naimisiin, vaikka setänsä kosii hänen puolestaan. VALTER. Autattehan minua nyt kumminkin tässä vekselijutussa, setä? KAUPPANEUVOS. En. VALTER. Mutta ajatelkaa, minun koko tulevaisuuteni siitä riippuu! KAUPPANEUVOS. Vaikkapa vaan! En sittenkään. VALTER. Silloin täytyy minun tehdä konkurssi! KAUPPANEUVOS. Niin, se sinulla kaiketi on edessä. VALTER. Ja minut pannaan velkavankeuteen. KAUPPANEUVOS. Voi sekin tapahtua. VALTER. Ja kaikki velkojani suuttuvat minuun silmittömästi. KAUPPANEUVOS. Tiettyä se! VALTER. He ovat luottaneet minuun, olleet minulle ystävällisiä ja avuliaita – ja minä palkitsen heidät sillä, että matkaansaan heille vahinkoa. Ei, tätä häpeätä en voi kärsiä. Minä – ennemmin ammun itseni. KAUPPANEUVOS. Estätkö heitä sillä vahinkoon tulemasta? VALTER. En. Sehän se on. Ei ole asia sillä autettu. He kiroovat minun muistoani. Mutta – mitä tulee minun sitten tehdä?! KAUPPANEUVOS. Noudattaa minun tahtoani ja mennä naimisiin. Silloin pidän minä huolta veloistasi, niinkuin olen luvannut. VALTER. Sinä maksat ne kaikki? KAUPPANEUVOS. Kaikki. VALTER. Ja tuon vekselinkin, joka huomenna lankee? KAUPPANEUVOS. Sen heti ensimmäiseksi. VALTER. Olkoon menneeksi! Minä suostun. HEIKKI. No, vihdoinkin! Tuon jalon päätöksen olisit tehnyt ennemmin, niin vähemmällä olisit päässyt. KAUPPANEUVOS. Sinä suostut menemään naimisiin serkkusi, Kerttu Virneen kanssa? HEIKKI. Joka on Sysmästä kotoisin? VALTER. Suostun. KAUPPANEUVOS. Kättä päälle. VALTER. Tuossa. KAUPPANEUVOS. Hyvä on. Sanasta miestä, niinkuin muistat. VALTER. Sanasta miestä. HEIKKI. Ja sarvesta härkää! KAUPPANEUVOS. Tyttö on myöskin suostunut, jonka vuoksi olette nyt niinkuin kihloissa. Ja toivoakseni tulet olemaan tyytyväinen morsiameesi. VALTER (katkerasti). Tyytyväinen? Siitäkö sinä välität! KAUPPANEUVOS. Kaikki on siis selvillä. Minä kutsun naiset tänne, niin saatte tehdä tuttavuutta. HEIKKI. Naiset? Onko niitä siis useampia? KAUPPANEUVOS. Niitä on kaksi. HEIKKI. Hiisi vieköön! Se toinen on varmaankin minulle. KAUPPANEUVOS (koputtaa ovelle). VALTER. Elkää, setä, elkää vielä. Eihän sillä ole kiirettä. HEIKKI. Onpa tietystikin. Koputtakaa, koputtakaa, herra kauppaneuvos. Valter palaa uteliaisuudesta nähdä suloista morsiantaan. KAUPPANEUVOS. Tulkaa tänne ulos, hyvät naiset! KERTTU (paviljongista). Tullaan, tullaan. TOINI (samoin). Heti paikalla. (Kerttu ja Toini tulevat paviljongista naurettavasti pyntättyinä. Kerttu typerä, kankea ja kömpelö. Kävelee sisäänpäin jaloillaan ja naksuttelee sormiaan. Toinilla on krinoliini ja kummallinen hattu päässä, hän on vanhan näköinen, imelästi teeskentelevä ja koketti.) KAUPPANEUVOS (esittelee). Tässä, rakas, Kerttu, saan esitellä sinulle sulhasesi, tuomari Valter Ryynäsen, ja konttoristini, herra Hellstén’in. Neiti Virnes ja neiti Sidensnöre, hänen hyvä ystävänsä. VALTER (Heikille). Varjele taivas! Variksen pelättiähän nuo ovat. KERTTU. Ooho! Vai tämä se siittä on minun sulhasein! No, ei uskois! Mutta pulska mies tuo näyttää olevan. Ilmankos sitä eno niin kiittelihhii. Passoo sitä näytellä tuttavilleen siellä Sysmässä. KAUPPANEUVOS. Hän sinua siis miellyttää? KERTTU. No, jo no tok! En muista ennen nähneinkään nuin kommeeta poikoo. Vai mittee tuumit sinä Ammaalia? TOINI. Pyydän – Amelie. KERTTU. Niin, niin Ameli – minun njät pit’ sannoohi. TOINI. Sinua onnittelen, armas Gertrud! Sinä olet saanut turvan ja tukeen elämän ohdakkeisella tiellä. KERTTU. Niin, herra jesta, onpa se yhtä kaikki vähän sommoo. Mittään arvelovat tytöt siellä kotpuolessa, kun kuulovat, että min’ oon jo kihloissa? Eiköön nuihin käy vähän katteeks’? VALTER (Heikille). Minä kauhistun. HEIKKI. Elä ole milläsikään. Kyllä se siitä tasaantuu. TOINI. Tiesinhän sen, rakas Gertrud. Sinä kun olit suloisin ja viehättävin kaikista, niin olihan luonnollista, että sinut ensiksi vietäisiin. KERTTU. Varsinnii kun oon niin rikas pjäälle pjäätteeks’. Ei niitä saantuhannen tyttöjä olekkaan joka oksalla. Sielläkään päin moailmoo tuskin on muita kuin minä ja tämä Ammaalia. TOINI. Pyydän – Amelie. HEIKKI (erikseen). Hänkin sadantuhannen? – Helkkari –! KERTTU. Ameli – Ameli. Ka, kun en milloinkaan muista. Mutta sitähän min’ oon aina ihmetellyt, ett’ei tuota Ammaaliaa TOINI. Pyydän – Amelie. KERTTU. Ett’ei tuota Amelita ole kukkaan kosinna. TOINI (hermostuneesti). Mistä tiedät, ett’ei minua kukaan ole kosinut? KERTTU. Noo, siitä voan sen pjäätän, kun oot jäänynnä vanhaks’ piiaks’. TOINI. Minä vanha piika? Ooh, Gertrud, että sinä voit minua noin loukata! HEIKKI. Neiti Virnes laskee tietysti leikkiä. Eihän neiti Sidensnöre vielä mahda olla kahdenkymmenenkään ijässä. TOINI. Totta puhuen, herra Hellstén, jo minä olen täyttänyt kaksikymmentä. HEIKKI. Onko mahdollista? Te näytätte paljon nuoremmalta. KERTTU. Herra jesta! Paan pjäänihi pantiks’ – että Ammaalia on lähemmä neljeekymmentä. TOINI (levottomana). Sinä suuresti erehdyt – taikka – ei (väkinäisellä naurulla) hän laskee vaan leikkiä niinkuin äsken jo arvasitte, herra Hellstén. HEIKKI. Selvästi. KAUPPANEUVOS (Valterille). Suutele morsiantasi kädelle. Kuinka sinä olet noin epäkohtelias? VALTER. Setä – minä en ikinä huoli hänestä. KAUPPANEUVOS. Et huoli? Ja sanasi annoit? VALTER. Vaikka olisin sen kahdesti tehnyt! En huoli sittenkään. KAUPPANEUVOS. Kuinka suuri se vekselisi taas olikaan, joka huomenna lankee? VALTER Voi, minua onnetonta! KAUPPANEUVOS. Suuteletkos morsiantasi kädelle? (Valter tekee äkkinäisen päätöksen, tarttuu Kertun käteen, suutelee ja heittää sen samalla irti; kääntyy pois ja irvistää pahasti.) KERTTU. Kappas tuota, minkä tul’ ja tek’! (Pyyhkii kättään esiliinaansa.) Hyi tok’, ett’et vähän häppii. Eihän sitä muijen nähe ruukata nuin pussailla. Soat tok’ oppia vähä immeisten tapoja, jos mielit, että sovussa eletään. KAUPPANEUVOS. Elä suutu, lapseni. Täälläpäin on semmoinen tapa. TOINI. Anna se hänelle anteeksi, Gertrud. Hän ei voinut hillitä palavaa rakkauttaan. KERTTU. Tokko lie kätein ollunna ies oikein puhaskaan. Kottoo lähteissäin kyllä hankasin vennään saippuan ja hiekan kanss’, mutta tuolla kievarissa siittä likkaantuivat toas uuvelleen, kun menin navettaan lehmiä kahtomaan. TOINI. Ei herrassööding Ryynänen siihen katso, koska se kumminkin oli sinun kätesi. Hän ei ole noita pintapuolisia ja kevytmielisiä ihmisiä, jotka vaan ulkonaiselle loistolle arvoa panevat. Sydämmen ominaisuudet, ne kumminkin ovat pääasia – eikö totta? HEIKKI. Oo – neiti Sidensnöre, jospa teillä minustakin olisi noin hyvät ajatukset! Silloin olisin onnellisin ihminen maan päällä. TOINI. Hyvä herra – teidän sananne ja teidän tulinen katseenne saattavat minut punastumaan. KAUPPANEUVOS. No niin – nyt luullakseni on kaikki hyvällä alulla, Kerttuseni. Ja asiat saadaan selville siksi kuin Bertha sisaresi on täällä. VALTER. Bertha? Kuka on Bertha? KAUPPANEUVOS. Etkö sinä sitä tiedä? Hänhän on serkkusi, Kertun sisar, joka kolme vuotta on oleskellut Stockholmissa. Ai, ai, niinkö vähän sinä olet ottanut selkoa sukulaisistasi. VALTER. Mutta ettehän ole, setä, milloinkaan puhunut hänestä. KAUPPANEUVOS. Ei ole tainnut tulla puhutuksi, kun hän on ollut siellä ulkomailla niin kauvan. VALTER. Ja hän tulee tänne nyt? KAUPPANEUVOS. Hän tulee tämän päivän junassa. (Katsoo kelloaan.) Mitä hittoa! Johan kello on kohta kolme. Täytyy lähettää hevonen asemalle häntä vastaan. (Menee kiireesti vasemmalle.) KERTTU. Joko se Pertta nyt tulloo? Herra jesta, onpa sommoo nähä, minkälaiseks’ sisar on muuttunna siellä Stukholmassa. TOINI. Hänestä on varmaan tullut täydellinen suuren maailman daami. KERTTU. Osaishan se kuotailla jo ennennii. Mutta mittään tuo meinannee, kun minä jouvun naimisiin ennen häntä? Ja kun vielä herrassyöringin kanss’? Mahtaa sen pistää vihaks’. VALTER (Heikille). Hän on tuhatta vertaa kauheampi kuin osasin ajatellakaan. HEIKKI. Huoli siitä, – kuulithan että hänellä on satatuhatta. VALTER. Tuolla toisella on yhtä paljon. Miksi et pidä itseäsi esillä? HEIKKI. Juuri nyt lähdenkin valloitusretkelie. (Toinille.) Armollinen neiti, sallikaa minun näyttää teille kasvitarhamme ihania kukkasia. (Tarjoo hänelle käsivarttaan.) TOINI. En tiedä – onko sopivaa, että näin nuori tyttö kävelee kahdenkesken nuoren herran kanssa? HEIKKI. Olkaa huoletta, neiti, minä henkeen ja vereen asti tulen puolustamaan teidän kunniaanne, jos niin vaaditaan. TOINI. Jalo ritari – minä luotan teihin. (Menevät käsikädessä pois.) VALTER. Kas niin, nyt ne menivät. – Perhanan Heikki, kun jätti minut tähän yksin. Mitä minä hänelle nyt sanon? KERTTU (erikseen nauraen). Poika parka! VALTER (erikseen). Mikä intressantti tête à tête! KERTTU (erikseen). Ihmeen vilkas keskustelu! VALTER (erikseen). En vielä elämässäni ole ollut näin tyhjä puheenaineista. KERTTU (haukottelee). Tuota noin – (haukottelee uudelleen) – minua niin hirveest nukuttaa. (Haukottelee vielä kerran.) Eikö pitäne männä moata. Nousinnii niin varrain ylös. VALTER (erikseen). Tuo ei ikinä ole ollut ihmisten ilmoilla. KERTTU (haukottelee yhä). Ei, mutta tämäpä vasta on merkillistä. VALTER. Menkää nukkumaan, hyvä serkku. KERTTU. Ka’, teititteletkö sinä minua vielä? Sano tok’, hyvä mies, morsiantas’ sinuks’. VALTER. Niin, kuuluisihan se oikeastaan asiaan – sukulaisuudenkin vuoksi. KERTTU. Se on tietty, se! – Mutta kuulehan, mikä tässä juohtui mielein. – Sinä vissiinni oot’ hyvä tanssija? VALTER. Jommoinenkin, luullakseni. KERTTU. Koetellaanpas. Ossootko sinä jätkee? VALTER. Jätkee? Mitä se on? KERTTU. Etkö tiiä? Sehän on sitä uutta. Näinikkään sitä tanssitaan. (Tanssii kömpelösti, jalat sisäänpäin ja rallattelee.) Tahotko, niin opetan? Ei se oo vaikeeta. VALTER. Kiitoksia. – en, en, minä – KERTTU. Ossoon minä vielä muitahi tanssia. »Hellun vaihtoo» – ootko sitä nähnynnä? VALTER. En. KERTTU. Se on hyvin sommoo. Tämmöisiä askeleita siinä otetaan. (Tanssii ja rallattelee.) VALTER. Riittää jo, riittää jo! (Erikseen.) Varjele taivas, hän hyppii kuin surviainen. KERTTU. Ei sitä juur’ voikaan tanssia ilman paria. Mutta yhtä minun vielä pittää sinulle näytteek’. Se kumminnii’ on sitä parasta. VALTER. Minä olen aivan tyytyväinen jo näihinkin, joita olen saanut nähdä. Elkää vaivatko itseänne. KERTTU. Oo hupattamatta, mittee vaivoo siinä on? Katohan piäälle. (Tanssii ja laulaa kimakkaasti, epäsointuun.) : ”Roatikkoon, roatikkoon : Vanhat piiat pannaan, : Roatikkoon, roatikkoon, : Vanhat piiat pannaan. : Tuon, tuon Kyöpelin vuoren taa, : Ettei nuita, ettei nuita pojat nähdä soa” – VALTER (erikseen). Sanokoon setä mitä hyvänsä, mutta minun täytyy päästä hänestä erilleni. KERTTU (jatkaa laulua ja tanssia). : ”Tuon, tuon, Kyöpelin vuoren taa, : Ettei nuita, ettei nuita pojat nähdä soa”. VALTER. Lopettakaa, serkku. Minä tahtoisin puhua pari vakavaa sanaa kanssanne. KERTTU (läähättää). Hoastahan pois. Kyllä kuulen. VALTER. Te tiedätte, että setä tahtoo meitä menemään naimisiin. KERTTU. Ka’, tiiänhän minä sen. VALTER. Mistä lienee tuo tuuma pistänyt ukon päähän. – Ymmärrättehän, ett’ei se meitä sido kumpaakaan. Elkää suinkaan antako pakottaa itseänne. Punnitkaa asiaa tarkoin ja seuratkaa vaan omaa mieltänne. KERTTU. Ka’, mittee se punnihtemisesta paranoo? Tyyvynhän minä sinuun. VALTER. Mutta ettehän te vielä tunnekaan minua. Ette tiedä olenko kala vai lintu. KERTTU. Kala vai lintu! Kovinpa luulet minua typeräks’. Et oo kala etkä lintu, – immeinen oot, näenhän minä tok’ sen verran. VALTER. Mutta minulla on pahoja tapoja – minä juon. KERTTU. Mittee se tekköö. Juovathan ne muuttii. VALTER. Ja minulla on velkoja – niiden maksamiseen menee koko omaisuutenne. KERTTU. Ei tok’ määkään. Kyllä minulla rahoja riittää. VALTER (epätoivossa). Jos tietäisitte, kuinka minä tuhlaan. Minä vien teidät ihan maantielle, teistä tulee vielä keppikerjäläinen lopulta. KERTTU. Antaa tulla. En pelekee. Kävellään siittä yhessä mieron tietä ja lauletaan: »Ja vaikkei ois ihtellä illallist’ ja illallist’ ja illallist’, Vaikkei ois ihtellä illallist’, niin kulta se olla pittää.» VALTER (erikseen). Kas niin, nyt se vielä rupeaa siinä veisailemaan! (Kertulle.) Mutta eikö teitä ensinkään epäilytä mennä semmoiselle miehelle, joka selvästi vaan rahojen takia ottaa teidät? KERTTU. En ook’ siitä en kerrassa millänikkään. VALTER. Voi, minua onnetonta! Serkku, – kuulkaa, minä rukoilen teitä, antakaa minulle rukkaset! KERTTU. Rukkaset! Hui, hai! Vai minä sulle rukkaset antaisin! Ei tuu kysymykseenkään. VALTER. Hyvä, rakas serkku, – nähkääs, minä polvillani rukoilen teitä: antakaa minulle rukkaset. Sanokaa enollenne, ettette rakasta minua, ettette voi minua kärsiä, ettette millään ehdolla huoli minua mieheksenne, – oi, elkää kääntykö pois, armahtakaa minua poloista, ja minä olen teille ijäti kiitollinen. KERTTU. Helpota, hyvä mies – herra siunaa, kun puristaa käten’ ihan mäsäksi. Ja minkälaiseks’ siinä housusikin ryvetät – kaikennäköisiä kujeita. Nousetko siitä! VALTER. Yksi sana vaan, ja minä päästän teidät heti. Annattehan minulle rukkaset, annattehan? KERTTU. Enkä anna, en, en, en, en! Uskotko sen nyt viimennii, vai pittääkö huutoo vielä kovemmin? VALTER (nousee). Sitten ei auta muu, kuin että minä annan teille. Niin, se on päätetty! Minä en ikinä teidän kanssanne vihille lähde. Ennen istun ikäni ja aikani velkavankeudessa, jos niiksi tulee. KERTTU. Vai niin? Vai semmoinen iäni nyt kellossa onnii. Et lähe kanssani vihille? Sepä nähhään. Minä kun kantelen enolle, niin tiiät. Vai rukkaset annat minulle? Hävytön! Mistä syystä? Enkö muka ole tarpeeks’ hyvä sinulle? Mokomallekin! Mitä sinulla on minua vastaan, sano! VALTER. Sinä – sinä olet – idiootti. KERTTU. Iti-iti? Mikä min’ oon? Sanoppa uuvelleen? VALTER. Kuurolle ei kahta saarnaa saarnata. KERTTU. Iti-iti-iti? VALTER. Idiootti. KERTTU. Itikka otti! Annahan olla, minä sanon enolle (itkien) että sinä haukut minua itikan ottajaksi! (Itkee ääneen.) Ja että sinä – – uhkaat – – antaa minulle – – rukkaset. (Menee itkien paviljonkiin, jonka ikkunaan hän kohta nauravana ilmestyy ja tarkastelee salavihkaa Valteria.) VALTER. En päivääkään minä voisi elää yhdessä tuon kanssa! Hulluksi totta totisesti tulisin jo ennen iltaa. (Kävelee kiivaasti edestakaisin.) Tuhat tulimmaista! Kamalampaa ihmistä ei löydy koko maan päällä. Ja minunko pitäisi – ei, ennen vaikka hirteen! (Toini ja Heikki tulevat. Kerttu katoo ikkunasta.) HEIKKI. Oo, neiti Sidensnöre, jos voisitte lukea, mitä sydämeni syvyydessä liikkuu –. TOINI. Hiljaa, hiljaa – herrassööding Ryynänen kuulee. HEIKKI. Mitä – hän on tosiaankin vielä täällä. Käännymmekö pois, että saamme rauhassa keskustella? TOINI. Ei, ei, jääkäämme tänne, ei hän meitä häiritse. Hän näyttää olevan omien tunteidensa vallassa. HEIKKI. Mutta Valter – mikä sinua vaivaa? Olethan aivan pois suunniltasi, veli? TOINI. Turha kysymys! Rakkauden kuumeessa hän vaan on, ettekö huomaa? Onnellinen te, herra herrassööding, kun olette jo löytänyt omanne. Sallikaa minun puristaa kättänne. VALTER. Suokaa anteeksi – ei ole aikaa. – Heikki, missä on setäni? HEIKKI. Tuolla alhaalla hän näkyi kävelevän. TOINI. Sydämeni iloitsee teidän kanssanne, herra herrassööding. VALTER (erikseen). Mene hornaan! Tuo on toinen hupsu. (Menee vasempaan.) HEIKKI. Niin – hän on päässyt toiveittensa perille, hän. Mutta minä, poloinen, olen ijäisesti onneton. TOINI. Onneton? Te, herra Hellstén? Miksi niin – jos saan luvan kysyä? HEIKKI. Minä rakastan teitä, neiti Sidensnöre, rakastan ilman toivoa. TOINI. Oi – ilman toivoa – mistä sen tiedätte? HEIKKI. Te olette rikas, minä vaan köyhä konttoristi. TOINI. Onko siis rikkauteni esteenä teidän rakkaudellenne? HEIKKI. Voittamattomana esteenä. Minä en koskaan uskaltaisi pyytää teitä vaimokseni. TOINI. Surunne liikuttaa minua. HEIKKI. Armahin, suloisin, neiti Sidensnöre! Uskallanko päättää sanoistanne, että te, – ei, se on liian rohkea ajatus! TOINI. Jalo nuorukainen, olkaa hyvässä toivossa, minä tiedän keinon, millä tuo este saadaan poistetuksi. HEIKKI. Te tiedätte? Oi, sanokaa se minulle, ja te teette minut onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä. TOINI. Vallan yksinkertainen keino. Ettekö itse huomaa? HEIKKI. Minä aavistan – TOINI. Noo –? HEIKKI. Mutta – tahtoisin kuulla sen teidän omasta suustanne. TOINI. Pyydän – sanokaa te ensin. HEIKKI. Amelie – te rakastatte minua! TOINI. Yhtä varmasti kuin tekin minua! HEIKKI. Ooh – TOINI. Mutta se ei meitä vielä pelasta tuosta onnettomasta rikkaudesta, joka asettuu väliimme kuin kamala haamu ikään. HEIKKI. Tarkoitatte siis jotain muuta keinoa? Ilmoittakaa se minulle, Amelie. Vaaditteko todistuksia rakkaudestani? Sanokaa vaan, ja minä olen valmis lähtemään vaikka tuleen teidän puolestanne. TOINI. Urhoollinen ritarini, te voisitte sen tehdä! Mutta minä en sitä salli, sillä minä niin täydellisesti luotan teidän rakkauteenne. Ei, vaan minä raivaan esteen tieltämme pois. Uhraan koko omaisuuteni johonkuhun hyvään tarkoitukseen. Silloin olen yhtä köyhä kuin tekin, jalo ritari, eikä teillä enää tarvitse olla mitään epäilyksiä. Noo –? Ettekö ihastu tuumastani? Kuinka? Te näytätte nololta? HEIKKI. Minä –? En suinkaan. Te erehdytte – minä vakuutan. TOINI. Siis lähden heti panemaan asiaa toimeen. HEIKKI. Ei, odottakaa! Se ei käy laatuun, Amelie. Se olisi suurinta hulluutta. TOINI. Kuinka niin? HEIKKI. Te minun tähteni tuomitsisitte itsenne köyhyyttä kärsimään. Ei, siihen en voi ikinä suostua. TOINI. Minäpä en välitä rikkaudesta, en ole siitä ikinä välittänyt. Ja nyt kun se on haittana meidän liitollemme, nyt sitä suorastaan inhoon. HEIKKI. Mutta malttakaa toki mieltänne. TOINI. En saa rauhaa, ennenkuin kaikki on selvillä. Hyvästi, vähäksi aikaa, mun uskollinen ritarini, hyvästi. (Menee paviljonkiin.) HEIKKI. Mutta kuulkaahan toki – Amelie –. Perhana, noita naisia! Millä nyt saan hänet tuosta puuhasta talttumaan? (Kauppaneuvos ja Valter tulevat.) KAUPPANEUVOS. En suostu, en! Sinä olet sanasi antanut ja siitä pidän minä kiinni. Herra Hellstén, olkaa hyvä ja pitäkää varalta tuolla, milloin neiti Bertha tulee asemalta. HEIKKI. Kyllä. (Erikseen.) Käskee minua kuin renkiä ikään. KAUPPANEUVOS. Tytön otat vaimoksesi ja sillä hyvä. Siinä ei auta enää velikullatkaan. VALTER. Mahdotonta! Ihan mahdotonta! Ajatelkaa, setä hyvä – KAUPPANEUVOS. Ajatelkaa, ajatelkaa! Se on jo valmiiksi ajateltu eikä se siitä enää parane. Sunnuntaina pannaan kuulutuksiin. VALTER. Ei, sanon minä – KAUPPANEUVOS. Sunnuntaina pannaan kuulutuksiin – VALTER. Ei, sanon minä! KAUPPANEUVOS. Mutta pannaanpas. Saat nähdä, että pannaan – HEIKKI (tulee kiireesti). Siellä tulee eräs nainen ratsupuvussa – eikö liene hän! KAUPPANEUVOS. Ratsupuvussa? Kas vaan – hänelle ei kelvannutkaan ajaa vaunuissa. – Herra Hellstén, menkää sanomaan rouva Oksman’ille, että neiti Bertha on tullut. (Menee Kerttua vastaan.) HEIKKI. Kyllä minä tässä! Juoksupoikana hän minua pitää. Mutta antaapas olla – kohta näytän, että olen yhtä suuri herra kuin ikinä hänkin. Niin, Valter, katso tätä miestä! (Lyö rintoihinsa.) Hän on rikas, sadan tuhannen omistaja! VALTER. Entä sitten? HEIKKI. Entä sitten? Etkö tiedä, mitä seuraa? Tästä puolin minua ei käsketä kuin koiraa: mene sinne, mene tuonne – vaan minä olen itse vuorostani käskijä ja muut saavat seisoa varpaillaan edessäni. (Menee.) KERTTU (ratsupuvussa, harso silmillä, ratsupiiska kädessä). ''Bonjour, bonjour'', morbror! O, en sådan dum bondhäst, du sände emot mig. Den hade visst aldrig i verlden någon menniska ridit på. KAUPPANEUVOS. Tervetultua, tervetultua, pikku Bertha. Mitä sinulle kuuluu? KERTTU. Usch, den odrägliga finskan, jag har visst glömt den ren. Har du ännu inte lärt dig svenska, morbror, fast du blivit kommerseråd? KAUPPANEUVOS. Kyllä sinun pitää puhua suomea, Herthaseni, muuten en ymmärrä mitään. KERTTU. Oh, en sådan barbar du är, morbror, som inte lärt dig något enda kulturspråk. Men – jag skall försöka göra dig viljes. (Puhuu jotenkin ruotsinvoittoista.) Kuka on tämä nuori herra? (Tarkastaa Valteria pincenez’in lävitse.) Eno kulta – esittele hänet minulle. KAUPPANEUVOS. Suo anteeksi, en huomannutkaan. Hän on serkkusi, tuomari Ryynänen, Kertun sulhanen. KERTTU. Ooh – tuleva lankoni siis! (Koskettaa sormillaan keveästi Valterin ojennettua kättä.) Hauskaa tutustua! VALTER (ujostuu, käy hämilleen ja käyttäytyy kömpelösti). Nöyrin palvelijanne – minua suuresti ilahuttaa – erinomaisen suuri kunnia – KERTTU. Mutta – enkö ole nähnyt teitä Stockholmissa? Oopperassa, pari viikkoa sitten? Te istuitte samassa loogissa? VALTER. Mahdatte erehtyä. En ole ikinä ollut Stockholmissa. KERTTU. Ette ole ollut Stockholmissa? Sepä vahinko. Niin kaunis kaupunki – ja niin suuri sitten! Helsinki ei ole kuin pieni kylä sen rinnalla. KAUPPANEUVOS. Oho – vai pieni kylä! Meidän pääkaupunki – KERTTU (nauraen). – on vaan pieni, pieni kylä suureen maailman kaupunkiin verraten, eno kulta. Surkeata, mutta totta! Stockholm siihen sijaan – kuule eno, – minä lähden takaisin sinne aivan pian. KAUPPANEUVOS. So, so, senkö verran sinä välität meistä? KERTTU (naurahtaen). Anteeksi, eno, mutta minä en tosiaankaan enää viihdy täällä Suomessa. – Täällä on kaikki niin alkuperäistä ja ihmisetkin niin sivistymättömiä, epähienoja – KAUPPANEUVOS. No, no, – no, no? Jopa sinä nyt vallan – KERTTU. Ihan totta, eno. Et usko, kuinka minua vaivasi eilen illalla Helsingissä, kun sattumalta jouduin erääsen seuraan – Helsingin kermaan muuten – paroni Stjernvallin perheessä. VALTER. Kuinka? Paroni Stjernvallin –? KERTTU. Niin – minä ennen oleskelin paljon heidän luonaan. Mutta, antakaa kun kerron teille. – Siellä oli suuri seura koolla – paljon nuoria herroja – ja, niinkuin jo sanoin, Helsingin hienoimpia! Oh, ''mon Dieu''! Kuinka kömpelöitä ja ''tafattia'', kuinka jäykkiä ja kankeita! Eiväthän ne osaa edes kumartaa ''comme il faut''. Aivan käyttäytyvät kuin sydänmaan ukot, jotka eivät vielä milloinkaan ole esiintyneet sivistyneessä ''societéessä''. Niin; toden totta, eno. Suomen herroilta puuttuu tykkänään tuo savoir vivre, tuo eleganssi ja hienous, joka tekee kulturimaiden miehet niin miellyttäviksi. KAUPPANEUVOS. No, mutta Bertha, jos pääkaupungin parhaat herrat mielestäsi ovat noin – kuinka sanoisin – noin epäonnistuneita, niin mitä sitten meistä sanot? KERTTU (naurahtaa keveästi). Ooh, eno kulta, sinä olet hyvä, eihän sinun tarvitse ollakaan mikään kavaljeeri. KAUPPANEUVOS. Vaan – entä serkkusi, Valter? KERTTU. Niin – hän? (katselee häntä tarkkaavasti). Kertun sulhanen? (Nauraen.) Kuinka arasti te minua katselette! Ettehän toki pelkää minua? VALTER. En – en suinkaan – KERTTU. Saanko puhua suoraa kieltä, koska olemme sukulaisia? VALTER. Pyydän – tehkää se! KERTTU. Te ette loukkaannu? VALTER. En, totisesti! KERTTU. No niin, sitten sanon ensiksikin parempi ryhti! (Valter ojentaa itseään.) KERTTU. Sulavammat liikkeet, vilkkaampi havainto, notkeampi käytös ja kuulkaa te tietysti osaatte ranskaa? VALTER (hämillään). Valitettavasti – en oikein. KERTTU (uhkaa leikillisesti sormellaan). Ai, ai, hyvä serkku, teillä on vielä paljon oppimista. Kun tulette Stockholmiin minua tervehtimään, täytyy teidän olla kaikin puolin ''korrekt''. – muuten en tunnusta teitä langokseni. – No, ei vaaraa, meistä kyllä tulee hyvät ystävät. VALTER. Se olisi hartain toivoni! KAUPPANEUVOS. Ehkäpä sinä, Berthaseni, otat ohjataksesi Valteria, – hän kun ei tunne suuren maailman tapoja. KERTTU. Te haluatte sitä, serkku? VALTER. Olisin erinomaisen kiitollinen. KERTTU. Ooh, sitten laitan minä teistä oikean salonkiherran, ritarillisen ja huomaavaiseri erinomattainkin naisia kohtaan, niin, semmoisen gentlemanin, joka ennemmin menisi surman suuhun, ennenkuin sanoisi naiselle epäkohteliaan sanan. VALTER. Teidän edestänne, armas serkku, olisin valmis heti kohta menemään surman suuhun. KAUPPANEUVOS. Kas, kas, hyvä alku! VALTER. Anteeksi – serkku – teidän kenkänne nappi on auennut, sallikaa minun panna se kiinni. KERTTU. Olkaa niin hyvä. (Valter koettaa panna sitä kiinni, vaan ei onnistu.) KERTTU. Ettehän te saa sitä kiinni? Teidän kätenne vapisevat. VALTER. Niin, ne – vapisevat. KERTTU (nauraen). Antakaa olla, ei se nyt onnistu teille. VALTER. Kumma paikka – KERTTU. Jättäkää – jättäkää – VALTER (nousee nolona ja harmissaan). Pelkään, että pidätte minua kömpelönä. – Ja teillä on syytä, en ymmärrä mikä minuun on tullut tällä hetkellä – en koskaan ole tuntenut itseäni niin typeräksi, – minä tosiaankin häpeän itseäni. KERTTU. Ooh, elkää siitä niin kovin tuskitelko. Teiltä puuttuu vähän tottumusta, siinä kaikki. VALTER. Tahtoisin esiintyä teille edullisessa valossa, ja nyt kuitenkin käyttäännyn kuin – maanmoukka. KERTTU. Olkaa huoletta, minä otan teidät mielelläni langoksi yhtä kaikki. Sillä minä arvaan, ettei Kerttu sisareni ole enemmän suuren maailmaa ihminen kuin tekään, serkku hyvä. – Missä hän muuten on, eno? Enhän ole vielä nähnytkään pientä sisartani. KAUPPANEUVOS. Hän on täällä paviljongissa. Tahdotko mennä sisään? Mitä kummaa? Ovi on lukossa. (Kolkuttaa.) Kerttu, Kerttu! TOINI (pistää päänsä ikkunasta ulos). Hss – hss. Kerttu nukkuu – elkää herättäkö lapsi raukkaa. KERTTU. Mitä näen? Eikö se ole neiti Sidensnöre? ''Bon jour, mademoiselle!'' TOINI. Neiti Bertha – johan te olette saapunut. Tervetuloa, tervetuloa! Odottakaa – minä heti aukaisen oven. (Ilmestyy ovelle.) – Ei – herrat eivät saa tulla sisään, kun Kerttu nukkuu. KERTTU (nyökäyttää päätään herroille). ''Au revoir!'' (Toini ja Kerttu poistuvat paviljonkiin.) VALTER (innostuneena). Setä, setä, kuulkaa, mitä sanon –! KAUPPANEUVOS. No, no, elähän nyt – kuulenhan minä vähemmälläkin. VALTER. Hän on hurmaava! Olen aivan pyörryksissä. – Mikä ryhti – mikä käytös! Herra Jumala – en ole ikinä vielä nähnyt semmoista. Setä, setä – häntä minä kosin! KAUPPANEUVOS. Ooho! Vai häntä sinä kosit? Sinä – joka olet kihloissa sisaren kanssa? Mene suolle – en mä paremmin sano – VALTER. Hyvä setä – elkää tehkö minua onnettomaksi. Minä en voi sille mitään. Minun täytyy saada Bertha. Ooh, kuinka hän on viehättävä. Näittekö, kuinka sulavasti ja pehmeästi hän liikkui, kuinka hänen käytöksensä oli varmaa ja tottunutta – KAUPPANEUVOS. Näinhän minä, näin, näin! Ja kuulin myöskin, mitä hän sanoi Suomen herroista. VALTER. Joka oli aivan oikeutettua. KAUPPANEUVOS. Saattaapa olla. Mutta luuletkos että Bertha semmoisilla vaatimuksilia koskaan voisi tyytyä sinuun, poika parka? VALTER. Bertha ei ole niin pintapuolinen että hän minut hylkää kömpelyyteni tähden. Hän ottaa ensin selkoa karaktääristäni ja muista sisällisistä ominaisuuksistani. KAUPPANEUVOS (painolla). Teitkö sinäkin niin Kertun suhteen? VALTER. Elkää puhuko minulle enää Kertusta, setä, ellette tahdo kiusata minua kuoliaaksi. KAUPPANEUVOS. No, olkoon! Puhutaan sitten Berthasta. Mitä sinä tiedät hänen karaktääristään taikka hänen sisällisistä ominaisuuksistaan? Tällä lyhyellä ajalla et ole niistä ehtinyt selkoa saada. VALTER. Vähät siitä! Hän on suloinen, viehättävä, kaunis kuin taivaan enkeli, siinä kylläksi. Kuka kysyy naisen karaktääriä? Hänen tenhovoimaansa ainoastaan. KAUPPANEUVOS. Pian sinä rauhoitut – tuommoinen ihastus ei tavallisesti kauvan kestä. VALTER. Sieluni kautta, setä, tämä kestää elämänikäni! Antakaa myöten, setä, tämä ainoa kerta. Onhan teille yhdentekevä, kummanko sisaren kanssa minä olen naimisissa, kunhan vaan saatte minusta tasaisen ja vakavan aviomiehen. KAUPPANEUVOS. No, onhan tuo sitäkin. VALTER. Suostutte siis, setä, ja autatte minua eikö niin? Hurraa, kaikki käy hyvin! Te olette sentään kunnon ukko, setä kulta. KAUPPANEUVOS. Hiljaa, hiljaa, poika. Vielä siinä on yksi ehto. VALTER. No, ja mikä se on? Sanokaa pian. KAUPPANEUVOS. Sinä saat itse ilmoittaa asiasta Kertulle ja hankkia siihen hänen suostumuksensa. VALTER. Kiusan kappale! Vieläkö minun täytyy puhella sen pöllön kanssa? KAUPPANEUVOS. So, so, hän on Berthan sisar, muista se. VALTER. No, olkoon menneeksi! Kärsin vaikka mitä, jos vaan Berthan omakseni saan. KAUPPANEUVOS. Hyvä on! Suostuttu siis. Minä sillä välin puhuttelen Berthaa puolestasi. VALTER. Kiitoksia, setä! Tuhannen tuhatta kiitosta. KAUPPANEUVOS. Säästä kiitokset siksi kuin kuulet, minkä vastauksen tuon. – Koeta sinä nyt saada Kerttua tänne puheillesi, minä kierrän sillä välin toista tietä Berthan luokse. (Menee.) VALTER. Nouse nyt luontoni lovesta, haon alta haltijan. (Koputtaa paviljongin ovea.) Neiti Kerttu joko olette valveilla? TOINI (tulee paviljongista). Ah, tekö täällä koputitte, herra herassööding? VALTER. Tahtoisin tavata Kerttu neitiä. TOINI. Anteeksi, hän pukeutuu. VALTER. Pukeutuu? TOINI. Niin, Bertha neiti ei salli hänen esiintyä äskeisessä kostyymissään. VALTER. Harmi! Kestääkö tuo pukeutuminen kauvankin? TOINI. Rakastuneelle odotuksen aika on pitkä. Mutta saanko luvan kysyä, missä on teidän ystävänne? VALTER. Herra Hellstén? Hän ikään läksi täältä. Luultavasti hän on jossain likitienoilla. Jos tahdotte, niin kutsun häntä. TOINI. Pyydän – tehkää niin hyvin. VALTER. Arvaanko oikein – te tahdotte puhua hänen kanssaan kahden kesken? TOINI (keimailee). Te ette siinä erehdy, herra herassööding. VALTER. Ymmärrän –! Elkää ujostelko. (Erikseen.) Vanha hupakko! (Menee perälle.) Tuollapa hän onkin. Heikki, tule tänne! Joudu! HEIKKI (tulee). Mikä on? VALTER. Neiti Sidensnöre tahtoo sinua puhutella. (Erikseen.) Olkoon onneksi! Minä en sinua kadehdi. HEIKKI (erikseen Valterille). On hän kumminkin toista kuin sinun tallukkasi. (Valter menee.) HEIKKI (rientää Toinin luokse ja suutelee häntä kädelle.) Armas! TOINI. Kaikki on selvillä. Minä olen nyt yhtä köyhä kuin tekin. Ei, köyhempi vielä, sillä minulla ei ole muuta kuin nämä kaksi tyhjää kättä ja lämmin, hehkuva sydämeni. Iloitkaa, herraseni, tuo inhottava kulta ei meitä enää erota. HEIKKI. Kuinka? Mitä tarkoitatte? Minä en ymmärrä teitä. En tosiaankaan. TOINI. Ettekö ymmärrä? No, kuulkaa sitten. Lahjoituskirja on tehty. Kaikki on laillisessa järjestyksessä. Minulla ei ole enää äyrinkään vertaa omaisuutta. HEIKKI. Mutta – sehän on suoraa hulluutta! Kuinka – ominpäinkö te –? TOINI. Ei ominpäin, – kuinka siihen olisin pystynyt. Kauppaneuvos sen kirjoitti itse ja hänen huostassaan on lahjoituskirja. HEIKKI. Vai niin! Peijakas! Lahjoittakoon hän sisarensa tyttärien omaisuuksia, mitä hän muitten asioihin sekoittuu. Minä heti paikalla menen ja otan sen häneltä pois. (Menee kiireesti.) (Toini nauraa.) KERTTU (tulee paviljongista omassa puvussaan). Mitä naurat, Toini? TOINI. Kun – kun – oh, kuinka hassua. KERTTU. Hs – hs – sulhanen tulee! (Toini menee paviljonkiin yhä nauraen.) VALTER (erikseen). Hän on tuolla! – Nyt auta taivas! (tulee rohkeasti.) Hyvä serkku – suokaa minulle hetkisen – (säpsähtää ja ottaa pari askelta taaksepäin.) Ei – mutta nythän te olette vallan toisen näköinen, Kerttu. KERTTU (vieno, luonnollinen koko olennossaan). Te halusitte minua puhutella, Valter? VALTER. Niin, minulla oli – mutta tulkaahan nyt ensin istumaan tänne penkille –. Tässä puvussa, suokaa anteeksi, mutta en voi olla sitä sanomatta, – tässä puvussa olette niin paljon, paljon sievempi, oi, te olette oikein ihmeesti sievä – KERTTU. Teillä on minulle jotain kiireellistä asiaa, luulemma? VALTER. Niin – olihan minulla – KERTTU. Puhukaa sitten, serkku. VALTER. Oikeastaan – ei sillä nyt niin hengen hätää olekaan. Voimmehan keskustella aluksi jostain muusta. Minua niin kummastuttaa tämä muutos teissä. Että todella puku saattaa vaikuttaa niin paljon. Sitä en olisi uskonut. KERTTU. Te liioittelette, Valter. Muutos ei mahda olla niin suuri. Taikka saitte minusta kenties äsken väärän kuvan? VALTER. Niin – pahus hänet tiesi – suokaa anteeksi. Mutta joko minä olin äsken noiduttu, taikka olen sitä nyt. Sillä en totisesti tahtoisi tuntea teitä samaksi. KERTTU. Jospa te ette katsellut minua oikein tarkkaan? Ette ottanut selkoa siitä, minkälainen minä oikeastaan olin. VALTER. Teidän on puheennekin muuttunut. Hetki sitten käytitte tuota kauheata Sysmän murretta. KERTTU. Anteeksi, Savon murretta se oli. Sysmässä puhutaan jokseenkin puhdasta kirjakieltä. VALTER. Niinkö? Mutta miksi sitten –? KERTTU. Käytin Savon murretta? Ilman vaan aikojani. Se tarttui minuun, kun oleskelin Savossa viime kesänä. Taikka oikeammin, minä rupesin harjoittelemaan sitä oppiakseni. – (Leikillisesti.) Tahdotteko, että puhun sitä vielä? VALTER. Elkää – taivaan tähden! (Ottaa häntä kädestä.) Pysykää nyt tämmöisenä kuin olette, Kerttu! KERTTU. Mutta sanokaa, mistä aijoitte minulle puhua. Olen niin levoton – VALTER. Levoton? Miksi olette siitä levoton, Kerttu? KERTTU. En tiedä itsekään. Minulla vaan on niin pahoja aavistuksia. VALTER (suutelee häntä kädelle). Kerttu, loukkasinko teitä äsken? Te läksitte itkien luotani. KERTTU. Elkää välittäkö siitä. VALTER. Te olette vieläkin pahoillanne – KERTTU. Eikös mitä – VALTER. Olettepa, näenhän minä. Oih, mikä pöllö minä olin. – Kerttu – voitteko antaa minulle anteeksi, sanokaa! KERTTU. Ei minulla ole syytä teitä nuhdella, Valter. Omaa tyhmyyttäni ainoastaan suren. VALTER. Te ette ole lainkaan tyhmä. KERTTU. Hyväntahtoisuudesta ette tahdo sitä myöntää. Vähän aikaa sitten olitte toista mieltä. VALTER. Kun olin – vouhka! KERTTU. Ei, hyvä Valter, silmäni ovat nyt auenneet.~-Minä näen selvästi kaikki virheeni ja puutteeni. Ja minä ymmärrän teidän vastenmielisyytenne minua kohtaan vallan luonnolliseksi. VALTER. Te erehdytte. Te ette ensinkään ole minulle vastenmielinen. KERTTU. Äsken sen liiankin selvään osoititte. Enkä sitä ihmettele, sillä toisin ei voinut olla. Yksinkertainen, maalla kasvanut tyttö, joka oli seurustellut vaan lehmien ja lampaiden kanssa – VALTER. Anteeksi, Kerttu, anteeksi – KERTTU. – jolla ei ollut mitään ulkonaisia etuja – VALTER. Missä olivat minun silmäni, etten niitä äsken huomannut! KERTTU. – vaan oli käytöksessään kömpelö – VALTER. Se oli kaikki puvun syy. KERTTU. – joka puhui raa’asti – KERTTU. Savon murre – minä en ollut tottunut siihen. – Ei muistella enää niitä! KERTTU. – kuinka voisi sellainen tyydyttää nuorta, sivistynyttä herraa, joka on seurustellut hienojen, seuraelämään tottuneiden naisten kanssa! VALTER. Uskokaa minua, te ette ole semmoinen, joksi nyt itseänne kuvaatte – KERTTU. Eno teki siinä hyvin väärin, kun hän vastoin tahtoanne koetti pakoittaa teitä naimisiin minun kanssani. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että semmoisissa asioissa, jos missään, täytyy itsekunkin saada vapaasti päättää ja valita. VALTER. Vaan jospa minä nyt – vapaasta tahdostani – KERTTU. Antakaa minun puhua loppuun, Valter. Yksin ollessani tuolla ajattelin suhdettamme ja huomasin sen niin peräti vääräksi, että päätin kohta täyttää tahtonne ja purkaa kaikki sopimukset. VALTER. Mutta minä en siihen suostu, minä pidän niistä kiinni. KERTTU. Päinvastoin, se on teidän hartain toivonne, Valter. (Nousee.) Te olette minusta vapaa nyt. Tästä lähtein olemme vaan serkkuja ja – jos niin tahdotte – ystäviä. Me eroamme ilman katkeruutta toisistamme, eikö niin? (Ojentaa hänelle kätensä.) VALTER (tarttuu siihen innokkaasti ja suutelee sitä monet kerrat). Jalomielinen, herttainen tyttö, me emme eroo, minä en päästä sinua vapaaksi. Sinun täytyy tulla omakseni. KERTTU. Mutta, Valter – malttakaa toki mieltänne, emme ole enää kihloissa. Laskekaa minut irti. VALTER. Me puhelemme vielä, istu tähän! KERTTU.. Ei meillä enää ole mitään sanottavaa toisillemme. Onhan kaikki selvillä. – Jääkää hyvästi, Valter! (Tempaisee itsensä vapaaksi ja menee paviljonkiin.) VALTER. Kerttu, elä mene, kuule, Kerttu, tule takaisin – taikka, sama se, minä tulen sinne. (Koettaa avata paviljongin ovea.) Ooh, hän on lukinnut oven, hän ei tahdo minua enää nähdä! (Kauppaneuvos ja Heikki tulevat perältä.) KAUPPANEUVOS. Mikä hiiden lahjakirja? Menkää suolle! Ei minulla mitään lahjakirjaa ole. HEIKKI. Hän sanoi itse jättäneensä sen teille. KAUPPANEUVOS. Hän, ja hän, ja hän! Kuka hän? HEIKKI. Neiti Sidensnöre. KAUPPANEUVOS. No, ja mitä hiivattia teillä on tekemistä neiti Sidensnören lahjakirjan kanssa? HEIKKI. Minä vaadin sen teiltä takaisin ja minulla on siihen oikeus. KAUPPANEUVOS. En usko, ennenkuin kuulen sen häneltä itseltään. – Ja jättäkää minut rauhaan nyt, että saan puhella Valterin kanssa. HEIKKI (vetäytyy syrjään). Nähdäänpäs, etkö kohta saa vetää sitä esille! Mihinkä se Amelie täältä pujahti? KAUPPANEUVOS. No, Valter – tulepa nyt tänne! Hyviä uutisia, poikaseni, hyviä uutisia! Sinulla on merkillinen onni naisten suhteen. – Bertha heti suostui tuumiisi. Sinä olit sittenkin miellyttänyt häntä. VALTER. Bertha? Kuinka? Mitä tarkoitatte, setä? KAUPPANEUVOS. Minä tein, niinkuin pyysit, ja kosin Berthaa puolestasi. VALTER. Berthaa!? Herra taivaan, mitä te nyt taas teitte, setä? Olinko minä pyytänyt teitä kosimaan! KAUPPANEUVOS. Etkö pyytänyt? Sepä kumma, ettet sinä pyytänyt! VALTER. Enhän minä häntä edes tunnekaan. Tuommoinen suuren maailman nainen – hänestä helposti voi erehtyä – hän tietysti osaa peittää sisällisen luontonsa – voi, kissa vieköön! Tämäpä vasta harmi! KAUPPANEUVOS. Mutta – olethan sinä rakastunut häneen yli silmien ja korvien? VALTER. Ei, setä kulta, ei se ollut rakkautta, hetkellistä, ohimenevää hurmausta vaan. Kerttua minä rakastan, en ketään muuta, ja häntä minä nyt pyydän omakseni. Te olette hänen holhoojansa, setä, annattehan te hänet minulle, jos hän nimittäin itse suostuu minulle tulemaan? KAUPPANEUVOS. Ei – kuule nyt, poika, jommallakummalla meistä mahtaa olla vika tässä päänupussa, muuta en voi ymmärtää. Etkö sinä tuonoin ikään, tässä samassa paikassa minulle selittänyt, ettet millään mahdilla suostuisi menemään naimisiin Kertun kanssa. Hän oli tyhmä, melkein idiootti, hän ei sinua miellyttänyt – VALTER. En tuntenut silloin hänen lämmintä, puhdasta sydäntään, hänen vienoa, tosinaisellista luonnettaan. KAUPPANEUVOS. Mutta hän ei ole tottunut seurustelemaan muuta kuin lehmien ja lampaiden kanssa – VALTER. Niin, pilkatkaa minua vaan, setä, sen olen hyvin ansainnut. Myönnän itse, että olin sokea, hassu, narrimainen. Mutta nyt olen vihdoinkin selvillä itsestäni. Bertha on kyllä kaunis ja hurmaava, mutta Kertun kanssa minä ainoastaan voin tulla onnelliseksi, häntä ellen saa omakseni, en huoli kenestäkään. KAUPPANEUVOS. Mokomaa huliviliä en ole tässä maailmassa nähnyt. Toinen rakkaus kymmenen minutin sisään. VALTER. Ensimmäinen, setä, ensimmäinen koko elämässäni. Äskeistä ei oteta lukuun. KAUPPANEUVOS. Mutta luuletkos, että minä rupean narriksesi! Viiden minutin päästä sinä taas muutat mieltä ja minun pitäisi taas tanssia sinun viulusi mukaan. VALTER. Elkää suuttuko, setä! KAUPPANEUVOS. Kuule nyt viimeinen sanani: joko sinä menet naimisiin Berthan kanssa, taikka et saa minulta sinä ilmoisna ikänä et penniäkään. VALTER. Sama se! En pyydäkään rahojanne. Minä heitän koko virkauran ja muutan Sysmään. Rupean maanviljelijäksi. HEIKKI. Elä hupsuttele! Helpommin sinä millä muulla keinolla hyvänsä rahaa saat. VALTER. Ole vait’, asia ei kuulu sinuun. KAUPPANEUVOS. Itsepähän kärsinee seuraukset. Minä pesen käteni. HEIKKI. Minä myös. VALTER (koputtaa paviljongin ovea). Kerttu, Kerttu! Armas Kerttu, tule, että polvillani saan rukoilla sinulta anteeksi tyhmyyttäni. KERTTU (tulee entisessä puvussa muuten paitsi että hänellä on Berthan hattu ja huntu). Tässä olen! VALTER. Bertha!? KERTTU (nostaa huntua). Katso tarkempaan! VALTER. Ei – Kerttu! KAUPPANEUVOS. Bertha ja Kerttu samassa persoonassa! VALTER. Kuinka? Te olette siis – KERTTU. Hiukan ilveillyt kanssanne. Niin, hyvä serkku, teille annettiin pieni läksy ennakkoluuloistanne maalaistyttöjen suhteen. VALTER. Ahaa – nyt minulle selviää. Te olette rangaissut minua, serkku, mutta nyt seuraa armo ja rakkaus – eikö niin? KAUPPANEUVOS. No, vaan kumpaako sinä nyt pyydät minulta, Berthaa vai Kerttua? VALTER. Kerttua, Kerttua, johan sen sanoin. Armahin, suloisin Kerttu – KERTTU. – joka olet Sysmästä kotoisin – VALTER. – joka olet Sysmästä kotoisin, suostutko tulemaan omakseni? KERTTU. Kysytkö sitä nyt oikein vakavalla mielellä? VALTER. Aivan vakavalla mielellä? KERTTU (veitikkamaisesti). Entäpä jos ruppeen toas hoastamaan Savon murretta? Mittee sinä siittä sanot? VALTER (vetää hänet luokseen). Hoastatpa mittee tahhaan, kunhan voan oot minun! KAUPPANEUVOS. Kas niin! Sanoinhan sen, Kerttu, että sinä kyllä hänet valloitat. Onnea, teille, lapset! HEIKKI. Niin, onnea! Mutta, voi taivaan tapernaakkeli! Aika lailla sinä annoit vehkeillä kanssasi. Minä sinun sijassasi olisin jo suuttunut. TOINI (omassa puvussaan paviljongista). Onpa tässä vähän vehkeilty erään toisenkin kanssa. (Niiaa.) HEIKKI. Anteeksi, neiti, en tunne teitä – TOINI (niiaa vielä syvempään). Neiti Sidensnöre, luvallanne. HEIKKI. Mahdotonta! Neiti Sidensnöre, vanha ja ruma, te – TOINI (niiaa). Nuori ja kaunis! HEIKKI. Ja oikea nimenne? TOINI. Toini Manner, Kertun paras ystävä ja kihloissa hänen veljensä kanssa. HEIKKI. Tämä on – hävytöntä! KAUPPANEUVOS. Ai, ai, ai, ai! Tytöt veitikat, te pidätte miehiä pilkkananne! Siinä nyt on naisemansipatsionin seurauksia. Mutta malttakaahan –! HEIKKI. Niin – kauppaneuvos on itse ollut heillä liittolaisena. Unohditte miehisen arvonne. KAUPPANEUVOS. Saivat minut narratuksi mukaansa. Mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Tästä lähtein lupaan aina uskollisesti pitää miesten puolta. KERTTU. Mutta olipa tää yhtä kaikki vähän sommoo, eikös ollunna, eno? '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13165 Papin perhe; Hän on Sysmästä; Spiritistinen istunto]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1893: ''Hän on Sysmästä: huvinäytelmä yhdessä näytöksessä''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2901 6017 2006-09-24T15:27:11Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Spiritistinen istunto |alaotsikko=Ilveily yhdessä näytöksessä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Henkilöt: == : ROUVA TALLQVIST. : HELMI VESTERHOLM, hänen sisarensa tytär. : ROUVA RAMSTEDT. : NEITI TÖRNE. : HERRA ORELL, meedio. : LEHTORI VIRTALA. : RENNE HAMMAR, ylioppilas. : LIISA, palvelija, vanhanpuoleinen, ontuva. (Tupa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Vasempaan ikkuna. Etulavalla pitkä leipomapöytä. Helmi leipoo vehnäsiä, joita parilla pellillä on jo valmiina kohoomassa. Liisa rasvaa uunin luona viimeistä peltiä.) HELMI. Meille tulee kiire. Joutuuko uuni? LIISA. No, jo tok’. Minä sen lakaisen heti, kun vaan olen rasvannut tään viimeisen peliin. HELMI. Sattuipa meille arvon hyvää hiivaa, kun noin kohottaa. LIISA. Ja niin kun se rylläsi jo pytyssäkin, että oli yli laitojen mennä. – Mutta kuulkaapas, Helmi neiti, se jotain tietää, se. Muistakaa minun sanoneeni. HELMI. Voi jesta, tuota Liisaa! Aina sillä on taikoja. No, mitähän tuo nyt tietäisi sitten? Antakaapa kuulla! LIISA. Naimisia se tietää, niin varmasti kuin minä olen tässä. HELMI (nauraen). Naimisia! Vieläkös vain. LIISA. Panen vaikka pääni pantiksi. HELMI. Jospa hyvinkin Liisa meiltä sitten viedään. LIISA. Minäkö? Ehei! Teidät viedään tästä talosta ennen pitkää, uskokaa jos tahdotte. HELMI. Elkää joutavia, Liisa. Enhän minä vielä ole siinä ijässäkään. LIISA (tuo peltiä pöydän luokse). Eikö siinä ijässäkään? Vaikka olette juur’ hempeimmillänne. Herran terttu, noita poskia ja noita silmiä! Enkeliks’ teitä luulisi, totta tosiaan. HELMI. No niin! Kas vaan, kuinka se Liisa osaa viekastella. LIISA. Sanokaapas lystin vuoksi: eikö teitä ole vielä kukaan kosinna? HELMI. Tuommoisia nyt kysyttekään. – Eikä ole. LIISA. Eikö tosiaan? HELMI. No, ei ole, ei. LIISA. Katsokaapa minua silmiin. – No, enkös arvannut! Elkää kieltäkö enää, jo minä tiedän. HELMI. Hyi, kuinka olette häijy! LIISA. Ja sulhasenkin tiedän. Sanonko, kuka se on? HELMI. No, kuka? LIISA. Se nuori herra, joka teitä aina saattelee kadulla. HELMI. Nuori herra? Mikä nuori herra? LIISA. Niin, kas kuinka on olevinaan! Niinkuin ette muka tietäisi. HELMI. Sanokaapas, ketä tarkoitatte. LIISA. Se se, jonka kanssa tässä tuonoinkin puhelitte portilla. Se mustasilmänen, solakka nuori herra, jolla on viiksetkin. Kyllä te arvaatte, vaikka ilman suotta kujeilette. Mikäs sen nimi taas onkaan? Ham – Hame – Ham – HELMI. Hammar? LIISA. Hammar niin justiin. HELMI. Ahaa, vai häntä te epäilette semmoisista. Renne Hammaria. LIISA. Tunnustakaa pois, hän on kosinut teitä? HELMI. Eikä ole, ei! Kaikkia sen Liisan mieleen juohtuukin. LIISA. Mutta hän on niissä hommissa, on varmaan. Ette minua saa siitä uskosta luopumaan sittenkään. HELMI (hymähtäen). Kyllä te olette soma. – Mutta laittakaapas nyt se uuni siellä kuntoon, ne ovat jo ihan liiaksikin kohonneita tuolla ensimmäisellä pellillä. LIISA (ottaa pitkävartisen luudan, kastaa sitä vesiämpärissä ja lakaisee hiilet pois uunista). Tämä tästä joutuu tuossa paikassa. HELMI (leipoo kotvan aikaa ja hyräilee). LIISA. Ketäs te nyt ajattelette? HELMI (naurahtaen). Ketäpäs minä? En ketään. LIISA. Ai, ai, ai, ai, kuinka hyvin te jo osaatte narrata. HELMI. Kuulkaapas, Liisa, mistä te sen saitte, että Renne, – että herra Hammar minua kosisi? LIISA. Mistäkö sain? Onhan minulla silmät päässä. HELMI. Puhuvatko siitä muutkin? LIISA. Puhuvathan ne. HELMI. Voi, voi, se on paha asia. LIISA. Mitä varten paha? HELMI. Niin, nähkääs – jokohan minä nyt teille kertoisin yhtäkaikki –? LIISA. Kertokaa pois. Ei se mene sen etemmäksi. HELMI. Ja kun te sen kumminkin näytte tietävän. – No, kuulkaa nyt sitten, Liisa, kuinka asian laita on. Kyllähän Renne ja minä pidämme toisistamme, mutta se on niin ikävää, kun täti ei voi häntä kärsiä, ja on hänelle niin vihanen ettei Renne raukka uskalla täällä enää käydäkään. Sen vuoksihan meidän sitten täytyy puhella kadulla ja portilla ja missä milloinkin aina satumme tapaamaan toisiamme. LIISA. No, ja minkätähden se tätinne ei häntä kärsi? Onhan se niin pulska poika, että pois tieltä. HELMI. Niin, eikös ole sitten? Solakka-vartaloinen ja kaunis, ja iloinen ja herttainen. Tiedättekö Liisa, hän on niin hyvä, ettei varmaan koko maailmassa niin, ei ainakaan tässä kaupungissa ole toista hänen vertaistaan. Voi, voi, kuinka kovasti minä hänestä pidän! LIISA. Mutta minkä ihmeen takia tätinne häntä vihaa sitten? HELMI. Nähkääs, sen takia vaan, ettei hän usko spiritismiä. Ei ole mitään muuta syytä. LIISA. Piri – Mitä sanoitte, ettei hän usko? HELMI. Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä kuullut? LIISA. En eläissäni. Mitä uutta oppia se on? HELMI. Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille. LIISA. Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt? HELMI. Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät. LIISA. Ei tuo tok’ liene totta. Ei ikinä. – Tai olisikohan tuomiopäivä ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä tapahtuvan. HELMI. En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi. LIISA. Mikä hän on, sanoitte? HELMI. Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan. LIISA. Ahaa – hän on toisin sanoen noita, loihtija. HELMI. Mikä lienee, mokoma. Minä olen sille miehelle niin vihanen, etten tiedä, mitä hänelle tekisin. Ilman häntä olisi Rennen ja minun väli ihan selvillä ja kaikki olisi niin hyvin. LIISA. Sekö se on se laihasäärinen herra harmaissa housuissa, joka täällä on viime aikoina näkynyt käyvän tätinne luona? HELMI. Se juuri. LIISA. Ooho! Vai hän se osaa henkiä manata. Missä tuo lienee sen konstin oppinut? HELMI. Kaiketi Amerikassa. Siellä hän kuuluu oleskelleen monta vuotta, vaan on nyt tullut takaisin kotimaahan. LIISA. Ja häneenkö sitten tätinne mielestä pitäisi heti kohta uskoa? Vaikka olisi minkälainen maailman peijuori? Mikä sen tietää? Ei, minun mielestäni Renne herra on ihan oikeassa, kun epäilee semmoisia vehkeitä. Minä hänen sijassaan tekisin ihan samalla lailla. HELMI. Renne sille vaan nauraa ja siitähän täti sitten niin suuttui. LIISA. Elkääpä olla millännekään. Se suuttumus pian menee ohi. HELMI. Voi, Liisa kulta, eihän siinä vielä ole kaikki. LIISA. Eikö vielä kaikki? No, herran tähden, kertokaa nyt sitten loputkin. HELMI. Kun henget ovat sanoneet – voi, voi, sehän se juuri on hulluinta. Hyvä, rakas Liisa, mikähän soppa tästä viimein tulleekaan! LIISA. Mitä ne henget ovat sanoneet sitten? HELMI. Että minä ja tuo amerikalainen menisimme naimisiin. LIISA. Tekö ottaisitte tuon hienosäärisen mieheksenne? – Jo nyt henget löpisevät turhia. HELMI. Sitä minäkin. Mutta täti on saanut päähänsä, että niin tulee käymään. LIISA. Kun olisi joku, joka osaisi panna henget puhumaan toisella lailla. HELMI. Siinähän se on. Mutta kun täällä ei kukaan osaa sitä konstia. LIISA. Kissa kaikkiakin! RIIKKA (tulee juosten ja tempaa oven auki). Sievään ylös, Helmi neiti! Rouva kutsui. HELMI. Mitä sinne? RIIKKA. No, siihen henkipeliin. Joutukaa nyt, siellä teitä odottavat. HELMI. Ketkä? RIIKKA. Rouva Ramstedt, neiti Törne ja herra Orell – LIISA. Käske heitä menemään hiiteen. RIIKKA. Taivas varjele, minäkö uskaltaisin! Tulkaa nyt vaan heti, ei teidän auta kieltäytyä. HELMI. Sano tädille, että minä en pääse, en mitenkään, kun leivät eivät vielä ole uunissakaan. RIIKKA. Saattaahan se Liisakin ne paistaa. LIISA. Ooho? Vai minä ne ottaisin vastuulleni? En ensinkään, liputa vaan tiehesi siitä. RIIKKA. Te ette sitten tule? HELMI. En. LIISA. Ei pääse leipomiselta. Johan sen kuulit. RIIKKA. Mutta saatte te taaskin toria, jahka vieraat ovat menneet. (Juoksee pois.) HELMI. Vähät siitä, ennemmin minä toki niitä kestän. LIISA. Nyt alkakaa tuoda peltiä uuniin. HELMI. Eihän se vaan liene liian tulinen. Jos vielä palavat meidän vehnäset, niin annetaan minulle kahdenkertaiset torat. (Asettaa peltiä lapiolle, jolla Liisa työntää ne uuniin.) LIISA. Eivät pala. Kyllä minä takaan. HELMI. Hiljaa nyt Liisa, varokaa ettei pelti kolahda, silloin ne kohta laskeutuisivat. (Kumartuu katsomaan uuniin, kun Liisa asettaa sinne peltiä, menee sitten ja tuo toiset pellit, jotka samoin pannaan uuniin.) LIISA. Kas niin, olkoot nyt siellä herran rauhassa puoli tuntia. (Asettaa suupellin kohdalleen.) – Mutta saapas nähdä, eikö tule rouva kohta teitä hakemaan täältä. Minusta ihan tuntuu siltä. HELMI. Eihän tuo toki tulle! – Ja vielähän minulla on työni kesken. Kaapinpulla leipomatta. (Kaapii veitsellä pytyn reunat.) Ohoo – täältä tulee meille hyvät maistiaiset, Liisa. LIISA. Kuulkaa, – nyt siellä kohoo joku rappusia ylös. HELMI. Kohotkoon vaan. Minulla ei ole aikaa henkien kanssa seurustelemaan, sen hän saa itse nähdä. (Hieroo kaikin voimin taikinaa, selin oveen.) RENNE (tulee sisään). Päivää, Helmi! HELMI. Jumala sinäkö se olitkin, Renne? Kuinka sinä uskalsit tulla tänne? Ajatteles, jos sattuisivat näkemään sinut ikkunasta. RENNE (reippaasti). Kun näkivät niin näkivät. Ei he kumminkaan ilenne tulla minua pois ajamaan. Vai mitä luulet? HELMI. Siihen ei ole takeita. Ja tiedätkös, täti saattaa olla täällä minä hetkenä hyvänsä. LIISA. Ei huoli pelätä. Minä menen vahtimaan. (Menee ulos.) HELMI. Mistä tiesit että minä olin täällä? RENNE. Tyttö kertoi tuolla pihalla. Ja löyhkeliinin sanoi olevan siellä tätisi luona. No, mitäs muuta, minä tänne. HELMI. Mutta hyvänen aika – RENNE (ottaa häntä vyötäisistä ja pyörittää ympäri). Hyvänen aika, hyvänen aika – Mitä sinä hätäilet – ei tässä ole vaaraa pikkuistakaan – HELMI. Eläpäs, – eläpäs – Noo, Renne sinä, ole nyt hurjastelematta. RENNE. Hurjastellaan pois, niinkauvan kuin olemme nuoria, vanhoilla päivillä on kyllä aikaa viisastella. HELMI. Vehnäset palavat uuniin. Herkiä! RENNE (Pitää häntä vielä kiinni vyötäisistä). Ei ne pala. Sinä narraat. HELMI. Niin, mutta Renne. Minulla on tosiaankin sydän kourassa. RENNE. Vai olet sinä ottanut sen kouraasi. Missä tarkoituksessa? Minulleko antaaksesi. HELMI. Ei, vaan kun pelkään että täti tulee. RENNE. Entä sitten? HELMI. Entä sitten? Kun hän näkee meidän seisovan näinikään? RENNE. Ei se mitään. Minä selitän hänelle minkä tähden me seisomme »näinikään». HELMI. Selität? Millä tavalla? RENNE. Sanon niinkuin asia on: että sinä rakastat minua ja minä rakastan sinua ja sen vuoksi meitä niin ihmeesti haluttaa olla näin sylekkäin. HELMI. Ja tiedätkö mitä silloin tapahtuu? RENNE. Ehkä antaisi hän meille siunauksensa. HELMI. Vieläkös! Hän ajaisi sinut pois. Niin, sen hän tekisi. RENNE. Ajakoon vaan. Ja ajakoon sinut myös, niin lähdemme yhdessä. HELMI. Minnekä? (Irtaantuu.) RENNE. Minne hyvänsä. »Maa suur’ ja avara», lauletaan virsikirjassa. HELMI. Elä! Luuletko, että minä läksisin maata maailmaa kuljeksimaan sinun kanssasi? Eo-ho! Heittäisit vielä. (Vetäytyy kauvemmaksi.) RENNE. Kuinka sanoit? HELMI. Etkö kuullut? RENNE. Korvani varmaankin valehtelivat. Sanopa uudelleen. HELMI. Enpäs sano. RENNE. Ettäkö minä sinut heittäisin? Niinkö se oli? HELMI. Sinnepäin se vivahti. RENNE. Siitä sinun sietää saada rangaistus. (Tavoittaa häntä kiinni.) HELMI (Pakenee pöydän taakse). Renne – Sinä olet aina niin pahankurinen. Ellet ole siivolla, niin pakenen ylös tädin luokse. RENNE. Sitä sinä et tee. HELMI. Menenpä uhallakin, kosk’ et tottele. RENNE. Tiedätkös, mitä silloin tapahtuu? HELMI. Sinä karkaat tiehesi, mutta karkaa vaan. RENNE. Oho! Tämä poika ei ikinä karkuun lähde. HELMI. No, mitä pahaa sinä sitten keksit? RENNE. Ottaisin vehnäset kaikki uunista ja söisin ne suuhuni. HELMI. Elä, elä –! Et toki jaksaisi kaikkia syödä. – Ei, heretään nyt pois, Renne hyvä, kuule, ole kiltti. Meillä olisi niin paljon puheltavaakin. RENNE. No, koska sinä pyydät noin kauniisti, niin – olkoon menneeksi. HELMI. Ja istutaan oikein ihmisiksi, eikö niin? Sinä tuonne ja minä tänne. RENNE. Ettäkö pöydän nurkka väliin? Saisit sinä tulla likemmäksikin. HELMI. Paremmin voimme keskustella, kun olemme vähän etäämmällä. Renne kulta, koeta nyt olla vakava. Ei tiedä, milloin taas saamme tavata toisiamme. RENNE. Anna minulle edes kätesi. HELMI. Enkä anna, kun ne ovat taikinassa. RENNE. Anna minulle kätesi, minä sanon! HELMI. No, no, älä äyski, Jumalan luoma. Tuossa saat. RENNE. Molemmat, molemmat. No niin, nyt voit alkaa. HELMI. Maltatko jo kuunnella? RENNE. Sinua kuuntelen vaikka ikäni. (Suutelee hänen käsiään.) HELMI. Katsos nyt, ethän sinä rupeakaan vakavaksi. RENNE. No, herran poika! – Oikeinko minun pitää murjottaa? HELMI. Voisithan kerran olla silmänräpäyksen aikaa vehkeilemättä. RENNE. Nyt olen ihan toimessani. Mutta sano pian mitä on sydämmelläsi. HELMI. Tämä meidän suhteemme, Renne, eikö se sinua jo huolestuta? RENNE. Ei ensinkään. Riemastuttaa vaan. HELMI. Niin, mutta ajatteles – RENNE. Ajattelenhan minä: että sinä löysit minut ja minä löysin sinut ja että meistä tulee onnellisimmat ihmiset maan päällä. HELMI. Niin, vaan eihän tätä tämmöistä voi kauvan kestää. RENNE. Tätä tämmöistä kestää kolme vuotta. Siksi tulen minä valmiiksi, saan viran ja perustan oman kodin, jonne vien sinut ikuisiksi ajoiksi. HELMI. Ja kolme vuottako meidän pitäisi tätä salata tädiltä ja kaikilta ihmisiltä? RENNE. Ahaa – sekö salaperäisyys sinua vaivaa? HELMI. Se juuri. Kun pitäisi teeskennellä ja olla, enkä minä osaa, en vaikka mikä olisi. Ihmiset nyt jo huomaavat, että on jotakin ja rupeavat vetelemään. Ja luuletkos, että voin silloin kieltää? Vielä vain. Liisallekin äsken ikään täytyi tunnustaa totuus. RENNE. Mitäs se haittaa. Siitähän Liisa ymmärsi laittautua pois ja jättää meidät rauhaan. HELMI. Niin, niin. Vaan hän kertoo muille, näes, ja meistä ruvetaan juoruamaan. RENNE. No, mitäs muuta – me menemme kihloihin, oikein julkikihloihin, sillä se on autettu. Lähetämme kihlakortit ympäri, ilmoitamme sanomalehdissä ja kävelemme käsikynkkää kadulla. Eikös niin? HELMI. Mutta mitäs täti sanoo? Joka on sinulle niin vihanen tätä nykyä että –! RENNE (iloisesti). Hän leppyy! Annahan olla, kun minä tästä rupean hieromaan ystävyyttä henkien kanssa. HELMI. Kuule, Renne, sinä et saa kujeilla tädin kustannuksella, minä en suostu siihen. RENNE (koettaa vetää häntä luokseen). Sinulla ei ole sanan valtaa. HELMI (vastustelee). Minullako ei sanan valtaa? Sepä kumma! RENNE. Ei tässä asiassa. Minä saan kujeilla hiukkasen yhtä hyvin kuin muutkin henget, jos niin sattuu. Herran poika, olenhan minäkin henki, jos kohta minulla pohjalastina on lihaa ja verta. Eikös niin? Tule nyt jo tänne, – eläkä ponnistele vastaan. HELMI. Elä, Renne hyvä, elä minulla on niin paha omatunto. RENNE. Paha omatunto? Mistä? Oletko sinä valehdellut, varastanut, murhannut –? HELMI. En, vaan sinä kun aina pyrit minua syleilemään ja suutelemaan. Ajatteles, mitä täti sanoisi, jos tietäisi? Hyvänen aika, minä vallan kauhistus. RENNE (vetää hänet nauraen luokseen). Sinä olet lapsi, ja sinulla on kovasti typerä omatunto. HELMI. No, Renne, Renne – mitä tuo nyt on – Renne – RENNE. Sinun omaatuntoasi pitää kasvattaa ja karaista – HELMI. Renne, minä en tahdo, kuuletko – (Renne suutelee häntä.) HELMI. Renne – hyi, sinä olet niin ilkeä, että –! RENNE. Myönnetään, myönnetään – (Pyrkii uudelleen suutelemaan häntä.) LIISA (äkkiä ovesta). Tulevat, tulevat! HELMI (hyppää ylös hämillään ja pahoillaan). Katsos nyt! RENNE. Ketkä tulevat? LIISA. Rouva ja se hienosäärinen ja koko joukko, rouva Ramstedt, neiti Törne ja (kääntyy Helmiin) – ellen pahasti erehtynyt niin siellä oli lehtori Virtala mukana. Semmoinen sakeapartanen – se ei voinut olla kukaan muu. HELMI. Jumala – mitä nyt teemme? RENNE. Mitäs muuta – minä esittelen heille morsiameni. HELMI (hätäisesti). Ei, ei –! RENNE. Vaan mitäs sitten? HELMI. Voi, jos sen tietäisin! RENNE. Lähdenkö pois pää pystyssä ja nostan heille hattuani ohimennen? HELMI. Ei taivaan tähden! LIISA. Minä sanon: nouskaa tuonne uunille. RENNE. Piiloonko? Hyi! LIISA. Ei auta muu. RENNE. Näkymättömäksi hengeksi? Sepä ei olisi hulluinta. HELMI. Renne – ei mitään kujeita. Muista! RENNE. Var tyst sinä ja anna minun toimia. (Sieppaa lakanan erään korvon päältä.) Tuossa kapine, joka kenties on tarpeen. LIISA. Voi minun päiviäni kun sahtikorvosta otti peitteen. RENNE (nousee uunille). Ei se mitään, Hakekaa siihen toinen peite sijaan. LIISA. Niin, mistä sen nyt saan. (Menee.) HELMI. Renne, Renne, sinä teet meidät onnettomiksi. RENNE. Ojenna minulle pärettä tänne ja tulitikkuja. HELMI. Mitä sinä niillä? RENNE. Joutuun, joutuun, eläkä kysele. HELMI. Tässä. – Voi, Renne –! RENNE. Mene leipomaan sinä, ja ole voihkimatta. Tässä ei ole hätäpäivää. HELMI (menee leipomaan). Me olemme hukassa, Renne! – Kuuletkos, nyt ne tulevat! RENNE. Tui, tui, Helmi, tui, tui! HELMI. Hiljaa! Oletkos hullu! RENNE. Huh, huh, kuinka täällä on kuuma. Ihan minä palan totta totisesti. HELMI. Mene edes etemmäksi, ettet näy... RENNE. Uu piiloon, Helmi, uu piiloon, äsäsäs! HELMI. Hyvä, rakas Renne, nyt ne nousevat portaita ylös. RENNE. Pahuus! Tuo uuni on niin hiton tulinen – HELMI. Minua ihan pyörryttää. RENNE. Ja minua polttaa – HELMI. No nyt siunaa ja varjele! (Seisoo selin oveen ja hieroo vehnätaikinaa kaikella voimallaan.) RENNE. Moron, moron! (Rouvat Tallqvist ja Ramstedt, neiti Törne, herra Orell ja lehtori Virtala tulevat. Rouva Ramstedt, neiti Törne, herra Orell ja lehtori Virtala tervehtivät Helmiä.) HERRA ORELL. Kun te ette tullut meidän luoksemme, niin me tulimme teidän luoksenne. LEHTORI VIRTALA. Luulitte meistä pääsevänne niin helposti, neiti Vesterholm. Ehei, teidän täytyy olla mukana nyt, ei auta mikään. HERRA ORELL. Henget sen vaativat. Äsken kun alotimme istuntoa tuolla ylhäällä, naputtelivat ne vaan: »Helmi tänne, Helmi tänne.» Tulee sitten sana, ettei hän pääse, hän leipoo alhaalla tuvassa. Mutta silloinkos alkavat koputtaa, että jymähtelee huone: »menkää tupaan, menkää tupaan!» Ette suinkaan henno meitä ajaa pois, neiti Helmi? ROUVA TALLQVIST. Ei tule kysymykseenkään! Vai ajaa pois! Kun minä kerran olen tuonut teidät tänne. HELMI. Kyllä minä nyt jo pääsenkin ylös. HERRA ORELL. Ei, meillä oli aikomus pitää istunto täällä, se arvatenkin oli henkien tarkoitus. Sen vuoksi toimme jo verhotkin muassamme. HELMI. Mutta eihän se käy laatuun. Hyvä täti, eihän se käy laatuun? ROUVA TALLQVIST. Miks’ei? En minä tiedä, että mikään estäisi. Onhan täällä vähän paha siivo, niinkuin tuvassa tavallisesti on, mutta – ROUVA RAMSTEDT. Se ei ollenkaan tee mitään. Jäädään vaan tänne, koska henget kerran niin tahtoivat. HERRA ORELL. Rouva Tallqvist, saanko asettaa verhot tuonne leipävartaasen? ROUVA TALLQVIST. Vallan kernaasti. HELMI. Hyvä täti – täällä on varmaan häkääkin. ROUVA RAMSTEDT. Täällä häkää? (Haistelee.) Ei ole – ei ensinkään – olkaa ihan rauhassa. Minä siinä suhteessa olen hyvin tarkka. HELMI. Siellä ylhäällä olisi kaikin puolin parempi. ROUVA TALLQVIST. Miksi et sitten tullut sinne, vaikka laitoin hakemaan? HELMI. Niin, kun minulla oli tämä leipominen. ROUVA TALLQVIST. Leipominen! Tyhjiä verukkeita. Sano vaan suoraan: sinä et tahtonut tulla. Ja kyllä minä tiedän, mikä siihen syynä on. Tiedän vallan hyvin. HELMI. Etten usko spiritismiin. ROUVA TALLQVIST. Ja minkä tähden sinä et usko? Sentähden vaan, että Renne Hammar sitä halveksii ja pilkkaa, ja tietysti sinun silloin täytyy tehdä samoin. Kuinkas muuten. Onhan hän sinun mielestäsi viisain ja järkevin mies maailmassa, vaikka onkin vaan tuommoinen – poikanulikka. Niin, niin, niin, niin! Elä yhtään väitä vastaan. Renne Hammar on hävytön poikanulikka, joka ei muuta tee kuin pilkkaa vanhempia ihmisiä. Mutta jos hän sillä luulee jotain voittavansa, niin hän suuresti erehtyy, sen sanon! (Muutamia kovia kolauksia kuuluu uunilta.) NEITI TÖRNE. Mikä se oli? ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele! ROUVA TALLQVIST. Aivan kuin henkien naputuksia. Tavallista kovempia vaan. HERRA ORELL. Kummallista. Joko ne alkaisivat, ennen kuin on tehty kysymyksiäkään? Mutta semmoista kyllä tapahtuu joskus. LEHTORI VIRTALA. Joku varmaankin löi seinään tuolla ulkona. NEITI TÖRNE. Niin, niin! Te olette oikeassa, lehtori. Joku varmaankin löi seinään. ROUVA TALLQVIST. Lehtori Virtala on semmoinen epäilijä. Katsokaa vaan, ettemme sulje teitä pois istunnostamme. HERRA ORELL. Pidetään hänet nyt mukana tämä kerta, koska hän on luvannut olla passiivinen. Meidän tulisi voittaa ihmisiä puolellemme. NEITI TÖRNE. Ja lehtori Virtalan me ihan varmaan voitamme. Niin, niin, lehtori, teidät me valloitamme vielä! (Uhkailee sormellaan.) LEHTORI VIRTALA. Jokohan? NEITI TÖRNE. Saattepa nähdä, saattepa nähdä. Jahka herra Orell vaan on laittanut komeronsa valmiiksi, että pääsemme alkamaan. (Taputtelee käsiään.) Voi, voi, se on niin hauskaa! Ette usko, lehtori, kuinka se jännittää... Kun saa tietää tulevaisuutensakin. LEHTORI VIRTALA. Oletteko te, neiti Törne, saanut tietää tulevaisuutenne? NEITI TÖRNE. Olen, olen! LEHTORI VIRTALA. No mitä siitä ennustivat. Saako kuulla? NEITI TÖRNE (peittää silmiään, teeskentelee ujoutta). En minä ilkiä kertoa en, en, vaikka mikä olisi. LEHTORI VIRTALA. Sanoivatko että joudutte naimisiin? NEITI TÖRNE. Kuinka te sen arvasitte? LEHTORI VIRTALA. Ei tuo ollut vaikeata. Tietysti henget ennustavat naimista kaikille naimattomille. NEITI TÖRNE. Kaikille? En usko että kaikille. Niille ainoastaan, jotka todella joutuvat naimisiin. ROUVA RAMSTEDT. Minua vähän pelottaa, kun en koskaan ole ollut mukana ennen. Luuletteko, herra Orell, että ne nyt tulevat ilmestymään – tarkoitan oikein noin haahmossa – HERRA ORELL. Eihän sitä tiedä ennen kuin näkee. Mutta toivotaan parasta. ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele – minua jo vapisuttaa. LEHTORI VIRTALA. Eikö olisi parasta, että lähtisitte pois ajoissa, rouva Ramstedt? Varovaisuuden vuoksi. Saattaisi vaikuttaa teihin pahasti. ROUVA RAMSTEDT. Ei, ei, en minä malta lähteä. Tahdon minä nähdä yhtä kaikki. ROUVA TALLQVIST. Olkaa huoletta, rouva Ramstedt, ei se ole hirveätä ensinkään. Niin, ensikerran tietysti hiukan kammottaa mutta sitten siihen tottuu. – Joko voimme alkaa, herra Orell? HERRA ORELL. Riippuu neiti Helmistä. Minä puolestani olen valmis. ROUVA TALLQVIST. Mitä sinä viivyttelet, Helmi? Ala joutua! HELMI. Antakaa minun olla poissa, täti. HERRA ORELL. Poissa? Ei millään tavalla. Silloin ovat minun voiman myöskin poissa. HELMI. Kätenikin ovat taikinassa, en minä voi tulla. ROUVA TALLQVIST. Pese ne, lapsi kulta, tuolla uunin luona. Herrasväki kyllä suo anteeksi – näin poikkeustilassa – ROUVA RAMSTEDT. Tietysti, tietysti, Ole ihan vapaudessasi, Helmi. NEITI TÖRNE. Me emme katso sinne päinkään. (Helmi pesee käsiään toisella puolen uunia.) (Renne kurottaa päätään uunilta ja nykäisee päreellä hänen päätään.) HELMI. Ai –! ROUVA TALLQVIST. Mikä tuli? HELMI. Ei mikään. Ilman minä vaan – (tekee varoittavia merkkiä Rennelle. Kotvan aikaa mykkää näyttelemistä Rennen ja Helmin välillä.) ROUVA RAMSTEDT. Voi, voi, kuinka minua pelottaa! LEHTORI VIRTALA. Eikö se häiritse henkien ilmestymistä, jos pelätään ja säikytään? Hermostuneita naisia ei pitäisi olla läsnä. ROUVA TALLQVIST. Epäilijät ovat pahempia. Varokaa vaan, lehtori, itseänne. NEITI TÖRNE. Olkaa huoletta, rouva Tallqvist, hän niin hämmästyy, ettei kykene hiiskumaan mitään. ROUVA TALLQVIST. No, Helmi, kuinka kauvan sinä niitä hankailet siellä? Jo kait ne nyt ovat puhtaat? LEHTORI VIRTALA. Tulkaa pois istumaan tekin, neiti. Ollaan nyt kerran mukana me molemmat epäilijät. HERRA ORELL. Täällä on teidän paikkanne, neiti Helmi. Istukaa, olkaa niin hyvä. Ottakaa kaikki toisianne kädestä. ROUVA TALLQVIST. No, nyt se alkaa. ROUVA RAMSTEDT. Voi, voi, tulevatko ne jo esille? NEITI TÖRNE. Ei ne tee mitään, elkää pelätkö. ROUVA TALLQVIST. Nyt tehkää kysymys, herra Orell. HERRA ORELL. Mitä kysyisimme ensiksi? NEITI TÖRNE. Minä sanon –! HERRA ORELL. Noo –? NEITI TÖRNE (ujostelevinaan). Niin – en minä sentään tiedä. – HERRA ORELL. Joutukaa, joutukaa – NEITI TÖRNE. Ajattelin että – jos noin ilman aikojaan vaan – HERRA ORELL. Mitä sitten? NEITI TÖRNE. Kysyisitte: milloin minä joudun naimisiin? HERRA ORELL. Kysytään ensin, joudutteko te naimisiin. NEITI TÖRNE. Niin, kysykää, joudunko minä naimisiin. LEHTORI VIRTALA. Mutta senhän te jo tiedätte, neiti Törne. Olettehan jo kerran ennenkin sitä kysynyt. ROUVA TALLQVIST. Vai kerran! Monta monituista kertaa sitä jo on tiedusteltu. Mutta sama se. Kysytään vaan vieläkin. HERRA ORELL. No, siis! Vastaa meille henki, tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi. (Kaksi lyöntiä kuuluu uunilta.) ROUVA RAMSTEDT. Jess siunatkoon! ROUVA TALLQVIST. Kaksi lyöntiä vaan. Kieltävä vastaus. NEITI TÖRNE. Se keskeytyi. Olisi kyllä lyönyt kolmannen kerran, mutta rouva Ramstedt kun huusi. – Kysykää uudelleen, herra Orell. HERRA ORELL. Tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? (Kaksi lyöntiä.) ROUVA TALLQVIST. Kaksi lyöntiä, ei se siitä parane. ROUVA RAMSTEDT. Nyt ei ainakaan tarvitse minua syyttää. NEITI TÖRNE. Tepä ette nyt sanonutkaan, kuinka monta kertaa niiden tuli lyödä. – Jospa niille tuli siinä erehdys. Kysykää vielä kerran, herra Orell. ROUVA TALLQVIST. No, hyvät ihmiset, yhtä ja samaa. NEITI TÖRNE. Eihän siinä kauvan viivy. HERRA ORELL. Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi. Tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? (Kaksi lyöntiä.) ROUVA TALLQVIST. Siinä se nyt on. Uskotteko nyt viimeinkin. LEHTORI VIRTALA. Mutta kuinka tämä on ymmärrettävä? Kun ne ennen ovat vastanneet myöntävästi? ROUVA TALLQVIST. Mistä te sen tiedätte? LEHTORI VIRTALA. Neiti Törne itse sanoi. ROUVA TALLQVIST. Hm. – Neiti Törne on kenties – ymmärtänyt väärin. NEITI TÖRNE (pahoillaan). Enpähän! Viimekin kerran kuului selvään kolme lyöntiä – HELMI. Tämä henki kenties narraa. Eihän niihin aina ole luottamista. NEITI TÖRNE. Niin – jospa tämä tosiaan onkin joku kelvoton henki. (Jymähtäviä lyöntiä.) ROUVA RAMSTEDT. Siunatkoon! Mikä sille nyt tuli? HERRA ORELL. Te suututitte sen epäilyksillänne. – Hiljaa! (Lyönnit lakkaavat.) ROUVA TALLQVIST. Kysytään nyt jotain muuta. Helmistä esimerkiksi. HELMI. Ei, ei, minä en tahdo. ROUVA TALLQVIST. Vaiti sinä! Sinun tahtoasi ei kysytä. HERRA ORELL. Vastaa meille henki: Meneekö neiti Helmi Vesterholm pian kihloihin? (Kolme lyöntiä.) ROUVA TALLQVIST. Menee! Menee kihloihin! Helmi lapseni, kuulitko sinä? HELMI. Voi, täti – ei se ollut mikään henki ei varmaankaan. ROUVA TALLQVIST. Eikö henki? Etkö sinä kuullut –? HELMI. Kuulinhan minä, mutta – ROUVA TALLQVIST. No, ja mikä siellä olisi kolistellut, ellei henki? HELMI. Jos lienee ollut – niin, jos lienee ollut rotta. LEHTORI VIRTALA. Aivan niin! Rotta se oli! Selvästi – siinä ei ole epäilemistäkään. Rotta se oli. NEITI TÖRNE. Rotta se oli! Niin, niin, rotta se oli. Ja rotta se siellä äskenkin naputteli, kun minulle kysyttiin. Ettekö usko? ROUVA TALLQVIST. Ei, minä en usko, että se oli mikään rotta, sillä meillä ei ole rottia koko talossa. NEITI TÖRNE. Ei rottia? Voi, voi, niitähän on joka paikassa. ROUVA RAMSTEDT. Mutta rottapa ei pidä senlaista ilvettä keskellä päivää, kun ihmisiä on sisässä, se on mahdotonta. ROUVA TALLQVIST. Sanokaas muuta! Ja säännöllisiä vastauksiako ne naputtelisivat? LEHTORI VIRTALA. Minä vaan en pääse epäilyksistäni. Jos herrasväki sallii, niin minä kesken kaikkea nousen tuonne uunille katsastamaan. Sillä sieltäpäin minusta naputus kuului. HELMI. Ei, ei! Elkää menkö, elkää – minä pyydän, lehtori, elkää menkö! LEHTORI VIRTALA. Miksi panette vastaan, neiti Vesterholm? Antakaa minun ottaa asiasta selko. HELMI. Ei, jättäkää, – te vaan suotta nuhraisitte vaatteenne siellä. LEHTORI VIRTALA. Ooh – se ei tee mitään. HELMI. Elkää menkö, hyvä lehtori, elkää menkö – siellä, siellä ... ne voisivat tehdä teille pahaa. LEHTORI VIRTALA. Ne? Ketkä ne? Rotat? HELMI. Ei, ei, henget, minä tarkoitan. LEHTORI VIRTALA (nauraen). Henget! Siis te uskotte kumminkin. Tekin, neiti Vesterholm! Te uskotte henkiä! ROUVA TALLQVIST. Niin, miks’ei hän uskoisi? Parempi hänen on luottaa tätiinsä kuin tuohon hulttioon, tuohon Hammariin – (Kiihkeätä kolkutusta uunilta.) HERRA ORELL. Henget käyvät levottomiksi. Minkä tähden keskeytettiin istunto? Tämmöistä häiriötä te tuotatte, lehtori Virtala. LEHTORI VIRTALA. No, kas niin. Vai minun syykseni se nyt pantiin. ROUVA TALLQVIST. Istukaa nyt rauhassa. Voittehan tutkia sitten jälestäkinpäin. LEHTORI VIRTALA. Niin kuin tahdotte, niin kuin tahdotte. HERRA ORELL. Ettekä saa puhua enää mitään. LEHTORI VIRTALA. Minä vaikenen kuin muuri. ROUVA RAMSTEDT. Kysytään nyt, kuinka pian neiti Helmi menee kihloihin? HERRA ORELL. Joko neiti Helmi kuinka pian menee kihloihin? Joko tänä päivänä? (Kolme lyöntiä.) ROUVA RAMSTEDT. Vielä tänä päivänä! Ajatelkaas! Vielä tänä päivänä! Mutta – jospa hän jo onkin salakihloissa? Kysykääpäs? HELMI. Ei kysytä enää minusta. Kysytään nyt jo muistakin. NEITI TÖRNE. Ahaa, Helmi – sinä säikähdit. Mitä se tietää? Nyt kysytään uhallakin. ROUVA TALLQVIST. Se on tarpeeton kysymys. Ei hän ole salakihloissa. ROUVA RAMSTEDT. Antakaa meidän kysyä yhtä kaikki. Huvin vuoksi. ROUVA TALLQVIST. No, jos haluttaa, kernaasti minun puolestani. HERRA ORELL. Onko neiti Helmi Vesterholm kenties salakihloissa? (Kolme lyöntiä.) ROUVA RAMSTEDT. Kolme lyöntiä! Ooh! ROUVA TALLQVIST. Se ei ole totta. Nyt mahtoi tulla joku erehdys. ROUVA RAMSTEDT. Onko sulhanen läsnä? Kysytään, onko sulhanen läsnä. HERRA ORELL. Onko sulhanen läsnä? (Kolme lyöntiä.) ROUVA RAMSTEDT. Nyt ei meidän tarvitse enempää kysyä. Nyt tiedämme jo! Ei auta kieltää. Neiti Helmi, herra Orell! Toivotan onnea! Henget julkaisivat teidän kihlauksenne. Onnea, onnea vaan! NEITI TÖRNE. Niin, onnea! Minäkin toivotan onnea! LEHTORI VIRTALA. Saanko luvan –? HERRA ORELL. Olen aivan ymmällä – HELMI. Ei, ei, ei suinkaan – ROUVA TALLQVIST. Minä vakuutan – (Tulisoihtu häilyy edestakaisin uunilla ja kolkutuksia kuuluu.) ROUVA RAMSTEDT (huudahtaa). Herrajumala – katsokaa, katsokaa! Nyt ollaan hukassa! ROUVA TALLQVIST (hillityllä äänellä). St – hiljaa! Mainiota. Herra Orell, tästä tulee erinomaisen onnistunut istunto. HERRA ORELL. Ooh, minusta menee voimia – minä menehdyn. ROUVA TALLQVIST. Koettakaa kestää, – kaiken mokomin. ROUVA RAMSTEDT. Minä pyörryn – NEITI TÖRNE. Rotat eivät ainakaan tuota tee. Vai mitä luulet, Helmi? HELMI. Lopetetaan jo tämä istunto. ROUVA TALLQVIST. Vaiti sinä! HERRA ORELL (heikolla äänellä). Te puhelette niin paljon. LEHTORI VIRTALA. Minä en ainakaan ole suutani avannut. Olen pelkkänä silmänä ja koreana. ROUVA TALLQVIST. Ollaan hiljaa – hiljaa – nyt se jo sammuu. HERRA ORELL. Ooh – ooh – ooh! ROUVA TALLQVIST. Kuinka teidän on, herra Orell? HERRA ORELL. Huonosti. Tämä vei minulta kauheasti voimia. ROUVA TALLQVIST. Mutta jatkammehan vielä? Jahka olette hiukan levänneet? HERRA ORELL. En jaksaisi enää. NEITI TÖRNE. Pikkuisen vielä, herra Orell. Kenties ilmestyisi meille haamujakin. ROUVA RAMSTEDT. Haamuja? Ei – kuulkaa – silloin minä pakenen. Haamuja – huuh – hirveätä. Ei, ei, minä säikähtäisin kuoliaaksi. HELMI. Minäkin pakenen – HERRA ORELL. Ei, istukaa. Neiti Helmi, henget eivät teitä nykäisekään, minä vastaan siitä. ROUVA RAMSTEDT. Niin, te suojelette häntä, mutta kukas minua suojelee? LEHTORI VIRTALA. Minä sen teen, rouva Ramstedt, luottakaa minuun. ROUVA RAMSTEDT. Onkos teillä valtaa niiden ylitse? LEHTORI VIRTALA. On kyllä, olkaa huoletta. ROUVA TALLQVIST. Minä tahtoisin vielä selitystä, – herra Orell, ettekö ole jo levännyt tarpeeksi? HERRA ORELL. Mihin tahtoisitte selitystä? ROUVA TALLQVIST. Siihen äskeiseen. Luulen että se kumminkin oli erehdys. Ei Helmi ole salakihloissa. HERRA ORELL. Vastaa meille henki toden totta: Onko neiti Helmi Vesterholm salakihloissa? Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi. (Kolme lyöntiä.) ROUVA TALLQVIST. Kenen kanssa? Kuka on sulhanen? HERRA ORELL. Kuka sulhanen? (Hiljaisuus.) HERRA ORELL. Ei vastaa. Kuka sulhanen? (Hiljaisuus.) HERRA ORELL. Mitä tämä on? Kuka on neiti Helmin sulhanen? (Paperilippu lennähtää piirin keskeen.) HERRA ORELL. Kirje? Vastaus kirjeen kautta! ROUVA TALLQVIST. Mitä siinä on? Lukekaa pian. HERRA ORELL. »Helmi Vesterholmin sulhanen esitetään teille hetikohta, jos lupaatte ottaa hänet suosiollisesti vastaan, ja jos rouva Tallqvist suostuu antamaan sisarensa tyttären hänen omakseen.» ROUVA TALLQVIST. Suostun, suostun. Tietysti minä suostun. LEHTORI VIRTALA. Te annatte lupauksenne, vaikk’ette aavista, kuka sulhanen onkaan. ROUVA TALLQVIST. Annan, ilman minkäänlaista epäilystä. LEHTORI VIRTALA. Ai, ai, eikö se ole varomatonta? NEITI TÖRNE. Helmiä ne henget vaan suosivat – mutta ei minua. ROUVA RAMSTEDT (yksinkertaisesti). Kummallista – kun hengillä näyttää olevan ihan sama maku kuin ihmisilläkin. NEITI TÖRNE. Siinä tapauksessa ne mahtavat teistä pitää hyvin vähän. ROUVA RAMSTEDT. Paljon mahdollista. HERRA ORELL. Vahvistanko siis hengille teidän lupauksenne, rouva Tallqvist? ROUVA TALLQVIST. Tehkää se. HERRA ORELL. Rouva Tallqvist suostuu antamaan sisarensa tyttären sille sulhaselle, jonka te meille esitätte. Me siis odotamme teidän toimenpiteitänne. ROUVA RAMSTEDT. Siihen ei suuria toimenpiteitä tarvita, jos sulhanen on, niin kuin luulen, herra Orell itse. LEHTORI VIRTALA. Niin, kuinkahan ne aikovat häntä meille esitellä? Soma nähdä. ROUVA TALLQVIST. St, st! Minä tiedän, mitä tulee tapahtumaan, minä tiedän! Henget nostavat hänet tuolineen päivineen tuonne pöydälle. LEHTORI VIRTALA. Herra Orellin? E-eihän toki? ROUVA TALLQVIST. Niitä kummia on ennenkin tapahtunut. ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele! Kunhan eivät vaan minuakin nostaisi? NEITI TÖRNE. Ei, hyvä rouva Ramstedt, te olette liian lihava. ROUVA RAMSTEDT. Hyvä se edes. (Kolkutusta kuuluu.) HERRA ORELL. Hiljaa, hiljaa. Henget suuttuvat, kun te puhelette niin paljon. RENNE (ilmestyy haamuna uunille). ROUVA TALLQVIST. No nyt! Katsokaa, katsokaa – ooh! NEITI TÖRNE. Herra juumala! ROUVA RAMSTEDT (parkaisee ja peittää silmänsä). Voi, minä hullu, voi minä hullu, kun jäinkin tänne! HERRA ORELL. Ooh, kuinka tämä vie minulta voimia, ooh, ooh –! ROUVA TALLQVIST. Nojautukaa minuun, herra Orell. HELMI. Voi, voi, mitä tuo nyt on. Herkiä siellä jo kujeilemasta. ROUVA TALLQVIST. Vaiti, mitä ajattelet? Henkiäkö sinä onneton rupeat nuhtelemaan? Katso vaan, kuinka sinun käy vielä lopulta. HELMI. Hyvä täti, lähtään pois. Minä ainakin juoksen tieheni. ROUVA TALLQVIST. Koetapas – koetapas hievahtaakaan paikaltasi. HELMI. Voi, voi –! NEITI TÖRNE. Se tulee tänne, se tulee tänne! (Parkaisee.) ROUVA RAMSTEDT (parkuu). Lehtori, lehtori – LEHTORI VIRTALA. Elkää hätäilkö – (Haamu laskeutuu verhon taakse.) NEITI TÖRNE. Mihinkä se hävisi? ROUVA TALLQVIST. Te säikytitte sen pois. HERRA ORELL. Ooh, ooh, ooh –! ROUVA TALLQVIST. Pian, pian, tuokaa vettä, hän pyörtyy. NEITI TÖRNE (tuo vettä ja valaa sitä herra Orellin päähän). Hän kuolee, voi taivas! ROUVA TALLQVIST (hieroo hänen ohauksiaan). Eikä kuole, olkaa hupsuttelematta. ROUVA RAMSTEDT. Minäkin kuolen. HELMI (tuo hänellekin vettä). Ryypätkää vähän vettä, rouva Ramstedt. LEHTORI VIRTALA. Elkää enää pelätkö, johan se on poissa. (Kolkutusta verhon takaa.) ROUVA RAMSTEDT. Tulee – tulee taas! Lehtori, lehtori –! NEITI TÖRNE. Verhot liikkuvat! ROUVA TALLQVIST. Sss – elkää kirkuko! ROUVA RAMSTEDT. Pois, pois, lehtori, viekää minut pois! LEHTORI VIRTALA. Rauhoittukaa, ei tässä ole hätää. NEITI TÖRNE. Näettekö, näettekö kuinka verhot häilyvät? Nyt –! RENNE (syöksee esille; kumartaa). Nöyrin palvelijanne, hyvät naiset, hyvät herrat! ROUVA RAMSTEDT (kirkaisee ja pakenee toiselle puolen huonetta pöydän taakse). Pois, pois, pois –! ROUVA TALLQVIST. Herra Hammar – tekö –! RENNE (sieppaa Helmiä kädestä). Rouva Tallqvist, minä pyydän teiltä sisarenne tytärtä omakseni. Helmin kanssa olemme jo sopineet asiasta – ja te olette luvannut antaa suostumuksenne – ROUVA TALLQVIST. Mutta enhän minä tiennyt – HERRA ORELL. Että se oli hän. Niin, te ette sitä tietänyt, eikä semmoinen lupaus sido. LEHTORI VIRTALA. Anteeksi, – te annoitte lupauksenne ilman ehtoja. Uskallatteko pettää henkiä? NEITI TÖRNE. Pettääkö henkiä? Se olisi kauheata. Mitähän siitä seuraisikaan? HERRA ORELL. Kysytään hengiltä uudelleen. He kenties eivät vaatineet sitä täydellä todella. ROUVA TALLQVIST. Ei, ei, – vaativat tai ei – minä pidän sanani yhtäkaikki. Ottakaa hänet, ottakaa, herra Hammar, minä näen Helmin silmistä, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan. HERRA ORELL. Mutta malttakaahan nyt – RENNE. Kiitoksia, rouva Tallqvist, kiitoksia, – HELMI. Mutta torukaa häntä ensin, täti, hän on semmoinen ilveilijä RENNE. Ei, elkää toruko, minä lupaan etten tästä lähtein enää milloinkaan ilveile henkien kanssa, jos vaan annatte kaikki entiset synnit anteeksi. ROUVA TALLQVIST. No siinä tapauksessa annan vallan mielelläni, kaikesta sydämestäni. RENNE. Kunniasanalla? ROUVA TALLQVIST. Kunniasanalla! RENNE. Nyt kuulet, Helmi –! HELMI. Junkkari, sinä! LIISA (tulee lakanan kanssa, jonka hän asettaa sahtikorvolle). Mitä hiidessä? Johan te olette tullut alas uunilta? LEHTORI VIRTALA. Ahaa – ROUVA TALLQVIST. Mitä? Mitä? Oletteko kujeillut kanssamme? NEITI TÖRNE (iloisesti). Eipäs olleetkaan henget, jotka sieltä aina kieltäviä vastauksia minulle naputtelivat! Eivätpä arvon olleet! Jo minä arvelinkin –! HERRA ORELL. Tämä on – tämä on hävytöntä! LEHTORI VIRTALA (nauraen). Oivallista! Oivallista! HELMI. Täti, te annoitte hänelle jo anteeksi? Eikös niin? ROUVA TALLQVIST. No, annoinhan minä ja sanassani pysyn, mutta tämä oli sentään vähän liian – RENNE. Te olette paras täti maailmassa! ROUVA TALLQVIST. No niin, no niin! Hyvä herrasväki, pyydän teitä nyt siirtymään ylös. Juodaan siellä malja näiden nuorten onneksi. LEHTORI VIRTALA. Kiitoksia, kiitoksia. LIISA. Onkos kukaan muistanut vehnäsiä katsoa? HELMI. Voi, ei! Ne ovat unehtuneet tykkönään. Otetaan pian pois uunista, Liisa hyvä. Kunhan eivät olisi palaneet. (Liisa ja Helmi ottavat vehnäsiä uunista.) RENNE. Rouva Ramstedt – miksi pakenitte sinne? Tulkaa tänne muiden luokse. ROUVA RAMSTEDT. Pois, pois, pois – elkää tulko lähelle. Lehtori Virtala, suojelkaa –! RENNE. Mitä? Pelkäättekö te minua? LEHTORI VIRTALA. Sehän on Renne – Renne Hammar. ROUVA RAMSTEDT. Elkää uskoko. Hän on henki, materialiseerattu henki! RENNE (nauraen). Aivan oikein! Materialiseerattu henki. LEHTORI VIRTALA. Toisin sanoen, ihminen, niinkuin te ja minä. Koetelkaa hänen kättään – elkää pelätkö, pidänhän minä hänestä kiinni. – No, eikös se ole lämmin, niin kuin ihmisen käsi ainakin? Kas niin, kunniasanalla, häntä ei teidän tarvitse peljätä. HELMI. Katsokaa, kuinka meidän vehnäset ovat kauniita. Eivät ole palaneet yhtään. LIISA. Se ennustaa onnea nuorelle pariskunnalle. ROUVA TALLQVIST. Ylös, hyvät naiset ja herrat, ylös, siellä kahvipöytä meitä odottaa. Herra Orell, tehkää hyvin – HERRA ORELL. Minä en välitä – NEITI TÖRNE. Oletteko vihainen? HELMI. Leppykää, herra Orell. Kuinka raskitte olla vihainen, kun minä annan näin hyvää vehnästäkin kahvin kanssa? HERRA ORELL. Ooh, neiti Helmi, neiti Helmi! HELMI. Tästä lähtein olemme ystäviä, eikö totta? HERRA ORELL. Totta, totta! Tästä lähtein olemme ystäviä! Ja nyt – unohtukoon kaikki teidän tähtenne, neiti Helmi. Mutta sen sanon, että ensi kerran kun teille manaan henkiä esille, niin toisin käy. Silloin on leikki kaukana –! KAIKKI. Hyvä, hyvä! '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13165 Papin perhe; Hän on Sysmästä; Spiritistinen istunto]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1894: ''Spiritistinen istunto: ilveily yhdessä näytöksessä''. Telén, Kuopio. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2902 5117 2006-08-29T22:26:05Z Nysalor 5 Sylvi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sylvi |alaotsikko=Näytelmä neljässä näytöksessä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Henkilöt: == : AKSEL VAHL, notario. : SYLVI, hänen vaimonsa. : VIKTOR HOVING, arkkitehti. : ALMA HOVING, hänen sisarensa. : KARIN LÖFBERG,&nbsp;&nbsp;} : ANNI VIDGREN,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} Sylvin entisiä koulutoveria. : ELIN GRÖNKVIST, } : ROUVA HAKE, naisvankien hoitaja. : VANKILAN TIREHTÖÖRI. : SOHLMAN, pastori. : SANDELL, metsäherra. : HARLIN,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : IDESTAM, } luutnantteja. : TUNEBERG, lääkäri. : BRUN, tullinhoitaja. : MARI, palvelustyttö. == Näytökset == * [[Sylvi: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] * [[Sylvi: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Sylvi: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] * [[Sylvi: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13174 Sylvi; Kovan onnen lapsia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1893: ''Sylvi: näytelmä neljässä näytöksessä''. Otava, Helsinki. [[Luokka:Sylvi | ]] 2903 5122 2006-08-29T22:27:24Z Nysalor 5 [[Luokka:Sylvi]] {{Otsikko |edellinen=[[Sylvi]] |seuraava=[[Sylvi: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimmäinen näytös. |alaotsikko=[[Sylvi]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Suuri, hyvin sisustettu huone. Takana kaksi ovea, joista oikeanpuolinen, raskailla, avatuilla esiripuilla varustettu, vie eteiseen, ja toinen, jonka esiriput ovat alhaalla, makuuhuoneesen. Ovien välissä on alkoovi, jonka uutimet myöskin ovat alhaalla. Vasemmalla sivuseinällä ovi ruokasaliin, oikealla seinällä suuri peili. Etehisessä näkyy oikealla ovi, joka vie ulos porstuaan, sekä perällä ikkuna, jossa on valkoiset uutimet ja jonka edessä on ruukkukasveja. Etualalla on pyöreä pöytä, ympärillä tuolia sekä kiikkutuoli vasemmalla. Nurkassa oikeaan on suuri kirjoituspöytä. Vastaisessa nurkassa sohva ja pieni pyöreä pöytä.) AKSEL (istuu kirjoituspöydän ääressä ja kirjoittaa). SYLVI (pistää päänsä makuuhuoneen oviverhojen välistä). AKSEL. Kuka siellä? SYLVI. Arvaapas! AKSEL (keskeyttämättä työtään). Eihän se vaan liene minun pikku kissimirrini? SYLVI. Se se on. AKSEL. Katsos vaan! Mitähän kissimirri sitten tahtoisi? SYLVI. Saako tulla sisään? AKSEL. Ei millään ehdolla. Ei ole aikaa. SYLVI. Pikkuruisen vaan. Hiukan verran, Aksel. Minulla olisi vähän asiaa. AKSEL. Mitä asiaa? Jotakin hirveän tärkeätä, varmaan. SYLVI. Hirveän tärkeätä. AKSEL. Ihanko todella? (Kääntyy.) No, pitänee hänet nyt sitten päästää silmänräpäykseksi. Ei – odotapas. Lupaako pulmunen olla kiltti? SYLVI. Kyllä, hyvin, hyvin kiltti. AKSEL. Lupaako hän myöskin mennä tiehensä kahden minuutin kuluttua? SYLVI. Ihan varmaan. AKSEL. Ehkäpä hän sitten saa tulla. Ei, ei, – seis! Katsotaan ensin kelloa. No – jahka minä nyt luen kolmeen, sitten vasta saat juosta sisään. Yks’! – – ei vielä – – kaks’ – – pysy paikoillasi, kuule – – no, no, ei askeltakaan, sanon minä – – kolme! SYLVI (juoksee hänen syliinsä). AKSEL. Vai niin! Vai on minun pikku lintusellani niin tärkeätä sanottavaa? No, annapas kuulla! Mitähän tuo lienee? SYLVI. Sinun pitäisi luvata minulle yksi asia, Aksel. AKSEL. Yksikö vaan? Eikö mitä, se on kovin vähän. Minä lupaan sinulle seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa. SYLVI. Hyvä! Mutta pidäkin sanasi. AKSEL. Tietysti. SYLVI. Kunniasi kautta? AKSEL. Kunniani kautta. SYLVI (heiluttelee jalkojansa ja heittäytyy taaksepäin). Voi, kuinka ihanata – kuinka sanomattoman ihanata! AKSEL. Varo, varo, kissimirri, sinä putoat. SYLVI. Voi herra, kuinka hauskaa! Nyt sinä olet helisemässä, holhoja-setä. AKSEL. Joko taas –! SYLVI. Anna anteeksi – oma puoliskoni, minä tarkoitin. Nyt saan siis pyytää sinulta seitsemänkymmentä ja seitsemän asiata. Ajatteles – ennenkuin olen ne kaikki keksinyt. AKSEL. Mutta yksi ehto minun kumminkin täytyy siihen panna. SYLVI. Ei mitään ehtoja! Rakkahin Aksel, ei mitään ehtoja! AKSEL. No, totta kai! Yksi ainoa pieni ehto sinun toki pitää täyttää. SYLVI. No sanopa sitten, mikä se ehto olisi? AKSEL. Pieni, joutava vaan – SYLVI. Sano pian! AKSEL. Ei ole kiirettä kirkkoon. SYLVI. Ala joutua, holhoja-setä, taikka – minä nipistän sinua korvasta. AKSEL. Vai niin, vai rupeet sinä häijyksi, pikku pulmunen. Entäpä jos saatkin mennä tiehesi. SYLVI. Ei toki, eihän? Ehto? Rakas, kulta Aksel, muista, että minulla on vaan kaksi minuuttia. AKSEL. Niin, se on totta, se. SYLVI. Ellet sinä pitentäisi aikaa? AKSEL. Ei – kuule – SYLVI. Elä sitten edes vitkastele niin kauheasti, Aksel. No, mikä se ehto oli? AKSEL. Se vaan, että minä ensin saan tutkia kaikki nuo seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, ennenkuin hyväksyn. SYLVI. Ehei, kas siihenpä minä en suostu. AKSEL. Kuule mokomaa! Vai et sinä suostu siihen? SYLVI. En. AKSEL. Onko se täyttä totta? SYLVI. Täyttä totta. AKSEL. Tjah – sitten sitä ei voi auttaa. Minun täytyy ottaa sanani takaisin. SYLVI. Ei, Aksel – anna nyt myöten. Minä lupaan olla kiltti. En pyydä mitään mahdottomia, paljaita pikku asioita vaan. AKSEL. Siinä tapauksessa minä ne kyllä hyväksyn, eikähän minun ehdostani silloin ole sinulle mitään haittaa. SYLVI. Niin – mutta kuitenkin, Aksel! Olisi niin paljon, niin äärettömän paljon hauskempaa, jos minä ihan vapaasti saisin ajatella kaikki nuo seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, enkä tarvitseisi pelätä kieltoa. Rakas pikku Aksel! AKSEL. Rakas pikku Sylvi, minä pysyn sanassani. SYLVI. Niin, semmoinen sinä olet, holhoja-setä. Minä en sano sinua enää koskaan muuksi, sillä se sinä olet aina ollut ja siksi sinä jäät ikipäiviksi. AKSEL. Kas niin, nuo kaksi minuuttia ovat tuossa paikassa kuluneet. Annapa nyt kuulla ensimmäinen pyyntösi. SYLVI. Enkä anna. En pyydä enää mitään. AKSEL. Siinä ollaan! Nyt on pikku sirkku taas allapäin, pahoilla mielin. SYLVI. Olisit sinä nyt yhden ainoan kerran saattanut tehdä minulle mieliksi, Aksel. AKSEL. Kultaseni – tuohan kuuluu ihan siltä, kuin en milloinkaan ennen olisi sitä tehnyt. SYLVI. Et olekaan. Tahdotko, että luettelen, mitä kaikkia sinä olet minulta kieltänyt, vai? AKSEL. Niin, kun sinä pyydät pelkkiä mahdottomia, hyvä lapsi. SYLVI. Kuinka saatat sanoa – AKSEL. No, esimerkiksi, että minun pitäisi istua ja leikkiä sinun kanssasi. SYLVI. Leikkiä! Koska olen pyytänyt sinua leikkimään? AKSEL. Istua ja lellitellä sinua sitten. SYLVI. Sanotko sinä sitä leikkimiseksi? AKSEL. Melkein. SYLVI. Ja se on sinun mielestäsi mahdotonta. Niin, sitten en suinkaan tahdo enää vaivata. (Liukuu alas, kääntyy selin Akseliin ja hypistelee pöydällä olevia kapineita.) AKSEL. Ei, pikku lemmikkini, et sinä saa suuttua. Enhän minä sitä tarkoittanut. Sitä vaan, että kaikella pitää olla rajansa, ymmärrätkös. Sylvi, muruseni, tule nyt taas tänne polvelleni. SYLVI. Eivätköhän nuo kaksi minuuttia jo olekin lopussa? AKSEL. Aikoja sitten, mutta se ei tee mitään. Minä en päästä sinua, ennenkuin tulet hyvälle mielelle taas, sirkkuseni. SYLVI. Aksel – mitä sinulla tässä on, – tässä laatikossa, kuules? AKSEL. Ai, elä koske siihen. Se on hyvin vaarallista. SYLVI. Vaarallista? Mitä se sitten on? AKSEL. Ketunmyrkkyä. Strykniiniä. Anna tänne, et saa koskea. SYLVI. Ei, minä vaan vähän katson. Kapseleissa? Kuoleeko kettu tuommoisesta pienestä kapselista? AKSEL. Kuolee. SYLVI. Mutta ihmistä se ei mahtaisi tappaa? AKSEL. Tappaisi kyllä. SYLVI. Tuommoinen pieni kapseli? Sepä vasta kummaa. Jos minä nyt nielisin yhden – AKSEL. – Niin kuolisit kuin kärpänen. – Kas niin, nyt panemme sen pois. (Panee sen pöytälaatikkoon.) No, pikku kissimirri, – jos minä nyt kumminkin tämän yhden kerran – SYLVI. Mitä niin, Aksel? AKSEL. Suostuisin pyyntöösi, ilman että tutkin sitä edeltäpäin. SYLVI. Tee se, niin olet kiltti. AKSEL. Olkoon menneeksi. – No, anna kuulla. Mitä pikku pulmunen aikoi minulta pyytää? SYLVI. Niin, Aksel, se oli vaan sitä, että sinä jättäisit kaikki työsi yhdeksi viikoksi. AKSEL. Mutta rakkahin Sylvi! SYLVI. Yhdeksi ainoaksi viikoksi, Aksel! AKSEL. No, mutta ole toki järkevä, hyvä lapsi. Enhän minä voi laiminlyödä virkaani. SYLVI. Joku toinen voisi hoitaa sitä sen aikaa. AKSEL. Mitä sanot, – ei, sinä olet tosiaankin kovin lapsellinen, Sylvi kulta. Minun pitäisi yks’ kaksi jättää kaikki tyyni ja istua kädet ristissä – tehdäkseni pikku vaimolleni mieliksi. Ei, se ei käy päinsä, lapseni. SYLVI. Menethän sinä usein metsästämään, esimerkiksi, ja viivyt siellä päiväkausia. AKSEL. No niin, sehän on ihan toista, tiedämmä. Enkähän minä kovin usein ole sielläkään ollut. SYLVI. Sinä et siis aijo pysyä sanassasi? AKSEL. Maltapas – jos sovittelisimme muulla tavalla vai mitä arvelet? Ensi kesänä voisin ehkä ottaa virkavapautta viikoksi tai pariksi. SYLVI (nyreissään). Kesään on niin pitkä aika. AKSEL. Mutta, rakas pikku Sylvi, minkätähden minun sitten pitäisi heittää työni? SYLVI. Kyllähän sinä sen tiedät. Siksi että minulla on niin ikävä olla yksin, kun sinä alituisesti joko olet ulkona taikka istut kirjoituspöytäsi ääressä. AKSEL. Entä kun me nyt keksisimme jotain oikein hauskaa pikku kissimirrille, suostuisitko sitten siirtämään tuon laiskuriviikon ensi kesään? SYLVI. Niin no – ehkäpä. Jos sinä tosiaankin keksit jotain erinomaisen hauskaa. AKSEL. Annapas kun ajattelen –. Kuules nyt. Minä menen kirjakauppaan ja etsin sinulle sieltä jonkun hyvin huvittavan kirjan. SYLVI. Ush – ei! Minä olen ihan kyllästynyt kirjoihin. AKSEL. Joitakuita uusia soittokappaleita sitten? SYLVI. En minä välitä soitostakaan. AKSEL. Nytpä minä tiedän. Sinä lähetät kutsumaan vieraita. SYLVI. Niin – mutta ketä? AKSEL. Ketä vaan itse tahdot. Anni Vidgreniä, esimerkiksi. SYLVI. Huh – häntä! Joka on ikävin olento koko tässä maailmassa. (Jäljittelee.) ''Minä'' en hyväksy semmoista, sillä ''minusta'' se ei ole sopivata, ''minä'' teen aina omien periaatteideni mukaan. – Ei, kiitoksia, pysyköön Anni Vidgren täältä seitsemän peninkulman päässä. AKSEL. No, entä Elin Grönkvist, mitäs hänestä sanot? SYLVI. Hän taas on niin kauhean tyhmä. Hyväluontoinen, mutta tyhmä. Ei kelpaa. AKSEL. Mutta Karin Löfberg sitten? SYLVI. Hän – paras! Joka on niin koketti ja inhoittava, että häntä tuskin viitsii katsoa. Ei, häntä minä toki suvaitsen kaikkian vähimmän. AKSEL. No, sano sitten itse. SYLVI. Kyllä minä tiedän yhden, josta pidän enemmän kuin kestään muusta. Mutta se on eräs herra. AKSEL. Herra –? SYLVI. Viktor Hoving, arkkitehti. Kyllä sinä hänet tunnet. AKSEL. Enpä oikein. Hän kun vasta nykyjään on tullut paikkakunnalle. Mutta olen minä hänet nähnyt yhtä kaikki. SYLVI. Se kelvoton kapine ei vieläkään ole käynyt täällä. Ja me kun olimme niin hirveän hyviä ystäviä lapsina. AKSEL. Olettehan te hyviä ystäviä hänen sisarensa, Almankin kanssa. SYLVI. Ooja, mukiin menee. Kauhean hurskas ja siveellinen, – mutta hän on kumminkin Viktorin sisar, ja minä pidän hänestä aika paljon. AKSEL. No, mitäs muuta. Sinä kutsut heitä telefoonilla tänne molempia. SYLVI. Nytkö heti? AKSEL. Miten vaan tahdot. SYLVI. Mutta jos me sitten häiritsemme sinua? AKSEL. Ei hätää mitään. Kohtahan kello on yksitoista. Minun täytyy tuossa paikassa mennä virastoon. SYLVI. Se on totta, se! Kuinka sinä kumminkin olet kiltti, holhooja-setä. Nyt saat kernaasti lykätä laiskuri-viikkosi ensi kesään. (juoksee telefoonin luo.) AKSEL. Kiitoksia! (Kumartuu kirjoittamaan.) SYLVI (soittaa). Olkaa hyvä ja yhdistäkää Hovingin kanssa. Kiitos! (Soittaa taas.) Onko se Alma? – Hyvä. Arvaatko, kuka minä olen? – Vai niin, vai tunsit sinä heti äänestä. Kuule, Alma hyvä, onko veljesi kotona? – Mitäkö minä hänestä? Niin, minä aijoin pyytää teitä molempia tänne, kun minulla on niin ikävä. – Mitä sanot? – Kyllä, kyllä Aksel on kotona, mutta hän istuu ja kirjoittaa. Ei hänellä ole aikaa minun kanssani. Ja kohta hän menee pois. Ota työtä mukaasi, muuten sinä et varmaankaan malta viipyä. Mitä? – – Etkö jouda vielä? Miks’et? – Vai niin. – Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs Viktor? – Ei, mutta – mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja hänet ylös heti paikalla ja käske tänne. AKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani koossa. SYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä ensin. – Hyvää huomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit ohi aamiaisen, poloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös mitä – Alma ei anna leivän muruakaan. – – Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai! Sitä ei usko kukaan ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas. AKSEL. Minun on ihan mahdoton kirjoittaa. SYLVI. Ole vaiti, sinä siellä –! – – Ei, mutta sehän oli hassua. – – Entä sitten? Eikö mitään muuta? – Mitähän se merkitsee? – – Niin, jotakin hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen. AKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä? Nyt olen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne. SYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy lopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme. Tulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa? – Äsh, jätä sinä Alma sinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi. – Ja ala joutua. Elä viivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli nähnyt unta – AKSEL. Minä vähät hänen unistaan. SYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän sinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me leikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin alituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia sitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista? AKSEL. Hyvin omituista. SYLVI. Se tulee käymään toteen hyvin pian. Jos se muuten ollenkaan käy toteen. Vai mitä sinä arvelet, Aksel? AKSEL (kokoo paperinsa). En osaa sanoa. En ole oikein perehtynyt niihin asioihin. SYLVI. Joko sinä nyt menet, Aksel? AKSEL. Täytyy. SYLVI. Sinä taidat olla vähän pahalla päällä, vai kuinka? Juuri kun minä rupean hiukan virkistymään. AKSEL (kietoo kätensä hänen vyötäisilleen). Ei, pikku kissimirrini, en minä ole pahalla päällä. Päinvastoin minä kernaasti suon sinulle hauskan aamupäivän. SYLVI. Niin, sitähän minä aina olen sanonut! Sinä olet sittenkin kaikkein paras, oivallisin holhooja-setä, mitä ajatella saattaa. Ja tiedätkös mitä? Nyt saat varsin hyvin viipyä poissa vaikka koko päivän, jos tahdot. AKSEL. Vai niin? Sinä et siis kaipaisi minua? SYLVI. En vähääkään. Minä pitäisin heidät siinä tapauksessa täällä päivällisillä. AKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä en olisi uskonut. SYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna kaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä? AKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu. Hyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin päivälliselle. SYLVI. Niin, tee se. Hyvästi, hyvästi! AKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille niinkuin tavallisesti? SYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda. Täytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa paikassa. AKSEL. Hyvästi sitten! (Menee etehisestä oikealle.) SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo, järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois, heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa ja viittailee käsillään.) VIKTOR (tulee oikealta etehiseen). SYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua! VIKTOR. Elä? Minähän tulin niin hiljaa. SYLVI. Siksipä juuri. Näitkö, mitä minä tein? VIKTOR. En, pahaksi onneksi. SYLVI. Sepä toki hyvä. – Käy sisään nyt, ja ole tervetullut! VIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin uteliaaksi. SYLVI.. Ahaa, – luuletko minua niin tyhmäksi, että sanon? VIKTOR. Sano pois! Minä pyydän niin kauniisti. SYLVI. Kuinka kauniisti? VIKTOR. Pitääkö minun langeta polvilleni? SYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt ennenkään. VIKTOR. Eipä minun ennen tarvinnutkaan pyytää mitään kahta kertaa. SYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai mihin tahdot, niin minä heti paikalla – VIKTOR (istuu). No –? SYLVI. Maltahan nyt, – pitää minunkin saada istua. (Istuu lattialle.) VIKTOR. Mitä maailmassa? Yhäkö sinulla vielä on vanhat tapasi? SYLVI. Niinkuin näet. VIKTOR. Vaikka jo olet aikaihminen? SYLVI. Aikaihminen? Kapas tätä, – kahdeksantoista vuotias vasta! VIKTOR. Mutta rouva kumminkin. SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran huvittaa, niin – VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla tuo salaisuus. SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään. VIKTOR. Vahinko, ett’en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa. SYLVI (hyppää ylös). Ah, kuinka minä olen tyhmä. Tahdotko tupakkaa, mitä? VIKTOR. Jos suvaitset? SYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja kirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin. – Ja nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi vuotta takaperin. Muistatko? VIKTOR. Tottahan nyt. SYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka meillä saattoi olla hauska! VIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä verkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet. SYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan muilla lapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä. VIKTOR. Varsinkin pyhinä ja lupapäivinä. SYLVI. Entäs loma-aikoina sitten? VIKTOR. Niin, loma-aikoina! SYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun. Mikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän – mennä ja muuttaa Viipuriin juuri silloin! VIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas täytyi mennä polyteknikoon. SYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä varsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä. VIKTOR. Oho, – oikeinko totta? SYLVI. Luulin jo, ett’en koskaan voisi sinua unhottaa. VIKTOR. Mutta sen kumminkin teit, Sylvi? SYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en minä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita huolia. Vanhempani kuolivat – VIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen. SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht’aikaa. Minä jäin ihan yksin maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat surullisia aikoja, sen saat uskoa. VIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää? SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti hyvä, – aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi huostaansa. VIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi? SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks’et sinä koskaan kirjoittanut minulle, vaikka lupasit niin varmaan? VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä aina ajattelin, – silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta siihen se vaan jäi. SYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua? VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan, näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin – SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti. VIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi? SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta. VIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta. SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään. VIKTOR. Kuinka saatat sanoa. – Tervehdinhän minä sinua ja – SYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin kaunottaren luo. VIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen kanssaan, me kun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina Helsingissä. Mutta sinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen. Olihan ihan luonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin hiukan hämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä hameissa ja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken lisäksi. SYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua kaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman että olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin ennen. VIKTOR. Ihan sama! SYLVI. Elä väitäkään. Minä ''tiedän'' ettet sinä ole sama. VIKTOR. Ja minä ''tiedän'', että olen juuri sama. SYLVI. Entä kun näytän sinulle heti paikalla –. Lyömmekö vetoa? (Ojentaa kätensä.) VIKTOR. Lyödään vaan. SYLVI. Minkä päältä? VIKTOR. Konvehti-naulan. SYLVI. Topp! (Erottaa toisella kädellään.) Nyt panen sinut koetukselle! (Ottaa juhlallisen asennon.) Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme sokkosille. VIKTOR. Mutta – mitä sinä ajattelet? SYLVI. No? – Oletko sinä ihan sama kuin ennen, vai etkö ole? VIKTOR. Sylvi kulta, onko tuo nyt täyttä totta? SYLVI. Tietysti. Kas niin, Viktor, joudu, joudu! Elä anna minun odottaa. Naula konvehtia – muista! VIKTOR. Sinä olet mieletön. – Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan. SYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (Lukitsee vasemmanpuolisen oven sekä sen, joka vie etehisestä portaille.) Kas niin. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. (Ottaa huivin etehisestä.) Tule tänne nyt! Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö? VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. SYLVI. No, sido sitten huivi, ole niin hyvä! VIKTOR. Vedänkö liian kovaan? SYLVI. Eikös, vain! Luuletko, että minä näen, vai –? VIKTOR. Jahka koetetaan. Onko sormi suorassa vai väärässä? SYLVI. Suorassa. VIKTOR. Eipäs ollutkaan. – Onko sormi suorassa vai väärässä? SYLVI. Väärässä. VIKTOR. Jo riittää! Kyllä uskon jo. SYLVI. Pyöritä minua nyt niin paljon kuin tahdot. VIKTOR. Heti paikalla. No – eiköhän jo riitä? SYLVI. Kyllä, minä olen ihan pyörryksissä. VIKTOR. Elä vaan satuta itseäsi! SYLVI. Pakene, taikka olet heti kiinni. VIKTOR. Polttaa, polttaa. SYLVI. Elä pelkää. VIKTOR (hiipii hiljaa hänen taaksensa ja lyö häntä selkään). SYLVI. Ahaa, veijari! Äännäpäs! VIKTOR. Huh – huu! SYLVI. Niin ja sitten sinä heti juokset tiehesi. VIKTOR. Huh – huu! SYLVI. Maltapas, mokoma käen-poika! VIKTOR. Huh – huu! SYLVI. Sepä nyt on merkillistä. Enkö minä saa sinua kiinni? (Jatkavat leikkiä nauraen ja riemuiten. Innostuvat yhä enemmän, kunnes Sylvi viimein saa hänet kiinni.) SYLVI (pitää hänestä kiinni ja vetää huivin silmiltään, hengästyneenä). Sainpas – viimeinkin. – Oletpa sinä koko mestari juoksemaan. Mutta maltahan nyt on minun vuoroni. VIKTOR. Vieläkö jatkamme? SYLVI. Tietysti. Eikö tämä sitten ole hauskaa? VIKTOR. Kyllä – mutta – SYLVI. Ei mitään »muttaa». Kas niin, anna minun nyt sitoa huivi silmillesi. Taivuta vähän polviasi, että yletän. Kas noin. Näetköhän sinä nyt myöskin, vai –? VIKTOR. En pikkuistakaan. SYLVI. Kuulepas, veitikka, sinä näet ihan varmaan tuolta alta? VIKTOR. Minä vakuutan. SYLVI. Vedetään kuitenkin huivia alemma varmuuden vuoksi. No – ja nyt pyöritään vähän. VIKTOR. Tehdään niin. (Tarttuu molemmin käsin hänen vyötäisiinsä ja pyörii ympäri.) SYLVI. Jo riittää – ei enää – Viktor, kuuletko – päästä minut irti! VIKTOR. Ei vielä! SYLVI. Herra varjele, – Viktor, mitä sinä ajattelet? VIKTOR. Tanssitaanko polkkaa? SYLVI. Osaatko sinä viedä minua huivi silmillä? VIKTOR. Koetetaan. Laulapas vähän. SYLVI. Trall-lall-lalala, trall-lalla, trall-lall-laa – Ei, tiedätkös Viktor, näin hauskaa ei minulla ole ollut vielä elämässäni. – Taivas, nyt sinä olit vähällä kaataa pöydän nurin. – Trall-la-la-lall-lall-laa – (Etehisessä soitetaan.) SYLVI. Herra jumala! VIKTOR (tempaa huivin silmiltään). Miehesi –? SYLVI. Istu keinutuoliin – pian! (Suorii pöytäliinaa, järjestää kiireesti tuolia.) (Soitetaan toinen kerta.) SYLVI. Minä tulen – minä tulen! VIKTOR. Sinähän olet ihan hengästynyt. SYLVI. Entäs itse. Kas tuossa, ota tupakkaa. (Soitetaan kolmas kerta.) VIKTOR. Avaa, herran nimessä! SYLVI (juoksee etehiseen ja avaa oven). Oh, Viktor, ei mitään hätää, se on vaan Alma! ALMA (tulee sisään). Niin, kukas sitten? SYLVI. Luulimme sinua Akseliksi. Istu, Alma kulta. Ja ota työ esille. – Taivas, kuinka sydämmeni läpättää. Säikähdin niin – että – ALMA (ottaa käsityön laukustaan). Mitä sinä sitten säikähdit? SYLVI. Oh, en mitään, en kerrassaan mitään. (Nykäsee salaa Viktoria ja istuu tuolille häntä lähelle.) Kaunis ilma tänäin. ALMA. Päinvastoin, siellähän sataa lunta. SYLVI. Vai niin –? Sitä minä en tiennytkään. – Mutta eilen ainakin oli kaunis ilma. ALMA. Niin, eilen kyllä oli kaunis ilma. SYLVI. Ja huomenna on luultavasti myöskin. Baromeetteri nousee! ALMA. Nouseeko se? SYLVI. Niin, en minä tiedä, jos se nousee, minä vaan niin arvelen. ALMA. No, joko te olette uudistaneet tuttavuuttanne Viktorin kanssa? VIKTOR. Luonnollisesti, koska kerran istun täällä. ALMA. Minä tarkoitan noin – lähemmin. Vanhan ystävyyden nojalla, lapsuuden ajoilta. SYLVI. Arkkitehti Hoving ei näy niitä enää muistavan. ALMA. »Arkkitehti Hoving»? – Minusta sinä äsken sanoit häntä Viktoriksi. SYLVI (nauraen). Sanoinko? Siinä oli! Niin minulle aina käy, kun koetan teeskennellä. ALMA. Minkätähden sinä teeskentelisit, Sylvi? SYLVI. Niin, sanopa muuta! Minkätähden sitä tekisin! – Asia on, näetkös, semmoinen, että minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin taas kahdentoista vanha. Ja kun hän tuossa olisi kuudentoista. ALMA. Kuinka se on mahdollista? SYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en mitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin täysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen Viktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa vastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä? Pane kätesi noin ikään, – joudu, ja sitten: yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – ei, sinähän vasta olet kömpelö. – Aletaanpa alusta, no yks’ kaks’ – yks’ – ALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla tuommoisesta huvitetut. SYLVI. Yks’ kaks’ yks’ kaks’ – yks’ kaks’ yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – koettaisitpa sinäkin, Alma, yks’ kaks’ – yks’ kaks’ – yks’ kaks’. ALMA. Ja Viktorkin – aika mies – VIKTOR. Lopetetaan nyt jo. (Lopettaa leikin.) SYLVI. Ei hyi! – kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin Aksel minun. VIKTOR. Minun holhoojani? ALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa minun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua – SYLVI. Ei – kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja järkevä, että oikein tuntuu kamalalta. ALMA (hymyillen). Elä keskeytä minua. Jos Viktor niinkuin sanoin, vanhasta kokemuksesta luottaa minuun, niin pitääkö minua siltä sanottaman hänen holhoojakseen? SYLVI. Sama se on, sanotaanko sinua siksi tai ei, se sinä kumminkin olet; sillä sinä olet yksi noita täydellisiä, vanhurskaita ja siveitä ihmisiä, jotka eivät koskaan erehdy, eivät koskaan tee mitään tyhmyyksiä, ja jotka eivät milloinkaan maailmassa ole olleet lapsina – VIKTOR. No – no – SYLVI. Ei, sillä he ovat syntymästään saakka ymmärtäväisiä ja vakavia ja mallikelpoisia kaikessa, ja Jumala on varmaankin luonut heidät varta vasten holhoojiksi meille syntisparoille. ALMA. Toisin sanoen, meidän tehtävämme on vartioida teitä ja estää teitä tekemästä tyhmyyksiä. SYLVI. Niin, jos me vaan ''annamme'' teidän alituisesti komentaa itseämme. Mutta minäpä sanon, että se välistä saattaa ärsyttää minua niin, että joudun ihan raivoon – ja olisin valmis tekemään mitä tahansa – kun vaan pääsisin tuosta kauheasta vartioimisesta, – vaikka suurimman hurjuuden, jos niiksi tulee. ALMA. Sylvi kulta, aina sinä kiivastut niin kauheasti. SYLVI. Ja sinä sinä et kiivastu koskaan! VIKTOR. No, no, ei riidellä. Puhutaan ennen jostakin muusta. – Tuletko sinä tanssiaisiin tänä iltana, Sylvi? SYLVI (allapäin). En suinkaan. VIKTOR. Miksi et? SYLVI. Aksel ei varmaankaan anna itselleen aikaa. Eikä häntä luultavasti halutakaan. VIKTOR. Mutta: voisithan sinä siltä tulla? SYLVI. Menettekö te sinne? VIKTOR. Kyllä. Me menemme molemmat, sekä Alma että minä. Tule nyt mukaan, minä pyydän sinut ensimmäiseen franseessiin. SYLVI. Kyllähän. se olisi kovasti hauskaa, mutta – VIKTOR. Jos sinä nimi vain tahdot tanssia kanssani. SYLVI. Oh, – kaikkein ennemmin sinun kanssasi, tietysti. VIKTOR. Ja minä kyllä saatan sinut kotiin, jos niin ettei miehesi tule. SYLVI. Ja Alma varmaankin – Alma kulta, suutuitko sinä minuun? Anna anteeksi, enhän minä niin pahaa tarkoittanut. ALMA (hymyillen). Mitäpä se hyödyttäisi, jos sinuun suuttuisikin? Sinä olet nyt kerran semmoinen – kuin olet. SYLVI. Niin, siinä olet oikeassa. Minä olen juuri semmoinen kuin olen. Niin ett’ei maksa vaivaa välittää pikku asioista. – No niin – (Rukoillen.) Ottaisithan sinäkin pitääksesi huolta minusta, Alma kulta, että Aksel voisi olla rauhoitettu siinä suhteessa? ALMA. Mielelläni. SYLVI. Kiitoksia, Alma rakas. – (Hyppää ylös ja puristaa häntä kaulasta.) Niin, sinä olet kumminkin aina hyvä ja kiltti. – Topp, Viktor? Me tanssimme yhdessä ensimmäisen franseessin tänä iltana? VIKTOR. Sen teemme! SYLVI. Ja muita tanssia vähän väliä. Sinun pitää hakata minua hirveästi, kuules! VIKTOR. Ahkeruus on ilomme, herra katteini! SYLVI. Oi, kuinka siellä tulee hauska! Niin jumalattoman hauska! – Minä otan morsiuspukuni – niin, tiedätkös, morsiuspukuni – se kuuluu sopivan minulle erinomattain. – Hyvä, rakas Viktor, näin iloinen en minä ole ollut sitten kun sinä viimeksi olit täällä, kuusi vuotta takaperin. Uskotko? VIKTOR. Enpä oikein. SYLVI. Maltapas – kyllä minä opetan sinut epäilemään. (Aksel tulee etehiseen.) SYLVI. Kas, tuolla on Aksel – sinä tulet kuin kutsuttu, holhooja-setä. AKSEL (tervehtii vieraita). Sepä hauskaa. – Mitä kuuluu, neiti? SYLVI. Niin, tiedätkös, mistä täällä on kysymys? AKSEL (hymyillen). Ei, minulla ei ole aavistustakaan. SYLVI. Että me menemme tänä iltana tanssiaisiin. AKSEL (laskee paperit kädestään pöydälle). SYLVI. Mitäs sinä siitä sanot, Aksel? AKSEL. Vai niin, vai »menemme me tanssiaisiin?» Ketkä me? SYLVI. Me kaikki tyyni. Sinä myöskin. AKSEL. Jopa jo! Mitä minä siellä tekisin! Enhän minä edes tanssi. SYLVI. Sinä katselet. Ja sitten sinä puhelet vanhempien herrojen kanssa, ja viet minua puhvettiin tanssien välillä. AKSEL. Hyvä ystävä – SYLVI. Aksel kulta, elä nyt kiellä! Minulla kun on niin kova halu. AKSEL. Mutta minullapa ei siihen ole halua ollenkaan, pikku kissimirri. Ja sitä paitsi – minä en mitenkään jouda. SYLVI. Niin, sitten en tiedä muuta neuvoa, kuin että annat minun mennä Alman ja Viktorin kanssa. Sillä täytyy minun kumminkin päästä sinne. Ajatteles, enhän ole vielä milloinkaan ollut kunnollisissa tanssiaisissa. AKSEL. Mitä niissä oikeastaan tehdään, noissa tilaisuuksissa? Tuskin muuta kuin tanssitaan, vai kuinka? ALMA. Eipä juuri. – Joskus tarjotaan vähän laulua ja soittoa. AKSEL. Jos siellä edes tapaisi tuttaviaan. Mutta arvaan, ettei sinne vanhempia herroja tule ketään. ALMA. Kyllä minä kumminkin olen nähnyt muutamia joka kerta. Kuuluvatpa pelaavan vistiäkin jossain siellä herrojen puolella. VIKTOR. Niin minäkin olen kuullut kerrottavan. AKSEL. Se on muuten yhdentekevä. Minä puolestani en juuri erittäin välitä korttipelistäkään. Mutta jos tuota nyt kerran kumminkin tekisi pikku vaimolleen mieliksi ja menisi sinne. SYLVI. Niin, tiedätkös, niin minäkin arvelen. Kerran kumminkin täytyy tehdä pikku vaimolleen mieliksi. AKSEL. Sillä muuten hän arvattavasti on nyrpeillään – SYLVI. Siitä saat olla varma. AKSEL. No niin, mikäpä siinä sitten auttaa. Täytyy antaa vaan kauniisti myöten. SYLVI. Näettekös, kuinka kiltti hän on yhtä kaikki, tuo minun rakas herrani ja mieheni! Aina hän ensin mutisee vastaan, mutta kun kaikki ympäri käy, pääsen minä kumminkin lopulta tahtoni perille. AKSEL. Elähän siinä kovin kerskaile, pikku sirkkunen. Saattaa helposti tapahtua, että rupean vastakynteen. SYLVI. Sen jätät kauniisti tekemättä, holhooja-setä. AKSEL. Jaa, jaa. Ei ole takeita. – Kuinkas muuten on, – antaako emäntämme meille kahvia tänäin? SYLVI. Kyllä – heti paikalla. Saatte oikein hyvää kahvia ja pieniä leivoksia senkin seitsemää lajia. (Juoksee vasemmanpuoliselle ovelle ja koettaa työntää sitä auki.) Ei, mutta mikäs ovella on? Ah – niin, hyvänen aika, sehän on lukossa. En muistanutkaan. (Katsoo Viktoriin, hymyilee ja pudistaa päätään.) Viktor! AKSEL. Minkätähden se oli lukossa? SYLVI. Kysy Viktorilta? VIKTOR. Minultako? SYLVI. Kuinka hän näyttää viattomalta! (Uhkaa sormellaan.) Voi, sinua veitikka! (Menee vasemmalle.) VIKTOR. Sylvi laskee leikkiä. AKSEL. Hän on aika hulivili toisinaan. ALMA. Semmoinen hän on ollut kaiken ikänsä. Koulussa olivat opettajat usein pahemmassa kuin pulassa eivätkä tienneet, mitä hänelle tekisivät. Ei kukaan ollut niin vallaton kuin Sylvi. VIKTOR. Eikä kukaan niin viehättävä kuin hän. ALMA. Nyt puhut itsesi pussiin, Viktor. Niin, herra Vahl – ei auta muu kuin tunnustaa totuus. Veljeni tässä oli siihen aikaan kovasti ihastunut Sylviin. AKSEL. Sen kyllä uskon. VIKTOR. Oh – mitäs niistä. Mehän olimme silloin lapsia vielä. AKSEL. No niin –. SYLVI (tulee vasemmalta). Hyvät naiset ja herrat, kahvipöytä odottaa. Tarjoo käsivartesi Almalle, Aksel. AKSEL. Saanko luvan, neiti? (Menevät ruokasaliin vasemmalle.) SYLVI (työntää ruokasalin oven kiinni). Viktor, oletko sinä nyt vihainen? VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Sietäisipä melkein olla. SYLVI. Mutta et henno kumminkaan, vai mitä? VIKTOR. En – en minä henno! SYLVI. Kuinka herttaisen hyvä sinä olet! Minä pidän sinusta niin kovasti. VIKTOR. Pidätkö tosiaankin, Sylvi? Onko se ihan täyttä totta? SYLVI. Tietysti! Mutta sinä, paha poika, et taida välittää minusta tuon taivaallista? VIKTOR. Mistä sen tiedät? SYLVI. Noo – minä vaan arvaan. VIKTOR. Toisen käsityksen sinulle antaisin, jos vaan uskaltaisin. SYLVI. Uskaltaisit? Minkätähden sinä et uskaltaisi? VIKTOR. Sylvi – pahoin pelkään, että – SYLVI. Että mitä –? Sinähän vasta olet soma – VIKTOR. Että olen kohta yhtä pikiintynyt sinuun, kuin ennen pikku poikana. SYLVI. Oho – nyt narraat. VIKTOR. Vielä pahemmin – kymmentä vertaa pahemmin. SYLVI. Narraat – ihan varmaan. – Voitko katsoa minua suoraan silmiin? VIKTOR. Voin kyllä. SYLVI (katsoo vähän aikaa häntä silmiin, peräytyy vavisten, punastuu, – hämillään. Kätkee kasvonsa toiseen käsivarteensa, kuiskaa). Viktor – minkä tähden sinä – Viktor –! VIKTOR. Mitä niin, Sylvi? SYLVI. Minkätähden sinä katsoit minuun sillä tavalla –? VIKTOR. Sylvi – vieläkö epäilet? Mitä –? SYLVI. En. VIKTOR (matalalla äänellä.) Sylvi –? SYLVI (kääntyy pois yhä käsivarsi silmillä). Ole vaiti –! VIKTOR. Sylvi – suutuitko sinä? SYLVI. En. (Ojentaa hänelle toisen kätensä.) VIKTOR (suutelee sitä). Sylvi’ AKSEL (ruokasalista). Minnekä te jäitte? Kahvi jäähtyy. VIKTOR. Sylvi – taivaan nimessä – sinä olet niin tulipunainen ja kiihtynyt – SYLVI (läähättäen). Tuntui niin – kummalta katsoa sinua silmiin, Viktor. AKSEL (niinkuin ennen). Kuuletteko siellä? VIKTOR. Kyllä. Me tulemme tuossa paikassa. – Sylvi, joudu –! SYLVI. Mene edeltä. – Minä tulen sitten vähän ajan päästä. VIKTOR (tekeytyy tyyneksi, välinpitämättömäksi, menee sisään). SYLVI. Hän pitää minusta! Hän pitää minusta! – Oi, kuinka minä olen äärettömän onnellinen! VIKTOR (ruokasalin ovelta). Sylvi! Sylvi! Kahvi on jo kaadettu kuppiin. SYLVI (rientää loistavan iloisena häntä vastaan). Minä tulen, minä tulen! (Esirippu laskee.) [[Luokka:Sylvi]] 2904 5123 2006-08-29T22:27:30Z Nysalor 5 [[Luokka:Sylvi]] {{Otsikko |edellinen=[[Sylvi: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |seuraava=[[Sylvi: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Sylvi]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Tanssiaiset. Näyttämö kuvaa sivuhuonetta, jonka peräovet ovat auki tanssisaliin, missä parhaillaan tanssitaan franseessia. Vasemmalla ovi virvoitushuoneesen. Sohvia, lepotuolia, istuimia, pöytiä sekä korkeita kasvia huoneen sivuilla. Oikealla sisäänkäytävä etehisestä. Metsäherra Sandell sekä luutnantit Harlin ja Idestam seisovat muutamien muiden herrojen kanssa ja katsovat tanssia.) HARLIN. Suloinen! Viehättävä! IDESTAM. Ken on hän? En muista koskaan nähneeni häntä ennen. HARLIN. Vasta puhjennut ruusun-nuppu. Lyön veikkaa, että hän on ensimmäisissä tanssiaisissaan. IDESTAM. Sandell, tulepas vähän tänne. – Sinä varmaankin tunnet tuon naisen tuolla, vaikeassa harsopuvussa? SANDELL. Kyllä. – Mitä hänestä? IDESTAM. Toveri tässä on tulessa ja liekissä. HARLIN. Uusi tähti taivaalla, joka loistollaan voittaa kaikki muut. SANDELL. Jäähdytä mieltäsi, veli hyvä. Se tähti on liian korkealla. Ei sinun auta häntä tavotella. HARLIN. Saanenhan kumminkin tietää hänen nimensä? SANDELL. Saat kernaasti. Voinpa vaikka esitellä sinut hänen miehelleenkin, joka istuu tuolla virvoitushuoneessa, jos niin tahdot. HARLIN. Mitä sanot? Onko hän naimisissa? SANDELL. Pahaksi onneksi! IDESTAM. Ei, kuule, tuota sinä et voi meihin puijata. Mutta sinulla on ehkä itselläsi aikeita tytön suhteen, jos oikein arvaan. SANDELL. Johan nyt oli! – Kysykää muilta, ellette minua usko. HARLIN. Tai ehk’et tiedä, ketä me tarkoitamme – SANDELL. Tiedän kyllä, eihän siellä ole ketään muuta valkoisessa harsopuvussa, kuin rouva Vahl. IDESTAM. Hän, joka nyt menee tuolla oikealla! SANDELL. Juuri sama. HARLIN. Ja rouva jo! Perhana! Kuinka se on mahdollista? Hän näyttää vielä niin nuorelta. On aivan kuin pieni koulutyttö. SANDELL. Niin, ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun meni naimisiin holhoojansa kanssa. HARLIN. Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin muut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu. IDESTAM. Häntä sietäisi vähän rangaista, eikö totta? HARLIN. Me hakkaamme hirveästi hänen kaunista rouvaansa tänä iltana. Kiusallakin! SANDELL. Sh –! Hän tulee. (Tohtori Tuneberg, tullinhoitaja Brun ja Aksel tulevat virvoitushuoneesta.) BRUN. Olet aivan oikeassa, hyvä veli. Piru näissä iloissa kulkekoon. Mutta minkäs sille tekee? Isänä ja aviomiehenä täytyy vaan olla mukana, joko sitten tahtoo, tai on tahtomatta. TUNEBERG. Miksi mennä naimisiin? Miksei pysyä ennemmin vanhana poikana niinkuin minä, ja säilyttää kultainen vapautensa? AKSEL. Mutta tulethan sinäkin tanssiaisiin tuon »kultaisen vapautesi» kanssa, vaikka et tanssi. Vai onko sinusta niin hauska katsoa muiden iloa? TUNEBERG. Ei, hiisi vieköön, olekaan. Mutta jossakin sitä täytyy iltaansa kuluttaa. BRUN. Puhu sitten vielä »kultaisesta vapaudesta»! Sinulla on ikävä – et tiedä miten iltaasi kuluttaisit. Ei, toista on sittenkin olla perheenisänä. SANDELL. Aksel, tulepas katsomaan, kuinka nuoret herrat täällä hakkaavat sinun kaunista rouvaasi. AKSEL. Anna sinä heidän hakata. Ei se minua haittaa. SANDELL. Hoving varsinkin näkyy olevan pahasti pikiintynyt. AKSEL. Hupaista kuulla. SANDELL. Elä, helkkarissa? Onko se sinusta hupaista kuulla? Etkö ole ollenkaan mustasukkainen? AKSEL. En tunne mitään oireita. TUNEBERG. Ohoo, – sinä vaan teeskentelet. Niinkö luulet, ettei sitä huomata? BRUN. Tunnusta pataa, velikulta. Lääkärin terävä silmä on jo huomannut vaivasi. AKSEL. Olkaa löpisemättä! Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma olisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena. SANDELL. Mutta entäpä jos hän nyt sattuisi ihastumaan johonkuhun noista ihailijoistaan? AKSEL. Ei hätää mitään. Siihen hän on liian lapsellinen ja viaton. TUNEBERG. Hoh – hoo, veli hyvä! Luuletko sinä että lapsellisuus ja viattomuus voivat varjella ihmistä intohimoista? Suuri erehdys! Senkö verran sinä tunnet ihmisluontoa? AKSEL. Ainakaan ne eivät yllytä niitä. TUNEBERG. Siitä voi olla eri mieltä. Nuoruus on vaikutuksille altis, ja viattomuus puuttuu kokemusta, muistapas se. BRUN. Jo riittää filosofiia, hyvät herrat. Franseessi on lopussa, naiset tulvaavat kohta tänne vilvoittelemaan. Parasta kun korjaamme ajoissa luumme heidän tieltänsä. TUNEBERG. Pitänee sitten mennä takaisin tuonne tupakansavuun. BRUN. Minäpä taidan antaa hyvän päivän koko ilolle ja karata tiehen. AKSEL. Ja minä kysyn Sylviltä, eikö hän jo ole saanut tarpeekseen tästä huvista. SANDELL. Ei, kuule, et suinkaan sinä vielä vie rouvaasi pois? Täällä on kaksi nuorta luutnanttia, jotka joutuisivat epätoivoon. Ikään juuri pyysivät, että esittäisin heidät hänelle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. AKSEL. Erittäin suuri kunnia. Mutta minulla ei ole hituistakaan halua kiusata itseäni kuoliaaksi luutnanttien tähden. SANDELL. Kyllä rouvasikin haluaa jäädä, sen näkee. Hän huvittelee oikein sydämmensä pohjasta, katsopa tuonne. Olisihan sääli häiritä hänen iloansa. TUNEBERG. Sääli on Akseliakin. Toiset liehakoivat hänen kaunista rouvaansa, itse saa hän kävellä täällä nolona, miesparka – ymmärrättehän, ettei se voi olla kovinkaan hauskaa. AKSEL. Vähät siitä. Mutta minun täytyy nousta aikaisin ylös huomisaamuna. Minulla on työtä – TUNEBERG. Syytä sinä työtä. BRUN. Ole kärsivällinen, veli kulta, ja jää siivosti tänne. Minun täytyy tehdä samoin – kun kaikki ympäri käy. Tule, niin otamme pullon viiniä tuolla! (Brun, Tuneberg ja Aksel menevät vasempaan. Soitto laukoo salissa. Seuraavan kohtauksen aikana kulkee naisia ja herroja edestakaisin huoneessa. Karin Löfberg, Anni Vidgren, Elin Grönkvist ja Alma Hoving tulevat sisään.) ANNI. Emmekö istu tänne vähäksi aikaa? ALMA. Istutaan vaan. Täällähän on viileätä. KARIN. Uh, kuinka minusta on ikävää tänä iltana. ANNI. Ikävää? Kuinka niin? Minusta täällä päinvastoin on aika vilkasta. ELIN. Sinähän olet myötäänsä lattialla, Karin. Saat tanssia niin paljon kuin ikinä tahdot. Miekkonen! Olisinpa minä sinun sijassasi –! ANNI. Sylvi on tavattoman sievä valkoisessa harsossaan, eikös ole? KARIN. Sievä? Kaikkea muuta! ALMA. On kyllä, Karin. Minä en ole vielä koskaan nähnyt häntä niin kauniina. Tuo morsiuspuku sopii hänelle mainiosti. KARIN. Päinvastoin! Se ei sovi hänelle ollenkaan. Ja kauhean ruma on hänen pukunsa sitäpaitsi, se täytyy teidän myöntää. ANNI. Minusta se on erinomaisen hieno ja komea. ELIN. Karinin pukuun sitä ei kumminkaan voi verrata, ei likimainkaan. Eikä hän muutenkaan ole niin kaunis kuin Karin. KARIN. Ja oletteko huomanneet, kuinka hän käyttäytyy tänä iltana? ANNI. Niin, hän näkyy olevan kovasti ihastunut sinun veljeesi, Alma. KARIN. Oikein se hävettää. Kaikki ihmiset katsoivat heihin viime franseessissa. ANNI. Minä en ole koskaan hyväksynyt sitä tapaa, jolla Sylvi kohtelee nuoria herroja. Hän on liian vapaa ja tuttavallinen heidän suhteensa. Eikä se sovi nuorelle rouvalle. Minun mielestäni heidän varsinkin pitäisi olla arkoja arvostaan. Ei koskaan alentua liehakoimisiin, eikä antaa mielistellä itseään. Semmoisesta helposti saattaisi syntyä pahoja puheita. ALMA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa, Anni. Mutta voiko nyt sanoa, että Sylvi – KARIN. Minä vaan ihmettelen sinun veljeäsi, Alma. Hän, joka on niin vakava ja järkevä – kuinka hän voi olla huvitettu semmoisen harakan seurasta, kuin Sylvi on? Eikö hän huomaa sitä pintapuolista ja turhamaista luonnetta, joka hänessä niin selvästi pistää esille? Minä luulin tosiaankin, että herra Hovingilla olisi enemmän arvostelukykyä. ANNI. Herrat ihastuvat aina pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin. Sehän on tunnettu asia. ALMA. Elä sano. Viktor ainakaan ei välitä semmoisista, sen tiedän. Mutta he ovat vanhoja lapsuudenystäviä Sylvin kanssa; pieninä jo leikkivät yhdessä joka päivä – ANNI. Entä sitten? Vanha lapsuudenystävä hän on minunkin kanssani. Mutta emme me siltä ole noin hirveän hyvää. ALMA. Niin, sinä kun pidät kaikki herrat niin kaukana luotasi kuin mahdollista. ANNI. Muu ei sovellu nuorelle naiselle. Semmoinen on minun ajatukseni. ALMA. En minä suinkaan tahdo puolustaa Sylviä, mutta kyllä te kumminkin tuomitsette häntä liian ankarasti. Hän on oikeastaan vaan lapsi vielä. KARIN. Kyllä kai! Keikailija hän on, ei muuta mitään. – Ja noin tuttavallinen suhde vanhan ystävyyden nojalla saattaa vielä helposti kehittyä joksikin muuksi. Sylvi ja herra Hoving saisivat olla varuillaan – ALMA. Ei, hyvä Karin! Kuinka voit tuonlaista ajatellakaan! KARIN. On sitä nähty ennenkin. ALMA. Viktor rakastuisi toisen miehen vaimoon? Ei ikinä! Luulin toki, että tuntisit hänet paremmin. KARIN. Oletko tarkastanut häntä tänä iltana? ELIN. Sinuunhan herra Hoving on rakastunut, Karin. Etkö muka tiedä? ANNI. Sh –! Elkää puhuko niin kovaa. (Sylvi ja Viktor tulevat käsi kädessä salista.) VIKTOR. Säästät siis kotiljongin minulle, Sylvi? SYLVI. Sekä sen että kaikki franseessit lisäksi, jos niin tahdot. (Heittäytyy nojatuoliin vasemmalle.) VIKTOR. Oi, kuinka mielelläni minä tahtoisin! Mutta pahaksi onneksi se ei käy päinsä. SYLVI. Minkätähden ei? VIKTOR. Sylvi kulta, ihmiset moittisivat meitä siitä. SYLVI. Ja mitä he sitten osaisivat sanoa? Että me molemmat tanssimme kernaimmin yhdessä? Sehän olisi vaan puhdas totuus, tiedämmä. VIKTOR. Niin, mutta sitä pidettäisiin pahana, hyvä ystävä. SYLVI. Mistä syystä? VIKTOR. Siitä syystä, että se olisi vastoin yleistä tapaa. Eihän kukaan tanssi koko iltaa saman henkilön kanssa. SYLVI. Ei, sillä kaikki tahtovat kernaammin vaihtaa tanssitoveria. Niin olen minäkin tehnyt ennen. Mutta tästä lähtein minä tahdon tanssia vaan sinun kanssasi – enkä kenenkään muun. VIKTOR. Sylvi, Sanonkohan sinulle nyt jotain? SYLVI. Sano! VIKTOR. Sinä olet niin viehättävän kaunis tänä iltana. SYLVI. Elä? Oikeinko totta? VIKTOR. Oikein totta. SYLVI. Mutta sinä sanot muille samaa. Karin Löfbergille esimerkiksi? VIKTOR. En, kuolemani kautta. Häntä ei voi likimainkaan verrata sinuun. Ei häntä eikä ketään muuta. Sinä lyöt heidät kaikki laudalta. SYLVI. Voi – sinä olet kovasti hyvä, kun pidät minusta. Minäkin pidän sinusta niin – niin – niin – äärettömästi. Enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä. VIKTOR. Sylvi, – ole varuillasi – sinä teet minut ihan hulluksi. Etkö jo huomaa, kuinka minun on laitani? SYLVI. Kuinka sinun on laitasi? VIKTOR. Elä leiki tulen kanssa! SYLVI. Mitä sinä tarkoitat? En totisesti ymmärrä, en luotua sanaa. VIKTOR. Etkö ymmärrä? No hyvä! En minäkään tahdo häiritä sinun rauhaasi. Taivas varjelkoon! SYLVI. Vai niin! Sinä aijot ruveta tässä salaperäiseksi! VIKTOR. Ei, ei, – ei se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. Minä – minä tahdoin vaan tehdä sinut uteliaaksi. SYLVI. Eläpäs valhettele, kuule! Sinä ihan varmaan tarkoitit jotain. VIKTOR. Minä vakuutan – SYLVI. Tunnusta vaan pois. Ja tee se heti paikalla. Muuten en lepy sinuun ikinä – VIKTOR. Ei, Sylvi, minä vaikenen, niin kauvan kuin minulla vielä on vähänkään järkeä jäljellä. SYLVI. Vai niin! Hyvä juttu! Tiedätkös mikä siitä seuraa? VIKTOR. En –? SYLVI. Ett’en tanssi enää askeltakaan sinun kanssasi tänä iltana. Niin että menettele nyt sen mukaan. VIKTOR. Se ehkä olisikin parasta. – Ankarasti sinä rankaiset minua, Sylvi, mutta minä koetan tyytyä kohtalooni ja olla luja. SYLVI. Ei, Viktor, leikkiä se vaan oli. Päinvastoin – minä en tanssi kenenkään muun kanssa, kuin sinun. Niinkuin äsken jo sanoin. VIKTOR. Mutta sehän se juuri on vaarallista, Sylvi. SYLVI. Sinähän vasta olet –. Mitä vaaraa siinä olisi? VIKTOR. Elä kysy enää mitään. SYLVI. Viktor, – minkätähden sinä olet noin paha? Ennen kerroimme ihan kaikki toisillemme – miksi emme nyt voisi tehdä samoin? VIKTOR. Ei, ei –! SYLVI. Hyvä, rakas Viktor –! VIKTOR. Sylvi – elä katso minuun tuolla lailla. Muuten – menetän kohta kaiken malttini. SYLVI. Kuinka kauvan sinä kiusaat minua? VIKTOR. Oh – mikä heikko raukka minä olen. Minun pitäisi paeta tieheni eikä koskaan enää näyttää sinulle silmiäni. SYLVI. Kas sepä olisi kaunista! VIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi! – Oo Sylvi, kuinka hurmaavan kaunis sinä olet! SYLVI. Sinä et vastaa mitään kysymykseeni, Viktor. VIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki suoraan. – Mutta ei nyt – toisen kerran, kun olemme kahdenkesken. SYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään. VIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä. SYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin. ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa. SYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä. KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla kahdenkesken, erillään muista. VIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän. KARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja? VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta samapa se. – Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy? SYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken? Ei, ei suinkaan se mikään erehdys ole. KARIN (nauraa pakollisesti). Sylvi on toki rehellinen. ANNI. Ja sen hän sanoo kaikkien kuullen. Hyvänen aika sitä Sylviä, kuinka hän on hirveästi varomaton! Siitähän voi syntyä vaikka minkälaisia juttuja! ALMA (levottomana). Viktorissa ei ollut syytä. Hän kyllä olisi tullut mielellään, kuulittehan sen. KARIN. Oh, eipä hänellä näytä olevan ikävä siellä Sylvinkään luona. ELIN. Oletko sinä mustasukkainen, Karin? KARIN. Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Elin. Minä mustasukkainen! ELIN. No, johan minä ajattelinkin! SYLVI. Kas niin, nyt soitetaan polkkaa. Emmekö tanssi taas vähän? VIKTOR. Niinkuin tahdot. (Menevät käsikädessä saliin.) KARIN. Näettekö, kuinka hempeästi he nojaantuvat toisiinsa? Aivan kuin joku vasta kihlattu pari. ALMA. Sinä liioittelet, Karin. Tuohan on ihan tavallinen asento, kun käydään käsikädessä. ANNI. Herra Vahl saattaisi juuri pitää parempaa huolta rouvastaan eikä jättää häntä noin omille hoteilleen, kosk’ei hän kumminkaan osaa käyttäytyä niinkuin pitäisi. ALMA. Hän onkin oikeastaan vasta ensi kertaa tänlaisissa tanssiaisissa. Muistattehan, että hän kantoi surua vanhempiensa jälkeen aina siitä saakka, kun tuli täysikasvuiseksi. ANNI. Se on totta se. Ja siitä syystä häntä ehkä pitäisikin varoittaa ja oikaista. Sinun tehtäväsi se on etupäässä, Alma, varsinkin kun asia koskee veljeäsi myös. ALMA. Niin, minä lupaan puhutella heitä molempia, ja Viktor malttaa kyllä mielensä, sen saatte nähdä. KARIN. Olisin suuresti erehtynyt hänen suhteensa, ellei hän sitä tekisi. (Useita herroja tulee sisään ja pyytävät naisia tanssiin. Näyttämö tyhjenee, ainoastaan salin ovelle jää muutamia herroja katsomaan tanssia. Sylvi ja Viktor tulevat sisään.) VIKTOR. Sinä tanssit kuin enkeli. SYLVI. Ja sinä viet kuin jumala. – Viktor, katso, kaikki ovat menneet tiehensä. Nyt saamme olla melkein kahdenkesken. – Mitä jos istuisimme tuonne kasvien taakse? VIKTOR. Mainiota! Täällähän olemme suojassa syrjäisten silmiltä. SYLVI. Istu sinä tähän. VIKTOR. Niin lähelle? Uskallanko? SYLVI. Uskallat, tietysti. VIKTOR (tarttuu hänen käteensä). Sinulla on niin pieni, sievä käsi. (Suutelee sitä.) SYLVI (tempaa sen sukkelasti pois, punastuen ja hämillään). Minkätähden sinä teet noin, tuolla tavalla? VIKTOR. Kun en malttanut olla sitä tekemättä. – Sylvi – oliko se sitten niin väärin? SYLVI. Ei – en minä tiedä. VIKTOR. Niinpä anna minun suudella sitä vielä kerran. SYLVI. Viktor – nyt sinulla taas on tuo sama katse. VIKTOR. Mikä katse, Sylvi? SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan. VIKTOR. Minkätähden käännät pääsi pois? Peloittaako se sinua? SYLVI. Peloittaa, ja tekee onnelliseksi samalla. VIKTOR. Sylvi, saanko suudella sinun kättäsi? Ei kukaan näe. SYLVI. Minkätähden tahdot sitä suudella? VIKTOR. Sentähden, että minä – rakastan sinua. – Siinä nyt on tuo salaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin kiihkeästi, niin tulisesti, ett’en enää voi itseäni hillitä. – Elä tuomitse minua liian ankarasti, Sylvi. SYLVI. Oh – Viktor –! VIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista tunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut – ne saivat minusta vallan. – Sylvi – nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee minulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa, – minä alistun kaikkeen. Tahdotko että matkustan pois – ehkä jo huomispäivänä, sano? SYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä. – Et saa lähteä pois, minä surisin itseni kuoliaaksi. VIKTOR. Sylvi –! Uskallanko ajatellakaan? Sinä –? SYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut sinua aina lapsuudesta saakka, Viktor. VIKTOR. Ilman että olet sitä tiennyt? SYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen tyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani, suutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni – enkä sittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko hupakko! Totta tosiaan! VIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin naimisissa – tai ainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun – minun ikiomani! Ihan huimaa päätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan – kuolema ja kirous – SYLVI. Mitä nyt –? VIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä sinua – ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia. Sinä olet toisen oma – SYLVI. Ei, Viktor, tästä päivästä alkaen olen ainoastaan sinun omasi. VIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole mitään toivoa. SYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta lupaan, ett’ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua. VIKTOR. Rakas, pikku Sylvi – sinä olet toisen miehen vaimo. – Sinä et ole enää vapaa. SYLVI. Mutta minä en rakasta Akselia, minä rakastan ainoastaan sinua. En tiennyt mitä rakkaus oli, kun menin naimisiin hänen kanssansa. Ja sen ilmoitan hänelle vielä tänä päivänä, heti paikalla – VIKTOR. Ei, Sylvi, Jumalan tähden, sitä et saa tehdä. Et ainakaan vielä – SYLVI. Miks’en? VIKTOR. Hän erottaisi meidät ijäksi päiviksi, emme saisi enää koskaan tavata toisiamme. SYLVI. Emme koskaan edes tavata toisiamme? Hän estäisi –? Ei, Viktor, sinä erehdyt, sinä et tunne Akselia – VIKTOR. Aksel on siinä suhteessa niinkuin muutkin miehet. Hän nostaisi metelin, kieltäisi minun käymästä talossaan ja sulkisi sinut lukon taakse. SYLVI. Mitäs sitten teemme, Viktor? VIKTOR. Meidän täytyy olla varuillamme ensi aluksi. Ei antaa kenenkään aavistaa mitään. SYLVI. Entä sitten –? VIKTOR. Miettiä ja tuumailla. Ehkä keksimme jonkun keinon – SYLVI. Oh, tiedätkös, toivotaan parasta! Kyllä kaikki pian selviää. VIKTOR. Kenties selviää. Mutta vielä en ainakaan tiedä, millä tavalla – SYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä pulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan. VIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja nautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä olet minun morsiameni, – minun suloinen morsiameni – minun kaunis, loistava morsiamen. SYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että enkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en vaikka! VIKTOR. Sinä rakastat minua? Sano se vielä kerran. SYLVI. Minä rakastan sinua! Viktor, – minä rakastan sinua! VIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi meidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini – meidän uuteen, yhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden – minä saisin ottaa sinut syliini – ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä poskiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi, – ja sinä olisit minun – minun ikiomani! Oi, – mikä autuus se olisi. – Sylvi – sano, seuraisitko minua mielelläsi? SYLVI. Sitä kysyt! – Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua heti paikalla. Oh – olenhan minä sinun – ainoastaan sinun omasi tämän jälkeen. VIKTOR. Kunpa ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä, kuin sinä ja minä! SYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois morsiamenasi? Sano! VIKTOR. Niin milloin, – milloin? Jos sen vain tietäisin! SYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla halulla sitä aikaa odotan. VIKTOR. Entäs minä sitten –? Sylvi – luuletko että minun haluni on vähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä – SYLVI. Tee se, Viktor, tee se! VIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta. Meidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä – SYLVI. Mutta olenhan minä sinun omasi kumminkin? Eikö niin, Viktor? VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta. SYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän onnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi – sinun luonasi, uudessa yhteisessä kodissa – oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen. VIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi, Sylvi? – Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano? SYLVI. Kestämme, sen lupaan. ALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt teitä joka paikasta. VIKTOR. Mitä nyt? – Minkätähden olet meitä etsinyt? ALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja sitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe. VIKTOR. Entä sitten? Meillä on luullakseni valta tehdä niinkuin tahdomme. ALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja tanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että kaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette yleiseksi puheenaineeksi kaupungissa. VIKTOR. Oh – lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi osaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet yhdessä tämän iltaa – kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata toisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata –? ALMA. Viktor, minä tahtoisin puhua sinulle pari sanaa. VIKTOR. Sen voit tehdä kotona sitten. Huomenna tai ylihuomenna. ALMA. Ei, nyt heti. Tule vähän tänne syrjään. VIKTOR. Mitä siellä? Minä sanon sinulle, Alma, että – ALMA. Että –? VIKTOR. Että minä en enää tarvitse hoitajaa. Olen nyt vihdoin ja viimein siksi vanha, että voin tulla omin neuvoin toimeen. ALMA (lempeästi nuhdellen). Viktor –! Noin et ole vielä koskaan puhutellut minua. VIKTOR. Anna anteeksi, Alma. Mutta minä pyydän, mene pois. Minkätähden sinä häiritset meitä, vaikka näet, että mieluummin olemme täällä kahden? ALMA. Oikein todella, Viktor, se ei käy laatuun. Kaikki sitä jo paheksivat, ja useat ovat pyytäneet minua varoittamaan teitä molempia. VIKTOR. Vai niin –? Vaikka mitäpä sitä ihmettelen. – Ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa. Aina valmiit juoruamaan, kun vaan saavat vähänkään aihetta. SYLVI. Emme välitä heistä, Viktor. ALMA. Sylvi kulta, se saattaisi tulla Akselin korville. Ja hän varmaan siitä närkästyisi. – Enkä minä sitäpaitsi ihmisten tähden ainoastaan tahdo teitä eroittaa, ymmärrättehän sen – VIKTOR. Vaan minkätähden sitten? ALMA. Viktor – tule nyt tänne vähäisen. SYLVI. Enkö minä saa sitä kuulla? ALMA. Kyllä sanon sen sinullekin, Sylvi, sitten toisen kerran. Ei vielä –. (Vie Viktorin syrjään.) Ole varuillasi, Viktor! Hän on nuori ja kokematon ja pitää sinusta ehkä enemmän kuin hänelle toisen miehen vaimona olisi luvallista. Eikä hän ole tottunut hillitsemään tunteitaan, sen sinä tiedät vanhastaan. Sinun tulee olla järkevä teidän molempien puolesta. VIKTOR. Elä pelkää kyllä minä vastaan töistäni. ALMA. Olen koko illan ollut niin levoton teidän tähtenne. Herkiä ajoissa tästä, Viktor, minä pyydän sinua vielä kerran. Ennenkuin tiedät asiastakaan, on teidän suhteenne saattanut muodostua semmoiseksi, joksi et nyt voi sitä ajatellakaan. Vetäänny erillesi! Sitä et kadu. Usko minua. VIKTOR. Alma kulta – sinä näet aaveita keskellä kirkasta päivää. ALMA. Elä koeta kierrellä, Viktor. Huomasinhan äsken selvään, että teillä jo oli jotakin välillänne. VIKTOR. Loruja! Mitä se olisi ollut? ALMA. Jotakin, jota sinä tahdoit peittää. Viktor, Viktor, sinulla on paha omatunto – VIKTOR. Vielä vain! Mutta sinä olet aina niin turhantarkka. Teet kissasta karhun ja säikähdytät itsesi aivan hukkaan, tyhjänpäiten. Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Sylvi ja minä olemme puhelleet toistemme kanssa – siinä kaikki. ALMA. Sinä olet sanonut hänelle asioita, joista et voi vastata. Ja tiedät kumminkin varsin hyvin, että Sylvi on vaan kokematon lapsi. Sentähden sinä oletkin kaksinkertaisesti moitittava. Ja jos sinä viet hänet harhateille, Viktor, niin sanon minä – että sinä olet tunnoton mies, ilman rehellisyyttä, ilman kunniantuntoa – VIKTOR. Alma –! ALMA. – kevytmielinen hupakko, jolla ei ole järkeä rahtuisen vertaa. VIKTOR. Lopeta! ALMA. Etkö ymmärrä, että tällä tavoin syökset sekä hänet että itsesi turmioon! Ohimenevää, rikoksellista nautintoa sinä haluat ja panet koko tulevaisuutesi alttiiksi. Ja ajattele, minkä surun se tuottaisi vanhemmillekin ja meille kaikille – VIKTOR. Taidat olla oikeassa, Alma, – saattaisi ehkä niin käydä – ALMA. Usko minua, Viktor, helpointa on heti alussa kääntyä takaisin huonolta tieltä. VIKTOR. Niin, niin, sinä olet oikeassa. Oikeassa nyt niinkuin aina ennenkin. – Kiitos, Alma, kiitos varoituksesta, se tuli kreivin aikaan. ALMA. Kiitos itsellesi! Nyt tunnen sinut taas omaksi veljekseni. Ja nyt hengitän taas helpommin. VIKTOR. Lähdemmekö pois? ALMA. Voinhan luottaa sinuun? Lupaatko tehdä asiat selväksi ja saattaa kaikki oikealle tolalle jälleen? VIKTOR. Mutta mitä sanoo Sylvi? ALMA. Tulevaisuudessa hän sinua siitä kiittää. Ja pitää sinua rehellisenä ja kelpo miehenä. Hänelle on parempi tuntea muutaman päivän tuskaa, kuin tulla ijäti onnettomaksi. VIKTOR. Saattaa niin olla. – Alma, minä tahtoisin kernaimmin mennä täältä tieheni nyt. ALMA. Ei, jää tänne ihmisten tähden. Ajattele Sylvin mainetta. Heittäydy iloiseksi – tanssi ja huvittele. Se on välttämätöntä. VIKTOR. Niinkö arvelet? No hyvä – tahdon koettaa! Olkoon menneeksi – ALMA. Kas niin, Sylvi, nyt meillä on kaikki selvillä. SYLVI. Viimeinkin. Minä jo luulin, ettei teidän keskustelustanne loppua tulisikaan. ALMA. Niin, näetkös, asia oli tärkeätä laatua. SYLVI. Koskiko se minua? ALMA. Osaksi sinuakin. SYLVI. Mitä se oli, Alma? Sano minulle kaikki, sano nyt heti. ALMA. Ei, ei vielä tänä iltana. Mutta minä tulen luoksesi jonakin päivänä. Ehkä jo huomenna. SYLVI. Istu tänne, Viktor, entiselle paikallesi. VIKTOR. Sylvi elä pyydä. SYLVI. Sinä näytät niin masentuneelta. Viktor, mikä sinun on? Mitä Alma sanoi? Te salaatte jotain. VIKTOR. Ole huoletta, Sylvi, sinä saat tietää kaikki. Huomenna tulen luoksesi, aamusta päivin, kello yksitoista. Mutta nyt – niin, nyt emme uskalla enää olla yhdessä tänä iltana, koska kuuluvat pitävän meitä silmällä täällä. SYLVI. Emmekö uskalla? ALMA. Ette mitenkään. Te olette jo herättäneet liian suurta huomiota. SYLVI. Eihän se meitä haittaa vähääkään. Viktor, tule pois istumaan. Minä olen niin levoton. Almakin ihan peloittaa minua, hän näyttää niin vakavalta. ALMA. Peloittaa? Rakas, pikku Sylvi –. (Istuu hänen viereensä.) Pyysithän itse tänäin aamupäivällä, että pitäisin sinusta huolta, etkö muista? SYLVI. Kyllä, mutta – ALMA. Ja minä lupasin sen tehdä. Mutta sinun pitää myöskin luottaa minuun. Eikö totta? – Kas niin, elä ole milläsikään. Niinhän sinä olet allapäin, pahoilla mielin, kuin siipeen ammuttu pikku lintu. SYLVI. Viktor, sinä et virka sanaakaan? VIKTOR. En voi sille mitään, Sylvi. Meidän täytyy mukaantua. – Sielua kirvelee, – mutta – rohkaise mieltäsi kumminkin. Pure hammasta, niinkuin minä. Meidän täytyy heittäytyä iloisiksi, sanoo Alma. Kumpikin omalla tahollaan, tietysti. ALMA. Pyydä Karin Löfbergiä tanssiin, Viktor. Sinä et ole lähestynyt häntä koko iltana. Hän varmaankin tuntee itsensä hyvin loukatuksi. VIKTOR. Taivasten tekijä! Hän, kaunotar? Jonka ympärillä koko joukko palvelevia kavaljeeria häärii tuolla salissa. Kaipaisiko hän minua? ALMA. Niin luulen. Voithan siitä muuten itse ottaa selvää. VIKTOR. Sen tietysti teen. Heti paikalla! SYLVI. Elä mene, Viktor. Jää tänne vielä vähäksi aikaa. VIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä onnistuu paremmin. – Hei vaan – nyt huimasti riemutaan! Me olemme tanssiaisissa, Sylvi – ALMA. Joudu, ennenkuin soitto loppuu. VIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua? Niinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin rauhoittua. (Menee saliin.) SYLVI. Viktor –! ALMA. Anna hänen mennä, Sylvi. Usko minua, se on parasta. SYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä. Viskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä! ALMA. Rakas, pikku Sylvi, mitä se hyödyttäisi. SYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin. Ja kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin helpommalta sitten seuraavana aamuna. – Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi apua tässä surussa. ALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit vielä iloinen kuin taivaan lintu. SYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin – siitä ei ole sen kauvempaa. En tahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki muuttunutta. ALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun olet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on mielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan väärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on aivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin, oivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla sanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä kannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi itseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi. SYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää, niin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan Akselin suhteen. Tiedän varmaan, että – vaikka polvillani rukoilisin häneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi, ei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut kokea. ALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se, jota nyt haluat, juuri on senlaatuista. SYLVI. Järjellistä tai järjetöntä – sama se, kun elämäni onni siitä riippuu. ALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä asioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja huvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä lehtimajasta ei meitä löydä kukaan. SYLVI. Mene sinä, ei minulla ole halua. ALMA. Maltapas, tuolla tulee kumminkin joitakuita. (Luutnantti Harlin ja metsäherra Sandell tulevat salista.) ALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan? – Siinä tapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on piiloutunut tuonne kasvien taakse. HARLIN. Kiitoksia! Olen tosiaankin koko illan halunnut tilaisuutta – ALMA. Näettekö, kuinka hyvä minä olen arvaamaan asioita. (Menee.) SANDELL. Rouva Vahl – saanko kunnian esitellä teille luutnantti Harlinin? (Vetäytyy takaisin.) HARLIN. Erittäin hauskaa, että viimeinkin saan tutustua teihin, rouva Vahl. Olette aina tähän asti ollut niin kiinni, ett’en ole uskaltanut lähestyä. Ja saanko kysyä, miksi olette niin uskollisesti pysytellyt salista poissa tänä iltana? Ettehän toki ole mennyt tanssia pakoon? SYLVI. Osaksi sitäkin. HARLIN. Onko mahdollista? Te niinmuodoin ette pidä tanssista, rouva Vahl? SYLVI. En nyt. En tänä iltana. Muuten kyllä. HARLIN. Mutta suonettehan minulle kuitenkin edes yhden ainoan tanssin? Tekisitte minut sen kautta sanomattoman onnelliseksi, rouva Vahl. SYLVI. Ellette pane pahaksenne, olen kernaammin tanssimatta tänä iltana. HARLIN. Lupaatteko sitten vastedes – ensi tilaisuudessa –? Ettehän riistä minulta sitä toivoa? SYLVI. Niin – vastedes – ehkä. HARLIN. Siis ensi huvi-iltamassa, tai tanssiaisissa –? SYLVI. Ei, ei, en minä enää koskaan tule tanssiaisiin. HARLIN. Rouva Vahl –! Tekö ette tulisi enää koskaan tanssiaisiin? Kuinka voitte semmoista ajatellakaan? Siinä tekisitte suorastaan väärin. SYLVI. Väärin? Lieneehän toki vapaassa tahdossani tulla tai olla tulematta. (Viktor ja Karin tulevat sisään. Sylvi kuuntelee levottomana heidän keskusteluaan.) HARLIN. Vapaassa tahdossanne tosin, mutta kahdenkertaisesti tekisitte kuitenkin väärin, ellette tulisi, rouva Vahl. Väärin ensiksikin seuraelämää kohtaan, jota teidän läsnäolonne sulostuttaa ja kaunistaa. ja – väärin toiseksi teitä itseänne kohtaan, koska sen kautta tulisitte viettämään ikävää ja yksitoikkoista elämää. – Ja tekö hautaisitte nuoruutenne ja kauneutenne omien suojienne kätköön, te, joka suloudellanne voisitte hurmata koko maailman? Ei, teidän kutsumuksenne on vallan toinen ja suuresti erehtyisin, ellette sydämmessänne haluaisi iloa ja onnea, tekin – ellette tuntisi itsessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä – KARIN. Ah, kuinka te osaatte valhetella, herra Hoving! Teillä olisi muka ollut aikaa tarkastaa minua ja minun ihailijoitani, kun koko illan olette niin uskollisesti pysytellyt kiinni vallan toisella taholla – VIKTOR. Ettekö tiedä, että usein on olevinaan toisaalla kiinni vaan sentähden, että paremmin voisi tarkastaa sitä, johon mieli todellisesti hehkuu ja palaa. KARIN. Vai niin –? Vai semmoinen poliitikko te olette, herra Hoving? Kuka olisi voinut aavistaa! – Teidän pitäisi välttämättä muuttaa uraa, ja ruveta juristiksi, koska teillä näyttää olevan niin mainion valtioviisaita taipumuksia. VIKTOR. Sanonko teille vielä yhden asian? KARIN. Sanokaa kaiken mokomin. VIKTOR. Kun olen oikein ihastunut johonkin naiseen, niin sattuu usein, että juuri silloin hakkaan hurjasti jotakin toista – KARIN. Voi, mikä kavaltaja! – Entäpä jos nyt kielisin tuon eräälle nuorelle rouvalle – niin, silloinpa joutuisitte pahempaan kuin pulaan. SYLVI. Oo, kuinka hän on inhottava! HARLIN. Myöntäkää, rouva Vahl, että olen oikeassa. SYLVI. Suokaa anteeksi, minä en kuullut. HARLIN. Kysyin, ettekö kaipaa iloa ja onnea, te niinkuin muutkin, ettekö tunne sydämmessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä? Vai tahdotteko tosiaan vapaaehtoisesti uhrata nuoruutenne – ja tuomita itsenne ikävään ja yksitoikkoiseen elämään? SYLVI. En ikinä. Minä tahdon tulla onnelliseksi ja minä tahdon – HARLIN. Sanokaa suoraan! – Mitä te tahdotte? SYLVI. Minä tahdon rakastaa ja olla rakastettu. HARLIN. Oi, mikä herttainen avomielisyys! Te olette ensimmäinen nainen, jolla on uskallusta tehdä suora tunnustus. Minä ihailen teitä sanomattomasti. Polvillani haluaisin kiittää teitä siitä vastauksesta. Niin, teitä tullaan rakastamaan ja jumaloimaan enemmän kuin ketään muuta. Onnellinen hän, joka teidän suosionne voittaa. Tai – sallikaa minun kysyä – kenties ei sydämmenne enää olekaan vapaa, kenties olette jo valinnut –? SYLVI (tarkastaa Viktoria ja Karinia, ei kuule häntä). VIKTOR. Saatte kernaasti panna minua koetukselle. En pyydä parempaa. Halusta olen koko illan teidän nöyrin palvelijanne, ja pidän itseäni onnellisena, jos suvaitsette antaa minulle käskyjä. Mitä ruhtinattareni siis määrää ensi tehtäväkseni? KARIN. Että tanssitte kotiljongin minun kanssani tänä iltana. VIKTOR. Kotiljongin –? KARIN. Te epäilette? Ehkä olette jo pyytänyt toista? VIKTOR. En, – en suinkaan. SYLVI. Luutnantti Harlin – tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen? HARLIN. Oi, niin mielelläni! Sanokaa, mitä haluatte, rouva. Minä menehdyn halusta saada osoittaa teille ihailuani. SYLVI. Pyytäkää neiti Löfbergiä polkkaan, tanssittakaa häntä kauvan, – jääkää sitten salin toiselle puolelle ja pidättäkää häntä siellä. HARLIN. Te lähetätte minut pois? SYLVI. Minä rukoilen teitä, luutnantti Harlin. Ja lupaan olla teille niin erinomaisen kiitollinen. HARLIN. Jos tietäisitte, kuinka tämä on vaikeata. Mutta – minä tottelen teitä! (Kumartaa Karinille ja vie hänet saliin.) SYLVI. Viktor – mitä kuulen? Sinä tanssit kotiljongin hänen kanssansa? VIKTOR. Kun en saa tanssia sitä sinun kanssasi, Sylvi! SYLVI. Mutta minkätähden otat juuri hänet minun sijaani? Ota ennemmin joku toinen. Anni Vidgren esimerkiksi? Ja sitten sinä olet niin iloinen – VIKTOR. Minä iloinen? – Sylvi, meidänhän täytyy heittää heille sumua silmiin. SYLVI. Ei, sinä pidät hänestä, näenhän sen selvään. Ja sitten, – mitä kaikkea puhuitkaan hänelle. Voi, Viktor, minä kuulin joka sanan! VIKTOR. Sylvi kulta – sehän oli paljasta liehakoimista, tyhjää korupuhetta, joka ei merkitse yhtään mitään. Jos olisit enemmän ollut ulkona maailmassa, ja jos olisit vanhempi, niin kyllä tietäisit, mistä arvosta tuo kaikki on. Tavallista seurapuhetta, ei muuta mitään. Elä ole siitä milläsikään – ei maksa vaivaa olla pahoillaan mokomasta roskasta. SYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni, että hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma – ja kaikki muut myöskin. – Rakas Viktor – tanssi kotiljongi minun tai jonkun muun kanssa, mutta ei hänen. VIKTOR. Sylvi, pikkuinen, ei se käy laatuun, kun me jo sovimme siitä. SYLVI. Mutta mehän olimme sopineet siitä vielä ennemmin. VIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua kohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan. SYLVI. Ei kukaan ihminen voi estää meitä tanssimasta yhdessä. VIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille. – Kärsivällisyyttä, pikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon, tulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla on niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki selväksi. – Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen luutnanttisi hävisi? SYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään Karinista enemmän kuin minusta. VIKTOR. Sylvi –! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun täytyy – Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni. – Ole iloinen, Sylvi, hurjan iloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi? SYLVI. Ei, – minun täytyy päästä pois – en voi enää olla täällä. En katsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa. VIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat aikanaan. SYLVI. Ei minua haluta jäädä. Minä olen väsynyt ja tahdon kotiin. VIKTOR. Oletko väsynyt? – Se on toinen asia. SYLVI. Mene sanomaan Akselille – ole niin hyvä. (Viktor menee vasemmalle. Karin, Alma, Anni Vidgren ja Elin Grönkvist tulevat sisään.) ANNI. Erinomaisen hauska ilta! ELIN. Taivas, kuinka tuo Sandell osaa olla miellyttävä. Hän tanssi ainakin viisi kertaa minun kanssani viime polkassa. ANNI. Se ei oikeastaan ole ''comme il faut''. Osoittaa suurta hienouden puutetta. ELIN. Eikö mitä! ALMA. Sinä olet täällä yksinäsi, Sylvi! ANNI. Mihin tuo uskollinen ritari on kadonnut? KARIN. Elä sano häntä uskolliseksi, koska hän kerran on hyljännyt hallitsijattarensa. ELIN. Hoving, niin? Senhän saattoi arvata jo edeltäpäin. Mitäs hän jaksaisi koko iltaa hakata Sylviä, kun hän kumminkin on pikiintynyt Kariniin. SYLVI. Se on valhe! Hän ei ole »pikiintynyt» Kariniin. ALMA. Sylvi kulta, Elin laskee vaan leikkiä KARIN. Elä ilmaise itseäsi, Sylvi. Ja pidä kaikin mokomin mielessäsi, että olet rouva Vahl. SYLVI. Mitä tarkoitat? KARIN. Saat itse arvata. SYLVI. Jotain ilkeätä, – sen tiedän, sen näen jo silmistäsikin. Sinulla ei ole mikään hyvä sydän, niin kaunis ja komea kuin oletkin. Etkö luule, että tänäkin iltana olen huomannut, mitä sinulla on mielessä? Ja mitä vehkeitä sinä pidät – ALMA. Sylvi, rauhoitu, taivaan tähden – SYLVI. En virkakaan enää mitään. Kylläpähän itse tietää aikomuksena. Mutta sinä et onnistu, sen sanon. Ei, sinä et onnistu! ALMA. Tule minun kanssani, Sylvi. Lähdetään miehesi luokse – SYLVI. Ei, minä en tule sinun kanssasi. Et sinäkään ole minun ystäväni, sinä olet minua vastaan, sinä myös – ja te kaikki, te suotte minulle vaan pahaa. – Hyvästi – minä en kärsi nähdä teitä enää, (Menee kiivaasti oikealle.) ALMA. Minne nyt? Sylvi, kuule mitä sinä ajattelet –? (Rientää hänen jälkeensä.) KARIN. Oh, Herra siunaa ja varjele! Tämähän alkaa tulla oikein jännittäväksi. ANNI. Minä olen mykkänä sulasta hämmästyksestä. Onni, ettei ketään sattunut tulemaan. Tämähän on suorastaan häpeällistä. ELIN. Mikä hänelle tuli? KARIN. Etkö ymmärtänyt? Hänhän oikein kiehui mustasukkaisuudesta. ELIN. Eikö mitä? Hyi, nyt suotta panettelette Sylviä. (Aksel ja Viktor tulevat vasemmalta.) AKSEL. Missä hän sitten on? VIKTOR. En tiedä. Tänne minä hänet jätin. KARIN. Sylviäkö etsitte? Hän karkasi tiehensä. ALMA (tulee oikealta). Häntä ei voinut millään ehdolla pidättää. ANNI. Menikö hän yksinään ulos pimeään yöhön? AKSEL. Mitä sanotte? Sylvikö kotiin? Eikä odottanut minua. ALMA. Joutukaa jälkeen. Ehkä saatte hänet vielä kiinni. AKSEL. Kuinka hän on ajattelematon. – (Rientää oikealle.) (Soitetaan valssia.) ELIN. Kotiljongi alkaa. Kenen kanssa sinä tanssit, Karin? KARIN. Herra Hovingin. VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Saanko luvan? KARIN. Te näytätte niin hämmästyneeltä, herra Hoving. VIKTOR. Minäkö? En suinkaan! (Menevät käsikädessä saliin.) (Esirippu laskee.) [[Luokka:Sylvi]] 2905 5124 2006-08-29T22:27:36Z Nysalor 5 [[Luokka:Sylvi]] {{Otsikko |edellinen=[[Sylvi: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Sylvi: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Sylvi]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aksel istuu ja kirjoittaa. Sylvi tulee hiljaa sisään, kalpeana, arkana, hermostuneena. Kuljeskelee hiljaa ympäri, koettaen hillitä levottomuuttaan, seisahtuu välistä, heittää aran, epävarman katseen Akseliin päin ja asettuu viimein erään tuolin taakse, jonka karmiin hän nojautuu käsillään.) SYLVI. Aksel, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin. AKSEL (kääntämättä päätänsä). Tee se, pikku sirkkuseni. SYLVI (etsii turhaan sanoja). AKSEL. No, mitä koskee asia? SYLVI (epäröiden). Ottavathan naineet ihmiset välistä avioeron? AKSEL. Sattuuhan sitä semmoista. Hyvin harvoin meillä, kaikeksi onneksi. SYLVI (miettiväisenä, hetken kuluttua). Laki sallii sen siis? AKSEL (kirjoittaa yhä). Sallii joskus. – Kun asianhaarat niin vaativat. SYLVI. Esimerkiksi? AKSEL. Esimerkiksi, kun toinen puolisoista on tehnyt itsensä syylliseksi uskottomuuteen. SYLVI (vilkkaammin). Eikö siihen enempää tarvita? AKSEL. Ja kun viaton puoliso semmoisessa tapauksessa pyytää eroa. SYLVI (seisoo vähän aikaa äänettömänä, epäröivänä. Menee toiselle puolelle huonetta, tulee takaisin, seisahtuu samalle paikalle). Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton? AKSEL (nauraen). Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei pelkoa. SYLVI. Vaan jospa minä – rakastaisin toista? AKSEL (hymyillen). Jos senlaisia juonia pistää päähäsi, niin – otan minä ne sieltä pois, ilman muita mutkia. – Ja sillä välin pidän huolta siitä, että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena. SYLVI. Mutta voisinhan minä yhtäkaikki – sinun poissa ollessasi – AKSEL. Olla minulle uskoton? – Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään puhua tuommoista? SYLVI. Mitä silloin tekisit? AKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää, niin – Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein kovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin teidät, tietysti. SYLVI. Mutta vapaaksi et minua päästäisi? AKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku sirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna minun kirjoittaa. SYLVI (on vaiti, vaipuu ajatuksiinsa). AKSEL (lopettaa vähän ajan kuluttua, panee pois kynänsä, sytyttää papyrossin). Jaha – nyt saat kernaasti jatkaa, kun et vaan puhele tuonlaisia tyhmyyksiä, sillä niitä en totisesti tahdo kuunnella. SYLVI (on vaiti). AKSEL. No –? (Katselee häntä tarkemmin). Mikä sinulla on, Sylvi? Eilisestä illasta saakka olet ollut niin kummallinen – Avioero? Kaikkea sinulle pistääkin päähäsi – Mistä nämä ajatukset nyt tulivat? – Vai tanssiko on pannut aivosi pyörälle? – Sinä et vastaa? Totta tosiaan, enhän minä enää tunne sinua entiseksi Sylvikseni... Tjah! Tuommoiset tanssiaiset eivät näy olevan sinulle terveellisiä. Mitäs muuta – ei mennä niihin enää. Ja koska me nyt kerran puhumme oikein vakavasti, niin sanon samalla jotakin, joka jo kauvan on pyörinyt kielelläni... Saisit mielestäni alkaa vähitellen ryhtyä talouden toimiin. Opetella laittamaan ruokia, leipomaan, panemaan kaljaa ja niin poispäin. Silloin ei aika käy sinulle pitkäksi. Ja minun pikku kissimirristäni tulisi oiva emäntä. Eikös olisi hauskaa, vai mitä?... No, sirkkuseni, yhäkö sinä vaan jörötät? Elä ole milläsikään. Tämmöiset pienet kahakat eivät merkitse mitään. Emmehän me siltä ole pahassa sovussa. Enkähän minä ankara ole sinua kohtaan, vaikka välistä saattaa siltä näyttää. Jos ei aina käykään mieltäsi myöten, niin on se sinulle vaan hyväksi. Sen kyllä opit aikaa myöten ymmärtämään. Kas niin, Sylvi, elä nyt nökötä enää. Aika rientää. Tule istumaan tänne syliini, tule, tule, pikku pulmunen, että saan hyväillä sinua ja suudella pois tuon happaman näön kasvoiltasi. No? Joudupas nyt välehen!... Vai niin, sinä et tahdo? Eroammeko sitten näin pahassa sovussa? Sillä nyt minun täytyy lähteä, kello on yksitoista... No niin, – sitä ei näy voivan auttaa... Hyvästi sitten! – Mieti nyt täällä käytöstäsi sillä aikaa, niin huomaat, luulen, kumpi meistä on ollut väärässä. Ja sitten varmaankin olet kiltti ja ystävällinen taas, kun tulen takaisin. (Menee etehiseen.) (Soitetaan. Aksel avaa oven. Alma tulee.) AKSEL. Ahaa, neiti Hoving! Sehän sopi oikein hyvin. Tervetultua, tervetultua! (Leikillisesti.) Niin, tiedättekö, neiti, tanssi ei ollut ollenkaan terveellistä meidän pikku Sylvillemme. Hän on kovin pahalla päällä tänäin. Saatte itse nähdä. Niin, niin, neiti Hoving, – te häntä sinne houkuttelitte – yksissä tuumin veljenne kanssa – laittakaa nyt myöskin, että kaikki tulee taas entiselleen. Teille se saattaa onnistua paremmin. Te olette nainen ja ymmärrätte paremmin muita naisia. Ja sitä paitse te vielä olette niin »kauhean viisas ja järkevä», niinkuin Sylvi sanoo. ALMA (hymyillen). Niin, kyllähän Sylvi minua aina moittii niistä ominaisuuksista – syystäkö sitten tai syyttä, sitä en mene päättämään. AKSEL. Jätän nyt kumminkin täydellä luottamuksella pienen pulmuseni teidän huostaanne niin kauvaksi. ALMA. Kiitoksia! Lupaan koettaa parastani. (Aksel menee.) ALMA (tulee sisään). Hyvää päivää, Sylvi! Minä pidän sanani, niinkuin näet. SYLVI. Minne Viktor jäi? Eikö hän tulekaan? ALMA. Tulee kyllä. Vähän ajan päästä. SYLVI. Hän lupasi olla täällä heti yhdeltätoista. ALMA. Viktor pyysi, että minä ensin puhuisin kanssasi. SYLVI. Sinä? Pyysikö hän, että sinä puhuisit minun kanssani? Mistä asiasta? ALMA. Emmekö istu nyt ensi aluksi? – Sitten sinun täytyy malttaa mieltäsi, Sylvi hyvä, että voimme jutella oikein levossa ja rauhassa. SYLVI. Niin, istu sinä vaan. Tuonne sohvaan, tai mihin tahdot. Minä seison ennemmin. – Ja anna sitten kuulla, mitä sinulla on sanottavaa. ALMA. Koettaisit ensin vähän rauhoittua, Sylvi. Muuten emme pääse sen pitemmälle. SYLVI. Aloita vaan. Kyllä kuulen. ALMA. Ei pelkkä kuuleminen riitä, rakas Sylvi. Sinun täytyy myöskin punnita ja tarkkaan miettiä sanojani, ja siihen vaaditaan, että kokoot ajatuksesi. SYLVI. Sano suoraan. Ei mitään esipuheita. Mitä varten hän lähetti sinut tänne? ALMA (katsoo häneen pitkään ja vakavasti). Sylvi –! SYLVI. No, niin? ALMA. Minä tulin sen johdosta, mitä eilen illalla tapahtui teidän välillänne. SYLVI. Johan sen arvasin. – Jatka! ALMA. Niinkuin näit, vaihdoimme jo tanssiaisissa muutamia vakavia sanoja keskenämme, Viktor ja minä. SYLVI. Niin, näinhän minä. ALMA. Sitten kun tulimme kotiin, istuimme vielä hyvän aikaa ylhäällä ja puhelimme samasta asiasta. Viktor myönsi viimein, että minä olin oikeassa – SYLVI (ivallisesti). Tietysti! Mitäs hän muuta olisi voinut. Sinähän olet aina oikeassa. ALMA. – ja sitten hän pyysi, että minä tulisin ja selittäisin sinullekin ajatukseni. SYLVI. Aivan kernaasti! Mutta sen sanon jo edeltäpäin: Minua et taivuta yhtä helposti, sillä minä olen hiukan kovempaa ainesta kuin Viktor. Jaha, jatka nyt! ALMA. Viktor oli ajattelemattomuudessaan sanonut sinulle eilen semmoisia asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt päästää huuliltaan. SYLVI. Niin – hän sanoi, että hän rakastaa minua. ALMA. Siinä juuri hän teki kovin kevytmielisesti. Hän käsittää sen nyt, ja katuu sitä. SYLVI. Toisin sanoen: sinä olet saanut hänet siihen. ALMA. Elä keskeytä minua. – Viktor ei tanssin huumeessa muistanut seurauksia, vaan antoi hetken vaikutuksille vallan. Ja nyt hän pyytää, että sinä unohtaisit kaikki ja soisit hänelle anteeksi. SYLVI. Unohtaisin, että hän rakastaa minua! En ikinä! ALMA. Ohimenevä, haihtuva tunne. Elä pane sille kovin suurta arvoa. SYLVI. Ohimenevä, haihtuva tunne! Se ei ole totta! Se ei ole ohimenevä eikä haihtuva. Näinhän sen hänen katseestaankin. Hänen lämpimästä, hehkuvasta katseestaan – oi, se hurmaa minua vieläkin. Kun vaan ummistan silmäni, näen sen kohta edessäni, tunnen sen vaikutuksen koko olennossani. ALMA. Voi, sitä Viktoria! Sinun olisi pitänyt nuhdella häntä ankarasti, Sylvi. Niin, se sinun olisi pitänyt tehdä. SYLVI. Nuhdella? Siitäkö, että hän teki minut onnelliseksi? Ei, Alma, se ei tapahdu koskaan. Ei, vaikka koko maailma tahtoisi minua pakoittaa. Me rakastamme toisiamme ja tulemme vast’edes aina rakastamaan toisiamme. Siinä ei auta mikään, minun päätökseni pysyy lujana. Minä tahdon olla hänen, eilisestä asti olen ainoastaan hänen omansa, enkä kenenkään muun. ALMA. Hyvä Jumala, kuinka sinä puhut! Unohdatko sitten kokonaan, että olet naimisissa, että sinulla on velvollisuuksia miestäsi kohtaan? SYLVI. Viktoria olen rakastanut aina lapsesta saakka. En ole koskaan rakastanut Akselia, vaikka ymmärtämättömyydessäni menin hänelle vaimoksi. Ja siinä juuri tein väärin, näetkös, – kauheasti väärin. Mutta tottahan sen jollakin tavalla voi korjata. Sillä korjata se täytyy. ALMA. Ja minä sanon sinulle: sitä ei voi korjata! Avioliitto on pyhä liitto, joka kestää läpi koko elämän. Sitä ei saa purkaa noin vaan mieltä myöten. Viktor sen kyllä tietää. Hän ei rakenna mitään tuulentupia siinä suhteessa. Minä pyydän sinua, Sylvi, – itsesi tähden, ole järkevä ja jätä kaikki semmoiset ajatukset. Minä vakuutan sinulle, ne vievät sulaan onnettomuuteen. Ajattele miestäsikin, joka on niin hellä ja hyvä sinulle, voisitko niin pahasti palkita hänen rakkautensa? SYLVI. Jos hän on hyvä ja hellä minulle, niin osoittakoon sen myöskin. Antakoon hän minun nauttia elämästäni ja päästäköön minut vapaaksi. Mutta kas, sitäpä hän ei tee. ALMA. Ei, sillä se olisi suurinta hulluutta. Ja ymmärräthän, Sylvi kulta, ettei sitä lakikaan sallisi. SYLVI. Siinä tapauksessa sanon minä, että laki on päin mäntyyn. Mutta – oletko myöskin ihan varma asiasta? ALMA. Aivan varma. Kun teidät kerran on vihitty yhteen, ei voi muu kuin kuolema teitä eroittaa. SYLVI.. Kuolema –? ALMA. Niin, Sylvi, kuolema ainoastaan. – Miehesi oma sinä olet niin kauvan kuin elät, häntä sinun tulee rakastaa, ja hänelle pysyä uskollisena. Sinun tunteesi Viktoria kohtaan on luvaton, sinun täytyy se tukahuttaa. Viktor puolestaan on jo täydellisesti kylmennyt. SYLVI. Se ei ole totta. Viktor ei ole kylmennyt minua kohtaan. Sinä valhettelet. ALMA. Saat kuulla sen häneltä itseltään. Viktor ottaa asian järkevästi. Hän ei ole enää mikään lapsi. Hän tuntee elämää ja tietää, ett’ei tuommoisiin hetkellisiin mielialoihin ole luottamista. Ne katoovat pian ja jättävät jälkeensä pelkkää inhoa ja katumusta. SYLVI. Oi, kuinka sinä olet viisas! ALMA. Aviollinen yhdyselämä uskollisuudessa ja rakkaudessa on ainoa terve ja luonnollinen suhde miehen ja naisen välillä. Kaikki muunlaiset yhteydet tuottavat vaan harmia ja häpeätä. Viktor tahtoo pysyä rehellisenä miehenä, Sylvi, miehenä, joka suoraan ja vapaasti uskaltaa katsoa muita ihmisiä silmiin. Hän ei tule koskaan pitämään luvatonta yhteyttä toisen miehen vaimon kanssa. (Nousee.) SYLVI. Oh, jatka pois vaan. Ethän sinä vielä kaikkia sanonut. ALMA. Mitä luulet, että minulla vielä olisi lisättävää? SYLVI. Vai niin, sinä et ole sitä tietävinäsi. Pitääkö minun ehkä selvittää ajatuksiasi? – No hyvä, kuule sitten? Viktor ei saa rakastaa minua, hänen pitää rakastaa toista. Hänen pitää mennä naimisiin. Ja elää »aviollista yhdyselämää uskollisuudessa ja rakkaudessa» – Karin Löfbergin kanssa. Niinkö luulet, etten ymmärrä. Siihen sinä pyrit kaikessa siveydessäsi ja täydellisyydessäsi. Karin Löfberg on vapaa, hän on rikas, hyvästä perheestä, – erinomaisen »sopiva» aviosiippa nuorelle miehelle. – Oh, sinä olet niin viisas, niin järkevä ja erehtymätön, että voisin – vihata sinua. ALMA. Ja sinä taas olet nyt niin ärtynyt, ettet tiedä mitä sanot. SYLVI. Kyllä olitte valmiiksi tuumanneet kaikki jo eilen illalla. Karin Löfberg ja Anni Vidgren ja sinä. Te olette jokaikinen liitossa minua vastaan. Ja Viktor, Viktor –! Oi kuinka minä olen äärettömän onneton! (Itkee.) ALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi: kaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä huomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta mitään. SYLVI. Ole vaiti! Minä en kärsi kuulla enää yhtä sanaa. VIKTOR (tulee etehiseen). SYLVI. Viimeinkin! – Viktor, kuinka sinä saatoit –! Minkätähden lähetit Alman? Miks’et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo tarpeeksi asti ennestään ja nyt –! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja minulle! VIKTOR. Sylvi kulta, – elä itke! – Alma, saanko pyytää sinua – ALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin. – Viktor, voinhan luottaa sinuun! VIKTOR. Olen antanut sinulle sanani. ALMA. Niin, olet kyllä. Mutta jos –? VIKTOR. Mitä minusta ajattelet? ALMA. No niin, – minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin tulevaisuudessa vielä kiität minua siitä. SYLVI. En koskaan! (Alma menee.) SYLVI. Ja nyt minä katson, ett’ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee etehisen oven.) VIKTOR (seisoo ajatuksiin vaipuneena). SYLVI. Viktor, eihän se ole totta – eihän? Eihän se ole totta, Viktor, sano? VIKTOR. Mikä niin? SYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva, ohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan uskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin olen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se sitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä, niinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa? Viktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana? VIKTOR. Tulin niin alakuloiseksi, kun näin sinun itkevän, Sylvi. SYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja ystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein iloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet, kuinkas muuten – Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän oli niin kovin, kovin häijy –. Et usko, kuinka häijy hän oli. – Mutta jääköön se kaikki mielestä pois nyt, – en tahdo kantaa hänelle vihaa, sillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä pidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon. VIKTOR. Ole vaiti, Sylvi, ole vaiti, – elä puhu semmoisia – SYLVI. Miksi ei? VIKTOR. Kyllä selitän kohta – (Vaipua tuolille istumaan.) SYLVI. Oletko sairas, Viktor, – sinä näytät niin kalpealta. VIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku tyttö. SYLVI (istuu lattialle, häntä lähelle). Vai muistat sinä sen? VIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti, mutta sinä et itkenyt. SYLVI. En, – minä vaan nielin ja nielin. VIKTOR. Oletko vieläkin yhtä uljas? SYLVI. Olen kyllä! Tahdotko koettaa? VIKTOR (katselee häntä hellästi ja surullisesti). Pikku Sylvi raukka! SYLVI. No, Viktor, – aijotko heittää minua kivellä? VIKTOR. Kivellä? Ei, sitä en tee. SYLVI. Mihinkä sinä sitten vaadit minulta rohkeutta? VIKTOR. Kokonaan toiseen asiaan. SYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan! – Sinä tahdot tietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi. VIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa rakastaa toisiamme. SYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään lupaa? – Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin tyhmästi. VIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto puhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä uljas ja rohkea kuin ennen. Ett’et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän täytyy erota. SYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman keksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä sanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää järkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei käsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan maailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja oikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä anna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja meidän rakkauttamme – VIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni ja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme. SYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot: täytyy. Mitä varten täytyy? VIKTOR. Olosuhteet pakoittavat meitä. Emme voi sille mitään. SYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun neuvon. Me emme ''anna'' pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten emmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet. – Viktor, minä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni reippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa, jos niiksi tulee. VIKTOR. Rakas – etkö pelkää? Sinähän ihan vapiset. SYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään muun tähden. VIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko minua, se on välttämätöntä. SYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla onnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei kukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja ihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä häiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että sinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen kotiimme, ja – sinä ottaisit minut syliisi – VIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä! – Elä puhu enää sanaakaan niistä! Minä kurja – kun herätin sinussa tunteita, jotka – Sylvi, minä pyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä muistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee sitä enää katkerammaksi – SYLVI. – sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten ja suutelisit minua – ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun saakka – VIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en kestä enää – SYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa jättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi? Viktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun tehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa meidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on mahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä riipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua – minä seuraan sinua vaikka kadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova – rakastathan sinä minua? VIKTOR. Laske minut irti – sinä olet toisen vaimo. SYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor, sano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi? VIKTOR. Ajattele toki – sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa minua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en tahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen – en tehdä sinua onnettomaksi. SYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla hehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin kysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua? VIKTOR (vaikeasti). En. SYLVI. Et –? (Päästää hänet irti, nousee seisomaan.) Et –? VIKTOR. Se oli vaan haihtuva, ohimenevä – huumaus – SYLVI. Alma oli siis oikeassa? VIKTOR. Hän oli oikeassa. SYLVI. Ah, – nyt minulle valkenee! – Sinä tanssit kotiljongin hänen – Karin Löfbergin kanssa – sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti verkkonsa sinun eteesi – ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis pettämään minut. VIKTOR. Hyvästi, Sylvi –! Minun täytyy lähteä nyt. SYLVI. Eikö sinulla ole mitään muuta minulle sanottavaa? VIKTOR. Ei. nyt. Sitten – kun kumpikin olemme levollisempia. – Ei, ei, sittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.) SYLVI. Niin – sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee kirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden kapselin suuhunsa.) VIKTOR. Mitä teet, Sylvi? Mitä siinä kapselissa on? SYLVI. Strykniiniä. VIKTOR (juoksee esiin). Strykniiniä? Oletko järjeltäsi? SYLVI. Rakastatko minua, vai etkö rakasta? VIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin –. Tule nyt tänne, – ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi vastedes. SYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta. Minä kumminkin murhaan itseni – koska sinä minut hylkäät. VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi, mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi! (Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.) SYLVI. Viktor –? VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi, tietysti minä sinua rakastan – rakastan aina hulluuteen asti. Koetin vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa – mutta se ei onnistunut. Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun, – ja otan sinut omakseni. (Suutelee häntä.) SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten häijyksi ja puhut semmoisia – sinä paha, paha poika! VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule syliini – istutaan tähän. – Kuinka suloinen sinä olet, – eilen vielä lapsi, tänäin hempeä, rakastava nainen – SYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano? VIKTOR. En, en –! Elä pelkää! En minä karkaa – SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett’et pääse ikinä irti. VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini... Mun morsiameni, mun suloinen, ihana morsiameni. – (Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.) Minun sinä olet, minun ... tässä elämässä ja tulevaisessa... Tämmöinen hetki kuin tämä, – on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus... Oletko sinä nyt onnellinen, Sylvini? SYLVI. Oi, olen, olen, olen –! Sanomattoman onnellinen! VIKTOR. Rakkaani – minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut kuoliaaksi suuteloillani... Olethan sinä minun? Minun omani?... Eikö niin? SYLVI (kuiskaa). Sinun – sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä rintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle puoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna hänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.) SYLVI (vavahtaa). Mikä se oli? VIKTOR. Joku tulee. – Aksel? SYLVI. Ei, – ei se ollut hänen soittoaan. VIKTOR. Kai meidän täytyy avata? SYLVI. Eikö mitä. (Soitetaan uudestaan.) SYLVI. Antaa soittaa muutamia kertoja. Tottapahan viimein menee tiehensä. VIKTOR. Kukahan se lienee? SYLVI. Odota, minä katson avaimen reijästä. (Juoksee etehiseen.) VIKTOR. Varo, ett’eivät kuule askeleitasi. SYLVI (seisoo vähän aikaa ja kuuntelee). Kuule – siellä on Karin Löfberg ja Elin Grönkvist. Tunnen heidät äänestä. Ja nyt he aikovat tulla kyökin kautta. Mitä teemme? Lukitsemmeko oven sielläkin? VIKTOR. Ei millään ehdolla. Palvelusväki rupeisi epäilemään. SYLVI. Kuinkas sitten? VIKTOR. Minä menen pois ja sinä otat heidät vastaan. Keksi joku syy – sinä nukuit, et kuullut soittoa, tai jotain muuta sen tapaista. – Hyvästi, armaani! Yksi suutelo vielä! (Syleilee häntä taas ja painaa pitkän suutelon hänen huulilleen.) Kuule, – minä tulen takaisin tunnin päästä, koeta saada heidät tiehensä siksi. Onhan meillä sitten vielä aikaa, vai kuinka? Ei suinkaan hän tule kotiin virastosta, ennenkuin kolmelta? SYLVI. Ei ennenkuin kolmelta. – Tule takaisin, tule, rakas! VIKTOR. Sen teen. Täsmälleen tunnin päästä. Hyvästi, rakas, oma Sylvini! (Suutelee häntä vielä useita kertoja ja rientää pois.) SYLVI (seisoo huokuvin rinnoin ja hohtavin poskin). Hän tulee takaisin! Tunnin päästä on hän täällä taas. Oi, kuinka minä häntä rakastan! (Karin Löfberg ja Elin Grönkvist tulevat vasemmalta.) KARIN. Katsos nyt, täällä hän vaan kävelee kaikessa rauhassa. Minkätähden et avannut ovea äsken, kun soitimme? SYLVI. Minä – en kuullut. KARIN. Etkö kuullut? Sepä kummallista. Mehän soitimme kuin hurjat. SYLVI. Niin – mutta minä nukuin. KARIN. No – sittenpä sen voi käsittää. Olit ehkä väsyksissä eilisen tanssin jälkeen ja nukuit sentähden raskaasti. ELIN. En minäkään tahtonut jaksaa nousta ylös tänä aamuna. Mamman täytyi vähän päästä tulla minua pudistelemaan. KARIN. Ja Sylvi varmaan ei saanut unta koko yönä, vai kuinka? SYLVI. En saanutkaan. Mutta mistä sinä sen tiesit? KARIN. No – arvasin siitä, kun olit niin suuttunut sieltä lähtiessäsi. Juoksit ulos pimeään yöhön, etkä malttanut edes odottaa miestäsi. ELIN. Niin, kuule, siitä syntyi hirmuinen melu. Kaikki ihmiset puhuivat sinusta ja muutamat luulivat, – mutta elä vaan pahastu – SYLVI. Mitä ne luulivat? Vaikka samapa se! Luulkoot mitä tahansa. ELIN. Minä kyllä koetin puolustaa sinua, sillä minä en sitä uskonut. Hyi, minä en voisi koskaan uskoa sinusta niin pahaa. KARIN. Oikeastaan tulimmekin tänne juuri sen johdosta. Minä en, näes, voi ymmärtää, mistä sinä niin raivostuit minuun eilen. Mitä olin sinulle tehnyt? Tahdotko olla hyvä ja selittää? SYLVI. Oh, eihän se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. KARIN. Mutta kuinka voi ilman syytä hyökätä ihmisiä vastaan sillä lailla? Ja käyttää vielä niin loukkaavia sanoja? Muistat kai itsekin, kuinka hirveästi minua sätit siellä kaikkein kuullen. SYLVI. Joutavia! En minä enää ole sinulle vihainen. En sinulle enkä Almalle enkä kenellekään. KARIN. Mutta minulla on oikeus vaatia selitystä. Sen mahdat toki ymmärtää. SYLVI. Elä vaivaa itseäsi suotta. Et sinä kumminkaan mitään selitystä saa. Minä en sano yhtään sanaa. Paitsi sitä – kyllähän sen itsekin tiedät. KARIN. No, Elin, mitäs arvelet? Nyt sen kuulet. Sylvi ei uskalla tunnustaa suoraan, mistä syystä hän sillä tavalla käyttääntyi. SYLVI. Uskalla? Kuka on sanonut, ett’en minä uskalla? ELIN. Tekisit sen sitten, Sylvi. Välttämättä! Muuten he saavat vettä myllyynsä. Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla varuillasi – kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti Hovingiin. SYLVI. Kas, kuinka ovat tarkkanäköisiä! ELIN. Ja että sinä pelkästä mustasukkaisuudesta kiivastuit Karinia kohtaan. SYLVI. Rauhoittukoot, sillä nyt en ole enää vähääkään mustasukkainen. ELIN. Olitko sitä sitten eilen? SYLVI. Mahdollista kyllä. ELIN. Mitä hullua! KARIN. Jos eilen olit minulle mustasukkainen, niin olet varmaan tänäinkin vielä. SYLVI. Enpäs olekaan! – Sillä tänäin minä tiedän, että KARIN. Sano pois vaan! Mitä sinä tänäin tiedät? SYLVI. Sama se! Eihän minun tarvitse ilmoittaa kenellekään, mitä tiedän. KARIN. Jatkanko minä –? Sinä tiedät, ett’ei tässä mustasukkaisuus mihinkään auta. Sentähden käännät takkisi tuulta myöten ja tyydyt koreasti kohtaloosi. Ja siinä todella teetkin viisaimmin. SYLVI (hermostuneesti). Ohoh! Suuri erehdys! Ei, minä tarkoitin kokonaan toista. Ja koska sen niin välttämättä tahdot tietää, niin à la bonheur! Voinhan sen sanoakin. Minä tiedän nyt ett’ei Viktor olekaan rakastunut sinuun. ELIN. Voi, voi, Sylvi, olisitpa nähnyt, kuinka ihastunut hän oli Kariniin, sitten kuin sinä läksit. Ja tiedätkös mitä? – Saanhan kertoa sen Sylville, Karin? KARIN. Ei, elä viitsi! ELIN. Kyllä minä kumminkin kerron. Ei Sylvi sitä etemmäksi vie. – Tiedätkös, hän melkein teki rakkauden tunnustuksen Karinille, siinä kun he kotiljongia tanssivat. SYLVI: Loruja! ELIN. Ei, ihan totta – saat uskoa minua. Hän teki Karinille rakkauden tunnustuksen. Ei aivan täydellisesti vielä, mutta jotakuinkin selvään yhtäkaikki. SYLVI. Karin on ymmärtänyt hänet kokonaan väärin. Se oli tietysti pelkkää liehakoimista, tyhjää korupuhetta, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä. Tavallista seurakeskustelua, ei mitään muuta. Suuressa maailmassa pidetään semmoista ihan luonnollisena. Ihmettä, ett’et sinä sitä tiedä, Karin? KARIN. Saanko luvan kysyä: kuka sinulle nuo tiedot on antanut? SYLVI. Viktor itse. – Eilen illalla jo. KARIN. Suo anteeksi! Sinä menit pois ennen kotiljongia. SYLVI. Niin, mutta tänäin hän taas puhui samaan suuntaan. ELIN. Joko sinä olet tavannut häntä tänäin? SYLVI (epäröi ensin vähän). Jo. ELIN. Onko hän sitten ollut täällä? SYLVI. Onpa saattanut olla. ELIN. Koska sitten? SYLVI. Sitä en sano. KARIN. Vai niin –? Vai et sano? Sitten kai saa itse arvata lopun. – Hän oli täällä äsken, kun me soitimme, eikö niin? Vai aijotko kieltää? SYLVI. Entä sitten? Mitä se tekee, jos olikin? Ja mitä se teitä liikuttaa? KARIN. Jos sinä, naimisissa oleva nainen, salaa seurustelet nuorten miesten kanssa? Ei, luonnollisesti ei se asia meitä liikuta. Sillä minkäpä sille voi, että on ollut koulutoveri – kaikenlaisten ihmisten kanssa. Mutta nyt, Elin, saammekin laittaa itsemme täältä pois, mitä pikimmin. Meidän ei sovi käydä semmoisten rouvien luona, jotka ihailevat muita miehiä. No Elin –? ELIN. Kyllä, odota, minä tulen heti. Ei, mutta kuinka voi tätä ymmärtää? Kun hän kumminkin oli niin silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin! KARIN (etehisestä). Eihän se estä Sylviä olemasta silmiä ja korvia myöten rakastunut häneen. Joudu nyt, Elin! ELIN. Hyvästi, Sylvi! Tämä oli hirmuisen ikävää. (Menee etehiseen.) KARIN (avaa etehisen oven oikealla). Näetkös – nyt se ei ole lukossa. ELIN. Eipä tosiaan. – Voi, voi, kuka olisi voinut uskoa! (Menevät molemmat.) SYLVI. Rakastunut Kariniin? – Te valhettelette! Niin, kautta taivaan, te valhettelette! (Menee toiselle puolelle huonetta.) »Silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin»? Ei, ei miksi pelkään suotta... AKSEL (tulee etehiseen). SYLVI (vavahtaa ilosta, rientää vilkkaasti yli lattian etehiseen päin). Jumalan kiitos! Johan sinä tulit takaisin? AKSEL. Jo tulin, pikku kissimirri! (Tulee sisään sanomalehtiä kädessä.) No, mitä sinulle nyt kuuluu? Joko olet hyvällä tuulella taas? SYLVI. Sinä? Sinäkö se olet? AKSEL. Tietysti. Kukas minä sitten olisin? SYLVI. Kuinka sinä tulit näin aikaiseen? AKSEL. Olin niin väsyksissä ja pujahdin sieltä tieheni. – Ei tuo yön valvominen sovi sille, jonka pitää tehdä työtä. (Heittäytyy sohvan nurkkaan.) Sitten on päivällä niin uninen ja väsynyt, ettei kelpaa mihinkään. (Haukoittelee, levittää sanomalehden ja silmäilee sitä.) Pikku sirkku, sinä olet niin hiljainen. Mikä sinua vaivaa? Tulepas vähän likemmäksi, niin saan sinua katsella. No –? SYLVI (epäröi, ottaa pari askelta, pysähtyy). AKSEL. Joudu, joudu! Onko sirkkunen kadottanut siipensä? SYLVI. Mitä tahdot? AKSEL. Mitäkö tahdon? Hyväillä sinua vähän. En muuta mitään. Enhän ole saanut sinulta yhtä ainoata suukkosta koko päivänä. Ajatteles, en yhtä ainoata! Enkä eilen illallakaan. Sinä olit niin läpi väsynyt, etten raskinut sinua häiritä. Mutta tänäinpä minä vaadinkin vahingon korvausta. (Katsoo häneen.) Oma pikku vaimoni! Tiedätkös, – sinä olit niin ihmeen suloinen eilen tanssiaisissa. Eipä kumma, että herrat tulivat vähän päästä pyörälle. Tuneberg ja Brun koettivat saada minua mustasukkaiseksi, mutta kas, siinäpä he eivät onnistuneet – ei vähän vähääkään. Antaa heidän liehakoida, arvelin minä, mitäs se minua liikuttaa. Ihailkoot vaan minun pikku sirkkustani niin paljon kuin tahtovat, minun hän on kumminkin ja minun omanani hän pysyy kaikissa tapauksissa. Mutta on se yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä kuulut ainoastaan minulle, ettei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta sinuun, huokailkoot sitten vaikka kuinka – niin kissa vieköön – se se juuri tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... Pikku Sylvi! Suloinen sinä olet, sen tiedän vaan. Helkkarin suloinen! Kas niin, kissimirri, hyppää nyt tänne polvelleni, niin saan sinua hieman puristaa. Sitten menen vielä vähäisen nukkumaan ennen päivällistä. No –? SYLVI (vetäytyy takaisin). En tule. AKSEL. Mitä ihmettä? Et tule? Kuinka se on selitettävä? Minkätähden et tule? SYLVI. Sentähden että – että ... minä en tule. AKSEL. Ihanko todella? – Sinä et tule? SYLVI. En. AKSEL. Ahaa – minä jo ymmärrän. Sirkkunen ei ole vielä unohtanut meidän aamullista pientä kiistaamme. Sinä taidat olla äkeissäsi yhä, vai kuinka? Oikein suuttunut, ehkä? Niin, niin – kyllä huomaan nyt – Enköstä siis peri perältäkään saa suukkosta, vai –? SYLVI. Et! AKSEL. Suloinen pikku hallitsijattareni, ole armollinen, anna vihasi lauhtua. Yksi ainoa pieni suukkonen! Minä pyydän niin kauniisti. Yksi ainoa vaan. Ethän sinä toki voi olla niin kova, että hennot sen minulta kieltää? Kas niin, pikku sirkku. Elä oikkuile enää suotta. Kärsivällisyyteni kohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua, – no, pian, pian – en jaksa odottaa enää. Juokse tänne, juokse! SYLVI. Anna minun olla. Minä en kumminkaan suutele sinua enää koskaan. AKSEL. Et koskaan? Kuulinko oikein? Vai uhkaatko sinä tosiaankin, ett’et enää koskaan suutele minua? Tästähän näyttää tulevan pahempi jupakka kuin luulinkaan. No, Sylvi pikkuinen, nyt tämä leikki jo alkaa riittää. Tuletko sinä, vai etkö tule? SYLVI. En tule, en! Johan sen kuulit. Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa samaa asiaa? Minä en suutele sinua enää koskaan. Saat olla varma siitä. En koskaan. AKSEL. Vai niin, – vai on sinulla niin jäykkä luonto? Sitä en olisi uskonut. No, – mitäs muuta, – se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa vastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi kesytetään? Varo itseäsi –! Minä ehkä tulen käyttämään samaa keinoa, ellei muu auta... Ei ei, elä pelästy, sirkkuseni. Niinhän sinä seisot siinä, kuin säikytetty pikku kyyhkynen. En minä niin äkkiä ankaraksi rupea, vaikka suotta peloittelen. Minä päinvastoin olen heti valmis sovintoon, kun vaan teet niinkuin pyydän. Näytä nyt, että osaat olla kiltti. SYLVI. Elä kiusaa minua. Minä pysyn siinä, mitä olen sanonut. AKSEL. Vai niin? – Mutta kuule sitten myöskin, mitä minä sanon. Ellet sinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisen. Ja silloin en tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet lauhkeaksi kuin lammas. SYLVI (vetäytyy taakse päin). Uskallapas vaan – AKSEL. Kyllä – olenpa tosiaankin niin rohkea, että uskallan suudella vaimoani ... ja teen sen ilman muita mutkia... Kas niin, Sylvi, herkiä pois nyt kiusaamasta minua – eihän se auta, minä suutelen sinua kumminkin. (Syleilee ja suutelee häntä useita kertoja.) SYLVI. Aksel pois – minä en tahdo. Kuuletko – minä en tahdo! AKSEL. Elä huuda – Mari kuulee kyökkiin ja luulee vielä, että minä toden teolla teen sinulle pahaa – (Suutelee häntä yhä.) SYLVI. Se on hävytöntä – AKSEL. Hävytöntä? Sekö, että suutelen vaimoani? Että pidän hänestä? SYLVI (tempautuu irti, vavisten vihasta). Mutta kun minä en tahdo, kuuletko. Minä en ole sinun vaimosi enää, minä en rakasta sinua, enkä ole koskaan rakastanut. AKSEL. No, mutta Sylvi, oletko sinä hullu? Kuinka voit käyttäytyä tuolla lailla? SYLVI. Minä en tahdo olla sinun vaimosi, minä rakastan Viktoria enkä sinua, ja hänen omansa minä olen – AKSEL. Nyt riittää! Ei sanaakaan enää! Onneton –! Aivanhan sinä olet järkesi menettänyt! Varo itseäsi, jos vielä kerran puhut tuommoisia typeryyksiä. Se tulee sinulle kalliiksi, kuuletko. Sillä nyt on kärsivällisyyteni tykkänään lopussa. Minä varoitan sinua ajoissa. Elä ärsytä minua enää. Siitä saattaa olla pahempia seurauksia, kuin voit aavistaakaan. Vai niin –! Se junkkari kulkee täällä ja panee mokomia hullutuksia sinun päähäsi. Kyllä minä hänet opetan –! Hän tulee tietämään, mitä hänen rauhaansa sopii, sen lupaan. Kuule, Sylvi! Arkkitehti Hoving ei avaa enää meidän oviamme. Etkä sinä liioin käy heidän luonaan. Se seurustelu on nyt lopussa. Minä tulen sen ilmoittamaan heille. Ja sinä sillä välin noudatat minun tahtoani tarkalleen kaikessa. Pane se mieleesi. SYLVI. Mutta minä en suostu. Minä tahdon eroa, minä – AKSEL. Vait’! – Sinun täytyy. Ja sillä hyvä. (Kävelee muutamia kertoja edestakaisin huoneessa.) Huh, kuinka ihminen saattaa hermostua!... Mutta eihän tuo kumma olekaan. Ensin yön valvominen, ja sitten – tämä juttu. Vähemmästäkin jo voi tuskastua... (Menee vasemmanpuoliselle ovelle.) Mari! Onko Mari siellä? MARI (ruokasalista). Täällä on. AKSEL. Olkaa hyvä ja tuokaa juomavettä... Ja sitten menen tunniksi maata tuonne alkooviin. Siksi sinä toivoakseni olet tullut järkeesi taas. Minä puolestani koetan myöskin rauhoittua. (Menee alkooviin.) (Sylvi on mielenliikutuksesta puoleksi tajuttomana; silmät harhailevat ympäri ja pysähtyvät viimein strykniinilaatikkoon. Vaistomaisesti tarttuu hän siihen. Mari tuo juomavettä, panee tarjottimen kirjoituspöydälle ja menee. Sylvi pusertaa kaksi kapselia lasiin ja täyttää sen sitten vedellä.) AKSEL. Toiko hän vettä? (Tulee alkoovista.) SYLVI (ojentaa hänelle lasin). AKSEL (tyhjentää sen). Kiitos! Herätätkö minut noin puolen tunnin päästä? SYLVI. Herätän. AKSEL. Sitten teemme kaikki hyväksi jälleen. Jos sinä olet yhtä mieltä minun kanssani, niin emme puhu enää sanaakaan koko jutusta, vaan unohdamme pois kaikki tyyni, ijäksi päiviksi. Ja nyt hyvästi niin kauvaksi! SYLVI (seuraa häntä jäykästi silmillään. Jää tuijottamaan hänen jälkeensä). Hyvästi! (Aksel menee takaisin alkooviin. Vähän aikaa on kaikki hiljaa. Sitten kuuluu hiljainen valitus, joka vähitellen kovenee. Eroitetaan sanat: Sylvi – auta –. Sylvi pakenee huoneen etäisimpään osaan, painautuu seinään, katse kauhusta jähmettyneenä kiintyy alkooviin. Valitushuudot lakkaavat. Viktor tulee etehisen kautta, pysähtyy, katsoo ympärilleen ja huomaa Sylvin.) VIKTOR. Sylvi –! Mikä sinulla on? Mitä sinä siellä makaat? SYLVI. Sh –!... Ole hiljaa!... VIKTOR. Nouse ylös ja sano, mitä on tapahtunut? SYLVI. Hän – hyvä jumala – – Aksel – – Viktor, auta! VIKTOR. Oletko sairas? (Aikoo nostaa hänet ylös.) SYLVI. Ei, ei –! Kuule –! (Tuijottaa alkooviin arkana, pelästyneenä, vavisten.) Kuulitko –? VIKTOR. Onko siellä joku alkoovissa? SYLVI. On – VIKTOR (hiljaa). Kuka sitten? Sinä olet niin pelästynyt. Kuka siellä on? SYLVI. Hän – Aksel – Jumala, Jumala, anna minun kuolla – minun myöskin. VIKTOR. Aksel?... Minä en ymmärrä yhtään mitään. SYLVI. Hän on kuollut! VIKTOR. Kuollut –? Aksel –? Sinä hourit. (Menee alkoovin luo, nostaa verhoa.) (Aksel makaa hengettömänä, kasvot vääntyneinä sohvalla.) SYLVI (laahaa itseään polvillaan eteenpäin, kunnes näkee Akselin, jolloin hän puoleksi tukahdetulla huudolla vaipuu alas). VIKTOR. Ei – eihän se voi olla mahdollista? (Syöksee sisään, tulee takaisin.) Sylvi, nouse ylös! Rauhoitu! Minä juoksen hakemaan lääkäriä. SYLVI. Elä jätä minua ... minä niin pelkään ... Jumalan tähden, – elä jätä minua. VIKTOR. Niin äkkiä! Kuinka se tapahtui? Selitä! SYLVI. Elä kysy... (Valittaa hiljaa.) Ei, elä kysy... VIKTOR. Sielläkö hän sairastui? Virastossa? SYLVI. Ei, ei... VIKTOR. Täällä kotona siis? SYLVI. Minä ... annoin hänelle ... voi Jumala! VIKTOR. Sano, sano! SYLVI. Minä en voi... Ei, ei, minä en voi... VIKTOR. Sano pois, Sylvi. Mitä sinä annoit hänelle? SYLVI. Strykniiniä. VIKTOR. Myrkkyä!? Herra armahtakoon myrkkyä!? (Syöksee pöydän luo, tarttuu strykniinilaatikkoon.) Onneton mitä olet sinä tehnyt? SYLVI. Viktor vie minut pois täältä! VIKTOR. Herra taivaassa! – mitä olet sinä tehnyt? SYLVI. Armahda! Vie minut pois! VIKTOR. Jos voisi hänet vielä pelastaa –! (Pistää laatikon povitaskuunsa ja rientää ulos etehiseen.) Minä haen lääkäriä. (Menee ulos.) SYLVI. Viktor – elä jätä minua yksin Viktor! (Vaipuu lattialle.) (Esirippu laskee.) [[Luokka:Sylvi]] 2906 5950 2006-09-24T15:23:22Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Sylvi: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |seuraava=[[Sylvi]] |otsikko=Neljäs näytös. |alaotsikko=[[Sylvi]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Tilava seurusteluhuone vankilassa. Takana iso ristikko-ovi, jonka läpi näkyy porraskäytävä. Oikeanpuolisella seinällä yksinkertainen puusohva, vasemmalla suuri ikkuna, jonka alla on pöytä. Muutamia tuolia siellä täällä. Sylvi tulee sisään. Hän on vangin puvussa ja hyvin väsynyt. Rouva Hake tukee häntä ja vie hänet tuolin luo, jolle hän vaipuu puoleksi makaavaan asentoon.) ROUVA HAKE. Kas niin, nyt on kaikki ohitse. Ei hätäpäivää enää. Saatte olla ihan rauhassa, Tutkinto on päättynyt, eikä teitä enää milloinkaan viedä oikeuteen. SYLVI. Poltetaan roviolla? He sanoivat, että minut poltetaan roviolla? ROUVA HAKE. Eihän toki. Ei tule kysymykseenkään. Sataan vuoteen ei tässä maassa ole poltettu yhtään ihmistä roviolla. Tuomitsevathan ne useinkin milloin poltettavaksi, milloin mestattavaksi, mutta ei siitä ole lukua ensinkään. Molemmat muutetaan heti kohta elinkautiseksi vankeudeksi. Niin ett’ei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, ei välittää hölyn pölyä koko tuomiosta. Eikä tiedä, tuleeko siitä elinkautista vankeuttakaan. Hovissa ja senaatissa tavallisesti lievennetään koko lailla näitten alempien oikeuksien määräämiä rangaistuksia. Mutta emme nyt huoli ajatella ensinkään niitä asioita, emme hiisi vieköön huolikaan, koska meillä kerran on parempiakin tuumittavana. Niinkuin esimerkiksi tämä koppi. Sanokaas, eikö tämä ole hauska ja mukava, vai mitä? Sitten kun jaksatte, niin tulette tänne ikkunaan katsomaan näköalaa. Ihmettä, kuinka kauvaksi tästä näkeekin jäälle! Ei sille ole mittaa eikä määrää! – Oli se tirehtööri kuitenkin hyväluontoinen, kun antoi teidän muuttaa tänne päiviksi, eikös ollut sitten? Ja näettekös vielä – kääntäkääpä silmiänne tännekin päin. Näettekös – oven läpi voitte milloin tahansa kurkkia tuonne käytävään, jossa myötäänsä liikkuu ihmisiä. Vahti ainakin seisoo alituisesti jossain lähellä. Niin ett’ei teidän enää tarvitse pelätä näkyjä eikä muuta semmoista joutavan. Ei totisesti! Huutakaa vaan paikalla apua, jos ne heittiöt vielä uskaltavat tulla hätyyttämään. SYLVI. Hän oli siellä – hänkin. ROUVA HAKE. Kuka niin? SYLVI. Hän – Viktor. ROUVA HAKE. Jaa, niin – oikeudessa, näet. Herra Hoving oli siellä vieraanamiehenä. SYLVI. Hän käänsi aina päänsä pois. Ei katsonut minuun, ei kertaakaan. ROUVA HAKE. Eikö katsonut! SYLVI. Ei kertaakaan koko aikana. Ei yhtä ainoata kertaa. ROUVA HAKE. Ei voinut, arvaamma. Teidän onnettomuutenne on mahtanut pahasti koskea häneen. SYLVI. Olisin niin mielelläni tahtonut katsoa häntä silmiin. Noihin herttaisiin silmiin!... Ja sitten luulin, että hän odottaisi minua kadulla... Mutta ei hän tehnyt sitäkään – ROUVA HAKE. Ei – ei häntä näkynyt. Mutta kyllä minä kumminkin uskon, että hän on kovasti kärsinyt teidän tähtenne näinä aikoina. SYLVI. Miksi hän ei sitten tule luokseni? ROUVA HAKE. Niin, nähkääs, sitä nyt on vaikea sanoa, kun ei tiedä. SYLVI. Jos vain saisin tavata häntä jonakin päivänä... Voi, rouva Hake, jos hän kumminkin tulisi kohta. ROUVA HAKE. Kyllä kai hän tuleekin. SYLVI. Luuletteko? – Luuletteko, että hän tulee jo tänäin? Luuletteko ihan varmaan? ROUVA HAKE. Ehkäpä jo tänäinkin. Toivotaan häntä. SYLVI. Silloin minä unohtaisin kaikki, kaikki pahat. Sekä oikeudet että – muut kauheat asiat. ROUVA HAKE. Ettäkö tosiaan unohtaisitte? SYLVI. Unohtaisin, tietysti! En välittäisi enää mistään. Kaikki muuttuisi hyväksi, kun vaan saisin häntä nähdä. ROUVA HAKE. No, totisesti, me toimitamme hänet tänne. Tavalla tai toisella. Antakaahan olla, jahka tästä vaan joudun, niin tuumaillaanpa asiaa. SYLVI. Minkätähden hän ei ole vastannut mitään kirjeisiini? Ei kirjoittanut yhtä riviä, ei lähettänyt edes terveisiä: Ja minkätähden hän äsken niin vältti katsoa minua silmiin! ROUVA HAKE. Eihän sitä tiedä. Hänellä mahtaa olla omat syynsä. SYLVI. Entä kun hän ei ole niitä saanutkaan! Kirjeitä, tarkoitan? ROUVA HAKE. Tietysti hän ne on saanut. Kuinkas muuten. SYLVI. Jospa viejä on ne hävittänyt? Tai jättänyt vääriin käsiin? Niin, voi, ajatelkaapas tosiaan! Jos viejä on jättänyt ne vääriin käsiin? ROUVA HAKE. Ei, en minä sitä luulisi. SYLVI. Mutta voisihan se kumminkin olla mahdollista. Oh – minä uskon ihan varmaan, ett’ei hän ole saanut ainoatakaan kirjettä. Sillä muuten hän olisi heti, siinä paikassa rientänyt tänne. ROUVA HAKE. Ikävöittekö te häntä niin kauheasti? SYLVI. Hyvä rouva Hake – vieläkö epäilette? Enhän voi muuta ajatellakaan. Hän on alituisesti mielessäni, yöllä ja päivällä. Hän, ja – niin tiedättehän tuo hirveä kummitus. Ja minä kerron teille jotain, rouva Hake, minä kerron teille... ROUVA HAKE. Mitä sitten, hyvä ystävä? Nyt olette taas niin levoton. (Silittää hänen päätänsä.) Levätkää te vaan rauhassa. Melkeinpä tahtoisin tuoda teille oman nojatuolini, jos tarkastaja vaan sallii – SYLVI. Minä kerron teille jotain, rouva Hake – ROUVA HAKE. No, kertokaa sitten, kertokaa, – niin saamme kuulla, eikö tuo taaskin ole pelkkää hourailua. SYLVI. Ell’ei Viktor tule – ell’ei hän enää koskaan tule luokseni, – silloin vie kummitus minut mukanaan. ROUVA HAKE. Kaikkia vielä! Pelkkää hourailua, johan sen näin silmistännekin. Ei, lapsi kulta, siitä saatte olla ihan huoleti. Ei teitä anneta kummituksille eikä muille. Ei, kissa vie, annetakaan. Kas niin, olkaa nyt rauhassa, elkää ajatelko enää koko moskaa. SYLVI. Kyllä hän vie. Saattepa nähdä. Ei, minä en kestä tätä enää. En jaksa ponnistella vastaan – minun täytyy antautua sen valtaan – voimani ovat lopussa. ROUVA HAKE. Luuletteko sitten, että olisi helpoitukseksi teille, jos saisitte tavata herra Hovingia? Eiköhän se vaan tuntuisi kahta vaikeammalta sitten jäljestä päin, kun hän taas on mennyt pois? SYLVI. Ei, ei – minä elän sitten siitä, siksi kuin hän tulee takaisin. Ja kirjeitä hän saa lähettää minulle, niin lohduttelen itseäni niilläkin sen aikaa kuin hän on poissa. ROUVA HAKE. Ajattelin tässä – mutta en oikein tiedä, kävisikö tuo laatuun – SYLVI. Mitä ajattelitte? Hyvä rouva Hake, sanokaa, mitä ajattelitte? ROUVA HAKE. Ajattelin vaan, että jos menisin itse häntä puhuttelemaan – SYLVI. Voi, jos sen tekisitte? Hyvä, rakas rouva Hake, minä kiittäisin teitä polvillani. Voi, jos sen tekisitte! ROUVA HAKE. No, totta maar! Minä menen ihan varmaan. SYLVI. Kuinka hyvä te olette! Ja kuinka minä pidän teistä! Kiitoksia, rakas, rakas rouva Hake! (Suutelee hänen käsiään.) Kiitoksia, tuhansia kiitoksia! ROUVA HAKE. Ei, herra siunaa, mitä te nyt –? Minun karkeita, ryppyisiä käsiäni – no, eipä totta vie, tuota ihmettä ole minulle vielä elämässäni tapahtunut. SYLVI. Menettekö nyt heti, sanokaa? Ja tuotteko hänet jo mukananne, mitä? ROUVA HAKE. Eikö olisi parasta, että lepäisitte ensin pikkuisen aikaa? Voisin mennä sitten illalla tai ehkä paremmin huomenna heti aamiaisen jälkeen – SYLVI. Ei, hyvä, rakas rouva Hake, menkää nyt jo. Minä en voi nukkua hetkeäkään sitä ennen. Menkää nyt –! ROUVA HAKE. Odottakaa – ääniä kuuluu tuolta alhaalta –. Ehkä siellä on joku, joka aikoo tänne? SYLVI. Viktor –? ROUVA HAKE. Ei – tarkastaja ja kaksi naista – en voi vielä nähdä heidän kasvojaan. Nousevat parast’aikaa portaita ylös. Nyt kääntyvät tänne päin. Oikein! Samat naiset, jotka oikeussalissa istuivat vastapäätä teitä, kuulijain joukossa. (Vetäytyy ovelta pois.) (Tarkastaja avaa oven Almalle ja Karinille.) TARKASTAJA. Jaha – rouva Hake näkyy olevan täällä. Sitten saan ehkä jättää herrasväen ja vetäytyä takaisin. ALMA. Suokaa anteeksi, että olemme vaivanneet teitä. TARKASTAJA. Ei se mitään. (Kumartaa jäähyväisiksi ja menee.) ALMA. Hyvää päivää, Sylvi. Tulimme sinua tervehtimään, kun kuulimme, että olet kaivannut vanhoja tuttavia. SYLVI. Minäkö? – Ei, se on erehdys. En minä ole kaivannut vanhoja tuttavia. Viktoria vaan – en ketään muuta, en niin kertaakaan ketään muuta. KARIN. Sallithan meidän kumminkin tulla luoksesi, vai – täytyykö lähteä pois heti? SYLVI. Ei, kyllä saatte olla vähän aikaa, jos tahdotte minun puolestani. ALMA. Me, näetkös, ajattelimme, että se ehkä vähäisen virkistäisi sinua. SYLVI. Niinkö ajattelitte? Ja senkötähden –? Voi, sittenhän te olettekin oikein ystävällisiä. Ja sinä myös, Karin? Senkötähden sinäkin tulit? KARIN. Niin. Ja oli minulla vielä toinenkin asia. – Tulin lausuneeksi sinulle kovia sanoja viimein. Voisitko antaa ne anteeksi, ja unohtaa pois kaikki? SYLVI. Oi, niin mielelläni! Niin kovin mielelläni. En niitä ole muistanutkaan sen koomin. Minullahan nykyään on ollut niin paljon muuta ajateltavaa. ALMA. Sylvi raukka, sinä olet niin laihtunut näinä aikoina. SYLVI. Olenko? – En ole kaukaan aikaan katsonut peiliin. En tiedä ollenkaan, minkä näköinen nyt olen. ALMA. Kuinka olet muuten voinut? Oletko ollut tervennä? SYLVI. Kiitos, kyllä olen. – Kuule, miksi ei Viktor ole käynyt minua katsomassa? – Eikö hän ole saanut kirjeitäni? ALMA. Kyllä, – kyllä hän on ne saanut. Mutta näetkös, – me arvelimme siellä kaikki, ett’ei hänen pitäisi tulla, – ett’ei se olisi hyvä sinullekaan. SYLVI. Minulle? Oi, kuinka te erehdytte! ALMA. Ei, Sylvi kulta, emme me erehdy. Se vaikuttaisi sinussa mielenliikutusta, ja semmoista sinulla on muutenkin ollut tarpeeksi asti. Ja sitä paitsi – on siihen vielä muitakin syitä. Voinet kai arvata että kaupungilla on liikkunut kaikenlaisia huhuja – ne tietysti sen kautta saisivat uutta yllykettä ja Viktor menettäisi helposti koko tulevaisuutensa. Sitä et soisi sinäkään, siitä olen varma. SYLVI. Mutta tietäväthän kaikki, että hän on viaton – ett’ei hänellä ollut aavistustakaan – ALMA. Tietävät kyllä. Mutta häntä on kumminkin tahdottu sekoittaa tähän juttuun toisella tavalla. Ei, Sylvi, – kaikin puolin on parasta, ett’ette tapaa toisianne vielä pitkiin aikoihin. Sitten vast’edes joskus – SYLVI. Minä en voi elää, ellen saa häntä tavata. Usko minua, Alma, minä en voi elää. – Rakas Alma, toimita niin, että Viktor tulee. Se riippuu kokonaan sinusta, hän kyllä tulee, jos sinä vaan häntä kehoitat siihen. Minä tiedän sen, hän seuraa sinun neuvojasi kaikessa, – varsinkin nyt. Alma, elä ole kova minulle, anna hänen tulla. Minä rukoilemalla rukoilee sinua: anna hänen tulla! ALMA. Sylvi kulta ... sinä et olisi noin itsepäinen, jos tietäisit – SYLVI. Tietäisin – mitä? ALMA. – tarkoitan – jos sinulla olisi teidän molempien asema selvillä. Ei, silloin et olisi itsepäinen, vaan kiittäisit ennemmin Jumalaa, ett’et tarvitse häntä tavata. SYLVI. Sinä et ymmärrä minun tuskiani sinä, sillä sinä et koskaan ole rakastanut. Et tiedä, kuinka olen menehtymäisilläni pelkästä ikävästä ja kaihosta – sen vuoksi hennot olla noin kova. Alma, – minä ehkä pian kuolen tai sorrun muulla tavalla – silloin sinun on myöhäistä katua, ettet suonut minulle ajoissa lohdutusta. Tee minulle mieliksi, Alma, tämä ainoa kerta. Pyydä häntä tulemaan, salli minulle se ilo – olenhan saanut kärsiä niin paljon näinä aikoina. Alma kulta, anna sydämmesi heltyä! ALMA. Sinä et aavista, kuinka vaikeata tämä on. Lohdutusta ja iloa sinulle kyllä soisin kaikesta sydämmestäni, mutta –. Ei, minä en voi ottaa sitä omalletunnolleni. – Usko minua, Sylvi, sinä tulisit taaskin petetyksi toiveissasi. Surua sinulle tuottaisi Viktorin tapaaminen – ei iloa. SYLVI. Ellet tahdo kehoittaa häntä, niin lupaa sitten ainakin, ett’et estä, kun rouva Hake tulee häntä hakemaan. ALMA. Rouva Hake? Aikooko rouva Hake tulla hakemaan veljeäni tänne? ROUVA RAKE. Niin – nähkääs, minun täytyi viimein myöntyä, kun hän alituisesti niin ahdisteli. Ja – pahemmaksi ei missään tapauksessa voi asiat kääntyä, kuin mitä ne ovat olleet. (Syrjään Almalle.) Tiedättekö, neiti, täällä jo pelättiin, että hän menettäisi järkensä, niin huonosti hänen oli laitansa. Sen tähden hänet muutettiinkin tähän valoisaan ja hauskaan koppiin joksikin aikaa. Semmoiset vangit, jotka tulevat synkkämielisiksi, saavat välistä olla täällä päivillä, sillä, nähkääs, he eivät muuten kestäisi. ALMA. Minä ymmärrän. Niin, – sitten en enää tiedä, mitä sanoa. Kuinka arvelet, Karin? Uskaltaisimmeko –? KARIN. Viktor voisi mielestäni tehdä niinkuin hän itse parhaaksi näkee. SYLVI. Niin minustakin. Lupaa vaan, ettet sano yhtään sanaa, et myötä etkä vastaan. Lupaatko sen Alma? ALMA. No niin, sen voin luvata. Vaikka minua kovin peloittaa. SYLVI. Kiitoksia, Alma kulta. Nyt olen rauhassa, sillä nyt tiedän, että hän tulee. ALMA. Ei hän kumminkaan saa viipyä kovin kauvan – SYLVI. Ei, enhän minä sitä vaadikaan. Minä tyydyn niin vähään. Kunhan vaan saan nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan hetken verran – oi, en pyydä sen enempää. Kuinka kovasti hyviä te olette minulle. Sinäkin, Karin. Kiitos siitä, kiitos, kiitos! Ette voi uskoa, kuinka pelkkä toivo jo tekee minut onnelliseksi. ALMA. Lepää nyt vähän aikaa, sinä näytät niin väsyneeltä. ROUVA HAKE. Hän on, raukka, käynyt niin kalpeaksi ja laihaksi, kun ei hänellä ole yhtään ruokahalua, eikä hän juuri saa untakaan öisin – SYLVI. Niin – se on kaikki ollut kovin surkeata. Mutta jahka saan tavata Viktoria, – niin sitten, kyllä voin sekä syödä että nukkua, ja sitten varmaan tulee taas punaakin poskilleni. Oi, silloin kaikki muuttuu hyväksi jälleen. KARIN. Voisimmeko muuten tehdä jotain sinun hyväksesi, Sylvi? Jos lähettäisimme sinulle kirjoja? SYLVI. Ei, kiitos, en niitä jaksa lukea kumminkaan. – Sinulla on niin ihmeen kaunis puku, Karin. Ja, mitä näen –? Onhan sinulla sormuskin? KARIN. No kaikki sinä huomaat. SYLVI. Ja sitten sinä olet niin terveen ja pulskan näköinen. Kauniimpi kuin koskaan ennen. Enköhän minä siihen sijaan ole rumennut, sanokaapas? Ja tämä vanginpuku, – niin, sekin minut varmaan tekee epämiellyttäväksi, eikö totta? Ehkä olikin sentähden, kun Viktor käänsi silmänsä pois minusta siellä oikeudessa. ALMA. Vielä vain. Sentähden hän sitä ei tehnyt. – elä luulekaan. Toiset syyt hänellä oli. Mutta – eiköhän meidän jo pidä lähteä, Karin? Sylvi tarvitsee hiljaisuutta arvatenkin – KARIN. Niin, jätetään hänet nyt rauhaan. Hyvästi, Sylvi! Tahdotko, että tulemme toisenkin kerran sinua tervehtimään? SYLVI. Tulkaa vaan. ALMA. Hyvästi! Jumala antakoon sinulle terveyttä ja voimia. SYLVI. Hyvästi, hyvästi! Ja kiitos siitä, että olitte niin ystävällisiä. – Minä olen usein ollut ilkeä teille. Sinulle varsinkin, Karin. Mutta elä siitä välitä. Unohdetaan pois kaikki pahat! Alma, – sinä pidät lupauksesi – eikö niin? (Alma ja Karin menevät.) SYLVI. Kunhan minä en vaan olisi ruma ja vastenmielinen –? ROUVA HAKE. Eikö mitä! Vai ruma ja vastenmielinen! Johan nyt. Olkaa sen puolesta ihan rauhassa. SYLVI. Mutta tämä vanginpuku? Eikö se ole kauhea? ROUVA HAKE. Ei ainakaan minun mielestäni. SYLVI. Karin oli niin hieno ja kaunis. – Näettekös, rouva Hake, enhän siitä, tietysti, muuten välittäisi, mutta peloittaa, että Viktor ehkä kylmenee minulle, kun olen ruma. ROUVA HAKE. Elkää nyt hätäilkö suotta. Ei hän toki voi olla niin sydämmetön. SYLVI. Niinkö luulette? – Ei, en minäkään usko, että hän voi olla niin sydämmetön. Turhia vaan pelkään. Jos hän istuisi vankina ja olisi kalpea ja laihtunut – oi, minä rakastaisin häntä vaan sitä innokkaammin. Rakas rouva Hake – milloin te menette? ROUVA HAKE. Vaikka paikalla. Mutta lupaatteko myöskin olla oikein kiltti sillä aikaa? Istukaa tuonne ikkunan ääreen katselemaan näköalaa. En minä kauvan viivy. SYLVI. Tuottehan hänet sitten varmaan mukananne? (Istuu ikkunan ääreen.) ROUVA HAKE. Ihan varmaan. Hyvästi nyt siksi! (Menee, mutta tulee heti takaisin.) Sepä sattui hyvästi. Pastori on täällä ja pyytää päästä puheillenne. Teidän ei tarvitsekaan jäädä tänne yksinänne. SYLVI. Pastori? Olihan hän täällä aivan hiljan. Minkätähden hän nyt taas tulee? ROUVA HAKE. Pastori tahtoo teitä lohduttaa ja rauhoittaa. Hän pitää teistä aina niin hyvää huolta. Saanhan päästää hänet sisään, vai kuinka? SYLVI. Mutta meneekö hän sitten pois, ennenkuin Viktor tulee? ROUVA HAKE. Sh – herran nimessä! Hän seisoo tuolla ja kuulee. – Antakaa hänen tulla sisään kaiken mokomin – hän kun on teille niin ystävällinen. SYLVI. Niin, tiedän kyllä, että hän on ystävällinen ja suo minulle hyvää. Mutta nyt en tahtoisi häntä tänne – en tällä hetkellä – ROUVA HAKE. Sitä ei voi estää millään tavalla – kun hän kerran on tullut. SYLVI. No niin, käskekää hänet sitten sisään. ROUVA HAKE. Pastori on niin hyvä! (Menee.) PASTORI (ojentaa Sylville kättä). Teillä on ollut vaikea päivä tänäin, lapsi parka. Kuinka voitte nyt? SYLVI. Kiitoksia, hyvin. – Minä toivon, että kaikki kohta muuttuu parempaan päin. PASTORI. Todellakin? Sepä hauskaa. Erinomaisen hauskaa. Huomaatteko jo itsekin, että Herra kyllä auttaa aikanaan. Hän ei ijankaikkisesti vihaa. Herran rankaiseva käsi on teitä ankarasti ruoskinut, mutta hän on sillä tarkoittanut ainoastaan teidän todellista hyväänne. SYLVI. Tahtoisin niin mielelläni uskoa teitä, vaikka on niin vaikea sitä käsittää. – Nuo kamalat näyt, esimerkiksi – mitä ne hyödyttävät – mitä todellista hyvää minulla niistä on?! PASTORI. Yhäkö ne teitä vaivaavat, lapsikulta? SYLVI. Voi, pastori Sohlman, ette voi aavistaa, kuinka kauheita öitä minulla taas on ollut. Joudun vielä päivilläkin aivan suunniltani pois, kun niitä ajattelen. PASTORI. Ei puhuta niistä sitten ollenkaan. SYLVI. Minne vaan silmäni käänsin, oli hän – tiedätte kai ketä tarkoitan? niin, hän oli aina edessäni semmoisena, kuin hän silloin makasi sohvalla – kasvot kamalasti vääntyneinä. Oh – kuinka minä kärsin, kuinka minä huusin tuskissani ja viskelin itseäni! Pakenin välistä sänkyynkin, tyynyn ja matrassin alle mutta silloin tunsin, kuinka hän koko painollaan heittäytyi ylitseni. Oh – Herra Jumala taivaassa – että voin vielä olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kokea. PASTORI. Ettekö kääntynyt vapahtajanne Herran Jesuksen puoleen, ja rukoillut häntä avuksenne? SYLVI. En rukoillut. Sillä luulin varmasti, että hän oli minut hyljännyt – hän, niinkuin kaikki muutkin. Ja paitsi sitä eihän minulla ollut ainoata selvää ajatusta niinä öinä. PASTORI. Lapsi raukka! Kovat koetukset on teidän täytynyt kestää näinä aikoina. SYLVI. En voi mitenkään ymmärtää, että Jumala semmoisilla hirmuisuuksilla tarkoittaisi minun todellista hyvääni, niinkuin te sanotte, pastori Sohlman. PASTORI. Ja sen hän kumminkin tekee, ystäväni, olkaa varma siitä. Hän näyttää teille niiden kautta, kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli – SYLVI. Mutta senhän jo käsitin itsekin, heti kohta kun olin sen tehnyt. PASTORI. – kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli, saattaakseen teitä katumukseen ja synnin suruun. Kun sitten nöyränä ja murtuneena vaivutte hänen jalkojensa juureen, avaa hän teille isänsylin ja antaa armonsa auringon jälleen paistaa. SYLVI. Nöyränä ja murtuneena? Enkö ole jo ollut kylläksi nöyrä ja murtunut? Voiko enää olla enemmän? Ja – hänen jalkojensa juuressa olen myöskin maannut. Monta monituista kertaa olen langennut polvilleni tuolla kopissa ja kerjännyt häneltä armoa. PASTORI. Vahvasti uskoen, että hän sekä voi että tahtoo auttaa teitä? SYLVI. Pastori Sohlman – olettehan sanonut, että Jumala kuulee rukouksemme ja antaa kaikkea, mitä häneltä pyydämme, kun vaan uskomme ja luotamme häneen? PASTORI. »Mitä ikänä te anotte isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille», seisoo raamatussa. SYLVI. Se se juuri on herättänyt minussa niin hyvää toivoa. Kertoisinkohan teille jotain, pastori Sohlman? PASTORI. Kertokaa vaan, jos haluatte. SYLVI. Tiedätte kai, että minä koko ajan täällä vankeudessa olen niin sanomattomasti kaivannut Viktor Hovingia? PASTORI. Niin, olettehan usein puhunut siitä. SYLVI. Ja että minä tuon tuostakin olen lähettänyt hänelle kirjeitä, ja pyytänyt häntä luokseni, mutta kaikki turhaan. PASTORI. Senkin olette sanonut. SYLVI. Eikä kumminkaan juohtunut minulle mieleen, että Jumala ehkä voisi auttaa minua, ennenkuin vasta tänä aamuna. Ajatelkaa, vasta tänä aamuna! Vaikka te niin usein olette kehoittanut minua huutamaan häntä avukseni kaikessa. PASTORI. Rakas ystäväni, en tarkoittanut tämmöisiä asioita – SYLVI. »Heittäkää kaikki huolenne Herran päälle», ne olivat sananne. Ja sitä neuvoa nyt viimeinkin seurasin. Miksi en sitä tehnyt aikoja ennen! PASTORI. Lapsi raukka, te olette joutunut suureen erehdykseen. Semmoisilla rukouksilla ei teidän koskaan pidä lähestyä Kaikkivaltiasta. SYLVI. Minäpä sen jo tein. – Ja tahdotteko kuulla? Hän tulee luokseni – tuossa paikassa. Rouva Hake on parast’aikaa häntä hakemassa. Siitä syystähän minä olen niin iloinen ja onnellinen tällä hetkellä. Ja niin täynnä toivoa – sillä eihän minulla nyt enää ole mitään hätää, kun näen, että Jumala minua auttaa. PASTORI. Ei, rakas ystävä, elkää antako virvatulien houkutella itseänne. Ne pian katoovat ja silloin harhailette taas yhtä pimeässä kuin ennenkin. SYLVI. Mitä tarkoitatte, pastori Sohlman? Te säikytätte minua. PASTORI. Ei, minä vaan varoitan. Sillä se on juuri tuo onneton mieltymyksenne Hovingiin, joka sulkee sydämmenne Herralta ja pitää teidät kaukana hänestä. Teidän täytyy päästä siitä, temmata se pois juurineen. SYLVI. Rakkauteni Viktoriin? – Mahdotonta! PASTORI. Se pois – jos tahdotte saada armoa Herran edessä. SYLVI. Ja sentähden minun täytyisi luopua Viktorista? Ei – pastori Sohlman – sitä en ikinä tee. Ennemmin luovun armosta – PASTORI. Herra varjelkoon, teidän syntistä puhettanne! Nyt näen yhä selvemmin, että teidän mielenne vielä kokonaan riippuu kiinni maallisissa asioissa. Te polvistutte Kaikkivaltiaan eteen ainoastaan senvuoksi, että toivotte hänen kauttaan saavanne maalliset halunne tyydytetyiksi. SYLVI. Elkää olko ankara, pastori Sohlman, te saatte minut taaskin pelkäämään ja vapisemaan. PASTORI. Minun täytyy ilmoittaa teille totuus. Ei Jumala anna itseään pilkata. Hän on järkähtämätön vanhurskaudessaan ja yhä edelleen hän on tyhjentävä vihansa maljat ylitsenne, sillä ei teidän mielenne ole vielä läheskään parannukseen valmistunut. SYLVI. Millä tavalla voisin sen sitten valmistaa? Pastori Sohlman, sanokaa. Mitä tulee minun tehdä, että mieleni valmistuisi parannukselle? Neuvokaa minua. PASTORI. Teidän tulee ensiksikin tukahduttaa syntiset tunteenne arkkitehti Hovingiin. SYLVI. Minä en voi. Se on vallan mahdotonta. PASTORI. Sanokaa ennemmin: te ette tahdo. SYLVI. Ei, en minä tahdokaan. Sillä silloin ei minulle jäisi mitään. – Ei niin mitään koko avarassa maailmassa! – Ja minkätähden minun yksin pitäisi luopua kaikesta? Enkö minä saisi nauttia hiukan onnea, minä, niinkuin muutkin? Eihän ole synti, että muut ihmiset rakastavat ja että heitä rakastetaan, – minkätähden se sitten tulisi synniksi minulle? Ja minä kun kumminkin tyydyn niin vähään, – niin tuiki vähään. Kun vaan jonkun kerran saan nähdä ja puhutella häntä, enempää en pyydäkään. Eihän se toki liene liikaa. Vankeudessa täytyy minun istua koko elämänikäni, ilman kotia ja ilman ystäviä, eikä sittenkään minulle suotaisi sitä ainoata lohdutusta, jota kerjään ja rukoilen. PASTORI. Minä sanon vaan: jos tahdotte tulla pelastetuksi, niin täytyy teidän ehdottomasti irroittaa sydämmenne maallisista asioista, voidaksenne antautua kokonaan Herran omaksi. SYLVI. Mutta kun minä en voi enkä tahdo –?! Kun minä en tee sitä, en millään ehdolla! PASTORI. Niinpä on Herra kurittava teitä vielä kovemmin, siksi kuin tuo vastahakoinen mielenne vihdoinkin taipuu. SYLVI. Jumala on paha ja ilkeä – ei hän ole lempeä, eikä rakkautta täynnä – ei mikään armahtavainen isä minua kohtaan vaikka te niin väitätte – PASTORI. Lopettakaa! Minä lähden nyt. En tahdo enää kuunnella teidän herjaavia sanojanne. SYLVI. Pastori Sohlman – oletteko minulle vihainen? PASTORI. En vihainen, syvästi vaan surettaa ja huolettaa minua teidän paatunut tilanne. (Menee.) SYLVI (seisoo vähän aikaa liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena.) Olenko minä sitten niin huono? – Hyvä Jumala taivaassa olenko minä sitten niin kauhean huono?... (Viktor ja Rouva Hake näkyvät ristikon takana perällä. Rouva Hake avaa oven Viktorille, jonka jälkeen hän katoo.) SYLVI (aikoo juosta hänen syliinsä). Viktor! VIKTOR. Ei niin, Sylvi – ei niin. SYLVI. Tulitpa sentään vihdoin ja viimein! Et voi uskoa, kuinka kipeästi olen sinua kaivannut. Miksi et tullut ennen, sinä paha, ilkiö, ei sinä ijäti rakastettu, miksi et tullut ennen? Tiedätkös, minä olin jo vähällä kuolla suruun ja ikävään. Kuinka sinulla oli sydäntä viipyä niin kauvan poissa, sano! VIKTOR. Kysy ennemmin, kuinka minulla oli voimaa tulla nyt jo. – Tämä on ollut kauhea aika meille molemmille, Sylvi. SYLVI. Sinullekin, Viktor? VIKTOR. Minulle myöskin. Siitä hetkestä saakka en ole saanut lepoa enkä rauhaa. Ilman Almaa en tiedä kuinka olisi käynyt. SYLVI. Ja se on kaikki minun syyni! VIKTOR. No niin – olethan saanut itsekin kärsiä – kauheasti vallan. Ja kun ajattelen, että sinun kaiken lisäksi täytyy istua vankina koko elämänikäsi. Se se juuri saattaa minut aivan epätoivoon. SYLVI. Elä sure minun tähteni, Viktor. Tiedätkös, minä kyllä siihen totun. Nyt kun sinä olet luonani, ei se minusta tunnu enää miltään. VIKTOR. Elä sano! Koko pitkä ikä ilman vapautta, kuolettavassa yksitoikkoisuudessa – oh, voiko enää ajatella tuskallisempaa! Kuinka voit, pikku raukka, sitä kestää? SYLVI. Ei se peloita minua ollenkaan, kun vaan tiedän, että sinä olet minulle hyvä. Ja olethan sinä, Viktor? Ethän minua unohda, vaikka istunkin täällä vankeudessa? VIKTOR. En minä sinua ikänäni unohda – en sinua enkä sinun kovaa kohtaloasi. Se tulee tästä lähtein aina painamaan minua. Enkä luule, että koskaan tulen tuntemaan itseäni onnelliseksi minäkään, muodostukoon sitten tulevaisuus kuinka edulliseksi tahansa. Niin syvästi on tämä minuun käynyt. SYLVI. Rakas, armas Viktor sinä pidät minusta vielä? Voitko aavistaa, kuinka tuo on suloista kuulla. Sain täällä jo kaikenlaisia kummia ajatuksia. Ei, miksi seisomme suotta? Tule istumaan tuohon tuolille. Kas noin ja minä rupean tähän lattialle, sinun jalkojesi juureen. VIKTOR. Ei, Sylvi hyvä – ei siihen. Istu oikein tuolille sinäkin. SYLVI. Minkätähden? Ei meitä kukaan tarkasta. Voimme huoleti luottaa rouva Hakeen. VIKTOR. Mutta kumminkin. SYLVI. Anna minun olla näin vähän aikaa edes. Se niin muistuttaa menneitä aikoja. VIKTOR. No niin no, jospahan sitten istuisit hetken verran. Mutta ei kauvan – SYLVI. Sinä olet semmoinen pelkuri, Viktor. Semmoinen suuri pelkuri. Minkätähden tahdot pakoittaa minua istumaan jäykkänä ja suorana tuolilla, kun minulla on paljon parempi tässä? – Nyt olen niin tyyni ja rauhallinen, ja niin sanomattoman onnellinen. Oi, jos saisin istua näin koko ikäni – ja katsella sinua, – ei muuta kuin katsella sinua, ja painaa välistä pääni tuohon polvellesi – noinikään! VIKTOR. Sylvi, kuule – tämä ei totisesti käy päinsä. SYLVI. Joutavia! Luuletko, että kukaan tulee meitä kieltämään? VIKTOR (levottomana). Nouse ylös – nouse tuolille istumaan, niin puhumme järkevästi. SYLVI. Rakas – puhu sinä, minä kuuntelen. Annan äänesi hyväillä korviani, – mutta en takaa, että ymmärrän ainoatakaan sanaa. VIKTOR. Tee niinkuin pyydän, Sylvi, – nouse ylös. SYLVI. Enpäs. VIKTOR. Minä pyydän. – Sylvi, ei meidän nyt sovi leikitellä. SYLVI. Tahdotko, että kapuan syliisi, vai? Siihen olen heti valmis. VIKTOR. Ei, Sylvi, ei! – Taivaan nimessä, mitä sinä ajattelet? SYLVI. Viktor –! Ethän sinä ole suudellut minua vielä kertaakaan –? Etkä hyväillyt etkä puristanut minua syliisi. Mikä sinua vaivaa, sano? Vai pelkäätkö tuota ristikko-ovea tuolla? Saat olla ihan rauhassa. Ei meitä kukaan näe. Ja jos joku tuleekin tännepäin, niin sen kyllä kuulemme. No – sinä jääpalikka – mitä arvelet? VIKTOR. Lopeta, Sylvi. Minä pyydän sinua vielä kerran – ja oikein vakavasti. SYLVI (rukoillen). Viktor – kuinka hennot olla noin kylmä ja välinpitämätön –? VIKTOR. Sinä et tiedä, Sylvi, kuinka tämä minua kiusaa... SYLVI. Kiusaa? – Armas, mikä sinua kiusaa? VIKTOR. Etkö sitten ymmärrä, että me nyt – ja vast’edes aina olemme kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen? SYLVI. Ei, sitä en tosiaankaan ymmärrä. – Enhän ole enää toisen vaimo – en edes nimeksi. VIKTOR. Ja kumminkin on meidän mahdoton yhtyä tästä lähtein vaikka pääsisit vapaaksikin muutamien vuosien kuluttua –. SYLVI. Mahdoton yhtyä –? Avioliitossa tarkoitat? No niin, antaa olla. Meitä ei vihitä – mutta minä olen sinun omasi kumminkin. Me rakastamme toisiamme, sinä rakastat minua ja minä sinua, ja sinä käyt minun luonani täällä vankilassa. VIKTOR. Ei, Sylvi, ei! Semmoista suhdetta ei voi – ei saa olla meidän välillämme. Jokainoa sana rakkaudesta kutsuisi Akselin haamun esiin – SYLVI. Sh! – Elä puhu siitä! Elä mainitse sitä nimeä milloinkaan. – Sinä et tiedä, Viktor, kuinka se on minua vainonnut – Ei, se ei ole totta! Niin kauvan kuin sinä olet luonani, ei se uskalla tulla esiin. Ja kun lähdet pois – Viktor, minä tiedän! Anna minulle joku esine, sormus tai mikä tahansa, jonka voin ripustaa kaulaani ja kantaa povellani taikakaluna – VIKTOR. Mitä sillä tekisit, Sylvi hyvä? SYLVI. Se jättää minut sitten rauhaan silloinkin, kun sinä olet poissa. Sinun antamasi muisto varmaankin auttaisi minua kaikesta pahasta. Kummitukset pysyisivät etäällä, eivät uskaltaisi tulla. VIKTOR. Ei, ei! Sinulla ei saa olla mitään, joka muistuttaa minusta. Sinun täytyy unohtaa minut, Sylvi, taikka ajatella minua kuin vierasta ainakin. SYLVI. Unohtaa? Sinä tahdot, että unohtaisin sinut – ajattelisin sinua kuin vierasta? Ei, tuo ei voi olla täyttä totta, Viktor. VIKTOR. On. Sylvi, täyttä totta se on. Unohda minut, unohda rakkautesi, – onhan se jo tuottanut sinulle yltäkyllin onnettomuutta. SYLVI. Armas – eihän meidän rakkautemme ollut syynä onnettomuuteen – kuinka voit semmoista sanoa? Päinvastoin. Rakkaus sinuun auttaa minua juuri kantamaan kaikki kärsimykset, se on ainoa lohdutukseni – ainoa iloni – elä luule, että siitä koskaan luovun. Innokkaammaksi se vaan on käynyt näinä aikoina. VIKTOR. Minuun on tämä kaikki vaikuttanut vallan toisella tavalla. SYLVI. Kuinka sitten? Selitä! VIKTOR. Onko se niin välttämätöntä, Sylvi? Emmekö ennemmin jättäisi nämä asiat sikseen? SYLVI. Ei, minä tahdon tietää kaikki. Sinä et saa salata mitään. Mitä on tämä kaikki sinuun vaikuttanut? Sano? VIKTOR. Se on niin vaikeata. – Minä tulen loukkaamaan sinua. SYLVI. Elä huoli siitä. Viktor – mitä olet sinä tuntenut? VIKTOR. – En minä voi. – Sylvi, anna minun mennä! SYLVI (nousee, nojautuu tuolin selkään). Ei, ennenkuin olet sen minulle selittänyt. VIKTOR. Sinä vaadit? SYLVI. Vaadin. VIKTOR. Jos sinä edes voisit minua ymmärtää, Sylvi. Jos voisit asettua minun sijaani – SYLVI. Minä koetan. – Ala nyt. VIKTOR. Niin – sitä ei voine välttää. SYLVI. Ei, sitä ei voi välttää. Tahdon tietää kaikki. VIKTOR. Näetkös – tämä onneton tapaus vaikutti minuun kuin ukkosen isku. Tunteissani tapahtui täydellinen muutos – SYLVI. Jatka. VIKTOR. Ehkä ihmisten puheetkin tekivät tehtävänsä – ja Alman paheksuminen – SYLVI (hengittää vaikeasti). Niin, jatka vaan. VIKTOR. Mutta enin siihen kumminkin vaikutti omat, ankarat tunnonvaivat. Minusta tuntui melkein siltä, kuin olisin yksin ollut syynä onnettomuuteen. – SYLVI. No niin –? VIKTOR. Niin – meidän suhteemme tuntui minusta siitä hetkestä alkain inhottavalta. Intohimoni oli kokonaan sammunut, tuskin saatoin sitä ajatella enää. Halusin päästä vapaaksi kaikesta – niin pian kuin mahdollista – ja sitten – SYLVI. Sitten –? VIKTOR. Sitten tein nopean päätöksen ja – (hiljaa ja vakavasti) Niin, Sylvi, minä menin kihloihin Karinin kanssa. SYLVI (huokuu raskaasti, ojentaa itsensä suoraksi ja menee vastaiselle puolelle huonetta. Pysähtyy ja seisoo liikkumattomana). VIKTOR. Elä ota sitä noin vaikeasti, Sylvi... Täytyihän niin käydä – ennemmin tai myöhemmin – sen itsekin huomaat – Meidän välillämme oli kaikki lopussa – muu ei ollut mahdollista. Akselin ruumiin ylitse emme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme – SYLVI (on vaiti; väristys käy läpi hänen ruumiinsa). VIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta..., vaikka en sillä tavalla. Mutta ystävyyttäni ja osanottoani ei tarvitse sinun koskaan epäillä... Jos voisin jollain lailla helpoittaa sinun kärsimyksiäsi, niin olisin valmis mihin uhrauksiin hyvänsä... Sylvi, sano jotain... Minkätähden seisot siinä noin mykkänä –? Sääli minua, – tämä on niin kauhean vaikeata –. Sylvi, elä rankaise minua näin kovasti... (Menee hänen luoksensa.) Sylvi, anna minulle anteeksi! SYLVI. Pois! VIKTOR. Sylvi – elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin olet antanut minulle anteeksi. SYLVI. Pois! VIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta... Anna minulle edes kättä jäähyväisiksi... Vai pitääkö meidän erota näin? SYLVI. Pois! VIKTOR. No – koska niin tahdot – (Menee ovelle, pysähtyy, katsoo taakseen.) Sylvi –? SYLVI (hiljaa, kiiltävin, tuijottavin silmin). Odota, Aksel – minä se olen – pikku kissimirri, etkö tunne... ROUVA HAKE (tulee sisään, ottaa muutamia askeleita Sylviä kohti, pysähtyy hämmästyneenä.) VIKTOR (nojautuu masentuneena oveen). SYLVI (kovemmalla äänellä). Holhooja-setä – ota pikku sirkkunen syliin. Ja varo, – varo, varo, ettei hän putoo! (Kiihkeämmin.) Aksel, holhooja-setä, etkö kuule – minä se olen, pikku kissimirri – Aksel, ota sirkkunen syliin! (Putoo tiedottomana maahan.) (Esirippu laskee.) [[Luokka:Sylvi]] 2907 5126 2006-08-29T22:27:48Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2908 5127 2006-08-29T22:40:48Z Nysalor 5 Kovan onnen lapsia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kovan onnen lapsia |alaotsikko=Näytelmä kolmessa näytöksessä |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Henkilöt: == : ANTTI VAARANEN, työmies. : SILJA, hänen vaimonsa. : MAIJU,&nbsp;&nbsp;} heidän lapsiaan. : VILLE,&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : MATLENA MEHTOLA, nuori nainen. : MIKKO MEHTOLA, hänen veljensä, työmies. : TOPRA-HEIKKI, työmies Pohjanmaalta. : KUNNARI,&nbsp;} työmiehiä. : JAARA,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} : OTTO, noin 14-vuotias poika. : HEIKURA,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;} poliiseja. : TIRKKONEN,&nbsp;} : VALLESMANNI. : SILTAVOUTI. : JAHTIVOUTI. : KAKSI RENKIÄ. == Näytökset == * [[Kovan onnen lapsia: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] * [[Kovan onnen lapsia: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Kovan onnen lapsia: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] '''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13174 Sylvi; Kovan onnen lapsia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1888: ''Kovan onnen lapsia: näytelmä kolmessa näytöksessä''. Edlund, Helsinki. [[Luokka:Kovan onnen lapsia| ]] 2909 7100 2006-10-15T13:34:49Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/193.229.217.217|193.229.217.217]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:193.229.217.217|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioo {{Otsikko |edellinen=[[Kovan onnen lapsia]] |seuraava=[[Kovan onnen lapsia: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimmäinen näytös. |alaotsikko=[[Kovan onnen lapsia]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Vaarasen tupa. Perällä ovi; siitä oikeaan uuni. Toisella seinällä ikkuna, jonka alla penkki ja hiukan etempänä pöytä. Suuren, kauvas lattialle ulottuvan uunin kupeella vuode, sivulla penkki ja etunäyttämöllä vasempaan kätkyt.) (Silja tuudittaa lasta; Maiju istuu kyyrysillään uunin luona, Ville voihkaa sängyssä.) SILJA (hyräelee). Hs-ss-ss-ss. Aa-aa-aa-aa, hs-aa-aa-aa. – Käypä Maiju katsomassa, eikö isää jo näy. – Hs-ss-ss-ss, hss-ss-ss-ss. »Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki, Tee pellolle pesäsi, Kalliolle kartanosi.» MAIJU (käytyään ulkona). Eihän siellä näy mitään, kun on pilkkoisten pimeä. SILJA. Olisit huutanut. – Hs-ss-ss-ss. Hs-ss-ss-ss. – Koskeeko sinuun, Ville? VILLE. Koskee. – Oi, oi, oi – SILJA. Voi, raukkani. Hs-ss-ss-ss. MAIJU (ulkona). Isä hooi! I-sää! SILJA. »Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki –» MAIJU (palajaa). Ei kuulu vastausta. SILJA. Hyvä Jumala, missähän se viipyy näin kauvan? Ja tuo Ville raukka, kun taas on semmoisessa tuskassa. Tulepa sinä soudattamaan, että pääsen sitä hieromaan edes. Heiluta vaan tasaisesti, noinikään, kyllä se nukkuu siihen. – Näytäpäs, lapseni, mistä sinua nyt ottaa? Tuostako sydänalasta? VILLE. Eikä, kun päästä. SILJA. Kuinka se on tulinen! Ihan kättä polttaa. Käänny vähän enemmän kyljellesi, minä koetteeksi hieron noita valtasuonia. Ehkä siitä olisi apua. VILLE. Elkää kovasti. SILJA. Ei kovasti. Hiljaa vaan, ettei tee kipeätä. Näin, tällä tavalla. Tuntuuko hyvältä? VILLE. Tuntuu. MAIJU. Äiti, minä näin Villestä unta äsken, kun nukuin tuolla penkillä. SILJA. Vai näit sinä. Minkälaista sitten? MAIJU. Niin somaa. Kun se oli olevinaan enkelinä kirkon alttaritaulussa, ja minä huutamaan, että; »Ville, mitä sinä siellä, tule pois kotiin». – Mutta tämä vaan nauraa eikä ole millänsäkään. – Eikös ollut kummallinen uni, äiti? SILJA. Oli tosiaankin. MAIJU. Mitä tuo tietänee? SILJA. Eihän unista ole taikaa. MAIJU. Miks’ei ole? Useinpa käyvät toteen teidänkin unet. SILJA. Sattuu nyt joskus. MAIJU. Hyväksiköhän se olisi vai pahaksi? Sanokaas, äiti. SILJA. Kukapa tuon arvannee. Kirkko on lohdutukseksi minun unissani. MAIJU. Äiti! Ville ehkä paranee! SILJA. Suokoon Jumala! – Mikä sinun on, lapseni? VILLE. Janottaa. SILJA. Janottaako taas? Eikä ole edes maitopisaraa antaa. Ei muuta kuin tuota ikuista raakaa vettä, joka ihan turmelee sen poloisen sisukset. Voi, yhtäkaikki tätä elämää. – Juohan nyt sitten, mutta vähän vaan, siksi että suusi kastuu. VILLE (vaipuu juotuaan takaisin vuoteelle). Kun isä tulisi! SILJA. Mitä sinä tahtoisit isästä, lapseni? VILLE. Rohtoja eikös sen pitänyt tuoda? SILJA. Niin, lupasihan isä tuoda sinulle rohtoja. Ja kyllä se niitä tuokin. Tuo varmaan. Sitten meidän poikamme paranee taas. Pääsee juoksemaan tuonne ulos, ja lukemaan, ja tekemään jos mitä. Eikös ole hauskaa? VILLE. On. SILJA. Vieläkö kivistää päätä? VILLE. Vielä. SILJA. Ihme kumma, ettei jo herkiä, vaikka minä niin uskoa hieron. VILLE. Ja muutenkin on niin vaikeata. SILJA. Koeta nukkua. Paina silmät kiinni. MAIJU. Nyt kuuluu askeleita ulkoa. SILJA. Onko Antti? Ei, Matlena. Näin myöhään? MATLENA. Sanos muuta! (Pudistelee vaatteitaan.) Sitä Jumalan ilmaa, kun siellä on. Tuulee ja sataa. Hyvää iltaa, mitäs tänne kuuluu? SILJA. Vanhaa huonoutta vaan. Hyvää iltaa. MATLENA. Eikö Ville ole yhtään parempi? SILJA. Ei se parempi ole. MATLENA. Poika parka, kun saa kärsiä niin kauvan. SILJA. Käy istumaan! MATLENA. Jahka ensin kuivaan vaatteitani täällä uunin edessä. Tokko Antti vielä onkaan kotona? SILJA. Eihän sitä ole kuulunut, kumma kyllä. MATLENA. Olisin kysynyt, jos hän tietää mitään Mikosta. – Uh, uh, kun kastuin aivan läpimäräksi! SILJA. Odota vähän aikaa. Kai hän tulee pian. MATLENA. Kunpa tulisi. Kunpa, kunpa tulisi. SILJA. Onko jotain tapahtunut? MATLENA. Rautatiellä sanotaan olleen kovia kahakoita työmiesten ja herrain välillä. SILJA. Nyt taas. Voi sentään, etteivät koeta malttaa mieltänsä nekään miehet. Mitä niistä lähtee, noista alituisista vihanpurkauksista. MATLENA. Mitäs muuta kuin ikävyyttä. Ei suinkaan iloa eikä hyötyä, se on varma. Mutta sitäkö ne kysyvät. SILJA. Kunhan ei Antti vaan olisi mukana. MATLENA. Antti! Joka on niin tasaluontoinen ja rauhallinen aina. – Ei hän semmoisiin sekaannu. SILJA. Elä sano. Tyyneessä vedessä kalat kutevat. Antti kun pääsee suuttumaan, niin herra varjele! Silloin on leikki kaukana. MATLENA. Oikeinko totta? Sitä nyt ei kukaan uskoisi. SILJA. Eikä hän anna perään, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Jäyhempää ihmistä en tiedä toista. MATLENA. Sitten ovat ehkä kaikki yhdessä myllyssä. SILJA. Pahaa pelkään. MATLENA. Topra-Heikki tietysti etupäässä. Kuinkas muuten. Ja Mikko taas seuraa häntä vaikka tuleen. SILJA. Sinä Mikon sijassa tekisit juuri samoin. MATLENA (naurahtaen). Niinkö luulet? Mahdollista kyllä. MAIJU. Äiti. SILJA. Mikä on? Tuudi, tuudi! MAIJU. Se jo nukkuu. SILJA. Mutta herää ehkä, kun tässä puhutaan. MAIJU. Äiti, minua niin pelottaa. SILJA. Mikä sinua pelottaa? MAIJU. Että jos ne ovat tappaneet isän. SILJA. Herra siunaa, mistä sinä semmoisia päähäsi saat? MATLENA. Elä hupsuttele joutavia. MAIJU. Koskapa ovat olleet kahakassa. SILJA. Ketkä? MAIJU. Rautatiellä. Kertoihan Matlena. MATLENA. Kerroin minä tyhjää. Noiden kuullen ei pitäisi suutansa avata. SILJA. Eihän Matlena isästä mitään puhunut. MAIJU. Mutta missä isä sitten viipyy? SILJA. Missä hyvänsä. Sattuuhan esteitä. MATLENA. Eikä siinä henkeä sentään niin pian oteta, kun herrain kanssa riita syntyy. Ennemmin sitten – MAIJU. Mitä ennemmin? MATLENA. Ei mitään. SILJA. Mene sinä maata, eläkä utele kaikkia. MATLENA. Niin, mene maata, laps’raukka, kyllä minä liikutan kätkyttä. Oletko jo syönyt illallisen? SILJA. Elä, hyvä ihminen, edes muistuta. Meillä ei tällä haavaa ole leivänmuruakaan kotona. MATLENA. Oho? Tuon kun olisin tiennyt lähteissäni. SILJA. Antin piti tuoman meille evästä tänä iltana tullessaan. Mutta taitaapa saada odottaa. Niin, rupea vaan sinne penkille, Maiju, pitkällesi, ehkäpä se nälkä haihtuu, kun ei ajattele. MAIJU. Herätättekös sitten, kun isä tulee? MATLENA. Kyllä herätämme, makaa huoletta. SILJA. Niin – mitä sinä ajattelit sanoa äsken? Että ennemmin –? MATLENA. Että ennemmin joutuu linnaan. SILJA. Taikka pannaan ainakii työstä pois. Hyvä isä, sentään! Sitten vasta tietäisi elävänsä. MATLENA. Topra-Heikki ja Mikko, ne ne vielä istuvat raudoissa jonakin kauniina päivänä, saadaanpas nähdä. SILJA. Elä, Matlena kulta, semmoisia ennustele. Minulle jo oikein tekee pahaa. No, mikä nyt? MATLENA. Hss –! SILJA. Kuuluuko jotain? MATLENA. Hätähuutoa. Aivan selvään. SILJA. Kumma, kun ei minun korviini ota. MATLENA. Hss-hss! SILJA. Yhäkö sitä jatkuu? MATLENA. Nyt lakkasi. Herra ihme, kuinka rupesi sydäntäni takomaan. – Mikähän se oli? SILJA. Kun hirviäisi mennä katsomaan. MATLENA. Ei mennä, ei mennä. SILJA. Mutta jos siellä on joku vaarassa? MATLENA. Mitä vielä! Ei nuo ihmisääniä olleet. Aaveet näin myöhällä liikkuvat, kun jotain pahaa on tulossa. Hyi, kuinka kamottaa. SILJA. Hirveä on tämä yö; mutta turvataan Jumalaan, eikä hätäillä ennen aikojaan. MATLENA. Ehkä oli Villen kuolemaksi tuo huuto. – Kovin hän onkin käynyt huonon-näköiseksi siitä, kun viimeksi täällä kävin, vaikka ei ole monta päivää kulunut. Nyt sen vasta huomaan. SILJA. Sairaat ovat aina iltasilla heikompia. MATLENA. Mutta hän on laihtunut ja käynyt niin kalmankarvaiseksi. Kuule, ei tuo poika enää elämään virkoa. SILJA. Niinkö luulet? Voi, en minä antaisi hänen kuolla. En millään ehdolla. Ville, joka on ollut meidän silmäterämme. Josta olemme toivoneet vanhanpäivän varaa, ja tukea meille kaikille. Ei Jumala voi olla niin kova, että ottaisi meiltä pois ainoan ilomme. MATLENA. No, elähän sure vielä. Ehk’ei otakaan. Ehkä ennustivat aaveet vaan muuta onnettomuutta. Eihän sitä tiedä. MAIJU. Äiti, en minä saa unta. SILJA. Koeta kumminkin. Pane kädet ristiin ja siunaa. MAIJU. Olen jo moneen kertaan lukenut »Isä-meidän» ja »Herra siunaa meit’ ja auta». SILJA. Vedä sitten peite korviesi yli ja makaa hiljaa, niin uni kyllä tulee. Näes, kun Villekin jo nukkuu. MAIJU. Enkö minä mahtuisi sinne Villen sänkyyn? Jalkopäähän? SILJA. Ethän sinä, hyvä lapsi, tähän mitenkään mahdu. Herättäisit vielä tuon kipeän raukan. MAIJU. Sinne karsinapenkille sitten; että olisin teitä lähempänä. MATLENA. Ja kuuntelisit meidän puheitamme. Sittenhän sinä et nukkuisi semminkään. SILJA. Pysy siellä vaan, eläkä puhele enää. Muuten et pääse uneen koko yönä. MATLENA. Nyt talee joku. No, luojan lykky, tuossahan se Antti viimeinkin on. MAIJU (juoksee ylös ja tarttuu isään kiinni). Isä, isä! Hyvää iltaa, isä. Voi, kuinka viivyitte kauvan. ANTTI (panee lakkinsa naulaan). Iltaa, iltaa! SILJA. Me kun olemme sinua odottaneet täällä. Aivan kuin auringon nousua. MAIJU. Ja ikävöineet, isä! Niin hirveästi! ANTTI. Kyllä sen arvaan. Mutta päästäpäs irti nyt. MATLENA. Mihin toiset jäivät? ANTTI. Niinkö Mikko ja Topra-Heikki? Ne tuossa paikassa tulevat. MATLENA. Poikkesivat vissiinkin Mäki-Mattiin? ANTTI (antaa nyytin Siljalle). Siinä on. SILJA. Leipää, Jumalan kiitos. Maiju, tule saamaan. ANTTI. Niin, Mäki-Mattiin ne poikkesivat Kunnarin ja Jaaran kanssa. Mutta pikipäin vaan. Heti kohta ne jo ovat täällä. MATLENA. Mitä uutta muuten rautatielle? Onhan siellä ollut kovia riitoja herrojen ja työmiesten välillä? ANTTI. Kuinka te sen jo tiedätte? MATLENA. Ainahan niitä kuulee. Herroissa kaiketi syy taaskin? Eikös niin? ANTTI. Mitenkä on Villen laita? SILJA. Nukkuu tuo nyt, kun olen tässä hiljaa hieroellut päätä. – Kävitkö sinä lääkärissä? ANTTI. Kävin. SILJA. Nooh –? Ja hän sanoi –? ANTTI. Tuossa on resetti. Markka siitä meni. SILJA (katselee reseptiä). Mutta –? Rohtojahan tällä olisi pitänyt ottaa. ANTTI. Milläs niitä otti. Kun olisivat maksaneet kuudetta markkaa. SILJA. Sinä kysyit apteikissa? ANTTI. Kysyin. SILJA (katselee reseptiä yhä). Hyvänen aika, vai kuudetta markkaa. Eihän niitä sitten mikään jaksa lunastaa. ANTTI. Jos tuo nyt paranisi ilmankin. Kuinka luulet? SILJA. En ymmärrä. – Ville raukka, kun niin toivoi saavansa rohtoja. Mitä se nyt sanookaan aamulla, jahka herää! ANTTI. On tietysti pahoillaan. Saakeli sentään, ettei sekään tohtori voinut huokeampia kirjoittaa. Milloinka työmiehen kukkarossa on viittä, kuutta markkaa yhtaikaa; olisi hänen tuo pitänyt tietää. MATLENA. Kertokaas nyt, Antti. Ketkä ne alkoivat riidan, työmiehet vai herrat? ANTTI. Kuinka tahtoo selittää. Yhden mielestä työmiehet, toisen mielestä herrat. MATLENA. Ja millä tavalla se päättyi? ANTTI. Lieneekö tuo vielä lopullisesti päättynytkään. SILJA. Antti, sinulle on käynyt pahasti. Näen sen päältäsi. ANTTI. Ei pahemmin kuin muillekaan. Kaikkia meitä kohtasi sama isku. SILJA. Mikä isku? Sano pois, täytyy sen tulla ilmi kuitenkin. ANTTI. Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi. SILJA (painaa kätensä ristiin). Herra siunaa! MATLENA. Lakkautettiin. Ihanko tykkänään? ANTTI. Talven ajaksi kumminkin. MATLENA. Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän ne kuolevat. ANTTI. Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan. MATLENA. Ja minkätähden näin äkkiä? Juuri syksyllä myöhään, ettei enää saa työtä maallakaan. Silja, sinä et virka mitään? SILJA. Minulla ei tällä haavaa ole selvää ajatusta. Pääni menee vallan ympäri ja maailma mustenee silmissä. MATLENA. Vähemmästäkin. Tuossa se nyt oli! Tuota ne aaveet ennustivat. Herra ihme yhtäkaikki. Ei kumma, että miehet suuttuivat. Olisivat nostaneet semmoisen kahakan, että kyllä. ANTTI. Nostivathan ne. Vimmassa olivat jok’ikinen ja Topra-Heikki varsinkin. Otti insinyöriä niskasta ja paiskasi lattiaan, että jymähti. MATLENA. Ähä, kutti! Se oli paraiksi. ANTTI. Mutta siinä yritti käymään hullusti. MATLENA. Noo? Antaapas kuulla! ANTTI. Poliisit, peevelit, tulivat hätään, ja kaappasivat Topra-Heikin kiinni! MATLENA. Jumaliste! Entä sitten? ANTTI. Olihan siinä miehiä, ei kahta poliisia pahasti säikähdetty. Siepattiin vaan Topra kynsistä pois, ja lähdettiin karkuun. MATLENA. Kas, niin vaan! Mutta entä kun nyt ajavat teitä jäljestä? ANTTI. Tokkohan sentään? Tänne asti eivät ainakaan löydä. MATLENA. Vaanpa Mäki-Mattiin? Jossa ruununmiehet tuon tuostakin käyvät nuuskimassa. Voi, että menivätkään sinne – Kun uskaltaisi lähteä hakemaan. ANTTI. Tämmöisellä ilmalla? Kylläpä käskisi. Tulevat ne sieltä muutenkin. – Silja! – Mitä sinä mietit? SILJA (herää, pyyhkii hiukset otsalta ylös). En mitään. ANTTI. Sano nyt! Jotain sinä kumminkin mielessäsi haudot. SILJA. Puhumisestako se paranee? MATLENA. Paranee, tai ei, mutta anna kuulla nyt! Ja paikalla. SILJA. En minä osaa muuta ajatella, kuin että Jumala on mahtanut meidät hyljätä tykkänään. MATLENA. Jumalako hyljännyt? Vielä vain. Herrat ne meitä hylkivät ja ahdistelevat, ei Jumala. SILJA. Sepä tapahtuu hänen tahdostaan. Ei putoisi hiuskarvaa päästämme, ellei hän sallisi. MATLENA. Elä joutavia! Mitä varten Jumala meitä vihaisi enemmän kuin muitakaan. Ollaanko me suurimpia syntisiä, ollaanko vaan? MAIJU. Kuulkaapas, äiti! SILJA. Leipääkö tahdot? MAIJU. Ei, mutta kuulkaahan, kun sanon. – Jos ottaisivat minut käskyläistytöksi Yrjölään ja antaisivat pestiä ensin ja sitten palkkaa ja juomarahaa aina väliin, kun oikein vikkelästi toimitan asioita. SILJA. Ole vaiti, Maiju rukka, ei ne sinusta kumminkaan huoli. MAIJU. Elleivät huoli, niin tiedänpä minä vielä toisenkin keinon. Kuljettaisin kaupunkiin kataita ja havuja. Sitten toisin joka ilta kotiin pussillisen leipää ja makuluuta, että syntyy meidän vain elää. SILJA. Mene sinä maata, lapseni, ja anna meidän tuumailla. Rupea vaikka karsina-penkille tuohon, jos siinä mielestäsi on parempi. MAIJU (laskeutuu pitkälleen). Jopa minua alkaa nukuttaakin. MATLENA. Ei, kyllä minä lähden tästä Mäki-Mattiin, muuten en saa rauhaa. ANTTI. Yksinäsikö pimeässä? Ja sinne saakka. MATLENA. Eihän tuolla sudet kumminkaan syöne. ANTTI. Odota nyt edes vähän aikaa vielä. MATLENA (istuu takaisin ja huokaa). Käy niin pitkäksi tämä odottaminen. Kuka tietää, kuinka kauvan siellä viivyttelevät. MAIJU (nousee istumaan). Matlena, muistatteko sitä satua, kun tyttö kävelee metsässä, niin kaikki tähdet putoavat alas taivaalta ja sitten ne taas kohoavat ylös, ja kun tyttö katselee ympärilleen, on koko metsä täynnä hopea- ja kultarahoja. – Muistatteko? MATLENA. Semmoista tapahtuu vaan saduissa. MAIJU. Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta. MATLENA. Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan. – Eikä kuulu niitä miehiä. Hyvä Jumala, kuinka tämä alkaa jo harmittaa. Tuskin ne tulevatkaan. ANTTI. Tulevat, tulevat, ihan varmaan. Ja ellen pety, niin ovat jo porstuassa (aukaisee ovea). Aivan oikein. MATLENA. No viimeinkin. TOPRA-HEIKKI (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman, jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman, jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui! MATLENA. Hiljaa, herran tähden, ettei lapset herää. TOPRA-HEIKKI. Hospodipomiloi! Täällähän se on hempukkakin. MATLENA. Taas on teidän tähtenne saanut istua sydän kurkussa. MIKKO. Kuka käski? MATLENA. Niin, kuka käski. Kysy vielä. Kuka käskee teitä aina tappelemaan. MIKKO. Sen verran! Siitä ei kannata puhua. Vai kuinka, Topra? TOPRA-HEIKKI. Vasta se oli alku tanssiin. Mutta semmoiseksi hyvä. Oletko jo kuullut tarkemmin? MATLENA. Eihän tuota Antti vielä oikein kertonut. TOPRA-HEIKKI. No, minä sen teen, ja heti paikalla. Vai – heitetäänkö tuonnemmaksi? MATLENA. Ei, ei! Kerro nyt jo. TOPRA-HEIKKI. Kuulkaahan sitten! Kun alkaa miesten kesken tänaamuna levitä huhu, että parin viikon päästä työt lakkautetaan. »Mitä hullua», minä sanoin, »lähtäänpäs konttuorille». Mestari riitelemään, että ei saa keskeyttää työtä. MIKKO. »Sakkoa saatte ja työstä pois», huusi mestari. TOPRA-HEIKKI. »Suus kiinni, taikka korvalle tulee», ärjäsin minä, eikä auttanut mestarin mitään. Ja sitten me lähdettiin. Noin parikymmentä potraa poikaa liittyi matkaan. MIKKO. Minä etupäässä ja Kunnari. Antti se arveli ensin ja kynsi korvallistaan. SILJA. Mutta seurasi yhtäkaikki? MIKKO. Tiettyä se! Kun minä sieppasin nutunliepeestä ja vedin vähän matkaa perässäni. MATLENA. Entä sitten? TOPRA-HEIKKI. Niin, sitten tultiin konttuorille. Ovi paiskattiin auki ja sisään mentiin, eikä lupaa kysytty. MIKKO. Kies’ avita sitä hetkeä. Insinyöri vaaleni kuin palttina. Arvasi kait, että nyt ei ole hyvä merrassa. TOPRA-HEIKKI. »Onko totta, että työt lakkautetaan?» minä kysyin. »Vasta kahden viikon päästä», vastasi insinyöri. »Milläs me sitten elämme?» minä taas kysyin. »Keväällä ne taas alkavat», hän soperteli. »Ja hirteenkö menemme siksi aikaa? Tekö meihin hengen puhallatte, sitten kun meitä taas tarvitsette?» MATLENA. Ähä, se oli oikein. Mitäs osasi insinyöri siihen sanoa? TOPRA-HEIKKI. Rupesi viekastelemaan. »Hyvä ystävä, emmehän me siihen mitä voi. Ymmärräthän sen itsekin, rahat ovat loppuneet, täytyy odottaa siksi kuin saadaan.» –»Vai niin», minä taas vastaan, »eikös herroillekaan nyt talven-aikana sitten palkkoja makseta?» MATLENA. Jumaliste, tuota Topraa, mutta äijän se uskaltaakin. MIKKO. Ei tämä vielä mitään. Odotahan, saat kuulla! MATLENA. Noo, Topra! Jatka, jatka! TOPRA-HEIKKI. Insinyöri koettaa olla mahtava. »Pois paikalla, koska olette noin hävyttömiä», hän ärjyy. »Ei mennä», vastaan minä ja astun lähemmäksi. Insinyöri hyppää piironkinsa luokse. »Täytyykö minun ottaa revolveri?» hän kysyy ja avaa laatikkoa »Sopiihan koettaa», tuumailen minä. MIKKO. Mutta silloin ne jo pakenivat pellolle muut. Kunnari ja Antti ja minä vaan jäimme. MATLENA. Elä keskeytä, anna Topran kertoa. TOPRA-HEIKKI. Insinyöri työntää laatikkonsa kiinni taas. »Nooh?» ilkuin minä, »eipäs siellä tainnut revolveria ollakaan». MIKKO. Ja me kaikki nauramaan siellä takana, täyttä suuta. TOPRA-HEIKKI. Mutta sitten, se peeveli, viskasi ikkunan auki ja alkoi huutaa kadulle: »Poliis, poliis!» –»Nyt herkiä hyvällä», minä varoitin. Vaan ei pahuus totellut. Silloin minä sieppaan miestä niskasta, ja kerrassa se meni permannolle, että jymähti. Vasara sattui olemaan kädessäni, eikä siinä olisi arveltu, ennenkuin olisi kuoliaaksi paiskattu. Mutta nämä toki ajoissa tarttuivat minuun kiinni. MIKKO. Kyllä olit julman-näköinen sillä hetkellä. Muistatkos, Antti? Silmät punaiset ja hiukset pystyssä. Jo minua kamotti. MATLENA. Kuinkas sitten kävi? TOPRA-HEIKKI. No, minä hänet heitin irti. Mutta kovasti miehen housut tutisivat vielä jälkeenkin päin, kun oli kömpinyt siitä ylös. MIKKO. Sitten poliisit ryntäsivät kimppuun ja olivat ne vähällä viedä Topran putkaan. TOPRA-HEIKKI. Oho! Ei toki milloinkaan. MIKKO. Pääsit erillesi, kun me tulimme avuksi. TOPRA-HEIKKI. Minä niistä olisin suoriutunut yksinkin. Vaikka hyvähän tuo oli että pysyitte luona, ettekä heittäneet minua yksin. Siitä teitä kiitän. MATLENA. Entäs nyt, Topra? TOPRA-HEIKKI. Niin nytkö? – Nyt ollaan työstä pois. Paria viikkoa ennen tai jälkeen, sama se. MATLENA. Mutta mikä teille tulee eteen, kun ei ole työtä, eikä ruokaa? MIKKO. Siinäpä se on. Kyllähän me yksinäiset aina jonkun neuvon keksimme, vaan joukollisten on hankalampi. Anttia minun varsinkin käy sääli. MATLENA. Sanos muuta! Tuossa makaa Ville sairaana, Silja istuu resetti kädessä, eikä rahaa sen verran että saisi sillä apteikista rohtoja. Ja sitten vielä nuo toiset raukat ympärillä nälkäänsä valittamassa. Jo se on kauheata. SILJA (itkien). Ei suinkaan meillä ole tässä muu kuin kuolema edessä, joka-ikisellä. TOPRA-HEIKKI. Elkäähän itkekö, Silja, elkää itkekö! Kuuletteko: ei saa itkeä eikä herjetä epätoivoon. Herran tähden, onhan meitä tässä miehiä, terveitä ja jykeviä. Ei suinkaan voimia puutu, vaikka pantakoon vuoria lohkomaan. Ja mekö antaisimme teidän puutetta nähdä? Tämmöiset käsivarret kun meillä on! Ei kuuna päivänä! ANTTI. Mutta mitä taivaan nimessä me näillä käsivarsilla teemme? Sano! Työtä ei saa, vaikka polvillaan rukoilisi. TOPRA-HEIKKI. Kuule sinä, Antti! Nämä miehet eivät polviaan ryvetä kenenkään edessä, ei, Jumal’aut’! Käy kuinka hyvänsä, mutta polvea ei notkisteta, eikä päätä kumarreta, muista se! ANTTI. Kun vaan olisi muuta neuvoa. TOPRA-HEIKKI. Olkoon tai ei, mutta sitä keinoa emme käytä, vaikka henki menköön. Sillä tavoin ne juuri ovat oppineet, herrat, menettelemään köyhän kanssa aivan kuin itse tahtovat. Vaan nytpäs näytetään, ettei se enää käy. Sanotaan: topp! entinen leikki on lopussa ja toinen leikki alkaa! – Antaahan olla, ajan kulua! Tässä ehkä viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Niin on käynyt maailmassa ennenkin. MIKKO. Sitä on Topra! Nyt kuulet, Matlena, olenko minä suotta kehunut miestä. MATLENA. Enhän minä veikkonen sitä väitäkään. TOPRA-HEIKKI. Mitä varten tekivät meille semmoista vääryyttä! Kaiken kesää tuolla pusersimme hikeä maata harratessa, kiveä kolkuttaessa. Ja kun tuli syksy, niin työstä pois. Eikä armoa ollenkaan, vaikka nälkään nääntyisi joka kynsi. Onko se oikeata tekoa, semmoinen? Minä kysyn, että onko se oikeata tekoa, semmoinen. ANTTI. Ei olekaan. Mutta sanopas se heille, niin kummat tulee. Äskenhän juuri näimme. TOPRA-HEIKKI. Emme sitä vielä säikähdä. Ei se ollut muuta kuin tulta tappuroihin. Kauvan olemme kestäneet, nyt emme hellitäkään, ennenkuin herrojen pää on tuolla meidän polviemme tasalla. Saavat ne kohta huhailla toisiaan ja kysyä, että onko meitä monta. SILJA. Ei vihaa eikä vainoa, Topra! Siitä ei hyvä seuraa! TOPRA-HEIKKI. Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme? Ettemme anna pakottaa itseämme hirteen? Että tahdomme elää? Eikö se ole joka ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? Mitä? SILJA. Tottakai. Kukas sen kieltää. Mutta väkivallalla ei mitään voiteta. Joka miekkaan rupee, se miekkaan sortuu. TOPRA-HEIKKI. Kun sortuu, niin sortukoon. Parempi kuolema kuin kituva elämä. »Emme mitään voita», päättää Silja? Olkoon! Yks’ hävinneen kaikki. Jos menetämme, niin sanokaapa, mitä menetämme. ANTTI. Vapautemme, hyvästä lykystä. Ei paljon tarvita ennenkuin pannaan rautoihin ja paiskataan linnaan. TOPRA-HEIKKI. Niin, se on totta! Sen ne pakanat vielä voivat tehdä. Eipähän niitä lemmon sikiöitä omatunto haittaa. – Mutta pankoot! Viis’ siitä! Kunhan saamme heitä kurittaa hiukan, muusta en välitä. Sillä loppu tästä kurjuudesta tuleman pitää, tavalla tai toisella, niin totta kuin nimeni on Topra-Heikki. MATLENA. Ethän kumminkaan nouse lakia ja yleistä järjestystä vastaan, Topra? TOPRA-HEIKKI. Semmoinen laki ja semmoinen järjestys! Rikkaita nostetaan, köyhiä poljetaan, laitetaan pauloja eteen joka haaralle. Rikkaita laki suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy. ANTTI. Kyllä se niin on kuin Topra sanoo. SILJA. Mutta, hyvät ystävät, ettekö te Jumalaan enää ollenkaan luota? Niin kauvan kun häneen uskomme ja turvaamme, ei meidän tarvitse peljätä kuolemaa eikä mitään vaaraa, vaan jos hänestä luovumme, mistä silloin avun löydämme? Omin voimin emme pitkälle pääse. TOPRA-HEIKKI. Jos ristissä käsin istumme, niin Jumala ei leipäpalaa suuhun pistä, se on varma. Eikä hän liioin tuota paperilappua kädessänne rohdoiksi muuta, rukoilla saatte, vaikka yötä päivää. SILJA. Jumala välistä peittää kasvonsa, koetellakseen uskoamme. Mutta meidän tulee kärsivällisinä odottaa, kunnes armo jälleen palajaa, eikä langeta epätoivoon, niinkuin minä äsken, ensi hetken heikkoudesta tein. TOPRA-HEIKKI. Entä kun armo viipyy? Entä kun kurki kuolee, ennenkuin suo sulaa? SILJA. Se on silloin niin sallittu. Minä tyydyn Jumalan tahtoon, ja otan kiitollisuudella vastaan hänen kädestään niin surun kuin ilonkin. TOPRA-HEIKKI. Mutta ehkä nyt onkin Jumalan tahto, että köyhä väki nousee rikkaita vastaan? Ehkä heidän mittansa on täysi ja rangaistuksen hetki tullut? Ehkä Jumala aikoo jo lopettaa heidän hekumallisen elämänsä ja kostaa heille kaikki vääryydet. Mitä siihen sanotte, Silja? SILJA. Voi näitä aikoja, näitä aikoja! ANTTI. Sinulta ei puutu älyä, eikä rohkeutta Topra. MIKKO. Senhän tiedämme entuudeltakin. TOPRA-HEIKKI. No, Matlena! Mikä sinut niin totiseksi teki? – Sano jotakin! Sano, sano, eläkä arvele. MATLENA. Minua pelottaa. TOPRA-HEIKKI (laskee kätensä hänen kaulalleen). Pelottaa? Vaikka minä olen tässä? MATLENA (nousee). Elä, Topra! Ei minua haluta leikki tällä hetkellä. TOPRA-HEIKKI. Miks’ ei haluta? MATLENA (väistyy). Kun olen niin levoton. Sinä syökset itsesi onnettomuuteen, Topra, ja viet nuo toiset mukanasi – TOPRA-HEIKKI. Sitäkö sinä hätäilet? Ooh, mitä vielä! Ei tässä vaaraa ole, tuskin tuleekaan. Pakenetko sinä minua? Kuule, tyttö! Jos sinä kauvan vehkeilet, niin sieppaan sinut syliini. MATLENA. Mene pois! Kuinka voit ruveta ilveilemään heti samassa kuin puhut niin tärkeistä asioista. Mene, ja anna minun olla. TOPRA-HEIKKI. Eikös tämä sitten ole tärkeätä? Aivan yhtä tärkeätä, ei, luojan nimessä, vielä tärkeämpääkin. Tärkeintä kaikesta, mitä maailmassa on. – Jumaliste, kuinka kaunis sinä olet, Matlena. Niin kaunis, että oikein päätä huimaa. MATLENA. Kaikki tytöthän sinun mielestäsi kauniita ovat. TOPRA-HEIKKI. Ei ne kaikki sentään, ei likimainkaan kaikki. Eikä kukaan niinkuin sinä. MATLENA. No, ei vaan. Olet hulluna aina siihen, jonka viimeksi näet. – No, Topra, suonutko tiehesi. Topra, lapset heräävät, hyi, sinua, Topra! TOPRA-HEIKKI (nostaa ja pitää häntä käsiensä varassa korkealla). Hoikka ja kevyt kuin linnun poika (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman jelu, jelu... MATLENA. Laske alas, Topra, taikka minä suutun. TOPRA-HEIKKI. Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Etpäs suutu! Etpäs, etpäs. MATLENA. Suutun, totta. Saat nähdä että suutun. Enkä lepy ikänä. TOPRA-HEIKKI. Jos suutut, niin pidän sinut sylissäni koko yön. Ja halailen aamuun saakka. MATLENA. Mikko, tule avuksi! MIKKO. En sekaannu! Kahden asia, kolmannen korvapuusti. OTTO (juoksee sisään). Poliisit, poliisit! MIKKO. Missä? ANTTI. Tulevatko tänne? TOPRA-HEIKKI (laskee Matlenan alas). Perhana! OTTO. Ajoivat kartanolle jo. Nyt olette helisemässä. TOPRA-HEIKKI. Porstuaan vastaan! Paiskataan maahan. OTTO. Niillä on revolverit mukana ja sapelit. TOPRA-HEIKKI. Ja meillä vaan puukot. Saakuri! ANTTI. Mitä tehdään? Sano pian. MATLENA. Uunille nouskaa. Uunille, heti! TOPRA-HEIKKI. Se on paras neuvo. OTTO. Topraa ne vaan kysyivät ja Mikkoa. ANTTI. Eikö minua? OTTO. Eivät kuulu teistä välittävän. TOPRA-HEIKKI. No, hyvä! Sitten jäät sinä Antti heitä puhuttelemaan. Vedä, peijakkaita, nenästä, minkä kerkiät (kiipee uunille). ANTTI. Koetan parastani. MIKKO (Topran jäljessä). Kun nuo naiset vaan osaisivat pitää suunsa. Etteivät tuhmuudessaan antaisi meitä ilmi. MATLENA. Ole huoletta! ANTTI. Punnitse sanojasi, Silja. SILJA. Valehtelemaan en rupea. ANTTI. Ei tarvitsekaan. Kunhan olet vaiti. OTTO (katsoo oven raosta). Tulevat! Voi, taivasten tekijä (sulkee oven ja pitelee siitä kiinni). Avuksi tänne. Ei päästetä sisään. ANTTI. Joko olette valmiina siellä ylhäällä? MIKKO (vetää tikapuut jäljessään ylös). Jo! ANTTI. Pois, Otto, ovesta! (Tirkkonen ja Heikura tulevat sisään.) TIRKKONEN. Hyv’ iltaa. ANTTI. Iltaa, iltaa, vaikka yö tuo piammastaan lieneekin. Mitäs vieraat näin myöhään hakevat? TIRKKONEN. Kahta roistoa ajamme takaa. – Olisiko noita näkynyt täällä? ANTTI. Vai roistoja ajatte takaa. Oho! Näin yösydännä sateessa ja tuulessa. Ei mahda olla hauskaa. HEIKURA. Sano vaan lyhyesti, missä ovat. Ei tässä auta mutkisteleminen. ANTTI. Niin, että missäkö ovat? Jospa sen tietäisin, niin sanoisin heti. – Ja saisin varmaan tupakat palkakseni, ehkä juomarahaa vielä lisäksi, vai kuinka? TIRKKONEN. Kuule, toveri, elä sinä kovin viisastele. Muistatko, mikä edesvastaus siitä on, jos pahantekijöitä hyysäät? Tunnet kaiketi lakia sen verran? ANTTI. Kyllä, herra poliisi. TIRKKONEN. Niinpä anna ilmi, eläkä laita itseäsi suotta välikäteen. Täällä ne kumminkin ovat nurkissasi, tiedetäänhän me. ANTTI. Tiedättekö? Vai niin! No, tehkää sitten hyvin ja etsikää, herra poliisi. OTTO. Sängyn alta, esimerkiksi, ja sitten tuolta uunin päältä. Eivätköhän, paholaiset, vaan olekin kiivenneet sinne? HEIKURA. Tuon pojan minä varmaan näin äsken Mäki-Matissa. OTTO. Minut? Taisipa tulla nyt pieni erehdys. Mäki-Matissa en ole käynyt moneen päivään. Olenkos sitten, sanokaa muutkin. MATLENA. Kukapa sinun retkiäsi aina tietää, hunsvotti. Missä milloinkin kuljeksit. HEIKURA. Ulkoa sinä kumminkin hiljan olet tullut, koska vaatteesi ovat märät. OTTO. Ka, hiidessä, märät ne tosiaankin ovat. HEIKURA. Tunnusta pois hyvällä: sinä olit Mäki-Matissa äsken? OTTO. No, olinhan minä, olin, olin. Koska välttämättä niin tahdotte. Yhtaikaa läksimme pihasta, ettekö sitä nähnyt? Mutta huono teillä on hevonen, kun minä jalkapatikassa pääsin ennemmin perille. HEIKURA. Tänne on vissiinkin oikotie sieltä? – Eikös ole? ANTTI. En suinkaan tiedä. TIRKKONEN. Et tiedä, et tiedä! Sinä et tiedä mitään. Mutta jospa me sinua opetamme tietämään, lurjus. Annan sinulle kohta tästä sapelistani – MAIJU (puhuu ja kävelee unissaan). Putosivat alas ... putosivat ... nyt kohosivat ... ja rahoja, kultarahoja, hopearahoja ... voi, kuinka paljon ... kun ... pääsisin luokse... SILJA. Maiju, Maiju, mihin menet? Pois maata! MAIJU. En yhytä kiinni ... ne pakenevat ... auttakaa ... ne pakenevat... MATLENA. Mitkä pakenevat? MAIJU. Rahat, rahat ... voi, voi ... ne ovat niin kaukana jo... MATLENA. Se näkee unta, raukka, äskeisestä sadustaan (ottaa häntä kädestä ja vie takaisin penkille). Anna rahojen olla, lapsi, ja nuku rauhassa. MAIJU (pyrkii vielä ylös). Äidille ... rahoja... MATLENA. Ei, elä nouse. Niistä rahoista ei äitisi kumminkaan kostu. HEIKURA. Mistä se on tuo tyttö? MATLENA. Minäkö? HEIKURA. Niin, ettehän te, tiedämmä, tähän joukkoon kuulu? MATLENA. Ei, tuolta minä olen Muonan mökiltä, Kehvon sahalle päin. HEIKURA. Näytätte niin rehelliseltä. Teiltä varmaan saa oikeita vastauksia kysymyksiinsä. Tunnetteko erästä miestä, jota sanotaan Topra-Heikiksi, ja toista, jonka nimi on Mehtola, Mikko Mehtola? MATLENA. Tunnen molemmat, vallan hyviä. HEIKURA. Ette ole niitä nähnyt tän’iltana? MATLENA. Kaksi miestä kulki minun ohitseni äsken, kun tulin tänne. Olisivatko hyvinkin olleet niitä, en osaa sanoa. Kukapa heitä pimeässä tunsi. Pelkäsin ja poikkesin tienviereen, etteivät minua älyäisi. Ja humalassa nuo lienevät olleetkin, koska pitivät niin suurta ääntä. HEIKURA. Kuulitteko, mitä he puhuivat? MATLENA. Toinen kehui, että oli ottanut jotakuta kauluksesta kiinni ja paiskannut lattiaan. TIRKKONEN. Ne ne olivat. HEIKURA. Mihinkä suuntaan menivät? MATLENA. Sinne Kehvon sahalle päin, jossa ne enimmiten aina oleskelevatkin, tuommoiset ihmiset. HEIKURA. Nyt hyvää kyytiä jäljessä. TIRKKONEN. Odotahan, yhtäkaikki. HEIKURA. Mitä varten? Hullua, että teimmekään tämän kierroksen. TIRKKONEN. Elähän vielä hätäile. Saisimmekos tuota lyhtyä vähän lainaksi? ANTTI. Kyllä. HEIKURA. Sinä aiot –? TIRKKONEN. Syynätä paikkoja, ennenkuin tästä lähden. Varmuuden vuoksi. OTTO. Niin, tehkää se kaikin mokomin. Tuo uunin päällystä varsinkin. Mutta varokaa, Jumalan nimessä, ettei hyppää sieltä mörkö silmillenne. TIRKKONEN. Suus’ kiinni, nulikka! OTTO (nostaa kaksi sormea lakilleen). Käskynne mukaan, herra poliis! TIRKKONEN. Onhan teillä navetta tuolla pihanpäässä? ANTTI. Navetta siellä on vanhoista ajoista, vaikka me sitä olemme käyttäneet liiterin tapaisena, meillä kun, näet, ei ole lehmää eikä muuta elukkata. TIRKKONEN. Ja sen takana on sauna? ANTTI. Aivan oikein. Mutta suotta te kulutatte aikaanne. – TIRKKONEN. Huoli siitä. Tule Heikura! OTTO. Jos minä saisin luvan kulkea edellä lyhdyn kanssa ja näyttää herroille tietä. TIRKKONEN. Ei tarvitse. (Menevät.) OTTO. No, sitten juoksen jäljessä, sillä mukana minun olla pitää. Missäs harakka ellei sian tappajaisissa (kääntyy ovessa). Ajöös nu, ajöös nu, solänge. Kuuletteko, te möröt, siellä uunilla! Ajöös, ajöös! ANTTI. Poika sinä, nyt ala lipata. OTTO. Kommer straks. (Menee, kurkistaa vielä oven raosta.) Hyvää yötä, möröt! Makeata unta! MATLENA. Entäs nyt? Mitä tehdä? ANTTI. Ei mitään, ymmärtääkseni. MATLENA. Nepä tulevat ja syynäävät uuninpäällystän. (Mikko ja Topra-Heikki tulevat alas.) TOPRA-HEIKKI. Sukkelaan, sanoi Rusiini, kun sauna paloi. ANTTI. Mitä, mitä? Oletteko hulluna? Palaavathan ne takaisin tuossa paikassa. MATLENA. Pysykää, herran tähden, siellä. TOPRA-HEIKKI. Heitäkö odottamassa? Kylläpä käskisi. Me sieppaamme sillä välin hevosen ja lähdemme lietsuun. MATLENA. Siunaa ja varjele! Heidän hevosensa? ANTTI. Liiaksi uskallettua. MIKKO. Kun huomaisi Otto pönkittää heidät saunaan. TOPRA-HEIKKI. Kiitos, Matlena, sinä puhuit kuin enkeli. ANTTI. Jos lähteä aiotte, niin elkää viivytelkö. MIKKO (katsoo ikkunasta). Topra, hemmetissä, ne jo palaavat saunasta. TOPRA-HEIKKI. Matlena, lähde mukaan! MATLENA. Mihinkä? TOPRA-HEIKKI. Maa suur’ ja avara. Totta siellä jonkun kolkan löydämme. MATLENA. Ja poliisein hevosella. En, en vaikka! TOPRA-HEIKKI. Hyvästi sitten! MATLENA. Topra! Mikko, veljeni! Missä ja milloin teitä ensi kertan näen. MIKKO. Se on tietymätöntä. Ehkä hirsipuussa. TOPRA-HEIKKI. Mitä höpiset? Hirsipuussa? Kissa siellä keikkukoon, ei mies. – Hyvästi, Silja! Jumalan haltuun! Villelle toimitan rohtoja, vaikka pääni menköön. Hyvästi! (Ryntäävät ulos.) SILJA. Voi, hyvä Topra, jos sen tekisitte! Kiittäisin ikäni ja aikani. MATLENA. Mutta mikä siitä seuraa, kun he vievät poliisein hevosen? Herra Jumala! (Juoksee ovelle.) Mikko, Topra, elkää menkö! Tulkaa takaisin! ANTTI. Hiljaa, Matlena, hiiden kattilassa. Paikoillesi pian, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. MATLENA (polvilleen Siljan eteen). Silja kulta, Silja kulta! He joutuvat kiinni. He tulevat onnettomiksi. ANTTI (ikkunassa). Eivät aavista vielä mitään. Hiljakseen vaan astuvat ylös saunalta. Mutta nyt? Ka, ka, jopa tuli kiire. Juoksevat jäljestä. Kyllähän niitä tavoitatte enää. Peijakkaat, kuinka huutavat. Ehkä täytyy tästä minunkin lähteä katsomaan, mikä siellä on hätänä. OTTO (hyppää sisään, nauraa, huhtoo käsillään). No, nyt se vasta hyvin kävi, ha, ha, ha! Ei tässä maailmassa! Saivat ne kerran pitkän nenän. ANTTI. Hs, poika, elä naura ennen aikojaan (Menee ulos, huutaa.) Mikä tuli? Karkasiko hevonen? Esirippu alas. [[Luokka:Kovan onnen lapsia]] 2910 5129 2006-08-29T22:41:00Z Nysalor 5 Toinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Kovan onnen lapsia: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |seuraava=[[Kovan onnen lapsia: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Kovan onnen lapsia]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Metsäinen seutu. Oikeaan kallio; perällä, puiden takana, järvi. Mikko ja Kunnari lyövät korttia valkean ääressä. Jaara venyy pitkällään syrjässä.) KUNNARI (laulaa). : »Mamma se läksi maanantaina, maanantaina, maanantaina. : Koko viikon reisulle, : Riti rati, riti rati rallallalalilai, : Riti rati, riti rati rallallalalilai, : Rallallalalilali rallallaa. : Varoitteli tyttöänsä, tyttöänsä, tyttöänsä, : Ettei ne koijarit narrata saa. : Riti rati, riti rati, rallallalalilai, : Riti rati, riti rati, rallallalalilai, : Rallallalalilai rallallaa.» Pata valttia ja tuossa sotamies! MIKKO. Sen kuningas kaataa. KUNNARI. Perhana, kun en muistanut koko kuningasta. Luulin sen jo menneeksi. MIKKO. Vielähän tässä on risti-akkakin. KUNNARI. Pieni kuin potatti. MIKKO. Mutta veipä sinulta ässän. KUNNARI. Soromnoo! (Laulaa.) : »Tiistaiaamuna kello kuus’, kello kuus’ ja kello kuus’. : Tiistaiaamuna kello kuus’, : Olin minä ovensa takana. : Riti rati, riti rati, rallallalilai, : Riti rati, riti rati, rallallalilai, : Rallallalilali, rallallaa. : Se oli Annille vallan uus’, vallan uus’ ja vallan uus’, : Se oli oli Annille vallan uus’, : Rakkauden sattuma. : Riti rati, riti rati, rallallalilai, : Riti rati, riti rati rallallalilai, : Rallallalilali, rallallaa.» MIKKO. Myrkky! KUNNARI. Tappasitko taas? Hva saaja? Ethän sinä minua voita. MIKKO. Kun tulee niin huonot kortit aina. KUNNARI. Sep’senon. Pannaanpas uudestaan. MIKKO. Eikä panna. Kylmä on ja nälkä. KUNNARI. Niinpä otetaan ryyppy, totta lämpenee (sieppaa pullon takaansa). Hoo, se on vielä puolillaan (ryyppää ja tarjoo Mikolle). Ska de vara? Anna Jaaralle myös. Mitä se mies siellä mököttää taas itsekseen? MIKKO. Unia näkee. KUNNARI. Eikä ole kuulevinaan, vaikka hänestä puhutaan. – Jaara! JAARA. Mitä te minusta? Antakaa mun olla rauhassa. KUNNARI. Ota ryyppy! JAARA. En huoli. KUNNARI. Mikä sinua vaivaa mies? Sano meillekin. Puhu suusi puhtaaksi. JAARA. Te vaan nauratte ja pilkkaatte, jos puhun. KUNNARI. Paljon mahdollista, mutta elä siitä välitä. Puhu sentään. Noo, joutuun, joutuun! JAARA (nousee istualleen). Tämä meidän elämämme alkaa minua niin arveluttaa. KUNNARI. Mitä varten? Eikö tämä ole iloista ja hauskaa? Emmekö ole vapaita kuin taivaan linnut? Saamme tulla ja mennä milloin tahdomme, mihin tahdomme. Maata kun nukuttaa, valvoa kun haluttaa. Lyödä korttia, ryypätä viinaa, hei vaan näitä metsäpoikain päiviä! Kuningas kultalinnassaan ei ole onnellisempi. – Nälkä tosin välistä kiusaa ja välistä vilu, – mutta kaks’ niistä, ei ne haittaa. Jos tinka tulee, menemme kyliin, soitamme; laulamme, tanssimme ja juttelemme kaskuja. Mielellään antavat meille silloin ruokaa ja suojaa; evästävät ja saunoittavat että kyllä kestämme taas joitakuita aikoja. Eikös niin, Mikko, toista tämä, kuin työjuhtain elämä. MIKKO. Rautatiellä kun olimme, niin kärsimmehän silloinkin vilua ja nälkää. Rasitusta sitten vielä lisäksi. JAARA. Mutta elimme ja olimme kumminkin muitten ihmisten tapaan. KUNNARI. Vaan nyt elämme omalla tavallamme, siinä koko ero. Pahempia emme siltä ole lainkaan. Juomme kun sattuu, mutta sen tekevät kaikki. Tänne pullo. Tänne omaan käteeni! Kas noin. Noin! Noin minä kastelen kaulaa, että voin teille taasenkin laulaa. – Kuulkaahan: : »Jos tahdot iloa nauttia, niin juo! : Jos tahdot välttää tautia, niin juo! : Sill’ viinapa iloiseks’ tekee sun mieles, : Niin kauvan kun liikkuu suussa sun kieles, : Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo! : Jos olet isältäs talon saanut, niin juo! : Jos naapurit ovat sen taanneet, niin juo, : Sill’ viinan vilja kun pellosta kasvaa. : Niin viinasta ei tarvitse rahoja maksaa, : Vaan juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo! : Sill’ pappi se uskosta saarnaa ja juo. : Saaliins’ hän pitäjältä kokoo ja juo. : Juustot ja pellavat rouvalleen kantaa, : Sielun autuuden sairaille antaa : Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo! : Vallesmann’ rästiä kantaa ja juo. : Lehmäin korvia leikkaa ja juo. : Välistä antaa hän viikon aikaa, : Sitten hän laittaa ett’ vasarat paukkaa. : Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!» JAARA. Elä tuossa edes loilottele alituiseen, eläkä huuda. KUNNARI. Kuka estää? Maailmassa tuolla saa ääntää vaan veroäyrin mukaan, mutta täällä sopii huutaa niin paljon kuin jaksaa. Ei kiellä laki eikä asetus. MIKKO. Missä hiidessä se Topra viipyy? Evästä sanoi lähtevänsä hankkimaan, mutta jo tuota nyt olisi ennättänyt tuoda sen seitsemän lertaa. KUNNARI. Tottapa hän tulee kun joutuu. Odotetaan, ei hätäillä. Ties mitä hyvää se sieltä tuo mukanaan. JAARA (nousee taas istualleen). Lähtään pois. KUNNARI. Mihinkä pois? JAARA. Mihin tahansa. Kun vaan pääsemme pois täältä metsästä. MIKKO. Pelottaako sinua? JAARA. Pelottaa. Pelottaa niin kamalasti. KUNNARI. Ha, ha, ha! Ole nyt. Pelottaa, – aika miestä? Ota, velikulta, ryyppy. JAARA. Elä naura. Minä viime yönä näin semmoisen näyn, että pöyristää teitäkin, jos vaan kerron. MIKKO. No, miksi et ole sitä jo tehnyt? JAARA. Kun koetin unohtaa. Saada mielestäni tykkänään karkoitetuksi koko asian. Mutta se ei lähde. Ei vaikka kummia tekisi. Piintyy vaan ja kasvaa ja menee syvemmälle. Olen aivan onneton. KUNNARI. Kuule, peikkojako sinä näit? JAARA. Ei, ei! Ne olivat ihan ilmeisiä piruja. Tuosta tulivat kallion juuresta, hyppivät ja keikkuivat meidän ympärillämme ja ilkkuivat toisilleen, että, »ähä, nuo ne ovat meidän poikia». Hyi! Kuka sen tietää, vaikka tällä hetkellä meitä kietoilisivat pauloihinsa. Kuolevaiset silmämme eivät vaan kykene niitä näkemään. Lienee ollut erinomainen Jumalan varoitus minulle viime yönä, että hän hetkeksi ne avasi, ja antoi nähdä semmoista, jota muut eivät näe. MIKKO. Nyt sinä herkiä, Jaara! Iltahämärässä, yötä vasten ei noita puheita mikään kuuntele. Aamulla olisit kertonut, taikka jättänyt järkiään kertomatta, mokomat näyt. Mitä niistä kostuu? Saat meidät vaan kaikki pahalle päälle. – Voi, kun Topra jo tulisi. JAARA. Varoitus se oli minulle. Että kääntyisin pahalta tieltä, niin kauvan kuin vielä armon aika on. KUNNARI. Kuka osaa sanoa, onko susi suorassa vaiko karhu väärässä. Jos me vaellamme sitä leveätä tietä, joka kadotukseen vie, niin samaa vaeltavat muutkin. Rikkaat, esimerkiksi, jotka elävät hekumassa ja nautinnoissa, luuletkos heidän olevan kaitaisemmalla polulla? MIKKO. Niin kyllä! Ja olemmeko sitä paitsi omasta vapaasta tahdostamme tähän tämmöiseen virkaan ruvenneet? Eikö meitä suorastaan pakoitettu laiskoiksi ja maankulkijoiksi, kun ei annettu työtä? Herrojen syy. Saavat vastata meidän synneistämme. KUNNARI. Jos tulee tehdyksi, niin! Mutta ei näitä vielä ole niskoillemme pahasti karttunutkaan. Suotta ne pirut vaan Jaaraa säikyttelevät. JAARA. Ei ne suotta eikä ilman aikojaan. Sanokaa mitä sanotte. MIKKO. Laula, Kunnari, taas jotain iloista ja kaunista, että saamme kaikki synkät ajatukset mielestä pois. KUNNARI. Mitäs nyt laulaisin? Ehkä Orpopojasta? MIKKO. No, vaikkapa siitä. KUNNARI (laulaa). : Voi minua poika parkaa, kuin olen turvaton, : Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on. : Lepääpä lintunenkin omalla oksallaan, : Vaan mull’ ei maailmassa oo turvaa missäkään – : Emänsä linnun poikaa siivillään suojelee, : Lumillaan talven tuisku vaan minua peittelee. MIKKO. Tuossapa Topra tulee, Jumalan kiitos. TOPRA-HEIKKI. Te huudatte täällä niin että kuuluu kuinka ja kauvas. KUNNARI. Onko sinulla meille ruokaa? – On! On! Nyt ei hätää enää. Ja vieläpä pannurieskaa! No, ei vaan! Mistä sinä tätä olet hankkinut? TOPRA-HEIKKI. Syökäähän pois, sitte kerron. KUNNARI. Tuossa on sinullekin, Jaara. Maistapas, kuinka hyvää! Olla vaan joka päivä tämmöistä herkkua! Syntyisi silloin elää. MIKKO. Näin makeata pannurieskaa en vielä ikänäni ole syönyt. Kuka lieneekään paistanut? KUNNARI. Minä arvaan, minä arvaan! Joku rikas talontyttö sen on tehnyt. Topra, veitikka, tunnusta heti. Sinä sait taas yhden hempukan mieltymään itseesi. Kummako se! Tuommoinen komea poika kuin hän on. Sieppaa kenen hyvänsä. Miekkonen! Olisinpas minä sinun sijassasi, kyllä tietäisin, mitä tekisin. (Laulaa.) : »Riiasin rikkaita, riiasin köyhiä, riiasin molempia. : Ja tuosta ma tulin tuntemaan, että rikkaat on rakkaampia.» TOPRA-HEIKKI. Ole vai, semmoisiinko minä olisin joutunut. Eikö meillä ole tässä tosi edessä, taikka saamme panna hampaat naulaan. KUNNARI. No, heikkari, elähän suutu. Minä olen jo totinen kuin vastarannan kiiski. TOPRA-HEIKKI. Joko olette ensimmäisen nälkänne sammuttaneet? MIKKO. Sen verran ainakin, että kuunnella saatamme. TOPRA-HEIKKI. Niinpä minä teille nyt sanon, ettei tämä vetelehtiminen enää kelpaa. Meidän tulee ryhtyä toimeen, jos mieli jotakin aikaan saada. KUNNARI. Hyvä juttu! Minä olen mukana vaikka paikalla. MIKKO. Minä myös. Kun vaan ilmoitat mitä on tehtävä. TOPRA-HEIKKI. Joka haaralla rikkaat ahdistavat köyhiä. Ja köyhät seisovat vaan ristissä käsin ja pusertavat itkua. Ei kukaan auta, eikä neuvo. Onko tämä laitaa? – Meitäkin tässä neljä tukevaa miestä, luulisi meidän johonkin pystyvän. Mutta eläs vielä! Hyppisiä nuolemme, metsiä kierrämme ja päivät menevät hukkaan. MIKKO. Tuota samaa olen minä ajatellut. KUNNARI. Mutta kenenkäs on syy? Sinustahan se parhaiten riippuu, Topra, sillä olethan sinä niinkuin päällikkönä tässä komppaniiassa. MIKKO. Niin, sinusta se riippuu. TOPRA-HEIKKI. Tulen nyt viimeksi tuolta Santalan mökistä, joka kuuluu rikkaan Ruohomäen alle. KUNNARI. Siellä Ruohomäessä ei ole tyttäriä eikä poikia. Ei nuorta väkeä ollenkaan. MIKKO. Mutta isäntä eikös ole tunnettu oikein ahneudestaan ja ilkeydestään? TOPRA-HEIKKI. Vanha pakana, koron-kiskuri, mikä lienee. Nyt hän on sanonut ylös Santalaiset mökistään. Ei armoa eikä sääliä, vaikka poloisilla on viisi lasta, kuudes kohta tulossa. Jaakko parka! Kyllä tietää elävänsä, kun semmoisen joukon kanssa saa lähteä mieron tietä vaeltamaan. KUNNARI. Kyllä tosiaankin. Syysilmoissa vielä lisäksi. TOPRA-HEIKKI. Ja varsinkin kun hän itse on tupansa rakentanut, itse pellot kaivanut kylmään korpeen, mustaan metsään. Kymmenen vuotta on mies työtä tehnyt ja petäjän kuorta järsinyt, saadakseen mökkiään kuntoon. Nyt kun tuo alkaisi häntä palkita, sanoo isäntä: »kontrahti on lopussa, mökki on minun, lähde tiehesi!» Eikä ole Jaakolla muuta neuvoa, kuin pussi selkään, keppi käteen ja pois. MIKKO. Jo se on kovaa, tuo. Kymmenen vuoden hiet ja vaivat! Voi, yhtä hyvin. Mutta semmoista minä olen kuullut Ruohomäen pohatasta ennenkin. KUNNARI. Miksi antaa omansa käsistään? Veisi käräjiin, mokoman. TOPRA-HEIKKI. Isännällä on laki puolellaan. Kontrahdin aika on mennyt, hän saa tehdä niinkuin tahtoo. Semmoiset ne ovat asetukset meillä. Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele. MIKKO. Sietäisi kerran rangaista sitä Ruohomäen haltijaa. Rangaista niin että muistaisi vaan ahdistaneensa köyhää ja onnetonta. KUNNARI. Viskataan ruojaa kivellä päähän. TOPRA-HEIKKI. Mitäs hyötyä siitä? – Paremman neuvon minä tiedän. MIKKO. No, sanopas! TOPRA-HEIKKI. Otetaan häneltä liiat varat pois ja annetaan niille, jotka tarvitsevat. MIKKO. Mutta kuinkas se käy? TOPRA-HEIKKI. Minä jo äsken mietin asian valmiiksi. KUNNARI. Annahan kuulla. TOPRA-HEIKKI. Kuka teistä on käynyt Ruohomäessä. KUNNARI. En minä suinkaan. MIKKO. Enkä minä. Mutta Jaara, joka on tänpuolen miehiä? JAARA. Olen käynyt. TOPRA-HEIKKI. Tunnet väen ja paikat? JAARA. Kyllä. TOPRA-HEIKKI. Vierashuoneet erikseen oikeanpuolisessa rakennuksessa, jossa asuu vaan isäntä ja emäntä? JAARA. Niin on. Mutta mitä aiot? TOPRA-HEIKKI. Kamarissa salin takana ikkuna järvelle päin? JAARA. Topra, muista kuolematonta sieluasi! Muista ijankaikkista kadotusta! TOPRA-HEIKKI. Joutavia. Kun vaan ihmisille pidämme ajassa puoliamme, kyllä sitten helvetissä pirutkin voitamme. JAARA. Voi, kauhistusta! Tuossa sen nyt näette. Eikö käy uneni toteen? Topra, Topra, pahat henget sinua kahleihinsa kietovat. TOPRA-HEIKKI. Elä minua pelkää. Itse olet katkismuksen kahleissa. Paiskaa se kiinni ja pistä housusi taskuun, että pääset vapaaksi. JAARA. Kriste armahda sen puheita. KUNNARI. Niin, mitä sinä oikeastaan ajattelit ehdotella, Topra? MIKKO. Ettei sinulla vaan olisi jotain kummaa mielessä. TOPRA-HEIKKI. Vaarallinen yritys, sen myönnän. Mutta rohkea rokan särpii, nahjukset nuolevat hyppisiään. Eikö totta? KUNNARI. No niin? TOPRA-HEIKKI. Sanoithan, Kunnari, että minä olen niinkuin päällikkönä tässä kompaniiassa? KUNNARI. Sanoin. TOPRA-HEIKKI. Hyvä. Minulla on silloin valta määrätä ja käskeä. Niinpä kuulkaa. Sinä, Kunnari, menet ja pistät riihen tuleen, lahdenpohjassa tuolla. Sitten juokset ylös taloon ja huudat: »valkea on irti!» Mutta varo, etteivät sinua näe. Piilottelet metsässä jossain likellä siksi kuin me muut joudumme paikalle. KUNNARI. Ettäkö –? TOPRA-HEIKKI. Sillä välin kun joukko on riihtä sammuttamassa, teemme tyhjää talossa. Me Mikon kanssa menemme sisään, Jaara ja sinä jäätte ulos vahtimaan. KUNNARI. Mutta tuohan on – murhapolttoa ja varkautta. TOPRA-HEIKKI. Sano sitä millä nimellä hyvänsä. Itsessään ei se ole muuta kuin hyvin ansaittua kuritusta Ruohomäen pohatalle. MIKKO. Elä hiidessä, Topra! Murhapolttoa ja varkautta – ei tok’ ruveta semmoiseen. Ei ruveta, ei. JAARA. Arveluttaako teitäkin viimein? TOPRA-HEIKKI. Te olette hassuja suorastaan. Lopen hassuja. Ei teillä ole ymmärrystä vähääkään. Eikä rohkeutta. Onnettomia nahjuksia, pölkkypäitä. Kuolkaa nälkään, mokomat, ette te parempaa ansaitsekaan. Tai ottakaa pussi selkäänne ja menkää kerjäämään, muuhun te ruojat ette kumminkaan kelpaa. Minä kyllä löydän parempiakin toveria, tai jos en löydä, niin menen yksin. En heitä hyvin kaipaakaan. Ja sen teen vaikka paikalla. Jääkää te rahjukset tänne. Maatkaa kyljellänne, maatkaa ja kuorsnatkaa ja venytelkää luitanne. Ja odottakaa, milloin paistetut varpuset suuhunne lentäisivät. Odottakaa, elkää pitkästykö. MIKKO. Topra, hupsu, elä mene! Sitä on tuittupää. Tule takaisin, puhutaan järkevästi asiasta. Oli sinulla muka syytä, noin silmittömästi suuttua. Emmehän vielä edes jyrkästi kieltäneetkään. KUNNARI. Semmoisen elämän kuin mies nostaa. Haukkuu suut, silmät, korvat täyteen, että oikein tuota jo säikähtää. TOPRA-HEIKKI. Mitäs te sitten jankkaatte joutavia. KUNNARI. Kun sinä ehdottelet niin kamalia. Ajatteleppas, Topra – TOPRA-HEIKKI. Se ei enää ajattelemisista parane. Eikä pitkistä tuumista. Päivän selvä asia. Rikkaat meitä ahdistavat, me ahdistamme heitä vastaan. Syntyy vaan tavallinen sota, ja sotaa ovat ihmiset ennenkin käyneet, maailman alusta saakka. Tämä ei ole sen kummempaa. Sodassa ryövätään, poltetaan, murhataan – suuremmassa määrässä kuin me vähillä voimillamme vielä kykenemmekään. Luvallista kaikki. Voitteko kieltää? JAARA. Sinä onneton et ymmärrä enää mitään. Paha henki sekoittaa järkesi. Sinä Jumalan hylkäsit, nyt Jumala hylkää sinut ja jättää sinut perkeleen valtaan. Rukoile, rukoile poloinen! TOPRA-HEIKKI. Rukoile itse! Mutta rukoile aseillemme siunausta ja että sotavoimamme kasvaisi sekä maalla että merellä. JAARA. Lopeta. Sinä Jumalaa pilkkaat. TOPRA-HEIKKI. Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvittaisi. Se olisi silloin jo valmis. Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun heittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea joka haaralle yhtaikaa. – No niin, kuinkas käy? Suostutteko tuumaan, vai menenkö yksin? Päättäkää sukkelaan! KUNNARI. Mitä sanot sinä, Mikko? MIKKO. Minä – minä suostun. KUNNARI. Minä myös. Oli menneeksi, syteen taikka saveen! JAARA. Siinä ollaan! Ensin maankiertäjiä, sitten murhapolttajia ja rosvoja. Antaa pahalle sormen, pian se valtaa kädenkin ja viimein koko ruumiin. TOPRA-HEIKKI. Suus’ kiinni, elä mökötä turhia. Me kumminkin panemme asian alkuun, siinä ei auta mikään. Ja tämä ensimmäinen yritys kun onnistuu, sitten jatkamme yhä suuremmalla voimalla. Mutta nyt toimeen, Kunnari! KUNNARI (säpsähtäen). Niin minäkö? Entäs te muut? TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sitten perässä, kun sinä olet sytyttänyt. Riihi tuolla kaukana, siinä ei mitään vaaraa. Sivumennen pistäännyt kuitenkin kartanolla ensin katsomassa, jos nukkuvat kaikki. KUNNARI. Lähdettiin, sanoi poika-Jussi. Mutta ryyppy ensin ja se kunnollinen. (Ryyppää ja menee.) TOPRA-HEIKKI. Otetaas mekin, ei tee pahaa (Ryyppää ja antaa Mikolle.) No, mikäs Jaaraa vaivaa, kun on pudonnut noin läjään. MIKKO (laskee pullon pois). Se rukoilee. TOPRA-HEIKKI. Ryyppy, Jaara, ja pystyyn sitten. Ole mies! JAARA. Jättäkää minut tänne, kun menette. – Taikka ei tänne, ei tänne. Tuossahan ne juuri asuvat, tuossa kalliossa. Voi, minua onnetonta, kun jouduin teidän pariinne. TOPRA-HEIKKI. Houritko sinä, vai –? Ketkä asuvat tuossa kalliossa? JAARA. Ne, ne – en uskalla sanoa. MIKKO. Ne pirut, joista hän viime yönä näki unta ja joita hän sitten kaiken päivää on hautonut mielessään. TOPRA-HEIKKI. Heitä hiiteen, elä ole lapsellinen. Aika mies! JAARA. Minä käännyn pois, teen parannusta, armahda laupias Jumala, sinä ristiinnaulittu. Päästäkää minua, päästäkää! Päästäkää Kristuksen tähden. TOPRA-HEIKKI. Niin mekö? Mene herran nimeen. Emmehän me sinusta kiinni pidä. JAARA. : »Ah, kunne kulkenen, : Kosk’ tuskaa tuntenen, : Mun syntein suurten tähden? : Ah, kusta avun löydän? : Ei taida kaikki maailma : Mult’ huojentaa tät’ vaivaa.» TOPRA-HEIKKI. Niinpä sinä rohkaiset itseäsi ja seuraat meitä. Etkä rasita mieltäsi turhilla. Niistä ei kumminkaan mitään hyötyä ole. Päinvastoin pikemmin. (Pudistelee Jaaraa.) No, Jaara, kuuletko sinä. Ylös nyt! JAARA. Minä nousen, minä nousen. Mutta antakaa mun mennä omia teitäni. TOPRA-HEIKKI. Minnekä? JAARA. Kirkon ovelle menen polvilleni. Jos sieltä vielä armon löytäisin. Löytäisin, löytäisin! Voi, kurjaa minua, voi! TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Tuo se kärsimystä koettelee. Mene sitten, sen vietävä. Mene, mene! Mene paikalla. Ja kiiruusti nyt, että pääsen sinua näkemästä. JAARA. : »Ah, kunne kulkenen, : Kosk’ tuskan tuntenen : Mun syntein suurten tähden. : Ah, kusta avun löydän» – – (menee). TOPRA-HEIKKI. Jos se pakana menee ja hukuttaa itsensä? Seis Jaara! Tule takaisin, kuuletkos. Tule, minä puhun sinulle. Mihinkä se joutui? MIKKO. Tuoltapäin kuuluu ääni. JAARA (ulkopuolella). »Jos joukko saatanan on mua vastahan.» MIKKO. Anna mokoman mennä, että pääsemme hänestä. TOPRA-HEIKKI. Mutta hän on päästään vialla, miesparka. En minä laske häntä yksin vaeltamaan. MIKKO. Topra, kuulitko vihellystä? TOPRA-HEIKKI. Kunnari! Palaako hän takaisin? Mitä hittoa! MIKKO. Ja ketä hän siellä tuo mukanaan? Matlena ja Antti. No, totta tosiaan. (Kunnari, Antti ja Matlena tulevat.) KUNNARI. Nämä tapasin maantiellä, täytyi lähteä heitä tuomaan teidän luoksenne. TOPRA-HEIKKI. Mutta nyt samaa päätä sinne, johon oli puhe. KUNNARI. Eikö jätetä vielä toiseen kertaan? TOPRA-HEIKKI. Ei missään tapauksessa. KUNNARI. No noh, minä menen (lähtee). Tänne, tänne, tokko te sieltä pääsettekään. MATLENA. Tullaanhan me, jahka joudutaan. Mutta kun on risuja ja kiviä niin paljon. Hyvä isä siunaa! Tämäpä vasta metsää. Repii kasvot ja kädet ihan veriin. Luojan lykky! Tuossa ne nyt arvon ovat. MIKKO. Meitäkö te etsitte? ANTTI. No, teitä. Matlena ei antanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin sai minut mukaansa. Olemme kulkeneet paikasta paikkaan ylt’ympäri, eikä pienintäkään jälkeä. Luulimme teidän jo tykkänään paenneen näiltä mailta. MATLENA. Yhytimme sitten viimein Kunnarin juur’ikään tuolla tiellä ja rupesimme häneltä kuulustelemaan. Ette usko, missä tuskassa olen ollut teidän tähtenne, kelvottomat. TOPRA-HEIKKI. Tuskassa meidän tähtemme? Sinä, Matlena? Ja miksi et tullut sitten mukaan kun pyysin? Miksi, sanopas. Kummallisia, nuo tytöt. Vai tuskassa meidän tähtemme. No, käykäähän istumaan tänne valkean luokse, niin saamme rauhassa jutella vähän aikaa. Kas noin! Kertokaapa nyt, mitä teille kuuluu? Kuinka Silja jaksaa ja lapset? Onko Ville parantunut? ANTTI. Eikä ole, huonompi vaan yhä. TOPRA-HEIKKI. Ohho! Sepä ikävää. MATLENA. On se niin ikävää ja surkeata, ettei sanoa voi. Kesästä saakka kun raukka on kitunut vuoteen omana. Ja on niin laiha, niin laiha, ettei siinä enää ole muuta kuin luut ja nahka. Suuret silmät sitten, jotka palavat päässä kuin tulikekäleet. Entä Silja parka! Häntä käy vielä enemmän sääli. Ville tuskin enää niin paljon vaivojaan tuntee, mutta äidin sydämelle se käy kipeästi, kun näkee lapsensa tuossa edessään hiutuvan ja huononevan eikä voi auttaa. Ei millään mahdilla. MIKKO. Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti? ANTTI. Koetin minä jo sitäkin. TOPRA-HEIKKI. No, ja mitä he? ANTTI. Haukkuivat ja ajoivat pois. »Vanhemmat parhaassa ijässä», sanoivat, »eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä.» TOPRA-HEIKKI. Pöllöt! Olisit ärjässyt heille, että »antakaa työtä!» ANTTI. Enhän minä. Kiukuissaan nuo olivat ilmankin. TOPRA-HEIKKI. Tietäähän niiden, möhömahojen. Tyhmiä, että pää kolisee. MATLENA. Mitä työtä Silja sitten voisi tehdä, jos saisikin. Toinen lapsi kätkyessä, toinen sairaana. Itse huojuu siinä niiden väliä kuin varjo. Nääntymäisillään valvomisesta ja nälästä. TOPRA-HEIKKI. Ja minä kun niin lupasin toimittaa apua. Rahaa sekä rohtoon että ruokaan. Eikö Silja sanonut, että: »sen verran oli siihenkin luottamista». ANTTI. Voi veikkonen! Ymmärtäähän Silja, ettei sinulla ole, mistä laitat. TOPRA-HEIKKI. Minäpä toimitan; minä hankin vaikka kiven kolosta. Odotahan siunaama hetki vaan. Ville saa rohtoja, ja leipää saatte kaikki. Sinulle, Matlena, ostan uuden, kauniin huivin. Silkkisen semmoisen, pitkillä ranssuilla. Kuinka sanoitkaan äsken? Että olit tuskassa meidän tähtemme? Minunkin, niinkö? Ei Mikon ainoastaan? MATLENA. Molempain, tietysti, koska olitte yhdessä matkassa. TOPRA-HEIKKI. Surettaisiko sinua, Matlena, jos minulle pahoin kävisi? Vastaapas oikein rehellisesti. MATLENA. Surettaisi kyllä. Hyvinkin. TOPRA-HEIKKI. Sinä pidät minusta sitten? Pidäthän? Kuule, pidäthän pikkuisen edes? MATLENA. Kaikkia sinä tahdot tietää. TOPRA-HEIKKI. Tämän vaan. En enempää. En mitään sen enempää. Pidätkö sinä minusta? MATLENA. No, pidän, pidän, pidän! Tyydytkös nyt? TOPRA-HEIKKI. Tyydyn! Tyydyn! – Mutta sano se vielä kerran! MATLENA. Kuurolle ei kahta saarnaa saarnata. TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Niinhän se oli? »Pidän, pidän, pidän!» Voi, kuinka se tuntuu hyvältä. Annan palttua koko maailmalle. Matlena, tule istumaan tänne polvelleni. Tule, että on lämpöisempi. MATLENA. Johan tuli. Lämmin minulla sitä pait on liiaksikin. ANTTI. Ei se ole Matlena tuntenut vilua eikä nälkää tällä matkalla. MATLENA. Kun en ole nukkunutkaan yhtä ainoata yötä siitä saakka, kuin nämä karkuun läksivät. TOPRA-HEIKKI. Kuuletkos, Mikko, hän ei ole nukkunut yhtä ainoata yötä meidän tähtemme. Etkö sinä ole onnellinen, mies? Lurjus, kun pidetään sinusta niin suurta huolta. Sinusta ja minusta näes. Mitäs enempää vielä pyydät? MIKKO. Hm – TOPRA-HEIKKI. Hm – hm! Mitä hm? MIKKO. Arvelen, ettei sillä elä. MATLENA (naurahtaen). Siinä olet oikeassa, Mikko. TOPRA-HEIKKI. Sillä elää! Minä sanon, että sillä elää! Annan palttua koko maailmalle enkä välitä mistään muusta kuin sinusta, Matlena. »Pidän, pidän pidän!» – Niin, sanopas se vielä kerran, Matlena. Yhden ainoan kerran vaan. Kuiskase tuohon korvaan. MATLENA. Sinä olet hassu. Ihan vissiin sinä olet hassu. TOPRA-HEIKKI. Olenko minä? Niin, ehkä olen, ehkä tosiaankin olen. Mutta mitäs pahaa siinä? Kun sinä minusta vaan pidät, Matlena, vähät muusta. – Anna, että panen pääni tuohon polvellesi, tuohon noin. Annathan, hyvä, rakas tyttöseni, annathan sinä? Pikkuruikkuseksi ajaksi edes. Enhän minä kauvaksi pyydäkään. No, Matlena, elä väisty pois. Raskitko kieltää? Sen verran tuota voinet minulle mieliksi tehdä, minä kun sinun tähtesi menisin vaikka tuleen. No niin, no niin! Sillä lailla! Voi, sinä korkea kuningasten kuningas! Lieköhän taivaassa autuaitten sieluilla niin suurta onnea, kuin minulla, syntisellä tässä nyt. Arvaas, kuinka paljon minä sinua rakastan, Matlena? Arvaas. MATLENA. Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se tavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien. TOPRA-HEIKKI. Oho! Kautta taivaan ja maan! – MATLENA. Mutta olepas, hyvä Topra, jo hiljaa. Minullakin olisi puhumista, mutta sinä et anna suunvuoroa etkä malta kuunnella. TOPRA-HEIKKI. Puhu, armas! Nyt kuuntelen vaikka tuomiopäivään asti. MATLENA. No, saadaanpas nähdä. Mikko, kuuntele sinäkin, eläkä vilkuile sinne taaksesi alinomaa. Asia koskee sinua yhtä paljon. MIKKO. Minua? Tulenpa sitten likemmäksi. Kas niin! Ala jutella, minä olen valmis. MATLENA. Sitä ajattelin vaan sanoa, että mitä hyvää teille lähtee tästä kuljeksimisesta. Asettuisitte yhteen kohti, eläisitte ihmisiksi ja herkiäisitte pois maita, metsiä kiertelemästä. TOPRA-HEIKKI (laulaa). : »Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille, : Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille. : Että tahdotkos sa neiti tulla tälle juomarille.» MATLENA. Tuossa oli! Etpäs voinutkaan talttua kuuntelemaan. TOPRA-HEIKKI. Siunaa ja varjele! En muistanut. Mutta nyt! Nyt vaikenen kuin muuri. MATLENA. Niin, herkiätte pois maita, metsiä kiertelemästä ja tulette meidän mukanamme sinne, omalle puolelle. Antin tuvassa on kyllä sijaa teille molemmille. MIKKO. Ja mitä me siellä tekisimme? Istuisimme nurkassa, kädet ristissä ja kiristäisimme suolivyötä, niinkö? Kiitoksia paljon! MATLENA. Ei teille siellä pahemmin nälkä tulisi kuin täällä metsässäkään. Ja olisihan lämmintä ja suojaa yhtäkaikki. MIKKO. Mutta avarassa maailmassa jotain hommaa. Ellei yksi neuvo auta, niin totta toinen. ANTTI. Sitä minä jo Matlenalle sanoin. Kuka nuoren miehen sijasta viitsii yhteen kohti asettua ilman työtä ja ruokaa. Joukollisen on eri asia. MATLENA. Vaan paleltuvathan ne, kun tulee talvipakkaset ja tuiskut. TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Ei, minä en osaa sanoa sitä niin suloisesti kuin Matlena. En vaikka. »Pidän, pidän, pidän –!» MATLENA. Varsinko sinä tahallasi teet kiusaa, Topra? Tuon kun olisin arvannut, niin – TOPRA-HEIKKI. Mitä niin –? MATLENA. Niin en sitä sanaa olisi suustani päästänytkään. TOPRA-HEIKKI. En virka enää mitäkään. En tuon koomin. Pane kätesi huulilleni, että pysyvät varmemmin kiinni. Missä sinun kätesi on? Tänne, laps’ kulta. Herran terttu, kuinka se on kylmä. Anna kun lämmitän. MATLENA. Mitä sinä, Topra, arvelet? Eikö ole parasta seurata minun neuvoani? TOPRA-HEIKKI. Parasta, tietysti, parasta. Vaikka en minä, totta puhuen, kuunnellut äsken niin tarkkaan, että oikein tietäisin – MATLENA. Tuommoinen sinä olet. Et välitä pyynnöstäni ollenkaan. TOPRA-HEIKKI. Enhän minä voinut, kun olin niin onnellinen tässä polvellasi. Sitä vaan ajattelen, että kuinka paljon sinä minusta pidät, Matlena. Pidätkö yhtä paljon kuin veljestäsi, Mikosta? Vai pidätkö enemmän? MIKKO. Topra! Ylös! Pian! TOPRA-HEIKKI (kavahtaa istualleen). Hei, mikä hätänä? (huomaa valkean). Ah –! MATLENA. Tulipalo! ANTTI. Mikähän siellä palaa? MATLENA. Kuinka se kiihtyy! Tuota, tuota! Näettekö noita tulikieliä, kuinka korkealle ne nousevat? Ja semmoista paksua savua! Tuntuu niin kamalalta, että oikein vapisuttaa. Topra, tule katsomaan! TOPRA-HEIKKI. Mitäs siinä katsomista. Riihi se vaan on. ANTTI. Vahinkoa parhaiksi. Varsinkin jos sattuu olemaan eloa sisässä. MIKKO. No, Topra –? TOPRA-HEIKKI. Odota! Vielähän tässä on aikaa. MIKKO. Ei niinkään. Kuule, ei niinkään. ANTTI. Ettäkö mentäisi sammuttamaan? Mahtaisi siellä apu olla tarpeen. MIKKO. Mies hoi, mitä sinä ajattelet? TOPRA-HEIKKI. Suus’ kiinni! Ja anna minun olla rauhassa. MIKKO. Jopa sinä olet kummallinen ihminen... Jätetäänkö sitten kaikki sikseen? Niinkö tahdot? MATLENA. Mikä sinua vaivaa, Topra? Oletko kipeä? TOPRA-HEIKKI. On niin kurjaa tämä elämä. Niin kurjan kurjaa! Ja me ihmiset olemme kuin petoja. Raatelevia, verenhimoisia petoja. Susia, tiikeriä, lohikäärmeitä, hyi! Toinen väijyy toistaan, ryövää ja ryöstää. Ei aikaa, eikä armoa, vaikka henki menköön. Semmoisia me olemme. Ja semmoista on elämä. Mitä varten tänne lienemme syntyneetkään? Mitä varten olen minä maailmaan tullut? Onko hyötyä minusta yhdellekään ihmiselle? Ja kaipaisiko kukaan jos pois olisin jäänyt? MIKKO. Nyt siellä jo on joukkoa, koska kuuluu huutoa tänne saakka. TOPRA-HEIKKI. Niin, sanokaapa se. Kuka kaipaisi? Kenellekä olen hyödyksi? Nimittäkää yksi ainoa ihminen, jolle olisin jotain hyvää tehnyt. MATLENA. Mistä nuo ajatukset juuri tällä hetkellä? ANTTI. Eihän, velikulta, ole sinun syysi. Halua sinulla kumminkin olisi auttaa, jos kellä. Sen tiedän. TOPRA-HEIKKI. Onko minulla edes sitäkään? MIKKO. Ei nyt enää. Ennen kyllä. TOPRA-HEIKKI (hyppää ylös). Ettäkö olisi mennyttä? Valehtelet, ruoja! Minä näytän, että on jäljellä sekä halua että kykyä. Siljan pelastan ja lapset. Ei kuole Ville, jos rohdoista apu lienee. Eikä Santalan joukko maantielle jää, vaikka ajettaisiinkin heidät mökistään. Saavat toisen sijaan ja paremman. Nyt tule, Mikko, jos tulet. Ellet tule, niin jää tänne. MIKKO. Minäkö en tulisi. Kun aikoja sitten tahdoin sinua lähtemään. Emmekö tuota lienekin jo myöhästyneet. ANTTI. Sammuttamaanko menette? Jos lähtisin minä mukaan? Kai siellä miehiä kysytään? TOPRA-HEIKKI. Ei, – ole Antti täällä Matlenalla toverina. Me emme kauvan viivy. Tuota pikaa tulemme takaisin. MATLENA. Niin minulla toverina, kaiken mokomin. Enhän minä toki hirviä täällä yksin olla, pimeässä metsässä. ANTTI. No, yhden tekevä. Olen sitten pitkälläni sen aikaa! Ahhah! Hyvää se tekeekin. Väsyttää minua nyt oikein kovasti. TOPRA-HEIKKI. Hyvästi, Matlena, anna minulle kättä! MATLENA. Hyvästi. MIKKO (kulissien takana). Ala joutua, Topra! TOPRA-HEIKKI (puristaa Matlenan käsiä). Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden. MATLENA. Mitä puhut? TOPRA-HEIKKI. En mitään. Hyvästi! (Menee Mikon jäljessä.) MATLENA. Aina se on niin kummallinen. »Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden!» Hm. Ota siitä selvä. – Ei, mutta tulkaapas katsomaan, Antti, kuinka hirveästi se nyt leimuaa. Koko taivas on punaisena. Tulkaa nyt tänne! ANTTI (pitkollaan). Johan minä äsken näin. MATLENA. Äsken se ei vielä likimainkaan ollut tuollaisessa voimassa. Kuuletteko sitä huminaa ja paukkinaa? Ja ihmiset kun riehuvat aivan tulen keskessä. Niillä on hätä, raukoilla. Jos olisimme sentään menneet apuun mekin. Mitä, Antti! Vielähän ennättäisimme. ANTTI. Pysytään paikoillamme, kun kerran jäimme. Pelastaa siellä ei kumminkaan enää voi, eikä se liioin sammu, ennenkuin on palanut poroksi. MATLENA. Minuapa alkaa niin pelottaa. ANTTI. Mikä sitten? Tuoko tulipalo? MATLENA. Ei, vaan kun olemme näin kahden täällä synkässä metsässä. ANTTI. Entäs tätä. Olet kai sinä usein ollut metsässä yksinäsikin, saatikka sitten toisen kanssa. MATLENA. Niin, kotipuolella, jossa tuntee joka kiven ja kannon. Mutta nyt! Vieraassa paikassa, pilkkoisten pimeässä. Onko kumma, jos kamottaa. ANTTI. Rupea maata, niinkuin minä. Luulisihan sinuakin jo raukaisevan. (Haukottelee ja vetää hattunsa kasvoilleen.) MATLENA. Hyvänen aika! Minäkö tällä haavaa malttaisin olla pitkälläni ja ummistaa silmiäni (menee perälle). Se vaan suurenee yhä. Voi, kauheata! Kipinöitä lentää kauvas tuonne, järven toiselle puolelle. (Kääntyy ja tulee takaisin.) Sanoivatko ne, Antti, kenenkä tuo riihi on? – Antti! – Kas niin, hän nukkuu... Ei tiedä enää maailmasta mitään... Ei enemmän kuin pölkky tuossa... Nyt olen aivan yksin... Ja yö lähestyy ... sydän-yö... Täällä alhaalla pimenee pimenemistään, vaikka taivaalla kajastaa tuli... Pelottaa ... pelottaa niin kamalasti ... voi, kun tulisivat takaisin, Mikko ja Topra. – Ei, mitä hätäilen suotta. Eihän tämä ole sen kummempaa. Mikko ja Topra tulipaloa sammuttamassa, me Antin kanssa sill’aikaa metsässä likellä. Vähän ajan päästä päivä valkenee, siksi tulipalokin sammuu ja he tulevat takaisin... Ei tässä ole hätää minkäänlaista. Hupsu, kun pelkään suotta... Ei hätää minkäänlaista... Kun en vaan kuuntele enkä katsele... Parasta tosiaankin, että seuraan Antin neuvoa ja koetan levähtää... JAARA (tulee juosten; sieppaa palavan kekäleen ja katselee ympärilleen). Onko siellä ketään? MATLENA (parkaisee). Kuka se on? JAARA. Matlena, tekö täällä? Missä Topra ja Mikko ja Kunnari? MATLENA. Herra ihme, kuinka te minua säikytitte, Jaara. Mutta hyvä, että tulitte. Minua niin pelotti, kun Antti nukkui, eikä ristittyä ihmistä ollut koko metsässä paitsi minua. Käykää tänne istumaan niin kauvaksi. Kai ne kohta palaavat. JAARA. Se polttaa tuo kekäle. Polttaa, polttaa. MATLENA. Pankaa pois. Mitä pitelette sitä kädessänne? JAARA. Helvetissä polttaa kauheammin. Paljon kauheammin. Ja ikuisesti. Ei sammu tuli koskaan. Siellä ritisee ja ratisee, ja poukat lentelevät, kun piru sieluparkoja sinne viskelee. Ooh sitä itkua ja valitusta, sitä hammasten kiristystä. – Matlena, koetelkaas tuota paikkaa sormellanne. Tuota noin! MATLENA. Koetelkaa itse. En minä halua sormeani kärventää. JAARA. Polttaa, polttaa! Ooh! MATLENA. Mutta johan te olette hullu. Patahullu suorastaan. Heittäkää menemään se kekäle. Taikka antakaa tänne. Noh, nyt ei polta enää. JAARA. Nepä vetävät meitä köysillä, kiskovat ja repivät. Ja vievät sinne, ikuiseen tuleen. MATLENA. Ketä vetävät? Ja ketkä vetävät? JAARA. Pahat henget vetävät. Ei teitä. Mutta Mikkoa ja Topraa ja Kunnaria ja minua. Minua varsinkin. Eivät jättäneet kirkon portaillakaan rauhaan, vaikka polvillani rukoilin, itkin ja luin virsiä. MATLENA. Heretkää! Mitä puhetta tuo on? Rupean jo pelkäämään teitä. JAARA. Papin luokse olisin mennyt, mutta hän asuu kaukana, järvien takana. Eikä ole venettä. MATLENA. Hyvä Jaara, te olette varmaankin sairas. Te houritte. JAARA. Mutta vallesmanniin? – Miksi en sitä ennen älynnyt? MATLENA. Sielullenneko luulette vallesmannin rauhaa antavan? JAARA. Kun kiusattaisiin ajassa. Ruoskittaisiin. Pidettäisiin vedellä ja leivällä. Vankina, rautakahleissa. Eikö sillä syntivelkaansa maksaisi että saisi sitten armoa haudan tuolla puolen? Matlena, sanokaa? Kun kituisi, kärsisi aina kuolemaan saakka, eikö viimein jo lauhtuisi kaikkivaltiaan viha? MATLENA. Menkää johonkin taloon, Jaara. Pyytäkää yösijaa ja ruvetkaa levolle. Onko likellä semmoista sopivaa? JAARA. Ettei kadotukseen joutuisi, vaan saisi armon... MATLENA. Ruumiinne vapisee. Te olette kovin kipeä. Menkää, hyvä Jaara, jos suinkin vielä jaksatte. Menkää! JAARA. Minä menen, minä menen. Annan ilmi kaikki ja pyydän rangaistusta. Niin minä teen. Hyvästi! MATLENA. Ei hänen laitansa ollut oikein. Saattaa häntä ehkä pitäisi. Antti, nouskaa ylös. Antti, kuuletteko, Antti! Suuri luoja, eikö hänessä enää ole henkeä (pudistaa ja kiskoo häntä). Antti, hoi, Antti! ANTTI. Ota pois lapset, Silja. Ne jäivät sinne tuleen. Juokse, juokse! MATLENA. Herätkää, Antti! ANTTI. Tupa ilmivalkeassa ja lapset sisässä, kaikki kolme. MATLENA. Antti, Antti! Voi, että hänen pitää nukkua noin sikeässä. ANTTI. Silja makaa kuin kuollut. Eikä nouse auttamaan. Ooh, tuo hirsi painaa ... en pääse ylös... Mitä nyt? Mitä, mitä? MATLENA. Joko nyt viimeinkin selviätte unestanne? ANTTI. Ku-ku-kuka se on? MATLENA. Minä, – Matlena. Ettekö enää tunne? ANTTI. Jaha! Jaa, Matlena. Niin, niin, jo minä. Mehän olemme matkalla. MATLENA. Oletteko nyt ihan valveilla? Ymmärrättekö, mitä puhun? ANTTI. Kyllä. Puhukaa vaan. MATLENA. Jaara hoippuroitteli tässä äsken niin sairaana, että hourasi. Käskin häntä yösijaa hakemaan jostain talosta. Mutta nythän te nukutte taas, – ettekä kuule mitään. Antti! ANTTI (torkkuen). Kyllä, kyllä... Yösijaa talosta... Niin ... hyvähän se oli... MATLENA. Meidän pitäisi mennä viemään häntä, jos saisimme hänet kiinni, hän oli niin huono. Mitä arvelette? Antti, vastatkaa! ANTTI. Mitäkö arvelen? En mitään. En yhtikäs mitään. MATLENA. Niin, te ette tiedä, mistä on kysymyskään. Sama jos puhuisin kalliolle tuossa. ANTTI. Sanokaas uudestaan. MATLENA. Olkoon. Ennenkuin teitä saisin liikkeelle, on hän ehtinyt niin kauvas, ettemme häntä enää löytäisi kumminkaan. ANTTI. Eikös ole tulipalo jo vähenemään päin, vai kuinka? MATLENA. On, luulemma, kosk’ei kajasta taivas niinkuin äsken. Lähtäänkö rannalle päin katsomaan? ANTTI. Ei häntä viitsitä. – Surma, kuinka minua yhä nukuttaa (pitkälleen). MATLENA. Elkää ruvetko maata. Valvotaan yhdessä ja odotetaan... Siellä risahtelee, kuuletteko?... Topra!... Hyvä, että tulit. Nyt en pelkää enää. TOPRA-HEIKKI (tulee kiireesti). Missä Antti? ANTTI. Täällä. TOPRA-HEIKKI. Joutuun kotiapäin. Tässä lompakko. Osta rohtoja, ruokaa niin paljon kuin tahdot. Ei – rahat vaan sinulle, lompakko pois (heittää sen metsään). Tuonne menköön! Nyt pistät povitaskuusi nämä. ANTTI. Rahoja –? Noin paljon? Kuule, minä en ymmärrä – TOPRA-HEIKKI (kiukkuisesti). Pistä povitaskuusi, minä sanon. Tuhannen tuhatta, mitä sinun pitäisi ymmärtää sitten? ANTTI. No noh! Herra siunaa, saanhan ne sinne vähemmälläkin. TOPRA-HEIKKI (tyyneemmin). Ja nyt luista tielle. Niinkuin olisit jo. ANTTI. Entä Matlena? Ja Mikko ja sinä? TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sinne myöskin, päivän päästä tai parin. Mene suoraan kotia, elä poikkea mihinkään. ANTTI. En, en. Mutta olisin minä yhtäkaikki halunnut tietää... TOPRA-HEIKKI (tekee kärsimättömän liikkeen). ANTTI. No, sama se. Olkoon, siksi kuin tapaamme. Hyvästi, niin kauvaksi. TOPRA-HEIKKI (jää katsomaan hänen jälkeensä). MATLENA (tukehtuneella äänellä). Topra! TOPRA-HEIKKI (ei kuule). MATLENA (kovemmin, tuskallisesti). Topra! TOPRA-HEIKKI (kääntyy äkkiä). Matlena!... Niin, olethan sinä täällä... Sinä olit levoton meidän tähtemme ... et saanut unta, läksit hakemaan... Istutaan tänne, Matlena, elä pelkää, en minä tee sinulle mitään pahaa. En tule varsin likellekään: täällä kauvempana istun täällä näin... Katselen sinua ja lepään ja unohdan koko maailman ... jätän mielestäni pois kaikki... Matlena, uskotko että Ville nyt paranee, kun saa rohtoja? Ja uskotko että Silja tulee iloiseksi?... Eikö se pikku Maijukin ole kipeä? Laiha hän ainakin on ja nälkiintynyt, raukka, mutta nyt hän saa ruokaa, saa syödä vatsansa täyteen ... ehkä ensi kerran elämässä. Eikö se ole onnellista, Matlena? Etkö sinäkin ole siitä iloinen? Sinä et vastaa mitään. Mikä sinun on, kun sinä et vastaa mitään? MATLENA. En tiedä. Tulin äkkiä niin kauhean levottomaksi... Tämä pimeys ja tämä yksinäisyys täällä metsässä... Emmekö lähde pois?... Etsitään ylös ihmisiä ja taloja, mistä vaan löydämme. TOPRA-HEIKKI. Ihmisiä, taloja? Vai niihin sinun mielesi palaa. No, mene sitten. Mene, mene. Mene sukkelasti, juokse! Mitä sinä viivyttelet? MATLENA. Topra, kuinka voit äyskiä noin? Enhän minä sinua jätä. TOPRA-HEIKKI. Ooh, jätät kyllä. Vallan halusta. Noin siivo ja sävyisä tyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta. Pois hän haluaa, oikeitten ihmisten luokse. Elää ja olla niinkuin muutkin lämpöisessä kammarissa... Rehellisellä tavalla hankkia elatuksensa. Esimerkiksi sillä tavalla, että koettaa päästä rikkaasen naimiseen. Panee sitten köyhän tekemään työtä, mutta itselleen ottaa ansion ja sylkee työntekijää vasten silmiä. Niin tekee siivo ja rehellinen ihminen. Mutta tämmöiselle miehelle kuin minä, hän nyrpistää nenäänsä ja sanoo: pois tieltä. No niin, hyvä fröökinä, mitä te odotatte? Enhän minä ole tiellänne, nouskaa vaan ylös ja menkää suoraan tuohon suuntaan, niin maantielle pääsette vallan pikaa. Tulisin saattamaan, mutta ettehän te tämmöisen kanssa ilkiä pimeässäkään kulkea... MATLENA. Mitä varten minua noin kiusaat, Topra? – Ehkä sinut todenperään jätänkin, koska noin häijyksi rupeat. TOPRA-HEIKKI. Siitäkö syystä muka jätät, että olen häijy? E-ei! Elä uskottele semmoisia. Sinä tahdot vaan päästä minusta, siinä koko asia. Mutta vika, tietysti, kumminkin on minussa. Ymmärrän, ymmärrän! Sinä olet itse viattomuus, eikö niin? Noh, mitä siinä viivyttelet vielä? Pelkäätkö, että tulee minulle ikävä? E-ooho! Ei ikävä, ei pikkuistakaan. Tuommoisia tyttöjä on maailmassa yltäkyllin minun varaltani, riittää vielä toisillekin antaa... Matlena ... itketkö sinä?... Kuule, Matlena... Niinkö olen pahoittanut sinun mielesi? MATLENA (hiljaa). Mitäpä sinä siitä välität. TOPRA-HEIKKI. Voi, mikä kelvoton ihminen minä olen. Ilkeä, pahasisuinen, semmoinen. Anna anteeksi, Matlena, anna anteeksi. Minä teen, mitä tahdot, saatan sinut taloon, muiden ihmisten luokse, käännyn sitten takaisin. MATLENA. Ei, ollaan täällä. En minä sinne mene, ilman sinua, sanoinhan sen jo. TOPRA-HEIKKI. Miks’et menisi, Matlena? Parempi on sinulle, kun eroat minusta ajoissa. Jätät minut oman onneni nojaan. Sanon sen suoraan. Näes, minä olen tuommoinen rauhaton tuittupää. Voi, jospa olisi siinä kaikki. Mutta minä olen ehkä vaarallinen ihminen, pahantekijä, jota jahdataan korvesta korpeen kuin sutta ikään. Minä vetäisin sinutkin onnettomuuteen, Matlena. Ei, ennemmin kärsin yksin – tulkoon mitä tuli! Lähde nyt, minä vien sinut lähimpään taloon. MATLENA. En lähde, en jätä sinua, sanon sen vielä kolmannen kerran. Jos olet onneton, silloin juuri ystävää tarvitsetkin. Minä seuraan sinua, Topra, minne menet, eipähän minua mikä sido. Se on päätetty! Nyt en sinusta erkane, paitsi jos väkisin ajat minut luotasi. TOPRA-HEIKKI. Matlena, sinä et tiedä, mitä puhut. Seuraat minua, sanot! Et erkane minusta? Ja se on luja päätöksesi? Ei, minä vallan hämmennyn. Missä minä olen? Ja mikä minä olen? Sanoitko sinä, Matlena, että rakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi? MATLENA. Niin, jos huolit. TOPRA-HEIKKI. Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu? – Ei muusta? Sinä tulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi tyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöisenä hylkynä, tarpeettomana miehenä maailmassa? MATLENA. Mitä minä siitä välitän. Eihän se ole sinun syysi. TOPRA-HEIKKI. Ei tosin olekaan. Tiedäthän sinä että olin kova työntekijä. Etten säästänyt voimiani, enkä laiskotellut. MATLENA. Ja että kykenit mihin toimeen hyvänsä. Sen sanoivat kaikki yhdestä suusta. Enkö sitä tietäisi! Ennenkuin tunsinkaan ja ennenkuin meidän paikkakunnalle tulitkaan, kuulin sinua jo mainittavan parhaimmaksi työmieheksi koko maassa. TOPRA-HEIKKI. Eikä suotta, sen uskallan sanoa. Näillä käsillä on tehty työtä. Ja ne vielä työhön pystyvät. Ellei niitä Suomessa tarvita, niin tarvitaan ehkä muualla. Matlena, tiedätkös mitä? Me lähdemme Amerikkaan. Sen teemme. Kuinka tyhmä olen ollut, kun en sitä ennen tullut ajatelleeksi. Niin, Amerikkaan me lähdemme. Siellä ei puutu työtä, eikä siellä tekevä käsi tyhjäksi jää. Matlena, kevättalvella me jo lähdemme. Kärsitäänhän sinne asti. Eikö niin? Kevättalvella me lähdemme? MATLENA. Amerikkaan? Vieraalle maalle? Kauvas pois ystävistä ja tutuista. Voi, Topra, mistä nyt tuo pisti päähäsi? TOPRA-HEIKKI. Mitä pahempi se on vieras maa kuin kotoinenkaan? Paistaa siellä Jumalan päivä ehkä lämpöisemmin kuin täällä. Ja siellä pääsemme elämään, ajattele sitä. Minä sinulle vielä näytän, että onko minussa kuntoa, vai ei. Ja onko minussa miestä vaimoani elättämään. Totta vie! Nälkää hänen ei pidä näkemän, niinkauvan kuin noissa käsivarsissa voimaa lienee. Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin koira, – ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo annetaan enemmän arvoa. Koetellaan, minkälainen on muualla maailma. MATLENA. Mutta matkarahaa? Mistä sitä saisit? TOPRA-HEIKKI. Niin, matkarahaa?... Minulla jo on. MATLENA (vetäantyy vähän kauvemmaksi). Sinulla jo on?... Kuinka? TOPRA-HEIKKI. Niistä, joita Antille annoin, riittää hyvin meillekin. MATLENA (hiljaa, tuhahdetulla tuskalla). Oliko niitä niin paljon? TOPRA-HEIKKI. Oli. MATLENA. Ja ne... Elä suutu, Topra, minä tiedän, että sinä olet rehellinen mies... Mutta ... olivatko ne oikeita rahoja? – Tarkoitan, olivatko ne ... oikealla tavalla ansaittuja? TOPRA-HEIKKI. Tiliäkö vaadit? MATLENA. Ei, en minä vaadi mitään... Minä vaan kysyn. Ellet tahdo sanoa, tyydyn siihen. Tiedänhän, että sinä olet rehellinen mies ... että sinulla on oikeuden tunto selvempi ja varmempi kuin kellään... TOPRA-HEIKKI. Ole vaiti, sinä kiusaat minua. Mikä on oikeata, mikä väärää? Mikä rehellistä, mikä epärehellistä? Sano se, jos voit. MATLENA. Eikös Jumalan sanassa –? TOPRA-HEIKKI. Sotaa ei kielletä Jumalan sanassa. Ja sodassa on luvallista, mikä muuten katsotaan vääräksi. MATLENA. Nytpä ei ole sota. TOPRA-HEIKKI. Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä meikäläinen taistele henkensä edestä? MATLENA. Topra ... mitä tällä kaikella tarkoitat? TOPRA-HEIKKI. Minä selitän sinulle ... tulee sinun se tietää kumminkin... Mutta ole järkevä, Matlena. Ota asia siltä kannalta kuin se on otettava. MATLENA. Minä koetan. TOPRA-HEIKKI. Äskeinen tulipalo... MATLENA. Jota olitte sammuttamassa – TOPRA-HEIKKI. Jota emme olleet sammuttamassa. Mutta se ei kuulu tähän. Sitä tahdoin vaan sanoa, että se oli sytytetty. MATLENA. Sytytetty –? TOPRA-HEIKKI. Tahallaan sytytetty. Se oli murhapoltto, niinkuin sanotaan. Ja tiedätkö, ketkä sen tekivät? MATLENA. En –? TOPRA-HEIKKI. Me kolme: Kunnari, Mikko ja minä. – Minä siihen oikeastaan olen alkuna ja juurena. MATLENA. Herra Jumala!... Mitä varten? Herra Jumala, mitä varten? TOPRA-HEIKKI. Saadaksemme asuinhuoneesta siepata rahoja, sillä välin kuin väki oli sammuttamassa. MATLENA. Ooh, teitä onnettomia! Ja noin tyyneesti sitä kerrot ... ikäänkuin ei se mikään ... rikos ... olisikaan. TOPRA-HEIKKI. Rikos –? Että ottaa yhdeltä liikoja varoja pois ja antaa hätääntyneelle?... Se ei ole mikään rikos. MATLENA. Hyvä Jumala, onhan se kumminkin rikos... Elä kiellä, se on rikos. Rikos sitä kohtaan, jolta otitte. TOPRA-HEIKKI. Ole huoletta. Hänellä on vielä paljon omaisuutta jäljellä. Ei hän nälkään kuole. MATLENA. Taivaan nimessä, kuinka tämä kaikki on mahdollista! – Semmoisen työn he tekevät eivätkä pidä sitä pahana. Ja te olette kuitenkin rehellisiä, hyviä ihmisiä. Mutta hyvätkin erehtyvät joskus. Me erehdymme kaikki, kun järkemme on pimitetty. Armollinen Jumala, anna heille anteeksi. Auta heitä oikealle tielle jälleen! TOPRA-HEIKKI. Sinä olet herttainen tyttö, Matlena. Rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni. MATLENA. Mitäs teemme nyt, Topra? Ne ottavat teidät kiinni, ja panevat teidät vankeuteen. Moneksi vuotta, ehkä ijäksi? TOPRA-HEIKKI. Vankeuteen?... Linnaan muurien sisään ja vahvojen lukkojen taakse?... Ei! Siihen kiusaukseen minä en lähde. Pannaan kova kovaa vastaan, viekkaus viekkautta vastaan. Vai linnaan! Kivisten muurien, rautakiskojen ja lukkojen sulkuun? Minua?... Ei ikinä! MATLENA. Niin, eihän tehtyä sillä tekemättömäksi saa. Mutta kuinka voimme sitä välttää?... Amerikkaan? Paetaan Amerikkaan, nyt heti. Miksi kevättalvella vasta? Mennään heti! Mennään kaikki kolme, Mikko, sinä ja minä – TOPRA-HEIKKI. Ja Kunnari. MATLENA. Hän myöskin. Mennään kaikki. Ja siellä alamme uutta elämää. Heitämme mielestä pois nämä asiat. Emme puhu niistä, emmekä muistele. Teemme vaan kovasti työtä... TOPRA-HEIKKI. Kuule!... Tänne tulee joku. Piiloon, puiden taakse! Sukkelaan! MATLENA. Elä hätäile. Se on Jaara. (Jaara tulee.) TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Hittoako sinä siellä kuhnustelet ja säikyttelet ihmisiä suotta? Sen vietävä! JAARA. Tule, Topra! Parin tunnin kuluttua pääsemme vallesmannin puheille. TOPRA-HEIKKI. Vouhka! Mitä tekemistä siellä? Sinä pässi! JAARA. Tunnustamaan ja saamaan rangaistusta. – Ottakaamme ristin kuorma päällemme ja vaeltakaamme sitä kaitaista tietä, joka ijankaikkiseen elämään vie. Tule, Topra! Päivän valetessa hän nousee, sanoivat rengit. MATLENA. Voi, sitäkö se olikin. Nyt minä vasta käsitän. TOPRA-HEIKKI. Hän on hullu! Ja hän tekee meidät onnettomiksi. Millä tavalla voimme sen estää? Matlena, sano, neuvo. – Kuule, Jaara, toveri, käytä järkeäsi. Meidät pannaan kiinni, vankeuteen, jos menet puhumaan sanaakaan. Etkö sitä ymmärrä? JAARA. Vankeuteen? Niin, vankeuteen! Kahleisin! »Niin kurit’ tääll’, Vaan säästä siell’ –» TOPRA-HEIKKI. Kiusa ja kuolema! Minä olen hukassa hänen kanssaan (pudistelee häntä). Pöllö, rahjus, kutale, sinä! Ijänikuinen hölmö! Koetapas mennä meistä jaarittelemaan. Koetapas! Minä sinut tapan. Totta totisesti, minä ammun sinut kuoliaaksi – MATLENA. Topra –! TOPRA-HEIKKI. Niinkö luulet, etten saa sinua tottelemaan? Sinua? Matoa, tomuläjää – JAARA (hiljaa veisaillen). : »En pelkää vaikka piirittäis’ : Monta sataa tuhatta miestä –» TOPRA-HEIKKI. Tuki suusi, minä sanon. Tuki suusi! Tee se ajoissa! Muuten käy hullusti. JAARA. : »Ja verkkons’ kaikki virittäis’, : Sillä herra päästää heistä –» TOPRA-HEIKKI. Saatana, kyllä minä opetan sinua –! (Ottaa revolverin taskustaan ja ampuu.) MATLENA. Topra! Onneton, mitä teit? Herra, taivaan’ luoja, hän on kuollut! – Topra, Topra! Hän on kuollut! TOPRA-HEIKKI (viskaa revolverin kädestään). MATLENA. Topra, mihin joudumme nyt, poloiset?... Miksi et virka mitään? Puhu edes. Topra, kuule, sano jotain. Sinä tuijotat niin pahasti. Voi, armaani, elä anna järkesi hämmentyä. Katso minuun. Kuuletko, Topra – TOPRA-HEIKKI. Missä olet, Matlena? MATLENA. Tässä, luonasi aivan. Sinussa kiinni. Etkös näe minua, ystäväni. TOPRA-HEIKKI. Elä minua jätä. MATLENA En jätä, en. Ole huoletta, en jätä. Voi, omani, kuinka olet onneton. Kuinka kauheasti onneton!... En jätä, elä pelkää. Mutta pois täältä, Topra. Täällä on niin jylhää. Puut ja kivet meitä syyttävät. Pois pian. Rakas, onneton toverini – minä seuraan sinua vaikka kuolemaan, elä sure! (Vie häntä pois.) [[Luokka:Kovan onnen lapsia]] 2911 5130 2006-08-29T22:41:06Z Nysalor 5 Kolmas näytös {{Otsikko |edellinen=[[Kovan onnen lapsia: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Kovan onnen lapsia]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Kovan onnen lapsia]] |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Entinen tupa. Ville makaa vuoteella. Silja laulaa virsikirjasta. Maiju tuudittaa hiljaa lasta.) SILJA (laulaa). : »Pois makia maailma jää. : Mun sielun päänänsä : Täält’ pyrkii ylös vielä. : Kanss’ mielen etsii siellä : Ain’ ijäist’ menoo taivaass’ : Juur’ Herran pyhäin seurass’!» : »Taivaass’ on kunnia : Mull’ valmis korkia, : Sin’ kirjaan elävitten : On nimen pantu, tiedän, : Siell’ iloss’ parhaass’ pauhaan : Ja Herrall’ kiitost’ laulan.» VILLE. Äiti, minä näen Jesuksen. SILJA (painaa kätensä ristiin ja katsoo hartaasti samaan suuntaan kuin Villekin). Rakas lapseni! VILLE. Hän tulee minua noutamaan... Pyytää syliin... Elä itke, äiti... Taivaassa on hyvä olla. SILJA. Tiedän sen. VILLE. Tulen, tulen... Auta Jesu, en pääse ... en jaksa ... voi äiti, äiti, äiti, hän katosi ... en näe enää mitään. SILJA. Hän palajaa jälleen. Odota vähän aika vielä. Ei hän kauvan viivy. VILLE. Äiti, äiti!... Mihinkä äiti meni? SILJA. Tässähän minä olen, lapsi. Mitä tahtoisit? VILLE. Pitele kiinni, äiti. SILJA. Joko tuskat alkavat taas? VILLE (valittaa ja huhtoo käsillään). SILJA. Lapsi raukkani, kun täytyy kärsiä noin paljon. Rakas, laupias isä, huojenna kipua, anna loppua pikemmin... Maiju, tuo vettä, että saan kostuttaa huulia edes... Voi, raukkani! Näin kovia vaivoja ei hänellä ole vielä ollutkaan... Koeta panna lusikalla suuhun, minun täytyy pidellä käsiä, muuten hän hakkaa niitä sängynlaitaan... MAIJU. Ei niele; se jää kurkkuun korisemaan. SILJA. Eikö niele?... Silloin on loppu lähellä. MAIJU. Äiti, elkää antako Villen kuolla. Elkää äiti. Minulle tulee niin ikävä. SILJA. Hyvä lapsi, onko se minun vallassani. MAIJU. Minä juoksen Mäki-Mattiin hakemaan apua. Ehkä saisimme sieltä rohtoja. SILJA. Ei hän enää rohtoja tarvitse. Aikaisemmin olisivat ehkä avun tehneet. MAIJU. Olipahan yksikin sairas parantunut, vaikka ihan jo kuoletettiin. Ettekös muista äiti, kun Matlena siitä kertoi. SILJA. Mene, Maiju kulta, heiluttamaan kätkyttä, ettei Anna edes herää. VILLE. Ajakaa pois, ne tekevät minulle pahaa. SILJA. Elä pelkää, lapseni, ei tässä ole kuin äiti vaan... Oma, rakas Ville poikani... Kun voisi sinua auttaa. Sydänvereni antaisin... MAIJU (polvillaan, rukoilee ensin hiljaa, sitten ääneen). Hyvä, rakas Jumala taivaassa. Että Ville eläisi ja tulisi terveeksi. Että hän jaksaisi kävellä ja leikkiä niinkuin ennenkin... SILJA. Sillä lailla ei saa rukoilla lapseni... Herran tahto tapahtukoon. MAIJU. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa. Mutta elä ota häntä pois, minä niin itken jos Ville kuolee ja äitikin itkee eikä meillä sitten enää ole yhtään iloa... SILJA. Hiljaa, Maiju, hän menee uneen. Jumalan kiitos, että viimein kumminkin helpoitti. – Tules katsomaan, kuinka hiljaa ja rauhallisesti hän nyt makaa. MAIJU. Hän ihan varmaan rupeaa paranemaan, äiti, Jumala kuuli minun rukoukseni. Siinä näette, äiti, osasinpas rukoilla oikein. SILJA. Kun hymyileekin unissaan. MAIJU (tarttuu molemmin käsin äidin kaulaan). Äiti kulta, hän paranee, hän paranee. Ja meille tulee taas niin hauska. – Äiti, kuulkaa, ei Villen koskaan tarvitse hoitaa Annaa, ei koskaan kantaa puita, eikä lattiaa lakaista, kyllä minä teen kaikki. Ja annan leipäosastani hänelle aina puolet, enemmänkin kuin puolet, että pääsee, raukka, voimiinsa, eikös niin, äiti? Mutta mistä saisimme hänelle vehnästä, edes jonkun kerran, mistä äiti? Sanokaa! SILJA. Elä, hyvä lapsi, kurista minua. Menisit nyt tuutimaan pikku Annaa, niinkuin äsken jo pyysin. MAIJU. Kyllä, kyllä, jahka vähäisen vielä katson Villeä. No, nyt! Minä tuudin oikein kahden käden, ettei herää. Näinikään. Näettekö, äiti, näinikään. SILJA. Hyvä, hyvä. Ei, elä laula, että Ville saa nukkua. – Ohho, nytpä hän jo aukaiseekin silmänsä taas. VILLE. Äiti! SILJA. Mikä on, lapseni? VILLE. Ei koske enää mihinkään. SILJA. Eikö koske? Rakas, oma poikani, olisiko se mahdollista. Jumala ehkä auttaa sinua terveeksi vielä... Voisitkohan syödä vähäisen? Että vahvistuisit. MAIJU. Minulla on sokeripala taskussa. Ville, tahdotko? SILJA. Kuuletko, lapsi, mitä Maiju sinulle antaa? Semmoista makeata kun hän on säästänyt Ville pojalle. MAIJU. Ja siitä asti, kun viimeksi kävin Mäki-Matissa. Edes kaksi viikkoa, taikka enemmänkin. Iitan kanssa leikittiin silloin vieraisilla... Siinä on, ota, Ville! SILJA. Annapas olla, mitä hän katsoo taas noin kummasti? Mene, mene, lapseni, vie pois sokurisi, näethän sinä, ettei se meistä enää tiedä laisinkaan. Ville, rakas poikani, osaatko puhua vielä? Tunnetko äitiä? VILLE. Siellä on ... niin kirkasta ... ja kaunista... SILJA. Missä, armaani? VILLE. Taivaassa... Enkelit laulavat ... palmut kädessä... Ja urut ... soivat... MAIJU (vavisten). Äiti! SILJA. Hiljaa, hiljaa. MAIJU (kuiskaa). Kuoleeko hän, äiti? SILJA. Kuolee. VILLE. Tulen ... äiti ... auta... Jeesu... (Hengittää harvaan ja raskaasti. Kuolee.) SILJA (nousee). Hän on päättänyt. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon. (Painaa kuolleen silmät kiinni ja kädet ristiin rinnalle.) MAIJU (heittäytyy itkien lattiaan). SILJA (kääntyy häneen vitkalleen). Elä itke, Maiju. Emme saa kadehtia hänen onneaan. Nouse ylös, lapseni, ja tule katsomaan. Niin kauniina ja hiljaisena hän nyt lepää tuossa... Päässyt on, Ville, maailman vaivoista ijäiseen iloon taivaassa... Ei tunne kipua eikä tuskaa enää... Hänen tähtensä ei surra tarvitse... MAIJU. Mutta kun hän viedään pois ... kirkon multaan ... sitähän minä itken ... kun ei milloinkaan enää saa häntä nähdä ... ei milloinkaan ... vaikka eläisi kuinka kauvan... SILJA. Elä itke, elä itke! MAIJU. Miks’ pannaan hautaan, äiti?... Kylmään, pimeään hautaan ... jossa paleltaa ja pelottaa... SILJA. Hyvä lapsi, ruumis sinne vaan pannaan. Ville on itse taivaassa... kirkastetulla ruumiilla. Jos tulet Jumalan lapseksi, niin tapaatte kerran toisianne Jesuksen luona. MAIJU (pyyhkii silmiään ja katsoo äitiin). Minä koetan, äiti. Luen rukouksia joka aamu ja ilta, enkä ole koskaan tottelematon. Ottaako Jumala minua sitten samaan taivaasen, johon Villenkin? Ottaako, äiti? SILJA. Ottaa, lapseni, ottaa, ottaa... MAIJU. Ihanko heti sitten kun kuolen? SILJA. Ihan heti. MAIJU. Ja antaako semmoisen kirkastetun ruumiin? SILJA. Antaa. MAIJU. Mutta eipäs antanut Villellekään. Enpäs minä nähnyt. Näittekö te, äiti? SILJA. Eihän sitä kuolevaiset silmät – Ole nyt rupattamatta, hyvä lapsi, en minä jaksa kuunnella... Juoksisit ennemmin Mäki-Mattiin sanomaan, että Ville on kuollut. Ja kysy, jos emäntä voisi tulla minua vähän auttamaan. Pitäisi käydä ilmoittamassa papille ja toimittaa hautaan. Enkä minä pääse täältä mihinkään, kun ei isä ole kotona. MAIJU. Sanonko minä, että Villeltä terveisiä? SILJA. Sano vaan. Mutta elä viivy, muista tulla takaisin samaa päätä. MAIJU. Kyllä, kyllä. (Menee, kääntyy porstuasta takaisin.) Äiti, minua pelottaa. SILJA. Mikä sinua pelottaa, lapsi? MAIJU. Että jos siellä kummittelee, metsässä. SILJA. Ole nyt joutavia. Keskellä päivää. MAIJU. Mutta kuolleet eivätkös näyttäänny välistä? SILJA. Eivätkä näyttäänny. Ja Villekö sinulle sitten pahaa tekisi? MAIJU. Jos panisin katkismuksen povelleni. Mitä, äiti? SILJA. Pane, pane. Voi, kuinka olet lapsellinen. MAIJU (pistää kirjan poveensa). Nyt varmaankaan ei pysty mikään (menee). SILJA (nojautuu sängyn laitaan, katselee ruumista). Ei tuskaa ... ei kipua ... ei synti eikä vaiva nyt rauhaasi häiritse... Tallella olet ... rakas poikani ... sydänkäpyni ... en sinua takaisin pyydä ... taivaassa sinulla on loppumaton ilo ... en pyydä takaisin, vaikka itken ... kun jäi niin tyhjäksi ja kolkoksi tupa ... (peittää ruumiin valkoisella vaatteella). Lepää rauhassa, armas lapseni, lepää rauhassa. Jeesus Kristus sinut viimeisenä päivänä jälleen herättää ... silloin, jos Jumala suo, näemme toisemme ... silmästä silmään. (Istuu jonkun maikan päähän karttaamaan villoja, laulaa.) : »Pois makia maailma jää! : Mun sielun päänänsä : Täält’ pyrkii ylös vielä, : Kanss’ mielen etsii siellä : Ain’ ijäist’ menoo taivaass’ : Juur’ Herran pyhäin seurass’.» (Antti ja Mikko tulevat.) ANTTI. Hyvää päivää, tässä sitä ollaan taas. Terveisiä matkalta. MIKKO. Ja nyt, Silja, ei meillä enää ole mitään hätää. Päästään elämään uudelleen ja toisella lailla kuin ennen milloinkaan. Niin, niin, totta se on, elkää yhtään katselko. Ha, ha, ha, Siljan silmät kun repesivät suuriksi. Ei se usko minua. Antti, sano sinä, onko valhetta. ANTTI. Siinä ei sanoja tarvita, kun lyödään rahat pöytään. Noin! Tulepas, eukko, tänne nyt! Joudu, mitä sinä kuhnustelet? Tokkohan lienet vielä elämässäsi nähnyt näin paljon rahaa yhtaikaa. MIKKO. Siinä on jos jonkinlaisia seteliä. Harmaalaitasia, sinilaitasia, punalaitasia. – Kelpaa meidän, miekkoisten! Ei pakkoa työhön eikä mihinkään. Syödä vaan ja maata kellotella pitkin päivää, jos niin tahtoo. ANTTI. Ja kuinka se rohkaisee mielen, tuo raha. Ei uskoisi. Mutta vallan minä olen toinen ihminen siitä saakka, kuin nuo sain povelleni. Tunteepa melkein, että nyt sitä on maailman herra. MIKKO. Eikös ole sitten? Pieniä kapineita nuo ja ohkaisia, mutta paljon painavat yhtäkaikki. Panepas niitä vaakaan vaan, niin hetikohta on toisessa vaa’asa maita ja tiluksia, ääntövaltaa, arvoa ja mitä hyvää ikinä ajatella voi. ANTTI. On se somaa. No, Silja, sinä vaan töllistelet. Luulet varmaan näkeväsi unta. Et usko omia silmiäsi, niinkö? Otapas käteesi tuosta harmaalaitanen ja koettele. SILJA (työntää hänen kättään pois). Mistä sinulla on nuo rahat, Antti? ANTTI. Huoli siitä. Pääasia vaan, että on. Noo? Otatko, vai –? SILJA. En ota, ennenkuin saan kuulla, mistä ne ovat tulleet. ANTTI. Mistä ovat tulleet, mistä ovat tulleet, Ulkoa maailmasta, tietysti, meille niinkuin muille. Ei suinkaan niitä taivaasta kenellekään sada. SILJA. Antti, Antti, mitä olet sinä tehnyt? Voitko vastata Jumalan ja omantuntosi edessä? ANTTI. Ole vaiti. Minä nyt sanon, että Topra nämä antoi ja lähetti sinulle vielä paljon terveisiä, että ostaisit rohtoja Villelle ja ruokaa koko joukolle. SILJA. Mutta millä tavalla oli Topra ne saanut? ANTTI. Sitä en tiedä, eikä se minua liikuta. MIKKO. Tavalla millä hyvään. Itse hän siitä vastaa. Olkaa te vaan huoletta. SILJA. Laske pois kädestäsi, Antti, rahat kaikki. Siunaa itsesi, mies, ja pakene noita kuin saastaisia henkiä. ANTTI. Oletkos hassu? Toinen hyvästä tahdostaan antaa ja minä kieltäytyisin ottamasta. Jopa olisin tyhmä. Hölmö kerrassaan. MIKKO. Ja mitä Topra sanoisi? Joka parhaasta päästä juuri Villeä ja Siljaa varten ne hankkikin. SILJA. Ville ei niitä enää tarvitse enkä minä liioin. Varjele suuri luoja syömästä noilla rahoilla ansaittua leipää. Vaikka nääntyisimme nälkään ennemmin. ANTTI. Mikä niitä rahoja vaivaa sitten, jos saan luvan kysyä? SILJA. Sen tiedät kyllä, jos tahdot olla rehellinen. Oman käden oikeudella ne Topra on ottanut. Ei mitenkään muuten. MIKKO. Oman käden oikeutta täällä, Silja hyvä, harjoittaa itsekukin. Eroitus on vaan siinä, että toisia laki suojelee, toisia se vainoo. SILJA. Elä kuuntele, Antti, elä kuuntele tuommoista puhetta. Mene omaantuntoosi ja ajattele tarkkaan, ennenkuin kosketat väärin saatuja rahoja. ANTTI. Ajattele, ajattele! Minä en ajattele mitään. Ostan ruokaa ja syön mahani täyteen. Katsele sinä päältä ja ime sormiasi, jos niin lystäät. Sama se. SILJA. Ostat leipää noilla? Vaikka olisivat – varastettuja? ANTTI. Vaikkapa olisivat. Mitä se minuun kuuluu. Minä en kumminkaan ole niitä varastanut. MIKKO. Te olette liian arka, Silja. Maailmassa pitää elää maailman mukaan. SILJA. Tähän asti olemme eläneet rauhassa ja sovinnossa. Mutta nyt – ANTTI. Syytön olen minä, sillä minä en riitaa rakenna. SILJA. Minulla ei sitten ole muuta neuvoa, kuin ilmoittaa asia vallesmannille. ANTTI. Koetapas semmoista tehdä. Koetapas, sanon minä! Tuhat tulimmaista! Silloin ei kunnian kukko laula. SILJA. Itsehän minua pakoitat. Kun et muuten luovu aikeistasi. ANTTI. Mutta sinä et hiisku näistä rahoista sanaakaan. Muista se! Sinä et suutasi aukaise. SILJA. Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. ANTTI. Enkö minä saa sinua tottelemaan? Sepä kumma. Sinäkö tässä olet haltijana, vai minä? (Puristaa häntä käsivarresta.) SILJA. Lyötkö sinä minua siitä syystä, etten anna sinun sielullesi vahinkoa tehdä? Että varoitan ja huudan takaisin, kun näen sinun kääntyvän pahalle tielle. ANTTI. Nyt vaikene ajoissa. SILJA. En vaikene silloin kuin tiedän olevani oikean asian puolella. ANTTI. Kuule, minä lyön. MIKKO. Elä huoli, Antti. Lähdetään matkaamme ennen. Antti! ANTTI. Kuritan häntä ensin. SILJA. No, lyö vaan! Lyö tässä lapsemme ruumiin ääressä. (Heittää peitteen Villen kasvoilta pois.) ANTTI (jäykistyy). Ville kuollut! SILJA. Kuollut. Päässyt pois synnistä ja murheesta. Sieltä hän nyt autuudestaan katselee meitä, jotka riehumme täällä ja intoilemme emmekä anna hänen tomulleenkaan rauhaa. ANTTI (vaipuu penkille). Meidän ainoa poikamme! SILJA. Noin hiljainen ja tyven on kuolema. Elämässä surraan ja murehditaan. Mitä varten? Turhaa kaikki. Tänne kuin ehtii, niin lepoon asettuu sekä ilot että tuskat. MIKKO. Ville parka! Olispa hän yhtähyvin saattanut vielä elääkin. SILJA. Mitäpä onnea hänelle täällä oli tarjottavana. Parempi, että Herra hänet korjasi, ennenkuin ehti kovettua ja paatua. ANTTI. Hän oli niin terävä ja vilkas... Erinomaisen kaunis poika, siksi kuin rupesi sairastelemaan. MIKKO. Niin oli, minäkin muistan. Oikein täytyi ihmetellä hänen järkeään. ANTTI. Ja semmoinen pää kun sillä oli oppimaan kaikkea. Luki jo kuin vettä mitä kirjaa tahansa. Olisi hänestä tullut vaikka pappi, kun olisi meillä ollut varoja häntä kouluttaa. SILJA. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon! (Peittää ruumiin jälleen.) ANTTI. Mikä varjo siellä liikkuu? SILJA. Joku on ikkunan takana. MIKKO. Kuka perhana –? Antti, joudu! Pian pois nämä (viskaa lakkinsa rahojen päälle ja painaa käsillään). Jokohan ennätti nähdä? ANTTI. Odotas – se taitaa olla Matlena. MIKKO. Niin onkin. – Hyi, kuinka säikähdin. – Mitähän siellä kurkistelee... Kuunnellaanpas ... hän puhuu jotain (menee ikkunaan). Ei! Ei ketään. Käy sisään vaan. ANTTI. Mitä hän kysyy? MIKKO. Jos täällä on vierasta tuvassa. MATLENA (aukaisee oven ja katselee ympärilleen). Ei muita paitsi te? Eikö uunilla liioin? SILJA. Ei siellä ole yhtäkään ihmistä. MATLENA (puhuu ulos). Tule, Topra. MIKKO. Ahaa! Onko Topra matkassa? (Matlena ja Topra tulevat sisään.) MIKKO. Nythän olemme taas vähitellen koossa kaikki. Kunnari kun vaan saapuisi vielä. TOPRA-HEIKKI. Ovatko liikkuneet täälläpäin? MIKKO. Ketkä? TOPRA-HEIKKI. Kruununmiehet. MIKKO. Ei, minun tietääkseni. – Ettäkö ajaisivat meitä takaa? – Ole hiidessä –! TOPRA-HEIKKI. Ehk’eivät ole jäljillä vielä. Mutta varoa saamme. ANTTI. Kuinka niin? MATLENA. Ei ne ole jäljillä, eikä meillä ole mitään vaaraa. Heitä vaan mielestäsi pois kaikki ja istu tänne lepäämään. Tänne pöydän päähän, näin. Ja sitten panen minä eteesi ruokaa, että saat syödä. Enkä anna sinulle rauhaa, ellet syö oikein vahvasti. Tulkaa toisetkin, jos teitä maittaa. Poikkesin Mäki-Mattiin sivumennen ja ostin mitä sain. Tulkaa, tulkaa! ANTTI. Minua ei nyt maita. MATLENA. Tuossa leikkaan sinulle hyvän palasen palvattua lihaa, Topra. Pistä suuhusi ja pure. Eläkä ajattele mitään, kuuletkos, elä yhtään mitään. Syö ja ole ihan huoleton. Sitten rupeat levolle, etkä muistele kruununmiehiä ollenkaan. Minä vaikka olen vahdissa tuolla ulkona sen aikaa kuin nukut. Eikös niin? TOPRA-HEIKKI. Mitä sinä väkisen työnnät minulle ruokaa, kun minua ei kumminkaan maita. Olenhan sen sanonut jo tuhannen kertaa. MATLENA. Ei ihminen elä syömättä. Ota, hyvä Topra, niele väkisen. Usko minua, sinä sairastut muuten. TOPRA-HEIKKI. Se on mahdotonta. Minä en saa menemään alas. Veisit pois. Tekee pahaa sitä katsellakin. MATLENA. Rupeatkos maata sitten? TOPRA-HEIKKI. Ei nukuta. MIKKO. Anna sinä Topran olla. Mitä hiivattia – MATLENA. Elä puhu, kun et tiedä kumminkaan. Topra ei ole syönyt eikä nukkunut, ollut vaan yhtämittaisessa tuskassa ja hädässä. Sitä ei ihminen kestä, tulee viimein höperöksi. MIKKO. Ole vaiti. Tuommoisesta alituisesta hopotuksesta luulet hänen sitten paranevan. Heitä hiiteen. Minulla on keino, joka tepsii (ottaa lakin rahojen päältä). Katsopas tänne, Topra! Tokko muuttuu iloiseksi mielesi? TOPRA-HEIKKI. Tuossako te niitä pidätte? Päättömät kollot! Eikö teillä ole järkeä sen verran että hakisitte niille piilopaikan. Millä hetkellä hyvänsä tulee vallesmanni sisään ja saa ne silmiinsä. Silloin olemme kiinni joka kynsi. MIKKO. Niin, tosiaankin. Kyllä nämä täytyy kätkeä. Mutta mihinkä? Sano sinä, Antti, joka paremmin tunnet paikat. ANTTI. Miettikäähän nyt te. En minä kykene tällä haavaa. MIKKO. Uunille. TOPRA-HEIKKI. Josta ensimmäinen kerjäläinen ne kaappasee. MIKKO. Porstuan-nurkkaan sitten? Taikka navettaan. TOPRA-HEIKKI. Porstuan ne syynäävät ja navetan, jos kerran tulevat. MIKKO. No, neuvo sinä. En minä enää tiedä. TOPRA-HEIKKI. Pannaan kätkyeen – ei, pannaan Villen sänkyyn, vaatteitten alle. Niin, sinne juuri, Villen sänkyyn! Villen hyvä haltija ne ottakoon huostaansa. SILJA. Ei tänne! TOPRA-HEIKKI. Minkätähden ei? Villen omat ne ovat. Ei kenenkään muun. Tulkoonpas kukaan niitä ryöstämään häneltä. ANTTI. Sinä et vielä tiedä, Topra, mitä täällä on tapahtunut. – Ville on eronnut meistä. TOPRA-HEIKKI. Eronnut –? ANTTI. Ville on kuollut. Kylmä ruumis tuossa vaan on jäljellä. MATLENA. Kaikki surut yhtaikaa! TOPRA-HEIKKI. Kylmä ruumisko vuoteella, tuossa? MATLENA. Niin, Villen ruumis. TOPRA-HEIKKI (hiljaa itsekseen). Toinen metsässä. ANTTI. Tahdotteko katsoa? (Nostaa peitettä.) SILJA (hiljaisella äänellä). Elkää peljätkö. Ei hän tee pahaa kenellekään. MATLENA. Autuas hän on, jos ken. TOPRA-HEIKKI. Peittäkää pois! – Mitä siinä on katsottavaa. – Ja mitä varten pidetään kuollutta täällä sisässä? Viekää ulos. Elävät elävien kanssa, kuolleet erilleen. Antti ja Mikko, toimittakaa ruumis muualle. Niin kauvas kuin suinkin. Joutuun nyt. SILJA. Ei vielä. Antakaa olla aamuun. Hän hiljan vasta kuoli; on tuskin ehtinyt kylmetä. TOPRA-HEIKKI. No, niin! Minun puolestani olkoon siinä, vaikka tuomiopäivään asti. Luuletteko että pelkään ruumiita? Oho! Mies olen. Enkä kalpene, vaikka tulisi se kävellen vastaani. Ruumiita ei pelkää muut kuin lapset ja naiset. Hupakot! Kun säikkyvät turhia. Ruumis on kuin lakastunut ruoho, taikka kuin tuo halko tuolla nurkassa. Ei tiedä eikä tunne sen enempää. Ei liiku, eikä kävele, ei hievahda paikastaan. Ja vähitellen se mätänee, madot syövät ja kaikki katoo, niin ettei jälkeä jää – Semmoista on elämä ja semmoinen on maailman meno. Ei kannata surra eikä huolia. Tänne tulkaa, Antti jo! Mikko, tänne pöydän luokse. Me juttelemme ja pieksemme suuta. Annamme palttua koko maailmalle. Oletteko hankkineet edes viinaa meille? MIKKO. Kuinkas sitten! Täällä on pullo taskussa. TOPRA-HEIKKI. Hyvä! Tuo tänne. Ja pikari myös tai muu sen tapainen, että juomme kerran oikein ihmisiksi. MATLENA. Luojan lykky. Nyt hän taas on entisellään (istuu Siljan viereen). ANTTI (tuo pikarin). Sietääpä tosiaankin saada vähän virkistystä nyt. – Kovin minuun koski tuo pojan kuolema. TOPRA-HEIKKI. Viina huhtokoon mielestämme pois kaikki pahat. Siinä! Ryypätkää miehet! Mitä te pelkäätte ja vapisette? Ruumistako? Vai noita rahoja tuossa? Pistä ne poveesi takaisin, Antti, siksi kuin mietimme niille hyvän piilopaikan. Pohjaan saakka, Mikko! Pohjaan saakka. Elä kihnustele, aika mies. Ja rohkaise mieltäsi. Luulenpa että housusi tärisevät. MIKKO. Se on pitkä valhe. Minä en tähän saakka ole tiennyt pelvosta mitään. Olenkosta, Antti? TOPRA-HEIKKI. Alku, näetkös, on aina vaikeinta. Tottumusta puuttuu, siinä se vaan on. Mielemme horjuu samoin kuin lapsen jalat ensimmäisiä askeleita ottaessa. Rautaa me tarvitsemme suoniin. Terästä ja rautaa, että pysyy veri alallaan. Se muuten hakkaa kuin vasaralla ja huumaa pään. Noo, ei se mitään! Pysytään me pystyssä siltä. Eikä silmää räpäytetä itse paholaisenkaan edessä. Otetaanpas toinen ryyppy. Terve! ANTTI. Niin, otetaan vaan. Turhaa on surra. Ei herää Ville eloon, vaikka huolisin niin, että sydän halkiaisi. TOPRA-HEIKKI. Apu tuli liian myöhään. Ennemmin olisi meidän pitänyt ryhtyä toimeen. Nyt olisimme päässeet jo paljon pitemmälle. Emme enää kärsisi näitä vasta-alkavan tuskia. Ville olisi jäänyt eloon, voimistunut ja kasvanut. Kuka tietää minkälainen mies hänestä olisi maailmaan varttunut. Meillä siitä olisi ollut ilo. Epäilykset olisivat haihtuneet häntä katsellessa. Mutta nyt – Eih! Mihin sotkeentuvat aatokseni taas? Kolmas ryyppy! Juodaan, miehet, niin kauvan kuin pullossa riittää. MIKKO. En ole tuntenut epäilystä minkäänlaista, enkä tuskaa liioin. Sinua ne vaan vaivaavat, Topra. – Kunnari kun tulisi pitämään meille iloa. Äkin ne hälvenisivät. TOPRA-HEIKKI. Minullako epäilyksiä? Ettäkö minä olisin teitä arempi? Häpiä vähän! Olisiko teissä ollut kuntoa ryhtyä koko toimeen ilman minua? MIKKO. No, enhän minä sitä väitäkään. Mitä sinä nyt taas semmoisia? Nostat riitaa aivan suotta. TOPRA-HEIKKI. Ja mitä varten minulla tunnonvaivoja olisi? Mitä varten, minä kysyn? MIKKO. Herra Jumala, eihän tässä ole tunnonvaivoista puhuttukaan. Onkosta, Antti? TOPRA-HEIKKI. Minä kysyn teiltä, mitä varten minulla olisi tunnonvaivoja? Mitä pahaa olen tehnyt, jota pitäisi minun katua? Vai sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat ja polkevat. Oliko se synti, minä kysyn? Vastatkaa! ANTTI. Ei suinkaan sitä voitane synniksi lukea. Ei millään tavalla. TOPRA-HEIKKI. Meillä on sota, ymmärrättekö? Oikea rehellinen sota, niinkuin sen olen teille tuhannen kertaa selittänyt. Niin kauvan ei vielä sotaa ole kuin yhdeltä puolen vaan tapellaan, mutta kun toiset rupeavat puolustamaan itseänsä ja lyövät takaisin, silloin on sota syttynyt. Vaan ne ensimmäiset sodan alkoivat, eikä jälkimmäiset, ymmärrättekös nyt? MIKKO. Niin, ensimmäiset, tietysti. Rikkaat ja mahtavat. TOPRA-HEIKKI. Mitä syytä meillä sitten olis tunnonvaivoihin, hölmöt? Huomaatteko jo, kuinka lapsellisia te vielä olette? Ei uskoisi, aikamiehistä. Oikein naurattaa. – Ja maistetaanpas sen päälle. MIKKO. Vieläkö sieltä tulee? TOPRA-HEIKKI. Kun meiltä riistetään hikemme ja vaivamme hedelmät, niin otamme ne koreasti takaisin. Se on oikeus ja kohtuus. Kun meitä lyödään, niin lyömme takaisin. Ja kun vaara uhkaa, niin annamme tulta. – SILJA. Toisin neuvotaan Jumalan sanassa. »Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat. Ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.» TOPRA-HEIKKI. Tuo ei kuulu tähän. Ei ensinkään. Mutta toisen kohdan minä tiedän raamatusta joka meille sopii: »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!» ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!» ANTTI. Mikä sinua vaivaa, Topra? TOPRA-HEIKKI. Se oli Jaaran ääni. MIKKO. En kuullut minä. MATLENA. Korvasi pettivät, suotta säikyt. TOPRA-HEIKKI. Jaaran ääni, niin totta kuin tässä istun. Jaaran ääni. Kolkkona ja kumeana kuin haudan syvyydestä, mutta Jaaran ääni. MATLENA. Ja minä sinulle vakuutan, että korvasi pettivät. Elä tarkkaa noin, mielesi siitä alkaa harhaella. MIKKO. Mutta jos hän hyvinkin on tuolla ulkona? Minä menen katsomaan – MATLENA. Voi, elä mene. Ei siellä ole mitään. Puhellaan muista asioista, että unohtuu pois. ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!» TOPRA-HEIKKI. Hiljaa! Vaiti! – Ovatko helvetin portit jääneet auki, kun kuolleet pääsevät meitä kiusaamaan? SILJA. Kriste armahda! ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!» TOPRA-HEIKKI. Pysy siellä, jossa olet, jätä elävät rauhaan! Mitä sinä meistä? Eikö siinä kylläksi, että maailma meitä ahdistaa? Vieläkö kuolleetkin nousevat yhteen liittoon? ANTTI. Viina on mennyt hänen päähänsä. MATLENA. Topra, rakas ystäväni, rauhoitu. Usko minua, tuo on vaan sairautta, tyhjää hourausta. Ei kuulu mitään ääniä, turhaa luuloa se vaan on. Näes, me olemme kaikki täällä, Mikko, Antti, Silja, minä. Tunnethan sinä meidät? TOPRA-HEIKKI. Tunnen. Mutta ettekös te kuulleet mitään? MATLENA. Emme yhtikäs mitään. Kun rauhoitut, niin ne katoovat sinunkin korvistasi. MIKKO. Otit niin monta ryyppyä syömättömään ruumiisen, siitä se tuli. MATLENA. Ja valvomisesta. Kun ei ole nukkunut moneen yöhön. ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta ja veri verestä!» TOPRA-HEIKKI. Taas se kuuluu, taas! ÄÄNI. »Veri verestä, henki hengestä!» TOPRA-HEIKKI. Tule esiin sitten. Asetta, kirves tänne! En pelkää, tappelen vaikka viimeiseen veripisaraan asti. Ota avuksesi hornan pedot ja itse pääperkeleet lisäksi. En pelkää sittenkään. Kirves, kirves tänne! MATLENA. Voi, taivaan vallat! Topra! TOPRA-HEIKKI. Odotas! Se säikähtikö nyt ja läksi pakoon? MATLENA. Läksi. Pakoon läksi. Ei ole mitään enää. Nyt pääsit rauhaan. Tule levolle. Tänne penkille. Silja antaa tyynyn. Tule! Ei ole mitään enää. Se pakeni pois. TOPRA-HEIKKI. Lieneekö ollutkaan. Mielenhouretta vaan. Henget eivät puhu. Eivätkä ne täällä meidän keskellämme liiku. Ei ole mitään luonnotonta, vaikka jotkut niin luulevat. Taika-uskoa se vaan on. Taikka mielenhouretta niinkuin minulla. Ei henget meitä vihaa eikä härnää. Toisessa maailmassa ne ovat. – Juopa syvä välillä. Ei voi tulla sieltä tänne. MIKKO. Nyt hän puhuu järkevästi. Jumalan kiitos, että meni ohitse. Rupesi tekemään jo pahaa minullekin. ANTTI. Ehkä on parasta että seuraat Matlenan neuvoa ja menet levolle MATLENA. Kas tässä sinun kelpaa maata. Nuttuni panin alle, että on pehmoisempi. Tule nyt Topra! TOPRA-HEIKKI. Istutko sinä luonani, Matlena? (Laskeutuu pitkälleen.) MATLENA. Istun toki (asettuu jakkaralle). Tässä näin, ihan likellä, Enkä paikaltani hievahda. Ole vaan rauhassa, TOPRA-HEIKKI. Laske kätesi tänne korvalleni. Noin, nyt on hyvä. Nyt ei kuulu mitään. – Kumma että löi niin heikoksi miehen. Että kuulee olemattomia ääniä. Ei se muuta ollut kuin heikkoutta, luonnon heikkoutta. ANTTI. Niin, eihän sitä ihmetellä sovi. Mieskin on ihminen, vaikka olkoon kuinka väkevä. TOPRA-HEIKKI. Tähän saakka en vielä ole säikkynyt enkä pelkoa tuntenut. Mutta jopa nousivat ihokarvat yksin pystyyn ja kylmä hiki vieläkin valuu pitkin ruumista... Oli niin outoa ja luonnotonta, sehän sen teki. MATLENA. Niin, sehän sen teki. ANTTI. Elä puhele enää, vaan koeta nukkua. – Ollaan kaikki hiljaa, että hän saa unta (muuttaa Siljan luokse). MIKKO. Parasta kun rupehimme maata jokaikinen. TOPRA-HEIKKI. Siitä minulla vaan on paha mieli, että ennätti Ville kuolla. Se meni nyt niinkuin turhaan kaikki. Vaikka onhan niitä muita jäljellä. Paljonkin muita. MATLENA. Nuku nyt, nuku! Heitä pois mielestäsi nuo asiat. Meillä on aikaa miettiä niitä sittenkin taas, kun heräät. TOPRA-HEIKKI. Sinä, Matlena! Oma tyttöni! – Kultanuppuni! – Pidätkö sinä minusta nytkin vielä? Vaikka olen tänlainen – pahantekijä. MATLENA. Minun silmissäni olet kuitenkin hyvä, parhain kaikista. Mutta nyt et saa virkkaa enää mitään. Et ainoata sanaa. TOPRA-HEIKKI. En, en. – Minä tottelen sinua ja nukun. SILJA (puoliääneen Antille). Eiväthän kaikki voi olla rikkaita, toisten täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... Ja itsekunkin tulee kantaa ristinsä kärsivällisyydellä, eikä soimata Herran töitä, jos kohta niitä ei ymmärräkään. Ollaan uskolliset kuolemaan saakka, kyllä ne sitten aikanaan kaikki selviävät. ANTTI (samoin puoliääneen). Ei köyhyys taivaasen auta. Sen ainakin kokemus näyttää. SILJA. Sitä et tiedä. Muista vertausta rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. ANTTI. Se nyt oli se yksi tapaus. Sopineeko sama vertaus kaikille. SILJA. Kyllä, kun vaan iloisella ja nöyrällä mielellä taipuu kärsimisen alle. Luulen että silloin jo täälläkin annetaan joskus tuntea taivaan esimakua. MIKKO (Matlenalle puoliääneen). Matlena, kuulehan? MATLENA. Mitä sitten? Puhu hiljaa. MIKKO. Kuinka oli Topra saanut päähänsä, että ... että Jaara on kuollut? MATLENA. Elä kysele. MIKKO. Mielenhourettako kaikki? MATLENA. Ole vaiti, ettei hän herää... Kylläpähän sitten kuulet – MIKKO. Voisit tuota kumminkin sanoa. Minulle tahtoo nousta niin pahoja aavistuksia... MATLENA. Hiljaa –! Siellä tulee joku. MAIJU (tulee juosten sisään). Äiti, äiti! Kiiltonappisia herroja! Kahdella hevosella. Ajavat täyttä laukkaa tänne... Kas, johan ne ovat kaikki täällä... MIKKO. Kiiltonappisia herroja? Vie sinun perhana! ANTTI. Pakoon! Kiiruusti! MATLENA. Voi, Jumala!... Ennätämmekö? TOPRA-HEIKKI. Mikä on? MATLENA. Elä säikähdä. Meidän täytyy joutua pois metsään. Nouse pian ylös. MIKKO. Kruununmiehet meitä ajavat takaa. Helkkuna, nyt ne ovat jo pihassa. ANTTI. Porstuan ovi kiinni! Säppiin! TOPRA-HEIKKI. Ei! Antaa heidän tulla. MATLENA. Mitä aiot? Topra –? TOPRA-HEIKKI. Levollisia kaikki! Ei mitään hätää. Jättäkää minun huostaani. Suut kiinni, te muut. Mikko, muista! (Vallesmanni, siltavouti, jahtivouti ja kaksi renkiä tulevat. Rengit pysähtyvät ovelle.) MAIJU. Isä, tekevätkö ne meille pahaa, nuo? ANTTI. Elä pelkää. Mene äidin luokse. VALLESMANNI. Hyvää iltaa! TOPRA-HEIKKI. Jumal’antakoon hyvää iltaa, Herrat kun ovat lähteneet oikein miehissä liikkeelle. Susiako ajetaan, koska jahtivouti on matkassa?... Istukaa, hyvät herrat, istukaa! Sohvat tässä talossa ovat vähän kovia, ei ole pantu resooria, mutta ehkä nuilla passaa pikkuisen levähtää yhtä kaikki... Ellette pelkää, että tarttuu täitä vaatteihinne? VALLESMANNI. Tekö olette haltijana tässä? TOPRA-HEIKKI. Haltijana? Minä? Kas, kuinka herra vallesmanni on leikkisä. Tuommoiset kauniit, kiiltävät napit nutussa ja kysyy sentään, jos minä olen hänen haltijansa... Vai liekö minua tosiaan niin ylennetty virassa? Mitä?... Ei tuo suotta olisi. Kyllä reuhkasin valtion työssä kaiken kevättä ja kesää, että kannattaisi vainen. Vaatteenikin kulutin, ettei ole kuin ryysyt jäljellä. Nähkääs tätä! Siinä riekale riekaletta korville lyö... On se vähän kummallista sittekin. Saman isännän palveluksessa toisen nuttu noin kaunistuu, toisen käy tämmöiseksi... Kuka osaa selittää syyn? Minun järkeni ei pysty. SILTAVOUTI. Osaatkos selittää, miksi toiset nousevat mäkeä ylös, toiset taas laskevat mäkeä alas että hurajaa? VALLESMANNI. Emme ole tulleet tänne suuta pieksämään, vaan viran puolesta, niinkuin tiedätte. Siltavouti ottaa paperit esille ja pitää protokollaa. Toimitus alkaa. Muistutan kaikkia läsnä-olevia vastaamaan kysymyksiini suoraan ja kiertelemättä. Ilveilyt jättäkää sikseen, ne eivät teitä pitkälle auta. TOPRA-HEIKKI. Siis kysyttiin meiltä jo aluksi, kuka tässä on haltijana. Vastaus: köyhän majassa on haltijana ensimmäinen paras herra, joka sisään astuu. Pöydän luokse hän marssii kohta suoraa päätä ja on sitten kuin isäntä ainakin. Mutta köyhä kun tulee herrastaloon, niin huutia tietäköön. Alimmalle portaalle saa pysähtyä, taikka huoneesen jos lasketaan, niin tuonne kynnyksen eteen – JAHTIVOUTI. Suus’ kiinni nyt! VALLESMANNI. Ketkä teistä asuvat tässä tuvassa? SILJA (hiljaa.) Vastaa, Antti. ANTTI. Minähän tämän olen hyyrännyt. VALLESMANNI. Nimi? ANTTI. Vaaranen, Antti Vaaranen, työmies. TOPRA-HEIKKI. Ilman työtä ja ruokaa. VALLESMANNI. Vaimonne? SILJA. Silja Korpela. VALLESMANNI. Ja nämä muut? MATLENA. Matlena minä olen. Mehtolan Matlena, Savion kylästä, Kuopion pitäjää. Tuo, joka uunin luona seisoo, on veljeni, Mikko. Ja tämä tässä on Topra-Heikki, Pohjanmaalta. Tuli viime talvena tänne rautatientyöhön ja on kerrassa mies semmoinen, ettei hänen vertaistaan monta olekaan. Antaisi toiselle vaikka silmän päästään. Kysykää keneltä hyvänsä, niin saatte kuulla. SILTAVOUTI. Omansa kunkin hyvä, sammakonkin nuijapää. VALLESMANNI. Vaiti! – Missä olette – MATLENA. Työhönkin pystyy, jos mihin. Eikä surkeile voimiaan, on aina ensimmäinen ja viimeinen. Siinä häntä mainitaan vallan ihmeenä, ja sen vuoksi kait’ hänelle on annettukin nimi Topra-Heikki, ei hän Topra ole, papinkirjassa – VALLESMANNI. Missä olette viettäneet nämä viimeiset päivät? Vastatkaa ensin te, Vaaranen. SILJA (hiljaa). Tunnusta kaikki rehellisesti. Elä salaa mitään. ANTTI. Keskiviikkona läksimme Matlenan kanssa näitä hakemaan, Mikkoa ja Topraa. Lauvantai-iltana ne löysimme Suonenjoelta. VALLESMANNI. Metsästä jonkun matkaa Ruohomäen talosta? TOPRA-HEIKKI. Kotkakallion juurelta, valkean äärestä. Vieläkö pitää tarkemmin selittää? ANTTI. Lienee ollut likellä Ruohomäen taloa, en tunne niitä paikkoja. VALLESMANNI. Olitteko metsässä koko sen yön? TOPRA-HEIKKI. Yhtä varmaan kuin te haudoitte itseänne lämpimässä sängyssä höyhentyynyillä. JAHTIVOUTI. Ole ääneti, kun ei sinulta kysytä. TOPRA-HEIKKI. Lupa puhua, koska minulla on yhtä hyvä suu kuin sinullakin. MATLENA (puoliääneen). Topra, malta mieltäsi, onneton! TOPRA-HEIKKI. Saako tietää, mitä tämä tutkiminen oikeastaan merkitsee? Mistä meitä epäillään? Mistä syytetään? Sanoo hänet kerrassaan suoraan, ilman verukkeita ja kiertelemisiä. VALLESMANNI. Teitä epäillään syyllisiksi murhapolttoon, varkauteen ja murhaan. SILJA. Voi armollinen Jumala! MIKKO. Murhaan –! TOPRA-HEIKKI. Todistuksia! Todistuksia vaaditaan, ennenkuin miestä vangitaan. Tunnetaan mekin tapojanne sen verran. Noh, joutuun, te lainvalvojat ja hyvän järjestyksen ylläpitäjät! Millä näytätte toteen, että olemme tehneet kaiken tuon? VALLESMANNI. Mies, joka löydettiin murhattuna, kävi yöllä minua tavoittamassa. Rengit, tomppelit eivät tulleet minulle ilmoittamaan, mutta –. TOPRA-HEIKKI. Antoivat teidän nukkua rauhassa peittojen alla. Siinä tekivät pahasti. Nyt jäi koko asia peittoon. VALLESMANNI. Eipähän jäänyt. Elä ilku vielä! Hän oli puhunut tuvassa siksi paljon, että sinut otamme kiinni kaikessa tapauksessa. Ymmärrätkös? Vai pitääkö yhä selvemmästi puhua? MATLENA. Armoa, herra vallesmanni, elkää tehkö häntä onnettomaksi. Antakaa hänen olla vapaana, me lähdemme Amerikkaan yhdessä, ijäksi päiviksi pois koko maasta, ei tarvise peljätä, meistä ei ole haittaa kenellekään. Kuulkaa minua, hyvät herrat! Mitä hyötyä siitä on, jos panette hänet linnaan, ei hän muuta kuin paatuu siellä ja kovettuu, ja sitten kun pääsee vapaaksi, hän ehkä todenperästä on paha, jota hän ei nyt ole, jos häntä oikein tuntisitte – VALLESMANNI. Jo riittää – MATLENA. Vaikka hän kyllä on rajuluontoinen ja kiivas, varsinkin nyt, kun rautatiellä työt lopetettiin ja miehet jäivät leivättömiksi eikä minkäänlaista ansion toivoa koko talvena. Onko kumma, jos silloin meneekin sekaisin pää, ettei enää voi hillitä luontoansa. Menkää itseenne, hyvä herra, jos teiltä äkkiä otettaisiin virka pois ja te joutuisitte mieron tielle, eiköhän kävisi mieli karvaaksi. Tulee silloin sanoneeksi ja tehneeksi, jota ei ajattelekaan ja jota jäljestäpäin kyllä katuu – SILTAVOUTI. Sen kieli kun laulaa. MATLENA. Täytyyhän ihmisten antaa anteeksi toisilleen, antaa Jumalakin anteeksi ja armahtaa ja auttaa, ei pane kuormaa kuorman päälle eikä paina yhä alemmaksi. Mitä suurempi syntinen, sitä enemmän Jumala rakastaa ja holhoo ja hoitaa, tehkää samoin, hyvä herra, sen Jumala teille palkitsee viimeisenä tuomiopäivänä, ellei ennen – VALLESMANNI. Jo riittää, jo riittää, minä sanon! Ihme, kumma, ettei pidä saaman tottelemaan. TOPRA-HEIKKI. Puhu seinälle tuossa! Siitä ehkä ennemmin löydät sydäntä, kuin tuommoisen virkanutun alta. VALLESMANNI. Tämän lompakon löysimme metsästä. Mihinkä on joutunut sisältö? TOPRA-HEIKKI. Mitä se sisälsi? Sanokaapa sekin. VALLESMANNI. Ruohomäen isännän rahat. TOPRA-HEIKKI. Erehdys. Se ei sisältänyt Ruohomäen isännän rahoja. VALLESMANNI. Vaan mitäs sitten? Ilmoita, koska tiedät paremmin. TOPRA-HEIKKI. Köyhän väen hikipisarat siinä oli kultamarkoiksi muutettuina. VALLESMANNI. Reuhaa nyt oikein uhalla. Kyllä tukitaan suusi pian. JAHTIVOUTI. Emmeköhän saisi noita käsiä edes pysymään alallaan? VALLESMANNI. Panee heidät rautoihin. TOPRA-HEIKKI. Tehkää hyvin! Tässä molemmat ketarani. Asettakaa vihkisormukset paikoilleen. Missä pappi, että lukisi siunauksen. SILTAVOUTI. Kyllä me sinut papittelemme. – Mutta sitä on huikari, yhtäkaikki. En mokomaa ole ennen tavannut. MATLENA. Minut kiinni myös! Raudat käsiin niinkuin hänellekin. Kuuletteko! Minä tahdon seurata häntä. Viekää meidät molemmat. Hän on mieheni, Jumalan edessä. Jotka Jumala on yhteen luonut, ei niitä pidä ihmisten eroittaa. Onhan teillä rautoja vielä? Tuokaa! Tuokaa pian! VALLESMANNI. Tunnustatteko itsenne syylliseksi samoihin rikoksiin? Murhaan, murhapolttoon, varkauteen? TOPRA-HEIKKI. Häpiä! Sun musta sielusi niitä tekee, ei hän. VALLESMANNI. Muuten en voi teitä vangita. MATLENA. Miks’ette voi? Yhtä hyvin kuin hänenkin. Sanoinhan teille jo, että olen hänen vaimonsa, samaa sielua, samaa ruumista. Ettekö tiedä, meidän tulee jakaa kaikki, surut ja murheet, vaivat ja vastukset – TOPRA-HEIKKI. Elä heitä rukoile, turhaa se on. Tule tänne, että saamme puhella vielä viimeisen kerran, – istumme tähän – kirjoitelkaa sitä rotokollaanne siellä sen aikaa. VALLESMANNI. Ilmoittaako Vaaranen, mihinkä Ruohomäen rahat ovat joutuneet? SILJA (hiljaa). Pysy totuudessa, Antti, käyköön kuinka hyvänsä! VALLESMANNI. Antakaa suora vastaus. Kieltäminen ei teitä hyödytä, asiasta otetaan selvä kumminkin. MIKKO. Elä hämmenny, ajattele ennenkuin vastaat. VALLESMANNI. Vaiti siksi kuin teiltä kysytään. – Antti Vaaranen, missä ovat Ruohomäen isännän rahat? ANTTI. Tässä. VALLESMANNI. Ovatko siinä kaikki? ANTTI. Niin luulen. VALLESMANNI. Tekö ne otitte? ANTTI. En. VALLESMANNI. Mukana olitte kumminkin? ANTTI. En. VALLESMANNI. Kuka teistä sen teki? ANTTI. Sitä en tiedä. VALLESMANNI. Miettikää tarkkaan. ANTTI. En tiedä. VALLESMANNI. Mutta sen tiesitte, että varastettuja ne olivat? MIKKO. Kuuntele, Topra! TOPRA-HEIKKI. Mitä, mitä? – Josko Antti tiesi? Miks’et vastaa, pöllö? Eihän sinulla ollut aavistustakaan. Minä ne pistin hänen taskuunsa, enkä tehnyt selkoa, ajoin hänet tiehensä, kun rupesi ällistelemään ja utelemaan. Sinä olit läsnä, Matlena. Eikö ole asia niinkuin kerroin? MATLENA. Aivan niin, Antti on syytön. Metsässä olimme yhdessä koko ajan, ja luulimme näiden olevan tulipaloa sammuttamassa. Eikä hän olisi lähtenyt koko matkalle ilman minun houkutuksiani. VALLESMANNI. Mitä sanoo Vaaranen itse? SILJA (hiljaa). Mutta arvasit sinä sen kumminkin. Puhu totuutta, elä kiertele. ANTTI. Silloinpa viedään minut linnaan. SILJA. Kärsitään mitä olemme ansainneet. ANTTI. Kuinka käy sinun ja noiden lasten? SILJA. Se on Jumalan tahdossa. TOPRA-HEIKKI. Mitä ne siellä supattavat. Eihän siinä ole arvelemista. Selvä asia. ANTTI. Kyllä minä tiesin, että ne olivat varastettuja. TOPRA-HEIKKI. Sen valehtelet, ruoja. Oletko sekaisin päästäsi, vai mikä sinut huilaa? Kun tapotahallaan menee tekemään itsensä onnettomaksi. Ja vallan suotta. Mieletön sinä olet, järkiään. En osaa muuta sanoa. Pöllö! Ethän sinä tiennyt mitään. Et, saakeli vie, tiennytkään. Mitä höpöttelet turhia? Mokoma vehnänen! MIKKO. Siljan työtä tuo. TOPRA-HEIKKI. Onko totta? Te häntä kehoititte siihen? Herra tule ja puserra! Sielullenneko luulitte sillä autuuden voittavanne? MATLENA. Voi Silja, minkä teitte. Parhain keino saada häntä todenperästä pahantekijäksi. TOPRA-HEIKKI. Ettekö ymmärrä sen vertaa? Minä kysyn, ettekö ymmärrä, missä tilassa hän on, kun sieltä palajaa. Kuka huolii vankina ollutta työhönsä semminkään? Kuka ottaa häntä huoneihinsa asumaan? Kuka pitää häntä enää ihmisenä? Kuka uskaltaa tulla likelle? Ettekö ymmärrä tätä kaikkea, ettekö – ANTTI. Elä Siljalle intoile, itsehän minä tunnustin. TOPRA-HEIKKI. Ota sanasi takaisin. Kiellä! Sinä olit säikähdyksestä sekaisin – ANTTI. En ollut. – Minä tiesin, että rahat olivat varastetut. TOPRA-HEIKKI. Ja minä tiedän että sinä olet pöllö. VALLESMANNI (katseltuaan protokollaa). Hyvä on! – Ja nyt olemme sitten valmiit. Lähtekääpä matkaan kaikki kolme. MIKKO. Kuka kolmas? SILTAVOUTI. Vielä häntä kysyy. – Sinä tietysti, kukas muu. MIKKO. Eipä minua ole tutkittukaan. VALLESMANNI. Sinun ansioitasi tunnetaan sen verran ilman tutkimattakin. Samoin kuin tämänkin miehen. TOPRA-HEIKKI. Minun tähteni he vangitaan. Minä, kurja, olen heidät onnettomiksi tehnyt. Voi, ettei maa minua niellyt sitä ennen! Ettei salama iskenyt kuoliaaksi! Etten sitä aavistanut! Kovimman kosken olisin hakenut ja sinne hypännyt. Voi, kurjaa matoa, mikä olen! MATLENA. Topra, rakas ystävä – TOPRA-HEIKKI. Mene pois! Elä tule likelle kirottua miestä! Pois, ettei onnettomuus sinuakin tapaa – MATLENA. Syöksetkö minut luotasi nyt, viimeisellä hetkellä? – Semmoisetko jäähyväiset sinulta saan –? TOPRA-HEIKKI. Mitäs välität minusta, jonka taivaskin on hyljännyt? – Lähtekää, elkää viivytelkö enää! MATLENA. Jumalan haltuun, Topra! Vielä yhdymme kerran. Ellei täällä, niin toisessa elämässä. Siellä ei eroiteta. Jumalan haltuun, Topra! Voi hyvin! Jumalan haltuun! MIKKO. Hyvästi, Matlena! MATLENA. Hyvästi, veljeni! Lohduta Topraa. Pysykää yhdessä (vaipuu penkille). (Menevät; Jahtivouti ja Topra edellä, Mikko ja rengit jäljessä.) VALLESMANNI. Nouskaapa ylös, Vaaranen! Ne meidät jättävät muuten. MAIJU. Vievätkö ne isän meiltä pois, äiti? SILJA. Pääsetköhän sinä milloin vapaaksi? ANTTI. Kukapa sen edeltäpäin osaa sanoa. Ehkä vallesmanni voisi tietää? VALLESMANNI. Miksi oikeus hänet katsoo. Aikaa ei voi niin määrätä, mutta vankeutta siitä teille tulee, ja Mehtolalle samoin. Topra-Heikki luultavasti tulee saamaan kuolemanrangaistuksen. MATLENA. Taivaan vallat! – Kuolemanrangaistuksen! ANTTI. Hyvästi, Silja! Eipähän tässä auttane muu kuin lähteminen. SILJA. Eläs vielä. Minua niin pyörryttää. Ajatukset hämmentyvät. Eläs mene, Antti. ANTTI. Täytyyhän mun. MAIJU. Elkää jättäkö meitä, isä, meille tulee niin kovasti ikävä. Kuuletteko, elkää jättäkö! ANTTI. Ehkä hyvät ihmiset auttavat, että saat tuon ruumiin maahan. SILJA. Unta? Pahaa unta taikka hourausta?... Minä kun valvoin niin paljon Villen kanssa. Enkä ole syönyt moneen aikaan ... niin kummako, jos heikkoudesta menee sekaisin... Kun pääsisin selviämään taas... On niin vaikeata tämä. Niin kovin vaikeata. ANTTI. Se tuli liian äkkiä. Et saa sitä vielä tajuntaasi. SILJA. Ettäkö sinua viedään linnaan? Vangiksi? MAIJU. Isääkö linnaan? Äiti, isääkö linnaan? (Itkee.) En minä anna, en, en!... Voi, en minä anna... Nuoko herrat ne vievät?... Mitä varten?... Viekää muita, elkää isää. Hyvä, rakas herra, elkää viekö isää... Minä poimin teille marjoja ensi kesänä (polvilleen). Rakas Jumala taivaassa! Sano heille, etteivät saa viedä isää linnaan! Lähetä enkelit meitä suojelemaan. Rakas Jumala taivaassa, opeta minua rukoilemaan, että kuulisit ääntäni, etteivät veisi isää linnaan... VALLESMANNI. Oletko valmis? ANTTI. Olen. VALLESMANNI. Sitten lähdemme. MATLENA. Kuolemanrangaistuksen? Niinkö sanoitte? VALLESMANNI. Sehän se tulee tahallisesta murhasta. Muita suuria rikoksia kun vielä on lisäksi. MATLENA. Nuori hän on, parhaassa voimassaan ja nyt jo päivät lopetetaan. Ei ole ihmisillä enää sääliä eikä Jumalalla armoa. VALLESMANNI. Tulettekos, Vaaranen? ANTTI. Hyvästi jääkää! MAIJU (tarttuu häneen kiinni). Minä en laske teitä, isä, en laske – ANTTI. Päästä irti, lapseni, ei se siitä parane kuitenkaan (irroittaa itsensä ja menee vallesmannin ja siltavoudin seurassa). MAIJU (juoksee jonkun askeleen ovea kohti). Isä! Isä –! (Ovi paiskataan kiinni. Maiju saa vetotaudin ja kaatuu lattiaan.) SILJA. Taivaallinen isä! Maiju, lapseni, mikä sinun on? (Kumartuu hänen ylitsensä.) Matlena, avuksi, hän kuolee. MATLENA. Vieläkö täytyy teidän tätäkin kestää? SILJA. Herra, Herra, Herra! Minä uskon, auta epäuskoani! (Esirippu laskee.) [[Luokka:Kovan onnen lapsia]] 2912 5131 2006-08-29T22:41:14Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Näytelmät]] 2913 5133 2006-08-29T23:40:22Z Nysalor 5 Halkihuulinen kerjäläinen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Halkihuulinen kerjäläinen |alaotsikko= |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Herra Isa Whitney vainaja, St. Georg’en yliopiston jumaluusopin professorin Elias Whitney’n veli, oli opiumin myrkyttämä onnettomuuden uhri. Minä olen kuullut kerrottavan hänen saaneen tuon onnettoman tottumuksen hurjapäisestä päähänpistosta ylioppilaana ollessaan. Hän oli lukenut De Qwincey’n kuvauksia unista ja näyistä ja koetti saada aikaan samaa vaikutusta sekottamalla tupakkaansa opiumia. Hän huomasi kuitenkin olevan äärettömän paljon helpomman päästä tämän nautintoaineen makuun kuin luopua sen käyttämisestä. Ja monet vuodet oli hän opiumihimonsa täydellinen orja ja sukulaistensa ja ystäväinsä inhon ja säälin esine. Minä voin vieläkin, milloin vain tahdon, nähdä hänet edessäni naama keltasen lihavana, silmäluomet velttoina ja silmäterän pupillit pieninä kuin neulankärki, istuvan kyttyrässä nojatuolissaan ruumiillisen ja henkisen alennuksen elävänä esikuvana. Eräänä iltana kesäkuussa soi eteisenkello juuri siihen aikaan illasta, jolloin aletaan haukotellen katsella eikö olisi jo maatamenoaika. Minä istuuduin tuolille ja vaimoni jätti työnsä tehden samalla pienen tyytymättömän liikkeen. ”Se on varmaankin joku sairas”, sanoi hän, ”ja sinun täytyy kenties taas mennä ulos.” Minä huokasin, sillä olin juuri palannut kotiin päivän rasittavan työn jälkeen. Ovi avattiin, me kuulimme muutamia kuiskaavia sanoja ja nopeita askeleita eteisestä ja nainen, puettuna tummaan pukuun, musta harso silmillään, tuli sisään huoneeseen. ”Te annatte kai anteeksi näin myöhäisen tuloni”, alkoi hän, mutta kadotti samassa itsehillitsemiskykynsä, syöksähti vaimoni eteen, kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulaansa. ”Ah, minulla on äärettömiä huolia ja minä tarvitsen välttämättömästi teidän apuanne!” ”Sehän on Kate Whitney”, sanoi vaimoni ja nosti harson hänen silmiltään. ”Sinä säikäytit minua. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se olit sinä.” ”Minä en tiennyt mihin mennä ja senvuoksi tulin tänne.” Oli näet aina niin, että surevat ihmiset tulivat heti vaimoni luo saadakseen osanottoa suruunsa. ”Sinä teit oikein kiltisti tullessasi meille. Istu tuohon mukavaan tuoliin ja kerro sitten meille miten asiat ovat. Tai tahdotko kenties että minä lähetän James’in nukkumaan?” ”Ei suinkaan, sillä minä tarvitsen tohtorin neuvoa ja apua. Se koskee Isa’a. Hän ei ole ollut kotona kahteen päivään ja minä olen hänen vuokseen levoton.” Ei ollut ensi kertaa kun hän puhui meille murheistaan miehensä takia. Hän oli monesti suruineen kääntynyt minun puoleeni lääkärinä ja vaimoni puoleen vanhana ystävänä ja koulutoverina. Me koetimme häntä tyynnyttää ja lohduttaa miten paraiten taisimme. Tiesikö hän niissä hänen miehensä oli? Olikohan mahdollista tuoda hänet takaisin vaimonsa luo? Se ei näyttänyt mahdottomalta, sillä hänellä oli varmat tiedot. Kun hänen miehensä viime kerran oli sortunut tuon huumaavan myrkynhimon valtaan, oli hänet tavattu eräässä kuuluisassa opiumipaikassa Lontoon itäosassa. Näihin asti olivat hänen öiset nautintonsa kestäneet ainoastaan yön kerrallaan, ja oli hän tullut illalla kotiin vavisten ja väsyneenä. Nyt oli tuo kauhea huumaus ollut hänessä neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja hän venyy luultavasti merimiesten huonoimpien hylkiöiden joukossa ja hengittää sisäänsä myrkkyjä tai makaa pohmelossa. Hän oli varma, että miehensä oli tuossa kauheassa paikassa, jonka nimi oli ”Keltanin lippu” Swandam lane’n varrella. Mitä hänen pitäisi tehdä? Miten voisi hän, nuori ja hermostunut nainen hakea käsiinsä sellaisen paikan ja löytää miehensä noiden häntä ympäröivien villien roikaleiden joukosta? Nain oli asianlaita ja oli olemassa vain yksi keino hänen auttamisekseen tästä arveluttavasta tilasta. Ensin ajattelin seurata häntä opiumipesään, mutta muutaman minuutin mietittyäni huomasin minä hänen mukaantulonsa aivan tarpeettomaksi. Minähän olin Isa Whitney’n lääkäri ja oli minulla sellaisena häneen sangen suuri vaikutusvalta. Yritys luultavasti onnistuisi paremmin, jos minä olisin yksin, ja minä lupasin kahden tunnin kuluessa lähettää hänet hevosella kotiin, jos hän vain oli löydettävissä vaimon minulle antaman osotteen mukaan. Näin olin pakotettu jättämään mukavan nojatuolini ja hauskan vierashuoneeni ja minä kiidätin ennen pitkää hevosella Lontoon itäosaa kohden. Minä tunsin alusta alkaen olevani omituisella asialla, mutta tulevaisuus vasta osottaisi, miten kummallisesti se itse asiassa loppuisi. Alussa ei minulla ollut mitään vaikeuksia, minä löysin helposti Swandam lane’n, erään likaisen solan, joka ulottuu pitkin Thems’in pohjoista rantaa itäänpäin London Bridge’stä. Etsittäväni opiumipesä oli erään kapakan ja merimiesten valmiiden vaatteiden myymälän välissä ja taloon voitiin tulla ainoastaan laskeutumalla alas muutamaa jyrkkää porrasta myöten. Minä käskin ajajan odottamaan ja haparoin alas pimeässä porraskäytävässä, jonka portaat olivat kuluneet opiuminpolttajien askelista. Oven yläpuolella olevan tuikkivan lampun valossa löysin ovenrivan ja menin sisään pitkään, matalaan huoneeseen, jossa ilma oli ruskeasta opiumisavusta läpinäkymätöntä ja raskasta. Huone oli jaettu lukemattomiin puukomeroihin, jotka muistuttivat etukannen matkustajien makuupaikkoja siirtolaislaivoissa. Ja puolipimeässä voin minä epäselvästi huomata ihmisiä venyvän omituisissa kiemuraisissa asennoissa, hartiat köyristyneinä, polvet yhdessä, päät hartioiden välissä. Ja minä näin siellä täällä tumman, puoleksi sulkeutuneen silmän tuijottavan äskentulleita. Sisällä noissa pimeissä makuupaikoissa oli siellä täällä pieniä punasia valoja, milloin vahvempia milloin taas heikompia, aina sen mukaan oliko tuo palava myrkky äsken pantu piippuun tai loppuunpalanut pienissä metallipiipuissa. Useimmat polttajat venyskelivät hiljaa, muutamat mumisivat silloin tällöin aina itsekseen. Toiset taas puhelivat yhdessä omituisen matalalla yksitoikkoisella äänellä. Heidän puhelunsa kesti vain ajottain, vaikeni vähän väliä ja kukin keskusteluun osaaottanut mumisi omia ajatuksiaan, ottamatta ollenkaan varteen toisten sanoja. Huoneen äärimmässä päässä oli hehkuvilla hiilillä täytetty rautapannu ja matalalla puutuolilla istui sen vieressä pitkä, laiha ukko ja tuijotti tuleen leuka käsiin nojattuna. Sisääntullessani hyökkäsi vastaani vastenmielinen malajilainen tarjoilija kädessään piippu ja myrkkyannos ja osotti minulle tyhjän lepopaikan. ”Kiitoksia paljon, minä en ole tullut jäädäkseni tänne”, sanoin minä. ”Minulla on täällä eräs ystävä, herra Isa Whitney ja minä tahdon mielelläni puhua hänen kanssaan.” Minä kuulin liikkeen ja huudahduksen oikealta puoleltani ja savun läpi näin minä hämärästi Whitney’n tuijottavan itseeni kalpeana, perin uupuneena, ja puku epäkunnossa. ”Jumalani! Sehän on Watson”, sanoi hän. Hän oli humalan jälkeen surkeassa pohmelossa, jokainen hermo oli hellä ja kipeä. ”Kuulehan, sano minulle paljonko kello on?” ”Kello on kohta yksitoista.” ”Mikä päivä on tänään?” ”Perjantai, yhdeksästoista päivä kesäkuuta.” ”Armias taivas! Ja minä luulin olevan keskiviikon. Keskiviikkohan se onkin. Miksi sinä tahdot säikyttää minut näin?” Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää kuuluvalla äänellä. ”Sinähän kuulet, että tänään on perjantai, poikaseni. Vaimosi on odottanut sinua kaksi päivää. Sinun pitäisi todellakin hävetä.” ”Sen minä teenkin, mutta sinä olet kokonaan erehtynyt, Watson, sillä minä olen ollut täällä ainoastaan pari tuntia, minä olen polttanut ainoastaan kolme tai neljä piippua minä olen unohtanut kuinka monta. Mutta nyt minä seuraan sinua kotiin. Minä en suinkaan tahtonut pelästyttää Kate’a – pikku Kate raukkaani. Anna minulle kätesi. Onko sinulla vaunut?” ”Minulla on hevonen ulkona odottamassa.” ”Silloin minä menen siinä. Mutta minä olen varmaan jotakin velkaa. Ota selko mitä minä olen velkaa, sillä minä olen niin väsynyt enkä voi itse tehdä mitään.” Minä pujottelin verkalleen kaksinkertaisten nukkujarivien lomitse ja pidätin henkeäni välttääkseni noita epämiellyttäviä opiumihöyryjä ja katselin paikan omistajaa. Mennessäni tuon hehkuvien hiilien ääressä istuvan pitkän miehen ohi, tunsin minä jonkun vetävän itseäni nutusta ja kuulin matalan kuiskauksen. ”Mene ohitseni ja katso sitten minuun.” Minä kuulin sanat täysin selvästi ja katsoin alas. Ne voi lausua ainoastaan hiilihehkun vieressä istuva ukko ja kuitenkin istui hän yhtä uinailevana kuin ainakin, laihana, ryppyisenä ja vanhuuden köyristämänä, opiumipiippu höllästi riippuen polvien välissä ikäänkuin se äärettömästä veltostumisesta olisi pudonnut hänen käsistään. Minä otin kaksi askelta eteenpäin ja katsoin sitten jälelleni. Minä tarvitsin koko itsehillitsemiskykyni, etten olisi huutanut hämmästyksestä. Mies oli nyt kääntänyt selkänsä huoneeseen päin, niin ettei häntä nähnyt kukaan muu kuin minä. Hänen kasvonsa olivat paisuneet, rypyt olivat kadonneet, silmänsä saaneet takaisin loisteensa. Tulen vieressä istui Sherlock Holmes, joka naureskeli minun kummastukselleni. Hän antoi minulle merkin tulla lähemmäksi, ja samassa kun hän käänsi kasvonsa puoleksi seurueeseen päin, muuttui hän roistomaiseksi ja änkyttäväksi puolipölhöksi. ”Holmes”, kuiskasin minä, ”mitä herran nimessä teet sinä tässä helvetissä?” ”Puhu niin hiljaa kuin voit, sillä minulla on oivalliset korvat. Jos sinä tahdot olla hyvä ja erota väsyneestä ystävästäsi, niin tahdon puhua mielelläni sinulle muutaman sanan.” ”Minulla on vaunut ulkona”, huomautin minä. ”Lähetä siten hänet heti niillä kotiin. Sinä voit olla aivan tyyni hänestä, sillä hän näyttää niin veltolta, ettei hänellä ole voimia yrittää uusia hullutuksia ominpäin. Minä neuvon sinua sitäpaitsi lähettämään sanan vaimollesi ajurin mukana, että sinä olet mennyt minun mukanani eräälle tutkimusmatkalle. Jos sinä sitten odotat ulkona viisi minuuttia, niin minä tulen ulos luoksesi.” Oli vaikea sanoa ”ei” mihinkään Sherlock Holmes’in ehdotukseen, sillä ne olivat aina niin tavattoman määriteltyjä ja esitettyjä tyynellä etevämmyydellä. Minä pidin muuten velvollisuuteni täytettynä saatuani Whitney’n vaunuihin, enkä siis voinut toivoa itselleni parempaa kuin saada seurata ystävääni jollekin hauskalle seikkailulle, joka muodosti osan hänen jokapäiväisestä elämästään. Heti olin minä kirjoittanut kirjeen vaimolleni, maksanut Whitney’n laskun, auttanut hänet vaunuihin ja nähnyt hänen katoavan pimeään. Kohta sen jälkeen sukeltautui tuo elähtynyt vanha ukko ylös opiumipesästä ja minä kävelin kadulla Sherlock Holmes’in kanssa. Mennessämme parin kolmen kadun poikki horjui Holmes eteenpäin selkä köyryssä epävarmoilla askelilla, mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä ja puhkesi äänekkääseen nauruun. ”Minä otaksun sinun luulevan minun alkaneen polttaa opiumia.” ”Minä kummastuin todellakin nähdessäni sinut siellä.” ”Mutta luultavasti et enemmän hämmästynyt kuin minä nähdessäni sinut.” ”Minä tulin ottamaan selkoa eräästä ystävästäni.” ”Ja minä saadakseni vihiä eräästä vihollisesta.” ”Vihollisesta?” ”Niin, eräästä luonnollisesta vihollisestani tai kenties paremmin sanoen uhristani. Lyhyesti sanottuna, minä olen keskellä sangen mieltäkiinnittävää tutkimusta ja toivoin saavani jotakin johtolankaa noiden juopuneiden hajanaisista sanoista, kuten monesti ennenkin. Jos minut olisi tunnettu siinä paikassa, ei minun elämäni olisi ollut minkään arvoinen, sillä minä olen ennen ollut siellä omilla asioillani ja sen pesän omistaja, tuo roistomainen malaiji, on vannonut kostoa. Rakennuksen takaosassa lähellä Paul’in varastohuoneen kulmaa on eräs aukko, joka voisi kertoa kamaloita historioita siitä, mitä kaikkea sen kautta on pilvisinä öinä mennyt jokeen.” ”Mitä, ethän sinä tarkoittane murhaa?” ”Kyllä, juuri murhaa, Watson. Me olisimme rikkaita miehiä, jos meillä olisi tuhat puntaa jokaisesta raukasta, joka on nukkunut kuolemanuneen siinä kolossa. Se on ilkein kuilu koko jokivarrella ja minä pelkään herra Neville St. Clair’in menneen siitä sisälle tulematta ikinä takaisin. Mutta vaunujen pitäisi nyt olla täällä.” Hän asetti etusormensa hampaidensa väliin ja vihelsi kimakasti, johon vastattiin jonkun matkan päästä samanlaisella vihellyksellä ja kohta kuului meitä lähestyväin vaunujen tärinä. ”Tässä on vaunut, Watson”, sanoi Holmes, ja eteemme pysähtyi ”gigg”, jonka lyhdyt valaisivat pimeyden ympärillämme. ”Sinä seuraat luonnollisesti minua, eikö niin?” ”Voinko minä olla sinulle joksikin avuksi?” ”Luotettava toveri on aina hyödyllinen ja kertoja sitä hyödyllisempi. Minulla on kaksi vuodetta huoneessani huvilassa maalla, jossa nyt tilapäisesti oleksin.” ”Maalla?” ”Niin, herra St. Clair’in maatilalla. Minä asun siellä sill’aikaa kun toimitan tätä tutkimusta.” ”Missä se on?” ”Lähellä Lee’tä Kent’issä. Meillä on peninkulma ajettavanamme ennenkuin tulemme sinne.” ”Mutta minähän en ollenkaan tiedä, mitä sinulla nyt on tekeillä.” ”Luonnollisesti et. Sinä saat kumminkin heti tietää kaikki, hyppää nyt vain ajoneuvoihin. Hyvä on, Johan. Me emme tarvitse enää teidän apuanne. Tähystelkää minua huomenna yhdentoista aikaan. Kas niin, antaa mennä.” Hän hujautti hevosta hiukan piiskalla ja me kiidimme matkoihimme lukemattomia pimeitä tyhjiä katuja pitkin, jotka tulivat vähitellen leveämmiksi, kunnes me vihdoin kuljimme erästä uljasta siltaa myöten yli pimeän Thems’in. Toisella puolella oli meidän vielä pujoteltava talo- ja katusokkeloiden välitse, jossa hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan poliisimiesten raskaat ja säännölliset askeleet, tai jonkun myöhästyneen yökulkijan laulu ja kirkuminen. Tummia hattaroita ajelehti hitaasti taivaalla ja silloin tällöin tuikahti joku tähti jostakin pilvenrepeämästä. Holmes ajoi ääneti pää painuneena rintaa vasten, syviin ajatuksiin vaipuneen ilme kasvoillaan, samalla kun minä istuin hänen vieressään uteliaana, saadakseni tietää, mikä tuo tutkimus oli, joka voi vallata kokonaan hänen ajatuksensa, mutta en tahtonut kumminkaan häiritä hänen mietteitään. Me olimme ajaneet hyvän aikaa ja aloimme tulla Lontoota ympäröivään huvilavyöhykkeeseen, kun hän ojentautui, kohotti olkapäitään ja sytytti piippunsa, ikäänkuin ilmaistakseen menetelleensä parhaan kykynsä mukaan. ”Sinulla on erinomainen taito olla vaiti, Watson. Se tekee sinut korvaamattomaksi seuralaiseksi. Tänä iltana on oikea onni, että minulla on joku, jonka kanssa saan puhua, sillä minun omat ajatukseni eivät ole iloisimpia. Minä ihmettelin juuri, mitä sanoisin tuolle rakastettavalle pikku naiselle, kun hän tänä iltana on vastassani” ”Mutta sinähän unhotat, etten minä tiedä tästä asiasta mitään.” ”Minulla on hädin tuskin aikaa kertoa sinulle ennen Lee’hen tuloamme, miten asian laita on. Tutkimus näyttää niin tavattoman yksinkertaiselta ja kumminkin en minä voi päästä kiinni mihinkään, joka voi johtaa minut oikeille jäljille. Epäilemättä on paljonkin johtolankoja, mutta miten lieneekään, minä en voi saada oikeata päätä käsiini. Nyt kerron asian lyhykäisyydessään sinulle, ehkä sinä voit keksiä jonkun valovalähdyksen, kun kaikki on minulle pimeää.” ”Niin, no ala sitten!” ”Muutamia vuosia sitten, tai tarkalleen sanoen toukokuussa 18'''''', tuli Lee’hen eräs herra nimeltä Neville St. Clair, jolla tuntui olevan paljon rahaa. Hän vuokrasi erään huvilan, laittoi kauniin puutarhan ja eli yleensä jokseenkin suurellisesti. Vähitellen teki hän tuttavuuksia seudulla ja meni naimisiin rikkaan oluttehtailijan tyttären kanssa ja on heillä nyt kaksi lasta. Hänellä ei ollut mitään vakinaista tointa, mutta oli osakkaana useissa osakeyhtiöissä ja matkusti tavallisesti joka aamu Lontooseen ja palasi kotiinsa joka iltapäivä junalla k:lo 5.14. Herra St. Clair on nyt 37 vuotias ja tavoiltaan sangen hiljainen; hän on hyvä puoliso ja hellä isä, ja kaikki hänestä pitävät, jotka hänet tuntevat. Minä voin lisätä, että mikäli olemme huomanneet, ovat hänen velkansa nykyään L 88. 10 s. kun hänellä on taas pankissa L 220 talletustilillä. Ei sentähden ole mitään syytä uskoa rahahuolien häntä peloittaneen. Maanantaina herra St. Clair matkusti kaupunkiin aikaisemmin kuin tavallista ja ilmotti ennen lähtöään, että hänellä on kaksi tärkeää asiaa toimitettavana ja sanoi ostavansa laatikon leikkipalikoita pikku pojalleen. Aivan sattumalta sai hänen vaimonsa samana päivänä herra St. Clair’in lähdettyä sähkösanoman, jossa hänelle ilmoitettiin kallisarvoisen paketin, jota hän kauan oli odottanut, olevan Aberdeen’ista tulevien laivojen konttorissa. Jos sinä tunnet Lontoon, niin sinä tiedät, että näiden laivojen konttori on Fresnostreet’illä, joka vie Swandam lane’en, jossa tapasit minut tänä iltana. Rouva St. Clair läksi päivällisen syötyään Lontooseen. Hän kävi ensin muutamissa myymälöissä, meni sitten höyrylaivakonttoriin, sai pakettinsa ja kulki säntilleen k:lo 4.35 Swandam lane’a pitkin asemalle. Oletko sinä voinut seurata mukana?” ”Kyllä, aivan täydellisesti.” ”Jos muistat, oli maanantaina tavattoman lämmin päivä, ja rouva St. Clair käveli verkalleen ja silmäili ympärilleen saadakseen hevosen, sillä hänen mielestään alkoi seutu tulla vähän siivottomaksi. Näin kulkiessaan Swandam lane’a pitkin kuuli hän äkkiä kauhistuneen huudahduksen ja aivan jäykistyi nähdessään miehensä vastaisella puolen katua katselevan eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Ikkuna oli auki ja hän näki selvästi miehensä kasvot, jotka näyttivät vääntyneiltä ja liikutetuilta. Hän viittasi käsillään vaimolleen ja katosi yht’äkkiä, ikäänkuin joku olisi häntä kiivaasti vetänyt takaapäin. Erään asian huomasi hänen nopea naissilmänsä heti, nim. ettei hänen miehellään ollut kaulusta eikä kaulaliinaa yllään, vaikka olikin puettuna tummaan nuttuun, samannäköiseen, mikä hänellä oli kotoa lähtiessään. Vakuutettuna, että jotakin oli hullusti, meni hän alas rappuja myöten samaan opiumipesään, josta tapasit minut tänä iltana, sillä hän oli nähnyt miehensä samassa talossa, juoksi suuren huoneen läpi ja koetti tulla rappuja myöten ensimmäiseen kerrokseen. Täällä kohtasi hänet tuo lurjusmainen malaiji, josta jo olen sinulle puhunut, ja onnistui erään avustajanaan olevan tanskalaisen merimiehen kanssa tunkemaan hänet ulos kadulle. Mitä kauheimman levottomuuden ja pelon valtaamana hän syöksyi solaa myöten ylös ja kohtasi onneksi Fresnostreetillä pienen poliisijoukon, joka oli matkalla konttoriin. Kolme poliisia seurasi häntä ja raivasivat he omistajan vastarinnasta huolimatta tien siihen huoneeseen, jossa St. Clair oli viimeksi nähty. Mutta he eivät huomanneet jälkeäkään hänestä. Tässä kerroksessa ei ollutkaan muita kuin eräs rampa raukka, sangen inhoittavan näköinen, joka näytti siellä asuvan. Sekä hän että malaiji vannoivat, ettei siellä ollut ketään muita koko iltapäivällä. Heidän vakuutuksensa olivat niin varmoja, että poliisit hämmästyivät ja alkoivat melkein luulla rouva St. Clair’in erehtyneen. Samassa rouva kirkaisten juoksi erään pöydällä olevan puulaatikon luo ja kiskasi kannen auki. Siitä putosi joukko lasten rakennuspalikoita ja se olikin sama palikkalaatikko, jonka St. Clair oli luvannut tuoda pikku pojalleen. Ramman tätä löytöä katsellessa osottama selvä hämmennys vakuutti poliiseja asian vakavuudesta. Huoneet tarkastettiin huolellisesti ja kaikki mitä voitiin saada selville, viittasi kauhean rikoksen tapahtumiseen. Kadullepäin oleva huone oli yksinkertaisesti kalustettu arkihuoneen tavoin ja johti siitä ovi pieneen makuuhuoneeseen, jonka ikkuna oli erään suuren varastohuoneen takaosaan päin. Varastopaikan ja huoneen takaosan välillä kulkee pieni rännimäinen joenhaara, jonka pohja on pakoveden aikana kuiva, mutta tulvanaikana vähintäin metrin syvyisen veden peitossa. Makuuhuoneen ikkuna on leveä ja avautuu alhaaltapäin. Tutkittaessa huomattiin verenjälkiä ikkunalaudalla ja veripisaroita näkyi siellä täällä makuuhuoneen lattialla. Erään verhon taakse kätkettyinä löysi poliisi kaikki herra Neville St. Clair’in vaatteet, paitsi nuttua. Hänen kenkänsä, sukkansa, kellonsa, kaikki olivat siellä. Vaatteissa ei näkynyt mitään väkivallan merkkiä, mutta ei löydetty mitään muita jälkiä herra St. Clair’ista. Hän näytti kadonneen ikkunan kautta, sillä mitään muuta tietä ei voitu löytää ja nuo vallan tuoreet veripisarat ikkunalaudalla tekivät vähän uskottavaksi hänen pelastumisensa uimalla, sillä jokivesi oli tällä kertaa sangen korkealla. Nyt alettiin tutkia, kuka olisi voinut olla tässä asiassa syyllinen. Malaijin entinen elämä oli tunnettu mitä ilkeälaatuisemmaksi, mutta kun rouva St. Clair kertoi hänen olleen rapunjuuressa muutamia sekuntteja sen jälkeen kun hän oli nähnyt miehensä ikkunassa, voi hän tuskin ottaa persoonallisesti osaa rikokseen. Hän puolusti itseään sanomalla olevansa asiasta aivan tietämätön, eikä hän sanonut tietävänsä ramman Hugh Boon’en toimista, sillä tämä oli ainoastaan vuokrannut itselleen huoneet. Samoin ei hän voinut millään tavoin selittää, miten tuon kadonneen miehen vaatteet olivat joutuneet kerjäläisen huoneeseen. Niin paljon tiedämme me malaijista. Nyt tulee tuon onnettoman ramman vuoro, joka vuokraa opiumikapakan toisen kerroksen ja joka epäilemättä viimeksi näki herra St. Clair’in. Hänen nimensä on Hugh Boone ja hänen inhottava naamansa on tuttu kaikille useamman kerran Lontoon City’ssä käyneille. Hän on ammattikerjäläinen, joka välttääkseen poliisimääräystä on kaupittelevinaan vahatikkuja. Threadneedlestreet’in alkupäässä on, kuten kenties muistat, vasemmalla kädellä kahden talon välillä pieni nurkkaus. Ja tähän pieneen syvennykseen istuutuu tuo olento joka päiväksi jalat ristiin alle, pieni tulitikkuvarasto polvellaan. Kun hän näyttää sangen onnettomalta, putoilee pienenä alinomaisena sateena kuparirahoja hänen vieressään maassa olevaan likaseen nahkalakkiin. Minä olen useamman kerran pysähtynyt ja katsellut tuota kerjäläistä ennenkuin aavistin tulevani johonkin tekemiseen hänen kanssaan. Ja minä olen aina ihmetellyt hänen runsasta rahasatoaan, minkä hän vähän ajan kuluessa kokoaa. Sinä ymmärrät, ettei kukaan hänen ulkomuotonsa omituisuuden takia voi mennä ohi häneen katsomatta. Hänellä on vanukkeinen, punakeltainen tukka ja kalpeat kasvot, joita rumentaa paha arpi, joka on halaissut ja vetänyt ylös ylähuulen yläosan, hänellä on pari terävää tummaa silmää, jotka muodostavat omituisen vastakohdan tukan värille. Kaikki nämä seikat erottavat hänet tavallisesta kerjäläisjoukosta. Hän vetää huomion sitäpaitsi itseensä huumorillaan, sillä hänellä on aina valmiina sukkela vastaus ohikulkevien hänelle huutamiin pilkkapuheisiin. Sellainen on opiumikapakan yläkerran asukas. Ja, kuten hän viimeksi sen herran, tiedämme, näki josta nyt olisi koetettava ottaa selkoa.” ”Mutta hänhän on rampa”, sanoin minä, ”mitä hän olisi voinut tehdä yksin voimakkaalle, parhaassa iässä olevalle miehelle?” ”Hän on tosin rampa, sillä hän ontuu, mutta yleensä näyttää hän olevan voimakas ja hyvin ravittu mies. Sinun kokemuksesi lääkärinä, Watson, pitäisi sinulle sanoa, että yhden jäsenen heikkouden korvaa tavaton voima muissa.” ”Jatka kertomustasi, ole niin hyvä!” ”Rouva St. Clair oli pyörtynyt nähdessään veren ikkunalaudalla ja hänet vei kotiin hevosella eräs poliisimies, sillä hän ei missään tapauksessa voinut olla miksikään avuksi tutkimuksissa. Poliisikomissario Barton otti jutun ajaakseen, tutki talon mitä tarkimmin ylhäältä alas asti, saamatta kumminkaan selville mitään asiaa valaisevaa. Tapahtui iso erehdys, kun ei Boone’a vangittu heti, sillä nyt kului hetkinen ja hän ehti neuvottelemaan ystävänsä malaijin kanssa. Mutta tämä erehdys korjattiin heti, hänet vangittiin ja hänen vaatteensa tutkittiin, kumminkaan saamatta selville mitään rikosta todistavaa. Hänen oikean paidanhihansa reunassa oli kyllä muutamia veripilkkuja, mutta hän osotti oikean kätensä nimetöntä sormea, jonka kynnenjuurta hän oli kaivellut ja selitti veren tulevan siitä haavasta sekä juuri vähää ennen olleensa ikkunan luona ja sielläkin nähtyjen veripilkkujen tulleen samasta haavasta. Hän kielsi jyrkästi tavanneensa herra St. Clair’ia ja vannoi hänen vaatteidensa olon hänen huoneessaan olevan itselleen yhtä hämärän kuin poliiseillekin. Mitä taas rouva St. Clair’in vakuutukseen tulee, että hän oli nähnyt miehensä ikkunan luona, niin sanoi hän rouvan joko nähneen unta tai olevan hullu. Hänet vietiin heti poliisikonttoriin, mutta komissario jäi taloon toivoen pakoveden valkaisevan jonkun verran asiaa. Niin kävikin, vaikka he liejusta tuskin löysivät mitä toivoivat. Pohjalla oli veden paettua herra St. Clair’in nuttu, mutta ei hänen ruumistaan. Ja mitä sinä luulet löydetyn nutun taskuista?” ”Sitä en todellakaan voi sanoa,” ”Ei, minä en luule sinun voivan arvata sitä. Jokainen tasku oli pakattu täyteen kuparirahoja, neljäsataakaksikymmentäyksi pennyn rahaa ja kaksisataaseitsemänkymmentä puolen pennyn rahaa. Ei ollut niin ollen ihme, ettei virta sitä vienyt. Mutta ruumiin laita on toinen, sillä virta on talon ja varastopaikan välillä voimakas, eikä näytä mahdottomalta, että nuttu on jäänyt paikalleen, vaikka virta on vienyt ruumiin mukanaan.” ”Mutta sinä sanoit toiset vaatteet löydetyn huoneesta. Voiko ruumiilla olla yllä ainoastaan nuttu?” ”Ei, mutta asia voidaan selittää sangen helposti. Jos tuo kerjäläinen Boone heitti Neville’n ikkunasta ulos, ei voi olla yhtään ihmistä, joka voi tämän ilkityön todistaa. Mitä hän sitten ajatteli tehdä? Luonnollisesti oli hänellä heti selvillä, että hänen pitää hävittää vaatteet, jotka muuten voisivat hänet ilmaista. Hän tarttuu nuttuun heittääkseen senkin ulos, mutta samalla huomaa hän että se ei vajoa, vaan kulkee veden mukana. Hänellä on vähän aikaa, sillä hän on kuullut alhaalta jyrinän, kun kuolleen miehen vaimo koetti tulla sisälle taloon, ja hän on kenties kuullut rikostoveriltaan malaijilta poliisin olevan tulossa taloon. Hänellä ei ole hetkeäkään hukattavana. Hän syöksyy johonkin piilopaikkaan, johon hän on koonnut kerjäämänsä kuparirahat ja pistää kaikki mitä saa taskuihin, ollakseen varma nutun vajoamisesta. Hän heittää sen ulos ja aikoo juuri tehdä saman muillekin vaatteille, mutta samassa kuuluu askeleita rapusta ja hän ehtii ainoastaan lukita ikkunan ennen poliisin huoneeseen tuloa.” ”Niin, se ei tunnu mahdottomalta.” ”Paremman puutteessa voimme me otaksua asian olleen toistaiseksi näin. Boone vangittiin, kuten mainitsin, ja vietiin vankilaan, mutta ei ole voitu todistaa hänen ennen olleen osallisena missään rikollisessa teossa. Hän on jo monta vuotta tunnettu ammattikerjääjänä, mutta hänen elämänsä tuntuu olleen sangen hiljainen ja viaton. Niin on asia tällä hetkellä ja nyt on ratkaistava ennen kaikkia, mitä herra Neville St. Clair teki opiumikapakassa, mitä hänelle siellä tapahtui, missä hän nyt on ja mitä tekemistä on Hugh Boone’lla hänen katoamisensa kanssa. Minä tunnustan, etten muista yhdenkään tapauksen, jonka kanssa olen ollut tekemisissä, ensi alussa näytettyään näin yksinkertaiselta, olleen niin vaikean selvittää.” Sherlock Holmes’in kertoessa näitä omituisia tapahtumia olimme menneet esikaupunkien läpi ja ajettuamme viimeisten talojen ohi tulleet leveälle maantielle, jonka molemmin puolin oli vihreitä pensasaitoja. Juuri hänen kertomustaan lopettaessaan kuljimme parin pikkukylän läpi, joista loisteli muutamia valoja ikkunoissa. ”Nyt olemme lähellä Lee’tä”, sanoi ystäväni. ”Me olemme pienellä ajomatkallamme koskettaneet kolmea Englannin maakuntaa. Me lähdimme Middlesex’istä, kuljimme Surrey’n kulman poikki ja olemme nyt tulleet Kent’iin. Näetkö tulen tuolta puiden välistä? Se on herra Clair’in huvila ja tuon lampun ääressä istuu nainen, joka levottomuudessaan luultavasti on jo kuullut vaunujemme tärinän.” ”Mutta mikset sinä hoida tätä tutkimustasi asunnostasi käsin Bakerstreet’illä?” kysyin minä. ”Sentähden, että täällä maalla täytyy tehdä niin paljon kyselyjä. Rouva St. Clair on antanut kaksi huonetta käytettäväkseni ja sinä voit olla varma hänen sydämellisesti ottavan vastaan yhden apumiehen luokseni. Minusta on sangen epämieluista tavata häntä tänä iltana, kun minulla ei ole mitään tietoja hänen miehestään. Täällä me nyt olemme.” Me pysähdyimme kauniin huvilan edustalle, joka oli jokseenkin suuren puutarhan keskellä, ja kun tallipoika oli ottanut hevosemme, seurasin minä ystävääni kapeaa, hiekotettua käytävää myöten taloon. Tultuamme lähemmäksi, lensi ovi auki ja pieni vaalea nainen seisoi aukossa. Hän oli puettu vaaleaan silkkipukuun, tuuhea musliinirusetti kaulan ympärillä. Hänen vartalonsa piirteet esiintyivät terävinä kirkkaasti valaistun eteisen peräseinää vasten. Innoissaan piti hän toisella kädellään ovea, ruumis vähän etunojassa ja seisoi siinä levottomuus kuvastuen kasvoistaan. ”Mitä uutisia!” huudahti hän ja kirkaisi hiukan toivon elähdyttämänä nähdessään meitä kaksi, mutta se muuttui kohta huokaukseksi hänen huomatessaan Holmes’in pudistelevan päätään ja kohottavan olkapäitään. ”Teillä ei ole mitään hyviä uutisia?” ”Ei, ei mitään.” ”Eikä mitään huonojakaan?” ”Ei.” ”Jumalan kiitos! Tulkaa nyt sisälle, te olette varmaankin väsyksissä, sillä teillä on ollut pitkä päivä.” ”Tämä on tohtori Watson. Hän on ollut minulle suurena apuna useissa tutkimuksissani ja sattumalta olen voinut tuoda hänet mukaani ja esittää tämän asian hänelle.” ”Minulla on suuri ilo tehdä tuttavuutta kanssanne”, sanoi hän lämpimästi ja ojensi minulle kätensä. ”Te suotte kai minulle anteeksi, jollei kaikki ole täällä järjestyksessä, sillä tehän ymmärrätte, ettemme ole omat itsemme meitä kohdanneen iskun jälkeen.” ”Hyvä rouva St. Clair, minä olen ollut mukana leirielämässä ja vaikka ei niinkään olisi, huomaan minä kaikki anteeksipyynnöt tarpeettomiksi. Minä olen iloinen voidessani olla apuna.” ”Nyt, herra Holmes”, sanoi hän astuessamme hyvin valaistuun ruokasaliin, jossa meitä odotti kylmä illallinen, ”tahdon minä mielelläni tehdä teille muutamia suoria kysymyksiä, ja pyydän teidän antamaan minulle vilpittömät vastaukset.” ”Sen teen mielelläni.” ”Älkää olko peloissanne minun tähteni, minä en ole hermotautinen, enkä helposti pyörrykään. Minä haluan aivan yksinkertaisesti kuulla teidän sisimmän ja todellisen mielipiteenne asiasta.” ”Mitä te erittäin tahdotte tietää.” ”Luuletteko sisimmässänne, että mieheni elää?” Holmes näytti vähän hämmästyneeltä kysymyksestä. ”Sanokaa nyt totuus”, sanoi rouva seisoessaan uunin edessä ja katsellen korituolissa selkäkenossa istuskelevaa Holmesia. ”Sanoakseni totuuden, niin en minä luule sitä.” ”Te luulette hänen kuolleen?” ”Niin luulen.” ”Murhattuko?” ”Sitä en tahdo varmaan sanoa. Hyvin mahdollista.” ”Ja minä päivänä luulette hänen kuolleen?” ”Maanantaina.” ”Silloin te kenties tahdotte olla hyvä ja selittää minulle, mistä johtuu, että sain tänään häneltä kirjeen?” Holmes hyppäsi tuolistaan ikäänkuin olisi saanut sähköiskun. ”Mitä”, parkasi hän. ”Niin, tänään”, sanoi rouva hymyillen ja piti paperia ylhäällä ilmassa. ”Voinko saada sitä nähdä?” ”Luonnollisesti.” Hän tempasi sen kiihkoissaan rouvan kädestä ja levitettyään sitten kirjeen pöydälle veti hän lampun lähemmäksi ja tutki sitä tarkasti. Minä olin myös noussut paikaltani ja nojauduin hänen hartioihinsa. Kuori oli sangen huonoa paperia ja postimerkki leimattu Gravesend’issa sekä päivätty samana päivänä tai oikeammin päivää ennen, sillä kello oli nyt yli kaksitoista yöllä. ”Sangen harjaantumatonta käsialaa”, mutisi Holmes, ”se ei ole varmaankaan teidän miehenne käsialaa.” ”Ei, ei kuoressa, mutta kyllä kirjeessä.” ”Minä huomaan, että osotteenkirjoittajan on ollut pakko mennä kysymään osotetta.” ”Kuinka te sen näette?” ”Nimi on, kuten näette, täysin musta, joka osottaa musteen kuivuneen itsestään. Loppu on harmaalle vivahtavaa, joka taas osottaa imupaperia käytetyn. Jos se olisi kirjoitettu samalla kertaa, ei kumpainenkaan osa vivahtaisi tummalle. Tuo henkilö on ensin kirjoittanut nimen, sen jälkeen on kulunut joku aika ennenkuin hän kirjoitti osoitteen, mikä voi ainoastaan osottaa, ettei hän sitä tuntenut. Se on luonnollisesti pikkuseikka, mutta eihän mikään olekaan yhtä tärkeää kuin pikkuseikat. Katsokaamme nyt kirjettä. Ahah, siinä on ollut jotakin.” ”Niin, siinä oli sormus. Hänen sinettisormuksensa.” ”Ja te olette varma, että se on miehenne käsialaa?” ”Jotakuta hänen käsialoistaan.” ”Jotakuta niistä?” ”Hänen käsialaansa hyvin kiireesti kirjoitettuna. Se eroaa suuresti hänen tavallisesta käsialastaan, mutta minä tunnen sen täydellisesti.” ”Tässä on: ”Rakastettuni, älä ole levoton. Kaikki päättyy hyvin. On tapahtunut kuulumaton erehdys, jonka oikaiseminen ottaa paljon aikaa. Ole vain kärsivällinen. ’Neville’.” Se on kirjoitettu lyijykynällä kirjasta revästylle lehdelle, eikä paperissa ole vesiviivoja. Hm. Kirjeen on pannut postiin Gravesend’issä likapeukaloinen mies, ja jollen kovin erehdy, tupakanpurija mies on sen liimannut kiinni. Ja te olette todellakin aivan varma, että se on miehenne käsialaa?” ”Kyllä, minä olen aivan varma, että Neville on kirjoittanut nuo rivit.” ”Kirje on pantu postiin Gravesend’issä tänään. Näyttää siltä, rouva St. Clair, kuin pilvet alkaisivat hälvetä, mutta minä en uskalla sanoa koko vaaran vielä olevan ohi.” ”Mutta hänen täytyy olla elossa, herra Holmes.” ”Jos vain tämä kirje ei ole taitavaa petkutusta meidän saattamiseksemme väärille jälille. Sormus ei ylimalkaan merkitse mitään, sillä se on voitu ottaa häneltä ja sulkea kuoreen.” ”Ei, minä olen varma, että se on hänen omaa käsialaansa.” ”Tosin kyllä, mutta sehän on voitu kirjoittaa maanantaina, mutta ei ole pantu postiin ennenkuin tänään.” ”Se on kyllä mahdollista.” ”Siinä tapauksessa on teidän miehellenne voinut tapahtua paljon siitä lähtien.” ”Te ette saa peloittaa minua, herra Holmes. Minä tiedän hänen asiansa olevan kaikin puolin hyvin. Samana päivänä kun hänet viimeksi tapasin, leikkasi hän itseensä haavan ajaessaan partaansa makuuhuoneessa ja minä, ollen alhaalla ruokasalissa, hyökkäsin hänen luokseen varmasti vakuutettuna, että jotakin oli tapahtunut. Luuletteko minun voivan tuntea tuollaisen pikkuseikan niin selvään ja kuitenkin olla tietämätön hänen kuolemastaan?” ”Minä olen nähnyt liian paljon ollakseni tietämättä naisen tunteilla olevan äärettömän paljon suuremman todistusvoiman kuin terävän ajattelijan puhelulla. Ja tuossa kirjeessäkin on teillä todellakin sangen voimakas todistus mielipiteenne oikeudellisuudesta, mutta jos teidän miehenne elää ja voi kirjoittaa, miksi hän pysyttelee sitten pois luotanne?” ”Sitä on minun mahdoton ymmärtää, se on mahdotonta ajatella.” ”Eikö hän maininnut maanantaina mitään sinnepäin vivahtavaakaan?” ”Ei, ei mitään.” ”Olitteko te kovin hämmästynyt nähdessänne hänet Swandam Lane’ssa?” ”Kyllä, sangen hämmästynyt.” ”Oliko ikkuna auki?” ”Kyllä.” ”Voiko hän mahdollisesti huutaa teitä?” ”Kyllä hän saattoi sen tehdä.” ”Teidän mielestänne hän huudahti kerran?” ”Kyllä.” ”Käsitittekö te sen avunhuudoksi?” ”Kyllä, sillä hän viittasi käsillänsä.” ”Mutta kenties se oli vain ihmetyksen huudahdus. Hämmästys saadessaan aivan odottamatta nähdä teidät voi saattaa hänet ojentamaan kätensä?” ”Sekään ei ole mahdotonta.” ”Peräytyikö hän taaksepäin? Ettekö nähnyt ketään muuta huoneessa?” ”En, mutta tuo kauhea kerjäläinen tunnusti hänen olleen siellä ja malaiji oli portaiden juuressa.” ”Aivan niin, ja miehellänne oli, mikäli voitte nähdä, yllään tavalliset vaatteensa?” ”Kyllä, mutta hän oli ilman kaulusta ja kaulaliinaa, sillä minä näin aivan selvästi hänen paljaan kaulansa.” ”Oliko hän koskaan puhunut Swandam Lane’sta?” ”Ei koskaan.” ”Oliko hän koskaan osottanut merkkejä siitä, että hän poltti opiumia?” ”Ei toki, ei koskaan.” ”Kiitoksia paljon, rouva St. Clair, minä tahdon vielä kerran saada nämä seikat täysin selville. Meidän täytyy nyt syödä vähän illallista ja mennä sitten nukkumaan, sillä meillä on luultavasti huomenna edessämme vaivaloinen päivä.” Meidän käytettäväksemme oli annettu kahdella vuoteella varustettu suuri makuuhuone ja minä menin heti vuoteeseen perin väsyneenä illan seikkailuista. Mutta Sherlock Holmes oli niitä miehiä, joka ei levännyt useaan päivään, ei viikkomääriinkään, jos hänellä vain oli joku tehtävä päässään kaikin puolin käänneltävänä ja yhdisteltävänä siihen kuuluvat seikat eri tavoilla, kunnes hän oli vihdoin ratkaissut arvoituksen tai tullut vakuutetuksi tietojensa vajavaisuudesta. Heti voi huomata hänen nyt varustautuvan valvomaan tämän asian vuoksi. Hän heitti yltään nutun ja liivin, puki ylleen avaran, sinisen yönutun ja käveli sitten ympäri huonetta ja kokosi yhteen tyynyt vuoteelta ja kaikki sohvatyynyt, mitä voi saada käsiinsä. Näistä hän laati jonkunlaisen itämaalaisen leposohvan, jolle hän heittäytyi jalat ristissä, ja asetti eteensä tupakka-astian ja tulitikkulaatikon. Heikossa lampunvalossa näin minä hänen istuvan siinä vanha piippu hampaissaan ja silmien tuijottavan kattoon hiljaa ja liikkumatta, lampunvalon heijastaessa hänen ankaraan, kotkaa muistuttavaan muotoonsa, sinertävän savun kiemurrellessa hänen ympärillään. Niin istui hän minun nukkuessani ja samoin istui hän äkillisen huudahduksen herättäessä minut ja huoneen ollessa aamuauringon säteilevän valon valaisema. Piippu oli hänellä vieläkin hampaissaan, savu kiemurteli ylöspäin ja huoneen tupakansavupilvessä ei seiväskään olisi kaatunut, mutta illalla nukkuessani hänen edessään olleessa tupakka-astiassa ei ollut jälellä mitään. ”Oletko sinä valveilla, Watson?” kysäsi hän. ”Olen.” ”Oletko huvitettu aamuretkestä?” ”Luonnollisesti.” ”Pue yllesi. Ei kukaan ole vielä valveilla, mutta minä tiedän missä tallirenki nukkuu ja me saamme kohta hevosen valjaihin.” Hän nauroi itsekseen, hänen silmänsä säteilivät ja hän näytti aivan toiselta ihmiseltä kuin tuo eilisiltainen syvämielinen ajattelija. Minä vilkaisin kellooni pukiessani ylleni, enkä pitänyt ollenkaan ihmeellisenä, ettei kukaan vielä ollut valveilla, sillä kello oli vasta kaksikymmentä minuuttia yli neljä. Minä olin tuskin saanut ylleni ja peseytynyt, kun Holmes palasi ja ilmoitti rengin juuri valjastavan hevosta. ”Minä haluan koettaa erästä pikku teoriaani”, sanoi hän pannessaan kenkiä jalkaansa. ”Tiedätkö mitä, Watson, minä luulen, että sinä tällä hetkellä näet edessäsi erään Englannin suurimmista tyhmyreistä. Minun pitäisi todellakin saada potkaisu, joka minut passittaisi aina Lontooseen asti. Mutta minä luulen nyt keksineeni arvotuksen avaimen.” ”Ja mistä sinä löysit tuon avaimen?” kysyin minä hymyillen. ”Kylpyhuoneesta. Niin, älä luulekaan minun laskettelevan pilaa. Minä olen juuri ollut siellä, tuonut sen ja pannut sen matkalaukkuuni. Tule nyt, niin saamme nähdä, onko ratkaisuni oikea.” Me menimme portaita alas mahdollisimman hiljaa ja tulimme ulos kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Ulkona maantiellä seisoi puoleksi puettu tallirenki ajopelien kanssa. Me nousimme ajopeleihin ja ajoimme kiireesti Lontoota kohden. Me sivuutimme muutamia talonpoikaiskärryjä, jotka olivat matkalla pääkaupunkiin vihanneksia viemään, mutta tietä vierustavat huvilat muistuttivat nukkuvaa kaupunkia. ”Tämä on muutamissa suhteissa ollut ainoa tapahtuma laatuaan”, sanoi Holmes. ”Minun täytyy tunnustaa olleeni sokea kuin maamyyrä, mutta parempi on tulla viisaaksi myöhäänkin kuin ei milloinkaan.” Kaupungissa näimme me muutamien aamu-unestaan nousseiden reippaiden ihmisten siellä täällä katselevan ulos ikkunoista kulkiessamme katuja pitkin. Me kulimme yli Thems’in Waterloo Bridge’ä myöten, tulimme alas Wellington street’ille ja olimme ennen pitkää Bowstreet’illä Lontoon poliisikunnan pääasemalla. Sherlock Holmes’in tunsi poliisikunta hyvin ja kaksi konstaapelia tervehti häntä käytävässä. Toinen niistä piteli kiinni hevosta, toisen viedessä meitä sisään. ”Kenen vahtivuoro on tänään?” sanoi Holmes. ”Komissario Brandstreet’in.” ”Hyvää päivää, Brandstreet, mitä kuuluu?” Suurikasvuinen ja lihavahko poliisivirkamies tuli eteiseen ja tervehti meitä. ”Minä tahtoisin mielelläni puhua kanssanne pari sanaa kahdenkesken.” ”Se käy kyllä päinsä, olkaa hyvä ja käykää minun huoneeseeni, herra Holmes.” Se oli pieni konttorintapainen huone suurine päiväkirjoineen ja puhelinkoneineen. Komissario istuutui kirjoituspöydän viereen. ”Millä tavoin voin palvella teitä?” ”Minä tulen tuon kerjäläisen, Boone’n, takia – hänen, jonka sanotaan olleen tekemisissä herra Neville St. Clair’in katoamisen kanssa.” ”Niin, hän odottaa uutta tutkintoa.” ”Minä olen kuullut sen. Onko hän täällä?” ”Kyllä, hän on kopissa.” ”Onko hän hiljainen?” ”Kyllä, hänestä ei ole meille mitään vaivaa. Mutta hän on likainen heittiö.” ”Likainenko?” ”Niin, me saamme hänet pesemään ainoastaan kätensä; hänen kasvonsa ovat likaiset kuin nokikolarin. No niin, kun juttu on ratkaistu, saamme kai antaa hänelle kunnollisen vankilakylvyn. Jos näkisitte hänet, niin olisitte varmaan yhtä mieltä kanssani sen tarpeellisuudesta.” ”Minä tahtoisin sangen mielelläni nähdä hänet.” ”Vai niin, sehän on helposti tehty. Tulkaa tätä tietä! Te voitte jättää matkalaukun tänne.” ”Ei, minä luulen, että minä otan sen mukaani.” ”Miten tahdotte. Tätä tietä!” Hän vei meidät erääseen käytävään, avasi rautaoven, meni alas kapeita portaita valkoseksimaalattuun käytävään, jonka molemmin puolin oli ovia. ”Kolmas ovi oikealle”, sanoi poliisikomissario. ”Kas täällä!” Hän työnsi hiljaa syrjään erään oven yläosassa olevan luukun ja katseli koppiin. ”Hän nukkuu”, sanoi hän, ”te voitte nähdä hänet tästä aivan mainiosti.” Me katselimme molemmat sisään ja näimme vangin nukkuvan, kasvot meihin päin käännettyinä ja hengittävän harvakseen ja raskaasti sikeään uneen vaipuneena. Hän oli keskikokoinen mies ja puettu karkeaan pukuun, joka sopi hyvin hänen toimialaansa, ja me näimme värillisen paidan pistävän esiin hänen hajallisen nuttunsa rei’istä. Hän näytti sangen siivottomalta, kuten komissario oli sanonut, eikä lika voinut peittää hänen kasvojensa hirmuista rumuutta. Yli kasvojen kulki vanhan haavan iso arpi korvasta ylähuuleen ja oli se kasvaessaan umpeen halaissut ylähuulen ja vetänyt sen toisen laidan niin, että hampaat näkyivät ikäänkuin hän olisi aina irvistellyt. Paksu, tuuhea tulipunainen tukka riippui alhaalla otsalla ja silmillä. ”Eikö ole aika kaunis mies, vai kuinka?” kysäsi komissario. ”Hän tarvitsee todellakin pesun”, lisäsi Holmes. ”Minä aavistin asianlaidan ja otin sentähden vapauden tuoda mukanani tarpeelliset kojeet.” Hän avasi tätä sanoessaan matkalaukkunsa ja otti hämmästykseksemme sieltä esiin suuren pesusienen. ”Ahaa, te olette todellakin hauska velikulta”, nauroi poliisikomissario. ”Jos te tahdotte olla hyvä ja avata kopin oven hyvin hiljaa, niin annamme hänelle kunnioitettavamman ulkomuodon”, sanoi Holmes. ”Niin, miksi ei”, sanoi komissario. ”Hän ei todellakaan ole kopillemme suureksi kunniaksi, vai kuinka?” Hän pisti avaimen reikään ja me menimme kaikki hiljaa koppiin. Nukkuva käännähti vähän ja näytti vaipuvan yhä sikeämpään uneen. Holmes pisti sienen pesuastiaan ja hierasi sillä voimakkaasti vangin kasvoja. ”Sallikaa minun esittää teidät herra Neville St. Clair’ille”, huudahti hän samassa. Minä en ole koskaan eläessäni nähnyt moista näkyä. Miehen kasvot muuttuivat ikäänkuin olisi naamari otettu hänen silmiltään. Karkeanruskea ihonväri katosi ja samoin kasvoja rumentava arpikin. Ja halkinainen ylöskiskoutunut epämiellyttävä ylähuulikin sai luonnollisen muotonsa. Punanen tukka tipahti lattialle Holmes’in sitä voimakkaasti kiskastessa ja me näimme nyt kalpean miehen, jolla oli hienostuneet, surumieliset kasvot, musta tukka, iho aivan virheettömän sileänä, istuvan suorana sängyssään, hierovan silmiään ja tähystelevän ympärilleen unenpöpperössä. Huomattuaan naamarinsa otetuksi kasvoiltaan kirkasi hän ja heittäytyi sänkyyn painaen kasvot tyynyä vasten. ”Suuri Jumala”, huudahti poliisikomissario, ”hän on todellakin kadonnut mies, minä tunnen hänet valokuvan mukaan.” Vanki kääntyi nyt päin näyttäen kohtaloonsa tyytyväiseltä. ”Olkoon niin”, sanoi hän. ”Sanokaa minulle hyväntahtoisesti, mistä minua on syytetty?” ”Teitä on syytetty herra Neville St. Clair’in murhasta. Mutta teitä ei voida syyttää siitä, jos ei oikeus muuta sitä syytteeksi itsemurhayrityksestä”, sanoi komissario. ”Minä olen tosin kuulunut kaksikymmentä vuotta poliisikuntaan, mutta tämä voittaa kaikki tähänastiset näkemäni kummallisuudet.” ”Jos minä olen herra Neville St. Clair, niin on selvää, ettei mitään murhaa ole tehty ja minua pidetään näinollen laittomasti vankeudessa.” ”Ei mitään rikosta, vaan suuri erehdys on kyllä tapahtunut”, sanoi Holmes. ”Teidän olisi pitänyt luottaa vaimoonne.” ”Minä en pahoittele niin paljon vaimoni kuin lasteni takia”, huokasi vanki. ”Jumala minua auttakoon! Minä en tahtoisi ikinä heidän tarvitsevan hävetä isänsä tähden. Mikä paljastus, mihin minun pitää kääntyä?” Sherlock Holmes istuutui sänkyyn hänen viereensä ja taputti häntä olkapäälle. ”Jos te jätätte asian tuomioistuimen selvitettäväksi, niin ette te luonnollisesti voi estää salaisuuttanne tulemasta tunnetuksi. Mutta jos te voitte vakuuttaa poliisiviranomaisille, ettei teitä voida syyttää mistään rikoksesta, niin en minä katso tarvittavan asiaa panna sanomalehtiin. Minä olen varma, että herra Brandstreet panee muistiin kaikki mitä hänelle ilmoitatte ja jättää asian sitten asianomaisten viranomaisten tarkastettavaksi. Juttu ei näinikään tarvitse tulla ollenkaan tuomioistuimen eteen.” ”Jumala teitä siunatkoon”, huudahti vanki innokkaasti. ”Minä kärsin mieluummin vankeutta, vieläpä tahtoisin tulla tuomituksi rikoksestakin, kuin jättäisin kurjan salaisuuteni häpeäpilkkuna painamaan lasteni mainetta. Te olette ensimmäiset ihmiset, jotka ikinä ovat kuulleet minun elämäkertani. Isäni oli opettaja Chesterfield’issä ja minä sain hyvän kasvatuksen. Matkustelin vähän nuorena ollessani, tulin sitten näyttelijäksi ja antauduin vihdoin erään Lontoon iltalehden kertojaksi. Eräänä päivänä halusi toimittaja kirjoitussarjaa pääkaupungin kerjäämisoloista ja minä tarjouduin sen kirjoittamaan. Tästä alkavat seikkailuni. Tahdoin vain aluksi huvikseni koettaa kerjäämistä saadakseni kirjoituksiini tarvittavia tietoja. Näyttelijänä olin luonnollisesti oppinut hyvästi naamioimaan, olivatpa toverini kiittäneet minua taitavaksikin tällä alalla. Minä päätin nyt käyttää taitavuuttani. Minä naamioin itseni ja herättääkseni sääliä maalasin minä suuren arven ja vedin ihonvärisellä haavalaastarilla ylähuuleni toisen puolen ylös. Sitten panin minä päähäni punasen tekotukan ja ylleni sopivat vaatteet, istahdin erääseen Cityn vilkkaimman osan nurkkaukseen näennäisesti tulitikkujen myyjänä, mutta todellisuudessa kerjäläisenä. Minä istuin siinä seitsemän tuntia ja kotiintultuani huomasin minä kummastuksekseni saaneeni kaksikymmentäkuusi shilling’ä ja neljä pence’ä. Minä kirjoitin kirjoitukseni ajattelematta enempää asiaa, ennenkuin useita kuukausia myöhemmin, ymmärtämättömästi kylläkin, kirjoitin erään ystäväni vekseliin ja äkkiä velkauduin 25 puntaa. Minä en tiennyt mistä saisin rahat kunnes keksin keinon. Minä pyysin velkojilta neljäntoista päivän pitennyksen ja virkavapauden sanomalehdestä käyttääkseni aikani – kerjäämiseen City’ssä keksimässäni valepuvussa. Kymmenessä päivässä sain minä kokoon rahat ja maksoin velkani. Te voitte nyt ymmärtää, miten vaikealta minusta tuntui palata kovaan työhön kahdesta punnasta viikossa, kun tiesin voitelemalla vähän kasvojani ja heittämällä hattuni kadulle viereeni voivani hiljaa istuen ansaita päivässä yhtä paljon. Ylpeyteni ja rahat saivat riidellä kauan, mutta kulta voitti kumminkin lopuksi. Minä jätin paikkani ja istuin päivän toisensa perästä ensin valitsemassani paikassa herättäen hirveällä naamallani sellaista myötätuntoa, että taskuni tulivat kuparirahoja täyteen. Ainoastaan yksi mies tunsi minun salaisuuteni ja se oli tuon Swandam Lane’n varrella sijaitsevan opiumikapakan omistaja. Minä näet vuokrasin häneltä pari huonetta, voidakseni lähteä sieltä ulos joka aamu köyhänä kerjäläisenä ja joka ilta muuttaa itseni siellä hyvintunnetuksi hyvätuloiseksi herraksi. Minä maksoin tälle malaijille hyvin huoneistani ja tiesin niin ollen salaisuuteni olevan häneen nähden hyvässä säilössä. No niin, minä huomasin heti voivani panna melkoisia rahasummia pankkiinkin. Minä en tällä tarkota kaikkien Lontoon kerjäläisten voivan ansaita 700 puntaa vuodessa, mikä summa on pienempi minun keskimääräisiä vuositulojani, sillä minulla oli tavaton etu taitavuudestani naamioida itseni ja taidossani keksiä sukkelia vastauksia ohikulkeville, joiden silmissä tulin City’ssä hyvin tunnetuksi ja huomatuksi. Koko päivän sateli hattuuni vuoroon kuparirahoja ja hopeaa; ja täytyi olla tavattoman huono päivä, kun en saanut kahta puntaa enempää. Tultuani varakkaammaksi kohosivat vaatimuksenikin. Minä vuokrasin itselleni huvilan maalla ja menin naimisiin kenenkään tietämättä oikeaa tointani. Vaimoni tiesi minulla olevan tehtäviä City’ssä aavistamatta kumminkaan minkälaisia ne olivat. Maanantaina lopetettuani työpäiväni ja pukeutuessani huoneessani opiumikapakan yläpuolella katsahdin minä ulos ikkunastani ja huomasin kummastuksekseni vaimoni seisovan ulkona kadulla katse minuun kiinnitettynä. Minä huudahdin hämmästyksestä, panin käteni kasvoilleni peittääkseni ne ja hyökkäsin uskottuni malaijin luo pyytäen häntä estämään kenenkään pääsemästä luokseni. Minä kuulin vaimoni äänen alhaalta, mutta tiesin, ettei hän päässyt ylös. Minä heitin heti vaatteet päältäni, puin ylleni kerjäläispukuni, maalasin kasvoni ja pistin valetukan päähäni. Eivät edes vaimonikaan silmät voineet tuntea minua sellaisessa valepuvussa. Tulin sitten samassa ajatelleeksi, että kenties voitaisiin tutkia huoneeni ja vaatteeni voisivat paljastaa minut. Minä avasin senvuoksi ikkunan, jolloin aamulla loukkautunut sormeni alkoi vuotaa verta. Minä tempasin päivän kuluessa saamillani kuparirahoilla lastatun nuttuni, heitin sen ulos ikkunasta ja näin sen katoovan Thems’iin. Muutkin vaatteet olisivat saaneet seurata samaa tietä, mutta samassa hyökkäsivät poliisit huoneeseen. Muutaman minuutin kuluttua huomasin minä suureksi ilokseni joutuvani vankeuteen, sen sijaan, että minut olisi tunnettu herra Neville St. Clair’iksi. Minä en luule olevan enempää kerrottavana. Minä olin vahvasti päättänyt pitää valepukuni mahdollisimman kauan ja olin senvuoksi haluton pesemään kasvojani. Tietäessäni vaimoni olevan levottoman annoin minä sormukseni ja äkkiä kirjoitetun kirjeen malaijille pyytäen vaimoni olemaan levollisen, sillä minä olin turvassa.” ”Hän sai vasta eilen tämän kirjeen”, sanoi Holmes. ”Jumalani, minkälaisen viikon hän on mahtanutkaan viettää!” ”Poliisi on vartioinut malaijia mitä tarkimmasti”, sanoi komissario, ”ja on helppo käsittää, ettei hän voinut huomaamatta panna kirjettä postiin. Nähtävästi on hän antanut sen jollekin juopuneelle merimiehelle, joka on unohtanut asian useaksi päiväksi.” ”Se on luultavasti aivan oikein”, sanoi Holmes. ”Mutta sanokaa minulle, onko teitä koskaan sakotettu kerjäämisestä?” ”Monta kertaa, mutta mitäpä nuo muutamat sakot minulle merkitsevät –?” ”Mutta nyt on kai asia lopussa. Jos viranomaiset vaikenevat asiasta, niin täytyy Hugh Boone’n kadota olemattomiin”, sanoi poliisikomissario. ”Minä olen sen asian jo pyhästi vannonut”, vakuutti vanki. ”Siinä tapauksessa pidän minä uskottavana, ettei poliisi ryhdy mihinkään enempiin toimenpiteihin. Mutta jos me vielä kerran yllätämme teidät, niin täytyy meidän tarttua asiaan kaikella ankaruudella. Me olemme teille suuressa kiitollisuudenvelassa, herra Holmes, te kun olette selvittänyt tämän sotkuisen asian. Minä haluaisin vain tietää, miten te onnistuitte niin hyvin tutkimuksissanne.” ”Tämän sain minä selville istuessani viidellä tyynyllä ja polttaessani laatikollisen tupakkaa. Minä luulen, Watson, meidän ehtivän hyvissä ajoin aamiaiselle, jos me hetimiten ajamme Bakerstreetille.” '''Lähde:''' Doyle, Arthur Conan 1923: ''[http://pge.rastko.net/etext/100166 Halkihuulinen kerjäläinen]''. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki. [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[Luokka:Novellit]] [[en:The Man with the Twisted Lip]] [[fr:L’Homme à la lèvre tordue]] 2914 5134 2006-08-29T23:40:30Z Nysalor 5 Punapäiden yhdistys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Punapäiden yhdistys |alaotsikko= |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Viime syksynä tulin minä eräänä päivänä tervehtimään ystävääni Sherlock Holmesia ja huomasin hänen takertuneen kiivaaseen keskusteluun erään vanhanpuoleisen, lihavahkon herran kanssa, jolla oli punakat kasvot ja tulipunainen tukka. Olin juuri vetäytymäisilläni takaisin pyytäen anteeksi, että olin heitä häirinnyt, kun Holmes tempasi minut huoneeseen ja sulki oven. ”Paras Watson”, sanoi hän sydämellisesti, ”sinä et olisi voinut tulla sopivampaan aikaan.” ”Minä pelkäsin, että sinulla oli töitä.” ”Niin, minulla on kyllä tekemistä.” ”Silloinhan minä voin odottaa toisessa huoneessa niin kauan.” ”Ei suinkaan. Tämä minun ystäväni, herra Watson, on ottanut osaa ja auttanut minua useissa parhaiten onnistuneissa tutkimuksissa ja minä olen varma, että hän on minulle suurimmaksi hyödyksi tässäkin asiassa.” Lihava herra nousi puolittain tuolilta tehden pienen lyhyen kumarruksen ja katsahti minuun kysyvästi pienillä, lihaanuponneilla silmillään. ”Istu sohvaan”, sanoi Holmes, samassa kun hän vajosi nojatuoliinsa ja asetti tapansa mukaan molempien käsiensä sormenpäät toisiaan vastaan, kuten aina terävästi ajatellessaan jotakin uutta salaperäistä tehtävää. ”Minä tiedän, että sinä, rakas Watson, otat mielelläsi osaa kaikkeen, mikä on eriskummallista ja ulkopuolella jokapäiväisyyden yksitoikkoisia ja sovinnaisia tottumuksia. Sinä olet osoittanut sen innostuksella, jolla olet tehnyt muistiinpanot, ja salli minun sanoa, kaunistanut minun monet pikkuseikkailuni.” ”Niin, sinun seikkailusi ovat olleet minusta mitä suurinta mielenkiintoa herättäviä.” ”Muistatko, että huomautin sinulle joku päivä sitten, juuri ennenkuin ryhdyimme neiti Mary Sutherlandin meille antamaa tehtävää ratkaisemaan, että löytääkseen kummallisia esineitä ja eriskummallisia yhdistelmiä täytyy mennä itse elämään, joka on aina mielikuvitusta äärettömän paljon uskaliaampi.” ”Tämä oli väite, jota minä, kuten muistat, epäilin.” ”Kaiketikin, tohtori, mutta sittenkin pitää sinun omaksua minun mielipiteeni tai muuten kokoan minä tapahtuman toisensa jälkeen, kunnes olet ymmärtänyt ja sinun täytyy tunnustaa minun olevan oikeassa. Herra Jabez Wilson on juuri etsinyt minua tänä aamuna ja alkanut kertomuksen, josta näyttää tulevan omituisin, mitä pitkiin aikoihin olen kuullut. Sinä tiedät minun usein huomauttaneen, etteivät kaikkein kummallisimmat ja harvinaisimmat ilmiöt useinkaan ole yhteydessä suurten, vaan pikku rikosten kanssa, ja useinkin tapahtumien kanssa, joissa on epäilyksenalaista, onko mitään todellista rikosta tapahtunutkaan. Mikäli minä tähän asti olen kuullut, on minun mahdotonta sanoa, onko tässä tapauksessa tehty mitään todellista rikosta, mutta siihen liittyneet tapahtumat ovat omituisimpia, mitä olen koskaan kuullut. Saanko minä pyytää teitä, herra Wilson, alkamaan kertomuksenne alusta, osittain siksi, ettei tri Watson ole kuullut alkua, ja osittain, koska kertomuksenne kummallisuuden takia en tahtoisi pikkuseikkojen menevän ohi korvieni. Tavallisesti voin minä, saatuani viittauksen asiain kulusta, arvata lopun vertaamalla sitä muistissani oleviin tuhansiin tapahtumiin. Mutta teidän kertomukseenne nähden on minun tunnustaminen sen yksityisseikkojen tietääkseni olevan ainoita laatuaan.” Meidän hyvinvoipa vieraamme kohotti ylpeästi rintaansa ja veti taskustaan likasen ja rutistuneen sanomalehden. Hänen silmäillessään etukumarassa ilmoitussivua lehdestä, joka oli levällään polvilla, katselin minä häntä tarkkaavasti ja koetin ystäväni Holmes’in menettelytavan mukaan tutkia, voisiko hänen ulkomuotonsa ja pukunsa ilmaista minulle jotakin hänen luonteestaan ja taipumuksistaan. Minä en hyötynyt paljonkaan tutkimuksestani. Vieraamme oli kaikista merkeistä päättäen tavallinen ruumiikas, juhlallisen näköinen ja hidas brittiläinen pikkukauppias. Hänellä oli leveät harmaaruutuiset housut, avoin pitkä nuttu, joka ei ollut aivan puhdas, vaaleanruskea liivi ja paksut kellonvitjat, joissa riippui koristeena nelikulmainen metallikappale. Kova, korkea hattu ja kovin vaalennut, ruskea, poimuisella samettikauluksella varustettu päällystakki olivat tuolilla hänen vierellään. Vaikka kuinkakin tarkastelin miestä, en voinut hänessä huomata mitään erinomaista, paitsi hänen tulipunaista tukkaansa ja sangen suuttunutta ilmettä hänen kasvoillaan. Sherlock Holmesin nopea katse huomasi, mitä minä ajatuksissani mietin ja hän pudisti hymyillen päätään kysyville silmäyksilleni. ”Lukuunottamatta silmiinpistäviä seikkoja, että herra Wilson jonkun aikaa on ollut ruumiillisen työn tekijä, nuuskaa, on vapaamuurari, on ollut Kiinassa ja että hänellä viimeisinä aikoina on ollut paljon kirjoitustöitä, en minä voi keksiä muuta”, sanoi hän. Herra Jabez Wilson säpsähti ja silmäsi ystävääni pitäen samalla etusormeaan sanomalehdellä. ”Miten herran nimessä te sen tiedätte, herra Holmes”, kysyi hän. ”Kuinka te voitte tietää minun olleen työmiehen? Totta on, että minä olen ollut laivan kirvesmies.” ”Teidän käsistänne, herrani. Teidän oikea kätenne on vasenta suurempi. Voi nähdä teidän sillä tehneen työtä, sillä lihakset ovat enemmän kehittyneet.” ”No, mutta miten te tiedätte minun nuuskaavan ja olevan vapaamuurari?” ”Minä en tahdo loukata teidän intelligenssiänne kertomalla, miten minä sen tiedän, vallankin kun te vastoin sääntöjä kannatte rintaneulaa, joka esittää muutamia vapaamuurarikunnan arvomerkeistä.” ”Niin kylläkin, luonnollisesti, sen minä unohdin. No, mutta kirjotustyö sitten?” ”Mitä se muuten voisi merkitä, että nuttunne oikea hiha on viiden tuuman pituudelta aivan kiiltävä ja vasemmassa on kiiltävä pilkku lähellä kyynärpäätä juuri sillä kohdalla, jolla te nojaatte kirjoituspöytää vastaan.” ”No, mutta Kiina sitten”, sanoi Wilson. ”Tuo oikean ranteenne yläpuolelle piirretty kalankuva on voitu tehdä ainoastaan Kiinassa. Minä olen tutkinut vähän tatuerausmerkkejä ja tehnyt myöskin aineesta vähän selkoa kirjallisuudessa. Tuollaisen heleän värin antaminen kalansuomuille on omituista Kiinalle. Kun minä sitäpaitsi näen kiinalaisen rahan riippuvan kellonne ketjuissa, on asia sangen yksinkertainen.” Herra Jabez Wilson nauroi käheästi. ”Minä en tosiaan koskaan ole kuullut mokomaa”, sanoi hän. ”Minä luulin ensin teidän tehneen jotakin ihmeellistä, mutta nyt minä huomaan, ettei se ollut niinkään erinomaista.” ”Tiedätkö, Watson”, sanoi Holmes, ”minä luulen, että on suuri tyhmyys antaa selityksiä. ”Omne ignotum pro magnifico”. Minun vähäinen maineeni nykyisellään ollen kärsii aivan haaksirikon, jos minä olen liian avosydäminen. Ettekö voi löytää ilmoitusta, herra Wilson?” ”Kyllä, tässä se on”, sanoi hän ja osoitti paksulla, punaisella sormellaan melkein sivun keskelle. ”Tässä se on, tällä alkoi asia. Tahdotteko kenties lukea sen itse?” Minä otin sanomalehden ja luin seuraavaa: ”Punapäiden yhdistykselle! Edesmenneen Ezekiah Hopkin’in Lebanonista, Amerikan Yhdysvalloista, lahjoituksen perusteella on taas yksi vapaa paikka, joka oikeuttaa yhdistyksen jäsenen saamaan palkkaa 4 puntaa viikossa pelkästä nimellisestä työstä. Kaikki punapäät miehet, ruumiiltaan ja sielultaan terveet ja yli 21 vuotta vanhat ovat vaalikelpoisia. Hakemukset pitää tehdä mieskohtaisesti maanantai-aamuna klo 11 Duncan Rossin luona, yhdistyksen konttorissa, 7 Popes Court, Fleetstreet.” ”Mitä herran nimessä tämä merkitsee”, huudahdin minä pariin kertaan luettuani tämän kummallisen ilmoituksen. Holmes nauroi ja käännähti tuolissaan, kuten hän aina teki ollessaan hyvällä tuulella. ”Kaikki on vähän poissa oikeilta jäljiltä, vai kuinka”, sanoi hän. ”Ja nyt, herra Wilson, saatte olla hyvä ja kertoa meille kaikki itsestänne, taloudestanne ja tämän ilmoituksen vaikutuksesta kohtaloonne. Mutta ota huomioon ensin, sanomalehden päivämäärä, tohtori.” ”Se on The Morning Chronicle huhtikuun 27 päivältä. Täsmälleen kaksi kuukautta sitten.” ”Hyvä, nyt, herra Wilson!” ”Niin, siitä minä juuri kerroin teille, herra Holmes”, sanoi herra Wilson pyyhkien otsaansa. ”Minulla on pieni panttilainausliike Coburg squaren varrella lähellä Cityä. Se on hyvin pieni liike ja viimeisinä vuosina olen töin tuskin pysynyt sen avulla hengissä. Minulla oli tavallisesti kaksi apulaista, mutta nyt on minulla vain yksi, ja olisi minun sangen vaikea pitää häntäkään, jollei hän olisi halukas palvelemaan puolesta palkasta oppiakseen liike-elämää.” ”Mikä on tämän hyväntahtoisen nuoren miehen nimi”, kysyi Holmes. ”Hänen nimensä on Vincent Spaulding, eikä hän ole enää aivan nuori. Hänen ikäänsä on vaikea määritellä. Minä en suinkaan voi toivoa itselleni parempaa apulaista, herra Holmes, ja minä tiedän sangen hyvin, että hän voisi saada itselleen paremman paikan ja ansaita kaksi kertaa sen verran kuin minä voin hänelle antaa. Mutta kun hän on itse tyytyväinen, en minä tiedä, miksi minä asettaisin sellaisia aatteita hänen päähänsä.” ”Ei suinkaan. Miksi sen tekisitte? Teillä näyttää olleen erittäin hyvä onni saadessanne puolesta palkasta työteliään apulaisen. Se ei ole varmaankaan mikään tavallinen kokemus työnantajilla tähän aikaan. Minä en tiedä, minusta on teidän apulaisenne yhtä kummallinen kuin tuo ilmoituskin.” ”Niin, niin, mutta hänellä on vikansakin”, sanoi Wilson. ”Minä en ole koskaan nähnyt sellaista intoa valokuvaamiseen. Hän puuhaa aina koneensa kanssa juuri kun hänen pitäisi koettaa opetella jotakin, ja ryömii kellarissa kuin kaniini kolossaan kehittääkseen valokuviaan. Se on hänen suurin vikansa, mutta yleensä on hän hyvä työmies. Hänellä ei ole mitään huonoja kujeita.” ”Minä otaksun hänen vielä olevan teidän luonanne, herra Wilson?” ”Kyllä, hän ja neljännellätoista oleva tyttö, joka meille keittää vähän ja pitää talon puhtaana. Me kolme muodostamme koko talouden, sillä minä olen lapseton leski. Me elämme sangen vaatimattomasti, meillä on katto yllämme ja me maksamme velkamme, siinä kaikki. Ensimmäinen, joka meitä häiritsi, oli tuo ilmoitus. Spaulding tuli alas eräänä aamuna kahdeksan viikkoa sitten tämä sanomalehti kädessään ja sanoi: ”Minä haluaisin, Jumalan nimessä, olla punapää, herra Wilson.” ”Kuinka niin?” kysyin minä. ”Niin”, sanoi hän, ”täällä on taas avoin paikka punapäiden yhdistyksessä. Se on koko pieni omaisuus palkansaajalle ja minä olen kuullut olevan useampia vapaita paikkoja kuin punatukkaisia miehiä ja ettei hallitus tiedä, mitä sen on tehtävä rahoilla. Jos vain minun hiusteni värin voisi muuttaa, olisi tässä hauska paikka antautua rauhaan.” ”Mitä ihmettä se sitten on?” kysyin minä. ”Te ymmärrätte, herra Holmes, että minä olen sangen kotiutunut ihminen, ja kun kauppatuttavani tulevat luokseni eikä minun tarvitse mennä niiden luo, niin kuluu usein viikkokausia, etten minä pane jalkaani yli kynnyksen. Tästä johtuu se, etten minä koskaan tiedä, mitä ulkona tapahtuu ja olen senvuoksi aina iloinen saadessani kuulla uutisia.” ”Oletteko koskaan kuullut puhuttavan punapäiden yhdistyksestä?” kysyi Spaulding ja näytti hämmästyneeltä. ”En koskaan.” ”Sepä nyt on merkillistä, sillä olettehan te itse vaalikelpoinen vapaalle paikalle!” ”Ja miten paljon tuottaa sitten sellainen paikka?” kysyin minä. ”Ainoastaan muutamia satoja puntia vuodessa. Mutta työ on kevyttä, eikä tarvitse edes olla esteenä muille toimille.” ”Te voitte ymmärtää, että minä tämän otin huomioon, sillä liikkeeni ei ole juuri ollut loistava viimeisinä vuosina ja muutamien satojen puntien lisätulo ei olisi suinkaan niinkään hullua.” ”Kertokaa minulle, miten asian laita on”, sanoin minä. ”No niin”, sanoi hän ja osoitti minulle ilmoituksen, ”te voitte itse nähdä yhdistyksessä olevan vapaan paikan ja tuolla on osoite, mistä voi saada tarkempia tietoja. Sikäli kun asiaa ymmärrän, perusti yhdistyksen eräs amerikalainen miljoonamies Ezekiah Hopkin, joka oli oikein omituinen mies. Hänellä oli itsellään punanen tukka, ja tunsi hän sangen suurta myötätuntoisuutta kaikkia punapäitä kohtaan. Hänen kuollessaan huomattiin hänen jättäneen suunnattoman omaisuutensa erään hallituksen käsiin määräyksellä, että korko olisi käytettävä punapäiden miesten vuotuiseen avustukseen keveätä työtä vastaan. Mikäli minä olen kuullut, tuntuu maksu olevan erinomainen ja työ hyvin helppoa.” ”Mutta”, sanoin minä, ”miljoonat punapäät miehet luonnollisesti hakevat paikkaa.” ”Ei niin moni kuin te voisitte luulla. Ne eivät oikeastaan saa olla muita kuin täysikasvuisia Lontoossa syntyneitä miehiä. Tämä amerikalainen tuli Lontoosta ja tahtoi tehdä jotakin hyvää syntymäkaupungillensa. Minä olen sitäpaitsi kuullut, ettei paikkaa maksa hakea, jos on tummanpunainen tai vaaleanpunainen tukka, ainoastaan heleä tiilenpunainen tukka kelpaa. Jos te, herra Wilson, hakisitte, olisi teillä luultavasti suuret toiveet saada paikka, mutta teidän ei kenties maksaisi vaivata itseänne muutaman sadan punnan tähden.” ”Kuten näette, hyvät herrat, on totta, että minun tukkani on sangen heleän värinen ja näyttää siltä, että minulla kilpailussakin olisi yhtä hyvät edellytykset kuin kenellä muulla hyvänsä. Vincent Spaulding tuntui tietävän asiasta niin paljon, että minä luulin hänestä olevan hyötyä ja käskin senvuoksi panemaan luukut päiväksi ikkunan eteen ja tulemaan kanssani. Hän oli hyvin halukas saamaan vapaapäivän ja me suljimme liikkeen ja lähdimme kulkemaan ilmoituksessa olleen osoitteen mukaan. Siellä näkemääni näkyä en toivo enää koskaan saavani nähdä. Kaikilta neljältä ilmansuunnalta oli joka mies, jonka tukka vähänkään vivahti punaiselle, kiiruhtanut Cityyn vastaamaan ilmoitukseen. Fleetstreed oli täynnä punapäitä miehiä ja Popes Court muistutti appelsiinimyymälää. Minä en olisi luullut koko maassa olevan niin monta punapäistä ihmistä kuin tähän ilmoitukseen vastaavassa joukossa oli. Siellä näki kaiken värisiä hiuksia, kuten olen-, sitruunan-, appelsiinin-, porkkanan- ja tiilenvärisiä; mutta kuten Spaulding huomautti, ei siellä ollut monta, jonka tukka oli oikein heleän tulipunainen. Nähtyäni, miten monta siellä oli odottamassa, aioin minä epätoivoissani jättää yrityksen silleen, mutta Spaulding ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Miten hän lie käyttäytynyt, siitä ei ole minulla tietoa, mutta hän tuuppi ja sysi kunnes olimme päässeet läpi ihmisjoukon konttoriin vievään rappuun. Kaksinkertainen ihmisvirta täytti rapun. Osa meni ylös toivoa täynnä, toiset taas tulivat alakuloisina alas, mutta me tunkeuduimme eteenpäin niin hyvin kuin voimme ja olimme pian konttorissa.” ”Teidän kokemuksenne ovat sangen mieltäkiinnittäviä”, sanoi Holmes, herra Wilsonin huoahtaessa ja terästäessä muistiaan hyvällä nuuska-annoksella. ”Jatkakaa nyt vain jännittävää kertomustanne!” ”Konttorissa ei ollut muuta kuin pari puutuolia ja maalaamaton pöytä, jonka takana istui pieni, vielä punatukkaisempi mies kuin minä. Hän sanoi muutaman sanan jokaiselle tarjokkaalle, joka tuli pöydän luo, ja löysi aina heissä jonkun vian, mikä teki heidät paikkaan kelpaamattomiksi. Ei näytä muuten olevan niinkään helppo sopia siihen paikkaan. Vuoromme tultua näytti pikku herra olevan suosiollisempi minua kuin muita kohtaan ja hän sulki oven saadakseen vaihtaa muutaman sanan kanssamme ilman kuulijoita. ”Tämä on herra Jabez Wilson”, sanoi apulaiseni, ”ja hän on halukas ottamaan vapaanaolevan paikan punapäiden yhdistyksessä.” ”Hän sopii erinomaisen hyvin siihen”, sanoi toinen. ”Hänellä on juuri kaikki vaadittavat ominaisuudet. Minä en voi muistaa koskaan nähneeni mitään niin tavattoman kaunista.” Hän otti askeleen taaksepäin, pani päänsä kallelleen ja katseli tukkaani niin kauan, että minä aloin ujostella. Sitten astui hän äkkiä eteenpäin, puristi kättäni ja onnitteli minua lämpimästi hyvästä menestyksestäni. ”Olisi väärin epäillä”, sanoi hän. ”Te saatte kuitenkin antaa anteeksi, että minun täytyy noudattaa varovaisuutta.” Tätä sanoessaan hän tarttui molemmin käsin tukkaani ja veti sitä niin kovasti, että minä huusin tuskasta. ”Teillähän on kyyneleet silmissä”, sanoi hän päästäessään kyntensä päästäni. ”Minä näen asian tässä olevan aivan toden. Meidän täytyy olla varovaisia, sillä meidät on kahdesti petetty valetukalla ja kerran värillä. Minä voisin kertoa teille kaskuja suutarin pi’estä, joka voisi saada teidän inhoamaan koko ihmiskuntaa.” Hän meni ikkunan luo ja huusi siitä minkä jaksoi että paikka on täytetty. Alhaalta kuului pettymyksen hyminää ja kansa alkoi hajautua eri taholle, niin ettei kohta näkynyt muita punapäitä kuin pikku mies ja minä. ”Nimeni on Duncan Ross ja olen itse jalon hyväntekijämme perustaman rahaston eläkkeen nauttijoita. Oletteko nainut mies, herra Wilson? Onko teillä perhettä?” Minä vastasin olevani lapseton leski. Hänen kasvonsa synkistyivät. ”Se oli ikävää”, sanoi hän vakavasti. ”Minä olen pahoillani tätä kuullessani, sillä rahasto on luonnollisesti aiottu edistämään punapäiden levenemistä ja niiden suvun lisäämistä, sekä samalla avustamaan punapäiksi syntyneitä ihmisiä. Olipa sangen ikävää, ettei teillä ole vaimoa.” Minun naamani lensi pitkäksi nämä sanat kuultuani, sillä minä pelkäsin kadottavani tämän paikan. Mutta hetkisen mietittyään sanoi hän asian kumminkin voivan mennä mukiin. ”Jos vaan olisi joku toinen, olisi tämä syy ollut ratkaiseva”, sanoi hän. ”Mutta meidän täytyy tehdä poikkeus miehen takia, jolla on niin kaunisvärinen tukka kuin teillä. Koska voitte alkaa uuden uranne?” ”Se on kyllä vähän vaikeaa, sillä minulla on jo pieni liike.” ”No, älkää nyt ajatelko sitä”, sanoi Vincent Spaulding, ”minä kyllä hoidan sitä.” ”Milloin minun olisi oltava työssä?” ”Kymmenestä kahteen.” ”Asianlaita on se, että panttilainaajan asiat tehdään enimmäkseen illalla, varsinkin torstai- ja lauantai-iltoina, juuri ennenkuin työmiehet saavat palkkansa. Minulle sopisi sen vuoksi sangen hyvin, jos voisin ansaita jotakin aamupäivällä. Minulla oli sitäpaitsi erinomaisen hyvä apulainen, joka voi hoitaa liikettä yhtähyvin kuin minä itsekin.” ”Se sopisi sangen hyvin”, sanoin minä. ”Kuinka suuri on palkkio?” ”Se on neljä puntaa viikossa?” ”Ja työ?” ”Sitä on vain nimeksi.” ”Mitä te kutsutte vain nimeksi?” ”No niin, teidän täytyy olla konttorissa tai ainakin tässä rakennuksessa koko aika. Jos lähdette rakennuksesta, menetätte te ikipäiviksi paikkanne. Testamentti on tässä kohden sangen selvä. Te ette täytä ehtoja, jos poistutte konttorista näinä tunteina.” ”Sehän on ainoastaan neljä tuntia päivässä”, sanoin minä, ”ja minä en ajattelekaan poistumista.” ”Ei mikään syy kelpaa”, sanoi Duncan Ross, ”ei sairaus eivätkä liikeasiat eikä mitkään muut. Teidän täytyy pysyä täällä, taikka muuten menetätte eläkkeenne.” ”Ja minkälaista on työ?” ”Teidän tulee kopioida Encyclopedia Britannice’a. Ensimäinen osa on kaapissa. Teidän täytyy itse pitää paperi, kynät ja muste, me annamme pöydän ja tuolit. Voitteko ryhtyä työhön jo huomenna?” ”Luonnollisesti”, sanoin minä. ”No hyvästi nyt, herra Jabez Wilson, ja suokaa minun vielä kerran onnitella teitä tärkeän asemanne johdosta, jonka olette onnistuneet saamaan.” Hän seurasi minua ovelle ja minä menin kotiin Spaulding’in kanssa, tietämättä mitä sanoa tai tehdä, niin iloinen minä olin hyvästä menestyksestä. Minä en voinut olla ajattelematta asiaa koko päivän ja illan tullen olin minä taas sangen alakuloinen. Minä tunsin olevani varmasti vakuutettu koko asian olleen pilaa tai petosta, mutta minun oli mahdoton saada selville sen tarkoitusta. Näyttihän vallan mahdottomalta, että joku voisi tehdä sellaisen testamentin ja että kukaan voisi maksaa sellaisia summia jostakin niin yksinkertaisesta työstä kuin Encyclopedia Britannica’n kopioimisesta. Vincent Spaulding teki kaikkensa rohkaistakseen minua, mutta maatamenon ajoissa olin minä tullut siihen johtopäätökseen, että koko asia oli petosta. Minä päätin kaikessa tapauksessa seuraavana aamuna mennä konttoriin katsomaan miten asianlaita oli ja ostin senvuoksi pullon mustetta, sulkakynän ja seitsemän arkkia paperia ja lähdin sitten Popes Court’iin. Suureksi hämmästyksekseni oli kaikki kunnossa. Pöytä oli valmiina minua varten ja herra Ross oli siellä katsomassa, että minä pääsin työssäni alkuun. Hän näki minun alkavan kirjoittaa A. kirjainta ja jätti minut, mutta lupasi silloin tällöin pistäytyä katsomassa, että kaikki kävi asianmukaisella tavalla. Kello 2 otti hän minulta jäähyväiset, kiitteli, että olin ehtinyt kirjoittaa niin paljon ja sulki konttorinoven. Tämä toistui päivä päivältä, herra Holmes, ja lauantaina tuli tirehtööri sisään ja pani neljä kultasovereigniä pöydälle viikon työstä. Samoin kävi seuraavalla ja sitä seuraavalla viikolla. Joka aamu olin minä siellä kello kymmenen ja poistuin joka iltapäivä kello kaksi. Vähitellen alkoi herra Ross tulla sisälle ainoastaan kerran aamupäivällä ja jonkun ajan perästä ei ollenkaan. Minä en uskaltanut kuitenkaan poistua huoneesta minuutiksikaan, sillä en ollut koskaan varma, milloin hän voisi tulla, ja paikka oli niin erinomainen ja sopi minulle niin hyvin, etten minä suinkaan tahtonut sitä hevillä kadottaa. Kahdeksan viikkoa kului tällä tavoin ja minä olin kirjoittanut jo sanoista Abbot, archaeology, architecture, Afrika ja Attica ja toivoin pian ehtiväni B. kirjaimeen. Siinä meni minulta aika paljon rahoja paperiin ja olin minä täyttänyt melkein koko hyllyn kirjoituksillani, kun koko asia yhtäkkiä meni aivan hiiteen päin.” ”Meni hiiteen päin?” ”Niin juuri. Ja se tapahtui vasta tänä aamuna. Minä menin työhöni tavalliseen aikaan kello kymmenen, mutta ovi oli lukossa ja pieni nelikulmainen paperilappu oli naulattu keskelle ovipieltä. Tässä se on, voitte sen itse lukea.” Hän otti esille noin kirjoitusarkin kokoisen valkean paperikappaleen. Siihen oli kirjoitettu: <center>Punapäiden yhdistys</center> <center>on</center> <center>lakkautettu</center> <center>9 p. lokak. </center> Sherlock Holmes ja minä katselimme tätä lyhyttä tiedonantoa ja miehen masentunutta muotoa, kunnes asian naurettava puoli valtasi meidät niin, että me purskahdimme nauruun. ”Minä en suinkaan huomaa siinä mitään hauskaa”, sanoi asianomainen ja punastui hiusrajaan asti. ”Jollette voi tehdä parempaa kuin nauraa asialleni, niin voin minä kääntyä jonkun toisen puoleen.” ”Ei, ei”, huudahti Holmes, ja painoi hänet takaisin tuoliin, josta hän jo oli puolittain noussut. ”Minä en todellakaan tahtoisi jättää teidän salaperäistä asiaanne. Se on niin tavaton kertomus, että se on todellakin virkistävä. Teidän täytyy antaa anteeksi, mutta asia on minun mielestäni kuitenkin vähän naurettava. Mitä te teitte löydettyänne tämän kortin ovelta?” ”Minä olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Minä kyselin konttoreista kaikkialta, mutta ei kukaan voinut antaa minulle mitään selitystä. Lopuksi menin alimmassa kerroksessa asuvan isännän luo ja kysyin, voisiko hän antaa minulle jotakin tietoa Punapäiden yhdistyksestä. Hän vastasi, ettei hän ole koskaan kuullut sellaisesta yhdistyksestä. Kysyin sitten, kuka Duncan Ross oli. Hän ei sanonut koskaan ennen kuulleensa sitä nimeä.” ”No, kuka herra asui n:o 4:ssä?” ”Kuinka, se punapäinen herrako?” ”Niin,” ”Hänen nimensä on William Norris. Hän oli asianajaja ja käytti huonettamme ainoastaan tilapäisesti, kunnes hänen uusi konttorinsa tuli valmiiksi. Hän muutti eilen.” ”Missä minä voin tavata häntä?” ”Hänen uudessa konttorissaan. Hän antoi minulle uuden osotteensa. Se oli 17 King Edward Street, lähellä St. Paulin kirkkoa. ”Minä lähdin heti osotepaikkaan, mutta siellä oli kirurgisten koneiden tehdas, eikä kukaan siellä ollut koskaan kuullut puhuttavankaan William Norrisista tai Duncan Rossista.” ”No, mihin te sitten menitte?” ”Minä menin Saxe-Coburg square’en ja kysyin neuvoa liikeapulaiseltani. Hän ei kumminkaan voinut auttaa minua millään tavalla. Hän sanoi ainoastaan, että minä odotettuani luultavasti saisin tietoja postin kautta. Mutta se ei minua kylliksi tyydyttänyt, herra Holmes. Minä en aikonut sallia noin vain petkuttaa itseltäni niin hyvää paikkaa ja kun minä kuulin teidän olevan halukkaan auttamaan neuvoa tarvitsevia onnettomia, tulin minä suoraa päätä tänne.” ”Siinä teitte vallan oikein”, sanoi Holmes. ”Teidän asianne on sangen omituinen, ja minä otan mielelläni selkoa asiastanne. Kertomastanne huomaan minä olevan tekeillä jotain vakavampaa kuin miltä se ensi silmänräpäyksellä näyttää.” ”Se on kylliksi vakavaa, kun on kadottanut 4 puntaa viikossa.” ”Mitä teihin persoonallisesti tulee, niin en minä voi huomata teillä olevan mitään valittamisen syytä. Päinvastoin, kiitos tälle kummalliselle yhdistykselle, olette te minun ymmärtääkseni noin kolmekymmentä puntaa rikkaampi, puhumattakaan niistä tarkoista tiedoista, jotka te olette saaneet kaikista A. kirjaimella alkavista aineista. Te ette ole mitään kadottanut.” ”Sitä en minäkään väitä, mutta minä tahdon saada selon niistä, minä tahdon tietää, keitä he olivat ja mitä he tarkoittivat tällä pilalla – jos se oli pilaa. Se oli jokseenkin kallis keksintö, se on maksanut heille kolmekymmentäkaksi puntaa.” ”Me koetamme ottaa asiasta selon. Mutta ensin pari kysymystä, herra Wilson. Miten kauan on teidän apulaisenne, joka ensin kiinnitti huomionne ilmoitukseen, ollut teillä?” ”Silloin oli hän ollut luonani noin kuukauden ajan.” ”Kuinka hän tuli teille?” ”Hän vastasi ilmoitukseen.” ”Oliko hän ainoa hakija.” ”Ei, minulla oli vastauksia koko tusina.” ”Miksi te valitsitte hänet?” ”Sentähden, että hän oli kätevä ja halpa.” ”Hän tuli todellakin puolesta palkasta?” ”Niin.” ”Minkänäköinen on tuo Vincent Spaulding?” ”Hän on jotenkin pieni ja tanakka, on vikkelä liikkeissään, parraton, vaikka hänen täytyy olla yli kolmenkymmenen vuoden. Hänellä on valkoinen, jonkun hapon aikaansaama arpi otsassaan.” Holmes liikahti innokkaana tuolissaan. ”Sitä minä aavistinkin”, sanoi hän. ”Oletteko koskaan huomannut, onko hänellä reikiä korvissa?” ”On, hän sanoi erään mustalaisen tehneen ne, kun hän oli poikanen.” ”Hm”, sanoi Holmes, samalla nojaten takaisin tuoliinsa. ”Onko hän vielä teillä?” ”Kyllä, minä olen juuri jättänyt hänet kotiin.” ”No, tuliko liikkeenne hoidetuksi teidän poissaollessanne?” ”Kyllä, minulla ei ole mitään valittamista; aamuisin ei ole koskaan paljon tekemistä.” ”Kiitoksia paljon, herra Wilson. Minä sanon teille mielipiteeni asiasta parin päivän kuluttua. Tänään on lauantai ja minä toivon päässeeni siitä selville jo maanantaihin.” ”No, Watson”, sanoi Holmes vieraamme poistuttua, ”miten sinä luulet asianlaidan olevan?” ”Minä en ymmärrä mitään”, sanoin minä suoraan. ”Se on sangen kummallinen historia.” ”Kuta kummallisempi joku asia on, sitä selvempi se tavallisesti on”, sanoi Holmes. ”Tuollaiset tavalliset rikokset ovat vaikeimmat ymmärtää, niinkuin tavallisimmat kasvonpiirteetkin ovat vaikeimmat tuntea. Mutta minun on oltava sukkela tässä asiassa.” ”No, mitä sitten aiot tehdä”, kysäsin minä ”Polttaa tupakkaa”, sanoi hän. ”Tämä tehtävä vaatii vähintäin kolme piipullista ja pyydän, ettet puhu minulle viiteentoista minuuttiin.” Hän asettui kohdalleen tuoliin, veti polvensa ylös leuan alle ja istui siinä silmät ummessa ja savupiippu hampaissa, muistuttaen enemmän kummallista taulua kuin ihmistä. Minä luulin hänen nukkuneen ja olin itse juuri nukkumaisillani, kun hän äkkiä kavahti tuolista päätöksentehneen miehen ryhdillä ja pani piippunsa uuninlaidalle. ”Sarasate soittaa St. James Hallissa tänään iltapäivällä”, huomautti hän. ”Luuletko sinä Watson sairaittesi tulevan toimeen muutamia tunteja ilman sinua?” ”Minulla ei ole tänään mitään tekemistä. Minulla ei ole koskaan liiaksi potilaita.” ”Pane sitten hattu päähäsi ja tule! Minä aion ensin mennä Cityyn ja me voimme syödä aamiaisen matkalla. Minä näen ohjelmassa olevan koko osaston saksalaista musiikkia, josta minä pidän enemmän kuin italialaisesta ja ranskalaisesta. Se on ”itseensäsulkeutunutta” ja minä haluan tänään olla itseeni sulkeutunut. Tule nyt!” Me ajoimme maanalaista rautatietä Aldersgatelle ja lyhyen kävelyn perästä saavuimme Saxe-Coburg squarelle, tuon kummallisen historian näyttämölle, josta olimme aamulla kuulleet. Se oli ahdas, puoleksi rappeutunut, neljän likaisen, kaksikerroksisen talorivin ympäröimä tori. Taloista oli näköala pieneen, rauta-aidan ympäröimään puutarhaan, jossa huonosti hoidettu nurmikenttä ja muutamat laakeripensaat taistelivat ankaraa olemassaolontaistelua savuisen ja epäterveellisen ilmanalan kanssa. Kolmella, kullatulla, oven päälle asetetulla kuulalla varustettu kulmatalo ja siinä ruskeassa nimikilvessä valkoisilla kirjaimilla: Jabez Wilson, osoitti meille punapään ystävämme liikkeen. Sherlock Holmes pysähtyi talon eteen ja katseli sitä tarkkaan, pää kallellaan ja silmät välähdellen puoliavoimien silmäluomien alta. Hän meni sitten hitaasti alas katua pitkin kulmaan asti ja tarkasteli terävästi taloa. Vihdoin meni hän panttilainaston eteen, löi kepillään muutamia kertoja kovasti katukiviin ja koputti sitten ovelle. Sen avasi heti parraton, älykkäännäköinen nuori mies ja pyysi meitä sisään. ”Kiitoksia paljon”, sanoi Holmes, ”minä tahdoin vain kysyä teiltä lähintä tietä Strandiin.” ”Neljäs katu oikealle ja sitten kolmas vasemmalle”, sanoi apulainen nopeasti ja sulki oven. ”Sehän on ovela poika”, sanoi Holmes, ja me menimme matkoihimme. ”Muistaakseni on hän järjestyksessä neljäs Lontoon taitavista miehistä ja rohkeutensa puolesta varmaankin kolmas. Minä tunnen häntä vähän ennestään.” ”On aivan varmaa, että herra Wilsonin liikeapulaisella on iso osa tuossa punapäiden yhdistystä koskevassa salaisuudessa”, sanoin minä. ”Minä olen varma, että sinä kysyit tietä ainoastaan nähdäksesi hänet.” ”En häntä itseään.” ”No, mitä sitten?” ”Minä tahdoin nähdä ainoastaan hänen housujensa polvenpäät.” ”Ja mitä sinä näit?” ”Sitä mitä odotinkin näkeväni.” ”Miksi sinä löit kepillä kiviin talon edustalla?” ”Hyvä tohtori, tämä on tutkimus- eikä keskusteluaika. Me tunnemme nyt Saxe-Coburg squaren. Tarkastakaamme sen takaosassa olevat seudut.” Katu, jolle käännyimme kulmasta Saxe-Coburg squaren luota, oli samanlainen vastakohta edelliselle kuin taulun etusivu sen takasivulle. Se oli eräs Cityn ja pohjois- ja länsi-Lontoon välisiä pääkatuja. Ajotietä saartoi tavaton kahdessa rivissä kiitävä ajoneuvovirta, joka kulki ylös ja alas päin, ja jalkakäytävät olivat aivan mustanaan viliseviä jalkamiesjoukkoja. Oli vaikea käsittää näiden loistavien myymälärivien ja suurien liikehuoneustojen todellakin toisella puolen rajoittuvan rappeutuneeseen ja puolinukkuneeseen toriin, jonka juuri olimme jättäneet. ”Suo minun nyt katsoa”, sanoi Holmes seisahtuen kulmaukseen, ”minä tahdon juuri koettaa muistaa, missä järjestyksessä talot täällä ovat. Tuntea Lontoo kuin viisi sormea, se on yksi mieliaatteeni, kuten tiedät. Tuolla on Mortimerin myymälä, sikaarikauppa, sanomalehtikonttori, Lontoon Coburgbranch ja Suburbanbank, vegetarianiravintola ja Mc Farlanen suuri vaunumyymälä. Siten olemme päässeet toiseen kortteliin. Nyt tohtori, olemme me tehneet työmme ja nyt on meidän aika saada vähän virkistystä. Ottakaamme nyt kuppi kahvia ja voileipä ja sitten lähdemme suoraan musiikkimaailmaan, missä kaikki on suloista ja ihanaa ja täynnä sopusointuisuutta eikä mitään punapäitä asioimismiehiä ikävystyttämässä meitä kertomuksillaan.” Ystäväni oli innostunut musiikkimies, joka itse soitti erinomaisesti ja sävelsi myöskin. Koko iltapäivän hän istui mitä täydellisimmässä innostustilassa ja löi hiljaa tahtia pitkillä, ohuilla sormillaan. Hänen suunsa ympärillä leikitteli hymy ja hänen uneksivat silmänsä olivat aivan toisenlaiset kuin Holmesin urkkijana, jäykkänä, teräväjärkisenä, nopeana rikosasiain tutkijana. Hänen omituisessa luonteessaan esiintyivät vaihtelevina kaksoisluonteen eri puolet, ja hänen äärimmäinen tarkkuutensa ja terävyytensä olivat minusta usein jonkinlaisena vastavaikuttimena noille runollisille ja haaveellisille mielentiloille, jotka hänet välistä valtasivat. Hänen luonteensa heiluri heitti hänet äärimmäisestä velttoudesta valtavimpaan toimintaan. Minä en tiedä hänen koskaan olleen niin jäntevän ja teräväjärkisen kuin monta päivää istuttuaan kyttyrässä tuolissaan viuluineen ja mielisäveltäjineen. Silloin hän usein alkoi ajaa takaa rikollisia ja hänen tavaton huomiokykynsä usein kohosi aina havainnollisuuden rajoihin asti, niin että hänen menettelytapaansa tottumattomat tavallisesti katselivat häneen epäilevinä, kuten yli-inhimillisellä ymmärryksellä varustettuun henkilöön. Nähdessäni hänet tuona iltapäivänä St. James Hallissa sävelten aaltoihin vaipuneena, tunsin minä vaarallisen ajan olevan käsissä niillä, joista hän oli nyt päättänyt ottaa selkoa. ”Sinä tahdot kai nyt mennä kotiisi, tohtori”, sanoi hän ulos tultuamme. ”Niin, sepä lienee parasta.” ”Ja minulla on vähän toimitettavaa, joka vie noin pari tuntia. Tämä Coburg squaren asia on vakava. ”Kuinka niin vakava?” ”Tässä aiotaan tehdä kamala rikos, mutta minulla on syytä luulla, että me ehdimme sen estää. Kun tänään on lauantai, on se sangen vaivaloista. Minä tarvitsen sinun apuasi tänä iltana.” ”Mihin aikaan päivästä?” ”Kello kymmenen.” ”Minä olen kello kymmenen Baker Streetillä.” ”Se on hyvä. Mutta kuulehan, joku vaara voi asian yhteydessä olla mahdollinen, sen vuoksi olisi sinun parasta ottaa revolverisi mukaasi.” Hän viittasi kädellään ja katosi samalla ihmisjoukkoon. Minä en luule olevani muita ihmisiä typerämpi, mutta minä tunnen aina Sherlock Holmesin seurassa ollessani oman tyhmyyteni tunteen painostavaksi. Tässä olin minä kuullut, mitä hänkin ja nähnyt samoin. Hänen sanoistaan selvisi, että hän oli selvillä ei ainoastaan siitä, mitä oli tapahtunut, vaan myöskin mitä tapahtuisi, mutta minulle oli koko asia vielä sekava ja kummallinen. Ajaessani kotiini Kensingtoniin mietin minä läpeensä koko asian, aina tuon punapään Encyclopedia Britannican kopioijan kummallisesta historiasta Saxe-Coburg squarella käyntiin asti ja niihin merkillisiin sanoihin, jotka hän lausui erotessamme. Mikä öinen toimitus se oli ja, miksi minun tulisi olla asestettu? Mihin me menisimme ja mitä tekisimme? Minä olin saanut Holmesilta viittauksen, että tuo parraton panttilainaajan apulainen oli vaarallinen mies, joka voisi pelata rohkeaa peliä. Minä koetin ratkaista arvoitusta, mutta jätin epätoivoisena kokeeni ja päätin unohtaa koko asian, kunnes ilta antaisi selvityksen. Kello oli neljänneksen yli yhdeksän kotoa lähtiessäni. Kulin Hyde puiston poikki Oxford streetiä myöten Baker streetille. Kaksi hevosta seisoi oven edessä ja eteiseen tultuani kuulin minä ylhäältä ääntä, Astuessani Holmesin huoneeseen, tapasin hänet vilkkaassa keskustelussa kahden herran kanssa, joista toinen oli Peter Jones, virallinen poliisiasiamies, ja toinen pitkä, laiha, tumma herra kiiltävine korkeine hattuineen ja erinomaisen sopivine takkeineen. ”Nyt on seurueemme täysilukuinen”, sanoi Holmes ja pantuaan päällysnuttunsa napit kiinni otti seinältä raskaan metsästyspiiskansa. ”Watson, minä luulen, että sinä tunnet herra Jonesin Scotland Yardista. Salli minun esittää sinut herra Merrywaterille, joka tekee meille seuraa tämän illan seikkailussa.” ”Me kulemme taas parittain, tohtori”, sanoi Jones itsetietoisella tavallaan. ”Tämä ystävämme on kummallinen mies saamaan ajon aikaan. Hän tarvitsee ainoastaan vanhan koiran otusten pyydystelemiseen.” ”Minä toivon vain, ettemme joudu turhanpäiten metsästämään”, sanoi herra Merrywater kolkolla äänellä. ”Te voitte huoletta luottaa herra Holmesiin”, sanoi poliisiasiamies nöyränä. ”Hänellä on omat pienet menettelytapansa, jotka, jos hän sallii minun sanoa, ovat vain liian teoreettisia ja mielikuvista rikkaita, mutta hänestä voi kyllä tulla salapoliisi. Eikä se ole liioteltua, kun myönnän, että hän pari kertaa, kuten Sholton murhassa ja Agran aarrejutussa oli tullut oikeaa ratkaisua lähemmäksi kuin viralliset salapoliisit.” ”Kun te kerran sanotte niin, herra Jones, on asia kunnossa”, sanoi vieras kunnioitettavasti, ”mutta minun täytyy tunnustaa, että minä kaipaan korttipeliä. Tämä on ensimäinen lauantai kahteenkymmeneenseitsemään vuoteen, jolloin minä en saa pelata whistiä.” ”Minun luullakseni huomaatte”, sanoi Holmes, ”että te tänä iltana pelaatte korkeampaa ja mieltäkiinnittävämpää peliä kuin koskaan elämässänne olette tehneet. Teillä, herra Merrywater, on panos yli 30,000 ja teillä, herra Jones, mies, jota te jo kauan olette koettaneet saada kouriinne.” ”John Clay, murhamies, murtovaras ja väärentäjä. Hän on sangen nuori, herra Merrywater, mutta hän on ammattinsa ensimäisiä ja minä tahdon kiinnittää pienet käsirautani mieluummin hänen kuin kenenkään muun Lontoon rikollisen käsiin. Hän on merkillinen mies, tuo John Clay, hänen äitinsäisä oli herttua ja hän itse on ollut Etonissa ja Oxfordissa. Hänen aivonsa ovat yhtä viekkaat kun sormensakin ja vaikka me huomaamme hänen jälkiään, mihin hyvänsä käännymmekin, emme koskaan tiedä missä tapaamme miehen itsensä. Hän reutoutuu ulos kopista Scotland Yardissa yhdellä viikolla ja kerjää seuraavana rahoja Cornwallissa rakentaakseen lastenhuoneen. Minä olen ollut hänen jälillään jo vuosikausia, mutta en ole vielä koskaan häntä nähnyt.” ”Minä toivon saavani esitellä hänet tänä iltana teille. Minulla on myöskin ollut pari pientä asiaa John Clayn kanssa, ja olen minä teidän kanssanne yhtä mieltä siitä, että hän on ammatissaan ensimäisiä. Mutta kello on yli kymmenen ja meidän on aika lähteä. Jos te kaksi otatte ensimmäisen hevosen, tulen minä Watsonin kanssa toisella.” Sherlock Holmes ei antanut enää tietoja koko pitkällä matkalla. Hän istui takanojassa rattailla ja hyräili iltapäivän konsertissa kuulemiamme säveleitä. Me ajoimme loppumattomien katusokkeloiden läpi, jotka säteilivät kaasuvalossa ja tulimme vihdoin Farrington Streetille. ”Me olemme nyt perillä”, sanoi ystäväni. ”Tuo Merrywater on pankinjohtaja ja mieskohtaisesti asianosainen. Minä katsoin myös parhaaksi ottaa Jonesin mukaan. Hän on hyvä mies, vaikkakin tyhmeliini ammatissaan. Hänellä on kumminkin eräs suuri hyve; hän on urhoollinen kuin verikoira ja hellittämätön ja kovapäinen kuin hummeri, jos vain hän kerran saa jonkun kynsiinsä.” Me olimme tulleet samalle ahdinkokadulle, jossa olimme aamupäivällä, ja lähetettyämme pois hevosemme, seurasimme me herra Merrywateria ahdasta solaa myöten erään sivuportin läpi, jonka hän avasi meille. Sisäpuolella oli kapea käytävä, joka päättyi vahvaan rautaoveen, jonka hän avasi. Me menimme sitten alas kapeita kiviportaita myöten, joka päättyi toiseen vieläkin vahvempaan oveen. Herra Merrywater pysähtyi sytyttääkseen lyhdyn ja vei meidät sitten kellarille haiskahtavan pimeän käytävän läpi, avasi kolmannen oven ja vei meidät suureen huoneeseen tai paremmin kellarimaiseen holviin, joka oli täynnä suuria vasuja ja laareja. ”Teidän kimppuunne ei pääse ylhäältäpäin”, sanoi Holmes nostaen lyhtyä ja katsellen ympärilleen. ”Eikä alhaaltakaan päin”, sanoi Merrywater ja iski kepillään useita kertoja litteihin lattiakiviin. ”Mitä? Se tuntuu aivan ontolta”, sanoi hän ja katsoi kummastuneena meihin. ”Minun täytyy todellakin pyytää teitä olemaan vähän hiljempaa”, sanoi Holmes ankarasti. ”Te olette tehneet jo koko matkamme menestymisen arvelunalaiseksi. Saanko minä pyytää, että olette hyvä ja istutte jonkun laarin laidalle ettekä sotkeudu koko asiaan.” Juhlallisen näköinen herra Merrywater istuutui erään korin päälle loukkaantuneen ilme kasvoillaan, sillä aikaa kun Holmes laskeutui polvilleen lattialle ja lyhty kädessä alkoi suurennuslasilla tarkasti tutkia lattiakivien rakoja. Muutaman sekunnin perästä nousi hän taas ylös ja pani suurennuslasin taskuunsa. ”Me saamme odottaa ainakin tunnin”, sanoi hän, ”sillä he tuskin voivat ryhtyä mihinkään, ennenkuin panttilainaaja on mennyt levolle. He eivät silloin luultavasti kadota minuuttiakaan, sillä kuta aikaisempaan he alkavat, sitä parempi aika heillä on pakenemista varten. Me olemme nyt, kuten sinä tohtori epäilemättä olet huomannut, erään Lontoon suurimman pankin haarakonttorin alla kellariholvissa. Herra Merrywater on pankin johtaja ja hän voi sanoa sinulle, minkätähden Lontoon rohkeimmat rikoksentekijät tällä hetkellä ovat kovasti innostuneet tästä kellarista.” ”Se on meidän ranskalainen kultamme”, kuiskasi johtaja. ”Meitä on jo monesti varotettu, että se aiotaan anastaa.” ”Teidän ranskalainen kultanne.” ”Niin, muutamia kuukausia sitten halusimme me vahvistaa kassaamme ja lainasimme sen vuoksi 30,000 napoleonia Ranskasta. Nyt tiedetään, ettemme ole tarvinneet purkaa rahoja esille ja että ne ovat vielä meidän kellarissamme. Tämä kori, jonka päällä istun, sisältää 2,000 napoleonia hienojen tinapaperiarkkien väliin pakattuina. Kultavarastomme on nykyään tavallista suurempi yhdessä haarakonttorissa ja johtajat ovat olleet asiasta levottomia.” ”Ja se levottomuus oli hyvin perusteltu”, sanoi Holmes. ”Nyt on meidän aika tehdä pienet suunnitelmamme. Minä odotan asian ratkaisun tulevan tunnin sisällä. Sillä aikaa, pelkään minä, täytyy meidän sammuttaa tuo lyhty, herra Merrywater.” ”Ja istua pimeässä?” ”Niin, minä pelkään sitä! Minä otin mukaani kortit luullen, että me tasapareja ollen voisimme pelata jonkun pelin whistiä. Mutta minä näen vihollisen valmistusten kehittyneen niin pitkälle, ettemme voi enää pitää tulta. Ensin on meidän kumminkin valittava paikkamme. Ne, joiden kanssa olemme tekemisissä, ovat rohkeita miehiä ja vaikka me heidät kyllä yllätämme, voivat he vahingoittaa meitä, jollemme ole varovaisia. Minä asettaudun tuon korin taa ja teidän täytyy seistä noiden takan. Heti kun minä avaan lyhdyn, pitää teidän äkkiä hyökätä roistojen kimppuun. Jos he ampuvat, niin älä sinä, Watson, epäile ampuessasi vastaan.” Minä vedin revolverini vireeseen ja panin sen samaan laariin, jonka taakse olin piiloutunut. Holmes veti varjon lyhdyn yli ja me olimme pikimustassa pimeydessä – niin mustassa, etten ollut ennen voinut käsittääkään. Ainoastaan kuumentuneen metallin haju ympärillämme muistutti meitä valon olevan valmiina leimahtamaan ilmi millä hetkellä hyvänsä. Minun ärsytetyille hermoilleni oli tuo äkillinen pimeys ja kylmänkostea kellari-ilma epämiellyttävä ja painostava. ”Niillä on ainoastaan yksi paluutie”, kuiskasi Holmes. ”Se on takaisin taloon Saxe-Coburg squaren varrella. Minä toivon teidän tehneen, mitä pyysin, Jones.” ”Minulla on yksi kersantti ja kaksi konstaapelia oven ulkopuolella.” ”Sillon olemme me tukinneet kaikki lymypaikat ja meidän täytyy siis olla vain hiljaa ja odottaa.” Miten pitkältä tuntuikaan aika! Myöhemmin tehtyjen laskujen mukaan lienee se ollut vain noin neljänneksen yli tunnin. Ja minusta tuntui ainakin kuin yö jo olisi kulunut ja päivänkoitto lähellä. Jäseneni olivat kankeat ja väsyneet, sillä minä en uskaltanut siirtyä paikaltani, mutta hermoni olivat jäykät ja jännitetyt ja kuuloni niin tarkka, että minä voin erottaa paksun Jonesin syvemmän ja raskaamman hengityksen laihan pankinjohtajan keveästä hengenvedosta. Paikaltani voin minä nähdä laarin laidan yli lattialle. Äkkiä näin minä valosäteen vilahduksen. Se oli aluksi vain loistava pilkku kivilattiassa. Sitten se jatkui keltaiseksi linjaksi ja ilman varotusta tai ääntä näytti avautuvan aukko, josta näkyi käsi. Valkea, melkein naisellinen käsi haparoi ympäriinsä valon loisteessa. Minuutin ajan tai vähän enemmän oli käsi liikkuvine sormineen lattialla, sitten se meni takaisin yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kaikki tuli taas pimeäksi paitsi kivien rakoa osottavaa loistavaa viivaa. Mutta sen katoaminen oli vain väliaikainen; äkkiä väännettiin ratisten suuri valkea kivi syrjään. Lattiaan jäi nelikulmainen aukko, josta lyhdyn valo virtasi ylös. Reunalla näkyi nyt parraton, poikamainen naama, joka katseli terävästi ympärilleen ja sen jälkeen kohosi aukosta hitaasti mies nojaten käsillään aukon laitoihin kunnes toinen polvi oli reunaa vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän aukon reunalla ja veti ylös toista toveriaan, joka oli yhtä pieni ja laiha kuin hän itsekin, kalpeanaamainen ja punatukkainen. ”Kaikki on selvää”, sanoi hän, ”onko sinulla meisselit ja pussit? Juokse hiidessä, Archie, juokse.” Sherlock Holmes oli juossut esille ja tarttunut kiinni rosvon kaulukseen. Toinen sukelsi alas aukkoon ja minä kuulin vaatteiden kahinaa, kun Jones tarttui hänen takkinsa liepeeseen. Kynttilän valossa vilahti revolverin piippu, mutta Holmesin metsästyspiiska läjähti samassa voimakkaasti miehen käsille ja pistooli putosi lattialle. ”Kaikki vastarinta on turhaa, John Clay”, sanoi Holmes lempeästi, ”teidän on mahdoton päästä karkuun.” ”Minä huomaan sen”, sanoi toinen kylmäverisesti. ”Minä toivon toverini olevan turvassa, vaikka olettekin saaneet hänen nuttunsa liepeen.” ”Kyllä, kolme miestä odottaa häntä portin ulkopuolella.” ”Todellakin. Te näytätte ottaneen asian perusteellisesti. Minun täytyy teitä onnitella.” ”Ja minun teitä. Teidän punapäinen aatteenne oli uusi ja sangen vaikuttava.” ”Te saatte kyllä nähdä toverinne sitten myöhemmin”, sanoi Jones. ”Hän ryömi ketterämmin alas aukosta kuin minä. Olkaa hyvä ja pitäkää kätenne esillä, että minä panen niihin käsiraudat.” ”Minä pyydän ettette liikuta minua likasilla käsillänne”, huomautti vanki käsirautoja kalvosimiin pantaessa. ”Te tiedätte kai, että minulla on kuninkaallista verta suonissani. Olkaa myös hyvä ja kutsukaa minua ”sir” ja sanokaa minua puhutellessanne: ”olkaa hyvä”. ”Suurimmalla mielihyvällä”, sanoi Jones, katsellen häntä halveksivasti. ”Tahdotteko nyt olla niin hyvä ”sir” ja mennä ylös rappuja myöten, jotta voisimme saada hevosen viedäksemme teidän ylhäisyytenne poliisiasemalle.” ”Se kuuluu paremmalta”, sanoi John Clay masentuneena. Hän kumarsi sangen kohteliaasti meille kolmelle Ja läksi rauhallisesti matkoihinsa salapoliisin valvonnanalaisena. ”Minä en todellakaan tiedä, herra Holmes”, sanoi herra Merrywater kellarista noustessaan, ”miten pankki voi kiittää teitä kylliksi ja palkita teidän tekonne. Ei ole ollenkaan epäilyksenalaista, että te olette keksineet ja täysin tyhjäksi tehneet rohkeimman pankkivarkauden, mistä minä ikinä olen kuullut puhuttavan.” ”Minulla oli itselläni John Clayn kanssa kana kynimättä”, sanoi Holmes. ”Minulla on ollut muutamia menoja tämän asian takia, ja toivon minä pankin ne minulle korvaavan. Muuten olen minä enemmänkin kuin palkittu sillä kokemuksella, minkä minä olen saanut kuullessani tuon laatuaan ainoan ja kummallisen jutun punapäiden yhdistyksestä.” ---- ”Sinä ymmärrät, Watson”, sanoi hän myöhemmin istuessamme whiskylasin ja soodaveden ääressä aamupuolella hänen huoneessaan Baker Streetin varrella. ”Oli vallan selvää jo alusta alkaen, että ainoa tarkotus tuolla jokseenkin epämääräisellä ilmotuksella punapäiden yhdistyksestä ja Encyclopedian kopioimisella täytyi olla saada tuo tylsäjärkinen panttilainaaja pois tieltä muutamaksi tunniksi päivässä. Olihan se soma tapa tarkotuksen saavuttamiseksi, ja tuskinpahan olisi ollut helppoa ehdottaa mitään parempaa. Menettelyn ehdotti luultavasti tuo kekseliäs Clay rikostoverinsa punasen tukan johdosta. Nuo neljä puntaa viikossa olivat kiusauksena, jota Wilson ei voisi vastustaa, ja mitäpä se tuntui toisille, joilla oli aikomus hankkia tuhansia. He panevat ilmotuksen, toisella konnalla oli tuo tilapäinen konttori, toinen kehottaa panttilainaajaa hakemaan paikkaa ja yhdessä tekevät he miehen poissaolon kotoa joka aamupäivä varmaksi. Siitä silmänräpäyksestä asti kun olin kuullut kauppa-apulaisen tulleen puolesta palkasta, oli minulla selvillä, että hänellä oli joku painava syy saada paikka itselleen.” ”Mutta miten sinä voit arvata, mikä tämä syy oli?” ”Jos talossa olisi ollut naisia, olisin minä epäillyt tavallista jokapäiväistä vehkeilyä. Tästä ei kuitenkaan voinut olla kysymys. Miehen liike oli pieni, eikä hänen talossaan ollut mitään, joka olisi tarvinnut niin laajoja valmistelemisia ja sellaista menoa kuin heidän. Täytyi siis olla jotakin ulkopuolella taloa. Mitä se voi olla? Minä ajattelin apulaisen valokuvaamisintoa ja hänen keksintöään kadota kellariin. Kellari oli tämän sotkuisen vyyhden pää. Minä tein tiedusteluja tästä salaperäisestä puotilaisesta ja huomasin olevani tekemisissä Lontoon rohkeimpien roistojen kanssa. Hän työskenteli jotakin eräässä kellarissa useita tunteja päivässä kuukausien ajat. Mitä se saattoi olla? Minä en voinut ajatella mitään muuta kuin hänen kaivavan jotakin maanalaista käytävää johonkin toiseen taloon. Niin pitkälle olin minä tullut katsellessamme itse tapahtumapaikkaa. Minä hämmästytin sinua lyömällä kepilläni katuun. Minä tutkin jatkuiko kellari talon etu- vai takapuolelle. Sitte soitin minä ovelle ja apulainen avasi toivomukseni mukaan oven. Me olimme jonkun kerran kahakoineet keskenämme, mutta emme koskaan nähneet toisiamme. Minä tuskin katsoin hänen kasvojaan. Minä vain tahdoin katsoa hänen polviaan. Sinunkin piti nähdä miten kuluneet ruttuiset ja likaiset ne olivat, ne puhuivat tuntikausien kaivotyöstä. Oli vain nyt keksittävä mitä he kaivoivat. Minä menin nurkan ympäri, ja huomasin City Suburbanpankin huoneuston tontin koskevan ystävämme tonttiin ja minä tunsin ratkaisseeni tehtäväni. Sinun mentyäsi konsertin jälkeen kotiisi menin minä Scotland Yardiin ja kävin pankin toimitusjohtajan luona sillä tuloksella jonka sinä nyt tiedät.” ”Ja miten sinä voit tietää niiden murtautuvan kellariin tänä yönä?” ”Punapäiden yhdistyksen konttorin sulkeminen oli merkkinä, etteivät he enää välittäneet oliko herra Wilson kotona tai ei; toisin sanoen, käytävä oli valmis. Ja olihan heille tärkeää käyttää sitä ennenkuin se huomattiin tai kullat muutettiin muuanne. Lauantai-ilta sopi myös heille paremmin kuin mikään muu, sillä heillä oli silloin kaksi päivää paetakseen. Sillä perusteella odotin minä heidän tulevan tänä yönä.” ”Sinä harkitset asian aivan erinomaisesti”, virkoin minä ihmetellen. ”Se on koko pitkä ketju ja kumminkin sopii jok’ikinen rengas siihen aivan erinomaisesti.” ”Se pelastaa minut ikävyydeltäni”, sanoi hän haukotellen. ”Valitettavasti tunnen minä sen tulevan päälleni. Koko minun elämäni on vain koetusta välttää jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuutta. Nämä pienet tehtävät ovat minulle siinä apuna.” ”Sinä olet ihmiskunnan hyväntekijä”, sanoin minä. Hän kohautti olkapäitään. – ”Niin, kenties se on jonakin pienenä apuna. '''Ihminen ei ole mitään – teot ovat kaikki''', kuten Gustave Flaubert kirjoitti George Sand’ille.” '''Lähde:''' Doyle, Arthur Conan 1923: ''[http://pge.rastko.net/etext/100166 Halkihuulinen kerjäläinen]''. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki. [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[Luokka:Novellit]] [[en:The Red-headed League]] [[fr:La Ligue des rouquins]] 2915 5135 2006-08-29T23:40:34Z Nysalor 5 Salaperäinen suojelija {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Salaperäinen suojelija |alaotsikko= |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Silmäillessäni jokseenkin hajanaista pikku kertomusteni sarjaa, jolla olen koettanut valaista ystäväni Sherlock Holmesin luonteen enimmän silmiinpistäviä omituisuuksia, olen kummastuksissani siitä miten vaikeaa on valita juuri niitä esimerkkejä, jotka täysin vastaisivat tarkoitusperääni. Sellaisissa tapauksissa, missä Sherlock Holmes käyttää taiteessaan jonkunlaista '''tour de force''' keskustellessaan loogillisesti ja osottaessaan omituisia tutkimistapojaan, ovat tapahtumat useinkin olleet niin vähäpätöisiä ja jokapäiväisiä, etten minä katso voivani esittää niitä yleisölle. Toiselta puolen on usein tapahtunut, että hän on sekaantunut sangen tavattomiin ja dramallisiin tutkimuksiin, mutta niiden ratkaisemisessa on hänellä ollut varsin pieni osa, ja myönnettäköön ettei ystäväni osa tähän nyt kerrottavakseni ottamaani seikkailuun ollut kovin silmiinpistävä, mutta koko tapaus oli niin omituinen, etten katso voivani jättää sitä pois kertomusteni sarjasta. Minä en ole oikein varma päivämäärästä, sillä muutamat muistiinpanoni ovat kadonneet, mutta minä luulen sen olleen ensimäisen vuoden lopulla asuessamme yhdessä hänen kanssaan Baker Streetillä. Oli myrskyinen lokakuun ilma ja me olimme kumpikin olleet kotona koko päivän. Huonon terveyteni tähden pelkäsin lähteä ulos vinhaan syystuuleen, ja Holmes työskenteli salaperäisissä kemiallisissa töissään, jotka aina kiinnittivät koko hänen huomionsa puoleensa niin kauan kuin hän työskenteli niiden parissa. Illalla halkesi eräs koeputki ja päätti hänen työnsä kesken aikojaan; suuttuneena hypähti hän ylös tuoliltaan ja ärjäsi kärsimättömästi. »Koko päivän työ meni hukkaan, veli Watson«, sanoi hän ja meni ikkunan luo. »Siellähän on tähtikirkas taivas ja tuulikin on tauonnut! Mitä sinä sanot kävelyretkestä kaupungille?« Ollen väsynyt pikku huoneessa olooni suostuin mielihyvällä ehdotukseen ja nostettuani nuttuni kauluksen kylmän ilta-ilman suojaksi kävelimme kolmisen tuntia edestakaisin, tutkien elämää Strand- ja Fleetstreetillä. Holmes oli päässyt tilapäisestä suuttumuksestaan putken halkeamisen takia, ja hänen omituinen keskustelunsa ja terävä huomiotekokykynsä huvittivat minua. Noin kello kymmenen olimme taas Baker Streetillä. Porttimme edessä odottivat pienet umpivaunut. »Hm, se on joku tohtori – yksityislääkäri huomaan minä«, sanoi Sherlock Holmes. »Hän ei ole vielä kauan ottanut vastaan sairaita, eikä hänellä ole ollut paljoa tekemistä. Minä luulen hänen tulleen meitä etsimään. Olipa onni että tulimme niin pian kotiin.« Tunsin täysin tarkoin Holmesin johtopäätelmät, joten voin seurata hänen puhettaan. Vaunuissa pienessä korissa olevien lääketieteellisten esineiden laatu oli hänelle ollut ohjeena loppupäätösten tekemisessä. Vierashuoneemme ikkunasta heijastava valo osotti vieraan olevan meillä. Uteliaana, saadakseni kuulla, mikä saattoi tuon omaan ammattiini kuuluvan toverin tähän aikaan vuorokaudesta Holmesin luo, seurasin minä ystävääni huoneeseen. Sisääntullessamme nousi tulisijan vierestä tuolilta kalpea, kapeanaamainen mies, jolla oli punertava poskiparta. Hän ei voinut olla kuin korkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha, mutta hänen surullinen ulkonäkönsä ja sairaloinen ihonsa osottivat ankaran elämän murtaneen hänen terveytensä ja riistäneen häneltä nuoruutensa kukoistuksen. Hänen käytöstapansa oli kainoa ja sulkeutunutta kuten tunteellisten ihmisten useinkin ja hänen noustessaan uunin laidalle panemansa hoikka valkea kätensä oli enemmän taiteilijan kuin lääkärin käsi. Hänellä oli yllään musta, pitkä nuttu, tummat housut ja värillinen, silkkinen kaulaliina. »Hyvää iltaa tohtori«, sanoi Holmes ystävällisesti. »Minä olen iloinen huomatessani ettette ole tarvinnut odottaa paria minuuttia kauempaa.« »Te olette siis puhelleet kuskin kanssa?« »Emme, mutta kynttilä tuolla pöydällä osottaa sen minulle. Olkaa hyvä ja istukaa ja kertokaa, millä asialla olette.« »Minä olen tohtori Percy Trevelyan«, sanoi vieras, »ja asun n:ssa 403 Brook Streetin varrella.« »Tekö olette kirjoittanut sen tunnetun monografian hermoväristyksestä?« Hän punastui ilosta, saadessaan kuulla minun tuntevan hänen teoksensa. »Kuulen niin harvoin puhuttavan kirjastani, että luulin sen jo hautautuneen unhotuksen yöhön. Kustantajani antaa minulle huonoja tietoja sen myynnistä. Minä otaksun teidänkin olevan lääkärin.« »Olen tätä nykyä sotilaslääkäri. Olen ottanut eron terveydellisistä syistä.« »Minun oma erityisalani on aina ollut hermotautientutkimus. Minä haluan yksinomaan saada antautua niiden hoitoon, mutta alussa täytyy tietysti ottaa vastaan mitä voi saada. Tämä ei kuulu kumminkaan asiaani. Minä tiedän miten kallis teidän aikanne on, herra Holmes. Asia on nimittäin sellainen, että minun kotonani Brook Streetillä on tapahtunut muutamia sangen omituisia tapahtumia ja tänä iltana tulivat ne niin sekaviksi, etten voinut odottaa hetkeäkään kysymättä teidän neuvoanne.« Sherlock Holmes istahti ja sytytti piippunsa. »Minua huvittaa kuulla«, sanoi hän. »Olkaa hyvä ja tehkää minulle mahdollisimman tarkka selko niistä tapahtumista, joiden takia olette rauhaton.« »Muutamat niistä ovat niin mitättömiä, että minä melkein häpeän niitä mainita. Asia on kumminkin niin selittämätön ja sen viimeinen tila niin kummallinen, että minä esitän sen teille kokonaan saadaksenne ratkaista mikä on tärkeää, mikä taas vähäpätöistä. Minun täytyy alkaa muutamalla sanalla omasta menestymisestäni. Minä opiskelin Lontoon yliopistossa, ettekä te saa luulla minun kehuvan itseäni sanoessani, että professorini pitivät tulevaisuuttani sangen lupaavana. Tutkinnot suoritettuani ryhdyin jatkamaan opinnoltani ja oli minulla alilääkärin paikka Kuninkaallisessa College-sairaalassa. Minä olin onnellinen saadessani herätetyksi huomiota kirjoituksellani katalepsian patologiasta ja sain palkinnon ja mitalin hermoväristyksen monografiasta, jonka ystävänne juuri äsken mainitsi. Näin ollen ei liikoja toivottu kuin tulevaisuuttani pidettiin loistavana. Rahanpuute oli minulle kumminkin suurena esteenä. Kuten hyvin tiedätte, täytyy korkealle tähtäävän erikoistutkijan alkaa vastaanottonsa jonkun suuren kadun, esim. Cavendish Squaren. varrella. Sellaisen talon vuokraaminen ja kalustaminen maksaa kumminkin äärettömän paljon. Sitäpaitsi täytyy tällaisen alkajan olla kyllin rikas elääkseen ensimäiset vuotensa pääomallaan ja voidakseen vuokrata itselleen komeat ajoneuvot. Kaikki tuo oli minun varoillani vallan mahdotonta ja ainoa toivoni oli mahdollisimman suurilla ponnistuksilla ja säästäväisyydellä koetella kymmenen vuoden perästä alkaa yksityinen vastaanottoni. Eräs aivan odottamaton tapaus avasi minulle kumminkin heti ennen pitkää uusia näköaloja. Muutamana aamuna tuli aivan tuntematon vieras, Blessington nimeltään, minua tervehtimään ja alkoi heti puhua raha-asioista. »Oletteko te sama Percy Trevelyan, joka on suorittanut loistavat tutkinnot ja äskettäin voittanut palkinnon?« kysyi vieras. Minä kumarsin. »Vastatkaa minulle avonaisesti«, sanoi hän. »Sen tulette huomaamaan olevan eduksenne. Teillä on kaikki se etevyys, joka tekee miehen menestyksen mahdolliseksi. Onko teillä myöskin tahdillisuutta työssänne?« Minä hymähdin tuolle omituiselle kysymykselle. »Minä toivon saaneeni osan siitäkin lahjasta«, vastasin hänelle. »Onko teillä mitään huonoja taipumuksia? Onko teillä taipumusta juoppouteen?« »Hyvä herra«, huudahtin minä. »Se on hyvä, kovin hyvä. Mutta minä olin pakotettu teiltä kysymään. Minkätähden teillä sitten ei ole sellaisilla edellytyksillä sairaita?« Minä kohautin olkapäitäni. »Se on varmaankin tuo vanha historia. Teillä on enemmän päässä kuin taskuissanne, vai kuinka? Mitähän te sanoisitte, jos minä hankkisin teille talon Brook Streetin varrelta?« Minä tuijotin häneen kummastuneena. »Se tapahtuu minun itseni eikä suinkaan teidän tähtenne. Minulla on muutamia tuhansia puntia joutavia rahoja ja ne aion käyttää hyväksenne.« »Mutta minkätähden?« kysyin minä. »Se on yksinkertaisesti vain tavallinen spekulatsiooni ja monta muuta sellaista varmempi.« »Mitä te tahdotte sitten minun tekevän?« »Sen sanon teille heti. Minä vuokraan huoneuston ja kalustan sen, maksan palvelijat ja panen koko yrityksen käyntiin. Te voitte vain kuluttaa tuolianne vastaanottohuoneessa. Minä annan teille taskurahat ja kaikki. Sitten te annatte minulle kolme neljännestä kaikesta mitä ansaitsette ja neljänneksen te pidätte itse.« Tämän ehdotti minulle herra Blessington. Minä en tahdo väsyttää teitä kertomalla neuvottelujamme. Asia loppui sillä, että minä seuraavana kesänä muutin huoneustoon ja alotin vastaanottoni melkein hänen esittämillään ehdoilla. Hän asettui luokseni potilaana, sillä hänellä oli heikko sydän ja niin ollen tarvitsi alinomaista apua. Toisen kerroksen kaksi parasta huonetta laitettiin hänen makuuhuoneekseen ja vierashuoneeksi. Hänen tapansa olivat sangen omituiset, hän pelkäsi seuraa ja meni harvoin ulos. Hänen elämänsä oli muuten säännötön, mutta eräässä suhteessa oli hän yhtä säännöllinen kuin kellon koneisto. Samaan aikaan joka ilta hän tuli vastaanottohuoneeseen, selaili tilikirjat, pani kolme shillingiä ja kolme penceä pöydälle jokaisesta ansaitsemastani guineasta ja loput kassalaatikkoon, jonka hän otti mukaansa huoneeseensa. Voin aivan hyvällä mielellä vakuuttaa, ettei hänellä ole koskaan ollut syytä katua spekulatsiooniaan. Muutamat onnistuneet tapaukset, samoin sairaalassa saavuttamani maine, veivät minua hyvin eteenpäin ja viimeisinä vuosina olen tehnyt hänet rikkaaksi mieheksi. Muuta en tarvitse mainita elämästäni ja suhteestani herra Blessingtoniin. Nyt on vain kertomatta, mikä minut toi tänä iltana tänne. Muutamia viikkoja sitten tuli herra Blessington luokseni sangen liikutetussa tilassa. Hän puhui eräästä Lontoon läntisessä osassa tehdystä murtovarkaudesta ja tuntui olevan tapauksesta tavattoman huolestunut. Hän selitti jo samana päivänä panevansa ikkunoihimme ja oviimme vahvemmat lukot. Koko viikon ajan oli hän levottomassa tilassa. Hän katseli alinomaa ulos ikkunoista ja lakkasi kävelemästä päivällisen edellä, kuten hänellä ennen oli tapana tehdä. Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut kuolettava tuska jostakin, mutta kysyttyäni häneltä, tuli hän niin vihaiseksi, että minun oli pakko vaihtaa puheenaiheeni. Asteettain katosi hänen levottomuutensa ja se oli jo melkein kokonaan haihtunut, kun taas uusi tapaus häntä säikytti siihen määrin että hän näytti kadottaneen koko mielenmalttinsa. Syy oli seuraava. Pari päivää sitten sain minä kirjeen, jonka nyt luen teille. Kirjeessä ei ollut osotetta eikä päivämäärää ja se kuuluu: »Eräs nykyään Englannissa asustava venäläinen aatelismies tahtoo mielellään saada tohtori Percy Trevelyanin lääkärinhoitoa. Hänellä on ollut jo vuosikausia kataleptisia kohtauksia, joita tohtori Trevelyan on tutkinut. Hän aikoo tulla käymään huomisiltana neljännestä yli kuusi ja toivoo, että tohtori Trevelyan hyväntahtoisesti olisi sinä aikana kotona.« Kirje oli minusta erittäin hauska, sillä vaikein seikka katalepsiaa tutkittaessa on siinä, että tauti ilmenee niin aniharvoin. Minä olin sentähden määrätyllä kellonlyönnillä kotonani vastaanottohuoneessa. Palvelija osotti odotetun potilaan sisään. Hän oli vanhanpuoleinen mies, hyvin laiha, hiljainen ja jokapäiväisen näköinen, eikä millään tavoin vastannut sitä kuvittelua, jonka saa venäläisestä aatelismiehestä. Enemmän olin minä kumminkin kummastunut hänen toverinsa ulkonäöstä. Tämä oli tavattoman kaunis ja hyvin nuori mies, tumma ja tulinen näöltään, jäsenet ja rinta kuin Herkuleella. Hän piteli vanhaa miestä kainalon alta kiinni ja saattoi hänet tuolille sellaisella hellyydellä, ettei sitä olisi voinut odottaa hänen näköiseltään mieheltä. »Suokaa anteeksi, että tulen sisään«, sanoi hän vähän murteellisella englanninkielellä. »Tämä on minun isäni ja hänen terveytensä on luonnollisesti minulle sangen tärkeä.« Minä olin hänen levottomuudestaan liikutettu. »Kenties te tahdotte jäädä sisään neuvottelun ajaksi?« »En suinkaan missään nimessä«, sanoi hän kauhistuneena. »Se on minulle liian surullinen aine. Jos minä näkisin isäni jossakin tuollaisessa kauheassa kohtauksessa, niin minä tuskin voisin elää sen yli. Minun hermostoni on sangen herkkä. Teidän suostumuksellanne odotan minä toisessa huoneessa siksi kun te puhelette isäni kanssa.« Minä suostuin hänen pyyntöönsä ja hän poistui. Sairas ja minä aloimme nyt keskustella sairaudesta ja minä tein samalla tarkkoja muistiinpanoja. Miehen intelligenssi ei ollut kovin suuri, ja hänen vastauksensa olivat usein horjuvia, mikä luullakseni riippui hänen vajanaisesta englanninkielentaidostaan. Vihdoin hän lakkasi vastaamasta ja kääntyessäni häneen päin, säikähdin minä nähdessäni hänen istuvan suorana tuolissa, tuijottavan minuun tyhjällä ja liikkumattomalla katseella. Hän oli taas saanut tuon kummallisen taudin kohtauksen. »Ensin tunsin minä myötätuntoisuutta miesraukkaa kohtaan, mutta innostuin heti saadessani tilaisuuden lähemmin tutkia tapausta. Minä tein muistiinpanoja potilaan valtasuonesta ja lämpösuhteista, koettelin hänen lihastensa kankeutta sekä otin huomioon muutamia tahdottomia liikunnoita. Minä en tavannut niissä mitään säännöllisestä poikkeavaa, mikä oli sopusuhtaista aikaisempien kokemusteni kanssa. Minä olin useita kertoja ennen hyvällä menestyksellä antanut potilaitteni hengittää amylinitratia ja tahdoin nyt taas koettaa sen vaikutusta. Pullo oli laboratorihuoneessani ja minä jätin sairaan tuoliin ja menin sitä hakemaan. Ollen pakotettu etsimään sitä ennen kuin löysin, palasin vasta viiden tai kuuden minuutin perästä. Ajatelkaapa kummastustani kun minä huomasin huoneen tyhjänä ja sairaan poissa. Minä menin heti odotushuoneeseen. Poika oli myöskin kadonnut. Eteisen ovi oli kiinni, mutta ei lukossa. Palveluspoikani oli äsken tullut ja sangen hidas. Hän odottaa tavallisesti keittiössä ja tulee sisään ainoastaan sulkeakseen oven potilaiden mentyä, kun minä soitan vastaanottohuoneen kelloa. Hän ei ollut kuullut vieraiden menoa ja asia jäi niin ollen sangen salaperäiseksi. Herra Blessington palasi kävelyltään vähän sen jälkeen, mutta minä en virkkanut tapahtumasta mitään, sillä, totta puhuen, olen tottunut puhelemaan hänen kanssaan mahdollisimman vähän. Minä luulin nyt, etten enää koskaan tapaisi sitä venäläistä aatelismiestä ja hänen poikaansa. Hämmästyin sentähden suuresti huomatessani heidän molempien seuraavana iltana tulevan samaan aikaan vastaanottohuoneeseeni samalla tavalla kuin edellisenäkin päivänä. »Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi eilistä äkillistä katoamistani«, sanoi venäläinen. »Minä tunnustan olleeni hyvin hämilläni siitä«, vastasin minä. »Asian laita on nim. sellainen, että minun ymmärrykseni on tällaisten kohtausten jälkeen aina sangen sekaisin. Minä unhotan kaikki, mitä juuri edellä on tapahtunut. Minä olin heräävinäni vieraassa huoneessa ja menin teidän poissaollessanne kadulle jonkunlaisessa horrostilassa.« »Ja nähtyäni isäni menevän odotushuoneen oven ohi, luulin minä keskustelun loppuneen«, sanoi poika. »Minä en käsittänyt tapahtumasta mitään ennen kuin olimme kotona.« »No niin«, sanoin minä, »mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, mutta minä olin eilen sangen hämilläni. Jos tahdotte mennä odotushuoneeseen, niin voimme taas jatkaa keskeytynyttä neuvotteluamme.« Puolen tunnin ajan me keskustelimme vanhan herran taudin tunnusmerkeistä ja kirjoitettuani hänelle muutamia reseptejä meni hän pojan käsivarteen nojaten matkoihinsa. Se tapahtui herra Blessingtonin kävelytunnilla. Hetkisen perästä kuulin minä hänen tulevan kotiin ja menevän huoneeseensa. Pari tuntia myöhemmin juoksi hän alas ja ryntäsi huoneeseeni kauhistuksesta villiytyneenä. »Kuka on ollut minun huoneessani?« huudahti hän. »Ei kukaan«, vastasin minä. »Se on valetta«, sanoi hän. »Tulkaa ylös ja katsokaa itse.« »Minä en puhu hänen raa’asta puhetavastaan, sillä hän oli pelosta puoliksi pois järjiltään. Tultuani hänen huoneeseensa, osoitti hän minulle useita likapilkkuja vaalealla matolla. »Väitättekö niiden olevan minun jälkiäni?« Ne olivat todellakin paljon suuremmat hänen jälkiään ja olivat vallan tuoreet. Iltapäivällä satoi ja venäläinen potilas poikineen olivat ainoat, jotka kävivät luonani koko iltapäivällä. Odotushuoneessa istuneen miehen on jostakin tuntemattomasta syystä täytynyt mennä herra Blessingtonin huoneeseen, sillä aikaa kuin minä puhelin isän kanssa. Ei mitään ollut kadonnut eikä liikutettu, mutta Blessington tuntui olevan tapahtumasta enemmän liikutettu kuin luulinkaan, vaikka asia oli kyllin vakava riistämään mielenrauhan keltä hyvänsä. Hän istahti itkien nojatuoliin ja minä tuskin sain häntä puhumaan mitään yhtenäistä. Hän ehdotti, että minä tulisin hakemaan teitä. Minä huomasin sen olevan suureksi hyödyksi asian ratkaisulle, sillä se näyttää sangen kummalliselta, vaikkakin luulen hänen liioittelevan. Jos te tahdotte seurata minua nyt vaunulla, niin te kenties voitte lohduttaa häntä, vaikka ette voisikaan selittää tuota kummallista tapahtumaa.« Sherlock Holmes oli innostuneena kuunnellut tätä pitkää kertomusta ja hänessä voin huomata heränneen harrastusta asiaan. Hänen naamansa oli yhtä liikkumaton kuin koskaan ennen, mutta hänen silmäluomensa olivat laskeutuneet enemmän ja enemmän ja hänen piippunsa savu tuprahteli yhä paksumpana tohtori Trevelyanin kummallisen kertomuksen jatkuessa. Vieraamme lopetettua hyppäsi Holmes ylös tuoliltaan, ojensi minulle hattuni, pani omansa päähänsä ja seurasi tohtoria ulos. Neljännestuntia myöhemmin nousimme vaunuista tohtori Trevelyanin talon edustalla Brook Streetillä. Se oli noita hiljaisia taloja, jotka aina kuuluvat lääkärien vastaanottohuoneisiin läntisessä Lontoossa. Palveluspoika avasi meille oven ja olimme juuri nousemassa leveitä, matoilla huolellisesti peitettyjä portaita ylös, kun tapahtui jotakin, joka ehkäisi meidän askeleemme. Kaasuliekki sammutettiin äkkiä portaissa ja me kuulimme pimeästä vienon, vavahtelevan äänen: »Minulla on pistooli«, virkkoi ääni, »ja minä vannon, että minä ammun, jos te tulette lähemmäksi.« »Tämähän on todellakin liian naurettavaa«, sanoi tohtori Trevelyan. »Oletteko sitten tohtori«, sanoi ääni helpotuksen huokauksella. »Mutta nuo toiset herrat, ovatko ne samoja miehiä, mitä näyttävät olevan?« Me huomasimme tulleemme hyvin tarkoin tarkastetuiksi pimeässä. »Niinpä niin, se on hyvä«, kuului ääni lopuksi. »Te voitte nyt tulla ylös. Pahoittelen sitä, että mahdollisesti olen teitä säikytellyt varoitustoimenpiteilläni.« Näin sanoessaan hän sytytti taas kaasun ja me näimme edessämme miehen, jonka ulkomuoto ja ääni todistivat hänen hermostonsa huonoutta. Hän oli hyvin laiha, mutta samalla voi huomata hänen ennen olleen lihavammankin. Hänen ihonsa riippui kasvoilla löysillä, pussimaisilla poimuilla, kuten verikoiran huulet. Hänen ihonsa oli sairaloinen ja hänen ohut, punertava tukkansa näytti pelosta törröttävän aivan pystyssä. Hänellä oli kädessään pistooli, jonka hän pisti taskuunsa meidän lähestyessämme. »Hyvää iltaa, herra Holmes«, sanoi hän. »Minä olen kovin kiitollinen, että te heti tulitte tänne. Ei kukaan ole koskaan ollut suuremmassa avun tarpeessa kuin minä. Minä otaksun tohtori Trevelyanin kertoneen tuon selittämättömän murtautumisen minun huoneeseeni.« »Kyllä hän on sen kertonut«, sanoi Holmes. »Mitä miehiä nuo kaksi olivat ja minkätähden he tahtovat teitä vahingoittaa?« »Niin, niin, sitä on vaikea sanoa«, sanoi Blessington hermostuneesti. »Te ette varmaankaan odota, että minun pitäisi se sanoa, vai kuinka, herra Holmes.« »Luuletteko todellakin, ettette itse sitä tiedä?« »Tulkaa tänne sisään, niin olette kiltti, tulkaa vain hetkiseksi sisään?« Blessington osotti meille tien makuukamariinsa. Se oli iso ja mukavasti kalustettu. »Näittekö tuota«, sanoi hän ja osotti vuoteen jalan juuressa olevaa mustaa arkkua. »Minä en ole ollut koskaan rikas, enkä ole kuin kerran elämässäni toiminet voitonhimossa, sen herra Trevelyan kyllä hyvin tietää. Mutta minä en luota pankkeihin. Meidän kesken sanottuna on minulla kaikki vähät säästöni tuossa arkussa. Te voitte niinollen ymmärtää, mitä minulle merkitsee kun vieraat koettavat tunkeutua minun huoneeseeni.« Holmes katsoi kysyvänä Blessingtoniin ja pudisti päätänsä. »Minusta on mahdoton neuvoa teitä, jos te koetatte minua petkuttaa«, sanoi hän. »Minä olen sanonut teille kaikki.« Holmes pyörähti kantapäillään ympäri ja näytti hyvin halveksivan näköiseltä. »Hyvää yötä, tohtori Trevelyan.« »Teillä ei siis ole mitään neuvoa minulle annettavananne?« huudahti Blessington. »Minä neuvon teitä, hyvä herra, puhumaan totta.« Heti olimme kadulla kotimatkalla. Olimme sivuuttaneet Oxford Streetin ja olimme puolitiessä Harlay Streetiltä, ennenkuin kuulin sanaakaan Sherlock Holmesilta. »Minä olen pahoillani narrattuani sinut ulos ilman aikojaan«, virkkoi hän vihdoinkin. »Tämän asian alla piilee sangen hauska juttu.« »Minulla ei ole aavistustakaan, mikä tässä voisi piillä, minun täytyy se tunnustaa.« »No niin, on aivan selvää, että on olemassa kaksi miestä – kenties useampiakin – jotka aikovat päästä tuohon Blessingtoniin käsiksi. Minä olen aivan varma, että ensimäisellä sekä toisella käynnillä oli tuo nuori mies Blessingtonin huoneessa, sillä aikaa kuin hänen apumiehensä viekkaalla keksinnöllä piteli tohtoria tietämästä, mitä oli tekeillä.« »Entäs tuo katalepsia?« »Se on taitavaa matkimista, vaikken minä uskalla heittää sellaista syytöstä spesialistiamme vastaan. Sitä sairautta on hyvin helppo matkia. Minä olen itsekin tehnyt sitä samaa.« »Aivan sattumalta oli Blessington molemmilla kerroilla ulkona. Syynä tuon tavattoman neuvotteluajan valitsemiseen oli nähtävästi halu päästä vakuutetuksi, ettei ketään muita sairaita olisi odotushuoneessa. Kumminkin tapahtui, että he määräsivät juuri saman ajan, jolloin Blessington oli kävelemässä. Tämä näyttää viittaavan siihen, etteivät he oikein tienneet hänen elämäntapojansa. Jos he olisivat olleet rosvoja, niin olisivat he koettaneet etsiä hänen rahansa. Minä voin sitäpaitsi nähdä ihmisen silmistä, tahtooko hän pelastaa omaa nahkaansa. On uskomatonta, että Blessingtonilla olisi tietämättään kaksi niin vaarallista vihollista kuin nämä näyttävät olevan. Sentähden luulen hänen tietävän ketä nuo miehet ovat, mutta hän vaikenee jostakin syystä. Mahdollisesti me huomenna tapaamme hänet puheliaammalla tuulella.« »Eikö ole muuta mahdollisuutta olemassa«, sanoin minä, »se on tosin sangen uskomatonta, mutta se tuntuu kuitenkin uskottavalta. Eiköhän tuo kertomus kataleptisesta ryssästä ja hänen pojastaan olekin vain Blessingtonin talossa asuvan tohtori Trevelyanin keksintöä?« Minä näin kaasunvalossa Holmesin hymyilevän tälle loistavalle keksinnölleni. »Paras ystävä«, sanoi hän, »se oli ensimäisiä ratkaisuja, mitkä minulle juolahtivat mieleen, mutta minä sain heti vahvistuksen tohtorin kertomukseen. Nuori mies oli jättänyt jälkiä portaiden matolle, joten minun oli tarpeetonta katsella hänen jälkiään huoneessa. Hänen kengissään oli tylpät käret ja Trevelyanin kengissä taas suipot ja olivat ne ainakin kolmannes tuumaa pitemmät kuin tohtorin kengät. Sinun täytyy sen vuoksi tunnustaa, ettei ole epäilemistäkään tuon nuoren miehen huoneessa olosta, mutta me voimme nyt nukkua tämän asian päälle, sillä minä ihmettelisin jollemme huomenna kuulisi jotain Brook Streetiltä.« Sherlock Holmesin ennustus toteutuikin sangen surullisella tavalla. Kello puoli kahdeksan aamusella huomasin hänet vuoteeni vieressä yönuttuun puettuna. »Vaunut odottavat meitä ulkona«, sanoi hän. »Mitä on tekeillä?« »Se on tuo Brook Streetin asia.« »Oletko saanut mitään uutisia?« »Surullisia, mutta salaperäisiä. Lue tämä muistikirjan lehti: »Herran tähden, tulkaa pian P. T.«, kirjoitettuna lyijykynällä. Ystävämme tohtorin on täytynyt olla sangen liikutettu tätä kirjoittaessaan. Tule ystäväni, sillä se on pakottava kutsumus.« Neljännestunnin kuluttua me olimme tohtori Trevelyanin luona. Tohtori otti meidät vastaan säikähtäneen näköisenä. »Voi mikä onnettomuus«, huudahti hän kädet silmien edessä. »Mitä on tapahtunut?« »Blessington on tehnyt itsemurhan!« Holmes vihelti hiljaa. »Hän on varmaan hirttäytynyt yöllä.« Me menimme sisään ja seurasimme tohtoria hänen makuuhuoneeseensa. »Minä tuskin tiedän mitä on tehtävä«, sanoi hän. »Poliisi on jo siellä ylhäällä. Se on järkyttänyt minua kauheasti.« »Koska te sen huomasitte?« »Hän joi joka aamu kupin teetä. Ja palvelijattaren mennessä tänä aamuna kello seitsemän teekupin kanssa sisään riippui tuo onneton keskellä huonetta koukussa, jossa tavallisesti pidetään lamppua. Hän oli hypännyt sen suuren arkun kannelta, jonka hän eilen näytti teille.« Holmes seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. »Mutta teidän luvallanne tahtoisin minä mielelläni mennä ylös tutkimaan asiaa.« Me menimme molemmat ylös tohtorin seurassa. Siellä oli kauhea näky silmäimme edessä sisääntullessamme kuolleen huoneeseen. Minä olen jo ennen maininnut Blessingtonin naaman pussimaisesta näöstä. Siinä hän nyt riippui katossa, kaula pitkäksi venyneenä, naama kierona ja tuskin ollenkaan ihmisnaaman näköisenä. Hän oli puettu pitkään yöpaitaansa, ja hänen pöhöttyneet kinttunsa ja jalkansa riippuivat aivan rentoina. Hänen vierellään seisoi poliisi-inspehtori ja kirjoitteli muistiinpanojansa. »Kah, herra Holmes«, sanoi hän ystäväni tullessa sisään. »Onpa hauska nähdä teitä.« »Hyvää huomenta, herra Lanner«, vastasi Holmes. »Ette kai pidä minua haitallisena. Oletteko kuullut tähän surmanäytelmään johtavista tapahtumista?« »Kyllä minä olen vähän niistä kuullutkin.« »Mikä on teidän mielipiteenne asiasta?« »Käsittääkseni oli mies pelon takia pois järjiltään. Hän on nukkunut kauan vuoteessa, kuten huomaatte hänen ruumiinsa jättämästä kuopasta. Itsemurhat tehdään tavallisesti tuossa kello viiden tienoissa aamulla. Hän on luultavasti hirttäytynyt siihen aikaan. Asia näyttää olleen hyvin harkittu.« »Minä luulisin lihasten kankeudesta päättäen miehen olleen kuolleen kolmisen tuntia«, sanoin minä. »Oletteko huomanneet huoneessa mitään erinomaista?« kysyi Holmes. »Löysin ruuvimeisselin ja muutamia ruuvinauloja pesupöydältä. Hän näyttää myös tupakoineen paljon yön aikana, sillä tässä on neljä sikarinpätkää, jotka olivat lattialla.« »Hm«, sanoi Holmes. »Oletteko nähnyt hänen sikari-imukettaan?« »En ole sitä nähnyt.« »Oletteko sitten nähnyt hänen sikarikoteloansa?« »Se oli hänen nuttunsa taskussa.« Holmes avasi kotelon ja haisteli yhtä siinä olevaa sikaria. »Tämä on havannasikari«, sanoi hän, »mutta nuo toiset ovat sellaisten sikarien pätkiä, joita hollantilaiset tuovat itä-intialaisista siirtomaistaan. Ne ovat tavallisesti kiedotut olkiin ja ovat ohuempia pituuteensa verraten kuin muut sikarilajit.« Hän otti nyt esille sikarinpätkät ja tutki niitä suurennuslasilla. »Kaksi näistä sikareista on poltettu imukkeessa ja kaksi ilman. Kaksi on leikattu jotenkin tylsällä veitsellä ja kaksi purtu vahvoilla hampailla. Tämä ei ole itsemurha, hyvä herra Lanner!« »Mahdotonta!« huudahti poliisi-inspehtori. »Miksi se on mahdotonta?« »Miksi toinen murhaisi toisen noin rumalla tavalla, kuin hirttämällä?« »Tästä meidän juuri tulee ottaa selkoa.« »Mutta miten ovat murhaajat tulleet taloon?« »Eteisen kautta.« »Mutta se oli tänä aamuna lukossa.« »Silloin on joku sen lukonnut murhamiesten jälestä.« »Minä olen nähnyt rikollisten jäljet eteisessä. Suokaa anteeksi hetkinen, niin minä kenties voin antaa teille tarkempia tietoja.« Hän meni ovelle ja väännettyään avainta tutki hän lukkoa tavallisella tavallaan. Sitten hän otti avaimen, joka oli sisäpuolella ja tutki sitä. Vuode, matto, tuolit, uuninreunusta, kuollut ruumis ja köysi tutkittiin kukin vuoroonsa tarkimmalla tavalla, kunnes Holmes vihdoin selitti olevansa tyytyväinen. Avustuksellani otti poliisi-inspehtori kuolleen alas ja asetti ruumiin lakanalle. »Mistä tuo nuora on?« kysyi Holmes. »Se on leikattu tästä«, sanoi tohtori Trevelyan ja veti esille pitkän köyden, joka oli kääritty kokoon sängyn alle. »Hän oli sangen levoton tulipalon takia ja sen vuoksi hänellä oli aina tämä köysi sängyn alla voidakseen päästä ulos tulipalon syttyessä portaissa.« »Se on säästänyt heiltä hyvin paljon vaivaa,« sanoi Holmes miettivästi. »Niin, tapahtumat ovat sangen selvät ja minua kummastuttaisi, jollen iltapäivällä voisi sanoa teille syytä, minkätähden he murhasivat tämän miehen. Minä otan tämän Blessingtonin muotokuvan kanssani, se voi olla minulle hyvänä apuna.« »Mutta tehän ette ole kertoneet meille mitään«, huudahti tohtori. »Tapahtumasta ei ole epäilemistäkään. Asiaan oli sotkeutuneena kolme henkilöä, vanha ja nuori mies sekä eräs kolmas, josta en vielä ole oikein selvillä. Kaksi ensimäistä ovat tietysti samoja, jotka näyttelivät venäläisen aatelismiehen ja hänen poikansa osaa. Heistä on helppo tehdä selko. Heidät laski taloon heidän rikostoverinsa. Jos minä saan antaa teille herra inspehtori yhden neuvon, niin tulisi teidän vangita palveluspoika, joka on äskettäin tullut tohtorin palvelukseen.« »Se heittiö onkin jo hävinnyt«, sanoi tohtori, »palvelustytöt ovat turhaan etsineet häntä ympäri koko talon.« Holmes kohautti olkapäitään. »Hän on pelannut sangen tärkeän osan tässä näytöksessä. Nuo kolme miestä kulkivat varpaisillaan rappuja ylös, vanhempi ensin, nuori sitten ja tuntematon viimeisenä.« »Mutta paras Holmes«, huudahtin minä. »Ei ole epäilemistäkään, että jäljet puhuvat totta. Minulla oli eilisiltana oppitunti, joka selvitti kenen jäljet ovat. He menivät siis ylös herra Blessingtonin ovelle, joka oli lukossa. Teräslankapalasen avulla he sitten väänsivät lukon auki. Suurennuslasittakin voi nähdä merkin avaimessa kun lanka on painettu sitä vastaan. Huoneeseen tultuaan ovat murhamiehet varmaankin ensin sitoneet murhatun suun. Kenties hän nukkui, on myöskin mahdollista, että hän oli niin masentunut pelosta, ettei hän voinut huutaa apua. Seinät ovat täällä muuten niin paksut, ettei kukaan olisi kuullutkaan, jos hän olisi huutanutkin. Päästyään näin varmuuteen hänestä ovat he minun nähdäkseni pitäneet neuvottelun. Luultavasti se oli jonkunlainen tuomioistuin. Tuo neuvottelu näyttää kestäneen jonkun aikaa, sillä sikarit on poltettu sen kestäessä. Vanhempi mies istui tuossa korituolissa ja hän käytti sikari-imuketta. Nuorempi mies istui tuolla ja karisti sikarista porot piironkia vastaan. Kolmas henkilö käveli edestakaisin lattialla. Minä luulen Blessingtonin istuneen suorana vuoteessa, mutta en ole siitä kumminkaan varma. No niin, asia päättyi siten, että he hirttivät Blessingtonin. Teko oli niin hyvin valmisteltu, ainakin minun luullakseni, että heillä oli jonkunlainen hissilaitos tai väkipyörä, jolla hänet nostettiin riippumaan. Nuo ruuvit ja ruuvimeisseli olivat aiotut sen kiinnittämistä varten. Löydettyään lampunkoukun säästyi heiltä tietysti aikaa. Päätettyään ilkityönsä menivät he matkoihinsa ja heidän apulaisensa sulki oven.« Me olimme kaikki seuranneet suurimmalla mielenkiinnolla tätä öistä murhenäytelmää. Holmes oli päässyt sen perille jälkiä tutkimalla, jotka olivat niin hienot ja yksityiskohtaiset, että me, hänen niitä osottaessaan, tuskin voimme seurata hänen puhettaan. Poliisi-inspehtori riensi heti ulos, saadakseen selkoa palveluspojasta ja Holmes ja minä menimme Baker Streetille syömään aamiaista. »Minä palaan kello neljä«, sanoi hän. »Sekä inspehtorin että tohtorin tulee tavata minut silloin täällä ja toivon silloin voivani selittää ne epäselvät kohdat, jotka vielä ovat jälellä.« Vieraamme saapuivat määrätyllä kellonlyönnillä, mutta Holmesin tuloon kului kokonainen neljännestunti. Minä huomasin heti hänen onnistuneen tutkimuksissaan. »Onko teillä, inspehtori, mitään uutisia«, kysyi hän. »Me olemme saaneet pojan kiinni.« »Sepä oli erinomaista! Minulla on murhamiehet.« »Oletteko saanut heidät kiinni«, sanoimme kaikki yhtaikaa. »Niin, minä tiedän ketä he ovat. Tuo niinkutsuttu Blessington oli, kuten luulinkin, poliisille tuttu henkilö, kuten hänen murhaajansakin. Niiden nimet olivat Biddle, Hayward ja Moffat.« »Mitä, samatko, jotka murtautuivat Worthington-pankkiin?« huudahti inspehtori. »Aivan niin«, sanoi Holmes. »Silloin on Blessingtonin täytynyt olla Sutton!« »Aivan oikein!« sanoi Holmes. »Koko asia on siis selvä kuin päivä«, sanoi inspehtori. Trevelyan ja minä katselimme kummastuneina toisiimme. »Ettekö muista tuota kuuluisaa murtautumista Worthington-pankkiin«, sanoi Holmes. »Viisi miestä oli sotkeutunut asiaan. Nämä neljä ja viides, jonka nimi oli Cartwrigth. Pankin vahtimestari Tabin mestattiin ja rosvot pakenivat, mukanaan kuusituhatta puntaa. Se tapahtui v. 1870. Kaikki viisi vangittiin, mutta todistukset eivät olleet mitenkään sitovia. Tämä Blessington eli Sutton, joka oli kaikista pahin, antoi ilmi toverinsa. Hänen todistuksensa nojalla Cartwrigth mestattiin, ja toiset saivat kukin viidentoista vuoden vankeuden. Päästyään äskettäin vapaalle jalalle, ryhtyivät he nyt, kuten voitte ymmärtää, etsimään pettäjää ja kostamaan kumppaninsa kuoleman. Kahdesti koettivat he saada hänet käsiinsä, mutta eivät onnistuneet, mutta kolmannella kerralla joutui hän kiinni. Pitääkö minun selittää teille vielä lisää, tohtori Trevelyan?« »Minusta te olette selittäneet kaikki erinomaisella tavalla. Epäilemättä hän, nähtyään sanomalehdistä toisten vapaaksipääsyn, juuri samana päivänä oli sangen liikutettu.« »Aivan oikein. Hänen puheensa sisäänmurtautumisesta oli vain keksittyä.« »Mutta miksi ei hän tahtonut sanoa teille tätä kaikkea?« »Tuntien niin tarkkaan toverien kostonhimon, koetti hän mahdollisimman kauan piilotella. Hänen salaisuutensa oli niin häpeällistä laatua, ettei hän voinut sitä ilmaista. Tuo kurja oli kumminkin Britannian lakien suojassa, enkä minä epäile teidän, herra inspehtori, voivan osottaa, että vaikka lain turva välistä ei ole kylliksi, niin on kuitenkin olemassa oikeuden miekka, rankaisemaan syyllisiä,« sanoi Sherlock Holmes. Näin kävi sairaalle lääkärin luona Brook Streetillä. Tästä yöstä alkaen ei kuultu enää puhuttavan noista kolmesta murhamiehestä, ja luuli poliisi niiden olleen matkustajien joukossa höyrylaiva »Norah Creinalla«, joka kohta tämän tapahtuman jälkeen upposi kaikkine joukkoineen Portugalin rannikon läheisyydessä. Oikeudenkäynti palveluspoikaa vastaan ei päättynyt koskaan todistajien puutteessa, eikä Brook Streetin tapahtumaa ole vielä koskaan tätä ennen kokonaisuudessaan julaistu. '''Lähde:''' Doyle, Arthur Conan 1923: ''Salaperäinen suojelija''. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki. [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[Luokka:Novellit]] [[en:The Resident Patient]] 2916 5136 2006-08-29T23:40:38Z Nysalor 5 Kreikkalaisen tulkin seikkailut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kreikkalaisen tulkin seikkailut |alaotsikko= |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Pitkän sydämellisen ystävyyteni aikana Sherlock Holmesin kanssa en ollut hänen kuullut koskaan puhuvan mitään sukulaisistaan ja harvoin oli hän vain viitannut lapsuutensa aikaan. Tämä vaiteliaisuus hänen puoleltaan oli lisännyt sitä omituista vaikutusta, minkä hän oli aina minuun tehnyt, kunnes minä vihdoin aloin pitää häntä ainoalaatuisena ihmisenä, aivoina ilman sydäntä, personallisuutena, jolta puuttui yleisinhimillisiä sympatioja, mutta jolla oli ylenmäärin älyä. Hänen inhonsa naisia kohtaan ja vastenmielisyytensä tehdä uusia tuttavuuksia olivat molemmat kuvaavia hänen luonteelleen, mutta vielä enemmän hänen välttelemisensä vähääkään viittaamasta omaan perheeseensä. Minä olin alkanut luulla hänen vanhempiensa ja kaikkien sukulaistensa kuolleen, mutta eräänä päivänä alkoi hän suureksi kummastuksekseni puhua veljestään. Se tapahtui eräänä sunnuntaina, iltapäivällä, kohta teen juotuamme. Me istuimme ja puhelimme ja keskustelu siirtyi vähitellen urheiluseuroista maanradan kaltevuuden syihin ja tulimme vihdoin kysymykseen atavismista ja perinnöllisistä ominaisuuksista. Me puhelimme enimmän siitä seikasta, mihin määrin joku varma ominaisuus yksilössä riippuu hänen esivanhemmistaan ja mihin määrin hänen kasvatuksestaan. »Sinuun nähden«, sanoin minä, »näyttää minusta kaikista kertomuksistasi päättäen, että terävä huomiokykysi ja omituinen helppous oikeiden johtopäätösten tekemiseen kokonaan riippuisi sinun omasta järjestelmällisestä näiden lahjojesi harjoittamisesta.« »Muutamissa tapauksissa se on totta«, sanoi hän miettiväisenä. »Minun esi-isäni olivat maanomistajia maalla ja näyttävät eläneen samalla tavalla kuin muutkin heidän luokkaansa kuuluvat ihmiset. Kumminkin ovat kaikki erityislahjani minulla veressäni ja kenties tulleet perintönä isäni äidiltä, joka oli ranskalaisen taiteilijan Vernetin sisar. Taiteilijalahja veressä ilmenee usein mitä kummallisimmissa muodoissa.« »Mutta mistä sinä tiedät juuri perineesi nuo erikoisominaisuutesi?« »Siitä että veljelläni Mycroftilla on samat lahjat kuin minullakin ja vielä paljon suuremmassa määrässä.« Tämä oli todellakin uutinen. Jos Englannissa olisi toinenkin niin tavattoman lahjakas henkilö, niin miten olisi mahdollista, ettei poliisi eikä yleisökään olisi kuullut hänestä puhuttavan? Minä kysyin Holmesilta tätä ja viittasin luulevani hänen vaatimattomuutensa saaneen hänet tunnustamaan veljensä etevämmyyden. Holmes nauroi minun mietteilleni. »Hyvä Watson«, sanoi hän, »minä en kuulu niihin, jotka pitävät vaatimattomuutta hyveenä. Ajattelijalle pitää kaiken näyttää sellaiselta kuin se on, ja itsensä halventaminen on yhtä paljon totuudesta poikkeamista kuin oman lahjakkuutensa ylisteleminen. Minä väitän Mycroftilla olevan terävämmän huomiokyvyn kuin itselläni ja varma saat olla siitä, että minä puhun totta.« »Onko hän sinua nuorempi?« »Ei, hän on seitsemän vuotta vanhempi minua.« »Mutta mistä johtuu, että hän on vallan tuntematon?« »Kyllä hän on sangen hyvin tunnettu omassa piirissään.« »Missä se sitten on?« »No, esim. Diogenesklubissa.« Minä en ollut koskaan kuullut puhuttavan tuosta klubista, ja kasvonikin varmaan samaa osottivat, sillä Holmes otti kellon taskustaan. »Diogenesklubi on kummallisin klubi koko Lontoossa ja Mycroft on eräs sen omituisimmista ihmisistä. Hän on aina klubissa kello neljännestä vailla viidestä kahtakymmentä minuuttia yli kahdeksaan. Nyt on kello kuusi ja jos sinua huvittaa kävellä tänä kauniina iltana, niin esitän sinut parille kuriositeetille.« Viiden minuutin perästä olimme kadulla matkalla Regent Circukseen. »Sinä ihmettelet«, sanoi Holmes, »minkätähden veljeni ei käytä lahjojansa etsivän poliisin ammattiin. Hän ei voi käyttää niitä tähän tarkoitukseen.« »Mutta minä luulin sinun sanoneen –!« »Minä sanoin hänen olevan etevämmän itseäni tekemään huomioita ja vetämään oikeita johtopäätöksiä. Jos etsivän poliisin taito riippuisi puhumisesta istuen nojatuolissa, niin olisi veljeni suurin rikosjuttujen ajaja, mitä ikinä on elänyt. Mutta häneltä puuttuu täydellisesti sekä kunnianhimo että tarmo. Hän ei edes tahdo vaivautua tarkastamaan omien ratkaisujensa oikeudellisuutta ja sallii mieluummin pidettävän johtopäätöksiään väärinä kuin näkee vaivan todistaakseen niiden olevan oikeita. Monesti olen tuonut hänelle tehtävän, johon hän on antanut myöhemmin oikeaksi havaitun ratkaisun. Samoin on hän aina vallan mahdoton saamaan rohkeutta suorittamaan todellisessa elämässä muutamia seikkoja, jotka ovat välttämättömiä rikosasian esittämiseksi tuomarille oikeudenkäynnissä.« »Hän ei ole siis ammatiltaan rikosasiamies?« »Ei suinkaan. Niitä lahjoja, joilla minä ansaitsen toimeentuloni, käyttää hän vain vapaahetkinään ajankulukseen aivan vain taiteenharrastajan tavoin. Hänellä on aivan tavattoman hyvä matemaattinen pää ja hän hoitaa pääkirjoja muutamissa hallitusdepartementeissa. Mycroft asuu Pall Mallilla ja menee joka aamu hallitusrakennuksiin Whitehalliin ja palaa sieltä joka ilta. Vuodesta vuoteen ei hän kävele tämän enempää, eikä häntä tapaa koskaan muualla kuin Diogenesklubissa, joka on aivan hänen huoneensa vastapäätä.« »Minä en muista ennen kuulleeni sen klubin nimeä.« »Se on hyvin uskottavaa. Lontoossa on, kuten tiedät, monta miestä, joista toiset kainoudesta, toiset taas ihmisvihasta karttavat kanssaihmistensä seuraa. Sitä vastoin ei heillä ole mitään sanomista mukavia tuoleja ja viimeisiä aikakauskirjoja vastaan. Tällaisten ihmisten laskuun perustettiin Diogenesklubi ja nyt kuuluu siihen Lontoon useimmat seuraelämää kammovat miehet. Ei kukaan jäsen saa välittää vähintäkään toisista jäsenistä. Klubissa ei saa puhua muualla kuin vastaanottohuoneessa. Kolme rikosta tätä sääntöä vastaan on riittävä puheliaan jäsenen sulkemiseen klubin yhteydestä. Veljeni kuuluu sen perustajiin ja on minusta sen ilmasto ollut usein sangen rauhoittava.« Me olimme keskustellessamme ehtineet Pall Malliin ja menimme St. Jamesin palatsin suuntaan. Sherlock Holmes pysähtyi erään talon edustalle aivan lähellä hyvin tunnettua Carltonklubia ja taas uudestaan minua varoitettuaan puhumasta menimme eteiseen. Etusalin lasioven läpi näin suuren loistavan huoneen, jossa istui iso joukko miehiä ja lueskeli mukavissa nojatuoleissa. Holmes vei minut sisään erääseen pieneen huoneeseen, joka oli Pall Mallille päin ja jätti minut hetkeksi. Hän palasi erään herran seurassa, jonka minä heti huomasin olevan hänen veljensä. Mycroft Holmes oli paljon suurempi ja lihavampi kuin Sherlock. Hänen ruumiinsa oli hyvin lihava, mutta hänen naamansa oli sen lihavuudesta huolimatta säilyttänyt jotakin siitä terävästä ilmeestä, joka oli Sherlockissa niin silmäänpistävä. Hänen silmänsä olivat tavattoman vesiharmaat ja näyttivät aina säilyttävän sen poissaolevan ilmeen, jonka olin huomannut ystävässäni Sherlockissa ainoastaan silloin kuin hän pinnisti älyään kaikkein äärimäisyyteen asti. »On suuri huvi tehdä tuttavuutta kanssanne, tohtori Watson«, sanoi hän ojentaen kätensä, joka muistutti karhun kämmentä. »Sherlockin kertojaksi tultuanne kuulen minä kaikkialla puhuttavan hänestä. Kuulepas, Sherlock, minä odotin sinua tänne viime viikolla, neuvotellakseni kanssasi tuosta Mansion housen rikoksesta. Minä luulin, ettet sinä kenties voinut päästä oikeille jälille.« »Minä ratkaisin sen«, sanoi ystäväni hymyillen. »Sen on luonnollisesti tehnyt Adams.« »Niin onkin, Adams.« »Minä olin varma siitä alusta alkaen.« Molemmat veljet istahtivat ikkunan vieneen. »Tämä paikka on oikea sille, joka tahtoo tutkia ihmissukua«, sanoi Mycroft. »Katsokaapa vain, miten hyviä tyyppejä täällä kulkee ohi. Katsokaapa vain noita kahta miestä, jotka tulevat katua pitkin juuri tässä silmänräpäyksessä.« »Tarkotatko sinä biljardimarkusta ja tuota toista?« »Niin, minkä vekkulin sinä luulet tuon toisen olevan?« Molemmat kysymyksenalaiset miehet pysähtyivät erään ikkunan eteen toiselle puolen katua. Muutamat liitumerkit toisen miehen taskun yläpuolella olivat ainoat merkit biljardipelistä, mitä hänessä voin huomata. Toinen oli pieni tummaihoinen mies, jolla oli hattu takaraivolla ja joitakin kääröjä kainalossa. »Se on luullakseni joku entinen sotilas«, sanoi Sherlock. »Joka on aivan äskettäin saanut eron«, sanoi veli. »Hän on palvellut Intiassa.« »Hän on aliupseeri.« »Minä luulen hänen kuuluneen tykistöön«, sanoi Sherlock. »Hän on leski.« »Hänellä on yksi lapsi.« »Eipähän, hänellä on, poikaseni, useita lapsia, useita lapsia.« »Kuulkaa nyt«, sanoin minä nauraen, »tämä menee nyt vähän liian pitkälle.« »Eipäs menekään«, sanoi Sherlock, »ei ole ollenkaan vaikea sanoa, että tuon ryhtinen mies, noin auktoriteetin näköinen ja auringonpaahtama on sotilas, on enemmän kuin raaka sotamies eikä kauan sitten palannut Intiasta.« »Hänen äskeistä palveluksesta eroaan todistaa sekin, että hänellä on vieläkin säännönmukaiset sotilassaappaat«, sanoi Mycroft. »Hän ei kävele ratsumiehen lailla, mutta hänen voi nähdä pitäneen lakkia toisella korvalla, sillä hänen ihonsa on sieltä vähän vaaleampi. Hän on liian raskas ollakseen vallinluoja ja niin ollen on todennäköistä, että hän on ollut tykkiväessä.« »Korkea surunauha hatussa osottaa hänen kadottaneen jonkun läheisen omaisensa. Hänen itsensä ulkona ostoksilla olo todistaa, että häneltä on kuollut vaimo. Hän on ollut ulkona ja ostanut leikkikaluja lapsille. Se taas merkitsee jonkun lapsen olevan vielä pienen. Vaimo kuoli nähtävästi sitä synnyttäessään. Hänellä on sen lisäksi kainalossaan kuvakirja, joka viittaa hänellä olevan toisenkin lapsen, jota hän on ajatellut.« Minä aloin ymmärtää, minkätähden ystäväni väitti veljellään olevan paremman huomiokyvyn kuin itsellään. Sherlock vilkasi minuun ja hymyili. Mycroft otti esille nuuskarasian, nuuskasi ja pyyhki pois nutulleen pudonneen nuuskan punasella silkkinenäliinalla. »Kuuletko sinä, Sherlock«, sanoi hän, »minulla on jotakin aivan sinun makusi mukaista – eräs todellakin sangen omituinen tehtävä – sinulle ilmoitettavana. Minulla ei todellakaan ollut tarmoa seurata sitä kuin vajanaisesti, mutta se antoi minulle aihetta moniin hauskoihin mietiskelyihin. Tahtoisitko sinä kuulla yksityisseikatkin –?« »Paras Mycroft, se on minulle suuri huvi«, sanoi Sherlock. Veli kirjoitti muutamia rivejä lompakosta ottamallensa lehdelle ja soitettuaan kelloa antoi hän sen tulevalle tarjoilijalle. »Minä olen kirjoittanut ja pyytänyt herra Melasin tulemaan tänne«, sanoi hän. »Hän asuu yläpuolellani, ja kun minä olen hänelle tuttu, niin tuli hän pulassaan minun luokseni. Herra Melas on synnyltään kreikkalainen ja on luullakseni sangen hyvä kielimies. Hän ansaitsee toimeentulonsa osittain tulkkina oikeudenkäynneissä, osittain toimien oppaana Lontoossa rikkaille itämaalaisille, jotka asuvat suurissa hotelleissa Northumberland Avenuen varrella. Minä luulen että minä annan hänen itsensä kertoa oman omituisen historiansa.« Kohta saapui lyhyenläntä, lihavahko herrasmies, jonka olivinruskea iho ja pikimusta tukka muistuttivat hänen etelämaista alkuperäänsä, vaikka hän puhuikin englanninkieltä kuten hyvin kasvatettu englantilainen konsanaan. Hän puristi innokkaasti Sherlock Holmesin kättä ja hänen silmänsä säteilivät ihastuksesta kuullessaan hyvintunnetun erikoistutkijan tahtovan kuulla hänen historiansa. »Minä olen selvillä siitä, ettei poliisi usko minun historiaani«, sanoi hän valittavalla äänellä. »Kun he eivät ole koskaan ennen kuulleet puhuttavan mistään sellaisesta, luulevat he semmoisen tapahtuman mahdottomaksi. Mutta minä en voi tuntea itseäni rauhalliseksi, ennenkuin olen saanut tietää, mitä tapahtui sille miesraukalle, jolla oli sidelaastaria naamassaan.« »Olen pelkkänä korvana«, sanoi Sherlock Holmes. »Tänään on torstai«, sanoi herra Melas. »Tämä tapahtui viime maanantai-iltana, siis kaksi päivää sitten. Minä olen ammatiltani tulkki, kuten naapurini on kenties maininnut. Minä tunnen kaikki kielet, tai melkein kaikki, mutta kun minä olen kreikkalainen synnyltäni ja nimeni on kreikkalainen, niin on minulla melkein aina tekemistä tämän kielen kanssa. Useita vuosia olen ollut paras kreikkalainen tulkki Lontoossa ja minun nimeni on hyvin tunnettu kaikissa suurissa hotelleissa. Usein tapahtuu, että minua lähetetään hakemaan kaikkina vuorokauden aikoina auttamaan ulkomaalaisia, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin, tai myöhään Lontooseen saapuneita matkustajia, jotka haluavat minun apuani. En sentähden kummastunut, kun maanantai-iltana eräs herra Latimer, sangen hauskasti puettu nuori mies tuli asuntooni ja pyysi minua seuraamaan itseään kotiin portilla odottavalla hevosella. Hän sanoi erään kreikkalaisen ystävänsä saapuneen Lontooseen liikeasioille ja voimatta puhua muuta kuin omaa kieltänsä oli hänelle tulkki tarpeen. Hän sanoi minulle kotinsa olevan sangen kaukana Kensingtonissa ja tuntui hänellä olevan kovin kiire. Hän vei minut kiireesti vaunuihin heti kadulle tultuamme. Minä sanoin vaunuihin, mutta minä huomasinkin olevani perhevaunuissa. Ne olivat tilavammat tavallisia Lontoon ajurinrattaita ja tyynyt oli verhottu kallisarvoisella, kuluneella kankaalla. Herra Latimer istui vastapäätä minua ja me ajoimme Charing Crossilta pitkin Shaftesbury Avenueta ja tulimme juuri Oxford Streetille, kun minä huomasin tämän olevan pitkän kiertotien tullaksemme Kensingtoniin. Minun sanani keskeytyivät heti seuralaiseni kummallisen käytöksen takia. Hän alkoi ottaa taskustaan esille lyhyttä lyijykuulalla varustettua karankoa, jota hän pyöritteli sinne tänne ikäänkuin tunnustellakseen sen painoa ja kestävyyttä. Sitten hän pani sen sanaakaan sanomatta istuimelle viereensä. Tämän tehtyään veti hän ylös kummankin puolen ikkunat ja minä huomasin suureksi kummastuksekseni niiden olevan peitetyt paperilla, etten voisi nähdä ulos. »Olen pahoillani siitä, että olen pakotettu sulkemaan teiltä näköalan, herra Melas«, sanoi hän minulle. »Asia on näettekös sellainen, etten minä aikonut antaa teidän nähdä mihin menemme, sillä minulle voisi mahdollisesti tulla ikävyyksiä, jos te voisitte jälkeenpäin löytää paikan.« Minä olin sangen ällistynyt hänen sanoistaan. Seuralaiseni oli iso, leveähartiainen mies, ja vaikkei hänellä olisi ollut mitään asetta kädessään olisi minulla ollut hyvin vähän toiveita voittaa hänet painiskellessa. »Teidän käytöksenne, herra Latimer on sangen omituinen«, sopertelin minä. »Teidän tulee tietää, että tekonne on laiton.« »On kyllä totta, että minä olen ottanut vapauden käyttäytyä teitä kohtaan omavaltaisesti, mutta me annamme teille siitä korvauksen. Minun täytyy kumminkin varottaa teitä, herra Melas, kertaakaan päästämästä hätähuutoa tänä iltana tai tekemästä jotakin sentapaista, mikä on minun harrastuksiani vastaan, sillä se tuottaisi teille arveluttavia seurauksia. Minä tahdon vain muistuttaa teitä, ettei kukaan tiedä, missä te olette ja että te olette yhtä hyvin minun vallassani, olkaapa sitten kotonani tai tässä vaunussa.« Hänen sanansa olivat hyvin tyynet, mutta puhetapansa sangen uhkaava. Minä istuin hiljaa ja ihmettelin, mistä syystä hän vei minut mukaansa tällaisella väkivaltaisella tavalla. Olipa syy mikä tahansa, selvää vain oli että vastarinta minun puoleltani oli nyt aivan hyödytön ja minä voin vain odottaa, mitä myöhemmin tapahtuisi. Me ajoimme tällä tavoin kaksi tuntia eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin olimme matkalla. Silloin tällöin kulimme kivitettyjä katuja ja välistä vierivät vaunut niin hiljaa, että me varmaankin ajoimme asfalttitietä pitkin. Muuta vaihtelua ei ollutkaan, joka olisi edes vähimmässäkään määrässä voinut auttaa minua arvaamaan, missä olimme. Vaunujen ikkunoita peittävä paperi oli läpinäkymätön ja ikkunoiden eteen oli laskettu siniset verhot. Kello oli neljännestä yli seitsemän Pall Mallista lähtiessämme, ja vasta kymmentä minuuttia vailla yhdeksän me vihdoinkin pysähdyimme. Seuralaiseni laski ikkunan alas ja minä näin häämöttävän edessämme matalan, holvatun porttikäytävän, jonka yläpuolella paloi kaasulyhty. Kun minut oli äkkiä viety vaunuista, avautui portti ja minä olin talossa, epämääräisin tuntein katsellen ruohokenttää ja puita rakennuksen molemmilla puolilla. Minä en voi kumminkaan sanoa olinko minä puutarhassa tai maaseudulla. Eteisessä riippui värillinen lamppu, mutta se oli käännetty niin alas, etten minä voinut nähdä muuta kuin etusalin, joka oli sangen suuri ja jonka seinillä oli iso joukko tauluja. Tulen epämääräisessä valossa voin huomata ovea avaavan henkilön olevan sangen pienen, kumaraselkäisen, keski-ikäisen miehen, jonka ulkonäkö oli hyvin epämiellyttävä. Kun hän oli kääntynyt meihin päin huomasin minä hänellä olevan silmälasit silmillä. »Onko se herra Melas, Harald?« sanoi hän. »Niin olen.« »Hyvin tehty, hyvin tehty! Minä toivon, ettette ole meille vihainen, mutta me emme voineet tulla toimeen ilman teitä. Jos käyttäydytte hyvin meitä kohtaan ei teillä ole syytä katua, mutta jos te vain rupeatte vehkeilemään niin jumala teitä varjelkoon.« Hän puhui hajanaisella hermostuneella tavalla ja naurahti aina vähän sanojensa välillä ja synnytti minussa paljon enemmän pelkoa kuin nuori mies, joka minut oli kulettanut sinne. »Mitä te minulta tahdotte«, kysyin minä. »Me tahdomme teidän tekemään muutamia kysymyksiä meillä vierailevalle kreikkalaiselle herralle. Mutta älkää sanoko enempää kuin teidän on käsketty kysyä, tai muuten« – hän nauroi hermostuneesti – »teille olisi parempi ettette olisi syntynytkään.« Nämä sanat sanoessaan hän avasi oven ja osotti meille tien erääseen huoneeseen, joka näytti sangen hyvin kalustetulta. Täälläkin oli huonetta valaiseva lamppu käännetty hyvin pienelle. Huone oli jotenkin iso ja matto, johon jalkani vajosivat, osotti selvästi, että huone oli kalliisti kalustettu. Minä näin hämärässä sametilla päällystettyjä tuoleja, korkean marmoriuunin ja sen toisella sivulla jonkunlaisen japanilaisen varustuksen. Aivan lampun alla oli nojatuoli, johon vanhempi mies pyysi minua istumaan. Nuorempi mies oli jättänyt meidät, mutta hän palasi heti tuoden erästä herraa, joka oli puettu jonkunlaiseen avaraan yönuttua muistuttavaan pukimeen. Mies tuli meidän luoksemme sangen hitaasti. Lähestyttyään tuikkaavaa lamppua hämmästytti hän minua ulkonäöllään. Hän oli kuolonkalpea ja sangen laiha, hänen silmänsä olivat ulkonevat ja välkkyvät, kuten sellaisella ihmisellä ainakin, jolla on sielu ruumista paljoa vahvempi. Enemmän kuin hänen ruumiillisen heikkoutensa merkit hämmästytti minua hänen laastaripalasilla luonnottomasti rumennettu naamansa, ja iso laastaripalanen oli pantu hänen suunsakin yli. »Onko sinulla, Harald, kirjoitustaulua«, huudahti vanhempi mies, vankiraukan vajotessa alas tuoliinsa. »Ovatko hänen kätensä vapaat? Antakaa hänelle nyt kivikynä. Teidän tulee tehdä hänelle muutamia kysymyksiä ja hänen tulee niihin kirjoittaa vastaukset. Kysykää häneltä ensin, onko hän valmis allekirjoittamaan paperit?« Miehen silmät säteilivät vihasta. »En koskaan«, kirjoitti hän kreikaksi taululle. »Ettekö tahdo sitä allekirjoittaa millään ehdolla?« kysyin minä taas häneltä toisten määräysten mukaan. »Ainoastaan sillä ehdolla, että minä näen läsnäollessani tunnetun kreikkalaisen papin hänet vihkivän.« Silmälasipäinen mies nauroi ilkeällä tavallaan, »Te tiedätte mikä teitä silloin odottaa.« »Minä en ajattele itseäni.« Tässä on vain muutamia näytteitä meidän kummallisesta, puoleksi kirjoitetusta puoleksi puhutusta keskustelustamme. Uudestaan ja taas uudestaan täytyi minun kysellä häneltä, tahtoiko hän allekirjoittaa paperin. Kerta toisensa perästä antoi hän saman harmillisen vastauksen. Mutta vihdoin keksin onnellisen ratkaisun. Minä aloin itse lisätä lyhyitä lauseita kysymyksiini. Aluksi tein minä sangen viattomia kysymyksiä, nähdäkseni, ymmärsivätkö englantilaiset puhettani. Huomattuani, etteivät he osanneet kreikkaa, tulin minä rohkeammaksi. Keskustelumme kävi seuraavaan tapaan. »Te vahingoitatte vain itseänne tuolla itsepäisyydellänne. ''Kuka te olette?''« »Minä en välitä siitä. ''Minä olen muukalainen Lontoossa.''« »Teidän kohtalonne on omassa vallassanne. ''Kuinka kauan te olette ollut täällä?''« »Olkoon se sitten omissa käsissäni. ''Kolme viikkoa.''« »Varoja te ette koskaan voi saada. ''Kuinka teidän laitanne on?''« »Ne eivät saa joutua minkään lurjusten käsiin. ''He kiduttavat minut kuoliaaksi.''« »Te pääsette vapaaksi, jos kirjoitatte paperin alle. ''Mikä talo tämä on?''« »Minä en kirjoita koskaan alle. ''Sitä minä en tiedä.''« »Te ette tee hänelle mitään hyvää itsepäisyydellänne. ''Mikä teidän nimenne on?''« »Antakaa hänen itsensä sanoa minulle niin. ''Krotides.''« »Te saatte nähdä hänet, jos kirjoitatte alle. ''Mistä te olette?''« »Silloin en minä saa häntä koskaan nähdä. ''Athenasta.''« »Jos minulla olisi ollut viittä minuuttia enemmän aikaa, olisin minä epäilemättä saanut koko asian selville hänen kiusanhenkiensä silmien edessä. Seuraava kysymys olisi kenties selvittänyt koko salaisuuden, mutta samassa avautui ovi ja sisään tuli nuori neito. Minä en voinut nähdä häntä selvästi huomatakseni muuta kuin sen, että hän oli pitkä ja solakka, mustatukkainen ja oli puettu väljään valkoiseen pukuun. »Harald«, sanoi hän murteellisella englanninkielellä, »minä en voinut viipyä kauempaa tuolla ylhäällä. On niin yksinäistä ainoastaan – jumalani, sehän on Paul!« Viimeiset sanat sanoi hän kreikaksi ja samassa silmänräpäyksessä repäsi vanki tavattomalla ponnistuksella laastarin huuliltaan. Huudahtaen »Sophia, Sophia« ryntäsi hän ja syleili nuorta naista. Heidän syleilynsä kesti vain hetkisen, sillä nuori englantilainen tarttui naiseen ja vei hänet pois huoneesta ja vanhempi mies karkasi heti laihtuneen vankinsa kimppuun ja veti hänet ulos toisesta ovesta. Hetken kuluttua olin minä yksin huoneessa ja hypähdin ylös tuntien epämääräisesti, että minun piti koettaa saada selville, missä talossa minä oikeastaan olin. Onneksi en ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, sillä samassa näin vanhemman miehen seisovan ovessa silmät minuun kiinnitettyinä. »Tämä on kylliksi«, sanoi hän. »Tehän ymmärrätte, että me olemme uskoneet teille osan yksityisistä asioistamme. Me emme olisi vaivanneet teitä, jollei kreikankieltä taitavan ystävämme olisi pitänyt palata itämaille. Oli siis aivan välttämätöntä löytää joku, joka voi täyttää hänen paikkansa ja onneksemme kuulimme teistä.« Minä kumarsin. »Tässä on teille viisi puntaa, jotka minä toivon olevan kylliksi palkkiona palveluksistanne. Mutta muistakaa«, lisäsi hän ja taputti minua nauraen rinnalle, »jos te puhutte jollekin kuolevaiselle tästä, ainoallekaan kuolevaiselle, niin jumala teitä silloin armahtakoon.« Minä en voi kuvailla sitä inhoa ja kauhistusta, jota tunsin miehen läsnäolosta. Minä voin nähdä hänet nyt paremmin kun hän seisoi lampun valossa. Hänen piirteensä olivat rumat ja hänen pujo leukapartansa oli ohut ja takkuinen. Hän kurotti puhuessaan naamansa eteenpäin ja hänen huulensa ja silmäluomensa lepattivat alinomaa. Minä luulen myös hänen lyhyiden naurunpuuskiensa olevan jonkunlaisen hermostumisen merkkejä. Inhottavimmat olivat kumminkin hänen silmänsä, jotka olivat teräsharmaat ja välähtelivät ilkeästi ja rumasti. »Me kyllä saamme selon, jos te puhutte jollekin tästä«, sanoi hän. »Meillä on omat keinomme saadaksemme asiasta selkoa. Nyt ovat vaununi teitä odottamassa. Ystäväni saattaa teitä jonkun matkaa.« Hän vei minut taas kiivaasti etuhuoneen läpi vaunuihin ja vilahdukselta näin taas puutarhan puineen ja nurmikoineen. Herra Latimer seurasi heti perässäni ja asettui minua vastapäätä puhumatta sanaakaan. Ääneti ajoimme pitkän aikaa ja vasta puoliyön jälkeen pysähtyivät vaunut. »Teidän täytyy laskeutua vaunuista täällä«, sanoi hän. »Minä olen pahoillani ollessani pakoitettu jättämään teidät niin kauaksi kotoanne, mutta se on auttamaton asia. Jokainen vaunun seuraamiskokeenne voi vain tulla teille turmioksi.« Hän avasi nämä sanat sanoessaan vaunujen oven ja tuskin ehdin vaunuista ulos, kun kuski löi hevosia selkään ja vaunut kiitivät matkoihinsa. Minä katsahdin ympärilleni ja huomasin kummastuksekseni olevani suurella nummella, jossa kasvoi siellä täällä muutamia pensaita. Pitkän matkan päässä seisoi talorivi, jonka yläkerroksen ikkunoista näkyi siellä täällä tulia. Toisella puolella näin minä rautatielinjan punaisen merkinantolyhdyn. Minua kulettaneet vaunut olivat jo poissa näköpiiristä ja minä seisoin ja ihmettelin, missä maailman äärissä minä voin olla, kun samassa kuulin jonkun tulevan pimeässä vastaani. Kun kysymyksenalainen henkilö lähestyi, huomasin hänen olevan rautatievirkamiehen. »Voitteko sanoa minulle, mikä paikka tämä on?« kysyin häneltä. »Tämä on Wandsvorth Common«, sanoi hän. »Voinko päästä jollakin junalla tänä yönä kaupunkiin?« »Jos te kulette englannin peninkulman, niin tulette Claphamin asemalle ja ehditte kenties ajoissa viimeiselle Lontooseen lähtevälle junalle.« »Tämä oli minun seikkailuni loppu, herra Holmes. Minä en tiedä missä minä olin, enkä kenen kanssa puhuin. Minä en tiedä muuta kuin mitä olen teille kertonut. Mutta minä tiedän jonkun rikoksen olevan tekeillä ja tahdon mielelläni auttaa tuota onnetonta miestä, jos vain suinkin voin. Seuraavana aamuna kerroin minä koko historian ensin herra Mycroft Holmesille ja sittemmin poliisille.« Me istuimme kaikki hiljaa hetkisen, kuultuamme herra Melasin kertomuksen. Sitten vilkasi Sherlock Holmes veljeensä. »Oletko sinä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin«, kysyi hän. Mycroft otti Daily News lehden numeron, joka oli pöydällä. »Me panimme kaikkiin jokapäiväisiin lehtiin seuraavan ilmoituksen: »Palkinto annetaan sille, joka voi antaa joitakin tietoja, missä kreikkalainen Paul Krotides Athenasta oleksii. Samainen palkinto annetaan sillekin, joka antaa tietoja eräästä kreikkalaisesta naisesta nimeltä Sophia, osotteelle X 2473.« »Me emme ole vielä saaneet yhtään vastausta.« »Minä olen kysellyt, mutta ne eivät tiedä siellä mitään.« »Eikö voitu sähköttää kreikkalaisen poliisikunnan keskuskonttoriin Athenaan?« »Sherlock on keskittänyt koko suvun tarmon itseensä«, sanoi Mycroft minulle. »Ota kaikin mokomin tehtävä esille ja ilmoita minulle oletko onnistunut.« »Kyllä minä sen teen«, sanoi Sherlock ja nousi tuoliltaan. »Minä ilmoitan sekä sinulle että herra Melasille. Tahtoisin kumminkin neuvoa teitä, herra Melas, olemaan varuillanne, sillä he näkevät luonnollisesti ilmoituksista, että te olette saanut heidät ilmi.« Kotimatkalla pysähtyi Holmes erään sähkösanomakonttorin luo ja lähetti useita sähkösanomia. »Sinähän huomaat nyt, ettei iltamme ole mennyt hukkaan«, sanoi hän minulle. »Useimmat hauskimmat tapaukset ovat tulleet tietooni Mycroftin kautta. Äsken kuulemamme historia on monessa kohden sangen omituinen, vaikka se voitanee selittää vain yhdellä tavalla.« »Toivotko sinä voivasi ratkaista tehtävän?« »Siihen nähden, että tiedämme näin paljon, olisi sangen kummallista, jollemme voisi saada selville loppua.« »Sinun on täytynyt itse muodostaa joku teoria, joka selittää tänä iltana kuulemamme seikat?« »Niin, epämääräistä se on.« »Mitä sinä luulet sitten asiasta?« »Minusta näyttää, että kreikkalaisen tytön on vienyt nuori englantilainen nimeltä Harald Latimer.« »Mistä hän on hänet vienyt?« »Kenties Athenasta.« Sherlock Holmes pudisteli päätään. »Nuori mies ei osannut sanaakaan puhua kreikkaa. Neito voi sitävastoin puhua englanninkieltä jokseenkin hyvin. Siitä voimme vetää sen johtopäätöksen, että hän on ollut jonkun aikaa Englannissa, mutta mies ei Kreikassa.« »Silloin me voimme otaksua hänen tulleen Englantiin vierailemaan, ja Haraldin houkutelleen hänet pakenemaan kanssaan.« »Se on paljon uskottavampaa.« »Sitten tulee veli – sillä minä luulen heidän sukulaisuutensa olevan sitä laatua – Kreikasta estämään asiaa. Hän antautuu, varomattomasti kylläkin, nuoren englantilaisen valtaan. He tekevät hänet vangikseen ja koettavat väkivallalla pakoittaa hänet allekirjoittamaan muutamia papereita, jotka antaisivat heille oikeuden tytön omaisuuteen. Veli on nähtävästi hänen holhoojansa ja kieltäytyy sitä tekemästä. Voidakseen hänen kanssaan keskustella täytyy heillä olla tulkki ja he valitsivat herra Melasin ensin käytettyään jotakin toista. Tyttö ei tiedä veljensä saapuneenkaan ja huomaa sen aivan sattumalta.« »Erinomaista, Watson«, huudahti Sherlock Holmes. »Minä luulen, ettet sinä todellakaan ole kaukana todellisuudesta. Sinähän huomaat, että meillä on useita kortteja kädessämme ja meidän on vain pelättävä jotakin äkillistä väkivallantekoa noiden lurjusten puolelta. Jos he vain antavat meille kyllin aikaa, niin me saamme heidät kyllä käsiimme.« »Mutta miten me voimme saada tietää, missä tuo talo sijaitsee?« »Niin, jos sinun arvioimisesi on oikea, niin on kai tytön nimi Sophia Krotides ja meidän ei ole vaikea saada hänestä selkoa. Tämä on meidän ainoa toivomme, sillä veli on luonnollisesti aivan vieras Lontoossa. Varmaankin on jonkun aikaa täytynyt kulua siitä, kun Harald alkoi suhteensa tyttöön, ainakin on täytynyt kulua muutamia viikkoja, koska veli on ehtinyt saapua tänne Kreikasta. Jos he ovat asuneet koko ajan samassa paikassa, niin on luultavaa, että me saamme jonkun vastauksen Mycroftin ilmoitukseen.« Tämän keskustelun kuluessa me saavuimme kotiimme Baker Streetiltä. Holmes meni ensin portaita ylös ja samassa kun hän avasi oven meidän huoneeseemme päästi hän kummastuksen huudahduksen. Vilkaistuani hänen olkapäänsä yli, kummastuin minä yhtä paljon kuin hänkin, sillä hänen veljensä Mycroft istui nojatuolissamme ja veteli sikariansa. »Tule sisään, Sherlock, tule sisään«, sanoi hän ja hymyili meidän hämmästyksellemme. »Sinä et odota minulta suurta tarmoa, mutta olipa miten tahansa, niin huvittaa tämä tutkimus minua.« »Miten sinä olet tänne ehtinyt?« »Minä ajoin ohitsenne hevosella.« »Oletko kuullut mitään uutta asiasta?« »Minä olen saanut vastauksen ilmoitukseeni.« »Vai niin?« »Se tuli hetkisen teidän lähtönne jälkeen.« »Mitä se sisälsi?« Mycroft Holmes otti taskustaan kirjeen. »Tässä se on«, sanoi hän, »sen on kirjoittanut y-kynällä hyvin hienolle paperille keski-ikäinen heikko mies. »Hyvä herra, vastaukseksi ilmoitukseenne tämän päivän sanomalehdissä pyydän saada ilmoittaa teille, että minä tunnen kysymyksenalaisen neidon sangen hyvin. Jos tulette luokseni, niin annan teille muutamia tietoja hänen surullisesta historiastaan. Hän asuu nykyään The Myrtles huvilassa Beckenhamissa. Kunnioittaen: J. Davenport.« »Hän kirjoittaa Lower Brixtonista«, sanoi Mycroft Holmes. »Etkö sinä luule meidän voivan nyt matkustaa hänen luokseen kuulemaan yksityisseikkoja?« »Paras Mycroft, veljen elämä on kalliimpi kuin sisaren historia. Minä luulisin olevan paremman hakea poliisi-inspehtori Gregson ja mennä hänen kanssaan suoraa päätä Beckenhamiin. Minä tiedän heidän hivuttamalla kuolettavan tuon ihmisen ja jokainen tunti on kallis.« »On parasta hakea Melas matkaan, sillä me tarvitsemme kenties tulkkia.« »Aivan oikein«, sanoi Holmes. »Lähetä palveluspoika hakemaan hevosta, niin lähdemme heti liikkeelle.« Hän avasi pöytälaatikon ja minä näin hänen pistävän revolverin taskuunsa. »Niin«, sanoi hän vastaukseksi minun kysyvään katseeseeni, »minä luulen kuulemastani, että me olemme tekemisissä muutamien sangen tunnottomien lurjusten kanssa.« Oli melkein pimeä ennenkuin olimme Pall Mallissa herra Melasin asunnon luona. Joku herra oli juuri hakenut hänet kotoa ja hän oli mennyt hakijan mukana. »Voitteko sanoa minulle, mihin hän on mennyt«, kysyi Mycroft Holmes. »Sitä minä en tiedä«, sanoi ovea avaava tyttö. »Minä tiedän vain, että hän lähti vaunuilla.« »Mainitsiko herra mitään nimeä?« »Ei.« »Oliko hakija suuri, kaunis, tumma herra?« »Ei. Hän oli pieni herra, silmälasit päässä ja kasvoiltaan laiha. Hän oli käytökseltään hyvin ystävällinen ja nauroi puhuessaan koko ajan.« »Tulkaa pian«, sanoi Sherlock Holmes. »Tämä on vakava seikka. Nuo molemmat roistot ovat taas saaneet herra Melasin kynsiinsä. Hänellä ei ole ollenkaan ruumiillista rohkeutta, kuten he kyllä tietävät kokemuksesta hänen ensimäisen käyntinsä perusteella. Tuo roisto kyllä kykenee hallitsemaan häntä niin pian kuin saa vain hänet valtoihinsa. Epäilemättä tarvitsevat he hänen apuansa tulkkina, mutta saatuaan käyttäneeksi häntä hyödykseen, rankaisevat he häntä siitä, minkä katsovat hänen petoksekseen.« Toivomme oli, että me rautatietä käyttämällä ehtisimme Beckenhamiin melkein samaan aikaan noiden ajajien kanssa. Kului kumminkin kokonainen tunnin aika ennenkuin saimme poliisi-inspehtori Gregsonin käsiimme ja ehdimme toimittaa kaikki muodollisuudet, joiden avulla kykenisimme väkivallalla tunkeutumaan taloon. Kello oli neljännestä vailla kymmenen ennenkuin ehdimme Lontoon rautatieasemalle ja puoli yksitoista heittäytyessämme junasta Beckenhamissa. Puolen tunnin ajomatkan perästä me olimme kysymyksenalaisessa huvilassa – suuressa, pimeässä talossa, joka oli vähän matkan päässä tiestä; menimme puutarhan rinnettä myöten sisään. »Kaikki ikkunat ovat pimeät«, sanoi poliisi-inspehtori. »Näyttää siltä kuin talosta olisivat asukkaat lähteneet.« »Lintumme ovat lentäneet ja pesä on tyhjä.« »Kuinka sanotte niin, herra Holmes?« »Raskaat vaunut olivat kulkeneet rinnettä myöten ulos aivan äsken.« Inspehtori nauroi. »Minä näin lyhdyn valossa pyörien jäljet rinteen ulkopuolella, mutta mistä te tiedätte vaunujen olleen raskaat?« »Te otitte varmaankin huomioon, että samat pyörän jäljet olivat paljon syvemmät, niin paljon syvemmät, että me voimme varmuudella sanoa vaunujen olleen mennessään raskaassa lastissa.« »Te olette minusta vähän liian syvämietteinen«, sanoi poliisi-inspehtori. »Tämä ei ole helposti avattava portti. Meidän tulee ensin koettaa kuuleeko joku meitä.« Hän löi porttia ja soitti kelloa, mutta ilman tulosta. Holmes oli poissa, mutta palasi muutaman minuutin kuluttua. »Minä olen saanut auki yhden ikkunan«, sanoi hän meille. »On hyvä, että te olette meidän puolellamme, ettekä meitä vastaan, herra Holmes«, huomautti poliisi-inspehtori samalla katsellen miten taitavasti Holmes oli kohottanut ikkunaha’an ylös. »Minä luulen, että me näin ollen voimme mennä sisään kutsumattakin.« Me menimme vuoronperään järjestyksessä suureen huoneeseen, joka oli nähtävästi sama, missä herra Melas oli ollut. Inspehtori sytytti lyhtynsä ja sen valossa näimme kreikkalaisen mainitsemat kaksi ovea, verhot, lampun ja japanilaisen laitoksen. Pöydällä oli kaksi lasia, tyhjä konjakkipullo ja ruuanjätteitä. »Mitä se on?« sanoi Holmes äkkiä. Me olimme kaikki hiljaa ja kuuntelimme. Yltämme kuului hiljainen, valittava ääni. Holmes ryntäsi eteiseen. Tuo pelottava ääni tuli yläkerrasta. Hän ryntäsi rappuja ylös minun ja inspehtorin seuraamana ja hänen veljensä Mycroft tuli niin pian kuin hänen suuri, raskas ruumiinsa salli. Meillä oli edessämme kolme ovea ja kauheat äänet tulivat keskimäisestä, välistä epäselvänä muminana, välistä taas äänekkäänä valituksena. Ovi oli lukossa, mutta avain oli ulkopuolella. Holmes tempasi oven auki ja ryntäsi sisään, mutta tuli heti takaisin käsi suun edessä. »Siellä on hiilihäkää«, sanoi hän, »odottakaa hetkinen niin se haihtuu.« Katsoessamme sisään huomasimme ainoan valosäteen tulevan heikosta sinisestä liekistä, joka oli keskellä lattiaa. Se heitti pehmeää valoa ympyrään lattialle ja me näimme varjossa kaksi ihmisolentoa nojaavan seinää vastaan. Avatusta ovesta virtasi ulos epämiellyttäviä myrkyllisiä höyryjä, jotka saattoivat meidät rykimään ja tuottivat päänkivistystä. Holmes juoksi portaiden yläpuolella olevan ikkunan luokse ja työnsi sen auki. Sitten hän meni muutaman syvän hengenvedon saatuaan huoneeseen, avasi ikkunan ja heitti hehkuvan astian puutarhaan. »Pian saatamme mennä sisään«, sanoi hän tullessaan huoneesta. »Missä on kynttilä? Minä en luule tulitikkujen palavan tällaisessa ilmassa. Pidä kynttilää aivan lähellä ovea, Mycroft, niin saamme heidät heti ulos.« Menimme kiireesti sisään, saimme myrkytetyt miehet käsiimme ja vedimme heidät portaille. Molemmat olivat tunnottomat, heidän huulensa olivat siniset, kasvot turvottuneet ja vääntyneet ja silmät muljottivat pahasti heidän päässään. Heidän kasvojensa piirteet olivat niin vääntyneet, että me töin tuskin tunsimme kreikkalaisen tulkin, josta olimme eronneet ainoastaan muutamia tunteja sitten Diogenesklubin luona, muusta kuin hänen tummasta parrastaan ja täyteläisestä vartalostaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut yhteen ja toisen silmän yläpuolella näkyi lyönnin merkkejä. Toisen miehen kädet ja jalat olivat samoin yhteen kytketyt. Hän oli pitkäkasvuinen, mutta hänen ruumiinsa oli äärettömästi laihtunut ja hänen naamaansa kiinnitetty useita kappaleita sidelaastaria sangen rumalla tavalla. Hän oli tauonnut valittamasta kun me saimme hänet ulos ja minä huomasin jo ensi silmäykseltä, että olimme tulleet liian myöhään pelastaaksemme hänet. Herra Melas oli vielä elossa ja hetkisen kuluessa me saimme konjakin ja ammoniakin avulla hänet iloksemme avaamaan silmänsä. Minä tiesin varmasti onnistuneeni vetämään hänet pois tuosta synkkien varjojen laaksosta, missä kaikki polut yhtyvät. Hänen historiansa oli hyvin lyhyt ja vahvisti vain meidän omat otaksumisemme. Tuo epämiellyttävä vieras, jonka hän ennen oli tavannut huvilassa, oli tunkeutunut Melasin huoneeseen, vetänyt taskustaan lyijyllä täytetyn nuijan ja pelottelemalla tappavansa hänet säikyttänyt hänet niin, että hän oli toisen kerran antautunut vieraan valtaan. Nauravalla muukalaisella oli ollut hypnotiseeraava vaikutus nuoreen kreikkalaiseen, sillä hän ei voinut puhua hänestä vapisematta ja kalpenematta. Hänet oli viety Beckenhamiin, ja siellä hän oli toiminut tulkkina toisessa kuulustelussa, joka oli edellistä draamallisempi. Molemmat englantilaiset olivat uhanneet vankiaan silmänräpäyksellisellä kuolemalla, jollei hän heti täyttäisi heidän vaatimustaan. Vihdoinkin huomattuaan uhkaustensa olevan hyödyttömiä heittivät he onnettoman uudestaan vankeuteen ja sitten kun he olivat ilmoituksen kautta huomanneet Melasin ilmiantaneen heidät, tekivät he hänet tunnottomaksi lyömällä häntä nuijalla päähän. Hän ei tietänyt mitään muista tapahtumista ennenkuin hän huomasi meidän olevan itseään hoitelemassa. Näin tapahtuivat tuon kreikkalaisen tulkin seikkailut, jotka ovat vieläkin salaperäiseen harsoon verhotut. Tiedusteltuamme siltä henkilöltä, joka oli vastannut ilmoitukseen, saimme selville nuoren neidon kuuluvan rikkaaseen kreikkalaiseen perheeseen ja että hän oli ollut vierailemassa muutamien ystäviensä luona Englannissa. Ollessaan heidän luonaan hän oli tavannut erään nuoren miehen nimeltä Harald Latimer, joka oli tehnyt häneen valtavan vaikutuksen ja houkutellut hänet pakenemaan kanssansa. Tytön ystävät olivat tapahtumasta kauhistuksissaan ilmoittaneet asiasta hänen veljelleen Athenaan ja sitten pesseet kätensä koko asiasta. Veli oli Englantiin tullessaan varomattomuudessaan joutunut Latimerin käsiin. Tällä oli apumies nimeltä Wilson Kemp, jonka esihistoria oli hyvin synkkä. Nämä molemmat huomattuaan veljen englanninkielentaitonsa puutteessa olevan heidän käsissään avuttomassa tilassa, ottivat hänet vangiksi ja koettivat kauhulla ja kidutuksella saada hänet jättämään oman ja sisarensa omaisuuden heidän käsiinsä. He olivat pitäneet veljeä luonaan tytön tietämättä ja olivat panneet laastarilappuja hänen naamaansa tehdäkseen tuntemisen vaikeammaksi jos sisar sattuisi häntä jonkun kerran vilahdukselta näkemään. Tytön naisellinen tarkkanäköisyys oli heti nähnyt valenaamarin läpi kun hän näki veljensä ensimmäisen kerran tulkin läsnäollessa. Tyttö raukka oli itsekin vankina, sillä talossa ei ollut muita ihmisiä kuin kuski ja hänen vaimonsa, jotka molemmat olivat rikoksellisten kätyreitä. Huomattuaan salaisuutensa paljastetuksi ja ettei vankia enää voitu pakoittaa täyttämään heidän toivomuksiaan, pakenivat roistot tytön kanssa vuokraamastaan kalustetusta talosta, kun he ensin olivat luulonsa mukaan kostaneet sekä uppiniskaiselle tytön veljelle että asian ilmiantajalle. Useiden kuukausien kuluttua saimme Buda-Pestistä kummallisen sanomalehtileikkeleen. Siinä kerrottiin, miten kaksi englantilaista matkustaessaan nuoren naisen kanssa oli saanut surullisen lopun. Heidät oli molemmat murhattu puukonpistolla ja unkarilaisen poliisin mielestä olivat he riidelleet ja tappaneet toisensa. Minä luulen kumminkin Holmesilla olevan asiasta toisen käsityksen. Hän uskoo vieläkin, että jos kreikkalainen tyttö voitaisiin löytää, niin saataisiin tietää, millä tavoin hänen omat ja veljensä kärsimät vääryydet on kostettu. '''Lähde:''' Doyle, Arthur Conan 1923: ''Salaperäinen suojelija''. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki. [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[Luokka:Novellit]] [[en:The Greek Interpreter]] 2917 5137 2006-08-29T23:40:43Z Nysalor 5 Kaksoisihminen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaksoisihminen |alaotsikko= |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Heti naimisiin mentyäni asetuin lääkäriksi Paddingtonin alueelle. Vanha herra Farquhar, jonka praktiikan minä ostin, oli aikanaan ollut paljon käytetty lääkäri, mutta hänen korkea ikänsä ja tanssitautia muistuttava sairautensa, joka häntä usein vaivasi, vieroitti vähän kerrassaan häneltä potilaat. Yleisöä johtaa aivan luonnollisesti se periaate, että toisen parantelijan tulee itsensä olla terve, ja katselee se epäillen sellaisen lääkärin antamaa reseptiä, joka ei ole itseäänkään kyennyt parantamaan. Siten oli edeltäjääni käyttävä yleisö vähentynyt, sikäli kuin hänen terveytensä huononi ja minun ottaessani sairaat huostaani olivat noin 25,000 markan vuositulot huvenneet aina 5,000 markkaan. Luotin kuitenkin suuresti nuorekkaaseen innostukseeni ja olin vakuutettu sairaita olevan muutaman vuoden perästä aivan yltäkyllin. Toimintani kolmena ensimäisenä kuukautena oli minulla sangen paljon tekemistä ja vain silloin tällöin näin ystävääni Sherlock Holmesia. Minulla oli näet liian paljon tekemistä ehtiäkseni käymään Baker Streetillä. Ja Holmes hyvin harvoin liikkui missään muualla kuin virkatehtävissään. Hämmästyin sen vuoksi hyvin suuresti, kun eräänä kesäkuun aamuna istuessani aamiaisen jälestä sanomalehtiä lukemassa, äkkiä kuulin ovikelloa kiivaasti soitettavan ja sen jälkeen vanhan ystäväni kirkkaan äänen. »Parahin Watson«, sanoi hän astuessaan huoneeseen, »minua huvittaa saada nähdä taas sinua. Minä toivon rouvasi olevan täysin toipuneen niistä hermotäristyksistä, joiden valtaan hän joutui meidän viime seikkailulla ollessamme.« »Kiitos vain, me voimme molemmat sangen hyvin«, sanoin vastaukseksi ja pudistin hänen kättään. »Minä toivon myös«, sanoi hän istuutuen keinutuoliin, »ettei potilaittesi hoito ole tykkänään vienyt harrastustasi pieniin etsimistehtäviimme?« »Päinvastoin«, sanoin minä, »eilen viimeksi kävin läpi muutamia muistiinpanojani ja luokittelin muutamia tuloksia.« »Toivon, ettet pidä kokoelmaasi vielä täydellisenä.« »En suinkaan. Minä haluan vain saada olla mukana muutamilla uusilla samantapaisilla tutkimuksilla.« »Tänäänkö esimerkiksi?« »Vaikkapa tänäänkin, jos vain tahdot?« »Ja aina Birminghamiin astiko?« »Mielelläni, jos niin tarvitaan.« »Mutta mitenkä sairaiden sitten käy?« »Minä hoidan aina lähimmän lääkärin sairaita hänen poissaollessaan ja hän on aina valmis tekemään minulle saman palveluksen.« »No silloinhan ei mikään voi olla sen parempi«, sanoi Holmes ja nojautui selkäkenoon tuoliinsa, sekä katseli tuimasti minuun puoliavointen silmäluomiensa alta. »Minä huomaan sinun olleen äskettäin huonovointisen. Kylmettymiset kesäiseen aikaan ovat sangen vaikeita.« »Minun täytyi pysytellä sisällä kolme päivää vilustuttuani viime viikolla. Luulen kumminkin jo olevani täysin ennallani.« »Sitä sinä kyllä oletkin. Sinähän näytät oikein virkeältä.« »No, mutta miten sinä sen tiedät?« »Paras ystäväni, sinähän tunnet minun menettelytapani.« »Sinä johdat sen siis jostakin?« »Aivan niin.« »Ja mistä?« »Kengistäsi.« Minä silmäsin kummastuneena kiiltonahkasiin kenkiini, jotka minulla oli jalassani. »Miten herran nimessä –?« aloin minä, mutta Holmes vastasi kysymykseeni ennenkuin ehdin sen oikein tekemäänkään. »Kenkäsi ovat uudet«, sanoi hän. »Sinä et ole voinut niitä käyttää kahta viikkoa kauempaa. Minuun päin käännetyt pohjat ovat nyt hiukan käpristyneet. Ensin luulin niiden mahdollisesti kastuneen ja sitten kuivaissaan käpristyneen, mutta keskellä pohjaa on liimattu paperilappu johon hinta on kirjoitettu. Kosteus olisi kyllä irroittanut tuon lapun. Siitä tein sen johtopäätöksen, että sinä olet istunut jalat tuleen ojennettuina, jota ei mielellään tekisi näinkään kosteana kesäkuuna, jos vain olisi täysin terve.« Asia tuntui kuten aina Holmesin selittäessä sangen yksinkertaiselta. Hän luki minun ajatukseni kasvoistani ja hymyili kaihomielisellä tavalla. »Pelkään aina vähentäväni havaintojeni vaikutuksen selittämällä niitä. Tulos ilman syitä on vaikuttavampi. Sinä olet siis valmis lähtemään Birminghamiin.« »Valmis olen. Mistä nyt on kysymys?« »Saat tietää kaikki matkalla. Avunhakijani on ulkona kärryissä. Voitko lähteä nyt heti paikalla?« »Aivan tässä silmänräpäyksessä.« Minä kirjoitin kiireesti muutamia rivejä lähimmälle naapurilleni, eräälle lääkärille, juoksin vaimoni luo, selitin asian ja kiiruhdin Holmesin luo, joka odotti minua portailla. »Onko sinun naapurisi kadun tuolla puolen myöskin lääkäri?« sanoi hän ja nyökäytti päätään hänen messinkiseen nimikilpeensä päin. »Kyllä, hän osti praktikansa kuten minäkin.« »Onko hänen praktikansa vanha?« »Yhtä vanha kuin minunkin. Taloissamme on asunut lääkäreitä aina niiden rakentamisesta asti.« »No niin, sinä olet siis saanut enimmät potilaat.« »Sen minäkin luulen. Mutta miten sinä sen tiedät?« »Portaiden kulumisestahan sen näkee, poikaseni. Sinun portaasi ovat kolme tuumaa syvemmälle kuluneet kuin hänen. Tämä herra kärryissä on minun asiamieheni, herra Hall Pyecroft. Salli minun esittää hänet. Lyö hevosta, ajaja, sillä me tuskin ehdimme asemalle.« Vaunuissa oleva mies oli lujarakenteinen nuori mies. Hänellä oli terve ulkomuoto, avoimet ja kunnioitusta herättävät kasvot ja vaaleankellahtavat viikset. Hänellä oli kiiltävä korkea hattu ja siisti musta puku, joka saattoi hänet näyttämään siltä, joka hän olikin – valppaalta, nuorelta citymieheltä, joka kuuluu hyvintunnettuun syntyperäiseen Lontootyyppiin, josta meillä ovat nuo reimat palkattomat konttoriharjoittelijat ja johon kuuluvat useat voimistelijat ja urheilumiehet, hienoimman luokan miehet koko saarivaltiosta. Hänen pyöreä terve naamansa oli luonnostaan iloisen näköinen, mutta hänellä näytti tällä hetkellä olevan suuttunut piirre suunsa ympärillä. Minä en kumminkaan saanut tietää ennenkuin olimme asettuneet ensimäisen luokan vaunuun ja olimme matkalla Birminghamiin, mitkä huolet olivat ajaneet hänet Sherlock Holmesin luo. »Juna ei pysähdy millään asemalla ennenkuin 70 minuutin perästä«, sanoi Holmes, »ja pyydän sentähden teitä, herra Pyecroft, kertomaan mieltäkiinnittävän kokemuksenne, aivan samoin kuin te kerroitte sen minulle tai vieläkin yksityiskohtaisemmin. Ei ole haitaksi, jos minä vielä kerran kuulenkin kertomuksenne. Se on niitä tapauksia, joissa on aina jotakin kummallista, mutta jotka voivat myöskin olla ilman enempää mielenkiintoa. Se tarjoaa kumminkin useita sellaisia piirteitä, jotka kiinnittävät sinun mieltäsi yhtä paljon kuin minunkin. Nyt, herra Pyecroft, minä en enää estä teitä alkamasta.« Seuralaisemme katsoi minuun koomillisesti. »Pahinta on, että minun täytyy esiintyä kuin mikäkin narri raukka. Mahdollisesti päättyy kaikki hyvin, enkä minä näe oikeastaan, että olisin voinut menetellä toisella tavoin, mutta minä saan kyllä kärsiä tyhmyyteni tähden. Mikään taitava kertoja en ole, mutta tapahtuman kulku on seuraava: »Minulla oli paikka Coxon & Woodhousessa Drapers Gardensin varrella, mutta keväällä kohtasi liikettä onnettomuus venezuelalaisen laivan tähden ja se joutui vararikkoon. Minä olin ollut liikkeessä viisi vuotta ja vanha Coxon antoi minulle erinomaisen todistuksen onnettomuuden tullessa, mutta luonnollisesti jäivät kaikki kirjanpitäjät ilman paikkaa ja meitä oli kaksikymmentäseitsemän, jotka aloimme yhtaikaa hakea työtä muualta aina ilman menestystä. Minulla oli palkkaa 85 shillingiä viikossa Coxonilla ja siitä olin säästänyt noin 200 puntaa, mutta ne kuluivat pian ja lopulta olin niin ilman rahoja, että töin tuskin voin ostaa postimerkkejä ja kirjekuoria vastatakseni ilmoituksiin. Kenkäni olin kuluttanut lopuilleen kävellessäni kaikkialla eikä minulla ollut mitään toivoa paikan saamisesta. Vihdoin näin paikan ilmoitettuna avoimeksi suuressa vaihtoliikkeessä Mawson & Williams Lombard Streetin varrella. City ei arvattavastikaan teidän mielestänne ole mitään, mutta sanon vain, että siellä on Lontoon rikkaimpia taloja. Ilmoitukseen oli vastattava kirjeellisesti. Lähetin hakemukseni todistuksineen päivineen vähintäkään toivomatta mitään vastausta. Heti sain kumminkin kirjeen, jossa ilmoitettiin, että jos tahdon saapua seuraavana maanantaina, voin heti alkaa uuden työni, sillä edellytyksellä vain, että minun ulkomuotoni katsotaan tyydyttäväksi. Ei kukaan voi tietää miten sellaiset asiat ratkaistaan. Muutamat sanovat että johtaja pistää kätensä vastauskokoelmaan ja valitsee ensimäisen, jonka saa käsiinsä. Sillä kertaa oli minun vuoroni ja minä voin sanoa teille olleeni iloinen. Palkka oli 30 shillingiä viikossa, mutta luvattiin heti korottaa ja olisi minun työni melkein samanlaista kuin Coxonissakin. Nyt tulen minä kertomukseni kummallisimpaan kohtaan. Samana iltana kun olin saanut vastauksen paikastani istuin huoneessani Hampsteadin luona n:o 17 Potters Terracen varrella ja polttelin piippuani, kun emäntäni tuli luokseni kädessään käyntikortti, johon oli painettu ''Arthur Pinner, asioitsija''. En ollut koskaan kuullut koko nimeä, enkä voinut ymmärtää mitä hän tahtoi minulta, mutta minä annoin hänen luonnollisesti tulla sisään. Sisään astui keskikokoinen, mustatukkainen herra, ruskeasilmäinen ja mustapartainen sekä jokseenkin punottavanenäinen. Hänen käytöstapansa oli sangen tyly ja hän puhui kiireisen ihmisen tavalla. »Te olette kai luullakseni herra Hall Pyecroft?« sanoi hän sisääntultuaan. »Kyllä, hyvä herra«, vastasin ja ojensin hänelle tuolin. »Teillä on äskettäin ollut paikka Coxon &. Woodhousella, eikö niin?« »Aivan niin.« »Ja teillä on nyt paikka Mawsonin liikkeessä?« »Sekin on oikein.« »No niin«, sanoi hän, »asia on nimittäin se että minä olen kuullut puhuttavan teidän tavattomasta kyvystänne raha-asiain alalla. Muistatteko Parkeria, joka oli päällikkönä Coxonin liikkeessä? Hän puhuu lakkaamatta teistä.« Minä olin luonnollisesti iloinen tätä kuunnellessani. Olinhan ollut aina taitava konttorimies, mutta en ollut koskaan uneksinutkaan puhuttavan itsestäni sillä tavoin Cityssä. »Onko teillä hyvä muisti?« kysyi hän. »Kyllä minulla on sangen hyvä«, vastasin kainostellen. »Oletteko pysynyt perillä markkinoista, ollessanne ilman paikkaa?« »Kyllä, minä luen pörssilehteä joka päivä.« »Sitä pidän liikenerona«, huudahti hän. »Se on ainoa tapa työskentelylle rikkaaksi tullakseen. Sallitteko minun tehdä muutamia kysymyksiä. Kuulkaapas! Missä arvossa ovat Ayshirepaperit?« »Sadan kuuden ja neljänneksen suhde sataanviiteen ja seitsemään kahdeksasosaan«, vastasin minä. »Ja Uuden Seelandin obligatsioonit?« »Sataneljä.« »Ja Brittish Broken hiilin?« »Seitsemän shillingin suhde seitsemään shillingiin ja kuuteen penceen.« »Ihmeellistä«, huudahti hän innostuneena. »Tämä on aivan teistä kuulemani mukaista. Hyvä herra, te olette aivan liian hyvä tullaksenne Mawsonin kirjanpitäjäksi.« Tämä lausunto luonnollisesti kummastutti minua. »Muut eivät pidä minua niin suurena kuin te, herra Pinner, näytte tekevän. Minulla on ollut kyllin vaikeuksia päästäkseni tähänkin paikkaan ja tavattoman iloinen olen saatuani senkin.« »Lörpötystä, hyvä ihminen, teidän täytyy tähdätä korkeammalle kuin siihen. Siellä te ette ole oikealla alallanne. Nyt ilmaisen teille ehdotukseni: Minun tarjoukseni on tosin teidän kykyynne verraten aivan vähäpätöinen, mutta Mawsonin tarjoukseen nähden on sillä niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Sanokaa minulle koska teidän on mentävä Mawsonille?« »Maanantaina.« »Haha, minä luulen voivani lyödä vetoa ettette mene sinne ollenkaan.« »Minäkö en menisi Mawsonille?« »Te juuri. Sinä päivänä olette te Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön johtaja. Sillä on satakolmekymmentäneljä haaraosastoa pienissä Ranskan kaupungeissa ja maakylissä, puhumattakaan yhdestä haaraosastosta Brysselissä ja San Remossa.« Tämä sai minut haltioihini. »En ole koskaan kuullut puhuttavankaan siitä yhtiöstä«, sanoin vastaukseksi. »Se on hyvin luultava. Asia on pidetty salassa, sillä koko pääoma merkittiin yksityisesti ja liike on kerrassaan aivan liian hyvä annettavaksi suuren yleisön käsiin. Minun veljelläni Harry Pinnerillä on huolena yhtiön muodostaminen ja hänestä tulee myöskin sen toimeenpaneva johtaja. Hän tiesi minun olevan Lontoossa ja pyysi minun hankkimaan itselleen hyvän johtajan – nuoren toimeliaan miehen, jolla on hyvä liikekokemus. Parker mainitsi teidät ja heti tulin tänne. Me voimme tarjota teille aluksi vain vaivaset tuhat puntaa vuodessa.« »Tuhat puntaa vuodessa«, huudahtin minä. »Se nyt on vain aluksi, mutta sitä paitsi voitte saada yhden prosentin voitto-osuuden kaikista kaupoista, jotka teidän asiamiehenne tekevät ja varma saatte olla siitä, että se nostaa palkkanne paljoa suuremmaksi.« »Mutta minä en ymmärrä ollenkaan rautateollisuutta.« »Mutta tehän ymmärrätte numeroita, hyvä herra.« Päässäni alkoi surista ja töin tuskin pysyin tuolillani. Mutta pian valtasi jäähdyttävä epäilys minut. »Minun täytyy puhua teille aivan avoimesti«, sanoin minä. »Mawson antaa minulle tosin vain murto-osan siitä mitä te tarjoatte, mutta Mawson on varma liike. Minä tiedän teidän yhtiöstänne niin vähän.« »Komeata, muhkeata«, huudahti hän haltioissaan. »Te olette juuri meidän miehiämme. Te ette salli houkutella itseänne mihin hyvänsä ja sehän onkin vallan oikein. Tässä on pankkiosote 50 punnalle. Jos luulette liikkeemme olevan oikeaa laatua niin voitte pistää summan taskuunne palkkanne etumaksuna.« »Tämähän on ylen aulista«, sanoin minä. »Koska minun on alettava työni?« »Teidän tulee olla huomenna kello yksi Birminghamissa. Minulla on täällä teitä varten suosituskirje veljelleni. Te tapaatte hänet numerossa 126 Corporation Streetillä, jossa yhtiön väliaikaiset konttorit ovat. Hänen täytyy luonnollisesti vahvistaa sopimuksemme, mutta minä tiedän ettei mitään esteitä ole olemassa.« »Minä tuskin tiedän miten voisin osottaa kiitollisuuttani teille, herra Pinner«, sanoin minä. »Ei mitään kiittämistä, hyvä herra. Tehän olette vain saanut sen mitä ansaitsette. Minulla on vielä muutamia pikku asioita, pelkkiä muodollisuuksia vain, jotka minun täytyy järjestää ennen lähtöäni. Teillä on paperipala tuossa edessänne. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa sille: »Minä suostun ottamaan vastaan Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön johtajan paikan 1,000 punnan vuotuisesta minimipalkasta.« Tein hänen pyyntönsä mukaisesti ja hän pisti paperin taskuunsa. »Nyt eräs toinen kysymys«, sanoi hän. »Mitä te aiotte tehdä Mawsonin kanssa?« Minä olin näet ilossani unhottanut Mawsonin aivan kokonaan. »Minä kirjoitan ja otan takaisin hakemukseni.« »Sen minä juuri tahdon teidät tekemään. Minä riitelin Mawsonin kanssa teistä. Minä olin mennyt heille kysyäkseni teistä ja johtaja oli sangen epäkohtelias, syytti minua siitä, että olin houkutellut teidät pois liikkeestä y.m. Vihdoin menetin kärsivällisyyteni ja sanoin: »Jos te tahdotte pitää kunnollisia apulaisia, on teidän maksettava heille paremmat palkat.« »Hän ottaa mieluummin vastaan meidän pienen kuin teidän suuren palkkanne«, sanoi hän. »Uskallan lyödä vetoa siitä, ettette saa koskaan enää kuulla hänestä niin pian kuin hän on kuullut tarjoukseni.« »Hänet on jo otettu paikkaan«, sanoi hän. »Me kohotimme hänet katuojasta eikä hän luovu meistä niin hevillä. Niin hän sanoi.« »Miten hävytöntä«, sanoin minä. »En ole elämässäni nähnyt häntä. Miksi minun sitten pitäisi hänestä mitään välittää. Luonnollisesti jätän kirjoittamatta, jos se teistä on mieluisampaa.« »Se on hyvä. Minä pidän sen lupauksena«, sanoi hän nousten samassa tuoliltaan. »Olen iloinen saatuani veljelleni niin kunnollisen liikemiehen. Tässä on käsirahaksenne 50 puntaa ja suosituskirje. Pankaa osote tarkasti muistiin, 126 Corporation Street, ja muistakaa olla siellä huomenna kello yksi. Hyvää yötä. Toivotan onnea uuteen paikkaanne.« Tässä oli keskustelumme sikäli kuin voin muistaa. Te voitte nyt ymmärtää, hyvät herrat, että olin iloinen hyvästä onnestani. Minä istuin puoliyöhön asti ylhäällä ja mietin asiaa, ja seuraavana päivänä menin Birminghamiin niin aikasella junalla, että minulla olisi kylliksi aikaa tulla määrätunnilla konttoriin. Minä vein tavarani erääseen hotelliin New Streetin varrella ja lähdin sitten ilmoitetun osotteen mukaiseen paikkaan. Tulin neljännestä aikasemmin, mutta en luullut sen merkitsevän mitään. 126 Corporation Street oli kapea sola kahden suuren myymälän välillä ja sen päässä oli kiviportaat, jotka johtivat monikerroksiseen taloon. Se oli vuokrattu konttoreiksi yhtiöille ja liikemiehille. Liikkeiden nimet oli maalattu alaeteisen seinään, mutta minä en löytänyt mistään Franco Midland-nimistä rautateollisuusyhtiötä. Seisoskelin muutamia minuutteja sydän kurkussa ja ihmettelin oliko koko asia sulaa petkutusta, mutta samassa tuli eräs herra esille ja puhutteli minua. Hän muistutti paljon edellisenä iltana tapaamaani herrasmiestä, samanmuotoinen ja samanääninen, mutta hän oli parraton ja vaaleampitukkainen. »Oletteko herra Hall Pyecroft?« »Kyllä, hyvä herra.« »Minä odotin teitä juuri, mutta te tulette liian aikaseen. Minulla oli tänä aamuna veljeltäni kirje, jossa hän suositteli teitä.« »Minä katselin juuri konttorin osotetta teidän tullessanne.« »Me emme ole vielä panneet nimeämme esille, sillä me vuokrasimme tämän väliaikaisen konttorin vasta viime viikolla. Tulkaa ylös kanssani niin puhelemme asiasta.« Minä seurasin häntä aina ylimpään kerrokseen, jossa hän vei minut pariin pieneen, tyhjään ja pölyiseen huoneeseen aivan katon rajassa, eikä niissä ollut ikkunaverhoja eikä mattoja. Minä olin uneksinut suurista konttorihuoneista ja kiiltävistä pöydistä ja pitkistä kirjanpitäjäriveistä, joihin olin tottunut ja luulen tuijottaneeni sangen kummastuneena kahteen tuoliin ja honkapöytään, jolla oli pääkirja sekä tyhjään paperikoriin, jotka muodostivat koko huonekaluston. »Älkää katselko niin kummastuneena«, sanoi minulle uusi tuttavani huomattuaan katseeni. »Eihän Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä. Meillä on kyllä rahaa, vaikka emme pöyhkeilekään vielä loistavilla konttorihuoneustoilla. Olkaa hyvä ja istukaa ja antakaa minulle suosituskirjeenne.« Minä annoin sen hänelle ja hän luki sen huolellisesti. »Te näytätte tehneen hyvän vaikutuksen veljeeni Arthuriin«, sanoi hän, »minä tiedän hänellä olevan hyvän arvostelukyvyn. Hän oleksii aina enimmäkseen Lontoossa ja minä Birminghamissa, mutta tällä kertaa seuraan minä hänen neuvoaan. Pitäkää sentähden itsenne liikkeeseen otettuna!« »Mikä on minun työni?« »Te saatte vastaisuudessa hoitaa meidän varastoamme Pariisissa. Sieltä lähetetään virtanaan rautatavaroita yli koko Ranskan meidän sadankolmenkymmenenneljän asiamiehemme välityksellä. Liikkeen tulee olla järjestetty viikon kuluessa ja sillä aikaa teidän tulee olla Birminghamissa ja toimittaa jotakin hyödyllistä.« »Millä tavoin?« Vastaukseksi otti hän suuren punaisen kirjan pöytälaatikosta. »Tämä on Pariisin osotekalenteri«, sanoi hän, »siinä ovat ammatit merkityt nimien jälkeen. Minä toivon että otatte kirjan kotiinne ja kopioitte siitä kaikki Pariisin rautatavarakauppiaat ja niiden osotteet. Minulla on niistä vastaisuudessa suuri hyöty.« »Mutta eikö ole olemassa lajiteltuja ammattiluetteloja«, huomautin minä. »Ne eivät ole luotettavia. Niiden käyttäminen on sangen vaikea. Työskennelkää sentähden ja antakaa lista minulle kello kaksitoista ensi maanantaina. Hyvästi, herra Pyecroft, jos te osotatte harrastusta ja taitavuutta, niin on yhtiö teille hyvä isäntä.« Palasin hotelliin suuri kirja kainalossani ja sangen sekavin tuntein. Toiselta puolen olin lopullisesti palkattu ja 50 puntaa taskussani. Toiselta puolen olivat yhtiön nimen puute eteisessä, konttorin omituinen ulkoasu ja muut seikat, jotka heti pistävät liikemiehen silmään, tehneet huonon vaikutuksen työnantajani asemasta. Kävipä miten tahansa, niin olinhan kumminkin saanut rahani ja ryhdyin iloisella rohkeudella työhöni. Minä työskentelin ahkerasti koko sunnuntain ja olin maanantaina ehtinyt ainoastaan H-kirjaimeen. Minä menin konttoriin ja tapasin herra Pinnerin istumassa samoissa kalustamattomissa huoneissa ja sain määräyksen jatkaa samalla tavalla keskiviikkoon asti ja tulla silloin takasin. Keskiviikkonakaan ei työ vielä ollut valmis, ja sitä sain niin ollen tehdä edelleen perjantaihin – siis eiliseen. Silloin vein valmiin luettelon herra Harry Pinnerille. »Kiitoksia paljon«, sanoi hän. »Pelkään työn olleen vaikeamman kuin olin ajatellutkaan. Tämä luettelo on meille hyvin suureksi hyödyksi.« »Kyllä se otti jotenkin paljon aikaa.« »Nyt tahtoisin minä teidän ottavan selkoa kaikista huonekalukauppiaista, sillä nekin myyvät muutamia rautatavaralajeja.« »Sangen mielelläni.« »Te voitte tulla tänne huomeniltana kello seitsemän ja ilmoittaa minulle miten työ sujuu. Älkää rasittako itseänne liiaksi. Muutaman tunnin virkistys Dayn varieteessa tänä iltana olisi tervetullut työn jälkeen.« Hän nauroi tätä sanoessaan ja kummastuksekseni huomasin, että hänen vasemman puolen kulmahampaansa oli paikattu sangen kömpelösti. Sherlock Holmes hykerteli käsiään ihastuksesta ja minä tuijotin kummastellen kertojaan. »Te voitte kyllä osottaa kummastustanne, tohtori Watson, mutta se on sittenkin totta«, sanoi Pyecroft. »Puhuessani ensimäisen herra Pinnerin kanssa Lontoossa huomasin sattumalta, kun hän kuultuaan minun ottavan paikan Mawsonissa nauroi, hänenkin hampaansa olevan paikatun samalla kömpelöllä tavalla. Kullan loiste kiinnitti kummassakin tapauksessa huomiotani. Verrattuani tätä seikkaa kasvojen yhdennäköisyyteen ja äänen samallaisuuteen sekä huomaten ainoastaan sellaisten piirteiden olevan erilaisia, jotka voidaan muuttaa partaveitsellä ja tekotukalla, en enää epäillyt, että saman henkilön kanssa olin tekemisissä sekä Lontoossa että Birminghamissa. Luonnollisesti voivat kaksi veljestä olla samannäköiset, mutta eihän suinkaan voi olettaa, että molempien sama hammas olisi paikattu aivan samalla tavalla. Hän seurasi minua ovelle, ja kadulle minä tulin tietämättä olinko päälläni vai jaloillani. Menin takaisin hotelliin, pistin pääni pesuvatiin kylmään veteen ja koetin miettiä asiaa, minkätähden hän oli lähettänyt minut Lontoosta Birminghamiin; miksi hän oli matkustanut sinne ennen minua ja miksi hän oli kirjoittanut minulle suosituskirjeen hänelle itselleen annettavaksi? Se jäi kuitenkin arvoitukseksi, enkä siitä kyennyt käsittämään vähän vähääkään. Äkkiä pälkähti päähäni, että herra Holmes mahdollisesti voisi jollain tavoin valaista asiaa, joka oli minulle vallan synkkä ja selittämätön. Minulla oli tuskin aikaa ennättää Lontooseen iltajunalla, etsiä teidät tänä aamuna käsiini ja tuoda teidät molemmat mukaani tänne Birminghamiin.« Kirjanpitäjän lopetettua kertomuksensa syntyi pieni äänettömyys. Holmes vilkaisi toisella silmällään minuun ja nojautui tyynyjä vasten tyytyväinen ja samalla aprikoiva ilme kasvoillaan – jokseenkin kuin viinintuntijalla, joka on juuri maistanut ensi kerran jotakin hienoa viinilajia. »Sangen mutkallista, vai kuinka, Watson? Tässä on muutamia seikkoja, jotka mieltäni kiinnittävät. Luulen sinun olevan yhtä mieltä siitä, että herra Arthur Harry Pinnerin puhutteleminen Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön tilapäisessä konttorissa olisi sangen mieluinen kohtaus meille molemmille.« »Mutta miten sen oikeastaan järjestämme?« »Se käy kyllä helposti«, sanoi Hall Pyecroft. »Te olette kaksi paikkaahakevaa ystävääni ja mikä on luonnollisempaa kuin että minä vien teidät molemmat herra Pinnerin luo kysymään, voiko hän auttaa teitä.« »Aivan niin. Luonnollisesti«, sanoi Holmes. »Minä tahdon hyvin mielelläni käydä tuon herran luona koettamassa, saanko pistää sormeanikaan hänen pikku vehkeilyynsä. Mitkä ominaisuudet tekevät teidän ansionne niin arvokkaiksi, tai olisiko mahdollista että –« hän alkoi pureksia kynsiään ja katsella kummastellen ulos ikkunasta. Me tuskin voimme saada hänestä enää irti sanaakaan ennenkuin olimme New Streetillä. ---- Kello seitsemän samana iltana olimme kaikki matkalla Corporation Streetille ja yhtiön konttoriin. »Ei maksa vaivaa tulla sinne ennen aikojaan. Hän tulee ainoastaan tapaamaan minua, sillä huoneet ovat aivan tyhjät aina määrättyyn kellonlyöntiin asti, kuten jo olen sanonut.« »Sepä on kuvaavaa«, sanoi Holmes. »Mutta katsokaahan«, sanoi kirjanpitäjä. »Hän käveleekin tuolla edellämme.« Hän osoitti keskikokoista, vaaleaa, hyvin puettua herrasmiestä, joka käveli kiireesti kadun toisella puolella. Juuri samassa hetkessä kääntyi hän erääseen sanomalehtipoikaan päin, joka kaupusteli viimeisiä iltalehtiä ja päästyään ajopelien ja raitiovaunujen välitse pojan luo osti hän sanomalehden. Hermostuneesti käännältäen sanomalehden käteensä katosi hän erääseen porttiin. »Tuolla hän meneekin«, sanoi Hall Pyecroft. »Tuolla on yhtiön konttori. Tulkaa nyt kanssani, minä esittelen teidät ystävinäni.« Me seurasimme häntä kuudenteen kerrokseen ja pysähdyimme ensin puoliavoimen oven ulkopuolelle, jolle herra Pyecroft koputti. Ääni huudahti »tulkaa sisään«, ja me menimme kalustamattomaan huoneeseen, aivan samanlaiseen, jonka oppaamme oli meille kuvaillut. Pikku pöydän ääressä istui äsken näkemämme herra, sanomalehti levällään edessään, ja kun hän nosti kasvonsa ja kääntyi meihin päin, näytti minusta siltä kuin en olisi koskaan ennen nähnyt sieluntuskain niin syväksi uurtamia piirteitä, sellaisten, joita vain ani harvat miehet eläessään kokevat. Hiki helmeili hänen otsallaan, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä hurjat ja tuijottavat. Hän katsoi kirjanpitäjäänsä ikäänkuin ei hän olisi häntä enää tuntenut ja voin minä Hall Pyecroftin katseesta huomata, ettei hänen herransa tavallisesti näyttänyt sellaiselta. »Te näytätte sairaalta, herra Pinner«, sanoi hän, »Minä en voi oikein hyvin«, vastasi toinen, samalla tehden selvän ponnistuksen vähän toipuakseen ja kostutti kielellään kuivia huuliaan aina puhumaan ruvetessaan. »Mitä herroja te olette tuonut mukananne.« »Tämä on herra Harris Bermondseysta ja tuo on Price Birminghamista«, sanoi kirjanpitäjä sukkelasti. »Nämä molemmat ovat ystäviäni ja ovat olleet paikatta jo jonkun aikaa. He toivovat, että te mahdollisesti voisitte antaa heille jotakin työtä yhtiön palveluksessa.« »Hyvin mahdollista. Hyvin mahdollista!« huudahti herra Pinner kummituksen tavoin hymyillen. »Ehkäpä voimme tehdä jotakin teidän hyväksenne. Mikä on herra Harrisin erikoisala?« »Minä olen kassanhoitaja«, sanoi Holmes. »Me kyllä tarvitsemme sellaisen. Ja te, herra Price?« »Minä olen kirjanpitäjä«, sanoin minä. »Minä luulen yhtiön voivan auttaa teitäkin. Minä ilmoitan heti teille kun olemme tehneet päätöksen. Nyt pyydän minä teitä jättämään minut rauhaan. Menkää herran nimessä nyt matkoihinne!« Nuo sanat tuntuivat tulevan esille ikäänkuin pakkotila, johon hän itsensä oli asettanut, olisi käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Holmes ja minä katselimme toisiimme ja Hall Pyecroft otti askeleen pöytää kohden. »Te unhotatte, herra Pinner, että minä olen täällä kutsumuksesta saadakseni teidän määräyksenne.« »Se oli kyllä totta, herra Pyecroft«, sanoi toinen tyynemmällä äänellä. »Te voitte odottaa täällä hetkisen, eikä mikään estä ystäviännekään odottamasta. Minä olen kolmen minuutin kuluttua valmis palvelukseenne, jos te hyväntahtoisesti odotatte siksi.« Hän nousi ylös ja kohteliaasti kumarrettuaan meille meni ulos huoneen toisesta päästä ja sulki oven jälkeensä. »Mitähän nyt on tekeillä?« kuiskasi Holmes. »Aikookohan hän hävitä käsistämme?« »Se on mahdotonta«, sanoi Pyecroft. »Kuinka niin?« »Ovi vie ainoastaan tuohon toiseen huoneeseen.« »Eikö sieltä ole mitään käytävää ulos?« »Ei mitään.« »Onko se kalustettu?« »Eilen se oli tyhjä.« »Mitä tekemistä hänellä sitten on siellä sisällä? Tässä asiassa on jotakin minulle käsittämätöntä. Jos ihminen koskaan voi olla puolihöperö, niin oli herra Pinner ainakin. Mikä hänet on voinut tehdä niin levottomaksi?« »Kenties hän epäilee meidän olevan etsiviä poliiseja«, sanoin minä. »Niin, niin se varmaankin on«, sanoi Pyecroft. Holmes pudisti päätään. »Hän ei kalvennut. Hän oli kalpea jo huoneeseen tullessamme. Sitä vastoin on mahdollista että...« Hänen sanansa keskeytti sisähuoneen ovesta kuuluva koputus. »Mitä hittoa hän koputtaa omalle ovelleen?« sanoi kirjanpitäjä. Taas kuului koputusta ja nyt paljon kuuluvammin. Me katsoimme kaikki odottaen oveen päin. Katsoessani Holmesiin huomasin hänen kasvonsa jäykistyvän ja hän nojautui eteenpäin innokkaasti odotellen. Sen perästä kuului hiljainen, koriseva ääni, jota seurasi kiireinen koputus ovelle. Holmes ryntäsi raivoissaan ovea vastaan, mutta se oli sisäpuolelta lukossa. Hänen esimerkkiään seuraten hyökkäsimme mekin sitä vastaan koko painollamme. Toinen salpa antoi perään, sen jälkeen lensi toinen rikki ja ovi putosi jymisten alas. Me hyökkäsimme sen yli toiseen huoneeseen. Se oli tyhjä. Hetkisen ajan seisoimme hiljaa. Etuhuoneen puoleisessa nurkassa oli ovi. Holmes hyökkäsi sitä vastaan ja avasi sen. Nuttu ja liivi oli lattialla ja oven takana naulassa riippui Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön johtaja housunkannattimet kaulan ympärillä. Hänen polvensa olivat käppyrässä ja pää riippua retkotti alaspäin kammottavassa asemassa. Hänen kantapäidensä koputus ovea vasten oli antanut sen äänen, joka herätti meidän huomiotamme. Ensi työkseni tartuin mieheen ja nostin hänet ylös. Holmes ja Pyecroft päästivät housunkannattimet irti, jotka olivat uponneet syvälle kaulaan. Me kannoimme hänet sitten toiseen huoneeseen, jossa hän nyt lepäsi kasvot harmaina ja työnsi ulos ja sisään tummansinisiä huuliaan joka hengenvedolla – hänestä oli vain raunio jäljellä siitä mitä hän hetkistä aikaisemmin oli. »Mitä sinä hänestä luulet, Watson?« kysyi Holmes. Minä kumarruin hänen ylitseen ja tutkin häntä. Hänen valtimonsa oli heikko ja säännötön, mutta hengitys tuli vahvemmaksi ja silmäluomet alkoivat vapista ja avautuivat puolittain. »Hän oli jo melkein lopussa, mutta nyt hän alkaa jo toipua«, sanoin. »Olkaa hyvä ja avatkaa ovi ja ojentakaa minulle vesikarahvi.« Minä avasin hänen kauluksensa, kaadoin vähän kylmää vettä hänen kasvoilleen, liikuttelin ylös ja alas hänen käsivarsiaan, kunnes hän alkoi taas hengittää luonnollisella tavalla. »Nyt se on ainoastaan ajan kysymys«, sanoin minä kääntyen poispäin hänestä. Holmes seisoi pöydän vieressä kädet housuntaskuissa ja leuka rintaa vasten. »Luulen olevan parasta, että kutsumme poliisin, vaikkakin mielelläni tahtoisin antaa heille täydellisen selvityksen samalla kertaa koko salaisuudesta.« »Minulle on vallan käsittämätöntä«, sanoi Pyecroft, »miksi hän kuletti minut aina tänne ylös asti ja sitten...« »Mutta sehän on aivan selvä«, sanoi Holmes kärsimättömästi. »Tätä viimeistä minä vain en ymmärrä.« »Te ymmärrätte siis jutun muutoin?« »Se on luullakseni aivan selvä. Mitä sinä sanot, Watson?« Minä kohautin olkapäitäni. »Minun täytyy tunnustaa, että se on minulle liian syvällistä«, sanoin minä. »Jos sinä vain ajattelet ensimäisiä tapahtumia, niin huomaat kaikkien viittaavan samaan suuntaan.« »No, mitä luulet niiden merkitsevän?« »Katsoppas, koko asia riippuu kahdesta seikasta. Ensimäinen on se, että he pakottivat Pyecroftin kirjoittamaan selityksen, jolla hän sitoutui ottamaan paikan tässä huijausyhtiössä. Etkö sinä huomaa mitä se merkitsee?« »En todellakaan ymmärrä.« »Mutta mitä varten he olisivat pakottaneet hänen tekemään niin? Sillähän ei ollut mitään tekemistä sopimuksen kanssa, sillä sellaiset sopimukset ovat tavallisesti suullisia, eikä ole olemassa mitään syitä, miksi tämä olisi ollut poikkeus tavallisuudesta. Ettekö ymmärrä, ystäväni, että he halusivat saada herra Pyecroftin käsialan näytteen ja että tämä oli ainoa keino sen saamiseen?« »Mutta miksi he tahtoivat saada näytteen minun käsialastani?« »Niin, minkätähden? Siinäpä juuri solmu onkin. Sen ratkaistuamme olemme hyvällä tiellä tämän pienen tehtävän ratkaisemisessa. Minkätähden? On olemassa ainoastaan yksi tyydyttävä syy. Joku tahtoi oppia jäljittelemään teidän käsialaanne ja hänen piti ensin saada siitä näyte. Jos nyt siirrymme toiseen seikkaan, niin huomaamme niiden selvittävän toisiaan. Toinen tärkeä seikka on se, että Pinner ei pyytänyt teitä kirjoittamaan hylkäävänne paikan, vaan jättämään tuon suuren liikkeen johtajan siihen luuloon, että joku hänelle tuntematon herra Hall Pyecroft tulisi maanantaina ja ryhtyisi työhönsä.« »Jumalani«, huudahti Pyecroft, »minkälainen sokea kana minä olen ollutkin.« »Nyt te kai huomaatte käsialan tärkeyden. Jos teidän sijastanne olisi tullut konttoriin henkilö, jolla olisi ollut aivan erilainen käsiala kuin kirjeeseen käytetty, niin olisi kaikki ollut menetetty. Välipäivinä oli konnalla aikaa opetella matkimaan teidän käsialaanne ja hänen asemansa oli sillä tavoin turvattu, sillä minä otaksun, ettei kukaan konttorissa ollut teitä ikinä nähnyt?« »Ei yksikään sielu«, mutisi Pyecroft. »Aivan niin. Luonnollisesti oli perin tärkeää estää teidät peruuttamasta sanaanne ja tapaamasta ketään, joka voi kertoa jonkun toisen henkilön työskentelevän teidän nimessänne Mawsonin konttorissa. Sentähden antoivat he teille hyvän rahasumman ja lähettivät teidät Birminghamiin, jossa he varustivat teidät tarpeellisella työllä estääkseen teitä menemästä Lontooseen, jossa te olisitte voineet tehdä heidän salaliittonsa tyhjäksi. Sehän on selvää.« »Mutta miksi olisi tämä mies ollut olevinaan oma veljensä?« »No sehän on aivan selvää. Heitä on nähtävästi vain kaksi konnaa yhdessä nuotassa. Toinen on olevinaan konttorissa teidän nimellänne. Tämä esiintyi teidän palkkaajananne ja huomattuaan, ettei voinut hankkia teille työnantajaa antamatta asiasta vihiä kolmannelle henkilölle, jota hän ei mielellään tehnyt, niin muutti hän muotoaan sikäli kuin taisi ja luotti, että teidän huomaamaanne yhdennäköisyyttä voitiin pitää suvun yhdennäköisyytenä. Jollette olisi keksinyt tuota kultapaikkaa hänen hampaassaan, niin eivät teidän epäluulonne olisi luultavasti koskaan heränneet.« Hall Pyecroft pudisteli nyrkkejään ilmassa. »Taivas«, huudahti hän. »Mitähän tämä toinen Hall Pyecroft on tehnyt Mawsonin konttorissa sillä aikaa kun minua on näin pahasti vedetty nenästä? Mitä me nyt teemme, herra Holmes? Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä?« »Meidän täytyy sähköttää Mawsonille.« »He sulkevat lauantaisin kello kaksitoista.« »Se ei tee mitään, ainahan talossa on joku porttivahti tai vahtimestari.« »Niillä on todellakin aina vahti kallisarvoisten paperiensa takia, joita niillä on kassaholvissaan. Minä olen usein kuullut Cityssä puhuttavan siitä.« »Sepä hyvä, me sähkötämme heti ja tiedustelemme onko joku kirjanpitäjä työskennellyt siellä teidän nimellänne. Se on kylläkin selvää, mutta mikä ei ole selvää, on se seikka, minkätähden toinen konna meni meidät nähtyään ulos huoneesta ja hirtti itsensä.« »Sanomalehti«, kuului heikko ääni takanamme. Mies istui suorana lattialla, kalpeana ja kammottavan näköisenä, palaava järki loistaen hänen katseessaan ja kädet hermostuneesti näpelöiden kaulassa vielä näkyviä punaisia juormuja. »Sanomalehti tietystikin«, huudahti Holmes innostuneena. »Niin typerä sitä voi ollakin. Minä ajattelin niin paljon meidän käyntiämme, että sanomalehti ei koskaan johtunut mieleeni. Siinä täytyy salaisuuden luonnollisesti ollakin.« Hän levitti sen pöydälle ja häneltä pääsi riemuhuudahtus. »Katsoppas tänne, Watson«, huudahti hän. »Se on aikaseen ilmestynyt Lontoon lehti ''Evening Standart''. Tässä on kaikki, mitä kaipaamme. Katsohan otsakirjoitusta: ’''Cityssä tapahtunut rikos. Murha Mawson & Williamsin liikkeessä. Suurenmoinen sisäänmurtoyritys.''’ Tässä on kaikki mitä tarvitsemme. Olkaa hyvä ja lukekaa se meille, me tahdomme kaikki mielellämme sen kuulla.« Oli luonnollista, että se oli Lontoossa päivän suurin tapahtuma ja kertomus siitä kuului: »Rohkea sisäänmurtoyritys tehtiin Cityssä tänään iltapäivällä ja päättyi se rikollisen kiinniottamisella sittenkun hän jo oli ehtinyt murhata yhden ihmisen. Jonkun aikaa on suurella vaihtokonttorilla Mawson & Williamsilla ollut huostassaan arvopapereita, joiden arvo nousee yli kahdensadantuhannen punnan. Liikkeenjohtaja tuntien tästä aiheutuvan vastuunalaisuutensa oli yrityksessä olevain suurten etujen perusteella hankkinut uusimmanlaatuisen kassakaapin ja pitänyt huolta, että asestettu vartija käveli konttorihuoneuston edustalla yöt ja päivät. Liikkeeseen oli edellisellä viikolla otettu uusi kirjanpitäjä nimeltään Hall Pyecroft. Tuo henkilö ei kuitenkaan näytä olevan kukaan muu kuin kuuluisa väärentäjä ja murtovaras Beodington, joka veljensä kanssa äskettäin päästettiin vapaaksi vankeudesta, istuttuaan siellä viisi vuotta. Tähän asti selittämättömällä tavalla onnistui hän väärällä nimellä hankkimaan paikan konttorissa, jota hän käytti ottaakseen jäljennökset useimmista lukoista ja hankkiakseen itselleen tarkat tiedot kassaholvin ja kassakaapin paikasta. Lauantaina lähtevät Mawsonin kirjanpitäjät huoneustosta kello kaksitoista. Kersantti Tuson, eräs Cityn poliisi oli sentähden sangen kummastunut nähdessään erään herran tulevan konttorista kapsäkki kädessään kaksikymmentä minuuttia yli kaksitoista. Epäluuloisena seurasi hän miestä ja onnistui poliisi Pallackin avulla vangitsemaan hänet hänen vimmatusta vastarinnastaan huolimatta. Heti oltiin selvillä, että tässä oli tapahtunut rohkea ja suuri murtovarkaus. Kapsäkistä löydettiin näet amerikkalaisia rautatieosakkeita yli 2,800,000 dollarin arvosta ja joukko muihin yhtiöihin ja kaivoksiin kuuluvia osakkeita. Liikehuoneustoa tutkittaessa tavattiin onnettoman vahdin ruumis käppyrään käännettynä ja heitettynä suurimpaan kassaholviin. Murhattua ei luonnollisesti olisi löydetty ennen maanantaita, jos ei kersantti Tuson olisi miestä ruvennut epäilemään. Vahdin pää oli murskattu takaapäin hiilihangolla. On aivan selvää, että Beodingtonin oli sallittu tulla huoneustoon ilmoitettuaan jotakin sinne unohtaneensa ja että hän tapettuaan vahdin oli ryöstänyt suurimman kassaholvin ja lähtenyt saaliinensa matkoihinsa. Hänen veljellään, joka tavallisesti työskentelee yhdessä hänen kanssaan, ei näytä olleen mitään tekemistä tämän rikoksen kanssa, mikäli tähän asti on saatu selville, mutta poliisi on ahkerassa työssä saadakseen selville hänen nykyisen olinpaikkansa.« »Siinä tapauksessa voimme me vähän säästää poliisin vaivoja«, sanoi Holmes ja vilkasi hirvittävään olentoon, joka istui kykkyrässä ikkunan vieressä. »Ihmisluonto on kummallinen sekotus, vai mitä, Watson. Sinä huomaat, että murhamies ja viheliäinen raukka voi olla niin rakastettu, että hänen veljensä tekee itsemurhan, kun hän kuulee toisen tehneen itsensä syypääksi henkensä menettämiseen. Ei ole kumminkaan epäilystäkään siitä, mitä meidän on tässä tapauksessa tekeminen. Tohtori ja minä vahdimme täällä, olkaa, Pyecroft, niin hyvä ja käykää hakemassa poliisi.« '''Lähde:''' Doyle, Arthur Conan 1923: ''Salaperäinen suojelija''. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki. [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[Luokka:Novellit]] [[en:The Stock-broker's Clerk]] 2918 8433 2006-10-29T15:29:59Z Nysalor 5 Enoni {{Wikipedia}} '''Arthur Conan Doyle''' (1859–1930) == Novellit == * ''[[Halkihuulinen kerjäläinen]]'' * ''[[Kaksoisihminen]]'' * ''[[Kolme ylioppilasta]]'' * ''[[Kreikkalaisen tulkin seikkailut]]'' * ''[[Punapäiden yhdistys]]'' * ''[[Salaperäinen suojelija]]'' * ''[[Seikkailu Norwoodissa]]'' * ''[[Valtiosalaisuus]]'' == Romaanit == * ''[[Enoni]]'' [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[en:Author:Arthur Conan Doyle]] [[es:Arthur Conan Doyle]] [[fr:Arthur Conan Doyle]] 2919 5139 2006-08-29T23:40:59Z Nysalor 5 [[Luokka:Englantilaiset kirjailijat]] [[Luokka:Englantilaiset kirjailijat|Doyle, Arthur Conan]] 2920 5140 2006-08-29T23:41:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 2921 5141 2006-08-30T16:46:57Z Nysalor 5 Nora {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nora |alaotsikko=Näytelmä kolmessa näytöksessä |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} == Henkilöt. == : ASIANAJAJA HELMER. : NORA, hänen vaimonsa. : TOHTORI RANK. : ROUVA LINDE. : ASIANAJAJA KROGSTAD. : HELMERIN KOLME PIENTÄ LASTA. : ANNA-MAIJA, Helmerin lapsenpiika. : SISÄPIIKA samassa talossa. : KANTAJA. (Tapaus tapahtuu Helmerin asunnossa.) == Näytökset == * [[Nora: Ensimäinen Näytös|Ensimäinen Näytös]] * [[Nora: Toinen Näytös|Toinen Näytös]] * [[Nora: Kolmas Näytös|Kolmas Näytös]] '''Lähde:''' Ibsen, Henrik 1880: ''[http://www.gutenberg.org/etext/17674 Nora: näytelmä kolmessa näytöksessä]''. Suomentanut [[Kaarlo Slöör]]. K. E. Holm, Helsinki. [[Luokka:Nora| ]] [[en:A Doll's House]] [[no:Et dukkehjem]] 2922 5142 2006-08-30T16:47:05Z Nysalor 5 Ensimäinen Näytös {{Otsikko |edellinen=[[Nora]] |seuraava=[[Nora: Toinen Näytös|Toinen Näytös]] |otsikko=Ensimäinen Näytös. |alaotsikko=[[Nora]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} ''(Soma ja kauniisti vaikkei rikkaasti sisustettu huone. Oikealla puolella perällä oleva ovi vie etuhuoneesen; toinen vasemmalla puolella perällä oleva vie Helmerin työhuoneesen. Näitten molempien ovien välillä on piano. Vasemmalla sivulla on keskellä seinää ovi ja edempänä ikkuna. Lähellä ikkunaa on ympyriäinen pöytä nojatuolineen ja pikku sohvaneen. Oikean puolisella sivuseinällä, hiukan taempana, on ovi, ja samalla seinällä, lähempänä katsojaa, on fajanssiuuni ja sen edessä pari nojatuolia ja liekkutuoli. Uunin ja sivuoven välillä on pieni pöytä. Seinillä on vaskipiirroksia. Kirjahylly porsliinikaluineen ja muine pikku taideteoksineen; pieni kirjakaappi kauniisti sidottuine kirjoineen. Mattoja lattialla; tulta uunissa. Talvipäivä.)'' ''(Etuhuoneesta kuuluu kellonhelinää; vähän ajan takaa kuullaan, että ovi avataan. '''Nora''' tulee mielissänsä hyräellen huoneesen, hänellä on päällystakki yllänsä ja hän kantelee koko joukon paketteja, jotka hän panee oikealla puolella olevalle pöydälle. Hän jättää oven etuhuoneesen auki ja siellä näkyy '''kantaja''', joka kantaa joulukuusta ja koria, minkä hän antaa sisäpiijalle, joka oli avannut oven heille.)'' ''Nora.'' Kätke joulukuusi hyvin, Leena. Lapset eivät saa nähdä sitä ennenkuin illalla, kun se on koristettu. ''(Kantajalle, ottaessaan rahakukkaroa esille.)'' Kuinka paljon –? ''Kantaja.'' Viisikymmentä äyriä. ''Nora.'' Tuossa on kruunu. Ei, pidä se kokonansa! ''(Kantaja kiittää ja menee. Nora panee oven kiinni. Nora hymyilee iloisella mielellä riisuessaan päällystakkinsa.)'' ''Nora (ottaa paperi-pussillisen konfehtiä taskustaan ja syö pari kappaletta; sitten menee hän varovasti ja kuuntelee miehensä kamarin ovella.)'' On, hän on kotona. ''(hyräilee taasen mennessään oikealla puolella olevalle pöydälle.)'' ''Helmer (huoneestaan.)'' Leivolintunenko se visertelee siellä? ''Nora (avatessan muutamia paketteja.)'' Se se on. ''Helmer.'' Pikku oravako se siellä häärii? ''Nora.'' Juuri se! ''Helmer.'' Milloinka orava tuli kotia? ''Nora.'' Vast’ikään. ''(panee konfehtipussin taskuun ja pyyhkii suutansa.)'' Tules tänne, Torvald, niin saat nähdä mitä olen ostanut. ''Helmer.'' Äläppäs häiritse. ''(vähän ajan perästä; avaa oven ja katsoo ulos kynä kädessä.)'' Ostanut, sanot. Noita kaikkia? Onko nyt käpyseni käynyt ulkona taasen hukkaamassa rahoja? ''Nora.'' Niin, Torvald, voimmehan tänä vuonna todellakin vähän menettää rahoja. Onhan tämä ensimäinen joulu, jolloin meidän ei tarvitse säästää. ''Helmer.'' Oh, tiedätkö mitä, tuhlata emme voi. ''Nora.'' Hiukan, Torvald, hiukan voimme kyllä tuhlata nyt. Eikö niin? Pikkuruisen vain. Saathan sinä nyt ison palkan ja tulet ansaitsemaan paljon, paljon rahaa. ''Helmer.'' Niin, uudelta vuodelta alkaen; mutta koko neljännes vuotta kuluu ennenkuin palkka saadaan. ''Nora.'' Hui, hai; voimmehan lainata siksi aikaa. ''Helmer.'' Nora! ''(menee hänen luoksensa ja nipistelee leikitellen häntä korvasta.)'' Onko kevytmielisyys nyt ulkona kummittelemassa? Olettakaamme, että minä tänäpänä lainaan tuhatta kruunua ja sinä tuhlaisit ne jouluviikolla ja minä sitten uuden vuoden aattona saisin katonpaanun päähäni ja jäisin siihen paikalle. – ''Nora (sulkee kädellään hänen suunsa.)'' Oh hyi; älä puhu niin ilkeästi. ''Helmer.'' Niin, olettakaamme että niin tapahtuisi – mitäs sitten? ''Nora.'' Jos jotakin niin pahaa sattuisi, niin olisipa melkein yhdentekevää oliko minulla velkaa vai ei. ''Helmer.'' Entäs ne, joilta minä olin lainannut? ''Nora.'' Ne? Kukas niistä huolisi! Vento-vieraitahan ne ovat. ''Helmer.'' Nora, Nora, sinä olet vaimo! Vaan leikkipuhe sikseen, Nora; sinä tiedät, mikä minun ajatukseni on tässä asiassa. Ei velkaa! Eikä koskaan lainata! Siihen tulee jotakin ahdistavaa, ja siis myöskin jotain epäkaunista siihen kotiin, joka perustetaan lainalle ja velalle. Nyt olemme kumpikin miehuullisesti kestäneet aina tähän päivään saakka; ja sitä tahdomme myös tehdä sen lyhyen ajan, jona sitä vielä tarvitaan. ''Nora (menee kakluuniinpäin.)'' Niin, niin, niinkuin tahdot, Torvald. ''Helmer (seuraa häntä.)'' No, no; ei pikku laululintunen nyt saa laskea siipiänsä lerpalleen. Mitä? Seisooko pikku oravani siinä ja nyrpistelee? ''(ottaa rahakukkaronsa esille.)'' Nora; mitäs luulet minulla tässä olevan? ''Nora (kääntyy ripsaasti.)'' Rahaa! ''Helmer.'' He tuossa. ''(antaa hänelle muutamia seteleitä.)'' Kyllähän minä tiedän että talossa tarvitaan paljonkin joulu-aikaan. ''Nora (lukee rahoja.)'' Kymmenen – kaksikymmentä – kolmekymmentä – neljäkymmentä! Kiitos, kiitos, Torvald; näillä minä pääsen pitkälle. ''Helmer.'' Niin, sen saat todellakin tehdä. ''Nora.'' Niin, niin, sen minä kyllä teen. Mutta tules tänne, niin näytän sinulle kaikki mitä olen ostanut. Ja kuinka halvalla hinnalla! Kas, tässä ovat uudet vaatteet Iivarille – ja sitten sapeli. Tässä on hevonen ja vaskitorvi Bobille. Ja tässä on nukki ja nukensänky Emmylle; ne ovat kyllä halpaa tekoa; mutta hän lyö ne kumminkin kohta pirstaleiksi. Ja tässä on minulla leninkikangasta ja kaulahuiveja piioille; vanhan Anna-Maijan olisi nyt pitänyt saada paljoa enemmän. ''Helmer.'' Ja mitä tuossa paketissa on? ''Nora (huutaa.)'' Älä, Torvald, sitä et saa nähdä ennenkuin täniltana! ''Helmer.'' Vai niin. Mutta sano nyt minulle, pikku tuhlari, mitäs olet aikonut ostaa itsellesi? ''Nora.'' Vielä mitä; itsellenikö? Minä en huoli ollenkaan mistään. ''Helmer.'' Kylläpä huolit. Sano nyt jotakin mahdollista, jota mieluisimmin haluaisit. ''Nora.'' En, en todellakaan tiedä mitään. Niin, kuules, Torvald – ''Helmer.'' Noh? ''Nora, (hapuilee hänen nappejansa, katsomatta häneen.)'' Jos tahdot antaa minulle jotakin, niin voisithan –, sinä voisit – ''Helmer.'' No, no; sano suoraan. ''Nora (ripsaasti.)'' Sinä voisit antaa minulle rahaa, Torvald. Ainoastaan senverran kuin voit olla ilman; niin minä sitten jonakuna päivänä ostan niillä jotakin. ''Helmer.'' No mutta, Nora – ''Nora.'' Tee se, Torvald-kulta; minä pyydän sitä niin hartaasti sinulta. Minä sitten ripustaisin rahat kauniissa kultapaperin kääreessä joulukuuseen. Eikös se olisi hauskaa? ''Helmer.'' Miksi niitä kutsutaan, jotka aina hukkaavat rahoja? ''Nora.'' Niin, niin, tuhlareiksi; sen kyllä tiedän. Vaan tehkäämme niinkuin minä sanon, Torvald; niin minä saan aikaa miettiäkseni mitä minä enimmin tarvitsen. Eikös se ole sangen järkevätä? Eikös? ''Helmer (hymyillen.)'' On kyllä; se tahtoo sanoa, jos sinä todellakin voisit pitää kiinni niistä rahoista, jotka minä sinulle annan, ja todellakin ostaisit niillä jotain itsellesi. Vaan ne, arvaan ma, kuluvat talouden tarpeihin ja niin moniin muihin turhuuksiin, ja sitten saan minä taasen maksaa ulos. ''Nora.'' Mutta, Torvald – ''Helmer.'' Sitä et voi kieltää, rakas Noraseni. ''(panee käsivartensa hänen ympärillensä.)'' Lintuseni on suloinen, mutta hän hukkaa sangen paljon rahoja. Et usko kuinka kalliiksi miehelle käy semmoisen linnun pitäminen! ''Nora.'' O hyi, kuinka sinä voitkaan puhua semmoista? Minä, joka todellakin säästän minkä suinkin voin. ''Helmer (hymyilee.)'' Kas, siinä puhuit totta. Minkä suinkin '''voit'''. Vaan sinä et ollenkaan voi. ''Nora (hyräilee ja hymyilee mielissänsä.)'' Hm, jospa vain tietäisit, Torvald, kuinka paljon kulunkeja meillä leivosilla ja oravilla on. ''Helmer.'' Sinä olet kummallinen pikku olento. Aivan isäsi kaltainen. Keinoista rahaa ansaitaksesi pidät sinä tarkkaa huolta; vaan heti rahat saatuasi ne ikäänkuin sulavat pois käsissäsi; sinä et milloinkaan tiedä mihin ne olet menettänyt. No, täytyy tyytyä sinuun semmoisena kuin olet. Se on syntyperäistä. Niin, niin, niin, semmoinen vika kulkee perintönä, Noraseni. ''Nora.'' Ah, minä toivoisin, että olisin perinyt useamman isäni avuista. ''Helmer.'' Ja minä en toivoisi sinua toisenlaiseksi, kuin juuri semmoiseksi kuin sinä olet, minun sulo, pikku laululeivoseni. Vaan kuules; jotain johtuu mieleeni. Sinä näytät niin – niin – miksi sitä sanoisinkaan? – niin luulonalaiselta tänään – ''Nora.'' Todellako? ''Helmer.'' Aivan varmaan. Katsoppas minua suoraan silmiin. ''Nora (katsoo häneen.)'' Noh? ''Helmer (uhkaa sormellansa.)'' Eihän herkkusuu lie ollut liikkeellä kaupungilla tänään? ''Nora.'' Ei; kuinkas se nyt pisti päähäsi. ''Helmer.'' Eikö herkkusuu todellakaan ole pistäytynyt konditorin luona? ''Nora.'' En, minä vakuutan sen sinulle, Torvald – ''Helmer.'' Eikä maistellut hiukan marjahilloa? ''Nora.'' En, en ollenkaan. ''Helmer.'' Eikä syönyt yhtä konfehtiakaan tai kahta? ''Nora.'' En, Torvald, minä vakuutan sen sinulle toden totta – ''Helmer.'' No, no, no; sehän on tietysti pelkkää leikkiä minulta – ''Nora (menee oikeanpuoliselle pöydälle.)'' Eihän minulle voisi juolahtaa mieleenkään tehdä vastoin sinun tahtoosi. ''Helmer.'' Et, kyllähän minä sen tiedän; ja olethan sinä antanut minulle sanasi sen päälle –. ''(kääntyen häneen.)'' Noh, pidä sinä pikku joulusalaisuutesi omanasi, mun armas Norani. Tulevathan ne kai ilmi täniltana kun joulukuusi on sytytetty, arvaan ma. ''Nora.'' Oletko muistanut kutsua tohtori Rankia? ''Helmer.'' En. Vaan eihän sitä ole tarvis; seuraahan se itsestänsä, että hän on illallisella meidän kanssa. Muutoin kutsun minä hänet, kun hän tulee tänne aamupuolella. Hyvää viiniä olen minä hankkinut. Nora, et voi uskoa, kuinka minä iloitsen illan tulosta. ''Nora.'' Niin minäkin. Entäs lapset, mikä riemu niillä on oleva, Torvald! ''Helmer.'' Ah, kuinka suloista on ajatella, että olen saanut varman, turvallisen paikan; että minulla nyt on riittävät tulot. Eikö niin; sitä on suloista ajatella? ''Nora.'' Oh, se on eriskummaista! ''Helmer.'' Muistatko viime joulua? Kokonaista kolme viikkoa edeltäpäin sinä suljit itsesi joka ilta lukittuun huoneesen ja valvoit puoliyötä kauemmin tehdäksesi kukkasia joulukuuseen ja kaikkia noita muita koristuksia, joilla aioit ihastuttaa meitä. Uh, se oli ikävin aika, jota koskaan olen viettänyt. ''Nora.'' Silloin ei minulla ensinkään ollut ikävää. ''Helmer (hymyillen.)'' Vaan se oli kumminkin jokseenkin köyhää kaikki, Nora. ''Nora.'' Oh, aiotko nyt taasen naurella minua siitä. Mitäs minä sille mahdoin, että kissa oli tullut sisälle ja repinyt kaikki repaleiksi? ''Helmer.'' Et, ethän sinä voinut sille mitään, pikku Nora-rukkaseni. Sinulla oli paras tahto ilahuttaa meitä kaikkia, ja se on pää-asia. Mutta hyvä on kumminkin, että ahtaat ajat ovat ohitse. ''Nora.'' Niin, se on oikein eriskummaista. ''Helmer.'' Nyt ei minun huoli istua tässä yksinäni ikävissäni; ja sinun ei tarvitse vaivata sulosilmiäsi eikä pieniä, hienoja kätösiäsi – ''Nora (taputtaa käsiänsä.)'' Niin, Torvald, eikö niin, sitä ei enää ole tarvis? Oh, kuinka eriskummaisen kaunista on kuulla sitä ''(tarttuu hänen käsivarteensa.)'' Nyt sanon sinulle, kuinka olen ajatellut, että asetamme taloutemme, Torvald. Heti kun joulupyhä on ohitse – ''(etuhuoneen kelloa soitetaan.)'' Oh, siellä soittavat. ''(siivoaa vähän huonetta.)'' Siellä varmaan tulee joku. Sepä oli ikävätä. ''Helmer.'' Visiiteillä kävijöille minä en ole kotona; muista se. ''Sisäpiika (ovessa.)'' Rouva, tässä on vieras rouvasihminen – ''Nora.'' Anna hänen tulla sisään. ''Sisäpiika (Helmerille.)'' Ja samassa tuli tohtori. ''Helmer.'' Menikö hän suoraan minun kamariini? ''Sisäpiika.'' Niin, hän meni sinne. ''(Helmer menee kamariinsa. Piika osoittaa Linde-rouvalle joka on matkavaatteissaan, tulemaan sisään ja panee oven hänen jälestänsä kiinni.)'' ''Rouva Linde (ujosti ja hiukan viivytellen.)'' Hyvää päivää, Nora. ''Nora (epävarmaan.)'' Jumal’antakoon – ''Rouva Linde.'' Sinä et taida tuntea minua enää. ''Nora.'' En; minä en tiedä –; kumminkin, kun minä tunnustelen – ''(huutaen.)'' Mitä! Kristiina! Sinäkös se todellakin olet? ''Rouva Linde.'' Niin, minä se olen. ''Nora.'' Kristiina! Ja minä kun en alussa tuntenut sinua! Vaan miten minä olisin voinutkaan – Kuinka sinä olet muuttunut, Kristiina! ''Rouva Linde.'' Niin, muuttunut olen kyllä. Yhdeksän – kymmenen pitkää vuotta – ''Nora.'' Onko niin pitkä aika jo kulunut siitä kun viimein näimme toinen toisemme? Niin, niinpä taitaa olla. Oh, viime kahdeksan vuotta ovat olleet onnellista aikaa, usko se. Ja nyt olet siis tullut tähän kaupunkiin? Tehnyt pitkän matkan talvisaikaan. Se oli reippaasti tehty. ''Rouva Linde.'' Minä tulin höyrylaivalla juuri tän’aamuna. ''Nora.'' Huvitellaksesi jouluna, tietysti. Oh, kuinka se on hupaista! Niin, huvitellaita, sitä tahdomme oikein. Mutta riisuhan päällystakki päältäsi. Eihän sinulla lie kylmä? ''(auttaa häntä.)'' Kas niin; nyt istumme hauskasti tähän uunin eteen. Ei, käy nojatuoliin tuohon! Tässä keinutuolissa tahdon minä istua. ''(tarttuu hänen käsiinsä.)'' Niin, no nythän sinulla on vanhat kasvosi jälleen; oli ainoastaan ensi tuokiossa –. Vähän kalpeammaksi olet kumminkin tullut, Kristiina, – ja ehkä hiukan laihemmaksikin. ''Rouva Linde.'' Ja paljon, paljon vanhemmaksi, Nora. ''Nora.'' Niin, ehkäpä hiukan vanhemmaksi; pikkuruikkuisen vain; ei ollenkaan paljon. ''(keskeyttää äkkiä puhettansa, vakaasti.)'' No, mutta minua hupsua kun istun tässä ja lavertelen! Armas Kristiina-kulta, voitko antaa minulle anteeksi? ''Rouva Linde.'' Mitäs tarkoitat, Nora? ''Nora (hiljaan.)'' Kristiina-raukka, olethan tullut leskeksi. ''Rouva Linde.'' Niin, kolme vuotta takaperin. ''Nora.'' Oh, tiesinhän minä sen; luinhan minä sen sanomissa. Oi, Kristiina, usko minua, minä aioin monta kertaa kirjoittaa sinulle siihen aikaan; vaan yhä lykkäsin minä sen toistaiseksi ja yhä tuli sille jotakin estettä. ''Rouva Linde.'' Armas Nora, sen minä käsitän aivan hyvin. ''Nora.'' Ei, se oli pahasti minulta, Kristiina. Voi, sinua raukkaa, mitä kaikkea oletkin saanut kokea. – Ja eihän hän jättänyt sinulle mitään, millä elää? ''Rouva Linde.'' Ei. ''Nora.'' Eikä yhtään lasta? ''Rouva Linde.'' Ei. ''Nora.'' Ei mitään siis? ''Rouva Linde.'' Eipä suruakaan eikä kaipausta, joka mieltä kalvaisi. ''Nora (katsoo uskomattomana häneen.)'' Mutta, Kristiina, kuinka se voi olla mahdollista? ''Rouva Linde. (hymyilee suruisesti ja silittää hänen hiuksiansa.)'' Niin, semmoista tapahtuu toisinaan, Nora. ''Nora.'' Niin peräti yksinäsi. Kuinka se mahtaa olla kauhean raskasta sinulle. Minulla on kolme kaunista lasta. Niin, nyt et saa heitä nähdä, sillä he ovat ulkona piijan kanssa. Vaan kerro minulle nyt kaikki – ''Rouva Linde.'' Ei, ei, ei, kerro mieluummin sinä. ''Nora.'' Ei, alota sinä. Tänään en tahdo olla itsekäs. Tänään tahdon ajatella vain sinun asioitasi. Vaan yhden asian sanon sinulle kumminkin. Tiedätkös, mikä suuri onni on kohdannut meitä näinä päivinä? ''Rouva Linde.'' En. Mikä se on? ''Nora.'' Ajatteleppas, mieheni on tullut tirehtöriksi osakepankkiin! ''Rouva Linde.'' Miehesikö? No, mikä onni –! ''Nora.'' Niin, sanomaton! Elää asianajajana, sehän on niin epävarmaa, varsinkin kun et tahdo tietää muista asioista kuin semmoisista, jotka ovat kunnollisia ja kauniita. Ja sitä Torvald tietysti ei ole koskaan tahtonut; ja siinä olen minä aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Oh, ymmärräthän, että me olemme iloiset! Hän alkaa tointansa pankissa jo uudesta vuodesta, ja silloin saa hän suuren palkan ja paljon prosentteja. Tästälähin saatamme elää peräti toisin kuin ennen – aivan niin kuin tahdomme. Oi, Kristiina, kuinka minä tunnen itseni keveäksi ja onnelliseksi! Niin, ompa kumminkin hauskaa, kun on oikein paljon rahoja eikä ollenkaan huolia. Eikö niin? ''Rouva Linde.'' Niin, ainakin mahtaa olla hauskaa, kun saa mikä on tarpeellisinta. ''Nora.'' Ei, ei ainoastaan tarpeellisinta, vaan oikein, oikein paljon rahoja! ''Rouva Linde (hymyilee.)'' Nora, Nora, etkö vieläkään ole tullut järkeväksi? Koulussa ollessasi olit aika tuhlari. ''Nora (hymyy hiljaan.)'' Niin, siksi Torvald sanoo minua vieläkin. ''(uhkaa sormellaan.)'' Vaan ”Nora, Nora” ei ole niin hupsu kuin luulette. – Oh, me emme todellakaan ole olleet semmoisissa varoissa, että minä olisin voinut tuhlata. Meidän on täytynyt tehdä työtä kumpaisenkin. ''Rouva Linde.'' Sinunkin? ''Nora.'' Niin, vähäpätöisiä töitä, käsitöitä, virkkaamista ja korko-ompelusta ja muuta semmoista; ''(huolimattomasti)'' ja muita töitä myöskin. Tiedäthän, että Torvald otti eron virkakunnasta kun menimme naimisiin? Siinä ei ollut toivoa päästä korkeampaan virkaan hänen virastossaan, ja täytyihän hänen nyt ansaita enemmän rahaa kuin ennen. Vaan ensi vuonna teki hän yli voimiensa työtä aivan kauheasti. Hänen täytyi hakea kaikenlaisia sivutuloja, senhän voit arvata, ja tehdä työtä yöt, päivät. Mutta sitä hän ei kestänyt ja niin tuli hän kuoleman sairaaksi. Silloin sanoivat lääkärit aivan välttämättömäksi, että hänen piti päästä etelämaille. ''Rouva Linde'', Niin, olittehan koko vuosikauden Italiassa? ''Nora.'' Olimme. Ei ollut helppoa päästä liikkeelle, sen voit arvata, Iivar oli juuri syntynyt silloin. Mutta lähteä meidän tietysti täytyi. Oh, se oli eriskummaisen kaunis matka. Ja se pelasti Torvaldin hengen. Mutta se maksoi hirveän paljon rahaa, Kristiina. ''Rouva Linde.'' Sen saatan kyllä arvata. ''Nora.'' Kaksitoista sataa specie-riksiä se maksoi. Neljätuhatta kahdeksan sataa kruunua. Se on iso summa se. ''Rouva Linde.'' Niin, vaan semmoisissa tiloissa on ainakin suuri onni, kun rahoja on olemassa. ''Nora.'' Niin, tahdon sanoa sen sinulle, me saimme rahat isältä. ''Rouva Linde.'' Vai häneltä. Se oli juuri siihen aikaan kun isäsi kuoli, jos oikein muistan. ''Nora.'' Niin, Kristiina, se oli juuri siihen aikaan. Ja ajatteles sitä, minä en voinut lähteä hänen luoksensa hoitamaan häntä. Minä kävin täällä joka päivä odotellen pikku Iivarin syntymistä. Ja lisäksi oli minulla kuolemantaudissa oleva Torvald-raukkani hoidettavana. Armas, kiltti isäni! Minä en enää saanut nähdä häntä, Kristiina. Oi, se on raskainta mitä olen kokenut sittepäivin kun naiduksi tulin. ''Rouva Linde.'' Tiedän sinun rakastaneesi häntä paljon. Vaan sitten läksitten Italiaan? ''Nora.'' Niin; olihan meillä rahat; ja lääkärit kiiruhtivat matkaamme. Niin läksimme kuukautta myöhemmin. ''Rouva Linde.'' Ja miehesi tuli aivan terveenä takaisin. ''Nora.'' Terveenä kuin tervakanto. ''Rouva Linde.'' Mutta – tohtori? ''Nora.'' Kuinka? ''Rouva Linde.'' Olipa minusta kuin piika olisi sanonut tohtoriksi sitä herraa, joka tuli tänne samalla kertaa kuin minäkin. ''Nora.'' Niin, se oli tohtori Rank; vaan hän ei käy täällä sairasta katsomassa; hän on meidän lähin ystävämme ja pistäytyy täällä ainakin kerta päivässä. Ei, Torvald ei ole ollut hetkeäkään sairaana sen koommin. Ja lapset ovat terveinä ja raittiina ja minä myös. ''(Kavahtaa ylös ja taputtaa käsiänsä.)'' Voi kuitenkin, Kristiina, ompa toki eriskummaisen hauskaa elää ja olla onnellisena! – – Oh, mutta ompa kumminkin pahasti minulta tehty; – minä vain puhun omista asioistani. ''(Käy jalkajakulle istumaan aivan rouva Linden lähelle ja panee käsivartensa hänen polvillensa.)'' Oi, älä suutu minuun! – Sano minulle, onko todellakin totta, ettet sinä rakastanut miestäsi? Miksikä hänen sitten otit! ''Rouva Linde.'' Äitini eli vielä; ja hän makasi vuoteen omana sairaana ja tarvitsi apua. Olipa vielä kaksi nuorempaa veljeä minulla hoidettavana. Minusta ei olisi ollut oikein tehty hyljätä hänen tarjoustaan. ''Nora.'' Ei, ei, sinä saatat olla oikeassa. Hän oli siis rikas siihen aikaan? ''Rouva Linde.'' Hän oli hyvin hyvissä varoissa, luulenma. Mutta ne oli epävarmoja toimia. Hänen kuoltuansa meni kaikki kumoon ja siinä ei jäänyt mitään jäljelle. ''Nora.'' Entäs sitten –? ''Rouva Linde.'' Niin, sitten olen minä hankkinut elatustani pitämällä pikku kauppaa ja pikkulasten koulua ja mitä milloinkin on ollut tarjona. Kolme viimeksi kulunutta vuotta ovat olleet minulle kuin yksi ainoa pitkä työpäivä eikä lepoa ollenkaan. Nyt se on päättynyt, Nora. Äiti-raukkani ei enää tarvitse minua, sillä hän on muuttanut manalaan. Eikä pojatkaan; ne ovat saaneet paikan ja voivat nyt elättää itseänsä. ''Nora.'' Kuinka se mahtaa tuntua helpolta sinusta – ''Rouva Linde.'' Eipäs niinkään; ainoastaan sanomattoman tyhjältä. Ei ole enää ketään, jonka vuoksi eläisin. ''(Nousee levotonna.)'' Sen tähden en enää kärsinyt olla tuossa syrjäisessä pikku kaupungissa. Täällä kai mahtanee olla helpompi löytää jotakin, joka voi antaa työtä tarpeeksi asti ja kiinnittää ajatukseni. Jos vain olisin niin onnellinen, että saisin vakinaisen paikan, jotakin konttorityötä – ''Nora.'' Mutta, Kristiina, se on niin kauhean rasittavaa; ja sinä näytät jo niin rasittuneelta edeltäpäin. Olisi paljoa parempi sinulle, jos voisit lähteä johonkin kylpypaikkaan. ''Rouva Linde (menee ikkunalle.)'' Minulla ei ole isää, joka voisi lahjoittaa minulle matkarahat, Nora. ''Nora (nousee ylös.)'' Oh, älä suutu minuun. ''Rouva Linde (kääntyy häneen.)'' Nora-kulta, älä sinä suutu minuun. Sepä se on pahinta minun tilassani, että se synnyttää niin paljon mielikarvautta. Ei ole ketään, jonka puolesta työtä tekisit; ja kumminkin on pakko ottaa vaari kaikesta. Täytyyhän sitä elää; ja niin muutut itsekkääksi. Kun sinä kerroit minulle kuinka onnellisesti teidän tilanne oli parantunut – voitko uskoa sitä? – minä en iloinnut siitä niin paljon sinun puolestasi, kuin omasta puolestani. ''Nora.'' Kuinka niin? Oh, minä ymmärrän. Sinä arvelet, että Torvald ehkä voisi tehdä jotakin sinun eduksesi. ''Rouva Linde.'' Niin, sitä minä ajattelin. ''Nora.'' Ja sen hän tekeekin, Kristiina. Jätä se asia minun huolekseni; minä panen asian alkuun niin hienosti, niin hienosti, – keksin jotakin rakkahaista, joka on oikein mieliksi hänelle. Oh, minä tahdon niin sydämmellisen kernaasti olla sinulle avullisna. ''Rouva Linde.'' Kuinka kauniisti on sinulta tehty, Nora, että niin harrastat minun asiatani, – kahta kauniimmasti sinulta, joka itse niin vähän tunnet elämän tuskaa ja vaivaa. ''Nora.'' Minä –? Minäkös niin vähän tuntisin –? ''Rouva Linde (hymyillen.)'' No, Herran nimessä, nuo vähäiset käsityöt ja muut semmoiset. – Sinä olet lapsi, Nora. ''Nora (keikahuttaa päätänsä ja astuu yli lattian.)'' Sitäpä ei sinun pitäisi sanoa noin suurennellen. ''Rouva Linde.'' Vai niin? ''Nora.'' Sinä olet niinkuin nuo muut. Te luulette kaikki, ettei minusta ole mihinkään oikein vakavaan – ''Rouva Linde.'' No, no – ''Nora.'' – etten ole kokenut mitään tässä matoisessa maailmassa. ''Rouva Linde.'' Armas Nora, vastahan sinä kerroit minulle kaikki vastuksesi. ''Nora.'' Pyh, – noita vähäpätöisiä! ''(hiljaan).'' Minä en ole puhunut sinulle siitä suuresta asiasta. ''Rouva Linde.'' Mikä suuri asia? Mitäs tarkoitat. ''Nora.'' Sinä ylenkatsot minua peräti, Kristiina; vaan sitä sinun ei pitäisi tehdä. Olet kai ylpeä siitä, ettäs niin raskaasti ja kauvan olet tehnyt työtä äitisi puolesta. ''Rouva Linde.'' Minä kyllä en ylenkatso ketään. Vaan se on totta: minä olen sekä ylpeä että iloinen, kun ajattelen, että minulle oli suotu tehdä äitini loppuijän senkin verran huolettomaksi. ''Nora.'' Ja olet myös ylpeä, kun ajattelet, mitä olet tehnyt veljiesi eduksi. ''Rouva Linde.'' Siihen, näyttää minusta, on minulla syytä. ''Nora.'' Niin minustakin. Mutta nyt saat kuulla jotakin, Kristiina. Minullakin on jotain, josta saatan olla ylpeä ja iloinen. ''Rouva Linde.'' Sitä en epäile. Vaan mitä sinä tarkoitat? ''Nora.'' Puhu hiljaan. Ajatteles, jos Torvald kuulisi sen! Sitä hänen ei pidä saada millään muotoa –; sitä älköön kukaan saako tietää, Kristiina; ei kukaan paitse sinua. ''Rouva Linde.'' Mutta mikä se sitten on? ''Nora.'' Istu tähän ''(vetää hänet luoksensa sohvalle istumaan.)'' Tiedätkös – minullakin on jotain, josta olen ylpeä ja iloinen. Minä se olen, joka olen pelastanut Torvaldin kuolemasta. ''Rouva Linde.'' Pelastanut –? Millä tavoin pelastanut? ''Nora.'' Kerroinhan minä sinulle matkastamme Italiaan. Torvald ei olisi voinut jäädä eloon, jos hän ei olisi päässyt sinne – ''Rouva Linde.'' No niin; isäsi antoi teille rahat, jotka siihen tarvittiin – ''Nora (hymyilee.)'' Niin, – sitä luulevat sekä Torvald että kaikki muut; mutta – ''Rouva Linde.'' Mutta –? ''Nora.'' Pappa ei antanut meille äyriäkään. Minä se olin, joka rahat hankin. ''Rouva Linde.'' Sinäkö? koko tuon ison summan? ''Nora.'' Kaksitoista sataa specieriksiä. Neljä tuhatta kahdeksan sataa kruunua. Mitäs siihen sanot? ''Rouva Linde.'' Mutta, Nora, kuinka se oli mahdollista? Olitko voittanut arpajaisissa? ''Nora (halveksien.)'' Arpajaisissa? ''(puhaltaa.)'' Mitäs vaikeata siinä silloin olisi ollutkaan? ''Rouva Linde.'' Mutta mistä sinä sitten otit ne? ''Nora (hyräilee ja hymyilee salakähmää.)'' Hm; tra la, la, la! ''Rouva Linde.'' Sillä lainatahan et niitä voinut. ''Nora.'' Vai niin? Miksikä ei sitä? ''Rouva Linde.'' Ei, eihän vaimo voi lainata ilman miehensä suostumusta. ''Nora (keikahuttaa päätänsä.)'' Oh, kun on semmoinen vaimo, jolla on hiukan kykyä toimeliaisuuteen, – vaimo, joka ymmärtää menetellä hiukan älykkäästi, niin – ''Rouva Linde.'' Mutta, Nora, minä en ollenkaan ymmärrä – ''Nora.'' Sitä sinun ei tarvitsekkaan. Kuka on sanonut minun ''lainanneeni'' rahat. Olenhan minä voinut saada ne toisella tavoin ''(heittäytyy nojautumaan sohvaan.)'' Olenhan voinut saada ne toiselta tai toiselta ihailijoistani. Kun on sen verran viehättävät kasvot kuin minulla – ''Rouva Linde.'' Sinä olet hupakko. ''Nora.'' Nyt olet varmaankin sanomattoman utelias, Kristiina. ''Rouva Linde.'' Kuuleppas nyt, Nora-kulta, – etköhän siinä asiassa lie toiminut ajattelemattomasti. ''Nora (käy jälleen suoraan istumaan.)'' Onko ajattelematonta pelastaa miehensä henkeä? ''Rouva Linde.'' Minusta nähden se on ajattelematonta, että sinä hänen tietämättänsä – ''Nora.'' Vaan eihän hänen sopinut saada mitään tietää! Herra Jumala, etkös sitä voi käsittää? Hänen ei sopinut edes saada tietää, kuinka vaarallinen hänen laitansa olikaan. Minun tykö lääkärit tulivat ja sanoivat, että hänen henkensä oli vaarassa; ett’ei mikään muu voinut auttaa häntä kuin olo etelämailla. Luuletkos, etten minä alussa kokenut maanittelemalla päästä aikeeni perille? Minä sanoin hänelle, kuinka hauskaa olisi minulle päästä matkustamaan ulkomaille niinkuin muut nuoret vaimot; minä sekä itkin että rukoilin; minä pyysin häntä johtamaan mieleensä missä tilassa minä olin, ja että hänen tulisi olla kiltti ja suostua pyyntööni; ja sitten ehdottelin minä, että hän voisi ottaa lainan. Mutta silloin oli hän vähällä suuttua, Kristiina. Hän sanoi minua kevytmieliseksi, ja että hänen velvollisuutensa aviomiehenä oli vastustella minun elkiäni ja oikkujani – joksi hän muistaakseni nimitti sitä. Niin, niin, ajattelin minä, pelastettava sinä kumminkin olet; ja silloin ryhdyin minä toimiin – ''Rouva Linde.'' Ja eikö miehesi saanut isältäsi tietää, ett’eivät rahat tulleetkaan häneltä? ''Nora.'' Ei, ei koskaan. Pappa kuoli juuri niinä päivinä. Olin aikonut saada häntä osalliseksi salaisuuteeni ja pyytää häntä olla mitään ilmoittamatta. Vaan kun hän makasi niin sairaana –. Sen parempi, sitä ei ollutkaan tarpeen. ''Rouva Linde.'' Ja etkös sittemmin koskaan ole uskonut asiata miehellesi? ''Nora.'' Ei, Jumala varjelkoon, kuinka sinä voit semmoista ajatella? Hän, joka on niin ankara siinä asiassa. Ja sitä paitsi – Torvald, miehen itsetunnollaan, – kuinka tuskallista ja nöyryttävää hänen olisi tietää, että hänen on jostakin kiittäminen minua. Se rikkoisi peräti meidän välimme; meidän kaunis, onnellinen kotimme muuttuisi toisenlaiseksi kuin se nyt on. ''Rouva Linde.'' Etkös milloinkaan aio sanoa sitä hänelle? ''Nora (mietiskellen, puoleksi hymyillen).'' Niin – joskus kenties; – monen vuoden perästä, kun en enää ole niin kaunis kuin nyt. Älä naura sille! Minä tarkoitan tietysti: kun Torvald ei enää huoli minusta niin paljon kuin nyt; kun häntä ei enää huvita, että minä tanssin hänen edessään ja pukeun valepukuun ja deklamoitsen. Silloin voisi olla hyvä, että on jotakin takavarana – ''(keskeyttäen)'' Lipi lapi! Se aika ei tule koskaan. – Noh, mitäs nyt sanot minun suuresta salaisuudestani, Kristiina? Enkö minäkin kelpaa johonkin? – Muutoin voit uskoa, että se asia on saattanut minulle murhetta. Ei ole todellakaan, ollut helppoa minulle täyttää sitoumuksiani oikeaan aikaan. Tahdon sanoa sinulle, että asioimismaailmassa on jotakin, jota sanotaan kvarttalikoroksi, ja jotakin, jota kutsutaan maksunsuoritukseksi; ja niitä on aina niin kauhean vaikeaa saada suoritetuksi. Siis on minun näet täytynyt säästellä siellä sekä täällä, missä olen voinut. Taloudenrahoista en voinut panna mitään syrjään, sillä Torvaldin piti elää hyvin. Lasten minä en voinut antaa käydä huonoissa vaatteissa; minkä minä sain heitä varten, sen katsoin velvollisuudekseni käyttää kaikki. Ne suloiset, armaat pienokaiseni! ''Rouva Linde.'' Niin täytyi sinun siis supistaa omia tarpeitasi, Noraraukka? ''Nora.'' Tietysti. Minuahan se asia lähimmästi koskikin. Joka kerta kun Torvald antoi minulle rahaa uusiin vaatteihin ja muuhun semmoiseen, käytin minä ainoastaan puolet niistä; ostin aina huonointa ja halvinta laatua. Onneksi kaikki soristaa minua niin hyvin, ettei Torvald huomannut sitä. Mutta usein se tuntui minusta kyllä raskaalta, Kristiina, sillä ompa kumminkin hauskaa käydä hienoissa vaatteissa. Eikö niin? ''Rouva Linde.'' On mar kyllä. ''Nora.'' No, onpa minulla ollut vielä muitakin tulolähteitä. Viime talvena oli minulla onni saada koko kasan puhtaaksi kirjoitettavia. Niin suljin minä itseni kamariin ja kirjoitin joka ilta myöhään yöhön asti. Ah, minä olin usein uupua väsymyksestä. Mutta sanomattoman hauskaa oli kumminkin istua sillä tavoin työn ääressä ja ansaita rahaa. Oli melkein kuin olisin ollut mies. ''Rouva Linde.'' Vaan kuinka paljon olet sinä nyt sillä tavoin voinut suorittaa velastasi? ''Nora.'' Niin, sitä en saata niin tarkoilleen sanoa. Semmoisista asioista on, näet, hyvin vaikeata pitää lukua. Tiedän vain, että olen maksanut kaikki, mitä suinkin olen voinut saada kokoon haalituksi. Useinkaan en ole tietänyt mikä neuvoksi. ''(hymyilee).'' Silloin istuin tässä ja luulettelihen, että joku vanha, rikas herra oli rakastunut minuun. ''Rouva Linde.'' Mitä! Mikä herra? ''Nora.'' Oi, loruja! – että hän nyt oli kuollut ja kun hänen testamenttinsa avattiin, niin siinä seisoi suurilla kirjaimilla: ”Kaikki minun rahani ovat heti maksettavat rakastettavalle rouva Nora Helmerille”. ''Rouva Linde.'' Mutta armas Nora, – mikä herra se oli? ''Nora.'' Herrainen aika, etkös voi sitä ymmärtää? Ei semmoista vanhaa herraa ollenkaan ollut olemassa; se oli vain mielikuvitus, jota minä tässä istuissani aina kuvailin mielessäni, kun en tietänyt mitään neuvoa mistä saada rahoja. Vaan yhdentekevää se onkin; tuo vanha, ikävä herra saa minun puolestani jäädä sinne missä hän on; minä en huoli hänestä enkä hänen testamentistaan, sillä nyt olen minä huoleton. ''(kavahtaa ylös).'' Voi, kuinka hauskaa ajatella sitä, Kristiina. Huoleton! Voida olla huoletonna, aivan huoletonna; voida leikkiä ja kuperrella lasten kanssa; voida pitää taloa kauniina ja sievänä, kaikki niinkuin Torvald rakastaa sitä! Ja ajatteles, sitten tulee kohta kevät kauniine ilmoinensa. Niin pääsemme ehkä matkustamaan vähäisen. Minä ehkä saanen nähdä merta taasen. Niin, niin, onpa oikein eriskummaista elää ja olla onnellisena! ''(Etuhuoneen kello soi.)'' ''Rouva Linde (nousee ylös).'' Soitetaan; ehkä lienee parasta, että minä menen. ''Nora.'' Ei, istu sinä; ei tänne tule ketään; se on varmaan Torvaldille – ''Sisäpiika (etuhuoneen ovessa).'' Pyydän anteeksi, rouva, – täällä on herra, joka tahtoo puhutella asianajajata. ''Nora.'' Pankkitirehtöriä kai tarkoitat. ''Sisäpiika.'' Niin, pankkitirehtöriä; mutta minä en tietänyt – kun tohtori on siellä sisällä. ''Nora.'' Kuka se herra on? ''Asianajaja Krogstad (etuhuoneen ovessa).'' Minä se olen, rouva. ''Rouva Linde (säpsähtää, hämmästyy ja kääntyy ikkunaanpäin).'' ''Nora (ottaa askeleen häntä vastaan, ällistyneenä, puoliääneen)'' Tekö? Mitä se tietää? Mistä asiasta te tahdotte puhua mieheni kanssa? ''Krogstad.'' Pankkiasioista – tavallansa. Minulla on vähäinen paikka Osakepankissa, ja teidän miehenne tulee nyt meidän päälliköksi, kuulin ma – ''Nora.'' Se on siis – ''Krogstad.'' Pelkkiä kuivia asioita, rouvani; ei mitään muuta. ''Nora.'' No, tahdotteko olla hyvä ja mennä sisään konttorinovesta. ''(tervehtii huolimattomasti pannessaan etuhuoneen ovea kiinni; menee sitten ja katsoo kuinka uunissa palaa).'' ''Rouva Linde.'' Nora, – kuka se mies oli? ''Nora.'' Oli eräs asianajaja Krogstad. ''Rouva Linde.'' Se oli siis todellakin hän. ''Nora.'' Tunnetko häntä? ''Rouva Linde.'' Olen tuntenut häntä – vuosikausia sitten. Hän oli yhteen aikaan asianajajana meidän seuduilla. ''Nora.'' Niin, se on totta se. ''Rouva Linde.'' Kuinka hän oli muuttunut. ''Nora.'' Hänellä on ollut hyvin onneton avioelämä. ''Rouva Linde.'' Onhan hän nyt leski? ''Nora.'' Monen lapsen kanssa. Kas niin; nyt se palaa. ''(panee uunin oven kiinni ja siirtää liekkutuolin vähän syrjään).'' ''Rouva Linde.'' Hänellä sanotaan olevan monenlaisia asioita toimena? ''Nora.'' Vai niin? Saattaa olla; minä en ollenkaan tiedä –. Mutta älkäämme ajatelko asioita, ne ovat niin ikäviä. ''(Tohtori Rank tulee Helmerin kamarista).'' ''Tohtori Rank (vielä ovessa.)'' Ei, ei; minä en tahdo häiritä; menen mieluummin hetkeksi vaimosi luokse. ''(sulkee oven ja huomaa Linde-rouvan).'' Oh; suokaa anteeksi; minä häiritsen näenmä täälläkin. ''Nora.'' Ei, ei suinkaan. ''(esittää.)'' Tohtori Rank. Rouva Linde. ''Rank.'' No mutta. Nimi, jota usein kuulee tässä talossa. Minä luulenma menin rouvan ohitse rappusilla tullessani. ''Rouva Linde.'' Niin; minä astun hyvin hitaasti rappusia ylös, minä en oikein kärsi sitä. ''Rank.'' Aha, hiukan turmeltunut sisusvärkki. ''Rouva Linde.'' Oikeastaan liika työn vaivaus. ''Rank.'' Eikö muuta? Siis olette kai tulleet kaupunkiin levätäksenne kaikissa noissa pidoissa? ''Rouva Linde.'' Olen tullut tänne työtä hakeakseni. ''Rank.'' Onko se niin hyvä keino liika työn vaivausta vastaan? ''Rouva Linde.'' Täytyy elää, herra tohtori. ''Rank.'' Niin, yleinen mielipidehän se on, että se on niin välttämätöntä. ''Nora.'' Oh, tiedättekö mitä, tohtori Rank, – tekin tahdotte mielellänne elää. ''Rank.'' Sitä maarian tahdonkin. Niin kurja kuin olenkin, tahdon kumminkin kernaasti kärsiä piinaa niinkauvan kuin suinkin. Kaikki minun hoidettavani ovat yhtäläiset. Ja sama on laita niittenkin, jotka siveyden puolesta ovat sairaita. Juuri tällä hetkellä on semmoinen siveyden puolesta sairastava hospitaalin jäsen tuolla Helmerin luona. ''Rouva Linde (hilliten tuntoansa).'' Ah! ''Nora.'' Ketä te tarkoitatte? ''Rank.'' Oh, onhan muuan asianajaja Krogstad mies, jota te ette ollenkaan tunne. Hän on turmeltunut sydämmensä juurista, rouva. Mutta itse rupesi hän lavertelemaan, kuni jostakin tärkeän tähdellisestä asiasta, että hänen pitää ''elää''. ''Nora.'' Vai niin? Mitä asiaa hänellä oli Torvaldille? ''Rank.'' En todellakaan tiedä; kuulin vain, että oli jotain Osakepankista. ''Nora.'' En tietänyt että Krog–, että tuolla asianajaja Krogstadilla oli mitään tekemistä Osakepankin kanssa. ''Rank.'' Niin, hän on saanut jonku paikan siellä. ''(Linde-rouvalle.)'' En tiedä, onko teidänkin paikkakunnalla semmoisia ihmisiä, jotka juoksevat läähättäen ympäri päästäksensä siveellisen mätäisyyden perille ja sitten saadaksensa asianomaisen asetetuksi tarkastusta varten toiseen tai toiseen edulliseen asemaan. Terveet tyytykööt kauniisti siihen, että saavat seisoa ulkopuolella. ''Rouva Linde.'' Sairaatpa ne kumminkin enimmin tarvitsevat tulla sisäänsuljetuiksi. ''Rank. (kohottaen olkapäitään.)'' Niin, siinä se temppu onkin. Se katsantotapa se tekee yhteiskunnan sairashuoneeksi. ''Nora. (Omissa ajatuksissaan, purskahtaa nauruun ja taputtelee käsiänsä.)'' ''Rank.'' Miksi nauratte sille? Tiedättekö oikein, mitä yhteiskunta on? ''Nora.'' Mitä huolin minä tuosta ikävästä yhteiskunnasta? Minä nauroin peräti toiselle asialle – sanomattoman hauskalle. – Sanokaa minulle, tohtori Rank – kaikki, joilla on virkoja osakepankissa, tulevat siis nyt Torvaldin käskyn-alaisiksi? ''Rank.'' ''Sekö'' se mielestänne on niin sanomattoman hauskaa? ''Nora (hymyilee ja hyräilee.)'' Olkoon se minun asiani! Olkoon se minun asiani! ''(kävelee lattialla.)'' Niin, onpa oikein sanomattoman hauska ajatella, että me – että Torvald on saanut niin paljon vaikutusvoimaaniin moneen mieheen. ''(ottaa pussin taskusta.)'' Tohtori Rank, suvaitsetteko pikku konfehdin? ''Rank.'' Kas, kas konfehteja. Minä luulin sitä kielletyksi tavaraksi täällä. ''Nora.'' Niin, mutta nämä on Kristiina antanut minulle. ''Rouva Linde.'' Kuinka? Minä –? ''Nora.'' No, no, no; älä hämmästy. Ethän sinä voinut tietää Torvaldin kieltäneen niitä. Tahdon sanoa sinulle, että hän pelkää minun hampaitteni turmeltuvan niiden kautta. Mutta pyh, – olkoon menneeksi tällä kertaa –! Eikö niin, tohtori Rank? Olkaa niin hyvä! ''(pistää konfehdin hänen suuhunsa.)'' Ja sinä myös, Kristiina. Ja minun tulee myös saada yksi; pikkarainen vain – tai korkeintaan kaksi. ''(kävelee taasen.)'' No, nyt olen minä oikein sanomattoman onnellinen. Nyt löytyy yksi ainoa asia maailmassa, jota minun niin sanomattomasti tekisi mieleni. ''Rank.'' No? Ja mikä se on? ''Nora.'' Onpa jotain, jota minun niin sanomattomasti tekisi mieleni sanoa niin että Torvald sen kuulisi. ''Rank.'' Ja miksi ette siis voi sanoa sitä? ''Nora.'' En, minä en uskalla sanoa sitä, sillä se on niin häijyä. ''Rouva Linde.'' Häijyä? ''Rank.'' No, silloin se ei ole sopivata. Mutta meille voitte kyllä. – Mikä se on, jota mielenne niin tekee sanomaan Helmerin kuullen? ''Nora.'' Minulla on niin sanomaton halu lausua: tuhat tulimaista! ''Rank.'' Oletteko hullu! ''Rouva Linde.'' Mutta, Herran tähden, Nora –! ''Rank.'' Sanokaa se. Tuossa hän on. ''Nora (kätkee konfehtipussin.)'' Hys, hys, hys! ''(Helmer, päällystakki käsivarrella ja hattu kädessä, tulee kamaristaan.)'' ''Nora (menee hänelle vastaan.)'' No, Torvald kulta, pääsitkö hänestä? ''Helmer.'' Niin, nyt hän läksi. ''Nora.'' Saanko esittää sinulle – se on Kristiina, joka on tullut kaupunkiin. ''Helmer.'' Kristiina –? Suokaa anteeksi, mutta minä en tiedä – ''Nora.'' Rouva Linde, Torvald-kulta; rouva Kristiina Linde. ''Helmer.'' Vai niin. Varmaankin joku vaimoni lapsuudenystävistä? ''Rouva Linde.'' Niin, me olemme tuttavia lapsuuden ajoista. ''Nora.'' Ja voitkos ajatella sitä, nyt on hän tehnyt tuon pitkän matkan tänne saadaksensa puhutella sinua. ''Helmer.'' Mitä se tietää? ''Rouva Linde.'' Niin, eipä oikeastaan – ''Nora.'' Kristiina on nimittäin niin erinomaisen pystyvä konttoritöihin, ja sitten on hänellä niin hirmuisen suuri halu päästä oivan miehen johdon alle, oppiaksensa enemmän kuin mitä hän nyt osaa – ''Helmer.'' Sangen järkevästi, rouva. ''Nora.'' Ja kun hän nyt kuuli sinun tulleen pankkitirehtöriksi – oli tullut sähkösanoma siitä – niin läksi hän niin pian kuin hän taisi matkalle tänne ja –. Eikö niin, Torvald, voithan sinä minun tähteni tehdä hiukan Kristiinan eduksi? Mitä? ''Helmer.'' Hyvin mahdollista. Rouva on luultavasti leski? ''Rouva Linde.'' Olen. ''Helmer.'' Ja olette tottuneet konttorintoimiin? ''Rouva Linde.'' Niin, jokseenkin. ''Helmer.'' No, silloin on hyvin mahdollista että minä voin hankkia teille paikan – ''Nora (taputtaa käsiänsä.)'' Näetkös; näetkös! ''Helmer.'' Te olette tulleet onnelliseen hetkeen, rouva – ''Rouva Linde.'' Oi; kuinka saatan minä kiittää teitä – ''Helmer.'' Sitä ei ole tarvis. ''(ottaa päällystakin päällensä.)'' Mutta tänäpänä suonette minulle anteeksi – ''Rank.'' Odota; minä tulen sinun kanssasi. ''(noutaa turkkinsa etuhuoneesta ja lämmittää sitä uunin edessä.)'' ''Nora.'' Älä viivy kauan ulkona, armas Torvald. ''Helmer.'' Tunnin aikaa; ei enempää. ''Nora.'' Menetkö sinäkin, Kristiina? ''Rouva Linde (ottaa päällystakin päällensä.)'' Niin, nyt minun täytyy mennä hankkimaan itselleni asuntoa. ''Helmer.'' Niin menemme ehkä yhdessä kadun poikki. ''Nora (auttaa häntä.)'' Kuinka ikävää, että me asumme näin ahtaasti; mutta meidän on mahdotonta – ''Rouva Linde.'' Oh, mitäs sinä ajatteletkaan! Hyvästi, armas Nora, ja kiitoksia kaikesta. ''Nora.'' Hyvästi siksi aikaa. Niin, tän’iltana tietysti tulet jälleen. Ja tekin, tohtori Rank. Mitä? Jos jaksatte? Oh, sen kyllä teette; ottakaa, vain hyvästi päällenne. ''(menevät puhellen keskenänsä etuhuoneesen. Sieltä kuuluu lasten-ääniä ulkoa rappusilta)'' ''Nora.'' Siinä ne ovat! Siinä ne ovat! ''(Hän juoksee sinne ja avaa oven. Lapsenpiika Anna-Maija tulee lasten kanssa.)'' ''Nora.'' Tulkaa sisään; tulkaa sisään! ''(kyyristyy heitä suudellaksensa.)'' Voi, te herttaiset, sulo –! Katsos niitä, Kristiina. Eivätkö ole kauniita! ''Rank.'' Ei loruella tässä missä vetotuuli käy! ''Helmer.'' Tulkaa, rouva Linde; nyt ei tässä kärsi olla muut kuin äidit. ''(Tohtori Rank, Helmer ja rouva Linde menevät alas rappusista. Lapsenpiika menee lasten kanssa saliin. Nora samoin ja panee kiinni oven etuhuoneesen.)'' ''Nora.'' Kuinka riskiltä ja uljailta te näytätte. No, mitkä punaposket teillä on! Niinkuin omenat ja ruusut. ''(lapset puhuvat hänelle suuhun seuraavan puheen alla.)'' Oletteko huvitelleet hyvästi? Sepä oli hauskaa. Vai niin; sinä olet vetänyt sekä Emmyn että Bobin kelkalla? No, ja molemmat yhtaikaan! Niin, sinä olet reipas poika, Iivari. Oi, anna minun pitää häntä hiukan, Anna-Maija. Niin, niin, mun sulo, pikku nukki-lapseni! ''(ottaa pienimmän lapsen lapsenpiijalta ja tanssii sen kanssa.)'' Niin, niin, mamma tanssii Bobin kanssa myös. Mitä? Oletteko olleet lumisilla? No, siinä olisi minunkin pitänyt olla mukana! Ei, annas olla; tahdon itse riisua heidän päältänsä, Anna-Maija. Niin, niin; salli minun se tehdä; se on niin hupaista. Mene sisään niin kauaksi; sinä näytät niin vilustuneelta. Siellä on lämmintä kahvia sinulle uunin päällä. ''(Lapsenpiika menee vasemmalla olevaan kamariin. Nora riisuu lasten päällys-vaatteet ja heittää ne sinne tänne, sallien lasten puhua toisilleen suuhun sikinsokin.)'' ''Nora.'' Vai niin? Vai oli iso koira, joka juoksi teidän perästänne? Mutta se ei purrut? Ei, koirat ei pure pikku, kauniita nukkilapsia. Älä katsele paketteja, Iivari. Mitä niissä on? Kunpa vain tietäisitte. Ei, ei; siinä on jotakin ilkeätä. Noh! Käymmekö leikitsemään? Mitä leikkiä? Olla piiloisilla. No, olkaamme piiloisilla. Bob menee ensin piiloon. Pitääkö minun? Hyvä, minä menen ensin piiloon. ''(Hän ja lapset leikitsevät nauraen ja riemuiten salissa ja kamarissa, joka on oikealla puolella. Lopuksi piilee Nora pöydän alle; lapset tulevat riehuten sisään, hakevat, vaan eivät löydä häntä, kuulevat hänen nauruansa, juoksevat pöydän luo, nostavat pöytäliinan ja näkevät hänen. Riemu on ylimmillään. Hän ryömii esiin ikäänkuin peloittaaksensa heitä. Uutta riemua. Sillä välin on koputettu ovelle, vaikkei kukaan ole huomannut sitä. Nyt avataan ovi puoleksi ja asianajaja Krogstad tulee näkyviin; hän odottaa vähän; leikkiä jatketaan.)'' ''Krogstad.'' Pyydän anteeksi, rouva Helmer – ''Nora (huudahtaa painuneella äänellä, kääntyy ja hypähtää ylös.)'' Ah! Mitäs te tahdotten? ''Krogstad.'' Suokaa anteeksi; ulko-ovi oli longallansa; joku lie unohtanut panna sen kiinni – ''Nora (nousee ylös.)'' Mieheni ei ole kotona, herra Krogstad. ''Krogstad.'' Sen tiedän. ''Nora.'' No, – mitäs sitten tahdotten täältä? ''Krogstad.'' Puhua pari sanaa teidän kanssanne. ''Nora.'' Minun –? ''(lapsille hiljaa).'' Menkää Anna-Maijan luokse. Mitä? Ei, vieras herra ei tahdo tehdä mammalle mitään pahaa. Kun hän on mennyt leikitsemme jälleen. ''(hän vie lapset vasemmalla puolella olevaan kamariin ja panee oven kiinni heidän jälestänsä.)'' ''Nora (levotonna, jännityksissään.)'' Tahdotte puhua minun kanssani. ''Krogstad.'' Niin, sitä tahdon. ''Nora.'' Tänään –? Vaan eihän meillä vielä ole kuukauden ensimäinen päivä – ''Krogstad.'' Ei, meillä on jouluaatto. Teistä itsestänne tulee riippumaan, mitä jouluiloa te saatte. ''Nora.'' Mitäs tahdottekaan? Minä en mitenkään voi tänäpänä – ''Krogstad.'' Siitä älkäämme toistaiseksi puhuko mitään. Onpa aivan toista. Onhan teillä hetkinen aikaa? ''Nora.'' On; tietysti, onhan sitä minulla, vaikka – ''Krogstad.'' Hyvä. Minä istuin Olsenin ravintolassa ja näin teidän miehenne kulkevan kadun poikki – ''Nora.'' No niin. ''Krogstad.'' – rouvasihmisen seurassa. ''Nora.'' Entäs sitten? ''Krogstad.'' Saanko luvan kysyä: eikö se rouvasihminen ollut eräs rouva Linde? ''Nora.'' Oli. ''Krogstad.'' Vasta tullut kaupunkiin. ''Nora.'' Niin, tänään. ''Krogstad.'' Onhan hän hyvä ystävä teille? ''Nora.'' Niin, hän on. Mutta minä en ymmärrä – ''Krogstad.'' Olen minäkin tuntenut häntä kerran. ''Nora.'' Sen tiedän. ''Krogstad.'' Vai niin? Te tunnette sen asian. Sitä kyllä luulinkin. No, niin tahdon kysyä teiltä suoraan: saako rouva Linde jonku paikan Osakepankissa? ''Nora.'' Kuinka te uskallatte urkkia sitä ''minulta'', herra Krogstad, ''te'', joka olette minun mieheni käskyn-alaisia? Vaan koska kysytte, niin voitte saada sen tietää: Niin, rouva Linde saa paikan. Ja minä se olin, joka puhuin hänen puolestaan, herra Krogstad. Nyt sen tiedätte. ''Krogstad.'' Olin siis aprikoinnut oikein. ''Nora (astuu edes takaisin pitkin lattiata.)'' Oh, onpa mar kumminkin hiukan vaikutusvoimaa, luulisin. Vaikka nainen olenkin, ei sen vuoksi ole sanottu, että –. Kun olette toisen vallan alainen, herra Krogstad, niin teidän todellakin pitäisi varoa, ettette loukkaa sitä, jolla – hm – ''Krogstad.'' – on vaikutusvoimaa? ''Nora.'' Juuri niin. ''Krogstad (muuttaa ääntä).'' Rouva Helmer, tahdotteko olla niin hyvä ja käyttää vaikutusvoimaanne minun edukseni. ''Nora.'' Mitä nyt? Mitä tarkoitatte? ''Krogstad.'' Tahdotteko olla niin hyvä ja pitää huolta siitä, että minä pysyn alhaisessa virassani pankissa. ''Nora.'' Mitä tämä tietää? Kuka aikoo ottaa virkaanne teiltä? ''Krogstad.'' Oh, älkää minun edessäni teeskennelkö niinkuin ette mitään tietäisi. Minä huomaan kyllä, ettei teidän ystävällenne saata olla suotuista joutua semmoiseen tilaan, jossa hän voi töytäistä yhteen minun kanssa; ja minä huomaan nyt myös, ketä minun tulee kiittää siitä, että minua ajetaan pois. ''Nora.'' Vaan minä vakuutan teille. – ''Krogstad.'' Niin, niin, niin, lyhykäisesti: vielä on aikaa ja minä neuvon teitä käyttämään vaikutusvoimaanne estääksenne sitä. ''Nora.'' Mutta, herra Krogstad, minulla ''ei ole'' mitään vaikutusvoimaa. ''Krogstad.'' Eikö? Minusta on kuin vastikään itse olisitte sanoneet – ''Nora.'' Se tietysti ei ollut sillä tavoin ymmärrettävä. Minäkö! Kuinka voitte uskoa, että minulla olisi semmoista vaikutusvoimaa mieheeni? ''Krogstad.'' Oh, minä tunnen miehenne ylioppilasajoista asti. Luullakseni ei herra pankkitirehtöri ole lujempi kuin muutkaan aviomiehet. ''Nora.'' Jos puhutte halveksivalla tavalla miehestäni, niin osoitan teille ovea. ''Krogstad.'' Rouva on rohkea. ''Nora.'' Minä en pelkää teitä enää. Kun uuden vuoden päivä on tullut, olen kohta oleva irti koko asiasta. ''Krogstad (maltillisemmin.)'' Kuulkaa nyt minua, rouva. Jos tulee välttämättömäksi, niin minä taistelen niinkuin hengen puolesta pitääkseni pientä paikkaani pankissa. ''Nora.'' Siltä todellakin näyttää. ''Krogstad.'' Sitä en tee ainoastaan tulon vuoksi; siitäpä minä vähimmin huolin. Vaan siinä on jotakin muuta –. No niin, sanon sen suoraan! Asia on näettenkös tämä. Tietysti tiedätten tekin, yhtä hyvin kuin muut, että minä kerran muutamia vuosia takaperin tein itseni syypääksi ajattelemattomaan tekoon. ''Nora.'' Luulenpa kuulleeni jotain semmoista. ''Krogstad.'' Asia ei tullut oikeuden eteen, mutta kaikki tiet ikäänkuin suljettiin minulta samalla. Niin ryhdyin minä niihin toimiin, jotka te kyllä tiedätte. Täytyihän minun johonkin ryhtyä; ja minä voin sanoa, etten ole ollut niitä pahimpia. Mutta nyt tahtoisin ulos kaikesta tästä. Poikani varttuvat varttumistaan; heidän tähden tahdon hankkia itselleni niin paljon kansalais-arvoa kuin mahdollista. Tämä paikka pankissa oli ikäänkuin ensimäinen porras minulle. Ja nyt tahtoo miehenne potkaista minua portailta alas, niin että minä tulen seisomaan loassa jälleen. ''Nora.'' Mutta, Herran tähden, herra Krogstad, ei minun vallassani ole ollenkaan auttaa teitä. ''Krogstad.'' Sen vuoksi, ettei teillä ole tahtoa siihen; mutta minulla on keinoja pakottaakseni teitä siihen. ''Nora.'' Ettehän kumminkaan aikone kertoa miehelleni, että olen teille velkaa? ''Krogstad.'' Hm; mitäpäs, jos kertoisin hänelle siitä? ''Nora.'' Se olisi häpeällisesti tehty teiltä. ''(itkusuulla.)'' Tämä salaisuus, joka on minun iloni ja ylpeyteni, sen saisi hän tietää niin ilkeällä ja kömpelöllä tavalla, – saisi sen tietää ''teiltä''. Te saattaisitte minulle kauheinta mieliharmia – ''Krogstad.'' Pelkkää mieliharmiako? ''Nora (kiivaasti.)'' Mutta tehkää se vain; pahinta on se teille itsellenne, sillä silloin saa mieheni selvästi nähdä, mikä kurja mies te olette, ja silloinpa ette suinkaan saa pitää paikkaanne. ''Krogstad.'' Minä kysyin, perheellistä mieliharmiako te ainoastaan pelkäättekin? ''Nora.'' Jos mieheni saa tietää sen, niin hän tietysti kohta maksaa mitä vielä on maksamatta; ja sitten ei meillä ole mitään teidän kanssanne tekemistä. ''Krogstad (tulee askeleen lähemmä.)'' Kuulkaa, rouva Helmer; – teillä joko ei ole hyvää muistoa, taikka ei ollenkaan tietoa tämmöisistä asioista. Minun tulee siis selittää teille asia vähän tarkemmin. ''Nora.'' Millä tavalla? ''Krogstad.'' Miehenne sairaana ollessa tulitte minun luokseni lainataksenne kaksitoistasataa specieriksiä. ''Nora.'' En tietänyt ketään toista. ''Krogstad.'' Minä lupasin silloin hankkia teille sen summan. – ''Nora.'' Te sen hankittenkin. ''Krogstad.'' Minä lupasin hankkia teille rahat määrätyillä ehdoilla. Te ette ajatelleet silloin muuta kuin miehenne sairautta, ja olitte niin kärkäs matkarahoja saamaan, että minä luulen teidän ei panneen muistoonne kaikkia sivuseikkoja. Sentähden ei ole liikaa muistuttaa teille niistä. No; minä lupasin hankkia teille rahat velkakirjaa vastaan, jonka minä sepitin. ''Nora.'' Niin, ja jonka alle minä panin nimeni. ''Krogstad.'' Oikein. Mutta sen alle lisäsin muutamia rivejä, joissa isänne otti vastatakseen velasta. Näitten rivien alle piti isänne kirjoittaa. ''Nora.'' Piti –? Kirjoittihan hän. ''Krogstad.'' Minä olin jättänyt päivän panematta; se tahtoo sanoa, teidän isänne piti itsen panna päivä jona hän kirjoitti velkakirjan alle. Muistaako rouva sitä? ''Nora.'' Niin, luulen kyllä – ''Krogstad.'' Minä annoin teille sitten velkakirjan, jotta postilla lähettäisitte sen isällenne. Eikö niin? ''Nora.'' Niin. ''Krogstad.'' Ja sen tietysti teitte heti; sillä jo viiden – kuuden päivän perästä toitte minulle kirjan isänne allekirjoituksineen. Ja niin saitte vastaanottaa rahat. ''Nora.'' No niin; enkö ole säännöllisesti suorittanut maksoja velastani? ''Krogstad.'' Jokseenkin säännöllisesti. Mutta – palatakseni siihen, josta puhuimme, – se oli kyllä raskas aika teille silloin, rouva? ''Nora.'' Niin se oli. ''Krogstad.'' Isänne makasi myös hyvin sairaana, luulenma. ''Nora.'' Hän oli viimeisillänsä. ''Krogstad.'' Kuoli kohta sen jälkeen? ''Nora.'' Niin. ''Krogstad.'' Sanokaa minulle, rouva Helmer, voitteko kenties muistaa minä päivänä isänne kuoli? Tarkoitan minä päivänä kuukaudessa. ''Nora.'' Isä kuoli Syyskuun 29 p:nä. ''Krogstad.'' Aivan oikein; siitä olen hankkinut tiedon. Ja sentähden on tässä jotakin kummallista, ''(ottaa esille paperin.)'' jota minä en mitenkään saata käsittää. ''Nora.'' Mitä kummallista? Minä en tiedä – ''Krogstad.'' Se on se kummallisuus, rouva, että teidän isänne on kirjoittanut tämän velkakirjan alle kolme päivää kuolemansa jälkeen. ''Nora.'' Kuinka? Minä en ymmärrä – ''Krogstad.'' Isänne kuoli Syyskuun 29 p:nä. Vaan katsokaas tänne: Tähän on isänne kirjoittanut nimensä alle 2 p:nä lokakuuta. Eikös se ole kummallista, rouva? ''Nora (on vaiti.)'' ''Krogstad.'' Voitteko selittää minulle sitä? ''Nora (on edelleen vaiti).'' ''Krogstad.'' Silmään pistävätä on sekin, että sanat 2 p:nä lokakuuta ja vuosiluku eivät ole teidän isänne käsialaa, vaan toista käsialaa, joka mielestäni on tuttu. No, sen voipi kyllä selittää; isältänne on saattanut unohtua päivän kirjoittaminen ja niin on joku toinen tehnyt sen umpimähkää täällä, ennenkuin vielä tiedettiin minä päivänä hän oli kuollut. Siinä ei ole mitään pahaa. Nimen allekirjoitus on se asia, josta kaikki riippuu. Ja sehän on oikea, rouva Helmer? Onhan se todellakin teidän isänne, joka on piirustanut nimensä tähän? ''Nora (vähän ajan vaiettua, keikahuttaa päätänsä ja katsoo uhalla häneen.)'' Ei, sitä se ei ole. ''Minä'' olen kirjoittanut isäni nimen. ''Krogstad.'' Kuulkaa, rouva, – tiedättekö, että tämä on vaarallinen tunnustus? ''Nora.'' Miksi niin? Te saatte kohta rahanne. ''Krogstad.'' Saanko kysyä teiltä, miksi ette lähettäneet paperia isällenne? ''Nora.'' Se oli mahdotonta. Olihan pappa sairaana. Jos olisin pyytänyt hänen nimeänsä, niin olisi minun myös pitänyt sanoa hänelle, mihin rahat olivat käytettävät. Mutta enhän minä voinut sanoa hänelle, niin sairaana kun hän oli, että mieheni henki oli vaarassa. Mahdotontahan se oli. ''Krogstad.'' Niin olisi ollut parempi teille, että olisitte jättäneet ulkomaan matkan tekemättä. ''Nora.'' Ei, se oli mahdotonta. Sen matkanhan piti pelastaa mieheni henki. Sitä en voinut jättää tekemättä. ''Krogstad.'' Vaan ettekö sitä ajatelleet, että se oli petosta minua vastaan –? ''Nora.'' Sitä en mitenkään voinut ottaa lukuun. Minä en ollenkaan huolinut teistä. En voinut kärsiä teitä kaikkien niitten kylmien verukkeitten tähden, joita teitte, vaikka tiesitte missä vaarallisessa tilassa mieheni oli. ''Krogstad.'' Rouva Helmer, teillä ei ollenkaan näy olevan selvää käsitystä siitä, mihin te oikeastaan olette tehneet itsenne syypääksi. Vaan minä voin kertoa teille, ettei se ollut enempää eikä pahempaa, se, jonka minä kerran tein ja joka hävitti minun koko yhteiskunnallisen asemani. ''Nora.'' Tekö? Tahdottenko saattaa minua uskomaan, että te olisitte tehneet jotain uskaliasta pelastaaksenne vaimonne henkeä? ''Krogstad.'' Laki ei kysy mistä syystä rikos tehdään. ''Nora.'' Se mahtaa olla joku hyvin typerä laki. ''Krogstad.'' Typerä taikka ei, – jos minä vien tämän paperin oikeuden eteen, niin teidät tuomitaan lain mukaan. ''Nora.'' Sitäpä en usko. Tyttärellä eikö olisi oikeutta säästää vanhalta, kuolinvuoteella makaavalta isältään huolia ja tuskia? Eikö vaimolla olisi oikeutta pelastaa miehensä henkeä? Minä en tunne lakeja niin tarkoin; mutta siitä olen vakuutettu, siellä jossakin seisovan, että semmoista on luvallista. Ja sitä ''te'' ette tiedä, te joka olette asianajaja? Mahdatte olla huono lakimies, herra Krogstad. ''Krogstad.'' Saattaa niin olla. Mutta asioita, – semmoisia asioita kuin meillä kahdella on keskenämme, – niitähän toki uskonette minun ymmärtäväni? Hyvä. Tehkää nyt mitä tahdotte. Mutta ''sen'' sanon teille: jos minua toistamiseen sysätään ulos; niin saatte te tehdä seuraa minulle. ''(Kumartaa ja menee ulos etuhuoneen kautta.)'' ''Nora (Vähän aikaa mietiskellen; keikahuttaa päätänsä.)'' Mitä vielä! – Hän tahtoi peloittaa minua! Niin typerä en kumminkaan ole. ''(rupee kokoomaan lasten vaatteita kokoon; herkeää pian.)'' Mutta –? – – Ei, vaan se on mahdotonta! Rakkaudestahan minä sen tein. ''Lapset (vasemmalla ovella.)'' Mamma, nyt vieras meni portista ulos. ''Nora.'' Niin, niin, minä tiedän sen. Mutta älkää puhuko kellenkään vieraasta herrasta. Kuulitteko sen? Ei papallekaan! ''Lapset.'' Ei, mamma; mutta tuletko leikitsemään jälleen? ''Nora.'' Ei, ei; nyt ei. ''Lapset.'' Mutta mamma, lupasithan tulla. ''Nora.'' Niin, mutta minä en voi nyt. Menkää sisään; minulla on niin paljon tekemistä. Menkää sisään, menkää, rakkaat lapsikullat. ''(hän vie heidät varovasti kamariin ja panee oven kiinni heidän jälestänsä.)'' ''(Nora istuu sohvalle, ottaa korko-ompeluksen ja ompelee hiukan, mutta lakkaa kohta.)'' Ei! ''(heittää ompeluksen pöydälle, nousee, menee etuhuoneen ovelle ja huutaa:)'' Leena! Tuo joulupuu sisään. ''(menee vasemman puoliselle pöydälle ja avaa pöydänlaatikon; seisattuu jälleen.)'' Ei; vaan aivan mahdotontahan se on! ''Sisäpiika (tuoden puuta.)'' Mihinkä minä sen panen, rouva? ''Nora.'' Tuohon; keskelle lattiata. ''Sisäpiika.'' Onko vielä muuta tuotavana? ''Nora.'' Ei, kiitos; minulla on kaikki mitä tarvitsen. ''(Piika, joka on pannut puun luotansa, menee ulos.)'' ''Nora. (rupee koristelemaan joulupuuta.)'' Tähän kynttilä – ja tähän kukkasia. – Tuo inhoittava mies! Lipi lapi! Ei siinä ole mitään tiellä. Joulupuu on tuleva kauniiksi. Tahdon tehdä kaikki, mitä haluat, Torvald; – minä laulan sinulle, tanssin edessäsi – ''(Helmer, paperitukku kainalossa, tulee ulkoa.)'' ''Nora.'' Ah, – tuletko jo takaisin? ''Helmer.'' Tulen. Täällä on käynyt joku? ''Nora.'' Täälläkö? Ei. ''Helmer.'' Sepä oli kummallista. Minä näin Krogstadin menevän portista ulos. ''Nora.'' Vai niin? No, se on totta, Krogstad kävi täällä pikimmältään. ''Helmer.'' Nora, minä näen silmistäsi, että hän on käynyt täällä pyytämässä sinua puhumaan hänen puolestansa. ''Nora.'' Niin. ''Helmer.'' Ja se piti sinun tehdä ikäänkuin itsepuolestasi? Sinun piti salata minulta hänen käyneen täällä. Eikö hän sitäkin pyytänyt? ''Nora.'' Pyysi, Torvald; mutta – ''Helmer.'' Nora, Nora, ja siihen voit sinä suostua? Puhella tuommoisen miehen kanssa ja luvata hänelle jotain! Ja päällepäätteheksi valehdella minulle! ''Nora.'' Valehdella –? ''Helmer.'' Etkö sanonut, ettei täällä ollut kukaan käynyt? ''(uhkaa sormella.)'' Sitä älköön pikku laululintuseni enää tehkö milloinkaan. Laululinnulla tulee olla puhdas kieli millä visertelee; ei milloinkaan väärää nuottia. ''(syleilee häntä.)'' Niinhän sen tulee olla, eikö niin? Niin, sen kyllä tiesin. ''(laskee häntä.)'' Eikä sen enempää siitä asiasta. ''(istuu uunin eteen.)'' Ah, kuinka tässä on rauhallista ja hauskaa! ''(selailee papereitansa.)'' ''Nora (joulupuun ympärillä häärien; vähän loma-ajan perästä.)'' Torvald! ''Helmer.'' No. ''Nora.'' Minä iloitsen niin äärettömästi tuosta kostyymibaalista Stenborgin luona ylihuomenna. ''Helmer.'' Ja minä olen äärettömän utelias näkemään, millä sinä aiot ällistyttää minua. ''Nora.'' Oi, mikä typerä tuuma. ''Helmer.'' Noh! ''Nora.'' En voi keksiä mitään, joka kelpaisi: kaikki tulee niin typeräksi, niin mitättömäksi. ''Helmer.'' Onko pikku Nora tullut siihen päätökseen? ''Nora (hänen tuolinsa takana, käsivarret tuolin selkälaudalla.)'' Onko sinulla hyvin kiire, Torvald. ''Helmer.'' A – ''Nora.'' Mitä paperia nuo ovat? ''Helmer.'' Pankki-asioita. ''Nora.'' Nyt jo? ''Helmer.'' Olen antanut eroavan toimikunnan antaa minulle täyden vallan ryhtyä tarpeellisiin muutoksiin, sekä virkamiesten että toiminnansuunnitelman suhteen. Siihen aion käyttää jouluviikon. Tahdon saada kaikki reilaan uudeksi vuodeksi. ''Nora.'' Oli siis sen vuoksi kuin tuo Krogstad-raukka – ''Helmer.'' Hm. ''Nora (nojaten tuolin selkäluutaa vasten, kättelee hänen niskapuolista tukkaansa.)'' Ellei sinulla olisi niin kiire, olisin pyytänyt sinua tekemään minulle sanomattoman suuren palveluksen, Torvald. ''Helmer.'' Annas kuulla. Mikä se olisi? ''Nora.'' Eihän ole kellään niin hienoa maun-aistia kuin sinulla. Nyt tahtoisin mielelläni olla komeannäköinen kostyymibaalissa. Torvald, etkö voisi ottaa minua huostaasi ja määrätä, mikä minun tulee olla, ja millaiseksi minun pukuni on tehtävä? ''Helmer.'' Ahaa, onko pikku visapää ulkona hakemassa pelastajaa? ''Nora.'' Niin, Torvald, en tule mihinkään päätökseen ilman sinun avuttasi. ''Helmer.'' Hyvä, hyvä; tahdon miettiä asiata; kylläpä neuvo keksitään. ''Nora.'' No, se oli kiltisti tehty sinulta. ''(menee jälleen joulupuulle; loma-aikaa.)'' Kuinka kauniilta nuo punaiset kukkaiset näyttävät. – Mutta sano minulle, onko se todellakin niin pahaa, se, johon tuo Krogstad on tehnyt itsensä syypääksi? ''Helmer.'' Kirjoittanut väärän nimen. Ymmärrätkös mitä se on? ''Nora.'' Eikö hän ole voinut tehdä sitä pakosta? ''Helmer.'' Niin, taikka niinkuin niin moni ajattelemattomuudessaan. Minä en ole niin sydämetön, että ehdottomasti hylkäisin miehen semmoisen yksinään olevan teon vuoksi. ''Nora.'' Niin, tosiaankin, Torvald! ''Helmer.'' Moni voi siveellisesti nousta jälleen, jos hän vilpittömästi tunnustaa rikoksensa ja kärsii rangaistuksen. ''Nora.'' Rangaistuksen –? ''Helmer.'' Mutta sitä tietä ei Krogstad astunut; hän auttoi itseänsä juonilla ja mutkilla; ja tämä se on joka siveellisesti on sortanut hänen. ''Nora.'' Luuletkos, että –? ''Helmer.'' Ajatteles vain; kuinka semmoisen viallisen miehen tulee valehdella ja viekastella ja teeskennellä kaikin puolin, käydä naamio silmillään lähimmäistensä, niin, vieläpä vaimonsa ja omain lastensakin edessä. Ja tätä lasten edessä, sehän se kauheinta on, Nora. ''Nora.'' Miksi niin? ''Helmer.'' Siksi että semmoinen valheen ilmakehä saastuttaa taudinaineellaan koko kodin elämän. Joka hengenveto, jonka lapset tekevät semmoisessa talossa, on täynnänsä ituja johonkin pahaan. ''Nora (lähempänä hänen takanansa.)'' Oletko varma siitä? ''Helmer.'' Oh, kultaseni, sitä olen kyllin kokenut asianajajana. Melkein kaikilla aikaisin turmelluilla ihmisillä on ollut valheelliset äidit. ''Nora.'' Miksipä juuri – äidit! ''Helmer.'' Se johtuu useimmin äidistä; vaan isät vaikuttavat samaan suuntaan; sen tietää jokainen asianajaja sangen hyvin. Ja kumminkin on tuo Krogstad käynyt kotonaan vuosikausia ja istuttanut omiin lapsihinsa valheen ja teeskentelemisen myrkkyä: näet, sen vuoksi kutsun minä häntä siveellisesti kadonneeksi. ''(ojentaa hänelle käsiänsä.)'' Sentähden tulee sulo pikku Noraseni luvata minulle olla hänen asiatansa ajamatta. Anna kätesi sen päälle. No, no, mitä se on? Anna minulle kätesi. Kas niin. Siis päätetty. Minä vakuutan sinulle, minun olisi mahdotonta tehdä työtä yhdessä hänen kanssaan; minä suoraan sanoen tulen ruumiillisesti kipeäksi semmoisten ihmisten läheisyydessä. ''Nora (vetää kätensä pois ja menee toiselle puolelle joulupuuta.)'' Täällä on niin lämmin. Ja minulla on niin paljon tekemistä. ''Helmer (nousee ja kokoo paperinsa kokoon.)'' Niin, minunkin tulee ajatella saada muutamat näistä läpi luetuksi ennen kun ruualle menemme. Sinun pukuasi tahdon myöskin pitää mielessä. Ja jotakin ripustettavaksi kultapaperissa joulupuuhun lienee minulla myöskin varalla. ''(panee kätensä hänen päälaelleen.)'' Oi, sinua armasta laululintuistani. ''(menee kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)'' ''Nora (hiljaan, vähän loma-ajan perästä.)'' Vieläkös! Se ei ole niin. Se on mahdotonta. Olkoon mahdotonta. ''Lapsenpiika (vasemman puolisessa ovessa.)'' Lapset pyytävät niin kauniisti päästäksensä mamman tykö. ''Nora.'' Ei, ei, ei; älä laske heitä minun luokseni! Ole sinä heidän luonansa, Anna-Maija. ''Lapsenpiika.'' Hyvä, rouva. ''(panee oven kiinni.)'' ''Nora (vaaleana pelosta.)'' Turmella minun pikku lapsiani –! Myrkyttää kotia? ''(vähän loma-aikaa; hän nostaa päätänsä.)'' Sepä ei ole totta. Sepä ei koskaan iki päivinä ole totta. [[Luokka:Nora]] [[no:Et dukkehjem/Første akt]] 2923 5143 2006-08-30T16:47:13Z Nysalor 5 Toinen Näytös {{Otsikko |edellinen=[[Nora: Ensimäinen Näytös|Ensimäinen Näytös]] |seuraava=[[Nora: Kolmas Näytös|Kolmas Näytös]] |otsikko=Toinen Näytös. |alaotsikko=[[Nora]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} ''(Sama huone. Nurkassa pianon vieressä seisoo joulupuu, tyhjäksi ryöstettynä, pahoin raastettuna, kynttilät loppuun palaneina. Noran päällystakki on sohvalla.)'' ''('''Nora''', yksinään huoneessa, kävelee levottomasti edestakaisin; viimein hän seisahtuu sohvan viereen ja ottaa takkinsa.)'' ''Nora. (päästää takin jälleen käsistään.)'' Nyt tuli joku! ''(menee oveenpäin, kuuntelee.)'' Ei – eipä ollut ketään. Tietysti – kukas se tulisikaan tänään, ensimmäisenä joulupyhänä; – eikä tule huomennakaan ketään. – Mutta kenties – ''(aukaisee oven ja katsahtaa ulos.)'' Ei; ei mitään kirjelaatikossa; se on typötyhjä ''(astuu poikki lattian.)'' Oh, hullutusta! Hän tietysti ei puhunut täyttä totta. Eihän toki semmoista voi tapahtua. Se on mahdotonta! Onhan minulla kolme pientä lasta. ''(Lapsenpiika, iso pahvi-vakka kädessä, tulee vasemmanpuolisesta kamarista.)'' ''Lapsenpiika.'' Jopa vihdoinkin löysin tuon vakan, jossa on maskeraativaatteet. ''Nora.'' Kiitoksia; pane se pöydälle. ''Lapsenpiika (tekee niin.)'' Mutta ne ovat vielä kovin hajallaan. ''Nora.'' Voi, jos minä voisin ne repiä sadaksituhanneksi kappaleeksi! ''Lapsenpiika.'' Herra varjelkoon! Voihan ne hyvin laittaa kuntoon jälleen – hiukan malttia vain! ''Nora.'' Niin, lähden pyytämään rouva Lindeä avukseni. ''Lapsenpiika.'' Vai ulos jälleen? Tuommoiseen ilkeään ilmaan? Te vilustutte, rouva, – tulette kipeäksi. ''Nora.'' Oh, se ei olisikaan pahin paha. – Kuinkas lapset voivat? ''Lapsenpiika.'' Ne pikku-raukat leikittelevät joululahjoillaan, – – ''Nora.'' Kysyvätkö ne usein minua. ''Lapsenpiika.'' Ovathan ne niin tottuneet näkemään mammaa luonansa. ''Nora.'' Mutta, Anna-Maija, minä en tästä lähtein voi olla niin paljon heidän kanssansa kuin ennen. ''Lapsenpiika.'' No, no, tottuuhan pikkulapset jos mihinkin. ''Nora.'' Niinkös luulet? Luuletkos heidän unohtavan äitinsä, jos olisin aivan poissa? ''Lapsenpiika.'' Herra varjelkoon! – aivanko poissa! ''Nora.'' Kuules, sanoppas minulle, Anna-Maija – sitä olen usein ajatellut.– kuinka sydämesi salli sinun panna lapsesi vieraan hoidettavaksi? ''Lapsenpiika.'' Täytyihän minun, koska mun piti tulla pikku-Noran imettäjäksi. ''Nora.'' Niin, mutta että sinun teki ''mieli'' siihen? ''Lapsenpiika.'' Kun oli niin hyvä paikka tarjona! Köyhä, onnettomuuteen joutunut tyttö-parka saattoi kiittää onneaan siitä. Eihän tuo ilkiö pitänyt mitään huolta minusta. ''Nora.'' Vaan nyt on tyttäresi varmaan unohtanut sinut. ''Lapsenpiika.'' Eipä niinkään. Kirjoittihan hän minulle kirjeen, sekä silloin kun pääsi ripille että silloin kun meni naimisiin. ''Nora (kavahtaa hänelle kaulaan.)'' Vanha Anna-Maija, sinä olit hyvä äiti minulle, kun olin piennä lapsena. ''Lapsenpiika.'' Eihän pikku Nora-paralla ollutkaan mitään muuta äitiä, paitsi minua. ''Nora.'' Ja jos ei minun pikkuisillani olisi ketään toista, niin tiedän että sinä – – Joutavia, joutavia. ''(avaa vakan.)'' Mene lasten luokse. Minun nyt täytyy –. Huomenna saat nähdä, kuinka kauniiksi laitan itseni. ''Lapsenpiika.'' Niin, eipä koko baalilla tule olemaan ketään niin kaunista kuin meidän Nora-rouva. ''(hän menee vasemmanpuoliseen kamariin.)'' ''Nora (rupee ottamaan vaatteita ulos vakasta, mutta viskaa pian kaikki pois.)'' Voi, jospa uskaltaisin lähteä ulos! Kunhan vaan ei tulisi ketään. Kunhan vaan ei sillä aikaa tapahtuisi mitään täällä kotona. Hullutusta! eihän nyt tule ketään. Ei huoli vaan ajatella. Annas kun harjaan käsiturvaani. Sieviä sormikkaita, sieviä sormikkaita! Pois se mielestä, pois se mielestä! Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus – ''(huudahtaa:)'' Ah, tuossa he tulevat – ''(rientää ovelle päin, vaan seisahtuu kahdamielin.)'' ''Rouva Linde (tulee etuhuoneesta, jossa on riisunut päällys-takkinsa.)'' ''Nora.'' Ah, sinäkös se olet, Kristiina? Eihän vaan liene ketään muuta tuolla ulkona? – Voi, kuinka hauska, ettäs tulit. ''Rouva Linde.'' Kuulin sinun käyneesi ylhäällä minua kysymässä. ''Nora.'' Niin, pistäysinpä sivumennessäni. Minä tarvitsisin hiukan sinun apuasi. Istukaamme tähän sohvalle. Kas niin. Huomis-illalla on näet maskeraati konsuli Stenborg’illa, ja Torvald tahtoo, että minä pukisin itseni neapelilaiseksi kalatytöksi ja tanssisin Tarantellaa, jonka opin tuolla Kaprisaaressa. ''Rouva Linde.'' Jopa, jopa! Vai sinun tulee oikein näyttää koko kometia? ''Nora.'' Niin, Torvald tahtoo, että sen tekisin. Kas tässä on puku; sen Torvald teetti minulle tuolla Italiassa. Vaan nyt se on kaikki hajallaan, enkä tiedä – – ''Rouva Linde.'' Noh, sen me pian saamme kuntoon; eihän siitä ole muu kuin ripsut sieltä täältä vähän ratkenneet. Onko neulaa ja lankaa? Kas niin, tässähän on kaikki, mitä tarvitsemme. ''Nora.'' Voi kuinka sinä olet kiltti. ''Rouva Linde (ompelee.)'' Vai että sinä huomenna puet itsesi maskeraati-pukuun, Nora? Tiedätkös – sitten pistäyn hetkeksi tänne katsomaan, miltä näytät koristeissasi. Vaan olenpa kokonaan unohtanut sanoa sinulle kiitoksia eilisestä hauskasta illasta. ''Nora (nousee ja astuu poikki lattian.)'' Oh, eilen minusta ei tuntunut niin hauskalta täällä, kuin mitä tavallisesti on ollut. – Olisitpa tullut vähää aikaisemmin kaupunkiin, Kristiina. – Niin, Torvald osaa kyllä laittaa kotimme oikein hauskaksi ja sieväksi. ''Rouva Linde.'' Et suinkaan sinä ole vähemmin taitava; suottako olisit isäsi tytär. Mutta sanoppas minulle, onko tohtori Rank aina niin alakuloinen kuin eilen? ''Nora.'' Ei, eilen se oli kovin silmäänpistävää. Mutta hänessä onkin sangen vaarallinen tauti; hänen raukan selkä-ytimensä näivettyy. Katsoppas, hänen isänsä oli tuommoinen ilettävä ihminen, joka piti jalkavaimoja ja muuta sellaista; ja senvuoksi, näetkös, on hänen poikansa lapsuudestaan asti ollut kivuloinen. ''Rouva Linde (hellittää ompelutyön käsistään.)'' Mutta, armas Nora-kulta, mistäs sinä tuommoisia saat kuulla? ''Nora (kävelee edestakaisin.)'' Pyh – kun on saanut kolme lasta, niin saa joskus nähdä – rouvia, jotka ovat puolilääkäreitä; ja ne juttelevat yhtä ja toista. ''Rouva Linde (ompelee taas hetkinen äänettömyyttä.)'' Käypikö tohtori Rank jokapäivä tässä talossa? ''Nora.'' Joka ikinen päivä. Hän on Torvaldin paras nuoruuden-ystävä ja myös ''minun'' hyvä ystäväni. Tohtori Rank ikään kuin kuuluu meidän taloon. ''Rouva Linde.'' Vaan sanoppas minulle: onkos se mies oikein suora? Minä tarkoitan, eikö hän puhu ihmisille mielin kielin? ''Nora.'' Ei, päinvastoin. Kuinka se sinulle mieleen sattui? ''Rouva Linde.'' Kun sinä eilen esitit minua hänelle, vakuutti hän usein kuulleensa minun nimeäni mainittavan tässä talossa. Mutta sitten huomasin, ettei miehelläsi ollut ollenkaan käsitystä siitä kuka minä oikeastaan olin. Kuinkas siis tohtori Rank saattoi – –? ''Nora.'' Se on aivan oikein, Kristiina. Torvald rakastaa minua niin sanomattomasti, ja siksi hän tahtoo minua aivan yksin-omaisesti omistaa, niinkuin hän sanoo. Ensi-aikoina tuli hän ikään kuin mustasukkaiseksi, jos vaan satuin mainitsemaan jonkun teistä rakkaista tuolla kotona. Sentähden jätin teidät tietysti mainitsematta. Mutta tohtori Rank’in kanssa puhelen usein semmoisista asioista, sillä hän, näetsä, mielellään niitä kuultelee. ''Rouva Linde.'' Kuuleppas, Nora; sinä olet monin suhtein vielä aivan lapsi. Minä olen koko joukon vanhempi sinua ja myös vähän enempää kokenut. Minä sanon sinulle jotain: sinun pitäisi laittaa että pääsisit irti tuosta tohtori Rank’in asiasta. ''Nora.'' Mistä asiasta minun pitäisi laittaa itseni irti? ''Rouva Linde.'' Sekä yhdestä että toisesta, minun mielestäni. Eilen sinä loruelit jotain rikkaasta ihailijasta, jonka kautta toivoit saavasi rahaa – – ''Nora.'' Niin, semmoisesta, jota ei ole olemassa – paha kyllä. Entäs sitten? ''Rouva Linde.'' Onko tohtori Rank varakas? ''Nora.'' On. ''Rouva Linde.'' Eikö hänellä ole ketään, josta olisi huoli pidettävä? ''Nora.'' Ei ketään; mutta –? ''Rouva Linde.'' Ja hän käy jokapäivä tässä talossa? ''Nora.'' Johan sen kuulit. ''Rouva Linde.'' Mutta kuinkas tuo hienosti sivistynyt mies voi olla niin päälletunkevainen? ''Nora.'' Minä en ollenkaan käsitä puhettasi. ''Rouva Linde.'' Älä nyt teeskele, Nora. Etkös luule minun älyävän, keneltä ne 1,200 riksiä olet lainannut? ''Nora.'' Oletkos ihan järjetön? Voikos mieleesi semmoista lentää! Ystävältämme, joka tulee tänne joka ikinen päivä! Sehän vasta olisi hirveän tuskallinen tila! ''Rouva Linde.'' Vai todentodella et ole häneltä lainannut? ''Nora.'' En, sen vakuutan. Se ei olisi minulle silmänräpäykseksikään päähän pistänyt –. Eikä hänellä silloin ollutkaan rahaa lainaksi antaa; hän sai vasta perästäpäin periä. ''Rouva Linde.'' No, se uskonma oli sinulle onneksi, Nora-kultani. ''Nora.'' Ei, se toki ei olisi koskaan sattunut mieleeni, että olisin pyytänyt tohtori Rank’ilta –. Muuten olen ihan varma, että jos pyytäisin häneltä – ''Rouva Linde.'' Vaan sitä et tietysti tee. ''Nora.'' En, tietysti. En voi ajatella että se tulisi tarpeelliseksi. Mutta olenpa ihan varma, että jos puhuisin tohtori Rank’ille – ''Rouva Linde.'' Miehesi tietämättäkö? ''Nora.'' Täytyyhän minun laittaa itseni irti tuosta toisesta asiasta; onhan ''sekin'' tehty mieheni tietämättä. Minun ''täytyy'' laittaa itseni irti tästä. ''Rouva Linde.'' Niin, oikein, senhän minäkin eilen sanoin; mutta – ''Nora (kävelee edestakaisin.)'' Mies paljon helpommin selvittää semmoiset asiat, kuin vaimonpuoli – ''Rouva Linde.'' Niin, oma mies. ''Nora.'' Loruja. ''(seisahtuu.)'' Kun joku koko velkansa suorittaa, saahan hän sitten velkakirjansa takaisin? ''Rouva Linde.'' Se on tietty. ''Nora.'' Ja voi repiä sen tuhannen tuhanneksi palaseksi, ja polttaa sen – tuon ilkeän, inhoittavan paperin! ''Rouva Linde (katsoa tuijottaa häneen, panee pois ompeluksensa ja nousee hitaasti.)'' Nora, sinä salaat minulta jotain. ''Nora.'' Näetkös sen silmistäni? ''Rouva Linde.'' Sinulle on tapahtunut jotain eilis-aamuisesta. Nora, mitä se on? ''Nora (menee hänelle vastaan.)'' Kristiina! ''(kuultelee.)'' Hist! Nyt tuli Torvald kotiin. Kuuleppas, mene lasten luokse siksiaikaa. Torvald ei kärsi nähdä räätälintyötä. Ota Anna-Maija avuksesi. ''Rouva Linde (kokoo osan kaluista.)'' Kyllä, kyllä, vaan en lähde täältä, ennen kuin olemme puhuneet suumme puhtaaksi. ''(Hän menee pois vasemmalle; samassa tulee Helmer etuhuoneesta sisään.)'' ''Nora (menee hänelle vastaan.)'' Voi, kuinka olen sinua odottanut, Torvald kulta. ''Helmer.'' Oliko tuo ompelutyttö –? ''Nora.'' Ei, se oli Kristiina; hän auttaa minua pukuani kuntoon laittaessani. Saatpa nähdä kuinka sievännäköiseksi minä tulen! ''Helmer.'' Niin, eikös se ollut sangen hyvä tuo mielijohteeni? ''Nora.'' Erinomainen! Vaan enkös minäkin ole hyvin kiltti, kun teen sinulle mieliksi? ''Helmer. (nipistää vaimonsa leukaa.)'' Kilttikö – senvuoksi kun teet miehellesi mieliksi? No, no, pikku hupakko, tiedänhän, ettei sanasi sitä tarkoita. Vaan enpä tahdo estää sinua; sinun kai pitää nyt koettaa vaatteita päällesi? ''Nora.'' Ja sinun kai pitää tehdä työtä? ''Helmer.'' Niin; ''(näyttää paperitukkua.)'' Kas tässä. Olen käynyt pankissa – – ''(tahtoo mennä kamariinsa.)'' ''Nora.'' Torvald. ''Helmer. (seisahtuu.)'' Mitä? ''Nora.'' Jos nyt pikku oravasi oikein kauniin kauniisti rukoilisi jotain sinulta –? ''Helmer.'' Mitä sitten? ''Nora.'' Suostuisitko siihen? ''Helmer.'' Ensiksihän minun tietysti pitää tietää, mitä se on. ''Nora.'' Oravasi hyppelisi iloissaan ja löisi leikkiä, jos sinä olisit niin kiltti ja suostuisit. ''Helmer.'' Virka sitten asiasi. ''Nora.'' Leivosesi viserteleisi kaikissa huoneissa, sekä kaikuvasti että hiljaa – ''Helmer.'' Mitä vielä, viserteleehän leivonen jo ilmankin. ''Nora.'' Minä rupeaisin keijukaiseksi ja tanssisin sinulle kuutamossa, Torvald. ''Helmer.'' Nora – se ei suinkaan mahda olla sama asia, josta puhuit tän’ aamuna? ''Nora. (tulee lähemmin.)'' On, Torvald; minä rukoilen sinua niin hartaasti! ''Helmer.'' Ja sinä todella uskallat ottaa sen asian uudestaan esille? ''Nora.'' Niin, niin, sinun pitää tehdä minulle mieliksi; sinun ''pitää'' antaa Krogstad’in pysyä virassansa pankissa. ''Helmer.'' Nora-kulta, sen viran olen määrännyt rouva Lindelle. ''Nora.'' No, se on erinomaisen kiltisti tehty; mutta voithan vaan antaa eron toiselle konttoriherralle Krogstad’in sijasta. ''Helmer.'' Oletpa kun oletkin sanomattomasti itsepäinen! Siksi että sinä ajattelemattomasti lupasit puhua hänen puolestansa, pitäisi muka minun –! ''Nora.'' Ei senvuoksi, Torvald. Sinun itsesi tähden. Kirjoitteleehan tuo mies kaikkiin häijyimpiin sanomalehtiin; sen olet itse sanonut. Hän voi tehdä sinulle sanomattoman paljon pahaa. Minä häntä niin kauheasti pelkään – ''Helmer.'' Ahhaa, minä ymmärrän; sinua vanhat muistot säikähyttävät. ''Nora.'' Mitäs sillä tarkoitat? ''Helmer.'' Muistat kai isääsi? ''Nora.'' Niin, aivan oikein. Muistahan vaan, mitä kaikkea pahanilkiset ihmiset kirjoittivat isästä sanomalehtiin ja mitä kauheita juorupuheita he hänestä panivat liikkeelle. Pelkäänpä, että hän olisi saanut virka-eronsa, jos ei ylihallitus olisi lähettänyt sinua sinne asiaa tutkimaan, ja jos et sinä olisi ollut hyvä ja avulias häntä kohtaan. ''Helmer.'' Noraseni, onpa jommoinenkin eroitus isäsi asemalla ja minun asemallani. Isäsi ei ollut nuhteeton virkatoimissaan. Mutta minä olen; ja semmoisena toivon pysyväni, niin kauan kuin olen tässä paikassa. ''Nora.'' Oh, eihän kukaan taida tietää, mitä kaikkea pahat ihmiset saattavat keksiä! Nyt meillä voisi olla niin hyvä, niin hauskaa ja onnellista tässä rauhallisessa, huolettomassa kodissamme – sinulla ja minulla ja lapsilla, Torvald! Senvuoksi rukoilen sinua koko sydämmestäni – ''Helmer.'' Ja juuri tällä esirukouksellasi teet minulle vasta oikein mahdottomaksi pitää häntä virassa. Pankissa jo tietävät, että minun on aikomus eroittaa Krogstad virasta. Jos nyt saataisiin kuulla, että uusi pankinjohtaja on muuttanut mielensä vaimonsa rukousten tähden – – ''Nora.'' Entäs sitten –? ''Helmer.'' Tietysti ei mitään, kunhan vaan tää pieni visapää saisi asian käymään tahtonsa mukaan! – Vai minun pitäisi muka saattaa itseni kaikkein virkamiesteni naurun alaiseksi – saattaa ihmiset siihen luuloon, että minuun kaikellaiset syrjäiset syyt voivat vaikuttaa? Saisinpa, sen vakuutan sulle, piankin kokea seuraukset siitä! Ja paitse sitä – onpa yksi seikka, joka tekee Krogstad’in olon aivan mahdottomaksi tässä pankissa, niin kauan kuin minä olen johtajana. ''Nora.'' Mikä se olisi? ''Helmer.'' Hänen siveelliset virheensä olisin hätätilassa kenties voinut kärsiä – ''Nora.'' No niin, Torvald! ''Helmer.'' Ja kuulenpa hänen olevan työssänsä sangen taitavan. Mutta meillä on nuoruuden-tuttavuus keskenämme. Se on niitä ajattelemattomasti solmittuja tuttavuuksia, jotka sitten myöhemmin elämässä niin usein ovat vastukseksi; voinpa sanoa sen sinulle suoraan: me sinuttelemme toisiamme. Eikä tuo typerä mies sitä yhtään peitä silloin, kun on toisia läsnä. Päinvastoin – hän luulee itsellään olevan oikeuden kohdella minua niinkuin vanhaa veikkoa; ja niin hän joka silmänräpäys paiskaa ulos tuota: ”sinä, sinä Helmer”iänsä. Se on oikein tuskallista minulle, sen vakuutan sinulle. Hänen kauttansa tulisi oloni pankissa mahdottomaksi kärsiä. ''Nora.'' Torvald, tuolla kaikella et tarkoita mitään. ''Helmer.'' Vai niin? Miks’en? ''Nora.'' Et, sillä ovathan nämä kaikki vain turhapäisiä syitä. ''Helmer.'' Mitä sanot? Turhapäisiäkö? Olenko minä mielestäsi turhamielinen? ''Nora.'' Et, päinvastoin, Torvald-kulta; ja juuri sen vuoksi – ''Helmer.'' Ykskaikki; sinä sanot syyni turhapäisiksi; siispä lienen itsekin turhamielinen. Turhamielinen! Vai niin! – No, tästä totta tosiaan pitää tehdä loppu. ''(menee etuhuoneen ovelle ja kutsuu:)'' Leena! ''Nora.'' Mitäs aiot? ''Helmer. (hakee papereistaan.)'' Tehdä lopun. ''(Sisäpiika tulee.)'' ''Helmer.'' He! otappas tää kirje ja mene kohta alas. Hae joku kaupungin sanansaattaja ja käske heti paikalla toimittaa se perille. Mutta joutuun. Adressi on päälle kirjoitettu. He tässä rahaa. ''Piika.'' Hyvä on. ''(hän lähtee kirjettä viemään.)'' ''Helmer. (panee paperinsa kokoon.)'' Kas näin, minun pikku visapääni. ''Nora. (hengästyneenä.)'' Torvald – mikä kirje se oli? ''Helmer.'' Erokirja Krogstad’ille. ''Nora.'' Peruuta se, Torvald! Vielä on aika. Voi, Torvald, peruuta se! Tee se minun tähteni – itsesi tähden; lastemme tähden! Kuuletkos, Torvald; tee se! Et tiedä, mitä pahaa tämä voi tuottaa meille kaikille. ''Helmer.'' Jo on liika myöhäistä. ''Nora.'' Niin, liika myöhäistä. ''Helmer.'' Nora-kulta, minä annan tämän tuskasi anteeksi, vaikka se oikeastaan on häpäisevä minulle. Niin, sitä se on! Vai eikö olisi minulle häpäiseväinen tuo luulosi, että minun tarvitsisi peljätä tuommoisen nurkkakirjuri-rentun kostoa? Mutta kuitenkin annan sen sinulle anteeksi, koska se samassa osoittaa sinun syvää rakkautta minuun. ''(syleilee häntä.)'' Niin pitää olla, oma armas Noraseni. Tulkoon nyt vaan, mitä tulleekin. Saatpa nähdä, että kun asia oikein vaatii, minussa on niin hyvin miehen mieli kuin miehen voima. Saatpa nähdä, että minussa on mies kaikkea kestämään. ''Nora. (peljästyneenä.)'' Mitä sillä tarkoitat? ''Helmer.'' Kaikkea, sanon – ''Nora. (vakautuen.)'' Sitä et saa koskaan ikipäivinä tehdä. ''Nora.'' Hyvä on; niin kannamme kuorman yhdessä, Nora – niinkuin miehen ja vaimon sopii. Se on, niinkuin olla pitää. ''(hyväilee häntä)'' Oletkos nyt tyytyväinen? Kas niin, kas niin; ei ole tarvis noita pelollisia kyyhkysensilmiä. Eihän koko asiassa ole muuta kuin aivan perättömiä luuloja. – Nyt sinun pitäisi tanssia kerta Tarantella-tanssi läpi ja harjoittaa tamburinon lyöntiä. Minä menen sisäkamariini ja panen väli-oven kiinni, niin en kuule mitään; peuhaa sinä täällä vaikka kuinka paljon. ''(kääntyy ovessa.)'' Ja kun Rank tulee, sano hänelle, mistä hän saa minut tavata. ''(Hän nyykähyttää päätä vaimolleen jäähyväisiksi, menee papereineen kamariinsa ja panee oven kiinni jälkeensä.)'' ''Nora. (hurjistuneena tuskasta, seisoo kuin paikkaansa kiinninaulittuna, kuiskaa.)'' Hänen sydämmensä salli hänen tehdä näin. Hän tekee sen. Hän tekee sen, vaikka mitä tapahtuisi. – Ei, ei koskaan sinä ilmoisna ikänä tätä! Ennen vaikka mitä! Pelastusta –! Mikä neuvoksi – ''(Kello soi etuhuoneessa.)'' Tohtori Rank –! Ennen vaikka mitä! Ennen ''kaikkea'' muuta, mitä ikinä lieneekin! ''(Hän pyyhkäisee kasvojaan, hillitsee tuskansa, menee ja avaa oven. Tohtori Rank seisoo siellä ulkona ja ripustaa juuri turkkinsa naulaan. Seuraavan keskustelun aikana alkaa pimetä.)'' ''Nora.'' Hyvää päivää, tohtori Rank. Tunsinpa teidät soittamisestanne. Mutta älkää nyt menkö sisään Torvald’in luokse; hänellä on, luulen ma, jotakin työtä. ''Rank.'' Entäs teillä? ''Nora. (astuen saliin ja pannen kiinni oven tohtorin jälkeen.)'' Kyllähän te sen tiedätte – teidän varallenne on minulla aina hiukkanen aikaa. ''Rank.'' Kiitoksia siitä. Sitä aion käyttää hyväkseni niin kauan kuin voin. ''Nora.'' Mitä te sillä tarkoitatte? Niin kauan kuin voitte? ''Rank.'' Juuri niin. Peljästyttekö niistä sanoista? ''Nora.'' Onpas se hyvin kummallinen puhe. Pitäiskö sitten jotain tapahtuman? ''Rank.'' Tapahtuva on se, jonka jo kauan olen tiennyt tapahtuvaksi. Vaan en tosin uskonut sen tapahtuvan niin pian. ''Nora. (tarttuu häntä käsivarteen.)'' Mitä te olette saanut tietää? Tohtori Rank, teidän pitää virkkaa se minulle! ''Rank. (istahtaa uunin viereen.)'' Minun loppuni on tulossa. Siihen ei voi tehdä mitään. ''Nora. (hengähtää helpommin.)'' Teidänkö –? ''Rank.'' Kenenkäs muun sitten? Ei auta valehdella itselleen. Minä olen viheljäisin kaikista hoidettavistani sairaista, rouva Helmer. Juuri näinä päivinä olen läpitutkinut kaikki sisälliset tilikirjani. Konkurssi. Kuukauden kuluttua kenties jo makaan ja mätänen tuolla kirkkomaassa. ''Nora.'' Hyi, kuinka ilkeästi te puhutte. ''Rank.'' Asia onkin hiiden ilkeä. Mutta pahin on, että sen edellä käy niin paljon muuta ilkeyttä. Yksi seikka on minulla vielä tutkimatta; kun se on suoritettu, tiedän jokseenkin, milloin loppu alkaa. Tahdonpa sanoa teille jotakin. Helmer’in hieno luonto on niin kovasti vastahakoinen kaikelle inhottavalle. En tahdo, että hän tulee minun sairashuoneeseni – ''Nora.'' Mutta tohtori Rank – ''Rank.'' Minä en tahdo että hän tulee sinne. Minä suljen oveni häneltä. – Niin pian kuin olen saanut täyden selvän pahimmasta, lähetän teille käyntikorttini, musta risti nimeni päälle piirustettuna, ja silloin tiedätte tuon inhottavan hävityksen alkaneen työtänsä. ''Nora.'' No, mutta tänään te olette aivan hurja. Ja minä, joka niin mielelläni olisin suonut, että olisitte olleet oikein hyvällä tuulella. ''Rank.'' Kuolema rinnassako? – Ja kun minun näin pitää kärsiä rangaistusta toisen tähden. Onkos siinä kohtuutta? Ja jokaikisessä perheessä on tavalla tai toisella tuommoinen leppymätön kosto kärsittävänä – – ''Nora. (peittää käsillä korviansa).'' Joutavia! Ollaan iloiset! Ollaan iloiset! ''Rank.'' Ei mar’ siinä ole muuta kuin naurettavaa koko asiassa. Minun viattoman selkäpii-parkani täytyy kivistää isäni lystien luutnantinpäivien tähden. ''Nora (vasemmalla puolella pöydän ääressä.)'' Olihan hän niin ahne parsseille ja hanhenmaksa-pasteijalle. Eikö niin? ''Rank.'' Niin oli; ja myös tryffeli-sienille. ''Nora.'' Niin; oikein, tryffeli-sienille. Ja ostereillekin, luulen ma? ''Rank.'' Myös ostereille, ostereille; se on tietty. ''Nora.'' Ja sitten vielä kaikille noille portviineille ja sampanjoille lisäksi. Surkeata on että kaikki nuo hyvät herkut tekevät niin pahaa selkäpiille. ''Rank.'' Varsinkin että ne tekevät pahaa semmoisellekin selkäpii-raukalle, joka ei niistä ole saanut vähintäkään maistaa. ''Nora.'' Niin, niin, sehän se on kaikkein surkein. ''Rank. (katsoo tarkastellen rouvaan.)'' Hm! ''Nora. (tuokion kuluttua.)'' Miksi te hymyilette? ''Rank.'' En minä; te hymyilitte. ''Nora.'' Enkä, tehän hymyilitte, tohtori Rank! ''Rank. (nousee.)'' Olettepa toki suurempi veitikka, kuin mitä minä luulin. ''Nora.'' Olen tänään niin hullunkurisella tuulella. ''Rank.'' Siltä näyttää. ''Nora. (laskien molemmat kätensä tohtorin olkapäälle.)'' Hyvä, hyvä tohtori Rank, te ette saa näin kuolla ja jättää Torvaldia ja minua. ''Rank.'' Oh, se kaipaus teiltä kyllä pian haihtuu. Se, joka menee pois, unohtuu pian. ''Nora. (katsoo pelollisesti häneen.)'' Niinkös te luulette? ''Rank.'' Löydetään pian toisia ystäviä, ja niin – ''Nora.'' Kukas löytää toisia ystäviä? ''Rank.'' Sen teette sekä te että Helmer, kun minä olen poissa. Itse oletten jo hyvän matkan sillä tiellä, luullakseni. Mitäs tuolla rouva Lindellä oli asiaa tänne eilen illalla? ''Nora.'' Ahaa – ettehän toki liene mustasukkainen Kristiina-paralle? ''Rank.'' Niinpä olen. Hän on perivä minun sijani tässä talossa. Kun minulle on tullut este, on kenties tää rouva – ''Nora.'' Hist! älkää puhuko niin kovaan; hän on tuolla kamarissa. ''Rank.'' Vai tänään myös? Enkös sitä sanonut! ''Nora.'' Hän on vain täällä pukuani ompelemassa. Herrainen aika, kuinka järjetön te olette! ''(istahtaa sohvalle.)'' Olkaa nyt kiltti, tohtori Rank; huomenna saatte nähdä, kuinka kauniisti minä tanssin, ja silloin voitte kuvitella mielessänne, että minä teen sen ainoasti teidän mieliksenne – ja tietysti myös Torvald’ille mieliksi; se on tietty. ''(ottaa kaikellaista ulos vakasta.)'' Tohtori Rank; käykääpä tänne näin istumaan, niin näytän teille jotain. ''Rank (istahtaa.)'' No mitä sitten. ''Nora.'' Kas tässä. Katsokaas! ''Rank.'' Silkkisukkia. ''Nora.'' Ihonkarvaisia. Eikö ne ole somia? No niin, nyt on täällä niin hämärä; mutta huomenna – Ei, ei, ei – ette saa katsella muuta kuin jalkapuolta. No, no, vaikkapa sentään varttakin katselisitte. ''Rank.'' Hm – – ''Nora.'' Miksi te näytätte niin tarkastavaiselta? Ettekö luule niiden sopivan? ''Rank.'' Siitä minulla ei millään lailla voi olla perustettua arvelua. ''Nora (katsahtaa häneen.)'' Hyi teitä! ''(huiskahtaa häntä sukilla korville.)'' Kas tuossa saatte! ''(panee taas sukat kokoon.)'' ''Rank.'' Ja mitä muita koreuksia vielä saan nähdä? ''Nora.'' Ette saa nähdä mitään enempää, kun ette ole siivo. ''(hän hyräilee vähäisen ja hakee jotain kalujen seasta.)'' ''Rank (kun hetkinen on oltu vaiti.)'' Kun näin ystävällisesti istun tässä yhdessä teidän kanssanne en voi ajatella – en voi ollenkaan käsittää – mikä minusta olisi tullut, jos en koskaan olisi joutunut tähän taloon. ''Nora (hymyilee.)'' Kylläpä minä uskon, että te sangen hyvin viihdytte meidän luonamme. ''Rank (hiljemmin, katsoen eteensä.)'' Ja kun nyt täytyy lähteä ja jättää tämä kaikki – ''Nora.'' Mitä vielä; ette te lähde pois täältä. ''Rank (niinkuin ennen.)'' – eikä voi jättää jälkeensä edes mitään pienintä kiitollisuuden merkkiäkään tuskinpa haihtuvaisen kaipauksen – ei muuta kuin tyhjän paikan, jonka ken tahansa voi täyttää. ''Nora.'' Ja jos nyt pyytäisin teiltä –? Ei – ''Rank.'' Mitä? ''Nora.'' Suurta ystävyyden osoitusta – ''Rank.'' Niinkö? ''Nora.'' Ei, tarkoitan – sanomattoman suurta aputyötä. ''Rank.'' Tahtoisitteko todella ''yhden'' kerran saattaa minut niin onnelliseksi? ''Nora.'' Mutta ettehän ollenkaan tiedä mitä se on. ''Rank.'' No niin; virkkakaa se sitten. ''Nora.'' Mutta en voi, tohtori Rank; – se on jotakin niin sanomattoman paljon – sekä neuvo että apu ja ystävyyden työ – ''Rank.'' Sitä parempi. En voi käsittää mitä te tarkoitatte. Mutta puhukaa siis. Ettekö luota minuun? ''Nora.'' Kyllä luotan niinkuin en keneenkään muuhun. Te olette minun uskollisin ja paras ystäväni, sen kyllä tiedän. Sentähden tahdonkin virkkaa sen teille. No niin, tohtori Rank; on asia, jota estämään te voitte auttaa minua. Te tiedätte kuinka sanomattoman syvästi Torvald rakastaa minua; hän ei silmänräpäystäkään epäilisi, jos hänen tulisi heittää henkensä minun puolestani. ''Rank (kallistuen Noran puoleen.)'' Nora – luulettenko sitten hänen olevan ainoan – –? ''Nora (vähäisen säpsähtäin.)'' Joka – –? ''Rank.'' Joka iloisesti heittäisi henkensä teidän puolestanne. ''Nora (raskaasti.)'' Vai niin. ''Rank.'' Olin vannonut sydämmessäni, että teidän pitäisi saada se tietää, ennen kuin minulle tulee lähtö. Parempaa tilaisuutta en koskaan voisi löytää. – Niin, Nora, nyt te sen tiedätte. Ja nyt te siis myös tiedätte, voivanne minulle uskoa kaikki, niinkuin ei kellenkään muulle. ''Nora (nousee; sanoo tyynesti ja hätäilemättä.)'' Antakaa sijaa, että pääsen pois täältä. ''Rank (antaa sijaa, mutta jääpi istumaan.)'' Nora – ''Nora (Etuhuoneen ovella.)'' Leena, tuo lamppu sisään. – ''(menee uunin puolelle.)'' Voi, hyvä tohtori Rank, tämä oli teiltä oikein pahasti tehty. ''Rank (nousee.)'' Että olen rakastanut teitä yhtä syvästä sydämmestä kuin suinkin joku ihminen? Oliko se pahasti tehty? ''Nora.'' Ei, vaan että te sen virkatte minulle. Eihän se ollut millään muotoa tarpeellista – ''Rank.'' Mitä te tarkoitatte? Tiesittekö te sitten –? ''(Sisäpiika tuopi sisään lampun, asettaa sen pöydälle ja lähtee jälleen pois.)'' ''Rank.'' Nora – rouva Helmer – sanokaa minulle, tiesittekö jo jotain? ''Nora.'' Oh, tiedänkö minä siitä, mitä tiesin, mitä en? En tosiaan taida sitä sanoa teille –! Että voitte olla niin kömpelö, tohtori Rank! Olihan kaikki niin hyvin. ''Rank.'' No, kumminkin on teillä nyt se varma tieto, että koko minun henkeni ja sieluni on teille alttiina. Puhukaa siis suoraan. ''Nora (katsoo häneen.)'' Tämän jälkeenkö? ''Rank.'' Minä pyydän teitä, antakaa minun saada tietää mitä se oli. ''Nora.'' Nyt ette saa mitään tietää. ''Rank.'' Saan, saan. Älkää minua näin rangaisko. Sallikaa minun tehdä teidän puolestanne, mitä ihmiselle on mahdollista. ''Nora.'' Nyt te ette voi tehdä mitään puolestani. – Muuten, enpä tarvitsekaan mitään apua. Ne oli vaan turhia mielenkuvitelmiani, sen saatte nähdä. Aivan niin ne ovat. Tietysti! ''(istahtaa liekkutuolille; katsoo tohtoriin ja hymyilee.)'' Niin, olettepa te oikein soma veitikka, tohtori Rank! Ettekö itsekin häpeä nyt kun lamppu on tuotu sisään? ''Rank.'' En; oikeastaan en. Mutta kenties minun nyt pitäisi lähteä pois – ijäksi? ''Nora.'' Ei, sitä ette suinkaan saa tehdä. Teidän tietysti pitää tulla tänne niinkuin ennenkin. Tiedättehän, ettei Torvald voi olla ilman teidän seurattanne. ''Rank.'' Niin, mutta ''te?'' ''Nora.'' Oh, minun mielestäni tulee aina niin erinomaisen hauska, kun te ilmautte taloon. ''Rank.'' Se se juuri viekoitti minut harhatielle. Teistä on mahdoton saada selvää. Monta kertaa on minusta tuntunut, ikäänkuin te melkein yhtä mielellänne pitäisitte seuraa minun kanssani kuin Helmerinkin kanssa. ''Nora.'' Niin, näettenkös, onhan ihmisiä, joita yli kaikkein rakastaa, ja toisia, joiden kanssa melkein mieluimmin pitää seuraa. ''Rank.'' No, saattanee siinä olla jotain perää. ''Nora.'' Vanhassa kodissani rakastin tietysti isääni yli kaikkein. Vaan kuitenkin oli minusta aina niin sanomattoman hauska, kun voin salaa pujahtaa piikakamariin; sillä ne eivät ojentaneet minua koskaan; ja sitten ne aina juttelivat niin lystejä asioita keskenänsä. ''Rank.'' Ahaa, vai ''niiden'' sijaan sitten minä tulin. ''Nora (kavahtaa ylös ja tohtorin luokse.)'' Voi, hyvä kiltti tohtori Rank, enhän sitä tarkoittanut. Mutta voittehan toki ymmärtää, että Torvald on minulle samoin kuin isäni ennen – ''(Sisäpiika tulee etuhuoneesta.)'' ''Sisäpiika.'' Rouva! ''(kuiskaa ja ojentaa käyntikortin.)'' ''Nora (katsahtaa korttiin.)'' Ah! ''(pistää kortin taskuunsa.)'' ''Rank.'' Mikä nyt on hätänä? ''Nora.'' Ei, ei, ei mitään; se on vain –; se on minun uusi pukuni – ''Rank.'' Kuinka? Tässähän teidän pukunne on. ''Nora.'' Niin se; mutta tuo tuolla on toinen; olen sen teettänyt –; Torvaldin ei pidä saada siitä tietoa – ''Rank.'' Ahaa, vai siinäkö se nyt on, se suuri salaisuus. ''Nora.'' Niin onkin; menkää nyt vaan Torvald’in luokse; hän istuu sisäkamarissaan; pidättäkää häntä niin kauan – ''Rank.'' Olkaa huoletta; ei hän pääse irti minusta. ''(menee Helmer’in kamariin.)'' ''Nora (piijalle.)'' Ja hän on kyökissä odottamassa? ''Sisäpiika.'' On, hän tuli takarappuisista ylös – ''Nora.'' Vaan etkö sanonut, että täällä oli vieras? ''Sisäpiika.'' Sanoin, mutta eipä siitä apua. ''Nora.'' Hän ei siis tahdo mennä pois? ''Sisäpiika.'' Ei, hän ei sano menevänsä, ennen kuin on päässyt rouvan puheille. ''Nora.'' Anna hänen sitten tulla sisään; mutta hiljaa. Leena, siitä et saa puhua kellenkään mitään; se on salaisuus, jolla aion äkkiluulematta ilahuttaa miestäni. ''Sisäpiika.'' Kyllä, kyllä, minä ymmärrän – ''(menee ulos.)'' ''Nora.'' Tuo kauhea tapaus on tulossa. Se tapahtuu kuitenkin. Ei, ei, ei, se ei voi tapahtua; se ei saa tapahtua. ''(hän menee ja lukitsee Helmer’in oven.)'' ''(Sisäpiika avaa etuhuoneen oven asian-ajaja Krogstad’ille ja panee sen sitten kiinni. Krogstad on matkapuvussa, turkissa, päällyssaappaissa ja puuhkalakissa.)'' ''Nora (menee hänelle vastaan.)'' Puhukaa hiljaa; mieheni on kotona. ''Krogstad.'' No, olkoon vain! ''Nora.'' Mitä te tahdotte minulta? ''Krogstad.'' Saada selvää eräästä asiasta. ''Nora.'' Niin puhukaa joutuun. Mitä se on? ''Krogstad.'' Tiedättehän että olen saanut virka-eron. ''Nora.'' En voinut sitä estää, herra Krogstad. Olen ponnistanut ja pitänyt puoltanne viimeiseen asti, mutta siitä ei ollut apua. ''Krogstad.'' Niin vähänkö teidän miehenne teitä rakastaa? Hän tietää mihin vaaraan minä teidät voin saattaa, ja kuitenkin hän uskaltaa – ''Nora.'' Kuinka te voitte luulla hänen saaneen sitä tietää? ''Krogstad.'' Ei, enhän sitä nyt luullutkaan. Eihän olisikaan meidän siivon Torvald Helmer’in tapaista näyttää niin paljon miehuutta – ''Nora.'' Herra Krogstad, minä vaadin että puhutte kunnioituksella miehestäni. ''Krogstad.'' Kyllä mar’, kaikella velvollisella kunnioituksella. Mutta koska te, rouva, pidätte tämän niin petollisesti salassa, niin voinen arvata, että te myös eilisestä asti olette saaneet vähän paremmin selville, mitä te oikeastaan olette tehneet? ''Nora.'' Paremmin kuin mitä ''te'' koskaan voisitte neuvoa minulle. ''Krogstad.'' Mitäs tämmöinen huono lakimies kuin minä – ''Nora.'' Mitä minulta tahdotte? ''Krogstad.'' Tahdoinpa vaan nähdä, kuinka te voitte, rouva Helmer. Olette näet olleet mielessäni koko päivän. Onpa myös velkojen sisään-ajajalla, nurkkakirjurilla, – sanalla sanoen, tämmöiselläkin miehellä kuin minä hiukkasen sitä, mitä sanotaan sydämmeksi. ''Nora.'' Osoittakaa se sitten; muistakaa minun pienet lapseni. ''Krogstad.'' Oletteko te ja teidän miehenne muistaneet minun lapsiani? Mutta se voi nyt olla ykskaikki. Sen vain arvelin sanoa teille, ettei teidän huoli antaa tämän asian liioin rasittaa mieltänne. Ensiksikin minä en aio vetää sitä oikeuteen. ''Nora.'' Ette suinkaan; eikö niin; senhän tiesin. ''Krogstad.'' Voihan koko asia tulla laitetuksi kaikessa sovinnossa; sen ei ollenkaan tarvitse päästä koko maailman tiettäväksi; se jääpi meidän kolmen kesken. ''Nora.'' Minun mieheni ei pidä koskaan saada tietoa tästä. ''Krogstad.'' Milläs te tahdotte sitä estää? Voitteko kenties vielä suorittamatta olevan velan maksaa? ''Nora.'' En, en nyt kohta. ''Krogstad.'' Vai onko teillä kenties mitään keinoa näinä päivinä saada rahat kokoon? ''Nora.'' Ei mitään keinoa, jota tahtoisin käyttää. ''Krogstad.'' Paitsi sitä, ei siitä nyt olisi ollutkaan teillen apua. Jos teillä nyt tässä olisi vaikka kuinka suuret summat selvää rahaa kädessänne, niin ette saisi velkakirjaanne minulta. ''Nora.'' Selittäkää sitten minulle, mihin te aiotte sitä käyttää. ''Krogstad.'' Aion vain pitää sen tallella, – pitää sen hallussani. Ei kukaan syrjäinen saa siitä mitään vihiä. Jos teillä siis kenties on mielessä yksi tai toinen epätoivoinen tuuma – ''Nora.'' Niin on minulla. ''Krogstad.'' – jos teillä olisi tuuma karata pois kodistanne ja perheeltänne – ''Nora.'' Niin on minulla! ''Krogstad.'' – taikka jos ajattelette jotain vieläkin pahempaa – ''Nora.'' Kuinkas te sen voitte tietää? ''Krogstad.'' – niin jättäkää pois semmoiset tuumat. ''Nora.'' Kuinka te voitte tietää, että ''sitä'' ajattelen? ''Krogstad.'' Useimmille meistä ensihetkellä lentää semmoista päähän. Minäkin ajattelin sitä; mutta eipä ollut minulla siihen uskallusta – ''Nora. (painuneella äänellä.)'' Eikä minullakaan. ''Krogstad (helpommin hengittäen.)'' Eikö niin; teillä ei ole uskallusta siihen, ei teilläkään? ''Nora.'' Ei ole; ei ole. ''Krogstad.'' Se olisikin aivan hupsun työtä. Kun vaan ensimmäinen kotimyrskyn puuska on ohitse –. Minulla on taskussani tässä kirje teidän miehellenne – ''Nora.'' Ja siinä olette kaikki kertoneet? ''Krogstad.'' Niin helpoittavilla sanoilla kuin mahdollista. ''Nora (ripeästi.)'' Se kirje ei saa tulla hänen käsiinsä. Reväiskää se palasiksi. Kyllä minä kuitenkin jollakin lailla hankin rahat. ''Krogstad.'' Älkää pahaksi panko, hyvä rouva, vaan sanoinhan teille äsken, luullakseni – ''Nora.'' Oih, minä en puhu niistä rahoista, jotka olen teille velkaa. Sanokaa minulle kuinka suuren summan aiotte vaatia mieheltäni, niin minä hankin teille ne rahat. ''Krogstad.'' En aio vaatia mitään rahoja teidän mieheltänne. ''Nora.'' No, mitä sitten aiotte vaatia? ''Krogstad.'' Sen voin teille sanoa. Minä tahdon jälleen päästä jaloilleni, rouva; minä tahdon päästä lentoon; ja siihen pitää teidän miehenne olla minulle avullisna. Puoleentoista vuoteen en ole mitään epäkunniallista tehnyt; olen koko sen ajan ponnistellut ahtaimmissa oloissa; olin jo iloinen kun askel askelelta pääsin ylöspäin. Nyt on minut pois-ajettu, enkä tyydy ainoasti siihen, että minut jälleen armoihin otetaan. Minä tahdon päästä lentoon, sanon ma. Minä tahdon taas saada paikan pankissa, – mutta korkeamman; teidän miehenne pitää laittaa joku virka minua varten – ''Nora.'' Sitä hän ei tee ikinään! ''Krogstad.'' Tekeepä, kun tekeekin; minä hänet tunnen; hän ei uskalla hiiskahtaakaan. Ja kunhan minulla vain taas on paikka siellä yhdessä hänen kanssansa, saattepa sitten nähdä! Ennen vuoden kuluttua olen pankinjohtajan oikea käsi. Niilo Krogstad’in pitää hallita Osakepankkia, eikä Torvald Helmer’in. ''Nora.'' Sitä ette koskaan ole elävin silmin näkevä! ''Krogstad.'' Aiotteko te kenties –? ''Nora.'' Nyt minulla on uskallusta siihen. ''Krogstad.'' Oh, ettepä minua saa säikähtymään. Hieno, hemmoiteltu rouva, kuin te – ''Nora.'' Saattepa nähdä, saattepa nähdä! ''Krogstad.'' Aventoonko kenties? Tuohon kylmään, sysimustaan veteen? Ja sitten keväällä tulisitte tuuli-ajona rantaan, inhottavana, tuntemattomana, poiskarissein hiuksin – ''Nora.'' Ette saa minua säikähtymään. ''Krogstad.'' Ettekä tekään minua. Semmoista te ette tee, rouva Helmer. Ja paitsi sitä, mitä apua siitä olisi? Onhan Helmer niin kuin näinkin minun taskussani. ''Nora.'' Vielä senkin jälkeen? Vaikka en minä enää –? ''Krogstad.'' Unohdatteko sitten, että silloin on teidän jälkimaineenne ''minun'' käsissäni? ''Nora (seisoo, saamatta ääntä suustansa, ja katsoo häneen.)'' ''Krogstad.'' No niin, nyt tiedätte kaikki. Älkää siis tehkö mitään tuhmuutta. Kun Helmer on saanut kirjeeni, odotan vastausta häneltä. Ja muistakaa hyvin: teidän miehenne itse se on pakoittanut minut taas noille teille poikkeemaan. Sitä en hänelle koskaan anna anteeksi. Hyvästi, rouva Helmer. ''(menee ulos etuhuoneen kautta.)'' ''Nora (rientää etuhuoneen ovelle, avaa sen raolleen ja kuultelee.)'' Menee. Ei pane kirjettä laatikkoon. Ei, ei, se olisikin ollut mahdotonta! ''(avaa ovea yhä enemmän.)'' Mitä se on? Hän seisoo tuolla ulkona. Ei mene alas rappusilta. Onko hän kahdamielin? Aikoisiko hän –? ''(Kirje pudota ropsahtaa kirjelaattkkoon, sitten kuuluu Krogstad’in askeleet yhä kauempaa portailta.)'' ''Nora (puolihillityllä parahduksella, juoksee poikki lattian sohvapöydälle asti; on vähän aikaa ääneti.)'' Kirjelaatikkoon. ''(hiivii arkana etuhuoneen ovelle.)'' Tuossa laatikossa se on. – Torvald, Torvald – nyt olemme hukassa! ''Rouva Linde (tuopi puvun vasemmasta kamarista.)'' Kas niin, nyt en enää löydä parsittavaa paikkaa. Koetammeko sitä nyt päälle –? ''Nora (langenneella äänellä ja hiljaa.)'' Kristiina, tule tänne. ''Rouva Linde (heittää puvun sohvalle.)'' Mikäs sun on? Näytäthän aivan kuin olis loppusi käsissä? ''Nora.'' Tule tänne. Näetkö tuota kirjettä tuossa? ''Tuossa'' katsahda – lasin kautta kirjelaatikkoon. ''Rouva Linde.'' Kyllä, kyllä; minä näen sen. ''Nora.'' Se kirje on Krogstad’ilta – ''Rouva Linde.'' Nora, – Krogstad se on antanut sinulle rahat lainaksi! ''Nora.'' Niin; ja nyt saa Torvald tietää kaikki. ''Rouva Linde.'' Usko minua, Nora, se on parasta teille kummallekin. ''Nora.'' Siinä on pahempaa, kuin mitä sinä tiedät. Olen kirjoittanut väärän nimen – ''Rouva Linde.'' Mutta Herran tähden –? ''Nora.'' Sen vaan tahdon nyt sanoa sinulle, Kristiina, että sinun pitää olla minun todistajani. ''Rouva Linde.'' Kuinka todistajana? Mitä minun pitää –? ''Nora.'' Jos minä tulisin hulluksi – ja olisihan se hyvinkin mahdollista – ''Rouva Linde.'' Nora! ''Nora.'' Taikka jos minulle jotain muuta tapahtuisi – jotain semmoista, joka tekisi, etten voisi olla täällä läsnä – ''Rouva Linde.'' Nora, Nora, ethän ole täydessä järjessä! ''Nora.'' Ja jos sitten joku toinen tahtoisi ottaa päällensä kaikki, koko syyn, ymmärrätkö –? ''Rouva Linde.'' Kyllä, kyllä; mutta kuinka voit uskoa –? ''Nora.'' Silloin todista sinä, että se ei ole totta, Kristiina. Minä en ole ollenkaan hullu; minä olen aivan täydessä järjessä; ja minä sanon sinulle: asiasta ei ole kukaan muu tietänytkään; minä yksin olen kaikki tehnyt. Muista se. ''Rouva Linde.'' Kyllä muistan. Vaan enpä käsitä tätä kaikkea. ''Nora.'' Oh, kuinka sitä voisitkaan käsittää? Se kummahan tuo onkin, joka nyt on tapahtuva. ''Rouva Linde.'' Se kummako? ''Nora.'' Niin, se kumma. Mutta se on niin kauheata, Kristiina; – se ei saa tapahtua, ei millään muotoa ikinä. ''Rouva Linde.'' Minä menen paikalla Krogstad’in puheille. ''Nora.'' Älä mene; hän voisi tehdä sinulle pahaa. ''Rouva Linde.'' Oli aika, jolloin hän mielellään olisi tehnyt mitä ikänsä minun mielikseni. ''Nora.'' Hänkö? ''Rouva Linde.'' Missä hän asuu? ''Nora.'' Oih, mistäs minä tiedän –? Maltas ''(pistää käden taskuunsa.)'' tässä on hänen käyntikorttinsa. Mutta kirje, kirje –! ''Helmer (kamarissaan koputtaa oveen.)'' Nora! ''Nora (kiljahtaa tuskissaan.)'' Oh, mitä nyt? Mitäs tahdot? ''Helmer.'' No, no, älähän toki niin säikähdy. Emmehän tulekaan sisään; olethan pannut oven lukkoon; koetatko pukuas? ''Nora.'' Niin, niin, minä koetan. Minä tulen niin sieväksi, Torvald. ''Rouva Linde (on katsahtanut käyntikorttiin.)'' Asuuhan hän aivan tässä likellä, kolkan takana. ''Nora.'' Niin; mutta eihän se auta. Me olemme hukassa. Onhan kirje tuossa laatikossa. ''Rouva Linde.'' Ja avain on miehelläsi? ''Nora.'' Niin on, aina. ''Rouva Linde.'' Krogstad saa vaatia kirjettänsä takaisin lukematonna; hän saa keksiä jonkun tekosyyn – ''Nora.'' Mutta juuri tähän aikaan on Torvald’in tapana – ''Rouva Linde.'' Viivytä häntä; mene sisään hänen luokseen siksi. Minä tulen takaisin, niin pian kuin mahdollista. ''(menee nopeasti ulos etuhuoneen oven kautta.)'' ''Nora (menee Helmer’in ovelle, avaa sen ja tirkistää sisään.)'' Torvald! ''Helmer (sisäkamarista.)'' No, joko nyt vihdoin on lupa tulla omaan saliinsa. Tule, Rank, nytpä saamme nähdä – ''(ovessa.)'' Mutta, mitäs se on? ''Nora.'' Mikä, Torvald kulta? ''Helmer.'' Rank sanoi minulle että tässä tulisi komea maskeraati nähtäväksi. ''Rank (ovessa.)'' Niin olin käsittänyt, mutta olen siis erehtynyt. ''Nora.'' Ei kukaan saa minua koko komeudessani nähdä ennen kuin huomenna. ''Helmer.'' Mutta, Nora-kulta, sinä näytät niin rauenneelta. Oletko liian ahkerasti harjoittanut? ''Nora.'' En, en ole vielä kertaakaan harjoittanut. ''Helmer.'' Olispa se kuitenkin tarpeellista – ''Nora.'' Niin, se on aivan tarpeellista, Torvald. Vaan en tule millään lailla toimeen ilman sinun avuttasi; olen peräti unhottanut kaikkityyni. ''Helmer.'' Oh, kylläpä me sen pian taas saamme päähäsi. ''Nora.'' Niin, ota minut vihdoinkin huomaasi, Torvald. Lupaatkos sen? Voi, minua niin peloittaa. Tuo suuri ihmisjoukko –. Sinun pitää antaa itsesi aivan yksin-omakseni tänä iltana. Ei saa nyt olla hiukkaakaan asioita; ei pännääkään kädessä. Mitä? Eikö niin, Torvald kulta? ''Helmer.'' Sen lupaan sulle; tänä iltana olen kokonaan sinun käskyläisesi, – sä pikku turvaton raukka. – Hm, se on tosi, yhtä tahdon kuitenkin ensin – ''(menee etuhuoneen ovea kohti.)'' ''Nora.'' Mitäs aiot tuolla ulkona? ''Helmer.'' Vaan katsoa, onko tullut kirjeitä. ''Nora.'' Ei, ei, älä sitä tee, Torvald! ''Helmer.'' Mitä se on? ''Nora.'' Torvald, tee minulle mieliksi; ei siellä ole mitään. ''Helmer.'' Annas kun katsahdan yhtähyvin. ''(alkaa mennä.)'' ''Nora (istuu pianon eteen ja soittaa ensitahdit Tarantellasta.)'' ''Helmer (seisahtuu oveen.)'' Ahhaa! ''Nora.'' En voi tanssia huomenna, jos en nyt saa harjoittaa avullas. ''Helmer (menee hänen luokseen.)'' Oletkos todella semmoinen pelkuri, Nora-kulta? ''Nora.'' Niin, minua niin kauheasti peloittaa. Harjoitetaanpas heti kohta; onhan vielä aikaa, ennen kuin menemme ruualle. Käy nyt istumaan tähän ja soita minulle, Torvald-kulta; neuvo minua, ojenna minua, niinkuin sinulla on tapana. ''Helmer.'' Mielelläni, aivan mielelläni, koska niin tahdot. ''(istahtaa pianon ääreen.)'' ''Nora (ottaa tamburinon vakasta, niin myös pitkän, kirjavan shaalin, jonka hän kiireesti panee ympärilleen; sitten hypähtää hän keskilattialle ja huutaa:)'' Soita nyt minulle! Nyt tahdon tanssia! ''(Helmer soittaa ja Nora tanssii; tohtori Rank seisoo pianon kohdalla Helmer’in takana, ja katselee.)'' ''Helmer (soitellen.)'' Hitaammin – hitaammin. ''Nora.'' En voi toisin. ''Helmer.'' Ei noin hurjasti, Nora! ''Nora.'' Juuri niin pitää olla. ''Helmer (lakkaa soittamasta.)'' Ei, ei, se ei millään lailla käy laatuun. ''Nora (hymyilee ja heiluttaa tamburinoa.)'' Sanoinhan minä sen. ''Rank.'' Annas minun soittaa hänelle. ''Helmer.'' Tee se, niin minä voin paremmin neuvoa häntä. ''(Rank istahtaa pianon ääreen ja soittaa; Nora tanssii yhä hurjemmin. Helmer seisoo uunin vieressä ja oikaisee häntä aina välistä hänen tanssiessaan. Nora ei näy kuulevan miehensä neuvoja; hänen tukkansa hajoo ja valahtaa alas olkapäille; Nora ei sitä huomaa, vaan yhä tanssii. Rouva Linde astuu sisään.)'' ''Rouva Linde (seisahtuu oveen, ikään kuin äänensä olisi sulkeunut.)'' Aa –! ''Nora (tanssien.)'' Tässä näet iloa, Kristiina. ''Helmer.'' Mutta, armas Nora-kulta, tanssithan, ikäänkuin henki olisi vaarassa. ''Nora.'' Niin se onkin. ''Helmer.'' Rank, lakkaa soittamasta; onhan tää selvää hulluutta. Lakkaa, sanon minä. ''(Rank lakkaa soittamasta ja Nora seisahtuu äkkiä.)'' ''Helmer (Noralle.)'' Tätäpä en olisi uskonut. Olethan unohtanut kaikki, mitä sinulle opetin. ''Nora (viskaa pois tamburinon.)'' Näetkös sen nyt itsekin! ''Helmer.'' Tässä tarvitaan oikein johdatusta. ''Nora.'' Niin, näethän kuinka tarpeellinen se on. Sinun pitää johdattaa minua viimeiseen asti. Lupaatkos sen, Torvald? ''Helmer.'' Siihen voit täydesti luottaa. ''Nora.'' Ei sinulla saa tänään eikä huomenna olla mitään muuta mielessä, paitsi minua – et saa aukaista mitään kirjettä – et kirjelaatikkoakaan. ''Helmer.'' Ahaa, sinä yhä vielä pelkäät tuota miestä – ''Nora.'' Pelkään, pelkään sitäkin. ''Helmer.'' Nora, sen näen käytöksestäs, joku kirje häneltä on tuossa kirjelaatikossa. ''Nora.'' En tiedä, vaan kyllä luulen; mutta sinä et saa nyt lukea mitään sellaista; ei saa tulla mitään ilkeää välillemme, ennenkuin kaikki on loppunut. ''Rank (hiljaa Helmerille.)'' Älä häntä vastusta. ''Helmer (syleilee vaimoansa.)'' Täytyyhän tehdä lapselle mieliksi. Mutta huomenna yöllä, tanssisi jälkeen – ''Nora.'' Silloin olet vapaa lupauksestas. ''Sisäpiika (oikeanpuolisessa ovessa.)'' Rouva, ruoka on pöydällä. ''Nora.'' Tuo sampanjaa sisään, Leena. ''Sisäpiika.'' Hyvä on, rouva. ''(menee ulos.)'' ''Helmer.'' Hei, hei – suuret kemut siis! ''Nora.'' Sampanja-pidot aamun valkenemiseen asti. ''(huutaa.)'' Ja vähän konfehtia, Leena, paljon –, täksi kerraksi vain. ''Helmer (tarttuu Noran käsiin.)'' Kas niin, kas niin; ei tuommoista hurjaa pelkoa. Ole nyt taas pieni leivolintuseni, niinkuin tapasi on. ''Nora.'' Hyvä, hyvä, siksi kyllä tulen. Mutta meneppäs sisään ennalta; ja te myös, tohtori Rank. Kristiina, auta sinä minua, että taas saan tukkani laitokseen. ''Rank (hiljaa, mennessään.)'' Eihän toki liene jotain – jotain tuommoista tulossa? ''Helmer.'' Vielä vai, veikkonen. Ei siinä ole muuta, paitsi tuota lapsimaista pelkoa, josta sinulle puhuin. ''(Menevät oikealle pois.)'' ''Nora.'' No!? ''Rouva Linde.'' Lähtenyt maalle. ''Nora.'' Sen näin jo silmistäsi. ''Rouva Linde.'' Hän tulee kotiin huomenna illalla. Minä jätin hänelle pienen kirjeen. ''Nora.'' Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Älä estä mitään tapahtumasta. Onpa kuitenkin aika riemullista kävellä tässä ja odottaa tuon kumman tapahtumista. ''Rouva Linde.'' Mitä sinä sitten odotat? ''Nora.'' Oh, sitä et sinä voi ymmärtää. Mene sisään herrojen luokse; minäkin tulen paikalla jäljestä. ''(Rouva Linde menee ruokakamariin.)'' ''Nora (seisoo hetkisen, ikäänkuin asettaakseen levottomuuttansa: katsoo sitten kelloansa.)'' Viis. Seitsemän tuntia sydän-yöhön. Sitten kaksikymmentäneljä tuntia seuraavaan sydän-yöhön. Silloin Tarantella-tanssini loppuu. Kaksikymmentäneljä ja seitsemän kolmekymmentä-yksi tuntia enää elettävää. ''Helmer (oikeanpuolisessa ovessa.)'' Vaan, mihinkäs sitten pikku leivolintuseni jäi? ''Nora (juoksee hänelle vastaan, syli avoinna.)'' Tässä on leivolintusesi! [[Luokka:Nora]] [[no:Et dukkehjem/Annen akt]] 2924 5144 2006-08-30T16:47:20Z Nysalor 5 Kolmas Näytös {{Otsikko |edellinen=[[Nora: Toinen Näytös|Toinen Näytös]] |seuraava=[[Nora]] |otsikko=Kolmas Näytös. |alaotsikko=[[Nora]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} ''(Sama huone. Sohvanpöytä sen ympärillä olevine tuolineen on muutettu keskelle lattiata. Palava lamppu pöydällä. Ovi etuhuoneesen on avoinna. Tanssisoittoa kuuluu yläkerrasta.)'' ''('''Rouva Linde''' istuu pöydän ääressä ja selailee hajamielin jotakin kirjaa, koittelee lukea, vaan ei näy voivan pitää ajatuksiansa koossa; kuultelee pari kertaa tarkkaan ulko-ovea kohti).'' ''Rouva Linde (katselee kelloansa.)'' Ei vieläkään. Ja nyt olisi kumminkin jo aika. Ellei hän vain – ''(kuultelee jälleen.)'' Ah, siinä hän on. ''(menee hiljaan etuhuoneesen ja avaa varovasti ulko-oven; kuuluu hiljaisia askeleita rappusilla; hän kuiskasee:)'' Tulkaa sisään. Tääll’ ei ole ketään. ''Asianajaja Krogstad (ovessa.)'' Löysin kotonani kirjeen teiltä. Mitä tämä tietää? ''Rouva Linde.'' Minun täytyy välttämättömästi puhua teidän kanssanne. ''Krogstad.'' Vai niin? Ja pitääkö sen välttämättömästi tapahtuman tässä talossa? ''Rouva Linde.'' Minun kotonani se oli mahdotonta; minun huoneellani ei ole omaa sisäänkäytävää. Tulkaa sisään; me olemme aivan kahden kesken; piika nukkuu ja Helmerit ovat paalissa yläkerrassa. ''Krogstad (astuu sisään.)'' Vai niin, vai Helmerit tanssivat tän’iltana? Oikein tottako? ''Rouva Linde.'' Niin, miks’ eivät sitä tekisi? ''Krogstad.'' No niin, miks’ei. ''Rouva Linde.'' Niin, Krogstad, puhukaamme nyt keskenämme. ''Krogstad.'' Onko meillä kahdella vielä mitään puhuteltavaa keskenämme? ''Rouva Linde.'' Meillä on keskenämme paljon puhumista. ''Krogstad.'' Sitä en olisi uskonut. ''Rouva Linde.'' Ette, sillä te ette ole milloinkaan ymmärtäneet minua oikein. ''Krogstad.'' Oliko siinä mitään muuta ymmärtämistä, kuin se, mikä on niin tavallista maailmassa? Sydämmetön nainen antaa miehelle rukkaset kun hänelle tarjoutuu jotakin edullisempaa. ''Rouva Linde.'' Luuletteko, että minä olen niin aivan ilman sydämmettä? Ja luuletteko, että minä helpolla sydämmellä rikoin välimme? ''Krogstad.'' Ettekö sitä? ''Rouva Linde.'' Krogstad, oletteko todellakin uskoneet sitä? ''Krogstad.'' Jos ei asia ollut niin, miksipä silloin kirjoititte minulle semmoista kuin te teitte? ''Rouva Linde.'' Enhän muuta voinut. Kun minun tuli rikkoa välimme, niin olihan se minun velvollisuuteni juurinensa hävittää teissä kaikki, mitä te tunsitte minua kohtaan. ''Krogstad (vääntää käsiänsä.)'' Vai sillä tavoin. Ja tätä – tätä ainoastaan rahojen tähden! ''Rouva Linde.'' Älkää unohtako, että minulla oli apua tarvitseva äiti ja kaksi pientä veljeä. Me emme voineet odottaa teitä, Krogstad; siihen aikaan tulevaisuutenne vielä hämärti kaukana. ''Krogstad.'' Olkoon niin; vaan teillä ei ollut oikeutta hyljätä minua toisen miehen tähden. ''Rouva Linde.'' Niin, en tiedä. Useasti olen kysynyt itseltäni, oliko minulla oikeutta siihen. ''Krogstad (hiljemmin.)'' Teidät kadottaessani oli minusta ikäänkuin kaikki vahva pohja olisi vierinyt pois jalkojeni alta. Katsokaa minuun, nyt olen minä niinkuin haaksirikkoon joutunut mies laivahylyllä. ''Rouva Linde.'' Apu lienee lähellä. ''Krogstad.'' Se oli lähellä; mutta silloin tulitte te ja astuitte väliin. ''Rouva Linde.'' Tietämättäni, Krogstad. Vasta tänäpänä sain sen tietää, että minä tulen teidän sijaanne Pankkiin. ''Krogstad.'' Minä uskon teitä, kun sen sanotte. Mutta nyt, kun sen tiedätte, ettekö sittenkään peräy? ''Rouva Linde.'' Ei; sillä se ei kumminkaan hyödyttäisi teitä ollenkaan. ''Krogstad.'' Oh, hyödyttäis, hyödyttäis –; minä sen tekisin kumminkin. ''Rouva Linde.'' Olen oppinut toimimaan järkevästi. Elämä ja kova, katkera täytymys ovat sitä opettaneet minulle. ''Krogstad.'' Ja elämä on opettanut minua ei luottamaan puhetapoihin. ''Rouva Linde.'' Niin on elämä opettanut teille sangen järkevän asian. Mutta tekoihin kumminkin luottanette? ''Krogstad.'' Mitä sillä tarkoitatte? ''Rouva Linde.'' Sanoitte olevanne kuin haaksirikkoon joutunut mies laivahylyllä. ''Krogstad.'' Sitäpä minulla oli syytä kyllä sanoa. ''Rouva Linde.'' Minä istun myös niinkuin haaksirikkoon joutunut vaimo laivahylyllä. Ei ketään, jota surisin, eikä ketään, josta huolta pitäisin. ''Krogstad.'' Itse sen olette valinneet. ''Rouva Linde.'' Ei ollut muuta valittavana silloin. ''Krogstad.'' No, entäs sitten? ''Rouva Linde.'' Krogstad, jospa nyt me kaksi haaksirikkoon joutunutta voisimme tulla toinen toisensa luokse. ''Krogstad.'' Mitäs sanottekaan? ''Rouva Linde.'' Kaksi samalla laivahylyllä tulevat aina paremmin toimeen kuin kumpainenkin heistä yksinään omallaan. ''Krogstad.'' Kristiina. ''Rouva Linde.'' Minkätähden luulette minun tulleeni tänne kaupunkiin? ''Krogstad.'' Olisitteko muistaneet minua? ''Rouva Linde.'' Minun tulee tehdä työtä, jos mielin elää. Koko ikäni, niin kauas kuin saatan muistaa, olen minä työtä tehnyt, ja se on ollut mun paras ja ainoa iloni. Mutta nyt olen minä ypöyksinäni maailmassa, niin kauhean tyhjänä ja hyljättynä. Tehdä työtä omaksi eduksi, siitä ei ole mitään iloa. Krogstad, hankkikaa minulle joku ja jotakin, joitten eduksi tekisin työtä. ''Krogstad.'' Tuommoista minä en usko. Se ei ole muuta kuin kiihoittunut naisen ylpeys, joka antaa itsensä noin altiiksi. ''Rouva Linde.'' Olettenko koskaan huomanneet minussa kiihoittunutta mieltä? ''Krogstad.'' Voisitteko todellakin sitä? Sanokaa – tunnettenko täydellisesti minun entisyyteni? ''Rouva Linde.'' Tunnen. ''Krogstad.'' Ja tiedättenkö minä miehenä minua täällä pidetään? ''Rouva Linde.'' Kuuluipa ennen teidän puheestanne kuin olisitte arvelleet minun kanssani muuttuvanne toisenlaiseksi. ''Krogstad.'' Sen tiedän aivan varmaan. ''Rouva Linde.'' Eikö se voisi vieläkin tapahtua? ''Krogstad.'' Kristiina; – tuon sanotte aivan vakaalla mielellä! Niin, sen teette. Minä näen sen silmistänne. Onko teillä siis todellakin uskallusta –? ''Rouva Linde.'' Minä olen jonkun tarpeessa, jolle voisin olla äitinä; ja teidän lapsenne tarvitsevat äitiä. Me molemmat tarvitsemme toisiamme. Krogstad, minä luotan luontonne perijuureen; – minä uskallan kaikki yhdessä teidän kanssanne. ''Krogstad. (tarttuu hänen käsiinsä.)'' Kiitos, kiitos, Kristiina; – nyt tiedän minäkin miten voin kohota arvoon muitten silmissä. – Ah, vaan minulta unohtui – ''Rouva Linde. (kuultelee.)'' Hist! Tarantellaa! Menkää, menkää! ''Krogstad.'' Minkä tähden? Mitä se on? ''Rouva Linde.'' Kuulettenko tuota tanssia tuolla ylähällä? Kun se on loppunut voimme odottaa heitä tulevaksi. ''Krogstad.'' Hyvä, minä lähden. Onhan se kaikki turhaan. Te ette tietysti tiedä mihinkä toimeen olen ryhtynyt Helmeriä vastaan. ''Rouva Linde.'' Tiedän, Krogstad, minä tiedän sen. ''Krogstad.'' Ja kumminkin olisi teillä uskallusta –? ''Rouva Linde.'' Minä tiedän hyvin, mihin epätoivo voi saattaa semmoisen miehen kuin te olette. ''Krogstad.'' Ah, jospa voisin tehtyä saada tekemättömäksi! ''Rouva Linde.'' Sen kyllä voisitte, sillä teidän kirjeenne on vielä kirjelaatikossa. ''Krogstad.'' Olettenko varma siitä? ''Rouva Linde.'' Aivan varma; mutta – ''Krogstad. (katselee tarkastellen häntä.)'' Olisiko asia niin ymmärrettävä? Te tahdotten pelastaa ystävätänne mihin hintaan tahansa. Sanokaa se yhtä hyvin suoraan. Onko asia niin? ''Rouva Linde.'' Krogstad; joka kerran on myönyt itsensä toisten tähden, hän ei tee sitä enää toistamiseen. ''Krogstad.'' Tahdon pyytää kirjettäni takaisin. ''Rouva Linde.'' Ei, älkää. ''Krogstad.'' No tietysti; minä odotan täällä kunnes Helmer tulee alas; minä sanon hänelle, että hänen tulee antaa minulle kirjeeni takaisin, – että se koskee ainoastaan minun ylössanomistani, – että hänen ei pidä lukea sitä – ''Rouva Linde.'' Ei, Krogstad! älkää vaatiko kirjettänne takaisin. ''Krogstad.'' Mutta sanokaa minulle, ettekö juuri sen vuoksi minua tänne kutsuneet? ''Rouva Linde.'' Sen tein ensi hädässä; mutta nyt on koko vuorokausi kulunut ja sillä ajalla olen huomannut uskomattomia seikkoja tässä talossa. Helmer saakoon tietää kaikki; tuo onneton salaisuus tulkoon ilmi; asia tulkoon täydellisesti selville heidän kahden välillä; mahdotonta on jatkaa elämätä kaikkine noine peittelemisineen ja verukkeineen. ''Krogstad.'' No hyvä; jos siis uskallatten sitä –. Mutta ''yhden'' asian voin kaikissa tapauksissa tehdä, ja se on paikalla tehtävä – ''Rouva Linde. (kuultelee.)'' Joutukaa! Pois, pois! Tanssi on loppunut; me emme voi olla turvallisina hetkeäkään enää. ''Krogstad.'' Minä odotan teitä tuolla alhaalla. ''Rouva Linde.'' Niin, tehkää se; saattakaa minua portilleni asti. ''Krogstad.'' Näin sanomattoman onnellinen en ole koskaan ennen ollut. ''(menee ulos ulko-oven kautta; ovi etuhuoneen ja salin välillä jää edelleen avoimeksi.)'' ''Rouva Linde. (siivoaa hiukan huonetta ja panee päällysnuttunsa reilaan.)'' Mikä käänne! Niin, mikä käänne! Ihmisiä, joita varten on työtä tekeminen, – joita varten on eläminen; koti, johon saatan tuottaa iloa ja hauskuutta. No, siitä on tietysti kiinni pidettävä –. Voi, jos tulisivat kohta – Ahaa, siinä ne ovatkin. Takki päälle. ''(Ottaa hatun ja takin.)'' ''(Helmerin ja Noran äänet kuuluvat ulkoa; avain väännetään ja Helmer tuo Noran melkein väkisin etuhuoneesen. Nora on puettu italialaiseen pukuun suuri musta shaali päällänsä; Helmer on juhla-vaatteissa, avonainen musta domino päällä.)'' ''Nora. (vielä ovella, vastustellen.)'' Ei, ei, ei tänne sisään! Tahdon ylös jälleen. En tahdo mennä pois niin aikaiseen. ''Helmer.'' Mutta Nora-kulta – ''Nora.'' Oi, minä rukoilemalla pyydän sinua Torvald; minä pyydän sinua niin sydämmellisen hartaasti, – ainoastaan yhden tunnin vielä! ''Helmer.'' Ei minuutiakaan, armas Norani. Sinä tiedät, mikä välipuhe meillä oli. Kas niin; käy sisään; sinä seisot tässä ja vilustut. ''(hän vie Noran, huolimatta hänen vastustelemisestaan, mukavasti huoneesen.)'' ''Rouva Linde.'' Hyv’iltaa. ''Nora.'' Kristiina! ''Helmer.'' Mitä, rouva Linde, olettenko täällä näin myöhään? ''Rouva Linde.'' Niin, suokaa anteeksi; tahdoin niin mielelläni nähdä Noraa hänen hempuvaatteissaan. ''Nora.'' Oletkos istunut täällä minua odotellen? ''Rouva Linde.'' Olen; pahaksi onneksi en ennättänyt tänne aikaisin kyllä; sinä olit jo tuolla ylhäällä; ja niin arvelin minä, etten saata lähteä täältä, ennenkuin olen sinut nähnyt. ''Helmer. (ottaa Noran shaalin hänen päältänsä.)'' Niin, katsokaa tarkkaan häntä. Luulisinpa että häntä kyllä kelpaa katsella. Eikös hän ole kaunis, rouva Linde? ''Rouva Linde.'' Niin, se täytyy myöntää – ''Helmer.'' Eikö hän ole ihmeellisen kaunis? Semmoinen olikin yleinen mieli seurassa. Mutta kauhean itsepäinen hän on, – tuo armas, pikku lello. Mitäs sille teemme? Voitteko uskoa, että minun täytyi melkein väkisin tuoda hänet sieltä pois. ''Nora.'' Oh, Torvald, sinä vielä kadut sitä, kun et sallinut minun viipyä vaikkapa vain puoli tuntia lisäksi. ''Helmer.'' Siinä kuulette, rouva. Hän tanssii Tarantellaansa, – saa äärettömästi mieltymyksen osoituksia, – joka oli hyvin ansaittu, – vaikka hänen esityksessään kenties oli melkoisesti luonnollisuutta; minä tarkoitan, – hiukan enemmän kuin, tarkkaan punniten, saattaa soveltua yhteen taiteen vaatimusten kanssa. Mutta olkoon menneeksi! Pää-asia on, – hän saa mieltymystä; saa äärettömästi mieltymystä. Antaisinko minä nyt hänen jäädä sinne tämän perästä? Heikontamaan vaikutusta? Eipäs; minä otin pikku, kauniin Kaprityttöni – kaprisisen Kaprityttöseni voisin sanoa – kainalooni; kiersimme kiireesti salin ympäri; kumarsimme joka haaralle, ja – niinkuin romaaneissa sanotaan – tuo kaunis näkö ompi kadonnut. Lopun tulee aina olla vaikuttavainen, rouva Linde; vaan ''sitä'' minun on mahdotonta saada Noran käsittämään. Puuh, kun täällä on lämmin. ''(heittää dominon tuolille ja avaa oven kamariinsa.)'' Mitä? Pimeähän siellä on. No niin; tietysti. Suokaa anteeksi – ''(hän menee sinne sisään ja sytyttää pari kynttilätä palamaan.)'' ''Nora. (kuiskaa ripeästi ja hengästyneenä.)'' No?! ''Rouva Linde. (hiljaa.)'' Olen puhunut hänen kanssaan. ''Nora.'' Entäs sitten –? ''Rouva Linde.'' Nora, – sano kaikkityyni miehellesi. ''Nora. (langenneella äänellä.)'' Sen minä arvasin. ''Rouva Linde.'' Sinun ei huoli peljätä mitään Krogstadin puolelta; mutta puhua sinun pitää. ''Nora.'' Minä en puhu. ''Rouva Linde.'' Niin puhuu kirje. ''Nora.'' Kiitos, Kristiina; nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä. Hist –! ''Helmer. (tulee sisälle jälleen.)'' No, rouva, olettenko ihailleet häntä? ''Rouva Linde.'' Olen; ja nyt tahdon sanoa hyvää yötä? ''Helmer.'' Oh mitä, nytkö jo? Onko se teidän, tämä neulomustyö? ''Rouva Linde. (ottaa sen.)'' On; kiitos; olinpa unohtaa sen. ''Helmer.'' Te neulotten siis? ''Rouva Linde.'' Niin teen. ''Helmer.'' Tiedättenkö mitä, teidän pitäisi mieluummin harjoittaa korko-ompelusta. ''Rouva Linde.'' Vai niin? Miksikä sitä? ''Helmer.'' Koska se on paljon kauniimpaa. Tahdottenko nähdä; korko-ommeltava pidetään tällä tavoin vasemmalla kädellä ja sitten käytetään neulaa oikealla kädellä – tällä tavoin – ulos keveään pitkään kaareen; eikö niin –? ''Rouva Linde.'' Niin, saattaa kyllä olla – ''Helmer.'' Kun sitä vastoin neulominen – se ei milloinkaan voi olla muuta kuin epäkaunista; katsokaas; nuo yhteen likistetyt käsivarret – neulouspuikot, jotka kulkevat ylös ja alas; – siinä on jotakin kiinalaista. – Ah, se oli todellakin mainiota sampanjaa, jota siellä tarjottiin. ''Rouva Linde.'' Niin, hyvää yötä, Nora, äläkkä enää ole itsepäinen. ''Helmer.'' Hyvin sanottu, rouva Linde! ''Rouva Linde.'' Hyvää yötä, herra tirehtöri. ''Helmer. (saattaa häntä ovelle.)'' Hyvää yötä, hyvää yötä; minä toivon teidän pääsevänne hyvin kotiin? Minä niin mielelläni –; vaan eihän se ole mikään pitkä matka, mikä teidän on käytävänä. Hyvää yötä, hyvää yötä. ''(Rouva Linde menee; Helmer lukitsee oven hänen jälestänsä ja tulee jälleen sisään.)'' Kas niin; vihdoinkin hän saatiin menemään. Hän on kauhean ikävä, tuo vaimo. ''Nora.'' Etkös ole hyvin väsynyt, Torvald? ''Helmer.'' En, en ollenkaan. ''Nora.'' Eikös sinua nukutakkaan? ''Helmer.'' Ei rahtuakaan; päinvastoin tunnen itseni äärettömän virkeäksi. Entäs sinä? No, sinä näytät oikein sekä väsyneeltä että uniselta. ''Nora.'' Niin, minä olen hyvin väsynyt. Minä tahdon kohta käydä nukkumaan. ''Helmer.'' Näetkös; näetkös! Oli siis kumminkin oikein tehty minulta, ettemme viipyneet kauemmin. ''Nora.'' Oh, kaikki on oikein tehty mitä sinä teet. ''Helmer. (suutelee hänen otsaansa.)'' Nyt puhuu leivolintunen niin kuin se olisi ihminen. Vaan huomasitko kuinka iloinen Rank oli tänä iltana? ''Nora.'' Vai niin? Oliko hän iloinen? Minä en saanut puhua hänen kanssaan. ''Helmer.'' Tuskinpa minäkään; vaan minä en ole moneen aikaan nähnyt häntä niin hyvällä tuulella, ''(katselee vähän aikaa Noraa; tulee sitten lähemmäksi.)'' Hm, – ompa kumminkin ihanata olla omassa kodissaan jälleen; olla aivan kahden kesken sinun kanssasi. – Oi, sinä viehättävä, kaunis nuori vaimo! ''Nora.'' Älä katso minuun tuolla tavoin, Torvald! ''Helmer.'' Enkös katselisi kallihinta omaisuuttani? Kaikkea tuota ihanuutta, joka on minun omani, ainoastaan minun, minun kaikkinensa. ''Nora. (menee toiselle puolelle pöytää.)'' Älä puhu minulle tuolla tavoin tänä yönä. ''Helmer. (seuraa jälestä).'' Sinulla on vielä Tarantella suonissasi, huomaan ma. Ja se tekee sinut vieläkin viehättävämmäksi. Kuuleppas! Nyt alkavat vieraat mennä. ''(hiljemmin.)'' Nora, – kohta on hiljaista koko talossa. ''Nora.'' Niin, sitä toivon. ''Helmer.'' Niin, eikö totta, oma armas Norani? Oi, tiedätkös, – kun minä tuolla tavoin olen sinun kanssasi ulkona seuroissa, – tiedätkös, miksi minä puhun sinulle niin vähän, pysyn niin erilläni sinusta, lähetän sinulle vain salaisen silmäyksen toisinaan, – tiedätkös, miksi minä sitä teen. Se on sentähden, että minä silloin mielessäni kuvailen sinun olevan mun salaisesti rakastettuni, nuoren salaisuudessa kihlattuni, eikä kenenkään aavistavan että meidän välillämme on mitään sidettä. ''Nora.'' Niin, niin, niin; kyllähän tiedän, että kaikki sinun ajatuksesi ovat minun luonani. ''Helmer.'' Ja kun meidän sitten tulee lähteä pois, ja minä panen shaalin sinun hienoille, nuoruuden noreille hartioillesi, – tuolle kumman kauniille kaulallesi, – silloin ajattelen mielessäni, että sinä olet nuori morsiameni, että me juuri tulemme vihiltä, että minä ensikertaa vien sinut asuntooni, – että minä ensikertaa olen kahden kesken sinun kanssasi, – aivan kahden kesken kanssasi, sinä nuori, vapiseva kaunotar! Koko tämän illan en ole halannut muuta kuin sinua. Kun minä näin sinun kiitävän ja houkuttelevan tarantellassa, – kiehui vereni; minä en kärsinyt sitä kauemmin; – sentähden otin minä sinut niin aikaiseen tänne alas – ''Nora.'' Mene nyt, Torvald! Sinun pitää mennä pois minun luotani. Minä en tahdo kaikkea tätä. ''Helmer.'' Mitä tämä tietää? Teetkö pilkkaa minusta, Noraseni. Et tahdo; et tahdo? Enkö minä ole sinun aviomiehesi –? ''(ulko-ovella koputetaan.)'' ''Nora (säikähtyen.)'' Kuulitkos –? ''Helmer (etuhuoneesen päin.)'' Kuka siellä on? ''Tohtori Rank (ulkoa.)'' Minä se olen. Saanko hetkeksi tulla sisään? ''Helmer (hiljaa, närkästyneenä.)'' Noh, mitäpä hän nyt tahtoo? ''(ääneen.)'' Odota vähän. ''(menee ja avaa oven.)'' No, ompa siivosti tehty, ettet mene meidän ovemme ohitse. ''Rank.'' Minusta oli kuin olisin kuullut sinun ääntäsi, niin tekipä mieleni pistäytyä tänne sisään. ''(antaa silmänsä kulkea ympäri huonetta.)'' Niin, niin, nämä rakkaat, tutut paikat. Teillä on rauhallista ja hauskaa kodissanne, teillä kahdella. ''Helmer.'' Näyttipä siltä kun olisit viihtynyt sangen hyvin tuolla ylhäälläkin. ''Rank.'' Oivallisesti. Miksi en sitä olisi tehnyt? Miksi ei pitäisi kokea kaikkea tässä maailmassa? Ainakin sen verran, minkä voi, ja niin kauan kuin voi. Viinit olivat oivallisia – ''Helmer.'' Etenkin sampanja. ''Rank.'' Huomasitko sinäkin sen? Onpa miltei uskomatonta, kuinka paljon voin viruttaa kurkustani alas. ''Nora.'' Torvald joi myös paljon sampanjaa tänä iltana. ''Rank.'' Vai niin? ''Nora.'' Niin; ja silloin on hän aina niin iloinen perästäpäin. ''Rank.'' No, miksei illalla saisi iloita hyvin käytetyn päivän perästä? ''Helmer.'' Hyvin käytetyn; siitä, paha kyllä, minä en saata kerskata. ''Rank (lyö häntä olkapäälle.)'' Mutta sen saatan minä, tiedätkös. ''Nora.'' Tohtori Rank, olette varmaankin toimittaneet tieteellisen tutkimuksen tänäpänä. ''Rank.'' Niin juuri. ''Helmer.'' Kas, kas; pikku Nora puhuu tieteellisistä tutkimuksista! ''Nora.'' Ja saanko toivottaa teille onnea johtopäätöksen suhteen? ''Rank.'' No, sitä kyllä saatte. ''Nora.'' Se oli siis hyvä? ''Rank.'' Mahdollisuutta myöten paras sekä lääkärille että hoidettavalle, – visseyttä. ''Nora (ripeästi ja tarkastellen häntä.)'' Visseyttä? ''Rank.'' Täydellinen visseys. Enkö minä siis tekisi iltaa iloiseksi sen perästä? ''Nora.'' Siinä teitte oikein, tohtori Rank. ''Helmer.'' Sen sanon minäkin; kunhan vain huomenna pääset kohmelosta. ''Rank.'' No, eihän mitään saa ilmaiseksi tässä elämässä. ''Nora.'' Tohtori Rank, – te varmaankin pidätte paljon maskeraateista? ''Rank.'' Niin, kun on hyvin monta lystillistä valepukua – ''Nora.'' Kuulkaapas; miksikä me molemmat pukeumme tulevassa maskeraatissa? ''Helmer.'' Pikku hepakko – joko sinä ajattelet tulevaa maskeraatia? ''Rank.'' Mekö molemmat? No, sen sanon teille; teidän tulee olla onnen lapsena – ''Helmer.'' Niin, mutta keksipä puku, joka voi sitä osoittaa. ''Rank.'' Anna vaimosi tulla semmoisena kuin hän on – ''Helmer.'' Se on tosiaankin sattuvasti sanottu. Vaan etkös tiedä, minä itse tahtoisit olla? ''Rank.'' Tiedän, velikulta; sen olen saanut aivan selväksi. ''Helmer.'' No? ''Rank.'' Ensitulevassa maskeraatissa tahdon olla näkymätönnä. ''Helmer.'' Sepä oli sukkela mielijohde! ''Rank.'' Löytyy iso, musta hattu –; etkös ole kuullut puhuttavan näkymättömyydenhatusta? Sen kun panet päähäsi, niin ei kukaan voi sinua nähdä. ''Helmer (vastahakoisesti hymyillen.)'' Niin, siinä olet oikeassa. ''Rank.'' Mutta perätihän minä unhotan, minkä vuoksi tänne tulin. Helmer, anna minulle sikari, yksi noita tummia Havannan. ''Helmer.'' Aivan mielelläni. ''(tarjoo sikarikotelostaan.)'' ''Rank (ottaa yhden ja leikkaa kärjen pois.)'' Kiitoksia. ''Nora (ottaa tulitikulla tulta.)'' Sallikaa minun tarjota teille tulta. ''Rank.'' Kiitoksia siitä. ''(Nora pitää tikkua; hän sytyttää sikariansa.)'' Ja nyt, jääkää hyvästi! ''Helmer.'' Hyvästi, hyvästi, velikulta! ''Nora.'' Nukkukaa hyvin, tohtori Rank. ''Rank.'' Kiitoksia hyvästä suomastanne. ''Nora.'' Toivottakaa minulle sitä samaa. ''Rank.'' Teillenkö? No, koska sitä tahdotten –. Nukkukaa hyvin. Ja kiitos tulesta ''(hän nyykäyttää päätä heille kumpaisellekin ja menee.)'' ''Helmer (painuneella äänellä.)'' Hän oli juonut melkoisesti. ''Nora (muuta ajatellen.)'' Ehkä. ''(Helmer ottaa avaimensa taskusta ja menee etuhuoneesen.)'' ''Nora.'' Torvald – mitäs siellä aiot? ''Helmer.'' Aion tyhjentää kirjelaatikkoa; se on täpösen täynnänsä; siinä ei ole sijaa sanomalehdille aamulla – ''Nora.'' Aiotko tehdä työtä tänä yönä? ''Helmer.'' Tiedäthän, etten aio. – Mitä tämä on? Täällä on joku käynyt lukkoa koittamassa. ''Nora.'' Lukkoa –? ''Helmer.'' Aivan varmaan. Mikä siinä mahtaa olla? Enpä kumminkaan uskoisi piikojen –? Tässä on katkaistu hiusneula! Nora, se on sinun – ''Nora (ripeästi.)'' Niin lienevät lapset olleet – ''Helmer.'' Siitä sinun tosiaankin tulee taivuttaa heitä pois. Hm, hm; – no, sainpa vihdoinkin sen auki. ''(ottaa mitä siinä on ja huutaa kyökkiin.)'' Leena? – Leena; sammuta lamppu rappuisilla. ''(hän tulee jälleen saliin ja lukitsee oven etuhuoneesen.)'' ''Helmer (kirjeet kädessä.)'' Kas tässä. Katsoppas, kuinka paljon sinne oli kokoontunut. ''(selailee niitä.)'' Mitä tämä on? ''Nora (ikkunalla.)'' Kirje! Ei, ei, Torvald! ''Helmer.'' Kaksi käyntikorttia – Rankilta. ''Nora.'' Tohtori Rankiltako? ''Helmer (katselee niitä.)'' Lääketieteen tohtori Rank. Ne olivat päällimmäisinä; hän lienee mennessänsä pistänyt ne laatikkoon. ''Nora.'' Onko niissä mitään? ''Helmer.'' On musta risti nimen päällä. Kas tässä. Sepä kumminkin on kamoittava juoni. Onpa ikään kuin hän ilmoittaisi omasta kuolemastaan. ''Nora.'' Sen hän tekeekin. ''Helmer.'' Mitä? Tiedätkö mitään? Onko hän jotakin sanonut? ''Nora.'' On. Kun nämä kortit tulevat, niin hän on jättänyt jäähyväiset meille. Hän sulkee itsensä sisään ja kuolee. ''Helmer.'' Ystävä-raukkaani. Tiesinhän, etten saisi kauan häntä pitää. Mutta näin aikaiseen –. Ja sitten hän piileksen kuni haavoitettu otus. ''Nora.'' Kun sen ''täytyy'' tapahtua, niin on parasta, että se tapahtuu ilman sanoitta. Eikös niin, Torvald? ''Helmer (kävelee edes takaisin.)'' Hän oli niin kasvanut yhteen meihin. Minä en voi sitä ajatella, että hän olisi poissa. Hän, intohimoinensa ja yksinäisyydellänsä, oli ikäänkuin pilvinen pohja meidän päivän kirkkaalle onnellemme. No niin, ehkä on parasta näin. Ainakin hänelle. ''(seisahtuu.)'' Ja kenties meillekin, Nora. Nyt meidän kummankin tulee turvautua ainoastaan toisihimme. ''(ottaa häntä syliinsä.)'' Oi, sinä rakastettu vaimoni; minusta on kuin en voisi lujasti kyllä pitää sinua kiinni. Tiedätkös, Nora, – usein toivon minä, että joku äkkinäinen vaara uhkaisi sinua, niin että minä voisin uskaltaa henkeni ja vereni ja kaikki, kaikki sinua pelastaakseni. ''Nora (irtautuu hänestä ja sanoo ääneen ja päättäväisesti:)'' Nyt sinun tulee lukea kirjeesi, Torvald. ''Helmer.'' Ei, ei; tän’yönä ei. Tahdon olla sinun luonasi, mun rakas vaimoni. ''Nora.'' Ystäväsi kuolemaa muistellen –? ''Helmer.'' Sinä olet oikeassa. Tämä asia on saattanut meidät kumpaisenkin kauhistukseen; siihen on tullut epäkaunista meidän välillemme; kuoleman ja häviön mietteitä. Tästä meidän tulee kokea päästä irti. Siihen asti –. Menkäämme kumpikin omaan huoneesensa. ''Nora (karkaa hänelle kaulaan.)'' Torvald, – hyvää yötä! Hyvää yötä! ''Helmer (suutelee häntä otsalle.)'' Hyvää yötä, sä pikku laululintuseni. Nuku makeasti, Nora. Nyt luen minä kirjeet läpi. ''(hän menee kirjetukkunensa kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)'' ''Nora (silmät raivossa, hapuilee ympäri huonetta, ottaa Helmerin dominon, heittää sen ympärillensä ja kuiskaa ripeästi, käheästi ja katkomalla.)'' Ei koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan. Ei koskaan. Ei koskaan. ''(heittää shaalinsa päähänsä.)'' Eikä koskaan nähdä lapsiakaan enää. Eipä niitäkään. Ei koskaan; ei koskaan. – Ui, tuota jääkylmää, mustaa vettä! Ui, tuota pohjatonta –; tuota –. Oh, jospa se vain olisi ohitse. – Nyt se on hänellä; nyt hän lukee sitä. Oh ei, ei; ei vielä. Torvald, jää hyvästi, sinä sekä lapset – ''(Hän aikoo töytäistä ulos etuhuoneen kautta; samassa tempaa Helmer ovensa auki ja seisoo siinä avoin kirje kädessä.)'' ''Helmer.'' Nora! ''Nora (kiljaisee kovasti.)'' Ah –! ''Helmer.'' Mitä tämä on? Tiedätkös, mitä tässä kirjeessä seisoo? ''Nora.'' Tiedän. Anna minun mennä! Anna minun päästä ulos! ''Helmer (pidättää häntä.)'' Mihinkäs aiot? ''Nora (kokee päästä irti.)'' Sinä et saa pelastaa minua, Torvald! ''Helmer (kellehtää takaisin.)'' Tottako? Onko se totta, mitä hän kirjoittaa? Kauheata! Ei, ei; mahdotontahan se on, että tämä voisi olla totta. ''Nora.'' Se ''on'' totta. Minä olen rakastanut sinua yli kaiken tässä maailmassa. ''Helmer.'' Oh, älä tule turhilla kierrättelyksillä. ''Nora (ottaa askeleen häntä kohti.)'' Torvald –! ''Helmer.'' Onnetonta sinua, – mihinkä vehkeesen olet ruvennut! ''Nora.'' Anna minun mennä, sinun ei huoli kantaa sitä minun tähteni. Sinun ei huoli ottaa sitä päällesi. ''Helmer.'' Heitä jo ilveilykset. ''(lukitsee etuhuoneen oven.)'' Tähän sinun täytyy jäädä ja tehdä tili minulle. Käsitätkös, mitä olet tehnyt? Vastaa minulle! Käsitätkös sitä? ''Nora (katsoo lakkaamatta häneen ja sanoo kangistuneella äänellä.)'' Niin, nyt alan käsittää sitä perijuurin. ''Helmer (kävelee lattialla.)'' Oh, kuinka kauheasti olen herännyt unestani. Kaikkina näinä kahdeksana vuotena, – hän, joka oli minun iloni ja ylpeyteni, – oli teeskentelijä, valehtelija, pahempi, pahempikin, – oli rikoksen tekijä! – Oh, tuota ääretöntä häijyyttä, joka piilee kaiken tämän alla! Hyi, hyi! ''Nora (on vaiti ja katsoo edelleen lakkaamatta häneen.)'' ''Helmer (seisattuu hänen etehensä.)'' Minun olisi pitänyt aavistaa jotakin semmoista tapahtuvan. Minun olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä. Kaikki sinun isäsi löyhämieliset perusjohteet –. Vaiti! Kaikki isäsi löyhämieliset perusjohteet olet sinä perinyt. Ei uskontoa, ei siveyttä, ei velvollisuuden tuntoa –. Voi, kuinka olen tullut rangaistuksi siitä, että hellittelin häntä. Sinun tähtesi minä sen tein; ja tällä tavoin sinä palkitset minua. ''Nora.'' Niin, tällä tavoin. ''Helmer.'' Nyt sinä olet hävittänyt kaiken minun onneni. Koko tulevaisuuteni olet sinä hukannut. Oh, sitä on kauheata ajatella. Minä olen joutunut tunnottoman miehen valtaan; hän voi tehdä minun kanssani mitä hän tahtoo, vaatia minulta vaikka mitä, käskeä minua mihin häntä lystää; – minä en tohdi hiiskahtaakaan. Ja näin kurjallisesti täytyy minun hukkua ja vajota pohjaan kevytmielisen vaimon tähden! ''Nora.'' Kun minä olen poissa maailmasta, olet sinä vapaa. ''Helmer.'' Oh, heitä ilveesi! Semmoista puhetta oli isälläsikin aina valmiina. Mitäs se minua hyödyttäisi, että sinä olisit poissa maailmasta, kuten sanot? Se ei vähintäkään minua hyödyttäisi. Hän voi kumminkin saattaa asian julkisuuteen; ja jos hän sen tekee, niin minua ehkä epäillään tietäneeni sinun rikoksestasi. Luullaan ehkä vielä, että minä olen seisonut sinun takanasi, – että minä olen kehoittanut sinua siihen! Ja kaikesta tästä saan sinua kiittää, sinua, jota olen käsilläni kantanut koko avioelomme ajan. Jokos nyt käsität, mitä olet rikkonut minua vastaan? ''Nora (kylmällä levollisuudella.)'' Jo. ''Helmer.'' Tämä on niin uskomatonta, etten voi pitää sitä kiinni mielessäni. Vaan meidän tulee katsoa, että asia saadaan sovitetuksi. Ota shaali päältäsi. Ota se päältäsi, sanon minä! Minun pitää koittaa saada häntä tyydytetyksi tavalla tai toisella. Asia on saatettava painumaan alas mihin hintaan tahansa. – Ja mitä sinuun ja minuun tulee, niin näyttäköön siltä, kuin kaikki meidän välillämme olisi entisellään. Mutta tietysti ainoastaan ihmisten silmissä. Sinä niin muodoin jäät edelleen tähän taloon; se seuraa itsestänsä. Mutta lapsiamme et saa kasvattaa; niitä en voi uskoa sinulle –. Oh, että minun täytyy sanoa tätä hänelle jota niin palavasti olen rakastanut ja jota minä vieläkin –! No, olkoon se mennyttä! Tästälähin ei enää ole kysymystä onnesta; nyt on vain katsottava, miten saadaan säilytetyksi jäännökset, pätkät, ulkomuoto – ''(etuhuoneen kelloa soitetaan.)'' ''Helmer (säikähtyy.)'' Mitä se tietää? Näin myöhään. Jokohan tuo kauhein kauheimmista –! Joko hän –? Kätke itsesi, Nora! Sano ettäs olet sairaana. ''(Nora jää seisomaan liikkumatonna. Helmer menee ja avaa etuhuoneen ovea.)'' ''Sisäpiika (puoleksi alastonna etuhuoneessa.)'' Tässä tuli kirje rouvalle. ''Helmer'', Anna se minulle. ''(ottaa kirjeen ja lukitsee oven.)'' Niin, se on häneltä. Sinä et saa sitä; minä tahdon itse lukea sen. ''Nora.'' Lue sinä. ''Helmer (lampun ääressä.)'' Tuskin minulla on uskallusta siihen. Kenties olemme hukassa, sekä sinä että minä. Ei; minun tulee se tietää. ''(avaa kiireesti kirjeen; silmäilee pari riviä; katsoo kirjeessä olevaa paperia; riemunhuuto.)'' Nora. ''Nora. (katsoo kysyväisesti häneen.)'' ''Helmer.'' Nora! Ei; minun pitää lukea se vielä kerta. – Niin, niin; asia on niin. Minä olen pelastettu! Nora, minä olen pelastettu! ''Nora.'' Entäs minä? ''Helmer.'' Sinä, myös, tietysti; me olemme pelastetut kumpikin, sekä sinä että minä. Kas tässä. Hän lähettää sinulle velkakirjasi takaisin. Hän kirjoittaa paheksivansa ja katuvansa –; että onnellinen käänne hänen elämässään –; oh, yhdentekevääpä se lienee mitä hän kirjoittaa. Me olemme pelastetut, Nora! Ei ole ketään, joka voisi tehdä sinulle mitään. Oi, Nora, Nora –; ei, ensin tämä inhoittava paperi pois mailmasta. Annas kun katson – ''(vilkaisee velkakirjaan.)'' En, minä en tahdo nähdä sitä; se älköön olko minulle muuta kuin unelmata kaikkityyni. ''(repäisee velkakirjan sekä molemmat kirjeet palasiksi, heittää kaikki uuniin ja katselee kuinka ne palavat.)'' Kas niin; nyt ei niitä enää ole olemassa. – Hän kirjoitti, että sinä jouluaatosta alkaen –. Oh, ne ovat mahtaneet olla kolme kauhean kauheata päivää sinulle, Nora. ''Nora.'' Olen taistellut kovaa taistelua näinä kolmena päivänä. ''Helmer.'' Ja ollut tuskissasi, etkä löytänyt muuta apua kuin –. Ei; älkäämme muistako kaikkea tätä inhoittavaa. Tahdomme vain riemuita ja kertomalla kertoa: se on ohitse; se on ohitse! Kuulehan toki minua, Nora; sinä et näy käsittävän sitä: se on ohitse. Mitäpä tämä tietää – nämä kangistuneet kasvosi? Oh, Nora-raukkaseni, minä sen kyllä käsitän; sinä et näy voivan uskoa, että minä olen antanut sinulle anteeksi. Mutta sen olen tehnyt, Nora; minä vannon sen sinulle: olen antanut sinulle kaikki anteeksi. Tiedänhän minä että, minkä sinä teit, sen sinä teit rakkaudesta minuun. ''Nora.'' Se on totta. ''Helmer.'' Olet rakastanut minua niin kuin vaimon tulee rakastaa miestänsä. Ainoastaan keinoista ei sinulla ollut ymmärrystä kyllä päättää. Vaan luuletkos olevasi minulle vähemmin rakas sen vuoksi, ettet ymmärrä toimia omin neuvoin? Ei, ei, nojaa sinä vain minuhun; minä neuvon sinua; minä johdan sinua. Minä en olisi mies ellei juuri tämä vaimon saamattomuus tekisi sinua kahta viehättävämmäksi minun silmissäni. Älä pidä lukua noista kovista sanoista, jotka minä ensi kauhistuksissani lausuin sinulle, kun minusta kaikki oli päälleni sortumaisillaan. Minä olen antanut sinulle anteeksi, Nora; minä vannon sen sinulle, että olen antanut sinulle anteeksi. ''Nora.'' Minä kiitän sinua anteeksi-antamuksestasi. ''(hän menee ulos oikeanpuolisesta ovesta.)'' ''Helmer.'' Ei, jää tänne –. ''(katsoo ovesta.)'' Mitäs siellä alkovissa teet? ''Nora. (huoneesta.)'' Riisun maskeraati-puvun päältäni. ''Helmer (avonaisella ovella.)'' Niin, tee se: koittele saada rauhaa ja viihdyttää mieltäsi tasapainoon taasen, sä pikku säikäytetty laululintuni. Lepää turvallisesti; minulla on leveät siivet suojellakseni sinua. ''(kävelee oven edessä.)'' Oh, kuinka kotimme on rauhallinen ja kaunis, Nora. Tässä on suojaa sinulle; tässä tahdon pidellä sinua kuni ajeltua kyhkyistä, jonka olen vahingoittamatonna saanut haukan kynsistä pelastetuksi; minä kyllä saatan sykkivän sydänraukkasi rauhaan. Vähitellen on se tapahtuva, Nora; usko minua. Huomenna on kaikki tämä näyttävä aivan toisenlaiselta sinulle; pian on kaikki oleva entisellään; kauan minun ei huoli kertoa sinulle, että olen antanut sinulle anteeksi; sinä olet itse järkähtämättömästi vakaantuva siitä, että olen sen tehnyt. Kuinkas voitkaan luulla, että minulle voisi tulla mieleen tahtoa hyljätä sinua tai nuhdellakaan sinua? Oh, sinä et tunne oikean miehen mielenlaatua, Nora. Miehestä on niin sanomattoman suloista ja tyydyttäväistä se, kun hän tietää itsestänsä, että on antanut vaimollensa anteeksi – antanut täydestä ja vilpittömästä sydämmestä. Onhan vaimo sen kautta ikäänkuin kaksin kerroin tullut hänen omakseen; hän on ikäänkuin asettanut vaimonsa uudestaan maailmaan; vaimo taasen on kerrallaan tullut hänen vaimokseen ja hänen lapsekseen yhtaikaan. Semmoisena olet sinä oleva minulle tästälähin, sä pikku, neuvoton, avuton olento. Älä ole suruissasi mistään, Nora, ole vain avosydämminen minua kohtaan niin minä olen sinulle sekä tahtonas että omana tuntonas. – Mitä tämä on? Et käynytkään nukkumaan? Oletkos pukeunut toisiin vaatteihin? ''Nora. (arkivaatteissaan.)'' Niin, Torvald, nyt olen ottanut toiset vaatteet päälleni. ''Helmer.'' Mutta miksi nyt, näin myöhään –? ''Nora.'' Tänä yönä minä en nuku. ''Helmer.'' Mutta, Nora kulta – ''Nora. (katsoo kelloansa.)'' Kello ei vielä ole niin paljon. Istu tähän, Torvald; meillä kahdella on paljon puhuttavaa keskenämme. ''(hän käy pöydän toiselle puolelle istumaan.)'' ''Helmer.'' Nora, – mitä tämä tietää? Nuo kangistuneet kasvosi – ''Nora.'' Käy istumaan. Sitä on pitkältä. Minulla on paljon sinulle sanottavaa. ''Helmer. (istuu pöydän ääreen häntä vastapäätä.)'' Sinä saatat minua tuskaan, Nora. Ja minä en ymmärrä sinua. ''Nora.'' Et, siinäpä se juuri onkin. Sinä et ymmärrä minua. Enkä minäkään ole koskaan ymmärtänyt sinua – ennenkuin tän’iltana. Ei, älä keskeytä minua. Kuule vain mitä sinulle sanon. – Tämä on tilintekoa, Torvald. ''Helmer.'' Mitä sillä tarkoitat? ''Nora. (vähän aikaa vaiettuansa.)'' Eikös ''yksi'' asia sinua kummastuta meidän näin tässä istuessamme? ''Helmer.'' Mikäs se olisi? ''Nora.'' Kahdeksan vuotta olemme jo olleet naimisissa. Eikö mieleesi pistä, että tämä on ensi kerta kun me kaksi, sinä ja minä, mies ja vaimo, puhumme vakavasti keskenämme. ''Helmer.'' Niin, vakavasti, – mitä se tietää? ''Nora.'' Koko kahdeksan vuotta, – vieläpä kauemminkin, – ani meidän aikaisimmasta tuttavuudestamme asti emme ole koskaan vaihtaneet vakavata sanaa vakavista asioista. ''Helmer.'' Olisiko minun sitten yhä ja alinomaa pitänyt ilmoittaa sinulle huolista, joita et kumminkaan voinut auttaa minua kantamaan? ''Nora.'' Minä en puhu huolista. Minä sanon, emme ole ikänämme istuneet vakaisina yhdessä, koettaaksemme saada yhtäkään asiaa selville. ''Helmer.'' Mutta, Nora-kultani, olisiko se ollut mieliksi sinulle? ''Nora.'' Siinä juuri tulemme asiaan. Sinä et ole koskaan ymmärtänyt minua. – Paljon vääryyttä on minua vastaan tehty, Torvald. Ensin isältäni ja sitten sinulta. ''Helmer.'' Mitä? Me kaksi, – me kaksi, jotka olemme rakastaneet sinua enemmän kuin kaikki muut ihmiset? ''Nora. (pudistaa päätänsä.)'' Te ette ole koskaan minua rakastaneet. Teistä on vain ollut hupaista, olla rakastuneina minuun. ''Helmer.'' Mutta, Nora, mitä puhetta tämä on? ''Nora.'' Niin, niinpä asia nyt on, Torvald. Kotona, isäni luona ollessani, kertoi hän minulle kaikki mielipiteensä, ja niin oli minullakin samat mielipiteet; ja jos minulla olikin toinen mieli, niin minä peitin sen, sillä sitä hän ei olisi kärsinyt. Hän kutsui minua nukkilapsekseen ja leikitteli minun kanssani niinkuin minä leikittelin minun nukkieni kanssa. Tulinpa sitten tähän taloon sinun luoksesi – ''Helmer.'' Mitä sanoja sinä käytät meidän avioliitostamme? ''Nora. (häiriytymättä.)'' Minä tarkoitan, että sitten jouduin isäni käsistä sinun käsiisi. Sinä laitoit kaikki oman makusi mukaan, ja niin sain minä saman maun kuin sinäkin, taikka minä luulin ainoastaan niin, en tiedä oikein –; arvelenpa olleen kumpaakin; milloin yhtä ja milloin toista. Kun nyt katselen sitä, olen mielestäni elänyt täällä kuin köyhä ihminen; – ainoastaan kädestä suuhun. Olen elänyt konsteja tekemällä sinun edessäsi, Torvald. Vaan sitähän sinä tahdoitkin. Sinä ja isä oletten tehneet suurta syntiä minua vastaan. Te olette syypäät siihen, ettei minusta ole tullut mitään. ''Helmer.'' Nora, kuinka luonnoton ja kiittämätön sinä oletkin! Etkös ole ollut onnellinen täällä? ''Nora.'' En, sitä en ole ikänäni ollut. Luulin sitä; mutta en ole ikänäni ollut sitä. ''Helmer.'' Etkös – etkös onnellinen! ''Nora.'' En, ainoastaan iloinen. Ja sinä olet aina ollut niin kiltti minua kohtaan. Mutta meidän asuntomme ei ole ollut muuta kuin leikkitupa. Tässä olen minä ollut sinun nukkivaimonasi, niinkuin minä kotona olin isän nukkilapsena. Ja lapset, ne ovat taasen olleet minun nukkeinani. Minusta oli hupaista kun sinä otit leikitelläksesi minun kanssani, niinkuin lasten oli hupaista kun minä rupesin leikittelemään heidän kanssaan. Se on ollut meidän avioelämämme, Torvald. ''Helmer.'' Tuossa on vähän totuutta noissa sanoissasi, – niin liialliset ja ylenpaltiset kuin ne ovatkin. Mutta tästälähin on elämämme tuleva toisenlaiseksi. Leikin aika on lakkaava; nyt tulee kasvatuksen aika. ''Nora.'' Kenenkä kasvatus? Minunko vai lasten? ''Helmer.'' Sekä sinun että lasten, armas Noraseni. ''Nora.'' Ah, Torvald, sinussa ei ole miestä kasvattamaan minua oikeaksi vaimoksi sinulle. ''Helmer.'' Ja sen sinä sanot? ''Nora.'' Entäs minä, – kuinka minä olen valmistettu kasvattamaan lapsiamme? ''Helmer.'' Nora! ''Nora.'' Etkös itse sanonut sitä vast’ikään, – ettet sitä tointa voinut minulle uskoa. ''Helmer.'' Kiivastuksissani! Kuinkas voit pitää lukua siitä? ''Nora.'' Niin; se oli sinulta aivan oikein sanottu. Se tehtävä on minulle mahdoton. Toinen tehtävä on ensin suoritettava. Minun tulee koittaa kasvattaa itseäni. Sinussa ei ole miestä auttamaan minua siinä. Se tulee minun tehdä yksinäni. Ja sentähden matkustan minä nyt pois luotasi. ''Helmer. (kavahtaa ylös.)'' Mitäs sanoitkaan? ''Nora.'' Minun tulee elää aivan omin neuvoin, jos mielin saada selvää itsestäni ja kaikesta, mikä on ympärilläni. Sentähden en voi jäädä sinun luoksesi kauemmin. ''Helmer.'' Nora, Nora! ''Nora.'' Sentähden aion mennä täältä nyt heti. Kristiina ottaa minut kyllä luoksensa täksi yöksi – ''Helmer.'' Sinä olet mieletön! Sinä et saa lupaa! Minä kiellän sen sinulta! ''Nora.'' Ei auta kieltää minulta mitään tästälähin. Minä otan mukaani mikä itselleni kuuluu. Sinulta en tahdo mitään, en nyt enkä myöhemminkään. ''Helmer.'' Hulluuttahan tämä on! ''Nora.'' Huomenna matkustan minä kotia, – tarkoitan, vanhalle kotipaikalleni. Siellä minun lienee helpointa löytää jotakin tointa. ''Helmer.'' Voi sinua soaistua, kokematonta olentoa! ''Nora.'' Minun tulee koittaa saada kokemusta, Torvald. ''Helmer.'' Heität kotisi, miehesi sekä lapsesi! Etkä ajattele sitä, mitä ihmiset tulevat sanomaan. ''Nora.'' Sitä en voi ollenkaan ottaa lukuun. Sen vain tiedän, että tämä tulee minulle välttämättömäksi. ''Helmer.'' Oh, se on kauhistavaa. Näin voit sinä laiminlyödä pyhimmät velvollisuutesi. ''Nora.'' Mitä sinä siis luet minun pyhimpiin velvollisuuksiini? ''Helmer.'' Ja sitä minun on tarvis sanoa sinulle! Eivätkö ne ole velvollisuudet miestäsi ja lapsiasi kohtaan? ''Nora.'' Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia. ''Helmer.'' Niitä sinulla ei ole. Mitä velvollisuuksia ''ne'' olisi. ''Nora.'' Velvollisuudet itseäni kohtaan. ''Helmer.'' Sinä olet ennen kaikkea vaimo ja äiti. ''Nora.'' Sitä en enää usko. Uskonpa olevani ennen kaikkea ihminen minä yhtähyvin kuin sinäkin, – taikka ainakin, että minun tulee koittaa siksi tulla. Tiedän kyllä, että useimmat sanovat sinun olevan oikeassa, Torvald ja että jotakin senmoista löytyy kirjoissa. Mutta minä en kauemmin voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa luetaan. Minun tulee itsen ajatella näitä asioita, ja kokea saada niistä selvää. ''Helmer.'' Etkö tietäisi asemaasi omassa kodissasi? Eikös sinulla semmoisissa kysymyksissä ole luotettavaa ohjajaa? Eikös sinulla ole uskontoa? ''Nora.'' Ah, Torvald, enhän minä oikein tiedä mitä uskonto onkaan. ''Helmer.'' Mitä sinä sanot! ''Nora.'' Enhän muuta tiedä, kuin minkä pappi Hansen sanoi silloin kuin kävin rippikoulua. Hän sanoi uskonnon olevan ''sitä'' ja ''sitä''. Kun minä joudun pois tästä kaikesta ja pääsen yksinäisyyteen, niin tahdon ottaa senkin asian tutkiakseni. Tahdon nähdä, oliko oikein, mitä pappi Hansen sanoi, tahi ainakin, onko se oikein ''minulle''. ''Helmer.'' Oh, semmoistapa ei ole kuultu niin nuorelta vaimolta! Vaan ellei uskonto voi saattaa sinua oikealle tielle, niin anna minun toki herättää sinun omaa tuntoasi. Sillä siveyden tuntoa sinulla kumminkin on? Taikka, vastaa minulle, – eikö sinulla sitäkään liene? ''Nora.'' Niin, Torvald, siihen en osaa vastata. Enhän minä ollenkaan sitä tiedä. Minä olen aivan hämilläni semmoisissa asioissa. Sen vain tiedän, että minulla on peräti toisenlainen käsitys moisista asioista kuin sinulla. Nyt kuulen myös että lait ovat toisenlaiset kuin miksi minä ne luulin; vaan että ne lait olisivat oikeat, sitä en mitenkään voi saada päähäni. Vaimolla niin muodoin ei olisi oikeutta säästää vanhaa, kuoleman kielissä olevaa isäänsä tahi pelastaa miehensä henkeä! Sitä minä en usko. ''Helmer.'' Sinä puhut kuin lapsi. Sinä et ymmärrä sitä yhteiskuntaa, missä sinä elät. ''Nora.'' En, en sitä ymmärrä. Vaan nyt tahdon sitä tutkia. Minun tulee koittaa saada selvää siitä kumpi on oikeassa, yhteiskuntako vai minä. ''Helmer.'' Sinä olet sairas, Nora; sinulla on kuume; luulenpa melkein ettäs olet kadottanut järkesi. ''Nora.'' En ole koskaan ennen tuntenut olevani niin selvä-järkisen ja asiastani vissin kuin tänä yönä. ''Helmer.'' Ja selväjärkisenä ja asiastasi vissinä hylkäät sinä miehesi sekä lapsesi? ''Nora.'' Niin; sen teen. ''Helmer.'' Niin on ainoastaan ''yksi'' selitys mahdollinen. ''Nora.'' Mikä? ''Helmer.'' Sinä et enää rakasta minua. ''Nora.'' En, siinäpä se juuri onkin. ''Helmer.'' Nora! – Ja sen sinä sanot! ''Nora.'' Oh, se niin kirvelee mieltäni, Torvald; sillä sinä olet aina ollut niin kiltti minua kohtaan. Vaan minä en voi sille mitään. Minä en enää rakasta sinua. ''Helmer (väkinäisellä malttamuksella.)'' Onko tämäkin selvä ja vissi vakuutus? ''Nora.'' On, aivan selvä ja vissi. Juuri sen vuoksi minä en kauemmin tahdo olla täällä. ''Helmer.'' Ja voitko myös tehdä minulle selvää siitä, millä tavoin minä olen menettänyt sinun rakkautesi? ''Nora.'' Niin, sen voin kyllä. Se oli tänä iltana, kun se kumma ei tullut; sillä silloin huomasin minä ettei sinussa ole sitä miestä, jota olin mielessäni kuvaillut. ''Helmer.'' Selitä se tarkemmin; minä en ymmärrä sinua. ''Nora.'' Olen niin kärsivällisesti nyt odottanut kahdeksan vuotta; sillä, Herra nähköön, tiesinhän minä, ettei se kumma tule joka päivä. Niin tuli tämä asia sortuen minun päälleni; ja silloin olin minä niin varma siitä, että nyt se kumma tulee. Kun Krogstadin kirje oli tuolla kirjelaatikossa, ei minulle hetkeksikään pistänyt päähän, että sinä voisit tahtoa antautua tuon miehen vaatimusten alle. Minä olin niin lujasti varma siitä, että sinä sanoisit hänelle: tehkää asia kuuluksi koko maailmalle. Ja kun se oli tapahtunut – ''Helmer.'' Niin mitä sitten? Kun olisin antanut oman vaimoni altiiksi häpeälle ja häväistykselle –! ''Nora.'' Kun se oli tapahtunut, silloin luotin minä niin lujan lujasti siihen, että sinä astuisit esille ja ottaisit kaikki päällesi sanoen: minä olen syyllinen. ''Helmer.'' Nora –! ''Nora.'' Sinä arvelet, etten minä koskaan olisi ottanut vastaan semmoista uhrausta sinulta? En, se on tietty. Vaan mikä arvo minun vakaamuksillani olisi ollut sinun vakaamuksiesi rinnalla? – Siinä se kumma, jota minä peloissani toivoin. Ja ''sitä'' estääkseni, aioin minä tehdä lopun elämästäni. ''Helmer.'' Ilolla tekisin minä yöt päivät työtä sinun puolestasi, Nora, – kantaisin surua ja murhetta sinun tähtesi. Vaan ei ole ketään joka antaisi ''kunniansa'' altiiksi rakastettunsa edestä. ''Nora.'' Sen ovat tuhannen tuhannet vaimot tehneet... ''Helmer.'' Oh, sinä sekä ajattelet että puhut niinkuin ymmärtämätön lapsi. ''Nora.'' Olkoon. Vaan sinä – et ajattele etkä puhu niinkuin se mies, jonka kanssa minä voisin yhdistyä. Kun sinun pelkosi oli haihtunut, – ei siitä mikä minua uhkasi, vaan siitä, johon itse olit joutua, ja kun koko vaara oli ohitse, silloin oli sinusta niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Minä olin aivan niinkuin ennenkin sinun pikku laululeivosesi, sinun nukkesi, jota sinä tästälähin aioit kahta varovammin kantaa käsilläsi koska se oli niin hauras ja hapero. ''(nousee ylös.)'' Torvald, – sinä hetkenä nousi mieleheni se miete, että minä kahdeksan vuoden kuluessa olen elänyt tässä yhdessä vieraan miehen kanssa ja että olen saanut kolme lasta –. Oh, minä en kärsi ajatella sitä! Voisin repiä itseni palasiksi. ''Helmer (raskaasti.)'' Minä näen sen; minä näen sen. Siinä on todellakin avautunut pohjaton aukko meidän välillemme. – Mutta, Nora, eikö sitä voisi täyttää? ''Nora.'' Semmoisena, kuin nyt olen, ei minusta ole sinun vaimoksesi. ''Helmer.'' Minulla on voimaa muuttua toisenlaiseksi. ''Nora.'' Kenties, – jos – nukki otetaan sinulta pois. ''Helmer.'' Erota – erota sinusta! Ei, ei, Nora, minä en voi käsittää sitä ajatusta. ''Nora (menee oikeanpuoliseen huoneesen.)'' Sitä varmemmin on se tapahtuva. ''(hän tulee takaisin päällystakkinensa ja pienellä matkasäkillä, jonka hän panee pöydän viereiselle tuolille.)'' ''Helmer.'' Nora, Nora, älä nyt! Odota huomiseksi. ''Nora (ottaa takin päällensä.)'' Minä en voi jäädä yöksi vieraan miehen huoneihin. ''Helmer.'' Vaan emmekö voi asua täällä niinkuin veli ja sisar –? ''Nora (köyttää hattuansa.)'' Tiedäthän aivan hyvin ettei sitä kauan kestäisi –. ''(panee shaalin päällensä.)'' Hyvästi, Torvald. En tahdo nähdä noita pienokaisia. Minä tiedän heidän olevan paremmissa käsissä kuin minun. Semmoisena, kuin nyt olen, en voi olla heille miksikään avuksi. ''Helmer.'' Mutta kerran, Nora, – kerran –? ''Nora.'' Kuinka minä voisin sitä tietää? Enhän minä ollenkaan tiedä, mikä minusta tullee. ''Helmer.'' Vaan sinä olet minun vaimoni, sekä semmoisena kuin olet, että semmoisena, joksi tulet. ''Nora.'' Kuules, Torvald; – kun vaimo jättää miehensä talon sillä tavoin kuin minä nyt sitä teen, niin olen kuullut, että mies lain mukaan on vapaa kaikista velvollisuuksista häntä kohtaan. Minä kaikissa tapauksissa päästän sinut kaikista velvollisuuksista. Älä pidä itseäsi sidottuna mihinkään, yhtä vähän kuin minäkään sitä teen. Olkoon täysi vapaus molemmin puolin. Kas, tässä saat sormuksesi takaisin. Anna minulle omani. ''Helmer.'' Vieläkös sitäkin? ''Nora.'' Sitäkin myös. ''Helmer.'' Tässä se on. ''Nora.'' Kas niin. Nyt se siis on ohitse. Tähän panen minä avaimet. Kaikista talouden asioista tietävät piijat – paremmin kuin minä. Huomenna, minun matkustettuani pois, tulee Kristiina tänne panemaan kokoon ne kapineet, jotka kotoani toin mukaani. Ne pyydän saada lähetetyiksi jälkeeni. ''Helmer.'' Mennyttä; mennyttä! Nora, etkös koskaan enää muista minua? ''Nora.'' Tulen varmaankin useasti muistamaan sinua ja lapsia ja tätä taloa. ''Helmer.'' Saanko kirjoittaa sinulle, Nora? ''Nora.'' Et, – et koskaan. Siihen et saa lupaa. ''Helmer.'' Oh, mutta saanhan kumminkin lähettää sinulle – ''Nora.'' Ei mitään; ei mitään. ''Helmer.'' – auttaa sinua, jos sitä tarvitsisit. ''Nora.'' Et, sanon minä. Minä en ota vieraalta mitään vastaan. ''Helmer.'' Nora, enkö koskaan voi tulla muuksi kuin vieraaksi sinulle? ''Nora (ottaa matkasäkkinsä.)'' Ah, Torvald, silloin täytyy kummista kummallisimman tapahtua. – ''Helmer'' Nimitä minulle tämä kummista kummallisin! ''Nora.'' Silloin täytyy sekä sinun että minun muuttua niin, että –. Oh, Torvald, minä en enää usko kummia tapahtuvan. ''Helmer.'' Mutta minä tahdon uskoa sitä. Nimitä se! Meidän tulee muuttua niin että –? ''Nora.'' Että yhdis-elämä meidän kahden kesken voisi tulla avio-elämäksi. Jää hyvästi. ''(hän menee ulos etuhuoneen kautta.)'' ''Helmer (vaipuu tuolille lähellä ovea ja peittää kasvojansa.)'' Nora, Nora! ''(katselee ympärillensä ja nousee ylös.)'' Tyhjää. Häntä ei enää ole täällä. ''(toivo herää hänen mielessään.)'' Kummista kummallisinta –? ''(alhaalta kuuluu pauke kun portti lyödään lukkoon.)'' [[Luokka:Nora]] [[no:Et dukkehjem/Tredje akt]] 2925 6311 2006-10-10T19:17:42Z Nysalor 5 Yksi runo lisää {{Wikipedia}} '''Henrik Ibsen''' (1828–1906) == Näytelmät == * ''[[Helgelannin sankarit]]'' * ''[[Inger, Östråtin rouva]]'' * ''[[Kuninkaan-alut]]'' * ''[[Nora]]'' * ''[[Pikku Eyolf]]'' * ''[[Rosmersholma]]'' == Runot == * ''[[Kaikki tai ei mitään]]'' [[Luokka:Henrik Ibsen]] [[en:Author:Henrik Ibsen]] [[no:Forfatter:Henrik Ibsen]] 2926 5146 2006-08-30T16:47:57Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Henrik Ibsen]] [[Luokka:Kaarlo Slöör]] [[Luokka:Näytelmät]] 2927 5147 2006-08-30T16:48:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Norjalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Norjalaiset kirjailijat|Ibsen, Henrik]] [[no:Kategori:Henrik Ibsen]] 2928 5148 2006-08-30T16:48:29Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 2929 7656 2006-10-18T09:38:34Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Tutancamoon|Tutancamoon]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Tutancamoon|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. '''Kaarlo Slöör''' (1833–1905) == Suomennokset == * Ibsen, Henrik: ''[[Nora]]'' [[Luokka:Kaarlo Slöör]] 2930 8088 2006-10-21T23:05:58Z Nysalor 5 Aakkostus oikein [[Luokka:Suomentajat|Slöör, Kaarlo]] 2931 5151 2006-08-30T16:58:10Z Nysalor 5 #REDIRECT [[Nora]] #REDIRECT [[Nora]] 2933 8104 2006-10-24T12:57:16Z Nysalor 5 Kirja luvuiksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Seitsemän veljestä |alaotsikko=Kertomus |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} * [[Seitsemän veljestä: Ensimmäinen luku|Ensimmäinen luku]] * [[Seitsemän veljestä: Toinen luku|Toinen luku]] * [[Seitsemän veljestä: Kolmas luku|Kolmas luku]] * [[Seitsemän veljestä: Neljäs luku|Neljäs luku]] * [[Seitsemän veljestä: Viides luku|Viides luku]] * [[Seitsemän veljestä: Kuudes luku|Kuudes luku]] * [[Seitsemän veljestä: Seitsemäs luku|Seitsemäs luku]] * [[Seitsemän veljestä: Kahdeksas luku|Kahdeksas luku]] * [[Seitsemän veljestä: Yhdeksäs luku|Yhdeksäs luku]] * [[Seitsemän veljestä: Kymmenes luku|Kymmenes luku]] * [[Seitsemän veljestä: Yhdestoista luku|Yhdestoista luku]] * [[Seitsemän veljestä: Kahdestoista luku|Kahdestoista luku]] * [[Seitsemän veljestä: Kolmastoista luku|Kolmastoista luku]] * [[Seitsemän veljestä: Neljästoista luku|Neljästoista luku]] {| align="center" style="background: yellow; border: 1px solid #aaa; padding: .3em; margin-bottom: 3px; width: auto;" | style="padding-right: 4px; padding-left: 4px;" | [[Kuva:Wikisource-logo.svg|40px|]] |<center>Tämä e-kirja on peräisin [http://www.lonnrot.net Projekti Lönrotista], ja se on lisensoitu Public domainilla EU:ssa ja sen ulkopuolella.</center> |} '''Lähde:''' Kivi, Aleksis: ''[http://www.lonnrot.net/kirjat/7velj.zip Seitsemän veljestä: kertomus]''. Ensimmäisen kerran ilmestynyt 1870 neljänä vihkona ja yhtenä niteenä 1873. [[Luokka:Seitsemän veljestä| ]] 2934 6092 2006-09-24T15:31:07Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaupungissa |alaotsikko=(Alku pitempään kertomukseen) |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == I == Jää oli kirkas kuin peili Kallaveden aavalla selällä. Se kimalteli taivasta vasten aivan kuin olisi tahtonut kilvoitella kauneudessa noiden loistavien pilkkujen ja tuon komean valokiekon kanssa ylhäällä korkeudessa. Mutta nämä olivat kiusoittavan rauhallisia voittonsa varmuudessa; lakkaamatta vaan antoivat hohdevirtansa valua alas, eivätkä olleet tietääkseenkään, vaikka jää rajussa ilveessä sinkahutteli heidän sädesäikeitään takaisin, minkä suinkin ennätti. Lunta ei vielä ollut maassa, sentähden ratisivat reen raudoitetut jalakset pahasti Toivolan mäkeä alas laskiessa. »Hyi, kuinka tuo käy ilkeästi», sanoi Hellu, joka istui yksinään reessä. »Pure hammasta!» Aaku piteli ohjaksia ja käveli rinnalla. Vasta rannassa hän hyppäsi reen laidalle juuri siinä, missä kivet loppuivat ja sileä, tasapintainen jää alkoi. »Ja nyt sinua sitten viedään kaupunkiin», hän tuumaili. »Nyt viedään, nyt», hymyili tyttö. »Millähän kyydillä takaisin tuotanee?» »Jospa ei tuotaisikaan.» »Ettäkö ijäksi jäät?» »No, niin melkein luulen.» Aaku nosti toisenkin jalkansa rekeen ja laittoi itsensä mukavasti istumaan Hellun viereen. »Minkä tähden sinun mielesi oikeastaan sinne kaupunkiin niin palaa? Eikö ollut yhtä hyvä palvella maalla?» »Ei toki! Siellä saan suuremman palkan ja vähemmän työtä. Ja semmoiseen reiluun taloon kun pääsen, kolme palvelijaa eikä herrasväkeä kuin neljä henkeä. Toista kuin Toivolan kievarissa, jossa ei ollut yön lepoa, ei päivän rauhaa.» »Uusi kiittää, kypsi laittaa. Et tiedä vielä, mitä vastuksia sielläkin kohtaat. Huomasitko, kuka ensiksi tuli vastaan kun läksimme pihasta?» »Ruotimummo. Entä sitten?» Huolettomasti hän oli kysyvinään. Mutta povea vihlaisi, sillä salaisella kauhulla hän saman asian jo itsekin oli merkille pannut. »Entä sitten?» hän toisti, kun Aaku ei aivan heti vastannut. Tämä, näet, oli saanut piipun suuhunsa ja koetteli sitä sytyttää kaikessa rauhassa. »Pahaa sanotaan tietävän, kun akka ensiksi vastaan tulee.» »Vielä mitä! Kuka tuommoisia vanhoja taikoja enää uskoo.» »Niin, eipä siltä –» Hevonen juosta vilisti eteenpäin, nosti päätään aina väliin, röhisteli sieramiaan ja potkaisi kavioillaan kovia sirpaleita heidän kasvoilleen. Reki sinkoili oikeaan ja vasempaan, anturat kolisivat ja jää joskus risahteli alla. Aaku otti piipun huuliltaan ja puhalsi savun ulos. »Et sinä enää parin viikon päästä tunne vanhoja leipätoveriasi, jos satutaan kadulla vastakkain tulemaan.» »Ole hiljaa!» »Ja ensi syksynä kysyt kuin entinen Turun piika: »miss’ noit rontikoi kasvaa, puuss’ vai maass’?» »Ole hiljaa, minä sanon!» Hellu pukkasi häntä kyynäspäällä kylkeen, niin että tuntui. »Tappelemaanko rupeat?» »Mitäs sinä olet noin häijy.» »Kun sen niin hyvin tiedän jo edeltäpäin.» »Petyt. Minä takaan että petyt.» »Sittenpähän nähdään.» »Kuule Aaku! Että sinä viitsit kiusoitella, vaikka viimeisiä hetkiä olemme yhdessä.» »Koeta kärsiä. Pian tästä pahasta pääset.» Kaupunki alkoi näkyä. Tulet tuikkivat sieltä, täältä, harmaan pimeyden lävitse. Selällä oli aukeata, kirkasta ja avaraa. Mutta tuolla kulmalla oli kuin kylmää kuuraa taikka sumua. Outo paino tahtoi tunkeutua Hellun mieleen. »Pistäythän sinä minua usein katsomassa, Aaku, kaupungissa käydessäsi?» »Mikä sinne maalaisrenkinä hirviää tulla semmoiseen hienoon taloon?» »Et hirviä pistääntyä, kun minun täytyy jäädä sinne olemaan?» »Se on eri asia.» »Jos minulle hyvinkin tulee siellä ikävä ... ja vaikea olla...» »Kukas käski lähtemään?» »Tekee mieli maailmaa koetella niinkauvan kuin on nuori... Mitenkä se nyt on niin kumman näköinen tuo kaupunki?» »Kuinka kumman? Eihän sitä edes näekkään vielä.» »Yhtä harmaata kaikki. – Niinkö te minut sitten heitätte pois mielestänne, ettette katsomassakaan käy?» »No, jos niin tahdot... Mutta sinä vielä häpeät tänlaisia tuttuja, kun saat uusia ja parempia.» »Elä nyt taas. Milloinka minä ennen... Hyvä jumala, eikö se ole...» Hellu tarttui Aakun käsivarteen ja kumartui eteenpäin. »Mitä ole?» »Eikö se ole porona koko kaupunki?» »Horajat. – Paikoillaan tuo lienee, koska tulia tuikkaa.» »Mutta minä en eroita rakennuksia?» »Tottapahan eroitat, kun lähemmäksi tullaan.» »Niin, hupsuhan minä olen. – Milloinka se olisi palanut, kun ei ole kuulunut kellojakaan.» Hän painui takaisin reen selkälautaa vasten ja vaikeni hetken. Sitten alkoi taas. »On se niin kummallista tämä elämä. Kun ei tiedä eteensäpäin, ei niin mitään.» »Ehkä tuo onkin ihmiselle parempi, koska kerran on niin asetettu.» »Mutta voisihan välttää monta vaaraa ja onnettomuutta –» »Sinä taidat ruveta jänistämään? – Käännytäänkö ympäri?» Aaku oli molemmin käsin kiinni ohjaksissa, väänsi päätään ja katsoi häneen turkinkauluksen yli. »Elä hiidessä, mikä minut silloin perisi. Täytyyhän sinne nyt mennä, ei auta mikään.» »Annat pestirahan pois ja olet itseksesi siksi kuin saat paikan maalla.» »Ja millä minä siellä eläisin niin kauvan?» »Päivätöillä, ompeluksilla ja sen semmoisilla. – Noh, päätetäänkö?» »Mitä hupsuttelet joutavia.» »Vielä on aika. Sano niin tai näin. Minä kysyn viimeisen kerran.» »Se on sanottu, mikä on sanottu. Anna hevosen mennä vaan.» »Vaikkako surman suuhun veisi?» »Vaikka –» »Niinpä menköön sitten!» Aaku nykäisi ohjaksia, hevonen nosti päänsä pystyyn, pudisteli harjaansa ja syöksi lentämällä eteenpäin, kaupunkia kohti. == II == He ajoivat pihaan. Hellu nousi reestä ja pudisteli vaatteitaan sillä, välin kuin Aaku sitoi ruunan tikapuihin. »Menemme kait’ ensin sisään ja haemme sitten vasta kirstun reestä, vai kuinka?» Hellu puhui kuiskaamalla, vaikk’ei ketään näkynyt pihassa. »Niinkuin tahdot. Sama se minulle.» Aaku kopisteli jalkojaan ja astui Hellun jäljessä portaita ylös. Oven edessä Hellu vielä kerran pysähtyi, silitteli hiuksiaan edestä ja veti huivin solmua kiinnemmäksi. »Joko minä aukaisen?» »Eläkä aukaise. Seiso siinä ensi Köyriin saakka.» »Enpäs seiso.» Hän rohkaisi mieltään ja astui sisään. Lamppu paloi katossa, kupariastiat kiilsivät seinällä ja hyllyä koristivat valkoiset, konstikkaasti leikellyt paperit. Pöydällä oli koko joukko pesemättömiä lasia ja kuppia. Kyökkipiika se varmaankin oli tuo joka hellan luona hääri semmoisessa touhussa ettei joutanut silmiään oveen päin kääntämään, eikä hän liioin kansiensa ja kastrulliensa kolinalta kuullut, kun Hellu »hyvän illan» teki. He jäivät sinne oven suuhun seisomaan. Hellu pari kertaa rykäisi, mutta kun toinen ei heitä sittenkään huomioon ottanut, sanoi hän uudelleen ja vähän kovemmalla äänellä: »Hyvää iltaa!» »Perhana!» kuului tuima ääni hänelle vastaan. Keittäjä oli nostanut suurta vesikattilaa takimmaiselta reiältä, se läikähti hellalle, tulinen höyry puhalsi ylös ja poltti hänen käsivartensa. »Perhanan pernana!» Mutta nyt hän älysikin heidät, hellan luota väistyessään. »Ketä siellä?» hän kysyi, heiluttaen kirvelevää kättään. »Hyvää iltaa!» »Jesus, kuinka polttaa. – Mitä asiaa?» »Eipä erinäisiä –» Hän koetti katsoa tarkempaan, vaan kun oven suussa oli jokseenkin hämärä, ei heidän kasvojaan sieltä oikein eroittanut. Eikä hän tuosta niin paljon lukuakaan pitänyt, vaan kääntyi kärsimättömänä takaisin keitoksiaan valmistelemaan. »On niillä muutamilla aikaa töllistellä –» Hellu hyvin kuuli, mitä hän mutisi ja kuuli sen Aaku myöskin. Mutta he eivät virkkaneet sanaakaan, eikähän tuohon juuri osannut mitään virkkaakaan. Sisähuoneen ovi survaistiin samassa auki. Sieltä tuli talon toinen palvelija, kantaen suurta tarjotinta, täynnä käytettyjä kuppiparia. »Ala joutua, Lotta, rouva jo kiirehti. Tänä iltana kuuluvat Velinin lähtevän aikaiseen pois, kun lapsi on kipeänä.» »Nytkö sitä vasta ilmoitetaan sitten? Ihme, kumma, kuinka vähän se rouvakin ymmärtää. Juuri kuin ne ruoat puhaltamalla tulisivat keitetyiksi.» »Se on niin nätti, tuo herra Enehjelm. Et sinä usko! Niin kauniit silmät, ja tukka niin somasti. Hyvä jumala!» »Onko nätimpi kuin nuori herasyötinki?» »No, en osaa sanoa. Mutta melkeinpä voiton vie minun mielestäni.» »Jokohan? Niin valkoisia käsiäkään en ole vielä nähnyt kenelläkään kuin hänellä on.» »Mitäs käsistä.» »Entäs kasvot sitten ja vartalo? Kyllä se toki on komea mies.» »Kun ei vaan hra Enehjelm löisi laudoilta sittenkin. Hyvin olivat semplakkata Nanni neidin kanssa.» »Nuori ylioppilashan se vasta on? Ei edes maisteri?» »Vaikka. Ei se mitään. Muutamissa vuosissa saattaa tulla tohtoriksi tai professoriksi.» »Tulee, jos tulee. Otapas, Emmi hyvä, vehnäjauhopussi kahverin hyllyltä. Vai mihin sen laskin tuonoin käsistäni? Sielläkö oli? Kiitoksia!» »Joko saan mennä laittamaan pöytää?» »Ei kiirettä.» »Herranen aika, rouva tuskastuu.» »Tuskastukoon, minä vähättelen. Menköön Velinin rouva ilman illallista, jos sillä semmoinen hätä on, ettei odottamaan jouda. – Puutkin loppuvat. Missä se Aaro vetelehtii taas.» »Minä huudan pihalta. – Hyvät ihmiset, talon uusi neitsythän täällä seisoo oven suussa.» »Sekö se on? En älynnyt. – Tulkaa toki peremmäksi.» »Istumaan tänne», toimitti Emmi. »Kuinka kauvan lienette jo täällä ollunnakin?» »Eihän sitä hyvin kauvan» – – sanoi Hellu. Emmi nosti heille kaksi tuolia vähän etemmäksi huonetta. Siellä he sitten istuivat rinnakkain sisä-ovea vastapäätä. Joka kerran kuin Emmi kulki ovessa, saattoivat he vilkaisemalla nähdä valoisat huoneet, jotka Hellun mielestä tuntuivat niin komeilta ja vierailta, ettei luullut niihin milloinkaan perehtyvänsä. Hänen sydäntään ahdisti, eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Lotta ja Emmi häärivät siinä edes takaisin, teetä tarjosivat, mutta sen enempää eivät heistä lukua pitäneet. Aaku tunsi itsensä kovin typeräksi, hän tuskin osasi juoda teetänsäkään, kun kupit olivat niin hienot ja vehnäset niin eriskummallisia. Päästäkseen pikemmin irti hän laski leivät polvelleen ja lusikan, kaasi teevadille ja ryyppäsi siitä. Mutta silloin hän huomasi, kuinka Emmi ja Lotta vaihtoivat silmiä ja vetivät suutansa nauruun. Se häntä harmitti, hän oli punainen otsaansa myöten, kun vei kupit takaisin pöydälle ja nyökkäsi suuren kiitoksen. Pahaksi onneksi oli hänen saappaistaan vielä valunut vettä koko lammikko lattialle. Lotta katsoi siihen pitkään syrjästä mutta Aaku ei ollut mitään huomaavinaan. Arveli vaan Hellulle hiljaa, että hänen nyt ehkä pitäisi lähteä jo pois. Kirstun he nostivat ensin sisään; sitten saattoi Hellu häntä vielä ulos. »Vie terveisiä, ja muista, että käyt minua katsomassa», hän sanoi hiljaa, nojautuen portaiden kaidetta vasten. »Muistatko, Aaku?» »Elä usko, että käyn. Minä en nenääni pistä tähän taloon tuon koommin.» »Minkätähden et? Ajatteles, jos minulle tulee paha olla, enkä saisi purkaa sydäntäni yhdellekään ihmiselle. Hyvä Aaku, käythän sinä edes jonkun kerran?» »No, jonkun kerran tuota nyt voinee tulla.» Aaku irroitti ohjakset tikapuusta ja pani rukkaset käteensä. »Alussa vähän useimminkin, eikös niin?» »Niin, sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!» »Herra jumala, etkö sinä anna edes kättä?» »Kas, kun olin unohtaa.» Hän otti naurahtaen rukkasen kädestään ja tuli takaisin. »Niin, voipa sitten hyvin! Eläkä pelkää turhia, ei sinulle täällä ikävä tule.» »Jos sinä, Aaku, olisit täällä, ei silloin olisi hätää.» »Mikäpä apu sinulla minusta olisi? Pikemmin vaan vastusta ja harmia, kun tekisin tuhmuuksia, niinkuin tuolla kyökissä äsken. Huomasitko, kuinka vihaisesti se paistin kääntäjä minun katsoi?» »Entä sitten? Mitä välität heistä. Tulisit vaan minun luokseni, että saisin joskus vielä puhella kanssasi.» »Olet sinä kummallinen, Hellu. Jos sinä noin –» »Mitä noin?» »Ei mitään. Täytyy lähteä nyt.» »Sano ensin, mitä ajattelit?» »Lapsellista joutavaa –» »Minä en laske, ennenkuin sanot.» Hellu tarttui hänen käsivarteensa kiinni ja koetti pidättää; Aaku käänsi päänsä toisaanne, arveli hetken, mutta teki sitten jyrkän, päättävän liikkeen, tempaisi itsensä irti ja meni reelleen. »Ei se ollut mitään. Hyvästi, hyvää yötä!» Hän ajoi pois; Hellu seurasi silmillään rekeä, kunnes se katosi portinpielen taakse. Hevosen jalankopsetta ja kolinaa kuului vielä hetken jäiseltä kadulta, sitten hiljeni kaikki. Hellu meni sisään, otti nutun päältään ja kysyi uusilta tovereiltaan, jos hän voisi heitä millään auttaa. Ei toki, näin ensi iltana hän saisi olla vapaana, vuosi oli pitkä edessä, kyllä kesti hääriä ennenkuin sen päähän pääsi, katselkoon nyt vaan aluksi talon tapoja, että perehtyisi... Emmi näitä puhellessaan liikutteli astioita semmoisella varmuudella ja vikkelyydellä, että Hellu ihmetteli ja arveli itsekseen, ettei hän milloinkaan oppisi niitä särkemättä noin pitelemään. Peseminen kävi kuin tanssi, yks’ kaks’ olivat kupit ja lasit puhtaita taas ja nurkkahyllyllä koossa, kunnes ne uudelleen vietiin viereiseen huoneesen, jota tuntuivat sanovan serveerauskamariksi. Sinne kutsui Emmi Helluakin tulemaan, että paremmin näkisi saliin, jossa sekä talon herrasväki, että vieraat olivat. Oven raosta hän salaa voisi katsoa, ilman että häntä ollenkaan huomaisivat. Ja Hellu meni mielellään, varpaillaan astui, koetti henkäystäänkin pidättää, säikähti kaikkea hienoutta ympärillään, mutta unohti sen pian, kun sai silmänsä ovenrakoon ja eteen aukeni toinen maailma, ihana kuin taivas. '''Lähde:''' Canth, Minna 1959: ''Valitut teokset''. Toinen painos. Otava, Helsinki. Ensimmäisen kerran ilmestynyt 1893. [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellit]] 2935 5158 2006-08-30T23:09:50Z Nysalor 5 Platon Krito {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Platon Krito |alaotsikko= |tekijä=Platon |huomiot= }} == Johdanto == Plato, Πλάτων, oli ikivanhaa ateenalaista sukua, Aristonin ja Periktionen poika, syntynyt Ateenassa 21 p:nä toukokuuta 428 e. Kr. Hänen alkuperäinen nimensä oli Aristokles isänisän mukaan, mutta hänen leveän otsansa johdosta sanoi hänen opettajansa häntä jo aikaisin Platon nimellä, kun tuon kaikuinen sana Kreikankielessä merkitsee leveätä, ja niin vakiintui hänelle se nimi. Platon älykkäisyys ja henkevyys ilmeni jo aikaisin ja n. 20-vuotiaana hän joutui ihmeellisen älymiehen Sokrateen tuttavuuteen, perehtyen siitä myös aikakauden filosoofien järjestelmiin. Kun Sokrates silloin oppinsa ja sen mukaisen opetuksensa tähden tuomittiin kuolemaan juomalla myrkkymaljan, hän, Sokrates, kun opetti, että hän tekee, ja hänen tulee tehdä, aina sen mukaisesti kuin kuulee sisäisen hengen vaativan. Tämän opettajansa kuoleman jälkeen (v. 399) muutti Plato y.m. Sokrateen oppilaat Ateenasta Megaraan, Euklideen, Sokrateen vanhimman oppilaan luo. Sieltä lähti hän laajoille matkoille: Afrikan Kyreeneen, jossa oli kuuluisa matematiikan opettaja Teodooros, sieltä Egyptiin ja Vähään-Aasiaan. N. 40-vuotiaana matkusti Plato Italiaan, jossa kuunteli pytagoralaisia filosoofeja, sitten Sikeliaan, jossa joutui läheiseen ystävyyteen Dionin, itsevaltias Dionysioksen sukulaisen, kanssa. Erilaisten vaiheiden jälkeen palasi Plato Ateenaan v. 388 ja perusti siellä Akademia-nimisen filosoofisen koulukunnan, jonka nimi, maine ja merkitys on kaikessa filosofiiassa ollut uudistava ja käänteen tekevä. Myöhemmin oli hän vielä tehnyt pari matkaa Sikelian Syrakuusaan. Platon kuolinvuosi on 348 toukokuussa. Plato on vanhan ajan kuuluisin ja suurin filosoofi ja yksi kaikkien aikojen syvämielisimpiä ja henkevimpiä filosoofisia kirjailijoita. Platossa on keskittynyt ja yhtynyt kreikkalaisen hengen kaikki valo ja voima, ikäänkuin säteet polttopisteessä, ja hän on kaiken edellisensä kehityksen huippu. Ollen terävä-älyisin, syvätunteisin ja mielenvoimalta rikkain, on Plato samalla filosoofi, puhuja ja runoilija, mutta juurikuin kätkien näitä hengenlahjojansa on hän hengentuotteensa ilmituonut ihannoimansa Sokrateen suun kautta, pukien ne ihmeteltäviin vuoropuheluihin, joissa Sokrates esittää ilmeisesti Platon mielteitä ja ajatuksia. Platon kirjoitukset ovat taideteoksia, joissa filosoofi ja runoilija ovat yhtä ihailtavia niin sisällyksen kuin muodon puolesta, ja hänen vuoropuhelunsa, dialoogit, ovat kaikkien aikojen nuorisolle henkeäkehittäväisintä luettavaa. Platon kirjoituksia on jälkimaailmalle säilynyt 36 teosta, joita sekä vanhan että myöhemmän ajan arvostelijat ovat eri tavoin ryhmitelleet, osaksi muodon, osaksi sisällyksen perusteella. Sittemmin on katsottu Platon eri kirjoitusten olevan esityksiä ja kuvauksia hänen filosoofisesta kehityksestänsä ja että siinä olisi kolme ikäkautta: 1. Sokrateen kuolemaan asti (399); 2. Megarassa oloaika Euklideen luona, sekä laajojen matkailujen aika Kyreeneen, Egyptiin, Vähään-Aasiaan ja Sikeliaan; 3. oloaika Ateenassa v:sta 388 Platon kuolemaan 348. Platon Krito-nimisen vuoropuhelun perusteena on epäilemättä tositapaus Sokrateen vankeusajalta, jolloin yhteinen ystävä Krito tulee aikaisin aamulla vankihuoneelle, taivuttaa vartian päästämään hänet nukkuvan Sokrateen luo ja yrittää saada juuri valveutuneen Sokrateen pakenemaan vankilasta; mutta sitä Sokrates jyrkästi vastustaa ja osoittaa, että ei koskaan saa tehdä vastoin lakia. Krito sisältää kauniita kohtia, mielenkiintoisia ja historiallisia, ja perusajatus siinä on: meidän tulee ehdottomasti totella lakia, silloinkin kun laki vakaumuksemme mukaan sisältää epäoikeita määräyksiä. Krito on kirjoitettu arvattavasti v. 399 kohta Sokrateen kuoleman jälkeen. Suomennos on tehty prof. I. A. Heikelin tarkastamasta tekstistä. == Platon Krito. == Vuoropuhelun henkilöt: Sokrates ja Krito. == I. == S. Miksi olet tullut näin varhain, Krito? vai eikö ole vielä aikaisin? Kr. Kyllä on. S. Mikä aika oikeastaan? Kr. Aamuhämärä. S. Kummastelen kuinka vankilan vartia suvaitsi totella sinua. Kr. Hän on jo minun tuttuni, Sokrates, kun niin usein käyn täällä, ja on hän jotain hyvääkin saanut minulta. S. Tulitko äsken vai kauvan aikaa sitten? Kr. Jokseenkin ison aikaa sitten. S. Mikset sitten heti herättänyt minua, vaan istut täällä hiljaa? Kr. En totisesti, Sokrates, itsekin töintuskin kestän tätä surun tuottamaa unettomuutta ja surua. Mutta jo kauvan ihmettelen sinuakin, nähdessäni kuinka makeasti nukuit, ja tahallani en herättänyt sinua, että niin suloisesti aikasi kuluttaisit. Ja monesti ennenkin olen sinua koko elinaikanasi kiittänyt onnelliseksi mielenlaatusi tähden, vaan ennen kaikkea nykyisessä onnettomuudessa, kun niin helposti ja tyynesti sen kestät. S. Olisihan sopimatonta, Krito, näin vanhan miehen suututella, jos jo kerran täytyy kuolla. Kr. Toisetkin senikäiset, o Sokrates, joutuvat sellaisiin onnettomuuksiin, mutta ei heitä yhtään vapauta ikä suututtelemasta, kun sellainen kohtalo sattuu. S. Kyllä niin. Mutta miksi olet tullut näin aikaisin? Kr. Tuomaan tietoa, Sokrates, surullista, ei sinulle, niinkuin minusta näyttää, vaan surullista ja raskasta minulle ja kaikille sinun ystävillesi ja joka luullakseni on raskainta minun kantaa. S. Mikä se on? Vai onko jo tullut Deelosta laiva, jonka tultua minun täytyy kuolla. Kr. Laiva ei ole vielä tullut, mutta tulee arvattavasti tänään, niinkuin kertovat eräät Sunionista tulleet ja joilta se on jäänyt sinne. Näistä tiedoituksista selkenee, että laiva tulee tänään, ja sitten täytyy sinun, Sokrates, huomenna päättää päiväsi.<ref>Ateenasta lähetettiin Deelos-saareen joka vuosi valtion laivalla juhlalähetystö kiitollisuuden muistoksi siitä, että Theseus oli vapauttanut Ateenan veriverosta Miinokselle Kreetan saaressa. Tällä kertaa oli laiva lähtenyt vuorokautta ennen kuin Sokrateen kuoleman tuomio langetettiin ja laivan Deelos-retken aikana ei ollut sallittu yhtään kuolemantuomiota toteutettavan. Senjohdosta joutui Sokrates olemaan vankilassa 30 päivää ennenkuin hän joi myrkkymaljan. – Sunion oli Ateenan alueen eteläisin niemi.</ref> == II. == S. Onneksi olkoon siis, Krito. Jos niin on jumalain mieli, käyköön niin. Mutta en kuitenkaan luule laivan tulevan tänään. Kr. Mistä sen päätät? S. Sen sanon sinulle. Onhan niin, että minun täytyy kuolla seuraavana päivänä kuin laiva on tullut? Kr. Niin sanovat näiden asioiden määrääjät. S. En nyt luule laivan tulevan tänä päivänä, vaan toisena. Sen päätän unesta, jonka näin vähän ennemmin tänä yönä, ja osuit oikeaan, ettet minua herättänyt. Kr. Mikä se uni oli? S. Oli tulevinansa joku kaunismuotoinen nainen minun luokseni, valkeissa vaatteissa, puhutteli minua ja lausui: O Sokrates, Päivänä kolmanna Ftiian viljavamaille sä käynet.<ref>Iliadin IX: 363. Ftiia oli Akhilleen koti: Sokrates selittää unennäön osoittavan hänen oikeata kotiansa.</ref> Kr. Kummallinen uni, Sokrates. S. Mutta selvä, ainakin minun mielestäni, Krito. == III. == Kr. Liiankin selvä, niinkuin näyttää. Mutta ihmeellinen Sokrates, nyt vielä tottele minua ja pelastaudu. Sillä jos sinä kuolet, ei se ole minulle ainoa onnettomuus, vaan, lukuun ottamatta sitä, että minulta riistetään sellainen ystävä, jollaista en enään milloinkaan löydä, monien mielestä, jotka eivät minua ja sinua tarkoin tunne, minä näyttäisin olleen huolimaton ystävä pelastamaan sinua, vaikka se olisi ollut minulle mahdollista, jos olisin tahtonut käyttää rahoja. Ja kuitenkin: mikä luulo olisi häpeällisempi kuin että näyttäisi pitävän rahaa suuremmassa arvossa kuin ystäviä? Suuri yleisö ei nimittäin usko, että sinä itse et tahtonut poistua täältä, vaikka me siitä huolehdimme. S. Mutta, hyvä Krito, mitä me niin paljon huolimme suuren yleisön luulosta? Sillä järkevimmät, joista tulee enemmän piitata, arvelevat sen tapahtuneen aivan niinkuin on tapahtunut. Kr. Mutta näethän, Sokrates, että täytyy välittää myös suuren yleisön mielipiteestä, onhan juuri tässä tapauksessa selvä, että suuri yleisö ei pysty tekemään ainoastaan pienintä pahaa, vaan lähes suurinta, jos joku on heidän parjaustensa alainen. S. Jospa vain pystyisikin suuri yleisö tekemään suurinta pahaa, Krito, kyetäksensä tekemään myös suurinta hyvää, niin se olisi onnellista; mutta nyt eivät kykene kumpaakaan, sillä eivät voi tehdä mitään viisasta eivätkä epäviisasta, vaan tekevät mitä sattuvat tekemään. == IV. == Kr. Olkoon niin! Mutta sano minulle, Sokrates, tämä: ethän sentään ole huolissasi minusta ja muista ystävistäsi, että ilmiantajat, jos sinä täältä poistut, rettelöisivät meidän kanssamme juuri kuin olisimme sinut salaa täältä pois puuhanneet ja että meidät pakoitettaisiin luovuttamaan joko kaiken omaisuutemme tai ainakin paljon rahaa tai lisäksi kärsimään jotakin muuta? Sillä jos jotakin sellaista pelkäät, jätä se siksensä! On kaiketi oikeuden mukaista, että me sinua pelastaissamme asetumme tämän, ja tarpeen vaatiessa, tätä suuremmankin vaaran alaisiksi. Tottele siis minua äläkä tee toisin! S. Tästä kyllä huolehdin ja paljosta muustakin. Kr. Älä siis pelkää tätä! Sillä siihen ei tarvita paljonkaan rahaa, jolla muutamat tahtovat sinut pelastaa ja viedä pois täältä. Etkö myös näe, kuinka helppohintaisia nämä ilmiantajat ovat ja että ei heille tarvitse paljon rahaa? Ja sinua varten on minun tavarani, joka luullakseni riittää. Sitten jos ehkä minusta huolehtien arvelet, ettei tarvitse käyttää minun omaisuuttani, ovat vierasystävämme täällä valmiit korvaamaan kulut. Yksi on jo luvannutkin tätä varten riittävän summan: teebalainen Simmias, valmis on myös Kebes ynnä monet muut. Siis, niinkuin sanottu, älä tätä peläten luovu pelastautumasta älköönkä sinulle olko pulmallista se, mitä oikeudessa sanoit: että et tiedä, mihin menisit, jos täältä pääsisit. Sillä monin paikoin muuallakin mihin vain tulisit, kohdellaan sinua rakkaudella, ja jos tahdot mennä Tessaliaan, on minulla siellä vierasystäviä, jotka pitävät sinua suuressa arvossa ja tarjoavat sinulle turvapaikan, niin että Tessaliassa ei sinulle kukaan tuota mielipahaa. == V. == Ja vielä, Sokrates, et sinä minun mielestäni näytä ryhtyvän oikeaan toimenpiteeseen: uhraamaan itsesi, vaikka on tilaisuus pelastua, ja harrastat itsellesi tapahtuvan sellaista, mitä vihamiehesikin harrastaisivat ja ovat harrastaneet tahtoessaan tuhota ainut. Sitä paitsi sinä minun mielestäni näytät pettävän omat poikasikin, sillä vaikka sinulla on tilaisuus elättää ja kasvattaa heitä, menet pois ja jätät heidät ja niin sinun puolestasi saa heille tapahtua mitä tahansa. Mutta heidän käy tietenkin niinkuin tavallisesti orpojen käy orpoudessa. Sillä joko ei tule tehdä lapsia tai tulee nähdä vaivaa heidän elättämisestään ja kasvattamisestaan; sinä sen sijaan näyt valitsevan helpoimman, mutta sinun tulee valita se, minkä hyvä ja miehuullinen mies valitsisi, varsinkin kun sanot koko elämäsi ajan harrastavasi hyvettä. Mutta näin ollen minä saan hävetä sekä sinun että meidän, ystäviesi, tähden sitä, että kaikki mikä on tapahtunut sinulle, saattaa näyttää tapahtuneen meidän, jonkinkaltaisen epämiehuullisuutemme tähden: niin myös asian joutuminen oikeuteen, vaikka oli mahdollista, että se ei olisi sinne joutunut sekä itse asian käsitteleminen oikeudessa, niinkuin se tehtiin, ynnä tämä loppupäätös, joka tässä tilanteessa on lähes naurettava, näyttää siltä kuin me kehnoutemme ja epämiehuutemme vallassa olisimme pakoilleet, kun emme pelastaneet sinua enempää kuin sinä itsekään itseäsi, vaikka se kävisi päinsä ja on mahdollista, jos edes hiukan halusimme auttaa. Tätä siis, Sokrates, tarkkaa, ettei tämä yhdessä onnettomuuden kanssa koituisi häpeäksi sekä sinulle että meille. Mieti siis, tai oikeastaan ei enään ole aikaa miettiä, vaan tulee olla miettinyt. Yksi neuvo on: sillä ensi yönä täytyy tämän kaiken olla tehty. Vaan jos vielä viivyttelemme, on asia mahdoton eikä enään voi tapahtua. Mutta kaikessa tapauksessa: tottele minua äläkä suinkaan tee toisin! == VI. == S. Rakas Krito, sinun huolenpitosi on suurenarvoinen, jos se vaan olisi oikeutettu, mutta jos ei, on se sitä pahempi mitä suurempi se on. Meidän tulee siis tarkastaa, onko se toteutettava vai ei, sillä minä olen niin hyvin nyt kuin aina ollut sellainen mies, etten minä noudata minua koskevissa asioissa mitään muuta periaatetta kuin mikä minulle mietittyäni näyttää parhaalta. Mutta niistä periaatteista, mitä ennen olen puhunut, en voi luopua nytkään, kun tämä kohtalo on minulle osunut, vaan ne näyttävät minusta jotenkin samallaisilta ja pidän kunniassa ja arvossa niitä, joita ennenkin. Jos siis nyt emme osaa esittää parempia, niin tiedä hyvin, etten suostu sinun esitykseesi; en vaikka nykyistä suurempi kansanvalta peloittaisi meitä niinkuin lapsia pöröillä, lähettäen meille vankeutta, kuolemaa ja tavarain riistämistä. Kuinka siis sopivimmin näitä tarkastaisimme? Ehkä ensin otamme esille sen ajatuksen, jonka sinä lausut mielipiteistä, onko se oikein lausuttu joka tapausta varten vai eikö, nimittäin, että tulee pitää lukua toisista mielipiteistä, toisista ei, vai että se on lausuttu oikein olevan ennenkuin minun täytyy kuolla, mutta nyt onkin käynyt selville, että se muutoin tuotiin esille vain pelkkänä puheena, ollen todellisuudessa ainoastaan lapsellisuutta ja lörpötystä? Minä haluan yhdessä sinun kanssasi, Krito, tarkastaa, näyttääkö se minusta jossakin suhteessa toisellaiselta, ollessani tässä tilassa, vai onko se yhä sama ja jätämmekö sen siksensä vai seuraammeko sitä. Väitettiin siis, luullakseni, aina niiden taholta, jotka jotakin luulivat sanovansa, jokseenkin siten kuin minä nyt juuri sanoin, nimittäin, että mielipiteistä, joita ihmisillä on, tulee toisia pitää arvossa, toisia ei. Eikö tässä näytä sinun mielestäsi, Krito, sanottavan oikein? Sillä olethan sinä, inhimillisesti katsoen, kaukana siitä, että huomenna kuolisit, eikä sinua siis nykyinen onnettomuus saata erheyttää. Katso siis, eikö sinun mielestäsi sanota oikein että ei tarvitse kunnioittaa kaikkia ihmisten mielipiteitä, vaan ainoastaan eräitä, eräitä taas ei? Mitä sanot? Eikö tämä ole oikein sanottu? Kr. Oikein. S. Arvattavasti siis hyviä tulee kunnioittaa, huonoja ei? Kr. Kyllä niin. S. Hyviä kaiketi ovat ymmärtäväisten, huonoja ymmärtämättömien? Kr. Mitenkäs muuten? == VII. == S. Selvä siis, kuinkas taas väitettiinkään puheen ollen tämänkaltaisesta? Välittääkö voimistelua harjoittava ja sitä toimenansa pitävä ihminen joka miehen kiitoksesta ja moitteesta ja arvostelusta vaiko vain sen yhden ja ainoan, joka on lääkäri tai opettaja? Kr. Yhden ja ainoan. S. Hänen tulee siis tuon yhden moitteita peljätä ja hänen kiitoksistansa iloita, mutta olla piittaamatta suuren yleisön sanomisista? Kr. Aivan niin. S. Sillä tavalla siis on hänen meneteltävä ja voimisteltava, vieläpä syötävä ja juotavakin niin kuin on esimiehen ja asiantuntijan eikä niin kuin on kaikkien muiden mielen mukaista. Kr. Niin on. S. Hyvä siis! Mutta jos ei hän tottele tuota yhtä ja ylönkatsoo hänen arvosteluansa, vaan suuren yleisön ja mitään ymmärtämättömien puheita pitää arvossa: eikö hän silloin kärsi mitään pahaa? Kr. Kuinkas ei? S. Mutta mikä on tämä paha? Mihin se koskee? Tottelemattoman mihin osaan? Kr. Tietenkin ruumiiseen, sillä tämän se turmelee. S. Oikein sanot. Eikö siis muissakin asioissa, Krito, ole samalla tavoin, jottemme kaikkia kertoisi, ja niin muodoin myös oikeaan ja väärään, rumaan ja kauniiseen, hyvään ja pahaan nähden, joista me nyt neuvottelemme, onko meidän seurattava suuren yleisön mielipidettä ja sitä peljättävä, vai yhdenkö, jos nimittäin on joku asianymmärtäjä, jota tulee hävetä ja peljätä enemmän kuin kaikkia muita yhteensä? Ja jos emme häntä seuraa, turmelemme ja vahingoitamme juuri sitä, mikä oikeudella tuli paremmaksi ja mikä vääryyden kautta menehtyi (niinkuin ilmeni meidän keskustelustamme). Vai eikö ole mitään tällaista (ruumiitonta)? Kr. Ainakin minä luulen olevan, Sokrates. == VIII. == S. Selvä siis: jos turmelemme sen, mikä terveellisellä menettelyllä on parannettu, epäterveellisellä vioitettu, ollen nimittäin noudattamatta asianymmärtäjien mielipidettä, onko elämällä silloin meille mitään arvoa, kun tuo on tuhottu? Mutta tuohan on arvatenkin ruumis, vai eikö? Kr. On. S. Tietysti on meidän siis eläminen ruumis kurjana ja vioitettuna? Kr. Ei suinkaan. S. Vaan meidän on kaiketi eläminen kun on vioitettu se, jota vääryys vahingoittaa ja oikeus elähyttää? Vai arvelemmeko ruumista halvemman olevan sen, mikä se nyt meissä onkin, jonka kanssa oikeus ja vääryys on tekemisissä? Kr. Emme suinkaan. S. Vaan (ruumista) arvokkaamman? Kr. Paljonkin. S. Ei meidän siis, hyvä mies, tarvitse niin paljon huolehtia siitä, mitä suuri yleisö meistä sanoo, vaan mitä asianymmärtäjä sanoo oikeasta ja väärästä, tuo yksi ja itse totuus. Näin ollen sinä ensiksikin et opeta oikein, opettaissasi, että meidän tulee pitää lukua siitä, mikä on suuren yleisön mielipide oikeasta, kauniista ja hyvästä sekä näiden vastakohdasta. Mutta, saattaisi joku sanoa, suuri yleisö pystyy poistamaan meidät elävien joukosta. Kr. Ilmeisesti saattaa se niinkin tehdä, totta sanot, Sokrates. S. Mutta, sinä kummallinen kumppani, tämä esitys, jonka nyt olemme läpikäyneet, näyttää minun mielestäni yhä edelleen olevan samallainen kuin mistä edellä olemme keskustelleet. Tarkkaapas taas tuota pitääkö se vielä paikkansa vai eikö, nimittäin että ei elämää ole pidettävä suuriarvoisimpana vaan ainoastaan onnellista elämää. Kr. Kyllä se pitää paikkansa. S. Mutta onnellinen elämä ja hyvä ja oikea elämä on samaa: onko niin vai eikö ole? Kr. Kyllä on. == IX. == S. Nyt on siis sen perusteella, mistä olemme sopineet, tarkastettava, onko oikein, että minä koetan päästä täältä pois ilman, että Ateenalaiset siihen suostuvat, vai eikö ole oikein; ja jos se osoittautuu oikeaksi, yritämme, mutta jos ei, jätämme sen sikseen. Sinun esittämäsi mietteet rahainkulutuksesta, yleisestä mielipiteestä ja lasten kasvatuksesta lienevät todellisuudessa, Krito, sen suuren yleisön ajatelmia, joka helposti saattaa surmata ja kaiketi jälleen havahuttaa henkiin, jos vain siihen pystyisivät, aivan järjettömästi. Mutta meidän, koska tutkimuksemme johdonmukaisuus niin osoittaa, ei tule tarkata mitään muuta kuin mitä juuri sanoimme: teemmekö oikein, jos rahoittaisimme ja kiittäisimme niitä, jotka minut täältä veisivät pois samalla kun itse viemme ja annamme viedä itsemme pois, vai teemmekö todella väärin kaikkea tätä tehdessämme? Ja jos ilmenisi, että tässä teemme väärin, niin ei totisesti tarvitse ottaa huomioon, että joko täällä pysyen ja tyynenä ollen kuolemme tai mitä tahansa muuta kärsimme ennenkuin teemme väärin. Kr. Hyvin sinä minun mielestäni puhut, Sokrates, mutta katso myös mitä meidän tulee tehdä. S. Katsokaamme siis, hyvä Krito, yhdessä, ja jos sinulla on minun sanoihini jotakin vastaan väittämistä, sano, ja minä seuraan sinua; mutta jos ei ole, taukoa jo, rakas Krito, puhumasta tuota monta kertaa sanomaasi, että minun täytyy täältä poistua vastoin Ateenalaisten tahtoa; kun minä pidän perin tärkeänä vakaannuttaa sinut sen tekemisestä, mutta ei vastoin tahtoasi. Tarkkaa siis nyt tutkistelumme alkua, onko se mielestäsi riittävästi perusteltu ja koeta parhaasi mukaan vastata kysymyksiin. Kr. Kyllä koetan. == X. == S. Sanommeko, että ei millään tavalla saa tahallansa tehdä väärin, tai että eräällä tavalla saa tehdä väärin, eräällä ei? Vai onko niin, että väärintekeminen ei mitenkään ole hyvää eikä kaunista, niinkuin useasti ennen olemme sopineet? Vai ovatko kaikki nuo aikaisemmat sopimuksemme näinä muutamina päivinä turhiksi tehdyt ja jäikö jo aikaa sitten, Krito, kun me, näin vanhat miehet vakavasti keskustelimme, meiltä huomaamatta, ettemme missään olleet toisenlaisia kuin lapset? Vai onko kenties kokonaan niin kuin silloin sanoimme, että nimittäin, sanokoon sitä suuri yleisö tai ei, ja olkoon kärsittävänämme vielä tätä vaikeampaa tai lievempää, kuitenkin on väärin tekeminen väärintekijälle kaikessa tapauksessa huonoa ja häpeällistä? Sanommeko niin vai emmekö? Kr. Sanomme niin. S. Ei siis missään tapauksessa saa tehdä väärin? Kr. Ei missään. S. Ei myös se, jolle on väärin tehty, saa puolestansa, niinkuin suuri yleisö arvelee, tehdä väärin, koska kerran ei missään saa tehdä väärin. Kr. Siltä näyttää. S. Entäs vielä! Tuleeko tehdä pahaa, Krito, vai eikö? Kr. Ei tietenkään, Sokrates. S. Ja sitten: onko oikein vai eikö ole oikein, että se, joka kärsii pahanteosta, saa tehdä vuorostansa pahaa niinkuin suuri yleisö sanoo? Kr. Ei suinkaan. S. Sillä pahantekeminen ihmisille ei ole yhtään erilaista kuin väärintekeminen. Kr. Se on totta, mitä sanot. S. Ei siis vastavuorosta tule tehdä kellekään ihmiselle vääryyttä eikä pahaa, ei vaikka saisi heidän taholtaan kärsiä jotakin (pahaa). Ja nyt, Krito, katso, ettet tämän myöntäessäsi puhu omaa mielipidettäsi vastaan. Sillä tiedän, että vain harvat nyt ja edelleen niin ajattelevat. Niillä siis, jotka näin ajattelevat ja jotka näin eivät ajattele, ei voi olla yhteistä toivomusta, vaan välttämättä halveksivat toisiansa, arvostellessaan toistensa (päinvastaisia) toivomuksia. Huomaa siis nyt sinäkin kohdaltasi hyvin tarkoin: yhdytkö minuun ja onko minun mielipiteeni myös sinun; ja niin lähdemme neuvottelussamme siitä, että ei milloinkaan ole oikein tehdä väärin tai vääryydellä kostaa eikä pahaa kärsineenä puolustautua taas pahaa tekemällä; vai peräännytkö etkä yhdy lähtökohtaamme? Sillä minulla puolestani on sekä ennestään että nyt vielä tämä mielipide; mutta jos sinä jossakin olet toista mieltä, niin sano ja opeta minua, vaan jos pysyt edellisissä, kuule seuraavaa. Kr. Pysyn ja yhdyn sinuun; jatka vaan. S. Sanon siis tämän jälkeen tai pikemminkin kysyn: tuleeko tehdä sitä, jonka on jollekulle tunnustanut, myöntänyt oikeaksi, josta jonkun kanssa on sopinut, että se on oikein, vai tuleeko (hänet) pettää? Kr. Tulee tehdä. == XI. == S. Harkitse siis asiaa tämän perusteella. Jos poistumme täältä saamatta valtiota siihen suostutetuksi, teemmekö sillä pahaa eräille ja päälliseksi niille, joille vähimmin tulisi tehdä pahaa, vai emmekö? Ja pysymmekö siinä, minkä yhdessä olemme myöntäneet oikeaksi vai emmekö pysy? Kr. En osaa vastata kysymyksiisi, sillä en ymmärrä. S. Katso sitten asiaa tältä kannalta. Jos meille aikoessamme täältä karata pois – tai kuinka tätä tulisi nimittää – tulisivat lait ja esivalta viereemme ja kysyisivät: ”Sano minulle, Sokrates, mitä aiot tehdä? Onko se mitään muuta kuin että yrittämälläsi teolla tuumit osaltasi tuhota meidät, lait, ja koko yhteiskunnan? Vai luuletko sinä mahdolliseksi sen valtion enään pysyvän eikä kumoutuvan, jossa julistetut tuomiot ovat merkitystä ja voimaa vailla ja joita yksityiset tekevät turhiksi ja tehottomiksi?” Mitä sanomme, Krito, tähän y.m. tämänkaltaisiin? Sillä paljon sanottavaa olisi jollakulla, varsinkin puhe taiteilijalla, puolustaakseen tätä tuholla uhattua lakia, joka määrää julistetut tuomiot olemaan voimassa. Vai sanommeko niille, laeille, että valtio tekee meille väärin eikä ole tuominnut oikein. Näinkö vastaamme vai kuinka? Kr. Juuri näin, Sokrates. == XII. == S. Entäs nyt, jos lait sanoisivat: ”Sokrates, sovittiinhan meidän ja sinun kesken tästäkin, että pysytään niissä tuomioissa, jotka valtio saattaa langettaa?” Jos siis ihmettelisimme heidän puhettansa, niin ne arvattavasti sanoisivat: ”Sokrates, älä ihmettele puhettamme, vaan vastaa, koskapa olet tottunut harjoittamaan kysymistä ja vastaamasta, miksi sinä meitä ja valtiota soimaten yrität tuhota meidät? Emmekö me ensin ole tuottaneet sinut olemaan ja eikö meidän kauttamme sinun isäsi saanut sinun äitiäsi ja kasvattanut sinut? Sano siis: moititko sinä meistä niitä – aviolakeja – huonoiksi?” – ”En moiti”, vastaisin minä. ”Vaan niitäkö, jotka koskevat syntyneen elatusta ja kasvatusta, jossa sinäkin olet kasvatuksesi saanut? Vai eivätkö meistä ne lait, jotka näistä asioista on säädetty, ole hyvin järjestäneet määrätessään sinun isäsi sinua henkisesti ja ruumiillisesti kasvattamaan?” – ”Hyvin”, sanoisin minä. – ”Hyvä siis: mutta sittenkun sinä olet syntynyt, kasvatettu ja sivistystä saanut, saattaisitko sanoa, ensiksikin, ettet ole meidän synnynnäinen etkä palvelija, sinä etkä esi-isäsi? Ja jos niin on, luuletkohan, että sinulla on samallainen oikeus kuin meillä ja että mitä me aikoisimme tehdä sinulle, luulet sinulla olevan oikeuden tehdä samaa meille? Tai: isääsi vastaan sinulla ei tietenkään ole samallainen oikeus kuin hänellä sinuun ja isäntää vastaan – jos sinulla osuisi sellainen olemaan – niin että mitä saisit heiltä kärsiä, sitä samaa tekisit heille, et nuhdeltuna sanoisi vastaan etkä kuritettuna iskisi takaisin y. m. m. s., mutta isänmaata ja lakeja vastaan on sellainen sinulle luvallista, niin että jos me aiomme sinut tuhota pitäen sen oikeana, sinä myös voimiesi mukaan aiot tuhota meidät, lait, ja isänmaan ja sanoisit tätä tehdessäsi tekeväsi oikein, sinä, joka todella harrastat hyvettä? Vai oletko sinä niin viisas, että sinulta jää huomaamatta, että äitiä, isää ja kaikkia muita esivanhempia kalliimpi on isänmaa ja että se on kunnioittavampi, pyhempi ja suuremmassa arvossa jumalain ja järjellisten ihmisten kesken ja että tulee enemmän kunnioittaa, totella ja hyväillä suuttuvaa isänmaata kuin isää sekä suostuttaa tai tehdä mitä se käskee, ynnä kärsiä jos se määrää jotakin kärsimään, olla rauhallinen, jos sen toimessa lyödään, jos vangitaan, jos se vie sotaan haavoittumaan tai kuolemaan, niin on tehtävä ja niin on oikein, eikä saa väistyä, ei peräytyä eikä jättää paikkaansa, vaan sekä sodassa että oikeuden edessä ja kaikkialla on tehtävä mitä valtio ja isänmaa saattaa käskeä, tai tulee suostuttaa isänmaa siihen, mikä on oikein; mutta väkivallan käyttäminen äitiä tai isää vastaan on jumalatonta, vaan näitä vielä paljon enemmän isänmaata vastaan.” Mitä sanomme tähän, Krito? Tottako lait puhuvat vai eivätkö? Kr. Kyllä minun mielestäni. == XIII. == S. ”Katso siis, Sokrates”, sanoisivat arvattavasti lait, ”puhummeko me tätä totuutena, nim. että sinä yrität tehdä meille epäoikeata siinä mitä nyt aiot. Sillä me olemme sinut maailmaan tuoneet, elättäneet ja kasvattaneet, olemme tehneet osalliseksi kaikesta hyvästä voimiemme mukaan sinut niinkuin kaikki muutkin kansalaiset, kuitenkin ilmoitamme, että sen kautta kelle hyvänsä Ateenalaiselle, joka sitä tahtoo, olemme antaneet tilaisuuden, että, senjälkeen kun hänet on hyväksytty kansalaiseksi ja hän on oppinut tuntemaan valtion tilanteen sekä meidät, lait, että jos me häntä emme miellytä, hän saa ottaa omansa mukaansa ja mennä minne tahtoo. Eikä kukaan meistä, laeista, estä eikä kiellä jos joku heistä tahtoo mennä ulkomaalle, ellemme me ja meidän valtiomme ole hänelle mieleen, tai jos joku haluaa mennä muualle, saa hän mennä sinne, mihin mielii mukanaan kaikki omansa. Mutta joka teistä pysyy täällä nähdessään millä tavalla me oikeutta jaamme ja muutoin valtiota hoidamme, hänestä me sanomme, että hän tositeossa on suostunut tekemään sitä, mitä me käskemme, ja joka ei tottele, hänen sanomme tekevän kolmasti väärin, koska hän nimittäin ei tottele meitä, synnyttäjiänsä, ei tottele meitä edeltäjiänsä, ja koska hän vaikka on suostunut meitä tottelemaan hyvin, ei tottele meitä eikä suostuta meitä, jos me jossakin emme tee oikein ja vaikka me jätämme ehdon valtaan emmekä kopeasti käske vaan sallimme jommankumman joko suostuttaa meidät ja tehdä (mitä määräämme), mutta ei tee jäistä kumpaakaan. == XIV. == Näiden syytösten alaisiksi sanomme siis sinunkin joutuvan, jos teet mitä aiot eikä Ateenalaisista sinun vähimmän, vaan kaikkein enimmän.” Jos nyt minä sanoisin: Miksi niin? he arvattavasti syystä ahdistaisivat minua sanoen, että Ateenalaisista minä kaikkein enimmän olen suostunut tähän sopimukseen, sillä he sanoisivat: ”Sokrates, meillä on täydet todistukset siihen, että sinua sekä meidän valtiomme että me olemme miellyttäneet. Ethän nimittäin sinä ennen kaikkia muita Ateenalaisia asuisi siinä, ellei se erityisesti sinua miellyttäisi etkä sinä milloinkaan ole lähtenyt kaupungista pois johonkin ulkojuhlaan etkä mihinkään muuallekaan paitsi sotapalvelukseen, et myös ole tehnyt yhtään ulkomaan matkaa niinkuin monet muut, ei sinuun myös ole tarttunut halu näkemään muuta valtiota tai toisia lakeja, vaan me ja meidän valtiomme ovat sinulle olleet kylliksi. Näin vakavasti annoit sinä etusijan meille ja suostuit meidän mukaisesti olemaan valtion kansalaisena sekä yleensä kaikessa muussa että hankittuasi täällä itsellesi lapsia, kun kaupunki sinua miellytti. Vieläpä itse oikeudessakin oli sinulla tilaisuus ehdottaa itsellesi pakoa, jos olisit tahtonut, niinkuin sinä nyt vastoin valtion tahtoa puuhaat, silloin olisit sen saanut tehdä valtion suostumuksella; mutta silloin sinä ylpeilit ikäänkuin et olisi pahoitellut jos täytyisi sinun kuolla, vaan valitsit niinkuin sanoit, paon sijasta kuoleman; nyt taas et häpeä silloisia sanojasi, et piittaa meistä, laeista, yrittäessäsi ne tuhota, teet niinkuin kehnoin orja tekisi, kun koetat karata vastoin sopimuksia ja suostumuksia, joiden mukaisesti olet meidän kanssamme päättänyt kansalaisena elää. Ensiksi siis vastaa meille juuri tähän: puhummeko totta sanoessamme sinun suostuneen tositeossa, ei sanoilla, elämään meidän mukaamme kansalaisena, vai eikö se ole totta?” Mitä sanomme tähän, Krito, muuta kuin suostuvamme. Kr. Välttämättä, Sokrates. S. ”Teetkö sinä nyt mitään muuta”, sanoisivat ne, ”kuin rikot suostumuksemme ja sopimuksemme, joihin olet yhtynyt et pakosta etkä petettynä etkä pakotettuna lyhyessä ajassa päättämään, vaan 70 vuoden kuluessa, jolloin sait vapaasti poistua, jos me sinua emme miellyttäisi ja sopimukset mielestäsi eivät näyttäisi oikeilta. Mutta sinä et pitänyt parempana Lakedaimonia etkä Kreettaa, joissa sinun alinaikaisen väitteesi mukaan lait ovat hyvät, et myös mitään muuta helleeniläistä tai ulkomaista valtiota, vaan olet täältä vähemmin poistunut kuin rammat, sokeat, y.m. raihnaiset. Näin siis sinua erityisesti ennen muita Ateenalaisia miellytti tämä yhteiskunta ja me, lait, vaan nytkö et viihdy siinä mitä on sovittu? Mutta jos meitä tottelet, Sokrates, jäät etkä joudu naurunalaiseksi tästä poistuessasi. == XV. == Mieti siis, jos näitä loukkaat ja rikot jotakin näistä, mitä hyvää sillä teet itsellesi ja ystävillesi? Että ystäväsi joutuvat siihen vaaraan, että saavat lähteä maanpakoon ja jättää valtion sekä menettävät omaisuutensa valtiolle, on jokseenkin selvä. Mutta ensin sinä itse, jos tulet johonkin lähivaltioon, Teebaan tai Megaraan – niissähän on kummassakin hyvät lait – tulet näiden valtiomuodon vihollisena, Sokrates, ja kaikki, joille heidän isänmaansa on kallis, katselevat sinua karsaasti sekä pitävät sinua lakien turmelijana, ja sinä vakautat tuomarit heidän mielipiteessään, että he katsovat oikein tuominneensa; sillä kuka on lakien turmelija, hän on nähtävästi myös nuorten ja ymmärtämättömien ihmisten turmelija. Tahdotko siis välttää lakien puolesta hyvin järjestettyjä valtioita ja ihmisistä kunnollisimpia? Ja jos näin teet, onko elämä mielestäsi elämisen arvoista? vai lähenteletkö näitä ja häpeämättä ryhdyt heidän kanssansa keskustelemaan? ja, Sokrates, mitä puhuen? ehkä samoja asioita kuin täälläkin: nimittäin että hyve ja oikeus ja laillisuus ja lait ovat ihmiselle tärkeänarvoisimpia? Ja etkö luule, että se Sokrateen toimenpide katsotaan sopimattomaksi? Täytyy ainakin otaksua: Näiltä tienoilta sinä siis poistuisit ja tulisit Tessaliaan Kriton vierasystävien luo, sillä siellähän on suurin epäjärjestys ja kurittomuus ja kaiketi mielellänsä sinua siellä kuulisivat, kuinka naurettavasti sinä karkasit vankilasta verhonasi jokin vaate tai nahkaryysy tai jokin muu sellainen, millä karkurit tapaavat puoliansa peittää ja niin muuttaisit muotoasi. Mutta että sinä vanha mies, jolla luonnollisesti on vain vähän elonaikaa jäljellä, olet kehdannut niin kiihkeästi himoita elämää rikkoen tärkeimmät lait – etteikö sitä kukaan kysyisi? Ehkei, ellet murehuttaisi ketään; muussa tapauksessa saat kuulla paljon sinulle arvotonta. Kaikkia ihmisiä kumarrellen ja kemuten saat elää juuri kuin olisit Tessaliaan vaeltanut vain aterioimaan? Ja mihin joutuvat nuo puheet rehellisyydestä y.m. hyveistä? Vai lapsiesi tähdenkö tahdot elää, niitä itse elättääksesi ja kasvattaaksesi? Kuinka? Veisitkö ne Tessaliaan siellä elättääksesi ja kasvattaaksesi sekä heidät vieroittaaksesi, jotta he vielä senkin edun saisivat? Vai eikö niin? vaan täällä elätettyinä, sinun eläessäsi vaikka poissa ollen, heidät elätettäisiin ja kasvatettaisiin paremmin jos sinä et olisi heidän kanssansa? sillä ystäväsi huolehtisivat heistä. Jos taivaltaisit Tessaliaan, huolehtisivatko ystäväsi heistä? tai jos tupertuisit Tuonelaan, eivätkö ystäväsi heitä hoivaisi? Jos jonkin arvoisia ovat ne, jotka sanovat olevansa sinun ystäviäsi, täytyy heistä sitä ainakin olettaa. == XVI. == Tottele siis meitä, kasvattajiasi, Sokrates, äläkä pidä lapsiasi, elämääsi tai mitään muuta korkeammassa arvossa kuin oikeutta, jotta Tuonelaan tultuasi sinulla olisi kaikki tämä puolustukseksi puhuttavana siellä vallitseville. Sillä jos tämän teet, ei näytä täällä olevan parempaa, oikeampaa eikä pyhempää ei sinulle eikä kellekään sinun omaisistasi, ei myös sinne tulleella ole siellä parempi. Mutta nyt mene vääryyttä kärsineenä, jos menet, et meiltä, laeilta, vaan ihmisiltä. Mutta jos poistut näin häpeällisesti vääryyden vääryydellä ja pahan pahalla kostettuasi, rikkoen omat suostumuksesi ja sopimuksesi meidän kanssamme sekä pahaa tehtyäsi niille, joille kaikkein vähimmin sitä tulisi sinun tehdä: itsellesi, ystävillesi, isänmaallesi, ja meille, niin me vihastumme sinulle eläissäsi ja siellä meidän veljemme Tuonelan lait eivät suinkaan ystävällisesti ota sinua huomaansa, tietäessään, että sinä puolestasi olet yrittänyt tuhota meidät. Varo siis vakaantumasta tekemään ennemmin Kriton kuin meidän sanamme mukaan.” == XVII. == Tätä, rakas ystävä Krito, olen minä, usko minua, kuulevinani, niinkuin hurmaantuneet ovat kuulevinansa soiton säveleitä, ja minussa kaikuu tämä näiden sanojen sointu ja tekee etten voi kuulla muita. Tiedä siis, minun mieleni on nyt niinkuin ainakin, että jos jotakin sanot tätä vastaan, puhut turhaan. Kuitenkin, jos luulet mitään enempää aikaan saavasi, sano. Kr. Hyvä Sokrates, ei minulla ole mitään sanottavaa. S. Taukoa siis, Krito, ja menetelkäämme niin, koska Jumala niin johtaa. == Alaviitteet == <references/> '''Lähde:''' Platon 1929: ''[http://pge.rastko.net/etext/100020 Platon Krito]''. Suomentanut [[K. Jaakkola]]. Satakunnan Kirjateollisuus Osakeyhtiö, Pori. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:K. Jaakkola]] [[Luokka:Platon]] [[el:Κρίτων]] [[en:Crito]] [[fr:Criton]] [[nl:Crito]] 2936 5164 2006-08-30T23:13:34Z Nysalor 5 Kielilinkki kuntoon {{Wikipedia}} '''Platon''' (427–347 eaa) == Filosofiset teokset == * ''[[Platon Krito]]'' [[Luokka:Platon]] [[el:Πλάτων]] [[en:Author:Plato]] [[fr:Platon]] [[es:Platón]] [[it:Autore:Platone]] [[la:Scriptor:Plato]] [[nl:Plato]] [[ru:Платон]] 2937 5160 2006-08-30T23:10:33Z Nysalor 5 [[Luokka:Kreikkalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Kreikkalaiset kirjailijat]] 2938 5161 2006-08-30T23:10:42Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 2939 5162 2006-08-30T23:10:55Z Nysalor 5 Listaus '''K. Jaakkola''' (1853–1932) == Suomennokset == * ''[[Platon Krito]]'' [[Luokka:K. Jaakkola]] 2940 5163 2006-08-30T23:11:04Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Jaakkola, K.]] 3012 5937 2006-09-24T15:22:30Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rosmersholma. |alaotsikko=Nelinäytöksinen näytelmä. |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} == Henkilöt: == : '''Johannes Rosmer''', Rosmersholman omistaja, entinen kirkkoherra. : '''Rebekka West''', asuva Rosmerin luona. : '''Rehtori Kroll''', Rosmerin lanko. : '''Ulrik Brendel'''. : '''Peder Mortensgård'''. : '''Matami Helseth''', Rosmersholman taloudenhoitaja. (Tapahtuma Rosmersholman vanhassa herraskartanossa, lähellä erästä vuonokaupunkia länsi-Norjassa.) == Näytökset == * [[Rosmersholma: Ensimäinen näytös|Ensimäinen näytös]] * [[Rosmersholma: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Rosmersholma: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] * [[Rosmersholma: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] '''Lähde:''' Ibsen, Henrik 1887: ''[http://www.gutenberg.org/etext/16806 Rosmersholma: nelinäytöksinen näytelmä]''. Suomentanut [[Hilda Asp]]. Hj. Hagelberg, Tampere. [[Luokka:Rosmersholma| ]] 3013 5245 2006-08-31T19:17:38Z Nysalor 5 Ensimäinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Rosmersholma]] |seuraava=[[Rosmersholma: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimäinen näytös. |alaotsikko=[[Rosmersholma]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Arkihuone Rosmersholmassa; avara vanhan-aikuinen ja hauska. Alhaalla oikealla puolen tuoreilla koivun-oksilla ja metsäkukilla koristettu muuri. Ylempänä ovi. Perällä kaksois-ovet eteiseen. Vasemmalla seinällä akkuna, sen edessä kasvia ja kukkia. Muurin luona pöytä, sen ympärillä nojatuolia ja sohva. Seinällä riippuu pappien, upseerien ja juhlapukuisten virkamiesten kuvia, toiset vanhoja toiset uudempia. Akkuna on auki. Samoin eteisen-ovi ja ulko-ovi. Ovesta näkyy suuria, vanhoja puita kartanoon vievissä puistokäytävissä. Kesä-ilta. Aurinko on laskenut.) ('''Rebekka West''' istuu akkunan vieressä nojatuolissa ja virkkaa suurta valkeata, melkein valmista villahuivia. Tuontuostakin hän katsahtaa ulos kasvien välistä. Vähän ajan perästä tulee '''matami Helseth''' oikealta.) '''Matami Helseth'''. Parasta kait on, että vähitellen alan panna illallista pöytään, neiti? '''Rebekka West'''. Niin, tehkää se. Luultavasti pastori pian palaakin. '''Matami Helseth'''. Eikö siinä käy kova viima, neiti, missä istutte? '''Rebekka'''. Käy vähän. Ehkä panette ovet kiinni. ('''Matami Helseth''' sulkee eteisen oven, menee sitten akkunan luo.) '''Matami Helseth''' (aikoo panna akkunan kiinni, katsoo ulos). Eikös tuo ole pastori, joka tuolla kävelee? '''Rebekka''' (pikaisesti). Missä? (nousee.) On, hän se on. (Akkunan takana.) Menkää syrjään. Hän ei saa huomata meitä. '''Matami Helseth''' (keskellä lattiaa). Ei, mutta neiti – hän lähtee taas myllytietä. '''Rebekka'''. Myllytietä hän toissa päivänäkin kulki. (Kurkistaa akkunaverhon ja pielen välistä.) Nyt saamme nähdä – '''Matami Helseth'''. Uskaltaako hän mennä sulun yli? '''Rebekka'''. Niin, sitä tahtoisin nähdä. (vähän ajan kuluttua.) Ei. Hän palaa takaisin. Menee tänäänkin ylempää, (menee akkunan luota.) Pitkän kierroksen. '''Matami Helseth'''. Herranen aika, niin. Mahtaa pastorista tuntua vaikealta kulkea tuon sulun yli. Siellä missä sellaista on tapahtunut – '''Rebekka''' (panee työnsä kokoon). Täällä ei hevin unohdeta kuolleita, täällä Rosmersholmassa. '''Matami Helseth'''. Minä nyt puolestani luulen niin, neiti, että kuolleet eivät unohda Rosmersholmassa. '''Rebekka''' (katsoo häneen). Kuolleet? '''Matami Helseth'''. Niin, melkein voi sanoa, ett’eivät ne voi täydellisesti erota jälkeenjääneistä. '''Rebekka'''. Kuinka niin luulette? '''Matami Helseth'''. No, eihän se valkea hevonen muuten täällä kävisi, tiedän mä. '''Rebekka'''. Niin, mitenkä sen valkean, hevosen, laita oikein on, matami? '''Matami Helseth'''. Oh, siitä ei kannata puhua. Ettehän te semmoisia uskokkaan. '''Rebekka'''. Uskotteko te sitten semmoisia? '''Matami Helseth''' (menee ja sulkee akkunan). Tässä minä nyt rupean teidän narriksenne. (katsoo ulos.) Ei – mutta johan se pastori taas on tuolla myllytiellä –! '''Rebekka''' (katsoo ulos). Tuo mieskö tuolla? (menee akkunan luo.) Sehän on rehtori. '''Matami Helseth'''. Niin oikein, rehtori se onkin. '''Rebekka'''. No, sepä hauskaa! Saattepa nähdä, hän on tulossa meille. '''Matami Helseth'''. Hän menee ihka suoraan sulun yli, hän. Ja kuitenkin oli vainaja hänen sisarensa. – No, minä lähden sitte laittamaan illallista, neiti. (Menee oikealle.) (Rebekka seisoo hetkisen akkunan luona; tervehtii sitte hymyilee ja nyökkää.) (Alkaa hämärtää.) '''Rebekka''' (menee oikealle ovelle ja puhuu ovesta huoneesen). Hyvä matami Helseth, ehkä hankitte jotain erikoisherkkua pöytään. Itse kyllä tiedätte, mikä rehtorista on parasta. '''Matami Helseth''' (huoneesta). Kyllä niin, neiti. Sen minä teen. '''Rebekka''' (avaa oven eteiseen). No, vihdoinkin –! Sydämmellisesti tervetullut, rakas rehtori! '''Rehtori Kroll''' (eteisessä, laskien kepin kädestään). Kiitos. En siis tule häiritsemään? '''Rebekka'''. Tekö? Hyi, hävetkää toki –! '''Kroll''' (tulee sisään). Aina yhtä herttainen. (katsoo ympärilleen.) Onko Rosmer ylhäällä huoneessaan? '''Rebekka'''. Ei, ulkona kävelemässä. Hän on viipynyt tavallista kauvemmin. Mutta kyllä kait hän tuossa paikassa tulee. (näyttää sohvaa.) Olkaa hyvä ja istukaa niin kauvaksi. '''Kroll''' (laskee hatun kädestään). Kiitoksia paljon, (istuu ja katselee ympärilleen.) Kas, kuinka somaksi te olette saanut tämän vanhan suojan. Kukkia joka sopessa. '''Rebekka'''. Rosmer pitää niin mielellään raittiita, eläviä kasvia läheisyydessään. '''Kroll'''Matami Helseth''' Pidätte kait tekin, luulen minä. '''Rebekka'''. Niin teen. Minusta ne huumaavat niin suloisesti. Ennen olemme saaneet kaivata sitä huvia. '''Kroll''' (nyökäyttää raskaasti päätään). Beate-raukka ei kärsinyt niiden tuoksua. '''Rebekka'''. Eikä niiden väriäkään. Hän meni ihan puolipyörryksiin – '''Kroll'''. Sen kyllä muistan. (keveämmällä äänellä.) No, kuinka täällä voidaan? '''Rebekka'''. Kiitos, kaikki täällä kulkee tasaista, totuttua uraansa. Toinen päivä toisensa tapaan. – Entä teillä? Vaimonne –? '''Kroll'''. Oi, hyvä neiti West, jättäkäämme minun asiani. Perhe-elämässä sattuu aina pieniä selkkauksia, etenkin tällaisina aikoina. '''Rebekka''' (vähän ajan kuluttua, istuu nojatuoliin sohvan luona). Minkä tähden ette ole kertaakaan käynyt meitä tervehtimässä kesäloman aikana? '''Kroll'''. No, ei nyt aina pidä olla ihmisten kimpussa – '''Rebekka'''. Tietäisitte vaan kuinka me olemme kaivanneet teitä – '''Kroll'''. – ja olenhan sitä paitsi ollut matkoilla – '''Rebekka'''. Niin, parin viikon ajan. Tehän matkustitte kansankokouksissa maaseuduilla? '''Kroll''' (nyökkää). Niin, mitä te, neiti, siitä sanotte? Oletteko ajatellut, että minusta vanhoina päivinäni tulisi valtiollinen yllyttäjä? Häh? '''Rebekka''' (hymyilee). Aina teissä on ollut vähän yllyttäjää, rehtori Kroll. '''Kroll'''. On niin, noin yksityishuviksi. Mutta vast’edes siitä tulee täyttä totta. Luetteko te koskaan noita radikaalisia lehtiä? '''Rebekka'''. Niin, rakas rehtori, en tahdo kieltää, että – – '''Kroll'''. Hyvä neiti, ei siinä ole mitään moitittavaa. Ei, mitä teihin tulee. '''Rebekka'''. Ei niin, samaa minäkin. Pitäähän minun seurata aikaani. Tuntea – – – '''Kroll'''. Ja oli miten oli, enhän minä teiltä, joka olette nainen, voi vaatia, että varmasti liitytte jompaankumpaan puolueesen tässä kansalais-kiistassa – voisin kyllä sanoa kansalais-sodassa, joka täällä raivoaa. – Mutta te olette siis lukenut, kuinka nuo «kansan» miehet ovat suvainneet syytää minulle herjauksia? Mitä ilkeitä raakuuksia he ovat luulleet saavansa käyttää. '''Rebekka'''. Niin, mutta minusta te olette kuitannut ne sangen sattuvasti. '''Kroll'''. Niin olen. Sen uskallan itse sanoa. Sillä nyt olen minä saanut vettä myllyyni. Ja he saavat nähdä että meikäläinen mies ei itse paljasta selkäänsä – – Ei, kuulkaapas, elkäämme kajotko noihin ikäviin, ärsyttäviin asioihin tänä iltana. '''Rebekka'''. Niin, jättäkäämme ne, rakas rehtori. '''Kroll'''. Sanokaa minulle kernaammin, kuinka oikein viihdytte täällä Rosmersholmassa nyt, yksin jäätyänne? Sitte kun Beate-raukka – – '''Rebekka'''. Kiitos, viihdynhän minä täällä hyvinkin. Kovin tyhjältä täällä tuntuu hänen jälkeensä monessa suhteessa. Ja suru ja kaipuu tuntuu myös – tietysti. Mutta muuten – '''Kroll'''. Aijotteko jäädä tänne? Noin ainaiseksi, minä tarkoitan. '''Rebekka'''. Oi, rakas rehtori, enhän minä aijo sitä enkä tätä. Minä olen nyt jo niin kotiutunut, että mielestäni olen taloon kuuluva, minäkin. '''Kroll'''. Niin te. Kuka sitten. '''Rebekka'''. Ja niin kauvan kun herra Rosmer arvelee, että minä voin olla hänelle joksikin hyödyksi ja huviksi, – niin kai minä täällä sitte pysyn, luullakseni. '''Kroll''' (katselee häntä liikutettuna). Tiedättekö mitä, – tuossa on jotain suurta naiselle, kun noin kuluttaa koko nuoruutensa, uhraamalla sen muiden hyväksi. '''Rebekka'''. Minkä hyväksi muuten olisin elänyt? '''Kroll'''. Ensin saitte herkeämättä hoidella rampaa, äreätä kasvatus-isäänne – '''Rebekka'''. Elkää luulko että tohtori West oli niin äreä siellä Lapissa. Ne kauheat merimatkat hänet murtivat. Vasta tänne muutettuamme, – niin olihan minulla sitten pari vaikeata vuotta, ennen kun hänen kärsimisensä loppuivat. '''Kroll'''. Eikö ne seuraavat vuodet tuntuneet teistä vieläkin vaikeammilta? '''Rebekka'''. Ei, kuinka voitte noin sanoa! Minä kun niin paljon pidin Beatesta –. Ja niin hartaasti kun hän, vaivanen, kaipasi hoitoa ja sääliväistä kohtelua. '''Kroll'''. Kiitos ja kunnia teille siitä, että muistelette häntä suopeudella. '''Rebekka''' (siirtyy vähän lähemmäksi häntä). Rakas rehtori, tuon te sanotte niin kauniisti ja sydämmellisesti, ett’en ollenkaan epäile sanoissanne olevan mitään kaksimielisyyttä. '''Kroll'''. Kaksimielisyyttä? Mitä sillä tarkoitatte? '''Rebekka'''. No, eihän se olisi lainkaan kummallista, jos teistä tuntuisi vähän katkeralta, nähdessänne minun, vieraan ihmisen, hallitsevan ja vallitsevan täällä Rosmersholmassa. '''Kroll'''. Ei, mitä kummaa te –! '''Rebekka'''. Mutta siltä teistä ei tunnu. (ojentaa hänelle kätensä.) Kiitos, rakas rehtori! Kiitos, kiitos siitä. '''Kroll'''. Mutta mistä ihmeestä te olette saanut tuon päähänne? '''Rebekka'''. Minä rupesin vähän pelkäämään, kun te tulitte niin harvoin tänne, luoksemme. '''Kroll'''. Nytpä olette kelpo lailla erehtynyt, neiti West. Ja sitä paitsi – eihän täällä oikeastaan ole tapahtunut mitään muutosta. Tehän täällä silloinkin – Beate-raukan viimeisinä onnettomina elinvuosina piditte huolen kaikesta – te yksin-omaan. '''Rebekka'''. Oikeimmin minä silloin hoidin jonkinlaista sijaishallitusta emännän nimessä. '''Kroll'''. Samahan tuo lie –. Tiedättekö mitä, neiti West, – minä puolestani en suinkaan pahastuisi, jos te –. Mutta ehk’ei ole soveliasta puhua sellaista. '''Rebekka'''. Mitä niin, tarkoitatte? '''Kroll'''. Jos voisi käydä niin, että te täyttäisitte tuon tyhjän paikan – '''Rebekka'''. Minulla on se paikka, jonka tahdon, herra rehtori. '''Kroll'''. Niin kyllä töiden puolesta, mutta ei – '''Rebekka''' (keskeyttää hänet, vakavasti). Hävetkäähän toki rehtori Kroll. Kuinka voitte laskea leikkiä sellaisista asioista? '''Kroll'''. No niin, Johannes Rosmer näyttää tosin saaneen kyllänsä avioliitosta. Mutta kuitenkin – '''Rebekka'''. Tiedättekö – minun täytyy melkein nauraa teille. '''Kroll'''. Kuitenkin –. Sanokaappa minulle, neiti West –. Jos on lupa kysyä –. Kuinka vanha te oikeastaan olette? '''Rebekka'''. Häpeä tunnustaa, mutta minä olen tosiaan jo täyttänyt yhdeksänkolmatta, herra rehtori. Minä käyn nyt kolmatta kymmentä. '''Rebekka''' Niin – niin. Ja Rosmer – kuinka vanha hän on? Annas olla. Hän on minua viittä vuotta nuorempi. No, hän on siis ainakin kolmenviidettä. Minusta se sopisi hyvin. '''Rebekka''' (nousten). Niin, niin, niin. Se sopisi mainiosti. – Juotteko teetä kanssamme tän’iltana. '''Kroll'''. Kiitos, juon kyllä. Olen aikonut viipyä täällä. Minun täytyy, näet, keskustella Rosmerin kanssa eräästä asiasta. Ja sitte, neiti West, – ett’ette taas rupee päättömiä pelkäämään, pistäyn minä täällä tuon tuostakin, – niin kuin ennen muinoin. '''Rebekka'''. Niin juuri, tehkää se. (pudistaa hänen käsiään.) Kiitos, kiitos. Te olette sentään oikein hyvä. '''Kroll''' (mutisee). Vai niin? Samaa en juuri saa kuulla kotona. ('''Johannes Rosmer''' tulee oikeanpuolisesta ovesta.) '''Rebekka'''. Herra Rosmer, – näettekö kuka täällä istuu? '''Johannes Rosmer'''. Matami Helseth ilmoitti sen minulle jo. (Rehtori Kroll on noussut.) '''Rosmer''' (lempeästi ja vienosti, pudistaa hänen kättänsä). Tervetullut taloon taas, rakas Kroll. (panee kätensä hänen olkapäilleen ja katsoo häntä silmiin.) Sinä, rakas, vanha ystäväni! Sen minä kyllä tiesin, että välimme taas kerran oli tuleva entiselleen. '''Kroll'''. Mutta, hyvä ihminen, – oletko sinäkin hautonut sitä mieletöntä luuloa, että jotain on tullut väliimme! '''Rebekka''' (Rosmerille). Niin, ajatelkaas; – kuinka hauskaa, että se oli vaan harhaluulo. '''Rosmer'''. Oliko se todellakin harhaluulo, Kroll? Mutta miksi sinä sitten vetäydyit kokonaan pois meistä? '''Kroll''' (vakavasti ja puoliääneen). Siksi ett’en tahtonut elävällä itselläni tulla muistuttamaan sinua onnettomuutesi ajoista – ja hänestä, – jonka päivät päättyivät myllykoskessa. '''Rosmer'''. Siinä ajattelet kauniisti. Olethan sinä aina niin hienotunteinen. Mutta siitä syystä sinun oli tarpeetonta pysyä poissa. – Tule, istukaamme sohvaan. (istuvat.) Ei, Beaten muisto ei suinkaan kiusaa minua. Me puhumme hänestä joka päivä. Hän on mielestämme vielä ikään kuin taloon kuuluva. '''Kroll'''. Niinkö todellakin? '''Rebekka''' (sytyttää lamppua). Niin, siltä meistä todellakin tuntuu. '''Rosmer'''. Onhan se ihan luonnollista. Pidimmehän me kumpikin niin paljo hänestä. Ja sekä Rebek – – sekä neiti West että minä tiedämme, että tunnollisesti teimme, mitä suinkin voimme, hänen, raukan, hyväkseen. Meidän ei tarvitse syyttää itseämme mistään. – Siksi minusta tuntuu vaan lempeältä ja vienolta muistellessani Beatea. '''Kroll'''. Te rakkaat, kunnon ystävät! Vast’edes tulen joka päivä luoksenne. '''Rebekka''' (istuu nojatuoliin). Niin, muistakaa nyt vaan pitää sananne. '''Rosmer''' (vähän empien). Kuule, Kroll, – minä olisin hartaasti suonut, ett’ei kanssakäymisemme olisi koskaan keskeytynyt. Olethan sinä ollut aivan kuin luonnollinen neuvon-antaja minulle koko tuttavuutemme ajan. Aina ylioppilasvuosistani alkaen. '''Kroll'''. No niin, ja sitä oikeuttani minä pidän suuressa arvossa. Onko nyt ehkä jotain erityistä –? '''Rosmer'''. Minulla on paljon asioita, joista tahtoisin keskustella kanssasi oikein suoraan. Oikein avosydämmisesti. '''Rebekka'''. Niin, eikö totta, herra Rosmer? Minusta se mahtaa tuntua hyvältä – vanhojen ystävien kesken – '''Kroll'''. Oh, usko pois, minulla on vielä paljoa enemmän sinulle kerrottavaa. Nyt minä, näet, olen ruvennut toimivaksi valtiomieheksi, niin kuin kyllä tiedät. '''Rosmer'''. Niin, niinhän sinä olet. Miten se oikein kävi? '''Kroll'''. Minun täytyi, näetkös. Täytyi, niin vastahakoista kuin se olikin. Nyt ei kukaan saa seisoa velttona puustakatsojana. – Nyt, kun radikaalit niin surkeasti ovat saaneet vallan käsiinsä, – nyt on kiire tarpeen –. Siksi olen saanutkin pienen ystäväpiirimme kaupungissa liittymään lujemmin yhteen. Kiire on tarpeen, sanon minä! '''Rebekka''' (hieman hymyillen). Eikö nyt ole jo melkein liian myöhäistä? '''Kroll'''. Kieltämättä olisi ollut parempi ehkäistä tulva jo aikaisemmalla asteella. Mutta kuka osasi aavistaa mitä siitä tuli syntymään? En minä ainakaan. (nousee ja kävelee edestakaisin lattialla.) Niin, nyt ovat vihdoinkin silmäni auvenneet. Sillä nyt on kapinanhenki tunkeutunut kouluunkin. '''Rosmer'''. Kouluun? Eihän toki sinun kouluusi? '''Kroll'''. On niin, kun onkin: Minun omaan kouluuni. Mitäs siihen sanot! Minä olen saanut ilmi, että korkeimman luokan pojat, – se on, muutamat pojista – yli puolen vuotta keskuudessaan ovat pitäneet salaista yhdistystä, ja siinä he lukevat Mortensgårdin sanomalehteä. '''Rebekka'''. «Välkyttäjää» –! '''Kroll'''. Niin, eikö se mielestänne ole terveellistä ravintoa tuleville virkamiehille? Mutta ikävin puoli asiassa on se, että kaikki luokan lahjakkaat pojat ovat lyöttäytyneet yhteen ja kutoneet tämän vehkeilyksen minua vastaan. Vaan nahjukset ja toisvuotiset ovat pysyneet erillään. '''Rebekka'''. Koskeeko se teihin sitte niin kipeästi, rehtori? '''Kroll'''. Koskeeko se! Nähdessäni koko elämäni työtä noin ehkäistävän ja vastustettavan. (hiljemmin.) Sekin saisi, olla sinänsä, – olin melkein sentään sanoa. Mutta nyt tulee kaikista pahin. (katsahtaa ympärilleen.) Eihän täällä vaan kukaan kuuntele ovissa? '''Rebekka'''. Ei, ei kukaan. '''Kroll'''. Tietäkää siis, että eripuraisuus ja kapina on tunkeutunut minun oman kattoni alle. Minun omaan rauhalliseen kotiini. Turmelleet minulta perhe-elämän levon. '''Rosmer''' (nousten). Mitä sanot? Omaan kotiisi –? '''Rebekka''' (menee rehtorin luo). Mutta hyvä ystävä, mitä sitte on tapahtunut? '''Kroll'''. Voitteko ajatella, että minun omat lapseni –. Suoraan sanoen, – Laurits on tuon kouluvehkeilyksen esimies. Ja Hilda on ommellut punaisen kotelon «Välkyttäjän» kätköpaikaksi. '''Rosmer'''. Sitä en olisi koskaan unissanikaan osannut ajatella, – että sinun luonasi, – omassa kodissasi – '''Kroll'''. Et niin, kuka sellaista voisi uneksiakkaan? Minun kodissani, jossa aina on vallinnut kuuliaisuus ja järjestys, – jossa vaan yksi ainoa yhteinen tahto on määrrännyt – '''Rebekka'''. Mitä vaimonne tästä arvelee? '''Kroll'''. Niin, nähkääs, se nyt on kaikista uskomattominta. Hän, joka aina – sekä suurissa että pienissä – ollut samaa mieltä kuin minäkin, aina hyväksynyt kaikki minun tuumani hän on tosiaan melkein lasten puolella monessa asiassa. Ja sitte hän syyttää minua siitä, mitä on tapahtunut. Sanoo, että minä vaikutan masentavaisesti nuorisoon. Aivan kuin se ei olisi välttämätöintä –. No niin, nyt on erimielisyys vallallaan kodissani. Mutta minä tietysti puhun siitä niin vähän kuin mahdollista. Parastahan on vaikenemalla tukehuttaa sellaiset asiat, (menee lattian poikki.) Oho – ja jaa – niin niin. (seisoo kädet seljan takana akkunan edessä ja katselee ulos.) '''Rebekka''' (on lähestynyt Rosmeria ja sanoo hiljaa, pontevasti ja rehtorin huomaamatta). Puhu nyt! '''Rosmer''' (samoin). Ei tänä iltana. '''Rebekka''' (kuin ennen). Juuri nyt. (menee lampun luo ja korjaa sitä.) '''Kroll''' (tulee lattian poikki). Niin, rakas Rosmer, nyt tiedät, kuinka ajanhenki on heittänyt varjonsa sekä kotielämääni että virkatoimeeni. Enkö sitten vastustaisi tuota, turmiollista, kumoavaa, raastavaa ajanhenkeä joka aseella, minkä käsiini saan? Niin, niin, sen minä kyllä teen. Sekä kynälläni että kielelläni. '''Rosmer'''. Toivotko sitte sillä tavalla saavasi jotain toimeen? '''Kroll'''. Minä tahdon ainakin suorittaa asevelvollisuuteni kansalaisena. Ja minusta on jokaisen isänmaan-ystävän, jokaisen tosihyvää harrastavan miehen velvollisuus tehdä samoin. Näetkös – siksi oikeimmin olen tullutkin tän’ iltana luoksesi. '''Rosmer'''. Hyvä ystävä, mitä sinä tarkoitat –? Mitä minun pitää –? '''Kroll'''. Sinun pitää auttaa vanhoja ystäviäsi. Tehdä samoin kuin me muutkin. Käydä käsiksi asioihin niin hyvin kuin voit. '''Rebekka'''. Mutta, rehtori Kroll, tunnette te herra Rosmerin vastahakoisuuden tuollaisissa asioissa. '''Kroll'''. Se vastahakoisuus hänen täytyy voittaa nyt. – Sinä et seuraa kylliksi ajan kysymyksiä, Rosmer. Täällä vaan homehdut historiallisten kokoelmiesi keskellä. Hyvänen aika – olkoot arvossaan sukutaulut ja muut muistiinpanot. Mutta aikamme ei sovellu sellaisille toimille – paha kyllä. Sinä et voi ajatella, millä kannalla asiat ovat joka puolella maatamme. Melkein joka ainoa käsite on mullistettu ylös-alaisin. Urostöitä tarvitaan, ennen kun kaikki hairahdukset saadaan taas pois raivatuiksi. '''Rosmer'''. Samaa minäkin luulen. Mutta sellainen työ ei ollenkaan onnistu minulta. '''Rebekka'''. Ja muuten minä luulen, että herra Rosmer on ruvennut katselemaan elämän oloja enemmän avosilmin kuin ennen. '''Kroll''' (säpsähtäen). Enemmän avosilmin? '''Rebekka'''. Niin, noin vapaammin sitte. Ilman ennakkoluuloja. '''Kroll'''. Mitä tämä tarkoittaa? Rosmer, – ethän sinä toki ole niin heikko, että hurmaannut tuollaisesta satunnaisuudesta, että laumojen villitsijät ovat saaneet yhden väliaikaisen voiton? '''Rosmer'''. Hyvä ystävä, tiedäthän sinä kuinka vähän minä käsitän politiikkia Mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin olisivat ihmiset viime vuosilla saaneet vähän enemmän itsenäisyyttä ajatustapaansa. '''Kroll'''. No – ja sitä sinä ilman muita mutkia pidät hyvänä! – Muuten olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Tiedusteleppas vaan, mitkä mielipiteet radikaaleissa vallitsevat, sekä täällä pitäjällä että siellä kaupungissa. Et löydä rahtuakaan muuta kuin samaa viisautta, jota «Wälkyttäjä» saarnaa. '''Rebekka'''. Niin kyllä, Mortensgård vaikuttaa paljon moneen näillä seuduin. '''Kroll'''. Niin, sanokaas muuta! Mies, jolla on niin tahrainen entisyys. Sellainen ihminen, epäsiveellisen elämän tähden erotettiin opettajatoimestaan –! Sellainen tässä kansanjohtajaksi! Ja se käy laatuun! Käy kun käykin! Nyt hän aikoo laventaa lehteään, kuulin. Sain varmalta taholta tietää, että hän hakee taitavaa apulaista. '''Rebekka'''. Se minua kummastuttaa, että te ja teidän ystävänne ette tee mitään häntä vastaan. '''Kroll'''. Niinpä me nyt juuri aijomme tehdä. Tänään olemme ostaneet «Isänmaan». Raha-asioissa ei tullut mitään vaikeuksia. Mutta – (kääntyy Rosmeriin.) Niin, nyt tulemme asiaan. Johdossa, – sen lehden johdossa, siinä se pulma on, näetkös. – Sanoppa, Rosmer – etkö sinä hyvän asian vuoksi tunne itsessäsi halua siihen? '''Rosmer''' (melkein säikähtyneenä). Minä! '''Rebekka'''. Ei, mutta kuinka tuo on juolahtanut mieleennekään! '''Kroll'''. Että sinä kammoat kansankokouksia, ja pelkäät joutuvasi tauluksi niille sukkeluuksille joita '''niissä''' satelee, – se on hyvinkin luonnollista. Mutta sanomalehtimiehen enemmän yksityinen toimi tai oikeammin sanoen – '''Rosmer'''. Ei, ei, rakas ystävä, elä pyydä sitä minulta. '''Kroll'''. Itse minä niin kovin mielelläni koettaisin voimiani silläkin alalla. Mutta minulle se on ihan mahdotonta. Minulla on jo ennaltaan niin viljalta työtä. – Sinä sitä vastoin, jota ei enää mikään virkavelvollisuus paina –. Me muut auttaisimme sinua tietysti kaikin voimin. '''Rosmer'''. Minä en voi, Kroll. Minä en kelpaa siihen. '''Kroll'''. Et kelpaa? Samaa sanoit, kun isäsi hankki sinulle virkasi – '''Rosmer'''. Minä olin oikeassa. Siksi sen jätinkin. '''Kroll'''. Nooh, jos sinusta vaan tulee yhtä hyvä sanomalehdentoimittaja, kuin olit pappi, niin me olemme hyvin tyytyväiset. '''Rosmer'''. Rakas. Kroll; – nyt sanon sinulle kerrassaan, – minä en siksi rupea. '''Kroll'''. No, sitte lainaat meille ainakin nimesi. '''Rosmer'''. Nimeni? '''Kroll'''. Niin, jo nimikin, Johannes Rosmer, on voitoksi lehdelle. Pidetäänhän meitä muita jyrkkinä puoluemiehinä. Minua kuulutaan sen lisäksi kuvattavan oikein hurjaksi kiihkoilijaksi. Siksi emme voi toivoa, että lehti meidän nimessämme voittaa suurta suosiota villityissä ihmislaumoissa. Sinä sitä vastoin – sinä olet aina pysynyt poissa kahakoista. Kaikki täällä ympäristössä tuntevat sinun ja kunnioittavat sinun suoraa luonnettasi, – sinun hienoa ajatustapaasi – sinun moitteetonta rehellisyyttäsi. Ja sitte se arvo ja mahti, jolla entinen papillinen virkasi sinua ympäröi. Entä sitte vielä sukunimesi kaiku! '''Rosmer'''. No, sukunimeni –. '''Kroll''' (näyttää kuvia seinillä). Rosmersholman Rosmerit, – pappeja ja upseereja. Korkea-arvoisia virkamiehiä. Moitteettomia kunnon miehiä jok’ainoa, – suku joka pian kaksisataa vuotta on ollut täällä kihlakunnan ensimmäisenä. (laskee kätensä Rosmerin olalle.) Rosmer, – oma asemasi ja sukusi perityt muistot velvoittavat sinua puolustamaan kaikkea, mitä yhteiskuntamme tähän asti on hyväksynyt. (kääntyy.) Vai mitä '''te''' sanotte, neiti West. '''Rebekka''' (naurahtaa hiljaa). Rakas rehtori, – minusta tämä on naurettavaa kuunnella. '''Kroll'''. Mitä sanotte? Naurettavaa? '''Rebekka'''. Niin, sillä nyt sanon teille ihan suoraan – '''Rosmer''' (pikaisesti). Ei, ei, – toiste! Ei nyt! '''Kroll''' (katselee heitä vuoroon kumpaakin). Mutta mitä kummia te, hyvät ystävät – (keskeyttää.) Hm! (Matami Helseth tulee oikeanpuolisesta ovesta). '''Matami Helseth'''. Tuolla on muuan mies, tuolla kyökkikäytävässä. Hän sanoo, että hän tahtoo tulla tervehtimään pastoria. '''Rosmer''' (keventynein mielin). Vai niin. No pyytäkää hänen tulemaan tänne sisään. '''Matami Helseth'''. Tänne sisään? '''Rosmer'''. Niin juuri. '''Matami Helseth'''. Mutta ei hän juuri sellaiselta näytä, että häntä voisi päästää tänne sisään. '''Rebekka'''. Miltä hän sitte näyttää, matami Helseth? '''Matami Helseth'''. Ei siinä juuri ole paljon kehumista, neiti. '''Rosmer'''. Eikö hän sanonut nimeänsä? '''Matami Helseth'''. Sanoi, muistaakseni hän sanoi olevansa Hekman, tai jotain semmoista. '''Rosmer'''. En minä tunne ketään sen nimellistä. '''Matami Helseth''', Ja sitte hän sanoi, että hän on Uldrik kanssa. '''Rosmer''' (säpsähtää). Ulrik Hetman! Niinkö? '''Matami Helseth'''. Niin, Hetman se olikin. '''Kroll'''. Sen nimen olen varmaan kuullut joskus – '''Rebekka'''. Sitähän nimeä hän käytti, hän, tuo omituinen – '''Rosmer''' (Krollille). Se on Ulrik Brendelin kirjailijanimi. '''Kroll'''. Turmiolle joutunut Ulrik Brendel. Aivan oikein. '''Rebekka'''. Hän on siis vielä elossa? '''Rosmer'''. Luullakseni hän matkusteli ympäri maata jonkun teaatteriseurueen mukana. '''Kroll'''. Viimeksi, kun hänestä kuulin, oli hän kuritushuoneessa. '''Rosmer'''. Pyytäkää häntä sisään, matami Helseth. '''Matami Helseth'''. Kyllä, kyllä. (menee.) '''Kroll'''. Aijotko todellakin suvaita sitä ihmistä huoneessasi? '''Rosmer'''. Tiedäthän, että hän jonkun aikaa oli minun opettajani. '''Kroll'''. Niin, minä tiedän, että hän täällä mätti sinun pääsi täyteen kapinallisia mielipiteitä ja että isäsi ajoi hänet pois ratsuraipallaan. '''Rosmer''' (vähä katkerasti). Isä oli majori täällä kodissaankin. '''Kroll'''. Kiitä sinä häntä siitä vielä haudassaankin, rakas Rosmer. No! (Matami Helseth avaa oikeanpuolisen oven '''Ulrik Brendelille''' ja menee sitte, sulkien oven jälkeensä. Brendel on komea, vähän kuihtunut, mutta ripeä ja vilkas, tukka ja parta harmaat. Muuten tavallisen maankiertäjän puvussa. Kulunut takki: huonot jalkineet; paitaa ei näy. Käsissä vanhat, mustat hansikkaat, pehmeä, likainen hattu kainalossa ja kävelykeppi kädessä.) '''Ulrik Brendel''' (ensin epävarmana, astuu sitte rivakasti rehtorin luo ja tarjoo hänelle kättä). Hyvää iltaa, Johannes! '''Kroll'''. Anteeksi – '''Brendel'''. Oletko odottanut taas saavasi nähdä minua? Vieläpä näiden vihattujen seinien sisäpuolella. '''Kroll'''. Anteeksi –. (näyttää.) Tuossa – '''Brendel''' (kääntyy). Oikein. Tuossa hän on. Johannes, – poikani, sinä, jota olen enin rakastanut –! '''Rosmer''' (antaa hänelle kättä). Vanha opettajani. '''Brendel'''. Muutamista muistoista huolimatta en tahtonut kulkea Rosmersholman ohi, pikimältäni käymättä sinua tervehtimässä. '''Rosmer'''. Täällä olette nyt sydämmellisesti tervetullut. Olkaa varma siitä. '''Brendel'''. Ah, tämä viehättävä rouva –? (kumartaa.) Rouva rovastinna luonnollisesti. '''Rosmer'''. Neiti West. '''Brendel'''. Luultavasti joku hyvin likeinen. Ja tämä tuntematoin –? Virkaveli, huomatakseni. '''Rosmer'''. Rehtori Kroll. '''Brendel'''. Kroll? Kroll? Odotappas. Oletteko lukenut filosofiiaa nuoruutenne päivinä? '''Kroll'''. Olen, tietysti. '''Brendel'''. No, Donnenvetter, sittehän minä olen tuntenut sinut! '''Kroll'''. Anteeksi – '''Brendel'''. Etkö sinä ollut – '''Kroll'''. Anteeksi – '''Brendel'''. – yksi noista siveyden sankareista, jotka hankkivat minulle eron keskustelu-yhdistyksestä? '''Kroll'''. Voi olla. Mutta minä kiellän kokonaan kaiken lähemmän tuttavuuden. '''Brendel'''. No – no! Nach Belieben, herra tohtori. Sama tuo minulle on. Ulrik Brendel pysyy kuitenkin sinä miehenä, mikä on. '''Rebekka'''. Olette varmaan matkalla kaupunkiin, herra Brendel? '''Brendel'''. Te olette arvannut oikein, rouva pastorska. Toisinaan olen pakotettu lähtemään kiertomatkalle toimeentulon vuoksi. En minä sitä mielelläni tee; mutta – enfin – täytymyksen pakko – '''Rosmer'''. Rakas, herra Brendel, enkö minä saa jollain auttaa teitä? Minä tarkoitan, jollain tavalla – '''Brendel'''. Haa, mikä ehdotus! Tahtoisitko sinä saastuttaa siteen, joka meitä yhdistää? Ei koskaan, Johannes – ei koskaan! '''Rosmer'''. Mutta mihin te sitte aijotte ryhtyä kaupungissa? Uskokaa minua, että teidän ei ole niin helppo siellä – '''Brendel'''. Jätä se minun huolekseni, poikani. Arpa on heitetty. Tällaisena, kun nyt seison tässä edessäsi, olen minä lähtenyt pitkälle matkalle. Pitemmälle kuin kaikki edelliset kiertelyni yhteensä. (rehtori Krollille.) Uskaltaisinko kysyä herra professorilta – unter uns –, onko teidän kunnioitettavassa kaupungissanne mitään jotenkin hyväksi tunnettua, arvokasta ja tilavaa kokoussalia? '''Kroll'''. Tilavin on työväen-yhdistyksen sali. '''Brendel'''. Onko herra dosentilla mitään lajiteltua vaikutusvoimaa siinä, varmaankin hyvin hyödyllisessä, yhdistyksessä? '''Kroll'''. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä. '''Rebekka''' (Brendelille.) Teidän on kääntyminen Peder Mortensgårdiin. '''Brendel'''. Pardon, madame, – mikä idiootti se on? '''Rosmer'''. Minkä tähden häntä juuri idiootiksi luulette? '''Brendel'''. Enkö sitä paikalla nimestä kuule, että sen omistaja on plebeiji? '''Kroll'''. Sitä vastausta en olisi odottanut. '''Brendel'''. Mutta minä tahdon voittaa luontoni. Muuta keinoa ei ole. – Kun mies – minun tavallani – on elämänsä käännekohdalla –. Se on päätetty. Minä rupean tekemisiin tuon henkilön kanssa – koen saada sopimuksia toimeen – '''Rosmer'''. Oletteko te täyttä totta käännekohdalla? '''Brendel'''. Eikö minun oma poikani tiedä, että missä Ulrik Brendel on, siellä on hän aina täyttä totta? – Niin, niin, nyt minä aijon pukea päälleni uuden ihmisen. Jättää sen varovan itseenivetäytymisen, jota tähän asti olen pitänyt parhaana. '''Rosmer'''. Kuinka? '''Brendel'''. Minä aijon tarttua elämään toimekkaalla kädellä. Nousta näkyville. Nousta ylös. Myrskyjen mylleröimä päiväntasauksen aika meitä ympäröi. – Nyt tahdon laskea roponi vapauden alttarille. '''Kroll'''. Vai tahdotte '''tekin''' –? '''Brendel''' (kaikille). Tuntevatko ihmiset täällä tarkemmin minun laajalle levinneitä kirjoituksiani? '''Kroll'''. Ei, minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että – '''Rebekka'''. Minä olen lukenut useimmat. Kasvatus-isälläni oli ne. '''Brendel'''. Ihana emäntäinen, – sitte olette tuhlannut aikaanne turhaan. Sillä se on jotenkin mitätöintä, sen voin sanoa. '''Rebekka'''. Vai niin? '''Brendel'''. Se mitä olette lukenut, tarkoitan. Minun arvokkaimpia teoksiani ei yksikään mies tai vaimo tunne. Ei kukaan – paitsi minua itseäni. '''Rebekka'''. Kuinka '''se''' on mahdollista? '''Brendel'''. Niitä ei ole vielä kirjoitettu. '''Rosmer'''. Mutta hyvä herra Brendel – '''Brendel'''. Tiedäthän, Johannekseni, että minä olen luonnoltani sybariitti. Herkkusuu. Olen aina ollut sellainen. Minä nautin kernaimmin yksinäisyydessä. Sillä siten nautin kaksinkertaisesti. Kymmenesti kaksinkertaisesti. Näetkös, – kun hehkuvat unelmat vyöryvät ympärilläni – sulkevat minut helmaansa, – kun uusia, huimaavia, äärettömyyttä tavoittavia aatteita syntyy sielussani, kohottaen minut mahtaville siivillensä, – silloin niistä luon runoja, näkyjä, kuvia. Vaan suurin piirtein, ymmärräthän? '''Rosmer'''. Kyllä, kyllä. '''Brendel'''. Oi, tietäisit kuinka minä olen eläessäni nauttinut! Nauttinut luomisen salaperäistä autuutta, – noin suurin piirtein, niin kuin jo sanoin, – hyväksymistä, kiitosta, ihailua, laakeriseppeleitä, – kaikkia minä olen koonnut, ilosta vavisten, – täysin käsin. – Hurmannut itseäni salaisessa aatemaailmassani sellaisella ilolla, – oi, niin pyörryttävällä ilolla –! '''Kroll'''. Hm –. '''Rosmer'''. Mutta ette koskaan kirjoittanut niitä paperille? '''Brendel'''. En sanaakaan. Tuo mitätön kynäntöherrys on aina herättänyt minussa vastenmielistä inhoa. Ja miksi minä saastuttaisinkaan omia ihanteitani, kun voin pitää niitä puhtaana, nauttien niistä ihan yksin. Mutta nyt ne ovat uhrattavat. Minusta tuntuu tosiaan, kuin olisin äiti, joka laskee nuoret tyttärensä aviomiesten käsiin. Mutta minä uhraan ne sittekin, – uhraan ne vapauden alttarille. Sarja hienosti luotuja esitelmiä – ympäri koko maan –! '''Rebekka''' (vilkkaasti). Siinä teette suurenmoisesti, herra Brendel! Te annatte kalliimpanne, mitä teillä on. '''Rosmer'''. Ainoanne. '''Rebekka''' (katsoo tarkoittavaisesti Rosmeriin). Kuinka moni tekisi samoin? Uskaltaisi tehdä? '''Rosmer''' (katsoo samoin takaisin). Kuka tietää? '''Brendel'''. Kuulijani ovat liikutetut. Se hiveltää sydäntäni – ja vahvistaa tahtoani. Ja minä siis ryhdyn toimeen. Yksi asia kuitenkin vielä –. (rehtorille.) Voitteko sanoa minulle, herra preseptori, – onko kaupungissa raittiusseuraa? Ehdotonta raittiusseuraa? On tietysti. '''Kroll'''. On, palvelukseksenne. Minä olen itse sen esimies. '''Brendel'''. Enkö sitä nähnyt päältännekin! No sitte on kai luultava, että tulen kotianne luoksenne ja kirjoitan itseni viikon ajaksi jäseneksi. '''Kroll'''. Anteeksi, – me emme ota jäseniä viikoksi. '''Brendel'''. A la bonheur, herra pedagoogi. Ulrik Brendel ei ole koskaan tupannut sellaisiin seuroihin. (kääntyy.) Mutta minä en uskalla pitentää viipymistäni tässä rikasmuistoisessa talossa. Minun täytyy lähteä kaupunkiin valitsemaan itselleni sopivaa asuntoa. Toivottavasti siellä edes on joku kelpo ravintola. '''Rebekka'''. Ettekö tahdo juoda jotain lämmintä, ennen kun lähdette? '''Brendel'''. Mitä lajia lämmintä, armon rouva? '''Rebekka'''. Kupillinen teetä tai – '''Brendel'''. Minä kiitän talon runsaskätistä emäntää. Mutta minä en juuri mielelläni vaivaa yksityistä vieras-varaisuutta. (tervehtii kädellänsä.) Voikaa hyvin, kunnioitettava herrasväki! (menee ovelle päin, mutta palaa takaisin.) Ah niin, se on totta –. Johannes, – pastori Rosmer, – tahdotko tehdä entiselle opettajallesi palveluksen monivuotisen ystävyyden tähden? '''Rosmer'''. Tahdon niin mielelläni. '''Brendel'''. Hyvä. Niin lainaa sitte minulle – päiväksi tai pariksi – silitetty kauluspaita. '''Rosmer'''. Eikö sen enempää! '''Brendel'''. Niin, näetkös, minä matkustan jalan – tällä kertaa. Kirstuni lähetetään perästä päin. '''Rosmer'''. Niin, niin. Mutta ettekö tarvitse mitään muuta? '''Brendel'''. Kyllä, – annappas olla – ehkä sinulla on joku vanhanpuolinen, käytetty kesätakki, jota et niin tarvitse. '''Rosmer'''. On, on, varmaankin minulla on. '''Brendel'''. Ja jos siihen takkiin kuuluisi pari kunnon saappaita – '''Rosmer'''. Kyllä siihen keino keksitään. Heti, kun saamme tietää osotteen, lähetämme tavarat teille. '''Brendel'''. Ei millään muotoa. Ei mitään vaivoja minun tähteni! Minä otan nuo pikkukapineet mukaani. '''Rosmer'''. Hyvä, hyvä. Tahdotteko vaan tulla minun kanssani yläkertaan. '''Rebekka'''. Jätä se kernaammin minun huolekseni. Minä ja matami Helseth pidämme kyllä siitä huolen. '''Brendel'''. En suinkaan minä salli, että tämä arvoisa rouva –! '''Rebekka'''. Mitä vielä! Tulkaa te vaan, herra Brendel. (Menee oikealle.) '''Rosmer''' (pidättää Brendeliä). Sanokaa – eikö ole mitään muuta, jolla voisin teitä auttaa? '''Brendel'''. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä se olisi. No, istu ja pala – kun oikein ajattelen –! Johannes, – sattuuko sinulla olemaan kahdeksaa kruunua käsillä? '''Rosmer'''. No saamme nähdä. (avaa kukkaronsa.) Täällä minulla on kaksi kymmenen kruunun seteliä. '''Brendel'''. No – niin, samahan tuo on. Minä voin ottaa ne. Saahan ne aina kaupungissa rikotuksi. Kiitos siksi. Muista nyt, että minä sain kaksi kymmenistä. Hyvää yötä, oma rakas poikani! Hyvää yötä, arvoisa herra! (Menee oikealle, jossa Rosmer sanoo hänelle hyvästi ja sulkee oven hänen mentyään.) '''Kroll'''. Armias taivas – '''tuo''' siis oli Ulrik Brendel, josta ihmiset kerran luulivat tulevan jotain suurta. '''Rosmer''' (hiljaa). Hänellä on ollut ainakin rohkeutta elää elämäänsä oman päänsä mukaan. Minusta '''se''' ei ole niinkään vähäpätöistä. '''Kroll'''. Mitä sanot? Sellainen elämä, kuin hänen On ollut! Luulenpa melkein, että hänessä oli miestä vielä kerran panemaan pääsi pyörälle. '''Rosmer'''. Ei suinkaan. Nyt olen itse jo päässyt selville joka asiassa. '''Kroll'''. Suokoon Jumala, että niin olisi, rakas Rosmer. Sillä sinä olet niin kovin herkkä ulkoapäin tuleville laikutuksille. '''Rosmer'''. Istukaamme. Ja nyt tahdon puhella kanssasi. '''Kroll'''. Niin, tehkäämme niin. (istuvat sohvaan.) '''Rosmer''' (vähän ajan kuluttua). Eikö sinusta meillä täällä ole hyvä ja hauska olla? '''Kroll'''. On, nyt täällä on hyvä ja hauska olla – ja rauhallista. Niin, sinä olet saanut itsellesi kodin, sinä, Rosmer. Ja minä olen menettänyt kotini. '''Rosmer'''. Elä sano niin, ystäväni. Se mikä nyt on särkynyt, paranee kyllä kerran. '''Kroll'''. Ei koskaan. Ei koskaan. Itu jää pohjalle. Ei koskaan enää olot tule entiselleen. '''Rosmer'''. Kuuleppas nyt, Kroll. Me kaksi olemme olleet hartaat toverit niin monta, monta vuotta. Voisitko sinä ajatella, että meidän ystävyytemme loppuisi. '''Kroll'''. Minä en tiedä mitään maailmassa, joka voisi sen lopettaa. Kuinka se johtuu mieleesikään? '''Rosmer'''. Panethan sinä niin ratkaisevan merkityksen mielipiteiden ja katsantotavan yhtäläisyydelle. '''Kroll'''. No niin; mutta me kaksi olemme täysin yksimieliset. Ainakin suurissa peruskysymyksissä. '''Rosmer''' (hiljaa). Emme ole. Emme enää. '''Kroll''' (hypähtämäisillään ylös). Mitä tämä on! '''Rosmer''' (pidättää häntä). Ei, pysy istumassa. Minä pyydän sinua, Kroll. '''Kroll'''. Mitä sillä tarkoitat. Minä en ymmärrä sinua. Puhu toki suoraan! '''Rosmer'''. Sielussani on herännyt uusi kesä. Uusi nuoruuden unelma. Ja siksi olen minä nyt samalla puolella –. '''Kroll'''. Millä – millä puolella olet? '''Rosmer'''. Sillä, millä sinun lapsesikin ovat. '''Kroll'''. Sinä? Sinä? Sehän on mahdotonta! Millä puolella sinä olet, sanoit. '''Rosmer'''. Samalla puolen kuin Laurits ja Hilda. '''Kroll''' (antaa päänsä vaipua). Luopunut meistä. Johannes Rosmer luopunut. '''Rosmer'''. Minä olisin ollut niin iloinen – niin sydämmestäni onnellinen siitä, mitä sinä kutsut luopumiseksi. Mutta kuitenkin tuntui niin tuskalliselta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että tämä tuottaisi sinulle katkeraa surua. '''Kroll'''. Rosmer, – Rosmer! Tämä oli ankarin isku! (katsoo häneen painuneesti.) Oi, että sinäkin tahdot liittää voimasi hävityksen ja turmeluksen työhön tässä onnettomassa maassa. '''Rosmer'''. Vapauden työhön minä tahdon liittyä. '''Kroll'''. Niin, sen kyllä tiedän. Niin sitä kutsuvat sekä villityt että villitsijät. Mutta uskotko sitte sen hengen, joka nykyään on myrkyttämäisillään koko yhteiskunnallisen elämämme, voivan vapauttaa meitä. '''Rosmer'''. En minä liity vallalla olevaan henkeen. En kumpaankaan taistelupuolueesen. Minä koetan koota ihmiset joka puolelta. Yhdistää heistä niin monta ja niin hartaasti kuin suinkin voin. Minä tahdon elää ja uhrata kaikki elinvoimani yhtä ainoata tarkoitusta varten – luodakseni todellista kansallisuutta maahan. '''Kroll'''. Vai ei sinusta '''meillä''' ole kylliksi kansallisuutta! Minä puolestani arvelen, että me jok’ainoa olemme soljumaisillamme alas sellaiseen liejuun, jossa muuten vaan rahvaan on tapana viihtyä. '''Rosmer'''. Juuri sen vuoksi minä olen ajatellut kansallisuudelle todellisen tehtävän. '''Kroll'''. Minkä tehtävän? '''Rosmer'''. Jalostaa kaikki ihmiset maassamme aatelisiksi. '''Kroll'''. Kaikki ihmiset –! '''Rosmer'''. Ainakin niin monta kuin mahdollista. '''Kroll'''. Millä keinoin? '''Rosmer'''. Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdot, niin ajattelen. '''Kroll'''. Sinä olet uneksija, Rosmer. '''Sinäkö''' ne valutat? '''Sinäkö''' ne puhdistat? '''Rosmer'''. En, ystäväni, – minä koetan vaan herättää, ihmisiä siihen. Itse heidän täytyy se tehdä. '''Kroll'''. Ja luuletko sinä heidän kykenevän siihen? '''Rosmer'''. Luulen. '''Kroll'''. Omin voimin siis? '''Rosmer'''. Niin, ihan omin voimin. Muuta voimaa ei ole. '''Kroll''' (nousee). Onko tuo puhe soveliasta papille? '''Rosmer'''. Minä en ole enää pappi. '''Kroll'''. Niin, mutta – lapsuutesi usko sitte –? '''Rosmer'''. Sitä minulla ei enää ole. '''Kroll'''. Sinulla ei ole –! '''Rosmer''' (nousten). Sen olen hyljännyt. Minun täytyi hyljätä se, Kroll. '''Kroll''' (liikutettuna, mutta maltillisena). Vai niin. – Niin, niin, niin. Toinen johtuu toisesta. Siksi sinä ehkä erositkin kirkon palveluksesta? '''Rosmer'''. Niin tein. Kun pääsin selville itsestäni, – sain täyden varmuuden siitä, että se ei ollut mikään ohimenevä kiusaus, vaan jotain, josta en koskaan enää voinut enkä tahtonut päästä vapaaksi, – silloin erosin. '''Kroll'''. Niin kauvan se siis jo on kuohunut sinussa. Emmekä me, – sinun ystäväsi, ole saaneet siitä, mitään tietää. Rosmer, Rosmer, – kuinka sinä voit meiltä salata niin surullista totuutta! '''Rosmer'''. Minusta se oli asia, joka koski vaan minua itseäni. Enkä minä myöskään tahtonut tuottaa sinulle ja muille ystävilleni tarpeetonta surua. Ajattelin, että vast’edeskin voin oleskella täällä, niin kuin tähän asti, hiljaisuudessa, iloisena ja onnellisena. Päätin lukea ja tunkeutua kaikkiin noihin teoksiin, jotka ennen olivat olleet minulle lukittuja kirjoja. Koko sielullani antautua totuuden ja vapauden avaraan maailmaan, joka nyt on auvennut minulle. '''Kroll'''. Luopunut. Joka sana sitä todistaa. Mutta minkä tähden sitte kuitenkin tunnustat tuon kavalan luopumisesi? Ja miksi juuri nyt? '''Rosmer'''. Siihen olet itse minut pakottanut, Kroll. '''Kroll'''. Minä? Olenko minä pakottanut sinut, –! '''Rosmer'''. Kuullessani sinun rajusta menettelystäsi kokouksissa, – lukiessani niitä puheita, joita niissä pidit, – kaikkia sinun vihan puuskauksiasi niitä vastaan, jotka kuuluvat toiseen puolueesen, – sinun ivallisen turmion-tuomiosi vastustajillesi –. Oi, Kroll, – että sinä, sinä voit tulla sellaiseksi! Silloin selveni minulle järkähtämätöin velvollisuuteni. Ihmiset tulevat ilkeiksi nykyisen taistelun kestäessä. Täällä tarvitaan rauhaa ja iloa ja sovintoa mieliin. Sen vuoksi minä nyt julkisesti tunnustan itseni siksi mikä olen. Ja sitte minä tahdon koetella voimiani, minäkin. Etkö sinäkin – puolestasi – voisi yhtyä samaan, Kroll? '''Kroll'''. En ikinä minä solmi liittoa yhteiskuntaa kumoavien voimien kanssa. '''Rosmer'''. Niin, taistelkaamme sitte ainakin henkisillä aseilla, – koska taistelu on välttämätöin. '''Kroll'''. Joka ei ole minun kanssani ratkaisevissa peruskysymyksissä, häntä minä en enää tunne. Enkä ole velkapää mihinkään sääliin. '''Rosmer'''. Koskeeko tuo minuakin? '''Kroll'''. Itse sinä olet rikkonut välimme, Rosmer. '''Rosmer'''. Mutta '''onko''' tämä sitte rikkomista! '''Kroll'''. Tämä! Tällä olet rikkonut välisi kaikkien niiden kanssa, jotka ennen olivat ystäviäsi. Nyt saat tyytyä seurauksiin. ('''Rebekka West''' tulee oikealta, ja jättää oven ihan auki.) '''Rebekka'''. Kas niin, nyt hän on matkalla suureen uhrijuhlaansa. Ja nyt voimme mennä illalliselle. Tehkää hyvin, herra rehtori. '''Kroll''' (ottaa hattunsa). Hyvää yötä, neiti West. Täällä ei minulla enää ole mitään tekemistä. '''Rebekka''' (jännityksellä). Mitä se on? (panee oven kiinni ja menee lähemmäksi.) Oletteko te puhuneet –? '''Rosmer'''. Nyt hän tietää sen. '''Kroll'''. Me emme päästä sinua käsistämme, Rosmer. Me pakotamme sinut takaisin luoksemme. '''Rosmer'''. Sinne en enää koskaan palaa. '''Kroll'''. Saammepa nähdä. Sinussa ei ole miestä kestämään yksin. '''Rosmer'''. En minä jääkkään ihan yksin. – Meitä on kaksi täällä kestämässä yksinäisyyttä. '''Kroll'''. Ah –! (epäluulo herää hänessä.) Sekin vielä. Beaten sanat –! '''Rosmer'''. Beaten –? '''Kroll''' (tarkoittaa sen ajatuksen). Ei, ei, – se oli ilkeätä –. Antakaa minulle anteeksi. – '''Rosmer'''. Mitä? Mistä? '''Kroll'''. Elkäämme puhuko siitä enää. Hyi! Antakaa minulle anteeksi. Hyvästi! (Menee eteisen ovea kohti.) '''Rosmer''' (seuraa häntä). Kroll! Näin ei ystävyytemme saa loppua. Huomenna tulen luoksesi. '''Kroll''' (eteisessä, kääntyen). Elä astu jalallasikaan minun kynnykseni yli! (ottaa keppinsä ja lähtee.) (Rosmer seisoo hetkisen ovessa; sulkee sen ja menee pöydän luo.) '''Rosmer'''. Vähät siitä, Rebekka. Me kaksi kestämme kyllä. Me kaksi uskollista ystävää. Sinä ja minä. '''Rebekka'''. Mitä luulet hänen tarkoittaneen, sanoessaan: hyi? '''Rosmer'''. Elä siitä välitä, ystäväni. Ei hän itsekään uskonut sitä mitä sillä tarkoitti. Mutta huomenna menen hänen luoksensa. Hyvää yötä! '''Rebekka'''. Menetkö tänä iltanakin niin varhain huoneeseesi? Tämän jälkeen? '''Rosmer'''. Tänään niin, kuin muulloinkin. Mieleni tuntuu niin keveältä, nyt kun se on ohi. Näethän, – minä olen aivan tyyni, rakas Rebekka. Ole sinäkin ihan levollinen. Hyvää yötä! '''Rebekka'''. Hyvää yötä, rakas ystävä! Ja nuku hyvin. (Rosmer menee ulos eteisen ovesta, heti sen jälkeen kuuluu hän nousevan toiseen kerrokseen.) (Rebekka menee ja vetää kakluunin vieressä riippuvaa kellonnauhaa. Vähän ajan perästä tulee matami Helseth oikealta.) '''Rebekka'''. Voitte korjata ruoat pöydältä, matami Helseth. Sillä pastori ei huoli illallisesta, – ja rehtori lähti kotiinsa. '''Matami Helseth'''. Onko rehtori mennyt? Mikä sitä rehtoria sitte vaivasi? '''Rebekka''' (ottaa käsityönsä). Hän luuli kohta saatavan aika myrskyn. '''Matami Helseth'''. Sepä kummallista. Sillä eihän siellä näy pilvenhattaraakaan taivaalla. '''Rebekka'''. Kun hän ei vaan kohtaisi valkeata hevosta. Minä pelkään, että nyt pian saamme kuulla moisista kummituksista. '''Matami Helseth'''. Jumal’ armahda, neiti. Älkää puhuko niin ajattelemattomia. '''Rebekka'''. No, no, no –. '''Matami Helseth''' (hiljemmin). Uskotteko te sitte, neiti, että täällä on joku, jonka pian on lähteminen? '''Rebekka'''. En, johan minä nyt sellaisia uskoisin. Mutta tässä maailmassa on niin monenlaisia valkeita hevosia, matami Helseth. – Niin, hyvää yötä sitte. Nyt menen huoneeseeni. '''Matami Helseth'''. Hyvää yötä, neiti. (Rebekka menee käsitöineen oikealle.) '''Matami Helseth''' (vääntää lampun liekin alas, pudistaa päätään, ja mutisee itsekseen:) ’sus siunatkoon. Sitä neiti Westiä. Mitä se väliin puhuukaan. [[Luokka:Rosmersholma]] 3014 5246 2006-08-31T19:17:44Z Nysalor 5 Toinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Rosmersholma: Ensimäinen näytös|Ensimäinen näytös]] |seuraava=[[Rosmersholma: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Rosmersholma]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Johannes Rosmerin työhuone. Vasemmalla seinällä on sisäänkäytävä. Perällä oviaukko, josta esiriippu on työnnetty syrjään; ovi vie makuuhuoneesen. Oikealla akkuna, sen edessä kirjoituspöytä kirjoineen ja paperineen. Kirjahyllyjä ja kaappia pitkin seiniä. Huonekalut yksinkertaiset. Vanhan-aikuinen sohva pöytineen vasemmalla.) ('''Johannes Rosmer''', aamutakissa, istuu korkeaselkäisessä tuolissa kirjoituspöydän ääressä. Leikkaa auki erästä aikakauskirjaa ja lukee sitä sieltä täältä.) (Vasemmalle ovelle kolkutetaan.) '''Rosmer''' (kääntymättä). Tule vaan sisään. (Rebekka West tulee sisään aamupuvussa.) '''Rebekka'''. Hyvää huomenta. '''Rosmer''' (selailee kirjaa). Hyvää huomenta, ystäväni. Tahdotko jotain? '''Rebekka'''. En muuta kuin kysyä oletko nukkunut hyvin? '''Rosmer'''. Oo, minä olen nukkunut niin rauhallisesti ja suloisesti. Ihan uneksimatta –. (kääntyy.) Entä sinä? '''Rebekka'''. Hyvin, kiitos. Nukuin kappaleen aamuakin. '''Rosmer'''. En tiedä milloin sydämmessäni viimeksi on tuntunut niin keveältä kuin nyt. Hyvä se oli todellakin, että sain sen sanotuksi. '''Rebekka'''. Niin, sinun ei olisi pitänyt vaijeta niin kauvan, Rosmer. '''Rosmer'''. En itsekkään käsitä, kuinka voin olla niin raukkamainen. '''Rebekka'''. Sitä uljaampaa sitte, että jyrkästi Matkasit entisyytesi –. (istuu lähelle häntä, tuolille pöydän viereen.) Mutta nyt kerron sinulle jotain, mitä olen tehnyt – ja josta et saa suuttua minuun. '''Rosmer'''. Suuttua? Rakas ystäväni, kuinka voit luulla –? '''Rebekka'''. Niin, sillä minä tein ehkä vähä omavaltaisesti, mutta –. '''Rosmer'''. No, annappas kuulua sitte. '''Rebekka'''. Eilen illalla, kun tuo Ulrik Brendel oli lähdössä, – annoin minä hänen mukaansa pari – kolme riviä Mortensgårdille. '''Rosmer''' (vähän arvellen). Mutta hyvä Rebekka –. No, mitä sinä sitte kirjoitit? '''Rebekka'''. Minä kirjoitin, että hän tekisi sinulle hyvän palveluksen, jos pitäisi vähä huolta tuosta onnettomasta ihmisestä ja auttaisi häntä, minkä voi. '''Rosmer'''. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, Rebekka. Sillä olet vaan vahingoittanut Brendeliä. Ja Mortensgård on mies, josta kernaimmin tahtoisin pysyä erilläni. Tunnethan sinä sen rettelön, joka minulla kerran on ollut hänen kanssansa. '''Rebekka'''. Mutta etkö luule, että sinun nyt olisi sangen hyvä taas päästä sovinnon kannalle hänen kanssaan? '''Rosmer'''. Minä? Mortensgårdin kanssa? Minkä vuoksi, tarkoitat? '''Rebekka'''. Ihan huoletoin et sinä nyt voi olla, sitte, kun tämä on tullut sinun ja ystäviesi välille. '''Rosmer''' (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Oletko todellakin voinut uskoa, että Kroll tahi joku niistä toisista tahtoisi kostaa –? Voisi ruveta –? '''Rebekka'''. Ensi kiivaudessa, ystäväni –. Kuka sen voi niin varmaan tietää. Minusta – rehtorin käytöksestä päättäen –. '''Rosmer'''. Pitäisi sinun toki tuntea hänet paremmin. Kroll on kiireestä kantapäähän kunnon mies. Tänään menen iltapuolella kaupunkiin, hänen puheilleen. Minä aijon puhutella heitä kaikkia. Ooh, saatpa nähdä, kuinka helposti heidät saa –. ('''Matami Helseth''' tulee vasemmanpuolisesta ovesta.) '''Rebekka''' (nousee). Mitä nyt, matami Helseth? '''Matami Helseth'''. Rehtori Kroll on alhaalla eteisessä. '''Rosmer''' (nousee reippaasti). Kroll! '''Rebekka'''. Rehtori! Ei mutta –! '''Matami Helseth'''. Hän kysyy, saako tulla tänne pastorin puheille. '''Rosmer''' (Rebekalle). Tiesinhän minä sen! – Saa niin hän, saa. (menee ovelle ja huutaa alakertaan.) Tule ylös vaan rakas ystävä! Sydämmellisesti tervetullut olet! ('''Rosmer''' seisoo pitelemässä ovea auki. – '''Matami Helseth''' menee. – Rebekka vetää uutimet perällä oven eteen. Asettelee sitte siellä täällä jotain järjestykseen.) ('''Rehtori Kroll''' tulee sisään hattu kädessä.) '''Rosmer''' (hiljaa, liikutettuna). Tiesinhän min’, ett’ei se ollut viimeinen kerta –. '''Kroll'''. Tänään katselen asioita ihan toiselta kannalta. '''Rosmer'''. Niin, eikö totta, Kroll? Teethän sen nyt? Nyt, mietittyäsi –. '''Kroll'''. Sinä käsität tarkoitukseni ihan väärin, (laskee hattunsa sohvan edessä olevalle pöydälle.) Minun täytyy ehdottomasti saada puhua kanssasi kahden kesken. '''Rosmer'''. Miksi ei neiti West voisi –? '''Rebekka'''. Ei, ei, herra Rosmer. Minä menen. '''Kroll''' (mittelee häntä silmillään ylhäältä alas.) Ja sitte minun on pyytäminen anteeksi teiltä, neiti, että tulin tänne näin varhain. Hämmästyttäen teitä ennen kun olette ehtinyt –. '''Rebekka''' (säpsähtäen). Kuinka niin? Onko teistä sopimatonta, että täällä kotona liikun aamupuvussa? '''Kroll'''. Hyvänen aika! Enhän minä ollenkaan tiedä, mikä on tullut tavaksi Rosmersholmassa. '''Rosmer'''. Mutta Kroll, – olethan sinä ihan suunniltasi tänään! '''Rebekka'''. Sulkeun suosioonne, herra rehtori. (menee vasemmalle). '''Kroll'''. Sinun luvallasi –. (istuu sohvaan.) '''Rosmer'''. Niin, ystäväni, istukaamme tähän hauskasti puhelemaan. (istuu tuolille vastapäätä rehtoria.) '''Kroll'''. Minä en ole koko yönä saanut rahtustakaan unta. Olen vaan maannut ja ajatellut ajattelemistani koko yön. '''Rosmer'''. No mitä nyt sanot tänään? '''Kroll'''. Minulla on paljon sanottavaa, Rosmer. Salli minun alkaa jonkinlaisella johdatuksella. Voin kertoa sinulle jotain Ulrik Brendelistä. '''Rosmer'''. Onko hän käynyt sinun luonasi? '''Kroll'''. Ei. Hän asettui erääsen hylkykapakkaan. Tietysti mitä heittiömäisimpään seuraan. Joi ja tarjosi niin kauvan kun rahoja riitti. Haukkui sitte koko liutaa roistoiksi ja rahjuksiksi. Siinä hän muuten oli oikeassa. Lopuksi hän sai selkäänsä ja heitettiin kadulle. '''Rosmer'''. Sitte hän mahtaa olla parantumatoin. '''Kroll'''. Takinkin hän jo oli pannut panttiin. Mutta joku kuuluu lunastaneen sen hänelle takaisin. Arvaappas kuka se oli? '''Rosmer'''. Sinä itse, ehkä? '''Kroll'''. En. Tuo hieno herra Mortensgård. '''Rosmer'''. Vai hän. '''Kroll'''. Minulle on kerrottu, että herra Brendel kävi ensimmäiseksi idiootin ja plebeijin luona. '''Rosmer'''. Sehän oli hänelle onneksi –. '''Kroll'''. Niin, olihan se. (nojautuu pöydän yli, vähän likemmäksi Rosmeria.) Mutta nyt tulemme erääsen asiaan, josta vanhan – entisen ystävyytemme vuoksi olen velvoitettu huomauttamaan sinua. '''Rosmer'''. Mikä '''se''' on? '''Kroll'''. Se vaan, että täällä tehdään temppuja sinun selkäsi takana. '''Rosmer'''. Kuinka niin luulet? Tarkoitatko Reb –. Tarkoitatko neiti Westiä? '''Kroll'''. Niin, häntä juuri. Hyvin minä ymmärrän hänen syynsä siihen. Hän on niin kauvan tottunut olemaan valtijaana täällä. Mutta kuitenkin –. '''Rosmer'''. Rakas Kroll, siinä sinä ihan erehdyt. Hän ja minä, – me emme pidä salaisuuksia toisiltamme pienimmässäkään asiassa. '''Kroll'''. Onko hän sitte tunnustanut sinulle ruvenneensa kirjevaihtoon «Välkyttäjän» toimittajan kanssa? '''Rosmer'''. Oh, sinä tarkoitat niitä paria riviä, jotka hän antoi Ulrik Brendelin mukaan. '''Kroll'''. Sinulla on siis vihiä asiasta. Ja hyväksytkö sinä sen, että hän rupee tekemisiin tuon herjausten kyhääjän kanssa, joka joka viikko koettaa saada minut häpeäpenkkiin sekä koulutoimeni että yleisen esiintymiseni takia? '''Rosmer'''. Sitä puolta asiasta ei hän varmaan ole tullut ajatelleeksikaan. Ja sitä paitsi on hänellä, niin kuin minullakin tietysti täydellinen toimintavapaus. '''Kroll'''. Vai niin? No, se mahtaa kuulua siihen uuteen suuntaan, jota nyt kuljet. Sillä neiti West on kait päässyt yhtä pitkälle kuin sinäkin? '''Rosmer'''. Niin on. Me kaksi olemme uskollisesti yhdessä pyrkineet eteenpäin. '''Kroll''' (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Voi sinua, sokeata, pauloihin pantua miestä! '''Rosmer'''. Minä? Mistä sellaisia mieleesi tulee? '''Kroll'''. Kun en uskalla – en '''tahdo''' ajatella pahinta. Ei, ei, salli minun puhua loppuun. – Panethan sinä todellakin arvoa minun ystävyydelleni, Rosmer? Ja minun kunnioitukselleni myös? Teethän sen? '''Rosmer'''. Siihen kysymykseen ei minun tarvitse vastatakkaan. '''Kroll'''. No, mutta meillä on muita asioita, jotka vaativat vastausta, – täydellistä selitystä sinulta. Suostutko siihen, että pidän jonkinlaista kuulustelemista –? '''Rosmer'''. Kuulustelemista? '''Kroll'''. Niin, että kyselen sinulta yhtä ja toista, jota sinusta ehkä tuntuu tuskalliselta muistella. Näetkös, – tämä sinun luopumisesi, – no, sinun vapautuksesi, niinhän sitä kutsut, – se on yhteydessä monen muun asian kanssa, joista sinun itsesi takia täytyy tehdä minulle selkoa. '''Rosmer'''. Hyvä ystävä, kysy sinä vaan, mitä mielit. Minulla ei ole mitään peiteltävää. '''Kroll'''. Sano sitte – minkä luulet oikeammin olleen syvimmän syyn siihen, että Beate lopetti itsensä? '''Rosmer'''. Voitko epäillä sitä? Tai, oikeammin, voitko kysellä syitä, onnettoman, sairaan, heikkomielisen ihmisen töihin? '''Kroll'''. Oletko varma siitä, että Beate oli niinkään heikkomielinen? Ainakin arvelivat lääkärit, ett’ei se ollut niin varma asia. '''Rosmer'''. Jos lääkärit joskus olisivat nähneet hänet sellaisena, kuin minä usein näin hänet öin päivin, eivät he olisi epäilleet. '''Kroll'''. En minäkään epäillyt silloin. '''Rosmer'''. Et, sinun oli, paha kyllä, mahdotonta epäillä. Olenhan minä kertonut sinulle hänen hillittömästä, hurjasta intohimoisuudestaan, – jota hän vaati minun vastaamaan. Oo, sitä kammoa, jota hän minussa herätti. Ja sitte hänen perättömät, kalvavat itsesyytöksensä viime vuosina. '''Kroll'''. Niin, saatuansa tietää jäävänsä iäkseen lapsettomaksi. '''Rosmer'''. No, ajattele siis itsekkin –. Sellainen vaivaava, kammottava tuska asiasta, johon on aivan syytöin –! Ja hän olisi ollut täysimielinen? – '''Kroll'''. Hm –. Voitko muistaa, oliko sinulla siihen aikaan kodissasi kirjoja, joissa puhuttiin avioliiton tarkoituksesta – aikamme edistyneen käsityskannan mukaan? '''Rosmer'''. Muistaakseni neiti West lainasi minulle yhden sellaisen teoksen. Mutta, rakas Kroll, ethän toki luule meitä niin varomattomiksi, että olisimme puhuneet sellaiselle sairas-raukalle moisista asioista? Minä vakuutan pyhästi ja vakavasti, että meissä ei ole syytä. Hänen omat, turmeltuneet aivohermonsa hänet syöksivät mielettömyyden harhateille. '''Kroll'''. Yhden seikan voin sinulle kuitenkin nyt kertoa. Tuo kiusattu ja kiihoittunut Beate-raukka lopetti elämänsä siksi, että sinä saisit elää onnellisena – elää vapaana ja – mielesi mukaan. '''Rosmer''' (on puoleksi kohonnut tuoliltaan). Mitä sillä tarkoitat? '''Kroll'''. Kuule nyt minua tyynesti, Rosmer. Sillä nyt voin puhua siitä. Viimeisenä elinvuotenaan oli Beate kaksi kertaa minun luonani valittamassa tuskaansa ja epätoivoansa. '''Rosmer'''. Samasta syystäkö? '''Kroll'''. Ei. Ensi kerralla hän tuli luokseni ja väitti sinun olevan lankeemuksen tiellä. Sanoi sinun aikovan hyljätä isiesi uskon. '''Rosmer''' (innokkaana). Se on mahdotointa, mitä nyt sanot, Kroll! Ihan mahdotointa! Sinä olet varmaankin erehtynyt. '''Kroll'''. Miksi niin? '''Rosmer'''. Siksi, että niin kauvan kuin Beate eli, minä vielä, epäilin ja taistelin sielussani. Ja sen taistelun minä taistelin yksin, ihan hiljaisuudessa. En usko, että edes Rebekka – '''Kroll'''. Rebekka? '''Rosmer'''. No niin, – neiti West. Minä kutsun häntä Rebekaksi, mukavuuden vuoksi. '''Kroll'''. Sen olen huomannut. '''Rosmer'''. Siksi on minusta käsittämätöintä, kuinka se on juolahtanut Beaten päähän. Ja miksi ei hän puhunut minulle itselleni siitä? Sitä hän ei koskaan tehnyt. Ei ainoallakaan sanalla. '''Kroll'''. Hän, raukka, pyysi ja rukoili minua, puhuttelemaan sinua. '''Rosmer'''. Ja miksi et sitä sitte tehnyt? '''Kroll'''. Eihän tullut mieleenikään silloin, pitää häntä muuna kuin heikkomielisenä. Sellaisen syytöksen, kun hän teki sinunlaistasi miestä vastaan! – Ja sitte hän tuli uudestaan, – noin kuukautta myöhemmin. Silloin hän oli päältä nähden tyynempi. Mutta lähteissään lausui hän: Nyt saavat kohta odottaa valkeata hevosta Rosmersholmaan. '''Rosmer'''. Niin, niin. Valkeasta hevosesta – siitä hän usein puhui. '''Kroll'''. Ja kun koettelin saada häntä noista surullisista mietteistä, vastasi hän vaan: Minulla ei ole enää pitkältä elettävää. Sillä nyt täytyy Johanneksen heti naida Rebekka. '''Rosmer''' (melkein sanattomana). Mitä sinä sanot –! Minun naida –! '''Kroll'''. Se tapahtui torstaina iltapäivällä. – Lauvantai-iltana hän heittäytyi sululta myllykoskeen. '''Rosmer'''. Etkä sinä varoittanut meitä –! '''Kroll'''. Tiedäthän itsekkin, kuinka usein hän arveli, että nyt hän varmaankin pian kuolee. '''Rosmer'''. Sen kyllä tiedän. Mutta kuitenkin; – sinun olisi pitänyt varoittaa meitä! '''Kroll'''. Vähä sitä itsekkin ajattelin. Mutta silloin se jo oli liian myöhään. '''Rosmer'''. Mutta miksi et sen jälkeen ole –? Minkä tähden olet pitänyt tämän kaikki salassa? '''Kroll'''. Mistä syystä olisin tullut tänne lisäämään sinulle surua ja katkeruutta? Pidinhän niitä vaan tyhjinä mielikuvituksen houreina. – Aina eilis-iltaan asti. '''Rosmer'''. Siis et nyt enää? '''Kroll'''. Eikö Beate nähnyt oikein, sanoessaan sinun tahtovan luopua lapsuutesi uskosta? '''Rosmer''' (tuijottelee eteensä). Niin, sitä minä en ymmärrä. Se on minusta kaikista käsittämättömintä. '''Kroll'''. Käsität tai olet käsittämättä, –, niin vaan asia on. Ja nyt kysyn sinulta Rosmer, – kuinka paljo on hänen toisessa syytöksessään perää? Siinä viimeisessä, tarkoitan. '''Rosmer'''. Syytöksessään? Oliko '''se''' sitte syytös? '''Kroll'''. Ehk’et huomannut, mitkä hänen sanansa olivat: – Hän tahtoi mennä pois – sanoi. Minkä tähden? No? '''Rosmer'''. Siksi, että minä saisin mennä naimisiin Rebekan kanssa –. '''Kroll'''. Sanat eivät sattuneet ihan niin. Beate lausui vähän toisin. Hän sanoi: Minulla ei ole pitkältä elettävää. Sillä nyt '''täytyy''' Johanneksen '''heti''' naida Rebekka. '''Rosmer''' (katsoo häneen hetkisen, nousee sitte). Nyt ymmärrän tarkoituksesi, Kroll. '''Kroll'''. Entä sitte? Mitä vastaat? '''Rosmer''' (yhä hiljaisesti, maltilla). Niin suunnattomaan –? Ainoa oikea vastaus olisi, näyttää sinulle ovea. '''Kroll''' (nousee). Hyvä. '''Rosmer''' (asettuu hänen tiellensä). Kuule nyt minua. Yli vuoden päivät, – aina Beaten kuolemasta asti – olemme me, Rebekka West ja minä, asuneet yksin täällä Rosmersholmassa. Kaiken aikaa olet sinä tiennyt Beaten syytöksen meitä vastaan. Mutta minä en ole koskaan huomannut sinun paheksuvan sitä, että Rebekka ja minä elimme täällä yhdessä. '''Kroll'''. Ennen eilistä iltaa en tiennyt, että uskostaan luopunut mies ja – vapautettu nainen elivät täällä yhdessä. '''Rosmer'''. Ah –! Sinä et siis luule että uskosta luopuneissa ja vapautetuissa ihmisissä on puhtaudentunnetta? Et usko heissä voivan olla siveellisyyden vaatimusta luonnossaan! '''Kroll'''. Minä en paljoa luota sellaiseen siveellisyyteen, jonka juuret eivät lähde kirkon uskosta. '''Rosmer'''. Ja samaa sanot Rebekasta ja minustakin? Rebekan ja minun suhteestani –? '''Kroll'''. Minä en voi teidän hyväksenne luopua siitä luulostani, ett’ei se mahda olla kovinkaan syvä, se juova, joka eroittaa vapaan ajatuksen ja – hm! '''Rosmer'''. Ja minkä –? '''Kroll'''. Ja vapaan rakkauden, – jos sen ehdottomasti tahdot tietää. '''Rosmer''' (hiljaa). Ja sitä sinä et häpeä sanoa minulle! Sinä, joka olet tuntenut minut varhaisimmasta nuoruudestani alkaen. '''Kroll'''. Juuri sen vuoksi. Minä tiedän, kuinka helposti sinä annat niiden ihmisten vaikuttaa itseesi, joiden kanssa seurustelet. Ja tuota sinun Rebekkaasi –. No, tuota neiti Westiä –, emmehän me juuri tunne häntä tarkemmin. Suoraan sanoen, Rosmer, – minä en päästä sinua käsistäni. Ja sinä itse, – koeta pelastaa itsesi ajoissa. '''Rosmer'''. Pelastaa itseni? Mistä? ('''Matami Helseth''' tirkistää ovesta sisään.) '''Rosmer'''. Mitä tahdotte? '''Matami Helseth'''. Pyytäisin neitiä tulemaan alas. '''Rosmer'''. Neiti ei ole täällä ylhäällä. '''Matami Helseth'''. Eikö ole? (katselee ympärillensä). Sepä kummallista. (menee.) '''Rosmer'''. Sinä sanoit –? '''Kroll'''. Kuule nyt. Mitä täällä on salaisuudessa tapahtunut Beaten eläessä, – ja mitä täällä edeskinpäin tapahtuu, – sitä en tahdo tarkemmin tutkia. Olithan sinä niin kovin onnetoin avioliitossasi. Ja se saa kai tavallansa olla sinulle puolustukseksi –. '''Rosmer'''. Voi, kuinka vähä sinä oikeimmin tunnet minua –! '''Kroll'''. Elä minua, häiritse. Sen sanon vaan, – että jos aijot jatkaa tätä yhteis-elämääsi neiti Westin kanssa, niin on ihan välttämätöintä, että pidät salassa sitä käännöstä – sitä surkeata luopumista, – johon hän on sinut vietellyt. Anna minun puhua! Anna minun puhua! Minä sanon, että jos tätä hullutusta on suvaittava, niin ajattele, luule ja usko, Herran nimessä, mitä vaan tahdot – sekä sinne että tänne. Mutta pidä uskosi itselläsi. Onhan se ihan yksityinen asia. Eihän sellaisia asioita välttämättömästi tarvitse huhuilla ympäri koko maan. '''Rosmer'''. Minun täytyy välttämättömästi päästä väärästä ja epäselvästä asemastani. '''Kroll'''. Mutta sinulla on velvollisuuksia sukusi muistoille, Rosmer! Pidä se mielessäsi! Rosmersholma on ammoisista ajoista ollut säädyllisyyden ja järjestyksen lietenä, täällä on aina pidetty kunniassa ja arvossa sitä, mitä yhteiskunnan etevimmät ovat hyväksyneet ja tunnustaneet parhaaksi. Koko seutuun on Rosmersholma painanut leimansa. Onnetoin, parantumatoin häiriö syntyisi, jos se tieto pääsisi leviämään, että sinä itse olet hyljännyt niin sanoakseni Rosmerien sukuaatteen. '''Rosmer'''. Rakas Kroll, – minä en katsele asiaa samalta kannalta. Mielestäni on minun välttämätöin velvollisuuteni hankkia vähä iloa ja valoa tänne, johon Rosmerien suku aikojen halki on koonnut vaan yötä ja synkkyyttä. '''Kroll''' (katsoo häneen ankarasti). Se olisi tosiaankin arvokas tehtävä sille miehelle, jonka kanssa suku kuolee. Ei, jätä sinä sellaiset hommat. Se ei ole sinulle soveliasta työtä. Sinä olet luotu hiljaiseksi tiedemieheksi. '''Rosmer'''. Niin, voi niinkin olla. Mutta minäkin tahdon kerran olla mukana elämän taistelussa, minä myös. '''Kroll''' Tiedätkö, mitä se elämän taistelu tulee olemaan sinulle? Se tulee olemaan ottelu elämästä ja kuolemasta kaikkien ystäviesi kanssa. '''Rosmer''' (hiljaa). Ei suinkaan ne kaikki ole yhtä kiihkomielisiä kuin sinä. '''Kroll'''. Sinä olet herkkäuskoinen ihminen. Ihan kokematoin ihminen. Sinä et aavista kuinka äkkiä myrsky karkaa kimppuusi. ('''Matami Helseth''' raottaa ovea.) '''Matami Helseth'''. Neiti lähetti kysymään –. '''Rosmer'''. Mikä on? '''Matami Helseth'''. Siellä on alhaalla joku, joka mielellään tahtoisi vähän puhutella pastoria. '''Rosmer'''. Onko se kenties sama joka oli eilen illalla? '''Matami Helseth'''. Ei, se on se Mortensgård. '''Rosmer'''. Mortensgård. '''Kroll'''. Ahaa! Niin pitkälle siis on päästy! Nyt jo niin pitkälle! '''Rosmer'''. Mitä hän minusta tahtoo? Miksi ette antanut hänen mennä tiehensä? '''Matami Helseth'''. Neiti sanoi, että tulisin kysymään, saako mies tulla ylös. '''Rosmer'''. Sanokaa hänelle, että täällä on vieras – '''Kroll''' (matamille). Antakaa hänen vaan tulla, matami. ('''Matami Helseth''' menee.) '''Kroll''' (tarttuu hattuunsa). Minä pakenen – aluksi. Mutta pääottelu ei ole vielä suoritettu. '''Rosmer'''. Niin totta kuin elän, Kroll, – minä en ole missään tekemisissä Mortensgårdin kanssa. '''Kroll'''. Minä en usko sinua enää. En yhdessäkään asiassa. En missään minä enää usko sinua. Nyt alkaa taistelu hengen kaupalla. Saadaanpa nähdä, emmekö saa sinua vahingoittamattomaksi. '''Rosmer'''. Oi, Kroll, – kuinka alhaiselle, – kuinka halvalle kannalle sinä olet joutunut! '''Kroll'''. Minä? Ja noin minulle sanoo sinun kaltaisesi mies! Muista Beatea! '''Rosmer'''. Palaatko taas '''siihen'''! '''Kroll'''. En. Muistakkin selvittää myllykosken arvoitus omantuntosi mukaan, jos sinulla enää on siitä rahtuakaan jäljellä. ('''Peder Mortensgård''' tulee hiljaa ja äänettömästi sisään vasemmasta ovesta. Hän on pieni, heikko mies, tukka ja parta punertavat.) '''Kroll''' (vihaisella silmäyksellä). No, vai «Välkyttäjä» –. Loimottaen Rosmersholmassa. (panee takkinsa napit kiinni.) Niin, tiedänhän minä sitte, mitä suuntaa on purjehtiminen. '''Mortensgård''' (tasaisesti). «Välkyttäjä» on aina oleva vireillä, valaistakseen rehtoria kotiin. '''Kroll'''. Niin, te olette jo kauvan osoittanut hyvää tahtoanne. On tosin olemassa käsky, joka kieltää meitä tekemästä väärää todistusta lähimmäistänsä vastaan –. '''Mortensgård'''. Ei rehtorin tarvitse opettaa minulle käskyjä. '''Kroll'''. Eikö kuudettakaan? '''Rosmer'''. Kroll –! '''Mortensgård'''. Jos tarvitaan, niin on kait pastori lähin siihen toimeen. '''Kroll''' (kätketyllä ivalla). Pastori! Niin, pastori Rosmer on kieltämättä lähin mies siinä suhteessa. – Hauskaa keskustelua, hyvät herrat. (menee ja lyö oven lukkoon jälkeensä.) '''Rosmer''' (seisoo hetkisen katsellen oveen, ja sanoo itsekseen). Niin niin, olkoon sitte niin. (kääntyy.) Sanokaa minulle, herra Mortensgård, mistä syystä te tulette tänne minun luokseni. '''Mortensgård'''. Oikeimmin minä haen neiti Westiä. Mielestäni minun piti kiittää häntä siitä hyvästä kirjeestä, jonka eilen illalla sain häneltä. '''Rosmer'''. Minä tiedän, että hän kirjoitti teille. Saitteko puhutella häntä? '''Mortensgård'''. Sain, vähän. (vähän hymyillen.) Mielipiteet ovat muuttuneet täällä Rosmersholmassa monessa suhteessa, kuulin ma. '''Rosmer'''. Minun mielipiteeni ovat muuttuneet monessa asiassa. Voin melkein sanoa – kaikissa. '''Mortensgård'''. Niinhän sitä neiti sanoi. Ja siksi minä arvelin että tulisin ylös ja puhelisin vähä pastorin kanssa siitä. '''Rosmer'''. Mistä, herra Mortensgård? '''Mortensgård'''. Saanko minä luvan «Välkyttäjässä» ilmoittaa, että te olette muuttanut mieltä, – ja että te liitytte vapaamielisyyden ja edistyksen puolustajiin? '''Rosmer'''. Sen saatte mielellänne tehdä. Minä vielä pyydänkin teitä sitä kertomaan. '''Mortensgård'''. Huomenna varhain se sitte on luettavana lehdessä. Se on oleva suuri ja tärkeä uutinen, se, että Rosmersholman pastori Rosmer arvelee voivansa siinäkin merkityksessä taistella valon levittämiseksi. '''Rosmer'''. Minä en oikein käsitä teitä. '''Mortensgård'''. Minä vaan tarkoitan sitä, että puolueellemme lisääntyy siveellistä lujuutta tueksi joka kerta kun voitamme vakavan, kristillismielisen jäsenen. '''Rosmer''' (vähä kummastuneena). Ette siis tiedä –? Eikö neiti West sanonut '''sitäkin'''? '''Mortensgård'''. Mitä, herra pastori? Neidillä oli kova kiire. Hän sanoi, että tulisin ylikertaan, niin saisin kuulla loput teiltä itseltänne. '''Rosmer'''. No sitte ilmoitan teille, että olen vapauttanut itseni täydellisesti. Joka asiassa. Minä en enää ole minkäänlaisessa suhteessa kirkon opinkappaleisin. Ne asiat eivät tästä lähin liikuta minua vähääkään. '''Mortensgård''' (katsoo häneen ällistyneenä). Ei, – mutta, – jos taivas olisi tullut alas, enpä olisi enempää – että itse pastorikin eroittaa itsensä –! '''Rosmer'''. Minä olen nyt samalla kannalla, jolla te itse olette ollut jo kauvan aikaa. Sen voitte ilmoittaa «Välkyttäjässä» huomenna. '''Mortensgård'''. Senkö myös? Ei, hyvä herra pastori –. Suokaa anteeksi, mutta siihen asiaan ei ole koskeminen? '''Rosmer'''. Eikö ole koskeminen? '''Mortensgård'''. Ei ensi aluksi, minä tarkoitan. '''Rosmer'''. Mutta minä en ymmärrä –. '''Mortensgård'''. Niin, nähkääs, herra pastori –. Te ette nyt, arvatakseni, tunne niin hyvin oloja kuin minä. Mutta kun nyt siis olette kääntynyt vapaamieliseen suuntaan, – ja kun te, neiti Westin sanojen mukaan, – aijotte ottaa osaa liikkeesen, – niin toivotte kai samalla olevanne sekä suunnalle että liikkeelle niin hyödyllinen kuin suinkin voitte. '''Rosmer'''. Niin toivon, kaikesta sydämmestäni. '''Mortensgård'''. No; tahdon sitte vaan ilmoittaa teille, herra pastori, että jos julkisesti julistatte luopuneenne kirkosta, niin sidotte heti ensi hetkestä itse kätenne. '''Rosmer'''. Luuletteko niin? '''Mortensgård'''. Voitte olla varma siitä, ett’ette näillä seuduin saa mitään toimeen. Ja sitä paitsi – vapaauskoisia meillä jo on yltäkyllin ennaltaan, herra pastori. Olin vähällä sanoa, – '''sitä''' väkeä meillä on jo liiemmaltakin. Puolueemme kaipaa kristillisiä aineksia, – jotain, jota kaikki kunnioittavat. Sitä meillä niin kipeästi tarvitaan. Siksi on viisainta, että pidätte peitossa kaikki sellaiset asiat, jotka eivät liikuta yleisöä. Se on minun mielipiteeni. '''Rosmer'''. Vai niin. Te ette siis uskalla yhtyä minuun, jos julkisesti tunnustan luopumiseni? '''Mortensgård''' (pudistaa päätänsä). Tuskinpa vaan, herra pastori. Viime aikoina olen pitänyt sääntönä, ett’en koskaan auta mitään tai ketään, joka vastustaa kirkollisia asioita. '''Rosmer'''. Oletteko te itse sitte viime aikoina palannut takaisin kirkolliselle kannalle? '''Mortensgård'''. Se olkoon eri asia. '''Rosmer'''. Vai niinkö siis. No, sitte ymmärrän käytöksenne. '''Mortensgård'''. Herra pastori, – teidän pitäisi muistaa, että minulta, – erittäin minulta – puuttuu täydellistä toimintavapautta. '''Rosmer'''. Mikä teitä sitte sitoo? '''Mortensgård'''. Minua sitoo se, että olen merkitty mies. '''Rosmer'''. Ah – vai niin. '''Mortensgård'''. Merkitty mies, herra pastori. Erittäin pitäisi teidän muistaa se. Sillä te etupäässä toimititte minut merkityksi. '''Rosmer'''. Jos siihen aikaan olisin ollut samalla kannalla kuin nyt, olisin menetellyt säälivämmin tutkiessani erehdystänne. '''Mortensgård'''. Sen minä uskon. Mutta nyt sitä ei enää voi auttaa. Te olette jo merkinnyt minut. Merkinnyt minut elinkaudekseni. Ette suinkaan te oikein tiedäkkään miltä merkittynä oleminen tuntuu. Mutta nyt saatte ehkä pian itse tuntea sen karvautta, herra pastori. '''Rosmer'''. Minä? '''Mortensgård'''. Niin. Sillä ettehän toki luule, rehtori Krollin ja hänen piirinsä koskaan antavan anteeksi sitä, että niin perin pohjin olette luopunut heistä? Ja «Isänmaasta» pitäisi tehtämän oikein kiivas nyt, sanotaan. Te voitte helposti tulla merkityksi mieheksi, tekin. '''Rosmer'''. Minä tunnen olevani virheetöin yksityistoimissani. Elämääni ei kukaan pääse moittimaan. '''Mortensgård''' (rauhallisesti hymyillen). Se oli rohkeasti sanottu, herra pastori. '''Rosmer'''. Voi olla. Mutta minulla on oikeus puhua niin rohkeasti. '''Mortensgård'''. Sittekkin, jos tutkitte omaa elämäänne yhtä perinpohjin kuin kerran tutkitte minun? '''Rosmer'''. Tuon te sanotte niin kummallisesti. Mitä te sillä tarkoitatte? Jotain erityistä asiaako? '''Mortensgård'''. Niin, '''yhtä''' erityistä asiaa. Vaan yhtä ainoata. Mutta '''siitä''' taitaisi tulla hyvinkin kipeä juttu, jos ilkimieliset vastustajat saisivat siitä vihiä. '''Rosmer'''. Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mikä se asia on. '''Mortensgård'''. Eikö pastori voi itse arvata sitä? '''Rosmer'''. En, en ollenkaan. En vähääkään. '''Mortensgård'''. Niin – niin, – sitte pitänee minun puhua suuni puhtaaksi. – Minulla on tallella eräs kummallinen kirje, joka on kirjoitettu täällä Rosmersholmassa. '''Rosmer'''. Neiti Westin kirje, tarkoitatte? Onko se niin kummallinen? '''Mortensgård'''. Ei, se kirje ei ole kummallinen. Mutta minä olen kerran ennenkin saanut tästä talosta kirjeen. '''Rosmer'''. Senkin neiti Westiltä? '''Mortensgård'''. En, herra pastori. '''Rosmer'''. No, keneltä sitte? Keneltä? '''Mortensgård'''. Rouva vainajalta. '''Rosmer'''. Minun vaimoltani! Oletteko '''te''' saanut kirjeen minun vaimoltani! '''Mortensgård'''. Olen, olen minä saanut. '''Rosmer'''. Koska? '''Mortensgård'''. Rouva vainajan viimeisinä elinpäivinä. Siitä taitaa nyt olla noin puolitoista vuotta. Ja se kirje, se on kummallinen. '''Rosmer'''. Tiedätte kai, että vaimoni oli sairasmielinen siihen aikaan? '''Mortensgård'''. Niin, minä tiedän, että moni niin luuli. Mutta ei minusta mitään sellaista voinut kirjeestä havaita. Kun sanon kirjettä kummalliseksi, niin tarkoitan sillä muuta. '''Rosmer'''. Ja mitä ihmettä minun vaimo-raukkani on tullut teille kirjoittaneeksi? '''Mortensgård'''. Kirje on minulla kotonani. Hän alkaa jotenkin niin, että hän on suuressa tuskassa ja kauhussa. Sillä näillä seuduin on niin paljo ilkeitä ihmisiä, hän kirjoittaa. Ja ne ihmiset koettavat vaan tehdä teille harmia ja vahinkoa. '''Rosmer'''. Minulle? '''Mortensgård'''. Niin, niin hän sanoo. Ja sitte tulee kaikista kummallisin. Kerronko senkin, herra pastori? '''Rosmer'''. Tietysti! Kaikki tyyni. Ihan peittelemättä. '''Mortensgård'''. Rouva vainaja pyytää ja rukoilee minua olemaan jalomielinen. Hän tietää, sanoo hän, pastorin toimittaneen minun pois opettajavirastani. Ja sitte hän pyytää niin hartaasti, ett’en kostaisi. '''Rosmer'''. Mitenkä hän sitte luuli teidän voivan kostaa? '''Mortensgård'''. Kirjeessä seisoo, että jos korviini tulee sellaisia huhuja, että Rosmersholmassa eletään syntistä elämää, niin ei minun pitäisi uskoa niitä; sillä ilkeät ihmiset niitä vaan levittelivät, tehdäkseen teidät onnettomaksi. '''Rosmer'''. Onko kirjeessä niin! '''Mortensgård'''. Te voitte itse sopivassa tilaisuudessa saada lukea kirjeen, herra pastori. '''Rosmer'''. Mutta minä en ymmärrä –! Mitä hän sitte kuvitteli niiden huhujen tarkoittavan? '''Mortensgård'''. Ensiksikin, että pastori oli luopunut lapsuutensa uskosta. Sitä nyt rouva väitti varmaksi valheeksi – silloin. Ja sitte – hm – '''Rosmer'''. Sitte? '''Mortensgård'''. Ja sitte hän kirjoittaa, – se osa tuntuu jotenkin sekaantuneelta – ett’ei hän tiedä mistään syntisestä elämästä Rosmersholmassa. Ett’ei hänelle koskaan ole tehty mitään vääryyttä. Ja sitte hän rukoilee minua, että jos sellaisia huhuja tulisi liikkeelle, minä en puhuisi niistä mitään «Välkyttäjässä». '''Rosmer'''. Mainitseeko hän mitään nimiä? '''Mortensgård'''. Ei. '''Rosmer'''. Kuka teille sen kirjeen toi? '''Mortensgård'''. Minä olen luvannut, ett’en sano sitä. Se tuotiin minulle eräänä iltana hämärässä. '''Rosmer'''. Olisitte heti tiedustellut, niin olisitte saanut kuulla, että onneton vaimo-parkani oli heikkomielinen. '''Mortensgård'''. Minä tiedustelinkin, herra pastori. Mutta minun täytyy tunnustaa, ett’ei hän minuun tehnyt sitä vaikutusta. '''Rosmer'''. Eikö tehnyt? – Mutta minkä tähden nyt puhutte minulle tuosta vanhasta sekanaisesta kirjeestä? '''Mortensgård'''. Neuvoakseni teitä olemaan hyvin varovainen, pastori Rosmer. '''Rosmer'''. Elämässänikö, tarkoitatte? '''Mortensgård'''. Niin. Muistakaa, että vast’edes olette sotajalalla oleva mies. '''Rosmer'''. Te siis pysytte luulossanne, että täällä on jotain salattavaa? '''Mortensgård'''. Minä en ymmärrä, miksi vapautunut mies ei nauttisi elämästä, niin paljon kuin mahdollista! Mutta olkaa vaan, niin kuin jo sanoin, tästä lähin hyvin varova. Jos vaan uumottaisiin jotain, joka on vasten tapoja, niin voitte olla varma siitä, että sen johdosta moitittaisiin koko vapaamielistä suuntaa. – Hyvästi, pastori Rosmer. '''Rosmer'''. Hyvästi. '''Mortensgård'''. Ja nyt minä menen suoraan kirjapainoon ja panen tämän uutisen «Välkyttäjään». '''Rosmer'''. Pankaa kaikki lehteen. '''Mortensgård'''. Minä panen kaikki, mitä yhteisen kansan tarvitsee tietää. (Tervehtii ja menee. '''Rosmer''' jää seisomaan ovelle, hänen mennessään portaita alas. Ulko-ovi lyödään kiinni.) '''Rosmer''' (ovessa, huutaa puoliääneen). Rebekka; Re –! Hm. (ääneen.) Matami Helseth, – eikö neiti West ole siellä alhaalla? '''Matami Helseth''' (vastaa alhaalta eteisestä). Ei, hra pastori, täällä hän ei ole. (Perältä vedetään esiriippu syrjään. Rebekka näkyy aukossa.) '''Rebekka'''. Rosmer! '''Rosmer''' (kääntyy). Mitä! Olitko minun makuuhuoneessani! Mitä siellä olet tehnyt? '''Rebekka''' (menee hänen luoksensa). Minä olen kuunnellut. '''Rosmer'''. Ei mutta, Rebekka, kuinka voit niin tehdä? '''Rebekka'''. Voin minä, voin. Hän sanoi sen niin ilkeästi, – sen minun aamupuvustani –. '''Rosmer'''. Ah, sinä olit siis siellä Krollinkin aikana –? '''Rebekka'''. Niin olin. Minä tahdoin tietää, mitä hän oikein tarkoitti. '''Rosmer'''. Minä olisin kyllä kertonut sen sinulle. '''Rebekka'''. Tuskin sinä olisit kertonut minulle kaikkia. Etkä suinkaan hänen sanoillansa. '''Rosmer'''. Kuulitko sinä sitte kaikki? '''Rebekka'''. Enimmät ainakin, luullakseni. Minun täytyi mennä hetkeksi alas, kun Mortensgård tuli. '''Rosmer'''. Ja sitte palasit ylös takaisin – '''Rebekka'''. Elä suutu siitä, rakas ystävä. '''Rosmer'''. Tee sinä kaikki, mitä vaan itse pidät oikeana ja hyvänä. Onhan sinulla täysi vapautesi. – Mutta mitä nyt sanot, Rebekka –? Oo, en ole mielestäni vielä koskaan tarvinnut sinua niinkuin nyt. '''Rebekka'''. Olemmehan me kumpikin olleet valmiit kestämään, mitä kerran oli tuleva. '''Rosmer'''. Ei, ei, emme tätä? '''Rebekka'''. Emmekö tätä? '''Rosmer'''. Ajattelinhan minä tosin, että meidän kaunis, puhdas ystävyytemme joskus kyllä joutuisi tahran ja epäluulon alaiseksi. Mutta Krollia en peljännyt. Häneltä en ikinä olisi tällaista odottanut. Mutta kyllä noilta muilta, raakoine mielineen ja saastaisine silmineen. – Niin niin, minulla oli kyllin syytä, kateellisesti salatessani liittoamme ihmisiltä. Se oli vaarallinen salaisuus. '''Rebekka'''. Oi, mitä me siitä huolimme, mitä kaikki nuo muut sanovat! Tiedämmehän itse olevamme syyttömät. '''Rosmer'''. Minä? Syytön? Niin, niinhän itsekkin luulin olevani – aina tähän päivään asti. Mutta nyt, – nyt Rebekka –. '''Rebekka'''. Niin, mitä nyt? '''Rosmer'''. Kuinka minun on selittäminen Beaten kauhea syytös? '''Rebekka''' (puhjeten sanoihin). Oi, elä puhu Beatesta! Elä ajattele enää Beatea! Olithan jo niin hyvin vieraantunut hänestä, joka on kuollut. '''Rosmer'''. Saatuani tämän tietää, on hän mielestäni taas tullut kauhistavan eläväksi. '''Rebekka'''. Oi ei, – elä puhu siitä Rosmer! Elä puhu! '''Rosmer'''. Puhun, Rebekka. Meidän täytyy koettaa päästä asian perille. Kuinka hän on voinut saada päähänsä tuon onnettoman epäluulon? '''Rebekka'''. Ethän toki itse alkane epäillä, oliko hän oikein heikkomielinen? '''Rosmer'''. Alan niin, – se se juuri on, josta en enää voi olla ihan varma. Ja sitä paitsi, jos hän olikin –. '''Rebekka'''. Jos hän olikin? Niin, mitä sitte? '''Rosmer'''. Minä tarkoitan, mikä oli sitte lähin syy siihen, että hänen mielensairautensa muuttui heikkomielisyydeksi? '''Rebekka'''. Oi, mitä hyötyä siitä on, että heittäyt tuollaisiin mietteisin! '''Rosmer'''. En voi muuta, Rebekka. En voi koskaan, vaikka kuinka tahtoisin, päästä tästä kalvavasta epäluulosta. '''Rebekka'''. Vaaralliseksi voi tulla – noin herkeämättä seurata samaa tukalaa ajatusta. '''Rosmer''' (kulkee edestakaisin levottomana ja ajatuksissansa). Minä olen mahtanut jollain tavalla ilmaista salaisuuteni. Hän ehkä havaitsi, kuinka minusta alkoi tuntua onnelliselta '''sinun''' tultuasi meille. '''Rebekka'''. Mutta rakas Rosmer, vaikka niinkin olisi ollut –! '''Rosmer'''. Saatpa nähdä – hän kyllä huomasi, että me luimme samoja kirjoja. Että me etsimme toistemme seuraa ja puhuimme yhdessä kaikista noista uusista asioista. Mutta minä en sittekkään käsitä sitä! Sillä minä olin niin varovainen säästääkseni häneltä katkeruutta Muistellessani niitä aikoja, tuntuu minusta, että koetin ikäänkuin henkeni kaupalla, pitää häntä ulkopuolella meidän elämäämme. Tai enkö minä koettanut, Rebekka? '''Rebekka'''. Koetit, koetit ihan varmaan. '''Rosmer'''. Ja sinä samoin. Ja kuitenkin –! Ooh, sitä on kauhea ajatella! Täällä hän siis – hän, sairasmielisessä rakkaudessaan – vaan aina vaiti – piti meitä silmällä – huomasi kaikki ja, – käsitti kaikki väärin. '''Rebekka''' (väännellen käsiään). Oi, ett’en koskaan olisi tullut Rosmersholmaan! '''Rosmer'''. Oi, kun ajattelee, mitä hän on kärsinyt hiljaisuudessa! Mitä ilkeyksiä hän on sairaissa aivoissaan kutonut kokoon ja sovittanut meihin. – Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään, josta olisit voinut aavistaa tätä? '''Rebekka''' (kiihkeästi). Minulle! Luuletko, että sitte olisin viipynyt täällä päivääkään sen jälkeen? '''Rosmer'''. Et, et, tietysti. – Oi, mitä taistelua hän on mahtanut taistella. Ja taistellut ihan yksin. – Ja lopuksi sitte tuo liikuttava – meitä syyttävä voitto – myllykoskessa, (heittäytyy tuolille kirjoituspöydän eteen, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja peittää kasvonsa käsillään). '''Rebekka''' (lähestyy varovasti takaa päin). Kuuleppas nyt Rosmer. Jos voisit kutsua Beaten takaisin – luoksesi – Rosmersholmaan, – tekisitkö sen? '''Rosmer'''. Oo, tiedänkö minä, mitä tekisin tai olisin tekemättä. Minä en voi ajatella, muuta kuin tuota yhtä ainoata asiaa, – jota ei voi parantaa. '''Rebekka'''. Nyt olisit alkanut elää, Rosmer. Sinä olit jo alkanut. Olit vapauttanut itsesi täydellisesti, – kaikista. Sinusta tuntui niin iloiselta ja keveältä –. '''Rosmer'''. Aivan niin, – siltä minusta tuntui, – nyt tulee tämä kalvava tuska –. '''Rebekka''' (hänen takanansa, käsivarsin nojaten hänen tuoliinsa). Kuinka suloiselta tuntui, kun istuimme hämärissä tuolla alhaalla arkihuoneessa. Ja kun sitte yksin neuvoin sommittelimme uusia elämän tehtäviä. Sinä tahdoit omin käsin tarttua virkeään elämään, – nykyhetken virkeään elämään, – niinkuin sanoit. Kodista kotiin aijoit kulkea vapauttavana vieraana. Voittaa mielet ja tahdot puolellesi. Luoda aatelis-ihmisiä ylt’ympäri – yhä loitommalle. Aatelis-ihmisiä. '''Rosmer'''. Iloisia aatelis-ihmisiä. '''Rebekka'''. Niin – iloisia. '''Rosmer'''. Sillä ilo, Rebekka, ilo se jalostaa mielet. '''Rebekka'''. Etkö luule – tuskankin jalostavan? Suuren tuskan? '''Rosmer'''. Luulen, – jos sen voi kestää. Päästä siitä. Voittaa sen. '''Rebekka'''. '''Voittaa''' sinunkin juuri täytyy. '''Rosmer''' (pudistaa, raskaasti päätään). Minä en koskaan voita sitä – täydellisesti. Ainiaksi kytee sielussani sama epäluulo. Sama arvelu. Minä en enää koskaan voi riemuita '''siitä''', joka tekee elämän niin hurmaavan suloiseksi. '''Rebekka''' (hiljemmin, tuolin selkälaudan takaa). Mitä sinä tarkoitat, Rosmer? '''Rosmer'''. Tyyntä, iloista viattomuuden tuntoa. '''Rebekka''' (astuu askeleen taaksepäin). Niin, viattomuus. (pieni vaitiolo.) '''Rosmer''' (nojaa kyynärpäitään pöytään; pää käsien nojassa, tuijottaa eteensä). Ja kuinka hän on osannut yhteen sommitella. Miten järkevästi hän on johtanut luulon luulosta. Ensin alkaa hän epäillä minun uskonnollisuuttani –. Kuinka hän juuri voi epäillä '''sitä'''? Mutta hän epäili. Ja epäilys kasvoi varmuudeksi. Ja sitte, – niin, sitte oli hänen niin helppo pitää kaikkea muuta mahdollisena. (oikaisee itsensä tuolissa ja työntää sormet kiivaasti tukkaansa.) Oi, näitä hurjia kuvitteluja. Minä en koskaan pääse niistä. Tunnen sen niin varmasti. Minä tiedän sen. Milloin tahansa kiitävät ne lymypaikoistaan muistuttamaan minulle vainajata. '''Rebekka'''. Aivan kuin Rosmersholman valkea hevonen. '''Rosmer'''. Niin, aivan niin. Vinhuen pimeyden halki. Hiljaisuudessa. '''Rebekka'''. Ja tuollaisen onnettoman kuvittelu-kummituksen tähden päästäisit sinä käsistäsi virkeän elämän, juuri kun olet alkanut elää. '''Rosmer'''. Oikeassa olet; se on raskasta. Raskasta, Rebekka. Mutta minä en voi muuta. Mitenkä minä sitte koskaan voittaisin sen! '''Rebekka''' (tuolin takana). Luomalla itsellesi uusia suhteita. '''Rosmer''' (säpsähtää, katsoo ylös). Uusia suhteita! '''Rebekka'''. Niin, uusia suhteita ulkopuoliseen maailmaan. Rupeamalla elämään, toimeen ja työhön. Jättäisit tämän miettimisen ja ratkaisemattomien kysymysten punnitsemisen. '''Rosmer''' (nousee). Uusia suhteita? (menee lattian poikki, seisahtaa oven luona ja palaa sitte takaisin.) Yksi kysymys johtuu mieleeni. Eikö se ole tullut sinunkin mieleesi, Rebekka? '''Rebekka''' (hengittää vaikeasti). Sano minulle – – mikä – se on. '''Rosmer'''. Miten luulet meidän suhteemme muuttuvan tämän jälkeen? '''Rebekka'''. Minä luulen ystävyytemme kestävän – mitä tahansa tulleekkin. '''Rosmer'''. Niin, en minä nyt juuri '''sitä''' tarkoita. Mutta eikö se, joka meidät heti alussa vei yhteen; – se joka sitoo meidät niin hartaasti toisiimme, – meidän yhteinen uskomme puhtaasen yhdys-elämään miehen ja naisen välillä – '''Rebekka'''. Niin niin, – mitä siitä? '''Rosmer'''. Minä tarkoitan, että sellainen suhde, – kuin meidän siis, – eikö se sovi paraiten hiljaiseen, onnelliseen rauhan-elämään –? '''Rebekka'''. Entä sitte! '''Rosmer'''. Ja nyt minulle alkaa elämä täynnä taistelua ja levottomuutta, suuria mielenliikutuksia. Sillä minä '''tahdon''' elää elämäni, Rebekka! Minä en anna pöyristävien mahdollisuuksien kukistaa itseäni. Minä en salli kenenkään määrätä elinrataani, en elävien – enkä kenenkään muunkaan. '''Rebekka'''. Ei ei, elä sallikkaan! Ole täydellisesti vapaa mies, Rosmer. '''Rosmer'''. Mutta tiedätkö, mitä sitte tulee mieleeni? Etkö tiedä? Etkö huomaa, kuinka minä paraiten voin vapautua kaikista kalvavista muistoista – koko surullisesta entisyydestäni? '''Rebekka'''. No –! '''Rosmer'''. Asettamalla sitä vastaan uuden, elävän todellisuuden. '''Rebekka''' (tavoitellen tuolin selkälautaa). Elävän –? Mitä – tarkoitat? '''Rosmer''' (lähemmäksi). Rebekka, – jos nyt kysyn sinulta – tahdotko ruveta toiseksi vaimokseni? '''Rebekka''' (silmänräpäyksen sanattomana, huudahtaa riemuiten). Sinun vaimoksesi! – Sinun? – Minä! '''Rosmer'''. Hyvä, koetelkaamme sitte. Me kaksi tahdomme olla '''yksi'''. Elköön täällä enää missään olko tyhjää sijaa kuolleen jälkeen. '''Rebekka'''. Minä – Beaten sijalle –! '''Rosmer'''. Sitte olemme päässeet hänestä. Täydellisesti. Ikuisiksi ajoiksi. '''Rebekka''' (hiljaa ja vavisten). Luuletko niin, Rosmer? '''Rosmer'''. Sen täytyy tapahtua. Minä en voi, enkä tahdo käydä elämäni halki ruumis seljässä. Auta minua heittämään se luotani, Rebekka. Ja tukahuttakaamme kaikki muistot vapauteen, riemuun, intohimon liekkiin. Sinä olet oleva minulle ainoa vaimo, joka minulla koskaan on ollut. '''Rebekka''' (tyyntyneenä). Elä enää koskaan ota tätä puheeksi. Minä en milloinkaan rupea vaimoksesi. '''Rosmer'''. Kuinka! Et milloinkaan! Oo, etkö sitte luule voivasi ruveta minua rakastamaan? Eikö meidän ystävyydessämme jo ole vivahdus rakkaudesta! '''Rebekka''' (panee kädet korvilleen, aivan kuin säikähtäneenä). Elä puhu noin, Rosmer! Elä sano sitä! '''Rosmer'''. On on, – meidän suhteessamme '''on''' versova mahdollisuus. Ooh, minä näen kasvoistasi, että sinusta tuntuu myöskin siltä, eikö tunnu, Rebekka? '''Rebekka''' (taas lujasti ja maltilla). Kuule minua. Sen sanon sinulle, – että ellet heitä tuota ajatustasi, lähden minä Rosmersholmasta. '''Rosmer'''. Lähdet! Sinä! Sitä et voi. Se on mahdotonta. '''Rebekka''' Vielä mahdottomampaa on, että minä voin ruveta sinun vaimoksesi. Siksi en kuuna päivänä voi ruveta. '''Rosmer''' (katsoo häneen säpsähtäen). «Et voi,» sanot. Ja sanot sen niin kummallisesti. Minkä tähden et voi? '''Rebekka''' (tarttuu hänen kumpaankin käteensä). Rakas ystävä, – sekä itsesi että minun tähteni, – elä kysy minkä tähden. (päästää hänet.) Kas niin, Rosmer. (Menee vasemman puoliselle ovelle.) '''Rosmer'''. Tästä lähin ei minulla ole muuta kysyttävää kuin tuo sama – minkä tähden? '''Rebekka''' (kääntyy, katsoo häneen). Sitte on kaikki loppunut. '''Rosmer'''. Meidän väliltämmekö? '''Rebekka'''. Niin. '''Rosmer'''. Ei koskaan ole meidän kahden väliltä kaikki loppunut. Et koskaan sinä lähde Rosmersholmasta. '''Rebekka''' (käsi ovenkääkässä). En, en suinkaan minä lähdekkään. Mutta jos useimmin minulta kysyt – niin tulee loppu kuitenkin. '''Rosmer'''. Loppu kuitenkin? Kuinka –? '''Rebekka'''. Niin, sillä silloin menen minä samaa tietä kuin Beatekin. Nyt sen tiedät, Rosmer. '''Rosmer'''. Rebekka –! '''Rebekka''' (ovessa, nyökkää hitaasti päällään). Nyt sen tiedät. (menee). '''Rosmer''' (tuijottaa ikäänkuin sekaisena ollen suljettuun oveen ja sanoo itsekseen). Mitä – tämä – on? [[Luokka:Rosmersholma]] 3015 5247 2006-08-31T19:17:49Z Nysalor 5 Kolmas näytös {{Otsikko |edellinen=[[Rosmersholma: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Rosmersholma: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Rosmersholma]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Rosmersholman arkihuone. Akkuna ja eteisen ovi ovat auki. Aamupäivä-aurinko paistaa ulkona.) ('''Rebekka West''', samassa puvussa kuin ensimmäisessä näytöksessäkin, seisoo akkunan edessä, siirrellen ja hypistellen kasvia. Hänen virkkaustyönsä on nojatuolissa. Matami Helseth kulkee edestakaisin höyhenhuiska kädessä, tomutellen huonekaluja.) '''Rebekka''' (hetken vaitiolon perästä). Kummallista, että pastori viipyy tänään niin kauvan yläkerrassa. '''Matami Helseth'''. No, useinhan se tapahtuu. Mutta kai hän nyt jo pian tulee alaskin, luulen ma. '''Rebekka'''. Oletteko nähnyt häntä tänään? '''Matami Helseth'''. Vilaukselta vaan. Kun vein kahvia hänelle, meni hän makuukamariinsa pukemaan päälleen. '''Rebekka'''. Kysyn vaan siksi, että hän eilen ei ollut oikein terve. '''Matami Helseth'''. Ei, huonolta hän näytti. Ja sitte minä luulen hänen vielä joutuneen johonkin kinaan lankonsa kanssa. '''Rebekka'''. Mistähän syystä, luulette te? '''Matami Helseth'''. Sitä minä en voi tietää. Ehkä se tuo Mortensgård on ärsyttänyt heidät riitajalalle. '''Rebekka'''. Ehkäpä niin. Tunnetteko te tuota Peder Mortensgårdia? '''Matami Helseth'''. Enhän nyt toki. Mistä tulee mieleennekin? Sellaista mokomaa kuin hän on! '''Rebekka'''. Siksikö, tarkoitatte, että hän toimittaa ilkeätä lehteänsä? '''Matami Helseth'''. Ooh, ei ainoastaan siitä syystä. – Olette kai, neiti, kuullut, että hän eli erään naidun vaimon kanssa, jonka mies oli lähtenyt karkuun? Vaimo sai lapsia. '''Rebekka'''. Olen kuullut siitä puhuttavan. Mutta se tapahtui varmaankin paljoa ennen minun tänne tuloani. '''Matami Helseth'''. Niin, tietysti. Mortensgård oli silloin aivan nuori. Ja olisihan sillä naisella pitänyt olla enemmän järkeä kuin hänellä. Hän olisi tahtonut mennä naimisiinkin, hän. Mutta eihän se käynyt päinsä. Ja kyllä hän siitä kärsiä sai. – Mutta sitte hän on paisunut mahtavaksi. Moni täällä tarvitsee nykyään '''sitä''' miestä. '''Rebekka'''. Useammat alhaiset ihmiset kääntyvät kai kernaimmin häneen, kun ovat joutuneet pulaan. '''Matami Helseth'''. Hm, kyllä ne vaan muutkin kuin alhaiset ihmiset – –. '''Rebekka''' (vilkasee häneen salaa). Mitenkä? '''Matami Helseth''' (sohvan luona, tomuttaa ahkerasti). Sellaisetkin ihmiset, joista sitä ei voisi edes uskoakkaan, neiti! '''Rebekka''' (asettelee kasvia). Niin, te vaan arvelette, matami Helseth. Sillä ettehän '''te''' voi olla ihan varma noista asioista. '''Matami Helseth'''. Vai niin, vai luulette te, neiti, että minä en voi olla ihan varma. Voin niin, kun voinkin. Sillä – jos puhun suuni puhtaaksi – niin olen itse kerran vienyt kirjeen Mortensgårdille. '''Rebekka''' (kääntyy). Eihän, – vai olette! '''Matami Helseth'''. Olen kyllä; olen kun olenkin. Ja se kirje oli vielä kirjoitettu täällä Rosmersholmassa. '''Rebekka'''. Oikeinko totta, matami? '''Matami Helseth'''. Niin, toden totta. Ja hienolle paperille se oli kirjoitettu. Ja takapuolella oli hienoa, punaista lakkaa. '''Rebekka'''. Ja teille se uskottiin vietäväksi. No, sitte ei ole vaikea arvata, keneltä kirje oli. '''Matami Helseth'''. Noh? '''Rebekka'''. Se oli tietysti jotain, jota rouva Rosmer-parka sairasmielisyydessään – '''Matami Helseth'''. '''Niin''' sanotte te, neiti West, enkä minä. '''Rebekka'''. Mutta mitä siinä kirjeessä sitte oli? Niin se on tosi – mistä te sen tietäisitte. '''Matami Helseth'''. Hm, ehkä minä kuitenkin tiedän sen. '''Rebekka'''. Sanoiko hän teille, mitä hän siihen kirjoitti? '''Matami Helseth'''. Ei, ei hän sitä juuri tehnyt. Mutta kun Mortensgård oli lukenut kirjeen, alkoi hän kysellä minulta jos jotain, ristiin rastiin, niin että minä kyllä arvasin, mitä kirjeessä oli. '''Rebekka'''. Mitä luulette siinä sitte olleen? Voi, hyvä, rakas matami, sanokaa se minulle? '''Matami Helseth'''. E – en, en suinkaan neiti. En mistään hinnasta minä sano. '''Rebekka'''. No, minulle te kyllä voitte sen sanoa. Olemmehan me niin hyviä ystäviä. '''Matami Helseth'''. Herra varjelkoon minua kertomasta '''siitä''' teille, neiti. Minä voin ainoastaan sanoa, että siinä oli jotain ilkeätä, jota ne olivat uskotelleet sairaalle rouva-raukallemme. '''Rebekka'''. Kuka oli uskotellut hänelle? '''Matami Helseth'''. Häijyt ihmiset, neiti West. Häijyt ihmiset. '''Rebekka'''. Häijyt –? '''Matami Helseth'''. Niin, sen sanon kahdesti. Oikein häijyjä ne ihmiset olivat olleetkin. '''Rebekka'''. Kenen te luulisitte sen sitte olleen? '''Matami Helseth'''. O-oh – kyllä minä tiedän, kenen siksi luulisin. Mutta herra hallitkoon kieltäni. Siellä kaupungissa on tosin muuan rouva, joka – hm! '''Rebekka'''. Minä näen kasvoistanne, että tarkoitatte rouva Krollia. '''Matami Helseth'''. Niin, hän on se, mikä on, hän juuri. Minulle hän nyt aina on ollut niin isoista. Ja teitä hän ei ole koskaan hyvänsuovan silmillä katsellut. '''Rebekka'''. Luuletteko te, että rouva Rosmer oli täydellä järjellään, kirjoittaessaan tuon kirjeen Mortensgårdille? '''Matami Helseth'''. Sen järjen laita on niin ja näin, neiti. Ei hän nyt ainakaan ihan sekasin ollut, luullakseni. '''Rebekka'''. Mutta hän joutui aivan suunniltaan, kun sai kuulla jäävänsä lapsettomaksi. Silloin se hulluus puhkesi. '''Matami Helseth'''. Niin, '''se''' koski kovasti rouva-parkaan. '''Rebekka''' (ottaa käsityönsä ja istuu tuolille akkunan luo). Ettekö tekin muuten usko sen olleen onneksi pastorille? '''Matami Helseth'''. Minkä, neiti? '''Rebekka'''. Että taloon ei tullut lapsia. Vai kuinka? '''Matami Helseth'''. Hm, minä en oikein tiedä, mitä siihen pitäisi sanomani. '''Rebekka'''. Uskokaa minua. Paras se meille oli. Pastori Rosmer ei ole luotu kuulemaan lasten-itkua. '''Matami Helseth'''. Rosmersholmassa eivät pikku lapset itke, neiti. '''Rebekka''' (katsoo häneen). Eivätkö ne itke? '''Matami Helseth'''. Eivät. Ei kukaan muista kuulleensa pikkulapsien itkeneen tässä talossa. '''Rebekka'''. Sepä kummallista. '''Matami Helseth'''. Niin, eikö se ole kummallista? Mutta se on suvussa. Ja sitte on vielä toinen kummallinen seikka. Suuremmaksi tultuaan eivät ne koskaan naura. Eivät koskaan, koko elämässään. '''Rebekka'''. Sepä vasta olisi ihmeellistä –. '''Matami Helseth'''. Oletteko kertaakaan nähnyt tai kuullut pastorin nauravan? '''Rebekka'''. En – kun oikein ajattelen, niin luulen teidän melkein olevan oikeassa. Mutta tämän puolen ihmiset nauravat minusta yleensä hyvin harvoin. '''Matami Helseth'''. Niin nauravat. Rosmersholmasta se sai alkunsa, sanotaan. Ja sitte se arvatakseni on levinnyt, sekin, niin kuin muutkin tarttumat. '''Rebekka'''. Te olette syvämielinen nainen, te, matami Helseth. '''Matami Helseth'''. Ooh, ruvetkaa tässä nyt pitämään pilkkananne –. (kuuntelee.) Hys – Hys, – pastori kuuluu tulevan alas. Hän ei kärsi tomuhuiskaa huoneessa. (menee oikeanpuolisesta ovesta ulos.) ('''Johannes Rosmer''', keppi ja hattu kädessä, tulee eteisestä.) '''Rosmer'''. Hyvää huomenta, Rebekka. '''Rebekka'''. Hyvää huomenta ystäväni. (vähän ajan kuluttua; virkaten.) Menetkö kävelemään? '''Rosmer'''. Menen. '''Rebekka'''. Niin, ilma onkin niin kaunis. '''Rosmer'''. Sinä et käynyt aamulla luonani. '''Rebekka'''. En, – en käynyt. En tänään. '''Rosmer'''. Etkö aijo toistekkaan tulla? '''Rebekka'''. Ooh – en minä nyt vielä tiedä. '''Rosmer'''. Onko tullut mitään minulle? '''Rebekka'''. «Isänmaa» on tullut. '''Rosmer'''. «Isänmaa» –! '''Rebekka'''. Se on tuolla pöydällä. '''Rosmer'''. (laskee hatun ja kepin kädestään). Onko siinä jotain – –? '''Rebekka'''. On. '''Rosmer'''. Etkä sinä lähettänyt sitä minulle – '''Rebekka'''. Kyllä sen ehdit ajoissa lukea. '''Rosmer'''. No niin. (ottaa sanomalehden ja lukee sitä pöydän vieressä seisoen). – Mitä! – «ei voi kylliksi varoittaa karttamaan halpamielistä puoluepetturia» –. (katsoo Rebekkaan.) He kutsuvat minua puoluepetturiksi, Rebekka. '''Rebekka'''. Eihän siellä mainita mitään nimeä. '''Rosmer'''. Samahan se on. (lukee eteenpäin.) «jalon asian salakavaltajia» –. – «Juudaksia, jotka röyhkeästi julistavat langenneensa, kun vaan luulevat sopivimman ja – hyödyllisimmän hetken olevan käsissä». – «Julkea solvaus kunnioitettavien esi-isiensä muistolle» –. – «odottaen, että nykyhetken herrat palkitsevat heitä ansion mukaisesti.» (laskee sanoman pöydälle.) Ja noin he kirjoittavat minusta. He, jotka tuntevat minut entisistä ajoista ja niin hyvin. He eivät itsekkään usko tuota. He tietävät, että siinä ei ole ainoatakaan sanaa totta – ja sentään he kirjoittavat niin. '''Rebekka'''. Siinä on vielä muutakin. '''Rosmer''' (ottaa taas sanoman). – «on puolustuksena kehittymätön arvostelukyky» –. – «turmiollisen vaikutuksen alaisena, – ja on se vaikutus ehkä ulottunut aloille, joita emme vielä tahdo vetää yleisön arvostelun ja arvelujen alaisiksi» – (katsoo Rebekkaan.) Mitä tämä on? '''Rebekka'''. Huomaathan, että sillä tarkoitetaan minua. '''Rosmer''' (laskee sanoman kädestään). Rebekka, – näin tekevät epärehelliset miehet. '''Rebekka'''. Niin, minusta he eivät ole Mortensgårdia paremmat. '''Rosmer''' (kävelee edestakaisin lattiata). Täällä '''tarvitaan''' pelastusta. Kaikki mitä ihmiskunnassa on hyvää, menee turmioon, jos näin jatketaan. Mutta niin ei saa tapahtua! Oi, kuinka iloinen, – kuinka iloinen olisin, jos saisin ihmiset kuulemaan parempaa tässä inhoittavassa sekasorrossa. '''Rebekka''' (nousee). Niin, eikö totta? Siinä sinulla on suuri ja jalo tehtävä, jonka hyväksi voit elää! '''Rosmer'''. Ajatteles, jos minä voisin herättää heidät itsetuntoon. Saada heidät häpeämään omaa itseänsä ja katumaan. Johtaisin heidän lähestymään toisiansa suvaitsevaisuudessa – rakkaudessa, Rebekka. '''Rebekka'''. Niin ryhdy siihen vaan kaikin voimin, niin saat nähdä onnistuvasi. '''Rosmer'''. Minusta sen pitäisi onnistua. Oi, millaista riemua eläminen silloin olisi. Poissa olisi vihamielinen taistelu. Kilvan vaan riennettäisiin. Joka silmä tähdäten samaan päämaaliin. Tahdot, mielet pyrkien eteenpäin – ylöspäin, – kukin oman luontonsa määräämää tietä. Onnea olisi kaikkia varten, – kaikkien kautta (tulee katsahtaneeksi ulos, säpsähtää, painuu kokoon ja lausuu raskaasti:) Ah! Ei minun kauttani. '''Rebekka'''. Ei –? Ei sinun kauttasi! '''Rosmer'''. Eikä minua vartenkaan. '''Rebekka'''. Oi Rosmer, elä anna tuollaisen epäilyksen herätä mielessäsi. '''Rosmer'''. Onnen, rakas Rebekka – onnen ensi ehto on tyyni, iloisa, varma viattomuuden tunto. '''Rebekka''' (tuijottaen eteensä). Niin, viattomuus –. '''Rosmer'''. Ooh, sen puutetta et sinä käsitä. Mutta minä – –. '''Rebekka'''. Sinä kaikista vähin! '''Rosmer''' (osoittaa akkunaan päin). Myllykoski. '''Rebekka'''. Oi, Rosmer –! ('''Matami Helseth''' kurkistaa oikeanpuolisesta ovesta.) '''Matami Helseth'''. Neiti! '''Rebekka'''. Toiste, toiste. Ei nyt. '''Matami Helseth'''. Vaan pari sanaa, neiti. (Rebekka menee ovelle. Matami Helseth sanoo hänelle jotain. Kuiskuttelevat hetken toisilleen. Matami Helseth nyökähyttää päällään ja menee.) '''Rosmer''' (levottomana). Oliko se jotain minulle? '''Rebekka'''. Ei, se oli vaan talous-asioita. Nyt sinun pitäisi mennä ulos raittiisen ilmaan, Rosmer. Käydä oikein kauvaksi. '''Rosmer''' (ottaa hattunsa). Niin, tule. Niin menemme yhdessä. '''Rebekka'''. Ei, ystäväni, minä en nyt pääse. Sinun täytyy mennä yksin. Mutta karkoita mielestäsi kaikki nuo raskaat ajatukset. Lupaa se minulle. '''Rosmer'''. Niitä en saa koskaan karkoitetuksi – pelkään mä. '''Rebekka'''. Että niin perusteeton asia voi vaikuttaa sinuun noin valtavasti –! '''Rosmer'''. Paha kyllä – se ei ole niinkään perusteeton. Minä olen miettinyt sitä yön, pitkän. Ehkä Beate sittenkin näki oikein. '''Rebekka'''. Missä asiassa, tarkoitat? '''Rosmer'''. Näki oikein, luullessaan minun rakastavan sinua. '''Rebekka'''. '''Siinäkö''' oikein! '''Rosmer''' (laskee hattunsa pöydälle). Minua painaa vaan se kysymys – emmeköhän me kaksi ole koko ajan pettäneet itseämme – kutsuessamme suhdettamme ystävyydeksi. '''Rebekka'''. Tarkoitatko, että sitä yhtä hyvin voisi kutsua –? '''Rosmer'''. – rakkaussuhteeksi. Niin, sitä minä tarkoitan. Jo silloin, kun Beate vielä eli, annoin minä sinulle kaikki ajatukseni. Sinua minä vaan kaipasin. Sinun luonasi minä tunsin tyyntä, iloisaa, vaatimatonta onnea. Kun oikein muistelemme, Rebekka, – niin alkoi meidän yhdys-elämämme aivan kuin suloinen, salaperäinen lapsuudenrakkaus. Intoilematta ja haaveksimatta. Eikö se sinustakin tuntunut siltä. Sano. '''Rebekka''' (taistelee itsekseen). Ooh – en tiedä, mitä siihen vastaisin. '''Rosmer'''. Ja tätä likeistä elämää toisissamme ja toistemme hyväksi me olemme pitäneet ystävyytenä. Ei, Rebekka, meidän suhteemme on ollut henkistä avioliittoa – ehkä heti ensi päivistä alkaen. – Siksi painaa minua rikos. Minulla ei ollut oikeutta siihen, – Beaten tähden ei minulla ollut oikeutta. '''Rebekka'''. Ei oikeutta elää onnellisena? Niinkö luulet, Rosmer? '''Rosmer'''. Hän katseli meidän suhdettamme oman rakkautensa kannalta. Arvosteli meidän suhdettamme oman rakkautensa mukaan. Se oli luonnollista. Beate ei voinut luulla toisin, kuin luuli. '''Rebekka'''. Mutta miksi sinä sitte syytät itseäsi Beaten hairahduksesta? '''Rosmer'''. Rakkaudesta minuun, – se oli rakkautta tavallansa, – meni hän myllykoskeen. Se tosiasia on varma, Rebekka. Enkä minä koskaan saa sitä mielestäni. '''Rebekka'''. Oi, elä ajattele muuta kuin sitä suurta, ylevää tehtävää, jolle olet pyhittänyt elämäsi. '''Rosmer''' (pudistaa päätään). Se tehtävä ei mahda koskaan onnistua. Ei ainakaan minulta. Ei sen jälkeen, mitä nyt tiedän. '''Rebekka'''. Minkä tähden ei sinulta? '''Rosmer'''. Sen tähden, ett’ei mikään rikokselle perustettu asia onnistu. '''Rebekka''' (tuskaantuen). Oi, tämä on suku-epäilystä – suku-tuskaa, – suku-arkuutta. Sanotaan kuolleiden kummittelevan täällä kiitävinä, valkeina hevosina. Minusta tämä on jotain sellaista. '''Rosmer'''. Olkoon se mitä lieneekin. Samahan se on, kun en kumminkaan sitä voita? Ja usko minua, Rebekka. Niin kuin jo sanoin: varmaan voittoon pyrkivällä asialla olkoon iloinen ja viaton mies ajajana. '''Rebekka'''. Onko ilo sitte niin perin välttämätöin sinulle, Rosmer? '''Rosmer'''. Iloko? On, Rebekka, on se. '''Rebekka'''. Sinulle, joka et koskaan voi nauraa! '''Rosmer'''. On se kuitenkin. Usko minua, minulla on suuri taipumus iloisuuteen. '''Rebekka'''. Nyt sinun pitää lähteä, ystäväni. Käydä kaukana, – oikein kaukana. Kuuletko? – Kas tässä on hattusi. Ja tässä keppisi. '''Rosmer''' (ottaa kummankin). Kiitos. Etkö sinä tule mukaan? '''Rebekka'''. En, en, en voi tulla nyt. '''Rosmer'''. No niin siis. – Sinä olet kuitenkin mukanani. (menee ulos eteisen läpi. Vähän ajan kuluttua kurkistaa Rebekka samasta avonaisesta ovesta ulos. Menee sitte oikean puoliselle ovelle.) '''Rebekka''' (avaa ja sanoo puoliääneen). Kas niin, matami. Nyt voitte päästää hänet sisälle. (menee toiselle puolen akkunan luo.) (Vähän ajan kuluttua tulee '''rehtori Kroll''' oikealta, Tervehtii vaiti ja lyhyesti ja pitää hattua kädessään.) '''Kroll'''. Hän on siis mennyt? '''Rebekka'''. Niin on. '''Kroll'''. Onko hänen tapansa käydä kaukana? '''Rebekka'''. On kyllä. Mutta tänään ei hänestä juuri voi olla varma. Ja ellette tahdo tavata häntä – '''Kroll'''. Ei – ei. Teitä minä haluaisin puhutella. Ja ihan kahden kesken. '''Rebekka'''. Parasta sitte on käyttää tilaisuutta. Istukaa, herra rehtori. (istuu akkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Rehtori Kroll istuutuu hänen viereensä.) '''Kroll'''. Neiti West, – te voinette tuskin ajatella, kuinka syvästi ja tuskallisesti minuun koskee – tämä käänne, joka Johannes Rosmerissa on tapahtunut. '''Rebekka'''. Me olimme varmat siitä, että niin piti käymänkin – ensi aluksi. '''Kroll'''. Vaan ensi aluksi? '''Rebekka'''. Rosmer toivoi niin lujasti, että te, joko heti tai myöhemmin olisitte samaa mieltä, kuin hän. '''Kroll'''. Minä? '''Rebekka'''. Sekä te, että kaikki muut hänen ystävänsä. '''Kroll'''. Niin, siinä nyt näette! Noin kykenemätöin hän on arvostelemaan ihmisiä ja oloja elämässä. '''Rebekka'''. Muuten, koska hän kerran tuntee itselleen tarpeelliseksi vapautua kaikin puolin – '''Kroll'''. Niin mutta nähkääs – '''sitä''' minä en usko hänestä. '''Rebekka'''. Mitä te sitte uskotte? '''Kroll'''. Minä uskon '''teidän''' olevan kaiken alkuun panijan. '''Rebekka'''. Tuon arvelun olette saanut rouvaltanne, rehtori Kroll. '''Kroll'''. Se on saman tekevä, keneltä sen olen saanut. Varma asia on vaan, että minussa on herännyt suuri epäluulo – erittäin suuri epäluulo, minä sanon – muistellessani ja miettiessäni koko teidän käytöstänne, aina tänne tulostanne asti. '''Rebekka''' (katsoo häneen). Muistaakseni oli kerran sekin aika, jolloin teissä oli herännyt erittäin suuri luottamus minuun, hyvä rehtori. Olin vähällä sanoa, lämmin luottamus. '''Kroll''' (puoli-ääneen). Jokaisenhan te lumositte, jota koetitte saada valtaanne. '''Rebekka'''. Koetinko minä saada teitä –! '''Kroll'''. Koetitte niin. Nyt en ole enää niin hupsu, että uskoisin teidän puolellanne olleen rahtuakaan tunnetta. Te tahdoitte vaan hankkia itsellenne pääsyn Rosmersholmaan. Saada täällä jalan sijaa. Siihen tarvitsitte minun apuani. Nyt sen huomaan. '''Rebekka'''. Olette siis ihan unohtanut, että Beate minua pyysi ja rukoili tänne muuttamaan. '''Kroll'''. Niin, sitte kun te ensin olitte lumonnut hänetkin. Tai voitteko kutsua ystävyydeksi sitä tunnetta, joka hänet valtasi. Se kääntyi hurmaukseksi – jumaloimiseksi. Se muuttui – miksi sitä sanoisinkaan – jonkinmoiseksi luonnottomaksi rakkaudeksi. Niin, se on oikea nimitys. '''Rebekka'''. Olkaa hyvä ja ajatelkaa missä tilassa sisarenne oli. Mitä minuun tulee, niin en luule olevani millään tavalla intoileva. '''Kroll'''. Ette, ette suinkaan. Mutta sitä vaarallisempi te olette niille ihmisille, joita tahdotte valtaanne. Teidän on niin helppo toimia tuumien ja varmojen laskujen mukaan, – juuri sen vuoksi, että teillä on kylmä sydän. '''Rebekka'''. Kylmä? Oletteko niin varma siitä? '''Kroll'''. Nyt olen siitä ihan varma. Muuten ette olisi niin järkähtämättä vuodesta vuoteen voinut pyrkiä täällä päämaaliinne. – Niin – niin, – sen te nyt olette saavuttanut. Te olette saanut hänet ja kaikki täällä valtaanne. Mutta perille päästäksenne ette ole empinyt tehdessänne hänet onnettomaksi. '''Rebekka'''. Se ei ole totta. Minä en ole sitä tehnyt. Te itse olette tehnyt hänet onnettomaksi. '''Kroll'''. Minäkö! '''Rebekka'''. Niin, pannessanne hänet siihen luuloon, että hän oli syypää Beaten kauheaan loppuun. '''Kroll'''. Vai koski se siis kuitenkin häneen niin kovasti? '''Rebekka'''. Sen voinette arvata. Niin hellä luonto kuin hänellä on – '''Kroll'''. Minä luulin, että niin kutsuttu vapautunut mies olisi voittanut kokonaan arkatuntoisuuden. – Mutta siinäpä se on! – No niin – kyllähän minä sen oikeimmin jo tiesin. Noiden, seiniltä katseleväin miesten jälkeläinen ei pääse niin vaan irtautumaan siitä; mikä polvesta polveen on kulkenut suvussa perintönä. '''Rebekka''' (katselee miettien eteensä). Johannes Rosmerilla on lujat juuret suvussansa. Se on varma se. '''Kroll'''. Niin, ja se teidän olisi pitänyt muistaa, jos teissä olisi ollut myötätuntoisuutta häneen. Mutta ette suinkaan te osannut sitä muistaakkaan. Ovathan teidän edellytyksenne niin perin erillaiset kuin hänen. '''Rebekka'''. Mitä edellytyksiä te tarkoitatte? '''Kroll'''. Minä tarkoitan sukukannan, – alkuperän edellytyksiä, neiti West. '''Rebekka'''. Vai niin. Niin, se on kyllä totta, minä olen hyvin halpaa sukua. Mutta kuitenkin – '''Kroll'''. Minä en tarkoita arvoa enkä asemaa. Minä ajattelen siveellisiä edellytyksiä. '''Rebekka'''. Edellytyksiä? Mihinkä? '''Kroll'''. Ylipäänsä teidän olemassa oloonne. '''Rebekka'''. Mitä te sanotte! '''Kroll'''. Minä sanon sen vaan sen vuoksi, että siinä on selitys teidän menettelyynne. '''Rebekka'''. Tätä minä en ymmärrä. Minä tahdon täyden selvyyden! '''Kroll'''. Minä luulin tosiaan, että teillä oli täysi selvyys asiassa. Muuten olisi hyvin kummallista, miksi te rupesitte tohtori Westin ottotyttäreksi –. '''Rebekka''' (nousee). Vai niin! Nyt ymmärrän. '''Kroll'''. – ja otitte hänen nimensä. Äitinne nimi oli Gamvik. '''Rebekka''' (menee toiselle puolelle). Isäni nimi oli Gamvik, herra rehtori. '''Kroll'''. Äitinne toimi saattoi kai hänet tuon tuostakin tekemisiin piirilääkärin kanssa. '''Rebekka'''. Siinä olette oikeassa. '''Kroll'''. Ja sitte ottaa tämä teidät luokseen – heti äitinne kuoltua. Hän on tyly teille. Ja kuitenkin te pysytte hänen luonaan. Te tiedätte, että hän ei aijo jättää teille äyriäkään perinnöksi. Saittehan te vaan kirstullisen kirjoja. Ja sentään te kestätte hänen luonaan. Suvaitsette hänen äreyttään. Hoitelette häntä viimeiseen asti. '''Rebekka''' (toisella puolella, pöydän luona, katsoo häneen pilkallisesti). Ja syyksi kaikkiin noihin töihini arvelette te sen seikan, että syntymässäni muka oli jotain epäsiveellistä – rikoksellista! '''Kroll'''. Minä päätän, että teitte, kaikki mitä teitte hänen hyväkseen, ehdottomasta tyttären vaistista. Muuten pidän koko teidän menettelytapaanne alkuperänne seurauksena. '''Rebekka''' (kiivaasti). Mutta koko puheessanne ei ole sanaakaan totta! Sen voin todistaa! Sillä tohtori West ei ollut vielä tullut Lappiin minun syntyessäni. '''Kroll'''. Anteeksi, – neiti. Hän tuli sinne vuotta ennen. Siitä olen minä ottanut selon. '''Rebekka'''. Te olette erehtynyt, minä sanon! Tykkänään erehtynyt! '''Kroll'''. Sanoittehan tässä toissa päivänä, että olette yhdeksänkolmatta vanha. Käytte kolmeakymmentä. '''Rebekka'''. Niinkö? Sanoinko minä niin? '''Kroll'''. Sanoitte kyllä. Ja siitä minä voin laskea – '''Rebekka'''. Seis! Laskuista ei ole hyötyä. Minä voin yhtä hyvin tunnustaa teille heti, että olen vuotta vanhempi kuin sanoin olevani. '''Kroll''' (hymyilee epäillen). Todellakin? Sepä oli uutinen. Mistä se lähtee? '''Rebekka'''. Täytettyäni viisikolmatta, aloin mielestäni – naimatoin kuin olin – tulla liian vanhaksi. Ja sitte rupesin valehtelemaan itseäni vuotta nuoremmaksi. '''Kroll'''. Te? Vapautunut nainen. Onko teilläkin ennakkoluuloja naima-ijän suhteen? '''Rebekka'''. Siinä tein perin tuhmasti – oikein naurettavasti. Mutta ihmiseen jää aina jotain, josta ei pääse vapautumaan. Sellaisia me nyt olemme. '''Kroll'''. Olkoonpa niinkin. Mutta laskuni voi sittenkin olla oikea. Sillä tohtori West kävi siellä käymätietä, vuotta ennen viran saantiaan. '''Rebekka''' (kiivastuu). Se ei ole totta! '''Kroll'''. Eikö ole totta? '''Rebekka'''. Ei. Sillä äiti ei koskaan puhunut mitään siitä. '''Kroll'''. Vai ei hän puhunut? '''Rebekka'''. Ei koskaan. Eikä tohtori West myöskään. Ei sanaakaan. '''Kroll'''. Ehkä he vaikenivat sen vuoksi, että heillä oli syytä saada yksi vuosi unhohtuksiin? Samoin kuin '''tekin''' olette tehnyt, neiti West. Se on ehkä suku-omituisuus. '''Rebekka''' (kulkee edestakaisin, väännellen käsiään). Se on mahdotonta. Te tahdotte vaan luulotella minua. Ei ikinä se ole totta, ei. Se ei voi olla totta! Ei iki-päivinä –! '''Kroll''' (nousee). Mutta, hyvä neiti, – miksi Herran nimessä te noin riehutte? Vallanhan te säikytätte minua! Mitä on minun luuleminen ja ajatteleminen –! '''Rebekka'''. Ei mitään. Teidän ei tarvitse luulla eikä ajatella mitään. '''Kroll'''. Selittäkää sitte kaikella muotoa, kuinka te joudutte noin suunniltanne sellaisen asian – sellaisen mahdollisuuden tähden. '''Rebekka''' (hilliten itseänsä). Onhan se selvä asia, rehtori Kroll. Ei minulla ole halua pitää itseäni laittomana lapsena. '''Kroll'''. Vai niinkö? No, no, tyydytään nyt – vastaiseksi – siihen selitykseen. Siis on teillä siinäkin suhteessa jäänyt pieni ennakkoluulo. '''Rebekka'''. Niin kaiketi minulla on. '''Kroll'''. No, ja luullakseni tuo teidän vapautumisenne – niinkuin sitä kutsutte – on monissa kohdin samanlaista. Te olette kirjoista hankkinut itsellenne koko joukon uusia mietteitä ja mielipiteitä. Te olette saanut jonkinlaisia tietoja tutkimuksista usealla alalla – tutkimuksista, jotka näyttävät kukistavan monta perustusta, joita tähän asti on pidetty pyhinä ja kumoamattomina. Mutta tuo kaikki on vaan oppimalla saatua, neiti West. Vaan tietoa. Se ei ole muuttunut teissä lihaksi ja vereksi. '''Rebekka''' (miettien). Ehkä te olette oikeassa. '''Kroll'''. Tutkikaa vaan itseänne, niin saatte nähdä! Ja kun te olette tuollaisella, kannalla, niin voi helposti arvata, miten Johannes Rosmerin laita on. Sehän on selvää hulluutta – suin päin turmioon syöksymistä, – että hän tahtoo julkisesti tunnustaa luopuneensa entisestä puolueestaan! Hän, – joka on niin arka luonnoltaan! Ajatelkaa häntä entisten ystäviensä hylkäämänä – vainoomana. Torjuen yhteiskunnan etevimpien miesten hyökkäyksiä. Ei sinä ilmoisna ikänä hänessä ole miestä sitä kestämään. '''Rebekka'''. Hänen '''täytyy''' kestää! Nyt on jo liian myöhäistä vetäytyä takaisin. '''Kroll'''. Ei ollenkaan. Ei millään tavalla. Tapahtuneet asiat saadaan vaikenemalla unohduksiin, – tai ne voidaan ainakin selittää vaan ohi meneväksi, vaikka kyllä surkuteltavaksi hairahdukseksi. Mutta – '''yksi''' seikka on kuitenkin ihan välttämätöin. '''Rebekka'''. Ja mikä se on? '''Kroll'''. Teidän täytyy saada hänet hankkimaan suhteellensa laillista vahvistusta. '''Rebekka'''. Suhteellensa minuunko? '''Kroll'''. Niin. Pitäkää huoli siitä, että hän sen tekee. '''Rebekka'''. Te ette siis voi päästä siitä luulosta, että meidän suhteemme kaipaa – laillista vahvistusta, niin kuin sitä kutsuitte? '''Kroll'''. Minä en tahdo lähemmin koskea asiaan. Mutta minä luulen ainakin huomanneeni, että ihmisten on helpointa voittaa niin kutsutut ennakkoluulot – kaikissa – hm. '''Rebekka'''. Miehen ja naisen välisissä suhteissa – niinkö? '''Kroll'''. Niin, – suoraan sanoen, – niin minä luulen. '''Rebekka''' (menee lattian poikki ja katselee, akkunasta). Olin vähällä sanoa, – kumpa olisitte oikeassa, rehtori. '''Kroll'''. Mitä sillä tarkoitatte? Sanotte sen niin kummallisesti. '''Rebekka'''. Eikö mitä! Elkäämme enää puhuko niistä asioista. – Ah – tuolla hän jo tulee! '''Kroll'''. Nytkö jo! Sitte minä lähden. '''Rebekka''' (menee hänen luokseen). Ei – jääkää! Sillä nyt saatte kuulla jotain. '''Kroll'''. Ei nyt. Minä en luule kärsiväni hänen näköänsä. '''Rebekka'''. Minä pyydän, – jääkää. Tehkää se. Muuten kadutte. Viimeisen kerran minä teiltä jotain pyydän. '''Kroll''' (katsoo häneen kummastuneena ja panee sitte hattunsa pois). No niin, neiti West. Olkoon menneeksi sitte. (Ovat hetken hiljaa. Sitte tulee '''Johannes Rosmer''' eteisestä.) '''Rosmer''' (näkee rehtorin, seisahtuu ovessa). Mitä –! Oletko sinä täällä? '''Rebekka'''. Hän olisi kernaammin karttanut sinua, Rosmer. '''Kroll''' (ehdottomasti). Sinua! '''Rebekka'''. Niin, herra rehtori. Rosmer ja minä – me sinuttelemme toisiamme. Suhteemme toisiimme on johtanut siihen. '''Kroll'''. Sitäkö minun piti jäämän tänne kuulemaan? '''Rebekka'''. Sekä sitä – että vielä muutakin. '''Rosmer''' (tulee lähemmäksi). Mikä on tarkoitus tänpäiväisellä käynnilläsi? '''Kroll'''. Minä tahdoin kerran vielä hillitä sinua ja voittaa sinut uudestaan puolellemme. '''Rosmer''' (näyttää sormellaan sanomalehteä). Sen jälkeen, mitä tuossa on luettavana? '''Kroll'''. Minä en ole sitä kirjoittanut. '''Rosmer'''. Teitkö mitään estääksesi sen ilmaantumista? '''Kroll'''. Se olisi ollut rikos sitä asiaa vastaan, jota ajan. Eikä se muuten ollut minun vallassanikaan. '''Rebekka''' (repii sanomalehden palasiksi, rusentaa sen ja heittää uunin taakse). Kas noin. Nyt se on pois silmistä. Ja olkoon se samoin mielestäkin. Sillä toiste ei tule enää sellaisia, Rosmer. '''Kroll'''. Niin, niin, kun vaan saisitte asiat '''sille''' kannalle. '''Rebekka'''. Tulkaa, ja istukaamme, ystäväni. Kaikin kolmisin. Niin ilmoitan teille kaikki. '''Rosmer''' (istuu ehdottomasti). Mikä sinuun on tullut, Rebekka! Tuo kammottava tyyneys –. Mitä se on? '''Rebekka'''. Se on päätöksen tyyneys. (istuu.) Istukaa tekin, rehtori. ('''rehtori Kroll''' istuu sohvaan.) '''Rosmer'''. Päätöksen, sanoit. Minkä päätöksen? '''Rebekka'''. Minä annan sinulle takaisin, mitä tarvitset, voidaksesi elää. Sinä olet saava takaisin iloisen viattomuutesi, rakas ystäväni. '''Rosmer'''. Mitä tämä on? '''Rebekka'''. Minä kerron vaan. Muuta ei tarvita. '''Rosmer'''. No! '''Rebekka'''. Tultuani tänne Lapista – tohtori Westin kanssa, – aukeni minulle, mielestäni uusi, suuri, avara maailma. Tohtori oli opettanut minulle yhtä ja toista. Kaikki ne hajanaiset tiedot, jotka minulla siihen aikaan oli elämästä. (taistellen ja tuskin kuuluvasti). Silloin – '''Kroll'''. Silloin –? '''Rosmer'''. Mutta, Rebekka, – tämänhän minä jo tiedän. '''Rebekka''' (hilliten itseänsä). Niin – niin, – oikeassa olet. Tämän sinä kyllä tiedät. '''Kroll''' (katsoo kiinteästi Rebekkaan). Ehkä on paras, että minä lähden pois. '''Rebekka'''. Ei, istukaa vaan, hyvä rehtori (Rosmerille). Tarkoitan vaan '''sitä''', näetkös, – että tahdoin seurata uutta, koittavaa aikaa. Kaikkia uusia aatteita. – Kerran kertoi rehtori Kroll minulle, että Ulrik Brendelillä oli ollut suuri valta sinuun, yhteen aikaan vielä alaikäisenä ollessasi. Sen olisi mielestäni pitänyt onnistua minullekkin. '''Rosmer'''. Tulitko sinä tänne sala-tarkoituksessa –! '''Rebekka'''. Minä tahdoin, että me kaksi yhdessä menisimme eteenpäin vapaudessa. Aina yhä eteenpäin. – Mutta sinun ja täydellisen vapautumisen välillä oli synkkä, ylipääsemätöin muuri. '''Rosmer'''. Mitä muuria tarkoitat? '''Rebekka'''. Tarkoitan sitä, Rosmer, että sinä et voinut kehkeytyä vapaaksi muualla, kuin hellässä päivän-paisteessa. Ja täällä sinä kuihduit ja näivetyit moisen avioliiton pimeydessä. '''Rosmer'''. Sinä et vielä koskaan ole puhunut minulle avioliitostani '''tuolla''' tavalla. '''Rebekka'''. En, sitä en uskaltanut, sillä siten olisin säikyttänyt sinut. '''Kroll''' (nyökkää Rosmerille). Kuulitko '''sitä'''! '''Rebekka''' (jatkaa). Mutta minä tiesin kyllä missä sinun pelastuksesi oli. Ainoa pelastuksesi. Ja sitte minä ryhdyin toimiin. '''Rosmer'''. Mitä toimia sinä tarkoitat? '''Kroll'''. Tarkoitatteko sillä, että – –! '''Rebekka'''. Niin, Rosmer –. (nousee.) Istu vaan. Te myöskin, rehtori Kroll. Mutta, kaikki on tuleva ilmi. Sinä, Rosmer, olet viaton. Et sinä, vaan minä houkuttelin –; tulin houkutelleeksi Beaten harhateille – '''Rosmer''' (hypähtää seisomaan). Rebekka! '''Kroll''' (ylös sohvalta). – Harhateille! '''Rebekka'''. Niille teille, – jotka johtivat Myllykoskeen. Nyt sen tiedätte kumpikin. '''Rosmer''' (huumauksissa). Mutta minä en ymmärrä –. Mitä hän sanoo? Minä en ymmärrä sanakaan –! '''Kroll'''. Niin vai, niin. Minä alan ymmärtää. '''Rosmer'''. Mutta mitä sinä sitte olet tehnyt! Mitä sinä olet voinut sanoa hänelle? Eihän ollut mitään sanottavaa. Ei vähääkään. '''Rebekka'''. Hän sai tietää, että sinä pyrit vapaaksi kaikista vanhoista ennakkoluuloista. '''Rosmer'''. Niin, mutta sitä minä en vielä siihen aikaan tehnyt. '''Rebekka'''. Minä tiesin sen pian tapahtuvan. '''Kroll'''. (nyökkää Rosmerille). Ahaa! '''Rosmer'''. Entä sitte? Mitä vielä? Nyt tahdon tietää lopunkin. '''Rebekka'''. Vähää myöhemmin – pyysin ja rukoilin häneltä, että saisin lähteä Rosmersholmasta. '''Rosmer'''. Minkä tähden sinä tahdoit lähteä – silloin? '''Rebekka'''. Minä en tahtonut lähteä. Minä tahdoin pysyä täällä, missä olin. Mutta minä sanoin hänelle, että olisi paras meille kaikille, että minä ajoissa poistuisin. Minä viittasin hänelle, että jos minä viivyn täällä kauvemmin, – niin voisi, – voisi tapahtua, – mitä tahansa. '''Rosmer'''. Niin sinä siis sanoit ja teit? '''Rebekka'''. Niin, Rosmer. '''Rosmer'''. Sitä sinä kutsuit toimeen ryhtymiseksi? '''Rebekka''' (murtuneella äänellä). Niin, siksi minä sitä kutsuin. '''Rosmer''' (vähän perästä). Oletko nyt tunnustanut kaikki, Rebekka? '''Rebekka'''. Olen. '''Kroll'''. Ette kaikkia. '''Rebekka''' (katsoo häneen arasti). Mitä olisi vielä jäljellä? '''Kroll'''. Ettekö te lopuksi ilmoittanut Beatelle, että teidän matkanne muille seuduille oli välttämätöin – ei ainoastaan paras vaan ihan välttämätöin Rosmerin ja teidän tähtenne, ja että lähdön täytyi tapahtua niin pian kuin mahdollista? Noh? '''Rebekka''' (hiljaa ja epäselvästi). Ehkä minä sanoin jotain sinnekin päin. '''Rosmer''' (vaipuu akkunan vieressä olevaan nojatuoliin), ja tuollaista valhe- ja petosverkkoa on hän – onneton sairas, uskonut. Uskonut ihan todeksi! Järkähtämättä! (katsoo Rebekkaan.) Eikä hän koskaan maininnut mitään minulle. Ei koskaan edes viittaamalla! Oh, Rebekka, – minä näen kasvoistasi, – että '''sinä''' kielsit häntä sitä tekemästä! '''Rebekka'''. Hän oli saanut päähänsä, ett’ei hänellä lapsettomana vaimona, ollut oikeutta olla täällä. Ja sitte hän luuli velvollisuutensa vaativan häntä tekemään tilaa. '''Rosmer'''. Ja sinä – sinä et tehnyt mitään, saadaksesi häntä siitä luulosta? '''Rebekka'''. En. '''Kroll'''. Te ehkä vaan vahvistitte häntä luulossaan? Vastatkaa! '''Rebekka'''. Siltä se taisi hänestä tuntua, luulen. '''Rosmer'''. Niin, niin, – ja sinun tahtoasi hän totteli kaikissa. Ja niin hän teki tilaa. (hypähtää seisomaan.) Kuinka sinä voit – voit jatkaa noin kauheata leikkiä! '''Rebekka'''. Mielestäni oli valittava toinen kahdesta elämästä, Rosmer. '''Kroll''' (kiihkeästi ja mahtavasti). Teillä ei ollut oikeutta ruveta valitsijaksi. '''Rebekka''' (kiivaasti). Luuletteko sitte minun silloin toimineen kylmän, harkitsevan järjen avulla! Silloin en ollut sellainen kuin nyt, tätä kertoessani. Ja onhan joka ihmisessä kaksi tahtoa, tiedän mä. Minä tahdoin Beaten pois. Millä keinoin tahansa. Mutta en kuitenkaan luullut sen koskaan tapahtuvan. Joka askelta uskaltaessani ja koetellessani, kuulin mielestäni jonkun äänen sisässäni huutavan: Tähän asti vaan! Ei askeltakaan enään! – Enkä kuitenkaan voinut heretä. Minun '''täytyi''' koetella hieman vielä. Sanoa vaan yksi ainoa sananen. Ja sitte yksi lisää – ja aina vaan sananen lisää. – Ja sitte se '''tapahtui'''. – Niin sellaiset asiat valmistuvat. (lyhyt vaitiolo). '''Rosmer''' (Rebekalle). Miten luulet itsellesi vast’edes käyvän? Tämän jälkeen? '''Rebekka'''. Minulle saa käydä miten tahansa. Ei sillä ole suurin lukua. '''Kroll'''. Ei sanaakaan, josta huomaisi katumusta. Ehk’ei se teitä vaivaakkaan? '''Rebekka''' (kylmästi). Anteeksi, herra rehtori, – se asia ei liikuta muita kuin minua. Siitä teen vaan tiliä oman itseni kanssa. '''Kroll''' (Rosmerille). Ja tuon naisen kanssa sinä elät saman katon alla. Mitä likeisimmässä suhteessa. (katsoo kuviin seinillä). Ooh – noita poissa olevia, – näkisivät he nyt haudoistaan! '''Rosmer'''. Menetkö kaupunkiin? '''Kroll''' (ottaa hattunsa). Menen. Mitä pikemmin, sitä parempi. '''Rosmer''' (ottaa samoin hattunsa). Sitte tulen minä kanssasi. '''Kroll'''. Tuletko! No arvasinhan minä, ett’emme me vielä olleet ihan menettäneet sinua. '''Rosmer'''. Tule nyt, Kroll! Tule! (menevät eteisen kautta, katsomatta Rebekkaan. Hetken kuluttua menee Rebekka varovasti akkunan luo ja kurkistaa kasvien välistä ulos.) '''Rebekka''' (puhuu puoliääneen itsekseen). Eikä tänäänkään sulun yli. Yläpuolelta nytkin. Ei pääse koskaan Myllykosken yli. Ei koskaan. (menee akkunan luota.) Niin – niin sitte! (menee ja vetää kellonnauhasta. Vähän ajan perästä tulee '''matami Helseth''' oikealta.) '''Matami Helseth'''. Mikä on, neiti? '''Rebekka'''. Matami, olkaa hyvä ja tuottakaa minun matkakirstuni alas vinniltä. '''Matami Helseth'''. Matkakirstunne? '''Rebekka'''. Niin, ruskea hylkeennahka-kirstuni, tiedättehän? '''Matami Helseth'''. Tiedän toki. Mutta Herra hallitkoon – aikooko neiti lähteä matkoille? '''Rebekka'''. Niin, nyt minä aijon lähteä matkoille, matami. '''Matami Helseth'''. Ja heti tuossa tuokiossa! '''Rebekka'''. Niin pian kun olen säälinyt tavarani kokoon. '''Matami Helseth'''. No en ole mokomaa ennen kuullut! Mutta tottahan neiti pian palaa, tiedän mä? '''Rebekka'''. En minä palaa enää koskaan. '''Matami Helseth'''. Ette koskaan! Mutta miten, Herran nimessä, me sitten tullaan toimeen täällä Rosmersholmassa, kun neiti on poissa? Ja pastori-raukallakin oli niin hyvät oltavat. '''Rebekka'''. Niin, mutta minä olen tänään ruvennut pelkäämään, matami Helseth. '''Matami Helseth'''. Pelkäämään! ’sus siunatkoon, – minkä tähden? '''Rebekka'''. Luulen nähneeni vilauksen valkeista hevosista. '''Matami Helseth'''. Valkeista hevosista. Ihan päiväsydännä. '''Rebekka'''. Oo, ne valkeat hevoset, ne liikkuvat täällä Rosmersholmassa joka aika. (toisella äänellä.) No – entä matkakirstuni, matami? '''Matami Helseth'''. Niin oikein. Matkakirstunne. (menevät molemmat oikealle.) [[Luokka:Rosmersholma]] 3016 5249 2006-08-31T19:19:13Z Nysalor 5 Tiedot kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Rosmersholma: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |seuraava=[[Rosmersholma]] |otsikko=Neljäs näytös. |alaotsikko=[[Rosmersholma]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Arkihuone Rosmersholmassa. On myöhä ilta. Pöydällä palaa lamppu, sen päällä on varjostin.) ('''Rebekka West''' seisoo pöydän edessä, latoen pieniä esineitä tavaralaukkuun. Hänen hattunsa, päällystakkinsa ja virkkaamansa valkea villahuivi riippuvat sohvan selkämyksellä.) ('''Matami Helseth''' tule oikealta.) '''Matami Helseth''' (puhuu matalalla äänellä, näyttäen salaperäiseltä). Niin, nyt on kaikki kapineet viety ulos, neiti. Ne ovat keittiökäytävässä. '''Rebekka'''. Hyvä. Olette kai sanonut kuskille? '''Matami Helseth'''. Olen. Hän kysyy, mihinkä aikaan hänen pitää tulla vaunuinensa. '''Rebekka'''. Luullakseni noin yhdentoista paikoilla. Höyrylaiva lähtee puoliyön aikaan. '''Matami Helseth''' (vähä vitkastellen). Entä pastori sitte? – Joll’ei hän tule siksi kotiin? '''Rebekka'''. Minä matkustan kuitenkin. Ell’en enää tapaisi häntä, voitte sanoa, että kirjoitan hänelle. Pitkän kirjeen. Sanokaa niin. '''Matami Helseth'''. Niin, – käyhän se laatuun kirjoituskin. Mutta, neiti parka, – minusta teitin pitäisi koittaa puhutella häntä vielä kerran. '''Rebekka'''. Ehkä niinkin. Tai ehk’ei sittenkään, '''Matami Helseth'''. No ei nyt, – että minun vielä piti näkemän tällaista, enpä minä tätä olisi luullut! '''Rebekka'''. Mitä te sitte olisitte luullut, matami Helseth? '''Matami Helseth'''. No olisin minä toki luullut pastori Rosmeria vähä enemmän kunnon mieheksi. '''Rebekka'''. Kunnon mieheksi? '''Matami Helseth'''. Niin totta, niin minä juuri sanon. '''Rebekka'''. Mutta, matami hyvä, mitä te sillä tarkoitatte! '''Matami Helseth'''. Minä tarkoitan täyttä totta, neiti. Ei hänen vaan pitäisi '''sillä''' tavalla suoriutua asiasta. '''Rebekka''' (katsoo häneen). Kuulkaapas matami. Sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan – minkä tähden te luulette minun lähtevän pois? '''Matami Helseth'''. Hyvänen aika, se on kai välttämätöntä, neiti. Jaa, jaa, niin, niin. Mutta minusta ei pastori ole ollenkaan tehnyt kauniisti. Mortensgårdiakin voi vielä puolustaa. Sillä olihan sen naisen mies elossa. Eikä he niin päässeet yhteen, vaikka kuinka olisivat tahtoneet. Mutta pastori, nähkääs, hän on – hm! '''Rebekka''' (vähä hymyillen). Oletteko te voinut luulla tuollaisia asioita minusta ja pastori Rosmerista? '''Matami Helseth'''. En, Jumala varjelkoon. Niin, minä tarkoitan, – en ennen kun tänään. '''Rebekka'''. Mutta tänään siis –? '''Matami Helseth'''. No – sitte kun ne ihmiset sanovat sanomissa olevan niin paljon ilkeitä asioita pastorista, niin –. '''Rebekka'''. Hahaa! '''Matami Helseth'''. Sillä minun mielestäni luulisi semmoisen miehen, joka kerran menee Mortensgårdin uskoon, kykenevän vaikka ihan mihin tahansa. '''Rebekka'''. No niin, taitaa olla niin. Mutta entä minä? Mitä minusta luulette? '''Matami Helseth'''. Hyvänen aika, – eihän teistä ole suurin sanottavaa. Ei sitä yksinäisen naisen ole niinkään helppoa pysyä lujana – arvelen ma. Kaikkihan me olemme ihmisiä, neiti West. '''Rebekka'''. Se on tosi sana, matami. Kaikki me olemme ihmisiä. – Mitä te kuuntelette? '''Matami Helseth''' (hiljaa). Herra Jesus, – siellä se tulee suoraa päätä. '''Rebekka''' (säpsähtää). Siis kuitenkin –! (päättävästi) No niin. Olkoon menneeksi! ('''Johannes Rosmer''' tulee eteisestä.) '''Rosmer''' (näkee matkahankkeet, kääntyy Rebekkaan ja kysyy). Mitä tämä merkitsee? '''Rebekka'''. Minä matkustan pois. '''Rosmer'''. Heti? '''Rebekka'''. Niin. (matamille.) Siis kello yksitoista. '''Matami Helseth'''. Hyvä, neiti. (menee oikialle.) '''Rosmer''' (vähä vai’ettuaan). Mihin sinä matkustat, Rebekka? '''Rebekka'''. Pohjoiseen päin, höyrylaivalla. '''Rosmer'''. Pohjoiseen? Minkä tähden pohjoiseen? '''Rebekka'''. Sieltähän minä tulinkin. '''Rosmer'''. Mutta eihän sinulla nyt ole siellä mitään tehtävää. '''Rebekka'''. Eihän minulla ole mitään tehtävää täälläkään. '''Rosmer'''. Mihin sitte aijot ryhtyä? '''Rebekka'''. En tiedä. Kunhan vaan saan tästä lopun. '''Rosmer'''. Saat lopun? '''Rebekka'''. Rosmersholma on murtanut minut. '''Rosmer''' (tulee tarkemmaksi). Niinkö sanot? '''Rebekka'''. Murtanut minut ihan perinpohjin. – Minulla oli niin terve ja uljas tahto, tänne tullessani. Nyt olen joutunut vieraan lain alle. – Tämän jälkeen en luule uskaltavani ryhtyä enää mihinkään. '''Rosmer'''. Minkä tähden et? Minkä lain alle sinä sanot, että olet? '''Rebekka'''. Elkäämme puhuko siitä nyt. – Kuinka sinun ja rehtorin kävi? '''Rosmer'''. Me olemme sopineet. '''Rebekka'''. Vai niin, sillä se siis päättyi. '''Rosmer'''. Hän kokosi luokseen kaikki vanhat ystävämme. He ovat todistaneet minulle, että ihmismielten jalostajaksi en ollenkaan kelpaa. Ja se on sitä paitsi niin toivotonta työtä. Minä heitän sen kokonaan. '''Rebekka'''. Niin, niin, – paras kai se mahtaa olla. '''Rosmer'''. Sanotko nyt '''niin'''? Oletko '''nyt''' '''sitä''' mieltä? '''Rebekka'''. Minä olen tullut siihen mieleen. Näinä parina viime päivänä. '''Rosmer'''. Sinä valehtelet, Rebekka. '''Rebekka'''. Valehtelen –! '''Rosmer'''. Niin, sinä valehtelet. Sinä et ole koskaan uskonut minuun. Et ole koskaan uskonut minussa olevan miestä viemään sitä asiaa voittoon. '''Rebekka'''. Minä olen uskonut, että me kaksi yhdessä saisimme sen toimeen. '''Rosmer'''. Se ei ole totta. Sinä olet uskonut, että itse voisit tehdä jotain suurta elämässä. Voisit käyttää minua tarkoituksiisi. Luulit minun kelpaavan sinulle välikappaleeksi. Sitä sinä olet uskonut. '''Rebekka'''. Kuule, Rosmer –. '''Rosmer''' (istuu raskaasti sohvaan). Oh, elä huoli! Kaikki minä näen perinpohjin. Minä olen ollut aivan kuin sormikas sinun käsissäsi. '''Rebekka'''. Kuule nyt, Rosmer. Puhelkaamme tästä asiasta. Se on oleva viimeinen kerta. (istuu tuolille sohvan viereen.) Minä arvelin kirjoittaa sinulle jahka taas olin päässyt sinne pohjoiseen. Mutta parasta lienee, että saat heti kuulla kaikki. '''Rosmer'''. Onko sinulla lisää tunnustettavaa? '''Rebekka'''. Suurin asia on sanomatta. '''Rosmer'''. Mikä suurin? '''Rebekka'''. Se, jota sinä et koskaan ole aavistanut. Se, joka kaikelle muulle luo sekä valoa että varjoa. '''Rosmer''' (pudistaa päätään). Minä en käsitä tätä vähääkään. '''Rebekka'''. Se on aivan totta, että minä kerran kudoin juonia päästäkseni tänne Rosmerholmaan. Arvelin, näet, että täällä kyllä pääsisin valtaan. Millä tavalla tahansa – tietysti. '''Rosmer'''. Sinulle onnistuikin – se mitä pyysit. '''Rebekka'''. Luulenpa, että minulta olisi onnistunut vaikka mitä – siihen aikaan. Sillä silloin minulla vielä oli uljas, vapaa tahtoni. Silloin en tuntenut arkuutta. En tuntenut suhteita, joiden tähden olisin poikennut polultani. Mutta silloin heräsi alku siihen, joka on murtanut tahdon minulta – ja tehnyt minusta saamattoman koko elämäkseni. '''Rosmer'''. Mikä heräsi. Puhu niin, että voin sinua ymmärtää. '''Rebekka'''. Silloin minussa heräsi – tuo hurja, hillitsemätön halu –. Ooh, Rosmer –! '''Rosmer'''. Halu. Sanoit –! Mihin? '''Rebekka'''. Sinuun. '''Rosmer''' (tahtoo hypähtää seisomaan). Mitä tämä on! '''Rebekka''' (hilliten häntä). Pysy vaan istumassa, ystäväni. Nyt saat kuulla eteen päin. '''Rosmer'''. Ja sinä tarkoitat – että olet rakastanut minua – tuolla tavalla! '''Rebekka'''. Mielestäni sitä voi kutsua rakkaudeksi, – siihen aikaan. Minä pidin sitä rakkautena. Mutta sitä se ei ollut. Se oli niin hurja jo sanoin, hurja, hillitsemätöin halu. '''Rosmer'''. (tukalasti). Rebekka – istutko sinä todellakin itse siinä – sinä – sinä itse, kertomassa tätä! '''Rebekka'''. Niin, mitä arvelet, Rosmer! '''Rosmer'''. Sellaisesta syystä, – sellaisen halun vallassa sinä siis – sinä – sinä – ryhdyit '''toimeen''', – niinkuin sitä kutsut. '''Rebekka'''. Se tarttui minuun, kuin meren rannikoilla myrsky. Sellainen myrsky, jota meillä on talvisaikaan siellä pohjan puolessa. Se tempaa mukaansa, – kantaa pyörteessään kauvaksi, – mihin tahansa. Turha on ponnistella vastaan. '''Rosmer'''. Ja onnettoman Beaten se riuhtasi Myllykoskeen. '''Rebekka'''. Niin, sillä siihen aikaan Beate ja minä taistelimme keskenämme kuin kaksi hukkuvaa veneen kölillä. '''Rosmer'''. Sinä olit ehdottomasti voimakkain Rosmersholmassa. Voimakkaampi kuin Beate ja minä yhteensä. '''Rebekka'''. Minä tunsin sinut tarpeeksi, tietääkseni, että joka tie oli suljettu luoksesi, siksi kunnes olit päässyt vapaaksi sekä suhteistasi että – mielipiteistäsi. '''Rosmer'''. Minä en käsitä sinua, Rebekka. Sinä – sinä itse, – koko sinun käytöksesi on minulle selittämätöin arvoitus. Nythän minä olen vapaa – sekä mielipiteistäni että suhteistani. Nyt olet saavuttanut alkuperäisen päämaalisi. Ja kuitenkin –! '''Rebekka'''. En ole vielä milloinkaan ollut niin kaukana päämaalistani kuin nyt. '''Rosmer'''. – ja kuitenkin – sanon – kun eilen kysyin sinulta – pyysin sinua: rupea vaimokseni, – silloin sinä huudahdit aivan kuin kauhulla, ett’et koskaan sitä tee. '''Rebekka'''. Silloin minä huusin epätoivosta. '''Rosmer'''. Minkä tähden? '''Rebekka'''. Sen tähden että Rosmersholma on lamannut minut. Täällä minun oma, uljas tahtoni on tukahutettu. Murrettu! Se aika on ollut ja mennyt, jolloin minulla oli rohkeutta uskaltamaan mitä tahansa. Minä olen menettänyt toimintakykyni, Rosmer. '''Rosmer'''. Sano minulle, kuinka se on tapahtunut. '''Rebekka'''. Se on lähtenyt yhdys-elämästä sinun kanssasi! '''Rosmer'''. Mutta kuinka? Kuinka? '''Rebekka'''. Jäätyäni tänne kahden kanssasi, – ja sitte kun sinä olit muuttunut oikeaksi itseksesi – '''Rosmer'''. Niin niin? '''Rebekka'''. – sillä sinä et ollut täydellisesti oma itsesi, niin kauan kuin Beate eli – '''Rosmer'''. Paha kyllä, sinä olet aivan oikeassa. '''Rebekka'''. Mutta kun sitte sain elää täällä kanssasi – hiljaisuudessa – yksinäisyydessä, – kun annoit minulle ehdottomasti kaikki ajatuksesi, – joka mielialan vivahduksen, niin vienona ja puhtaana, kuin ne tunsit, '''silloin''' minussa tapahtui se suuri muutos. Vähitellen – tietysti. Melkein huomaamatta – mutta lopuksi niin valtavasti. Ihan perin pohjin. '''Rosmer'''. Mitä se oikein on Rebekka! '''Rebekka'''. Kaikki muu, – tuo inhottava, aistillinen halu, erosi minusta kauvaksi, kauvaksi pois. Kaikki kiihkeät intohimot vaipuivat vienoon rauhaan. Mieleeni laskeutui tyyneys, – hiljaisuus sellainen kuin lintujen '''lepokallioille''' sydän-yön auringon aikana siellä pohjoisessa – – –. '''Rosmer'''. Puhu enemmän siitä. Kaikki mitä tiedät. '''Rebekka'''. Ei ole enää suurin sanottavaa. '''Se''' vaan on enää kertomatta, että silloin minussa heräsi rakkaus. Suuri, vaatimatoin rakkaus, joka tyytyy yhdys-elämään, sellaiseen, kuin on vallinnut meidän kahden välillämme. '''Rosmer'''. Oi, olisi minulla edes ollut pienikin aavistus tästä. '''Rebekka'''. Paras on, niin kuin on. Eilen – kun kysyit minulta, tahdonko ruveta vaimoksesi – silloin minä riemuitsin – '''Rosmer'''. Niin riemuitsithan sinä, Rebekka! Siltä minustakin näytti. '''Rebekka'''. Niin, minä riemuitsin hetkisen. Unohdin itseni silloin. Muinoinen reipas tahtoni pyrki taas vapautumaan. Mutta nyt sillä ei ole enää voimaa – ei pidemmältä. '''Rosmer'''. Miten sinä selität muutoksen, joka sinussa on tapahtunut? '''Rebekka'''. Rosmer-suvun näkökanta elämästä – tai ainakin '''sinun''' näkökantasi on turmellut minun tahtoni! '''Rosmer'''. Turmellut? '''Rebekka'''. Niin, tehnyt sen sairaaksi. Sitonut sen sellaisten lakien alaiseksi, joilla ennen ei ollut arvoa silmissäni. Yhdys-elämä sinun kanssasi – on jalostanut minun mieleni – '''Rosmer'''. Ooh, voisin vaan luottaa siihen! '''Rebekka'''. Voit lujasti luottaa siihen. Rosmer-suvun näkökanta jalostaa. Mutta: – (pudistaa päätään.) mutta – mutta – '''Rosmer'''. Mutta? – Mitä? '''Rebekka'''. – mutta se murhaa onnen. '''Rosmer'''. Niinkö sanot, Rebekka? '''Rebekka'''. Ainakin minulta. '''Rosmer'''. Niin, mutta oletko ihan varma '''siitä'''. Jos nyt taas kysyisin sinulta –? Pyytäisin sinua niin hartaasti – '''Rebekka'''. Ystäväni – elä koskaan enää puhu siitä! Se on mahdotonta! Niin, – sillä, Rosmer, tiedä, että minulla on entisyydessäni jotakin – '''Rosmer'''. Enemmänkin kuin mitä ennen olet kertonut? '''Rebekka'''. Niin. Enemmän ja jotain muuta. '''Rosmer''' (heikosti hymyillen). Eikö se ole kummallista, Rebekka? Ajatteles, sielussani on silloin tällöin hämärtänyt aavistus siitä. '''Rebekka'''. Onko? Ja sentään –? Kuitenkin sinä –? '''Rosmer'''. Minä en koskaan uskonut sitä. Leikin sillä vaan – noin ajatuksissani – ymmärräthän. '''Rebekka'''. Jos vaadit, niin kerron sinulle nyt heti senkin. '''Rosmer''' (kieltäen). Ei, ei! Minä en tahdo kuulla sanaakaan. Mitä se lieneekin – niin minä voin unhoittaa kaikki. '''Rebekka'''. Mutta minä en voi. '''Rosmer'''. Oo, Rebekka! '''Rebekka'''. Niin, Rosmer, – '''se''' se juuri on kauheata, että nyt, kun elämän onnea tarjotaan minulle täysin mitoin, – nyt olen muuttunut sellaiseksi, että oma entisyyteni salpaa minulta onnen. '''Rosmer'''. Entisyytesi on kuollut, Rebekka. Sillä ei ole enää valtaa sinuun, – ei minkäänlaista yhteyttä kanssasi, – semmoisena kuin nyt olet. '''Rebekka'''. Ei, ystäväni, nuo ovat vaan puhetapoja. Entä viattomuus sitte? Mistä minä '''sen''' otan. '''Rosmer''' (raskaasti). Niin, niin – viattomuus. '''Rebekka'''. Viattomuus, niin. Siinä on onni ja riemu. '''Se''' oppihan sinun piti tehdä eläväksi kaikissa noissa tulevissa, iloisissa aatelis-ihmisissä –. '''Rosmer''', Oi, elä muistuta minua siitä. Se oli vaan epäselvä unelma, Rebekka. Hätäilty tuuma, johon en itsekkään enää usko. Ihmisiä ei voida jalostaa ulkoa päin. '''Rebekka''' (hiljaa). Eikö hiljaisella rakkaudellakaan, eikö? '''Rosmer''' (miettien). Niin, – '''siinähän''' se suuri juuri olisi. Elämän ihanin onni mielestäni, melkein. – Jos niin on – (kiemurtelee tuskissaan). Mutta kuinka minä saan selville sen kysymyksen? Pääsen sen perille. '''Rebekka'''. Etkö sinä usko minua? '''Rosmer'''. Voi Rebekka! Kuinka minä voin täydellisesti uskoa sinua? Sinua, joka täällä olet salannut ja peitellyt niin sanomattoman paljon! Nyt kerrot taas minulle jotain uutta. Onko sillä joku salatarkoitus, – niin sano se suoraan, tai tahdotko ehkä voittaa sillä jotain. Teenhän minä niin mielelläni hyväksesi kaikki, mitä vaan voin. '''Rebekka''' (väännellen käsiään). Voi tuota murhaavaa epäluuloa, Rosmer – Rosmer! '''Rosmer'''. Niin, eikö tämä ole kauheata, mutta minä en voi sitä auttaa, minä en koskaan enää pääse epäluulosta. Minä en koskaan voi varmasti tietää, oletko minun täydellisesti, puhtaassa rakkaudessa? '''Rebekka'''. Mutta eikö sielusi sisimmässä sitte ole mitään, joka todistaisi, että minussa on tapahtunut muutos! Ja että muutos on tapahtunut sinun, – ainoastaan sinun kauttasi! '''Rosmer'''. Ooh – ininä en enää usko, että kykenen muuttamaan ihmisiä. Minä en usko enää itseeni missään asiassa. Minä en usko itseeni enkä sinuun. '''Rebekka'''. Kuinka sitte luulet voivasi elää? '''Rosmer'''. Niin, sitä en itsekkään ymmärrä. Minä en käsitä sitä. Minä en luule että voinkaan. – Enkä minä tiedä mitään asiaa koko maailmassa, jonka hyväksi kannattaisikaan elää. '''Rebekka'''. Elämässä, – siinä on uudistusvoimaa. Luottakaamme siihen. Aikanamme siitä kyllä suoriumme. '''Rosmer''' (hypähtää levottomana seisomaan). Anna minulle sitte luottamukseni takaisin! Luottamukseni '''sinuun''', Rebekka! Luottamukseni rakkauteesi! Todistuksia! Todistuksia minä tahdon! '''Rebekka'''. Todistuksia? Mistä minä voin antaa sinulle todistuksia. '''Rosmer'''. Sinun täytyy. (menee lattian poikki.) Minä en kestä tätä autiota, – tätä kauheata tyhjyyttä, – tätä – tätä –. '''Rebekka'''. (eteisen oveen kolkutetaan kovasti. Rebekka hypähtää seisomaan.) Ah, kuuletko? (Ovi aukenee. '''Ulrik Brendel''' tulee sisään, hänellä on kiillotettu paita päällä, musta takki ja hyvät saappaat, joiden varret ovat vedetyt housujen päälle, muuten samassa puvussa kuin edellisellä kerrallakin, näyttää ränsistyneeltä.) '''Rosmer'''. Tekö siellä olette, herra Brendel. '''Brendel'''. Johannes poikani, – minä sanon sinulle hyvästi. '''Rosmer'''. Minne aijotte näin myöhään? '''Brendel'''. Alas mäkeä. '''Rosmer'''. Kuinka? '''Brendel'''. Nyt menen kotipuoleen, kallis oppilaani. Olen alkanut kaivata sitä suurta olemattomuutta. '''Rosmer'''. Teille on tapahtunut jotain, herra Brendel! Mitä se on? '''Brendel'''. Vai huomaat sinä muutoksen? Niin, onhan se luonnollistakin. Kun viimeksi johdin askeleeni tähän saliin, – silloin seisoin edessäsi äveriäänä miehenä ja taputtelin tyytyväisenä povitaskuani. '''Rosmer'''. Vai niin! Minä en oikein ymmärrä – '''Brendel'''. Mutta tällaisena kuin tänä yönä näette minut, olen minä hävinnyt kuningas palaneen linnani tuhkakasalla. '''Rosmer'''. Jos '''minä''' voin auttaa teitä jollain – '''Brendel'''. Sinä olet saanut säilymään lapsen sydämmesi. Liikeneekö sinulta pieni laina minulle? '''Rosmer'''. Kyllä, kyllä, hyvin kernaasti. '''Brendel'''. Anna sitte minulle yksi ihanne, tahi pari! '''Rosmer'''. Mitä te sanotte! '''Brendel'''. Pari kulunutta ihannetta; sillä teet hyvän työn. Sillä nyt minä olen köyhä, poikaseni. Typityhjä. '''Rebekka'''. Ettekö tullut pitäneeksi esitelmäänne? '''Brendel'''. En, hurmaava neito. Mitä arvelette! Juuri kun juhlallisesti asetun tyhjentämään runsauden sarvea, niin keksin katkeruudekseni, että olenkin konkurssitilassa. '''Rebekka'''. Entä kaikki teidän kirjoittamattomat teoksenne? '''Brendel'''. Viisikolmatta vuotta olen minä istunut, kuin saituri istuu lukitun raha-arkkunsa kannella. Eilen, – kun kimmahutin kannen auki, tuodakseni ilmoille aarteeni, niin siellä ei ollutkaan mitään. Ajan hammas on kuluttanut sen tomuksi. Koko komeus rauvennut tyhjiin. '''Rosmer'''. Mutta oletteko siitä nyt niin ihan varma? '''Brendel'''. Ei ole epäilystäkään ystäväni. Presidentti on antanut minulle siitä täyden vakuuden. '''Rosmer'''. Presidentti? '''Brendel'''. No, niin, – hänen ylhäisyytensä sitte. Ganz nach Belieben. '''Rosmer'''. Niin, mutta ketä te tarkoitatte? '''Brendel'''. Peder Mortensgårdia tietysti. '''Rosmer'''. Mitä! '''Brendel''' (salaperäisesti.) Hys, hys! Peder Mortensgård on tulevaisuuden päällikkö ja herra. Milloinkaan en ole vielä seisonut mahtavamman miehen silmien edessä. Peder Mortensgårdilla on kaikkivaltaisuuden kyky. Hän voi tehdä kaikki mitä tahtoo. '''Rosmer'''. Oo, elkää uskoko sitä. '''Brendel'''. Voi kun voikin, poikani. Peder Mortensgård ei koskaan tahdo enempää kuin voi. Peder Mortensgård kykenee elämää elämätänsä ilman ihanteita ja siinä, näetkös, – näetkös siinä juuri on voiton suuri salaisuus. Se on kaiken viisauden summa. Sanottu! '''Rosmer'''. (puoliääneen.) Nyt huomaan, että menette täältä köyhempänä kuin tulitte. '''Brendel'''. Bien! Ota siis esimerkkiä vanhasta opettajastasi. Pyhi pois kaikki, mitä hän täällä päähäsi penäsi. Elä rakenna huonettasi juoksevalle hiekalle. Ja katso eteesi ja koittele, – ja koettele ennen kuin rakennat tälle viehättävälle olennolle, joka täällä sulostuttaa elämätäsi. '''Rebekka'''. Minuako tarkoitatte? '''Brendel'''. Niin, hurmaava merenneito. '''Rebekka'''. Miksei minulle voisi rakentaa? '''Brendel''' (astuu askeleen lähemmäksi.) Minulle on kerrottu, että entisellä oppilaallani on elämän tehtävä vietävä voittoon. '''Rebekka'''. No niin –? '''Brendel'''. Hän voittaa varmaan. Mutta – huomatkaa, – yhdellä välttämättömällä ehdolla. '''Rebekka'''. Millä ehdolla? '''Brendel''' (tarttuu häntä kohteliaasti ranteesen). Että se nainen, joka häntä rakastaa, menee iloisena keittiöön ja lyö poikki hienon ruusunpunaisen pikkusormensa, – tästä, – tästä, keskinivelen kohdalta. Toiseksi, että mainittu rakastettava nainen – myöskin iloisesti – leikkaa pois verrattoman siron vasemman korvansa. (Päästää hänen kätensä ja kääntyy Rosmeriin.) Hyvästi, voittava Johannekseni! '''Rosmer'''. Lähdettekö nyt yön pimeyteen? '''Rosmer'''. Yön pimeys on paras. Rauha olkoon teille. (Menee. Hetken äänettömyys huoneessa.) '''Rebekka''' (hengittää raskaasti). Ooh, kuinka täällä on tukalaa ja raskasta! (menee akkunan luo, avaa sen ja jää sen eteen seisomaan.) '''Rosmer''' (istuu uunin luona olevaan nojatuoliin). Se lienee sittekin parasta, Rebekka. Minä huomaan sen. Sinun on matkustaminen. '''Rebekka'''. Niin, minä en tiedä muuta keinoa. '''Rosmer'''. Käyttäkäämme siis hyväksemme viimeistä hetkeä. Tule tänne ja istu tuohon viereeni. '''Rebekka''' (menee ja istuu sohvaan). Mitä tahdot, Rosmer? '''Rosmer'''. Ensiksi sanon sinulle sen, ett’ei sinun tarvitse huolehtia tulevaisuudestasi. '''Rebekka''' (hymyilee). Hm. '''Minun''' tulevaisuuteni. '''Rosmer'''. Minä olen sovittanut asiat kaikkien mahdollisuuksien varalle. Jo aikoja sitte. Mitä tahansa tapahtuisikin, niin on sinusta pidetty huolta. '''Rebekka'''. Sekin vielä, rakas Rosmer. '''Rosmer'''. Olisihan sinun pitänyt arvatakin se. '''Rebekka'''. Aikoja on siitä kulunut, kun minä viimeksi ajattelin moisia asioita. '''Rosmer'''. Niin, niin, – sinä arvelit kai, ett’ei meidän välimme koskaan voisi muuttua toisellaiseksi, kuin se oli. '''Rebekka'''. Niin, niin luulin. '''Rosmer'''. Samoin luulin minäkin. Mutta jos minä kuolisin –. '''Rebekka'''. O, Rosmer – sinä elät kauvemmin kuin minä. '''Rosmer'''. Kurja henkeni lienee sentään omassa vallassani, saan kai sille tehdä, mitä tahdon. '''Rebekka'''. Mitä sillä tarkoitat! Ethän vaan ajattele –. '''Rosmer'''. Olisiko se sinusta niin kummallista? Kärsittyäni näin nolon, surkean tappion! Minä, jonka piti viedä elämäntyöni voittoon –. Ja nyt olen paennut, jättänyt kaikki, – ennen – kuin taistelu oli edes oikein alkanutkaan. '''Rebekka'''. Ala taistelu uudestaan, Rosmer! Koeta vaan, – niin saat nähdä, että voitat. Sinä olet jalostava satojen, – tuhansien mielet. Koeta vaan! '''Rosmer'''. Voi, Rebekka – minäkö, joka en itse luota omaan tehtävääni. '''Rebekka'''. Mutta onhan sinun tehtäväsi jo kestänyt koetuksensa. '''Yhden''' ihmisen olet ainakin jalostuttanut. Minut, koko elinijäkseni. '''Rosmer'''. Niin, – kun voisin uskoa sanojasi. '''Rebekka''' (vääntelee käsiään). No, mutta, Rosmer, – etkö tiedä mitään, – etkö mitään, joka saisi sinut uskomaan sitä? '''Rosmer''' (säpsähtää, aivan kuin kammosta). Elä tutki sitä tarkemmin! Elä tutki, Rebekka! Ei sanaakaan enää! '''Rebekka'''. Ei, juuri se asia on tutkittava. Tiedätkö mitään keinoa, joka tukahuttaisi epäluulosi? '''Minä''' en tiedä ainoatakaan. '''Rosmer'''. Paras sinulle ett’et tiedä. Paras meille kummallekkin. '''Rebekka'''. Ei, ei ei, – tähän minä en tyydy! Jos tiedät keinon, millä voin puhdistaa itseni silmissäsi, vaadin minä oikeutenani, että sanot sen. '''Rosmer''' (ikäänkuin ehdottomasti, vasten tahtoansa pakotettuna). No, olkoon menneeksi! Sanoit, että suuri rakkaus on sinussa. Että mielesi on jalostunut minun kauttani. Onko niin? Oletko tehnyt tarkat laskut? Koettelemmeko tulostasi? Mitä? '''Rebekka'''. Siihen olen valmis. '''Rosmer'''. Koska tahansa? '''Rebekka'''. Koska tahansa. Mitä pikemmin, sitä parempi. '''Rosmer'''. Näytä minulle sitte Rebekka, – uskallatko, – minun tähteni, – vielä tänä iltana –. (keskeyttää.) Oi, ei, ei, ei! '''Rebekka'''. Kyllä, Rosmer! Kyllä kyllä! Sano se niin saat nähdä. '''Rosmer'''. Onko sinulla rohkeutta, – onko sinulla lujuutta, – iloisesti, niin kuin Ulrik Brendel sanoi, – minun tähteni, nyt tänä yönä, – iloisesti, – mennä samaa tietä kuin Beate meni? '''Rebekka''' (nousee hitaasti sohvalta ja lausuu melkein mykistyneenä). Rosmer –! '''Rosmer'''. Niin, – se kysymys ei jätä minua rauhaan – sinun lähdettyäsi. Joka hetki päivästä on se minua kiusaava. Oo – mielestäni näen sinut ilmi-elävänä edessäni. Sinä seisot sululla. Ihan keskellä sulkua. Nyt kumarrut käsipuiden yli! Vaivut pyörteesen, alas putousta kohden! Ei! Sinä horjut. Et uskallakkaan – mitä hän uskalsi. '''Rebekka'''. Mutta jos minulla olisi rohkeutta siihen? Ja iloinen tahto? Mitä sitte? '''Rosmer'''. Sittehän minun täytyisi uskoa sinua. Täytyisi minun sitte kai saada takaisin uskoni elämäni tehtävään. Uskoa kykyni jalostavan ihmismieliä. Uskoa ihmismielten jalostumiseen. '''Rebekka'''. (ottaa valkean huivinsa, kietoo sen päänsä ympäri ja sanoo maltillisesti). Sinä olet saava takaisin uskosi. '''Rosmer'''. Onko sinulla rohkeutta ja tahtoa – siihen, Rebekka? '''Rebekka'''. Sen saat nähdä huomenna, – tai myöhemmin, jahka saavat minut ylös. '''Rosmer''' (tarttuu otsaansa). Siinä on kammottava viehätys –! '''Rebekka'''. Sillä minä en tahtoisi jäädä veteen. En kauvemmaksi aikaa kuin välttämättömästi tarvitsee. Pidettäköön huoli siitä, että ruumiini löydetään. '''Rosmer''' (hypähtää ylös). Mutta tämähän – tämähän on hulluutta. Matkusta, – tai jää! Minä uskon sinua tälläkin kertaa pelkän sanasi nojalla. '''Rebekka'''. Puhetapoja, Rosmer. Pois nyt heikkous ja arkaileminen! Kuinka sinä tämän jälkeen voisit uskoa minua pelkkien sanojen nojalla? '''Rosmer'''. Mutta minä en tahdo nähdä sinun tappiotasi, Rebekka. '''Rebekka'''. Siitä ei tule tappiota. '''Rosmer'''. Tulee kyllä. Ei sinulla ole koskaan lujuutta mennä Beaten tietä. '''Rebekka'''. Etkö luule olevan? '''Rosmer'''. En koskaan. Sinä et ole Beaten tapainen. Sinä et ole tuskaantuneen näkökannan alainen. '''Rebekka'''. Mutta minä olen Rosmersholman näkökannan alainen. – Nyt minun tulee sovittaa, mitä olen rikkonut. '''Rosmer''' (katsoo häneen kiinteästi). Onko '''se''' nyt kantasi! '''Rebekka'''. On. '''Rosmer'''. Hyvä. Sitte olen minä meidän vapautuneen näkökantamme alainen. Ei ole kukaan meidän tuomarimme. Ja siksi saamme itse istua oikeutta. '''Rebekka''' (käsittää väärin hänen tarkoituksensa). Sekin vielä. Vielä sekin. Minun kuolemani vapauttaa kaikista paraimman sinussa. '''Rosmer'''. Ooh, minussa ei ole enään mitään vapauttamista. '''Rebekka'''. On kyllä. Mutta minä – minä olisin tästä lähin aivan kuin vesihirviö, vaan estelemässä ja pidättelemässä laivaa, jolla sinä riennät eteenpäin. Minun pitää mennä mereen. Tai jäisinkö tänne kitumaan ehkäistyä elämää. Miettimään ja suremaan onnea, jonka entisyyteni salpaa minulta? Paras on minun päästä pois, Rosmer. '''Rosmer'''. Jos sinä menet – tulen minä kanssasi. '''Rebekka'''. (hymyilee melkein huomaamattomasti, katsoo häneen ja sanoo). Niin, tule – tule todistajaksi – '''Rosmer'''. Minä tulen sinun kanssasi, minä sanon. '''Rebekka'''. Sululle asti, niin. Sen päälle sinä et koskaan rohkene astua. '''Rosmer'''. Oletko huomannut sen? '''Rebekka''' (raskaasti ja murtuneella äänellä). Olen. – Se juuri teki minun rakkauteni toivottomaksi. '''Rosmer'''. Rebekka, – nyt lasken käteni pääsi päälle. (tekee niin.) Ja otan sinut oikeana vaimonani aviopuolisokseni. '''Rebekka''' (tarttuu hänen käsiinsä ja kumartaa päänsä hänen rinnoilleen). Kiitos, Rosmer. (päästää hänet.) Ja nyt menen minä – iloisena. '''Rosmer'''. Miehen ja vaimon tulee seurata toisiansa. '''Rebekka'''. Sululle asti vaan, Rosmer. '''Rosmer'''. Sen päälle myöskin. Niin pitkälle kuin sinäkin menet – tulen sinun kanssasi. Sillä nyt minä uskallan. '''Rebekka'''. Tiedätkö ihan varmaan, että se tie on sinulle paras? '''Rosmer'''. Minä tiedän, että se on ainoa. '''Rebekka'''. Mutta jos erehdyt? Jos tämä onkin vaan hairahdus? Joku Rosmersholman valkeista hevosista. '''Rosmer'''. Voi olla. Sillä niistä me emme pääse tässä talossa. '''Rebekka'''. Jää siis, Rosmer! '''Rosmer'''. Miehen tulee seurata vaimoansa, samoin kuin vaimon miestään. '''Rebekka'''. Niin, sano minulle '''se''' ensin. Seuraatko sinä minua? Tai minäkö seuraan sinua? '''Rosmer'''. Sitä emme koskaan saa harkituksi. '''Rebekka'''. Minä tahtoisin sentään mielelläni tietää sen. '''Rosmer'''. Me seuraamme toinen toistamme. Minä sinua ja sinä minua. '''Rebekka'''. Niin minäkin melkein luulen. '''Rosmer'''. Sillä nyt me kaksi olemme '''yksi'''. '''Rebekka'''. Niin. Nyt me olemme yksi. Tule! Niin menemme iloisina. (menevät käsi kädessä eteisen kautta ja kääntyvät vasemmalle. Ovi jää auki.) (Huone on hetken tyhjä. '''Matami Helseth''' raottaa oikeanpuolista ovea.) '''Matami Helseth'''. Neiti, – vaunut ovat – (katsoo ympärilleen.) Ei ketään? Yhdessä ulkona tähän aikaan? No, entä – sen minä sanon –! Hm! (menee eteiseen, katselee ympärilleen, tulee takaisin jälleen.) Ei penkilläkään. Ei nyt, ei, (menee akkunan luoja katsoo ulos). ’sus siunaa! Tuo Valkonen '''tuolla''' –! Siellähän ne, toden totta, seisovat kumpikin sululla! Varjelkoon, niitä syntisiä ihmisparkoja! Eivätkös seiso ihan sylitysten! (huutaa kovaa.) Ooh – kaiteen yli – kumpikin! – Koskeen. Apua! Apua! (vapisee polvistaan, pitelee tuolista kiinni ja saa tuskin sanotuksi:) Ei. Apu on turha. – Rouva vainaa vei ne. [[Luokka:Rosmersholma]] 3017 5250 2006-08-31T19:19:22Z Nysalor 5 Listaus '''Hilda Asp''' (1862–1891) == Suomennokset == * Ibsen, Henrik: ''[[Rosmersholma]]'' [[Luokka:Hilda Asp]] 3018 5251 2006-08-31T19:19:36Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Henrik Ibsen]] [[Luokka:Hilda Asp]] [[Luokka:Näytelmät]] 3019 5252 2006-08-31T19:19:47Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat]] 3020 7767 2006-10-18T15:53:27Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pikku Eyolf |alaotsikko=Kolminäytöksinen näytelmä |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} == Henkilöt: == : ALFRED ALLMERS, tilanomistaja, kirjailija, entinen tuntiopettaja. : ROUVA RITA ALLMERS, hänen vaimonsa. : EYOLF, heidän lapsensa; 9 vuotias. : NEITI ASTA ALLMERS, Alfredin puolisisar. : INSINÖÖRI BORGHEJM. : ROTTA-ULLA. Tapahtumapaikka Allmerssin maatilalla, vuonon rannalla, pari penikulmaa kaupungista. == Näytökset == * [[Pikku Eyolf: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] * [[Pikku Eyolf: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Pikku Eyolf: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] '''Lähde:''' Ibsen, Henrik 1895: ''[http://www.gutenberg.org/etext/17788 Pikku Eyolf: kolminäytöksinen näytelmä]''. Suomentanut [[Teuvo Pakkala]]. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Pikku Eyolf | ]] 3021 5254 2006-08-31T19:20:13Z Nysalor 5 Ensimmäinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Pikku Eyolf]] |seuraava=[[Pikku Eyolf: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimmäinen näytös. |alaotsikko=[[Pikku Eyolf]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Kauniisti ja rikkaasti varustettu huone, puutarhaan päin. Paljo huonekalustoa, kasveja ja kukkasia. Perällä avonaiset lasiovet verantaan. Laaja näköala vuonolle. Etäällä metsäisiä harjanteita. Kummallakin sivuseinällä ovi; oikeanpuoleinen on kaksoisovi ja on etäämmällä perälle. Edessä oikealla sohva löysine patjoineen ja päällyksineen. Tuoleja ja pieni pöytä sohvanurkassa. Edessä vasemmalla suurempi pöytä nojatuoleja ympärillä. Pöydällä avonainen matkalaukku. Varhainen, lämmin, päiväpaisteinen kesäaamu). (Rouva RITA ALLMERS seisoo pöydän ääressä, selin oikealle, ja purkaa matkalaukkua. Hän on kaunis, kookas, muhkea nainen, vaaleaverinen, noin 30 vuotias. Vaaleassa aamupuvussa). (Vähän myöhemmin tulee neiti ASTA ALLMERS oikean puoleisesta ovesta; yllään vaaleanruskea kesäpuku, päällysröijy, hattu ja parasolli. Kainalossa suurehko, lukittu kirjesalkku. Hän on solakka, keskikokoinen, tukka musta ja syvälliset, vakavat silmät. 25 vuotias). ASTA, (oven suusta). Hyvää huomenta, rakas Rita! RITA, (kääntää päätään ja nyökyttää hänelle). Mitä näen, – sinäkö, Asta! Tuletko kaupungista näin aikaseen? Tänne meille saakka? ASTA, (panee päällysvaatteensa tuolille ovensuussa). Minä en saanut sielun rauhaa. Minusta tuntui, että minun täytyy lähteä tänne näkemään pikku Eyolfia tänään. Ja sinua myöskin (panee salkun pöydälle sohvan luona). Ja niin lähdin minä höyrylaivalla. RITA, (hymyilee hänelle). Ja laivalla tapasit jonkun hyvän ystävän, vai mitä? Tarkoitan, että aivan sattumalta. ASTA, (rauhallisesti). En ainoatakaan tuttua (huomaa matkalaukun). Mutta, Rita – mikä tuo on? RITA, (lappaa yhä tavaroita). Alfredin matkalaukku. Etkö tätä tunne? ASTA, (ilahtuneena, menee lähemmäksi). Mitä? Onko Alfred tullut kotia! RITA. On, ja ajatteleppas, – hän tuli ihan odottamatta yöjunalla. ASTA. Ahaa, ''se'' se olikin, jota minä tunsin! ''Se'' minua tänne vetikin! – Mutta eikö hän ollut mitään kirjoittanut tulostaan? Edes kirjekorttia? RITA. Ei sanaakaan. ASTA. Eikö hän sähkösanomaakaan lähettänyt? RITA. Tuntia ennen kuin tuli. Hyvin lyhyen ja kylmän (nauraa). Eikö sinustakin, Asta, ole se niin Alfrediksi? ASTA. Niin on. Hän on kaikessa niin umpimielinen. RITA. Vaan sitä suloisempaa oli, sitte kun sain hänet taas luokseni. ASTA. Niin, sen arvaan. RITA. Minä kun jo neljätoista päivää ennemmin olin häntä odottanut! ASTA. Ja hän voi hyvin? Ei hän alakuloinen ole? RITA, (lupsauttaa matkalaukun kiinni ja hymyilee hänelle). Hän oli aivan kuin kirkastettu, kun hän astui ovesta. ASTA. Eikö ollut väsyksissäkään? RITA. Oli. Hyvinkin väsyksissä, uskon. Vaan hän, raukka, olikin taivaltanut jalkasin suurimman osan matkaa. ASTA. Ja tunturi-ilmakin ehkä oli tekeytynyt liian ankaraksi hänelle. RITA. En usko. En ole kuullut hänen yhtä kertaa rykivän. ASTA. Kas niin. Siinä sen nyt näet! Oli siis hyvä, että lääkäri sai hänet taipumaan tuolle matkalle. RITA. Niin, nyt kun se on vihdoinkin ohi, niin –. Vaan usko pois Asta, se on ollut kauhea aika minulle. Minä en ole koskaan tahtonut sitä sanoa. Ja sinähän kävitkin niin harvoin täällä, minun luona – ASTA. Niin, siinä minä en tehnyt oikein. Vaan – RITA. Niin, niin, niin, – sinullahan oli koulusi siellä kaupungissa (hymyilee). Ja meidän tienrakentaja – hänkin oli mennyt matkalle. ASTA. Oh, anna nyt, Rita sen olla sinään! RITA. Niin, niinpä kyllä. Antaa tienrakentajan mennä. – Vaan se ikävä, mikä minulla on Alfredia ollut! Autiota! Tyhjää! Huu, ihan tuntui kuin olisi tänne ollut elävältä haudattu! ASTA. Mutta, herra jumala, – ainoastaan kuus – seitsemän viikkoa – RITA. Niin, niin, vaan muista, ettei Alfred ole koskaan ennen ollut poissa kotoa. Ei edes yhtä ainoata vuorokauttakaan. Koko kymmeneen vuoteen – ASTA. Eipä ei, vaan senpä vuoksi juuri olikin minusta aika hänen päästä vähän liikkeelle tänä vuonna. Hänen olisi pitänyt mennä tunturimatkalle jok’ainoa kesä. RITA, (puolittain hymyillen). Kyllähän sinun on hyvä sanoa. Jos minä olisin niin – niin järkevä kuin sinä, niin olisin hänet laskenut – ehkä. Vaan minusta, Asta, tuntui, että en voi. Mieleeni kuvasti, että en milloinkaan voi häntä saada takasin. Etkö sinä voi ''sitä'' ymmärtää? ASTA. En. Syynä siihen lienee ettei minulla ole ketään, jonka menettämistä pelkäisin. RITA, (ilkamoivalla, hymyllä). Eikö todellakaan ole ketään –? ASTA. Ei, minun tietääkseni (keskeyttäen). Vaan kuule, Rita, – missä Alfred on? Taitaa nukkua vielä? RITA. Ei aikoinkaan. Hän nousi tänäänkin tavallisella ajalla. ASTA. No, sitte hän ei ole ollutkaan kovin väsyksissä. RITA. Oli hän, yöllä. Tullessaan. Vaan nyt on Eyolf ollut hänen luonaan toista tuntia. ASTA. Poika raukka, pieni ja kalpea Eyolf parka! Täytyykö hänen taas ruveta opiskelemaan ja opiskelemaan. RITA, (kohauttaen olkapäitään). Alfredhan se niin tahtoo, sen sinä tiedät. ASTA. Niin, vaan, minusta nähden, sinä voisit asettua sitä vastaan. RITA, (vähän kärsimättömästi). Eei – tiedätkös – siihen en voi minä sekaantua. Alfred ymmärtänee kai ne asiat paljoa paremmin kuin minä. – Ja mihin, mielestäsi, Eyolf voisi ryhtyä. Eihän Eyolf voi juosta ympäriinsä ja leikkiä – niinkuin muut lapset. ASTA, (päättävästi). Minä tästä puhelen Alfredille. RITA. Niin, rakas Asta, teepäs vainkin se. – No, siinähän – (ALFRED ALLMERS, kesäpuvussa, taluttaen Eyolfia, tulee vasemmanpuoleisesta ovesta. Hän on miellyttävä, solakka mies, 36–37 vuoden ikäinen, lempeät silmät, harva, ruskea tukka ja parta. Vakava ja miettivä ilme kasvoilla. – Eyolfilla on univormun tapainen puku, kultanauhoilla ja kiiltonapeilla. Hän ontuu ja käy kainalosauvalla vasemmassa kainalossa. Jalka on tarmoton. Hän on pienikasvuinen, kivuloisen näköinen, vaan silmät kauniit ja älykkäät). ALLMERS, (irrottautuu Eyolfista, menee ilahtuneena ja ojentaa molemmat kätensä Astalle). Asta! Rakas Asta! Sinä täällä! Että heti sain sinut nähdä! ASTA. Minusta tuntui, että minun ''täytyi'' –. Terve tulleeksi taas kotia! ALLMERS, (pudistaa hänen käsiään). Kiitos! RITA. Eikö hän ole muhkean näköinen? ASTA, (tuijottaa herkeämättä häneen). Uljas! Kerrassaan uljas! Silmistä virkeys loistaa! Sinä varmaan olet kirjoittanut hyvin paljo matkallasi (ilahtuneena huudahtaen). Ehkäpä koko kirja on valmis, mitä Alfred? ALLMERS, (nostaa olkapäitään). Kirja –? Jaa, ''se'' – ASTA. Niin, minä ajattelin, että siellä matkalla sinun on sitä helppo kirjoittaa. ALLMERS. Niin ajattelin minäkin. Vaan näes, – kävikin aivan toisin. En ole kirjoittanut kirjaani yhtä ainoatakaan kirjainta. ASTA. Et ole kirjoittanut –! RITA. Vai niin! Minä ihmettelinkin, kun kaikki paperi matkalaukussa oli ihan koskematta. ASTA. Vaan, rakas Alfred, mitä sitte olet koko sen aikaa tehnyt. ALLMERS, (hymyilee). Olen vain kuleksinut ja ajatellut, ajatellut yhtä mittaa. RITA, (panee kätensä hänen olkapäilleen). Ajatellut vähän niitäkin, jotka olivat kotona? ALLMERS. Niin olenkin, tiedätkös. Olen ajatellut paljonkin. Joka ainoa päivä. RITA, (laskee kätensä). No, sittehän on hyvin kaikkityyni. ASTA. Vaan et ole kirjoittanut kirjaasi? Ja kuitenkin voit olla noin iloinen ja tyytyväinen? Sepä ei ole muuten sinun tapaistasi. Tarkoitan, silloin kun kirjoittamisesi käy työläästi. ALLMERS. Siinä olet oikeassa. Sillä olen, näetkös, ennen ollut tyhmä. Ajatellessa liikkuu itsekunkin mielessä parasta, mitä hänessä on. Mitä paperille tulee, se ei isosti kelpaa. ASTA, (huudahtaen). Sekö ei kelpaa! RITA, (nauraen). Vaan, oletko tullut hulluksi, Alfred! EYOLF, (katsoo luottavasti häneen). Johan toki, isä, – se kelpaa, mitä ''sinä'' kirjoitat. ALLMERS, (hymyilee ja silittää hänen tukkaansa). Niin niin, kun ''sinä'' sen sanot, niin –. Vaan usko sinä minua, – minun jälestäni tulee eräs, joka on tekevä sen paremmin. EYOLF. Ken se olisi? Sano! ALLMERS. Annahan ajan kulua. Hän on tuleva ja ilmoittava itsensä. EYOLF. Ja mitä sinä aijot sitte tehdä? ALLMERS, (totisena). Sitte menen taas tuntureille – RITA. Hyi häpeä, Alfred! ALLMERS. – ylös vuorille ja avaroille aavikoille. EYOLF. Kuule isä, etkö uskokin minun parantuvan pian, että minäkin saan olla sinun mukanasi? ALLMERS, (tuskaa tuntien). Ehkä, pieni poikaseni. EYOLF. Se minusta olisi reipasta, jos minäkin voisin kiivetä tuntureita. ASTA, (muuttaen puheainetta). Hei vain, miten sievä ja soma sinä tänään olet, Eyolf! EYOLF. Niin, enkö olekin, täti? ASTA. Oletpa kuin oletkin. Isänkö vuoksi olet saanut tuon uuden puvun päällesi? EYOLF. Niin, minä pyysin äidiltä. Sillä minä halusin, että isä näkee minut tässä puvussa. ALLMERS, (hiljaa Ritalle). Sinun ei olisi pitänyt antaa hänelle tuollaista pukua. RITA, (tukahtuneesti). Niin, vaan hän kiusasi minua niin kauan. Pyysi niin hartaasti. En saanut häneltä rauhaa. EYOLF. Ja, kuule isä, – Borghejm on ostanut minulle jousipyssyn. Ja on opettanut minua ampumaankin sillä. ALLMERS. Vai niin, sehän on oikein erinomaista sinulle, Eyolf. EYOLF. Ja kun hän tulee taas ensikerran, niin pyydän, että hän opettaa minua uimaankin. ALLMERS. Uimaan! Minkä vuoksi nyt uimaan tahdot oppia? EYOLF. No kun kaikki pojat siellä rannalla osaavat uida. Minä ainoa, joka en osaa. ALLMERS, (liikutettuna, kiertää kätensä hänen ympäri). Sinä saat oppia kaikkia mitä tahdot! Kaikkia, mitä vain itse haluat. EYOLF. Arvaatko isä, mitä enin haluan? ALLMERS. Noo? Sanopas. EYOLF. Kaikista mieluimmin haluan oppia sotamieheksi. ALLMERS. Voi, pikku kulta Eyolf! On monta muuta parempaa kuin se. EYOLF. Niin, vaan minunhan pitää mennä sotamieheksi suureksi tultuani. Senhän tiedät. ALLMERS, (hieroo käsiään). Niin, niin, niin; sittepähän nähdään – ASTA, (istuu pöydän ääreen vasemmalle). Eyolf! Tulepas tänne minun luo, niin kerron sinulle jotakin. EYOLF, (menee sinne). Mitä sinulla, täti, on kerrottavaa? ASTA. Kuulehan Eyolf, – minä olen nähnyt Rotta-Ullan. EYOLF. Mitä! Oletko nähnyt Rotta-Ullan! Et ole, sinä vain narraat! ASTA. Ei, tosi se on. Minä näin hänet eilen. EYOLF. Missä sinä näit? ASTA. Minä näin hänet tiellä, vähän matkaa kaupungista. ALLMERS. Minä myöskin näin hänet jossakin maalla. RITA, (istuen sohvaan). Ehkä mekin, sitte saamme nähdä hänet. EYOLF. Täti, eikö ole kummallinen hänen nimensä: Rotta-Ulla? ASTA. Ihmiset sanovat häntä sillä nimellä, kun hän kiertelee maat ja mantereet ja karkottaa kaikki rotat. ALLMERS. Oikeastaan hänen nimensä on kai Hukkanen, muistaakseni. EYOLF. Hukkanen? Sehän on pieni susi. ALLMERS, (taputtaa hänen päätään). Tiedätkö sinä, Eyolf, senkin? EYOLF, (miettivästi). Mutta tosiaan! Jos hän kummitteleekin öisin sutena? Uskotko isä? ALLMERS. Eikö mitä! – Vaan menehän nyt puutarhaan vähän leikkimään. EYOLF. Eikö sinusta olisi parempi, jos ottaisin jonkun kirjan mukaani? ALLMERS. Ei, ei ollenkaan kirjoja tästä lähtien. Mene ennemminkin rantaan toisten poikain luo. EYOLF, (neuvottomana). Ei, isä, minä en mene poikain luo tänään. ALLMERS. Minkä vuoksi et? EYOLF. En, kun minulla on nämä vaatteet. ALLMERS, (rypistää otsaansa). Tekevätkö he ehkä pilkkaa sinun – sievistä vaatteistasi! EYOLF, (karttaen). Ei, sitä he eivät uskalla. Muuten silloin minä löisin heitä. ALLMERS. No niin, – mikäs siinä sitte on –? EYOLF. Vaan ne ovat niin raakoja, ne pojat. Ja sitte he sanovat, että minusta ei milloinkaan tule sotamiestä. ALLMERS, (hillityllä mielipahalla). Minkä vuoksi luulet heidän sitä sanovan? EYOLF. He ovat kai kateellisia minulle. Sillä nehän, isä, ovat niin köyhiä, että heidän täytyy olla avojaloinkin. ALLMERS, (hiljaa, tuskan äänellä). Oo, Rita, – kuinka tämä kaivelee sydäntäni. RITA, (tyynnyttävästi, nousee). So-so-so! ALLMERS, (uhkaavasti). Vaan ne pojat, ne saavat kerran tuta, kuka on herra, siellä rannalla! ASTA, (kuunnellen). Siellä joku koputtaa. EYOLF. Varmaan Borghejm! RITA. Käykää sisään! (ROTTA-ULLA tulee hiljaa ja verkalleen sisään oikean puoleisesta ovesta. Hän on pieni, henturoinen, kumarainen olento, vanha ja harmaja, terävät ja tuikeat silmät. Pukunaan vanhanaikainen korjankirjava hame, musta säpsähattu ja kauhtana. Kädessä suuri, punanen sateensuoja ja käsivarrella nuorassa riippuu musta pussi). EYOLF, (hiljaa, tarttuu Astaa hameesta). Täti! Tuo on varmaan ''se''! ROTTA-ULLA, (niijaa oven suussa). Nöyrimmästi anteeksi, – onko herrasväen talossa semmoista, joka nakertaa? ALLMERS. Meilläkö? Ei, ei luullakseni. ROTTA-ULLA. Minä näettekös niin erittäin mielelläni auttaisin herrasväkeä pääsemään sellaisesta. RITA. Niin, niin, me ymmärrämme. Vaan meillä ei ole yhtään sitä lajia. ROTTA-ULLA. Sepä oli sangen ikävä, se. Sillä nyt olen juuri kierrosmatkallani. Ja kuka sen tietää, milloin taas tulen näille perukoille. – Ooh, miten väsyksissä olen! ALLMERS, (osoittaa tuolin). Niin, siltä näyttää. ROTTA-ULLA. Eihän sitä muuten koskaan väsyisi tekemään hyvää noille pienille raukoille, joita vihataan ja hätyytetään niin ankarasti. Vaan se niin kovin kuluttaa voimia. RITA. Ehkä haluatte istua ja vähän levätä? ROTTA-ULLA. Tuhansia kiitoksia (istuu muutamalle tuolille oven ja sohvan välillä). Sillä koko yön olen ollut toimessa. ALLMERS. Vai niin, onko –? ROTTA-ULLA. Niin, tuolla saarilla (nauraa kitkattaa). Sinne oli minua niin totisesti kutsuttu. He kyllä vaikeroivat kovasti sitä. Vaan ei ollut muuta neuvona. Heidän täytyi, se vieköön, kiltisti haukata muikeaa omenaa (katsoo Eyolfia ja nyökyttää). Muikeaa omenaa, pieni herra. Muikeaa omenaa. EYOLF, (ehdottomasti, vähän alakuloisesti). Minkä vuoksi heidän täytyi –? ROTTA-ULLA. Mitä? EYOLF. Haukata sitä? ROTTA-ULLA. Joo, sillä he eivät voineet enään toimeentulla. Rottain ja kaikkien pienten rottasikiöitten vuoksi, ymmärtäähän nuori herra. RITA. Uh! Ihmisparkoja, – oliko heillä niin paljon ''niitä''? ROTTA-ULLA. Joo, niin että vilisi (nauraa hiljaa tyytyväisenä). Sängyissä kapusivat ja kuppelehtivat yökaudet. Maitoastioihin huprahtelivat. Lattioilla vinkuivat ja ränkyivät juosta, piristäen pitkin ja poikin. EYOLF, (hiljaa Astalle). Minä en mene sinne, täti. ROTTA-ULLA. Vaan sitte tulin ''minä'' – ja eräs toinen. Ja me otimme mukaamme ne kaikki. Nuo pienet, sievät olennot! Me kahden saimme ne kaikki taltumaan. EYOLF, (huutaen). Voi! Isä! – kas, kas! RITA. Herra jumala, Eyolf sinä! ALLMERS. Mikä nyt on? EYOLF, (osoittaa). Tuolla pussissa joku potkii! RITA, (vasemmalle, huutaa). Uh! Toimita hänet ulos, Alfred! ROTTA-ULLA, (nauraa). Noo, ihana, suloisin rouva, elkäähän toki pelätkö tällaista pikkuista lakkipölkkyä. ALLMERS. Vaan mikä se sitte oikeastaan ''on''? ROTTA-ULLA. Se on vain Tiistimies (aukasee pussin). Tulepas ulos pimeydestä, sinä rakkahin ystäväni. (Pieni, leveä- ja mustakuonoinen koira pistää päänsä pussista). ROTTA-ULLA, (nyökyttää ja viittaa Eyolfia tulemaan). Tulkaa huoleti lähemmäs, pieni runneltu sotilas! Ei tämä pure. Tulkaa tänne! Tulkaa vain tänne! EYOLF, (pysyttelee Astan luona). En, minä en uskalla. ROTTA-ULLA. Eikö nuori herra tykkää, että tällä on lempeä ja rakastettava muoto? EYOLF, (hämmästyneenä, osoittaa). Tuollako! ROTTA-ULLA. Niin, tällä justiin. EYOLF, (puoliääneen, katsoo tuijottaen lakkaamatta koiraa). Minusta sillä on kauhein – muoto, mitä olen nähnyt. ROTTA-ULLA, (panee pussin kiinni). Noo, somistuu se. Somistuu se kyllä. EYOLF, (lähestyy ehdottomasti, menee aivan lähelle ja silittää hiljaa pussia). Viehättävä – viehättävä se on sittekin. ROTTA-ULLA, (varovalla äänellä). Vaan nyt se on niin väsynyt ja uuvuksissa, raukka. Niin ylen väsynyt (katsoo Allmersia). Sillä se kuluttaa voimia, – sellainen leikki, uskokaa herra. ALLMERS. Mitä leikkiä tarkoitatte? ROTTA-ULLA. Houkuttelu-leikkiä. ALLMERS. Ahaa, koirako se houkuttelee rotat? ROTTA-ULLA, (nyökyttää päätään). Tiistimies ja minä. Me molemmat olemme siinä yhdessä. Ja se käy niin sievästi. Sitä kelpaa nähdä. Tälle vain nuora kaulanauhaan. Sitte talutan minä sitä kolme kertaa ympäri talon ja soitan huuliharppua. Ja kun ne sen kuulevat, niin ''täytyy'' niiden ylös kellareista, alas ullakoista ja ulos reijistään – kaikki nuo siunatut, pienet otukset. EYOLF. Pureeko, tuo ne sitte kuoliaaksi? ROTTA-ULLA. Ei sinnepäinkään! Ei, vaan me menemme rantaan, tämä ja minä. Ja ne seuraavat meitä. Sekä aikaiset että niiden pienet penekset. EYOLF, (jännitettynä). Entä sitte –? Kertokaa! ROTTA-ULLA. Sitte me menemme vesille. Minä meloskelen ja soitan huuliharppua. Ja Tiistimies uipi jälessä (silmät säihkyen). Ja kaikki seuraavat mukana nuo nakertajat ja nikertäjät, seuraavat meitä syvälle vedelle. Niin, sillä niiden ''täytyy''! EYOLF. Minkävuoksi niiden ''täytyy''? ROTTA-ULLA. Juuri sen vuoksi, kun ne eivät ''tahdo''. Sillä ne niin kauheasti pelkäävät vettä, – sen vuoksi ''täytyy'' heidän veteen. EYOLF. Hukkuvatko ne? ROTTA-ULLA. Jok’ikinen, jok’ikinen (hiljempaa). Ja sitte niillä on niin rauhallinen ja hyvä ja pimeä olla, minkä suinkin voivat toivoa, – nuo sievät pienokaiset. Nukkuvat siellä alhaalla niin suloisesti ja pitkän unen. Kaikki nuo, joita ihmiset vihaavat ja hätyyttävät (nousee). Niin, entiseen aikaan minä en tarvinnut Tiistimiestä. Silloin houkuttelin itse. Minä yksin. EYOLF. Mitä te houkuttelitte? ROTTA-ULLA. Ihmisiä. Yhtä enite. EYOLF, (jännitettynä). Mikä se oli se yksi, sanokaa! ROTTA-ULLA, (nauraa). Se oli minun rakkaimpani, se, pieni sydänkäpyseni! EYOLF. Missä hän nyt on? ROTTA-ULLA, (ankarasti). Alhaalla kaikkien rottain luona (taas lempeästi). Vaan nyt täytyy minun taas lähteä toimeen. Aina vain menon muassa. (Ritalle). Eikö herrasväellä ole minulle vähintäkään tointa tänään? Sillä voisin sen tehdä nyt samalla kertaa. RITA. Kiitoksia; ei ole tarvista. ROTTA-ULLA. Niin – niin, suloinen, kulta rouva, – sitä ei niin tiedä –. Jos herrasväki huomaisi täällä jonkun, joka kaivelee ja jäytää, – jyrsii ja nakertaa, – niin koettakaa vain saada minut ja Tiistimies käsiinne. – Jääkää hyvästi, hyvästi tuhansin kerroin. (Menee oikeanpuoleisesta ovesta). EYOLF, (hiljaa, riemuiten Astalle). Täti, minäkin olen nähnyt Rotta-Ullan! (Rita menee verantaan, viilytteleikse leyhyttäen nenäliinalla. Vähä jälemmin menee Eyolf varovasti ja huomaamatta oikeanpuoleisesta ovesta). ALLMERS, (ottaen salkun pöydältä sohvan luona). ''Sinunko'' tämä on, Asta? ASTA. Niin. Minulla on siinä muutamia vanhoja kirjeitä. ALLMERS. Ahaa, perhekirjeet – ASTA. Sinähän pyysit minua järjestämään ne sinulle matkalla olosi aikana. ALLMERS, (taputtaa häntä päähän). Ja ''siihenkin'' sinulla on riittänyt aikaa! ASTA. Olen järjestänyt ne osaksi täällä ja osaksi kotonani kaupungissa. ALLMERS. Kiitos, Asta rakas –. Oliko niissä mielestäsi mitään erinomaisempaa? ASTA, (pintapuolisesti). Noh – ainahan sitä on yhtä ja toista tuollaisissa vanhoissa papereissa, sen arvaat (hiljemmin, vakavasti). Nuo tuossa salkussa, ovat kirjeitä äidille. ALLMERS. No, ne sinä tietysti saat ottaa itsellesi. ASTA, (hillitysti). En ota. Vaan lue sinäkin, Alfred, ne. Joskus – sitte toiste –. Nyt minulla ei ole salkun avainta mukanani. ALLMERS. Ei tarvitakaan, rakas Asta. Sillä en kuitenkaan lue koskaan äitisi kirjeitä. ASTA, (kiinnittää katseensa häneen). Sitte minä joskus, – jonakin rauhallisena iltahetkenä, kerron sinulle jotakin niistä. ALLMERS. Niin, se on toista. Vaan pidä sinä vain äitisi kirjeet. Eihän sinulla olekaan kovin monta muistoa hänestä. (Hän ojentaa salkun Astalle, joka ottaa sen ja panee tuolille päällysvaatteensa alle). (Rita tulee taas huoneeseen). RITA. Uh, minusta tuntui aivan kuin kalmanhaju olisi kulkenut tuon inhottavan vaimon mukana. ALLMERS. Niin, oli hän vähän inhottava. RITA. Tunsin itseni melkeen sairaaksi, kun hän oli huoneessa. ALLMERS. Muuten minä hyvin ymmärrän tuon pakottavan ja puoleensavetävän voiman, josta hän puhui. Yksinäisyydessä tuntureilla ja aavikoilla on jotakin samanlaista. ASTA, (katselee tarkastavasti häntä). Mitä sinulle on tapahtunut, Alfred? ALLMERS, (hymyilee). Minulleko? ASTA. Niin, jotakin se on. Niinkuin joku muutos. Rita myöskin on sen huomannut. RITA. Niin, minä näin sen sinusta heti, kun sinä tulit. Vaan se on kai vain hyväksi, eikö niin, Alfred? ALLMERS. Sen pitää olla hyväksi. Ja sen täytyy ja se on oleva hyväksi. RITA, (huudahtaen). Sinä olet kokenut jotakin matkallasi! Elä kielläkään! Sillä minä näen sen sinusta! ALLMERS, (pudistaa päätään). En tämän taivaallista – ulkonaisesti. Mutta – RITA, (jännityksissä). Mutta –? ALLMERS. Sisällisesti minussa on kylläkin tapahtunut pieni mullistus. RITA. Ah Jumala –! ALLMERS, (rauhoittaen, taputtaa hänen kättään). Se on vain hyväksi, rakas Rita. Siihen voit huoleti luottaa. RITA, (istuu sohvaan). Tämä sinun lopultakin täytyy heti kertoa meille. Kaikkityyni! ALLMERS, (kääntyy Astaan). Niin, istutaan mekin. Niin minä koetan kertoa. Miten parhaiten voin. (Hän istuu sohvaan Ritan viereen. Asta ottaa tuolin ja istuu Allmersin luo. Lyhyt äänettömyys). RITA, (katsoo häneen odottavasti). No niin –? ALLMERS, (katselee eteensä). Kun minä ajattelen kulunutta elämääni – ja kohtaloani – viimeisten kymmenen – yhdentoista vuoden aikana, niin on se melkeen kuin joku seikkailu tahi uni. Eikö sinustakin, Asta, tunnu siltä? ASTA. Monessa suhteessa tuntuu minusta siltä. ALLMERS, (jatkaen). Kun minä, Asta, ajattelen, mitä me kaksi olimme ennen. Me kaksi köyhää orporaukkaa – RITA, (kärsimättömänä). No, mutta siitähän jo on niin kauan. ALLMERS, (kuulematta häntä). Ja nyt minä istun tässä keskellä varallisuutta ja komeutta. Olen voinut noudattaa kutsumustani. Olen voinut työskennellä ja harjoittaa tieteitä, – aivan mieleni mukaan (ojentaa kätensä). Ja koko tämän suuren, aavistamattoman onnen – sen luemme sinun ansioksesi, rakkahin Rita. RITA, (puolittain pilalla, puolittain vastenmielisesti, hyväilee hänen kättään). Herkeä nyt lavertelemasta siitä. ALLMERS. Minä mainitsenkin sen ainoastaan jonkunlaisena johdantona. – RITA. Noo, jätä koko johdanto –! ALLMERS. Rita, – sinä luulit, että minä lääkärin kehotuksesta lähdin tunturimatkalle. Mutta niin ei ollut. ASTA. Eikö? RITA. No mikä se sinut sitte sai matkalle? ALLMERS. Se, että minulla ei ollut enään rauhaa työpöytäni ääressä. RITA. Rauhaa! Mutta, kultaseni, kuka sinua häiritsi? ALLMERS, (pudistaa päätään). Ei kukaan ulkoapäin. Vaan minussa liikkui tunne, että minä suorastaan väärinkäytin – tahi – ei, jätin käyttämättä parhaat lahjani. Että olen tuhlannut aikani hukkaan. ASTA, (silmät suurena). Kirjaasiko? ALLMERS, (nyökäyttää). Sillä minulla ei ole kykyä ainoastaan ''siihen'' yksistään. Pitää kai minun kyetä toimittamaan jotakin muutakin, yhtä tahi toista. RITA. ''Sitäkö'' sinä mietiskelit istuissasi? ALLMERS. Niin, sitä etupäässä. RITA. Ja sen vuoksi olit niin tyytymätön itseesi viime aikoina. Ja meihin muihin myöskin. Niin, sen vuoksi sinä olitkin, Alfred! ALLMERS, (katselee eteensä). Tuossa minä istuin kumarassa pöytäni ääressä ja kirjoitin päivät pääksytysten. Usein puoliyöhönkin. Kirjoitin ja kirjoitin suurta paksua kirjaa ”'''Ihmisen vastuunalaisuudesta'''”. Hm! ASTA, (laskee kätensä hänen käsivarrelleen). Vaan, rakas Alfred – se kirjahan on oleva sinun elämäntyösi. RITA. Niin, sitähän sinä olet useinkin sanonut. ALLMERS. Minä ajattelin niin. Siitä saakka kun tulin aikaiseksi (lämmin katse silmissä). Sitte sinä laitoit minulle tilaisuuden, jotta saatoin siihen ryhtyä, sinä rakas Rita – RITA. Lorua! ALLMERS. – sinä (hymyilee hänelle) kultinesi ja maine, mantuinesi – RITA, (puolittain nauraen, puolittain suutuksissa). Virkahan vielä siitä, niin minä sinua lyön. ASTA, (katsoo huolestuneena Alfredia). Vaan kirjasi, Alfred? ALLMERS. Se rupesi aivan kuin etenemään minusta. Vaan nousemistaan nousi ajatus korkeammista velvollisuuksista, joilla oli vaatimuksensa minulta. RITA, (säihkyvin silmin, tarttuu hänen käteensä). Alfred! ALLMERS. Ajatus – Eyolfista, rakas Rita. RITA, (pettyneenä, päästää käden). Oh – Eyolfista! ALLMERS. Yhä syvemmällä on pikku Eyolf raukka vallannut sijan minussa. Sen jälkeen kun tuo onnettomuus tapahtui, että hän putosi pöydältä –. Ja varsinkin sitte, kun oli varmaa, että se on auttamaton – RITA, (kiihkeästi). Vaan teethän sinä, Alfred, minkä suinkin voit hänen hyväkseen. ALLMERS. Niin, koulumestarina. Vaan en isänä. Ja juuri isänä tahdon minä tästä lähtien Eyolfille olla. RITA, (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Minä totta tosiaan en ymmärrä sinua. ALLMERS. Minä tarkoitan, että minä kaikin voimin koetan tehdä hänelle sen, mikä on auttamatonta, niin lieveäksi ja keveäksi kuin suinkin on mahdollista ajatella. RITA. No mutta, – jumalan kiitos, minä en usko, että hän tuntee sen niin syvästi. ASTA, (liikutettuna). Kyllä, Rita. ALLMERS. Niin, saat olla varma, että hän tuntee sen syvästi. RITA, (kärsimättömänä). Vaan, rakas Alfred, – mitä voisit sinä enempää tehdä hänen hyväkseen? ALLMERS. Minä koetan valaista kaikki ne monet mahdollisuudet, jotka hämärtyvät hänen lapsen sielussaan. Kaikki jalot taimet, jotka ovat hänessä idulla, koetan minä saada kasvamaan – kukkimaan ja tekemään hedelmää (lämpöisemmin ja lämpöisemmin, nousee). Ja vielä ''sitäkin'' enemmän! Minä autan häntä saamaan sopusointua hänen toiveittensa ja sen välillä, mikä hänelle on saavuttamattomissa. Sillä siihen hänestä ei ole ''nyt''! Kaikki hänen halunsa menevät sitä suuntaa, mikä koko hänen elämänsä ijäksi jää hänelle saavuttamattomaksi. Vaan minä luon onnellisuuden tunteen hänen mieleensä. (Hän kulkee pari kertaa edestakasin lattialla. Asta ja Rita seuraavat häntä katseillaan). RITA. Sinun tulisi ottaa nämät asiat tyynemmin, Alfred. ALLMERS, (pysähtyy pöydän luo vasemmalla ja katsoo heitä). Eyolf on ottava minun elämäntyöni tehdäkseen. Jos niin tahtoo. Tahi saa hän valita, mikä on täysin hänen omaistaan. Ehkä mieluumminkin ''sen''. – No, kaikessa tapauksessa annan minä oman työni jäädä. RITA, (nousee). Vaan, Alfred rakas, – etkö voi molempia, tehdä omaa työtäsi ja työskennellä Eyolfin hyväksi? ALLMERS. En, sitä en voi. Mahdotonta. Minä en voi itseäni jakaa tässä. Ja sen vuoksi väistyn minä. Eyolfista on tuleva, täysikelpoinen suvussamme. Ja minä panen uuden elämäntyöni ''siihen'', että saan tehdyksi hänestä täysikelpoisen. ASTA, (on noussut ja menee hänen luo). Tämä on vaatinut ankaraa taistelua, Alfred. ALLMERS. Niin onkin. Täällä kotona en olisi koskaan saanut itseäni taipumaan. En koskaan olisi voinut pakottaa itseäni kieltäytymään. En koskaan täällä kotona. RITA. Senkö vuoksi siis sinä lähdit nyt kesällä matkalle? ALLMERS, (loistavin silmin). Niin! Ja minä tulin äärettömään yksinäisyyteen. Sain nähdä nousevan auringon paistavan tuntureille. Tunsin kuin olevani lähempänä tähtiä. Aivan kuin keskinäisessä liitossa ja yhteydessä niiden kanssa. Ja silloin voin minä kieltäytyä. ASTA, (katsoo raskaan alakuloisesti häneen). Vaan et koskaan enään aijo kirjoittaa kirjaasi ”Ihmisen vastuunalaisuudesta”? ALLMERS. En, Asta, en koskaan. Minä en voi paloitella itseäni kahdelle, tehtävälle, sanoinhan. Vaan minä tahdon toteuttaa ihmisen vastuunalaisuuden – elämässäni. RITA, (hymy suupielissä). Uskotko todellakin, että voit pysyä niin suurissa aikeissa täällä kotona? ALLMERS, (tarttuu hänen käteensä). Minä voin liittoutuessani ''sinun'' kanssasi (ojentaa toisen kätensä). Ja sinun kanssasi myös, Asta. RITA, (vetää pois kätensä). Siis ''kahden'' kanssa. Sinä siis ''kuitenkin'' voit jakaa itsesi. ALLMERS. Vaan rakas Rita –! (Rita menee pois hänen luotaan ja asettuu ovelle puutarhaan päin). (Koputetaan keveästi ja kiivaasti oikeanpuoleiselle ovelle. Insinööri Borghejm astuu reippaasti sisään. Hän on nuorekas, 30 vuotinen mies. Puheensa hilpeää ja rohkeaa. Käytös sujuva). BORGHEJM. Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rouva! (pysähtyy ilahtuneena nähdessään Allmersin). Mitä minä näen! Te jo kotona, herra Allmers? ALLMERS, (pudistaa hänen kättään). Niin, minä tulin yöllä. RITA, (hilpeästi). Hänellä, herra Borghejm, ei ollut enään lupaa. ALLMERS. Mutta eihän se ole totta, Rita – RITA, (tulee lähemmäs). Tottapa hyvinkin. Hänen loma-aikansa oli loppunut. BORGHEJM. Vai niin, te, rouva, pidätte miestänne niin kiinteästi ohjaksissa? RITA. Minä pidän kiinni oikeuksistani. Ja tuleehan toki kaikella olla loppunsakin. BORGHEJM. Noo, ei kaikella, – toivon minä. – Hyvää huomenta, neiti Allmers! ASTA, (karttamalla). Hyvää huomenta. RITA, (katsoo Borghejmia). Ei kaikella, sanoitte? BORGHEJM. Niin, minä uskon ja luotan, että kaikessa tapauksessa on kuitenkin tässä maailmassa jotakin, jolla ei ole loppua. RITA. Nyt ajattelette varmaankin rakkautta – ja jotakin sellaista. BORGHEJM, (lämpöisesti). Minä ajattelen kaikkea, mikä on kaunista. RITA. Ja, jolla ei koskaan ole loppua. Niin, ajatelkaamme sitä. Toivokaamme kaikki sitä. ALLMERS, (menee heidän luo). Tienrakennus kai nyt pian loppuu täällä? BORGHEJM. Minulta on jo loppunut. Loppui eilen. On sitä ollutkin kotvaksi aikaa. Vaan, jumalan kiitos, ''se'' loppui kuitenkin. RITA. Ja te olette siitä niin ylen iloissanne. BORGHEJM. Niin, olen oikeinkin! RITA. Noo, mutta sen minä sanon – BORGHEJM. Mitä niin, rouva? RITA. Että se ei ole enään juuri kauniisti, herra Borghejm. BORGHEJM. O–hoo? Miksikä ei? RITA. Ei, sillä te ette arvatenkaan vastaisuudessa tule hyvinkään usein näille maille. BORGHEJM. En tulekaan, se on totta. Sitä en tullut ajatelleeksi. RITA. Noo, mutta kuitenkin aina joskus käytte täällä luonamme. BORGHEJM. En voi. Se on minulle, sen pahempi, aivan mahdotonta nyt pitkiin aikoihin. ALLMERS. Vai niin? Minkätähden? BORGHEJM. Sillä nyt olen saanut uuden, suuren rakennustyön, johon on heti ryhdyttävä. ALLMERS. Vai niin? (puristaa hänen kättään). Se ilahduttaa minua suuresti. RITA. Onneksenne, onneksenne, herra Borghejm! BORGHEJM. Shy, Shy! – minulla oikeastaan ei ole lupa siitä vielä puhua ääneen! Vaan minä en voi pysyä aisoissani! – Se on muuan vaikea tienrakennustyö – pohjoisessa. Ylikäyntejä vuoriin – ja muita uskomattomia vaikeuksia voitettavina! (innostuneena) Oo, sinä suuri, ihana maailma, – mikä onni on olla tienrakentaja! RITA, (hymyilee ja katsoo häneen kiusottavasti). Yksistäänkö tienrakennustyön takia te tulette tänään niin rajun iloisena? BORGHEJM. En sen takia yksistään. Vaan kaikkien valoisien ja lupaavien toiveitten takia, joita ilmaantuu minulle. RITA, (kuten edellä). Ahaa, siinä on ehkä jotakin vielä ihanampaa takana. BORGHEJM, (katsoo syrjäsilmällä Astaa). Ken tiesi! Kun onni tulee, niin sehän tavallisesti tulee kuin kevättulva (kääntyy Astaan). Neiti Allmers, eikö tehtäisi pieni kävelyretki yhdessä? Sellainen, joita tavallisesti olemme tehneet? ASTA, (reippaasti). Ei, ei kiitos. Ei nyt. Ei tänään. BORGHEJM. Noo, lähtekää nyt! Ainoastaan pienen pieni kierros! Minusta tuntuu, että minulla on niin paljon puheltavaa kanssanne, ennenkuin matkustan. RITA. Se on kai jotakin, jota ette saa vielä ääneen puhua? BORGHEJM. Hm, se nyt riippuu – RITA. Niin, sillä tehän osaatte myöskin hyvin kuiskata (puoliääneen). Asta, mene hänen kanssaan. ASTA. Vaan, rakas Rita – BORGHEJM, (pyytäen). Neiti Asta, – ajatelkaa, että tämä olisi viimeinen kävelyretkemme, jäähyväisretki – pitkiksi, pitkiksi ajoiksi. ASTA, (ottaa hattunsa ja päivänvarjonsa). Niin niin, mennään sitte vähäksi aikaa kävelemään ympäriinsä puutarhassa. BORGHEJM. Kiitos, kiitos siitä! ALLMERS. Ja silmätkää vähän Eyolfia samalla. BORGHEJM. Niin, Eyolf, tosiaan! Missä Eyolf on tänään? Minulla on jotakin hänelle. ALLMERS. Hän on siellä jossakin leikkimässä. BORGHEJM. Todellako! Vai niin, että hän on alkanut leikkiäkin nyt? Muutenhan hän tavallisesti istui vain sisällä lukemassa. ALLMERS. Se on loppuva. Hänestä on tuleva oikein vapaanilman lapsi. BORGHEJM. Kas, ''se'' on oikein! Ulos vapauteen ''hänkin'', poika parka! Hyvä jumala. Ei voi mitään parempaa tehdä kuin leikkiä tässä siunatussa maailmassa. Minusta elämä on kerrassaan kuin leikkiä! – Niinpä lähdemme, neiti Asta! (Borghejm ja Asta menevät verantaan ja puiston läpi). ALLMERS, (seisoo ja katsoo heidän jälkeensä). Kuule Rita, – luuletko olevan jotakin välejä noilla kahdella? RITA. Minä en tiedä, mitä sanoa. Aluksi minä sitä luulin. Mutta Asta on muuttunut niin kummalliseksi, etten ymmärrä häntä – näinä viime aikoina hän on muuttunut. ALLMERS. Vai niin? Silläkö aikaa kun minä olin poissa? RITA. Niin näinä kahtena viime viikkona olen sen huomannut. ALLMERS. Ja sinä luulet, että hän ei nyt enämpi välitä Borghejmista? RITA. Ei todenteolla. Ei kokonansa antautumalla. Ehdottomasti. Sitä en usko (katsoo tarkastavasti häntä). Olisiko sinulla jotakin sitä vastaan, jos hän pitäisi Borghejmista? ALLMERS. Ei minulla oikeastaan sitä vastaan olisi. Mutta kieltämättähän se olisi huolestuttava ajatus – RITA. Huolestuttava? ALLMERS. Niin, sillä sinun tulee muistaa, että minä olen vastuunalainen Astasta. Hänen elämänsä onnesta. RITA. Mitä vielä – vastuunalainen! Onhan Asta aikaihminen! Kyllä kai hän siis ymmärtää itse valita, sen uskon. ALLMERS. Niin, toivokaamme sitä, Rita. RITA. Minä puolestani en luule mitään pahaa Borghejmista. ALLMERS. Ei, rakkaani, – enhän minäkään. Päinvastoin. Vaan kuitenkin – RITA, (kiinteästi). Ja minä hyvin mielelläni näkisin, että heistä tulisi pari. ALLMERS, (tyytymättömänä). Jaa, no minkätähden oikeastaan? RITA, (lisääntyvällä mielenliikutuksella). Sen vuoksi, että hän matkustaisi sitte pois Borghejmin kanssa! Eikä sitte koskaan voisi tulla tänne meille samalla tavoin kuin nyt! ALLMERS, (tuijottaa hämmästyksissään häneen). Toivoisitko pääseväsi Astasta kuitiksi? RITA. Sitä juuri toivon, Alfred! ALLMERS. Vaan hyvä ihme minkä vuoksi –? RITA, (käärii kiihkoisesti kätensä hänen kaulaansa). Sen vuoksi, että sitte vihdoinkin olisit sinä minulle yksistään! Vaikka – et sittekään! Et kokonansa minulle! (purskahtaa kouristusitkuun). Oh, Alfred, Alfred, minä en ''voi'' luopua sinusta. ALLMERS, (irrottautuu varovasti hänestä). Vaan rakkahin Rita, – olehan toki järkevä! RITA. En, minä en välitä rahtuakaan järkevä ollakseni! Minä välitän ainoastaan sinusta! Sinusta yksin koko maailmassa! (heittäytyy taas hänen kaulaansa). Sinusta, sinusta, sinusta! ALLMERS. Päästä, päästä, – sinä kuristat minut –! RITA, (päästää hänet). Hyvä jumala, että minä todellakin voisin (katsoo säihkyvin silmin häntä). Oo, jospa sinä tietäisit, miten olen vihannut sinua –! ALLMERS. Vihannut minua –! RITA. Niin, – kun sinä istuit tuolla sisällä itseksesi. Ja haudoit työtäsi. Pitkälle – pitkälle yöhön (valittaen). Niin pitkälle – niin myöhäiseen, Alfred. – Ooh, kuinka vihasin sinun työtäsi! ALLMERS. Vaan sehän on nyt loppunut. RITA, (nauraen viiltävästi). Johan vain! Kun nyt olet ryhtynyt toiseen, joka on vielä pahempi. ALLMERS, (kauhistuneena). Pahempi! Kun on kysymys lapsesta, sanotko sitä pahemmaksi? RITA, (kiivastuneesti). Sanon, minä sanon. Meidän kahden suhteeseen nähden sanon minä sitä siksi. Sillä lapsi, – lapsi, sehän on päälle päätteeksi elävä ihminen (nousevalla kiihkolla). Vaan minä en kärsi sitä, Alfred! Minä en kärsi, – sen sanon sinulle! ALLMERS, (katsoo kiinteästi häntä ja sanoo tukehdutetulla äänellä). Minä monta kertaa olen melkeen peloissani sinun tähtesi, Rita. RITA, (synkästi). Minä itsekin usein pelkään itseäni. Ja sen vuoksi juuri sinun ei pidä herättää pahaa minussa. ALLMERS. Vaan Jumalan tähden, – teenkö minä sitä! RITA. Sinä teet, – kun sinä pirstot paloiksi pyhimmän välissämme. ALLMERS, (liikuttavasti). Vaan ajattelehan toki, Rita. Onhan se oma lapsesi, – meidän ainoa lapsi, josta tässä on puhe. RITA. Lapsi on ainoastaan puolittain minun omani (taas syöksevällä äänellä). Vaan ''sinun'' pitää olla minun yksistään! Kokonaan minun! Minulla on oikeus sitä vaatia sinulta! ALLMERS, (kohottaa olkapäitään). Rakas Rita – eihän auta mitään vaatia. Kaikki annettakoon vapaalla tahdolla. RITA, (jännitetyin katsein). Ja sitä et sinä ehkä voi tästälähtien. ALLMERS. En, en voikaan. Minun täytyy jakautua Eyolfille ja sinulle. RITA. Vaan jos Eyolf ei olisi koskaan syntynytkään? Entä sitte? ALLMERS, (kiertelemällä). Niin, se olisi eri asia. Sittehän minulla olisi ainoastaan sinä, josta pitää. RITA, (hiljaa vavisten). Sittepä toivoisin, että en koskaan olisi häntä synnyttänyt. ALLMERS, (hypähtää istumasta). Rita! Sinä et tiedä, mitä sinä itse sanot! RITA, (vapisee mielenliikutuksesta). Minä synnytin hänet maailmaan sanomattomalla tuskalla. Vaan minä kestin sen kaiken ilolla ja riemulla sinun tähtesi. ALLMERS, (lämpöisesti). Oo niin, niin, sen minä kyllä tiedän. RITA, (päättävästi). Vaan siinä saa olla sen loppu. Minä tahdon elää elämää. Yhdessä sinun kanssasi. Kokonaan sinun kanssasi. Minä en voi oleskella ollakseni ainoastaan Eyolfin äiti. Ainoastaan se. Eikä mitään muuta. Minä en ''tahdo'', sanon minä! Minä en ''voi''! ''Minä tahdon'' elää ja olla sinulle kokonaan! Sinulle Alfred! ALLMERS. Vaan niinhän sinä ''olet'', Rita. Lapsemme kautta – RITA. Oo, – imeliä, mietoja lauseparsia. – Ei hituakaan muuta. Ei, kuule sinä, sellainen ei ole ''minulle'' niin kerrassaan mitään! Minä olin sopiva tulemaan äidiksi. Vaan en olemaan äitinä. Sinä saat ottaa minut semmoisena, kuin olen. ALLMERS. Ja sinä olet ennen pitänyt niin sydämmellisesti Eyolfista. RITA. Minulla oli niin sääli häntä. Sillä sinä et pitänyt hänestä väliä. Annoit hänen vain lukea ja hautoa. Etpä häntä melkeen huomannutkaan. ALLMERS, (nyökyttää pitkäveteisesti). Niin; minä olin sokea. Aikani ei ollut vielä tullut – RITA, (katsoo häntä). Vaan ''nyt'' se siis on tullut? ALLMERS. Niin, nyt vihdoinkin. Nyt näen minä, että ylevin tehtäväni, täällä maailmassa on, olla oikea isä Eyolfille. RITA. Ja ''minulle''? Mikä aijot olla ''minulle''? ALLMERS, (lempeästi). Sinulle olen sellainen, joka sinusta pitää? Sydämmeni hiljaisuudessa (hän tavottaa Ritan käsiä). RITA, (karttaen häntä). Minä en välitä sydämmesi hiljaisuudesta. Minun pitää saada sinut kokonaan, kerrassaan! Ja yksinäni! Sellaisena, kuin sinut omistin suloisina, tulvehtivina ensi aikoina (kiihkeästi ja ankarasti). Minä, Alfred, en ilmoisena ikänä anna ruokkia itseäni jäännöksillä. ALLMERS, (tyynellä mielellä). Minusta täällä voisi olla niin runsaasti onnellisuutta meille kaikille kolmelle, Rita. RITA, (halveksivasti). Vai olet sinä niin vaatimaton (istuu pöydän ääreen vasemmalla). Kuulehan. ALLMERS, (lähestyy). No? Mitä niin? RITA, (katsoo häneen mieto hohde silmissä). Kun sain sähkösanomasi eilen illalla – ALLMERS. Niin? Niin mitä sitte? RITA. – niin pukeusin vaaleaan pukuun. ALLMERS. Niin, minä näin, että sinä olit vaaleissa, kun tulin. RITA. Olin pannut hajalle tukkani – ALLMERS. Tuuhean, lemuavan tukkasi. RITA. – niin että se valui yli niskan ja selän – ALLMERS. Minä näin. Minä näin sen. Oh miten olit kaunis, Rita! RITA. Molemmissa lampuissa oli ruusunpunaiset suojukset. Ja me olimme kahdenkesken. Ainoat valveillaolijat koko talossa. Ja pöydällä oli samppanjaa. ALLMERS. Sitä en maistanutkaan. RITA, (katsoo katkerasti häneen). Et, se on totta (nauraa kimakasti). ”Samppanjaa sull’ oli, vaan koskenut et siihen” – niin kuin on runossa. (Hän nousee nojatuolista ja kulkee melkeen kuin väsyksissä paneutuen sohvalle puolittain pitkäkseen). ALLMERS, (kulkee pitkin lattiaa ja pysähtyy hänen eteensä). Minä olin niin vaipunut vakaviin ajatuksiin. Minä olin päättänyt, Rita, puhella sinun kanssasi vastaisesta elämästämme. Ja ennen kaikkea Eyolfista. RITA, (hymyilee). Niinhän sinä teitkin, rakas – ALLMERS. Minä en päässyt asiaan. Sillä sinä rupesit riisumaan. RITA, Niin, ja sitte sinä puhelit Eyolfista sillä aikaa. Etkö muista? Sinä kysyit, miten pienen Eyolfin vatsa jaksaa. ALLMERS. (katsoo nuhtelevasti häntä). Rita –! RITA. Ja sitte menit sinä sänkyysi. Ja nukuit erinomaisen hyvin. ALLMERS. (pudistaa päätään). Rita, – Rita! RITA. (heittäytyy kokonaan maata ja katsoo Alfrediin). Alfred? ALLMERS, Niin? RITA, ”Samppanjaa sull’ oli, vaan koskenut et siihen.” ALLMERS, (melkeen ankarasti). En. Minä en koskenut siihen. (Hän menee Ritan luota ja asettuu puisto-ovelle. Rita makaa hetkisen liikkumatta, silmät sulettuna). RITA, (hypähtää äkkiä ylös). Vaan erään asian tahdon sanoa sinulle, Alfred. ALLMERS, (kääntyy ovella). No? RITA. Sinun ei pitäisi olla niin levollinen! ALLMERS. Levollinen? RITA. Niin. Sinun ei pitäisi olla niin välinpitämätön! Niin varma siitä, että sinä omistat minut! ALLMERS, (tulee lähemmäs). Mitä ''sillä'' tarkoitat? RITA, (vapisevin huulin). En ole milloinkaan, ainoallakaan ajatuksella ollut uskoton sinulle, Alfred! En koskaan silmänräpäykseksikään. ALLMERS. Et, Rita, sen minä tiedänkin. Minä tunnen sinut niin hyvin. RITA, (säihkyvin silmin). Vaan jos halveksit minua –! ALLMERS. Halveksin –! Minä en ymmärrä, mitä sinulla on mielessä. RITA. Ooh, sinä et tiedä mitä kaikkea minussa voisi nousta, jos – ALLMERS. Jos –? RITA. Jos minä joskus huomaisin, ettet sinä enään välittäisi minusta. Et enään pitäisi minusta niin kuin ennen. ALLMERS. Vaan, Rita, rakkaimpani, – se on inhimillinen muutos vuosien kuluessa, – täytyyhän sen joskus tapahtua, meidänkin yhteiselämässämme. Aivan niinkuin kaikkien muidenkin. RITA. Ei koskaan tapahdu se minussa! Ja minä en tahdo tietää mistään muutoksesta sinussakaan. Minä en voisi sitä kestää, Alfred. Minä tahdon pitää sinut itselleni kokonaan. ALLMERS, (katsoo huolestuneena häntä). Sinulla on kauhean mustasukkainen luonne – RITA. En voi muuksi muuttua, kuin mikä olen (uhkaavasti). Jos sinä jaat itsesi minun ja jonkun toisen kesken – ALLMERS. Mitä sitte? RITA. Niin minä sinulle kostan, Alfred! ALLMERS. Millä sinä voisit kostaa? RITA. En tiedä. – Kyllä, kylläpä minä tiedänkin! ALLMERS. Noo? RITA. Minä menen ja heittäydyn – ALLMERS. Heittäydyt, sanot sinä? RITA. Niin, niin minä teen. Minä heittäydyn suoraan ensimmäisen syliin – kenen tahansa. ALLMERS, (katsoo hellästi häntä ja pudistaa päätään). Sitä sinä et tee koskaan sinä, minun rehellinen, ylevä, uskollinen Ritani. RITA, (käärii kätensä hänen kaulaansa). Ooh, sinä et tiedä, mikä minusta voisi tulla, jos sinä, – jos sinä et tahtoisi minusta enään tietää. ALLMERS. En tahtoisi sinusta tietää, Rita? Tuollaista voit sanoakin! RITA, (puolittain nauraen, päästää hänet). Minähän voisin verkkoni laskea tuon, – tuon tienrakentajan eteen, joka käy meillä. ALLMERS, (keveintynein mielin). Ah, jumalankiitos, – sinä siis lasket leikkiä. RITA. En lainkaan. Miksikä ei yhtä hyvin hänen eteensä, kuin jokaisen muunkin? ALLMERS. Ei, sillä hän on jo varmaan siksi siteissä. RITA. Sitä parempi! Sillä siinä tapauksessa ottaisin hänet toiselta. Ja sehän on ihan tarkalleen samaa, minkä Eyolf on tehnyt minulle. ALLMERS. Sanotko sinä, että meidän pieni Eyolf on sen tehnyt? RITA, (etusormi suorana). Kas niin! Kas niin! Heti kuin vain mainitsetkaan Eyolfin nimen, niin hellyt sinä ja äänesi vapisee (uhkaavasti puristaen kätensä nyrkkiin). Oo, sinä voisit melkeen kiusata minut toivomaan – ooh! ALLMERS, (katsoo tuskallisesti häntä). Mitä voisit toivoa, Rita –! RITA, (kiihkeästi, menee hänen luota). Ei, ei, ei – sitä en sano sinulle. En koskaan! ALLMERS, (menee lähemmäksi). Rita! Minä rukoilen sinua, – oman itsesi ja minun tähden, – elä anna kiusata itseäsi mihinkään, mikä on pahaa. (Borghejm ja Asta tulevat puutarhasta. Molemmat näyttävät hillitsevän mielenliikutustaan. Ovat vakavia ja noloja. Asta jää seisomaan verantaan. Borghejm tulee huoneeseen). BORGHEJM. Kas niin. Nyt olemme, neiti Allmers ja minä, olleet viimeisen kerran kävelemässä yhdessä. RITA. (katsoo säpsähtäen häneen). Ohoo! – Eikö kävelyretkeä seuraakaan pitempi matka? BORGHEJM. Kyllä. Minä lähden. RITA. Te yksinänne? BORGHEJM. Niin, minä yksinäni. RITA, (katsoo syrjäsilmällä synkästi Allmersia). Kuulitko, Alfred? (kääntyy Borghejmiin). Minä uskallan panna vetoa, että pahat silmät ovat tehneet teille kepposen. BORGHEJM, (katsoo häneen). Pahat silmät? RITA, (nyökäyttää). Pahat silmät, niin. BORGHEJM. Uskotteko pahoja silmiä, rouva Allmers? RITA. Minä olen nyt ruvennut uskomaan pahoja silmiä. Varsinkin pahoja lapsen silmiä. ALLMERS, (liikutettuna, kuiskaa). Rita, – kuinka sinä voit –! RITA, (puoli ääneen). Sinä itse, Alfred, teet minusta pahan ja häijyn. (Etäistä, sekavaa hälinää ja huutoja kuuluu rannalta) BORGHEJM, (menee lasiovelle). Mikä melu siellä on? ASTA, (ovelta). Katsokaa, ihmisiä juoksee laiturille! ALLMERS. Mitäpä se voisi olla? (katsahtaa pikimmältään ulos). Poikarakit siellä telmimässä taas. BORGHEJM, (huutaa yli aitauksen). Pojat hoi! Mikä siellä on? (Useat vastaavat yhtä aikaa, mikä estää mitään selvästi kuulumasta). RITA. Mitä he sanovat? BORGHEJM. Sanovat, että siellä on muuan lapsi hukkunut. ALLMERS. Lapsi hukkunut? ASTA, (levottomana). Pieni poika, sanovat he. ALLMERS. Eikö mitä, nehän osaavat kaikki uida. RITA, (huutaa tuskallisesti). Missä on Eyolf! ALLMERS. Ole rauhassa. Rauhassa. Eyolfhan on puutarhassa leikkimässä. ASTA. Ei hän puutarhassa ollut – RITA, (nostetuin käsin). Ooh, kunhan se vain ei olisi ''hän''! BORGHEJM, (kuuntelee ja huutaa alas). Kenen lapsi se on? (Sekavia ääniä kuuluu. Borghejm ja Asta päästävät tukehdutetun huudon ja syöksevät puiston läpi). ALLMERS, (tuskassa). Se ei ''ole'' Eyolf! Se ei ole Eyolf, Rita! RITA, (verannassa, kuunnellen). Shyy; ole nyt hiljaa! Anna minä kuuntelen, mitä he sanovat. (Rita korvia vihlovalla huudolla pakenee huoneeseen). ALLMERS, (hänen jälessään). Mitä ne sanoivat? RITA, (vaipuu nojatuoliin vasemmalla). Sanoivat: sauva uipi! ALLMERS, (melkeen tarmotonna). Ei! Ei! Ei! RITA, (käheästi). Eyolf! Eyolf! Oo, vaan heidän ''täytyy'' pelastaa hänet! ALLMERS, (puolihurjana). Muusta ei kysymystäkään! Niin kallis henki! Niin kallis henki! (Hän rientää puutarhan läpi). [[Luokka:Pikku Eyolf]] 3022 5255 2006-08-31T19:20:21Z Nysalor 5 Toinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Pikku Eyolf: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |seuraava=[[Pikku Eyolf: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Pikku Eyolf]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Pieni, kapea laakso Allmersin metsässä, rannalla. Vasemmalla korkeita, vanhoja puita nojallaan. Perällä kallionuomassa virtaa puro, joka katoaa kivien väliin metsänrinteessä. Polku kiemurtaa puron vartta. Oikealla ainoastaan yksityisiä puita, joitten välistä vilkkuu vuono. Edessä näkyy venevalkaman nurkkaa veneineen. Vasemmalla vanhojen puitten juurella pöytä, jonka ääressä rahi ja pari tuolia, jotka kaikki ovat tehty hienoista karsikoista. On raskas, sateinen päivä, kiitäviä kuuropilviä). (Alfred Allmers, samassa pukineessa kuin edellä, istuu rahilla lynkäpäisillään pöytää vasten. Hattu pöydällä edessä. Hän tuijottaa liikkumattomana ja tajuttomasti vuonolle). (Vähän myöhemmin tulee Asta Allmers metsätietä. Hänellä on sateensuoja avattuna). ASTA, (menee hiljaa ja varovasti hänen luo). Alfred, sinun ei pitäisi istua täällä tässä rumassa ilmassa. ALLMERS, (nyökäyttää pitkäveteisesti vastaamatta mitään). ASTA, (sulkee sateensuojan). Olen kauan aikaa kuleksinut hakemassa sinua. ALLMERS, (väreettömästi). Kiitos. ASTA, (siirtää tuolin ja istuu hänen luo). Oletko kauankin istunut täällä? Koko ajanko? ALLMERS, (ei vastaa. Vähän ajan kuluttua sanoo hän). Ei, minä en voi sitä käsittää. Minusta on kerrassaan mahdotonta, – tämä. ASTA, (osanottavasti laskee kätensä hänen käsivarrelleen). Sinua Alfred parka. ALLMERS, (tuijottaa häneen). Onko se siis ainakin totta, Asta? Vai olenko tullut hulluksi? Vai uneksinko minä? Niin, jospa se olisikin vain unta! Ajattele, miten suloista, jos minä nyt olisin herännyt! ASTA. Oh, jospa tosiaan voisin sinut herättää. ALLMERS, (katsoo vuonolle). Miten säälimättömältä vuono näyttää tänään. Se on niin raskas ja horruksissa. Lyijyn harmaa, – kellanvälkkeellä, – ja kuvastaa kuuropilvet pintaansa. ASTA, (rukoilevasti). Elä istu, Alfred, tässä tuijottamassa vuonolle! ALLMERS, (kuulematta häntä). Sellainen se on pinnaltaan. Mutta syvällä, – ''siellä'' kulkee äkeä pohjavirta – ASTA, (tuskalla). Vaan Jumalan tähden, – elä ajattele syvyyttä! ALLMERS, (katsoo lempeästi häneen). Sinä luulet, että hän makaa tuossa aivan lähellä? Vaan ei, Asta. Elä usko sitä. Sinun tulee huomata, että tässä käy väkevä virta. Mereen asti. ASTA, (heittäytyy, nyyhkyttäen, pöytää vasten, kädet kasvoilla). Hyvä Jumala, – hyvä Jumala! ALLMERS, (raskaasti). Sen vuoksi on pikku Eyolf joutunut niin kauas – kauas pois meistä muista. ASTA, (katsoo pyytävästi häneen). Voi, Alfred, elä puhu mitään sellaista! ALLMERS. Sinähän voit itse sen laskea. Joka olet niin terävä –. Kahdeksan – yhdeksänkolmatta tunnin –. Odotahan –! Odotahan –! ASTA, (huutaa ja panee kädet korvilleen). Alfred! ALLMERS, (hieroo käsiä lujasti pöytään). Vaan voitko käsittää tarkoitusta siinä, mitä? ASTA, (katsoo häneen). Missä niin? ALLMERS. Siinä, mikä on tehty minua ja Ritaa vastaan. ASTA. Tarkoitusta siinä? ALLMERS, (kärsimättömästi). Niin, tarkoitusta, sanon minä. Sillä joku tarkoitus kai siinä lienee. Elämä, olemassaolo, – sattuma ei voi olla niin aivan aiheetonta. ASTA. Niin, kuka voi sanoa mitään varmaa niistä asioista, rakas Alfred? ALLMERS, (nauraa katkerasti). Tosiaan, sinä voit olla oikeassa. Ehkä kaikki menee siis umpimähkään. Hoitaa itsensä kuin ajelehtiva laivanhylky peräsittömänä. Totta tosiaan, niin voi yhtähyvin ollakin. – Siltä se ainakin näyttää. ASTA, (ajatuksissaan). Jospa se nyt ainoastaan näyttäisi –? ALLMERS, (kiihkeästi). Vai niin? ''Sinä'' voit siis ehkä selittää minulle. ''Minä'' en voi (lienteämmin). Täällä on Eyolf ja on juuri alkamassa henkisesti itsetietoista elämää. Hänessä on niin monet mahdollisuudet. Ja suuret mahdollisuudet. Olisi täyttänyt minun elämäni ilolla ja ylpeydellä. Ja sitte ei tarvita muuta kuin että vanha hupsu nainen tulee – ja näyttää koiraa pussissa – ASTA. Vaan emmehän tiedä, miten se oikeastaan on tapahtunut. ALLMERS, Tiedämmehän. Pojathan näkivät hänen soutavan vuonon yli. He näkivät Eyolfin seisovan yksinään laiturin partaalla. Näkivät hänen tuijottavan hänen jälkeen – ja aivan kuin pyörtyvän (vavisten). Ja niin Eyolf syöksähti alas – ja katosi. ASTA. Niin, niin. Vaan kuitenkin – ALLMERS. Hän on vetänyt Eyolfin syvyyteen. Siitä saat olla varma. ASTA. Vaan, rakas Alfred, minkä vuoksi hän olisi sen tehnyt? ALLMERS. Niin – ''siinäpä'' juuri se onkin kysymys! Minkä vuoksi hän? Siinä ei ole mitään kostoa takana. Ei mitään sovitusvaatimusta, tarkoitan. Eyolf ei ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Ei ole ärsytellyt tuota naista. Ei ole viskellyt kivillä hänen koiraansa. Ei ollut nähnytkään koko olentoa eikä hänen koiraansa ennen kuin eilen. Ei mitään kostoa siis. Niin aiheetonta kaikki. Niin järjetöntä, Asta. – Ja kuitenkin maailmanjärjestys on sen tarpeessa. ASTA. Oletko puhellut Ritan kanssa näistä asioista? ALLMERS, (pudistaa päätään). Minusta tuntuu, että voin puhella tällaisesta paremmin ''sinun'' kanssasi (hengittää syvään). Ja kaikesta muustakin. (Asta ottaa taskustaan neulomatarpeita ja pienen paperikääryn, Allmers istuu ja tajuttomasti katselee). ALLMERS. Mitä sinulla on siinä, Asta? ASTA, (ottaa hänen hattunsa). Vähän mustaa harsoa. ALLMERS. Oh, mitä sillä? ASTA. Rita pyysi minun laittamaan sinulle. Laitanko? ALLMERS. No niin, kernaasti minun puolestani. (Asta ompelee harsoa hattuun). ALLMERS, (istuu ja katselee häneen). Missä Rita? ASTA. Hän on kävelemässä puutarhassa, luulen minä. Borghejm on hänen kanssaan. ALLMERS, (vähän ihmetellen). Vai niin. Onko Borghejm täällä tänäänkin? ASTA. On. Hän tuli puolipäivän junalla. ALLMERS. Sitäpä en olisi luullut. ASTA, (ompelee). Hän piti niin sydämmellisesti Eyolfista. ALLMERS. Borghejm on uskollinen sielu, Asta. ASTA, (hiljaisesti, lämmöllä). On; ''hän'' on todellakin uskollinen. Se on varma. ALLMERS, (kiinnittää katseensa häneen). Sinä pidät hänestä. ASTA. Pidän. ALLMERS. Vaan et kuitenkaan voi suostua –? ASTA, (keskeyttäen). Hyvä Alfred, elä puhu ''siitä''! ALLMERS. Niin vaan – sano minulle ainoastaan, minkä vuoksi et voi –? ASTA. Minä pyydän sydämmestäni. Elä utele minulta. Sillä se on niin kiduttavaa minulle. – Kas niin. Nyt on hattu valmis. ALLMERS. Kiitos. ASTA. Vaan sitte vielä vasempaan käsivarteen. ALLMERS. ''Siihenkikö'' harso? ASTA. Niin, se kuuluu asiaan. ALLMERS. Noo, kun niin tahdot. (Asta siirtyy lähemmäs ja alkaa ommella). ASTA. Pidähän kätesi yhdessä kohti. Niin että en pistä sinua neulalla. ALLMERS, (puolittain hymyillen). Tämähän on niinkuin ennen muinoin. ASTA. Niinkö sinustakin? ALLMERS. Silloin kuin olit pieni tyttö, niin istuit näin ja laittelit vaatteitani. ASTA. Minkä osasin. ALLMERS. Ensimmäinen, minkä minulle ompelit – sekin oli musta harso. ASTA. Vai niin? ALLMERS. Ylioppilaslakkiini. Sillä kertaa oli isä meiltä kuollut. ASTA. Ompelinko minä ''silloin''? – Ajattelepas, kun en sitä muista. ALLMERS. Niin; sinähän olitkin niin pieni silloin. ASTA. Niin, pieni olin vielä. ALLMERS. Ja sitte kaksi vuotta sen jälkeen, – kun äitisi kuoli, – ompelit suuren harson hihaan ''minullekin''. ASTA. Minusta niin piti olla. ALLMERS, (taputtaa hänen kättään). Niin, niin, niinhän piti ollakin, Asta. – Ja kun me niin olimme jääneet yksinämme maailmaan, me kaksi – Joko se on valmis? ASTA. Jo (kokoo ompelutarpeet). Se oli kuitenkin suloinen aika, Alfred. Me kaksi yksinämme. ALLMERS. Oli se. Niin kovasti kuin saimmekin kärsiä. ASTA. ''Sinä'' se kärsiä sait. ALLMERS, (virkistyneempänä). Kärsiä sait sinäkin, tavallasi, – (hymyilee) sinä minun rakas, uskollinen – Eyolfini. ASTA. Uh, – elä muistuta minulle tuota tyhmää hölpätystä nimellä. ALLMERS. Jos vain sinä olisit ollut poika, niin olisi nimesi ollut Eyolf. ASTA. Niin, niin, ''jos''. Vaan kun sinä sitte tulit ylioppilaaksi – (hymyilee ehdottomasti). Ajattele, että sinä sittekin vielä olit niin lapsellinen. ALLMERS. ''Minäkö'' se olin lapsellinen! ASTA. Niin se minusta nyt todellakin tuntuu, kun muistelen sitä. Sillä sinä häpeilit sitä, kun sinulla ei ollut yhtään veljeä. Ainoastaan sisar. ALLMERS. Ei, kuule! ''Sinä'' se häpeilit. ASTA. Ehkäpä minä myöskin. Ja minun kävi sinua sääliksi – ALLMERS. Niin, niin. Ja sitte sinä löysit minun vanhat vaatteeni, joita poikasempana olin pitänyt – ASTA. Sievät pyhävaatteet. Muistatko, sininen pusero ja polvihousut? ALLMERS, (katseensa viipyy Astassa). Muistan aivan selvään sinun, kuin sinä puit ne päällesi ja kulit niissä. ASTA. Niin, vaan minä pukeusin niihin ainoastaan silloin, kun olimme kotona kahden. ALLMERS. Ja niin tosissamme olimme. Ja minä kutsuin sinua aina Eyolfiksi. ASTA. Vaan, Alfred, et suinkaan ole tätä kertonut Ritalle? ALLMERS. Kyllä minä muistelen kertoneeni sen hänelle erään kerran. ASTA. No mutta Alfred, miten olet voinut kertoa sellaista! ALLMERS. Niin, näetkös – vaimolleenhan kerrotaan kaikki tyyni. ASTA. Niin, niin taidetaan tehdä, luulen minä. ALLMERS. (aivan kuin heräten, lyö otsaansa ja hypähtää ylös). Ooh, – että minä voin istua tässä ja – ASTA, (nousee, katsoo huolestuneena häntä). Mikä sinulla on? ALLMERS. Hän melkeen joutui pois. Kerrassaan pois joutui hän. ASTA. Eyolf! ALLMERS. Tässä minä istuin ja elin muistoissa. Eikä hän ollut mukana. ASTA. Oli, Alfred, – pikku Eyolf oli taustana kaikessa. ALLMERS. Ei hän ollut. Hän liukui pois mielestäni. Ajatuksistani. Minä en nähnyt häntä edessäni silmänräpäystäkään sillä aikaa, kun istuimme ja puhelimme yhdessä. Unohutin hänet koko siksi pitkäksi aikaa. ASTA. Vaan täytyyhän sinun saadakin vähän levätä surussasi. ALLMERS. Ei, ei, ei, – sitä juuri en saa! Siihen minulla ei ole lupaa. Ei ole oikeutta. – Eikä sydäntäkään (menee liikutettuna oikealle). Minun on vain viipyminen tuolla, missä hän makaa ja ajelehtaa syvyydessä! ASTA, (hänen jälkeen, pitää kiinni hänestä). Alfred, – Alfred! Elä mene vuonolle! ALLMERS. Minun ''täytyy'' hänen luo! Päästä minut Asta! Minun täytyy saada vene. ASTA, (kauhuissaan). Elä mene vuonolle, sanon minä! ALLMERS, (taipuen). Ei, ei, – minä en mene. Anna minun vain olla. ASTA, (vie hänet pöydän luo). Sinun täytyy leväyttää ajatuksiasi. Tule tänne istumaan. ALLMERS, (aikoo istua rahille). Niin, niin – miten tahdot. ASTA. Ei, elä istu ''siihen''. ALLMERS. Anna minun istua tähän. ASTA. Ei; elä siihen! Sillä sitte sinä istut vain ja katselet tuonne – (pakottaa hänet istumaan tuolille, selin oikealle). Kas niin. Nyt sinun on hyvä istua (istuu itse rahille). Ja nyt puhelemme vähän yhdessä. ALLMERS, (huokaa). Tekisi hyvää saada haihdutetuksi kaipuu ja suru hetkiseksi. ASTA. Sinun ''täytyy'', Alfred. ALLMERS. Vaan enkö minä sinusta ole kauhean veltto ja tarmoton, – kun minä voinkin unohuttaa. ASTA. Et olekaan. Sillä onhan ihan mahdotonta alinomaa kiertää ajatuksillaan yhtä ainoaa asiaa. ALLMERS. Niin, minulle se on mahdotonta. Ennen kuin sinä tulit minun luo, istuin minä täällä ja tuskailin sanomattomasti tässä ahdistavassa ja jäytävässä surussa – ASTA. Niin? ALLMERS. Ja uskotko, Asta –? Hm – ASTA. Niin mitä? ALLMERS. Keskellä tuskaa takerruin arvailemaan, mitä on päivälliseksi tänään. ASTA, (tyynnytellen). Niin, niin, kunhan se vain on leväykseksi, niin – ALLMERS. Niin, ajattele sinä, – minusta tuntui, että Siinä ''oli'' aivan kun leväystä (ojentaa hänelle kätensä yli pöydän). Miten onkaan hyvä, että sinä olet minulla, Asta. Siitä minä olen niin iloinen. Iloinen, iloinen – keskellä surua. ASTA, (katsoo vakavasti häneen). Ennen kaikkea tulee sinun olla iloinen siitä, että sinulla on Rita. ALLMERS. Niin, se on selvä itsestään. Vaan Ritan kanssa minä en ole sukua. Hän ei ole sama kuin sisar. ASTA, (jännitettynä). Arveletko niin, Alfred? ALLMERS. Niin, meidän suku on jotakin aivan erikoista (puolittain leikillä). Aina meillä on ollut kirkkaita kirjaimia nimessä. Olemmehan usein ennenkin ''siitä'' puhelleet? Ja sukulaisemme – kaikki ovat he yhtä köyhiä. Ja kaikilla meillä on samanlaiset silmät. ASTA. Onko minullakin –? ALLMERS. Ei, ''sinä'' olet aivan äitiisi. Et ole muitten näköinen ollenkaan. Et edes isänkään näköinen. Vaan kuitenkin. ASTA. Kuitenkin –? ALLMERS. Niin, minä luulen, että yhteiselämä on muodostanut meidät molemmat toistemme kuvan mukaan. Henkisesti, tarkoitan. ASTA, (hellästi liikutettuna). Elä sano, Alfred. Minä se olen muodostunut sinun mukaasi. Ja sinulle minä olen velassa ''kaikesta'', – kaikesta ''hyvästä'' maailmassa. ALLMERS, (pudistaa päätään). Sinä et ole velassa minulle mistään, Asta. Päinvastoin – ASTA. Kaikesta minä olen sinulle velassa! Se sinun täytyy tunnustaa itsellesi. Mikään uhraus ei ole ollut sinulle raskas – ALLMERS, (keskeyttäen). Mitä – uhraus! Elä virka mitään sellaista. – Minä olen ainoastaan pitänyt sinusta, Asta. Siitä saakka, kun olit vielä pieni lapsi (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Ja minusta aina tuntui, että minulla oli niin paljon väärintekoa hyvitettävä. ASTA, (ihmetellen). Väärintekoa! Sinulla? ALLMERS. Ei juuri omasta puolestani. Vaan – ASTA. Vaan –? ALLMERS. Isämme puolesta. ASTA, (nousee puolittain, rahilta). Isän –! (istuu taas). Mitä sillä tarkoitat, Alfred? ALLMERS. Isä ei ollut koskaan oikein hyvä sinulle. ASTA, (kiihkeästi). Oo, elä sano sitä! ALLMERS. Sanon, sillä se on totta. Hän ei sinusta pitänyt. Ei niin, kuin hänen olisi tullut pitää. ASTA. (välttäen). Ei ehkä niin, kuin hän sinusta piti. Sehän olikin luonnollista. ALLMERS, (kiinteästi). Ja äidillesikin oli hän usein ankara. Kaikin puolin viime vuosina. ASTA. (hiljaa). Äiti oli paljo, niin paljoa nuorempi kuin hän. Muista se. ALLMERS. Luuletko, että he eivät oikein sopineet toisilleen? ASTA. Ehkä eivät sopineet. ALLMERS. Niin, vaan kuitenkin –. Isä joka muuten oli niin lempeä ja lämminsydämminen –. Niin ystävällinen kaikille ihmisille – ASTA, (hiljaa). Äitikään ei aina ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt olla. ALLMERS, Äitisikö ei olisi ollut –! ASTA, Ei ehkä aina. ALLMERS. Isää kohtaanko, tarkoitat! ASTA, Niin. ALLMERS. En minä koskaan huomannut mitään sellaista. ASTA, (taistellen itkua vastaan, nousee). Oh, rakas Alfred, – anna heidän levätä, – jotka poissa ovat. (Hän menee yli oikealle puolelle). ALLMERS. (nousee). Niin, antaa heidän levätä (vääntää käsiään). Vaan ne, jotka poissa ovat, – ne eivät anna meidän levätä, Asta. Ei yöllä eikä päivällä. ASTA, (katsoo lämpöisesti häneen). Ajan ollen on kaikki tuntuva helpommalle, Alfred. ALLMERS. (katsoo avuttoman näköisenä häneen). Niinkö, ''sinäkin'' luulet? – Vaan millä tavoin voin elää nämä kauheat, ensimmäiset päivät (käheästi). Sitä minä en jaksa ajatella. ASTA, (pyytävästi, panee kätensä hänen olkapäilleen). Mene Ritan luo. Minä pyydän hartaasti. ALLMERS. (kiivaasti, vetäytyy pois). Ei, ei, ei, – elä puhu ''siitä''! Sillä minä en ''voi'', näetkös (rauhallisemmin). Anna minun olla täällä sinun kanssasi. ASTA. Minä en lähde luotasi. ALLMERS, (tarttuu hänen käteen ja pitää siitä). Kiitos (katsoo jonkun aikaa vuonolle). Missä minun pikku Eyolfini on nyt? (hymyilee raskaasti Astalle). Voitko minulle ''sitä'' sanoa – ''sinä'', minun suuri, viisas Eyolfini? (pudistaa päätään). Ei kukaan koko maailmassa voi minulle sitä sanoa. Minä tiedän ainoastaan sen kauhean seikan, että minulla ei ole Eyolfia enään. ASTA, (katsoo vasemmalle ja vetää pois kätensä). Nyt tulevat he. (Rouva Allmers ja insinööri Borghejm tulevat metsätietä; rouva Allmers edellä; Borghejm jälessä. Rouva Allmers on mustissa, musta harso pään yli. Sateensuoja kainalossa). ALLMERS, (menee vastaan). Miten on sinun laitasi, Rita? RITA. (menee hänen ohi). Oh, älä kysele. ALLMERS. Mitä sinä tänne tulit? RITA. Tulin katsomaan sinua. Mitä sinä teet? ALLMERS, En mitään. Asta tuli minun luo. RITA. Vaan ennen kuin Asta tuli? Olet ollut poissa luotani koko edeltäpuolisen. ALLMERS. Minä olen istunut täällä ja katsellut vuonolle. RITA, Uh, – että voitkin! ALLMERS. (kärsimättömästi). Minä olen mieluummin ''nyt'' yksin! RITA, (kuleksii rauhattomana ympäriinsä). Voit istua liikkumatta yhdessä kohti! ALLMERS, Minullahan ei ole tämän taivaallista toimitettavaa. RITA. ''Minä'' en voi saada rauhaa missään. Vielä vähemmin täällä, – kun vuono on juuri tuossa. ALLMERS. Sepä se onkin, että vuono on niin lähellä. RITA. (Borghejmille). Eikö teistäkin hänen pitäisi tulla, sisään meidän toisten kanssa? BORGHEJM, (Allmerssille). Minä luulen, että se olisi teille parasta. ALLMERS. Ei, ei, – antakaa minun olla, missä olen. RITA. Sittepä jään minä sinun luo, Alfred. ALLMERS. Jää vain. – Jää sinäkin, Asta. ASTA, (kuiskaa Borghejmille). Antaa heidän jäädä kahden! BORGHEJM. Neiti Allmers, – mennäänkö vähän kävelemään – pitkin rantaa? Vihoviimeisen kerran? ASTA, (ottaa sateensuojansa). Tulkaa. Mennään vähän kävelemään. (Asta ja Borghejm menevät yhdessä venevalkaman taakse). (Allmers kulkee vähän aikaa ympäriinsä. Istuu sitte muutamalle kivelle puitten alle etualalla, vasemmalla). RITA, (tulee lähemmäksi ja seisoo hänen edessään kädet ristissä riippuen). Voitko sinä, Alfred, ajatella sitä – että me olemme menettäneet Eyolfin? ALLMERS, (katsoo raskaasti eteensä). Saamme tottua sitä ajattelemaan. RITA. Minä en voi. Minä en voi. Ja tuo kauhistava näky, joka on vaivaava minua koko elämänikäni. ALLMERS, (katsoo ylös häneen). Mikä näky? Mitä sinä olet nähnyt? RITA. Minä en itse ole nähnyt mitään. Olen kuullut vain kerrottavan. Oh –! ALLMERS. Kerro se suorastaan heti! RITA. Minä sain Borghejmin lähtemään kanssani laiturille – ALLMERS. Mitä sinä sinne? RITA. Kyselemään pojilta, miten kaikki oli käynyt. ALLMERS. Senhän tiesimme jo. RITA. Me saimme lisää tietoja. ALLMERS. No mitä? RITA. Ei se ole totta, että hän katosi heti. ALLMERS. ''Nytkö'' he ''sen'' tunnustavat? RITA. Niin. He kertoivat nähneensä Eyolfin makaavan pohjassa. Syvällä kirkkaassa vedessä. ALLMERS, (hammasta purren). Eivätkä pelastaneet häntä! RITA. Eivät kai voineet. ALLMERS. He osaavat uida, – jok’ikinen. – Kertoivatko he, millä tavoin hän makasi silloin, kun he näkivät hänen? RITA. Kertoivat. Sanoivat, että hän makasi selällään. Ja suuret silmänsä auki. ALLMERS. Silmät auki. Vaan aivan liikkumatta? RITA. Niin, aivan liikkumatta. Ja sitte tuli joku ja sieppasi mukaansa hänet. He sanoivat sitä virrankäynniksi. ALLMERS, (nyökyttää pitkäveteisesti). ''Se'' siis oli viimeinen näky. RITA, (itkun tuskalla). Niin. ALLMERS, (jysähtelevällä äänellä). Eikä koskaan, – ei koskaan enään saa kukaan häntä nähdä. RITA, (voivotellen). Yöt päivät on hän silmissäni, makaavana siellä pohjassa. ALLMERS, Suuret silmänsä auki. RITA, Niin, suuret silmänsä auki. Minä näen ne! Minä näen ne edessäni! ALLMERS, (nousee hitaasti ja katsoo Ritaa tyynen uhkaavasti). Olivatko ne pahat, ne silmät, Rita? RITA, (kalpenee). Pahat –! ALLMERS, (menee aivan lähelle häntä). Olivatko ne pahat silmät, jotka tuijottivat ylös? Sieltä syvyydestä? RITA, (väistyy takasin). Alfred –! ALLMERS, (seuraa). Vastaa minulle! Olivatko ne pahat lapsensilmät? RITA, (huutaa). Alfred! Alfred! ALLMERS. Nyt olemme sen perille päässeet, – mitä sinä, Rita, toivoit. RITA. ''Minä''! Mitä ''minä'' toivoin? ALLMERS. Että Eyolfia ei olisi. RITA. En sinä ilmoisna ikänä minä ole sitä toivonut! Vaan sitä minä toivoin, että Eyolf ei olisi meidän kahden välissä. ALLMERS. No niin, – ei hän enää olekaan. RITA, (hiljaa, tuijottaa eteensä). Ehkä hän nyt vasta onkin (luhistuu kokoon). Oo, tuo kauhistava näky! ALLMERS, (nyökyttää). Niin, nuo pahat lapsensilmät! RITA. Elä, elä, Alfred! Minä pelkään sinua! Tuollaisena en ole koskaan ennen sinua nähnyt. ALLMERS, (katsoo ankarasti ja kylmästi häneen). Suru tekee kiusalliseksi ja häijyksi. RITA, (peloissaan, vaan kuitenkin uhkamielisenä). Siltä minustakin tuntuu. (Allmers menee oikealle ja katselee vuonolle. Rita istuu pöydän ääreen. Lyhyt äänettömyys). ALLMERS, (kääntää kasvonsa häneen). Sinä et koskaan ole pitänyt hänestä oikein täydellisesti. Et koskaan! RITA, (kylmästi, itsensä hillitsevästi). Eyolf ei koskaan tahtonut kiintyä minuun kokonaan. ALLMERS. Sillä sinä et sitä halunnutkaan. RITA. Minä halusin. Hartaasti halusin. Vaan siinä oli joku tiellä. Aivan alusta alkaen. ALLMERS, (kääntyy kokonaan). ''Minäkö'' olin tiellä, sitäkö tarkoitat? RITA. Et sinä. Et ensi alussa. ALLMERS, (menee lähemmäs). Kukas sitte? RITA. Täti. ALLMERS, Asta? RITA. Niin juuri. Asta oli sulkemassa minulta tien. ALLMERS. Sanotko niin, Rita? RITA. Sanon. Asta, – hän kiinnitti Eyolfin itseensä – aina siitä saakka kuin tapahtui – tuo onnettomuus. ALLMERS. Jos hän sen tekikin, niin teki hän sen rakkaudesta. RITA, (kiihkeästi). Sepä se juuri! Minä en kärsi mitään jakamista toisen kanssa – rakkaudessa. ALLMERS. Me kahden olisimme jakaneet hänen välillämme rakkaudessa. RITA, (katsoo halveksivasti). Me? Oh, sinä oikeastaan et ole koskaan tuntenut rakkautta häneen. Et sinäkään. ALLMERS, (katsoo hämmästyneenä häneen). Minäkö en ole –! RITA. Niin, sinä et ole. Sinähän olit niin kokonaan kiintynyt tuohon kirjaasi – vastuunalaisuudesta. ALLMERS, (voimakkaasti). Niin, niin olinkin. Vaan senpä sitte, niinkuin tiedät, – uhrasin minä Eyolfin takia. RITA. Et rakkaudesta häneen. ALLMERS. Minkäs takia luulet, sen tehneeni? RITA. Siitä syystä, että sinua jäyti luottamattomuus itseesi. Sinä olit alkanut epäillä tuota uskoasi, että sinulla oli muka joku suuri kutsumus, jonka eteen elää täällä maailmassa. ALLMERS, (tutkivasti). Oletko voinut huomata jotakin sellaista minusta? RITA. Olen – aina vähin erin. Ja sitte sinä tarvitsit jotakin uutta, joka voisi tyydyttää sinua. ''Minä'' en enään ollut sinulle kylliksi. ALLMERS. Se on muuttuvaisuuden laki, Rita. RITA. Sen vuoksi sinä olisit tehnyt ihmelapsen pikku Eyolf-parasta. ALLMERS. Se ei ollut aikomukseni. Minä tahdoin, tehdä hänestä onnellisen olennon. Sitä ainoastaan tarkoitin. RITA. Vaan et rakkaudesta häneen. Mene itseesi! (synkkyys äänessä). Ja tutki kaikkea sitä, mitä on siinä alla – ja takana. ALLMERS, (karttaa hänen katsettaan). Siinä on jotakin, josta sinä tahdot päästä. RITA. Sinä myöskin. ALLMERS, (katsoo miettiväisenä häneen). Jos niin on, kuin sinä ajattelet, niin me kaksi emme ole todellakaan koskaan omistaneet omaa lastamme. RITA. Emme olekaan. Emme täydellisesti rakkaudessa. ALLMERS. Ja kuitenkin me tässä nyt olemme ja suremme niin katkerasti häntä. RITA. Niin, eikö se ole ihmeellistä ajatella? Surra tällä tavoin pientä ventovierasta poikaa. ALLMERS, (huudahtaen). Mutta elä nyt kuitenkaan sano häntä ventovieraaksi! RITA, (pudistaa raskaasti päätään). Me emme voittaneet koskaan pojan rakkautta, Alfred. En minä. Etkä sinäkään. ALLMERS, (vääntää käsiään). Ja nyt se on myöhäistä. Myöhäistä. RITA. Ja niin aivan lohdutonta – kaikki. ALLMERS, (äkkiä nousten). ''Sinä'' tässä olet syyllinen! RITA, (nousee). Minä! ALLMERS. Niin, juuri ''sinä''! ''Sinun'' on syysi, että hänestä tuli – sellainen kuin tuli! ''Sinun'' on syysi, että hän ei voinut pelastaa itseään hukkumasta. RITA, (torjuen). Alfred, – elä ''sinä'' sysää syytä ''minuun''! ALLMERS, (enemmän ja enemmän kiihottuneena). Vaan minä syytän sinua sittekin! Sinä annoit pienen lapsen maata ja olla oman onnensa nojassa pöydällä. RITA. Hän makasi niin hyvästi pehmoisissa patjoissa. Ja näytti siinä niin turvalliselta. Ja sinähän olit luvannut pitää huolta hänestä. ALLMERS. Niin olinkin – (matalammalla äänellä). Vaan sitte tulit sinä, sinä, sinä, – ja houkuttelit minut luoksesi. RITA, (katsoo uhkamielisesti häneen). Ohoo, sano paremminkin, että sinä unohutit sekä lapsen että kaiken muunkin. ALLMERS, (hillityllä raivolla). Niin, se on totta (hiljempaa). Lapsen unehutin minä – sinun syleilyissäsi. RITA, (liikutettuna). Alfred! Alfred, – se on sinulta inhottavasti! ALLMERS, (hiljaisesti, puristaa kätensä nyrkkiin Ritaa vastaan). Sillä hetkellä tuomitsit sinä pikku Eyolfin kuolemaan. RITA, (hurjasti). Sinä myöskin! Sinä myöskin, – jos kerran niin on! ALLMERS. Niin, – vaadi sinä minua myöskin tilille, – jos niin tahdot. Me molemmat olemme rikollisia. Ja sen vuoksi ''oli'' Eyolfin kuolemassa siis kuitenkin kostoa. RITA. Kostoa? ALLMERS, (enemmän itseänsä hilliten). Niin. Tuomitse itsesi ja minut. Nyt olemme saaneet, mitä olemme ansainneet. Salaisen, pelkurimaisen mielipahan annoimme pelottaa itsemme hänestä hänen eläissään. Meidän oli paha nähdä ''sitä'', – sitä, jota hänen täytyi laahata mukanaan – RITA, (hiljaa). Sauvaa. ALLMERS. Niin juuri, sauvaa. – Ja mitä me nyt tässä sanomme suruksi ja kaipaukseksi, – se on, Rita, omantunnon tuskaa. Eikä mitään muuta. RITA, (tuijottaa neuvottomana häneen). Minusta tuntuu, että tämä vie epätoivoon, – saa meidät molemmat suorastaan hulluiksi. Sillä emmehän voi koskaan, – emme milloinkaan voi saada sitä sovitetuksi. ALLMERS, (tyynemmässä mielentilassa). Minä näin unta Eyolfista viime yönä. Näin hänen tulevan laiturilta. Hän juoksi aivan kuin muutkin pojat. Hänelle ei ollut siis mitään tapahtunut. Ei sitä eikä tätä. Kalvaava todellisuus oli siis ainoastaan uni, ajattelin minä. Oh, kuinka kiitin ja ylistin – (keskeyttää) hm – RITA, (katsoo häneen). Ketä? ALLMERS, (välttäen). Ketä –? RITA. Niin; ketä kiitit ja ylistit? ALLMERS. Minähän makasin ja uneksin, kuulithan – RITA. Kiitit ja ylistit jotakin, johon et itse usko? ALLMERS. Minulle kuitenkin tuli mieleen sellaista. Minähän olin unessa. RITA, (syyttävästi). Sinun ei olisi pitänyt tehdä minusta epäilijää. ALLMERS. Olisinko tehnyt oikein, jos olisin antanut sinun elää elämäsi tyhjissä luuloissa? RITA. Se olisi ollut minulle parempi. Sittehän olisi minulla ollut, millä lohduttaa itseäni. Nyt minä olen ja elän enkä tiedä ajatella sinne enkä tänne. ALLMERS, (katsoo terävästi häneen). Jos nyt sinä voisit valita –. Jos voisit seurata Eyolfia sinne, missä hän nyt on –? RITA. Niin. Niin mitä sitte? ALLMERS. Jos sinä olisit aivan varma, että tapaisit hänet taas – tuntisit hänet – ymmärtäisit häntä –? RITA. Niin, niin; mitä sitte? ALLMERS. Tahtoisitko vapaaehtoisesti mennä hänen luo? Vapaaehtoisesti luopua kaikesta täällä? Jättää koko maallinen elämä? Tahtoisitko, Rita? RITA, (hiljaa). Nytkö heti? ALLMERS. Niin. Tällä hetkellä. Vastaa. Tahtoisitko? RITA, (viivytellen). En tiedä, Alfred. – En tahtoisi. Ensin tahtoisin olla jonkun aikaa täällä sinun luonasi. ALLMERS. Minun tähteni? RITA. Niin, ainoastaan sinun tähtesi. ALLMERS. Vaan sittepä? Tahtoisitko sitte –? Vastaa! RITA. Vaan mitä minun pitää vastata siihen? Enhän ''voisi'' mennä sinun luotasi. En koskaan! En koskaan! ALLMERS. Vaan jos nyt minä menisin Eyolfin luo? Ja sinä tietäisit varmaan, että sinä tapaisit hänen ja minun. Tahtoisitko tulla meidän luo? RITA. Tahtoisin. Niin mielelläni! Niin mielelläni! Vaan – ALLMERS. Vaan –? RITA, (huokaa hiljaa). En voisi, – sen tunnen. En, en; minä kerrassaan en voisi! En vaikka kaiken taivaan suloisuuden perisin. ALLMERS. En minäkään. RITA, Niin. Sinäkään et voisi, Alfred. Niinkö? ALLMERS. En voisi. Täällä maailmassa on meidän elävitten koti. RITA. Niin, täällä on onni, jota ymmärrämme. ALLMERS, (synkästi). Onni, – onni – RITA. Sinä arvelet varmaan, että onni – on meiltä ijäksi mennyt (katsoo tutkivasti häneen). Vaan jos –? (kiihkeästi). Ei, ei; minä en uskalla sanoa sitä! En ajatellakaan. ALLMERS. Vaan sanohan kuitenkin. Sano vain, Rita. RITA, (vitkastellen). Emmekö voisi koettaa –? Eikö olisi mahdollista meidän voida unohuttaa hänet? ALLMERS. Unohuttaa Eyolf? RITA. Ei, vaan unohuttaa katumus ja tuska, sitä tarkoitin. ALLMERS. Toivoisitko sitä? RITA. Jos vain se olisi mahdollista (huudahtaen). Sillä tätä – en voi kestää! Emmekö voi keksiä mitään, joka saisi unohtamaan? ALLMERS, (pudistaa päätään). Mitähän voisi olla sellaista? RITA. Jos koetteeksi lähtisimme matkalle, johonkin hyvin kauas? ALLMERS. Kotoa pois? Sinä kun et viihdy missään muualla kuin täällä. RITA. Jos kutsuttaisiin paljon vieraita meillä käymään. Elettäisiin suuresti. Heittäytyisimme johonkin, mikä voisi huumata ja lieventää. ALLMERS. Sellaiseen elämään ei minusta ole. – Ei, – vaan mieluumminkin voin taas koettaa ryhtyä työhöni. RITA, (terävästi). Työhösi? Joka on niin usein ollut sulkuna ja muurina meidän välillämme? ALLMERS, (vitkaan, katsoo jäykästi häneen). Tästä lähtien täytyy aina olla sulku ja muuri meidän kahden välillä. RITA. Minkä vuoksi –? ALLMERS. Kuka tietää, eikö suuret, avonaiset lapsen silmät katso meihin yöt päivät. RITA, (hiljaa, vavisten). Alfred, – se on kauheaa ajatella! ALLMERS. Rakkautemme on ollut kuin kuluttava tuli. Nyt se saa sammua – RITA. Sammua! ALLMERS. Se on sammunut, – ''toisessa'' meistä. RITA, (kuin jähmettyneenä). Ja ''sitä'' rohkenet sanoa minulle! ALLMERS, (lempeämmin). Se rakkaus on kuollut, Rita. Vaan siinä, jota minä nyt rikostoverinasi ja katumuskumppaninasi tunnen sinua kohtaan – näen minä hämärtävän aivan kuin ylösnousemisen – RITA, (rajusti). Minä en välitä mistään ylösnousemisesta. ALLMERS. Rita! RITA. Minä olen lämminverinen ihmislapsi! Minä en kuleksi torkuksissa, – kalan veri suonissa (vääntelee käsiään). Olla kahlehdittuna elämänsä ijäksi – katumukseen ja suruun! Kahlehdittuna senlaisen kanssa, joka ei enään ole minun, minun, minun! ALLMERS. Sen täytyi niin päättyä joskus, Rita. RITA. Täytyikö sen niin päättyä! Sen, mikä alkoi molemminpuolisella vastarakkaudella. ALLMERS. ''Minä'' en alussa tuntenut vastarakkautta. RITA. Mitä sinä tunsit kaikkein ensiksi minua kohtaan? ALLMERS. Kammoa. RITA. Sen ymmärrän. Vaan miten sinut sittekin voitin? ALLMERS, (matalalla äänellä). Sinä olit niin hurmaavan kaunis. RITA, (katsoo kysyvästi häneen). Silläkö yksinään? Sano suoraan, Alfred. Silläkö vain? ALLMERS, (rohkaisten itsensä). Ei yksistään sillä; vaan siinä oli sivussa muutakin. RITA, (huudahtaen). Minäpä aavistan mitä siinä oli! ”Kullat ja maat, mannut”, niinkuin sinä sanot. Eikö niin, Alfred? ALLMERS. Niin. RITA, (katsoo hyvin syyttävästi häneen). Kuinka saatoit, – miten voitkin, Alfred, sillä tavoin menetellä! ALLMERS. Minun oli ajatteleminen Astaa. RITA, (kiihkeästi). Astaa, niin! (katkerasti). Siis Astan vuoksi me yhdyimme. ALLMERS. Hän ei tiennyt siitä mitään. Ei hän aavista sitä vielä tänäkään päivänä. RITA, (vastustavasti). Vaan Asta kuitenkin kaikitenkin! (hymyilee halveksivalla katseella). Tahi ei Asta, vaan – pikku Eyolfhan se oli. Pikku Eyolf, niin! ALLMERS. Eyolf? RITA. Niin, etkö kutsunut häntä ennen Eyolfiksi? Kerroithan siitä erään kerran – muutamana salaperäisenä hetkenä (menee lähemmäs). Muistatko sitä hurmaavaa hetkeä? ALLMERS. (väistyy takaisin aivan kuin kauhistuksissaan). En muista mitään! Enkä tahdo muistaakaan! RITA, (seuraa häntä). Sillä samalla hetkellä – sinun toisesta pikku Eyolfistasi tuli rampa. ALLMERS, (lysähtyy, nojautuu pöytää vasten). Kostoa. RITA, (uhkaavasti). Niin, kostoa! (Asta ja Borghejm tulevat venevalkaman luota. Astalla on lummekukkia kädessä). RITA, (hillitysti). Noo, Asta ja herra Borghejm, oletteko nyt saaneet puhella oikein tarpeeksi? ASTA. Kyllä – jotenkin. (Laskee sateensuojan kädestään ja panee kukat tuolille). BORGHEJM. Neiti Allmers on ollut hyvin niukkasananen. RITA. Ohoo, niinkö? Vaan me Alfredin kanssa olemme saaneet puhutuksi, niin että riittää – ASTA, (katsoo jännityksellä molempia). Mitä sanot –? RITA. – niin että riittää koko ijäksi, sanon minä (keskeyttäen). Vaan mennään nyt sisälle, kaikki. Meillä pitää olla seuraa nyt tästä lähtien, Alfred ja me emme voi suoriutua yksinämme. ALLMERS. Niin, menkää vain edellä, te muut (kääntyy). Vaan sinulle, Asta, pitää minun saada puhua muuan sana. RITA, (katsoo Alfrediin). Vai niin? – No niin, tulkaa te minun kanssani, herra Borghejm. (Rita ja Borghejm menevät metsätietä). ASTA, (tuskassa). Alfred, mitä on tapahtunut? ALLMERS, (synkästi). Minä en enään voi tulla toimeen täällä. ASTA. Täällä! Ritanko kanssa, tarkoitat? ALLMERS. Niin. Rita ja minä emme voi jäädä elämään yhdessä. ASTA, (pudistaa häntä käsivarresta). Vaan Alfred, – elä puhu niin kauheita. ALLMERS. Totta se on, mitä sanon. Me vain kiusaamme ja ärsytämme toisiamme. ASTA, (tuskallisesti, liikutettuna). En olisi koskaan – en milloinkaan aavistanut mitään tällaista! ALLMERS. Tämä tunne ei olekaan minussa syntynyt ennen kuin nyt vasta. ASTA. Ja nyt sinä aijot –! Niin, mitä sinä oikeastaan aijot, Alfred? ALLMERS. Aion mennä pois. Kauas täältä. ASTA. Ja jäädä ehkä yksiksesi maailmassa? ALLMERS, (nyökäyttää). Niin, niinkuin ennenkin olin. ASTA. Vaan sinusta ei ole yksinäsi olemaan! ALLMERS. On kyllä. Olinhan minä ennenkin. ASTA. Niin, ennen. Olinhan minä luonasi silloin. ALLMERS, (yrittää tarttumaan hänen käteensä). Niin. Ja sinun luonasi, Asta, minä taas saan kotini. ASTA, (karttaa häntä). Minun! Ei, ei, Alfred! Se on ihan mahdotonta. ALLMERS, (katsoo raskaasti häneen). Borghejm on siis esteenä? ASTA, (kiivaasti). Ei, ei; hän ei ole esteenä! Siinä erehdyt! ALLMERS. Hyvä. Sittepä minä tulen sinun luoksesi – sinä rakas sisarkulta. Minun täytyy sinun luo. Kotia sinun luo puhdistuakseni ja jalostuakseni yhdyselämästäni – ASTA, (liikutettuna). Alfred, – sinä rikot Ritaa vastaan! ALLMERS. Minä ''olen'' rikkonut häntä vastaan. Vaan en riko tässä. Ajattelehan vain, Asta! Minun ja sinun yhdyselämä. Eikö se ollut alusta loppuun kuin suuri juhlapäivä? ASTA. Niin oli, Alfred. Vaan sitä ei voi enään elää uudelleen. ALLMERS. Tarkoitatko, että avioliitto on niin perin turmellut minun? ASTA, (rauhallisesti). En sitä tarkoita. ALLMERS. No niin, sittepä me kahden elämme muinaisen elämämme uudelleen. ASTA, (päättävästi). Vaan me emme ''voi'', Alfred. ALLMERS. Mutta me voimme. Veljen ja sisaren rakkaus – ASTA, (jännitettynä). Niin mitä se? ALLMERS. Se suhde on ainoa, mikä ei ole muuttuvaisuuden lain alainen. ASTA, (hiljaa, vavisten). Vaan jos nyt ''meidän'' suhteemme ei – ALLMERS. Mitä ei –? ASTA. – jos ''meidän'' suhteemme ei ole sellainen? ALLMERS, (tuijottaa hämmästyneenä häneen). Eikö olisi? Mitä sinä tarkoitat, rakas Asta? ASTA. Parasta on, että sanon sen sinulle heti suoraan. ALLMERS. Niin, niin, sano vain! ASTA. Nuo kirjeet äidille. – Ne, jotka ovat salkussa – ALLMERS. Niin mitä niistä? ASTA. Lue ne – matkustettuani täältä. ALLMERS. Minkä vuoksi? ASTA, (taistellen mielessään). Sitte näet, että – ALLMERS. Että? ASTA. – että minulla ei ole oikeutta pitämään – isäsi nimeä. ALLMERS, (horjuu taaksepäin). Asta! Mitä sinä, Asta, sanot! ASTA. Lue kirjeet. Niin näet. Ja ymmärrät. – Ja ehkä annat anteeksi – äidillekin. ALLMERS, (tarttuu käsin päähänsä). Minä en voi tajuta tätä. En voi pitää ajatuksiani koossa. Sinäkö, Asta – et siis olisi – ASTA. Sinä et ole minun veljeni, Alfred. ALLMERS, (rohkeasti, puolittain uhalla katsoo häneen). Mutta mitä se oikeastaan muuttaisi suhdettamme? Ei ollenkaan itse asiassa. ASTA, (pudistaa päätään). Se muuttaa kerrassaan. Meidän suhteemme, Alfred, ei ole veljen ja sisaren suhde. ALLMERS. Eipä ei. Vaan yhtä pyhä sittekin. Ja on aina pysyvä yhtä pyhänä. ASTA. Muista, – että se on muuttuvaisuuden lain alainen – niinkuin äsken sanoit. ALLMERS, (katsoo tutkivasti häneen). Tarkoitatko sillä, että –? ASTA, (tyynesti, lämpöisesti). Ei sanaakaan enään siitä, – rakas, rakas Alfred – (ottaa kukat tuolilta). Katsopas näitä lummekukkia. ALLMERS, (nyökäyttää pitkäveteisesti). Ne ovat kukkia, jotka kasvavat syvältä – veden pohjasta. ASTA. Minä otin ne purosta, aivan tuolta vuonon luota (ojentaa ne hänelle). Tahdotko nämä, Alfred? ALLMERS, (ottaa). Kiitos. ASTA, (kyyneleet silmissä). Ne ovat viimeiset tervehdykset – pikku Eyolfilta. ALLMERS, (katsoo häneen). Eyolfilta tuolla? Vai sinultako? ASTA, (hiljaa). Meiltä molemmilta (ottaa sateensuojan). Tule nyt Ritan luo. (Hän menee metsäpolkua). ALLMERS, (ottaa hattunsa pöydältä ja kuiskaa raskaasti). Asta. Eyolf. Pikku Eyolf –! (Menee Astan jälessä metsäpolkua). [[Luokka:Pikku Eyolf]] 3023 6049 2006-09-24T15:28:59Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Pikku Eyolf: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Pikku Eyolf]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Pikku Eyolf]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Pensikkokumpu Allmersin puutarhassa. Jyrkkä rintuus kaidepuineen perällepäin, portaat vasemmalle puolen. Avara näköala vuonolle, joka on syvällä alhaalla. Kaidepuiden vieressä lippuriuku nuorineen ilman lippua. Etualalla oikealla huvimaja, köynnös- ja villiviinikasvien peitossa. Penkki majan edessä. Myöhäinen kesäilta, sekeinen ilma. Kasvava hämärä). (ASTA istuu penkillä kädet sylissä. Hattu päässä ja päällystakki yllä, päivänvarjo vierellä ja pieni matkalaukku riippuu kupeella hihnassa olkapään yli). (BORGHEJM tulee perältä vasemmalta puolen. Hänellä on matkalaukku niinkuin Astalla. Käsivarrella kääritty lippu). BORGHEJM, (huomaa Astan). Ahaa, täälläkö te olettekin? ASTA. Minä istun tässä katselemassa seutua viimeisen kerran. BORGHEJM. Olipa hyvä, että ''tännekin'' kurkistin. ASTA. Oletteko etsineet minua? BORGHEJM. Olen. Halusin hartaasti saada sanoa teille hyvästit – tälle kertaa. En viimeistä kertaa, toivon ma. ASTA, (hymyilee vähän). Te olette sitkeä. BORGHEJM. Niinhän pitää tienraivaajan ollakin. ASTA. Näittekö Alfredia? Tahi Ritaa? BORGHEJM. Molemmat näin. ASTA. Yhdessä? BORGHEJM. Ei. Kumpikin on itsekseen. ASTA. Mitä te tuolla lipulla? BORGHEJM. Rouva Rita käski minun nostaa tämä liehumaan. ASTA. Lippu liehumaan nyt? BORGHEJM, Puoliriukuun. Sen pitää liehua yöt päivät, sanoi hän. ASTA, (huokaa). Rita parka. Ja Alfred parka. BORGHEJM, (puuhaten lippua). Onko teillä sydäntä matkustaa nyt heidän luotaan? Kysyn sen vuoksi, kun näen teidän olevan matkapuvussa. ASTA, (matalalla äänellä). Minun ''täytyy'' matkustaa. BORGHEJM, Niin, no kun teidän ''täytyy'', niin – ASTA. Ja tehän myöskin lähdette nyt yöllä. BORGHEJM. Minunkin ''täytyy''. Minä matkustan junalla. Junallako tekin? ASTA. Laivalla minä menen. BORGHEJM, (katsoo syrjäsilmällä häneen). Kukin siis omaa tietään. ASTA. Niin. (Hän katselee, kun Borghejm nostaa lipun puoliriukuun. Kun Borghejm on saanut sen tehdyksi, menee hän Astan luo). BORGHEJM. Neiti Asta, – ette voi uskoa, miten suren pikku Eyolfia. ASTA, (katsoo häneen). Niin. Olen varma siitä, että surette kovasti. BORGHEJM. Tuntuu niin tuskalliselle. Sillä minusta oikeastaan ei ole suremaan. ASTA. (kääntää katseensa lippuun). Ajan ollen menee ohi – kaikkityyni. Kaikki, surut. BORGHEJM. Kaikkiko? Niinkö luulette? ASTA. Niinkuin tuulenpuuskakin menee. Kunhan pääsette kauas pois – BORGHEJM. Sinne lienee melko pitkältä, sinne asti. ASTA. Ja sittehän teillä on se uusi, suuremmoinen tienrakennustyökin. BORGHEJM. Vaan ei ole ketään auttajakseni siinä. ASTA. Tottahan teillä on auttajiakin. BORGHEJM, (pudistaa päätään). Ei ketään. Ei ketään jakamaan iloa. Sillä ilon osallista enimmän tarvitsen. ASTA. Eikö vaivain ja vastusten? BORGHEJM. Pyh, niistä sitä aina suoriutuu yksikseenkin. ASTA. Vaan ilo, – se täytyy saada jakaa jonkun kanssa, niinkö arvelette? BORGHEJM. Niin, eihän siinä muuten mitään onnellisuutta ilossa ole. ASTA. Eikö mitä, – kyllä siinä siltä voi olla. BORGHEJM. No, luonnollisesti voi kyllä jonku aikaa olla onnellinen ja iloinen itsekseenkin. Vaan ei sitä riitä pitkältä. Ei, vaan ilossa pitää olla kaksi. ASTA, Ainako vain kaksi? Eikö koskaan useampia? Eikö koskaan paljon? BORGHEJM. Niin, nähkääs, – se on taas aivan toista. – Neiti Asta, – ettekö siis todellakaan voi suostua jakamaan onnen ja ilon ja – ja vaivat ja vastukset yhden – yhden ainoan kanssa yksistään? ASTA, Minä olen sitä kokenut – kerran. BORGHEJM. Oletteko! ASTA, Olen, koko sen aikaa, kun veljeni, – kun Alfred ja minä asuimme yhdessä. BORGHEJM. Niin, mitäs kun veljenne kanssa. Sehän on aivan eri asia. Minusta sitä voi sanoa paremmin rauhaksi kuin onneksi. ASTA. Ihanaa se kuitenkin oli. BORGHEJM. Kas niin, – se jo tuntui teistä ihanalta. Vaan ajatelkaapas, – ettei hän nyt olisi ollut veljenne! ASTA, (yrittää nousemaan, vaan jää kuitenkin istumaan). Sittehän emme olisikaan koskaan eläneet yksissä. Sillä minä olin silloin vielä lapsi. Eikä isosti ehompi ollut hänkään. BORGHEJM, (vähän ajan kuluttua). Oliko se aika niin ihana? ASTA, Oli se, sen saatte uskoa. BORGHEJM. Saitteko sitte kokea jotakin hyvin hauskaa ja onnellista silloin? ASTA, Voi, niin paljon. Niin sanomattoman paljon. BORGHEJM. Kertokaapas minulle siitä vähän, neiti Asta. ASTA, Itse asiassa vain vähäpätöistä kaikki. BORGHEJM. Niinpä kun –? Noo? ASTA, Niinpä kun Alfred oli suorittanut tutkintonsa. Ja oli suoriutunut hyvin. Ja kun hän sitte vähän väliä sai virantoimitusta milloin missäkin koulussa. Tahi kun hän istui sepustamassa kirjoitusta. Ja luki sen minulle. Ja sitte sai sen painetuksi sanomalehteen. BORGHEJM. Niin, minä todellakin käsitän, että se on mahtanut olla suloinen, rauhaisa aika. Veli ja sisar jakamassa ilonsa (pudistaa päätään). Minä en voi käsittää, miten veljenne saattoi erota teistä, Asta! ASTA, (hillityllä liikutuksella). Alfredhan meni naimisiin. BORGHEJM. Eikö se teistä tuntunut raskaalle? ASTA, Tuntui, alussa. Minusta tuntui, että olin kerrassaan menettänyt hänet. BORGHEJM. Vaan, onneksi, niin ei käynyt. ASTA, Ei. BORGHEJM. Vaan kuitenkin. Miten hän voi. Mennä naimisiin, tarkoitan. Kun hän olisi saanut pitää teidät luonansa yksinään! ASTA, (katsoo eteensä). Hän oli muuttuvaisuuden lain alainen, ajattelen. BORGHEJM. Muuttuvaisuuden lain? ASTA. Alfred käyttää sitä nimitystä. BORGHEJM. Pyyh, – se mahtaa olla tyhmä laki! Minä senlaiseen lakiin en pane uskoa hituakaan. ASTA, (nauraa). Ajan pitkään voitte tekin ruveta uskomaan. BORGHEJM. En tässä maailmassa! (liikuttavasti). Vaan kuulkaahan nyt, neiti Asta! Olkaa nyt järkevä – kerrankin. Tässä asiassa, tarkoitan minä – ASTA, (keskeyttäen). Ei, ei, ei, – ei puututa ''siihen''! BORGHEJM, (kiinteästi). Vaan, Asta – minun on mahdotonta päästää teitä niin vähällä. Nythän on veljenne saavuttanut kaikki, mitä hän hartaimmin on halunnut. Elää elämäänsä varsin tyytyväisenä ilman teitäkin. Ei kaipaa teitä ollenkaan. – Ja se vielä lisäksi – mikä yhdellä iskulla muuttaa koko teidän asemanne täällä – ASTA, (säpsähtää). Mitä sillä tarkoitatte? BORGHEJM. Lasta, joka on temmattu pois. Mitä voisin muuta tarkoitttaa? ASTA, (rohkaistuna). Pikku Eyolf on poissa, niin. BORGHEJM. Mitä teillä sitte oikeastaan on enään täällä tekemistä? Teillä ei ole enään pikku Eyolf parasta huolenpitoa. Ei minkäänlaisia velvollisuuksia, – ei tehtäviä mihinkään suuntaan – ASTA. Minä pyydän, herra Borghejm, – elkää ahdistako niin ankarasti minua! BORGHEJM. Minähän olisin hullu, jos en koettaisi äärimmäisyyteen saakka. Ensi päivinä matkustan kaupungista. Kentiesi en saa teitä siellä tavata. En ehkä saa nähdä teitä taas pitkiin, pitkiin aikoihin. Ja kuka tietää, mitä sillä aikaa voi tapahtua? ASTA, (hymyilee vakavasti). Pelkäättekö siis kuitenkin muuttuvaisuuden lakia? BORGHEJM. En, en hitustakaan (nauraa katkerasti). Eikähän ole mitään muuttumistakaan. Teissä, tarkoitan. Sillä te ette paljoa välitä minusta, sen olen huomannut. ASTA. Sen te hyvin tiedätte, että minä välitän. BORGHEJM. Niin, mutta ette läheskään ''kylliksi''. Ei siinä määrässä kuin minä haluaisin (kiihkeämmin). Herra jumala, Asta, – neiti Asta, – tämä on niin hullua, kuin ajatella voi! Ihan tuossa, tämän tahi huomispäivän takana, lepää ehkä koko elämänonni ja odottaa meitä. Ja me annamme sen levätä rauhassa. Emmeköhän vielä kadu ''sitä'', Asta? ASTA, (hiljaa). Ei tiedä! Vaan ainakin kaikki loistavat mahdollisuudet saamme antaa levätä rauhassa. BORGHEJM, (hilliten itseään, katsoo häneen). Siis minä saan rakentaa teitäni yksinäni? ASTA, (lämpöisesti). Jospa minä vain voisin olla teidän kanssanne siinä mukana! Auttaa teitä vaivoissa. Jakaa ilo kanssanne – BORGHEJM. Tahtoisitteko, – jos voisitte? ASTA. Tahtoisinpa tosiaan. BORGHEJM. Vaan ette ''voi''? ASTA, (luo katseensa alas). Tyytyisittekö omistamaan minut ''puoleksi''? BORGHEJM. En. Kokonaan täytyy minun saada teidät omistaa. ASTA, (katsoo häneen ja sanoo hiljaa). Sitte en voi. BORGHEJM. Hyvästi siis, neiti Asta. (Aikoo mennä. Allmers tulee kummulle vasemmalta perällä. Borghejm pysähtyy). ALLMERS, (noustessaan portaita, matalalla äänellä, viittaa). Onko Rita tuolla huvimajassa? BORGHEJM. Ei ole. Täällä ei ole ketään muita kuin neiti Asta. (Allmers tulee lähemmäs). ASTA, (Allmersia vastaan). Menenkö etsimään Ritaa? Ja noutamaan tänne? ALLMERS, (torjuvasti). Ei, ei, ei, – anna olla (Borghejmille). Tekö olette nostaneet tuon lipun? BORGHEJM. Minä. Rouva Rita käski. Sitä varten minä tänne tulin. ALLMERS. Ja ensi yönä te lähdette matkalle? BORGHEJM. Niin. Ensi yönä minä lähden todenteolla. ALLMERS, (katsahtaen Astaan). Ja olette turvanneet itsellenne hyvää seuraa matkalle, arvaan ma. BORGHEJM, (pudistaa päätään). Minä matkustan yksinäni. ALLMERS, (hämmästyy). Yksinänne? BORGHEJM. Ypö yksin. ALLMERS. (hajamielisesti). Vai niin? BORGHEJM. Ja jäänkin yksikseni. ALLMERS, Yksinolossa on jotakin kammottavaa. Tuntuu minusta aivan kuin jäätyisin – ASTA, Mutta, Alfred, ethän sinä ole yksin! ALLMERS. ''Siinä'' myöskin, Asta, voi olla jotakin kammottavaa. ASTA, (ahdistuksissa). Elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele semmoista! ALLMERS. (kuulematta häntä). Vaan kun et sinä siis mene mukaan –? Kun sinua ei ole mikään sitomassa? Niin minkä vuoksi et sitte halua jäädä tänne minun luo – ja Ritan luo? ASTA, (levottomana). En, minä en voi. Minun välttämättömästi täytyy nyt kaupunkiin. ALLMERS. Vaan ainoastaan kaupunkiin, Asta. Kuuletko! ASTA. Kyllä. ALLMERS, Ja sinä lupaat, että tulet taas pian tänne. ASTA. (rohkeasti). En, en, sitä minä en uskalla luvata. ALLMERS. Hyvä. Niinkuin tahdot. Sitte tapaamme siis kaupungissa. ASTA, (pyytävästi). Vaan, Alfred, sinun täytyy jäädä kotia Ritan luo! ALLMERS. (vastaamatta, kääntyy Borghejmiin). Lienee parasta teille, ettei teillä vielä ole seurakumppania matkalle. BORGHEJM. (vastenmielisesti). Ohoo, miten voitte sellaista tuumailla! ALLMERS. Sillä arvaamattanne voisi ehkä joku tulla jälestänne. Yllättää matkalla. ASTA. (ehdottomasti). Alfred! ALLMERS. Oikea matkatoveri. Kun on myöhäistä. Liian myöhäistä. ASTA. (hiljaa, liikutuksissa). Alfred! Alfred! BORGHEJM, (katsoo vuoroon kumpaakin). Mitä se merkitsee? En minä ymmärrä – (Rita tulee vasemmalta perällä). RITA, (valittelevasti). Elkäähän toki kaikki jättäkö minua yksin! ASTA. (menee vastaan). Sinähän tahdoit mieluummin olla yksinäsi, sanoit sinä – RITA. Niin, vaan minä en uskalla. Pimenee niin huimasti. Minusta tuntuu, että suuret avonaiset silmät katselevat minua! ASTA. (vienosti, myötätuntoisesti). Jos niin olisikin, Rita, niin niitä silmiä ei pitäisi pelätä. RITA. Kaikkia sinä voit sanoakin! Ei pelätä! ALLMERS. (liikuttavasti). Asta, minä pyydän sinua – kaikin mokomin – jää tänne – Ritan luo! RITA. Niin! Ja Alfredin luo myöskin! Jää nyt! Jää nyt, Asta! ASTA, (taistellen itsekseen). Minä tahtoisin niin sanomattoman mielelläni – RITA. Niinpä jää sitte! Sillä Alfred ja minä emme ''jaksa'' yksinämme kestää surua ja ikävää. ALLMERS. (synkästi). Sano paremminkin – omantunnon vaivaa ja tuskaa. RITA. Niin, sano sitä miksi haluat, – niin emme kestä sitä yksinämme, me kaksi. Asta, minä pyydän sydämmestäni! Jää tänne ja auta meitä! Ole meille Eyolfin sijassa – ASTA. (väistyy). Eyolfin –! RITA. Niin, eikö niin sinustakin, Alfred? ALLMERS. Jos hän haluaa ja voi. RITA. Sinähän kutsuit häntä ennen pikku Eyolfiksesi (tarttuu Astan käteen). Tästä lähtien, Asta, olet ''meidän'' Eyolf. Eyolf, niinkuin olit ennen. ALLMERS. (salatulla liikutuksella). Jää tänne – ja jää elämään kanssamme, Asta. Ritan kanssa. Minun kanssani. Minun – veljesi kanssa! ASTA, (päättävästi, tempaa kätensä pois). Ei. Minä en voi (kääntyy). Borghejm, – mihin aikaan laiva lähtee? BORGHEJM, Nyt pian. ASTA. Minun pitää joutua siihen. Tahdotteko tulla mukaan? BORGHEJM, (hillityllä riemastuksella). Tahdonkoko! Tahdon, tahdon, tahdon! ASTA, Niinpä tulkaa. RITA, (verkalleen). Vai sillälailla. Niin no, ''sittepä'' et voikaan jäädä meille. ASTA, (heittäytyy Ritan kaulaan). Kiitos kaikesta, Rita! (menee ja tarttuu Allmersin käteen). Alfred, – hyvästi! Tuhansin, tuhansin kerroin – jää hyvästi! ALLMERS, (hiljaa, jännityksissä). Mitä tämä on, Asta? Tämähän näyttää aivan siltä kuin lähtisit pakoon. ASTA, (hiljaisella tuskalla). Niin, Alfred, – niin ''teenkin''. ALLMERS. Pakenet – ''minua''! ASTA, (kuiskaten). Sinua – ja itseäni. ALLMERS, (väistyy takasin). Ah –! (Asta kiiruhtaa perälle. Borghejm heilahuttaa hattua ja menee jälkeen). (Rita nojaa huvimajan ovipieleen. Allmers, ankarassa mielenliikutuksessa, menee kaidepuun luo ja seisahtuu sinne tuijottamaan alas. Äänettömyys). ALLMERS, (kääntyy ja sanoo palautetulla mielenmaltilla). Nyt laiva tulee. Katso, Rita, ''tuolla''. RITA. Minä en uskalla katsoa. ALLMERS. Et uskalla? RITA. En. Sillä kun on punanen silmä. Ja viheriä silmä myös. Suuret hehkuvat silmät. ALLMERS. Mutta eiväthän ne ole kuin lyhdyt. RITA. Tästä lähtien ne ovat silmät. Minusta. Ne tuijottavat tuijottamistaan pimeydestä. – Ja pimeyteen. ALLMERS. Nyt laskee se rantaan. RITA. Mihin kohti se laskee nyt tänä iltana? ALLMERS, (tulee lähemmäksi). Laituriin tietysti, niinkuin ennenkin. RITA, (ojentautuu suoraksi). Miten ''voi'' se ''siihen'' laskea! ALLMERS. Siihenhän sen ''pitääkin''. RITA. Vaan ''siinähän'' Eyolf –! Miten he ''voivat'' sitte siihen laskea laivansa? ALLMERS. Niin, Rita, elämä on sydämmetön. RITA. Ihmiset ovat sydämmettömiä. He eivät välitä mistään. Ei elävistä eikä kuolleistakaan. ALLMERS. Siinä olet oikeassa. Elämä menee menoaan. Täsmällisesti aivan kuin ei mitään maailmassa olisi tapahtunutkaan. RITA, (katsoo eteensä). Siellähän ei olekaan mitään tapahtunutkaan. Muille. Vaan ainoastaan meille kahdelle. ALLMERS. (heräävällä mielikarvaudella). Niin, Rita, – niin hyödytöntä oli sinun synnyttää hänet onnettomuuteen ja kurjuuteen. Sillä nyt hän on poissa – jälkeä jättämättä. RITA. Sauva vain saatiin pelastetuksi. ALLMERS, (kiihkeästi). Ole vait’! Minä en kärsi kuulla sitä sanaa! RITA, (valittaen). Ooh, minä en voi kestää sitä ajatusta, ettei meillä enään ole Eyolfia. ALLMERS, (kylmästi ja katkerasti). Sinä tulit toimeen ilman häntä, kun hän sinulla oli. Koko puolen päivää saatoit olla näkemättä häntä. RITA. Minä kun tiesin, että näen hänen milloin vain halusin. ALLMERS. Niin, sillä tavoin olemme tuhlanneet sen vähän ajan, minkä Eyolf oli luonamme. RITA, (kuuntelee, tuskallisesti). Kuuletko, Alfred. Nyt soitetaan taas kelloja! ALLMERS, (katsoo vuonolle). Laivan kello soipi. Laiva lähtee. RITA. En ''sitä'' tarkoita. Koko päivän ovat kellot korvissani soineet. – Nyt taas soipi. ALLMERS, (kääntyy häneen). Sinä kuulet väärin, Rita. RITA. En. Minä kuulen ihan selvään. Aivan kuin ruumiskellot. Harvaan. Ja aina samat sanat. ALLMERS. Sanat? Mitä sanoja? RITA, (nyökyttää päällään tahtia). ”Sau–va ui–pi”. ”Sau–va ui–pi”. Etkö sinä kuule sitä? ALLMERS, (pudistaa päätään). En minä kuule mitään. Eikä mitään kuulukaan. RITA. Niin, niin, sano sinä mitä sanot. Minä kuulen aivan selvään. ALLMERS, (katsoo kaidepuun yli). Nyt ovat he laivassa, Rita. Nyt lähtee laiva kaupunkiin. RITA. Etkö sinä kuule tuota! ”Sau–va ui–pi”. ”Sau–va – –” ALLMERS, (tulee hänen luo). Elä sinä seiso siinä kuuntelemassa tyhjää. Minä sanon, että nyt ovat Asta ja Borghejm laivassa. Matkalla siis. – Asta on poissa. RITA, (katsoo arasti häneen). Varmaan sinäkin, Alfred, siis menet pian pois? ALLMERS, (rohkeasti). Mitä ''sillä'' tarkoitat? RITA. Että menet sisaresi luo. ALLMERS. Onko Asta sanonut jotakin? RITA. Ei. Vaan sinä itse sanoit, että Astan tähden me – me yhdyimme. ALLMERS. Niin, vaan sinä, sinä itse sidoit minut. Yhdyselämään. RITA. Vaan, mielestäsi en minä ole – en ole niin – hurmaavan kaunis enään. ALLMERS. Muuttuvaisuuden laki voisi ehkä kuitenkin pitää meitä yhdessä. RITA, (nyökyttää verkalleen). Minussa on nyt muutos tapahtumassa. Tunnen sen tuskaa. ALLMERS. Tuskaa? RITA. Niin, sillä ''siinäkin'' on jonkulainen synnytys. ALLMERS. Niin on. Tahi ylösnouseminen. Ylentyminen korkeampaan elämään. RITA, (katsoo lannistuneena eteensä). Niin, – koko, koko elämän onnen mennessä haaksirikkoon. ALLMERS. Haaksirikko, se juuri on voitoksi. RITA, (kiihkeänä). Ooh, lauseparsia? Herra Jumala, olemmehan kuitenkin tämän ilman ihmisiä. ALLMERS. Me olemme myöskin vähän sukua merelle ja taivaalle, Rita. RITA. Sinä ehkä. En minä. ALLMERS. Olet sinäkin. Enemmän kuin itse tiedätkään. RITA, (askeleen lähemmäksi). Kuule, Alfred, – etkö voisi ajatella työhösi ryhtymistä uudelleen? ALLMERS. Työhönikö, jota sinä olet vihannut? RITA. Minusta on tullut nyt vaatimaton. Minä suostun kirjan kanssa jakamaan sinut. ALLMERS. Minkä vuoksi? RITA. Sen vuoksi vain, että saan pitää sinut luonani. Niinkään lähellä edes. ALLMERS. Minä voin niin kovin vähän auttaa sinua, Rita. RITA. Vaan ehkä minä voisin auttaa sinua. ALLMERS. Työssänikö? RITA. Ei siinä. Vaan elämässä. ALLMERS, (pudistaa päätään). Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään elämää elettävänä. RITA. Noo, sitte kärsimään elämää. ALLMERS, (synkästi, katsoen eteensä). Minä uskon olevan parasta meille molemmille erota. RITA, (katsoo tutkivasti häneen). Mihin aikoisit sitte mennä? Ehkä Astan luo? ALLMERS. En. En koskaan Astan luo tästä lähtien. RITA. Minne sitte? ALLMERS. Ylös yksinäisyyteen. RITA. Tuntureilleko? ''Sitäkö'' tarkoitat? ALLMERS, Niin. RITA. Vaan sehän on vain uneksimista, Alfred! Ethän siellä voisi elää. ALLMERS. Sinne minua nyt halu vetää. RITA. Minkä vuoksi? Sano se! ALLMERS, Istu. Niin kerron sinulle jotakin. RITA. Jota sinulle siellä on tapahtunut? ALLMERS. Niin. RITA. Ja josta et ole puhunut Astalle etkä minulle? ALLMERS. Niin. RITA. Sinä olet kaikessa niin umpimielinen. Sinun ei pitäisi olla sellainen. ALLMERS. Istu tuohon. Niin kerron. RITA. Annahan kuulla! (Istuu penkille huvimajan eteen). ALLMERS. Minä olin yksin siellä ylhäällä. Keskellä tuntureita. Niin tulin muutamalle suurelle, yksinäiselle tunturijärvelle. Ja siitä piti minun päästä yli. Vaan en voinut. Ei ollut venettä eikä ihmisiä. RITA. Noo? Ja sitte? ALLMERS. Laskeusin omin päini muutamaan laaksoon. Sieltä arvelin pääseväni yli kukkulain ja huippujen välitse. Ja taas alas toiselle puolen järveä. RITA. Ja sinä eksyit, Alfred! ALLMERS. Niin, minä hairahduin suunnassa. Sillä ei ollut minkäänlaista tietä eikä polkua. Minä kuleksin koko päivän. Ja koko seuraavan yönkin. Ja lopuksi luulin, etten enään milloinkaan pääse ihmisten ilmoille. RITA. Et kotiasi, meidän luo? Minä olen varma, että ajatuksesi olivat täällä. ALLMERS. Ei, – eivät olleet. RITA. Eikö? ALLMERS. Ei. Se oli kummallista. Tuntui minusta, että sinä sekä Eyolf olitte joutuneet hyvin, hyvin kauas. Ja niinikään Asta. RITA. Vaan mitä sitte ajattelit? ALLMERS. Minä en ajatellut mitään. Kulin ja hinasin itseäni jyrkänteitä, – ja nautin kuoleman rauhaa ja suloutta. RITA, (hypähtää ylös). Elä käytä tuollaisia sanoja moisesta kauhistuksesta. ALLMERS. Minä tunsin sillä tavoin. En mitään tuskaa. Minusta tuntui, että meitä oli kaksi kuleksimassa, minä ja toisena kuolema, ja aivan kuin hyvät matkatoverit. Minusta tuntui olevan luonnollista, – niin asianmukaista, kaikkityyni. Minun suvussanihan ei elä kukaan vanhaksi – RITA, Ole puhumatta tuollaista, Alfred! Selvisithän siitä kuitenkin hyvin. ALLMERS, Niin; yhtäkkiä olin perillä. Järven toisella rannalla. RITA. Se on ollut sinulle pelon ja kauhun yö, Alfred. Vaan nyt jälestäpäin et tahdo sitä myöntää itsellesi. ALLMERS. Se yö sai minussa aikaan päätöksen. Ja sen vuoksi käännyin takasin. Lähdin kotia. Eyolfin luo. RITA, (hiljaa). Liian myöhään. ALLMERS. Niin. Ja – toverini tuli ja otti hänet –. Siitä syntyi kauhu häntä. Kauhu kaikkea. Kaikkea ''sitä'', – josta emme uskalla kuitenkaan luopua. Niin olemme maailmaan kytketyitä molemmat, sinä, Rita, ja minä. RITA, (ilon värähdys äänessä). Niin, eikö totta! Sinä myöskin! (menee lähemmäksi). Ooh, eletään elämämme yhdessä, niin kauan kuin mahdollista! ALLMERS, (kohottaa olkapäitään). Elää, niin! Kun ei ole mitään sisältöä siinä. Autiota ja tyhjää kaikkialla. Katsonpa minne tahansa. RITA, (tuskallisesti). Ennemmin tahi myöhemmin lähdet sinä luotani, Alfred. Minä tunnen sen! Ja minä näen sen sinustakin! Sinä lähdet luotani! ALLMERS. Sen matkatoveriniko kanssa, tarkoitat? RITA. En sitä tarkoita, vaan mikä on vieläkin pahempi. Sinä menet ominehtoinesi luotani. Sillä sinusta tuntuu, että ainoastaan täällä minun tykönäni sinulla ei ole mitään, minkä eteen elää. Vastaa minulle! Etkö ajattelekin niin? ALLMERS, (katsoo vakavasti häneen). Ja jos niin ajattelisinkin –? (Melua ja huutoja, vihasia ja kiihkeitä ääniä kuuluu etäältä alhaalla. Allmers menee kaidepuun luo). RITA. Mitä se on (huudahtaen). Oo, he ovat löytäneet hänen, saat nähdä! ALLMERS. Ei löydy hän koskaan. RITA. Vaan mikä melu se sitte on? ALLMERS, (tulee takasin). Tappelua vain, – niinkuin tavallisesti. RITA. Rannallako? ALLMERS. Niin. Koko tuo ranta pitäisi puhdistaa. Nyt ovat miehet tulleet kotia. Juovuspäissään, tapansa mukaan. Pieksävät lapsiaan. Kuule, kun pojat kirkuvat! Vaimot itkevät ja ulvovat apua – RITA. Niin, emmekö saisi jonkun sinne auttamaan heitä? ALLMERS, (ankarasti ja suutuksissa). Auttamaan heitä, jotka eivät auttaneet Eyolfia! Ei, antaa heidän vaikka hukkua, – niinkuin hekin antoivat Eyolfin! RITA. Alfred, elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele noin! ALLMERS. En voi muuta. Kaikki nuo vanhat hökkelit on revittävä. RITA. Ja mihin nuo kaikki köyhät ihmisparat sitte? ALLMERS. Hakekoot suojansa muualla. RITA. Entä lapset? ALLMERS. Aivan yhdentekevähän se on, missä nääntyvät. RITA, (hiljaa, nuhtelevasti). Sinä pakotat itsesi tuollaiseen kovuuteen, Alfred. ALLMERS, (kiihkeästi). Minulla on oikeus olla kova täst’edes! Ja se on ''velvollisuutenikin''! RITA. Velvollisuutesi? ALLMERS. Velvollisuuteni Eyolfia kohtaan. Hän ei saa jäädä kostamatta. Lyhyesti, Rita! Niinkuin sanon! Pane mieleesi se! ''Saa'' kaikki nuo hökkelit rannalla hajoitetuksi maan tasalle, – kun minä olen poissa. RITA. Kun olet poissa? ALLMERS. Niin, sittehän sinulla on kaikessa tapauksessa ''jotakin'', millä täyttää elämääsi. Ja sitä sinulla täytyy olla. RITA, (vakavasti ja varmasti). Siinä olet oikeassa. Sitä täytyy minulla olla. Vaan arvaapas, mihin ryhdyn, – kun sinä olet mennyt? ALLMERS. Mihin? RITA, (vitkallisesti, päättävästi). Heti kun olet mennyt luotani, menen rannalle ja tuon kaikki köyhät, turmeltuneet lapset tänne meille. Kaikki nuo raakalaislapset – ALLMERS. Mitä sinä niillä täällä? RITA. Otan ne luokseni. ALLMERS. ''Sinä'' otat ne tänne! RITA. Niin, sen minä teen. Sinun lähtöpäivästäsi alkaen ovat he täällä kaikki, – aivan kuin olisivat omia lapsiani. ALLMERS, (liikutettuna). Pikku Eyolfimme sijassa! RITA. Niin, pikku Eyolfimme sijassa. He saavat asua Eyolfin huoneissa. Saavat lukea Eyolfin kirjoja. Leikkiä hänen kaluillaan. Heidät vaihdetaan istumaan Eyolfin tuolilla pöydässä. ALLMERS. Tuohan on suoraa hulluutta! En tiedä ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka ei olisi sopivampi siihen kuin sinä. RITA. Saan kasvattaa itseäni siihen. Opetella. Tottua. ALLMERS. Jos tuo on vakanen tosi – kaikki tuo, mitä puhut, niin on sinussa täytynyt tapahtua muutos. RITA. Niin onkin, Alfred. Siitä olet ''sinä'' pitänyt huolen. Sinä olet luonut tyhjän aukon minuun. Ja se pitää minun koettaa täyttää jollakin. Jollakin mikä voi olla rakkauden kaltaista. ALLMERS. (seisoo jonkun aikaa mietteissään; katsoo häneen). Me emme todellakaan ole tehneet paljoksi mitään noitten köyhäin hyväksi. RITA. Emme ole tehneet niin mitään. ALLMERS. Tuskinpa ajatelleetkaan heitä koskaan. RITA, Emme koskaan myötätuntoisuudella. ALLMERS. Me, joilla on ollut ”kullat ja maat, mannut” – RITA, Meillä on ollut kädet sulettuna. Ja sulettuna sydänkin. ALLMERS, (nyökäyttää). Voihan siis ehkä ajatella olevan luonnollistakin, että he eivät panneet henkeään alttiiksi pelastaakseen pikku Eyolfia. RITA, (hiljaa). Otapas ajatellaksesi, Alfred. Oletko varma, että – että meillä itsellämmekään olisi ollut rohkeutta siihen? ALLMERS. (tuskallisesti eväten). Elähän toki epäile ''sitä'', Rita! RITA, Niin, niin, me olemme tämän ilman ihmisiä. ALLMERS. Mitä oikeastaan aijot tehdä kaikkien noitten turmeltuneitten lasten hyväksi? RITA. Kaikista ensin tullenee minun koettaa, voisinko lauhduttaa – ja jalostaa heidän elämänkohtaloaan. ALLMERS. Jos ''sen voit'' tehdä, niin ei ole Eyolf turhaan syntynyt. RITA. Eikä ole turhaan otettukaan meiltä. ALLMERS. (katsoo vakavasti häneen). Sinulla, Rita, tulee olla selvillä ''muuan'' seikka. Sinua tähän ei yllytä rakkaus. RITA, Ei, – ei rakkaus. Ainakaan vielä. ALLMERS. Mikä sitte oikeastaan? RITA. (puolittain välttäen). Olethan niin usein puhellut Astan kanssa ihmisen vastuunalaisuudesta – ALLMERS. Tuosta kirjastani, jota vihasit. RITA, Vihaan sitä kirjaa vieläkin. Vaan minä istuin ja kuuntelin, kun sinä selittelit. Ja nyt tahdon itse koettaa eteenpäin. ''Omalla'' tavallani. ALLMERS. (pudistaa päätään). Se ei ole tuon keskitekoisen kirjan vaikutusta – RITA. Ei, vaan minulla on oma aiheeni. ALLMERS. Mikä se on? RITA. (hiljaa, raskasmielisesti hymyillen). Minä, näetkös, tahdon sovittaa suuria, avonaisia silmiä. ALLMERS. (lyödyllä mielellä, kiinnittää katseensa häneen). Ehkä saisin minäkin olla mukana? Auttamassa sinua, Rita? RITA. Tahtoisitko sinä? ALLMERS. Tahtoisin, – jos vain tietäisin kykeneväni. RITA, (viivytellen). Vaan sittehän sinun täytyisi jäädä tänne. ALLMERS. (hiljaa). Koetetaan, eikö onnistuisi. RITA, (tuskin kuultavasti). Koetetaan, Alfred. (Molemmat ääneti. Sen jälkeen menee Allmers lippuriuvun luo ja nostaa lipun latvaan. Rita seisoo huvimajan luona ja katselee levollisesti Alfredia). ALLMERS, (tulee takasin). Meille, Rita, koettaa raskas työpäivä. RITA. Vaan saat nähdä, – meille koittaa joskus pyhäinen rauhallisuuskin. ALLMERS, (hiljaa, liikutettuna). Silloin tunnemme henkien liitävän luoksemme – ehkä. RITA, (kuiskaten). Henkien? ALLMERS, (niinkuin edellä). Niin. Ne ovat ehkä silloin ympärillämme, – ne, jotka olemme kadottaneet. RITA, (nyökyttää vitkalleen). Pieni Eyolfimme. Ja sinun suuri Eyolfisi. ALLMERS, (tuijottaa eteensä). Kentiesi. me vielä silloin tällöin, – elämämme tiellä – saamme nähdä aivan kuin vilahdukselta heitä. RITA. Minne meidän tulee luoda katseemme, Alfred –? ALLMERS, (kiinnittää katseensa häneen). Ylös. RITA, (nyökyttää suostumukseksi). Niin, niin, – ylös. ALLMERS. Ylös, – kohti huippuja. Kohti tähtiä. Ja kohti suurta hiljaisuutta. RITA, (ojentaa hänelle kätensä). Kiitos! [[Luokka:Pikku Eyolf]] 3024 5257 2006-08-31T19:20:40Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Henrik Ibsen]] [[Luokka:Näytelmät]] [[Luokka:Teuvo Pakkala]] 3025 7855 2006-10-18T16:32:53Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Grausam|Grausam]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Grausam|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Wikipedia}} '''Teuvo Pakkala''' (1862–1925) == Romaanit == * ''[[Elsa]]'' * ''[[Vaaralla]]'' == Suomennokset == * Ibsen, Henrik: ''[[Pikku Eyolf]]'' [[Luokka:Teuvo Pakkala]] 3026 7831 2006-10-18T16:12:13Z Vilu 43 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Pakkala, Teuvo]] [[Luokka:Suomentajat|Pakkala, Teuvo]] 3027 5260 2006-08-31T20:10:15Z Nysalor 5 Inger, Östråtin rouva {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Inger, Östråtin rouva |alaotsikko=Viisinäytöksinen murhenäytelmä |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} <center>Suomennoksen on teettänyt</center> <center>”SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN EDISTÄMISRAHASTON”</center> <center>varoilla rahaston toimikunnan</center> <center>KAUNOKIRJALLINEN OSASTO.</center> == Henkilöt: == : ''Rouva Inger Otontytär Römer'', valtakunnan hovimestarin Nils Gyldenlöven leski. : ''Elina Gyldenlöve'', hänen tyttärensä. : ''Valtaneuvos Nils Lykke'', tanskalainen ritari. : ''Olaf Skaktavl'', lainsuojaton norjalainen aatelismies. : ''Nils Steninpoika''. : ''Herra Jens Bjelke'', ruotsalainen päällikkö. : ''Björn'', kamaripalvelija Östråtin linnassa. : ''Finn'', sisäpalvelija. : ''Einar Huk'', linnanvouti. : ''Muita palvelijoita, talonpoikia ja ruotsalaisia huoveja''. Tapahtumapaikka: ''Östråtin aateliskartano'' lähellä Trondhjemin vuonoa; aika: v. 1528. == Näytökset == * [[Inger, Östråtin rouva: Ensimäinen näytös|Ensimäinen näytös]] * [[Inger, Östråtin rouva: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Inger, Östråtin rouva: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] * [[Inger, Östråtin rouva: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] * [[Inger, Östråtin rouva: Viides näytös|Viides näytös]] '''Lähde:''' Ibsen, Henrik 1919: ''[http://www.gutenberg.org/etext/17092 Inger, Östråtin rouva: viisinäytöksinen murhenäytelmä]''. Suomentanut [[Joel Lehtonen]]. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna. [[Luokka:Inger, Östråtin rouva| ]] 3028 9180 2006-11-17T16:57:37Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] {{Otsikko |edellinen=[[Inger, Östråtin rouva]] |seuraava=[[Inger, Östråtin rouva: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimäinen näytös. |alaotsikko=[[Inger, Östråtin rouva]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Huone Östråtissa. Taustalla olevasta avoimesta ovesta näkyy ritarisali heikossa kuunvalossa, joka silloin tällöin kirkastuen lankeaa sisään vastapäisessä paksussa muurissa olevasta kaari-ikkunasta. Oikealla ulko-ovi; siitä etualalle päin verholla varustettu ikkuna. Vasemmalla ovi, joka vie sisähuoneisiin; lähempänä etualalla suuri avonainen liesi, joka valaisee huonetta. On myrskyinen ilta.) ''Kamaripalvelija Björn'' ja ''sisäpalvelija Finn'' istuvat lieden ääressä. Viimemainittu puhdistelee kypäriä. Heidän vieressään maassa on miekka ja kilpi sekä muita aseita. FINN (lyhyen vaitiolon jälkeen). Ken oli Knut Alfinpoika? BJÖRN. Herrasväki sanoo, että hän oli Norjan viimeinen ritari. FINN. Ja tanskalaiset tappoivat hänet Oslon vuonolla? BJÖRN. Jokainen pikku poikakin sen tietää. FINN. Knut Alfinpoika oli siis viimeinen ritarimme? Ja nyt hän on ollut jo kauan kuollut. (Pitäen kypäriä koholla edessään.) No, sittenpä voit riippua kiiltäväksi hangattuna ritarisalissa; sillä sinä et ole enää muuta kuin tyhjä pähkinänkuori; ydin – sen söivät madot jo monta vuotta sitten. Kuules, Björn, – eikö sopisi sanoa, että Norjan maakin on tuollainen tyhjä pähkinänkuori kuin tämä kypäri, kiiltävä päältä, madonsyömä sisältä? BJÖRN. Pidä suusi ja tee työsi! – – – Onko kypäri valmis? FINN. Välkkyy kuin hopea kuun paisteessa. BJÖRN. Pane se siis pois. – Kas tuossa, raavi ruoste miekasta. FINN (kääntelee ja katselee miekkaa). Maksaako se vaivaa? BJÖRN Mitä sanot? FINN. Ei ole terää. BJÖRN. Se ei kuulu sinuun. Anna se tänne. – – Tuossa on kilpi. FINN (jatkaen). Tässä taas ei ole ripaa! BJÖRN (murahtaen). Annas, kun sinussa olisi ripa, niin tarttuisin – FINN (hyräilee tuokion itsekseen). BJÖRN. Mitä nyt taas? FINN. Tyhjä kypäri, terätön miekka, rivaton kilpi. – Luulenpa, ettei kukaan voi moittia Inger-rouvaa siitä, että hän antaa aseitten riippua kirkkaina salin seinällä, eikä punaa niitä tanskalaisten veressä. BJÖRN. Hm, lorua, onhan meillä nyt maassa rauha. FINN. Rauha? Niin, kun talonpoika on ampunut viimeisen nuolensa ja susi vienyt läävästä hänen viimeisen lampaansa, niin on heilläkin rauha keskenään. Mutta on se vain merkillistä ystävyyttä! No, niin; oli miten oli. On aivan paikallaan, kuten sanoin, että sota-asut riippuvat kiiltävinä salissa; sillä tunnet kai vanhan sananparren: »ritarismies yksin on mies», ja kun meillä ei tässä maassa enää ole ritaria, niin ei ole miestäkään, ja missä ei ole miestä, siellä saa ''nainen'' olla isäntänä; ja siksi – BJÖRN. Siksi kiellän sinua loruamasta! (Nousee.) Ilta tulee. Kas tuossa; saat viedä kypärin ja kilven paikoilleen saliin. FINN (hiljaisella äänellä). Ei, anna sen jäädä huomiseen. BJÖRN. No, et kai pelkää? FINN. En päivällä. Ja jos illoin pelkäisinkin, niin enpä ole pelkuri yksinäni. Niin, katsele vain minua; mutta tiedäkin, että tuolla alhaalla väentuvassa jutellaan yhtä ja toista. (Hiljaisemmin.) Siellä sanovat jotkut, että ''tuolla'' liikkuu kookas, mustiin puettu haamu jok’ainoa yö. BJÖRN. Akkain lorua! FINN. Niin, mutta he väittävät kaikki, että se on totta. BJÖRN. Sen minä uskon. FINN. Merkillisintä on, että Inger-rouva on samaa mieltä. BJÖRN (hätkähtäen). Inger-rouva? No, mitä mieltä hän on? FINN. Mitäkö? Niin, sitä ei monikaan tiedä. Mutta varmaa on, ettei hän saa siunaaman rauhaa. Etkö huomaa, että hän laihtuu ja käy päivä päivältä kalpeammaksi? (Luoden ''Björniin'' tutkivan silmäyksen.) Väki sanoo, ettei hän nuku milloinkaan, – ja että siihen on tuo kummittelu syynä – (Viime sanojen kuuluessa on ''Elina Gyldenlöve'' vasemmalta ilmestynyt puoleksi avoimen oven kynnykselle. Hän pysähtyy ja kuuntelee; palvelijat eivät häntä huomaa.) BJÖRN. Ja sellaisia tyhmyyksiä sinä uskot? FINN. Noin, puolittain. On muuten niitäkin, jotka selittävät seikkaa toisella tavoin. Mutta se on vain ilkeyttä. – Kuule, Björn, – tunnetko erästä laulua, joka maassa kiertää? BJÖRN. Laulua? FINN. Niin, kaiken kansan suussa. Se on hävytön pilkkalaulu, sen nyt arvaa. Mutta muuten, se on sangen näppärä. Kuulepas. (Laulaa matalalla äänellä.) : Ja Inger-rouvalla linnassaan : on vaatteet, joilla ei vertaa: : ne silkkiä, kärpännahkaa on vaan, : ja kullat ja helmet on kulmillaan, – : mut synkkä hän monta on kertaa. : Kas, Inger hän itsensä Tanskalle möi, : maan vieraiden valtaan hän heitti, – ''(Björn'' tarttuu ''Finniä'' vimmastuneena rintapieliin. ''Elina Gyldenlöve'' vetäytyy heidän huomaamattaan takaisin vasemmalle.) BJÖRN. Ja minä heitän sinut helvettiin, ja ihan palkatta, jos hiiskut vielä Inger-rouvasta hävyttömän sanan! FINN (kiskoutuen ''Björnin'' käsistä). No, no, – olenko minä sen laulun tehnyt? (Kuuluu torven törähdys ulkoa oikealta.) BJÖRN. Hst, – mikä tuo on? FINN. Torvi soi. Saadaan vieraita vielä tänä iltana. BJÖRN (ikkunan ääressä). Avaavat porttia. Kuuluu kavion kopsetta linnan pihalta. Tulee kai joku ritari. FINN. Ritari? Se ei liene totta. BJÖRN. Miksi ei? FINN. Itsehän sanoit, että viimeinen ritarimme on kuollut. (Poistuu oikealle.) BJÖRN. Senkin lurjus, – kaikki hänen silmänsä keksivät. Sen verran siis auttoi, että koetin tätä peitellä ja salata. Inger-rouva on jo kansan suussa; hetken päästä jokainen huutaa, että – ELINA GYLDENLÖVE (tulee jälleen sisään vasemmalla olevasta ovesta; hän katselee ympärilleen ja sanoo mielenliikutustaan masentaen). Oletko yksin täällä, Björn? BJÖRN. Tekö, Elina-neito? ELINA. Kuule, – kerro minulle joku satu; – tiedän, että sinulla on niitä muitakin kuin ne, joita – BJÖRN. Satu? Mutta nyt, – näin iltamyöhällä –? ELINA. Jos lasket siitä ajasta, jolloin täällä Östråtissa tuli pimeä, niin on todellakin myöhä. BJÖRN. Mikä teitä vaivaa? Onko teille sattunut jotakin? Olette niin levoton. ELINA. Ehkäpä on niin. BJÖRN. Jokin teillä on. Puoleen vuoteen olen teitä tuskin tuntenut entiseksi. ELINA. Tiedä: puoli vuotta on Lucia, rakkain sisareni, maannut ruumiskammiossa. BJÖRN. Ei se johdu siitä, Elina-neito, – ainoastaan sen vuoksi ette te ole tuollainen: milloin mietteissänne, kalpea ja vaitelias, milloin hurja ja neuvottoman näköinen kuin tänä iltana. ELINA. Niinkö arvelet? Mutta miksi en sen vuoksi? Eikö hän ollut hyvä ja hurskas ja kaunis kuin kesäinen yö? Björn, kuule, – minä rakastin Luciaa kuin omaa itseäni. Oletko unohtanut, kuinka monta kertaa me istuimme lapsina polvellasi talvi-illoin? Sinä lauloit meille lauluja, ja kerroit – – BJÖRN. Niin, silloin te olitte reipas ja iloinen. ELINA. Kyllä, silloin. Silloin elin ihanaa aikaa, saduissa ja ajatuksissani! Onko mahdollista, että ranta oli yhtä karu silloin kuin nyt? Jos se oli, en sitä huomannut. Siellä rannalla minä mieluimmin kuljeskelin ja sepittelin monia kauniita satuja; sankarini tulivat kaukaa ja matkasivat jälleen poikki meren; minä itse olin heidän keskellään ja seurasin heitä, kun he purjehtivat pois. (Vaipuu istumaan eräälle tuolille.) Nyt tunnen olevani niin väsynyt, heikko, satuni eivät voi ravita minua enää; – ne ovat ainoastaan satuja. (Nousee kiivaasti.) Björn, tiedätkö, mikä minut on sairaaksi tehnyt? Eräs totuus. Ilkeä, synkkä totuus, joka kaivaa mieltäni yötä päivää. BJÖRN. Mitä te te tarkoitatte? ELINA. Muistatko, että sinä annoit meille joskus elämänohjeita ja hyviä neuvoja? Lucia-sisko noudatti niitä; mutta minä, – Jumala paratkoon! BJÖRN (lohdutellen). No, älkäähän toki – ELINA. Minä tiedän kyllä, minä olin ylpeä, korskea! Leikeissä tahdoin minä aina olla kuningatar, koska olin suurin, kaunein, älykkäin. Minä sen tiedän. BJÖRN. Se on totta. ELINA. Kerran otit minua kädestä ja katsoit vakavasti minuun ja sanoit: älä ole ylpeä kauneudestasi ja älystäsi: mutta ole aina ylpeä kuin tunturin kotka, kun ajattelet, että olet Inger Gyldenlöven tytär! BJÖRN. Teillä kai oli syy olla siitä ylpeä. ELINA. Niin, sellaisia sinä kerroit sangen usein minulle, Björn. Oi, sinä kerroit minulle siihen aikaan niin paljon, paljon satuja. (Puristaa ''Björnin'' kättä.) Kiitos niistä kaikista! – Kerro minulle yksi vielä: voisinpa ehkä näet tulla jälleen iloiselle mielelle niinkuin ennen. BJÖRN. Ettehän ole lapsi enää. ELINA. En kylläkään! Mutta salli kuvitellakseni, että olen. – – No, kerro nyt. (Heittäytyy erääseen tuoliin; ''Björn'' istuutuu lieden reunalle.) BJÖRN. Oli kerran jalosyntyinen ritari – ELINA (joka on kuunnellut levottomana saliin päin, tarttuu ''Björnin'' käsivarteen ja huudahtaa kiivaasti, mutta kuiskaamalla). Hst! Älä huuda; – enhän ole huonokuuloinen! BJÖRN (hiljaisemmalla äänellä). Oli kerran jalosukuinen ritari, jolla oli se merkillinen maine, että – – ELINA (nousee puolittain ja kuuntelee hätääntyneenä ja jännityksessä saliin päin). BJÖRN Elina-neito, – mikä teitä vaivaa? ELINA (istuutuu jälleen). Minua? Ei mikään. Kerro vain! BJÖRN. No, niinkuin sanoin, – kun hän katsoi jotakin naista oikein silmiin, ei nainen sitä koskaan sitten unohtanut, vaan seurasi ajatuksin häntä, minne hän lähtikin, ja sairastui surusta. ELINA. Tuon olen jo kuullut – – Se ei ole muuten mikään satu, se kertomasi. Sillä mainitsemasi ritari on Nils Lykke, joka istuu vielä tänäkin päivänä Tanskan valtakunnan-neuvostossa – BJÖRN. Hyvin mahdollista. ELINA No niin, yhdentekevä; – jatkahan! BJÖRN. Ja sitten sattui kerran – ELINA (nousee yhtäkkiä). Hst, ole hiljaa! BJÖRN. Mikä nyt? Mikä teille tuli? ELINA (kuunnellen). Kuuletko? BJÖRN. Mitä? ELINA. Se on siellä. Kautta Kristuksen haavain, se on totta! BJÖRN (nousee paikaltaan). Mikä siellä on? Missä? ELINA. Hän itse – ritarisalissa. (Rientää taustalle.) BJÖRN (seuraa häntä). Kuinka te voitte luulla –? Elina-neito, – menkää huoneeseenne! ELINA. Hst, seiso hiljaa. Älä liiku; älä näyttäydy! Odota; – kuu tulee pilvistä. – Eroitatko tuon mustan hahmon tuolla? BJÖRN. Taivaan pyhät –! ELINA. Katso; – nyt hän kääntää Knut Alfinpojan kuvan seinään päin. Hahaa, se tuijottaa häntä liiaksi silmiin. BJÖRN. Elina-neito, kuulkaahan! ELINA (tullen etualalle lieden luo). Nyt tiedän – tietämäni. BJÖRN (itsekseen hiljaa). Se on siis sittenkin totta. ELINA. Kuka hän oli, Björn? Kuka hän oli? BJÖRN. Sen te näitte yhtä hyvin kuin minäkin. ELINA. No niin. Kenenkä minä näin? BJÖRN. Näitte äitinne. ELINA (puolin itsekseen). Yön toisensa jälkeen olen kuullut hänen askeleensa tuolta. Kuullut hänen kuiskivan ja voihkivan kuin kadotetun sielun. Ja laulussakin sanotaan –; ah, nyt sen uskon! Nyt uskon, että – BJÖRN. Hiljaa! (Rouva ''Inger Gyldenlöve'' tulee nopeasti ritarisalista, huomaamatta huoneessa olijoita, menee suoraa päätä ikkunan luo, vetää verhot syrjään ja tuijottaa hetken ulos, ikäänkuin tähystäen jotakuta maantietä pitkin saapuvaa; sitten hän kääntyy ja menee verkkaan takaisin saliin.) ELINA (hiljaa seuraten häntä silmillään). Kalman-kalpeana, kuin ruumis – (Melua ja väkijoukon ääniä kuuluu oikealta, oven ulkopuolelta.) BJÖRN. Mikä siellä on? ELINA. Mene ulos katsomaan, mikä siellä on! (Linnanvouti ''Einar Huk'' ja suuri joukko ''alustalaisia'' ja ''talonpoikia'' nähdään eteisessä.) EINAR HUK (ovella). Suoraa päätä hänen luokseen! Ja arkailu pois! BJÖRN. Mitä te haette? EINAR HUK. Inger-rouvaa itseään. BJÖRN. Inger-rouvaa? Näin myöhään illalla? EINAR HUK. Myöhään, mutta vielä ajoissa, luullakseni. TALONPOJAT. Niin, niin, – hänen täytyy kuulla meitä! (Koko joukko tunkeutuu saliin. Samalla ilmestyy ''rouva Inger Gyldenlöve'' ritarisalin ovelle. Kaikki vaikenevat yhtäkkiä.) INGER-ROUVA. Mitä tahdotte minulta? EINAR HUK. Me tulimme luoksenne, jalosyntyinen rouva, aikoen – INGER-ROUVA. Niin, – puhukaa! EINAR HUK. No, – sehän on rehellinen asia. Parilla sanalla, – me tulimme pyytämään teiltä lupaa ja aseita – INGER-ROUVA. Lupaa ja aseita? Mitä varten? EINAR HUK. On tullut Ruotsista huhu, että Taalain rahvas on noussut kapinaan ja marssii kuningas Kustaata vastaan. – INGER-ROUVA. Niinkö? Taalain rahvas? EINAR HUK. Niin kertoo huhu, ja se kuuluu olevan totta. INGER-ROUVA. No, – jos niin olisi asia, – mitä Taalain miesten kapina teihin kuuluu? TALONPOJAT. Me tahdomme mukaan! Tahdomme auttaa! Päästä vapaiksi! INGER-ROUVA (hiljaa). Ah, olisikohan aika tullut! EINAR HUK. Kaikista Norjan rajapitäjistä rientää talonpoikia toiselle puolen Taalaihin. Lainturvattomat miehetkin, jotka ovat harhanneet vuosikausia autioilla tuntureilla, uskaltavat nyt jälleen kyliin, kokoavat väkeä ja hiovat ruostuneitten miekkainsa terää. INGER-ROUVA (oltuaan hetken vaiti). Kuulkaa, – vastatkaa minulle, oletteko täysin punninneet asiaa? Oletteko ajatelleet, miten teidän kävisi, jos kuningas Kustaan miehet voittaisivat? BJÖRN (hiljaa ja rukoillen ''Inger-rouvalle''). Ajatelkaa, miten tanskalaisten kävisi, jos kuningas Kustaan miehet joutuisivat tappiolle. INGER-ROUVA (epäävästi). Se ei ole minun tehtäväni. (Kääntyy miesjoukon puoleen.) Te tiedätte: kuningas Kustaalla on täysi syy toivoa apua Tanskasta. Kuningas Fredrik on hänen ystävänsä eikä tosiaan jätä häntä pulaan – EINAR HUK. Mutta jos talonpojat kaikkialla koko Norjan maassa nousisivat? Jos me kaikki yhdessä nousisimme, – sekä herrat että rahvas. – Niin, rouva Inger Gyldenlöve, nyt melkein luulen tulleen sen tilaisuuden, jota olemme odottaneet. Jos se nyt alkaa, niin täytyy muukalaisten lähteä maasta. TALONPOJAT. Niin, pois Tanskan voudit! Pois muukalaisherrat! Pois valtakunnanneuvoston kätyrit! INGER-ROUVA. Oi, metallia heissä on! – mutta kuitenkin, sittenkin –! BJÖRN (itsekseen). Hän epäröi. – (''Elinalle''.) Mitä siihen tuli, Elina-neito, – te teitte väärin, kun tuomitsitte äitiänne. ELINA. Björn, minä raastaisin silmät päästäni, jos ne pettivät minut! EINAR HUK Nähkääs, jalosyntyinen rouva, – ensin on esteenä Kustaa kuningas; kun ''hän'' on lyöty, eivät tanskalaiset kauvaa jaksa tässä maassa pysyä. INGER-ROUVA. Ja sitten? EINAR HUK. Sitten olemme vapaat; meillä ei ole enää vieraita esivaltiaita, ja me saamme valita itse kuninkaamme niinkuin ruotsalaisetkin ennen meitä. INGER-ROUVA (vilkkaasti). Itse kuninkaan? Ajatteletteko Sturein sukua? EINAR HUK. Kristian kuningas ja toiset hänen jälkeläisensä ovat tehneet itsenäisistä suvuistamme puhdasta! Parhaat herramme harhaavat henkipattoina tunturipolkuja, jos enää elävätkään. Mutta saattaisipa kuitenkin löytyä joku vanhain sukujemme perillinen, joka – INGER-ROUVA (nopeasti) Riittää, Einar Huk! Riittää! (itsekseen.) Ah, minun kallehin toivoni! (Kääntyy talonpoikain ja linnan alustalaisten puoleen.) Minä olen nyt neuvonut teitä mikäli olen voinut. Olen ilmaissut teille, miten suureen vaaraan te uskallatte astua. Mutta jos olette kerran horjumattomat päätöksessänne, niin olisi minun mieletöntä estää teitä aikomuksesta, jonka te kuitenkin voitte toteuttaa itse. EINAR HUK. Meillä on siis teiltä lupa? INGER-ROUVA. Teillä on oma vahva tahtonne; kysykää siltä neuvoa, jos on niinkuin sanotte, että teitä alinomaa kiusataan ja poljetaan – – – Minä tunnen niin vähän niitä asioita. Minä en tahdo enempää tietää! Mitä voin minä, yksinäinen nainen –? Vaikka ryöstäisitte ritarisalin tyhjäksi –; ja siellä on monta hyvää miekkaa; onhan teillä täysi valta Östråtissa tänä iltana. Saatte tehdä, mitä haluatte. Hyvää yötä! (Miesjoukko puhkeaa kaikuviin riemuhuutoihin. – Sytytetään kynttilät, ja palvelijat tuovat kaikenlaisia aseita ritarisalista.) BJÖRN (tarttuu ''Inger-rouvan'' käteen, kun rouva aikoo poistua). Kiitokset, jalo ja ylhäinen rouva! Minä, joka olen tuntenut teidät lapsesta asti, en ole koskaan teitä epäillyt. INGER-ROUVA. Vaiti, Björn, – vaaralliseen peliin olen ryhtynyt tänä iltana. Muut panevat siihen ainoastaan henkensä; mutta minä – tuhannen kertaa enemmän; usko minua! BJÖRN. Kuinka? Pelkäättekö valtanne katoamista ja sovinnollisten välien katkeamista? INGER-ROUVA. Valtaniko? Voi, hyvä Jumala! MUUAN PALVELIJA (tullen suuri miekka kädessä salista). Tässä on oikea hukanhammas! Sillä kun huitelen verenimijäin kätyreitä! EINAR HUK (toiselle palvelijalle). Mitä sinä sieltä löysit? PALVELIJA. Rintaraudan, jota nimittävät Herlof Hyttefadsiksi. EINAR HUK. Se on sinulle liian hyvä; – katso, tässä on Sten Sturen keihään varsi; kiinnitäpä rintarauta siihen, niin meillä on komein sotamerkki maailmassa. SISÄPALVELIJA FINN (kirje kädessä, tulee sisään ovesta vasemmalta ja menee ''Inger-rouvan'' luo). Olen etsinyt teitä kaikista huoneista – INGER-ROUVA. Mitä tahdot? FINN (ojentaa hänelle kirjeen). Muuan lähetti Trondhjemista on saapunut tuoden teille kirjeen ja viestejä. INGER-ROUVA. Katsotaan! (Avaten kirjettä.) Trondhjemista? Mitä se mahtaa olla? (Silmäilee nopeasti kirjettä.) Kristus, armahda! Häneltä! Ja täällä Norjassa – –. (Jatkaa lukemistaan kiihkeässä mielentilassa; sillaikaa noutavat miehet yhä aseita salista). INGER-ROUVA (itsekseen). Hän tulee siis tänne. Hän tulee tänne tänä yönä. – Niin, silloin alkaa kamppailu älyllä, ei miekalla. EINAR HUK. Riittää, riittää, kunnon miehet: nyt on meillä tietääkseni aseet. Nyt lähdetään! INGER-ROUVA (kääntyen nopeasti). Kukaan ei saa lähteä täältä tänä yönä! EINAR HUK. Mutta, jalo rouva, nyt on tuuli sopiva; purjeilla vuonon perukkaan ja – INGER-ROUVA. Pysyy, mitä sanoin! EINAR HUK. Täytyykö meidän siis odottaa huomiseen? INGER-ROUVA. Sekä huomiseen että kauemmin. Ainoakaan asestettu mies ei saa lähteä Östråtista. (Tyytymätöntä mutinaa joukosta.) ERÄÄT TALONPOJAT. Mutta me lähdemme sittenkin, rouva! USEAT TOISET. Niin, niin; me lähdemme! INGER-ROUVA (astuen askeleen lähemmäksi heitä). Kuka teistä uskaltaa? (Kaikki vaikenevat; oltuaan tuokion vaiti lisää ''Inger-rouva'':) Minä olen ajatellut puolestanne. Mitä te halvat rahvaan miehet tiedätte maan asioista? Kuinka te rohkenette arvostella sellaisia? Teidän täytyy kestää sortoa ja rasitusta vielä hetki. Se ei voine käydä kovin sydämellenne, jos muistatte, ettei meilläkään, ylimyssuvuilla, ole parempaa valittavana nykyaikaan. – – Viekää kaikki aseet takaisin saliin. Myöhemmin saatte kuulla tahtoni. Poistukaa! (Palvelijat vievät aseet saliin, jonka jälkeen koko joukko poistuu oikealle.) ELINA (hiljaa ''Björnille''). Vieläkö luulet, että tein väärin tuomitessani – Östråtin rouvaa? INGER-ROUVA (viittaa ''Björnin'' luokseen ja sanoo). Varusta yksi vieraskamareista kuntoon. BJÖRN. Niinkuin käskette, Inger-rouva! INGER-ROUVA. Ja portti auki jokaiselle, ken kolkuttanee. BJÖRN. Mutta –? INGER-ROUVA. Portti auki! BJÖRN. Portti auki. (Poistuu oikealle.) INGER-ROUVA (''Elinalle'', joka on jo poistumassa ovesta vasemmalle). Jää tänne! – Elina; – lapseni, – minulla on sinulle kahden kesken puhuttavaa. ELINA. Minä kuuntelen. INGER-ROUVA. Elina, – – sinä uskot pahaa äidistäsi? ELINA. Minä uskon, mitä teidän menettelynne pakottaa minut tuskakseni uskomaan. INGER-ROUVA. Ja sinä vastaat minulle tylyn luonteesi mukaan. ELINA. Kuka on tylyyttä kylvänyt luonteeseeni? Aina lapsesta saakka olin tottunut ihailemaan teitä suurena, ylevänä naisena. Sellaisia kuin te olivat mielestäni ne naiset, joista kerrotaan taruissa ja sankarisaduissa. Minusta näytti siltä kuin itse taivaan Jumala olisi painanut leimansa teidän otsaanne ja merkinnyt teidät siksi olennoksi, joka oli johtava arkoja ja epäröiviä. Linnan salissa lauloivat ritarit ja ylimykset ylistystänne; ja rahvaskin, lähellä ja loitolla, nimitti teitä maan toivoksi ja turvaksi. Ja kaikki he ajattelivat, että teissä palaisivat meille entiset hyvät ajat. Kaikki he ajattelivat, että koittaisi meille ikäänkuin uusi päivä. Yhäti on yö; enkä tiedä kohta enää, uskallanko luulla, että teissä valkenee meille aamu. INGER-ROUVA. On helppo nähdä, mistä sinä saat moiset myrkylliset sanat. Sinun korviisi ovat kulkeneet ajattelemattoman lauman kuiskeet ja nurinat asioista, joita se niin vähän kykenee arvostelemaan. ELINA. Kansan ääni on totuuden ääni, sanoitte siihen aikaan, jolloin laulut ja puheet kaikuivat kiitostanne. INGER-ROUVA. Olkoonpa niin. Mutta vaikka valitsisin osakseni istua täällä toimetonna silloin kun minun olisi toimittava, – etkö luule, että jo moinen valinta olisi minulle niin raskas taakka, ettei sinun tarvitsisi lisätä sitä vielä kivillä? ELINA. Kivet, joilla taakkaanne lisään, painavat minua yhtä raskaasti kuin teitä. Keveästi, vapaana hengitin elon ilmaa niin kauan kuin sain uskoa teihin. Sillä elääkseni täytyy minun tuntea itseni ylpeäksi, ja ylpeä olisin syystä ollut, jos te olisitte ollut yhä sama, mikä te kerran olitte. INGER-ROUVA. Ja mikä sinulle takaa, etten sitä ole? Elina, mistä niin varmaan tiedät, ettet tee äidillesi vääryyttä? ELINA (huudahtaen kiihkeästi). Oi, jospa sitä nyt tekisin! INGER-ROUVA. Hiljaa! Sinulla ei ole oikeutta vaatia tilille äitiäsi. – Yhdellä ainoalla sanalla voisin –; mutta se ei olisi sinulle terveellinen kuulla; sinun täytyy odottaa, mitä aika mukanaan tuo; ehkä käy niin, että – ELINA (aikoen poistua). Nukkukaa hyvin, äitini! INGER-ROUVA (vitkastellen). Ei, – jää luokseni, on vielä eräs asia – –. Tule lähemmäksi, sinun täytyy minua kuulla, Elina! (Asettuu pöydän ääreen ikkunan luokse.) ELINA. Minä kuulen. INGER-ROUVA. Niin vaiti kuin oletkin, tiedän kuitenkin, että olet montakin kertaa kaivannut täältä pois. Sinun on Östråtissa liian yksinäistä ja autiota. ELINA. Onko se teistä ihme, äitini? INGER-ROUVA. Riippuu itsestäsi, muuttuuko se asia tästä alkaen. ELINA. Kuinka? INGER-ROUVA. Kuule minua. – Tänä yönä odotan taloon vierasta. ELINA (tullen lähemmäksi). Vierasta? INGER-ROUVA. Vierasta, jonka täytyy pysyä outona ja tuntemattomana. Kukaan älköön saako tietää, mistä hän tulee tai minne lähtee. ELINA (heittäytyy ilosta huudahtaen hänen eteensä ja tarttuu hänen käteensä). Äiti! Minun äitini! Antakaa minulle anteeksi, jos voitte, vääryyteni teitä vastaan! INGER-ROUVA. Mitä tarkoitat? – Elina, minä en ymmärrä sinua. ELINA. He ovat siis kaikki erehtyneet? Teidän sydämenne on yhä uskollinen! INGER-ROUVA. Mutta, nouse jo, – ja sano – ELINA. Oi luuletteko, etten tiedä, kuka se vieras on? INGER-ROUVA. Tiedät sen? Ja kuitenkin sinä –? ELINA. Luuletteko Östråtin porttien olleen niin tarkasti teljettyinä, ettei ainoakaan surkeuden viesti ole päässyt pujahtamaan sisään? Arveletteko, etten minä tiedä, kuinka moni vanhan suvun perillinen harhaa henkipattona, ilman yösijaa, kattoa päänsä päällä, kun Tanskan herrat isännöivät hänen isäinsä talossa? INGER-ROUVA. Ja sitten? Mitä vielä? ELINA. Minä tiedän hyvin, että moniakin jalosukuisia ritareita ajellaan kuin nälkäisiä susia metsässä. Heillä ei ole liettä, minkä ääressä hetken lämmitellä, ei leipää suuhunsa panna. INGER-ROUVA (kylmästi). Riittää! Nyt ymmärrän sinut! ELINA (jatkaen). Ja siksi te avaatte nyt yöksi Östråtin portit? Siksi täytyy hänen pysyä outona ja tuntemattomana, hänen, tuon vieraan, jonka tulosta ja menosta kenenkään ei pidä saada vihiä! Te uhmaatte käskijäimme ankaraa määräystä, joka kieltää teitä antamasta vainotulle majaa ja auttamasta häntä suomalla turvaa tai hoitoa – INGER-ROUVA. Riittää, sanoin! (On hetken vaiti ja lisää vakaumuksella.) Sinä erehdyt, Elina; – se, jota odotan, ei ole mikään henkipatto. ELINA (nousee) Sitten olen ymmärtänyt teitä väärin. INGER-ROUVA. Kuule minua, lapseni! Mutta harkitse asiaa, jos yleensä jaksat hillitä hurjaa mieltäsi! ELINA. Minä hillitsen, kunnes olette asianne puhunut. INGER-ROUVA. Kuule siis, mitä minulla on sinulle sanottavaa. – Minä olen, niin paljon, kuin suinkin voin, koettanut pitää sinua tietämättömänä kaikesta siitä hädästä ja ahdingosta, jossa nyt elämme. Sillä mitä hyötyä siitä olisi ollut, että olisin valanut surua ja huolta nuoreen sieluusi? Itku ja surkea valitus ei meitä pahasta päästä. Tarvitaan rohkeutta ja miehenvoimaa. ELINA. Ken teille on sanonut, ettei minulla ole rohkeutta ja voimaa, jos sitä vaaditaan. INGER-ROUVA. Vaiti, lapsi; – minä voisin ehkä sanaasi vedota. ELINA. Kuinka, äitini? INGER-ROUVA. Minä ehkä vaatisin sinulta niitä molempia; minä ehkä –; mutta anna minun puhua ensin loppuun. Tiedä siis, että nyt näyttää lähestyvän aika, jota Tanskan valtakunnanneuvosto on valmistanut, – aika, tarkoitan, jolloin se voisi antaa meidän oikeuksillemme ja vapaudellemme viimeisen iskun. Katso, sentähden meidän täytyy – ELINA (vilkkaasti). Lyödä itsemme irti, äiti? INGER-ROUVA. Ei, täytyy voittaa aikaa. Köpenhaminassa istuu neuvosto paraikaa harkitsemassa, miten se parhaiten voisi ryhtyä asiaan. Enimmät kuuluvat olevan sitä mieltä, ettei riitaisuuksista voida päästä niin kauan kuin Norja ja Tanska eivät ole yksi ja sama maa; sillä jos vapaan maan oikeudet meillä säilyvät, kun uudet kuninkaanvaalit tulevat, on selvää, että taistelu puhkeaa jälleen ilmiliekkiin. Kas, sen tahtovat Tanskan herrat estää. ELINA. Niin, he tahtovat estää sen, – tahtovat! Mutta me, siedämmekö sellaista? Katselemmeko rauhassa, miten –? INGER-ROUVA. Ei, me emme sitä siedä. Mutta turvautua aseihin –, nousta ilmi otteluun, – mihin se johtaisi, niin kauan kuin me emme ole kaikki yksimielisiä? Ja onko yksimielisyys tässä maassa ollut koskaan vielä huonompi kuin nyt? – Ei, jos aiomme saada jotakin aikaan, täytyy meidän toimia salaisesti ja hiljaisuudessa. Meidän täytyy, niinkuin sinulle sanoin, voittaa aikaa, että keksisimme neuvoja. Eteläisessä Norjassa on suuri osa aatelistoa tanskalaisten puolella; mutta täällä, Dovrefjeldista pohjoiseen, on asia vielä epävarma. Siksi on kuningas Fredrik lähettänyt erään uskotuimpia miehiään tänne, näkemään omin silmin, millainen meidän mielenlaatumme on. ELINA (jännityksessä). Niin; – ja siksi –? INGER-ROUVA. Tuo ritari tulee Östråtiin tänä yönä. ELINA. Tänne? Ja tänä yönä? INGER-ROUVA. Eräs kauppalaiva toi hänet eilen Trondhjemiin. Äsken sain viestin, että hän saapuu vieraakseni. Tunnin kuluessa voidaan häntä odottaa. ELINA. Ettekö ajattele, äitini, mihin vaaraan maineenne joutuu, jos annatte tuon Tanskan lähettilään tulla luoksenne sellaiseen kohtaukseen? Eikö ympäristön rahvas jo entuudestaan ole epäluuloinen Teitä kohtaan? Kuinka saatatte toivoa, että se kerran antaisi teidän johtaa ja vallita itseään, kun sanotaan sitten, että – INGER-ROUVA. Ole huoletta. Kaiken tämän olen tarkoin ajatellut; mutta siitä ei ole hätää. Hänen asiansa tähän maahan on salaisuus; siksi saapui hän tuntemattomana Trondhjemiin; ja yhtä outona ja tuntemattomana hän myöskin tahtoo vierailla Östråtissa. ELINA. Ja nimeltään on tuo tanskalainen herra –? INGER-ROUVA. Se on komea nimi, Elina. Tanskan aatelilla on tuskin parempaa mainitakaan. ELINA. Mutta mikä on aikomuksenne? Vielä en ole tarkoitustanne ymmärtänyt? INGER-ROUVA. Ymmärrät pian. – Kun emme voi tallata käärmettä jalkoihimme, täytyy se pistää kiinni. ELINA. Varokaa, ettei pihti petä. INGER-ROUVA. Sinusta riippuu, miten lujasti se puristaa. ELINA. Minusta? INGER-ROUVA. Kauan olen huomannut, että Östråt on sinulle vankila. Ei ole nuoren haukan ilo istua häkin rautasäleiden takana. ELINA. Siipeni ovat leikatut. Vaikka antaisitte minulle vapauden, vähän se auttaisi minua. INGER-ROUVA. Siipesi eivät ole leikatut kauemmin kuin itse tahdot. ELINA. Minäkö tahdon? Tahtoni on teidän käsissänne. Olkaa, mikä kerran olitte, niin tahdon minäkin – INGER-ROUVA. Siitä seikasta riittää. Kuule minua edelleen. – Östråtista poistuminen ei liene sinulle vastenmielistä? ELINA. Ehkäpä ei, äitini! INGER-ROUVA. Sanoit minulle kerran, että olit elänyt iloisimmat aikasi unelmissa ja saduissa. Se elämä saattaa sinulle palata. ELINA. Mitä tarkoitatte? INGER-ROUVA. Elina, – jos nyt tulisi mahtava ritari ja veisi sinut linnaansa, jossa sinulla olisi kamarineitseitä ja kannuspoikia; silkkivaatteet ja loistavat salit? ELINA. Ritari, sanotte? INGER-ROUVA. Ritari. ELINA (hiljemmin). Ja tuo tanskalainen lähettiläs tulee tänne tänä yönä. INGER-ROUVA. Tänä yönä. ELINA. Jos on niin, niin pelkään tulkita sanojanne. INGER-ROUVA. Niissä ei ole pelon syytä, ellet tahdo tulkita niitä väärin. Aikomukseni ei tosiaan ole pakottaa sinua. Oman mielesi mukaan on sinun valittava ja päätettävä tämä asia. ELINA (tullen askelen lähemmäksi). Oletteko kuullut tarinan äidistä, joka ajoi yöllä tunturien poikki, pikku lapset mukana reessä? Susilauma juoksi kintereillä; kysymyksessä oli elämä tai kuolema – ja hän heitti pienokaiset taakseen tielle, toisen toisensa jälkeen, voittaakseen aikaa ja pelastaakseen itsensä. INGER-ROUVA. Satuja! Äiti raastaisi ennen sydämen rinnastaan kuin heittäisi lapsensa susille! ELINA. Ellen olisi äitini tytär, myöntäisin teidän olevan oikeassa. Mutta te olette kuin tuo äiti, ja te olette heittänyt tyttärenne susille, toisen toisensa jälkeen. Ensin vanhimman. Viisi vuotta sitten lähti Merete Östråtista; nyt on hän Bergenissä Winzents Lungen vaimona. Mutta luuletteko, että hän on onnellinen tuon tanskalaisen ritarin puolisona? Winzents Lunge on mahtava, melkein kuin kuningas; Meretellä on kamarineitseitä ja kannuspoikia, silkkivaatteet ja loistavat salit, mutta päivä ei anna hänelle aurinkoaan, ei yö lepoa, sillä hän ei ole koskaan pitänyt Lungesta. Ritari tuli tänne ja kosi häntä, koska hän oli Norjan rikkain perijätär ja koska mies silloin tarvitsi tässä maassa lujaa pohjaa jalkainsa alle. Minä tiedän sen; tiedän aivan tarkoin! Merete oli teille kuuliainen, hän seurasi vierasta herraa täältä. Mutta mitä on se hänelle maksanut? Niin paljon kyyneleitä, ettei mikään äiti voi niistä viimeisenä päivänä vastata! INGER-ROUVA. Tiedän tilini, eikä se peloita minua. ELINA. Tilinne ei ole vielä sillä selvä. Missä on Lucia, toinen lapsistanne? INGER-ROUVA. Kysy Jumalalta, joka otti hänet pois. ELINA. Teiltä kysyn; sillä teidän on vastattava siitä, että hänen täytyi heittää nuori henkensä. Iloinen hän oli kuin keväinen lintu, kun hän purjehti Östråtista Mereten vieraaksi Bergeniin. Vuoden kuluttua seisoi hän jälleen tässä huoneessa; mutta silloin olivat hänen poskensa valkeat ja kuolema oli syöpynyt hänen sydämeensä. Niin, te hämmästytte, äitini! Te luulitte kai, että tämä ilkeä salaisuus hautautui hänen kerallaan; – mutta hän kertoi minulle kaikki. Hieno ritari oli voittanut hänen sydämensä. Ja tahtoi häntä puolisokseen. Te tiesitte, että kysymyksessä oli tyttärenne kunnia. Mutta te olitte taipumaton, – ja teidän lapsenne täytyi kuolla. Näette nyt, että minä tiedän kaikki! INGER-ROUVA. Kaikki? Hän lienee sanonut sinulle ritarin nimenkin? ELINA Nimen? Ei, hänen nimeään ei hän sanonut. Hän tunsi ikäänkuin ahdistavaa pelkoa siitä puhua – hän ei maininnut sitä kertaakaan! INGER-ROUVA (helpoittuneesti, itsekseen). Ah, siispä et kaikkea tiedäkään. – – Elina; – se asia, jota nyt kosketit, on minulle täysin tuttu. Mutta siinä on eräs puoli, jota et ehkä ole huomannut: Se herra, jonka Lucia Bergenissä kohtasi, oli tanskalainen – ELINA. Senkin minä tiedän. INGER-ROUVA. Ja hänen rakkautensa oli valhetta. Viekkaudella ja sulavin sanoin oli hän kietonut Lucian ansaansa. ELINA. Sen tiedän; mutta Lucia rakasti häntä kuitenkin; ja jos teillä olisi ollut äidin sydän, olisi lapsenne kunnia ollut teille kaikkein tärkeintä. INGER-ROUVA. Ei tärkeämpi hänen onneansa. Luuletko, että minä, Mereten kohtalo mielessäni, tahdoin uhrata toisen lapseni miehelle, joka ei häntä rakastanut? ELINA. Viisaat sanat monen sokaisevat; mutta eivät minua. – Älkää luulko minulle tuiki tuntemattomaksi, mitä maassa tapahtuu. Minä huomaan täydellisesti tarkoituksenne. Tiedän hyvin, ettei Tanskan herroilla ole teissä laisinkaan uskollinen ystävä. Te ehkä vihaatte heitä, mutta te samalla pelkäätte heitä. Silloin kun te annoitte Mereten Vinzents Lungelle, oli tanskalaisilla herroilla ylivalta joka kulmalla maassa. Kolme vuotta myöhemmin, kun kielsitte Luciaa menemästä miehelle, johon hän oli sielunsa siteillä liittynyt, vaikka mies olikin vietellyt hänet, – silloin oli asema vallan toinen. Kuninkaan tanskalaiset voudit olivat tehneet häpeällisiä ilkitöitä rahvaalle, eikä teistä ollut viisasta sitoa itseänne lujemmin kuin jo olitte sitonut muukalaisiin väkivallantekijöihin. Ja mitä olette tehnyt kostaaksenne häntä, jonka täytyi niin nuorena kuolla? Ette mitään. Hyvä; minä täytän teidän velvollisuutenne; minä tahdon kostaa häpeän, mikä on kohdannut kansaamme ja meidän omaa sukuamme! INGER-ROUVA. Sinä? Mitä sinä aiot? ELINA. Minä käyn omaa tietäni, niinkuin tekin omaanne. Mitä aion, en tiedä itsekään; mutta minä tunnen, että minulla on voimaa uskaltaa kaikki oikean asiamme puolesta. INGER-ROUVA. Silloin sinulla on tuima taistelu edessä, Olen itse kerran luvannut samaa kuin sinä, – ja hiukseni ovat harmenneet lupaukseni kuorman alla! ELINA. Hyvää yötä! Vieraamme saattaa jo tulla, ja siinä kohtauksessa minä olen liikaa. Ehkä teillä on vielä aikaa – –; niin, Jumala vahvistakoon teitä ja johtakoon tekojanne! Älkää unohtako, että tuhansien silmät seuraavat teitä! Muistakaa Mereteä, joka yöt ja päivät itkee hukattua elämäänsä. Ajatelkaa Luciaa, joka nukkuu mustassa arkussaan. Ja vielä asia: Älkää unohtako, että pelaatte tänä yönä arpaa viimeisestä lapsestanne. (Poistuu vasemmalle.) INGER-ROUVA (katsoo hetken hänen jälkeensä). Viimeisestä lapsestani? Siinä puhuit todempaa kuin aavistitkaan! – – Mutta nyt ei ole kysymys ainoastaan minun lapsestani. Auta minua, Jumala; tänä yönä heitetään arpaa koko Norjan valtakunnasta. Ah, – eikö joku ratsastanut sisään portista? (Kuuntelee ikkunan ääressä.) Ei, ei vielä. Se oli vain tuuli. Puhuu kylmästi kuin haudasta. – – Onko taivaan Jumalalla oikeus tällaiseen? – Luoda minut naiseksi, – ja sälyttää hartioilleni miehen työ. Sillä minun käsissäni '''on''' nyt maan kohtalo. '''Minun''' vallassani on nostaa heidät yhtenä miehenä aseisiin. '''Minulta''' odottavat he merkkiä; ja jos en sitä nyt anna, niin ei se tapahdu ehkä enää milloinkaan. Viivytellä? Uhrata monet yhden pelastukseksi? – Eikö olisi parempi, jos voisin – –? Ei, ei, ei, – minä en ''tahdo'' sitä! Minä en ''voi'' sitä! (Hän vilkaisee kuin varkain ritarisaliin, kääntyy poispäin ikäänkuin hädissään ja sanoo kuiskaten.) Nyt ne ovat taas tuolla. Kalpeat haamut – kuolleet isät, kaatuneet sukulaiset. – Hyi, tuo silmien tuijotus, joka nurkasta! (Hän huitaisee kädellään taaksepäin ja huutaa.) Sten Sture! Knut Alfinpoika! Olaf Skaktavl! Pois, – pois! Minä en ''voi'' sitä! (Vieras vankkarakenteinen mies, harmahtavin päin ja parroin, pukuna rikkonainen lampaannahka-takki, ruostunein asein, on astunut sisään ritarisalista.) VIERAS MIES (pysähtyy ovelle ja sanoo hillityllä äänellä). Terve teille, rouva Inger Gyldenlöve! INGER-ROUVA (kääntyy huudahtaen). Ah – auta, Kristus! (Vaipuu tuolille. Vieras mies tuijottaa häneen, liikahtamatta, nojaten miekkaansa.) [[Luokka:Inger, Östråtin rouva]] 3029 5262 2006-08-31T20:10:25Z Nysalor 5 Toinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Inger, Östråtin rouva: Ensimäinen näytös|Ensimäinen näytös]] |seuraava=[[Inger, Östråtin rouva: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Inger, Östråtin rouva]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Huone Östråtissa, sama kuin edellisessä näytöksessä.) (''Rouva Inger Gyldenlöve'' istuu oikealla pöydän ääressä, ikkunan edessä. ''Olaf Skaktavl'' seisoo vähän matkan päässä hänestä. Kummankin kasvoista näkyy, että heidän välillään on ollut kovin kiihtynyt keskustelu.) OLAF SKAKTAVL. Viimeisen kerran, Inger Gyldenlöve, – te pysytte siis horjumatta päätöksessänne? INGER-ROUVA. Minä en muuta voi. Ja neuvoni teille on: tehkää niinkuin minä. Jos on taivaan tahto, että Norjan on mentävä perikatoon, niin se menee, tuemme sitä tai emme. OLAF SKAKTAVL. Ja sellaiseen uskoon pitäisi minun muka tyytyä? Minun pitäisi rauhassa katsoa syrjästä, nyt, kun hetki on tullut? Oletteko unohtanut, mitä kaikkea minun on kostettava? Minun kotini, kontuni ovat he ryöstäneet ja paloitelleet keskenään. Minun poikani, ainoan lapseni, sukuni viimeisen jälkeläisen he tappoivat silmäini edessä kuin koiran. Minua itseäni he ovat ajaneet kaksikymmentä vuotta henkipattona pitkin metsiä ja tuntureita. – Huhu on tiennyt minun monta kertaa kuolleen; mutta minulla nyt on '''se''' usko, etteivät he saa minua kuopatuksi ennenkuin olen kostanut. INGER-ROUVA. Toivonette siis sangen pitkää ikää. Mitä aiotte nyt tehdä? OLAF SKAKTAVL. Tehdä? Mistä minä tiedän, mitä tehdä? Minä en ole koskaan antautunut rakentelemaan suunnitelmia. '''Siinä''' suhteessa täytyy teidän minua auttaa. Teillä on siihen kyllä älyä. Minulla on ainoastaan nämä kaksi kättä – ja miekkani. INGER-ROUVA. Miekkanne on ruostunut, Olaf Skaktavl! Kaikki Norjan miekat ovat ruostuneet. OLAF SKAKTAVL. Siksipä kai eräät taistelevatkin '''kielellään'''. – Inger Gyldenlöve, – te olette suuresti muuttunut. Oli aika, jolloin teidän rinnassanne sykki miehen sydän. INGER-ROUVA. Älkää muistelko, millaista '''silloin''' oli. OLAF SKAKTAVL. Ja kuitenkin minä tulin juuri sitä varten luoksenne. Teidän täytyy kuulla minua, vaikka sitten – INGER-ROUVA. No hyvä; mutta tehkää se nopeasti; sillä, – minun on se teille sanottava, – te ette ole varmassa turvassa tässä talossa. OLAF SKAKTAVL. Östråtissa ei lainsuojaton ole turvassa? Sen olen kauan tiennyt. Mutta te unohdatte, että henkipatto on turvaton kaikkialla, missä hän vain harhaa. INGER-ROUVA. Puhukaa; minä en estele teitä. OLAF SKAKTAVL. Siitä on nyt lähes kolmekymmentä vuotta, kun näin teidät ensi kerran. Se tapahtui Akershusissa Knut Alfinpojan ja hänen puolisonsa kotona. Silloin olitte vielä melkeinpä lapsi; mutta kuitenkin olitte uljas kuin saalista ajava haukka, ja joskus sekä hurja että vallaton. Moni mies teitä kosi. Ja minullekin te olitte rakas, – rakkaampi kuin yksikään nainen sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta teillä oli vain yksi silmämäärä ja yksi miete. Se oli valtakunnan onnettomuuden ja vaikean ahdingon ajatus. INGER-ROUVA. Minä olin viisitoista-vuotias, – muistakaa se! Ja eikö tunnu nytkin kuin olisi hurjapäisyys vallannut siihen aikaan meidät kaikki? OLAF SKAKTAVL. Sanokaa sitä miksi mielitte. Mutta sen minä ainakin tiedän: vanhat ja kokeneet meistä arvelivat piirretyksi itse Luojamme kirjaan, että te olitte olento, joka oli musertava orjuutemme ikeen ja antava meille kaikki oikeutemme takaisin. Ja senkin minä tiedän: te itse ajattelitte siihen aikaan samaa. INGER-ROUVA. Se ajatus oli synnillinen, Olaf Skaktavl! Ylpeys, eikä Herran kutsumus, suustani puhui. OLAF SKAKTAVL. Teistä olisi '''voinut''' tulla se valittu, jos olisitte tahtonut. Te olitte Norjan jaloimpien sukujen jälkeläinen; teitä odotti valta ja rikkaus; ja te kuulitte valitushuudot siihen aikaan. – – Muistatteko tuon iltapäivän, jolloin Henrik Krummedike tuli Tanskan laivastolla Akershusin edustalle? – Laivaston herrat ehdottivat neuvottelua ja sovinnollista ratkaisua, ja luottaen varmaan suojeluskirjeeseen antoi Knut Alfinpoika viedä itsensä venheellä laivaan. Kolme tuntia senjälkeen kannoimme hänet takaisin linnanportista – INGER-ROUVA. Ruumiina, ruumiina! OLAF SKAKTAVL. Norjan jaloin sydän murtui, kun Krummediken palkkasoturit hänet kaatoivat. Yhä vieläkin olen näkevinäni pitkän kulkueen, kun se tuli ritarisaliin, surun sortamana, pari toisensa perästä. Siellä hän makasi paareilla, kirveen haava otsassa, valkeana kuin kevätpilvi. Uskaltanen sanoa, että Norjan uljaimmat miehet olivat siellä koolla sinä yönä. Margarete-rouva seisoi miesvainajansa pääpuolessa, ja kaikki, kaikki me vannoimme uhraavamme henkemme ja onnemme kostaaksemme sekä tämän viimeisen konnantyön että kaikki muut. – Inger Gyldenlöve, – ken avasi silloin tien itselleen miesten parveen? Neito, – melkein lapsi vielä, – leimuavin silmin ja kyyneleisin äänin. – Mitä vannoi hän? Toistanko sananne? INGER-ROUVA. Vannoin samaa kuin te muutkin; en enempää enkä vähempää. OLAF SKAKTAVL. Te muistatte valanne, – ja olette kuitenkin sen unohtanut. INGER-ROUVA. Ja kuinka pitivät muut, mitä olivat luvanneet? Teistä en puhu, Olaf Skaktavl, vaan teidän ystävistänne, koko Norjan aatelista. Heissä ei ole ainoatakaan, joka olisi näinä pitkinä vuosina uskaltanut olla mies; ja kuitenkin lukevat he viaksi minulle, että olen nainen. OLAF SKAKTAVL. Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Miksi he alistuivat eivätkä uhmanneet väkivallan tekijöitä viimeiseen asti? Totta kyllä; huonoa ainesta ovat sukumme nykyään; mutta jos niiden välillä olisi ollut yhteyttä, – kuka tietää, mitä olisi tapahtunut? Jos te olisitte voinut pitää yhdessä heitä; sillä teidän edessänne he olisivat kaikki taipuneet. INGER-ROUVA. Helposti voisin teille vastata; mutta te tuskin pitäisitte vastausta pätevänä. Älkäämme siis enää puhuko siitä, mitä ei muuttaa voi. Lausukaa sen sijaan, mikä teidät lähinnä toi Östråtiin? Tahdotteko suojaa? Hyvä; minä koetan kätkeä teitä. Jos jotakin muuta tarvitsette, sanokaa; te saatte nähdä, että minä olen valmis – OLAF SKAKTAVL. Kaksikymmentä vuotta olen ollut kodittomana. Jemtlannin tuntureilla ovat hiukseni harmaantuneet. Olen elänyt loisena hukalla ja kontiolla. – Te näette, Inger-rouva, että – '''minä''' en teitä tarvitse; mutta sekä aatelisto että rahvas kaipaa teitä. INGER-ROUVA. Vanha virsi. OLAF SKAKTAVL. Niin, se soi ilkeältä korvissanne, sen arvaan; mutta kuitenkin täytyy teidän se kuulla. Lyhyesti: minä tulen Ruotsista. Siellä on tulossa levottomuuksia. Taalaissa ne alkavat. INGER-ROUVA. Tiedän sen. OLAF SKAKTAVL. Pietari Kansleri on mukana, – mutta salaa, ymmärrätte. INGER-ROUVA (hätkähtäen). Miten? OLAF SKAKTAVL. Hän se lähetti minut tänne Östråtiin. INGER-ROUVA (nousee). Pietari Kansleri, sanotte? OLAF SKAKTAVL. Hän juuri; – tai, kuka tietää, ehkä ette tunne häntä enää? INGER-ROUVA (puolin itsekseen). Liiankin hyvin! – Mutta, sanokaa, pyydän, – minkä viestin tänne tuotte? OLAF SKAKTAVL. Kun maine levottomuuksista saapui rajatuntureille, jossa silloin oleskelin, läksin heti Ruotsin puolelle. Saatoin jo aavistaa, että Pietari Kanslerilla oli sormensa pelissä. Hain hänet käsiini, ja tarjosin apuani hänelle; – hän tunsi minut ennestään, kuten tiedätte. Hän tiesi, että minuun saattoi luottaa, ja sitten – hän lähetti minut tänne. INGER-ROUVA (kärsimättömästi). Niin, niin, – hän lähetti teidät tänne, että te –? OLAF SKAKTAVL (salaperäisesti). Inger-rouva, Östråtiin tulee tänä yönä vieras. INGER-ROUVA (hämmästyneenä). Kuinka? Tiedättekö te, että –? OLAF SKAKTAVL. Kyllä, tiedän. Minä tiedän kaikki. Juuri häntä tapaamaan Pietari Kansleri lähetti minut tänne. INGER-ROUVA. Häntä? Mahdotonta, Olaf Skaktavl, – aivan mahdotonta! OLAF SKAKTAVL. Puhun silkkaa totta. Ellei hän vielä ole saapunut, niin ei mene pitkää aikaa, kun – INGER-ROUVA. Ei, niin kyllä; mutta – OLAF SKAKTAVL. Teille on siis ilmoitettu hänen tulostaan? INGER-ROUVA. On. Hän lähetti minulle sanan. Siksi te pääsitte sisään heti, kun kolkutitte. OLAF SKAKTAVL. (kuunnellen). Hst; joku ratsastaa tietä tänne päin. (Menee ikkunan luo.) Portit avataan. INGER-ROUVA (katselee ulos). Se on ritari ja hänen asemiehensä. He laskeutuvat jo satulasta pihalla. OLAF SKAKTAVL. Se on siis hän. Hänen nimensä? INGER-ROUVA. Te ette tiedä hänen nimeänsä? OLAF SKAKTAVL. Pietari Kansleri kieltäysi sitä mainitsemasta. Hän sanoi ainoastaan, että lähetetyn piti kohdata minut Östråtissa kolmantena iltana Martin-messun jälkeen – INGER-ROUVA. Aivan niin; nyt on se ilta. OLAF SKAKTAVL. Hänen piti tuoda kirjelmiä. Niistä ja teidän omasta suustanne saisin tietää, kuka hän on. INGER-ROUVA. Suokaa siis minun saattaa teidät vieraskamariin, joka on teille varustettu. Te kaipaatte virkistystä ja lepoa. Vieraan herran puheille pääsette pian. OLAF SKAKTAVL. No, kuten haluatte. (Poistuvat kumpikin vasemmalle.) (Lyhyen pysähdyksen jälkeen tulee ''Finn'' varovasti huoneeseen oikealla olevasta ovesta, katselee ympärilleen, pilkistää ritarisaliin, menee sitten takaisin ulko-ovelle ja antaa merkkejä joillekuille ulkona odottaville. Sitten astuvat valtioneuvos ''Nils Lykke'' ja ruotsalainen päällikkö ''Jens Bjelke'' huoneeseen.) NILS LYKKE (hiljaisella äänellä). Ei ketään? FINN (samoin hiljaa). Ei ketään, herra! NILS LYKKE. Ja me voimme joka suhteessa varmasti luottaa sinuun? FINN. Trondhjemin käskynhaltia väitti aina ennen, että olen luotettava. NILS LYKKE Hyvä on; niin sanoi hän minullekin. Siis, ensiksikin, – onko ketään muuta vierasta tullut Östråtiin ennen meitä tänä iltana? FINN. Kyllä, tunti sitten muuan tuntematon mies. NILS LYKKE (matalalla äänellä ''Jens Bjelkelle''). Hän on täällä. (Kääntyy jälleen ''Finnin'' puoleen.) Tuntisitko hänet ulkonäöltä? Näitkö hänet? FINN. En, eikä häntä ole nähnyt kukaan muu kuin porttivahti, mikäli tiedän. Hänet vietiin heti Inger-rouvan puheille, ja rouva – NILS LYKKE. Niin? Mitä rouva? Ei kai vieras liene vielä poistunut? FINN. Ei; mutta rouva on varmaan kätkenyt hänet johonkin omista huoneistaan, sillä – NILS LYKKE. Hyvä. JENS BJELKE (kuiskaten). Siis ensinnäkin vartiat portin eteen; silloin hänet saamme. NILS LYKKE. (hymyillen). Hm! (''Finnille''.) Kuule, sanopas, onko täältä mitään muuta tietä ulos kuin portin kautta? Älä nyt noin seiso ja ällistele! Tarkoitan, – voiko Östråtista päästä kenenkään näkemättä, kun portti on suljettu? FINN. Ahaa; sitä en tiedä. Tosinhan puhuvat salakäytävistä kellareissa; mutta täällä ei liene ketään, joka tuntisi niitä, paitsi Inger-rouva itse; niin, – ja ehkäpä Elina-neito. JENS BJELKE. Ohoi, peijakas! NILS LYKKE. Hyvä. Voit mennä. FINN. Kyllä. Jos sitten minulta jotakin tahtoisitte, niin kolkuttakaa vain tuolla ritarisalissa toiseen oveen oikealla; minä olen heti tavattavissa. NILS LYKKE. Hyvä. (Osoittaa eteisen oveen; ''Finn'' menee ulos.) JENS BJELKE. Kuulkaa, – uskotteko, rakas ystävä ja veli, tästä tuli meille molemmille nolo sotaretki. NILS LYKKE (hymyillen). Oh, ei minulle, toivon! JENS BJELKE. Niinkö vai? Ensiksikin on niukka kunnia ajella sellaista parratonta nulikkaa kuin tämä Nils Sture. Hulluksiko vai viisaaksi luulla häntä moisten ilveitten jälkeen? Ensin ärsyttää talonpojat meteliin; lupaa heille apuaan, kultaa ja kunniaa; – ja sitten, kun tulee tosi leikki, puikkii matkaansa, piiloon naisten helmoihin. Muuten minä, suoraan sanoen, kadun, että noudatin teidän neuvoanne enkä menetellyt oman pääni mukaan. NILS LYKKE (hiljaa). Katumus on liian myöhäistä, hyvä veli! JENS BJELKE. Sillä katsokaas, minua ei ole koskaan huvittanut kaivella mäyränkoloja! Minä odotin aivan toista. Nyt olen samonnut ratsumiesteni kanssa tänne Jemtlannista asti; saanut Trondhjemin käskynhaltian kirjelmän, että minun on lupa etsiä kapinanyllyttäjää kaikkialta, mistä haluan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän luikahti Östråtiin – NILS LYKKE. Hän '''on''' täällä! '''On''', sen sanon! JENS BJELKE. Niin, mutta mikä olisi siinä tapauksessa ollut luonnollisempaa kuin että olisimme nähneet portit täällä kiinni, hyvin vartioituina? Jospa niin olisi ollut! Silloin olisin saanut käyttää huovejani – NILS LYKKE. Mutta sensijaan avataan portit meille kohteliaasti seljälleen. Saattehan nähdä, – jos rouva Inger Gyldenlöve vastaa mainettaan, ei hän salli vierailtansa puuttua ei ruokaa eikä juomaa. JENS BJELKE. Haihduttaakseen minut muilla jutuilla syrjään asiasta. – Mistä saittekin päähänpiston, että minun piti jättää ratsumiehet kokonaisen neljännestunnin matkan päähän linnasta. Jos olisimme tulleet tänne asevoimin, niin – NILS LYKKE. Hän olisi ottanut meidät kuitenkin vastaan yhtä tervetulleina vieraina. Mutta muistakaa, että silloin olisi vierailu herättänyt huomiota. Ympäristön talonpojat olisivat pitäneet sitä väkivaltana Inger-rouvaa kohtaan; hän olisi jälleen noussut kansan suosiossa, ja katsokaas, '''se''' ei ole meille edullista. JENS BJELKE. Ehkäpä totta. Mutta mitä tehdä nyt? Kreivi Sture on Östråtissa, sanotte. Mutta, mitä hyötyä siitä minulle on? Rouva Inger Gyldenlövellä on varmaan, niinkuin ketuilla, monet piilo-sopukkansa ja useampia kuin yksi käytävä ulos. Täällä me saamme, kaksi yksinäistä miestä, kierrellä ja haistella miten kauan haluamme! Piru vieköön koko jutun! NILS LYKKE. No hyvä, rakas herra, – ellei nyt se käänne, johon lähettilästehtävänne joutui, miellytä teitä, niin jättäkää työ minun huostaani. JENS BJELKE. Teidän? Mitä te sitten aiotte tehdä? NILS LYKKE. Älyllä ja oveluudella saadaan täällä ehkä aikaan sellaista, jota ei voida asevoimin toteuttaa. – Niin, rehellisesti puhuen, herra Jens Bjelke, minulla oli moinen mielessä jo eilen, heti kun kohtasimme toisemme Trondhjemissa. JENS BJELKE. Senkö vuoksi te taivutitte minut luopumaan huoveistani? NILS LYKKE. Voitiinhan sekä teidän että minun asiani ajaa Östråtissa parhaiten ilman sotilaita, ja sitäpaitsi – JENS BJELKE. Piru teidät periköön, – olin vähällä sanoa! Ja minut samoin! Sillä olisihan minun pitänyt tietää, että teillä on aina ketunhäntä kainalossa. NILS LYKKE. Niin, mutta katsokaas, täällä on se häntä tarpeen, muutoin eivät aseet ole samat. Ja minun täytyy tunnustaa, että minun on ylen tärkeää suoriutua kunnialla ja kaikessa hiljaisuudessa tästä tehtävästäni. Tietkää, että herrani ja kuninkaani oli minulle sangen vähän armollinen, kun tänne matkustin. Hän arveli, että hänellä oli syynsä siihen, vaikka luulen palvelleeni häntä niin hyödyllisesti kuin kuka muu tahansa, monessa tehtävässä. JENS BJELKE. Sen mainetodistuksen voitte huoletta itsellenne antaa. Jumala ja koko maailma tietää, että olette viekkain piru näissä kolmessa valtakunnassa. NILS LYKKE. Oh, kiitos kunniasta! Se nyt ei vielä suuria merkitse. Mutta tätä työtä, joka on edessäni, tätä pidän oikeana mestarinäytteenä; sillä tässä on pistettävä ansaan nainen – JENS BJELKE. Hahaha! Sillä alalla olette jo kauan sitten suorittanut mestarikokeet, rakas veli! Ettekö luule meidän Ruotsissakin tuntevan laulua: : »Joka impi huokaa puoleen Herran: : Jos omanani ois Nils Lykke kerran!» NILS LYKKE. Ah, se laulu koskee ainoastaan noin kaksikymmenvuotiaita naisia. Mutta rouva Inger Gyldenlöve on viidenkymmenen paikkeilla, ja lisäksi ovelampi parhaitakin. Koville ottaa nujertaa hänet. Mutta sen täytyy onnistua, – millä hinnalla tahansa! Jos minun onnistuu hankkia kuninkaalle tuon rouvan kustannuksella eräitä etuuksia, joita hän kauan on tavoitellut, voin olla varma, että minulle uskotaan lähettilään tehtävä Ranskaan ensi vuonna. Tiedätte kai, että olen viettänyt täydet kolme vuotta Pariisin korkeakoulussa? Haluni vetää kiivaasti minua sinne jälleen, varsinkin, jos saisin esiintyä niin arvokkaassa asemassa kuin kuninkaan lähettiläänä. – No, niin, – on siis sovittu – että te jätätte Inger-rouvan minun haltuuni? Muistakaa toki, – silloin, kun viimeksi vierailitte Kööpenhaminan hovissa, annoin minä teille tietä monenkin kauniin neitosen edessä – JENS BJELKE. Oh, kuulkaas, – se jalomielisyys ei tainnut olla hyvinkään suurta. Teillähän oli käsittely- ja kaulailuoikeus heihin kaikkiin. Mutta olkoon; koska nyt kerran olen joutunut väärälle tolalle, olen hyvilläni, että pidätte huolen koko asiasta. Mutta, sanallanne: – jos nuori Sturen kreivi on Östråtissa, niin te hankitte hänet käsille elävänä tai kuolleena. NILS LYKKE. Ilmi-elävänä saatte hänet. Minä ainakaan en aio tappaa häntä. Mutta nyt teidän täytyy lähteä takaisin ratsumiestenne luo. Pitäkää tie miehitettynä. Jos huomaisin jotakin epäilyttävää, saatte siitä viipymättä sanan. JENS BJELKE. Hyvä on. Mutta kuinka nyt pääsen ulos –? NILS LYKKE. Mies, joka toi meidät tänne, auttaa teitä siitä pulasta. Mutta – kaikessa hiljaisuudessa – JENS BJELKE. Se on selvä. No, – onnea sitten! NILS LYKKE. Onni ei ole minua pettänyt ottelussa naisväen kanssa. Kiiruhtakaa nyt! (''Jens Bjelke'' menee ulos oikealle.) NILS LYKKE (seisoo hetken hiljaa, kuljeksii ja katselee huoneessa hiukan ympärilleen; sitten sanoo hän matalalla äänellä) Viimein olen siis Östråtissa. Tällä vanhalla ylimystilalla, josta muuan lapsukainen kaksi vuotta sitten minulle niin paljon kertoi. – Lucia! Niin, kaksi vuotta sitten oli hän vielä lapsi. Ja nyt – nyt on hän kuollut. (Hyräilee suu puolittain hymyssä.) »Kukka taitetaan ja kuihtuu – – ». (Katselee jälleen ympärilleen.) Östråt! Tuntuu kuin olisin nähnyt kaiken tämän jo ennen; kuin olisin kotonani täällä. – Tuolla on ritarisali. Ja sen alla – hautaholvi. Siellä kai Luciakin nukkuu. (Hiljaisemmalla äänellä, puolin vakavasti, puolin väkinäisesti ilvehtien.) Jos olisin arka mies, saattaisin kuvitella, että kun astuin sisään Östråtin portista, hän kääntyi arkussaan. Kun kuljin pihan yli, hän kohotti arkun kantta. Ja kun äsken mainitsin hänen nimeänsä, tuntui kuin olisi jokin ääni manannut häntä ylös hautakammiosta. – Ehkäpä hän nyt nousee haparoiden portaita. Käärinliina on hänellä haittana, mutta hän haparoi ja pääsee kuitenkin. – Nyt hän on jo ritarisalissa! Hän seisoo ja katsoo minua ovenpielen takaa! (Kääntää, heittäen päätänsä taaksepäin, katsoakseen yli olan, nyökkää ja sanoo ääneen.) Tule lähemmäksi, Lucia! Puhele hiukan kanssani! Äitisi antoi minun odottaa kauan. On ikävä odottaa; – ja sinä olet tehnyt minulle ennenkin rattoisiksi monet ikävät hetket – –. (Sipaisee kädellään otsaansa ja kulkee pari kertaa edestakaisin poikki lattian.) Kas niin! – Aivan totta. Tuossa on ikkunankomero verhoineen. Siinähän Inger Gyldenlöven on tapana seisoa tuijottaen maantielle, ikäänkuin odottaen jotakuta, joka ei tule koskaan. – Tuolla jälleen, – katsoo vasemmalla olevaa ovea – tuolla sisällä jossakin on Elina-siskon huone. Elina? Niin, Elinahan hänen nimensä oli. Oikeinkohan uskoisin, että hän on niin merkillinen, – älykäs ja rohkea – kuin Lucia sanoi? Kauniskin kuuluu olevan. Mutta vaimoksi –? Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa kuitenkaan niin peittelemättä. (Hän aikoo ajatuksissaan asettua pöydän ääreen, mutta nousee kuitenkin kohta paikaltaan.) Mitenkähän Inger-rouva ottaa minut vastaan? – Eihän vain pistäne linnaa tuleen ja polttane meitä sisään. Tai houkuttele minua surmanluukulle. Eikä myöskään tikarilla salaa selkään – (Kuuntelee saliin päin.) Aha! INGER-ROUVA (tulee salin ovesta sisään ja lausuu kylmästi). Lausun teille tervehdykseni, herra valtaneuvos – NILS LYKKE (kumartaa syvään) Ah, Östråtin linnanrouva. INGER-ROUVA. – ja kiitokseni, että annoitte tiedon tulostanne. NILS LYKKE. Pelkkä velvollisuuteni. Minulla oli syytä olettaa, että tuloni hämmästyttäisi teitä – INGER-ROUVA. Tosiaan, herra valtaneuvos, – siinä ette erehtynyt. Olisin todellakin kaikkein vähimmin odottanut nähdä vieraanani Nils Lykkeä. NILS LYKKE. Ja sitäkin vähemmän kai olettanut, että hän tulisi ystävänä? INGER-ROUVA. Ystävänä? Lisäättekö ivalla sitä tuskaa ja häpeää, johon olette kotini saattanut? Vietyänne lapseni hautaan, te uskallatte vielä – NILS LYKKE. Anteeksi, rouva Inger Gyldenlöve, – siinä asiassa tuskin tulemme yksimielisiksi; sillä ette ota huomioon, mitä minä siinä onnettomassa tilaisuudessa menetin. Minun aikeeni oli rehellinen. Minä olin väsynyt irtaimeen elämään; – olin yli kolmenkymmenen ikäinenkin silloin; minä kaipasin hyvää ja hurskasta vaimoa. Päälle päätteeksi vielä mahdollinen toivo päästä teidän vävyksenne – INGER-ROUVA. Varokaa itseänne, herra valtaneuvos! Mitä minun lapselleni on tapahtunut, olen parhaani mukaan painanut hiljaisuuteen. Mutta älkää luulko, että se on unohdettu, joskin salassa! Saattaisi tulla tilaisuus – NILS LYKKE. Te uhkaatte minua, Inger-rouva? Olen ojentanut teille sovinnon käden. Te kieltäydytte tarttumasta siihen. – Alkaako siis nyt välillämme selvä sota? INGER-ROUVA. En muista ennenkään muuta olleen. NILS LYKKE. Teidän puoleltanne ehkä. Minä en ole ollut koskaan vihollisenne, – vaikka minulla, Tanskan kuninkaan alamaisena, olisi ollut monesti hyvä syy siihen. INGER-ROUVA. Ymmärrän tarkoituksenne. Minä en ole ollut kyllin taipuisa. Ei ole ollut niin helppoa kuin luultiin vetää minua leiriinne. – Mutta minun mielestäni teillä ei ole ollut aihetta valittaa. Tyttäreni Mereten mies on kansalaisenne. Enempää en voi tehdä. Asemani on tukala, Nils Lykke. NILS LYKKE. Sen täysin ymmärrän. Onhan sekä aatelilla että rahvaalla täällä Norjassa mielestänsä teihin vanha oikeus, – vaatimuksia, jotka te, sanotaan, olette täyttänyt vasta puolittain. INGER-ROUVA. Anteeksi, herra valtaneuvos, – teoistani en ole velvollinen tekemään tiliä kenellekään paitsi Jumalalle ja itselleni. Jos siis suvaitsette, – sallikaa tietää, mikä asia teidät tänne toi? NILS LYKKE. Heti, Inger-rouva! Minun lähettiläs-tehtäväni tarkoitus tässä maassa ei mahtane olla teille tuntematon –? INGER-ROUVA. Tunnen tehtävät, joita teille tavallisesti annetaan. Kuninkaallenne on tärkeää saada selko, millaisissa väleissä hän on Norjan ylimystön kanssa. NILS LYKKE. Aivan oikein. INGER-ROUVA. Sen vuoksi te siis tulitte vieraaksi Östråtiin? NILS LYKKE. Osaksi sen. Kumminkaan en tullut vaatimaan teiltä suullista vakuutusta. INGER-ROUVA. Vaan? NILS LYKKE. Kuulkaa, pyydän, Inger-rouva! Te sanoitte äsken itse, että asemanne on tukala. Te horjutte kahden vastakkaisen leirin välillä, ja ne kumpikin uskaltavat ainoastaan puolittain teihin luottaa. Henkilökohtaisten etujenne täytyy lähentää teitä ehdottomasti meihin. Tyytymättömiin jälleen liittää teitä kansallisuus ja – kukapa arvaa – ehkä jokin muu salainen side. INGER-ROUVA (hiljaa). Salainen side! Kristuksen tähden, tietäisikö hän –? NILS LYKKE (huomaa hänen mielenliikutuksensa, mutta ei ole tietävinään, vaan jatkaa huolettomasti). Huomaatte varmaan itse, että tällainen asema ei ajan pitkään ole siedettävä. – Olettakaamme nyt, että minun vallassani olisi vapauttaa teidät noista suhteista, jotka – INGER-ROUVA. Teidän vallassanne, sanoitte? NILS LYKKE. Ennen kaikkea, Inger-rouva, täytyy minun pyytää, ettette anna mitään arvoa niille kevytmielisille sanoille, joilla lienen maininnut keskinäisistä asioistamme. Älkää luulko minun hetkeksikään unohtaneen, missä raskaassa velassa olen teille. Olettakaa, että kauan olen tahtonut, mikäli suinkin voin, hyvittää sen, mitä olen rikkonut. Olettakaa, että minä juuri sen vuoksi hankin itselleni lähettilään tehtävän tänne. INGER-ROUVA. Selittäkää tarkemmin, herra valtaneuvos; – nyt en teitä ymmärrä. NILS LYKKE. Ehkä en osu harhaan, kun otaksun, että te, yhtä hyvin kuin minäkin, tunnette levottomuuden, joka uhkaa puhjeta ilmi Ruotsissa. Te tiedätte tai ainakin aavistatte, että näillä rauhattomuuksilla on suurempi tarkoitus kuin mikä niillä yleensä sanotaan olevan, ja te siis ymmärrätte, ettei meidän kuninkaamme saata huolestumatta nähdä tapausten kehittyvän omine aikoineen. Eikö niin? INGER-ROUVA. Jatkakaa! NILS LYKKE (tutkivasti, lyhyen vaitiolon jälkeen). Eräs tapaus voisi saattaa Kustaa Vaasan kruunun arveluttavaan vaaraan – INGER-ROUVA (hiljaa). Mihin hän pyrkii? NILS LYKKE. – se nimittäin, että Ruotsista löytyisi mies, jolla syntyperänsä nojalla olisi oikeus tulla valituksi kansan hallitsijaksi. INGER-ROUVA (vältellen). Ruotsin aatelisto on silvottu yhtä verisesti kuin meidänkin, herra valtaneuvos! Mistä etsiäkään sitä miestä? NILS LYKKE (hymyillen). Etsiä? Se on jo löydetty! INGER-ROUVA (lyyhistyen). Ah! Hänet löydetty! NILS LYKKE. – ja hän on liian läheinen teille, rouvani, etteivät ajatuksenne heti osuisi häneen. (Katsoo tiukasti ''Inger-rouvaan''.) Kreivi Sture-vainajalta jäi poika – INGER-ROUVA (huudahtaen). Vapahtajani, – mistä te tiedätte –? NILS LYKKE (ällistyy). Rauhoittukaa, jalo rouva, ja suokaa minun puhua loppuun. – Tuo nuori mies on tähän saakka elänyt syrjässä äitinsä Sten Sturen lesken luona. INGER-ROUVA (hengähtää jälleen vapaammin). Sten Sturen –? Ah, niin; aivan niin! NILS LYKKE. Mutta nyt on hän sensijaan astunut julkisesti esiin. Taalaissa hän on näyttäytynyt talonpoikien johtajana. Heidän lukunsa kasvaa päivä päivältä; – ja kuten tiedätte, he saavat ystäviä rahvaasta rajatunturien tällä puolen. INGER-ROUVA (joka sillävälin on rauhoittunut). Herra valtaneuvos; – mainitsette nämä tapahtumat sillä varmalla olettamuksella, että minä ne tunnen. Minkä syyn olen antanut teille sellaiseen luuloon? Minä en tiedä mitään enkä halua mitään tietää. Minun aikomukseni on elää rauhassa omilla yksityismaillani; minä en tarjoa levottomuuden herättäjille apuani; mutta älkää myöskään luottako minuun, jos teidän aikomuksenne on heidät kukistaa. NILS LYKKE (hiljaisesti). Olisitteko silloinkin toimeton, jos minun aikomukseni olisi auttaa heitä? INGER-ROUVA. Kuinka minun on teitä ymmärrettävä? NILS LYKKE. Te ette siis ole käsittänyt, mihin koko ajan olen tähdännyt? – No hyvä, sanonpa siis teille kaikki rehellisesti ja suoraan. Tietäkää siis, että kuningas ja hänen neuvostonsa ovat hyvin huomanneet, ettei meillä ole Norjassa ajan pitkään mitään varmaa jalansijaa, jos aatelisto ja rahvas yhä edelleen, kuten nyt, luulee olevansa sorrettu ja vääryyden uhri. Me olemme täysin käsittäneet, että taipuisa liittolainen on parempi kuin väkinäinen alamainen; emmekä siis toivo mitään hartaammin kuin että voisimme katkoa nuo siteet, jotka vaivaavat pohjaltaan yhtä paljon meitä kuin '''teitäkin'''. Mutta varmaankin tunnustatte, että norjalaisten mielenlaatu meitä kohtaan tekee sellaisen menettelyn liian arveluttavaksi, – niin kauan kuin meillä ei ole luotettavaa tukea selkämme takana. INGER-ROUVA. Ja se tuki –? NILS LYKKE Se tuki on lähinnä etsittävissä Ruotsista. Mutta, huomatkaa tämä: ei niin kauan kuin Kustaa Vaasa on heillä peräsimessä, sillä hänen tilinsä Tanskan kanssa ei ole vielä selvitetty, eikä koskaan kai siksi tulekaan. Uusi ruotsalainen kuningas sensijaan, jolla olisi kansa puolellaan ja joka olisi kruunustaan kiitollisuuden velkaa Tanskalle... No, alatte ymmärtää minua? Silloin voisimme huoletta sanoa teille norjalaisille: »Ottakaa vanhat perityt oikeutenne takaisin; valitkaa itsellenne johtaja mielenne mukaan; olkaa ystäviämme hädässä, niinkuin mekin tahdomme olla teitä kohtaan.» Huomatkaa muuten, Inger-rouva, ettei tämä jalomielisyys ole pohjaltaan niinkään suuri kuin miltä se ensin ehkä näyttää; sillä käsitättehän itse, että me emme moisesta menettelystä suinkaan heikonnu, vaan paremminkin siitä ainoastaan voimistumme. Ja kun minä nyt olen puhunut avomielisesti kanssanne, heittäkää tekin epäluulot! Siis – (lujasti) se ritari Ruotsista, joka tuli tänne hetki ennen minua – INGER-ROUVA. Te tiedätte jo siis? NILS LYKKE. Hyvin. Häntä minä etsin. INGER-ROUVA (itsekseen). Ihmeellistä. Siis kuitenkin niinkuin Olaf Skaktavl sanoi. (''Nils Lykkelle'':) Pyydän teitä odottamaan, herra valtaneuvos! Menen noutamaan hänet luoksenne. (Poistuu ritarisalin ovesta.) NILS LYKKE (katselee hetken hänen jälkeensä voitonriemuisessa kummastuksessa). Hän noutaa hänet! Niin, todellakin, – hän noutaa hänet! Ottelu on puoleksi voitettu. Niin helposti en luullut sen käyvän. Hän on pitkällä kapinallisten juonessa. Painui peljästyksestä aivan kokoon, kun mainitsin Sten Sturen pojan. – Ja nyt! Hm! Jos kerran Inger-rouva on varomattomasti mennyt ansaan, niin ei Nils Sturesta ole suuria vaikeuksia. Nuorukainen, älytön, harkitsematon. – – Saaden avunlupaukseni lähtee hän täältä. Ikävä kyllä kaappaa Jens Bjelke hänet tiellä kiinni, – ja koko suunnitelma on tukahdutettu. Ja sitten? Sitten askel vielä, meidän omaksi hyväksemme. Leviää huhu, että nuori kreivi Sture on ollut Östråtissa, – että tanskalainen lähettiläs on käynyt Inger-rouvan puheilla, – että seurauksena siitä kuningas Kustaan huovit kaappasivat Nils junkkarin käsiinsä neljänneksen päässä linnasta. – Olkoonpa Inger Gyldenlöven arvo rahvaan kesken miten suuri hyvänsä, – sitä iskua on sen tukala torjua. (Kavahtaa yhtäkkiä levottomana paikaltaan.) Mutta pentele –! Jos Inger-rouva vainusikin vaaraa! Ehkäpä mies puikkii paraikaa pakoon käsistämme – – (kuuntelee ritarisaliin päin, rauhoittuneena) Ah, ei hätää! Tuolla tulevat. (Rouva ''Inger Gyldenlöve'' tulee salista ''Olaf Skaktavlin'' seuraamana.) INGER-ROUVA (''Nils Lykkelle''). Tässä tuon hänet, jota odotatte. NILS LYKKE (hiljaa.) Helvetti; mitä tämä merkitsee? INGER-ROUVA. Olen sanonut tälle ritarille nimenne ja mitä minulle puhuitte – NILS LYKKE (neuvottomana). Hm! Vai niin? No, – niin – INGER-ROUVA. – enkä tahdo salata, ettei hän liioin luota teidän apuunne. NILS LYKKE. Eikö? INGER-ROUVA. Onko se teistä kumma? Tunnette kai hyvin sekä hänen luonteensa että hänen kovan kohtalonsa – NILS LYKKE. Tämän miehen –? No – niin, kyllä todella – OLAF SKAKTAVL (''Nils Lykkelle''). Mutta koska itse Pietari Kansleri lähetti meidät tänne kohtaamaan toisiamme – NILS LYKKE. Pietari Kansleri –? (Selviää nopeasti.) Juuri niin, – minulla on asia Pietari Kanslerilta – OLAF SKAKTAVL. Ja hän itse tiennee parhaiten, keneen hän voi luottaa. En siis viitsi vaivata päätäni aprikoimalla, kuinka – NILS LYKKE. Ei, se on oikein, kunnon herra; sitä ei toki tehdä. OLAF SKAKTAVL. Siis suoraan asiaan – NILS LYKKE. Aivan suoraan, mutkailematta; – se on tapanani aina. OLAF SKAKTAVL. Ja nyt, tahdotteko sanoa, minkä viestin tuotte? NILS LYKKE. Minun viestini luulen teidän suunnilleen arvaavan – OLAF SKAKTAVL. Pietari Kansleri mainitsi jotakin papereista, jotka – NILS LYKKE. Papereista? Niin, ne paperit! OLAF SKAKTAVL. Ne on kai teillä? NILS LYKKE. Luonnollisesti; hyvässä tallessa; melkein liian hyvässä näin tuossa tuokiossa – (on kaivelevinaan papereita käsiinsä takkinsa povelta ja sanoo hiljaa:) Kuka pahus hän on? Mitä nyt keksin? Tässä voi tehdä suuria paljastuksia – (huomaa palvelijain kattavan pöytää ja sytyttävän lamppuja ritarisalissa, ja sanoo silloin ''Olaf Skaktavlille'':) Ah, huomaan, että Inger-rouva antaa varustaa illallista. Pöydässä voisimme ehkä paremmin puhua asioistamme. OLAF SKAKTAVL. Hyvä; niinkuin haluatte. NILS LYKKE (hiljaa). Aika neuvon antaa! (Sangen ystävällisesti ''Inger-rouvalle'') Ja sillä välin voisimme ehkä saada kuulla, minkä osan Inger Gyldenlöve aikoo ottaa yrityksessämme? INGER-ROUVA. Minä? En mitään. NILS LYKKE ja OLAF SKAKTAVL. Ette mitään? INGER-ROUVA. Kummasteletteko sitä, jalot herrat, etten minä uskalla lähteä yritykseen, jossa kaikki pannaan peliin? Sen vähemmin kun ei yksikään liittolaisistani tohdi täysin minuun luottaa. NILS LYKKE. Tuo moite ei osu minuun. Minä luotan teihin sokeasti; pyydän, olkaa vakuutettu siitä. OLAF SKAKTAVL. Kuka sitten teihin uskaltaisi luottaa, elleivät omat kansalaisenne? INGER-ROUVA. Todellakin – se luottamus ilahduttaa minua. (Menee kaapin luo taustalle ja täyttää kaksi pikaria viinillä.) NILS LYKKE (hiljaa). Kirottua, jos rouva pujahtaa pois ansasta! INGER-ROUVA (ojentaa pikarin heille kummallekin). Ja koska niin on, lausun teidät tällä maljalla tervetulleiksi Östråtiin. Juokaa, jalot ritarit; juokaa pohjaan. (Katselee heitä vuorotellen, kun he ovat juoneet, ja sanoo totisesti:) Mutta tietäkää, – toisessa pikarissa oli tulotervehdys liittolaiselleni, toisessa – kuolema viholliselle! NILS LYKKE (heittää pikarin pois). Ah, olen myrkytetty! OLAF SKAKTAVL (samalla aikaa tavoitellen miekkaansa). Kuolema ja kirous, murhaatteko minut! INGER-ROUVA (hymyillen ''Olaf Skaktavlille''; osoittaen ''Nils Lykkeä''). Näin luottavat tanskalaiset Inger Gyldenlöveen – (''Nils Lykkelle'' viitaten ''Olaf Skaktavliin'') – ja samoin kansalaiseni minuun! (Molemmille.) Ja kuitenkin minun pitäisi antautua valtaanne! Älkäähän, jalot herrat, – odottakaa! Östråtin Inger-rouva on vielä järjissään. ELINA GYLDENLÖVE (tulee ovesta vasemmalta). Tällainen hälinä – Mitä on tapahtunut? INGER-ROUVA (''Nils Lykkelle''). Tyttäreni Elina. NILS LYKKE (hiljaa). Elina! Tuollaiseksi en häntä ajatellut. (''Elina'' huomaa ''Nils Lykken'' ja pysähtyy hämmästyneenä häntä katselemaan.) INGER-ROUVA (koskettaa ''Elinan'' käsivarteen). Lapseni, – tämä ritari on – ELINA (tekee torjuvan kädenliikkeen, katsoen yhä silmiään kääntämättä ''Nils Lykkeen'', ja sanoo). Ei tarvita! Näen, mikä hän on nimeltä. Hän on Nils Lykke. NILS LYKKE (hiljaa ''Inger-rouvalle''). Kuinka? Tunteeko hän minut? Olisiko Lucia –? Tietäisikö hän –? INGER-ROUVA. Hiljaa! Hän ei tiedä mitään. ELINA (itsekseen). Minä tiesin sen; – sen näköinen täytyi Nils Lykken olla! NILS LYKKE (mennen lähemmäksi ''Elinaa''). No niin, Elina Gyldenlöve; – te arvasitte oikein. Ja kun siis tavallaan olen teille tuttu, – ja koska sitäpaitsi olen äitinne vieraana, – niin ettehän tahdo kieltää minulta kukkakimppua, jota kannatte povellanne. Niin kauan kuin se tuoreena tuoksuu, on se minulle kuva itsestänne. ELINA (ylpeästi, mutta yhä tuijottaen häneen). Anteeksi, herra ritari, – ne kukat on poimittu minun omasta kamaristani, ja siellä ei kasva kukkia teille. NILS LYKKE (päästäen kukkakimpun, joka hänellä itsellään on takkinsa rintamuksessa). Ah, mutta älkää ainakaan halveksiko tätä pientä lahjaa. Muuan siveä rouva ojensi sen minulle jäähyväisiksi tänä aamuna, kun läksin Trondhjemista. – Tietkää, jalo neito, – jos aikoisin tarjota teille täysin arvoistanne lahjaa, pitäisi sen olla ruhtinaan kruunu. ELINA (joka tahtomattaankin on ottanut kukat). Ja vaikka tarjoamanne olisi Tanskan kuningaskruunu, – ennenkuin jakaisin sen '''teidän''' kanssanne, murskaisin sen omin käsin ja heittäisin sirpaleet jalkoihinne! (Heittää kukkaskimpun ''Nils Lykken'' jalkoihin ja menee ritarisaliin.) OLAF SKAKTAVL (mutisee itsekseen). Uljas kuin Inger Ottintytär Knut Alfinpojan paarien ääressä. INGER-ROUVA (hiljaa, katseltuaan vuoroin ''Elinaa'' ja ''Nils Lykkeä''). Susi voidaan kesyttää. Täytyy takoa kahleet valmiiksi. NILS LYKKE (ottaen kukat maasta ja katsellen hurmaantuneena ''Elinan'' jälkeen). Kautta Kristuksen pyhän veren, kuinka hän on ylpeä ja kaunis! [[Luokka:Inger, Östråtin rouva]] 3030 5263 2006-08-31T20:10:31Z Nysalor 5 Kolmas näytös {{Otsikko |edellinen=[[Inger, Östråtin rouva: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Inger, Östråtin rouva: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Inger, Östråtin rouva]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Ritarisali. Korkea kaari-ikkuna taustalla; pienempi ikkuna etualalla vasemmalla. Useita ovia kummallakin sivulla. Kattoa kannattavat paksut, irrallaan olevat puupylväät, joihin, kuten seiniinkin, on ripustettu kaikenlaisia aseita. Pyhimysten, ritarien ja vallasnaisten kuvia pitkissä riveissä. Laipiossa riippuu suuri, monihaarainen sytytetty lamppu. Etualalla oikealla vanhanaikainen, leikkauksin koristettu pää-istuin. Keskellä salia katettu pöytä, jolla on vielä illallisruokia.) ELINA GYLDENLÖVE (tulee hitaasti ja mietteissään vasemmalta. Hänen kasvojensa ilmeestä huomaa, miten hän mielessään elää uudestaan äskeisen kohtauksen Nils Lykken kanssa. Viimein tekee hän sellaisen kädenliikkeen kuin heittäisi kukkakimpun pois, sitten sanoo hän matalalla äänellä). – – ja sitten hän kokosi Tanskan kuninkaankruunun sirpaleet –; ne kukat ne olivat; – ja »Kautta Kristuksen pyhän veren, miten hän on ylpeä ja kaunis!» Jos hän olisi kuiskannut sen salaisimmassa sopessa, penikulmien päässä Östråtista; – olisin ne sittenkin kuullut! Kuinka häntä vihaan! Kuinka olen aina häntä vihannut, – tuota Nils Lykkeä! – Ainoakaan mies ei ole sellainen kuin hän, sanovat ihmiset. Naisilla hän leikkii, ja – tallaa heidät jalkoihinsa. Ja '''hänelle''' aikoi äitini minua tarjota! – Kuinka häntä vihaan! He sanovat, että Nils Lykke on toisenlainen kuin muut miehet. Se ei ole totta! Hänessä ei ole mitään merkillistä. On paljon, paljon sellaisia kuin hän! Kun Björn kertoi minulle satuja, silloin olivat mielestäni kaikki prinssit Nils Lykkejä näöltään. Kun istuin yksinäni täällä salissa ja unelmoin kronikkaan kertomuksista, ja ritarini saapuivat ja läksivät pois, – kaikki olivat he näöltään kuin Nils Lykke. Kuinka se on kummallista, ja kuinka hyvää on vihata! Koskaan ennen en ole tiennyt, kuinka se on suloista. Ei, tuhannen vuoden hinnasta en möisi niitä hetkiä, jotka olen saanut elää sitten kun näin hänet! – – »Kautta Kristuksen pyhän veren, miten hän – –» (Menee verkalleen taustalle, avaa ikkunan ja katselee ulos.) NILS LYKKE (tulee sisään etummaisesta ovesta oikealta, itsekseen). »Nukkukaa hyvin Östråtissa, herra ritari», sanoi Inger Gyldenlöve poistuessaan. Nukkukaa hyvin? Hm, niin on helppo sanoa, mutta – –; tuolla ulkona myrskyinen taivas ja meri; alla ruumiskammiossa nuori neito arkussa; kahden valtakunnan kohtalo käsissäni; ja rinnassani kuihtunut kukkaskimppu, jonka nainen sinkosi jalkoihini. Todellakin, pelkäänpä, että uni tulee nyt hiukan myöhään. (Huomaa ''Elinan'', joka lähtee ikkunan luota ja aikoo mennä vasemmalle.) Tuossa hän on. Ylpeät silmät näyttävät miettiviltä – Ah, jos uskaltaisin – (ääneen). Elina-neito! ELINA (pysähtyen ovella). Mitä te tahdotte? Miksi vainoatte minua? NILS LYKKE. Te erehdytte; minä en vainoa teitä. Olen itse se vainottu. ELINA. '''Te'''? NILS LYKKE. Monien mietteiden vainoama. Siksi käy uneni kuin teidänkin; – se pakenee pois. ELINA. Menkää ikkunan luo, niin saatte ajanrattoa, – näette myrskyisen meren. NILS LYKKE (hymyillen). Myrskyisen meren? Sen voin teissäkin nähdä. ELINA. Minussa? NILS LYKKE. Ensimäinen kohtauksemme sai minut siitä vakuutetuksi. – ELINA. Ja te moititte sitä? NILS LYKKE. En suinkaan, mutta toivoisin kuitenkin näkeväni teitä suopeampana mieleltänne. ELINA (ylpeästi). Luuletteko, että siinä onnistutte? NILS LYKKE. Olen varma siitä; sillä minähän tuon nyt teille tervetulleen sanoman. ELINA. Ja se on? NILS LYKKE. Hyvästelyni. ELINA (askeleen lähempänä). Hyvästelynne? Te jätätte Östråtin näin pian? NILS LYKKE. Vielä tänä yönä. ELINA (näyttää hetken olevan kahden vaiheella; sitten lausuu hän kylmästi). Sanon siis jäähyväiseni, herra ritari! (Kumartaa ja aikoo poistua.) NILS LYKKE. Elina Gyldenlöve, – minulla ei ole mitään oikeutta pidättää teitä, mutta teette epäjalosti, jos ette tahdo kuulla, mitä minulla on teille sanottavaa. ELINA. Minä kuuntelen, herra ritari! NILS LYKKE Tiedän, että te vihaatte minua. ELINA. Tarkkanäköisyytenne ei ole heikontunut, huomaan. NILS LYKKE. Tiedän myöskin, että olen täysin sen vihan ansainnut. Sopimattomin ja loukkaavin sanoin viittasin teihin kirjeessäni Inger-rouvalle. ELINA. Mahdollista, en ole sitä lukenut. NILS LYKKE. Mutta sisältö ei ainakaan liene teille tuntematon; tiedän, ettei äitinne ole jättänyt siitä teille mainitsematta; ainakin on hän sanonut teille, että ylistin onnelliseksi sitä miestä, joka –; niin, tiedättehän, mikä oli toiveeni – ELINA. Herra ritari, – jos aiotte siitä puhua, niin – NILS LYKKE. Aion puhua siitä – pelkästään menettelyäni puolustaakseni. En muista syistä; sen vannon teille. Jos maineeni on saapunut korviinne ennenkuin minä itse ilmestyin Östråtiin, – ja sitähän saatan, ikävä kyllä, olettaa, – niin tuntenette elämäni tarpeeksi, joten ette ihmetelle, että minä käyn tällaisiin asioihin käsiksi hieman rohkeanlaisesti. Minä olen nähnyt paljon naisia, Elina Gyldenlöve! Taipumattomia en ole nähnyt yhtään! Sellaisissa oloissa tulee hiukan mukavuutta rakastavaksi. Unohtaa tavan kulkea kiertoteitä – ELINA. Mahdollista. En tiedä, mitä maata ne naiset lienevät olleet. – Te erehdytte muuten, jos luulette, että tuo kirje äidilleni herätti sen sydämeni vihan ja katkeruuden teitä kohtaan. Minulla oli vanhemmat syyni. NILS LYKKE (levottomana.) Vanhemmat syynne? Mitä sillä tarkoitatte? ELINA Oletuksenne on oikea – maineenne kulki ennen teitä itseänne Östråtiin, niinkuin kaikkialle yli maan. Kun Nils Lykken nimi mainitaan, kuuluu se aina jonkun naisen yhteydessä, jonka hän on kietonut pauloihinsa ja hyljännyt. Toiset mainitsevat sen suuttumuksella, toiset nauravat ja ilkkuvat kevytmielisesti noita heikkotahtoisia raukkoja. Mutta suuttumuksessa ja naurussa ja pilkassa soi laulu teistä, huumaten muut äänet, kiihoittaen kuin vihollisen voitonlaulu. Tämä kaikki yhteensä se synnytti minussa vihan teitä kohtaan. Aina olitte ajatuksissani; ja minua veti ikäänkuin kaipuu päästä eteenne, seistä silmätysten kanssanne, että saisitte nähdä olevan naisia, joille uhraatte sulavia sanojanne turhaan – jos niihin aiotte turvautua. NILS LYKKE. Te tuomitsette minua väärin, jos tuomitsette sen nojalla, mitä huhu on teille kertonut. Mahdollista, että kaikessa siinä, mitä olette kuullut, on totta; – mutta syitä te ette tunne. – Seitsentoista-vuotiaana junkkerina alotin minä iloisen elämäni. Olen elänyt kuudettatoista vuotta sen jälkeen. Kevyet naiset lahjoittivat minulle, mitä toivoin, – jo ennenkuin toiveeni oli kehittynyt pyynnöksi; ja avoimin käsin he ottivat vastaan mitä heille tarjosin. Te olette ensimäinen nainen, joka heitti lahjani halveksuen takaisin jalkaini juureen. Älkää luulko, että valitan sitä. Ei, päinvastoin, – minä kunnioitan teitä – sen tähden, ja siinä määrin, etten ole vielä ainoaakaan naista niin kunnioittanut. Mutta on eräs seikka, jota valitan ja joka kalvaa minua suurena sieluntuskana: se on se, ettei kohtalo ennen johtanut minua teidän pariinne. – – Elina Gyldenlöve! Äitinne on puhunut minulle teistä. Kun elämä kiersi levotonta kulkuaan tuolla maailmalla, olitte te täällä yksinäisessä Östråtissa, hiljaisena, runoissanne ja unelmissanne. – Katsokaa, siksi te nyt ymmärrättekin, mitä minulla on teille sanomista. – Tietäkää siis, että minäkin olen kerran elänyt sellaista aikaa kuin te täällä. Minä ajattelin silloin, että kun astun suureen ja avaraan maailmaan, niin minua vastaan tulee siellä jalo ja ihana nainen, joka viittaa minua seuraamaan häntä ja näyttää minulle tien mainehikkaaseen päämaaliin. – Toivo petti, Elina Gyldenlöve! Minua vastaan tuli naisia; mutta '''hän''' ei ollut heidän joukossaan. Jo ennenkuin olin varttunut täydeksi mieheksi, olin oppinut halveksimaan heitä kaikkia. Onko se minun vikani? Miksi eivät nuo muut olleet kuin te? – Tiedän, että isänmaanne kohtalo painaa raskaasti teidän mieltänne. Te tiedätte vaikutuksen, joka minullakin on asioihin ollut. – – Minusta sanotaan, että olen petollinen kuin meren vaahto. Ehkä totta; mutta jos sitä olen, ovat naiset minut sellaiseksi opettaneet. Jos olisin löytänyt aikaisemmin, mitä etsin, – tavannut naisen, ylpeän, jalon, ylevän kuin te, silloin olisi kulkuni varmaan muuttunut aivan toiseksi. Ehkäpä silloin olisin tällä hetkellä seissyt sivullanne kaikkien Norjanmaan sorrettujen puolustajana. Sillä sen minä uskon: nainen on mahtavin maailmassa, ja hänen vallassaan on taivuttaa mies, mihin Herramme häntä tahtoo. ELINA (itsekseen). Olisiko niinkuin hän sanoo? Ei, ei; valhe on hänen silmissään ja petos huulillaan. Ja kuitenkin –; mikään laulu ei ole hänen sanojaan suloisempi. NILS LYKKE (tullen lähemmäksi, hiljaisemmin ja tuttavallisemmin). Kuinka usein olettekaan istunut täällä Östråtissa, yksinänne, moninaisin ajatuksin. Silloin on alkanut rintaanne ahdistaa; katto, seinät ovat ikäänkuin painuneet alas ja pusertaneet sieluanne. Silloin olette kaivannut ulos, olette halunnut lentää kauas, pois täältä, tietämättä itse, minne. – Kuinka monesti olettekaan käyskennellyt yksin vuonon rantaa; laiva, retkelle koristettu, ritareineen ja naisineen, laulun ja soittimien kaikuessa, on purjehtinut ohitse, etäällä ulapalla; – suurten tekojen utuinen maine on saapunut kuuluviinne; – silloin olette tuntenut sydämessä halun, voittamattoman kaipuun nähdä, mitä on meren tuolla puolen. Mutta ette ole ymmärtänyt, mikä teillä oli. Olette joskus ajatellut, että isänmaanne kohtalo se täyttää sielunne noilla monilla rauhattomilla ajatuksilla. Te petitte itseänne; teidän ikäisellänne nuorella neidolla on muuta aprikoimista. – – Elina Gyldenlöve! Ettekö koskaan ole ajatellut salaista voimaa, – väkevää ja salaperäistä valtaa, joka sitoo ihmisten kohtalot toisiinsa? Kun unelmoitte kirjavasta elämästä avarassa maailmassa, – kun uneksitte turnauksista ja iloisista juhlista, – ettekö milloinkaan nähnyt unelmissanne ritaria, joka seisoi, huulilla hymy ja suru sydämessä, keskellä melua ja touhua, – ritarista, joka oli kerran uneksinut, kauniisti kuin te, naisesta, jalosta ja ihanasta, jota hän turhaan etsi kaikkien niiden joukosta, jotka häntä ympäröivät? ELINA. Kuinka te voitte pukea salaisimmat ajatukseni sanoiksi? Kuinka te saatatte minulle sanoa, mitä olen sydämeni pohjassa kantanut – itse tietämättäni? Mistä te tiedätte –? NILS LYKKE. Mitä olen teille sanonut, olen lukenut silmistänne. ELINA. Koskaan ei yksikään mies ole puhunut minulle kuin te. Olen vain hämärästi ymmärtänyt teitä; ja silti – – kaikki, kaikki tuntuu minusta niin muuttuneelta sitten kun – – (Itsekseen syrjään.) Nyt ymmärrän, miksi he sanoivat, että Nils Lykke on toisenlainen kuin kaikki muut. NILS LYKKE. On eräs seikka maailmassa, joka voi saada ihmisen pään sekaisin, jos hän sitä aprikoi; ja se on ajatus: miten olisi saattanut käydä, ellei silloin tai silloin olisi käynyt niin. Jos olisin kohdannut teidät polullani silloin, kun elämäni puu oli vielä nuori ja vihreä, niin ehkä olisitte tällä hetkellä ollut – – Mutta anteeksi, jalo neiti! Näiden parin silmänräpäyksen keskustelu on saanut minut unohtamaan keskinäisen asemamme. Tuntuu kuin olisi salainen ääni sanonut jo alussa minulle, että teidän kanssanne voin puhua avoimesti, imartelematta ja teeskentelemättä. ELINA. Niin voittekin. NILS LYKKE. Hyvä; – ja tämä avomielisyys on ehkä jo puolittain meidät sovittanutkin. Niin, olen toiveissani vielä rohkeampikin. Ehkä se aika on vielä tuleva, jolloin muistelette tätä vierasta ritaria ilman vihaa ja kaunaa. No, no, – älkää ymmärtäkö minua väärin! En tarkoita nyt '''heti''', – vaan kerran, joskus. Ja tehdäkseni sen teille helpommaksi, – ja kun nyt kerran olen alkanut puhua avomielisesti ja aivan suoraan kanssanne, niin sallikaa minun sanoa itsellenne – ELINA. Herra ritari –! NILS LYKKE (hymyillen). Ah, huomaan, että tuo kirjeeni peloittaa yhä teitä. Mutta olkaa aivan rauhallinen. Antaisin mitä tahansa, etten olisi sitä kirjoittanut; sillä – kun tiedän, ettei teidän ole liioin kipeää sitä kuulla, niin voinhan nyt sanoa sen teille suoraan, – en rakasta teitä, enkä koskaan tule rakastamaan. Olkaa siis, kuten sanottu, aivan rauhallinen; minä en enää koskaan koeta – – Mutta mikä teitä vaivaa –? ELINA. Minulla? Ei, ei mikään. – – Sanokaapa minulle vain: miksi te pidätte noita kukkia vielä? Mitä te niillä teette? NILS LYKKE. Näitä? Eivätkö nämä ole taisteluhansikka, jonka te kaikkien naisten puolesta nakkasitte huonolle Nils Lykkelle? Enkö siis ottaisi sitä maasta? Mitä teen niillä, kysyitte? (Hiljaisemmin.) Kun jälleen seison Tanskan sieväin naisten keskellä, – kun soittimen kielet vaikenevat jälleen ja salissa vallitsee hiljaisuus, – silloin otan esille nämä kukat ja kerron sadun nuoresta naisesta, joka istuu täällä yksinään hämärässä hirsihallissa, kaukana Norjan mailla – – Mutta pelkäänpä pidättäväni liian kauan jaloa neitoa. Me emme näe enää toisiamme; sillä ennen aamun sarastusta lähden. Lausun siis teille jäähyväiseni! ELINA. Ja minä annan hyvästini teille, ritari. (Lyhyt pysähdys.) NILS LYKKE. Olette jälleen niin miettivä, Elina Gyldenlöve! Isänmaanne kohtaloko kalvaa taas mieltänne? ELINA (pudistaen päätänsä, tuijottaen hajamielisesti suoraan eteensä). Isänmaani? – En ajattele isänmaatani. NILS LYKKE. Ehkä teitä siis ahdistaa tämä aika, jossa on niin paljon taistelua ja tuskaa? ELINA. Aika? Sen unohdan nyt. – – Te menette Tanskaan? Niinhän sanoitte? NILS LYKKE. Minä menen Tanskaan. ELINA. Voinko katsella Tanskaan päin tästä salista? NILS LYKKE (osoittaen vasemmalla olevaa ikkunaa). Voitte, tuosta ikkunasta. Tuolla etelässä päin on Tanska. ELINA. Ja onko se kaukana täältä? Kauempana kuin sataisen peninkulmaa? NILS LYKKE. Paljon kauempana. Meri on Tanskan ja Teidän välillä. ELINA (itsekseen). Meri? Aatoksella on haukan siivet. Meri ei sitä estä. (Poistuu vasemmalle.) NILS LYKKE (katsoo hetken hänen jälkeensä, sitten sanoo hän). Jos voisin uhrata siihen kaksi päivää – tai ainoastaan yhden – niin olisi hän minun vallassani, kuten kaikki muutkin. Tämä nuori tyttö on muuten harvinaista ainesta. Hän on ylpeä. Päättäisinköhän tosiaan –? Ei, mieluummin ainoastaan nöyryytän häntä – – (Käyskentelee edestakaisin.) Toden totta, enkö liene saanut vertani tuleen! Kuka olisi uskonut enää nykyään sitä mahdolliseksi? – – Pois, pois sellaiset! Minun täytyy päästä tästä sekaannuksesta, johon olen joutunut. (Istuutuu tuolille oikealla.) Miten on minun se selitettävä? Sekä Olaf Skaktavl että Inger Gyldenlöve näyttävät olevan sokeita, eivät huomaa epäluuloja, joille he joutuvat alttiiksi, kun aletaan huhuta, että minä olen liitossa mukana. – Tai olisikohan Inger-rouva sittenkin huomannut aikeeni? Nähnyt, että lupauksieni tarkoituksena oli vain vietellä Nils Sture esiin piilostaan? (Kavahtaa ylös.) Kirottua! Olenko minä itse tosiaan puijattu? On hyvin uskottavaa, ettei kreivi Sture olekaan Östråtissa. Ehkäpä huhu hänen paostaan onkin ollut vain sotajuoni. Istuu ehkä paraikaa hyvässä turvassa ystäviensä keskellä Ruotsissa, kun minä täällä – (Kävelee rauhattomana edestakaisin.) Että minun pitikin olla niin varma asiastani! Jospa nyt en saa aikaan mitään! Jospa Inger-rouva näkee tarkoitukseni, – eikä suinkaan salaa hommiani –. Joutua naurun-esineeksi sekä täällä että Tanskassa! Aioin vietellä Inger-rouvan ansaan, – ja teinkin vain hyvän palveluksen hänen asialleen, – lisäsin hänen suosiotaan rahvaan joukossa –! – Ah, antaisin itseni vaikka pirulle, jos hän hankkisi kreivi Sturen kynsiini – – – (Ikkuna taustalla lentää auki. ''Nils Steninpoika'' näkyy sen ulkopuolella.) NILS LYKKE (tavoittaa miekkaansa). Mitä tämä? NILS STENINPOIKA (hypähtäen alas permannolle). No viimeinkin ollaan perillä! NILS LYKKE (hiljaa). Mitä tämä merkitsee? NILS STENINPOIKA. Jumalan rauhaa, hyvä herra! NILS LYKKE. Kiitoksia, herrani! Merkillisen ovenpa olette tullaksenne valinnut. NILS STENINPOIKA. Oh, mitäpä pentelettä voin? Portti oli kiinni. Tässä talossa mahtavat ihmiset nukkua kuin karhut joulunaikaan. NILS LYKKE. Jumalan kiitos! Hyvä omatunto on paras päänaluinen, tiedättekös. NILS STENINPOIKA. Kyllä mahtaa olla, sillä vaikka kuinka kolkutin ja jyskin – NILS LYKKE. – niin ette päässyt sisälle? NILS STENINPOIKA. Hiuskarvalleen! Niinpä ajattelin: kun sinun nyt kerran täytyy päästä Östråtiin tänä iltana, vaikka sitten pitäisi mennä läpi tulen ja veden, niin menetpä mieluummin vaikka läpi ikkunan. NILS LYKKE (hiljaa). Ah, jospa olisi niin. (Menee pari askelta lähemmäksi) Teidän oli siis niin ylen tärkeää joutua Östråtiin juuri tänä iltana? NILS STENINPOIKA. Että oliko? No kuinkas muuten? Minä en halua antaa ihmisten odotella itseäni, tietkääs! NILS LYKKE. Aha, rouva Inger Gyldenlöve odottaa teitä? NILS STENINPOIKA. Inger Gyldenlöve? No, siihen en aivan tyystin osaa vastata; (ovelasti hymyillen) mutta täällä taitaa olla joku muu – NILS LYKKE (hymyilee nyt myöskin). Niin, täällä taitaa olla se joku –? NILS STENINPOIKA. Sanokaa, oletteko te talon väkeä? NILS LYKKE. Minä? Niin, kyllä sikäli, koska tästä illasta olen Inger-rouvan vieraana. NILS STENINPOIKA. Vai niin? – Minäpä luulen, että meillä nyt on kolmas ilta Martin-messun jälkeen? NILS LYKKE. Kolmas ilta Martin –? Niin, aivan oikein. – Tahdotteko päästä linnanrouvan puheille heti? Mikäli tiedän, ei hän ole vielä mennyt levolle. Mutta ettekö voisi istahtaa siksi aikaa hiukan lepäämään, rakas nuori herra? Kas, täällä on vielä kannu viiniä jäljellä. Hiukan syötävääkin löytynee. No, käykää käsiksi; tarvitsette ehkä vahvistusta. NILS STENINPOIKA. Osutte oikeaan, herra: ei olisi hullummaksi. (Asettuu pöydän ääreen ja syö ja juo seuraavan kuluessa.) Paistia ja makeita leivoksia! Täälläpäs vietetään herraselämää! Kun on maannut, niinkuin minä, metsässä ja elänyt neljä viisi päivää leivällä ja vedellä – NILS LYKKE (tarkastelee häntä hymyillen). Niin, se ei mahda olla helppoa miehelle, joka on tottunut istumaan kreivillisessä linnassa pöydän päässä. NILS STENINPOIKA. Kreivillisessä linnassa –? NILS LYKKE. Mutta nythän saatte levätä Östråtissa, niinkauan kuin haluttaa. NILS STENINPOIKA (iloissaan). Saanko? Ihanko totta? Minun ei siis tarvitse heti jälleen lähteä matkaan? NILS LYKKE. Niin, en sitä tiedä. Siihen voinette itse parhaiten vastata. NILS STENINPOIKA (hiljaa). Oi peijakas! (Asettuu mahtailevaan asentoon tuolillaan). Niin, katsokaas, – se asia ei nyt ole aivan vielä päätetty. Minusta ei omasta puolestani olisi yhtään vastenmielistä jäädä tänne nyt ensin; mutta – NILS LYKKE. – mutta ette ole joka suhteessa oma isäntänne? On muita toimia ja toisia asioita – NILS STENINPOIKA. Niin, siinäpä solmu juuri onkin. Jos riippuisi minusta, niin lepäilisin mielelläni talven täällä Östråtissa; olen nyt viettänyt enimmän ajan kenttä-elämää, niin että – – (Keskeyttää yhtäkkiä, kaataa pikariinsa ja juo.) Onneksenne, herra! NILS LYKKE. Kenttähommissa? Hm! NILS STENINPOIKA. Ei, vaan aioin sanoa, että olen kauan kaivannut nähdä rouva Inger Gyldenlöveä, josta niin paljon haastetaan. Hän mahtaa olla mainio nainen. Eikö niin? – Ainoa, johon minä en voi sopeutua, on se, että hän on niin hiiden väkinäinen iskemään irti. NILS LYKKE. Iskemään irti? NILS STENINPOIKA. Oo, kyllähän minut ymmärrätte; tarkoitan: hän ryhtyy niin vastahakoisesti mihinkään, että saataisiin ajetuksi muukalaiset herrat pois maasta. NILS LYKKE. Niin, siinä olette oikeassa. Mutta nyt saatte yrittää parastanne, niin se käy kyllä. NILS STENINPOIKA. Minä? Jumala paratkoon; sepähän nyt suuria auttaisi, jos minä – NILS LYKKE. Merkillistä, että siis tulette hänen luokseen, kun teillä ei ole parempia toiveita. NILS STENINPOIKA. Mitä sillä tarkoitatte? – Kuulkaas, tunnetteko te Inger-rouvaa? NILS LYKKE. Luonnollisesti, kun olen hänen vieraansa, niin – NILS STENINPOIKA. No, silti ei ole lainkaan sanottu, että hänet tunnette. Minäkin olen nyt hänen vieraanaan, enkä ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan. NILS LYKKE. Mutta kuitenkin tiedätte kertoa – – NILS STENINPOIKA. – mitä joka mies kertoo? Niin, se nyt on luonnollista. Ja sitäpaitsi olen joskus kuullut Pietari Kanslerilta. – (Keskeyttää sekautuneena ja alkaa hartaasti syödä.) NILS LYKKE. Aioitte jotakin sanoa. NILS STENINPOIKA (aterioiden). Minä? Oh, se nyt oli vain sellaista. NILS LYKKE (nauraa). NILS STENINPOIKA. Mikä teitä naurattaa, herra? NILS LYKKE. Ei mikään, herrani! NILS STENINPOIKA (maistaen pikarista). Teillä on tässä talossa tulista viiniä. NILS LYKKE (lähestyy tuttavallisesti). Kuulkaas, – eiköhän nyt olisi aika heittää naamio pois? NILS STENINPOIKA. Naamio? Oh, heittäkää vain, jos tahdotte. NILS LYKKE. Lakatkaa siis teeskentelemästä. Teidät tunnetaan, kreivi Sture! NILS STENINPOIKA (nauraen). Kreivi Sture? Luuletteko tekin, että minä olen kreivi Sture? (Nousee pöydästä.) Erehdytte, herra. Minä en ole kreivi Sture. NILS LYKKE. Ette tosiaan? Kuka te sitten olette? NILS STENINPOIKA. Nimeni on Nils Steninpoika. NILS LYKKE (katsoo hymyillen häneen). Hm! Nils Steninpoika! Mutta ette Sten Sturen poika Nils? Ainakin nimi sopii. NILS STENINPOIKA. Totta kyllä; mutta Jumala ties, millä oikeudella sitä kannan. Isääni en ole milloinkaan nähnyt; äitini oli köyhä talonpoikaisnainen, jolta ryöstettiin omaisuus ja henki jonakin entisen sodan aikana. Pietari Kansleri sattui juuri silloin paikalle; hän otti minut hoitoonsa, kasvatti minua ja opetti minulle ase-ammattia. Kuten tiedätte, on Kustaa kuningas vainonnut häntä monta vuotta ja minä olen seurannut uskollisesti häntä, missä hän on liikkunutkin. NILS LYKKE. Pietari Kansleri on opettanut teille muutakin kuin ase-ammattia, huomaan. – No hyvä; te siis ette ole kreivi Sture. Mutta tulette kuitenkin Ruotsista. Pietari Kansleri lähetti teidät tänne kohtaamaan vierasta henkilöä, joka – – NILS STENINPOIKA (nyökkää viekkaasti päätänsä). – on jo löydetty. NILS LYKKE (hiukan epävarmana). Ja jota te ette tunne. NILS STENINPOIKA. Yhtä vähän kuin te minua; sillä vannon teille Isän Jumalan nimessä: minä en ole kreivi Sture. NILS LYKKE. Vakavaa tottako, herrani? NILS STENINPOIKA. Niin totta kuin elän! Miksi minä kieltäisin sitä, jos niin olisi? NILS LYKKE. Mutta missä kreivi Sture sitten on? NILS STENINPOIKA (hiljaisemmin). Niin, siinäpä se salaisuus onkin! NILS LYKKE (kuiskaten). Jonka te tunnette? Eikö niin? NILS STENINPOIKA. Ja joka minun on ilmoitettava teille. NILS LYKKE. Minulle? No niin, – missä hän on? NILS STENINPOIKA (osoittaa ylöspäin). NILS LYKKE. Tuollako? Inger-rouvan piilossa ullakolla? NILS STENINPOIKA. Ei, ei, te ymmärrätte minut väärin. (Katselee varovasti ympärilleen) Nils Sture on taivaassa. NILS LYKKE. Kuollut? Missä? NILS STENINPOIKA. Äitinsä linnassa, – kolme viikkoa sitten. NILS LYKKE. Ah, te petätte minua! Viisi, kuusi päivää sitten tuli hän rajan ylitse Norjaan. NILS STENINPOIKA. Oh, sehän olin vain minä! NILS LYKKE. Mutta vähän sitä ennen oli kreivi näyttäytynyt Taalaissa. Rahvas, joka oli ennestään levotonta, nousi ilmi-kapinaan ja tahtoi valita hänet kuninkaaksi. NILS STENINPOIKA. Hahaha – se olin vain minä! NILS LYKKE. '''Te'''? NILS STENINPOIKA. Saatte kuulla, miten se kävi. Eräänä päivänä kutsui Pietari Kansleri minut luokseen ja ilmaisi kautta rantain, että suuria tapauksia on tulossa. Hän käski minun lähteä Norjaan, Östråtiin, missä minun piti olla perillä määrätyn ajan päästä – NILS LYKKE (nyökkää päätänsä). Kolmantena iltana Martin-messun jälkeen. NILS STENINPOIKA Täällä piti minun tavata eräs vieras – NILS LYKKE. Oikein, se olen minä. NILS STENINPOIKA. Häneltä piti minun saada tietää, mitä minun sitten oli tehtävä. Minun oli samalla ilmoitettava hänelle, että kreivi on yhtäkkiä kuollut, vaan ettei sitä tiedä vielä kukaan muu kuin hänen äitinsä, kreivitär, sekä Pietari Kansleri ja eräät vanhat Sturein palvelijat. NILS LYKKE. Minä ymmärrän. Kreivi oli talonpoikien pää. Jos huhu hänen kuolemastaan olisi levinnyt, olisivat he hajaantuneet, – ja koko yritys olisi mennyt myttyyn. NILS STENINPOIKA. Hyvin mahdollista; minä en ole niistä asioista niin perillä. NILS LYKKE. Mutta kuinka pälkähti päähänne esiintyä kreivinä? NILS STENINPOIKA. Kuinkako pälkähti? Hm, mistä minä sen tiedän? Minun päähäni on pälkähtänyt elämässäni niin monta hullutusta. Se ei muuten ollutkaan '''minun''' keksintöäni, sillä minne Taalaissa meninkin, kaikkialla kokoontui väki tervehtimään minua kreivi Sturena. Ei auttanut, vaikka olisin kuinka vastaan väittänyt. Kreivi oli käynyt siellä kaksi vuotta sitten, sanoivat he, – ja pieninkin lapsi saattoi muka minut tuntea häneksi. No, antaa mennä, ajattelin, sinusta ei tule toista kertaa tässä maailmassa kreiviä; voithan edes kerran maistaa, miltä se tuntuu. NILS LYKKE. Niin; ja mitä muuta teitte sitten? NILS STENINPOIKA. Minäkö? Söin ja join ja vietin kissan päiviä. Vahinko vain, että minun täytyi niin pian lähteä sieltä matkaani. Mutta kun läksin yli rajan, – hahahaa – lupasin niille, että pian tulen takaisin kolmen, neljän tuhannen miehen etunenässä, – vai kuinka monta lienen luvannut, – ja sitten se vasta muka alkaisi. NILS LYKKE. Eikö johtunut mieleenne, että menettelitte ajattelemattomasti? NILS STENINPOIKA. Niin, kyllä sitten perästä; mutta silloin se oli jo liian myöhäistä. NILS LYKKE. Minun käy teitä sääliksi, nuori ystäväni, mutta te saatte pian kokea hullutuksenne seuraukset. Voin ilmoittaa teille, että teitä ajetaan takaa. Osasto ruotsalaista ratsuväkeä on lähtenyt perässänne. NILS STENINPOIKA. Minun? Hahahaa! Ah, sepä komeata! Ja kun he tulevat ja luulevat saavansa kynsiinsä kreivi Sturen – hahaha! NILS LYKKE (vakavasti). Niin on henkenne mennyttä. NILS STENINPOIKA. Minunko –? Enhän minä ole kreivi Sture. NILS LYKKE. Mutta olette nostanut rahvaan aseisiin. Antanut kapinallisille lupauksia ja yllyttänyt maata levottomuuteen. NILS STENINPOIKA. Oh, mutta sehän oli vain leikkiä! NILS LYKKE. Kuningas Kustaa käsittää sen hiukan toisin. NILS STENINPOIKA. Niin, taitaa todellakin olla perää puheessanne. Että minun pitikin olla niin hassu – –. No tottapahan selvitään! Tehän puhutte puolestani, te; ja sitäpaitsi – eivät kai nuo ratsumiehet ole vielä aivan kintereilläni? NILS LYKKE. Mitä muuta teillä on minulle sanottavaa? NILS STENINPOIKA. Minulla? Ei mitään. Kun vain annan teille sen käärön – NILS LYKKE (ajattelematta). Käärön? NILS STENINPOIKA. Niin sen; tiedättehän – NILS LYKKE. Ah, aivan niin; paperit Pietari Kanslerilta – NILS STENINPOIKA. Kas tässä ne ovat, aivan kaikki. (Ojentaa ''Nils Lykkelle'' käärön, jonka on vetänyt esiin jakkunsa povelta.) NILS LYKKE (hiljaa). Kirjeitä ja pergamentteja herra Olaf Skaktavlille. (''Nils Steninpojalle''.) Käärö on auki, nään minä. Te tunnette kai sisällön? NILS STENINPOIKA. En, herra; minä en mielelläni lue kirjoitettua; siihen on omat syynsä. NILS LYKKE. Ymmärrän; teillä on suuremmat taipumukset ase-ammattiin. (Asettuu pöydän ääreen oikealle ja silmäilee papereita.) Ahaa! Tietoja enemmän kuin tarpeeksi päästäkseni perille, mitä on tekeillä. – Tämä pieni kirje, silkkinauhalla sidottu – (Tarkastaa päällekirjoitusta.) Tämäkin herra Olaf Skaktavlille. (Avaa kirjeen ja silmäilee sisältöä.) Pietari Kanslerilta. Sen nyt saatoin arvata. (Lukee mutisten.) »Olen kovasti huolissani, sillä – – », niin, aivan totta; tässä se asia on kirjeellisesti; – »nuori junkkeri Sture läksi isäinsä luokse juuri samassa kuin levottomuuksien piti puhjeta – – mutta vielä voidaan löytää neuvo kaikkeen –». Mitäs tämä? (Hätkähtää ja lukee edelleen.) »Teille täytyy nyt ilmoittaa, herra Olaf Skaktavl, että se nuori mies, joka tuo teille tämän kirjeen, on – – poika – –». Taivaan valkeus, – oliko se niin? – Totta, kautta Kristuksen veren, – niin siinä seisoo! (Katsahtaen ''Nils Steninpoikaan''.) Hän siis olisi –? Ah, jos olisi niin! (Lukee edelleen.) »Minä olen kasvattanut häntä vuoden vanhasta. Mutta tähän päivään asti olen minä aina kieltäytynyt antamasta häntä takaisin, sillä ajattelin, että hänessä minulla olisi varma panttivanki takeena Inger Gyldenlöven uskollisuudesta meitä ja meidän ystäviämme kohtaan. Kuitenkin olemme siinä mielessä saaneet hänestä sangen vähän hyötyä. Te kummastelette ehkä, etten uskonut teille tätä salaisuutta silloin kun te äskettäin kävitte luonani; ja siksi tahdon tunnustaa suoraan, että minä pelkäsin teidän anastavan hänet samassa tarkoituksessa kuin minäkin. Nyt sensijaan, kun olette saanut puhella Inger-rouvan kanssa ja kun luultavasti olette päässyt varmuuteen, miten vastahakoinen hän on yhtymään asioihimme, huomaatte kai, että on viisainta luovuttaa niin pian kuin suinkin hänelle, mikä hänen on. Ehkäpä silloin ilo, varmuus ja kiitollisuus – –» – »– tämä nyt on meidän viimeinen toivomme.» (Istuu hetken kuin hämmästyksen lamaamana; sitten huudahtaa hän itsekseen.) Ah – millainen kirje! Sen arvo on kultaa! NILS STENINPOIKA. Olenpa tuonut teille tärkeitä sanomia, huomaan. Niin, niin, – Pietari Kanslerilla on aina monta rautaa tulessa, sanotaan. NILS LYKKE (itsekseen). Mitä tehdä tällä? Tässä on tuhatkin kelpaavaa tien haaraa. – Jospa minä –? Ei, se olisi liian epävarmaa. – Mutta entä jos –? Ah, jos minä –? Se täytyy uskaltaa! (Repäisee kirjeen keskeltä kahtia; rutistaa palaset kokoon ja kätkee ne povelleen; muut paperit panee hän takaisin kääröön, pistää sen vyöhönsä, nousee ylös ja sanoo:) Sana vielä, nuori ystäväni! NILS STENINPOIKA (lähestyy). No, – teistä näkee, että peli sujuu. NILS LYKKE. Kyllä; se on varma. Te pistitte käteeni pelkkiä kuvakkaita, – rouvia ja sotamiehiä ja – NILS STENINPOIKA. Mutta minulla, joka nuo hyvät sanomat teille toin, eikö minulla ole tässä enää mitään tehtävää. NILS LYKKE. Teillä? Ohoh, se on varma se! Tehän olette mukana pelissä. Te olette kuningas, – vieläpä valtti! NILS STENINPOIKA. Niinkö? Ah, ymmärrän; te tarkoitatte kai kohotusta? – NILS LYKKE. Kohotusta? NILS STENINPOIKA. Niin, jos kuningas Kustaa saa minut kynsiinsä; ennustitte te – (Tekee kädellään liikkeen ikäänkuin näyttäen, miten hirtetään.) NILS LYKKE. Totta kyllä; – mutta älkää enää surko sitä. Nyt riippuu teistä itsestänne, onko kuukauden päästä kaulassanne hamppunuora vai kulta-käädyt. NILS STENINPOIKA. Kulta-käädyt? Ja riippuu minusta? NILS LYKKE (nyökkää päätänsä). NILS STENINPOIKA. No, piru siinä valinnassa vitkastelkoon! Mutta sanokaahan, mitä minun on tehtävä? NILS LYKKE. Sanon. Mutta ensin te vannotte minulle pyhän valan, ettei ainoakaan ihminen taivaan alla saa tietää, mitä teille uskon. NILS STENINPOIKA. Ettekö muuta vaadi? Saatte kymmenen valaa, jos tahdotte – NILS LYKKE. Vakavuutta, herrani! Minä en laske leikkiä kanssanne. NILS STENINPOIKA. No, no, – '''olenhan''' minä vakava. NILS LYKKE. Taalaissa väititte olevanne kreivin poika, – eikö niin? NILS STENINPOIKA. Ai, joko taas alatte siitä? Johan ripitin rehellisesti itseni teille. NILS LYKKE. Te ette minua ymmärrä. Se, mitä silloin väititte, oli totta. NILS STENINPOIKA. Totta? Mihin te viittailette? Mutta sanokaa edes –! NILS LYKKE. Ensin vala! Kaikkein pyhin ja horjumattomin, mitä tiedätte. NILS STENINPOIKA. Sen saatte. Tuossa seinällä on Neitsyt Maarian kuva – NILS LYKKE. Neitsyt Maaria on viime aikoina menettänyt arvonsa. Ettekö tiedä, mitä Wittenbergin munkki väittää? NILS STENINPOIKA. Phyi, Wittenbergin munkin väitteilläkö te? Hänhän on kerettiläinen, sanoo Pietari Kansleri. NILS LYKKE. No, älkäämme kiistelkö siitä. Mutta tuossa näytän teille toisen ja täysarvoisen pyhimyksen, jonka nimeen teidän kelpaa vannoa. (Osoittaa erästä kuvaa, joka riippuu seinäpilarissa.) Tulkaa tänne, – ja vannokaa minulle, että pysytte vaiti, kunnes minä itse päästän kielenne, – vaiti niin totta kuin toivotte taivaan autuutta itsellenne ja sille miehelle, joka on tuossa kuvattuna. NILS STENINPOIKA (lähestyen kuvaa). Sen vannon, – niin totta kuin Jumalan pyhä sana minua auttakoon! (Väistyy hämmästyksissään takaisin.) Mutta Kristus – Vapahtaja –! NILS LYKKE. Mitä nyt? NILS STENINPOIKA. '''Kuva''' tuossa –! Sehän olen – minä itse! NILS LYKKE. Se on Sten Sture vanhus sellaisena, miltä hän näytti nuoruuden päivinään. NILS STENINPOIKA. Sten Sture! – Ja samannäköinen –? Ja minä – minä puhuin totta, kun sanoin olevani kreivin poika, väititte? Eikö se ollut niin? NILS LYKKE. Se oli niin. NILS STENINPOIKA. Ah, nyt – ymmärrän! Minä olen – NILS LYKKE. Te olette Sten Sturen poika, jalo herra! NILS STENINPOIKA (hiljaisen ihmetyksen vallassa). '''Minä''' Sten Sturen poika! NILS LYKKE. Myöskin äidin puolelta te olette jalosyntyinen. Pietari Kansleri ei puhunut totta, kun sanoi, että köyhä talonpoikaisvaimo oli äitinne. NILS STENINPOIKA. Merkillistä, eriskummallista! – Mutta voinko todellakin uskoa? NILS LYKKE. Kaikki, mitä minä teille sanon, voitte uskoa. Mutta muistakaakin, että tästä tulee suora tuhonne, jos unohdatte, mitä vannoitte minulle isänne autuuden kautta. NILS STENINPOIKA. Senkö unohtaisin? Oi, en, saatte olla aivan varma, että sitä en tee. – Mutta te, jolle olen nyt sanani antanut, – sanokaa nyt – kuka te olette? NILS LYKKE. Minun nimeni on Nils Lykke. NILS STENINPOIKA (tuiki kummastuneena). Nils Lykke? Ette suinkaan se tanskalainen valtaneuvos? NILS LYKKE. Juuri hän. NILS STENINPOIKA. Ja te tulitte –? Sepä merkillistä. Kuinka te jouduitte –? NILS LYKKE. – ottamaan viestiä Pietari Kanslerilta? Se kummastuttaa teitä? NILS STENINPOIKA. Niin, en sitä kiellä. Hän on aina maininnut teitä katkerimpana vihamiehenämme – NILS LYKKE. Ja siksi epäilette minua? NILS STENINPOIKA. En, en juuri '''niin'''; mutta –. No, peijakas sitä pohtikoon. NILS LYKKE. Siinä olette oikeassa. Jos noudatatte omaa päätänne, on hamppuköysi teille yhtä varma kuin kreivin arvo ja kultaiset ketjut, jos luotatte minuun. NILS STENINPOIKA. Aina ja joka suhteessa. Kas tuossa käteni, rakas herra! Auttakaa te minua neuvoillanne niinkauan kuin sitä kaivataan. Kun sitten on iskettävä irti, pidän kyllä huolen asiasta. NILS LYKKE. Se on hyvä. Tulkaa nyt kanssani tuonne kamariin, niin kerron teille, kuinka asianlaita oikein on ja mitä teidän nyt on tehtävä. (Poistuu oikealle.) NILS STENINPOIKA (katsahtaen kuvaan). Minä Sten Sturen poika! Oi, eriskummaista, – kuin unta – –! (Menee ''Nils Lykken'' perästä.) [[Luokka:Inger, Östråtin rouva]] 3031 5264 2006-08-31T20:10:36Z Nysalor 5 Neljäs näytös {{Otsikko |edellinen=[[Inger, Östråtin rouva: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |seuraava=[[Inger, Östråtin rouva: Viides näytös|Viides näytös]] |otsikko=Neljäs näytös. |alaotsikko=[[Inger, Östråtin rouva]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Ritarisali, kuten edellisessä näytöksessä; ainoastaan ruokapöytä on viety pois. Kamaripalvelija ''Björn'' näyttää monihaaraiseen kynttilänjalkaan sytytetyllä kynttilällä rouva ''Inger Gyldenlövelle'' ja ''Olaf Skaktavlille'' tietä, tullen heidän kanssaan saliin toisesta vasemmalla olevasta ovesta. ''Inger-rouvalla'' on kädessä joitakin papereita.) INGER-ROUVA (''Björnille''). Ja sinä olet varma, että tyttäreni puheli ritarin kanssa täällä salissa? BJÖRN (laskien kynttilänjalan pöydälle, vasemmalle). Aivan varma. Kohtasin Elina-neidin juuri kun hän tuli ulos käytävään. INGER-ROUVA. Ja hän näytti silloin olevan kiihtyneessä mielentilassa? BJÖRN. Tuntui aivan hämmentyneeltä. Kysyin, oliko hän sairas, mutta vastaamatta kysymykseeni hän sanoi: »mene sanomaan äidilleni, että ritari lähtee pois täältä jo ennen päivän koittoa; jos äitini aikoo antaa hänelle kirjeitä tai joitakin viestejä, niin älköön viivytelkö tarpeettomasti häntä.» Ja sitten lisäsi vielä jotakin, jota en tarkoin kuullut. INGER-ROUVA. Etkö kuullut mitään siitä? BJÖRN. Kuulosti kuin hän olisi sanonut: »hän on tainnut olla jo melkein liian kauan Östråtissa.» INGER-ROUVA. Entä ritari? Missä hän on? BJÖRN. Luullakseni huoneessaan porttirakennuksessa. INGER-ROUVA. Hyvä. Minulla on valmiina, mitä aion hänelle antaa. Mene ilmoittamaan hänelle, että odotan häntä täällä salissa. (''Björn'' poistuu oikealle.) OLAF SKAKTAVL. Tiedättekös, Inger-rouva, – tosin minä olen sellaisissa asioissa sokea kuin myyrä; mutta minulla on sellainen aavistus kuin – hm! INGER-ROUVA. Kuin? OLAF SKAKTAVL. – kuin Nils Lykke tyttärestänne pitäisi. INGER-ROUVA. Silloin ette ole kovin sokea; sillä erehtyisin suuresti, ellette olisi oikeassa. Ettekö sattunut huomaamaan, kuinka halukkaasti hän illallisella kuunteli joka sanaa, mitä kerroin Elinasta? OLAF SKAKTAVL. Unohti ruuat, juomat ja kaikki. INGER-ROUVA. Ja salaiset asiammekin. OLAF SKAKTAVL. Niin, ja enemmänkin, – Pietari Kanslerilta tulevat paperit. INGER-ROUVA. Ja kaikesta tuosta teette johtopäätöksen –? OLAF SKAKTAVL. Ennen muuta johtopäätöksen, että koska tunnette Nils Lykken ja tiedätte, minkälaisessa maineessa hän on, varsinkin mitä tulee naisiin, niin – INGER-ROUVA. – pitäisi minusta olla mieluista tietää, että hän olisi portin ulkopuolella? OLAF SKAKTAVL. Niin; ja kuta pikemmin sen parempi. INGER-ROUVA (hymyillen). Ei, – juuri päinvastoin, Olaf Skaktavl. OLAF SKAKTAVL. Miten ajattelette? INGER-ROUVA. Jos asianlaita on niin kuin me molemmat uskomme, ei Nils Lykke millään ehdolla saa lähteä nyt heti Östråtista. OLAF SKAKTAVL (katsoen ''Inger-rouvaan'' paheksuvasti). Taasko pyritte mutkateille, Inger-rouva? Mitä juonta te nyt mietitte? Jotainko, mikä voi lisätä teidän valtaanne vahingoksi meille – INGER-ROUVA. Ah, sellaista lyhytnäköisyyttä; sehän se tekee kaikki ihmiset niin kohtuuttomiksi minulle! Huomaan teistä, että luulette minun aikovan valita Nils Lykken vävykseni. Jos sitä ajattelisin, miksi olisin minä kieltäytynyt ottamasta osaa tapahtumiin, joita nyt Ruotsissa valmistetaan ja joita Nils Lykke ja koko tanskalainen joukkio näyttää haluavan avustaa? OLAF SKAKTAVL. Mutta jos ette toivo häntä voittaa ja sitoa, – mitä te sitten hänellä aiotte? INGER-ROUVA Selitän sen muutamin sanoin. Kirjeessä minulle mainitsi Nils Lykke, että hän pitäisi suurena onnenaan, jos hän voisi päästä meidän sukuumme; ja tahdon olla rehellinen ja myöntää, että minä todellakin jo hetkisen mietin sitä asiaa. OLAF SKAKTAVL. No, siinä sen näette! INGER-ROUVA. Olisihan Nils Lykken kiinnittäminen sukuuni tehokas keino sovittaa keskenään maamme erimieliset puolueet. OLAF SKAKTAVL. Tyttärenne Mereten avioliitto Winzents Lungen kanssa näyttänee teille, mihin sellaiset keinot vievät. Tuskin sai Lunge jalansijaa maassamme, niin hän riisti itselleen sekä maat että oikeutemme – INGER-ROUVA. Ah, sen tiedän, Olaf Skaktavl! Mutta joskus pyörii päässäni niin monenlaisia ajatuksia. Minä en voi uskoa itseäni täysin teidän enkä kenenkään muunkaan valtaan. Usein en tiedä, miten minun olisi oikeinta tehdä. Ja kuitenkin, – ottaa tanskalainen ylimys vävykseni vielä toinen kerta, – siihen keinoon voin turvautua ainoastaan pahimmassa pulassa, ja Jumalan kiitos, – niin pitkälle ei vielä ole jouduttu! OLAF SKAKTAVL. Tuosta en tule sen viisaammaksi, Inger-rouva; – miksi te aiotte viivyttää Nils Lykkeä yhä täällä Östråtissa? INGER-ROUVA (hillitysti). Koska kannan hänelle katkeraa kaunaa. Nils Lykke on solvannut minua verisemmin kuin kukaan muu. En voi sanoa teille, millä tavoin. Mutta en saa rauhaa, ennenkuin olen hänelle kostanut. Ettekö ymmärrä minua? Olettakaa, että Nils Lykke alkaisi pitää tyttärestäni. Minusta olisi sellainen varsin uskottavaa. Minä tahdon saada hänet viipymään täällä. Hänen täytyy oppia tuntemaan Elinaa lähemmin. Elina on sekä kaunis että älykäs. – Ah, jos tuo mies rakkauden tuli sydämessään astuisi kerran eteeni pyytämään itselleen Elinaa! Silloin – ajaa kuin koira pois hänet, ajaa ivaten, pilkaten, halveksien, antaa levitä yli maan tiedon, että Nils Lykke on turhaan koettanut kosiutua Östråtiin –! Sanon teille sen, – antaisin kymmenen vuotta elämästäni saadakseni tuta sellaisen hetken. OLAF SKAKTAVL. Käsi sydämellä, Inger Gyldenlöve, – sitä siis hänelle aiotte? INGER-ROUVA. Sitä, – en mitään muuta, kautta elävän Jumalan! Teidän täytyy uskoa minua, Olaf Skaktavl, minä tarkoitan kansalaisteni parasta. Mutta minä olen niin vähän oma isäntäni. On eräitä seikkoja, jotka minun täytyy salata, muuten saan kuoliniskun. Mutta kun ensin pääsen siltä taholta turvaan, sitten saatte nähdä, olenko minä unohtanut valan, jonka vannoin Knut Alfinpojan ruumiin ääressä. OLAF SKAKTAVL (pudistaa ''Inger-rouvan'' kättä). Kiitos siitä, mitä nyt lausuitte. Minä uskoisin niin vasten mielin pahaa teistä. – Mutta mitä tulee suunnitelmaanne ritaria vastaan, tuntuu minusta, että te ryhdytte uskallettuun peliin. Jospa laskette harhaan? Jospa tyttärenne –? Sillä sanotaanhan, ettei mikään nainen jaksa tuota luihua pirua vastustaa. INGER-ROUVA. Minun tyttäreni? Luuletteko hänen –? Ei, olkaa te rauhassa, minä tunnen Elinan paremmin. Kaikki ylistykset, mitä hän on ritarista kuullut, ovat saattaneet hänet häntä vihaamaan. Näitte itsekin omin silmin – OLAF SKAKTAVL. Niin, niin, – naisten sydän on horjuva. Ainakin olisin teidän sijassanne varuillani. INGER-ROUVA. Niin olenkin; pidän heitä valppaasti silmällä. Mutta jos tuon miehen sittenkin onnistuisi kietoa hänet pauloihinsa, niin tarvitsee minun ainoastaan kuiskata pari sanaa Elinan korvaan, ja hän – OLAF SKAKTAVL. Hän? INGER-ROUVA. – inhoaa häntä kuin hän olisi itsensä kiusaajan lähetti. – Hiljaa, Olaf Skaktavl! Ritari tulee. Olkaa nyt järkevä. (''Nils Lykke'' tulee sisään ensimäisestä ovesta oikealta.) NILS LYKKE (tulee kohteliaana ''Inger-rouvaa'' kohti). Jalo rouva kutsutti minua. INGER-ROUVA. Tyttäreni lähetti minulle tiedon, että aiotte jättää meidät tänä yönä. NILS LYKKE. Ikävä kyllä; onhan tehtäväni Östråtissa suoritettu. OLAF SKAKTAVL. Ei ennenkuin minä olen saanut nuo paperini. NILS LYKKE. Aivan niin. Melkeinpä olin unohtaa asiani tärkeimmän osan. Mutta se onkin meidän korkean emäntämme syy; pöydässä tiesi hän pitää seuraa niin älykkäästi ja vilkkaasti vierailleen – INGER-ROUVA. Ettette muistanut, mikä asia teidät tänne toi? Se ilahduttaa minua; sillä se minun aikomukseni olikin. Ajattelin, että viihtyäkseen hyvin Östråtissa täytyisi vieraani Nils Lykken – NILS LYKKE. Täytyisi, rouvani? INGER-ROUVA. – ennen kaikkea unohtaa asiansa, – ja kaikki muu, mitä täällä on tapahtunut ennen hänen tuloansa. NILS LYKKE (''Olaf Skaktavlille'', ottaen paperikäärön ja ojentaen hänelle). Paperit Pietari Kanslerilta. Saatte niistä täydelliset tiedot puoluelaisistamme Ruotsissa. OLAF SKAKTAVL. Hyvä on. (Asettuu pöydän ääreen vasemmalle ja avaa ja selailee papereita.) NILS LYKKE. Ja nyt, rouva Inger Gyldenlöve, – nyt en tiedä olevan itselläni täällä enää mitään tekemistä. INGERROUVA. Ehkä olette oikeassa, jos nimittäin pelkät valtioasiat saattoivat meitä yhteen. Mutta sitä en tahdo uskoa. NILS LYKKE. Tarkoitatte –? INGER-ROUVA. Tarkoitan, että Nils Lykke ei tullut ainoastaan tanskalaisena valtioneuvoksena tai Pietari Kanslerin liittolaisena vieraakseni. – Erehtyisinkö, jos kuvittelisin teidän siellä Tanskassa kuulleen yhtä ja toista, joka sai teidät uteliaaksi ja haluamaan lähemmin tuntea Östråtin rouvaa? NILS LYKKE. Olkoon kielto kaukana minusta – OLAF SKAKTAVL (selaillen papereita). Kummallista. Ei minkäänmoista kirjettä. NILS LYKKE. – onhan rouva Inger Gyldenlöven maine liian laajalle levinnyt, etten olisi jo kauan halunnut nähdä häntä kasvoista kasvoihin. INGER-ROUVA. Sen kai arvasin. Mutta riittääkö siihen lyhyt leikkipuheen hetki illallispöydän ääressä? Koetetaan vetää risti sen ylitse, mitä on ennen välillämme tapahtunut. Ehkäpä se Nils Lykke, jonka nyt tunnen, voisi peittää kaunan sitä kohtaan, jota minä en ole ennen tuntenut. Pidentäkää nyt täällä-oloanne joku päivä, herra valtaneuvos! Olaf Skaktavlia en uskalla houkutella. Hänellähän on salaiset tehtävänsä Ruotsissa. Mutta mitä teihin tulee, olette kai etukäteen pannut asiat niin hyvään alkuun, että läsnäoloanne tuskin tarvitaan. Luottakaa minuun, ajan ei anneta tuntua teistä meillä pitkältä; ainakin koetamme minä ja tyttäreni tehdä kaiken voitavamme ollaksemme teille oikein mieliksi. NILS LYKKE. En epäile teidän enkä tyttärennekään suopeutta minua kohtaan. Olenhan saanut siitä täysin pätevät todistukset. Mutta varmaan tunnustatte, että minun läsnäoloni on välttämätön muualla, koskapa minun yhä ja siitä huolimatta täytyy vain julistaa, että minun on mahdoton pidentää oleskeluani Östråtissa. INGER-ROUVA. No hyvä. – Tiedättekös mitä, herra valtaneuvos, – jos olisin ilkeä, voisin luulla, että te tulitte Östråtiin koettamaan pientä ottelua kanssani. Siinä näytte nyt jääneen tappiolle ja siksi on teidän väkinäistä viipyä tantereella, tappionne näkijäin edessä. NILS LYKKE (hymyillen). Olisi kyllä syitä sellaiseenkin selittelyyn; mutta ainakaan minä en pidä taistelua vielä hukattuna. INGER-ROUVA. Olkoon miten hyvänsä; mutta joka tapauksessa te voitte vielä, jos viivytte meillä muutaman päivän, saada tappionne korjatuksi. Niin, näette itse, kuinka epätietoisena horjun tässä tien haarassa, – houkuttelen vaarallista vihollistani, ettei hän lähtisi pakoon. – No niin, suoraan tunnustaen: teidän liittonne Ruotsin tyytymättömien kanssa tuntuu minusta vielä hieman – niin, kuinka tuota nimittäisinkään? – hieman eriskummaiselta, herra valtaneuvos! Aate, joka on saanut kuninkaan neuvoston tähän salaiseen toimenpiteeseen, on mielestäni sangen viisas; mutta se eroaa liian jyrkästi eräistä teidän kansalaistenne teoista täällä menneinä vuosina. Älkää siis loukkautuko, jos minun luottamukseni teidän hyviin lupauksiinne vaatii vielä hiukan parempia perusteita ennenkuin lasken onneni ja omaisuuteni teidän käsiinne. NILS LYKKE. Siinä tarkoituksessa olisi tuskin pitemmästä oleskelustani Östråtissa mitään hyötyä; sillä minä en aio laisinkaan tehdä uusia yrityksiä muuttaakseni päätöstänne. INGER-ROUVA. Silloin surkuttelen teitä sydämeni pohjasta. Niin, herra valtaneuvos, – tosin minä olen vain avuton leski; mutta saatte uskoa minua, jos ennustan, että teidän polullenne kasvaa okaita ja tutkaimia Östråtissa käynnistänne. NILS LYKKE (hymyillen). Niinkö ennustatte? INGER-ROUVA. Varmasti. Mitä aletaan kohta huhuta, rakas herrani? Ihmiset ovat nykyään kovin juorunhaluisia. Moni koiranleuka sepittää pilkkalauluja teistä. Puolen vuoden kuluttua olette ihmisten yleisenä puheenaiheena; he seisahtuvat ja katselevat teihin keskellä tietä; supistaan: katso, katso, tuo on herra Nils Lykke, joka tuli Östråtiin pistämään paulaa Inger Gyldenlöven kaulaan, mutta jäi omaan rihmaseensa. No, no, älkää olko noin kärsimätön, herra ritari! Enhän '''minä''' ajattele niin; mutta niin tulevat kaikki huonot ja pahansuovat ihmiset arvostelemaan. Ja niitä on yllin kyllin, ikävä sanoa! – Niin, se on paha asia; mutta se on aivan varma, – pilkan saatte palkastanne, – pilkan, että nainen oli teitä ovelampi. »Viekkaana kettuna hiipi hän Östråtiin», sanotaan, – »häveten kuin koira puikki hän sieltä takaisin». Ja vielä eräs seikka: ettekö luule, että Pietari Kansleri ja hänen ystävänsä kiittävät kauniisti avustanne, kun aletaan huhuta, etten minä uskalla ryhtyä taistelemaan teidän lippunne alla. NILS LYKKE. Puhutte älyn sanoja, rouva! Ja etten joutuisi pilkan esineeksi, – ja vielä lisäksi rikkoisi yhteistyötä noiden monien rakkaiden ystävieni kanssa Ruotsissa, täytyy minun – INGER-ROUVA (nopeasti). – viipyä kauemmin Östråtissa. OLAF SKAKTAVL (joka on kuunnellut). Nyt menee mies ansaan. NILS LYKKE. Ei, jalo rouva; – minun täytyy – sopia asiat lopullisesti teidän kanssanne jo tämän tunnin kuluessa. INGER-ROUVA. Mutta jos emme siinä onnistu? NILS LYKKE. Me onnistumme. INGER-ROUVA. Tunnutte olevan varma asiastanne! NILS LYKKE. Mitä panette vetoon, että suostutte minun ja Pietari Kanslerin ehdotukseen? INGER-ROUVA. Östråtin maat polvisolkianne vastaan! NILS LYKKE (lyö ryntäihinsä ja huudahtaa). Olaf Skaktavl, – tässä näette Östråtin isännän! INGER-ROUVA. Herra valtaneuvos! – OLAF SKAKTAVL (nousee pöydän äärestä). Mikä nyt? NILS LYKKE. Vetoon en suostu, sillä tuokion kuluttua annatte minulle sekä Östråtin että mitä muuta tahansa päästäksenne ansasta, johon en ole joutunut minä, vaan te itse. INGER-ROUVA. Pilanne alkaa käydä hupaiseksi, herra ritari! NILS LYKKE. Käy vielä hupaisemmaksi, – ainakin minulle. Te ylpeilette, että voititte muka viekkaudessa minut. Uhkaatte syytää niskaani ihmisten ivat ja pilkat! Ah. teidän pitäisi varoa ärsyttämästä kostonhimoani; sillä minä voin kahdella sanalla taivuttaa teidät polvillenne eteeni. INGER-ROUVA. Hahaa – –! (Pysähtyy yht’äkkiä kuin aavistuksen vallassa.) – Ja ne kaksi sanaa, Nils Lykke? Ne kaksi sanaa –? NILS LYKKE. – salaisuus teidän ja Sten Sturen pojasta. INGER-ROUVA (puhjeten huutoon). Oi, Jeesus Kristus –! OLAF SKAKTAVL. Inger Gyldenlöven pojasta? Mitä sanotte? INGER-ROUVA (puolin jo polvillaan ''Nils Lykken'' edessä). Armoa! Oi, olkaa laupias –! NILS LYKKE (nostaa hänet maasta). Rauhoittukaa, ja puhukaamme järkevästi keskenämme. INGER-ROUVA (heikolla äänellä ja melkein kuin hurjistuneena). Kuulitteko te sen, Olaf Skaktavl? Vai oliko se unta? Kuulitteko te, mitä hän sanoi? NILS LYKKE. Ei se ollut unta, Inger-rouva. INGER-ROUVA (lyö kätensä yhteen). Oi, te tiedätte sen! Te, – Te, –. Mutta missä hän on? Missä häntä pidätte? Mitä aiotte hänelle tehdä? (Huutaa.) Älkää häntä surmatko, Nils Lykke! Antakaa hänet takaisin minulle! Älkää surmatko häntä minulta! OLAF SKAKTAVL. Ah, nyt minä alan ymmärtää – INGER-ROUVA. Ja tämä tuska –; tämä tukehduttava pelko –. Minä olen kantanut sitä monta monituista vuotta, – ja nyt täytyy kaiken luhistua, ja minun täytyy kärsiä tämä ahdistus ja hätä! – Herra Jumalani, – teetkö nyt oikeutta? Tätä vartenko sinä hänet annoit minulle? (Malttaa mielensä ja sanoo vaivoin hillityllä äänellä.) Nils Lykke, sanokaa minulle yksi asia. Missä hän teillä on? Missä hän on? NILS LYKKE. Kasvatusisänsä luona. INGER-ROUVA. Yhä kasvatusisänsä luona. Voi tuota armotonta miestä! Aina on hän minulle kieltäytynyt –. Mutta niin ei enää saa olla! Auttakaa minua, Olaf Skaktavl! OLAF SKAKTAVL. Minä? NILS LYKKE. Se ei ole tarpeellista, jos te vain – INGER-ROUVA. Kuulkaa minua, herra valtaneuvos! Mitä tiedätte, täytyy teidän tietää perinpohjin. Ja teidänkin, vanha, uskollinen ystävä! – Olkoon siis! Te muistutitte minulle sitä onnetonta päivää, jolloin Knut Alfinpoika Orlossa surmattiin. Muistutitte lupausta, jonka tein, kun seisoin hänen ruumiinsa ääressä Norjan uljaimpien miesten keskellä. Olin tuskin täysikasvuinen silloin; mutta minä tunsin itsessäni Jumalan voiman ja ajattelin, niinkuin moni muu on sitten ajatellut, että Herra itse oli painanut minuun merkkinsä ja valinnut minut ensimäisenä taistelemaan maan ja valtakunnan puolesta. Oliko se ylpeyttä? Vai oliko se ilmestys ylhäältä? En ole koskaan päässyt selvyyteen siitä. Mutta voi ihmisen kohtaloa, joka on saanut kuormakseen suuren työn! Seitsemän vuotta, tohdin sanoa, pidin uskollisesti, mitä olin luvannut. Minä seisoin maanmiesteni rinnalla hädässä ja ahdingossa. Kaikki leikkitoverini olivat puolisoina ja äiteinä mikä missäkin. – Minä yksin en tohtinut kosijoita kuunnella. En '''ketään'''. Te sen tiedätte parhaiten, Olaf Skaktavl. Silloin näin ensi kerran Sten Sturen. Ihanampaa miestä en ollut koskaan nähnyt! NILS LYKKE. Ah, nyt muistan! Sten Sture oli siihen aikaan Norjassa salaisilla valtioasioilla. Meidän tanskalaisten ei pitänyt saada vihiä, että hän oli suopea teidän ystävillenne. INGER-ROUVA. Halvan sotilaan puvussa eli hän talven kattoni alla. Sinä talvena ajattelin minä yhä vähemmän ja vähemmän valtakunnan onnea. – – Niin kaunista miestä en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja minä olin silloin melkein viidenkolmatta-vuotias. – Seuraavana syksynä palasi Sten Sture takaisin. Ja kun hän jälleen matkasi pois, otti hän salassa mukaansa pikku lapsen. Ihmisten panettelua en peljännyt, mutta olisi ollut asiallemme vahingoksi, jos olisi huhuttu, että Sten Sture oli minulle niin läheinen. Lapsi annettiin kasvatiksi Pietari Kanslerille. Odotin parempia aikoja, joiden piti pian tulla. Eivät tulleet koskaan. Sten Sture meni kaksi vuotta myöhemmin Ruotsissa naimisiin, ja kun hän kuoli, jätti hän jälkeensä lesken – OLAF SKAKTAVL. – ja nimensä sekä oikeuksiensa laillisen perillisen. INGER-ROUVA. Kerta toisensa jälkeen kirjoitin Pietari Kanslerille ja rukoilin häntä antamaan lapseni takaisin. Mutta hän kieltäytyi aina ja alinomaa. »Liittykää horjumatta meihin», hän vastasi, »niin lähetän poikanne Norjaan, en muuten». Kuinka olisin uskaltanut tehdä sen? Monet pelokkaat katselivat meitä tyytymättömiä siihen aikaan pahalla silmällä. Jos he olisivat saaneet vihiä asiasta, olisivat he, äitiin iskeäkseen, valmistaneet lapselle saman kohtalon, mikä olisi tullut kuningas Kristianille, ellei pako häntä pelastanut. – Mutta sitäpaitsi puuhasivat tanskalaisetkin. He eivät lyöneet laimin mitään uhkauksia eikä lupauksia voidakseen saada minut puolelleen. OLAF SKAKTAVL. Hyvin ymmärrettävää. Kaikkien silmät tähtäsivät teihin kuin viiriin, jonka johdolla he tahtoivat purjehtia. INGER-ROUVA. Sitten tuli Herluf Hydefadin kapina. Muistatteko sitä aikaa, Olaf Skaktavl? Eikö ollut kuin aurinkoinen kevät olisi koittanut kaikkialla maassa! Mahtavat äänet vaativat minua astumaan esiin; – mutta minä en uskaltanut. Minä yhä epäröin, – kaukana taistelusta – syrjäisessä kartanossani. Joskus tuntui kuin olisi itse Jumala minua vaatinut; mutta sitten tuli taas tuo kuolettava ahdistus ja lamautti tahtoni. »Kuka voittaa?» Kas se kysymys soi aina korvissani. Lyhyt oli se Norjan kevät. Herluf Hydefad ja monet muut hänen kanssaan sidottiin teilauspyörään sitä seuranneina kuukausina. Minua he eivät voineet tilille vaatia. Ja kuitenkaan ei Tanskan puolelta jätetty uhkailematta kauniissa muodossa. Mitä, jos he tuntevat salaisuuteni, ajattelin. Viimein en osannut selittää sitä muuten kuin että he tunsivat sen. Sinä tuskallisena aikana tuli sitten valtakunnan hovimestari Gyldenlöve tänne ja pyysi minua vaimokseen. Ajatelkoon joku pelossa elävä äiti itseään minun asemassani –! Kuukauden päästä olin valtakunnan hovimestarin puoliso, – ja koditon kansalaisten sydämessä. Sitten tulivat hiljaiset vuodet. Kukaan ei noussut enää vastarintaan. Herrat saivat polkea meitä niin paljon kuin tahtoivat. Oli hetkiä, jolloin inhosin itseäni. Sillä mitä oli elämäni? Ei muuta kuin peljätä, ja olla pilkkana ja synnyttää maailmaan tyttäriä. Tyttäret! Jumala antakoon anteeksi, ellei minulla ole äidin sydäntä heitä kohtaan. Vaimon velvollisuudet olivat päivätyötä minulle. Kuinka voin siis rakastaa tyttäriäni! Mutta poikani, hänen laitansa oli aivan toista! Hän oli minun sieluni oma lapsi. Hän oli ainoa, joka muistutti mieleeni aikaa, jolloin sain olla nainen, enkä mitään muuta kuin nainen. – Ja hänet he olivat minulta riistäneet! Hän kasvoi vierasten joukossa, jotka ehkä kylvivät turmiota hänen sieluunsa! Olaf Skaktavl, – jos olisin vaikka saanut harhailla vainottuna ja hyljättynä tuntureilla, tuiskussa ja tuulessa, – vaan jos minulla olisi ollut sylissäni lapseni, – uskokaa minua, minä en olisi surrut enkä itkenyt häntä syntymästä tähän hetkeen saakka. OLAF SKAKTAVL. Tässä käteni. Olen tuominnut teitä liian ankarasti, Inger-rouva! Käskekää ja vallitkaa minua niinkuin ennenkin. Minä tottelen. – Niin. kautta kaikkien pyhimysten – minä tiedän, mitä on surra lastaan! INGER-ROUVA. Väkivallan tekijät tappoivat sen teiltä. Mutta mitä on kuolema pitkien vuosien lakkaamattoman tuskan rinnalla? NILS LYKKE. No niin, on nyt vallassanne lopettaa tuo tuska. Sovittakaa kiistelevät puolueet keskenään, niin ei kukaan tahdo anastaa lastanne itselleen uskollisuutenne pantiksi. INGER-ROUVA (itsekseen). Tämä on taivaan kosto – (Katsoo ''Nils Lykkeen''.) Puhukaa lyhyesti ja suoraan, mitä vaaditte? NILS LYKKE. Ensin vaadin, että teidän on kutsuttava Nordenfjeldin rahvas aseisiin auttamaan Ruotsin kapinallisia. INGER-ROUVA. Ja sitten? NILS LYKKE. Toimittava, että nuori kreivi Sture asetetaan sukunsa oikeuksien nojalla Ruotsin valtionhoitajaksi. INGER-ROUVA. Hänkö? Vaaditteko, että minun – OLAF SKAKTAVL (hiljaa). Sitä toivovat monet ruotsalaiset. Ja se auttaisi meidänkin aikeitamme. NILS LYKKE. Te epäröitte, jalo rouva? Te vapisette poikanne kohtaloa. Mitä parempaa te siis voitte toivoa kuin että näkisitte hänen velipuolensa valtaistuimella? INGER-ROUVA (ajatuksissaan). Totta kyllä; – totta – NILS LYKKE (tarkastaa häntä terävästi). Ellei teillä sattuisi olemaan muita suunnitelmia – INGER-ROUVA. Mitä tarkoitatte? NILS LYKKE. Että Inger Gyldenlöve aikoo – kuninkaan äidiksi. INGER-ROUVA. Ei, ei! Antakaa lapseni minulle takaisin, niin saatte antaa kruununne kenelle tahdotte. Mutta tiedättekö sitten, onko kreivi Sture taipuvainen –? NILS LYKKE. Siitä voi hän itse antaa teille varman tiedon. INGER-ROUVA. Hän itse? Ja milloin? NILS LYKKE. Aivan heti. OLAF SKAKTAVL. Kuinka? INGER-ROUVA. Mitä sanotte? NILS LYKKE. Lyhyesti: että kreivi Sture on täällä Östråtissa. OLAF SKAKTAVL. Täällä? NILS LYKKE (''Inger-rouvalle''). Teille ehkä kerrottiin, että minä ratsastin yksinäni sisään linnanportista? Kreivi oli mukanani. INGER-ROUVA (hiljaa). Olen hänen vallassaan. En voi muuta enää. (Katsoo ''Nils Lykkeen'' ja sanoo.) Hyvä, herra valtioneuvos, minä lupaan teille apuni. NILS LYKKE. Kirjallisesti? INGER-ROUVA. Niinkuin pyydätte. (Menee pöydän luo vasemmalle, istuu ja ottaa kirjoitusneuvot laatikosta.) NILS LYKKE (syrjään, oikealla olevan pöydän ääressä). Viimeinkin minä voitan. INGER-ROUVA (hetken mietittyään kääntyy yht’äkkiä tuolillaan ''Olaf Skaktavlin'' puoleen ja kuiskaa). Olaf Skaktavl, – nyt tiedän varmasti, – Nils Lykke on petturi! OLAF SKAKTAVL (hiljaa). Kuinka? Luulette, että –? INGER-ROUVA. Hän hankitsee petosta. (Asettaa paperin eteensä ja kastaa kynän.) OLAF SKAKTAVL. Ja kuitenkin kirjoitatte lupauksen, joka voi olla perikatonne. INGER-ROUVA. Hiljaa; jätä se huolekseni. Ei, pysy tässä ja kuule ensin – – (Puhuu kuiskaamalla ''Olaf Skaktavlin'' kanssa.) NILS LYKKE (hiljaa, pitäen heitä silmällä). Ah, neuvotelkaa te, miten mielitte! Nyt on vaara ohitse. Tuo kirjallinen lupaus taskussani voin panna hänet syytteeseen milloin hyvänsä. Vielä tänä yönä salaa tieto Jens Bjelkelle. – En syö sanaani, kun vakuutan hänelle, että nuori kreivi Sture ei ole Östråtissa. Ja huomenna, kun tie on auki, – Trondhjemiin junkkerin kanssa. Sieltä hänet vangiksi laivalla Kööpenhaminaan. Ja kun hän istuu siellä tyrmässä, silloin voimme määrätä Inger-rouvalle mitkä ehdot haluamme. Entä minä –? Enpä luule, että kuningas tämän jälkeen antaa Ranskan lähettilään tointa muitten kuin minun käsiini. INGER-ROUVA (edelleen kuiskaamalla ''Olaf Skaktavlille''). Nyt olette siis ymmärtänyt minut? OLAF SKAKTAVL. Täydellisesti. Uskaltakaamme tehdä, kuten te tahdotte. (Menee ulos taustaovesta oikealta puolelta.) (''Nils Steninpoika'' tulee sisään ensimäisestä ovesta oikealta: ''Inger-rouva'', joka on alkanut kirjoittaa, ei huomaa häntä.) NILS STENINPOIKA (matalalla äänellä). Herra ritari, – herra ritari! NILS LYKKE (menee hänen luokseen). Varomaton! Miksi te tänne tulitte? Enkö pyytänyt teitä odottamaan siellä, kunnes kutsun teitä? NILS STENINPOIKA. Kuinka olisin voinut? Nyt, kun olette uskonut minulle salaisuuden, että Inger Gyldenlöve on äitini, janoan enemmän kuin koskaan ennen nähdä hänen kasvonsa. Oi, hän se on! Miten ylpeä ja ylhäinen! Sellaiseksi olen häntä aina kuvitellut! Älkää peljätkö, rakas herra; – minä en ilmaise itseäni. Sitten kun sain tämän tietää, tunnen itseni ikäänkuin entistä vanhemmaksi ja älykkäämmäksi. Minä en tahdo enää olla hurja ja ajattelematon. Minä tahdon olla kuin muutkin aatelisjunkkerit. – Kuulkaa, sanokaapas, – tietääkö hän, että minä olen täällä? Olette kai häntä valmistanut? NILS LYKKE. Kyllä, sen olen tosin tehnyt, mutta – NILS STENINPOIKA. Mutta? NILS LYKKE. – hän ei tahdo teitä tunnustaa pojakseen. NILS STENINPOIKA. Ei tahdo tunnustaa minua? Mutta onhan hän äitini. – Oi, JOS ei ole muuta neuvoa – (vetää esille sormuksen, joka hänellä on nauhassa kaulassaan) – niin näyttäkää hänelle tämä sormus. Se on ollut kaulassani pienestä asti. Sen asian hän ehkä tuntee. NILS LYKKE. Pois sormus, onneton! Kätköön heti, sanon! – Te ette ymmärrä minua. Inger-rouva ei suinkaan epäile, ettette olisi hänen lapsensa; mutta, niin – katsokaa ympärillenne, katsokaa tällaista rikkautta. Noita mahtavia kanta-isiä ja sukulaisia, joiden kuvat seinillä komeilevat. Ja viimein häntä itseään, tuota ylpeää naista, joka on tottunut käskemään valtakunnassa ensimäisenä aatelisrouvana. Luuletteko, että hänestä on mieluista näyttää köyhää, yksinkertaista sotamiestä ihmisille ja sanoa: tässä on minun poikani! NILS STENINPOIKA. Niin, te olette kyllä oikeassa. Minä olen köyhä ja yksinkertainen. Minulla ei ole tarjota hänelle mitään sen vastikkeeksi, jota häneltä vaadin. Oi, koskaan ei köyhyys ole minua ennen painanut. – Mutta sanokaas: mitä minun on mielestänne tehtävä voittaakseni hänen hyvyytensä? Sanokaa te, rakas herra. Tehän sen varmaan tiedätte. NILS LYKKE. Teidän on vallattava maita ja valtakuntia. Mutta ennenkuin se on tehty, älkää suinkaan loukatko hänen korviaan hiiskumalla sukulaisuudesta tai muusta. Hän käyttäytyy nyt kuin pitäisi teitä muka oikeana kreivi Sturena; – kunnes te itse näytätte, että te ansaitsette päästä hänen pojakseen. NILS STENINPOIKA. Oi, mutta neuvokaa nyt –! NILS LYKKE. Vaiti; hiljaa! INGER-ROUVA (kääntyy ja ojentaa ''Nils Lykkelle'' paperin). Herra ritari, – tässä on vakuutukseni. NILS LYKKE. Minä teitä kiitän. INGER-ROUVA (huomaten ''Nils Steninpojan''). Ah, – tämä nuorimies on –? NILS LYKKE. Niin, Inger-rouva, hän on kreivi Sture. INGER-ROUVA (syrjään, katsoo salaa ''Nils Steninpoikaan''). Joka piirre hänessä; – niin, hyvä Jumala, – hän on Sten Sturen poika! (Menee ''Nils Steninpoikaa'' lähemmäksi ja sanoo kylmän kohteliaasti:) Olkaa tervehditty kattoni alle, herra kreivi! Teistä riippuu, siunaammeko vuoden kuluttua tätä kohtaustamme vai emme. NILS STENINPOIKA. Minusta? Oi, käskekää, mitä minun pitää tehdä? Uskokaa, minulla on sekä rohkeutta että mieltä – NILS LYKKE (kuuntelee levottomana). Mitä tuo meteli ja hälinä on, Inger-rouva? Tunkeutuvat tänne. Mitä tämä merkitsee? INGER-ROUVA (korottaa ääntänsä). Vainajat heräävät! (''Olaf Skaktavl'', ''Einar Huk'', ''Björn'', ''Finn'' sekä joukko talonpoikia ja palvelijoita tulee sisään taustalta oikealta puolelta.) TALONPOJAT JA PALVELIJAT. Tervehdimme sinua, rouva Inger Gyldenlöve! INGER-ROUVA (''Olaf Skaktavlille''). Oletteko sanonut heille, mitä on tekeillä? OLAF SKAKTAVL. Kaikki, mitä heidän tarvitsee tietää. INGER-ROUVA (kansanjoukolle). Niin, nyt, uskolliset palvelijat ja alustalaiset, nyt saatte varustautua aseihin niinkuin suinkin osaatte. Mitä äsken tänä iltana vastustin, olkoon nyt teille täysin luvattu. Ja tässä näytän teille nuoren kreivi Sturen, Ruotsin tulevan hallitsijan – ja myöskin Norjan, jos Jumala tahtoo. VÄKI (yhteen ääneen). Eläköön kreivi Sture! (Yleistä kuhinaa; sekä alustalaiset että palvelijat valitsevat itselleen aseita ja pukeutuvat haarniskoihin ja kypäröihin kovan melun vallitessa). NILS LYKKE (hiljaa ja rauhattomana). Vainajat heräävät, hän sanoi. Vain silmäin lumeeksi manasin kapinan paholaisen esille. Kirottua, jos se kasvaa yli voimieni. INGER-ROUVA (''Nils Steninpojalle''). Minulta saatte nyt ensimäisen apujoukon – kolmekymmentä talonpoikaa, ratsumiehiä, jotka ovat valmiit seuraamaan ja suojelemaan teitä. Uskokaa minua, – ennenkuin ehditte rajalle, on teidän ja minun sotamerkkieni ympärille kokoontunut satoja. Ja nyt lähtekää Jumalan avulla! NILS STENINPOIKA. Kiitokset, – Inger Gyldenlöve! Kiitokset, ja olkaa varma, ettei teidän tarvitse koskaan hävetä – hävetä kreivi Sturea! Jos minut vielä näette, olen vallannut maita ja valtakuntia! NILS LYKKE (itsekseen). Niin, jos hän sinut näkee! OLAF SKAKTAVL. Hevoset odottavat, hei miehet! Oletteko valmiit –? TALONPOJAT. Ollaan, heti, lähdetään! NILS LYKKE (rauhattomana ''Inger-rouvalle''). Kuinka? Ei kai aikomuksenne ole jo tänä yönä –? INGER-ROUVA. Juuri nyt, herra ritari! NILS LYKKE. Ei, ei, mahdotonta! INGER-ROUVA. Niinkuin sanoin. NILS LYKKE (hiljaa ''Nils Steninpojalle''). Älkää totelko häntä! NILS STENINPOIKA. Mitä voin? Minä '''tahdon''', minun '''täytyy'''! NILS LYKKE. Mutta on varma perikatonne, jos – NILS STENINPOIKA. Olkoon! '''Hän''' minua käskee – NILS LYKKE (vaatien). Entä '''minä'''? NILS STENINPOIKA. Minä pidän sanani, luottakaa siihen. Salaisuus ei pääse huuliltani ennenkuin annatte siihen luvan. Mutta hän on minun äitini. NILS LYKKE (syrjään). Ja Jens Bjelke vaanii maantiellä. Kirottua! Hän kaappaa saaliin minun kynsistäni – (''Inger-rouvalle''.) Odottakaa huomiseen. INGER-ROUVA (''Nils Steninpojalle''). Kreivi Sture – totteletteko minua vai ette? NILS STENINPOIKA. Satulaan! (Rientää taustalle.) NILS LYKKE (syrjään). Onneton! Hän ei tiedä, mitä tekee! (''Inger-rouvalle''.) No, kun ei auta, niin – jääkää hyvästi! (Kumartaa nopeasti ja aikoo poistua.) INGER-ROUVA (pidättää häntä). Ei, jääkää! Ei noin, herra ritari, – noin vain! NILS LYKKE Mitä tarkoitatte? INGER-ROUVA (hillityllä äänellä). Nils Lykke, – te olette petturi! Hiljaa! Älkää antako kenenkään huomata, että johtajien leirissä on riitaisuutta. Pietari Kanslerin luottamuksen olette hankkinut jollakin pirullisella juonella, josta en pääse perille –. Te olette pakottanut minut kapinan töihin, – ette auttaaksenne asiaamme, vaan ajaaksenne omaanne, mikä se lieneekin. Minä en voi enää peräytyä. Mutta älkää silti luulko, että olette voittanut! Minä osaan tehdä teidät vaarattomaksi – NILS LYKKE (tapailee tahtomattaankin miekkansa kahvaa). Rouva Inger! INGER-ROUVA. Olkaa huoletta, herra valtaneuvos! Kysymys ei ole hengestänne. Mutta Östråtin portista ette mene ennenkuin voitto on meidän. NILS LYKKE. Kuolema ja kirous! INGER-ROUVA. Vastarinta on turhaa. Te ette pääse täältä. Pysykää siis hiljaa, se on viisainta, mitä voitte tehdä. NILS LYKKE (itsekseen). Ah, minua vedettiin nenästä. Hän oli minua ovelampi. (Ajatus välähtää hänen päässään.) Mutta jos kuitenkin –? INGER-ROUVA (hiljaa ''Olaf Skaktavlille''). Seuratkaa kreivi Sturea rajalle saakka. Menkää sitten viipymättä Pietari Kanslerin luo ja tuokaa lapseni minulle. Nyt ei hänellä enää ole mitään syytä pidättää minun omaani itsellään. (Lisää, kun ''Olaf Skaktavl'' aikoo lähteä.) Odottakaa; jokin merkki. – Se, jolla on Sten Sturen sormus, on oikea henkilö. OLAF SKAKTAVL. Kautta kaikkien pyhäin, te saatte hänet! INGER-ROUVA. Kiitos, kiitos, uskollinen ystäväni. NILS LYKKE (''Finnille'', kutsuttuaan hänet muiden huomaamatta luokseen ja supateltuaan hänen kanssaan). Siis, – koeta pujahtaa ulos. Älä anna kenenkään nähdä itseäsi. Neljänneksen päässä täältä ovat ruotsalaiset väijyksissä. Ilmoita päällikölle, että kreivi Sture on kuollut. Sitä nuorta miestä ei '''saa''' vahingoittaa. Sano päällikölle '''se'''. Sano, että junkkerin henki on minulle arvokkaampi kuin tuhansien muitten. FINN. Tottelen. INGER-ROUVA (joka sillä välin on pitänyt ''Nils Lykkeä'' silmällä). Ja lähtekää nyt kaikki, Jumala kanssanne! (Osoittaen ''Nils Lykkeä''.) '''Tuo''' jalo ritari tuossa ei voi näin epämukavasti lähteä Östråtista ystäviensä luota. Hän haluaa odottaa täällä, kunnes voitonviesti saapuu. NILS LYKKE (itsekseen). Saatana! NILS STENINPOIKA (tarttuen häntä käteen). Luottakaa minuun, – teidän ei tarvitse kauan sitä odottaa. NILS LYKKE. Se on hyvä; sangen hyvä! (Itsekseen.) Kaikki voidaan vielä voittaa. Jos vain sana minulta joutuu ajoissa Jens Bjelkelle – INGER-ROUVA (vouti ''Einar Hukille'', osoittaen ''Finniä''). Ja tuo mies pannaan varmaan talteen linnan kellariin. FINN. Minä? VOUTI JA PALVELIJAT. Finn! NILS LYKKE (hiljaa). Nyt upposi viimeisen toivoni ankkuri! INGER-ROUVA (käskevästi). Alas kellariin! (''Einar Huk'', ''Björn'' ja ''pari palvelijaa'' vievät ''Finnin'' ulos vasemmalle.) KOKO JOUKKO (paitsi ''Nils Lykkeä'', rynnäten ulos oikealle). Matkaan! Satulaan! Eläköön Inger Gyldenlöve! INGER-ROUVA (lähitse ''Nils Lykkeä'' seuraten poistuvia). Kuka voittaa? NILS LYKKE (jääden yksin). Kuka? Niin, voi sinua itseäsi; – se on sinulle kallis voitto. Minä pesen käteni. '''Minä''' en häntä murhaa! Mutta saalis menee kuitenkin käsistäni. Ja kapina kasvaa ja leviää! – Ah, typerään, järjettömään leikkiin rupesin! (Kuuntelee ikkunan ääressä.) Tuolla ne ratsastavat rämisten ulos portista. – Nyt he menivät –, se suljetaan; – ja tässä olen minä vankina. Ei mahdollisuutta päästä pois! Puolen tunnin kuluttua karkaavat ruotsalaiset hänen kimppuunsa. Hänellä on kolmekymmentä hyvin asestettua ratsumiestä. Nousee taistelu elämästä ja kuolemasta. – Mutta jos ne kuitenkin ottavat hänet elävältä vangiksi? – Jospa olisin vapaa, voisin tavoittaa ruotsalaiset ennenkuin he ehtivät rajalle ja saada hänet itselleni. (Menee tausta-ikkunan luo ja katselee ulos.) Kirottua! Vartiat joka paikassa. Eikö löydy mitään keinoa? (Kulkee nopeasti jälleen poikki salin; pysähtyy ja kuuntelee.) Mitä tuo on? Laulua ja soittoa. Kuuluu varmaan Elina-neidon kamarista. Niin, hän siellä soittaa. Valvoo siis vielä – – (Jokin ajatus näyttää pälkähtävän hänen päähänsä.) Elina! Ah, jos se onnistuisi! Jos olisi mahdollista! Ja miksipä ei? Enkö minä ole vielä minä? Laulu sanoo: : »Joka impi huokaa puoleen Herran; : Jos omani ois Nils Lykke kerran!» Entä '''hän''' –? – – Elina Gyldenlöve minut pelastaa! (Menee nopeasti, mutta hiiviskellen ensimäisestä ovesta vasemmalle.) [[Luokka:Inger, Östråtin rouva]] 3032 5265 2006-08-31T20:10:41Z Nysalor 5 Viides näytös {{Otsikko |edellinen=[[Inger, Östråtin rouva: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |seuraava=[[Inger, Östråtin rouva]] |otsikko=Viides näytös. |alaotsikko=[[Inger, Östråtin rouva]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Ritarisali. On edelleen yö. Salia valaisee heikosti ainoastaan kynttilä, joka on jalassaan pöydällä, etualalla oikealla. Rouva ''Inger Gyldenlöve'' istuu pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena.) INGER-ROUVA (lyhyen vaitiolon jälkeen). Maan viisaimmaksi sanovat he minua. Luulen, että sitä '''olenkin'''. Viisain. – Kukaan ei tiedä, miksi minä olen viisain. Kolmattakymmentä vuotta olen taistellut pelastaakseni lapseni. '''Siinä''' on arvoituksen avain. '''Se''' se antaa älyä otsaan. – Älyä? Mihin joutui älyni tänä yönä? Mihin haipui huolenpito asioistani? Korvissani humisee ja soi. Näen edessäni haamuja, niin ilmi-elävinä, että voisin käydä niihin kiinni. (Kavahtaa ylös.) Vapahtaja, mitä tämä on? Enkö enää järkeäni hallitse? Siihenkö veisi viimein, että minä, että minä –? (Pusertaa päälakeaan; istuutuu sitten jälleen ja sanoo rauhallisemmin.) Oh, ei se ole mitään. Se menee ohitse. Ei mitään hätää; – – se menee ohitse. Kuinka rauhallista täällä salissa on tänä yönä! Yksikään suvun isä tai omainen ei katso uhkaavasti minua. Ei tarvitse enää heitä kääntää seinään päin. (Nousee taas.) Niin, oli hyvä, että viimeinkin rohkaisin mieleni. Me voitamme, – ja sitten olen perille päässyt. Saan lapseni takaisin. (Tarttuu kynttilänjalkaan poistuakseen, mutta pysähtyykin ja sanoo itsekseen.) Perillä? Päämaali? Saada hänet takaisin? '''Sekö''' vain, – ei sitten mitään muuta? (Laskee kynttilän takaisin pöydälle.) Nuo sattuman sanat, jotka Nils Lykke tuli virkkaneeksi –. Kuinka voi hän nähdä syntymättömän ajatukseni? (Hiljemmin.) Kuninkaan äidiksi. Kuninkaan äidiksi, hän sanoi. – Ja miksipä ei? Eikö sukuni ole ennen minua hallinnut kuninkaitten tavoin, joskaan heillä ei ole ollut kuninkaan nimeä? Eikö '''minun''' pojallani ole yhtä oikeutetut vaatimukset Sture-suvun oikeuksiin kuin tuolla toisella? Jumalan edessä hänellä ne on, – totisesti, jos taivaassa on oikeutta. Ja näistä oikeuksista olen pelon hetkellä kirjallisesti luopunut. Olen huolimattomin käsin antanut ne pois, – hänen vapautensa lunnaina. Jos voisin ne saada takaisin? – Heräisiköhän taivaan viha, jos minä –? Manaisinkohan itselleni uuden onnettomuuden ja hädän –? – – Kuka tietää; – kukapa tietää! Varminta lie minun kieltäytyä. (Tarttuu jälleen kynttilään.) Saanhan takaisin lapseni. '''Sen''' tulee riittää. Koetan nyt levätä. Kaikki nuo uskaliaat ajatukset, – nukkua ne päästäni pois. (Menee taustaa kohti; mutta pysähtyy keskellä lattiaa ja sanoo aprikoiden) Kuninkaan äiti! (Poistuu hitaasti vasemmasta tausta-ovesta.) (Lyhyen ajan jälkeen tulevat ''Nils Lykke'' ja ''Elina Gyldenlöve'' aivan hiljaa sisään ensimäisestä ovesta vasemmalta. ''Nils Lykkellä'' on pieni lyhty kädessä.) NILS LYKKE (valaisee huonetta tarkastellen ympärilleen ja kuiskaa). Kaikki on hiljaista. Minun täytyy lähteä. ELINA. Oi, salli minun siis vielä yksi ainoa kerta katsoa sinua silmiin, ennenkuin jätät minut. NILS LYKKE (syleilee häntä). Elina! ELINA (pienen vaitiolon jälkeen). Etkö koskaan enää tule Östråtiin? NILS LYKKE. Kuinka voit luulla niin? Etkö ole nyt kihlattuni? – Mutta tahdotko sinä olla minulle uskollinen, Elina? Etkö unohda minua ennenkuin jälleen kohtaamme? ELINA. '''Tahdonko''' olla uskollinen? Onko minulla omaa tahtoa enää? Voisinko muka olla sinulle uskoton, vaikkapa tahtoisin? – Sinä tulit yön hetkellä; kolkutit oveeni; – ja minä sinulle avasin. Sinä puhuit minulle. Mitä puhuit sinä? Sinä tuijotit minua silmiin. Mikä arvoituksellinen voima se hurmasi ja lumosi minut, niinkuin taikaverkkoon? (Kätkee kiireesti kasvonsa ''Nils Lykken'' olkapäätä vasten.) Oi, älä katso minua tämän jälkeen. – – Uskollinen, kysyt? Minähän '''olen''' sinun. Olen '''sinun'''; – minun täytyy olla – aina ja iankaikkisesti. NILS LYKKE. Niinpä olet siis, kautta ritarikunniani, istuva, ennenkuin vuosi loppuun kuluu, emäntänä isieni linnassa. ELINA. Ei lupauksia, Nils Lykke! Älä vanno mitään. NILS LYKKE. Mikä sinulla on? Miksi pudistat niin surullisesti päätäsi? ELINA. Koska tiedän, että suloisia sanoja, jotka hurmasivat mieleni, olet kuiskannut monen monille ennen minua. Ei, ei, älä vihastu, armaani! Minä en moiti sinua, niinkuin tein silloin, kun en tuntenut vielä sinua. Nythän tiedän, miten paljon korkeammalle kaikkia muita sinä pyrit. Mitä voi rakkaus olla '''sinulle''' muuta kuin leikkiä ja naiset muuta kuin leluja. NILS LYKKE. Elina, – kuule minua! ELINA. Olen kasvanut sinun nimesi kaiun ympäröimänä. Minä vihasin sitä nimeä, koska elämäsi mielestäni loukkasi kaikkia naisia. Ja kuitenkin, – kuinka merkillistä, – kun unelmissani suunnittelin omaa tulevaa elämääni, silloin olit sinä aina sankarini, tietämättäni sitä. Nyt minä sen huomaan. Mitä suurta silloin tunsinkaan! Aavistelevaa, arvoituksellista kaipuuta sinun puoleesi, sinun ainoan, – sinun, joka olit kerran tuleva ja näyttävä minulle koko elämän ihanuuden. NILS LYKKE (syrjään, laskien lyhdyn kädestään pöydälle). Kuinka on laitani? Tämä pyörryttävä, mukaansa vievä voima –. Jos on rakkautta, niin en ole sitä ennen tätä hetkeä tuntenut. Eikö vielä olisi aika? Ah, tuo hirvittävä Lucian asia! (Vaipuu istumaan tuolille.) ELINA. Mikä sinulla on? Niin raskas huokaus – NILS LYKKE. Oi, ei mitään, – ei mitään! Elina, – nyt tahdon tunnustaa sinulle suoraan kaikki. Minä olen pettänyt sekä suulla että silmillä, ja monen monille olen sanonut samaa, mitä tänä yönä sinulle kuiskailin. Mutta usko minua – ELINA. Hiljaa! Ei mitään siitä. Eihän minun rakkauteni ole pieninkään korvaus kaikesta, mitä sinä minulle lahjoitat. Oi ei; minä rakastan sinua siksi, että jokainen sinun silmänluontisi on kuninkaallinen käsky, joka sitä vaatii. (Asettuu maahan ''Nils Lykken'' jalkoihin.) Oi, salli minun vielä kerran painaa se kuninkaan käsky syvälle sieluuni, joskin tiedän hyvin, että se on kirjoitettu tänne ainiaaksi ja iankaikkisesti. Hyvä Jumala, – kuinka sokea olen ollut itseäni kohtaan! Vielä tänä iltana sanoin äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla ylpeyteni». Mitä sitten ylpeyteni on? Tietää kansalaiseni vapaiksi ja sukuni kunnioitetuksi kautta maan? Oi, ei, ei! Minun rakkauteni on ylpeyteni. Pikku koira on ylpeä, kun se tohtii istua herransa jaloissa ja saa leivänmuruja hänen kädestään. Samoin olen minäkin ylpeä, niinkauan kuin uskallan istua sinun jaloissasi, kun sinun sanasi ja silmäsi ruokkivat minua elämän leivällä. Katso, siksi sanon sinulle, niinkuin sanon äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla rakkauteni»; sillä siihen ylpeyteni sisältyy nyt ja aina. NILS LYKKE (vetää hänet syliinsä). Ei, ei jaloissani, vaan rinnallani on paikkasi, – aina, miten korkealle kohtalo minut saattaneekin asettaa. Niin, Elina, – sinä olet johtanut minut paremmalle tielle; ja jos minun kerran on sallittu tehdä kunniakas työ ja sovittaa, mitä hurjassa nuoruudessani olen rikkonut, on kunnia sinun ja minun yhdessä. ELINA. Oi, sinä puhut, niinkuin minä olisin se sama Elina, joka illalla heitti kukkakimpun jalkoihisi. Kirjoistani luin rikkaasta elämästä kaukaisissa maissa. Torvien soiden ratsastaa ritari vihreään viitaan haukka käsivarrellaan. Niin kuljet sinäkin läpi elämän; – niin nimesi kaikuu edelläsi, minne saapunet. Ainoa, mitä '''minä''' tältä rakkaudelta pyydän, on saada levätä kuin haukka käsivarrellasi. Kuin '''haukka''' olin minäkin sokea valolle ja elämälle, kunnes sinä otit pois silmiltäni siteen ja annoit minun lentää ilmoihin ja yli viidan huippujen. Mutta, usko minua, – kuinka rohkeasti siipeni levitänkin, aina palaan kuitenkin takaisin häkkiini. NILS LYKKE (nousee). Niinpä uhmaan minäkin menneisyyttä! Kas tässä, – ota tämä sormus; ja ole minun Jumalan ja ihmisten edessä, – minun, vaikka vainajain uni siitä häiriytyisi – ELINA. Sinä peloitat minua. Miksi sanoit sinä –? NILS LYKKE. Ei se ollut mitään. Tule nyt; anna minun asettaa sormus sormeesi. – Kas niin; nyt olen kihlannut sinut! ELINA. '''Minä''' Nils Lykken morsian! Tuntuu kuin olisi unta, – kaikki tämä, mitä tänä yönä on tapahtunut. Oi, mutta niin ihanaa unta! Minun rintani on niin keveä. Ei ole sielussani enää katkeruutta eikä vihaa. Minä tahdon sovittaa kaikki vääryyteni. Olen ollut tyly äidilleni. Huomenna menen hänen luokseen; hän antakoon minulle anteeksi, mitä olen rikkonut. NILS LYKKE. Ja suokoon suostumuksensa liittoomme. ELINA. Sen hän tekee. Oi, minä tiedän sen varmasti. Minun äitini on hyvä; kaikki ihmiset ovat hyviä; – minulla ei ole enää kaunaa ketään kohtaan – paitsi yhtä. NILS LYKKE. Paitsi yhtä? ELINA. Oi, se on surullinen juttu. Minulla oli sisar – NILS LYKKE. Lucia? ELINA. Tunsitko sinä Lucian? NILS LYKKE. En, en; olen kuullut vain hänen nimensä. ELINA. Myöskin hän antoi sydämensä eräälle ritarille, joka – petti hänet. Nyt on hän taivaassa. NILS LYKKE. Ja sinä? ELINA. Vihaan ritaria. NILS LYKKE. Älä häntä vihaa! Jos sielussasi on laupeutta, anna hänelle anteeksi, mitä hän on rikkonut. Usko minua, hänellä on rangaistus omassa rinnassaan. ELINA. Hänelle en koskaan anna anteeksi! Minä en '''voi''', vaikka tahtoisinkin; sillä niin pyhästi olen vannonut – – (Kuunnellen.) – Hst! Kuulitkos? NILS LYKKE. Mitä? Mistä? ELINA. Ulkoa; kaukaa. Siellä ratsastaa joukko miehiä maantiellä – NILS LYKKE Ah, ne ovat '''he'''! Ja minä unohdan –! He tulevat tänne. Vaara uhkaa! Minun täytyy lähteä! ELINA. Mutta minne? Oi. Nils Lykke, mitä salaat sinä –? NILS LYKKE. Huomenna, Elina, tulen takaisin. Nyt nopeasti, – missä on se salakäytävä, josta puhuit? ELINA. Hautakammion läpi. Katso täällä – on luukku – NILS LYKKE. Hautakammion! (itsekseen.) Vaikkapa; pelastaa hänet täytyy! ELINA (ikkunan ääressä). Ratsujoukko on aivan portin takana – (Ojentaa ''Nils Lykkelle'' lyhdyn.) NILS LYKKE. Hyvä – (Alkaa laskeutua luukusta alas.) ELINA. Mene pitkin käytävää arkun luo asti, jossa on pääkallo ja musta risti; se on Lucian – NILS LYKKE (nousee kiireesti takaisin ja lyö luukun kiinni). Lucian –. Phui! ELINA. Mitä sanot? NILS LYKKE. Oh, ei mitään. Ruumiin haju minua pyörrytti. ELINA. Kuule, ne kolkuttavat porttiin! NILS LYKKE (pudottaa lyhdyn). Ah, liian myöhäistä –! (Kamaripalvelija ''Björn'' tulee kiireesti kynttilä kädessä oikealta.) ELINA (rientää häntä vastaan). Mitä tämä on, Björn? Mitä on tapahtunut? BJÖRN. Päällekarkaus! Kreivi Sture – ELINA. Kreivi Sture? Mikä hänellä? NILS LYKKE. Surmattuko? BJÖRN (''Elinalle''). Missä on äitinne? KAKSI PALVELIJAA (syöksyy sisään oikealta). Inger-rouva! Inger-rouva! ROUVA INGER GYLDENLÖVE (sytytetty kynttilä kädessä tulee sisään vasemmalta takimmaisesta ovesta ja sanoo nopeasti). Tiedän kaikki. Menkää alas linnanpihaan. Pitäkää portti auki ystäville, mutta muille kiinni. (Laskee kynttilän pöydälle vasemmalle. ''Björn'' ja palvelijat poistuvat oikealle.) INGER-ROUVA (''Nils Lykkelle''). '''Sellainen''' se ansa siis oli, herra valtaneuvos! NILS LYKKE. Inger Gyldenlöve, minä vakuutan –! INGER-ROUVA. Väijytys, jossa hänet vangittaisiin, heti, kun olitte saanut minulta tuon lupauksen, joka voi murskata minut! NILS LYKKE (vetäen poveltaan lupaus-paperin ja repien sen kappaleiksi). Tässä lupauksenne. Minä en pidä itselläni mitään, joka todistaisi teitä vastaan. INGER-ROUVA. Mitä teette? NILS LYKKE. Minä puollan tästä hetkestä teitä. Jos olen rikkonut teitä vastaan, – niin, kautta taivaan, koetan sovittaa rikokseni. Mutta ulos '''täytyy''' minun nyt päästä, vaikka raivata tie miekallani! – Elina, – sano äidillesi kaikki! – Ja te, Inger-rouva, olkoon tilimme unohdettu. Olkaa jalomielinen ja – vaiti! Uskokaa minua: te olette minulle kiitollinen ennenkuin päivä nousee. (Kiiruhtaa ulos oikealle.) INGER-ROUVA (katsoo korskeana hänen jälkeensä). Kas niin! Ymmärrän hänet! (Kääntyy ''Elinan'' puoleen.) Nils Lykke –? No –? ELINA. Hän kolkutti oveeni ja asetti tämän sormuksen sormeeni. INGER-ROUVA. Ja rakastaa sinua koko sydämestään? ELINA. Niin hän sanoi, ja minä uskon häntä. INGER-ROUVA. Kauniisti tehty, Elina! Hahaa, herra ritarini, nyt tulee '''minun''' vuoroni! ELINA. Äiti – te olette niin omituinen. Oi, minä tiedän sen kyllä, – minun tyly käytökseni vihastutti teidät. INGER-ROUVA. Ei suinkaan, Elina! Sinä olet kuuliainen tytär. Laskit hänet sisään; kuuntelit hänen koreita sanojaan. Käsitän hyvin, mikä ponnistus se sinulle oli; sillä tunnenhan vihasi – ELINA. Mutta! äitini –! INGER-ROUVA. Hiljaa! Meidän aikeemme sopivat yhteen. Miten sinä teitkään, älykäs lapseni? Minä näin rakkauden oikein loistavan hänestä! Pidä häntä nyt kiinni! Vedä yhä tiukemmalle ansaan; ja sitten –. Ah, Elina, jos voisimme raastaa hänen rinnastaan tuon valapaton sydämen. ELINA. Voi minua – mitä sanotte! INGER-ROUVA. Älä anna luontosi lannistua. Kuule, minulla on sana, joka pitää pystyssä sinut. Tiedä siis. – (Kuunnellen.) Nyt he taistelevat portin takana. Kärsivällisyyttä! Kohta hän tulee. (Kääntyy jälleen ''Elinan'' puoleen.) Tiedä siis: Nils Lykke oli se mies, joka saattoi sisaresi hautaan. ELINA (huutaen). Lucia! INGER-ROUVA. Hän se oli, niin totta kuin meillä on kostaja! ELINA. Taivas minua nyt auttakoon! INGER-ROUVA (kauhistuneena). Elina –? ELINA. Olen hänen kihlattunsa Jumalan edessä. INGER-ROUVA. Onneton lapsi – mitä olet tehnyt! ELINA (samein äänin). Rikkonut sydämeni rauhan. – Hyvää yötä, äiti! (Poistuu vasemmalle.) INGER-ROUVA. Hahahaa! Alas luisuu Inger Gyldenlöven suku! Se oli viimeinen tyttäreni. Miksi en voinut olla puhumatta? Jos hän ei olisi mitään tiennyt, olisi hän ehkä tullut onnelliseksi, – tavallansa. Sen piti käydä niin! On '''kirjoitettu''' tuolla tähdissä, että minun on taitettava yksi vihreä oksa toisensa jälkeen, kunnes koko puu on paljas ja lehdetön. Antaa mennä; menköön! Nyt saan takaisin poikani. Muita, tyttäriäni, en tahdo muistella. Tilille? Käydä tilille? – Ah, se on viimeisenä päivänä vasta. – On pitkä aika ennenkuin se tulee. NILS STENINPOIKA (huutaa ulkona oikealla) Hei, – murtakaa portti! INGER-ROUVA. Kreivi Sturen ääni –! NILS STENINPOIKA (aseettomana ja revityin vaattein syöksyy sisään ja huutaa epätoivosta nauraen). Terveeksi jälleen, Inger Gyldenlöve! INGER-ROUVA. Minkä menetitte? NILS STENINPOIKA. Valtakuntani ja henkeni! INGER-ROUVA. Ja talonpojat? Sotilaani, – mihin ne jätitte? NILS STENINPOIKA. Osan näette pitkin maantietä. Kuka muut otti, en voi teille sanoa. OLAF SKAKTAVL (ulkoa oikealta). Kreivi Sture! Missä olette? NILS STENINPOIKA. Täällä, täällä! OLAF SKAKTAVL (tulee sisään, oikea käsi kääreessä). INGER-ROUVA. Oi, Olaf Skaktavl –? OLAF SKAKTAVL. Oli mahdotonta päästä läpi väijytyksen. INGER-ROUVA. Olette haavoittunut, näen. OLAF SKAKTAVL. Oh, yksi sormi vähemmän, siinä kaikki. NILS STENINPOIKA. Missä ovat ruotsalaiset? OLAF SKAKTAVL. Kintereillämme. Murtavat porttia – NILS STENINPOIKA. Oo, Jeesus! Mutta ei, ei! Minä en '''voi''', – minä en tahdo kuolla! OLAF SKAKTAVL. Jokin piilopaikka, Inger-rouva! Emmekö voi kätkeä häntä tänne jonnekin? INGER-ROUVA. Mutta jos he tutkivat talon? NILS STENINPOIKA. Niin, niin, he löytävät minut! Ja minut laahataan vankeuteen, tai hirtetään –! Oi, ei, Inger Gyldenlöve, – sen minä varmaan tiedän, – sitä te ette anna tehdä! OLAF SKAKTAVL (kuunnellen). Lukko murtui –! INGER-ROUVA. Mieslauma ryntää porttikäytävään! NILS STENINPOIKA. Ja jättää elämä nyt! Nyt, kun sen vasta piti alkaa! Nyt, kun juuri sain tietää, että minulla on jotakin, jonka vuoksi elää! Ei, ei, ei! – Älkää luulko, että olen pelkuri, Inger Gyldenlöve! Kun saisin vain sen verran elon päiviä, että – INGER-ROUVA. Ovat jo alhaalla linnantuvassa. (Vaativasti ''Olaf Skaktovlille''.) Hänet '''täytyy''' pelastaa – maksoi, mitä maksoi! NILS STENINPOIKA (tarttuu ''Inger-rouvan'' käteen) Oi, sen minä tiesin; – te olette ylevä ja hyvä! OLAF SKAKTAVL. Mutta miten? Kun emme voi piiloittaa häntä – NILS STENINPOIKA. Ah, minä tiedän; minä tiedän! Salaisuus –! INGER-ROUVA. Salaisuus? NILS STENINPOIKA. Niin; teidän ja minun! INGER-ROUVA. Kristus, – tiedättekö te sen? NILS STENINPOIKA. Kaikki. Ja nyt, kun on henki kysymyksessä –. Missä on ritari Nils Lykke? INGER-ROUVA. Paennut. NILS STENINPOIKA. Paennut! Jumala minua auttakoon; sillä ainoastaan ritari voi kieleni päästää. – Mutta henki on kalliimpi kuin lupaukset! Kun ruotsalaisten päällikkö tulee – INGER-ROUVA. Mitä silloin? Mitä aiotte? NILS STENINPOIKA. Ostaa henkeni ja vapauteni; – paljastaa hänelle kaikki. INGER-ROUVA. Oi, ei, ei! Säälikää! NILS STENINPOIKA. Eihän ole muuta pelastusta. Kun kerron hänelle, mitä nyt tiedän – INGER-ROUVA (katsoen häneen järkytystään hilliten). Niin olette pelastettu? NILS STENINPOIKA. Niin juuri. Nils Lykke puhuu hyväkseni. Uskokaa, se on viimeinen keino. INGER-ROUVA (selviten ja päättävästi). Viimeinen keino? Olette oikeassa, – viimeistä täytyy aina vielä koettaa. (Osoittaa vasemmalle.) Kas tuonne voitte kätkeytyä siksi aikaa. NILS STENINPOIKA (hiljaa). Uskokaa minua, – ette koskaan kadu tekoanne. INGER-ROUVA (puolittain itsekseen). Jumala suokoon, että sananne olisi totta! NILS STENINPOIKA (menee nopeasti ulos takimmaisesta ovesta vasemmalle). OLAF SKAKTAVL (aikoo seurata häntä, mutta ''Inger-rouva'' pidättää). INGER-ROUVA. Ymmärsittekö, mitä hän tarkoitti? OLAF SKAKTAVL. Se kurja! Hän ilmaisee teidän salaisuutenne, tahtoo uhrata teidän poikanne pelastaakseen itsensä. INGER-ROUVA. Kun on henki kysymyksessä, sanoi hän, niin täytyy koettaa viimeistä keinoa. – Hyvä, Olaf Skaktavl, tapahtukoon niinkuin hän sanoi. OLAF SKAKTAVL. Mitä tarkoitatte? INGER-ROUVA. Henki hengestä! Toisen heistä täytyy tuhoutua. OLAF SKAKTAVL. Ah, – Te tahdotte –? INGER-ROUVA. Jos ei tuon suuta tuolla tuketa ennenkuin hän pääsee ruotsalaisen päällikön puheille, niin kadotan poikani, jos hänet sitävastoin raivataan tieltä, niin saan aikanani vaatia kaikki hänen oikeutensa oman lapseni hyväksi. Silloin saatte nähdä, että vielä on malmia Inger Ottiksentyttäressä. Luottakaa siihen, – kauan teidän ei tarvitse odottaa enää kostoa, jota kaksikymmentä vuotta olette janonnut. – Kuuletteko, he tulevat ylös portaita! – Olaf Skaktavl! Teistä riippuu, olenko huomenna lapseton nainen vai – OLAF SKAKTAVL. Käyköön niin! Vielä on minulla yksi luja koura tallella. (Ojentaa hänelle kätensä.) Inger Gyldenlöve, minun tähteni ei nimenne kuole sukupuuttoon. (Poistuu vasemmalle ''Nils Stenssonin'' luo.) INGER-ROUVA (kalpeana ja vavahtaen). Uskallanko tosiaan sen –? (Huoneesta kuuluu melua, hän rientää huudahtaen ovea kohti.) Ei, ei, – se ei saa tapahtua! (Sisältä kuuluu raskas putoamisen jysäys; hän sulkee korvansa kaksin käsin ja rientää epätoivoisin katsein poikki lattian. Hetken päästä ottaa hän varovasti kätensä korviltaan, kuuntelee jälleen ja sanoo hiljaa.) Nyt se meni! Kaikki tuolla on hiljaista. – Sinä näit sen, Jumala, että minä epäröin! Mutta Olaf Skaktavl oli liian nopeakätinen. OLAF SKAKTAVL (tulee vaitiollen saliin). INGER-ROUVA (lyhyen ajan jälkeen katsomatta häneen). Onko se tehty? OLAF SKAKTAVL. Hänestä saatte olla huoletta; – hän ei anna ilmi ketään. INGER-ROUVA (kuin äsken). Hän on siis vaiti? OLAF SKAKTAVL. Kuusi tuumaa rautaa rinnassa. Kaasin hänet vasemmalla kädelläni. INGER-ROUVA. – Niin, niin, oikea olisi ollutkin siihen liian hyvä. OLAF SKAKTAVL. '''Se''' on teidän asianne; – ajatus lähti teistä! Ja nyt Ruotsiin! Rauha teille, siksi aikaa! Kun ensi kerran tapaamme Östråtissa, alan minä itse työni. (Poistuu takimmaisesta ovesta oikealle.) INGER-ROUVA. Käsissäni verta. Siihen piti sen siis mennä. – Hän alkaa olla kalliisti ostettu. (Kamaripalvelija ''Björn'' tulee sisään, seurassaan muutamia ruotsalaisia huoveja, ensimäisestä ovesta oikealta.) ERÄS HUOVEISTA. Anteeksi; – jos olette linnanrouva – INGER-ROUVA. Kreivi Stureako etsitte? HUOVI. Häntä. INGER-ROUVA. Ette ole siinä tapauksessa harhateillä. Kreivi on hakenut suojaa luotani. HUOVI. Suojaa? Anteeksi, jalosyntyinen rouva, mutta sitä ette voi hänelle antaa, sillä – INGER-ROUVA. Mitä sanotte, on kreivi itsekin käsittänyt, ja siksi hän on – menkää, katsokaa itse – siksi hän on surmannut itsensä. HUOVI. Surmannut itsensä? INGER-ROUVA. Katsokaa itse, kuten sanoin. Tuolta huoneesta löydätte ruumiin. Ja koska hän nyt jo on joutunut toisen tuomarin eteen, niin pyydän, että hänet viedään täältä kaikella sillä kunnialla kuin hänen aatelinen syntyperänsä vaatii. – Björn, sinä tiedät, että minun oma arkkuni on ollut monta vuotta valmiina salakamarissa. (Huoveille.) Siinä pyydän teitä viemään kreivi Sturen ruumiin Ruotsiin. ENSIMÄINEN HUOVI. Käskynne täytetään. (Eräälle toisista.) Juokse sinä ja vie tämä tieto herra Jens Bjelkelle. Hän odottaa muitten ratsumiesten kanssa kauempana maantiellä. Me toiset saamme lähteä tuonne ja – – – ''(Yksi huoveista'' menee ulos oikealle, muut ''Björnin'' kanssa huoneeseen vasemmalle.) INGER-ROUVA (kulkee hetkisen vaiti ja rauhattomana ympäri salia). Ellei kreivi Sture sellaisella kiireellä olisi jättänyt jäähyväisiään maailmalle, olisi hän kuukauden päästä heilunut hirsipuussa tai saanut istua elinikänsä vankeudessa. Olisiko se ollut hänelle tätä parempi kohtalo? Tai hän olisi pelastanut henkensä heittämällä lapseni vihollisteni käsiin. '''Minäkö''' se siis hänet tapoin? Eikö susikin puolusta pentuaan? Kuinka uskaltavat he tuomita minua, jos iskinkin kynteni siihen olentoon, joka aikoi ryöstää minun oman lihani ja vereni? – Se on seikka, jonka '''täytyi''' tapahtua. Jokainen äiti olisi tehnyt niinkuin minä. Mutta ei ole aikaa turhiin aprikoimisiin. Toimia minun pitää. (Asettuu pöydän ääreen vasemmalle.) Minä kirjoitan kaikille ystävilleni kautta maan. Kaikkien heidän täytyy nousta puolustamaan suurta asiaa. Uusi kuningas – valtionhoitaja ensin ja sitten kuningas – – (Alkaa kirjoittaa, mutta keskeyttää ajatuksissaan ja sanoo hiljaa.) Kenenkä valitsevat he vainajan sijaan? – Kuninkaan äiti –? Se on kaunis sana: kuninkaan äiti. Kuninkaan tappaja – mikä eriskummallinen ajatus. Vastakohtia. Toinen, joka ottaa hengen kuninkaalta, ja toinen, – antaa hengen kuninkaalle. (Nousee.) No hyvä, minä annan korvauksen siitä, mitä olen ottanut. – Minun poikani olkoon kuningas! (istuutuu jälleen ja ryhtyy työhön, mutta työntää sen taas syrjään ja nojautuu taaksepäin tuolillaan.) On aina ilkeää, kun talossa on ruumis. Sentähden minun on nyt niin kummallinen olla. (Kääntää nopeasti päätään sivulle, ikäänkuin puhuen jollekulle.) Vai ei, muka? Mistä muusta se sitten johtuisi? (Aprikoiden.) Onko sitten niin suuri ero kaataa vihollinen tai surmata hänet? Knut Alfinpoika oli halkaissut miekallaan monta otsaa, ja kuitenkin oli hänen omansa rauhallinen kuin lapsen. Miksikä minä sitten aina näen tuon – (tekee kädellään liikkeen ikäänkuin iskien jotakuta veitsellä) tuon iskun sydämeen – ja sitten punaisena virtaavan veren? (Hän soittaa ja jatkaa puhettaan penkoen papereitaan.) Tästä lähtien minä en tahdo sellaisia ilkeitä näkyjä. Tahdon tehdä työtä yötä ja päivää. Ja kuukauden kuluttua – yhden kuukauden – tulee minun poikani luokseni – –£ BJÖRN (tulee sisään). Tekö soititte, rouva? INGER-ROUVA (kirjoittaen). Sinun pitää tuoda lisää kynttilöitä. Tästä alkaen minä tahdon paljon valoa huoneisiin. (''Björn'' menee takaisin vasemmalle.) INGER-ROUVA (hetken päästä, nousten kiivaasti). Ei, ei, ei; – minä en voi käyttää kynää tänä yönä! Päätäni polttaa ja Särkee. (Peljästyneenä kuunnellen.) Mikä se on? Oh, ne ruuvaavat arkun kantta kiinni tuolla. Silloin, kun olin lapsi, kertoivat minulle jutun kuolleesta ritari Aagesta, joka kulki kirstu seljässä. – Jos tuonkin päähän pälkähtäisi tulla jonakin yönä kirstu seljässä kiittämään kestityksestä? (Hymyilee hiljaisesti.) Hm, – meillä aikuisilla ei ole enää mitään lapsuususkoistamme. (Kiivaasti.) Mutta sellaiset sadut eivät kuitenkaan sovi! Ne tuovat rauhattomia unia. Kun minun poikani tulee kuninkaaksi, täytyy ne kieltää. (Hän käy pari kertaa edestakaisin; sitten avaa hän ikkunan.) Kuinkahan kauan mahtaa mennä ennenkuin ruumis alkaa mädätä? Kaikki huoneet täytyy tuulettaa. Niinkauan kuin sitä ei ole tehty, on täällä epäterveellinen olla. (''Björn'' tulee sisään tuoden kahta kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin, ja asettaa ne pöydälle.) INGER-ROUVA (joka on jälleen ryhtynyt papereihinsa). Se on oikein. Painakin nyt mieleesi, mitä sinulle sanon. Paljon kynttilöitä pöydälle! – – Mitä ne nyt hommaavat siellä sisällä? BJÖRN. Ne ruuvaavat vielä arkun kantta kiinni. INGER-ROUVA (kirjoittaen). Ruuvaavatko ne sen '''hyvästi'''? BJÖRN. Niin kuin on tarpeen. INGER-ROUVA. Niin, niin, – sinä et saata tietää, kuinka se on tarpeen. Pidä silmällä, että se tehdään huolellisesti. (Menee hänen luokseen käsi täynnä papereita ja sanoo salaperäisesti.) Björn, sinä olet vanha mies, mutta yhden asian painan sydämellesi: Varo kaikkia ihmisiä, – sekä niitä, jotka '''ovat''' kuolleita, että niitä, joiden '''täytyy''' kuolla. – Mene nyt sinne – mene, ja katso, että ne ruuvaavat kannen hyvin kiinni. BJÖRN (hiljaa, päätään pudistaen). En ymmärrä, mikä hänellä on. (Menee jälleen huoneeseen vasemmalle.) INGER-ROUVA (ryhtyy sinetöimään erästä kirjettä, mutta heittää sen vielä puolitekoisena kädestään, kulkee hetken edestakaisin; sitten sanoo hän kiivaasti). Jos minä olisin pelkuri, niin ilmoisna ikänä en olisi tätä tehnyt! Jos olisin pelkuri, niin olisin minä huutanut itselleni: seis! niin kauan kun vielä hiukankin toivot sielullesi autuutta! (Hänen silmänsä osuvat Sten Sturen kuvaan; hän karttaa näkyä ja sanoo hiljaa.) Tuossa hän ilmielävänä hymyilee minulle! Hyi! (Kääntää kuvan seinään päin, siihen katsomatta.) Miksi sinä nauroit? Senkö tähden, että tein pahoin pojallesi? Mutta se toinen, – eikö hänkin ole sinun poikasi? Ja hän on samalla minun, huomaa se! (Katsoo varkain pitkin kuvariviä.) Niin hurjina kuin tänä yönä en ole vielä koskaan heitä nähnyt. He seuraavat silmillään minua, minne menenkin. (Polkee jalkaansa permantoon.) Mutta minä en tahdo sitä! Minä tahdon rauhaa talossani! (Alkaa kääntää kaikkia kuvia seinään päin.) Niin, vaikkapa olisit itse pyhä Neitsyt Maaria – –. Luuletko sinä, että siihen '''nyt''' on aikaa? Miksi sinä et koskaan kuullut rukouksiani, vaikka minä niin palavasti pyysin takaisin lastani? Miksi? Siksi, että Wittenbergin munkki on oikeassa: ei ole välittäjää ihmisten ja Jumalan välillä! (Hengittää raskaasti ja jatkaa yhä kiihtyvällä hurjuudella.) On sangen hyvä, että olen nyt siitä selvillä. Kukaan ei nähnyt, mitä tuolla tapahtui. Ei ole ketään, joka todistaa minua vastaan. (Levittää yhtäkkiä kätensä ja kuiskaa.) Minun poikani! Rakastettu lapseni! Tule luokseni! Tässä minä olen! – Hst! Sanonpa sinulle jotain. Minä olen vihattu tuolla ylhäällä, tähtien takana, – siksi, että synnytin sinut maailmaan. Minut oli määrätty kantamaan Herran Jumalan lippua maassa. Mutta minä kuljin omaa tietäni. Siksi minun on täytynyt kärsiä niin paljon ja kauan. BJÖRN (tulee huoneesta vasemmalta). Rouva, minun täytyy ilmoittaa – – – hyvä Jumala, – – mitä tämä on? INGER-ROUVA (on noussut ritarisalin pääistuimelle, joka on seinämällä oikealla). Vaiti; hiljaa! Minä olen kuninkaan äiti. He ovat valinneet minun poikani kuninkaaksi. Otti kovalle, ennenkuin niin pitkälle päästiin; – sillä itse mahtavinta vastaan sain minä taistella. NILS LYKKE (tulee hengästyneenä sisään oikealta). Hän on pelastettu! Sain Jens Bjelkeltä lupauksen. Inger-rouva, – tietkää, että – – INGER-ROUVA. Hiljaa, sanon minä! Katsokaa, mikä ihmistungos. (Kuolinvirsi kuuluu huoneesta vasemmalta.) Nyt tulee kruunaussaatto. Mikä kansan paljous! Kaikki kumartuvat kuninkaan äidin edessä. Niin, niin; hän onkin taistellut poikansa puolesta, – niin, että sai siitä veriset kädet. – Missä ovat tyttäreni? En näe heitä. NILS LYKKE. Kristuksen pyhä veri – mitä täällä on tapahtunut? INGER-ROUVA. Tyttäreni; – minun kauniit tyttäreni! Minulla ei ole yhtään tytärtä enää. Minulla oli vielä yksi, ja hänet kadotin, kun hän aikoi morsiusvuoteeseen. (Kuiskaten.) Lucia oli jo siinä, ruumiina. Ei ollut tilaa kahdelle. NILS LYKKE. Oih, niin on siis käynyt! Herran kosto on minua kohdannut. INGER-ROUVA. Näettekö hänet? Katsokaa! Tuolla on kuningas. Hän on Inger Gyldenlöven poika! Minä tunnen hänet kruunusta ja Sten Sturen sormuksesta, joka hänellä on povella. – Kuulkaa, kuinka riemu raikuu. Hän lähenee! Kohta saan sulkea hänet syliini! Ha, ha, kuka voittaa, Jumala vai minä? (Huovit kantavat sisään ruumisarkkua.) INGER-ROUVA (puristaa päätänsä ja huutaa). Ruumis! (Kuiskaten.) Hyi; se on ilkeää unta! (Vaipuu istuimellaan kumaraan.) JENS BJELKE (joka on tullut sisään oikealta, pysähtyy ja huutaa hämmästyneenä). Kuollut! Kumminkin siis – ERÄS HUOVEISTA. Itse hän – JENS BJELKE (vilkaisten ''Nils Lykkeen''). Hän itse – NILS LYKKE. Hst! INGER-ROUVA (heikosti ja ympäri päänsä miettien) Niin, oikein; – nyt minä sen muistan. JENS BJELKE (huoveille). Laskekaa ruumis maahan. Se ei ole kreivi Sture. ERÄS HUOVEISTA. Anteeksi, herra ritari; – mutta tämä sormus, joka hänellä oli kaulassa – NILS LYKKE (tarttuu häntä käsivarteen). Ole vaiti, sinä! INGER-ROUVA (ponnahtaa ylös). Sormus? Sormus? (Rientää ja tempaa sen käteensä) Sten Sturen sormus. (Huutaen.) Oo, Jeesus Kristus – minun poikani. (Heittäytyy ruumisarkulle.) HUOVIT. Hänen poikansa? JENS BJELKE (samall’aikaa). Inger Gyldenlöven poika? NILS LYKKE Niin se on. JENS BJELKE. Mutta miksi te ette minulle sanonut – –? BJÖRN (joka koettaa nostaa ''Inger-rouvaa'' ylös). Auttakaa, auttakaa! Inger-rouva, – mitä te tahdotte? INGER-ROUVA (heikolla äänellä, kohottautuen puolittain). Mitä tahdon –? Arkku lisää. Hauta lapseni luona – – – (Hän vaipuu jälleen voimattomana ruumisarkulle. ''Nils Lykke'' poistuu kiireesti oikealle. Muut läsnäolijat ovat kaikki tyrmistyksissään.) [[Luokka:Inger, Östråtin rouva]] 3033 5266 2006-08-31T20:10:51Z Nysalor 5 Listaus '''Joel Lehtonen''' (1881–1934) == Suomennokset == * Ibsen, Henrik: ''[[Inger, Östråtin rouva]]'' [[Luokka:Joel Lehtonen]] 3034 5267 2006-08-31T20:11:02Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Henrik Ibsen]] [[Luokka:Joel Lehtonen]] [[Luokka:Näytelmät]] 3035 5268 2006-08-31T20:11:08Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Lehtonen, Joel]] [[Luokka:Suomentajat|Lehtonen, Joel]] 3036 5925 2006-09-24T15:21:41Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Helgelannin sankarit. |alaotsikko=Näytelmä neljässä näytöksessä. |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} == Jäsenet: == : ÖRNULF VUONOILTA, piirikunnan vanhin Islannista. : SIGURD VÄKEVÄ, meri-ruhtinas. : GUNNAR HERSE, rikas talonpoika Helgelannissa. : THOROLF, Örnulf’in nuorin poika. : DAGNY, Örnulf’in tytär. : HJÖRDIS, Örnulf’in kasvate. : KÅRE, talonpoika, helgelantilaiaen. : EGIL, Gunnar’in poika, neljävuotias. : ÖRNULF’in kuusi vanhempaa poikaa. : ÖRNULF’in ja SIGURD’in miehiä. : VIERAITA, talonmiehiä, naisia, henkipattoja j. n. e. ''Tapaus Eerikki Verikirveen aikana Gunnarin talossa ja sen läheisyydessä, Helgelannissa Pohjois-Norjassa.'' == Näytökset == * [[Helgelannin sankarit: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] * [[Helgelannin sankarit: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Helgelannin sankarit: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] * [[Helgelannin sankarit: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] '''Lähde:''' Ibsen, Henrik 1878: ''[http://www.gutenberg.org/etext/17651 Helgelannin sankarit: näytelmä neljässä näytöksessä]''. Suomentanut [[C. Edv. Törmänen]]. A. W. Lindgren, Hämeenlinna. [[Luokka:Helgelannin sankarit| ]] 3037 5270 2006-08-31T20:11:23Z Nysalor 5 Ensimmäinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Helgelannin sankarit]] |seuraava=[[Helgelannin sankarit: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimmäinen näytös. |alaotsikko=[[Helgelannin sankarit]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (''Korkea rantamaa, joka jyrkkänä äyräänä perältä sattuu mereen. Vasemmalla maja, oikealla tuntureita ja havumetsää. Kahden sotalaivan mastot näkyvät lahdella; kaukaa oikealta luotoja sekä korkeita saaria; meri rauhattomana aaltoilee; on talvi, myrsky- ja kova pyry-ilma.'') (SIGURD ''tulee alhaalla, rannalta laivoistaan, puettuna valkoiseen mekkoon hopea-vöineen, siniseen kappaan, kapeat metallivanteet säärien ympärillä, karvaiset kengät, teräs-lakki, sivulla lyhyt miekka''. ÖRNULF ''näyttäikse samassa ylhäällä tunturien välissä, puettu tummaan lammasnahkaiseen takkiin, rinta-verhoon ja rauta-säärystimiin, sekä karvaisiin kenkiin, hartioilla ruskea sarka-kaapu, jonka päänpeite on vedetty teräs-lakin ylitse, jotta osa kasvoista peittyy. Hänellä on uljas sankarin vartalo, pitkä valkoinen parta; hän on vanha, selkä vähän köykistynyt; aseina hänellä on ympyriäinen kilpi, miekka ja keihäs''). SIGURD (''astuu ensin esiin, katselee ympärilleen, huomaa majan, kiirehtii sen ovelle, jota koettaa auki murtaa''). ÖRNULF (''huomaa sen tuntureilta, hämmästyy nähdessään Sigurdin, näkyy tuntevan hänet, astuu alas, huutaa''): Väisty, rosvo! SIGURD (''kääntyy, kädellään pitäen kiini miekan kahvasta''). Nyt ensikerran elossani, jos niin tekisin! ÖRNULF. Sinun pitää, täytyy! Minä tarvitsen tuon majan yö-suojaksi vilustuneille miehilleni. SIGURD. Ja minä uupuneelle vaimolle. ÖRNULF. Minun mieheni ovat arvoisammat, kuin sinun vaimosi. SIGURD. Siis ovat Helgelannin metsä-rosvot erinomaisessa arvossa! ÖRNULF (''Keihästään kohottaen''). Tuon sanan saat sinä kalliisti maksaa. SIGURD (''miekkansa vetäen''). Nyt, ukko, käy sun huonosti! (''Örnulf hyökkää Sigurdia vastaan, Sigurd puolustaikse''). (DAGNY ''ja Sigurdin miehiä rannasta''; ÖRNULF’IN KUUSI POIKAA ''tuntureilta, oikealta''). DAGNY (''vähän edellä, puettu punaiseen hameesen, siniseen kaapuun ja pääpeitteesen, huutaa''): Tänne kaikki Sigurd’in miehet! Isäntäni ottelee oudon kanssa! ÖRNULF’IN POJAT. Ukon avuksi! (''astuvat alas''). SIGURD (''miehilleen''). Olkaa alallanne; kyllä tulen yksinäni toimeen. ÖRNULF (''pojilleen''). Antakaa mun taistella rauhassa! (''ahdistaa Sigurdia''). Vertasi mä tahdon nähdä! SIGURD. Näet ensin omasi! (''haavoittaa häntä käsivarteen, jolta keihäs putoo''). ÖRNULF. Sepä sankari-lyönti, retkeillä! : Miehekkäästi miekkaas : Käytät, kunnokkaasti; : Sigurd väkevänkin : Häpeään saat asti! SIGURD (''hymyillen''). Siis on häpeä hänelle kunniaksi. ÖRNULF’IN POJAT (''hämmästyksellä''). Sigurd! Sigurd väkevä! ÖRNULF. Mutta terävämmin sattui lyöntis sinä yönä, jona multa tyttäreni Dagnyn ryöstit (''heittää pään-peitteen niskoilleen''). SIGURD MIEHINEEN. Örnulf vuonoilta! DAGNY (''iloisesti, vaan kuitenkin vähän levottomasti''). Isäni ja veljeni! SIGURD. Astu taakseni. ÖRNULF. Tarpeetonta (''läheten Sigurdia''). Minä tunsin sinut heti, kun sun näin, senvuoksi aloinkin taistelun; koettaa tahdoin, oliko perää huhussa, joka kertoi sinun olevan uljahimman sankarin Norjan-maassa. No, nyt rauha ja sopu välillämme olkoon! SIGURD. Paras olisi, jos niin olla voisi. ÖRNULF. Tuossa käteni! Sinä olet uljas urho; niin jykeviä lyöntejä ei vielä kukaan ole Örnulf-vanhuksen kanssa vaihtanut. SIGURD (''puristaa hänen tarjottua kättään''). Olkoon se viimeinen miekan-lyönti meidän välillä. Ja nyt tuomitse itse asia, joka välillämme riidassa ollut on, tyydytkö näihin ehtoihin? ÖRNULF. Tyydyn, ja pian kiista päätetään. (''toisille'') Niin tietäkää siis kaikki, mistä kysymys on. – Viisi talvea sitten oli Sigurd ja Gunnar Herse viikinki-retkillään Islannissa, ja oli heillä olopaikkansa lähellä minun taloani. Silloin ryösti Gunnar kasvate-tyttäreni Hjördis’in; vaan sinä, Sigurd, otit oman lapseni, Dagny’n, ja purjehdit pois hänen kanssaan. Siitä ryöstöstä tuomitsen sinun maksamaan sakkoa kolmesataa hopeassa, ja sillä olkoon paha työsi sovitettu. SIGURD. Helpot ovat ehtosi; mainitut kolmesataa suoritan, lisäten niihin vielä silkkikaapun; se on lahja Englannin Aedhelstan-kuninkaalta ja niin hyvä, kuin Islannissa koskaan käytetty on. DAGNY. Oikein, uljas isäntäni; vasta nyt on mieleni rauhainen! (''puristaa isänsä ja veljensä kättä, puhuttelee heitä hiljaa'') ÖRNULF. On siis sovinto välillämme voimassa, ja pidettäköön Dagny aivan samassa kunniassa, kuin olisi hän laillinen vaimosi sukulaistensa suostumuksesta. SIGURD. Ja minuun saatat nyt luottaa, niinkuin omaan sukuusi ainakin! ÖRNULF. Varmaan luulen saattavanikin, ja heti panen hyvyytesi mua kohtaan koetukselle. SIGURD. Valmis olen, milloin tahdot; sano suoraan, – mitä vaadit? ÖRNULF. Apuasi työllä ja neuvolla. Tänne olen tullut etsimään Gunnar Herseä, vaatimaan häneltä sakkoa Hjördis’in ryöstöstä. SIGURD (''hämillään''). Gunnar’ia! DAGNY (''samoin''). Ja Hjördis’iä, – mistä ne löytää? ÖRNULF. Kotoaan Gunnarin talosta, luulisinma. SIGURD. Ja se on – –? ÖRNULF. Muutaman nuolen-lennon päässä tästä; etkö sitä tiennyt? SIGURD (''voitetulla liikutuksella''). En todentotta! Aivan vähän olen kuullut Gunnarista siitä saakka, kuin viimeksi yhdessä Islannista purjehdimme. Ylt’ympäri olen vaeltanut viikinki-retkillä, palvellut useata ulkomaan kuningasta; Gunnar on vain kotonaan viihtynyt. Tälle rannikolle minut ajoi myrsky tänään, päivän koittaissa; että Gunnar’in koti-talo oli täällä pohjan puolessa, sen tiesin kyllä, mutta – – – DAGNY (''Örnulf’ille''). Ja ''senkö'' asian vuoksi lähdit kotoasi? ÖRNULF. Sen. (''Sigurd’ille'') Meidän tapaamisemme oli vaikutus voimallisten ylhäältä tuolla; se oli heidän tahtonsa. Jos aikomukseni olisi ollut etsiä sinua, en olisi osannut aavistaakkaan, mistä sinut löytäisin. SIGPED (''ajattelevasti''). Totta sekin! – Mutta tuota Gunnar’in asiaa, sanoppas, Örnulf, ai’otko ajaa sitä kaikella voimallasi, sekä hyvällä että pahalla? ÖRNULF. Niin mun ''täytyy''. Kuuleppas, Sigurd, mitä sanon. Kesällä olin käräjillä, siellä oli monta kunnon miestä koossa. Kun käräjät olivat päättyneet, istuin minä juoma-pöytään, kihlakuntani miehien seuraan; siinä tuli nais-ryöstö puheeksi; monta pilkkaa sain niellä, kun olin antanut tuon loukkauksen niin kauvan olla kostamatta. Minä suutuin, vannoin lähteä Norjaan, etsimään Gunnar’ia, vaatimaan häneltä sakkoa tai kostamaan hänelle ilkityötään; vannoin, ett’en ennen palaisi Islantiin, kuin olisin asiani täydellisesti toimittanut. SIGURD. Niin, niin! Kun siten on laita, käsitän kyllä, että on asia ajettava loppuun saakka ja kovuudella, jos tarve vaatii. ÖRNULF. Niin on; kohtuuton en sentään ole, ja Gunnar on, kuten kuullut olen, kunnon mies. Iloinen olen myöskin retkestäni tänne; aikani alkoi vihdoin käydä pitkäksi; sikäläisten sinertävien vesien vaiheilla olen vanhentunut ja harmaaksi käynyt; mielessäni syttyi halu vielä kerran liikkumaan niiden aalloilla, ennenkuin ma –; no niin, – Bergthora, vaimoni armas, kuoli jo aikoja sitten, vanhimmat poikani ovat retkeilleet joka kesä viikinki-matkoillaan, ja kun Thorolf varttui – – DAGNY (''iloisesti''). Onko Thorolf täällä? Missä hän on? ÖRNULF. Laivalla tuolla (''viittaa perälle, oikealle''). Siellä saat nähdä poikasen; suureksi, vahvaksi ja pulskaksi on hän tullut siitä, kun sinä kotoa lähdit. Siitä pojasta kasvaa kelpo sankari, Sigurd; hänestä tulee sinun vertaisesi. DAGNY (''hymyillen''). Vielä ovat olot, näen, muinoisten mukaiset; yhä oli Thorolf sydäntäsi lähinnä. ÖRNULF. Hän on nuorin ja äitinsä kuvainen, siinä syy. SIGURD. Mutta sanoppas, – asiaasi Gunnar Herse’n luona, ai’otko sitä jo tänään – –? ÖRNULF. Mielemmin tänään, kuin huomenna. Kohtuulliseen sakkoon tyydyn; jos Gunnar nämät ehdot hylkää, varokoon seurauksia. (KÅRE TALONPOIKA ''kiireesti oikealta, puettuna harmaasen sarka-mekkoon, leveälierinen huopa-hattu päässä; kädessä seipäästä murrettu sauva''). KÅRE. Hyvä kohtaama, retkeiliät! ÖRNULF. Harvoin meikäläisten kohtaamisesta hyvää toivotaan. KÅRE. Jos olette rehellisiä, niin luvatkaa minulle rauhaa ja suojelusta nyt; Gunnar Herse’n väki vainoo henkeäni! ÖRNULF. Gunnar Herse’n! SIGURD. Sinä olet varmaankin tehnyt hälle vahinkoa, vääryyttä. KÅRE. Oikein olen minä tehnyt, oikeuttani suojellut. Gunnar’in ja minun karjani kävi samalla laitumella tuolla saarella, aivan lähellä mannermaata, hänen väkensä vei parhaat härkäni, ja yksi hänen miehistään haukkui mua orjaksi; minä tartuin aseihin ja kaadoin hänet. ÖRNULF. Sehän oli laillista, se. KÅRE. Vaan tänä aamuna hänen väkensä hyökkäsi päälleni; onneksi huomasin minä sen ajoissa ja pääsin pakoon; mutta kuitenkin on henkeni vaarassa; sillä he etsivät minua yhä. SIGURD. Sua en uskoa voi! Ennen muinoin tunsin Gunnar’in yhtä hyvin, kuin oman itseni, ja tiedän: Gunnar ei koskaan rauhan miehelle vääryyttä tehnyt. KÅRE. Gunnar’illa ei olekkaan vähintäkään syytä tähän rikokseen, hän on ollut etelässä, matkoillaan; ei, mutta Hjördis, hänen vaimonsa – – – DAGNY. Hjördis! ÖRNULF (''mutisten.'') Niin, niin, se olisi juuri Hjördis’in mukaista! KÅRE. Gunnar’ille tarjosin minä sakkoa murhaamastani orjasta, ja hän oli siihen tyytyväinen, mutta samassa saapui Hjördis, kiihoitti miestään pilkkalauseilla ja esti sovintomme; sitte matkusti Gunnar etelä-puolelle, ja tän’ aamuna – – – SIGURD (''katsellen vasemmalle''). Tuolta tulee matkustavaisia pohjan-puolelta, onhan se – – –? KÅRE. Gunnar Herse! ÖRNULF. Ole huoletta sinä vain, minä luulen voivani hieroa sovintoa teidän välillänne. (GUNNAR HERSE ''ja'' MUUTAMIA MIEHIÄ ''tulee vasemmalta. Gunnar on puettu koti-vaatteisin, ruskeaan mekkoon, metallivaanteet säärien ympärillä, leveään hattuun; aseena on hänellä ainoastaan pieni kirves''). GUNNAR (''seisahtaa kummastellen ja epäillen, nähdessään edelliset''). Örnulf vuonoilta! Todellakin – –! ÖRNULF. Sama mies. GUNNAR (''läheten''). No, siis tervetultuasi tiluksilleni, jos rauhan-tuumissa tulet. ÖRNULF. Jos on sinun tahtosi niinkuin minunkin, ei mitään rauhattomuutta kysymykseen tule. SIGURD (''läheten''). Hyvä kohtaama, Gunnar! GUNNAR (''iloisesti''). Sigurd – kasvin-veikko! (''puristaa hänen kättään''). Niin, kun sinä olet Örnulf’in seurassa, on hän rauhan mies, siitä olen varma; (''Örnulf’ille''). Anna mulle kätesi, vanhus! Helppo on mun arvata asiasi täällä pohjan puolella; se koskee kasvatus-tytärtäsi, Hjördis’iä. ÖRNULF. Niinkuin sanot; suuresti loukkasit sinä minua, kun ilman suostumustani veit hänet muassasi Islannista. GUNNAR. Oikea ja kohtuullinen on tulosi tänne; nuoruuden-töistä saa vanhuus vastata. Kauvan olen jo, Örnulf, odottanutkin sua tuon asian tähden, ja jos sakko sen voi suorittaa, on sovintomme aivan helppo. SIGURD. Niin ajattelen minäkin. Örnulf on kohtuullinen. GUNNAR (''innolla''). Kohtuullinen sun pitääkin olla, vanhus; jos hänen todellisen arvonsa mukaan minua sakottaisit, ei koko omaisuuteni likimainkaan riittäisi! ÖRNULF. Minä seuraan lakia ja tapojamme, ole varma siitä. Mutta asiasta toiseen (''osoittaen Kåre’en''). näetkö tuota miestä? GUNNAR. Kåre talonpoika! (''Örnulf’ille''). Sinä tiedät siis meidän vainoavan toisiamme. ÖRNULF. Sinun väkesi on ryöstänyt häneltä karjaa, ryöstöstä on sakko. GUNNAR. Murhasta myöskin; hän murhasi mun orjani. KÅRE. Kun se pilkkasi minua. GUNNAR. Olenhan luvannut suostua sovintoon. KÅRE. Mutta sitä ei myöntänyt Hjördis’in mieli, ja tän’aamuna, kun sinä olit poissa, hyökkäsi hän päälleni ja vainoo nyt henkeäni. GUNNAR (''vihoissaan''). Onko totta mitä sanot; onko Hjördis – –? KÅRE. Totta jok’ainoa sana. ÖRNULF. Siksi pyysi tämä talonpoika minun apuani, ja sen hän saapikin. GUNNAR (''hetkisen mielittyään''). Rehellisesti olet käyttäinyt minua kohtaan, Örnulf; velvollisuuteni on siis seurata sinun tahtoasi. Kuuleppas, Kåre, minä suostun panemaan orjan murhan ja sinun kärsimäsi vääryyden vastakkain, ja siten tehkäämme sovinto. KÅRE (''antaen kätensä Gunnar’ille''). Hyvät ehdot; niihin suostun. ÖRNULF. Siis suot sinä hänelle rauhan ja turvallisuuden omasta ja omaisiesi puolesta? GUNNAR. Rauhan ja turvallisuuden kotonaan ja missä ikinä hän liikkuu. SIGURD (''osoittaen oikealle''). Ken tuo! GUNNAR (''tyytymättömästi''). Hjördis! ÖRNULF. Ja aseellisia miehiä muassa. KÅRE. Hän etsii minua! (HJÖRDIS ''ja joukko'' MIEHIÄ. ''Hjördis on puettu mustaan hameesen, kaapuun ja pään-peitteesen;'' MIEHET ''varustetut miekoilla ja kirveillä, Hjördis’illä on kevyt keihäs kädessä'') HJÖRDIS (''pysähtyy sisäänastuessaan''). Voimakkaan joukon kohtaamme täällä; siltä näyttää! DAGNY (''rientää häntä vastaan''). Terve, terve, Hjördis! HJÖRDIS (''kylmästi''). Kiitos. Kuulinkin jo sinun olevan jossain täällä likellä. (''Lähenee, heittäen terävän silmäyksen läsnä oleviin''). Gunnar ja – Kåre, vihamieheni, – Örnulf poikineen, ja – (''huomatessaan Sigurd’in, voittuu hän melkein huomaamattaan, on vähän aikaa ääneti, malttaa, sanoo''). Kas, tääll’ on monta, jotka tunnen, – vaan en tiedä, ken niistä on suotuisin minua kohtaan. ÖRNULF. Hyvin suotuisat olemme sinulle kaikki. HJÖRDIS. Jos niin on asia, et kieltäne antaa Kåre’a mieheni valtaan. ÖRNULF. Se ei ole tarpeen. GUNNAR. Meidän välillämme on rauha ja sovinto. HJÖRDIS (''tukahdutetulla pilkalla''). Sovinto? No niin, tiedänhän kyllä, että sinä olet älykäs mies, Gunnar! Kåre on tavannut miehukkaita ystäviä, ja minä älyän kyllä, että sinusta oli turvallisinta – – – GUNNAR. Turhaa on kiihoittaa minua pilkka-lauseilla! (''painavasti''). Kåre’lla on rauha ja turvallisuus meidän suhteen! HJÖRDIS (''pakoittaa itseään''). Hyvä kaikki; kun sinä olet luvannut sen hänelle, täytyy lupaus pitääkkin. GUNNAR (''kovaa, mutta tuimuudetta''). Se täytyy – ja se pidetäänkin! ÖRNULF (''Hjördis’ille''). Täällä tehtiin noin puoleksi yksi sovinto lisää, ennenkuin sinä tulit. HJÖRDIS (''terävästi''). Sinun ja Gunnar’in välillä? ÖRNULP (''nyykyttäen päätään''). Se koski sinua. HJÖRDIS. Hyvin kyllä tiedän, mitä se koski; mutta sen sanon sulle, kasvatus-isäni, ei kuuna milloinkaan pidä sanottaman Gunnar Herse’n peljästyneen siitä, että sinä aseellisine miehinesi tulit maahan; jos olisit yksin matkustavaisna taloomme saapunut, olisi riita ollut piankin ratkaistu. GUNNAR. Örnulf poikineen tuli rauhallisissa aikeissa. HJÖRDIS. Saattaa olla, vaan toisen äänen saapi se kansan suussa, ja etpä sinä, Gunnar, itsekkään niin aivan varmasti rauhaan luottanut eilen, lähettäissäsi Egil-poikamme eteläpuoleen, heti kun kuulit Örnulf’in sotalaivoineen olevan vuonossa. SIGURD (''Gunnar’ille''). Oletko lähettänyt poikasi eteläpuoleen? HJÖRDIS. Niin, jotta se olisi turvassa Örnulf’in päällehyökkäyksistä. ÖRNULF. Älä tähtää pilkkaasi sitä seikkaa kohti, Hjördis; mitä Gunnar teki, oli varmaankin viisaan työtä, jos vain sinä särjet sovintomme. HJÖRDIS. Onni elon johtaa. Tapahtukoon mitä tahansa; mutta kernaammin minä kaadun, kuin pelastan henkeni pelkurin sovinnolla. DAGNY. Sigurd maksaa sakkoa eikä ole sen tähden huonompi mies. HJÖRDIS. Sigurd tietänee paraiten itse, mitä hänen kunniaansa kuuluu. SIGURD. Sitä mun ei koskaan tarvis muistella. HJÖRDIS. Sigurd on kuuluisa mies, mutta toki uljaamman työn teki Gunnar; hän tappoi karhun huoneeni edustalla. GUNNAR (''häveliäästi katsahtaen Sigurd’iin''). Niin, no olkoon se asia sillänsä! ÖRNULF. Totta kyllä, se on uljain työ, minkä kukaan Islannin miehistä on tehnyt, ja sen vuoksi – – SIGURD. No, sitä vähemmin häntä voi pelkuriksi mainita. HJÖRDIS. Jos sakkoa maksetaan, niin sakkoa vaaditaankin; Gunnar, muistathan, mitä kerran lupasit! GUNNAR. Sen lupauksen tein ajattelemattomuudessa; vaaditko, että sekin pitää pidettämän? HJÖRDIS. Pidettämän se pitää, jos me molemmat tämän päivän jälkeen ai’omme elää saman katon alla. Tiedä siis, Örnulf, jos kasvate-tyttäresi ryöstöstä sakkoa maksettaman pitää, on sinun myöskin maksaminen sakkoa siitä, että surmasit isäni Jökul’in ja otit hänen tilansa ja omaisuutensa! ÖRNULF. Jökul kaatui rehellisessä kaksintaistelussa; pahemman työn tekivät minulle sinun sukulaisesi, kun lähettivät sinut ventovieraana Islantiin ja saivat minun rupeamaan kasvattajaksi. HJÖRDIS. Kunniaa, etkä suinkaan häpeätä, olet sinä saanut Jökul’in tyttären kasvattamisesta. ÖRNULF. Pelkkää rauhattomuutta ja riitoja on minulla siitä ollut, ei muuta. HJÖRDIS. Pahempi onni voipi kohdata sinua nyt, jos – – – ÖRNULF. Min’en ole tullut tänne torelemaan vaimo-väen kanssa! – Gunnar, kuule viimeinen sanani; suostutko maksamaan sakkoa nais-ryöstöstä? HJÖRDIS (''Gunnar’ille''). Muista, mitä luvannut olet! GUNNAR (''Örnulf’ille''). Kuulethan minun tehneen lupauksen ja se minun pitää – – – ÖRNULF (''suuttuneena''). Kylliksi, Kylliksi! Ei milloinkaan pidä sanottaman minun maksaneen sakkoa rehellisestä surmasta! HJÖRDIS (''voimakkaasti''). Emmekä me pelkää sinua, emmekä omaisiasi! ÖRNULF (''kovalla vihalla''). Ja kellä on oikeus vaatia sakkoa Jökul’in surmasta? Missä ovat hänen sukulaisensa? Niistä ei ole ainoatakaan elossa! Ken on hänen laillinen jälkeisensä? HJÖRDIS. Gunnar minun puolestani! ÖRNULF. Gunnar! Niin, jos sinä olisit kasvatus-isäsi luvalla hänen kanssaan naimisissa, tai jos hän olisi suorittanut sakon ryöstöstään, niin olisi hän Jökul’in laillinen jälkeinen, mutta – – DAGNY (''pelokkaasti rukoillen''). Isä, isä! SIGURD (''äkkiä''). Älkää lausuko enää! ÖRNULF (''matalammalla äänellä''). Se pitää lausuttaman kaikkien kuullen! Ryöstetyllä naisella ei ole laillista puolisoa! GUNNAR (''tuimasti''). Örnulf! HJÖRDIS (''hurjana raivosta''). Pilkattu! Häväisty! (''vapisevalla äänellä''). Tätä – tätä saat vielä katua! ÖRNULF (''jatkaen''). Ryöstettyä naista pitää laki ainoastaan jalkavaimona! Jos tahdot nauttia kunniallisia oikeuksia, pitää sinun – – HJÖRDIS (''pakoittaen itseään''). Ei, Örnulf, minä tiedän paremmin, mikä sopivata on. Jos minua voidaan pitää ainoastaan Gunnar’in jalkavaimona, – hyvä, niin pitää hänen sankaritöillä maineensa kohottaa, – kohottaa niin korkealle, ett’ei nykyinen asemani minua häpeään saata! Ja ole varoillas, Örnulf; tässä eroaa tiemme, mutta aseita varustan minä sinua ja omaisiasi vastaan ja käytän niitä joka tilaisuudessa; turvaton on henkesi, turvattomat jäsenesi, ja samoin jokainen, joka – – (''terävä silmäys Kåre’en''). Kåre talonpoika! No niin, Örnulf puolusti asiaasi, ja me olemme sovussa, mutta minä en toki neuvo sinua aivan heti kotiin tulemaan; surmatulla on monta kostajaa, ja voisi helposti tapahtua, että – niin, minä olen nyt varoittanut, kestä sitte seuraukset. Tule, Gunnar, meidän pitää varustaida. Kuuluisan sankar-työn teit sinä Islannissa, mutta mainiompi työ sun täällä tehdä pitää – muuten – muuten jalkavaimosi saa hävetä sinun tähtesi ja itsensä tähden! GUNNAR. Ole säädyllinen, Hjördis; sopimatonta on noin käyttäidä! DAGNY (''rukoillen''). Jää, kasvin-sisko, – jää tänne; minä puhun isäni kanssa! HJÖRDIS (''kuulematta häntä''). Kotiin, kotiin! En koskaan olisi osannut aavistaakkaan, että minun kurjana jalkavaimona piti elämäni viettää; mutta jos minä vielä kärsin tätä elämää, tätä häpeällistä elämää, jos kärsin sitä päivänkään enää, niin pitää puolisoni tekemän sankar-työn – sankar-työn, joka saa hänet kuuluisammaksi kaikkia muita miehiä! (''oikealle''). GUNNAR (''hilliten ääntään''). Yksi seikka sinun pitää mulle luvata; me puhelemme asioista vielä ennen, kuin lähdet täältä (''menee miehineen oikealle''). (''Raju-ilma on edellisen puheen ajalla tauonnut; puoli-päivän aurinko näyttäikse ympyriäisen punaisen levyn tapaisena taivaanrannalla''). ÖRNULF (''uhaten''). Kalliiksi käy sulle korskeutesi, kasvate-tyttäreni! DAGNY. Isä, isä! Eihän sulla vain lienekkään pahoja mielessä! ÖRNULF. Anna mun olla! Nyt, Sigurd, nyt pitää Gunnar’in suorittaa mulle muutakin kuin sakkoja! SIGURD. Mitä ai’ot tehdä? ÖRNULF. Sitt’en tiedä; mutta kauvas pitää kuuluman, että Örnulf vuonoilta on vieraillut Gunnar Herse’n luona! SIGURD (''tyynellä vakavuudella''). Ehkä kyllä; mutta minä sanon sulle, Örnulf, aseitas ei sun pidä liikuttaa häntä vastaan, niinkauvan kuin minä olen hengissä! ÖRNULF. Eikö! Mutta jos minä tahdon! SIGURD. Ei saa se tapahtua, – vaikkapa tahdotkin. ÖRNULF (''kiivaasti''). Hyvä; liity sinäkin vihamiehiini, minä uskallan kuitenkin käydä teitä kaikkia vastaan! SIGURD. Kuule minua, Örnulf; sitä päivää ei sinun silmäsi näe, jolloin me taistelisimme toisiamme vastaan; rehellisen sovinnonhan olemme tehneet; Dagny on mulle rakkaampi aseita ja kultaa, enkä voisi milloinkaan unhoittaa, että sinä olet hänen lähin sukulaisensa. ÖRNULF. Tuota sulta odotinkin, urhokas Sigurd! SIGURD. Mutta Gunnar on kasvin-veljeni; me olemme vannoneet toisillemme rauhaa ja ystävyyttä. Sekä sodan että rauhan vaiheissa olemme yhdessä onneamme kokeneet ja Gunnar on minulle maailman miehistä mieluisin; retkeily ei ole hänen mieleensä, vaikka hän onkin uljas; – no hyvä! minut tunnette kaikki, tiedätte, ett’en pelkää taisteloa; mutta nyt, Örnulf, nyt pyydän sovintoa Gunnar’in puolesta. Tee minulle mieliksi tässä asiassa! ÖRNULF. Sitä en saata; kaikkien sankarten pilkaksihan minä joutuisin, jos tyhjin käsin Islantiin palajaisin! SIGURD. Tyhjin käsin ei sinun tarvitsekkaan palata. Tuolla lahdella on kaksi minun pitkää laivaani, niissä on kaikki omaisuus, jonka olen voittanut viikinkiretkilläni. Siellä on monta kallisarvoista kuninkaan-lahjaa, arkkuja, joissa on oivallisia aseita ja muuta aimo irtaimistoa; ota sinä toinen laivoistani, valitse se, jota parhaimpana pidät, se on sinun kaikkine tavaroineen, – ota se sakkona Hjördis’istä ja anna Gunnar’in olla rauhassa. ÖRNULF. Kunnon Sigurd, sinä teet tuon kaiken Gunnar’in hyväksi! SIGURD. Totisesti, uskollisen ystävänsä hyväksi ei kukaan voi liian paljon tehdä. ÖRNULF. Annat puolet omaisuudestasi! SIGURD (''innolla''). Ota koko omaisuuteni, molemmat laivani, kaikki mitä minulla on, salli minun sitten seurata sinua Islantiin köyhimpänä miehenä, laivallasi; mitä nyt annan, sen saatan jälleen ansaitsemalla voittaa; mutta jos sinä nostat vainon Gunnar’ia vastaan, en minä voi nauttia iloa enää milloinkaan. No, Örnulf, mitä vastaat? ÖRNULF (''mietiskellen''). Kaksi oivallista pitkää laivaa, aseita ja irtaimistoa, – ei kenkään omaisuutta liiaksi saa, mutta, – (''kiivaasti'') en, en, – Hjördis on uhannut minua; minä en tahdo! Epärehellisesti tekisin, jos ottaisin sinun omaisuutesi! SIGURD. Mutta kuulehan toki ensiksi – – ÖRNULF. En, sanon minä! Itse täytyy minun oikeuttani edistää; onni kaikki ohjatkoon. KÅRE (''lähenee''). Ystävällisiä neuvoja tarjoo sulle Sigurd, mutta jos voimiesi takaa tahdot oikeuttasi edistää, saatan minä sulle parempia neuvoja antaa. Älä toivokkaan sakkoja niinkauvan kuin Hjördis’illä on sanan-valtaa; mutta kostaa saat, jos tottelet minua. ÖRNULF. Kostaa? Mikä on sun neuvos? SIGURD. Paha, sen huomaan kyllä! DAGNY (''Örnulf’ille''). Älä häntä kuultele! KÅRE. Hjördis on julistanut minut rauhattomaksi, viekkaasti vainoo hän henkeäni; jos lupaat suojata minua sittemmin, menen minä tulevana yönä Gunnar’in taloon ja poltan sen ihmisineen päivineen. Onko se mieleesi? SIGURD. Konna! ÖRNULF (''tyyneesti''). Minun mieleeni? Tiedätkö, Kåre, mikä on enemmän mieleeni? (''jyreästi''). Hakata poikki sinun nenäsi ja korvasi, sä katala rosvo! Huonosti tunnet sinä Örnulf-vanhuksen, luullessasi hänen yhtyvän moiseen konnantyöhön! KÅRE (''on vetäytynyt taaksepäin''). Ellet sinä hyökkää Gunnar’ia vastaan, hyökkää hän sinua vastaan! ÖRNULF. Käsilläni ja aseillani osaan minä puolustaida. SIGURD (''Kåre’lle''). Ja nyt pois näkyvistämme! Kunnialliset miehet saavat häpeätä sinun yhteydestäsi! KÅRE (''mennessään''). Niin, niin, minun täytyy siis itse varjella henkeäni niin hyvin, kuin voin; mutta minä sanon: Katua saatte, ellette ankaruutta käytä; minä tunnen Hjördis’in – ja tiedän keinon, jolla hänet masennan! (''menee rantaan''). DAGNY. Hän uhkailee kostaa, Sigurd, se täytyy estää! ÖRNULF (''suuttuneena''). Oo, antaa hänen tehdä mielensä mukaan; Hjördis on sen ansainnut! DAGNY. Sitä et sinä tarkoita; muistahan toki itsehän olet hänen kasvattanutkin. ÖRNULF. Onneton oli se hetki, jolloin hänet kattoni alle otin; Jökul’in sanat alkavat käydä toteen. SIGURD. Jökul’in? ÖRNULF. Niin, Jökul’in, Hjördis’in isän. Kun hän minun kädestäni kuollon-lyönnin sai, kaatui hän selälleen tanterelle, katsoi minuun ja lausui: : Surun saattaa surmaajalle : Jökul’in sen jälkeläinen; : Jolla Jökul’in on omaa, : Sen ei ilo iäkkäinen! Kun hän sai sen lausuneeksi, vaikeni hän hetkiseksi hymyten, sitte hän kuoli. SIGURD. Mitä siitä huolit? ÖRNULF. Niin, niin, ken tietää! Tosi-tarinana kerrotaan Jökul’in kerran antaneen suden sydämen lastensa syödä, jotta ne tulisivat hurja-luontoisiksi; Hjördis on ainakin saanut osansa, se näkyy hänestä (''keskeyttää, katsoessaan oikealle'') Gunnar! – Onko meidän jälleen tässä keskusteloon ryhtyminen! GUNNAR (''tulee''). Niin, Örnulf, ajattele minusta, mitä tahdot; mutta minä en saata vihamiehenä erota sinusta. ÖRNULF. Mikä on aikeesi? GUNNAR. Tarjota sinulle käteni rauhan ja sovinnon merkiksi, ennenkuin matkustat. Kuulkaapa mua kaikki; seuratkaa minua kotiini ja olkaa vieraanani niin kauvan, kuin teitä haluttaa. Makuu-sijoja ja ravintoa ei puuttuman pidä, riidastamme ei myöskään puhuta, ei tänään eikä huomenna, sanaakaan. SIGURD. Mutta Hjördis – –? GUNNAR. Seuraa minun tahtoani; hänen mielensä muuttui kotimatkalla ja hän arveli niinkuin minäkin, että me kyllä voimme sopia, jos te tulette vieraiksemme. DAGNY. Niin, niin; se tapahtukoon! SIGURD (''epäillen''). Mutta minä en toki tiedä – – DAGNY. Gunnar on sinun kasvin-veljesi; minä tuntisin sinut todella huonosti, jos kieltäisit hänen pyyntöään. GUNNAR (''Sigurdille''). Ystävyyttä olet mulle osoittanut kaikkialla; ethän tälläkään kertaa vastustane toivoani! DAGNY. Etkä lähde maasta, kun Hjördis kotonaan vihaansa keittää; – – ällös, ällös tehkö niin! GUNNAR. Suuresti olen tehnyt vääryyttä Örnulf’ille; ennenkuin sen olen parantanut, en tunne mielessäni rauhaa. SIGURD (''innolla''). Kaikki mitä tahdot voin tehdä, Gunnar, pait jäädä tänne! (''malttaa''). Minä olen Aedhelstan-kuuinkaan uskottuja miehiä, ja minun täytyy vielä tänä talvena päästä hänen luokseen Englantiin. DAGNY. Mutta ehdithän sinne kuitenkin! GUNNAR. Kenkään ei edeltäpäin tunne kohtaloaan; kenties, Sigurd, kenties nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, ja jos niin olisi, katuisit sinä vielä, ett’et ollut minulle avulias viimeiseen asti. DAGNY. Et pitkään aikaan näe minuakaan iloisena, jos tänään jo purjehdit täältä. SIGURD (''päättävästi''). Hyvä, olkoon niin! Tapahtukoon teidän tahtonne, vaikka – toki, päätetty; tuossa käteni; minä jään, ja tulen sinun ja Hjördis’in vieraaksi. GUNNAR (''puristaen hänen kättään''). Kiitos, Sigurd, sen tiesinkin.– Ja sinä, Örnulf, sanot samoin, kuin Sigurd’kin? ÖRNULF (''jörönä''). Sitä saadaan mietiskellä; katkerasti on Hjördis mua loukannut; – tänään en voi varmaa vastausta antaa. GUNNAR. Niin, niin, vanha uros, Sigurd ja Dagny saavat kyllä kurttuisen otsasi sileäksi jälleen, Nyt menen minä juhlaa valmistamaan; jääkää hyvästi siksi, ja tervetuloa talooni! (''menee oikealle''). SIGURD. Hjördis’in mieli on muuttunut, sanoi hän! Siis ei Gunnar tunne häntä ollenkaan; – ennemmin uskon Hjördis’in aikovan – (''keskeyttää, kääntyen miehiin''). Nyt, kaikki seuratkaa mua laivoihin; kelpo lahjoja valitsen Gunnar’ille ja hänen väelleen. DAGNY. Lahjoja parhaita, mitä meillä on. Ja sinä isäni, – niin, sinua en jätä rauhaan, ennenkuin myönnyt seuraamaan meitä Gunnar’in luo. (''Menee Sigurdin ja miesten kanssa rantaan, perälle''). ÖRNULF. Myönnyn? Niin, ellei Gunnar’illa olisi naisväkeä talossaan, niin – haa, jos oikein mahdikkaasti voisin masentaa Hjördis’iä! – Thorolf, tuletko sinä tänne! THOROLF (''on reippaasti astunut esiin''). Kuten näet! – Onko totta mitä sanotaan, oletko sinä ollut keskustelossa Gunnar Hersen kanssa? ÖRNULF. Olen! THOROLF. Ja olet nyt riidassa hänen kanssaan? ÖRNULF. Hm, ainakin Hjördis’in kanssa. THOROLF. Ole huoletta; nyt saat tilaisuuden kostaa! ÖRNULF. Kostaa? Kenen kautta? THOROLF. Kuulehan; minä seisoin äsken laivalla, eräs mies juoksi sauva kädessä ohitse, huutaen: ”Jos kuulut Örnulf’in miehistöön, niin sano hälle terveisiä Kåre-talonpojalta, nyt minä kostan meidän kummankin puolesta.” Sen sanottuaan hyppäsi hän veneesen, alkoi soutaa, lausuen: ”Kaksikymmentä henkipattoa on nyt vuonossa; niiden kanssa menen minä eteläpuolelle ja tänä iltana ei Hjördis’in enää tarvitse ylpeillä perillisestään.” ÖRNULF. Niinkö hän lausui! Haa, haa, nyt älyän minä; Gunnar on lähettänyt poikansa pois, Kåre on riidassa hänen kanssaan – –. THOROLF. Ja nyt soutaa hän sinne – ja surmaa poikosen! ÖRNULF (''ripeä päätös''). Eespäin kaikki, Kåre! Siitä saaliista taistellaan! THOROLF. Mitä ai’ot? ÖRNULF. Älähän huoli; ei Kåre, vaan minä, kostan. THOROLF. Minä seuraan sua! ÖRNULF. Et, sinä seuraat Sigurd’ia ja siskoasi Gunnar’in taloon. THOROLF. Sigurd’ia? Onko hän täällä? ÖRNULF. Tuolla ovat hänen laivansa; me olemme nyt sovussa; – sinä seuraat häntä. THOROLF. Sinun vihamiestesi luo? ÖRNULF. Mene sinä vain juhlalle. Nyt saa Hjördis oppia tuntemaan Örnulf-vanhusta! Vaan kuule, Thorolf, sinä et mainitse kellekkään, mitä minä nyt ai’on tehdä; kuuletkos, et kellekkään! THOROLF. Sen lupaan. ÖRNULF (''tarttuu hänen käteensä, katsoen häneen lempeästi''). Jää hyvästi siis, uljas poikoseni; käytä itseäsi miehekkäästi juhlalla, jotta saan sinusta kunniaa. Turhia ei sinun puhuman pidä; mutta se, mitä lausut, olkoon terävää, kuin miekan kärki. Ole ystävällinen niin kauvan, kuin sinulle hyvyyttä osoitetaan; mutta jos sua kiihoitetaan, älä vaikene. Älä juo enemmän, kuin siedät, mutta älä myöskään osoita juomasarvea ohitsesi, kun sitä kohtuudella tarjotaan, ett’eivät pitäisi sinua naismaisena. THOROLF. En, ole huoletta! ÖRNULF. No, mene nyt juhlalle Gunnar’in luo. Minä tulen sinne myöskin, tulen siten, kuin vähimmiten odotetaan (''iloisesti toisille''). Eespäin, suden-pennut; hiokaa hampaitanne, nyt saatte kylliksi verta juoda! (''Menee vanhempien poikiensa kanssa oikealle, perälle''). (SIGURD ''ja'' DAGNY ''tulevat loistavissa juhlapuvuissa rannalla, heitä seuraa kaksi miestä kantaen arkkua; miehet menevät heti rantaan jälleen''). THOROLF (''katselee isänsä jälkeen''). Nyt menevät he kaikki taistelemaan, vaan min’en saa seurata heitä; raskasta on olla suvusta nuorin. – Dagny, terve, terve, sisarein! DAGNY. Thorolf! Herrainen aika, – suureksihan sinä olet kasvanutkin! THOROLF. Tottahan toki, viidessä vuodessa, luulisinpa – – – DAGNY. Niin, niin, totta sekin. SIGURD (''tarjoo hälle kätensä''). Sinusta saapi Örnulf urhean pojan, ellen liioin erehdy. THOROLF. Jos hän vain ottaisi koettaakseen minua, niin – – DAGNY (''hymyillen''). Mutta hän säästää sinua enemmän, kuin mieleesi on; minä muistan kyllä, hän rakastaa sinua melkein liiaksi. SIGURD. Minne hän meni? THOROLF. Laivaan; – lähtekäämme nyt, hän tulee jälestäpäin! SIGURD. Minä odotan miehiäni, ne tuovat tavaroita ja sitovat laivat kiini. THOROLF. Minun pitää sinne avuksi! (''menee rantaan''). SIGURD (''vähän mietittyään''). Dagny, armas vaimoni, nyt olemme kahden kesken; minun on sinulle sanottava asioita, joita ei enää käy salaaminen. DAGNY (''kummastellen''). Mitä tarkoitat? SIGURD. Vaaralliseksi muuttuu, luulen ma, tämä käynti Gunnar’in talossa. DAGNY. Vaaralliseksi? Luuletko Gunnar’in – –? SIGUKD. Gunnar on uljas, kelpo mies; ei, ei, – mutta parempi olisi ollut, että olisimme lähteneet täältä käymättä Gunnar’in luona. DAGNY. Sinä peloitat minua! Sigurd, mitä tarkoitat? SIGURD. Vastaa ensin kysymykseeni. Missä on ranne-rengas, jonka kerran sulle annoin? DAGNY (''näyttää sen''). Kädessäni tässä; sinä käskit minun yhäti kantamaan sitä kädessäni. SIGURD. Heitä se meren pohjaan, niin syvälle, ett’ei sitä ikinä löydetä; sillä se voipi vielä olla syynä monen miehen kuolemaan! DAGNY. Rengas! SIGURD (''hilliten ääntään''). Sinä iltana, jolloin nais-ryöstö tapahtui isäsi luona, – sinä muistat kai – DAGNY. Sitäkö en muistaisi! SIGURD. ''Siitä'' ai’on nyt puhua. DAGNY (''kiinittäen huomiotaan''). Mitä siitä; puhu! SIGURD. Siellä oli juhla, sen tiedät; sinä menit aikaisin makuu-huoneesesi; mutta Hjördis jäi miesten seuraan juoma-pöytään. Ahkeraan kulki juoma-sarvi ympäri, ja kaikenlaisia lupauksia vannottiin. Minä vannon vieväni kauniin immen muassani Islannista lähteissäni; Gunnar vannoi samoin ja antoi juoma-sarven Hjördis’ille. Tämä nousi seisoalleen ja teki lupauksen, ett’ei kukaan sankari saisi häntä puolisokseen, pait se, joka menisi hänen huoneesensa, tappaisi karhun, joka oli sidottu ovenpieleen, ja kantaisi hänet sylissään pois. DAGNY. Niin niin, sen tiedän! SIGURD. Mutta kaikki pitivät sitä mahdottomana; sillä karhu oli julmin pedoista; ei kukaan muu kuin Hjördis uskaltanut lähetä sitä, ja sillä oli kahdenkymmenen miehen voima. DAGNY. Mutta Gunnar tappoi sen kuitenkin, ja tuli siitä sankartyöstään kuuluisaksi kaikkialla. SIGURD (''tukahdutetulla äänellä''). Niin tuli, – mutta – '''minä''' sen työn tein! DAGNY (''huudahtaen''). Sinä! SIGURD. Kun miehet olivat hälventyneet juhlahuoneesta, pyysi Gunnar minua puheilleen kahden kesken makuu-huoneesen. Siellä sanoi hän: ”Hjördis on minulle rakkahin kaikkia naisia; min’en voi elää ilman häntä.” Minä vastasin: ”No, mene hänen huoneesensa; tiedäthän Hjördis’in ehdot.” Mutta hän sanoi: ”Rakastuneelle on elämä kallis; tietämätöntä on, onnistuisiko mun tappaa karhu, ja minua peloittaa nyt uhrata elämäni; sillä samassa kadottaisin myöskin Hjördis’in.” Kauvan puhelimme keskenämme, ja loppu oli se, että Gunnar valmisti laivansa lähtöön, mutta minä vedin miekkani, pukeuduin Gunnar’in sota-asuun ja menin Hjördis’in huoneesen. DAGNY (''ylevällä ilolla''). Ja sinä – sinä tapoit karhun! SIGURD. Minä. Huoneessa oli pimeä, kuni korpin siipien suojassa; Hjördis luuli Gunnar’in olevan vieressään, – sima kiihoitti ja kuumensi häntä, – hän otti rannerenkaan kädestään ja antoi sen mulle – se on tuo SAMA, joka on sun kädessäsi. DAGNY (''vitkaan''). Ja sinä makasit yön Hjördis’in vieressä? SIGURD. Paljastettu miekka oli välillämme (''lyhyt äänettömyys''). Ennen päivän koittoa kannoin minä Hjördis’in Gunnar’in laivaan; hän ei huomannut viekkauttamme ja Gunnar purjehti pois hänen kanssaan. – Sitten menin minä sinun makuuhuoneesesi, jossa tapasin sinut naisiesi seurassa; – ja mitä sitten tapahtui, sen sinä tiedät; minä lähdin Islannista, vieden kauniin immen muassani, kuten vannonutkin olin, ja sinä olet siitälähtein uskollisesti seurannut minua kaikilla retkilläni. DAGNY (''liikutettuna''). Uljas mieheni! Sinä teit tuon sankartyön; – oi, ett’en sitä heti ajatellut; eihän kukaan muu ollut siihen kykeneväkään! Tuon oivallisen, ylevän Hjördis’in olisit sinä voittanut, ja valitsit kuitenkin minut! Kymmenenkertaisesti rakkaampi pitäisi sun olla minulle nyt, ellet jo olisi ollut kaikkein rakkahimpani maailmassa! SIGURD. Dagny, hyvä vaimoni, nyt tiedät kaikki – mitä sun tietämän pitää. Minun täytyi sinua varoittaa; sillä rengasta, – älä koskaan anna Hjördis’in nähdä sitä! Tekisit minulle mieliksi, jos heittäsit sen pois – meren syvyyteen! DAGNY. En, Sigurd, siksi on se minulle liian rakas; onhan se sinun lahjoittamasi! Mutta ole huoletta, minä salaan sitä suurimmalla tarkkuudella, enkä koskaan ilmaise mitä mulle äsken lausuit. (THOROLF ''tulee rannasta'' SIGURD’IN MIEHIEN ''kanssa''). THOROLF. Kaikki on valmisna juhlaretkeä varten! DAGNY. Tule Sigurd, – sä jalo, uljas sankari! SIGURD. Tyynesti, Dagny, – tyynesti! Sinun vallassasi on nyt, päättääkö tämän retken rauha vai surma! (''ripeästi toisille''). Eespäin kaikki, juhlalle Gunnar’in taloon! (''menee'' DAGNY’N ''kanssa oikealle''; TOISET ''seuraavat''). [[Luokka:Helgelannin sankarit]] 3038 5271 2006-08-31T20:11:28Z Nysalor 5 Toinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Helgelannin sankarit: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |seuraava=[[Helgelannin sankarit: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Helgelannin sankarit]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (''Juhla-huone '''Gunnar Hersen''' luonna. Ulosvievä ovi on perällä: pienempiä ovia sivuilla. Etualalla, vasemmalla, suuri kunnia-istuin, sitä vastapäätä, oikealla, pienempi. Keskellä lattiaa palaa tuli muuratulla koroituksella. Perällä, kummallakin puolen ovea, koroituksia naisia varten. Kummastakin kunnia-istuimesta, seiniä myöten, perälle saakka kaksi pitkää pöytää, penkit kummallakin puolen niitä. Ulkona pimeä; rovio valaisee tupaa''). (HJÖRDIS ja DAGNY tulevat oikealta). DAGNY. En, Hjördis, min’ en ymmärrä sinua; nyt olet näyttänyt minulle koko tilanne ja talonne; min’ en ymmärrä, mitä sinulta puuttuu; ja kaikki mitä sinulla on, on kaunista ja oivallista; – kuinka saatat siis valittaa? HJÖRDIS. Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja, olkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta. DAGNY. Yhdessä kohdin olet sinä minua rikkaampi; sinulla on Egil, pikku poikosesi. HJÖRDIS. Parempi olisi, jos ei mulla olisi yhtään jälkeistä, kuin että tuo yksikin on häpeässä syntynyt. DAGNY. Häpeässä? HJÖRDIS. Etkö muista, mitä isäs sanoi? Egil on jalkavaimon poika; niinpä hänen sanansa kuuluivat. DAGNY. Raivoisan lauseista ei pidä huolia. HJÖRDIS Miks’ei; Örnulf oli oikeassa; Egil on hento; kyllä, näkyykin että hän on äpärä-lapsi. DAGNY. Hjördis, kuinka saatat sinä – –! HJÖRDIS (''huomaamatta sitä''). Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni kärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarlapsissa on toisenlaista malmia; minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin poikansa ihoon; eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt (''ilkeällä katsannolla''). Dagny, samalla tavoin koetan minäkin Egil’iä! DAGNY (''kauhistuen''). Hjördis! Hjördis! HJÖRDIS (''nauraen''). Hahaha! Luulitko tarkoittavani totta? (''muuttaa äänensä''). Mutta usko; jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen – kummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee sukuperäistä, – sillä minun sanotaan olevan jötun’in sukua. – No, istuhan, Dagny; sinä olet matkustellut kaukana, ylt’ympäri näinä viitenä, vuotena; – sanoppas – kuninkaidenkin luona kai useasti vierailit? DAGNY. Usein kyllä, – erittäinkin Aedhelstan’in luona Englannissa. HJÖRDIS. Ja sua korkiasti kunnioitettiin kaikkialla; istuit ylimmäisenä pöydässä? DAGNY. Sehän tietty. Sigurd’in vaimona – – HJÖRDIS. Niin, niin kai, – Sigurd on kuuluisa mies – vaikka Gunnar onkin häntä kuuluisampi. DAGNY. Gunnar? HJÖRDIS. Yhden työn teki Gunnar, johon ei Sigurd tohtinut ryhtyä; – no, mitäpä siitä; – mutta sanoppas, kun Sigurd oli viikinki-retkillään ja sinä seurasit häntä, – kun kuulit kalpojen kalskeen tulisessa taistelossa, kun purppura-punainen hurme laivan kannelle pirskahteli, – eikö syntynyt mieleesi voittamaton himo taistelemaan miesten rivissä, etkö pukeutunut sota-asuun, etkö tarttunut aseihin? DAGNY. En milloinkaan! Mitä ajattelet? Minä, nainen? HJÖRDIS. Nainen, nainen, – hm, ei kenkään tiedä, mitä nainen mahtaa! – No, yhden seikan voit toki mulle sanoa, Dagny; sillä sinä sen varmaan tiedät: Kun mies syleilee naista, jota se rakastaa, – onko totta, että naisen veri silloin tuliseksi muuttuu, hänen povensa rauhattomasti kohoilee, hän uinahtaa eriskummaisen sulon valtaamana? DAGNY (''punastuu''). Hjördis, kuinka saatat – –! HJÖRDIS. No mutta, sanohan toki – –! DAGNY. Varmaan sinäkin sen olet saanut tuntea. HJÖRDIS. Olen, yhden kerran, yhden ainoan kerran; sinä yönä, jolloin Gunnar oli luonani huoneessani; hän puristi minua syliinsä, niin että rautapaita ratkesi ja silloin, silloin –! DAGNY (''huomaamatta''). Mitä! Sigurd –! HJÖDIS. Sigurd? Ken puhuu Sigurd’ista? Minä puhuin Gunnar’ista, – sinä yönä, jolloin nais-ryöstö – – DAGNY (''malttaen''). Niin niin, muistan, – minä tiedän – – HJÖRDIS. Se oli ainoa kerta; en milloinkaan, en milloinkaan sittemmin ole moista autuuden suloa tuntenut! Minä luulin itseni lumotuksi; sillä – että Gunnar niin taisi naista syleillä, sitä – (''keskeyttää, katsoo Dagny’yn''). Voitko pahoin? Minusta sinä sekä kalvenet että punastut! DAGNY. En suinkaan, en suinkaan! HJÖRDIS (''siitä huolimatta''). Ei, hauskaan retkeilyyn olisi mun pitänyt päästä; se olisi ollut parempi mulle ja – ehkä meille kaikille. Se olisi ollut todellista, nautinto-rikasta elämää! – Etkö kummastele, Dagny, tavatessasi minut vielä hengissä täällä? Etkö pelkää olla minun kanssani kahdenkesken tuvassa, nyt kun on pimeä? Eikö juolahda mieleesi, että minä muka olen kuollut jo aikoja sitten, ja että nyt ainoastaan minun haamioni puhuttelee sinua? DAGNY (''häntä alottaa vähän kamottaa''). Tule – menkäämme – toisten luo! HJÖRDIS (''tarttuu häntä käsivarteen''). Ei, jää toki! Dagny, käsitäthän sen, että ihminen voipi elää, hiuduttuaan täällä viisi yötä pitkän pitkää. DAGNY. Viisi yötä? HJÖRDIS. Täällä pohjanperällä on joka yö talven pituinen. (''äkkiä toisella äänellä''). Älä toki luule muuta, kuin että täällä on ylen kaunista! Täällä voit nähdä näkyjä, joita et Englannin kuninkaan-kartanoissakaan nähnyt ole; – me olemme yhdessä, kuni siskot ainakin, sen aikaa kuin vierailet luonani; me menemme meren rantaan, kun raju-ilma nousee; saat nähdä aaltojen hyrskyvän vuoren-seinää vastaan, entävän korkeille kallioille, kuni valko-harjaiset hevoset, – ja valaskalat sitten etäällä, ulapalla tuolla! Ne ryntäävät vastakkain, kuni haarniskoidut sankarit! Haa, kuinka riemuisaa olisi noitana istua valaskalan selässä, ratsastaa meret halki, synnyttää myrskyjä ja raju-ilmoja sekä loihtu-lauluilla viekoitella miehiä meren syvyyteen! DAGNY. Hyi, Hjördis, kuinka voit puhua noin! HJÖRDIS. Osaatko sinä laulaa loihtu-lauluja, Dagny? DAGNY (''kammolla''). Minä! HJÖRDIS. Niin, minä vain luulin, sillä – miten sinä Sigurd’in viekoittelit? DAGNY. Häpeällistä lausut sinä minusta; senvuoksi menen pois! HJÖRDIS (''estää häntä''). Leikistä suuttuen! Ei, kuulehan vielä! Ajatteleppas, Dagny, kuinka hupaista on iltasin istua tässä valkean ääressä ja kuulla eriskummaisia ääniä; istua kuunnellen kuolleitten kotiinsa kiiruhtavan; niiden on matkustaminen tästä pohjan kautta. Ne ovat uljaita urhoja, jotka ovat taistelossa kaatuneet, sankarimaisia naisia, jotka eivät viettäneet elämäänsä kodin yksinäisessä hiljaisuudessa, niinkuin sinä ja minä; myrskyn, raju-ilman läpitse entävät ne mustilla hevosillaan kulkusten helinässä! (''hurjasti likistäen häntä rintaansa''). Haa, ajatteleppas, Dagny, semmoisella vauhdilla päästä kulkemaan viimeisen retkensä! DAGNY (''repien itseänsä irti.'') Hjördis! Hjördis! Päästä! Minä en tahdo kuulla sinua enää! HJÖRDIS (''hymyten''). Vienomielinen oletkin sä, helppo sua peloittaa! (GUNNAR, SIGURD, THOROLF ''tulevat perältä''). GUNNAR. Todentotta, nyt on kohtaloni parhain; sinut, Sigurd, rehellinen, uljas veikkoni, olen tavannut aivan yhtä uskollisena, kuin ennenkin; Örnulf’in jälkeinen on huoneessani, ja pian ukko itsekin, eikö totta? THOROLF. Sen hän lupasi. GUNNAR. Siis ei puutu multa muuta, kuin pikku Egil kotoani. THOROLF. Sinä rakastat poikosta hellästi, koska häntä yhä mainitset. GUNNAR. Niin; hän on ainokaiseni; ja kaunis ja lempeä poika siitä kasvaakin. HJÖRDIS. Mutta ei urosta. GUNNAR. No, no, – niin et saa sanoa. SIGURD. Vaan miksi lähetit sinä hänet luotasi pois – –? GUNNAR. Oi, jos en olisi tehnyt sitä! (''puoliääneen''). Mutta, sinä tiedät sen, Sigurd, pelokkaasti käyttäikse toisinaan se, joka rakastaa jotakin yli kaiken maailmassa, (''ään.'') Vähän oli mulla miehiä talossani, eikä kukaan meistä ollut varma hengestään, kun kuulimme Örnulf’in sotaisissa aikeissa laivoineen laskeneen rantaamme. HJÖRDIS. Minä tiedän omaisuuden, joka on ennen henkeäkin pelastettava. THOROLF. Ja se on? HJÖRDIS. Miehen maine ja kunnia. GUNNAR. Hjördis! SIGURD. Kenkään ei voi sanoa Gunnar’in kadottaneen kunniansa varovaisuutensa kautta. GUNNAR (''kiivaasti''). Ei onnistu kenenkään kiihoittaa minua Örnulf’in sukua vastaan! HJÖRDIS (''vilkuillen''). Hm; sanoppa, Sigurd, – voipiko sinun laivasi purjehtia joka tuulella? SIGURD. Voipi, kun sitä älyllä johtaa. HJÖRDIS. Hyvä, minä johdan laivaani älyllä, minäkin, ja saavun varmaankin satamaani. (''menee tuvan perälle''). DAGNY (''hiljaa, levottomasti''). Sigurd, lähtekäämme täältä – tänä iltana vielä! SIGURD. Nyt on jo myöhäistä; sinähän juuri – – DAGNY. Silloin rakastin Hjördis’ia; mutta nyt –; minä olen kuullut hänen lausuvan sanoja, joita pelkään ajatellakkin (SIGURD’IN MIEHET, ''muita vieraita miehiä, naisia j. n. e. perältä''). GUNNAR (''pieni äänettömyys, jonka aikana kummankinpuoliset tervehdykset j. n. e''.) Nyt juoma-pöydän ääreen! Ylimmäinen vieraani, Örnulf vuonoilta, tulee sittemmin; sen on Thorolf vakuuttanut. HJÖRDIS (''talon väelle''). Olutta ja simaa esille, jotta kieli irroittuu ja mieli muuttuu iloiseksi! (GUNNAR ''saattaa'' SIGURD’IN ''oikeanpuoliselle kunnia-istuimelle''. DAGNY ''istuu Sigurdin oikealle puolelle,'' HJÖRDIS ''saman pöydän toiselle puolen, vastapäätä Sigurdia,'' THOROLF’ille ''osoitetaan samalla tavoin paikka toisen pöydän ääreen, vastapäätä'' GUNNAR’IA, ''joka istuu suuremmalle kunnia-istuimelle. Toiset asettuvat pöytien ääreen perällepäin''). HJÖRDIS (''äänettömyyden jälkeen, jonka ajalla juodaan ja puhutellaan toisiaan hiljaa pöydän yli''). Harvoin sattuu, että on näin monta urhokasta miestä yhdessä, kuin tänä iltana tässä. Sopivata olisi siis huvitellaida tapojemme mukaan: Kertokoon jokainen sankar-työnsä, niin saapi kukin keskenään määrätä, ken on etevin urhoista. GUNNAR. Se tapa ei ole hyvä juoma-seurassa; usein siitä kiista syntyy. HJÖRDIS. Empä tähän saakka ole Gunnar Herse’ä pelkuriksi luullut. SIGURD. Sitä ei varmaankaan luule kukaan; mutta liian pitkä aika kuluisi, jos jokainen meistä kertoisi uros-työnsä. Kerro meille ennemmin, Gunnar, matkastasi Permanmaalle; niin pitkä matka pohjoiseen on kyllin uskaljas työ, sekin, ja kernaasti kertomustas kuultelemme. HJÖRDIS. Perman-retki on kauppiaitten asioita ja vähemmin sopivat sankarten keskustella. Ei, ala sinä, Sigurd! Muuten luulen, ett’et siedä miestäni kiitettävän; ala! Sano suoraan; kerro uros-työsi, jota suurimpana pidät. SIGURD. No, koska mua pakoitat, niin olkoon sitten. Minä olin viikinki-retkilläni Orknö’n lähellä; siellä hyökkäsi viholliset päällemme, mutta me voitimme heiltä laivat, ja minä taistelin yksinäni kahdeksaa miestä vastaan. HJÖRDIS. Mainiota oli se; mutta olitko sinä täydessä asussa? SIGURD. Täydessä asussa, varustettu kirveellä, keihäällä ja kilvellä. HJÖRDIS. Mainiota se oli sittenkin. Nyt pitää sinun, Gunnar, sanoa työsi, jonka pidät uljaimpana. GUNNAR (''vastenmielisesti''). Minä surmasin kaksi berserkiä, jotka oli ryöstäneet kauppalaivan; sitte päästin minä vangitut kauppiaat kotiinsa ja annoin heille laivansa takaisin ilman lunastus-rahoitta. Englannin kuningas piti tekoni hyvänä, sanoi minun käyttäineen rehellisesti, kiitti mua ja antoi mulle lahjoja siitä. HJÖRDIS. Totisesti, Gunnar, suurempiakin uros-töitä voisit mainita! GUNNAR (''kiivaasti''). Muuta en voi kunniakseni lukea! Siitä kuin viimeksi Islannista lähdin, olen elänyt hiljaisuudessa ja käynyt ainoastaan moniailla kaupparetkillä. Tästä jo kylliksi! HJÖRDIS. Jos itse salaat kunniaasi, täytyy vaimosi puhua. GUNNAR. Vaiti, Hjördis – minä kiellän sua! HJÖRDIS. Sigurd taisteli kahdeksaa miestä vastaan täydessä asussa, Gunnar meni yön pimeässä minun huoneeseni, kaatoi karhun, jolla oli kahdenkymmenen miehen voima, ja hänellä oli ainoastaan pieni, lyhyt miekka kädessä. GUNNAR (''tunteittensa vallassa''). Vaimo, ei sanaakaan enää! DAGNY (''hiljaa''). Sigurd, voitko kärsiä – –! SIGURD (''samoin''). Rauhoitu! HJÖRDIS (''toisille''). Ja nyt, urheat miehet, – kumpi on urhokkaampi, Sigurd’iko vai Gunnar? GUNNAR. Hiljaa! HJÖRDIS (''hilliten ääntään''). Sanokaa suoraan, sitä on oikeus vaatia! VANHAMIES. (''vieraista''). Jos totuus sanottaman pitää, on Gunnar’in työ uljain, mitä kenkään on tehnyt; Gunnar on urhokkain sankari ja hänen jälkeensä Sigurd. GUNNAR, (''luoden silmäyksen pöydän yli''). Haa, Sigurd, Sigurd, jos tietäisit – –! DAGNY (''hiljaa''). Tuo on liikaa – ystävänäkin! SIGURD. Vaiti, vaimoni! (''ääneen toisille''). Niin, varmaan on Gunnar kunnollisin kaikista; ja semmoisena pitäisin minä häntä, vaikk’ei hän koskaan olisi tuota urostyötään tehnytkään; sillä sitä pidän minä vähemmässä arvossa, kuin te. HJÖRDIS. Tuo on kateutesi kieltä, Sigurd viikinki! SIGURD (''vilkuillen häneen silmillään''). Suuresti erehdyt sinä nyt! (''ystävällisesti Gunnar’ille, juoden hänen maljansa pöydän yli''). Terve, jalo Gunnar; ystävyytemme on kestävä, vaikka ken tahansa koettaisi murtaa sitä. HJÖRDIS. Sitä ei koeta kukaan, minun tietääkseni. SIGURD. Älä sano niin; melkeinpä voisi luulla sinun kutsuneen meidät tänne juominkiin, voidaksesi kiihoittaa meitä riitaan. HJÖRDIS. Tuo on sinun luonteesi mukaista, Sigurd; nyt kiukuittelet sinä, kun et saanut olla etevin mies seurassa! SIGURD. Aina olen minä pitänyt Gunnar’ia etevämpänä itseäni. HJÖRDIS. No niin, – Gunnar’in jälessä on myöskin hyvä sia, ja – (''sivu-silmäys Thorolf’iin'') jos Örnulf olisi ollut täällä, olisi hän ehkä saanut kolmannen sian. THOROLF. Siinä tapauksessa olisi isäsi Jökul joutunut liian alas; (''seuraava sananvaihto käypi kummaltakin nousevalla, mutta toki tukahdutetulla kiihkolla.'') HJÖRDIS. Sitä sun ei pidä sanoa! Onhan Örnulf runoniekka, ja mutistaanpa hänen ylistäneen olemattomiakin seikkojansa. THOROLF. Onneton se, joka mokomata mutisee, niin kovaa, että minä sen kuulen! HJÖRDIS (''pistävällä naurulla''). Rupeaisitko sinä kostajaksi? THOROLF. Kostajaksi, jonka kosto kauvas kuuluisi! HJÖRDIS. No sitte juon minä maljasi, toivottaen sulle pikaista parrankasvua. THOROLF. Parratonkin mies on liian hyvä kiistelemään naisväen kanssa. HJÖRDIS. Mutta hento miesten taisteloon; siksipä isäsi jättikin sinut valkean vahdiksi Islantiin, lähteissään veljinesi viikinki-retkille. THOROLF. Paha kyllä, ett’ei hän pitänyt sinua yhtä tarkasti silmällä; sitten et olisi lähtenyt ryöstö-naisena Islannista! GUNNAR. SIGURD. Thorolf! DAGNY (''yht’aikaa''). Veikko! HJÖRDIS (''hiljaa vavisten kiukusta''). Haa, malta – maltahan! THOROLF (''tarjoten Gunnar’ille kätensä''). Älä ole vihoissasi, Gunnar; – pahoja sanoja pääsi huuliltani; mutta vaimosi kiihoitti mua! DAGNY (''hiljaa, rukoillen''). Kasvin-sisko, niin totta kuin minusta koskaan olet pitänyt, älä riitaa haastele! HJÖRDIS (''hymyillen''). Kuuluuhan leikki juominkiin, jos hauskuutta halutaan. GUNNAR (''on puhellut hiljaa Thorolf’in kanssa''). Sinä olet kelpo poika! (''antaa hälle miekan, joka riippuu kunnia-istuimen vieressä''). Tuossa, Thorolf, ota tuo. Käytä sitä kunnolla ja olkaamme ystävät aina. HJÖRDIS. Aseitasi ei sinun pitäisi antaa pois, Gunnar; muuten sanovat ihmiset sinun lahjoittavan senlaista tavaraa, jota et itse voi käyttää! THOROLF (''on tarkastellut miekkaa''). Kiitos, Gunnar, lahjastas; epä-rehellisissä toimissa ei sitä koskaan käytetä. HJÖRDIS. Älä siis koskaan lainaa sitä veljillesi, jos tuon lupauksesi pitää ai’ot. GUNNAR. Hjördis! HJÖRDIS (''jatkaen''). Mutta älä myöskään ripusta sitä isäsi tuvan seinään; siellä se riippuisi epärehellisten miesten aseiden keskellä. THOROLF. Totta sekin, Hjördis, – sun isäsi kirves ja kilpi on riippunut siellä jo monta vuotta. HJÖRDIS (''hilliten itseään''). Sinulla ei ole muuta suussasikaan, kuin pistoksia siitä, että Örnulf surmasi isäni; mutta jos huhussa on perää, ei se työ käynytkään niin rehellisesti, kuin sinä luulet. THOROLF. Mitä huhua tarkoitat? HJÖRDIS (''viekkaasti hymyillen''). Minä en tohdi sanoa sitä; sinä suutut. THOROLF. No, ole vaiti sitten, – se onkin paras. (''kääntyy pois hänestä''). HJÖRDIS. No, saattaahan sen sentään sanoakin. Onko totta, Thorolf, että isäsi kolme yötä peräkkäin istui Smalserhorn’in noidan luona keittämässä loihtu-nesteitä, ennenkuin hän uskalsi käydä Jökul’in kanssa kaksin-taisteloon? (''Kaikki nousevat; liikutus''). GUNNAR. SIGURD. DAGNY. Hjördis! THOROLF (''raivoissaan''). Niin häpeällistä valhetta ei sulle kukaan kertonut ole Örnulf vanhuksesta! Sen olet itse keksinyt; sillä yhtä myrkyllinen, kuin sinä, täytyisi sen olla, joka moista saattaa kertoa! Isääni syytät sinä pahimmasta konnan työstä maailmassa! (''heittää miekan takaisin''). '''Tuossa''', Gunnar, '''tuossa''', ota lahjasi jälleen; min’en ota antimia talosta, jossa isääni pilkataan ja häväistään! GUNNAR. Thorolf, kuulehan! THOROLF. Päästä minut! Mutta varoillanne pitäisi teidän nyt olla, sekä sinun että Hjördis’in; sillä juuri tällä hetkellä on isäni vallassa se, joka on teille kallihin maailmassa! HJÖRDIS (''hämmästyen''). Isälläsi on –! GUNNAR (''huudahtaen''). Mitä sanot! SIGURD (''äkkiä''). Missä Örnulf on? THOROLF (''pilkkanaurulla''). Etelä-puolella – ja veljeni ovat muassa! GUNNAR. Etelä-puolella! HJÖRDIS (''huudahtaa''). Gunnar! Örnulf on surmannut poikamme Egil’in! GUNNAR. Surmannut! – Egil surmattu! Onneton silloin Örnulf ja hänen sukunsa! Thorolf, sano suoraan; – onko se totta? SIGURD. Gunnar! Gunnar – kuulehan! GUNNAR. Sano heti, jos henkesi on sulle rakas! THOROLF. Peloittaa et mua voi! Odota, kunnes isäni tulee. Mutta sinä, Hjördis, – iloitse sill’aikaa, minä kuulin tänään lausuttavan: ”Tänä iltana ei Gunnar Herse’n eikä hänen vaimonsa tarvitse ylpeillä perillisestään enää!” (''Menee perältä''). GUNNAR (''syvimmässä tuskassa''). Surmattu, – surmattu! Egil-pikkuiseni surmattu! HJÖRDIS (''hurjana''). Ja sinä – sinä annoit hänen mennä! Et kosta ainokaisen jälkeisesi surmaa! Katala konna olet sinä, ellet – –! GUNNAR (''mieletönnä''). Miekka, – kirves! Se oli viimeinen uutinen, jonka hän kertoi! (''sieppaa kirveen eräältä läsnä-olevista, syöksyy ulos''). SIGURD (''aikoo seurata''). Gunnar, malta mieles. HJÖRDIS (''estää häntä''). Jää, jää sinä vain! Miehet kyllä eroittavat heidät; minä tunnen Gunnar’in! (''huudahdus joukosta ovella''). SIGURD. DAGNY. Mitä se? YKSI JOUKOSTA. Thorolf kaatui! SIGURD. Thorolf! Haa, päästä! DAGNY. Veikkoni! Voi, veikkoni! (SIGURD ''aikoo syöksyä ulos; samassa hajoaa joukko;'' GUNNAR ''astuu sisään, heittää tullessaan kirveen oven-suuhun''). GUNNAR. Nyt se on tehty. Egil’in surma on kostettu! SIGURD. Onneksesi, ellet vain ollut liian hätäinen. GUNNAR. Ehkä, ehkä; mutta Egil, Egil, kaunis pikkuiseni! HJÖRDIS. Nyt meidän pitää tarttua aseihin ja etsiä apua ystäviltämme; sillä Thorolf’illa on monta kostajaa. GUNNAR (''synkästi''). Hän itse on pahin kostaja; yöt, päivät on hän mielessäni. HJÖRDIS. Thorolf sai ansaitun palkkansa. Suvun töistä suku vastatkoon. GUNNAR. Tosi kyllä; mutta yhden seikan tiedän vain: Iloisempi oli mieleni ennen Thorolf’in surmaamista. HJÖRDIS. Veri-yö on aina vaikein; – kun sen vain kestää, on kaikki ohitse. Katalalla kavaluudella on Örnulf kostoansa onnistumaan saanut; julkiseen taisteloon meitä vastaan hän ei ryhtynyt, oletteli sovinnollista mieltä, ja hyökkäsi sitten turvattoman lapsemme kimppuun! Haa, minun huomioni oli tarkempi, kuin teidän; minä heti älysin Örnulf’in ilkeän viekkauden; sen vuoksi olikin mulla kyllä syytä kiihoittamaan sinua häntä ja koko hänen petollista sukuansa vastaan! GUNNAR (''kiiholla''). Niin olikin! Mitätön on minun kostoni Örnulf’in konnantyöhön verraten. Hän kadotti Thorolf’in, mutta kuitenkin on hänellä kuusi poikaa jälellä, minulla ei ainoatakaan! MIES. (''entäen perältä''). Örnulf vuonoilta tulee! GUNNAR. Örnulf! HJÖRDIS JA MUUTAMIA MIEHIÄ. Aseihin! Aseihin! DAGNY (''yht’aikaa''). Isäni! SIGURD (''aavistus lensi päähän'') Örnulf –! Voi Gunnar, Gunnar! GUNNAR (''vetäin kalpansa''). Kaikki miehet! Kosto Egil’in surmaajalle! (''Örnulf tulee Egil käsivarrella''). GUNNAR (''huudahtaa''). Egil! ÖRNULF. Täss’annan teille takaisin Egil-pikkuisenne! KAIKKI (''keskenään''). Egil! Egil elää! GUNNAR (''antaa kalpansa pudota''). Mua voi, mit’ olen tehnyt! DAGNY. Oi, Thorolf, veljyeni! SIGURD. Tuot’ aattelinkin! ÖRNULF (''laskien Egil’in lattialle''). Tuossa, Gunnar, on kaunis poikosesi jälleen! EGIL. Isä! Örnulf-vanhus ei ollenkaan tahtonut tehdä minulle pahaa, niinkuin sinä sanoit, viedessäsi minut täältä pois! ÖRNULF (''Hjördis’ille''). Nyt olen suorittanut sakkoni isäsi surmasta; nyt voimme, luullakseni, tehdä sovinnon. HJÖRDIS (''tukahdutetulla liikutuksella''). Kenties! GUNNAR (''kuni heräten''). Onko tämä kauhistava uni, joka mua harhaan vie! Sinä – sinä saatat Egil’in vanhempiensa syliin! ÖRNULF. Niinkuin näet; mutta tiedä, Egil ei ollut kaukana kuoleman kourista. GUNNAR. Sen tiedän. ÖRNULF. Etkö enemmin iloitse, vaikka hän terveenä ja raittiina kotiisi palajaa? GUNNAR. Jos hän olisi ennemmin palannut, olisin enemmän iloinnut. Mutta sanohan kaikki, – – mitä tapahtunut on! ÖRNULF. Vähän siitä sanomista. Kåre-talonpojalla oli murhan-aikeet mielessä perhettänne kohtaan; senvuoksi kokosi hän seurakseen moniaita muita pahantekiöitä ja lähti eteläänpäin Egil’iä tavoittamaan. GUNNAR. Kåre! (''hiljaa'') Haa, nyt ymmärrän Thorolf’in sanat! ÖRNULF. Minä sain kuulla hänen aikeensa; mokoma konnan työ ei milloinkaan saa onnistua. Sakkoa Jökul’in murhasta en tahtonut maksaa, ja mielelläni, Gunnar, olisin kaatanut sinut kaksintaistelossa, jos seikat olisivat vaatineet, – mutta sukuasi tahdoin toki suojella; senvuoksi lähdin poikineni Kåre’n jälestä. SIGURD (''hiljaa''). Onneton työ on täällä tehty! ÖRNULF. Kun hänet saavutin, olivat Egil’in seuraajat jo köysissä, poikasi vihamiehes vallassa, kauvan eivät he enään olisi säästäneet häntä. Alkoipa tulinen taistelu! Terävämpiä iskuja olen harvoin vaihdellut; Kåre ja kaksi seuralaistaan pakeni sydänmaahan; toiset makaavat rauhallista unta, josta lienee heitä vaikea herättää. GUNNAR (''pingolla''). Mutta sinä – sinä, Örnulf – –? ÖRNULF (''synkästi''). Kuusi poikaani kävi kanssani kamppailuun. GUNNAR (''hengästyneenä''). Mutta kotiin palasi? ÖRNULF. Ei yksikään. GUNNAR (''kauhistuen''). Ei yksikään! (''hilj.''). Ja Thorolf, Thorolf! (''Syvä liikutus joukossa. Hjördis näkyy olevan sisällisessä taistelossa; Dagny itkee hiljaa oikeanpuolisen kunnia-istuimen vieressä. Sigurd tuskallisessa liikutuksessa hänen vieressään''). ÖRNULF (''lyhyen äänettömyyden jälkeen''). Raskasta on, korkean kuusen lailla rehevänä kohottaen päätänsä, yhdessä ainoassa myrskyssä, tykkänään tulla karsituksi. Toki – mies kestäköön miehen vaiheet; – antakaa mulle juoma-sarvi, mulle juoma-sarvi; minä juon poikieni muistoksi. (''Eräs Sigurd’in miehistä antaa hälle juomasarven''). Terve teille pontevat poikani, jotka nyt ratsastatte sankarten viimeistä tietä! Kupari-portit eivät sulkeudu teidän jälkeenne, sillä teitä seuraa suuri joukko! (''juo, antaa sarven pois''). Ja nyt kotiin, Islantiin; Örnulf’in sankar-retki on päättynyt; vankassa puussa on ainoastaan yksi vihanta oksa jälellä enää, ja sitä pitää suojella. Missä on Thorolf? EGIL (''isälleen''). Niin, näytäppäs mulle Thorolf! Örnulf sanoi, että hän laittaa mulle laivan ja siihen monta, monta meri-miestä. ÖRNULF. Kiitos kaikille onnettarille, ett’ei Thorolf mua seurannut, sillä jos hänkin, – – ei, vaikka väkevä olenkin, – se isku olisi toki tuntunut tuiki raskaalta. Mutta miks’ei hän tule? Aina on hän ollut ensimmäinen isäänsä vastassa; sillä meistä molemmista tuntuu, kuin emme voisi elää päivääkään, näkemättä toisiamme. GUNNAR. Örnulf, Örnulf! ÖRNULF (''kasvavalla levottomuudella''). Haudan kolkko hiljaisuus vallitsee tässä, näen mä; – mikä teidän on – missä on Thorolf? DAGNY. Sigurd, Sigurd, – nyt hänen pitää katkerimman kalkkinsa juoda! GUNNAR. Vanhus! – Ei – – ja kuitenkin, sitä on mahdoton salata – – ÖRNULF (''kiivaasti''). Poikani! Missä on hän? GUNNAR. Thorolf on surmattu! ÖRNULF. Surmattu! Thorolf? Thorolf? Haa, sä valehtelet! GUNNAR. Kuumimman sydän-vereni antaisin, jos hänet henkiin saisin! HJÖRDIS (''Örnulf’ille''). Itse oli Thorolf syypää kohtaloonsa; synkillä kertomuksilla ilmoitti hän sinun karanneen Egil’in päälle ja tappaneen hänet; – puoleksi vihamiehinä erosimme viimeksi toisistamme; sinä olet ennen surmannut sukulaisiani; ja paitsi sitä, – kuni avosuu nulikka käyttihe hän juhlassamme; hän suuttui leikistä ja käytti ilkeitä sanoja; – vasta silloin kiivastui Gunnar; vasta silloin hän poikasi surmasi; ja luullakseni oli hänellä kyllin syytä siihen. ÖRNULF (''tyynesti''). Sinä osoitat olevasi vaimo, sillä sinä käytät turhia sanoja. Mitä se hyödyttää? Kun Thorolf on surmattu, niin siinä on hänen satunsa loppu. EGIL. Koska Thorolf on surmattu, en minä saakkaan merimiehiä. ÖRNULF. Et, Egil, – nyt olemme kadottaneet miehemme kumpainenkin. (''Hjördis’ille'') Isäsi lausui: : ”Surun saattaa surmaajalle : Jökul’in – sen jälkeläinen.” Hyvin olet sinä pitänyt huolta siitä, että hänen sanansa toteutuivat. (''vaikenee hetkeksi, kääntyen erääsen mieheen''). Minne sai hän kuolin-haavan? MIES. Keskelle otsaansa. ÖRNULF (''tyytyväisnä''). Hm; se oli kunniallinen paikka; siis ei hän ollut selin surmaajaansa. Kaatuiko hän kyljelleen, vai Gunnar’in jalkoihin? MIES. Puoleksi kyljelleen ja puoleksi Gunnar’iin päin. ÖRNULF. Se ennustaa ainoastaan puolta kostoa; niin, niin, – saamme nähdä! GUNNAR (''läheten''). Örnulf, minä tiedän kyllä, ett’ei koko omaisuuteni riitä sinun vahinkoasi palkitsemaan; mutta vaadi minulta, mitä tahdot – – ÖRNULF (''kiivaasti, keskeyttäen''). Anna mulle Thorolf’in ruumis, ja salli minun mennä! Missä lepää Thorolf’ini? GUNNAR (''viittaa äänetönnä perälle''). ÖRNULF (''astuu pari askelta, kääntyy, jyreästi Sigurd’ille, Dagny’lle ja muille, jotka surkutellen aikovat seurata häntä''). Jääkää! Luuletteko Örnulf’ia seurattavan suru-huoneesta, kuni nyyhkivää naista! Jääkää, sanon ma! – Thorolf’in jaksan minä yksinäni kantaa, (''tyynesti, voimalla''). Surma sorti poikani kaikki; vaan ei kenkään toki näe minun köykistyvän! (''menee vitkaan ulos''). HJÖRDIS (''teeskennellyllä naurulla''). Niin, menköön hän vain mielensä mukaan; nyt emme enää tarvitse liian suuria joukkoja, jos hän vielä mielisi vaatia meitä taisteloon! Tämä, Dagny – tämä oli ehkä viimeinen kerta, kuin isäsi lähti mokomien asioiden tähden Islannista! SIGURD (''liikutettuna''). Voi, inhoittavaa! DAGNY (''samoin''). Sinä saatat vielä pilkata häntä! Pilkata häntä – huolimatta siitä, mitä täällä tapahtunut on! HJÖRDIS. Tehtyä tekoa pitää kiitettämän! Vihaa ja kostoa vannoin minä tän’ aamuna Örnulf’ille; – Jökul’in surman voin kyllä unhoittaa, kaiken muun, paitsi kohtaloni häpäisemistä. Hän kutsui minua jalkavaimoksi; jos se olisinkin, ei mun sitä hävetä tarvitseisi; sillä Gunnar on sinun isääsi mahtavampi; hän on sinun omaa miestäsi mainiompi, kuuluisampi! DAGNY (''vihassa''). Erehdyt, Hjördis, – ja heti saavat kaikki tietää, että sinä elät pelkurin katon alla! SIGURD (''kiivaasti''). Dagny, mitä ai’ot! GUNNAR. Pelkurin! HJÖRDIS (''pilkkanaurulla''). Tiedottasi puhut sinä, ajelet tuulia takaa! DAGNY. Sitä ei pidä salattaman enää; minä vaikenin, kunnes pilkkasit isääni ja kaatuneita veljiäni; minä vaikenin, kun Örnulf oli läsnä; sillä hänen ei pitänyt saada tietää Thorolf’in kaatuneen konnan iskusta; mutta nyt; – älä enää milloinkaan korskaile Gunnar’in sankartyöstä Islannissa; sillä Gunnar on pelkuri! Miekka, joka oli sinun ja pedonsurmaajan välillä, se riippuu mieheni kupeella, – ja rannerenkaasi lahjoitit sinä Sigurd’ille, (''ottaa sen kädestään, pitää sitä ilmassa'') – se on tässä! HJÖRDIS (''raivossa''). Sigurd’ille! JOUKKO. Sigurd! Sigurd’ihan sankartyön siis tekikin! HJÖRDIS (''vavisten mielenliikutuksesta''). Hän, hänkö! – Gunnar, onko se totta! GUNNAR (''jalolla tyyneydellä.'') Kaikki on totta; paitsi että minä olen pelkuri – min’en ole pelkuri, enkä konnakaan. SIGURD (''liikutettuna''). Et ole, Gunnar! etkä ole koskaan ollutkaan! (''toisille''). Eespäin, mieheni! Pois täältä! DAGNY (''astuessaan ulos Hjördis’ille''). Kumpi on nyt uljain mies joukossa, minun mieheni vai sinunko? (''Menee Sigurd’in ja hänen seuransa kanssa''). HJÖRDIS (''itseks.''). Nyt on minulla ainoastaan yksi teko jälellä; – yksi toimi täytettävä: Sigurd’in tai minun pitää kuolla! [[Luokka:Helgelannin sankarit]] 3039 5936 2006-09-24T15:22:26Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Helgelannin sankarit: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Helgelannin sankarit: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Helgelannin sankarit]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (GUNNAR HERSE’N ''tupa. Päivä.'') (''Hjördis istuu penkillä vastapäätä pienempää kunnia-istuinta, punoen jousen-jännettä; pöydällä jousi ynnä moniaita nuolia''). HJÖRDIS (''venytellen jännettä''). Se on sitkeä ja vahva; (''silmäys nuoliin'') kärjet raskaat ja terävät – (''antaa käsiensä vaipua alas'') mutta missä on käsi, joka –! (''kiivaasti''). Hän on pilkanut minua, pilkannut minua, hän – Sigurd! Minun täytyy vihata häntä enemmän kuin muita, sen hyvin huomaan; mutta monta päivää ei enää kulukkaan, ennenkuin minä olen – (''mietiskellen''). Niin, mutta käsi, käsi, joka sen työn tekee –? (GUNNAR ''äännetönnä; mietteissään perällä''). HJÖRDIS (''pienen äänettömyyden jälkeen''). Kuinka jaksat, mieheni? GUNNAR. Huonosti, Hjördis; tuota eilistä en saa mielestäni; se yhä sydäntäni vaivaa. HJÖRDIS. Tee kuin minä; ota jotain työtä käsille. GUNNAR. Niin kai pitää tehdäkin. (''Äännettömyys; Gunnar kävelee edestakaisin, huomaa, lähestyy häntä''). Mitä sinä teet? HJÖRDIS (''katsomatta häneen''). Punon jousen-jännettä; näethän sen. GUNNAR. Jousen-jännettä – omista hiuksistasi! HJÖRDIS (''omituisesti hymyillen''). Nykyään tehdään suuria töitä joka hetki; sinä surmasit kasvin-veljeni, ja minä olen punonut tätä aamun-koitteesta saakka. GUNNAR. Hjördis! Hjördis! HJÖRDIS (''katsoo ylös''). Mitä nyt? GUNNAR. Missä olit sinä viime yönä? HJÖRDIS. Viime yönä? GUNNAR. Sin’et ollut makuuhuoneessa. HJÖRDIS. Mistä sen tiedät? GUNNAR. Minä en saattanut nukkua; näin levottomia unia tuosta, – tuosta Thorolf’in seikasta; minusta oli, kuin olisi hän tullut ja – no niin, minä heräsin; silloin kuulin ihanan, kummallisen laulun hyrisevän; minä nousin; ra’otin ovea; – täällä, täällä istuit sinä rovion ääressä, – sen liekki oli sininen ja punainen, – sinä valmistit nuolia ja lausuit loihtu-runoja niitä vahvistaaksesi. HJÖRDIS. Se oli tärkeän tarpeellista; sillä kova on rinta, joka niiden tänään lävistää pitää. GUNNAR. Minä ymmärrän tarkoituksesi; sinä tahdot sortaa Sigurd’in. HJÖRDIS. Hm, kenties. GUNNAR. Sitä tahtoasi et milloinkaan perille saa. Sigurd’in kanssa elän minä sovussa, vaikka sinä kuinka mua kiihoittaisit. HJÖRDIS (''kummallisella hymyllä''). Luuletko niin? GUNNAR. Siitä olen vakuutettu! HJÖRDIS (''tarjoo hänelle jänteen''). Sanoppa, Gunnar, – voitko au’aista tuon solmun? GUNNAR (''koeteltuaan''). En, se on liian kova ja konstikkaasti punottu. HJÖRDIS (''nousee''). Nornan langat ovat konstikkaammin punotut; niitä vielä vähemmin voit auaista! GUNNAR. Koukkuiset ovat voimallisten tiet; – niitä emme tunne kumpainenkaan. HJÖRDIS. Yhden seikan tiedän toki varmaan: Sigurd saattaa meidät kumpaisenkin onnettomuuteen. (''Äänettömyys; Gunnar syvissä mietteissä''). HJÖRDIS (''on hiljaa pitänyt häntä silmällä''). Mitä mietiskelet? GUNNAR. Unta, jonka vast’ikään näin. Minä olin, näet, tehnyt pyytämäsi työn; Sigurd makasi hengetönnä tanterella; sinä seisoit lähellä aivan kalpeana. Minä sanoin: ”Oletko nyt iloinen, kun tahtosi on tapahtunut?” Mutta sinä nauroit ja vastasit: ”Iloisempi olisin, jos sinä, Gunnar, makaisit tuossa Sigurd’in siassa.” HJÖRDIS (''pakoitetulla naurulla''). Huonosti tunnet sinä minut, jos mokoma hullumainen uni voisi mieltäsi rasittaa! GUNNAR. Hm! – Sanoppa, Hjördis, mitä pidät tuvastamme? HJÖRDIS. Totta puhuen, Gunnar, – se on välin mielestäni liian ahdas. GUNNAR. Niin niin, sitä olen minäkin mietiskellyt; meitä on yksi liikaa. HJÖRDIS. Ehkäpä kaksikin. GUNNAR (''kuulematta sitä''). Mutta se parannetaan. HJÖRDIS (''katsoo häneen kysyvästi''). Parannetaan? Sinä ai’ot siis – –? GUNNAR. Valmistaa laivani ja purjehtia pois maasta; minä tahdon voittaa nyt kadotetun kunniani takaisin, kunniani, jonka kadotin sentähden, että sinä olit minulle rakkahin kaikesta maailmassa. HJÖRDIS (''mietteissään''). Sinä lähdet pois maasta? Niin, niin, se lienee paras meille kummallekkin. GUNNAR. Siitä päivästä alkain, jolloin Islannista lähdimme, olen huomannut onnellisuutemme olevan poissa. Sinun luonteesi on ylevä ja vahva; välin minä sinua todella pelkään; mutta, kummallista – mutta kuitenkin minä sinua sanomattomasti rakastan; minä tunnen viehättävän pelon sinua kohtaan, – minusta tuntuu, että sinä voisit viekoitella minua ilkiöntöihin, ja kuitenkin pitäisin minä oikeana kaikkea, mitä sinä vaadit (''hiljaisella päänpudistuksella''). Käsittämättömät ovat nornan päätökset; Sigurd olisi sopiva puolisoksi sulle. HJÖRDIS (''huudahtaen''). Sigurd! GUNNAR. Niin, Sigurd. Sinun silmiäsi pimittää nyt viha ja kostonhimo, muuten pitäisit häntä parempana. Sigurd’inlainen olisi minun pitänyt olla, niin olisin voinut sinun elämäsi hupaiseksi tehdä. HJÖRDIS (''kovassa, vaan tukahdutetussa liikutuksessa''). Ja sen – sen luulet sinä Sigurd’in voivan? GUNNAR. Hän on vahvaluontoinen, ja sen lisäksi ylevä, kuin sinäkin. HJÖRDIS (''kiivaasti''). Jos niin on – (''malttaen'') yhdentekevä! (''hurjasti'') Gunnar, surmaa Sigurd! GUNNAR. En milloinkaan! HJÖRDIS. Petos ja kavaluus saattoi minut sinun vaimoksesi; – olkoon se unhotettu! Viisi ilotonta vuotta olen täällä istunut; – kaikki olkoon unhotettu sinä päivänä, jona Sigurd henkensä heittää! GUNNAR. Minun käteni ei häntä vahingoittaa saa (''peräytyy tahdoltaan''). Hjördis, Hjördis, älä kiusaa minua! HJÖRDIS. Siis täytyy minun etsiä toinen kostaja; kauvan ei Sigurd enää pilkkaa minua eikä sinua! (''puristaen käsiään pudistuttavaisessa kiukussa''). Dagnyn luona – tuon yksinkertaisen naisen luona hänen kanssaan puhelee hän luultavasti nyt kahdenkesken, maikaillen häntä, nauraen meitä; kertoo loukkauksesta, joka minua kohtasi, kun hän sinun sijassasi ryösti minut; kertoo, kuinka hän viekkaasti nauroi seisoessaan pimeässä huoneessa, kun en häntä tuntenut! GUNNAR. Sitä ei hän tee; ei, sitä hän ei tee! HJÖRDIS (''kovaa''). Sigurd’in ja Dagny’n pitää kuolla! Minä en voi hengittää, ennenkuin ne kaksi ovat olemattomissa! (''aivan lähellä häntä, säihkyvin silmin, hurjasti, kuiskaten''). Jos siinä työssä voisit auttaa minua, Gunnar, – silloin eläisin kanssasi rakkaudessa; silloin puristaisin sinut syliini niin lämpimästi, niin hurjasti, kuin et koskaan ole osannut uneksiakkaan! GUNNAR (''horjuen''). Hjördis! Sinä – –! HJÖRDIS. Tuossa käteni, Gunnar; – sitten ovat pilviset päivämme ohitse; sitten en enää jätä tupaa, kun sinä sisään astut; en käytä kovia sanoja sinua kohtaan, en karkoita hymyäsi, kun iloinen olet; minä pukeudun silkkiin ja koristuksiin; jos lähdet retkille, seuraan minä sinua, – juhlassa istun vieressäsi, täytän juomasarvesi, juon onneksesi ja laulan kauniita runoja, jotka sydäntäsi ilahuttavat! GUNNAR (''melkein voitettuna''). Tottako sinä mielisit – –! HJÖRDIS. Enemmänkin, kymmentä vertaa enemmän, usko pois! Kosta vain! Kosta Sigurd’ille ja Dagny’lle, niin minä – (''keskeyttää, huomatessaan oven aukeavan''). Dagny, – tuletko sinä tänne! DAGNY (''perältä''). Gunnar Herse; varusta kiireesti miehesi! GUNNAR. Varustaa? Ketä vastaan? DAGNY. Kåre talonpoika lähestyy ynnä joukko henki-pattoja; ne aikovat hyökätä päällesi; Sigurd esti niiden aikeet äsken; mutta ken tietää – – GUNNAR (''liikutettuna''). Sen on Sigurd tehnyt minun hyväkseni! DAGNY. Sigurd on totisesti uskollinen ystäväsi. GUNNAR. Ja me, Hjördis, – me ajattelimme –; niin, kuten sanoin, – kaikki sinun puheesi on loihtu-kieltä; jok’ainoa teko, jonka sinä vain mainitset, näyttää minusta herttaiselta. DAGNY (''kummastellen''). Mitä tarkoitat? GUNNAR. En mitään, en mitään! Kiitoksia sanomastas, Dagny; nyt menen minä kokoomaan miehiäni. (''menee, pysähtyy, läheten Dagny’a jälleen''). Sanoppas, – kuinka voipi Örnulf? DAGNY. Älä kysykkään. Eilen vei hän Thorolf’in ruumiin laivaan; nyt par’aikaa luopi hän yhteis-hautaa pojilleen tuonne meren rantaan. (GUNNAR ''ääneti pois perällä''). DAGNY. Ennen iltaa ei ole vielä vaaraa (''läheten''). Hjördis, minulla on vielä yksi asia taloon; minun olisi sinun kanssasi puhuttavaa. HJÖRDIS. Minun kanssani? Eilisestäkö tapauksesta? DAGNY. Enimmästi siitä. Hjördis, kasvinsiskoni, älä vihaa minua; unhoita sanat, jotka suruni ja paha-mieleni sai suustani silloin; anna anteeksi loukkaukseni sinua kohtaan; sillä, usko minua, nyt olen minä kymmentä vertaa onnettomampi sinua! HJÖRDIS. Onneton – sinäkö; – Sigurd’in vaimona? DAGNY. '''Minunhan''' oli syy kaikkeen siihen, mitä tapahtui, – kiistaan, Thorolf’in kuolemaan, sinun ja Gunnar’in pilkkaan. Kaikkeen olen minä syypää! Voi minua; – niin onnellinen oli kohtaloni tähän saakka; mutta tämän päivän jälkeen en enää milloinkaan onnen hetkeä nauttia voi. HJÖRDIS (''päähän pisti aate''). Mutta tätä ennen – näinä viitenä vuonna – tänä pitkänä aikana olet ollut aina onnellinen? DAGNY. Voitko sitä epäilläkkään! HJÖRDIS. Hm; eilen en sitä epäillyt, mutta – – DAGNY. Mitä tarkoitat? HJÖRDIS. Noo, enpä juuri erinomaista; puhukaamme muista asioista. DAGNY. Ei, ei, Hjördis, sanohan – –! HJÖRDIS. Se ei sua hyödytä; kuitenkin, koska niin tahdot – (''ilkeästi''). Muistatko kerran, tuolla Islannissa; – me olimme yhdessä, käräjissä isäsi Örnulf’in kanssa, ja istuimme leikki-siskojemme seurassa käräjätuvassa, niinkuin naisten tapa on; silloin astui kaksi outoa miestä käräjätupaan. DAGNY. Sigurd ja Gunnar. HJÖRDIS. Ne tervehtivät meitä säädyllisesti, istuivat penkille lähelle meitä, ja laskivat leikkiä kanssamme. Muutamat tahtoivat tietää, minkätähden nuo kaksi retkeiliää sinne tulivat, ja arvelivat eiköhän ne tulleet saarellemme valitsemaan itselleen vaimoa. Silloin sanoi Sigurd: ”Vaikeaksi käypi mulle löytää nainen, johon mieltyä voisin.” Örnulf hymyili, arvellen, ett’ei Islannissa ollut puute ylhäisistä naisista eikä rikkaistakaan; mutta Sigurd vastasi: ”Urhea nainen sankarille sopii. Sen, jonka minä valitsen, ei pidä viihtyä alhaisissa vaiheissa; hänen mielestään ei saa mikään olla liian suuri; viikinki-retkille pitää hänen mielellään seurata minua; sota-asussa pitää hänen käydä; hänen pitää kiihoittaa minua taisteloon eikä räpyttää silmiään, kun kalpamme välkkyvät; sillä jos hän on pelkurimainen, en minä hänestä kunniata saa.” Eikö totta, niinhän Sigurd lausui? DAGNY (''väistellen''). Niin – mutta – – HJÖRDIS. '''Semmoinen''' piti sen naisen olla, joka hänen elämänsä hupaiseksi tekisi; ja sitten – (''halveksivalla hymyllä'') sitten valitsi hän '''sinut'''! DAGNY (''tuskallisesti hämmästyen''). Haa, sinä tarkoitat – –? HJÖRDIS. Kas, sentähden lienet sinä käyttäinytkin ylevästi, vaatinut kunnioitusta kaikilta, saattaaksesi kunniata Sigurd’ille; – eikö totta? DAGNY. En, Hjördis, mutta – – HJÖRDIS. Sankartöihinhän sinä toki häntä kiihoittanut olet, seurannut häntä sota-asussa, riemastunut kohtaloosi tulisimmassa taistelossa; – eikö niin? DAGNY (''hyvästi liikutettuna''). En, en! HJÖRDIS. Oletko siis ollut pelokas, jotta Sigurd on saanut häpeätä sinusta? DAGNY (''voitettuna''). Hjördis, Hjördis! HJÖRDIS (''pilkallisesti hymyillen''). Mutta kohtalosi oli kuitenkin onnellinen; – luuletko Sigurd’inkin saattavan sanoa samoin? DAGNY. Anna minun olla. Voi mua; sinä olet saanut minun liiaksi ymmärtämään itseäni! HJÖRDIS. Leikki-sana vain, niin sinä paikalla itket! Älä sen enempää ajattele koko asiata. Katsoppas, mitä minä olen tänäpänä tehnyt; (''ottaa moniaita nuolia pöydältä''). – katsos noita teräviä kärkiä! Eikö totta, olenhan minä mestari nuolia teroittamaan! DAGNY. Ja myöskin niitä '''käyttämään'''; mainion tarkasti tapaat sinä sydämeen! Kaikki mitä äsken sanoit mulle, – sitä en koskaan ennen ajatellut. (''kiivaammin'') Vaan että Sigurd –! Minä olen siis koko tämän pitkän ajan ainoastaan raskauttanut Sigurd’in päiviä ja saattanut hänelle häpeätä vain; – mutta – ei, ei, se ei voi olla totta! HJÖRDIS. No, no, rauhoitu, Dagny; eihän se olekkaan totta. Niin, jos Sigurd’in mieli vielä olisi entisellään, voisi tuo kaikki olla totta; silloin, kun hän Islannissa oli, paloi hänen mielessään halu päästä kuuluisimmaksi mieheksi maassa; – nyt hän tyytyy vähempäänkin onneen. DAGNY. Ei, Hjördis, Sigurd’in mieli pyrkii yhä vielä yhtä korkealle, kuin ennenkin; nyt huomaan varsin hyvin, minä en ole sopiva vaimoksi hänelle; hän on salannut sen minulta; mutta se ei saa kestää kauvemmin enää. HJÖRDIS. Mitä ai’ot? DAGNY. Minä en tahdo kauvemmin estää hänen aikeittensa kulkua; minä en tahdo kauvemmin olla hänen rasituksenaan. HJÖRDIS. Sinä arvelet siis – –? DAGNY. Hiljaa, joku tulee! (MIES ''perältä''). MIES. Sigurd viikinki lähestyy taloamme! HJÖRDIS. Sigurd! Käske Gunnar tänne. MIES. Gunnar ratsasti kokoomaan naapureitaan; sillä Kåre talonpoika aikoo – – HJÖRDIS. Hyvä, hyvä, sen tiedän; saat mennä! (''Mies menee; Dagny’lle, joka myöskin aikoo mennä''). Minne ai’ot? DAGNY. Ulos, ett’en tapaisi Sigurd’ia. Minä huomaan jo varmaksi, meidän on eroaminen toisistamme; mutta '''nyt heti''' keskustella hänen kanssaan, – en, en, sit’en saata (''menee vasemmalle''). HJÖRDIS (''äänetönnä hetken katseltuaan hänen jälkeensä''). Ja häntä ai’oin minä – (''jatkaa ajatustaan katseella jousen-jänteesen''). Kehno olisi mokoma kosto; – ei, nyt keksin keinon kostavamman! Hm; raskasta on kuolla, mutta toisinaan toki vielä raskaampi elää! (SIGURD ''perällä''). HJÖRDIS. Sinä etsit Gunnar’ia, arvaan ma; istu, kyllä hän kohta tulee. (''aikoo mennä''). SIGURD. Jää; sinua minä etsin enemmän, kuin häntä. HJÖRDIS. Minua? SIGURD. Ja hyväpä oli, että sinut tapasin yksinäsi. HJÖRDIS. Jos tulit herjaamaan minua, on sinusta kai yhdentekevä, vaikka tupa olisi täpö täynnä ihmisiä. SIGURD. No niin, minä tiedän kyllä sinun ajatuksesi minusta. HJÖRDIS (''katkerasti''). Ehkä olen ajatellut sinusta väärin. En, en, Sigurd, myrkyllinen olet sinä ollut mulle koko elämäsi ajan. Muista, sinähän käyttihet viekkaasti Islannissa; sinähän istuit silloin luonani huoneessani ja, teeskennellen lempeä minua kohtaan, nauroit kavaluutesi onnistumiselle, työnsit minut Gunnar’ille, sillä hänelle olin minä muka tarpeeksi hyvä, – ja purjehdit sitte pois maasta, vieden muassasi naisen, jota totisesti rakastit! SIGURD. Paljon mahtaa miehen mieli; mutta suuria tekoja johtaa sallimus, – niin on käynyt sinun ja minun. HJÖRDIS. Totta sekin; pahat nornat vallitsevat maailmaa; mutta niiden mahti on mitätön, elleivät omasta povestamme apua löydä. Onnen saavuttaa se, joka uljaasti nornojen kanssa taisteloon käypi; – '''sen''' teen minä nyt. SIGURD. Mitä tarkoitat? HJÖRDIS. Minä käyn voimien koetteluun niiden kanssa – niiden kanssa, jotka ovat minua ylempänä. Mutta älkäämme puhelko enempää siitä; minulla on paljon tekemistä tänään (''istuu pöydän ääreen''). SIGURD (''lyhyen äänettömyyden jälkeen''). Sinä valmistat oivallisia aseita Gunnar’ia varten. HJÖRDIS (''hiljaisella hymyllä''). Ei Gunnar’ia '''varten''', vaan sinua '''vastaan'''. SIGURD. Yhdentekevätähän se. HJÖRDIS. Niinpä kyllä, sitenhän täytynee olla; sillä jos minä olen tasavoimainen nornan kanssa, täytyy sinun ja Gunnar’in ennemmin tai myöhemmin – (''keskeyttää, nojautuu taaksepäin pöytää vastaan, katselee, vihuillen, häntä – eri äänenvärillä''). Hm; tiedätkö, mikä toisinaan on minun mielityöni? Usein huvittaa minua luoda mieleeni hauskoja kuvia; silloin istun ummistaen silmäni ja alan mietiskellä: Nyt tulee Sigurd väkevä maahan; – hän aikoo polttaa meidät huoneillemme, minut ja mieheni. Kaikki Gunnar’in miehet ovat kaatuneet. Ainoastaan Gunnar ja minä olemme elossa; – katto sytytetään ulkopuolelta; – ”Jousen-ampuma,” sanoo Gunnar, ”Yksi ainoa Jousen-ampuma voisi meidät pelastaa;” – samassa katkeepi jänne – ”Hjördis, leikkaa toinen palmikkosi ja puno siitä jousen-jänne, – henki on kaupan!” Mutta minä vain nauran – ”Palakoon, palakoon – elämäni ei ole minusta hiuskourallisen arvoinen!” SIGURD. Sinun lauseissasi on kummallinen mahti (''lähenee häntä''). HJÖRDIS (''katselee häntä kylmästi''). Viihdytkö sinä minun luonani? SIGURD. Sinä luulet minun sydämessäni kytevän vihaa sinua kohtaan. Hjördis, nyt puhuttelemme toisiamme viimeisin kerran; on jotain, joka kalvaa mieltäni kiduttavan taudin voimalla, min’en saata matkustaa tuo tuska povessani; sinun pitää tuntea minut paremmin. HJÖRDIS. Mitä tahdot? SIGURD. Kertoa sinulle sadun. HJÖRDIS. Onko se surullinen? SIGURD. Surullinen kuni ihmis-elämä. HJÖRDIS (''katkerasti''). Tiedätkö sinä mitään ihmis-elämän surullisuudesta? SIGURD. Sen saat itse päättää, kun olet kuullut kertoelmani. HJÖRDIS. No, kerro; minä sill’aikaa jatkan työtäni (''Sigurd istuu pienelle rahille hänen oikealle puolelleen''). SIGURD. Oli kerran kaksi retkeiliää, jotka purjehtivat Norjasta, ansaitakseen kultaa ja kunniaa; ne olivat vannoneet toisilleen ystävyyttä, ja pitivät rehellisesti valansa retkeillessään ylt’ympäri. HJÖRDIS. Ja noiden kahden retkeiliäin nimet oli Sigurd ja Gunnar? SIGURD. No niin, mainitkaamme heitä vaikkapa niilläkin nimillä. Vihdoin viimein saapuivat he Islantiin; siellä asuu vanha piirin vanhin, joka Harald-kuninkaan aikana oli muuttanut sinne Norjasta. Hänen talossaan oli kaksi ihanata naista; mutta toinen niistä, hänen kasvatetyttärensä, oli toki etevin; sillä hän oli älykäs ja ylevämielinen, ja retkeiliät puhelivat hänestä keskenään, eikä kumpikaan heistä ollut nähnyt kauniimpaa olentoa, niin arvelivat. HJÖRDIS (''huomiotaan teroittaen''). He arvelivat siten? – Kumpainenkin? Pilkkaatko minua! SIGURD. Öin päivin oli hän Gunnar’in mielessä, ja samoin myöskin Sigurd’in; mutta molemmat vaikenivat; eikä naisesta voinut huomata, miellyttikö Gunnar häntä, mutta Sigurd ei häntä liioin huvittanut, sen voi helpommin huomata. HJÖRDIS (''hengästyneenä''). Jatka, minä pyydän –! SIGURD. Mutta sitä enemmin ajatteli Sigurd häntä; vaan sitä ei kenkään tiennyt. Eräänä iltana sattui heidän luonaan olemaan pidot; illan kuluessa vannoi tuo ylevä nainen, ett’ei kukaan saisi häntä omakseen, paitsi se, joka tekisi sankartyön, jonka hän esitti. Riemusta kohoili silloin Sigurd’in rinta; sillä hän tunsi voivansa täyttää tuon teon; mutta Gunnar kutsui hänet erikseen, ilmoitti rakkautensa; – Sigurd salasi omansa, ja meni sitte – – HJÖRDIS (''huudahtaen''). Sigurd, Sigurd! (''hilliten itseään''). Ja tuo satu – onko se totta? SIGURD. On varmaan. Toisenhan meistä täytyi väistyä; Gunnar oli ystäväni; toisin en voinut tehdä. Siten tulit sinä Gunnar’in puolisoksi, ja minä kihlasin toisen naisen. HJÖRDIS. Ja rakastuit häneen? SIGURD. Minä opettelin kunnioittamaan häntä; mutta yksi ainoa nainen on, jota Sigurd on rakastanut, se nainen, joka oli häntä kohtaan vastahakoinen heti ensi päivästä, jolloin tapasivat toisensa (''nousee''). Siinä loppuu satuni, erotkaamme nyt. – Jää hyvästi, Gunnar Herse’n vaimo; me emme tapaa toisiamme enää milloinkaan. HJÖRDIS (''hypähtää''). Jää! Voi meitä kumpaistakin; Sigurd, mitä sinä olet tehnyt! SIGURD (''hämmästyen''). Minäkö tehnyt? Mikä sua vaivaa? HJÖRDIS. Ja tuon sanot minulle nyt! Vaan ei, – tuo ei voi olla totta! SIGURD. Me puhelemme nyt viimeisen kerran; jok’ainoa sana on totta; – minä tahdoin saada sinun lempeämmin tuomitsemaan minua, siksi täytyi mun nyt puhua. HJÖRDIS (''kohottaa ehdotta kätensä, katselee häntä hiljaisella hämmästyksellä''): Rakastanut – rakastanut minua – sinä! (''kiivaasti, astuen aivan lähelle häntä''). Min’en usko sinua! (''tuijottaa häneen, puhkeaa puhumaan raivoisalla tuskalla''). Kuitenkin – on – se on totta ja – onnetonta meille kummallekin! (''lyöpi kädet kasvoilleen, poistuu''). SIGURD (''kauhistuen''). Hjördis! HJÖRDIS (''hiljaa, itkun ja naurun vaiheella''). Älä huoli minusta! Minä tarkoitin vain sitä, että – (''laskee kätensä hänen käsivarrelleen''). Sigurd, sinä et kertonut satuasi loppuun saakka; tuo uljas nainen, jonka mainitsit, – hän on vastannut lempeesi lemmellään! SIGURD (''peräytyen''). Sinä! HJÖRDIS (''maltilla''). Niin, Sigurd, minä olen lempinyt sinua, minä myönnän sen nyt. Sinä sanot minun olleen ääneti ja kylmäkiskoinen sinua kohtaan; mitähän muuta voipi nainen tehdä? Jos olisin tuonut lempeeni tarjolle, olisin arvoni tyyni kadottanut. Sinua olen aina pitänyt uljahimpana miesten suvussa; ja kun tiesin sinun olevan toisen puolisona, – se synnytti mieleeni tuon katkeruuden tunteen, jota en itsekkään ymmärtänyt! SIGURD. Onnettomuuteen on nornamme syössyt meidän kummankin. HJÖRDIS. Oma syysi; uskaljaasti, urhokkaasti pitää miehen käyttäidä. Kun esitin tuon vaikean ehtoni sille, joka tahtoi minut omakseen, silloin varmuuden toivolla sinua ajattelin; – ja kuitenkin sinä – – SIGURD. Minä tunsin Gunnarin sielun-taudin; ainoastaan minä voin sen parantaa; – mitähän muuta saatoinkaan valita? Ja kuitenkin, jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, en voisi teoistani vastata; sillä mahtava on lemmen voima. HJÖRDIS (''reippaasti''). No niin, Sigurd, – onneton arpa on vuodet pitkät pitänyt meidät eroitettuina toisistamme; nyt on pulma kehkiytynyt; tulevat ajat mennehet palkitkoot. SIGURD (''pudistaen päätään''). Se ei voi tapahtua; täytyyhän meidän erota jälleen. HJÖRDIS. Meidän ei täydy. Minä rakastan sinua, sen tohdin nyt häpeämättä tunnustaa; sillä rakkauteni ei ole huikentelevainen, kuni hentojen naisten; vaikka olisin mies, – kaikkien voimallisten kautta, en voisi sua rakastaa vakavammin, kuin nyt! Siis, Sigurd! Onnemme vaatii sankar-työtä; me olemme vapaat, kun tahdomme, ja pelimme on voitettu. SIGURD. Vapaat? Mitä tarkoitat? HJÖRDIS. Mitähän on Dagny sinulle? Mitä hän voipi sinulle olla? Ei enempää, kuin Gunnarkaan minulle salaisissa ajatuksissani. Mitä merkitsee kahden kehnon hengen hukkaaminen? SIGURD. Hjördis, Hjördis! HJÖRDIS. Jääköön Gunnar tänne; palatkoon Dagny isänsä kanssa Islantiin; rauta-asussa seuraan minä sinua, mihin ikinä matkustat. (''Sigurd liikutettuna''). Vaimonasi en sua seurata ai’o; sillä minä olen ollut toisen oma, ja se nainen elää vielä, joka on levännyt lähellä sinua. En, Sigurd, en vaimonasi, vaan moisena väkevänä naisena, kuni Hilde’n siskot, seuraan sinua, innostutan sinua taisteloon ja urostöihin, että nimesi tulisi kuuluisaksi kaikkialla; miekkaleikissä seisoa sua lähinnä, sankartesi seurassa olen myrskyssä viikinki-retkillä; ja kun vihdoin draappasi lausutaan, mainitaan Sigurd ja Hjördis yhdessä! SIGURD. Tuommoinen oli muinoin ihanin unelmani, nyt on jo myöhäistä; Gunnar ja Dagny ovat välillämme, ja siihen on niillä kummallakin oikeus. Minä menetin nuoruuteni lemmen Gunnar’in tähden; – tuska, minkä siitä kärsin, ei saa omaa tekoani turhaksi tehdä. Ja Dagny sitten; – uskollisena ja luottavaisena jätti hän kotinsa ja heimonsa; hänen ei kuuna kulloinkaan pidä ajatteleman, että minä kaipaisin Hjördis’iä, kun hän minut syliinsä sulki. HJÖRDIS. Ja moisen asian tähden ai’ot raskauttaa elämäsi vaiheita! Pääseekö silloin voimasi, kykysi käytäntöön, näkyviin luontosi ylevät lahjat? Ja luuletko minun voivan kauvemmin kestää kohtaloani, yhäti istua yksinäisyydessä Gunnar’in kartanossa? Ei, Sigurd, usko pois, sinun-laisesi miehen maine ei saa haihtua. Eerik hallitsee Norjan valtakuntaa, nouse häntä vastaan; monta urheata sankaria yhtyy seuraasi uskollisina toverina; voittamattomalla mahdilla raivaamme tiemme, taistelemme, yhä vain taistelemme, taukoomatta, kunnes sinä istut Harald Kaunotukan valta-istuimella! SIGURD. Hjördis, Hjördis! noin olen uneksinut nuoruuteni hurjuudessa; nyt olkoon kaikki unohdettu; – älä minua kiusaa! HJÖRDIS (''ylevästi''). Norna neuvoo meitä vetämään samaa köyttä; sitä emme voi muuttaa; hyvin huomaan nyt elämäni kutsumuksen: Tehdä sinut kuuluisaksi kaikkialla. Sinä olet ollut mielessäni joka päivä, joka hetki, jonka olen täällä viettänyt; minä tahdoin riistää sinut sydämestäni pois, vaan en sitä voinut; nyt ei se ole tarpeenkaan, kun tiedän sinun minua rakastavan. SIGURD (''pakoitetulla kylmyydellä''). Jos niin on, – kuule, – minä olen sinua rakastanut; nyt en enää sua rakasta; – ne ajat olen jo unhoittanut. HJÖRDIS. Sigurd, nyt valhettelit! Sen arvoinen olen minä toki, että – jos olet mua rakastanut – et mua milloinkaan unhoittaa voi. SIGURD (''kiivaasti''). Mun täytyy; nyt minä tahdon sinut unhoittaa! HJÖRDIS. Vaikka niinkin; mutta sin’et '''voi'''! Sinä ai’ot estää minua; mutta se ei onnistu; vielä ennen iltaa pitää Gunnar’in ja Dagny’n tietämän kaikki. SIGURD. Haa, sitä et tee! HJÖRDIS. Sen teen! SIGURD. Huonosti tunnen sinut siit; ylevämielisenä pidin sua muinoin. HJÖRDIS. Pahat päivät synnyttävät pahoja ajatuksia; liiaksi olet sinä luottanut minuun. Minä tahdon, minun täytyy seurata sinua, – elossa ja taistelossa; ahtaalta tuntuu oloni Gunnar Herse’n tuvassa! SIGURD (''painolla''). Mutta miehen kunniaa olet aina toki arvossa pitänyt; täysi syy on taisteloon minun ja Gunnar’in välillä. Jos hän minun lyömästäni kaatuu, – ilmoittaisitko sittenkin kaikki, seuraten minua? HJÖRDIS (''hämmästyen''). Minkätähden sitä kysyt? SIGURD. Vastaa ensin; mitä tekisit, jos minä surmaisin miehesi? HJÖRDIS (''katsellen tarkasti häneen''). Minun täytyisi vai’eta, enkä saisi lepoa ennen, kuin olisin surmannut sinut. SIGURD (''hymyillen''). Hyvä, Hjördis; – senpä tiesinkin. HJÖRDIS (''äkkiä''). Mutta niin ei saa tapahtua! SIGURD. Niin täytyy tapahtua; itse olet sinä heittänyt arpaa minun ja Gunnar’in hengestä! (GUNNAR ''ja muutamia '''miehiä''' tulee perältä''). GUNNAR (''synkästi Hjördis’ille''). Kas niin; nyt itävät siemenet, kylvänyt olet! SIGURD (''läheten''). Mikä vastoinkäyminen on kohdannut sinua? GUNNAR. Sinäkö, Sigurd! Mikäkö vastoinkäyminen? Se vain, jota mun oli odottaminenkin. Heti kun vaimosi Dagny’n sanoman Kåre-talonpojan lähestymisestä kuulin, ratsastin etsimään apua naapureiltani. HJÖRDIS (''pingolla''). No? GUNNAR. Kieroja lauseita kuulin kaikkialla; käytöstäni Kårea kohtaan sanottiin epärehelliseksi; – hm, sanottiinpa muutakin, jota en saata kertoa; – häväisty mieshän olen minä; onhan minun sanottu tehneen konnan-töitä; nyt pidetään häpeänä yhtyä minun kanssani asioihin. SIGURD. Kauvan ei sitä häpeänä pidetä; vielä ennen iltaa on miehistösi kylläksi suurilukuinen, voidaksesi lähteä Kåre’a vastaan. GUNNAR. Sigurd! HJÖRDIS (''hiljaa voittoriemulla''). Haa, tiesinhän sen! SIGURD. Mutta samalla on myöskin rauha meidän välillä rikottu; sillä kuulehan sanani, Gunnar Herse, – sinä olet surmannut vaimoni heimolaisen, Thorolf’in, ja siitä kutsun sinut kaksintaisteloon huomisaamuna päivän koittaissa! HJÖRDIS (''kovassa sisällisessä tuskassa askeleen lähemmäksi Sigurd’ia, malttaa, seisoo jäykkänä seuraavan puheen ajan''). GUNNAR (''suuresti hämmästyen''). Kaksintaisteloon! Minäkö! – Sinä lasket leikkiä, Sigurd! SIGURD. Kaksintaisteloon olet sinä nyt laillisesti kutsuttu; siinä on arpaleikki elämästä ja kuolemasta; toisen meistä täytyy kaatua! GUNNAR (''katkerasti''). Haa, nyt älyän. Sinä puhelit täällä kahdenkesken Hjördis’in kanssa; hän on jälleen kiihoittanut sinua! SIGURD. Kentiesi! (''puoleksi Hjördis’ille''). Ylevämielisen naisen pitää puolustaa miehensä kunniaa. (''miehille perältä''). Ja te, miehet, menkää nyt sanomaan Gunnar’in naapureille, että hän huomenna taistelee minun kanssani; pelkuriksi ei sano kukaan sitä miestä, joka käypi Sigurd viikinkiä vastaan! (''Miehet menevät perältä''). GUNNAR (''reippaasti läheten Sigurd’ia, puristaa kovin liikutettuna hänen käsiään''). Sigurd, uljas veljyeni, vasta nyt ymmärrän käytöksesi. Nyt panet sinä henkesi alttiiksi minun kunniani tähden, niinkuin muinoin minun onneni tähden! SIGURD. Kiitä, vaimoasi; hänen on suurin osa teostani. Huomenna päivän koittaissa – – GUNNAR. Kohtaamme toinen toisemme (''vienosti''). Kasvin-veikkoni, tahdotko hyvän miekan minulta? se on kallisarvoinen lahja. SIGURD. Kiitos; mutta anna sen riippua; – tietämätöntä on, tarvitsenko minä sitä enää seuraavana iltana. GUNNAR (''puristaa hänen kättään''). Jää hyvästi, Sigurd! SIGURD. Hyvästi jälleen, ja onnea toimeesi! (''Eroavat, Gunnar vasemmalle, Sigurd, luotuaan silmäyksen Hjördis’iin, perältä pois''). HJÖRDIS (''äänettömyys, hiljaa, mietteissään''). Kaksintaisteloon huomenna? Kumpi kaatuu? (''vaikenee, pätevällä päätöksellä''). Kaatukoon kumpi tahansa, – Sigurd ja minä yhdymme kuitenkin! [[Luokka:Helgelannin sankarit]] 3040 5273 2006-08-31T20:11:44Z Nysalor 5 Neljäs näytös {{Otsikko |edellinen=[[Helgelannin sankarit: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |seuraava=[[Helgelannin sankarit]] |otsikko=Neljäs näytös. |alaotsikko=[[Helgelannin sankarit]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (''Meren rannikko. Ilta; kuu pilkistelee tuon tuostakin rajuilman pilven-lohkareiden lomitse. Perällä musta vasta luotu hauta''). (ÖRNULF ''istuu paljain päin kivellä oikealla, etualalla, kyynärpäät polvien nojassa, hän on peittänyt kasvonsa käsiinsä. Miehet haudanpeittämistyössä, muutamat näyttävät valkeata soitsuilla. Vähän ajan kuluttua tulee'' SIGURD ''ja'' DAGNY ''majasta, jossa rovio palaa''). DAGNY (''alhaisella äänellä''). Tuossa istuu hän vielä. (''estää Sigurd’ia''). Älä, älä puhuttele häntä! SIGURD. Oikeassa olet; olisi liian aikaista; istukoon hän vielä itsekseen. DAGNY (''menee oikealle, tyynellä surulla tarkastellen isäänsä''). Niin vahva oli hän vielä eilen, nostaessaan Thorolf’in ruumiin hartioilleen; vahva oli hän hautaa kaivettaissa; mutta kun viimeinen hänen pojistaan sinne laskettiin ja multaa sekä kiviä heitettiin niiden päälle, – silloin suru hänen voimansa mursi, silloin hän masentui. (''pyhkii kyyneleitään''). Sanoppas, Sigurd, milloin ai’ot lähteä kotiin Islantiin jälleen? SIGURD. Heti, kun vain raju-ilma asettuu ja kun saan asiani Gunnar Herse’n kanssa lopulliseen päätökseen. DAGNY. Ja sitten ostat maata, rakennat talon, etkä milloinkaan enää retkille lähde? SIGURD. Niin niin, – sen olen sinulle luvannut. DAGNY. Ja voinehan minä uskoa Hjördis’in pettäneen minua sanoessaan, että olen kelvoton puolisoksi sinulle? SIGURD. Niin, niin, Dagny, luota minun sanoihini vain. DAGNY. Siis olen iloinen jälleen ja koetan unhoittaa kaikki nuo ikävät tapaukset. Talvisaikoina, pitkillä iltapuhteilla puhelemme sitten aina keskenämme Gunnar’ista ja Hjördis’istä, ja – – SIGURD. Ei, Dagny, jos onnellisuuttamme säilyttää tahdot, älä milloinkaan mainitse Hjördis’in nimeä, kun olemme kotonamme Islannissa! DAGNY (''hellästi nuhdellen''). Kohtuuton on vihasi häntä kohtaan, Sigurd. Sigurd, se ei ole ylevän käytöksesi mukaista! MIES (''läheten''). Kas niin, nyt on hauta katettu. ÖRNULF (''kuni heräten''). Hautako? Onko – vai niin – – SIGURD. Puhuttele häntä nyt, Dagny! DAGNY (''läheten Örnulf’ia''). Isä, täällä ulkona on kylmä; näkyy nousevan raju-ilma yöksi. ÖRNULF. Hm; älä siitä huoli; haudan seinät ovat tarpeen tiiviit ja kattona turpehet taajat; he lepäävät siellä rauhan helmassa. Ei mikään myrsky häiritse heitä. DAGNY. Niin, mutta sinä – – ÖRNULF. Minäkö? Minun ei ole kylmä. DAGNY. Sin’et ole nauttinut tänään mitään; etkö mene sisään? Illallispöytä odottaa. ÖRNULF. Odottakoon vaan; minun ei ole nälkä. DAGNY. Mutta usko minua, sinun ei ole hyvä noin istua täällä hiljaisuudessa, yhdessä kohden; sin’et ole siihen tottunut? ÖRNULF. Se on totta; minä tunnen tuskan rinnassani; min’en saata oikein hengittää (''peittää kasvonsa käsiinsä. Äännettömyys; Dagny istuu hänen viereensä''). DAGNY. Huomenna laitat kai laivasi kuntoon ja lähdet kanssamme Islantiin? ÖRNULF (''katsomatta ylös''). Mitä minä siellä teen – Ei, minä tahdon päästä poikieni luokse. DAGNY (''katkerasti''). Isä! ÖRNULF (''nostaa päätään''). Mene sisään, ja anna minun olla; kun raju-ilma vain saapi yön tai pari mua vihureillaan vilvoitella, täyttyypi toivoni, luulen ma. SIGURD. Noin et saa ajatella! ÖRNULF. Kummastuttaako teitä, että mieleni lepoa halajaa? Onhan päivätyöni päättynyt; poikani olen haudannut, (''kiivaasti''). Antakaa mun olla rauhassa! – Menkää, menkää! (''peittää jälleen kasvonsa''). SIGURD (''hiljaa Dagny’lle joka nousee''). Anna hänen istua vähän aikaa vielä. DAGNY. En, minä koetan vielä yhtä keinoa; – minä tunnen hänet. (''Örnulf’ille''). Päivätyösi on päättynyt, sanoit sä; mutta se ei ole päättynyt. Poikasi olet haudannut; – mutta olethan runoniekka; Sopiva on runoilla heidän muistokseen. ÖRNULF (''pudistaen päätään''). Ei, ei; eilen olisin voinut, tänään olen liian vanha. DAGNY. Mutta sinun täytyy toki; kunnon miehiä olivat poikasi kaikki; runo heistä laatia pitää; eikä heimossa ole muita, kuin sinä, joka sen taidat. ÖRNULF (''kysyvästi katsellen Sigurdia''). Runoilla? Mitä luulet sinä, Sigurd? SIGURD. Se on kohtuullista! tee niinkuin Dagny sanoi. DAGNY. Pahakseenhan panisivat naapurisikin Islannissa, ellei, Örnulf’in jälkeläisten perintö-olutta juodessa, niille sepitettyä runoa kuuluisi. Ajoissa ehdit toki vielä poikiasi seurata. ÖRNULF. Olkoon sitte, minä koetan; ja sinä, Dagny, kuultele tarkasti, että sittemmin voit uurtaa runo-kapulaan! (''Miehet lähenevät soitsuineen, ryhmään; Örnulf vaikenee hetkeksi, miettii vähän aikaa, sitte''.) : Sinä, sä Synkkämieli, : Bragen sult’ ei kieltä; : Runoilian raskas : Murhe murtaa mieltä. : Runotar soi runsaan : Laulunlahjan mulle; – : Äänen onnelleni : Nyt näin vainotulle. (''nousee''). : Nornan nurjan nuoli : Surmas sankarini, : Rauhain ryösti multa; : Kaatoi kallihini. : Seitsemän sai poikaa : Örnulf jumalilta, : Nyt on ukko yksin, : Edess’ elon ilta. : Seitsemän nuo poikaa : Uljast’, urhokasta : Maa niinkuin aita : Luojas pahimmasta. : Aitain kallis kaatui, : Poikani kun kuoli, : Woimaton on vanhus, : Seuraajansa huoli. : Thorolf kuoposeni! : Uljain, urhokkaisin! : Haikentein haihtois, : '''Sun''' jos jälleen saisin! : Wieno kevään kukka, : Kaunis, kuuliainen, : Warttunut ois kunnon : Sankariksi vainen. : Uliv-haava tuskan : Tuotti tuntuvimman; : Murhe mursi mielein : Ennen ankarimman. : Onnellisuuteni : Norna nurjuudessaan : Tuskan tuho-töillä : Ryösti raadellessaan. : Jumalat jos julki : Jousein jännittäisi : '''Yhteen''' sankartyöhön: – : Kosto eipä jäisi. : '''Yks’''' ois yrityksein: : Kostaa uomalleni, : Joka multa kaikki : Wei – nyt viimeiseni! : Ryöstikö se '''kaikki'''? : Ei, se sit’ ei saanut; : Wiel’ ei ole voima : Suttung-siman laanut. (''Kasvavalla innolla''.) : Poikani se ryösti, : Kaikki ryöstää voipi – : Runoissani runsas : Suruni tok’ soipi. : Sainhan laulun-lahjan : Kauniin kallihimman; – : Suruin sillä syömmeen : Kätken katkerimman! : Terve, sankarpoikain! : Teille riemu loistaa! – : Jumalien lahja : Maiset tuskat poistaa! (''syvä henkäys, pyyhkii hiukset otsaltaan ja lausuu tyynesti'':) Kas niin; nyt on Örnulf raitis ja voimissa taasen (''miehille''). Nyt, poiat, illallispöytään; meill’ on ollut raskas päivä tänään! (''menee miehineen pursisuojaan.'') DAGNY. Kiitos olkoon taivahan pyhille, jotka tuon mainion neuvon mieleeni johdattivat! (''Sigurd’ille''). Etkö tahdo mennä sisään? SIGURD. En, minua ei haluta. Sanoppas, onko kaikki jo huomiseksi valmistettu? DAGNY. On; silkillä kirjailtu vaate on valmiina majamme penkillä; mutta minä tiedän niin varmaan, että sinä Gunnar’in voittajana palajat, ett’en edes ole itkenyt tuon kaksitaistelon tähden. SIGURD. Taivahan voimat suokoot, ett’ei sinun koskaan tarvitseisi itkeä minun tähteni (''pysähtyy katselemaan ulos''). DAGNY. Mitä kuultelet? SIGURD. Etkö kuule – '''tuolla'''! (''osoittaen vasemmalle''). DAGNY. Kuulen, kummallinen raju-ilma kiitää meren ylitse! SIGURD (''mennessään vähän perällepäin''). Hm, tuo raju-ilma vielä kovia rakeita viskelee. (''huutaa.'') Ken siellä? KÅRE TALONPOIKA (''ulkona, vasemmalla''). Tuttuja miehiä, Sigurd viikinki! (KÅRE-TALONPOIKA ''sekä '''joukko aseellisia miehiä''' vasemmalla''). SIGURD. Minne ai’otte? KÅRE. Gunnar Herse’n taloon! SIGURD. Rauhattomissa tuumissa? KÅRE. Niin, ole varma siitä! Sinä estit mua ennen, mutta nyt, luulen, on se hyvinkin mieleesi! SIGURD. Saattaa olla. KÅRE. Minä tiedän aikeesi Gunnar’in kanssa, mutta jos minun tahtoni tapahtuu, saapuu hän heikoilla aseilla kaksintaisteloon. SIGURD. Rohkeaan toimeen olet ryhtynyt; ole varoillasi, talonpoika! KÅRE (''huolettomalla naurulla.'') Se olkoon minun huoleni; jos tahdot tänä yönä taklata laivasi, näytämme me sinulle valkeata! – Eteenpäin, miehet, kas, tästä kulkee tie! (''kaikki oikealle, perälle''). DAGNY. Sigurd, Sigurd, tuo pahanteko pitää sinun estää! SIGURD (''kiireesti ovelle, huutaa sisään''). Nouse pöydästä, Örnulf; kosta Kåre-talonpojalle! ÖRNULF. Kåre’lle, – missä hän on? SIGURD. Hän on matkalla Gunnar’in kartanoon, polttamaan sekä talon että ihmiset! ÖRNULF. Haha, – tehköön niin, siten kostaa hän Gunnar’ille ja Hjördis’ille minunkin puolestani; sitten koettelen Kåre’n voimia. SIGURD. Ei, tuo on hyödytön tuuma; tänä yönä pitää sinun välttämättömästi kohdata Kåre’a, jos mielit masentaa häntä; sillä konnantyönsä tehtyään, pakenee hän tuntureille. Gunnar’in olen vaatinut kaksintaisteloon; hänestä voit olla vallan varma, ellen minä itse – no niin, yhdentekevä, – tän’yönä täytyy häntä vihollisiltaan varjella; pahoin olisi, jos Kåre’n-moinen konna veisi koston minulta! ÖRNULF. Oikein puhuttu. Tän’yönä suojelen Thorolf’in surmaajaa; mutta huomenna pitää hänen kaatua! SIGURD. Hänen tai '''minun''' – ole varma siitä! ÖRNULF. Siis käykäätte kostamaan puolesta Örnulf’in heimon! (''menee miehineen perältä oikealle.'') SIGURD. Dagny, seuraa häntä; – '''minun''' täytyy jäädä tänne; sillä huhu kaksintaistelostamme kulkee jo kaikkialla kansassa, enkä minä saata kohdata Gunnar’ia ennenkuin aika on; mutta sinä, – hillitse, neuvo isääsi; käyttäiköön hän rehellisesti; Gunnar’in talossa on monta naista; vahinkoa ei saa tapahtua Hjördis’ille eikä muillekaan. DAGNY. Niin, niin, minä seuraan isääni. Sinä ajattelet toki Hjördis’iä; kiitos siitä! SIGURD. Mene, mene, Dagny! DAGNY. Minä menen; mutta Hjördis’istä saamme olla huoletta: Hänellä on kultainen sota-asu kammiossaan, hän voipi kyllä itse puolustaida. SIGURD. Sen uskon minäkin; mutta menehän toki; johda isäsi intoa; suojele kaikkia ja Gunnar’in vaimoa! DAGNY. Luota minuun. Jää hyvästi vähäksi aikaa! (''menee minne edellisetkin''). SIGURD. Ensikerran, kasvin-veikkoni, olen minä aseetonna, vaaran sinua uhkaillessa (''kuultelee''). Huutoja, kalpojen kalsketta kuuluu; – ne ovat jo ennättäneet kartanoon (''aikoo astua näyttämön yli oikealle, pysähtyy, peräytyy hämmästyneenä''). Hjördis! Hän tulee tänne! (HJÖRDIS; ''puku: Lyhyt, tulipunainen hame, kultainen asu: Kypäri, pantsari, (kullatut) rautahihat, sääri-varut. Hiukset hajalla; selässä on hänellä viini, vyötäisillä pieni kilpi; kädessä jousi hius-jänteineen. – Tulee kiiresti, katselee jälkeensä, kuin peläten jotakin takaa-ajajaa, aivan lähelle Sigurd’ia, ottaa häntä käsivarresta, matalalla äänellä: Sigurd, Sigurd, näetkö tuota?'') SIGURD. Mitä? Missä? HJÖRDIS. Sutta '''tuossa''' aivan lähellä; se ei liiku; se tuijottaa minuun punaisin silmin! – Se on minun haltiani, Sigurd! Se on jo kolmesti näyttäinyt mulle; se merkitsee, että minun tänä yönä ihan varmaan pitää kuolla! SIGURD. Hjördis, Hjördis! HJÖRDIS. Kas, nyt se vaipui maahan! Niin, niin, nyt sen tiedän varmaan. SIGURD. Sinä olet sairas; tule, menkäämme sisään! HJÖRDIS. En, minä odotan tässä; minun aikani on lyhyt! SIGURD. Mitä on sinulle tapahtunut? HJÖRDIS. Mitäkö on tapahtunut? En tiedä; mutta totta puhuit sinä tänään, sanoessasi Gunnar’in ja Dagny’n olevan välillämme; pois heistä ja pois elämästä – sitte pääsemme yhteen! SIGURD. Mekö? Haa, sinä arvelet – –! HJÖRDIS (''ylevästi''). Kodittomaksi jäin minä koko elinajakseni, kun sinä otit toisen puolisokses. Pahasti teit sinä silloin! Kaikki voipi mies uhrata totisen ystävänsä eduksi, – kaikki, vaan ei toki naista, jota rakastaa; sillä jos hän sen tekee, katkaisee hän nornan salaiset langat, ja kahden henki on hukassa. Povessani kaikuu pettämätön ääni, joka vakuuttaa, että minä olen syntynyt jäykällä mielelläni innostuttamaan sinua vastusten kohdatessa, ja että sinä synnyit minulle puolisoksi, jolla olisi kaikki avut, joita minä suurina ja ylevinä pidin; sillä, Sigurd, siitä olen aivan varma, – jos me olisimme yhdessä eläneet, olisit sinä ollut kuuluisampi ja minä onnellisempi kaikkia! SIGURD. Hyödytön ompi tuo valitus nyt. Luuletko minun voivan odottaa hupaista elämää tulevaisuudessa? Joka päivä pitää mun olla Dagny’n seurassa ja teeskennellä rakkautta, joka sydäntäni painaa. Sitenhän toki täytyy olla; kohtaloani on mahdoton muuttaa enää. HJÖRDIS (''kasvavalla hurjuudella''). Mutta sen '''pitää''' muuttuman! Me jätämme kumpainenkin tämän kurjan elämän! katsoppas tätä jännettä! Sen lennättämät nuolet tekevät puhdasta jälkeä; sillä minä olen laulanut kauniita loihtu-runoja sitä punoessani! (''panee nuolen jännitetylle jouselle''). Kuuletko! Kuuletko huminata korkeudessa! Kuolleet ovat koti-retkellään; minä olen loihtinut ne tänne; – niiden seurassa matkustamme molemmat! SIGURD (''peräytyen''). Hjördis, Hjördis, – minä pelkään sinua! HJÖRDIS (''kuulematta sitä''). Nyt ei voi mikään voima kohtaloamme muuttaa! Oi, niin – niin onkin parempi, kuin että olisit nainut minut tässä elämässä; minä olisin emäntänäsi talossasi kutonut kangasta liinoista ja villoista sekä synnyttänyt sinulle jälkeisiä, – hyi, hyi! SIGURD. Vaikene! Loihtukeinosi on voittanut sinut itsesi; se on myrkyttänyt sielusi! (''kauhistuen''). Haa, katso – katso! Gunnar’in talo, – se palaa! HJÖRDIS. Palakoon, palakoon! Tähtelän sali on parempi kuin Gunnar’in hirsi-tupa! SIGURD. Mutta Egil poikasi on vaarassa, – ne surmaavat hänet! HJÖRDIS. Surmatkoot, – niin suoriutuu häpeäni samassa! SIGURD. Ja Gunnar, – miehesi menettää henkensä! HJÖRDIS. Siit’ en huoli! Tän’yönä seuraan kotiini parempaa miestä! Niin, Sigurd, niin pitää tapahtuman; minä en löydä onnea tässä maassa – valkoinen jumala tulee pohjolaan päin; häntä en kohdata tahdo, vanhat eivät ole niin väkevät, kuin muinoin; – ne nukkuvat, ne ovat puoleksi haamuja vain; – niitä vastaan taistelemme! Pois tästä elämästä, Sigurd; minä asetan sinut taivahan valta-istuimelle, ja istun itse lähinnä sinua! (''Raju-ilma alkaa''). Kuule, kuule, seuramme saapuu! Näetkö mustia, kiitäviä hevosia, toinen minua, toinen sinua varten! (''heittää jousen poskelleen ja ampuu.'') Nyt ala viimeinen retkesi! SIGURD. Hyvin sattui, Hjördis! (''kaatuu''). HJÖRDIS (''riemuiten entäen hänen luokseen''). Sigurd, veljyeni, – nyt olemme toisiemme omat! SIGURD. Nyt vähemmin, kuin koskaan ennen. Tässä eroaapi tiemme; sillä minä olen kristitty. HJÖRDIS (''kauhistuen''). Sinäkö –! Haa, et – ethän! SIGURD. Minä uskon valkoiseen jumalaan; Aedhelstan-kuningas on opettanut minun tuntemaan hänet; – '''Hänen''' luokseen kohoaapi sieluni nyt. HJÖRDIS (''toivotonna''). Ja minä – (''pudottaa jousensa''). Voi, voi! SIGURD. Raskas oli elämäni siitä saakka, kuin sinut sydämestäni riistin ja annoin Gunnar’ille. Kiitos, Hjördis; – nyt on mieleni kepeä ja vapaa! (''kuolee''). HJÖRDIS (''hiljaa''). Kuollut! Siis olen varmaan sieluni kadottanut! (''rajuilma kiihtyy, Hjördis hurjana''). Ne tulevat! Minä olen ne tänne loihtinut! Vaan en, en; – min’ en teitä seuraa; min! en lähde, kun ei Sigurd lähde kanssani! Ei auta; – ne näkevät minut; ne viittavat minua hymyillen, ne kannustavat hevoisiaan! (''entää perälle, vuoren reunalle''). Tuossa ne ovat, aivan pääni kohdalla; – en pääse heidän näkyvistään, en voi itseäni piiloittaa! – Ehkä kuitenkin – meren pohjassa! (''syöksyy näkymättömiin''). (ÖRNULF, DAGNY, GUNNAR EGIL ''käsivarrella'', SIGURD’IN ''ja'' ÖRNULF’IN MIEHIÄ ''tulee vähän väliä perällä''). ÖRNULF (''katsellen hautaa''). Levätkää nyt rauhassa; sillä teidän puolestanne on kylläksi kostettu! DAGNY (''tulee''). Isä, isä, – pelko tappaa minut; – tämä verinen tapaus – ja rajuilma; – kuule, kuule! GUNNAR (''Egil käsivarrella''). Suo rauhaa ja suojaa lapselleni! ÖRNULF. Gunnar Herse! GUNNAR. Niin, Örnulf, onhan taloni tuhkana ja mieheni Tuonelan tuvilla; minä olen vallassasi, tee minulle, mitä tahdot! ÖRNULF. Sen saapi Sigurd päättää. Mutta nyt katon suojaan; täällä ulkona ei ole varmuutta! DAGNY. Niin, sisään, sisään! (''menee pursi-majaa kohti, huomaa ruumiin ja huudahtaa''): Sigurd, puolisoni; – hän on surmattu! (''heittäikse hänen viereensä''). ÖRNULF (''kiirein ruumiin luo''). Sigurd! GUNNAR (''laskee Egil’in alas''). Sigurd surmattu! DAGNY (''katselee toivotonna miehiin, jotka seisovat kuolleen ympärillä''). Ei, ei, se on mahdotonta; – hän elää vielä varmaankin! (''huomaa jousen''). Haa, mikä tuo! (''nousee''). ÖRNULF, Tyttäreni, totta oli ensimmäinen lauseesi, – Sigurd on surmattu. GUNNAR (''ajatus lensi hälle äkkiä mieleen''). Ja Hjördis! – Onko Hjördis ollut täällä? DAGNY (''hiljaa, maltilla''). En tiedä; mutt’ ainakin hänen jousensa on ollut täällä, sen tiedän. GUNNAR. Niin, sitä aattelinkin! DAGNY. Vait, vaiti! (''itseks.''). Niin katkerasti vihasi hän siis Sigurd’ia! GUNNAR (''hilj.''). Surmannut hänet – yönä ennen taislelo-päiväämme; siis rakasti hän minua kuitenkin. (''Kaikki ovat jähmettyä kauhistuksesta; tuonelaisten-seurue kulkee sohisten ilmassa''). EGIL (''peloissaan''). Isä! näetkö, näetkö? GUNNAR. Mitä? EGIL. Tuolla ylhäällä – katsos, noita mustia hevoisia – –! GUNNAR. Pilvethän vain – – ÖRNULF. Ei, se on kuolleiden koti-matkue. EGIL (''huudahtaa''). Äiti on niiden seurassa! DAGNY. Kaikki hyvyyden voimat! GUNNAR. Mitä sanot, lapseni! EGIL. Äiti! – Tuossa – aivan ensimmäisenä – tuon mustan hevoisen seljässä! Isä, isä! (''pyrkii kauhistuneena isänsä turviin; lyhyt äänettömyys; rajuilma herkeää, pilvet hajoavat, kuu heittää rauhoittavan valonsa maakunnan ylitse''). GUNNAR (''hiljaa, katkerasti''). Nyt on Hjördis varmaankin kuollut! ÖRNULF. Niinpä lienee, Gunnar; – ja hänelle oli minun kostettava enemmän kuin sinulle. Kalliiksi kävi kohtaamisemme kummallekkin meille; – tuoss’on käteni; rauhaa ja sovintoa! GUNNAR. Kiitos, Örnulf! Ja laivoille nyt; minä seuraan teitä Islantiin! ÖRNULF. Niin, Islantiin, ja kauvanpa muistellaan retkeilyämme: : Kauan kansan laulelmissa : Kuullaan retket sankareitten, : Iänkaiken Islannissa : Kuolo kaunis kaatuneitten! [[Luokka:Helgelannin sankarit]] 3041 5274 2006-08-31T20:11:56Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:C. Edv. Törmänen]] [[Luokka:Henrik Ibsen]] [[Luokka:Näytelmät]] 3042 6035 2006-09-24T15:27:51Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. '''C. Edv. Törmänen''' (1855–1880) == Suomennokset == * Ibsen, Henrik: ''[[Helgelannin sankarit]]'' [[Luokka:C. Edv. Törmänen]] 3043 5276 2006-08-31T20:12:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Törmänen, C. Edv.]] 3044 5277 2006-08-31T20:12:16Z Nysalor 5 Kuninkaan-alut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuninkaan-alut |alaotsikko=Historiallinen näytelmä viidessä näytöksessä |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} == [[Kuninkaan-alut: Johdatus|Johdatus]] == == Henkilöt: == : HOOKON HOOKONINPOIKA, Birkebeinien valitsema kuningas. : Inga VARTEIGIN ROUVA, hänen äitinsä. : SKULE JAARLI. : RAGNHILD ROUVA, hänen puolisonsa. : MARGARETA, hänen tyttärensä. : SIGRID, jaarlin sisar. : GUTHORM INGENPOIKA. : SIGURD RIBBUNG. : NIKOLAUS ARNENPOIKA, Oslon piispa. : DAGFINN BONDE, Hookonin tallimestari. : IIVARI BODDE, hänen sotapappinsa. : VEGARD VÆRADALIN herra, eräs hänen seuruelaisistaan. : GREGORIUS JUHONPOIKA, läänitysmies. : POOL FLIDA, läänitysmies. : INGEBORG, Antero Skjaldarbandin vaimo. : PIETARI, hänen poikansa, nuori pappi. : SIRA VILJAM, Nikolaus piispan huonekappalainen. : SIGARD MESTARI, Brabantilainen lääkäri. : JATGEIR RUNOILIJA, Islantilainen. : BOORD BRATTE, päällikkö Trondhjemin maakunnasta. : Kansaa ja Bergenin, Oslon ja Nidarosin kaupunkien asukkaita. : Ristiveljiä, pappeja, munkkeja ja nunnoja. : Vieraita, asemiehiä ja naisia. : Sotaväkeä j.n.e. Toiminta tapahtuu kolmannentoista vuosisadan alkupuolella. == Näytökset == * [[Kuninkaan-alut: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] * [[Kuninkaan-alut: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Kuninkaan-alut: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] * [[Kuninkaan-alut: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] * [[Kuninkaan-alut: Viides näytös|Viides näytös]] '''Lähde:''' Ibsen, Henrik 1884: ''[http://www.gutenberg.org/etext/18246 Kuninkaan-alut: historiallinen näytelmä viidessä näytöksessä]''. Suomentanut [[Eliel Aspelin]]. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Kuninkaan-alut | ]] 3045 7042 2006-10-15T13:29:47Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Kuninkaan-alut]] |seuraava=[[Kuninkaan-alut: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |otsikko=Johdatus. |alaotsikko=[[Kuninkaan-alut]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} Henrik Ibsen syntyi 20 p. Maaliskuuta v. 1828 pienessä Skien-nimisessä kaupungissa Etelä-Norjassa. Hänen isänsä, Knud Ibsen, oli kauppias; äitinsä nimi oli Marie Cornelia Altenburg. Isän kauppatoimi ei menestynyt hyvin ja pojan jo varsin nuorena täytyi itsensä hankkia elatustansa. Hän tuli siis 16-vuotiaana apteekkarin-oppilaaksi vielä pienempään naapurikaupunkiin Grimstadiin, joka siihen aikaan oli melkein nykyisen Kajaanin tahi Kaskisen suuruinen. Nuoren oppilaan aikomus ei kuitenkaan ollut koko elämänsä ajaksi jäädä pilleriä kiertelemään, vaan hän toivoi saavansa tilaisuuden oppia niin paljon, että hän apteekkarista voisi päästä lääkäriksi. Mutta hänellä oli apteekkitoimessa niin paljon työtä, että, niinkuin hän itse kertoo, hänen täytyi melkein varastaa joutohetkiä lukemiseen. Ja pian toinen seikka uhkasi vielä enemmän häiritä hänen opintojansa. Lukiessansa latinaa hän tutustui Ciceron puheisin Catilinaa vastaan sekä Sallustion kertomukseen Catilinan salaliitosta; ja ne kirjat herättivät hänessä halun draaman sepittämiseen, jonka pääsankari tuo onneton Catilina olisi. Sitä varten hän nyt varastetuista opintotunneista varasti minuutteja runoilemiseen ja tällä tapaa syntyi v. 1849 hänen ensimäinen näytelmänsä ''Catilina''. Niinkuin nuori runoilija ainakin, Ibsen tähän ensimäiseen kokeesensa perusti suuria tulevaisuuden toiveita, ja samoin tekivät ne kaksi hänen ystävistänsä, joille hän oli uskonut muilta huolellisesti salatun seikan, että hän oli kirjoittanut draaman. Vaan tosi-olot – niinkuin usein käy – eivät vastanneet niitä toiveita: Kristianian teaatteri ei ottanut ”Catilinaa” näyttääksensä eikä kukaan kustantaja painattaaksensa; viimein toinen ystävistä rupesi kustantajaksi – lainatuilla rahoilla – ja kirja ilmestyi keväällä v. 1850. Kohta sen jälkeen Ibsen itsekin tuli Kristianiaan. Hän oli jo niin edistynyt opinnoissansa, että hän uskalsi koettaa suorittaa ylioppilastutkintoa. Ja sen hän tekikin, vaan kauemmaksi akateemiallisella uralla hän ei koskaan päässyt – ennenkuin hän Upsalan yliopiston riemujuhlassa v. 1877 nimitettiin kunniatohtoriksi filosofiian tiedekunnassa. Runous yhä edelleen houkutteli Ibseniä pois tieteen teiltä – vaikkapa ensimäinen kokemus ei juuri ollut ilahuttavaa laatua. Toivottu suuri voitto Catilinasta meni surkeasti myttyyn: kirjaa myytiin ainoastaan noin 30 kappaletta. Vaan eivätpä kuitenkaan jäännökset painoksesta olleet aivan hyödyttömiä. Kustantaja-ystävä ja runoilija asuivat yhdessä ja eleskelivät miten kuten; kerran tuli heidän yhteisen taloutensa tila liian arveluttavaksi; silloin Catilinan täytyi siirtyä kauppapuotiin, lähteäksensä siitä ulos maailmaan toisenmuotoisena: katkerat sanat turmeltuneesta Roomasta lievennettiin sokurilla ja rusinoilla, joita synkät lehdet saivat sulkea syliinsä – ja ”seuraavina päivinä emme kaivanneet mitään”, sanoo Ibsen itse. Vaan vähät siitä, jos kärsittiin vähän nälkääkin; nuoruuden into helpotti kaipausten kuormaa. Ystävykset usein eivät voineet hankkia itsellensä päivällistäkään, vaan olematta siitä millänsäkään menivät aina päivällisen aikana ulos kaupungille luulotellaksensa isäntäväellensä, että menivät syömään; kahvin aikana palasivat taas kotiin ja joivat silloin kahvinsa leivän kanssa – siinä oli koko heidän ”runollinen” päivällisensä. Vihdoin parempi aika koitti. Norjassa heräsi monella taholla kansallisia pyrintöjä, ja muun muassa mainio viulunsoittaja Ole Bull, kun tuli kotiin voitettuansa koko maailman suosion ja runsaasti kultaa, perusti kansallisteaatteria Bergeniin. Siihen otettiin Ibsen v. 1851 johtajaksi ja näytelmäin kirjoittajaksi ja kaikenlaiseksi muuksi, ja sitä varten hän seuraavana vuonna teki matkustuksen Tanskaan ja Saksaan. Bergenissä hän sen jälkeen teki ahkerasti työtä: joka vuosi hän näytteli omatekoisen näytelmän: 1853 tilapää-näytelmä ”Juhannusilta” (''Sankthansnatten''), 1854 pieni yksinäytöksinen näytelmä ”Sankarin hautakumpu” (''Ksempehöjen''), joka jo varhemmin oli ollut Kristianiassa näytelty, 1855 ”Inger Östrootin rouva” (''Fru Inger til Östråt''), 1856 ”Solhougin kemut” (''Gildet på Solhoug'') ja 1857 ''Olaf Liljekrans''. Ibsenin olo Bergenissä on luettava hänen runolliseksi oppimisajaksensa; tähän aikaan kuuluvat näytelmät osoittavat kyllä muutamissa kohden edistystä, vaan ovat toiselta puolen taas paljoa heikommat kuin seuraavat. Bergenistä Ibsen myös (1858) löysi puolisoksensa Susanne Thoresenin (kirjailija Magdalene Thoresenin tytärpuolen). Jo sitä ennen hän oli (1857) muuttanut takaisin Kristianiaan, tullaksensa siellä ”Norjalaisen teaatterin” johtajaksi. Kohta seuraavana vuonna ilmestyi ”Helgelannin sankarit” (''Hærmændene på Helgeland''), joka on luettava tekijän ensimäiseksi tositaiteelliseksi näytelmäksi. Siinä ovat ensikerran nähtävinä se mutkaton toiminta, se lyhyt mutta voimakas lausetapa ja ne syvät draamalliset ristiriidat, joita sittemmin olemme tottuneet löytämään Ibsenin draamoista. ”Helgelannin sankarien” jälkeen kului Ibseniltä noin neljä vuotta ilman uuden draaman julkasemista; sitä vastaan ilmestyi niinä vuosina pari suurta runoelmaa, joista ”Terje Vigen” on erittäin huomattava. Tämä kertomus köyhän kalastajan vaiheista on koristamattoman pukunsa ja kuitenkin mahtavan sisällyksensä puolesta sukua ”Vänrikki Stoolin tarinain” kanssa. Se teos, jolla Ibsen v. 1862 taas palasi draaman alalle, näytti hänet aivan uuden muotoisena. ”Rakkauden komedia” (''Kærlighedens komedie'') ei enää liiku synkkinä muinaisaikoina, vaan täydessä nykyisyydessä; ja aseina runoilija ei enää käytä noita syviä mahtisanoja kuin ennen, vaan leikillisiä värssyjä, joilla hän ruoskii aikamme heikkouksia ja proosaa. Ei kummaa siis että tämä teos suututti hyvin monta, kun se muka oli suoraa pessimismiä, sekä vielä sisälsi hyökkäyksen kirkkoa vastaan. Viimeksi mainittu kohta oli vaikuttaa hyvin paljon Ibsenin elämän oloihinkin. Norjalainen teaatteri Kristianiassa, jonka johtajana Ibsen oli, teki v. 1862 konkurssin, ja Ibsen oli sen jälkeen ilman vakavata elatuskeinoa. Pian hänen ulkonainen elämänsä taivas synkistymistään synkistyi, samassa kuin hänen ystäväinsä piirikin harveni: pienessä maassa ei ole mahdollista koskea ajan heikkouksiin suututtamatta monta ystävääkin. Eikä Ibsen säästänytkään kansalaisiansa. Tanskan sodan aikana, kun norjalaiset eivät lähteneet Tanskan avuksi, hän kirjoitti tuon innokkaan runon ”Veli hädässä” (''En broder i nöd''), joka sisältää ankarampia sanoja kuin mitä ehkä mikään runoilija on kansallensa lausunut. Tuli siis Ibsenille viimein liian ahtaaksi Kristianiassa. Mutta oli hänellä vielä niin monta ystävää jäljellä, että hänelle voitiin hankkia apurahaa matkaa varten, ja siten hän v. 1864 pääsi lähtemään pois Norjasta ensiksi Roomaan. Mutta vielä sen jälkeen oli hänellä kotimaassaan taistelu taisteltava. Hän oli hakenut ”runoilijan-apurahaa” (digtergage), mitä jo oli Björnsonille annettu, vaan kirkollistoimiston päällikkö ensin ei tahtonut siihen suostua, koska muka Ibsen ”Rakkauden komediassa” oli solvaissut kirkkoa. Onnistui kuitenkin Ibsenin ystäville lieventää valtioneuvoksen intoa, ja kun kerran hallitus oli apurahaa ehdottanut, niin valtiopäivät myönsivät sen melkein yksimielisesti (1866). Ennenkuin Ibsen lähti pois kotimaastansa, oli hän jäähyväisiksensä kirjoittanut ”Kuninkaan-alut” (''Kongsemnerne'', 1863). Ja tultuansa Roomaan hän pian lähetti kotiin toisen suurenlaisen teoksen, jonka nimi oli ''Brand'' (1866), ja joka hankki hänelle taatun ja pysyväisen paikan pohjoismaiden runoilijain joukossa. Brandia seurasi samanlaatuiset syväaatteiset kappaleet ''Peer Gynt'' (1867) sekä ”Keisari ja Galilealainen” (''Keiser og Galilæer, 1873). Yhä edelleen oleskellen ulkomailla, milloin Italiassa, milloin Saksassa, on Ibsen viimeisenä 15 vuotena julistanut ryhmän draamoja, jotka ovat herättäneet mitä suurinta huomiota ja mitä vilkkainta keskustelua, ne kun usein liikkuvat ajan ”palavien kysymysten” alalla. Nämä kappaleet ovat ”Nuorison liitto” (''De unges förbund'', 1869) ”Yhteiskunnan tukeet” (''Samfundets stötter'', 1877), ”Nora” (''Et dukkehjem'', 1879), ”Haamuja” (''Gengangere'', 1881), ”Kansan vihollinen” (''En folkefiende'', 1882) ja ”Metsäsorsa” (''Vildänden'', 1884). Niinkuin jo tästä lyhyestä elämäkerrasta näkyy, on Ibsenin, varsinkin elämänsä alkupuolella, täytynyt kärsiä jotensakin kovaa kohtaloa, ja nämä kokemukset ovat tietysti vaikuttaneet hänen runolliseen katsantotapaansakin. Tämä on ylipäätään synkkä: tekijä havaitsee etupäässä ihmisten puutteita ja heikkouksia. Sitä merkillisempi on siis, että kuitenkin se teos, joka yleisesti myönnetään hänen tositaiteellisimmaksi, ”Kuninkaan-alut”, syntyi juuri siihen aikaan kuin runoilijan olot olivat mitä ahtaammalla. Ilmestyypä tässä draamassakin kerran se katkeruus, joka silloin täytti runoilijan mielen, ja sen Nikolaus piispa lausuu viimeisissä säkeissään. Mutta toiselta puolen esiintyy juuri tässä kappaleessa se henkilö, joka selvemmin kuin kukaan muu Ibsenin luomista henkilöistä osottaa saavutettuna sen harmonian, joka muissa draamoissa enimmiten esitetään ainoastaan vaadittuna. Nähtävästi Ibsenin katsantotapa siis on ollut toisenkin vaikutuksen alaisena. Hän on näet elänyt aikakaudella, joka on ollut suuria maailman tapauksia täynnä, ja jolloin Norjassa tapahtui kansallinen herääminen, jossa Ibsen on myös varsinkin nuoruutensa aikaan ollut osallisna. Jo Catilinaansa kirjoittaessaan hän, niinkuin hän itse kertoo, vilkkaasi harrasti aikansa pyrintöjä. Helmikuun vallankumous Ranskassa, Unkarilaisten vapaussota ja Tanskan sota Saksaa vastaan, kaikki ne tapaukset vaikuttivat syvästi häneen: hän kirjoitti hehkuvia lauluja Unkarilaisille kehoittaaksensa heitä urhoollisesti taistelemaan tiranneja vastaan; samaten koko joukon sonetteja kehoittaaksensa kuningas Oskaria rientämään Tanskalaisten avuksi. Ja samalla aikaa oli hän itse sotatilassa rehellisiä Grimstadilaisia vastaan, joita hän oli suututtanut ivakuvilla ja pilkkarunoilla. Kummako siis että hänen Catilinansakin taistelee ”vapauden ja oikeuden”, vieläpä ”muinaisen roomalais-hengen” edestä, kummako että draaman pääsankari on kuvailtu rohkeaksi ja jalomieliseksi, jota vastoin hänen toverinsa ovat kurjia ja pettureja? Samaten on, niinkuin äsken mainittiin, tekijä mitä hartaimmalla myötätuntoisuudella seurannut Tanskan sotaa Saksaa vastaan 1863-64, ja näihin tapauksiin viittaavat muutamat paikat Brandissa ja Peer Gyntissä. Mutta juuri tämä valtiollinen harrastus on epäilemättä monessa kohden kehittänyt Ibsenin historiallista katsantotapaa. Olkoonpa että Catilinan kuva välistä on liian paljon kaunisteltu, mutta toiselta puolen jo tämä Ibsenin draamallinen esikko osottaa merkillistä kykyä historiallisten ristiriitaisuuksien ymmärtämisessä ja kuvailussa. Samaten ”Inger Östrootin rouva” liikkuu historiallisella alalla, ja sekä Norjan valtiollinen asema, että kansan ja sen eri luokkien mieliala 1500-luvun alkupuolella ovat siinä kuvaillut aivan historian mukaisiksi. ”Kuninkaan-alut” on kuitenkin tässä kohden edellisiä draamoja vielä etevämpi, sillä monessa yksityiskohdassakin tekijä on tarkasti seurannut vanhan Hookon kuninkaan historiaa eli ”tarinaa”. Siinä löytyy esim. Dagfinn Bonden neuvo ”kylmästä teräksestä”, riita jaarlin miesten ja Iivari Bodden välillä, vieläpä Hookonin ja Margaretan yhtyminen kun Skule on ottanut kuninkaan nimen. Tietysti tekijä muuten on käyttänyt semmoisia yksityiskohtia jotensakin vapaasti, draamallisten tarkoitustensa saavuttamiseksi, ja mitä taitavimmin hän on osannut sovittaa ne draamalliseen kokonaisuuteen: niin on tarinassa esim. Vegard Væradalin surma, pyrstötähden ilmestyminen ja hyvä vuodentulo Hookonin hallitus-aikana j.m.s. kerrottu ilman oikeata yhteyttä tärkeämpäin tapausten kanssa, kun ne sitä vastoin draamassa vaikuttavat suoraan pääristiriitaisuuden kehitykseksi taikka luonteiden kuvailemiseksi. Samoin on tekijä, enentääksensä Skulen epäilemistä, itse keksinyt Trondin tunnustuksen, josta historia ei tiedä mitään. Tärkeämpi kuin nämä yksityiskohdat on kuitenkin se seikka, että draama kokonaisuudessaan antaa oikean kuvan niistä historiallisista pyrinnöistä, jotka Hookon Hookoninpojan aikana taistelivat keskenänsä Norjassa. ”Norja on valtakunta, se on tuleva kansaksi” sanoo Hookon, ja tämä hänen ”kuninkaan-ajatus” on todellakin peräti historiallinen; sehän oli Hookon Hookoninpojan tehtävä historiassa, sentähden hänen hallituksensa oli niin onnellinen ja hyödyllinen Norjalle. Jos lukee Norjan etevimpien historioitsijain kertomukset tästä ajasta, niin täytyy ihmetellä sitä erinomaista taitoa, jolla Ibsen on voinut draamassansa kuvaella taistelua tämän Hookonin edustaman uuden kehitysasteen ja ”vanhan tarinan”, Skulen ja Nikolauksen pyrintöjen, välillä. Eipä kuitenkaan Ibsen ole unhottanut että historia on toista kuin taide, ja ett’ei siis historiallinen todenperäisyys yksistään riitä suuren draaman aikaansaamiseen, vaan että henkilöitten täytyy osottaa vilkasta persoonallista sielunelämääkin. Niin onkin laita sekä tässä että Ibsenin edellisissä historiallisissa draamoissa. Jo Catilinassa esiintyy, niinkuin Ibsen itse sanoo, paljon siitä, jota tekijän myöhemmät teokset koskevat: ”taistelu ky’yn ja halun, tahdon ja mahdollisuuden välillä”. Samaten tässä ristiriita kolmen kuninkaan-alun välillä ei yksistään synny siitä että Hookon edustaa ”uutta”, Nikolaus ja Skule sitä vastoin ”vanhaa tarinaa”, vaan myös siitä että Hookon itse uskoo oikeuteensa, molemmat muut epäilevät ja horjuvat. Tämä Hookonin luottamus kutsumukseensa on hänen väkevyyden-vyö, se vaikuttaa että muutkin häneen luottavat. Hän kuulee ”Herran pettämättömän äänen huutavan sisässänsä: sinun pitää toimittaman suuri kuninkaan-työ Norjassa”. Ja kun Skule on ottanut kuninkaan nimen, hän uskaltaa kysyä: ”Jumala, Jumala – miksi rankaiset minua niin kovasti, minua, joka en ole mitään rikkonut?”. Mutta pian hän havaitseekin rikkoneensa, Ingaa ja Margaretaa vastaan, joilta hän on sulkenut sydämmensä, voidaksensa muka siten paremmin täyttää kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Nyt hän tunnustaa rikoksensa ja siten yhdistyttyänsä äitiinsä ja vaimoonsa on hän taas vahvistunut. ”Tulkoon mitä tahansa, minä tunnen itsessäni Herran voiman!”. Vastakohtina Hookoniin ovat Nikolaus, jolla on palava himo hallitsemaan, mutta jolta kyky puuttuu, ja Skule, joka himossa on Nikolauksen vertainen samassa kuin hänellä on kykyäkin. Mutta kuitenkin hänen itsensä täytyy myöntää: ”Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin mutta Hookon on täysi kuningas”. Luottamus, joka Hookonissa on niin vahva, se puuttuu Skulelta, Ja tähänkin seikkaan näemme persoonallisen syyn: Skule on samaten kuin Hookon kutistanut osan sisällisestä elämästänsä; hänkin jää vieraaksi niille, jotka häntä innokkaasti rakastavat. Mutta koska hän on sen tehnyt itsekkäisessä tarkoituksessa niin tuo synti on hänelle turmiollisempi kuin Hookonille; vasta kun on liian myöhään hän tuntee ja tunnustaa mitä hän on rikkonut. Täten yhdistämällä kuvailtujen henkilöitten persoonallisen ja historiallisen elämän suurellaiseksi kokonaiskuvaksi on Ibsen luonut teoksen semmoisen että joku arvostelija on voinut sanoa Kuninkaan-alut ”ehkä suurimmaksi draamaksi, joka on näyttämölle annettu Shakespearen ajoista saakka”. [[Valfrid Vasenius|VALENTIN VASENIUS]]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Kuninkaan-alut]] [[Luokka:Valfrid Vasenius]] 3046 5279 2006-08-31T20:12:32Z Nysalor 5 Ensimmäinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Kuninkaan-alut: Johdatus]] |seuraava=[[Kuninkaan-alut: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensimmäinen näytös. |alaotsikko=[[Kuninkaan-alut]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Kristuksenkirkon tarha Bergenissä. Taka-alalla kirkko, jonka suun ovi on vastapäätä katsojia. Etualan vasemmalla puolella seisoo Hookon Hookoninpoika, Dagfinn Bonde, Vegard Væradalin herra, Iivari Bodde sekä joukko läänitysmiehiä ja päällikköjä. Vastapäätä niitä seisoo Skule jaarli, Gregorius Juhonpoika, Pool Flida y.m. jaarlin miehiä. Taempana samalla puolen nähdään Sigurd Ribbung seuralaisinensa ja häntä etäämpänä Guthorm Ingenpoika ynnä useampia päällikköjä. Kirkon sisäänkäytäville on asetettu vartioita; kansa täyttää koko kirkkotarhan; useat ovat kiivenneet puihin ja kirkon aidalle; kaikki näyttävät hyvin tuskallisella mielellä odottavan jotakin juuri tapahtuvaa. Kaupungin kirkon torneista kaikuu joka haaralta kellojen soitto.) SKULE JAARLI (levottomasti, alennetulla äänellä Gregorius Juhonpojalle). Mitä siellä niin kauvan viivytellään? GREGORIUS JUHONPOIKA. Hiljaa; nyt virttä alotetaan. (Suljetusta kirkosta kuuluu pasuunain pauhu sekä:) MUNKKIEN JA NUNNIEN KUORI. Domine coeli etc. etc. (Laulun kaikuessa avataan kirkon ovi sisäpuolelta; etuhuoneessa nähdään Nikolaus piispa pappien ja luostariveljien keskellä.) NIKOLAUS PIISPA (kohotettu sauva kädessä, astuu esiin kirkon ovelle, ja julistaa). Nyt Inga Varteigin rouva kokee raudankannantaa kuninkaan-alun Hookonin edestä! (Kirkko suljetaan jälleen; laulua jatketaan yhä.) GREGORIUS JUHONPOIKA (alennetulla äänellä jaarlille). Rukoile pyhää Olavi kuningasta oikean asian avuksi. SKULE JAARLI (äkisti ja poistavaisesti). Ei nyt. Parasta ett’ei minua hänelle muistuteta. IIVARI BODDE (tarttuu Hookonin käsivarteen). Rukoile Jumalaa, Hookon Hookoninpoika. HOOKON. Ei ole tarpeen, minä olen varma hänestä. (Laulu kirkossa kaikuu kovemmin; kaikki paljastavat päänsä, moni lankeaa polvillensa ja rukoilee.) GREGORIUS JUHONPOIKA (jaarlille). Ankara on tämä hetki sinulle ja monelle. SKULE JAARLI (katsoo kiinteästi kirkkoa kohti). Ankara hetki Norjalle. POOL FLIDA (jaarlin lähellä). Nyt hän pitelee rautaa. DAGFINN BONDE (Hookonin puolella). Tullaan kirkon lattiata alaspäin. IIVARI BODDE. Kristus varjelkoon sinun kirkkaita käsiäsi, Inga kuninkaan-äiti! HOOKON. Totisesti palkitsen minä häntä koko elinaikani tästä hetkestä. SKULE JAARLI (joka on tarkasti kuunnellut, huudahtaa äkisti). Parkasiko hän? Päästikö hän raudan? POOL FLIDA (menee ylöspäin). En tiedä mitä se oli. GREGORIUS JUHONPOIKA. Vaimot itkevät ääneensä etuhuoneessa. KUORI KIRKON SISÄLLÄ (alkaa riemuiten). Gloria in excelsis deo! [Ovi aukeaa. Inga astuu ulos, nunnat, papit ja munkit jäljessä.] INGA (kirkon-portailta). Jumala on tuominnut! Katsokaa näitä käsiä; näillä olen raudan kantanut! ÄÄNI KANSASTA. Ne ovat kirkkaat ja valkoiset, niinkuin ennen! TOISIA ÄÄNIÄ. Vielä ihanammat! KOKO KANSA. Hän on totisesti Hookon Sverrenpojan poika! HOOKON (syleilee häntä). Ole kiitetty, kiitetty, sinä iäti siunattu! NIKOLAUS PIISPA (käyden jaarlin ohitse). Mieletöintä oli panna toimeen raudankannanta. SKULE JAARLI. Ei niinkään, herra piispa, Jumalan täytyi tässä asiassa puhua. HOOKON (syvästi liikutettuna pitäen Ingaa kädestä). Nyt se siis on tapahtunut, jota koko sieluni on niin kiivaasti vastustanut, – jota odottaessa sydämmeni on vaikeroinut ja tuskitellut – DAGFINN BONDE (kansaa kohti). Niin, katsokaa tätä vaimoa ja ajatelkoon itseänsä jok’ainoa läsnä oleva! Kuka on epäillyt hänen sanaansa, sillä moniaat pitivät epäilemisen hyödyllisenä? POOL FLIDA. Epäilys on kuiskannut joka mökissä siitä hetkestä saakka, kun Hookon kuninkaan-alku lasna kannettiin Inge kuninkaan kartanoon. GREGORIUS JUHONPOIKA. Ja viime talvena se yleni huudoksi ja leveni korkeaäänisenä maan ylitse pohjoiseen ja etelään; sen voi luullakseni joka mies todistaa. HOOKON. Paraiten minä itse voin sen todistaa. Senpä vuoksi olenkin noudattanut monen uskollisen ystävän neuvoa ja nöyristänyt itseni syvempään kuin pitkään aikaan kukaan muu kuninkaaksi valittu. Minä olen raudankannannan kautta todistanut syntyperäni, todistanut oikeuteni, Hookon Sverrenpojan poikana perimään maan ja valtakunnan. Minä en tahdo tarkemmin tiedustella, kuka on epäilyksen pannut alkuun ja tehnyt sen niin korkeaääniseksi, kuin jaarlin heimolainen sanoo; sen vaan tiedän, katkerasti olen minä sen alla kärsinyt. Minä olen ollut kuninkaaksi valittu lapsuudesta saakka, mutta vallan niukasti minulle kuninkaan kunniaa on osotettu, vieläpä siltäkin taholta, jolta luulisi voivan sitä vakaimmin odottaa. Muistutan ainoastaan viimeisestä palmusunnuntaista Nidaros’issa, kun astuin alttarin eteen uhraamaan ja arkkipiispa käänsi selkänsä eikä ollut minua näkevinään, päästäksensä minua tervehtimästä niinkuin tapa on kuninkaita tervehtiä. Kuitenkin olisin semmoista helposti jaksanut kärsiä, mutta ilmi sota oli syttymäisillään maassa ja sitä minun täytyi estää. DAGFINN BONDE. Hyvä voi kuninkaitten olla noudattaa viisaita neuvoja; mutta jos minun neuvoani tässä asiassa olisi kuultu, niin olisi Hookon Hookoninpoika kylmällä teräksellä eikä kuumalla raudalla ratkaissut kiistan vihamiestensä kanssa. HOOKON. Hillitse itses, Dagfinn; se on soveliasta miehelle, jonka tulee ylimpänä valtakuntaa hallita. SKULE JAARLI (pienellä hymyllä). Helppo on sanoa kuninkaan vihamieheksi jokaista, joka kuninkaan tahtoa vastustaa. Minun mielestäni on se kuninkaalle pahin, joka kieltelee häntä vakuuttamasta oikeuttansa kuninkaan nimeen. HOOKON. Kuka tiesi. Jos tässä olisi kysytty ainoastaan minun oikeuttani, niin on mahdollista kyllä, ett’en sitä olisi niin kalliisti ostanut; mutta meidän on korkeammalle katsominen; tässä kysytään, kutsumusta ja velvollisuutta. Minulla on siitä ylevä ja lämmin tunto rinnassani, enkä minä häpeä sitä lausua, – minä olen ainoa, joka tällä ajalla voi onnellisesti ohjata maata; – kuninkaan-synty siittää kuninkaan velvollisuuden – SKULE JAARLI. On niitä täällä toisiakin, jotka antavat itselleen yhtä kauniita puoltolauseita. SIGURD RIBBUNG. Minä teen niin, ja yhtä täydellä syyllä. Minun isoisäni oli kuningas Maunu Erlinginpoika – HOOKON. Niin, jos sinun isäsi, Erling Steinvæg, oli Maunukuninkaan poika; mutta useammat sitä epäävät, eikä kukaan ole vielä raudankannantaa siitä asiasta kokenut. SIGURD RIBBUNG. Ribbungit ottivat minun kuninkaaksensa ja vapaasta tahdosta, samalla kuin Dagfinn Bonde ja muut Birkebeinit pakolla toimittivat kuninkaan nimen sinulle. Hookon. Juuri niin surkeaan tilaan olette Norjan saattaneet, että Sverren sukuperäisen täytyy väkisin astua paikkaansa. GUTHORM INGENPOIKA. Sverren sukuperäinen olen minä yhtä hyvin kuin sinäkin – DAGFINN BONDE. Et kuitenkaan yhtenäisessä polvijaksossa miehestä mieheen. NIKOLAUS PIISPA. Vaimonpuolinen polvi on välissä, Guthorm. GUTHORM INGENPOIKA. Sen kuitenkin tiedän, että isäni, Inge Boordinpoika, laillisesti otettiin Norjan kuninkaaksi. HOOKON. Sen vuoksi, ett’ei ollut ketään, joka tiesi Sverren pojanpojan olevan elossa. Siitä päivästä saakka, kun se tuli ilmi, hallitsi hän valtakuntaa minun holhojanani, eikä muuten. SKULE JAARLI. Se ei ole toden mukaan kerrottu; Inge oli koko aikansa kuninkaana täydellä laillisella vallalla ja ilman ehtoja. Totta voi kyllä olla, että Guthorm’illa on vähän oikeutta; sillä hän on äpärälapsi; mutta minä olen Ingen veli, aviossa syntynyt, ja laki on puolellani, kun minä vaadin ja otan täyden perinnön hänen jälkeensä. DAGFINN BONDE. Niin, herra jaarli, te olette todella ottanut täyden perinnön, ettekä ainoastaan oman isänne sukuomaisuuden, vaan päälliseksi kaiken sen, minkä Hookon Sverrenpoikakin jätti jälkeensä. NIKOLAUS PIISPA. Eipä kaikkia, hyvä Dagfinn. Pidä totuutta kunniassa; – Hookon kuningas on pitänyt yhden soljen ja sen kultavanteen, joka on hänen käsivarressaan. HOOKON. Olkoon kuinka tahansa; Jumalan avulla voitan jälleen omaisuutta. Ja nyt, läänitysmiehet ja laamannit, kirkkoveljet ja päälliköt ja asemiehet, nyt on aika pitää valtakokousta vanhan tavan mukaan. Tähän päivään saakka olen istunut kädet sidottuna; enkä luulisi kenenkään oudoksuvan, että ikävöin päästä siteistä. SKULE JAARLI. Monella on sama mieli kuin teillä, Hookon Hookoninpoika. HOOKON (tullen tarkkaavaiseksi). Herra jaarli, mitä tarkoitatte? SKULE JAARLI. Minä tarkoitan, että kaikilla meillä kuninkaan-aluilla on sama syy ikävöimiseen. Kaikki olemme olleet yhtä lujasti sidottuina; sillä ei kukaan meistä ole tiennyt, kuinka kauvas hänen oikeutensa on ulottunut. NIKOLAUS PIISPA. Epävakaisina ovat sekä kirkolliset että maalliset olot olleet; mutta ratkaiskoon nyt pyhän Olavi kuninkaan laki. DAGFINN BONDE (puoliääneensä). Uusia juonia! (Hookon ja miehet lähestyvät toisiaan.) HOOKON. (pakoittaa itsensä levolliseksi ja astuu pari askelta jaarlia kohden). Tahdon uskoa, ett’en ole tarkoitustanne käsittänyt. Raudankannanta on todistanut minun perintöoikeuteni valtakuntaan, enkä siis voi muuta arvata, kuin että valtakokous vaan voi antaa lainvoiman minun kuninkaanvaalilleni, joka jo tapahtui keräjillä kuusi vuotta sitten. USEAT JAARLIN JA SIGURDIN MIEHISTÄ. Ei, ei, – me emme myönnä sitä! SKULE JAARLI. Ei koskaan niin ajateltu, kun valtakokous määrättiin pidettäväksi täällä. Raudankannannan kautta te ette vielä ole valtakuntaa voittanut, vaan ainoastaan todistanut oikeutenne astua tänä päivänä meidän toisten kuninkaan-alkujen rinnalle koettamaan saada hyväksytyksi vaatimusta, jonka luulette voivanne tehdä – HOOKON (hillitsee itsensä). Lyhyesti ja suoraan sanottuna, olisin minä siis vastoin oikeutta kuusi vuotta kantanut kuninkaan nimeä, ja kuusi vuotta olisitte te, herra jaarli, vastoin oikeutta hallinnut maata minun holhojanani. SKULE JAARLI. Ei suinkaan. Yhden täytyi kantaa kuninkaan nimeä, kun veljeni oli kuollut. Birkebeinit, ja Dagfinn Bonde etupäässä, toimivat teidän asianne puolesta ja saivat teidän vaalinne toimitetuksi, ennenkuin me toiset ehdimme tuoda esiin vaatimuksiamme. NIKOLAUS PIISPA (Hookonille). Jaarli tarkoittaa, että se vaali antoi teille ainoastaan käytäntöoikeuden, mutta ei omistamisoikeutta kuninkaan valtaan. SKULE JAARLI. Te olette pitänyt omananne kaikki oikeudet; mutta sekä Sigurd Ribbung että Guthorm Ingenpoika ja minä pidämme itsemme yhtä likeisinä perillisinä, kuin te itse, ja nyt on laki ratkaiseva meidän kesken ja lausuva kenen tulee iäksi päiviksi omistaa perintö. NIKOLAUS PIISPA. Totta sanoen on jaarlilla hyvät syyt käsitykseensä SKULE JAARLI. Useasti on näinä vuosina puhuttu sekä raudankannannasta että valtakokouksesta, mutta aina on joku este ilmaantunut. Ja jos te Hookon herra piditte oikeutenne peruuttamattomasti vahvistettuna ensimmäisen kuninkaanvaalin kautta, miksi nyt annoitte suostumuksenne raudankannantaan? DAGFINN BONDE (vihaisena). Käyttäkää aseitanne, kuninkaan miehet, ja antakaa ''niiden'' ratkaista! USEAT SEURUEESTA (ryntäävät esiin). Lyökäät kuninkaan vihamiehet! SKULE JAARLI (huutaa miehillensä). Elkää tappako! Elkää haavoittako ketään! Torjukaa heidät vaan päältänne. HOOKON (pidättää miehiänsä). Miekka tuppeen, joka mies joka siihen tarttui! – Miekka tuppeen, sanon minä! (levollisena.) Tällaisella käytöksellä pahennatte asiani kymmenkertaisesti. SKULE JAARLI. Sillä tavoin nousee mies miestä vastaan ympäri koko maata. Siitä näitte, Hookon Hookoninpoika; nyt arvatakseni paraiten näkyi, mitä teidän on tekeminen, jos maan rauha ja miesten henki on teille kallis. HOOKON (kotvasen mietittyään). Niin – minä näen sen (ottaa Ingaa kädestä ja kääntyy lähellä seisovaan mieheen.) Torkel, sinä olit uskollinen mies isäni seurueessa; ota tämä vaimo kotiisi ja ole lempeä häntä kohtaan; – Hookon Sverrenpoika häntä hellästi rakasti. – Jumala siunatkoon sinua, rakas äitini, – nyt minun on käyminen valtakokoukseen. (Inga likistää hänen kättään ja menee Torkelin kanssa. Hookon on hetken vaiti, astuu sitten esiin ja lausuu selvästi:) Tuomitkoon laki; laki yksinänsä. Te Birkebeinit, jotka olitte läsnä Örekeräjillä ja otitte minut kuninkaaksi, te olette nyt vapaat valastanne, jonka siellä minulle vannoitte. Sinä Dagfinn, et enää ole minun tallimestarini; en tahdo käydä kokoukseen tallimestarin tahi seurueen, kuninkaan miesten tahi vannottujen soturein kanssa; minä olen köyhä mies; koko perintöni on tämä solki ja tämä kultarengas; – se on vähäinen omaisuus palkitakseni niin monen kunnon miehen palvelusta. Nyt, te toiset kuninkaan-alut, nyt on meidän välimme yhtäläinen; minä en tahdo mitään edeltä käsin, paitse sitä oikeutta, jonka olen ylhäältä saanut, – sitä min’en voi, enkä tahdo jakaa kenenkään kanssa. – Antakaa torvien soida valtakokoukseen, ja tuomitkoon sitten Jumalan ja pyhän Olavi kuninkaan laki. (Menee miehinensä ulos vasemmalle; torvien toitotus kuuluu kaukaa.) GREGORIUS JUHONPOIKA (jaarlille, kansan poismennessä). Kun rautaa kannettiin, näytit pelkäävältä, ja nyt olet iloisen ja luottavaisen näköinen. SKULE JAARLI (mielissään). Näitkös, hänellä oli Sverren silmät, kun hän puhui? Vaali on onnellinen, tehkööt kumman tahansa meistä kuninkaaksi. GREGORIUS JUHONPOIKA (levottomasti). Elä vaan väisty. Muista niitä kaikkia, jotka lankeevat sinun asiasi kanssa. SKULE JAARLI. Tässä seison oikeuden pohjalla; nyt en lymyy pyhimysten edestä. (Menee ulos vasemmalle seurueensa kanssa.) NIKOLAUS PIISPA. Kyllä onnistuu, kelpo Dagfinn, kyllä onnistuu; – mutta pidä vaan jaarli kaukana kuninkaasta, sittenkuin hän on valittu; – pidä hänet vaan kaukana! (Kaikki menevät ulos vasemmalle kirkon taa.) ---- (Sali kuninkaan kartanossa. Vasemmalla kädellä etualalla on matala akkuna, oikealla kädellä ovi ulkoa; perällä on isompi ovi kuninkaan valtasaliin. Akkunan edessä on pöytä; muuten on huone sisustettu tuoleilla ja penkeillä.) (Ragnhild rouva ja Margareta tulevat pienemmästä ovesta; Sigrid seuraa kohta heitä jäljissä.) RAGNHILD ROUVA. Tänne sisään. MARGARETA. Niin täällä on hämärin. RAGNHILD ROUVA (menee ikkunan luo). Ja täältä voimme nähdä alas keräjäkentälle. MARGARETA (Katsoo varovasti ulos). Niin, tuolla kirkon takana ovat he kaikki koossa, (kääntyy itkien.) Tuolla alhaalla nyt tapahtuu se, joka on tuottava niin paljon seurauksia. RAGNHILD ROUVA. Kuka hallitsee huomenna tässä salissa? MARGARETA. Oi hiljaa. En koskaan olisi arvannut näin raskasta päivää kohtaavani. RAGNHILD ROUVA. Sen täytyi tulla; kuninkaanholhojan toimi ei riittänyt hänelle. MARGARETA. Niin – sen täytyi tulla; kuninkaan nimi yksinänsä ei voinut olla ''hänelle'' kylläksi. RAGNHILD ROUVA. Kenestä puhut? MARGARETA. Hookonista. RAGNHILD ROUVA. Minä puhuin jaarlista. MARGARETA. Etevämpiä miehiä kuin ne kaksi, ei maailmassa ole. RAGNHILD ROUVA. Näetkö Sigurd Ribbungia? Kuinka kavalana hän istuu, – juuri kuin susi kahleissa. MARGARETA. Niin katso –! Hän pitää kätensä miekan nupilla ja nojaa niihin leukaansa. RAGNHILD ROUVA. Hän puree huulipartaansa ja hymyilee – MARGARETA. Kuinka ilkeästi hän hymyilee. RAGNHILD ROUVA. Hän tietää, ett’ei kukaan tahdo puollustaa hänen asiaansa; – se tekee hänet vihaiseksi. – Kuka se laamanni on, joka nyt puhuu? MARGARETA. Se on Gunnar Grjonbak. RAGNHILD ROUVA. Onko hän jaarlin puolella? MARGARETA. Ei, kyllä hän on kuninkaan miehiä – RAGNHILD ROUVA (katsoo häneen). Kenen miehiä sinä sanot? MARGARETA. Hookon Hookoninpojan. RAGNHILD ROUVA (katsoo ulos hetken päästä). Missä Guthorm Ingenpoika istuu, – en näe häntä. MARGARETA. Miestensä takana, tuolla alimpana, – pitkässä viitassa. RAGNHILD ROUVA. Niin tuolla. MARGARETA. Hän näyttää ikäänkuin häpeävän – RAGNHILD ROUVA. Niin, äitinsä puolesta. MARGARETA. Niin ei tehnyt Hookon. RAGNHILD ROUVA. Kuka nyt puhuu? MARGARETA (katsoo ulos). Tord Skolle, Ranafylkin laamanni. RAGNHILD ROUVA. Onko hän jaarlin miehiä? MARGARETA. Ei, – Hookonin. RAGNHILD ROUVA. Kuinka järkähtämättömänä jaarli istuu ja kuuntelee. MARGARETA. Hookon näyttää hiljaiselta, – mutta kuitenkin voimakkaalta, (elävästi.) Jos tässä seisoisi kaukaisilta mailta tullut mies, niin hän tuntisi ne kaksi noiden tuhansien toisten joukosta. RAGNHILD ROUVA. Katso, Margareta; Dagfinn Bonde asettaa esiin kullatun tuolin Hookonille. MARGARETA. Pool Flida asettaa samankaltaisen jaarlin taa – RAGNHILD ROUVA. Hookonin miehet tahtovat sen estää! MARGARETA. Jaarli pitää kiinni tuolista –! RAGNHILD ROUVA. Hookon puhuu vihaisesti hänelle – (pakenee kirkaisten akkunasta.) Oi Jesus Kristus! Näitkös silmät – ja hymyilemisen –! Ei, se ei ollut jaarli! MARGARETA (joka pelvolla on seurannut häntä). Ei se ollut Hookonikaan! Ei jaarli eikä Hookon. SIGRID (akkunassa). Oi kurjaa, kurjaa! MARGARETA. Sigrid! RAGNHILD ROUVA. Oletkos sinä täällä! SIGRID. Niin alhaista polkua täytyy heidän käydä, kiivetäksensä ylös kuninkaan istuimelle. MARGARETA. Oi, rukoile meidän kanssamme, että kaikki kääntyisi paraaksi. RAGNHILD ROUVA (vaaleana ja peljästyneenä Sigridille). Näitkös hänet –? Näitkös minun isäntäni –? Silmät ja hymyilemisen, – en olisi häntä tuntenut! SIGRID. Oliko hän Sigurd Ribbungin näköinen! RAGNHILD ROUVA (hiljaa). Oli, hän oli Sigurd Ribbungin näköinen! SIGRID. Hymyilikö hän niinkuin Sigurd? RAGNHILD ROUVA. Niin juuri! SIGRID. Silloin tulee meidän kaikkien rukoilla! RAGNHILD ROUVA (epätoivon voimalla). Jaarlin täytyy tulla valituksi kuninkaaksi! Hänen sielunsa turmeltuu, jollei hän tule maan ylimmäiseksi mieheksi! SIGRID (voimakkaammin). Siis tulee meidän kaikkien rukoilla! RAGNHILD ROUVA. Hiljaa, mitä se on! (akkunassa.) Mikä huuto! Kaikki miehet ovat nousseet; kaikki liput ja sotamerkit liehuvat tuulessa. SIGRID (tarttuu hänen käsivarteensa). Rukoile, vaimo! Rukoile isäntäsi edestä! RAGNHILD ROUVA. Niin, pyhä Olavi, suo hänelle kaikki valta tässä maassa! SIGRID (raivoisasti). Ei, – ei ollenkaan! Muutoin hän ei pelastu! RAGNHILD ROUVA. Hänen ''täytyy'' saada valta. Kaikki hyvä hänessä itää ja hedelmöi, jos hän sen saa. – Katso ulos, Margareta! Kuuntele tarkkaan! (peräytyy askeleen taapäin.) Kaikki kohottavat kätensä valaan! MARGARETA (kuuntelee akkunassa). RAGNHILD ROUVA. Jumala ja pyhä Olavi, ketä se tarkoittaa? SIGRID. Rukoile! MARGARETA (kuuntelee ja käskee kohottamalla kätensä vaikenemaan). RAGNHILD ROUVA (hetken päästä). Puhu! (Keräjäkentältä kuuluu kova torvien toitotus.) RAGNHILD ROUVA. Jumala ja pyhä Olavi, ketä se tarkoitti? (lyhyt äänettömyys.) MARGARETA (kääntää päänsä ja sanoo). Nyt he ottivat Hookon Hookoninpojan kuninkaaksi. (Kuninkaansaaton soitto alkaa kuulua, ensin hiljemmin, sitten yhä lähemmältä. Ragnhild rouva turvautuu itkien Sigridiin, joka vie hänet ulos oikealle. Margareta jää liikkumattomana nojaamaan akkunan pieleen. Kuninkaan hovipojat aukaisevat suuret ovet; näky on vapaa valtasaliin, jonka keräjäkentältä tuleva saatto vähitellen täyttää.) HOOKON (kääntyy ovessa Iivari Bodden puoleen). Tuo mulle kynä ja vahaa ja silkkiä, – pergamenttia on minulla täällä sisällä. (Menee hyvin liikutettuna pöydän luo ja laskee muutamia pergamenttikääryjä esille.) Margareta, nyt olen kuningas! MARGARETA. Minä tervehdän herraani ja kuningastani. HOOKON. Kiitos! – (katsoo häneen ja ottaa häntä kädestä.) Suokaa anteeksi; minä en tullut ajatelleeksi, että se varmaan loukkaa teitä. MARGARETA (vetää kätensä pois). Ei se minua loukannut; – Te olette varmaan kuninkaaksi syntynyt. HOOKON (elävästi) Niin eikö täydy jokaisen niin sanoa joka muistaa, kuinka ihmeellisesti Jumala ja kaikki pyhät ovat minut pelastaneet kaikesta pahasta? Vuoden vanhana kantoivat Birkebeinit minut vuorten yli pakkasessa ja pahassa säässä ja niitten keskeltä, jotka minun henkeäni vainosivat. Nidarosissa pääsin minä eheänä Baglein käsistä, silloin kuin he polttivat kaupungin ja surmasivat niin monta meidän puoluelaistamme, ja kuin Inge kuningas itse hädintuskin pelastui laivalle kiipeämällä ankkuriköyttä ylös. MARGARETA. Te olet kokenut kovan kasvatuksen. HOOKON (katsoo häneen tarkasti). Minusta tuntuu nyt, että te olisitte voinut sitä huojentaa. MARGARETA. Minäkö? HOOKON. Te olisitte voinut olla minulle hyvä kasvatussisar niinä vuosina, jolloin yhdessä kasvoimme. MARGARETA. Mutta niin ei käynyt. HOOKON. Niin, – niin ei käynyt; – me katselimme toiseemme, kumpikin nurkastansa, mutta harvoin me puhuttelimme toisiamme – (kärsimättömästi.) mihinkä hän jäi! (Iivari Bodde tulee kirjoitusneuvot kädessä.). Siinäkös olet; anna tänne! (Hookon istuu pöytään ja kirjoittaa. Vähän jälkeen tulee Skule jaarli sisään, sitten Dagfinn Bonde. Nikolaus piispa ja Vegard Væradalin herra.) HOOKON (katsoo ylös ja laskee kynän). Herra jaarli, tiedättekö mitä kirjoitan? (jaarli lähestyy.) Minä kirjoitan äidilleni; minä kiitän häntä kaikesta hyvästä ja annan hänelle tuhat suudelmaa – kirjeessä, ymmärrättehän. Hän tulee lähetettäväksi itäkulmalle Borgasysseliin, jossa hän saa asua kaikessa kuninkaallisessa kunniassa. SKULE JAARLI. Te ette tahdo pitää häntä kuninkaan kartanossa? HOOKON. Hän on minulle liian rakas, jaarli; – kuningas ei saa pitää luonansa ketään, joka on hänelle liian rakas, kuninkaan täytyy toimia kädet vapaina, olla yksinänsä, eikä ohjattuna, viekoteltuna. Täällä Norjassa on niin paljon parannettavata (jatkaa kirjoitustansa.) VEGARD VÆRADALIN HERTTUA (hiljaa Nikolaus piispalle). Se oli minun neuvoni, tämä kuninkaan äidistä Ingasta. NIKOLAUS PIISPA. Minä tunsin teidät kohta neuvostanne. VEGARD VÆRADAL. Mutta verta verrasta nyt. NIKOLAUS PIISPA. Odottakaa. Minä pidän lupaukseni. HOOKON (antaa pergamentin Iivari Boddelle). Kääri se ja vie se itse hänelle, sekä paljo rakkaita terveisiä – IIVARI BODDE (joka on luonut silmäyksen pergamenttiin). Herra, – jo tänä päivänä, kirjoitatte te! HOOKON. Nyt on myötätuuli alaspäin matkustajalle. DAGFINN BONDE (vitkaan). Muistakaa, herra kuningas, että hän on koko yön rukoellen ja paastoten maannut alttarin juurella. IIVARI BODDE. Ja mahdollisesti on hän väsynyt raudankannannasta. HOOKON. Totta kyllä, totta kyllä; – hyvä armas äitini –! (päättäen.) Niin, jos hän on liian väsynyt, niin odottakoon huomiseksi. IIVARI BODDE. Teidän tahtonne on tapahtuva, (panee uuden pergamentin esille.) Mutta sitten toinen, herra. HOOKON. Toinen? – Iivari Bodde, minä en voi. DAGFINN BONDE (osottaen Ingan kirjettä). Tuon te kuitenkin voitte. IIVARI BODDE. Kaikki, joka on syntistä, on rikottava. NIKOLAUS PIISPA (joka tällä aikaa on lähestynyt). Sitokaa nyt jaarlin kädet, Hookon kuningas. HOOKON (matalammalla äänenä). Pidättekö sen tarpeellisena? NIKOLAUS PIISPA. Ette koskaan voi maan rauhaa ostaa huokeampaan hintaan. HOOKON. Silloin voin sen tehdä. Kynä tänne! (kirjoittaa.) SKULE JAARLI (piispalle, joka käy näkymön yli oikealle). Teillä näkyy olevan kuninkaan korva vallassanne. NIKOLAUS PIISPA. Teidän eduksenne. SKULE JAARLI. Niinkö sanotte? NIKOLAUS PIISPA. Ennen iltaa olette minua kiittävä. (Astuu etäämmälle.) HOOKON (tarjoo pergamenttia). Lukekaa tämä, jaarli. SKULE JAARLI (lukee, katsoo kummastuneena kuninkaasen ja sanoo puoliääneensä). Te rikotte kaiken yhteyden nuoren Kangan kanssa? HOOKON. Kangan kanssa, jota olen rakastanut yli kaiken maailmassa. Tästä päivästä saakka hän ei enää saa näkyä sillä tiellä, jota kuningas käy. SKULE JAARLI. Suuri on työnne, Hookon; – itsestäni hyvin tiedän, miltä se tuntuu – HOOKON. Pois täytyy jokaisen, joka on kuninkaalle liian rakas. – Sido kirje, (antaa sen Iivari Boddelle.) NIKOLAUS PIISPA (kumartaa tuolin yli). Herra kuningas, nyt lähestytte suuren askeleen jaarlin ystävyyttä. HOOKON (ojentaa hänelle kätensä). Kiitos, Nikolaus piispa; paraasen neuvoitte minua. Pyytäkää joku armo, ja se on teille myönnetty. NIKOLAUS PIISPA. Tahdotteko? HOOKON. Sen lausun kuninkaan-sanallani. NIKOLAUS PIISPA. No, tehkää Vegard Væradal Hoologalannin käskynhaltijaksi. HOOKON. Vegard? Hän on milt’ei uskollisin ystäväni; en mielelläni lähettäisi häntä niin kauvas luotani. NIKOLAUS PIISPA. Kuninkaan ystävä on kuninkaallisesti palkittava. Sitokaa jaarli niinkuin olen neuvonut, niin olette ijäksi turvattu. HOOKON (ottaa pergamenttilehden). Vegard saakoon viran Hoologalannissa. (kirjoittaen.) Tässä annan hänelle kuninkaallisen kirjeeni vahvistukseksi. (Piispa väistyy etäämmälle.) SKULE JAARLI (lähestyy pöytää). Mitä kirjoitatte? HOOKON (ojentaa hänelle lehden). Lukekaa. SKULE JAARLI (lukee ja katsoo tarkasti kuninkaasen). Vegard Væradal? Hoologalantiin? HOOKON. Pohjanpuoliseen, joka on avoinna. SKULE JAARLI. Ette siis muista, että Antero Skjaldarband myös on käskynhaltijana pohjoisessa? He ovat katkeria vihollisia; – Antero Skjaldarband on minun miehiäni – HOOKON (hymyilee ja nousee seisoalle). Ja Vegard Væradal minun. Siis katsokoot että sopivat mitä pikemmin, sitä parempi. Tästä lähtein poistukoon viha kuninkaan ja jaarlin miesten väliltä. NIKOLAUS PIISPA. Hm, tässä voi pian käydä hullusti! (lähestyy levottomana.) SKULE JAARLI. Te ajattelette älykkäästi ja syvästi, Hookon. HOOKON (lämpimästi). Skule jaarli, tänään otin teiltä valtakunnan, – mutta antakaa tyttärenne jakaa se minun kanssani! SKULE JAARLI. Tyttäreni! MARGARETA. Jumala! HOOKON. Margareta, – tahdotteko olla kuningatar? MARGARETA (pysyy äänettömänä). HOOKON (ottaa häntä kädestä). Vastatkaa minulle. MARGARETA (hiljaa). Tahdon kernaasti olla teidän vaimonne. SKULE JAARLI (lyöden kättä). Rauha ja sovinto sydämmestäni! HOOKON. Kiitos! IIVARI BODDE (Dagfinnille). Jumalan kiitos; nyt päivä koittaa. DAGFINN BONDE. Melkeinpä luulen niin. En koskaan ennen ole jaarlista niin pitänyt kuin nyt. NIKOLAUS PIISPA (taempana). Olkaa aina varoillanne, hyvä Dagfinn, –, olkaa aina varoillanne. IIVARI BODDE (Vegardille). Nyt olette käskynhaltija Hoologalannissa; tässä on teille kuninkaan vahvistus, (antaa hänelle kirjeen.) VEGARD VÆRADAL. Sitten kiitän kuningasta hänen armostaan, (aikoo mennä.) NIKOLAUS PIISPA (seisottaa hänet). Antero Skjaldarbandilla on kankea niska, elkää antako kukistaa itseänne. VEGARD VÆRADAL. Se ei ole kellenkään ennen onnistunut, (menee.) NIKOLAUS PIISPA (seuraa jäljestä). Olkaa kiven kova Antero Skjaldarbandia vastaan, – ja ottakaa muuten siunaukseni matkallenne. IIVARI BODDE (joka on kuninkaan takana odottanut, pergamenttikääryt kädessä) Tässä ovat kirjeet, herra – HOOKON. Hyvä; anna ne jaarlille. IIVARI BODDE. Jaarlille? Ettekö te ensin pane sinettiä päälle? HOOKON. Sehän on jaarlin toimi; – hänellä sinetti on. IIVARI BODDE (hiljaisemmalla äänellä). Niin tähän saakka, – niin kauvan kuin hänellä oli holhojavalta; – mutta nyt! HOOKON. Nyt niinkuin ennen; sinetti on jaarlilla, (poistuu.) SKULE JAARLI. Antakaa kirjeet minulle, Iivari Bodde. (Menee kirjeet kädessä pöydän luo, ottaa esiin valtasinetin, jota pitää kätkettynä vyössään, ja sulkee seuraavana aikana kirjeet.) NIKOLAUS PIISPA (puoliääneen). Hookon Hookoninpoika on kuningas – ja kuninkaan sinetti on jaarlilla; – ei ole hätää, ei ole hätää. HOOKON. Mitä sanotte, herra piispa? NIKOLAUS PIISPA. Minä sanon, Jumala ja pyhä Olavi varjelevat pyhää kirkkoansa. (Menee sisään kuninkaan saliin.) HOOKON (lähestyy Margaretaa). Viisas kuningatar voi valtakunnassa suuria vaikuttaa; teidät voin vakaasti valita, sillä minä tiedän, että te olette viisas. MARGARETA. Enkö muuta! HOOKON. Mitä tarkoitatte? MARGARETA. En mitään, en mitään, herra. HOOKON. Ettekä te kanna vihaa minua kohtaan, vaikka minun tähteni olette luopuneet ihanista toiveista? MARGARETA. Minä en ole teidän tähtenne luopunut mistään ihanista toiveista. HOOKON. Ja te tahdotte olla minua lähellä, ja antaa minulle hyviä neuvoja? MARGARETA. Sydämmestäni haluan olla teitä lähellä. HOOKON. Ja antaa minulle hyviä neuvoja. Kiitos siitä; vaimojen neuvot ovat hyvät joka miehelle, ja minulla ei tästä lähin ole muuta kuin te; – minun täytyi lähettää pois äitini – MARGARETA. Niin, hän oli teille liian rakas. HOOKON. Ja minä olen kuningas. Hyvästi siis, Margareta! Te olette vielä niin nuori; mutta tulevana kesänä vietämme häämme, – ja siitä hetkestä lupaan pitää teidät luonani kaikessa kohtuullisessa uskollisuudessa ja kunniassa. MARGARETA (hymyilee surumielisesti). Niin, minä tiedän, että pitkä aika kuluu, ennenkuin lähetätte minut pois. HOOKON (elävästi). Lähettää teidät pois? Sitä en koskaan tee! MARGARETA (kyynelsilmin). Ette, niin tekee Hookon ainoastaan niille, jotka ovat hänelle liian rakkaat. (Menee ovea kohti. Hookon katsoo miettiväisenä hänen jälkeensä.) RAGNHILD ROUVA (oikealta). Kuningas ja jaarli niin kauvan täällä sisällä! Levottomuus minut tappaa; – Margareta, mitä on kuningas sanonut ja tehnyt? MARGARETA. Oi, niin paljon! Viimeksi hän otti käskynhaltijan ja kuningattaren. RAGNHILD ROUVA. Sinun, Margareta! MARGARETA (äidin kaulassa). Niin! RAGNHILD ROUVA. Sinä tulet kuningattareksi! MARGARETA. Ainoastaan kuningattareksi; – mutta luulen että olen sentäänkin iloinen. (Hän ja äiti menevät yhdessä ulos oikealle.) SKULE JAARLI (Iivari Boddelle). Tässä ovat kirjeemme; viekää ne kuninkaan äidille ja Kangalle. (Iivari Bodde kumartaa ja menee.) DAGFINN BONDE (salin ovella). Nidarosin arkkipiispa pyytää saada tehdä kunnioituksensa kuningas Hookon Hookoninpojalle! HOOKON (hengittää täysin rinnoin). Vihdoin olen siis Norjan kuningas. (Menee sisään valtasaliin.) SKULE JAARLI (kätkee kuninkaan sinetin vyöhönsä). Mutta minä hallitsen maata ja valtakuntaa. Esirippu laskee. [[Luokka:Kuninkaan-alut]] 3047 5280 2006-08-31T20:12:37Z Nysalor 5 Toinen näytös {{Otsikko |edellinen=[[Kuninkaan-alut: Ensimmäinen näytös|Ensimmäinen näytös]] |seuraava=[[Kuninkaan-alut: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Kuninkaan-alut]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Kestisali Bergenin kuninkaanhovissa. Iso kaariakkuna keskellä peräseinää. Pitkin seinää on lava, jolla istuimia naisia varten. Vasemmalla sivuseinällä on kuninkaan istuin muutama askel lattiaa ylempänä; suuri ovi vastaisella seinällä. Lippuja, sotamerkkejä, kilpiä ja aseita sekä kirjavia peitteitä riippuu seinäpylväissä ja leikkauksilla koristetusta parvesta. Ympäri salia on asetettu juomapöytiä kannuineen, sarvineen ja tuoppineen.) (Hookon kuningas istuu lavalla Margaretan, Sigridin, Ragnhild rouvan ja useamman muun korkean naisen kanssa. Iivari Bodde seisoo kuninkaan istuimen takana. Kuninkaan ja jaarlin miehet sekä vieraat istuvat juomapöydissä. Ensimmäisessä pöydässä oikealla kädellä istuu muiden muassa Dagfinn Bonde, Gregorius Juhonpoika ja Pool Flida. Skule jaarli ja Nikolaus piispa pelaavat lautapeliä eräällä pöydällä vasemmalla kädellä. Jaarlin kotoväki liikkuu edes takaisin kantaen juotavia esiin, Toisesta likeisestä huoneesta kuuluu soittoa seuraavien tapausten aikana.) DAGFINN BONDE. Nyt on viides päivä käsissä, ja yhtä virkkuja ovat passarit täysiä tuoppia tuomaan. POOL FLIDA. Jaarlin ei koskaan ollut tapana vieraitansa janoon näännyttää. DAGFINN BONDE. Ei, eipä siltä näytä. Näin oivallisia kuninkaan häitä ei Norjassa ennen ole kuultu eikä nähty. POOL FLIDA. Skule jaarli ei olekkaan ennen tytärtä naittanut. DAGFINN BONDE. Totta kyllä; jaarli on mahtava mies. ERÄS ASEMIES. Hänellä on kolmas osa valtakuntaa. Enemmän kuin yhdelläkään jaarlilla ennen on ollut. POOL FLIDA. Kuninkaan osa on kuitenkin suurempi. DAGFINN BONDE. Siitä emme tässä väittele; nyt olemme ystäviä ja hyvässä sovussa, (juo Poolin kanssa.) Olkoon kuningas kuningas ja jaarli olkoon jaarli. POOL FLIDA (hymyilee). Helposti kuulee, että olet kuninkaan miehiä. DAGFINN BONDE. Niin on jokaisen jaarlinkin miehen velvollisuus. POOL FLIDA. Ei koskaan. Me olemme vannoneet valamme jaarlille, emmekä kuninkaalle. DAGFINN BONDE. Se voi vielä tapahtua. NIKOLAUS PIISPA (matalalla äänellä jaarlille heidän pelatessaan). Kuuletteko mitä Dagfinn Bonde sanoo? SKULE JAARLI (katsomatta ylös) Kuulen kyllä. GREGORIUS JUHONPOIKA (katsoo tarkasti Dagfinniin). Miettiikö kuningas semmoista. DAGFINN BONDE. No, no, – olkoon menneeksi; – ei riitaa tänään. NIKOLAUS PIISPA. Kuningas tahtoo valaa teidän miehiltänne, jaarli. GREGORIUS JUHONPOIKA (kovemmin). Miettiikö kuningas semmoista, kysyn minä? DAGFINN BONDE. Minä en vastaa. Juokaamme kuninkaan ja jaarlin rauhan ja ystävyyden malja. Olut on oivallista. POOL FLIDA. Se onkin saanut aikansa seistä. GREGORIUS JUHONPOIKA. Kolme kertaa on jaarli valmistanut häitä, kolme kertaa lupasi kuningas tulla, – kolme kertaa jäi hän tulematta. DAGFINN BONDE. Syyttäkää jaarlia siitä; hän antoi meille täyden työn Vikenissä. POOL FLIDA. Olen kuullut sanottavan, Sigurd Ribbung tuotti teille vielä enemmän työtä Vermelannissa. DAGFINN BONDE (kiihoittuen). Niin, kuka päästi Sigurd Ribbungin irti? GREGORIUS JUHONPOIKA. Sigurd Ribbung karkasi meiltä Nidoros’issa, sen jokainen tietää. DAGFINN BONDE. Mutta ei kukaan tiedä teidän estäneen häntä. NIKOLAUS PIISPA (jaarlille, joka miettii yhtä siirrosta pelissä). Kuuletteko jaarli, – te se päästitte Sigurd Ribbungin irti. SKULE JAARLI (siirtää). Se sävel on vanha. GREGORIUS JUHONPOIKA (Dagfinnille.) Luulin toki sinun kuulleesi Iislantilaisesta, Antero Torsteinin pojasta, Sigurd Ribbungin ystävästä – DAGFINN BONDE. Niin; Sigurd kun oli karannut, niin te hirtitte Iislantilaisen, sen tiedän. NIKOLAUS PIISPA (siirtää ja sanoo hymyillen jaarlille). Nyt minä lyön talonpojan, herra jaarli. SKULE JAARLI, (äänekkäästi). Lyö vaan; vähäinen arvo talonpojalla. (Siirtää nopan). DAGFINN BONDE. Niin kyllä, sen sai Iislantilainen todistaa, kun Sigurd Ribbung karkasi Vermelantiin. (Hillittyä naurua kuninkaan miehissä; kanssapuhetta jatketaan alennettuin äänin; kohta tämän jäljestä tulee mies sisään ja kuiskaa Gregorius Juhonpojalle.) NIKOLAUS PIISPA. Ja sitte minä siirrän tuohon; ja te olette voitettu. SKULE JAARLI. Siltä näyttää. NIKOLAUS PIISPA (nojauu taapäin tuoliinsa). Te puollustitte huonosti kuningasta lopulla. SKULE JAARLI (kaataa pelin kumoon ja nousee seisoalle.) Minä olen jo aikoja sitten väsynyt kuningasta puollustamaan. GREGORIUS JUHONPOIKA (lähestyy ja sanoo matalalla äänellä.) Herra jaarli, Jostein Tamb ilmoittaa, että laiva nyt on valmis purjehtimaan. SKULE JAARLI (hiljaa). Hyvä. (Ottaa esiin sinetillä suljetun pergamentin.) Tässä on kirje. GREGORIUS JUHONPOIKA (ravistaa päätänsä). Jaarli, jaarli, – onko se viisaasti? SKULE JAARLI. Mikä? GREGORIUS JUHONPOIKA. Siinä on kuninkaan sinetti. SKULE JAARLI. Minä toimin kuninkaan hyväksi. GREGORIUS JUHONPOIKA. No, antakaa sitte kuninkaan itse kieltää tarjomus. SKULE JAARLI. Sitä hän ei tee, jos hän itse saa asiata ajaa. Hän tahtoo vaan kaikin mielin ja voimin kukistaa Ribbungilaisia ja sen vuoksi vahvistaa itsensä joka suunnalla. GREGORIUS JUHONPOIKA. Teidän toimenne on kenties älykäs, – mutta se on vaarallinen. SKULE JAARLI. Olkoon se minun huolenani. Viekää kirje, ja käskekää Jostein kohta purjehtimaan. GREGORIUS JUHONPOIKA. Teidän tahtonne on tapahtuva, (menee ulos oikealle ja palaa jälleen hetken päästä.) NIKOLAUS PIISPA (jaarlille.) Teillä näkyy olevan paljon toimitettavaa. SKULE JAARLI. Mutta vähän kiitosta. NIKOLAUS PIISPA. Kuningas on noussut. (Hookon astuu alaspäin; kaikki miehet nousevat pöydistä.) HOOKON (piispalle.) Suuresti meitä ilahuttaa, että te olette niin terveenä ja vahvana pysynyt näinä iloisina päivinä. NIKOLAUS PIISPA. Toisin kuuroin virkistyn, herra kuningas; mutta tuskinpa vaan pitkäksi aikaa. Minä olen maannut sairaana koko pitkän talven. HOOKON. Niin, niin, – te olette elänyt toimintarikasta elämää, tehnyt monta kuuluisata työtä. NIKOLAUS PIISPA (ravistaen päätään). Oh, eipä niinkään; mulla on vielä paljon tekemättä, jospa vaan tietäisin, suodaanko aikaa kaikkihin. HOOKON. Elävät saavat periä pois menevät, kunnianarvoisa herra; kaikkihan me tahdomme maan ja kansan parasta, (kääntyy jaarliin.) Eräs asia minua suuresti kummastuttaa; ei kumpikaan meidän käskynhaltijoistamme Hoologalannista ole saapunut häihin. SKULE JAARLI. Totta kyllä; Antero Skjaldarbandia minä varmaan odotin. HOOKON (hymyillen). Ja Vegard Væradalia myös. SKULE JAARLI. Niin, Vegardia myös. HOOKON (leikillisesti). Ja minä toivon, että te nyt olisitte paremmin vastaan ottanut vanhaa ystävääni, kuin seitsemän vuotta sitten Oslon sillalla, jolloin pistitte häntä poskeen, niin että miekka leikkausi ulos. SKULE JAARLI (hymyilee väkinäisesti). Niin, silloin kuin teidän enonne, Gunnulf, löi oikean käden Sira Eiliviltä, minun paraimmalta ystävältäni ja neuvon-antajaltani. NIKOLAUS PIISPA (iloisesti). Ja silloin kuin Dagfinn Bonde asemiehineen asetti vahvan yövahdin kuninkaan laivalle, koska kuningas muka oli huonossa turvassa jaarlin suojelemana! HOOKON (totisesti). Ne ajat ovat menneet ja unohdetut. DAGFINN BONDE (lähestyy). Nyt sopii torvien kutsua miehet kentälle aseleikkiin, jos teitä haluttaa, herra. HOOKON. Hyvä. Tänään olkoon ilo valloillaan; huomenna saamme taasen ajatella Ribbungeja ja Orknööjaarlia. NIKOLAUS PIISPA. Niin, hän kuuluu kieltävän veronmaksua? HOOKON. Kun vaan saisin Ribbungit niskoiltani, niin lähtisin itse länteen. (Hookon menee lavaa kohti, tarjoo kätensä Margaretalle ja vie hänet ulos oikealle; vähitellen seuraavat toiset jäljestä.) NIKOLAUS PIISPA (Iivari Boddelle). Kuulkaapas sananen. Kuka on mies nimeltä Jostein Tamb? IIVARI BODDE. Täällä on eräs Orknööläinen kauppias senniminen. NIKOLAUS PIISPA. Orknööläinen? Vai niin. Ja nyt hän purjehtii kotia? IIVARI BODDE. Niin varmaankin. NIKOLAUS PIISPA (hiljemmin). Kallis lasti mukana, Iivari Bodde! IIVARI BODDE. Jyviä ja kankaita, luullakseni. NIKOLAUS PIISPA. Ja yksi kirje Skule jaarlilta. IIVARI BODDE (hämmästyy). Kellenkä? NIKOLAUS PIISPA. En tiedä; siinä oli kuninkaan sinetti – IIVARI BODDE (tarttuu häntä käsivarteen). Herra piispa, – onko niinkuin sanotte? NIKOLAUS PIISPA. Hys, elkää sekoittako minua tähän asiaan, (syrjäytyy.) IIVARI BODDE. Silloin minun kohta täytyy –! Dagfinn Bonde! Dagfinn, Dagfinn –! (tunkeutuu ovella olevan kansan läpi.) NIKOLAUS PIISPA (osan-ottavaisesti Gregorius Juhonpojalle). El päivää, jona ei jonkun omaisuutta ja vapautta häirittäisi! GREGORIUS JUHONPOIKA. Kuka nyt on vaarassa? NIKOLAUS PIISPA. Eräs kauppias parka, – Jostein Tambiksi luullakseni häntä mainittiin. GREGORIUS JUHONPOIKA. Jostein –? NIKOLAUS PIISPA. Dagfinn Bonde tahtoo estää häntä purjehtimasta. GREGORIUS JUHONPOIKA. Tahtooko Dagfinn estää häntä, sanotteko niin? NIKOLAUS PIISPA. Nyt juuri hän meni. GREGORIUS JUHONPOIKA. Suokaa anteeksi, herra, minun täytyy kiirehtiä – NIKOLAUS PIISPA. Niin, tehkää niin, kunnon läänitysmies; – Dagfinn Bonde on niin pahan-ilkinen. (Gregorius Juhonpoika kiirehtii ulos oikealle toisten läsnäolevien keskitse, ainoastaan Skule jaarli ja Nikolaus piispa jäävät saliin.) SKULE JAARLI (käy miettien edes takaisin; yhtäkkiä on ikäänkuin hän heräisi; hän katsoo ympärilleen ja lausuu). Kuinka täällä kerrassaan tuli hiljaiseksi. NIKOLAUS PIISPA. Kuningas meni. SKULE JAARLI. Ja kaikki miehet seurasivat häntä. NIKOLAUS PIISPA. Kaikki, paitse meitä. SKULE JAARLI. Suurta on olla kuningas. NIKOLAUS PIISPA (varovaisesti). Tahdotteko sitä kokea jaarli? SKULE JAARLI (hymyilee totisesti). Minä ''olen'' sitä kokenut; joka yö, kun näen unta, olen Norjan kuningas. NIKOLAUS PIISPA. Unet ennustavat. SKULE JAARLI. Ne kiusaavat myös. NIKOLAUS PIISPA. Tuskinpa teitä. Ennen aikaan, sen voin käsittää; – mutta nyt, kun teillä on kolmas osa valtakuntaa, kun hallitsette ensimmäisenä miehenä valtakunnassa ja teidän tyttärenne on kuningatar – SKULE JAARLI. Nyt enemmän kuin ennen, – juuri nyt. NIKOLAUS PIISPA. Elkää mitään salatko! Ripittäkää; sillä teillä on varmaan suuri tuska. SKULE JAARLI. Nyt enemmän kuin ennen, sanon minä. Se on koko elämäni kirous seisoa korkeinta niin lähellä – ainoastaan juopa on välillä – hyppäys vaan yli, – toisella puolen on kuninkaan nimi ja purppuraviitta ja hallitsija-istuin ja valta ja kaikki; joka päivä on tuo silmieni edessä – mutta en koskaan pääse ylitse. NIKOLAUS PIISPA. Totta, totta, jaarli. SKULE JAARLI. Kun Guthorm Sigurdinpoika otettiin kuninkaaksi, olin minä nuoruuteni kukoistavassa voimassa; silloin huusi kova ääni minun sisässäni: poistettakaan lapsi, – ''minä'' olen täys-ikäinen, voimakas mies! – mutta Guthorm oli kuninkaan poika; siinä oli juopa minun ja valta-istuimen välillä. NIKOLAUS PIISPA. Ja teiltä puuttui uskallusta – SKULE JAARLI. Sitte Slittungit tunnustivat Erling Steinvægin kuninkaaksi. Silloin huusi minussa ääni jälleen: Skule on etevämpi päällikkö kuin Erling Steinvæg! Mutta minun olisi täytynyt rikkoa välini Birkebeinien kanssa, – siinä oli juopa tällä kertaa. NIKOLAUS PIISPA. Ja Erling tuli Slittungein kuninkaaksi, ja myöhemmin Ribbungein, ja te odotitte! SKULE JAARLI. Minä odotin Guthormin kuolemata. NIKOLAUS PIISPA. Ja Guthorm kuoli, ja Inge Boordinpoika, teidän veljenne, tuli kuninkaaksi. SKULE JAARLI. Sitten odotin veljeni kuolemaa. Hän oli kivuloinen alusta aikain; joka aamu kun me pyhässä messussa kohtasimme toisemme, istuin minä ja vilkistelin, eikö tauti kiihtynyt. Joka tuskan vavahdus, mikä ilmestyi hänen kasvoissaan, oli minulle kuin tuulen puuska purjeihin ja saatti minut lähemmäksi valta-istuinta. Joka huokaus, jolla hän helpotti vaivaansa ja kipuansa, kuului minusta kuin torvien ääni kaukaa kunnasten takaa, kuin lähettiläs, joka oli pitkät taipaleet käynyt, ilmoittaaksensa, että pian saisin tarttua valtaruoriin. Siten hävitin minä juurinensa päivinensä jok’ainoan ajatuksen veljellisestä rakkaudesta; ja Inge kuoli ja Hookon tuli, – ja Birkebeinit valitsivat ''hänet'' kuninkaaksi. NIKOLAUS PIISPA. Ja te odotitte. SKULE JAARLI. Minun mielestäni täytyi avun tulla ylhäältä. Minä tunsin itsessäni kuninkaan voiman, mutta vuodet vierivät; jok’ainoa mennyt päivä vähensi minun elämäni työtä. Jok’ainoa ilta ajattelin: huomenna on ihme tapahtuva, joka kaataa hänet ja asettaa minut tyhjälle istuimelle. NIKOLAUS PIISPA. Hookonin valta oli silloin mitätöin; hän oli ainoastaan lapsi; muuta ei olisi tarvittu kuin askel vaan, mutta te ette sitä ottanut. SKULE JAARLI. Se askel oli vaikea ottaa; se olisi minut erottanut koko suvustani ja kaikista ystävistäni. NIKOLAUS PIISPA. Niin ''siinäpä'' solmu, Skule jaarli, – siinä juuri se kirous, joka on painanut teidän elämäänne. Te tahdotte hädän hetkeksi pitää kaikki tiet avoinna, – te ette uskalla purkaa kaikkia siltoja paitse ''yhtä'', puollustaa sitä ainoata ja sillä voittaa tai kaatua. Te viritätte ansoja vihamiehellenne, te kaivatte kuoppia hänen polullensa ja ripustatte teräviä miekkoja hänen päänsä ylitse, te ripoitatte myrkkyä kaikkiin vateihin ja teillä on sadoittain pauloja pantuna; mutta jos hän on yhteen kietoutumaisillaan, niin ette uskalla häntä siihen kiertää; jos hän tarttuu myrkkyyn, niin katsotte miekkaankuolemista turvallisemmaksi; jos hän on kiinni joutumaisillaan aamupäivällä, niin te pidätte iltapäivää sopivampana. SKULE JAARLI (katsoo häneen totisesti). Ja mitä te tekisitte, herra piispa? NIKOLAUS PIISPA. Elkää minusta puhuko; minun toimenani tässä maassa on rakentaa kuninkaan-istuimia, eikä istua siellä ylhäällä kansaa ja valtakuntaa hallitsemassa. SKULE JAARLI (hetken päästä). Selittäkää minulle ''yksi'' asia, kunnian-arvoisa herra; mutta selittäkää minulle aivan totuuden mukaan. Miksi käy Hookon niin järkähtämättömästi suoraa tietä? Hän ei ole teitä älykkäämpi, eikä rohkeampi minua. NIKOLAUS PIISPA. Kuka tekee suurimman työn maailmassa? SKULE JAARLI. Sen tekee suurin mies. NIKOLAUS PIISPA. Mutta kuka on suurin mies? SKULE JAARLI. Se on rohkein mies. NIKOLAUS PIISPA. Niin sanoo päällikkö. Pappi sanoisi, se jolla on vahvin usko, – viisas, se joka on taitavin. Mutta se ei ole kenkään niistä, jaarli. ''Onnellisin'' mies on suurin mies. Onnellisin mies tekee suurimmat työt, hän, jonka ajan kutsumus valloittaa ikäänkuin kiimassa, synnyttäen ajatuksia, joita hän ei itse käsitä, ja osottaen hänelle tien, jonka loppua hän ei tiedä, mutta jota hän kuitenkin kulkee ja ''täytyy'' kulkea, siksi kuin hän kuulee kansan riemuiten huutavan ja suurin silmin katsoo taakseen, kummastuu ja havaitsee tehneensä suuren työn. SKULE JAARLI. Niin, siitä tulee tuo Hookonin varma turvallisuus. NIKOLAUS PIISPA. Sitä Roomalaiset tarkoittivat sanalla ''ingenium''. – Minä en muutoin ole vahva latinan kielessä; mutta sitä tarkoitti ''ingenium''. SKULE JAARLI (ensin miettivästi, sitten yhä kiihtyen). Olisiko Hookon luotu toisesta aineesta kuin minä? Olisiko hän noita onnellisia? – Niin, eikö hänelle kaikki onnistu? Eikö kaikki käänny paraaksi, kun asia koskee häntä? Talonpoikakin sen havaitsee; hän sanoo puiden kaksi kertaa hedelmöivän, ja lintujen hautovan munia kaksi kertaa joka kesä, kun Hookon on kuningas. Vermelannissa, jossa hän poltti ja ryösti, loistavat jälleen uudestaan rakennetut huoneet ja joka pellolla aaltoilee sakea vilja. On ikäänkuin veri ja tuhka höystyttäisi ne seudut, joihin Hookon tekee sotaretkiä; on ikäänkuin Luoja viljalla peittäisi, minkä Hookon tallaa jalkoihinsa; on ikäänkuin pyhät haltijattaret kiiruusti pyyhkisivät pois joka velan hänen jäljestään. Ja kuinka helppo hänen oli kuninkaaksi päästä! Hänen etunsa vaati, että Inge kuolisi varahin, ja Inge kuoli; hän tarvitsi suojelusta ja puollustusta, ja hänen miehensä häntä suojelivat ja puollustivat; hän tarvitsi raudankannantaa, ja hänen äitinsä tuli ja kantoi sen hänen edestänsä. NIKOLAUS PIISPA (huudahtaa ehdottomasti). Mutta me – me kaksi -! SKULE JAARLI. Me? NIKOLAUS PIISPA. Niin te – te sitte! SKULE JAARLI. Hookonilla on oikeus, piispa. NIKOLAUS PIISPA. Hänellä on oikeus, syystä että hän on onnellinen; – suurin onni on se, että on oikeus puolella. Mutta millä oikeudella sai Hookon oikeuden, ettekä te? SKULE JAARLI (hetken päästä). On asioita, joita Jumala minua varjelkoon ajattelemasta. NIKOLAUS PIISPA. Näittekö koskaan erästä vanhaa kuvaa Nidarosin Kristuksenkirkossa? Se kuvailee vedenpaisumusta, joka kasvaa yhä ja nousee nousemistaan vuorien ylitse, niin että yksi ainoa huippu enää on näkyvissä. Sille kiipee koko perhekunta, isä ja äiti ja poika ja pojan vaimo lapsinensa; – ja poika repii isää alas vedentulvaan saadaksensa turvallisemman aseman, ja hän tahtoo repiä äitinsäkin ja vaimonsa ja kaikki lapsensa, itse päästäksensä huipulle; – sillä ''siellä'' on jalan verta mannerta, siellä voi hän tunnin ajan olla turvassa. – Se on, jaarli, viisauden tarina ja jokaisen viisaan miehen tarina. SKULE JAARLI. Entäs oikeus? NIKOLAUS PIISPA. Pojalla oli oikeus. Hänellä oli voimaa ja halua elämään; – noudata haluasi ja käytä voimiasi, jokaisella on se oikeus. SKULE JAARLI. Niin, hyviin tarkoituksiin, kyllä. NIKOLAUS PIISPA. Sanoilla leikkimistä! Hyvää ja pahaa ei ole olemassakaan, ei ylhäistä ei alhaista, ei korkeata ei halpaa. Tuommoiset sanat tulee teidän unohtaa, muutoin ette koskaan uskalla viimeistä askelta, ette koskaan tule juovan toiselle puolelle, (alennetulla äänellä, mutta pakoittavasti.) Teidän ei pidä vihaaman joukkoa eikä puoluetta, siksi että joukko taikka puolue vaatii ''sitä'' eikä ''tätä''; mutta teidän pitää vihaaman joka miestä joukossa, sen vuoksi että hän vastustaa teitä, ja vihaaman jokaista joka harrastaa jotakin asiata, sen vuoksi että asia ei edistä teidän tahtoanne. Kaikki, jota voitte käyttää, on hyvää, – kaikki, joka laskee esteitä tiellenne, on pahaa. SKULE JAARLI (katsoo miettien eteensä). Mitä olenkaan uhrannut sen kuninkaan-istuimen tähden, jolle kuitenkaan en ulettunut; – ja mitä on Hookon sen vuoksi uhrannut, hän, joka nyt siinä istuu niin turvallisena! Olin nuori ja luovuin ihanasta, salaisesta rakkaudestani, ottaakseni puoliso mahtavasta suvusta. Minä rukoilin pyhimyksiä, että minulle suotaisiin poika, – mutta sain ainoastaan tyttäriä. NIKOLAUS PIISPA. Hookon saa poikia, jaarli, – saattepa nähdä! SKULE JAARLI (menee oikeanpuoleista akkunaa kohti). Niin, – kaikki käy Hookonin mielen mukaan. NIKOLAUS PIISPA (seuraa häntä). Ja te, te sallitte, että teitä rauhatoinna ajetaan onnestanne koko elämänne halki! Oletteko sokea? Ettekö näe, että Hookonin rinnalla on mahtavampi voima kuin Birkebeinien joukko edistämässä kaikkia hänen toimiansa? Hän saa apua ylhäältä päin, niiltä – niiltä, jotka teitä vastustavat, – niiltä, jotka syntymästänne saakka ovat teitä kadehtineet! Ja te kumarratte noita kadehtijoitanne! Nouskaa, mies; ojentakaa selkänne! Miksikä teille muuten olisikaan suotu hillitsemätöin sielunne? Muistakaa, että ensimmäisen suuren työn maailmassa toimitti eräs, joka nousi kapinaan vahvaa valtakuntaa vastaan! SKULE JAARLI. Kuka? NIKOLAUS PIISPA. Enkeli, joka nousi kapinaan valoa vastaan. SKULE JAARLI. Ja joka viskattiin syvyyden kitaan – NIKOLAUS PIISPA (raivokkaasti). Ja perusti siellä valtakunnan, ja tuli kuninkaaksi, mahtavaksi kuninkaaksi, – mahtavammaksi kuin yksikään noista kymmenestätuhannesta – jaarlista tuolla ylhäällä! (vaipuu rahille juomapöydän ääreen.) SKULE JAARLI (katsoo häneen kauvan ja lausuu). Piispa Nikolaus, oletteko enemmän tai vähemmän kuin ihminen? NIKOLAUS PIISPA (hymyilee). Minä olen viattomuuden tilassa: minä en tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä. SKULE JAARLI (puoleksi itsekseen). Miksi minut pantiin maailmaan, kun ei tahdottu minusta sen parempaa huolta pitää? Hookonilla on niin luja ja järkähtämätöin luottamus itseensä, – kaikki hänen miehensä luottavat häneen lujasti ja järkähtämättömästi – NIKOLAUS PIISPA. Salatkaa, että teillä ei ole semmoista luottamusta itseenne! Puhukaa ikäänkuin teillä se olisi; vannokaa korkeasti ja kalliisti, että se teillä on, – ja kaikki teitä uskovat. SKULE JAARLI. Jos minulla olisi poika! Jos minulla olisi poika, joka voisi ottaa koko tuon suuren perinnön minun jälkeeni! NIKOLAUS PIISPA (elävästi). Jaarli – jos teillä olisi poika? SKULE JAARLI. Minulla ei ole. NIKOLAUS PIISPA. Hookon saa poikia. SKULE JAARLI (pusertaa käsiänsä). Ja on kuninkaaksi syntynyt. NIKOLAUS PIISPA (nousee). Jaarli – joll’ei hän olisikaan. SKULE JAARLI. Onpa hän sen todistanut; raudan-kannanta – NIKOLAUS PIISPA. Ja joll’ei hän olisikaan – huolimatta raudan-kannannasta? SKULE JAARLI. Tahdotteko sanoa Jumalan valehdelleen kun hän antoi raudan-kannannan onnistua? NIKOLAUS PIISPA. Mitä asiata todistaaksensa Inga Varteigin rouva uskalsi vaatia Jumalan tuomiota. SKULE JAARLI. Sitä että se poika, jonka hän synnytti, idän puolella, Borgasysselissä, oli Hookon Sverrenpojan poika. NIKOLAUS PIISPA (nyykäyttää päätään, katsoo ympärilleen ja lausuu hiljaa). Ja joll’ei nyt Hookon kuningas olisikaan tuo lapsi? SKULE JAARLI (peräytyy askeleen.) Kaikkivaltias –! (rauhoittuu) Se on mahdotointa. NIKOLAUS PIISPA. Kuulkaa minua, jaarli. Minä olen kuudenkahdeksatta vanha; aika rupeaa nyt menemään nopeasti alas mäkeä, ja tätä asiata en uskalla ottaa muassani toiselle puolen – SKULE JAARLI. Puhukaa, puhukaa! Eikö hän ole Hookon Sverrenpojan poika? NIKOLAUS PIISPA. Kuulkaa minua. Silloin kuin Inga oli raskaana, ei kukaan saanut siitä tietoa. Hookon Sverrenpoika oli juuri kuollut, ja arvattavasti pelkäsi hän Inge Boordinpoikaa, joka siihen aikaan oli kuningas, ja teitä, – niin, ja Bagleja myöskin, arvatakseni. Hän synnytti piilossa pappi Trondin luona, idän puolella Heggenin kihlakunnassa, ja yhdeksän päivää myöhemmin palasi hän kotia; mutta kuninkaan lapsi jäi koko vuodeksi papin luo, ilman että äiti uskalsi siitä huolta pitää, ja ilman että kukaan tiesi asiasta, paitse Trond ja kaksi hänen poikaansa. SKULE JAARLI. Niin, niin, – entä sitte? NIKOLAUS PIISPA. Kun lapsi oli vuoden vanha oli sitä vaikea kauvemmin salata. Inga ilmoitti silloin asian Erlend Husebyn herralle, – niinkuin tiedätte, eräs vanha Birkebeini Sverren ajoilta. SKULE JAARLI. No? NIKOLAUS PIISPA. Hän sekä muut ylämaiden päälliköt ottivat lapsen ja matkustivat sen kanssa sydäntalvella vuorten ylitse ja veivät sen kuninkaalle, joka silloin piti hovia Nidorosissa. SKULE JAARLI. Ja kuitenkin voitte sanoa, että –? NIKOLAUS PIISPA. Vallan vaarallista, ymmärrättehän, oli halvan pappismiehen kasvattaa kuninkaan lasta. Kohta lapsen synnyttyä, ilmoitti hän ripissä asian eräälle kirkolliselle päämiehellensä ja pyysi häneltä neuvoa. Tämä päämies käski silloin Trondin salaa vaihtamaan lapsen, lähettämään oikean kuninkaan lapsen turvalliseen paikkaan ja antamaan Ingalle toisen, jos hän taikka Birkebeinit myöhemmin vaatisivat kuninkaan poikaa. SKULE JAARLI (liikutettuna). Ja kuka oli se koira, joka sen neuvon antoi? NIKOLAUS PIISPA. Minä se olin. SKULE JAARLI. Te? Niin, te olette aina vihannut Sverren sukua. NIKOLAUS PIISPA. Turvatoin olisi luullakseni kuninkaan poika ollut teidän käsissänne. SKULE JAARLI. Entä pappi? NIKOLAUS PIISPA. Hän lupasi tehdä minun käskyni mukaan. SKULE JAARLI (tarttuu häntä käsivarteen). Ja Hookon on tuo vaihdokas! NIKOLAUS PIISPA. Jos pappi on pysynyt sanassaan. SKULE JAARLI. Jos hän on pysynyt? NIKOLAUS PIISPA. Trond pappi lähti maasta samana talvena kuin lapsi tuli Inge kuninkaan luo. Hän matkusti Tuomas Becketin haudalle ja jäi sitte Englantiin kuolemaansa saakka. SKULE JAARLI. Hän lähti maasta, sanotte te! Silloin hän varmaan on lapsen vaihtanut ja peljännyt Birkebeinien kostoa. NIKOLAUS PIISPA. Taikka on hän ollut vaihtamatta, ja peljännyt minun kostoani. SKULE JAARLI. Kumpaako te uskotte? NIKOLAUS PIISPA. Kumpainenkin on yhtä mahdollista. SKULE JAARLI. Mutta ne papin pojat, joista puhuitte. NIKOLAUS PIISPA. Ne lähtevät ristiretkeläisten kanssa pyhälle maalle. SKULE JAARLI. Eikö kukaan ole heistä sittemmin kuullut? NIKOLAUS PIISPA. On kyllä. SKULE JAARLI. Missä he ovat? NIKOLAUS PIISPA. He hukkuivat matkalla Kreikan mereen. SKULE JAARLI. Entäs Inga? NIKOLAUS PIISPA. Ei tiedä asiasta mitään, ei papin ripistä eikä minun neuvostani. SKULE JAARLI. Hänen lapsensa oli ainoastaan yhdeksänpäiväinen, kun hän lähti; niinhän sanoitte? NIKOLAUS PIISPA. Niin; ja se lapsi, jonka hän sai takaisin, oli yli vuoden vanha – SKULE JAARLI. Siis ei ole ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka voi tähän valoa luoda! (kävelee muutaman kerran kiivaasti edestakaisin.) Kaikkivaltias Jumala, voiko tässä olla perää? Hookon – kuningas – hän, joka hallitsee maata ja valtakuntaa, hän olisi syntymäoikeutta vailla! – Ja miksi asia ei voisi niin olla? Onpa häntä kaikissa seurannut ihmeteltävä onni, – miksi siis ei sekin, että hän lapsena otetaan köyhän mökkiläisen majasta ja lasketaan kuninkaan lapsen kätkyeesen – NIKOLAUS PIISPA. Samalla kuin koko kansa uskoo häntä kuninkaan pojaksi – SKULE JAARLI. Samalla kuin ''hän itse'' sen uskoo, piispa, – se on suurin onni, se on väkevyyden vyö! (menee akkunalle.) Katsokaa, kuinka kauniina hän istuu hevosen seljässä. Ei kukaan ole siinä hänen vertaisensa. Hänen silmissään on hymy ja välke ikäänkuin auringon paiste, hän katsoo vasten päivää niinkuin tietäisi olevansa luotu käymään eteenpäin, yhä eteenpäin, (kääntyy piispaa kohti.) Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin; mutta hän on täysi kuningas. NIKOLAUS PIISPA. Eikä kenties sittekään ole. SKULE JAARLI. Niin, – kenties ei sittekään. NIKOLAUS PIISPA (panee kätensä hänen olkapäällensä). Jaarli, kuulkaa minua – SKULE JAARLI (katsoo yhä ulos). Tuossa istuu kuningatar. Hookon puhuu hänelle lempeästi; hän punehtuu ja vaalenee ilosta. Hän otti hänet puolisoksensa, koska oli viisasta valita maan mahtavimman miehen tytär. Silloin ei hänen sydämmessään ollut ainoatakaan lämmintä ajatusta häntä kohtaan – mutta niitä tulee; Hookonilla on onni kaikessa. Hänen vaimonsa on valaiseva hänen elämänsä – (vaikenee ja lausuu hämmästyen.) Mitä se tietää? NIKOLAUS PIISPA. Mikä? SKULE JAARLI. Dagfinn Bonde tunkeusi väkisin ympärillä seisovan joukon läpi. Nyt hän ilmoittaa jotakin kuninkaalle. NIKOLAUS PIISPA (katsoo ulos jaarlin takaa). Hookon näyttää vihastuvan; – eikös niin? Hän puristaa nyrkkiänsä – SKULE JAARLI. Hän katsoo tänne ylös, – mitä se merkinnee? (aikoo mennä.) NIKOLAUS PIISPA. Jaarli, kuulkaa minua, – yksi keino löytynee varmuuden saamiseen Hookonin oikeudesta. SKULE JAARLI. Yksi keino, sanotte? NIKOLAUS PIISPA. Trond pappi on ennen kuolemaansa kirjoittanut kirjeen elämästänsä ja sakramenttein nauttimisella vakuuttanut todeksi sen kirjoittamansa. SKULE JAARLI. Ja se kirje, – Jumalan armon kautta, – missä se on? NIKOLAUS PIISPA. Tietäkää siis, että – (katsoo ovelle). Hys, kuningas tulee! SKULE JAARLI. Kirje, piispa, – kirje! NIKOLAUS PIISPA. Tuossa on kuningas. (Hookon astuu sisään seurueensa ja usean vieraan seuraamana. Kohta sen jälkeen tulee Margareta; hän on tuskallisen levotoin ja tahtoo rientää kuninkaan luo, mutta häntä estää Ragnhild rouva, joka useamman naisen kanssa on häntä seurannut. Sigrid on vähän erillään perässäpäin. Jaarlin miehet näyttävät levottomilta ja kokoontuvat yhteen oikealle kädelle, jossa Skule seisoo, vaikka hiukan taempana.) HOOKON (sisällisesti suuresti liikutettuna). Skule jaarli, kuka on kuningas tässä maassa? SKULE JAARLI. Kukako on kuningas? HOOKON. Niin minä kysyin. Minulla on kuninkaan nimi, mutta kellä on kuninkaan valta? SKULE JAARLI. Kuninkaan vallan pitää oleman siellä, missä kuninkaan oikeus on. HOOKON. Niin sen pitäisi oleman; mutta onko se niin? SKULE JAARLI. Haastatteko minua tässä oikeuteen? HOOKON. Haastan; sillä se oikeus on minulla, joka miestä kohtaan valtakunnassa. SKULE JAARLI. Minä luulen voivani töistäni vastata. HOOKON. Hyvä meidän kaikkein, jos niin on laita (astuu askeleen ylemmä kuninkaan-istuimen luokse ja nojaa siihen.) Tässä seison teidän kuninkaananne ja kysyn: tiedättekö että Jon jaarli Orknööläinen on noussut kapinaan minua vastaan? SKULE JAARLI. Tiedän. HOOKON. Että hän kieltää minulta veron? SKULE JAARLI. Tiedän. HOOKON. Ja onko se totta, herra jaarli, että tänään olette lähettänyt kirjeen hänelle? SKULE JAARLI. Kuka sen sanoo? IIVARI BODDE. Minä sen sanon. DAGFINN BONDE. Jostein Tamb ei uskaltanut kieltäytä sitä ottamasta, kun siinä oli kuninkaan sinetti. HOOKON. Te kirjoitatte kuninkaan vihamiehille ja käytätte kuninkaan sinettiä, ilman kuninkaan tietämättä mitä kirjoitatte! SKULE JAARLI. Niin olen tehnyt monta vuotta teidän suostumuksellanne. HOOKON. Niin, siihen aikaan, jolloin olitte minun holhojani. SKULE JAARLI. Ei teille koskaan ole siitä vahinkoa tullut. Jon jaarli kirjoitti minulle ja pyysi minun välitystäni; hän tarjosi sovintoa, mutta kuninkaalle kunnottomilla ehdoilla. Vermelannin retki on raskaasti painanut mieltänne; jos itse olisitte saanut asiata ajaa, niin olisi Jon jaarli päässyt liian helpolla, – minä voin selvittää asian paremmin. HOOKON. Me haluaisimme mieluisimmin selvittää asian itse. – Ja mitä olette vastannut? SKULE JAARLI. Lukekaa kirjeeni. HOOKON. Antakaa tänne! SKULE JAARLI. Minä luulin sen teillä olevan? DAGFINN BONDE. Paremminkin asian laidan tiedätte. Gregorius Juhonpojalla oli nopsemmat jalat; kun tulimme laivalle, oli kirje poissa. SKULE JAARLI (kääntyy Gregorius Juhonpoikaan). Herra läänitysmies, antakaa kuninkaalle kirje. GREGORIUS JUHONPOIKA (lähestyy levottomana). Kuulkaa minua –! SKULE JAARLI. Mitä nyt. GREGORIUS JUHONPOIKA (alentaen ääntänsä). Muistattehan, että kirjeessä oli teräviä sanoja kuninkaasta. SKULE JAARLI. Niistä kyllä osaan vastata. Kirje! GREGORIUS JUHONPOIKA. Se ei ole minulla. SKULE JAARLI. Se ei ole teillä! GREGORIUS JUHONPOIKA. Dagfinn Bonde seurasi kantapäillämme. Minä otin kirjeen Jostein Tambilta, sidoin siihen kiven – SKULE JAARLI. No? GREGORIUS JUHONPOIKA. Se on vuonon pohjassa. SKULE JAARLI, Pahasti, – pahasti siinä menettelitte. HOOKON. Minä odotan kirjettä herra jaarli! SKULE JAARLI. Minä en voi tuoda sitä esiin. HOOKON. Te ette voi? SKULE JAARLI (lähestyy pari askelta kuningasta). Minä olen liian ylpeä turvatakseni selityksiin, joita te ja teidän miehenne voisitte sanoa verukkeiksi – HOOKON (hillitsee kiihtyvää vihaansa). Entä sitten? SKULE JAARLI. Sanalla sanottu; – minä en tuo sitä esille; – minä en tahdo tuoda sitä esille! HOOKON. Te siis kohtaatte minua uhalla! SKULE JAARLI. Joll’ei toisin voi olla, – no niin, minä kohtaan teitä uhalla. IIVARI BODDE (lujasti). Nyt herra kuningas, nyt luullakseni ovat kaikki todistukset tarpeettomia! DAGFINN BONDE. Niin, nyt, arvatakseni, tunnemme jaarlin mielen. HOOKON (kylmästi jaarlille). Suvaitsetteko antaa kuninkaansinetin Iivari Boddelle. MARGARETA (rientää kädet ristissä lavaa kohti, jolla kuningas seisoo). Hookon, ole minulle lempeä ja armollinen isäntä! HOOKON (osottaa hänelle käskevästi kädellään; hän peittää kasvonsa huntuunsa ja palaa toiselle puolelle äitinsä luokse). SKULE JAARLI (Iivari Boddelle). Tässä on kuninkaan sinetti. IIVARI BODDE. Tämä siis oli oleva pitojen viimeinen ilta. Se loppui kuninkaalle raskaasen suruun; mutta se oli kerran tuleva, ja minun mielestäni täytyy jokaisen uskollisen miehen iloita, että se tuli. SKULE JAARLI. Ja minun mielestäni täytyy jokaisen uskollisen miehen syvästi närkästyä siitä, että pappi tuolla tavoin saa tuukeutua meidän Birkebeinien väliin; – niin, minä sanon Birkebeinien, sillä minä olen Birkebeini niin hyvin kuin kuningas ja hänen miehensä. Minä olen samaa sukua, Sverren sukua, kuninkaan sukua, – mutta te, pappi, olette rakentanut epäluulon-kehän kuninkaan ympärille ja sulkenut minut ulkopuolelle; sitä te olette jo monta vuotta puuhannut. POOL FLIDA (kiivastuneena ympärillä seisoville). Jaarlin miehet! Tuleeko meidän tuommoista kärsiä? GREGORIUS JUHONPOIKA (astuu esiin). Ei koskaan, me emme enää voi emmekä me tahdo kauvemmin tätä kärsiä. Tässä täytyy tulla ääneen sanotuksi, – ett’ei kukaan jaarlin miehistä voi kuningasta palvella täydellä luottamuksella ja rakkaudella, niin kauvan kuin Iivari Bodde käy kuninkaan hovissa edestakaisin sytytellen vihaa ja epäluuloa meitä kohtaan. POOL FLIDA. Pappi! Minä julistan sinut maanheitoksi sekä hengen että jäsenien puolesta, missä minä sinut tavannenkin vapaalla manterella, laivalla, taikka pyhittämättömässä huoneessa! USEA JAARLIN MIES. Minä samoin! Minä samoin! Sinä olet lainhylky meidän edessämme! IIVARI BODDE. Jumala varjelkoon minua olemasta kuninkaan ja niin monen mahtavan päällikön välillä. – Hookon, minun korkea herrani, omatuntoni minulle vakuuttaa, että olen teitä uskollisesti palvellut. Jaarlia vastaan olen teitä varjellut, se on totta; mutta jos minä jonkun ajan olen väärin menetellyt häntä kohtaan, niin suokoon Jumala minulle anteeksi. Nyt ei minulla enää ole mitään tehtävää kuninkaan kartanossa; tässä on sinettinne; ottakaa se omiin käsiinne; jo kauvan aikaa olisi sen pitänyt siellä oleman. HOOKON (joka on astunut alas lavalta). Te jäätte! IIVARI BODDE. Minä en voi. Omatuntoni minua vaivaisi ja kalvaisi yöt päivät, jos minä jäisin. Suurempaa onnettomuutta ei kukaan voi matkaan saattaa tähän aikaan, kuin se joka asettautuu kuninkaan ja jaarlin väliin. HOOKON. Iivari Bodde, minä käsken sinua jäämään! IIVARI BODDE. Jos pyhä Olavi kuningas nousisi hopea-arkustaan ja käskisi minua jäämään, niin täytyisi minun kuitenkin nyt mennä (laskee sinetin kuninkaan käteen.) Hyvästi, jalo herrani! Jumala edistäköön ja siunatkoon kaikkia teidän toimianne! (Menee joukon keskitse ulos oikealle.) HOOKON (synkkänä, jaarlille ja hänen miehillensä). Siinä kadotin uskollisen ystävän teidän tähtenne; suuren korvauksen saatte tarjota, jos tahdotte tappion maksaa. SKULE JAARLI. Minä tarjoon itseni ja kaikki mieheni. HOOKON. Melkeinpä pelkään, että enemmän tarvitaan. Minä tarvitsen nyt ympärilläni kaikki ne, joihin voin ehdottomasti luottaa. Dagfinn Bonde, toimita kohta sanansaattaja pohjoiseen, Hoologolantiin; Vegard Væradal on kutsuttava takaisin tänne. DAGFINN BONDE (joka on seisonut vähän taempana ja puhutellut erästä matkustajan-puvussa olevata miestä, joka on astunut sisään saliin, lähestyy ja lausuu kauhistuneena). Vegard ei voi tulla, herra. HOOKON. Mistä sen tiedät? DAGFINN BONDE. Juuri nyt saapui tänne sanoma hänestä. HOOKON. Mitä se ilmoittaa? DAGFINN BONDE. Vegard Væradal on surmattu. USEAT ÄÄNET. Surmattu! HOOKON. Kuka hänen surmasi? DAGFINN BONDE. Antero Skjaldarband, jaarlin ystävä. (Lyhyt äänettömyys; miehet kuiskaavat levottomasti keskenänsä.) HOOKON. Missä on sanansaattaja? DAGFINN BONDE (tuo miehen esiin). Tässä, herra kuningas. HOOKON. Mikä oli syy surmantekoon? SANANSAATTAJA. Sitä ei kukaan tietäne. He puhuivat lappalais-verosta ja yks kaks hypähti Antero seisaalleen ja iski häneen kuolinhaavan. HOOKON. Olivatko he ennen riidelleet? SANANSAATTAJA. Joskus. Antero sanoi usein erään viisaan neuvon-antajan täältä etelästä hänelle kirjoittaneen että hänen piti oleman kiven kova Vegard Væradalia kohtaan. DAGFINN BONDE. Outoa totisesti; – ennenkuin Vegard lähti, kertoi hän minulle, erään viisaan neuvon-antajan sanoneen, että ''hänen'' piti oleman kiven kova Antero Skjaldarbandia kohtaan. NIKOLAUS PIISPA (sylkäisee). Hyi semmoisia neuvonantajia! HOOKON. Me emme huoli tarkemmin tutkia, mistä juuresta tämä on kasvanut. Kaksi uskollista sielua olen tänään kadottanut. Minä voisin kyyneleitä vuodattaa Vegardin tähden; mutta tässä on tarvis enemmän kuin kyyneleitä; tässä on pantava henki henkeä vastaan. Herra jaarli, Antero Skjaldarband on teidän miehiänne; te tarjositte kaiken apunne, korvataksenne Iivari Boddea. Minä tartun sanaanne ja toivon, että te toimitatte niin, että tämä rikos tulee rangaistuksi. SKULE JAARLI. Pahat enkelit asettuvat varmaan meidän välillemme tänä päivänä. Ketä hyvänsä puoluelaistani olisin sallinut koston kohtaavan – HOOKON (tarkasti). No? SKULE JAARLI. Mutta en Antero Skjaldarbandia. HOOKON (kiivastuen). Tahdotteko suojella murhamiestä! SKULE JAARLI. Tätä murhamiestä täytyy minun suojella. HOOKON. Ja mistä syystä –? SKULE JAARLI. Sitä ei kukaan saa tietää paitse taivaan Jumala. NIKOLAUS PIISPA (hiljaa Dagfinnille). Minä sen tiedän. DAGFINN BONDE. Ja minä sen aavistan. NIKOLAUS PIISPA. Elkää mitään virkatko, hyvä Dagfinn! HOOKON. Jaarli, minä tahdon mitä kauvemmin uskoa ett’ette tosianne haasta siinä, mitä nyt lausutte – SKULE JAARLI. Jos Antero Skjaldarband olisi oman isäni surmannut, – pääsisi hän kuitenkin rankaisematta. Elkää kysykö enempätä. HOOKON. Hyvä. Sitten saamme itse asian suorittaa! SKULE JAARLI (tuskallisesti). Kuningas! veritöitä tulee molemmin puolin! HOOKON. Olkoon menneeksi; rangaistus on kuitenkin tapahtuva. SKULE JAARLI. Se ei ole tapahtuva! – Se ei voi tapahtua! NIKOLAUS PIISPA. Ei, jaarli on oikeassa. HOOKON. Ja niin sanotte te, kunnian-arvoisa herra? NIKOLAUS PIISPA. Antero Skjaldarband on ottanut ristin merkin. HOOKON ja SKULE JAARLI. Ottanut ristinmerkin! NIKOLAUS PIISPA. Ja on jo lähtenyt pois maasta. SKULE JAARLI. Se oli meille kaikille onneksi. HOOKON. Päivä laskee; häät olkoot loppuneet. Minä kiitän teitä, herra jaarli, kaikesta kunniasta, jota tällä ajalla on minulle osoitettu. – Te lähdette Nidaroosiin, tietääkseni? SKULE JAARLI. Niin on aikomukseni. HOOKON, Ja minä lähden Vikeniin. – Jos sinä, Margareta mieluisammin haluat jäädä tänne Bergeniin, niin tee niin. MARGARETA. Minne sinä menet, sinne tahdon tulla jäljessäsi, siksi kuin minua kiellät. HOOKON. Hyvä, seuraa sitten. SIGRID. Lavealle hajoaa suku nyt. (lankeaa polvillensa Hookonin eteen.) Suokaa minulle armo, herra kuningas! HOOKON. Nouskaa, Sigrid rouva, mitä pyydätte, on tapahtuva. SIGRID. Minä en voi seurata jaarlia Nidaroosiin. Reinin nunnaluostari on juuri vihittävä; kirjoittakaa arkkipiispalle – vaikuttakaa minun hyväkseni, että pääsen sinne abbedissaksi. SKULE JAARLI. Sinä, sisareni? HOOKON. Te tahdotte mennä luostariin! SIGRID (nousee). Nidaroosin veri yönä, minun hääpäivänäni, kun Baglit tulivat ja löivät minun ylkäni kuoliaaksi ja monta sataa hänen kanssansa, samalla kun kaupunki paloi joka kulmalta, – silloin oli ikään kuin olisi veri ja murhapalo tehneet näköni tylsäksi ja suljetuksi ulkomaailmaan päin. Mutta minä sain voiman hämärästi huomata, mitä ei kukaan muu voi nähdä, – ja nyt juuri näen – suuren hirmuajan koittavan maalle! SKULE JAARLI (kiivaasti). Hän on sairas! Elkää huoliko hänestä! SIGRID. Runsas vilja on kypsyvä hänelle, joka pimeässä niittää. Kaikilla Norjan naisilla pitäisi nyt oleman ainoastaan yksi toimi, – maata polvillansa luostareissa ja kirkoissa, ja rukoilla – rukoilla yöt päivät! HOOKON (kauhistuen). Onko se ennustuslahja vai sieluntauti, joka noin haastaa? SIGRID. Hyvästi, veljeni, – me kohtaamme toisemme vielä kerran. SKULE JAARLI (vastenmielisesti). Koska? SIGRID (hiljaa). Silloin kuin otat kruunun; silloin kuin vaara on läsnä, – silloin kuin tarvitset minua korkeimmassa hädässä! (Menee ulos oikealle Margaretan, Ragnhild rouvan ja toisten naisten kanssa.) HOOKON (lyhyen äänettömyyden jälkeen vetää miekkansa ja lausuu uljaalla ja levollisella vakavuudella). Kaikilta jaarlin miehiltä on otettava uskollisuuden vala. SKULE JAARLI (kiivaasti). Onko ''se'' teidän vakaa aikomuksenne! (milt’ei rukoillen.) Hookon kuningas, luopukaa siitä! HOOKON. Ei yksikään jaarlin miehistä pääse Bergenistä, ennenkuin hän on vannonut kuninkaalle uskollisuutensa. (Menee seurueinensa. Kaikki paitse piispa ja jaarli seuraavat jäljestä.) NIKOLAUS PIISPA. Kovin kourin on hän teitä tänään pidellyt. SKULE JAARLI (pysyy sanatonna ja katsoo ääneti kuninkaan jälkeen). NIKOLAUS PIISPA. Ja kenties hän ei sittenkään ole kuninkaaksi syntynyt. SKULE JAARLI (kääntyy äkisti suuresti levotonna ja tarttuu piispan käteen). Trond papin tunnustus – missä se on? NIKOLAUS PIISPA. Hän lähetti sen minulle Englannista ennen kuolemaansa; en tiedä kenen kanssa, – enkä minä ole sitä saanut. SKULE JAARLI. Mutta se on löydettävä! NIKOLAUS PIISPA. Sen minä varmaan ja lujasti uskon. SKULE JAARLI. Ja jos sen löydätte, annatteko sen minun käsiini? NIKOLAUS PIISPA. Sen lupaan. SKULE JAARLI. Vannotteko sen sielunne autuuden kautta! NIKOLAUS PIISPA. Minä vannon sen sieluni autuuden kautta! SKULE JAARLI. Hyvä; siksi tahdon Hookonia vastustaa missä suinkin sopii hiljaisuudessa ja salassa. On estettävä hänen olemasta minua mahtavampi, kun taistelu alkaa. NIKOLAUS PIISPA. Mutta jos tulee ilmi, että hän on oikea kuninkaan poika, – kuinka sitten? SKULE JAARLI. Sitten saan koettaa rukoilla – rukoilla nöyrää mieltä häntä palvellakseni kunnollisena päällikkönä ja kaikin voimin. NIKOLAUS PIISPA. Entä jos hän on vaihdokas? SKULE JAARLI. Silloin hän on poistuva minun edestäni! Kuninkaan nimen ja kuninkaan istuimen, seurueen ja sotaväen, rahaston ja laivaston, kaupungit ja linnat, kaikki tahdon minä haltuuni! NIKOLAUS PIISPA. Hän on etsivä turvaa Vikenistä! SKULE JAARLI. Minä karkoitan hänet Vikenistä! NIKOLAUS PIISPA. Silloin hän asettautuu Nidaroosiin. SKULE JAARLI. Minä valloitan Nidaroosin! NIKOLAUS PIISPA. Hän sulkee itsensä Olavin pyhään kirkkoon – SKULE JAARLI. Minä rikon kirkkorauhan – NIKOLAUS PIISPA. Hän pakenee ylös pääalttarille ja tarttuu kiinni Olavin arkkuun – SKULE JAARLI. Minä tempaan hänet alas alttarilta, vaikka samalla vetäisin pyhän-arkun maahan – NIKOLAUS PIISPA. Mutta hänellä on kuitenkin kruunu päässä, jaarli! SKULE JAARLI. Minä sivallan miekallani kruunun maahan! NIKOLAUS PIISPA. Mutta jos se on liian lujassa –? SKULE JAARLI. No sitten, Jumalan taikka saatanan nimessä – minä sivallan päänkin samalla! (menee ulos oikealle.) NIKOLAUS PIISPA (katsoo hänen jälkeensä, nyykäyttää päätänsä vitkalleen ja lausuu). Niin – niin; – semmoisena on jaarli minun mieleeni! Esirippu laskeupi. [[Luokka:Kuninkaan-alut]] 3048 5281 2006-08-31T20:12:44Z Nysalor 5 Kolmas näytös {{Otsikko |edellinen=[[Kuninkaan-alut: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Kuninkaan-alut: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Kuninkaan-alut]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Huone Oslon piispankartanossa. Sisäänkäytävä ovi oikealla. Perällä on pieni avattu ovi valaistuun kappeliin. Esiripulla peitetty ovi vasemmalla seinällä vie piispan makuuhuoneesen. Edessä samalla puolella on topattu makuupenkki. Vastapäätä oikealla on kirjoituspöytä, jolla on nähtävänä kirjeitä, asiapaperia ja palava lamppu.) (Huoneessa ei alusta ole ketään; esiripun takaa vasemmalla kädellä kuuluu munkkien laulu. Vähän myöhemmin tulee Pool Flida matkapuvussa sisään oikealta, seisahtuu ovelle, odottaa, katsoo ympärilleen ja tömistää sitten kolme kertaa sauvallaan lattiaan.) SIRA VILJAM (tulee sisään vasemmalta ja lausuu hiljennetyllä äänellä). Pool Flida! Jumalan kiitos; – nyt ei jaarli ole kaukana. POOL FLIDA. Laivasto purjehtii juuri Hovedsaaren ohitse; minä lähdin edeltä päin. Mutta kuinka on piispan laita? SIRA VILJAM. Hän saa juuri viimeistä voidetta. POOL FLIDA. Siis on vaara suuri. SIRA VILJAM. Sigard mestari Brabantilainen on sanonut, ett’ei hän voi yön yli elää. POOL FLIDA. Silloin luulen hänen liian myöhään kutsuneen meidät luoksensa. SIRA VILJAM. Ei, ei, – hän on aivan tunnoissansa ja hänellä on hiukka voimiakin, – joka hetki kysyy hän, eikö jaarli pian tule. POOL FLIDA. Te sanotte häntä vielä jaarliksi; ettekö tiedä, että kuningas on antanut hänelle herttuan nimen? SIRA VILJAM. Tiedän, tiedän kyllä; se on vaan semmoinen vanha tapa. Hys – (hän ja Pool Flida tekevät ristinmerkin ja kumartavat. Piispan kamarista tulee kaksi kuoripoikaa kynttilät kädessä, sitten kaksi toista kantaen suitsutus-astioita; heidän jäljessään pappeja, jotka kantavat kalkkia, öylättilautasta, ristiinnaulitun kuvaa ja kirkonlippua; heidän jäljessään tulee joukko pappeja ja munkkeja; kuoripojat, kynttilät ja suistutusastiat kädessä, päättävät saaton, joka hitaasti liikkuen edelleen menee sisään kappeliin. Ovi suljetaan saaton jälkeen.) POOL FLIDA. Nyt on siis vanha herra tehnyt tilinsä tämän maailman kanssa. SIRA VILJAM. Saanko ehkä sanoa, että Skule herttua tulee niin pian kuin mahdollista? POOL FLIDA. Hän astuu suoraan laiturilta tänne ylös piispan kartanoon. Hyvästi! (menee.) (Usea pappi, joukossa Pietari, sekä piispan palvelijoita tulee ulos vasemmalta, kantaen vaippoja, paljoja ja suurta tuliastiaa.) SIRA VILJAM. Mihin noita tarvitaan? ERÄS PAPPI (tekee vuodetta penkille). Piispa tahtoo maata täällä ulkona. SIRA VILJAM. Mutta onko se hyvä? PAPPI. Sigard mestari arvelee, että me kernaasti voimme noudattaa hänen tahtoansa. Tuossa hän jo on. (Nikolaus piispa tulee ulos, nojaten itseään Sigard mestariin ja erääsen pappiin. Hän on piispan puvussa, mutta ilman sauvaa ja hiippaa.) NIKOLAUS PIISPA. Sytyttäkää enemmän kynttilöitä! (Hän saatetaan istumaan penkille tuliastian viereen ja peitetään vaipoilla.) Viljam! Nyt olen saanut kaikki syntini anteeksi! He ottivat ne kaikkityyni; – minä tunnen itseni nyt niin keveäksi. SIRA VILJAM. Herttua on lähettänyt teille sanan, herra; hän on jo tällä puolen Hovedsaarta. NIKOLAUS PIISPA. Se on hyvä, vallan hyvä. Kuningas on myöskin pian tänne saapuva. Minä olen kaiken aikani ollut syntinen koira, Viljam; olen pahasti rikkonut kuningasta kohtaan. Papit tuolla sisällä sanoivat, että kaikki syntini muka olivat minulle anteeksi annetut; – niin, se voi kyllä olla hyvä; mutta heidän on sangen helppo luvata, sillä minä en ole rikkonut heitä vastaan. Ei, ei – on kuitenkin turvallisinta saada se kuulla kuninkaan omasta suusta, (lausuu kiivaasti:) Tulta, sanon minä! Täällä sisällä on niin pimeä. SIRA VILJAM. Täällä on sytytetty – SIGARD MESTARI (keskeyttää häntä merkinannolla ja lähestyy piispaa). Kuinka nyt on laitanne, herra? NIKOLAUS PIISPA. Hyvin, – hyvin kyllä; käsiäni ja jalkojani kylmää. SIGARD MESTARI (puoliääneen, muuttaen tuliastiaa likemmäksi). Hm, – se on alku loppuun. NIKOLAUS PIISPA (tuskallisesti Viljamille). Olen sanonut, että kahdeksan munkin pitää veisata ja rukoilla minun edestäni kappelissa tänä yönä. Pidä heitä silmällä; heidän joukossaan on unisia veitikoita. SIRA VILJAM (osottaa äänettä kappelia kohti, josta veisu yhä kuuluu seuraavana aikana). NIKOLAUS PIISPA. Niin paljon tekemättä, ja kuitenkin kaikki jättäminen! Paljon tekemättä, Viljam! SIRA VILJAM. Herra, ajatelkaa taivaallisia! NIKOLAUS PIISPA. Minulla on aikaa; – aamupuoleen, arvelee Sigard mestari – SIRA VILJAM. Herra, herra! NIKOLAUS PIISPA. Antakaa minulle hiippa ja sauva! – sinun on hyvä sanoa minun tulee ajatella – (eräs pappi tuo hänen anomansa). Niin, pane lakki tuohon, se on liian raskas; anna minulle sauva käteen; kas, nyt olen varustettu. Piispa! – Paha henki ei nyt uskalla minuun ruveta! SIRA VILJAM. Haluatteko muuten jotakin? NIKOLAUS PIISPA. En. Niin, sano minulle; – Pietari, Antero Skjalderbandin poika, – kaikki puhuvat hänestä niin hyvää – SIRA VILJAM. Hän on varmaan viatoin sielu. NIKOLAUS PIISPA. Pietari, sinun pitää valvoman minun luonani siksi kuin kuningas taikka herttua tulee. Menkää ulos toiset siksi, mutta olkaa saatavissa. (Kaikki paitse Pietari, menevät ulos oikealle.) NIKOLAUS PIISPA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pietari! PIETARI (lähestyy). Herra? NIKOLAUS PIISPA. Oletko koskaan nähnyt vanhan miehen kuolevan? PIETARI. En koskaan. NIKOLAUS PIISPA. Kaikki he pelkäävät; sen uskallan vannoa! Tuolla pöydällä on iso kirja, sinetti päällä; anna se minulle. (Pietari tuo kirjeen.) Se on äidillesi. PIETARI. Äidilleni? NIKOLAUS PIISPA. Sinä saat matkustaa pohjoiseen, Hoologalantiin, sitä viemään. Olen kirjoittanut hänelle eräästä suuresta ja painavasta asiasta; sinun isästäsi on tullut tietoja. PIETARI. Hän taistelee Herran sankarina pyhässä maassa. Jos hän siellä kaatuu, on hän kaatuva siunatulla maalla; sillä ''siellä'' on joka jalan-ala maata pyhää. Minä muistutan Jumalaa hänestä kaikissa rukouksissani. NIKOLAUS PIISPA. Rakastatko Antero Skjaldarbandia? PIETARI. Hän on rehellinen mies; mutta toinen mies on olemassa, jonka suuruudella äitini minua ikäänkuin imetti ja elätti. NIKOLAUS PIISPA (nopeasti). Onko se Skule herttua? PIETARI. Niin on, herttua, – Skule Boordinpoika. Äitini tunsi hänet nuorena. Herttua on varmaan etevin mies maassa! NIKOLAUS PIISPA. Tuossa on kirje; lähde kohta sen kanssa pohjoiseen! – Veisaavatko ne tuolla sisällä? PIETARI. Veisaavat, herra. NIKOLAUS PIISPA. Kahdeksan vahvaa miestä, kurkut kuin pasuunat, tietääkseni täytyy sen jotakin auttaa? PIETARI. Herra, herra, minä rukoilisin itse! NIKOLAUS PIISPA. Minulla on liian paljon tekemättä, Pietari. Elämä on liian lyhyt; – sitä paitse on kuningas kyllä anteeksi antava, kun hän tulee – (kutistuu kokoon tuskissaan). PIETARI. Te kärsitte varmaan? NIKOLAUS PIISPA. En kärsi; mutta korvani soivat; silmissäni vilkkuu ja välähtelee – PIETARI. Taivaalliset kellot soivat teitä kotia; – välke silmissänne on valo alttarikynttilöistä, jotka Jumalan enkelit ovat sytyttäneet teille. NIKOLAUS PIISPA. Varmaan se niin on; – ei ole mitään hätää, kun eivät vaan herkene rukoilemasta tuolla sisällä. – Hyvästi, lähde heti kirjeen kanssa. PIETARI. Eikö minun ensin pidä –? NIKOLAUS PIISPA. Ei, mene; minä en pelkää olla yksin. PIETARI. Onnellista yhtymistä siis, kuin taivaalliset kellot kerta äännähtävät minullekin, (menee ulos oikealle.) NIKOLAUS PIISPA. Taivaalliset kellot, – niin, sellaista on niin helppo sanoa, kun seisoo kahdella terveellä jalallaan. – Niin paljon tekemättä! Mutta paljo jää kuitenkin elämään minun jälkeeni. Minä lupasin herttualle sieluni autuuden kautta antaa hänelle Trond papin tunnustuksen, jos sen saisin käsiini; – hyvä, etten ole sitä saanut. Jos hän olisi varma, niin hän joko voittaisi tai kaatuisi; silloin tulisi toinen heistä mahtavammaksi mieheksi, kuin koskaan Norjassa on elänyt. Ei, ei, – sitä, jota ''minä'' en voinut saavuttaa, sitä ei pidä kenenkään saavuttaman. Epävarmuus on paras; niin kauan kuin se painaa herttuata, vainovat he molemmat toisiansa, miten vaan voivat; kaupunkia poltetaan, viljamaita hävitetään, – ei kumpanenkaan voita toisen tappion kautta – – (kauhistuneena) Armoa, sääliä! Minähän se olen, joka olen syyllinen – minä, joka ensi hetkestä saatin kaikki alkuun! (rauhoittuen) Niin, niin, niin! mutta nyt tulee kuningas, – häntäpä se enemmin koskee, – kyllä hän anteeksi antaa – rukouksia ja messuja pitää luettaman; ei ole hätää ollenkaan; – olenpa piispa, enkä ole koskaan ketään surmannut omalla kädelläni. – Hyvä on, että Trond papin tunnustus ei tullut; pyhimykset ovat minun puolellani, he eivät tahdo kiusata minua lupaustani rikkomaan. – Kuka kolkuttaa ovella? Herttua se mahtaa olla! (hieroo iloissaan käsiään) Hän aikoo kerjätä todistuksia kuninkaanoikeuteen, – eikä minulla ole mitään todistuksia hänelle antaa! (Inga Varteigin rouva tulee sisään; hän on puettu murhepukuun, kaapuun ja huntuun.) NIKOLAUS PIISPA (kutistuu pelosta). Kuka se on? INGA. Eräs vaimo Varteigistä Borgasysselistä, kunnianarvoisa herra. NIKOLAUS PIISPA. Kuninkaan äiti! INGA. Siksi minua kerran mainittiin. NIKOLAUS PIISPA. Menkää, menkää! En minä neuvonut Hookonia erottamaan teitä luotansa! INGA. Minkä kuningas tekee, on hyvin tehty; enkä sen vuoksi tule teidän luoksenne. NIKOLAUS PIISPA. No minkä vuoksi sitten? INGA. Gunnulf veljeni on palannut kotia Englannin retkeltä. – NIKOLAUS PIISPA. Englannin retkeltä –! INGA. Hän on ollut poissa monta vuotta, kuten tiedätte, ja kuljeksinut avaralta; nyt hän toi kirjeen kotia – NIKOLAUS PIISPA, (hengetönnä). Kirjeen –? INGA. Trond papilta. Se on teille, herra, (ojentaa sen hänelle). NIKOLAUS PIISPA. Vai niin; – ja te sen tuotte? INGA. Se oli Trondin tahto. Minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä ajasta, kun hän kasvatti Hookonia. Minä sain tiedon sairaudestanne; ja lähdin sentähden kohta matkalle; minä olen tullut tänne jalkaisin – NIKOLAUS PIISPA. Sinun ei olisi pitänyt niin kiirehtiä, Inga! DAGFINN BONDE (tulee sisään oikealta). Jumalan rauha, kunnianarvoisa herra! NIKOLAUS PIISPA. Tuleeko kuningas? DAGFINN BONDE. Nyt hän ratsastaa Ryenvuoria alas kuningatar ja kuninkaan lapsi ja suuri seurue keralla. INGA (juoksee Dagfinniä kohti). Kuningas – kuningas! tuleeko hän tänne? DAGFINN BONDE. Inga! Tekö täällä, kovaa kokenut vaimo? INGA. Ei se ole kovaa kokenut, jolla on niin jalo poika. DAGFINN BONDE. Nyt hänen kova sydämmensä heltyy. INGA. Ei kuninkaalle sanaakaan minusta. Oi, nähdä minun täytyy hänet kuitenkin; – kuulkaa, – tuleeko hän tänne? DAGFINN BONDE. Tulee kohta. INGA. Ja nyt on pimeä ehtoo. Kuninkaan tietä varmaankin tulisoitoilla valaistaan? DAGFINN BONDE. Niin kyllä. INGA. Silloin tahdon asettautua johonkuhun kuistiin, josta hän kulkee ohitse; – ja sitten kotia Varteigiin. Mutta ensin Hallvardin kirkkoon; siellä on tänä yönä valaistu; siellä tahdon rukoilla hyvää kuninkaalle, minun kauniille pojalleni. (Menee ulos oikealle.) DAGFINN BONDE. Olen toimittanut asiani; menen kuningasta vastaan. NIKOLAUS PIISPA. Vie hänelle sydämelliset tervehdykset, hyvä Dagfinn! DAGFINN BONDE (mennessään ulos oikealle). En tahtoisi minä olla Nikolaus piispa huomenna. NIKOLAUS PIISPA. Trond papin ripitys –! Siis se kuitenkin tuli; – tässä sen pidän kädessäni, (miettii ja tirkistelee eteensä). Ei pitäisi koskaan luvata sielunsa autuuden kautta, kun on niin vanha kuin minä. Jos olisi vuosia jäljellä niin aina viekottelisin itseni vapaaksi semmoisesta lupauksesta; mutta tänä iltana, viimeisenä iltana – ei, se ei ole viisaasti. – Voinko sitten pitää lupaukseni? Eikö se olisi panna kaikki se alttiiksi, jonka eteen olen koko elämäni puuhannut? – (kuiskaten). Oi, jos voisin tehdä paholaiselle kepposet, vielä tämän ainoan kerran! (kuuntelee.) Mitä ''se'' on? (huutaa.) Viljam Viljam! SIRA VILJAM (tulee sisään oikealta). NIKOLAUS PIISPA. Mikä se on, joka suhisee ja ulvoo niin ilkeästi? SIRA VILJAM. Se on myrsky, joka kiihtyy. NIKOLAUS PIISPA. Kiihtyykö myrsky! – Varmaankin minä lupaukseni pidän! Myrskykö, sanot –? Veisaavatko ne tuolla sisällä? SIRA VILJAM. Veisaavat, herra. NIKOLAUS PIISPA. Käske heitä olemaan ahkeria; – erittäin Aslak veljeä; hän lukee aina niin vaillinaisia rukouksia; hän katkoo missä vaan sopii; hän tekee hyppäyksiä, Se koira! (tömistää lattiaan piispan sauvallansa.) Käy sisään ja sano hänelle, että tämä on viimeinen yö, joka minulla on jäljellä; olkoon hän vaan ahkera, taikka minä tulen hänen luoksensa ja kummittelen! SIRA VILJAM. Herra pitääkö minun kutsuman Sigard mestaria? NIKOLAUS PIISPA. Käy sisään, sanon minä! (Viljam menee sisään kappeliin.) Taivaan tahto mahtaa varmaankin olla, että minä sovitan kuninkaan ja herttuan välin, koska se nyt lähettää minulle Trond papin kirjeen. Kovaa sinulta vaaditaan, Nikolaus; kerrassaan repiä alas minkä olet koko elämäsi työllä rakentanut. Mutta ei muuta neuvoa löydy; minun on tällä kertaa noudattaminen taivaan tahtoa. – Jospa vaan voisin lukea mitä kirje sisältää; mutta minä en voi nähdä sanaakaan! Sumua ajelehtii silmieni edessä, niissä säkenöitsee ja räiskii – enkä uskalla antaa kenenkään lukea sitä itselleni! Luvata semmoista –! Onko siis ihmisen äly niin kehno, ett’ei se voi ohjata oman työnsä toista ja kolmatta polvea? Minä puhuin niin kauvan ja niin pontevasti Vegard Væradalille, saadakseni kuningasta lähettämään Ingan pois luotansa, että se viimein tapahtui. Se työ oli hyvä ensi polvessa; mutta jos en olisi sitä neuvonut, niin ei Inga nyt olisi ollut Varteigissa, kirje ei olisi ajoissa tullut minun käsiini, ja minulla ei olisi ollut lupausta pidettävänä, – siis tyhmä toisessa polvessa. Jos vaan olisi aikaa; mutta ainoastaan tämä yö loppuun – ja tuskinpa sitäkään. Minun täytyy, minä tahdon elää kauvemmin! (tömistää sauvalla; pappi astuu sisään oikealta.) Käske Sigard mestari tulemaan! (pappi menee; piispa pusertaa kirjettä käsissään.) Tässä, tämän ohuen sinetin alla lepää Norjan historia sadaksi vuodeksi. Se lepää ja uneksii, niinkuin linnunpoika munassa! Oi, sitä, jolla nyt olisi useampi kuin ''yksi'' sielu – taikka ''ei yhtäkään!'' (painaa raivokkaasti kirjettä rintaansa.) Oi, jos ei loppu olisi kintereilläni – ja tuomio ja rangaistus – minä hautoisin sinut haukaksi, joka levittäisi pimeän kauhun kaiken maan ylitse ja iskisi terävät kyntensä joka miehen sydämmeen! (kutistuen.) Mutta viimeinen hetki on lähellä, (huutaen.) Ei, ei, – sinusta pitää tuleman joutsen, valkea joutsen! (heittää kirjeen pois kauvas lattialla ja huutaa:) Sigard mestari, Sigard mestari! SIGARD MESTARI (oikealta). Kuinka laita on, kunnianarvoisa herra? NIKOLAUS PIISPA. Sigard mestari, – myykää minulle kolmen päivän elämä! SIGARD MESTARI. Minä olen teille sanonut – NIKOLAUS PIISPA. Niin, niin; mutta se ei ollut totta se oli pieni rangaistus. Minä olen ollut kohtuuton herra teitä kohtaan; sen vuoksi tahdotte te pelottaa minua. Hyi, se oli ilkeätä, – ei, ei, – se oli paraiksi minulle! Mutta olkaa nyt hyvä ja kiltti! Minä maksan hyvin; – kolmen päivän elämä, Sigard mestari, ainoastaan kolmen päivän elämä! SIGARD MESTARI. Jos minun vaikka itseni olisi mentävä pois samalla hetkellä, kuin teidän, niin en kuitenkaan voisi lisätä kolmea päivää. NIKOLAUS PIISPA. ''Yksi'' päivä sitten; ainoastaan yksi päivä! Antakaa olla valoisata, antakaa auringon paistaa, silloin kuin minä erkanen! Kuulkaa Sigard! (viittaa häntä luoksensa ja vetää hänet alas penkille.) Olen antanut melkein kaikki kultani ja hopeani kirkolle, saadakseni suuria messuja luetuksi jälkeeni. Tahdon muuttaa tuon; te saatte kaikki tyyni! Mitä, Sigard, teemmekö me kaksi pienet kepposet noille tuolla sisällä? He, he, he! Te tulette rikkaaksi, Sigard, ja lähdette pois maasta; minä saan vähän viivytystä ja voin vähän asettaa asiani toisin ja auttaa itseni vähemmilläkin rukouksilla. Mitä Sigard, emmekö –? (Sigard koettaa suonta; piispa huudahtaa tuskallisesti:) No, miks’ette vastaa? SIGARD MESTARI (nousee). Minulla ei ole aikaa, herra. Tahdon valmistaa teille juoman, joka voi tuottaa teille hiukan helpotusta viimeisellä hetkellänne. NIKOLAUS PIISPA. Ei, viipykää! viipykää – ja vastatkaa minulle! SIGARD MESTARI. Minulla ei ole aikaa; juoman täytyy olla valmis tunnin sisällä (menee ulos oikealle.) NIKOLAUS PIISPA. Tunnin sisällä! (tömistää hurjasti.) Viljam! Viljam! SIRA VILJAM (tulee ulos kappelista). NIKOLAUS PIISPA. Ota useampia avuksi sinne sisään! Kahdeksan ei riitä! SIRA VILJAM. Herra –? NIKOLAUS PIISPA. Useampia avuksi, sanon minä! Kolbein ristiveli on maannut sairaana viisi viikkoa, – sillä aikaa hän ei suinkaan ole voinut paljon syntiä tehdä – SIRA VILJAM. Hän oli eilen ripillä. NIKOLAUS PIISPA (innokkaasti). Niin, hän mahtaa olla kelvollinen; ota hän! (Viljam menee jälleen sisään kappeliin.) Tunnin sisällä! (pyyhkii hien otsastaan.) Puh, kuinka täällä on lämmin! – Kurja koira, – mitä kaikki hänen oppinsa minua auttaa, kun ei hän voi lisätä tuntiakaan. Siellä hän istuu huoneessaan päiväkaudet ja asettaa yhteen konstikkaita rattaita ja painoja ja vipuja; hän tahtoo luoda koneen, joka käy ja käy, koskaan seisahtumatta, – ''perpetuum mobile'' nimittää hän sitä. Miksi hän ei ennen käytä taitoansa ja älyänsä tehdäksensä ihmisestä Semmoisen ''perpetuum mobilen'' –? (taukoaa ja miettii; hänen silmänsä valaistuvat.) ''Perpetuum mobile'', – en ole vankka latinan kielessä, – mutta se tarkoittaa jotakin, jolla on voima iäisesti vaikuttaa, kaikkien aikojen halki. Jos minä nyt itse voisin –? Se olisi työ, jolla sopisi lopettaa! Se olisi tehdä suurimman työnsä viimeisellä hetkellään! Panna rattaita ja painoja ja vipuja kuninkaan ja herttuan sielussa käymään; panna ne sillä tavoin käymään, ett’ei mikään voima maan piirillä voi saada niitä seisahtumaan; jos minä sen voin, silloinhan jään elämään, elämään työssäni, – ja kun asiaa oikein punnitaan, niin juuri ''se'' se lieneekin se, jota sanotaan kuolemattomuudeksi. – Lohduttavia, vilvoittavia ajatuksia, kuinka teette hyvää vanhalle miehelle! (puhaltaa ja ojentaa itseänsä mukavasti penkille.) Diabolus on kovasti ahdistanut minua tänä iltana. Se on seuraus joutilaana lepäämisestä; ''otium est pulvis – pulveris'' – no, yhtäkaikki, latina siksensä, – Diabolus ei ole enää saava valtaa minun ylitseni; tahdon olla toimelias viimeiseen saakka; tahdon –; kuinka he ammovat tuolla sisällä – (tömistää; Viljam tulee ulos.) Sano, että he ovat vaiti; he häiritsevät minua. Kuningas ja herttua tulevat paikalla, minulla on suuria mietittävänä. SIRA VILJAM. Herra, pitääkö minun sitten –? NIKOLAUS PIISPA. Käskeä heitä herkeämään hetkeksi, että saan miettiä rauhassa. Kas tuossa, ota ylös kirje, joka on lattialla. – Hyvä. Anna sitten paperit tänne – SIRA VILJAM (menee kirjoituspöydän luo). Mitkä, herra? NIKOLAUS PIISPA. Yhtä kaikki –; ne, joilla on sinetti päällä; ne, jotka ovat päällimmäisinä. – Niin; käy nyt sisään ja sano, että he ovat hiljaa. (Viljam menee.) – Kuolla, ja kuitenkin hallita Norjassa! Kuolla, ja toimittaa niin, ett’ei yksikään mies tule kohottamaan itseänsä pään vertaa kaikkien toisten ylitse. Tuhat tietä voi saattaa tuohon päämaaliin; mutta ainoastaan yksi voi olla, joka kelpaa; – se on löydettävä, – se on käytävä. – Haa! Onpa tie aivan lähellä, niin lähellä! Niin olkoon asia. Minä pidän lupaukseni; herttuan pitää saaman kirje käsiinsä; – mutta kuninkaan – hm, hänen pitää saaman epäilyksen oraan sydämeensä. Hookon on rehellinen, niinkuin on tapa lausua; kadotettuansa luottamuksen itseensä ja oikeuteensa, on paljo hänessä höltyvä. Molempain pitää uskoman ja epäilemän, keikkuman ylös ja alas, koskaan saamatta vakavaa pohjaa jalkainsa alle, – ''perpetuum mobile!'' – Mutta ottaakohan Hookon uskoaksensa minun sanaani? Kyllä kai; olenhan kuoleman kourissa; minä syötän häntä ensin tosiasioilla. – Voimat horjuvat, mutta sielu virkistyy; – minä en enää lepää sairasvuoteella, minä istun työhuoneessani, tahdon puuhata viimeisen yön, puuhata – siksi kuin kynttilä sammuu – SKULE HERTTUA (tulee sisään oikealta ja astuu piispaa kohti). Rauhaa ja terveyttä, kunnian-arvoisa herra! Kuulen, että laitanne on huono. NIKOLAUS PIISPA. Olen ruumiin silmikko, hyvä herttua; tänä yönä puhkean; huomenna voipi tuntea, kuinka tuoksun. SKULE HERTTUA. Tänä yönä, sanotte? NIKOLAUS PIISPA. Sigard mestari sanoo: tunnin kuluttua. SKULE HERTTUA. Ja Trond papin kirje –? NIKOLAUS PIISPA. Ajatteletteko te vielä sitä? SKULE HERTTUA, Se ei koskaan lähde mielestäni. NIKOLAUS PIISPA. Kuningas on tehnyt teidät herttuaksi; herttuan nimeä ei ole yksikään mies, ennen teitä, Norjassa kantanut. SKULE HERTTUA. Ei ole kylliksi. Joll’ei Hookon ole oikea, niin täytyy minun saada kaikki! NIKOLAUS PIISPA. Kuinka täällä on kylmä; kaikkia jäseniäni värisyttää. SKULE HERTTUA. Trond papin kirje, herra! Jumalan kaikkivaltiaan kautta, – onko se teillä? NIKOLAUS PIISPA. Kaikissa tapauksissa tiedän, missä se on löydettävänä. SKULE HERTTUA. Niin sanokaa se, sanokaa se! NIKOLAUS PIISPA. Odottakaa – SKULE HERTTUA. Ei, ei, – käyttäkää aikaa; näen, että se kuluu kiireesti, – ja minulle on sanottu, kuninkaankin tänne tulevan. NIKOLAUS PIISPA. Niin, kuningas tulee; siitä parhaiten näette, että minä valvon teidän asiatanne, vielä nytkin. SKULE HERTTUA. Mikä on teidän tarkoituksenne? NIKOLAUS PIISPA. Muistatteko kuninkaan häissä, – silloin sanoitte, että Hookonin järkähtämätön luottamus itseensä tekee hänet lujaksi. SKULE HERTTUA. No? NIKOLAUS PIISPA. Jos minä ripitän itseni ja herätän hänessä epäilyksen, niin luottamus kukistuu ja voima sen kanssa. SKULE HERTTUA. Herra, se on syntiä, syntiä; jos hän on oikea! NIKOLAUS PIISPA. Se on oleva teidän vallassanne tehdä hänet jälleen luottavaiseksi. Ennen kuin täältä erkanen, sanon minä teille, missä Trond papin kirje on löydettävänä. SIRA VILJAM (oikealta). Nyt kuningas tulee tulisoittojen valossa ja seurueen keralla katua ylöspäin. NIKOLAUS PIISPA. Hän olkoon terve tullut. (Viljam menee.) Herttua, pyydän teiltä viimeisen suosion. Olkaa minun kostajani minun vihamiehiäni vastaan (ottaa esiin erään kirjeen.) Tähän minä olen pannut heidän nimensä. Ne, jotka ensiksi ovat mainitut, tahtoisin kernaasti saada hirteen, jos vaan niin sopii. SKULE HERTTUA. Elkää nyt kostoa ajatelko; teillä ei ole pitkiä jäljellä – NIKOLAUS PIISPA. Ei kostoa, vaan rangaistusta. Luvatkaa minulle heiluttavanne rangaistuksen miekkaa kaikkien vihamiesteni ylitse, kun minä olen poissa. Ne ovat teidän vihamiehiänne yhtä hyvin kuin minunkin; kun te tulette kuninkaaksi, täytyy teidän heitä kurittaa; lupaatteko sen? SKULE HERTTUA. Minä lupaan ja vannon; – mutta Trond papin kirje –! NIKOLAUS PIISPA. Te saatte tietää, missä se on; – mutta, katsokaa –; kuningas tulee; kätkekää vihamiestemme luettelo! (Herttua kätkee paperin; samassa tulee Hookon sisään oikealta). NIKOLAUS PIISPA. Terve tullut maahanpaniaisiin, herra kuningas! HOOKON. Kovasti olette kaiken aikaa minua vastustanut; mutta nyt se olkoon unohdettu ja anteeksi annettu; kuolema pyyhkäisee puhtaaksi suurimmankin rätingin. NIKOLAUS PIISPA. Se helpotti! Oi, kuinka kuninkaan laupeus on ihmeellisen suuri! Herra, mitä tänä iltana olette tehnyt vanhaa syntistä kohtaan, olkoon se kymmenkertaisesti – HOOKON. Jättäkäämme sikseen; mutta minun täytyy sanoa, että minua suuresti kummastuttaa. Te kutsutte minut tänne saadaksenne minun anteeksi antamukseni, ja kuitenkin valmistatte minulle tämmöisen yhtymisen. NIKOLAUS PIISPA. Yhtymisen, herra? SKULE HERTTUA. Kuningas tarkoittaa minua. Herra piispa, tahdotteko vakuuttaa Hookon kuninkaalle minun uskoni ja kunniani kautta, että minä en ensinkään tietänyt hänen tulostansa, ennenkuin laskin jalkani Oslon laiturille. NIKOLAUS PIISPA. Ah, ah; koko syy on minussa! Olen ollut sairas, vuoteen-oma koko menneen vuoden; olen vähän taikka en ollenkaan hankkinut tietoja maan asioista; minä luulin, että korkeain sukulaisten väli nyt olisi hyvä ja sopuisa! HOOKON. Olen havainnut, että ystävyys herttuan ja minun välilläni menestyy paraiten, kun me pysymme erillämme; sentähden hyvästi, Nikolaus piispa, ja Jumala olkoon teidän kanssanne siellä, johon nyt menette, (aikoo mennä.) SKULE HERTTUA (hiljaa ja levottomasti). Piispa, piispa; hän menee! NIKOLAUS PIISPA (äkkiä ja raivokkaan voimalla). Jääkää, Hookon kuningas! HOOKON (seisahtuu). Mitä nyt? NIKOLAUS PIISPA. Ette saa mennä tästä huoneesta, ennenkuin vanha Nikolaus piispa on lausunut viimeisen sanansa! HOOKON (tarttuen ehdottomasti miekkaansa). Oletteko kenties miesvoimalla saapunut Viikeniin, herttua? SKULE HERTTUA. Minulla ei ole mitään tämän kanssa tekemistä. NIKOLAUS PIISPA. Sanan voimalla olen teidät pidättävä. Missä maahanpaniaisia vietetään, siellä on vainaja ensimmäinen mies seurassa; hän voi tehdä ja jättää tekemättä, mitä tahtoo – niin pitkälle kuin hänen voimansa riittää. Senvuoksi tahdon nyt pitää oman ruumissaarnani; ennenaikaan pelkäsin aina kovasti, että Sverre kuningas tulisi sitä pitämään –. HOOKON. Elkää puhuko niin hurjasti, herra! SKULE HERTTUA. Te lyhennätte sitä kallista aikaa, joka teillä on jäljellä! HOOKON. Silmänne ovat jo hämärät! NIKOLAUS PIISPA. Niin, näköni on hämärä; tuskin voin nähdä teitä, missä seisotte; mutta minun sisässäni kuvastuu elämäni loistavan kirkkaana eteeni. Minä näen näkyjä ''siinä'' –; kuulkaa ja oppikaa, kuningas! – Minun sukuni oli maan mahtavin; moni suuri päällikkö sai siitä syntynsä; ''minä'' tahdoin olla suurin heistä kaikista. En ollut kuin poika, kun jo rupesin isoamaan suuria töitä; minusta oli, ikään kuin en millään tavoin voisi odottaa siksi kuin tulisin täysikasvuiseksi; kuninkaita nousi vähemmän oikeuden nojalla kuin minulla oli, – Maunu Erlingin poika, Sverre pappi –; ''minä'' myös tahdoin olla kuningas; mutta päällikkö ensin, – se oli välttämätöntä. Silloin piti oleman tappelu Ilekentällä; siellä olin ensi kerran muassa. Aurinko nousi, ja välkkyen säteilivät tuhannet kirkkaat asehet. Maunu ja kaikki hänen miehensä astuivat esiin, ikäänkuin kisahan; minä yksin tunsin sydäntäni ahdistavan. Ankarasti raivasi meidän seurueemme itsellensä tietä; mutta minä en voinut olla mukana – minä olin pelkuri! Kaikki muut Maunun päälliköt taistelivat miehuullisesti, ja usea tapellen kaatui; mutta minä pakenin vuorta ylös päin, juoksin ja juoksin, enkä seisahtunut ennenkuin jälleen tulin alas vuonolle, kaukana ulompana. Monen miehen täytyi sinä iltana pestä veriset vaatteensa Trondhjemin vuonossa; – minun täytyi myöskin pestä vaatteeni, mutta ei verestä. Niin, kuningas, minä olin pelkuri; luotu päälliköksi – ja pelkuri! Minuun sattui kuin ukonnuoli; siitä hetkestä vihasin joka miestä; minä rukoilin salaa kirkoissa, itkin ja makasin polvillani alttarien edessä, minä annoin suuria lahjoja, tein pyhiä lupauksia; minä yritin ja koetin yhä uusissa tappeluissa, Saltöönsalmella, Jonskentillä sinä kesänä kun Baglit majailivat Bergenissä, – aina turhaan. Sverre se oli, joka asian ensin huomasi, hän puhui siitä kaikkien kuullen ja pilkaten, ja siitä päivästä nauroi joka seurueen mies, kun Nikolaus Arnen poika tuli näkyviin sota-asussa. – Pelkuri, pelkuri ja minä tahdoin kuitenkin olla päällikkö, tahdoin olla kuningas, tunsin olevani kuninkaaksi luotu, olisin voinut edistää Jumalan valtakuntaa maan päällä; mutta pyhimykset itse sulkivat minulta tien. HOOKON. Elkää soimatko taivasta, piispa! Te olette paljon vihannut! NIKOLAUS PIISPA. Niin, minä olen paljon vihannut; vihannut joka päätä tässä maassa, joka on kohonnut joukon ylitse. Mutta minä vihasin sentähden, ett’en voinut rakastaa. Ihania naisia, – oi, minä voisin nielaista heitä vieläkin säkenöivin silmin! Olen kahdeksankymmentä vuotta, ja vieläkin minä himoan sortaa miehiä ja naisia syleillä; mutta ''siinä'' kävi minun samoin kuin tappelussa; tahtoa ja himoa vaan, voima oli minulta jo syntyessäni varastettu; – himon kuohuva lahja – ja kuitenkin raajarikko! Niin tulin sitten papiksi; kuningas taikka pappi täytyy sen miehen olla, joka tahtoo saada kaiken vallan haltuunsa, (nauraa.) Minä pappi! Minä kirkon mies! Niin, yhteen kirkolliseen toimeen oli Luoja minut erittäin sopivaksi tehnyt, – laulamaan kimeitä ääniä, – veisaamaan nais-äänellä suurissa kirkkojuhlissa. Ja kuitenkin vaativat he tuolla ylhäällä minulta – puolimieheltä –, mitä heillä on oikeus vaatia kaikilta niiltä, jotka saivat täyden kyvyn elämän työhön! On ollut aikoja, jolloin pidin semmoisen vaatimuksen kohtuullisena; tässä olen kuolinvuoteellani maannut, kutistuneena rangaistuksen ja tuomioa pelvosta. Nyt se on ohitse; minulla on jälleen ydintä sielun solmuissa! Minä en ole rikkonut mitään; minua kohtaan on vääryyttä tehty; minä olen päälle kantaja! SKULE HERTTUA (alennetulla äänellä). Herra – kirje! Teillä ei ole pitkiä jäljellä! HOOKON. Ajatelkaa sieluanne ja nöyryyttäkää itsenne! NIKOLAUS PIISPA. Miehen työ on hänen sielunsa, ja minun työni on yhä elävä maan päällä. Mutta teidän, Hookon kuningas, teidän tulisi olla varoillanne; sillä samoin kuin taivas on vastustanut ''minua'' ja saanut vahinkoa palkinnoksi, samoin vastustatte te sitä miestä, joka pitää maan onnen käsissänsä – HOOKON. Haa – herttua, herttua! Nyt minä käsitän yhtymisen täällä! SKULE HERTTUA (kiivaasti piispalle). Ei sanaakaan enää siitä! NIKOLAUS PIISPA (Hookonille). Hän on teitä vastustava niin kauvan kuin hänen päänsä on kiinni hänen olkapäissänsä. Jakakaa hänen kanssaan! Minä en saa rauhaa arkussani, minä palaan jälleen, jos te ette jaa! Ei kumpikaan teistä saa lisätä toisen korkeutta omaan vartaloonsa; tässä maassa syntyisi jättiläinen, jos niin kävisi, ja täällä ei pidä jättiläisiä oleman; sillä minä en koskaan ollut jättiläinen! (vaipuu taapäin penkille.) SKULE HERTTUA (heittäytyy polvillensa alas penkin viereen ja huutaa Hookonille). Tuokaa apua! Jumalan laupeuden tähden, piispa ei saa vielä kuolla! NIKOLAUS PIISPA. Kuinka minun silmäni yhä enemmän pimentyvät! – Kuningas, viimeinen kerta, – tahdotteko jakaa herttuan kanssa? HOOKON. En ropoakaan lahjoita siitä, minkä Jumala minulle antoi! NIKOLAUS PIISPA. Hyvä. (alennetulla äänellä.) Luottamuksen pitää teidän kuitenkin kadottaman, (huutaa:) Viljam! SKULE HERTTUA (alennetulla äänellä). Kirje! kirje! NIKOLAUS PIISPA (häntä kuulematta). Viljam! (Viljam tulee; piispa vetää hänen aivan viereensä ja kuiskaa:) Kun sain viimeisen voiteen, niin sainhan kaikki syntini anteeksi? SIRA VILJAM. Kaikki syntinne, syntymästänne saakka siihen hetkeen, jolloin voiteen saitte. NIKOLAUS PIISPA. Eikö edemmäksi? Enkö täydelleen siksi kuin menen pois? SIRA VILJAM. Herra, te ette tee syntiä tänä yönä. NIKOLAUS PIISPA. Hm, kuka sen voi tietää –; ota kultamalja, jonka sain Absalon piispan peruja – anna se kirkolle – ja lue seitsemän suurta kirkkorukousta lisäksi. SIRA VILJAM. Herra, Jumala olkoon teille armollinen! NIKOLAUS PIISPA. Seitsemän rukousta lisäksi, sanon minä – tämän yön syntien edestä! Mene, mene! (Viljam menee; piispa kääntyy Skulen puoleen.) Herttua, jos kerta luette Trond papin kirjeen, ja mahdollisesti tulisi ilmi että Hookon on oikea, – mitä tahdotte silloin tehdä? SKULE HERTTUA. Jumalan nimessä, – silloin hän myös on oleva kuningas. NIKOLAUS PIISPA. Ajatelkaa joka soppi sydämmessänne; vastatkaa, juuri kuin tuomio-istuimen edessä! Mitä teette, jos hän on oikea? SKULE HERTTUA. Nöyrryn ja palvelen häntä. NIKOLAUS PIISPA (mutisee). Niin, niin, ota sitten seuraukset. (Skulelle). Herttua, minä olen voimaton ja väsynyt; mieleni tuntuu niin lempeältä ja sovinnolliselta – SKULE HERTTUA. Se on kuolema! Trond papin kirje! Missä se on? NIKOLAUS PIISPA. Ensin eräs toinen asia; – annoin teille vihamiesteni luettelon – SKULE HERTTUA (kärsimätöinnä). Niin, niin; minä kostan heille kaikki – NIKOLAUS PIISPA. Ei, minä olen nyt niin lempeä; minä tahdon anteeksi antaa, niinkuin kirjoitettu on. Samoin kuin te luovutte vallasta, samoin minä tahdon luopua kostosta. Polttakaa luettelo! SKULE HERTTUA. Hyvä, hyvä; teidän tahtonne mukaan. NIKOLAUS PIISPA. Tuossa tuliastiassa, niin että minä sen näen – SKULE HERTTUA (heittää paperin valkeaan). Kas niin, nyt se palaa! Ja nyt, puhukaa, puhukaa! Tuhansien henki on kysymyksessä, joll’ette nyt puhu! NIKOLAUS PIISPA (kyynelöivin silmin). Tuhansien henki! (huutaa:) Valoa! ilmaa! HOOKON (rientää ovelle ja huutaa). Avuksi! piispa kuolee! (Sira Viljam sekä usea piispan väkeä tulee sisään.) SKULE HERTTUA (ravistaa piispan käsivartta). Norjan onni vuosisatojen halki; sen suuruus kenties ijankaikkisiin aikoihin! NIKOLAUS PIISPA. Ijankaikkisiin aikoihin! (riemuiten:) ''Perpetuum mobile!'' SKULE HERTTUA. Sielunne autuuden kautta, – missä on Trond papin kirje! NIKOLAUS PIISPA (huutaen:) Seitsemän rukousta lisää, Viljam! SKULE HERTTUA (mieletönnä). Kirje! kirje! NIKOLAUS PIISPA (hymyilee kuoleman kamppauksessa). Sen te poltitte, hyvä herttua. (Vaipuu taapäin penkille ja kuolee.) SKULE HERTTUA (kirkaisee ehdottomasti, heittäytyen taapäin ja peittäen kasvonsa käsillään). Jumala, Sinä kaikkivaltias! MUNKIT (tulevat paeten ulos kappelista). Pelastakoon itsensä, ken voipi! YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ. Kaikki pahat ovat tänä yönä irti! TOISIA. Nurkasta kuului äänekäs nauru! – Huuto kuului ”hän on käsissämme!” – Kaikki kynttilät sammuivat! HOOKON. Nyt kuoli Nikolaus piispa. MUNKIT (paeten oikealle). ''Pater noster – pater noster!'' HOOKON (lähestyy Skulea ja sanoo alennetulla äänellä). Herttua, minä en huoli tutkia, mitä salaisia neuvoja te laskitte piispan kanssa, ennen hänen kuolemaansa, – mutta huomisesta saakka täytyy teidän jälleen laskea valtanne sekä arvonne minun käsiini; minä näen nyt selvään, – me molemmat emme voi käydä yhdessä eteenpäin. SKULE HERTTUA (katsoo häneen hämmentyneenä). Käydä yhdessä eteenpäin –? HOOKON. Huomenna pidän keräjiä kuninkaan kartanossa; siellä täytyy kaiken tulla selville meidän välillämme. (Menee ulos oikealle.) SKULE HERTTUA. Piispa on kuollut ja kirje poltettu! Elämä täynnä epäilystä ja taistelua ja kauhua! Oi, jospa voisin rukoilla! – Ei, – minun täytyy käydä asiaan; – tänä iltana on askel otettava täydelleen! (Viljamille:) Mihinkä kuningas meni? SIRA VILJAM (peljästyneenä). Kristus pelastakoon minut, – mitä hänestä tahdotte? SKULE HERTTUA. Luuletteko kenties, että aion hänet surmata tänä yönä? (Menee ulos oikealle.) SIRA VILJAM (katsoo hänen jälkeensä, ravistaen päätänsä, sillä aikaa kuin huoneväki kantaa ruumiin ulos vasemmalle). Piispa sanoi: seitsemän rukousta lisää; – minä arvelen turvallisimmaksi, että luemme neljätoista. (Seuraa toisia jäljestä.) ---- Huone kuninkaan kartanossa. (Perällä on sisäänkäytävä ovi; kummallakin sivu seinällä pienempi ovi; akkuna etummaisna oikealla puolella. Lamppu palaa katossa. Oven suussa vasemmalla kädellä on penkki, ja etäämpänä kätkyt, jossa kuninkaan lapsi nukkuu; Margareta on polvillaan lapsen vieressä.) MARGARETA (soutaa kätkyttä ja laulaa). : Nyt suoja väljeneepi : Jo tähtikaarten taa; : Ja lentoon pikku Hookon : Nyt unisiivin saa. : Tie sätehinen tehty : On maasta taivaasen; : Sill’ liitää pikku Hookon : Nyt seurass’ enkelten. : Ja enkelit, ne rauhaa : Laps armaan suojaavat; : Myös Herra, pikku Hookon, : Ja äitis valvovat. (Lyhyt äänettömyys. Skule herttua tulee sisään perältä.) MARGARETA (hypähtää ylös ilohuudolla ja rientää häntä vastaan). Isä! – Oi, kuinka olen huokaillut ja ikävöinyt tätä yhtymistä! SKULE HERTTUA. Jumalan rauha kanssasi, Margareta. Missä kuningas on? MARGARETA. Nikolaus piispan luona. SKULE HERTTUA. Hm – no, sitten saapunee hän pian tänne. MARGARETA. Ja te tahdotte puhutella toisianne ja sopia, tulla jälleen ystäviksi, niinkuin ennen muinoin? SKULE HERTTUA. Sen kernaasti soisin. MARGARETA. Hookon myöskin suo sen kernaasti; ja minä rukoilen joka päivä Jumalaa, että se tapahtuisi. Oi, mutta tule tänne ja katso – (tarttuu häntä käteen ja vie hänet kätkyeelle.) SKULE HERTTUA. Sinun lapsesi! MARGARETA. Niin, tuo ihana lapsi on minun; – eikö se ole ihmeellistä? Hänen nimensä on Hookon, niinkuin kuninkaan! Katso tänne, hänen silmänsä – ei, sinä et nyt voi niitä nähdä, hän nukkuu, – mutta hänellä on isot siniset silmät; ja sitten hän osaa nauraa ja ojentaa kätensä ja tavoittaa minua, – ja hän jo tunteekin minut! (Järjestää huolellisesti kätkytvaatteita.) SKULE HERTTUA. Hookon saa poikia, ennusti piispa. MARGARETA. Tämä pikku lapsi on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin maa ja valtakunta, – ja niin on se Hookonille myös. – On ikään kuin en oikein voisi uskoa onneani; minä pidän kätkyen vuoteeni vieressä; joka yö kun herään, katson, onko se paikoillaan, – minä ikäänkuin pelkään, että se on unta – SKULE HERTTUA (kuuntelee ja menee akkunan luo). Eikö se ole kuningas –? MARGARETA. On; hän menee toisia portaita ylös; minä käyn hänet tuomassa! (Ottaa isäänsä kädestä ja vie hänet leikillisesti takaisin kätkyeelle.) Skule herttua, seisokaa vahdissa kuninkaan lapsen luona sill’aikaa – niin, sillä hän on myös kuninkaan lapsi – sitä en koskaan muista! Ja jos hän herää, niin kumarra syvään ja tervehdi häntä, niinkuin kuninkaita tulee tervehtiä! Nyt minä tuon Hookonin; oi Jumala, Jumala! nyt siis on vihdoin valo ja rauha suvulle koittava! (Menee ulos oikealle.) SKULE HERTTUA (lyhyen ja synkän äänettömyyden jälkeen). Hookonilla on poika. Hänen sukunsa on elävä hänen jälkeensä. Jos hän kuolee, niin on kuninkaan alku olemassa, joka on valtaistuinta likempänä kuin kaikki muut. Hookonille onnistuu kaikki. Kenties hän ei ole oikea; mutta hänen luottamuksensa itseensä pysyy lujana kuin ennen; piispa olisi saanut sen horjumaan, mutta kuolema ei suonut hänelle aikaa, Jumala ei sitä sallinut. Jumala suojelee Hookonia, hän sai pitää väkivyönsä. Nyt sanoa se hänelle? Nyt vannoa piispan sana todeksi? Mitä se hyödyttäisi? Ei kukaan minua uskoisi, ei Hookon eivätkä muut. Hän olisi uskonut piispaa kuoleman hetkellä; epäilys olisi myrkyttänyt hänet; mutta se ei saanut tapahtua. Ja yhtä järkähtämätön kuin luottamus on Hookonilla, yhtä järkähtämätön on epäilys minussa; ei ole ihmistä maan päällä, joka voisi perata sen pois. Ei ole, ei ole. Raudankannanta on kannettu, Jumala on puhunut, ja kuitenkin voi Hookon olla väärä, samalla kuin minä hukkaan elämäni. (Istuu miettien pöydän viereen oikealle.) Ja jos nyt voittaisin maan ja valtakunnan, niin eikö epäilys kuitenkin minussa pysyisi ja purisi ja kalvaisi ja kovertaisi minua ijankaikkisilla jäätipoillaan? – Niin, niin; mutta parempi on istua ylhäällä valtaistuimella ja epäillä itseänsä, kuin seisoa alhaalla joukossa ja epäillä häntä, joka istuu ylhäällä. – Päätös tulkoon minun ja Hookonin välillä! Päätös? Mutta millä tavoin? (nousee.) Kaikkivaltias, sinä, joka olet minun tähän tilaan asettanut, sinä saat vastata siitä, mikä seuraa! (kävelee edestakaisin, seisahtuu ja miettii.) Kysymyksenä on hajoittaa kaikki sillat, paitse yksi ja ''sillä'' voittaa tai kaatua, – sanoi piispa kuninkaanhäissä Bergenissä; siitä on jo kolmatta vuotta ja koko tuon ajan olen minä hukannut ja särkenyt voimiani puollustellessani kaikkia siltoja – (ripeästi.) ''Nyt'' tulee minun piispan neuvoa noudattaa; nyt taikka ei koskaan! Molemmat olemme täällä Oslossa; minulla on tällä kertaa suurempi miesvoima kuin Hookonilla; miksi en käyttäisi etuani, – se onni on harvoin minun puolellani, (epäröiden.) Mutta nyt tänä yönä – paikalla –? Ei, ei! Ei tänä yönä! – Ha, ha, ha, – kas siinä se on jälleen, miettiminen – epävakaisuus! Hookon ei tiedä semmoisesta; hän käy suoraan eteenpäin, hän, ja siten hän voittaa! (Kävelee pari askelta lattiaa ylöspäin ja seisahtuu äkkiä kätkyen viereen.) Kuninkaan lapsi! – kuinka kaunis otsa. Hän uneksii. (Parantelee peittoa ja katsoo kauvan lasta.) Sinun kaltaisesi voi paljon pelastaa miehen sielussa. Minulla ei ole poikaa. (Kumartuu kätkyen ylitse.) Hän on Hookonin näköinen. – (Peräytyy yht’äkkiä.) Kuninkaan lapsi, sanoi kuningatar! Kumarra syvään ja tervehdi häntä niinkuin kuningasta! (hänen levottomuutensa kasvaa yhä.) Tämä lapsi, Hookonin poika, on istuva ylhäällä sillä istuimella, jota minä kentiesi olen lähempänä, – ja minun pitää seisoman hänen astinlautansa edessä, valkohapsin, iän kangistamana, näkemän koko elämäni työn tekemättä, – kuoleman kuninkaana olematta! – Minulla on suurempi miesvoima kuin Hookonilla – myrsky pauhaa tänä iltana, tuuli käy vuonosta ulapalle päin –! Jos ottaisin kuninkaan lapsen? Tröndeihin voin luottaa. Mitä Hookon uskaltaisi, kun hänen lapsensa olisi minun vallassani! Minun mieheni seuraavat minua, tappelevat minun edestäni ja voittavat. Kun minä palkitsen heidät kuninkaallisesti, niin he sen tekevät. – Tapahtukoon se! Askel otettu; ensikerran juovan toiselle puolelle! – Kunpa voisin nähdä, onko sinulla Sverren silmät – taikka Hookon Sverrenpojan –! Hän nukkuu. En voi sitä nähdä. (Äänettömyys.) Uni on turva. Nuku rauhassa, pikku kuninkaanalku! (Menee pöydän luo.) Hookon on päättävä; kerran vielä tahdon puhua hänen kanssaan. MARGARETA (tulee kuninkaan kanssa oikeanpuolisesta huoneesta). Piispa kuollut! Oi, uskokaa minua, kaikki rauhattomuus kuolee hänen kanssaan. HOOKON. Mene levolle, Margareta; olet varmaan väsynyt matkasta. MARGARETA. Niin, niin! (herttualle:) Isä, ole lempeä ja sopuisa – Hookon on sen myös luvannut! Tuhansin hyvää yötä, molemmat! (Viittaa vasemmanpuoleiselle ovelle, ja menee; kaksi naispalvelijaa kantaa kätkyen sisään.) SKULE HERTTUA. Hookon kuningas, me emme saata enään erota vihamiehinä. Ääretön onnettomuus siitä syntyisi; kauhun aika koittaisi maalle. HOOKON. Maa on siihen nyt tottunut sukupolvien halki; mutta te näette, että Jumala on kanssani; joka vihollinen kaatuu, joka minua vastustaa. Baglit, Glittungit, Ribbungit ovat hävinneet; Jon jaarli on surmattu, Guthorm Ingen poika on kuollut, Sigurd Ribbung samoin – kaikki vaatimukset, jotka tulivat esiin Bergenin valtakokouksessa ovat osottauneet voimattomiksi, – kuka sen kauhun ajan nyt herättäisi? SKULE HERTTUA. Hookon, pelkään, että sen voisin herättää minä! HOOKON. Kun tulin kuninkaaksi, annoin teille kolmannen osan valtakuntaa – SKULE HERTTUA. Itse piditte kaksi kolmatta osaa! HOOKON. Aina te janositte enempää; minä enensin osanne; nyt on puoli valtakuntaa teidän hallussanne. SKULE HERTTUA. Kymmenen laivakuntaa puuttuu. HOOKON. Minä tein teidät herttuaksi; ennen ei ole yhdelläkään miehellä Norjassa sitä arvoa ollut! SKULE HERTTUA. Mutta te olette kuningas! Elköön kenkään olko kuningas minun ylitseni! Minä en ole luotu teitä palvelemaan; minun täytyy itse hallita ja vallita! HOOKON (katsoo häneen silmänräpäyksen aikaa ja lausuu kylmästi). Taivas varjelkoon teidän järkeänne, herra. Hyvää yötä! (aikoo mennä.) SKULE HERTTUA (astuu hänen eteensä). Te ette pääse minusta sillä tavoin! Olkaa varoillanne, taikka minä lausun itseni irti teistä; te ette voi kauvemmin olla minun yliherrani; meidän molempain täytyy jakaa! HOOKON. Te uskallatte minulle sen sanoa! SKULE HERTTUA. Olen saapunut Osloon suuremmalla miesvoimalla kuin te, Hookon Hookoninpoika. HOOKON. Kentiesi on aikomuksenne – SKULE HERTTUA. Kuulkaa minua! Muistakaa piispan sanat! Jakakaamme; antakaa minulle ne kymmenen laivakuntaa lisäksi; suokaa minun ottaa osani vapaana kuningaskuntana, ilman veroitta ja maksuitta teille. Norja on ennenkin ollut jaettuna kahteen valtakuntaan; – me tahdomme uskollisesti pitää yhtä – HOOKON. Herttua, te mahdatte olla sielultanne sairas, kun voitte vaatia semmoista! SKULE HERTTUA. Niin, minä olen sielultani sairas, enkä minä muulla tavoin parane. Meidän on oleminen saman-arvoisia, ei kenenkään pidä oleman minun ylitseni! HOOKON. Joka puuton saari on kivi siinä rakennuksessa, jonka Haarald Kaunotukka ja pyhä Olavi kuningas rakensivat; ja te tahdotte minua hajoittamaan, mitä he liittivät yhteen? En koskaan! SKULE HERTTUA. No, hallitkaamme sitte vuoroitellen kumpikin kolme vuotta vuoroonsa! Te olette kauvan hallinnut; nyt on ''minun'' aikani tullut. Lähtekää maasta kolmeksi vuodeksi; – minä tahdon olla kuningas sillä aikaa; minä tahdon tasoittaa teille tien, siksi kuin palaatte kotia, hallita ja ohjata kaikki paraaksi; – alituisesti vahdissa-olo hivuttaa ja tylsyttää. Hookon, kuuletteko, – kolme vuotta kumpikin; kantakaamme kruunua vuorottain! HOOKON. Luuletteko minun kruununi sopivan teidän ohimoillenne? SKULE HERTTUA. Ei mikään kruunu ole liian väljä minulle! HOOKON. Jumalan oikeus ja kutsumus tarvitaan kruunun kantamiseen. SKULE HERTTUA. Ja uskotteko niin varmaan, että Jumalan oikeus on teillä? HOOKON. Jumalan tuomio on sen vahvistanut. SKULE HERTTUA. Elkää niin varmasti siihen turvatko. Jos piispa olisi saanut puhua, – no, nyt se olisi turhaa; te ette uskoisi minua. Niin, varmaan on teillä mahtavia liittolaisia tuolla ylhäällä; mutta minä vastustan kuitenkin! – Te ette tahdo hallita vuoroittain? No, no – sitten saamme valita viimeisen keinon; – Hookon, taistelkaamme, mies miestä vastaan, raskailla aseilla, elämän ja kuoleman uhalla! HOOKON. Puhutteko tosissanne, herra? SKULE HERTTUA. Minä puhun elämäni työn ja sieluni autuuden tähden! HOOKON. Silloin on vähän toivoa sielunne autuudesta. SKULE HERTTUA. Ette tahdo taistella minun kanssani? Teidän pitää, teidän pitää! HOOKON. Soaistu mies! En voi muuta kuin surkutella teitä. Te luulette Herran kutsumuksen käskevän teitä kuninkaan istuimelle, ettekä näe, että se on ainoastaan teidän ylpeytenne. Mikä teitä houkuttelee! Kuninkaan vanne, viitta purppurareunuksineen, oikeus istua penkissä kolme askelta lattiasta; – kurjaa, kurjaa, – jos se olisi kuninkaana-olemista, niin heittäisin kuninkuuden hattuunne, samoin kuin viskaan rovon kerjäläiselle. SKULE HERTTUA. Te olette tuntenut minun lapsuudesta saakka ja arvostelette minua tuolla tavalla! HOOKON. Teillä on kaikki sielun hyvät avut, neroa ja rohkeutta, te olette luotu seisomaan kuningasta lähinnä, mutta ette itse olemaan kuningas. SKULE HERTTUA. Sitä saamme koettaa nyt! HOOKON. Sanokaa minulle yksi ainoa kuninkaantyö, jonka olisitte toimittanut niinä kaikkina vuosina, kun hallitsitte valtakuntaa minun edestäni! Ovatko Baglit ja Ribbungit koskaan olleet mahtavammat kuin silloin? Te olitte täysi mies, mutta kapinoitsevat joukot ryöstelivät maata; – saitteko ainoatakaan nöyrtymään? Minä olin nuori ja kokematoin, kun tartuin vallan peräsimeen, – katsokaa minuun – kaikki lankesi jalkojeni eteen, kun tulin kuninkaaksi; Baglit ovat hävinneet, hävinneet ovat Ribbungit! SKULE HERTTUA. Siitä pitäisi teidän vähemmin kerskaaman; sillä siinä on suurin vaara. Seisköön joukko joukkoa vastaan, vaatimus vaatimusta vastaan, maanosa maanosaa vastaan, jos kuningas aikoo pysyä mahtavana. Joka seudun, joka suvun tulee joko tarvita taikka peljätä häntä. Jos te lopetatte kaiken rauhattomuuden, niin olette samalla ryöstänyt vallan itseltänne. HOOKON. Ja te tahdotte olla kuningas, – te, joka arvelette noin? Erling Skakken aikoina olisi teistä voinut tulla kelpo päällikkö; mutta aika on kasvanut ohitsenne teidän huomaamattanne. Ettekö näe, että Norjan valtakunta, semmosena kuin Haarald ja Olavi sen rakensivat, on ainoastaan kirkon vertainen, joka vielä on vihkimistä vailla? Seinät kohoovat vahvoine pilarineen, holvit kaareilevat väljästi, huippu osottaa ylöspäin kuin kuusi metsässä; mutta henki, sykkivä sydän, raitis verenvirta puuttuu työstä; Jumalan elävä henki ei vielä ole siihen puhallettu; se on vihkimistä vailla. – Minä tahdon toimittaa vihkimisen! Norja oli ''valtakunta'', se on tuleva ''kansaksi''. Tröndi seisoi Vikeniläistä vastaan, Agdelainen Hördalantilaista vastaan, Hoologalannin mies Sognin miestä vastaan; kaikkien pitää tästälähin oleman yhtä, ja kaikkien pitää itsessään tietämän ja näkemän, olevansa yksi! Se on toimi, jonka Jumala on laskenut hartioilleni; se on työ, joka nyt on Norjan kuninkaan tehtävä. Sen työn, herttua, sen luullakseni jätätte siksensä, sillä toden totta, teissä ei ole sen tekijätä! SKULE HERTTUA (hämmästyneenä). Yhdistää –? Yhdistää yhdeksi Tröndit ja Vikeniläiset – koko Norja –? (epäileväisesti.) Mahdotonta! Sitä ei Norjan tarina mainitse ennen! HOOKON. Teille se on mahdotonta; sillä te voitte ainoastaan tehdä vanhaa tarinaa uudestaan; mutta minulle se on helppoa niinkuin haukalle on helppoa kiitää pilvien halki. SKULE HERTTUA (levottomana liikutuksesta). Yhdistää koko kansa, – herättää se tuntemaan itsensä yhdeksi! Mistä olette saanut sen oudon ajatuksen? Se jäähdyttää ja tulistaa minua, (hurjistuen:) Te olette saanut sen perkeleeltä, Hookon; sitä ei panna koskaan toimeen, niin kauan kuin minä jaksan sitoa teräskypärän päähäni! HOOKON. Jumala on ajatuksen antanut enkä minä siitä luovu, niin kauvan kuin minä kannan pyhän Olavi kuninkaan vannetta otsallani! SKULE HERTTUA. Niin pudotkoon pyhän Olavi kuninkaan vanne! HOOKON. Kuka sen pudottaa? SKULE HERTTUA. Minä, joll’ei kukaan muu. HOOKON. Te, Skule, te tulette voimattomaksi keräjillä huomenna. SKULE HERTTUA. Hookon! elkää kiusatko Jumalaa. Elkää pakoittako minua syvyyden äärimmäiselle partaalle! HOOKON (osottaa ovea). Menkää, herra, – ja olkoon se unohdettu, että olemme puhuneet terävin kielin tänä iltana. SKULE HERTTUA (katsoo silmänräpäyksen jäykästi häneen ja lausuu:) Me tulemme puhumaan terävämmin kielin tulevalla kertaa (menee ulos perältä.) HOOKON (lyhyen hiljaisuuden perästä.) Hän uhkaa! – Ei, ei; sinne saakka ei asian pidä menemän. Hänen täytyy, hänen pitää nöyrtyä ja taipua; minä tarvitsen tätä vahvaa kättä, tätä nerokasta päätä. – Mikä tässä maassa löytyy rohkeutta ja voimaa, sen on Jumala suonut miehille minun käytettäväkseni; – minua palvellaksensa Skule herttua sai kaikki hyvät avut; minua uhkaaminen on taivasta uhata; minun on velvollisuuteni rangaista jokaista, joka asettuu taivaan tahtoa vastaan, – sillä taivas on niin paljon tehnyt minun hyväkseni. DAGFINN BONDE (tulee sisään perältä). Herra, olkaa varoillanne tänä yönä; herttua miettii varmaankin pahaa. HOOKON. Mitä sanot? DAGFINN BONDE. Ei tiedä, mitä hän ajattelee; mutta todella on jotakin tekeillä. HOOKON. Ajattelisiko hän karata meidän päällemme? Mahdotonta, mahdotonta! DAGFINN BONDE. Ei, se on jotakin muuta. Hänen laivansa ovat valmiit purjehtimaan; sanotaan pidettävän keräjiä laivalla. HOOKON. Sinä olet väärässä –! Mene, Dagfinn, ja tuo minulle tarkka sana. DAGFINN BONDE. Menen, menen; voitte luottaa minuun, (menee.) HOOKON. Ei, – se olisi mieletöntä! Herttua ei uskalla nousta minua vastaan. Jumala ei sitä salli, – Jumala, joka tähän saakka on asettanut kaikki minulle niin ihmeteltävän hyvästi. ''Nyt'' minun täytyy saada rauhaa, ''nytpä'' minun on alkaminen! – Minä olen niin vähän vielä vaikuttanut; mutta minä kuulen Herran pettämättömän äänen huutavan sisässäni: sinun pitää toimittaman suuri kuninkaantyö Norjassa! GREGORIUS JUHONPOIKA (tulee perältä). Minun herrani ja kuninkaani! HOOKON. Gregorius Juhonpoika! Tekö tulette tänne? GREGORIUS JUHONPOIKA. Minä tarjoun teidän uskolliseksi mieheksenne; tähän saakka olen seurannut herttuata; nyt en uskalla seurata häntä kauvemmin. HOOKON. Mitä on tapahtunut? GREGORIUS JUHONPOIKA. Se, jota ei yksikään mies usko, kun huhu siitä levittää maan ylitse. HOOKON. Puhu, puhu! GREGORIUS JUHONPOIKA. Minä pelkään kuulla omain sanaini sointua; – tietäkää siis – (tarttuu häntä käteen ja kuiskaa.) HOOKON (peräytyy huudahtaen). Haa, te olette mieletön! GREGORIUS JUHONPOIKA. Jumala suokoon, että niin olisin. HOOKON. Mahdotonta! Se ei voi niin olla! GREGORIUS JUHONPOIKA. Kristuksen kalliin veren kautta, se on niin. HOOKON. Mene, mene; anna torvien kutsua sotakokoukseen; kaikki mieheni yhtykööt. (Gregorius Juhonpoika menee.) HOOKON (käy muutaman kerran edestakaisin, lähestyy sitten rivakkaasti Margaretan huoneen ovea, kolkuttaa, kävelee taasen pari kertaa edestakaisin, menee jälleen ovelle, kolkuttaa ja huutaa:) Margareta! (kävelee yhä edestakaisin.) MARGARETA (ovessa, yöpuvussa, hiukset hajalla; hänellä on hartioilla punainen nyörivaippa, jonka hän pitää tiiviisti koossa rinnan yli). MARGARETA. Hookon! sinäkö se olet? HOOKON. Minä, minä; tule ulos. MARGARETA. Oi, mutta sinä et saa katsoa minuun; minä olin jo käynyt levolle. HOOKON. Muuta on minulla nyt ajateltavata. MARGARETA. Mitä on tapahtunut! HOOKON. Anna minulle hyvä neuvo! Juuri vasta tuotiin minulle pahin kaikista sanomista. MARGARETA (tuskallisesti). Mikä sanoma, Hookon? HOOKON. Että Norjassa nyt on kaksi kuningasta. MARGARETA. Kaksi kuningasta Norjassa! – Hookon, missä on isäni? HOOKON. Hän otti kuninkaan nimen laivalla; nyt hän purjehtii Nidaroosiin antaaksensa kruunata itsensä. MARGARETA. Oi, Jumala, kaikkivaltias–! (vaipuu alas penkille, peittää kasvonsa käsillään ja itkee.) HOOKON. Kaksi kuningasta maassa! MARGARETA. Isäntäni on toinen, – ja isäni toinen! HOOKON (kävelee levottomasti edes takaisin). Anna minulle hyvä neuvo, Margareta! Menenkö ylämaiden kautta, tullakseni ensin Tröndein maakuntaan estämään kruunausta? Ei, mahdotonta; minulla on liian vähäinen sotajoukko koossa; siellä pohjoisessa on hän minua mahtavampi. – Neuvo minua; kuinka saan herttuan surmatuksi, ennenkuin hän tulee Nidoroosiin? MARGARETA (rukoillen, kädet ristissä). Hookon, Hookon! HOOKON. Etkö voi keksiä älykästä neuvoa saada herttua surmatuksi, sanon minä! MARGARETA (vaipuu tuskissaan alas penkiltä ja makaa polvillaan). Oi, unohdatko sitte kokonaan, että hän on minun isäni! HOOKON. Sinun isäsi –; niin, niin, se on totta; sen unohdin, (nostaa hänet ylös.) Istu, Margareta; ole pelvotta; elä itke; sinulla ei ole syytä tähän, (menee akkunaa kohti.) Skule herttua tulee minulle vaarallisemmaksi kuin kaikki muut viholliset! – Jumala, Jumala, – miksi rankaiset minua niin kovasti, minua, joka en ole mitään rikkonut! (perällä kolkutetaan, hän säpsähtää, kuuntelee ja huutaa:) Kuka siellä ulkona kolkuttaa niin myöhään ehtoolla? INGAN ÄÄNI (ulkopuolelta). Eräs viluhinen, Hookon! HOOKON (huutaa). Äitini! MARGARETA (hypähtää ylös). Inga! HOOKON (rientää ovelle ja avaa sen; Inga istuu kynnyksellä). Äitini! Istuen kuin koira ulkopuolella poikansa ovea! Ja minä kysyn miksi Jumala minua rankaisee! INGA (ojentaa kätensä häntä kohti). Hookon, lapseni! Siunaus sinulle! HOOKON (nostaa hänet ylös). Tule – tule sisään; täällä on valoisa ja lämmin! INGA. ''Saanko'' minä tulla sisään sinun luoksesi? HOOKON. Me emme koskaan enää eroa. INGA. Minun poikani, minun kuninkaani, – voi, kuinka sinä olet hyvä ja laupias! Minä seisoin eräässä sopessa ja näin sinut, kun menit piispan kartanosta; sinä näytit niin murheelliselta; minä en voinut sinusta erota sillä tavoin! HOOKON. Jumalan olkoon siitä kiitos. Sinä olit varmaan paras, joka nyt voi tulla! Margareta, – äiti, – minä olen tehnyt suuren synnin; olen sulkenut sydämmeni teiltä molemmilta, jotka olette niin täynnä rakkautta. MARGARETA (heittäypi hänen kaulaansa). Oi, Hookon, rakas isäntäni; olenko nyt sinua lähellä? HOOKON. Olet, olet; et antaaksesi minulle hyviä neuvoja, vaan valaistaksesi ja paistaaksesi minun tielläni. Tulkoon mitä tahansa, minä tunnen itsessäni Herran voiman! DAGFINN BONDE (tulee rientäen perältä). Herra, herra! Nyt on pahin tapahtunut! HOOKON (hymyilee luottavaisesti painaen Margaretaa ja Ingaa rintaansa). Tiedän sen; mutta ei ole hätää, vanha Dagfinn! Olkoonpa kaksi kuningasta Norjassa, niin on ainoastaan yksi taivaassa, – ja hän kyllä seikat selvittää! Esirippu laskee. [[Luokka:Kuninkaan-alut]] 3049 6121 2006-09-24T15:32:32Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Kuninkaan-alut: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |seuraava=[[Kuninkaan-alut: Viides näytös|Viides näytös]] |otsikko=Neljäs näytös. |alaotsikko=[[Kuninkaan-alut]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Suuri sali Oslon kuninkaan-kartanossa. Skule kuningas pitää pitoja seurueellensa ja päälliköillensä. Etualalla vasemmalla kädellä on kunnia-istuin, jolla Skule istuu loistavassa puvussa, purppuraviitassa, kuninkaan vanne päässä. Illallispöytä, jossa vieraat istuvat, ulottuu kunnia-istuimelta ylös taka-alalle. Skulea vastapäätä istuu Pool Flida ja Boord Bratte. Muutamia halvempia vieraita kestitetään seisovillaan oikealla puolella. On myöhäinen ilta; sali on kirkkaasti valaistu. Pidot ovat loppumaisillaan; miehet ovat hyvin iloisia ja osaksi humalassa; he juovat toistensa kanssa, nauravat ja haastelevat toinen toistansa kuulematta.) POOL FLIDA (nousee ja anoo äänenvuoroa). Hiljaa huoneessa; Jatgeir runoilija tahtoo lausua runoelmansa ''Skule'' kuninkaan kunniaksi. JATGEIR (astuu esiin keskelle laattiaa). : Skule herttua kutsui Örekeräjiin : Aikana Olavin päivien; : Herttua kuninkaan nimen otti: : kellot soi Ja kalske soi aseiden. : Skule kuningas ja uroita tuhansin : Yli Dovren hiihtäen samosivat; : Gudbrandilaiset pelvosta parkuin : Rahalla rauhaa rukoilivat. : Skule kuningas retkeili etelään, – : Sitä kiroili Ylämaan mies; : Skule kuningas kulki Rauman halki : Ja Lookaan hän tulla ties. : Birkebeinit pyhinä paaston : Tulit miekkoja mittelemään; : Knuut jaarli johti, – ratkaisi rauta : Riidan vallasta kuninkaan. : Se totta on: ajoist’ ei Sverren saakka : Niin tuimasti taisteltu; : Luminen kenttä, veristen urhoin vuode, : Oli kuin kukista kudottu. : Pakohon pötkivät Birkebeinit, : Pois heittivät kirveet ja kilpensä; : Satamääriltä pako toki sikseen jäi, : Kun lepäsit kylminä kentällä. : Hookon kuningas käy mieron teitä, : Skule kuningas sai vallan sorjan. : Terve sä, herra! kauvan uljasna seiso, : Terve kuningas, jalo, koko Norjan! SKULEN MIEHET. (Nousevat seisomaan rajulla riemulla, kohottavat maljojansa, kalistavat aseillaan ja kertovat:) : Terve sä, herra! kauvan uljasna seiso, : Terve kuningas, jalo, koko Norjan! SKULE KUNINGAS. Kiitos runoelmasta, Jatgeir runoilija! Se on ihan mieleni mukaan; sillä se ylistää miehiäni samalla kuin minua itseä. JATGEIR. Kuninkaan on kunnia, että hänen miehiänsä voi ylistää. SKULE KUNINGAS. Ota runoilijan palkaksi tämä rannerengas, pysy minun luonani ja ole minun avun-antajani; minä tahdon pitää monta runoilijaa seurassani. JATGEIR. Monta tarvitaankin, herra, jos runoelma on tehtävä joka teidän urotyöstänne. SKULE KUNINGAS. Minä tahdon olla Hookonia kolme vertaa anteliaampi; runous on kunnioitettava ja palkittava kuin muu neron työ, niin kauvan kuin minä olen kuningas. Istu paikalles; sinä kuulut nyt seurahani; kaikki, mitä tarvitset, on sinulle ilmaiseksi annettava. JATGEIR (istuu). Siitä, jota minä enimmin tarvitsen, on teillä pian suuri puute, herra. SKULE KUNINGAS. Mistä niin? JATGEIR. Kuninkaan vihollisista, joiden paosta ja tappiosta minä voin runoilla. USEAT MIEHISTÄ (nauraen ja myöntäen). Hyvin lausuttu, Islantilainen! POOL FLIDA (Jatgeirille). Laulusi oli oiva; mutta pitäähän vähän valetta oleman joka runoelmassa, ja olipa sitä siinäkin. JATGEIR. Valetta, herra tallimestari? POOL FLIDA. Niin ikään; sinä sanot, ett’ei kukaan tiedä missä Hookon kuningas retkeilee; mutta niin ei ole; varmuudella sanotaan Hookonin olevan Nidaroosissa. SKULE KUNINGAS (hymyillen). Niin, hän on antanut valita lapsen kuninkaaksi ja suonut sille kuninkaan nimen. JATGEIR. Olen sen kuullut; mutta en tietänyt, että mies voi antaa, mitä hänellä itsellään ei ole. SKULE KUNINGAS. Helpointa on antaa, mitä itsellä ei ole. BOORD BRATTE. Mutta vaikeata mahtaa olla matkustaa sydän talvella Bergenistä Nidaroosiin, kun täytyy kerjäten kulkea eteenpäin. JATGEIR. Birkebeinit kiertävät ympyrän kehää; he alkoivat näljällä ja pakkaisella ja nyt he päättävät samoin. POOL FLIDA. Bergenissä käy huhu, että Hookon on luopunut kirkosta ja kaikesta pyhästä; hän ei kuunnellut messua uuden vuoden päivänä. BOORD BRATTE. Hänellä oli laillinen syy, Pool; koko päivän hän hakkasi hopea-astioitansa ja hopealautasiansa palaisiksi, – hänellä ei ollut muuta soturien palkaksi. (Naurua ja korkeaäänistä puhetta vieraiden kesken.) SKULE KUNINGAS (kohottaa maljansa). Nyt juon sinun onneksesi, Boord Bratte, ja kiitän sinua sekä kaikkia uusia miehiäni. Te taistelitte miehuullisesti minun edestäni Lookan luona ja suuri on teidän osanne voitosta. BOORD BRATTE. Oli ensimmäinen kerta kun taistelin teidän johdollanne, herra; mutta minä huomasin pian, että helppo on voittaa, kun teidän kaltaisenne päällikkö ratsastaa sotarivin etupäässä. Paha vaan, että surmasimme niin monta ja ajoimme toiset niin kauvas; nyt, pelkään minä, kuluu pitkä aika, ennenkuin uudestaan uskaltavat käydä meitä vastaan. SKULE KUNINGAS. Odottakaamme kevääsen, niin kohtaamme heidät taasen. Nyt istuu Knuutti jaarli pelastuneitten kanssa Tunsbergin vuorella, ja Arnbjörn Juhonpoika kokoaa miehiä idästä päin Vikenissä; kun he pitävät itsensä kylläksi väkevinä, antavat varmaankin itsestänsä tietoja. BOORD BRATTE. He eivät uskalla, suuren miestapon jälkeen Lookan luona. SKULE KUNINGAS. No, saakaamme sitte heidät viekkaudella ulos. MONTA ÄÄNTÄ. Niin, niin, – tehkää se, herra! BOORD BRATTE. Viekkautta on teillä runsaasti, Skule kuningas. Vihollisenne eivät koskaan tiedä mistään, ennenkuin te olette heidän niskoillansa, ja aina te olette siellä, jossa teitä vähemmin varrotaan. POOL FLIDA. Sen vuoksi Birkebeinit sanovat meitä Kevätketoiksi. SKULE KUNINGAS. Toiset sanovat Sudenketoiksi; mutta sen minä vannon, että Birkebeinit, kun me tulevalla kertaa kohtaamme toisemme, tunnustavat, että on vaikea nylkeä semmoisia susia. BOORD BRATTE. Heidän tahdollansa emme kohtaa toisiamme; – saamme käydä jahtia ympäri koko maan. SKULE KUNINGAS. Niin käymmekin. Ensin karkoitamme heidät Vikenistä ja laskemme maan allemme täällä idässä, sitten keräämme laivoja ja menemme niemen ympäri ja yhä edelleen Nidaroosiin saakka. BOORD BRATTE. Ja kun te sillä tavoin tulette Nidaroosiin, niin arvelenpa ett’eivät ristiveljet kiellä teitä asettamasta Olavin arkkua ulos keräjäkentälle, niinkuin syksyllä, kun teidät kuninkaaksi julistettiin. SKULE KUNINGAS. Arkku on saatava ulos; minä tahdon kantaa kuninkaan nimeä kaikissa kohdin lain mukaan. JATGEIR. Ja minä lupaan sepittää teille suuren kunniarunon, kun te olette surmannut nukkuvan miehen. (Naurua miesten joukosta.) SKULE KUNINGAS. Nukkuvan miehen? JATGEIR. Ettekö tiedä, herra, että Hookon kuningasta sanotaan ”Uni-Hookoniksi”, sen vuoksi että hän on ikäänkuin halvattuna siitä saakka kun te saitte vallan. BOORD BRATTE. Hän makaa silmät kiinni, kerrotaan. Totta hän uneksii vielä olevansa kuningas. SKULE KUNINGAS. Uneksikoon mitä tahansa; ei hän koskaan uneksi itseään kuninkaanvaltaan. JATGEIR. Nukuttakaa hänet pitkään ja unelmattomaan yöhön, niin saan ainetta runoon. MIEHET. Niin, niin, tehkää niinkuin runoniekka sanoo! SKULE KUNINGAS. Kun niin monta kunnon miestä neuvoo, mahtaa neuvo olla hyvä; jätettäköön kuitenkin asia tällä erää. Mutta yhden lupauksen minä teen; – jokainen minun miehistäni periköön sen aseet ja sen puvun, kullan ja hopean, jonka hän kaataa; ja jokainen saakoon sen arvon, jonka hän on voittanut. Joka tappaa läänitysmiehen tulkoon itse läänitysmieheksi; joka tappaa käskynhaltijan saakoon kaadetun viran; ja kaikki ne, joilla ennestään on semmoisia kunnia-arvoja ja virkoja, saavat jonkun muun kuninkaallisen palkinnon. MIEHET (hypähtävät ylös hurjasti riemuiten). Eläköön, eläköön Skule kuningas! Johda meitä Birkebeiniä vastaan! BOORD BRATTE. Nyt voitte luottaa siihen, että voitatte joka tappelussa! POOL FLIDA. Minä tahdon Dagfinn Bonden osakseni; hänellä on oiva kalpa, jota minä kauvan olen halunnut. BOORD BRATTE. Minä tahdon Boord Torsteininpojan rautapaidan; se pelasti hänen henkensä Lookan luona, se kestää lyöntiä ja pistoja. JATGEIR. Ei, anna se mulle; mulle se paremmin sopii – saat viisi naulaa kultaa väliä. BOORD BRATTE. Mistä sinä aiot saada viisi naulaa kultaa, runoseppä? JATGEIR. Aion ottaa ne Gregorius Juhonpojalta, kun tulemme pohjoiseen. MIEHET (toinen toisiansa kuulematta). Ja minä tahdon – minä tahdon – (muuta ei kuulu melusta) POOL FLIDA. Pois nyt, jokainen majapaikkaansa; muistakaa, että olette kuninkaan huoneessa. MIEHET. Niin, niin, – eläköön kuningas, eläköön Skule kuningas! SKULE KUNINGAS. Nyt levolle, hyvät miehet! Kauvan olemme tänä yönä istuneet juomapöydässä. ERÄS SEURUELAINEN (joukon lähtiessä). Huomenna lyömme arpaa Birkebeinien omaisuudesta. TOINEN. Sattumus määrätköön! MOMIAAT. Ei, ei! TOISET. Niin, niin! BOORD BRATTE. Nyt tappelevat sudenketot karhunnahasta. POOL FLIDA. Ja jäljestä päin kaatavat he karhun. (Kaikki menevät ulos taka-alalta.) SKULE KUNINGAS (odottaa siksi kuin miehet ovat menneet; hänen kasvojensa kiinteät piirteet veltostuvat, hän vaipuu alas penkille). Kuinka olen väsynyt, väsynyt kuolemaan saakka. Päivästä päivään seisoa tuon joukon keskellä, katsella hymyilevin silmin, ikäänkuin järkähtämättömästi luottaisin oikeuteeni ja voittoon ja onneen. Eikä sitte ihmistä, jolle voisin puhua siitä, joka minua niin kipeästi kalvaa. (Nousee ikäänkuin peljästyneenä.) Entäs Lookan tappelu! Siinähän voitin! Hookon lähetti sotajoukkonsa minua vastaan; Jumalan piti ratkaiseman kuninkaiden riidan, – ja minä voitin, voitin niin ett’ei ikinä siten ole Birkebeiniä voitettu! Kilvet olivat pystyssä lumessa, mutta niiden takana ei ollut ketään; – Birkebeinit pötkivät metsään, lakeiden ja kankaitten ja mäkien yli, niin pitkälle kuin jalat kannattivat. – Uskomattomia tapahtui; Hookon voitettiin ja minä voitin. Siinä voitossa on joku salainen kammo. Taivahan suuri Jumala, eikö siis olekaan siellä ylähällä järkähtämätöntä lakia, jonka mukaan kaikki tapahtuu? Siis ei ''oikeudessa'' olekaan voittavata voimaa? (hurjasti keskeyttäen) Minä olen sairas, minä olen sairas! – Miks’ei oikeus olisi minun puolellani? Eikö Jumala juuri ehkä tahdo itse vakuuttaa sitä minulle, koska hän soi minulle voiton? (miettien.) Mahdollisuus on yhtä suuri; – ei rahtuakaan enemmän toisella kuin toisellakaan puolen, ja kuitenkin – (ravistaa päätänsä) kuitenkin painuu vaaka Hookonin puolelle. Minulla on vihaa ja palavia himoja heittää vaakakuppiini, mutta kuitenkin painuu se Hookonin puolelle. Jos ajatus kuninkaan oikeudesta arvaamatta pistää päähän, niin on hän aina, enkä minä koskaan todellinen kuningas. Jos minä pidän itseni oikeana, niin pääsen minä siihen päätökseen erityisillä keinoilla, minun täytyy rakentaa konstikas rakennus, älykäs teos, minun täytyy karkoittaa muistot mielestäni, ja väkisin valloittaa usko. Ei ollut ennen näin. Mikä on sitten tullut, joka on tehnyt minun niin epäileväksi? Sekö että piispa poltti kirjeen? Ei, – sen kautta tuli epätieto ijankaikkiseksi; mutta ei suuremmaksi. Onko sitten Hookon viime aikana toimittanut jonkun suuren kuninkaallisen työn? Ei, suurimmat työnsä toimitti hän silloin, kuin vähimmin uskoin häneen, (istahtaa oikealle puolelle.) Mitä se on? Haa, ihmeellistä; tulee ja häviää kuin virvatuli; kielelläni hyppelee, ikäänkuin silloin kun on sanan kadottanut, eikä voi sitä löytää, (hypähtää ylös.) Haa! Siinä se on! Ei –! Niin, niin! siinä se on! – ”Norja on ollut ''valtakunta''; se on tuleva kansaksi; kaikkien pitää tuleman yhdeksi ja kaikkien pitää tietämän olevansa yksi!” Sitten kun Hookon lausui nuo mielettömät sanat, seisoo hän aina edessäni oikeana kuninkaana. – (Tuijottaa tuskastuneena eteensä ja kuiskaa:) Jos noissa ihmeellisissä sanoissa välkkyisi Jumalan kutsumus? Jos Jumala olisi pitänyt ajatuksen tähän saakka ja nyt tahtoo kylvää sen – ja on valinnut Hookonin kylvömieheksi? POOL FLIDA (tulee sisään taka-alalta). Herra kuningas, minulla on uutisia. SKULE KUNINGAS. Uutisia? POOL FLIDA. Eräs mies, joka tulee vuonon suulta, kertoo, että Birkebeinit Tunsbergissä ovat laskeneet aluksensa vesille ja että paljon miehiä on kokoontunut kaupunkiin viime päivinä. SKULE KUNINGAS. Hyvä, me tahdomme kohdata heitä! – huomenna, taikka niin. POOL FLIDA. Voisi niinkin käydä, herra, että Birkebeinit aikovat ensin käydä meitä vastaan. SKULE KUNINGAS. Siksi ei heillä ole kylliksi aluksia, eikä väkeä. POOL FLIDA. Mutta Arnbjörn Juhonpoika kokoaa miehiä ja aluksia ympäri Vikeniä. SKULE KUNINGAS. Sitä parempi; me voitamme heidät yhdessä, niinkuin Lookan luona. POOL FLIDA. Herra, ei ole niin helppo voittaa Birkebeiniä kahta kertaa perätysten. SKULE KUNINGAS. Miksikä ei? POOL FLIDA. Siksi, ett’ei Norjan tarina tiedä semmoista ennen tapahtuneen. – Eikö pidä lähettää vakoojia Hovedsaarelle? SKULE KUNINGAS. Ei tarvitse; yö on pimeä, ja sitä paitse sumuinen. POOL FLIDA. Niin, niin, kuningas sen paraiten tietää; mutta muistakaa, herra, että kaikki ovat teitä vastaan täällä Vikenissä. Oslon kaupunkilaiset vihaavat teitä, ja jos Birkebeinit tulevat, niin ne yhtyvät heihin. SKULE KUNINGAS (elävästi). Pool Flida, eikö voisi ajatella, että minä saisin Vikeniläiset puolelleni? POOL FLIDA (katsoo kummastuen häneen ja ravistaa päätänsä). Ei, herra, ei sitä voi ajatella. SKULE KUNINGAS. Miksikä ei? POOL FLIDA. Sen vuoksi, että Tröndit ovat teidän puolellanne. SKULE KUNINGAS. Minä tahdon sekä Tröndit että Vikeniläiset puolelleni! POOL FLIDA. Ei, herra, se ei ole mahdollista. SKULE KUNINGAS. Ei voi ajatella; ei ole mahdollista! ja miksikä ei – miksikä ei? POOL FLIDA. Sen vuoksi, että Vikeniläinen on Vikeniläinen ja Tröndi on Tröndi, ja sen vuoksi, ett’ei tarina muuta kerro, ja sen vuoksi että niin on aina ollut. SKULE KUNINGAS. Niin, niin – sinä olet oikeassa. Mene. POOL FLIDA. Eikö minun pidä lähettää vakoojia? SKULE KUNINGAS. Odota päivänkoittoon. (Pool Flida menee.) Norjan tarina ei kerro semmoista; ei koskaan ole niin ollut. Pool Flida vastaa minulle, niinkuin minä vastasin Hookonille. Onko siis asteita ylempänä ja alempana? Onko Hookon sen verran minua ylempänä, kuin minä olen Pool Flidaa ylempänä? Olisiko Hookon saanut näön nähdäkseen syntymättömiä ajatuksia, enkä minä? Kuka oli Haarald Kaunotukan tasalla, silloin kuin eri kuningas vallitsi joka niemellä, ja hän lausui: nyt he kaatukoot, tästä lähin olkoon vaan yksi. Hän hävitti vanhan tarinan ja perusti uuden, (vaikenee; kävelee miettien edes takaisin; sitten seisahtuu.) Voiko mies ottaa Jumalan kutsumuksen toiselta, niin kuin hän voi ottaa aseet ja kullat kaadetulta viholliseltaan? Voiko kuninkaan-alku ottaa kuninkaan tehtävän päällensä, samoin kuin hän voi pukea itsensä kuninkaan viittaan? Voiko tammi, joka kaadetaan laivapuuksi, voiko se lausua: minä tahdon olla laivan masto, minä tahdon ottaa hongan tehtävän, osottaa suorana ja loistavana ylöspäin, kantaa kultaista viiriä latvassani, seisoa valkoisin, tuulen pullistamin purjein auringon paisteessa ja näkyä kansalle kaukaa, etäältä? – Ei, ei, raskas oksainen tammipuu, sinun paikkas on laivan anturassa; siellä sinun tulee virua ja olla hyödyllinen, hiljaisena ja päivän näkymättömänä; sinun pitää estämän laivaa kaatumasta myrskyssä; maston kultaisine viirineen ja pullistuneine purjeineen pitää viemän sitä eteenpäin uutta, outoa kohti, vieraita rantoja, tulevata tarinaa kohti! (äkisti.) Sitten kun Hookon lausui suuren kuninkaan-ajatuksensa, en näe muuta ajatusta maailmassa kuin sen ainoan. Joll’en voi sitä ottaa ja tehdä sitä todeksi, niin en näe ajatusta, jonka edestä voisi taistella. (Miettien.) Ja enhöhän sitä voisi? Joll’en voisi, miksi minä sitten rakastan Hookonin ajatusta? JATGEIR (tulee sisään taka-alalta). Suokaa anteeksi, herra kuningas, että tulen – SKULE KUNINGAS. Hyvä että tulet, runoniekka! JATGEIR. Minä kuulin kaupunkilaisten majapaikassa puhuvan salaperäisesti, että – SKULE KUNINGAS. Jätä se tuonnemmaksi. Sano minulle, runoilija, oletko sinä, joka olet lavealti kulkenut vieraissa maissa, oletko sinä koskaan nähnyt vaimon rakastavan vierasta lasta? Ei ainoastaan siitä pitävän, – sitä en tarkoita; vaan rakastavan, rakastavan sielun hellimmällä rakkaudella? JATGEIR. Niin tekevät vaan ne vaimot, joilla ei ole omia lapsia rakastaa. SKULE KUNINGAS. Vaan ne vaimot –? JATGEIR. Ja varsinkin ne vaimot, jotka itse ovat hedelmättömät. SKULE KUNINGAS. Varsinkin hedelmättömät –? He rakastavat toisten lapsia hellimmällä rakkaudellaan? JATGEIR. Niin tapahtuu usein. SKULE KUNINGAS. Eikö myös joskus tapahdu, että semmoinen hedelmätön tappaa toisen vaimon lapsen, sen vuoksi että hänellä itsellä ei ole lasta? JATGEIR. Kyllä kai; mutta silloin hän ei menettele viisaasti. SKULE KUNINGAS. Viisaasti? JATGEIR. Niin, sillä hän antaa surun lahjan sille, jonka lapsen hän tappaa. SKULE KUNINGAS. Pidätkö sinä surun lahjaa niin suurena? JATGEIR. Pidän, herra. SKULE KUNINGAS (katsoo häneen tarkasti). Sinussa on ikään kuin kaksi miestä, islantilainen. Kun istut sotilasten iloisessa seurassa, käärit sinä joka ajatuksen nuttuun ja viittaan; kun on yksin kanssasi, olet sinä joskus niiden kaltainen, joiden joukosta tekee mieli valitsemaan ystävänsä. Mistä se tulee? JATGEIR. Kun te menette uimaan virtaan, herra, niin te ette riisu päältänne siinä, missä kirkkoväki kulkee ohitse, vaan etsitte itsellenne salaisen suojan. SKULE KUNINGAS. Niin tietysti. JATGEIR. Minulla on sielun kainous; sen vuoksi en riisu päältäni, kun on monta huoneessa. SKULE KUNINGAS. Hm. (lyhyt hiljaisuus). Sano, Jatgeir, kuinka sinusta tuli runoilija? Keneltä opit runotaidon? JATGEIR. Ei runo-taitoa opita, herra. SKULE KUNINGAS. Eikö opita? Miten se sitte kävi? JATGEIR. Minä sain surunlahjan ja silloin olin runoilija. SKULE KUNINGAS. Surunlahjaa siis runoilija tarvitsee. JATGEIR. Minä tarvitsin surunlahjan; toisia voi olla, jotka tarvitsevat uskoa, taikka iloa – taikka epäilystä – SKULE KUNINGAS. Epäilystäkin? JATGEIR. Niin; mutta silloin tulee epäilevän olla vahva ja raitis. SKULE KUNINGAS. Ketä sanot epäraittiiksi epäilijäksi? JATGEIR. Sitä, joka epäilee omaa epäilystänsä. SKULE KUNINGAS (pitkään). Se on mielestäni kuolema. JATGEIR. Vielä pahempi; se on pimeänhämärä. SKULE KUNINGAS (reippaasti, ikäänkuin ravistaen ajatukset päältänsä). Missä ovat aseeni! Minä tahdon taistella ja toimia – enkä ajatella. Mitä tahdoit ilmoittaa, tullessasi? JATGEIR. Tahdoin ilmoittaa, mitä huomasin majapaikassa. Kaupunkilaiset puhuvat salaa keskenänsä; neuvovat pilkallisesti ja kysyvät, tiedämmekö tarkkaan, että Hookon kuningas on lännessä; he iloitsevat jostakin. SKULE KUNINGAS. Ne ovat Vikeniläisiä ja Vikeniläiset ovat minua vastaan. JATGEIR. He tekevät pilkkaa siitä, ett’ei Olavi kuninkaan pyhää arkkua voitu nostaa ulos keräjäkentälle, kun teidät kuninkaaksi julistettiin; sanovat sen pahaksi enteeksi. SKULE KUNINGAS. Kun ensi kerran tulen Nidaroosiin on arkku saatava ulos; se on seisova paljaan taivaan alla, jos minun täytyisikin ruhtoa murskaksi Olavin kirkko ja laventaa keräjäkenttä yli tontin, jolla se oli! JATGEIR. Mahtava teko tuo; mutta minä sepitän siitä runon, yhtä mahtavan kuin tekonne. SKULE KUNINGAS. Onko sinulla varalla monta sepittämätöntä runoa, Jatgeir? JATGEIR. Ei, mutta monta syntymätöntä; ne sikiävät toinen toisensa jälkeen, saavat hengen ja syntyvät. SKULE KUNINGAS. Ja jos minä, joka olen kuningas, ja jolla on valta, surmauttaisin sinut, kuolisivatko sinun kanssasi kaikki ne syntymättömät runoilija-ajatukset, joita kannat sisässäsi? JATGEIR. Herra, suuri synti on surmata sorea ajatus. SKULE KUNINGAS. Minä en kysy, onko se synti; minä kysyn onko se ''mahdollista!'' JATGEIR. En tiedä. SKULE KUNINGAS. Onko sinulla koskaan ollut toinen runoilija ystävänä, ja onko hän koskaan kuvaillut sinulle suurta, ihanaa runoelmaa, jonka hän aikoi sepittää? JATGEIR. On herra. SKULE KUNINGAS. Etkö sinä toivonut voivasi tappaa häntä ottaaksesi hänen mietteensä ja sepittääksesi runoelman itse? JATGEIR. Herra, en ole hedelmätön; minulla on omia lapsia; minä en ole pakoitettu rakastamaan toisten. (Menee). SKULE KUNINGAS (lyhyen hiljaisuuden jälkeen). Islantilainen on todella runoilija. Hän lausuu tietämättänsä Jumalan syvimmän totuuden. – ''Minä'' olen niinkuin hedelmätön vaimo. Sen vuoksi rakastan Hookonin kuninkaallista ajatusta, rakastan sitä sieluni hellimmällä rakkaudella. Oi, jospa voisinkin sen omakseni saada! Se kuolisi käsiini. Mikä on parempi, ettäkö se kuolee minun käsiini, taikka kasvaa isoksi hänen hoidossaan? Saako sieluni rauhaa, jos se tapahtuu? Voinko siitä luopua? Voinko katsella, kuinka Hookon perustaa itselleen semmoisen jälkimaineen! – Kuinka kuollutta ja tyhjää on sisässäni, – ja ympärilläni! Ei yhtäkään ystävää –; Islantilainen! (menee ovelle ja huutaa ulospäin:) Onko runoniekka mennyt kuninkaankartanosta? SEURUELAINEN (ulkona). Ei, herra, hän seisoo etusuojassa puhutellen vahtia. SKULE KUNINGAS. No, käske hänet sisään! (käy pöydän luokse; hetkisen päästä tulee Jatgeir). En saa unta, Jatgeir; suuret kuninkaalliset ajatukset, näet, pitävät minua valveilla. JATGEIR. Kuninkaan ajatukset ovat samoin kuin runoilijan, näen mä. Ne lentävät korkeimmalle ja kasvavat paraiten, kun hiljaisuus ja yö on ympärillä. SKULE KUNINGAS. Onko runoilijankin niin? JATGEIR. On, herra; ei ainoakaan runo synny päivän valossa; sen voi kirjoittaa auringon paisteessa; mutta se sepittyy hiljaisina yöhetkinä. SKULE KUNINGAS. Kuka sinulle antoi surun lahjan, Jatgeir? JATGEIR. Se, jota rakastin. SKULE KUNINGAS. Hän kuoli siis? JATGEIR. Ei, hän petti minut. SKULE KUNINGAS. Ja niin tulit sinä runoilijaksi. JATGEIR. Niin, niin tulin runoilijaksi. SKULE KUNINGAS (tarttuu häntä käsivarteen). Minkä lahjan minä tarvitsen tullakseni kuninkaaksi? JATGEIR. Ette suinkaan epäilyksen; sillä silloin te ette kysyisi noin. SKULE KUNINGAS. Minkä lahjan tarvitsen? JATGEIR. Herra, olettehan te kuningas. SKULE KUNINGAS. Uskotko sinä joka hetki varmaan olevasi runoilija. JATGEIR (katsoo häneen hetken hiljaisena ja kysyy): Oletteko koskaan rakastanut? SKULE KUNINGAS. Olen kerran, – palavasti, ihanasti ja rikoksellisesti. JATGEIR. Teillä on vaimo. SKULE KUNINGAS. Hänen otin, että hän synnyttäisi minulle poikia. JATGEIR. Mutta teillä on tytär, herra, – suloinen ja ihana tytär. SKULE KUNINGAS. Jos tyttäreni olisi poika, niin en kysyisi, mitä lahjaa tarvitsen, (äkkiä:) Minulla täytyy olla joku luonani, joka minua tottelee itse mitään tahtomatta, – joka järkähtämättömästi uskoo minuun, joka liittäytyy minuun hyvässä ja pahassa, joka elää ainoastaan valaistaksensa ja lämmittääksensä minun elämääni, jonka täytyy kuolla, jos minä kaadun. Neuvo minua, Jatgeir runoilija! JATGEIR. Ostakaa koira, herra. SKULE KUNINGAS. Eikö ihminen riittäisi? JATGEIR. Semmoista ihmistä saatte kauan etsiä. SKULE KUNINGAS (Äkisti). Tahdotko ''sinä'', Jatgeir, olla se ihminen? Tahdotko olla poikani! Sinä saat Norjan kruunun perinnöksi, – sinä saat maan ja valtakunnan, jos tahdot olla minun poikanani, elää minun elämäni työn eteen ja uskoa minuun! JATGEIR. Ja mikä takaus tulisi minun antaa, ett’en teeskentele –? SKULE KUNINGAS. Jätä sikseen elämäsi kutsumus; elä koskaan enää runoile, niin minä luotan sinuun! JATGEIR. Ei, herra, – sillä olisi kruunu liian kalliisti ostettu. SKULE KUNINGAS. Mieti asiata! Suurempi on olla kuningas kuin runoilija! JATGEIR. Ei aina. SKULE KUNINGAS. Sinä uhraat ainoastaan syntymättömät runoelmasi! JATGEIR. Syntymättömät runoelmat ovat aina ihanimmat. SKULE KUNINGAS. Mutta minulla täytyy – minulla täytyy olla ihminen, joka voi uskoa minuun! Yksi ainoa! Minä sen tunnen, että – jos minulla se on, niin olen pelastettu! JATGEIR. Uskokaa itseenne, niin olette pelastettu! POOL FLIDA (tulee kiireesti). Skule kuningas, puolustakaa itseänne nyt! Hookon Hookoninpoika on Elgjarnäsillä koko laivastoinensa! SKULE KUNINGAS. Elgjarnäsillä –! Silloin hän ei ole kaukana. JATGEIR. Nyt teräkseen ja aseihin! Jos tässä kaatuu miehiä tän’ yönä, olen minä mielelläni ensimmäinen, joka kaatuu teidän edestänne! SKULE KUNINGAS. Sinä, joka et tahtonut elää minun edestäni. JATGEIR. Mies voi kuolla toisen elämän työn edestä; mutta jos hän jää elämään, niin eläköön omansa edestä. (Menee.) POOL FLIDA (levottomasti). Mitä käskette tekemään, herra? Birkebeinit voivat tunnissa olla Oslossa! SKULE KUNINGAS. Paras olisi, jos voisimme matkustaa pyhän Tuomas Becketin haudalle; hän on pelastanut niin monen murheellisen ja katuvaisen sielun. POOL FLIDA (kovemmin). Herra, elkää nyt puhuko hurjasti! Birkebeinit ovat niskoillamme, sanon minä! SKULE KUNINGAS. Anna avata kaikki kirkot, että voimme niihin paeta ja saada turvan. POOL FLIDA, Te voitte lyödä kaikki vihollisenne yhdellä iskulla, ja tahdotte paeta kirkkoihin! SKULE KUNINGAS. Niin, niin pitäkää kaikki kirkot auki. POOL FLIDA. Olkaa siitä varma, Hookon rikkoo kirkkorauhan, kun on tekemistä kevätkettojen kanssa. SKULE KUNINGAS. Sitä hän ei tee; Jumala häntä varjelee semmoisesta rikoksesta; – Jumala varjelee aina Hookonia. POOL FLIDA (tuskallisena ja syvästi suuttuen). Sen, joka nyt kuulisi teidän puhuvan, täytyisi kysyä: kuka on kuningas tässä maassa? SKULE KUNINGAS (hymyillen surumielisesti). Niin, Pool Flida, se on se suuri kysymys: ''kuka'' on kuningas tässä maassa? POOL FLIDA (rukoillen). Sielunne on sairas tänä yönä, herra; suokaa minun toimia teidän puolestanne. SKULE KUNINGAS. Niin, niin, tee se. POOL FLIDA (mennessään). Ensin tahdon särkeä kaikki sillat. SKULE KUNINGAS. Mieletön mies! seiso! – Särkeä kaikki sillat! Tiedätkö mitä se on? Minä olen sitä kokenut; – kavahda sitä! POOL FLIDA. Mitä sitte tahdotte, herra? SKULE KUNINGAS. Minä tahdon puhutella Hookonia. POOL FLIDA. Hän on teille vastaava miekan kielellä! SKULE KUNINGAS. Mene, mene! – sitten saat tietää tahtoni. POOL FLIDA. Joka silmänräpäys on kallis! (tarttuu hänen käteensä). Skule kuningas, särkekäämme kaikki sillat, tapelkaamme kuin sudet ja luottakaamme taivaasen! SKULE KUNINGAS (matalalla äänellä). Taivas ei luota minuun; enkä minäkään uskalla luottaa taivaasen. POOL FLIDA. Lyhyeksi tuli sudenkettojen tarina (menee ulos taka-alalta). SKULE KUNINGAS. Minä hallitsen satoja älykkäitä päitä, tuhansia aseellisia käsivarsia; mutta en ainoatakaan rakastavaa, uskollista sydäntä. Se on kuninkaallinen köyhyys, se; ei enempää, eikä vähempää. BOORD BRATTE (taka-alalta). Ulkona on kaukaa tulleita, jotka pyytävät teitä puhutella, herra. SKULE KUNINGAS. Ketä ne ovat? BOORD BRATTE. Vaimo ja pappi. SKULE KUNINGAS. Antakaa vaimon ja papin tulla. (Boord menee; Skule kuningas istuu miettien oikealle; vähän päästä tulee murhevaatteihin puettu vaimo sisään; hän on puettu pitkään kaapuun, päähineesen ja tiheään huntuun, joka peittää kasvot; pappi seuraa häntä ja jää ovelle seisomaan). SKULE KUNINGAS. Kuka sinä olet? VAIMO. Muuan, jota olet rakastanut. SKULE KUNINGAS (ravistaa päätään). Ei ole ketään, joka muistaa semmoista. Kuka olet, kysyn minä? VAIMO. Muuan, joka sinua rakastaa. SKULE KUNINGAS. Silloin sinä varmaan olet kuolleiden joukkoa. VAIMO (lähestyy ja lausuu hiljaa ja sydämmellisesti): Skule Boordinpoika! SKULE KUNINGAS (nousee huudahtaen). Ingeborg! INGEBORG, Tunnetko minut nyt, Skule! SKULE KUNINGAS. Ingeborg – Ingeborg! INGEBORG. Oo, suo minun katsoa sinuun, – katsoa sinuun kauvan, kauvan! (tarttuu hänen käsiinsä, hiljaa.) Sinä ihana, rakastettu, kavala mies! SKULE KUNINGAS. Pane pois huntu; katso minuun niillä silmillä, jotka kerran olivat kirkkaat ja siniset kuin taivas. INGEBORG. Ne silmät ovat olleet sateinen taivas kaksikymmentä vuotta; sinä et niitä enää tuntisi, etkä saa niitä enää koskaan nähdä. SKULE KUNINGAS. Mutta äänesi on raitis ja suloinen ja nuori, niinkuin silloin! INGEBORG. Olen sitä käyttänyt ainoastaan kuiskatakseni sinun nimeäsi, painaakseni sinun suuruutesi nuoreen sydämmeen ja rukoillakseni syntisten Jumalalta armoa meille molemmille, jotka olemme rakastaneet rikoksellisesti. SKULE KUNINGAS. Niinkö olet sinä tehnyt? INGEBORG. Olen ollut hiljaa, kun en puhunut rakkauden sanoja sinusta; – sen vuoksi on ääneni pysynyt raittiina ja suloisena ja nuorena. SKULE KUNINGAS. Siitä on kulunut kokonainen elämä. Jokaisen kauniin muiston siltä ajalta olen menettänyt ja unohtanut – INGEBORG. Se oli oikeutesi. SKULE KUNINGAS. Ja sillä aikaa olet sinä, Ingeborg, sinä hellä, uskollinen vaimo, istunut kaukana pohjassa, jäisessä yksinäisyydessä ja koonnut ja pannut talteen! INGEBORG. Se oli minun onneni. SKULE KUNINGAS. Sinut olen voinut jättää, voittaakseni valtaa ja rikkautta! Jos sinä olisit seisonut vaimona rinnallani, olisi minun ollut helpompi tulla kuninkaaksi. INGEBORG. Jumala on ollut hyvä minulle, niin ett’ei niin ole tapahtunut. Semmoinen luonto kuin minun tarvitsi suuren rikoksen herätäksensä katumukseen ja parannukseen. SKULE KUNINGAS. Ja nyt sinä tulet –? INGEBORG. Antero Skjaldarbandin leskenä. SKULE KUNINGAS. Isäntäsi on kuollut! INGEBORG. Paluumatkalla Jerusalemista. SKULE KUNINGAS. Hän on siis sovittanut Vegardin murhan. INGEBORG. Sen vuoksi ei jalo isäntäni ristiä ottanut. SKULE KUNINGAS. Eikö sen vuoksi? INGEBORG. Ei; minun rikokseni hän otti vahvoille, armaille olkapäilleen; sitä hän läksi pesemään Jordanin virrassa; sen vuoksi hän verensä vuodatti. SKULE KUNINGAS (hiljaisesti). Hän on tietänyt kaikki? INGEBORG. Ensi hetkestä saakka. Nikolaus piispa on sen myös tietänyt; sillä hänelle minä ripitin; ja oli vieläkin yksi, joka oli saanut sen tietää, vaikka minulle on selittämätöntä millä tavoin. SKULE KUNINGAS. Kuka? INGEBORG. Vegard Væradal. SKULE KUNINGAS. Vegard! INGEBORG. Hän kuiskasi pilkallisen sanan minusta isäntäni korvaan; silloin veti Antero Skjaldarband kalpansa ja surmasi hänet paikalla. SKULE KUNINGAS. Hän puollusti sitä, jonka minä petin ja unohdin. – Ja miksi minua nyt etsit? INGEBORG. Sinulle uhratakseni viimeisen. SKULE KUNINGAS. Mitä tarkoitat? INGEBORG (osottaa pappia, joka seisoo ovella). Katso häntä! – Pietari, poikani, lähesty! SKULE KUNINGAS. Sinun poikasi –! INGEBORG. Ja sinun, Skule kuningas! SKULE KUNINGAS (puoleksi hurjistuneena). Ingeborg! PIETARI (lähestyy vienosti liikutettuna ja heittäytyy polvilleen Skulen eteen). INGEBORG. Ota hänet! Hän on ollut elämäni valo ja lohdutus kaksikymmentä vuotta; – nyt olet sinä Norjan kuningas; kuninkaan pojan täytyy päästä perintöönsä; minulla ei ole enää oikeutta häneen. SKULE KUNINGAS (nostaa hänet ylös hurjalla riemulla). Ylös sydämmelleni, sinä, jota niin palavasti olen ikävöinyt! (Likistää häntä syliinsä, päästää hänet taasen, katselee häntä ja syleilee häntä uudestaan). Poikani! poikani! Minulla on poika! Ha, ha, ha; kuka voi nyt minua vastustaa? (Menee Ingeborgin luokse ja tarttuu hänen käteensä). Ja sinä, sinä annat hänet minulle. Ingeborg! Sinä et peruuta, sanaasi? Annathan hänet minulle? INGEBORG. Raskas on uhri, ja tuskin olisin sen voinut tehdä, ell’ei Nikolaus piispa olisi lähettänyt häntä luokseni tuomaan kirjettä ja sanomaa Antero Skjaldarbandin kuolemasta. Piispa, hän määräsi minulle raskaan uhrin rikokseni sovitukseksi. SKULE KUNINGAS. Siis on rikos sovitettu; ja tästä lähin on hän yksistään minun omani; eikö niin, yksistään minun? INGEBORG. Niin; mutta yhden lupauksen sinulta vaadin. SKULE KUNINGAS. Taivas ja maa, vaadi, mitä tahdot: INGEBORG. Hän on puhdas kuin Jumalan karitsa, nyt kun hänet lasken käsiisi. Vaarallinen on tie, joka johtaa kuninkaan istuimelle; elä anna hänen sielunsa turmeltua. Kuule sinä, Skule kuningas, elä anna lapseni sielun turmeltua! SKULE KUNINGAS. Sen lupaan ja vannon! INGEBORG (tarttuu hänen käteensä). Heti kun huomaat hänen sielunsa turmeltuvan, niin anna hänelle ennen kuolema! SKULE KUNINGAS. Ennen kuolema. Sen lupaan ja vannon! INGEBORG. Nyt palajan turvallisena pohjaan, Hoologalantiin. SKULE KUNINGAS. Niin, sinä voit turvallisena palata. INGEBORG. Siellä tahdon katua ja rukoilla, siksi kuin herra minua kutsuu. Ja kun tapaamme toisemme Jumalan edessä, niin tulee hän puhtaana ja syyttömänä äitinsä luokse! SKULE KUNINGAS. Puhtaana ja syyttömänä! (kääntyy Pietariin.) Anna minun katsoa sinua! Niin, minä näen äitisi ja omien kasvojeni piirteet; sinä se olet, jota niin kipeästi olen ikävöinyt. PIETARI. Isäni, suuri, jalo isäni; suokaa minun elää ja taistella teidän edestänne! Suokaa teidän asianne olla minunkin omani, ja olkoon sitten asianne mikä tahansa, – minä tiedän kuitenkin, että taistelen oikeuden edestä! SKULE KUNINGAS (ilohuudolla.) Sinä uskot minuun! Sinä uskot minuun! PIETARI. Järkähtämättömästi. SKULE KUNINGAS. Siis on kaikki hyvin; siis olen todella pelastettu! Kuule, laske pois papinkaapu; arkkipiispa irroittaa sinut kirkkolupauksestasi; kuninkaan pojan tulee kalpaa kantaa, käydä seisahtumatta edelleen valtaan ja kunniaan. PIETARI. Teidän seurassanne, korkea isäni! Yhdessä me käymme! SKULE KUNINGAS (likistää häntä rintaansa). Niin, yhdessä, me kaksi vaan! INGEBORG (itsekseen). Rakastaa, uhrata kaikki ja tulla unohdetuksi, se oli minun tarinani. (Menee hiljaa ulos taka-alalta). SKULE KUNINGAS. Suuri kuninkaan tyo on nyt Norjassa tehtävä! Pietari, minun poikani, kuule! Koko kansan tahdomme herättää ja koota yhdeksi; Vikeniläinen ja Tröndi, Hoologolannin mies ja Agdelainen, Ylämaan ja Sognin miehien, kaikkien pitää oleman ''yksi'' suuri suku, – arvaathan kuinka silloin maa vahvistuu. PIETARI. Mikä suuri ja huimaava ajatus ''se'' on -! SKULE KUNINGAS. Käsitätkö sen? PIETARI. Käsitän - käsitän! – Selvästi –! SKULE KUNINGAS. Ja uskotko siihen? PIETARI. Uskon, uskon; sillä minä uskon teihin! SKULE KUNINGAS (hurjasti). Hookonin Hookoninpojan täytyy kaatua! PIETARI. Kun te sen tahdotte, niin on oikein, että hän kaatuu. SKULE KUNINGAS. Se maksaa verta; mutta ei auta. PIETARI. Ei se veri ole kadotettu, joka vuotaa teidän asianne hyväksi. SKULE KUNINGAS. Sinun olkoon kaikki valta, kun saan valtakunnan perustetuksi. Sinä olet istuva kuninkaan istuimella, kultavanne otsalla, purpuraviitta valuen väljänä hartioiltasi; joka mies maassa on kumartava sinua – (torven ääniä kuuluu kaukaa.) Haa! mikä se on! (huutaen). Birkebeinien sotajoukko! Mitä Pool Flida sanoi –? (rientää taka-alalle). POOL FLIDA (tulee sisään ja huutaa). Nyt On hetki tullut, Skule kuningas! SKULE KUNINGAS (hurjistuneena). Birkebeinit! Hookon kuninkaan sotajoukko! Missä ne ovat? POOL FLIDA. Ne tulla vilistävät tuhansittain alas Ekebergiä. SKULE KUNINGAS. Käskekää aseihin! käskekää, käskekää! Neuvokaa; missä käymme heitä vastaan? POOL FLIDA. Kaikki kirkot ovat avoinna meille. SKULE KUNINGAS. Birkebeiniä kysyn minä –! POOL FLIDA. Heille ovat kaikki sillat avoinna. SKULE KUNINGAS. Onnetoin mies, mitä olet tehnyt? POOL FLIDA. Kuullut kuninkaani käskyä. SKULE KUNINGAS. Poikani! Poikani! Minä onnetoin; minä olen menettänyt kuningaskuntasi! PIETARI. Ei, te olette voittava. Niin suuri kuninkaan ajatus ei kuole! SKULE KUNINGAS. Vaiti, vaiti! (torvenääniä ja huutoja lähemmältä.) Ratsaille; aseihin! Tässä kysytään enempää kuin miehen elämää ja kuolemaa! (Rientää ulos taka-alalta; toiset seuraavat jäljestä). ---- Katu Oslon kaupungissa. (Matalia puurakennuksia kuistineen molemmin puolin. Taka-alalla P. Hallvardin kirkkomaa, jota ympäröi korkea portitettu muuri. Vasemmalla, muurin päässä näkyy kirkko, jonka pääovi on avoinna. On vielä yö; vähän päästä alkaa päivä koittaa. Hätäkello soi; kaukaa oikealta kuuluu etäisiä sotahuutoja ja sekaista melua.) SKULE KUNINKAAN TORVEN PUHALTAJA. (Tulee oikealta, puhaltaa torveen ja huutaa). Aseihin! aseihin kaikki Skule kuninkaan miehet! (puhaltaa jälleen ja käy edelleen; hetken päästä kuuluu hän huutavan lähimmäisellä kadulla). VAIMO (tulee ulos erään huoneen ovelle oikealle). Suuri armollinen Jumala, mikä nyt on? KAUPUNKILAINEN (joka on vaan puoleksi puettuna astunut alas huoneesta toisella puolen katua). Birkebeinit ovat kaupungissa! Nyt saa Skule palkan kaikista pahoista teoistaan. ERÄS SKULEN MIES (tulee muutamien toisten kanssa, kantaen kaapuja ja aseita käsivarsillaan, syrjäkadulta vasemmalta). Missä ovat Birkebeinit? TOINEN SKULEN MIES (eräästä huoneesta oikealla). En tiedä! EENSIMMÄINEN. Hys! Kuulkaa! – He ovat varmaan Geitesillalla. TOINEN. Siis alas Geitesillalle! (Kaikki rientävät ulos oikealle, eräs kaupunkilainen tulee juosten samalta haaralta.) ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Hei, naapuri, mistäs tulette? TOINEN KAUPUNKILAINEN. Loojoelta; siellä on paha meteli. VAIMO. Pyhä Olavi ja Pyhä Hallvard! Ovatko ne Birkebeiniä, vai ketä? TOINEN KAUPUNKILAINEN. Birkebeiniä aivan varmaan; Hookon kuningas on muassa; koko laivasto laskee laitureille; mutta itse hän kävi maalle paraimpine miehineen Ekebergin niityllä. ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Nyt hän kostaa miestapon Lookan luona! TOINEN KAUPUNKILAINEN. Luottakaa siihen! ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Kas tuossa, – Siinä jo pakenevat Kevätketot! (Joukko Skulen miehiä rientää paeten sisään oikealta). ERÄS MIEHISTÄ. Sisään kirkkoon! Ei kukaan kestä Birkebeiniä vastaan, niin ne ovat rajuja tänä yönä! (Joukko rientää sisään kirkkoon, jonka oven sulkevat sisäpuolelta). TOINEN KAUPUNKILAINEN (katsoo oikealle). Tuolla näkyy lippu kaukana kadun päässä, se mahtaa olla Hookon kuninkaan. ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Katsokaa, kuinka Kevätketot pakenevat! (Uusi joukko tulee esiin oikealta). ERÄS JOUKOSTA. Pelastakaamme itsemme kirkkoon ja rukoilkaamme armoa, (rientävät porttia vastaan). USEAT KEVÄTKETOT. Se on suljettu; se on suljettu. ENSIMMÄINEN. Mennään sitten ylös Martestokkelle. TOINEN. Missä Skule kuningas on? ENSIMMÄINEN. En tiedä. Pois, tuolla näkyy Birkebeinien lippu! (Pakenevat kirkon sivutse ulos vasemmalle). HOOKON (tulee oikealta, hänen lipunkantajansa, Gregorius Juhonpoika, Dagfinn Bonde ynnä useita muita miehiä seurassa). DAGFINN BONDE. Kuulkaa sotahuutoa! Skule järjestää miehiänsä kirkkotarhan takana. VANHA KAUPUNKILAINEN (huutaa huoneensa etukäytävästä Hookonille). Olkaa varoillanne, hyvä herra; Sudenketot ovat vihoissaan, nyt he taistelevat henkensä edestä. HOOKON. Sinäkö se olet, vanha Guthurm Erlandin poika? Sinä olet taistellut sekä isäni että isoisäni puolella. KAUPUNKILAINEN. Jumala suokoon, että voisin taistella teidänkin puolellanne. HOOKON. Sinä olet siksi liian vanha, eikä tarvetta ole; miehiä tulee ympärilleni joka taholta. DAGFINN BONDE (osottaa muurin yli oikealle). Tuolla tulee herttuan lippu! GREGORIUS JUHONPOIKA. Herttua itse! Hän istuu valkoisella ratsullaan. DAGFINN BONDE. Estäkäämme hänet pääsemästä ulos tämän portin kautta! HOOKON. Puhalla, puhalla! (Torvensoittaja puhaltaa). Paremmin puhalsit, koiran penikka, kun puhalsit rahan edestä Bergenin sillalla! (Torvensoittaja puhaltaa uudestaan, mutta kovemmin kuin ensin; paljo miehiä yhtyy joukkoon.) ERÄS KEVÄTKETTO (oikealta, paeten kirkkoa kohti; yksi Birkebeini ajaa häntä takaa.) Säästä henkeni! Säästä henkeni! BIRKEBEINI. En vaikka istuisit alttarilla! (lyö hänet maahan). Sinulla näkyy olevan kallis viitta; sitä voin käyttää. (Aikoo ottaa viitan, kirkaisee kovasti ja heittää miekan kädestään.) Herra kuningas! En lyö enää iskuakaan teidän puolellanne! DAGFINN BONDE. Ja niin sanot tämmöisellä hetkellä. BIRKEBEINI. En iskuakaan enää! DAGFINN BONDE (lyö hänet maahan). No, nyt et enää tarvitsekaan! BIRKEBEINI (osottaen kuollutta Kevätkettoa). Minä tarkoitin, että olin kylläksi tehnyt, kun tapoin oman veljeni (kuolee). HOOKON. Hänen veljensä! DAGFINN BONDE. Mitä! (lähestyy Kevätketon ruumista). HOOKON. Onko se totta? DAGFINN BONDE. Totta on. HOOKON (liikutettuna). Tästä näkyy paraiten, mitä sotaa käydään. Veli veljeä vastaan, isä poikaa vastaan; – Jumalani, kaikkivaltiaan kautta, tästä on loppu tehtävä! GREGORIUS JUHONPOIKA. Tuolla tulee herttua täydessä tappelussa Knuutti jaarlin joukon kanssa. DAGFINN BONDE. Sulkekaa häneltä portti, kuninkaan miehet! (Muurin sisäpuolella tulevat tappelevat näkyviin. Kevätketot raivaavat itselleen tietä vasemmalle, ajaen Birkebeinit askel askeleelta taapäin. Skule kuningas ratsastaa valkoisella sotahevosellaan, paljastettu kalpa kädessä. Pietari käy hänen rinnallansa pitäen hevoista ohjista, vasemmassa kädessä korkealle kohotettuna ristiinnaulitun kuva. Pool Flida kantaa Skulen lippua, jossa sinisellä pohjalla on kultainen kirvehetön jalopeura.) SKULE KUNINGAS. Lyökää kaikki maahan! Elkää säästäkö ketään! Uusi kuninkaan-alku on ilmestynyt Norjassa! BIRKEBEINIT. Uusi kuninkaan-alku, sanoo hän! HOOKON. Skule Boordin poika, jakakaamme valtakunta! SKULE KUNINGAS. Kaikki taikka ei mitään! HOOKON. Ajatelkaa kuningatarta, teidän tytärtänne! SKULE KUNINGAS. Minulla on poika, minulla on poika! En ajattele muita kuin häntä! HOOKON. On minullakin poika; – jos minä kaadun, niin saa hän valtakunnan! SKULE KUNINGAS. Surmatkaa kuninkaan lapsi, missä sen löydätte? Surmatkaa se kuninkaan istuimella; surmatkaa se, surmatkaa se kuningattaren sylissä! HOOKON. Nyt lausuit oman tuomiosi! SKULE KUNINGAS (lyö ympärilleen). Surmatkaa, surmatkaa kaikki. Skule kuninkaalla on poika. Surmatkaa, surmatkaa! (Tappelu vetäytyy ulospäin vasemmalle). GREGORIUS JUHONPOIKA. Sudenketot raivaavat itselleen tien! DAGFINN BONDE. Niin, mutta ainoastaan paetakseen. GREGORIUS JUHONPOIKA. Niin, taivahan nimessä, – toinen portti on auki; sen kautta he pakenevat! DAGFINN BONDE. Ylös Martestokkelle! (huutaa ulos.) Ajakaa takaa, ajakaa takaa, Knuutti jaarli! Kostakaa miestappo Lookon luona! HOOKON. Te kuulitte sen; hän tuomitsi lapseni henkipatoksi, – viattoman lapseni, Norjan valitun kuninkaan minun jälkeeni! KUNINKAAN MIEHET. Niin, niin, me kuulimme sen! HOOKON. Ja mikä rangaistus on määrätty semmoisesta rikoksesta? MIEHET. Kuolema! HOOKON. Siis kuolkoon hän! (nostaa kätensä valaan). Tässä sen vannon; Skule Boordin poika kuolkoon, missä ikänä hän tavataan pyhittämättömällä alalla! DAGFINN BONDE. Jokaisen uskollisen miehen velvollisuus on hänet surmata. ERÄS BIRKEBEINI (vasemmalta). Nyt Skule herttua pakenee! KAUPUNKILAISET. Birkebeinit ovat voittaneet! HOOKON. Mitä tietä? BIRKEBEINI. Martestokken ohitse, ylös Eidsvoldille; useimmilla oli hevoset varalla kaduilla, muuten ei yksikään olisi päässyt hengissä. HOOKON. Jumalalle olkoon kiitos avusta tälläkin kertaa! Nyt voi kuningatar vapaasti astua maalle laivastosta. GREGORIUS JUHONPOIKA (osottaa oikealle). Hän on jo maalla, herra; tuolla hän tulee. HOOKON (läheisimmille). Raskain tehtävä on jäljellä; hän on hellä tytär; – kuulkaa, – ei sanaakaan hänelle vaarasta, joka uhkaa lasta. Luvatkaa kaikki, niinkuin yksi mies, puollustaa kuninkaanne poikaa! mutta elkää hänelle mitään ilmaisko. MIEHET (matalalla äänellä). Sen lupaamme! MARGARETA (tulee rouvineen ja seurueineen oikealta). Hookon, isäntäni! Taivas on sinua varjellut; sinä olet voittanut ja olet vahingoittumatonna. HOOKON. Niin, minä olen voittanut. Missä lapsi on? MARGARETA. Kuninkaan laivalla, taattujen miesten käsissä. HOOKON. Menkää sinne useampi (moniaat miehistä menevät). MARGARETA. Hookon, missä on – Skule herttua? HOOKON. Hän on painunut Ylämaille. MARGARETA. Hän elää siis! – Isäntäni, saanko kiittää Jumalata siitä, että hän elää? HOOKON (tuskallisesti taistellen itsensä kanssa). Kuule minua, Margareta; sinä olet minulle ollut uskollinen vaimo, olet minua seurannut hyvässä ja pahassa, sinun rakkautesi on ollut niin sanomattoman runsas; – nyt täytyy minun tuottaa sinulle raskas suru; todella en tahtoisi; mutta minä olen kuningas, sen vuoksi ''täytyy'' minun – MARGARETA (kiihkeästi). Koskeeko se – herttuata? HOOKON. Koskee. Ei minua voisi kohdata tuskallisempi kohtalo, kuin täytyminen elää kaukana sinusta; mutta jos katsot, että niin pitää oleman sen johdosta, mitä nyt sinulle sanon, – jos sinä mielestäsi tästä lähin et enää voi istua rinnallani, etkä enää voi minua katsella kalpenematta, – niin, silloin erotkaamme – eläkäämme erillämme toisistamme, – enkä minä sinua siitä syystä soimaa. MARGARETA. Erota sinusta! Kuinka voit sitä ajatella? Anna minulle kätesi –! HOOKON. Elä siihen koske! – Se oli juuri nostettu valaan. – MARGARETA. Valaan? HOOKON. Valaan, joka laski järkähtämättömän sinetin erääsen kuolemantuomioon. MARGARETA (huutaa). Oo, isäni! Oo, isäni! (horjuu; pari naista rientää häntä nojaamaan.) HOOKON. Niin, Margareta, – kuninkaana olen tuominnut isäsi kuolemaan. MARGARETA. Silloin on hän varmaan rikkonut pahemmin, kuin ottaessaan kuninkaan nimen. HOOKON. Niin onkin; – ja jos meidän nyt täytyy erota, niin tapahtukoon se. MARGARETA (lähempänä ja voimakkaasti). Me emme voi koskaan erota! Minä olen sinun vaimosi, en mitään muuta maailmassa kuin sinun vaimosi! HOOKON. Oletko kylliksi voimakas? Kuulitko ja käsititkö kaikki? Minä tuomitsin isäsi. MARGARETA. Minä kuulin ja käsitin kaikki. Sinä tuomitsit isäni. HOOKON. Etkö vaadi tietoa hänen rikoksestaan? MARGARETA. Siinä on kyllä, että sinä sen tiedät. HOOKON. Mutta minä tuomitsin hänen kuolemaan! MARGARETA (lankee polvillensa kuninkaan eteen ja suutelee hänen kättänsä). Minun isäntäni ja korkea herrani, sinä tuomitset oikein! (Esirippu laskee.) [[Luokka:Kuninkaan-alut]] 3050 9182 2006-11-17T16:57:39Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] {{Otsikko |edellinen=[[Kuninkaan-alut: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |seuraava=[[Kuninkaan-alut]] |otsikko=Viides näytös. |alaotsikko=[[Kuninkaan-alut]] |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} (Huone Nidaroosin kuninkaankartanossa. Sisäänkäytävä ovi on oikealla; likempänä samalla puolen akkuna. Vasemmalla pienempi ovi. Iltahämärä; Pool Flida, Boord Bratte ja useat Skule kuninkaan etevimmät miehet seisovat akkunassa katsoen ylöspäin.) SEURUELAINEN. Kuinka punaiselta hohtaa! TOINEN. Se ulettuu puolen taivahan yli, juuri kuin hehkuva kalpa. BOORD BRATTE. Pyhä Olavi kuningas, mitä ennustaa tuommoinen hirmunmerkki? VANHA KEVÄTKETTO. Se ennustaa totisesti suuren päällikön kuolemata. POOL FLIDA. Hookonin kuolemata, hyvät Kevätketot, hän on ulkona lahdella laivastolla; me voimme odottaa häntä kaupunkiin tänä iltana; – tällä kertaa on meidän vuoromme voittaa! BOORD BRATTE. Elä luota siihen; nyt ei löydy paljo miehuutta väestössä. VANHA KEVÄTKETTO. Se on luonnollista kyllä; Hamasta Oslon paosta saakka on Skule kuningas sulkenut itsensä sisään, eikä tahdo nähdä eikä puhua miestensä kanssa. ENSIMMÄINEN SEURUELAINEN. Niitä on kaupungissa, jotka eivät tiedä pitääkö häntä elävänä vai kuolleena. POOL FLIDA. Kuninkaan on tultava ulos, olkoonpa kuinka sairas tahansa. Puhuttele häntä, Boord Bratte, – se koskee kaikkein pelastusta. BOORD BRATTE. Ei se auta; olen jo ennen häntä puhutellut. POOL FLIDA. Silloin täytyy minun itse yrittää, (menee ovelle vasemmalla kädellä ja kolkuttaa.) Herra kuningas, ottakaa johto omiin käsiinne; tällä tavoin ei käy kauvemmin. SKULE KUNINGAS (sisältä). Minä olen sairas, Pool Flida! POOL FLIDA. Voitteko muuta pyytää? Ettehän ole syönyt kahteen päivään; teidän täytyy vahvistaa ja ravita itseänne – SKULE KUNINGAS. Minä olen sairas. POOL FLIDA. Kaikkivaltiaan kautta, ei se auta. Hookon kuningas on laivastolla ulkona lahdella ja voi saapua Nidaroosiin joka hetki. SKULE KUNINGAS. Lyökää hänet minun puolestani! Surmatkaa hänet ja kuninkaan-lapsi! POOL FLIDA. Teidän täytyy itse olla muassa. SKULE KUNINGAS. Ei, ei, ei, – Onnenne ja voittonne on varmenpi, kun minä en ole muassa. PIETARI (tulee oikealta; hän on aseissa). Levottomuus vallitsee kaupunkilaisissa; he kokoontuvat suuriin joukkoihin kuninkaankartanon edustalle. BOORD BRATTE. Joll’ei kuningas heille puhu, niin he pettävät hänet pahimmalla hetkellä. PIETARI. Puhukoon hän sitte heille. (Ovella vasemmalla puolen.) Isä! Tröndit, uskollisimmat miehesi, teistä luopuvat joll’ette anna heille rohkeutta! SKULE KUNINGAS. Mitä sanoi runoilija? PIETARI. Runoilija? SKULE KUNINGAS. Runoilija, joka kuoli minun asiani edestä Oslossa. Ei voi antaa, jota ei itsellä ole, sanoi hän. PIETARI. Siis ette tekään voi antaa pois valtakuntaa; sillä se on minun teidän jälkeenne! SKULE KUNINGAS. Nyt minä tulen! POOL FLIDA. Jumalalle olkoon kiitos! SKULE KUNINGAS (tulee esiin ovesta; hän on vaalea ja laihtunut, hänen hiuksensa ovat kovin harmaantuneet). Elkää katsoko minuun! Minä en kärsi, että minua katsotte nyt, kun olen sairas! (Menee Pietarin luokse.) Ottaa valtakuntaa sinulta, sanot sinä! Suuri taivahan Jumala, mitä olin tekemäisilläni. PIETARI. Oi, suokaa minulle anteeksi; – tiedänhän että se, jota teette on oikein. SKULE KUNINGAS. Ei, ei, ei tähän saakka; – mutta nyt tahdon olla väkevä ja raitis, – minä tahdon toimia. KORKEITA HUUTOJA (ulkoa oikealta). Skule kuningas! Skule kuningas! SKULE KUNINGAS. Mitä se on? BOORD BRATTE (akkunalla). Kaupunkilaiset kokoontuvat; koko kuninkaankartano on täynnä kansaa; – teidän täytyy heille puhua. SKULE KUNINGAS. Olenko minä kuninkaan näköinen; voinko minä nyt puhua! PIETARI. Sinun täytyy, ylhäinen isäni! SKULE KUNINGAS. Hyvä, olkoon niin. (Menee akkunaan ja vetää uutimen syrjään, mutta heittää sen äkisti ja peräytyy peljästyksestä.) Tuolla välkkyy jälleen hehkuva kalpa päälläni! PIETARI. Se ennustaa, että voiton kalpa on paljastettu sinun puolestasi. SKULE KUNINGAS. Niin, jos vaan niin olisi, (menee akkunaan ja puhuu ulospäin). Tröndit, mitä tahdotte; – tässä seisoo kuninkaanne. ERÄS KAUPUNKILAINEN (ulkona). Lähtekää ulos kaupungista! Birkebeinit murhaavat teidät täällä. SKULE KUNINGAS. Meidän kaikkien täytyy pitää yhtä. Minä olen teille ollut laupias kuningas; olen vaatinut ainoastaan pienen sotaveron – MIEHEN ÄÄNI (alhaalta kansan keskeltä). Miksikä sitten sanot kaikkea verta, joka vuoti Lookalla ja Oslossa? ERÄS NAINEN. Anna minulle minun sulhaseni takaisin! ERÄS POIKA. Anna minulle isäni ja veljeni! TOINEN NAINEN. Anna minulle kolme poikaani, Skule kuningas! ERÄS MIES. Hän ei ole kuningas; sillä hän ei julistettu kuninkaaksi pyhän Olavin arkulla! MONTA ÄÄNTÄ. Niin, niin, – hän ei ole julistettu kuninkaaksi Olavin arkulla! Hän ei ole kuningas. SKULE KUNINGAS (peräytyy uutimen taakse). Ei julistettu –! Ei kuningas! POOL FLIDA. Onnetonta oli, että ei pyhää arkkua kannettu ulos, kun teidät valittiin. BOORD BRATTE. Jos kaupunkilaiset pettävät, niin emme voi puollustaa itseämme Nidaroosissa, kun Birkebeinit tulevat. SKULE KUNINGAS. Ja ne pettävät, niin kauan kuin en ole kuninkaaksi julistettu pyhänarkulla. PIETARI. No, kannattakaa arkku ulos ja antakaa nyt julistaa itsenne kuninkaaksi! POOL FLIDA (ravistaa päätänsä). Kuinka se olisi mahdollista? PIETARI. Onko mikään mahdotonta, joka koskee häntä! Puhaltakaa kansa keräjiin ja kantakaa arkku ulos! USEAT MIEHISTÄ (vetäytyen takaisin). Kirkonryöstö! PIETARI. Ei ole kirkonryöstö; tulkaa, tulkaa! Ristiveljet ovat Skule kuninkaalle hyvänsuovat; ne antavat suostumuksensa – POOL FLIDA. Sitä he eivät tee; he eivät uskalla arkkipiispan tähden. PIETARI. Te olette kuninkaan miehiä, ettekä tahdo auttaa, kun niin suurta asiata kysytään. Hyvä, tuolla alhaalla on toisia, jotka ovat taipuvampia. Isäni ja kuninkaani, ristiveljien pitää suostuman; minä pyydän, minä kerjään; puhalluttakaa kansa keräjiin; te olette kantava kuninkaan nimeä oikeudella! (rientää ulos oikealle.) SKULE KUNINGAS (riemuisena). Näittekö hänet! Näittekö ihanan poikani! Kuinka hänen silmänsä loistivat! Niin, me kaikki taistelkaamme ja voittakaamme. Kuinka lukuisat ovat Birkebeinit? POOL FLIDA. Ei lukuisammat kuin että me kestämme heidät, jos kaupunkilaiset pitävät puoltamme. SKULE KUNINGAS. He ''ovat'' puollellamme. Meidän täytyy nyt kaikki olla yksimielisiä ja lopettaa tämä hirmutaistelu. Ettekö näe, että se on taivahan käsky, että me lopetamme sen? Taivas on vihastunut Norjaan niistä pahoista töistä, joita niin kauan on harjotettu. Tuolla taivahalla loistaa hehkuvia kalpoja joka yö; vaimot lankeavat ja synnyttävät kirkoissa; papit ja luostariveljet tulevat sielunsairaiksi, niin että juoksevat kaduilla ja huutavat, että viimeinen päivä on tullut. Niin, kaikkivaltiaan kautta, tämä on lopetettava yhdellä iskulla! POOL FLIDA. Mitä käskette tekemään? SKULE KUNINGAS. Repimään kaikkia siltoja. POOL FLIDA. Menkää ja antakaa repiä kaikki sillat. (Yksi seuruelaisista menee ulos oikealle). SKULE KUNINGAS. Kaikki miehet kokoontukoot alas rannalle; ei yksikään Birkebeini ole pääsevä Nidaroosiin. POOL FLIDA. Hyvin puhuttu, kuningas. SKULE KUNINGAS. Kun pyhänarkku on kannettu ulos, puhalletaan kansa keräjiin. Sotaväestö ja kaupunkilaiset ovat kutsuttavat kokoon. POOL FLIDA (yhdelle miehistä). Mene ulos ja käske torvenpuhaltajan puhaltaa kaduilla. (Mies menee.) SKULE KUNINGAS (puhua kansalle akkunasta). Yhtykää minuun, te, jotka surette ja valitatte siellä alhaalla. Rauha ja valo on jälleen tuleva maahan, niinkuin Hookonin ensimmäisinä suloisina päivinä, kun vilja antoi kaksi satoa joka suvi. Yhtykää minuun, luottakaa minuun ja uskokaa minuun; sitä tarvitsen sanomattomasti. Minä valvon ja taistelen teidän edestänne; minä vuodatan vereni ja kaadun teidän edestänne, jos vaaditaan; mutta elkää minua pettäkö, elkää epäilkö –! (Korkeita huutoja ikäänkuin kauhistuksesta kuuluu kansan seasta). Mitä se on? ERÄS HURJA ÄÄNI. Tehkää katumusta, tehkää katumusta! BOORD BRATTE (katsoo ulos). Se on pappi, jota paha henki riivaa! POOL FLIDA. Hän repii kaapunsa repaleiksi ja ruoskii itseänsä vitsoilla. ÄÄNI. Tehkää katumusta, tehkää katumusta; viimeinen päivä on tullut! MONTA ÄÄNTÄ. Paetkaa, paetkaa! Voi Nidaroosia! Mikä syntinen teko! SKULE KUNINGAS. Mitä on tapahtunut? BOORD BRATTE. Kaikki pakenevat, kaikki peräytyvät, juuri kuin villipeto olisi tullut heidän keskellensä. SKULE KUNINGAS. Niin, kaikki pakenevat – (ilohuudolla). Haa! yhtä kaikki; – me olemme pelastetut; katsokaa, katsokaa, – Olavi kuninkaan arkku seisoo keskellä kuninkaanpihaa! POOL FLIDA. Olavi kuninkaan arkku! BOORD BRATTE. Niin, taivaan nimessä, – se se on! SKULE KUNINGAS. Ristiveljet ovat minulle uskolliset; niin oivaa tekoa eivät he ole ennen tehneet! POOL FLIDA. Kuulkaa; puhalletaan keräjiin. SKULE KUNINGAS. Nyt siis tulen laillisesti julistetuksi kuninkaaksi. PIETARI (tulee oikealta). Ota kuninkaanviitta päällesi; nyt on pyhänarkku ulkona. SKULE KUNINGAS. Niin olet sinä pelastanut valtakunnan minulle ja itselles; ja kymmenkertaisesti kiittäkäämme hurskaita ristiveljiä siitä, että myöntyivät. PIETARI. Ristiveljiä, isä; – niitä ei teidän ole ollenkaan kiittäminen. SKULE KUNINGAS. Eivätkö he sinua auttaneet? PIETARI. He julistivat kirkonkirouksen jokaisen ylitse, joka uskaltaisi koskea pyhään esineesen. SKULE KUNINGAS. Arkkipiispa siis! Vihdoin on hän siis taipunut. PIETARI. Arkkipiispa julisti ankaramman kirouksen kuin ristiveljet. SKULE KUNINGAS. Oi, näenpä, että minulla kuitenkin on uskollisia miehiä. Te seisoitte täällä peljäten ja peräydyitte, te, joiden pitäisi oleman minua lähinnä, – ja tuolla alhaalla joukossa on minulla semmoisia, jotka uskalsivat ottaa päällensä niin suuren rikoksen minun edestäni. PIETARI. Ei teillä ole ''yhtäkään'' uskollista miestä, joka uskalsi ottaa rikoksen päällensä. SKULE KUNINGAS. Kaikkivaltias Jumala, onko siis ihme tapahtunut – kuka kantoi pyhän arkun ulos? PIETARI. Minä, isä! SKULE KUNINGAS (huutaen). Sinäkö! MIEHET (peräytyvät kauhistuen). Kirkonryöstäjä! (Pool Flida, Boord Bratte ja pari muuta menevät.) PIETARI. Teko oli tehtävä. Ei yhdenkään miehen uskollisuuteen voi luottaa, ennenkuin olette laillisesti kuninkaaksi julistettu. Minä pyysin, minä kerjäsin ristiveljiä; ei mikään auttanut. Silloin mursin kirkonoven; ei kukaan uskaltanut seurata minua. Minä hyppäsin ylös pääalttarille, tartuin sankaan kiinni ja ponnistin polveani vastaan; oli kuin olisi joku salainen valta antanut minulle yliluonnollisen voiman. Arkku lähti irti, ja minä vedin sen perässäni kirkonlattiaa alas, vaikka pannanuoli suhisi kuin myrsky korkealla holvien alla; minä vedin sen ulos kirkosta, kaikki pakenivat edestäni; kun olin tullut keskelle kuninkaankartanoa, katkesi sanka; tässä se on! (pitää sitä ilmassa.) SKULE KUNINGAS (hiljaisesti, kauhistuksissaan). Kirkonryöstäjä! PIETARI. Teidän edestänne, teidän suuren kuninkaanajatuksenne edestä! Mutta te sovitatte rikoksen, kaiken pahan te parannatte. Valo ja rauha on syntyvä teidän kauttanne; loistava päivä on koittava maalle; – mitä se tekee, jos myrskyinen yö kävi sen edellä? SKULE KUNINGAS. Pyhänkaari väikkyi sinun pääsi ympärillä, kun äitisi tuli sinun kanssas; – ja nyt on ikäänkuin näkisin pannanuolen salamoivan. PIETARI. Isä, isä, elkää ajatelko minua; elkää huoliko minun onnestani. Olenhan minä täyttänyt teidän tahtonne, – kuinka sitä voitaisiin lukea minulle rikokseksi! SKULE KUNINGAS. Minä tahdoin saada sinut uskomaan minuun, ja uskosi on muuttunut synniksi. PIETARI (hurjasti). Teidän edestänne, teidän edestänne! Sen tähden Jumala ei voi muuta kuin pyyhkiä sen pois! SKULE KUNINGAS. Puhdas ja syytön, lupasin minä Ingeborgille, – ja hän pilkkaa taivasta! POOL FLIDA (tulee). Meteli on valloillaan! Hirmutyö on kauhistuttanut miehesi; he pakenevat kirkkoihin. SKULE KUNINGAS. Niiden pitää; niiden täytyy ulos! BOORD BRATTE (tulee). Kaupunkilaiset kapinoitsevat teitä vastaan; he tappavat Kevätkettoja kaduilla ja huoneissa, missä vaan niitä löytävät! SEURUELAINEN (tulee). Nyt purjehtivat Birkebeinit ylös jokeen! SKULE KUNINGAS. Puhaltakaa mieheni kokoon. Elköön kukaan minua pettäkö nyt! POOL FLIDA. Mahdotonta; peljästys on heidät halvannut. SKULE KUNINGAS (epätoivossa). Mutta minä en ''voi'' nyt kaatua! Poikani ei saa kuolla kuolemanrikos sielullansa! PIETARI. Elkää ajatelko minua; te olette ainoa, jota kysytään. Koittakaamme mennä Indherrediin; siellä ovat kaikki miehet uskollisia! SKULE KUNINGAS. Niin, pakoon! Seuratkoon minua se, joka tahtoo henkensä pelastaa! BOORD BRATTE. Mitä tietä? SKULE KUNINGAS. Sillan ylitse! POOL FLIDA. Kaikki sillat ovat revityt, herra. SKULE KUNINGAS. Revityt –! Kaikki sillat revityt, sanot sinä! POOL FLIDA. Jos te olisitte repinyt sillat Oslossa, niin olisitte voinut antaa niiden olla Nidaroosissa. SKULE KUNINGAS. Joen yli, vaikka mitenkä; – tässä kysytään hengen ja autuuden pelastamista! Pakoon! Pakoon! (Hän ja Pietari rientävät ulos vasemmalle.) BOORD BRATTE. Niin, parempi se on, kuin kaatua kaupunkilaisten ja Birkebeinien aseihin. POOL FLIDA. Jumalan nimessä, lähtekäämme siis pakoon. (Kaikki seuraavat Skulea.) (Huone on hetken tyhjä; kaduilta kuuluu kaukaista ja sekaista melskettä, sitten ryntää joukko aseellisia kaupunkilaisia sisään ovesta oikealta). ERÄS KAUPUNKILAINEN. Tänne sisään! Täällä hänen täytyy olla. TOINEN. Surmatkaa hänet! USEAT. Surmatkaa kirkonryöstäjä myös! YKSITYINEN. Menetelkää varovasti; he purevat. ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Ei ole hätää; Birkebeinit ovat jo kadulla. ERÄS KAUPUNKILAINEN (tulee). Liian myöhään; – Skule kuningas on paennut. USEAT. Mihinkä? mihinkä? TULEVA. Sisään johonkin kirkkoon, arvatakseni; ne ovat täynnä Sudenkettoja. ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Etsikäämme häntä; suuren kiitoksen ja palkinnon suo Hookon sille miehelle, joka Skulen surmaa. TOINEN. Tuolla Birkebeinit tulevat. KOLMAS. Hookon kuningas itse. MONET JOUKOSSA (huutavat): Eläköön kuningas Hookon Hookoninpoika! HOOKON (tulee sisään oikealta, Gregorius Juhonpoika, Dagfinn Bonde ja useat muut seurassa). Niin, nyt olette nöyriä, Tröndit, te olette kauvan kyllä minua vastustaneet. ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN (polvillansa). Armoa, herra; Skule Boordin poika on meitä pakoittanut! TOINEN (myös polvillaan). Hän meitä pakoitti, muuten emme olisi häntä seuranneet. ENSIMMÄINEN. Hän otti omaisuutemme ja pakoitti meidät taistelemaan väärän asiansa edestä. TOINEN. Voi, ylhäinen herra, hän on ollut vitsauksena sekä ystävillensä että vihollisillensa. MONTA ÄÄNTÄ. Niin, niin, – Skule Boordin poika on ollut vitsauksena koko maalle. DAGFINN BONDE. Se lienee tosi sana, se. HOOKON. Hyvä; teitä kaupunkilaisia aion sitten puhutella; aikomukseni on ankarasti rankaista mitä rikottu on; mutta ensin on toista ajatteleminen. Tietääkö kukaan missä Skule Boordin poika on? USEAT. Jonkin kirkon sisällä, herra! HOOKON. Tiedättekö sen varmaan? KAUPUNKILAISET. Tiedämme, kaikki Sudenketot ovat siellä. HOOKON (hiijaa Dagfinn Bondelle). Hän on löydettävä; pane vartijat joka kirkon eteen kaupungissa. DAGFINN BONDE. Ja kun hän löydetään, onko hän viipymättä surmattava. HOOKON (alhaisella äänellä). Surmattava? Dagfinn, Dagfinn, kuinka raskaalta se minusta tuntuu. DAGFINN BONDE. Herra, te vannoitte sen kalliisti Oslossa. HOOKON. Ja joka mies valtakunnassa on vaativa hänen kuolemansa. (Kääntyy Gregorius Juhonpoikaan toisten kuulematta.) Mene; sinä olit kerran hänen ystävänsä; etsi hänet, ja saa hänet pakenemaan maasta. GREGORIUS JUHONPOIKA (iloisena). Tahdotteko sen, herra? HOOKON. Hurskaan, suloisen vaimoni tähden. GREGORIUS JUHONPOIKA. Mutta joll’ei hän pakene; jos hän ei tahdo, taikka ei voi? HOOKON. Jumalan nimeen, silloin en voi häntä enää säästää; silloin pysyköön kuninkaan-sanani järkähtämätöinnä. Mene! GREGORIUS JUHONPOIKA. Minä menen ja teen parastani. Suokoon taivas, että onnistuisi. (Menee oikealle.) HOOKON. Sinä, Dagfinn Bonde, menet taattujen miesten seurassa alas kuninkaanlaivalle; teidän tulee seurata kuningatarta ja lasta Elgesäterin luostariin. DAGFINN BONDE. Herra, luuletteko hänet siellä turvatuksi. HOOKON. Hän ei ole missään paremmin turvattu. Sudenketot ovat sulkeneet itsensä kirkkoihin, ja hän on niin paljon pyytänyt; hänen äitinsä on Elgesäterillä. DAGFINN BONDE. Niin, niin, minä tiedän sen. HOOKON. Vie kuningattarelle hellimmät terveiseni; ja tervehdi myös Ragnhild rouvaa. Sinä voit sanoa heille, että kohta kun Sudenketot ovat nöyrtyneet ja saaneet armoa, soitetaan Nidaroosissa kaikilla kelloilla osoitteeksi, että rauha on jälleen tullut maahan. – Teidän kaupunkilaisten tulee huomenna seisoa oikeuteni edessä ja saada rangaistus kunkin töittensä mukaan (menee miehinensä). ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Voi meitä huomenna! TOINEN KAUPUNKILAINEN. Meillä on suuri tili edessä. ENSIMMÄINEN. Me, jotka olemme Hookonia niin kauan vastustaneet, – jotka huusimme Skulen puolesta, kun hän otti kuninkaan nimen. TOINEN. Ja annoimme Skulelle sekä laivoja että sotaveron, – ja ostimme kaikki omaisuuden, jonka hän ryösti Hookonin käskynhaltijoilta. ENSIMMÄINEN. Niin, voi meitä huomenna! ERÄS KAUPUNKILAINEN (tulee kiireesti vasemmalta). Missä on Hookon? Missä on kuningas? ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Mitä tahdot hänestä? TULEVA. Saattaa hänelle suuren ja tärkeän sanoman. USEAT. Minkä sanoman? TULEVA. Sitä en sano muille kuin kuninkaalle itselle. USEAT. Sano, sano! TULEVA. Skule Boordin poika pakenee ylös Elgesäteriä kohti. ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Mahdotonta! hän on jossakin kirkossa. TULEVA. Ei, ei; hän ja poikansa pääsivät veneellä joen yli. ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Haa, sitten me voimme pelastaa itsemme Hookonin vihan alta. TOINEN KAUPUNKILAINEN. Niin, ilmoittakaamme hänelle kohta, missä Skule on. ENSIMMÄINEN. Ei, vielä paremmin; me emme sano mitään, vaan lähdemme itse ylös Elgesäterille ja surmaamme Skulen. TOINEN. Niin, niin, – tehkäämme niin! KOLMAS. Mutta eikö moni Kevätketto seurannut häntä joen yli. TULEVA. Ei, ainoastaan vähän miehiä oli veneessä. ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Me varustamme itsemme aseilla miten paraiten voimme. Oi, nyt kaupunkilaiset ovat pelastetut! Elkää sanoko kelienkään, mitä aiomme; me olemme kylläksi väkevät, – ja nyt ylös Elgesäterille. KAIKKI (alhaisella äänellä). Niin ylös Elgesäterillé! (Menevät kiireesti, mutta varovasti ulos vasemmalle.) ---- Kuusimetsä Nidaroosin yläpuolisilla mäillä. (Kuutamo; mutta yö on sumuinen, niin että taka-ala vaan näkyy epäselvästi ja aina välistä ei ollenkaan. Kantoja ja isoja kiviä kaikkialla. Skule kuningas, Pietari, Pool Flida, Boord Bratte ja useita muita Kevätkettoja tulee metsästä vasemmalta.) PIETARI. Tulkaa tänne ja levähtäkää isä! SKULE KUNINGAS. Niin, antakaa minun levähtää, levähtää. (Vaipuu alas kiven viereen). PIETARI. Kuinka teidän on? SKULE KUNINGAS. Minulla on nälkä! Olen sairas, sairas! Minä näen vainajien haamuja! PIETARI (hypähtää ylös). Auttakaa – tuokaa leipää kuninkaalle. BOORD BRATTE. Tässä on jokainen kuningas; sillä tässä kysytään henkeä. Nouse ylös, Skule Boordin poika, jos olet kuningas, niin elä makaa siinä, maata hallitsemassa. PIETARI. Jos pilkkaat isääni, lyön sinut kuoliaaksi! BOORD BRATTE. Minä jos kukaan olen kuoleman oma; Hookon kuningas ei suo minulle armoa; sillä minä olin hänen käskynhaltijansa ja petin hänet Skulen vuoksi. Keksi jotakin, joka meidät auttaisi! Ei ole niin toivotonta tekoa, johon en nyt uskaltaisi ryhtyä. ERÄS KEVÄTKETTO. Kun vaan pääsisimme Holmin luostarille. POOL FLIDA. Parempi olisi tulla Elgesäterille. BOORD BRATTE (huudahtaa äkisti). Paras on mennä Hookonin laivalle ja ryöstää kuninkaan-lapsi. POOL FLIDA. Oletko raivoissasi! BOORD BRATTE. En, en ole, se on ainoa pelastuksemme ja helposti tehty. Birkebeinit etsivät joka huoneen läpi ja vartioivat kirkkojen edessä; he eivät usko yhdenkään meistä päässeen, kun kaikki sillat ovat revityt. Mahdotonta on, että laivastolla on paljon väkeä; kun kerran kuninkaanalku on käsissämme on joko Hookon meille antava rauhan taikka kuolee hänen perillisensä meidän kanssamme. Kuka tahtoo olla muassa pelastamassa henkeänsä? POOL FLIDA. Minä en, kun se sillä tavoin on pelastettava. USEAT. En minäkään! En minäkään! PIETARI. Haa, jos se olisi isäni pelastukseksi –! BOORD BRATTE. Tahdotko olla muassa, niin tule. Nyt menen alas Hladehammerille; siellä se joukko on, jonka me kohtasimme mäen alla; he ovat hurjimmat uskalikot kaikista Sudenketoista; he ovat uineet joen yli, sillä he tiesivät, ett’eivät olisi saaneet armoa kirkoissa. Ne pojat uskaltavat kyllä käydä kestissä kuninkaan-laivalla! Kuka teistä mielii olla muassa? MONIAAT. Minä, minä! PIETARI. Kenties minäkin; mutta ensin täytyy minun tietää isäni olevan turvallisen katon alla. BOORD BRATTE. Ennen päivän koittoa laskemme ylös jokeen. Tulkaa, tästä käy oikotie Hladelle. (Hän ja muutamat toiset menevät oikealle.) PIETARI (Pool Flidalle). Elkää puhuko sanaakaan tästä isälleni; hänen sielunsa on sairas tänä yönä, meidän tulee toimia hänen edestänsä. Pelastus on Boord Bratten yrityksessä; ennen päivän koittoa on kuninkaan-lapsi käsissämme. POOL FLIDA. Surmattavaksi, minä arvaan. Ettekö näe, että se on synti – PIETARI. Ei se voi olla synti; sillä isä sen tuomion lausui Oslossa. Kaikessa tapauksessa on se tieltä saatava; se on isälleni esteeksi; se on sama kuka tai kuinka monta sen edestä kaatuu. POOL FLIDA. Onnetoin oli teille se päivä, jona saitte tietää olevanne Skule kuninkaan poika. (Kuunnellen). Hys; – heittäykää pitkäksenne maahan; ihmisiä tulee. (Kaikki heittäytyvät maahan kivien ja kantojen taa; joukko ratsastavia ja jalkamiehiä näkyy epäselvästi sumun lävitse puiden välistä; he tulevat vasemmalta ja menevät ulos oikealle). PIETARI. Se on kuningatar... POOL FLIDA. Niin, niin; hän puhuu Dagfinn Bonden kanssa. PIETARI. He aikovat Elgesäterille. Kuninkaan-lapsi on muassa! POOL FLIDA. Ja kuningattaren naiset. PIETARI. Mutta ainoastaan neljä miestä! Ylös, ylös, Skule kuningas, – nyt on valtakuntanne pelastettu! SKULE KUNINGAS. Minun valtakuntani? Se on pimeä se, – niinkuin enkelin, joka kapinoitsi Jumalaa vastaan. (Jonkko ristiveljiä tulee oikealta). ERÄS RISTIVELI. Kuka täällä puhuu? Onko se Skule kuninkaan miehiä? POOL FLIDA. Skule kuningas itse. RISTIVELI (Skulelle). Jumala olkoon kiitetty, että teidät löysimme, armas herra! Muutamat kaupunkilaiset tiesivät sanoa teidän lähteneenne ylöspäin, ja me olemme yhtä turvattomat Nidaroosissa, kuin te itse – PIETARI. Te olisitte ansainneet kuoleman, kun ette antaneet Olavin arkkua ulos. RISTIVELI. Arkkipiispa kielsi sen; mutta me tahdomme kuitenkin mielellämme palvella Skule kuningasta; olemmehan aina olleet hänen puolellansa. Tässä on meillä muassamme ristikaapuja teille ja miehillenne; pukekaa ne päällenne, niin pääsette helposti johonkin luostariin, ja voitte koettaa saada armoa Hookonilta. SKULE KUNINGAS. Niin, antakaa minulle ristikaapu päälleni; minun ja minun poikani täytyy seisoa pyhällä alalla. Minä tahdon Elgesäterille. PIETARI (hiljaa Pool Flidalle). Katsokaa, että isäni pääsee turvallisesti kulkemaan – POOL FLIDA. Ettekö muista, että on Birkebeiniä Elgesäterillä? PIETARI. Ainoastaan neljä miestä; ne te helposti voitatte, ja luostarin muurin sisäpuolella he eivät uskalla hätyyttää teitä. Minä etsin Boord Brattea. POOL FLIDA. Olkaa varoillanne. PIETARI. Ei kuninkaan laivalla, vaan Elgesäterillä tulee henkipattojen pelastaa valtakunta isälleni! (Menee reippaasti oikealle.) ERÄS KEVÄTKETTO (kuiskaten toiselle). Menetko sinä Elgesäterille Skulen kanssa? TOINEN. Hys; en; siellähän on Birkebeiniä. ENSIMMÄINEN. En minäkään; mutta elä hiisku mitään toisille. PIETARI. Ja nyt matkalle, kaksittain, – yksi sotilas ja yksi ristiveli – TOINEN RISTIVELI (istuu kannolle toisten taakse). Minä otan Skule kuninkaan. SKULE KUNINGAS. Tiedätkö tien? RISTIVELI. Lavean tien. ENSIMMÄINEN RISTIVELI. Kiiruhtakaa; hajoitkaamme eri poluille ja yhtykäämme luostarin portin edessä. (Menevät ulos puiden välistä oikealle; sumu hälvenee ja pyrstötähti näkyy punaisena ja hehkuvana utuisessa ilmassa). SKULE KUNINGAS. Pietari, poikani –! (Peräytyen.) Haa, tuolla on se hehkuva kalpa taivahalla! RISTIVELI (istueu hänen takanansa kannolla). Ja tässä olen minä! SKULE KUNINGAS. Kuka sinä olet? RISTIVELI. Vanha tuttu. SKULE KUNINGAS. Kalpeampaa miestä en ole koskaan nähnyt. RISTIVELI. Mutta et tunne minua. SKULE KUNINGAS. Sinä se olet, joka tahdot seurata minua Elgesäterille. RISTIVELI. Minä se olen, joka seuraan sinua kuninkaan-istuimelle. SKULE KUNINGAS. Voitko sen? RISTIVELI. Voin, jos itse tahdot. SKULE KUNINGAS. Ja millä keinoin. RISTIVELI. Samoilla keinoin, joita ''ennen'' olen käyttänyt; – minä tahdon saattaa sinut korkealle vuorelle ja näyttää sinulle koko maailman kunnian. SKULE KUNINGAS. Koko maailman kunnian olen ennen nähnyt kiusaavissa unelmissa. RISTIVELI. Minä se olin, joka sinulle unelmat annoin. SKULE KUNINGAS. Kuka sinä olet? RISTIVELI. Lähettiläs maailman vanhimmalta kuninkaan-alulta. SKULE KUNINGAS. Maailman vanhimmalta kuninkaanalulta? RISTIVELI. Ensimmäiseltä jaarlilta, joka nosti kapinan suurinta valtaa vastaan, ja itse perusti vallan, joka on pysyvä ohi tuomiopäivän! SKULE KUNINGAS (kirkaisten). Nikolaus piispa! RISTIVELI (nousee). : Tunnetko mun nyt? : Tutut me oltihin; – : Sinun vuokses oon jällehen täällä. : Yksissä mielin purtta me ohjattiin, : Niin hyvällä kuin pahalla säällä. : Mä pelvolla erosin; oli myrskyinen yö; : Mun sieluani raateli haukka; kov’ oli työ: : Kerjäämällä kellot soimaan sain, : Ja messut munkeilta rahalla hain, – : Kerrasta maksoin, he luit kaks kertaa, : Vaan porttia ei auaistu sormeni vertaa. SKULE KUNINGAS. Ja nyt tulet sä sieltä alhaalta päin –? RISTIVELI. : Niin, mä tulen ala-vallasta juuri, : Jot’ aina niin ilkeesti herjataan, : Siell’ ei ole hullusti ensinkään; : Ja peljätty kuumuus ei ole suuri. SKULE KUNINGAS. Ja sitte, kuuleman, olet oppinut runotaitoa, vanha Baglien päällikkö! RISTIVELI. : Runotaitoa? niin, ja latinaakin : Kuin tohtori paras mä hiastani puistan – : Siin’ olin mä huono, sen hyvinkin muistan. : Siellä päästäkses arvo-paikkoihin, : Niin, sisäänkin jo sun tullakses. : On täytymys latinaa haastaakses! : Ja oppi se onkin kuin leikin työ, : Kun yhä vaan arkkiviisaiden seurass’ syö – : Puol’ sataa paavia, puol’ tuhat kardinaalia täältä, : Runoniekkaa seitsemän tuhatta arvion päältä. SKULE KUNINGAS. Sano terveisiä herrallesi, ja kiitä häntä kelpo ystävyydestä. Voit sanoa, että hän on ainoa kuningas, joka lähettää apua Skule ensimmäiselle Norjassa. RISTIVELI. : Mun tääll’ oloin syynä on tämmöinen juttu. : Häll’ alaalla monta on palvelijaa, : Ja he kukin soppeaan hoitaa saa; : Minä sain Norjan, kun tääll olen tuttu. : Hookon Hookoninpoika ei mies ole meille, : Ei meistä hän huoli, käy toisille teille; : Kas, hän on sortuva, sinä saat maan, : Saat kruunua kantaa sä yksinäs vaan. SKULE KUNINGAS. Niin, anna minulle kruunu! Jos minulla ''se'' on, niin hallitsen kyllä sillä lailla, että voin ostaa itseni irti jälleen. RISTIVELI. : Niin, kaiken sen tulevaisuus näyttää; : Nyt täytyvi vaan yön hetkiä käyttää. : Laps Hookonin Elgesäterillä nukkuu; – : Jos toimitat että se kuolohon hukkuu, : Niin vastukset poistuu kuin tuulehen lastut, : Ja kuninkaana sä voittoisan’ astut! SKULE KUNINGAS. Oletko niin varma, että silloin olen voittanut? RISTIVELI. : Koko Norja jo rauhan joutuvan sois; : Kuninkaalla nyt lapsi oleva ois, : Joka sais perinnöks isältänsä vallan; : Näes, kansa jo nääntyy vuoks’ sodanhallan. : Nous, kuningas Skule, tän’ yönä tee työ; : Nyt vihollinen, jos koskaan, lyö! : Kas, kirkastuvan näet pohjoisen taivaan, : Näes, kuinka sumu se kohoaa, – : Tuoll’ liittyvi hiljaa laiva nyt laivaan, – : Ja kuule, kuink’ kumajaa luto maa! : Kaikki sä saat sanan lausumisvaivaan, : Tuhansin miehiä matkoilles, : Tuhansin laivoja lahdilles! SKULE KUNINGAS. No sano siis tuo sana! RISTIVELI. : Saattaaksein sinut hallitsemaan, : Tahdon, sä seuraat haluas vaan; : Maan sinä saat, kylät, linnat ja rannat, : Jos poikasi jälkees hallita annat! SKULE KUNINGAS (kohottaa kätensä, niinkuin valaan). Poikani on saava – (pysähtyy äkkiä ja huudahtaa kauhistuneena). Kirkonryöstäjä! Kaikki valta hänelle! Haa! nyt älyän sinut; – sinä tahdot hänen sielunsa kadotusta! Poistu minusta, poistu minusta! (ojentaa kätensä taivasta kohti.) Ja armahda minua, sinä, jota minä nyt huudan avukseni suurimmassa hädässäni! (Heittäypi maahan.) RISTIVELI. : Kirous! Kaikki meni Ilmolan teitä; : Niin varmaan kun luulin, mä hänet saan; : Mut valo on muuttanut noppoaan, : Jota minä en nähnyt, – ja pelisi heitä! : No olkoon; toimen on kiiruuton; : ''Perpetuum mobile'' liikkeill’ on; : Olen valtuutettuna suvusta sukuun, : Valta mull’ on valonkieltäjäin lukuun; : Heitä mä Norjassa hallitsen, ohjaan, : Vaikk’ itse he ei näe valtani pohjaan! (likempänä.) : Norjan miehet kun toimihin käy : Vaan haparoin, kun päämaali ei näy, – : Kun sydän heillä ja miel’ala vaipuu, : Niin kuni viitakko tuulessa taipuu, – : Kun heill’ yhdestä vaan sopu on, : Siit’ että suur’ yhä sortukohon, – : Kun kehnous kerskuvi rievuistaan, : Kunnian saa pako, tappio heillä, – : Silloin Nikolaus piispa on teillään, : Baglien-piispa on toimessaan! (Katsoo sumuun puiden väliin.) SKULE KUNINGAS (nousee, hetkisen kuluttua, puoleksi pystyyn ja katsoo ympärilleen). Missä hän on, se musta? (hypähtää ylös.) Opas, opas, missä olet? Poissa! – Yhtäkaikki; nyt tiedän tien itse, sekä Elgesäteriin että kauemmaksi. (Menee ulos oikealle.) ---- Luostarinpiha Elgesäterillä. (Vasemmalla kappeli, johon ovi pihalta; akkunat ovat valaistut. Pitkin pihan vastaista puolta on muutamia alhaisempia rakennuksia, perämöllä luostarinmuuri ja siinä vahva portti, joka on suljettu. Kirkas kuutamo. Kolme Birkebeinien päällikköä seisoo portin edessä; Margareta, Ragnhild rouva ja Dagfinn Bonde astuvat ulos kappelista.) RAGNHILD ROUVA (puoleksi itsekseen). Skule kuninkaan täytyi paeta kirkkoon, sanot sinä! Hän, hän, pakenevana, rauhaa kerjäävänä alttarin juurella, – kerjäävänä kentiesi henkeänsä – ei, ei, sitä hän ei ole tehnyt; mutta Jumala on teitä rankaiseva, kun te päästitte asiat niin pitkälle. MARGARETA. Hyvä, rakas äitini, hillitkää itsenne; ette tiedä mitä sanotte; murhe teissä puhuu. RAGNHILD ROUVA. Kuulkaa Birkebeinit! Se oli Hookon Hookoninpojan, jonka piti makaaman alttarin juurella ja kerjäämän henkeänsä ja rauhaa Skule kuninkaalta! ERÄS BIRKEBEINI. Sopimatonta on uskollisten miesten tuommoisia sanoja kuulla. MARGARETA. Hattu päästä vaimon murheen edessä! RAGNHILD ROUVA. Skule kuningas tuomittu! Olkaa varoillanne, olkaa varoillanne kaikki, kun hän jälleen saa vallan! DAGFINN BONDE. Sitä hän ei enää saa, Ragnhild rouva. MARGARETA. Vaiti, vaiti! RAGNHILD ROUVA. Uskotko sinä, että Hookon Hookoninpoika uskaltaa täyttää tuomion, jos hän saa kuninkaan kiinni? DAGFINN BONDE. Hookon kuningas tietää paraiten, voiko kuninkaan-valaa rikkoa. RAGNHILD ROUVA (Margaretalle). Ja semmoista verimiestä olet sinä uskolla ja rakkaudella seurannut! Oletko sinä isäsi lapsi! Rangaistus iskeköön –! Mene luotani, mene pois luotani! MARGARETA. Siunattu olkoon teidän suunne, vaikka nyt minua kirootte. RAGNHILD ROUVA. Minun täytyy alas Nidaroosiin, kirkkoon löytääkseni Skule kuninkaan. Hän lähetti minut luotansa, kun hän oli onnellinen; eipä hän minua silloin tarvinnutkaan; – nyt hän ei vihastu, jos tulen. Avatkaa minulle portti, päästäkää minut Nidaroosiin! MARGARETA. Äiti, Jumalan armon kautta –! (Kolkutetaan kovasti luostarin portilla). DAGFINN BONDE. Kuka kolkuttaa? SKULE KUNINGAS (ulkona). Eräs kuningas. DAGFINN BONDE. Skule Boordin poika! RAGNHILD ROUVA. Skule kuningas! MARGARETA, Isä! SKULE KUNINGAS. Avatkaa, avatkaa! DAGFINN BONDE. Täällä ei avata henkipatoille. SKULE KUNINGAS. Se on kuningas, joka kolkuttaa sanon minä; kuningas, jolla ei ole kattoa pään päällä; kuningas, joka tarvitsee pyhää alaa, varjellaksensa henkeänsä. MARGARETA. Dagfinn, Dagfinn, se on isäni! DAGFINN BONDE (menee portille ja aukaisee pienen luukun). Tuletteko te monen miehen kanssa luostariin? SKULE KUNINGAS. Kaikkien, jotka pysyivät minulle uskollisina hädässä. DAGFINN BONDE. Ja kuinka monta niitä on? SKULE KUNINGAS. Vähemmän kuin yksi. MARGARETA. Hän on yksin, Dagfinn! RAGNHILD ROUVA. Taivaan viha sinuun iskeköön, jos kiellät häneltä pyhän alan! DAGFINN BONDE. Jumalan nimeen sitte! (Avaa portin; Birkebeinit paljastavat kunnioituksella päänsä; Skule kuningas tulee sisään luostarin pihalle) MARGARETA (hänen kaulassansa). Isä! Siunattu, onnetoin isäni! RAGNHILD ROUVA (asettaa itsensä hurjasti hänen ja Birkebeinien väliin). Te teeskentelette nöyryyttä hänen edessänsä ja tahdotte hänet pettää niinkuin Juutas. Elkää uskaltako häntä lähestyä! Te ette saa häneen koskea, niin kauvan kuin minä olen hengissä. DAGFINN BONDE. Täällä hän on turvassa, sillä hän on pyhällä alalla. MARGARETA. Eikä yhdelläkään miehistänne ollut rohkeutta seurata teitä tänä yönä! SKULE KUNINGAS. Sekä ristiveljiä että sotilaita oli seurassani tiellä; mutta he hiipivät syrjään toinen toisensa perästä, sen vuoksi että tiesivät Birkebeiniä olevan Elgesäterillä. Pool Flida minut viimeiseksi jätti, hän seurasi minua luostarin portille; siinä hän antoi minulle viimeisen kerran kättä ja kiitti siitä ajasta, jolloin Norjassa oli Sudenkettoja. DAGFINN BONDE (Birkebeineille). Menkää sisään, päälliköt, ja seisokaa vahtina kuninkaan lapsen ympärillä; minun täytyy mennä Nidaroosiin ilmoittamaan kuninkaalle, että Skule Boordin poika on Elgesäterillä; hän itse toimikoon niin ankarassa asiassa. MARGARETA. Oi, Dagfinn, Dagfinn, voitko sitä tahtoa! DAGFINN BONDE. Huonosti muutoin palvelisin kuningasta ja maata. (Miehille). Sulkekaa portti jälkeeni, vartioitkaa lasta, ja elkää avatko kellenkään, ennenkuin kuningas tulee. (Hiljaa Skulelle). Hyvästi Skule Boordin poika, – Jumala suokoon teille autuaan lopun. (Menee ulos portista; Birkebeinit sulkevat sen hänen perästään ja menevät sisään kappeliin). RAGNHILD ROUVA. Niin, Hookon tulkoon; minä en luovu sinusta; minä pidän sinut lujasti ja hellästi sylissäni, niinkuin en koskaan ennen. MARGARETA. Oi, kuinka olette kalpea ja vanhentunut; teitä viluttaa. SKULE KUNINGAS. Ei minua viluta, – mutta olen väsynyt, väsynyt. MARGARETA. No, tule sisään, ja levähdä – SKULE KUNINGAS. Niin, niin; lieneepä pian levon aika käsissä. SIGRID (kappelista). Vihdoin sinä tulet, veli! SKULE KUNINGAS. Sigrid! oletko sinä täällä? SIGRID. Lupasinhan, että me silloin kohtaisimme toisemme, kun tarvitset minua suurimmassa hädässä. SKULE KUNINGAS. Missä on lapsesi, Margareta? MARGARETA. Se nukkuu sakaristossa. SKULE KUNINGAS. Siis on suku koossa Elgesäterillä tänä yönä. SIGRID. Niin, koossa pitkien riehuvien aikojen päästä. SKULE KUNINGAS. Hookon Hookoninpoika vaan puuttuu. MARGARETA ja RAGNHILD ROUVA (likistyvät häneen tuskallisella liikutuksella). Isä! – Isäntäni! SKULE KUNINGAS (katsoo heihin liikutettuna). Oletteko te minua rakastaneet niin hellästi, te molemmat? Minä etsin onnea ulkoa vieraista, enkä koskaan huomannut, että minulla oli koto, jossa olisin voinut löytää sen. Minä ajoin rakkautta takaa synnin ja rikoksen tiellä, enkä koskaan tietänyt, että minulla sitä oli Jumalan ja ihmisten lain kautta. – Ja sinä, Ragnhild, vaimoni, sinä, jota vastaan niin paljon olen rikkonut, sinä likistyt minuun armaana ja hellänä, kun hätä on korkeimmilleen noussut, sinä voit peljätä ja vavista sen miehen hengen edestä, joka ei koskaan ole heittänyt auringon sädettä sinun polullesi. RAGNHILD ROUVA. Sinäkö rikkonut! Oi, Skule, elä puhu niin; luuletko sinä, että minä hetkeäkään olen uskaltanut sinua tuomita! Minä olen aina ollut liian alhainen sinulle, ylhäinen isäntäni; ei yksikään sinun tekosi voi syyllinen olla. SKULE KUNINGAS. Oletko niin lujasti uskonut minuun, Ragnhild? RAGNHILD ROUVA. Ensi päivistä, kun sinut näin. SKULE KUNINGAS (elävästi). Kun Hookon tulee, tahdon rukoilla armoa! Armaat, hellät vaimot, – oi, onpa kuitenkin ihanata elää! SIGRID (pelvon osoituksena). Skule, veljeni! Voi sinua, jos eksyisit tiellä tänä yönä! (Melua ulkoa; kohta jälkeen kolkutetaan portilla). MARGARETA. Kuulkaa, kuulkaa! Kuka se on, joka ryntää esiin! RAGNHILD ROUVA. Kuka kolkuttaa? ÄÄNIÄ (ulkopuolelta). Nidaroosin kaupunkilaiset! Avatkaa! Me tiedämme, että Skule Boordin poika on sisällä! SKULE KUNINGAS. Niin, hän on sisällä; – mitä tahdotte hänestä? RIEHUVIA ÄÄNIÄ (ulkopuolelta). Tule ulos, tule ulos! Sinun pitää kuolla, ilkeä mies! MARGARETA. Ja sitäkö te kaupunkilaiset uskallatte vaatia? YKSITYINEN. Hookon kuningas on hänet tuominnut Oslossa. TOINEN. Joka miehen velvollisuus on hänet surmata. MARGARETA. Minä olen kuningatar; minä käsken teitä lähtemään täältä pois! ERÄS ÄÄNI. Se on Skule Boordin pojan tytär eikä kuningatar, joka niin puhuu. TOINEN. Teillä ei ole valtaa hengen ja kuoleman ylitse; kuningas on hänet tuominnut. RAGNHILD ROUVA. Sisään kirkkoon, Skule! Jumalan laupeuden kautta, elä anna verimiesten sinua lähestyä! SKULE KUNINGAS. Niin, sisään kirkkoon; en tahdo kaatua noiden miesten iskujen alle. Vaimoni, tyttäreni; minun on kuin olisin löytänyt rauhaa ja valoa; oi, elköön sitä otettako minulta niin pian! (Tahtoo rientää kappeliin). PIETARI (ulkopuolelta oikealla). Isä –, minun kuninkaani! Nyt on teillä pian voitto! SKULE KUNINGAS (kirkaisten). Hän! Hän! (vaipuu alas kirkon-portaille). RAGNHILD ROUVA. Kuka se on? ERÄS KAUPUNKILAINEN (ulkopuolelta). Katsokaa, katsokaa; kirkon-ryöstäjä kiipee luostarinkaton ylitse! TOISET. Heittäkää häntä kivellä! Heittäkää häntä kivellä! PIETARI (tulee näkyviin eräällä katolla oikealla ja hyppää alas pihalle). Terve, isä! SKULE KUNINGAS (katsoo häneen kauhistuneena). Sinun – sinun olin unohtanut –! Mistä tulet? PIETARI (hurjasti). Missä on kuninkaan-lapsi? MARGARETA. Kuninkaan-lapsi! SKULE KUNINGAS (hypähtää ylös), Mistä tulet, kysyn minä? PIETARI. Tulen Hladehammerista; olen ilmaissut Boord Brattelle ja Sudenketoille, että kuninkaan-lapsi on Elgesäterillä tänä yönä. MARGARETA. Jumala! SKULE KUNINGAS. Niinkö olet tehnyt! Ja nyt? PIETARI. Hän kokoaa joukon, ja sitten he tulevat ylös luostariin. – Missä on kuninkaan-lapsi, vaimo? MARGARETA (joka on asettanut itsensä kirkon ovelle). Se nukkuu sakaristossa! PIETARI. Yhtäkaikki, vaikkapa nukkuisi alttarilla! Minä olen kantanut ulos pyhän Olavin arkun, – enkä minä pelkää ottaa kuninkaan-lastakaan! RAGNHILD ROUVA (huutaa Skulelle). Hänkö se on, jota niin hellästi olet rakastanut. MARGARETA. Isä, isä! Kuinka voit sinä unhoittaa meidät kaikki toiset hänen tähtensä! SKULE KUNINGAS. Hän oli puhdas, kuin Jumalan karitsa, kun katuva nainen hänet minulle antoi, – usko minuun on hänet tehnyt siksi, joka hän nyt on. PIETARI (häntä kuulematta). Lapsen täytyy ulos! Surmatkaa se, surmatkaa se kuningattaren sylissä, – niin lausui Skule kuningas Oslossa. MARGARETA. Syntiä, syntiä PIETARI. Pyhimys voisi sen huoletta tehdä, kun isäni on sen lausunut! Isäni on kuningas; sillä hänellä on suuri kuninkaanajatus! KAUPUNKILAISET. Avatkaa! Tulkaa ulos, sinä ja kirkonryöstäjä, muuten poltamme luostarin tuhaksi! SKULE KUNINGAS (ikäänkuin lujalla päätöksellä). Suuri kuninkaanajatus! Niin, ''se'' se on, joka on myrkyttänyt nuoren, armaan sielusi! Puhtaana ja syyttömänä piti minun antaman sinut takaisin; se on usko minuun, joka sinut ajaa niin hurjasti rikoksesta rikokseen, kuolemansynnistä kuolemansyntiin! Oi, mutta minä voin sinut vielä pelastaa; voin meidät kaikki pelastaa! (huutaa taka-alalle). Odottakaa, odottakaa, – kaupunkilaiset; minä tulen. MARGARETA (tarttuu peljästyksissään hänen käteensä). Isä, mitä aiotte? RAGNHILD ROUVA (likistyy häneen, huutaen). Skule! SIGRID (repii heidät hänestä erilleen ja huutaa hurjalla, loistavalla ilolla): Päästäkää, päästäkää hänet, vaimot; – nyt siivet kasvavat hänen ajatukselleen. SKULE KUNINGAS (lujasti ja vakavasti Pietarille). Sinä näit minussa taivaan valitseman, – ''sen'', jonka piti toimittaa suuren kuninkaan-tehtävän maassa. Katso minuun tarkemmin, sinä hurjistunut! Kuninkaan repaleet, joilla olin itseni koristellut, olivat lainatut ja varastetut, – nyt riisun ne päältäni, toisen toisensa perästä. PIETARI (tuskallisesti). Ylhäinen isäni, jalo isäni, elkää puhuko noin! SKULE KUNINGAS. Kuninkaan-ajatus oli Hookonin eikä minun; ainoastaan hän on saannt Herralta voiman sitä toteuttaa. Sinä olet uskonut valhetta; käänny pois minusta ja pelasta sielusi. PIETARI (murretulla äänellä). Kuninkaan-ajatus on Hookonin! SKULE KUNINGAS. Tahdoin olla mahtavin maassa. Jumala, Jumala; katso, minä nöyrryn etehesi ja seison tässä halvimpia halvimpana. PIETARI. Ota minut pois maasta; sillä täällä olen minä kodoton nyt! (Vaipuu alas kirkonportaille). SKULE KUNINGAS. Minulla oli ystävä, joka vuodatti verensä minun edestäni Oslossa. Hän sanoi: mies voi kuolla toisen elämän tehtävän edestä; mutta jos hän jää elohon, niin eläköön omansa eteen. – Minulla ei ole elämän tehtävää, jonka eteen eläisin, enkä minä myöskään voi elää Hookonin tehtävän eteen, – mutta minä voin kuolla sen edestä. MARGARETA. Ei, ei, sitä ei teidän pidä! SKULE KUNINGAS (tarttuu häntä käteen ja katsoo häneen lempeästi). Rakastatkos isäntääsi, Margareta? MARGARETA. Enemmän kuin kaikkea maailmassa. SKULE KUNINGAS. Sinä voit kärsiä, että hän lausui kuolemantuomion minun ylitseni; mutta voisitko myös kärsiä jos hänen täytyisi se täyttää? MARGARETA. Taivaan Herra, suo minulle voimaa! SKULE KUNINGAS. Voisitkos, Margareta? MARGARETA (hiljaan ja vavisten). En, en, – meidän täytyisi erkaantua, – minä en uskaltaisi häntä nähdä sen jälkeen! SKULE KUNINGAS. Sinä sulkisit ihanimman valon hänen elämästänsä ja omastasi; – ole pelotta, Margareta, – sinun ei tarvitse sitä tehdä. RAGNHILD ROUVA. Lähde maasta, Skule; minä sinua seuraan mihin ja kuinka kauas vaan tahdot. SKULE KUNINGAS (ravistaa päätään). Pilkkaava varjo meidän välillämme? – Tänä yönä olen sinut löytänyt ensi kerran; minun ja sinun välilläsi elköön olko varjoa, hiljainen, uskollinen vaimoni; – sen tähden elkäämme eläkö yhdessä tässä maailmassa. SIGRID. Kuninkaallinen veljeni! Minä näen, ett’et enään tarvitse minua; minä näen, sinä tiedät, mitä tietä sinun tulee vaeltaa. SKULE KUNINGAS. On miehiä, jotka luotiin elämään, ja miehiä, jotka luotiin kuolemaan. Minun tahtoni tarkoitti aina sinne, johon ei Jumalan sormi minua viitannut; sentähden en koskaan nähnyt tietä selvästi, ennenkuin nyt. Hiljaisen koto-elämäni olen menettänyt; sitä en voi voittaa takaisin; synnin minkä olen tehnyt Hookonia kohtaan, minä voin parantaa päästämällä häntä kuninkaan-velvollisuudesta, jonka täytyisi erottaa hänet rakkaimmasta, joka hänellä on. Kaupunkilaiset seisovat ulkopuolella; minä en tahdo odottaa Hookon kuningasta! Sudenketot ovat lähellä; niinkauan kuin minä olen hengissä, he eivät luovu aikeestansa; jos he löytävät minut täältä, en minä voi pelastaa lastasi, Margareta. – Katso, katso, ylös! Katso kuinka vaalenee ja poistuu tuo hehkuva kalpa, joka on ollut paljastettu päälläni! Niin, niin, – Jumala on puhunut, ja minä olen hänet ymmärtänyt, ja hänen vihansa on rauhoittunut. Minun ei ole Elgesäterin kappelissa heittäyminen maahan rukoillakseni armoa eräältä maan kuninkaalta; – minun on astuttava siihen korkeaan kirkkoon, jonka yli tähtiholvi kaareilee, ja kuninkaiden kuninkaalta minun täytyy rukoilla armoa ja pelastusta kaikkien elämäni töiden edestä! SIGRID. Elkää vastustako häntä! Elkää vastustako Jumalan kutsumusta! Päivä koittaa; päivä koittaa Norjassa ja päivä koittaa hänen levottomassa sielussaan! Emmekö me peljästyneet naiset jo kylläksi kauan ole seisoneet piilokammioissa, kauhistuneina kätkeytyen pimeimpään soppeen, kuunnellen hirmutöiden hälinää ulkoa, kuunnellen veriretken parkunaa, joka ulottui maan halki toisesta päästä toiseen päähän? Emmekö me ole maanneet vaaleina ja pelvosta kivettyneinä kirkoissa, uskaltamatta katsoa ulos, samoin kuin Kristuksen opetuslapset makasivat Jerusalemissa suurena pitkänäperjantaina, kun retki kulki Golgatalle! Käytä siipiäsi, ja voi niitä, jotka nyt tahtovat sinua sitoa! RAGNHILD ROUVA. Lähde rauhassa, isäntäni! Lähde sinne, jossa ei pilkkaava varjo seiso välillämme, kun me jälleen toisemme kohtaamme, (rientää sisään kappeliin). MARGARETA. Isä, hyvästi, hyvästi, – tuhat kertaa hyvästi! (seuraa Ragnhild rouvaa). SIGRID (avaa kirkon ovet ja huutaa sisälle). Esiin, esiin kaikki naiset! Kootkaa itsenne rukoukseen; lähettäkää veisaten sanoma ylös Herralle, ja ilmoittakaa hänelle, että Skule Boordin poika nyt palaa katuvana kotiin tottelemattomuutensa retkeltä maan päällä! SKULE KUNINGAS. Sigrid, uskollinen sisareni, tervehdi Hookon kuningasta minulta; sano hänelle, että minä en viimeisessäkään hetkessä tiedä, jos hän on kuninkaaksi-syntynyt, mutta sen minä tiedän järkähtämättömästi: että hän on Jumalan valitsema. SIGRID. Minä toimitan hänelle tervehdyksesi. SKULE KUNINGAS, Ja vielä ''toisenkin'' tervehdyksen saat toimittaa. Kaukana pohjassa Hoologalannissa istuu katuvainen vaimo; sano hänelle, että hänen poikansa meni edellä; hän seurasi minua, kun hänen sielunsa oli vaarassa. SIGRID. Sen teen. SKULE KUNINGAS. Sano hänelle, että hän ei tehnyt syntiä sydämmellänsä; puhtaana ja syyttömänä on hän varmaan hänet jälleen kohtaava. SIGRID. Sen teen. – (Osoittaa taka-alalle). Kuule, tuolla he murtavat lukon! SKULE KUNINGAS (osoittaa kappeliin). Kuule, tuolla veisataan ääneen Jumalalle pelastuksesta ja rauhasta! SIGRID. Kuule, kuule! Nidaroosin kaikki kellot soivat –! SKULE KUNINGAS (hymyillen surullisesti). Soivat kuningasta hautaan. SIGRID. Ei, ne soivat sinun oikeaan kruunaukseesi nyt! Hyvästi, veljeni, anna veren purpuravaippa liehua laveana olkapäilläsi, kaikki rikokset voivat peittyä sen alle. Mene sisään, mene sisään suureen kirkkoon ja ota elämän kruunu! (rientää sisään kappeliin.) (Veisua ja kellon soittoa jatketaan yhä seuraavan aikana). ÄÄNIÄ (portin ulkopuolelta). Nyt on lukko irti! Elä meitä pakoita rikkomaan kirkonrauhaa! SKULE KUNINGAS. Minä tulen. KAUPUNKILAISET. Kirkon-ryöstäjän pitää myös tulla. SKULE KUNINGAS. Kirkonryöstäjän pitää myös tulla, niin! (menee Pietarin luokse). Poikani, oletko valmis? PIETARI. Olen isä, valmis olen. SKULE KUNINGAS (katsoo ylöspäin). Jumala, minä olen köyhä mies, minulla on vaan yksi henki antaa; mutta ota se ja pelasta Hookonin suuri kuninkaan-ajatus. – Kas niin, ojenna minulle kätesi. PIETARI. Tässä on käteni, isä. SKULE KUNINGAS. Eläkä pelkää sitä, joka nyt tulee. PIETARI. En, isä, en minä pelkää, kun menen teidän kanssanne. SKULE KUNINGAS. Turvallisempaa tietä emme vielä ole yhdessä vaeltaneet. (Aukaisee portin; kaupunkilaiset seisovat joukossa aseet nostettuna). Tässä me olemme; me tulemme vapaehtoisesti; – mutta elkää lyökö häntä kasvoihin. (Menevät ulkopuolelle, käsikädessä; portti sulkeutuu). ERÄS ÄÄNI. Elkää tähdätkö, elkää säästäkö; – iskekää, mihin sattuu! SKULE KUNINKAAN ÄÄNI. Kunniatonta on niin menetellä päälliköiden kanssa! (Lyhyt aseiden kalske; sitten kuuluu raskas kaatuminen; kaikki on silmänräpäyksen ääneti). ERÄS ÄÄNI. Molemmat ovat kuolleet! (kuninkaan-torvi kaikuu). Tuolla Hookon kuningas tulee koko sotajoukollaan! TOINEN ÄÄNI. Eläköön Hookon Hookoninpoika; nyt ei teillä enää ole vihollisia! GREGORIUS JUHONPOIKA (seisahtuu vähän kuolleiden viereen). Siis tulin kuitenkin liian myöhään! (menee sisään luostarin pihalle). DAGFINN BONDE. Onnetonta Norjalle, jos olisitte ennen tullut! (huutaa ulos). Tänne sisään, Hookon kuningas! HOOKON (seisahtaen). Ruumis on tielläni! DAGFINN BONDE. Jos Hookon Hookoninpoika tahtoo eteenpäin, niin täytyy hänen astua Skule Boordin pojan ruumiin ylitse! HOOKON. Jumalan nimeen sitte! (astuu ruumiin ylitse ja tulee sisään). DAGFINN BONDE. Vihdoin voitte vapain käsin ryhtyä kuninkaan-tehtävään. Tuolla sisällä on teillä ne, joita rakastatte; Nidaroosissa soitetaan rauha maahan; ja tuolla ulkona makaa hän, joka oli teille pahin kaikista. HOOKON. Joka mies tuomitsi häntä väärin; hänessä oli arvoitus. DAGFINN BONDE. Arvoitus? HOOKON (tarttuu häntä käsivarteen ja sanoo hiljaa). Skule Boordin poika oli Jumalan lapsipuoli maan päällä; se oli hänen arvoituksensa. (Naisten veisu kaikuu kovemmin kappelista; kaikki kellot soivat Nidaroosissa). Esirippu laskee. [[Luokka:Kuninkaan-alut]] 3051 5286 2006-08-31T20:14:15Z Nysalor 5 Luokka kuntoon [[Luokka:Eliel Aspelin]] [[Luokka:Henrik Ibsen]] [[Luokka:Näytelmät]] 3052 6131 2006-09-24T17:23:23Z Nysalor 5 Yksi artikkeli lisää '''Eliel Aspelin''' (1847–1917) == Asiatekstit == * ''[[Émile Zola (Aspelin)|Émile Zola]]'' == Suomennokset == * Ibsen, Henrik: ''[[Kuninkaan-alut]]'' [[Luokka:Eliel Aspelin]] 3053 5287 2006-08-31T20:14:24Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Aspelin, Eliel]] 3054 5288 2006-08-31T20:14:41Z Nysalor 5 Listaus '''Valfrid Vasenius''' (1848–1928) == Asiatekstit == * ''[[Kuninkaan-alut: Johdatus]]'' [[Luokka:Valfrid Vasenius]] 3055 5289 2006-08-31T20:14:49Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Vasenius, Valfrid]] 3056 5327 2006-09-01T18:45:34Z Nysalor 5 Luvun numero kuntoon {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Papin tytär |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} == Luvut == * [[Papin tytär: I luku| I luku]] * [[Papin tytär: II luku |II luku]] * [[Papin tytär: III luku|III luku]] * [[Papin tytär: IV luku|IV luku]] * [[Papin tytär: V luku|V luku]] * [[Papin tytär: VI luku|VI luku]] * [[Papin tytär: VII luku|VII luku]] * [[Papin tytär: VIII luku|VIII luku]] * [[Papin tytär: IX luku|IX luku]] * [[Papin tytär: X luku|X luku]] * [[Papin tytär: XI luku|XI luku]] * [[Papin tytär: XII luku|XII luku]] * [[Papin tytär: XIII luku|XIII luku]] * [[Papin tytär: XIV luku|XIV luku]] * [[Papin tytär: XV luku|XV luku]] * [[Papin tytär: XVI luku|XVI luku]] * [[Papin tytär: XVII luku|XVII luku]] * [[Papin tytär: XVIII luku|XVIII luku]] * [[Papin tytär: XIX luku|XIX luku]] * [[Papin tytär: XX luku|XX luku]] * [[Papin tytär: XXI luku|XXI luku]] '''Lähde:''' Aho, Juhani 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13662 Papin tytär]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Aho, Juhani 1885: ''Papin tytär''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Papin tytär| ]] 3057 5313 2006-09-01T18:43:45Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär]] |seuraava=[[Papin tytär: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Elli oli hänen nimensä. Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten katsella alaspäin keittiön rappusille, jossa kerjäläislapsia leikitteli, ja eteenpäin pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasi käppyrässä. Kupeille ei nähnyt, kun oli toisella puolen porstuan seinä ja toisella kellarin pääty. Ylemmä ei uskaltanut, vaikka olisi vähän matkan päässä ollut toinen pii, yhtä paksu kuin neljäs, ja sieltä olisi jo kellarin katon yli nähnyt. Eikä saanut tässäkään kauan iloita. Lapsentyttö huomasi ja sieppasi alas ja retuutti pois, eikä kimakka itku auttanut. Mutta kun ikä jatkui, ja pääsi tytöstä erilleen, niin piitä korkeammalle joka päivä. Tuo toinen paksumpi pii oli kahdeksas, ja se oli kellarin harjan tasalla. Siitä varovasti kellarin katolle, syrjäsittäin, sydänalassa vähäinen vavistus, että jos äiti näkee ja huutaa pois. Mutta ei äiti nähnyt eivätkä lapset rappusilla. Ja kun kerran kellarin katolle pääsi, niin sieltä ei kukaan nähnyt, ja siellä saattoi olla kuinka kauan tahansa, luisulla katolla lämpimässä paisteessa. Ja jopa näkyi maailmaa sinne! Vo-ooi! Ja vaikka minnepäin! Rakennuksen päitse järvelle päin venheranta kokonaan ja venheet teloiltaan ja nuottakota. Niityn rannassa mies vielä, joka käesteli Lahnalahdessa, venheen kokassa pikkuinen tyttö. Tuolla edempänä sitten, toisella puolen järven, Iinmäen korkeat kukkulat, jonne päivä paistoi ja josta näkyi taloja ja kellertäviä peltoja. Pihamaan ja puutarhan yli oli maantielle päin peltoja aina kirkolle saakka. Maantietä ei näkynyt korkean ruispellon takaa, mutta maantien kohdan arvasi aidan seipäistä ja nousevasta pölystä ja ajavain päistä. Olisi tehnyt mieli välistä ihan siitä ilosta hyppiä, että täällä oli eikä kukaan tiennyt ja saattaisi olla vaikka kuinka kauan, jos vain saisi. Mutta ei uskaltanut hyppiä ... näkisivät ja ehkä huutaisivat pois. Parasta oli olla hiljaa, painautua pitkäkseen luisulle katolle eikä hiiskua mitään ... »niinkuin sirkka seinän raossa»... Tie keittiöstä tupaan kulki kellarin päitse. Ihmisiä siinä alinomaa liikkui, mutta ei kukaan huomannut katolla olijaa. Kävi niitä kellarissakin, ovessa kolistelivat ja astioita kellarin sisässä liikuttelivat, mutta ei niistä kukaan mahtanut aavistaakaan, kuka oli katolla ... vaikka se siellä mahallaan loikoi ja katseli päädyn kohdalta alas aivan heidän päälakeensa ja tukan jakaukseen. Äitikin kulki monet kerrat kellariin, vaan ei hänkään huomannut ... kantoi milloin niitäkin ja välistä meni tyhjin käsin. Sydäntä kutitti ... tuskin sai naurunsa pidätetyksi, kun äitiä katseli... Jos olisi hiljaa uukahtaa tai sammalta tai lastua heittää äidin päälle... Ei, ei, parasta on olla hiljaa, hiiskumatta ... eivät ehkä milloinkaan löydä, saa olla täällä koko viikon ... aivan likellä ... eivätkä tiedä, missä on... – Elli! huudettiin yht’äkkiä alhaalta. Missä Elli on? Oletteko nähneet, lapset, Elliä? Se oli äiti, joka huusi. Elli painautui lujemmin kattoon ja koetti pidättää nauruaan, joka pyrki tulemaan. – Ei tiedä äiti, missä Elli on ... mutta ei Ellikään sano ... antaa niiden ensin etsiä ... missähän luulevat olevan...? – Lapset, kuuletteko, oletteko nähneet Elliä? – Ei olla nähty! – Menkää etsimään jostain ... puutarhasta tai... Lapset juoksivat etsimään. – Antaa niiden etsiä ... ei Elli huuda. Äiti odotti kellarin edessä, ja lapset tulivat sanomaan, ettei Elliä ole puutarhassa. Äiti käski vielä etsiä huoneiden takaa ja pellon pientarilta tai mistä tahansa. Mutta eivät lapset mistään löytäneet... Siitä tuli äidin mieli levottomaksi ja hän rupesi toden teolla huutamaan. – Elli hoi! huusi hän, ja lapset huusivat mukana. Silloin pääsi Elliltä naurun tirskahdus, ja hän äänteli alas: – Uu – uu! – mutta ei äiti eivätkä muutkaan huomanneet, vaikka hän vähän kurkisti kellarin päädyn ylitse. – Missä sen ääni kuului? ... kuulitteko, lapset? – Uu piilossa ... uu kellarin katolla ... uu! Nyt hänet jo huomattiin, ja häneltä pääsi itseltään hillitön nauru. Ja hän kuvitteli, että muut nauraisivat yhtä paljon... Mutta äiti vihastui niin, ettei ollut saada ääneen ensiksi... – Tyttö! – sinä! ... heti paikalla alas! ... nouse heti istumaan! ... et saa liikahtaakaan! Ja kun Elli sanoi, että kyllä hän itse osaa tulla tikapuille ja sitten alas, niin äiti uhkasi antaa vitsaa, jos ei hän kohta jää yhteen paikkaan ... siihen, missä on, ja pitele käsillään kiinni, niin kauan kuin joku joutuu ottamaan. Ja Ellin täytyi odottaa siksi, kunnes renki tuli ja otti hänet räystäältä syliinsä ja laski maahan. Vitsaa oli vähällä tulla, mutta torumisiin se kuitenkin jäi tällä kertaa... Mitä hän siellä ... kellarin katolla ... ja ilman lupaa? Hän vain tahtoi nähdä, kun niin paljon maailmaa näkyi ... ja kun oli niin helppo päästä... Vai paljon maailmaa! ... jos olisi pudonnut ja taittanut jalkansa, se olisi ollut maailmaa!... Muistakoon sen, että jos vasta sinne kiipee, niin...! – Enkö minä, äiti, enää milloinkaan saa kellarin katolle? ... en minä putoa... – Et milloinkaan saa, muista se, – koetti äiti sanoa vihaisesti ja lähti menemään keittiöön. – Saanpa minä kuitenkin vielä tikapuille, sanoi Elli itsekseen, mutta kerjäläislapset kuulivat sen. – Rouva! huusivat he, se aikoo kiivetä vielä tikapuille... Mutta nyt äiti vasta oikein vihastui. – Vai vielä tikapuille ... ei alimmalle piillekään ... ei yhdellä jalalla ... muista se! Nyt pääsi Elliltä itku, ja hän meni huoneen taa itkemään. Sieltä meni puutarhaan ja teki sitä samaa vielä sielläkin... Ei saa enää milloinkaan nousta kellarin katolle ... ei katsoa rantaan eikä peltoja pitkin maantien kohtaan, missä ihmisiä ajaa ... eikä olla yksin niin, ettei kukaan näe. Minkätähden on kaikki niin surkeata tässä maailmassa? – niin oli hän kerran kuullut äitinsä huokaavan, ja hänestä sopi hänenkin nyt huokaista niin. Ja huokaistuaan oli hän mielestään, niinkuin olisi ollut melkein aikaihminen. Siitä tuli kuin jonkunlainen uhka rintaan. Ja kyyneletkin kuivuivat siinä puutarhan koivua vasten seistessä ja tuohen helpeitä irti repiessä. Aikansa revittyään ja repimiänsä suussaan purtuaan heittäytyi Elli selälleen nurmikolle ja pani kädet pään alle ristiin. Ja siinä hän loikoi kauan aikaa suu yhteen nipistettynä ja ajatteli, että nyt kai eivät korkealta löytäisi, jos tulisivat etsimään ... ei kai tarvinnut pelätä, että tästä putoisi ... ei kai, pyh!... Puut humisivat pään päällä, koivun oksat notkistuivat tuulen mukana, mutta haavassa liikkuivat vain lehdet ja lepattivat alinomaa. Se alkoi näyttää Ellistä niin somalta, että hän unohti ikävänsä ja uhkansa ja jäi katselemaan, kuinka koivun oksat notkistuivat ja haavan lehdet lepattivat ja kuinka kaikki puut hiljaa huojuivat ja humisivat... Mikähän se oli noissa puissa, joka niin humisi, ja minkätähden lehdet lepattivat?... Ei tullut vastausta siihen, eikä sitä tarvittukaan... Mieli livahti muuanne... Onkohan paljon lehtiä puissa ... yksi, kaksi, kolme, viisi ... kymmenen ... sata ... kymmenen sataa ... tuhatta... Ei hän enää viitsinyt, paljon näkyi olevan...! Voi, jos hän olisi edes lintu ... tai olisi hänellä edes yksi siipi, niin lentäisi ylös tästä puiden tasalle ... ja jos olisi käki, niin kukkuisi, ja kukkuisi koko päivän ja yön!... Se koivu oli niin korkea, paljon korkeampi kuin talo ... saisi kukkua senkin latvassa, jos olisi siipi, jolla lentäisi... – Kun olisi aivan yksin, ettei ketään muita koko talossa, niin nousisi jotenkuten niin korkealle kuin puiden oksat ja kiipeäisi, kiipeäisi ... oksalta oksalle ... latvaan ... ja pistäisi sieltä päänsä ulos oksien välitse tuolta ... tältä puolen puun ja katselisi ... olisi hiljaa hiiskumatta ... eikäpä kukaan tietäisikään, kun tulisivat kotiin. Mutta ei hän huutaisikaan enää ... ei, vaikka kuinka etsisivät. Ja olisi yötäkin puussa... Ja kun oli päässyt se ajatus mieleen, niin ei se tahtonut siitä erota. Puuhun, korkeaan koivuun, joka ulottui yli katonharjan ... ihan oksien suojaan ... siellä olisi hauskempi olo kuin kellarin katolla ja millään katolla. Voi, jos sinne pääsisi! Ja Elli hyppäsi ylös maasta ja juoksi koivun luo... Paksu se oli ja oksat liian ylhäällä, eivätkä kädet edes ympärikään ulottuneet... Ei pääse ... ei pääse! Elli kierteli koivua ja katseli joka haaralta, mutta ei missään oksaa niin alhaalla, että olisi sille päässyt. Kun olisi kerran alimmalle oksalle päässyt, niin kyllähän sitten... Mutta sekin oli liian korkealla, eikä ollut kuka nostaisi. – Ja niin täytyi olla sillä kertaa pääsemättä ja lähteä pois koko koivun luota... Mutta yhä sinne halu kuitenkin toi puutarhaan. Joka päivä ja monesti päivässä kesken muiden leikkien yht’äkkiä johtui koivu mieleen, ja suoraa päätä piti juosta puutarhaan sen luo. Jos jotenkuten kuitenkin pääsisi! Mutta eihän sitä! Jos vain alimmalle oksallekaan ... mutta kovin oli korkealla alinkin oksa... Pääsemättä olisi mahtanut ainiaksi jäädä, jos ei olisi muutamana lauantaipäivänä seisonut kirkkomiehen poika puutarhan aidan takana ja katsellut sieltä aidan yli, kun Elli koetti kiikkulaudan pukin avulla ulottua alimmalle oksalle. Mutta ylhäällä oli sittenkin oksa, ei päässyt koettelemaankaan... – Mitä sinä siinä teet? kysyi poika. – En mitään. – Etkö pääse puuhun? – Pääsisitkös sinne? – Tuohonko puuhun? – Ja samassa oli poika kiivennyt aidan yli ja tullut koivun luo. – Kenenkä sinä olet poika? – Koetapas päästä puuhun, jos pääset! – Mitä minä siellä? ... eihän tuo ole edes pihlajakaan ... jos olisi edes marjojakaan... – Muuten vaan ... koetapas päästä ... etpä pääsekään! – Pääsen minä vaikka mihin puuhun, jos tahdon. – Tämänkö pukin päältä hyppäät? – Enkä hyppää ... mutta jos haet korennon tai muun seipään, niin minä näytän. Elli haki korennon keittiön seinämältä. – Tuoss’ on korento! – No? – Näin vain! – Ja poika asetti korennon puuta vasten alimman oksan varaan ja kiipesi sitä myöten ylös. – Kyllä minäkin nyt! huusi Elli alhaalta ja hyppeli malttamattomuudesta. – Tule alas, että minäkin pääsen! Ja kun poika oli tullut alas ja Elli punasta hehkuvin poskin seisoi alimmalla oksalla, huusi hän sieltä maassa seisovalle pojalle: – Mene nyt pois, poika! Mene heti paikalla, etteivät näe, että minä olen täällä! Mutta poika ei mennyt ... jäi avosuin ylös puuhun katsomaan, kun tyttö oksalta oksalle kiipesi aina ylemmäs latvaan eikä pysähtynyt, ennenkuin alkoi runko huojua. Mutta siellä se erosikin lähellä latvaa kaksihaaraiseksi, ja siihen istuutui Elli lehvien peittoon. Melkein hän hihkaisi sydämessään. Nyt, viimeinkin! ... ja niin hyvässä piilossa! ... ja kuitenkin hän itse näki lehvien välitse joka haaralle ... mutta tänne ei kukaan, ellei ihan alle tulisi... Tuolla alhaalla pellot ... ja maantiekin näkyi selvästi... Paljoa korkeammalla kuin talon katto ... voi, voi!... Huojui ja humisi ja lehvät sihisivät korvaan niin somasti!... Se oli niin hurmaavan hauskaa, ettei osannut oikein sitä vielä ajatellakaan. Ja vähän väliä viilsivät suloiset väreet pitkin selkäpiitä ja poskissa särisi... Mutta sill’aikaa seisoi poika alhaalla ja katseli yhä ylös. – Etkö sinä, tyttö, jo tule pois ... mitä sinä siellä teet? – mutta ei tyttö kuullut. – Minä otan korennon pois, niin et pääsekään! – Mutta ei Elli sitäkään kuullut. – Jo osasi hän istua niin, ettei olisi tarvinnut kiinnikään pitää. Mutta piti hän kuitenkin kiinni ja antautui taapäin, niin pitkälle kuin kädet ulottuivat ja niin, että sinisen taivaan näki lehtien välitse päänsä päältä ... ja eteenpäin, molemmilla kainaloillaan kahden puolen puusta pidellen. Silloin sattui äiti kulkemaan pihamaan poikki ja näki vieraan pojan puutarhassa. – Mitä sinä, poika, siellä puutarhassa teet? Mitä sinä katsot? – Kun on tyttö tuolla koivussa – – Mikä tyttö...? – Eikö lie tämän talon tyttö ... se sinne nousi... Äiti aavisti, että se oli Elli. Ja Ellihän se olikin. Eikä hän kuullut äidin ensi huutoa eikä toistakaan. Ei ennen kuin äiti tuli ihan alle ja huusi ylös ja käski hetikohta tulemaan alas. Alas tullessaan repi Elli hameensa ja siitä oli äiti vielä vihaisempi. Ei hän kuitenkaan ollut niin vihainen kuin Elli ensin oli luullut. Mutta hän käski kuitenkin mennä heti kohta vitsaa noutamaan, sillä nyt täytyy hänen kurittaa ... johan hän viime kerralla siitä varoitti ... miksi ei Elli totellut? Ja mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy? Ei Elli ensin virkkanut mitään, mutta kun äiti vaati toisen kerran ja kysyi itse aluksi, oliko se sitä samaa, jota varten hän kellarin katolle ... että muka maailmaa näkisi ... vai mitä se oli? – niin sanoi hän sen sitä olevan. Ja kun Elli oli sen sanonut, innostui hän sanomaan lisää. Siellä oli niin äärettömän hauskaa ... ei hän putoaisi eikä repisi hamettaan ... jos saisi edes välistä ... saahan hän kiivetä ... välistä vain ... ei kuin alimmalle oksalle... Äiti kielsi, mutta ei vitsaakaan antanut. Olisihan pitänyt, mutta ei hän ainakaan tällä kertaa voinut. Jo ajoissa olisi äidin mielestä pitänyt semmoista estää... Kuinka kummasti silmät hänen päässään paloivat, kun hän pyysi. Ensin tikapuille ja katolle ja nyt puuhun. Äiti muisti jotain omilta lapsuutensa ajoilta, ja häntä rupesi todenteolla huolettamaan tuo tyttö. Eikä hän tiennyt, kieltäisikö yhä vai –. Hän kielsi, mutta kun hän sen teki, ei tyttö moneen päivään puhunut sanaakaan eikä syönytkään juuri mitään. Öillä hän sen sijaan haasteli unissaan, ja äiti kuuli, että hän oli olevinaan puussa tai katolla ja löi käsiään yhteen ja nauroi... Tai sitten yht’äkkiä purskahti itkuun ja kuului pyytävän, että pääsisi ... pääsisi! Ja niin kauan itki hän, että äidin täytyi nousta ylös ja herättää... – Mitä sinä itket, lapsi? – Anna minun olla täällä ... anna minun olla ... en minä putoa ... voi, minkä tähden sinä...? Tyttö puhui vieläkin unen horroksissa, mutta herkesi, kun heräsi. Ja useamman kerran yössä sai äiti tehdä samaa. Mutta aamulla ei hänellä ollut sydäntä kieltää ja pyytämättä hän lupasi tytön mennä puuhun. Ja tyttö kiiruhti ulos, kiipesi ylös koivuun ja kukkui siellä ja kuvitteli olevansa lintu, joka kohta muuttaa muille maille ... kesämaahan kauas, jonne pilvet pohjatuulella kulkevat ja jossa on vieläkin korkeampia puita kuin täällä ja jossa kaikki ihmiset asuvat puissa. Mutta tuollaisina öinä valvoi äiti kauan eikä osannut päästä selville siitä, mitä tytölle oikeastaan olisi tehtävä. Kyllähän hän ymmärsi tuon halun ja eihän se semmoisenaan mitään... Ei hän oikeastaan sitä kiipeämistä eikä sitä, että jos putoaa ... mutta joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy ... ja Jumala varjelkoon! – Niin äiti ajatteli, mutta ei hän koskaan tahtonut ajatella loppuun sitä ajatusta, ja hän lohdutti itseään sillä, että ehkä hän on kuitenkin väärässä ja ehkä se on turha pelko. Jos vain ei olisi niin hyvin tiennyt itse. Mutta sitten ajatteli äiti, että ehkä olisi parasta puhua isälle. Vaikka suuresti hän epäili, olisiko siitäkään apua. Ei isä semmoisia tavallisesti ymmärtänyt. – Ja isä käsittikin sen aivan väärältä kannalta. – Niin, olen minäkin sitä jo huomannut ja kummastellut, miksi sinä et kiellä ... niin, ei se sovi, ja tietysti repii hameensa ja muut vaatteensa ... sinun täytyy kerrassaan kieltää hänet siitä... – Parempi ehkä, jos sinä... – Missä hän on? minä sanon heti paikalla... Äiti huusi Ellin sisään. Se oli hänestä melkein kuin väärin tehty, mutta ehkä sentään oli parasta, että isä sanoi kerrassaan... Isä ensin torui hameen repimisestä, ja äiti miltei oli tyytyväinen, kun näki, ettei Elli ollut juuri millänsäkään. Mutta sitten rupesi isä tapansa mukaan tekemään pilkkaa hänen kiipeilemisestään ja siitä, kun oli kuullut hänen käkenä kukkuvan... – Iso tyttö jo, ja viitsii olla niin lapsellinen ... kaikkihan sinua vieraatkin katsovat sinne koivuun ja nauravat sinulle... Äiti näki, että Elli punastui silmäteräänsä myöten, ja ymmärsi, että isä oli koskenut arkaan paikkaan. Ei hän puhunut mitään eikä puhunut koko sinä päivänä. Ja yönsä hän makasi hiljaa, vaikka äiti oli pelännyt, että hän taas alkaisi uneksia. Mutta aamusella hän oli alakuloinen ja karttoi katsomasta ketään silmiin. Ja niin hän oli pitkän aikaa, ettei äiti saanut niihin nähdä. Ja kun sitten kerran sai, näytti hänestä, että tytön katse oli melkein kuin aikaihmisen. Eikä hän enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle. [[Luokka:Papin tytär]] 3058 5314 2006-09-01T18:43:48Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: I luku|I luku]] |seuraava=[[Papin tytär: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Äidin olisi usein tehnyt mieli tietää, mitä tytön mielessä liikkui tähän aikaan. Hän näytti ikäänkuin kasvavan ja vanhentuvan päivä päivältä ja tulevan yhä totisemmaksi. Isää hän kartteli ja äitiä melkein yhtä paljon. Ei se ollut kumma, jos isää, joka kerran alkuun päästyään yhä ahdisteli ja pilkkasi samasta asiasta, mutta olihan äiti koettanut olla ystävällisempi ja hellempi kuin ennen. Ruokapöytään muiden kanssa syömään häntä ei varsinkaan tahtonut saada tulemaan. Ja usein hän oli suorastaan itsepäinen siinä asiassa. Täytyi äidin olla ankarakin välistä, ennenkuin sai tottelemaan. Ja joskus hän katosi päivällisen ajaksi kokonaan niin, etteivät auttaneet huudot eivätkä etsimiset. Vasta monissa miehin etsittyä löytyi tyttö jostain kummallisesta paikasta metsästä tai pellon pientarelta, jonne oli nukkunut. Silloin täytyi äidin torua, mutta siitä heidän välinsä yhä jäykistyi. Isä ei sitä huomannut, että iloinen tyttö oli muuttunut sulkeutuneeksi. Välistä vain huomasi hän sen, että tyttö ei tullut pöytään, ja kun oli pahalla tuulella, torui, mutta hyvällä tuulella ollessaan laski leikkiä, jonka Elli otti pilkaksi. Varsinkin silloin kiusasi isä, kun sattui olemaan joku vieras. – Oletko sinä, Elli, nyt jo monta hametta repinyt tänä päivänä? alkoi isä taas muutaman kerran. – En ole repinyt yhtään. – Etkä ole puussakaan käynyt kukkumassa? – En. – Tämä meidän Elli se on linnun sukua ... jos sillä vain olisi siivet ... mutta ehkä ne vielä kasvavat. Vieraat nauroivat isän mukana, mutta äiti näki, että tytön kasvojen piirteet ikäänkuin jähmettyivät. – Lintuhan se on ... käki ... kukkuu puiden latvoissa, niin että pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki. – Kukkuisit nyt, niin että vieraatkin kuulisivat. – Annapas leipäkori tänne, Elli! Mutta Elli ei liikahtanut. – Elli, anna isälle leipäkori, sanoi äiti. Mutta Elli tuijotti jäykästi eteensä tyhjälle lautaselle. – Elli...? – mitä tämä merkitsee? – Mene ulos, Elli! käski äiti ja työnsi leipäkorin isälle. Elli nousi, mutta kaasi noustessaan tuolinsa, niin että se pahasti rämähti selälleen, eikä äiti ollut varma siitä, tapahtuiko se vahingossa vai kaasiko hän sen tahallaan. Mutta isä oli niin vihainen, että tuskin osasi hillitä itseänsä lyömästä nyrkkiä pöytään. Ja pitkän aikaa hän katseli vihaisin silmin äitiin toiselle puolen pöytää, ikäänkuin koko tapaus olisi ollut tämän syy. Vieraat olivat hämillään eivätkä tienneet, kuinka olisivat. Vieraiden mentyä meni äiti isän kamariin, jossa tämä kulki edestakaisin lattialla ja poltti vihaisesti piippuaan. – Ei hän kärsi sitä, että sinä aina häntä pilkkaat ... sinun pitäisi lakata siitä... – Hänen täytyy! ... vai semmoinen letukka? ... vai onko tuommoinen käytös sopiva sinun mielestäsi ... ja vieraiden läsnäollessa? – Enhän minä sitä sanokaan... – Niin no! Ja äidin täytyy pitää huolta siitä, ettei hänen lapsensa osoita röyhkeyttä isälleen! Semmoinen letukka... Ja on kumma, ettei äiti osaa lapsiaan sen paremmin... Minun täytyy ottaa hänet huostaani ... hänen kasvatuksensa on laiminlyöty – – Mutta ei häntä saa sillä tavalla... – Milläs tavalla? Ja odottamatta toisen puolustusta meni isä tavallisesti tällaisissa keskusteluissa jonnekin ulos. Ja äiti meni toimeenpanemaan isän käskyjä, vaikka hän joka kerta tunsi, että olisi pitänyt jotenkin toisin. Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt epäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin. Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi. – Hän itse ei ollut milloinkaan saanut luonnolleen valtaa antaa, ei missään suhteessa. Tuskin oli saanut juostakaan, vielä vähemmin puihin kiipeillä ja olla lentelevinään. Se oli sopimatonta ja se oli syntiä hänen lasna ollessaan. Vaikka ei hän milloinkaan ollut saanut siitä vakuutetuksi itseään. Vaan hänen oli ''täytynyt'' silloin ja täytynyt jälkeenpäin. Ei milloinkaan, mitä itse oli halunnut, aina sitä, mitä muut tahtoivat. Ja olihan hän tottunut siihen ja elänyt tähän asti. Olisikohan hänen elämänsä ollut sittenkään parempi, jos olisi saanut omaa mieltään noudattaa, niinkuin muutamat muut tässä maailmassa?... Mutta ''tämä'' oli ainakin väärä ajatus ja synnillinen. Ei saisi moittia sitä, mikä on sallittu, eikä kadehtia muita. Kullekin on oma kohtalonsa annettu, ja kunkin täytyy ristinsä kärsivällisesti kantaa. Sitähän hänen olisi pitänyt oppia koko elämänsä kaiken, mutta sitäpä hän ei juuri ollut oppinut. Ei ollut milloinkaan ''kaikki'' hänessä tukahdutettu, vaikka hän oli välistä niin luullut. Ehkei oltu häntä kyllin ankarasti jo lapsuudesta... Ehkä olikin siinä syy eikä missään muussa... Näin äiti ajatteli, kun jäi isän ulos mentyä istumaan paikoilleen, mutta kun hän nousi lähteäkseen Ellin luo, tunsi hän, ettei hän kuitenkaan osaisi tehdä läheskään niin kuin ''oikeastaan'' olisi pitänyt. Ja oikeastaan hänen olisi pitänyt tehdä niinkuin isä, repiä säälimättä haaveilemisen ja rajun luonteen ituja, ja jos tyttö sitä luontoaan näyttäisi, olla ankara ja kurittaa. Mutta hyvähän oli isän, joka ei tiennyt, kuinka semmoinen koskee. Mutta hän sen tietää ja hän sen tuntee nyt vielä monien vuosien päästä... Ei, ei hän osaa ... ei ainakaan nyt vielä ... vaikka oikeastaan olisi pitänyt jo aivan ensi kerralla olla ankara... – Sinä teit siinä hyvin pahasti, Elli ... kuinka sinä voit sillä tavalla? – Mene nyt pyytämään isältä anteeksi. Elli seisoi selin huoneeseen ja katseli ulos ikkunasta eikä kääntynyt, kun äiti puhui. – Ei sinun sovi, Elli, tuolla tavalla olla ja kantaa vihaa mielessäsi ... sinun olisi pitänyt antaa leipäkori isälle, kun isä pyysi ... Ja on suuri synti olla tottelematon vanhemmilleen... Etkö muista mitä neljännessä käskyssä sanotaan?... Äidistä tuntui aivan kuin olisi hän kuullut oman äitinsä puhuvan silloin, kun hän itse oli Ellin sijassa. Se vain oli eroa, että hänen äitinsä ääni oli ollut ihan toisenlainen. Mutta hän kuuli kyllä oman äänensä heikkouden ja ymmärsi sen, ettei ollut kumma, jos ei se vaikuttanut. Eikä hän itsekään ollut varma siitä, tarkoittiko hän todella sitä, että Ellin olisi pitänyt mennä anteeksi pyytämään. – Ja minkä tähden sinä oikeastaan et antanut isälle leipäkoria ja kaasit tuolin kumoon?... – Minkä tähden – isä aina – pilkkaa minua? sanoi Elli jyrkkätaitteisella äänellä. – Eihän isä pilkkaa ... ja jos pilkkaisikin, niin et sinä kuitenkaan saa ... ja ehkä se vain olikin leikkiä ... ei lapsi saa olla tottelematon ... Jumala rankaisee, ja se on suuri synti... Äiti huomasi, että rupesi tulemaan sitä, mitä jo oli ennen sanonut. Ja mitä siinä hyvin puhuminen auttoi ... olihan tytöllä ollut syytä tavallaan, ja äiti muisti taas itsestään, kuinka vähän puheet olivat silloin vaikuttaneet. Muu oli häneen pantu vaikuttamaan, vitsa, mutta ei äiti sitä osannut käyttää. Eikä hän tahtonutkaan, ei, vaikkei olisi mitenkään muuten... Ei, ennen kaikkea muuta kuin sitä, että tyttö ehkä vielä, kun äiti muistuu mieleen, tuntisi vitsan kivut... – Sinä saat nyt, Elli, vielä tämän kerran anteeksi, mutta toisen kerran, jos semmoista sattuu... Äidin täytyi häpeäkseen tunnustaa, että hän sen sanoi enemmän itse päästäkseen kunnialla pulasta kuin tyttöä peloittaakseen. Isä oli tästä lähin vähän aikaa kasvattavinaan, vaati esimerkiksi joka päivä leipäkorin, mutta unohti sitten koko tytön. Mutta tyttö muuttui totisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Ei ollut juuri koskaan iloinen, ei hänen nähty leikkivän eikä ollut hänellä halua mihinkään ryhtyä. Jos joskus oli luonto kevenemäisillään ja ilo tulemaisillaan, niin hän kohta melkein kuin säikähti sitä ja herkesi. Pihasalla ei hän tahtonut millään viihtyä, ja joka kerta, kun hän jonnekin loittoni, näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut päästä kenenkään näkemättä. Äiti sen huomasi ja alkoi pitää häntä silmällä. Tyttö meni ensin takapihalle, poikkesi sieltä huoneiden taitse pellon pientarelle ja hiipi melkein kumarassa aitovartta myöten rantaan. Siellä pujahti hän nuottakodan taa ... ja kerran lähti äiti häntä sinne salaa seuraamaan. Nuottakodan suojasta näki hän, että tyttö oli työntänyt pyöriviltä teloilta venheen puoleksi veteen ja istuutunut perään. Mela oli hänellä kädessä, ja hän oli aivan innostunut sillä vettä melomaan. Välistä hän viskasi vettä korkealle ilmaan ja katseli, kuinka se roiskahti alas järveen. Silloin hän hymyilikin itsekseen ja odotettuaan, että veden pinta silisi, heitti hän uudelleen vettä melalla ja hymyili uudelleen. Ja silmässä oli silloin sama lapsellinen katse, joka siinä ennenkin oli ollut ja jota äiti oli ruvennut siinä yhä enemmän kaipaamaan... Äiti hiipi pois, ja pihaan noustessa tuli hänelle vesi silmiin. Hän olisi voinut suudella lastaan nyt ja puristaa rintaansa vasten niinkuin ennen hyvin pienenä... Mutta ehkä se on sitä turhaa heikkoutta taas? ... ja ehkä hän on semmoinen kummallinen ihminen? Ja onkohan oikein, että hän tuota lastaan niin liiaksi rakastaa?... [[Luokka:Papin tytär]] 3059 7677 2006-10-18T09:50:09Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: II luku|II luku]] |seuraava=[[Papin tytär: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Vaikka äiti ei sitä ollenkaan hyväksynyt, että hän aina meni isän kanssa puhumaan Ellistä, niin ei hän sille kuitenkaan mitään voinut, että meni. Joka kerta kun hän alkoi ja lopetti puhumisensa, oli hän sitä mieltä, että olisi parempi olla puhumatta, mutta kuitenkin hän puhui. Sillä hän ei ollenkaan tiennyt, kuinka tytön kanssa menetellä. Ei hän osannut saada häntä mitään viitsimään eikä mihinkään ryhtymään, ja se se häntä huoletti, ja sitä huoltaan piti hänen vasten tahtoaankin isälle kertoa. Eikähän asia siitä parantunut. Isä heti sanoa tokaisi jotain tytölle, usein niin, ettei se ollut ollenkaan paikallaan; tyttö sillä kertaa totteli, jäykästi ja sanaakaan vastaamatta. Mutta äidin oli aina sen jälkeen hänen kanssaan yhä vaikeampi olla. Tytön käytöksessä oli aina jotain, joka välistä näytti siltä, että hän halveksi jotain, ja toisin ajoin taas, niinkuin hänelle joku olisi tehnyt vääryyttä. Silloin tuli muutamana iltana maata pantua, mutta vuoteella vielä valvoessa ja miettiessä, äidin mieleen ajatus, että ehkä olisi tyttö pantava kouluun, ja heti rupesi tuntumaan, että niin on tehtävä. Selväksi ei syy päässyt mielessä vielä sinä iltana, mutta siltä vain näytti, että kyllä niin olisi paras. Mutta aamulla herättyä oli asia niin mahdoton, että hän kummasteli, kuinka se oli tullut hänelle päähänkään. Päivällä miettiessä sinne tänne oli miten milloinkin. Mutta toisena iltana hän kuitenkin päätti, että hän seuraavana aamuna puhuu asiasta isän kanssa... Kyllä se olisi Ellille kaikista parasta, jos hän pääsisi kotoa pois ... jotain oppimaan ... ja onhan monin paikoin jo hyvin tavallista, että tytötkin saavat oppia vähän sitä, mitä pojatkin... Ja kun sitä ajatteli, niin kyllähän se tyttö, jolla on päätä, saattaa yhtä hyvin kuin poikakin ... jotka usein ovat huonopäisempiä kuin tytöt... Eikä äiti luullut Ellillä olevan niinkään huonon pään, vaikka häntä eivät huvittaneet talouden askareet ... eikähän mitään haittaisi, jos koetettaisiin... Äiti kyllä tiesi jo edeltäpäinkin, mitä isä näihin vastaisi, ja tiesi hän senkin, ettei hän osaisi hänen syitään kumota... Ellikö kouluun? Mitä varten ei hän saattaisi kotona olla?... Oppii kai hän lukemaan ja kirjoittamaan sen, minkä naiset tarvitsevat, joiden ei tarvitse osata oikeinkirjoitustakaan aivan ... kyllä isä sen verran osaisi opettaa. – Mutta näethän sinä itse, mimmoinen hän on ... ei hänellä ole halua mihinkään ryhtyä ... ja minä vain luulen, että jos hän saisi lukea... – Niin se ei siitä muuttuisi sen kummemmaksi ... minä olen siitä aivan varma ... minä tunnen naiset paremmin kuin te itse... Ja sen sanottuaan meni isä taas jonnekin ulos, ja asia jäi. Mutta muutamana päivänä tuli pappilaan vieraita. Tietysti se herätti suurta huomiota, kun tuli pappilaan vieraita ... ja vielä suurempaa, kun ne ajoivat vaunuilla ja kahdella hevosella. Herra ja rouva istuivat vaunujen perässä ja vastapäätä heitä pieni tyttö, jolla oli hattu päässä ja hatussa ja käsissä kukkia. Elli sen näki keittiön rappusten edestä, jossa seisoi ja katseli heidän tuloaan, kun ajoivat isosta portista pihaan ja seisahtuivat salin rappusten eteen. Isä juoksi juoksemalla vastaan, eikä Elli ollut vielä milloinkaan ennen nähnyt isää niin vikkelänä. Ennätti vaunun porttia jo avaamaan, auttoi maahan vierasta rouvaa ja suuteli hänen kättään. Sitten halasi herraa, ja ne nauroivat ja melusivat niin, että Ellin piti vetää esiliinansa helma suun eteen. Mutta se Elliä eniten kummastutti, että isä kumartui pienen tytön puoleen ja kysyi niinkuin aikaihmiseltä, kuinka hän voi ja onko hän matkasta väsynyt, johon tyttö taas vastasi niinkuin aikaihminen, ettei hän erittäin ole. Samassa tuli äitikin ulos vähän hämillään olevan näköisenä, ja kun antoi kättä vieraalle rouvalle, niiasi äiti, vaikka vieras rouva vain päätään taivutti. Mutta sitten repäisi isä auki porstuan toisenkin oven, levitti kumartaen kumpaakin kättään ja pyysi vieraita astumaan sisään. Ne menivät, rouva ensin, sitten tyttö ja sen jälestä herra ja isä yhtaikaa, mutta äiti meni vasta viimeksi ja tuli kohta takaisin melkein juoksujalassa kiirehtien kyökkiin. – Ketä ne oli nuo? – Se herra on papan vanha tuttu. – Muuta ei äiti joutanut vastaamaan. Mutta kyytimies oli kuullut kysymyksen ja selitti, että herra kuului olevan rovastina suuremmassa pitäjässä kuin tämä ja että ne kuuluivat olevan muutenkin ylhäisiä. Ylhäisiä ne kai ovatkin, koska kannattaa kulettaa omaa kuskia, vaikka kyydillä ajavat... Elli katseli hevosten riisumista ja kummallisia valjaita ja vaunuja, joissa oli pehmeät istuimet kuin sohvat. Kierteli ne joka puolelta ja kävi seisomassa kummallakin astuimella, jolloin vaunut vähän hytkähtivät. Elli koetteli enemmänkin hytkytellä, mutta silloin kuuli hän jonkun kulkevan salin ovessa ja hyppäsi melkein säikähtäen pois. Isä taas melkein juoksemalla juoksi ulos ja aivan punaisena hohti, kun huusi kuskille jotain, että kantaisi herrasväen kapineet huoneeseen. Sitten keksi hän Ellin ja käski tulla sisään... – Sukkelaan, Elli, sisään ... mitä sinä täällä seisot ... siellä on pieni tyttö, sinun täytyy tulla hänen kanssaan olemaan! ja isä odotti, kunnes Elli tuli saliin. Vieraat istuivat jo, herra keinutuolissa, rouva sohvassa ja pikku tyttö sen vieressä eri tuolilla. Äiti tuli myöskin sisään ja istuutui syrjemmälle salia. – Tässä on meidän tyttäremme ... Elli, kuinka sinä seisotut ovensuuhun? Elli meni antamaan kättä vieraille. – Hyvää päivää, pikku Elli, kuinka sinä voit?... No? etkö sinä tahdokaan suudella? – Elli oli vetänyt päänsä pois, kun vieras rouva tahtoi suudella. – Hän on niin ujo, kun niin harvoin näkee vieraita, selitti äiti hämillään ja vilkaisi isään, joka jo katsoi häneen tyytymättömän näköisenä. – Kuinka vanha sinä olet? kysyi vieras rouva Elliltä. – En minä tiedä. – Et sinä niin saa vastata, Elli, neuvoi isä. – Sinun pitää sanoa: kiitoksia kysymästä, hyvä tantti, minä olen yhdentoista vuoden vanha. Mutta kun ei Elli ollut sillä lailla ennenkään sanonut, ei hän nytkään. – Kuinka vanha on herrasväen tyttö? kiiruhti äiti kysymään, hämärästi peläten jotain. – Sano nyt, kuinka vanha sinä olet, kultuseni. – Yhdentoista vuoden vanha, äiti. – Siis ne ovat yhtä vanhat ... teidän tyttärennehän on myöskin yhdentoista...? Äiti kiiruhti taas sanomaan, että kyllä ne siis ovat yhtä vanhat. – Elli sinä, elä mene sinne syrjään, komensi taas isä ... sinä annat vieraasi istua aivan yksin etkä mene hänelle näyttämään nukkejasi ja leikkujasi, vaikka hän on tullut sinua näin pitkän matkan päähän katsomaan... – Ei minulla ole nukkeja eikä leikkuja. – Eikö sinulla ole? Onhan sinulla ennen ollut? Äiti vastasi Ellin sijasta: – Eihän Ellillä ole ollut kuin hyvin pienenä ... ei hän ole milloinkaan pitänyt nukeista. – Tyyra pitää niistä niin erinomaisen paljon, sanoi vieras rouva ... hän ei voi tulla toimeen ilman että hänellä on aina joku mukana ... menepäs, kultaseni, noutamaan se, joka sinulla on vaunuissa ... missä se on siellä jossain? – Se on vis à vis-istuimen alla omassa huoneessaan ... se nukkuu nyt, kun on matkasta väsynyt. Sekä herra että rouva hymyilivät tyytyväisinä... – Hänellä on niin erittäin vilkas mielikuvitus siihen katsoen, että hän on vielä niin nuori ... hän on koko matkan puhunut nukkensa kanssa... Mene nyt häntä herättämään, kyllä hän nyt jo voi nousta... Ja rouva hymyili yhä vielä, ja kun tyttö oli mennyt ulos ja isä käskenyt Ellin mennä mukana, niin ei rouva voinut pidättäytyä, vaan kertoi vielä uudelleen saman asian, että oli oikein omituista katsoa, kuinka Tyyra ei hetkeksikään unohtanut nukkeansa ja kuinka hän hoiti sitä ja puki päälle ja riisui ja käski olla hiljaa, ettei hänen hoidettavansa heräisi... – Sinulla on erittäin miellyttävä pieni tyttö, sanoi isä vanhalle koulutoverilleen. Tyyra olikin heidän ainoa lapsensa, sanoivat herra ja rouva ... he eivät voineet olla erillään hänestä hetkeäkään ... ottivat aina hänet mukaan, jos mihin matkustivat ... mutta heti kohta kotiin tultuaan täytyi heidän erota hänestä, kun Tyyran taas täytyi lähteä kouluun ... heillä oli ikävämpi kuin lapsella itsellään. – Vai niin ... herrasväki on antanut tyttönsä käydä koulua? kysyi äiti. – Niin, kyllä se on tarpeellista ... me olemme päättäneet antaa lapsellemme niin täydellisen kasvatuksen kuin vain voimme, eikä hän kotona enää voi oppia sitä, mitä sivistyneeltä ihmiseltä vaaditaan... – Kyllä se voi niin olla, sanoi äiti. – Eikö sinun Ellisi ole vielä koulussa? kysyi vieras herra isältä. – Ei, ei hän ... ei hän ainakaan vielä ... se on kyllä totta, että olen minä sitä vähän ajatellut... – Tyyra on ollut jo kaksi vuotta koulussa, ja kyllä me olemme tulleet siihen huomioon, että sekä hänen tietonsa erittäinkin että koko hänen muu kasvatuksensa, niin hyvin henkinen kuin ruumiillinenkin, esimerkiksi mitä ulkokäytökseenkin tulee, ovat suuresti edistyneet. – Niin, kyllä kaikesta näkyy, että hän on hyvin kasvatettu, sanoi isä ... missä koulussa hän on? – On kyllä totta, että koulukin on paras laatuaan meidän maassamme, saksalainen tyttökoulu pääkaupungissa... – Tuleeko siellä kuinka kalliiksi pitää...? – Kalliiksihan se tulee, sanoi herra, mutta meidän mielestämme on vanhemman velvollisuus antaa lapselleen kasvatus semmoinen, joka, niinkuin sanottu, vastaa sen ajan vaatimuksia, jossa eletään, ehkäpä vielä parempikin. Ja ainakin on se välttämätöntä tytölle, jonka vaikutusala ja elämän toimi on avioliitto, johon hän kaikki rakentaa. Siksi on se välttämätöntä, että hän, kun hän joutuu naimisiin – – No, August, torui hänen rouvansa, nyt sinä taas menet siihen ... on liian aikaista vielä puhua siitä... – Elä sano, mamma, ei mikään ole liian aikaista, kun on pidettävä huolta lapsensa onnesta. – Niin, niin, kyllä se on totta... – Niin, mitä aioitte sanoa siitä, kun joutuu naimisiin? kysyi äiti. – Sitä juuri, että vaimo, joka on saanut hyvän sivistyksen, paljoa paremmin voi tehdä miehensä ja perheensä onnelliseksi kuin muutoin, sen olen minä pitkällisenä papintoimeni aikani kyllin usein tullut huomaamaan ja siksi minä... – Se on aivan totta, se on aivan totta, sanoi isä melkein hartaasti, mutta äiti istui vähän aikaa totisena eteensä katsoen ja nousi sitten ja meni katsomaan, eikö kahvi jo olisi valmista. Kuppeja toisessa huoneessa tarjottimelle järjestäessään näki hän Ellin ja vieraan tytön vaunuissa. Vieras tyttö näytteli nukkeaan Ellille, mutta Elli ei siitä näyttänyt olevan juuri milläänkään ... katseli melkein kuin oudoksuen vuoroin tyttöön, vuoroin nukkeen. – Onko sinun nimesi Tyyra? kysyi hän yhtäkkiä. – Minun nimeni on Tyyra Hedvig. – Äitisihän kutsui sinua joksikuksi muuksikin ... miksikä se kutsuikaan? – Kultuseksiko? niinkö? – Äiti sanoo aina minua niin, kun minä olen hyvä tyttö. – Miksikäs se sanoo, jos olet paha? – En minä ole milloinkaan paha... Tantti sanoo aina koulussa, että minä olen paras tyttö koko luokalla ... minä olen primus... – Mikä se on se? – Etkö sinä tiedä, mikä on primus? ... etkö sinä ole ollut koulussa? – Enkä ole ollut... – Voi, voi, sepä on ikävä se ... mennään puutarhaan noutamaan kukkia Ainille ... onko teillä ruusuja, Aini rakastaa ruusuja... – Ei meillä ole mitään ruusuja ... saat herneen kukkia, jos tahdot. – Ei Aini huoli semmoisista... – Tahdotko sinä istua venheen perässä, niin mennään rantaan...? – Minä menen kysymään äidiltä ... en minä ennen tule ... pitää aina kysyä äidiltä ensin... – En minä sitten lähdekään, jos menet kysymään. – Miksikä et? – Siksi vain! En minä virka kenellekään mitään, kun menen vain... – Hyvä tyttö aina kysyy äidiltään ensin, ennen kuin menee minnekään. Elli katsoi vähän aikaa ääneti toveriinsa, sitten hän sanoi: – Sinä olet olevinasi! – Minäpä menen äidin luo ja otan Ainin mukaan, sanoi toinen loukkautuneena ja lähti pois. Sen parempia ystäviä ei tytöistä tullut, vaikka isä niinä päivinä, jotka vieraat viipyivät talossa, koetti kaikella tavalla saada heitä olemaan yhdessä. Isän mielestä oli vieras tyttö esikuva hyvin kasvatetusta lapsesta ja hänen oma tyttönsä huonosti kasvatetusta. Se tuli joka hetki yhä selvemmin näkyviin. Käytöksessään oli toinen siro ja miellyttävä, toisesta ei saattanut sanoa, että hän edes käyttäytyikään ... oli vain, jurrotti, ja tuskin vastasi siihen, mitä kysyttiin, jota vastoin vierasten lapsi otti osaa puheihin ja oli valmis aina vastaamaan. Ruokapöydässä se varsinkin tuli näkyviin. Tuskin tarvitsi muuta tarjoilijaa pöydässä. Tyyra huomasi, jos keneltä, varsinkin jos isältä tai äidiltä, loppui leipä, ja lennätti sitä heille, samoin kuin kaikkea muutakin niinkuin voita, juustoa tai lohta. Isä sitä ihmetteli julkisesti kaikkien kuullen ja käski Ellin ottaa esimerkkiä. – Heitä kasvatetaan siellä pensionissa kaikkeen tämmöiseen niin erittäin hyvin, sanoivat vanhemmat. Ja heidän tyttärensä tuli siitä yhä kohteliaammaksi, niin että hänen äitinsä viimein täytyi sanoa hänelle, että hän muistaisi itseäänkin eikä aina vain pitäisi huolta muista. Muutaman päivän perästä menivät vieraat, ja Ellistä tuntui kappaleen helpommalta, kun he olivat hyvästinsä heittäneet ja istuutuneet vaunuihin eikä vieras rouva ollut tahtonutkaan suudella. Isä hääräsi vaunujen ympärillä, sulki itse vaunujen ovet ja lähti kulkemaan vaunujen kupeella portille saakka. Ja Elli kuuli hänen sanovan vieraalle tytölle, että hän toivoi, ettei sillä lie kovin ikävä ollut, vaikka häneltä puuttuikin sopivata toveria. Eivät olleet vieraat vielä maantielle ehtineet, kun Elli luikaisi rantaan, istui venheen perään ja heitti melalla vettä niin korkealle, että sitä räiskähti melkein korkeammalle kuin nuottakodan katto. Ja silloin vasta hänestä tuntui oikein siltä, että vieraat olivat menneet. Portin kiinni pantuaan meni isä kamariinsa, pisti piippuunsa ja käveli poltellen edestakaisin lattialla. Sitten istuutui hän keinutuoliinsa ja huusi äidin toisesta huoneesta luokseen. – Elli täytyy minun mielestäni jo tänä syksynä lähettää kouluun ... minun mielestäni on se nyt ihan välttämätöntä ... jos hän saa täällä kotona kaiken ikänsä olla, niin ei hän kuuna päivänä opi ihmisten tapoja. Näitkö sinä, kuinka hän käyttäytyi vierasten läsnäollessa ... täytyi miltei hävetä hänen tähtensä, ja saa nähdä, saako häntä enää muuttumaan. Mutta täytyy koettaa parastaan! – Mihin kouluun sinä... – Jos olisi varoja, lähettäisin minä hänet samaan pensioniin, jossa Tyyra on, mutta nyt se tulisi liian kalliiksi. Mutta minä olen ajatellut – ja sitä mieltä oli Augustkin – että sopisi panna Elli oman kaupungin ruotsalaiseen kouluun, jossa opetetaan melkein saman metodin mukaan kuin pääkaupungissakin. Ja minä olen sitä mieltä, että se on hyvä metodi. – Mutta onkohan se niin hyvä? – Minkä tähden ei olisi? – Niin, en minä tiedä muuta kuin miltä minusta näyttää. Ei minua oikein miellyttänyt, en tiedä, onko se koulun syy vai vanhempain, mutta ei minua oikein miellyttänyt sen Tyyran kasvatus... – Ei miellyttänyt? – Sepä kumma! Ja minun mielestäni on hän parhaiten kasvatettuja tyttöjä mitä milloinkaan olen nähnyt! Jos voisin antaa Ellille samanlaisen kasvatuksen, olisin onnellinen... Sepä ... sepä minua todellakin kummastuttaa! Elli ei tahtonut ensin oikein uskoa, että hänet pannaan kouluun, että saa ajaa pitkän matkan, kulkea höyrylaivalla ja tulla kaupunkiin. Mutta kun äiti sen varmaksi vakuutti, että niin oli isä päättänyt, niin tyttö hypähti ilosta lattialla. – Onko se sinusta niin hauskaa? – On, on!... Enkös minä saa ajaa pitkää matkaa, paljoa edemmä kuin sinne, missä maantie menee piiloon ... ja höyrylaivallako kanssa? – Niin, ja saat nähdä kaupungin. – Ja saan nähdä kaupungin! – Se kyllä tuntui hauskalta sekin, vaikka hän ei vielä oikein osannut kuvitella, minkälainen kaupunki olisi. Mutta ei hän sitä nyt joutanut ajattelemaan. Hän pyörähti kantapäillään, kiiruhti ulos ja juoksi rantaan venheen perään. Ja siellä hän taas heitti vettä melalla ilmaan ... korkeammalle kuin milloinkaan ennen. Ei malttanut kauan olla rannassa. Näki niityllä metsän reunassa vasikat ja riensi niitä kohti. Likelle tultuaan hihkaisi niille riemuissaan, leimahutti helmojaan ja löi käsiään yhteen, niin että elukat säikähtivät pahanpäiväisiksi ja pötkivät mölisten kymmenelle haaralle. Yöllä ei tahtonut saada unta silmiin millään lailla. Kaikenlaista tuli ja meni mielessä yhtä perää. Mutta ei mistään jäänyt vakavata kuvaa. Kaupunki ei varsinkaan ottanut asettuakseen. Viimein kuitenkin rupesi tuntumaan, että se oli korkealla mäellä ... niinkuin Iinmäellä ... jossa oli paljon taloja, jotka päiväpaisteessa pitkän matkan päähän hohtavat ja ikkunat kimmeltävät... Ja se kuva jäi mieleen niin varmaksi, ettei aamusella tullut sitä äidiltä tarkemmin kysellyksi. [[Luokka:Papin tytär]] 3060 5315 2006-09-01T18:43:58Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: III luku|III luku]] |seuraava=[[Papin tytär: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Äiti oli kuullut sinä yönä, kun Ellin seuraavana aamuna piti lähteä kouluun, mitä hän näki unia ja miten hän elämäänsä kaupungissa kuvitteli. Eikä hän taaskaan tiennyt, olisiko hyvillään vai pahoillaan siitä, mitä oli kuullut. Tyttö oli haastellut unissaan vähän väliä sinä yönä ja koko ajan vain kaupungista ja kaupunkiin lähdöstä. Ja samanlaista haaveilemista se oli kuin ennenkin. Korkeat mäet taas, paljon maailmaa ja korkeita puita! Ja iloa ja riemua puiden latvoissa liikkuessa ja kukkuessa! Nyt hän oli lähtenyt kouluun, oli menossa kaupunkiin ja kohta kai sai nähdä, minkälainen se oli ... ja oliko se samanlainen kuin se, miksi hän oli sitä kuvitellut. Äidille tuli yht’äkkiä sääli tyttöään, kun ajatteli, kuinka hän ehkä kuvittelemisissaan pettyisi. Ja siellä se nyt kukistuminen alkaa, ajatteli hän. Mutta sitten taas hän ei tiennyt, kumminko kuitenkin olisi parempi, aikaisinko vai myöhään. Ja sehän se olikin se hänen ainainen epäilynsä, joka aina tuli. Mutta lopuksi hän ajatteli, että olkoon, eläköön ja kasvakoon, tottahan käy niinkuin käy! Minkä maailmanranta kuolettaa, sen kai se kuolettaa ... ja totta kai on kunkin otettava, mikä annetaan. Ja minkäpä hän nyt taisikaan? Vähät kai hänen kasvatuksensa enää vaikuttaisi siihen, joka oli muiden käsissä. Ja jospa muut sen ymmärtävät paremmin, jotka uskaltavat ottaa toisenkin lapset haltuunsa ... tottapa he ovat silloin varmat. Ja äiti tunsi yht’äkkiä omituisen uupumuksen koko olennossaan sekä ruumiissaan että sielussaan... Oli sitä aina välistä ennenkin tuntunut, mutta nyt se tuntui enemmän kuin milloinkaan ennen. Ilta oli, hämärti, ja hän istui huoneessaan kädet helmassa ja ajatteli kaikkea tätä ja katseli ikkunastaan ulos, josta näkyi rauhallisen kolkko syksyn taivas kuumottavan kellastuvien koivunlehtien välitse... Silmä seisahtui yhteen kohti katsomaan, sill’aikaa kun ajatukset vierivät omia teitään. Omituistahan on se elämäkin, kun sitä ajattelee. Ensin se lapsuus, jota vain hämärästi muistaa, mutta joka kuitenkin oli välistä niin kirkasta ja valoisaa. Vaikka olihan ollut katkeruuksia siinäkin ... ja monessa suhteessapa se oli samanlaista kuin Ellin. Ankaroita olivat sen ajan vanhemmat, täytyi totella, mitä sanottiin, ja jos ei totellut, niin kipeästi koski. Harvoin sai mielensä mukaan leikkiäkään, sunnuntai-iltoina ei ollenkaan, jolloin aina eniten olisi mieli tehnyt, kun kylän lapset tulivat sitä varten pappilaan. Käsipuolesta tupaan vietiin, kuumaan tupaan, jossa istui iso joukko ihmisiä veisaamassa ja isä luki eikä tahtonut milloinkaan heretä. Ikävä oli istua, unetti, eivätkä silmät tahtoneet mitenkään auki pysyä ... mutta äidin ankara silmäys pöydän takaa ne pönkitti. – Ja sehän on synti, suuri synti, sanoi äiti, ja Jumala sen kyllä korkeudestaan näkee, joka ei saarnan lukua mieleensä paina, vaan antaa aatoksensa maallisissa asioissa lennellä. Ja siltä se sitten rupesi itsestäkin näyttämään, ja hartaasti hän koetti kuunnella, vaikka toisin ajoin taas ryöstäytyi mieli muuanne menemään: hakaan vasikoiden luo, rantaan ja mättäisille niityille, joilla kuperkeikka sydäntä suloisesti vihloi. Mutta sitten tulivat ne ajat, jolloin piti pukea päälleen synkeästä sinisestä hame ja panna tumma huivi kaulaan, kun muilla nuorilla oli valkoiset karttuunileningit ja kaulassa valkoinen kiilloitettu kaulustin. Se oli vaikeata aikaa, ja mieli oli kuohua yli reunojensa. Kun juhannusiltoina alkoivat naapureissa kokot hulmuta, kun soittoa kuului ja muiden nuorten iloisesti meluavia ääniä ... eikä saanut sinne mennä! Ei ajattelemistakaan! Äiti huusi huoneeseen, sulki ikkunat ja käski panna maata. – »Vai tahtoisitteko te olla siellä, missä pakanajumalain kunniaksi poltetaan ensimmäisten kristittyjen luita?» Väärin oli tehdä se salaa, ja kuitenkin muisti äiti, kuinka hän monet kesäyöt vinnillä vuoteellaan loikoi ja luki kirjoja, joita veljet olivat toimittaneet, mutta »joiden tekijät vielä kuolemansakin jälkeen syntiä tekivät». – Romaaneja! Olisi ollut kauheata, jos isä ja äiti olisivat saaneet sen tietää! – Mutta eihän rangaistus luvattomasta työstä ollut sittenkään tulematta jäänyt. Nehän ne sen kaipauksen idättivät mieleen, joka aina jotain ikävöi eikä milloinkaan saanut. Ne kai ne olivat herättäneet vaatimuksia ja toiveita, jotka eivät koskaan toteutuneet ja joita ei ikinä tahtonut saada kuulumattomiin karkoitetuksi. Kyllähän hän oli ollut kaunis mies, kohtelias nuorena ja hyvästä perheestä, ja siksihän hänestä isä ja äiti pitivät, vaikka hän oli papiksi vähän liian maailmallisesti mieltynyt. Se oikea, se kumman kaunis ja kumman jalo, joka oli valoisina kesäöinä vinnillä loikoessa ja lukiessa mieleen painunut, sen oli pitänyt vähäksi aikaa kadota ja väistyä pois. Mutta talvellahan kaikki oli tapahtunutkin, ja niin oli se uutta ja niin oli hommaa siitä paljon, että kesäiset haaveet jäivät. Jospa eivät olisi milloinkaan enää tulleetkaan! Ellistä sanoivat kaikki, että hän oli äitinsä ilmeinen kuva. Ei kuitenkaan kukaan tiennyt, kuinka perin pohjin hänen luontoisensa tyttö oli. Ja kuinka samanlaiset tuumat ja tunteet, kuta enemmän hän kasvoi! Yhä selvemmin ne muistuttivat omia entisiä aikoja, ja senpä johdosta niitä lienee näin nyt tullutkin ajatelleeksi ja näin tarkkaan muistaneeksi. Mutta sepä se huoletti ja siitä hän aina oli epätietoinen, minkälaiseksi tytön elämä maailmassa tulisi ... ja olisiko hyvä, jos tulisi semmoiseksi yhäkin kuin oli omakin ollut. Jos olisi tiennyt, oliko sitä toisenlaistakin ja olisiko itsellä saattanut toisin olla, jos olisi oikein ollut... Ja taas, kuka uskaltaa sanoa, ettei ole oikein, niinkuin on?... Yht’äkkiä rupesi omatunto vaivaamaan. Väärinhän on nurkua ja olla tyytymätön, vaikka vain vähänkin olisi. Ja eikö Hän tiedä kullekin parhaiten asettaa, joka on kaikki asettanut? Itsessähän saattaa suurin vika ollakin!... Mitä sitä onkaan välistä ajatuksissaan syntiä tehnyt!... Ja yhtä suuriahan ne ovat ajatellut kuin tehdytkin synnit!... Ei, ei ikinä! Väärin se on, väärin on, jos vaikka mielessäänkin rikkoo sen, jonka on valalla vakuuttanut ja myötä- ja vastoinkäymisessä pitää luvannut... Ja äiti unohti kaiken muun paitsi oman huonon tilansa. Tyttärensä unohti ja huolensa hänestä ja ajatteli vain sitä, mitä hän vastaisi, jos hänet yht’äkkiä kutsuttaisiin tuomarin eteen ja tilille vaadittaisiin. Ja sen hän tunsi, ettei hän olisi valmis vastaamaan, ei ollenkaan vielä. jos ei armon aikaa annettaisi, niin huonosti kävisi. Äiti etsi hämärässä kiiruusti hyllyltä äitivainajansa postillan ja alkoi tulen tehtyään sitä selailla. – Lue Jumalan sanaa lakkaamatta!» Niin oli hänelle kotona sanottu, mutta sen neuvon oli hän, paha kyllä, usein unohtanut ja laiminlyönyt. [[Luokka:Papin tytär]] 3061 5316 2006-09-01T18:44:07Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Papin tytär: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Koko ajan, kun kaupunkia kohti kulettiin, pysyi Ellin mielessä se sama kuva, joka oli sinne unessa painunut. Kuta likemmä laiva kaupunkia läheni, sitä enemmän rupesi mäkiä näkymään järvien rannoilla ja toiset kauempana siintivät ja talot ja ahojen reunat iltapäivän paisteessa hohtivat. Elli oli monta kertaa aikonut kysyä, mikä niistä oli kaupunki, kun oli kuullut, että kohta kaupunkiin tullaan, mutta ei hän tullut sitä tehneeksi. Isä oli ollut koko matkan hyvällä tuulella ja syöttänyt Ellille makeisia ja näytellyt kaikkia. – Nyt näkyy, Elli, kaupunki, sanopas missä kohti se on? – Tuolla, sanoi Elli ja osoitti edessä kohoavaa komeata mäkeä, jonka rinteiltä ja harjalta näkyi taloja ja viljapeltoja. – Ei, ei, sanoi isä, ei sinnepäinkään! ... katsopas, täällähän se on, mäen juuressa ... näetkös nyt, siinähän se on! – Hy-yi! – Minkä tähden ne ovat tehneet kaupungin sinne? – Minnekäs niiden olisi pitänyt se sitten tehdä? – Tuonne ylös mäelle ... minä olisin tehnyt mäelle... – Sinä olisit tehnyt mäelle, matki isä ja veti kädellään pitkin Ellin kasvoja. Mutta kaupunkiin tulo ei nyt Ellistä tuntunut millekään. Semmoistako se nyt olikin ... yhtä matalaa kuin kotonakin... ---- Ei isä ollut saanut tyttöään niin hyvin sijoitetuksi kuin olisi tahtonut. Johtajattaren luo olisi hänen Ellinsä pitänyt päästä asumaan, mutta siellä olivat kaikki paikat jo täytetyt. Mutta johtajatar, kohtelias, säännöllinen kaikin puolin ja tavattoman valkohampainen nainen, oli vakuuttanut, että on aivan yhtä hyvä, jos Elli tulee asumaan sinne, minne hän pyytää saada ehdottaa. Ja johtajatar ehdotti erään oppilaitoksen naisopettajista. Se oli sekin yhtä kohtelias, yhtä säännöllinen ja yhtä valkohampainen kuin johtajatarkin. Isä oli heihin molempiin erinomaisesti mieltynyt, hän kun rakasti sulavaa ja kohteliasta puhelua, josta ei maalla saanut koskaan nauttia. Hän virkisti vanhoja muistoja ylioppilasajoilta ja vakuutti Ellillekin, että harvoin saa tavata niin perinpohjin sivistyneitä ja eteviä naishenkilöitä. Elli ei siihen puhunut mitään. Johtajatar ja tuo toinen nainen olivat taputtaneet häntä poskelle, mutta heidän kätensä olivat tuntuneet Eilistä niin kylmiltä, että häntä melkein puistatti. Päivää ennen isän kotiin lähtöä muutti Elli uuden »tätinsä» luo, ja isä oli kutsuttu päivällisille. Puheltiin taitavasti ja kohteliaasti ja oltiin yhtä mieltä kaikissa asioissa. Siitä saatte olla varma, herra pastori, vakuutti neiti ja kohotti lasinsa, että me koetamme tehdä parastamme ... ja kun hän on oppijaksonsa päättänyt ja kotiinsa palajaa, toivomme me ... maljanne, herra pastori! ... että hän täyttää kaikki ne toiveet... Isä kumarsi ja kilisti. – Minä olen vakuutettu siitä ja jätän täydellä luottamuksella tyttäreni teidän huostaanne. Elli istui pöydässä hänkin, mutta ei hänen käynyt syönti eikä juonti ... puhua ei onneksi tarvinnut. Kädet kankeina hän istui, melkein tyhjälle lautaselleen tuijottaen ja itkuaan pidätellen. Tämä kaikki oli niin ... niin ... tuntui niinkuin ei olisi tahtonut käydä hengittäminenkään. Isän kanssa oli Elli käynyt johtajattaren luona ja sill’aikaa kun isä oli puhellut johtajattaren kansa kahden kesken, oli Elli seisonut käytävässä yksin. Käytävä oli pitkä ja soikea ja kaikui kuin kellari, jos vähänkin liikahti tai rykäisi. Ovia siellä täällä kumahtaen aukeili ja sitten ne vielä kovemmin kumahtivat kiinni. Askeleita kuului lähenevän ja etenevän, välistä aivan pään päällä, ja kun ne olivat toisessa päässä käytävää, tuntui Ellistä, että niitä oli koko kirkkojoukko, jotka sieltä tulivat. Kolme neljä tyttöä niitä vain olikin, hänen kokoisiaan, jotka hänen ohitsensa juoksivat. Kun he hänet huomasivat, seisahtuivat ne katsomaan, supisivat jotain toistensa korviin ja juoksivat sitten nauruaan pidätellen eteenpäin. Elliltä oli itku päästä, kun tuntui niin surkean turvattomalta tässä yksin seistessä. Sama tuntui nyt taas pöydässä istuessa, vaikka kyllä oli isäkin läsnä. Tuon vieraan neidon koko olento, säännölliset ja vaaleat kasvot, huolellisesti kammattu tukka ja taitaviin sanoihin sovitettu puhe – aivan niinkuin olisi kirjaa lukenut – sitten vielä laihat ja pitkät sormet, se kaikki oli niin ikävää ja kylmää ja kolkkoa, että hirvitti ajatellessa, kuinka tänne yksin jäisi. Kiiltävän valkoinen pöytäliina, hopeapäiset veitset ja tarkasti leikatut leipäpalaset, niissäkin oli jotain, joka kokonaan otti pois rohkeuden ja itseluottamuksen. Ja illalla maata pannessa, kun isäkin jo oli mennyt, tuli Ellille, kylmien vieraiden lakanain väliin laskeutuessa, niin surkean ikävä äitiä, että hän pullahti täyteen itkuun ja veti peitteen korvilleen saadakseen oikein rauhassa itkeä, ettei kukaan kuulisi. Ennenkuin hän nukkui, tuntui hänestä itsestäänkin, että hän on semmoinen riepu, jonka saattaisi repiä kuka tahansa eikä hän taitaisi mitään. Aamulla noustua oli vähän turvallisempaa, mutta kouluun mentyä uudistui entinen turvattomuuden tunne. Ei tahtonut osata mitenkään olla, ei tiennyt, mitä tehdä, ja muut sen näkyivät tietävän kaikki. Ja kun hän ei osannut, niin toiset tytöt katselivat häntä pitkään ja muutamat osoittelivat sormillaan. Kaikki oli sitten ihan toisenlaista kuin kotona, isoa, kylmää ja kulmikasta ja joka paikka niin sileäksi maalattua. Hajukin pulpeteissa oli omituinen ja vieras. Kotona asunnossa taas ei tahtonut lähteä ainainen arkuus. Oli yhä pelko siitä, että liikkuessaan romahuttaa jotain tuolia tai kompastuu mattoon. Tai pääsee puhuessa joku ääni, joka on liian kova täällä kuulumaan, ja säännöllinen täti siitä heti häneen katsahtaa. Maata pannessa ratkesi taas kaikki ikävä, mikä päivän kuluessa oli sydänalaan kokoontunut, katkeraan itkuun, vielä katkerampaan kuin eilen illalla. Eikä se nyt helpottanut vähääkään, yhä eneni vain. Ja kun näki yksinäisen, pienen sängyn, tuli semmoinen työnnähdys sydämestä, että piti paiskautua pöytää vasten ja painaa nyrkki suun eteen, ett’ei pääsisi kirkahdus tulemaan. Ja kun se siinä olisi kuitenkin päässyt ryöstäytymään, piti rientää sänkyyn ja tukehuttaa se tyynyyn. Siinä suullaan ollessa rupesi tuntumaan siltä, että tähän paikkaan kuolee, jos ei pääse kotiin, eikä voi elää tätä elämää yli huomisen päivän. Pitää taas mennä kouluun, kaikki katsovat ... ei osaa olla eikä tiedä, mihin istua ... asettelevat ja neuvovat, eikä ymmärrä, ja toiset tytöt katsovat ja nauravat keskenään... Ja taas tuli työnnähdys sydämestä ja tuntui, että se halkeaa... Hän lähtee, lähtee nyt heti kohta kotiin takaisin! Hän karkaa täältä ja kävelee jalan, ja kysyy, missä päin on koti... Mutta ulkona satoi ja tuuli ja se rupesi peloittamaan. Ja kun silloin rupesi näyttämään, ettei ehkä uskallakaan lähteä, niin taas työnnähti sydämessä, että koko ruumiiseen koski... Mutta hän kirjoittaa äidille kotiin, että äiti tulee tänne ja ottaa pois ... eikä hän, ennenkuin äiti joutuu, lähde kouluun eikä liiku minnekään tästä huoneesta eikä syö mitään. Hän on tässä näin ... vaate päällä ... siihen asti... Elli itki itsensä nukuksiin ja nukkui vaate päällä aamuun saakka. Ja yöllä hän näki unta, että oli kotona äidin sängyssä ... sen selän takana seinän puolella ... pienessä kyttyrässä koko tyttö, pää äidin tyynyn nurkalla. Ja niin hän näki pitkään sitä unta, että aamulla herätessä ensin oli kotona olevinaan. Eikä selvittyä tahtonut pitkään aikaan muistaa, missä oli. Mutta kun silmä sattui ikkunaan, niin näki tädin kävelevän ulkona aamupuvussa kukkiaan katsellen. Ja siitä muisti taas kaiken muunkin. Itku oli pulpahtamaisillaan, mutta samassa tuli pelko, että jos täti tulee ja näkee, että on vaate päällä maannut ja ehkä on siitä vihainen. Sillä Ellistä tuntui siltä, että se semmoisesta on vihainen, eikä hän tiennyt, kuinka olisi ollut, jos olisi hänelle joku vieras ihminen ollut vihainen. Koulussa oli sinä päivänä vähän parempi, osasi jo neuvomatta istua paikalleen ja tiesi, milloin pitää nousta ja vastata. Ei tullut itkukaan, eivätkä ne niin enää katsoneetkaan. Sitten kävivät vielä kaikki ne tytöt, jotka istuivat samassa huoneessa kuin Elli, voimistelutunnilla kävelemässä ja Elli sai nähdä kaupunkia. Niin että, vaikka illalla vieläkin rupesi itku pullahtelemaan, ei se kuitenkaan pitkälle päässyt. Ja kun väsytti, niin nukkuikin ennen. Päiviä myöten sitä vähitellen alkoi tottua siihen elämään. Ja kun tuli työtä ja läksyjä pantiin kotona luettaviksi, niin ei niin joutanut ikävätäänkään enää ajattelemaan. Ei itku kuitenkaan kaukana ollut, ei kurkkua alempana. Siellä se vielä monet viikot asusti ja pulpahti aina vähän väliä esille koulussa ja muualla, välisti yht’äkkiä ja tietämättä aivan. Muutamia viikkoja oltuaan rupesi Elli jo kuitenkin vähän ympärilleen katselemaan ja silloin tällöin tulla hypähti naurukin muutamista somista asioista, ja itku oli laskeutunut ihan kuiviin. Koulussa oli muutamia hauskoja tyttöjä, ja niille piti väkisinkin nauraa, kun ne ilveitään tekivät, silloin kun opettajat eivät olleet näkemänsä. Niillehän ne ilvehtivätkin juuri ja niitä matkivat. Piti nousta oikein paikoiltaan välitunneille välistä ja mennä niitä katsomaan. Ihan osasivat ne sillä äänellä panna kuin opettajat ja olla aivan kuin ne. Ja kun Elli heitä vähän aikaa katseli, tuntui hänestä, että hänkin osaisi tehdä samalla lailla. Ja kotona hän matkikin, itsekseen kamarissaan, mutta koululla ei uskaltanut. Peloitti se, että kaikki kokoontuisivat ympärille ... ja se se juuri peloitti. Ja kun mieli sitä mukaa keveni, rupesi Elli ajattelemaan olojaan ja katselemaan enemmän ympärilleen. Somaahan oli tämä elämä täällä koulussa ja aivan toisenlaista kuin kotona. Ei sitä olisi semmoiseksi osannut luulla, ennenkuin näki. Huoneetkaan eivät olleet semmoisia kuin siellä pappilassa, saleja ja kamareja vain, eikä yhtään pirttiä. Ruuatkin aivan erilaisia, voita ei saanut joka ateriaksi ja maitoa vain yhden lasin kerrallaan. Mistähän ne senkään saivat, kun ei näkynyt lehmiä missään? Siitä kirjoitti Elli äidilleen ja muista asioista myöskin... Se lukeminen se oli täällä kaikilla työnä, ja kun ne eivät sitä tehneet, niin olivat jouten. Kaikki lukivat, aikaihmisetkin, eikä tätikään paljon muuta tehnyt... Se hänen oma lukemisensa oli semmoista, että piti joka päivä kotona oppia määrätty määränsä ulkoa, ja joka ei osannut, sen piti lukea erikseen uudelleen, ettei mitään unohtuisi. Ennenkuin kaikki osasi ulkoa, niinkuin katkismuksen, ei saanut liikahtaakaan pöytänsä nurkalta minnekään. Täti tuli aina vähän päästä luettamaan, ja jos ei osannut, niin hän sanoi, että täytyy pitää ajatuksensa koossa eikä antaa niiden muualla kulkea, mutta ei sitä tahtonut kuitenkaan sen paremmin oppia. Sitten vasta sai mennä ulos pihalle, vaikka se oli hyvin pieni ja ahdas, ja keskellä oli pyöreä penkki, jossa oli keltaisia ja punaisia kukkia. Kadulle ei saanut mennä, joka oli leveämpi kuin maantie, mutta ei ollut ojia, ei portistakaan katsomaan, vaikka olisi sinne vähän näkynyt huoneiden yli sitä suurta mäkeäkin, jota oli ensin luullut kaupungiksi. Mutta kaupunki oli hyvin alhaalla... Joka keskiviikko ja lauantai oli lupa jälkeen puolenpäivän ja täti lähti kävelemään kadulle ja puistoon ja otti mukaansa. Puistossa oli nurmikkoa vähäisen, mutta ei saanut kulkea kuin tietä myöten. Täti käveli aina hyvin hiljaa, että tahtoi väsyttää rinnalla kulkiessa. Ei saanut juosta eikä hyppiä, vaikka olisi välistä mieli tehnyt, ja piti astua lyhempiä askelia kuin siellä kotona ja pitää tätiä kainalosta kiinni... Se oli niin hassua, kun sitä ajatteli. Lauantaina jälkeen puolenpäivän, kun hyvästi jouti, kirjoitti Elli näistä äidilleen ja ajatteli viimeistä kirjoittaessaan, että kun äiti sen lukee, niin eiköhän naura vähäisen, ja mitähän ajatellee. Mutta äidiltä rupesi tulemaan niin kummallisia kirjeitä. Ei ollenkaan näkynyt, että se äidistä olisi ollut hassua, minkä Elli oli luullut olevan. Ja sitten hän käski Ellin olemaan opettajilleen kuuliainen eikä suinkaan hänen matkia, joskin muut matkivat. Ja jos oli ikävä, niin sen sai parhaiten karkoitetuksi sillä lailla, että luki Jumalan sanaa, ja hyvä oli siihen tottua jo pienuudesta pitäen. Piti rukoilla Jumalalta apua myöskin läksyjen oppimiseen, niin kyllä ne sitten osasi... Sitten äiti kirjoitti muista asioista väliin ja lopussa taas samaa, mitä ensin. Mutta ei Elli sitä kirjettä ymmärtänyt, eikä hän tullut enää kouluasioista äidilleen kirjoittaneeksi. Sitä mukaa kuin oli ja asettui elämään, sitä mukaa siihen yhä enemmän tavastui, ja kun rupesi koulussakin paremmin käymään, niin tottui niihin suuriin kaikuviin huoneisiinkin ja kulmikkaihin pulpetteihin ja omituiseen hajuun, mikä joka aamu sisään astuessa lemahti vastaan. Ikävin oli aamusella herätessä. Mutta ajoittain oli halukin kouluun, ja se oli silloin, kun tiesi, että opettaja tuo maanpallon luokalle ja sitä siellä näyttelee. Se oli suuri pyöreä pallo ja siinä koko tämä maailma, kaikki maat ja vuoret, ja opettaja pyöräytti sitä kädellään ja sanoi, että niinkuin hän sitä pyörittää, niin pyörii koko maailmakin... Ja se kävi yhtenä vilinänä ja viilsi niin kummasti rinnassa, kun sitä katsoi. Hirvitti melkein, kun ajatteli, että koko maailma ... hui! ... mutta kuitenkin teki mieli katsoa. Ja kun pallo oli luokalla, seisoi Elli välitunnit sen ääressä, katseli joka taholta ylhäältä ja alhaalta, pyöritteli sitä lakkaamatta, hiljemmin ja kovemmin, ja unohti kaiken muun. Kerran vilahti mielessä omituinen ajatus, että pyörittääköhän Jumalakin oikeata maailmaa näin ja mistähän kohti aina antaa kädellään vauhtia, kun rupeaa seisahtumaan. Mutta vaikka se oli niin hullu ajatus, että piti sille itsensäkin naurahtaa, niin tuli ajatus aina kuitenkin eikä tahtonut lähteä. Mutta kun pallo vietiin muille luokille, niin oli Ellillä sitä ikävä monta päivää. [[Luokka:Papin tytär]] 3062 5317 2006-09-01T18:44:13Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: V luku|V luku]] |seuraava=[[Papin tytär: VII luku|VII luku]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Mikkelin päivänä oli koululla lupa ja oli päätetty tehdä yhteinen kävelyretki sille suurelle mäelle, joka oli vähän matkaa kaupungista ja jonka keskelle oli iso torni rakennettu. Monta päivää ennen puhuttiin koulussa siitä, mitä kukin päällensä panisi... – Minä panen mustan hameen ja sinisen merimiehenpuseron... – Minä sinisen hameen ja vihreän puseron ja kiiltovyön... – Minä myös ja pienen puukon vyölle... – Minä otan nahkalaukun vielä, jossa kannan makeisia... – Mitä makeisia sinä otat? ... minä otan teeleipiä... Elli ei osannut puuhata mitään, ei erilaisia vaatteita eikä evästä matkalle. Koko ajan pyöri vain hänen mielessään mäki, jonne oli määrä mennä ja joka kuului olevan hyvin korkea. Hän ajatteli Iinmäkeä, joka näkyi kotiin kellarin katolle ja joka oli korkea sekin. Itse ei hän ollut siellä käynyt, mutta oli kuullut kirkkomiehiltä, jotka sieltä olivat, että sinne näkyi paljon maailmaa ja monta kirkkoakin kirkkaalla säällä... Yöllä hän näki unta, että rupesi kuin kotona kellarin katolta ylös ilmaan viemään ja vei Iinmäkeä kohti halki ilman. Ja semmoista vauhtia vei, että vihleksi sydämessä ja ojensi tukan taapäin hulmuamaan, niin että juuresta oli tiukalla. Ja sivukin vei Iinmäestä. Ja koko Iinmäki ei näyttänyt korkeammalta kuin kellarin katto koivun latvasta katsoen. Sinne vei paljoa ylemmitse, pilvien sisään ja yläpuolelle niitä, niin että tuli pelko mieleen ... ja kun siitä heräsi, oli jo aamu tullut. Aamulla koulun pihalle tullessa olivat muut tytöt jo siellä ja lähtemässä. Kaikilla oli niillä kauniit, sievät puvut ja he hyppelivät toistensa kanssa ja näyttelivät itseään toisilleen. Ellillä oli tavalliset vaatteensa, kotona tehty harmaa palttoo ja puolisaappaat, jotka olivat vähän isot. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut, mutta nyt se vähän vaivasi ja alkoi tehdä alakuloiseksi. Hänestä tuntui taas turvattomalta ja yksinäiseltä ... eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa olisi oikein ollut. Ja hänestä näytti, että tytöt silloin tällöin häneen katsahtivat, vaikka ei kukaan mitään sanonut. Niin kauan kuin kaupungin läpi kulettiin, vaivasi tämä yhä, mutta tullin ulkopuolelle tultua haihtui vähitellen ikävä. Alkoi näkyä peltoja ja niittyjäkin, ja käveltiinkin ihan oikeata maantietä myöten, jonka oli ojat kahden puolen ja niiden takana aivan tavallista pisteaitaa niinkuin kotona. Talojenkin ohi kulettiin, ja ne olivat melkein samanlaisia kuin kirkonkylässä. Erääseen vei aivan semmoinen kuja kuin lukkariin ja näkyi ihan yhdennäköinen punainen portti. Vähän matkan päässä oli metsääkin ja metsän rinteessä aho. Kulkiessa ja katsellessa kasvoi ilo entiselleen ja eneni yhä. Palttoo painoi päällä, ja Elli riisui sen käsivarrelleen. Muut tytöt juoksivat edestakaisin sinne tänne, hyppelivät ja tavoittelivat toisiaan kiinni. Ellin valtasi sama riemu, ja hänestä tuntui, että ne nyt kaikki ovat hänelle vanhoja tuttuja, vaikka ei hänellä koulussa vielä ollut yhtäkään, jonka kanssa olisi ollut oikein tuttu... Tultiin lähelle metsän rantaa, ja joku ehdotti sitä, että kuka ennen ennättäisi sinne. Kaikki lähtivät juoksemaan, ja Elli oli kaikista eillimmäisin. Ja hän tuli siitä niin iloiseksi, että tempasi muutamata tyttöä kädestä ja nauroi ja pyöritti häntä ympäri. Mutta tyttö suuttui... – Kummako sen on juosta, jolla on niin pitkät sääret kuin vasikalla? – Näittekö, kuinka hän harppasi kuin kurki ja palttoo hulmusi käsivarrella kuin siipi... – Suoraan hän kyllä osaa, mutta jos ollaan hippasilla ... ota kiinni! Ja samassa tempasi muuan toinen tyttö palttoon hänen käsivarreltaan ja alkoi juosta sen kanssa. Elli ei saanut häntä kiinni, eikä hänellä ollut enää halua juostakaan, kun kaikki seisoivat ja katselivat ja olivat tytön puolella. Vähän matkaa hän juoksi tytön jälestä, mutta se teki niin sukkelia mutkia, että oli mahdoton häntä saavuttaa. Aikansa Ellin edessä hypeltyään heitti tyttö palttoon aidanseipään nenään ja juoksi itse muiden joukkoon. Mutta Elliltä oli ilo mennyt. Hän herkesi viimeiseksi ja käveli ääneti. Oli kuitenkin joukossa tyttö, joka häntä vähitellen läheni, kun alettiin nousta tietä myöten ylös mäelle. Ensin se kulki hiukan edellä ja katsahti silloin tällöin jälkeensä vähäisen, mutta ei mitään virkkanut. Siitä vähitellen sujui rinnalle ja rupesi puhelemaan. Se oli saman luokan tyttöjä kuin Elli ja kysyi, mitä heillä olikaan huomenna läksynä ... hän ei itse oikein muistanut... Saksan sanoja oli ja maantiedettä... Tyttö tarjosi Ellille makeisia laukustaan ja käski ottaa vielä enemmän ... niin monta kuin vain tahtoi. Tytön nimi oli Sigrid, ja Elli rupesi pitämään hänestä yhä enemmän, kuta korkeammalle mäkeä kohottiin... Vaikka tie kulki korkeata metsää, niin ettei voinut kupeelleen nähdä, kuinka paljon mäki kohosi, alkoi Ellin sydänalassa yhä enemmän tuntua tuommoinen kummallinen tunne ... välistä ahdisti sydäntä kokoon ja toisin vuoroin avarti sitä, niin että piti uudelleen ja aina uudelleen henkeänsä vetää. Ja silloin olisi tahtonut olla pitkä, niin että olisi puiden latvojen yli kurkottamaan ylettänyt. Yht’äkkiä oli siinä torni edessä, keskellä pientä aukkoa, ja se kohosi paljoa korkeammalle kuin puiden latvat. Ne, jotka olivat edeltä kulkeneet, ne jo juoksivat parhaillaan ylös torniin, niin että pitkissä portaissa kumisi. Ja se ylöspäin kiertävä kumina se riipaisi sydämen pohjasta niin mukaansa, että piti palttoo käsivarrelta maahan nakata ja kiiruhtaa ylös muiden jälkeen... Ja niin tuntui, että jos ei juokse, ei saa nähdäkään enää ja että muut sen ennen ottavat ja vievät kaikki... – Odota, Elli! Elä jätä! huusi toveri jälkeen. Mutta Ellillä ei ollut aikaa odottaa. Hän jo rappusia harppasi, ikkunain ohitse riensi, vilkaisi kiireesti niihin ja näki niistä jotain, joka melkein kuin lennättämällä yhä ylemmä lennätti ja paisuttamalla paisutti sitä tunnetta, joka oli mäkeä noustessa siellä syntynyt ja alkanut tuntua. Ja semmoisella vauhdilla tuli hän ylös torniin, että kaikki, jotka siellä olivat, hänet huomasivat ja väistyivät hänen tieltään. Ja heidän välitsensä hän näki semmoista, jota ei ennen ollut vielä unissaankaan aavistanut ... ja se löi vastaan semmoisella kirkkaudella ja suuruudella, että hän ihan säikähti sitä ja jäi siihen paikkaan sitä katsomaan, voimatta hengittääkään. Ja se tuli niin yht’äkkiä ja aukeni eteen niin suurena ja mahtavana, että sydän vei veret poskilta ja koko ruumiissa vavahti. Ääretön joukko kimmeltäviä vesiä edessä, ja saaria, ja salmia, ja kauempana siintäviä vaaroja! Mutta sitten syöksi sydän ilon tulemaan ja riemun huudahdus pääsi huulilta ja pääsi monta kertaa. Ja hän hyppi ja löi käsiään yhteen... – Voi, voi, katsokaa, katsokaa! Ja hän kuvitteli, että muut tytöt ovat siitä yhtä riemuissaan... – Tytöt, tytöt!... Vo-oi! Näettekö! Katsokaa ... katsokaa!... Tuonne, tuonne!... – Niin, niin, no mitä sitten! sanoi ensimmäinen tyttö, jonka puoleen hän kääntyi ja tarttui käsivarteen kiinni ja pudisti sitä... – Eikö se ole, eikö se ole...? – Mitä se nyt on niin erinomaista ... olen minä sen nähnyt monta kertaa ennen. Elähän nyt sentään... Ja tyttö irroitti olkapäitään nykäisten käsivartensa Ellin käden puristuksesta... Samassa tuli johtajatar Ellin luo... – Koetahan vähän hillitä itseäsi ... sinä olet liian raju... Johtajatar hymyili ja näytti Ellistä vähän pilkalliselta. Tytöt myöskin hymyilivät ja katsoivat häneen samalla lailla kuin johtajatar. Ellistä tuntui kuin olisi kylmää vettä hänen niskaansa kaadettu ... ja hän vetäytyi syrjään. – Voit sinä katsella, sanoi johtajatar vielä, mutta ei oikein sovi hyppiä noin... Ei Ellin tehnyt mieli enää katsella. Häntä hävetti niin, että oli itkuun purskahtaa heti kohta. Niin kauan pidätti hän sitä kuitenkin, että ehti laskeutua alas tornin katolta. Katon alla se pääsi tulemaan, ja alimpaan kerrokseen päästyään heittäytyi hän penkille nurkkaa vasten, ja siinä tuntui taas se surkea turvattomuuden tunne enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän oli innostunut ja hyppinyt ja käsiään yhteen lyönyt ... ja muista se oli naurettavaa ... ja luultavasti ne vieläkin siellä puhuvat siitä ja ehkä joku häntä parhaillaan matkii. Ja se hävetti häntä niin, että hän olisi heti tahtonut vajota sillan alle piiloon tai jonnekin pois koko paikasta... Hän hyppäsi ylös ja aikoi juosta metsään, mutta silloin hän säikähti sitä, että ne kaikki hänet tornista näkevät ja huutavat hänelle. Sen sijaan hän jäi taas istumaan tornin sisään entiseen nurkkaansa. Seinään päin hän istui ja siinä oli rako seinässä, josta näki metsään ja josta tuuli silmiin. Siinä katsellessa jäähtyi hänen mielensä vähäisen. Itkun välistä vilahti yht’äkkiä mieleen, mitä hän oli tornista nähnyt, nyyhkiminen taukosi, ja henkeään pidätellen hän sitä muisteli. Mutta sitten taas ne pilkalliset katseet ja tyttöjen pidätetty nauru ... ja itku voitti uudelleen vallan. Väliin taas kuohahti mielessä niinkuin kotona silloin, kun isä oli pilkannut, ja hän oli ylös hyppäämäisillään ja torniin rientämäisillään... Ja siellä hän vaatii ne herkeämään, käskee olemaan vaiti ja kieltää heidät häntä katselemasta ja hänestä puhumasta...! Mutta hetkellinen kiukku suli uuteen itkuun, ja sen sijaan alkoi peloittaa, että jos ne kohta sieltä tulevat ja kuinka hän ... minne hän sitten...? Ja yht’äkkiä rupesivatkin ne sieltä tulla romistamaan alas. Säikähtäen hyppäsi Elli ylös, aikoi juosta jonnekin, mutta ei tiennyt minne, ja painautui lopuksi yhä tiukemmin nurkkaansa vasten, silmät kiinni ja nenäliina suun edessä. Kuului, kuinka jalkojen kopina läheni yhä ja kierti yhä alemmaksi. Ja kun ne olivat pään päällä toisessa kerroksessa, tuntui aivan, että koko lattia putoo päälle ja rutistaa alleen. Eikä tahtonut saada huutoa estetyksi tulemasta. Alasillalle tultuaan juoksivat tytöt ensin ohitse, mutta sitten luultavasti hänet huomasivat, koska tuntuivat seisahtuvan selän taa. – Tuossa hän on tuo tyttö ... mitä varten hän siinä on? kuuli Elli takanaan kuiskattavan. Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt nousta pois tästä, mutta kuitenkin hän jäi siihen liikkumatta paikoilleen. Hän kuuli, että tytöt alkoivat yhä kovemmin puhella toisilleen hänestä, ja muuan sanoi: »Katsokaa, katsokaa! – näin!» Ja luultavasti matki hän häntä, koska tytöt purskahtivat nauramaan... Mutta silloin kuuli Elli, että joku alkoi heitä torua ja käski heidän mennä pois. Se oli Sigrid, ja Elli uskalsi kohottaa päätään. Samassa kuului opettajain askeleita ylhäältä, ja tytöt alkoivat mennä ulos... – Tule pois, Elli ... elä huoli heistä mitään ... lähde nyt, ennenkuin opettajat tulevat ... tässä on palttoosi... Elli nyyhki vielä kauan aikaa alas mennessään, mutta rauhoittui kuitenkin vähitellen. Koko matkan kotiin saakka he kulkivat yhdessä ja puhelivat keskenään ... kouluoloista ja minkä lukeminen mistäkin tuntui vaikeimmalta. Ja söivät Sigridin makeisia... Sigrid osaa soittaa pianoa, mutta Elli sanoo, ettei hän ole milloinkaan ... eipä paljon kuullutkaan soitettavan. – Hänen pitää tulla Sigridin luona käymään, niin saa kuulla... Onko Ellillä veljiä?... Sigridiltä on aivan hänen ikäisensä veli, ja hän pitää hänestä äärettömän paljon ... eikö Elli ole häntä nähnyt ... hänellä on ruskea palttoo ja kähärä musta tukka... Sillä lailla kului matka hauskasti ja nopeasti, ja erotessa käski Sigrid Ellin käymään hänen luonaan. Ellistä tuntui niin kummallisen keveältä, että hän Sigridistä erottuaan teki hyppyaskeleita ja hyrähteli lauluun. Mutta siitä hän säpsähti, että jos joku sen oli nähnyt, ja muisti taas, miten hänelle oli käynyt tornissa. Maata pannessa ja sängyn nurkkaan kyyristyessä tuntui aivan, että hän oli samalla paikalla tornin nurkassa ja että ne sieltä tulla romistivat alas ... ja rupesi siitä sydän ja koko ruumis vapisemaan ja vapisi, kunnes hän nukkui. [[Luokka:Papin tytär]] 3063 5318 2006-09-01T18:44:16Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: VI luku|VI luku]] |seuraava=[[Papin tytär: VIII luku|VIII luku]] |otsikko=VII luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Mutta seuraavana päivänä oli koulussa paljoa hauskempi ja helpompi olla kuin milloinkaan ennen. Sigrid tuli heti luo ja vei hänet erikseen, ja he istuivat molemmat yhdessä kaupunkeja kartalta etsimään. Välitunnit he olivat myöskin yhdessä, eikä Sigrid ollut ollenkaan muiden tyttöjen kanssa. Sitten saattoi hän Elliä kotiin ja Elli häntä. Päivä päivältä rupesi heistä tulemaan yhä paremmat ystävät. Ellistä ainakin siltä tuntui, ja hän kysyi sitä Sigridiltä, ja Sigrid sen nauraen myönsi. Elli sanoi, että nyt hänellä on paljon hauskempi olla koulussa kuin ennen. Mutta jos Sigrid yht’äkkiä ei olisikaan enää hänen ystävänsä, niin ei hän sitten yhtä päivää jaksaisi koulussa olla. – No, elä sinä semmoisia ... me ollaan aina hyviä ystäviä! sanoi Sigrid iloisesti ja pyörähytti Elliä vyötäisistä ympäri. Ja yksissä he olivat paitsi koulussa melkein joka ilta toistensa kotona, vuorotellen jommankumman, useimmiten kuitenkin Sigridin. Siellä he lukivat yhdessä läksynsä, kuulustelivat toisiltaan ja toisiaan neuvoivat. Elli se oikeastaan oli, joka neuvomista tarvitsi, Sigrid osasi ja ymmärsi kaikki melkein kuin itsestään. Sigrid sai neuvoa eikä kyllästynyt, vaikkei välistä millään lailla tahtonut saada tajuamaan muutamia asioita. Ellistä tuntuikin välistä, että hän on niin hirmuisen yksinkertainen ja melkein typerä esimerkiksi luvunlaskussa, että häntä oikein hävetti. Ja hän valitti sitä Sigridille ja kysyi, eikö hän hänenkin mielestään ole hyvin yksinkertainen ja typerä. – Minun pappa sanoo, ettei kaikilla voi olla taipumusta samaan ja että toisilla on toiseen ... ja kyllä sitä tottuu. Niin pappa sanoo... Mutta heitetään nyt ne luvut ja haastellaan... Siitä Elli aina rauhoittui. Ja kun Sigrid pyysi »haastelemaan» ja kun kirjat oli pantu kiinni ja vedetty tuolit vähän kauemmaksi pöydästä, niin silloin oli Ellin vuoro olla etevä, jos Sigrid oli ollut siihen asti. Kun haasteltiin, niin Elli, kerran alkuun päästyään, kertoi ja Sigrid häntä kuunteli. – Kerro nyt taas! Kuinka se olikaan, kun sinä siellä kotona kiipesit puuhun ja kun sinä katselit alas ... ja kun sitten ajattelit, että jos olisit lintu... – Niinhän se oli, mutta johan minä olen siitä kertonut. – Entäs se, kun tulit kaupunkiin ja kun luulit ... kuinka sinä luulitkaan, että kaupunki oli? – Minä luulin, että se oli siellä mäellä, ja niin minä luulen aina vielä nytkin, kun muistan sitä enkä ensin ajattele... – Miksi sinä niin mäkiä rakastat? – En minä tiedä... – Onko sinun kotisi mäellä? – Ei se ole mäellä ... se on järven rannalla, ja meillä on nuottakota ja kaksi venhettä... – Minkälainen on nuottakota? – Se on semmoinen ... etkö sinä ole milloinkaan nähnyt? – En minä ole, mutta kerro nyt... Elli kertoi mielellään kaikesta, mitä maalla oli ja jota ei Sigrid ollut nähnyt, ja Sigrid kuunteli yhtä hartaasti kuin Elli kertoi. – – Voi, kuinka olisi hauska olla siellä maalla ... minä en ole milloinkaan oikein maalla ollut... – Tule meille ensi kesänä! – Kyllä minä tulen ... minä tulen koko kesäksi... Ja niin se oli päätetty varmaksi asiaksi ja siitä puhuttiin monena iltana, ja Elli sen aina mielellään puheeksi otti. Eikä hän ollut milloinkaan niin hyvillään kuin silloin, kun sai Sigridin siitä innostumaan ja kyselemään ja häntä hartaasti kuuntelemaan. Silloin hän Sigridistä eniten piti ja häneen oikein luotti. Mutta toisin ajoin oli Sigrid vallattomalla päällä, ja silloin ei Elli hänestä hetikään niin paljon pitänyt. Kerrankin he taas juttelivat, ja Sigrid kuunteli hartaasti... – Muistatko sinä, kun sinä ensi kerran tulit tänne meille.. ~ – Niin, ja pelkäsin niin, etten millään lailla tahtonut tulla sisään illalliselle... – Mikset? – Siksi, että minä en millään lailla olisi rohjennut ... siellä olisi ollut sinun isäsikin, ja se on minun mielestäni niin korkea ... enkä minä vieläkään... – Etkö vieläkään uskaltaisi tulla sisään? – En, en vaikka mikä olisi... Silloin Sigrid hyppäsi ylös ja juoksi oven luo... – Elli, minä menen sanomaan papalle, että hän tulisi tänne sinua tervehtimään ... menenkö? – Mitä sinä ... kuule! ... minä menen heti paikalla pois, jos sinä... Sigrid kiikkui lukossa ja nauroi... – Ja minä sanon hänelle sitten, että hän on sinun mielestäsi niin korkea... – Sigrid! ... jos sinä vain...! – Minä olen jo sanonut, minä olen jo sanonut hänelle sen... Elli purskahti itkemään, ja Sigridin täytyi tarttua häntä käteen ja heittää ympäri huonetta ja pyörittää siksi, kunnes hänen vielä itkiessään täytyi ruveta väkisinkin nauramaan. – Suotta, suotta, suotta! Mutta silloin ei Sigrid Ellin mielestä ollut ollenkaan se sama Sigrid kuin muuten. Ei ''hän'' ainakaan olisi saattanut sillä lailla Sigridiä peloitella, vaikka olisi osannutkin. Ja kun Sigrid tuli semmoiselle päälle, oli hänellä useampana päivänä peräkkäin halu tehdä samanlaista kiusaa. Kun oli luettu ja haasteltu, vei Sigrid tavallisesti Ellin saliin, silloin kun ei ollut kotona ketään muita. Siellä oli piano, ja Sigrid soitti sitä, ja Elli kuunteli. Elli nojasi pianoon ja katseli Sigridiä ja välistä hymyili. Hän ihmetteli eikä voinut käsittää, kuinka Sigrid noin taisi ... sai kaikenlaisia ääniä ... ei katsellut sormiinsa eikä näyttänyt sitä ajattelevankaan... Itsestään se tuli, kovemmin ja hiljemmin, välistä poukahtaen ja sitten heti kohta hiljalleen liritellen. Elli oli oppinut tuntemaan muutamia lauluja, joita Sigrid useimmin soitti, ja niitä hän aina pyysi soittamaan... – Soita nyt sitä... Sigrid soitti ja aloitti sitten toista... – Mikä se on tuo? Mutta useinkaan ei Sigrid silloin vastannut, soitti vain ja katseli Ellin ohitse jonnekin salia pitkin. Elli kysyi jotain muutakin, mutta toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Ja vasta herettyään kysyi hän: – Mitä sinä sanoit ... eikö se ollut kaunista? Ei Elli tiennyt, oliko se ollut kaunista, ei hän ollut sitä kuunnellut ... saattoi kyllä olla ... mutta silloin hänelle aina tahtoi tulla paha mieli, ja hän oli Sigridin rinnalla mielestään niin kovin vähäpätöinen. Toisin ajoin tuli iloisia lauluja. Sigrid nyökäytteli päätään pianon takaa, hymyili Ellille ja soitti niin kummasti, että hypähti Ellin sydänalassa. – Se on polkkaa, se on polkkaa ... tanssi nyt, Elli, minä soitan... – Niin, mitä varten sinä niin sanot, kun tiedät, etten minä kuitenkaan osaa... – No, minä opetan... Ja Sigrid koetti opettaa Elliä asettamaan jalkojansa sen mukaan kuin hän itse asetti omiaan ja rallatti. Ja Elli koetti myöskin rallattaa ja asettaa jalkojaan. Mutta ei se häneltä onnistunut, ei hän tahtonut oppia, eikä Sigridkään viitsinyt sitä kauan. Sen sijaan Sigrid itsekseen hyppeli ja rallatti ja väikkyi pitkin huonetta. – No, Elli, mikset sinä tanssi ... tanssi nyt niinkuin minä ... anna minä vien ... ole sinä daami, minä olen kavaljeeri. Elli koetti, mutta hän tunsi itsekin, kuinka kömpelösti hän hyppi. Yht’äkkiä joku soitti eteisessä. – Soitettiin, soitettiin ... joku tulee, Sigrid...! Mutta Sigrid ei päästänyt Elliä irti. Pyöritteli ja heitteli ympäri salia... – Päästä, Sigrid, päästä irti ... se on sinun isäsi...! – Ei se tee mitään. Eikä se ole isä ... se on minun veljeni... Niin, Elli, sinä et ole nähnytkään vielä Arthuria... Sigrid herkesi pyörittämästä. – Ei, ei, en minä nyt ... mennään sinun kamariisi... – Oletko sinä hullu?... Arthur, tule tänne tanssimaan! – Voi, voi, minkätähden sinä ... en minä... Mutta Arthur tuli sisään, ja Sigrid veti Elliä kädestä häntä vastaan. – Tässä on minun veljeni ... ja minun paras ystäväni. Se on Elli... Ei sinun tarvitse, Elli, niiata ... ei näin isot tytöt enää niiaa... Yhdenikäisille pojille saa kumartaa päätään niinkuin vanhat ihmiset ... näin! Elli oli aivan hämillään. Mutta sittenkin täytyi hänen nauraa väkisin, kun Sigrid tarttui hänen vyötäisiinsä ja pyöräytti ympäri. Sigridin velikin hymyili. Sigrid kiersi kätensä Ellin selän taa ja kääntyi Arthurin puoleen. – Jahah, Arthur, teepäs tili, mistä sinä tulet? – Koulustahan minä tulen ... etkö sinä näe, että minulla on kirjat... – Osasitko läksysi? – Kas, kas, kuinka sinä olet huolenpitäväinen... – Tietysti et osannut... – Minä osaan aina, mutta sinä et milloinkaan... – Sanopa, Elli, enkö minä osaa ... todista hänelle... – Osaako hän? – Osaa. – Ja siitä tuli Elli vähän rohkeammaksi, kun sen sanoi. Mutta ei hän vielä olisi uskaltanut katsoa Arthuria silmiin. – Niin, no, nyt sen kuulit... – Te tietysti olette yhdestä puolin. Arthur meni salin yli toiseen huoneeseen, ja Elli katsahti hänen jälkeensä. Hänellä oli kähärä tukka ja semmoinen nuttu kuin suurilla herroilla. Sen oli Elli jo äsken nähnyt, että hänellä oli kaulustin ja rusetti ja kellonvitjat. Ja niin hän käveli kuin aikamiehet herrat. – Eikös se ollut nätti poika, Elli ... mitä? – En minä tiedä ... minun pitää nyt mennä kotiin... – Etkö tiedä? Kuinka sinä et sitä tiedä ... etkö sinä nähnyt? – Kyllä kai hän on... Mutta silloin purskahti Sigrid hillittömään nauruun... – Kyllä kai hän, kyllä kai hän on! Ja sen sinä sanot niin kauhean totisena, että ihan... Kyllä kai hän on! Ei, en minä osaa, mutta sano nyt vielä ... kuinka sinä sanoitkaan? – Ei, no, Sigrid, hyvästi nyt, minun pitää nyt mennä. – Minnekä sinulla on semmoinen hätä ... jäisit vielä tänne. – Ei minnekään ... mutta kyllä minun täytyy mennä kotiin... – Miksi sinä olet niin nolo? kysyi Sigrid Elliltä etehisessä. – Enhän minä ... hyvästi nyt! Sigridiä jokin hämärästi vaivasi, kun Elli oli mennyt, mutta hän pudisti sen pois ja meni Arthurille kertomaan, kuinka koomillisesti Elli oli sanonut: »Kyllä kai hän on». Ennen maatapanoaan Elli sinä iltana vähän itkeä nyyhkytti. Ei hän tiennyt itsekään oikein, mistä syystä, mutta hänestä tuntui, että se oli sentähden, että hänelle tuli yht’äkkiä ikävä kotiin. Mutta sitten ei hän nyyhkiessään enää vähän ajan päästä sitä asiaa ollenkaan ajatellutkaan. Hän muisti, että Sigrid taas oli ollut tuommoinen kummallinen, eikä hänestä oikein välittänyt... Ja sitten oli hän niiannut ... eikä hän ymmärtänyt, mitä niin naurettavaa siinä oli ollut, jota hän oli sanonut Sigridin veljestä ... se ehkä oli ollut tyhmää... Mutta ei hän kuitenkaan luullut, että hän siitä syystä itki. [[Luokka:Papin tytär]] 3064 5319 2006-09-01T18:44:20Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: VII luku|VII luku]] |seuraava=[[Papin tytär: IX luku|IX luku]] |otsikko=VIII luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Elli oli seuraavana aamuna vähän alakuloinen koulussa ja tuli siksi yhä enemmän, kun kaikki muut olivat melkein kuin hurjia ilosta. Yöllä oli ollut kylmä, rannat olivat jo jäässä, ja muutamain päiväin perästä aavistettiin luistinlupaa. Kaikki puhuivat luistelusta ja kaikki osasivat luistella. Elli oli tuskin nähnytkään luisteltavan. Hän kulki äänetönnä toisten tyttöjen välissä, kuunteli heidän riemuaan ja koetteli lukea välitunneilla läksyjään. Sigrid oli eniten kaikista innostunut ... hyppeli ja löi käsiään yhteen. Ja koetti saada Elliäkin innostumaan... – Etkö sinä osaa luistella, Elli ... etkö todellakaan osaa? Mitä? – En. – Voi sinua, kaikki muut osaavat! Ja Sigrid ei pysynyt yhdessä kohti, riensi Ellin luota muuanne, muiden tyttöjen luo siitä puhumaan. Ei Ellistä ollut se millekään, kun toisen päivän aamuna sitten julistettiin koko koululle luistinlupa. Hän vielä kirjojaan pulpetissaan järjesteli kotiin vietäväksi, kun muut tytöt jo olivat kaikki rientäneet tiehensä. Ellin ulos tullessa juoksivat jo toiset kadulla, Sigrid eillimmäisenä. Joukko koulupoikia, käsissä kullakin luistimet, tulla heilasi häntä vastaan, ja heidän joukostaan hän tunsi yht’äkkiä Arthurin. Pojat täyttivät koko katukäytävän, ja Elli koetti painautua huoneen seinää vasten niin likelle kuin suinkin. Häntä vähän hävetti ja peloitti, eikä hän tiennyt oikein, mitä se oli. Mutta kun pojat tulivat kohdalle, niin Sigridin veli tervehti häntä kohteliaasti ja nosti hattuaan. Elli oli ensin vähällä vastata niiaamalla, mutta samalla muisti, että täytyy yhdenikäisille kumartaa. Ja siitä hän niin hämmentyi, että puoleksi niiasi, puoleksi kumarsi. Tästä hän taas säikähti niin, että jalat hervahtivat, ja tuntui niinkuin ei olisi paikaltaan päässyt. Hän päätti, ettei hän mene jäälle... Mitä hän siellä, kun ei osaa luistellakaan? Mutta sinne hän kuitenkin meni, kun ikkunasta näki, että portin sivu kulki jäälle päin niitäkin, joilla ei ollut luistimia. Jäällä jo luisteltiin, mustanaan heilui pikku joukkioita sinne tänne. Kierä jää kiilsi päivän paisteessa ja ulvahteli salaperäisesti siellä täällä. Se hirvitti ja veti puoleensa samalla. Ja ennenkuin tiesikään, juoksi Elli juoksemalla alas rantaan. Toiset luistelivat, toiset panivat luistimia jalkoihinsa, ja kaikilla oli kiire, ja kaikki olivat innoissaan, eikä kukaan joutanut Elliä huomaamaan. Elli seisahtui rannalle katselemaan. Hän seurasi milloin mitäkin silmillään ja koetti katsella, kunnes katsottava katosi muiden joukkoon. Sigrid luisteli siinä melkein hänen ohitsensa eikä huomannut häntä. Elli ihastui ja aikoi huutaa hänelle, mutta sitten ei kuitenkaan huutanut. Ja kun Sigrid vähän ajan päistä taas tuli ja vielä likemmitse, niin ajatteli Elli, että hän ei huuda ... ei, vaikka mikä tulisi, koska ei Sigridkään häntä huomaa. Hän rupesi laskemaan luisua, mutta silmillään hän yhä seurasi Sigridiä. Siellä se leijaili, koetti kiertää ympyrään, mutta sitten kääntyi taapäin ja oli kaatua. Silloin luisteli hänen veljensä ohitse, Sigrid ojensi molemmat kätensä, veli otti kiinni ja auttoi häntä takaperin luistelemaan. Sitten alkoivat he luistella rinnakkain ja kiersivät monta ympyrää. Elli tarkasteli heitä koko ajan. Kauniisti ne luistelivat, veli varsinkin. Hän vaikka heilui ja äkkiä kääntyi, luisteli milloin taapäin, milloin eteen, milloin pitkän matkaa toisella jalalla vain, niin näytti Eilistä kuitenkin, että hän ei saattaisi milloinkaan kaatua. Tuolla he seisovat nyt ja puhuvat jotain toisilleen. Sitten yht’äkkiä luistelevat aivan suoraan Elliä kohti ja seisahtuvat hänen eteensä. – No, täälllähän sinäkin olet, sanoi Sigrid ja pyörähti luistimillaan Ellin ympäri. Koetti olla ystävällinen, mutta hänen käytöksensä oli kuitenkin vähän hätäisen kankeata. – Voi, voi, kuinka on hauskaa! Minä en sinua ensin huomannutkaan, ennenkuin Arthur sanoi... Eilistä näytti kuitenkin, että hän oli huomannut, mutta ei ollut huomaavinaan. – Ettekö luistelekaan? kysyi Arthur. – En minä osaa. – Kyllä me opettaisimme... – Niin, Arthur osaa niin mainiosti opettaa ... hän on minuakin opettanut. Elli sammalsi jotain semmoista kuin ettei hän nyt tällä kertaa... Arthur meni noutamaan työntötuolia. – Minä en sinua ensin huomannutkaan ... missä sinä olet seisonut? – Tässä minä olen seisonut koko ajan, sanoi Elli vähäinen katkeruuden värähdys äänessään. – Arthur sinut huomasi ... hän oli tullut sinua vastaankin äsken. – Eikö hän sanonut mitään? – Ei, taikka kyllä hän sanoi ... vaan en minä taida sitä sanoa... – Kuule, Sigrid, mitä hän sanoi? ... sano nyt, hyvä Sigrid ... sanoiko hän, että... – Mitä? – Ei, ei ... en minä tiedä ... mutta mitä hän sanoi? Arthur tuli jo vähän matkan päässä tuoleineen. Sigrid teki kierroksen Ellin ympäri ja sanoi ohi mennessään hänen korvaansa: – Ei hän muuta mitään sanonut, kuin että sinulla on kauniit silmät... Elli punastui eikä osannut mitään. Samassa tuli Arthur ja pyysi häntä istumaan tuoliin. Elli istui ja häntä alettiin takaa päin työntää. Edessä ja kupeella luisteli, milloin missäkin, Sigrid ja hymyili hänelle, mutta poistui vähitellen. Elli vapisi vähän, kun kädellään puristi tuolin kaidetta. Mutta samalla oli niin sanomattoman suloista. Peloitti hiukan, mutta samalla oli kuitenkin hauska. Hän kuuli Arthurin takaapäin kysyvän, pelkääkö hän, johon vastasi, ettei hän pelkää. – Onkos hauska? – On. – Eikö hän ennen ole ollut työntötuolissa? – Ei ole ennen... – Nyt sen sijaan sitä kovemmin! – Ja Arthur lykkäsi kovemmin. Mutta Elli ajatteli sitä, mitä hän oli kuullut Sigridin sanovan, että hänellä on kauniit silmät ja että Arthur oli sen sanonut. Tuota ajatellessa tuli hän vapaammaksi ja sai rohkeutta puhella. Melkein koko päivän Sigrid ja Arthur häntä työntelivät. Ja kun luistelivat, laski Elli lähitienoilla luisua. [[Luokka:Papin tytär]] 3065 5320 2006-09-01T18:44:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: VIII luku|VIII luku]] |seuraava=[[Papin tytär: X luku|X luku]] |otsikko=IX luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Illalla oltiin Sigridin luona, ja nyt oli Sigrid taas Ellin mielestä hyvä ja semmoinen kuin hän olisi toivonut hänen aina olevan. Huomenna oli sunnuntai, eikä läksyjen luku häirinnyt. Tytöt istuivat Sigridin kamarissa ja söivät makeisia, joita Sigrid oli ostanut. Ei ketään ollut kotona. Arthurkin oli käsketty pois, että he saisivat rauhassa puhella. – Meillä on salaisuuksia! sanoi Sigrid. Ja niistä piti heidän nyt puhua. Sigrid oli jo jäältä tullessa sanonut, että hän aikoo puhua hyvin salaisista asioista ... hyvin salaisista. Mutta ensin asetteli hän Ellin kaulaan omia, kauniita huivejaan ja kaulustimiaan, käski Ellin istua peilin eteen, purki hänen tukkansa ja palmikoi sen aivan uudella tavalla... – Jos sinä, Elli, vain pukisit itsesi oikein, olisit sinä hyvin soma. – Ole vaiti! – ja Elli teki jotenkin kädellään, niinkuin olisi ollut siitä vihoissaan, mutta vähän ajan päästä sanoi hän: – Kuinkas minä pukisin, kun äitini ei anna! – Niin, mutta olet sinä noinkin, kun tukka on tuolla lailla ... ja saat sinä vaikka milloin vain tahdot pitää minun huivejani ja kaulustimiani ... minulla on niitä jos kuinka paljon... Sigrid penkoi ne kaikki laatikosta, jossa olivat hujan hajan... – Saat ottaa, ota vain, mitä vain tahdot. Elli oli niin onnellinen, ettei tiennyt, kuinka olla. Koko tämä päivä, jäällä ensin ja nyt täällä! Tytöt elivät kaikissa huoneissa niinkuin tahtoivat. Soittivat, tanssivat, ja Elli ei mielestään enää tanssinut läheskään yhtä kömpelösti kuin ennen. Hän näki kauniin huivin heiluvan rinnoillaan, tunsi tukkansa leiskavan takana, ja niin oli kuin se siellä olisi juuri sillä lailla leiskanut kuin hänelle parhaiten sopi. Eikä hän nyt ehkä olisi pakoonkaan juossut, jos olisi kuullut soitettavan. Mutta salaisuuksista tuli puhe vasta myöhemmällä: – Tiedätkö sinä, Elli, mitä rakkaus on? – En, mitä se on? – Etkö todellakaan tiedä? – Niin, no kyllä minä ehkä hiukan... – No, sanopas, mitä se on! – Eikö se ole sama kuin se, jos alkaa jostakin tykätä... – Niin, niin, mutta onko se tytöstä vai pojasta? – Eikö se ole kummastakin ... vaan en minä sitä niin tiedä... – Etkö ole milloinkaan tykännyt kenestäkään pojasta? – En minä ... oletkos sinä?... Nyt tuli se suuri salaisuus... – Olen minä, vaan sinä et saa sanoa kellekään, et kellekään, et milloinkaan ... lupaatko? – Lupaan, lupaan... – Vaan en minä ehkä sano... – Tunnenko minä sen? – Et taida tuntea ... et sinä sitä ensimmäistä varmaankaan tunne ... mutta toisen sinä ehkä tunnet... – Toisen? Tykkäätkö sinä toisestakin? – Voi, minä olen tykännyt jo monestakin ... ja niin ovat kaikki muutkin tytöt ... mutta en minä oikein muista niin kuin siitä yhdestä. – Vaan minäpä tiedän, kuka sinusta tykkää... – Minusta ei toki tykkää kukaan eikä tulekaan tykkäämään ... ei milloinkaan... – Tykkääpähän ... minä tiedän sen, kun se on sen minulle itselleni sanonut... – Sinulle sanonut? – Taikka ei oikeastaan sanonut ... en minä sano, kuinka olen saanut tietää, mutta minä vain kuitenkin tiedän... – Sinä vain minua narraat... – En narraa ... tuossa on käteni, etten narraa... – No, kuka se on? – En, sitä en sano, vaikka kuinka kysyisit ... sinä et saa suuttua, etten sano ... mutta minä en saa sanoa. Huomaamatta siirtyi siitä puhe kuitenkin Sigridin veljeen. Sigrid hänestä ensin mainitsi, kummasteli, missä hän viipyy, kun ei jo tule kotiin. Ja sitten hän sanoi, että hän niin erinomaisen paljon pitää veljestään. Elli sanoi, että mahtaa olla hauska, kun on yhdenikäinen veli. Hänellä ei ole... Ikäänkuin vähän leikillään rupesi Sigrid kertomaan, että Arthur oli vasta ollut rakastunut erääseen tyttöön, mutta ei hän nyt enää ole ollenkaan. Se tyttö oli ollut tuhma ja hyvin koketti ... kesällä oli Arthur hänet kokonaan unohtanut... – Kuka se oli se tyttö? kysyi Elli vähän varovaisesti. Ei Sigrid tahtonut sitäkään sanoa ... taikka kyllä sentään, kunhan ei Elli vain kellekään sano... Ei, ei hän sano... – Niin, no se oli Iida ... mutta ei Arthur hänestä enää pidä ... ei vähääkään... Vähän aikaa he olivat vaiti. Sitten sanoi Elli: – Minkähän tähden minä niin sitä sinun veljeäsi lienen pelännyt, kun ensi kerran hänet näin ... hän oli minusta niinkuin joku aikamies herra... – Hän onkin jo melkein aikamies ... hänellä on jo partaakin vähän... Hetken he olivat taas vaiti, ja Sigrid katseli Elliä silmästä silmään ja vähän hymyili. – Mitä sinä naurat?... – Enhän minä naura... – Vaan katsot minuun noin... – Minä vain ajattelen erästä asiaa... – Mitä asiaa? – Ohoh, en minä sano... – Sano nyt ... ethän sinä olekaan minun ystävä ... kun sinulla on salaisuuksia... – Niin, no, ei tämä olekaan mitään ... minä vain sitä ajattelin, että me olemme puhuneet sinusta hyvin paljon erään ihmisen kanssa... – Milloinka olette puhuneet ... kenenkä kanssa? – Erään ihmisen kanssa. – Kenen, sano nyt, hyvä Sigrid, kenen... – No, Arthurin kanssa. – Vai niin, vai minusta te olette puhuneet ... sitten ei teillä mahtanut olla paljon puhumista. – Oli, hyvin paljon. – Ei ollut ... ei ollenkaan ... ei vähääkään. Elli koetti olla välinpitämätön, mutta pelkäsi kuitenkin, että hänen äänensä vapisisi ja että Sigrid sen huomaisi. – Anna, minä vähän laitan sinun tukkaasi ... Arthur sanoi, että sinulla on kauniit silmät ja kaunis tukka ... kauniimmat kuin kellään koko koulussa. – Voi sinua, elä nyt lörpöttele... Mutta Sigrid otti ja pyöräytti Elliä, ja Elli tunsi itsensä niin onnelliseksi, että vesi herahti silmään.£ Ei niin kummalta ollut tuntunut vielä milloinkaan ennen kuin sinä iltana maata pannessa. Unesta ei puhettakaan!... Mutta sitten lisäksi ne omat ajatukset olivat niin oudot ... ja välistä sihisi poskissa ja oli paha olla. Mutta toisin vuoroin taas tuli hyvä mieli, niin äärettömän hyvä... Niinkö todellakin oli, mitä Sigrid oli sanonut? Kauniit silmät, kauniimmat kuin kellään muulla tytöllä koko koulussa ... kuin Sigridilläkään. Niin oli Arthur sanonut ... Arthur! Miten lie ollutkin, mutta näitä miettiessä syttyi kynttilä, joka jo oli sammuksissa ... ja siirtyi sängystään muuan peilin eteen ... ja tuli kaunis huivi kaulaan, pää kääntyili, ja tukka koetti asettua niin kuin se oli ollut silloin, kun se parhaiten sopi. [[Luokka:Papin tytär]] 3066 5321 2006-09-01T18:44:26Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: IX luku|IX luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XI luku|XI luku]] |otsikko=X luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Laskettiin mäkeä, ja sitä vauhtia meni, että vihlaisi sydäntä ja piirsi pitkin koko ruumista, tyttöjen varsinkin. Ne kirkaisivat kimakasti ja peittivät silmänsä. Pojat ohjasivat keikkoja, olivat polvillaan takana, huulet yhteen nipistettyinä ja toinen jalka vihaisesti lunta ilmaan pyryttämässä. Ne olivat panneet toimeen mäkiretken, kutsuneet tyttöjä ja tulleet kelkkoineen heitä noutamaan k:lo 3 iltapäivällä. Arthur oli pannut mäkiretken toimeen ja kutsunut Ellin. He olivat jo hyviä tuttuja, melkein sinuttelivat toisiaan ... se sattui kuitenkin vielä vain välistä kuin vahingossa, mutta muuten kutsuivat he toisiaan nimeltä. Eikä Elli enää ollenkaan Arthuria ujostellut. Kyllä häntä oli hupakko ollut, kun oli silloin ensin aikonut pakoon juosta!... Reippaasti he kulkivat, vuorotellen kelkkaa vetäen; sillä Ellikin tahtoi välttämättömästi vetää, vaikkei Arthur olisi antanut. Kirjavana oli mäki jo laskijoita. Pitkänä mustana jonona nousi niitä sitä mukaa ylös kuin toiset kiitivät alas. Siitä he molemmat huomauttivat toisiaan, ja siitä myöskin, ettei yksikään tyttö ollut tiukimmassa mutkassa kirkaisematta. Poikia siihen oli tiepuoleen asettunut ja ne kirkuivat mukana matkien. Elli päätti, ettei hän kirkaise ... ei vaikka kuinka vihlaisisi. Ei hän kirkaissutkaan, ja pojat huusivat jälkeen: »Sepä tyttö ei olekaan niinkuin muut tytöt!» – Eikö ollenkaan peloittanut? kysyi Arthur, kun kelkka jo suilui tasaisemmalla tiellä. – Ei, mitäs minä pelkäisin! Ellin koko olennossa oli semmoinen notkeus ja reippaus, kun hän kelkasta hyppäsi, että muut tytöt Arthurin mielestä hänen rinnallaan olivat posliinivauvoja. – Ei, mitäs minun pitäisi pelätä? – ja Elli katsoi rohkeasti Arthuria silmiin vastausta odottaen... – Jos sattuisi kaatumaan... – Mitäs sitten, nousisi ylös! – Minä vedän nyt vuorostani kelkkaa mäen päälle! Elli ja Arthur laskivat mäen toisensa perästä, ja Arthur vakuutti Sigridille, että kaikki muut tytöt, paitsi Elli, olivat hänestä niin neitimäisiä, ettei hän suorastaan voinut heitä sietää. Ja kun he molemmat laskivat, niin kaikki katsoivat ja huusivat: »Noin sitä pitää!» – ja matkivat vielä pahemmin niitä, jotka kirkuivat. Kerran he kaatuivat, kelkka meni nurin ja monta kertaa ympäri, mutta yhtä pian olivat he jaloillaan taas ja nauroivat koko tapahtumalle... – Mitähän, jos olisi joku muu niin sattunut ... eiköhän olisi... – Vaan me ei huolita mistään! – No me ei huolita ... tässä on kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli! Tuntui niin omituiselta, että he ovat kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli. – No, sinä olet niin iloinen, Elli, että minä en sinua tunnekaan, sanoi Sigrid hänelle. – Iloinenko? Iloinenko! Mitäs varten suruinenkaan? Missä sinä lasket? – Minulla on niin huono kavaljeeri, että aina pelkään kaatumista. – Minullapa on hyvä! – Niin, Arthur... Voi, Arthur, tule tänne ja ohjaa minua, ennenkuin tuo ennättää tuolta tulla. – Sigrid! anna kun minä ohjaan sinua! – Sinä kaadat? – En kaada, saat nähdä, etten kaada ... olen minä kummemmistakin hyppyreistä... Pois alta! Ja Elli heittihe polvilleen kelkkaan Sigridin taa ja potkaisi kelkan mäestä alas liukumaan. Onnellisesti se kävi, ja riemu oli yleinen. Elliä kaikki ihmettelivät ja kiittelivät. Ja Arthurin mielestä hänen silmänsä suorastaan säkenöivät. Mitäpä sitten, jos ei ole muuten niin sievä, jos palttoo istuu vähän liian ylhäällä selässä ja jos on vähän vapaampi käytöksessään kuin muut ... ja se vapauspa se juuri onkin hänen suurin etunsa. – Nyt minä ohjaan sinua, sanoi Elli yhtäkkiä Arthurille. Hän aivan hehkui innostuksesta ja kuumuudesta. – Minuako? – Niin, niin, miksikä ei?... Istu nyt vain ... näytetään noille muille, että me... Ja he laskivat, Elli perää pitäen, Arthur istuen kelkassa. Mutta kun oli tultu takaisin mäen päälle ja Elli ehdotti uudelleen samaa, ei Arthur suostunut. Mäkeä noustessa olivat pojat takaapäin alkaneet hokea: – Sinua tytöt tyyrää! – Ne ovat kihloissa... – Se tyttö on siihen aivan hurjasti rakastunut... – Näittekö, kuinka hänen ruma harmaa sukkansa näkyi, kun hän piti perää jalallaan? Arthuria harmittivat kaikki nämä puheet ja varsinkin viimeinen. Hän tiesi, etteivät pojat häntä jättäisi rauhaan moneen päivään. Mutta minkä hän sille taisi, kun häntä pyydettiin kelkkaan istumaan! Ja vähitellen rupesi häntä harmittamaan koko tyttö. Kaikki asiat rupesivat näyttämään aivan toisilta. Elli oli kömpelö, kehnosti puettu ja miltei moukkamainen. Tuossa se nyt taas laskee Sigridin kanssa alas mäkeä, jalka pitkällä, niin että koko sukka näkyy. Kuinka tuo tuommoinen sopii! Ja läähättäen juoksee mäkeä ylös ... niin ei muista tytöistä kukaan tehnyt... Ja uhallakaan ei Arthur enää pyytänyt Elliä kelkkaansa, vaan sen sijaan muita tyttöjä. Ensiksi käänsi hän kohteliaasti kelkkansa Iidan eteen ja pyysi häntä kumartaen ja hattuaan nostaen siihen istumaan. Iidalla oli niin ihmeen sievä valkeareunuksinen talvipuku ja samoin valkea hattu ja muhvi. Illalla oli kutsu tulla tanssimaan Sigridin luo kaikkien niiden, jotka olivat olleet mäkeä laskemassa. Elli valmisteli pukuaan sinne mennäkseen. Eihän hän ennen ollut tanssiaisissa ollut eikähän hänen pukunsakaan tainnut aivan tanssiaispuku olla. Mutta Sigrid ja Arthur olivat niin tuttuja, ja olihan hän heidän kanssaan tanssinut ja mäkeä laskenut, niin ettei siitä siis niin suurta väliä, jos ei aivan hyvin osaakaan tanssia ja jos on tavallisessa hameessa. Laulellen laittoi hän peilin edessä Sigridin antamaa rusettia ja katseli silmiään ja mäenlaskusta vielä hehkuvia poskiaan. Katua kulkiessaankin vielä lauloi ja hyppäsi silloin tällöin pienen hyppyaskeleen. Jo pitkän matkan päistä hän näki kokonaan valaistut ikkunat. Hän hiljensi ehdottomasti kulkuaan, sillä tuo kirkas valaistus teki häneen niin omituisen vaikutuksen. Se oli hänen mielestään liian juhlallisen näköistä. Ja rupesi ikäänkuin jokin outo asia peloittamaan. Kuta likemmä tuli, sitä enemmän katosi varmuus ja halu mennä. Samassa rupesi tuntumaan, ettei mäkeä laskettaessa ollut kaikki loppupuolella aivan hyvin. Muistui mieleen, ettei Arthur ollut lopulla tullut kelkkaansa pyytämään eikä kotiin saattamaan, vaikka oli tullut noutamaan. Ja kun Elli tuli talon luo ja näki ulkona kadulla ihmisiä, jotka sinne sisään katselivat – sieltä näkyi kimmeltävä kruunu ja edestakaisin liikkuvien ihmisten päitä – teki jo mieli kääntyä takaisin. Mutta kun kuului takana muiden tuttujen tyttöjen ääniä, kiiruhti Elli sitä nopeammin sisään. Eteisessä vetivät muut vasta tulleet hansikkaita käsiinsä. Vaan niitähän ei Ellillä ollutkaan. Eikä hänellä ollut hetikään yhtä komeata leninkiäkään. Hänellä oli tukka palmikolla, mutta muilla se oli hajallaan, ja niillä oli tukassa kukkiakin. Sigrid juoksi eteiseen tervehtimään, ja Elli veti hänet syrjään ja kysyi, kuinka hän, kun hänellä ei ollut hansikkaita... – Eikö sinulla ole? – Ei ... ja kuinkas minä nyt? – Ei se mitään ... et sinä niitä tarvitse... – Eikös kaikilla muillakin ole? – Jaa, en tiedä ... taitaa olla ... vaan ei se mitään... Mutta ei Sigrid sitä kuitenkaan sanonut niin vakuuttavasti kuin Ellin mielestä olisi pitänyt sanoa, jos hänen mielestään ei hansikkaita tarvittu. Ja tiesihän sen siitäkin, mitä Sigrid ajatteli, kun hänellä itsellään oli hansikkaat ja aivan uudet vielä. Arthur tuli myöskin tervehtimään, ja Elli huomasi heti kohta, kuinka toisella lailla hän tervehti kuin aina ennen. Ennen hän hymyili niin tuttavan tapaisesti, mutta nyt hän kumarti kohteliaasti ja kylmästi niinkuin joku aikamies herra ja oli aivan vieraan näköinen. Sigrid vei sekä Ellin että muut tytöt sisään, ja jo ovessa näki Elli, että muutamilla tytöillä oli valkoinen puku. Hänellä itsellään vain oli harmaja ja kotona kudottu Sali, jossa ennen oli Sigridin kanssa niin monta kertaa hämärässä tanssittu, oli nyt kokonaan valaistu ja aivan toisen näköinen kuin silloin. Lisäksi istuivat siellä vielä eversti ja everstinna, ja niitä piti mennä lattian yli tervehtimään. Tuntui sinne mennessä kuin polvinivelet olisivat sulaneet, ja niiaus oli itsestäkin kauhean tyhmä ja talonpoikamainen. Näytti sitten vielä siltä kuin olisi eversti syrjäkatseella vilkaissut hänen hameeseensa. Tytöt sen ainakin tekivät; sen Elli hyvin huomasi. Ja päästyään tuolien luo seinän viereen koetti hän vetäytyä niin näkymättömään paikkaan kuin suinkin muiden taa kukkien alle ... nurkkaan. Ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei itku pääsisi kurkkua ylemmäksi. Sieltä piilopaikastaan hän sitten tarkasteli muita. Sigrid oli hyvin iloinen, kulki paikasta paikkaan jokaisen luo ja kysyi Elliltäkin, miksi hän niin piilossa istuu ... mutta ei pyytänyt kuitenkaan sieltä pois tulemaan. Sigrid oli erittäin sievästi puettu, ja Elli huomasi, kuinka hyvin rannerengas sopi hänen kalvoseensa ja kuinka viuhka, jota ei ollut kenelläkään muulla, heilahti kupeella. Ja hän oli Ellistä aivan vieraan näköinen, ihan kuin joku toinen ihminen. – Katsokaa, kuinka hän keikailee, kuuli Elli takanaan muutaman tytön sanovan toverilleen. Elliä ensin harmitti se, mitä kuuli, sillä ne tytöt olivat semmoisia, jotka kaikkea kadehtivat. Mutta sana jäi kuitenkin mieleen ja iti siellä tietämättä. Kunnes illan kuluessa vähitellen muodostui omaksi mielipiteeksi. Varsinkin se näytti Ellin mielestä keikailemiselta, että Sigrid jutteli iloisesti ja kulki käsi kädessä semmoisten tyttöjen kanssa, joista Elli oli kuullut hänen sanovan, ettei hän voinut heitä sietää ... esimerkiksi Iidan. Elliä tuo ensin kummastutti, ja sitten hän tuli siitä surulliseksi. Ehkä hän tuli vielä surullisemmaksi eräästä toisesta seikasta. Arthur ei huomannut häntä vähääkään eikä tullut häntä puhuttelemaankaan. Hän käveli edestakaisin lattialla Iidan ja Sigridin ja muiden tyttöjen kanssa, jotka olivat kaikki hienosti puetut. Ja kun hän läheni sitä puolta salia, missä Elli istui, tunsi Elli hänen häneen katsahtaneen ... ja ehkä hän katsoikin, mutta sitten liukui silmä kohta toisaalle, ja Ellistä näytti, ettei Arthur ollut häntä nähnytkään. Hienoimmin puettujen tyttöjen kanssa Arthur koko ajan käveli. Ei Elli sitä itse huomannut sitäkään ... nuo kateelliset tytöt ne senkin sanoivat, mutta kun Elli oli kuullut sen, pysyi se mielessä ja näyttihe todeksi. Sigridin äiti meni pianon ääreen ja alkoi soittaa valssia. Ensimmäiset parit pyörivät jo lattialla, ja ne olivat Arthur ja Iida ja Sigrid erään lyseolaisen kanssa. Ja heti kohta, kun Elli näki heidän ottavan ensi askeleensa, ymmärsi hän, ettei hän osaa tanssia. Mutta hän tarkasteli Arthuria ja Iidaa. Pitääköhän Arthur tuosta Iidasta? ajatteli Elli, ja vähän aikaa sitä ajateltuaan oli hän varma siitä. Mutta miksi oli Sigrid sanonut, ettei Arthur voi kärsiä Iidaa? Ja miksi ei Arthur ollut pyytänyt Iidaa mäkitoverikseen, vaan hänet?... Kauniisti ne siinä tanssivat ja hän muisti kuulleensa, että Iida oli paras tanssija kaikista tytöistä ja Arthur pojista. Sittenhän ne sopivat yhteen, ajatteli hän omituisella katkeruudella ja koetteli hymyillä pilkallisesti, kyynärpää tuolin selkää vasten. Ja kun hän sai sen mielialan itseensä, koetti hän kiihoittaa sitä yhä suuremmaksi ja tulla sille tuulelle, ettei hän välitä mistään. Mutta kuitenkin piti hänen vähän väliä puristaa silmiään estääkseen vettä niihin valahtamasta. Kaikkein vaikeinta oli saada itku silloin estetyksi, kun Arthur kerran tuli pyytämään häntä tanssiin. Elli sanoi, ettei hän osaa. Arthur kääntyi pois ja pyysi taas Iidan, jonka eräs toinen juuri heitti. Ja kyynelten läpi hän hämärästi näki, kuinka ne pyörivät ympäri lattiaa. Iida hymyili ja piti päätään keikallaan ja Arthur hiukan kumartui hänelle jotain sanomaan. Arthur oli niin kokonaan toisennäköinen kuin ennen, eikä Elli voinut käsittää, kuinka he mäkeä laskiessaan olivat voineet olla niin hyvät tutut. Sitä muistellessaan ei Elli sitten enää saanut itkuaan hillityksi, vaan hänen täytyi mennä Sigridin huoneeseen sitä siellä asettamaan. Hän heittihe sängylle poikkipäin, ja siinä tulla pullahti ulos kaikki, mikä oli sydämen alle kokoontunut: rumat vaatteet, se, ettei osannut tanssia, Sigrid, joka oli niin kummallinen, ja Arthur, vaikkei oikein tiennyt, miksi hän ... se kaikki ilketti... Salista kuului yhä tanssin tahti ja keveitä askelia. Elli pidätti itkuaan vähän aikaa ja kuunteli sitä, mutta kohta taas syöksähtivät kyyneleet yhä ankarammin vuotamaan. Hän koetti niitä pidättää ja puri hammasta siitä harmista, että hän kuitenkin itki. Mutta kun hän oli kuulevinaan jonkun tulevan, herkesi itku silmänräpäyksessä, ja hän hyppäsi ylös pöydän eteen jotain tukeakseen. Sillä kertaa ei kukaan tullut. Mutta tanssi oli lakannut, ja viereinen huone oli tyttöjä täynnä. Elli kuuli, kuinka ne juttelivat franseesista. Kaikki he olivat pyydetyt ensi franseesiin, muutamat toiseenkin. – Kenen kanssa Arthur tanssii? – Iidan kanssa. – Kuinka hän ei tanssi Ellin kanssa ... sehän oli hänen kelkkadaaminsa? – Ellikö osaisi tanssia franseesia ... hauskapa olisi nähdä, kuinka hän harppailisi. – Iida tanssii sitä paremmin. – Se vain siltä näyttää, kun hänen leninkinsä istuu niin hyvin ja hänellä on uudet tanssikengät... Tuo oli erään kateellisen tytön ääni. – Huomasitteko, kuinka usein Arthur Iidan kanssa tanssi? Hän tanssi kolme kertaa jo ensi valssissa. – Kuulkaa, tytöt, eikö se Elli todellakaan osaa tanssia? – Ei osaa muuta kuin ehkä harakkaa... Tuo oli tyttöjen mielestä sukkelaa, ja kaikki purskahtivat he sille nauramaan. Mutta samassa soitettiin franseesiin, ja Elli kuuli, kuinka kavaljeerit tulivat daamejaan noutamaan ja menivät niiden kanssa saliin. Tyttöjen pilkka vaikutti Ellissä uhkaa. Päättävästi nousi hän ja meni salin ovelle seisomaan. Hän tahtoi uhallakin näyttää, ettei häntä oltu pyydetty tanssiin, ja hän olisi suonut, että joku olisi tullut häneltä kysymään ja hän olisi saanut sanoa, ettei osaa tanssia eikä aio opetellakaan. Kuinka se oli hänestä hassulta näyttävinään tuo kaikki tanssiminen tuossa lattialla! Hyppivät ja kulettivat toisiaan ja olivat kauheasti olevinaan. Sigrid varsinkin siltä näytti. Ellistä näytti, että se koetti olla niin viehättävä kuin suinkin. Ja kun hän hyppeli Ellin ohitse ja hymyili hänelle ja nyökäytteli päätään, näytti sekin Ellistä keikailemiselta eikä hän ollut sitä näkevinään. Ei sitten Sigridkään häneen enää katsonut. Mutta vähitellen ja huomaamatta rupesi uhka sulamaan. Musiikki soi välistä niin surumielisesti, ja parit tanssivat äänettömässä tahdissa, melkein totisina. Silloin tuntui kuin olisi tehnyt mieli sujuttautua siihen yhteen joukkoon ja liikkua edestakaisin ja ympäri, niinkuin ne. Miksi ei hän oikeastaan mennyt valssiin, silloin kun Arthur häntä pyysi? ... kyllähän hän oli valssiakin tanssinut Sigridin kanssa ja Sigrid oli sanonut, että kyllähän se menee. Sitä miettiessä ja tanssin yhä jatkuessa ja vaihdellessa suli mieli yhä surullisemmaksi ja uhka valui kuiviin. Tuli sydämeen niin omituinen tyhjyyden ahdistus, ja ennenkuin tiesikään, valutti taas veden silmään, ja yhtenä sekavana meluna kävi liike salin lattialla. Elli oli tähän saakka seisonut keskellä ovea ja pitänyt tuolin selustasta kiinni. Nyt hän vetäytyi pihtipielen juureen, istuutui tuolille ja katseli sieltä yhä saliin. Eikä hän tahtonut saada silmiään irti tuolta kiiltävältä lattialta ja noista tanssivista pareista, jotka sitä pitkin liukuivat. Arthuria seuraamasta hän vähän väliä silmänsä tapasi. Hän tanssi Iidan kanssa ja johti franseesia. Välistä hän jätti naisensa paikoilleen ja lähti muita viemään. Elliin tuli silloin jonkinlainen hämärä toivomus, että ehkä Arthur yht’äkkiä jättää Iidan siihen ja tulee häntä noutamaan ja sitten he yhdessä tanssivat, mutta Iida saa istua yksin. Tuo oli puoleksi unelmaa, ja niin tuli tietämättä mieleen ja löytyi sieltä yht’äkkiä tämmöinenkin kuva... Hän on kauniiksi, valkoiseksi olennoksi puettu – hänellä on suortuvat hajallaan ja punainen rusetti, on rannerengas ja pienet silkkikengät; – ei kukaan häntä alussa tästä piilosta huomaa, ne luulevat kaikki, että hänellä on entinen ruma pukunsa. Ja siksi ei kukaan tule häntä pyytämään. Mutta sitten tulee Arthur kuitenkin, ja he lähtevät tanssimaan lattiaa pitkin. Ei ketään muita ole lattialla, he yksin vain tanssivat. Hän osaa tanssia paremmin kuin kukaan muu ... ja kaikki katsovat ... ja kauan aikaa he tanssivat... Noissa unelmissa ollessa oli franseesi jo päättynyt ja tanssittiin loppuvalssia. Taas pyörivät Arthur ja Iida yhdessä ja viipyivät viimeksi lattialla. Ne tanssivat huolettomasti ja vapaasti, puhellen keskenään. Elli katseli loppuun saakka heidän tanssimistaan, mutta sitten kun Arthur heitti Iidan ja meni herrain kamariin, hiipi Elli takaisin Sigridin huoneeseen. Hän olisi tahtonut olla siellä piilossa koko ajan, niin ettei kukaan olisi häntä nähnyt eikä hänen tarvinnut ketään nähdä. Tanssikoot muut siellä, hän piilee täällä. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Mutta olihan hän luullut, että olisi samanlaista kuin aina ennenkin Sigridin luona. Ja Elli muisteli ja muisti, mitä kaikkea he olivat tuossa pöydän ääressä puhelleet Arthurista ja muista asioista ja kuinka Sigrid oli tuon peilin edessä hänen tukkaansa sitonut ja sanonut sitä kauniiksi. Nyt oli koko huone toisenlainen. Tuo ovi oli silloin kiinni ja sen edessä Sigridin sänky, joka nyt oli siirretty kaappiin kiinni. Tämäkin huone oli nyt yhtä vieraan näköinen kuin kaikki muutkin. Ja Ellille tuli vähitellen vastustamaton halu päästä pois koko tästä seurasta omaan kamariinsa. Kun vain olisi jotenkuten salaa päässyt, kenenkään näkemättä. Eihän häntä kukaan kaipaa täällä! Kullakin on omat – – Missä on Elli? kuuli hän yht’äkkiä viereisestä huoneesta Sigridin kysyvän. Ja samassa tuli hän oman huoneensa ovelle ja huomasi Ellin. – Täälläkö sinä olet? Miksi sinä istut yksin? Oletko saanut teetä tai mitään muuta? – En minä tahdokaan. – Kuule, mikä sinun on, Elli? Sinä melkein itket... – Ohoh! Ei, kyllä minulla on hyvin hauska. Elli koetti olla ivallinen, mutta ei voinut itkulta, joka työntihe ulos. Sigridkin heltyi ja puristi Ellin rintaansa vastaan ja suuteli häntä. – Kuule, Elli, sano nyt, mikä sinun on? – Ei mikään... – Onko sinun siksi ikävä, kun et voi tanssia? Elli ei vastannut. Mutta Sigrid juoksi yht’äkkiä pois ja palasi kohta takaisin, vetäen Arthuria kädestä. – Ja nyt me tanssimme piiritanssia! Tytöt, piiritanssia! He ottivat molemmat Ellin keskeensä ja vetivät hänet saliin, jossa pian muodostui pyörivä ja laulava kehä. Arthur pyysi Ellin ensiksi piiriin ja muut lauloivat: : »Ole sinä vain minun armahain, : sinua minä rakastan». Elli oli yhtäkkiä ihan huumaantunut. Kaikki unohtui, entiset ikävyydet, kömpelöt kengät ja huonot vaatteet ja se, ettei osannut tanssia. Tätä hän osasi, ja Arthur oli häntä pyytänyt tanssiin! Hän pyöri, hyppeli ja lauloikin, ja tukka heilui ja hameet hulmusi. [[Luokka:Papin tytär]] 3067 5322 2006-09-01T18:44:29Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: X luku|X luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XII luku|XII luku]] |otsikko=XI luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Kun Elli seuraavana aamuna meni kouluun, ei Sigrid vielä ollut siellä. Muut tytöt seisoivat melkein kaikki ison taulun takana ja tarinoivat, selkiään uunia vasten lämmitellen. Elli seisoi sattumalta taulun edessä, johon oli kartta ripustettu, ja katseli sitä. Tytöt puhuivat eilisistä tanssiaisista ja arvostelivat lyseolaisia. – Mutta se Elli, kuinka se oli hassu! sanoi yht’äkkiä muuan tytöistä. – Niin, sanoi toinen heti, näittekö, mitenkä hän harppaili piirihyppyä ... muutahan hän ei osaakaan... – Se oli, niinkuin minä jo eilen sanoin: harakkaa. Elli aikoi mennä, mutta jäi kuitenkin seisomaan. Puhe taulun takana jatkui samaan suuntaan: – En minä ymmärrä, kuinka se Sigrid, joka on semmoinen aristokraatti, voi pitää tuollaisesta talonpoikaistytöstä kuin Elli. – En minäkään ymmärrä. – Ei hän enää pidäkään. – Mistä sinä sen tiedät? – Tiedänhän minä, kun se itse sen sanoi. – Mitä hän sanoi? – Sitä vain, ettei hän välitä juuri ollenkaan enää Ellistä... – Niin hän sanoi ... kuulin minäkin, kun hän sen Iidalle sanoi. – Vaan tiedättekö, tytöt, mitä Sigrid vielä sanoi? – No? – Että se hullu luulee, että Arthur muka on häneen rakastunut. – Ei, mutta sehän on aivan... Huudettiin rukouksiin ja puhe keskeytyi. Kun Elli kuuli puheet, varsinkin viimeisen, oli kuin olisi jotain mennyt hänessä lukkoon. Sigrid, johon hän niin oli luottanut –! Mutta ei, ei hän sitä voinut ajatellakaan ... parempi olla ajattelematta. Hän ei mennyt rukouksiin, vaan jäi luokalle ikkunasta ulos kadulle katsomaan. Sigrid oli myöhästynyt ja tuli rukouksien alkaessa hänkin luokalle. Hymyili tullessaan ja aikoi lähestyä Elliä. Mutta keskilattiassa muutti hän kulkunsa ja hiipi hämillään rukoussalin ovea kohti. Elli oli kääntynyt, katsonut tylyn, kylmän katseen, joka oli vähän välähtänytkin, ja kääntynyt taas takaisin ulos kadulle katsomaan. [[Luokka:Papin tytär]] 3068 8737 2006-11-08T09:33:42Z Mzlla 6 siirsi sivun ”Papin alaston tytär: XII luku” uudelle nimelle ”Papin tytär: XII luku”: kumoa {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XI luku|XI luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XIII luku|XIII luku]] |otsikko=XII luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Muutamien vuosien kuluttua lopetti Elli koulunsa ja tuli lopullisesti kotiin, sinne jäädäkseen eikä enää lähteäkseen. Olisi kyllä halunnut jatkaa lukujaan, kerran oikein alkuun päästyään, mutta isä sanoi, etteivät varat kannattaneet. Eikähän »yhden ''tytön''» tarvitse kaikkia maailmoita lukea ... riittäähän sille vähempikin. Muuten ei isä ollut hänen kouluunsa oikein tyytyväinen... – Mitä sinä nyt olet siellä oppinut? kysyi hän. Elli ei käsittänyt, mistä syystä isä niin äreästi kysyi, eikä osannut muuta vastata kuin: – En minä tiedä. – Mutta onhan hänellä hyvä todistus ... hän on melkein ensimmäisiä, huomautti äiti. Isä ei vastannut siihen mitään. Jos hänellä oli jotain mielessä, sekaantui se tällä kertaa savuntakaiseen murinaan. Tytön olennossa oli jo jotain aikaihmistä, niin ettei käynyt oikein toruminenkaan. Joka vuosi kotiin tultua oli sitä ollut siinä yhä enemmän. Illalla, kun äiti töistään päästyään laskeutui tilalleen isän viereen, murahti isä: – Ei minua oikein miellytä tuo tyttö ... taikka kyllä tyttö, mutta ei hänen koulunkäyntinsä... Mitä hän on oppinut? Ei mitään! Vaikka kyllä lupasivat ja vakuuttivat... – Mitä sinä tarkoitat? – Sitä, että miksi hän ei tarttunut vanhaa isäänsä kaulaan ja suudellut häntä, niinkuin hellä tyttö tekee ja pöydässä hän ei ole kohteliaampi kuin ennenkään. Minä koetin katsoa leipäkoriin, mutta hänkö olisi sitä huomannut? – Se voi olla niin näin ensi kerralla ... ei hän nyt huomannut, kun juuri vasta tuli kotiin. – Silloinpa hänen juuri olisi pitänytkin ... ja niin kömpelön näköinen kuin hän vielä on ... saa nähdä, joutuuko hän koskaan edes naimisiin... – No mutta, hyvä isä, vielähän sitä nyt ennättää... Isä ei taaskaan siihen virkkanut mitään. Oli kauan aikaa vaiti. Sitten kääntyi seinään päin, ryki vähän ja nukkui. Äitikin kääntyi kyljelleen huoaten niin omituisen raskaasti kuin hän viime aikoina maata pannessaan aina huokasi. – Kuinka turhia hän ajattelee! sitä äiti huokasi – ja kuinka hänen mielensä on maallisissa kiinni, vaikka kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä ... vaikka tänä yönäkin. Ja pelko isän kuolemasta tuli aina yhä selvemmin äidin mieleen, kun hän valoisana kesäyönä siinä edessään näki hänen paljastuneen takaraivonsa, jota päivä päivältä yhä harvemmat hiushäkkyrät verhosivat. Pelko omasta kuolemasta myöskin ja samalla koko maailman ja ihmiskunnan häviöstä ja kadosta. Jos vain olisi valmis, jos olisi kilvoituksensa loppuun kilvoitellut ja olisi otollinen uuteen elämään... – Ellikin sen huomasi, että isä oli viime vuotenaan kovasti vanhentunut. Ikä näytti ikäänkuin odottaneen jotain jyrkkää rajaa, josta yli päästyään se alkoi tavattomalla vauhdilla liukua alamäkeä. Heti kohta kun Elli ajoi pihaan ja näki isän rappusilla seisovan, huomasi hän muutoksen harmaissa hiuksissa. Ja huoneeseen kynnyksen yli astuessaan oli isä ollut kompastua. Sitten tuntuivat puhe ja kaikenlaiset kysymykset niin lapsellisilta. Äidistä ei Elli ymmärtänyt, oliko hän vanhentunut vai ei. Sen huomion hän kuitenkin teki, että äiti koetti pitää silmällä isän pienimpiäkin tarpeita. Se pisti nyt siksi silmään, koska äidin puolelta oli aina ennen ollut isää kohtaan jonkunlaista kankeutta. Nuo huomiot tulivat uudelleen Ellin mieleen, kun hän istui makuuhuoneensa ikkunan ääressä ja riisuutui. Nyt sitä siis on lopullisesti kotona, ajatteli hän sitten. Ja nyt on siis koulunkäynti loppunut, ajatteli hän sen lisäksi. Samassa alkoivat muistot siltä ajalta muutamin hyppäyksin rientää ohitse. Ensi lukukauden muisto antoi yhä vielä nytkin painavan tunteen ja pudistutti häntä kauan, ennenkuin lähti. Sillä sitä aikaa ei Elli mielellään tahtonut muistella, vaikka se usein pyrki mieleen tulemaan. Kovasti hän oli siitä ensin kärsinyt, kun oli huomannut, minkälaista Sigridin ystävyys oikeastaan oli ollut, jota hän oli ikuiseksi kuvitellut. Hän oli jäykistynyt ja vaalennut muutamiksi päiviksi niin, että sen toveritkin huomasivat. Vähitellen oli sitten sulanut, mutta aivan entiselleen ei kuitenkaan ... sydämen pohjalle jäi routa, joka usein kylmää huokui. Sigridin kanssa ei ollut mitään puheita eikä mitään selvityksiä. He liukuivat toisistaan erilleen kuin salaisesta sopimuksesta. Vähän aikaa näytti Sigridiä jokin vaivaavan ja hän koetti lähestyä Elliä. Mutta kun se ei onnistunut, hankki hän uusia ystäviä. Ja muuten hän sitten jo seuraavana kevännä muutti vanhempainsa kanssa jonnekin Etelä-Suomeen. Sigridin poismuutto oli Ellille helpotus. Sillä joka kerta kun hän tuli kouluun ja näki Sigridin, pisti häntä kuitenkin vanha muisto. Varsinkin silloin, kun Ellistä jonkun ajan kuluttua silloin tällöin alkoi näyttää, että Sigrid oli sama hyvä tyttö kuin ennenkin. Seuraavina vuosina innostui Elli lukemaan. Luki koulukirjoja ja oli niissä ensimmäinen. Mutta enemmän vielä hän luki muita. Ahmi yökaudet kaikkea, mitä sai käsiinsä, lensi pitkin maailmaa, kulki löytöretkillä ihmeen ihanissa maissa, ihaili solakoita kullankiiltäviä kuninkaitten poikia ja kärsi prinsessojen kanssa, jotka rakkaudesta huokailivat peikkojen luoliin vangittuina. Vasta kun kynttilä oli jalkaansa asti palanut, täytyi hetkeksi pysähtyä, kunnes pimeä huone taas antoi mielikuvituksen siiville tilaa, omin päin jatkaakseen huimia matkustuksia. Huimia ne olivatkin. Kohosi vuori korkea kuin Himalaija, ja toisessa päässä taivaan rannan yleni toinen samanlainen. Niiden välisen matkan hän aina osasi, sillä tien oli tähdillä valaissut joku, joka siellä häntä odotti ja tuli puolitiehen vastaan ja puolitiehen saattoi. Voi ihanuutta! Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta. Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi. Mutta saivat nuo haaveet muodonkin joskus, asettuivat sanoiksi, joihin tuli itsestään sointukin, varsinkin juuri noin iltasilla loikoessa ja kuunnellessa kellon nappaisua seinällä. Mutta yöllä nekin purkautuivat, eikä aamulla enää muistanut sitä, mikä iltasilla oli kerälle kokoontunut. Aamulla sen sijaan oli muut asiat mielessä ja etupäässä koulukirjat ja koululuvut. Oli tullut uhka siihen, että hän näyttää kaikille niille, jotka ovat hänestä halveksien puhuneet, näyttää mihin hänkin kelpaa. Ja niin oli hän ponnistautunut lukemaan ja jo toisena lukukautena hän oli ensimmäinen luokallaan. Siinä hän sitten todella innostuikin lukemaan, ja olisi halunnut yhä enemmän tietää ja oppia. Mutta silloin loppui koulu ja isä vaati kotiin. Ennen lähtöään latoi hän kaikki kirjansa vasuun ja päällimmäiseksi hän pani muutamia kaunokirjallisia teoksia, joita oli itselleen hankkinut. Tuossa ne nyt olivat hänen huoneessaan. Hän otti päällimmäisen ja katseli sitä. Se oli Runebergin »Hanna». Hän selaili sitä, mutta ei nyt tehnyt mieli lukea. Väsytti myöskin ja rupesi tuntumaan kovin ummehtuneelta pienessä huoneessa. Hän tahtoi avata ikkunan, mutta huomasi, etteivät talvilasit vielä olleet pois otetut. Tuli sama tunne kuin kotiin tultua isän ja äidin kanssa istuessa tulokahvia juomassa. Oli jotain painavaa ja ummehtunutta ilmassa. Tai paremmin jotain vanhaa. Kaksinkertaisen ikkunan läpi näytti koko maisema matalalta ja raskaalta ja ryppyiseltä. Kaikki olikin täällä tuota samaa vanhentunutta. Muistui mieleen vanha ruunakin tullessa, sen silat ja iänikuiset kääsit, joista revenneen nahan reiistä pisti karvoja ulos. Mutta isä oli eniten kaikista vanhentunut ... seköhän se tuolla kuorsaa ... tuolla seinän takana. [[Luokka:Papin tytär]] 3069 5324 2006-09-01T18:44:36Z Nysalor 5 [[Luokka:Papin tytär]] {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XII luku|XII luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XIV luku|XIV luku]] |otsikko=XIII luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Aamulla nousi Elli varhain ja kävi katsomassa kaikki tutut paikat, kellarinkatot, nuottakodat ja monet muut... Ja hymyili itsekseen niille muistoille, joita niihin oli kiinnittynyt. Päivällisellä oli jälkiruokaa Ellin tulon kunniaksi, ja ennen ruokalepoaan kyseli isä Elliltä kaikenlaista koulusta. Elli kertoi muutamia leikillisiä kohtia, ja isä niille nauroi. Nauroi vielä uudelleenkin ja oli nähtävästi mielissään. Äiti hymähti myös hänkin. Kun isä meni ruokalevolle, taputti hän Elliä tyytyväisenä päähän. Elli otti kirjansa ja poistui puutarhaan lukemaan. Oli jo ehtinyt valita siellä itselleen istumapaikan pihlajan alla. Vähän päästä tuli sinne äiti. – Mitä kirjaa sinä luet, Elli? – Se on Runebergin »Hanna». – Näytäs ... eikö tämä ole semmoinen romaanikirja! Ei sinun pitäisi näitä kirjoja lukea. – Ei tämä ole mikään romaani. – Vaan eikö siinä kuitenkin ole rakkaudesta? – Enkö minä sitten saa tätä enää lukea? – En minä tahtoisi, että sinä lukisit. – Mitä pahaa siinä on, jos lukee? – Se on synti... Elli katsoi äitiin eikä puhunut mitään. – Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä, eikä sitä ymmärrä moni ihminen ... mutta sinun äitisi tietää, kun on sen itse kokenut... Ei se kiellolla parane, ei muuta kuin pahenee, enkä minä tahdo sinua kieltää... Sillä nuorena tekee siihen mieli... Vaan se on kaikkein pahinta, kun niissä kirjoissa on maallinen elämä niin kauniiksi kuvattu ... eikä sitä kuitenkaan ihminen saa, vaikka kaiken ikänsä turhaan halajaa... Mutta jos sinä Jumalan sanaa tutkisit, niin huomaisit, ettei hän tämän maailman onnea tarjoa, joka pian haihtuu, vaan iankaikkisen elämän onnen, joka aina pysyy ... joka sinne kerran pääsisi... Äiti huokasi syvään, ja kyynel valui pyyhkimättä alas pitkin kalpeata poskea. Vähän aikaa istui hän vielä, kädet helmaan laskettuina, niinkuin hänen tapansa oli, ja katsoi eteensä ruohopenkkiin. Oli ääneti, eikä Ellikään puhunut. Elin mielestä olisi hänen pitänyt äidilleen jotain virkkaa; mutta ei hänellä ollut mitä sanoisi. Sitten äiti lähti. Raskaasti hän käveli, hartiat kumarassa ja vähän kierossa. Niskassa riippui riutuva hieno palmikko, joka päässään suippeni melkein yhdeksi hiukseksi... Sen oli Elli kuullut, että äiti nuorena ollessaan oli ollut hyvin kaunis ... oikein kuuluisa siitä. Ja Ellin tuli nyt yht’äkkiä niin äärettömän sääli äitiä, että hän olisi juossut hänen jälkeensä ja syleillyt häntä, jos vain olisi kehdannut. Mutta heidän välinsä oli aina ollut niin kankeaa ja ujoa. Koko sen päivän oli Elli kuitenkin äidin läheisyydessä ja auttoi häntä talouden toimissa. Äiti oli tullut heränneeksi, sen oli Elli jo tätä ennen kotona käydessään huomannut. Mutta vasta viime vuonna hän oli heittänyt herraspukunsa ja pukeutunut heränneiden vaatteisiin. Hän oli viime talvena matkustanut yksinään rengin kanssa vanhalla ruunalla kauas Pohjanmaalle vanhan heränneen miehen luo, ja muutaman ajan kuluttua oli se mies itsekin pappilassa käynyt ja viipynyt siellä yön ja seuraavan päivän. Sitä ennen oli äiti ollut suuressa sisällisessä tuskassa, mutta kun herännyt mies oli mennyt, oli äiti sen jälkeen ollut paljoa rauhallisempi. Rekeen astuessaan olivat heränneen miehen kuulleet hyvästiksi sanovan: – Sinun vaimollasi on tosi tuska ja tarve iankaikkisen elämän perään ... eläkä häneltä sanan harjoitusta kiellä, vaikka itse oletkin suruton mies ... ja vaikka sinulla valta talossasi siihen olisikin. Ei isä sitä kieltänytkään, sillä äiti oli viime aikoina ollut ihmeellisen nöyrä ja kärsivällinen kaikessa. Hoitanut oli häntä niinkuin todellisen aviovaimon tulee. ja isä tuumi, että hän vanhenee ja tarvitsee yhä enemmän hoitoa. Ja niin tuli sen jälkeen melkein joka sunnuntai-ilta ja välistä viikollakin äidin luo keittiöön ja keittiökamariin vanhoja vaimoja, ja muutama hiljainen, alakuloinen mieskin. Ne istuivat allapäin ja lukivat postillaa ja veisasivat surullisia virsiä. Isä kun oli ruokalevon maannut ja piippunsa polttanut, kuuli aukinaisten ovien läpi veisuuta toisesta päästä rakennusta toiseen, ja hänelle tuli ikävä. Hän käveli huoneesta huoneeseen, seisoskeli ikkunoiden edessä ja katseli milloin puutarhaan, milloin kartanolle, milloin lehtikujalle, joka vei pappilasta kirkolle päin. Mutta ei siellä ollut mitään erinomaista, ei mitään huvittavaa, kaikki oli sitä yhtä tyyntä pyhäillan surullista sointua. Isä haukotteli ja kulki keittiökamarin ovelle, jossa äidin vieraiden lämmittämä ilma paksuna tuoksahti häntä vastaan. Sieltä palasi hän saliin ja katsahti joka kierroksella Ellin kamariin, jossa tämä istui ja luki. Viimein isä tuli sisään. – Äiti se istuu siellä ja veisaa, sanoi isä. – Niin. – Mitä kirjaa sinä luet? – Tämä on Runebergiä. – Oletko sinä lukenut Tegnériä?... Tegnér on mainio runoniekka. Etkö sinä ole lukenut »Frithiofs sagaa»? – En minä vielä ole, vaan on se minulla täällä mukana. – Minä osasin Tegnérin »Frithiofs sagan» ulkoa ennen nuorena ollessani, ja muistan minä siitä vielä nytkin monet paikat: :»Kesä tulee, linnut laulaa, maa ja metsä vihannoi, : vapahina järvet, virrat merta kohti pauhinoi, : hehkuposkin niinkuin Freja ruusupensas punertaa, : ihmispoven täyttää toivo, voima rinnan avartaa». – Se Runeberg, kyllä minä olen siitä kuullut, että se hyvästi kirjoittaa, vaan en minä luule, että se Tegnérille vertoja vetää. – Luepas minulle siitä jotain, jota nyt luet ... mitä se on? – Tämä on »Hanna». – Jahah! Hanna, vai niin... – Äiti ei siitä oikein pidä, että minä tätä luen. – Se tuli melkein ajattelematta, ja Ellistä tuntui, että kun hän sen sanoi, hän oli tehnyt jotain epäjaloa. – Äiti on vähän omituinen, sanoi isä ja puhui niinkuin aikaihmiselle, mikä tuntui Ellistä hyvin hyvältä. – Olet kai huomannut, että hän on herännyt. Kuka olisi sitä äidistä luullut! Heti, kun sinä menit kouluun, alkoi hän miettiä ja istua synkkämielisenä. – Mikähän siihen on syynä? – Ei sitä ymmärrä, kuinka se semmoinen tulee ... se tulee moneen ihmiseen näinä aikoina... Se on sitä sen Paavo Ruotsalaisen oppia, joka asui Nilsiässä. Hän oli jotenkin raaka ja sivistymätön mies... Vaan lue nyt ... tai mennään minun kamariini ja luetaan siellä. Mentiin, ja Elli luki, mutta veisuu kuului sinnekin ja häiritsi. Hän näki, että se isää vaivasi, ja hän ajatteli panna oven kiinni, mutta ei tohtinut, kun ei isä sitä pyytänyt. Elli luki muutamakseen: : Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus : uupunut on ja nyt päätään kallistain nojatuolin : pielehen pehmoiseen juur nukkunut. – Maass? edessänsä : piipusta viel’ yhä nous savu puoleks sammunehesta. : Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä, : kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset, : huulilt’ on puna pois sekä kuihtunut kuivunut poski, : mut elo pitkän pitkä ja turvaisa, lämmin ja kirkas : otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen. Niin Elli luki, ja isä myönsi, nähtävästi liikutettuna, että se oli kaunista... – On niinkuin se tapahtuisi tuossa aivan, ihan niinkuin sen näkisi edessään. Mutta samaan aikaan vaimot veisasivat, ja aivan selvään kuului keittiökamarista sanat: : Mielen’, miks’ suret maailman pääll’; Kuin on kuitenk’ katoova : tääll’. Jumalaan sinuas turvaa, Hän tietää ja tahtoo sinua auttaa : kaikess’ hädäss’ Poikans’ kautta. : – – – : Maailman meno, rikkaus, hekuma Autuuteen ei aut’, vaan on katoova; : Mutta Kristus yksinäns’ Autuuden ijäisen meill’ ansaits’, Hänelle : kiitos olkoon kaikess’ kansass’. Sillä kertaa sai ovi olla auki. Mutta kun toisen kerran sattui samalla tavalla, oli ovi itsestään kiinni. Vast’edes käski sitten isä aina sulkemaan oven, jos se sattui olemaan auki. Äiti ei puhunut sen enempää Ellille noiden kirjain lukemisesta, mutta Eilistä tuntui, että hän päivä päivältä joutui äidistä yhä kauemmaksi. Se vaivasi myös, että hän sen sijaan läheni isää ja että se tapahtui ikäänkuin äidin kustannuksella. Usein hän ei olisi tahtonut isälle lukea, varsinkaan ei silloin, kun äiti veisasi. Mutta isälle, joka oli aivan kokonaan innostunut tähän lukemiseen, sopi aina kaikkein parhaiten juuri sunnuntai-iltoina. Kerran sanoi Elli sen isälle. Isän kiivas luonto kuohahti, silmistä lieskahti tuo omituinen paha ja melkein ilkeä katse, joka häneltä välistä tuli näkyviin: – Mene sitten, sanoi hän ja koetti pidättää, mutta se tuli kuitenkin: – mene sitten sinne akkain kanssa ynisemään! Isä oli sillä kertaa väsynyt, hänen ruokaleponsa oli tullut häirityksi, ja kaksi iltaa peräkkäin oli juhannuspyhinä veisuu häntä hermostuttanut. Vaikka Elli sen tiesi ja ymmärsi, vaikutti se kuitenkin niin, että hän väkisinkin väistyi isän seurasta. [[Luokka:Papin tytär]] 3070 7046 2006-10-15T13:30:04Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XIII luku|XIII luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XV luku|XV luku]] |otsikko=XIV luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Siitä pitäen alkoi Ellille tulla ikävät ajat. Yhä ikävämmät kuin ennen. Kaikista ikävimpiä olivat kesällä pyhäillat. Ei oikeastaan tiennyt, mitä oli ikävä, mutta ikävä oli kuitenkin. Kirkkoväki oli kaikki kotiinsa mennyt, kylän nuoret rientäneet leikkipaikoilleen ja palvelustytöt ja rengit menneet yhteen mukaan. Päivä paistoi surullisesti koivikkoon lehtien välitse koko illan. Ei osannut tehdä mieli minnekään, kun ei ollut, mihin mennä, mutta ikävä painoi ja raukaisi mieltä. Elli istui useimmiten päivällisen jälkeen porstuan rappusilla ja katseli kirkolle päin tietä pitkin, jonka kahden puolen kasvoi koivuja, joiden väliin länteen laskeva päivä loi varjoja ja toisiin kohtiin valopaikkoja. Välistä lepattivat haavan lehdet puutarhassa, mutta koivujen lehdet eivät liikahtaneetkaan. Isä nukkui ruokalepoaan, ja äiti istui keittiökamarissa ja luki postillaa. Elli oli noussut ylös kävelemään ja kulki puutarhaan. Uusi karttuunihame kahisi kävellessä, ja Elli koetti kävellä niin, ettei se kahisisi ... miksi, ei hän tiennyt... Puutarhasta pisti hän verkalleen muutaman marjan suuhunsa ja taittoi kukan, jonka kiinnitti rintaansa. Sitten hän laskeutui alas rantaan ja jäi katselemaan vasikoita, jotka seisoivat polviaan myöten vedessä ja huiskuttelivat vuoroin kukin häntäänsä... Ihan tyyni järvellä! Toisella puolen salmen karehteli vain kaislikonrinnassa raukea tuulahdus. Soma olisi soudella tuossa, antaa venheen kellua itsekseen ja sitä välistä melalla auttaa! Elli meni nuottakodan luo, jonka kupeella venheet lepäsivät teloillaan ja jonka saumoissa liikkuva vesi silloin tällöin lokkasi. Nuotta riippui kuivana nauloillaan, ja västäräkki lennähti jostain nuottakodan sisästä kuivalle rantasavelle ... keikutteli siinä ruumistaan ja lähti sirpattaen pitkin rantaa lentämään, seisahtuen vasikkain kohdalle... Elli työnsi venheen herkästi pyöriviltä teloilta ja antoi sen työnnin vauhdista valtoineen liukua niin pitkälle kuin sitä halutti. Limakon reunaan se meni, kääntyi siinä poikkiteloin ja seisahtui. Elli jäi kokkakaarelle istumaan, airo sylissä, ja katseli alas veteen... Rannan puolelta venhettä näkyi vielä pohja monen kyynärän päästä, mutta selän puolella oli jo musta jyrkkäys. Syvenemistään syveni sinne ranta, ja kun kurkotti venheen alle, huimenti päätä ja tuntui, ikäänkuin olisi jokin kouristanut sydämen kohdalta ja tahtonut vetää alas veteen ja luisuttaa pohjaa myöten sitten yhä alemma tummaan syvyyteen... Toisaalla vähän matkan päässä venheestä kuumotti pohjasta entisen nuottakodan puitos, jonka jäät olivat särkeneet ja siirtäneet jyrkkäyksen rintaan. Elli liikautti sinnepäin venhettään. Vettyneet hirret ammottivat veden läpi päiväpaisteessa, ja nurkka riippui syväyksen päällä mustaa vettä vasten... Hauki, oli asettunut jurrottamaan hirttä pitkin, vähän väliä pujakehteli pikkukaloja pinnemmalla, ja niiden varjot luikahtelivat hirren poikki ja välistä hauenkin ihan selän päällitse .. . mutta hauki ei liikahtanutkaan... Ellin silmä kulki pohjaa pitkin, näki limoja, hakoja ja kiviä ja seurasi puitoksen hirsiä, jotka tarkemmin katsellessa vaipuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle veden alle jyrkkäyksen sisään. Sitten taas nousi silmä takaisin hirttä myöten, jonka päällä hauki liikkumatonna yhä viipyi, ja kohosi pinnalle, jossa pikkukalat karkelivat ... mutta siitä jälleen hirttä myöten jyrkkäyksen rajaan ja mustaan veteen. Päätä tinki taas huimentamaan ja sydänalaa kouristamaan ... mutta ei se nyt enää pahalta tuntunut ... hyvältä tuntui ja herkältä koko ruumiissa ... niinkuin olisi tahtonut kaikki sydänalassa toisistaan irtautua. Kun olisi vain syvemmälle nähnyt, jyrkkäyksenkin takana pohjaan, ja kuinka pitkälle sinne oli nuottakodan puitos uppoontunut. Elli liikautti venhettä airollaan syvemmälle ja koetti tarkasti katsoa ... mutta muuta ei näkynyt kuin mustaa vettä... Yht’äkkiä hän säpsähti, ja piti panna käsi silmien eteen. Ei kuin hetkeksi kuitenkaan! Kuinka ei ollut sitä ennen huomannutkaan! Sieltähän näkyi koko hirveän korkea taivas, yhtä korkea kuin ylhäällä tuolla! Se sama tunne huimasi päätä, joka silloin kaupungissa siellä sillä korkealla mäellä ... mutta ei se nyt päässyt puhkeamaan! Elli puristautui airoon kiinni ja unohtui katselemaan. Noinko syvää siellä on? ... noinko korkeaa? Ja venhehän kelluu ihan kuin ilmassa ... mitenkä se pysyy?... Ja minkähänlaista olisi, jos tuonne putoaisi? Jos heittäytyisi, hukkuisikohan?... Siellähän on kuin taivas, kuin toinen taivas! ... jos olisikin siellä oikea taivas?... Hui! mikä se oli?... Jotain rapsahti venheen laitaan ja läiskähti siitä veteen. Taivas vavahti koko korkeudessaan ja hämmentyi samassa. Rannalla nauroi joku. Säikähtäen kääntyi Elli sinne katsomaan ja näki isän seisovan rannalla ja hänen vieressään kaksi muuta herraa. Ne olivat aivan tuntemattomia, ja Elli hämmentyi siinä niin, ettei saanut venhettä maihin. Se kääntyi aina toiselle puolen, kun Elli toiselta puolen koetti meloa. Isä rupesi puoleksi huutaen neuvomaan, mille puolelle pitäisi mela panna. – Ei sille ... no, nyt toiselle ... ei ... pane sitten mela pohjaan ja työnnä ... no! – Ehkä minä saan auttaa neitiä, sanoi toinen herroista, otti airon isommasta venheestä ja kurkotti sillä venheen kokkaa. – Ei, kyllä minä pääsen ... antakaa olla! Sillä oli valkoinen lakki, ja se veti vain. Ellin olisi tehnyt mieli häntä airolla kastella. – Vetäkää vain! kehoitti vielä isä. Valkolakkinen vetikin, kokasti sitten venheen ja tarjosi Ellille kätensä. Vaan Elli hyppäsi omin neuvoin maalle ja lähti tervehtimättä pihaan menemään. Hän ei muusta tiennyt kuin mitä pikimmin päästä pois jonnekin. Mutta isä kysyi, tahtoiko hän mennä vieraita tervehtimättä, ja seisautti ja esitteli hänet herroille. Toinen oli ylioppilas ... joku, jonka nimeä Elli ei kuullut, toinen oli se apulainen, jota oli koko viikon jo odotettu. Ylioppilas tervehti kohteliaasti ja vapaasti, ja Ellistä tuntui, vaikkei hän silmiään maasta nostanut, että hän hymyili ja katsoi häntä silmiin. Sen Elli kuitenkin näki, että ylioppilaalla oli ruskeat vaatteet. Apulaisesta, jolla oli mustat vaatteet ja isot jalat, jäi Ellin huomioon, että hän tervehti hyvin omituisesti kättään ylöspäin kivertäen ... ja silmälasit oli sillä myös. Ylioppilas ei virkkanut mitään. – Hauska tutustua talon neitiin, sanoi apulainen, ja Elliä ennätti puistattaa joku hämärä vastenmielisyys, ennenkuin oli saanut kätensä irti. Käsi oli sitä paitsi pehmeä ja lämmin luhnake kuin kinnas. Elli lähti hämillään ja sanaakaan puhumatta nousemaan pihaan. Veräjätä avatessaan huomasi hän kätensä vapisevan ja sydämen tykyttävän niin, että se korvaan kuului. Ja hän hengitti niin kiivaasti, että pelkäsi äänen pettävän, jos vastaisi, kun isä huusi hänelle, että hän valmistaisi teetä, sill’aikaa kun he kävelevät peltoja katselemassa. – Ja tule sitten meitä kutsumaan ... me menemme kirkolle päin... Pihaan noustessa risteili harmi mielessä siitä, että isä oli tuonut vieraat sinne niin yht’äkkiä, ja oma tyhmyys ja saamattomuus harmitti toisin vuoroin. Tuommoinen oli niin isän näköistä!... Olkoot, ajatteli hän sitten, minä en välitä heistä enkä mene illalliselle enkä kutsumaan heitä... Mitähän se ajatteli se ylioppilas, kun minä juoksin ohitse...? Vaan ajatelkoon mitä tahansa, minulle se on ihan sama! – Ketä ne on nuo vieraat? kysyi kuitenkin Elli äidiltä keittiössä ... koetti kysyä huolettomasti, melkein halveksivalla äänellä. – Se on maisteri, joka tulee apulaiseksi. – Entäs se toinen? – En minä tiedä. Äiti vastasi pitkien väliaikain perästä ja oli tavallista totisempi. Niin hän oli aina, kun tuli vieraita, mutta puuhasi kuitenkin lakkaamatta ja teki kaikki tehtävät. Elli pyysi saada auttaa, mutta äiti vastasi päätään kääntämättä ja sanoi voivansa itsekin tehdä. Elli meni kamariinsa ja alkoi siistiä pukuaan. Siinä hän unohti peilin edessä laittautuessaan sen päätöksensä, ettei mene sisään vieraiden luo. Tuli uteliaaksi saada nähdä, millaiset kasvot oli ylioppilaalla, sillä niitä hän ei ollut katsonut. Hän hyräili siinä, palmikoi tukkaansa ja näki Runebergin »Hannan» pöydällään... Paiskasi sen puoleksi leikillä kiinni... Kun hän oli valmis, ajatteli hän, menisikö itse kutsumaan isää ja vieraita vai lähettäisikö jonkun muun. Ei hän sitä kuitenkaan päättänyt sinne eikä tänne, vaan lähti itse kävelemään kirkkokujalle päin. Tulivat jo sieltä kävellen vastaan, ja Elli seisahtui puolitiehen, nojaten aitaa vasten ruispellon yli katsomaan. Ruis tuoksui hauskasti ja heilimöi parhaillaan, ja sen sisässä sinerti aina vähän matkan päässä jokin ruiskukka. Kun tuulahdus tuli, huojahti ruis ja sihisi hiljaa. Elli sitä katseli ja taittoi aidan yli muutaman tähkän. Sivusilmään näkyi yhä likemmäksi lähenevä valkoinen lakki. Ne olivat jo melkein kohdalla, mutta Elli ei ollut huomaavinaan. – No, Elli? sanoi isä. – Niin, ruoka on jo valmis ... herrat ovat hyvät ja käyvät pihaan. Elli tunsi saavansa itseluottamusta suuret määrät, kun sai sanotuksi sen aivan huolettomalla äänellä. Herrat jatkoivat matkaansa. Isä ei jättänyt ylioppilasta. Selitti kesäkylvöistä ja syyskylvöistä. Mutta maisteri kääntyi heti kohta Ellin puoleen ja alkoi puhella. – Onko neiti huvitettu taloudesta? kysyi hän hyvin suurella painolla. – Niin, kyllä minä olen, sanoi Elli ja katsoi maisteriin syrjästä päin. Hänessä oli jotain, joka epäilytti ... ikäänkuin olisi ollut vähän tyhmä. – Tämä on erittäin kaunis paikka, sanoi maisteri kohta perään. – Eikö tämä ole kaunis teidänkin mielestänne? – Kyllä tämä on... – Niin kaunista kirkon paikkaa en ole usein nähnyt ... kun kirkko on kauniilla paikalla, jylhien kuusien ympäröimänä ja järven rannalla, kohoaa sanankuulijankin mieli, ja saarnamies tuntee itsensä ylennetyksi ... eikö totta, neiti? Maisteri oli jostain syystä Ellin mielestä niin koomillisen näköinen, että hänen oli vaikea pidättää nauruaan. – Eikö totta, neiti?... Maisteri teki pyöreät silmänsä vieläkin pyöreämmiksi. Ja se oli liiaksi Ellille. Hän tunsi, ettei voisi kauemmin olla nauruun purskahtamatta ja kiiruhti edeltä pihaan. Maisteri jäi kummastellen odottamaan toisia. Mutta omaan kamariinsa päästyään ratkesi Elli niin hillittömään nauruun, että oli siihen menehtyä. Ruokapöydässä sai Elli vasta oikein tilaisuuden tarkastella vieraiden ulkomuotoa. Ylioppilasta hän eniten katseli. Maisteria olisi myöskin katsellut ja vertaillut, mutta maisteri seurasi häntä aina silmillään. Ei hänessä Ellin mielestä ollutkaan paljon katselemista. Pyöreät kasvot, punakat ja pulleat posket, tukka pystyssä. Ylioppilasta sai rauhassa tarkastella. Hän söi ja puheli isän kanssa eikä katsellut Elliin kuin joskus. Mutta silloin hän loi häneen pitkän ja tarkan silmäyksen... Mitähän varten lienee niin tehnyt... Sillä oli vähän kähärä tukka, ruskeat, päivettyneet posket ja valkea hieno otsa. Silmät olivat siniset. Ja kaulahuivi oli hänellä hyvin luontevasti solmittu. Elli tarjosi hänelle mielellään. Kerran hän selitti isälle jotain niin innokkaasti, että unohti ottaa, vaikka Elli seisoi ja piti vatia. Ja kun hän sen sitten huomasi, hämmästyi hän ja pyysi anteeksi. Silloin hän katsoi Elliä silmiin niin avonaisesti ja hymyili niin herttaisesti, että Ellin tuli yht’äkkiä hyvä olla. Kun Elli sitten taas toisen kerran tarjosi, sanoi hän kyllä nyt muistavansa. Ja otti vadin laidasta kiinni ja kannatti itse sitä, niin kauan kuin pani eteensä ruokaa. Elli ei olisi sitä sallinut, ja heille tuli pieni riita vadista. Mutta Ellistä tuntui, että he sen kautta tulivat ikäänkuin tutummiksi. Syötyä menivät herrat isän kamariin, ja kun Elli oli korjannut pöydän, meni hän saliin istumaan. Jotain tehdäkseen otti hän Runebergin »Hannan» polvelleen ja oli sitä lukevinaan. Vähän ajan perästä tuli sinne ylioppilas. Elli oli ajatellut jo valmiiksi, millä hän puheensa aloittaa, sillä hänen mielestään oli hänen velvollisuutensa alkaa puhelu. – Kuinka teitä miellyttää tämä paikka? kysyi hän. Ylioppilas istuutui ystävällisesti tuolille Ellin viereen. – Kuinkako miellyttää? Hyvin paljon. Tämä on kauneimpia paikkakuntia mitä matkoillani olen tavannut. Tekisi mieleni melkein asettua tänne joksikin aikaa. – Miksette voisi jäädä tänne? – olikohan se tyhmästi sanottu... Elli pelkäsi koko ajan, että hän sanoisi jotain typerää. Sopiko todellakaan pyytää häntä tänne jäämään? Mutta ylioppilas ainoastaan vähän hymyili. – Kiitoksia paljon, sanoi hän, mutta sitten en ehtisi matkustaa ympäri Suomen, niinkuin on matkasuunnitelmani. – Taitaa olla hyvin hauskaa matkustaa? – Kyllä se on hauskaa. – Ylioppilas taas hiukan hymyili. Elli tuli siitä aivan hämilleen... Hän oli arvellut nuo kysymykset hyvin sopiviksi, ja nyt ne näyttivät hänestä niin kovin tavallisilta, ja hänestä tuntui, että ne tulivat ikäänkuin pusertamalla ulos. Ja samassa välähti hänelle päähän, että kuka ties kuinka monennen kerran ylioppilas jo sai vastata semmoisiin kysymyksiin. Siitä syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys. – Mitä kirjaa te luette? Vai »Hannaa»! – Mitä pidätte tästä runoelmasta? – Minä pidän siitä hyvin paljon. – Runeberg on minun mielestäni pohjoismaiden etevin runoilija. – Isä ihailee enemmän Tegnériä. – Kaikki vanhat tekevät samoin. He eivät ymmärrä sitä tuoresta ja luonnonraitista, jota Runebergin runoilu uhkuu ... eivät ymmärrä hänen yksinkertaisia vertauksiaan, hänen isänmaallisia aiheitaan ... sanalla sanoen... – Saanko luvan kysyä, mistä herrasväki niin innokkaasti keskustelee? kysyi maisteri, joka juuri silloin tuli saliin ja istuutui seuraan. Hänen toverinsa ei häneen katsonutkaan, eikä Ellikään hänelle mitään virkkanut. – Sanalla sanoen ... niin, ja vielä eräs kohta, joka todistaa, ettei häntä ymmärretä. Tuossa on Hanna, jonka Runeberg antaa rakastua yhtenä ainoana iltana. Sitä sanotaan epäluonnolliseksi, mutta minun mielestäni se on yksi Runebergin hienoimpia kohtia. – En minäkään usko, että voi rakastua ja mennä kihloihin samana iltana kuin tapaa jonkun nuoren miehen. – Ehkette te... – Niin, en minä... – Ehkette te ja ehkei moni muukaan ... mutta siinä on runoilija kuitenkin osannut oikeaan paikkaan, kun hän on rakkauden antanut leimahtaa ensi katseen yhteen sattuessa ... hitaammin tai nopeammin ... yksi päivä tai yksi kuukausi, se on vähäinen asia, kun kerran ensi silmäyksestä on tuli syttynyt ja alkanut kyteä ... ja että se syttyy niin, sen on Runeberg ymmärtänyt, ja sille on hänen runottarensa antanut muodon. – Luuletko sinä, että Runeberg itse on ollut sillä lailla kihloissa? kysyi maisteri. – Millä lailla kihloissa? – No, että noin samana iltana... – Mistä minä sen tiedän ... eikä se suinkaan ole tässä pääasia. – Vaan tämä ei ole ainoa hieno kohta Runebergin teoksissa. Niitä vilisee joka rivillä. Hän innostui puhumaan, ylioppilas, Runebergista ja runoudesta ylipäänsä. Hän nousi seisaalleen ja istuutui jälleen ja puheli Ellille koko ajan. Maisteri istui ääneti vähän aikaa, teki muutamia kysymyksiä, jotka Elli piti aivan sopimattomana, ja lähti sitten pois. Ylioppilas oli Ellin mielestä paljon, paljon etevämpi. Aivan uutta oli Ellille se, mitä ylioppilas puhui hänelle. Monta paikkaa oli Ellin mielestä epäselvää. Mutta hän luuli, että hänessä oli syy, ettei ymmärtänyt. Hän enemmän katseli häntä kuin kuunteli. Hän oli kaunis. Ei Elli ollut ennen niin kaunista miestä nähnyt. Ja hän antoi hänen puhua eikä kysynyt, mitä ei ymmärtänyt, ettei häiritsisi. Mutta tuli hänelle siinä ajatus, että minkähän tähden hän minulle yht’äkkiä noin puhuu. Kun ylioppilas oli heittänyt hyvästinsä ja mennyt yliskamariin maata, kuuli Elli maisterin sanovan isälle: – Minun ystäväni deklamoi niin mielellään ... ja tyttärenne on harras kuulija. Se oli ilkeästi sanottu Ellin mielestä, pahasti, alhaisesti, panettelevaisesti. – Minne hän matkustaa? kysyi isä. – Ei hänen matkallaan taida olla sen enemmän määrää kuin hänen luvuillaankaan. – Eikö hän ole vielä mitään tutkintoa suorittanut? – Ei mitään... – Ohhoh! Mitä hän aikoo? – En tiedä ... jotain harrastuksia kai hänellä lienee. Ainakin hän rakastaa hyvin puhua runouden tiedoistaan varsinkin neitosille. Minä luulen, että ne ovatkin hänen ainoansa. Elli nauroi pilkallisesti yksikseen. Hän oli puolestaan ihan varma, että ylioppilas oli monta vertaa viisaampi kuin kaiken maailman apulaispapit ja isät. Voi, kuinka hän halveksii tuota maisteria! Noin puhua toveristaan takanapäin. Ylioppilas oli hänen mielestään sorrettu olento, ja hän kuvitteli, että kaikki häntä tuomitsevat ja että hänellä ei ole ketään ystävää. Siksi hän ehkä puhuikin niin innokkaasti Ellille. Ja Elli ei häntä jätä ... hän pysyy aina hänen ystävänään. Tätä Elli ajatteli, kun muiden maata mentyä oli hiipinyt ulos koivukäytävälle päin kävelemään. Kesäinen yö nukkui puolihorroksissa hänen ympärillään. Ruis lepäsi liikkumattomana, tähkät nuokallaan. Naapurin pellolla tuikahti muutamia kertoja lehmisavun valkea ja sammui. Kirkon kohdalla tuli muuan yksinäinen matkamies vastaan ja tervehti häntä. Elli oli ensin ollut vihoissaan niistä puheista, joita oli kuullut. Nyt se vähitellen suli pois, unohtui, ja surumieli tuli sijaan. Ei hän juuri mitään ajatellut, katseli sitä kaikkea tuttua edessään, jota niin monesti ennen oli katsellut ... kirkkoa, kirkonkylän taloja, peltoja ja maantietä. Oli siinä nyt jotain toisenlaista kuin ennen oli ollut, mutta ei hän siitä päässyt selville, mikä tuon muutoksen teki. Kun Elli taas läheni kotia, kuului vielä yliskamarista kävelyä ja hiljaista hyräilyä. Ikkuna oli auki, ja Elli ikäänkuin vähän vavahti. Portin narahtaessa taukosi hyräily ja askeleet. Elli ei uskaltanut katsoa ylös ikkunaan, mutta hänestä tuntui siltä, että sieltä joku katseli. Vielä riisuutuessakin läpätti sydän. Hän koetti sitä asettaa ja vakuuttaa itselleen, ettei hän ollenkaan tiedä syytä siihen. Käytyään levolle muistui hänelle »Hanna» mieleen. Hän oli sanonut, ettei ensi iltana voi rakastua... Ei hän sitä vieläkään usko. Mutta sitä asiaa hän kuitenkin ajatteli siksi, kunnes nukkui. [[Luokka:Papin tytär]] 3071 7459 2006-10-17T17:20:33Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XIV luku|XIV luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XVI luku|XVI luku]] |otsikko=XV luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Seuraavan aamun ensi ajatus herätessä oli vieraat siellä ylhäällä. – Ovatko ne jo nousseet? kysyi hän palvelustytöltä. – Ei ne vielä aivan. – Joko veit kahvia? – Jo minä vein yhden kupin ... tässä menee toinen. Elli toimitti jotain ruokasalissa. Palvelija tuli vähän ajan päästä takaisin ylhäältä tuoden toisen kupin koskematonna. – Kuka ei juonut? – Se, jolla on valkea lakki, se ei ottanut ... vaan maisteri joi molemmat kupit leivän kanssa. Ellistä oli ylioppilas hieno jo siitäkin syystä, ettei juonut kahta kuppia. Maisteri sitä vastoin – kaksi kuppia leivän kanssa! – Ai, ai, mamseli! tuli tyttö ovelle sanomaan. – No, mitä nyt? – Niin, niin ... nyt on sulhasia. – Ole sinä...! – Vai ei ... nuori maisteri on tullut, ja mamselille siitä tulee sulhanen ... sulhanen... – Maisteristako?... Elähän ole liian varma. – No, minä olen varma. Ohoh! ajatteli Elli itsekseen. Niin ne kaikki luulee, mutta siinä ne suuresti erehtyvät. Ja laulellen kävi hän järjestelemään huoneita. Mutta aamu alkoi tuntua pitkältä. Ei ollut enää juuri mitään tekemistä ... ilma oli kaunis, ja herrat yhä viipyivät ylhäällä. Jotain tehdäkseen lähti Elli puutarhasta kukkia noutamaan, kulki yliskamarin ikkunan ohitse ja puheli juuri sen kohdalla muutaman palvelijan kanssa, joka sattumalta tuli ylös rannasta. Katsahti myöskin sattumalta ylös ikkunaan, mutta kääntyi pian pois, kun huomasi, että siellä liikuttiin. Meni puutarhaan. Oli jo paremmalla tuulella. Harmitteli kuitenkin sitä, että herrat aina niin kauan nukkuvat ... herrat ylipäänsä, ja erittäin nämä. Elli laitteli jo verannalla vihkoa kukista ja ruohoista, joita oli pöydälle levittänyt, kun ylhäältä alettiin tulla. Ne olivat ylioppilaan askelia ... kohta kuului maisterikin tulevan ... ja nyt ne laskeutuivat rappusia alas. Mutta ylioppilas tuli yksin verantaan. Hän oli maattuaan niin hauskan ja miellyttävän näköinen, kun juuri oli unen kasvoiltaan pudistanut. – Hyvää huomenta! – kuinka olette maannut? – Kiitos, hyvin! – Kylläpä nyt on kirkas paiste. – Ylioppilas meni verannan ovelle ja tarkasteli siitä ulkoilmaa. Aurinko häikäisi hänen silmiään, niin että piti varjostaa kädellä. Siinä oli jotain miellyttävää siinäkin. – Eilinen ilta oli niin erinomaisen suloinen, sanoi Elli. – Niin, minä näin, että olitte vielä ulkona kävelemässä, kun me muut jo olimme panneet maata. Ylioppilas tuli ja istuutui melkein Ellin viereen ja lisäsi leikillisesti: – Te olitte kai haaveksimassa ... kaikki nuoret tytöt haaveksivat illalla muiden maata mentyä... – Se ei ole totta... – Kyllä se on totta ... tunnustakaa, että tekin olitte ajattelemassa jotain, jota tahdoitte oikein häiritsemättä ajatella. – Te aivan erehdytte ... aivan erehdytte... – En erehdy ... minä en erehdy ollenkaan ... haaveksiminen on teidän ikäisillenne elinehto. – Hyi, kuinka te olette paha! – Se on, että oikeastaan olen erittäin hyvä. – Ette ole hyvä, vaan te olette itserakas, kun luulette itseänne hyväksi... Ja keskustelu kääntyi näin keveäksi, ja ennenkuin kutsuttiin aamiaiselle, olivat he Ellin mielestä jo vanhat tutut. Yhtä hauskaa mielialaa kesti vielä aamiaisen jälkeen. Ylimmilleen se nousi silloin, kun tuotiin lapsi kastettavaksi ja maisteri toimitti kasteen. Elli ja ylioppilas katselivat oven raosta ja palasivat aina toiseen huoneeseen nauramaan. Elli oli iloonsa menehtyä, kun ylioppilas nosti silmiään niinkuin maisteri ylös kattoon, pani kätensä ristiin ja asetti suutaan samalla lailla. Tuo yhteinen ivailu teki heidät niin tutuiksi, että Ellistä tuntui oudolta teititellä ylioppilasta. Toimituksensa tehtyään tuli maisterikin verannalle. Hän oli vähän vielä taannoista tointaan juhlallisen näköinen. – Sinä olet vielä arvokas äskeistä kyytiä, sanoi ylioppilas. – Kuinka niin? – Niin, niin, minusta vain näyttää, että sinä tunnet yhä vielä ruumiissasi kastaneesi lapsen. – Kenellekä te, neiti, valmistatte tuota kukkasvihkoa? kysyi maisteri Elliltä eikä ollut kuulevinaankaan toveriaan. – En juuri kenellekään. – Vai niin, sanoi ylioppilas ja iski silmää, ettekö muista, että lupasitte antaa sen minulle? – Niin, se on totta se ... suokaa anteeksi ... ottakaa vain, tuoss’ on! – Saisinko luvan pyytää teitä valmistamaan minullekin sellaisen? – Ei näistä enää taida tulla. – Ja sitä paitsi, eihän sovi papille kantaa kukkasvihkoa. – Neiti saa itse ratkaista... Sopiiko teidän mielestänne? – En minä tiedä ... vaan jos luulette sopivan, niin tehkää itse, tässä on kukkia. – Mutta eikö mennä katselemaan puutarhaa ja rantoja? Ylioppilas ja Elli menivät. Maisteri jäi seisomaan verannalle. – Te pujahditte läpi oikein naisen vaistolla, sanoi ylioppilas puutarhan portilla. – Niin, vaan emme saa olla hänelle niin pahoja. – Ei se haittaa mitään ... tuskin tuollaiset teologit edes ymmärtävät, että heistä tehdään pilaa. – Vaan hänhän on teidän toverinne. – Ei hän oikeastaan ole minun toverini... Helsingissä olimme kyllä usein yhdessä, ja nyt minä tapasin hänet viime majatalossa ... hän pyysi minua tulemaan tänne, ja minä tulin. Mutta emme me ole koskaan olleet mitään hengenheimolaisia. – Ettekö olisi muuten tullut? – En tiedä ... vaan kyllä kai kuitenkin olisin. – Se on hyvä, että tulitte... Mennään nyt soutelemaan! Ja hehkuvin silmin hyppeli Elli taapäin ylioppilaan edellä. Sitten hän juoksi ottamaan aitovarrelta heinikosta airoja. – Tulkaa te ottamaan mela! – Tekö siis soudatte ja minä pidän perää! – Niin, minä soudan, ja pitäkää te perää! Vaikka puhuttiin näin aivan tavallisia asioita, oli niissä kuitenkin jotain salaperäistä ja kummallista. Ikäänkuin olisi jotain tarkoitettu, vaikka ei sanottu. He alkoivat soutaa. – Tuolla kävelee maisteri puutarhassa ja katselee tänne. – Mitähän hän ajattelee, kun emme ottaneet häntä mukaan? Siinäkin oli jotain salaperäistä. Varsinkin siinä: »kun emme ottaneet häntä mukaan». Tekivät pienen kierroksen ja palasivat takaisin rantaan. – Muistatteko, kun eilen kurkotitte minua melalla maalle ... minun olisi tehnyt mieleni heittää airolla vettä päällenne. – Miksette heittänyt? – Nyt minä kyllä heittäisin. – Miksi te nyt? – Sillä te ette enää ole niin juhlallinen... – Enkö ole enää juhlallinen? – Ette ole ... ette ollenkaan. [[Luokka:Papin tytär]] 3072 5307 2006-09-01T18:40:15Z Nysalor 5 XVI luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XV luku|XV luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XVII luku|XVII luku]] |otsikko=XVI luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Iltapäivällä tahtoi isä välttämättömästi näyttää kirkkoa vieraille, ja niin mentiin sitä katsomaan. Tapulista on avara näköala, tuli Elli sanoneeksi, kun kirkko oli nähty. – Sinne minun täytyy mennä! huudahti ylioppilas... Minä en rakasta mitään niin kuin avaria näköaloja ... tulkaa te minun kanssani! Elli ei puhunut mitään siitä, rakastiko hän vai ei näköaloja, mutta oli itsekseen siitä niin innostunut, että vapisi levottomuudesta. Ylioppilas oli jo ennen häntä ehtinyt sinne ja avannut yhden luukun. Ja siinä hän seisoi, pitäen luukusta kädellään, ettei tuuli saisi paiskata sitä kiinni. Ellin täytyi kumartua hänen kainalonsa alitse, ja seisoessaan siinä hän melkein oli ylioppilaassa kiinni. Valoa tuntui pimeitä portaita ylös tultua tulvivan nyt sitä enemmän. Häikäisi silmiä niin, että oli horjahuttaa ylioppilaan syliin. Ja tuli kummallinen voimattomuus, semmoinen, ettei olisi tehnyt mieli sitä estää. Mutta tuuli puhalsi virkeästi, ylioppilas puhui ja innostui puhuessaan: – Minä rakastan niin äärettömästi suuria, avaroita näköaloja! – Elli kuuli kaikki, mitä hän sanoi, näki siintävät kukkulat toisen toisensa takana, tuulessa väräjävät vedet lähellä ja kaukana ... tuossa aivan alhaalla viheriän kirkkomaan ja sen suuret kuuset. Mutta enemmän hän tunsi koko ajan, että ylioppilaan toinen käsi oli yhä hänen takanaan, ja näki hänen toisen kätensä osoittelevan ja sen etusormessa kultaisen kantasormuksen kimaltelevan ... ja hänen itsensä yhä puhuvan... – Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea ponnistaa... Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin ... rohkeisiin otteluihin ... pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista... Ja tuo tunne saa muodon siitä halusta, joka pyrkii yli horisontin kukkuloiden ja yhä kukkuloiden taa... Eikö niin? Eikö teidänkin mielestänne ole niin? Niin, niin jotain semmoistahan hänkin tunsi. Vaan ei hän voinut siihen vastata ... pelkäsi äänensä vapisevan. Mutta hän tunsi, että ylioppilas lausui hänen sisimmät tunteensa. Vaan vaikka hän sen tunsi ja vaikka sitä ajatteli ja sen ymmärsi, kulki vieressä ja sekaantui yhteen toinenkin tunne, se, että hän oli ikäänkuin hänen syliinsä suljettu, joka hänen takanaan seisoi. Ja kun ylioppilas päätään käänti ja antoi kätensä liukua pitkin sinistä kaukaisuutta, seurasi silmä sitä, mutta näki samalla valkoisen lakinkin, hulmuavan sametin ja mustan tukan, joka oli korvan juuressa kähertynyt ja jota tuuli värisytti. – Eikö niin ... eikö teilläkin ole samaa tunnetta? – On ... kyllä minulla on. – Siis ymmärrätte tuon, kuinka mieli suurissa lennähdyksissä haluaa kukkulain yli ... aina pitemmälle ... kauas kohti kapenevaa kaukaisuutta? – Niin, tai kohota kuin lintu ylös pilviä kohti ja niiden läpikin ja sieltä alas... – Se on sama tunne ... te siis ymmärrätte sen ... harva nainen sen ymmärtää. Elli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen silmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen kääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse tarkasteli hän salaa häntä. Ja kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään, kasvoi, jalostui ja muuttui miltei ylevämmäksi olennoksi. Oli kuin olisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja somistellut. Molemmat vaipuivat he katselemiseen ja olivat kauan aikaa vaiti. Tuuli vain yhtämittaa humahteli tapulin rakennuksissa. – Oletteko huomannut, sanoi sitten Elli, kuinka yht’äkkiä, kun avaroita näköaloja katselee, ei tee mieli puhua, vaan ikäänkuin väsyy ja vaipuu äänettömyyteen? Eikä henno lähteä pois ... on vain ja katsoo. Ylioppilas ei näyttänyt kuuntelevan, mitä Elli sanoi. Mutta Elli tunsi, että hän olisi voinut sanoa paljon ja selvästi siitä samasta tunteesta ... ja sanoilla, jotka sattuivat ja tarkalleen kuvasivat sitä, mitä hän tunsi. Ylioppilas veti pitkän henkäyksen, ojensihe ja vei kätensä ulospäin avaruutta kohti. – On se sentään hauskaa ... äärettömän hauskaa! – Mikä? – Olla vapaa ylioppilas, vapaa kuin taivahan lintu ... tulla milloin tahtoo ja taas lähteä, kun haluttaa, eikä mikään sido. Rientää ulos avaraan maailmaan ... ulos avaraan maailmaan! Eikö niin? Ettekö ymmärrä, kuinka hauskaa se on? Elli ei siihen vastannut. Mutta hänestä tuntui, että hän ikäänkuin heräsi hyvästä unesta. Ja hänen ilonsa ja innostuksensa oli samassa mennyt. Tapuli luhistui maan tasalle. Kaikki ympärillä pieneni ja litistyi. Hänestä itsestään tuntui kuin olisi ollut kahle jalassa. – Eikö jo mennä, sanoi hän raukeasti. – Niin, mennään vain ... johan olemme tämän nähneetkin... Ja laulellen alkoi ylioppilas panna luukkuja kiinni. – Milloin te jo lähdette? kysyi Elli pois kulkiessa. Ei voinut pidättäytyä sitä kysymästä. – En tiedä, ehkä jo huomenna ... täytyy käyttää kesää hyväkseen ... se on lyhyt, kovin lyhyt ... täytyy siis siitä oikein nauttia. Elli ei puhunut siihen sanaakaan, mutta ylioppilas yhä jatkoi samaan suuntaan. – Te ette voi käsittää, kuinka hurmaavaa on matkustaa ja nähdä maailmaa yhä uusissa muodoissa edessään... Ettekö ole koskaan matkustanut? – En muuta kuin täältä kaupunkiin. – Ei se ole mitään sen rinnalla kuin minä ... minä en muuta haluaisi maailmassa kuin yhä olla rientämässä ... minusta ei voisi olla onnettomampaa kuin täytyä kaiken ikänsä yksissä paikoin asua. – Vaan kun täytyy... – Jokaisen ihmisen pitäisi kuitenkin koettaa edes jonkun kerran elämässään päästä irtautumaan. Muutoin kaikki mielikuvitus, kaikki tunteet kuihtuvat ja kutistuvat ja kuolevat. Kun Elli oli ääneti, vaikeni ylioppilaskin. Ja niin he tulivat mitään puhumatta pihaan. Herrat istuivat verannalle totia juomaan. Elli nouti ompeluksensa, ja hänkin tuli siihen vähän loitommalle istumaan. Hän kuuli isän ja herrain puhelua, mutta ei itse ottanut siihen osaa. Ylioppilas ei lähdöstään puhunut, vaan kertoi siihen sijaan entisistä matkoistaan. Nauroi vähän väliä ja innostui. Elliä ei mikään naurattanut. Yht’äkkiä hän oli tullut välinpitämättömäksi ja melkein veltoksi kaikesta. Kaikki oli nyt jotenkuten ikäänkuin värinsä muuttanut. Tai oikeammin oli entinen harmaa väri tullut takaisin joka esineeseen. Niissä oli ollutkin semmoinen omituinen loisto näinä päivinä. Ei hän jaksanut kuulla herrojen puheita. Jätti työnsä istuimelleen ja meni hitain, raskain askelin kamariinsa ja katseli, ohimo käden varassa, kauan ulos puutarhaan ja rantaan. Istui siinä liikkumatta, kuinka kauan lienee istunut. [[Luokka:Papin tytär]] 3073 5308 2006-09-01T18:40:18Z Nysalor 5 XVII luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XVI luku|XVI luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XVIII luku|XVIII luku]] |otsikko=XVII luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Kun Elli seuraavana aamuna nousi ylös, kohtasi hän ylioppilaan eteisessä. Hänellä oli jalassaan pitkävartiset saappaat, ja hän laitteli matkalaukkuaan. Elliä hän tervehti hauskasti ja tuttavantapaisesti, niinkuin eilenkin aamupäivällä. Samassa tuli isäkin siihen. – No, mitäs hommia teillä on ... matkalle lähtevän näköinen? – Niin, johan on aika lähteä. – Minne on semmoinen kiire? – Suureen avaraan maailmaan ... ei ole mitään varmaa määrää ... sinne menen, minne tie parhaiten vie. – No, mutta eihän aamiaista syömättä. – Kiitoksia vain! Elli ei saanut ruokapöydässä mitään kulutetuksi. Ylioppilas puheli kaikkien kanssa iloisesti ja huolettomasti. Ja koko ajan etupäässä siitä, kuinka hauskaa on olla vapaa ja kulkea sinne, minne halu vetää. Ellin täytyi kesken syöntinsä nousta ja mennä kamariinsa. Siellä hän oli niin kauan, kun kuuli isän häntä kyselevän. – Herra Kalm lähtee ... tule heittämään jäähyväisiä... Ellin kasvot olivat itkettyneet, ja hän näki, että muut sen huomasivat. Lieneekö ylioppilaskin sen nähnyt, sillä hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin. Lähtevä heitti hyvästinsä, ja Ellistä tuntui, että hän puristi hänen kättään. Mutta ehkä hän vain niin kuvitteli. Sitten menivät kaikki ulos. Elli taisteli kauan siitä, menisikö hänkin, mutta ei kuitenkaan voinut olla menemättä verannalle. Ylioppilas istui jo rattailla. – Eikö matka sovi täältä kautta vielä tänä kesänä? kysyi isä. – Ehkä sopii ... en tiedä varmaan ... vaan on se hyvin mahdollista. – Jos sopii, niin terve tulemaan meille! – Kiitos vain! Hän kohotti lakkiaan, ja hevonen lähti liikkeelle. Jo oli pannut lakkinsa melkein päähän, kun huomasi Ellin verannan ikkunassa. Kohotti sitten vielä hänellekin. Hevonen kiskaisi juoksuun. Ylioppilas vähän horjahti taapäin ja tarttui ohjaksiin. Ja kohta ei erottanut pölystä muuta kuin valkoisen lakin ja hevosen vilkkuvat kaviot pyörien välitse. Sitten katosivat nekin tien käänteeseen. Ja yhteen hämärään lauttaan suli Ellin silmissä ikkuna, vihreä pihamaa, käytävän koivut ja punainen portti. [[Luokka:Papin tytär]] 3074 5309 2006-09-01T18:40:22Z Nysalor 5 XVIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XVII luku|XVII luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XIX luku|XIX luku]] |otsikko=XVIII luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Niinä päivinä, kun ylioppilas Kalm oli pappilassa, oli ikäänkuin uusi tuores nuoruuden puuska olisi puhaltanut koko tuon vanhan talon läpi. Ja niin oli, kuin olisi taivaskin siltä kohdalta kohonnut tavallistaan korkeammaksi, ilma raitistunut ja maailman rajat laajenneet. Mutta kun ylioppilas oli pihasta ajanut ja viimeinen pöly maantiellä asettunut entisille aloilleen, laskeutui kaikki taas vanhoilleen, painautui kokoon entistään alemmaksi ja ummehtui tavalliseen ahtaaseen piiriinsä... Illalla samana päivänä pakeni Elli koivikkolehtoon, joka kasvoi vähän matkaa pihasta järven rannalla niemessä. Pohjatuuli puhalteli hiljalleen tummansinistä selkää pitkin ja huokaili viileästi ja puhtaasti ruohoissa ja lehvissä. Oli kuin olisi yhä valkeammaksi huuhdellut koivujen valkeita runkoja, joihin päivä levollisesti laskevalta taivaalta paistoi. Kaikki oli kiihkotonta ja välinpitämätöntä, eniten kaikista tuo verkalleen tulevien laineiden ontonkolea loiskina rantakivillä. Elli istui kaatuneen puun rungolla lähellä rantaa. Ei jaksanut pitkään aikaan ajatella mitään eikä jännittää mieltään mihinkään. Oli itkenyt silmänsä tulehduksiin ja poskensa polttaviksi. Täällä sai tuuli niitä valtoineen viihdytellä. Tietämättä tahtomatta näki hän vain sinisen pinnan ja mustanvihreät saaret. Mutta pohjoistuuli teki tehtävätään ja huuhteli vähitellen hänen mielialansa ympäristön sointuun. Ja hän heräsi ajattelemaan ja huomaamaan sitä mukaa kuin tuuli jäähdytteli silmät ja posket. Silmä alkoi seurata venhettä, joka saaren takaa ilmestyi ja pyrki toista saarta kohti. Se katosi sen taa, eikä muita venheitä näkynyt. Mutta muurahaisia kiipeili ylös ja alas sen koivun valkoista pintaa pitkin, jonka juurella Elli istui. Hän kulki silmällään muutamien mukana, jotka kuljettivat itseään monta vertaa suurempaa kuormaa. Katseli sitä ja ajatteli muurahaisten kohtaloa. Tuntui niin omituiselta, että maailmassa on ihmisiä ja että siellä sitten on tuollaisia olennoita, joilla on omat hommansa ja omat muista riippumattomat rientonsa. Mitä vartenhan ne rientävät ja mitä varten puuhaavat? Ja mikähän on niidenkin tarkoitus? Mitä varten ne ovat olemassa? Mitä varten hän itse on olemassa? – se kysymys tuli sitten. Mutta se ei tullut kiihkoisena kysymyksenä, eikä siihen vastausta tarvittu. Ei tullut pilkalla eikä ivallakaan. Surullisena huokauksena se tällä kertaa tuli, laimeana arveluna pääsi mielestä. Mutta yht’äkkiä ja melkein säikähdyttävän pian tunki tunkemalla päälle koko hänen olentonsa, tuon, joka vasta oli mennyt. Tulvimalla tulvi vastaan ulkomuoto, puhetapa, pienimmätkin piirteet, hattu, tukka ja silmät... Missä hän nytkin lienee? Mahtaa ajaa kaukana jossain tien käänteessä, iloisesti laulellen ja huolettomasti kärryihin nojaten... Ja matkustaa suurta maailmaa kohti ... suurta maailmaa kohti, jättäen taaksensa pienen. Huomaamatta alkoivat siinä kyyneleet vuotaa. Mutta ne eivät päässeet kuin puoliposkeen... – Ei tämä kelpaa ... täytyyhän minunkin jotain... Toinen menee ja toinen jää ... eikähän siinä ole sen enempää! Ellillä oli ollut risunkappale kädessään. Hän katkaisi sen kahtia, heitti palaset maahan ja nousi räväkästi ylös. Nousu tuntui ikäänkuin puolelta päätökseltä. Niinkuin olisi sen tehtyä ollut jotenkin pakko siihen, että täytyy tyytyä elämään, semmoisena kuin se nyt kerran on ... itse jäädä ja antaa niiden nurkumatta mennä, jotka menevät. Mutta pihaan käydessä oli kuin olisi ollut mielessä jonkinlainen katumus. Tuntui siltä, kuin olisi heittäytynyt alaspäin liukumaan, ennenkuin viimeinen pitelevä sormi oli hervonnut. Hän tuli pihaan. Kyytipoika oli palannut ja riisui hevosta. Isä häneltä kyseli. – Veitkö monta väliä? – Kaksi minä häntä vein. – Mitäs se tuumaili? – Ei tuo niin mitään ... lauleli pitkin matkaa. – Vai niin ... kävelikö törmissä? – Milloin käveli, milloin retkotti selkä kenossa. – Vai niin ... antoiko juomarahaa? – Antoi markan. – Ähäh! – Lauleli pitkin matkaa! ajatteli Elli. Samassa tuli siihen äiti. – Eikö minulle olisi jotain tekemistä? kysyi Elli. – Olisi karviaismarjapensaiden siivoilemista puutarhassa, mutta ne taitaa pistellä kovin... – Ei se tee mitään! [[Luokka:Papin tytär]] 3075 5310 2006-09-01T18:40:26Z Nysalor 5 XIX luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XVIII luku|XVIII luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XX luku|XX luku]] |otsikko=XIX luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Ja Elli meni puutarhaan ja kuukistui karviaispensaiden kupeelle niitä puhdistelemaan. Taitteli kuivia varsia ja antoi okaiden revellä käsiään. Tahallaan ei varonut ja melkein nautti siitä, että pisti. Oli osaksi suloistakin ajatella tuota, että hän näin painautuu maata vasten, ei katsokaan taivaalle eikä huoli sen korkeudesta ... rupee muurahaiseksi. Ja mitä ne silloin liikuttavat häntä taivaan korkeudet ja avarat maailmat ja ne, jotka siellä rientävät? Rientäkööt! Hän on luotu sinne, missä on, ja siellähän hänen täytyy olla... »Ihminen on maan myyrä ja nainen on työjuhta.» – Se oli sanottu jossain kirjassa, jonka hän joskus oli lukenut. Totta kai se oikein oli, koska kirjassa niin sanoi? Ja siis hän penkoo, tahtoo tahallaankin maata vasten painua! Sehän on hänen – kutsumuksensa! Siinä oli jo ivaa tuossa, ja se kasvoi, ja sitä keräytyi yhä tiukempaan sydämen alle. Sitä enemmän raastoi ja repi Elli marjapensaita. Portti narahti, ja maisteri tuli hiljaa kävellen sinnepäin, missä Elli kitki. Hän oli tarkastelevinaan lavoja ja kukkasia. Taittoi herneenpalon ja kuului sitä pureskelevan. Elli kuuli hänen lähenevän. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tulla puhelemaan. Mutta Elliä ei mikään tällä kertaa niin vähän haluttanut. Mitä heillä olisi toisilleen puhumista? Ei mitään, ainakaan ei hänellä. Elli kääntyi niin poispäin kuin mahdollista eikä ollut huomaavinaan maisterin rykimisiä. – Neiti on ruvennut maantyöhön ... enkö minä voisi olla missään suhteessa avullisena? – Tekö? Mitäs te voisitte? – Ehkä olisi jotain ... minä rakastan kovasti puutarhatyötä ... neuvokaa nyt minulle jotain. – En minä tiedä mitään ... kysykää äidiltä. – Eikö tuo käy kipeästi käsiin, kun noin revitte varomattomasti? – Mitäs se kävisi... – Pidättekö karviaismarjoista? – En. – Viinimarjat ovat minustakin parempia. Siihen ei Ellin mielestä tarvinnut välttämättömästi vastata. Koko aikana ei hän päätään kääntänyt ja koetti yhä asettua niin, että tuli selin maisteriin. – Enkö saa noutaa päivänvarjoa ... aurinko paahtaa teitä niin kovasti. – Eihän se paahda, kun on kohta laskemaisillaan. – Laskemaisillaanko? ... eihän se vielä ole hetikään ... katsokaa, kuinka paljon se on ylhäällä vielä! Monta kertaa oli ollut pitkänlaisia äänettömyyksiä. Nyt tuli muita pitempi, ja Elli toivoi maisterin jo lähtevän. – Näistäkö kukkasista te aina laitatte kukkavihkoja? – En minä laita mistään. – Vaan laitoittehan te... Elli nousi lähteäkseen, kun huomasi, ettei kysymyksistä loppua tullut. Maisteri tuli vähän aikaa harhailtuaan hänkin pois. ---- Samanlaista tuttavuuden tekoa kesti tästä lähtien melkein joka päivä. Maisteri tunkeutui Ellin seuraan kohteliaisuuksillaan ja kysymyksillään ja neuvoillaan. Neuvot koskivat etupäässä niitä kirjoja, joita hän näki Ellin lukevan. – Saanko luvan kysyä, mitä kirjaa neiti lukee? Elli ei vastannut heti, ja maisteri kumartui lukemaan kirjan selkää. – Walter ... Scott ... »Talis ... maani», tavaili hän. Walter Scott on hyvä kirjailija, etenkin nuorisolle ... minä olen lukenut useita hänen romaanejaan ... tätä en ole lukenut ... onko tämä hyvä? – En tiedä. – Mutta mikähän siihen on syynä, että kaikissa romaaneissa ja kertomuksissa puhutaan niin paljon rakkaudesta ... ja ne päättyvät aina naimisilla ... saa olla varma siitä, että kun kaksi nuorta esiintyy, tyttö ja poika, niin ne kohta rakastuvat ja lopulta niistä tulee pari. Onkohan todellisessakin elämässä sillä tavalla? Maisteri katsoi syrjästä Elliin ja hymyili toisella silmällään. Elli nousi taaskin ja muutti johonkin toiseen huoneeseen. Ja kun maisteri vähän ajan kuluttua käveli jälessä, täytyi Ellin mennä jonnekin ulos lukemaan. Mutta maisteri ei mitään epäkohteliaisuuksia huomannut, eikä Ellikään lopulta välittänyt mennä. Istui paikoillaan, luki ja antoi hänen puhua aikansa. Vastasi, jos viitsi, useimmittain oli vaiti. [[Luokka:Papin tytär]] 3076 5311 2006-09-01T18:40:29Z Nysalor 5 XX luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XIX luku|XIX luku]] |seuraava=[[Papin tytär: XXI luku|XXI luku]] |otsikko=XX luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Tuli syksypuoli ja sateiset säät, eikä voinut ulkona elää. Taivas ruuhotti melkein maata myöten, raukaisi mielen ja masensi kaiken halun olla ketään vastaan ja sitä kenellekään näyttää. Isä ja äiti olivat lisäksi vielä erittäin ystävällisiä maisterille, isä varsinkin. Kiitteli häntä Ellille melkein joka kerta, kun olivat yhdessä istuneet ja maisteri oli jonnekin poistunut. – Hän on suorittanut papintutkintonsa erittäin loistavilla arvosanoilla, sanoi isä. Olisi hänellä ollut päätä lukea filosofian maisteriksikin ... ja lapsena oli hänen ihanteensa tulla lääkäriksi, mutta hän valitsi maineettomamman papin uran, kun se oli hänen äitinsä tahto. Omilla varoillaan hän koulutti itsensä, ja nyt hän lähettää puolet palkastaan vanhalle äidilleen. – Kuka sitä on kertonut? kysyi Elli. – Kukako? Hän itse ... sinä kysyt, niinkuin olisi siinä jotain epäiltävää, että hän itse on sitä kertonut. Ei mitään! Hän on kunnon mies, ja minä voin rauhassa antaa kaikki toimet hänen huostaansa. – Niin, kyllä hän on suurena apuna isälle, sanoi äitikin. Elli ei tahtonut väitellä. Mutta hän ei saanut itseään siitä innostumaan, että apulainen oli ruvennut papiksi, vaikka olisi voinut lukea maisteriksikin. Hän vain ompeli mitään vastaamatta ja kun otti rihmaa kerältä, katsahti hän ulos ikkunasta jonnekin tyhjään ilmaan ja ajatteli muita asioita. Mutta kun isä kerran oli maininnut, että apulainen ylioppilasajallaan usein oli nälkääkin nähnyt, silloin kohosi Ellinkin pää, ja illallista syödessä yhdytti hän itsensä yht’äkkiä apulaista tarkastelemasta. Ehkä on hänessä sentään jotakin omituista ja erinomaisempaa tuon tavallisen ulkomuodon takana? Mutta jos on, miksei sitä milloinkaan sieltä tule näkyviin? Miksei hän koskaan puhu mitään erinomaista ... miksi aina vain sitä samaa, jota kaikki muutkin! Kerran huomautti hän siitä äidille, ja äitikin sen myönsi, mutta sanoi, että hänellä saattaa olla paljon yleviäkin mielipiteitä, vaikka hän ei niistä puhu. Elli jäi siihen, että saattaa olla, ja oppi vähitellen häntä sietämään, niin että joskus aloitti lyhyen puhelunkin hänen kanssaan. Mutta ikävä hänen oli kovasti niinä aikoina. Ja usein hän istui pitkät illat katsellen ulos puutarhaan, jossa kellastuneita lehtiä karisi, ja ulos salmelle, jossa rumat säännöttömät laineet sitä pengoskelivat... Eikä hänkään luultavasti enää tule! Johan kesä on loppuun kulunut eikä siis hänen matkansa sopinut enää tänne. Kerran kun Elli taas istui ajatuksissaan, kasvot melkein ikkunanruudussa kiinni, kuuluivat isän askelet salista. Hän raotti ovea, ja takana seisoi apulainen valkoisessa huivissa. – Täällä hän on... Maisteri tahtoisi puhella sinun kanssasi, Elli, eräästä asiasta... Ole hyvä ja käy vain sisään. Isä meni ja painoi suojelevalla hymyllä oven puoleksi kiinni. Elli nousi ylös eikä tiennyt, mitä tehdä. Heti aavisti hän jotain erinomaista ja aikoi mennä, mutta kumosi samassa sen sillä, että se ei voi olla mahdollista. Ja niin hän jäi järjestämään kirjoja pöydällään. Apulainen rykäisi pari kertaa. – Teidän isänne suostumuksella, alkoi hän vihdoinkin, pyytäisin saada puhua kanssanne eräästä asiasta, jonka asian ehkä aavistatte ... vai ettekö? – En minä tiedä, mitä te tarkoitatte! – Isällänne ei ole mitään sitä asiaa vastaan ... eikä äidillänne myöskään ... Minä olen miettinyt ja tullut siihen vakaumukseen, että te ... eikä kukaan muu... se, jonka Jumala on minulle suonut ... ja jos te itse... Elli oli mennyt ikkunan eteen ja seisoi siinä selin maisteriin. Nyt hän teki liikkeen lähteäkseen pois. – Elkää menkö, ennenkuin olette vastannut, ettekö voi tulla kumppanikseni elämän tiellä. – Elkää kysykö ... en minä ... antakaa minun olla! – Te ette ehkä vielä ole oppinut minua rakastamaan ... vaan ehkä kuitenkin saan elää siinä toivossa, että joskus ... kun opimme tuntemaan... Elli oli seisonut siinä niin kauhistuksissaan, että oli vähällä ollut kirkahdus päästä tulemaan. Mutta kurkkua kuristi samalla niinkuin kouralla. Puhuessaan hän tunsi apulaisen häntä takaapäin lähenevän, ja hänestä oli, niinkuin olisi tuo tahtonut tehdä hänelle jotain sanomattoman pahaa. – Sallikaa minun kuitenkin toivoa, että edes vuoden päästä ... tai vaikka kahdenkin... Ääni oli aivan korvan juuressa, ja samassa tarttui lämmin, hikinen käsi Ellin oikeaan kalvoseen, jolla kädellä hän puristi tuolin selustinta. Hän riipaisi sen kiivaasti irti ja kiiruhti ulos saliin ja sieltä keittiökamariin. Aivan voivuksissa vaipui hän täällä tuolille, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta kun hän kuuli isän ja apulaisen äänet isän kamarista ja kun hän oli kuulevinaan, että ne sieltä tulivat, pakeni hän toista tietä takaisin omaan huoneeseensa. Ensin ei hän oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän kaiken muisti, kuinka oli käynyt ja kuinka hän oli ollut, rupesi häntä harmittamaan hänen oma käytöksensä. Miksi hän oli ollut niin hullu ja niin tyhmä, ja miksei hän rauhallisesti ja kylmästi sanonut, että se on mahdotonta ... ettei siitä voi tulla mitään ja että hän suorastaan kieltää... Mutta nyt hänen pitää mennä ja sanoa se ... heti kohta! Ja hän nousi mennäkseen. Mutta silloin tuli äiti huoneeseen. Elli näki, että hän tuli tästä asiasta puhumaan. – Onko maisteri sinulle jotakin puhunut? – On. – Mitä sinä vastasit? – En minä juuri mitään ... minä olin hullu, hassu, mieletön ... vaan nyt minä menen ja sanon hänelle heti paikalla! – Kuule, Elli, miksi sinä olet niin kiihkoissasi ... mitä sinä aiot hänelle sanoa? – Mitäkö! Minä tietysti sanon, etten voi häntä koskaan rakastaa ... en koskaan ... ja nyt minä menen! – Odotahan nyt ... elä mene ... rauhoituhan ensin ja istu tähän tuolille. Elli istuutui väkinäisesti ja punoi lakkaamatta nenäliinaa käsissään. – Mutta miksi sinä et voi häntä rakastaa? sanoi äiti vähän ajan perästä. – Siksi, etten voi! – Mutta ehkä aikaa myöten voit ... eikähän sillä niin kiirettä olekaan. Jos rukoilisit Jumalaa, että hän sinua opettaisi hänestä pitämään. Onhan hän hyvä ja kunnollinen mies. Ja mitä sinä sitä paitsi muutakaan? Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä naimisiin ja saada turvaa maailmassa. – Jos menen naimisiin, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan. – Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa ... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää. Elli herkesi punomasta nenäliinaansa, ja kädet vaipuivat liikkumattomina helmaan. Hänellä ei ollut niin paljon kokemusta kuin äidillä, mutta hänestä tuntui kuitenkin, kuin äiti olisi ollut oikeassa ... siinä, näet, että tyttö harvoin saa sen, jota oikein rakastaa. – Ehket sinä vielä päätä sinne etkä tänne ... ehkä mietit vielä... – Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta? Äiti hymyili surullisesti... – Saa luvan voida ... ja näkyy sitä vain voivan. Äiti lähti, ja Elli jäi siihen aivan sekaisin kaikesta. Vähän päästä raotti isä salin ovea ja tuli sisään. Hän hymyili ja taputti Elliä päälaelle: – Elä ole noin onnettoman näköinen ... se ehkä tuli liian odottamatta, mutta elä ole milläsikään, kyllä se menee ohi ... maisteri sanoi, ettet hänelle mitään varmaa vastausta antanut, mutta eihän sillä kiirettä olekaan. Nuorihan sinä oletkin vielä, ja kyllä hän mielellään suostuu odottamaankin ... niin todellisesti hän sinua rakastaa, lapsukaiseni. Isä käveli pari kertaa tyytyväisenä lattian yli ja meni sitten saliin takaisin ja sieltä omaan kamariinsa. Elli tunsi, että nyt hänen olisi pitänyt sanoa se ja pyytää isää puhumaan maisterille. Mutta hän ei saanut sanoja suustaan, ennenkuin isä jo oli salissa. Ja niin se jäi sanomatta sinä päivänä. Eikä ollut rohkeutta tehdä sitä seuraavinakaan päivinä. Asian ratkaisu siirtyi yhä kauemmaksi, ja sitä mukaa kävi sanominen yhä vaikeammaksi. [[Luokka:Papin tytär]] 3077 5312 2006-09-01T18:41:30Z Nysalor 5 XXI luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin tytär: XX luku|XX luku]] |seuraava=[[Papin tytär]] |otsikko=XXI luku |alaotsikko=[[Papin tytär]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Maisterin kanssa täytyi Ellin olla yhdessä niinkuin aina ennenkin, ja kun maisteri ei enää koskaan pyrkinyt häntä aluksi puhuttelemaan ja kun hän, jos sattuivat kahden kesken joutumaan, aina lähti pois jonnekin, niin Elli vähitellen tähän tilaansa tottui. Illalla oli hän kyllä usein aivan varma siitä, että hän huomenna aamulla sen sanoo, mutta aamun tultua oli niin valoisaa, että pelkäsi punastuvan ja hämmentyvän, ja kaikki kävisi silloin niin kankeasti ja ehkä loukkaavastikin. Ja niin ei hän olisi tahtonut sitä sanoa ... vaan hienosti, varovaisesti ja lempeästi, mutta samalla varmasti ja päättäväisesti pitäisi sen tapahtua. Sillä maisteri oli tullut surullisemmaksi ja muuttunut ikäänkuin hienommaksi. Niin että Ellin tuli häntä välistä melkein kuin säälikin, kun tapasi hänet istumassa pää käsiin painettuna; ja katse oli silloin arka ja pelkäävä, miltei nöyräkin, kun hän päänsä nosti. Eikä Elli olisi mitään niin sydämestään suonut, kuin että hän olisi tullut onnelliseksi ja tyytyväiseksi – jonkun toisen kanssa. Eräänä pyhänä oli Elli ehtoollisella, ja maisteri piti rippipuheen. Elli häntä tarkasteli koko ajan. Oli siinä hänen mielestään jotain vakavaa ja juhlallistakin, kun hän seisoi musta kauhtana päällä vasten valkeaa alttariliinaa. Ja kun hän ehtoollista jakoi, kulki arvokkaasti ja sivulleen katsomatta miehestä mieheen ja sanoi jakamissanat kullekin rippivieraalle syvällä rintaäänellä, niin vaimot Ellin kahden puolen ääneensä itkivät, ja hänelle itselleenkin tietämättään ilmaantui kyynel silmään. Ja sillä kertaa näytti maisterista kadonneen tuo tavallinen jokapäiväisyys, joka hänessä Elliä eniten kaikesta vaivasi. Päivällistä syödessä samana pyhänä tarjosi Elli hänelle yht’äkkiä leipäkorin. Maisteri katsahti häneen ikäänkuin kummastuen, ja Elli hämmästyi ja punastui siitä. Tähän asti hän oli aina koettanut osoittaa niin vähän ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kuin suinkin. Isä sen sijaan kantoi melkein käsillään maisteria. Ja nimitteli heitä toisilleen ja kohteli niinkuin puoleksi kihlatuita. Juotti heillä sinun-maljankin. Maisteri kutsui sen jälkeen Elliä nimeltä ja Elli koetti välttää kutsumasta maisteria miksikään. Talvi tuli, tuli lunta, pakkasta ja helisevä keli. Isä oli ostanut kauniin hevosen ja mukavan reen ja toimitti maisterin ja Ellin kahden kesken ajamaan. Elli meni ajamaan, mutta kummasteli joka kerta, kuinka hän todellakin oli voinut mennä. Mutta niin se aina tapahtui, ettei hän isän mieltä pahoittamatta ja ikävyyksiä aikaan saamatta olisi voinut kieltää. He ajoivat hauskaa maantietä, jonka molemmin puolin levisi sileät hanget ja kohosivat huurteiset koivut. He ajelivat pitkät matkat, ja silloin oli pakko jotain puhella. Matkan varrella olevien esineiden ympärillä se kuitenkin vain liikkui, koski taloja, hevosta ja vastaan tulevia ihmisiä. Mutta pinnistys ja jäykkyys Ellin puolelta sen johdosta kuitenkin vähitellen poistui. Ja reen liukuessa eteenpäin ja aisakellon hauskasti helistessä tuli hetkellinen reippaus mieleen, niin että melkein halusi jotain ratkaisevaa saadakseen heittäytyä tuohon elämään, joka luultavasti kuitenkin kerran tulisi elettäväksi ja jota välistä ikäänkuin odotti saadakseen nähdä, mimmoista se olisi. Tulla yht’äkkiä rouvaksi, papin rouvaksi, ehkä ruustinnaksikin, sitä hän silloin tällöin hassuuden vuoksi kuvitteli, ja suukin meni sitä ajatellessa hymyyn. Mutta ei maisteri suoraan tästä asiasta koskaan puhunut, välistä vain kaukaisesti viittaamalla. Eikä kukaan muukaan puhunut. Mutta kaikista kuitenkin näkyi, että he hänen suhteensa pitivät jotain ikäänkuin päätettynä asiana. Vastaantulijatkin tervehtiessään hymyilivät merkitsevästi. Ja kun tultiin kotiin sellaisilta retkiltä, hymyili isä salaperäisesti ja kyseli, missä ''he'' olivat olleet ja oliko ''heillä'' ollut hauska. Kun Elli tuon otti mitään virkkamatta vastaan, tuntui siltä, että häneltä päivä päivältä katosi oikeus kieltää, jos häneltä jotain vielä vaadittaisiin. Tuollaisina kirkkaina talvi-aamupäivinä, kun sitten noin oli ajelemasta tultu ja astuttu ruokasaliin, jossa kahvipöytä odotti hauskoine valkoisine kattimineen ja jossa isä tyytyväisenä keinutuolissaan istuen piippuaan poltti ja äitikin miltei iloisen näköisenä sukkaa kuteli, semmoisina hetkinä herahti mieli yht’äkkiä helläksi ja rakastavaiseksi. Hän tarjosi iloisesti kahvia kaikille ja istuutui huolettomasti pienen sohvan toiseen nurkkaan, jonka toisessa nurkassa istui maisteri. Mutta päivällisen jälkeen ja illan alkaessa riutua surulliseksi ja ikäväksi täytti kalvava suru rinnan. Oli kuin olisi ollut ikäänkuin kala kierrettynä suureen apajaan, joka hyvin hiljalleen supistui yhä ahtaammaksi. Olisi pitänyt hypätä yli jostain, mutta kun alkoi etsiä sitä kohtaa, mistä mennä, ei rajaa näkynyt, eikä tiennyt, mistä hypätä...£ Semmoisina iltapäivinä istui Elli pitkät hetket kamarinsa ikkunassa ja katseli ulos kylmään ilmaan, jokin kirja lukemattomana polvellaan. Paljon oli lunta puutarhassa, ja sieltä täältä harrotti vain muutamia karviaismarjapensaiden ja vatun varsia hangen alta. Venheet oli pantu kumolleen nuottakodan kupeelle, vahva nietos päällään. Salmella ajaa kituutteli joku viluinen matkamies. Päivä pilkotteli laskemaisillaan, ja kylmän keltainen puna jäi siitä vähäksi aikaa etelään, yhä heiketen. Sitä vastaan kuusien latvat toisella puolen salmen näyttivät mustilta ja jäätyneiltä. Ylempänä taivaalla harhaili yksinään joku kylmän haalakka pilvi, jota laskeva päivä vielä valaisi. Semmoisia pilviä Ellin silmä aina etsi, ja niitä hän katseli, kunnes pimeni. Eikä hän juuri mitään ajatellut eikä mitään tuntenut. Koko olennon valtasi herpoontuminen ja välinpitämättömyys kaikesta siitä, mikä oli ollut ja aikoi tulla. Olisi voinut ottaa vastaan mitä hyvänsä ... kun ei kuitenkaan elämässä tainnut toinen olla toistaan. parempaa. Hipumalla hipui mieleen kuitenkin tunne siitä, että jos ''hän'' olisi täällä, tuo, jonka matkat eivät tänne toista kertaa osuneet ja joka jossain riensi, missä lienee rientänyt, jos hän sattumalta tulisi ja ilmaantuisi! – niin vaikkei hän välittäisikään sen enempää ... niinkuin tietysti ei välittänytkään ... mutta kunhan vain saisi nähdä hänet, niin pelastuisi... Eräänä sellaisena iltana tuli isä ruokalevoltaan ja kertoi haukotellen tietävänsä uutisen. – Minkä uutisen? kysyi Elli edelleen ulos katsellen. – Sanomissa seisoo, että se ylioppilas Kalm ... joka täällä kävi mennä kesänä ... että se on matkustanut useammiksi vuosiksi ulkomaille. Elli ei kysynyt, minne eikä mitä varten? Vapiseva, pidätetty huokaus pusersi vain rintaa, ja pari kertaa kierrähti kyynel silmässä ja kuivi siihen. Tuntui, kuin olisi pitänyt äärettömästi itkeä, mutta että kyyneliä puuttui. Eikö sitten häntä kukaan ajattele eikä hänestä välitä? Eikö kukaan koko avarassa maailmassa? Isä oli kävellä köpästellyt takaisin muihin huoneisiin. Jonkun ajan kuluttua kuuluivat maisterin askeleet isän huoneessa liikkuvan ja sieltä lähenevän salin yli Ellin kamarin ovea kohti... Elli ne kuuli ja tunsi ne eikä noussut ylös. Oli, kuin olisi hän melkein niitä odottanut... Muita kun maisteri avasi oven, liikahti mielessä lyhyeksi hetkeksi ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua. Se ajatus katosi kuitenkin samassa kuin tulikin. Mutta kun tuo asia oli tapahtunut, ilmaantui sama ajatus uudelleen siinä muodossa, että nyt oli antautuminen tapahtunut. Eikä se ajatus tahtonut niinkään pian kulua tuntumattomaksi. Vähän päästä tuli siihen äiti. Maisteri oli mennyt, ja Elli istui yhä entisellä sijallaan. – Täällä oli maisteri ... oliko puhetta siitä? – Oli. – Uudistiko hän siis kysymyksensä? – Uudisti... – Ja mitäs sinä? – Minä suostuin. – Vaan rakastatko sinä häntä siis todellakin oikein? kysyi äiti arasti. – Tehän sanoitte, äiti, kerran, että tytön täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää... Äiti loi tyttäreensä pitkän tutkivan katseen. Olikohan noissa hänen sanoissaan jotain ivaa? Äidistä tuntui, että niissä ainakin oli joku salainen syytös häntä kohtaan. Hän aikoi kysyä, oliko tyttö ottanut nuo hänen sanansa silloin todeksi, vai suottako hän ne vain nyt kertoi. Ei hän kuitenkaan saanut mitään kysytyksi. Mutta ovessa mennessä häntä omatunto löi jostain hämärästä synnistä. Vaan samassa sanoi toinen ääni, että ehkä niin kuitenkin on parasta, kuin on. Jos vain olisi tiennyt, mikä oli oikein. Mutta siitähän hän ei koskaan pääse selville. Ehkä Elli itse sen sentään parhaiten tietää, mikä hänelle on onnellisinta. Hän onkin viime aikoina niin muuttunut ... tullut aivan aikaihmiseksi. Tuo oli äidin viimeinen lohdutus. Vaikka se tuntui hyvin horjuvalta. Äidin mentyä jäi Elli yhä edelleen istumaan entiselle sijalleen. Istui kauan ja katseli eteensä lattiaan... Mitä hän miettii? – Kuka sen tietää, mitä ihminen silloin miettii, kun hän kädet helmaan hervonneina ilman mitään määrää eteensä yhteen kohti tuijottaa. Vaikea on sitä toisen tietää. Ei hän sitä aina itsekään tiedä. [[Luokka:Papin tytär]] 3078 10150 2007-01-19T19:57:29Z Nysalor 5 Kotoinen kylyni {{Wikipedia}} '''Juhani Aho''' (1861–1921) == Asiatekstit == * ''[[Hyvä päivä – kirvesvarsi]]'' * ''[[Kotoinen kylyni]]'' * ''[[Realistisesta kirjallisuudesta sananen]]'' == Proosateokset ja novellit == * ''[[Esimerkin vuoksi]]'' * ''[[Hellmannin herra]]'' * ''[[Helsinkiin]]'' * ''[[Maailman murjoma]]'' * ''[[Papin rouva]]'' * ''[[Papin tytär]]'' * ''[[Rautatie]]'' * ''[[Yksin]]'' [[Luokka:Juhani Aho]] [[sv:Juhani Aho]] 3079 5329 2006-09-01T18:46:07Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Juhani Aho]] [[Luokka:Romaanit]] 3080 10151 2007-01-19T19:57:43Z Nysalor 5 Kielilinkki [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Aho, Juhani]] [[sv:Kategori:Juhani Aho]] 3081 6455 2006-10-14T09:42:41Z Jetman 46 rv [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[en:Category:Novels]] 3082 6055 2006-09-24T15:29:11Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Papin rouva |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Tässä teoksessa tavattavat päähenkilöt ovat jo esiintyneet »[[Papin tytär|Papin tyttäressä]].» : Motto: »Älkää hänt’ unelmass’ edes nähkö, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ettei hänen silmäns’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;iskisi teihin, ja katse, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jok’ ei mene mielestä koskaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hiljaa vaivaavaks okahaks näin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;jäis sydämeenne.» : (Johannan sanat Hannalle Runebergin »Hannassa») == Luvut == * [[Papin rouva: I luku| I luku]] * [[Papin rouva: II luku |II luku]] * [[Papin rouva: III luku|III luku]] * [[Papin rouva: IV luku|IV luku]] * [[Papin rouva: V luku|V luku]] * [[Papin rouva: VI luku|VI luku]] * [[Papin rouva: VII luku|VII luku]] * [[Papin rouva: VIII luku|VIII luku]] * [[Papin rouva: IX luku|IX luku]] * [[Papin rouva: X luku|X luku]] * [[Papin rouva: XI luku|XI luku]] * [[Papin rouva: XII luku|XII luku]] * [[Papin rouva: XIII luku|XIII luku]] * [[Papin rouva: XIV luku|XIV luku]] * [[Papin rouva: XV luku|XV luku]] * [[Papin rouva: XVI luku|XVI luku]] * [[Papin rouva: XVII luku|XVII luku]] * [[Papin rouva: XVIII luku|XVIII luku]] * [[Papin rouva: XIX luku|XIX luku]] * [[Papin rouva: XX luku|XX luku]] * [[Papin rouva: XXI luku|XXI luku]] * [[Papin rouva: XXII luku|XXII luku]] * [[Papin rouva: XXIII luku|XXIII luku]] * [[Papin rouva: XXIV luku|XXIV luku]] * [[Papin rouva: XXV luku|XXV luku]] * [[Papin rouva: XXVI luku|XXVI luku]] * [[Papin rouva: XXVII luku|XXVII luku]] '''Lähde:''' Aho, Juhani 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13663 Papin rouva]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Aho, Juhani 1893: ''Papin rouva''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Papin rouva| ]] 3083 5333 2006-09-01T19:18:51Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva]] |seuraava=[[Papin rouva: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Viheriäisten peltojensa keskessä punoitti pieni pappila järven rannalla pitkän lahden pohjukassa. Ilta-auringon valaistessa näkyivät sen valkoiset ikkunanpielet kauas suurelle selälle, jossa kulki iso valtaväylä etelästä pohjoiseen. Säännöllisesti kulkivat siitä ohitse suuret matkustajalaivat ylös ja alas, mutta lähimpään kaupunkiin oli päivän matka. Kun pitäjän laivasilta oli lähellä kirkonkylää toisella puolella pitkän niemen, eivät laivat tänne koskaan poikenneet. Jos joskus oli joku menevä tai tiettiin olevan varma tuleva, niin noudettiin tai vietiin se venheellä, jolla soudettiin väylälle. Pappilan lahti jäi sentähden syrjään suuren maailman valtatieltä ja sen ihmisvirralta. Ainoastaan joku harva hajamielinen matkustaja saattoi silloin tällöin sattumalta ojentaa tänne kiikarinsa ja kysäistä peränpitäjältä, kantta pitkin kävellessään: – »Mikä on tuo punainen talo tuolla kaukana?» – »Se kuuluu olevan tämän pitäjän kappalaisen virkatalo.» Jos hän oli elämäänsä uupunut ja surumielinen, voi hänelle ehkä tulla ohimenevä ajatus: – »Se näyttää niin rauhalliselta tuo paikka ... siellä olisi ehkä onnellista asua.» Ja jos sitä järveltä päin lahden pohjaan soutaen läheni, niin näytti siinä pysyvänkin tuo ensi silmäyksen vaikutus. Suuren selän jyrkät ja synkät rannat, jotka kasvoivat vain kanervaa ja pientä petäjikköä, muuttuivat täällä lempeiksi luhtaniityiksi, jotka tuolla täällä synnyttivät pyöreitä pajupensaita ja joita reunustivat pehmoiset koivu- ja haapalehdot. Taampana kohoava kivikkomäki, jonka harja kasvoi läpikuultavaa metsää, pisti paikoitellen juurensa niittyjen alaitse ja ilmaantui veden rajassa avopääksi kallioksi tai valkoiseksi hiekkarannaksi, jonka edustalla silloin nuokkui harva ruohikko jyrkkäyksen rintaan. Pappilan ranta oli pienoisen niemen kainalossa. Siinä oli saunarakennus kallioisella perustuksella, alempana uimahuone ja venhevalkama ja hiukan ulompana niemen kärjessä vanha nuottakota. Saunan seinämällä oli rivi verkkokeppejä ja uimahuoneen vieressä kolme venhettä, joista yksi valkoisensiniseksi maalattu hohti rannasta kauas ohi soutavan silmään. Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan, joka siellä vähän ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka mättäästään. Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta. Tuo pienoiskokoinen uimahuone valkoisine hiekkaan laskeutuvine portaineen, vaaleansininen venhe, joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla teloillaan, ruispelto polkuineen, vatukko aidan varrella, tuo kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse rakennus – se oli kuin hienon naiskäden muodostelemaa. Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä surumielisyydestä. Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho. Laineen loiskina se ehkä toi tämän tunnelman, ehkä myöskin haavanlehden lepatus tai päivän heijastus ikkunoihin, joiden takana ei näkynyt liikettä eikä kuulunut lapsilauman iloista mellakkaa; eikä sitä kuulunut pihamaalla, ei pientarilla eikä rantahiekalla. Ainoastaan silloin tällöin avautui joku ovi, narahti puutarhan portti, ammahti lehmä tai ynähti vasikka, kuului soutua järvellä tai askeleita puutarhan hiekassa. Sillä välin saattoi olla niin äänetöntä, niin liikkumatonta ja kuollutta, että arka sorsa uskalsi uittaa poikueensa venerantaan ja käki lentää kukkumaan puutarhan aidan seipääseen. Talon nimi oli Tyynelä. ---- Oli iltapäivä keskikesällä, alkupuolella heinäkuuta. Muutamia päiviä sitten oli pastori Aarnio saanut kirjeen vanhalta ylioppilastoveriltaan Olavi Kalmilta, joka oli ilmoittanut saapuvansa laivalla tänään ja tulevansa hänen luokseen kesäänsä viettämään. Sen johdosta oli hän lähtenyt venheellä laivaa vastuuseen. Elli, hänen vaimonsa, oli jäänyt kotiin järjestämään taloa siihen kuntoon, kuin harvinaisen vieraan saapuminen vaati. Koko päivän oli hän puuhannut siinä toimessaan, puhdistellut huonekaluja, järjestellyt kirjoja salin pöydällä, muutellut hiukan kuvia albumissaan, laitellut uutimia uusiin poimuihin, pyyhkinyt tomun kukkain lehdiltä ja asettanut verestä vihreää vaaseihin. Sitten oli hän siistinyt oman pukunsa, viivähtänyt hetken aikaa peilin edessä ja katsellut siinä kasvojaan ja vartaloaan. Pitkään aikaan ei hän ollut sitä tehnyt. Siitä oli kauan, kun hänellä siitä oli ollut mitään hauskuutta. Ja hiukan uteliaasti hän nyt silmäili vähän vaaleata muotoaan ja solakkaa, vielä neitseellisen jäntevää vartaloaan. Moneen vuoteen ei hän ollut muistanut sitä, mitä hänestä joskus oli sanottu, että hän oli miellyttävä, melkein kauniskin. Ketä varten? Miksi hyväksi? Miehensä vuoksi ei hän muistanut itseään häihinsäkään koristelleensa. Muut ne olivat sen tehneet. Siitä oli muuten viisi vuotta, viisi pitkää vuotta. Ja nyt hän yht’äkkiä oli taittanut kukan ja kiinnittänyt sen rintaansa. Ja peräytyen peilin luota muutti hän sitä pari kertaa, ennenkuin se hänen mielestään oikein tuli paikalleen. Tämänpäiväinen puuha oli tuntunut hänestä hauskalta. Tavallisesti ei se häntä huvittanut, hän teki sen virallisesti ja koneellisesti. Teki vain kaikkein välttämättömimmän. Mutta nyt hän meni puutarhaan ja keräsi siellä kukkaskimpun. Ruohoja ja kukkia valikoidessaan tuli hän selville sen aatteesta. Vaatimaton ja yksinkertainen sen tulisi olla, niin ettei sitä ensi silmäyksellä huomattaisi. Mutta hieno väriltään niinkuin metsäkukka, johon kun sattuu silmä, se sitä kauan tutkii. Hitaasti ja huolellisesti kokosi hän siihen enimmäkseen heiniä ja taittoi sitten ruispellosta aidan ylitse heilimöivän tähkän. Hän tarvitsi siihen sinistä ja oli jo ottamassa lemmenkukkaa, mutta hylkäsi sen ja sijoitti ruiskukan sen sijalle. Mutta mistä saisi hän siihen tuoksun? Hän otti muutamia reseedoja ja pisti ne heinien väliin piiloon. Saatuaan kukat mielensä mukaan toisiinsa sointumaan vei hän ne yliskamariin, joka varta vasten oli laitettu vieraan asuttavaksi. Hän oli kannattanut sinne keinutuolin ja uuden pöydän ja vienyt vaatevarastostaan sinne parhaat ja uusimmat vuodetarpeet. Ikkunan eteen oli ripustettu hänen omat kutomansa, ennen käyttämättömät uutimet, pöytä oli katettu valkoisella liinalla, ikkunaan tuotu eläviä kukkia salista, hankittu uudet naulapuut ja kirjahylly. Vuoteen taa seinälle oli ripustettu suuri ryijy ja tuomen oksia pistelty seinän rakoihin. Mihin paikkaan panisi hän kukkasvihkonsa? Ei keskelle pöytää, ei niin näkyvälle paikalle. Johonkin kulmaan, josta se olisi ''löydettävä''. Uunin reunan kupera oli kaikista sopivin paikka, ja siihen hän sen jätti. Nyt vasta hän huomasi, että siinä olivat hänen pukunsa värit: harmaa ja sininen. Tuleekohan hän täällä viihtymään? ajatteli hän katsoessaan ulos ikkunasta peltojen ja järvien yli. Hänhän oli minun ensimmäinen oikea rakkauteni ja ensimmäinen suuri pettymykseni. Ja nyt hän tulee tänne ja on täällä jo tänä iltana! Säikähtäen omia ajatuksiaan kiiruhti hän alas vinniltä. Mutta nähdessään huoneet aivan uudessa kunnossa täytyi hänen nyt myöntää itselleen, mitä varten hän näin oli ollut puuhassa koko päivän. Hänen täytyi tunnustaa, että hän ainakin tahtoi tehdä erityisesti edullisen vaikutuksen. Niin, ja olihan hän täältä kaukaa seurannut hänen retkiään sanomalehtien avulla. Milloin hän oli suorittanut tutkinnon, milloin esiintynyt puhujana isänmaallisissa juhlissa, saanut yliopistolta matkarahan ja matkustanut ulkomaille. Hän oli pannut mieleensä hänen osoitteensakin Pariisissa. Siellä hän oli ollut kauan kadoksissa, kunnes taas tänä kevännä hänen nimensä oli niiden joukossa, jotka olivat palanneet kotimaahansa. Joskus hänestä oli täälläkin puhuttu, hänellä oli vanhassa pappilassa tovereita, jotka hänet tunsivat. Elli oli kuunnellut, mutta ei itse virkkanut mitään. Hän pelkäsi, että hänen äänensä hänet pettää. Ja kuinka hän kuitenkin oli saanut välinpitämättömästi sanotuksi: »Vai niin, tuleeko hän tänne...», kun hänen miehensä ilmoitti hänen tulostaan eilen. Kaikki oli laitettu valmiiksi, ei ollut enää mitään toimittamista, vasta parin tunnin kuluttua tulee laiva, ja yht’äkkiä ei hän tiennyt, mihin hän sitä ennen ryhtyisi. Mutta onhan hänellä tuo tavallinen jokapäiväinen retkensä tähän aikaan vuorokaudesta. Kuinka monta kertaa hän onkaan sen tehnyt! Rakennuksen päädyn ympäri, jonne mennessä portti narahti joka kerta niin aivan samalla tavalla. Siitä sitten hiekoitettua käytävää kukka- ja hernepenkkien välitse toiselle portille, joka oli ruispellon halki kulkevan piennartien päässä. Laimea tuuli puhalteli lauhkeasti järveltä, siellä oli tummat metsäiset saaret ja niemet ja niiden takana kaukana sininen, häämöttävä manner. Muutaman saaren päästä kiilsi valkoinen, kolmikulmainen merimerkki, jonka ohitse laiva kulki. Ja tässä kohosi ruispelto kahden puolen tien. Hän peittyi melkein päätään myöten sen suojaan, ja tätä tietä laskeutuessaan tunsi hän itsensä aina niin rauhalliseksi ja turvalliseksi, niinkuin se olisi vienyt hänen omaan erityiseen maailmaansa, jossa kukaan ei kyennyt häntä häiritsemään. Sillä pihasta katsoen ei kukaan voinut nähdä häntä tänne. Hänen miehensä huoneen ja keittiön ikkunat antoivat kaikki pihalle päin. Eikä tänne rantaan juuri koskaan ollut kenelläkään asiaa. Koko tämä puoli oli ikäänkuin hänen omaansa, hänelle itselleen pyhitettyä. Kaksi veräjäpuuta hän pudotti alas ja pistäytyi niitylle. Leveämpi polku vei siitä suoraan rantaan. Hänen oma, kapea polkunsa poikkesi vasemmalle ja vei lehdon läpi nuottakodalle niemen nenään. Siinä oli pykälä kalliossa, ja siihen hän istuutui, selkänsä takana koivu ja edessään aava ulappa. Tästä oli hän jo monena kesänä kenenkään tietämättä katsonut ulos maailmaan. Ja maailmaan katsomisekseen kutsui hän laivain ohikulun katsomista tuolla kaukana, josta hän tyynellä säällä kuuli niiden koneen tykytyksen ja näki niiden vilahdukselta siirtyvän toisen niemen suojasta toisen taa. Se oli ainoa yhteys, mikä hänellä oli ulkomaailman kanssa, sen suuren ja salaperäisen, jota hän pienestä tytöstä saakka oli haaveksinut, josta hän kirjoissa oli lukenut ja jossa hän uskoi ihmisten elävän rikasta, täyteläistä ja onnellista elämää. Ja vielä sittenkin, kun laiva oli mennyt ohitse, jäi hän siihen iltaansa lyhentämään. Hän odotti laineita, jotka pitkän aikaa sen jälkeen, kun viimeinen savun kiemura oli haihtunut ilmaan, vyöryivät sieltä verkalleen, huojahduttivat ruohistoa ja valkeana vaahtona kohisten murtuivat rantakiville hänen jalkojensa juureen. Aivan sattumalta oli hän tullut tämän paikan keksineeksi eräänä iltana rantoja pitkin harhaillessaan. Toisen kerran tuli hän uteliaisuudesta, lapsellisesti siitä hauskuutettuna, sitten se muuttui tavaksi ja lopulta melkein jokapäiväiseksi tarpeeksi. Yksinäisyydessään hän pyhitti paikan omille haaveiluilleen. Ja täällä hän oli elänyt sekä onnellisimmat että onnettomimmat hetkensä. Onnellisimmat siksi, ettei kukaan häntä häirinnyt ja että hän sai olla yksin. Onnettomimmat, sillä täällä voi tuo sama yksinäisyys kaikista enimmän häntä painaa. Täällä hän oli kaivannut kaikki suurimmat kaipuunsa, täällä kaikista haikeimmin halunnut ystävää, toveria ja rakkautta. Nähdessään laivain aina noin salaperäisesti kulkevan ohitsensa, kehittyi hänelle taikauskoiseksi varmuudeksi usko siihen, että elämä ei voi ikäänsä kaikkeaan samalla tavalla jatkua ja että laineet kerran tuolta tuovat hänelle edes jonkunlaisen toiveiden täytännön mukanaan. Hän ei osannut ajatella, mitä se olisi ja vielä vähemmin kuka. Jotain erikoisempaa sen vain tulisi olla. Mutta ei sieltä tullut milloinkaan mitään eikä ketään. Ja yht’äkkiä täytti se epäilys hänen mielensä nytkin. Eihän kirje ollut ihan varma. »Jos tulen, niin tulen ensi perjantaina. Ellen silloin tule, niin olen päättänyt viettää kesäni toisaalla.» Tietysti hän ''ei tule''! Ja paljas mahdollisuus tuosta sai hänet tavalliselle mielelleen. Hän vaipui siihen samaan surumieliseen mietiskelyynsä, joka hänet aina valtasi tällä paikalla. Tämä kesä tulee siis kai kulumaan niinkuin olivat kuluneet kaikki entisetkin, ilman mitään vaihdosta. Elämä jatkuu vanhaa latuaan, tulee syksy ja se kauhean ikävä talvi. Aurinko kallistui hiljalleen länteen, sen valo tuli kylmemmäksi ja alakuloisemmaksi. Tuuli heikkeni heikkenemistään, ja pienet lyhyet laineet lipattivat hajamielisesti nuottakodan edustalla. Monta kertaa oli hän tällä samalla sijalla tehnyt tilin elämästään, muistellut ja tarkastellut sen alusta loppuun. Vaikkei hän sitä ollut koskaan kenellekään puhunut, oli se pukeutunut ikäänkuin sanoiksi hänen mielessään, Hän olisi osannut kertoa sen ulkoa samoilla sanoilla, jos olisi ollut joku, joka olisi tahtonut sitä ymmärtäen kuunnella. Mutta vaikkei sellaista kuulijaa ollutkaan, kertoi hän sen mielellään ja omaksi helpotuksekseen – itselleen. Ympäristö sitä ainakin tuntui kuuntelevan ja siihen osaakin ottavan. ---- Kuinka kirkkaasti muisti hän tuon sunnuntai-illan isänsä kotona ennen, kun hän istui venheen kokassa rannassa ja haaveillen tarkasteli tyynen veden pintaa, mihin kuvastui koko äärettömän korkea taivaan kupukansi! Silloin seisoivat yht’äkkiä rannalla isä ja tuo nuori ylioppilas, valkoinen lakki reippaasti takaraivolla ja matkalaukku kupeella riippumassa. Ne nauroivat hämmästyneelle tytölle, joka häpeissään kiiruhti edeltäpäin pihaan muistamatta tervehtiäkään vastatulleita. Heillä oli kolmaskin mukanaan, apulaispapiksi tuleva. Ja kun he saivat hänet rantaportilla kiinni ja isä heidät esitteli, niin oli apulaisen käsi pehmeä ja vastenmielisen lämmin. Se toinen hymyili ystävällisesti ja katsoi niin omituisesti suurilla, sinisillä silmillään. Ja pian he sitten perehtyivät toisiinsa, jo samana iltana puheli se niin tutunomaisesti ja oli niin viisaan ja etevän näköinen. Miten kauniita, uusia asioita se tiesi ja kuinka ne silti tuntuivat tutuilta, niinkuin olisi niitä kaikkia jo ennen itse ajatellut. Molemmat he tekivät kiusaa apulaisesta, joka sekaantui puheisiin, mutta ei mitään käsittänyt. Hän oli heistä naurettava ja vähän tyhmä. He soutelivat järvellä, kävivät kirkon tornissa ja ihailivat avaraa näköalaa. Ylioppilas oli juossut edeltäpäin ja avannut luukun. Hän seisoi siinä niin solakkana ja miehekkäänä, pitäen luukun ovesta kiinni. Täytyi kumartua hänen kainalonsa alitse ja seisoa kuin hänen syleilyksessään. Apulainen seisoi alhaalla kirkonmäellä, ja ylioppilas huusi, iskien Ellille silmää: »Kuinka sinä olet litteän näköinen siellä!» Valkolakin sametti hulmusi kovassa, mutta lämpimässä etelätuulessa, hän oli hän oli niin kaunis ja reipas. Hän puhui, innostui ja osoitteli kädellään kauas eteläisiin maisemiin, »jonne aatos aina pyrkii.» Hän näytti tahtovan siinä paikassa sinne lentää, ja Elli kuvitteli, että he lentävät yhdessä. Mutta hän lensikin sinne yksin, ja Elli jäi kuin siivetön lintu seisomaan verannalle, itkeytyvät kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli nielaista tuo kyynel! Kuinka se aina tätä muistellessa pyrki kohoamaan takaisin...! Hän istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. Hän kohotti lakkiaan ja katosi maantien pölyyn. Kuinka hän silloin olisi äärettömästi kaivannut lohduttajaa, jonka rinnalla olisi voinut itkeä surunsa. Mutta sellaista ei hänellä ole koskaan ollut. Metsän puut ja järven rannan loiskivat laineet ne olivat hänen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon järven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, hän silloinkin sijoitti yltäkylläisimmän onnettomuutensa. Kun hän sieltä palasi, silmänsä kuiviksi itkettyään, alkoi apulaispapin kosinta. Se oli käynyt pian, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä voinut käsittää, kuinka se sittenkin oli niin käynyt. Hän muisti vain erään keskustelun, joka hänellä oli ollut äidin kanssa ja jossa tämä luultavasti oli sanonut omankin elämänsä salaisuuden: »Onhan se hyvä ja kunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä naimisiin ja saada turvaa maailmassa.» – »Jos menen, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.» – »Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa tyttö hyvin harvoin saa sen, jota hän oikein rakastaa. Usein saa hän tyytyä siihen, jota voi sietää.» – »Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta?» – Äiti hymyili surullisesti: – »Saa luvan voida ja näkyy sitä voivan.» Ja näkyyhän sitä voineen. Ajatellessaan elämäänsä näinä viitenä vuotena – vai lieneekö niitä ollut kuusikin, ei niistä tullut niin lukua pidetyksi – ei hän voinut ymmärtää, kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet melkein mitään jälkeä jättämättä, niinkuin tippuu pisara pisaran perästä tuhuttavana sadepäivänä ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja hermostuttavan yksitoikkoisesti. Hän oli tottumistaan tottunut ja herjennyt jo muutostakin odottamasta. Siihen se päättyi hänen mietiskelynsä, tähän sisällöttömään nykyisyyteen. Monta kertaa oli hän uudistuksia kuvitellut, mutta ne kuvittelut eivät vielä koskaan olleet toteutuneet. Eikä hän niitä nytkään tahtonut uskoa. Hän oli melkein varma siitä ja tahtoi vakuuttamalla vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että venhe tulee tyhjänä takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin. ---- Hän aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja samassa puhaltautui leveä laine pitkin rantaa ja kostutti kivet lähellä hänen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse hänen huomaamattaan, sillä päivä paistoi vasten silmiä juuri lahtea pitkin ja esti näkemästä ulapalle. Hetken kuluttua kuului soutua ja puhetta tuulen päältä. Hän siirtyi vähän ja näki siellä venheen tulemassa. Hänen miehensä istui perässä. Kokassa souti renki. Ja keskellä venhettä oli joku kolmas. – Se on kai mieheni vieras, koetti hän ajatella rauhallisesti ja välinpitämättömästi. Mutta sydän tykytti korvaan kuuluvasti, käsi vapisi hänen huivia sitoessaan, ja poskia poltti. Ja hän kiiruhti edeltäpäin pihaan, ennenkuin ne ennättäisivät rantaan ja huomasivat hänet. Kun hän sitten vilahdukselta katsahti kamarinsa ikkunasta rantaan , oli venhe juuri laskemassa maihin, ja se, joka oli istunut keskellä venhettä, oli noussut seisomaan. [[Luokka:Papin rouva]] 3084 5334 2006-09-01T19:18:55Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: I luku|I luku]] |seuraava=[[Papin rouva: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Elli kuuli heidän tulevan puutarhan kautta pihaan, nousevan verannalle ja menevän pastorin huoneeseen. Hän kuuli vieraan käynnin, joka oli tuntuvinaan tutulta. Hän kuuli hänen kauniin, selvän äänensä miehensä hiukan epäsointuisen äänen rinnalla. Itse hän oli mennyt ruokasaliin ja asetteli koneentapaisesti serviettejä lautasten viereen. Salin avonaisten ovien läpi erotti hän joka sanan, samalla kuin palvelijat yhtämittaa kalistelivat keittiössä astioitaan. – No, kas niin, nyt tulta ja tupakkaa päälle! Poltatko sinä piippua vai paperossia? – Kiitoksia, annahan olla ... minä sytytän mieluummin paperossin. – Vai niin, vai tämä se nyt on sinun pappilasi? – Tämähän se on ... eikös tämä näytä mukavalta paikalta? – Näyttää tämä hyvinkin hauskalta ja rauhalliselta... – Tuossa on pirtti ja nuo tuolla vastapäätä ovat talli- ja liiterirakennukset. Siinä on ruoka-aittakin yhdessä jaksossa ja aitan päädyssä on kellari. Se on hyvä kellari, pysyy jäät syksyyn asti. Navetta on tuolla takana, mistä näkyy koivujen yli kaivon vintti. Se on aivan uusi kivinavetta, minun aikanani rakennettu... – Jahah, vai sinun aikanasi. – Sai siinä pitäjän kanssa painiskella, ennenkuin rupesivat tekemään, mutta ikuinen kalu siitä sitten tulikin. Tämä pytinki pitäisi saada kanssa uusi, se on vanha ja matalalla kivijalalla, mutta siinähän tuo vielä menee, On minulla sentään tiukka tuuma saada uusi katto, uudet vuorilaudat ja multimukset. Maansa puolesta on tämä paikka tavallisen hyvässä kunnossa... – Onko sinulla suurikin maanviljelys? – Ei ole suuren suuri, tavallisen pienen puustellin viljelykset ... saattaa tässä hyvinä heinävuosina elättää kaksi hevosta ja toistakymmentä lehmää ... myön minä voita... – Ja sinä olet kovasti innostunut maanviljelykseen? – Itse minä olen aina mukana kun vain virkatoimiltani joudan. Ne ovat paljonlaiset, kun ei ole kuin kaksi pappia näin suuressa seurakunnassa... – No, mutta perheesi? Onko se suurikin? – Ei meitä ole talonväkeä kuin kaksi henkeä, vaimoni ja minä. – Niin todellakin ... vaimosi, missä hän on? – Ka niin, missäs se eukko onkaan? Mennään tänne saliin ... ota vain tupakkasi mukaan, ei se mitään. Elli kuulee heidän tulevan saliin. Vieras tuntuu menevän ikkunan luo ja sanoo: »Kas, kuinka tästä on kaunis näköala järvelle.» Pastori selittää, että tuolta yliskamarin ikkunasta on vieläkin kauniimpi, ja samassa hän tulee ruokasalin ovelle. Ellin tekisi mieli paeta keittiöön, mutta hän jää kuitenkin kalistelemaan veitsilaatikkoa. – Täällähän sinä oletkin ... tule nyt sisään, niin saan esitellä... Hän on tullut sisään, on mennyt vieraan luo ja tervehtinyt häntä. Hän kuulee vieraan sanovan: – Hauska uudistaa vanhaa tuttavuutta ... mehän olemme jo kerran ennenkin tavanneet toisemme. – Terve tulemaan tänne... Niin, minä luulen... – Kuinka kauan siitä onkaan, kun sinä silloin kävit vaimoni vanhassa kodissa? On kai siitä jo yli puolenkymmenen vuoden, sanoi pastori. Muistatko sinä, Elli? – Kyllähän siitä jo on... Tehkää hyvin ja istukaa... – Ja ajatelkaas, rouva, etten minä tiennyt teidän olevankaan naimisissa, ennenkuin miehenne kertoi siitä nyt tänne tullessamme ... minä luulen, etten olisi teitä enää tuntenutkaan... – Te olitte silloin niin vähän aikaa meillä. – Sinä olitkin, Elli, silloin juuri koulusta päässyt. – Niin, ja sitten ei ole satuttu tapaamaankaan, kun minä olen matkustellut ulkomailla ja oleskellut suurimman osan aikaani Helsingissä. Täällä maan sydämessä päin en ole käynyt sitten ensimmäisten ylioppilasvuosieni. – Onhan se luonnollista sitten... – Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle. Tämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme laivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin voisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin valinneeksi tämän paikan... – Sehän oli hauska, että tulitte ... täällä maalla ei meille usein tapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita. Pastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He jäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras. Hän oli istuutunut nojatuoliin ja Elli toiselle puolelle pöytää sohvan päähän tuolille. – Kuinka onkaan ... vieläkö isänne elää? ... hän oli niin herttainen ja ystävällinen vanha ukko. – Ei hän enää elä ... hän kuoli kaksi vuotta sitten. – Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman asioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan, joista muutamat olivat olleet minun opettajiani. – Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä palaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen. – Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää soveltuneet ... minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä Ouluun. – Se kai oli hyvin hauska matka? – Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut? – En ole. – Se matka teidän kerran pitäisi tehdä ... en ole missään maailmassa tavannut niin omituista luontoa... Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten, että vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja Elli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja alkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan. – Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa? – Se on heti paikalla valmis. Elli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään. Hänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän kiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli lukkojen vingahtelevan, saranat narisivat, hän kuori kerman maitopytystä ja otti voita astiaan. Sulki taas oven ja kulki pihan poikki takaisin keittiöön. Näki herrain siirtyneen salista pastorin kamariin, mutta ei uskaltanut katsoa ylös; kuuli helmojensa humisevan omituisen vieraasti ja pelkäsi niihin sotkeutuvansa. Sitten tapasi hän itsensä puutarhasta nostamasta laseja taimilavan päältä ja keräämästä rediisejä. Ne hän virutti vedessä, leikkasi kaalit pois ja asetteli hedelmät tarjottimelle. Ja koko ajan tuota kaikkea tehdessään istui hän samalla salissa, näki itsensä siinä harvasanaisena ja saamattomana. Ja minkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt vieraaseen? Tietysti hän oli tuntunut kauhean typerältä ja vähäpätöiseltä. Eihän hän ollut uskaltanut häntä katsoa kasvoihinkaan. Eikä hän oikeastaan muistanut hänestä muuta, kuin että vaatteet olivat oudonlaista uutta kuosia: suljettu sininen lyhyt takki ja leveät harmaat mustaraitaiset housut. Kädet hän myöskin oli nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä albumia: ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat. Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok’ainoa äänen väre, tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä kamariin ja sanoa virallisella emännän äänellä: – Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle. Kutsuttu kiitti häntä ystävällisesti ja melkein tutunomaisesti, ja kun oli istuttu pöytään, oli Elli yht’äkkiä mielestään vapaampi ja varmempi. Hänellä oli nyt sitä paitsi tekemistä pitäessään huolta emännän velvollisuuksista. Herrat jatkoivat alussa keskusteluaan vanhoista koulumuistoistaan ja kertoivat niiltä ajoilta kaikenlaisia juttuja. Elli otti niihin osaa ainoastaan siten, että joskus naurahti muiden mukana. Hänellä oli nyt tilaisuutta ja rohkeutta tarkastaa vierastaan istuessaan häntä vastapäätä. Kaunis ja miellyttävä hän oli niinkuin ennenkin, piirteet yhtä hienot ja nuo silmät melkein vielä suuremmat kuin ennen. Tukka oli sama, musta ja hiukan kähertynyt. Mutta hän näytti tyynemmältä, heikontuneelta ja kenties hiukan kuluneelta ja surumieliseltäkin noin vilahdukselta, kun ei puhunut. Hän ei nauranut ääneensä, vaan ainoastaan otsallaan ja silmillään. Kaikki hänen liikkeensä olivat varmat ja tarkat ja hän söi sujuvasti ja säännöllisesti. Elli ei voinut olla vertailematta heitä toisiinsa noita kahta. Ne olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen. Hänen miehensä pyöreäkasvoinen, punaposkinen, vaaleatukkainen ja lihava, näytti hänestä tavallista kömpelömmältä ja sivistymättömältä. Hänen paksut kesakoiset kätensä, hänen tapansa syödä, puhua ja nauraa pisti nyt silmään vielä enemmän kuin ennen. Hän muisti niin selvään syyn siihen, miksi he silloin ennen vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin pian yhdessä liittoutuneet häntä vastaan. Muutamista katseista ja äänen vivahduksista luuli hän nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa, ja hänestä tuntui, kuin ei innostus vanhoihin muistoihin olisi ollut ollenkaan niin todellista, kuin miltä se näytti. Aivan varmaan luuli hän huomaavansa, että vierasta vaivasi, kun pastori söi veitsellä ja pisti sen suoraan suusta voiastiaan. Ja luuliko hän ehkä vain niin, mutta siltä hänestä näytti, että vieras illallisen kuluessa yhä enemmän kääntyi puhumaan hänelle kuin hänen miehelleen. Yhä pitempään hän sitä paitsi alkoi häntä tarkastella, katsoi häneen pitkät katseet, ensin hajamielisesti ja sitten tarkemmin ikäänkuin tutustuakseen ja niinkuin olisi hakenut mielestään esille joitain vanhoja muistoja. Teetä juodessa muistui pastorille mieleen, että hänellä oli valokuva kaikista samanluokkalaisista, otettu sinä kevännä, jolloin he tulivat ylioppilaiksi. Hän haki sen käsiinsä, ja siinä ne olivat molemmat, Mikko Aarnio jo silloin hyväntahtoisen näköisenä nuorukaispallerona, Olavi Kalm sitä vastoin hyvin hintelona, pitkänä ja tyytymättömänä. He nauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä samalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin, oli ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä synkistyttänyt kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin suinkin. Tuon jutun hän kertoi Ellin puoleen kääntyneenä ja sai hänetkin nauramaan mukanaan: – Niin, niin, huokasi hän sitten, kyllä te sille nyt nauratte, mutta ei se silloin ollut leikin asia, se oli minun ensimmäinen suuri suruni maailmassa. – Ja onko niitä sitten ollut useampiakin? uskalsi Elli kysyä, punastuen omaa rohkeuttaan. – Niin, suuria surujako! – naurahti Olavi vastaukseksi. – Et sinä ainakaan vielä ole tainnut todenteolla kehenkään tarttua? keskeytti pastori. – En ole, minä olen onnellisesti välttänyt kaikki avioliiton uhkaavat salakarit. – Mutta ole sinä varuillasi, täällä on paljon kauniita tyttöjä meidän pitäjässä, pappilassa varsinkin. – Erään minä heistä tunnen, tuli laivalla yhtä matkaa kanssani. – Olisiko se ehkä ollut Liina? kysyi Elli. – Liina se oli, selitti pastori, jäi niin surkeasti katsomaan laivan kannelta, kun tämä Olavi nousi laivasta. He nousivat pöydästä, ja illallinen loppui hilpeään mielentilaan. Kädenlyönti, jolla Olavi kiitti Elliä, oli varma ja miehekäs – niinkuin hän itsekin. Kun ilta oli tyyni ja lämmin, mentiin puutarhaan istumaan. Elli heitti liinan hartioilleen – hänellä oli oma kutomansa sininen liina, joka niin sopusointuisesti kääriytyi hänen olkapäittensä ympärille – herrat ottivat hattunsa ja keppinsä ja sytyttivät sikarinsa. Hän oli nyt kokonaan vapautunut, ja ensimmäistä hermostumista oli seurannut yht’äkkinen, sanomaton tyytyväisyys. He istuutuivat kiikkulaudalle, keinuivat hiljalleen, mitään puhumatta, kaikki katsellen järvelle ja herrat verkalleen puhallellen savuja sikareistaan. – Tämä näköala muistuttaa vähän teidän entistä kotianne, rouva. Elli säpsähti iloisesti hämmästyen, sillä hän oli ajatellut juuri samaa. – Niin, kyllä se taitaa vähän muistuttaa. – Ettekö ole sitä ennen huomannut ... tämä puutarha ensinkin, sitten tuo pelto puutarhan ja rannan välissä, joka muistaakseni kasvoi ruista sekin ... ja koko ranta muutenkin ... tämä on vain hiukan pienempää ja sievempää. Minä rakastan niin kovasti tällaisia pappiloita, niissä on niin erityinen muista herrastaloista eroava luonteensa, jonkunlainen merkillinen rauha, jota on vaikea määritellä, mutta joka tuntuu minulle kuitenkin aivan heti, kun astun portista sisään ... tai ehkä se tulee vain siitä, että on lapsuutensa ja nuoruutensa niissä viettänyt. – Tehän olette papin poika? – Olen. Ja kun minä vain suinkin voin, poikkean minä matkoillani pappiloihin niinkuin silloinkin, kun tulin teidän isänne luo aivan tuntematonna. – Mutta ette te niissä kauan viihdy, ainakin siitä päättäen, että teillä silloin oli niin kova kiire meiltä pois. – Viivyinhän siellä pari kolme päivää. – Ettepähän kuin vähän toista. – Emmekös me käyneet yhdessä soutelemassa, ja kun isänne tuli näyttämään kirkkoa, niin kohosimme ylös kellotapuliin katsomaan näköalaa? Muistatteko? Josko Elli muisti! – Te sanoitte niin äärettömästi rakastavanne suuria näköaloja. – Niin minä teen vielä nytkin. Jos vain suinkin voin, valitsen itselleni asunnot niin, että ikkunasta voi nähdä kauas. – Sitten meidän täytyy viedä sinut meidän karjakartanolle, josta näkyy kolmen pitäjän kirkot ja vesiä ja metsiä monen peninkulman laajuudelle, sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut äänetönnä nytkytellen keskellä kiikkulautaa, mikä painui syvälle hänen allaan. – Sinne tahdon mielelläni. – Nyt muistan vielä, että teillä oli silloin luettavananne Runebergin »Hanna», jonka johdosta me johduimme väittelemään rakkaudesta. Te ette sanonut uskovanne, että se voi syttyä noin yht’äkkiä ensi katseen yhteen sattuessa. Minä taas väitin, että tuo kohta on yksi Runebergin hienoimpia. Oli niin omituista kuulla hänen puhuvan näistä muistoista, jotka olivat Ellin salaisuuksia ja joista hän ei ollut kenenkään kanssa puhunut, vaan säilyttänyt ne jätteinä elämänsä onnellisimmista hetkistä. Tälle toiselle ne nähtävästi olivat aivan sattumalta mieleen johtuneita, niinkuin joiltain kaukaisilta lapsuuden ajoilta, eikä niissä arvatenkaan ollut hänelle sen suurempaa merkitystä. Mutta pastorilla oli omat muistonsa hänelläkin. – Ei puolta vuotta sen jälkeen menimme me kihloihin Ellin kanssa, hän sanoa töksähdytti. Olavi ei virkkanut siihen mitään. Ehkei asia ansainnut hänen mielestään jatkamista, mutta Elli oli hänelle kiitollinen, ettei hän ruvennut sen enemmän kyselemään. Vaistomaisesti hän veti liinan vähän kireämmästi hartioilleen. – Teidän on ehkä kylmä, kenties menemme sisään. – Ei, ei ollenkaan. Mutta kun pastori arveli, että vieras ehkä on matkasta väsynyt, niin he nousivat ja lähtivät huoneeseen. – Sinulle on valmistettu yliskamari, jossa saat elää ihan valtoinesi, teitpä sitten työtä tai nukkumista, mitä vain haluttaa. Eläkä sinä huoli, jos täällä aamusilla liikutaankin, vedä vain unia niin pitkään kuin haluttaa. On kai siellä, Elli, kaikki, mitä tarvitaan? – On, minä lähetän vain palvelijan tuomaan juomavettä. – Kiitoksia vain, kyllä minä tulen hyvin toimeen. – Hyvää yötä. – Hyvää yötä. Pastori oli heidän seisoessaan porstuassa ottanut rouvaansa vyötäisistä, josta tämä heikosti koetti irtaantua. Olavi oli jo ennenkin huomannut, että hän – luultavasti ujoudesta – koetti välttää miehensä lähestymistä. Yliskamari, jonka ikkuna oli pohjoiseen ja jonka sisusta iltarusko vielä valaisi, teki Olaviin miellyttävän vaikutuksen, ja hän tunsi heti kohta, että hän tulisi täällä hyvästi viihtymään. Hän riisuutui verkalleen ja tarkasteli samalla huonettaan. Valkoiseksi piiluttuine seinineen, joiden rakoihin oli pistetty tuomen ja pihlajan oksia ja kukkia, oli se kuin kesäinen lehtimaja. Oli jonkunlaista hienoa, salaista hyväilyä noissa ikkunaverhoissa ja niiden poimuissa, jonka niihin oli jättänyt arka käsi niitä varovasti ja huolellisesti laitellessaan. Ja hänet valtasi tässä tuo sama tunne, joka hänessä oli herännyt jo rantaa lähestyessään järveltä päin. Ei hän oikeastaan niin selvään ymmärtänyt, mitä se oli, eikä hän sitä sen pidemmälle ajatellut, se leyhähti vain ohimenevänä mielialana ja vaihtui samalla mielihyväksi siitä, että hän varmaankin tulee täällä kotiutumaan ja tekemään täällä hyvin työtä. Ei mikään häiritse täällä hänen lukujaan, hän istuu mukavasti tuossa keinutuolissa, hän kirjoittaa ja nauttii olemassaolostaan niinkuin ennen aikaan isän kotona. Ja kun väsyy työhön, niin laskeutuu hän tuonne alas, jossa hänellä on seuraa sen verran kuin hän sitä levokseen tarvitsee. Näistä alkuperäisistä maalaisihmisistä saattaa taas olla hauskuutensa pitkästä ajasta. Hän huomasi kukkasvihon uunin reunalta, otti sen käteensä ja tarkasteli sitä. Hieno se on, värit taitavasti järjestetyt, ja hän asetti sen pöydälle eteensä. Ei, mutta se on todellakin hieno. Hajamielisesti katseli hän maisemaa ja päästeli sitä tehdessään auki kauluksensa ja kravattinsa. Tuo Mikko se on entisensä näköinen. Tuuhistunut hän tietysti on lihavassa maaperässään, mutta muuten pääpiirteiltään sama. Samat viattomat, vähän yksinkertaiset silmät ja samat vaaleat kulmakarvat, otsa niin luja ja sileä kuin kiilloitettu kivi eikä alkuakaan ryppyihin... Rouvaa hän ei oikeastaan vielä ollut sen tarkemmin huomannut, eikä sen ulkomuoto vielä ollut oikein painunut hänen mieleensä. Mutta nyt hän yht’äkkiä muisti hänen silmänsä ja näki ne tuontuostakin itseensä kiinnitetyiksi toiselta puolen pöydän. Ne olivat suuret ja siniset ja haaveksivaiset. Ja vähitellen aukeni siitä koko olento hänen eteensä, hän tuli esille eri asennoissaan: hän tarjosi teetä vähän pelonalaisesti, heitti liinan sulavasti hartioilleen, kulki edellä puutarhaan ja istui kiikkulaudalla lähellä häntä, katsoen eteensä suoraan järvelle. Vartalo oli hänellä hyvin säilynyt ja säännöllinen, vaikka kenties vähän raskas ja veltto. Ei hän ainakaan ole tavalliseen papin rouvan malliin, ajatteli hän, niinkuin hänen tapansa oli punnita mielessään kaikkia niitä naisia, jotka sattuivat hänen tielleen. Hän on paljon kaunistunut siitä, kun hänet viimeksi näin. Ja yht’äkkiä hän näki itsensä istumassa rattailla vanhan pappilan rappujen edessä. Verannan ikkunassa oli kalpeat jäykistyneet kasvot, jotka tuijottivat hänen jälkeensä. Ja nyt hän muisti, että tuo kuva oli seurannut häntä jonkun aikaa hänen rattailla istuessaan ja että hän oli joutessaan mietiskellyt, oliko tyttö ehkä jo ehtinyt häneen rakastua. On se vähän omituista, että se tuo Mikko sai noin sievän tytön. Mutta se on kai se vanha tarina apulaisesta ja pappilan neidestä... Kuului liikettä alhaalta. Jahah, herrasväki asettuu levolle, sanoi hän itsekseen hymähtäen. Hän huomasi olevansa väsynyt ja laittautui nousemaan vuoteeseensa. Samassa tuli piikatyttö vesikarahvin kanssa. Se oli soma, vaaleatukkainen, pyöreämuotoinen ja korkearintainen tanakka tyttö. – Kiitoksia, sanoi hän. Mikä on teidän nimenne? – Anni minä olen. – Olisiko Anni hyvä ja ottaisi tämän takkini ja tomuttaisi sitä huomenaamuna. – Rouva käski kysyä, mihin aikaan herralle saa tuoda kahvia. – Sanokaa rouvalle, että minä kyllä itse tulen alas juomaan kahvia. Kuinka pitkään täällä muuten nukutaan? – Nousee se rouva jo varemminkin, mutta pastori makaa seitsemään ja kahdeksaankin. – Vai makaa pastori kahdeksaankin. – Hyvää yötä, Anni! ---- Elli ei vielä voinut mennä levolle. Hänen miehensä olisi tahtonut häntä tulemaan, mutta hän sanoi täytyvänsä mennä järjestämään jotain ruokasalissa. – Anna nyt sen olla, kyllähän ne piiatkin. Mutta hän kiiruhti ulos. Hän tunsi tarvetta olla yksin, eikä hän nyt millään muotoa olisi voinut mennä maata, ennenkuin hänen miehensä olisi nukkunut. Hän hiipi puutarhaan ja sieltä omaan rantaansa. Ja hän istuutui kivelleen tyynen veden partaalla. Maisema, joka lepäsi kesäyön-unelmissaan, silmillä hieno verho kesäistä auerta, oli nyt niin onnellinen ja tyytyväinen. Nyt olisi hän voinut katsella sitä kuinka kauan tahansa, nyt ei hän enää pelännyt, että se tuo hänelle muistoja pettyneistä toiveista tai herättää kaipausta milloinkaan toteutumattomista, niinkuin niin monta kertaa ennen, kun hänen itku kurkussa ja sydän pakahtumaisillaan täytyi yht’äkkiä paeta pois tässä istumasta. Kuinka hän nyt rakasti tätä hiljaista piilopaikkaansa, kuinka se nyt tuntui ikuiselta, uskolliselta ystävältä tämä hänen ympäristönsä! Kaukaisista salmista tuolta jostain kuului yöllisen kalamiehen soutua, ja hinaajalaiva hurisi kuin suuri hyönteinen etäisten saarien takana. Maan puolella kalkattivat yösyötössä kulkevan karjan kellot. Kauan istui hän tässä, katseli ja kuunteli, arasti välttäen ajattelemasta mitään ja mistään itselleen selkoa tekemästä. Hänelle oli kylläksi siinä, että jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen oli tullut vaihdos ja että edessä oli jotain uutta ja että se ehkä jonkunkaan aikaa kestäisi. Tulkoonpahan sitten taas mitä tulee. Se tunne rinnassaan palasi hän pihaan ruispellon piennarta myöten ja hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa, jossa hänen miehensä jo onneksi oli nukkunut eikä kuullut hänen tuloaan. Hän itse valvoi vielä kauan vuoteellaan, silmät suurina katsellen aamuruskosta valkenevaa pohjoisikkunaa. Vieras oli jo varmaankin aikoja sitten mennyt levolle tuolla ylhäällä, koska sieltä ei enää kuulunut mitään liikettä. [[Luokka:Papin rouva]] 3085 5335 2006-09-01T19:19:00Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: II luku|II luku]] |seuraava=[[Papin rouva: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Hyvin nukkuneena heräsi Olavi seuraavana aamuna, hauska ja miellyttävä tunne ruumiissaan. Oli niin rauhallista ajatella, että tässä nyt on niinkuin entisessä vanhassa kodissaan. Tiesi saavansa virua taas monesta ajasta mielensä mukaan, aamiainen odottaa alhaalla ja kahvi pidetään uunin kolpperossa lämminnä. Kun laskeutuu tuonne alas, niin otetaan siellä vastaan ystävällisesti hymyillen. Hän oli saanut raha-asiansa järjestetyksi niin hyvin, että voi panna pari vuotta kauan haluttuun mielityöhönsä: esteettisen väitöskirjan valmistamiseen. Nyt hän saa järjestää kaikki kokoamansa ainekset ja ruveta luomaan jotakin omintakeista. Tuntui aivan, kuin olisivat hänen aivonsa kauan seisseen ratsun tavoin tahtoneet ryöstäytyä täyttä karkuaan menemään. Ei ollut elämä hänelle hänen ensimmäisenä ylioppilaskesänäänkään näyttänyt niin valoisalta kuin nyt. Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, sysäsi ikkunan auki eikä huolinut kiinnittää sitä hakaankaan. Aurinko oli jo korkealla, järvi rasvatyven, ruispelto aivan liikkumatonna, oksat riippuivat hiljaisina, ja pääskyt vain suikkelehtivat sirahdutellen tallin luukusta ulos ja sisään. Jonkun talonpojan hevonen pudisteli portin takana tiukujaan – aivan niinkuin kotonakin ennen. Hän peseytyi ja pukeutui ja pani ohimennen huomioonsa, että pyyhinliinat olivat puhtaat ja tukevat ja nurkkiin oli ommeltu rouvan nimikirjaimet punaisella. Suuren ulkovinnin läpi, jossa lakanain alla mahtoi riippua talonväen vaatevarasto, laskeutui hän alikertaan. Kahvipöytä oli valmistettu verannalle, otettu esille nähtävästi uusimmat kupit, ja keskellä niitä oli kukkasvihko laitettu samaan henkeen kuin se siellä ylhäällä. Mutta tässä oli jotain auki puhkeavaa, helakampaa, iloisempaa ja vähemmän arkaa. Hän tarkasti sitä, kun rouva ilmaantui salin oveen ja toivotti hyvää huomenta. – Hyvää huomenta, rouva! He kättelivät. Ellillä oli pumpulihame ja edessä vaalea esiliina, jonka rintapuoli oli neulalla kiinnitetty poven kohdalle. Hän oli miellyttävä. Piirteet olivat pehmoiset, melkein vienot, ja ainoastaan silmien nurkassa oli jotain kovempaa niinkuin kauan vuotaneiden kyyneleiden jäleltä. – Kuinka olette nukkunut? kysyi hän. – Kiitoksia, erittäin hyvin. En ole vuosikausiin nukkunut niin mainiosti. Hän meni ovelle, ja pitäen toisella kädellään pihtipielestä nojasi hän ulos ulkoilmaan. Aurinko häikäisi silmiä niin, että hänen täytyi toisella kädellään varjostaa kulmiaan. – Kylläpä nyt on kirkas paiste! Elli järjesteli kahvipöytää ja katseli häntä tuohon, missä hän nyt niin elävästi muistutti itseään silloin ennen aikaan samassa asennossa, tuona aamuna Ellin isän kotona. Ja samat olivat hänen sanansakin: »Kylläpä nyt on kirkas paiste!» Tukka oli vähän harvennut päälaelta ja puku hienompi ja muodikkaampi. Silloin hänellä oli ollut pitkävartiset saappaat ja kirjava paidan kaulus. Nyt olivat kengät keveät vaatekengät, kaulus kiilloitettu ja siihen sidottu heleänsininen, pitkä kravatti. – Kuinka kaunis tällainen aamu on, sanoi Olavi kääntyen Elliin, ja kuinka toisenlaiseksi kaikki näyttää muuttuneen eilisestään. Ei luulisi koko taloa enää samaksi, mikä se oli eilen. – Kuinka niin? – Siinä oli eilen illalla jotain surullista ja alakuloista, ja nyt siitä ei näy jälkeäkään. Se on kai tämä valaistus... – Tai on se teidän oma mielialanne, joka sen tekee. – Totta kyllä on, että eilen olin väsynyt. Hän katsahti Elliin uteliaalla kummastuksella, niinkuin ei olisi tuollaista huomautusta odottanut. Samassa tuli hänenkin mieleensä kuva entisiltä ajoilta, ja hän kysyi leikillisellä vivahduksella: – Vieläkö te haaveksitte kauniina kesäiltoina niinkuin ennen? – Eihän se enää ole luvallista, vastasi Elli naurahtaen, mutta punastui hiukan muistaessaan eilistä iltaa. – Saako olla kahvia? Rappujen edessä hiekalla oli maannut suuri koira, joka nyt selvittelihe kääröstään ja tuli venytellen vierasta tunnustelemaan. Sitten töykkäsi se häntä turvallaan polveen ja heilautti vähän häntäänsä. – Usko! Anna kättä vieraalle, ystäväni! Kas, että hän antaa ... minä en ole koskaan ennen saanut häntä suostumaan vieraisiin. Usko sai sokeria ja antoi silitellä itseään. Pastori ilmaantui samassa toiselta puolen pihaa, paitahihasillaan, lyhytvartiset, saveutuneet saappaat jalassa ja luuhkalakki päässä. Hän kutsui Olavia mukaansa uimaan. – Toimitapa, Elli, meille puhtaat uimalakanat! huusi hän, ja saatuaan omansa kääräisi hän sen olkapäittensä ympärille ja alkoi kävellä köllytellä edellä rantaan. – Ja saippuata! muisti hän mennessään. Juoksuttakaa tytöt saippuata! Hän oli ollut pellolla kyntömiesten luona, ja hiki tippui pitkin poskia ja punertavaa parran sänkeä. – Minä menen aina suoraan sängystä järveen, haasteli hän heidän pellon piennarta kulkiessaan. Tavallisessa menossa uin jo tähän aikaan päivästä toisen kerran. Olen jo syönyt aamiaisenikin. Aioin tulla sinua ottamaan jo kello seitsemän, mutta vaimoni kielsi ja tahtoi antaa sinun nukkua... Katsohan, kun tuossa jo ruis alkaa heilimöidä... Tästä pitää jo ensi viikon alussa panna rengit pientaria niittämään... Sinulla on vielä vanhat akateemiset tapasi, että valvot myöhään ja nukut pitkään ... oletko sinä kalamies? – Kyllähän minä kalastelenkin, kun sattuu. – Täällä on hyvät kalavedet. Minä en paljon jouda, menee aikaa muissa hommissa, mutta on meillä täydet pyydykset... Elli se välistä pitää huvikseen verkkoja järvessä ja joskus onkiikin hyvällä ilmalla. Oli tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä kumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä pyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle. Uimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon valo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä on veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta sekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka päivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan viivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen, päästeli Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne huolellisesti penkille. Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta kuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta hienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta. Liinavaatteetkin olivat kuin hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja pilkuttoman valkeat, niinkuin hän olisi ajatellut sitä mahdollisuutta, että tarpeen tullessa täytyisi voida niissäkin esiintyä. Takin, liivit ja kauluksen pois pantua oli hän yhtä hienosti puettuna ilman niitä kuin niissäkin. Pastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi keskellä lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa. Housut olivat putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit kierossa. Toisen henkselit herättivät hänen huomiotaan. – Näytäpäs ... käännypäs ... minkälaiset sinulla on mäkivyöt ... ka, tuommoisten rissain kanssa ... mistä sinä olet ne saanut? – Ne ovat Pariisista ... uusinta patenttia. – Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat ... se juoksee, näenmä, tuo nuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu ... kumarrupas vielä vähän ... minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät alituisesti raksahtelemaan ... paljonko nämä maksavat? – Kymmenen frangia muistaakseni. – Onpa niillä hintaa ... onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa ... mutta kun ne on patentit ... eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?... Sielläkö ne on tehty nämä housutkin! – Siellä. – Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?... Mitä kangasta se on? – Cheviot’ta. – Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon? – Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia. – Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle, että pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin? – Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna. – Hienoapa on ... on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin pois silloin kun talvikontinkin, kun tahtoo vähän liiaksi hiottaa lihavaa miestä. He valmistautuivat heittäytymään veteen, joka oli kirkasta ja puhdasta ja jonka läpi kuulti hieno, kova hiekkapohja. Pastori joutui ensiksi valmiiksi. Viimeksi riisui hän silmälasinsa uimahuoneen ikkunalle ja sukeltautui kuin hylje veteen, puhkuen ja päristen mielihyvästä ja tyytyväisyydestä. – Huhhuh! kun tämä tuntuu hyvältä hikiseen ruumiiseen. Nakkaapa se saippua sieltä ikkunalta! – ja intohimoisen nopeilla liikkeillä hankasi hän pyöreät, punaiset kasvonsa valkeaan vaahtoon, syöksi päänsä umpisukkeloon, saippuoi itsensä vielä kerran, huuhtelihe taas ja jäi sitten liikkumatonna kellumaan veden päälle selälleen. Olavi seisoi vielä ovella ja paahteli solakoita, sopusointuisia jäseniään auringon paisteessa. Sitten nakkautui hän yht’äkkiä notkealla heitolla veteen ja ui kauan aikaa umpisokkelossa, ruumis paistaen veden läpi. Rauhallisesti kuin vesilintu pudisti hän sitten veden tukastaan, ja teki sanaakaan sanomatta liukkaasti ja keveästi pitkän kierroksen selemmälle. – Olet sinä lihonut sitten, kun viimeksi tapasimme, sanoi Olavi, kun he olivat nousseet järvestä ja kääriytyneet lakanoihin. – Jokohan vähän olisin. – Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta kohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö valvottu, suoraan Kaisaniemestä Råberghin luennolle. – Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä olet laihtunut. – Kaikkihan laihtuvat ulkomailla. – Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? ... mikäpäs siinä iloisessa maailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa. – Mitenkä niin entistä poikaa? – Ei mitään, ilman minä vain leikillä ... joko opit kielen miten? – Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti. – Sinä otit tunteja? – Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta. – Asuitko perheessä? – Asuin omassani. – Että mitenkä? – Omassa perheessäni... – Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää lasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti. – Se on tietty se ... niinkuin kaikilla muillakin. – Se on sitä elämäänsä se... – Mitäs pahaa siinä on? – On siinä toki ... vai niin, vai niin ... no tuota ... se oli näet semmoinen grisetti. – Mimmoinen grisetti? – Eikös niitä sanota ... mitenkä niitä ... elikkä mitä koketteja ne on ... niitäpä niitä kameelidaameja! – Se oli tavallinen ompelijatar ... muistele vain vähän omia ylioppilasaikojasi! – Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista ... menisit sinäkin naimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko. – Siltäkö tuntuu? – Ei se siitään elämä somene, avioelämästä. – Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin – vai mitä? – Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin. – Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut? – Etpä et, eipä sillä, eipä sillä ... vai niin, vai oli sinulla oikein oma nimikkosi siellä ... oliko tuo nuori ja kaunis? ... eipähän ilman... – Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret. – Kaikkihan ne niitä kehuu... Hän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka rauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni vähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä: – Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät niinkuin meillä poikamiehet? – Puhtaastiko? – Eihän, vaan päinvastoin. – Totta se on. – Monivaimoisuudessa niinkuin turkkilaiset? – Ei ollenkaan niinkuin turkkilaiset, sillä nainen Pariisissa on yhtä vapaa kuin mieskin. – Hyväksytkö sinä ... se on toki epäsiveellistä se vapaa rakkaus. – Se on sitä myöten, mitä epäsiveellisyydellä ymmärretään ... kaikkihan on verrannollista ... maassa maan tavalla. – Ei sitä voi puolustaa. – Eihän sitä tarvitsekaan puolustaa, mutta ei saa myöskään ahdistaa. – Täytyy sitä ahdistaa. Olavi hymähti itsekseen muistaessaan noita aikoja, jolloin he ystävänsä kanssa olivat viettäneet ensimmäisiä iloisia ylioppilasaikojaan Helsingissä. Mutta hän oli kuitenkin puhuvinaan totisesti: – Myönnä sinä kuitenkin, että tämä nykyinen maailmanjärjestys on varsin mukava nuorille miehille, jotka ovat estetyt rakentamasta aikaisia avioliittoja. Ja ajattele, mikä vaihtelevaisuus ... yhden hylkää ja »ottaa uuden taas», niinkuin piirihyppylaulussa lauletaan. – Ovatko ne sitten niin vain otettavissa? Mitenkä se sitten käy ... millä lailla sinä siihen tutustuit? – Tapasin erään tuttavani luona ... ja siitä sitä sitten jatkettiin tuttavuutta ... kutsuttiin teattereihin ... tehtiin huviretkiä. – Niinkuin ainakin oikeassakin menossa ... ja se oli hupaista elämää? Pastori näytti siltä, kuin olisi halunnut kuulla lisää, enemmän yksityiskohtia, mutta Olavi sanoi kuivasti: – Tietysti oli hupaista, – ja otti lakkinsa. – Entäs sitten, kun erottiin? – Sitten heitettiin hellät hyvästit ja erottiin. Pastori pani housujaan nappiin. – Ei se ole kuitenkaan sen veroista, sano mitä sanot, kuin oikea avioliitto. – Sinä olet tyytyväinen tilaasi? – En ole vielä päivääkään katunut, puhui hän puoleksi itseään kehuen. Mainiosti se minulta onnistuikin eikä minun siinä tarvinnut kauan kierrellä, ennenkuin osasin oikeaan. Heti kohta, kun olin tullut apulaiseksi vanhan ukon luo, aloin pitää tyttöä kuumana, ja kun sain tämän paikan, niin vietettiin häät ja muutettiin kohta tänne. Muutamat ne saavat kauankin katsella sopivata, eikä ole sanottu, että sittenkään saavat sen, joka tuntuisi mieleiseltä. Minä kun näin hänet, niin sanoin itselleni jo samana iltana – muistatko, kun silloin tultiin sinne yhtä matkaan – sanoin, että tuossa se nyt on, enkä lähde edempää katselemaan, niinkuin sitten kävikin ... helposti ja ihan itsestään ... luulin minä ennen, että siinä olisi hankalammatkin mutkat. Olihan se kyllä alussa vähän estelevinään, vaan vaikka se ei sitä tunnusta, niin luulen, että hänkin jo ensi illasta... – Etkö tule jo? sanoi Olavi uimahuoneen sillalta. – Tulen minä ... odotahan vain vähäisen, kunnes saan kengät jalkaan. – Se on hyvä eukko, jatkoi hän yhä, kevennellen sydäntään, heidän pihaan noustessaan. Hiljainen ja tasaluontoinen. Ei meillä ole ollut mitään vastahakoisuuksia, ei aineellisia eikä muitakaan. Olaville tuli hetkellinen halu muistuttaa ystäväänsä siitä, kuinka he hänen nykyisen rouvansa kanssa olivat yhdessä hänelle nauraneet ja häntä hiukan pilkkailleet. Ei tyttö ainakaan silloin ollut vielä ihastunut. Mutta sitä tämä kunnon mies ei nähtävästi ollut huomannutkaan tai ainakin sen kokonaan unohtanut. Hän oli taittanut ruiskukan tiepuolesta antaakseen sen Ellille, joka oli tullut heitä vastaan puutarhan portille. Saattaahan olla, että he ovat hyvinkin onnellisia, että he mainiosti sopivat toisilleen ja että rouvakin ihailee miestään yhtä paljon kuin tämä häntä. Ja hän nakkasi kukkansa pois, ja kun Elli leikillisesti toruen sanoi: – Ei ole minun syyni, että ruoka jäähtyy, – vastasi hän epämääräisesti hymyillen: – Ei minunkaan, vaan miehenne, joka on minulle kertonut teidän onnestanne. Elli naurahti vähän väkinäisesti, punastui ja meni edellä pihaan. [[Luokka:Papin rouva]] 3086 5336 2006-09-01T19:19:10Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: III luku|III luku]] |seuraava=[[Papin rouva: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Aamiaisen syötyä piti pastorin lähteä pappilaan, sillä oli lauantai. Hän pukeutui, ajoi partansa, paneutui mustaan takkiinsa ja valkoiseen huiviin ja oli yht’äkkiä muuttunut arvokkaammaksi ja ikäänkuin vähän viisaamman näköiseksikin. Hänelle ajettiin hevonen rappusten eteen ja hän nousi rattaille rengin pitäessä ohjaksia. – Viivytkö siellä iltaan asti? kysyi Elli verannalta, jossa hän istui ja ompeli. – Kyllä minä luultavasti viivyn. – Me tulemme ehkä sinua vastaan, vai kuinka, herra Kalm? – Niin, kyllä minä mielelläni. – Saatte nähdä näitä seutujakin. Pastorin mentyä katosi Elli jonnekin sisähuoneisiin, ja Olavi meni kamariinsa. Hän tahtoi nyt ryhtyä työhönsä, ja ensi töikseen hän purki kirja-arkkunsa ja lateli siitä eteensä kirjavarastonsa. Siinä olivat hänen lempirunoilijansa, norjalaiset ja venäläiset, mutta enimmäkseen oli hänellä kuitenkin nyt mukanaan ranskalaisia, uudenaikaisia teoksia yksinkertaisissa, aistikkaissa keltakansissaan. Hänelle sattui käteen Tolstoin Anna Karenina. Siellä täällä sivujen laidoissa näkyi hänen tekemiään muistiinpanoja, huuto- ja kysymysmerkkejä. Kun hän ensiksi tutustui teokseen, oli hän tehnyt nuo huomautukset hienoimpiin paikkoihin ja lähettänyt kirjan morsiamelleen, sillä hän oli silloin kihloissa. Tyttö oli myöskin tehnyt omat muistiinpanonsa. Hän oli alleviivannut sellaiset kohdat kuin: »Minun rakas ystäväni», »Rakkauteni kestää kaikki koetukset...» »Hän oli nuori, kaunis mies». Se oli tuntunut vähän äitelältä ja ollut yhtenä alkusyynä hänen tunteittensa laimenemiseen. Mutta parastaanhan se raukka koetti hänkin. Niin, niin, – ja hän heitti kirjan pöydälle muiden joukkoon. Eräästä kolosta kirjain välissä otti hän esille käärön vanhoja kirjeitä. Niissä oli sittemmin keskeytynyt kirjeenvaihto parin neitosen kanssa, joihin hän oli tutustunut matkoillaan ensimmäisenä ylioppilaskesänään. Kirjeet olivat kujeita täynnä, niissä muisteltiin kävely- ja veneretkiä ja alla piillyt tunne kävi esille ainoastaan kirjeeseen liitetyistä kukkasista, jotka olivat kauan sitten jo kuihtuneet. Oli siinä samassa käärössä totisempikin kirjeenvaihto. Usein hän oli sen aikonut polttaa, mutta kun siinä olivat hänen onnellisimmat ja katkerimmat muistonsa, kuljetti hän sitä aina mukanaan. Ja miksikäpä olisi hän ne hävittänytkään nuo asiakirjat oman itsensä ja tärkeimmän kehityskautensa tuntemiseen! Kuinka sitä oli kauan kierrelty toinen toisensa ympärillä, kuinka uskottu ja epäilty, erottu ja taas yhdytty! Oli sitten oltu salakihloissa kaksi vuotta, vedetty yhtäänne ja kiskottu toisaanne, kunnes kaikki oli katkennut. Toinen jäi elämään kaukaisessa maaseudussa, toinen riensi taas maailmalle. Siitä ajasta, joka nyt seurasi, oli jäännöksiä, jotka eivät herättäneet kaihoakaan, mutta jotka kuitenkin saivat seurata mukana: pari helyä erään helsinkiläisen naisen naamiopuvusta, revennyt hansikas, juhlamerkkejä ja joukko nimikortteja, muun muassa eräältä taiteilijattarelta, joka nimensä alle oli kirjoittanut mielilauseensa: »Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben». Oli se sitä narrin peliään sekin! »Se, joka ripustaa avujen kyltin rintaansa, se niitä harvoin omistaa muuna kuin kauppatavarana», oli Olavi kirjoittanut nimikortin takapuolelle. Mutta iloisimpia ja valoisimpia muistoja herättivät muutamat ranskalaiset kirjeet, joiden hienosta paperista vielä tuoksui puhtainta Pariisia. Ne olivat tuoreita muistoja, ja se liitto oli ollutkin kuin sointuva valssi. Viikko oli työtä tehty, sunnuntaipäivät yhdessä huviteltu ja tehty retkiä Meudonin ja Fontainebleaun metsiin. Kun olisi voinut jäädäkin sinne! Mutta rahat loppuivat, täytyi lähteä kotiin!... Niin no, parasta kai oli, että se oli loppunut, niinkuin oli loppunut. Ja hän kääräisi kaikki nuo kirjeensä ja muistonsa kokoon, lukitsi kirstunsa ja sysäsi sen nurkkaan. Se surumielisyys, joka tuosta syntyi, antoi vauhtia hänen ajatuksilleen, ja hän rupesi miettimään työtänsä. Täytyihän sitä alkaa tehdä totta tästä elämästäänkin, jota oli monet vuodet niin joutavaan tuhlannut. Ei häntä ainakaan nyt mikään muu huvittanut. Ja kun hänellä vielä oli kesken eräs ranskalainen teos, johon hänen täytyi tutustua, ennenkuin voi aineeseensa ryhtyä, alkoi hän selailla sitä siitä kohden, mihin se oli laivasta noustessa keskeytynyt. Mutta kirja ei kelvannut antamaan hänen ajatuksilleen sitä suuntaa, minkä hän itse olisi tahtonut niille antaa. Siinä oli hehkuva kuvaus kahden hengen kesänvietosta maalaishuvilassa. Molemmat he olivat pujahtaneet maailmaa pakoon viettämään lyhyen kesänsä toistensa kanssa. Kävelyjä, soutoretkiä ja pitkiä hämyhetkiä huvilan puutarhassa! Se oli salattava suhde, jota he jo vuosien kuluessa olivat tällä tavalla ylläpitäneet... Jospa olisi sellainen idylli täälläkin mahdollinen, ajatteli hän laskien kirjansa pöydälle ja sytyttäen paperossin. Ja hän haaveksi sen itselleen oman mielensä ja omain taipumustensa mukaiseksi... »Tälläinen rauhallinen paikka, jossa he molemmat – hän ja joku toinen – elelisivät aivan erillään muista kukin toimissaan, tuon tuostakin tavaten ja mennen soutelemaan tai kävelemään ... se kestäisi niin kauan kuin kestäisi, ei mitään muita siteitä eikä velvollisuuksia kuin rakkauden...» Ylisille tuovissa rappusissa kuului askelia, jotka tuntuivat olevan rouvan. Hän liikkui perempänä vaatteiden välissä, järjesteli jotain ja laitteli, mutta ei tullut näkyviin... »Hän siellä vain käyskelisi, minä tässä näin istuskelisin, hän tulisi tänne sitten...» Mutta kun Elli meni oven ohi, päätään kääntämättä, niinkuin ei olisi ollut tietävinäänkään, että hän oli täällä, haihtuivat nämä haaveet, ja hiukan harmissaan pudisti hän ne pois, kun taas alkoivat tulla. Hän istui ylhäällä lukien aina siihen saakka kun hänet kutsuttiin päivälliselle. Aterialla ei ollut muita kuin he kahden. Suhde oli vähän jäykkä ja vieras. He koettivat peittää sitä sillä, että puhelivat yhtämittaa ja kävivät asiasta toiseen. Puhuttiin maalaiselämästä ja sen hauskuudesta yleisin puheenparsin, verrattiin sitä kaupungin elämään ynnä muuta siihen suuntaan. Ja syötyä he taas erosivat. Mutta illemmalla tuli Olavi alas ja kysyi, eikö mentäisi kävelemään. He lähtivät kävelemään maantietä myöten kirkolle päin. Pistäytyen pienestä portista tulivat he lehmitarhalle, jossa parhaillaan oltiin lypsyllä. Ilta oli lämmin, surviaiset hyppelivät ilmassa, sittiäiset kaiveskelivat maantien mullassa ja pyrähtivät siitä sitten lentämään. – Nyt on kaunis ilta, sanoi Olavi puheen aluksi. – Erinomaisen kaunis! vastasi Elli, iloisena, että oli päästy puheen alkuun. Ei ole ollut koko kesänä näin lämmintä ja tyyntä. – Minne viepi tuo metsätie? – Se vie erääseen mökkiin vähän matkaa metsän sisässä. – Se näyttää hyvin hauskalta, niinkuin olisi siellä kauniita paikkoja taampana. – Mistä te sen arvaatte? Niin onkin! Se jatkuu sitten sydänmaan halki ja menee meidän karjakartanolle Koivumäellä. Se näkyy tältä maantieltä, kun menemme vähän matkaa vielä. – Onko sinne pitkältäkin tuonne kartanolle? – On sinne liki peninkulma. – Sinne pitäisi meidän todellakin kerran mennä. – Niin, voimmehan mennä, milloin teille vain soveltuu. – Te kai tunnette hyvinkin kaikki nämä seudut? – Kyllä minä tässä ympäristössä tunnen melkein joka kiven ja kannon. – Yksinkö te täällä harhailette? – Yksinpä minä enimmäkseen. – Te kai viihdytte hyvin täällä, jos kerran luontoa rakastatte? – Enhän juuri tiedä ... milloin paremmin, milloin huonommin. Kyllähän sitä joskus liikkuisi ulompanakin. – Oletteko käynyt Helsingissä? – En koskaan. – Ettekö koskaan! Teidän pitäisi tulla sinne kerran. – Kuinkapa sitä tulisi ... on niin vaikea päästä, eikä minulla ole siellä ketään tuttuja... Vaan kyllä minun välistä tekisi kovasti mieleni, varsinkin talvella. Ne talvet ne ovat täällä maalla kauhean pitkät. – Niin ne taitavat olla ... olen usein ajatellut, kuinka ihmiset ollenkaan saavat ne kulumaan. Onko täällä edes mitään seuraelämää? – Ei juuri muulloin kuin joulun aikana. – Te kai luette? – Sehän se onkin melkein ainoa ajanviettoni. – Mitä kirjailijoita te olette lukenut? – Olen minä lukenut kaikenlaista ... mutta viime aikoina enimmäkseen norjalaisia ja ruotsalaisia. – Mitä pidätte niistä? – Kyllä minä niistä, varsinkin Jonas Liestä. Ensin tuntuivat ne minusta niin kovin kummallisilta, minä olin aivan sekaisin heidän mielipiteistään enkä oikein ymmärtänyt mitä ajatella. – Heillä on omat ihanteensa ja omat katsantotapansa. – Olisi välistä tehnyt mieli väittää vastaan. Mutta ei ole täällä juuri ketään, kenen kanssa keskustelisi. Eivät ne täällä juuri niistä välitä. Ei voi puhua mistään oikeasta asiasta, vaikka kuinka haluttaisi. He kulkivat toinen toisella puolen tietä ja katselivat suoraan eteensä. – Onhan aina hauskempi, jos on joku, jonka kanssa voi ajatuksiaan vaihtaa. Silloin tulee paljoa paremmin selville siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää. – Niin se kyllä on. Joskus tuntuu siltä kuin kaikki olisi, niinkuin olla pitää, mutta sitten taas näyttää, kuin kaikki olisi ihan hullua. – Kyllä se on tuo hyvin luonnollista, ja minä sen hyvinkin ymmärrän. Mutta vähitellen olen minä tullut siihen, ettei saa olla mitään periaatteita, vaan otan kaikki asiat, niinkuin ne tulevat minua vastaan. – Helppohan teidän on, joka aina saatte liikkua ja aina ottaa vastaan jotain uutta. Mutta me, joiden täytyy tyytyä aina yhdessä kohden olemaan, me haluaisimme jotain erityistä, josta voisimme pitää kiinni. Hän on miettinyt tuo, ajatteli Olavi. Se oli itsenäinen ajatus. Ja hänessä on jotain. Hän siirtyi keskemmälle tietä, vähän likemmäksi Elliä. Sen kasvot näyttivät nyt syvemmiltä kuin ennen ja silmät suuremmilta. Ja Olavi tuli melkein hyvälle tuulelle. Hän oli siis kuitenkin ollut oikeassa. Ne eivät soinnu yhteen nämä kaksi. Tuollaiset puheet ovat aina varma merkki siitä. Hänen miehensä ei tietysti käsitä häntä eikä voi tyydyttää häntä. Etäämpänä tien pohjassa valaisi aurinko puita ahon laidassa mäen päällä ja valkeapäinen punainen virstanpatsas heloitti illan paisteessa. Siitä oli laaja näköala kaikille tahoille. Takaapäin näkyivät Tyynelän katot ja pellot ja lehmisavu sekä suuret järvenselät. Edessäpäin laski maantie laaksoon, jossa oli kirkko ja pappila ja toisella puolen kirkonkylän alangon maantie nousemassa toisen mäen harjalle. He pysähtyivät siihen, istuutuivat virstapylvään juureen maantieojan taa kivelle ja katselivat hetken aikaa silmäinsä alla olevia seutuja, joita Elli osoitteli, näytteli ja nimeltään nimitteli. Alkoi palata kirkkomiehiä iltakirkosta. Jotkut tulivat hevosella, toiset jalkaisin. Mäkeä ylös noustessaan eivät heistä useatkaan tiepuolessa istuvia huomanneet. Pienillä rattailla istui muuan nuori nainen pienen kirkassilmäisen tyttönsä kanssa. Kun Elli sanoi heille hyvää iltaa, pysähyttivät he hevosensa. Nainen oli kaunis ja puhdaskasvoinen, piirteet sivistyneet ja hienot. Hän vastasi iloisesti tervehdykseen ja katseli ujostelematta ympärilleen. – Iltakirkostakos Johanna tulee? – Niinhän me tulemme. – Oletteko meille menossa? – Sinnehän me aioimme yöksi. Tässähän olisi tämä teidän hevonenkin ... eikö rouva tunne? – Onko se meidän... – Kas kuinka se on lihonut! – Pastori laittoi sanan viikolla, että tarvittaisiin hevosia peltotöihin. Se on taas niin ylpeä, ettei tahdo saada hallituksi... Eikö rouva tahdo ajaa, niin me nousemme kävelemään? – Menkää te vain edeltä, me odotamme tässä pastoria ... tämä on yksi vieras maisteri Helsingistä ... joko siellä loppui iltakirkko? – Kyllä se jo loppui, mutta pastori jäi vielä rippikirjoitusta pitämään... – No, mitäs muuta kuuluu Koivumäelle?... Kuinka isäntä jaksaa – Kiitoksia vain ... hyvästihän siellä on ... sai se Matti jäädä sinne kotimieheksi ... eikös rouva tule pian sinne käymään? ... me on jo sinne teitä joka viikko odotettu. – Kyllä me ehkä nyt pian tulemmekin. – Se oli meidän karjakartanolta, selitti Elli, kun Johanna oli lähtenyt ajamaan. Se on tuolla korkealla mäellä, minne äsken kääntyi tie lähellä pappilaa. Näettekö, se näkyykin nyt tästä, jos katsotte tuonne, nyt juuri heloittaa pirtin ikkuna ... ettekö näe? – Nyt näen... Hän oli hyvin miellyttävän näköinen. – Niin hän onkin ... hänellä on pieni romaaninsa ja senkin tähden pidän minä hänestä. Hänen isänsä, joka on varakkaan talon omistaja, hylkäsi hänet, kun hän meni naimisiin köyhän renkimiehen kanssa. Kun tuo mies oli palvellut meillä useampia vuosia, niin annoimme hänelle mökin paikan metsäsarallamme, ja siellä he ovat tehneet työtä niin, että nyt tulevat varsin hyvin toimeen. Heidän elämänsä on minusta oikein mallielämää. Joka kesä oleskelen heidän luonaan jonkun viikon ja nautin siitä, että on ainakin kaksi onnellista maailmassa. He kehuvat minulle vuorotellen toisiaan, ja minä olen siinä suhteessa heidän molempain uskottunsa. – Sitä on siis kansankin kesken tuollaista rakkautta? – Siellähän sitä vasta onkin. He rakastavat toisiaan vieläkin niin, että ikävöivät aivan surrakseen, jos tapahtuu, että miehen talviseen aikaan täytyy liikkua työansioilla. – Se, minkä luulen tekevän, että kansanlapset useinkin tulevat niin hyvin toimeen avioliitossaan, on kai, että mies ja nainen ovat perehtyneet toinen toisensa alaan, että he ovat huvitetut toistensa toimista ja voivat askareissaan niin hyvin toisensa ymmärtää ja täydentää. Juuri siihenhän nykyaika naisemansipatsioneineen ynnä muineen pyrkii. Elli oli taittanut oksan ja ruopi sillä sammalta kiven päältä. – Se on kyllä totta, sanoi hän puoleksi itsekseen. Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksi. – Mutta ettekö ole huomannut, kuinka vähän meidän säätymme miehet ovat huvitetut naisten tehtävistä ja päinvastoin? Siitä ei voi syntyä mitään likempää suhdetta eikä mitään varsinaista yhteiselämää. Eikä ole kumma, jos ennen pitkää niin monessa avioliitossa syntyykin kyllästys ja ikävystyminen. – Niin, kyllä kai se on siinäkin. – Vaan etupäässä vaikuttanee kuitenkin onneen tai onnettomuuteen avioliitoissa se, miten puolisojen luonteet sopivat toisiinsa: jos ne ovat n.s. yhtä maata, niin löytävät he aina yhtymätilaisuuksia, vaikka ulkonaiset harrastukset olisivatkin erilaiset. Hän näkyi ymmärtävän tuo ... ja Ellin olisi yht’äkkiä tehnyt mieli puhua hänelle itsestään. Hän hakkasi vähän hermostuneesti vitsalla kenkänsä kärkeä ... kaunis jalka muuten ja nilkasta virheetön, ajatteli Olavi sitä katsellessaan. Mutta hevosen korvat nousivat esille mäen törmästä maantien ja taivaan rajasta, sitten tuli pää ja koko hevonen, vetäen pastoria mäkeä ylös. Hän ei huomannut heitä, ja Elli ajatteli hänen antaa ajaa ohitse. Mutta yht’äkkiä hän muuttui, pudisti lehdet ja poimimansa heinät helmastaan ja nousi ylös. – Iltaa, sanoi hän. – Kah, täälläkö te? ... minä jo aloin teitä tähystellä ... tuletteko rattaille? – Menettekö, rouva? – En minä, minä mieluummin kävelen. – Minä kävelen myös. – No, ja mitäs kuului pappilaan? – Siellä kyseltiin meidän vieraasta ja kutsuttiin huomenna tulemaan päivällisille. – Oltiin tietysti hirmuisen uteliaita, sanoi Elli. – Liina lähetti terveisiäkin. – Kiitoksia vain. – Hän näkyy olevan sinusta kovasti huvitettu. – Todellakin? – Kuinkas olet muuten saanut päiväsi kulumaan? – Hyvinhän se on mennyt. – Herra Kalm on koko ajan istunut kamarissaan lukemassa. – Ettekö siis tule ajamaan? – Emme; aja sinä vain edeltä, me kävelemme. Pastori nykäisi hevostaan ja lähti ajamaan. Elli ja Olavi kulkivat paluumatkalla melkein äänettöminä. Pitemmillä aukeilla näkivät he pastorin ajavan edellään. Ellistä tuntui hän nyt vielä vieraammalta kuin ennen. Niinkuin olisi ollut joku outo kulkija, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä mitään yhteistä. Se tunne kävi hänelle vielä selvemmäksi kuin ennen, sillä nyt oli hän ymmärtävinään syynkin siihen. Eihän heillä ollut mitään yhteistä, ei minkäänlaista mielipiteiden vaihtoa, eivätkähän luonteetkaan olleet samanlaiset. Hän oli useinkin miettinyt ja hakenut jotain syytä nurjuuteensa, joka monestikin oli tuntunut hänestä väärältä. Nyt oli hän melkein iloinen siitä, että oli sen löytänyt, ja kaikki tuli sen johdosta kuin luvallisemmaksi. [[Luokka:Papin rouva]] 3087 5337 2006-09-01T19:19:15Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Papin rouva: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Pappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat huvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi tytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi jatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä ja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja johtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen muille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi vasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän valmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin neiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä uuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut vanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin huomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill’aikaa kun muut puhuivat. Vieraan herran yht’äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi muita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä huomiota. Neiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän, kertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat pienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo Helsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli hän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet kaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän puhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista ja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli hänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko kesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää, oli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies. – Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi ruokasalista, jossa hän, vast’ikään ylös noustuaan, söi aamiaista yksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty uuninkolpperossa lämpimänä. – Tunnetko sinä hänet, Kaarlo? – Tunnen. – Mikset ole sitä ennen sanonut? – Tahdoin kuulla sinun häntä ensin ylistelevän ... nähtävästi olet sinä jo häneen aivan ihastunut... – Ihastunut! Pitääkö aina olla ihastunut, jos lausuu jostain herrasta mielipiteensä? Tehän sitä paitsi itse pyysitte kertomaan, millainen hän on. Ja tiedän minä sitä paitsi, että hän on ollut kaksi kertaa kihloissakin. – Ei kaksi kolmannetta! – Ole vait siellä! Nuori herra oli jo lopettanut aamiaisensa ja tuli paperossia poltellen muiden joukkoon. Rovastikin, pienikasvuinen, hyväntahtoinen ja viisaan näköinen vanhus, pistäytyi sinne hetkeksi ja hymähti nuorten puheille. Ruustinna kävi hänkin katsomassa, eikö kirkkovieraita jo alkaisi näkyä portin taa ajavaksi. Ja yht’äkkiä kuuluikin tuttujen rattaiden ritinää kirkkoon vievältä lehtikujalta. Pastorin ajopelit samassa seisahtuivat portin taa. – Juokse, Liina, avaamaan! – Juokse itse! Nuori herra lähtikin menemään, mutta samassa näkyi Olavi hyppäävän maahan ja avaavan portin. Sill’aikaa kun pastori ajoi hevosen tallin eteen, tulivat Elli ja Olavi sisään. Kun oli esitelty ja tervehditty, pyydettiin vieraat astumaan huoneeseen. Naiset menivät saliin, herrat poikkesivat eteisestä rovastin kamariin. – Olipa hauska sinuakin tavata ... aiotko viipyä täällä koko kesän? sanoi Kaarlo tarjotessaan tupakan. – En tiedä varmaan, miksi nyt tässä näyttäytyy... – Sinä aiot lueksia? – Niinhän olisi aikomukseni... Sytyttäessään paperossia ja viedessään tulitikkua uunin eteen katsahti Olavi ohimennen saliin. Liina oli tarttunut Elliä vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri huudahtaen: – Ei mutta, kuinka sievä sinä olet! Jo aamulla kotoa lähdettäessä oli Olavinkin silmiin pistänyt, että rouva oli ottanut ylleen uuden vaalean kesähameen, kiinnittänyt kukkia hattuunsa ja sitonut siihen uuden hienon harson. – Liina, Liina! Ihanhan sinä saat minut pyörtymään! kuuli hän Ellin nauravan. – ... minulla on täällä väitöskirja tekeillä ja hyvä olisi, jos saisin tänä kesänä osankaan valmiiksi. – Sinä tulit keväällä ulkomailta? – Kesäkuussa sieltä palasin... – Hän on minun mieheni vanha koulutoveri, kuuli hän taas Ellin salissa vastailevan neiti Liinan kysymyksiin. On hän kerran ennenkin käynyt meillä, minun kotonani nimittäin... Niin, tehän kuuluitte tulleen samalla laivalla... Miksei, hauskaahan se on, kun saa lisäseuraa .... kernaasti hän minun puolestani saa tulla tänne... – Tästä kulkee vanha kirkkotie läpi pihan, selitti Kaarlo, kun Olavi kääntyi katsomaan ikkunasta ulos kartanolle. Samassa tuli pastori sisään, otti kamman taskustaan ja alkoi sukia tukkaansa. – Tässä se vasta pappila on ... puustelli ja huoneet parhaita Suomessa, puhui hän ja alkoi siivota piippua, joita oli kymmenkunta suurempia ja pienempiä erityisellä hyllyllä. Saatuaan sen reilaan meni hän kansliahuoneeseen tervehtimään kirkonpalvelijoita, jotka istuivat seinämillä ja joivat kahvia. Olavi ehdotti, että mentäisiin verannalle, ja he istuutuivat Kaarlon kanssa sinne tupakoimaan. Siitä oli laaja näköala yli tasaisten peltojen, joiden takana kulki maantie edempänä olevan mäntymäen rinnettä laskeutuen. Pihamaa oli avara vihreä neliö, jonka toisella sivulla oli tukevia aittarakennuksia ja iso-ovinen kärryliiteri, toisella puolen huvimetsikkö haapoineen, koivuineen ja marjapensaineen. Pihan läpi kulkeva oikotie vei verannan rappujen ja kansliahuoneen oven editse suurelle ajoportille, josta jatkui kirkolle saakka tuuhea koivikkokäytävä, minkä rippikoululapset monta vuosikymmentä sitten olivat siihen istuttaneet. Olavi ja Kaarlo olivat osakuntalaisia ja vanhoja tuttuja Helsingin ajoilta, vaikka Olavi olikin muutamia ylioppilasvuosia vanhempi. Niissä piireissä, jotka harrastivat kirjallisuutta ja kansallisia rientoja, oli Olavilla ollut jonkunlaisen arvostelija-johtajan asema, ja vaikka hän ei itse mitään luonut – yhtä vähän kuin muutkaan – määräsi hän kuitenkin sen hengen ja mielipiteiden suunnan, mikä milloinkin oli vallalla. Ensi ylioppilasvuosina oli Snellman ollut kaikkien ihanne, sitten norjalaiset kirjailijat, Georg Brandes ja Strindberg, myöhemmin venäläiset ja lopuksi ranskalaiset. Arvostelu olevista oloista ja ihmisistä oli aina ankara, mutta kun ei ryhdytty juuri minkäänlaisiin toimenpiteisiin tai mullistushommiin, vaikutti se takaisin arvostelijoihinsa niin, että heistä tuli ainoastaan blaseerattuja, teräväpäisiä epäilijöitä. Lueksien hiljalleen ja valmistuen johonkin, oikein tietämättä mihin, pysyttelivät varakkaammat Esplanaadin kantajoukkona; varattomammat taas velkojen ja vekselien ristiaallokossa taistellen joko joutuivat haaksirikkoon tai vähitellen ajautuivat pois näkyvistä jollekin pienelle virkakarille. – No, ja kuinka sinä viihdyt täällä? Mitenkä oikein tulit tänne tulleeksi? – En tiedä oikein itsekään, kuinka se pisti päähäni. Tulin ensin kaupunkiin ja siellä muistin vanhan koulutoverini Mikko Aarnion. Kirjoitin ja kysyin, enkö saisi tulla hänen pappilaansa. Ajattelin, että täällä olisi mukava oleksia, ja siltä kyllä näyttääkin ... luulen tulevani täällä hyvästi viihtymään. Tuo rouva näyttää muuten miellyttävältä ihmiseltä. – Ei hän ole hulluimpia. – Hänessä on jotain erityisen hienoa ja salaperäistä, jotain hillittyä surumielisyyttä ... luuletko, että ne ovat onnelliset, hän ja hänen miehensä? – Semmoinen mies kuin pastori on aina onnellinen, mutta mitä rouvaan tulee, niin en tiedä, mitä erityistä syytä hänellä olisi olla asemaansa ihastunut... – Siltä minustakin näytti jo heti ensi iltana, etteivät »nuo kaksi» juuri ole luodut toisiaan varten. En ole koskaan huomannut, että hän katsoisi miestään silmiin tai häntä ensiksi puhuttelisi. – Seurassa voi hän välistä olla hyvinkin vilkas ja vapaa, mutta kun mies tulee sisään, niin vaikenee ja jäykistyy hän kohta niin, että sen vieraatkin ovat huomanneet. Puhutaan muuten, en tiedä, lieneekö sitten totta, että hän otti hänet vain jonkun ottaakseen. – Niinpä niin, sanoi Olavi pitkäveteisesti, vähän ajatuksissaan. Vai niin, vai todellakin! lisäsi hän sitten vilkkaammin ikäänkuin selviten johtopäätöksissään. Heidän istuessaan olivat papit ja kirkonpalvelijat tehneet lähtöä kirkkoon ja menivät sinne jalkaisin pitkässä jonossa kulkien keskellä koivukäytävää. – Menemmekö mekin ehdotti Olavi. Olisi hauska katsella kirkkoväkeä. Samassa tulivat naisetkin verannalle, ja lähdettiin yhdessä. ---- Koivukäytävä vei kirkkomäelle saakka. Hevosia oli sidottu aitovarsille ja kirkon seinämille. Kirkon ovien edustalla seisoskeli joitakuita kirkkomiehiä, jotka eivät olleet viitsineet mennä sisään ja jotka nyt paikoiltaan hievahtamatta katselivat pappilasta päin tulevaa herrasväkeä. Avonaisen kirkon ikkunan läpi näkyi alttari, josta kuului pastorin ääni, parhaillaan rippisaarnaa pitämässä. Suntion korkea otsa paistoi sakastin ikkunasta. Tapulin luukut olivat suljetut muut paitsi keskimmäinen, jonka aukossa suurin kello riippui kuin torkkuva, leväten äskeisistä vaivoistaan. Kun oltiin menossa tapulin holvin alaitse kirkkomaalle, keksi neiti Liina, että mentäisiin ylös katsomaan näköalaa ja kelloja. Elli vähän esteli, mutta kun Olavi kehoitti tulemaan, niin tuli hän heti. Rappuset olivat pimeät ja kahden puolen niitä ammotti syviä, mustia kuiluja. Mutta ylhäällä löi vastaan heleä valo, niin että silmiä huikaisi. Ylös tultua hypittiin penkeille, huudahdeltiin näköalalle sekä yhdeltä että toiselta puolen ja alettiin puuhailla kellojen kimpussa. Tavailtiin hämäriä valukirjaimia ja koeteltiin saada selkoa vuosiluvuista. Sitten tahdottiin saada suuren kellon kieltä hiljalleen laitaan kalahtamaan. Naiset istuivat jokainen vuorostaan hihnan mutkaan, jota joku herroista toisesta päästä kannatti. Mutta eivät he sittenkään saaneet kellon paksua alahuulta nousemaan tarpeeksi ylös. Elli oli eronnut muiden seurasta. Hän seisoi ja nojasi luukkuun katsellen alas tyyneen maisemaan. Olihan tämä nyt taas melkein samanlaista kuin ''silloin'', kauan sitten. Hän muisti taas nuo sanat: »On sentään hauskaa rientää ulos avaraan maailmaan!» Mutta nyt oli hän kuitenkin tullut takaisin, hänen äänensä kuului aivan likeltä tuossa takana. »Mitäs, jos hän olisi tullut tänne minun tähteni, minua ajatellen!» Ehkei hän itsekään tiennyt oikeata syytä tuloonsa. »Ehkä ovat minun ainaiset ajatukseni ja toivotukseni häneen vaikuttaneet hänen sitä tietämättä». Olihan hän siitä jotain jossakin lukenut, että sielut sillä tavalla vaikuttavat toisiinsa pitkien välimatkain päästä... Ja hän nukahdutti itsensä hetkeksi tähän uneen. Se oli kuin salainen huumaus, josta hän ei tahtonut selvitä. Hän tahtoi vain uskoa, että hän on onnellinen ja että kaikki entinen on pois elettyä. Hän halusi nousta nyt niin ylös, vapautua kaikesta niin, ettei hän enää koskaan voisi tulla siihen takaisin. Joskus ennenkin oli hän joutunut tämän tunteen valtaan: silloin kun oli lukenut jotain jaloa ja suurta, joka antoi hänelle uusia ajatuksia, vapautti ja ylensi hänet, tyydytti ja antoi ihastuneelle mielelle miettimistä. Hänet herätettiin miellyttävästi tästä miellyttävästä unesta. Olavi kutsui häntä koettamaan, eikö hän istumalla hihnan silmukkaan onnistuisi paremmin kuin muut. Hän vastusteli ensin, mutta kun Olavi vaati, niin täytyi hänen nauraen suostua. Mutta ei hänkään jaksanut painaa perille saakka. Silloin lisäsi Olavi kädellään painoa vielä vähän ja kaikkien säikähdykseksi ja nauruksi nykäisi kieli kelloa ja sai aikaan heikon kalahduksen. – Elkää, elkää! sanoi kellonsoittaja, joka koko ajan oli seisonut vieressä ja hymyillen katsellut pappilan herrasväen leikkiä. Kun sakastista samassa annettiin merkki yhteensoittoon, alkoi hän keskimmäisen, suurimman kellon hihnassa kiikkua. Tapuli huojui, puitokset natisivat, ja kun tuo miehen reiden paksuinen rautakieli ensi kerran ulvahdutti malmia, pakenivat naiset korviaan pidellen alas maahan. Pappilasta lähtiessä oli Liina jo ottanut Olavin haltuunsa. Tornissa hän koko ajan koetti pitää huomiota itsessään ja nyt hän taas alas tultua riensi hänen kupeelleen. – Herra Kalm, tulkaa tänne lukemaan näitä hullunkurisia hautakirjoituksia! – Ja he lähtivät kulkemaan hautarististä toiseen ja niitä tavailemaan. – Minä menen kirkkoon, sanoi Elli, vähän aikaa heitä seurattuaan. – Ehkä mekin menemme, sanoi Olavi. – Ja me myös, lisäsi neiti Liina vähän kuivasti. Naiset menivät silloin kaikki naisten ovesta sisään, herrat kiersivät kirkon ympäri sakastiin. Ei ollut Elli pitkään aikaan käynyt kirkossa. Tavallisesti hän jäi kotiin, otti jonkun kirjan mukaansa, työnsi pienen venheensä vesille ja meloskeli jonkun läheisen saaren rannalle lukemaan, haaveksimaan ja lintuja kuuntelemaan. Siellä tunsi hän olevansa Jumalaa yhtä likellä kuin kirkossakin ... niinkuin tuo suuri salaperäinen olento vasta täällä olisi oikein ollut olemassa ja niinkuin se täällä olisi ollut aivan häntä varten. Näin hän ainakin rakasti kuvitella mielessään... Nyt hän kuitenkin tunsi mielellään menevänsä kirkkoonkin. Kun oli jotain erityistä ajattelemista, oli niin turvallista istua penkin pohjassa tuntemattomien ihmisten keskessä ja antaa urkujen soiton tai yksitoikkoisen saarnan nuotin aikana ajatusten mennä omia menojaan. Vanha rovasti saarnasi. Ennen aikaan oli Elli paljonkin pitänyt hänen saarnoistaan. Sillä melkein kohta sen jälkeen, kun he häänsä vietettyään olivat tulleet tänne, oli heistä, rovastista ja hänestä, tullut hyvät ystävät. Pian oli tuo hienotunteinen, ystävällinen ihmistuntija huomannut, että Elli ei ollut onnellinen. Talvisina sunnuntai-iltoina jäi Elli usein pappilaan, kun hänen miehensä matkusti pitäjälle sairaan luo tai kinkerille. Ja kun riutuva, kylmä rusko heikosti punasi keinutuolissa soutelevan vanhuksen leppeitä kasvoja ja kirjahyllyä hänen päänsä päällä, ja kun Elli pöydän ääressä istuen sormiensa välissä kierteli paperiliuskoja tai hajamielisesti leikitteli kynän varrella tai lakkatangolla, puhui nuori rouva vanhalle rovastille kuin vertaiselleen peitetyin, puolinaisin sanoin kaikki surunsa ja kaipuunsa. Rovasti lohdutteli häntä kautta rantain ja hänen alakuloinen maailmankatsomuksensa sopi muutenkin niin hyvästi Ellin omaan. Rovastikin tuli esimerkkiä mielipiteilleen ottaessaan kertoneeksi omasta itsestään – ettei hänkään ollut onnellinen ... että kukapa sitä lieneekään tässä maailmassa ... kullakin on ristinsä, pettymyksensä ja vaivansa. Se on vaikea sellainen, se on kaikista vaikein, sydän nousee usein sotaan ... tahtoo vaatia osansa eikä tyydy siihen, mikä sille on annettu ... mutta hän, jolla on lahjat takanaan, hän kai myöskin tietää, kenelle hän niitä jakaa ja kuinka paljon kullekin. Se lohdutti Elliä, se tyynnytti ja vaivutti häntä joka kerta, kun hän noin kuuli puhuttavan. »Onhan niitä siis ollut muitakin enkä ainoastaan minä...» Rovastikin näki mielellään läheisyydessään tuon suurisilmäisen, totisen ja älykkään nuoren naisen, jonka kanssa hän sai puhua asioista, jotka häntä huvittivat, joka tuossa ikkunaa vasten istuessaan vaikutti niin sopusointuisesti ja jonka ujo, valkea kaulus niin vienosti pisti esiin mustan leningin alta. Saarnoissaankin hän jatkoi näitä puhelujaan, kääntyi kuin hänen puoleensa, haki hänet joukosta ja puhui ikäänkuin hänelle erityisesti. Seuroissa ja pitopaikoissa istuutui hän ennen pitkää pastorin rouvan viereen, voi laskea leikkiäkin hänen kanssaan ja ulotti leikillisen kohteliaisuutensa niinkin pitkälle, että auttoi turkkia hänen ylleen, ja jos oli pappilasta lähtö, peitteli häntä rekeenkin. Tämä herttainen väli loppui kuitenkin rumasti ja typerästi. Oli kuultu – kuka oli kuullut, sitä ei voitu sanoa, mutta Ellinkin korviin se tuli – että ruustinna kerran Ellin pihasta lähdettyä olisi sanonut miehelleen: »Mitä sinä, vanha ukko, hääräät sen Aarnion rouvan kanssa niinkuin nuori poika ... voisi luulla, että olet rakastunut». – »Oletko sinä hullu!» – Lieneekö ollut totta, mutta yht’äkkiä muuttui rovasti suljetummaksi, jäykemmäksi ja virallisemmaksi. Ja Elli huomasi, että hän melkein vältteli tulla siihen huoneeseen, missä Elli sattui olemaan, silloin kun ruustinna oli läsnä. Siitä se sitten väli kylmeni ja ystävyys jäähtyi. Vähän aikaa koetti hän nyt kyllä taas kuunnella rovastin saarnaa, mutta sen sisältökin oli jo vanhaa tuttua ja hiukan heikkoa. Mielikuvitus pääsi sen sijaan kulkemaan ja lähti kulkemaan omia teitään. Ja kun se Elliltä kerran pääsi liikkeelle lähtemään, ei sen määrää rajoittanut mikään. Kaikki, mitä olisi toivonut, näytti mahdolliselta. Kaikki toiveet tuntuivat niin helposti toteutuvilta, ja kuta mahdottomampiin ne menivät, sitä suurempi nautinto oli niitä seurata. Hän istui niin, että näki kuorin ja avonaisen sakastin oven. Olavi ja hra Kaarlo näyttäytyivät kynnyksellä, tarkastelivat sieltä hetken aikaa kirkkoa ja sitten taas katosivat. Hän odotti heitä uudelleen esille tulevaksi, mutta ei heitä enää näkynyt. Ja vähitellen liukui häneltä unohduksiin, missä hän oli ja ketä oli hänen ympärillään. Katse ohjattuna yli huivitettujen ja hatuttomien päiden, tuijottaen ohi lukkarin penkin vastapäätä olevaan ikkunaan, jonka takaa näkyi vähän koivun latvaa ja palanen sinistä taivasta, liiteli hän ajatuksissaan entisiin tyttöaikoihin, jolloin hän vielä oli vapaa ja irtonainen. Väki on kirkossa, ja toisia nukkuu päiväpaisteessa pihamaalla. Ne eivät kuule hänen poistumistaan, Mustikaan ei mitään aavista rappujen edessä loikoessaan, kun hän kotoansa salaa hiipii järven rannalle niemeen nuottakodan kupeelle. Ja kun hän huivi silmillään lepää veden rajassa kalliollaan, kuulee hän airon loisketta ulapalta. Hän ei nouse, hän ajattelee, että se on kalamies. Soutu lähenee, lakkaa hetkeksi ja taas alkaa. Se tulee tänne päin, siellä on ihan varmaan joku, joka kuuntelee ja katselee. Ruohikko kahahtaa, venheen kokka kolahtaa maahan. Sehän on hän! Se kutsuu hänet venheeseen... »Tule, niinkuin olet...» hän nostaa hänet maasta ja suutelee otsalle... – »Mistä sinä tiesit, että minä sinua rakastan?» – »Näinhän sinun katseistasi, silloin kun lähdit.» – »Ja tulit minua noutamaan?» – »Tulin, sillä minä olen ajatellut sinua aina ja joka yö nähnyt sinut unessani.» – »Minnekä me menemme?» – »Mennään täältä pois ... nyt on myötätuuli ja helppo viiletellä ulapoita pitkin.» – »On siis totta, että rakastat minua?» – »Totta se on!» – »Ja että aina rakastat?» »Aina! Tule jo, ei kukaan tiedä sinua kaivata ... sinä menit suuren selän rannalle uimaan ... luulevat sinun hukkuneen ... ’kiistasit kivelle uida’... Nosta liinasi purjeeksi!»... Ja se pullistuu, vene kiitää laineen harjalta toiselle, hän hymyilee, ja lakin sametti hulmuaa tuulessa ... ja venheen palko kevenee, kohoaa, purje suurenee ja täyttyy ... laineet kuohuvat venheen alla, vaahto ei ulotu sen pohjaankaan enää. Se on kuin ilmapallo! Kotiranta on tuolla kaukana, ei näy enää kuin vähän vain valkoista uimahuonetta, punaista päärakennusta ... viheriäisiä peltoja. – »Me mennään maiden ja merien taa ... huomenna ollaan siellä .. siellä on minulla maja vuoren rinteellä...» Papin »amen» herätti hänet, hän oli taas kirkossa ja painautui muiden mukana rukoukseen... Hetken päästä huomasi hän olevansa porstuassa, laskeutumassa rappuja alas, tuomarin neiti käsipuolessaan. Herrat odottivat heitä siinä, ja kun Olavi keksi hänet, teki hän pienen tervehdyksen päällään ja kepillään. – Minä näin teidät siellä niin totisena istumassa, sanoi hän sitten hymähtäen. – Näin minäkin teidät, sanoi Elli. Pappilaan palatessa jäivät he muista vähän jälemmä. Neiti Liina kulki vähän aikaa heidän kupeellaan, mutta kun Olavi koko ajan puhui Ellille, liittyi hän muiden kanssa menemään edeltä, jättäen Olavin ja Ellin hiljalleen kävelemään suurten koivujen siimeksessä. [[Luokka:Papin rouva]] 3088 6016 2006-09-24T15:27:10Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: V luku|V luku]] |seuraava=[[Papin rouva: VII luku|VII luku]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Heti kohta päivällisen syötyä piti pastorin lähteä sairaan luo kauas laitapitäjälle, josta hän ei voinut joutua kotiin, ennenkuin yöllä tai maanantaiaamuna varhain. Hänen hyvästiä heittäessään oli Olavi huomaavinaan, että pastori olisi tahtonut suudella rouvaansa, mutta tämä esti sen jäykistämällä kätensä ja katsomalla hänestä pois. Pastori ei sitä näyttänyt sen enemmän sydämelleen panevan, sillä kun hän tuli Olavin kättä puristamaan, sanoi hän leikillisesti: – Pidä sinä nyt, veli, huolta tuosta minun muijastani ja aja hänet koreasti kotiinsa. – Kuinka pastori uskaltaa antaa rouvansa sellaisen Helsingin herran haltuun? pistihe neiti Liina sanomaan. – Jo se toki uskaltaa, kun tietää, että omaa ukkoaanpa se kuitenkin aina ikävöipi. Vai mitenkä, Elli? – Ei mitenkään, menehän nyt vain, vastasi Elli koettaen nauraa muiden mukana. Ja koko herrasväen kurillaan nenäliinoja heiluttaessa ajoi pastori tyytyväisenä ulos pihasta. Hän oli ollut sukkela mielestään, laskenut taas leikkiä vähän ja istui nyt tyytyväisesti myhähdellen rattaillaan. Erityisesti oli hän tällä kertaa hyvillään siitä, että hänen rouvallaan oli seuraa ja että sen ei tarvinnut yksin ajaa kotiin. Sillä hämärästi oli hän viime aikoina alkanut tuntea, että Tyynelässä ehkä oli liian yksitoikkoista – silloin kun hän itse oli poissa – ja että Elli muutenkin oli käynyt niin harvapuheiseksi ja alakuloiseksi. Viime syksynä se oli ruvennut huolestuttamaan häntä niin, että hän oli mennyt kysymään ruustinnalta neuvoa. Ruustinna oli neuvonut ottamaan jonkun seuraneidin, mutta kun hän siitä puhui Ellille, vastasi tämä kärsimättömästi, ettei tarvitse. – Oli hänellä toinenkin huoli, joka hänen mieltään joskus painoi. Tapahtui usein pitäjällä liikkuessa, että eukot tekivät hänelle kysymyksen, johon hän ei voinut vastata muuten kuin kieltävästi. Syytä hän siihen usein mietiskeli, mutta turhaan. Ne olivat kai asioita, joiden ratkaiseminen ei kuulu inhimillisen järjen piiriin. Sanotaan, että se on suvussa, ajatteli hän. Meitä oli tosin viisi veljeä ja kuusi sisarta, mutta Elli oli ainoa lapsi. Hän oli syntynyt vanhempainsa jo ollessa iäkkäitä. Kyllä kai Jumala siis tietänee aikansa lahjojensa jakamiseen. Ja se se häntä lohdutti joka kerta, kun nämä mietteet tapasivat tulemaan. ---- Elli ja Olavi viipyivät koko illan pappilassa ja pääsivät vasta illallisen jälkeen lähtemään. Koko päivän seisonut hevonen puhalsi alkutaipaleesta virkeään juoksuun, ja täyttä ravia ajettiin kirkon ja kirkonkylän ohitse tasaista tietä myöten, jonka kahden puolen olevat viljapellot tuoksuivat iltakastetta ja heilimöivää ruista. Metsän rantaan ehdittyään hiljensi hevonen kulkuaan ja taukosi vähitellen käymään mäkitörmässä, josta leyhähti vastaan miellyttävä päivän esille paahtama lämmin. Elli istui etuistuimella, Olavi tasapainon vuoksi takana ajamassa. Ajettaessa oli Elli miettinyt, mitä hänen olisi virkkaminen, ja kysäisi nyt, oliko ollut hauska pappilassa. Tuttavallisesti nojasi Olavi selkänojan yli eteenpäin, ja Elli vuorostaan taivutti itseään vähän taapäin. – Vaihteen vuoksi oli taas aika hupaista katsella tuollaista tukevaa taloa ja sen säännöllistä komentoa, sanoi Olavi. On niin omituista nähdä, kuinka ne tällaiset sunnuntait vanhoissa maalaispappiloissa muodostuvat niin peräti samanlaisiksi pienimpiin piirteisiinsä saakka. Ensiksi se vieraiden kahvittelu ennen kirkkoon menoa, sitten kirkossa olo tai kirkkomaalla kävely, vähän juhlallinen päivällinen hyvine ruokineen, tulee posti, jota jokainen lukee omassa nurkassaan, laskeva aurinko, joka paistaa vinosti ja vähän surullisesti pihakoivujen läpi, rovasti nukkuu ruokaleponsa, joll’aikaa nuoriso vetäytyy puutarhaan leikkimään, rovasti herää, ja tehdään kävelyretki johonkin näköalapaikkaan – aivan niinkuin nytkin. Ellin muistot sunnuntai-illoista vanhoissa pappiloissa eivät juuri olleet noin iloisia, niissä oli hänelle ollut yksinäisyyttä, alakuloisuutta ja ikävyyttä sekä kotona ennen että varsinkin jälkeenpäin Tyynelän painostavassa hiljaisuudessa, mutta tämä valoisa ja eloisa päivä oli pyyhkäissyt pois kaikki entisyyden muistot ja hyväntahtoisen hyväksyvästi hymyillen kysyi hän taas: – Mitäs te pidätte niistä ihmisistä? – Kaarlon kanssa olemme vanhoja tuttuja, ja kyllä minua ukkokin miellytti. – Hän rakastaa nuorisoa ja oleskelee kernaasti heidän seurassaan. Huomasitteko, kuinka hartaasti hän kuunteli teitä ... te kerroittekin niin elävästi ja kuvaavasti. – Entä Liina, mitä te hänestä pidätte? – Onhan hän ... mutta te ette ole hänen ihailijoitaan? – Kuinka niin? Mistä te sen tiedätte? – En niin mistään erityisesti ... niin vain minusta tuntuu. – Kylläpä teillä on tarkka silmä ... alkaa oikein peloittaa ... täytyy ruveta olemaan varuillaan. – Se on huono tapa salata jotain, sillä silloin juuri minä otankin selon. – Ette te saa minusta selkoa, jos oikein tahdon. – Miksi te sitten tahtoisitte? – Enhän minä tahdo, minä vain sanon, ettette saisi, jos tahtoisin. – Elkää tahtokokaan, sanoi Olavi leikillisen hyväilevästi, ja kysyi hetken kuluttua: – Tuo herra Tavela, joka koko päivän seurasi mukanamme, hän on kansakoulunopettaja? – Niin hän on. – Hän näytti erittäin hartaalta ja harrastavalta mieheltä. – Minä pidän hänestä paljon ... hän on erittäin valistunut ja vaatimaton. – Eikö hän ole rakastunut neiti Liinaan? – Senkin te huomasitte? – Se oli jotenkin helppo huomata ... tuleeko siitä muuten mitään? – Tuskinpa tulee. – No ja miksei? Kertokaas siitä vähän! – Vaan eikö ole väärin kertoa toisten salaisuuksia? – Ei se ole ollenkaan väärin, jos ''minulle'' kerrotte. – Teille? Miksei olisi väärin teille kertoa! – Siksi, että asia huvittaa minua vain ihmistuntemisen kannalta. – Onpa sekin puolustus! nauroi Elli. Mutta mitä sanoisitte siihen, jos joku kertoisi teidän asioistanne – ihmistuntemisen kannalta? – Niin saisi mielellään kertoa ... kerron minä niistä itsekin. – Ei se muuten ole mikään niin suuri salaisuus ... Liina ei huoli hänestä. – Ja miksei huoli? Kai liian halpa hänelle! – Niin kai lienee. Hevonen oli päässyt mäen päälle ja lähtenyt juoksemaan ensin vähän tasaista maata, sitten alamäkeä, joka vei pienen virran poikki menevälle sillalle. Sen yli tultua pysähtyi se taas astumaan, jolloin Olavi jatkoi: – Neiti Liina kai toivoo ja odottaa jotain parempaa? – Kerran hän sanoi minulle, että jos hän ottaa jonkun, niin pitää sen vähintään olla tohtori... – Maisteritkaan eivät riittäisi? – Ehkä sentään maisteri riittäisi, – jos sattuisi oikein hyvä. He nauroivat sille. – Liina on kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, sanoi sitten Elli ja koetti tehdä äänensä hyvin välinpitämättömäksi, että hän voi odottaa ja valita ... hänellä on pian oma toimeentulonsa, ja hän saa ottaa lukuun muitakin syitä kuin niitä, jotka usein ... minä tarkoitan, ettei hänen tarvitse, niinkuin niin monen muun... Hän keskeytti ... se tuli vähän liian aiheettomasti ... sammalsi eikä löytänyt sanoja. Mutta Olavi tarttui kiinni hänen ajatusjuoksuunsa ja jatkoi. – Niin, se on kyllä totta sekin ... rakkaus saa useinkin olla kuokkavieraana häissä, kun kutsuttujen penkillä istuu kaikenlaisia muita näkökohtia ... niinkuin esimerkiksi vanhempain tahto, välttämättömyys tulla turvatuksi ja muut semmoiset... – Mutta eikö se ole väärin ... eikö se ole surkeata? innostui yht’äkkiä Elli. – Kuinka väärin se on, se näkyy siitäkin, että sellainen aina kostaa itsensä. – Miten niin? – Siten, että tuollaisille perustuksille rakennetut avioliitot aina lopulta kuitenkin sortuvat tavalla tai toisella. Onnellisin ratkaisu on minusta se, mikä kuitenkin hyvin harvoin tapahtuu, että ne, jotka eivät sovi yhteen, ne eroavat. – Kuinka? Eroavatko? – Miksei. Kyllä sellaista ainakin joskus tapahtuu. – Niin, mutta kuinka se voisi olla mahdollista? – Te kai kovasti hämmästytte kuullessanne tällaisia mielipiteitä? – Ei, no, mitäs minä, mutta tehän vain laskette leikkiä. – En minä laske leikkiä ... se on aivan tosi vakaumukseni ... elleivät luonteet sovi yhteen ja ellei rakkautta ole olemassa, niin en voi käsittää, kuinka yhdyselämä ilman suuria kärsimyksiä on mahdollinen... – Täytyy silloin kärsiä. – Kernaasti minun puolestani, jos asianomaiset niin haluavat. Hetken vaiti oltuaan ja sitten ohjaksia nykäistyään virkkoi Olavi: – Näin teidän albumissanne eilen rouva Sigrid Hammarin valokuvan. – Hän on minun vanha koulutoverini ... tunnetteko hänet? – Kyllä hiukan. – Missä hän nyt on? – Hän lienee viime kevännä matkustanut ulkomaille. Ette ole kuullut hänestä mitään? – En ole ollut missään yhteydessä hänen kanssaan, sen jälkeen kun erosin koulusta. Ainoastaan kihlauskorttinsa hän lähetti minulle noin neljä vuotta sitten, ja minä vastasin siihen kukkaskortilla. Mihin hän on matkustanut? – Luultavasti Kööpenhaminaan. Hän muistui nyt mieleeni siksi, että hän on eronnut miehestään. – Herra Jumala, onko hän eronnut miehestään! Milloinka se on tapahtunut? Hän käännähti kiivaasti niinkuin takaa satutettuna ja kävi kädellään kiinni istuimen selustimeen. – Viime talvena siitä alkoi kuulua huhuja, ja nyt keväällä hän jätti miehensä. – Ja minkä tähden, mistä syystä? – En ole kuullut muuta syytä sanottavan, kuin että hän ei voinut sietää miestään ... mutta onhan sitä tarpeeksi siinäkin. – Ei mutta Sigrid Hammar! Eronnut miehestään? – Olisikos teistä ollut parempi, jos he ikänsä olisivat viettäneet epäsopuista elämää ... kiusaantuneet itse ja toinen toistaan kiusanneet? – En minä ymmärrä ... en tiedä, mutta se tuntuu niin kovin kummalliselta. Hän oli aivan hämmennyksissään ja ensimmäisen mielenliikutuksen jälkeen tunki väkisinkin kyynel silmään. Hän vaikeni, kääntyi syrjin Olaviin ja katseli jäykästi metsään päin. – Ne nyt ovat muuten asioita, joissa ei syrjäinen voi lausua mitään varmaa hyväksymistä eikä hylkäystä, jatkoi Olavi rauhallisesti, vähän viihdyttävällä äänellä, ja nykäisi hevosen juoksuun, jolloin Elli horjahti hiukan taapäin ja otti nenäliinansa esille. Jokainen saakoon järjestää asiansa omain taipumustensa mukaisesti... Tottumus voi ehkä useinkin tasoittaa suuretkin epäkohdat ... tässä, niinkuin niin monessa muussakin. Vaikka onhan taas niinkin, että sekin ehkä enemmän tuiskuttaa umpeen kuin todella tasoittaa... Ja kun Elli käänsi kysyvät, hätääntyneet silmänsä häneen... – Tarkoitan sitä, että kun lumi sulaa, niin tulevat epätasaisuudet taas esille. – Mikä sen lumen sitten sulattaisi? – Mikä milloinkin sen saattaa tehdä. En tiedä, onko se totta, mutta niin minä kuulin kerrottavan, että rouva Hammarin tekoon lienee vaikuttanut sekin, että hänessä oli syntynyt tunteita toista kohtaan. – Kuka se oli? – Se oli muuan nuori lääkäri, joka pelasti hänen lapsensa hengen. – Entä lapsi? Mihin se on joutunut? – Sen sai hän viedä mukanaan. Tuo yht’äkkinen tieto oli vaikuttanut Elliin niin, että hän teki kysymyksensä hermostuneesti, melkein kiivaasti, niinkuin olisi tahtonut ajaa luotaan jotain, joka tunki hänen päälleen: – Entä se mies? – Hän matkusti mukana. – Hän siis rakasti häntä? – Kyllä kai. Se oli kuin helpotus, vapautus. Sillä nyt tuntui hänestä siltä, kuin ei hänen olisi tarvinnut hyväksyä sitä, niinkuin olisi voinut moittia ja vähän tuomitakin. Jos se nuori mies kerran rakasti häntä? Jos hän tiesi sen? Ja hänhän tiesi sen! Eikö siinä jo olisi ollut korvausta kaikista kärsimyksistä, eikö silloin olisi voinut kestää mitä tahansa! Kun oli se varmuus, tarvitsisiko enää muuta mitään! Mutta ei hän uskaltanut aloittaa puhelua uudelleen eikä väittää vastaan. Hän tuolla takana puhui niin levollisesti ja varmasti. Se oli hänestä aivan luonnollinen asia. Ja yht’äkkiä pyysi hän kohteliaasti Elliä pitämään suitsia sill’aikaa kun hän sytyttää tupakan. Olisi tehnyt mieli kääntyä häntä katsomaan ja hävetti vähän, että oli itkenyt. Paperossilaatikon lukko napsahti, hän rapisteli tulitikkulaatikkoa, raapaisi tulta ja nakkasi sitten tulitikun edellepäin tielle hevosen viereen. – No, mitäs te nyt niin kävitte miettimään, tapahtuuhan sellaista useinkin ... teidän täytyy antaa anteeksi minulle, jos olen mielenne pahoittanut, sanoi hän sitten lohdutellen ja otti ohjakset. – Onhan sellaisesta kuullut puhuttavan, mutta se tuntuu kuitenkin niin kovin oudolta, kun se koskee tuttavia. He olivat tulleet sille mäelle, jossa he eilen illalla olivat istuneet. – Tässähän me eilen istuimme, sanoi Olavi ja pysähdytti hevosensa. Aurinko oli laskenut ja maisema vetäytynyt autereisen harson taa. Etelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa valaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen tietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän viileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki maantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa. Laulurastas värähytteli ilmaa alempana tummassa viidakossa. Olavi oli kääntynyt jälelleen päin katsomaan, ja Elli seurasi mukana. Kun Olavi taas kääntyi takaisin, sattuivat he ohimennen katsomaan toisiaan silmiin. Ja yht’äkkiä tulvahti lämmin, äärettömän onnellinen ja hellä tunne läpi Ellin koko olennon. Sanaakaan sanomatta nykäisi Olavi vähän päästä suitsia, ja he painuivat kärryjen pehmoisesti notkahdellessa Tyynelää kohden. Kun he saapuivat sinne, ei siellä kuulunut hiiskahdustakaan. Tarhaveräjä oli auki ja karja jo lähtenyt yöllisille laitumilleen. Talo oli autio ja ovet suljettuina. Elli meni kolkuttamaan renkiaitan ovelle, mutta ei saanut vastausta. – Ne ovat varmaankin menneet kylälle tanssiin, rengit niinkuin piiatkin, sanoi hän vähän hämillään naurahtaen. Kuinkas nyt sitten –? – Ei se mitään tee, minä kyllä saan hevosen riisutuksi, kun te vain pääsette sisään. – Ajatelkaa, jos he olisivat vieneet avaimetkin mukanaan... – Sitten kai täytyisi meidänkin lähteä tansseihin. – Eipä tarvitsekaan ... täällä onkin verannan avain seinän raossa. Olavi oli alkanut päästellä valjaita. – Antakaa minäkin autan. – Ei, ei, elkää vaivatko itseänne, saan minä tämän itsekin. Mutta Elli tahtoi välttämättä olla apuna. – Minä olen vanha hevosmies, sanoi hän. Ja yhdessä päästelivät he kumpainenkin puoleltaan auki tapit, remmit, soljet ja vyöt ja kannattivat kumpainenkin aisastaan kärryjä. Kun hevonen oli kaikista valjaista vapaa, tuli Elli portille saakka mukana neuvomaan haan veräjää. – Se on ensimmäinen tienhaara tarhalta vasemmalle... – Hyvä, kyllä minä jo löydän. Hän talutti sen sinne lepikon sisään, löysi aidan nurkkauksen ja veräjän, ja suitset suusta otettuaan antoi hän hevosen hypätä hakaan. Kuulostaen ja sitten kimakasti hirnahtaen lähti se hakemaan tovereitaan, joiden vaskikellot kilkattivat alempana notkossa. Pihaan palatessa muistui hänelle mieleen vanha mielihalunsa, joka hänellä koulupoikana ollessaan oli ollut. Hän olisi tahtonut ruveta maanviljelijäksi, ostaa talon ja mennä pian naimisiin. Naapurissa oli reipas, punakka, pitkäpalmikkoinen neiti, hänen ikäisensä, jonka hän oli valinnut emännäkseen. Ja nyt tuli nähdessä tätä yön hiljaisuudessa lepäävää taloa, sen aittoja, kaivon vinttiä ja navettaa, tallia, peltoja ja pientä rakennusta sama halu takaisin. Puuhata tässä, jättää kaikki muut ja jäädä tänne iäksi päiväksi... Elli oli työntänyt kärryt liiterin eteen ja koetti kaikin voimin saada niitä kynnyksen yli, mutta ne palasivat aina takaisin. Ravakasti tarttui Olavi takaapäin aisan kärkiin ja ajoi yhdellä sysäyksellä sekä kärryt että Ellin edellään liiteriin. – Kaksi on voimakkaampi kuin yksi, sanoi hän. Elli oli aivan hengästynyt. Hattu oli pudonnut nurmelle, ja tukka oli joutunut epäjärjestykseen. Rinta kohoili ja posket punottivat. Hän otti hattunsa maasta ja tuulahdutteli sillä itseään niin kauan, kuin Olavi selvitteli valjaita nauloihin ja lukkosi liiterin ovea. Hitaasti menivät he sisään. Olavi pyysi saadakseen lasin vettä. Elli nouti keittiöstä kauhallisen ja kaatoi siitä toisenkin lasillisen, kun ensimmäinen oli tyhjä. – Saako luvan olla vielä? – Ei kiitos. Antaessaan lasia takaisin tarkasteli Olavi juomanlaskijaansa. Sen oli silmä kuin verhossa ja sininen suoni alaluomen alla paisuksissa. Elli tyhjensi lasillisen hänkin vähän vapisevalla kädellä. – Se on erittäin raikasta vettä, sanoi Olavi. – Meillä on mainio lähde pellon alla, vastasi Elli. Muuta he eivät keksineet sanoa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli: – Niin, hyvää yötä sitten! – Hyvä yötä. Hitaasti astui Olavi ylös vinnille. Hitaasti hän riisuutuikin jättäen vaatekappaleen sinne, toisen tänne. Hän tapasi itsensä kuulemasta liikettä ja askelia tuolla alhaalla. Ikkuna avautui, ovi kävi, kuului meneviä askelia ja taas tulevia. Hänkin avasi ikkunassa ja heittäytyi vuoteelleen puoleksi riisuutuneena. Yht’äkkiä kuului järveltä harmonikan soittoa tanssitahdissa ja sitten miesten ja naisten ääniä. Palvelijat ne kai palasivat yöllisistä iloistaan... ... »Mitä se rouva oli niin hämillään äsken. Tuleekohan se sen härkä mieheksi kotiin jo yön kuluessa.» – Hän nousi ylös, näki työnsä pöydällä ja alkoi selailla sitä. Ei saanut kuitenkaan ajatuksiaan siihen kiintymään. »Mutta huomenna minä aloitan enkä anna minkään häiritä itseäni». Häntä harmitti jokin. Hän nakkasi viimeiset vaatteet luotaan ja iski päänsä syvälle tyynyyn. ---- Vasta aamupuoleen yötä oli Elli saanut unta silmiinsä. Hänet oli vallannut hermostus, jota hän muuten ei tuntenut. Tavallisesti ei hänen miehensä kotiintulo keskellä yötäkään häntä häirinnyt. Niin pian kuin kolkutus verannan ovelle oli lakannut ja joku palvelijoista päästänyt pastorin sisään, nukkui Elli. Nytkin olisi hän tahtonut nukkua. Mutta pakottaessaan silmiään umpeen ja ajatuksiaan yhteen kohtaan hän vain valpastui. Hän kuuli palvelijain tulevan pihaan ja menevän aittaansa, kuuli taas hiljaisuuden tultua kylän koirain haukkuvan kaukana toisella pnolen järven. Ja samalla päivän tapahtumat risteilivät hänen aivoissaan epäsäännöllisessä kiertokulussa, antaen tietä toisilleen ja hypäten toistensa yli, survien toisiaan ja puikahtaen taas odottamatta takaisin... ... Oliko ehkä epäkohteliasta, että ''minä'' sanoin hyvää yötä ensiksi Hän saattoi luulla, etten tahtonut istua hänen kanssaan kahden kesken. Kenties olisi hän vielä halunnut istua ja poltella... Ihmeellistä, millaisista asioista me tulimme puhuneeksi. Mutta hänen kanssaan tuntuu niin helpolta puhua mistä tahansa, hän sanoo kaikki niin luonnollisesti ja avonaisesti... Hän näki, etten tahtonut suudella miestäni. Minä huomasin sen hänen katseestaan. Mitä hän mahtoi siitä ajatella Hän sanoi, ettei ole väärin, vaikka ''hänelle'' sanookin, mitä ei tahdo muille sanoa. Kuinka olikaan keskustelu liukunut sille alalle? Ja se Sigrid!... Se antoi Ellille pitkäksi aikaa ajattelemista... Oli se sittenkin väärin, kovasti väärin. Mutta luuliko hän todellakin pahoittaneensa mieleni, koska sanoi: »Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.» Hänelle tuli mieleen hänen sanojaan muitakin: »Tässähän me eilen istuimme»... »Kaksi on aina voimakkaampi kuin yksi.» Ei hän enää tänään ollut niin juhlallinen kuin eilen ... ei hän pidä sellaisista kuin Liina... Elli oli mennyt unen horroksiin, kun kärryjen kolina herätti hänet. Se oli kai pastori, koska ei koira haukkunut. Porttia avattiin, ja hevonen pudistelihe kartanolla. Elli kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan. Hetken päästä tuli pastori sisään. Hän tuli vuoteen luo kuulostamaan. Kun sieltä kuului tasainen hengitys, heittäysi hän maata ja nukkui samassa. Elli ei enää saanut kiinni äskeisistä ajatuksistaan ja nukkui hänkin tiukasti peitteeseensä kääriytyneenä ja ikäänkuin vuoteensa laitaa vasten turvaa hakien. [[Luokka:Papin rouva]] 3089 5339 2006-09-01T19:19:24Z Nysalor 5 VII luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: VI luku|VI luku]] |seuraava=[[Papin rouva: VIII luku|VIII luku]] |otsikko=VII luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Jo varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hänen miehensä oli herännyt, hiipi Elli ulos makuuhuoneestaan. Hän antautui puuhaamaan taloudessaan ja puutarhassa ja asettui sitten verannalle odottamaan ompeluksineen. Mutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita, vetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän uimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja seisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki asiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein sydämellisesti. – Te olette ollut varhain liikkeellä, sanoi hän. – Ja te olette nukkunut tavattoman kauan, herra Kalm. Hän on herttainen, ajatteli Olavi hänen jälkeensä katsoessaan. Ellin silmäyksessä ja äänessä oli jotain viehätyshaluun vivahtavaa. Siinä liikkeessä, millä hän väänti aitan suurta avainta, oli samalla pehmeyttä ja voimaa. Mistä hän oli saanut sen käsityksen, että rouva oli alakuloinen ja surunvoittoinen? Ja mikä siinä oli, joka muistutti jostain toisesta? Aamiaisen aikana koetti hän saada sitä selville, aivan itsetiedottomasti. Ja kun Elli kerran meni astiakaapilleen ja otti sieltä jotain, pää pöytään kääntyneenä, selvisi se hänelle. Sehän oli se sama tyttö, jota hän eilen illalla haasta tullessaan oli ajatellut. Se liike oli heillä molemmilla yhteinen. On omituista, ajatteli hän, kuinka tuollaiset kaukaiset, kadonneiksi luullut muistot tietämättä tulevat esiin. Mutta nyt ei hän tahtonut muuta ajatella kuin työtään. Ja hän pakotti pakottamalla itsensä asettumaan yliskamariinsa ja toden teolla tarttumaan kirjoihinsa kiinni. Olikin niin suloista istua viileässä huoneessa, verkalleen keinuen, yllään keveät kesävaatteet ja jaloissa leppoisat vaatekengät. Päivälliskahvin lähetti rouva hänelle tänne ylös, ja kun hän oli kuullut hänen kehuvan tuota kylmää, kirkasta lähdevettä, seurasi sitä aina lasillinen tarjottimella. Usein seurasi siinä tuores kukkaskimppukin mukana. Olavi ei niistä koskaan kiittänyt; ei koskettanut sitä sanallakaan, mutta palkitsi kuitenkin kohteliaisuuden kohteliaisuudella siten, että hän päivälliselle mennessään taittoi niistä oksan tai lehvän ja kiinnitti sen rintaansa. Hän luki, kirjoitti ja ajatteli. Mutta silloin kun ei häntä kirja enää viehättänyt tai kun kynä ja ajatus eivät ottaneet juostakseen, heittäytyi hän lepäämään selkäkenoon, poltteli, katseli ulos ikkunasta yli peltojen ja rantapuiden toiselle puolelle lahden, jossa oli talo ja talon takana mäkirinne, samalla kuunnellen, miten alhaalla liikuttiin. Rappujen kautta kuului kuin torven läpi tänne ylös kaikki, mitä siellä puhuttiin ja tehtiin. Hän kuuli pastorin kamarissaan ryiskelevän, kolistelevan porstuassa ja istuutuvan nariseville verannan rappusille, josta hän antoi määräyksiä kartanolla käyskenteleville rengeilleen. Silloin tällöin tuli joku asiamies, joskus kastettiin lapsi tai vihittiin pariskunta. Rouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista. Olavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut pitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se kysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun vastaukseen. Sitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono. Ainakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen vaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän aamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin aamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä vastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä avioliittoa rakentamaan. – Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen lukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti. – Luuletko, että hän lähtisi minulle? – Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä vailla. – Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka... – Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla? – Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja itsenäinen. – Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat ... saahan niitä semmoisiakin ... minullakin on semmoinen ... eikös ole? Ja siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka jatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin läsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä silminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa sitä osoittaakseen. Onhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän jotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni ajatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun, jos hän olisi kasvanut toisissa oloissa. Mutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän harjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen kyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän oli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa ja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet ovat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä suhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän säännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikä ''täällä'' ainakaan näyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi uusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti hymähtäen. Tottahan kyllä on – ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen kerran johtuivat hänen mieleensä – että kaikissa naisissa sentään aina olen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää. Mutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa, kuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä hivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee jauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli kuluttanut aikaa »joutaviin», yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa tositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on tullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli onnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys on niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta kuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa näköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä talvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain peninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä estä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä muodoissa. Mutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin silmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja vartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen ikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut muotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta se painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän olisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan freskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen väri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää omaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan tulkita muuten kuin aavistamalla... »Olisi sentään hauska tietää, millaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan epäkohtelias ... olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime päivinä...» Elliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja ompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa ja päätti kitkeä sen perin pohjin. Ja kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu päätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan narahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan kiikkulaudalle. – Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä työssä ... oletteko jo kauan ollut täällä? – Olenhan aamiaisesta saakka. – Huvittaako teitä puutarhan hoito? – Tämä on suurin nautintoni kesällä ... talvella on niin ikävä, kun on lunta monen kyynärän paksulta ... tuolta järveltä kun tuulee, niin nietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle. – Siinähän onkin lumen hautoma sija. – Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee ... päivä kun paistaa ja järvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi, kunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni tämän vaikutusalani taas takaisin. – Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne. – Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä. – Kuinka niin – Niin noin yleensä vain. – Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi: – Mitäs meidän naisten toimista ... mehän emme kykene mihinkään oikeaan. – Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen? – Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä naisista. Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli: – Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli ''ruohoja'', niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin. Olavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata, hän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun oli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän: – Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee? – En. – Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä. – Mistä te sen päätätte? – Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä tarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte kukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne edessä. Se oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin, kenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että kaikki naiset mielellään omaksuivat. – Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta viehättänyt... Mitä pidätte näistä? Hän näytti hänelle kimpun kieloja. – Ne ovat mielikukkiani. – Niin minunkin. Olavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen kukkiaan. – Nämä ovat erittäin viehättäviä. – Ovat ne. – Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän »vaikutusalanne», mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin... – Mikä sitten? – Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne alalaitaan? – Ettekö rakasta niitä? – Minusta ne ovat niin kovin tavallisia. – Niinhän minustakin ... mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta siinä ... hän niitä ihailee. – Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi. – Mutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin ... neuvokaa minulle joku penkki, jota saisin ruveta kitkemään. – Ei toki, eihän teillä ole siihen ''aikaa''. Te kun istutte niin ahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin parempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla keinuen lepuutatte aivojanne. – Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä. – Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on varmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka selittäisittekin? – Ei suinkaan ... aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan naisista. – Naisista? – »Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa». – Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset? – Ovathan ne. – Hyvin puetuita? – Erittäin hyvin. – Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu? – Kyllä varmaan ... minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu. Hän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan meni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä. Mahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään. Ja mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli ollut »morsian» Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt. Kevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään tuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten asiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä tekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata penkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä kulkujaan. Mutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan, viipyi hän siellä jo kauemmin. Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla avullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli estelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet auttajakseen. Se oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän kantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja taimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä rikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän heti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa olivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti Ellille, että he menisivät puutarhatyöhönsä. Hän kutsui sitä leikillä heidän »yhteistyökseen». Ellille oli siinä sanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli joku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan hänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket kaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja kirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi, että hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja osasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä mielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui, mutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli sanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja viisaampi kuin ennen. Näissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori tavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin salaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja käytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi kohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa, mutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin kanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan, poistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita levolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai verannalle. Silloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä huomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli itsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat parhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan. Leveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa: – En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden ... veisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa ... mitä hyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne! – Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä ... me emme aina ajattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi, sanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla iskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Me kyllä ymmärrämme toisemme». Ja sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien kuluessa. [[Luokka:Papin rouva]] 3090 7092 2006-10-15T13:33:55Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/193.229.217.218|193.229.217.218]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:193.229.217.218|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioo {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: VII luku|VII luku]] |seuraava=[[Papin rouva: IX luku|IX luku]] |otsikko=VIII luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan hoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja unhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti olemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista. Elli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle ompelemaan. Olavi laskeutui sinne harvemmin kuin ennen, oli silloinkin hajamielinen ja harvasanainen ja meni kohta jo takaisin työhönsä. Pastori enimmäkseen nukkui, ja silloin kun ei nukkunut, hän haukotteli. Sadetta kesti monta päivää perätysten. Ilma oli syksyistä ja kylmää. Näköpiiri pappilan ympärillä oli pienentynyt, järventakaisia saaria tuskin erottikaan, ja metsän ja talon välissä oli ainainen harmaa verho. Märät olennot juosta rääppivät keittiöstä pirttiin ja pirtistä keittiöön, ja pihamaa oli vesilätäköillä. Eräänä iltapäivänä sateen lomalla otti Elli kuitenkin työaseensa ja meni puutarhaan. Hän kuuli Olavinkin tulevan alas, mutta puutarhaan hän ei tullut. Hän oli ottanut päällystakkinsa ja keppinsä ja näkyi menevän maantielle päin. Puutarhatyössä ei ollut nyt enää entistä viehätystä. Siellä oli niin kolkkoa ja likaista. Pastori tuli haukotellen sinne ja istuutui keinulaudalle. Vasta jonkun ajan kuluttua sai Elli rohkeutta kysyäkseen oliko Olli mennyt kävelemään. – Sanoi menevänsä kirkonkylään asti. – Mitä hän sinne meni? – Kuului olevan kirje postiin vietävänä. – Eikö sitä olisi voinut lähettää? – Itse sanoi tahtovansa mennä. Se oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille näyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin. Mitäpä se muutakaan olisi ollut... Ja hän koetti taas sanoa, että eihän siihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin... Olavia ei kuulunut kotiin tulevaksi. Hän oli luultavasti jäänyt yöksi pappilaan, ja Elli sai syödä ikävän yksitoikkoisen illallisen kahden kesken pastorin kanssa. Yötä vasten kiihtyi yhä enemmän tuulemaan ja satamaan. Puut huojuivat raskaasti, tuuli painoi ikkunoihin kuin niitä särkeäkseen, ja vettä valoi lattioita pitkin. Oli aivan kuin elämä taas olisi vajonnut vanhaan väyläänsä, matalain rumain rantojensa väliin. Ellille muistui mieleen niin selvästi hänen ensi yönsä täällä, jolloin hän luuli olevansa koko maailman hylky ja jolloin hän epätoivoissaan ja häpeissään oli melkein toivonut kuolemaa itselleen. Silloin oli ollut talvi. Vietettyään häänsä olivat he lähteneet ajamaan aamupimeässä ehtiäkseen päivässä perille. Hän istui reessä matkaturkkiin käärittynä, riippuen äitinsä kaulassa, joka kumartui hänen ylitsensä viimeisiä hyvästejä heittäen. Molemmat he itkivät ääneen, eikä erosta tahtonut tulla mitään. Viimein riuhtaisi hevonen, ja he lähtivät ajamaan. Vielä kerran jäljelleen kääntyessään hän näki vieressään miehensä. Kun se edes olisi antanut hänen rauhassa itkeä itkettävänsä! Mutta hän pyrki lohduttamaan, kietoi suojelevasti kätensä hänen selkänsä taa ja koetti viihdyttää. Eikä Elli päässyt mihinkään, hänen täytyi kuunnella. Päivä sitten vähitellen valkeni. Se oli tuollainen päivä, jolloin aurinko ei pääse esille huuruisen pakkasen takaa, jolloin kaikki on raakaa, väritöntä ja harmaata. He ajoivat virstoittain hiljaista, natisevaa menoa. Elli tuijotti sivulleen, jossa hitaasti vilisi jälellepäin kurjaa männikköä ja matalaa lumeen peittynyttä aitaa. Kun pastori oli aikansa häntä puhutellut, saamatta sanaa vastaukseksi, kääntyi hän juttelemaan kyytimiehen kanssa. Ne haastoivat halki kaikki pitäjän asiat. Syöttöpaikoissa tulivat emännät Elliä tervehtimään, puhuivat omista lapsistaan ja Ellin. Kohtahan niitä hänkin kai tulee saamaan. Elli oli menehtyä häpeäänsä. – Sitten pimeni ilta pimenemistään. Pastori oli nukkunut rekeen, suu auki, pää Ellin puoleen retkottaen. He ajoivat maantieltä oikotielle synkkään metsään. Nietokset näyttivät tulevan yhä suuremmiksi, ja puut olivat painuneet luokiksi tien poikki. Oli hän ennen aikaan hiukan toisenlaiseksi haaveillut häämatkaansa. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt kesäisen luonnon, päivänpaisteessa kimmelteleviä selkiä, suuren avaran laivankannen ja valkeita, komeita pukuja vilkkailla laivarannoilla. Alkoi tuikkaa tulia metsän sisästä, häämötti huoneita, ajettiin portista pihaan. Hän kuuli sanottavan, että oltiin perillä. Kahden korkeaksi luodun lumivallin välitse ajettua pysähdyttiin verannan eteen. Pastori hyppäsi ylös, auttoi häntä reestä, vei hänet sisään, päästeli pois turkit ja palttoot, suuteli ja sanoi: »Tervetullut uuteen kotiin!» Mutta kun hän tuli tähän huoneeseensa, jossa oli kaksi vuodetta vierekkäin, ja näki ikkunanruudut ulkopuolelta lunta puolillaan, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut elävältä haudattu. Taas hän tahtoi tulla häntä hellyttelemään, mutta itkien heittäytyi hän vaate päällä vuoteelleen ja vaati häntä menemään tiehensä. Mutta hän ei mennyt. Ja silloin tuli hänelle ensi kerran kuin unennäkönä ilmestys, joka sitten usein uudistui. Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä vapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä pois täältä kaukaisiin ihaniin maaiilmoihin. Se kasvoi varmaksi toivoksi, hän uskoi siihen kuin annettuun lupaukseen, hän odotti... Mutta hän oli nähtävästi odottanut turhaan. Hän oli tullut, mutta ei nähtävästi hänestä välittänyt. Hän menee niinkuin on tullutkin... [[Luokka:Papin rouva]] 3091 6021 2006-09-24T15:27:20Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: VIII luku|VIII luku]] |seuraava=[[Papin rouva: X luku|X luku]] |otsikko=IX luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi. Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui tyytyväisenä alas verannalle. Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja vähän vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut... Hänelle tuli yht’äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni. Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan. Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle. – Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän. – Mutta nythän sataa. – Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa katsomaan! Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan. Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen. – No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten ja katseli häntä. – Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa! – Eikö oteta onkia mukaan? – Niin, mutta todellakin! Ja voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi keittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään. Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi pitänyt sinutella toisiaan. – Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain, niin minä sill’aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta. – Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko? – Kaivakaa veikkonen! Saunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla. – Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi! – Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi tehnyt mieli suuhuni pistää. – Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä kaloille ja itse syömme kalat. – Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte! – No, jo näitä nyt onkin. He työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa mennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille. – Miksen saa minä soutaa? – Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu airoissa. – Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen. – Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle? – Saako siellä? – On sieltä ennen saanut. Elli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti. – Tehän soudatte kuin vanha merimies... – Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet vesillä. – Yksinkö? – Melkein aina yksin. – Ettekö pelkää tuulen vievän? Kerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht’äkkiä ukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa takaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää myötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle ja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää. – Eikö miehenne ollut levoton? – Ei hän sitä saanut tietääkään ... minä kun välistä olen päiväkauden vesillä. – Eikö hän tule mukaanne kalastamaan? – Minä olen mieluummin yksin. – Ehkä sitten laskette minut maihin? – Eihän toki ... mitä te ajattelette! – Te olette mieluummin yksin... – Mutta ettehän te ole minun mieheni! Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt, ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi muitakin onkimiehiä. – Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies. – Minä tietysti! – ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä. – Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen, poroporvarillinen. – Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja? – Ahvenet tietysti! – Ja kiisket? – Miksei kiisketkin ... sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat vastarannalla ... mutta erittäinkin salakat – katsokaa, katsokaa ... ne tuntee heti ... siin’on ... ja siinä taas! Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että siima lauloi. – Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne ... kas taas! ... ne ovat tulisia ja intohimoisia ... ettekö luule, että kaloillakin on tunteita? – Voi olla, vastasi Elli nauraen. – Minä olen varma, että heillä on ... mikseivät ne voisi nekin vihata ja rakastaa. – Sappi se ainakin on särjelläkin. – Tehän osaatte olla leikillinenkin. – Miksen sitten osaisi? – En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät näin ... te olitte silloin niin kauhean totinen. – Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä. – Pelkäättekö vieläkin? – Pelkään minä vähän vielä nytkin... – Mutta mistä syystä? – Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja toissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin miettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te silloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi luiden ja ytimien. – En tiedä siitä itse mitään. – Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän mielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin puhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä. – Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mitä teihin itseenne tulee, erehdytte perin pohjin ... minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt mieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan samalla tavalla kuin minäkin. – Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin ... vain kohteliaisuudesta. – Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo teidän suorapuheisuutenne. – Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla! Olavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen syvälle kitasiinsa. – Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän täytyy tulla usein tänne. – Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin? – Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok’ainoa ilta olen katsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta. – Niinkö? Ellillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan heittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja josta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa. – Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss’ on nyt onkenne ... elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako? – Eihän mitään erittäin ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa armottomasti, niin päätin jäädä yöksi. – Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana. – Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka oli maannut postissa jo useita päiviä. Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun venheen kokka yht’äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta ... sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen. – Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja. – Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka. – Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään! – Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista. – Minä olen itsekin sentimentaalinen. – Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan hiljaa ja sitten yht’äkkiä murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne ovat jo siellä. Kun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen paikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin jättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen kierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa. – Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä. Päivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven pinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut pistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen puhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa, keskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti melan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi kaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten. Elli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti olkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse. Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä vähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli koneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana täältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet mietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle suunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä ... jos meloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä eteenpäin ... eikä milloinkaan palattaisi takaisin. Kauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten. – Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen. Olen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka tällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin täydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut valmis itkemään, tietämättä oikein miksi... – Olen minäkin tuntenut samaa. – Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siitä selkoa ... ja minä luulen sen tulevan siitä, että tässä yksitoikkoisessa ympäristössä, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, minkä aurinko antaa, ja joka sen pois mentyä jää sitä kaipaamaan, juuri sentähden tulee onnen kaipauskin niin hillittömästi esille. Ja tällainen hiljainen ympäristö kai vaikuttaa siihenkin, ettei mikään estä tuota kaipausta kaikin voimin kehittymästä ... se kasvaa kuin varjo yössä, ja kun tietää, että onni on niin lyhytaikainen kuin tämmöinen kesäinen yö, niin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa. – Niin juuri se on ... kuinka onnellinen te sentään olette, kun voitte noin pukea sanoihin sen, mitä tunnette. – Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin tahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä mitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä ja käydä taas vastaanottamaan uusia. Hän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi hän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi kuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan. – Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin »Svanen». Tunnettehan sen? – Tunnen hyvinkin. – Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään hienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne tunteet ja toiveet, joita se herättää. Ja hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen: : Om nordens skönhet var hans sång, : hur klar dess himmel är, : hur dagen glömmer natten lång : att gå till hvila där. – Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen: : Hur skuggan där är djup och rik : inunder björk och al, : hur guldbestrålad hvarje vik : och hvarje bölja sval. – Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui: : Hur ljuft, oändligt ljuft det är : att ega där en vän – Erittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa rakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä sydämellinen, kaukomielinen säe: : Hur ljuft, oändligt ljuft det är, : att ega där en vän, : hur troheten är hemfödd där, : och längtar dit igen. : [Suloa Suomen laulu soi, : sen ilmain ilontaa, : yökaudet kuinka päivän koi : unensa unhottaa. : Kuin varjot siell’ on runsahat : all’ leppäin, koivujen; : kuin salmet kullan-soiluvat, : ja vesi vilpoinen. : Siell’ ystäväinen kellä on, : kuink’ iki-ihanaa; : kuink’ onpi unhottumaton : se uskollisten maa.] siinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus kätkettynä – ystävyydessä. – Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua. – Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee, niin jää ystävyys elämään. Niinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan haparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että Olavikin uskoi, niinkuin hän puhui. Elli oli hänen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut hiljalleen soutaa kotirantaa kohti. – Ei, mutta antakaa nyt minäkin soudan. – Elli ei vastustellut, ja he vaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheessä. Ja kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sinä iltana käyskenteli aitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata mentyä verannallaan, niin kulki hän kuin uudessa maailmassa, johon hän aivan tietämättään oli joutunut, jossa hän liikkui kuin viileiden, autereensinisten verhojen välissä, jotka liehtoivat ystävyyttä ja onnea. Hän uskoi nyt niihin molempiin, hän luotti itseensä ja muihinkin, eikä hänen miehensäkään tuntunut hänestä niin vastenmieliseltä kuin ennen... Sehän oli siis mahdollista ja saavutettavissa! Ja se oli tullut sieltä, mistä hän sitä aina oli odottanut. Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen elämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi niin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi oikeutta tuomita. Saanenhan minä ''ystävänä'' rakastaa ketä tahdon ... ja saahan se olla ''hän''... Hän kaipaa sitä myöskin, se on ainoa, johon hän uskoo. Hän näytti niin alakuloiselta, mahtaako hänellä olla suuria suruja, ehkä on joku hänet pettänyt ja hyljännyt, eikä hänellä ehkä ole ketään, joka häntä lohduttaisi... [[Luokka:Papin rouva]] 3092 5342 2006-09-01T19:19:40Z Nysalor 5 X luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: IX luku|IX luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XI luku|XI luku]] |otsikko=X luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Sunnuntaipäivä oli taas tyven, paisteinen ja hiljainen. Tyynelästä olivat menneet kirkolle kaikki muut paitsi Elli, Olavi ja Anni. Kirkkoajan juhlallisuus levisi tännekin, eikä moneen tuntiin kuulunut hiiskahdustakaan kartanolta. Ei muuta kuin hevosen kellon kalahdus haasta, jossa se veräjän suulla seisten piti pyhäänsä sekin ja tuon tuostakin pudisti kärpäsiä luotaan. Olavi oli ollut yöllä nuottamiesten mukana järvellä ja nukkui nyt. Elli lepäsi puutarhassa suuren pihlajan siimeksessä ja luki. Hän oli nyt täydellisesti tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli päässyt selville tunteestaan, hän tunnusti sen itselleen. Se ei häntä vaivannut, sillä hän ei siinä nähnyt muuta kuin hellyyttä ja osanottoa, ja hän kutsui sitä ystävyydeksi. Eikä hän halunnut sitä miksikään muuksi muuttaakaan. Hän olisi mielestään ollut valmis tyytymään kuinka vähäiseen vastarakkauteen tahansa. Jos olisi saanut tavata häntä edes kerran päivässä, tai viikossa, tai vuodessakaan. Ei hän vaatinut mitään itselleen, ei sitäkään, että ''hän'' sen tietäisi. Se häntä jo tyydytti, että oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli niin täydellinen ja jonka kanssa hän ''olisi voinut'' olla onnellinen. Ei hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän olisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi hänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois. Ehkei hän kiirehtisikään, ehkä viipyisi koko kesän ja syksyn ja kenties talvenkin, sillä olihan hän sanonut, että hänen olonsa Helsingissä ei ole hänen töittensä tähden välttämätön. Hän kuuli Olavin tulevan alas ja käyskentelevän kartanolla. Hän tuli puutarhaan ja nojasi aitaa vasten, katsellen järvelle ja hyräillen jotain itsekseen. Kun hän ei huomannut Elliä, antoi Elli hänen olla, ei mennyt hänen luokseen, vaan katseli ja ihaili häntä piilopaikastaan. Kuinka hänen vartalonsa oli miehekäs, hänen piirteensä älykkäät ja kuinka hänen ajatuksensa mahtoivat olla hienot. Ei saa häiritä häntä, antaa hänen rauhassa mennä kirjoittamaan. Anni kulki siitä ohitse rantaan päin. – Ovatko kaikki menneet kirkkoon? kysyi Olavi. – Rouva on kotona. – Missä hän on? – En tiedä, minne olisi pistäytynyt. Elli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa. Ei hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä rakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään alla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden haaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida ympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen. Pappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen hiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä kymmenittäin. Väki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja naiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat eväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät pois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen ja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia kohden. Elli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle. Olavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan. – Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä virkaili rannalla. – Mehän odotamme pastoria. – Tuleeko hän teidän mukaanne? – Meillähän on huomenna kesäkinkerit. Elli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää useampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he Olavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt oikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan. Mutta kun hän tunsi, että hän siitä sittenkin oli hyvillään, tuli hänelle halu olla ystävällinen miehelleen. Hän kiiruhti laittamaan hänen matkalaukkuaan ja tiedusteli häneltä päivällistä syötäessä, missä kylissä kinkereitä pidettäisiin. He saattoivat hänet sitten Olavin kanssa rantaan, ja Elli vastasi nenäliinallaan, kun pastori mennessään heilutti omaansa. – Vai niin, että hän viipyy koko viikon poissa, sanoi Olavi heidän pihaan astuessaan. – Niin, nyt saatte te niin kauan tyytyä minun seuraani. – Ja te minun. – Minä kyllä aina ... mutta te tulette varmaankin ikävystymään niin, että piankin lähdette pois. – Kyllä minä pysyn täällä, niin kauan kuin vain te pidätte. – Jos ei muuta estettä olisi, niin saisitte minusta nähden olla täällä vaikka koko talvenkin. – Saisinko... Vähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle katsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle. – Saako tänne tulla ... tänne teidän kaikkein pyhimpäänne? – Tulkaa vain, olkaa hyvä ... istukaa tähän keinutuoliin. He istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei ollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen silmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui muutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen huulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden yläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut vuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua. – Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa? kysyi Olavi. Elli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti nukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona. – Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne? – Eihän se mitään ... kyllähän meillä aina on tilaa. – Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla. – Niinpä melkein. – Eikö teitä häiritse, kun minä useinkin niin myöhään valvon ja liikun tuolla ylhäällä? – Ei toki ollenkaan ... minä kuulen kyllä, niin kauan kuin valvon, milloin te istutte, kävelette tai keinutte, ja minä luulen tuntevani teidän liikkeistänne, milloin teiltä sujuu työ hyvin. – Mistä te sen? – Ettekös te viheltele, kun olette oikein tyytyväinen? – Kuuluuko se tänne? – Kuuluu se kaikki, varsinkin kun molemmat ikkunat ovat auki. Kävi askelia verannalla, ja samassa juoksi piika ilmoittamaan, että tulee vieraita. Elli nousi mennäkseen saliin, mutta kynnyksellä tuli häntä vastaan jo neiti Liina ja hänen jälessään hänen veljensä, herra Tavela ja tuomarin neiti. – Otetaanko vieraita vastaan? kysyi neiti Liina. Tulemmeko ehkä sopimattomasti? Elli ja hän tervehtivät toisiaan tavattoman hellästi ja herttaisesti, mutta nähtävästi kuitenkin vähän teeskennellen iloaan kumpainenkin. – Olkaa hyvä ja käykää vain sisään kaikki ... vai menisimmekö ulos verannalle? – Mennään verannalle! Kun oli asetuttu istumaan, kääntyi neiti Liina Olavin puoleen ja kysyi: – Tekö täällä nyt olette isäntänä? – Herra Kalm se nyt on isäntänä, niin kauan kuin mieheni on poissa, kiiruhti Elli sanomaan. Teidän velvollisuutenne, herra Kalm, on nyt huvittaa herroja ja erittäinkin naisia ... minä annan teille täyden isäntävallan talossani niin kauaksi. – Mutta jos minä en annakaan sitä sitten enää takaisin, leikitsi Olavi muiden nauraessa ja meni noutamaan herroille tupakkaa. – Me odotimme teitä, herra Kalm, tänä aamuna kirkolle, kun ette ollut siellä viime sunnuntainakaan, mutta te nähtävästi viihdytte täällä niin hyvin, ettei teitä enää muualla saa nähdäkään. – Se on minun hauskan talonväkeni ansio, että viihdyn niin hyvin. Minulla on niin ystävällinen ja herttainen emäntä... – Nyt te teette pilkkaa meistä, herra Kalm. Elkää uskoko häntä, hän istuu enimmäkseen vain ylhäällä kamarissaan ja huvittelee itse parhaiten itseään. – Eipähän, mehän hoidamme puutarhaa, kalastamme, soutelemme, kävelemme... – Niinhän pastori kertoi ... hän sanoi olevansa oikein mielissään, kun sinulla, Elli, on seuraa eikä hänen tarvitse pelätä, että sinun on häntä liiaksi ikävä. Elli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi, että Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle ollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka nähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan ollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää. Kun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja Liina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt ottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli, teatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat jo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli tullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan penkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä keskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki asiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi hetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään. Kun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä katettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä ei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle. Kun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään, löysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat jotenkin ikävystyneen näköisinä. – Missä muut ovat? kysyi neiti Liina. – Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli. – Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä vielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli? – Olkaa hyvä. – Entä rouva Elli ja herra Tavela ... te tulette tietysti myöskin mukaan? Tavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei suostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat. Neiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin hauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin vapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli sentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden taas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen. Elli oli kyllä hienompi ja syvempi ja arvokkaampi, mutta kenties vähän liian totinen ja raskas. Elli tunsi sen itsekin vaistomaisesti. Hän näki heidän menevän rantaan ja laittelevan hänen venhettään reilaan, he työnsivät sen vesille, ja Olavi auttoi Liinaa kädestä, vei hänet sillä lailla perään saakka ja käyttäytyi keikarimaisemmin kuin Ellin mielestä olisi ollut välttämätöntä. Kun he olivat päässeet vähän matkaa ulos rannasta, kuuli hän Liinan ehdottavan, että he laulaisivat. Ja he aloittivat siellä dueton. Istuessa veräjän selällä alkoi maalle jääneiden mieli katkeroitumistaan katkeroitua, vaikka he molemmat koettivat puhella keveästi ja välinpitämättömästi. Elli koetti turhaan torjua kaikenlaisia epäilyksiä luotaan. Olivathan ne nuo vanhoja tuttuja, olivat tavanneet toisensa ennen, olivat tulleet tänne samalla laivalla. Kerranhan hän kuitenkin saa kuulla sen, että Olavi on kihloissa. Mutta ei hän kuitenkaan olisi suonut häntä Liinalle. Ja vain se mahdollisuus pisti häntä yht’äkkiä niin, että hänen täytyi jättää heidät sinne laulelemaan ja soutelemaan ja poistua pihaan. Tavelalle hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyi mennä laittamaan illallista. Rannasta vihdoin ylös tultuaan rupesivat vieraat iloisesti melakoiden vannetta heittämään. Elli ei mennyt mukaan, vaikka Olavi tuli häntä kutsumaankin. Siellä tuntui kyllä olevan hauska ilman häntäkin. Kun vieraat illallisen syötyään olivat menneet pois ja Olavi ja Elli tulivat heitä saattamasta, sanoi Elli: – Teillä oli hauska tänään? – Olihan meillä. – Sehän oli hyvä, että ne tulivat, muuten olisi tämä sunnuntai-ilta ehkä tullut teille hyvinkin pitkäksi. Ääni ilmaisi hänen mielialansa. Se oli katkera ja särmikäs. Ja kun Olavi vähän hämmästyen katsahti häneen, oli suun ympärillä se piirre, joka ilmaisee kateutta. Olisiko niin? Voisiko se olla mahdollista? Jotain semmoista oli hän vähän alkanut aavistaa. Hän yht’äkkiä herkistyi ja lämpeni, hänen tuli sääli häntä, hänen olisi tehnyt mieli tarttua häntä olkapäihin, pudistaa hänestä pois kaikki sellaiset luulot ja vakuuttaa... Mutta mitä hän olisi vakuuttanut? Sitäkö, ettei hän suinkaan ollut rakastunut neiti Liinaan? Eihän hän ollutkaan ... mutta miten hän voisi...? Hänelle tuli sanomaton halu olla iloinen. Hän koetti puhua Ellille kaikenlaista hupaista kotiin mennessä, mutta ei saanut häntä sulamaan. Maata mennessä heitti hän hänelle hyvästin tavallista sydämellisemmin ja koetti saada hänet vaihtamaan syvää silmäystä. Mutta Elli ei nostanut silmiään ja tuskin vastasi. [[Luokka:Papin rouva]] 3093 8716 2006-11-08T09:29:34Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Wikisource|Wikisource]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Wikisource|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: X luku|X luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XII luku|XII luku]] |otsikko=XI luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Voisiko se olla mahdollista? kysyi hän vielä uudelleen itseltään. Ja miksei voisi? vastasi hän mielihyvällä. Kun tarkemmin ajatteli, niin osoittivathan sitä monet merkit. Useat kerrat oli hän viitannut siihen, että hänen elämänsä oli ikävää ja ilotonta. Nähtävästi hän ei viihtynyt siinä asemassa, johon oli joutunut. Ja mahdollistahan se olikin. Eihän niiden välillä ollut vähintäkään henkistä yhteyttä, eivät ne ymmärtäneet toisiaan eivätkä luonteetkaan käyneet limikkäin. Olihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät pois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka, sanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka on huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi. Mutta yht’äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn hypähtämään. Jos Elli minua rakastaa, niin voihan olla, että hän on rakastanut minua siitä pitäen, kun me viime kerran tapasimme toisemme kuusi vuotta sitten! Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on traagillista! Miten hän on mahtanut kärsiä! Miten onneton hän on mahtanut olla! Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin takana ... ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme, jotka hän oli nähnyt äsken vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet rantaveräjälle, kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan. Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se, joka kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin, hänen täytyy jäädä tyytymättömyytensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys se tässä on niin suurta, sanoi Olavi itsekseen. Tulisten etelämaalaisten naisten tunteiden purkauksissa oli hänen mielestään aina ollut jotain mahtavaa ja vaikuttavaa. Tavallisinkin revolverinäytelmä oli häntä viehättänyt. Mutta kuinka toista sentään tämä! Ei sitä helpotusta, jonka tunteiden purkaus tuottaa, ei sitä hoivaa, että saisi maailmalle huutaa sydämensä kyllyyden. Ei muuta kuin ikänsä istua ja koettaa kätkeä rakkauttaan, ehkä itseltäänkin. Tätä kaikkea kuvitellessaan tuli Olavi hellämieliseksi ja ajatteli sitä, mitä hän muuten hyvin harvoin tuli ajatelleeksi: kuinka ihminen sentään saattaa olla sydämetön ja kevytmielinen ja kuinka hän tietämättään voi antaa aihetta toisen ihmisen kärsimyksiin. Kuta enemmän hän yön hämärtyessä ja hiljaisuuden ympärillään vallitessa ajatteli tätä kaikkea, sitä mahdollisemmilta rupesivat Ellin tunteet häntä kohtaan näyttämään. Ja sitä mukaa kasvoi Elli hänen silmissään, kasvoi jonkunlaiseksi salaperäiseksi olennoksi, marttyyriksi, joka kärsii syvästi ja kärsii syyttömästi. Mutta kun hän aamulla heräsi ja alkoi taas uudelleen läpikäydä, mitä eilen oli ollut hänen mielessään, näytti se kaikki hänestä mielikuvitukselta. Ehkä hän oli eilen kokonaan erehtynyt; eihän hänellä ollut mitään todistusta, jota ei olisi voinut toisinkin selittää. Eilinen katkeruus, voihan se olla tavallista satutetun itserakkauden nyrpeyttä. Mutta samalla hän kuitenkin koetti saada kaikki siksi, miksi eilen oli luullut sen huomanneensa. Kuta vähemmän todenmukaiselta se näytti, sitä enemmän tahtoi hän sen semmoiseksi kuvitella. Epävarmana laskeutui hän alas. Tästä lähin tulisi hänen kuitenkin panna kaikki pienimmätkin seikat tarkasti huomioonsa. Elli ei ollut verannalla, jossa he tavallisesti aina tapasivat toisensa. Eikä häntä näkynyt muuallakaan. Turhaan haki Olavi häntä puutarhastakin, ja aamiainen oli laitettu yhdelle hengelle. – Eikö rouva ole kotona? kysyi hän vihdoinkin. – Rouva meni jo aamulla varhain heinäniitylle. Se tuli vähän odottamatta ja niinkuin olisi siinä ollut jotain tarkoitusta. Miksi hän oli mennyt yksin? Olihan ollut puhetta siitä, että kun tulee jokin kaunis luokopäivä, mennään yhdessä heinää tekemään. Ikäänkuin vähän pettyneenä söi hän aamiaisensa. Yksin siinä istuessaan tuli hän ensi kerran tarkastaneeksi ruokasalia. Se näytti nyt yht’äkkiä niin surkean ja epätoivoisen näköiseltä, oli kuin leima talonväen elämästä. Niihin oli noihin värittömiin ja vähän likautuneihin seiniin ja noihin kuluneihin huonekaluihin painunut koko heidän avioelämänsä ikävyys ja yksitoikkoisuus. Tässä he syövät kumpikin nurkallaan, tuijottavat lautaseensa, eikä kummallakaan ole mitään virkkamista toisilleen. Joskus vain kuuluu: »Saanko leipää» tai: »Voi loppuu» t.m.s. Olavi koetti asettua työhönsä, mutta ajatus pyrki pois aineestaan. Äskeinen kuva mielessään heidän elämästään hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka tuo Elli oikeastaan ollenkaan saattoi tulla toimeen ja kuinka hän ei siihen paikkaansa menehtynyt täällä, jos hän kerran kaipasi ja haaveksi jotain parempaa. Eihän hänellä ole minkäänlaista, ei etäisintäkään mahdollisuutta saavuttaa, mitä toivoo, eikä edes niitä toiveitaan unohtaa. Ei seuraa, ei viihdytystä, ei uusia vaikutelmia, jotka haihduttaisivat sitä sumua, mikä alinomaa seisoo ympärillä. Jonkun aikaa istuttuaan ja keinuttuaan oli Olavi taas alhaalla. Hän kysyi tietä heinäniitylle, otti hattunsa ja lähti sinne. Niitty oli järven lahdelmassa vähän matkaa talosta. Tie kulki haan läpi. Hänen aitaa lähetessään kuului sen takaa hiottavan viikatteen helinää, pian niitä yhtyi kaksikin samaan tahtiin, ja puitten lomitse alkoi jo vilkkua valkopaitaisia niittymiehiä. Miehet niittivät, naiset kulkivat jälessä kouhotellen. Niityn ranteet kasvoivat kaunista solakkaa haavikkoa, metsän laidassa oli lato, jonka kupeelle oli tehty tuli, mistä savu nousi kohtisuorana patsaana heleään, tyyneen aamuilmaan. Niityltä tuoksahti tulijaa vastaan tuores, niitetty heinä. Hänelle tuli yht’äkkiä ilo mieleen, yksi noita tunteen puuskahduksia, joista ei tiedä, mistä ja mitä varten ne tulevat. Ja notkeasti ponnahti hän aidan yli ja hyppeli ojien poikki. Häntä hurmasi halu heittäytyä johonkin uuteen seikkailuun, hakea jotain, jota ei ollut ennen kokenut. Ja mikä häntä siitä estäisi, mikä häntä sitoisi, miksei hän sitä tekisi? Entisyydestään hän oli selvillä, tulevaisuudesta hän ei välittänyt. Ja muutamissa silmänräpäyksissä menivät hänen ajatuksensa niin pitkälle, että hän rupesi puolustaumaan itsensä edessä. Tunteilla, sanoi hän, ei ole muita lakeja kuin omansa ... ne eivät huoli muista esteistä kuin niistä, joita eivät voi voittaa! Elli oli heittäytynyt kuivien tuoksuvien heinien päälle pitkäkseen latoon. Hän oli tullut tänne varhain aamulla, keittänyt kahvia joukolle ja haravoinut. Hän oli tarttunut työhön melkein epätoivoisella innolla, sillä hän tahtoi saada ajatuksensa haihdutetuiksi, saada kaikki äänet sisässään vaikenemaan. Kaiken sen, mikä hänessä oli alkanut viime aikoina herätä, tahtoi hän taas nukuttaa ... nukuttaa ikuiseen uneen. Mutta pian alkoi häntä työ väsyttää, ja hänen levätessään kädet pään alla ristissä, edesään ovesta näkyvä tyyni järvi ja uhkea niitty reippaine työmiehineen, tuli häneen taas voimakas halu vielä toivoa ... edes vähän aikaa vielä. Silmät puoliummessa antoi hän taas haaveittensa entiseen tapaansa lentää ja liihotella edessään, ja hän katseli niitä, niinkuin olisi katsellut kauniita poutaperhosia. Ehkä hän eilen oli ollut väärässä, ehkei se mitään merkinnyt. Itsehän hän oli kehoittanut häntä pitämään vieraille seuraa. Ja ikäänkuin koetuskeinoksi, ikäänkuin taiaksi asetti hän, että jos hän tulee tänne minua katsomaan, jos hän hakee minut käsiinsä... – Herra tulee! huudahti yht’äkkiä joku naisista niityllä. Elli luuli, että se oli pastori. Mutta samassa hän näki Olavin astuvan latoa kohti. Hän hypähti ylös ja riemastui niin, että oli vähällä juosta vastaan. Tukka heinän vallassa ja vaatteet täynnä kukkain korsia hän jäi ladon edustalle odottamaan ja pudisteleimaan. Hän oli avopäin, yllään väljä, lyhythihainen mekko ja jalassa lipokkaat. Hän huitoi huivilla helmojaan peittääkseen hämmennystään. – Löysinpähän minä teidät! – Oo, herra Kalm? Kuinka te olette tänne osannut? – Minun kun tuli teitä ikävä. Mutta mitä te täällä oikeastaan toimitatte? – Teen heinää, niinkuin näette. – Ladossako sitä tehdäänkin? – Jo minä olen haravoinutkin ja keittänyt kahvia ja aioin taas juuri lähteä, kun te tulitte. – Ja noin te vain teette huviretkiä, ettekä virka minulle mitään. Ellin mieliala oli jo kokonaan muuttunut. Eilisestä saakka jäytäneet mietteet olivat kuin pois puhalletut, ja hän virkkoi vähän veitikkamaisesti: – Kuinkas olisin virkkanut, kun en voinut tietää, tekikö teidän mielenne tulla mukaan. – Antakaa minäkin rupean heinäntekoon! – Siin’ on harava! – Ei, minä tahdon viikatteen. – Oikeinko viikatteen ... osaatteko sitten muka niittää? – Mitäs en minä osaisi! Hän sieppasi joutilaan viikatteen ladon nurkasta ja alkoi niittää. Se sujui hyvästi. Pitkinä palkareina kaatui heinä ja kokoontui molemmille puolille kauniisiin laisteihin. – Ottakaa vain haravanne ja alkakaa kouhotella! komensi hän Elliä. Elli alkoi kulkea jälestä ja siirteli haravan kärjellä märkiä heiniä erilleen toisistaan. Muu heinäväki kokoontui heidän ympärilleen katsomaan ja kehumaan. – Sehän käypi herrasväeltä kuin vanhoilta mestareilta. – Nyt ne on jokaisella niittytoverinsa, nauroi muuan piioista, rouva kun äsken valittikin, ettei hänellä ole edelläniittäjätä. Olavi innostui niittämään. Hän heitti pois takkinsa ja liehui paitahihasillaan koko rupeaman. Elli ehdotti, että he menisivät päivälliseksi pihaan, mutta Olavi tahtoi, että he jäisivät syömään niitylle muiden kanssa. Ja he söivät yhdessä kehässä suuresta perheen padasta ja loikoivat ruokaleponsa ladon siimeksessä. Iltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon. Olavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta ruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he toisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä tiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä hyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä. Hän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa. – Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat keskenään. Hän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket hohtivat ja rinta kohoili. – Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette, sanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään. – Teille myös! – Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella ... eikä koskaan olla niinkuin olitte eilen. – Kuinkas minä sitten olin eilen? – Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan. – Minun kun piti olla teetä laittamassa. – Oliko se ainoa syy? – Ja sitten minä ajattelin, että teillä olisi yhtä hauska ilman minuakin. – Teidän täytyy pyhästi luvata, ettette enää milloinkaan sellaisia tyhmyyksiä ajattele. – No hyvä, minä lupaan. – Tuohon käteen – Tuohon käteen! Se oli lämmin, luja käsi. Olavin olisi sitä myöten tehnyt mieli kohota hänen aaltoileville rinnoilleen, valkealle kaulalle, josta ylimmäinen nappi oli auennut, huulille ja poskille, jotka hehkuivat ja joihin häntä vetivät nuo suuret, vähän kosteat, häntä alituisesti seuraavat siniset silmät. Myöhään illalla, vasta auringon laskun jälkeen, palasivat he venheellä kotiin. Olavi istui perässä, ja Elli oli asettunut kokkatuhdolle käppyrään soutajien selän taa. Matka vei ympäri pitkän niemen, jonka ruohikkorinteitä he hiljalleen soutelivat. Olavi puheli renkien kanssa, Elli oli omissa mietteissään, oli vähän väsynyt, mutta onnellinen, niin onnellinen, ettei tahtonut mitään muuta ajatella, ei eteensä eikä taakseen. Ja niissä ajatuksissaan noukki hän hauenkukan kokan edestä, tarttui lumpeeseen tai taittoi kaislan mennessään viistättäen niitä pitkät matkat venheen kupeella. Kun lähestyttiin kotirantaa, näytti siellä kaikki, uimahuone, venheet, sauna ja nuottakota, niin omituisen myhäilevältä, kuin olisi niiden sisään lukittu jotain hyvin kallista ja salaperäistä. Ja kun hän muiden edellä nousi ruispellon piennarta pihaan, tuntui tähkäin kahina kuiskailulta, ja pihaportti narahti toisella äänellä kuin ennen. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua johonkin ja puristaa jotain rintaansa vasten. Ja kun Usko hyppäsi pihamaalla häntä vastaan, tarttui hän sitä etukäpäliin ja kaulaan ja pyörähti sen kanssa monta kertaa ympäri. [[Luokka:Papin rouva]] 3094 5344 2006-09-01T19:20:15Z Nysalor 5 XIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XII luku|XII luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XIV luku|XIV luku]] |otsikko=XIII luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Elli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli kuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja entinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen vivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä. Hänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka hänen herätessään visertivät kuin ''hänelle'' serenaadejaan pitäen. Hän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään taitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat ja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he samalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin kaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi maanantaista! : Riemu, autuus osas olkoon, : luonnon laps sä kaunoinen : – – – : Riemu, autuus osas olkoon : luonnon laps sä kaunoinen – laulahteli hän pukeutuessaan. Oli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin. – Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään. – Mitä marjoja ne ovat? – Mansikoita! – Ostetaan, ostetaan ... mitatkaa jauhoja kukkura kuppi! Laskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen käyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän hypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle. Ja alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia... Olenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan uimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos tekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!... Hän katseli käsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla näkyvissä ... täyteläiset ne olivat ja valkoiset. – Kuinka täällä on puhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden pinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla ihana!... Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä avonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa, tyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt hän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli tekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja kietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui ikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin tavallisesti ... suuremmat, mehevämmät ja tummemmat. Verkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään. Usko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen oven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan. Elli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se katseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi. Elli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas jyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä korkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään, tuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten ylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven raosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan, jossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin, kunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä odottamaan. Kun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä oli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä nauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta sitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi: – Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte? – Ei ollut. Elli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi niin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä nauratti. Ei ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi viitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä jotain erikoisen hauskaa ... lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis ilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä. Ja pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen retkensä jalkaisin. – Mutta jaksatteko te kävellä? – Josko minä jaksan kävellä! He söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan matkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla vierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta avonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa lipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän oli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli alas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku oli hänen mieleensä. – Lähdetäänkö sitten? – Lähdetään! Ja juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo tavallisella paikallaan päivänpaisteessa. – »Usko se! Usko se! tule mukaan, Usko!» – Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana, hypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata pitkin. – Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli. – Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme. Ilma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät lehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea varjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä. Haan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli, lepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja tulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään ikäänkuin luokseen kutsuen. – Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli. Se seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan raosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä taputella. – Katsokaa, kuinka se on hieno ... herranen aika ... niinkuin silkkisamettia! – Soko ... soko ... soko... Elli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se otti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän, purra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta taas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat sitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä. – Ei nyt enää ... ei makeata mahan täydeltä ... hyvästi Pulmu! Mutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin. – Entä keppimme? Meidän täytyy saada jostain kepit! – Antakaa minulle puukkonne, niin minä leikkaan tuolta pihlajan. Elli koetti vetää veistä tupesta, mutta ei saanut sitä irtautumaan. Olavi tuli avuksi ja he vetivät yhdessä. – Ai, ai, enhän vain leikannut? – Ette leikannut ... te, joka olette aina niin varovainen. – Minäkö varovainen? puhui Olavi maantien ojan takaa pihlajata katkaistessaan ... joka olen aina tehnyt niin paljon tyhmyyksiä maailmassa. – Leikannut monta haavaa? – Ja haavoittanut sekä itseäni että muita. Mutta te vasta varovainen olette ... ette koskaan ole tehnyt mitään tyhmyyksiä. – En leikannut mitään haavoja, toisin sanoen. – Olisitteko sitten tahtonut? – Enhän. – Siinä on nyt keppinne ja tässä veitsenne ... mistä olette saanut niin kauniin veitsen? – Tahdotteko sen? Te saatte sen mielellänne! – Enhän toki... – Ottakaa vain ... teidän täytyy ... muistoksi minulta. Elli irroitti tupen vyöltään ja kiinnitti sen Olavin nutun nappiin. – Kiitoksia vain ... mutta nythän te olette aseeton. – Sitä suurempi syy on minulla toivoa, että te puolustatte minua. – Keitä vastaan? – Niin, keitäs vastaan te täällä todellakin minua puolustaisitte!... No, onhan aina lehmiä, härkiä, sikoja ja – ja pahoja kieliä. – Pahoja kieliä! – Jotka jo kuuluvat pitävän suurta huolta siitä, että minä mieheni poissa ollessa asun nuoren herran kanssa saman katon alla. – Kummankohan meistä pitäisi muuttaa majaa! On ne ihmiset hassuja! Ja näin he reippaasti kävellen ja keveästi jutellen kulkivat toinen toista kärryn jälkeä, sill’aikaa kun Usko juoksi edellä tuon tuostakin hypähdellen metsään ja sieltä takaisin. Tultuansa sille mäelle, jossa he tätä tietä ensi kerran kulkiessaan olivat istuneet, seisahtuivat he vähäksi aikaa lepäämään ja näköalaa katsomaan. – Oletteko käynyt Puijolla? kysyi Elli. – Olen useinkin. Kuinka niin? – Ilman vain, minulle muistuu aina tällä paikalla mieleeni, mitä minulle tapahtui, kun ensi kerran nousin sinne. Ja hän kertoi, kuinka hän nähdessään tuon avaran näköalan oli yht’äkkiä siitä niin huumautunut, että oli alkanut hyppiä, teuhata ja käsiään yhteen taputtaa. Ne olivat katsoneet häntä hulluksi sekä opettajat että toverit, toiset toruneet, toiset nauraneet ja pilkanneet. Sigrid oli ainoa, joka ei nauranut ja joka tuli häntä lohduttamaan, kun hän itki... – Mutta kas, minähän olen unhottanut näyttää teille ... katsokaa! – ja hän veti esille kirjeen taskustaan, pitäen osoitekirjoitusta Olavin silmien edessä. – Rouva Sigrid Hammar! Mitä ihmettä? kirjoitatteko ''te hänelle''? – Miksi en ''minä'' kirjoittaisi ''hänelle''? – Mutta ''mistä'' te hänelle kirjoitatte? – Kirjoitan hänelle vanhoista yhteisistä muistoistamme ... kirjoitan vähän teistäkin... – Mitä te minusta ... saanko lukea? – Ette saa... – Mutta milloin olette mielipiteenne hänestä muuttanut? Tehän tuomitsitte häntä niin. – Tuomitsinko? En tiedä. Mutta minun teki niin mieleni kirjoittaa jollekulle jotain itsestäni ja samalla saada tietää, kuinka hänen on ... onko hän onnellinen vai onneton. – Minua ilahuttaa suuresti se, mitä olette tehnyt. – Ilahuttaako? – Ilahuttaa siksi, että näen, kuinka vapaamielinen ja valistunut te todella olette: olette koko merkillinen papin rouva! – Tunnetteko te hänen veljensä? – Tunnen hyvinkin. – Mitä hänestä on tullut? – Hän on tätä nykyä Helsingin hienoimpia keikareita, yksi noita, joita näkee joka päivä tavanmukaisella esplanaditunnilla kulkevan Edlundin nurkalta Uudenteatterin kohdalle ... aina muodinmukaisissa vaatteissa ... hän on jonain ylimääräisenä senaatissa. Hän oli ollut Ellin ensimmäinen rakkaus ja hänen ensimmäinen suuri pettymyksensä, kertoi hän, sillä Sigridin veli ei hänestä välittänyt. Sen hän oli huomannut eräissä lasten tanssiaisissa. Ja siitä hän oli ollut niin onneton .... niin onneton, että toivoi kuolemaa ... oli itkenyt niin, että oli luullut näkönsä menevän ... ja ollut niin mustasukkainen, niin kateudesta raivostunut, että välistä pelkäsi siihen paikkaan menehtyvänsä ... ja kun se tyttö, se kilpailija oli vielä hänen vierustoverinsa koulussa... Oo! kuinka hän häntä vihasi ja vihasi koko maailmaa! Olavi käveli Ellin rinnalla uteliain, hämmästynein ja samalla vähän iloisin silmin katsellen häntä, jonka kasvoilla hän ei koskaan ollut nähnyt sellaista hehkua eikä äänessä sellaista painoa. Hänen olisi yht’äkkiä tehnyt mieli tarttua häntä tuohon käteen, joka teki niin kiihkeän, miltei intohimoisen liikkeen, vetäistä hänet luokseen ja painaa suudelma hänen avonaiselle kaulalleen. Mitenkä hän sen ottaisi vastaan? suuttuisiko hän? juoksisiko tiehensä? Viime päivinä Elli oli alkanut häntä yhä enemmän miellyttää, alkanut hänen itsensä huomaamatta mennä kuin hänen veriinsä: joka liike, kasvonpiirre, sana ... häntä miellytti hänen murteensakin kansanomaisine käänteineen. Kivikkoisena mäkenä laskeutui maantie alas notkoon, jossa oli joki ja joen poikki silta. Jo kauas näkyi sieltä vatsallaan loikovia poikasia, jotka tuon tuostakin sivalsivat kimmeltävän kalan ylös sillalle. Elli ja Olavi seisattivat kaiteen varaan katsomaan onkimista. Vanhojen painuneiden arkkujen välissä juosta jollotteli musta soilta tuleva mutavesi hiljaisissa syvämietteisen näköisissä häränsilmissä, joiden ympärillä veden pinnalla uiskenteli laumoittain virkeäliikkeisiä salakoita. Joka kerta kun onki heitettiin veteen, tuikkasivat ne toistensa kilvalla sitä tavoittaakseen. – Mistäs nämä pojat ovat? – Tuolta ollaan virran rannalta mökistä. Poikia oli siinä kolme ongella varustettua. He olivat niin totisessa hommassa, että tuskin malttoivat katastaa. Apunaan heillä oli pieni paitaressu ja liinatukka, joka keräsi kalat sillalta kuivamasta suureen tuohiseen sitä mukaa kuin toiset vetelivät niitä ylös. – Kenenkäs poika sinä olet? kysyi Olavi. – Jutti Hätiten ja Heta Liita Kiitkiten. – Vai niin, no onkos isäsi kotona? – Heinättä on. – Mutta minkä tähden et sinä ongi? – Kun ei oo onkee. – Onkisitkos, jos olisi? Poika oli juuri korjaamassa astiaansa uutta salakkaa, joka oli korkeana kaarena lentänyt ilmaan ja sieltä pudonnut sillalle. – Oon minä välittä Villen ongella onkinna. – Tässä on sinulle viisi penniä, niin saat ostaa itsellesi omituisen ongen. Poika ei tiennyt, mihin sen pistäisi, käänteli ja katseli sitä vähän aikaa, mutta kun uusi salakka taas tärähti siltaan, paiskasi hän rahan suuhunsa ja lähti juosten noutamaan saalistaan. Olavi meni jälestä, ja Elli kuuli heidän juttelevan sillan päässä. – Kyllähän sinun pitäisi saada onki nyt heti paikalla ... eiköhän noilla pojilla olisi siimaa sinullekin antaa? – Oit? niillä, voan kun n’ei anna. – Antaa ne, kun me oikein koreesti pyydetään. Hän sai ongen ja siiman ja yhdessä he menivät pojan kanssa sillan korvasta pajukosta vapaa taittamaan. Kun kaikki oli kunnossa, kiipesi Olavi Heikin kanssa aidan yli virran äyräälle. Hän pani madonkin onkeen, neuvoi, minne viskata, ja poika aivan hehkui haltioissaan kädet ojona ja jalat tanassa. – Jo nykii, jo nykii! puheli Olavi hänen takanaan. Vedä, vedä! – ja samassa vetäisi poika ahvenen maihin. – Sillä lailla! Me sitä Heikin kanssa vasta oikeita kalamiehiä ollaan ... me ei ongitakaan salakoita ja särjensinttejä. – Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen järveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa. – Nosta, nosta! – Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan, mutta tulihan kumminkin. – Semmoisia ... kun on kuin pikku porsas! Jo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla kaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä innoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä lensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä, huudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku suurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja sukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat ujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina ollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä joitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa kulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi uskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä tulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla. – Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi. – En ollenkaan ... onkikaa te vain! – Tulkaa tekin ongelle! – Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli. He vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun tulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä oli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli päivällisellä. – Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi. – Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen jälkeen ... minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä. – Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa jostain talonpoikaistalosta. – Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä ... he ovat jo meidät huomanneet. Heidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti paikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin molempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, »te tyyneläiset», ja kun he vastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen toisensa puolesta. – Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä noutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja vilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse. Mutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut voivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti sitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on matkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä kautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin mentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle. – Milloinka ne tulevat? kysyttiin. – Noin viikon tai parin perästä. – Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti. – En tiedä ... tuskinpa ... en ole sitä ollenkaan ajatellut ... mutta minä luulen, etten vielä lähde. Elli katseli häneen ikäänkuin sanoakseen: »Niin, elkää menkö!» Olavi luuli ymmärtävänsä hänen ajatuksensa ja lisäsi: – Eihän se sitä paitsi sovi minun alkuperäiseen ohjelmaanikaan. Päivällisen jälkeen otti Liina Ellin vyötäisistä ja vei hänet puutarhaan, jossa hän heti alkoi tutkia häntä. – Teillä on varmaankin hyvin hauska siellä Tyynelässä, koska kuulutte siellä tekevän heinää, onkivan ja kalastelevan. – Olimmehan me kyllä kerran ongella ja toisen kerran niitylläkin. – Hän on kovasti miellyttävä ... eikö totta? Vai eikö hän sinusta ole? – Onhan hän. – Meneekö miehesi vielä ensi viikollakin kinkerille? – En minä varmaan tiedä... vaan eiköhän hän ehkä mene. – Meidän pitäisi panna pian toimeen joku huviretki ... mennä johonkin saareen kaikki pitäjän nuoret. – Niin, kyllä se olisi kovasti hauskaa, sanoi Elli. – Et sinä oikein ole siihen innostunut ... teillä on ehkä paljoa hauskempi siellä Tyynelässä. – Ei, kyllä minä hyvin mielelläni. – Entäs herra Kalm? – Senhän sinä voit kysyä häneltä itseltään. – Kuule, Elli, tiedätkö onko hän kihloissa? – Hänkö? Mistäs minä sen tietäisin. – On hän ainakin ollut. – Kyllä hän on tainnut olla. – Onko hän siitä sinulle mitään kertonut? – Ei hän minulle ole ... vaan miehelleni. Elli oli painautunut syvälle viinimarjapensaaseen terttua taittamaan. Samassa tulivat sinne Olavi ja herra Kaarlo. – Tuletteko noutamaan pois rouva Elliänne, herra Kalm? huusi neiti Liina. – Niin, eiköhän olisi jo aika lähteä. – Mutta mihin teillä on niin kova kiire ... olkaa meillä yötä. – Ei, kyllä meidän nyt täytyy mennä. Liina näytti vähän ivalliselta, ja Olavi huomasi, että hän heitti pikaisen merkitsevän silmäyksen veljeensä, joka veti huultaan hymyyn. Kun he heittivät hyvästiään, sanoi Liina taas, Ellin pukua tarkastellen, peitetyn pisteliäästi: – Sinulla on niin vähän vaatteita, Elli ... etkö tahdo tätä minun shaaliani hartioillesi? – Ei kiitoksia ... kyllä minä tarkenen ilmankin. Alkutaipaleesta ei puhelu tahtonut oikein sujua. Pappilaisten kohtelussa oli ollut jotain, joka heitä kumpaakin vähän häiritsi. Vasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet kaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin oli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä kerran sai sen tehdyksi. – Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne tulevat? – En mene ... he tuskin tulevatkaan ... minä kirjoitin heille kirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että liittyisin heidän seuraansa. Kun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä, poikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä mökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle kävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä tiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä. – Te ette soita? kysyi yht’äkkiä Olavi. – En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen muuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa tuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa onnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta. – Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja? Ellin olisi yht’äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä, ei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain: – Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä. – Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa ... ennemmin tai myöhemmin. – Oletteko ''te'' ollut elämässänne onneton? – Sanokaa, mitä luulette? – Mistäs minä sen tietäisin. – Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen ... keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa. – Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään. – Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta. Meidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon mittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä ... määrittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla ... ja kun sen sitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään toiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta, kun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin, välittömästi... – Niin se on ... se on aivan totta se ... niin tahdon minäkin tästä lähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti. He tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi taas niin, että se kuului maantielle saakka. – Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin äkkinäistä sään muutosta tuo. – Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja. Kun he tulivat Tyynelään, oli verannan ovi suljettu, ja Elli meni kyökin kautta avaamaan. Palatessa oli hänellä liina hartioillaan ja hän näytti vähän hämmentyneeltä. – Mieheni on tullut kotiin, sanoi hän vain. – Vai niin ... onko hän täällä kamarissaan? – Ei, hän kuuluu jo menneen levolle. He eivät olleet kumpainenkaan tulleet ajatelleeksi sitä mahdollisuutta. Se vaikutti heihin epämiellyttävästi ja häiriten. He olivat näinä päivinä aivan unohtaneet, että häntä oli olemassakaan. Sanaakaan sanomatta, muistamatta edes toivottaa hyvää yötä lähti Olavi nousemaan ylikertaan. Elli jäi vielä vähäksi aikaa askaroimaan verannalle. Pastori oli siinä syönyt iltasen, jonka tähteet olivat vielä pois korjaamatta, ja heittänyt hattunsa ja matkalaukkunsa tuolille, josta ne olivat pudonneet lattialle. Elli ei voinut niihin kajota, hän kutsui piian niitä korjaamaan ja käski tehdä itselleen tilan salin sohvalle. Mutta kun pastori ei ollut vielä nukkunut ja kuuli liikuttavan, pisti hän päänsä oven raosta ja huusi Ellin luokseen makuuhuoneeseen. [[Luokka:Papin rouva]] 3095 5345 2006-09-01T19:20:19Z Nysalor 5 XIV luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XIII luku|XIII luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XV luku|XV luku]] |otsikko=XIV luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Kaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa verannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä tyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen ... eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista kuusi vuotta ja tulisi aina olemaan. Ottaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en. Ei, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi tieto voittonsa mahdollisuudesta. Rakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi ... tai oikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa häiritsemättä. Ja se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen itseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat sanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat voineet nyt nähdä hänet. Mutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen huutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän alkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta. Häntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde. Tuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti Liinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut päästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän viittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se katse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja omituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa hänen eteensä. Tietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna liikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne mukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä vastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja kohtaisivat hänet Esplanaadilla. – »Vai niin, vai sinä olet hakkaillut nuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi! – No, ja millä menestyksellä? – Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen ystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!» – Ja se, mikä häntä eniten harmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei valloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman vaikea ja kunniakas. Ja oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen epäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan oli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä takeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se vain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen rakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen ja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään? Hän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet, johon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin onnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota »jotain parempaa», jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat, kaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni uutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun kanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada seuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä kansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen tunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen – se ei tietysti voisi tulla kysymykseenkään! Minä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä kauhistus ja siveellinen loukkautumus »kuvastuisi hänen kasvoillaan», jos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai vaatisin jotain. »Mutta mitä ''ajattelette'' minusta!» Tai sitten sitä vanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää, valehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä silmiin j.n.e. Ja kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se hänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä, vaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden kesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja – miehen poissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy ja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti suudelman vahingon palkkioksi. Minä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja! – ja hän paiskautui vuoteeseensa. Mutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen kuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet tämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää hänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan oli ''hänen'' omaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua, milloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi ovensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin. Mutta silloin hän suuttui itseensä. Olenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut järkeni? Vai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko? Tämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa... Hänkö, joka ... hänkö mustasukkainen sellaiselle...? Hän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas vuoteeseensa. Mutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois mielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen mielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan kuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan karkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli jo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi yhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen. Vähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset päätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä sittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta ... kuka tietää, mihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän jo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaa ''minua'', ja mahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi kuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja nojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle ja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa on sanova sen hänelle... Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa, hän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän nousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea ikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä nouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja vaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt ketään. ---- Aamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori astui oven täydeltä huoneeseen. – Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle lattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän kuusen latvassa. – Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu pitäjälle? – Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole ollut komentamassa. – Olenhan aina välistä. – Välistä? – Sukkiasiko haikailet? Siin’ ovat! Olavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän haukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään. – Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän. – Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni. Hän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi laverrella asioistaan. Olavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli niin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin mielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta palattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa vastassaan veräjällä. He menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa. Rouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti etsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä, että mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi mitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi ja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen ollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän sen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui pappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta pastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville. Ellikin otti siihen leikkiin osaa. Se oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset päätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa palasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain pistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut tilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita aamiaispöydästä. Hän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä, uskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli kuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä keskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein iloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen, joka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin. Hän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä heinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen kanssa. – Herra Kalm! huudettiin yht’äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin tule heinään? – Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa. – Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan ... se on aivan likellä tuossa rantapellon alla. – En tiedä ... minä tuskin ehdin. – Tulkaa nyt vain! Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen. Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä, kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa. Hän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi huomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja siellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut hänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli viivyttelikin odotellen. Päivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä kohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen kääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että Elli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän taas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli loi häneen pitkän kysyvän katseen. Elli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas ja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi ja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan. – Ota veikkonen velikulta! Vähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa. – Menettekö metsälle? kysyi Elli. – Menen. – En tiennyt teidän olevan metsämies. – Olenhan minä vähän sitä ja tätä. – Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette? – Ei kiitoksia. – Vaan jos minä panen teille evästä mukaan? – Elkää vaivatko itseänne ... saanhan jostain talosta järven rannalta, jos jotain tarvitsen. Ja hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen. Elli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut niin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain loukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin vastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä tavalla olisin voinut häntä suututtaa? Hän arveli, otaksui, luuli yht’äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän silloin olisi ollut ''minulle'' tyytymätön. Pitäisihän hänen tietää, ettei se ole ''minun'' syyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia kuvittelen. Hänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui kiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä lahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan. [[Luokka:Papin rouva]] 3096 5346 2006-09-01T19:20:23Z Nysalor 5 XV luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XIV luku|XIV luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XVI luku|XVI luku]] |otsikko=XV luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Sunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli vastasi, ettei häntä haluta. – Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille. – Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään. Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän virkkoi arasti ja vähän hämillään: – Niin, miksemme voisi mennä ripille... – Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen. Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita: Mene jos tahdot ... minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä kutsumusta. – Kuinkas minä yksinäni? – Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni? – Ei se sovi ... ihmiset sitä kovin kummastelisivat. – Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön. Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä aina väistää, antoi hänen olla. Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle. Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan. Kun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa ovelta: – Et siis tulee? Miksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään koko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset ripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä tuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti hymähtäen sanoisi: käyttekö ''te'' ripillä? Mutta jos hän ei menisi, kuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia selittämään. – Minä tulen, sanoi hän. Ei koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin tänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa ajoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän vierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman käsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia. Kun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta koskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja monet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun häneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille. Sehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun hän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut sanasi etkä voi ottaa sitä takaisin. Eikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa. Kun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään kuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen seurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin unohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan poissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan tulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään turvattomammalta ja tyhjemmältä. He tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa kävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle jonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo niin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli poikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat pojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi ainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista menneisyyttä. Ja kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha väritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä sunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu mustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat kesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa, jotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi mennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle heidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku olisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas tekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he luulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet jotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan. Koko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle haisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja väsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei tahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen paikkaansa menehtyä. Hän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka hän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita heillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili eteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja katseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht’äkkiä muuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut enää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja ettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi! Olenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei hän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä toivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi puhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai kun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun puristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan. Mutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän istui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään etäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina sakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti, ja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata. Onkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi hän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt tämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti hän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän kaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun vain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle muistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli tulisi onnelliseksi. »Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen muuhun kuin siihen, mikä meille on annettu», oli hän kerran sanonut. Eikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut isävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se, joka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut kiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka tietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani tavata? Miksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin oikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut nahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli seurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt rankaisihe. Sehän se oli se »synti pyhää henkeä vastaan», josta pappi parhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää voisi saada tekemättömäksi. Mutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden, ihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni? Mutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit samassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: »Oo Jumalan karitsa», hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi hänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee polvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen», toinen pappi kallistaa viiniä hänen huulilleen ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen». He sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: »Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman». Hän ei voi enää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän purskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä penkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna hänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut vihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa ja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin itkeä. Vihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa päätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan. Näytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet hänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan – Liina varsinkin – ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen surumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi äänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi heidän seuraansa. Mutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä taas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin. Kuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä valittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa häntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen viereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka, – mutta ei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle hän olisi hyvinkin voinut tulla – vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien kääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä eikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut väsyksissä ja nukahtanut. Vaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan. Hän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja pyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan huoneeseensa, jonka ovi oli kiinni. Jos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni sinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä, että palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja seurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla Olavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa. Hän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin kauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma? Sattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene mahdollista! Mutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht’äkkiä hän sitä melkein kuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja sairastuisi ... ja minä saisin häntä hoitaa... Hän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat vapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan odottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja hänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä tulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja jossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin sohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut todellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut täällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot? Hän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut enää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun kuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin nousevan pihaan pyssy olallaan. [[Luokka:Papin rouva]] 3097 5347 2006-09-01T19:20:27Z Nysalor 5 XVI luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XV luku|XV luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XVII luku|XVII luku]] |otsikko=XVI luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Olavin metsästysretki ei ollut oikein onnistunut. Hän ei voinut panna siihen tarmoaan eikä se häntä nyt ollenkaan huvittanut. Mistä hän sen oikeastaan oli saanutkaan päähänsä? Ajettuaan takaa muutamia telkkäpoikueita, jotka sukeltelivat hänen edellään ja sitten hajaantuivat ympäri selkiä, hän jätti ampumisen sikseen ja nousi maihin, kuultuaan viulun soittoa muutaman rantatalon takaa mäeltä. Sinne oli kokoontunut kylän nuorisoa kiikkumaan ja tanssimaan. Hän koetti liittyä heidän seuraansa ja puhella tyttöjen kanssa, mutta ne ujostelivat ja vetäytyivät toistensa taa. Hän kehoitti viuluniekkaa jatkamaan soittoaan, joka hänen ilmestyessään oli keskeytynyt, mutta kun hän itse yritti tanssia, lakkasivat kaikki muut ja pysähtyivät tarkastelemaan, »kuinka herra tanssii.» Hän oli mielestään epäonnistunut, tuli pahalle tuulelle ja vetäytyi puhelemaan muutamain isäntämiesten kanssa, jotka istuivat veräjän päällä tupakoiden. Heiltä hän sai kuulla, että talon takana olevassa metsälammessa pitäisi olla suuri sorsapoikue. Hän meni aamun koitteessa sinne, mutta ei saanut ammutuksi kuin pienen tavin. Suota myöten rämpi hän toiselle lammelle, jossa pitkän väijymisen jälkeen sai tapetuksi pienten poikainsa ympärillä häärivän telkän. Väsyksissä, nälissään ja suuttuneena itseensä hän palasi venheelleen. Eikä hän edes ollut saanut ajatuksistaan ajetuksi sitä, mitä oli tahtonut haihduttaa. Elli koko ajan ikäänkuin kihisi hänen verissään, soi hänen korvissaan, paneutui hänen soutunsa tahtiin ja hänen askeliensa liikkeisiin. Talosta, johon hän poikkesi ruokaa saamaan, oli isäntäväki mennyt kirkolle, ja pitkän odotuksen jälkeen hän ei saanut syödäkseen muuta kuin leipää, suolakalaa ja piimää. Syötyään heittäysi hän uupuneena pirtin lattialle heinille ja nukkui siinä siihen saakka, kunnes väki tuli kirkosta kotiin. Emäntä kertoi käyneensä aamusella Tyynelässä rouvan puheilla, olivat olleet kirkossakin molemmat, pastori ja pastorinna, ja olipa satuttu samaan ehtoollispöytäänkin. Vai oli Elli ollut ripillä? Yhdessä miehensä kanssa? Tämähän alkaa olla jo liikuttavaa, sehän on jo täydellinen perheidylli! Mutta tappio ei toden totta ole suuri! Varsinkin kun voittopuolelle saa panna uuden sielutieteellisen kokemuksen entisten lisäksi. Mutta kuta enemmän hän selkää soutaessaan läheni pappilan rantaa, sitä vähemmän alkoi hän voida katsoa asiata sielutieteellisen kokemuksen kannalta. Häntä kirveli yhä se, että hän kuitenkin oli voinut niin täydellisesti erehtyä. Hänellä oli mielestään täysi oikeus kohottaa olkapäitään ja halveksia. Jotain tyydytystä saadakseen täytyi hänen jotenkuten saada osoittaa ylenkatsettaan, iskeä tai raapaista niin, että se tuntuisi, antaa hänen tietää, mitä hän ajattelee, ja haihduttaa hänestä kaikki mahdolliset luulot ja kuvittelut. Ehkä olisi parasta panna tavaransa kokoon ja jättää heidät nauttimaan toistensa seurasta. Sillä siellä kai jo taas nukutaan laskettujen uutimien takana. Mutta kun hän kääntyi huoneen nurkan ympäri pihaan, näki hän Ellin istumassa verannan alimmalla rappusella, poski käden varassa, tuijottamassa eteensä pihaa pitkin. – Hyvää iltaa, rouva! sanoi hän vähän teeskennellyn kohteliaasti. Elli nousi ylös ja tuli häntä vastaan. – Minä kun luulin teidän jo sille tiellenne uupuneenkin! – Kuinka niin? – Kuvittelin jo aivan, että teille oli tapahtunut jokin onnettomuus. – Sehän on ikävä, jos olen saattanut teitä ''turhanpäiten'' levottomaksi. – Turhanpäitenkö? Onhan päinvastoin hauska, että pelkoni on ollut turha. Mutta te olette varmaankin aivan väsynyt ja nälistynyt ... antakaa minulle nämä ja istukaa nyt heti paikalla illalliselle. Elli otti hänen hattunsa ja pyssynsä huolimatta hänen estelyistään ja vei ne eteisen naulaan. – Ettehän vain ole odottanut minua illalliselle? kysyi Olavi. – Olenhan toki! Miksen olisi? Olkaa hyvä! – No, ja kertokaa nyt, kuinka metsästysretkenne on onnistunut. Olavi vastasi lyhyesti, että olihan se tavallisesti. – Sitten on teillä varmaankin ollut hauska retki. Minä kuulin eräältä emännältä, että olitte mennyt jollekin metsälammelle ... sellaisistahan niitä aina taitaa olla helpompi löytää lintuja. – Onhan niitä helppo löytää, kun niitä vain on. – Aivan yksinkö te eilen souditte sinne ... minä aivan unohdin, että olisihan joku renkipojista joutanut tulla mukaan. – Kiitoksia vain, mutta se ei olisi ollut tarpeellista. Ellin osanotto tuntui hänestä tehdyltä. Hän vastasi niin lyhyesti ja yksikantaan kuin suinkin voi näyttämättä tahallisesti epäkohteliaalta. – Saako luvan olla teetä? – Ei kiitoksia! – mutta kun Elli oli jo valmistanut lasin ja ojensi sen hänelle, ei hän voinut olla sitä ottamatta. – Entäs miehenne? kysäisi hän yht’äkkiä. Eikö hän tulekaan illalliselle? – Hänkö? Hänhän on pitäjällä. Olavi ei voinut enää pidättäytyä. Liikutellen hermostuneella kädellä lusikkaa lasissa sanoi hän: – Ja teidän täytyy siis elää leskenä ja kestää eron katkeruutta taas koko viikko? Mitä oikeastaan hyödytti pistellä näin ... parasta kun ei ole mistään tietävinään ja menee tiehensä, jos ei voi olla täällä. Mutta kun Elli ei vastannut, niin se taas suututti häntä ja hän jatkoi: – Se kai ei ole niinkään helppoa? – Eikö ole helppoa? – Niin, minä vain ajattelen, ettei mahda olla. Elli oli vähän aikaa vaiti vetäytyneenä teekeittiön taa, josta laski vettä kannuun. Asettaen sen paikoilleen sanoi hän sitten ääni vähän värähtäen: – Sanokaa minulle, miksi olette niin pilkallinen ... oletteko suuttunut jostain ... olenko tehnyt jotain, joka...? – Ette suinkaan!... Kuinka voitte sellaista otaksuakaan!... Pyydän anteeksi, jos olen tietämättäni antanut aihetta sellaiseen luuloon. – Mutta teidän äänessänne on kuitenkin jotain, joka... – Joka mitä? – Jotain, joka ... en minä tiedä ... mutta en minä nyt enää ymmärrä teitä ollenkaan... Viivytellen vastaustaan, miettien sitä ja löytäen mielestään purevan, sanoi hän tekeytyen rauhalliseksi: – Ehkä olettekin oikeassa ... minä ylipäänsä luulen, ettemme oikein ymmärrä toisiamme. Se näytti sattuvan... – Niinkö? Mutta olettehan niin usein sanonut päin vastoin? – Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he, pintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa mieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten ilmaantuu useinkin jotain, joka yht’äkkiä osoittaa, että he ovat toistensa suhteen erehtyneet. – Te olette siis erehtynyt minun suhteeni –? – Ja te ehkä myöskin minun? – Enhän minä tiedä sitä tehneeni ... tehän sen sanoitte? – Ehkä onkin sitten syy vain minussa ... ja minussahan se onkin... – Mitenkä teissä? – Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä minua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut ajatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin ... tai oikeastaan on vain eräs anteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä. – Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte? – Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi loukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta ja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden kuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se ei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän vakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut teillä niitä olevan. – Mutta minä en ollenkaan ymmärrä ... ettehän ole milloinkaan ettekä mitenkään minua loukannut. – Enkö? No, sittenhän on kaikki hyvin. – Mutta mitenkä te luulette sen tehneenne? ... minkä johdosta olette voinut tulla sellaiseen käsitykseen? – Jos olen erehtynyt ja luullut väärin, niin onhan tarpeetonta sitä selittää. – Selittäkää nyt kuitenkin ... sanokaa nyt, minä pyydän. – En ole tiennyt, että olisitte uskonnollinen. – Mutta mitenkä te ... mistä te nyt sitten olette saanut sen, että olisin? – Olettehan ollut ripillä tänään? – Olenhan... Sitäkö te? Ja sitäkö te pidätte niin suurena merkkinä minun uskonnollisuudestani, että... – Eikö se sitten ole tarpeeksi suuri? – Mutta eihän se ... enhän minä ... hyvänen aika...! – Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan ... ''minä'' jos menisin ripille, olisi se merkki siitä. – Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole. – Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin vähemmän. – Yhtä vähän kuin minä itsekään ... (ja tuntien vastustamattoman halun selittää ja puhdistautua, sanoi hän:) ... en tiedä muuta kuin että kun mieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään. – Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen. Hän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli seurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään hän sanoi: – Eihän ollenkaan siinä merkityksessä ... miksi te selitätte kaikki niin väärin ... pitäisihän teidän kuitenkin tietää... – Mitä niin? – Ei mitään... – mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi hän: – sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia syitä, jotka melkein kuin pakottavat ... joista ei voi irtaantua, kun niihin kerran on takertunut. – Ja joista ei tee mielikään irtautua ... onhan se aivan luonnollista ja niin peräti inhimillistä ... sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin ... kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet ... ja minä kyllä osaan minäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille... Kun kerran rakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen – – Ja te luulette todellakin! huudahti Elli. Olavi oli hermostunut, se oli niin kauan kuohunut hänen sisässään, koko eilisen ja tämän päivää hän oli ajatellut sitä sanoakseen... – Enhän minä ''luule'' mitään! En puhu muusta kuin mitä olen omin korvini kuullut ja omin silmini nähnyt. – Ja mitä te olette kuullut ja nähnyt? Olavi kohotti kulmiaan ja teki epämääräisen ylenkatseellisen liikkeen olkapäillään: – Ei mitään muuta kuin mikä on, niinkuin olla pitääkin. Mutta Elli näki hänen ivansa ja luuli jo aavistavansa, mitä hän tarkoitti. Hän muisti, mitä he ensimmäisenä sunnuntai-iltana pappilasta palatessaan olivat puhuneet, hän ymmärsi nyt selvemmin kuin koskaan, että se oli se, joka häntä vuosikaudet oli vaivannut, kalvanut ja hävettänyt ... ei koskaan hän ollut uskaltanut nousta sitä vastaan, hän oli kaikkien edessä teeskennellyt ja valehdellut ... mutta hän ei mitenkään enää voinut kestää, että Olavikin luulisi sitä hänestä... Sana oli niin monta kertaa ollut putoamaisillaan hänen huuliltaan, se täytyi saada sanotuksi, seurasipa siitä, mitä seurasikaan ... ja ikäänkuin torjuen jotain syytöstä luotaan, ikäänkuin luoden vuosikausien taakan hartioiltaan, huudahti hän kiivaasti, itkunsa kanssa taistellen: – Mutta se ei ole niin ... se ei ole totta ... minä ''en'' ole onnellinen, minä ''en'' rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanut! Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän hämmästyi rohkeuttaan, kauhistui itseään, katui, häpesi ja heittäytyen pöytää vasten purskahti hän hillittömään, hermostuneeseen itkuun. Olavi häpesi samassa epähienouttaan, iva ja katkeruus sulivat kuin vaha valkeassa, hän heltyi, katui, tahtoi sovittaa kaikki millä hinnalla hyvänsä ja tarttuen Elliä käsivarteen hän koetti nostaa hänet ylös istualleen: – Elkää nyt! kuulkaahan ... elkäähän itkekö niin ... rauhoittukaa nyt ... enkö voi teitä mitenkään lohduttaa? Ellin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan. Mutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva mielensä, siihen paikkaan menehtyä... Olavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet väärin. – Te halveksitte minua ... ja te olette oikeassa ... minä olen kurja olento, heikko, raukka... – Enhän minä ... minä päinvastoin... – Te saattekin halveksia minua ... minä ansaitsen sen ... voi, voi, minä olen onnettomin ihminen maailmassa. – Antakaa minulle anteeksi ... ettekö voi sitä tehdä ... enhän olisi loukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi... Ja hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän tahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä. Mutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän katsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi nyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään... Hän näki siinä tuon tutun pihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna, porstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen läpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja kaivon vintin ... ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei olisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin kummallisen kaukaista ja epämääräistä... Onko se mahdollistaa ... oliko hän kuullut oikein ... oliko ''hän'' sanonut häntä rakastavansa ... onko hän vielä siellä?... Siellähän hän on, oli ottanut häntä olkapäistä, tahtonut lohduttaa häntä ... ja oliko hän sanonut rakastavansa? Olavi istui ja odotti. Hän olisi tahtonut virkkaa jotain, mutta ei tiennyt miten aloittaa ja kuinka sovittaa sanansa. Hetken kuluttua kääntyi Elli häneen päin, pyyhki hiukset otsaltaan, katsoi häneen silmät suurina kyyneleistä, tarttui hänen käteensä, puristi sitä kauan ja sanoi surullisesti hymyillen: – Hyvää yötä nyt sitten! – ja meni sisään. Olavi olisi tahtonut mennä hänen jälkeensä, sulkea hänet syliinsä... Mutta hän ei uskaltanut edes pyytää häntä jäämään vielä vähäksi aikaa. [[Luokka:Papin rouva]] 3098 6003 2006-09-24T15:26:01Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XVI luku|XVI luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XVIII luku|XVIII luku]] |otsikko=XVII luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Kun Olavi turhaan odotti Elliä takaisin tulevaksi verannalle, otti hän hattunsa ja lähti maantielle päin kävelemään. Pitkän matkaa hän astui kiivaasti voimatta mitään ajatella ja mistään tehdä selkoa itselleen. Tultuaan muutamaan tienhaaraan poikkesi hän maantieltä ja jatkoi matkaansa tuntematonta metsäpolkua, joka vei ensin koivikon läpi, sitten laskeutui alankoon, nousi niityn päitse kankaalle ja päättyi veräjään ahon aidan takana, jonka liepeessä oli pieni mökki. Hän aikoi nousta aidan yli, mutta jäikin sen selälle istumaan. Vasta siinä hän sai alempana olevan metsän yli katsellessaan ja yörastaan laulua kuunnellessaan selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Olihan se tullut niin äkkiä ja sellaisella voimalla, ettei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka se oli käynyt. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista tunnetta. Se erosi niin kokonaan siitä, mitä hän tähän saakka oli kokenut ja mistä hän jo aikoja sitten oli saanut tarpeensa. Tässä oli jotain muodotonta ja salaperäistä niinkuin tuossa kesäyössä, joka häntä ympäröi. Oli kuin kulkisi hän jossain kielletyssä satujen lumotussa puutarhassa, missä väijyvä vartia voi piillä joka kiven ja kannon takana, mutta jossa kuitenkin saa liikkua vapaasti ja häiritsemättä. Sydäntä ahdistaa joka askeleella, mutta ei kuitenkaan malta kääntyä takaisin. Ja miksi pitäisi kääntyä? Eikö hänellä ole siihen yhtä paljon oikeutta kuin muillakin? ''Hänhän'' se on, joka rakastaa, ja ''häntähän'' rakastetaan... Hän muisti eilisen ja tämänpäiväisen mielentilansa eikä voinut enää käsittää, kuinka oli niin voinut sen valtaan joutua. Mistä hän oli saanut ne epäilyksensä? Kuka sanoi, että niissä oli ollenkaan mitään perää? Mutta jos olisi ollutkin, mitä se kuuluu tähän? Yhtä hyvin voisi hän syyttää minua entisyydestäni ... yhtä hyvin voisin minä hyljätä jonkun, joka tuskissaan juoksee luokseni ja tunnustaa, että hänet on väkisin viety. Hänelle muistui mieleen Ellin viittaukset häämatkastaan ja tulostaan uuteen kotiinsa. Mitä hän oli mahtanut kärsiä, miten itkeä ja surra – minua samalla ajatellessaan. Eikä hän taaskaan voinut käsittää, miten hän ei jo ennen ollut tullut siitä selville ja miten hän vielä aivan äsken oli voinut epäillä hänen tunteittensa todellisuutta. Millä voimalla, millä hillittömällä intohimolla ne olivatkaan purkautuneet hänen rinnastaan! Ja kun ajattelee, että hän on vuosikausien kuluessa koettanut kasvattaa ja pakottaa itseään niitä kätkemään... Ja Olavi näki taas edessään hänen pinnistetyt kasvonsa, näki hänet nyyhkyttämässä pöytää vasten, näki hänen itkettyneen katseensa, ja olisi vielä kerran tahtonut vetää hänet luokseen ja lohduttaa häntä. Samalla hän tuli ajattelemaan itseään, punnitsemaan omia entisiä tunteitaan ja vertailemaan niitä toisiinsa. Ne olivat niin vaaleita ja värittömiä näihin verraten, niissä ei ollut koskaan ollut tarpeeksi syvyyttä, ja siksi ne olivatkin aina niin nopeasti haihtuneet. Mutta olisiko hän nyt vihdoinkin löytänyt sen todellisen, sen suuren ja epäitsekkään, sen n.s. aatteellisen tunteen, jota hän kaiken elämänsä oli hakenut? Hän luuli niin... Mitäkö tästä seuraisi? Kuinkako tämä tulisi päättymään? Mutta eihän siitä tarvitsisi seurata mitään, eihän sen tarvitsisi mihinkään johtaa. Olihan Elli voinut säilyttää sen, se oli ollut hänen ihanteensa vuosikausia... »Enkö minä sitten voisi säilyttää sitä samalla tavalla?» Ja yht’äkkiä sopi se hänen mielestään niin hyvin sisällöksi siihen ihanteelliseen aivotyön elämään, jonka ulkopiirteet hän, muuhun kaikkeen kyllästyneenä, oli tänne tullessaan eteensä piirtänyt. Miksi ei hän kuitenkaan ollut tuntenut täydellistä tyydytystä työssään? Siksi, että häneltä oli puuttunut sen hengetär. Mutta nyt hän oli sen tavannut. Haaveellinen kesäyö antoi vahvistusta sille mielialalle, johon hän oli joutunut. Ei koskaan hän ollut luullut voivansa tuntea niin puhtaasti ja niin kirkkaasti... Kuinka kaukana hän olikaan nyt tovereistaan, heidän katsantotavoistaan ja entisestä itsestäänkin! Kuinka maailma sentään oli läpikuultavan hieno, kuinka luonto oli ihana! Aamu jo valkeni, kun hän lähti palaamaan Tyynelään. Sitä lähetessään hän tapasi itsensä ajattelemasta, että ehkä tämä kaikki sentään onkin vain unelmaa ja hän huomenna jo tuntee ja selittää kaikki toisin. Mutta entä sitten, jos se olisikin unelmaa! Mikä ei ole unelmaa? Oikeastaanhan sitä on kaikki se, mikä on yläpuolella tavallisuutta. Ja kestäähän se niin kauan kuin kestää ... ei ainakaan ole tarvis siitä ennen aikojaan ja tahallaan herättää itseään. Kun hän tuli verannalle ja siitä porstuaan, näki hän, että Elli oli heittäytynyt salin sohvalle ja nukkunut siihen. Jos hän menisi ja suutelisi hänet hereille? Mutta hänestä oli hienompaa antaa hänen olla ... nukkua rauhassa... Ja sukkasillaan hän hiipi hiljaa ja varovasti ylös vinnille. Mutta kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tunteensa jo pieni epäilys. Hän olisi kuin toivonut, ettei se vielä olisi tapahtunut, mikä oli tapahtunut eilen. Entä jos Elli ei vastaisikaan sitä, mitä hän oli kuvitellut? Hän oli niin usein saanut sen kokea, että hän pelkäsi nytkin käyvän, niinkuin oli käynyt ennenkin. Hän muisti, kuinka hän nähtyään morsiamensa sen eron perästä, mikä oli seurannut ensimmäistä tunteen purkausta, oli joutunut aivan kokonaan hämmennyksiinsä. Se ei ollut ollenkaan se ihanne-impi, joksi hän erilläänolo-ajallaan oli häntä kuvitellut. Oli silloin melkein tehnyt mieli juosta pois, livistää tiehensä. Mutta tyttö oli kiitänyt häntä vastaan, heittäytynyt hänen syliinsä, ja hänen oli täytynyt sulkea hänet siihen, vaikka rinta oli aivan rauhallinen ja sydän kylmä. Nytkin näytti kaikki niin järkevältä aamuvalossa, niin vähän salaperäiseltä ja suurelta. Olenko minä taaskin antanut satunnaisen mielialan vaikuttaa? Mutta hän tahtoi kuitenkin saada vakuutusta tunteelleen, hän viivytteli nousuaan, houkutteli esille eilisiä kuvia ja saikin ne sen verran palaamaan, että hän uskoen ainakin hyvään tahtoonsa laskeutui alas. Ja ilokseen hän näki, ettei vaikutus ollut se, jota hän oli pelännyt. Kun hän tuli verannalle, ei Elli ollutkaan siinä odottamassa, niinkuin Olavi oli luullut. Hän näki hänet täysissä talouden toimissa tuvan rappusilla, tulossa tuvasta viilipyttyjä kantaen. Kuinka kauniissa kaaressa notkui hänen ruumiinsa, kun hän kohotti kannettavaansa päänsä tasalle ja mitään huomaamatta kulki pihan poikki keittiöön! Noin juuri piti hänen ollakin, noin ulkonaisesti rauhallinen, vaikka hänen mielensä varmaankin on levoton. Ja toinen yhtä miellyttävä piirre, kun hän sitten salin kautta tuli verannalle ja he siellä tapasivat toisensa. Ei kaukaisinta viittaustakaan siihen, mitä eilen oli tapahtunut ... kenties sentään jokin vähäinen silmän alaluomen värähdyksessä. Vasta sitten, kun Olavi oli mennyt hänen jälessään puutarhaan, tarttunut häntä siellä käteen ja uudelleen vakuuttanut samaa mitä eilenkin, sanoi Elli: – Onko se sitten todellakin totta? – On se totta, sanoi Olavi niin hellällä, syvällä ja vakuuttavalla äänellä, että Elli ei voinut sitä enää epäillä. Mielenliikutuksesta uupuneena hän oli eilen illalla nukkunut melkein heti kohta, kun oli heittäytynyt pitkäkseen. Ja aamulla se oli hänestäkin ensi alussa ollut mahdotonta. Se olisi ollut liian onnellista, jos se olisi ollut totta. Hänkö, joka niin kauan ja niin toivottomasti oli sitä toivonut, mutta jonka vallattomimmatkaan unelmat eivät olleet menneet niin pitkälle ... joka tuskin oli tullut ajatelleeksikaan sitä, että Olavi häntä rakastaisi, vaan jonka kaikki vaatimukset elämältä olivat pysähtyneet siihen, että vain saisi olla hänen seurassaan, kuulla häntä ja nähdä häntä ja silloin tällöin vain ''kuvitella'', että Olavin tunteet ovat samat kuin hänenkin – hänkö nyt yht’äkkiä ja juuri silloin kun kaikki näytti olevan lopussa, saisi kuulla sen hänen omasta suustaan! Mutta niinhän se oli, ja nyt vakuutti hän taas sitä samaa... Mitä syytä olisi hänellä sanoa niin, jos hän ei niin ajattelisi ja tuntisi?... Mutta hänen teki mielensä kuulla se vielä kerran... – Mutta jos te vain niin luulette? ... jos te erehdytte itsenne suhteen? – En, en ... minä en erehdy ... minä olen vain erehtynyt siinä, että niin kauan olen sitä pidättänyt, niin kauan ollut ymmärtämättä itseäni ja teitä ... te ette saa enää epäillä minua ... ettehän? – En... – ja hän ojensi hänelle kätensä vakuudeksi siitä, että hän uskoi. – Ja annatteko anteeksi, että eilen pahoitin mielenne? – Elkää nyt sitä enää ajatelko! Siinä istuessaan kiikkulaudalla ja Elliä katsellessaan oli Olavi piankin voittanut ensimmäisen hetkellisen heikkoutensa ja antautui nyt mielihyvällä sen tunteensa valtaan, joka pitkästä ajasta oli hänelle niin uusi ja entisestään niin erilainen. Kuinka hän rakasti sitä, että Elli käyttäytyi niin arasti ja samalla niin arvokkaasti! Hän oli poistunut vähäksi aikaa, jättäen Olavin yksin. Mutta sitten hän tuli takaisin, levitti valkoisen, kaikkein hienoimman pöytäliinansa kiikkulaudan eteen asetetulle pöydälle ja toi siihen hänen aamukahvinsa. Kuinka se oli kodikasta ja kuinka se samalla oli kuin jonkinlainen salaperäinen, harvinainen juhla! Ja Elli ei tehnyt häneen sitä vaikutusta kuin hän olisi ollut morsian, hän oli kuin hänen vaimonsa, hänestä tuntui kuin he jo olisivat häänsä viettäneet ja kuin he jo nauttisivat yhdyselämänsä rauhasta. Aamukin oli tuollainen tyyni puolipilvinen kesäaamu, jolloin taivas selviää hiljalleen, varovasti ja ilman tuulta. Näkymättömästi, tuntumattomasti hienonevat pilvet, kohoavat pois ja haihtuvat korkeuteen niinkuin ne olisivat vain maan tuoksua. Ennenkuin auringon terä näkyy ja alkaa kuumentaa, näkyy jo sen luoma varjo. Ja kun se sitten alkaa paistaa, jää järvi kuitenkin tyyneksi ja lehvät liikkumattomiksi. Taivas ja maa ikäänkuin ihailevat toisiaan, katselevat toinen toisensa kuvaa silmissään. Pilvet ovat liikkumattomia ja jäävät valkeina marmoripatsaina taivaalle seisomaan, muotojaan muuttamatta. – Ollaanko siis onnelliset? sanoo Olavi jatkoksi puheilleen ja ajatuksilleen, ja hakien vastausta, joka olisi sopinut hänen mielentilaansa kuvaamaan, luulee hän sen löytäneensäkin ... yhtä onnelliset kuin nuo kaksi riippuoksaista koivua tuolla pientarella, jotka eivät näytä toisistaan tietävän, mutta jotka kuitenkin kaipaisivat toisiaan, jos eivät saisi seisoa vierekkäin. – Ollaan, sanoo Elli ... minä ainakin olen niin ... niin, etten voi sitä sanoa. – Sanokaa kuitenkin... – En voi. – Ja minä kun jo luulin, ettette minusta välittäisikään. – Minäkö? Voi, voi! ... jos tietäisitte, mitä kaikkea olen teistä aikain kuluessa haaveksinut. – Teidän pitää siitä kertoa. – Mutta sittenhän minun pitäisi kertoa teille uudelleen koko elämäni. – Niin teidän pitääkin. – Mutta mitä te oikeastaan minusta ajattelette ... eikö tämä kaikki kuitenkin ole teidän mielestänne kovasti väärin. – Pitäisihän teidän jo siksi tuntea minut, että tiedätte, mitä ajattelen. – Mutta jos te sanotte sen vain minua rauhoittaaksenne? – En suinkaan ... sillä minä en tiedä, mistä teitä rauhoittaisin ja minkä tähden. Siksikö, että olette antanut tunteittenne puhua? Mutta kerranhan niidenkin täytyy saada puhua ja kerran niidenkin päästä oikeuksiinsa. Tekihän niin hyvää kuulla hänen sitä sanovan, ja saihan hän itse vakuutusta siihen, mitä oli ajatellut. Hän oli kysynyt itseltään – sekä ennen että nyt – tekisikö hän siinä väärin, jos tekisi niinkuin nyt oli tapahtunut. Mutta hänestä näytti, ettei hän tehnyt. Olkoon, että hän on kerran lupauksensa antanut – jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin – mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja olla rakastettu? Ja jos hänestä eivät ole olleet vääriä hänen tähänastiset tunteensa, miksi ne nyt sitten olisivat? Eihän oikeastaan ole mitään muutosta tapahtunut. Ei muuta, kuin että Olavi tietää sen ja että hän itse tietää sen myöskin. Olihan ollut turha se pelko, jota hän joskus oli tuntenut tätä mahdollisuutta ajatellessaan. Onhan heidän suhteensa vast’edeskin oleva samaa ystävyyttä, jota se on ollut tähänkin saakka ja josta se ei saa muuksi muuttua. Niinhän sen käsittää Olavikin ... hän käyttäytyy niin hienosti, niin arasti ja kohtelee häntä niin kunnioittavasti ... juuri niinkuin ainoastaan sellaisen täydellisen gentlemannin tuleekin ... kuinka hän on onnellinen! kuinka hän on onnellinen! [[Luokka:Papin rouva]] 3099 5349 2006-09-01T19:20:34Z Nysalor 5 XVIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XVII luku|XVII luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XIX luku|XIX luku]] |otsikko=XVIII luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Ne olivat taaskin ihania päiviä, ihania iltoja ja öitä, samanlaisia kuin viime viikollakin, mutta kuitenkin niin toisenlaisia. He käyskentelivät maantiellä, soutelivat järvellä, istuskelivat rantakivillä, puutarhan kiikkulaudalla, verannalla ja Ellin kamarissa. Ei käynyt ketään koko viikolla, väki oli töissään, talo melkein autio paitsi heitä molempia, paitsi päiväpaistetta, lämmintä ja valoa, joka täytti pihamaan ja huljui huoneissa ulos ja sisään avonaisten ovien ja ikkunan kautta. Ja missä he olivatkaan, puhuivat he toisilleen, kuinka onnellisia he olivat, kuinka he ajattelivat ja tunsivat samalla lailla ja kuinka ne tunteet olivat toisenlaisia kuin kaikki ne, mitä he ennen olivat kokeneet ... ja tokkohan kukaan maailmassa rakastaa niin hienosti ja samalla niin suuresti ja syvästi! Eihän se tavallisissa oloissa ja tavallisille ihmisille voikaan olla mahdollista. Mutta heillä, heillähän on siihen aivan erityiset edellytykset. Ja yhä uudelleen luulivat he ne löytävänsä toisen pitkästä, monivuotisesta, hiljaisesta uskollisuudesta ja toisen turhasta hapuilemisesta ja ihanteensa etsimisestä. Yhtä kummaa kuin oli, että toinen täällä istuu, odottaa ja luottaa, yhtä omituista oli, että toinen maailmaa harhailtuaan ja turhaan etsittyään jotain rauhallista paikkaa, on tänne saapunut ja täältä sen löytänyt. Oliko se sattuma? Kenties oli, mutta Olavi vakuutti, että kun hän laivan kannelta katseli Tyynelän lahtea, hän oli varma siitä, että tuossa se nyt on se satama, jota hän on etsinyt ja jonne hän silloin samassa olisi päättänyt tulla, jos ei olisikaan ennen sitä päättänyt. – Ne olivat kai ne minun ainaiset toivotukseni, jotka teitä tänne vetivät, sanoi Elli. Ja nyt hän uskalsi kertoa hänelle, kuinka hän nuottakotansa kupeella oli ''häntä'', juuri häntä odottanut. ''Siinä'' hän ei ollut koskaan kaikkea toivoaan kadottanut. – Ja ''sieltähän'' te sitten tulittekin. Kuinka minä sitä pelästyin ensin, ja kuinka olin hämilläni ja kömpelö sinä ensi iltana! – Ja minusta te jo silloin olitte niin miellyttävä ... minä valvoin kauan teitä ajatellen... Mutta sanokaa, eikö se ollut teidän panemanne se kukkasvihko minun huoneeseen? – Minunhan se oli ... minua niin peloitti, että te sen huomaisitte. Ja kun he kerran näin olivat päässeet näihin yhteisiin muistoihinsa, tuli niitä mieleen toinen toistaan liikuttavampia ja viehättävämpiä. Ja mikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta vahvistusta! Mitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä sunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu siitä, mitä kuuli Sigridistä? – Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte, kuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin mielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte... Entä mitä Olavi Ellistä, kun hän tarjosi juomavettä ja kun he eivät kumpainenkaan saaneet sanaa sanotuksi? – »Se oli ehkä silloin, kun minä ensi kerran ja melkein tietämättäni tunsin, että voisin alkaa teitä rakastaa.» – »Mutta entä kun olimme siellä kellotapulissa? ... te ette aavistanutkaan, kuinka minä olin onnellinen, kun te tulitte pyytämään, että istuisin siihen silmukkaan.» – »Mutta kirkkoaikana minä kuitenkin koetin sakastin ovelta katsella, mihin te olitte istuutunut.» – »Jospa tietäisitte, mitä kaikkea minä sinä sunnuntaina siellä kirkonpenkissä haaveksin?» – »Kertokaa se!» – Ja Elli kertoi sen. Ja kertoi sitten kaikesta muustakin: ikävästään, kun Olavi ei viikolla näyttänyt viihtyvän hänen seurassaan puutarhassa; ilostaan, kun hän tuli noutamaan häntä ongelle; onnestaan, kun hän Olavin puheista päätti, että hän kaipasi ystävää ja ehkä sallisi hänen olla tuona kaivattuna; onnettomuudestaan, kun luuli, että Olavi ehkä välittikin enemmän Liinasta kuin hänestä; riemustaan, kun oli vakuutettu erehtyneensä nähdessään, että Olavi tuli niityltä häntä noutamaan. Mutta voi, kuinka hän oli ollut onneton lauantaina ja sunnuntaina! ... ja se kauhea aika rippikirkossa ... ja kun Olavi ei ollut vielä illallakaan kotona ... kuinka hän oli kärsinyt luullessaan, että kaikki ehkä oli jo lopussa! – Teidän täytyy antaa minulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen teille tuottanut ... teidän täytyy se ... minä en saa rauhaa, ennenkuin tiedän sen... – Eihän se ole mitään enää ... sehän on jo mennyttä ... en minä sitä enää muistakaan... Mutta sitä minä en todellakaan voi käsittää, kuinka elämäni olisi voinut olla sitten enää mahdollista, jos kuitenkin olisimme sillä lailla eronneet. – Unohtakaa se kaikki. – Nyt sen voinkin unohtaa ... enkä ajattele edes sitäkään, että tämä tietysti ei voi kauan kestää. – Mutta miksei voisi? – Teidänhän on kuitenkin pian meneminen. – Mutta jos menenkin, niin voinhan tulla takaisin, ja jos en silloin voi jäädä teille, haen asuntoni jostain muualta läheisyydestä. Minun kun ei ole pitkään aikaan välttämätöntä olla Helsingissä, voin aivan hyvin asettua tänne lukemaan ja työtä tekemään. – Olisiko se mahdollista! Ja sitten ei tulisikaan enää niitä syysiltoja ja pitkiä talvisia puhteita! Mutta vaikka menisittekin, olisin sittenkin onnellinen, kun vain tietäisin, että saan nähdä teidät edes kerrankaan vuodessa ... vaikka poistuttekin talveksi, niin lupaatteko kuitenkin käydä minua kesällä katsomassa? – Lupaan. Ja niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia niitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui siihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu verkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten lempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan taivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut mahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa toteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli kuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne entiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa muuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli kätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan tulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat alkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua! Ja ''hänellekö'' oli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli pitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata ja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli kuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut kotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja vetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun Olavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko korkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli kirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan. [[Luokka:Papin rouva]] 3100 5940 2006-09-24T15:22:35Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XVIII luku|XVIII luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XX luku|XX luku]] |otsikko=XIX luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta. Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta. Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna. Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä melkein kyllästyttääkin. Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut mitään osaa. Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella. Mutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väisti Elli. – Ei, ei, sanoi hän. – Mutta miksei? – Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta niin väärin. Elli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan katuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän loukkaantuneena: – Niinkuin tahdotte... – ja meni ylös. Miksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut? – Eikä hän saanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa, jota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla heidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen. Ja samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan mieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja huolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli heidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja miksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei hän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin ollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi olemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes valittanut, kysynyt häneltä neuvoa... Mutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väisti Elli ja väisti nähtävästi tahallaan. Olavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta häntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se kaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava yläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen mielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä aholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli ollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö se ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin toteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella pysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla molemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on rikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja tunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään? Kyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa on surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä moittia. Ehkei hän muuta voi ... ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta. Mutta kuitenkin ... jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää lohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen haltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja unhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen elämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen kuvitellut. Mutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään, ei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt pois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä ahdistamaan. Ja vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin tuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä oikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti näkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin seinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon tuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on pitäjällä. »Milloinkahan tuo tuolta tullee?» »Kyllä hän kai tulee perjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna». Tuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä, olla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on tapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut pois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus puolellaan jo se mahdollisuus, että hän ''voisi'' joutua tällaiseen asemaan ''pastorin'' suhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai aikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan. Ellikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa. – Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen. – En mitään erityistä ... kuinka niin? Entä te? Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin sopivasti ja johon hän heti ihastui. – Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä olemme niin kauan aikoneet ... menisimme meidän karjakartanollemme. Tahdotteko? – Mielelläni! Jos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina voisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden... [[Luokka:Papin rouva]] 3101 5351 2006-09-01T19:20:41Z Nysalor 5 XII luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XI luku|XI luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XIII luku|XIII luku]] |otsikko=XII luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Elli oli muuttanut ruokapöydän ikävästä ruokasalista hauskalle valoisalle verannalle, ja sen ääressä tuli heille tavaksi istua vielä kauan senkin jälkeen, kun ruuat olivat pois korjatut ja väki lakannut liikkumasta ja kesäinen luonto hetkeksi silmänsä ummistanut. Tavallisesti asetti Elli aina astian täynnä tuoreita kukkasia keskelle pöytää ja istui sen ääressä ompeluksineen, sill’aikaa kun Olavi poltteli, käyskenteli edestakaisin lattialla, katseli ulos ikkunasta, puheli, kertoi ja tuon tuostakin istahti toiselle puolelle pöytää vastapäätä Elliä. Heille oli vähitellen ilmautunut yhä enemmän puhelemista. Tavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille, että he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet sitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa. Alussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina ja huulilla hyväksyvä hymyily. Ainoastaan joskus hän väitti vastaan, kun Olavi lausui jonkin oudomman ajatuksen, jota hän ei heti osannut sulattaa, mutta väisti pian ja oli taipuvainen omaksumaan kaikki, mitä kuuli. Kaikenlaiset uudenaikaiset mielipiteet, joita hän kirjoista oli lukenut ja jotka olivat tuntuneet hänestä niin »hirveiltä», soivat Olavin suussa luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Hän kertoi Olaville avonaisesti, että hän ennen aikaan, luettuaan Ibsenin »Noran», oli tuominnut häntä siitä, että hän jätti lapsensa, mutta että kun Olavi nyt selitti, ettei muuten ollut mahdollista ja että Noralla oli velvollisuuksia itseäänkin kohtaan, se alkoi tuntua Ellistäkin välttämättömältä. Useat niistä »totuuksista», joita Olavi lausui, tarttuivat melkein sanasta sanaan hänen mieleensä ja soivat siinä yhtämittaa. »Naisten oikeus määrätä elämästään ja hakea itse vaikutusalansa täytyy tietysti olla yhtä suuri kuin miestenkin» – – »Ne vanhemmat, jotka eivät ole tytöilleen antaneet siihen samaa tilaisuutta kuin pojilleenkin, ovat ankarasti moitittavat». – – »Minä pidän suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus». Kirkon oppia, pappeja ja raamatun totuuksia hän arvosteli ja puhui koko ajan, niinkuin olisi Ellikin jo aikoja sitten ollut samaa mieltä. Tottahan oli, että hän oli kaikkia noita asioita usein itsekseen ajatellut, mutta kaikkialla näyttivät aitaukset niin korkeilta, ettei hän itsekseen uskaltanut ruveta niiden yli nousemaan. Mutta nyt tuntui niin suloiselta, kun voimakas käsi auttoi häntä toiselle puolelle, jossa kaikki oli kuin kotoisampaa ja valoisampaa. – Voi, voi, mitä te puhutte! sanoi hän usein, mutta kun Olavi kysyi: – Eikö se sitten ole totta? niin ei Elli voinut olla myöntämättä: – Ehkä se sitten on. Ja Olavi oli mielissään ja nautti siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli Elliin. Sentähden viihtyi hän yhä paremmin hänen seurassaan ja antautui vastustelematta sen miellyttävän tunteen valtaan, joka syntyy, kun tietää olevansa ihailtu ja rakastettu. Ja hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että Elli rakastaa häntä. Monet merkit sanoissa, silmäyksissä ja käytöksessä sen hänelle ilmaisivat. Hän unohti päätöksensä olla mistään muusta välittämättä kuin työstään eikä enää pitänyt kiinni teoriastaan »järjen puhtaasta tyydytyksestä». Häntä huvitti nähdä, mihin tällainen suhde, joka oli hänelle aivan uutta ja erityistä, kehittyisi. Eihän siitä hänelle voisi syntyä mitään suurempaa häiriötä tai vastusta. Eihän se häntä mitenkään sitoisi, kun hän ei antaisi sen kärjistyä. Hehän voisivat lähetä toisiaan kuin kädet selän taakse vapaaehtoisesti sidottuina, kumartua toisiaan vasten, ei puristaa rintaa rintaa vasten, mutta kuitenkin suudella toisiaan – kurkalta. Ja sen mielentilansa hiljaa kantaessa joutui hän pian puhumaan itsestään ja esittämään pääpiirteet elämästään. Alussa antoi hän siitä vain kylmiä ulkopiirteitä, kertoi perheoloistaan, äidistään, sisaristaan, huolettomasta lapsuudestaan, iloisista ensi ylioppilasvuosista, Helsingin elämästä ja ulkomaanmatkastaan. Mutta sitten hän tuli vähitellen puhumaan rakastumisistaan ja kihlauksistaan, jotka olivat puretut. Hän puhui niistä mietelmäin muodossa ja otti vain kuin selvittääkseen esimerkkejä omasta itsestään. – Usein kuulee sanottavan, sanoi hän eräänä iltana, että rakkaus on kaikkein hellintä ja hienointa, mitä maailmassa on, että se jalostuttaa ihmistä ja saattaa kaikki hyvät voimat meissä liikkeelle... – Eikös se sitten niin tee? – Jos se niin tekisi, niin täytyisi sen kai vaikuttaa takaisinpäinkin, jättää jotain jälkeä itsestään, kun se on kadonnut. Mutta minä luulen, ettei ainakaan tässä kohden pidä paikkaansa sananlasku, että työ tekijäänsä kiittää. – Minä en oikein ymmärrä. – Ettekö? Mutta minä tiedän sen omasta kokemuksestani ja jos sallitte, niin otan esimerkin itsestäni. – Ottakaa ... on niin hauskaa kuulla teidän puhuvan itsestänne. Olavi kertoi, kuinka hän oli vähitellen alkanut kyllästyä ja kuinka hän sitten viimein oli rikkonut suhteensa vähintäkään sääliä tuntematta, vaikka näki toisen sydäntä särkevän surun ja epätoivon. Kuta enemmän toinen itki, kuta surkeampana hän esiintyi ja samalla koetti panna kaikki viehätysvoimansa liikkeelle ja vedota hänen hellyyteensä, sitä kylmemmäksi tuli toinen. – Minä välistä melkein toivoin, että hän kuolisi, että hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus, päästäkseni siitä säälin tunteesta, joka minua vaivasi. Minä tietysti kohta taas kauhistuin tätä ääretöntä itsekkyyttäni ja minä halveksin itseäni, mutta minä en voinut sille mitään. Kaikki paremmat tunteeni olivat kuin kuolluksissa. Kun Elli ei vastannut mitään, sanoi Olavi: – Te varmaankin tekin kauhistutte tällaista ... tuomitsette ehkä... – En, sanoi Elli verkalleen asettaen sanansa, minä ymmärrän sen – aivan hyvin – omasta kokemuksestani. Olavi katsoi ulos ikkunasta, Elli ompeli, ja vähään aikaan he eivät virkkaneet mitään. Olavi jo vähän katui tunnustustaan. Mutta sitten kysyi Elli arasti: – Rakastaako hän teitä vieläkin? – En tiedä, minä en ole häntä tavannut moneen vuoteen, sen jälkeen kuin lopullisesti erosimme. – Mutta ehkä taas entiset tunteenne havahtuisivat, jos hänet kohtaisitte? – En luule, meissä oli niin paljon erilaista sekä luonteissa että katsantotavoissa, etten uskoisi niiden koskaan soveltuvan yhteen. – Eihän se sitten olisi mahdollista, uusi yhtyminen. – Eihän olisikaan. Mutta olkoon se kuinka ymmärrettävää tahansa, se siitä kuitenkin jää, että on tuottanut toiselle tuskaa ja kärsimyksiä, ja sellainen ei jää koskaan rankaisematta. Minä olen saanut osani minäkin. Hän puhui – itseään kuitenkin vähän säälien ja ikäänkuin omaa tilaansa hellytellen – ettei hän senjälkeen ole oikeata tunnetta löytänyt, ei itsestään eikä muista. – Se on tullut kuin kostoksi se, että minä vähitellen olen tullut siihen uskoon, ettei oikeata epäitsekästä, suurta tunnetta olekaan ... ehkä olen väärässä, mutta siltä minusta vain tuntuu. – Minä luulen, että olette väärässä. – Kuinka niin? – Niin, minä vain luulen, että olette väärässä sekä itsenne suhteen että muiden ... ja tuomitsette itseänne liiaksi. – Olisihan lohdutus, jos niin olisi ja jos muut olisivat parempia kuin minä. Kuinka avonainen hän on, kuinka suoraan hän tunnustaa vikansa! Olisiko sitä kukaan muu tehnyt? Kaikkihan ne, hän, Ellikin, koettavat peittää ja salata omia vikojaan, esiintyä aina paremmassa valossa. Sentähden hän ei olisi voinut häntä tuomita, vaikka hän olisikin tehnyt väärin. Hän näyttää niin alakuloiselta ja kärsivältä ... on ehkä tullut tänne huoliaan pakoon. Hän tarvitsee uskottua, semmoista, jolle saa huolensa puhua. Ja Ellille tuli halu häntä vaalia, lohduttaa ja hoitaa ... silittää hänen otsaansa ja tukkaansa ... suudella hänen silmiään. – Ette tekään ole niin paha kuin itse luulette, sanoi hän hellästi. Ette saa panna sitä niin sydämellenne ... onhan se mennyttä, eihän sille enää mitään voi. Eihän hän oikeastaan ollut enää pitkään aikaan tuota asiaa muistanut. Sen jälkeen oli jo paljon muutakin samanlaista tapahtunut, hän oli jo aikoja sitten rauhoittanut omantuntonsa. Mutta kun hän näki, millä osanotolla Elli häntä kuunteli, niin hänen teki mieli kertoa, ja kertoessaan hän sai katuvan mielentilansa takaisin sen verran, että hän vähän itsekin uskoi, mitä puhui. Olivathan ne vanhoja oireita tällaiset, olihan hän samalla tavalla tehnyt selkoa menneisyydestään kaikkien muidenkin uusien suhteiden alkaessa, ja olihan se aina samalla tavalla vaikuttanut. Häntä se välistä tympäisi, varsinkin aamulla herätessä ja muistellessa, mitä illalla oli puhuttu. »Se on sitä samaa iankaikkista!» Mutta kun taas oli tullut ilta ja kun he taas istuivat verannalla kahden kesken, niin he palasivat samaan aineeseensa, hän teki uusia syytöksiä itseään vastaan ja antoi Ellin puolustaa hänen tekojaan. Elli puolusti ja koetti osoittaa hänelle, että hän antoi niiden liiaksi painaa mieltään. – Te olette ehkä ensimmäinen, joka ei ole minua tuominnut ja joka on minua oikein ymmärtänyt, sanoi Olavi. – Enhän minä muuta tiedä, sanoi Elli onnellisena, mutta minä ajattelen, että te hyvässä tarkoituksessa teitte sen, minkä teitte ... olisittehan te kuitenkin tulleet onnettomiksi molemmat, kun ette ''te'' kerran häntä rakastanut ... ja eiväthän siis ainakaan vaikuttimenne olleet huonot... – Sehän se on ainoa, joka on minua lohduttanut. Olavi heltyi, hän antoi vielä kerran anteeksi itselleen, ja kun hän niitä aikoja oikein ajatteli, niin olihan hän kärsinyt kenties yhtä paljon kuin tuo toinenkin. Elli osasi hänen mielestään asettua niin hyvästi hänen kannalleen, ja siitä hän nousi hänen silmissään. Miten hän oli mahtanut kärsiä sen tunteensa alla! Ja minä kun en ole sitä aavistanutkaan, en tiennyt siitä mitään kaikkina noina pitkinä vuosina. Mutta enköhän sentään ole? Ja hän kysyi itseltään, eikö hänestä välistä ollut tuntunut, niinkuin joku aavemainen olento olisi häntä seurannut, kulkenut mykkänä ja kuulumattomana hänen edellään, ja eikö hän ollut silloin tällöin nähnyt noita kalpeita, itkettyneitä kasvoja ikkunan ruudun takana. Eihän sen tarvinnut olla mahdotonta, onhan niitä, jotka väittävät tuollaisia tiedottomia vaikutuksia olevan olemassa. Ja hellällä, tutunomaisella, hyväilevällä äänellä sanoi hän Ellille: – Mutta tässä minä vain kaiken aikaa puhun itsestäni ... kertokaa tekin jotain itsestänne! – Mitäs minä ... eihän minulla ole mitään. Yön taas hämärtyessä, kun ei oikein erottanut toinen toisensa kasvonpiirteitä eikä Elli enää nähnyt ommellakaan, sai Olavi hänet kuitenkin vähitellen puhumaan. Hän johti puheen heidän yhteisiin muistoihinsa: hänen vierailuunsa Ellin kotona ja lähtöönsä sieltä. Ja hän sai selville, että Elli muisti kaikki hänen sanansa ja tekonsa, että hänellä oli ollut ikävä hänen mentyään ja ettei hän ymmärtänyt, kuinka hän sen jälkeen oli tullut menneeksi naimisiin. Sitten hän kertoi, kuinka he melkein väkisin olivat saaneet riuhtaista hänet äidin kaulasta, kuinka sitten oli ajettu talvisena harmaana päivänä virstoittain ja penikulmittain ja hän vain tuijotti sivulleen, jossa vitkalleen vaelsi jäljellepäin lumeen peittynyttä aitaa ja matalaa havumetsää. Ilta pimeni, poikettiin synkkään metsään, nietokset näyttivät yhä kasvavan, ja puut notkistuivat tien poikki lumen painosta. Tultiin tänne, nietokset vain yhä nousivat, lunta oli lapioitu seinien ympärille, ja kun tultiin sisään, oli ikkunan ruutu puolitiehen lumessa. Hän oli silloin tuntenut itsensä kuin elävältä haudatuksi. Vaikeahan siihen oli ollut tottua, mutta siinähän tuo sitten oli mennyt. Olavi kuunteli häntä utelias, tarkkaava piirre kasvoillaan, lisäsi itse sen, minkä kertoja näytti jättävän pois, ja luuli ymmärtävänsä oikean syyn kaikkiin noihin hänen kuvaamiinsa mielentiloihin. Elli kertoi vielä talvisesta elämästään täällä maalla. Aamulla se vielä menetteli, kun päivää vähän näkyi ja ihmisiä liikkui tästä läpi pihan. Mutta sitten tulivat ne pitkät illat, jolloin ei kuulu muuta kuin kellon nappaisu ruokasalin seinältä ja ulkona silloin tällöin kaivon vintin narina. Panisi maata, mutta eihän aina saa untakaan, varsinkaan kuutamoiltoina, kun kalpea valo kiertelee huoneita ja siirtyy ikkunasta ikkunaan jäähileitä kimmellyttäen. Silloin hän usein muiden maata mentyä hiipii ulos, ottaa suksensa ja lähtee hiihtelemään alas jäälle. Vastaantulevat satunnaiset yölliset matkustajat herähtävät horroksistaan reen perässä, katsovat harralla silmin outoa haamua eivätkä pitkään aikaan saa sanaa suustaan, ennenkuin ovat jo pitkän matkaa ohitse. Mutta Elli hiihtää ja hiihtää, vitilumi lähtee edellä juoksemaan, hän kiertää niemen nenitse, nousee metsään, liukuilee heinäteitä ja läpi avattujen veräjien eikä palaja kotiin, ennenkuin on aivan väsynyt. Hän on innostunut kertoessaan ja punastuu vähän omaa innostustaan. – Jotakinhan sitä tulee tehneeksi täällä yksinäisyydessään, kun ei ole muutakaan. Te varmaankin ajattelette, että se on kovin lapsellista ja naurettavaa. – Miksi niin ... ei suinkaan ... päinvastoin ... kertokaa nyt vieläkin jotain... – Eihän nyt ... olen teille jo muutenkin puhunut liian paljon itsestäni ... ei se ole ollenkaan hauskaa ... ehkä teitä jo väsyttää. – Väsyttääkös teitä, kun minä kerron itsestäni? – Teidän on aivan toista ... mutta en minä vielä kenellekään ole voinut puhua niin avonaisesti kuin teille. Ja taas kertomaan. Eihän sentään pidä luulla, että elämä aina on niin surullista ja toivotonta hänellekään. Kesät ovat hauskemmat, hän saa hoitaa puutarhaansa, kalastaa ja kulkea väen mukana töissä. Ja kesän aikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia ajatuksia, ettei itseään tunne. Kun hän joutohetkinään istuu tuolla pikkuniemen kärjessä nuottakodan kupeella, katselee laivoja ja ottaa niiden laineita vastaan, niin on häneen siellä kuin kasvamalla kasvanut usko siihen, että sieltä tulee jotain erikoista ... jotain, joka ... joku, joka ... jonkinlainen pelastaja ... »En minä tiedä oikein mitä ... ne ovat sellaisia mielikuvituksia, sellaisia avosilmäisen unia ... (hän sekautuu vähän, mutta pelastuu siitä ja jatkaa:) ... minä tarkoitan ... mitä minä sanon, minä kuvittelen, että joku hyvä kapteeni keksisi minut siitä kiikarillaan, laskisi laivansa rantaan, kutsuisi minut huvimatkalle ja veisi minut Helsinkiin tai jonnekin sinne päin...» Hän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut, aukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä. – Saanko sakseni? – Kiitos! Sitä seurasi äänettömyys, jolloin Elli leikkasi vaatetta ja Olavi ryyppäsi teetä lasista, jonka Elli oli hänelle illallisen loputtua vielä täyttänyt. – Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi merkitsevästi. Elli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen: – Eihän ne ... niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä, joita ne purjehtivat. Ne olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen ja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä hän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut enää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt itselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä päättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti kuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että hän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti. Aamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he huomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle. – Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna. – Ei mutta todellakin ... vielä ihanampi kuin eilen. – Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi ... toisena aamuna kauniimmaksi kuin toisena. – On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin. – Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin... Vaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään olisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja katselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin kohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi... – Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on? – Kohta kaksi. – Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi. Mutta yhtä kauan he istuivat huomennakin. [[Luokka:Papin rouva]] 3102 5352 2006-09-01T19:20:45Z Nysalor 5 XX luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XIX luku|XIX luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XXI luku|XXI luku]] |otsikko=XX luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Elli oli pukeutunut savolaistytöksi. Hänellä oli suora pumpulihame synkänsinisestä, punaraitaisesta vaatteesta, lyhyt nuttu, pää paljas, niskassa valkoinen huivi ja huivin alla riippumassa hänen pitkä, keltainen palmikkonsa. Tämän pukunsa hän oli miettinyt ja valmistanut tätä huviretkeä varten, jota hän jo kauan oli ajatellut. Kädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa varten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli verannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan. – No, ettekö tule jo, herra Kalm? – Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan! Mutta sehän sopii vallan mainiosti! – ja piikatyttöjen keittiön rappusilla nauraessa erehdykselle he lähtivät menemään. – Miellyttääkö tämä puku teitä? kysyi Elli, kun he olivat tulleet ulos portista. – Sanomattomasti. Ja se häntä todella miellyttikin. Sehän oli hänen vanha ihanteensa ilmielävänä, se reipas maalaisneiti, jonka kanssa hänen piti perustaa talo ja antautua maanviljelijäksi. Se oli hänen ehkä puhtain ja ihanteellisia muistonsa niistä monista naismuistoista, jotka vähän itsekukin olivat häneen jälkiänsä jättäneet. Elli miellytti tuossa puvussaan häntä vielä siksikin, ettei hän nyt, hänen vierellään maantietä astuessaan, muistuttanut entisestä itsestään juuri ollenkaan, ei asemastaan eikä tavallisesta ympäristöstään. Hän oli nyt enemmän ja suoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus ja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan vaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta. Kun he tarhan takana kääntyivät sille metsätielle, joka vei karjakartanolle, huudahti hän iloisesti nyyttiään heilauttaen ja ottaen hyppyaskeleen Olavin edelle: – Nyt meidän pitää olla iloisia kuin taivaan linnut! – Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä. – Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista olen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan ... niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja tulisin vastakin kävelemään! – Mutta tämä alkaakin lupaavasti ... katsokaa noita koivuja, kuinka ne ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita ... tämä on kuin pyhä lehto, temppelin etehistö ... tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on itse kirkkoholvi... – Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni ... ja minä en ole niistä kummastakaan antanut oksaakaan taittaa. – Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi. – Sanokaa vain ... ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua haluttaa ... te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä ohjaamassa. – Viekää te vain, minne teitä haluttaa ... viekää vaikka siihen »kaikkein pyhimpään». – Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä. – Eikö kenenkään? – Ei kenenkään ... mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin kiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät. – Missä se on? – Se on täällä edessäpäin. Ja reippaasti kävellen ja iloisesti jutellen he painuivat yhä syvemmälle tuuheaan metsään, mikä joka askeleella näytti tulkitsevan heidän tunteitaan ja ottavan osaa heidän mielialoihinsa. Siinä oli ensiksikin se koivikko, ja sen lehvistöstä tippuivat vielä viimeiset yökastekyyneleet mustikan varsilla peitettyyn maahan, mutta sisässä peippo säesti peippoa ja runkoja kultaili heleä, hohtava päivä. Siellä täällä oli kukkiva pihlaja jonkin korkean kiven kyljessä ja toisessa paikassa hienoinen haapa, joka ei ollut saanut yksinään vauhtia ja ryhtiä rungolleen ja joka kuin olemisensa lupaa anoen alituisesti lehtiään lepatteli. He tulivat hongikkoon, kuivalle, tasaiselle kanervakankaalle, jossa he tunsivat kuin pienenevänsä, jossa mieli kävi melkein hartaaksi ja sai heidät hetken aikaa äänettöminä vaeltamaan, honganlatvojen kohinaa kuunnellen. Hongikko vaihtui kuusikoksi. Siinä vallitsi salaperäinen varjoisa hämäryys, jonka sisästä kuului metsäpuron lirinää ja siihen sointuvaa hyttysten hyrinää. Kuusikkoa seurasi hyötyvä, kaskesta kohonnut leppälehto, kotoinen ja herttainen, jonka sisässä kasvoi mehevä heinä ja alalaidassa kuului laitumellaan kulkevan Tyynelän karjan kelloja. Lepikko loppui jyrkästi ja ilman rajaa, ja heille aukeni aho eteen, jonka Olavi tunsi samaksi, mihin hän sunnuntai-iltana kävellessään oli joutunut. – Mutta minähän olen ollut täällä kerran ennenkin, sanoi hän ja kertoi, heidän halmeen aitaa vasten nojatessaan, mitä hän tässä oli ajatellut. Elli pani sen mieleensä ... tässä olisi siis yksi paikka lisäksi, johon hänelle jäisi muisto Olavista ja johon hän voisi tulla häntä ajattelemaan ... ei kaipaillen, ei epäillen enää, vaan rauhallisesti ja toivoisasti. He nousivat aidan yli ja tulivat ahon toisessa laidassa olevalle mökille. Siellä ei ollut ketään kotona, seinävieressä oli kerppuja kuivamassa, ja ovi oli ulkopuolelta telkitty. He painoivat kumpainenkin kasvonsa pieneen ikkunan ruutuun, poski melkein poskessa kiinni. Tupa oli autio, pankolla pata kumollaan, pöydällä tyhjä tuoppi, ja aurinko paistoi heleästi mustalle lattialle. – Heinässäkö he lienevät, sanoi Elli. – Ketä tässä asuu? – Eräs vanha kalamies vaimoineen. He puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään. – Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois. – Mennään vain. – Minnepäin? – Ei sinne ... sieltähän me tulimme ... tästä veräjästä. Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata kainalosta, nostaa ... mutta hän ehti vain vähän kannattaa kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä. Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan Tyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen, toisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana alankona ulottui mäkikyliin saakka. – Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti paistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta yppylää. – Nyt näen ... tuo uusi valkea huone. – Se on heidän uusi riihirakennuksensa. – Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla? – Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on näköala, joka ... saattepahan sitten nähdä... – Sekö se on teidän temppelinharjanne? – Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa ... koko tuo metsäinen taival ... ja koko tuo rinne kiivettävänä. Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka laidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi on mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä on mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven. – Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi mieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä... – Hyi, elkää sellaista puhuko... – Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta kuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä lähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa... – Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni olette oikein onnen lempilapsi? – Luuletteko, että minulla on juhla aina minullakaan... – Mennään pois eikä ajatella nyt sellaista, sanoi Elli ja veti häntä käsipuolesta tulemaan. Ette te todella ajattelekaan, te vain minua suotta peloittelette. Suottahan se oli, mutta häntä huvitti nähdä Elli liikutettuna. Suon poikki päästyä maat taas kovenivat, ilostuivat ja virkistyivät, ja tie, joka vaivalloisesti oli kulkenut lahonneita pitkospuita myöten, alkoi taas hauskasti ja kuin omiksi huvikseen heitelläitä milloin millekin puolelle pienen puron pohjaa, jonka kesä oli kuivannut melkein vedettömäksi. Ilmestyi suokytöjä, joiden savu täytti koko metsän tuoksullaan. Tuli niittymaita, joissa toisissa oli jo heinä tehty, toisissa paksu angerva ja tuuhea saraheinä vielä hurotti altain täyteisenä ja pyrki niiden raoistakin ulos. – Eikö istuta tähän ladon kynnykselle? ehdotti Olavi. – Istutaan vain, matka alkaakin olla jo puolessa. Lato oli heiniä puolillaan, tuoreita, hyvänhajuisia, vasta korjatuita. Olavi heittäytyi pitkälleen ja katseli Elliä, joka keskellä ladon ovea oli kuin kuva kehykseen sovitettuna. Hänen vartalonsa ulkopiirteet haihtuivat hiukan mustanviheriään kuusimetsätaustaan, mutta kun hän oli riisunut huivinsa päästään, erottuivat hänen kasvonsa ja keltainen tukkansa siitä kuin kullattuina. Hän oli siinä niin kiihkoton, niin puhdasaatteinen, vähän haaveileva. Mutta Olavi olisi kuitenkin niin haikeasti halunnut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kietoa toisen hänen kaulaansa, vetää tuon pään povelleen, painaa hänet viereensä rinnalleen, suudella tulisimmalla suutelollaan hänen otsaansa, poskiaan ja huuliaan ... täällä yksinäisessä metsäladossa, kaiken maailman kuulumattomissa... Elli katsahti taakseen. Hän näki, että Olavi lepäsi kädet pään alla heinissä, joihin hänen vartalonsa oli vain vähäisen vaipunut ja joissa hän näytti olevan kuin aalloilla, jalka sulavasti koukussa ja polvesta pienenä kaarena... Hattu varjosti hänen kasvojaan, hänen silmänsä paloivat sen alla mustina, eikä niiden katse väistynyt. Elli katsahti pois, ylös kattoon, ulos niitylle, kääntyi taas takaisin ja taas pois eikä uskaltanut enää käydä kolmatta kertaa vastuuseen. Nuo silmät olivat monta kertaa ennenkin seuranneet häntä samalla lailla venheen perästä heidän soudellessaan, pöydän takaa heidän verannalla istuessaan, mutta eivät koskaan niin läpitunkevasti, niin melkein herpaisevasti. Hän tuli vähän levottomaksi, olisi tahtonut pois, mutta ei uskaltanut liikahtaa. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta jäi kuuntelemaan äänettömyyttä, joka yht’äkkiä kuin humisi hänen ympärillään, mutta josta hän samalla erotti kaikki pienimmätkin äänet: peipposen sirahduksen metsän rinteessä, heinäsirkan kitinän niityllä, leivon viserryksen taivaalla jossain ja ladosta heinäkorren kahauksen. Hän hämmentyi. Eikä hän tiennyt, halusiko hän, että Olavi levittäisi hänelle sylinsä ja pyytäisi häntä siihen heittäytymään, vai pelkäsikö, että hän sen tekisi, vai olisiko hän pyytänyt häntä jättämään sen tekemättä, niinkuin silloin, kun hän sitä yritti, jota hän koko sen yötä oli sekä katunut että hyväksynyt, jota hän oli odottanut seuraavana iltana uudistuvaksi ja taas ollut tyytyväinen, ettei se ollut uudistunut. Ei, ei! Niinhän sen kuitenkin pitää olla, niin hän oli sitä aina ajatellut ja ainoastaan niin oli oikein! Ja temmaten itsensä irti tunteittensa ja omien aatoksiensa hetkellisestä lumouksesta, asettaen itsensä siihen tasapainoon, joka oli kuin hänen onnensa ehto ja se varustus, jonka takaa hän tunsi voivansa vastustaa koko maailman tuomiota ja jossa hänen omatuntonsakaan ei vielä ollut tullut häntä ahdistamaan, sanoi hän ojentautuen suoraksi ja sitaisten huivin päähänsä: – Joko olette tarpeeksi levännyt? – Entä te? – Minä jo olen. – Mennäänkö sitten taas? Pian sai Olavikin takaisin vähäksi aikaa häiriytyneen rauhansa. Mitäs siitä, parastahan oli näin! Ja kun hän näki Ellin kulkevan edellään kukkivaa ojanreunaa pitkin ja sitten veräjän yli noustuaan siihen nojaten häntä odottavan ja leikillään tarjoovan hänelle kätensä avuksi, hellä, syvä ja luottava ilme niissä suurissa, aina vähän surullisissa silmissä, niin hän käsitti kuin yht’äkkisenä ilmauksena, että jos heidän suhteensa olisi siitä, mitä se nyt oli muuttunut toisenlaiseksi, se olisi samalla ollut pilattu ja menettänyt sen hienon lemunsa, jota hän siinä oikeastaan rakasti. Ei, ei, sanoi hänkin itselleen; mutta lisäsi kuitenkin kuin tietämättään: en ainakaan minä tahdo tätä edemmä jatkaa, niinkuin en ole sitä oikeastaan aloittanutkaan. Ja sillä hän ikäänkuin siirsi sen edesvastuun tunteen hartioiltaan, joka välistä hiipi niiden päälle laskeutumaan, kun hänelle tuli mieleen, mitä tästä ehkä sittenkin seuraisi. Hänhän ei ollut aloittanut ... jos Elli ei olisi tullut häntä niin paljon vastuuseen, ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle... Hän oli näinä päivinä kuullessaan Ellin puhuvan tunteistaan tullut yhä enemmän vakuutetuksi niiden voimasta ja syvyydestä ja valtavuudesta. Vaikka ne eivät olleet päässeetkään purkaumaan, vaikka ne ilmenivät vain sanoissa, kasvonpiirteissä ja katseissa, niin ne kuitenkin ja ehkä juuri sentähden, että niiden juuret olivat niin syvällä, häntä melkein peloittivat. Hänen omat tunteensa, se kiintymys, mikä hänessä oli syntynyt, olivat niihin verraten niin heikot. Hän tiesi sen siitäkin, että hänen välistä täytyi ajatella, millä tavalla hän ne ilmaisisi ja saisi esille. Kun hän sanoi: »Onko totta, että te rakastatte minua» niin kuinka heikolta se kuului siihen verraten, miten Elli vastasi: »On se totta». Jos hän kyllästyisi, jos hänen täytyisi mennä ... ja kerran kai se, ja ehkä piankin, tulisi tapahtumaan ... miten se tulisi Elliin vaikuttamaan, millä epätoivolla hän heräisi unelmastaan! ... Ei, ei, edemmä se ''ei saa'' mennä, hänen täytyy hillitä itsensä, pitää varansa ... säilyttää itselleen jokin tie avoinna, olla itseään kokonaan sitomatta... Mutta kyllähän minäkin rakastan, rakastan ehkä paremmin ja syvemmin kuin koskaan ennen!... Tuolla hän kulkee niin arvokkaana, suorana ja vakavana, ajattelee tietysti vain minua, on päässyt pois surkeasta jokapäiväisyydestään, saanut uutta rohkeutta elääksensä niin, kuin oli niin monesti sanonut sitä toivoneensa... Ja noudattaen sen mielentilansa puuskahdusta, joka hänessä oli syntynyt, tahtoen osoittaa, sanoa jotain, kiirehti hän askeleitaan häntä saavuttaakseen ja sanoi hänen rinnalle tultuaan: – Eikö teistä ole kovasti omituista, että me näin kahden vain vaellamme ... emme kaipaa muuta enmmekä tarvitse muuta, tiedämme vain sen, mitä tiedämme. – On se, on se niin, että minä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki... Ellin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta Olavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän kumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen. [[Luokka:Papin rouva]] 3103 5353 2006-09-01T19:20:49Z Nysalor 5 XXI luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XX luku|XX luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XXII luku|XXII luku]] |otsikko=XXI luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli kaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin kuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: »Tuolla menee Tyynelän rouva ja yks’ vieras herra!» Näköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he metsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan. – Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä, nautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin siitä enemmän kuin koskaan ennen ... kun näen maailman noin jäävän jälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja avartuvan. Ja kuta ylemmä he tulivat, sitä onnellisemmaksi hän näytti tulevan. Hänen poskensa paloivat, hänen silmänsä loisti, ja Olavi tuskin voi seurata häntä hänen nopeasti ja uupumatta astuessaan. Mutta hänetkin sai innostumaan se halu päästä pian perille, joka aina syntyy, kun tietää lähenevänsä jotain huippupaikkaa. – Tässä on tienhaara, sanoi Elli. Mennäänkö ensin taloon, vai noustaanko ensin »temppelin harjalle?» Matka on melkein yhtä pitkä. – Ensin »temppelin harjalle!» He kulkivat sakeassa lehdossa, nousivat pitkän aikaa polkua, josta eivät voineet nähdä mitään ympärilleen. Metsä oli kuitenkin kuin kirkastettu, kuin valoa tulvillaan, jota tuli sinne joka taholta. Jo välähteli etäisiä vesiä ja siintäviä kaukaisuuksia puitten välitse milloin oikealla milloin vasemmalla. Olisi tehnyt mieli jouduttautua pikemmin, jättää mutkitteleva polku, juosta suoraan eteenpäin tai nousta varpailleen ja ponnahtaa ylös puiden latvain yli näkemään: Mutta samassa oli siinä jo aukea paikka edessä, laaja näköala lävähti kolmelta puolen esiin, ja Olavi aikoi pysähtyä sitä katsomaan. – Ei, ei ... tulkaa tänne ... tänne teidän pitää tulla! Siinähän se oli jo se suuri tuuhea vanha koivu, keskellä aukeaa, sileätä nurmikenttää. – Tässä! huudahti Elli, Olavia puun alla odottaen. – Ei, mutta todellakin! – Tässä on nyt se »temppelin harja!» – Ei mutta todellakin! uudisti taas Olavi ja antoi katseensa halata näköpiiriä kaikille tahoille. Se oli kaikilta tahoilta vapaa. Kukkula oli kuin suuri suunnaton kivimöhkäle keskellä lakeaa tasankoa, yhtäällä avarat vedet, joiden takaa häämötti sinertäviä vaaroja, toisaalla matala manner metsineen, taloineen, peltoineen, ahoineen ja siellä täällä parhaillaan palavine kaskineen. Tuoll’ oli kirkko ja kirkonkylä, vähän toisaalla Tyynelä ja laaja metsäinen laakso välissä, josta he olivat tulleet. Ja se kaikki näkyi tänne heleimmän auringon valossa, joka yhdeltä puolen kimallutteli vesien pintaa, toisella toi pienimmätkin esineet pitkien matkojen päästä näkyviin. Se kaikki näkyi tänne suuren varjoisan koivun alle, joka oli ylin huippu peninkulmien alalla, oli kuin kaiken keskipiste, oli kuin pyhä puu luonnon uhrivuorella. Hän innostui sitä silloin kuvaamaan, hän osoitti toista puolta ja osoitti toista, sanoi, ettei luonto ollut häneen koskaan niin valtavasti vaikuttanut, ettei hän sitä koskaan ollut niin hyvin ymmärtänyt ja ettei mikään ollut milloinkaan niin likeisesti liittynyt hänen mielialoihinsa ja tunteisiinsa ja niin niitä tulkinnut. Elli oli istuutunut, ja Olavi istuutui hänen viereensä. Ensi innostusta seurasi viehkeä kaihomieli, se omituinen tunne, joka saa hymyn ja kyyneleet samalla esille eikä tiedä, kummalleko se etusijan antaisi. – Jos voisi täällä aina elää ... jos ei milloinkaan tarvitsisi laskeutua täältä tuonne matoiseen maailmaan... – Ja viihtyisittekö te täällä todellakin? kysyi Elli säteilevin silmin. Ettekö tahtoisi milloinkaan pois? – Minusta tuntuu, että en ... minä olen jo ehtinyt nähdä, mitä se kaikki oikeastaan on, ja se ei ole minulle mitään siihen verraten, mitä täällä on... Entä te? – Minäkö? sanoi Elli hymyillen. Minusta on niinkuin olisin siellä, mihin en koskaan ole uskaltanut toivoa tulevani ... niinkuin olisin onneni kukkulalla. – Ja eikö teistäkin ole, niinkuin on minusta, että vasta täällä voisi oikein rakastaa ... enemmän, suuremmin ja täyteläisemmin ... niinkuin te vasta täällä olisitte täydellisesti minun ja minä teidän? – Ja teidän ei tee mieli pois ... te ette tahdo minua vielä aivan kohta jättää? Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa voimalla hän sanoi: – En, en ... elkää sitä ajatelko ... te epäilette minua, mutta te ette saa ... minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette... – En minä luule... uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä. Olavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi hänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli ... voimatta hillitä liikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä ylhäällä, kaukana maailmasta ... olkoot, ajatelkoot ... miksei hän saisi kerran, kerran vain! ... ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti käsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli häntä otsaan, silmille, huulille ja poskille... Maailma oli niin kaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan ... tuossa oli vain tuo koivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä, hivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan... Hän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä ... ja vielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa kootuilla voimilla rintaansa vasten... Kuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti, irroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä vetää hänet puoleensa. – Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää! Ja hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä: – Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen... – Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti. – Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin. Ja hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen hymyillä: – No, tulkaa nyt ... mennään nyt takaisin maailmaan ... tuletteko? – Elkää vielä menkö! ... jääkää vielä vähäksi aikaa... – Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja ... minä en tahdo ... mutta elkää silti loukkaantuko minuun ... ettehän? – Enhän minä ... mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden... – Enhän minäkään ymmärrä ... minä vain tunnen sen, että meidän täytyy unohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako ... elkäämme puhuko siitä ... meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet tähänkin saakka. [[Luokka:Papin rouva]] 3104 5354 2006-09-01T19:20:53Z Nysalor 5 XXII luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XXI luku|XXI luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XXIII luku|XXIII luku]] |otsikko=XXII luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Talossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna vieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja laittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa luo. Hän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä viikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna ilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että taisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan ... ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en nähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla? Elli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa katsomassa. – Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut ... muistaa se siellä käydä ja käyttää muitakin – »temppelin harjallaan». – Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas oli mennyt askareilleen. – Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti. – Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä sopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin täydellisesti täydentävän toisensa ... ymmärtävän toisensa ... ja kaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan. – Ja nyt ette enää heitä kadehdi? – Enhän nyt enää ... minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin hekin. – Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän – Enhän näe ... olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin hekin ... ainakin minä olen... entä te? – Olenhan sitten minäkin... – Ettehän ole ... sanokaa, miksette ... oletteko jostain minulle tyytymätön? – En suinkaan. – Elkää olkokaan, sanoi Elli ja ojensi hänelle pöydän yli kätensä. – Vietetään nyt täällä oikein hauska ja iloinen päivä ... niinkuin olisimme jossain ulkomailla, jossain aivan tuntemattomassa seudussa ... niinkuin siinä kaukaisessa vedentakaisessa huvilassa, jonne minä aina kuvittelin, että te minut halki ilmojen lennättäisitte. Olavi ei osannut siihen oikein mitään vastata, tuijotti vain häntä hajamielisesti silmiin. Hän oli kuin huumaantuneena, kuin omasta itsestään haihduksissa. Ellin yht’äkkinen, odottamattoman raivokas tunteiden purkaus, joka oli tullut kuin äkkimyrsky hänen ylitsensä, oli kuin herpaissut hänen voimansa, sekoittanut hänen käsitteensä niin, että hän vasta taloon tullessaan pääsi tekemään itselleen selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko se todellakin ollut se entinen, hiljainen, tyyni, arka olento, joka oli häntä sellaisella raivolla rintaansa vasten puristanut? Oliko tuo, joka nyt taas niin rauhallisena keskusteli emännän kanssa ja innostui hänen asioistaan, se sama, joka äsken silmät hehkuvina ja kaikki jäsenet mielenliikutuksesta vavisten oli suudellut häntä niin tulisesti ja intohimoisen hurjasti? Ja hänelläkö taas oli ollut voimaa vaatia, että se olisi viimeinen kerta? Luuliko hän todellakin, että hän voisi sen toteuttaa? Olavi puolestaan tunsi, ettei ''hän'' voisi ja että hänen ''kaikki'' päätöksensä ja lupauksensa olivat kuin pois puhalletut. Ja mikseivät olisi olleet! Miksei hän saisi rakastaa, niinkuin hän itse tahtoo ja niinkuin Ellikin oikeastaan tahtoo? Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Mitä ne merkitsevät tuollaiset vaatimukset? Hän ei tahtonut tietää mistään puolinaisista tunteista!... Hän tahtoi omistaa hänet kokonaan! Ainoastaan siten voisi heidän suhteensa jäädä pysyväiseksi ... ja ensi tilassa tahtoi hän saada sen Ellille sanotuksi. Saada sen sanotuksi sydämensä tulisimmin sanoin ... saada vastata siihen syleilyyn, johon hän ei äsken ollut ennättänyt ... niin pian se oli tullut ja mennyt. Mutta siihen ei näyttänyt koko päivänä ilmestyvän tilaisuutta. Elli näytti kokonaan unohtaneen, että heidän suhteessaan oli mitään muutosta tapahtunut. Ei näyttänyt ollenkaan käsittävän, mihin mielentilaan hän oli hänet saattanut. Koko sielullaan hän antautui vain nauttimaan ja iloitsemaan ympäristöstään ja näytti otaksuvan, että Olavikin niin teki... Oliko se luontoa vai teeskentelyä? Oliko se viattomuutta vai mietittyä? Hän oli ihastunut talon lapsiin, joita hän kanneskeli, joiden kanssa hän leikitteli ja puheli lampaista, lehmistä ja vasikoista. Talon pieni pirtti oli hänen mielestään kaikkien asuntojen ihanne. Eikö tämä ole herttainen? kysyi hän, tämä suloinen pihamaa ja tuo kuivanut juhannuskoivu sen keskellä, jota he eivät ole hennoneet viedä siitä pois? Katsokaa noita pääskyjä tuossa räystään alla ... heillä on jo pojat! Katsokaa nyt! Olisihan Olavikin ollut yhtä mielissään kaikesta tuosta... Mutta nyt oli se kuitenkin hänestä vähän lapsellista, ja hän olisi mieluummin nähnyt, että he niin pian kuin suinkin olisivat päässeet kahden kesken ja että Elli olisi ehdottanut, että he menisivät kävelemään jonnekin. Päivällisen syötyä, jonka emäntä oli kattanut parhaalla, mitä ehti saada laitetuksi: siinä oli verestä rieskaa, viiliä, marjamaitoa ja tuoretta kalaa, olisi siihen ollut sopiva tilaisuus. Mutta Elli kuului yhä vain juttelevan Johannan kanssa pirtissä, jossa tämä soudatteli nuorinta lastaan nukuksiin, sill’aikaa kun Olavi istui rappusilla ja poltteli ja odotteli häntä. Eivätkä he sittenkään eronneet toisistaan, kun lapsi oli saatu nukutetuksi, menivät maitokamariin, rupesivat katselemaan aittoja. Olavi nousi ja sanoi menevänsä lepäämään jonnekin, hän menee ehkä tuonne pellon pientarelle nurmikolle, sanoi hän. ja siellä hän odotti Elliä tulevaksi, seisoi kauan aitaa vasten ja näki, että Elli hänet kyllä huomasi, ja päätti, että hän ei ollut voinut olla ymmärtämättä hänen viittaustaan. Mutta hän ei tullut hänen jälkeensä. Ja Olavi päätti taas, että hän ei ehkä tullut tahallaan. Hän käveli hetken aikaa rinteitä pitkin, istuskeli siellä yksinään ja palasi tyytymättömänä pihaan. Elli oli täydessä hommassa lehmitarhalla, jossa emäntä lypsi ja hän ripsui. – Tulkaa tänne! huusi hän. Missä te olette niin kauan viipynyt? – Olen ollut vähän kävelemässä, vastasi Olavi kuivasti, seisoi vähän aikaa aidan takana ja meni sitten pihaan. Hän koetti taistella mielensä murtumista vastaan, hän koetti vakuuttaa ja rauhoittaa itseään, mutta sitä huonommalla menestyksellä, kuta enemmän hän koetti. Isäntä saapui niityltä kotiin. Hän oli älykkään ja hienotunteisen näköinen talonpoika, ja jos Olavi olisi ollut oikeassa mielentilassaan, olisi hänen ollut ilo hänen kanssaan keskustella ilmoista, vuodentulon toiveista, pitäjän riennoista ja muista maan asioista, mitkä erittäin näyttivät huvittavan isäntää, joka luki sanomalehtiä. Mutta nyt tahtoi puheenlanka tuon tuostakin katketa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin Elliä, katseli häntä tarhalle, kuuli hänen äänensä sieltä ja näki yhtämittaa kohtauksen tuolla mäellä, tuntien hänen syleilynsä ja hänen rintansa ja jäsentensä värähdykset. Jos hän olisi nähnyt pienintäkään merkkiä siitä, että Elli tunsi samalla lailla kuin hän ... jos hänen silmistään olisi voinut lukea viittauksenkaan niihin samoihin tunteisiin, mitkä hänessä kuohuivat ... mutta hän tuli tarhalta täyttä, vaahtoavaa raintaa kantaen ja istuutui sitten isännän viereen tuvan portaille ja sai pian eleille ne puheet, joita Olavi ei ollut voinut ylläpitää. Se kyllä sopi Ellille, se puki häntä, hän oli täällä somempi ja sopusointuisempi kuin koskaan ennen, mutta juuri sentähden... Hetken aikaa istuttuaan arveli isäntä, että hänen ehkä pitäisi mennä laskemaan verkkoja lähilampeen, että jos hyvinkin saisi tuoretta kalaa vieraille aamiaiseksi. – Minä tulen mukaan, sanoi Olavi. Hänen täytyi saada jäähdytellä, haihduttaa ajatuksiaan, koettaa saada mielentilaansa vaihtumaan ja veriään asettumaan. Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he sieltä palasivat takaisin pihaan. Elli oli sill’aikaa kylpenyt ja istui tyynenä, puhtoisena ja onnellisena rappusilla odotellen. Kylvettyään tuli Olavikin siihen vastapäätä istumaan. Hän oli jo jotenkin rauhoittunut ja hänen hermostuksensa vaihtui vähitellen helläksi tunteellisuudeksi. Illallisen jälkeen palasivat he siihen takaisin. Kun Elli, muiden poissa ollessa, salaa ja sivumennen puristi hänen kättään, kysyi hän: – Eihän se ollut niin todella tarkoitettua? – Mikä niin? – Se, mitä sanoitte, että sen täytyy olla ensimmäinen ja viimeinen kerta... – Oli se... Mutta äänestä oli Olavi kuulevinaan, ettei se ollut niin vaarallista, niin aivan toden todella tarkoitettua. Ja hän oli jo mielestään turhanpäiten itseään kiusannut. Tulisihan vielä tilaisuus, saisihan ehkä kohtakin sanoa sen, mitä tahtoi. Aurinko oli jo laskenut. Näköala tuvan rappusilta, melkein sama kuin mäeltä, sinne kun häämöttivät samat metsät ja samat järvet, vaikka kirkko, pappila ja Tyynelä jäivätkin harjanteen taa piiloon, kietoutui kesäiseen utuisuuteensa. Ruislintu, kehrääjä ja muut yölliset eläjät tulivat vähitellen esille päivä-äänien vaietessa. Aittansa edustalla istui talon renki paitahihasillaan ja viillytteli itseään saunan jäleltä. Emännän, isännän ja Ellin verkkainen vuoropuhelu soveltui niin hyvin tähän kaikkeen, Olavi kuunteli sitä nyt mielellään ja otti siihen osaakin. Tuli aika mennä levolle. Renki kulki pihan poikki ja kiipesi tallin ylisille. Emäntä ilmoitti, että vieraille oli tehty tila toiselle toiseen aittaan ja vetäytyi vähän päästä lastensa luo pirttiin. Kohta katosi sinne isäntäkin. Mutta kun Elli ja Olavi jäivät kahden kesken, eivät he oikein tienneet, kuinka käyttäytyä. Ei ollut mitään virkkamista eikä kumpainenkaan tahtonut ensiksi ehdottaa levolle menoa. Aitat olivat samassa rakennuksessa, ovet vierekkäin, seinä vain väliä, ja heidän olisi pitänyt mennä sinne samaa tietä. Elli teki asiaa pihanpäähän, siinä toivossa, että Olavi menisi ensin. Mutta kun hän tuli sieltä takaisin, istui Olavi vielä rappusilla. – Hyvää yötä, sanoi Elli loitolta, hänen luokseen menemättä, kääntyi aittapolulle, pistäytyi aittaansa ja väänsi sen sisäpuolelta lukkoon. Vähän päästä meni Olavikin aittaansa. Mutta mitä merkitsi tuo yht’äkkinen kaukainen hyvästi? Miksei Elli tullut hänen luokseen? Aittaan tultuaan luuli hän sen ymmärtävänsä, mutta se vain lisäsi hänen pahaa tuultaan. Hän näki, ettei aittoja erottanut toisistaan kuin hieno väliseinä eikä sekään ulottunut kattoon saakka. Yläsilta oli harva ja hatara ja nähtävästi yhteinen molemmille aitoille. Vähimmätkin risahdukset kuuluivat aitasta toiseen. Elli kuului riisuutuvan varovasti, asettavan kenkänsä hyvin hiljaa lattialle, ottavan pari askelta sukkasillaan, hiipivän sänkyyn ja vetävän peitettä päälleen. Miksei hän virkkanut mitään? Miksei sanonut hyvää yötä vielä kerran? Olivathan he pappilassa useinkin heittäneet viimeiset hyvästinsä vielä kumpikin ikkunastaan. Eikähän nyt olisi kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut ... ei olisi tarvinnut ketään pelätä ... Eikä kenties koskaan enää ilmaantuisi tällaista tilaisuutta... Hän ei siis ''tahtonut'', se oli nyt ainakin selvä. Mutta se olisi voinut tapahtua yhteisestä sopimuksesta ... ilman hänen erityisiä varokeinojaan. Se oli kuin epäluottamus Olavia kohtaan, jota hän mielestään ei ollut ansainnut. Olkoon vain sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta! Hän näyttää tietävän, mitä tahtoo. Tähän asti, mutta ei edemmä, toisin sanoen. Koko hänen tämänpäiväinen käytöksensä sitä osoittaa. Mutta nyt tiedän minäkin, mitä tahdon! Joko – taikka! Elli oli valinnut... Hän myös! – vaikkei hän vielä ollutkaan oikein selvillä siitä, mitä hän oli valinnut... Jos Elli olisi hiiskahtanutkaan... Mutta hetken kuluttua katosi sekin toivo, kun seinän takaa alkoi kuulua tasaista tyyntä hengitystä. Olavi heittelihe vuoteellaan levottomasti ja nukkui vasta aamupuolella yötä. [[Luokka:Papin rouva]] 3105 5355 2006-09-01T19:21:04Z Nysalor 5 XXIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XXII luku|XXII luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XXIV luku|XXIV luku]] |otsikko=XXIII luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Elli nojasi piha-aitaa vasten ja odotteli Olavia tulevaksi aitasta. Hänen oli niin hyvä olla, luonto oli niin raitis, ilmassa oli sunnuntaituoksua, ja lepopäivän rauha oli jo aamusta varhain laskeutunut sekä taloon että maisemaan. Lapset seisoivat, aidan raon läpi katsellen sen varjossa lepäävää pikkukarjaa, puhtaina ja pyhäpukuisina, tyttöjen hiukset punottuina pienille tiukoille palmikoille ja pikkupoikain tukka jaettuna huolelliselle jakaukselle. Rengillä, joka istui joutilaana tuvan rappusilla, loisti uudet kellonperät verkaliivin päällä, isäntä luki puoliääneen lehteä pirtin ikkunan alla, ja emäntä, joka äsken oli lopettanut lypsynsä, oli muuttanut uudet vaatteet ylleen. Ja kun Elli katsahti ulos maisemaan, ei hän siellä nyt nähnyt ainoatakaan kaskisavua, joita eilen oli kohoillut joka taholta lähellä ja kaukana. Eilisen päivän hiottava lämminkin oli poissa, ja viileä tuulenhenki oli haihduttanut autereen ilmasta. Hän oli herännyt varhain ja käyskennellyt metsässä. Sieltä hän oli kohonnut Koivumäelle ja istunut pitkän aikaa eilisellä paikalla. Oli ollut niin kummallista eilen... Ei hän ollut sellaista koskaan ennen tuntenut ... se oli tullut aivan yhtä odottamatta kuin viime sunnuntaina tuolla kotona. Eilen hän oli koettanut haihduttaa sitä mielestään, olla sitä ajattelematta... Kumpi olisi ollut oikeammin tehty, työntääkö hänet luotaan vaiko niin kuin oli käynyt? Mutta mitä hän siitä nyt miettii? Eikähän se häntä vaivannutkaan. Ja tottahan Olavi oli käsittänyt hänet oikein. Mutta hän ei ollut eilen näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hän oli ollut niin hajamielinen ja suljettu. Ei hän tainnut olla huvitettu talonväen seurasta eikä täällä viihtyä. Ja hän katseli välistä niin oudosti, hänen silmissään oli kiilto ja hänen katseissaan ilme, joka Elliä vaivasi ja häiritsi. Niin ei saa olla, hän ei saa niin ajatella, se olisi meidän molempain onnettomuus, meidän rakkautemme loppu. Illalla varsinkin oli tuntunut siltä, kuin ei heidän suhteensa olisi ollut niin kirkas ja sekoittamaton kuin ennen. Se oli kuin samennut. Miksi hän oli ollut niin heikko eilen .... ja voisiko syy olla siinä? Mutta tänään sen pitää selvitä entiselleen. Olavi hänet kyllä tulee käsittämään ja ymmärtämään hänen asemansa. Olihan hän puhunut niin paljon heidän suhteensa ihanteellisuudesta, ja tahtoohan hänkin sen pysyttää semmoisena, jommoisena se heidän välillään oli mahdollinen ... niinkuin ne kaksi riippuoksaista koivua siellä Tyynelän pellonpientarella. Ehkä hänen arkuutensa eilen illalla oli ollutkin turha ja hänen pelkonsa hänen oman mielikuvituksensa tuote. Olisi hänen pitänyt heittää hänelle hellempi hyvästi. Kuinka hän olikaan voinut niin käyttäytyä? Mutta hän pyytää sen häneltä anteeksi tänään! Heidän välillään ei saa olla mitään kangertavaa väärinkäsitystä... Ja kaikissa näissä mietteissään kulkien tuli hän taas siihen: kuinka minä häntä rakastan, kuinka olen onnellinen! Kuinka nyt on toista kuin viime sunnuntaina: silloin kuin maan alla, haudassa, ikuisena orjana. Ja nyt...! Elli oli itse taas niin hyvällä mielellä, ettei ensin huomannut Olavin pahaa tuulta, kun tämä tuli aitastaan. Iloisesti hän meni häntä vastaan, ojensi hänelle poimimansa marjatertun ja tarttui hellästi hänen käteensä. Mutta aamiaisen syötyään istuutui Olavi tikapuille, kun Elli istui tuvan rappusille, ja hänen kasvojensa piirteet näyttivät niin jäykiltä ja vierailta. Täytyi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken, ja Elli ehdotti, että he menisivät kävelemään. – Jos teitä nimittäin haluttaa? – Kyllä minä mielelläni. Mutta kun hän lisäsi: »mihin päin sitten menemme?» oli hänen äänessään sellainen sointu, ettei Elli voinutkaan aloittaa puhetta siitä, mistä oli aikonut. He kulkivat äänettöminä jonkun aikaa, vaihtoivat sitten jonkun välinpitämättömän sanan ja vaikenivat taas. Elli ehdotti, että he menisivät mäelle. Mutta siellä ei keskustelu sujunut sen paremmin. He istuivat vähän aikaa ja katselivat näköalaa, sanoivat siitä sanasen, mutta ilman eilistä innostusta. Tuuli humisi koivun lehvistössä voimakkaasti ja ilman eilistä salaperäisyyttä, tuo eilinen haaveellinen lempeän lämmin maisema näytti nyt niin järkevältä, ja he eivät päässeet lähellekään sitä mielentilaa, joka heidät eilen oli vallannut. Kummallakin olisi ollut jotain sanottavaa sydämellään, mutta he odottivat toisiaan ja laskeutuivat hetken kuluttua taas taloon. Sieltä he eivät voineet irtautua ennen kuin päivällisen syötyään. Emäntä tahtoi välttämättä laittaa sen heille parhaan taitonsa mukaan, se viipyi ja viipyi. Ellistä näytti, että Olavi yhä enemmän ikävystyi ja kiusaantui, ja siitä hän kiusaantui itsekin. Turhaan hän koetti häntä lepyttää, istuutumalla hänen luokseen, keksimällä puheen ainetta. Olavi vastasi kohteliaasti, mutta ilman sitä sydämellisyyttä ja hellyyttä, jolla hän aina ennen oli häntä puhutellut. Hänestä näytti olevan hauskempaa lukea sanomalehtiä, hän tutki ne lävitse, luki ilmoituksetkin. Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli hajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää itkua tulemasta... Miksi tämä nyt on tämmöistä ... näinkö oli päättyvä tämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa? Mutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää. Hän toivoi sitä ... mutta sittenhän taas ollaan kotona, tuolla alhaalla, tuolla kaikkien muiden maailmassa, vaan ei hänen ja heidän... Ja oli taas, niinkuin olisi kaikki siinä samassa ollut mennyttä. Kun vihdoin oli päästy liikkeelle, tuli emäntä saattamaan ja seurasi heitä melkein puolimatkaan. He kävelivät Ellin kanssa yhdessä, ja Olavi kulki heidän edellään välistä niin pitkän matkaa, ettei hän ollut näkyvissäkään. Mutta kun Johanna vihdoinkin oli heistä eronnut ja kääntynyt kotiinsa ja Olavi ei sittenkään muuttunut ystävällisemmäksi, ei Elli enää voinut sitä kestää. – Kuulkaa, eikö istuta vähän, pyysi hän. – Istutaan vain ... uuvuttaako teitä? – Ei, mutta minä tahtoisin kysyä teiltä jotain. He istuivat tien viereen kaatuneelle puunrungolle ja itku kurkussa, puun kaarnaa irti repien, kysyi Elli, mikä häntä vaivasi ... miksi hän oli niin...? – Mitä tarkoitatte? – Elkää olko noin, pyysi Elli hellästi ja siirtyi häntä lähemmä ... minä oikein pyytämällä pyydän teitä ... sanokaa, mistä olette minuun noin loukkaantunut ... miksi ette enää välitä minusta vähääkään? – Enhän minä ... mutta te itse olette sekä tänään että eilen ollut niin omituinen, etten tiedä, mitä ajatella... – Sanokaa, millä lailla olen ollut ... mikä teitä minussa vaivaa? – Kai olette ollut niinkuin pitääkin ... ja syy on ehkä vain minussa, etten osaa asettua teidän kannallenne ... mutta minä sanon suoraan, etten sitä voi... – Mutta miten tahtoisitte, että olisin ollut? – Te ette luota minuun, ja se minua loukkaa. – Etten minä teihin luottaisi! – Jos luottaisitte, ette olisi eilen välttänyt minua koko päivän ... ettekä eronnut, niinkuin erositte illalla. – Enhän tiedä itsekään oikein, miksi minä niin olin ja miksi illalla niin kävi ... voihan se teistä näyttää hyvinkin kummalliselta ... mutta en minä silloin osannut muuten ... ja teidän täytyy antaa se minulle anteeksi. – Te pelkäsitte minua? sanoi Olavi. Elli kääntelihe levottomana, aukoi ja tiukoitti nyyttinsä solmua ja sanoi sitten: – Enhän ainoastaan teitä ... voihan olla, että pelkäsin itseänikin ... meidän kummankin heikkouttamme... Siinäkö oli ollut syy hänen käytökseensä eilen! Olavi tunsi heti lauhtuvansa, ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi hellällä, värähtelevällä äänellä: – Mutta hyvä, rakas Elli, mitä siinä olisi pelkäämistä ... miksi te sanotte sitä heikkoudeksi, joka on tunteittemme luonnollisia ilmaus...? – Ei se ole ... se ei saa olla meidän tunteittemme ilmaus... – Mutta miksi ei? Sanokaa, ettekö tekin sydämessänne tunnusta, että me emme ''voi'' karttaa toisiamme noin ... emmekä teeskennellä kylmyyttä silloin, kun rakastamme toisiamme niin ... sanokaa! Hän tarttui hänen käteensä, kumartui hänen luokseen, aikoi kietoa käsivartensa hänen vyötäisiinsä. – Ei, ei! pyysi Elli taas ja koetti irtautua. – Elkää, minä pyydän! – Mutta miksei? Sanokaa miksei? – Siksi, etten minä saa ... etten minä saa, vaikka tahtoisinkin. – Mutta tehän rakastatte minua ... tehän olette sanonut sen tekevänne! – Ja juuri siksi, että teitä niin rakastan, minä tahtoisin, ettei minun tarvitsisi tuntea, että kukaan voi minua siitä syyttää. – Mutta kuka teitä syyttäisi? – Kaikki, koko maailma... – Ja te välitätte maailmasta ... siitä, mitä se sanoo! – Enhän ainoastaan maailmasta ... mutta itsestänikin ... yhtä paljon minä itsenikin tähden ... meidän suhteemme olisi minusta niin ihanteellinen, niin hieno, jos se voisi jäädä entiselleen ... ja minä olen luullut, että tekin ajattelette samalla lailla. – Mutta minä en voi sietää ... minä en voi kärsiä, että te, samalla kuin työnnätte minut luotanne, olette toisen oma ja että minun täytyy...! huudahti Olavi ja hypähti seisoalleen. – Enhän minä ole kenenkään toisen niinkuin teidän! – Ettekö todellakaan? – Enhän ole ollut kaikkina näinä vuosina, kun olen teitä odottanut, kenenkään niinkuin teidän ... teidän hengessäni ja tunteissani... – Vai niinkö? – Miksi te sanotte niin pilkallisesti: vai niinkö? Jos tietäisitte, mitä olette ollut minulle ja kuinka lähellä, ette sanoisi noin ... jos tietäisitte kaikki tilaisuudet, milloin olette ollut minun luonani tuskaani lievittämässä ja häpeään haihduttamassa ... kuinka ensi illasta saakka olen teitä avukseni huutanut ... teille pyhittänyt henkeni, sieluni ja tunteeni, jotka eivät koskaan ole olleet eivätkä tule olemaankaan kenenkään muun kuin teidän omanne ... sillä niihin ei kenelläkään muulla ole ollut sitä oikeutta kuin teillä ... ja teille minä olen ne säilyttänyt puhtaina ja koskemattomina... Eikö niillä ole teille mitään merkitystä ... ettekö anna niille mitään arvoa? – Annanhan, mutta jos te minua niin rakastatte, miksette tahdo sitä osoittaa minulle, niinkuin ainoastaan rakkaus oikeuttaa osoittamaan? Ja miksi te ajattelette, että meidän suhteemme siitä tulisi kadottamaan puhtautensa ja hienoutensa? – Miksikö? – Niin miksikö! – hän vähän hämmentyi. – Ettekö sitä ymmärrä. Mutta onhan minulla lupauksia, jotka minua sitovat ... jotka olen antanut ja joita en voi rikkoa, jos en tahdo kaikkea rikkoa. Vai voinko? – Ette tietysti voi. – Niitä on niitä onnellisia, jotka voivat mennä ja jättää kaikki ... mutta minun täytyy jäädä tänne ... ja kuinka ajattelette, että voisin jäädä tänne ... näihin oloihin, näiden ihmisten keskeen ... syömään hänen leipäänsä, tietäen, että jos hän, jos he sen tietäisivät, he voisivat sanoa minulle vasten silmiä ... nyt on minulla ainakin vielä puhdas omatuntoni ... sillä siitä, millä lailla minä teitä rakastan, ei heillä ole mitään oikeutta minua tuomita ... ja sen verran katson minäkin oikeudekseni saada onnestani nauttia... Ymmärrättekö minut nyt? – Luulenhan ymmärtävän. – Sehän on vain sentähden ... eikä minkään muun ... sanokaa, että sen hyväksytte... – Niin, kyllähän ... voihan olla, niinkuin te sen sanotte. Ja hänen järkensä, hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että Elli oli omalta kannaltaan oikeassa. Hän ei voinut väittää vastaan, hän käsitti, ettei hän voinut mitään vaatia, sillä hän tiesi, ettei hän voisi mitään tarjota sen sijaan, mitä hän ottaisi. Ja hänen täytyi tunnustaa Ellin vaikuttimet hienommiksi ja puhtaammiksi kuin omansa. Ja koko hänen elämänsä tragedia taas häntä liikutti. Mutta samalla hän käsitti, ettei hän voisi rakastaa häntä niinkuin oli luullut voivansa ja niinkuin Elli tahtoi. Koko hänen olentonsa kuohui, hän tuskin voi hillitä itseään tempaamasta häntä väkisin luokseen. Vielä uudelleen olisi hänen tehnyt mieli vakuuttaa häntä, saada hänet uskomaan, että kahdenlaista rakkautta ei voi olla, että Ellin mielipiteet ovat ennakkoluuloja ja hänen ihanteellisuutensa pinnistettyä ... että ei voi tehdä sellaista erotusta ... että ajatuskin jo on rikos ja että hän jo on ollut miehelleen uskoton. Mutta samalla hän tunsi kuitenkin niiden syittensä voimattomuuden ... ne soivat hänen korvissaan viettelijän sanoilta, niin kauan kuin hän ei ollut valmis alistumaan kaikkien niiden seurauksien alle ... ja sitä hän taas ei tahtonut. Ja Elli ei nähtävästi ollut niitä naisia, joita voisi voittaa salaisesti hiipimällä luo, puhaltamalla tulta tuhkaan. Hän tunsi heikkoutensa ja oli sitä vastaan varuillaan. Ja hän oli puhunut sellaisella sisällisen vakaumuksen innostuksella, se vakaumus oli tulos vuosikausien hiljaisesta työstä oman itsensä kanssa, ettei sitä voisi saada muuttumaan. Tietysti aikaa voittaen, mutta maksaisiko se taas vaivaa sekään? – Mennäänkö? sanoi hän ja nousi lähteäkseen. He kulkivat metsätietä, samaa, jota olivat eilen tulleet. Ja kun he eivät pitkään aikaan mitään virkkaneet, oli Ellillä aikaa mietteisiin. Hän näki, ettei hän ollut saanut häntä vakuutetuksi, niinkuin olisi tahtonut. Olavi näytti yhäkin tyytymättömältä, ja hän vastasi hänen katseeseensa kylmällä epäilevällä silmäyksellä. Ja Elli aavisti hämärästi, mitä hänessä liikkui... Hänen suostumuksensa ei ollut vapaaehtoinen. ''Hän'' ei olisi ylläpitänyt entistä suhdetta, jos se olisi ollut hänen vallassaan. Olavi ei rakasta minua samalla lailla kuin minä häntä. Eikö hän tahdo minua ymmärtää vai eikö sellainen olekaan mahdollista? Ovatko minun ihanteeni sitten vain haaveita? Eikö niitä voikaan toteuttaa? Eikö ystävyys voi olla rakkaudessa ylinnä? Hän ei saanut vastausta kysymyksiinsä, eikä hänen tehnyt mieli niistä uudelleen puhua Olaville. Hän ei tahtonut kuulla hänen laimeasti myöntävän sitä, mistä hän sydämessään ehkä oli toista mieltä. Oliko hän pettynyt hänen suhteensa? Eikö hän ollutkaan sellainen, joksi hän oli häntä kuvitellut. »Ette tietysti voi», oli hän sanonut. Mutta miksen minäkin voisi niinkuin Sigridkin? Se nuori mies, se lääkäri, oli seurannut häntä. Mutta Olavi ei ehkä sitä tekisi ... hän ei minua niin paljon rakasta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa voisi se olla mahdollista. Hän ei tahdo, että minä rikkoisin, ja kuitenkin hän tahtoo... Hän tunsi kuin pettymyksen pistoksen rinnassaan. Oli kuin olisi se loisto, joka oli Olavin päätä ympäröinyt, siitä hälvennyt. Mutta sitten nousivat hänen tunteensa noita ajatuksia vastaan. Ei ole niin. Minä en saa ajatella hänestä mitään alhaista. Ja hän olisi jo itse tahtonut olla väärässä, että Olavi vain olisi voinut olla oikeassa. [[Luokka:Papin rouva]] 3106 5356 2006-09-01T19:21:11Z Nysalor 5 XXIV luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XXIII luku|XXIII luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XXV luku|XXV luku]] |otsikko=XXIV luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Kun he kulkien kukin omissa aatoksissaan nousivat metsäpolulta Tyynelään vievälle kärrytielle, näkivät he pastorin tulevan vastaansa. Hänkin huomasi heidät samassa, tarttui hattuunsa ja heilutti sitä heille tervetuliaisiksi. He olivat hänet kokonaan unohtaneet. Elli oli ajatellut, että he kotiin tultuaan taas ehkä istuvat verannalla, puhelevat niinkuin ennenkin ja selviävät entiselleen. Olavikin ajatteli samaa ja toivoi hänkin omalta kannaltaan. Sentähden oli pastorin ilmestyminen Ellille kuin kylmä tuulahdus, joka vilusti häntä selkäpiihin saakka. Ja Olavi tuskin voi pakottaa itseään nostamaan hattuaan vastaukseksi hänen tervehdyksellensä. Ilosta loistaen tuli pastori heitä kohti ja huusi jo kaukaa: – Hyvää päivää! Jopahan sieltä viimeinkin tulette ... minä olen tässä odotellut pitkin iltaa ja olin jo lähdössä vastuuseen ... ajattelin, että kävelen niin kauan kuin kohtaan, ja jos eivät tule tiellä vastaan, niin astelen karjakartanolle saakka. No, mitäs kuuluu ja mitenkä olette jaksaneet? Ja tervehdittyään asettui hän heidän väliinsä kävelemään jääden hetken päästä yksin keskelle maantietä, kun Olavi ja Elli vetäytyivät toinen toiselle puolen tietä. – Sinun kinkerisi ovat jo lopussa? kysyi Olavi. – Ovatpa jo, Jumalan kiitos! Olisihan niitä vielä tavallisessa menossa ollut yksi viikko, mutta me sovimme rovastin kanssa, että kun minulla on harvinainen vieras ja kun kesätyötkin kiirehtivät, niin jätetään syksyyn. Ja huomaamatta heidän mielentilaansa alkoi hän tavallisuuden mukaan kertoa omista asioistaan. Hän oli viime viikolla ollut aivan pitäjän laidassa, sen pahimmalla perukalla, saanut ajaa selkähevosella, rämpiä soita ja korpia. Mutta nyt hän oli tyytyväinen, että ne retket olivat lopussa ja että hän sai asettua kotiinsa kerrankin oikein vierastansa huvittamaan. Heidän pitää kalastaa, metsästää, käydä vieraisilla. – Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä karjakartanollekin. Hän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi ollut itsestään selvä, että vasta ''hänen'' kanssaan heillä olisi ollut hauska retkellään. Hän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan. – Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän. Minä ajattelin jo kutsua vieraitakin, mutta jätin, kun en tiennyt, tulisitteko ... mutta totit meidän täytyy kuitenkin juoda ja välttämättä syödä pieni juhla-illallinen. – Miksi juuri tänä iltana? kysyi Olavi. – Sinä et tiedä, Olavi, mutta Elli sen kyllä muistaa. Nythän on sen päivän vuosipäivä, kun minä ensi kerran tulin Ellin kotiin, ja olithan siinä sinäkin mukana, Olavi. Se on minusta melkein niinkuin olisi se hääpäivämme. – Olihan se merkkipäivä! sanoi Olavi. Mutta hän ei nyt kuitenkaan tuntenut olevansa totituulella. Ja pihaan tultua hän nousi huoneeseensa. Mutta pastori tuli kohta vaatimaan häntä alas puutarhaan, johon hän kiikkulaudan eteen oli katattanut juomapöydän. Hän oli juhlatuulella, sanoi hän, tuntui siltä kuin olisi ollut vuosikausia poissa kotoaan. Ja hän sanoi tahtovansa uudistaa vanhoja muistojaan, istua taas pitkästä ajasta vanhan toverinsa kanssa. – Olitpa sinä kuitenkin kunnon mies, kun tulit tänne meidän luo, puhui hän lasia laittaessaan. Eläkä sinä kiirehtii pois ... voithan olla täällä niin kauan kuin haluttaa ... meille sinä aina olet hupina, vaimolleni ja minulle, jos vain itse viihtynet. – Ethän vain aikone puhetta pitää! sanoi Olavi väkinäisesti naurahtaen. – Mitäpä niistä pitkistä puheista ... ei muuta kuin terveyttä vain ... maljasi, sinä vanha veikko! Hän oli niin sydämellisellä tuulella, että vesi kiehahti hänen silmäkulmaansa jo ensimmäistä kulahdusta ottaessa. Olavista oli asema oikeastaan sanomattoman koomillinen, mutta hän ei kuitenkaan parhaalla tahdollaankaan voinut pakottaa pois myötätuntoisuutta, jota toisen odottamaton, perustelematon hellätuntoisuus hänessä herätti. Usein se oli sekä koulussa että yliopistossa puhjennut näin aika ajoittain ja yhtä aiheettomasti. Hän olisi silloin tahtonut juottaa ja kestitä kaikkia ystäviään, hän olisi tahtonut käydä kaikkia kaulaan, ja hän oli äärettömän onnellinen, kun hän vähänkään aikaa sai pitää sanan vuoron yksinään ja muut keskeyttämättä kuuntelemaan. Sille naurettiin, jälestäpäin häntä siitä pilkattiin, mutta hänen hyvälle sydämelleen annettiin se arvo, mikä sille oli tuleva, ja se oli syynä siihen, että häntä siedettiin toveriseuroissa, joihin hän ei muuten olisi voinut kuulua. Hän lämpeni yhä enemmän, hän katseli Olavia pöydän yli lempeästi silmiin ja sanoi, että hän aivan näkyvästi oli lihonnut täällä maalla, saanut uutta eloa ja tuoreutta kasvoilleen. Olavi vastaili yksikantaan, ei voinut katsoa häntä silmiin, tunsi olevansa vähän hämillään ja sytytti paperossin toisensa perästä viskaten ne aina puolipalaneina luotaan. Hän vähän häpesi itseään, hänen alkoi olla kiusallista ottaa noin vastaan hänen ystävyytensä, ja hän toivoi vain, että joku kolmas olisi tullut heitä keskeyttämään. Mutta vaikka pastori useampia kertoja huusi Elliä tulemaan, ei tämä näyttäytynyt. Hänen asemansa kävi hänelle melkein sietämättömäksi, kun pastori tapansa mukaan alkoi puhua avioliitostaan. Hän taaskin ylisteli vaimoaan, puhui hänet parhaaksi ihmiseksi maailmassa. Näkyi kaikesta, että hän, entinen talonpojan poika, oli ylpeä voitostaan, että papin tyttären omistaminen oli ollut hänelle hänen elämänsä ihannepäämaali. Kaikesta varmuudestaan, erehtymättömyydestään ja itserakkaudestaan huolimatta asetti hän vaimonsa kuitenkin yläpuolelle itseään, piti häntä itseään viisaampana ja sivistyneempänä. Mutta vaikkei hän näkynyt aavistavankaan, mikä osa vanhempien tahdolla ja olojen pakotuksella oli ollut, kävi hänen puheistaan kuitenkin Olavin salaiseksi mielihyväksi selville, että hänellä oli salaisia epäilyksiä siitä, ettei Elli ehkä sentään ollut niin onnellinen kuin hän olisi toivonut. Hän valitti sitä, että ainoa pilkku heidän onnessaan oli se, ettei heillä ollut perillisiä... – Eikö ole tietoakaan? – Ei ole vielä tähän asti ollut. Ja hän luuli, että Elli siitä syystä välistä oli niin alakuloinen, että olisi voinut luulla häntä onnettomaksikin. – Mutta jos vaimosi sinua rakastaa, niin eihän sillä onnettomuudella ole niin suurta merkitystä? – Rakastaahan se ... kyllähän minä tiedän, että se rakastaa ... mutta ymmärräthän sen, että sille saattaa käydä elämä ikäväksikin, kun minun täytyy talvisin olla kuukausmääriä pitäjällä. Nyt toki on ollut toista tänä kesänä, kun sinä sentään olet ollut seurana. Mutta välistä minä olen pelännyt, että hän tulisi synkkämieliseksi, kun ei puhu päiväkausiin sanaakaan... – Ei hän nyt ainakaan ole ollut synkkämielinen ... päinvastoin minä olen saanut sen käsityksen, että hän on enemmän iloluontoinen. – Onko se puhunut sinulle minusta mitään? – Mitäs hän olisi minulle siitä? – Ei mitään erittäin ... mutta minä vain ajattelin, olisiko sattunut sanomaan jotain itsestään, kun olette keskustelleet... No, mutta terve nyt ... pannaan nyt toiselle jalalle. – Ei kiitoksia ... en minä enää. – Tee nyt pois vain ... istutaan nyt tässä, kun kerran on päästy alkuun ... mutta missä se Elli on? Hän sai Ellin nyt vihdoinkin tulemaan, istutti hänet heidän keskelleen kiikkulaudalle, teki hänelle miedon todin ja kun kuuli, että Olavi ja Elli teitittelivät toisiaan, sanoi hän: – Heittäkää jo toki pois nuo haukkumanimet ... vanhat tuttavat ja viikkokausia haukkuvat toisiaan. Heidän täytyi juoda veljenmalja. Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän taa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa: – Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä ... alussa se aina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä myöten ajamaan ... mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri lähteneet... Elli koetti vetäytyä hänestä erilleen. – Elähän nyt ... kas, kas, kuinka se ujostelee vierasta ... ei sinun tarvitse ujostella tätä Olavia ... me olemme niin vanhat tutut ja me olemme tässä juuri puhuneet sinusta ja minusta ... olisi se sentään kovin mukavaa, jos sinullakin, Olavi, olisi pikku vaimosi niinkuin minullakin ja me tässä näin parittain istuskelisimme kesäisen illan helmassa... – Sinähän tulet aivan runolliseksi... – Onhan sitä ehkä minussakin hiukan verran sitä vikaa ... mutta sen minä sanon sinulle, Olavi, että ''kun'' sinä kerran menet naimisiin, niin tuo sinä se rouvasi tänne ... tule meille koko kesäksi niinkuin nytkin ... voisittehan te asua minun kamarissani ja me pitäisimme teitä niin hyvänä, että ... eikö totta, Elli? Johtaakseen keskustelun toiseen suuntaan kysyi Elli: – Olivatko kotona pappilassa? – Olivat ... mutta nythän olen aivan unohtanut ... minullahan on sinulle kirje. Hän haki sitä taskuistaan, huomasi muuttaneensa takkia ja meni sitä noutamaan. Kun hän oli ehtinyt ulos puutarhan portista, kääntyi Elli rukoilevasti Olavin puoleen, tarttui hänen käteensä. – Ettehän ole minuun suuttunut? Ettekö? – Mitäs minä olisin... – Mutta te ette rakasta minua niinkuin ennen – Rakastanhan ... mutta minä toivoisin... – Mitä ... sanokaa... Hän viivytteli. Pastori kuului jo tulevan. – Voi, voi, sanokaa nyt! – Voisitte te sentään säästää minua hänen hellyyksiltään ... vaikkei se teitä itseänne vaivaisikaan, niin pyytäisin teitä kuitenkin tekemään sen minun tähteni. – Kuinka te voitte sitä epäillä ... pitäisihän teidän tietää, että tahdon tehdä kaikki, mitä voin... – Mutta te ette kuitenkaan luule voivanne tehdä ''kaikkea''! Elli ei ehtinyt vastata, sillä pastori tuli samassa takaisin kirjettä tuoden. Se oli niiltä Olavin helsinkiläisiltä tuttavilta, jotka olivat olleet koko kesän jalkamatkalla ja nyt ilmoittivat kuitenkin päättäneensä, että he kulkevat tätä kautta, saapuvat ensi maanantaiaamuna kirkonkylään ja sitten jonkun päivän levättyään jatkavat matkaansa laivalla etelään. Ja vaatimalla he yhäkin vaativat, että Olavi tulisi heidän mukaansa. Ellistä näytti, että hän kertoi sen aivan rauhallisella mielellä, melkeinpä mielihyvällä. – Sinä tietysti vastaat, että he saavat mennä menojaan, sanoi pastori. – En tiedä vielä. – Mutta minä sanon, että sinä et mene ... vastahan tässä juuri tulit ... ja joko nyt pois? Siitä ei tule mitään! – Olenhan ollut täällä jo toista kuukautta. – Ei niistä puhettakaan ... tyhjennä lasisi ja pane kolmannelle jalalle! Vai pois? Me kutsumme ne turistit tänne, pidetään täällä kestejä, tehdään huviretkiä ja annetaan sitten meneväin mennä menojaan... Sano sinäkin, Elli, sille, että sen täytyy jäädä! – Sanoisinhan, jos vain tietäisin, että voin jotain vaikuttaa. – Voit sinä ... mutta sinun täytyy sanoa vakuuttavammin... Olavi voi muuten ajatella, että sinulle on samantekevä, meneekö hän vai jää. – Mutta eihän hän ole vielä todella aikonutkaan. – No, no ... se on hyvä se ... nyt mennään syömään, koska kuuluu jo illallinenkin olevan valmis. Illallisen aikana tuli pastori ryypyn otettuaan ja olutta juodessaan yhä puheliaammaksi ja hellemmäksi. Hän koetti sanoa sukkeluuksia ja nauroi niille vedet silmissä. Mutta Elli oli joka hetki vähällä purskahtaa itkuun. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä sekä harmista että häpeästä. Kuinka hän häntä nyt vihasi! Kuinka hän oli hänen mielestään raaka, typerä ja kömpelö! Tuollako oli häneen kaikki oikeudet? Tuonko tähden hän asetti alttiiksi Olavin rakkauden ja tuotako varten hän tahtoi olla hienotunteinen? Voi, jos olisi uskaltanut rikkoa kaikki ... puhua suunsa puhtaaksi ... särkeä kaikki yhdellä ainoalla sanalla säpäleiksi! Ja omasta onnettomuudestaankin hän olisi tahtonut itkeä. Jos tietäisi edes, mitä Olavi ajattelee. Hänestä ei saa mitään selkoa, hän näyttää niin kylmän ivalliselta – minuakin kohtaan. – Eikö mennä vähän kävelemään ... tahi ehkä vähän soutelemaan, kun järvi on niin tyven? ehdotti pastori illallisen jälkeen. – En minä nyt, sanoi Olavi. – Etkös tule Ellikään? – En. – No mennään sitten nukkumaan koko komppania. Hän otti Elliä vyötäisistä ja sanoi hyvää yötä niinkuin heidän kumpaisenkin puolesta. Eikä Elli osannut irroittaa itseään, ennenkuin Olavi jo oli kääntänyt selkänsä ja alkanut nopein askelin kohota vinnille. Hän näki, että Olavin kasvot olivat vähän kalvenneet, että hän puri poskensa yhteen niin, että ne hetkeksi kuin luutuivat, ja että hän, jääkylmästi kumartaen ja heittäen häneen ylenkatseellisen katseen, käänsi hänelle selkänsä. Vasta sitten riuhtaisihe hän irti ja tiuskaisi miehelleen: – Anna minun olla! – No, no ... etkö tule kohta nukkumaan? – En! huusi Elli silmät säihkyen. Mene sinä tiehesi ja anna minun olla rauhassa! – Ka, ka ... mikäs nyt? – Sinä olet kömpelin, tyhmin, sivistymättömin mies maailmassa! Pastori seisoi siinä silmät selällään, koetti lyödä leikiksi, mutta kun hän näki, että Elli oli tosissaan, ja tiesi, ettei silloin auttanut ruveta keskustelemaan, meni hän kiltisti kamariinsa. Ja Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn itkuunsa. Hän ylenkatsoo minua ... hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot käsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta hymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä rakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen... Mutta minä ''en'' suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!... Minä tahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin ... että hän saa tehdä minulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua jätä! Ja ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös, juoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen huoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. Mutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi kiinni... Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!... Eikä Elli uskaltanut edes kolkuttaa. Hän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta jotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna. [[Luokka:Papin rouva]] 3107 5357 2006-09-01T19:21:19Z Nysalor 5 XXV luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XXIV luku|XXIV luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XXVI luku|XXVI luku]] |otsikko=XXV luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} – Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon, jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian naurettavaa! ... ja nyt on tämä lopussa. Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui. Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan tieheni! Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta, haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua tummapohjaisiin tunnelmiin ... ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä viisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri? »Mennään sitten maata koko komppania!» Menkää jumalan nimessä ja nukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni, lisääntykää ja täyttäkää maa! Hän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti uudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli esitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan. Mutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin liian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden totta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia ja kirjainsa kansia. Itselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan platoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella ajatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut järkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa ne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun pitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes hänen sormenpäitään suudella! Mutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt tuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä se tapahdu hänen tahdostaan. Se alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan, laitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja istuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa. Olkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani ''on'' täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta kuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen tähtensä juuri täytyykin minun peräytyä! Hän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä kehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin ''Elliä'' kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi eroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä työ, jos hän menisi nyt kohta? Ja jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä tuttaviaan. Aamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin vähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois talosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja ilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen tunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi pitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht’äkkiä itse ratkaista kaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat olivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma siitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan, ettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä ne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli voinut niiden valtaan antautua! Olisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin oli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko elämänsä tähän rakkauteen ... sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä niin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta, miten tämä yht’äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla, että olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja se uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin elävästi oli kertonut. Mutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa häntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi hän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: »Mutta mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän hänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen kanssaan Amerikkaankaan paeta!» Vaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän muuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan. Mutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin kovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan päinvastaista kuin eilen... Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä ole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin voinhan jotain keksiä ja kirjoittaa... Kirjeessä se käy niin paljoa helpommin. Mutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi teeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää... Oli kuitenkin ikuinen onni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä toverinani, ainainen hauska ystäväni... – Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa. Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista, iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja liinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta, suuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin. Ei otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän täällä ... sydänmaassa ... koko kesää...? Ihastunutko johonkuhun sinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin... – Oo, Oo! – Vai ei kuitenkaan? No, hyvä sitten! – »Panet siis pillisi pussiin, ja tänä iltana lähdetään ... eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen hauskalta ... me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.» Hänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien sadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin yhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen ottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa kuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu olevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun toiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi hauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa! – Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista hänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta. – En, en! – Saammeko olla aivan varmat, että tulette? – Saatte olla! Se oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan hänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas muisti, minne hän oikeastaan ajoi. Mutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään hellämielisyyttä ja peräytymistä. [[Luokka:Papin rouva]] 3108 5358 2006-09-01T19:21:23Z Nysalor 5 XXVI luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XXV luku|XXV luku]] |seuraava=[[Papin rouva: XXVII luku|XXVII luku]] |otsikko=XXVI luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Kun Elli sai palvelijalta kuulla, että Olavi oli mennyt kirkonkylään, hänelle siitä mitään virkkamatta, luuli hän jo aavistavansa kaiken. Mutta hän ei sitä vieläkään tahtonut uskoa. Hän ei ''voi'' niin tehdä, hän ei voi olla niin sydämetön. Mutta sitten tuli tyttö vähän päästä vinniltä ja kertoi, että herra varmaankin on poislähdössä, koska on jo heitellyt kapineitaan matka-arkkuunsa. Ja kun Elli näki ne siinä kuin vihaisella kädellä viskeltyinä sinne tänne kirstun pohjaan, niin hänen jo täytyi uskoa. Hän luuli nyt tietävänsä syynkin siihen. Eilen illalla heidän erotessaan hän sen oli päättänyt ... hän ei tahdo viipyä hetkeäkään enää ... hän halveksii ja ylenkatsoo. Ja taaskin Elli syytti siitä vain itseään. Eihän hän, Olavi, joka oli niin arka ja hienotuntoinen, voinut sitä sietää, jos hän kerran luuli... Hän, jolla oli niin korkeat käsitykset rakkaudesta ja joka oli sanonut, että ainoastaan rakkaus oikeuttaa... Mutta hän ei saa jäädä siihen luuloon, hänen täytyy tietää se! Ja vielä viimeisenä pelastuksenaan hän tarttui siihen toivoon, että kunhan hän saa puhua hänen kanssaan, saa sanoa kaikki, luvata, mitä hän tahtoo, hän ehkä vielä jää ... ja se ei ehkä vielä ole lopullisesti lopussa. Pitkän rupeaman harhaili hän sinne tänne huoneissa, verannalla, pihamaalla, puutarhassa, taas huoneissa ja taas verannalla. Ja joka hetki hän luuli kuulevansa hänen tulevan maantiellä. Hetkellisenä toivon salamana leimahti hänen mielessään, että hänhän on voinut mennä noutamaan noita tuttaviaan ja että hän tuopi ne tänne. Mutta se sammui samassa. Mitäs varten hän oli ajanut tavaroitaan kokoon? Ja olisihan hän siinä tapauksessa ilmoittanut siitä... Hän istui taas verannalla, oli jotain tekevinään, mutta ilman mitään selkoa siitä, mitä teki... Silloin hän kuuli kiivasta ajoa portin takaa, sinne seisahtui hevonen ja rattaat. Olavi hypähti rattailta maahan, eikä hänellä ollut ketään muita mukanaan. Elli aikoi jäädä siihen, missä oli, ottaa hänet rauhallisesti vastaan, mutta kun Olavi juoksi pihamaan poikki, pakeni hän saliin ja sieltä omaan huoneeseensa. Ja sinne hän kuuli, nyrkillä sydäntään painaen, kuinka Olavi aikoi ensin mennä ylös, mutta poikkesi sitten pastorin luo, joka häntä huusi kamaristaan. – »No», sanoi pastori, »mitäs miehelle kuuluu?» – »Ei juuri muuta kuin että minun täytyy pyytää sinulta kyytiä laivalle.» – »Kyytiä laivalle? Aiotko sitten todellakin lähteä» – »Niin, kyllä asia nyt on niin päin kääntynyt.» – »Elähän, ja jo tänä iltana...» Enempää ei Elli kuullut, sillä pastori ja Olavi poistuivat porstuaan, ja Olavi kuului nousevan ylös kamariinsa. Hän alkoi siellä kävellä edestakaisin lattiaa Ellin pään päällä, ja joka askel tuntui kuin sattuvan hänen päälakeensa, kuin takovan hänen aivojaan. Nyt hän liikautti kirstuaan, veti sitä lattiaa pitkin, pudotti sen pohjaan jotain raskasta. Nyt hän oli vähän aikaa hiljaa ja sitten hän alkoi viheltää. Ja eikö hän aio tulla minulle mitään sanomaan, eikö tule edes itse ilmoittamaan lähdöstään? Joku tuli. Se olikin vain pastori. – Kuulehan, Elli, sanoi hän huolestuneesti, melkein kuin jotain onnettomuutta valittaen, – kun se kuitenkin on päättänyt mennä ... eikä sitä näy voivan mikään pidättää ... pitää kai laittaa sitten päivällinen valmiiksi laivan tuloon. Mutta Elli ei liikahtanut paikaltaan, istui ikkunansa ääressä ja tuijotti järvelle. Vihdoin hän kuuli hänen tulevan alas, kävelevän porstuassa ja verannalla, ja luuli hänen häntä etsivän. Hän nousi ja meni saliin. Vaan Olavi hakikin joitain vaatteitaan porstuan naulasta. Mutta Elli meni kuitenkin häntä vastaan. – Te matkustatte tänään? sanoi hän eikä ymmärtänyt, kuinka hän kuitenkin sai estetyksi äänensä särkymästä. – Niin, olenhan päättänyt... – Ettekö tule takaisin? – Tuskin tulen, ainakaan tänä kesänä. – Teille tuli kiire lähtö? – Niin, toverini vaativat välttämättä. – Onhan hauskempi matkustaa seurassa. Elli oli mennyt verannalle ja laskeutunut alimmalle portaalle, seisoen oven aukossa syrjittäin. Olavi oli löytänyt eteisestä sen, mitä hän sieltä etsi, ja aikoi taas mennä ylös. Mutta sitten hänkin meni verannalle. Ja vaikka hän oli päättänyt välttää kaikkia selityksiä, tuli hänelle nyt kuitenkin halu niitä antaa, koska Elli ei niitä vaatinut eikä kysynyt syytä hänen lähtöönsä. – Te ehkä kummastelette äkillistä lähtöäni... – Enhän sitä kummastele ... tottahan teillä on siihen syynne. – Eihän minulla ole muuta mitään ... mutta uskokaa, että näin on parasta meille molemmille ... sekä teille että minulle... – Tehkää sitten vain niinkuin teille on parasta... – Niin, ja teille myös... – Ja minulle myös. Elli seisoi siinä liikkumatonna kuin patsas, kasvot jäykkinä ja vartalo suorana, näytti kuin ei olisi silmiäänkään räpäyttänyt, ja ääni tuli jostain kuin ulkopuolelta häntä. Olavin valtasi yht’äkkinen katumus, kaikki entiset tunteet tulvahtivat takaisin hänen rintaansa. Hän ei voi sitä tehdä, hän ei voi jättää... Mutta silloin raukesi samassa myöskin Ellin keinotekoinen pinnistys, hän astui alas rappusilta ja katosi alas pihalle. Olavi otti askeleen seuratakseen häntä. Mutta silloin hän näki pastorin tulevan pirtin puolelta... Ja mitä siitä tulisi, jos hän taas peräytyisi ... hän oli luvannut tovereilleen ... ei, ei, kyllä hänen täytyy mennä ... ja hän nousi takaisin lähtöään laittamaan, iloissaan siitä, että kaikki kuitenkin oli käynyt helpommin kuin mitä hän oli osannut toivoakaan. Eikä enää ilmaantunut tilaisuutta uuteen yhtymiseen ennen kuin päivällistä syödessä. Se oli myöhästynyt, ja täytyi kiiruhtaa ehtiäkseen ajoissa laivan tuloon. Elli istui toisessa päässä pöytää, Olavi ja pastori toisessa. Hän koetti saada häneltä silmäyksen vastaukseksi, selitykseksi, lohdutukseksi. Mutta Olavin katse ei hetkeksikään pysähtynyt yhteen paikkaan, näytti kuin olisi joka taholla, minne hän sen loi, ollut jotain, jota samassa täytyi välttää. Katuiko hän, vaivasiko häntä paha omatunto? ja samalla hän oli Ellistä siinä niin vieras, niin kaukainen, niinkuin hän ei enää olisi ollut täällä, niinkuin ei olisi koskaan ollutkaan. Koko ympäristössä, kaikessa, mitä Elli näki ja kuuli, oli jotain epätodellista, suhdatonta, muodotonta ... huone ikäänkuin isoni, pöytä kuin venyi ja piteni, ja Olavi ja pastori kuin loittonivat jonnekin, ja niiden äänet kaikuivat luonnottomilta. Kunhan hän ei pyörtyisi, kunhan ei tuoli kaatuisi ja seinät hajoaisi. Ja hän ei voinut enää muuta ajatella kuin koettaa koota kaikki voimansa, ettei mitään häiriötä syntyisi. Sitten hän näki heidän nousevan pöydästä, ja hän nousi itsekin. Olavi heitti serviettinsä tuolille, tuli hänen luokseen, sanoi jotain, sanoi: »Jääkää hyvästi nyt ja kiitoksia kaikesta», ja ojensi hänelle kätensä. Puristiko se hänen kättään? Vai hänkö puristi Olavin kättä? Ja olivatko hänen kasvonsa surulliset, vai niinkö hän vain luuli ja ihmetteli, etteivät olleet? Oliko hän vastannut mitään vai eikö? Mutta sitten taas Olavi meni ja Elli jäi korjaamaan astioita. Hän käski tytön panna sokeriastian kaappiin kärpästen käsistä ja viedä voilautasen kellariin. – Nyt me menemme, Elli, sanoi pastori salin ovelta, joudu pian, jos aiot mukaan. Oliko hän sitä aikonut? Eikö hän äsken puutarhassa turhaan häntä odottaessaan ollut päättänyt, ettei hän mene saattamaan? Hän on pettänyt minut, se on kurjasti tehty, hän on pitänyt minua leikkikalunaan, minä en tahdo nähdä häntä enää ... eikähän se ollut hän, joka pyysi tulemaan. Mutta kun hänelle selvisi, että Olavi todella menee, ettei saa nähdä häntä enää ... onko hän edes jättänyt hyvästiään? ... rantaan mennessä saavat he ehkä vielä vaihtaa jonkun sanan ja hän lupaa ehkä tulla kohta takaisin, – niin kiiruhti hän heidän jälkeensä. Herrat odottivat verannan edustalla. He kulkivat kolmisin rantaan, Olavi kantaen päällystakkiaan ja sateenvarjoa ja kulkien hiukan edellä. Venheeseen noustessa tarjoo hän Ellille kätensä, ja Elli ottaa sen vastaan. Sitten kehoittaa hän häntä istuutumaan, ettei kaatuisi, kun kokka irroitetaan maasta. Mutta kun Elli ei tule totelleeksi, typertyy hän venheen liikahtaessa tuhdolle, loukkaa kyynärpäätään ja saa vaivoin kyyneleensä pidätetyksi. [[Luokka:Papin rouva]] 3109 5359 2006-09-01T19:21:30Z Nysalor 5 XXVII luku {{Otsikko |edellinen=[[Papin rouva: XXVI luku|XXVI luku]] |seuraava=[[Papin rouva]] |otsikko=XXVII luku |alaotsikko=[[Papin rouva]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Olavi istui perässä, pastori hänen kirstullaan alahangoilla ja Elli keskellä venhettä. Tuuli oli kylmänlainen pohjatuuli, taivas kirkas ja järven selkä tummansininen. Saarien rantakoivut notkistuivat ohi kulkiessa, puistelivat tuimasti latvojaan, ja kaikki tämä muistutti Elliä niin elävästi siitä illasta monta vuotta sitten, jolloin Olavi oli mennyt ja hän paennut koivulehtoon itkemään, kun pohjatuuli puhalteli. Sekö sitten nytkin jäisi viimeiseksi muistoksi hänestä? Ja uudelleen tulisi alkamaan sama elämä, joka silloin oli alkanut? Eikä saanut edes uhkaa mielessään syntymään, eikä heräämään etäisintäkään toivoa. Jos saisi edes kuolla pois, jos venhe kaatuisi tähän selälle ja he kaikki hukkuisivat ... tai hän vain hukkuisi ja muut pelastuisivat... Mutta sitten tuli toivomus, joka samassa kuitenkin kauhistutti häntä niin, että häntä pudistutti kuin horkassa... Hän oli kuin tietämättään ajatellut, että jos ''pastori hukkuisi'' ja hän Olavin kanssa pelastuisi. Mutta mitä minä ajattelen? huudahti hän itselleen. Vieläkö sekin kaiken muun lisäksi, että minä saatan sellaista toivoa? Ja paetakseen itseään hän pakottautui kuuntelemaan, mitä ne puhuivat tuolla hänen takanaan. Ne keskustelivat tyynesti ja rauhallisesti ja tuntuivat yht’äkkiä tulleen erittäin hyviksi ystäviksi. Mistä se nyt oli tullut tuo hellyyden puuskaus Olavin puolelta? Olavi puhui niin suurella innolla, kuin asia olisi ollut hänen omansa, että pastorin pitäisi hakea isompaan ja parempaan paikkaan, lähemmä muuta maailmaa, jonnekin rautatien varteen. Silloin tällöin voisivat he sitten pistäytyä Helsinkiin, ja Elli rouvalle se varmaankin olisi paljoa hauskempi. – Mitäs sinä, Elli, arvelet? Pitäisikö meidän hakea pois täältä? kysyi pastori kääntyen taakseen. – En tiedä, sanoi Elli. – Sinä istut siellä niin piilossa ... nouse tänne minun viereeni, on tässä sijaa kirstun kannella meille molemmille. – Istuhan vain ... kyllä minun on hyvä täälläkin. Sen enempää hänestä välittämättä jatkoivat he taas jutteluaan. Pastori oli nähtävästi innoissaan saadessaan hänet kerrankin noin häiritsemättä ja kokonaan haltuunsa. Eikä hän lakannut päivittelemästä, että kun sinä kuitenkin nyt menet ... enhän minä sitä ollenkaan osannut ajatella ... vaan minä en laske sinua laivaan, ennenkuin lupaat ainakin jo ensi kesänä tulevasi takaisin. Elli säpsähti. Lupaisiko hän? Ei luvannut, ei sanonut voivansa ainakaan vielä sitä määrätä ... »tämmöinen lentävä lintu kuin minä ei koskaan tiedä, minne hän milloinkin...» – »Eihän sitä, eihän sitä», myönteli pastori, »vaan olisi se kuitenkin soma, jos tulisit». He tulivat väylälle, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Laskettiin maihin pienen kivikkosaaren niemeen ja alettiin odottaa. Elli istui muista vähän loitommalle, tyyneen puolelle, missä sileä takalaine aina tuon tuostakin rantaa nuolaisi, ja ainaisiksi ajoiksi painui tässä hänen mieleensä, muistoksi kaikista hänen pettyneistä toiveistaan, aava ulappa, valkea merimerkki, joka paistoi huikaisevan kaukana siintävien selkien perällä, ja etäiset maanselät hienosti kaareutuvina viivoina. Sillä sinnehän ne hänen kanssaan tulevat katoamaan myötätuulen vieminä. Olavi ja pastori istuivat venheen luona ja puhuivat metsästyksestä. – »Kun et olisi niin kiirettä pitänyt», sanoi pastori, »niin olisi tultu pian jäniksiä ampumaan tänne näihin saariin.» Ja sitten hän tuntui päivittelevän, että kun ei tullut otetuksi mukaan edes kahvineuvoja ... olisi tässä näytty ennätettävän vielä pannukin kiehauttaa ja juoda erokahvit. Mutta taas tuli Ellille halu vielä vähän aikaa olla hänen seurassaan. Hän nousi, katkaisi muutaman kukan nurmikoita ja istuutui heidän luokseen. Ja nyt näytti Olavikin ystävällisemmältä, kääntyi hänen puoleensa ja katseli häntä, niinkuin näytti, lempeästi ja surullisesti, niinkuin olisi katunut, tahtonut lohduttaa, sanoa jotain, joka oli hänen sydämellään. – Saanko tuon kukan? kysyi hän ja ojensi kätensä. – Mitäpä te sillä, – mutta antoihan Elli sen kuitenkin. Pastori oli poistunut vähän matkan päähän laivaa tähystämään. Silloin Olavi sanoi: – Elkää olko niin surullinen ... antakaa minulle anteeksi, minä pyydän. – Mutta miksi te menette? – Olavi ei ennättänyt vastata, kun pastori huusi: – Nyt se tulee! He kääntyivät katsomaan ja näkivät laivan, joka juuri ilmaantui niemen takaa. Sitten sanoi Olavi, ennenkuin pastori ehti tulla: – Unohtakaa minut, minä en ansaitse, että minua muistelette. Ja hän tunsi sen sillä hetkellä, hän oli omasta mielestäänkin menetellyt niin väärin, ettei hän ansainnut. Mutta Ellistä se oli vain uusi todistus siitä, että Olavi ei häntä rakastanut. Se, mikä sitten tapahtui, oli taas kuin unennäköä, sellaista, joka ei haihdu herätessä, vaan jää niinkuin jotkut kamalat lapsuuden painajaiset elämän ajaksi mieleen. He soutavat väylälle, pastori heiluttaa hattuaan ja laiva, joka yhä lähenee ja suurenee lähetessään, viheltää vastaukseksi. Ellistä tuntuu, että se ilkkuu hänelle ja että piipusta nouseva savu liehuu kuin riemuissaan jostakin. Kannella tuolla ylhäällä seisoo laivan käsipuita vasten nojaten joukko naisia ja herroja. Olavi on noussut seisomaan, hän heiluttaa heille hattuaan, hänen silmänsä säteilevät, ja hän näyttää kuin tähtäävän jotakuta. – Päivää, herra Kalm! huutaa heleä naisen ääni. Tulittepahan te! – Miksen olisi tullut, kun lupasin, vastaa Olavi. Laiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan, samassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat laivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä naisääni huutaa taas: – Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm! Ja Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään. Samassa nakataan nuora irti, venhe sysätään ulos laivasta, kone alkaa käydä ja laivan sivusta ruiskahtaa likaista kuumaa rasvavettä venheeseen, jonka propellista pursuava virta työntää armottomasti jälellepäin. Venhe kääntyy niin, että Elli voi katsoa jälelleen. Hän näkee Olavin peräkannella, suuren iloisen ja nauravan seuran ympäröimänä. Ja taas siellä keikkui se neiti ensimmäisenä hänen edessään. Laiva poistuu poistumistaan, Olavi ei katsahdakaan tänne, hän kai jo on kokonaan unhottanut. Mutta yht’äkkiä hän astuu esiin, nostaa hattuaan ja tempaa sitten nenäliinansa. Muutkin sieltä huiskuttavat, ne vieraat, se neitikin liikuttelee päivävarjoaan. Pastori huiskuttaa vastaan. – Huiskuta sinäkin, Elli! Etkö näe, kun ne kaikki huiskuttavat. Elli ei kuitenkaan saa kuin pari kertaa kättään nostetuksi ja lasketuksi. Hänestä näyttää, että niistä muutamat tuolla ovat ottaneet kiikarinsa ja että ne häntä tähystelevät. Hänen täytyy kääntää pois päänsä laivasta, hän ei kärsi nähdä sen poistuvan, ja samassa kääntyy venhekin kotiin päin, Tyynelän lahtea kohden. ---- Kun he olivat vähän matkaa soutaneet ääneti, sanoi pastori yht’äkkiä: – Kylläpä minä nyt alan ymmärtää, minkä tähden sillä oli semmoinen kiire. Näitkö sinä sen neitosen, joka otti vastaan Olavin tavarat? – En. – Etkö nähnyt ... se, jolla oli se pieni punainen hattu ... sepä oli vasta vähän nätti tyttö ... kylläpä vain se taisi olla syynä koko lähtöön... Katsopas poikaa, kun ei siitä virkkanut mitään... Mutta yksi se jäi kuin reen sisälle ruikuttamaan. Eivätpähän onnistuneet sen pappilan Liinan puuhat vielä tänäkään kesänä, vaikka koetin minä olla puhemiehenä ... puheskeli pastori meloessaan venheen perässä. – Vai koetti se pastori olla rovastin röökinän puhemiehenä, naurahti renki kokkatuhdolta. – Koetinpa koetin, mutta eihän se silloin auta, kun on toinen jo kierroksessa. Ellin täytyi äänetönnä, jäykistyneenä kuunnella heidän puhettaan ja ponnistaa kaikki voimansa estääkseen itseään itkuun purskahtamasta. ---- Illalla tapasi Elli itsensä nuottakodan luota pitkältään, otsa vasten kylmää kalliota. Hän oli vielä kerran tehnyt tilin elämästään ja katsellut vielä viimeisen kerran ulos maailmaansa, joka oli menetetty, suljettu, ja kaikki toiveet haihtuneet. Iäti tulevat laivat kulkemaan tästä ohi, aina laineet loiskimaan hänelle kolkkoa toivottomuutta ja elämän onttoutta. Ja ajatellessaan sitä ja nähdessään auringon kimalluksen veden pinnalla purskahti hän viimeinkin kyyneliin ja itki niin, että kivi kostui. Hän aikoi riuhtaista itsensä irti, tunsi ylpeytensä kuiskuttavan korvaansa, että hänen täytyisi nousta ja kukistaa tunteensa. Mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella ... mitä se merkitsee, jos hän on nöyrtynyt, jos hänet on petetty ja hyljätty... Eihän se ole mitään sen rinnalla, ettei taas ole ketään, jota saisi rakastaa ja joka hänestä välittäisi. Ei hän enää syyttänyt itseäänkään niinkuin eilen. Olihan hän silloin ajatellut, että kaikki olisi voinut muuttua, jos hänen ennakkoluulonsa eivät olisi olleet tiellä, jos hän olisi tarttunut elämänsä ohjiin ja yhdellä iskulla ratkaissut kaikki. Mutta eihän hän ollut saanut siihen tilaisuutta ja eihän sekään enää olisi auttanut. Sillä eihän se hänestä välittänyt ja rakastihan se ehkä toista. »En mitään minä ole hänelle, hän inhoo, ylenkatsoo, nauraa minua ja kertoo minusta jollekin taas, niinkuin minulle kertoi muista.» Mutta ei hän kuitenkaan voinut tuomita Olavia siitä. Ei vihata häntä, ei katkeruudella ajatella eikä lakata häntä rakastamasta. Vaan aina tulee hän häntä mielessään pitämään, aina antamaan haavan vuotaa, kunnes veri on kuiviin juossut. Hän nousi ylös, kuivasi kyyneleensä ja nousi pihaan. Ruis alkoi jo kellastua ja oli mennyt lakoon paikoitellen. Metsä ja talo seisoivat mustina ja syksyisinä kajastavaa pohjoista taivaanrantaa vasten. Alkaa taas syksy, tulee se talvi... Hän tuli verannalle ja meni siitä ylisille. Siellä hän keräsi kaikki, mitä oli Olavista jälellä ja muistutti hänestä: muutamia paperipalasia, puoleksi tyhjennetyn paperossilaatikon ja tulitikkukotelon, jota hän oli käyttänyt. Hän aikoi ne heittää uuniin, mutta kätki ne sitten ja pisti mukaansa. Hän tahtoi nyt säilyttää kaikki, haki käsiinsä kirjeen, jonka Olavi oli lähettänyt hänen miehelleen, ja otti talteensa vavan, jolla Olavi oli onkinut. Puutarhasta hän löysi kiikkulaudalta kepin, joka Olavilla aina oli ollut kädessään, kun he siinä istuivat, ja jolla hän piirteli kuvioita käytävän hiekkaan. Tuon viirun oli hän vetänyt silloin, tuon taas silloin. Oli jo melkein pimeä, ensimmäiset syystähdet tuikkivat jo kelmeästi taivaalla. Ikkuna rasahti saranoillaan ja hän säpsähti, niin että oli parkaista. – Oletko sinä siellä, Elli ... mikset tule jo nukkumaan? Hänen miehensä seisoi haukotellen ikkunassa ja oli jo riisuutunut. Hänenkö luokseen! Hänenkö kanssaan taas vanhaa elämää aloittamaan Miksei mieluummin lopettaa kerralla kaikkea, pelastua, paeta, juosta vaikka järveen...? Mutta hän tunsi, että hänen voimansa tälläkin kertaa hänet pettävät. Ja kun pastori yhä seisoi ikkunassa odotellen ja uudisti kehoituksensa, nousi hän ja meni runneltuna, uupuneena ja melkein tiedotonna, horjuvin askelin huoneeseen. [[Luokka:Papin rouva]] 3110 5360 2006-09-01T19:21:44Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Juhani Aho]] [[Luokka:Romaanit]] 3111 5361 2006-09-01T19:35:11Z Nysalor 5 Rautatie {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rautatie |alaotsikko=eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} == Luvut == * [[Rautatie: I luku| I luku]] * [[Rautatie: II luku |II luku]] * [[Rautatie: III luku|III luku]] * [[Rautatie: IV luku|IV luku]] * [[Rautatie: V luku|V luku]] * [[Rautatie: VI luku|VI luku]] * [[Rautatie: VII luku|VII luku]] * [[Rautatie: VIII luku|VIII luku]] '''Lähde:''' Aho, Juhani 2003: ''[http://www.gutenberg.org/etext/10481 Rautatie]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Aho, Juhani 1884: ''Rautatie: eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Rautatie| ]] 3112 5362 2006-09-01T19:35:15Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Rautatie]] |seuraava=[[Rautatie: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Rautatie]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurua puihin ja pensaihin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristejä, paistaa hauskasti härmäiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joita kiemuroitellen kumpuilee piipuista ja lakeistorvista läheltä ja kaukaa. Tie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikka surullisesti ja toivottomasti se valittelee. Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää höyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaan pellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetan yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusi koivujen keskessä. Ei ole harakka vielä aamiaista saanut, ei aukea kyökin ovi eikä näy ajavata pappilan pihalla. Eilen hyvä piika nakkeli tähteitä harakalle, ja eilen kun yksi hevosensa kanssa kartanolta lähti, niin toinen tuli... Joku tuolta sakastin perästä nytkin ajaa – tuleekohan se?... Ei tule pihaan, jäälle kääntyy, pappilan alaitse ajaa, vitkalleen kituuttaa jäätä pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta... Harakan mieli käy surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu ... ei nyt siallekaan naura, vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee ... eilen tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi. Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyheniensä sisään, ei huoli kiinnittää huomiotaan mihinkään ... eikä ajatella mitään. Eikä harakka huomaa, että niemen takaa jäätä myöten lähestyy hevosmies, kohoaa törmästä pihaan, seisottaa hevosensa kyökin eteen, nykäisee ohjaksia, ajaa vielä vähäisen ja kääntää koivua kohti, joka kasvaa toisella puolen pihaa, portin pielessä. – Ptuu! – ptuu! – Nyt vasta harakka hänet huomaa, kikahtaa, keikahuttaa purstoaan, hänen sydämensä hypähtää ilosta, ja hän laskeutuu alas puutarhan aidan seipääseen. Mies sitoo hevosensa koivuun, asettaa loimen selkään, kaataa kauroja vasuun, panee sen eteen ja korjaa kerran vielä lointa... – Eiköhän tuo nyt ehkä pysyne? Kun harakka huomaa, että mies poistuu kyökkiin päin, kopistelee jalkojaan ja aikoo astua sisään, muuttautuu hän portin pielessä kasvavan koivun latvaan ja katselee pää kallellaan oksien lomasta alas. Ja kun ei miestä enää näy, laskeutuu hän alimmalle oksalle ja nyt sitä jo naurattaa ... olisi siellä jo ottamista, kun vain uskaltaisi. Harakka hyppää maahan, hevonen luimistaa korviaan, ja harakkata yhä imelämmin naurattaa. Rovasti seisoo kamarinsa ikkunassa ja puhaltelee pitkiä savuja piipustaan lasia vasten. Hän on katsellut ja odottanut, uskaltaisiko harakka siepata jotakin. Ja odottaessaan hän hymyilee eikä polta silloin... – Ähäh – ähäh! jopahan sai siepatuksi ... mitähän lie saanut...! – Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo piian ääni selän takana. – Panehan sinne pöydälle. – Kes – kes! nyt se taas, nyt se taas – eläpäs, eipä tamma annakaan! ... eikö se ole Korventaustan Matin tamma? – Sen kai se lie, kosk’ on itse Matti kyökissä ... kuuluisi olevan asiata rovastille. – Käske sen tulla tänne ... mitähän sill’ on asiaa? – En kysynyt. – Taitaa olla jyväin maksussa, kosk’ on säkkejä reessä ... sano, että tulee ulko-oven kautta. Rovasti istuutuu keinutuoliinsa, panee piippunsa lattialle pöydän jalkaa vasten pystyyn ja rupeaa juomaan kahviansa. Mutta aina hän vähän väliin ojentautuu taapäin, jotta näkisi harakan ja Matin hevosen. – Eipä se nyt uskallakaan enää... Tamma on takajalallaan potkaissut, ja harakka on lentänyt aitan katolle. Sieltä se nyt surkein mielin alas maahan katselee. Matti jo kolistelee porstuassa. – Hyvää päivää, herra rovasti! – Päivää – mitäs Matille kuuluu? – Ei tuota mitään erinäistä, mitä vain rovastille ... on tuo vähän kuivahka ilma. – Kaksikymmentä raatia on pakkasta. – Matti istuu, onhan siinä puuta. – Onpa tuota saanut istuakin. – Vai on kaksikymmentä raatia pakkasta? – – Eilen oli kolmekymmentä. – Vai oli eilen kolmekymmentä. – – Kotoapäinkö se Matti ajelee? – Kotoapäinpä sitä – olisin minä arentijyväin maksussa, jos rovastin kävisi laatuun ruveta ottamaan. Ei ole ennen tullut tuoduksi, mutta eilen sanoi Liisa: »Mene nyt huomenna arentijyvät viemään ... rovasti saattaa luulla, ettet ehkä maksakaan –» – Ennättääpähän nuo vielä – – Kun olisi vastaanottomiestä, ajaisi suoraan makasiinin eteen, – niin sitten saisi riisua tamman syömään. – On kai siellä pirttikammarissa pehtori. – Matti tulee sitten tänne tupakalle... Kun Matti oli mennyt, keinutti rovasti taas tuolinsa niin, että näki ikkunasta pihalle. Sika oli yhyttänyt reen ja repi parhaallaan reikää säkin kylkeen. Loimi oli pudonnut maahan hevosen selästä ... sen oli yhyttänyt toinen sika ja kieritteli sitä lumessa. Harakka hyppeli milloin minkin ympärillä ja ponnisteli kumpaakin vuorotellen selkään. Tamma helisteli tiukujaan ja luimisteli. – Hö-ös! – Siat! – ärjäisi Matti jo rappusilla, tempasi kartanolta luudan varren ja juoksi hätään. Sai lyödyksi selkään sitä, joka säkkiä repi. Se vinkaisi pahasti, hyppäsi syrjään ja survaisi toista kylkeen. Vähän matkaa ne siitä yhdessä juoksivat, jäivät sitten kuuntelemaan, päät toisissaan kiinni. Mutta harakka lensi kiiruusti toiselle puolen pihamaata. Rovastista oli tämä niin hupaista, että täytyihän hänen sitä ihan ääneensä nauraa. Matti juoksi pirttiin, tuli sieltä pehtorin kanssa ja ajoi hevosensa makasiinin eteen. Siat aikoivat tulla perästä, mutta kun Matti taas ärjäisi äkäisesti, eivät uskaltaneet. Mutta harakka liiteli kuusesta alas reen sijalle ja alkoi aamiaisensa. On se äijä vielä aika vankka, vaikk’ on pieni, tuumaili rovasti itsekseen, kun näki Matin kantavan suurta säkkiä reestä makasiiniin. – Minä en jaksaisi, vaikka olen nuorempi mies... Rovasti alkoi keinua lyhyeen keinutuolissaan ja puhallella savuja ylös kattoa kohti... – Ei sillä vain ole yhtään lasta... (Rovastilla niitä oli jo seitsemän.) Savuympyrät vaelsivat puolikatossa, isonivat, kohosivat ylemmäksi, koskivat kattoon, kilpistyivät takaisin, hajosivat ja erisivät useiksi pieniksi ympyröiksi... – ... ei ole lapsia, vaikk’ on ollut naimisissa enemmän aikaa kuin moni muu ... kuinka kauan lie ollutkaan. Mikähän siinäkin lie, että muutamilla on, muutamilla ei? Niin olikin, ett’ei Matilla lapsia ollut. Vaimo hänellä oli, Liisa, muttei muuta joukkoa mitään. Kahden asuivat he Korventaustan pienessä mökissä pappilan metsäsaralla. Vanhoja he olivat molemmat, olivat jo olleet kauan ... ja pieniä. Pieni oli hevonenkin, tammarupukka, vaikka riski, ja pieni oli Liisan lehmä. Muusta maailmasta he eivät paljoa tienneet eikä muu maailma heistä. Muutamia kertoja vuodessa he vain ihmisten ilmoissa kävivät ... kirkossa joulunpyhinä, kolmena pyhänä peräkkäin, juhannuksena ja pitkänäperjantaina ripillä. Tammikuun lopulla Matti sitten tavallisesti toi arentijyvät rovastille ja vaihtoi ruustinnalta kehruuksia Liisalle. Sillä välin elelivät he sydänmaassaan. Matti kaatoi keväällä pienoisen kasken, poltti sen seuraavana kesänä ja kylvi, muokkasi peltotilkkunsa ja pani toisen puolen rukiiksi, toisen potaatiksi. Sitten hän heinä aikana keräili yhdessä Liisan kanssa ahoilta ja purojen varsilta heinät hevoselle ja lehmälle. Syksyn tullen ja talvikaudet pyydysteli Matti lintuja ja jäniksiä; pyssyä ei Matti ollut ikipäivinä kädessään käyttänyt. Liisa auttoi Mattia kesillä ulkotöissä, ruokki talvella lehmän, porsaan ja kissan ja kehräsi sitten mikkelistä lähtien helluntaihin saakka ruustinnalle villoja ja liinoja. – – Vielä se on riski mies tuo Matti, sanoi pehtori, kun tuli Matin kanssa makasiinista ja Matti heitti melkein tyhjän säkkinsä rekeen. Matista oli aina mieleen, kun häntä riskiksi mieheksi sanottiin. Mutta aina hän kuitenkin siihen virkkoi: – Mitäpä tuota minun riskeydestäni, vanhan miehen ... ei pidä pilkata vanhaa miestä ... riskimpihän toki pehtori on itse. – En toki ole ... mitä se Matti nyt sanoo ... vai ei Matti ole riski, kun kantaa selässään puolen tynnörin säkin. – Eihän siinä toki ollut kuin vähän päälle kymmenen kapan. – Onpa sitä maar siinäkin. – Mitäs minä nyt enää, mutta toista se oli silloin nuorra miessä ollessa –... Ja Matti kertoi kiiluvin silmin saman kertomuksensa, jonka joka kerta ennenkin oli jyväin maksussa kertonut. Se kertomus oli semmoinen, että kun hän vielä renkinä ollessaan tässä samassa pappilassa oli kerran ollut riihtä puimassa ja kun säkkiä kannettiin riihestä aittaan, niin ei muuan renki – laiska vetelys, mikä lie ollut, vaikka oli iso – ruvennut osastaan kantamaan ... sanoi vain, ett’ei hän jaksa. – »Eikö noita ehkä saatane ilman sinuakin», oli Matti sanonut, vääntänyt säkin kummallekin olkapäälleen ja sanonut vielä sille rengille, että »jos haluttaa – hyppää itse säkkien päälle, niin pääset riikyydillä pihaan...» – Silloinpa oli pehtori tuonut rovastivainajalta (tämä nykyinen oli jo kolmas sillä sijalla Matin muistin aikaan) ... tuonut ryypyn. – Vaan mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies ... ei minusta enää ryypyn tienaajaksikaan. – Ja eikö se Liisa siitä pitäen Mattiin mielistynyt? sanoi pehtori, joka ei ollut yskää ymmärtävinään. – Mitähän lie tehnyt. – Soh, tamma – Matti käänsi hevosensa takapihalle päin. Pehtori hyppäsi kannoille. – Siitä pitäenpä se oli, kun Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on se minun ... kyllä minä tiedän! Pehtori puheli siksi näin, kun tiesi, että se puhe oli Matista mieleen. Vaikka pehtori muuten oli ylpeänlainen mies, niin välistä hän laski leikkiä. – Kyllä se oli, totta puhuen, siitä pitäen, kun se Liisa mielistyi minuun, vaikka ei se sitä ole kuulevinaankaan, kun sille sitä sanoo. – »Elä tok’, huono rahjushan olet ollut kaiken ikäsi!» vaan sanoo, vaikka ei se niin ajattele. – Eikös se ole itse Liisa Matille tunnustanut siitä pitäen ruvenneensa hänestä tykkäämään?... – Mistä se pehtori kaikki tietää? – Niin ovat ihmiset kertoneet. – Eiköhän pehtori omasta päästään –? – En minä – niin kuului Liisa itse sanoneen – – Liisa itsekö? – ei se sitä sanomaan mene, vaikka kyllä minä sen silti tiedän, että niin se oli – luuli ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpas näki. – Maasta se pienikin ponnistaa. – Liisakin oli ennen riski tyttö. – Noo! – (Matti repäisi rinnuksen rivakasti auki) liekö tuo nyt niinkään ... semmoinen tavallinen terve ihminen – Matti sitoi hevosensa reen sepiin kiinni ja katseli viekkaalla silmällä pehtoriin... – Entäs pehtori – mitenkäs se on sen asian kanssa? ... kertoipa se Liisa vähän joulupyhinä merkinneensä että – – Että mitä? – Että kyökkipiika ja pehtori – ja yhä viekkaammin katseli Matti pehtoria... – Minäkö? – Ei! ... akkain puheita! – Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja appeeseen – – Kyllä tämä riittää. Pehtori päätti hämmästyttää Mattia uutisella, Sentähdenhän hän oikeastaan oli ruvennutkin puheisiin... – Ei taida Matti tietää, että minä tulen kohta tatsuunamieheksi... – Niin miksikä mieheksi? – Tatsuunamieheksi. – Mikäs mies se on se –? – Se on semmoinen mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee tatsuunaan ... päivällä lakua ja yöllä lyhtyä, valkeata, jos saa ajaa sivuitse, mutta punaista, jos pitää seisottaa. – Se on hyvä virka... Matista se oli aivan kumma virka. Ei hän sitä kuitenkaan pehtorille sanonut. – No minkätähden se pehtori lähtee pois tästä talosta? kysyi hän siihen sijaan. – Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille ja minä tulen Lapinlahden kirkonkylään. – Ei taideta tarvita täällä omassa kirkonkylässä semmoista tiennäyttäjää –? sanoi Matti. – Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie – – ''Rautako'' tie? – Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon ... ja pääsee sitä myöten ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo. – Sitä tietäkö? – Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain. – Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin? – Yhtä kyytiä –! – Eikö pidä syöttääkään välillä? – Ei tarvitse ... rautatien hevoset syövät juostessaan ... tietääkö Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät? – En minä häntä – – Ne syövät halkoja – – Elkää toki, pehtori, vanhaa miestä ... vai juostessaan halkoja? ... en usko kuitenkaan. – Halkoja ne syövät, vakuutti pehtori. Mutta Matti katkaisi aina kaikki puheet, kun huomasi, että häntä narrattiin ... ei hän ollut enää pehtoria kuulevinaankaan, puri huulensa yhteen ja työnsi valmiin appeen hamuilevan tammansa eteen. Pehtorin mielestä ei enää maksanut vaivaa ruveta selittelemään; hän heitti avainnipun olalleen ja lähti vihellellen pirttiin päin. – Luuli saavansa narratuksi – petyit, mies parka. Matti peitti huolellisesti hevosensa loimella ja nahkasilla ja lähti rovastin puheille. – Nyt ne mitattiin jyvät ... kaksitoista kappaa ... sen verran sitä pienestä mökistä, – sanoi Matti, kun oli tullut sisään ja istuutunut oven suuhun sille arkulle, jossa kirkonkirjoja kinkereille kuletettiin. – Matti istuu peremmäksi – onhan täällä tuolejakin – – Kyllä minä tässäkin. – Täss’ olisi piippu ja tupakkaa on tuolla. – Rovasti toi Matille piipun ja neuvoi tupakka-astian kakluunin reunalta. Matti pisti piippuun, raapasi tulta ja sammutti tikun hyppysissään ... sitten kantoi hän sen varovasti uuniin. – Vähän aikaa istuivat Matti ja rovasti mitään puhumatta. Rovasti keinutti keinutuoliaan, ja Matti puhaltaa tuhutteli pieniä savuja pitkän piipunvarren päästä. – Tervennäkös se on saanut Matti olla? kysyi sitten rovasti. – Tervennähän tuota on saanut Luojan avulla olla ... vanhuushan se kuitenkin vain väliin tahtoo... – Eihän Mattia toki vielä vanhuus ... riski mies, kun kantaa vielä selässään puolen tynnörin säkin. – Mistä se rovasti on sen kuullut? – Näinhän minä tuon omilla silmilläni, kun kantoi selässään, niinkuin ei mitään – – Niinkuin ei mitään? – Heh! – heh! – heh! – vai näki rovasti sen –? – Minä, vaikka olen nuorempi mies, en jaksaisi liikauttaakaan. – Kyllä rovasti toki jaksaisi – jaksoinhan sitä minäkin ennen nuorra miessä ollessani. – Ja Matti kertoi rovastille, että hän kun tässä samassa pappilassa entisen rovastin aikana renkinä ollessaan kerran oli ollut riihtä puimassa, ja kun säkkiä piti riihestä makasiiniin kannettaman, niin ei muuan renki – laiska vetelys mikä lienee ollut, vaikka oli iso – ruvennutkaan osastaan kantamaan ... ei sanonut jaksavansa. Mutta silloin väänsi Matti kaksi säkkiä selkäänsä ja sanoi vielä sille rengille, että »jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien päälle, niin pääset riikyydillä pihaan». – Pehtori oli silloin mennyt rovastin puheille ... ja vähän päästä oli tullut ja sanonut, että rovasti oli käskenyt ryypytellä Mattia siitä hyvästä... Matti katasti kulmainsa alta rovastiin. Rovasti kalisteli avaimiaan taskussaan, nousi seisoalleen, kulki pari kertaa lattian yli, veti käden ja avaimen taskustaan ja meni lahvinsa luo. Avasi sen ... niinkuin oli joka kerta ennenkin Matin käydessä ja kertoessa avannut ... otti pullon ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti esteli niinkuin aina ennenkin oli estellyt ... sanoi, että jos menee päähän vanhan miehen ... mutta otti sitten kuitenkin ryypyn, niinkuin oli aina ennenkin ottanut. Rovasti pisti taas pullon ja pikarin piiloon, lukitsi lahvin, solahutti avaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan. Puheltiin minkä mitäkin, pidettiin vähän väliäkin ja tupakoitiin. Tuli siihen sitten rovastin ruustinnakin Mattia kättelemään ja haastattelemaan... Kysyi ruustinna, mitä Matille kuuluu ja mitenkä Liisa jaksaa. – Eihän Matille mitään erinäistä ... ja hyvinhän Liisakin jaksaa – mikäpä sillä jaksaessa, kun on leipää ja lämmintä... – Pitäisi toki Matin tuoda Liisa useammin kirkkoon ... kun ei Matti käytä Liisaa kirkossa kuin moniaan kerran talvessa, sanoi ruustinna. – Ei toki ole milloinkaan yhteen kertaan jäänyt ... saisihan se käydä pari kolmekin kertaa, jos tahtoisi. – Eikö se tahdot? – Ei tuo hyvin tahdokaan, kun sai lasit, että näkee kirjaa itsekin katsella. – Vieläkö Matti näkee ilman laseja? – Minäkö? – Ei, hyvä ruustinna, en minä ole pitkään aikaan nähnyt ... lautaksi lyöpi, en näe mitään vaikka kuinka koettaisin... – Matin pitäisi ostaa silmälasit. – Silmälasitko? – Ei ... olen minä koetellut, vaan ei ole ollut käypiä... Matti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja kattoon. Katasti vilkaisemalla Mattiin ... hän tiesi, että Matti oli huonolukuinen, hyvin huonolukuinen. – Kukapa niitä elukoita ruokkisi, jos Liisa joka pyhä kävisi kirkossa, sanoi Matti. – Matin pitäisi ottaa piika Liisalle avuksi ... onhan Matti varakas mies... – Mikä varakas mies minä? ... ei toki, hyvä ruustinna – kunhan leivässä pysyy – – Jolla toki kuuluu olevan rahoja velkanakin... – Ne on niitä maailman puheita ... hyvä, kunhan leivässä pysyy. – Niin, vaan pitäisi sitä Matin kuitenkin käyttää Liisaa rautatietä katsomassa. Tokko lie Matti vielä itsekään käynyt...? – En oo käynyt ... onko se missä kaukana? – Ei se ole kaukana täältä. Me kun lähdimme aamiaisilta, niin oltiin puolen päivän aikana rautatiellä ... huru långt ä’ de’ nu heller, pappa, ti’ järnvägen? – Tietäähän Matti Lapinlahden kirkon? kysyi rovasti. – Kyllähän minä sen tiedän, vaikken ole käynyt. – Rautatie kulkee aivan lähitse Lapinlahden kirkon. – Vai sieltä se kulkee? – Kun lähtee yhtenä aamuna ajamaan, niin on jo toisena Helsingissä. – Vai niin sukkelaan ... viipyyköhän kauan, jos menee ulkomaille? ... kuuluuhan sillä sinnekin pääsevän. – Se on sitä myöten, minne menee ... Ranskanmaalle ennättää viidessä päivässä, jos tiukkaan ajaa. – Entäpäs Amerikkaan? – Sinne ei pääse rautatiellä, kun on meri välissä. Matti katsoisi ... tässä kartalla näkyy, että on tämmöinen aava meri välissä, Atlantin meri... – Niinpähän näkyy. – Mutta sukkelaan se menee ja siinä on toista kulkea kuin meidän kärryillä kolistellen. – Mahtaapa olla. – Ei tärise ... ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee. – Mahtaapa kyllä vilistä. Ruunuko sen on laittanut? – Ruunu. – Ruunuhan se semmoisia – tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun ruunu panee oriinsa eteen. – Vaan sitä minä tässä vähän kuitenkin, että onkohan se totta, kun puhuvat, että ne rautatien hevoset syövät halkoja ... ei mahda olla, taisi vaan pehtori minua narratakseen?... Rovasti ja ruustinna, vaikka itse viisasta väkeä, eivät milloinkaan kuitenkaan nauraneet, jos joku heidän mielestään sattui tyhmemmästikin puhumaan... Ja mistäpä Matti sen niin tiesikään ja taisikaan tietää? Ja kun ruustinna oikein ajatteli, niin olihan hänellekin alussa tullut hevoset mieleen, kun oli kuullut rautatiestä puhuttavan, – oli hän myöskin ajatellut: rautatie? tottahan se on tie, joka on raudasta, niinkuin maantie maasta ja mullasta... Rovasti oli jo ylioppilaana ollessaan nähnyt Helsingin rautatien eikä hän enää muistanut, mimmoiseksi hän lie sen ensiksi ajatellut. Hänen suunsa meni vähän nauruun, mutta sitten hän rupesi hiljaisesti ja maltillisesti selittämään... – Se, näetsen, on sillä tavalla, ettei siinä hevosia tarvita ... vaunut kulkevat höyryn voimalla ... onhan Matti nähnyt vaunujas? – Tokihan minä toki olen vaunuja nähnyt! – Ei ne ole samanlaisia kuin meillä on ... ne pitää olla erilaisia, jotka höyryn voimalla kulkevat. – Kai ne pitää olla erilaisia. – Ne on kuin huoneita ikään... – Vai niinkuin huoneita ... ei nyt kiitetä! – Ja niitä panee höyry liikkeelle niinkuin höyryvenheitä ... onhan Matti nähnyt »Suomelan»? – Näinhän minä tuon mennä kesänä tuossa kirkon salmella sätkättävän. – Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä myöten, ja lokomotiivin eli veturin, joka vaunuja vetää, sen panee kanssa höyry liikkeelle. Siipien sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla. – Niinpä kai – eihän se miten siipiensä varassa mahtaisi maata myöten kulkea. – Kyllä Matti nyt ymmärsi sen täydelleen, minkälainen se oli ... semmoinen, joka oli kuin höyryvenhe ja nostettuna pyörien päälle. ... Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos ... vaan tottapahan rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt. – Ymmärtäähän Matti sen nyt? – Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!... – Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna. – Matti ottaisi kahvia ... ja leipää kanssa. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa mukaan. Matti joi kahvia eikä vastannut mitään. – Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin ... mitäpä tuota enää vanha mies kaikista lysteistä ... tiedänhän minä, minkälainen se on, kun rovasti on selittänyt. – Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi ruustinna, – omin silmin se nähdä pitää ... kyllä sitä täytyy käydä katsomassa! – Suur’ kiitosta! – Jokohan pitänee käydä –? – Kyllä ... ihan varmaan, ja ottaa Liisa mukaan. – Mahtaa kai sen mieli ruveta sinne tekemään, kun kuulee. Ruustinna lähti askareilleen, mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä minkä mistäkin. Siitä juttelivat, kuinka paljon se ihmisjärki ajattelee ja laittelee ja mihinkä se vielä meneekin. Ja rovasti sanoi, että »kunhan se ei vain menisi yli voimainsa rimpuilemaan...» – Ja reistailemaan, sanoi Matti. – Kyllähän se on hyvä, että ihminen järkeänsä käyttää, joka sille on luomisessa annettu ... jos se ei vain siitä ylpeilemään rupeaisi eikä unohtaisi kaiken antajaa, – sanoi rovasti ja lisäsi, että Jumalan töitähän ne on rautahöyryt ja rautatietkin. – Eipähän ne kenenkään muunkaan liene, myönsi Matti. Ja häntä kovin ajattelutti se kumma laitos, joka oli kuin huone ja pyöräin päälle nostettu ... Mutta rovastia haukotutti, eikä tahtonut puhe oikein sujua enää ... ja niin Matti heitti hyvästinsä ja lähti. [[Luokka:Rautatie]] 3113 5363 2006-09-01T19:35:20Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Rautatie: I luku|I luku]] |seuraava=[[Rautatie: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Rautatie]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Matti oli aika lailla hajamielinen, kun hevostaan valjasti, eikä muistanut panna suitsia hevosensa suuhun, ennenkuin oli pihan yli ajanut ja vasta kyökin edessä erehdyksensä huomasi... Ei tammakaan ollut kiireissään, kun käveli pihan yli ja käveli vielä törmästäkin jäälle laskeutuessaan. Mutta siitä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui. – Soh, tamma! – mitä sinä siinä! – nä-nä-nä! – Vaan tamma odotti parempaa manausta ... ei ollut kuulevinaankaan, laahasi vain jalkojaan kuin vesitynnöriä vetäessään. – Ka-ka-ka! ... etkö sinä sen! – Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, ja siitä tamma tiesi, että nyt sillä jo oli tosi mielessä. Ennenkuin oikein irtautui juoksemaan, huiskautti häntäänsä ... kaksi kertaa ... sillä se nyt oli kerran hänen tapansa semmoinen. Sitten loikkasi juoksuun, kun rekikin alamäessä takaapäin kiirehti. Aidan selällä istui harakka. Se hyppäsi siitä seipään nenään ja päästi imelän naurun... »No kylläpä sillä nyt on lysti ... tyhjän naurajalla», mutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun ... »etkö sinä ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa –!» Tamma juosta raksutteli jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla, resla ritisi, ja Matti istua könötti keskellä reslaa turkin kaulus pystyssä. Lyhyt päivä jo tehdä tuhersi hämärätä ... Matti ajoi viittatietä ja ajatteli... Sitä Matti ajatteli, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut... Vai oli se Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, joka ei olisi omin korvin kuullut ... ja kummapa se oli, kun ei siitä ennen ollut kuullut ... vasta kai se oli sinne tullut... Eiköhän sitä höyrylle enää vettä riitä, kun jo maalle kapuaa...? Kyllä se mahtoi kumman näköinen olla – kummahan tuo oli jo ennestäänkin vettä pitkin sätkättäessään ... olisikohan häntä käydä katsomassa – lieköhän muut käyneet kuin rovasti ja ruustinna?... Viittatie teki niemen nenässä polvekkeen ja vei sitten soikeata järveä pitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Kuta likemmä maata tultiin, sitä verkemmästi tamma nytkytteli. Matti ei ollut kiirehtinyt pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa käydä ... vielä takasillaan juoksua pani, vaikka eutset jo kävelemään heitti ... jo takasetkin käveli ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huoaten. – Ka-ka-ka! – Tamman täytyi taas alkaa etusilla juoksua ... takaset vielä käveli. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, niin täytyi takastenkin yhtyä yhteen tahtiin. Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa Huttulan talon vesiavannosta. Ja vanhalta muistilta poikkesi sinne tamma nytkin. – Ka-ka-ka! – Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin. – No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan. Avannolla oli Huttulan talosta vesimies sammiota täyttämässä. – Mistä se Matti ajelee? kysyi vesimies. – Kirkolta päin ... pappilasta viimeksi, vastasi Matti ja kohosi tieroja kopistelemaan tammansa jaloista. – Kuuluuko sitä mitä? – Eipä tuota erinäistä. – Onkos isäntä kotona? – Ei oo kotona ... lähti tän’ aamuna Lapinlahdelle. – Taisi mennä rautatietä katsomaan? – On kai se jo sen ennenkin nähnyt ... eikö lie mennyt tavaran hakuun. – Hyvinköhän käyvät isännän kaupat? – Hyvinkö nuo käynee, en tiedä ... lihovanhan tuo ainakin itse näkyy. – Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa? – Niin minäkö? ... olinhan minä tuota jo omin käsin tekemässäkin. – Elä, elä... – No ihan toki ... puolitoista vuotta, ja kohta lähden uudelleen. – Minkälaista työtä se oli? – Olipahan kuin ojan kaivua. Vaan sitä ei Matti uskonut. Puri huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Kyllähän hänkin jotain tietää ... ettei sitä nyt niin vain narrina pidetä. Tietäähän hänkin nyt sen verran rautatiestä ja sen semmoisista, ettei niiden tekeminen kuitenkaan ojan kaivua ole. Ville-löyhkä, saattaa se ehkä osata ojaa kaivaa, mutta rautatietä tekemään ... ei suinkaan siihen kykene, jos ei ole seppä. – Onkos se Matti käynyt rautatietä katsomassa? – Mitähän lie tehnyt? – Miltäs näytti? – Miltähän lie näyttänyt ... itsepähän parhaiten tiennet. Ville oli jo ammentanut sammionsa vettä täyteen ja ojensi kapan Matille. Matti nosti vettä avannosta ja antoi tammalleen juoda, – On se riski mies tuo Matti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden vesikapan, sanoi Ville. Matti ei puhunut siihen mitään, mutta tunsi kuitenkin leppyvänsä. – Onkos Matti milloinkaan ajanut rautatiellä? kysyi taas Ville. – Ootkos sinä? – Jo toki tavallakin ... se menee niin kiivaasti, ettei paras ori rinnalla pitäisi, jos kilpaan kävisi... – Pitäisi, jos laukalla laskisi... – Saattaisipa alkumatkasta pitää, jos laukalla laskisi, myönnytteli Ville. Matti nosti tammalleen toisen kapallisen vettä, tällä kertaa vasemmalla kädellään. – Pappilan pehtori se kanssa lähtee rautatielle kevätpuoleen, sanoi Ville. – Sitä tuntui hokevan ... lähteneekö eli ei. – Me lähdemme yhdessä ... pehtori pääsee tatsuunamieheksi, mutta minä lähden muuhun työhön. Mihinkä työhön se Ville? – Tienkorjuutyöhön ... Tästä kevätpuoleen lähdetään ... olen nyt ollut Huttulassa loisina ja tehnyt minkä mitäkin, mutta kohta kun maat sulavat, niin lähden rautatietä korjaamaan. Eihän se korjaamatta kestä ajaa. – Kestäneehän tuo rauta? – Sehän se vasta ei kestäkään ... kiskot lähtee yhä irti, niin pitää olla aina korjaamamiehiä. – Tulkaa pois, Matti, tekin sinne työhön! – Kyll’ en minä ruunun työhön rupea. – Vaan kun ruunu maksaa hyvän palkan? – Paljonko siellä maksetaan? – Kaksi markkaa päivältä. – Niinkuin parhaana hein’aikana? – Niin toki tavallakin ... tulee pois vaan Matti ruunun työhön. – Enpä häntä. – Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ ... kyllä sitä osaa tehdä. – Kyllä kai sitä tehdä osaisi yksi niinkuin toinenkin ... vaan enpä hänestä huoli. – Ei taitaisi akka päästää! – Akkako? vähät minä akasta! – Eikös se ole vähän tiukka akka? – Kyllä minä akkani tiedän ... tuossa on kappasi, heh –! vastasi Matti, vähän närkästyneenä Villen luuloista, istuutui rekeensä ja alkoi ajaa hyvästiä sanomatta. Huttulan vesimies nosti kapan sammioonsa ja lähti nousemaan vesitien törmästä ylös. Matti ajaa natuutteli viittatietä Talvilahden pohjaan, kohosi nuottikodan kohdalla maalle ja tuli vähän matkaa metsätietä kulettuaan maantielle, joka kiersi järven ympäri ja yhtyi täällä oikotiehen. – Kyllä siellä käytävä olisi – ajatteli Matti eikä muuta paljon ajatella osannutkaan kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie ... vaikka eihän siitä oikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi ajatellut ja arvellut ... Ja kuitenkaan Matti ei saattanut olla sitä ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa sekaantua. Se oli milloin minkin näköinen. Välistä oli siitä selvän saamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Se oli ensiksikin semmoinen, että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut, joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät, ja ne tahtoivat aina näyttää samanlaisilta kuin ne rovasti vainajan vanhat vaunut. Ja niiden edessä näytti olevan kaksi hevosta, kuomin alla sitten rovasti ruustinnansa kanssa ja vastapäätä nuori herra ja ryökkynät; kuskipukilla istui kuski, kädet ojona, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän pelkäsi ja piteli käsillään kiinni. – Välistä ei taas ollut hevosia eikä vaunuja eikä mitään, ennenkuin rupesi silmissä kuvattelemaan »Suomela», niinkuin se olisi kulkenut maantietä pitkin pyöräin päällä, isojen ja pienien, lippu kokassa seipään nenään sidottuna, ja perässä seistä töröttämässä kapteeni. Lotjia tuli jälessä nuoran mukana kaksi ... kolme ... ja myötämäessä ne töyttäsivät toisiinsa kiinni, eivät miehet tahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä siinä oli niinkuin koko kirkkoväen ajaessa. Matista se tahtoi tuntua unennäöltä kaikki tämä. Vaikka kyllä kai se niin kuitenkin oli, koska on rovastikin kerran sen semmoiseksi nähnyt ja puhunut. Ja tottapahan ne sen niin olivat laittaneet, ne sen tekijät, että hyvästi passaa eikä myötämäessä eikä mäen allakaan häirinkiä tullut. Vaan mitenkä? ... sitä Matti ei osannut itselleen selittää ... ja mitäpä tuota tarvitsikaan?... Eikä enää pitkään aikaan huolinut Matti ajatella koko asiaa, nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta verekset piipun perät poskeensa... Vaan silloin tamma juostessaan haukkasi lunta tiepuolesta, ja Matti tuli ajatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka sai Huttulan talon avannolla juoda. Ja ajatus ryöstihe taas Matin tietämättä kulkemaan avannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä – rautatiehen... Se mies oli ''ajanutkin'' rautatietä ... lieköhän montakin kertaa? Kun ei tullut tarkemmin perustelluksi, mitenkä se kulkee ja mitenkä sillä ajetaan ja minkälainen se on ... onko isot pyörät ja pienet pyörät niinkuin vaunuissa, vai ovatko yhtä suuret vai mitenkä?... Kovasti se vaan meni, kun ei parhaat juoksijat rinnalla pysyneet!... Mitenkähän lie kuitenkaan sen asian? eiköhän ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan juoksija...? – Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos oikein pistokkaalla pitkin sivuja voitelisi riski mies kappireessä hyvää juoksijata ja jos tie olisi yhtä sileä kuin rautatie eikä vieruja mitään ja hyvä keli, niin kyllä, koira vieköön, jälelle jäisi raskas rumilas, vaikka kuinka sätkättäisi ja sutkittaisi ... jäisihän, perhana ollen, jälelle, että livahtaisi!... – Tamma hoi! tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa ... häh? häh? ... kuka sinulla ... häh ... ja Matti kohosi polvilleen reessä, löi ohjasperillä tammaa selkään, löi, ja huuti joka lyönnillä: »häh!» Tätä tämmöistä ei ollut tammalle tapahtunut vielä milloinkaan, ja siksi se laski laukkaa, minkä kerkesi, mutta Matti ei helpottanut. – Häh! häh! ... hih! ... tulkoonpas ruunu kilpaan rautateineen, tulkoonpas ruunu rautateineen ... ih! ... hih! ... hih! ... – ja Matti kohotti ohjakset korkealle ilmaan, hihkui ja ajatteli, että »jos olisi kello vielä aisassa ... jos olisi kello vielä aisassa!» Ja tamma työnti korvat luimussa laukkaa, ylä- ja alamäet yhtä kyytiä ... ja yhä sakeammin syyti lunta Matin silmille ... ja suuhunkin sitä tuli, mutta Matti ajatteli, että »ann’ tulla vaan!» Vielä Marjomäen törmässäkin Valkeiskylälle päästessä tamma laukkaa laski, vaikka Matti jo oli istuutunut. – Herra isä, kun päälle ajaa –! huusi naisihmisen ääni hevosen edestä, ja samassa suhahti reki jonkun sivuitse, joka oli tiepuoleen hypännyt... – Kuka se siinä ei käy tieltä pois? – Ota hyvä mies rekeesi! – Mikä sitä vastamäessä! – Kyllä minä vastamäen kävelen ... kunhan tuolla myötämäen puolellakaan. Matti seisautti hevosensa. Oli tullut jo hämärä. – Kah, Matlienako se ... en tässä hämärissä ... käykäähän tänne rekeen, onhan täällä sijaa... Matti oli tuntenut tietä kulkevan hieroja-Lienaksi. – Minähän sitä – kyllähän minä ... täällä kannoillakin ... tämän matkan, läähätti Liena Matin niskaan. – Ottakaahan nyytty rekeenne... Kun pitää vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa ... eivätkä antaneet hevostakaan... Isäntä itse ajoon lähtee ... juomaretkille ... vaan mitenkäpähän olisi päässyt, jos en minä olisi sydänaloja sulatellut. Vaan se on vissi tosi, etten minä toista kertaa ... vaikka siihen paikkaan pakahtukoon ... niin en lähde minä toista kertaa pehmittelemään... – Mistä se Matliena tulee? – Huttulan tallissahan sitä ei ole hierojalle hevosta muka ... olisi pitänyt pyhään odottaa muka, että pääsisi kirkkomiesten kyydissä omalle kylälle. Vaan kun oman ontermannin emäntä jo mennä lauantaina laittoi sanat, että tulla vaan... – Vai ei annettu hevosta? – Ei annettu, enkä minä häntä hyvin kärttänytkään ... kun eivät itsestään arvanne, niin ajattelin minä, että – – Ajoonko kuului isäntä itse lähteneen? – Ihan toki käsistä lähti ... sivut olivat vielä nykimättä, niin ei muuta kuin rekeen eikä kysykkään... – Rautatiellekö se lähti? – Lähtipä tuo minne tahansa tuommoinen itramaha. – Rautatielle se kuului menneen tavaroita hakemaan. – Onko Matliena käynyt rautatietä katsomassa? – Enhän minä ... mitenkäpä sitä vanha joka paikkaan... – Kyllä siellä pitäisi Matlienan käydä. – Pitäisi kai, pitäisi kai ... kun mennä pyhänäkin ajoi kirkon sivuitse kolmen talon väkeä meidän kylältä sinne rautatietä katsomaan. Lapinlahden kirkollahan sen kuuluu näkevän ... ei kuulu tarvitsevan edemmä mennä. – Sieltähän sen näkee. – On kai Matti nähnyt sen? – Niin nähnytkö? liehän tuota jo jotain nähnyt... – Uutten uhkainko meni Mattikin katsomaan vai oliko muuta asiaa? – Muutakin lie ollut asiaa. – Liekö totta, kun puhuvat, että ne siellä talvellakin ajavat pyörien päällä? – Vai niin! ... niin, niinhän ne mahtaa ... niinhän ne ... minä en oo talvella käynyt ... mikä sinne talvella. – Sitä minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, niin kävisi häntä katsomassa ja olisi Lapinlahden kirkossa yhdellä tiellä ... on minulla veljenpoikakin Lapinlahdella. Maantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin suussa laskeutui Matliena kannoilta, otti nyytyn reestä ja laittoi Liisalle terveisiä. Matti ajaa kitkutteli eteenpäin ... vähän maantietä vielä ... kääntyi sitten Mähölän pihan läpi kulkemaan ja ajoi siitä pellon poikki Pitkälän saunan perään... Jo kylpivät Pitkälässä, vastan läiske kuului, ja löylyä höyrysi pakkaseen. – Saunan perästä oli jyrkkä törmä alas Naulalammin jäälle. Tahtoi tamman kengättömiä takajalkoja vähän kaljamassa törmässä livettää, mutta pääsihän tuosta, kun tasaisesti laskeutui ... ja tasaisesti tamma laskeutui. Jo oli tullut vähitellen pimeä. Taivas jo tähdessä tuikki, ja kumman kirkkaasti ne nyt tuikkivatkin tänä iltana... Ja vähän väliä irtaantui aina joku alaspäin liukumaan pitkin taivaan kantta. – Lammilta kohosi tie niitylle, ja siitä se pistäytyi pilkkopimeään metsään. Kierrellen ja kaarrellen kulki se sitten taas aukeita paikkoja, milloin ahon laitaa, milloin harjun selkää, milloin niittyjä myöten ladolta ladolle. Pakkanen kiihtyi, tinki huurtamaan hevosen kupeet ja miehen kulmat. Välistä rasahti kuusen kylkeen, välistä napsahti ladon nurkkaan... Matti könötti reslan perässä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai valtoineen kulkea tuttua tietä, mutta Matti tarkasteli itse yhä tähdettyvää taivaan kantta. Iltatähdestä lähti silmänsä harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun otavaan, kävi pohjantähteen, tarkasteli seuliaista ja Väinämöisen viikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti irtautui alaspäin liukumaan, sanoi Matti: »yhyh!», ja silloin hän nykäisi ohjasperistä tammaa juoksuun ... mutta ei sen enemmän manannut, jos tamma yhä käveli ... sillä Matti ei nyt joutanut oikein hevosestaan huolta pitämään... Sitä oli Matin mielestä niin paljon kummallista tässä maailmassa, jota ei oikein tahtonut ymmärtää ... ymmärtäneekö tuota kukaan oikein, vaikka luulevat olevansa viisaita, rovastit ja ruustinnat?... Eihän tuota ennen ainakaan tämmöisiä kuulunut – tähän aikaan sitä ei muuta kuin puhuttiin oudoista asioista, toinen toistaan kummemmista. Kunhan eivät maailmanlopun edellä viisastuisi liian paljon ... niin oli sanonut entinenkin rovasti, että maailmanlopun edellä viisastuvat ihmiset, piru niitä neuvoo ja näyttää niille temppelin harjalta kaiken maailman prameuden. Mutta silloin ... »yhyh!» ... silloin leimahtaa pitkäisen tuli idästä ... »yhyh!» ... ja leimahtaa hamaan ... »yhyh!» ... länteen... Kovinpa ne nyt tähdet tiheään sieltä taivaalta ... eihän nuo ennen niin! – Kovin Matti maailmanloppua pelkäsi eikä hän muuta pelännytkään ... mutta maailmanloppu tulee niinkuin varas yöllä ... vaan ei se nyt vielä tule, kun on varuillaan ja sitä ajattelee; silloin se tulee, kun ei sitä ollenkaan muistakkaan ... pitäisi ajatella ihmisen aina, pitää Herra mielessään ja häntä rukoilla ja avuksensa huutaa... Tamma lähti juoksemaan alas harjulta, josta tie laskeutui alavaan korpeen. Se oli niin synkkää ja tuuheata kuusikkoa, ettei taivasta näkynyt. Sieltä täältä rihvain välitse joku tähtönen tuikahti. Sinä talvena oli iso lumitalvi, ja puut ja pensaat melkein kuin torkkuivat, latvat painuksissa lumen paljouden alla. Matti ajoi melkein kuin katoksen alla... Ja haukotuttamaan rupesi tuossa vähitellen korven äänetön hiljaisuus ja reen jalaksen yksitoikkoinen ritinä. Raskaalta alkoivat tuntua silmän luomet ... hevonen ja matkan teko haihtuivat mielestä pois ja koko maailma haihtui ... kaikki ihmeet ja taivaalta tipahtelevat tähdet. Pää oli vaipunut reen laitaa vasten, ja Matti nukkui. Matti näki unta. Oli olevinaan pieni poikanen, semmoinen kuin oli ennen kipunapoikana ollessaan ollut pappilassa entisen rovasti vainajan aikana. Pappilan iso portti oli auki, ja Matti seisoi portin vahtina. Pehtori oli käskenyt hänen siinä seisomaan ja antanut käteen kaksi lakua, punaisen ja valkean, ja sanonut, että »kun näet rovastin vaunujen sakastin peräitse ajavan, niin näytä silloin punaista lakua ... jos siat ovat ryytimaassa, mutta jos saat ne sieltä ajetuksi, niin näytä valkeata, että rovasti saa ajaa yhtä kyytiä pihaan...» Niin oli pehtori sanonut ja vakuuttanut moneen kertaan ja mennyt itse nurkan taa piiloon ... sieltä oli sitten pilkistellyt. – Matti seisoi ja katseli lakuja ja antoi tuulen niitä heilutella. Mutta yht’äkkiä kuuli hän kirkonkellojen soivan, vaikka oli keskellä viikkoa eikä pyhä, ja kun katasti sakastin perään, niin sieltä täyttä laukkaa ajaa rovastin vaunut. Vaan kuistin suussa ne seisahtuvat, ja kuski huiskuttaa kättään ja huutaa, että »tullako vai ei?...» Mutta silloin ei Matti muistakaan, joko on siat ajanut ryytimaasta, ja hänelle tulee hätä ja pelko pehtoria, ja hän rupeaa huiskuttamaan kumpaakin lakua, ensin punaista ja sitten valkeaa ja sitten kumpaakin. Hevoset ryöstäytyvät kuistin suusta kohti laukkaamaan, eikä kuski saa niitä hillityksi ... vaan kun ovat vähän matkan päässä portista, niin toinen puoli portista menee kiinni, ja vaunut kolahtavat porttiin, ja kuski lentää nokalleen maahan. Vaan silloin hyökkää pehtori nurkan takaa ja sivaltaa Mattia korvalle, ja kuski hyppää maasta ylös ja sivaltaa toiselle korvalle... Matin tamma on saanut valtoineen juosta, ja kuta likemmä kotia se tuntee tulevansa, sitä kiivakammin se kulkee. Kun korpitie loppuu ja niitty aukeaa eteen, niin tamma panee ravia, minkä jaksaa. Mutta pellon veräjällä ojentaa se häntänsä, hörhähtää pikaiseen hirnuntaan ja oikaisee täyttä laukkaa pihaan... Mutta mitäs ymmärtää tamma nurkkia väistää? ... paukahuttaa reslan laidan pirtin nurkkaan niin, että sälö lähtee kummastakin. Matin pää retkahtaa ensin toiseen reen laitaan, sitten toiseen, ja kun hän herää, tuntee hän, että häntä on kummallekin korvalle lyöty. Tamma juoksi yhtä kyytiä pirtin eteen. Liisa seisoi pirtin ovella, päresoihtu kädessä, ja katseli kummastellen miehensä kotiintuloa. – Soh ... so soh! – Matti harasi pimeätä silmillään, näki jonkun seisovan jollakulla ovella ja heiluttavan jotakin punaista päänsä päällä. – Enhän minä mitenkä ... meinasinhan minä ... vaan kun minä... – Mitä sinä horiset? – Kuka se siinä punaista heiluttaa...? elä heiluta, akka, punaista, että pääsee tulemaan –? – Häh? ... että pääsee tulemaan? Kuka ei pääse tulemaan? – Eivät pääse rovastin vaunut. – Rovastin vaunut?... Se torkkuu vielä... Kuuletko, sinä nukut ja annat tamman ajaa rekesi pirtin nurkkaan! – – Eihän se ollut minun syyni... – Mikä ei ollut sinun syysi? – Ei mikään ... itsestäänhän se portti... Liisa meni ja nykäisi Mattia käsipuolesta ja piti soihtua hänen silmiensä edessä. – Ukko hoi!... Yhäkö sinä horiset ... nukutko sinä vielä, vai oletko humalassa? – Enkä nuku ... ka, mitä sinä? – No, nukuit kai äsken, kun ajoit rekesi pirtin nurkkaan... – Elä valehtele! ... eikö sitä nukkumattakin? – Ja missä on hattusi? – Päässähän se ... ja Matti kopaisi päätään, mutta päässä se ei ollut. – Tässähän tuo on reessä ... panehan päähäsi, ettet edes palellu ... jos olisi tielle pudonnut ... sitä on miestä, kun nukkuu rekeensä niin, ettei tiedä tästä maailmasta! – Pidä sinä suusi kiinni, että minä olen nukkunut ... tiedänhän minä paremmin itse. Nyt piti Liisan ihan väkisinkin nauraa tuolle ... niinkuin se ei muka olisi nukkunut, koska tuskin vieläkään on oikein valveilla... – Johan minä pellon alta kuulin kuorsuusi, pilkkasi Liisa, niin sikeästi sinä nukuit, että pellon alta kuului kuorsuusi. – Kuka lie kuorsannut ... min’ en oo... – Herra Jumala ... kukas siellä, jos et sinä! – Itse oot kuorsannut... – Vai minä? ... jopa nyt, kun tulin navetasta lypsyltä juuri... Mutta Matti oli saanut hevosensa riisutuksi ja lähti sitä talliin viemään. Liisa jäi palava päre hampaissa rekeä penkomaan... Olipahan jäänyt jyviä säkin pohjaan ... eikö hän ollut jo lähtiessään sille sanonut, ettei tarvitse panna täyttä puolta tynnöriä. Mutta sen piti vaan saada puoli tynnöriä ... ei sanonut ilkiävänsä vähempää selässään makasiiniin kantaa. Tietäähän sen, tahtoo muka voimiaan näyttää... Eivätpähän olleet pappilassa apetta antaneet, kosk’ on omat silput kuluneet ... se on se nykyinen pehtori semmoinen, mikä lie... Vitsapahan oli katkennut reslan laidasta, kun nurkkaan ajoi ... ja entäs loimi, jopahan taas oli sika!... – Mitä? ... ja nyt näki Liisa jo semmoista, että ei kiitetty, ja hän huusi siitä Matille talliin... – Herra Jumala!... Matti hoi! kun on minun kehruut vielä täällä reen pohjalla ... jotka olivat ruustinnalle vietävät!... Kuuletko sinä, sen kötys, minkä tähden et ole antanutkaan niitä ruustinnalle? Matti oli ruvennut apetta tekemään tammalleen ja tuli nyt noutamaan jauhopussia reestä. – Minkä tähden et ole antanutkaan minun kehruuksiani ruustinnalle? – Olenpahan... – Vai olet? – Tuoll’ olivat heinien alla nykimättä ... et ole liikauttanutkaan ... siin’ on, heh! – ja Liisa heitti vihaisesti nyytin takaisin rekeen. – En muistanut. – Et muistanut! Sanoinhan ma sen, ettet muista – olisit ottanut minut mukaan, niin olisin muistanut ... siinä ne nyt ovat, ja mitähän ruustinna sanoo? – Olisikohan niillä ollut kiire? – Totta kai niillä kiire, kun minä ne kerran laitoin. – Mikä lie tällä kertaa ollut, onhan tuota ennen muistanut ... olin minä ruustinnan puheillakin, mutta miten lie siinä lähtiessä haihtunut mielestä... – Haihtunut mielestä! – Mitä sinä sillä jauhopussilla? – Tamman appeeseen... – Se kulkee vielä torkuksissa tuo mies ... johan siell’ on apetta soimessa ... minä tein. Matti meni takaisin talliin. Liisa otti kehruusnyytin, nahkaset ja säkit reestä ja vei ne pirttiin. Vähän ajan päästä tuli Matti tallista, tarkasteli rekeään ja näki, että oli muuan vitsas reslan laidasta katkennut ... veti sen sitten aisoista tallin seinämälle ja keikahdutti siihen kumolleen... Mutta ihan kuin vahingossa tuli hän sitä siihen asetellessaan ajatelleeksi, että »ei kai se nyt siitä minnekkä pyöri...» mutta sitten hän huomasi, että se oli ihan järjetön ajatus, eikä ymmärtänyt, mitenkä se semmoinen oli hänen päähänsä tullut. Oli jo tupaan menemäisillään, kun raapaisi korvallistaan ja meni sen nurkan juureen, johon oli rekensä ajanut... Olipahan sälö siihen halennut. Matti repäisi sen kokonaan irti, pisti seinänrakoon ... ja sitten hän meni pirttiin. Liisa oli siivilöimässä maitoa pyttyihin pöydän nurkalla. Kissa kierteli häntä ja naukaisi aina väliin. Matti päästeli raskaammat vaatteet päältään ja painautui sitten penkille istumaan pää käsien varassa. Liisa vilkaisi häneen silloin tällöin siivilänsä ylitse ja ajatteli, että »mikähän sillä nyt on», mutta ei kuitenkaan sitä kysynyt... Olisikohan juonut ja nyt olisi kohmelossa? ... vaan ei hän sitä äsken suinkaan hengestä tuntenut. Tokko lie juonut ... missäpä tuo olisi ennättänytkään, kun tänä aamuna lähti?... Kissa hiipi Matin luo ja hieroi hiljaa naukuen kylkiään Matin saappaihin. Mutta ei Matti ollut kissaa näkevinään... »Jokin sillä on, koskei hyväile kissaakaan», ajatteli Liisa... – Käy saunaan, sanoi Liisa Matille, kun viimeistä kertaa laski maitoa siivilän läpi pyttyyn. Matti harasi tukkaansa ja alkoi riisuutua saunaan. Ei puhunut mitään, eikä Liisakaan puhunut. Pistäytyi ovesta pihalle, ja vähän ajan perästä meni Liisa jälestä. Ensin kuitenkin kaatoi kissan kuppiin maitoa ja asetti sen pankon eteen lattialle; päreen hän kanssa sytytti uuden palamaan ja sovitti sen pihtiin pankon nurkkauksessa. Eikä pirttiin jäänyt muita kuin kissa maitoansa lakkimaan ja päre pihdissään palamaan... Kissa lakki lämmintä maitoa, siististi ja äänettömästi, päre palaa ritisi verkalleen, ja karsta kävi sitä mukaa yhä useammalle kierteelle, kuta enemmän piteni. Mutta kun tuli oksan kohta, suhahti siitä liekki pienenä kielekkeenä ylös- ja alaspäin pihisemään ... ja silloin kissan hännän pää salaperäisesti liikahti. Mutta kun se oli maitonsa lakkinut, kuppinsa nuollut ja kielensä liponut, lähti se liikkumaan ympäri tupaa. Kulki kuulumattomin askelin pankolta pöydän luo, hiipi siitä karsinaan, kiersi takaisin pankon juureen ja siristi viheriäisiä silmiään pärevalkeaa vastaan, naukaisten vähäisen. Meni taas pöydän päähän, hyppäsi penkille ja vainusi maitopyttyjä, mutta laskeutui taas takaisin lattialle. Pankon luona naukaisi surkeasti ja melkein kuin itseänsä säälien ja hyppäsi pankolle. Siinä se ojenteli kaulaansa ... pitemmäksi, pitemmäksi ... kävi itse yhä matalammaksi ja kavahti uunille. – Päre suhahti taas pihdissään pihisemään, karsta ritisi, ja pehmoinen kehruu alkoi kuulua uunin päältä. Saunassa eivät Matti ja Liisa paljon mitään puhuneet. Matti oli jo lauteilla, kun Liisa tuli. Liisa hautoi vastan ja ojensi sen Matille. – Heh, tuoss’ on vasta! sanoi hän. – Tahdotko vielä? kysyi hän vähän ajan päästä ja löi löylyä. – Lyö häntä vielä, sanoi Matti. Liisa heitti herkeämättä vettä kiukaan kuumille kiville... – Vieläkös? Kun ei Matti mitään vastannut, niin Liisa löi vielä. – Elä häntä ... huh! ... elä häntä ... huhhuh! enää! sanoi jo Matti ja valeli päätään. – Vähäänpä se nyt, – sanoi Liisa, mutta ajatteli itsekseen, että paljonpa sen nahka nyt sietikin. Eivät Liisa ja Matti vielä iltaista syödessäänkään puheisiin päässeet. Matti söi kokkelia, mutta unohti usein lusikkansa kuppiin eikä muistanut uutta palasta suuhunsa purra, kun oli entiset nielaissut. Liisa häneltä aina silloin kysyi, että »minkätähden sinä et syö?» – johon Matti pikaisesti vastasi, että »syönhän minä», ja söi. Olisi Liisan tehnyt mieli härnätä Mattia siitä nukkumisesta, mutta sitten hän ajatteli, että »härnäämmä häntä huomenna» ... eikä nyt härnännyt. Syötyä oli Matin mieli vähän keveämpi ... kovin raskas se oli ennen syöntiä ollutkin ... saunassakin vielä. Jo ajatteli hän mainita Liisalle jotain rautatiestä. Ei hän kuitenkaan mitään maininnut ... ehkei se sitä kuitenkaan uskoisi ja sanoisi unen näöksi eli miksikä muuksi tahansa ... ainahan se sanoja löytää. Ruokaa pois pöydältä korjatessaan sanoi Liisa saaneensa jäniksen. – Eipähän ole malttanut olla käymättä minun pyydyksilläni, ajatteli Matti, mutta ei sanonut muuta, kuin kysyihän hetken päästä, mihin rautaan se oli käynyt... Aidan nurkkaukseen oli käynyt, palon niitynpuolimmaiseen aidan nurkkaukseen eikä metsän puolimmaiseen ... ei rautaan, vaan lankaan... Vaan eihän Matti muistanut siellä nyt mitään lankaa olleenkaan ... syksyllä sulan aikana oli ollut, mutta poishan hän ne keyrin aikaan muisteli ottaneensa... – Etpähän ollut ottanut, kosk’ oli jäniskin käynyt, sanoi Liisa ja kehaisi vielä, että se oli hänen onnellaan sinne mennyt ... eikä ollut muuta kuin yksi jälki ... ihan suoraan metsäsaarekkeesta niityn poikki ... eikä vanhaa polkua mitään. Ei Matin enää tehnyt mieli mitään puhua, kun kuuli, että oli jänis ihan suoraan käynyt kesälliseen lankaan. Ei se hyvää merkinnyt semmoinen ... suurten sotien ja vainovuosien edellä sitä semmoista tapahtuu, että tähdet tippuvat taivaalta ja jänikset juoksevat kesällisiin pyydyksiin ... oikeassa menossa ne ei juokse... Ei sitä olisi kuitenkaan siitä langasta pitänyt irti päästää ... siinä olisi pitänyt antaa olla, tottapahan olisi se sen siitä korjannut, joka oli sen siihen ajanutkin... Sama kai se oli, joka höyryt laittoi maalle kulkemaan ja niillä ajoi ... toinen mies eikä se oikea, joka on maailmankin luonut... – Mikä sinulla on, Matti, kun et sinä nuku? murahti Liisa unisena ja veti peitettä puoleensa. – Nukunhan minä, sanoi Matti. – Etpähän nuku ... kun olet koko yön siinä ähkinyt ja sinne tänne heitelläinyt... – Mikä lie valvottaja ... tokko lienen oikein terve. – Vielä sinulla mikä ... ei mikään. – Kummapa, jos ei nukuta, kun tullessaan koko matkan reessä makasi... – En minä koko matkaa... – On sitä puolessakin ... mut’ olehan nyt vaiti ja nuku pois... Liisaa nukutti kovin, hän veti taas peitteen korvilleen ja nukkui... Matti mutisi, että »jos tietäisit, niin ei sinuakaan nukuttaisi». Mutta sitten hän kohta itsekin nukkui. [[Luokka:Rautatie]] 3114 5364 2006-09-01T19:35:24Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Rautatie: II luku|II luku]] |seuraava=[[Rautatie: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Rautatie]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Seuraavana aamuna noustuaan oli Matti jo aivan rauhallisella mielellä ja päätti kertoa Liisalle siitä, mitä oli pappilassa kuullut. Mutta ei Liisa koko aamurupeamalla yhteen kohtaan seisottunut, kulki askareillaan kodassa ja navetassa. Matti paikkaili kenkiään ja ajatteli, että »kerrommahan aamiaista syödessä – ennättäähän se sen sittenkin kuulla». Mutta kun Matti oli alkamaisillaan, lähti Liisa taas liikkeelle, ja Matti ei tahtonut kertoa, ennenkuin Liisa oli yhteen kohtaan asettunut kuulemaan. Matti lähti havukasalleen tallin taa ja taivutti aina päätään nurkan taitse katsoakseen, eikö Liisa jo olisi herennyt kävelemästä kodan ja pirtin väliä. Siellä se vain käveli... Eikä pirttikään vielä lämminnyt ... tokkohan se aikoikaan panna sen lämpiämään tänä aamuna? Kylmä oli tuulikin, niin että kyllä olisi sietänyt panna pirtti lämpiämään, että olisi päässyt käsiään lämmittelemään... Jo tuli Liisa noutamaan puita pinosta ... jopahan viimeinkin. Sitten kai se kohta rukkinsa ääreenkin istuutuu... Kun tuuli alkoi lappaa savua lakeistorven kautta pihalle, lähti Matti lämmittelemään. Löi kassaransa havutukkiin ja ajatteli, että »kun ei uskone, niin olkoon uskomatta ... ei se mikään uskonkappale olekaan». Uuni lämpisi, lieska leimusi uunin suusta, ja silloin tällöin syttyi karsta kytemään. Matti heitti rukkasensa pankolle, veti piipun povestaan, halkaisi päreen ja otti sillä uunista tulta. Sitten lämmitteli käsiään lieskassa ja katseli ikkunain tasalla lainehtivaa savua. Liisa oli laittautunut karsinalasin alle kehräämään. Matti nosti tupakkihakkurin penkin alta ja rupesi hakkaamaan tupakkia. – Joko se nyt on kaikki polttanut, jotka toissa päivänä hakkasi? kysyi Liisa. Eihän toki ollut kaikkia polttanut ... muutenhan tässä vain lämmitellessään hakkaili... Ja Matti hakkasi tupakkia ja veti vetämistään savuja piipustaan ... yhtä kiivaammin. Kovin tavattomasti se nyt vetikin, veti niin, että yhtenä rätinänä kävi kopan sisus... Ei se ehkä usko ... vaan jos ei usko, niin olkoon uskomatta!... Sama kai se on, uskooko tahi ei... – Nythän se on Lapinlahdenkin kirkolla rautatie ... oletko kuullut? Mutta Liisa kehräsi niin uutterasti, ja rukki hyrisi niin kovasti, ettei hän kuullut oikein, mitä Matti sanoi. – Niin mikä on? Matti koetti puhua niin välinpitämättömästi kuin voi... – Onpahan vain rautatie ... ovat nyt lapinlahtelaisetkin rautatien pitäjäänsä saaneet ... kuuluvat sen niille sinne tehneen, kun olivat ruunulta pyytäneet, etteivät tarvitsisi hevosella ajaa mihinkään aikaan, ei kesällä eikä talvella... En tiedä, liekö totta, min puhuivat... – Hyvänen aika, elä revi sitä uutta luutaa, jonka vast’ikään panin varteen ... onhan siinä vanhempiakin! Mitä sinä siitä revit? – Piippu on tukkeessa... Matti oli puhuessaan vetänyt piippunsa tukkeeseen, ja oli häneltä kesken puheensa tullut sopelle lähtö varpua hakemaan. – No, eikö siihen tarpeeseen vältä vanhan luudan varpu? – Niin, että mitä sinä sanoit niiden lapinlahtelaisten tehneen? – Eivät ne ole mitään tehneet, mutta ruunu on tehnyt niille rautatien, jota myöten saavat mennä vaikka Helsinkiin taikka Amerikkaan. – Minnekkä? – Amerikkaan... – Elä nyt valehtele, hyvä mies... Liisa seisautti rukkinsa ja katseli pyörän yli Mattia, niinkuin semmoista valehtelijaa, jonka puheissa ei ole alunkaan perää. Mutta siitä Matti kiivastui, ja häneltä katkesi varpu piipun varren sisään... – Mitä katsot?... Kun et usko, niin puske, mutta minä menen itse ihan kohta sitä katsomaan ... on se siksi kumma katsottava, ja jos et sinä tahdo tulla yhteen matkaan, niin ole tulematta ... ei sinua kovin kärtetäkään... – Sitä lapinlahtelaisten Amerikkaan lähtöäkö sinä menet katsomaan? Sieltähän niitä kuuluu lähtevän Amerikkaan! Ja Liisan rukin takaa kuului pilkallinen hymähdys. – Enkä, kun rautatietä ... on sitä siinäkin katsottavata... – Eikö lie yhdenlaista katsottavata kuin se panoraama siellä pappilan pirtissä, jota silloin kärtit katsomaan... – En minä ole sinua minnekään kärttänyt ... itsehän tuota mielesi teki katsomaan... – Ei ole tehnyt... – Vai ei ... sepähän nähdään, kenenkä mieli tässä vielä minnekin tekee... Matti naurahti pilkallisesti, pitihän hänen väkisinkin nauraa Liisan typeryyttä... – Eihän se mikään panoraama ole, kuka tässä panoraamasta puhuu? – No mikäs se on? – Rautatiehän se on. – Mikäs se sitten se rautatie on? ... ei mikään. – Vai ei mikään! akat ne ei ymmärrä mitään ... ne on niin typeriä ja lyhytjärkisiä, ettei niillä tee mitään ... pässin järkikin on jo pitempi kuin akkain... Vai ei rautatie ole mikään ... mistä sinä sen tiedät paremmin kuin minä, joka olen omin korvin kuullut? Mutta Liisa oli loukkautunut ja polki kiivakasti rukkiaan. Ja Matti hakkasi, niin että rouheita maahan pölisi. – Liisa! sanoi Matti vähän ajan päästä, mutta Liisa ei vastannut. – Liisa! sanoi Matti uudelleen. – Niin, niin, no sano, jos sinulla on mitä sanottavata! – Ei se taida sillä parata, jos sinulle sanookin. – Ole sitten sanomatta! Mutta Matti ei malttanut olla sanomatta. Vähän ajan päästä hän sanoi sen, neuvoi oikein kädestä pitäen ja herkesi hakkaamasta... – Elähän nyt, Liisa ... kuulehan, kun minä selitän. Rautatie on rautatie ja maantie on maantie ... maantie on maasta ja mullasta ja rautatie raudasta... – Ja puutie puusta ja vesitie vedestä? – Ja taas kuului rukin takaa pilkallinen hymähdys... Mutta Matti ei suuttunut... – Elähän nyt, kyllä se on totta, että se niin on, kuin minä puhun... Et sinä mahda tietää, millä lailla sitä rautatietä myöten ajetaankaan ... luuletko, että hevosella? Mutta Liisa ei luullut mitään. Kehräsi ja kuunteli, välistä pilkallisesti Mattiin katsellen, mutta ajatteli, että antaa hänen puhua, niin kuullaan, mitä valheita se on taas uskonut. – Ei sitä hevosella, ei toki milloinkaan! ... pitää sen toki hevoselle muunkinlaisen tien välttää... Kun kerran tehdään raudasta tie... – Raudasta tie? ... pyh! Matti taas rupesi kiivastumaan... – Raudasta, raudasta ... jos et usko, niin ole uskomatta ... rautapellistä ... hm! ... niin, niin, rautapellistä ... ja kun siitä tehdään tie, niin pitää olla ajopelit ja vetäjät kanssa sitä myöten... Höyryvenhe, semmoinen masina kuin »Suomela», vedetään maalle ja pannaan pyörien päälle, ja se kulkee tulen voimalla ja vetää perässään vaunuja ... niin isoja kuin tämä pirtti ja vielä isompiakin ... kyllä se jaksaa vaikka minkälaisia ... eikä tie tärise ... semmoinen se on! – Kuka sinua, Matti parka, on nyt taas narrinaan pitänyt? – Ei nyt eikä ennenkään! – Sitten olet valehdellut omasta päästäsi ... olisit edes viisaammin valehdellut ... et osaa edes oikein valehdellakaan, mies parka. Mattia hykähdytti ... herkeät siinä luulemasta, kunhan kuulet, kuka sanoi, ajatteli hän. – Valettako lie vai totta?... Jos lie valetta, niin ovat paremmatkin ihmiset valehdelleet ennen minua, joka muiden puheita vain kerron ... en minä itsestäni mitään tiedä, ruustinnan puheita ne ovat, sanoi Matti nöyrästi huokaisten ja rupesi taas tupakkia pienentelemään. – Ruustinnan?... Oliko ne ruustinnan puheita? Nyt Liisan rukki jo pysähtyi, ja nyt hänen korvansa vasta oikein aukenivat. – Ruustinnan ja rovastin, lisäsi Matti. – Elä...? – Ruustinna ja rovasti ne sen minulle kertoivat ... en minä sitä muualta mistään tiedä. – Elähän ... ihanko todella? – Ne ne kertoivat ... olivat käyneet sitä uutten uhkain katsomassa. – No, mitä ne kertoivat? Nyt oli Matin aika olla mahtavana... – Mitäkö kertoivat? Sitä, mitä minä jo kerroin, vaikka et uskonut. – Ettäkö on siellä rautapellistä tie? – Niin on, ja sitä myöten kulkee pyöräin päälle nostettu masina. – Sekö »Suomela»? – Se se taitaa olla ... siipien sijasta on sillä kohdalla pyörät, isot pyörät ja pienet pyörät, joita kaikkia pannaan tulen voimalla liikkeelle... – Vaan sitä minä en usko, että se tulen voimalla liikkeelle lähtee! – No, niin se tekee ... niinkuin vettäkin myöten kulkiessaan... – Tehköönpä jos tahansa, mutta sitäpä minä en usko sitä, että se vettäkään myöten kulkiessaan... – Etkö usko rovastia ... oletko mielestäsi rovastia viisaampi? – Enkä ole ... mutta eipä sanonut ruustinnakaan uskovansa, kun mennä kesänä oli puhe, että se soutamatta kauan kulkee. – Nytpä uskoo, kun on nähnyt maallakin kulkevan... – Uskooko nyt?... Jako että se on pyörien päälle nostettu?... Kylläpä sitä on rakennus! – Mitä ne ei ruununmiehet osaa laittaa! – Ruununmiehetkö ne ovat sen laittaneet? – Nehän ne! – No mitähän nuo tuosta Lapinlahden kirkolle ... olisivat tänne omalle kirkolle, niin olisi kirkossa käydessään nähnyt ... eivätköhän nuo tuota vielä tännekin? Kun tietäisi, milloinka ne sen tänne tuovat, niin menisi katsomaan... – En tiedä tuonevatko ... ei ollut puhetta siitä. – Vai on ruustinnakin käynyt asian alkain katsomassa? – Kun olivat aamusilla lähteneet, niin olivat puolen päivän aikaan olleet perillä ... sanoi vielä, että pitäisi minunkin käydä katsomassa. – Aiotkos käydä? – Enpä tiedä ... mitäpä minä vanha mies? – Eikö minusta mitään sanonut? – Ei ollut puhetta sinusta. – Kyllä se on kumma rakennus, jos vain se semmoinen on ... vieläkö hänet nähnee, ennenkuin kuolee?... Vaan jos sinä valehtelet? – Enkä valehtele ... olenko minä milloinkaan ennen valehdellut? ... saatatko sanoa? – Et, et ... vaan eikös se ole sinustakin kumma rakennus? – Mikäpä se nyt niin eri kumma ... on niitä nähty ja kuultu kummempiakin. – Vaan eihän toki tämmöisiä? Mutta Matti oli mielestään hakannut tarpeeksi tupakkia ja lähti taas ulos havutukilleen. Kassarata havutukista irti kiskaistessaan hymähti hän vähän itsekseen... »Uskoipahan ... ja mikäs siinä oikeassa opissa, uskoahan sitä pitää vaikka keisarin...» Liisa jäi yksin pirttiin. Kehräsi vähän aikaa, polki rukkia niin kiivakasti ja nykki kuontalosta kehrättävää niin vihaisesti, että se aina vähän päästä käsiin katkesi... Ja sitten oli aina tuska sitä liittäissä ... mikä liekään niin hauras kohta kuontaloon sattunut, kun aina vähän päästä katkesi. – Eikä nauhakaan pyörän päällä pysynyt! – Huonosti loukutettuja liinoja nuo pappilan liinat, kun niin pahasti pölisevät ... mitä lienevätkään kaiken maailman liinoja?... Rukki rupesi sitten taas hyrräämään ... yhä kiivakammin, poljin natisi, valkea naarmu pyörässä vilisi yhtenä viivana, ja rihmaa keräytyi vähälle aikaa koko nietos rullaan. Liisa sitä sinne suoltamalla suolti, rulla nieli yhä ahnaammin, kuontalo oli melkein puolilleen kehrättynä ... mutta silloin riipaisi rulla yht’äkkiä kaiken rihman kitaansa ja yhteen menoon kuontalotakin pitkän matkaa. Nauha luiskahti pyörän päältä, ja Liisan piti heretä polkemasta, mutta silloin alkoi poljin laputtaa niin pahalla äänellä, että sen luuli siihen paikkaan halkeavan... Ei, ei ollut koko rukista minnekään, seisokoon nurkassa!... Ja Liisa melkein nakkasi rukkinsa nurkkaan ja meni hiiliä uunista vetämään. – Nekin peijakkaat polttivat ... ih! ... niin että oli silmät päästä palaa... Liisa sulki lakeisen ja katasti ikkunasta pihalle. Reki siellä oli kumollaan tallin seinämällä, pohjaraudat päivää vasten kiiltäen ... ja Matin kassaran kärki vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takaa... Liisa huokaisi kovin pitkään ... mikähän lie huokaisuttanut ... ei hän sitä itsekään oikein tiennyt. Väkinäisesti hän meni takaisin rukkinsa ääreen ja rupesi selvittelemään sotkuista rullaa. Kovin se oli pahasti sotkeutunut ... ja silloin rupesi aina nenän vartta kutkuttamaan, kun sotkoksesta oli selvän saamaisillaan... Vaan mitäpä noista kehruista ja muista? ... kehräsipä sitä vaikka minkä ennätti, niin ei ne kehruut kuitenkaan perille tule, vaikka kuinka monta kertaa laittaisi... Onko kummempia kuultu?... Lähtee mies viemään kehruita eikä ole sitä älyä, että ottaisi ja antaisi? Kumma, kun jyvänsä muisti maksaa? ... olisi nekin unohtanut yhdellä tiellään!... Liisa meni ja sieppasi uunilta kehruunyytyn, joka oli Matilta jäänyt ruustinnalle antamatta. Pani sen penkille viereensä ja aukaisi sen... Siinä ne nyt olivat vyyhdet ja kerät niin hyvässä laitoksessa ... vyyhdet ja kerät ... että oikein tuli sääli, kun ei ollut ruustinna niitä nähnytkään. Olisi ottanut mukaansa edes ... mutta mitäs se mokoma, itse menee eikä kuitenkaan saa asioita toimitetuksi... Mitähän ruustinna nyt ajattelee, kun oli vielä niin tingalle tahtonut? Saattoi kai se ajatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoi... Ja Liisasta rupesi tuntumaan ihan siltä, kuin olisi hänen pitänyt lähteä viemään niitä heti paikalla ... ihan vaikka jalan ... saattaisi se Matti toki hevosenkin antaa, ei se liian paljon olisi, jos antaisi ... ruustinnan tähden saattaisi antaa, kun se kuitenkin mahtoi lankojaan odottaa... Vai oli se käynyt rautatietä katsomassa se hyvä ruustinna ... sen parempaa ihmistä sitä toki ei ole koko maailmassa kuin se ruustinna... Kyllä mahtaa olla rakennus se rautatie ... lieköhän ollut ruustinnasta kumman näköinen?... Ja kun se vielä joulun aikaan varoitti, että kun vain Matti arennin maksuun tulee, niin silloin lähettää kehruut sen mukana ... ja että sitten saa uusia sijaan. Mitä se nyt ajattelee, kun ei lähetettykään? Saattaa kai se ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo! ---- Puolista syödessä oli Liisa hyvin huolissaan olevan näköinen. Sitten hän sanoi yht’äkkiä: – Kyllä se on niin, että siinä ei auta nyt mikään muu, kuin että pitää lähteä ihan tänä iltana ruustinnalle kehruita viemään. – Häh? sanoi Matti ja söi. – Sitä, että sanoppa mitä tahansa, niin siinä ei auta mikään ... ei kerrassa mikään, sanoi Liisa päättäväisesti, painoi veitsensä linkkuun ja pisti sen taskuunsa. – Mikä kiire niillä nyt niin on? sanoi Matti yhä syöden. Eikö niitä ennätä vastakin? Hyvä, ettei se sen enempää vastustellut... Liisa oli pelännyt, ettei se ottaisi korviinsakaan. – Kun olisi jo ennen pitänyt viedä ... paljoa ennen, ja nytkin vielä jäivät. Kyllä sinuakin on asiamies! ... ja mitä minä sill’aikaa teen, tyhjää rukkiako pyöritän? – Rupea vaikka kehräämään niitä verkkorihmoja. – Joita jo on enemmän kuin mitä milloinkaan saat kudotuksi! – Mitäs sinä sitten eilen ja tänä päivänä olet kehrännyt? ... kehrää niitä! – Eihän se tämä vanha rukin rumilaskaan ... ei sillä tee liinoja kehrätessä mitään ... ja ovat vielä niin huonosti loukutettuja. – Paremminkos villoja? – Ja kun ruustinna vielä aikoi panna kankaan ... eikö panne jo tällä viikolla! Mistä se sitten kuteita saa, kun on kuteet täällä? Ei vastannut Matti siihen mitään ... yhä söi vain, ja ryyppäsi tuopista piimää. Se ainainen syönti ja ryyppiminen rupesi jo käymään Liisan kyllälle... – Jo ihan tänä päivänä pitää lähteä viemään! – Kyllä kai minä en lähde toista kertaa. – Eihän sinun tarvitsekaan ... saatanhan minä mennä, kun vain annat hevosen... – Sinäkö? (ja tuopin sisästä:)... Kukas lehmän hoitaa? – Niinkuin sinä et sitä jo olisi monta kertaa ennenkin hoitanut... – Saattaa rietautua tamma laukkaamaan, ja sinä et saa sitä seisotetuksi. – Osaan minä toki tammalla ajaa yhtä hyvin kuin sinäkin ... ja minä en ajaisikaan... – ... nurkkiin, oli Liisa sanomaisillaan, mutta ajatteli, että jos suuttuu, eikä sanonut. – Mitä et ajaisikaan? – Eipä niin mitään ... tuota, mitä minä sanoinkaan? ... niin, että kyllä sinne pitää lähteä jo ihan tänä iltana! – Tänä iltana? ... mikä sinne nyt yön selkään? – Hyvä on, ajatteli Liisa. – Jos ei tänä iltana, niin viimeistään aamulla varhain... Matti ei puhunut mitään, herkesi syömästä ja rupesi panemaan piippuunsa. Ei näyttänyt myöntävän, mutta ei mitenkään kieltävänkään... Vähän ajan päästä hän sanoi: – Kysäseppä rovastilta, jos satut näkemään ... eli kysytä ruustinnan kautta, jos ei se itse sitä tiedä, että onko niissä minkälaiset pyörät niissä vaunuissa, isot ja pienetkö ... ei tullut minulta sitä kysytyksi... Käske ruustinnan kysyä rovastilta. – Kyllä minä sen toki saatan rovastilta itseltäänkin kysyä ... olen minä sen puheilla siksi usein ollut. Kysynpä minä senkin, että tokko ne sen rautatien tuovat sinne meidän kirkollekin? – Kyllä minä sen tiedän, etteivät tuo ... et tarvitse kysyäkään ... ei se niin vain tuotava ole. – Ei sitä ihan varmaan tiedä ... sittenpähän sen varmaan tietää, kun kysyy ... kyllä sitä on hyvä kysyä. – Joudat kysyä, ajatteli Matti, muttei sitä niin nyt joka paikkaan... Vaan jos hyvinkin ... ajatteli hän sitten, mutta ei hän siitä Liisalle mitään puhunut... Ja Liisa oli koko sen päivän niin ihmeen hyvällä tuulella, että melkein sydänalassa ahdisti. Ihan oli kohona hypitellä vanhaa ihmistä. Aina vähän väliä tahtoi nauru itsestään hyrähtää, vaikkei tiennyt oikein, mistä syystä se milloinkin ... omista aatoksista useimmiten. Ja kaikin puolin tuntui niin hyvältä olla. Rukkikin pyöri niinkuin ainakin, eikä kertaakaan nauha pyörän päältä luiskahtanut. Ja Mattia piti Liisa niin hyvänä, että keitti kahvit, lämmitti saunan, vaikka oli eilenkin lämmittänyt, toi voita pöytään iltaista syödessä ja piti puhetta rautatiestä ja antoi Matin kertoa. Matti ja Liisa vielä pitkän aikaa illallisen jälkeen istuivat, toinen pöydän päässä piippuaan poltellen, toinen sängyn laidalla tukkaansa sukien, ja katselivat, kuinka kissa pankon kulmassa maitonsa lakki, kuppinsa nuoli, kielensä lipoi ja lähti pitkin pirttiä hiipimään. Sitten sitä vuoroon silittelivätkin, Matti otti syliinsäkin ja ruopi kaulan alustaa ja antoi sen ruveta kehräämään. Ja rautatiestä he juttelivat, juttelivat tästä ihan uudesta ihmeestä ja kummasta ... että kaikkia sitä vanhoillaan kuuleekin. Vieläkö hänet nähneekin, arveli Liisa, mutta Matti sanoi, että eikö tuota uskone näkemättäkin, johon ei Liisa virkkanut mitään. Mutta sitten kun kissa oli vähän aikaa uunilla kehrännyt, sammuttivat he päreen ja painautuivat vuoteelleen pitkäkseen... Mutta Liisa oli niin kummallisen valpas tänä yönä. Matti jo nukkui, ja kissan rukki yhä hyrisi tasaista hyrinätään uunin päällä, mutta Liisa ei tahtonut saada unta silmiinsä. Kuuli pienimmänkin rasahduksen tuvan seinissä, kuuli, jos russakka vahingossa putosi katosta lattialle, ja kuuli tamman jalan kumeata kopsetta, kun se pilttuussaan liikahti. Erotti muusta seinästä ikkunan valoisamman reiän ja sen läpi jonkun tuikkavan tähden, ja kun veti peitteen korvilleen taikka pani silmänsä kiinni, niin oli kuitenkin kuulevinaan ja näkevinään kaikki. Siitä taas valpastui ja ajatteli, että jos olisi jo aika nousta ja panna evästä huomiseksi, mutta pelkäsi, että jos Matti herää ja kysyy, eikä noussut. Viimein hän nukkui, mutta aamulla ennen kukon laulua jo heräsi ja alkoi lähtöänsä laittaa. [[Luokka:Rautatie]] 3115 7649 2006-10-18T09:35:56Z Jetman 46 palautetaan pidemmälle... {{Otsikko |edellinen=[[Rautatie: III luku|III luku]] |seuraava=[[Rautatie: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Rautatie]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Matti oli laittanut Liisan taipaleelle päivän hämärissä. Oli käynyt reen kohdalleen keikauttamassa, sen heinillä täyttänyt, pannut silppuja säkkiin, taluttanut tamman tallista ja valjastanut. Sitten oli Liisan rekeen istuttanut, peitellyt, antanut suitset käteen ja käskenyt tammaa lähtemään. Tamma oli silloin vähän länkiään vasten siirtynyt, ja reki oli lähtenyt liikkeelle. Matti oli jäänyt reen sijalle seisomaan ja katsellut, kädet kupeella riippuen, tamman kulkua puoliväliin peltoa. Mutta silloin oli Liisa yht’äkkiä huiviensa sisästä huutanut: »Herra ju-umala!» ja seisottanut tamman. Matti oli kysynyt: »Mikä hätänä?» Siihen oli Liisa taas vastaan huutanut: »Kun nyytti jäi ... kehruusnyytti ... se on perälasin alla penkillä ... ptruu!» – Matti oli käynyt nyytin perälasin alta penkiltä ottamassa, vienyt sen Liisalle, ja sitten oli Liisa lähtenyt ajamaan ja kadonnut aamun hämärään. Mutta Matti oli mennyt taas takaisin pirttiin, pannut maata ja nukkunut pitkälle puolen päivän rintaan. Sitten hän oli siitä kuitenkin noussut, venytellyt, haukotellut, katsellut ikkunasta pihalle, milloin mistäkin – ja pannut uudelleen maata. Nousi kuitenkin siitä syömään. Söi aika tavalla, vaikka verkalleen; – mihinkäpä häntä nyt hyvin kiirekään – söi varsinkin voita paljon ja ryyppäsi tuopista piimää, johon oli puoleksi – enemmän kuin puoleksi – pannut maitoa sekaan... Lähti sitten syötyään navetassa käymään. Katsottavahan se oli lehmäkin, oliko syömistä ... siinä se ynisikin parressaan Mattia vastaan, ja häkki oli tyhjä. Matti heitti heiniä eteen, mutta ei kehdannut ruveta juottamaan; – laittakoon Liisa juomisen, kun tulee... Ei Liisaa kuitenkaan näkynyt sinä päivänä tulevaksi, ja Matin täytyi juottaa lehmä ja itse lypsää se. Lehmän lypsettyään, iltasen syötyään ja lämmintä maitoa juotuaan hankkiutui Matti ennen maatapanoaan päreitä kiskomaan. Mutta kovin oli tylsä nyt pärepuukko, kovin tylsä, eikä ollut tahkon pyörittäjääkään, että olisi saanut terävämmäksi. Pölkkykin oli jäässä ... sulakoon se huomiseksi ... ja olihan noita päreitä tuolla orrella vielä! – Matti kantoi pärepölkyn takaisin sopelle, iski puukon ikkunan pieleen rakoon ja kämmenpohjallaan sitä siihen vielä lujempaan takoi. – Tuntui Matti kerrassaan maanneelta mieheltä ylös noustessaan. Eilen olikin kovin raukaissut, mikä lie raukaissut, mutta nyt ei enää raukaissut ollenkaan. – Päivän tuloa odotellessaan rupesi Matti taas päreitä kiskomaan... Hyvinpä ne nyt hienoiksi halkeilivatkin – liekö pölkky sulanut, vai veitsi seinässä teronnut!... Päivän vaietessa alkoi Matti kuulostella Liisaa kotiin tulevaksi. Pistäytyi pihalle ja asettui tuvan nurkkajuureen seisomaan. Johan sen olisi pitänyt joutua, jos olisi noustuaan varhain lähtenyt, niinkuin oli ollut puhe. Mutta ei Liisaa kuulunut, ja Matin täytyi lypsää lehmä ja hoitaa se päivää kohti elämään. Matti mietti, mitä ruveta tekemään, mutta ei ollut mitään semmoista työtä, jota olisi koko päivän kehdannut tehdä. Ei havun hakkuustakaan ollut jokapäiväiseksi työksi. Matti arveli lähteäkseen metsään jänisrautojaan kokemaan, ja niin hän päättikin tehdä. Jos olisi joku sattunut jalastaan käydä kännähtämään. Olihan Liisallekin silloin käynyt, kun ei ollut Matti kotona! ... kuka ties, jos nytkin?... Aamiaisen syötyään – hän oli tuvan liedessä paistanut itselleen potattipaistikkaita aamiaiseksi – teki Matti lähtöä metsään raudoilleen. Otti suksensa alas pirtin seinämältä ja alkoi sovittaa jalkaa varpaalliseen. Sukset olivat Liisan jäleltä, se oli niillä viimeksi hiihtänyt... Ka, eikö ollut iskenyt pykälää pälkääseen? ... ei ollut mahtanut muuten saada jäätikköä jalan sijasta irtautumaan, niin oli pitänyt kirvestä käyttää... Lastupahan oli lähtenyt toisen suksen pälkäästä, iso lastu... Se olisi ollut oikein sen näköistä, että kun olisi ensin hiihtänyt niin kauan, ettei jäätikkö enää lähtenyt sauvan varrella kopistellen, niin sitten olisi kantanut sukset pirttiin sulamaan ja oikiamaan; – niin se oli kerran tehnytkin!... Matti hiihti saunan peräitse ja pellon poikki valmista latua myöten metsään päin. Ensimmäinen rauta oli Matilla kotipellon nurkkauksessa; – ei siihen paljon milloinkaan mitään käynyt eikä se siinä sitä varten ollutkaan. Mutta jos sitä ei olisi siinä ollut, ei olisi muihinkaan lankoihin käynyt – sitä varten se siinä oli; – semmoinen oli Matilla taika... Matti hiihti eteenpäin pellolta metsään. Siellä oli hänellä rautoja kolmessa kohden, kolme rautaa kussakin. Vähän matkaa metsän sisässä oli aukkopaikka, johon olivat Matti ja Liisa kesällä lehtipuita kaataneet ja taitelleet niistä kerppuja ja vastaksia. Sinne jänisten halu veti heitä kuutamoisina öinä haavan kuorta jyrsimään, ja sinne oli Matti asettanut rautansa väijyksiin. Aukon reunaan oli pannut jälen alle, siihen paikkaan, johon jänis metsästä hiljaa kyykkien istuutuu kuuntelemaan, tokko uskaltaisi tulla. Kolme polkua toi aukkopaikkaan, ja kunkin polun suulle oli rauta pantu. Aina oli näihin joku käynyt ... jänis viikossa, välistä kaksikin. Mutta nyt ei ollut käynyt yhtään; – ei ainoatakaan kahteen rautaan, jotka olivat lähellä toisiaan... Eikähän ollut kolmanteenkaan käynyt... Ka niin, kummako se oli, kun oli tuossa lunta polulle karissut. Puista sitä oli karissut, ja kukas muu kuin Liisa? ... se kai se oli sitä siihen kulkiessaan karistellut ... se oli oksia nykinyt ... eikähän jänis sitä suvaitse, että on lunta polulla. Matti tarkasteli tarkemmin polkua ... tiesihän hän sen, tuossa oli jänis käynyt ja kääntynyt takaisin, kun oli tuntenut vierasta lunta polulla... Mitä se Liisakin? ... johan hän oli sanonut, että heittäisi jäniksen pyynnin hänen haltuunsa, mutta ei ... menee vain salaa toisen poissa ollessa ja pilaa toisen pyyntionnen ... Ja käypikös siihen jänis nyt enää? ... kyllä kai, kun kerran on vieraantunut... Olipa niin kuin olisi Matti tuntenut äkää mielessään, kun lähti siitä tyhjiltä pyydyksiltään muiden luo hiihtämään. – Mutta eihän pitäisi olla äkäinen; – kun on äkäinen, niin eihän jänis semminkään käy rautaan... Olisikohan käynyt heinäpieleksen luona oleviin rautoihin? – Heinäpieles oli notkossa niityllä. Matti sujutti suksiaan myötämäessä heinätietä myöten alas niitylle... Hän läheni pielestä ... ei vielä tiennyt, oliko mitään käynyt, kun olivat raudat toisella puolen pieleksen... Vähän sykähteli Matin sydän, kun hän koetti lähetä pielestä niin hiljaa kuin suinkin; – olisikohan käynyt jänis rautaan? mitäs vielä ... ei Matti sitä ollenkaan uskonut ... ei hän ollut siinä mielessä lähtenytkään, että saisi; – muuten oli vain lähtenyt omiksi huvikseen hiihtelemään... – Jo olivat suksen käret toisella puolen pielestä ja jo kurkotti Mattikin päänsä toiselle puolen pielestä... Eihän perh!... Niin, no tiesihän sen ... ei mitään – ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeäkään! polkukin oli ihan ummessa ... tuuli oli yöllä nietostanut sinne irtainta lunta ja peittänyt jälen pitkän matkan päässä pieleksestä eikä ollut siellä moneen päivään jänistä käynytkään. Happamen tunne mielessään kaivoi Matti suksisauvallaan raudat lumesta ja nosti ne seipään nenään pieleksen kupeelle... Niityn toisessa laidassa tuolla puolen menneensyksyistä ruishalmetta tiheässä näreikössä oli Matilla vielä viimeiset rautansa. Mutta sinne hän ei viitsinyt mennä. Kun ei kerran ollut pieleksen luona, niin ei muuallakaan – se oli varma merkki. Näkyihän, etteivät jänikset olleet liikkuneet. Mutta ei Matti kuitenkaan vielä kotiinsa kääntynyt... Jos olisi käydä katsomassa halmeen nurkkauksessa sitä paikkaa, josta Liisa oli saanut jäniksensä! – Ja Matti lähti noudattelemaan sitä latua, jonka Liisa oli tehnyt. Lumessa se oli vähän. Matti hiihti metsäsaareketta kohti, joka oli keskellä niittyä ... ja sitten sen sivuitse. – Saarekkeesta toi vanha jäniksen jälki ja sitä noudatti suksen jälki. Mutta kas kummaa! ... tuossahan oli aivan veres jälki, se tuli saarekkeesta ja vei aivan samaan suuntaan kuin entinenkin jälki!... Matti hiihti kiivakammin aidan nurkkausta kohti, jonne jälki yhä vei. Ei ainakaan etäämpää katsoen siellä näyttänyt mitään olevan... Mutta kun hän tuli likemmä, näki hän, että aidan vieruksessa oli joku lumessa piehtaroinut ... saa nähdä, eikö se ole jänis? ... vaan se on ehkä toisella puolen aidan... Matti ei malttanut hiihtää, pisti päähän pelko, että jos se pääsee siitä irti, ja hän hyppäsi suksiltaan ja kahlasi vyötäisiään myöten lumessa aidan nurkkaukseen... Mutta pahasti Matti pettyi. Jänis siinä oli piehtaroinut vereksessä lumessa, mutta ei sitä itseään näkynyt missään ... ei toisellakaan puolen aitaa ... eikä lankaakaan näkynyt. Mutta kohta Matti huomasi, mitenkä oli ... jänis oli katkaissut peräimen, jolla lanka oli kiinni sidottuna... Ja kummako se oli? ... ei ollut, pöllö, osannut panna peräimeksi uutta rihmaa, tietäähän sen, minkä verran vanha peräin kestää, joka on koko talven siinä mädännyt. – Kas noin ... noin ... noin!... – ja Matti repäisi langan peräimen irti siitä kepakosta, johon se oli kiinnitettynä, ja nakkasi kepakon itsensä kauaksi metsään... Ei Matti sitä saattanut Liisalle enää anteeksi antaa, että tämä oli heittänyt vanhan peräimen lankaan... Kumma kun ei jo ensimmäinen jänis ollut sitä katkaissut ... olisi kai se sen saanut, jos olisi tahtonut. Mutta mikä lie ollutkaan koko se jänis ... nythän sen oikein näki, mikä jänis se oli, joka suotta ei riuhtaissut poikki mädännyttä lankaa... Joku kai sitä oli ollut pitelemässä, mikä lie ollut ... metsän haltija... Vaan tämä oli oikea jänis, tämä viimeinen ... näkihän sen kaikista merkeistä, kun oli langatkin katkaissut... Matti lähti hiihtämään kotiinsa päin. – Mitä sillä olikaan Liisalla asiaa mennä toisen pyydyksiä syynäilemään ... ensin karistelee lunta polulle ... kummako, jos ei jänis sitten käy lankaan? ... ja sitten heittää vanhan peräimen ... jos ei sitä saa jänis katkaistuksi, niin sittenpä kumma!... Ja sinne nyt vei jänis kaulassaan hyvän langan, ja tuopikos se sen takaisin ... kyllä kai se sen sitä varten ottikin!... Matti oli pahoillaan ... hyvin pahoillaan; – ja eikös ollut syytäkin? Hän olisi tahtonut tietää, kuka muu metsämies olisi suvainnut akkoja pyydyksilleen!... Vai akka pistäytyy jänisrautoja katsomaan! Olisi ollut parahiksi, jos olisi itse semmoinen jalastaan käydä kännähtänyt rautaan, niin olisi herennyt siellä juoksemasta, mokoma metsän kävijä. – Matti hiihti peltoa myöten pihaan. Siinä oli vastamäkeä hiukan, ja jalka tahtoi vähän väliä livetä varpaallisesta... Perhana! sitten se vielä kyliä kulkee!... Kehruuksia viemässä? ... niinkuin niillä olisi semmoinen kiire ollut ... olisi kai ruustinna kysynyt... Ilman se Liisa sen vain syyksi sanoi, kun oli into kuulemaan rautatiestä jotain!... Mitä se sitten siitä paranee, jos kuuleekin ... yhtä tuhma!... Matin jalka taas lipesi, niin että oli kaatua nenälleen lumeen... Niin, se rautatiekin! ... liekö tuota koko laitosta? Ihmisten puheita ne vain ovat semmoiset! ... valetta, valetta koko matkan, että sitä myöten muka vuorokaudessa pääsisi Helsinkiin ja ulkomaille!... Mahdotontahan se on... Vai vuorokaudessa? ... eiköhän pitäisi taipaleelle jäädä yöksikin, vaikka kuinka olisivat herrat itse ajamassa!... Saapas nähdä, mitä nyt siellä Liisalle puhuvat ... se nyt on tietty, että se uskoo vaikka mitä, se hälläkkä, ja muillekin vielä haastaa... Matti hiihti juuri saunan peräitse pihaan, kun Liisa käänsi hevosensa pirtin nurkan taitse... – Ptruu!... Hyvää päivää! hyvää päivää! ... ptruu! ... terveisiä ruustinnalta ja rovastilta, käskivät sanoa... Tuleppas, hyvä mies, auttamaan, kun olen vaipunut tänne rekeen niin syvälle, etten ... ptruu! ... pappilan piiat niin peittelivät ja laittelivat ... minut ... tänne ... niin että ... ptruu! ... nyt se menee ... tule nyt hevosta pitelemään, että se ei ... että minä ... kah no! ... ptruu! Mutta Matti ei tullut hevosta pitelemään, ja tamma vei Liisan aivan kujan perille ja alkoi hamuilla heiniä suuhunsa. Matti asetti suksensa pirtin seinää vasten, sanoi Liisalle, että »mitä sinä sinne kujaan ajat?» – ja meni sitten vasta hevosta kujasta peruuttamaan. – Ka, enhän minä sille mitään tainnut, kun vei... – Pitäähän se nyt toki hevosensa saada hallituksi. – Ka, ka, ka! ... mitä sinä tamma siinä? ... ei kai se ole saanut moneen aikaan suuhunsa mitään, kosk’ on noin nälissään... – Ruokaa se on saanut ... tallissa se on ollut koko ajan ... ja ruustinna vielä varoitti pehtoria ... kyllä ne toki aina, kun minä vain käyn... – Etkö sinä aio noustakaan? ... vai siihenkö sinä aiot iäksi päiväksi äkäytyä? – Eihän tuosta pääse ... autahan vähän, Matti. – Keikautanko reen syrjälleen? – Herra Jumala! ... elähän toki, Matti! – No! ... elä nyt ... kyllä minä tästä pääsen! Pääsi Liisa siitä ylös ja meni pirttiin. Matti riisui hevosen valjaista ja vei sen talliin. Vähän ajan päästä ilmestyi Liisa tallin ovelle. – Teetkö sinä apetta tammalle? ... sepä hyvä ... anna minä kanssa hämmentelen. – Osaan tämän minäkin tehdä. – No, minä haen sitten vettä tammalle. – Jo se on juonut ... ei sill’ ole jano. – Ei sitä tiedä, jos hyvinkin vielä joisi. – Eikä juo ... etkö sinä saata uskoa, kun minä sanon, ettei juo! – No elähän nyt ... elähän nyt. Ja hyvän mielen näköisenä kantoi Liisa ämpärillä sammiosta vettä talliin ja pisti sen tamman eteen. – Juopipahan se, sanoi Liisa. Mutta Matti murjotti yhä ja hämmenteli äänetönnä apetta. – No, et kysy kuulumisiakaan, Matti. Mitäs, jos minä olisin kuullut paljon uutisia? – Lie tuota ennättänyt kahteen päivään kuullakin vaikka mitä ... kumma, kun jo raskit lähteä ... kun et jäänyt vieläkin kuuntelemaan. Liisa käänti leikiksi... – Enpä olisi raskinut oikein mielelläni, mutta pitihän viimeinkin, kun pelkäsin, että mitenkä sinä, ukkoparka, täällä tulet ikävältä toimeen. – Mutta voi herranen aika, kuinka me eilisen iltaa ruustinnan kanssa istuttiin ja tarinoitiin!... Käveli siinä rovastikin tiheän päähän piippuineen kyökkikamarin läpi, tarttuipa välistä puheeseenkin ja puheli pitkät postit. Mutta Matti tekeytyi aivan kuulemattomaksi ... kantoi appeen tamman eteen ja rupesi tallia luomaan. – Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä rautatietä ... siitähän me tarinoitiin eikä paljon muusta mistään ... jos tietäisit, minkälainen se on! Tiesi Matti sen yhtä hyvin kuin Liisakin, mutta ei hän viitsinyt kehua ... oli yhä vain ääneti... – Etköhän lähtisi jo huomenna ajamaan ... vai joko minun pitää panna tamma heti kohta valjaihin ... ennenkuin on appeensakaan syönyt? Mutta Liisaan eivät nyt Matin pistopuheet pystyneet. – Ei vielä ... vaan kun kesä tulee, niin sitten mennään eikä siinä auta mikään! – Minnekkä sitä sitten semmoisella kiireellä mennään? – Lapinlahden kirkolle rautatietä katsomaan! – Mitä rautatietä? – No, Herra Jumala, sitä rautatietä, joka siellä on! – Sitä olematonta rautatietä? – Olematonta? – Siinä uskossako sinä sitten vielä elää hökötät, että semmoista toden päälle saattaa olla olemassa? – Siinä uskossako? ... entäs sinä. – En minä ole siinä uskossa ollut milloinkaan ... minä en kuulopuheita usko, ennenkuin omin silmin näen ... ja se on hullu, joka uskoo. – Vaan ruustinnapa on nähnyt! – Ruustinna on sinua narrinaan pitänyt, kun tietää, että sinä uskot vaikka mitä. – Entäs rovasti? onko rovastikin narrina pitänyt? ... häh? ... entäs rovasti? etkö usko rovastiakaan? – Ole huutamatta siinä! kuulenhan minä vähemmälläkin ... enhän minä mikä kuuro ole! – Enhän minä huudakaan ... kun kysyin vain, että sanotko rovastiakin valehtelijaksi? – Olenko minä sitä sitten valehtelijaksi sanonut? – Valehtelijahan se silloin on, jos on sanonut, että rautatie on, ja sitten sitä ei olekaan ... valehtelijahan se silloin on!... – Ka, etkö sinä taas rupea huutamaan! ... mitä sinä tänne talliin tulit huutamaan? ... huuda navetassa, jos mielesi tekee ... kyllä minä hevoseni hoidan, hoida sinä lehmäsi! Liisa meni, mutta kovin oli hänestä pahaa. Olisi niin mielellään kertonut, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut ... ja kun vielä tiesi, että Matti ei tiennyt paljon mitään rautatiestä sen suhteen kuin hän. Mutta siksipä se ei sitä mahtanut kärsiä kuullakaan, kun itse tiesi vähemmän ... kyll’ olisi puhunut, jos olisi itse ollut kuulemassa... Vaan kyllä siitä vielä puhutaan, jahkahan Matti tulee paremmalle tuulelle ... kun se on pahalla tuulella, niin silloin se aina on tuommoinen... Mutta ei Matti pitkään aikaan tahtonut tulla paremmalle tuulelle. Murjotti monet päivät miettiväisen ja pahan tuulen näköisenä. Ja varsinkin niinä päivinä, kun tuli metsästä eikä saanut mitään. Eikä hän koko talvena saanutkaan kuin yhden jäniksen pieleksen luota ... ja senkin oli puoleksi syönyt joku roisto. Ja kun Liisa rupesi milloin rautatiestä puhumaan, niin sanoi hän heti kohta: – Valetta! ... elä puhukaan! ... en usko! Ja Liisa olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon semmoista, josta ei Matti varmaankaan tiennyt mitään ... niistä isoista ja pienistä pyöristä ja muista ... ja olisihan Liisa suonut, että Mattikin olisi tiennyt, mitä hän itse tiesi. Ei Liisa tahtonut olla miestään viisaampi ja tietäväisempi. Siitä ja siitä ei muistettu Matille kertoa, oli ruustinna sanonut, ja varsinkin sitä olisi Liisan mieli tehnyt Matille kertoa. Mutta kohta kun hän sitä rupesi tekemään, niin sanoi Matti: – Valetta ... elä puhukaan ... en usko! Ja sepä Liisaa kovin loukkasi ... ja hän pyöräytti rukkinsa pyörimään eikä puhunut Matille moneen päivään ... ruuan laittoi ja pöytään kantoi, mutta ei Mattia syömään käskenyt. Eikä mennyt itse yhteen pöytään syömään ... vasta sitten, kun Matti oli syönyt, rupesi Liisa syömään, ei puhunut mitään ... eikä pannut voita leivälleen. Ei Liisa muutamain kertain päästä sitten enää koko talvena rautatietä puheeksi ottanut ... eikä Mattikaan ottanut. Mutta kumpainenkin he kyllä rautatietä ajattelivat, vaikka eivät siitä puhuneet. Näkivät untakin siitä usein ja kuulivat toistensa siitä unissaan puhuvan. Mutta jos he silloin sattuivat yöllisistä haasteluistaan heräämään, niin kääntyivät he kiireesti selin toisiinsa, vetivät kumpikin peitteen puoleensa ja olivat nukkuvinaan. [[Luokka:Rautatie]] 3116 5366 2006-09-01T19:35:33Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Rautatie: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Rautatie: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Rautatie]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Mutta sitten alkoi talvesta kehitä kevät. Päivänpaiste painoi painamistaan hankia ja nietoksia yhä matalammiksi maan tasalle ... mäkipaikoissa alkoi lumen alta vettä valaa, valoi valamistaan, kunnes yön kylmä sen juoksuunsa hyyti ja taas toisen päivän lämmin sen hyyteen alemmaksi siirsi. Viimein ei hyytänyt ollenkaan ... loristen laski sula vesi yönsä päivänsä rinteitä pitkin, riipaisi kerrassaan kaikki hanget ja nietokset pelloilta ja aitovarsilta alas alankoihin ja notkomaille, joissa lahnankukkia sitten sadoittain sikisi puronvarsille, ja tuore kesänurmi siellä täällä viherteli. Pois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi vähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän puolelle huoneita, pälviä tuli pihoille, ja pellolta alkoi näkyä rukiin laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta paljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä jäätikkö vähän kylmyyttä huokui. Mutta kun Matti siivosi lastut pois ja otti pikan ja lohkoeli jäätikön pieniksi palasiksi ja heitteli ne pitkin pihamaata, niin kukisti kohta aurinko hajalleen heitetyn joukon. Ja koivu rupesi pirtin perässä lehteä laittamaan, ja pääsky lensi kirkonkylästä päin ja suikasi tallin lakkaan, ja niin oli tullut kesä Korventaustan mökin ulkopuolelle, päivän hellittämättä paistaessa. Ja niin oli tullut kesä sen seinien sisäpuolellekin. Sulamistaan oli sulanut mielien kankeus, ja viimein ei sitä ollut ollenkaan. Hellittämättä oli päivä paistanut ikkunoista sisään, vuoroin kustakin. Pitkiltä olivat ruvenneet tuntumaan talviset päivät, varsinkin pyhäiset päivät. Niitä oli Matti koettanut nukkumalla loppuun kuluttaa ja Liisa sanaa katsellen. Mutta eihän aina jaksanut nukkuakaan eikä aina sanaa katsella, ei varsinkaan, kun aurinko yhä enemmän lattiaan lämmitti ja siitä koko huonetta kuumenti. Ei Matti jaksanut helatorstaina koko päivää nukkua. Iltapäivällä hän penkiltä pitkältään kohosi, venyttelihe, haukotteli, sanoi: »Ho – hoi – kylläpä on tätä nukkumistakin», ja suunsa vähän nauruun veti. Liisa istui karsinalasin alla, kirjaa katsellen, messinkilasit nenällä. Sieltä hän sankain yli katseensa työnti, silmäili Mattia ja sanoi vähän lempeydellä, vähän moittivasti: »No kyllä on!» – Vaan mitäpä häntä paljon muutakaan, sanoi Matti, paiskasi kämmenensä polvia vasten, ponnistautui vaivalloisesti seisoalleen, kurkotti lasin päältä piipun ja kyhni sitä liedestä sytyttämään. Sitten hän nojautui selin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli iltapäivän päiväpaisteeseen. – Kyllä kai ... tuota menoaan jos pitää, on helluntain pyhinä paljaat maat. – Ei tiedä, virkkoi Liisa siihen ja pani kirjansa pois. – Ei nyt pääse täältä korven keskeltä minnekkään ... metsätiet upottavat, ja maantie mahtaa olla ihan paljaana ... ei niitä saata hevosella ajaa eikä kehtaa jalankaan porkata ... milloinhan päässeekään? Silloin Liisa vähän aikaa mietti, arveli: »Jokohan sanon?» ja sitten hän sen sanoi... – Jos olisi rautatie meidän mökiltä kirkonkylään, niin ei kelirikko haittaisi... – Sitä oli ruustinnakin samaa leikillä arvellut, että kun olisi rautatie, niin ei kelirikko haittaisi. Eikä Mattikaan nyt sitä valheeksi väittänyt. Ei hän ensin siihen mitään virkkanut, katseli vain pitkän aikaa jonnekin yhteen paikkaan pihalle ja sitten vasta tokaisi: – Joka mökin tarpeeksipahan se semmoinen tullee... – Hyvä on, ajatteli Liisa, mutta ei kuitenkaan sillä kertaa siitä asiasta sen enempää puhunut. Vaan kohta oli hän kuitenkin pannut pannun tulelle ja iltaista syödessään hän istuutui yhteen pöytään Matin kanssa ja levitti voita leivälleen. Helluntain lauantainapa juuri oli Matti sytenyt viimeisen sulamatta jääneen jäätikön halkopinojen kupeelta. Liisa oli lämmittänyt saunan, yhdessä he olivat kylpeneet, illastaneet ja kissan selkää silitelleet ja siitä olivat alkaneet tarinoida, iltaruskon vielä pirtin ikkunoita punatessa. Ensin tuli puhe suurista juhlapäivistä, sitten Jumalan sanasta ja Jumalan sanan julistajista ... papeista, hyvistä ja huonoista. Hyviä olivat Matin mielestä oman pitäjän papit, rovasti varsinkin. Hyviä olivat Liisastakin ... vaikka kyllä hän oli kuullut, että Lapinlahden papilla kuitenkin oli paremmat lahjat... – Vai paremmat?... Ei Matti muistanut sitä kuulleensa. Vaan siihen sanoi Liisa, että »pa-aaremmat ... paremmat toki paljonkin ... ja paljonhan niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää». – Mitä niillä sitten on muuta niin hyvää? – No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki. – Niin, myönteli jo Mattikin taas niinkuin vanhaa tuttua asiaa, josta ennen jo on ollut puhe. Ääneti siinä vähän aikaa istuttiin. Sitten sanoi Matti: – Kun olisi kerran käydä kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista pappia. – Niin käydäkö kuulemassa? ... onhan sinne vähän pitkänlainen matka. – Eihän se niin kovin pitkä ... pari peninkulmaa meidän kirkolta... – Milloinka sinne mentäisiin? – Vaikka juhannuspyhiksi... – Entäs lehmä? – Saisithan sinä sieltä Valkeiskylältä hakea jonkun joutoakan tänne sitä siksi aikaa hoitamaan. Eikähän Liisalla ollut sitä asiaa vastaan sen enempää, jos kerran saisi jonkun kotimiehen ottaa, ettei lehmäraukka lypsämättä jäisi... Saisihan tuota kerran koettaa sitäkin, että käy vieraankin pitäjän pappia kuulemassa, ennenkuin kuolee ... ainahan niitä oman pitäjän pappeja saa kuulla ... ja jos tuosta jotain apua lähtisi syntiselle ihmiselle... ---- Ja niin olivat juhannuslauantaina Matti ja Liisa lähdössä Lapinlahden kirkolle parempilahjaista pappia kuulemaan. – Alahan mennä ... kyllä minä tulen! huusi Liisa Matille, kun Matti seisoi kartanolla ja odotti. Liisalla oli vielä jotain sanottavata, mitä lie ollut, sille kotimiehelle, joka oli Valkeiskylältä haettuna taloa vartioimaan. Matti heitti eväskontin selkäänsä ja lähti liikkeelle. Nousi jalkalautoja myöten piha-aidan yli, joka oli tehty aitan nurkasta pirtin nurkkaan, kulki pellon piennarta myöten, ojan reunaa ja aitovartta ... ja aitovarrella kasvoi hyvin hyötyvä vatukko. Veräjälle tultuaan, josta niitylle mentiin, katasti Matti taakseen... Jopa oli Liisakin tulossa, varasi juuri piha-aidan yli noustessaan aidan seipääseen, kokosi sitten hameensa ja aikoi tulla. Matti ei odottanut veräjällä, mutta Liisa sai hänet kiinni. Sitten kulkivat he molemmat niittytietä myöten peräkkäin Matti edellä, Liisa vähän jälempänä. – Parin viikon päästä tässä saa jo alkaa viikatetta keikutella, sanoi Matti. – Katso, kuinka tuolla aitovarsi angervata työntää. – Niinpähän näkyy, sanoi Liisa ja koki pysyä perässä. Notkossa oli puro, ja se oli vielä vesillä. – Hyvänen aika, mitenkä minä tästä pääsen? sanoi Liisa ja jäi seisomaan. – Kule puita myöten, sanoi Matti ja jatkoi matkaansa. – Niin, vaan jos putoan ... elähän edes jätä! – Etkä putoa! Eikä Liisa pudonnutkaan. Tulivat siitä niittyalangosta lehdon laitaan, lehdosta suon yli korpeen ja korven kulettuaan ylevämmille maille, jotka kohoamistaan kohosivat harjukankaaksi. Kiivakanlaisesti he kulkivat, vereksillä voimilla uutterasti tietä tallaten. Mutta harjulle päästyä oli tien vieressä se suuri Lepokanto, ja sen kohdalla oli ensimmäinen neljännes matkasta kulettuna... Liisa istuutui lepäämään, mutta Matti veti housunkauluksen alta tupakkikukkaron ja pani piippuun. – Elä heitä tikkua kuivaan sammaleen ... syttyy palamaan ja palaa koko kangas. – Mikä vahinko siitä sitten on, jos palaakin ... auhto kangas? – Mikäs pakko sitä on tahallaan panna palamaan? – No, eipä pakko mikään, myönnytteli Matti. Ja sitten taas tietä tallaamaan, alas harjun toista rinnettä, luisumpaa rinnettä, jota kulkiessa metsä milloin tiheni, milloin aukeni aho eteen ja maa silloin paikoitellen jalan alla ontosti kumahti, sitten taas väliin lehtoja, väliin niittyjäkin, mutta niityt kierrettiin ja kulettiin ulommitse aitovarsia pitkin. Maantielle päästessä alkoi olla pikkuista petäjämetsää, josta kuivan havunneulan haju kulkevien nenään tuoksusi. Aivan maantielle päästessä hypähti harakka metsästä tien yli ja alkoi hypellä edellä puusta puuhun ja herkeämättä nauraa... Matti aikoi temmata tiepuolesta karahkan ja heittää sillä ja hätistää harakkata. Mutta ei hän kuitenkaan temmannut. Tuli ajatelleeksi, että ehkä Liisa uskoisi hänen luulevan, että harakka muka heille nauraa, ja että hän siksi sitä harmissaan hätistää. Ei ollut Matti siis harakkata näkevinäänkään, antoi sen vain hypellä edellä ja nauraa. Ja harakka nauroi ja hyppeli puusta puuhun kahden puolen tietä, ja kikahteli ja häntäänsä keikutteli. Vasta maantielle päästessä se erosi Matista ja Liisasta ja lensi takaisin metsään. – Pesäkö hänellä lie ollut, kun sitä ilvettään piti, sanoi Liisa. – Sillä on aina ne omat lystinsä, sanoi Matti. Maantielle päästyä tienhaarassa, jossa virstapylvään juuressa oli lumireki kesäteloillaan, oli toinen lepopaikka. Ojan laidalle laskeutui Liisa, mutta Matti istuutui lumireen siiven nenälle. – Siinä se on lumireki, sanoi Liisa. – Rautatiellä se on kanssa lumireki. – Ne on silläkin tiellä lumirekensä niinkuin muillakin valtateillä. – No, eipähän ilman ... vaan ei sitä rautatien lumirekeä hevoset vedä. – No mikäs? – Ruustinna sanoi sen masinan sitäkin vetävän... – Se kai se jaksaa, joll’ on vettä kulkiessaan seitsemän hevosen voimat. – Vaan välistä kuuluu tarttuvan hankeen sekin kiinni, ettei pääse tikahtamaankaan, vaikka mitä tekisi, kun oikein kujateille pyryttää... – Ähäh! vai pitää senkin äytärin seisottua?... Entäs mitenkä se sitten irti pääsee? – Ka, kun en tullut sitä kysyneeksi. – Eikö pitäne hakea lapioimamiehiä avuksi niinkuin muillekin lumireille ... siinä sen nyt näkee! – Niin minkä? – Sen, ettei ne masinat vain auta, kun oikein tiukka tulee. – Joko lähdetään? – Lähdetään vain. Lähtivät siitä sitten maantietä kulkemaan. Matti mietti kulkiessaan yhä sitä, että pitääpähän senkin seisottua, vaikka on niin kiireesti muka menevinään, ettei pysy parhaatkaan juoksijat rinnalla. Ja minkä tähden lie Matin tehnyt mieli melkein kutittelemaan rautatietä siitä, ettei se päässyt lumen läpi. Jos olisi oikea ihme ollut, niin eivät olisi lumihanget haitanneet ... yli olisi mennyt! ... eikä olisi kallioitakaan väistänyt ... saipahan Mooses kalliosta vedenkin vuotamaan ... mutta siinä miehessäpä olikin Herran henki... Kulkivat maantietä pitkin, niin alkoi tien pohjasta näkyä Valkeiskylän taloja. – Kenenkähän nuo on lehmiä? kysyi Matti, kun näki lehmiä tiepuolessa. – Valkeiskyläläisten lehmiä, sanoi Liisa, mutta silloin hän muisti jotakin ja sanoi sen: – Kuuleshan, Matti ... en ole muistanut kertoa, mitä ruustinna minulle kertoi, kun silloin talvella siellä kävin... Ja Liisa kertoi, mitä ruustinna oli hänelle kertonut, että nimittäin rautatie oli ajanut lehmän päällitse mennä kesänä ... ja lehmä oli mennyt keskeltä kahtia, toinen puoli ruumista toiselle puolen tietä... – Ei se kuulu katsovan ... ajaa vain täyttä laukkaa, vaikka ihminen olisi edessä. – Onko pakko olla edessä? – Niin, vaan kun lehmä ei ennätä ... eikä sillä ole sitä älyä... – Ei, vaan ihminenpä. – Ei ennätä ihminenkään ... eikä ne kuulu katsovan, joka vain heidän tielleen sattuu ... viheltävän kuuluvat ja joka ei silloin... – Viheltääkö se? – Niin kuuluu tekevän... – Se pitää näet samat tapansa maatakin kulkiessaan. – Silloinpa sen on oma syynsä, joka alle menee. – Hullu kai se on, joka alle menee, kun kerran saattaa muuallakin kulkea... – Pysyisi syrjempänä... – Kuuluu se välistä syrjästäkin saavan, jos ei ole vähän edempänä ... yhdenkin miehen kuului temmanneen, joka oli mennyt liian likelle ... mikä lie siinä vetovoima, joka tempaa kuin koski pyörteeseensä... – Jako viepi mennessään? – Niin kai. – Hennoisi kai tuosta seista edempänäkin, jos tuon maille sattuisi joskus tulemaan ... hennoisin kai minä. – Hennoisin kai minäkin. Matti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yksimieliset siitä, että oli sulaa hulluutta ... jos nimittäin sattuisivat joskus sen maille sattumaan ... mennä rautatien eteen tai edes liian lähellekään sitä... Saattaahan tuota tuommoista ulompaakin katsella ... vaikka aidan takaa ... eikähän se mikään sormin koeteltava olekaan... Tietäähän sen, minkä se semmoinen tekee, jos sitä härnäilee... Kyllä sitä sentään on koko peto ... ajappas lehmä keskeltä kahtia! ... kenenhän poloisen lie ollut lehmät... Ja elä sitten vielä seisota, vaikka olisit ihmisen päälle ajamaisillasi!... Eivät Matti ja Liisa sitä suinkaan omasta puolestaan olisi pelänneet ... jos olisivat maille sattuneet ... mutta olihan niitäkin, jotka eivät tienneet, minkä se tekee, kun sen lähelle menee ... ja niille se on vaarallinen. Valkeiskylän kohdalla kulkivat Matti ja Liisa kiivakammin kuin muualla eivätkä poikenneet yhteenkään taloon, vaikka kutsut olivat kovat moneen. Onterin pellolla oli isäntä karhitsemassa. Kun sai ajaneeksi aidan nurkkaukseen, seisautti hevosensa ja kävi nojaamaan aitaa vasten pannakseen tupakan. Eivät häntä Matti ja Liisa siitä keksineet, ennenkuin olivat jo vähän sivuitse menneet. – Minnekkä sitä semmoisella kiireellä kuljetaan? kysyi näet yht’äkkiä Onteri aitansa takaa. – Kah, sanoivat Matti ja Liisa yht’aikaa ja vähän säpsähtivät. – Minnekkäkö? sanoi Matti, tuonne kirkolle päin... – Ovatpa oikein kontillisen evästä ottaneet... – On vähän virkailemista siellä ... taidetaan viipyä yli pyhänkin vähän... – Kirkollako? – Kirkollakin ... ja on sitä vähän asiata tuolle puolenkin kirkon. – Kunhan ette vain menne rautatietä katsomaan?... Kaikki ne sinne nyt menevätkin ... minulla ei vain ole ollut vielä niin paljon joutilasta aikaa... Matti käänsi puheen toisaalle. – Hyväkös on karhita? kysyi hän. – Mikäpähän siinä lie ... pölistähän tahtoo vähän kuiva pelto ... vaan siinähän menee... – Pitää lähteä, sanoi Matti, kun olivat vähän aikaa seisoneet ja toisiaan katselleet. – Eikö joudeta talossa käymään? – Eipä joudettaisi oikein ... pitää lähteä ... ei muuta kuin hyvästi. – Hyvästi, sanoi Onteri ja jäi edelleen piippuaan polttelemaan. Matti ja Liisa lähtivät astumaan, mutta selässään he tunsivat, että hän heidän jälkeensä katseli ... ja että hän heille naurahti itsekseen ... samalla lailla kuin silloin, kun sanoi, että »kaikki ne nyt sinne menevätkin...» Vaan eivät Matti ja Liisa siitä tunteesta toisilleen mitään virkkaneet. Kulkivat he taas eivätkä ketään kohdanneet, ja jo alkoi pappila näkyä. Päivä oli jo puolessa, kun olivat kotoa lähteneet ... eivät olleet ennen selvinneet lähtemään ... ja nyt se oli jo kappaleen alenemaan päin. Oli lehmäin lypsyaika, ja joka talon tarhalta kohosi savu suorana ilmaan. Liisa ajatteli, että jokohan heidän kotimiehensä lienee lypsänyt vai vastakohan savua tehnee... Ka, kun ei tullut sanotuksi, että palavakkanen on aitan ylähyllyllä ... vaan ehkä se sen sieltä löytää. Sanoi sen Liisa Matillekin, ja sitä arveli Mattikin, että kyllä kai se sen sieltä löytää, kun lypsinkiulun ottaa. Matti ja Liisa tulivat tienhaaraan. Toinen, oikotie, vei niittyjä myöten suoraan pappilan pihan läpi kirkolle, mutta toinen, sama maantie, jota olivat tulleetkin, kierrätteli pappilan niityt ja pellot. Tienhaarassa seisottui Matti ja odotti Liisaa, joka aina vähän jälempänä kulki. Liisa istuutui tiepuoleen ja rupesi panemaan kenkiä jalkaansa ... aina oli siinä kohti akkain tapana panna kengät jalkaan ... eihän pappilan pihan läpi ilennyt avojaloin kulkea... Mutta Matti arveli, että tokko tuota nyt niittyjä myöten mentäneenkään... Liisa arveli, että totta kai niittyjä myöten, kun oli suorempi siitä. Vaan siihen sanoi Matti, että pappilan herrasväki näkee heidät ... ne istuvat aina rappusilla kesäiseen aikaan. Liisan mielestä se ei tekisi mitään, jos näkisivätkin ... ovathan nuo ennenkin nähneet... Ei suinkaan se mitään tekisi, mutta ne kuitenkin ehkä huutavat sisään ja kysyvät, minnekkä matka, ja kuka siinä sitten rovastille selittelemään, että on Lapinlahden kirkolle menossa kuulemaan parempilahjaista pappia ... saattaisi ajatella, että eikö niille enää oman pitäjän papit kelpaakaan ... vaikka ei se sitä ehkä sanoisi. – Sanotaan mentävän rautatietä katsomaan, sanoi Liisa. Hm! ei sitä Matin mielestä oikein saattaisi sitäkään sanoa ... ja jos ei hyvinkään tulisi rautatiellä käytyäkään ja sitten tulisi valehtelijaksi rovastin edessä. Saattaahan sitä siihen sijaan palatessa kulkea pappilan kautta... Sama kai se Liisasta oli ... kulkipa tuota sitten mistä tahansa, kunhan häntä kulki... Pani häntä kuitenkin edes kengät jalkaansa, kun oli kerran ruvennut panemaan. Ja Matti ja Liisa jatkoivat kulkuaan maantietä myöten. Kiersivät niityt ja pellot, kulkivat pappilan kuistin suun sivuitse ja lähenivät kirkkoa. Sakastin rappusille istuttiin lepäämään. Matti laski konttinsa alimmaiselle rapulle, ja Liisa rupesi kenkiään riisumaan. Mutta silloin tuli yht’äkkiä sakastin perästä maantietä myöten koko pappilan herrasväki: rovasti, ruustinna, nuori herra ja ryökkinät ja vielä muutamia vieraita mukana, joita eivät Matti ja Liisa tunteneet. Eivät olleet ensin keksiäkään sakastin rappusilla istuvia, menivät jo sivuitse vähäisen, mutta silloin käänsi ruustinna sattumalta päänsä. Matti ruopaisi lakkiaan, ja Liisa nousi seisoalleen ja niiasi. Kaikki seisottvivat nyt puhelemaan. – Hyvää iltaa! – Ka, Matti ja Liisa! – Minnekkä te menette? kysyttiin. Liisa otti puhuakseen. – Hyvää iltaa, herra rovasti ... ja ruustinna ... terve! ... kotoapäinhän sitä tullaan ... hyvää iltaa, ryökkynä ... terve, terve! ... lähdettiin ... ka, nuori herrahan se on ... en ollut tunteakaan, kun on niin isoksi kasvanut ... terve! ... lähdettiin vähän jaloittelemaan, hupsut, tässä ennen heinäntekoa ... olisi Matti tahtonut talossakin käydä, mutta minä sanoin, ettei malteta ... vaan tullessa oli aikomus poiketa... – Vai niin, sanoi ruustinna lempeästi, ja rovasti kysyi, minnekkä oli matka. – Tännehän se on vähän matkan päähän ... mikä tuonne lie, peninkulma ja vähän toistakin ... Lapinlahden tien varteen. – Onko matka Lapinlahdelle päin? – Sinnehän se on ... sillä on tällä Matilla siellä sukulaisia muutamassa talossa ... kuuluu sen talon rappusille näkyvän Lapinlahden kirkkokin. Ne ovat aina kutsuneet käymään, vaikka ei ole ennen tullut lähdetyksi. – Ketä ne on nämä herrasväen vieraat? – Ne on meidän sukulaisia... – Taitavat olla kaukaisiakin? – Helsingistä ne on ... ne on tulleet tänne rautatietä myöten. – Vai rautatietä? – Niin, totta kai nyt Matti ja Liisakin käyvät rautatietä katsomaan, kun kerran Lapinlahdelle menette? – Rautatietäkö? ... en tiedä ... ei ole ollut siitä puhetta mitään... Mahtaisiko tuota ennättääkään, kun oli aikomus joutua huomiseksi tänne kirkkoon? – Ainahan sitä saa kirkossa olla ... pitää toki käydä, kun on kerran liikkeelle lähtenyt ... ja saattaahan olla Lapinlahden kirkossa? – Niin, no niin ... kyllähän, vaikka eihän tuota ole puutetta papeista omassa pitäjässäkään. – Menkää nyt vain rautatietä katsomaan, kehoitti ruustinna yhä. Liisa katsoi Mattiin, mutta Matti ei virkkanut mitään... – Jokohan olisi mennä ... ei tiedä ... kyllä kai siinä olisi katsomista. – Ja ajaa sillä pitää myöskin vähän matkaa. – Ei toki meillä ole varoja lähteä semmoisella ajamaan ... hyvä, kunhan saadaan nähdäkään, vanhat ihmiset. – Ei se maksa kuin puolen tavallista kyytipalkkaa ... se on sama siinä matkustaa kuin jos puolella kyydillä ajaisi. – Vähäkös se on se?... Ei meidän toki milloinkaan ole kannattanut kyydillä ajaa! Vaan ruustinna ei heittänyt toivoaan. Hän tahtoi välttämättömästi, että toinenkin saisi saman hauskuuden nauttia kuin hän itsekin oli saanut. – Kyllä kannattaa, sanoi hän, ja kyllä teidän mieli alkaa tehdä siinä ajamaankin, kunhan näette, minkälainen se on ... ja tulkaa sitten palatessanne pappilaan. Ja ruustinna heitti Matille ja Liisalle hyvästinsä ja lähti muiden jälkeen, jotka olivat jo alkaneet mennä. Kun Liisa oli kenkänsä riisunut ja Matti taas konttinsa selkään sovittanut, jatkoivat he matkaansa. – Jos tuonne sitten mentäisiin, kun ne niin tingalle tahtovat? sanoi Liisa. – Pitäneehän tuonne mennä!... Mikä niille sitten sanomaan, ettei ole käynytkään, kun sitä kysyvät? Hykähdytti heitä vähän kumpaakin, Mattia ja Liisaa, nämä puheet, mutta eivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet. Teki Matin mieli kuitenkin ruveta vähän leikkiä laskemaan. – Minkä tähden sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään sukulaisiin? Liisa otti nuhteen todeksi ja vastasi vähän vihaisesti... – Mitäs minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin... – Eipä silti, eipä silti, lepytteli Matti, hyvähän se oli, että jotain sanoit. Jo leppyi Liisakin... – Et vain sinä olisi sitäkään keksinyt ... olla jörötit etkä saanut sanaa suustasi. Kulettiin kirkonkylän talojen ohitse, sivu peltojen ja kuistin suiden. Peltojen halki kulki maantie, poikkesi sitten kylän portilta metsään, ja metsän käänteeseen katosivat kohta talot ja talojen pellot. Yhtä metsäistä taivalta oli melkein Lapinlahden kirkonkylään saakka, muuan niitty välillä vain, sen tiesivät Matti ja Liisa ja kiiruhtivat kulkuaan öiseen aikaan viileän ollessa. Tie taipui milloin notkoksi alas, ja silloin humahti suosta kulkevia vastaan jäähtynyt ilma, mutta kovemmilla mailla lehahti aina kangaskanervan lämmin tuoksu. Kaste oli jo tiepuoleen nurmikolle laskeutunut, ilta kului ja yö läheni, mutta ei näkynyt vielä mökkiä, jossa oli määrä levähtää. Ja seisottumatta ja toisilleen paljoa puhumatta kävelivät Matti ja Liisa kärrynpyörän kovaa jälkeä, toinen toista, Matti vähän edellä, Liisa kokien jälessä tulla. Jo oli puolen aamurupeamaa aurinko kirkkaalta taivaalta lämmittänyt maantien multaa ja kiviä Isonharjun jyrkässä törmässä. Pettänyt oli Mattia ja Liisaa uni yöpaikassa, makuuttanut pimeässä saunassa isoon päivään... Saapa nähdä, ennättääkö enää rautatielle? Puolen peninkulmaa oli vielä Lapinlahden kirkonkylään, tienhaaran kohtaan, josta oli, mikä lie vielä ollutkaan, siihen paikkaan, jossa rautatien likeltä näki, eikä se kuulunut ollenkaan näkyvän vielä tienhaaraan. Puolen päivän aikaan kuului pitävän olla perillä, jos mieli nähdä – niin olivat mökissä tienneet kertoa... Tavallista kiiruummin astuivat Matti ja Liisa, ponnistellen mäkeä ylös. Kuumunut multa jo Liisan jalkopohjia poltteli, ja Matin kantapäätä hankasi kenkä. Päivä hellitteli niskaan melkein kuin keskipäivällä. – Odotahan nyt, Matti ... elähän nyt semmoista kyytiä ... kun olisi otettu hevonen ... olisihan se joutanut... – Mikäs tässä on jalan kävellessä ... tässähän tämä menee, kun on mennyt tähänkin asti. – Kyllä kai tämä menee ... vaikka ei taitaisi sinunkaan kantapääsi enää hyvin kävelyä kaivata. – Totta kai tässä kävellä pitää, ei kai taival istumallakaan kulu... – Eiköhän kuitenkin istuttaisi vähän lepäämään ... ei ole istuttu sitten, kun mökistä lähdettiin. – Joko sinua uuvuttaa? – Kun ei olisi lähdetty koko matkalle! – Käännytäänkö takaisin? – Käydään häntä nyt katsomassa, kun kerran sitä varten on tullut lähdetyksi ... vaan en minä enää toista kertaa lähde. – Kyll’ on pitkältä vielä tätäkin törmää ... tuonne ylös ... ka, mikä se on tuo tuolla tiepuolessa? – Missä? ... kivihän se on... – Ei, vaan kiven kupeellapa?... Ihminen!... Eikö totta niin ole Matliena? Kuppari-Lienahan se istui siinä kiven kupeella maantieojan toisella puolen ja tupakoi lyhyestä savinysästään. – No, mistä se on Matliena tähän tullut? – Tuolta minä tulen Lapinlahdelta päin ... alkoi kovin raukaisuttaa matkan teko, niin rupesin tässä jalkojani lepuuttelemaan ... eikö liene ukkonen ilmassa? – Mitä asiaa sillä oli Matlienalla Lapinlahdelle? – Mitäpä sitä muuta lienee tänne asti kuin rautatietä katsomaan ... pitihän lähteä kerran liikkeelle, kun ovat jo kaikki muut ennen käyneet, eikä ne kylissä muusta puhukaan ... niin että häpeähän tuo on hierojalle, kun muut puhuvat, eikä itse tiedä mitään ... en malttanut olla, niin läksin pyhäiltana käymään... – Jalanko sitä on kulettu? – Eipähän sitä köyhällä hevostakaan lie ... eikäpähän nuo rikkaat kyytiinsä ottane. Huttulan talon isäntäkin lähti samana päivänä kuin minäkin tänne itsekseen ajamaan, vaikka minä tahallani sen kuullen saunassa käkesin ... olisi se toki toinen ihminen kyytiinsä ottanut, jota kerran oli niin monta kertaa kupattu ja hierottu ... mutta mitäs rikas huolii ... verekset sarven sijat sillä on nytkin leveissä leuoissaan ... katsokaapahan, kun satutte näkemään, eikö ole ... vaan viimeinen kerta se nyt toki saapi ollakin, että saavat minut siinä talossa saunaan lähtemään ... hakekoot muualta kupparin. – Tämä on sitten vielä niin talotonta taivalta koko matka, huokasi Matliena lopuksi. – Talotonta on taivalta ... muutama mökki vain tuolla tien vieressä. – Hupsu sitä on, kun lähtee kaikkien kummituksien tähden tämmöisiä taipalia kulkemaan ... pitäisihän nuo vanhan ihmisen uskoa semmoiset katsomattakin ... hupsuja olette tekin, kun menette! – Ei me tiedetä vielä, jos mennäänkään ... ja tokkopa mentäneenkään? – Minnekkäs te sitten menette? – Lapinlahden kirkkoon me aiottiin. – Aikokaapa minne tahansa, mutta rautatielle se teidät kuitenkin riipaisee ... riipaisipahan minutkin... – Ja näkikö Matliena sen? – Näinhän minä. – Hyvinkös oli? No, minkälainen se oli? – Olihan se ... kummahan se oli... kumma, kumma... en minä olisi semmoiseksi uskonut. – Kulki pyörien päällä? – Monienkin pyörien päällä kulki ... ja kun me seistiin siinä sen huoneen edessä, jonka eteen ne sen ajaa ... ja alettiin odottaa... – Mihinkä aikaan se tulee? – Ei siihen kauan aikaa ole enää sen tuloon ... puolen päivän aikaan se tulee. – Nyt on kohta jo aamiaisten aika... – Saatte sitä kiireesti kulkea, jos mieli ennättää näkemään... – Me aiottiin olla ensin kirkossa ja sitten mennä sitä katsomaan, jos niiksi tulisi ... odottaneehan tuo toki kirkkoajan, ennenkuin lähtee ... odottihan tuo ennen. – Odottiko? – Vettä kulkiessaan odotti kirkon rannassa koko kirkkoajan. – Sepä se on, ettei se maata kulkiessaan näy odottavankaan ... tulee ensin aika kyytiä ja sitten seisoo hyvin vähän aikaa, kun lähtee uudelleen ajamaan ... keskellä kirkkoaikaa... – Vaan minä en lähde, Matti, koko rautatielle, jos pitää keskellä kirkkoaikaa ... saat mennä itseksesi... – Milloinkas sinä sen sitten näet? – Vähät minä siitä, jos en näekään ... ja niinpä tuo jalkojakin pakottaa, että ... en minä rupea sentähden syntiä tekemään. – Mitäs syntiä siinä? – Vai ei syntiä? mikäs se on sitten syntiä, jos ei se, kun keskellä kirkkoaikaa...? Matti ei virkkanut mitään, vaikka Liisa odotti, että hän olisi ruvennut väittämään, ettei se mitään syntiä ole, jota Liisa synniksi sanoi. – Onko se sitten paljon tuolla puolen kirkon? piti Liisan kysyä, kun eivät muut mitään virkkaneet? – On sinne tienhaarasta vielä hyvästikin ruotsinvirsta. – Semmoinen matka vielä ... tämmöisessä paahteessa ... kun edes tuulisikaan vähäisen! – Mistä kohti se tie eroaa sinne? kysyi Matti. – Se eroaa ... tästä kun vähän matkaa menette ja laskeutte mäen alle ja nousette toisen mäen päälle, niin sen mäen päältä se eroaa ... se lähtee oikeaan käteen ja tämä tie viepi suoraan kirkolle ... on siinä punaiseksi maalattu viitta, joka osoittaa sinne päin, minnekkä mennä ... kyllä te löydätte... Ja löysivätkin Matti ja Liisa tienhaaran etsimättä ... siitähän se erosi oikeaan käteen mäen päältä, ja niin oli merkit kuin Matliena oli sanonut. Tienhaaraan tultua näkyi kirkkokin vähän alempana laaksossa. Liisa seisottui sitä katselemaan, mutta Matti kääntyi arvelematta oikeaan käteen. – Sinnekös sinä menetkin? kysyi Liisa Matin jälkeen. – Minnekäs minä sitten? – Eihän sitä kirkkoaikana ... kuulehan ... odotahan! – Eihän nyt vielä mikä kirkkoaika ... tule, jos tulet ... ei tässä jouda vitkailemaan. – Voi hyvä isä! Mutta Matti yhä meni menemistään eikä odottanut ... sitähän on jumalaton! ... ja Liisan täytyi tulla perässä... Eihän tässä tainnut mikään muukaan auttaa, jos ei mieli erota toisistaan... Vaan missä sitä sitten yhyttäisi toisensa, kun toinen menisi sinne, toinen tänne ... näin vierailla mailla vielä... Ehkä tuolta vielä kirkkoonkin ennättäisi, kun oikein koettaisi olla sukkelana... – Odotahan, Matti ... kyllä minä tulen ... elähän jätä! Ja Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen maantien kuumunutta hiekkaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä kouriinsa kooten. Hänen edellänsä kulki Matti, kiireenlaiseen väännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten. [[Luokka:Rautatie]] 3117 6116 2006-09-24T15:32:24Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Rautatie: V luku|V luku]] |seuraava=[[Rautatie: VII luku|VII luku]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Rautatie]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Lapinlahden rautatienasema on tehty ihan metsän sisään. Kun kulkee tietä myöten, joka sinne vie, on toisella puolen sakeata metsää, toisella korkea harju. Tie kulkee harjun viertä, mutta harjun päässä se sen kiertää kuin kävyn kärjen, ja siinä on sinulla edessäsi yht’äkkiä rautatie ja asema, ennenkuin tiedätkään. Ensin näkyy muuan punainen huone, ja sitten, kun kävyn kärjitse edemmäksi kierrät, toinen punainen huone, jossa on valkeat nurkat ja iso, kaksin aukeava ovi. Mutta vähän matkan päässä näkyy, ensin puiden välitse, sitten kokonaan, laudoilla vuorattu ja keltaiseksi maalattu asemahuone, josta paistaa isot ikkunat ja lasiovet. Vielä näyttiin nukuttavan asemalla, mahdettiin maata makeinta aamu-unta, kosk’ olivat kaikki ovet vielä kiinni ja peitteet ikkunoiden edessä... Koko yö oli valvottu juhannuskokolla tuolla harjun selällä. »Rautatien herrat» ne olivat sen sinne rengeillään teettäneet; koko yön olivat siellä sitten juoneet ja paukuttaneet pistooleilla petäjän kylkeen ja huutaneet huikeata hurraata avosuin taivasta kohti. Ja kun olivat yhdet oluet loppuneet, oli laitettu toista kirkonkylän kauppamieheltä noutamaan. Ja sitä oli taas tarjoeltu kaikille ihmisille ... kuka vain tuli, sai sitä juoda, minkä itseltään ilkesi. Tyttöjen oli pitänyt niidenkin juoda ... niidenhän sitä vasta oli pitänytkin ... ei ollut auttanut mikään ... eivät olisi oikein viitsineet herrain juomia juoda, mutta »puukhollari» otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin; – vaan eipä ollut sekään omin jalkoineen kotiin päässyt ... muiden oli pitänyt kahden puolen kainaloista kannattaa. Horjuvanpa näkyi itse inspehtorikin alas mäkeä laskeutuessaan ... ja silloin oli jo iso päivä. Siitä juttelivat miehet, jotka asemasillan laidalla istuivat ja katselivat pitkin suoraa rataa niin kauas, kuin silmä kantoi. Ne olivat vakaista väkeä, kirkonkylän miehiä, jotka olivat juhannusyönsä yhtä rauhallisesti nukkuneet kuin muutkin yönsä, nousseet aamusilla varhain niinkuin aina muulloinkin, panneet anturat jalkaansa, pistäneet kellon kamarin naulasta housunkauluksen alle ja lähteneet rautatielle päin kävelemään. Olivat siellä usein ennenkin käyneet, joka pyhä, ei asiata mitään, mutta muuten vain... Rataa myöten käyskenteli toisia miehiä. Kiskoja ne tarkastelivat ja kiskojen alla olevia pölkkyjä, verkalleen kävellessään. Ne olivat rautatien työmiehiä, ja parta oli ajettu pois, vain leuan alle vähän heitetty haivenia kaulusta vasten kähertymään... Tiesivät ne, että silloin ja silloin oli siitä kisko murtunut ... uusi oli pitänyt panna. Se ja se oli ollut sitä siihen kiinnittämässä ... kauankohan nyt kestänee?... Tuo muuan tuossa näytti jo kovin kuluneelta; – vaan saattoi se vielä jonkun aikaa kestää, minkähän kestäisikään ... puolen vuotta tai vähän päällekin... – Kestipä tuo, minkä kestikin ... irtauttaa se siitä kuitenkin pitää; aluspölkyt näkyvät jo mätänevän, – sen sanoi Ville, se Huttulan talon menneentalvinen vesimies. – Vaatii uusia sijaan, sanoi vähän päästä toinen mies. – Vaativanpa näkyy, sanoi kolmas. – Onhan niitä ruunulla pölkkyjä. – Ja kun loppuu, toimittavat kirkonkylän ukot uusia. Oli tultu asemasillan kohdalle, jossa kirkonkylän miehet vielä istuivat, jalat riipuksissa, tupakoivat joutessaan ja syleksivät. – Siinä se Villekin pasteerailee kuin herrat. – Vai ei pasteerailisi... Huomenta! ... mitäs kuuluu? Miehet kättelivat toisiaan ... ne, jotka sillan laidalla istuivat ... ja ne, jotka rataa pitkin kävelivät. – Vai ei pasteerailisi, kun on oma tekemänsä tie astuttavanaan. – Ruunun tie, mutta meidän värkeistä, sanoivat kirkonkylän isännät. – Teidän värkeistä? – Pölkyt on meidän. – Mitenkäpähän ruunu tiensä tekisi, jos ei meiltä aineita annettaisi. – Aina niitä antavia olisi. – Eivät olleet isännät kokolla eilen? – Taisi meistä panna jokainen kylvettyään maata ... herrat kuuluivat juoneen menn’ yönä... – Joivat ja muita juottivat... – Siksipä sitä niillä nyt untakin kestää. – Milloinkas sitä ei herroilla kestä? – Asemamies vielä sekin makaa. – Herrako se on sekin? – Mahtaisi kai se mielellään olla. – Tähti on jo otsassa. – Ja keltaista punontaista olkapäillä ... tultuaan se ei muuta tehnytkään kuin kääntelihe lasisten ovien ja ikkunoiden edessä: – me sitä lystiksemme katselimme. – Hyvä mies muutoin. – Ei moitetta mitään ... virkansa täyttää. – Ajaisi siitä teidätkin radalta pois, jos näkisi. – Ei meitä ... meillä on lupa kävellä, missä tahdotaan; mutta teidät ajaisi... – Mitenkäpähän ajaisi. Nousivat siitä kaikki miehet sillalle ja lähtivät verkalleen astumaan karkealla soralla peitettyä pihamaata pitkin maantien suuhun päin. Katselivat lauta-aidan yli postineidin kukkasmaata. Kummailivat miehet siinä, mitä varten noita kukkiakin kasvatetaan ... mitähän on niistäkin hyötyä? ei toki mitään ... kylväisi ohran ennen tai herneen; – ja kun se siinä peltomaassaan päiväkaudet nuojaa ja lapiollaan lykkii ... ja on siitä niin äkäinen, että ikkunaansa koputtaa, jos joku aitaan vähääkään nojaa ... pihalle tulee ja huutaa ruotsia silmät korvat täyteen, joka poloinen siihen hevosensa sitoo ... vaikka eihän sen huudoista ja mongerroksesta suomalainen tajuunsa pääse, sama, jos ei puhuisikaan... Vetäytyivät miehet tien käänteeseen ja siirtelivät maantietä myöten. Potkaisi joku anturansa kärellä kiven ojaan. – Tuotapa näkyy kiire ajavan ... katsokaahan, miehet, eteenne... – Enpä ole nähnyt vanhan miehen noin tiukkaan astuvan. – Akkansahan tuota ajaa. Matti ja Liisa ne sieltä tulivat ... Matti kappaleen edellä, Liisa kokien perästä tulla. Ihan oli hengästyksissään Matti, kun miesten kohdalle tuli. – Minnekkä mies rientää? kysyi Ville ja seisottui... Muut miehet kulkivat kulkuaan. – Täh – hänneh ... hän meh! ... läähätti Matti. – Kah, Villehän se on ... teh-herve! – Joko lähdettiin rautatien työhön? – Eihän tuota ty – y – yöhön – kään ... on niin li – iian helteinen ilma kävellä, että ihan... – Helteinenpä on ilma ... taitaa olla ukkonen ilmassa... – Tah – haitaapa ... olla... Sinnepäinkö se Ville ... pitää lähteä tänne... – Asemalleko on kiire? – Onkohan sinne pitkältä vielä? – Tuossahan se on tuon käänteen takana ... siitä se jo näkyy... Liisa jo saavutti heidät... – Sanoinhan minä sille, ett’ elä tyhjää kiirehdi ... vaan ei se kuule mitään eikä seisotu, vaikka siihen paikkaan nääntyköön! – Etpähän nääntynyt! – Aikako siinä nääntyä, kun jättää ... onko se tämä mies rautatieltä päin? – Sano, hyvä mies, meille!... – Etkö sinä tunne ... tämähän on meidän pitäjän miehiä ... menneen talvea oli Huttulassa huonemiehenä... – Ka, Villehän se on ... minä en tässä kiireessä ... eikö se Ville lähtisi meille matkaa näyttämään? ... jos ei hyvinkään osata!... Saattoihan Ville lähteä... – Ei taida olla kiirettä? sanoi Matti, vaikka luuli olevan. Ei ollut kiirettä; Ville sanoi junan tulevan vasta puolisen aikaan. – Niin, sekö masina se tulee? – Niin, niin, masina – sitä kutsutaan täällä junaksi! – Ja meillä kun oli kiire olevinaan, kiiruhti Liisa läähättäen Villen rinnalle puhumaan, luultiin ettei ennätettäisikään, niin piti melkein juoksujalassa... Ketä lie ollut miehiä tiepuolessa tuolla vähän matkan päässä, – eivätkö lie olleet päissään, siitäpä näytti – niin kysyttiin, että joko se kohta lähtee, niin huusivat meille: »jo lähtee! ... jo lähtee! – juoskaa, ette muuten ennätä!» Ja meillekös kiire käteen ... huhhuh! ... että ehkä ei ennätetäkään? Matti oli jo tyyntynyt, mutta Liisaa kuohutti vielä äskeinen kiireinen kävely. – Tuossa sitä jo taitaa alkaa näkyä? kysyi Matti. – Ka, eikö näy sieltä punainen huone! Mikä huone se on niin korea huone? – Se on vain semmoinen erikoishuone ... herrojen varalle ... ei sitä talonpojat tarvitse semmoista... Ja Ville veti suunsa vähän nauruun. Liisa ymmärsi Villen ja iski silmää. – Ne näet pitää olla erikoishuoneensa täällä niinkuin muuallakin ... kyllä minä tiedän, minä olen ollut pappilassa piikana ... tietäähän sen ... vaan eiköhän välttäisi maalaamatta?... Ka, herra jumala, tuoll’ on toinen isompi! – Mennäänhän, niin näkyy täältä vielä sitäkin isompi. Tuossa se jo näkyy. – Herra i – ihme! ... katso! kun on ... sehän on koreampi kuin pappilan... Mikä ne on tänne metsän keskeen? Asuuko täällä herroja? – Herrojahan täällä asuu, rautatien herroja. – Vaan missä se on se rautatie? – Näettekö tuolla tuota aukeata ... ja noita pylväitä? – Mitä pylväitä ne on? – Niiden ylitse kulkee rautalanka ... erotatteko? – Ka, eikö kule! – Mikäs se on tuo aukea? – Oleppas, Matti! ... ka niin, minkä tähden siihen on tuohon tuommoinen aukea metsään hakattu? – Siitä se nyt menee se rautatie. – Elä he – ele –!... Siitäkö se nyt!... Hyvä isä siunatkoon ... siinäkö se nyt!... Voi tokkiisa, kun tämä nyt tuntuu kummalta –! Ja Liisalle tuli kyyneleet silmiin. Mattikin seisottui katsomaan... Olivatpa siinä nyt yhtä suoraan osanneet hakata ... niin että tahtoi päätä pyörryttää... – Ville käski likempää katsomaan. – Elkäähän menkö, rukoili Liisa ja istuutui kiireesti tiepuoleen. Odottakaahan ... minä ... elkäähän ... eihän sitä avojaloin ilkiä. – Antaa sen jäädä siihen kenkiään panemaan ... lähdetään me vain, sanoi Matti Villelle. – Elkää nyt menkö ... odota, hyvä Ville, minuakin. Ville odotti, ja Ville oli Liisan mielestä paras mies maailmassa – Matista ei toki rinnalle pannenkaan ... se nyt vasta oli semmoinen ... ei olisi odottanut ket’ikään ihmistä, kun vain itsellään oli kiire... Ja semmoisella kiireellä sitoi Liisa kengät jalkaansa, että se hikipisaroita otsasta pusersi. – Tulkaahan nyt tänne, niin lähdetään katsomaan likempää, sanoi Ville ja vei heidät piha-aukean yli asemahuoneen eteen. Liisa ei varsinkaan tiennyt, mitenkä oli tullut tuon isolasisen ja lasiovisen rakennuksen eteen ... olihan hän komeita huoneita ja kirkkoja ennenkin nähnyt ... ja komeahan pappilankin pytinki ... eikähän tuo niitä nähdessä noin ... mutta minkä tähden se nyt lie niin kummalta tuntunut tämä, kun ihan polvia vapisutti... – Tässä se inspehtori asuu. – Tässäkö pehtori ... tässäkö tässä suuressa? Epäilys tunkeusi mieleen, varsinkin Matin, mutta ei hän sitä epäilystään osannut nyt sanoa ... saattoi Ville tarkoittaa jotakin toista ... olihan niitä täällä ehkä muitakin pehtoreita, vai olisiko ollut se?... – Mennään tänne toiselle puolen pytingin... Matti ja Liisa kiersivät sinne Villen jälessä melkein hiipivin askelin ... eikä tahtonut oikein henki juosta vapaasti kummaltakaan... Siellä se nyt vasta kaikista kummin oli ... ja siltä puolen yhä komeampi. – Mutta eivät Matti ja Liisa oikein tienneet mitä katsella ... siinä käveli kuin lattialla ... ja ihanhan se oikeata lattiata olikin ... vaan mitähän varten se oli ulkoilmassa lattia? ... ja ikkunat kahdesta isosta lasista ... ja ovet yhä komeammat ... kirjoituksia seinissä ... ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha... Ville kuletti heidät asemasillan toiseen päähän, josta oli viettävää siltaa alas radan viereen. Ohitse kulkiessa sattui Matin ja Liisan silmiin eräästä ikkunasta keltaisia rattaita ja kuului sieltä pientä naputusta ... katon rajassa ikkunan päällä oli kuin posliinikuppia kumollaan ... ja lähti rautalanka, joka meni pylvään päähän ja siitä toiseen ja sitten taas toiseen... Mutta Ville käski Mattia ja Liisaa tulemaan ja katsomaan rautatietä... Kaksi kapeata rautakaistaletta ... ja pölkkyjä poikkitelaisin ... vieri vieressään ... yhtä suoraa silmän kantamattomaan ... ihan päätä pyörrytti, kun sinne katseli ... ja toisaannepäin yhtä samaa aukeata ... ja kapeni vähitellen... – Tämäkö se tuota? ... tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän vapisevalla äänellä, ja Matti yhtyi silmillään samaan kysymykseen, mutta värähteli hänenkin muotonsa. – Tämä se nyt on ... näitä myöten se nyt kulkee juna. – Niin sekö masina? kysyi Matti. Näitäkö ... pölkkyjäkö? – Ei pölkkyjä ... näitä rautoja. – Vai näitä rautoja ... en taida ymmärtää ... vaan mitenkä ne tuota? ... pyöräin päällähän se kulkee? – Pyöräin. – Mahtaneeko ne olla yhtä suuria vai –? Eikö Matti sitä tiennyt? ... sen olisi Liisa jo talvella tiennyt sanoa... – Etumaiset on suuremmat ... veturin pyörät ... toiset pienemmät, selitti Ville. – Vai etumaiset suuremmat?... Vaan mitenkä ne tässä ... noiden rautain päällä ... en taida ymmärtää ... vaan eikö ne putoo? Ka, niin!... sitäpä ei Liisakaan... – Ei ne putoo, selitti taas Ville. Ne on sillä tavalla laitetut ... kuumain kanssa kummankin puolen pyörissä, ettei pääse luiskahtamaan. – Niin, eihän se sitten –. Mutta Matti ei saanut sittenkään oikeata käsitystä, mitenkä ne pysyivät, niin etteivät luiskahda... Vaan tottapahan ne on ne niin asettaneet, että pysyvät ... itsepähän tiesivät... Matti ja Liisa koettelivat kädellään ratakiskojen hamarata ... kyllä oli sileätä... – Tämmöinen se nyt on tässä tämä rautatie, sanoi Liisa. – Ja sinä kun luulit, Matti, että se oli rautapellistä pitkin matkaa. – Lienenkö tuota luullut? – Luulit, luulit ihan varmaan ... etkö muista, kun istuit vielä pirtin penkillä ja hakkasit tupakkia ja silloin sanoit, että – Mutta Matti ei ollut Liisaa kuulevinaan... – Ja sitä on tuota suoraa tietä ... kuinka pitkältä liekään? kyseli hän. – Onhan sitä siinä ... yhtä tasaista taivalta. – Vai yhtä tasaista? – Yhtä suoraa ja tasaista ... välistä mutkan tekee, mutta mäkeä ei tee milloinkaan. – Täällä mahtaa olla tasaiset taipaleet? – On täällä mäkiä niinkuin muuallakin ... mutta ne kierretään kauaitse ... ja missä ei päästä ympäri, siihen puhkaistaan kulkupaikka mäen läpi. – Yhhyy ... vai niin! Tuota oli Matti koko talven miettinyt eikä siitä sen parempaa selvää saanut ... ja tullessa taas pitkin matkaa ja mäen kohdalla varsinkin, että mitenkä ne alamäkiä laskee ... ja eikö jälkimmäiset töyttää eillimmäisten päälle ... vaan nythän niitä on helppo hallita, kun on matkat tasaiset. Liisan teki mieli koetella, mitenkä siinä olisi tuossa hänen kävellä ... saattoihan siitä jalkamieskin kävellä, kun oli yhtä tasaista kuin silta. – Saako tätä kävellä? ja hän astui toisella jalallaan radalle. – Sakko siitä on, joka sitä kävelee, sanoi Ville. – Herra jumala! – ja Liisa säikähti. – Ka, elä mene sinne ... etkö sinä saata kävellä muuallakin? torui Matti. – Pilautuuko se siitä, jos sitä kävelee? – Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ettei saa syrjäinen jalallaan astua. – – Oliko sinun pakko siihen astua jalallasi? – Enhän minä vielä kuin toisella vähän ... eihän se Ville toki sakota –? Liisaa jo vähän peloitti, että jos hyvinkin... – Mitäpä minä hänestä, vaan jos tuolta ikkunasta olisi sattunut inspehtori näkemään. – Jokohan tuo näki? – Liekö tuo nähnyt ... uutimet näkyy olevan ikkunoiden edessä ... eikö maanne. – Hyi, kun jo säikähdin! – Mitäs menit ... jos olisi sattunut näkemään, niin olisi vielä saatu sakkoja maksaa, torui vielä Matti. Ville kohosi takaisin asemasillalle, ja Matti ja Liisa riensivät perästä. Yhä komeammalta se tuo asemahuone näytti, kuta likempää sitä katseli, ja yhä kummempia sitä kuuli, kuta enemmän kyseli... Nuo langatkin tuolla katon rajassa ... mitä vartenhan nekin on? – Ville selitti ne semmoisiksi langoiksi, joiden toinen pää on Kajaanissa ja toinen Kuopiossa ja joita myöten kulkee sana toisesta päästä toiseen. – Sana lankaa myöten!... – Niin, sitä myöten se kulkee ... kuuluuhan kulku vaikka milloin, kun menee ikkunan alle kuuntelemaan ... naputusta kuuluu; – sehän siellä nytkin naputtaa tuolla huoneessa, ja sana kulkee parhaillaan lankaa myöten... Matti ja Liisa hiipivät hiljaa ikkunan alle kuuntelemaan. Silloin juuri ei kuulunut, mutta kohta rupesi kuulumaan naputusta... – Nyt se naputtaa ... nytkö sana kulkee? kuiskasivat he Villelle. – Nyt se kulkee. Mattia alkoi ryittää. – Oleppas tuossa!... Ka, kun rykii. – Ymmärtääkö se Ville, mitä se nyt naputtaa? Liisan mielestä oli Ville niin viisas, että hänen olisi pitänyt ymmärtää kaikki. – Ei sitä ymmärrä muut kuin ne, jotka ovat sitä koulua käyneet, selitti Ville. Ne on eri miehet, jotka sitä koulua käyvät ... on täälläkin yksi. – Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi ymmärtämään, vaikka kuinka kauan kuuntelisin ... en enemmän kuin tikan naputusta. Matti ja Liisa kuuntelivat seinävieressä kallella päin, siksi kun ei enää naputusta kuulunut. Sitten kutsui Ville heidät katsomaan odotussalin lasiovesta sisään... Katso, katso, kun kello käydä nappaisee seinällä! ... paljonkohan lie kello! ... eivät Matti ja Liisa sitä tunteneet. – Ville katasti omaa umpikuori-ankkuriaan ja sanoi sen olevan yhdessä rautatien kellon kanssa ja käyvän yhdeksättä ... viittä minuuttia vailla puolen... – Ostakaa kello, Matti ... saatte huokeasta! Matti säikähti, että »jokohan tuo nyt tuota ostamaan tahtoo», ja rupesi katselemaan ilmoituspapereita oven pielissä ja seinissä ja kysyi, mitä niissä seisoi. – Ruotsia, sanoi Ville. – Ka niin, ruotsia ... siksipä minä en niistä selvää saanutkaan... – Vai siksi? ajatteli Liisa sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut ... »mitäpä hänestä häpäisen...» – Kun olisi seisonut suomeksi, niin olisi ollut soma tietää, mitä ne ovat seiniinsä kirjoitelleet. – Liekö noissa niin erinomaista, sanoi Ville ja istuutui rappusille. – Eipä saata olla, sanoi Matti ja istuutui viereen. Liisa katasteli yhä ympärilleen ja päänsä päälle ja tarkasteli vuoratuita seiniä, koristetuita räystäitä ja pylväitä, jotka pitelivät avonaisen porstuan kattoa. Mutta silloin keksi hän yht’äkkiä kellon päänsä päältä... Kun oli kuin syömäkello ... syömäkello kai se olikin? – Vai ei ole syömäkello ... niin että sitä silloin soitetaan, kun rautatie lähtee liikkeelle ... vai viheltää kanssa lähtiessään? ... ihan niinkuin vettä kulkiessaan, tullen mennen. – Se Ville se kaikki tietää, kysyipä siltä mitä tahansa. – Tokko täällä sitten syömäkelloa onkaan? kysyi Matti. Ei ollut syömäkelloa ... ei sitä tarvittu, kun kaikilla työmiehillä oli oma kello lakkarissaan. Matti jo pelästyi, että ehkä se taas tahtoo kaupitella kelloaan ja käänsi kiireesti puheensa toisaalle... – Tuota niin ... sitä minä ... että kenenkä se Ville sanoikaan asuvan tässä talossa? – Inspehtorihan se tässä asuu. – Ei kai se ole semmoinen tavallinen pehtori? – Herra se on, niinkuin ne muutkin. – Oikea herrako? – No mitenkäs ... herrahan se toki pitää siinä olla... – Vai niin ... no niin kai ... niin kai... – Matti taisi luulla, että se on se meidän pappilan entinen pehtori, sanoi Liisa. – Enkä luullut ... sitä nyt ei tänne kuuna päivänä huolittaisi ... eikö lie valehdellut, kun sanoi tulevansa ... tokko lie tullutkaan? – Kyllä se on täällä asemamiehenä. – Se ei mahda olla kovin suuri virka? – On se sen itsensä mielestä suurikin. – No, sen nyt tietää, että itsensä mielestä ... semmoistahan se oli sen pappilassa ollessakin ... ei kovin kumma virka miehellä, niin luuli saavansa narrinaan pitää koko pitäjän väkeä. Vaan turhaan se muutamia narrasi. Kerran rupesi minuakin uskottelemaan – ja eikö tuo lie itsekin uskonut – että rautatien vaunuja vetävät hevoset niinkuin muitakin vaunuja ... ja että ne juostessaan syövät halkoja ... niin sanoi, ihan niin sanoi, vaan minä kun tiesin, mikä niitä vetää, en sanonut mitään ... annoin olla omassa luulossaan... – Onhan se vähän semmoinen mies, myönnytteli Ville. – Ja katsokaapas, Ville, kun se ei pappilassa ollessaan antanut Matin hevoselle mitään, ei heiniäkään käskenyt ottaa, eikä Mattikaan ilennyt pyytää ... vaan kun minä sitten kävin, niin ruustinna käski panna hevosen talliin ja tehdä appeen talon värkeistä ... pitipähän silloin antaa, supisi Liisa Villelle ja sanoi sitten vielä hiljemmin Villen korvan juuressa, että »niin puhuivat piiat ja kyllähän ne tietää, että se aina aitassa käydessään pisti jauhoja omaan pussiinsa ja möi niitä ... saattaa se sen tehdä täälläkin, niin ettei pitäisi antaa käydä itsekseen jauhomakasiinissa...» – Ei se täällä käykään jauhomakasiinissa, hymyili Ville. – No, se on hyvä, se on hyvä. Matti ja Ville istuivat rappusille ja panivat tupakan Matin kukkarosta. Mutta Liisa ei malttanut istua ... lähti kävelemään asemahuoneen ympäri. Hiiviskeli kuumassa päivänpaisteessa, kädet esiliinan alla, katseli ovista ja ikkunoista sisään ja kun ei muuten nähnyt, nousi varpailleen ja kurkotti kaulaansa... Ka, kun on kukkia ikkuna täynnä ... ja tuolla on seinä täynnä kirkkaita astioita ... enemmänpä on siinä kuin pappilan kyökin seinällä, vaikka paljonhan on sielläkin ... kyökki kai mahtaa olla tämäkin... Ei yhtään ihmistä näkynyt ... kummapa se on, että saavat piiatkin näin pitkään maata ... kun päivä jo on aamiaisissa. – Ähvä-öö-ärrä ... vör ... tavaili Liisa sen pienemmän punaisen huoneen oven päältä, jonka eteen oli kierrellessään joutunut ... kaikki muut huoneet sillä puolen pihaa oli jo moneen kertaan kiertänyt ja katsellut. – Taitaa olla ruotsia ... ämmä-ää-ännä-ännä-männä... Liisa oli juuri sanan saamaisillaan, kun kuuli selkänsä takaa jonkun hiekassa sipsuttelevan. Päätään keikutteli se, joka tuli, hyrähteli ja vilkuili kahden puolen hameensa helmoihin ja vielä eteen ja taaksekin... Kovin se oli Liisan mielestä komeaksi puetettu ... leninki ... rimsut ... ja punainen huivi päässä. Mahtoi olla talon mamsseli... Liisa asettui niiaamaan ... niiasi ja toivotti hyvää huomenta. Mutta toinen ei vastannut, ei huomannutkaan ... kulki ohitse ja pyöritteli jotakin – liekö se ollut avain vai mikä? – etusormessaan ... hyräili ja vilkuili kupeilleen ... ja hyppäsi välistä niinkuin tanssiaskeleen... – Eiköhän tuo nähnyt? ... vai olisikohan ollut niin ylpeä, ettei ollut näkevinään? Liisa eteni soraisen pihamaan yli sen toiselle puolelle, ja kun näki postineidin kukkasmaan, kävi sitä katsomaan... Koreitapa oli kukkia siinä kasvamassa ... mikähän lie mikin nimeltään... Yhden Liisa tunsi, valmun ... se oli ollut hänellä itselläänkin pirtin perässä kasvamassa, vaikka oli pässi ruoja hypännyt aidan yli ja syönyt sen suuhunsa ... johonka oli vielä ruustinna itse antanut siemenen ja neuvonut mitenkä istuttaa... Liisa tuli nojanneeksi kukkasmaan aitausta vastaan – mutta silloin koputti joku hyvin tiukasti ikkunaan... Ei Liisa sitä ymmärtänyt, että se hänelle koputti, ja nojasi yhä aitausta vastaan. Silloin rämähti ikkuna auki, ja kimakka ääni alkoi huutaa Liisalle... – Mitte sine, muija, siine! ... menne tiehees! – Eikö tässä saa olla ... pilautuuko tämä siitä, jos tässä on? – Pillauttuko? ... pillauttu se! ... mitte sine site kyssy? ... etkö sine tottele? ... menne heti kohta! ... mine sano inspehtori ... kenen sine ole muija? ... vasta minu! – En minä ole kenenkään muija ... oikea ihminen minä olen! – Menne loitto siite – ele koske se aitta ... mine sanno se viiminen kerta!... – Enhän minä häntä enää koskekaan ... eikö tässä saa seistakaan? – Menne loitto siite, muija! sine ei malta kuitengin olla ilman että koske ... katto loitto, jos tahto... – Hennon kai minä tästä mennäkin... – Niin noh! – Miksi sine sihen tuli ollenkan? ja ikkuna paukahti vihaisesti kiinni. – ... Kylläpä täällä ollaan... Ihan ilman syyttä haukutaan ja muijitellaan!... Liisa tunsi sydämessään kärsineensä ilmeisen vääryyden... Mikä muija hän on? rehellisen miehen vaimo eikä mikään muija... Pilautuikohan tuo tuosta, jos häntä vastaan vähän nojasikin ... syyttä kai tässä ahdisteltiin ... ihan ilman syyttä... Sillä välin Ville ja Matti asemahuoneen rappusilla tupakoivat ja juttelivat. Kun näkivät Liisan lähenevän, huusi Matti hänet luokseen. – Liisa, tuleppas tänne vähän! Liisa tuli likemmä. – No, mikä hätänä? – Tässä on Villen kanssa vähän mietitty yhtä asiaa ... mitähän sinä siitä sanoisit? Mutta Liisalla oli oma asiansa mielessä... – Täällähän vasta kummallista väkeä on ... eiväthän nuo muualla herrasväetkään tuommoisia ole ... ei tarvitse kuin aidan takana seista, yli nousemisesta ei puhettakaan, niin jo haukutaan ... ja muijitellaan... – Anna haukku vain haukkua ... kuka sinua on haukkunut? – Mikä lie ollut väkäleuka! – Ei, vaan kuulehan ... mitäs sinä siitä arvelet, kun minä olen arvellut lähteä lystin ajuun –? – Entäs minä? – Sitäpä minä nyt tässä sinulta, että tahdotko sinä yhteen matkaan? – Lystin ajuunko? – Niin, kun rautatien masiina tulee tähän ... kohta kai se tulee ... niin lyöttäytään yhteen kyytiin ja ajetaan vähän matkaa ... olisihan tuolla soma kerran eläissään ajaa tuollakin vai mitä? ... eikö lähdetä? – Minkä se maksaa? – Ei se paljoa maksa, selitti Ville, kun markan maksatte, niin saatte ajaa jo hyvän aikaa tästä toiselle asemalle. – Niin, näetkös ... eihän tuo markka paljon tunnu ... saisihan tuota sitten sanoa tuollakin ajaneensa ... ja kun on kerran tuota varten lähtenyt... – Jos katastettaisiin ensin, jahka se tulee? – Ei sitä sitten enää ennätä päättää, selitti taas Ville, edeltäpäin se pitää päättää ja maksaa. – Edeltäpäinkö siitä pitää kyytiraha maksaa? – Niin se on täällä asetus ... eikös se ole sama, milloinka sen maksaa ... ja siitä saa olla vissi, että perille se viepi... – Samapa sama ... mitäs arvelet, Liisa? – Mene vain, jos hyvin mielesi tekee. – Ei minun mieleni niin tee ... vaan minä ajattelin, että jos sinun tekisi ... vaan jos ei tee, niin... – Niin, no lähdetään vain ... vaan milloinkas takaisin? – Kyllä sieltä vielä tänä iltana ennätätte takaisinkin ... lähdette vain rataa myöten astumaan. – Saapikos sitä kävellä? – Kukapa tuolla metsän keskessä lie poiskaan käskemässä ... käypi päälle vain ... ja tie on hyvää, eikä se eksyksiinkään kuleta. Matilta ja Liisalta päästä hyrähti hyvän mielen nauru... Niin leikkisä se Ville ... vai ei eksyksiin kuleta? No, ei kai! – Pääsisi sieltä samalla lailla takaisinkin, kun odottaisi muutamia tuntia, sanoi Ville. Mutta kyllähän Matti ja Liisa toki paluumatkan kävelläkin saattaisivat ... hyvähän tuo, kun sinnekään ajaa ... mikäpä sitä toki kaha-käteen... Ja niin olivat Matti ja Liisa päättäneet lähteäkseen rautatiellä ajamaan. Matti kaivoi heti kohta kukkarostaan markan ja tarjosi sen Villelle, että Ville siitä kyytirahan maksaisi... Ei sanonut Ville vielä kiirettä olevan ... vielä makasi inspehtorikin, joka kyytirahan kantoi. – Tokkohan tuo nouseekaan niin ajoissa, että ennättää ottaa rahan?... – Se vähän peloitti Mattia ja Liisaa ... muuten olisi tämä odotus hauskalta tuntunut... ... Vaan minkähän laista ajua se olisi? ... taitaa mennä sitä vauhtia, ettei eteensä kykene katsomaan. Mahtaakohan siinä äkkinäinen osata oikein ollakaan... Vaan eiköhän ehkä osaisi, kun näkisi, mitenkä muut... Ville kai sen tiesi, joka oli itse monta kertaa ajanut... Kyllä oli hyvä mies tämä Ville, kun neuvoi kaikkia ja näytteli ... mihinkähän olisivat joutuneet täällä vieraalla maalla ihan oudot, jos eivät olisi Viileä tavanneet! – ei toki olisi tullut heidän elämästään ei kerrassa mitään ... ei toki kerrassa mitään. Puoleen alkoi tulla jo päivä, ja ikkunoiden edestä kohosivat vähitellen verhot. Ovet rupesivat käymään, ihmisiä tuli huoneista, haukottelevia herroja ja muita... Silläpä on soma lakki tuolla ... vai se se nyt on se inspehtori! ... ihan litteä lakki ja lippa kanssa yhtätasainen... – Vai se semmoinen niillä on kaikilla rautatien herroilla! – se Ville se kaikki vain tietää ja neuvoo... Vaan ylpeitäpä ne näytti olevan kaikki – ei tämäkään sivu kulkiessaan katsonutkaan... Matti ja Ville käyskentelivät huoneiden ympärillä ja yhtyivät siellä niihin äskeisiin työmiehiin ja kirkonkylän isäntiin, jotka olivat aikansa maantietä kulkeneet ja sitten takaisin kääntyneet, kun oli tullut muita vastaan, jotka asemalle aikoivat. Liisa oli mennyt inspehtorin kyökkiin ruvetakseen nyytistään syömään, kun päivä paahtoi muualla niin, että tahtoi voi käsiin sulaa. Kyökissä oli se sama naisihminen, jota Liisa oli ulkona tervehtinyt, ja oli siellä muutamia muitakin... Tokkohan se oikea mamsseli onkaan, koskapahan tekee hellaan valkeata?... Liisa toivotti uudelleen oven suusta hyvää huomentaan, mutta ei siihen nytkään vastattu... Katsottiin siristetyin silmin ja kysyttiin, mikä asiana. Ei sanonut Liisa olevan asiaa tämän enempää ... olihan vain odotellessaan tullut. Vaan siihen vastattiin, ettei täällä odoteta ... menköön odotussaliin... – Enhän minä toki saliin ... saatanhan minä kyökissäkin, sanoi Liisa nöyrästi. Vaan nyt naurettiin hänelle vasten naamaa ... kaikki kyökissä olijat nauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt, minkä tähden ne nauroivat ... mutta hänelle ne kai nauroivat. – Liisa vetäytyi pois kyökistä. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän puolen ihmisiä ... mikä haukkui, mikä nauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän nuo muualla herrat tuommoisia olleet... Alkoi ajaa hevosia kartanolle, kyytejäkin tuli, mikä kiesseillä, mikä kärryillä. Humahti sinne yhdet vaunutkin ... ruununvoudin kuuluivat olevan, joka tulee rouvansa kanssa rautatietä myöten. – Mitä sinä minusta seurailet? suhahti Matti syrjäsuulla äkäisesti Liisan korvaan. Ei olisi näet suvainnut Matti Liisan häntä seurailevan, kun hän itse miesten mukana kulki... Mutta minnekkäs olisi Liisa mennyt, kun ei ollut tuttua yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Ruununvoudin kuskikin oli äsken pukiltaan ärjäissyt: »Pois tieltä, ämmä!» – eikä Liisa kuitenkaan ollut muuta mitään kuin hyvän matkan päässä seisonut ja katsellut hevosia ja vaunuja. ... Sen suuremman punaisen huoneen edustalle, jossa oli isot kaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisa lähti katsomaan, mitä ne siinä seisoivat, ja miehet siirtyivät myöskin sinnepäin... Nepähän nyt tulevat minun perässäni enkä minä heidän! ajatteli Liisa. Isossa huoneessa punnittiin tavaroita, kirstuja ja kapsäkkejä, jotka kuuluivat olevan matkalle lähtevien – niin sanoi Ville. Matti työntäytyi oven pieleen ja katseli punnitsema-miestä. Se oli hänestä tuttu, ja kun oikein katseli, niin pehtorihan se olikin! Yhdentyylinen oli takki ja lakki kuin inspehtorilla, vaikka ei aivan niin komea... Hyvin se oli hommassa, mittasi, nosteli tavaroita ja kirjoitti kirjaan ... ei puhunut monta sanaa eikä kertaakaan katsahtanut ovella oleviin ... vaikka Matti sitä olisi odottanut, että olisi saanut tervehtiä... Vähä väliä sitten meni paperien kanssa päärakennukseen, väki aukesi edessä, mutta ei hän silloinkaan katsonut kehenkään. – Matti ajatteli, että kun se tulee sieltä takaisin, niin silloin hän asettuu eteen niin, että se näkee ... vaan ei se kertaakaan onnistunut. Eiköhän olisi pehtori häntä enää tuntenut? vai eiköhän ollut näkevänään? Punnittuaan tavarat nosteli pehtori ne matalapyöräisille kärryille ja työnsi ovesta ulos. Tuimasti työnsi eikä katsonut sivulleen, vaikk’ olisi kuka allekin jäänyt. Matti olikin vähällä jäädä, mutta ei häntä pehtori sittenkään huomannut... Ei Matti olisi pehtorista luullut tulevan noin mahtavata miestä... – Kohta se tulee, sanoi nyt Ville, ja siitä sanasta tuli Matille ja Liisalle kiire. – Hyvänen aika! – tuota – ihanko paikalla?... – Puolen tunnin päästä on tässä ... nyt pitäisi jo maksaa kyytiraha... – Kyytiraha ... niin ... tuota ... paljonko sitä olikaan kyytirahaa? – Markka. – Vai markka ... mitenkä se on? ... lähdetäänkö me Liisa? – En minä häntä tiedä ... tässä kiireessä ... markkahan siitä ... eiköhän lähdetä ... vaan en minä tiedä... – Lähdetään nyt vain ... pitäähän sitä siinäkin! – Eikö se Ville lähtisi mukaan? – En minä ... kyllä se teiltä yksinkin passaa. – Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti tultu... Matti kaivoi Villelle markan taskustaan, ja Ville meni ostamaan pilettiä. Ja Matti ja Liisa ajattelivat, että nyt siinä ei auta mikään ja että nyt sitä kai pitää kohta siinä mennä. Niin tuntui, kuin olisi suuri tapaus tulossa, jota ei ennen ollut elämässä ollut eikäpä mahtaisi vastakaan tulla ... ei kuin tämän yhden kerran ... ja nyt se oli tulossa ... ja se ajatus heidän sydänalaansa vapisutti ja pani äänen väräjämään... [[Luokka:Rautatie]] 3118 5368 2006-09-01T19:35:41Z Nysalor 5 VII luku {{Otsikko |edellinen=[[Rautatie: VI luku|VI luku]] |seuraava=[[Rautatie: VIII luku|VIII luku]] |otsikko=VII luku |alaotsikko=[[Rautatie]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Eivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt. Ja nyt sitä oltiin siinä!... Ja nyt se lähti liikkeelle ... koko huone ... ovet ja ikkunat ja lattia... Herra jumala, kunhan ei hajoaisi!... Siihen oli nyt jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin... Liisa istui penkillä ja piteli tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja piteli hänkin käsillään kiinni... Niin yht’äkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennenkuin se jo tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, että se toisi piletin. Kello oli silloin soida rämähtänyt pään päällä ja Liisa oli säikähtänyt siitä niin, ettei ennen ollut milloinkaan ollut niin säikähtänyt. Kun oli tointunut katsomaan, oli siinä pehtori, joka sitä kielestä rämisti... Mutta silloin oli kuulunut kimakka vihellys, ja ihmiset olivat huudahtaneet! »Tuolta se tulee! tuolta se tulee!» Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin ... puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan syrjään ... sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen hoipertua ... ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyöräin päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni, ja itse se kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi... Ihmisiä oli sieltä pölähtänyt asemasilta täyteen... Vaan silloin oli Ville tullut huoneesta melkein juoksujalassa, ottanut käsipuolesta kiinni ja työntänyt sisään ja antanut keltaiset paperiliput ja käskenyt näyttää, kun niitä kysytään ... itse oli sitten sitä tietään mennyt ja heittänyt heidät siihen... Ja sitten se oli alkanut liikkua ... siinä ne nyt olivat, ja nyt se kulki täyttä vauhtia... – Tule, Matti, istumaan, ettet putoa ... onhan tässä sijaa ... minun vieressäni! sanoi Liisa vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin penkin laitaan kiinni. – Eihän tästä ... minnekä ... pudonne, sanoi Matti, mutta siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja tarttui käsipuuhun kiinni. Yhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta ulos katasti ... välistä se viheltää hihkaisi, että selkäpiitä karmi ... ja silloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen. Matti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni. Kummastakin tuntui heistä, kuin istuisivat he vauhkon hevosen rattailla, joka suitsettomin suin alamäkeä laukkasi. Kerran oli Liisa koskea laskenut, mutta ei se niin hirveätä ollut kuin tämä... Ei Liisa uskaltanut ulos ikkunasta katsoa, Matti uskalsi vain välistä vilkaista. Mutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi sanoa toisen pelänneen. – Eihän meillä tässä mikä hätänä ole, koki Liisa vakuutella Matille. – Mikäpähän tässä lie meillä sen kummempi kuin muillakaan. – Onko täällä muitakin? Liisa istui siinä selin muuhun vaunuun eikä nähnyt muita kuin Matin. – Näkyyhän tuolla olevan. Liisa vähän rauhoittui, kun oli muitakin. – Onko monta? – Etkö sinä saata itse katsoa? ... etkö uskalla päätäsi kääntää –? Liisa uskalsi ... heitti kätensä irti ja kääntyi katsomaan... Taisihan siinä sentään pitelemättäkin pysyä... – Mikähän mies se on tuo tuossa? – Missä? – Tuo tuossa, jolla on parta ... joka meihin nyt katsoo... – Oletko osoittelematta! ... en minä tiedä. – Ei sinun, Matti, tarvitse käsilläsi siitä penkin laidasta kiinni pitää ... pysyyhän tässä ilmankin. – En minä sen tähden pidäkään. – Minkäs tähden? – En minkään tähden. Matti piti vielä vähän aikaa kiinni ... ei tahtonut heti kohta heretä pitämästä, ettei Liisa olisi luullut, että hän sen tähden piti, kun pelkäsi muuten putoavansa. Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä. Sillä oli komeat verkavaatteet silläkin, hopeiset napit, tähti otsassa ja nahkainen kotelo kupeella... Mitähän se siinä kuletti? Olisi sitä Liisa halunnut tietää, mutta kovin näytti isolta herralta, että olisi ilennyt kysyä. – Tekö sitä olette se kapteeni? kysyi hän kuitenkin. – Konduktööri minä olen. – Missäs se on kapteeni. – Sama se kapteeni eli konduktööri ... missä piletti? – Anna, Matti, sinullahan ne on. Matti kaivoi piletit taskustaan, ja konduktööri pisti ne koteloonsa. – Poisko ne otetaan? – Pois. – Ei kai tässä mitään vaaraa tapahdu? – Mitä vaaraa? – Jos sattuisi kaatumaan ... eli miten muuten ... lehmän päällitse ... kun näin kiivakasti – Konduktööri naurahti ja meni ulos. – Ylpeitä ne on kaikki nämä rautatien herrat, sanoi Liisa Matille, eivät vastaa, vaikka oikein kysyy. – Ei se tuo ylpeä ollut – mitäs sinä menit lehminesi siihen – – No, niin ruustinna sanoi! – Kyllä se tuo sen paremmin tietää. Liisa antoi hänen tietää... Saattoipa se tietääkin. Ja ei kai tässä hengen hätää ole, koska se nauroi. Ja siitä naurahtamisesta väheni paljon Matin ja Liisan pelko. Alkoivat katastella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä, ja tarkemmin ikkunasta pihalle. Kiivakkata oli yhä menon kyyti. Metsä ei kuin vilahteli jälelle jääden. Huiskahtaen lensivät ohitse sanomalankapylväät, toinen toisensa perästä, ja kun pelto tai niitty tai järvi kohdalle sattui, ei ennättänyt kunnolle katastaa, niin oli jo metsässä taas. – Ei sille häikeälle näy paraskaan juoksija piisaavan, ajatteli Matti. Mutta mikä kumma tätä vetää? Sitä ei Matti jaksanut ymmärtää... Matti siirtyi likemmäksi ikkunaa. Se oli auki... Eiköhän tuota tuosta näkisi, kun päänsä pistäisi ulos ja katsoisi, mikä se siellä edellä tätä vetää. Mutta ei Matti uskaltanut pistää päätään ulos. Koetti hän kuitenkin syrjittäin tirkistellä ikkunasta. – Elä pistä päätäsi siihen, varotti Liisa. Etkö muista, mitä Ville varoitti? Mutta siksipä Matti nyt juuri pistikin päänsä ulos, ettei Liisa luulisi, että hän ei uskaltanut. Vaan tuuli oli temmata hatun päästä, ja Matti löi poskensa ikkunan pieleen. – Ei siitä näe mitään ... menee liian kiivakasti, että näkisi... – Nyt sen näit! ... olit pudottaa lakkisi, sanoi Liisa. Mutta Matti ei siihen virkkanut mitään ... istui vain äänetönnä. Silloin pujahti yhtäkkiä toisesta penkistä parrakas mies Matin ja Liisan penkkiin ja katseli heitä vuorotellen vasten silmiä kumpaakin ja pyöritteli naurua silmissään ja suupielissään, mutta ei kuitenkaan vielä ääneen nauranut. Ei se ollut Liisan mielestä oikein täysipäisen näköinen. Parta viuhotti niin kummallisesti suupielissä, ja päällään oli sillä iso sarkanutun reuhka, jossa oli laajat taskut. Yhden taskun revenneessä nurkassa könötti puteli selkäkenossa. Sanaakaan sanomatta rupesi mies hihittelemään siinä ja tirkistelemään vuoroin kumpaakin, Mattia ja Liisaa. Mutta eivät Matti ja Liisa olleet häntä ensin näkevinäan. – Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? kysyi hän vähän ajan kuluttua. »Isännästä» ja »emännästä» leppyivät Matti ja Liisa häntä katsomaan. – Ei me olla isäntiä ja emäntiä. – Vai ette ole ... kik! kik! kik! ... kyllä minä tunnen, kuka on isäntä ja emäntä! – Vai tunnette! – Tässä tuota vain nyt mennään. – Vai tässä vain mennään ... vai tässä vain mennään ... kik! kik! kakkak! kuk!... Vai tässä vain mennään ... taitaa olla lysti mennä! – Teillä taitaa olla vielä lystimpi, sanoi Liisa. Mies iski Matille silmää ja nykäisi häntä kyynäspäällään... – Vai lystimpi, vai lystimpi?... kik! ... ki! ki – ki kik! – Emäntä meinaa, että minulla on lystimpi ... mitäs isäntä meinaa? Liisaakin jo nauratti vähän tuon miehen soma nauru. Mies huomasi sen ja nauroi yhä hartaammin. Sitten veti pullon taskustaan. – Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle? ... kik! kak! kak – kek – kuk – kuk! Mies puhui Liisalle ja iski silmää Matille. – Mistäs se toki tiedettäisiin ... eihän sitä kenestäkään toki näe, mitä sen putelissa on... – Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä pistelee, ettei minusta näe ... ryypätään, isäntä, niin emäntä näkee... Matti ei koskenut tarjottuun pulloon. – Eikö isäntä tohdi emännältään ryypätä? Mutta nyt Matti ryyppäsi, ryyppäsi vähän. – Ei tohdi isäntä ryypätä aikamiehen ryyppyä. Matti ryyppäsi pitemmän ryypyn ... ryypätessään katseli kuitenkin pitkin putelin kuvetta Liisaan. Liisa näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, kuin Matti olisi luullut. – Mistäs kaukaa ollaan! kysyi nyt Matti vieraalta. – Milloin mistäkin (vieras ryyppäsi parhaillaan) – milloin mistäkin! – Niitä kaiken maailman miehiä. – No, niitä kaiken maailman miehiä – kik – kik! kik – kik – kik! – Minnekäs on matka? – Minne milloinkin ... minne milloinkin, saattaahan sitä kesällä vaikka minne. – Taidatte olla kisälli? – Kisälli olen ja kesällä kulen ... kik – kik – kakkak – kek! ... ryypätään... – Vieläkö tuota ryyppäisi? – Matti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoa Liisaan. – Suutarin vai räätälinkö kisälli? – Uurmaakarin ... eikö olisi isännällä kelloa, niin korjattaisiin! Sitä ei ollut Matti kuulevinaan ... katseli ulos ikkunasta ja sanoi menevän kiivakasti. Matin silmissä näyttikin, että vauhti yhä lisääntyi. – Menee niin kiivakasti, että korvissa suhisee. – Kik – kik – kik! nauroi kisälli ... »korvissa suhisee!» ... no eikö vielä? – Elä juo, Matti, enää! sanoi Liisa ankarasti. – Tämän kiivakan kulun kunniaksi! sanoi kisälli. – Kiivakan ... ku – ulun ... kunni – aksi ... ja joka sanan väliin Matti ryyppäsi ryypyn. – ---- – Heiluvee! ... nyt se vihelti! ... heiluvee! nyt sitä mennään! Matti oli noussut seisoalleen, ja hänen hattunsa oli käynyt kallelleen. – Istu, Matti, kuuletko sinä ... voi tuota jumalatonta! ... humalassahan sinä!... – Ole vaiti, Liisa! ... en minä ole humalassa ... antaa sen mennä vain! ... joko se seisottuu? – Nyt se seisottuu ... nyt pitää lähteä maalle ... mehän ollaan tähän jääpiä! – Isäntä lähtee vielä eteenpäin yhden välin! – Suusi kiinni sinä, sen rentale! Sinähän sen juotit ... tule pois, Matti, näetkö, kun kaikki muut jo laittauvat! – Eikö ajeta vielä yhtä väliä, kun ollaan kerta liikkeellä ... onhan tässä päivää! – Ei nyt enää! – Ajetaan pois! – huih! – nyt se jo viheltää. – Voi, hyvä isä! Ja juna lähti taas liikkeelle, kiihtyi kiihtymistään ja kiiti kohta taas täyttä vauhtia. Liisa istui ja voivotteli vuoroin, vuoroin sadatteli Mattia ja kisälliä. Mutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli, ja Matti riemuitsi kulun kiivaudesta. Ei ollut kisälli vielä ennen mielestään niin hupaiseen mieheen yhtynyt. – Hih! hih! hih! – Tulkoonpas nyt ruunu oriineen kilpaan! Hih! hih! hih! nyt sitä laukalla lasketaan ... hei tamma! – Liisa hoi, eikö tämä ole lystiä? – Voi, hyvä isä!... – Ei pidä emännän olla milläänkään ... antaa isännän vain ajaa lystiä! – Suus’ kiinni sinä, sen rentale, roisto! – Voi, voi, voi! – Elä voivottele, Liisa, elä voivottele, kun sinua ruunun ori vetää ... hevonen, hevonen, hevonen! – Oletko vaiti, Matti ... kaikki ihmiset katselevat sinua! – Katsokoot ... katsokoot! – Lempo soikoon! – Ja nauravat sinulle... – Nauravatko? – Istu ja ole hihkumatta... Matti istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä. – Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä... – Johan me teille annettiin!... – Ne olivat viime asemalle – nyt pitää olla uudet. – Miksi ette jääneet viime asemalle? – Voi, hyvä herra, olisihan me jääty, mutta kun en saanut tätä miestä... – Onko se juovuksissa? – Ei se ole, se ei ole kai ollut ennen milloinkaan eikä se ole nytkään, muuten lie tullut kipeäksi, eikö tuo lie tämä jumalaton vauhti mennyt päähän ... kun ei se lähtenyt paikaltaan... – Vauhti päähän – kik – kik – kik – Sai halvauksen! – Vai halvauksen? – Eipähän ... vieläkö se tuo häpeämätön sika?... – Ei saa haukkua ihmisiä! – Enhän minä, enhän minä ... vaan sehän sitä juotti eikä heittänyt rauhaan ... voi, hyvä isä –! – Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa. – Paljonko se maksaa? – Kaksi markkaa ... se on kaksinkertainen maksu. – Eikö se markka piisaa ... eihän minulla ole ... tuon maksettavahan se oikeutta myöten olisi, joka narrasi sen juomaan ... anna, Matti, kukkarosi ... kuuletko sinä? Mutta Matti ei kuullut ... hän jo käsiensä varassa nukkui. Liisa löysi kuitenkin kukkaron ja maksoi. – Voi hyvänen aika! Kaikkeen sitä on jouduttu onnettomuuteen! Mutta silloin vihelti juna ja seisahtui uudelleen. Liisa kuletti konduktöörin ja kisällin avulla Matin vaunusta ulos. Kisälli kikatteli, kukatteli! Liisa itse voivotteli, ja konduktööri noitui... – Elkäähän häntä edes, hyvä herra, noituko ... eihän se ole aina semmoinen ... miten lie nyt sattunut... Se raukka kun ei moneen vuoteen, niin mitäs se sietäisi, rukoili Liisa konduktööriä. Mutta kun konduktööri oli heidät heittänyt ja noussut junaan ja juna taas lähtenyt liikkeelle, niin retuutti Liisa Matin vähän syrjään huoneiden suojaan ja siellä helähytti hän häntä korvalle, niin että pääsi itseltäänkin itku. Siitä Matti siksi tointui, että osasi kysyä: »mikä se oli?» ja sitten: »mis – missä me ollaan?» – Missä tuota lietäneekään ... ei tuo ole oman maan näköistäkään ... mitä maailmata liekään? – ja Liisa pillahti uudestaan itkuun. Maa olikin aivan oudon näköistä ... yhtä tasaista eikä puita eikä metsää kuin kaukana häämötti. – Minä nukkuisin ... osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? sopersi Matti. – Minnekkäpä minä sinut nyt nukkumaan ... nuku siinä, niissä olet ... tuoss’ on halko pääsi alle ... painau siihen lastukolle. Matti painautui lastukolle halkopinon juureen ja nukkui heti kohta. Liisa istuutui vähän matkaa siitä muutaman pölkyn päähän... Nyt vasta tämä rupesi Liisasta oikein surkealta tuntumaan. – Voi hyvänen aika, kun tuonne lähdettiinkään! – Jo hän oli sitä kauan ajatellut, jo aivan omasta pihasta lähdettyä, kun Matti rupesi jättämään ... ja sitten pitkin matkaa ... kuumassa helteessä, ja kun piti kirkon sivu mennä ... siitä se nyt oli rangaistukseksi kaikki tämä onnettomuus ja eipä syyttä ollutkaan... Ja siinä kummassa kulun humakassa, johan hän siinä ajatteli ... ja kun Matti vielä rupesi juomaan, niin jo hän ajatteli, ettei tästä kuuna kullaisna päivänä hyvää loppua tule... Siinä se nyt retkottaa! ... kunhan edes selviäisi, että pääsisi lähtemään ... ja minnekkä sitä sitten lähtee? Osaako edes kotiinsakaan?... Voi, hyvä isä –! [[Luokka:Rautatie]] 3119 5369 2006-09-01T19:35:45Z Nysalor 5 VIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Rautatie: VII luku|VII luku]] |seuraava=[[Rautatie]] |otsikko=VIII luku |alaotsikko=[[Rautatie]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Iltapäivä oli jo käsissä, ja Matti ja Liisa kävelivät rautatien rataa pitkin ... sinnepäin kiinnittäen hitaista kävelyä, mistä äsken olivat tulen vauhdilla tulleet. Matti kulki edellä, Liisa vähän jälempänä, kokien perästä tulla. Eivät puhuneet mitään toisilleen. Matti ei tahtonut mitään virkkaa, ja Liisa ei tohtinut. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli juonittelemaan ja vielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä uskaltanut päästää. Matin herättyä oli Liisa ruvennut riitelemään ja saanut jo riidellä vähän aikaa ja haukkua Mattia ... mutta kerran oikein selvittyään oli Matti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran ja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti ... mutta kun Liisa siitä vain kiihtyi, niin silloin sanoi Matti kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vait ... tahi ei sinua hyvä peri!» – ja siitä täytyi Liisan heretä riitelemästä ... vaikka väkinäistä oli herkeäminen... Ei ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli ympärilleen eikä tuntenut seutuja. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään... Koki itse muistella, kun väännätteli kontti selässä astuen rataa myöten poikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta ei kaikkia kuitenkaan... – Minulla on sinun rahakukkarosi, sanoi Liisa ja ajatteli, että kun se sen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että »tokkohan annankaan, kun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijata vielä». Mutta ei Matti tahtonutkaan kukkarotaan takaisin. Kulki, niinkuin ei olisi kuullutkaan... »Sitä hävettää», ajatteli Liisa. – Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan ... kun olisi lähtenyt siinä kohti pois, niihin ensin oli määrä mennä, niin ei olisi sekään raha mennyt hukkaan... Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään. Ja niin kulettiin taas ääneti linjasuoraa tietä myöten, ja ikävää oli matkan teko, kovin ikävätä kummastakin ... niin ettei edes haastelemaan siitä tehnyt mieli. Ilma näytti vielä rupeavan sateiseksi. Pilviä oli koko päivän aurinkoa vasten kasvattanut, ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Mutta siihen haihtui kuitenkin ukkonen, tuuli kampesihe itään ja alkoi sadetta nostaa. Liisa oli muutamia kertoja taakseen katsonut, mutta Matti ei kertaakaan. Ei näkynyt niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei edessäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa aukeata! Mutta yht’äkkiä katastivat kumpainenkin taakseen. Oli korva ottavinaan niinkuin vihellystä jotain... Hyvä olikin, että katsoivat taakseen ... ja hyppäsivät kuta kiireimmiten tiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä ... muuten olisivat alle jääneet. Juna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja söhkäisi heidän välitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi molempain kasvoja ja tuntui selkäpiihin saakka. – Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Matti ja Liisa. – Jos olisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan edestä ... eikä olisi tarvinnut kävellä ... ja vielä olisi jäänyt tähdettäkin... Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle ilmoitelleet. Ja sitten rupesi satamaan heti kohta, kun juna oli ohitse mennyt, ja näytti siltä, että se ei helpota moneen päivään. Idästä sadetta nosti ja sieltä sitä kesti... Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti nuttunsa kauluksen pystyyn. Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsivat kumpainenkin. Ja olisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin menossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä ... milloin häntä joutuneekaan omaan pirttiinsä? Vaan eivät he enää vasta kuuna päivänä lähde ... ei niin kummaa ihmettä, että he sitä lähtevät katsomaan ... ei, vaikka laittaisivat kaksi tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi. Ja vettä rupesi yhä rankemmasti satamaan ... kylmänlaista sadetta vielä. Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskujaan läheni... Ei, kyllä he nyt sen ymmärtävät, etteivät ne heitä varten ole rautatiet ja muut semmoiset ... hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne lähtivät... Ja jos vielä eivät olisi ajamaan lähteneet ... olisivat edes tyytyneet siihen, että syrjästä katselivat ... niin jo olisivat kohta kotona ... vaan nyt, milloinhan lienevätkään?... Sohisten satoi vettä synkkään metsään kahden puolen tietä, ja raskaasti tuuli ... ja virtanaan valui sitä vaatteiden laskoksissa ja läpikin tunki ... tuli sitä hatun lierin yli Matin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisan niskaan... Satoi vettä Matin ja Liisan kotiin tullessakin vielä, yhtä matalana oli taivas ja yhtä harmaana ilma. Läpimärkiä olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. Mitä matkoja lienevät kulkeneetkaan ... eivät sitä itsekään oikein tienneet. Eksyksissä olivat kulkeneet, soita rämpineet ja metsiä ja tiettömiä korpia. Jostain kohti oli Matti metsätietä ollut oikaisemaan lähtevinään ja Liisa oli kysymättä perästä tullut. Vaan ei ollut Matti kauan kulkenut, ennenkuin oli jo haihtunut... Ei ollut Liisa siihen mitään virkkanut, ääneti perässä tullut ja ajatellut, että »kulettakoon ... tottapahan jonnekin kulettaa». Olivathan viimein kuitenkin kyselemällä maantiehen yhtyneet ... lumireen kohdalla juuri, jossa oma tie erosi maantiestä, ja sitä oli lähdetty kotimökille kulkemaan. Ja se menneenviikkoinen harakka oli taas entiseltä sijaltaan männiköstä alkanut räkättää ja märkänä luuhakkeena kulkevain edessä hypellä puusta puuhun kahden puolen tietä. – Tuossa se nyt taas on sama lintu, oli Liisa ajatellut. Kun olisi sen naurun ennen merkiksi arvannut, niin ei olisi tätäkään tullut... Mutta ei Liisa siitä Matille mitään sanonut, ajatteli vain itseksensä noin. Jo alkoi loppumatkalla livettää kummankin jalkaa ... liukkaassa savessa olletikin, niin että pitkä tuli jälki ja oli monesti selälleen kaatua ... mutta ei kuitenkaan kaatunut. Lakoon oli ruis painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko aitovarrella. Mustiksi olivat sateen puolelta aidat vettyneet ja huoneiden seinät ja ikkunain pielet. Ja kun astuivat pirtin porstuasta sisään, niin vettä vuoti katosta, jotta oli iso lammikko lattialla... Ei ollut pirtin katto kuitenkaan vuotanut. Ja uunin oli toki kotimies pannut lämmitä, että sai kuivailla. Tinki kotimies yhtä ja toista kyselemään, mutta kun ei vastausta saanut, niin herkesi. Eivät Matti ja Liisa, kuivaa päälleen saatuaan, sitä ajatelleet, mitä muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty»; – sitä ajattelivat, että »ei ne meitä varten ole semmoiset ... ei sekään rautatie...» Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet ... eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä sattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta. Ja kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta syrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat rautatien puheeksi tulevan. ---- Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat vuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja pouta tulossa. – Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut ... poudanpahan kuitenkin antoi, että heinään pääsee... Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan siitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet. Ja kun Liisa oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka Matti pellon pientarella viikatettaan hioa helisteli. – Se jo niittää ... pitää tästä minunkin jo sinne kohta. – Ja Liisan sydänalassa hytkähti yht’äkkiä niin hyvän mielen tunne, että pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn. Pilven ranta väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle, ja sijan täytti kellahtava taivas. Aurinko alkoi sitten kimallutella kasteista pihanurmea ja vettyneistä seinistä nostattaa höyryilevää lämmintä. Matti oli viikatteensa hionut, ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea piennarheinä. Ja lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen pankon nurkkaukseen täytti. [[Luokka:Rautatie]] 3120 5371 2006-09-01T19:35:58Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Juhani Aho]] [[Luokka:Romaanit]] 3121 5372 2006-09-02T19:02:17Z Nysalor 5 Helsinkiin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Helsinkiin |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} == Luvut == * [[Helsinkiin: I luku| I luku]] * [[Helsinkiin: II luku |II luku]] * [[Helsinkiin: III luku|III luku]] * [[Helsinkiin: IV luku|IV luku]] * [[Helsinkiin: V luku|V luku]] * [[Helsinkiin: VI luku|VI luku]] '''Lähde:''' Aho, Juhani 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13580 Helsinkiin]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Aho, Juhani 1889: ''Helsinkiin''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Helsinkiin| ]] 3122 5373 2006-09-02T19:02:22Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Helsinkiin]] |seuraava=[[Helsinkiin: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Helsinkiin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Kuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan. »Elias Lönnrot» oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia etelään päin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. Sen soidessa yhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht’aikaa, kilvan keskenään. Oli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaan katsomaan, ketä lähtee. He tulevat kiireissään yli satamatorin, ovat hommassa, niinkuin olisi heillä pelko myöhästymisestä. Laivasillalle tultua katsellaan tuikeasti ja terävästi, niinkuin olisi asia jotain tavata. Mutta sitten rauhoitutaan ja asetutaan vähän taammaksi tarkastamaan niitä, jotka ovat lähtevän näköisiä. Antti oli ylioppilas. Hän oli suorittanut tutkintonsa mennä kevännä ja oli nyt lähdössä ensi lukukaudekseen Helsinkiin lukemaan. Hän seisoi laivasillalla lähellä kulkulautaa. Päässä oli valkoinen rutistumaton, sisarien puhtaaksi pesemä ylioppilaslakki ja kaulassa riippui nahkainen matkalaukku, hiukan takana päin vasemman lanteen käänteessä. Palttoo oli nähtävästi uusi, eilen räätälistä saatu, samettikauluksinen, ja pienestä rintataskusta piipotti punaraitainen nenäliina, joka juuri kotoa lähdettäessä oli siihen siististi ja varovasti hypistetty. – Kuule, Antti, eiköhän sinun jo pitäisi nousta laivaan ... se saattaa lähteä, ja sinä ehkä jäät ... jos ne ottavat pois laudan... Se oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. Koko perhe oli tietysti saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamia sukulaisia ja tuttavia. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärillä ja odottivat vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvän niin kauhean kauan. Antti oli nähtävästi pahalla tuulella. Otsa rypyssä ja olkapäitään hermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäin häneen. Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuin parahiksi kainaloon. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkin saavuttaa häntä edes silmiin näkemään. Mutta ne harhailivat sinne tänne yli väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa, jonka olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa. – Ketä sinä, Antti, katselet? Onko sinulla siellä joku, jota tahdot tavata? – Ei ole. Antti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotka seurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Mutta vähän ajan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oli väkeä kokoontunut toiselle laivasillalle »Ilman» lähtöön. – Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi? – Eihän sinulla niitä olekaan! – Kuinka minä niitä nyt käteeni? – Minkä tähden et ... järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseen hihaan ... vaan ehkä sinä oletkin salongissa ... olekin vaan salongissa, Antti! – Kyllä, kyllä! – Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? sanoi äiti vähän loukkaantuneena. – Mutta minkä tähden et sinäkään anna sen olla rauhassa? murahti siihen isä, joka seisoi toisella puolen Anttia ja oli tyytymätön siitä, ettei odotus loppunut. – Tottahan tuollainen iso poika jo katsoo itsensä ... etkähän sinä sen perässä enää kuitenkaan saata sen pitemmälle hypätä. Äidin leuka alkoi yhä tiheämmin vavahdella, ja hän koki turhaan niellä itkuaan. Sisarienkin silmät rupesivat kostumaan, eikä nenäliinoja enää pantu taskuun. Anttia tämä hellyys hävetti, eikä hän tuntenut vähintäkään sääliä äitiänsä kohtaan, pikemmin harmia. Hän olisi jo mennyt laivaan, ellei äiti olisi tarttunut hihaan ja pidellyt sitä kuin pihtien välissä. Ei kukaan puhunut pitkään aikaan. Ympärillä vain kuhisi ja kihisi ihmisiä, jotka yhtämittaa survivat milloin selkään milloin kylkeen. Joutilaita kokoontui yhä enemmän, ne jäivät seisomaan siihen kerroksittain tukkien tien toisilta, joilla oli asiaa mennä ja tulla. Ajurien kärryt kolisivat, hevosten kaviot kalkkoivat kiviseen tantereeseen, ja yhä uusia ajoi kaupungista. Kapsäkeillä, kirstuilla, kohverteilla ja kaikenlaisilla kapineilla sälytetyitä kärryjä peruutettiin aivan laivasillan reunalle, ja siitä tavarat mätettiin laivaan. Kapteeni hääri edestakaisin ja huusi ja komensi heikonlaisella suomenkielellä. Ja laiva puhkui malttamattomuudesta. Piipuista ja kupeessaan olevasta reiästä puhalsi se valkoista höyryä, joka peitti peräpuolen sakeaan pilveen. Konekin jo hiljaa käydä jyskytteli, koetteli voimiaan, ja köydet olivat pingollaan kuin juoksuhaluisen syöttilään ohjakset, jota ajaja ei päästä menemään, mutta joka hirnahtelee ja kuolaimiaan pureskellen jalkojaan nostelee. Sitä katselivat siinä Antti, hänen isänsä ja sisaret, ajattelematta, mitä katselivat. Mutta äiti vain katseli Anttia. Isä oli pienenlainen, vähän kumarahartiainen mies, ja hänen palttoonsa kaulus oli pystyssä. Kädessään oli hänellä päästään koukistettu meren ruoko. Sisaria oli kaksi, jotenkin yhdennäköisiä. Molemmat he olivat puetut aivan samanlaisiin vaatteisiin. Vanhempi oli vähän vakavamman ja kuivemman näköinen. Nuoremmassa sitä vastoin näkyi vielä tuota notkeutta ja mehua, joka on ominaista kaksikymmenvuotiaalle, mutta joka pikkukaupungeissa tavallisesti niin pian haihtuu. Yhdessä kohden seisominen kävi hänelle ikäväksi ja hän kääntyi puhelemaan erään »hyvän ystävänsä» kanssa. – Sinun veljesi menee Helsinkiin? kuuli Antti ystävän sopottavan. – Niin hän menee. – Tuleeko hän jouluksi kotiin? – Kyllä hän tulee. – No, onko sinulla ikävä häntä? – Kyllä tuntuu tyhjältä, kun hän on poissa. – Eikös sinulla ole muitakin ikävä...? – Ketä muita? – Pekkahan menee kanssa tässä laivassa ... missä hän on, kun ei häntä vielä näy? – Voi, voi, en minä tiedä, ja laiva kohta lähtee! – Tuolla hän jo juoksee! Pekka, joka sieltä tuli, oli näet Antin nuoremman sisaren sulhanen. Eivät he kuitenkaan vielä julkikihloissa olleet. Ainoastaan sukulaisille oli sanottu asiasta, jota ei tahdottu ilmaista ennen kuin Pekka oli suorittanut papintutkintonsa, joka tapahtui jouluksi. Oli Anna kertonut siitä myöskin joillekuille parhaille ystävilleen suurena salaisuutena. Ja muuten tiesi sen sitä paitsi koko kaupunki. Yhtäkaikki tervehti Pekka yhtä kylmästi ja kohteliaasti morsiantaan kuin kaikkia muitakin, sillä hän osasi käyttäytyä ja taisi hillitä tunteensa. Hän tuli kapsäkkiään kantaen, rynnisti leveillä hartioillaan seisovia syrjään ja teki tervehdyksensä itsetietoisen tyytyväisesti. Kun hän oli kaikkia tervehtinyt ja antanut kättä kaikille, ryhtyi hän vilkkaasti puhelemaan ja selittämään, minkä tähden oli viipynyt. Ei ollut saanut ajuria j.n.e. Suurella uteliaisuudella sitä sisaret kuuntelivat ja kaikki sukulaisystävät, sillä Pekka oli aina ollut tätien lemmikki. Hän oli siivo poika, kuului raittiusseuraan, ei tupakoinut, joi ainoastaan kahvia, teetä ja vesiä, luki ahkeraan ja jutteli kovin mielellään. Vaan nyt keskeytti hänet Antin äiti. Hän pyysi Pekkaa, joka oli vanhempi ja kokeneempi, pitämään huolta Antista ja neuvomaan häntä kuin nuorempaa veljeään. Ja Antin piti kuulla ja ottaa vaaria siitä, mitä Pekka hänelle sanoi. Antti kohotti kärsimättömästi olkapäitään, sillä hän ei voinut sietää Pekkaa. Sellainen sileänaamainen esimerkki, josta hänen alinomaa käskettiin vaaria ottamaan. Hän ei suinkaan ollut mikään lapsi enää, joka ei olisi kyennyt toisten taluttamatta kävelemään. Hän oli täysikasvuinen mies ja kokenut enemmän kuin moni muu nuori mies hänen iällään. Johan hän oli ollut onnettomasti rakastunutkin, ja oli parhaallaan. Pekka vastasi äidin kehoitukseen ainoastaan epämääräisellä hymyilyllä, sillä sisaren sulhasena hän tahtoi olla hyvissä väleissä veljen kanssa, jota kaikki kotona ihailivat. – Minä saan sanoa terveisiä sisareltani ... minä juuri saatoin hänet »Ilmaan» ... hän olisi tullut hyvästille tänne, mutta pelkäsi, että jos laiva jättää. Molemmat sisaret tietysti voivottelemaan sitä, kun eivät saaneet sanoa Almalle hyvästiä. Jos ehtisi vielä mennä! Mutta ei nyt enää ehdi. Kun Antti kuuli Almasta puhuttavan, tuli hänen katseensa epävarmaksi, ja hän tunsi punastuvansa. Pekalla oli kapsäkkinsä koko ajan kädessään, ja sisaret kehoittivat häntä viemään sen laivaan ja tulemaan sitten takaisin vielä juttelemaan. Mutta silloin katsoi isä kelloaan ja ilmoitti miltei vihaisesti, ettei ole aikaa jälellä kuin puolitoista minuuttia. Joka menee, niin sen on parasta heittää hyvästinsä ja jäädä laivaan samalla. Äiti tarttui Anttia napinläpeen ja veti hänet muista vähän erilleen. – Pane sinä palttoosi kiinni, Antti ... nyt tuulee niin kylmästi... Jos laivassa nouset kannelle, niin ota turkki hartioillesi. Mutta missä on sinun kaulaliinasi? – Siellä se on jossain ... en minä tiedä. – Ja kirjoita sinä ainakin kerta viikossa, jos et joka postissa ennätä. – Kyllä minä kirjoitan. – Ja koeta nyt, Antti, elää niin säästäväisesti kuin mahdollista, kun pappa tahtoo niin tarkkaa tiliä... Sinun on ehkä vaikea panna kirjaan kaikkia pikkumenoja, niin tässä on sinulle vähän käsirahaa, joita minä olen säästänyt ... jos sattuu mielesi tekemään leivoksia tai jos tarvitset jonkun rusetin tai jonkun... Mutta silloin lyödä kalahti kieli kellon laitaan kolmannen kerran, ja kiireesti sai äiti pistetyksi paperikäärön Antin käteen. Sitten sulki hän Antin hellään syliinsä. Ripustautui hänen kaulaansa ja puristi, tahtomatta koskaan heittää. Hän olisi melkein tahtonut pitää häntä kiinni niin kauan, että laiva olisi ehtinyt jättää... Nyt hän menee, lähtee ulos suureen maailmaan, kuka tiesi minkälaisia kohtaloita kokemaan! Ja äiti tavoitti suutelemaan poikaansa, kohosi varpailleen ja koki kurkottautua hänen huulilleen. Mutta poika vältti. Hän piti itseään jo liian suurena suudellakseen äitiään näin kaikkien nähden. Ja pudisti sentähden vain hätäisesti sekä hänen kättään että muiden käsiä ja kiiruhti huojuvaa kulkulautaa myöten laivaan. Pekka heitti hellemmät jäähyväiset heille kaikille, kiitti ja kumarsi matkalle toivotetusta onnesta ja koki pusertaa harmaista, matalapohjaisista silmistään syviä silmäyksiä jokaiseen, jonka kättä hän puristi. – Otta landgongi pois! huusi kapteeni, ja se kiskaistiin laivasillalle melkein Pekan jalkain alta. Antti nousi komentosillalle ja koetti seisoa siellä niin, että hänen asentonsa näyttäisi siltä, kuin hän olisi aikuinen mies. Äidin liiallinen hellyys, isän vakavuus ja varmuus ja sisarien suojelevat silmäykset, ne olivat tähän saakka estäneet hänen rinnassaan asuvia aikamiehen tunteita oikein vaikuttamasta. Mutta nyt seisoivat holhoojat tuolla alhaalla pieninä ja voimattomina. Hän seisoi täällä, ylempänä heitä, lähtemässä, itsenäisen miehen merkki otsassa. Vasen käsi oli taskussa ja oikea poveen pistettynä. Nenäliinan nurkka yhä piipotti rintataskusta esille. Laivaa siirrettiin ulommas, ja juopa laidan ja laivasillan välillä suureni yhä. Alhaalta kuului vielä ääni huutavan: – Antti, muista nyt, mitä olen sanonut! – Hyvästi Antti! Hyvästi, Antti! – jota seurasi melkein epätoivoisen kiihkeä nenäliinan huiskutus. Pekka raivosi vastaan omalla nenäliinallaan, juoksi kantta pitkin, nosteli lakkiaan ja nyökytteli päätään. Antti ei tehnyt yhtään mitään. Hän pysyi liikkumatonna perämiehen vieressä ja koskettihan vain pari kertaa lakkinsa lippaa. – Huiskuta sinäkin, Antti, etkö näe, kuinka kaikki muut huiskuttavat! Silloin täytyi Antinkin vetää nenäliinansa esille. Vitkaan kohotti hän sitä pari kolme kertaa ja pisti sitten taas taskuunsa. »Ilma» oli lähtenyt laituristaan samaan aikaan ja mennä suhkasi jo täyttä vauhtia suuremman ja hitaamman laivan keulan editse. – Hyvästi Pekka ja Antti! huudahti yht’äkkiä sulava naisääni »Ilmasta». Alma, Pekan sisar, seisoi siellä solakkana »Ilman» perässä, piteli viiritangosta ja liehutti hänkin toisella kädellä valkoista liinaa. Pekka alkoi heti kohta riehua sinnepäin; mutta Antti koetti kohottaa lakkiaan niin kohteliaasti kuin suinkin. Alma oli se, johon hän oli ollut onnettomasti rakastunut ja oli vieläkin. Se oli ikävä, surullinen juttu, siksi oli hän nyt jäykkä kaikille, siksi hän ei voinut olla hellä omaisilleenkaan, sentähden halusi hän päästä vapauteen, ja sentähden »halveksi hän koko maailmaa.» Nyt poistui hän tuonne pohjoiseen, Antti lähti etelää kohti. Heidän tiensä erosivat, erosivat ikuisesti. Ja kun valkoinen höyrypilvi yht’äkkiä laski »Ilman» piipusta ja peitti vaippaansa koko peräpuolen laivaa ja Almakin sinne katosi, niin olisi Antin tehnyt mieli levittää kätensä ja huudahtaa katkera »haa!» Mutta kun kapteeni samassa komensi koneen täyteen työhön ja kun propelli perän alla särpäisi vettä rintansa täydeltä ja laiva nytkähtäen ojensihe menemään, niin vaihtui mieliala samassa niinkuin sen, jota yht’äkkiä pudistetaan hereille pahasta painajaisesta. Antin rinnassa hyppäsi riemun tunne päällepäin, riippumattomuus riipaisi mukaansa ja tuntui siltä, kuin elämä nyt vasta olisi oikein irtautunut luistamaan. – Nyt se meni, huokaisi äiti rannalla, josta ei lähtenyt, ennenkuin laiva katosi Väinölänniemen taa. Valkoista höyryä näkyi vielä hetkinen puiden yli, ja sitä hän astuessaan rantatoria piti vielä silmällä, kunnes sekin katosi. Äänetönnä poistui perhe rannasta. Isä astui edellä, kalkutellen rautapääkepillään katukiviin. Vähän jälempänä kulki nuorempi sisar, mutta vanhempi odotti äitiä ja käveli hänen kanssaan rinnan. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Isä ei tavallisesti juuri milloinkaan puhunut, nuoremmalla sisarella oli omat syynsä äänettömyyteen, ja vanhempi sisar oli vaiti siksi, että äitikin oli vaiti. Sillä tavalla palasivat he asuntoonsa. Pääovi oli kiinni, ja isä ja Anna jäivät odottamaan, että tultaisiin avaamaan. Odottaessaan piirteli Anna hajamielisesti kuvioita pihahiekkaan päivävarjonsa kärellä, ja isä, joka oli hyvin järjestystä rakastava, määräsi, että havut rappujen edessä ovat uudistettavat. Äiti meni vanhemman sisaren kanssa keittiön ovesta ja lähetti piian päästämään kamreeria ja neitiä. Vähän sen jälkeen he söivät aamiaisensa, jotenkin ääneti senkin. Ei kuulunut muuta kuin: »saanko voita?» Ja »tahtooko pappa vielä maitoa?» Ja sitten alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä. Isä istui työhuoneessaan kirjoitellen, ja muuttautui sieltä virastoonsa kirjoittelemaan. Sisaret asettuivat kamariinsa, jonka ikkunat antoivat torille, ja kutoivat nenänvarsi suorana pitsiään kumpikin. Silloin tällöin katsahdettiin kadulta heihin ja he katsahtivat kadulle, rihmaa kerältä vetäessään. Äiti oli vähän aikaa edeltä puolenpäivän makuukamarissaan. Kun hän sieltä tuli puolipäiväkahvia laittamaan, olivat hänen silmänsä itkettyneet, ja hän huokasi silloin tällöin syvästi. Koko perheessä vallitsi sinä päivänä tavallista syvempi totisuus, kunnes vähitellen totuttiin siihen niin, ettei sitä enää niin huomattu. [[Luokka:Helsinkiin]] 3123 5374 2006-09-02T19:02:27Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Helsinkiin: I luku|I luku]] |seuraava=[[Helsinkiin: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Helsinkiin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Sill’aikaa oli Antti laivallaan jo aloittanut uuden elämän. Hän oli täydessä menossa Helsinkiin. Jo keväällä oli hän päättänyt aloittaa uuden elämänsä. Hänen toverinsa olivat vakuuttaneet, että niin pian kuin saavat valkolakin päähänsä, alkavat he oitis elää uutta elämää. Ylioppilaaksi päästessä tapahtuu käännekohta heidän elämässään. Koko kesän oli Antti odottanut sitä käännekohtaa. Mutta ei sitä kuulunut. Perheessä ei häntä kohtaan tapahtunut mitään muutosta. Äiti ja sisaret kohtelivat häntä niinkuin ennenkin, ja isä tahtoi ihan kuin tahallaan osoittaa, ettei hän pitänyt häntä sen suurempana herrana kuin ennenkään. Siinä suhteessa ei siis ollut mitään käännekohtaa huomattavana. Oli se kuitenkin toisella tavalla tulemaisillaan. Näihin aikoihin hän rakastui »totisesti ja vakavasti» Almaan, Jo koulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut, mutta ei vielä »totisesti ja vakavasti.» Ensi kerran tapasi rakkaus hänet viidennellä luokalla ollessa. Viides luokka vastasi entisen kimnaasin ensimmäistä luokkaa. Kimnasisteista kävi koululaisten kesken kertomuksia, että heistä melkein jokainen oli ollut kihloissa. Siitä puhuttiin ihmetyksellä ja kummastuksella. Antti joutui vertailemaan itseään ja heitä, eikä tahtonut viidennelle luokalle tultuaan saada rauhaa siltä ajatukselta, että hän, vaikka jo sai käydä arpajaisissa ja iltahuveissa, ei ollut edes rakastunut. Olisi hän suonut olevansa kihloissakin. Mutta mitäs nykyajan naiset! Ne tietysti vain laskevat vuosia, milloin pääsevät rouviksi. Uskollista, uhraavaa, odottavaa rakkautta ei enää ole olemassa, sitten kun kimnaasi muuttui lyseoksi. Sen sai Antti kokeakin, kun hän rakastui kaupungin kauneimpaan tyttöön, joka usein kävi sisarien luona. Vaikka hän käveli joka päivä rakastettunsa ikkunan alaitse, vaikka pyysi häntä joka tanssiaisissa toiseen franseesiin eikä sitten koko iltana tanssinut muiden kuin sisariensa kanssa, tai jos tanssi, niin jonkun kaikkein rumimman kanssa ja sillä välin pihtipielen takaa tuijotti, ei hän kuitenkaan saavuttanut vastarakkautta. Välistä hän kyllä luuli, että ihanne oli häneen ihastunut, välistä hän oli siitä aivan varmakin, sillä ihanne kuunteli häntä hyvin ystävällisesti, kun hän kertoi kouluoloistaan. Ja niistä hän tavallisesti aina kertoi. Mutta sitten saattoi tyttö yht’äkkiä tulla hajamieliseksi, katsella aivan toisaanne päin ja kysyä huolettomasti, mitä se olikaan kuin herra Ljungberg oli kertonut ... suokoon anteeksi ... mutta hän ei kuullut. Antti uudelleen kertomaan kiltisti ja sydän solmulla samaa asiaa, vaikka ymmärsi, ettei se ollut ollenkaan mitään erinomaista ja vaikka kertoessa kyllä huomasi, että tyttö seurasi silmillään erästä nuorta tanssivaa maisteria. Ne kertoivat, että maisteri oli rakastunut tyttöön ja tyttö maisteriin, mutta sitä ei hän uskonut. Hän oli vihoissaan ihmisille, jotka eivät osanneet muuta kuin juoruta ja panetella. Käyköön, miten käykin, päätti Antti yksinäisillä kävelyillään kuutamoisina öinä, kun valo loisti hänen ikkunastaan. Kun minä pääsen kuudennelle luokalle, niin minä kosin. Minä olen silloin kuudentoista vanha, ja hän täyttää yhdeksäntoista. Kolmen vuoden päästä ylioppilas, se on 19 ja 22. Silloin julkaisemme kihlauksemme. Neljän vuoden kuluttua maisteri, se on 23 ja 26 vuotta. Ei hän silloin ole liian vanha minulle. Mutta ennenkuin Antti ennätti kosia, kosi maisteri tutkintoluvalla, sai tytön ja vei hänet vanhempainsa luokse maalle. Antti kulki muutaman päivän hattu takaraivolla ja ylenkatsoi, halveksi äärettömästi koko maailmaa. Silloin hän oli ensi kerran juovuksissa ja aloitti samalla tupakanpolton. Erään kumppaninsa kanssa he ostivat pullon punssia ja nousivat Kotkankallion paviljonkiin. Antti puhui eräästä suuresta surusta, joka hänellä oli, ja lausui ulkomuistista säkeitä Runebergin runosta »Svartsjukans nätter:» : Hvems är den stämma, som med ugglans låten : till en förvirrad harmoni sig parar, : beskrattande med återbrutna ljud din frid, : din stillhet, dina vallmodofter? : Det är den sorgsnes klagan, milda natt, : det ar den olycksaliges förtviflan. : [Kelt’ ääni, huuhkajan mi huutoin kera : käy sopusointuun sekasortoiseen : sävelin särkynein sun naurain rauhaas : ja hiljaisuuttas, valmuntuoksujas? : Se valitus on kurjan, lauha yö, : oi, onnen-orvon on se epätoivo.] Toveri tarjosi pullon suuta ja lausui vuorostaan: : Pois huolemme kaikki jo poistukohon : vain riemua varten tää maailma on. : Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; : ken hullu siis huolista huolisikaan? : Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon : ja juokoon; jo pullomme puolillaan on. : Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa, : kun siksi vain juoda ja riemuita saa. : Kyll’ lienevät kuivia Tuonelan maat, : ja viiniä turhaan ehk’ etsiä saat; : mut muistaa jos voinee: nyt ne muisna juo! : Ja muistosi sielläkin riemuja luo. Antti joi ja veti henkeensä savua, niin että rintaa kirveli. Mutta seuraavana päivänä hän oli sairas. Äiti oli varma siitä, että hän oli vilustunut. Ja siitä lähtien piti Antin ruveta käyttämään villapaitaa. Kesällä haihtui tämä rakkaus, kun Antti sai pyssyn. Ja toista vuotta piti väliä, ennenkuin uudelleen otti. Mutta silloin se ottikin »totisesti ja vakavasti.» Sillä Pekan sisar Alma oli totinen ja vakava. Hänen sinisissä silmissään oli jotain äidillistä kiiltoa ja hänen koko olennossaan pehmoista, lämmintä hellyyttä. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka valui alapuolelle notkahtelevia vyötäisiä ja taipui siellä niin miellyttävästi. Häneen rakastui Antti eräänä iltana, kun pidettiin puhdetta uunin hiiltyessä ja Alma soitteli salongissa. Hän soitteli pianoa ja lauloi samalla: »Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä aalloissa.» Silloin tunne jo avasi silmiään, mutta heräsi vasta vähän jälkeenpäin. Antti oli sisarineen Pekan luona, jolle Alma oli taloutta pitämässä. Siellä oli lapsineen eräs nuori rouva. Kaikki tytöt hellyttelivät lasta sylissään, mutta ei kukaan osannut niin kuin Alma. Hän kietoi voimakkaat pyöreät käsivartensa lapsen ympäri ja syleili ja suuteli sitä niin varmasti ja taitavasti, kuin olisi itse ollut äiti. Jos tuo olisi vaimoni ja tuo lapseni, ajatteli Antti, niin kuinka sanomattoman onnellinen voisin olla! Ja hän päätti lukea, tehdä työtä ja pian suorittaa tutkintonsa saadakseen sanoa häntä »vaimokseen» muutamain vuosien perästä. Ennen oli hän haaveksinut outoja seikkailuja rakastetun olennon kanssa, oli ollut haaksirikossa ja joutunut halon varassa autiolle saarelle, jonka rotkoissa lepäsi yönsä sen naisen rinnalla, jonka oli saman halon päällä pelastanut. Mutta nyt hän ihaili hiljaista kotielämää. Hän oli David Copperfield ja Alma oli Agnes. Hän alkoi ottaa tunteja latinan kirjoituksessa Pekan luona, joka oli väliaikainen opettaja lyseossa. Kun he olivat lopettaneet tuntinsa, tuli Alma tavallisesti aina kahvia tuoden ja istuutui toiselle puolen pöytää. Heistä tuli hyvät »ystävät.» Antti jutteli Almalle kaikki asiansa ja kertoi varsinkin mielellään edellisestä rakkaudestaan, mutta vakuutti aina samalla, että se oli ollutta ja mennyttä. Kun Almalta pääsi herkästi nauru tulemaan, oli Antin helppo olla sukkela. Usein saattoi tapahtua, että hän kertoi saman asian muille, mutta heihin ei se tehnyt mitään vaikutusta. Sentähden oli Alma Antin mielestä ymmärtäväisempi ja viisaampi kaikkia muita. Ja se nauru, mimmoiset pyöreät kuopposet se kaivoi pehmoiseen, pulleahkoon poskeen! Vaikka Antti olikin niin rakastunut, ei sitä kuitenkaan kukaan huomannut, ei Almakaan. Kun iällä oli väliä kuusi vuotta, ei kukaan tullut epäilleeksi. Mutta Antti oli jo siinä suhteessa muodostanut varman mielipiteen ja ajatteli itsenäisesti: »Mitä muutamien vuosien ero iässä tekee ... monessa romaanissa joutuu vanhempi nainen nuoren miehen kanssa naimisiin, ja he voivat elää onnellisesti kaiken ikänsä.» Ylioppilastutkinnon suoritettuaan, kun hän palajaa kotiin valkoinen lakki päässä, oli hänen aikomus ilmoittaa rakkautensa. Keväällä Helsinkiin lähtiessä oli jo tulla suusta tunnustuksen sana. Lähdön edellisenä päivänä oli hän asettunut alakuloisena istumaan kiikkulaudalle. Alma tuli noutamaan sisaria jonnekin ulos ja kysyi kohta, mikä häntä vaivasi. – En minä sano... – Mikset sano? – En voi sanoa milloinkaan. – Etkö milloinkaan? – Ehkä milloinkaan, mutta en nyt. Laivarannassa lähtiessään ensi kerran Helsinkiin sai hän Almalta ruusun rintaansa, ja Helsingissä oli Alma hänen ajatuksiensa perustus ja pohja. Se säilytti häntä pääkaupungin viettelyksistä, joiden avatusta sylistä hän pudistuksella vetihe pois. Sen pitää olla puhdas nuorukainen, jonka hän Almalle tarjoo... Mutta mahtaa se kaupunki käydä ihmeisiinsä, kun kuulee hänen kihlauksensa. Sitäkin hän mietti, olisivatko he kauan salakihloissa vai julkaisisivatko kohta. Kihlakortteja oli hän nähnyt mielestään erittäin sieviä kirjakaupan ikkunassa Helsingissä. Somimmat olivat sellaiset, missä kyyhkynen kuletti suussaan kahta sormusta, joista toiseen oli piirretty »Alma», toiseen »Antti.» Ka niin, heidän nimensähän alkavat samoilla kirjaimilla! Kesällä oltiin isän maatilalla, ja Almakin oli kutsuttu sinne. Eräänä iltana elokuussa, vähää ennen Alman lähtöä, olivat he soutelemassa Alman kanssa. »Nyt jos koskaan»! päätti Antti. Hän seisautti aironsa, tuijotti synkästi veteen, mutta sitten hän taas alkoi soutaa ja souti raivoisasti. Hänen täytyi se sanoa nyt! Mutta ei hän uskaltanut aloittaa. Eikä tiennyt, miten aloittaisi. Silloin Alma käänsi rantaa kohti. Antti pyysi, että soudeltaisiin vielä, kun oli niin kaunista. – Mitä varten? – Soudellaan nyt, minä pyydän. Kun Alma suostui, niin tunsi Antti, että nyt se oli ratkaistu, että nyt hän heittäytyi ummessa silmin kohtalonsa varaan. Samassa hän keksi, mistä aloittaisi. – Muistatko, Alma, sitä, kun minä keväällä puhuin asiasta, jota en milloinkaan ilmoittaisi? – Mutta lupasithan sinä joskus sanoa. – Taisin luvata. – Etkö nyt voi sanoa? – Tahdotkos sinä sen kuulla? – Niin no, sano nyt vain. – Se on sitä, että minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä koko maailmassa... Antti oli miettinyt ihan toisella lailla sanoakseen tämän asian. Ei näin typerästi ja värittömästi. Nyt se meni hänestä kuin littuun koko asia. Alma oli vaiti. Hän katsoi sivulleen, pitkin melan vartta, jonka kärki piirteli vettä. Vei sen sitten taaksepäin ja alkoi kääntää venettä rantaan. – Kuinka sinä voit Antti noin tehdä? Ole hyvä ja päästä minut maalle. Vene rasahti rantahiedalle. Kun Alma nousi maihin, tarjosi Antti kätensä häntä auttaakseen. Mutta Alma ei ottanut sitä vastaan. – Etkö vastaa mitään, Alma? – Sinä olet vielä liian nuori ja kokematon, Antti. Kyllä sinä vielä löydät sen, joka sinulle sopii. Minä en voi olla sinulle muuta kuin vanhempi sisar. Hän nousi edeltäpäin pihaan, ja Antti jäi jälempänä tulemaan. Kuin unessa veti hän veneen maihin, kalkutti tapin auki ja kuuli veden siitä puskevan ulos. Ei siis siitäkään tullut sitä käännekohtaa, jota hän oli toivonut. Mutta nyt se oli tullut! Kuopion valkoinen kirkko kaukeni kaukenemistaan. Laiva kääntyi niemen taa, ja kirkko katosi kokonaan. Puijo vain vielä köyristi selkäänsä muun metsän yli. Antti käveli vinhakasti edestakaisin kantta pitkin ja käännähteli tiukasti. Oli kuin olisi joka käänteessä joku palanen entistä elämää hänestä karissut pois. Mitäpä hän niistä enää muistelee! Mennyt on mennyttä, eikä tässä ole se poika, joka suree! Ja hän hujautti kädellään ja ikäänkuin nakkasi menneisyyttä menemään taaksepäin. Hänet valtasi voimakas tunne vapautta ja riippumattomuutta. Hyvästä mielestä oli herahtaa vesi silmään. Alma oli sanonut hänelle: »Sinä olet vielä nuori ja kokematon ... ja kyllä sinä vielä löydät sen, joka sinulle sopii.» Mutta hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä kokematon. Hän on jo mies. Hän suorittaa uhalla tutkintonsa ainoastaan sen vuoksi, että Alma näkisi, mikä mies hän on. Äkkiä saa hän viran lääninhallituksessa ja kohoaa sieltä kruununvoudiksi. Mutta vaikka hänestä tulee varakas mies ja hänellä on pankissakin rahoja, ei hän mene naimisiin. Alma saa nähdä, että hänen tunteensa olivat syvät ja todelliset. Ei häntä kuitenkaan kukaan saa nähdä alakuloisena ja kärsivänä. Kaikissa seuroissa hän esiintyy hienona Helsingin herrana, hansikkaissa ja litistettävässä knallissa. Mutta ei tanssi kenenkään kanssa; istuu ja puhuttelee ainoastaan rouvia Suomalaisessa Seurassa ja silloin tällöin silmäilee pince-nez’nsä läpi jotakuta tanssivaa neitosta. Hän oli ihan varma siitä, että näin hän tekee. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän jo nyt on semmoinen hieno herra. Ja mitäs! Onhan hänellä jo täysi vapaus olla ja elää, niinkuin itse tahtoo. Ei ole mikään estämässä mistään. Saa kehittyä vapaasti ja itsenäisesti. Ei sitä sellaisessa kodin saarroksessa voikaan kehittyä itsenäiseksi mieheksi. Tästä hän tuli yht’äkkiä selville laskeutuessaan kannelta alas ruokasalonkiin. Se oli hänen mielestään uusi itsenäinen ajatus, ja sitä seurasi kohta paikalla toinen: kihloissa oleminen olisi ollut hänelle esteeksi. Nämä molemmat itsenäiset ajatukset antoivat hänelle sisällistä tyydytystä ja varmuutta, niinkuin aina, kun keksii jotain uutta ja alkuperäistä. Ruokasalin ovea avatessaan hän siis rypisti hiukkasen otsaansa, veti ilmaa keuhkoihinsa, niin että rinta kohosi korkealle, ja puhalsi sen sieltä sieraimiensa kautta takaisin kuuluvalla tohinalla. [[Luokka:Helsinkiin]] 3124 5375 2006-09-02T19:02:31Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Helsinkiin: II luku|II luku]] |seuraava=[[Helsinkiin: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Helsinkiin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Useimmat matkustajista olivat jo kokoontuneet aamiaista odottamaan. Ja Anttikin oli nyt sellainen oikea matkustaja, joka odotti aamiaista. Siellä oli kaikenlaista väkeä. Isomahaisia maakauppiaita, suurissa korkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen, sillä isä oli aina sanonut, että ne ovat niitä viho viimeisiä ihmisiä jotka säälimättä nylkevät kansaa ja pyrkivät elämään niinkuin säätyhenkilöt. Oli siellä pari vanhaa neitostakin, tukevasti vaatetetuita ja puolihansikkailla varustettuja, niin että vain sormet näkyivät, pitkät elottomat ja verettömät sormet. Ne joivat kahvia laivasta, mutta evästä heillä oli itsellään. Juodessaan he sopottivat keskenään ja arvostelivat, silmäyksistä päättäen epäedullisesti, kahta nuorta neitiä, jotka istuivat toisessa päässä salonkia. Sillä neidit naureskelivat erään vanhemman herran kanssa – nähtävästi joku merikapteeni –, joka oli asettunut laivatuolille vastapäätä heitä ja haasteli heille kaikenlaista, vaikkei ollut esitettykään; minkä vanhat neitoset hyvin kyllä tiesivät. Lähellä vanhoja neitoja istui Pekka ja tutki ilmoituskalenterin sukkeluuksia. Hän rakasti tavattomasti sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin hakien silmillään jotakuta, jonka saisi osalliseksi iloonsa. Toisessa paikassa puoleksi loikoi tyhjennetyn kahvikupin ääressä eräs hienosti puettu herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit päässä ja joka ei näkynyt olevan ketään huomaavinaan. Kun Antti astui sisään, teki herrasmies liikkeen niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineidin luokseen, jolta tilasi sikarin. Antti tuli panneeksi erityisen huomion tähän, jota ei ollut ennen nähnyt. Antti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan – naula oli messingistä, kahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään, ja vastapäätä oli peili – vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin kylmästi vanhoja naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen kotonaan. Mutta nuo kaksi vanhaa neitoa hyökkäsivät heti häneltä kysymään, eikö hänen ollut ikävä kotoa lähteä ... lähteä kotoa pois suureen maailmaan. Antti antoi syrjäsittäin vastauksen, ettei hän juuri tiennyt, mitä hän niin erittäin ikävöisi. – Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo. Antti ei tahdo sanoa, kuinka ikävä Antin on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan. Onko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsingissä? – Ei ole sukulaisia. – Eikö? Olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe Helsingissä, jonka luo voisi mennä. – Antin äidillä näytti olevan niin kovin vaikea erota Antista. Siihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata. Hän alkoi niin huolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Otsa oli hänellä rypyssä ja toinen käsi housuntaskussa, toinen sivelemässä viiksien alkuja. Hän tunsi miellyttävän tunteen siitä, että oli hyvin ja huolellisesti puettu. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja matalakantaiset, niinkuin tiedettiin muodin olevan, ja hyvästi kiilloitetut. Housut olivat vaaleasta kankaasta ja takki musta ja pitkä niinkuin englantilaisella gentlemannilla. Käänteissä heilahtelivat helmat sääriä vasten niinkuin vanhalla herralla; Antti tunsi sen selvästi polvissaan. Peilissä, johon hän aina ohimennen katsahti, huomasi hän olevansa ajattelevan ja miettivän näköinen mies. Hänestä näytti, että kaikki häntä salaa tarkastelivat, myöskin neitoset. Sitä ei tosin voinut huomata, että he häntä suorastaan katselivat, mutta hän tiesi kyllä entisestään, että vaikka nuoret neitoset eivät olisikaan katsovinaan, he kyllä sentään huomaavat nuoria miehiä. Mutta vaikka hän tiesi näin olevansa kaikkien huomion esineenä – keskipisteenäkin olisi voinut sanoa – ei hän joutunut ollenkaan hämilleen. Noin kävellessä muistui hänelle vain mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun hän kerran katseli itseään heidän toalettipeiliinsä. – »On se kaunis poika tuo meidän Antti», olivat he sanoneet. Siihen oli äiti toisesta huoneesta lempeästi torunut: – »Sanokaahan sille semmoista, on se jo kylläksi itserakas ilmankin.» – No, mutta vähätpä nyt siitä. Miksi ne eivät jouduta aamiaista, että saisi syödä?... Nälkäinen kuin susi! Oli niin aikamiehen, vanhan herran tapaista sanoa: »nälkäinen kuin susi.» – Onko aamuruoka kohta valmis? kysyi hän bufettineidiltä. – Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä. Pekka tuli puoliääneensä kysymään, syökö Antti laivasta? – Miksen söisi! vastasi Antti tahtoen näyttää kummastuneelta. – Minä vain ajattelin, että kun meillä on omaa evästä... – Minä syön mieluummin laivasta. Antti söi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota kapteeni tarjosi. He kilistivätkin toistensa kanssa. Kotona oli häntä ryypystä varoitettu, ja Pekka oli kuvannut sen terveydelle vahingolliseksi. Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä todistettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan kanssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi sitä paitsi itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. Kokea, kokea ... ihmisen täytyy kokea. Olutta hän tilasi myöskin. Kun kapteeni pyysi puoli pulloa, niin kutsui hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa neitiä ja pyysi saada, ruotsinkielellä hänkin: »En half öl.» Joka kerta kun hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen kuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä häntä seinän puolella. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri katsomista ansainneet. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Bufettineiti tuossa oli monta vertaa somempi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi heille, mitä he eivät ylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: »varsså go’» Siihen neitoset yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti vielä hiukan huolettomasti lisäsi: »ja’ ber.» Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä, millä aloittaisi. Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien keskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät pystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä purjehdusretkiltään merellä. Antilla oli myöskin muuan semmoinen juttu, vanha ja kauan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen, ja vaikka kapteenit tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kuitenkin hiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei heltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli niinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa ja iässä. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itseään näin vakaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja liikkua vapaissa oloissa. Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. Se oli Antin mielestä tavattoman moukkamaista. Syödä ensin omia eväitään kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa salongista. – Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia silmälaseja kantava herrasmies. Hän ei ollut aamiaista syödessään ottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti siltä, kuin olisi hän halveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän kyllä osasi olla hänkin niinkuin vanha tottunut matkustaja. Mutta milloinka voisi hän saavuttaa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla herralla oli? Milloinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia halveksivasti? Pekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin. Mutta Antti sanoi mieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen hänelle ja toi myöskin hopeapäisen veitsen tarjottimella. Ottaessaan katsahti Antti häntä suoraan silmään ja koetti saada silmäyksensä merkitseväksi. Ja kun hän typisti sikaria, tunsi hän kätensä hiukan vapisevan. Syötyään poistuivat kaikki matkustajat ruokasalongista, mikä minnekin. Antti oli asettunut tyhjän pöydän ääreen ja oli tutkivinaan ilmoituskalenteria. Neiti tyhjensi pöytää ja Antti seurasi hänen liikkeitään: kuinka hän kumartui pöydän yli, painoi vyöhystänsä sitä vastaan, pingoitti rintansa ja paljasti voimakkaan täyteläisen käsivartensa. Antti olisi tahtonut sanoa hänelle jotain leikillistä, mutta sai ainoastaan kysytyksi, koska tullaan Konnukseen. – Kello kymmenen, vastasi neiti. Eikä Antti saanut jatketuksi keskustelua sen pitemmälle. Puhdistettuaan pöydän ja levitettyään sen yli vaalean liinan poistui neiti keittiöön eikä tullut enää takaisin. Ymmärtämättä oikein syytä siihen, joutui Antti hiukan alakuloiseksi ja nousi kannella olevaan tupakkakammioon, jonka ikkunasta voi nähdä maiseman sekä taakse että kummallekin kupeelle. Hän alkoi selailla sanomalehtiä, ja ensiksi sattui »Uusi Suometar» käsiin. Jahah! jahah. Vai »Uusi Suometar»! Pitääpä katsoa mitä on »Uudessa Suomettaressa.» Pääkirjoituksena oli »Virkamiehet ja suomenkieli.» Siis kieliriita! Antti koetti lukea sitä, mutta ei joutunut kuin muutaman kappaleen, niin asettui poikkiteloin tielle otteita asetuksista ja pykäliä ja numeroita. Silmä hyppäsi niiden ylitse ja jatkoi kerran liikkeelle päästyään matkaansa parin uutisen yli »kaikenlaisiin.» Nielaisi niistä muutamia ja palasi virvoitettuna takaisin pääkirjoitukseen. Keskemmällä oli siinä huutomerkki erään lauseen perässä. Toisen jälessä seisoi kysymysmerkki ja kolmanteen oli lauseen sisään pantu (sk!) noin sulkujen väliin. Siellä ne siis jotain kummastelevat ja ivaavat. Kenties se on hyvinkin hauskaa! Ja Antti luki ne lauseet ja luki muutamia muitakin. Mutta taaskaan ei hän voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hän ei ollut koko kesänä seurannut sanomalehtiä. Ja sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän ole oikein selvillä kieliriidasta. Mutta niin pian kuin hän tulee Helsinkiin, alkaa hän lukea sanomalehtiä ylioppilashuoneella ja perehtyä kieliriitaan. – Pekka, sanoi hän tälle, jonka kuuli tulleen ruokasaliin, saahan ylioppilashuoneella lukea kaikkia Suomen sanomalehtiä? – On siellä kaikki oman maan lehdet, suomalaiset ja ruotsalaiset. Kuinka niin? – Minä aion ruveta käymään joka aamu ylioppilashuoneella lukemassa sanomalehtiä. – Se vie paljon aikaa nuorilta ylioppilailta tuo sanomalehtien lukeminen ylioppilashuoneella. On paljoa edullisempi pitää Suometar itsellään, neuvoi Pekka, otsa totisesti ja hiukan huolekkaasti rypistettynä. Hänellä oli näissä asioissa vakaantunut kanta ja kehittyneet mielipiteet. – Ei se ole niin vaarallista, jos hiukan viepikin aikaa ensi lukukaudella ... vaikka menisi kaikkikin katselemiseen. – Jaa, jaa, mutta katso, ettei mene toinenkin lukukausi. Monelta on mennytkin, ennenkuin ovat päässeet alkuunkaan. – Ei minulta mene... – Hyvä olisi, ellei niin kävisi. – Minne sinä menet? – Menen kokkasalonkiin lukemaan. – Lukemaan? – Täytyy käyttää aikaa hyväkseen. Tenttini alkavat kohta lukukauden alussa. Ajattelin, että voin kerrata heprean kielioppia. Heprean kielioppia! Niin kovat ajat, että täytyy lukea heprean kielioppia jo Helsinkiin mennessäänkin! Mitä sitten itse Helsingissä? Jos hänen, Antin, täytyisi siellä kohta paikalla istuutua kirjan ääreen! Voisiko se olla mahdollista? Niin ne kai siellä kotona kuvittelivat; siltä olivat ainakin isän puheet tuntuneet, Mutta ne eivät ymmärrä näitä asioita oikein. Niin no, kyllä hän tietysti lukee, totta kai lukee ja käy luennoilla. Hän jakaa päivänsä lukuihin, luentoihin ja joutohetkiin. Joutohetket hän käyttää huvituksiin. Tai miksei hän käyttäisi oikeaa sanaa: ei huvituksiin, vaan Helsingin elämän tutkimiseen. Se on aivan välttämätöntä sekin, kaikki tekevät samalla lailla. Pekkakin on tehnyt sillä tavalla. Voimakas aamiainen ja olut lämmittivät niin suloisesti sisuksia. Sikari rauhoitti ja lauhdutti mielen. Sen savuun kietoutui ja katosi se puoli tulevaisuudesta ja vastaisista velvollisuuksista, josta heprean kielioppi oli muistuttanut. Elämä alkoi tuntua niin huolettomalta ja pumpulinpehmoiselta. Se oli kuin tällä samettisohvalla istuminen. Kuinka mukava tässä loikoa ja nojata niskaansa selustimeen. Se jyskytti siksi parahiksi, että viihdytti, mutta ei häirinnyt. On tämä mukava laiva. Isällä on tässä monta osaketta. Tässä pitäisi kaikkien kulkea. Kas, kuinka tuo seinä on kiiltäväksi maalattu! Ja lukot ja avaimet kuinka hohtaviksi hangatut! Tuota nappulata kun painaa, soi sähkökello bufetissa. Ei tarvitse täältä huutaa tai mennä sanomaan, jos tahtoo tilata jotain. Joka hytissäkin on tuollainen sähkökellon nappula. Se pitää olla matkustajien mukavuudeksi sillä tavalla laitettu. Nykyajan matkustajat ovat vaativaisia. Ja Anttikin oli mielestään vaativainen matkustaja. Hän olisi ollut tyytymätön, jos ei laiva olisi ollut niin mukava, kuin se oli. Häneen olisi tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä sametista ja joka messinkiesine noin kirkkaaksi kiilloitettu. Hänen teki mieli koettaa valtaansa. Sikari oli sammunut, kun oli hiukan tottumaton polttaja vielä. Ei ollut tikkuja. Liikkumatta paikaltaan painoi hän takakäteen sähkökellon nappulaa. Virkeä kilinä kuului bufetissa. Hän näki oven läpi, kuinka samalla putosi valkea numerolippu yhteen niistä rei’istä, jotka olivat kellotaulussa. Bufettineiti kiiruhti esiin. – Saanko luvan saada tulitikkuja? Ne saatuaan kohautti Antti itseään ylemmäksi istumaan ja nosti jalkansa sohvalle. Hän alkoi tarkastella maisemaa. Ilma oli käynyt harmaan haaleaksi. Kivikkoinen alava ranta vilisi ohitse. Hetken aikaa oli kohdalla järven rannalla oleva talo ja sen saviset pellot. Siellä näytti olevan harmaata ja ikävää. Kaivonvintti kohosi metsän yli, töröttäen pilvessä jumottavaa syksyistä taivaanrantaa vasten. Lämpiävästä riihestä tupruava savu painautui maata myöten menemään. Pellolla kuukki muutamia liankarvaisia olennoita perunoita noukkimassa, ja vaon päässä pientaren rannassa luuhotti hevonen auroineen, pää riipuksissa. Antille tuli ajatus, että jos yht’äkkiä täytyisi jäädä asumaan tuollaiseen paikkaan. Nyt juuri, kun on Helsinkiin menossa, elämään sen vilkasta elämää, tunkeilemaan Esplanaadissa, katselemaan loistavia myymälöiden ikkunoita ja kauas pilkottavia punaisia tupakkapuotien lyhtyjä, ja tuon tuostakin pistäymään sähköllä valaistuihin kahviloihin – jos nyt pitäisi pysäyttää matka ja asettua tuohon taloon koko syksyksi. Niinkuin moni hänen talonpoikaisista tovereistaan, jotka viettävät vuotensa maalla ja lukevat siellä. Kuinka heidän oli sillä tavalla mahdollista? Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle. Talo, pellot ja ihmiset katosivat, ja laiva pyyhkäisi niemen nenitse, jonka päässä seisoi tanakka kivikummeli. Toiselta puolen niemen aukesi sen kainalosta kaunis lahdelma ja lahden perältä koivikon sisästä herrastalo. Tuo oli sentään toista. Keltainen päärakennus ja katolla riu’un nenässä liehuva viiri. Siistit pellot, koivukäytävä rantaan, oksitut, puhdistetut puistot ympärillä. Punainen uimahuone ja sen edessä ankkuroituna purjevene, jonka purjeet parhaallaan lepattivat kuivamassa. Mielihyvällä Antti sitä katseli, pyyhki hikeä ikkunasta ja puhalteli savua sikaristaan. Se talo oli kuin sukulaistalo. Asua semmoisessa kesäiseen aikaan, laivakulun varrella, uida, purjehtia neitosten kanssa ja käydä hyvästi puettuna vierailla. Loikoilla riippumatoissa ja lukea romaaneja. Semmoista hänen elämänsä vielä kerran tuleekin olemaan. Kun hän on edistynyt ja päässyt muutamien tuhansien tuloille, niin hän rakentaa itselleen huvilan lähelle kaupunkia, niinkuin varalääninsihteerikin. Hänellä on purjevene myöskin. Mutta naimisiin ei hän sittenkään mene. Ja sen hän tekee kostoksi Almalle. Laiva huusi tuloansa Konnuksen kanavalle ja Antti nousi kannelle. Kapteeni seisoi perämiehen vieressä ja auttoi häntä toisella kädellään kääntämään peräsimen kehää. Kapteenin vieressä seisoi tuo toinen kapteeni ja se hieno herra. Antti asettui hänkin samaan ryhmään. Kapteeni kertoi veden vähyydestä sulun suussa ja epäili, pääsisikö viikon päästä enää täydessä lastissa läpi. – Vai niin! Todellakin! sanoivat herrat, ja Antti oli hänkin hämmästyvinään. – Hiljempaa! komensi kapteeni kannen alle, ja samalla kun punakitaisen ilmatorven läpi kuului koneenkäyttäjän vastaus, hiljeni jyskytys koneessa. Kuului vain tasaista kalkutusta hitaassa tahdissa. Sekin lakkasi kokonaan kanavaan tultaessa, ja laiva liukui vanhaa vauhtiaan kapeaan sulkukamariin, niin että milteivät laidat koskeneet kallioreunaan. – Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka arvattavasti oli kuullut samat sanat monelta muulta matkustajalta. Puskettuaan takaisin, jolloin vesi sulkukamarissa kuohui vaahtona niinkuin pesuammeessa saippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva hetkeksi huokaamaan. Matkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan, olisiko kanavalla mitään nähtävänä. Vanhat neitoset ottivat osaa kalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa. Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut verkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi perän rautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden pauhua; toinen oli avannut tupakkakammion ikkunan, josta avopäin ja otsatukka hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan laiteella. Hän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi kuin toinen. Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan laiteelta, jossa hän edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään tuo neitonen ... olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät... Antti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan kallellaan. Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa olevaan neitoseen, ja ellei hän erehtynyt, katsahti neitonen samalla lailla häneen. Matkalla vaihtelevat mielialat pikemmin kuin missään muualla. Ja tuota pikaa, ennenkuin Antti ehti sitä itsekään huomata, oli hän runoillut romaanin kokoon itsestään ja neitosesta. Kukahan hän on ja minnekähän hän matkustaa? Arvattavasti Helsinkiin. Ehkä hän saa Lappeenrannassa olla apuna kantamassa hänen kapineitaan. Ehkä tutustuvatkin ja ajavat samassa hevosessa asemalle. Tavaroille hommaa hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla vie hän uuden tuttavansa ravintolaan ja kysyy, mitä hän saa luvan tarjota. – »Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä», sanoo neitonen ja miettii hetkisen. Sitten hän lisää ujosti: »Ehkä olette hyvä ja annatte minulle kupin teetä.» – »Kaksi kuppia teetä!» komentaa Antti. – He istuvat juomaan, hiukan muista erilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä hansikan, joka ei tahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään pari kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat. Ihmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pekka, joka on seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmuisen uteliaasti korvaan: – »Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?» – »En minä tiedä, se on vain satunnainen tuttavuus, pitäähän olla kohtelias.» Pekka rykäisee merkitsevästi, ja Antti tietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa kotiin. Vaan kirjoittakoon! Kotona siitä kertovat keskenään ja kertovat muillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla tutustunut erääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät on nähty yhdessä istumassa ja juomassa teetä ... saa nähdä eivätkö pian ole kihloissa! Vaan kertokoot! Hän tahtoo olla Don Juan. Hänessä on paljon Don Juanin luonnetta. – Tyttö se häneen ensiksi rakastuu. Junassa hän ei lakkaa katselemasta suurilla silmillään. Kuta likemmä Helsinkiä he... Laiva antoi lähtömerkin, ja Antin täytyi keskeyttää. Hänen olisi pitänyt nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään. Antoi sen lähteä liikkeelle, käveli rauhallisesti rinnalla ja hypähti sitten huolettomalla notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aiottiin sulkea. Hän oli näkevinään kysymyksen neitosen silmissä siitä, jääkö hän todella tähän, ja ilon välähdyksen, kun hän ei jäänytkään. Liekö ollut niin, mutta ei siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt. Molemmat neitoset olivat nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin rivakassa kävelyssä, tehden nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä käveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella sujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät. Välistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä ja kyynärpää polvea vasten nojaten. Nämä ovat kauniita maisemia, nämä Leppävirran. Mahtavatkohan ne huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat useita kertoja Antin ohitse, mutta eivät katsoneet häneen sen kummemmilla silmillä kuin perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin. No, eipä sillä, että Anttikaan heistä ... ei niin, että olisi viitsinyt heitä varten päätään kääntää. Hän vain omia aikojaan ... katselee vain huvikseen veteen ja rannalle. Hän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman näköiseksi ja alkoi vihellellen kulkea edestakaisin. Sattui paperossin pätkä tielle; hän potkaisi sen kenkänsä kärellä järveen. – Milloinka ollaan Savonlinnassa? kysäisi hän perämieheltä. Perämies ei kiiruhtanut vastaamaan. Käänti kehäänsä muutaman pulikkavälin, sylkäisi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan ja virkkoi tultavan »noin kello seihtemän seuvussa.» Neitoset olivat juuri takana, ja hän tahtoi heidän kuultensa kysyä jotakin. – Mikä on tuo hovi tuolla mäellä? Mies viivytti vastaustaan niin kauan, että neitoset ehtivät jo piipun taakse. – Vokkolan hovi. – Saako tällä kiikarilla katsoa? – Herra tekköö hyvin ja kahtoo voan. Olisi ollut hyvä tilaisuus tarjota neitosille kiikari ja päästä heidän kanssaan puhelemaan. Antti toivoi, että he tulisivat ja jotenkin näyttäisivät sitä haluavansa. Mutta neitoset eivät tulleet koko sillä ajalla, kun Antti käänteli kiikaria, edes kokan puolelle piippua. Ja yht’äkkiä kuuli hän heidän mennä humistavan kannen alle. Leppävirroilla astui Antti halkoja otettaessa maihin ja hänellä oli kulkulautaa myöten laskeutuessaan se pieni hetkellinen tyydytys, että kaikkien rannalla olevain talonpoikain huomio kiintyi häneen. Hän ei ollut heitä näkevinäänkään, loi mahtavan katseen väkijoukon yli, mutta kuuli kuitenkin muutaman akan äänen takanaan sopottavan: »Katoppas, minkälainen tuolla on laukku selässä.» – Vai niin, se oli siis tämä hänen matkalaukkunsa, joka herätti heidän huomiotaan. Se häntä nauratti, mutta oli samalla vähän mieliksikin. Hän nousi rantatietä ylös ja katseli matkailijan silmällä ja otsan rypistyksellä maisemaa ja alhaalla rantamakasiinien kupeessa höyryävää laivaa, nojaten aina vähän väliä sateenvarjonsa päähän. Hänen tuolla tavalla seisoessaan kulkivat neitoset kaksi kertaa hänen ohitsensa, keräten ruohoja kukkakimpuiksi. Antilla oli mielestään hyvin alkuperäinen keksintö, kun hän taittoi oksan katajasta ja kiinnitti sen nappinsa läpeen. Erinomaisen tyytyväisenä palasi hän takaisin rantaan. Sinne tultuaan näki hän kaksi ylioppilasta hinaamassa suurta punaista kirstua rattailta alas. Yht’äkkiä tuli hän huonolle tuulelle, poikkesi halkopinon taakse ja kiersi toista tietä laivaan. Ylioppilaat, joita hänen ei tehnyt mieli tavata, olivat molemmat hänen tovereitaan, viime kevännä tutkinnon suorittaneita. He ovat arvatenkin menossa Helsinkiin hekin ja tulevat siis olemaan matkakumppaneja sinne saakka. Saatuaan kapineensa laivaan asettuivat äsken tulleet perän puolelle istumaan. Antti käveli edestakaisin komentokannella. Joka kerta kun hän teki käänteen rappujen kohdalla, ajatteli hän mennäkseen alas tervehtimään. Mutta sitten päätti hän kuitenkin tehdä vielä yhden retken kannen toiseen päähän. Ja niin jäi hän pitkäksi aikaa siihen edestakaisin astelemaan. Koulussa oli hänen luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, »suomalaisten» ja »ruotsalaisten». Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä oli kaksi erikielistä osastoa kullakin luokalla. Puolueet erosivat osaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja kotikasvatuksen. »Ruotsalaiset» olivat herrasperheistä, he kävivät hienosti puettuina, heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat iltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat hienompien piirteittensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman käytöksensä vuoksi kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin »suomalaisista» oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä, ja suuremmissa seuroissa he istuivat juroina seinämillä, sill’aikaa kuin toiset lattialla isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja hartiat leveät. Useimmat heistä olivat kovinkin köyhiä. Lukujensa ohella täytyi heidän ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksikirjoittamisella. Sill’aikaa kuin »ruotsalaiset» kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan, saivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen painikkeeksi. Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta »suomalaisissa» toisia tovereita kohtaan. Välit olivat aina hiukan kireät. Alemmilla luokilla oli ero vain saran ja veran, ja yhteentörmäykset synnyttivät tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että »ruotsalaiset», jotka olivat vähemmistössä, piestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa voitonriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus näkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla vallitsi joko jäykkä vaitiolo tai pistelevä sanasota. Suomalaiset olivat jo oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat »kansan lapsia», että heitä varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja he päättivät, että ''he'' sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä olemaan. Heidän joukossaan olivat sitä paitsi koulun taitavimmat oppilaat, ne, joita opettajat nimittivät »oppilaitoksen ylpeydeksi.» Vaikka »ruotsalaiset» melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä »suomalaisista», olivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia. Heille osoittivat he suosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai perheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin poikkeuksetta vain »ruotsalaisia», jotka osasivat huvitella, tanssia ja käyttäytyä. Aamulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät toisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat olla erittäin huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista iltaa neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin, ja jos oli kuutamo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin. Usein oli eroamisen jälkeen toimeenpantu serenaadeja ikkunain alla. – Erityisessä huoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperosseja, joita valtoineen olivat saaneet nauttia. Illemmalla joskus oli joku opettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kamariinsa kilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut kaikenlaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen sana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi riemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla äänellä, kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti »suomalaisia.» Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa katselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sanan. Heille oli jokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta, etteivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat ikkunain läpi kuulleet iloista mellakkaa kadulta huoneisiinsa, kun myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä myllyyn lisäsi vielä se, että opettajat tunnin kuluessa kohtelivat pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti tajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Tai karttoivat kokonaan kysyä heiltä ja kysyivät sen sijaan »suomalaisilta», joilla silloin aina oli kovempi päivä. Oli kuitenkin aikoja, jolloin ruotsalaisten täytyi kokonaan nöyrtyä ja jolloin heidän kaikilla ulkonaisilla eduillaan ei ollut mitään merkitystä. Tutkintojen ja koekirjoitusten aikana tarvitsivat he taitavampien toveriensa apua, ja silloin oli ''näiden'' vuoro näkyä. Niinkuin pöydän alle heitetyitä paloja nakkelivat he hätääntyneille murusia matematiikasta ja latinasta. Ja niin tapahtui vielä ylioppilaskirjoituksissakin. Useimmat »ruotsalaisista» pääsivät ylioppilaiksi, »suomalaisten» armosta. Näinä aikoina nähtiin molempain puolueiden miehiä enemmän yhdessä. »Suomalaisia» saatettiin joskus kutsua »ruotsalaisten» perheisiinkin ja köyhemmille annettiin sunnuntaipäivällisiä ilmaiseksi. Voutila, toinen noista tuolla kannella, oli esimerkiksi koko viimeisen vuoden syönyt Antin kotona ja saanut ilman vuokraa asua pienessä huoneessa toisella puolen kamreerin pihan, seinäkkäin renkikamarin kanssa. Palkkioksi oli hän opettanut Antille matematiikkaa ja auttanut häntä ylioppilaskirjoituksissa. »Suomalaisilla» oli myöskin »isänmaallisia harrastuksia», joihin »ruotsalaisilla» ei juuri ollut taipumusta. Lupa-aikoina keräsivät he satuja ja muinaisesineitä, pitivät kukin paikkakunnallaan kansantajuisia luennoita ja panivat kesillä toimeen kansanjuhlia. »Ruotsalaiset» koettivat kyllä »harrastaa» hekin, mutta kaikki jäi keskentekoiseksi. Antti esimerkiksi, joka luettiin »ruotsalaisiin», oli kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen vihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin, johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo kenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julaistuiksi. Huolimatta »suomalaisten» jalommista harrastuksista, huolimatta heidän paremmista todistuksistaan ja heille tutkinnoissa puhutuista kauniista sanoista, joita saivat kuulla paraatipuvussa saapuville tulleen kuvernöörinkin suusta, olivat »ruotsalaiset» kuitenkin joka paikassa päällä päin, tutkintotilaisuuksissakin. Heihin, joilla oli tuttavia kaikkialla kaupungissa, kiintyivät useimmat silmät todistuksia jaettaessa. Helsinkiin lähdettäessä keväällä oli kyllä »suomalaisille» arpajaisilla koottu matkarahat, mutta noiden toisten rintoihin kiinnitettiin rannasta lähtiessä kukkaskimput. Sisaria, äitejä, serkkuja ja muita naistuttavia seisoi kehänä heitä piirittämässä laivasillalla, ''heille'' toivotettiin onnet matkalle ja ''heidän'' jälkeensä liehuivat nenäliinat. »Suomalaiset» seisoivat synkkinä loitommalla, kaikilla kiitollisuudenvelka mieltä painamassa. Ja monella syrjään jätetyn katkera tunne sydämessä. Tuolla toisten kanssa liehakoivat ne, joita monen vuoden kuluessa oli kaukaisella ihailulla seurannut, uskaltamatta koskaan lähestyä ja pääsemättä kertaakaan toivotun kanssa sanaa vaihtamaan. Kantta kävellessä vaikutti Anttiin yhä vielä se raskas suhde, joka oli koulussa toverien kesken vallinnut. Mutta lähin syy siihen, miksi hän äsken oli poikennut syrjään ja miksi hänessä ei pitkään aikaan ollut menijää toverejansa tervehtimään, oli eräs tapaus, joka viime kesänä oli kangistanut hänen välinsä Voutilaan. Antin isän maatila oli Rautalammilla, ja he viettivät siellä kesäänsä. Pitäjän »suomalaiset», etupäässä Voutila, olivat toimeenpanneet kansanjuhlan. Tanssittaessa juhlakentällä oli eräs talonpoika tullut pyytämään Antin vanhempaa sisarta. Tämä oli kieltäytynyt. Kertomuksessa paikkakunnan lehteen kuvattiin tapaus »osoitteena siitä, millaista ylenkatsetta kansaa kohtaan vielä tapaa niissä, jotka haluavat nimittää itseään parempain ihmisten lapsiksi. Heidän naisensa ovat kyllä olevinaan kansallismielisiä, mutta kotikielenään he käyttävät ruotsia ja koko heidän kansallismielisyytensä on vain siinä, että he ompelevat itselleen kansallispuvut ja pukeutuvat niihin joskus huviretkiä tehdessään. Mutta annas olla, kun talonpoika tulee puhuttelemaan, silloin on nenä kureissa, ja tämä hieno neiti kääntää selkänsä kansan lapselle. Häpeä meidän herrasväellemme moisesta sääty-ylpeydestä!» Kirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kahteen puolueeseen. Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt tilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon hän oli turhaan ihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden seurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen ylpeydestä ja epäkansallisuudesta ja lopetti sillä, että olisi parempi olla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, elleivät muutamat olisi olleet niin jalomielisiä, että he... Hän ei päättänyt lausettaan, mutta Antti ymmärsi tarkoituksen, ja sen jälkeen eivät he olleet toisiaan tavanneet ennen kuin tuossa äsken. Kauan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkannelle. Hän tunsi itsensä jotenkin turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa. Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä. – Ka, täälläkö tekin olette? Te tulitte Leppävirroilta? Minä en ollenkaan huomannut... On vähän kylmä, niin että puistattaa ... brr... Vai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin... He olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo hiukan itserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpojilla. He tarkastivat Anttia kiireestä kantapäähän, ja Antista oli, kuin olisi häntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua yläpuolelle. Mutta nyt hän tuli hätiköiväksi ja meni hiukan hengästyksiinsä. – Sinnehän minäkin! Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä en tiedä vielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai täytyy ajaa johonkin hotelliin ensimmäiseksi yöksi. – Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa. He jatkoivat keskusteluaan kaksikantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin. Hän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella valmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli tulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita kuuntelevat. Professorien nimetkin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan luennoista ja professoreista, joita hän ei vielä ollut oikein ajatellutkaan, tuli Antti itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne olivat ihan selvillä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo vuodetkin määrätä, milloin valmistuvat. Köyhäin talonpoikain pojat saattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut vakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme, joista melkein kaikki olivat syntyneet matalissa majoissa. Jota vastoin varakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan koskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se oli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen läsnäollessa. Ja hän vartioi vain tilaisuutta päästäkseen selittämään tovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaa. – Minä aion juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lomaan ja selitti yhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa. Hän suorittaa oikeustutkinnon, seuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen, praktiseeraa lääninhallituksessa, jossa tutkinnon suorittaneilla nykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja. Hänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta. Toverit kuuntelivat häntä, ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina, mutta muuten hyvin viattomalla äänellä: – Kun et sinä, Antti, ruvennut matematiikkaa lukemaan? Antti tunsi pistoksen kärjen. Mutta silloin sattui mukava tilaisuus poistua. Kapteeni kulki ohitse ja kääntyi Antin puoleen näyttäen hänelle muutamata kiveä, johon eräs toinen laiva oli äskettäin törmännyt. Puhuessaan Antille katsahti hän noihin toisiin arvostelevalla syrjäsilmällä, ikäänkuin olisi tahtonut Antilta kysyä, että »ketähän nuokin ovat?» Katse tarkoitti nähtävästi heidän pukuaan, ja seisoessaan ulompana kapteenin kanssa tuli Antti tämän luulonsa johdosta vertailleeksi toveriensa vaateasua omaansa. Molemmilla heillä oli sarkainen päällystakki, ja ylioppilaslakki oli päällystetty palttinalla. Takin kaulus oli sametista ja arvatenkin koko puku jonkun maaräätälin tekemä, joka oli koettanut saada aikaan muodin mukaista työtä, vaikka huonolla onnella. Niskasta longistui kaulus toisella alas, niin että koko kaulustin, aika tavalla jo käytetty, kojotti näkyä ja sen takana rusetin nauha ja niskanappi. Mansetit eivät nekään olleet aivan puhtaat. Housujen lahkeet olivat lyhyet ja ahtaat, jalat isot ja kengät yhtä mukaa, sekä lisäksi kiilloittamattomat. Jota vastoin hän ... hän oli kaikin puolin virheetön ja hieno. Silmäys sääriin näytti, että housut niiden päällä istuivat kuin valetut. Kaulus seurasi kaulalinjaa ja pisti pikkuisen vain valkoista raitaansa esille. Kaikki oli parhaassa kunnossa. Hän puheli toimessaan kapteenin kanssa ja istuutui tämän mentyä penkille vastapäätä ja alkoi vihellellä. Sattui sitten vielä pieni tapaus, joka kerrassaan nosti hänet entisten koulutoveriensa yläpuolelle. He nousivat ja menivät kahvia juomaan ruokasalonkiin. Mutta heidän ovea avatessaan aikoivat siitä samassa ulos neitoset. Molemmin puolin seisotuttiin ja jäätiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen yli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peräytyivät, kun ylioppilaat samassa myöskin uhkasivat tulla. Silloin jäivät ylioppilaat odottamaan. Mutta juuri kun neitosten taas piti astua ulos, töyttäsivät myöskin ylioppilaat esiin, ja ovessa tapahtui pieni yhteentörmäys olkapäillä. Neitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jälkeensä, kun ovi oli sulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kädellään olkapäätään, johon nähtävästi hiukan koski. – Ush, semmoisia moukkia! sanoi hän hienosti irvistäen, ja se silmäys, jonka Antti samassa sai häneltä, näytti tahtovan vetää häntäkin samaan mielipiteeseen osalliseksi. Innolla Antti siitä tulikin osalliseksi – samalla tavoin silmäten ja kohottamalla hänkin olkapäitään. Hän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivälliselle. Ovessa tulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salongista. Heillä ei ollut varaa syödä laivan kalliita ruokia. Ohimennessään kysyi Antti heiltä keveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti: – No, poisko te tulettekin? Ettekö jääkään päivällistä syömään? He ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen. Sointu kysyjän äänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta. Eivät he kumpikaan vastanneet, mutta se katse, joka ampui heidän kulmainsa alta, oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen tikarin tumma välähdys. Se oli huonompiosaisten äänetön sodanjulistus niitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut heistä salaiset vihamiehet. – Syöhän sinä nyt siellä ... vielä sitä syömme mekin... He menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket siitä jäykkenivät. [[Luokka:Helsinkiin]] 3125 5376 2006-09-02T19:02:36Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Helsinkiin: III luku|III luku]] |seuraava=[[Helsinkiin: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Helsinkiin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Päivällistä syödessä sattui Antti asettumaan niin, että bufettineiti muille tarjotessaan tuli yhtämittaa kumartumaan hänen ylitsensä. Hänen täytyi melkein tämän kainalon suojassa odottaa siksi, kunnes vastapäätä istuva oli täyttänyt lautasensa. Neiti oli pukeutunut harmaaseen villahameeseen ja punaiseen ruumiinmukaiseen trikooliiviin, joka jo ulommaksikin vaikutti lämpöisesti ja kiihoittavasti. Koko päivällisen ajan oli Antti tämän bufettineidin läheisyydestä lähtevän vaikutuksen alainen, ja hänen äskeiset neitosensa olivat jo unohdetut. – Herra Ljungberg kai tuntee nuo kaksi ylioppilasta, jotka tulivat Leppävirroilta laivaan? kysyi kapteeni Antilta. – Heidän nimensä ovat Miettinen ja Voutila. – Siis talonpoikaisylioppilaita, niinkuin minä arvasinkin. Ja otettuaan ryypyn jatkoi kapteeni, että se on merkillistä, kuinka nykyaikana yhä useammin alkaa kuulla suomalaisia nimiä ylioppilailla. Hän tahtoo olla tuomittu, jos ei viidelläkymmenellä prosentilla niistä ylioppilaista, joille hän on tänäkin kesänä piletin kirjoittanut, ole ollut suomalainen nimi. Ja siitä syntyi yleinen keskustelu liikanaisesta antaumisesta oppineelle uralle. Sanomalehdissä oli ollut kirjoituksia »sivistyneestä köyhälistöstä», joka muissa maissa uhkaa suurilla yhteiskunnallisilla vaaroilla ja joka meilläkin on tuleva »päivän polttavaksi kysymykseksi», jos vain ylioppilaiden lukumäärä saa enetä sillä nopeudella, jolla viime vuosina. Kapteeni se enimmästään puheli, tunnusteltuaan ensin mielipiteitä ympärillään, jotka tuntuivat soveltuvan hänen omiinsa. Keskusteluun ottivat myöskin osaa tuo Antille tuntematon herra ja eräs hovioikeuden asessori, joka matkusti kesälomalta takaisin virkapaikkaansa. Hän oli tullut Leppävirroilta ja saanut sijan kapteenin vieressä; mutta hänen vieressään istui Antti. – Sanotaan tosin, että neroja menisi hukkaan ja isänmaa tulisi kärsimään, jos ei kaikilla olisi vapaa pääsö ylöspäin, puheli kapteeni. Mutta jos minä saan sanoa mielipiteeni, niin nämä talonpoikaisylioppilaat kyllä saattavat koulussa uida pinnalla, mutta anna heidän tulla yliopistoon, niin he katoavat hyvin pian horisontista. Harvoista heistä tulee edes etevämpää virkamiestä. Vai onko herroista kukaan nähnyt ketään varsinaista n.k. kansanlasta korkeammassa ja tärkeämmässä virassa? Kapteenin huomio oli asessorin mielestä sikäli korjattava, että hänen tietääkseen ei ole yhtä ainoatakaan korkeampaa ja tärkeämpää asemaa, jossa olisi varsinaisesta kansasta lähtenyt mies. Valtiokalenteri tarjoaa siinä kohden ainoastaan ruotsalaisia nimiä. – Aivan niin! Ja niin tulee olemaan pitkät ajat eteenpäin. Varallisuus on jaettu vielä sillä lailla, että sivistyneitten lapset ovat kuin itseoikeutetut oppineella uralla hallitsemaan. Jota vastoin talonpoikain pojat jäävät joko pahaisiksi maapapeiksi tai kanslisteiksi ja nurkkakirjureiksi, joiden varain puutteessa tai nääntyneinä suurten velkakuormain alle on täytynyt lakkauttaa lukunsa. Kun asessori kuuli veloista puhuttavan, niin tuli hänen otsansa hyvin huolestuneeksi ja hän lausui mielipiteenään, että ylioppilasten kevytmielinen velkaantuminen alkaa olla yksi meidän kansallisia paheitamme. Se on isänmaanystävälle sitä surullisempi huomio, kun käsikädessä sen kanssa kulkee yhä höllentyvä moraali. Sillä taholla ei katsota miksikään häpeäksi tehdä velkoja ja jättää ne takausmiesten maksettaviksi. Minä luulen, että usealla meistä on joku vähäinen kokemusta siinä suhteessa. – Sellaisesta velkaantumisesta kuin täällä Suomessa ei kuule missään suurissa sivistysmaissa, puuttui puhumaan tuntematon herra. Hän oli oleskellut suuren osan ikäänsä ulkomailla ja tullut huomaamaan, että siellä oppineelle ja virkamiesuralle poikkeavat vain ne, joilla on varoja siihen. Muut antautuvat käytännön miehiksi. Siitä innostui kapteeni sanomaan, että juuri niin pitäisi meilläkin oleman. Jos mitään, niin tarvittaisiin meillä kasvattaa käytännön miehiä. Mutta meillä on päinvastoin. Meillä perustetaan vain klassillisia kouluja, toinen toisensa perästä, joista suomalaiselle kansalle ei ole mitään hyötyä. – Valitettavasti on kapteeni oikeassa. Yksi fennomaanisen agitatsionin varjopuolia on kiihko klassillisten lyseoiden perustamiseen ja realisen kasvatuksen laiminlyömiseen. Kapteeni uskalsi puhua suunsa puhtaaksi. – Saattaa kuulua paradoksilta, sanoi hän, mutta minä menen väitteessäni niinkin pitkälle, että klassilliset koulut, joissa etupäässä valmistetaan virkamiehiä, olisivat saaneet jäädä vielä pitkäksi aikaa ruotsinkielisiksi. Ruotsinkielisiä virkakouluja, suomenkielisiä ammattikouluja! Se olisi minun valtiollinen ohjelmani. Silloin ei olisi houkuttelemassa huonoja purjehtijoita tuo kruunun kannikan kangastus, joka pakenee varattoman tieltä sitä etemmä, kuta lähemmä hän sitä luulee tulevansa. Ja silloin välttyisi se kilpailu, joka nyt päättyy varakkaampien eduksi ja synnyttää toisissa katkeruutta. Sillä varakkaan miehen poika ajaa aina edelle köyhemmästä toveristaan ja sieppaa viran hänen nenänsä alta. Hänellä on tilaisuus lukea lakkaamatta, eikä hänen asioissaan merkitse mitään, jos hän hiukan elääkin mukana ja nauttii nuoruudestaan. Minä olen sielusta ja sydämestä demokraatti, ja eläköön vain vapaa kilpailu, silloin kun se on hyödyksi! Mutta muiden maiden esimerkit ovat varoittavia. Minun ehdottamani keino on ehkä huono, keksikööt muut parempia. Mutta minä puhun kokemuksestani. Isäni koulutti minua neljännelle luokalle, mutta kun hän oli viisas ja käytännöllinen mies, otti hän minut pois, kun olin saanut hiukan alkeita päähäni, ja lähetti merille. Nyt olen velaton mies, eikä isänmaa ole kadottanut kaupassa enempää kuin minäkään. Se on, luulenma, vain voittanut sen, että sillä on yhtä velkaantunutta virkamiestä vähemmän. Tultiin siihen yksimieliseen päätökseen, että meidän johtavien miestemme hallituksessa ja yliopistossa olisi jollakin tavalla rakennettava esteitä liikanaiselle ylioppilastulvalle ja siitä seuraavalle kiihkolle nousta alhaalta ylöspäin. Ehkä se voisi parhaiten tapahtua joko koulumaksuja korottamalla taikka vaatimuksia koventamalla ylioppilastutkinnoissa. Ne olivat viisaita miehiä nuo. Antti kuuli tätä puhetta kuin oman äänensä sointua. Juuri näin oli hänkin ajatellut, vaikkei yhtä selvästi. Hän oli oikea mies oikeutetulla paikallaan. Jota vastoin nuo toiset tunkivat alalle, joka ei heille soveltunut. Mitä auttoi heitä heidän etevyytensä, kun kuitenkin täytyi tehdä velkoja ja nääntyä niiden alle! Hänen ei tietysti tarvitsisi koskaan tehdä velkoja. Kuinkahan paljon mahtaa jo Voutilalla ollakaan, joka koko kouluaikansa oli lukenut velalla? Aina tulevat ne häntä rasittamaan. Mutta oma syynsä! Kuka käski ponnistaa yli voimiensa! Säälihän häntä tietysti on, mutta eihän voi vaatia, että häntä muutkaan aina auttavat. Ja mikä oli kiitos auttamisesta? Huonosti oli Voutila sanomalehtikirjoituksellaan palkinnut sen, että isä oli häntä koulussa ollessa tukenut. Kernaastihan soisi, että hänellä olisi huoleton toimeentulo. Mutta maailman meno on semmoinen. Jos hän saisi antaa hyvän neuvon, niin eiköhän vielä olisi aika Voutilankin poikkeutua jollekin käytännölliselle uralle. Sieltä voisi hän löytää onnensa paljon pikemmin. Mutta mitäs hyödyttää puhua! Meillä pyrkivät kaikki vain yliopistoon, virkamiehiksi... Antti ei huomannut, että hänen ajatuksensa jo kauan olivat kulkeneet ennen avattua uraa. Ihmeen huolettomasti ja rauhallisin mielin oli hän päivällisen jälkeen heittäytynyt sikari hampaissa samettiselle sohvalle loikomaan, nousten ainoastaan silloin tällöin maistamaan likööriä ja kahvia, jotka oli asetettu hänen eteensä pöydälle. Poskia lämmitti, ja jäsenet kävivät suloisen raukeiksi. Oli mahdottoman mukavaa tällä tavalla puhallella hienoa sikarinsavua ylös kattoon ja katsella, kuinka sen sitten avonainen ikkuna yhdellä henkäyksellä riipaisi pyöreään kitaansa... ... Hän on merenkulkija maailman aavalla valtamerellä. Hän on ja elää, nauttii nuoruudestaan eikä mistään huoli. Ei sillä väliä, mihin laiva laskee. Aina niitä on keulan edessä päinvänpaisteisia rantoja. Ja vähät siitä, vaikka karillekin kurahtaisi ja laiva hajoaisi pieniksi pirstaleiksi. Tottahan löytyisi joku tyhjä tynnyri hänellekin, jonka päällä kulkea kelluttelisi, mihin myötäinen tuuli puhaltelisi. Ihmisten pitäisi jo nuorina antautua onnensa ohjattaviksi! Mennä vain! Huilata huolimatta mistään! – Laiva kulki tasaista kulkuaan, jyskyttäen hieman. Suuri selkä oli taivallettavana, ja kaikki matkustajat olivat vetäytyneet hytteihinsä ja alasalonkeihin. Antti yksin viipyi ruokasalongissa... Kas vettä tuolla peilin alla karahvissa, kuinka se välkähtelee sen mukaan, miten kone jyskyttää. Ja samassa tahdissa alkoi kahvikupin reuna kilistää liköörilasia vasten... Mitähän ne nyt siellä kotona, johtui hänen mieleensä. Isä ... niin, hän on luultavasti lukinnut oven jälkeensä ja pannut ruokalevolle. Tunnin kuluttua vie piika hänelle kahvia. Miksei ne juo siellä kotona kahvia heti ruuan päälle? Kun minä tulen kotiin, niin järjestän minä sen sillä tavalla... Sisaret kai kävelevät päivällisen syötyä salin lattiata edestakaisin, kädet toistensa selän takana. Äiti hän vielä ruokasalissa laittelee... Bufettineiti tuli sisään ja vei ajatukset toisaanne. Hän otti pois kahvikupit, levitti liinat pöydille ja asetti tuhka-astiat paikoilleen. Yhden hän siirsi Antin eteen. – Olkaa hyvä! sanoi hän. Antti huomasi taas sikarinsa sammuneeksi. – Saisinko luvan pyytää tulta? Neiti toi tikkuja, raapaisi tulta tottuneella kädellä ja tarjosi sitä Antille. – Olkaa hyvä! sanoi hän taaskin ja katsoi Anttia silmiin. Miksi hän sanoi: »olkaa hyvä» ja katsoi noin omituisesti? Olisiko hän tahtonut puhutella? Aikoiko hän tehdä tuttavuutta? – Kiitoksia, vastasi Antti, mutta ei voinut keksiä, mitä muuta hän virkkaisi. Hänen sitä miettiessään meni neiti keikutellen ulos. Antti laskihe entiseen asemaansa. Hän koetti muistella, mitä äsken oli ajatellut, ennenkuin neiti tuli sisään, mutta ei päässyt säikeen päähän. Sikari tuntui kovin väkevältä, ja päätä huimenti. Hän heitti pois sen, haki tukea päänsä alle ja pani pitkäkseen. Hän nukahti ja näki unta. Äiti oli kävelevinään tuossa lattialla, mutta kun se istuutui suruisen näköisenä toiselle puolelle huonetta, olikin se Alma. Sieltä se nousi ylös, tuli aivan Antin jalkapohjiin, kosketti niitä ja tarjosi kahvia ja olikin heidän palvelijansa. Mutta kun Antti rupesi tavoittamaan häntä kädellään, niin muuttui tyttö bufettineidiksi. Hän tuli likelle, istuutui sängyn laidalle ja raapaisi tulta aivan silmäin alla. Antti heräsi ja huomasi, että lamppuja sytytettiin salongissa. Bufettineiti seisoi pöydällä polvillaan ja sovitti lasia liekin päälle. Anttiin syöksähti vastustamaton halu mennä ottamaan neitiä molemmista käsistä kiinni, puristamaan kalvosista ja suutelemaan väkisin, niinkuin oli kotona tehnyt palvelustytölle. Mutta hän pelkäsi neidin suuttuvan. Hän odotti, että neiti laskeutuisi pöydältä pois. Mutta neiti laskeutui niin siististi, ettei Antti rohjennut häneen ryhtyä. Vielä oli kaksi lamppua sytytettävänä, yksi aivan Antin pään päällä, siinä missä hän istui. Silloin hän ehkä... Mutta ennenkuin neiti joutui sinne, alkoivat matkustajat taas kokoontua salonkiin. Useimmat olivat he nukkuneet ja näyttivät unisilta. Merikapteeni pyysi saada juodakseen ja Anttikin teki samalla lailla. Molemmat kapteenit rupesivat puuhaamaan whistiä. Kolmanneksi mieheksi saatiin muuan maakauppias. Mutta neljäs puuttui vielä. – Pelaako herra Ljungberg whistiä? Antin täytyi tunnustaa, ettei hän, ikävä kyllä, taida whistiä. Ainoastaan knorria hän... – Knorria! purskahtivat kapteenit nauramaan. Teidän kasvatuksenne on vielä alussa, nuori herra! Anttia suututti sanomattomasti tämä hänen taitamattomuutensa. Hänestä tuntui todellakin siltä, kuin hän olisi vielä ollut koulupoika. Kapteenit tuumivat sinne tänne. Whisti oli saatava välttämättömästi toimeen. Silloin tuli Pekka sisään, tukka epäjärjestyksessä, sillä hän oli taaskin nukkunut kielioppinsa ääreen. Pekka taisi pelata whistiä ja kapteenit olivat pelastetut. Hän tosin oli teologi, mutta ei vielä vihitty papiksi. Sentähden ei hänen vielä tarvinnut tuntea omantunnonvaivoja korttipelistä. Antti jäi pahalle tuulelle. Miksei hän taitanut pelata whistiä? Miksei hän ollut sitä kotona opetellut? Kun hän tulee Helsinkiin, täytyy hänen ryhtyä siihenkin. Olisi ollut niin mahtavaa istua tuossa kapteenin kanssa, sikari suupielessä savuamassa, niin että täytyi silmää siristää pieneksi, nakata kortti huolettomasti pöydälle tai sanoa: »grandissimo.» Vähän aikaa hän katseli pelin kulkua. Hän koetti ymmärtää sitä, teki johtopäätöksiään ja luuli jo arvaavansa aatteen ja olevansa hiukan selvillä. Mutta sitten haihtui hän kerrassaan kaikilta jäliltä ja lähti ulos kannelle. Sinne jäi hän vähäksi aikaa seisomaan kaidetta vasten, kädet housuntaskuissa. Ilta jo pimeni, ja sää oli kirkas ja kylmä. Se tarttui ahnaasti hartioihin ja pudisti kovakätisesti. Antti lähti alas hyttiinsä. Se oli kokanpuolella, ja etukannella istui talonpoikaisia matkustajia, turkeissa ja rukkasissa. Etäämpänä olevia ei tiennyt oleviksi muusta kuin heidän palavista piipuistaan tai hehkuvista sikarin tulista. Muutamista, joiden ohitse Antti kulki, tuoksahti märkä sarka ja kastuneen sinisen vaatteen haju. Joitakuita loikoi penkeillä ja toisia oli kyyristynyt lämmittelemään kuuman savutorven juureen. Niiden joukossa oli Antti näkevinään koulu-toveriensa valkoiset lakit. Hän oli kompastua muutaman jalkoihin, joka oli pannut pitkäkseen kannelle. Vihaisesti hän tiuskaisi, miksei hänelle annettu tietä, ja sanoi »moukaksi» miestä, joka makasi. Talonpojat väistyivät eivätkä vastanneet mitään. Mutta astuessaan alas salonkiin kuuli hän heidän tekevän hänestä pilkkaa. Hytissään hän koetti houkutella unta silmiinsä, mutta kun se ei onnistunut, nousi hän polvilleen sohvalle, väänsi auki pyöreän ikkunan ja pisti päänsä ulos. Tähdet jo tuikkivat, ja kuun sakara kiuvotti alakuloisena tummalla taivaalla luoden laihan, kaitaisen juovan veteen. Vesi kohisi yksitoikkoisesti laivan kokassa, ja kipunat lentivät piipusta pitkänä palavana häntänä, pudoten veteen. Antti kävi kovin surulliseksi, ja hänen mielensä masentui. Hän muisti mennyttä ja ajatteli tulevaisuutta, eikä hänen asemansa molempain vaiheilla enää tuntunutkaan niin varmalta kuin taanoin. Työtähän tietysti pitäisi hänenkin tehdä, kurssit olivat pitkät ja ikävät, ja elämä yleensä yksitoikkoista. Ja mitenkä hän siellä Helsingissäkään oikein ymmärtäisi kaikki asettaa? Oli niin turvatonta täällä laivassa, melkein yksin. Ei kukaan hänestä oikeastaan välittänyt. Olisi ollut suloista olla vielä kotona. Kun ei kukaan kotoisista tullut edes mukaan... Juuret, jotka Antti jo oli luullut kokonaan irti revityiksi, rupesivat tuntumaan taas ja kangertelemaan sydämessä... Miksi oli Alma hänen rakkautensa hyljännyt, hänen suuren rakkautensa?’ Kuinka hän oli voinut työntää luotaan niin syvän tunteen? Hän olisi saanut, tuo valkotukkainen, sinisilmäinen olento koko hänen sydämensä, koko hänen sielunsa. Ilta yhä pimeni. Kipunat tulivat suuremmiksi, kuun tie kirkastui kirkastumistaan, ja vesi näytti mustemmalta. Antti katseli sitä, kuunteli laivan laineiden yhtämittaista kohinaa, ja hänen mielialansa aleni alenemistaan. Kun alkoi tulla kovin kylmä, veti hän päänsä ikkunasta, sulki sen ja panihe pitkäkseen. Saadakseen mukavampaa potkaisi hän kengät jalastaan ja päästi pois kauluksensa. Siinä hän sitten loikoi selällään kauan aikaa. Yht’äkkiä kuului käytävässä liikettä ja sopottavia ääniä: – Ai, antakaa olla ... ei saa... – Tule nyt ... ei täällä ole ketään... – Ei... E-ei ... joku voi tulla ... odottakaa! Antin hytin ovi revähti auki ja joku nainen pisti siitä päänsä sisään. Antista se näytti olevan bufettineiti. Samassa temmattiin pää takaisin, ovi paiskattiin kiinni, ja kuului kiirettä juoksua läpi korridoorin ja lyhyissä askelissa rappuja myöten ylös kannelle. Veri oli kuohahtanut Antin suonissa. Hän oli kimmonnut istualleen ja kivettynyt eteenpäin ojennettuun kuuntelevaan asentoon. Mutta hän ei kuullut sen enempää. Hänen korvissaan vain soi ja suhisi, ja sydän jyskytti kuuluvammin kuin laivan kone. Hän aavisti ja tunsi jotain, joka oli lamauttaa hänet siihen paikkaan. Se veti viehättaen kuin syväyksen reuna, ja samassa hirvitti, niin että joka jäsentä pudisti ja hengitys oli kesken katketa. Kun hän oli vähän rauhoittunut, veti hän kengät jalkaansa ja kiinnitti kauluksen nappiin. Sitten hän lähti kannelle. Hän tahtoi saada selkoa siitä, oliko se ollut bufettineiti. [[Luokka:Helsinkiin]] 3126 5377 2006-09-02T19:02:41Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Helsinkiin: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Helsinkiin: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Helsinkiin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Herrat olivat jo lopettaneet whistinsä, kun Antti tuli salonkiin. Oli seisauspaikka tulossa, ja kapteenin täytyi mennä ulos. Kun Antti näki muidenkin juovan totia, tilasi hänkin sitä. Hän tarkasti bufettineitiä ja katsoi häntä suoraan silmään. Neiti kesti katseen ja oli kylmä ja rauhallinen. Ei näkynyt mitään merkkiä kasvoissa tai käytöksessä, joka olisi vahvistanut Anttia hänen epäilyksessään. Se oli varmaankin ollut joku muu laivan naisista. Ja kun hän tuli tästä vakuutetuksi, oli hän siitä melkein iloinen. Neiti asetti hänen eteensä nuo ystävälliset totineuvot, tuon valkean vesikannun, soman sokerirasian valkoisine, neliskulmaisiksi leikattuine sokeripalasineen ja sitten vielä tuon pienoisen, melkein neitseellisen konjakkikarahvin. Kun Antti näki nämä edessään ja katseli näitä, tuntui hänen sydämessään iloinen hypähdys. Syytä tietämättä oli hän niin onnellinen, että kihosi vettä silmään, samalla kuin olisi tehnyt mieli seisoalleen kimmahtaa, kätensä ojentaa ja kirkaista kimakka hurraahuuto. Oli tämä elämä kuitenkin toista kuin koulussa ennen! Jos tahtoi jotain maistaa, täytyi se tehdä salaa, lukon takana, jossain ahtaassa, mustassa kamarissa. Usein ei ollut muuta kuin jokin rikkinäinen pikari tai kahvikuppi, välistä ei sitäkään, jolloin piti ottaa pullon suulta. Jota vastoin nyt! Kuinka nyt oli toista! Kaikki oli valoisaa, puhdasta, somaa ja luvallista. Saa tehdä julkisuudessa, jokaisen nähden, vaikka entisten opettajainsa! Antin oli käsi kalvosesta kevelänä ja pikkusormi pikkuisen ulkona muista, kun hän nakkeli sokeripalaset lasiinsa. Harvoin oli hän oikeastaan vielä totia laittanut, mutta hän huomasi mielihyväkseen, että kaikki tämä kävi kuin oppineelta. Olisi voinut melkein sanoa, että hänellä oli taipumusta tähän. Laiva teki juuri tuloaan Savonlinnaan. Se huhkaisi myötävirtaan, ohitse linnan, joka seisoi synkkänä ja totisena hämärtäen taivasta vasten. Kaupunki näkyi epäselvästi kuutamossa, sieltä täältä tuikki tulia ikkunoista, jotka punaisina tiploina kuvastuivat veteen. Kesti vähän aikaa, ennenkuin laiva ehti kääntää kupeensa laivasiltaa pitkin. Antti, joka katseli pienestä pyöreästä ikkunasta, huomasi rannalla hämärän joukon naisia ja herroja, etenkin naisia, jotka kaulaansa ojentaen koettivat nähdä läpi pimeän, ketä laivassa olisi. Antti oli aikeissa mennä kannelle. Mutta silloin tuli sisään tuo hieno tuntematon herra, joka ei ollut näyttäytynyt kannella sitten päivällisen. Hän tuli haukotellen ja kysyi hyvin veltosti, missä oltiin. Saatuaan kuulla, että oltiin Savonlinnassa, pyysi hän seltteriä bufettineidiltä, joka oli hänkin seisonut ikkunassa ja katsellut rannalle. Antista oli tuo välinpitämättömyys savonlinnalaisista niin sopivaa todelliselle gentlemannille, että hän jäi hänkin salonkiin ja istuutui totinsa ääreen, noudettuaan vain sanomalehden luettavakseen tupakkahytistä. Ja hän oli nyt mielestään jo yhtä taitava ja varma matkustaja kuin tuo tuntematon herrakin. Hän muisti entisestään, että kaupungin herrat tulevat tässä laivaan ottamaan niin monta konjakkiryyppyä kuin he suinkin kiireessä kerkiävät. Kun he tulevat, niin katselevat he tietysti tarkkaan jokaista matkustajaa ja nähdessään hänet ajattelevat he varmaankin: »Kukahan on tuo komea herrasmies, joka istuu tuossa?» Ja kun neitoset kysyvät heiltä, ketä oli laivassa, niin he selittävät: »Oli siellä muuankin solakkavartaloinen nuori ylioppilas, puettuna pitkään mustaan takkiin ja vaaleihin housuihin. Hän istui itsekseen totilasin ääressä, hyvin huolettomasti ja luki sanomalehteä.» – »Kuka se oli?» – »Ei me hänen nimeään tiedetty.» Vähän päästä työntäysikin herroja salonki täyteen ja ''jok’ikinen'' heistä katsahti Anttiin. Ja hän huomasi heidän toisiltaan jotain vielä kysyvänkin, tietysti sitä, kuka hän oli. Antti oli, niinkuin ei heitä olisi ollutkaan. Ainoastaan silloin, kun hän terästi totiaan, sekoitti lusikallaan ja vei lasin huulilleen, katsahti hän sivumennen Savonlinnan herroihin. – Mistä ihmeestä hän sai tämän arvokkuuden? ajatteli hän. Herrat asettuivat rehevästi pöydän ympärille, huusivat sisään konjakkia ja seltteriä, kutsuivat bufettineitiä Klaaraksi, nauroivat usein ja käheästi asioille, joita syrjäisen oli vaikea käsittää huvittaviksi. Kun kapteeni kulki salongin läpi, pakottivat he häntäkin kilistämään. Vieraat melusivat kuin kotonaan, niin kauan kuin laiva seisoi rannassa. Se näytti olevan kuin heidän oma laivansa tai ainakin aivan heitä varten tähän tullut. – Kippis vain! Terve! Enemmän konjakkia, Klaara! Konjak, mykky meera konjak! Vanhoja, entisiä ylioppilaita he olivat useimmat. Monta kertaa olivat he aikoinaan olleet menemässä ja monta kertaa tulemassa. Mutta kerran oli heidän täytynyt jäädä laivasta pois, ja sitten oli laiva aina mennyt ilman heitä. He olivat jääneet pyörimään tähän pieneen poukamaan, jonka sivuitse valui ainainen ihmistulva alas suureen maailmaan, mutta jossa itsessään kävi hiljainen akanvirta. Riennettyään aikansa olivat he seisahtuneet Savonlinnaan, takertuneet johonkin pieneen pikkukaupungin virkaan. Mutta joka kerta, kun laiva saapui satamaan, ja etenkin näin syksyllä, jolloin paljon ylioppilaita matkusti alas, tultiin vanhoja muistoja uudistamaan. Oltiin niinkuin puoleksi matkalla ulos maailmaan, tuohon huimaavaan, hupaisaan Helsinkiin, joka vuosi vuodelta kuului tulevan yhä suurenmoisemmaksi, yhä iloisemmaksi. – Mutta eiköhän hurjauta ja lähdetä mukaan! – Lähtään! Me lähtään! Hoida sinä minun virkaani pari viikkoa! Toinen lupasi hoitaa, sillä hän tiesi, ettei matkasta tule mitään. Oli sitä siksi usein aiottu. Enintään voi tulla yöllinen juomamatka lähimpään pysähdyspaikkaan Puumalaan, josta toisella laivalla seuraavana aamuna varhain palataan takaisin, kovin kohmeloisessa tilassa. Yht’äkkiä revähti salongin ovi auki suurella melulla, ja oveen jäi seisomaan nuori, kaunis mies, ylioppilaslakki takaraivolla ja koko vartalo siinä hiukan taapäin nojaten. Hän jäi tahallaan kynnykselle ja oli suotta ihmettelevinään. – Mikä loistava seura! hän huudahti ja osoitti isolla näyttelijän liikkeellä pullotettua pöytää. – Skool Kalle! huudettiin Savonlinnan herrain pöydästä. – Entree, monsieur! Missä mies viivytteli? – Heitin hyvästit kaikille vanhoille flammoilleni, joita on tuolla laivasilta huleisillaan, selitti hän ja astui sisään. Hänen perässään tuli vanhempi ylioppilas, punanenäinen ja lihava. Herrat olivat heti räjähtäneet nauramaan ja yltyivät yhä enemmän, kun joku joukosta kysäisi: – Itkivätkö nuo edes? – Eivät itkeneet ... vaan lupasivat liehuttaa nenäliinojaan. Kalle oli nähtävästi kaikkien suosikki, sillä monelta haaralta häntä pöytään vedettiin, työnnettiin tuolia alle ja ojennettiin täytettyjä laseja. – Se olen minä, joka tarjoon! Konjakkia ja seltteriä kaikille näille herroille! – Et, sinä et tarjoo! huudettiin toisaalta. – Nyt on meidän vuoro! Ei tarvitse! Sinä maksoit samppanjan eilen! Ja hänen suuhunsa melkein kaatamalla kaadettiin konjakkia ja seltteriä. Samassa huomasi hän Antin, joka oli astunut esiin sanomalehtensä takaa. – No, ka Antti! No, terve! Ka, no minnekä sinä? – Helsinkiin! – Sinnehän minäkin! No sepä nyt vasta! Käy istumaan tänne yhteen pöytään! Antti huomautti, ettei hän ollut tuttu näiden herrain kanssa. – Etkö ole tuttu!... Hyvät herrat, saanko luvan esittää... Syntyi täydellinen epäjärjestys ja rumina pöydässä, kun kaikki nousivat ylös ja kaikki tahtoivat kätellä. Ja tuskin oli taas istuuduttu, kun kello jo soi kolmannen kerran ja laiva alkoi tehdä lähtöä. Juomia jäi joku määrä tähteeksi, vaikka niitä kilvan kaadettiin kurkuista alas. Ahneimmat hyppelivät laivasta maalle, kun se jo oli liikkeessä. Eikä ollut taas salongissa muita jälellä kuin Antti ja Kalle ja tämän toveri. – Ka, sinulla on totia, Antti! Eikö mekin, Nieminen, oteta totia? – Minä en kiellä, en käske. Bufettineiti tuli sisään, ja Kalle kohteli häntä kuin vanhaa tuttua. Hän kutsui hänet lähemmä, painoi kätensä hänen olkapäilleen, katseli häntä ujostelematta silmiin ja väitti, että neiti oli lihonnut. – Herra katsoo väärin ... kaikki muut sanovat, että minä olen laihtunut... – Kuka sanoo? – Hyvin moni sanoo ... mitä herra tahtoo? – Ja neiti koetti irtautua. – Moni sanoo, matki Kalle ja löi häntä keveästi poskelle. – Tuo kaksi lasia totia! – Se on mainio pitämään karvansa tuo Lotten. – Kuinka niin? kysyi Antti, jonka kasvoille oli noussut hienoinen puna. – Minä olen tuntenut hänet jo monta vuotta ja yhtä verevä hän on aina. – Missä sinä olet häneen tutustunut? – No, tuossa hän jo tuopi! Kas, niin... Kalle veti hänet polvelleen niinkuin omaisuutensa ainakin eikä ollut tietävinäänkään hänen vähäisestä vastarinnastaan. Tyttö oli suuttuvinaan ja uhkasi huutaa. Ja samassa pujahti hän pois Kallen kainalon alaitse niin taitavasti, ettei hän sitä suinkaan ensi kertaa tehnyt. Kalle antoi hänen mennä. – Kyllä minä sen vielä saavutan, kehui hän alkaessaan totia valmistaa. Anttia tämä kohtaus vähän vavahdutti ja pudisti sisästä, niinkuin olisi ollut hiukan vilu. – Missäkö tutustunut, Antti? Sinä kysyt kovin kokemattomasti. Ainahan se komea poika, jolla on hattu näin takaraivolla... Ka, etkö prykää, Nieminen? Nieminen, joka koko ajan oli ollut hiukan hämillään, suhahti jotain Kallen korvaan. – Etkö ole esitetty ... no, jos ei muuta puutu, niin tuossa tuokiossa... Hän nousi seisoalleen, teki taas ison liikkeen, hymyili ja kumarsi juhlallisesti ja totisesti sekä Antille että Niemiselle: – Minulla on kunnia esittää tässä toinen toiselleen kaksi minun parasta ystävääni: herra Anders Ljungberg, ylioppilas, ja civis academicus Abraham Nieminen ... herrat on hyvät! – No, prykää nyt Nieminen! Antti huomasi sen nyt ja huomasi vastakin, että Kalle kohteli toveriaan olantakaisesti ja aina pienellä pilkalla. Mutta toinen ei näkynyt koskaan suuttuvan. Löi leikiksi, taputti ystäväänsä olkapäälle ja sanoi häntä »siksi ainaiseksi pilkkakirveeksi.» Kalle oli rikkaan tehtaanhoitajan ainoa poika. Isä antoi pojan elää mielensä mukaan. Koulussa ollessaan ei häneltä koskaan rahaa puuttunut. Mutta lukukauden lopussa oli hänellä kuitenkin velkoja kaikkialla. Alaluokilla tarvitsi hän rahaa makeisiin, joita koko luokka oli tottunut syömään hänen kustannuksellaan. Ylemmillä luokilla meni raha tupakkaan ja punssiin. Kuudennella luokalla hän erosi koulusta ja sanoi syyksi peittelemättä sen, että hän tahtoi syksyllä metsästää uudella jäniskoirallaan. Talvet hän luki kuitenkin kaupungissa yksityisesti eikä myöhästynyt alkuperäisistä tovereistaan kuin vuoden. Antilla oli aina ollut suuri kunnioitus häntä kohtaan. Sillä jo koulussa ollessaan osasi hän käyttäytyä niinkuin herra. Suosikkeja oli hänellä aina joku. Viimeksi oli Antti ollut. Kaikki hänen toverinsa siihen asemaan pyrkivätkin. Ja nyt hän oli Helsingistä haalinut käsiinsä tuon vanhan ylioppilaan, punanaamaisen, käheä-äänisen ja pyöreämahaisen. – Lotten! kutsui Kalle sivumennen bufettineitiä, joka taas kulki salongin läpi, mutta ei tullut luo, ei ollut kuulevinaankaan. Kalle ei pannut sitä sen enemmän sydämelleen. He olivat saaneet lasinsa laitetuiksi ja kilistivät kaikki kolme. Nieminen otti suunsa täyteen totia, pullisti poskensa ja antoi silmänsä mennä pyöreiksi kuin huuhkaimen silmät. – Eilen illalla me oltiin ja elettiin Savonlinnassa, tänä iltana tehdään tässä totia, mutta huomenna istutaan jo Helsingissä. – Eikö ajeta suoraan asemalta kappeliin, Antti? – Ajetaan vain! – Me ajetaan kappeliin syömään ja juomaan... – Ja mässäämään, liitti Nieminen nauraen itse sanoilleen. – No jo sitä eilen ja vielä tänäänkin mässättiin siinä siunatussa Savonlinnassa, päivitteli Kalle, ja he alkoivat Niemisen kanssa muistella viimeisen vuorokauden viettoa. He olivat ajaneet helvetinmoista karkua neljä peninkulmaa isän maatilalta hänen parihevosillaan. Ne olivat Savonlinnaan tullessa selältäänkin vaahdossa, ja olisi saanut sammiollisen valkeata saippuan kuohua, jos olisi joka paikan puhtaaksi kaapinut. Olisi ollut ehtiminen edellisen päivän laivaan, mutta laivarannassa olivat äskeiset Savonlinnan herrat ja matka jäi seuraavaan iltaan. Ensin ryypättiin rantaravintolassa ja sitten seurahuoneella, josta lähdettyä hurjauttiin piiritanssia tanssimaan keskellä toria ja asetettiin palovartia keskeen. Siitä olisi saattanut tulla helvettiä, jos ei viskaali itse olisi ollut parassa miessä. Nälkälinnaan oli kurin vuoksi menty aamiaiselle. Pormestarilla oli istunto ja lääkärillä vastaanottotunti. Suoraan kapakasta kumpikin meni virkapaikkaansa ja tuli taas takaisin jatkamaan. Silloin syönnyttiin tilaamaan samppanjaa. – Etkö sinä, Kalle, maksanut itseksesi toista puolta? – Minähän ne maksoin. – Eikö sellaiset juomingit tule kalliiksi? kysyi Antti, joka ihmetellen kuunteli näitä sankaritöitä, jollaisissa ei itse ollut milloinkaan vielä ollut osallisena. – Tuleehan ne vähän. Mutt’ enpä ole ollut niin perinpohjaisella ja hupaisella retkellä sitten kuin kesällä Helsingissä. Se oli ollut silloin, kun Kalle oli tavannut »tämän Niemis-rähjän, tämän rähjä-Niemisen.» Samalla oli Kallen ylioppilasvifti. Kalle oli saanut pidennystä historiassa ja jäänyt muista kesemmäksi. Ei tahtonut kuitenkaan luku sujua kesäkuumalla Helsingissä. Vasta heinäkuun alussa hän suoritti tutkintonsa lukematta muuta kuin ensimmäisen sivun vanhan ajan historiaa. Nieminen harhaili samaan aikaan hajanaisissa vaatteissa, kello ja valkoinen lakki pantissa, pitkin polttelevia katuja eikä päässyt irtautumaan asunnostaan, johon oli velkaa koko lukukauden. Ylioppilashuoneen lukusalissa he tapasivat toisensa, ja Nieminen iski kohta Kalleen esitellen itsensä hänelle. Hän oli saanut oivan kalan onkeensa. Samana iltana sai Kalle valkoisen lakin. Koko yön he sitten hurrasivat. Kalle maksoi kestit ja Nieminen neuvoi kaikki käytävät paikat. Kolme päivää vietettiin yhtä juhlaa. Välipä näillä isän rahoilla, johonkinhan ne oli pantava! Sitten lunasti Kalle uuden ystävänsä irti sekä asunnosta että panttilaitoksesta ja vei hänet kotiinsa maalle. – No, oli se vifti sekin, jos oli eilinenkin! – Kun me aamulla ajettiin kotiin kaupungin laitapuolista, niin piti tämän lakin olla niin viinin ja portterin vallassa, että olisi vääntäen ruskeata vettä lähtenyt. – Se hurja kun pyyhki puhtaalla lakillaan pöytää... – Me ajettiin suoraa päätä Grapen mammaan ja tahdottiin uutta lakkia. Grapen mamma pui sormellaan ja torui: »Ai-jai noita nuoria studentteja ... eilen ostettu uusi lakki ja nyt noin tahrittu!» Mutta minä kysyin, etteikö rahallaan saa uutta ja viskasin satamarkkasen pöytään. Lakki tuli ja tuossa se on! – Muistatkos, mitä se vielä muut sanoi? – No mitä? – Noin kauniille nuorelle studentille minä annan paras lakki, mikä minulla on. – Lakki kuin lakki. Ja samalla heittäytyi Kalle kyljelleen sohvalle, nakaten lakkinsa juoksemaan pitkin pöytää. Se liukui sileää pintaa myöten yhtä kyytiä lattialle. Nieminen yritti nostamaan sitä. – Anna olla, Nieminen... Kuuletko ... minä kiellän sinua koskemasta minun lakkiini. Helsingistä ostetaan uusi! – Arvaapas, Antti, paljonko meni jo sinä yönä? – Kappaleen toista sataa meni! – Mitäs isäsi sanoi? – Ei se ukko sano mitään milloinkaan. Kysyy vain, kuinka paljon minä tarvitsen, eikä ole tiliä tahtonut vielä milloinkaan. Antti katseli toveriaan, joka puoleksi loikoi sohvalla. Otsa oli valkoinen, hieno ja soikea. Nenä oli heikosti koukistunut, huulet punaiset ja paksunlaiset. Silmät olivat siniset, mutta kiilsivät nyt väsymystä ja alkoholia. Tukasta oli kähärä liimautunut otsaan kiinni. Mustien viiksien alkua orasti ylähuulessa. Puku oli hieman epäjärjestyksessä. Kallella oli aina ollut suuri vaikutusvoima Anttiin, joka joutui helposti sellaisten johdettavaksi, jotka olivat kokeneet ja tiesivät enemmän kuin hän. Nyt ihaili hän Kallea etenkin hänen huolettoman ja varman käytöksensä vuoksi. Hänen ei tarvinnut tehdä tiliä isälleen mistään. Hän ei välittänyt vähääkään valkeasta lakistaan, jota hän, Antti, oli koko kesän suojellut kuin silmäteräänsä ja jonka varjelemisesta äidillä ja sisarilla oli ollut ainainen huoli. Satamarkkasia oli hänellä rutistettuna kukkaro täyteen, ja liivien taskuissa helisi hopea- ja kuparirahoja irtaallaan. Antilla olivat rahat lompakossa, joka oli ommeltuna povitaskun vuoriin kiinni. Ja vähitellen kasvoi Kalle hänen silmissään vapaan miehen perikuvaksi, semmoisen, joksi hänenkin määränsä oli pyrkiä. Kaikki kolme terästivät he lasejaan, joivat ja jatkoivat samaan suuntaan. Lasit tyhjenivät nopeasti, varsinkin Niemiseltä, jonka lihava, pehmyt ja kesakkoinen käsi vähän väliä ahnaasti kouristi omaansa ja keikisti sen, niinkuin näytti sekä suuhun että silmiin. Kalle kertoi nyt tarkemmin, missä he tuona suurena Helsingin viftiyönä olivat olleet. Hän nimitteli katuja ja niiden numeroita, mainitsi paikkoja, joilla oli omituiset salaperäiset nimensä. Ja merkitsevästi silmää iskien Antille lupasivat he Niemisen kanssa hänellekin niitä näyttää, jahka perille jouduttaisiin. He tuumivat, että jos Augusta vielä on entisessä paikassaan, he ajavat sinne. – Se oli ihan hurjistunut tähän Kalleen, kertoi Nieminen. – Minä en tahtonut millään lailla päästä hänestä erilleni, lisäsi Kalle nähtävästi mielissään. Antti oli kyllä osiksi kuullut tällaisista puhuttavan. Hän oli usein pitkät hetket vuoteellaan maaten ja metsässä selällään loikoen niistä haaveksinut, niitä mielessään kuvitellut ja loihtinut eteensä oudon hekkumallisen maailman. Mutta sellaisesta, mitä Kalle hänelle nyt kaikesta siitä kertoi ja maalaili elävin ja rajuin piirtein, ei hän ollut osannut uneksiakaan. Hän kuunteli vavistus rinnassa ja hengitti epävarmasti ja lyhyesti, kauan huokumistaan pidätellen, samalla kuin kasvot olivat kuin jäykistyneet. Silloin tällöin hän teki jonkun kysymyksen, joka tuli arasti esille, vaikka hän koetti asettaa sen siihen muotoon kuin hän kyllä olisi kaikki pääasiassa tiennyt, vaikkei ollut muutamista sivuseikoista selvillä. Helsinki rupesi kangastamaan hänen edessään tummanpunaisena, samettisohvaisena huoneena, josta lähti hurmaava parfyymi, jossa oli salainen puolihämärä, jossa liikkui väljävaatteisia olennoita, mitkä ihan lähelle tunkivat, istuutuivat polvelle, kietoivat käden kaulaan ja toisella soittivat pianoa, johon lauloivat kevyttä, hehkuvaa säveltä, tuota samaa, jota Kallekin hyrähteli: »frallallalla, natten ä bra!» Nuo olivat olleet siellä, ne olivat nähneet sen kaikki ja monta kertaa kokeneet. Ja hänkin saa sen kokea ... he vievät hänet sinne ... ehkä he jo huomenna... Hän oli käynyt kasvoiltaan kalpeaksi, ja lasia ottaessa vapisi käsi tuntuvasti. Kallen lakki loikoi yhä lattialla. Bufettineiti huomasi sen ohikulkiessaan ja nosti pöydälle. Silloin käytti Kalle taas tilaisuutta ja veti hänet Antin editse luokseen. Vastustaessaan tuli tyttö kädellään varanneeksi Antin polveen ja puristaneeksi sitä. Kalle asetti lakkinsa neidin päähän. – Se sopii mainiosti, kaikki minun lakkini ovat sopineet sinulle erinomaisesti! – Koettakaa minunkin lakkiani! sanoi Antti epävakaisella äänellä, otti lakin Lottenin päästä ja koetti panna omansa sijaan. – En minä herran lakista huoli! Ja Lotten esti sen kädellään. Kalle tuli Antille avuksi: – Mikset huoli? – En huoli! – Sinun pitää huolia! On hän yhtä komea poika kuin minäkin ... kas noin, ja maista nyt hänen lasistaan! Vaan tyttö maistoi tahallaan Kallen lasista. – Koska sinä olet noin uppiniskainen, niin kiedot sinä rangaistukseksi kätesi hänen kaulaansa ja suutelet häntä sovinnoksi poskelle. Hän on sinuun ihastunut. – Kapteeni tulee! Ja minun pitää mennä pöytää kattamaan. – Ei tule! Pian nyt! – Ja Kalle sysäsi hänet omasta sylistään Antin syliin. Mutta kun Antti tunsi hänet polvellaan, olivat häneltä voimat kuin poissa, eikä suutelemisesta tullut mitään, vaikka tyttö nähtävästi jo olisi ollut suostuvainen. Antti oli vain hämillään ja veti ja puhalsi paperossia, niin että pihisi. Lotten sai siitä savua henkeensä, alkoi rykiä ja nousi pois. – Ka, no mikset sinä suudellut? – Mikset sinä suudellut, sanoi Antti, naama tyhmän nolona. – Ei, kuule Antti, ei sitä sillä tavalla ... sinä et osaa vielä ollenkaan naisten kanssa, rupesi Kalle häntä neuvomaan. Ole sinä, niinkuin minä olen... Ja Kalle oli naisten kanssa niin, että hän aluksi »impponeerasi». Käyttäytyi huolettomasti, tuskin oli huomaavinaankaan, puheli seuroissa herrojen kanssa, ja katsahti vain silloin tällöin naisten puoleen. Jos sitten puheli, ei antanut missään myöten, väitti vastaan sitä, jota tahtoi miellyttää, ja oli muille kohtelias. Mutta kun sitten sattui ovessa vastaan tulemaan, niin lähetti yht’äkkiä syvän katseen silmästä silmään. Ja jos joutui kahden kesken puhelemaan, muutti kokonaan käytöksensä, ja oli ystävällinen ja suopea. Franseesiin ei häntä ensiksi pidä itse pyytää, vaan pitää toimittaa niin, että tulee vis-à-vis’ksi. Figureessa voi taas pelata silmillään, ja kun tulee naisten vaihdos, niin silloin on lujasti puristettava. Naiset pitävät siitä, että heitä lujasti puristaa. Jos heitä ottaa hellävaroen kiinni, niin heistä tuntuu pahalle ruumiissa. Kaikki hän tiesi tuo Kalle. Oli häntä koko mestari. Antti muistutti häntä siitä, että koulussa ollessahan olivat kaikki tytöt häneen rakastuneet. – Enemmän konjakkia! huusi Kalle innostuen. – Ja lämmintä vettä! Anttia alkoi jo kuumentaa, mutta urhoollisesti hän ryyppäsi pohjaan ja pudotti uudet sokerit sulamaan. Kun Lotten toi pyydettyjä tavaroita, tempasi Antti häntä vyötäisistä. – Herra Jumala! kirkaisi tämä, vesi on tulisen kuumaa ... antakaa minun olla! Vettä räiskähti hiukan hänen hameelleen, ja suutuksissaan sitä pyyhkien hän poistui. Kalle sai taas aihetta neuvokkeihin. – Sinä näytät liian kiihkeältä. Se laimentaa tuommoisia tyttöjä. Niiden kanssa pitää olla kylmä. Etkö nähnyt, kuinka minä olin äsken? Otin hänet aivan välinpitämättömästi polvelleni. Niinkuin koiran. Seh, tule tänne, pane pääsi tähän! Katselin rauhallisesti ja juttelin tavallisia asioita. Sitten työnsin hänet sinun syliisi. Kun niille niin tekee, niin ne eivät lähde, vaikka pudistaisi. Tarttuvat vaikka jalkaan ja jos eivät muuten pysy, niin pureutuvat kantapäähän kiinni. Antti ei puhunut siihen mitään. Mutta nyt hänen poskensa hehkuivat, ja yht’äkkiä hän villiintyi. – Terve, miehet! Nyt me ryypätään! Ja huomenna ajetaan junalta suoraan! Ajetaanko, Kalle? Hei! – Hei, hei! Kas, Anttia vain! Se on päätetty asia, että ajetaan. Terve, Antti! Sinä et ole hukassa, kun olet miesten seurassa! Sinunkin pitää oppia maailmaa tuntemaan, ja meidän kanssamme sinä opit. – Minä aionkin oppia maailmaa tuntemaan. Antti jo vähän sammalsi. Tuutingit rupesivat nousemaan huimaavalla vauhdilla häntä päähän. Korvissa soi ja humisi, ja hänen oma äänensä kumahteli luonnottomalta. Lotten, joka katti illallispöytää toisella puolen salonkia, häämötti kuin jostain toiselta rannalta. He söivät illallista. Pöydässä oli ainoastaan herroja. Puheltiin paljon ja juotiin olutta. Antti ei nähnyt kaikkea oikein tarkkaan. Siinä oli pöydällä kaikenlaista punaista ja viheriäistä. Hän söi enimmäkseen vain yhtä lajia, mitä lienee ollut lihalaitosta. Hän ei puhunut mitään, mutta hymähti välistä itsekseen. Sitten alkoi naama tulla onnettoman näköiseksi. Ja yht’äkkiä loppupuolella illallista hän nousi mennäkseen. – Minne sinä menet, Antti? – En minnekään. – Voitko pahoin? Sinä olet ihan vaalea. – En minä voi pahoin ... minä voin aivan hy-yvin. Kyllä minä tulen kohta. Mutta mennessään horjahti hän oven pieltä kohti. Kapteeni kuiskasi Kallelle, joka oli saanut kunniapaikan hänen vieressään: – Merenkäyntiä tyynessä vedessä. Ja Kalle ja Nieminen nauroivat yhdessä kapteenin kanssa nuoren miehen vahingolle. Kalle kysyi, saisiko hän tarjota kapteenille konjakkarin. Kapteeni suostui, ja pian hän oli takertunut kaskuihinsa kiinni. Niemisellä oli koko ajan kasvot valmiina nauruun laukeamaan. Se voimakas tunne, mikä Anttia äsken oli kohottanut kuin rinnassa pullistuva ilmapallo, oli nyt kokonaan poissa, ja sen sijan täytti surkea pahoinvointi. Hän tapasihe seisomasta ulkona viileässä tuulessa ja painoi jyskävää ohimoaan kantta kannattavaa rautaa vasten. Vaan ohimon kohta ei tahtonut pysyä pyöreän raudan nojassa. Se luiskahti yhtämittaa pois, ja hattu vetäytyi vähitellen kallelleen, ihan silmille. Antti tunsi sen ja tajusi hämärästi putoamisen vaaran. Ihmeteltävällä varovaisuudella hän vei toisen kätensä lakkiin, samalla kuin toisella piti lujasti kiinni raudasta, ja asetti sen viereensä penkille. Koetti painaa yhäkin ohimoa ja poskea kylmää rautaa vasten, joka teki hyvää. Siinä hän pysyttelihe vähän aikaa, ilkeä, yhä paheneva tunne sydänalassa. Hän kuuli epäselvästi laivan jyskytystä ja erotti vain hämärästi kuun valojuovan alhaalla laineiden harjalla. Joku ajatus oli hänelle muodostumaisillaan jostain asiasta, mutta ei siitä pitkään aikaan mitään valmista tullut. Vihdoin selvisi se siksi, että kunhan ei vain hänen hattunsa putoaisi penkiltä järveen, kun tuulee. Mutta silloin pusersi yht’äkkiä hänen sisuksiaan kuin synnytystuskissa, alhaalta tunki ylöspäin hiukaiseva kipu ja pani pari kertaa surkeasti voihkaisemaan. Kun se oli ohitse, oli hiukan helpompi olla, mutta otsalle oli noussut kylmä hiki. Pekka sattui tulemaan alhaalta salongista ja kuuli sen vaikeroimisen, jonka tuska pusersi Antista. – Mikä sinua vaivaa, Antti? – Ei minua mikään vaivaa. Usko pois, että ei minua mikään vaivaa. Hän ei olisi millään lailla tahtonut tunnustaa, että hän oli juovuksissa, ja hän koetti puhua niin vakavasti kuin suinkin. Mutta kielen kompastelemisesta tunsi Pekka kuitenkin heti kohta taudin laadun. – Mutta olethan sinä ihan juovuksissa! Ja missä siivossa sinä...? Milloinka olet ehtinyt juoda itsesi noin juovuksiin? Vaan Antti väitti, ettei hän ole ... hänellä on vain paha elämä ... ei kuin hiukan kuuma salongissa ... ja oli tullut jäähdyttelemään. Menee vain Pekka takaisin sinne, mistä on tullut ... ei tarvitse ollenkaan seista siinä. Hän menee itsekin takaisin salonkiin. Kalle odottaa häntä, ja hän lupasi tulla. Mutta kun hän liikahti mennäkseen, horjahti hän ja kolautti jalallaan pahasti jotain kapsäkkiä penkin alla. Hän suuttui siitä ja tiuskaisi vihaisesti Pekalle, että mitä hän siinä tiellä seisoo ... antaa hänen mennä! – Minne sinä aiot mennä? – Minä menen syömään illallista. – Johan sinä olet syönyt illallista? Sinun täytyy oitis panna maata. Tule, minä vien sinut hyttiisi. – Minä tahdon suudella Lottenia! – Mitä tahdot? – Minä tahdon suudella Lottenia, ja anna minun mennä. Pekka koetti ensin houkutella häntä ja vetää rintapielestä pois. Mutta silloin Antti puutui yhteen kohtaan ja alkoi riidellä. Hän tahtoi välttämättä suudella Lottenia ja syödä illallista. Ja hän ojensihe menemään salongin ovea kohti. Mutta silloin täytyi Pekan ottaa ankara luonto päällensä, niinkuin hän jälestäpäin kertoi, ja sanoa tuimasti: – Sinä et mene nyt minnekään, vaan tulet koreasti alas hyttiisi ja panet paikalla maata! Ja käsipuolesta vei hän Anttia kokkasalonkia kohti. Ovessa koetti Antti vastustaa, mutta Pekka irroitti kädet ja työnsi hänet sisään. Mennä kolutessaan päätti Antti juopuneen viekkaudella, ettei hän siltä anna myöten, vaikka nyt on vain näin antavinaan. Kunhan tulee alas, niin hän kääntyy takaisin... Se luulee tuo, että hän näin vain, mutta ei hän näin vain ... hän on se poika, joka... Mutta kun salongin lampun valossa huomattiin, että rinta oli märkä ja likainen, masentui mieli täydellisesti. Hänen uudet hienot vaatteensa semmoisessa siivossa. Ja itku oli vain vähän matkan päässä kurkusta. Pekka toimitti Antin hyttiin maata, veti kengät jalasta, auttoi vaatteita hänen päältään, nouti pullon seltteriä ja juotti sitä sairaalle. Sitten kasteli hän käsiliinan kylmässä vedessä ja hautoi sillä Antin ohimoita. Sillä lailla tahtoi hän istuttaa Anttiin sellaisen muiston, että juovuksissaolo on oikeastaan sairautta; mikä oli näyttäytynyt tehokkaaksi keinoksi ensikertalaisia vastaan. Antti antoi hoitaa itseään kuin siivo lapsi. Sanaakaan sanomatta tuijotti hän kattoon, silmät kankeasti yhteen kohtaan ojennettuina. Pekka ajatteli tilaisuuden soveliaaksi varoitus- ja nuhdepuheen pitämiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti päästä alkuunkaan, oli Antti jo nukkunut. Pekka jätti hänet siihen nukkumaan ja painoi oven varovasti kiinni. Hänellä itsellään oli kokkasalongissa makuusijansa. Sinne oli hän hilannut eväsvakkansakin. Se oli hänen ja Antin yhteinen, ja sitä olivat olleet laittamassa Antin sisaret. Kuinka kaikki oli asetettu sopivasti ja maukkaasti! Oli muistettu panna pienet servietitkin mukaan. Ja makeisia lomaan. Nuo sydämenmuotoiset piparikakut oli varmaankin pantu tarkoituksella. Pekka söi hitaasti, sillä se oli terveellistä. Syödessään hän ryyppäsi vettä ja ajatteli ryypätessään: kyllä tämä kirkas vesi on sentään terveellistä. Sitä kun juo joka aamu ja ilta, niin pysyy ruuansulatus kunnossa ja mies elää vanhaksi. Monet suuret miehet eivät ole juoneet muuta kuin vettä ja saavuttaneet korkean iän. Olut, jonka voi lukea alkoholijuomiin, kuluttaa voimia. – Tuossa Antissa näkyy olevan taipumusta antautumaan viekoitusten vietäväksi. Sen olen tänään huomannut. Mutta muuten minä en ymmärrä, mitä varten ne häntä siellä kotonaan niin ihailevat, Annakin. Hän on perheen ainoa poika ja liiaksi hemmoteltu. Semmoiset usein joutuvat turmiolle. Aina on häntä sanottu hyväpäiseksi, mutta en minä sitä ole niin erittäin huomannut. Se näkyy vasta siitä, miten luvut ja tutkinnot Helsingissä alkavat sujua. Minä pahoin pelkään niiden menevän hitaasti. Mutta mikäs niillä semmoisilla hätänä, joilla on varoja. Hän voi viipyä vaikka kymmenkunnan vuotta Helsingissä. Vasta sitten, kun on elänyt mielestään tarpeeksi ja tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan saakka, alkaa hän todenteolla harrastaa toimeentuloaan. Kaikki käy yhtä helposti kuin sitäkin ennen. Kohoaa vähitellen puoltolauseiden avulla, kun on isällä tuttavuuksia, saa helppotöisen viran ja elelee vain. Pekka oli lopettanut syöntinsä ja alkoi riisuutua. Tiloja oli useampia. Hän valitsi parhaimman lähellä pesukaappia. Sen päälle hän asetti vaatteensa hyvään järjestykseen. Tarkasti kaulustintaan, jota ei vielä huomenna tarvinnut muuttaa ... vältti se näin matkalla, ja pesu on kallista Helsingissä. Veti varovasti kellonsa ja sijoitti sen niin, ettei se suinkaan putoaisi. Housut, joiden taskussa oli rahakukkaro, pantiin pään pohjiin. Kynttilän sammutettuaan hän laski velkansa. Hän oli köyhä ja hänen oli täytynyt tehdä velkoja. Oli niitä kolmatta tuhatta. Mutta hän suorittaa tutkinnon syksyllä. Kolmen neljän vuoden päästä on ehkä oma palkka. Täytynee Annankin tuoda sen verran pesään, että pääsee veloista. Ukko kuuluu panevan pankkiin joka vuosi kolme tuhatta palkastaan. Helposti hän oli saanutkin Annan, vaikka sen ympärillä liehakoi muitakin. Siinä seuranäytelmässä oli hän jo huomannut varmat merkit. Rekiretkellä se sitten ratkaistiin. On se pulska tyttö. – Hohhoi! Kunpa saisi nyt hyvän ja halvan asunnon Helsingissä. Parasta taitaisi olla asettua maaseudulle rautatien varteen. Ja niin hän tekeekin. Vähän päästä alkoi hänen nurkastaan kuulua pientä pihinätä, ja hetken kuluttua kuorsasi Pekka. Ruokasalissa istuivat myöhään yöhön Kalle ja Nieminen. Siellä oli saatu toimeen uusi whisti kahvin ja liköörin ääressä. He olivat aikoja sitten unohtaneet Antin, joka hervotonna makasi selällään hytissään. [[Luokka:Helsinkiin]] 3127 5378 2006-09-02T19:02:46Z Nysalor 5 VI luku {{Otsikko |edellinen=[[Helsinkiin: V luku|V luku]] |seuraava=[[Helsinkiin]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Helsinkiin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Aamulla heräsi Antti siitä, että laiva yht’äkkiä hiljensi kulkuansa ja kone alkoi käydä hitaammin. Hän kohotti päätään, ja ensimmäinen tunne herätessä oli ankara kipu aivoissa, joita särki samassa tahdissa, kuin laivan kone liikahteli. Ja kun laiva äkkipikaa alkoi tutista vimmatusti takaisin, pisteli päätä kuin tuhannen tulineulan kärjellä, ja silmä syyti säkeniä. Tuntien polttavaa janoa ahmaisi hän vettä kuivaan kurkkuunsa ja koetti nukkua uudelleen. Mutta uni oli jo paennut, ja kannella kolistiin ja käveltiin. Vaivoin hän sai mielessään esille edellisen illan tapahtumat, sillä joka kerta kun hän koetti ajatella jotain, vihlaisi otsaluuta kuin veitsellä. Ensin hän ei muistanut mitään, mitä oli tapahtunut ja kuinka oli tullut tänne hyttiinsä maata. Mutta kun sitten sattui silmään pesukaapilla oleva tyhjä seltteripullo, puoleksi kuivunut pyyhinliina ja surkeassa kunnossa olevat vaatteet, selvisi kaikki: miten Pekka oli häntä hoitanut kuin sairasta, ja kuinka hän oli ollut niin vetelä, ettei itse saanut kenkiä jalastaan. Se kaikki suututti häntä niin, että hän heti kohta laittautui nousemaan ja pukeutumaan. Sitä tehdessä täytyi hänen kuitenkin tuon tuostakin hammasta purren kirota päänsärkyä, joka oli selälleen kaataa joka kerta, kun, hänen mielestään aivan tahallaan, sylen täysi halkoja aina romahutettiin kannelle juuri hänen hyttinsä kohdalla. Kun hän kohosi kannelle, häikäisi silmiä kirkas päivänpaiste. Ilma oli läpikuultavan puhdas. Raitis aamutuuli puhalteli suurelta Saimaalta. Taivas oli sininen ja järvi oli sininen ja maat läheltä ja kaukaa kangastivat korkealle, kirjavina kellastuvista lehdistä. Laineen liike oli virkeätä kuin hyvästi maanneen ja vasta nousseen. Rivakasti ajoi aalto aaltoa, laiva keinui vähän niiden varassa, ja tuon tuostakin räiskähti vaahtoa ja vettä kimmahtaen laivan kupeesta ylös ilmaan, josta tuuli kantoi sakean sateen hienontuneita pisaroita aina ylös komentokannelle, Anttikin sai siitä pärskäyksen poskelleen astuessaan ulos salongin ovesta, jonka tuuli repäisi hänen kädestään ja paiskasi selälleen auki. Koko luonto oli terve ja raitis, ja sen rinnalla tunsi Antti itsensä sairaaksi, voimattomaksi ja miltei kurjaksikin. Ympäristön raittius ihan kuin ivasi häntä. Oli niin paha olla kuin rikoksen tehtyä, josta ei ole pelastusta eikä anteeksiantoa toivottavanakaan. Hän koetti istua hiljaa kannella ja haihduttaa myrkyllisiä usvia päästään antamalla tuulen sitä valtoineen huuhdella. Mutta särky ei lakannut, pikemmin vain kiihtyi, ja silmissä tanssi taivaanranta kahtena päällekkäin. Turvattomana kyyrötti hän käppyrässä, väristen vähän ja kädet hihoihin pistettyinä. Hän oli epätoivossa itsestään ja tulevaisuudestaan. Hänestä on jo ehkä tullut renttu, juoppo ja epäsiveellinen eläjä, joka tuottaa surua suvulleen ja josta ei ole itselleenkään iloa. Tämä oli kosto hänen epäsiveellisistä ajatuksistaan eilen. Sillä ne olivat epäsiveellisiä, ne bufettineidistä, ja kaikki, mitä Kalle oli puhunut. Jos hän kirjoittaisi äidille kaikesta ja saisi anteeksi ja tekisi lupauksen, ettei enää koskaan mitään maista. – Pthyi, kuinka suu oli pahanmakuinen. – Helsinki oli kadottanut kaiken viehätyksensä. Se peloitti ja kammotti. Kun laiva kääntyisi takaisin tai särkyisi, niin että voisi palata kotiin. Hän kuuli Kallen ja Niemisen äänet salongin katossa olevan aukinaisen ikkunan läpi, josta kohosi konjakin haju. Se käänti mieltä niin, että oli tulla ylen. Bufettineiti, joka kulki peräkannella, inhoitti häntä. Pekka tuli kannelle, posket vielä kankeina nukunnan jäleltä. Antti kääntyi poispäin, mutta Pekka kiersi eteen ja istuutui hänen viereensä. – Huomenta! sanoi hän äänellä, joka osoitti Antille, että Pekka ajatteli eilistä tapahtumaa. Muuta hän ei kuitenkaan virkkanut, katseli vain. Mutta se kävi Antille niin sietämättömäksi, että hän lähti alas salonkiin. Kalle ja Nieminen olivat jo täydessä käynnissään aamuryyppyjä nakkelemassa. Avosylin ottivat he hänet vastaan, ja Kalle kaatoi kohta konjakkia hänellekin. Antti esteli ottamasta ja valitti kohmeloaan. Mutta Kalle osasi vallata hänet pian, selitellen, että ne kohmelot ne on niitä miesten tauteja ja että tämä on parasta lääkettä, mitä olla taitaa. – Usko pois, Antti! Saat nähdä, jos vain tottelet minua! No, elä puistattele! Pohjaan vain yht’äkkiä irvistelemättä ... koko pikari! – Recognandi causa! lisäsi Nieminen, ja he kumosivat ryypyn kaikki kolme. Pekka tuli juuri sisään, ja Antti korotti vielä uhalla äänensäkin. – No, terve mieheen sitten! Tämä on kuin voita leivän päälle! – Ääh! Merkillisen makealle se nyt maistuikin. Ei ollut ollenkaan karvaalle. Niitä olisi jo saattanut ottaa vaikka kuinka monta. Jos se tuo Pekka luulee, että tässä hänen happamista naamoistaan välitetään, niin erehtyy hän suuresti. Ja ensimmäistä rohtoryyppyä seurasi toinen ja kolmas. Joka kerta ottaessaan katsahti hän ilkkuvalla syrjäsilmällä Pekkaan, joka oli istuutunut toiseen päähän pöytää ja oli selailevinaan ilmoituskalenteria. He joivat itsensä hienoiseen, silmiä hiukan hämärtävään aamuhumalaan, ja Antilla punoittivat posket kuin keuhkotautisen. – Kyllä sinusta mies tehdään, vakuutti Kalle. – Eikös ne ala sepät päässäsi takomasta tauota? Ne takoivat vielä, mutta takoivat kuin puuvasaroilla pehmoiseen pumpuliin. – Ei pakota enää! – Ihmetteletkö sitä? Sanoinhan ma sen! Ja kun nyt syöt hiukan ja panet pitkäksesi vähäksi aikaa, niin olet terve kuin pukki nousemaan junaan Lappeenrannassa. Oli yhtä huminaa Lappeenrantaan tulo, tavarain kärryihin kanto ja kiivas ajo kaupungin läpi ylös seurahuoneelle. Antti oli Kallen ja Niemisen vietävänä, ja Pekka sai tulla perästä, jos tahtoi. Miettinen ja Voutila olivat jo aikoja sitten unohtuneet, kun Antti, rantatietä ajaessaan, yht’äkkiä näki heidän suurta kirstua kantaen väistyvän tiepuoleen, minne pyörä heitti kuraa heidän vaatteilleen ohi kiitäessään. Kävellessään vähän ennen junan lähtöä Lappeenrannan asemasillalla oli Antti jo kokonaan toinen mies kuin Kuopiosta lähtiessään. Nämä pari matkapäivää olivat kypsyttäneet häntä silmääntuntuvasti. Liikkeet olivat jo paljoa huolettomammat ja käynti rennompaa. Hattu oli solunut alas takaraivolle, palttoo oli auki, eikä nenäliinan kulma enää piipottanut niin arasti ja viattomasti rintataskusta esille. Edellisen illan juonnista oli jo kaikki katumus haihtunut. Antti muisteli sitä nyt ilmeisellä mielihyvällä. Sillä nukuttua useita tunteja seurahuoneella oli jälellä ainoastaan miellyttävän suloinen hermojen väsymystila. Ääni oli karkea ja miehekäs ja tuli rinnasta. Silmäys odotussalin suureen peiliin näytti vähän velton ja välinpitämättömän katseen, ja silmän pohja oli tumma ja syvä. Asemasillalla parveili ihmisiä, ja he kulkivat Kallen kanssa milloin minkin ryhmän mukana tehden havainnoitaan. Naisia he varsinkin tarkastivat. Erillään muista käveli siinä hitaasti ja joutilaan näköisenä muuan tummaverinen ja komeavartaloinen nainen. Häntä he seurasivat, kulkivat ohitse ja kiersivät vastaan. Kalle kuiskasi Antille jotain korvaan, jota Antti ei ottanut uskoakseen. – Sinä panet omiasi! Tuoko hieno nainen, joka astuu kuin ylimys? – No saat olla varma, etten minä erehdy. Etkö luule minun häntä tuntevan! Hän oli Helsingissä keväällä ja on nyt täällä luultavasti vain läpimatkalla Pietariin. Tiedä sinä, että täällä suuressa maailmassa on niin, että kuta hienompi, sitä – Sen jälkeen, mitä hän nyt kuuli ja mitä Kalle vast’ikään seurahuoneella oli kertonut seikkailuistaan bufettineidin kanssa viime yönä, – oli Antti valmis uskomaan mitä hyvänsä ja kenestä hyvänsä. Ja sillä silmällä alkoi hän katsella kaikkia ohikulkevia. Sillä yksi ainoa ajatus hallitsi häntä yhä voimakkaammin. Ajatus tuosta salaperäisestä, omituisesta, tähän saakka saavuttamattomasta, mutta kukaties tuossa tuokiossa luo tulevasta. Jonka hän ei ollut perillä vielä eikä tiennyt, missä se oli, mitä se oli ja kuka se oli, mutta jota lähenevänsä hän tunsi. Hän tunsi lähenevänsä uutta, entisestä ihan eroavaa ilmapiiriä, johon jostain leviää outo, hurmaava tuoksu, mutta sellainen, jota voi hyvin hengittää ja jossa tuntee tulevansa hyvin viihtymään. Ja melkein huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli, ettei ole estämässä enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea – niin pian kuin vain kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni. Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä, Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki! johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee. Joka paikassa, pitkin koko matkaa, oli outouden ja uusien tuntemattomain ihmisten viehätys. Kaipiaisissa syötiin päivällinen ja juotiin mahtavasti viiniä päälle. Vastapäätä istui hienoja urheilupukuisia ulkomaalaisia, joista muutamalla oli punainen turkkilainen tupsuniekka fetsi päässä. Toisilta asemilta tuli rikkaannäköisiä naisia ja herroja, jotka ajoivat kiiltävillä ajopeleillä ja korskuvilla hevosilla, kuskit ja lakeijat mukana. Ne nousivat kaikki toisen luokan vaunuihin, eikä Antti saanut nähdä heitä muulloin kuin junan seistessä asemilla. Silloin hän meni ulos kävelemään, kulki ikkunasta ikkunaan ja tarkasteli uteliaalla ihmetyksellä noita, jotka nojasivat välinpitämättömästi sohvain selustimiin ja katselivat huolettomasti ulos. Mitähän ne mahtoivat hänestä ajatella? Olikohan hän heidän mielestään hyvin maaseutulaisen näköinen? Voisiko hän koskaan tulla oikein hienoksi herraksi ja istua noin kauniin naisen vieressä ja puhella hänen kanssaan noin hauskasti, kuin tuo näytti tekevän. Joka asemalla tuli lisäväkeä junaan. Riihimäellä oli niitä jo odottamassa silta mustanaan. Juna seisoi siinä jonkun aikaa, ja ihmisjoukko käveli eloisasti edestakaisin valaistussa katoksessa, jonka seinät hohtivat kirjavina jos johonkin väriin välkkävistä ilmoitustauluista. Odotettiin toista junaa vastaan tulevaksi. Se läheni kohisten kuin ukkospilvi, loistavat lyhdyt otsassa, ja puhalsi vastustamattomalla voimalla eteenpäin, kiidättäen pitkän jonon uusia vaunuja sillan sivuun ja pelmahuttaen huoneet täyteen uusia matkustajia. Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, vaihdettiin, ja ne kiitivät kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa ohitse ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän sävelen. Se oli uutta Antista kaikki tämä ja pakotti veren hänen suonissaan virkeämpään liikkeeseen. Joka asemalla, missä oli ravintola, hän nautti jotain, milloin hedelmän, milloin lasin viiniä, milloin Kallen ehdotuksesta konjakkarin tai olutta. Junassa hän ei kauan voinut pysyä paikoillaan. Hän kulki vaunusta vaunuun, niin että ovet rämähtelivät, istui vain vähän aikaa kussakin ja seisoskeli ulkopuolella vaunujen välissä. Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tuhutti kuin jättiläinen suurista keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä. Ja ilma oli lämmin ja kesäinen ja vihreys vielä vallalla puissa, joiden lähimpiä lehtiä lyhdyt veturista ja valo vaunujen ikkunoista valaisivat, jättäen tummiksi taampana olevat. Matka läheni loppuaan. Lähdettiin Malmin asemalta, ja konduktööri ilmoitti seuraavaksi asemaksi Helsingin. Nukkuneet hypähtivät ylös ja alkoivat suoriutua jättämään junan. Samanseuralaiset, jotka olivat matkan varrella hajaantuneet eri vaunuihin, hakivat toisensa ja järjestivät tavaransa. Väsymys, joka loppumatkalla oli laskeutunut kuin pöly päälle, tylsentänyt kasvojen piirteet ja laimentanut liikkeet, oli kadonnut. Loppumatkalla oli Anttikin alkanut uupua ja mieli ruveta raukeamaan. Hän oli painautunut istumaan yksinäiselle kapealle penkille vaunun nurkkaan. Kun hän äkkiarvaamatta kuuli Helsingin nimen mainittavan äänellä, joka oli hänestä melkein uhkaava, niin häntä yht’äkkiä rupesi epäilyttämään. Kaikki se, mitä hän äsken oli halunnut saavuttaa, rupesi häntä peloittamaan. Häntä peloitti se, mitä hänelle oli matkalla kerrottu ja mitä hän oli kokenut. Eniten kaikesta hänen omat aikomuksensa ja toiveensa tuosta uudesta elämästä, jota hän niin kiihkeästi oli haaveksinut elääksensä ja joka oli tuossa tuokiossa alkava. Eikä sitä voinut enää lykätä toistaiseksi tuonnemmaksi. Sillä juna karkasi eteenpäin kuin ohjaton, hurjistunut hevonen alamäkeä, niin että joka hetki luuli pyöräin radalta hyppäävän ja suistuvan suinpäin tiepuoleen. Se kammotti vasten tahtoakin, ja veturillakin tuntui olevan tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin valittavasti ja surkealla soinnulla, kuin olisi ollut hätä ihan jalkain alla. Miksi oli Pekkakin poissa? Hän oli jäänyt jollekin pienelle asemalle eikä aikonut tulla Helsinkiin ennen kuin tenttimään. Olisi hän voinut tulla perille saakka. Minne hän osaisi yöksi yksin? Kallen ja Niemisen kanssa ei hän enää milloinkaan ... ne olivat tulleet hänelle jotenkuten vastenmielisiksi. Kalle tuli toisesta vaunusta ja näytti olevan virkeimmillään. Hän oli junassa tavannut tuttavia ylioppilaita ja saanut heidän kauttaan joitakuita uusiakin. Riihimäeltä saakka oli heitä istunut seurue korttia lyömässä, sitten kun oli konduktööri saatu hommaamaan mukava pelilauta polvien päälle. Antti ilmoitti, että hän aikoo ajaa yöksi Villensaunalle. – Ajetaan ensin Kappeliin, niinkuin on ollut puhe pitkin matkaa. – Kyllä minä mieluummin hakisin yösijan nyt kohta. – Joko sinä alat jänistää? Elä sinä ollenkaan, tule vain mukaan ... meitä tulee täältä hauska seura iloisia poikia. – Minnekä me Kappelista? – Luota sinä vain minuun! Me pidämme hiiden hauskaa tänä yönä! – Entäs tavarat? – Ne noudamme huomenna asemalta. Antti koetti kyllä rohkaista mieltänsä ja kohentautua entiselleen. Mutta ei hän enää oikein tahtonut päästä jaloilleen. Hän kallistui ikkunaa kohti ja koetti tunkeutua pimeän läpi. Ei hän sieltä kuitenkaan nähnyt muuta kuin omat kalpeat kasvonsa ja vaunun sisuksen. Mutta samassa välähti ihan ikkunan alla jonkun vartiatuvan lyhty niin vihaisella vauhdilla, että oli silmän reväistä mennessään. Ylempänä kallioiden huipuilla ja etäämpänä metsän sisässä tuikki huvilain tulia. Alppilan huvimajassa lähellä rataa oli valaistua, ja sieltä näkyi soittokunnan keltaiset torvet ja tanssivia päitä. Luultavasti oli siellä jotkut huvit. Siinä, missä rata katkaisee ajotien, oli portti suljettu ja portin nojassa ihmisiä. Ajureja odotti taampana, ja heidän lyhdyillä varustetuilla rattaillaan istui herroja, jotka huiskuttivat junalle lakkejaan. Mutta kohta paikalla rynnättiin taas pilkkoisen pimeän kallion sisään. Ja yht’äkkiä tunkee korvaan veturin pitkä, soikulainen tulovihellys. Siis ollaan tuossa tuokiossa perillä! Antti kiiruhti ulos vaunusta. Juna juoksi hiukan hiljennettyä vauhtia tyynen Töölönlahden poikki. Kahden puolen kuvasti siinä tulia monesta kerroksesta. Ne ovat siis Helsingin tulia! Edessäpäin loimotti taivas punaisena kuin tulipalossa. Se on Helsingin valaistus! Nyt näkyi Kaisaniemen ravintola ja ihmisiä sen parvekkeilla. Keilihuoneen avatuissa ikkunoissa oli herroja paitahihasillaan. Vaunu nytkähteli vaihteissa. Ihan kohta seisahtuu se Helsingin asemahuoneelle! Anttia vapisutti hermostuttavasti kylmyydestä, joka lähti rinnan pohjasta, värisytti olkapäitä ja löi hampaita yhteen. Kun juna seisahtui lasisen katoksen alle ja piti astua ulos vaunusta, ei hän ollut päästä paikaltaan. Polvinivelet olivat niin vetreät, etteivät tahtoneet kantaa. Hän oli taas kadottanut Kallen näkyvistään ja häntä haikaellessaan vei hänet väkivirta mukanaan huoneesta huoneeseen, joissa oli kahden puolen seisovana pylvästönä odottavia ja katselevia. Niiden joukosta – Antti tunsi ja huomasi sen – iskettiin häneen tummia, tavoittelevia silmiä, jotka otsatukan alta lähettivät häneen houkuttelevat katseensa ja etsivät liittolaista hänen silmäyksistään. Vaan hän vältti niihin vastata, ne häntä arkiuttivat ja peloittivat, ja hän kiiruhti pois. Ja kun Kalle tapasi häntä palttoon helmasta, niin hän hätäisesti pyysi uudelleen, että mentäisiin pian ... mentäisiin pian pois johonkin hotelliin ja etsittäisiin yösija. Vaan Kalle ei ollut sillä korvalla kuulevinaankaan. Hän tarttui lujasti Antin käsipuoleen ja veti hänet jälessään joukon läpi, joka tunki päälle joka taholta. Antti antautui puoleksi väkisin tämän anastuksen alaiseksi, samalla kuin se kuitenkin oli mieleen ja teki turvallisen vaikutuksen. Odotussalissa oli vastaanottamassa koko joukko vanhoja tuttavia. Ne olivat ylioppilaita, Kuopion lyseon läpikäyneitä. Ne tulivat nyt kuin toverit ja ottivat heti haltuunsa, vaikka olivat olleet yläluokkalaisia. Ennen oli heihin suurella kunnioituksella katseltu ja vastaan tultaessa lakkiakin nostettu. Mutta nyt asettuivat he vertaisiksi ja tarjosivat apuansa. Heidän ehdotuksensa oli sama kuin Kallen, ja yksimielisesti päätettiin ajaa Kappeliin. Antilla ei nyt enää ollut juuri mitään sitä vastaan. Äskeinen arkuus ja vavistus vähenivät vähenemistään, kun yksi vastaantulijoista otti hänet huolekseen, tarttui lujasti käsipuoleen ja kuljetti ulos asemahuoneesta. Tungeskellessaan he joutuivat pakkautumaan kahden naisen editse, joille Antti huomasi toverin salaa hymyilevän ja iskevän silmää. Astuttaessa ulos asemahuoneen avarasta ovesta, näytti Helsinki ottavan tulijoita vastaan kuin kunniavieraita. Oli kuin olisi ollut juhla tulossa. Rautatietori oli ympäriinsä tulitettu. Korkeissa, moninkertaisissa rakennuksissa oli ikkuna ikkunan vieressä valaistuna. Ylinnä muita loisti Ateneum sähkötulien valossa, ja toisella puolen toria jonkun hotellin portin päällä liekehti suuri pyöreä sähkölamppu, himmentäen ympärillään kaikki muut valot. Asemahuoneen edustalla oli pitkässä mustassa jonossa odottavia ajurien rattaita ja suurten ravintolain komeita vaunuja, joiden edessä ja takana istui merkkipukuihin puettuja palvelijoita. Huudettiin ristiin rastiin numeroita, ja ajurit vastasivat korkealla äänellä: »Täällä on!» Kannettiin tavaroita, nostettiin rattaille ja lähdettiin ajamaan yli Rautatietorin, josta toisia riensi vastaan. Melulta ja huminalta ei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ja tämä ei kuitenkaan ollut juhla mikään. Antti tiesi, että se oli tavallinen Helsingin arkipäivä, päivä niinkuin joku toinenkin. Mutta hänestä oli sillä kuitenkin juhlan luonto, ja se tulisi aina kestämään tämä tämmöinen juhla! – Kappeliin! Vaunujen pyörät, joiden päälle he selkäkenoon heittäytyivät, olivat kumilla päällystetyt eikä ajaessa kuulunut muuta kuin hevosen rautakenkäisten kavioiden kalke kiviseen katuun. Eikä tuntunut istuessa täristystä mitään, ainoastaan pehmoinen pudistus ruumiissa. He ajoivat viistoon torin yli, poikkesivat Mikonkadulle ja siitä taitavalla, ruumista ulospäin painavalla vierrähdyksellä leveälle, pitkälle Esplanaadille, jonka toisessa päässä lyhtyrivi puristautui kaitaiseksi kiinnimeneväksi kärjeksi. Kasvoja vastaan tuoksahti lämmin ilma, niin lämmin kuin kesällä. Puodit olivat jo suljetut ja koko alakerta suurissa korkeissa kivirakennuksissa pimeä, synkkä ja hiukan kammottava, niinkuin järveen putoavan vuorenjyrkänteen vesiraja. Ainoastaan ravintolan ikkunoista loisti salaperäinen valo laskettujen uutimien takaa, joissa näkyi suuria, muodottomia varjoja sisässä liikkuvista päistä. Tupakkapuotien ovet, joiden otsassa paloi punaisia lyhtyjä, olivat vielä auki, ja muutamasta pullahti kadulle joukko meluavia ja nauravia valkolakkeja. – Tuossa on Runebergin patsas, huomautti toveri. Siinä se seisoi, pääpuoli pimeässä. Patsaan jalkojen juuressa parveili joutilasta iltayleisöä, naiset ja miehet käsikkäin. – Lemmen iltahetki! Näetkö tuolla ylioppilaita kaartilaisten kanssa yhdessä mylläkässä? Siellä näkyi todellakin valkeita lakkeja vilkkaassa liikkeessä, suikkelehdellen kuin salakat virtaisessa vedessä. Soittoa kuului sieltä päin, minne ajettiin. Joku kovempi sävel tunki läpi kavionkalkkeen ja Kappeli-esplanaadin tuuheitten lehvien. Seisahduttiin Kappelin edustalle, laskeuttiin alas vaunuista ja jatkettiin käsi kädessä matkaa. Oli vaikea päästä lävitse taajaan sulloutuneen väkijoukon. Miehiä ja naisia oli sekaisin. Toiset naiset olivat jo saaneet saattajansa ja kulkivat niiden kanssa. Toisilla ei niitä vielä ollut. Ne sivuuttivat aivan läheltä, ulontivat kyynäspäitään, ja Antti kuuli ohi mentäessä sanottavan: »Iltaa!» Kun hän kääntyi katsoakseen taakseen, kohtasi hän hymyileviä kasvoja ja viekoittelevia silmiä. Suihkulähde puhalsi sähkötulien valossa kimmeltävää vettä korkeuteen ja sen edessä oli kupukattoinen, lasinen soittolava, josta rämisi torvet ja rummut. Ja sitä vastapäätä oli itse Kappeli, Se oli täynnä istuvia ja käveleviä. Edestakaisin hääri, juoksi ja kiiti siellä mustiin frakkeihin puettuja kyyppareja, valkeat liinat kainalossa ja tarjottimia kädessä tai pään päällä ylhäällä ilmassa. Antti ei ymmärtänyt, kuinka voisi päästä esille ja sisään. Mutta toveri toi häntä varmalla kädellä ja vei pöytien ja penkkien lomitse, joiden ääressä istui herroja ja naisia ja jotka olivat katetut mitkä soikeilla olutseideleillä, mitkä totitarjottimilla, mitkä punaisilla viini- ja kellahtavilla punssipulloilla. Juuri kun he astuivat ensimmäiselle rapulle, livahti sivuitse suuri tarjotin, johon oli sälytetty kokonainen illallinen ja jota kyyppari viedä keikutti kuin tyhjää lautasta. Huumauksissaan kuin kosken kuohusta alas tullut istui Antti hetken päästä pehmoisella sohvalla, vihreässä huoneessa, jonka katossa paloi monivaloinen kristallikruunu ja jonka seinällä oli maalauksia ja suuri peili. Se oli kuin sihisevä suvanto, johon hän oli seisahtunut. Mutta ei levon suvanto, vaan vaahtoisen pyörteen, joka hetken päästä heittää uuteen koskeen, yhä alemma, eikä tietoakaan pysähtymisestä. Se tuntui pyörittävän ja se tuntui pyörryttävän, se nosti veren päähän ja haihdutti silmistä oikean suunnan. Eikä Antti muutamaan hetkeen oikein käsittänyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä. Ovesta hän vain näki tuolla toisessa huoneessa, siinä, minkä läpi oli tultu, bufettitiskin ja sen takana pitkässä rivissä aina puolikattoon saakka pulloja pullojen vieressä, pikareja ja monivärisiä laseja epälukuisin. Kyyppareja tuiskahteli hengästyneen näköisinä ovesta sisään ja ovesta ulos. Tiskin takana liikkui pieni mies, nopea kuin kärppä ja äkäinen kuin kissa. Häneltä sateli määräyksiä kaikille tahoille, hän komensi kyyppareja, soitti heitä kellollaan luokseen, lähetti menemään milloin oikeaan, milloin vasempaan ja huusi luukun läpi kiivaita käskyjä keittiöön. Ja yhtämittaa helähtelivät rahat hänen sormiensa lomitse laatikkoon, jonka lukko meni kilisten kiinni. Mutta pian istui heitä yksi pöytä täynnä, kohta oli toinenkin otettu ja he valtasivat vähitellen sen puolen ravintolaa kokonaan itselleen. Antti esitettiin uusille, tuntemattomille ylioppilaille, jotka tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti ja pudistivat kättä. Keskusteltiin siitä, mikä olisi illan juoma- ja ruokaohjelma, ja Antinkin puoleen käännyttiin suurella huomaavaisuudella. Kolkutettiin kepillä marmoripöydän laitaan ja annettiin koukussa kuuntelevalle kyypparille määräyksiä, joita hän juoksujalassa riensi täyttämään. Kutsuttiin tuutingit ja tilattiin portsionit päälle. Toverien vapaa, ystävällinen käytös ja heidän tottunut, varma tapansa asettua olemaan tempasi heti kohta Antinkin samanlaiseen mielentilaan. Hän oli vielä vähän arka istuessaan näiden vanhojen helsinkiläisten keskessä, hän pelkäsi puhua ja punnitsi tarkkaan sanansa, ennenkuin mitään virkkoi. Mutta he pitivät huolen siitä, että hän kodistuisi. He kilistivät hänen kanssaan sivulta ja yli pöydän ja nostivat toisestakin pöydästä lasiaan, sanoen: »Terve tulemaan Helsinkiin, herra Ljungberg!» Eikä aikaakaan, niin esitteli lähinnä istuva, se, jonka kanssa hän oli asemalta ajanut, veljenmaljan ja muut seurasivat esimerkkiä. Kun Antti oli muutamia kertoja lasistaan maistanut, hurmasi häntä niin, ettei milloinkaan ennen sillä tavalla. Hän tunsi itseään kuin siivillä kannettavan. Oli ihan autuaallista olla. Nyt vasta hän ymmärsi, mitä on ylioppilaan elämä, mitä on Helsinki ja mitä vapaus ja itsenäisyys! Hän tuli vapaammaksi ja iloisemmaksi. Hänen rohkeutensa kasvoi, hän puheli jo pelkäämättä ja kertoi kaikenlaista, jolle naurettiinkin. Ympäristön ystävyys näytti enenevän. Hän oli nähtävästi pöytäläistensä yksimielisen huomion esineenä, samoin kuin Kalle oli tuolla toisten. Ne ottivat hänet kuin siipiensä suojaan, täyttivät hänen lasinsa ja pakottivat häntä kilistämään ja maistamaan. Hän näki erään kuiskaavan toiselleen jotakin korvaan ja molempain katsovan häneen. Hän ei ollut huomaavinaan heitä, mutta kuuli sanottavan: – Eikö se ole saakelin siro poika ... katso nyt tuota hienoa profiilia... Ja häntä itseään he lasilla tervehtivät ja sanoivat kaikkien kuullen: – Antti! Terve mieheen! Me sanottiin täällä sinusta, että siin’ on mies, josta tehdään ensi vuosijuhlaan marsalkka. Kuinka herttaisia miehiä ne olivat! Hänen olisi tehnyt mieli syleillä heitä. Ei, ei ikinä ole hänellä ollut näin jumalattoman iloista iltaa! Alkoi tulla meluamisen aika, ei kukaan malttanut kuulla toistaan, vaan kaikki puhuivat ja nauroivat sekaisin. Paikkoja vaihdettiin, ja puhekumppanina oli milloin mikin. Istuttiin kaulakkainkin ja tultiin erinomaisen hyviksi ystäviksi. Antti joutui otsatusten sen kanssa, jonka seurassa hän oli asemalta ajanut. Tämä lupasi auttaa Anttia luvuissa. Tulla vain kysymään neuvoa häneltä, kyllä hän tietää paremmin kuin professorit. Mutta ei nyt luvuista vielä mitään! Ei niihin ensi lukukaudella ennätä paljon puuttua eikä ole liioin tarviskaan. Siinä on kylliksi, kun oppii olemaan Helsingissä. Aivan hyvällä omallatunnnolla voi uhrata ensi lukukautensa siihen. Niitä on kyllä niitä, jotka paikalla kaivautuvat kirjoihinsa. Mutta lähtiessään täältä eivät he ole sen viisaampia kuin tänne tullessaankaan. Eivät tunne muuta kuin luentosaliensa seinät. Ja niissä ei jumalaut’ ole paljon tutkimista. He pysyvät koulupoikina ikänsä. Kirjatietoja on, mutta ei elämän kokemusta rahtuakaan. Ei, Antti! Nuoruudessaan nauttia pitää ja elää maailmassa mukana. Täällä voi olla helvetin hauskaa, kun vain sattuu hyvään seuraan. Ei tarvitse viftata ja juoda itseään joka ilta päihinsä. Mutta mukana on aina oltava. Tutkittava elämää ja ihmisiä! Varsinkin juristille se on aivan välttämätöntä. Ennättää sitä tutkintonsakin suorittaa, vaikka elääkin mukana. Tuo tuossa, joka nyt sytyttää sikariaan, hän ei avannut kirjaansa kolmeen vuoteen. Lauloi vain ja eli hurskaasti. Mutta sitten suuttui, kun alkoivat ahdistaa ja tempasi pois kandidaattitutkintonsa vuodessa. Ja nyt se lukee lääkäriksi. Minä tiedän, että ne minua jo moittivat siellä kotona Kuopiossa, kun en muka joudu valmiiksi. Sinä olet kuullut Antti niistä ... elä kielläkään, minä näen naamastasi, että olet kuullut. Vaan minä en välitä vähääkään! Sano sinä vain niille siellä ... ja saat nähdä, että minä vuoden päästä hämmästytän maailmaa kahdella ''laudaturilla'' ja kolmella ''cumlaudella''! Maljasi, Antti! Terve! Antti oli aivan samaa mieltä. Häntä vaivasi vain, ettei tahtonut saada suun vuoroa sitä sanoakseen ja että tuo ehkä luulee, että hän kenties hyväksyy kuopiolaisten typerät mielipiteet. Hän käsitti kaikki erinomaisen hyvin ... toveri oli aivan oikeassa ... hän oli äärettömästi yhtä mieltä hänen kanssaan. Pöytää katettaessa pistäytyi hän ulos. Ja joutuessaan hetkeksi itsekseen yksinäiseen koridooriin, jonne kuului vain laimentunut melu sisältä ravintolasta, hän tunsi vasta oikein onnensa pohjattomuuden. Voi tätä Helsingin elämää! Tämmöistäkö tämä on! On tämä omituista! Mutta hauskaa tämä on! Voi peeveli sentään! Kesken kaiken innostuksen alkoi tungeskella mielessä jotakin, joka koko illan oli siellä ollut liikkeessä, mutta ei päässyt esille. Nyt se ponnistautui päällepäin, ja Antti näki koko matkansa kotoa, sieltä ylhäältä Kuopiosta tänne alas, tänne alas Helsinkiin, ihan siihen, missä hän nyt seisoi laulavan kaasuliekin alla. Se oli kuin leveä tie, leveämpi täältä, mutta kapeni kapenemistaan jälelle päin, kaukaisen etäisyyden perille, niinkuin pitkän kaitaisen lahdelman pohjukkaan, niinkuin jonnekin, mistä oli lähdetty aikoja sitten, milloin lie. Ainoastaan lyhyen hetken oli se auki edessä ja meni umpeen samassa. Sinne häipyivät pikkuiseksi, mustaksi, näkymättömäksi pisteeksi koti ja kaikki, mitä sielläpäin oli. Hetken vielä huppuroivat mielessä äiti ja Alma, mutta nekin hukkuivat siihen valoon ja äänten hälinään, joka ovea avatessa kohahti sen täydeltä vastaan. Sisään tullessaan hän löi näppiä päänsä päällä ja hypähti askeleen hyvästä mielestä ja sanoin selittämättömästä sydämen kyllyydestä. Ja kun Kalle tuli lattialla vastaan, niin hän kävi kaulaan häntä, pyörähti ympäri kerran ja hihkaisi. Kaikki sille nauroivat, ja kun hän tuli pöytien luo, niin häneltä kysyttiin: – Sinulla on hauska, Antti? – Voi peeveli, kun minulla on hauska! – No, istu sitten tähän syömään! Ja ota ryyppy myös! – Minä otan ryypyn! Aika oli kulunut huomaamatta ja hetket valahtaneet kuin hieno hieta sormien lomitse. Soitto oli lakannut, ihmiset poistuneet ulkoa ja ainoastaan osa heistä jäänyt sisäravintolaan toiselle puolelle bufettihuonetta. Se näytti olevan samanlainen seurue kuin toisellakin puolen: muutamia nuoria vastatulleita ylioppilaita ja joukko vanhempia. Heidänkin pöydissään oli yhdenlainen elämä ja ilonpito. Kun oli syöty, tuli kahvin ja liköörin vuoro, jota tarjosi Kalle. Rivit olivat harventuneet ja jälelle jäänyt ainoastaan innokkaimmat. He istuivat kaikki Kallen ympärillä. Hän esitti rivosanaisia lauluja, mikä oli hänen erikoistaitojansa, ja muut niihin säestivät kuorona loppusäveltä. Nieminen oli saanut koko illan pysytellä Kallesta takapajulla, jolla nyt oli vereksempiä ihailijoita. Ei hän siitä kuitenkaan ollut millänsäkään, tilasi mitä muutkin, puheli kenen kanssa sattui ja kääntyi toisen puoleen, jos toinen käänsi selkänsä. Hän ei muuta tehnyt kuin nauroi vähimmällekin asialle, nauroi silmänsä pieniksi ja vetisiksi. Mutta sitä tehdessään hän piti tarkasti silmällä likööripullon liikkeitä ja osasi asettaa tyhjän lasinsa niin, että se aina tuli täytetyksi. Antti oli väsynyt pitkällisestä pinnistyksestä. Hän loikoi sohvalla ja hengitti raskaasti. Pää oli raukea ja tahtoi painua olkapäätä vasten. Silmiä häikäisi kruunun valo, ja ne pyrkivät vähän väliä sulkeutumaan. Mutta loppusäestykseen hän kuitenkin yhtyi ja teki kädellään liikkeitä tahdin mukaan. Kyyppari tuli ilmoittamaan, että oli aika sulkea. Loilottaminen lakkasi ja tuli keskustelu siitä, minne ajettaisiin. Siitä sovittiin pian. Mutta silloin kysyi joukosta muuan, otettaisiinko mukaan Antti, jonka luultiin nukkuneen. Toiset vastustivat ja ehdottivat, että hänet vietäisiin Villensaunalle yöksi. Mutta toiset puolustivat, että Antti on otettava mukaan. Innokkaimmin puolusti häntä se, joka äsken oli ollut hänelle niin ystävällinen. – Mitä te tyhjää! Antaa pojan tulla! Menee se sinne kerran vielä kuitenkin. Kyllä minä hänestä huolen pidän! – Mutta kuulkaas, keskeytti hän samassa, minulla ei ole lanttiakaan kukkarossa... Voiko kukaan vipata minulle –? Antti oli noussut ja lähti hoipertelemaan ovea kohti. – Antti, kuule! Voitko sinä vipata minulle huomiseen asti parikymmentä markkaa? Antti kaivoi kukkaronsa esille ja otti sieltä ensimmäisen setelikäärön, mikä käteen sattui. – Ota tuosta! Vasta annettuaan hän huomasi, että se oli sama käärö, jonka äiti oli erotessa pistänyt hänen kouraansa. – Hyvä on! sanoi toveri ja rahat katosivat kaikki hänen liivinsä lakkariin. – Sinä tulet tietysti mukaan, Antti! Ulos kaupungille?’ – Tietysti Antti mukaan! huusivat nyt kaikki yhteen ääneen. Antti ei virkkanut mitään, työnsi vain äänetönnä palttoota hihaan. Kappelin edustalla olivat kaikki tulet sammutetut. Muuan surkea kaasuliekki vain valaisi tien rappusista alas. Suihkulähde oli lakannut puhaltamasta. Istumapaikat, joista ainoastaan lähimmät voi pimeässä erottaa, olivat tyhjät. Tuolit tuuskottivat pöytiä vasten turvallaan kuin juovuksissa siihen nukkuneet. – Isvoshik! kuuli Antti huudettavan ja näki epäselvästi, kuinka niitä ajoi useampia katukäytävän reunaan. Joku talutti häntä käsipuolesta. Hän nosti jalkansa rattaiden astimelle, mutta se lipesi siitä. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja kaatui takaperin istualleen kadulle. – Tätä pitää auttaa alkutaipaleesta! huusi toveri toisille ja tarttui molemmin käsin häntä kainaloihin, aikoen nostaa ylös. Mutta silloin riuhtaisihe autettava irti, ponnistihe omin voimin seisoalleen, hihkaisi, löi kahta kämmentä yhteen, nakkasihe kohona rattaille, niin että vieteri rämähti pahasti, ja huusi: – Kyllä minä jo auttamattakin pääsen! – Katsos peijakkaan poikaa! – Tarkk’ampujakatu 15. Kuului ruoskan läiskähdys, ja tulista vauhtia karattiin menemään, niin että kaikui hiljaisen Esplanaadin kiviseinissä. Ja ennenkuin muut ehtivät valmistua lähtemään, oli Antin valkoinen lakki jo kadonnut Helsingin hämärään. [[Luokka:Helsinkiin]] 3128 5379 2006-09-02T19:03:03Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Juhani Aho]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 3129 5627 2006-09-11T16:47:21Z Nysalor 5 Katso myös -osio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yksin |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} : Soitto on suruista tehty, : murehista muovaeltu. == Luvut == * [[Yksin: I luku| I luku]] * [[Yksin: II luku |II luku]] * [[Yksin: III luku|III luku]] * [[Yksin: IV luku|IV luku]] * [[Yksin: V luku|V luku]] * [[Yksin: VI luku|VI luku]] '''Lähde:''' Aho, Juhani 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13593 Yksin]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Aho, Juhani 1890: ''Yksin''. Werner Söderström, Porvoo. == Katso myös == * ''[[Uutta kaunokirjallisuutta]]'' [[Luokka:Yksin| ]] 3130 5381 2006-09-02T19:19:32Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Yksin]] |seuraava=[[Yksin: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Yksin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista. Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä. Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu. Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä – sillä me olimme vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin äidille. – Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä. – Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi pitänyt. – No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä ja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta. – Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä? – Ja minä koetin vivahduttaa ääneni katkeran ylenkatseelliseksi. – Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita nyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli minua koko illan kiusannut. Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa äidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen lähtiessäni kotimaasta. – Hyvästi... – Hyvästi, onnea matkalle. Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto ja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa! Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan pianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun minä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken aikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt ottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä valaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit hyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja sulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä hänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara korvan juuressa. Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en minäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa. Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä pimeä käytävä vihaisesti vastasi. Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä viimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut. Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan kulkijallakaan, kun kangastus yht’äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin rannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän ''ei voi'' sammuttaa janoaan. Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi siellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole pelastustakaan. Torkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän kaasuliekin alla. Bulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä. Vanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa. Yksinäinen huivipäänainen hiljentää kulkuaan ja hivahtaa epäröivänä ohitseni. Sillä oli niin nöyrät, anovat silmät. Olisit ottanut hänet mukaasi, hän olisi ollut siitä niin kiitollinen, hän jo ehkä odotti sinua, melkein seisahtuessaan lyhdyn alle! Huomenna hän olisi tullut saattamaan sinua laivalle, katsellut sinua ihmisjoukosta ja huiskuttanut salaisesti nenäliinaa hyvästiksi. Miksi annoit hänen mennä? Hän ei voi tulla, Anna! Hän tulisi mielellään, mutta hän ei voi! Vaan elä pane sitä sydämellesi, kultani! Sinä et voi! Elä itke eläkä kuole surusta! Koeta olla iloinen! Parin vuoden päästä minä tulen takaisin ja tuon paljon uusia aatteita tullessani. Koko Erottajatori on yhtenä ainoana ratinana, kun rattaat ajavat alas Kolmikulmalta täynnä reippaita ylioppilaita, vasta kaupunkiin tulleita. Ne ovat nuoria ne, ne huutavat ja hurraavat! Ne nauttivat vielä ne ja niillä on maailma avoinna edessään. Mutta olenko minä ihan järjiltäni? Katkera ja kateellinen noille, joita hän tuskin tunteekaan ja jotka kenties eivät välitä hänestä vähääkään, yhtä vähän kuin hänkään heistä! Ainoastaan sentähdenkö, että he jäävät tänne? Mutta sillä oli tuolla tännimmäisellä valkoinen lakki niin rajusti ja huolettomasti sysättynä toiselle korvalle. Sillä olivat olkapäät niin voimakkaat ja musta kihara tukka. Minulla on hattu kuin vanhalla herralla, minä olen raskas ja lihava ja kömpelö. Pakotan itseni naurahtamaan ylenkatseellisesti tuolle vertailulle. Ja teeskennellyn reippaasti minä kuljen Esplanaadin yli Kämpin ravintolaa kohti, jonka oven päällä kiiluu kirkas sähkölamppu. Mikä suloinen tunne nousta sinne ylös asuntoonsa, ravintolaansa, numeroonsa! Oven raosta ojentaa niin ystävällisesti kätensä lasku, joka »erehdyksien välttämiseksi annetaan joka päivä». Mikä kodikas tuoksu tässä huoneessa! Mitä erinomaista järjestystä osoittavat aloittamattomat kynttilät, ihan yhtä pitkät, kahden puolen pöytäpeiliä, ja sen edessä porsliininen tuhka-astia, jonka pohjasta luen koneellisesti: »Pohjoismainen Teollisuuskauppa Helsingissä. – Suuri varasto talousesineitä yksityisille ja ravintoloille.» Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta? Siksikö, ettei siinä näy asujan omaa leimaa, että se ei herätä muistoja kohtauksista hänen elämässään? Mutta olenhan minä elänyt puolen ikääni ravintoloissa. Nuo tuollaiset mykät tuolit, sohvat ja pöydät, jotka kaikissa ovat toistensa näköiset, ne ovat minulle kuin perintöhuonekaluja. Ja onhan tuossa muistorikas matkalaukkuni, selällään auki alkovin edessä. Sitä kun viikko sitten maalta lähtiessäni laitoin, oltiin vielä hyvät ystävät. Hän toi puhtaat vaatteeni pesusta, punoittaen talouden hommissa. Yliskamarin rappuja juostessaan oli hän hiukan hengästynyt ja istui huokaamaan tuolille, kädet helmassa. Hän tahtoi nähdä, mitenkä sitä nyt laitetaan vieraille maille menevää matkalaukkua. – »Vai tuolla tavalla! Ethän sinä, vanhapoika, vielä osaa edes ensimmäisiä alkeita! Mene pois!» – Ja hän työnsi minut syrjään, kaatoi matkalaukun kumoon ja alkoi asettaa kaikkea uudelleen. Hän oli polvillaan lattialla, tukka viehättävässä epäjärjestyksessä. Minun piti ojentaa hänelle tavarat. Valkoiset liinavaatteet laskeutuivat hänen käsiensä lomitse limikkäin, päällekkäin, ja pieninkin lovi sai täytensä kauluksista ja nenäliinoista. Seisoin siinä kömpelönä ja ihastuksissani. Ei hän noin, jos ei hän minua rakastaisi. Huomenna on minun lähteminen, nyt on oikea päivä. Ja minä sanoin, mikä koko kesän oli kielelläni pyörinyt, että minä häntä rakastan. En näe hänen kasvojaan. Näen hänen niskansa punastuvan, hän panee vielä pari nenäliinaa, heittää koko tukun kädestään lattialle ja minä kuulen vain kiireiset askeleet rappusista alas ja jatkuvan salin yli hänen kamariinsa, jonka ovi paukahtaa kiinni. Pääsen kenenkään häiritsemättä ulos – äiti kalistelee astioita keittiössä – harhailen mäkiä ja metsiä ja kun palajan takaisin rautatierataa myöten, tuskin väistyen vastaan tulevan junan tieltä, niin on hänen ovensa vielä suljettuna. Mutta huoneessani vaatteitteni päällä on kirjelappu häneltä. Hän on pitänyt minua ystävänä, vanhempana veljenään, melkein setänä. Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Ei ole virkkanut mitään äidilleen ja veljelleen. Ja pyytää, etten minäkään sitä tekisi. Sillä hän »ei tahdo». Hän ei tullut illalliselle. En nähnyt häntä ennen kuin seuraavana aamuna vähän ennen junan lähtöä. Kevyt kesäpuku oli poissa ja hänellä oli yllään vakava vierailupuku. Iloisesta, vallattomasta tytöstä, jota vielä eilen olin vanhan tuttavuuden takia uskaltanut käsipuolesta pyöräyttää, oli hän muuttunut arvokkaaksi neidiksi. Eikö tässä siis ole muistoja, kalliita, rakkaita esineitä tässä huoneessa! Sillä matkalaukku on vielä hänen käsiensä jäleltä. Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta ja ettei se herätä lähtiessä kaipausta? Tiesihän jotain kertoa tuo alkovikin, jossa olin viettänyt tämän piinaviikkoni unettomat yöt ja sulkenut, aikamies, itkien syliini tyynyn, jonka nurkassa oli ravintolan leima. Kuinka hennoin nyt jättää sinut, jossa olin niin sydämeni pohjasta iloinnut! Mutta täytyihän minun! Pois, pois! Lukkoon kaikki! Lukkoon kaikki entisyys ja avain koskeen! Ja polvillani puristin minä matkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä jonkun hengiltä kuristaa. Se oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta sähkökellosta tuolta käytävän päästä. Jahah! vahtimestari! – »Olkaa hyvä ja toimittakaa nämä tavarat laivaan.» Hyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole ikävä lähteä kotoani? Heitä tuossa veräjällä vielä viimeinen lentosuudelma isiesi asunnolle, jonka ikkunoissa hehkuu sinulle hyvästiksi illan sammuva rusko! Laskeudun alas ravintolan puolelle. Eihän minun näin vain sovi karkulaisena lähteä. Tämä on harvinainen juhlahetki ja täytyy tyhjentää malja sen kunniaksi. Astuessani alas rappuja, joiden peitetyillä portailla ei kuulu muuta kuin pehmoinen askeleitten käynti, näen isossa peilissä mielihyväkseni miehen, jolla on silmät ivallisesti rypyssä ja jonka suupielet osoittavat ylenkatsetta. Nautin itse tuosta ivastani ja oman mieleni uhasta, jonka yht’äkkiä olen saanut itsessäni nousemaan taas pitkien aikojen päästä. Ja minä tahdon sitä ylläpitää. Mutta minä tunnen, että on ikäänkuin pohja puhki ja että iva ja uhka laskeutuvat laskeutumistaan. Ravintolan eteisessä tunnen jalkojeni alla kovan niinimaton. Päällystakki putoaa hartioiltani palvelijan käsiin... Tuossa hän seisoi viime kevännä peilin edessä ja laitteli hiuksiaan ja hattuaan... Suuri ruokasali on valaistu kuin häitä varten. Kuuluu ääniä sivuhuoneesta, näkyy naisten hattuja, upseerin olkalaput ja joku valkea rinta... Siellä oli syöty kerran yhdessä illallinen koko perheen kanssa, ennenkuin he menivät maalle. – Sali on nyt melkein tyhjä. Oven kohdalla keskellä lattiaa on pyöreä viinapöytä. Sitä on kiertämässä joku pienenläntä vanha herra, kaljupää, pureskellen kovaa leipää, haarukka iskevässä asennossa. Pari muuta frakkipukuista herrasmiestä, senaatin kanslistia, jotka nähtävästi ovat tulleet joistain pidoista, istuu loitompana salin perällä kahden puolen pientä pyöreää pöytää, otsat melkein yhdessä, puhellen puoliääneen. Menen liukkaan lattian yli salin etäisimpään nurkkaan. Palvelija on lähtenyt liikkeelle väijymäpaikastaan vastaiselta seinämältä. Minä en tiedä, mitä tilata. Tuokoon nyt sitten tuutingin! Mutta kun saan sen ja alan laittaa juomaani, en ymmärrä, mitä ihmettä varten minä olen täällä, ihan yksin, totia tekemässä, keskellä yötä. Yht’äkkiä herpoaa minussa kaikki pinnistys ja minä luuhistun kokoon kuin vyyhti. En jaksa pitää pystyssä päätäni ja iva ja uhka kaatuvat maahan keinotekoisilta telineiltään. Sillä onhan tämä oikeastaan äärettömän surullista ja toivotonta. Hän oli ollut minun viimeinen toivoni. Hän oli taas nostanut jaloilleni minut, joka jo lepäsin koossa, henkisesti hervotonna. Olin aikonut ruveta uudelleen elämään, uskaltanut aukoa eteeni toista tulevaisuutta. Tahdoin toimia, vaikuttaa ja ponnistaa. Jo olin ojentautunut siihen. Ja nyt oli kaikki taas niinkuin ennenkin. Olin tässä ravintolassa kuin autiolla rannalla, josta jo luulin purjehtineeni pois. Tunsin itseni vielä vanhemmaksi ja voimattomammaksi kuin ennen. Ei ollut minussa mikään katkennut enkä tuntenut murtumisen kipua. Mutta kaikki ponsi oli hervonnut. Olin kuin ikäkulu, oiennut luokki. Viimeisten öitten kuluessa olin raivonnut raivottavani, vaikeroinut vaikeroitavani. Nyt en enää tuntunut jaksavan vaikeroida enkä surrakaan. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut muistot päältäni torjutuiksi. Mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tulemaan tähän aikaan yöstä. Ne tulivat ennen uurrettua väyläänsä. Yhtä selvinä, vaikka ehkä vähän kalpeampina ja värittömämpinä kuin ensimmältä. [[Luokka:Yksin]] 3131 5382 2006-09-02T19:19:38Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Yksin: I luku|I luku]] |seuraava=[[Yksin: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Yksin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni, kun hänen veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana ystävänään. Äiti on hiljainen, miellyttävä leski, hellän ja hyvän näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vain lapsiansa varten. Tuodaan kahvia sisään ja leipäkoria kantaa pieni kirkassilmäinen tyttö, joka katsoo rohkeasti kasvoihin, jota naurattaa ja joka ei välitä sitä peittää. Niiaus on lyhyt, katkaistu nytkähdys, ikäänkuin pakosta tehty ja armosta annettu, mutta jota samoin kuin lyhyitä helmoja täytyy kärsiä aikansa. Kaksi mustaa palmikkoa ulottuu alapuolelle vyötäisiä. Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet, ajattelen minä ohimennen. Meistä tulee hyvät tutut. Käyn usein talossa, ja hänen koulumatkansa sattuvat samoille tunneille kuin minun menoni yliopistoon. Joko minä saavutan hänet tai hiljennän kulkuani, kun näen hänen kääntyvän kadunkulman takaa. Usein saan, silloin kun en satu häntä huomaamaan, lumipallon selkääni. Ja kun pyörähdän häntä katsomaan, kiertää hän nauraen jo toista palloa punottavissa käsissään. Hän on niin aamuntuores, hattu toisella korvalla ja käsipuuhka riippuen nauhassa kupeella niinkuin metsämiehen laukku. Joskus sattuu, että kohtaan hänet kello kahdeksan, kämpiessäni kotiini koko yön kestäneistä juomingeista. Hän ei aavistakaan, mistä viimeksi tulen, juoksee ohitseni ja töykkäisee minua mennessään. Kun kotiin tultuani riisuudun, pesen pois yölliset liat ja laskeudun koskemattomalle vuoteelleni, on hän hetkisen aikaa edessäni, niinkuin pieni puhtoinen tuttu lintu, jonka usein näkee lentävän editsensä tien poikki. Hän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin usein saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän oikeudekseen kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin täysi-ikäiselle neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta puolelta katua luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni, kehuakseen tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän, saattaa hän sanoa: »Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!» Nimeni on tietysti hänen muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että olin siihen aikaan hänen »ihanteensa». Menen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä, ei häntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa vain: »En tule!» ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä uudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: »Enkä tule!» ja hankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin toruvan: »Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!» Morsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen silmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä näyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta. Veli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni, joka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä »ruma» ja »olevinaan» ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. »Kyll’ on kanssa maku sillä...!» Hän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan tutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla ei ole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo koulutyttö Suomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi kuin ennen, ja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain »flammasta», menee hän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty. Vasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä olen kyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa, joissa olen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus matkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni ranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii. Kaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä minulla ollut sukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut velvollisuuksia ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan antaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein samanlaisilla tunteilla kuin ensi kerran nuorena ylioppilaana. Menen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen nuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että hänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka vartalonsa ... että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa avauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin. – Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä. Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta, – jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään saliin. Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja vereni värähtelevät niiden mukana. Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi. Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani, jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on haihtuva – niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa. Kuvittelen samanlaista kuin vuosia sitten, ensi kerran rakastuessani. Rakkauteni on yhtä tuntehikas ja käytökseni yhtä lapsellinen. Haen tilaisuutta tavata häntä missä suinkin voin, keksin kaikenlaisia syitä heillä käydäkseni ja illalla ennen maatamenoani kuljen usein hänen ikkunansa alitse. Laiminlyön kaikki tehtäväni, en välitä varustautua matkalle enkä viitsi lukea kieltä, jota varten olin oikeastaan tänne tullut. Tunteeni opettajaneitiä kohtaan ovat melkein samat kuin koulussa ennen. Koetan luikkia läpi niin vähällä kuin mahdollista. Kevät tulee, meri aukeaa ja minun pitäisi lähteä ensi laivoilla Lyypekkiin. Minä siirrän sen tuonnemmaksi. Etelässä on liian kuuma, Pariisin näyttelyn alkuaikoina on siellä väkeä liian paljon j.n.e. Me kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme Tähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa liukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat rakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin edustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa värikkäissä kesävaatteissa. Pienet tytöt myyskentelevät vasta poimituita kukkasia, ja joka kerta kun olemme siellä, sallii hän minun ojentaa itselleen sinisen vuokkokimpun. Hän sovittaa sen rintaansa, tunnustelee sen tuoksua ja unhottaa sen samassa. Mutta minä olen onnellinen enkä saa silmiäni kukkasista napinlävessä hänen povellaan. Jos tietäisin, rakastaako hän minua vai onko hänellä ehkä jo joku toinen! Ja yht’äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin pitkäksi aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle kaukaisia meriä. – Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon kerran. Vaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän tervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista ylioppilasta. Kostuttaa lasilla huuliaan ja sanoo hyvin huolettomasti, yhä seuraten silmillään ylioppilasta: – Miksei? Eikös ole hauska päästä näkemään maailmaa...? Olisikin liika vaatimus, että hän nyt jo olisi ehtinyt rakastua minuun, lohdutan minä itseäni. Mutta ajatus siitä, että hän jää tänne ja ehkä on kihloissa, kun tulen takaisin, alkaa minua yhä enemmän vaivata. Minä olen kateellinen kaikille, sillä minä näen, että häntä aletaan jo huomata. Usein kääntyvät kävelijät jälelleen häntä katsomaan. Helsingin herrat ovat keksineet hänessä uuden kasvavan kaunottaren. Hän on huomannut sen itsekin. Joskus nostaa ohikulkijain liian silmiinpistävä ihastus hienon punan hänen poskilleen. Minä tutkin häntä sivulta, seuraan jokaista liikettä ja värettä hänen kasvoillaan. Ilman muuta syytä alkaa hän yht’äkkiä puhua iloisesti ja reippaasti, mikä tuntuu teeskennellyltä eikä minua oikein miellytä. Taikka hän on hajamielinen, kohtelee minua olantakaisesti, ikäänkuin kiusaa tehden. Kuljen viikkokauden alituisessa aikomuksessa tunnustaa tunteeni. Mutta se siirtyy päivästä päivään ja eräänä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina he ovat jo lähdössä maalle. Asema kuhisee koululaisia, hän on veljensä kanssa kiiruhtanut edeltäpäin. Minä pakkaudun jälempää äidin kanssa tungoksen läpi, kantaen vaunuun meneviä tavaroita. Soitetaan kolmannen kerran enkä minä ole vielä saanut heitetyksi lopullista hyvästiä, jolloin toivon voivani katseella ja kädenpuristuksellani antaa jotain viittausta tunteistani. Äidille saan sen hät’hätää sanotuksi, ja hän toivottaa minulle liikutettuna onnea matkalle. Mutta Anna seisoo jo vaunun ikkunassa, ympärillään joukko hyviä ystäviä, joita en voi työntää syrjään. Hän ei sitä paitsi näytä huomaavankaan minua. Hän on unohtanut, että lähden niin pitkälle matkalle. Vasta sitten, kun juna lähtee liikkeelle ja minä mieli surkeana seuraan sen yhä kiihtyvää kulkua, huomaa hän minut, nyökäyttää minulle päätään iloisesti ja tyytyväisesti ja vetäytyy vaunuunsa. Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi! Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanaadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iankaikkinen torvien räminä Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi. Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään. Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin. Minulle tulee päähän mennä heidän asuntoonsa. On olevinaan jotain asiata ja sillä tekosyyllä saan avaimen talonomistajalta. Huoneitten ikkunat ovat kaikki liidutut, taulut, peilit ja kynttiläkruunut ovat valkoisten verhojen sisässä. Eteisen naulaan on unohtunut hattu ja ikkunalla on vanha rikkinäinen hansikas. Piano on suljettuna. Kosketan sitä ja se äännähtää kuin nukkuva, jota häiritään hänen unessaan. Minä menen rinta vavisten hänen huoneeseensa. Sänky on tyhjä, uunissa on papereita ja joku tyhjä pahvilaatikko. Toalettipöydällä on kampa ja siinä muutamia hiuksia. Minä otan ne siitä... Minä sanon, että tämä on hurjaa ja naurettavaa. Koko maailma minua pilkkaisi, jos tietäisi, että olen täällä. Mutta olkoon! Minä en tiedä muuta, kuin että minä rakastan häntä, rakastan järjettömästi, epätoivoisesti. Loion kauan aikaa salin sohvalla. Joskus ajetaan kadulla, niin että koko huone tärisee. Sitten ei kuulu hiiskahdustakaan, ei muuta kuin kärpästen siipien surina. Hän ei rakasta minua, minä olen hänelle kerrassaan yhdentekevä. Hän ei muistanut heittää minulle edes hyvästiäkään. Mutta vaikka olen näin varma asiastani, toivon minä kuitenkin. Ja minä koetan yhäkin lohduttaa itseäni sillä, että minä en ole osoittanut hänelle mitään ja että hän siis ei tiedä tunteistani. Jos hän ne tietäisi, jos hänelle kirjoittaisin...? Ja minä alan miettiä loikoessani siinä kirjettä hänelle. Minä kehitän tunteeni hänen eteensä, minä sulatan hänet sanoillani, minä avaan hänelle sydämeni syvyydet, ja hän ehkä heltyy, ehkä antaa ainakin toivoa. Kolmen päivän kuluttua on minulla kirje valmis, mutta minä en saa sitä lähetetyksi. En uskalla panna kaikkea alttiiksi. Ja niin minä kirjoitan sen sijaan hänen veljelleen ja ilmoitan, että olenkin päättänyt lähteä ulkomaille vasta syksyllä. Niinkuin olin odottanutkin, kutsuu hän minut luokseen maalle. Toisen luokan mukavalle sohvalle nojaten minä näen vaunun avatusta ikkunasta vihertävät maat, lehdittyvät koivut, vainioilla kyntömiehiä ja rautatieasemat kuin puhdistettuina kesän juhlaan. Niitä on maalattu ja korjattu muutamia ja ohimennessä tuntuu öljyvärin ja asfaltin haju. Pysähdyttäessä kuuluu metsästä peipposen aina uudistuva viserrys ja käki kukkuu kauempana. Ei ole enää tähteitäkään jälellä ikävästä ja epätoivosta. Minä olen varma siitä, että hän on tuleva minua rakastamaan. Minä tunnen itsessäni voiman, jota hän ei ole voiva vastustaa. »Henkeni voimalla», toistelen minä ajatuksissani. Ja samalla voin minä jotenkin rauhallisesti asettua siihenkin ajatukseen, ettei hän minua rakasta. Siitä syntynyt rauha lisää varmuuttani ja antaa yhä suurempia toiveita onnistumisesta, Ennen kaikkea minun täytyy olla kylmä ja taistella liikaa tuntehikkuuttani vastaan. Olen laittanut itselleni uuden kesäpuvun, joka näyttää tekevän lyhyen ja lihavan vartalonikin somemmaksi. Mutta siitä huolimatta vapisen minä hermostuneesti, kun alkaa lähestyä odotettu asema iltapäivällä. Kun juna huutaa tuloaan, niin sitä säikähdän. Olen lähettänyt sähkösanoman tulostani ja he ovat minua vastassa asemalla, kaikki kolme. Olen hiukan kömpelö käsilaukkuineni. Veli kysyy kuulumisia Pariisista, minä en osaa muuta kuin hämilläni naurahtaa. Anna on yhä kauniimpi keveässä, kesäisessä puvussaan. Hän on avopäin, ainoastaan päivävarjo suojaamassa auringolta. Hän ja veli alkavat astua edeltä, minä tulen jälestä äidin kanssa. Toivon, että tienhaarassa, joka kulkee radan yli, he meitä odottaisivat. Mutta hän survaa vain porttia pysymään auki eikä katso jälelleenkään. – Me asumme täällä aivan yksin, melkein erämaassa, sanoo äiti. Oli hauskaa, että tulit. Me ilostuimme kaikki, kun saimme sähkösanomasi. Että he olivat ilostuneet kaikki, se saattaa minut takaisin hyvälle tuulelle. Toisen portin luona kääntyy Annakin taakseen ja kysyy huutaen äidiltään teelaatikon avaimia. – Ne kuuluvat olevan kamarin pöydällä! saan minä äidin puolesta huutaa vastaukseksi. Ja tämä lohduttaa minut täydellisesti. Hänen edeltäpäinmenonsa ei siis ole mikään mielenosoitus, niinkuin jo olin pelännyt. Hän menee edeltäpäin vain siksi, että tahtoo joutua teetä laittamaan. Istumme kauan illallispöydässä. Hän hommaa emäntänä ja pysähtyy vasta teetä juodessa paikoilleen vastapäätä minua. Kyynärpäät pöydällä ja posket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka kerta hänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen hyvällä tuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä, entistä elämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa. Saan hänetkin samaan mielentilaan ja minusta näyttää, että hän tarkastaa minua omituinen, utelias kiilto silmissä. – Se osaa kuvata tuo, sanoo hän. On hauskaa kuulla, kun hän tulee ja kertoo sieltä ulkomailta. Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin laitan sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta. Sinä et voi saada sen parempaa kotia keneltäkään, et mistään. Minä lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä, mukavuudella ja hyvinvoinnilla. Enkä minä tahtoisi koskeakaan häneen. En muuta kuin hänen otsaansa suudella. Se tunne, jolla häntä rakastan, on puhtainta ihanteellisuutta ja se asuu ainoastaan rinnassa. Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa, minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet. Minä, joka en mitään usko, minä olen taikauskoinen tässä kohden. Ja minä panen itselleni ikäänkuin koetustyöksi olla hänelle uskollinen tästä päivästä lähtien, ulkomailla, Pariisissa, kaikkialla. Sen päätöksen jälkeen tunnun viattomalta ja puhtaalta ja minä voisin vakuuttaa mielestäni ihan hyvällä omallatunnolla, että todella niin olenkin. Puhtaana eläminen on minulle nyt siveellinen vaatimus, vaikka ennen olin sellaiselle olkapäitäni kohottanut. Kesän kuluessa minä tuuditan itseni siihen unelmaan, että hän todellakin on jo minun, että hän rakastaa minua, ja että me vain emme puhu siitä toisillemme, vaikka tiedämme sen kumpikin. En käsitä, että syy siihen ei ole muu kuin ympäristön. Veli on hiukan veltto, loikoilee mieluimmin päivät pitkät puutarhan riippumatossa ja lukee romaaneja. Äiti järjestää aina jotain taloudessa. Ja sillä lailla jään Annan ainoaksi toveriksi minä, johon hänen muun seuran puutteessa täytyy tyytyä. Minä jään heille koko kesäksi. En ajattele matkaani enää, en muuta kuin sitä nykyisyyttä, jossa elän ja jossa minulla nyt on kaikki, mitä toivon. Mitkä onnelliset päivät! Mikä unelma todellisuudessa! Joka ilta kertaan kamarissani, mitä päivällä on tapahtunut. Se on pääpiirteissään samanlaista melkein joka päivä, ainoastaan vivahdukset vaihtelevat. Minulla on aamusilla kiire alas yliskamaristani. Tavallisesti kaikki muut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen hänen ovensa ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan ulko-oven, josta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on vielä kostea varjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun nurkkaukseen, selin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan lämmittää. Minulla on kirja, mutta en sitä lue. Tuossa on hänen kamarinsa ikkuna. Siinä ei ole kuin toinen uudin edessä. Näkyy tuoli ja sen selustimella hänen leninkinsä liivi. En tahdo katsoa sinne, mutta näen sen kuitenkin. Toinen edessä oleva uudin peittää hänen vuoteensa. Mutta minä olen näkevinäni hänet nukkumassa, tukka hajallaan, toinen käsi pään alla ja toinen rentona riippumassa sängyn laidan yli, sormet melkein mattoa koskettaen. Teen kävelyn rantaan. Koko suuri selkä on vielä rasvatyven. Laiturin laudat loksahtavat veteen jalkojeni alla. Kalaparvi karkaa syväyksen reunaan, mutta palaa kohta taas uteliaana takaisin. Purjevene, jonka olen laittanut kuntoon, ei ole liikahtanutkaan eilisestään. Veneessä ovat onget ja uistimet valmiina. Lahden toisella puolen on rautatieasema. Asemapäällikön valkea vene hohtaa teloillaan päiväpaisteessa. Tavarajuna seisoo siellä odottamassa. Se on varmaankin seisonut jo tunnin. Savukiemura veturin piipusta kohoaa rauhallisesti ja hitaasti. Sillä ei ole kiirettä silläkään näin salon sydämessä. Vihdoin se viheltää, niin että kaikuu ympäri järven rantoja, ja lähtee puhkuen menemään. Noustessani takaisin pihaan, kuulen vielä kauan pyörien heikkenevän kolinan. Hän ei ole vieläkään noussut. Istun ainakin tunnin entisellä sijallani verannan nurkassa. Olen lukevinani, mutta en tiedä, mitä luen... Nukkukoon hän vain, ei minulla ole kiirettä, hän on oleva koko päivän minun, tämän niinkuin eilisenkin. Vihdoin kuuluu liikettä hänen huoneestaan, sukkasillaan astumista. Ikkunaan ilmaantuu jotain valkoista, joka vetäytyy äkkiä pois. Paljas käsivarsi kurkottaa tuolilta leningin liivin, ja uudin putoaa eteen. Minulla on vaikea, pitkä, epätietoinen puolen tunnin iankaikkisuus. Jos hän luulee minun asettuneen katsomaan... Vasta sitten rauhoitun minä, kun kuulen ensin hyräilyä ja sitten raikasta laulua. Nousen kävelemään edestakaisin verannalla. Hänen ovensa käy, hän tulee esiin virkeänä kuin varpunen. Posket ovat punakat kuin kätkyestä vasta nousseen pikkulapsen. – Huomenta! – Huomenta! Hän noutaa kahvipannun verannan pöydälle, me emme malta odottaa muita ja juomme kahvimme kahden. Hän on minun nuori, pikku vaimoni, meillä on jo oma talous, me elämme täällä kaukana muista, tyytyväisinä ja onnellisina. Kuinka tekisi mieleni huomauttaa siitä, antaa edes hieno viittaus ajatuksistani! Mutta minä pelkään, että jos kuuluu pieni risahduskaan, niin karkaa arka hirvi näkymättömiin. Muiden läsnäollessa uskallan puhua rakkaudesta ja tunteista. Kahden kesken emme koske muihin kuin ihan tavallisiin asioihin. Me keskustelemme päivän ohjelmasta. Ensin on nostettava verkot, jotka edellisenä iltana olimme laskeneet. Työnnän veneen teloiltaan, ja hän auttaa tullosta. Hän tahtoo asettua airoihin, ja minä meloskelen perässä, kaislikkorantoja me luikkailemme tyyninä aamuina, ja airojen kalke kuuluu niin selvästi ja kuulakasti. Vesi välähtelee airon lehdessä ja tippuu kirkkaaseen pintaan, kun hän lakkauttaa soutunsa ja sanoo jotakin. Keskustelu on kalastuksesta, siitä, mihin huomenna heitetään pyydykset. Olemme pian oppineet tuntemaan kalaluodot ja kutupaikat. Lasketaan verkot milloin minkin onnella. Hän on ihan innostunut ja hän hehkuu ilosta nähdessään ainan tutisevan merkkinä ison kalan noususta. Ja hän on tosi vihassa, jos se veneeseen pääsemäisillään potkaisekse irti ja sukeltaa syvyyteen. Hän toruu minua, sanoo »siksi» ja »semmoiseksi». Mutta minä olen siitä mielissäni! Hän on silloin ikäänkuin lähempänä, tulee tutummaksi. – Missä hommassa hän on, kun verkot pannaan puikkarille ja hän pidättää itselleen oikeuden päästellä saaliin irti ja selvitellä sotkeumat! Minä en saa koskeakaan, hän tahtoo itse, ja hän puuhaa siinä, hihat käärittyinä kyynärpäihin, helmat nostettuina ylös ja sormet niin suomuksien vallassa, ettei hän voi sysätä hiusta otsalta, vaan täytyy työntää se käsiselän avulla korvan taakse. Minä seison ulompana, poltan paperossia ja sanon melkein joka kerta: »No, me sitä ollaan niitä maailman parhaita kalamiehiä» – joka on tullut pysyväksi sukkeluudeksi. Iltapäivällä me sitten usein purjehdimme. Alussa oli velikin mukana, mutta ei viitsinyt kauan. Anna tavallisesti kuitenkin aina muodon vuoksi kysyy: – Etkö tule purjehtimaan? – En jouda. – Et jouda! Saisiko kysyä, miltä töiltäsi et jouda? – Minä luen, niinkuin näet. – Näytä, mikä kirja se on? – Oblomoff. – Sinä et sitä ymmärrä, mutta se on hienointa psykologiaa, mitä minä ikinä olen lukenut. – Tiedän ... ja sinä olet juuri itse tuollainen samanlainen Oblomoff. – Ehkä olet oikeammassa kuin luuletkaan. – Mutta me purjehdimme, me! Hyvä toki, etteivät kaikki ole sellaisia vetelyksiä kuin sinä! Noihin tuollaisiin laihoihin, tavallisiin suosionosoituksiin panen minä aina erityisen merkityksen ja koetan selittää ne edukseni. Pidän perää, ja hän hoitaa nuoria. Hän istuu lähellä minua peräkehyksen sisässä ja tottelee täsmälleen komentoani, jonka aina annan virallisella, käskevällä äänellä. Hän on laittanut itselleen sinisen väljän merimiespuvun, ja päässä hänellä on pyöreä matruusilakki, jonka silkkiset nauhat hulmuavat suorina tuulessa. Valkeata peräpurjetta vastaan, johon aurinko häikäisevästi paistaa, on musta tukka ja tuo hieno puhdas profiili, jota en väsy katselemasta. Tuulee vinhasti. Hän ei kiinnitä nuoraa tappiin, vaan pitää sen kädessään, valmiina hellittämään vihurin tullessa. Hän vetää käsillä ja ponnistaa jaloilla purren pohjaan. Hän nojaa taapäin, painaakseen kallistuvaa venettä tasapainoon. Vyötäinen on niin voimakas ilman kureliiviä, kädet ovat jäntevät ja jalkapöytä korkea. Minä olen eteenpäin kumarassa, toinen käsi peräsimessä ja toinen peräpurjeen nuorassa, ja tähtään hänen niskansa taitse ja purjeen ainan alitse menon suuntaa. Laine kuohuu laineen perästä, pursi nousee ja laskee, ja Anna tuossa asemassaan, purje ja koko etupuoli venhettä – ne kiinnittyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, samaksi olennoksi, jota minä johdan ja vien tuonne siintävän ulapan perille kohti jotain kaukaista kalliosaarta tai valkoiselle paistavaa merimerkkiä pitkän etäisen niemen nenässä. Joskus särkyy iso laine kokkaan ja pirskahtaa perään saakka. Hän saa räiskähdyksen kasvoilleen ja olkapäilleen. Hän huudahtaa ja nauraa samassa, mutta ei muuta asentoaan eikä pyyhi pisaroita poskiltaan. Auringon laskiessa tyyntyy tuuli, ja laimeata laitaista kuljemme me hiljalleen kotia kohti. Kokkapurjeen nuora saa nyt olla solmussa ja helposti, vetreästi, niinkuin voideltuina, viiltävät laidat vettä, lainetta tekemättä. Hän on siirtynyt kokemmaksi maston juurelle, on selin minuun ja katsoo eteensä pitkin järven pintaa, viistättäen joskus vettä kädellään. Hän hyräilee, näyttää olevan omissa ajatuksissaan, niinkuin olisi yksin... Kun tietäisin, mitä hän tuossa ajattelee, kun voisin aavistaa, mikä mielipide hänellä on minusta! Eikö hän kertaakaan näillä yhteisillä retkillämme ole yhdyttänyt itseään ajattelemasta, etteikö hän ehkä rakasta minua ja enkö minä häntää... Mutta minä en ole sitä nähnyt kertaakaan hänen katseestaan, en voi selittää edukseni ainoatakaan liikettä, en ainoatakaan äänen värettä. Tulen alakuloiseksi ja surulliseksi enkä voi olla tekemättä viittauksia lähdöstäni. – »Missähän lienen ensi kesänäkin näillä ajoin? – Kuinka teillä silloin lienee, kun minä palaani» – Hän sanoo siihen vain: – »Niin, se on totta, sinähän matkustat kohta pois. Kuinka kauan aiotkaan viipyä?» – »Kaksi vuotta vähintäänkin.» – »Kaksi vuotta, vai niin.» – Ja muuta ei mitään. Eikä sen kummemmalla äänellä, kuin jos olisi kysymys mennä kirkonkylään pariksi päivää. Nuo iltahetket, kun tuuli yhä heikkenee, kun purje ei enää pullistu ja kun vene tuskin liikkuu paikoiltaan, voivat välistä olla minulle hyvinkin tuskalliset. Ei ole enää mistä puhuakaan, hän näyttää ikävystyvän, hänellä on halu päästä maihin, vaikka hän ei sitä sano. Tämä on ikäänkuin minun syyni, minä pidän häntä kuin häkissä ja se kiusaa minua kovasti. Mutta minä koetan pitää kasvoni tyytyväisen näköisinä, niinkuin en sitä huomaisi, niinkuin ei olisi kiirettä mihinkään. Ja kun purjeet herpoavat ja asettuvat pitkin venettä, otan airon ja huopaan rantaan hänen pitäessään perää. Kun emme ole vesillä, istumme tavallisesti muiden kanssa verannalla. Niinkuin kaikki vähän vanhemmat rakastuneet miehet, koetan minä olla kohtelias ja kiiruhdan tekemään hänelle pienimpiäkin palveluksia. Hän tottuu siihen, että aina autan hänen ylleen, että aina pidän huolta vaatteista ja sateenvarjoista ja kalosseista. Minä tulen kuin aseenkantajaksi, jota hänen herransa voi komentaa minne hyvänsä kiitosta sanomatta. Kerran istumme päivällisten jälkeen ulkoilmassa. Naiset ompelevat, veli on kantanut itselleen keinutuolin salista, ja minä katselen Annan näppärätä kädenkäyntiä, kun hän ompelee jotain. Hän etsii saksiaan. – »Kyllä minä noudan, jos vain saan tietää, missä ne ovat.» – »Ne ovat minun kamarini pöydällä». Minä nousen niitä hakemaan. Mutta silloin sanoo äiti: – »Sinä olet liian vaatelias, Anna, sinä annat liian paljon palvella itseäsi, joka olet niin paljon nuorempi.» Ja siihen lisää veli: – »En minä sinun sijassasi viitsisi olla noin kohtelias ... mene Anna itse noutamaan saksesi». – »Niin menenkin», sanoo hän ja kiiruhtaa hiukan loukkaantuneena ohitseni, huolimatta vastalauseistani. Tapaus vaikuttaa kovin kiusallisesti minuun, joka jo ilmankin kärsin siitä, että ikäero välillämme on niin suuri. Vaikka olen tullut tänne sitä varten, että tunnustaisin tunteeni, kuluu koko kesä miettiessä, mikä olisi parempi. Olen yhtä epävarma kesän lopulla kuin sen alkaessakin. Eräänä elokuun sunnuntaina, vähän ennen kaupunkiinlähtöä, on kuitenkin eräs onnellisempi päivä, joka antaa toivoa hiukan. Naapuripitäjässä on kansanjuhla, ja me matkustamme sinne kahden, Anna ja minä. Muut eivät välitä tulla. Me astumme omassa rannassa pieneen höyryveneeseen, ja äiti ja veli jäävät rannalle. Seisomme kannella, minulla on käsivarrellani hänen sadetakkinsa, ja minusta on, niinkuin me jättäisimme heidät mennäksemme yhdessä kuin vastanaineet. Luon todellisuuden omista toiveistani. Hän tuossa huiskuttaen punaista päivänvarjoaan on nuori vaimoni. Häät on juuri vietetty, ja me lähdemme kotitalosta ensi matkallemme. Päivä on poutainen ja kaunis, lämmin etelätuuli puhaltaa. Laiva on täynnä tuntematonta väkeä ja me istumme koko ajan yhdessä. Vastoin tavallisuutta ei puutu puhelemisen aihetta, sillä me arvostelemme ihmisiä ja teemme keskenämme pilaa mukana olevasta soittokunnasta, jonka torvet ottavat vääriä ääniä. Meitä katsellaan syrjästä, meidät tiedetään pääkaupunkilaisiksi, mutta herrat ja neitoset koettavat olla vapaita ja välinpitämättömiä. Me tunnemme olevamme hiukan kuin yläpuolella muita, ja se lisää itsetietoisuuttamme ja varmuuttamme. Huolettomasti, kenties tahallisenkin huolettomasti jutellen, niinkuin ei olisi muita olemassakaan, astumme me maalle pappilan laiturilla, joka on täynnä valkolakkeja ja kansallispukuihin puettuja neitosia. Minä ojennan Annalle käteni, hän hyppää notkeasti laivasta, ja kuiskutteleva katselijain joukko aukaisee meille tien keskitsensä. Hänen pukunsa onkin tavattoman aistikas ja hieno noihin toisiin verraten, hänen käytöksensä arvokas ja käynti keveä. Minäkin nautin nyt siitä huomiosta, jota hän näkyy herättävän. Rantatiellä tulee meitä vastaan puolivillaisiin puettu herrasmies, nähtävästi joku kansakoulunopettaja. Annan nähdessään näyttää hän yht’äkkiä keksineen kuin ilmiön jostain muusta maailmasta. Hän typertyy ihmetykseensä, hän seisahtuu, väistyy tiepuoleen ja on vähällä ojaan hoipertua. Kulustamme pappilan portilta juhlakentälle on minulla seuraava kuva mielessäni: Me kävelemme rinnakkain. Tuulee virkeästi vastaan, hän nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja pitää toisella kädellään kiinni hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava. Juhlapaikalla antaudumme me uudelleen arvostelemaan ympäristöämme. Me tuskin voimme pidättäytyä ääneen nauramasta puhujalle, joka on äskeinen kansakoulunopettaja ja selittää teeskennellyllä seminaaripaatoksella ensimmäisiä alkeita isänmaasta ja kansasta, jota lopuksi kehoittaa käyttäytymään siivosti juhlassa ja menemään sen loputtua kiltisti kotiansa. Eräs nuori ylioppilas seisoo rinnallamme, kuulee arvostelumme ja katsoo meihin ja puhujaan merkitsevästi, osoittaakseen sillä, että hän ei ole niinkuin nuo muut, että hänkin on yhtä mieltä ja ymmärtää hullunkurisuuden. Meillä on vilpitön ilo laulusta, jota johtaa pystynenä, lyhyttukka, ihan valkoiseen puettu pitäjän naisopettaja, iso keltainen kukka hatussa. Anna ristii hänet »prinsessaksi». Ja sittemmin vetää hän minua katsomaan hänen tanssiaan. Se onkin verratonta. Hän pitää päänsä imelästi kallellaan, hän hyppii kuin surviainen ja loistaa tyytyväisyydestä ja kuumuudesta. Ennen ei minulla olisi ollut sydäntä sille nauraa, mutta nyt minä koetan keksiä heissä kaikissa yhä uusia hullunkurisuuksia. Emme hetkeksikään väisty toistemme seurasta. Harhailemme yhdessä pitkin kenttää, ostamme arpoja toistemme onnella, samoin kuin olemme laskeneet verkkoja. Tunnemme ikäänkuin ilmassa, että olemme päivän sankareja ja että kaikki ovat uteliaita tietämään, ketä me olemme. Minusta näyttää – ja minä olen siitä mielissäni – että ihmiset luulevat meitä kihlatuiksi. Istumme kiikkulaudalla. Annalla on pussi makeisia, jotka olen hänelle ostanut. Muuan pikku tyttö seisoo edessämme pidellen kiinni äitinsä hameesta. Molemmat he meitä peittelemättä tarkastavat, seuraten meitä kädestä suuhun. – Tule tänne, tyttö, niin saat makeisia. Äiti sysää tyttöä luoksemme ja käskee lyömään kättä. – Mikä on nimesi? – Ka, sano, sano nimesi, niin saat sokeria. – Kaisa. – Ka, ota pois sormi suustasi! Kaisa saa kahmalollisen makeisia. – Ka, etkö osaa kiittääkään? Sinuapa on kelvoton... Ja äiti kääntyy itse kiittämään Annaa. – Suuri kiitos ryökkinälle ... vai lienette hyvinkin tämän herran rouva? Minä tunnen punastuvani ja tulevani hämille, mutta Anna nauraa makeasti, niinkuin jollekin tavattoman hullunkuriselle ja mahdottomalle asialle. Minä koetan myöskin nauraa, mutta se on kankeaa ja väkinäistä. Lähdetään paluumatkalle vasta myöhään yöllä. Salonki on täynnä herroja, jotka juovat, ja ilma on siellä tukehduttava, savua täynnä. On kylmä jo hiukan, Anna kääriytyy lämpimään villavaippaansa ja me haemme paikan kannella lähellä koneen luukkua, josta kohoava kuumuus lämmittää jalkojamme. Näemme sieltä koneenkäyttäjän ja lämmittäjän punaiset haamut, joka kerta kun uunia avataan. Matka kestää monta tuntia. Anna väsyy ja häntä alkaa nukuttaa. Sanaakaan sanomatta me nyt istumme, väen tungoksen tähden kiinni toisissamme. Tunnen hänen päänsä painuvan olkapäätäni vasten. En erota oikein hänen piirteitään. Ainoastaan silloin, kun savutorvi syöksee täytensä kipunoita toiselle puolelle laivaa, minä näen niiden valossa, että hän on sulkenut silmänsä. Silloin tällöin hän ne avaa ja ne ovat niin suuret ja syvät. Taivaanranta alkaa ruskottaa ja kipunat vaalenevat. Kuun hopeankalpea neljännes kuvastuu tyyneen veteen läntiseltä taivaalta. Vedet kapenevat ja korkeat mäkiset rannat kohoavat kahden puolen melkein epäluonnollisen isoina tässä omituisessa kuun ja kaukaa koittavan päivän sekavassa valaistuksessa. En uskalla liikahtaakaan, pelkään häiritä häntä. Olen nyt melkein varma siitä, että hän minua rakastaa. Enkä ymmärrä päättää, että jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän noin levollisesti nukkuisi rinnallani. ---- Vasta kun laiva huutaa tuloaan kotirantaan, hän herää, siirtyy minusta ulommaksi ja kietoo liinan kiinnemmäksi olkapäittensä ympärille, joita pudistuttaa aamukylmässä. Hän on huonolla tuulella, hyppää laivasta omin voimin maalle, vastaanottamatta apuani, ja menee pihaan minua odottamatta. Äiti on vielä valveilla, ja hänellä on lämmintä kahvia valmiina. Minä toivon, että me istuisimme juttelemaan juhlasta, ja minä odotan, että hän alkaisi kertoa, kuinka ''meillä'' oli siellä hupaista, kuinka ''meitä'' ei kukaan tuntenut ja kuinka me heitä kaikkia tutkimme ja tarkastelimme. Mutta hän näkyy jo sen unohtaneen. – No, oliko teillä hauskaa? kysyy äiti. – Olihan noin, vastaa hän. Ja haukotellen, katsomatta minuun, menee hän kamariinsa mutisten unisesti: »Hyvää yötä». Vuoteellani yliskamarissa, joka on juuri hänen huoneensa kohdalla, en saa unta pitkään aikaan. Aurinko on jo noussut ja paistaa sisään aukinaisesta ikkunasta. Järveltä kuuluu soutamista ja niityllä teroitetaan viitaketta. Pihamaalla kuuluu askeleita hiekassa, ja keittiön ovi käy. Varpuset alkavat rähistä räystäällä, päivän puolella kattoa. Ei siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta. En minä ole hänelle mitään. Hänen ystävyytensä eilen oli satunnainen. Minä olen lapsellinen, kun panen sellaiseen mitään merkitystä. Ja minä päätän lähteä pois jo huomenna. Mutta kun aamulla alan laittaa matkalaukkuani, niin hän on taas ystävällinen. Hän tulee luokseni yliskamariin ja alkaa auttaa minua. Minussa herää toivo uudelleen. Minä sanon häntä rakastavani. Hän juoksee tiehensä, pakenee näkyvistäni. Sen pituinen se. Hän ei rakasta minua. Hän on pitänyt minua vakavana ystävänään, niinkuin vanhempana veljenään, melkein setänä. Kuinka häntä mahtoi kiusata minun läsnäoloni! Sillä minulla ei ollut älyä matkustaa erikseen. Minä laittauduin samaan junaan kuin hänkin ja menin aina samaan vaunuun. Vieläpä koetin asettua istumaan vastapäätä häntä. Enkä voinut olla häntä yhtämittaa katselematta. Hän ei tiennyt minne luoda silmänsä. Hän koetti lukea, hän koetti katsoa ulos vaunun ikkunasta. Lopulta hän meni pois vaunusta ja seisoi sen ulkopuolella useat asemavälit, kunnes äiti nouti hänet takaisin. Kuinka minä mahdoin olla hänelle vastenmielinen! Kenties hän inhoaa minua, vanhaa houkkaa? – Mitä on kello? ---- – Nyt suljetaan! sanoo palvelijan ääni korvani juuressa. Havahdan muistoistani. Olen juonut tuutinkini pohjaan sitä huomaamattani. Olen nähnyt kaasuliekin toisensa perästä sammuvan. Muistan hämärästi, että vieraat tuolta perähuoneesta olivat menneet salin läpi eteiseen. Se pieni kaljupää herra istui vielä kauan tuossa edessäni puolikkaansa ääressä. Senaatin kanslisteista veti toinen liivejään suoraksi mennessään ja laitteli kaulustaan. Palvelija seisoo sivullani pyyhinliina kainalossa ja alkaa korjata pois laseja. Olen aivan yksin suuressa salissa. Yksi ainoa kaasuliekki palaa vielä pääni päällä, kuvastuen kaukaiseen peiliin toiselle puolen salia, jossa on jo pimeä. Pöydiltä ovat jo liinat korjatut ja paljas maalaamaton lauta on vain jälellä viinapöydästä. Nousen ja menen eteiseen, jossa tuikkaa vielä yksi tuli odottamassa poistumistani. Takki työnnetään hihoihini. Otan lakkini ja vetäisen harjalla tukkaani peilin edessä. Näen tässä puolihämärässäkin, että hiukseni alkavat jo lähteä. Kohta olen kaljupää. Kuinka kasvoni ovat keltaiset ja elottomat ja veltot, kuinka syvissä rypyissä jo otsa! Niin mitäpäs hän minusta. Tunnen, että olisin onnellinen, jos hän edes ajattelisi minua säälien, surkutellen. Koko suuri ravintola nukkuu niinkuin autio vuori. Ei kuulu risahdustakaan sen monista luolista. Käytävän seinään on maalattu musta käsi, ja sen alle lihavilla kirjaimilla: Matsal. Nyt minä siis menen, nyt minä siis menen ulkomaille, Pariisiin. Olinhan tämän vähän toisenlaiseksi kuvitellut, mutta todellisuudessahan lienee elämä aina tällaista, ajattelen minä noudattaessani Grönqvistin kivimuurin seinämää. Edlundin nurkalta minä näen Nikolainkirkon valaistun kellotaulun, joka osoittaa kahta. Arvelen, että jos en ollenkaan panisi maata tänä yönä. Jos harhailisin Katajanokalla tai nousisin Tähtitornivuorelle. Mutta kun tapaan itseni menemässä halki satamatorin, niin en viitsi muuttaa suuntaa, vaan käyn keisarinnan patsaan ohitse palatsin alle, jossa on jokin musta möhkäle ja pitkät mastopuut harrottamassa taivasta vasten. Sataman toisella puolen kuvastuu lamppurivi tyyneen veteen. Höyry pihisee sillan ja laidan välissä. Kompuroin vahdin ohitse kannen alle, jossa minulla on oma hyttini perän puolella laivaa. – Hohhoi, kuinka elämä sentään on raskasta! [[Luokka:Yksin]] 3132 5383 2006-09-02T19:19:43Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Yksin: II luku|II luku]] |seuraava=[[Yksin: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Yksin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Seuraavana aamuna minä löydän itseni asfalttiselta katukäytävältä, Kappelin takaa, kulkemassa ylös Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta, milloin laiva lähtee, ja hän on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin jotain muuta miehilleen: »Noin kello yhdeksän». Nyt se on puoli kahdeksan. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, käännyn Erottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tietä, jota olin tullut eilen illalla. »Hufvudstadsbladetin» kirjapainossa käy kone ja paperilaukareita lentelee. Jono koulutyttöjä kulkee editseni Suomalaisen Tyttökoulun kulmassa. Kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä nyt täällä teen. Ja minun täytyy tunnustaa, että tahdon vielä kerran kulkea hänen ikkunansa alitse. Sanon itselleni, että minä olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ääni: »Ole vaiti ... mitä sitten, jos oletkin hullu!» Puodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edelläni. Joka kerta kun isot, raskaat rattaat pyörähtävät mukulakiveltä toiselle, koskee koko hermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat tulevat viistäen jälessäni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa’asti kasvojani, jotka tunnen väsyneiksi, veltoiksi ja kankeiksi. Teen käännöksen Fredrikinkadun kulmassa ja siellä on hänen ikkunansa vähän matkan päässä. Valkea uudin on vielä alhaalla, ja sitä vasten näkyy kukkasia. Hän nukkuu vielä, ne eivät siis tule rantaan. Olisivat kai sitä paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja nyt selviää minulle yht’äkkiä, miksi mieliala eilen oli heillä niin raskas. Äiti oli jäykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei tietysti ole malttanut olla sanomatta, että häntä on kosittu. Juuri kun olen heidän ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa balkongin ovi. Minä säpsähdän ja pelästyn, niinkuin olisi minut tavattu jostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenpäin katsomatta kupeelleni. Sen vain sain nähdä, että joku nainen tuli sieltä ulos. Vasta toisen kadun kulmassa saan rohkeutta kääntää päätäni. Näen, että piika puistaa siellä mattoja. Ensi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Minä olen auttamattomasti koomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja minä sanon itselleni ylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen kädelläni: »Ei, tämä on liian hassua, tämä on liian hassua!» Ja poikki Kasarmintorin, jossa pitää harjoituksiaan komppania kaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielestäni »tyhmä narri», kiiruhdan minä suorinta tietä laivaan. Katsellessani laivan kannelta lähtövalmistuksia, satamaa ja liikettä siellä, tuntuu minusta yht’äkkiä siltä, kuin olisin parantunut ja päässyt kaikesta tästä. Voin ihmeekseni katsella ympärilleni rauhallisesti, melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen jälkeen puhdistunut, ja minä itse ikäänkuin sisäisesti kirkastunut. Laiva on jo levoton lähtönsä takia. Se nielee parhaillaan viimeisiä paloja lastistaan. Rantajätkät hinaavat koneellisesti huutaen myöhästyneitä tavarakolleja kokkakannelle, josta vingahteleva vipukone upottaa ne alas pimeään ruumaan. Musta kivihiilensavu kumpuaa tukevasta piipusta paksuna pilvenä, joka sattuen silloin tällöin auringon eteen maalaa oudon, keltaisen varjon laivasiltaan ja siellä hääriviin ihmisiin. Ei tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen läpi näkyy rannaton meren pinta kimmellyttävän pieniä laineita päivän alla. Joskus satunnainen tuulen leyhäys tuo suolaisen hajahduksen ulapalta. Ilma on lämmin. Päivänpaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmiä häikäisevät ympärystalojen palttinan vaaleat kiviseinät ja korkealle kohoava Nikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin rakennuksiin. Torilla häärii ostajia ja myyjiä. Heidän takanaan, päitten yli näkyen, jyryyttää punainen omnibusvaunu ja soittaa tuon tuostakin kelloaan. Perimmäisillä perillä on Kappeli-Esplanaadin tuuhea vihreys ja korkea Grönqvistin talo, jonka katolla mutkailee laiska lippu. Torin poikki kulkee sointua häiriten rivi uusia valkeita pylväitä, joiden päällitse juoksee paksu sähkölanka Seurahuoneelta rantahalliin. Minä tahdon ottaa mukaani muistoksi kotimaasta tämän valoisan kuvan. Pakotan sen painumaan mieleeni, katson moneen kertaan samat sattuvimmat ulkopiirteet. En tahdo muistaa mitään muuta kuin tämän. Kaikki muu kadotkoon sen taakse, peittyköön näiden voimakkaiden värien alle. Laiva hivuttautuu hiljalleen ulos laiturista. Kankeasti kampeaa raskas runko kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin. Jäävien ja lähtevien katseet koskettavat vielä toisiaan, hakevat ja löytävät, eksyvät ja taas yhtyvät. Sitten näyttävät niiden kärjet joutuvan haihduksiin, kuta enemmän laiva etenee, ne luiskahtavat ohitse toisistaan eivätkä enää löydä yhtymäpistettä. Liinat alkavat liehua, syttyen kuin soihdut hulmuamaan viimeiseksi hyvästiksi. Hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa ovat yht’äkkiä edessäni. Minun tekee mieleni etsiä niitä tuolta saattajajoukosta, vaikka tiedänkin, etteivät ne siellä ole. Mutta minä vedän maiseman eteen, enkä tahdo nähdä muuta kuin sataman, talot ja kirkkaan taivaan. Ne näen ja purjeveneet ja jahdit keikaillen piirtävän kaaria veden pintaan. Ilkkuen vingahtavat pienet höyryveneet satamassa pyyhkäisten laivamme keulan editse, niinkuin kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ympärillä. Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtia ja asettaa kulkunsa Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja sulavat kolmeksi päällekkäin olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa kuulumasta, ja koneen syvämielinen, pehmoisen voimakas jyskytys sattuu ensi kerran korvaani. Täyttä vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin vallit, joista tuijottavat ontot, mustat ampumareiät. Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen. Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen saaristolaisen purje, ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä kauan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat sen pirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta. Etsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä. Pidän kiinni tielleni sattuvista kuvista ja vedän ne kuin verhona kaiken entisen eteen. Jokainen uusi näköala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat ensimmäisen päivän kuluessa mennyt elämä ja sen muistot kuin kaukaisia, muodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin näkyen usman ja autereen takaa. En tunne niitä oikein omiksenikaan, ne ikäänkuin eivät ole minun. Mitä lienevät vanhoja, kuluneita kummituksia. Itse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin näkisin unta ja itse siitä kuitenkin tietäisin, enkä tahtoisi herätä. Meri painaa minuun raukean, suloisen rauhan ja vaivuttaa välinpitämättömyyteen. Ei synny ainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa herätessään. Minä en kaipaa mitään, en toivo mitään. Tapaan itseni milloin mistäkin. Loikomasta kannella, mukavassa kenotuolissa, polttaen unettavaa, mieltä verhoavaa sikaria. Silmä ottaa täytensä aavaa ulappaa, pilvetöntä taivasta ja tuossa lähempänä laivaa pieniä lipattelevia laineita, joista jotkut pärskähtävät vaahtoon, tietämättään, vahingossa, ikäänkuin unessa puhuen, mutta joilla ei ole voimaa kohottaa pitkää, raskasta runkoa. Laivoja on useampia näköpiirin sisällä. Ne, jotka ovat auringon alla, ovat kuin suuret, mustat perhoset, tai vahan ikkunan valkeaa uudinta vasten. Toiselta puolen paistavat purjeet täydessä valaistuksessa, näkyy niiden pullistus ja raakapuutkin. Sieltä siirtyy huomio omaan laivaan, kiipeää nuoraportaita myöten ylös mastoihin, tarkastaa väkipyöriä, nuoria ja purjeita. Jättää ne, kun piipun suusta pullahtaa villava savu, joka mustana häntänä jää jälelle ja laskeutuu lepereenä pitkin meren pintaa. Tapaan itseni kävelemässä kantta pitkin tai tuijottamassa vanaveteen, joka on aina sama, samat kuplat, sama sihinä ja sama laivan laineen säännöllinen taittuminen. Joskus alkaa kuumottaa maata merestä. Se nousee nousemistaan, ja pian on kohdalla korkea manner, mikä lieneekään. Sieltä näkyy kirkkoja, kyliä ja kukkuloita, ja niiden rinteillä vihreätä metsää. Sielläkin on ihmisiä, he elävät ja harrastavat, mitähän harrastanevatkin. Millaisiahan lienevät olot siellä? – Kalastaja laskee purjepurtensa laivan sivuun. Jos olisi hypätä alas hänen veneeseensä, soutaa maihin ja jäädä heidän luokseen, keskelle merta, erämaan kosteikkoon, jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja luoda itselleen uusi ympäristö loppuiäkseen? Voisikohan sen? Minusta tuntuu, että pitäisi voida. Ja voinhan sitä koettaa siellä, minne olen menossa. Kuta kauempana, sitä parempi. Mutta maa jää taakse, katoaa pois ja unohtuu. Ei ole muuta kuin laiva taas ja purjeet horisontissa, näyttäen aina samoilta. Aurinko on mailleen menossa. Punaisena pallona vaipuu se veden rajaan. Koskettaa merta ja uppoaa siihen hipristellen, niinkuin uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään myöten ja sitten yht’äkkiä sukeltaa umpipäähän ja näkymättömiin. Tulee hämärä, näköpiiri pimenee ja vetäytyy likemmäksi. Taivaan ja meren sini juoksee harmaaksi, ja siellä täällä syntyy usmaa. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat tienviittoja, majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja sammuvat säännöllisten väliaikain kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa laiva, ohjaten suuntansa merilyhdyltä toiselle. Kone jyskyttää ruumassa, ja tuntuu kuin se olisi itsetietoinen, ymmärtäisi asemansa ja merkityksensä. Kun kaikki ovat menneet levolle ja minä vielä valvon kannella, niin alkaa minusta koko laiva elää ja kuuluu siltä kuin veden kohina kokan edessä olisi sen omaa, salaperäistä haastelua, jonka vivahdukset se ainoastaan itse oikein ymmärtää, mutta minä en muuta kuin epämääräisesti aavistan. Mutta sitten alkavat aistimeni jo tottua ympäristööni, meren vaikutus kadottaa voimansa, ja entisten ajatusten ja entisten tunteiden tukkeutuneet väylät aukeilevat uudelleen. Kolmannen matkapäivän aamuna, kun nousen kannelle, silmät paljosta valosta huienneina, minä näen kapteenin tarkastavan erästä höyrylaivaa, joka savuaa oikealla puolen meitä, uhaten ajaa ohitsemme. Antaessaan kaukoputken perämiehelle hän sanoo: se on »Capella». Se on »Capella», joka jäi meistä satamaan ja jonka oli lähteminen muutamia tunteja meidän jälkeemme. Sen luullaan ehtivän Travemyndeen vähän ennen meitä. Nojatessani reunavarustusta vastaan ja seuratessani silmilläni kaunista laivaa tuolla loitommalla, yhytän minä itseni harhailemasta seuraavassa unelmassa: Hän on matkalla, hän, Anna, tuolla »Capellassa». Hän on lähtenyt illalla, kun minä aamulla. Hän rakastaakin minua, niinkuin minä häntä. Kun hän näki minun poistuvan alakuloisena ja onnettomana, niin hän valvoi koko yön eikä saanut minua mielestään. Hän muisti kesäiset retkemme, hänen tuli sääli ja hän huomasi minua rakastavansa. Aamulla hän riensi rantaan, mutta laiva oli jo jättänyt. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli »Capellan» kannella, matkalla ulkomaille hänkin. Jätti äitinsä ja veljensä ja seurasi minua. Nyt hän purjehtii tuolla, vähän matkaa minusta, joutuu perille ennen minua, ja ensimmäinen, jonka Lyypekin laivasillalla tapaan, on hän. Me jatkamme matkaamme yhdessä, ja hän on minun vaimoni emmekä me eroa milloinkaan. Tämä muu on ollut vain pahaa unta. Ja kun kerran olen alkuun päässyt, ei kuvittelujani mikään hillitse. Minä tuon hänet tänne, tähän samaan laivaan, samalle kannelle, vierelleni! Päivällä näin istuskelemme me peräkannella purjeen suojassa. Näen hänet niin peloittavan elävästi edessäni – pienimmätkin piirteet, hienoimmatkin värähdykset hänen kasvoissaan, eri vivahdukset silmissä – että tulee hetkellinen kammo itseäni ja täytyy ajamalla ajaa kuva hetkeksi luotani, kääntyä muuanne, pudistaa hänet ehdottomalla liikkeellä itsestäni. Mutta hän tulee kohta taas takaisin. Illalla, kun majakat loistavat ja pimeässä vaeltavien laivain lyhdyt tuikkavat punaisina ja viheriäisinä tähtinä, vetäydymme me johonkin laivan monista loukeroista, maston juureen tai kokkakannen äärimmäiseen kärkeen, me juttelemme hiljaa, kääriytyneinä samaan lämpöiseen vaippaan, hänen kätensä kainalossani, jota hän joskus heikosti puristaa ja minä samalla lailla vastaan. Eläydyn sellaiseen haaveitten maailmaan, että tähden tuike tekee minut surulliseksi ja saatan, katsellessani kipunain lentoa savupiipusta, hyräillä alakuloisia kansanlauluja, semmoisia kuin: : En voi sua unhottaa poies : vaikken ikänän’ sua saa j.n.e. Ymmärrän kyllä tämän mielettömäksi ja hassuksi, mutta en henno kuitenkaan pakottaa itseäni pääsemään tästä mielentilastani. Minulla ikäänkuin ei ole sydäntä nauraa itselleni. Sanon säälien, etteihän minulla ole muutakaan jälellä. Olen melkein samassa tilassa kuin surusta juova, joka juo, mutta aina ryypätessään tuntee, että hän ottaa siksi, ettei tahdo herätä todellisuuteen takaisin. Huutaa, reuhaa ja meluaa, koettaen unhottaa surunsa, mutta lasia suuhun viedessä muistaa aina, joskin hämärästi, minkä tähden juo. Aamulla, kun on selvinnyt, innoittaa sekä eilinen juominen että sen syyt. Sillä suru ei ole haihtunut, se on päinvastoin yhä raskaampi ja toivottomampi. Heräänkin aamulla kuin henkiseen kohmeloon. Matkan viimeisenä yönä, lähetessämme Lyypekkiä, näen minä unta hänestä, jatkoksi päivällisille mielikuvituksilleni. Saan elää uudelleen suloisimmat hetkeni siellä maalla kalastellessamme ja purjehtiessamme. Uni on hauraassa kantimessa ja katkeilee vähän väliä, mutta minä tungen pääni tyynyyn ja saan taas säikeet tarttumaan toisiinsa. Mutta vihdoin tulee melu ulkona ja kolina kannella liian suureksi. Huomaan, että höyrylaivan varoituspillin ulvonta sehän se ei anna minun nukkua, ja sen pelonsekaiset puhallukset kuuluvat korvaani ensin kauempaa ja nyt tuosta ihan pääni päältä. Näen, että seisomme ankkuroituina paksun usman sisään. Kuulen oltavan kapeassa virrassa, mutta rantoja ei näy. Muutamia syliä meistä häämöttää hämärän verhon sisästä toinen laiva, kuin suuri jättiläishämähäkki. Sen laidasta luen nimen »Capella», mutta nyt se ei enää tee sitä vaikutusta, minkä eilen. Värisen sisäistä ja ulkonaista kylmyyttä. Aivot ovat tyhjät, eilisistä kuvitteluista ja yöllisistä unelmista ei ole jälellä muuta kuin raaka aamutodellisuus. Kaikki runollisuuden tuoksu, sen eilinen valetuoksukin, on haihtunut. Höyrytorvi puhaltaa yhä vain voivottavasti, ja etäämpää usman sisästä vastaavat muut laivat kamalasti ja vaaraa aavistaen, niinkuin linnut, jotka varoittavat toisiaan pedosta, joka niitä jossain vaanii. Se lisää epätoivoani ja vie minulta viimeisenkin rohkeuden ja vastustusvoiman. Tiedän, että tuolla usmaharson takana, muutamien sylien päässä, alkaa ulkomaa, suuri, tuntematon ja tunteeton. Olen jo sen kidassa. Minun täytyy aloittaa uusi elämä, istuttaa itseni outoihin oloihin, vaikka juuret vielä ovat vanhassa mullassa. Soisin, että laiva maalle laskematta kääntyisi takaisin kotimaahan. Tämä heikkouteni minua tuskastuttaa, minä tahtoisin sen voittaa. Mutta rautatiematkalla se vain enenee. Sama turvaton todellisuus vallitsee sielläkin. Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja mitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen. Kunnes vähitellen tylsistyn ja vaivun täydelliseen välinpitämättömyyteen, antaen ruumiin nytkyä junan sysähdysten mukaan. Maisemat, kylät ja kaupungit saavat kiitää ohitseni. Ne eivät herätä minussa mitään uteliaisuutta. Ne eivät ole minua varten. En ajattele menneisyyttä enkä tulevaisuutta. Annan viedä itseäni kuin tutkintavankia käräjäpaikasta toiseen. Enkä herää tästä muihin mielialoihin kuin pari kertaa matkani kestäessä. Ensi kerran Kölnissä, kun muiden matkustajain kanssa poikkean tuomiokirkkoon. Rautatie-elämän räminästä, veturin pillin korvia särkevästä kirunnasta, vaunun pölystä ja auringon väsyneitä silmiäni kirvelevästä kirkkaudesta joudun minä yht’äkkiä hämärän kupolin alle, jossa valo on miedonnettu ja himmeä, jossa ihmiset hiipivät hartaasti ja varoen ja johon jostain, en tiedä mistä, katostako vai seinistä, hymisee hiljainen, syvämielinen, rauhallinen soitto. Pilarien välitse hämärtää pitkät näköpiirit ja niiden perillä näyttää olevan alttareja ja palavan hoikkia kynttilöitä, joiden tuli on vain lempeätä loistetta. Erään sivukappelin sisässä on polvillaan rukouksiinsa vaipunut nuori, kalpea, mustaharsoinen nainen, joka nyyhkyttää. Käyn varpaillani hänen ohitsensa ja sekä minä että nuo muut matkapukuiset turistit tunnumme loukkaavan täällä jotain hienoa ja pyhää. Minä, joka olen aina selittänyt uskonnolliset tunteet heikkojen luonteiden hurmaustilaksi, sulan kuin vaha. Minun tulee halu heittäytyä rukoilemaan minunkin ja minä toivon, että voisin uskoa ja siihen antautua. Antaa junan jättää, antaa maailman mennä ja pauhata! Minä jään tänne, holvien hiljaisuuteen. Ja kuinka hyvin minä käsitän nyt nuo erakot, munkit ja nunnat, jotka uupuneina elämään ja toiveittensa pettäminä sulkeutuivat luostareihin ja hakivat itselleen lymypaikan erämaan yksinäisyydessä! Kuinka se olisi toista kuin etsiä unhotusta työstä ja upottaa itsensä maailman pauhinaan. Mutta ihmisiä tulee ja toisia menee ja ovien avautuessa tunkee sisään ulkomaailman melu, kärryjen kolina ja veturien hirnunta läheiseltä asemalta. Editseni kulkee kelloaan katsoen mies, jonka tunnen saman junan matkustajaksi, ja minä kiiruhdan hänen mukanaan ulos, levotonna myöhästymisestä. Kuin kahleensa katkaissut ja irtaalleen ryöstäytynyt vihuripeto lähtee juna karkaamaan Kölnistä. Illan pimetessä aletaan lähetä Pariisia, ja tulo sinne herättää minut uudelleen horrostilastani, johon jo olin alkanut tottua. Juna on myöhästynyt ja tahtoo ajaa aikansa kiinni. Se kiitää niin kamalata vauhtia, että vaunu kohona hyppii. Aion nousta seisoalleni, mutta typerryn takaisin istumaan. Vastaan tuleva juna toisella radalla tuntuu repäisevän minut kahdeksi kappaleeksi. Olen kuin menemäisilläni muruiksi, halkeamaisillani pieniksi pirstaleiksi. Onko se vain ruumiillista väsymystä, unen ja levon puutetta? Koetan selittää sen siksi ja voittaa itseni. Miks’en minä voi olla niinkuin nuo muut, jotka rauhallisesti kokoavat kapineitaan eivätkä näytä tuntevan mitään erikoista? Olenko minä löyhempää ainetta, heikompaa tekoa? Mitä minä hätäilen, mistä joutavasta minä olen levoton? – Mutta minun on turha vaiva kokea viihdyttää mieltäni. Jos olisi minulla joku toveri, joku ystävä! Niin, siinähän se taas onkin. Ja taas tulee minulle tuo ääretön, sydäntä hiukaiseva halu rakkautta ja joka hermon nenässä kipua herättävä kaipaus hellyyttä. Sitä ei ole, ei ole tietoakaan tulemisesta, olen ihan yksin. Ja sentähdenkö nyt lienee kuin kiitäisin perikatoani kohti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, virstoittain kuuluu veturista yksi ainoa vihellys, katketen vain lyhyeksi hetkeksi. Tunnelista sisään ja tunnelista ulos. Siltoja, painanteita, pikku asemia, joista ei välitetä. Näyttää kuin ei saataisi enää seisahtumaankaan. Niinkuin olisi magneetti vuori edessä, imemässä itseensä rautaista alusta, joka on lakannut tottelemasta peräsintä. Kuta likemmä sitä tullaan, sitä ahnaammin särpää se rintaansa vasten. Vihdoin tempaa tuo salainen vetovoima sen kokonaan itseensä, kaikki naulat ponnahtavat irti, runko repeää liitoksistaan ja laiva särkyy säpäleiksi mustan hirviön kiviseen kylkeen. Mutta yht’äkkiä ollaankin lasisen holvin alla, vauhti hiljenee ja juna laskee taitavasti asemasillan sivuun. Tapaan itseni yhtenä nivelenä siinä ihmisjonossa, jonka toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niinkuin kosken niska nielee pitkää puomia. [[Luokka:Yksin]] 3133 5384 2006-09-02T19:19:47Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Yksin: III luku|III luku]] |seuraava=[[Yksin: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Yksin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} – C’est fini, monsieurs? – Oui, madame. – Pas de café, pas de cognac? – S’il vous plait, madame. – Vous avez l’air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrines? – Non, madame, au contraire. [ – Oletteko lopettanut, herra? – Olen. – Ette halua kahvia ja konjakkia? – Olkaa hyvä. – Olette niin alakuloinen. Painaako suru mieltänne? – Ei, päinvastoin.] Istun pienessä ruokaravintolassa Boulevard de Clichyn varrella ja olen lopettanut päivällis-illalliseni. Huone on soikea, ja ulko-ovi aukeaa suoraan bulevardille. Ovensuussa on sinkkinen tiski, jonka takaa paitahihasillaan oleva isäntä alinomaa jakelee ryyppyjä tuleville ja meneville työmiehille ja ajureille. Toisilla seinämillä on nahkaisia sohvia ja niiden edessä marmorisia rautajalkapöytiä, joiden ääressä istuu enimmäkseen punaliivisiä ajureja, voimakkaita ja ahavoituneita miehiä, syöden ja pitäen isoäänistä, lakkaamatonta melua mustien kahvilasiensa ääressä. Heidän kiiltävät nahkaknallinsa ovat kunkin pään kohdalla naulassa, joissa kussakin riippuu vielä rykelmä päällystakkeja ja sadeviittoja. Nurkassa kasvaa kimppu heidän pitkiä, sujakoita piiskaruokojaan. Joka kerta kun ovi aukeaa ja sieltä tungekse sisään uusi aukontäyteinen ajuri, tuo hän mukanaan melua bulevardilta, tuota suuren kaupungin lakkaamatonta huminaa: katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun torven toitahdusta. On niin omituista ajatella, että minä nyt istun tässä ja näen ja kuuntelen tuota, joka on ja tapahtuu vieressä ja ympärilläni. Minäkö? Niin, arvatenkin minä, lennettyäni kuin ilmojen halki ja sattumalta singahtaneena tähän Pariisin nurkkaan ja tähän jääneenä. Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla täydellisesti rauhassa, ei kukaan häiritse eikä puhuttele minua. Oudot kasvot, ympäristön uutuus ja alituinen vieraan kielen porina kuitenkin sen verran tärisyttävät veriäni, etteivät ajatukset pääse kokonaan turtumaan ja jähmettymään. Vietänkin pari kolme tuntia tässä maistellen kahvia ja konjakkia, poltellen verkalleen ja lukien ajan kuluksi jotain sanomalehteä. Mutta niin pian kuin astun ulos bulevardille, jossa kulkee katkeamaton jono ihmisiä ja kuuluu ohimenevien naisten iloista sointuvaa puhelua ja jossa valuu väsähtymätön virta katulamppujen valossa kiilteleviä kuomivaunuja, joiden lyhdyt näyttävät hohtavilta, viettävää pintaa myöten vieriviltä helmiltä, niin vihavoi mieltäni tuo entinen, ainainen ikävä, tullen joka päivä samaan aikaan ja tällä samalla paikalla. Ei ole ainoatakaan tuttua, jonka luo tekisi mieleni mennä, ei haluta asuntoonikaan, jossa on vielä yksitoikkoisempaa, ja niin minä veltosti astellen päädyn tavalliseen kahvilaani. Siellä kulutan muutamia tunteja selailemalla sanomalehtiä, katselemalla biljardinpelaajia ja kirjoittamalla kirjeitä. Tällä kertaa on minulla tekeillä pitkä kirje Annan veljelle ja olen sitä valmistanut jo useampia lehtiä. Me kaksi, me olimme yhdessä eläneet monet mielialat ja monet tunteet. Tunsimme pienimmätkin vivahdukset toistemme luonteissa. Yhdessä olimme läpikäyneet toistemme rakkaudet ja vuorotellen auttaneet toisiamme seikkailuissamme. Kun niistä aina joku oli loppuun eletty, olimme yhdessä tehneet tilinpäätöksen ja jakaneet tulot, s.o. psykologiset havaintomme ja kokemuksemme. Pienimpäänkin vivahdukseen saakka tarkastimme sielunilmiöt itsessämme ja koetimme niiden avulla rakentaa sielutieteellisiä järjestelmiä rakkaudesta ja elämästä yleensä. Kirjoitin hänelle nyt itsestäni koettaen antaa lyhyen tutkimuskokeen tilastani eromme jälkeen. Ehkä oli syy kirjeeni kirjoittamiseen toinenkin. Lukiessani läpi sitä, mitä olin edellisinä iltoina kirjoittanut, näytti minusta siltä, kuin se olisi ajateltu muidenkin luettavaksi kuin hänen. »En olisi ikinä luullut, että tämä ulkomaa tekisi minuun sellaisen vaikutuksen, kuin se on tehnyt. Peräti toisenlaiseksi olin kuvitellut matkani tänne, tämän kaupungin ja yleensä elämäni täällä. Tai ehkä on oikeampaa sanoa, että olin itseni kuvitellut toisenlaiseksi. Sillä kaikkihan on semmoista, millaisen mielentilansa silmillä sitä katselee». »Suhde toiseen sukupuoleen, sehän se määrää, miltä meistä ympäristömme näyttää. Siilonkin kun on jonkinlainen aselepo, välirauha rakkaudessa, kun emme ole sen suoranaisen vaikutuksen alaisina, silloinkin se hallitsee meitä joko menneillä muistoilla tai tulevilla toiveilla. Muistathan, kuinka monta kertaa ennen muinoin ollessamme huolettomia, onnellisia ja rauhallisia, kuitenkin tapasimme itsemme tuijottamassa etäisyyteen ja meistä jompikumpi saattoi lausua yht’äkkisenä toivomuksenaan: »Nyt ei puutu mitään muuta kuin tyttö, jonka kanssa voisi ihailla tätä kaunista maisemaa!» Ja me voimme molemmat sen johdosta vaipua mietteihimme ja istua kauan aikaa äänettöminä, epämääräisten, surunsekaisten haaveiden vallassa. Kun nainen tuolla tavalla vaikuttaa poissaollessaankin, niin mitä sitten silloin, kun on kiintynyt johonkin heistä! Silloin luo hän oman värinsä kaikkeen, mitä katselemme ja missä elämme. Minulla ei ainakaan ole yhtään seutua, ei yhtään ihmistä, joihin ei olisi kiintynyt jotain siitä naisesta, joka tuohon aikaan oli elämäni sisältö. Kun näen ne uudelleen, niin ovat ne minulle joko mieluisia tai vastenmielisiä, herättävät iloa tai surua aina sen mukaan, millaiset sydämeni suhteet olivat heihin tutustuessani. Itsessään ja itsensä vuoksi eivät ulkonaiset esineet ole koskaan tehneet minuun mitään vaikutusta, vaan ainoastaan sydämeni ilojen tai kipujen todistajina. Niin on ollut tähän saakka ja sama, kenties vielä suuremmassa määrässä, on asianlaita nytkin. Tämän ulkomaan vaikutus minuun ei ole sen vaikutus, vaan minun oman nykyisen mielentilani. Luulen, että sinua huvittaa, jos teen selkoa muutamista sen erityiskohdista». »Vaikka emme siitä puhuneet, niin tiedät kai kuitenkin, missä mielentilassa minä lähdin kotimaasta. Anna on kai sen sinulle kertonut. Itsessään siinä ei tietysti ole mitään uutta, että minun ikäiseni mies rakastuu hänen ikäiseensä tyttöön. Mutta se oli minulle ennen tuntematonta, millaiseksi tuo tunteitteni laatu muodostui. Näyttää siltä kuin määrättyyn ikään tultuaan ja käytyään läpi kaikki kehitysasteet tunne-elämä olisi minussa uudelleen alkanut kiertokulkunsa, niinkuin mehu muutamissa puissa, jotka pitkinä syksyinä erehtyvät kukkimaan kaksi kertaa. Viime kesän kuluessa versoivat minussa kaikki ne kaihomieliset ja lapselliset tunteet, joista jo luulin päässeeni ensi kerran rakastuessani. Tuo pikku tyttö, jota olin melkein sylissäni pitänyt ja käsivarrellani kantanut ja jota siihen asti olin kohdellut kuin lasta, hänen edessään olin yhtä arka kuin nuori koulupoika, joka ensi kerran joutuu ihanteensa eteen. Minä rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni». »Luulin jo pääseväni toivottomasta tunteestani ja voivani jättää sen kotirannalle, niinkuin kaiken muunkin. Mutta se tuli mukaan, se seurasi minua matkalla ja ensi viikkoina täällä ollessani olin kokonaan sen vallassa, niinkuin heti kohta tulet näkemään. Koetin taistella sitä vastaan siksi, että se kiusasi minua sanomattomasti, ja ulkomaailmakin teki uusine vaikutuksineen parastaan haihduttaakseen minusta menneisyyttä. Mutta tunteeni asettuivat vastarintaan eikä entisyys ottanut himmetäkseen. Sentähden on melkein joka paikka, missä olen käynyt, jokainen uusi katu, jota olen kävellyt, jokainen kahvila, jossa olen istunut, muisto tästä taistelusta.» »Tuon molemminpuolisen ponnistuksen seurauksia on epäilemättä myöskin se, että näen kaikki nuo paikat ja seudut niin selvästi ja tarkkapiirteisesti. Ne ovat painuneet mieleeni kuin terävä uusi klisee puhtaaseen valkoiseen paperiin. Aina kun veres kuva on uponnut aivoihini ja kun se tuoreeltaan valloittaa kaiken huomioni, on hetkiä, jolloin jo luulen päässeeni menneisyydestäni. Mutta kun mieli yht’äkkiä muuttuu, kun valo niin sanoakseni lankeaa toisaalta päin ja kuva kääntyy päivää vasten, niin on siellä sisässä jossain pohjalla vesileima, joka kuultaa kaiken muun läpi. Se on kulumaton, kalpenematon ja väärentämätön. Siinä on hahmot hänestä, jolla on niin hieno hipiä, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.» »Kun aamulla astun ulos asunnostani ja laskeudun alas katua, joka vie bulevardille, niin en voi tosin olla hetkeksi virkistymättä elämästä ympärilläni. Pikkukauppiaat ovat levittäneet tavaransa katukäytäville, ja noiden korkeiden kivimuurien välissä on kuin kuohupäinä kalliorantaisessa koskessa hedelmiä ja vihreitä, vasta tulleita vihanneksia. Myymämiehet huutavat täyttä kurkkua ja heidän ohitsensa kulkee alinomaa ostajia, tavallisesti aamupuvussaan olevia naisia, avopäin ja ainoastaan huntu hartioille kääräistynä. Ovensa kynnyksellä seisoo siinä lihakauppias valkoisessa esiliinassaan, ja leipurin ikkunassa on pino solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin koivuiset halot. Aivan vieressä hohtaa ikkunasta pienen ravintolan sinkkinen tiski, jonka ääressä on työmekkoihin puettuja miehiä, edessään rivi laseja, joista he seisoallaan ryyppivät keltaisen viheriäistä absinttiaan. Joukko univormuihin puettuja koulupoikia, kirjat kainalossa, huutaa ja hoijaa yhdessä ajurin kanssa suuren kuormavaunun hevosille, jotka turhaan iskevät kavioillaan säkeniä kadusta, koettaen saada kuormaansa liikahtamaan. Melkein joka aamu tulee vastaani sokea ukko, kuppi kourassa, odottaen almua ja pimeillä silmillään tuijottaen vastaantulijoita. Paperimyymälän ikkunan edustalla seisoo aina ihmisiä, tarkastelemassa pilalehtiä. Katu päättyy pieneen toriin, jonka keskellä on kuvapatsas ja jonka laidassa seisoo ainainen rivi ajurien vaunuja kiiltävine mustine kuomeineen. Torvi törähtää ja kahden valkoisen hevosen vetämä raitiovaunu työnnäksen esiin kadun suusta. Se on matkalla näyttelyyn, minä puhaltaun juoksuun sitä saavuttaakseni ja saan paikan sen sisällä.» »Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla ilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja. Raitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan. Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht’äkkiä uusi bulevardi, mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.» »Vastapäätä minua istuu pariisitar, herkkäliikkeinen ja sulava. Hän on kuin luojansa huvitöitä, hänen hienoteräisimmällä veitsellään vuoleskeltu, ja aine on otettu mehevimmän puun terveimmästä kylestä. Hänen vierellään on vanhahko herra, napin lävessä kunnialegionan rusetti ja päässä korkea hattu kiiltävää silkkiä. He nousevat pois. Kuinka hän taitavasti kulettaa itsensä vaunun ahtaassa käytävässä, muiden polvien lomitse. Hän on minusta kuin lintu, joka sujahtaa lehvien välitse höyhentäkään itsessään häiritsemättä. Minä väistyn vähän, vedän jalkani sisään, ja hänen huuliltaan sorahtaa minulle »pardon» kiitokseksi. Hän keikahtaa kadulle, kohotaikse siitä asfalttikäytävälle, ja ponnahuttaen siellä mennessään auki päivänvarjonsa hän pistää hansikoidun kätensä herran kainaloon.» »Eikä minulle muuta tarvita. Muistan kaikki ja mieleni käy surulliseksi ja synkäksi. Ja tuo tapahtuu minulle melkein joka päivä milloin mistäkin syystä.» »On kyllä suuri ja mahtava se vaikutus, minkä näyttely tekee minuun joka kerta, kun katselen sitä ylhäältä Trokaderon palatsin holvien alta tuonne Marskentän laaksoon. Keskellä kohoaa Eiffeltorni kuin kukkalatva korpikuusi, auringon valossa palavat näyttelyrakennusten kullatut kupolit, ja niiden huipuilta tekevät kuvapatsaat riemukkaita liikkeitä ylös korkeuteen. Ehdottomasti joutuu veri suonissa vilkkaaseen liikkeeseen Jenan sillalla, jonka alitse vilisee Seine-virta ja pääskysinä suikkelehtavat arkkujen välitse pienet höyryvenheet täynnä väkeä. Ja kun olen itsensä Eiffeltornin alla, tämän rautaisen jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon ihmekaupungin katuja ja käytäviä, palatsista sisään ja palatsista ulos, joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia ja sisus kouhallaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdunnan kokonaan omasta itsestäni enkä osaa uskoa, että minä, minä täällä kuljen ja siirryn joka askeleella maanosasta toiseen. Taikka kun olen konesalissa, jonka taivasta tavoittelevan lasikaton alla on kuin pajassa, missä ponnistavat kaikki tämän aikakauden käsivarret ja takovat kaikki sen vasarat ja lietsovat höyry, kaasu ja sähkö, niin joudunhan huumauksiini ja juovun siitä surinasta, joka syntyy kuin maan alla, kulkee lävitseni ja sähköittää joka jäseneni. Ruumiissa on outo levottomuus, niinkuin räsähtäisi sähkökipinä joka hermon nenästä. Kun sitten illan tullen »loistavat lähteet» alkavat soittaa värisinfoniaansa ja koko Eiffeltorni pelmahtaa punaiseksi tulipatsaaksi, niin tempaahan minutkin yhteinen riemu, ja minä hurraan minäkin tuon uhrialttarin ääressä, joka näyttää olevan kuin jumalien uhalla sytytetty ihmisneroa ylistämään.» »Mutta sitten ei taaskaan tarvitse muuta kuin kerran joutua syrjäisempään nurkkaan, johonkin noista monista kahviloista, yksikseen pienen pöydän ääreen. Melu keskeltä näyttelykenttää tunkee tänne heikosti, ja valo sieltä näkyy vain heijastuksena puitten latvain yli. Täällä on ilotulitusta täälläkin, puitten oksilla kasvaa pyöreitä, punaisia lyhtyjä, niinkuin suuria kirsimarjoja, ja tuon tuostakin syttyvät metsikköjen sisässä loistamaan bengaalitulet, valaisten milloin keltaisiksi, milloin sinisiksi lehvät, läheisten paviljongien seinät ja vihreällä nurmikolla kävelevät ihmiset. Se on jo jotain maalaista, jotain kotoisen kansanjuhlan tapaista. Ja minussa alkaa kehittyä alakuloisuus ja uupumus, ja mielenmuutos on valmis. Olen kyllästynyt kaikkeen, minkä olen nähnyt, eikä se tunnu nyt enää minkään arvoiselta. Tuo torni on hyödytön irvikuva ihmisten pyrinnöistä, ja kaikki nuo laitokset ovat suurten lasten leikkiä. Nuo kymmenet tuhannet, jotka tappelevat tuoleista »loistavien lähteittensä» ympärillä, ovat ihmisparkoja, narreja. Katson heidän innostustaan melkein samalta kannalta, jolta pietisti tuomitsee maallisia huvituksia. Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei tästä ole muuta jälellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on pantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on kaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi kokonaan toinen, jos hän olisi täällä, jos saisin kulettaa häntä kaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin ja olisin innostunut.» »Kerran joudun näyttelyssä erääseen unkarilaiseen ravintolaan, jossa soittaa viuluorkesteti ja jossa tarjotaan alkuperäistä aron viiniä. Soitossa on etelämaisen auringon hehkua ja viinissä väärentämätön rypäleen maku. Soittajat ovat kansallispuvuissa, ne ovat mustasilmäisiä miehiä, viikset rohkeasti kierrettyinä. Johtaja soittaa hänkin ja on soittaessaan seisoallaan. Hänen soittimensa nousee ja laskee intohimoisesti, vartalo notkahtelee vyötäisistä, ja helmet hänen puvussaan välkkävät. Hänen silmänsä hehkuvat sähkön valossa, ja hän iskee ilveillen kiihoittavia katseita milloin toiseen, milloin toiseen ympärillä istuvista naisista, jotka lennättävät tuon tuostakin lavalle kukkaskimpun. Yleisö on koko ajan mukana, antautuu samoihin tunteisiin, joita viulut tulkitsevat. Siellä täällä liikkuu käsi kalvosesta, jalkaterä ja pää käyvät soittajien tahdissa. Innostun minäkin, tunnun kevenevän, ja mieleni käy hauskaksi. Mutta yht’äkkiä vaikenevat viulut ja soitto lakkaa. Kuuluu vain jostain salin perältä rahain kilinää, joita palvelija laskee jonkun käteen. Johtajan soitin on pysähtynyt täydessä vauhdissaan, kärki on ylhäällä ja hänen kätensä korvan tasalla. Ja kun hän sen siitä hitaasti, tuskin näkyvästi hivuttaa takaisin, niin on viulun mieliala muuttunut. Se on tullut surulliseksi, valittaa ensin ja itkee sitten, niinkuin jotain äsken unohdettua ja yht’äkkiä mieleen johtunutta kaipausta. Soittajan kasvot ovat käyneet totisiksi, hänen katseensa kulkevat nyt yli ihmisten päitten seuraten linjaa, joka ehkä vie lyhtyyn tuonne ovelle, mutta joka minusta näyttää harhailevan aavan aron yli, etäiseen taivaanrantaan, jonne laskee hänen oman maansa ilta-aurinko.» : Kaiu soitto, kaiu katkeraan, : vetrehisiin vesiin asti vaan, : soituas näin taannu suloiseks, : taannu vienoks unihaaveheks. »Siellä se on minullakin, loitolla täältä, tuo Suomen surullinen taivaanranta, pohjatuuli paneutuu juuri levolle, laineet lipattavat purren laitaan, purjeet tuskin vetävät, ja Anna istuu kokassa, selin minuun, hyräillen hiukan.» ---- »Lopetin tähän eilen. En nyt tahdo pitemmältä kertoa näistä mielialojeni aina samanlaisista vaihteluista. Kun on kerran nähnyt yhden laineen, niin tietää, millainen on toinenkin. Toisen kerran on niissä taivaan tumma sini, toisen kerran vaahdon valkea pärskähdys. Sitä tekoaan tehden hyllyvät ne aikansa, tylsyvät tylsymistään tuulen heiketessä ja siliävät sitten kokonaan.» »Luulen, niin, olenpa melkein vakuutettu siitä, että tämä minunkin mieleni lainehtiminen lähestyy loppuaan. Olen alkanut työskennellä kirjastoissa enkä jouda enää niin paljon kuin alussa huomaamaan omaa itseäni. Ja toiseksi alkaa ympäristö, Pariisin taivas niin sanoakseni, uurtautua yhä syvemmälle mieleeni, tuoden mukanaan uusia haluja ja mielitekoja. Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla loistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää soidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää minussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin kiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää katuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman näköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän tuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia haavoja! Eiköhän se saisi himmenemään vesileimaa, astumalla itse sen sijalle? Miksi en minäkin sekoitu yhteen mylläkkään, miksen astu noihin kahviloihin, joissa mustat knallit ja naisten vaaleat puvut sekoittuvat toisiinsa?» »Niin mietin, mutta siinä minä nyt sittenkin olen semmoisena kuin olen. En poikkea mihinkään, vaan saavun aina samoja katuja myöten takaisin asuntooni; ollen tyytyväinen, että niin tein.» ---- Kirjettä kuoreen sovittaessani oli minulla se tunne, että puhe rakkauteni lopun lähestymisestä ei ollut aivan niinkuin olin sen kuvitellut. Kynän kulkiessa paperia oli se kyllä siltä näyttänyt minusta itsestänikin, mutta risteili tätä ajatusta toinenkin. En uskonut muuta kuin että se oli satunnainen mielentila, joka voi milloin hyvänsä muuttua toiseksi. Ja se muuttuikin niin pian, että samassa jo toivoin käyvän kirjeestäni selville sen, jota olin luullut siinä salanneeni. Luettuaan kirjeeni sanoo Annan veli varmaankin äidilleen: »Näkee selvään, ettei hän vielä ole irti, vaan että hän rakastaa yhä.» Mitä ajattelee Anna? Veli varmaankin toimittaa sen hänenkin luettavakseen. Ja jos hän sen siis lukee, minkä vaikutuksen on tekevä häneen kirjeeni? Tuota miettiessäni alkoi minussa sarastaa toivo uudelleen. Säie säikeeltään punoutui mahdollisuus toisensa ympärille, ja minä aloin kuvitella, että kirjeeni ehkä vielä voisi muuttaa kaikki. Kun oikein ajattelin, niin eihän Anna vielä tietänyt mitään tunteitteni syvyydestä. Se oli tullut kaikki niin äkkiarvaamatta hänen ylitsensä. Enhän ollut saanut puhua hänen kanssaan vakavasti ja totisesti. Lähtöni jälkeen hän ehkä oli alkanut miettiä ja ajatella minua lempeämmin. Rakastuneen raukkamaisuudella otin vielä lukuun hänessä heräävän säälin tunteen ja samalla myöskin – sitä en voinut salata itseltäni – äidin ja veljen vaikutuksen. Mutta kaikista eniten minä luotin omaan kirjeeseeni. Hän tulee siitä näkemään, kuinka pohjattoman syvä rakkauteni on, kuinka minä kärsin ja kuinka olen onneton. Oli niin omituista katsella sitä, kun se loikoi tuossa edessäni pöydällä. Kuori oli hienoa ranskalaista paperia. Se näytti kuin elävän siinä, se oli kuin vaalea samettisiipinen poutaperhonen, joka liikahtamatta on kiinnittäytynyt yhteen kohti lehvän päälle. Se ei värähdäkään, mutta jos lähestyt, lehahtaa se lentoon. En henno panna sitä taskuun rutistumaan. Annan olla sen siinä siksi, kun olen juonut olueni ja polttanut vielä yhden paperossin. Biljardipallot napsahtelevat toisessa huoneessa. Rahastonhoitajanainen helistelee hopeitaan pulpettinsa takana. Peililaseilla päällystetyissä seinissä kuvastuu pitkät näköpiirit kaasuvaloja. Lasioven läpi vilkkaa alituisesti ulkoa bulevardilla käveleviä pareja ja kiitää ohitse vaunuja ja hevosia. Lähden pois. Pidän varovasti kirjettä hyppysissäni ja kun kuulen sen putoavan laatikon pohjaan, niin säpsähdän. Alan sitten hiljalleen astella asfalttikäytävää myöten asuntooni päin. Kaikki kahvilat loistavat täydessä tulessa, konserttisaleista kuuluu soittoa ja laulua. Avautuvista ovista näen sinisen savun läpi huoneitten perällä tanssivia naisia, puettuja ainoastaan hienoon harsoon. Kiinnitän kulkuani ja katson suoraan eteeni välttääkseni joka askeleella vastassani vainuavia naisia: – Monsieur! Dites donc, monsieur! Voulez-vous, monsieur? Minä pudistan heidät armottomasti pois käsipuolestani ja käännyn omalle kadulleni. Siellä on nyt rauhallista ja hiljaista. Puodit ovat kiinni, ja ainoastaan kastanjien paistaja työskentelee vielä kolkassaan, ratisevan pannunsa ääressä. Ja edelläni kulkee, lyhtyä maassa viistättäen, chiffonier, kaiken roskan kerääjä, rättiläinen, tuo Pariisin yöllinen shakaali, joka selässään olevaan viilekevasuun heittää, mitä löytää katuojista muiden jäleltä. Soitan, huudan nimeni ovenvartialle ja kiipeän pieneen huoneeseeni kuudenteen kerrokseen. Suljen ikkunan ja koetan tunkea näkemään läpi pimeyden. Koko Pariisi on siinä edessäni yön hämärässä. Minä en näe sitä nyt, mutta sähköllä valaistujen bulevardien kajastuksesta ja eri haaroilla tuikkavista tulista aavistan sen suuruuden. Ei kuulu hiiskahdustakaan lähimmästä ympäristöstä. Mutta tuolla etäämpänä on alituinen uhkaava ääni, niinkuin se nousisi kaukaisesta koskesta, jonka kohina illan tullen kuuluu metsän sisästä mäkikyliin. Siellä sohisee, välistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä alinomainen tuska. Kuulen joka ilta samat äänet, mutta en osaa selittää niiden tulopaikkaa. Toiset äänet luulen kuitenkin tuntevani. Tuo on juna, joka vinkuu tullessaan lähimmälle asemalle. Nuo ovat ihmisten huutoja. Joku laulaa. Kauan, kauan, toiselle puolelle puoliyön olen valveilla. Unohdan, missä olen, ja kuvittelen olevani kotona, isäni talossa, vanhassa yliskamarissani korkealla mäellä, jossa ennen muinoin istuin yökaudet kirjaini ääressä ja varustauduin tutkintoihini kiirettä pitämättä. Mieleni oli täynnä haaveita ja tulevaisuuden toiveita. Minä rakastin ja luulin olevani rakastettu. Ikkunastani oli avara näköala niinkuin tästäkin, yli metsämaiseman, ja minulla oli omat tulinaapurini toisten mäkien huipuilla. Talossa oli käyty levolle, viimeiset askeleet vaienneet. Mutta korpi ei ole lakannut liikkumasta. Se valvoi läpi yön, sillä oli aina sama hiljainen huminansa ja samat yölliset äänet. Riisuudun ja laskeun levolle. Unenhorroksiin mennen alkaa minusta näyttää, että tuo musta tuolla ikkunan alla on metsä ja että siellä kohisee vain kotoinen korpi. Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen. Olen sama nyt kuin silloin. Harrastusteni määränä näen samat säilyneet toiveet ja varmana mahdollisuutena uneksin tulevaisuutta, kotia ja onnea. Enkä enää usko, että olisi perää siinä pelossani, että olisin tuomittu elämään yksin, viettämään kaiken ikäni ilottomia päiviä. [[Luokka:Yksin]] 3134 5385 2006-09-02T19:19:52Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Yksin: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Yksin: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Yksin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Elän useita viikkoja samassa rauhallisessa mielentilassa. Elämääni on tullut uusi ylläpitäjä, jotenkin todennäköinen toivo. Uskon yhä enemmän mahdolliseksi kirjeeni vaikutuksen. Ne päivät, jolloin en vielä voi vastausta odottaa, ovat miltei onnelliset. Minä tiedän, että nyt se siellä menee, että se on oleva lopullinen käännekohta, viimeinen koetus ja että sitten en voi enää mitään. Ja minä vaivun sen johdosta fatalistin tyyneen rauhaan. Työni, johon olen päässyt toden teolla käsiksi, sujuu kuin koneen käynti, ja minä vietän melkein kaiken aikani kansalliskirjastossa. Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo, aina tasainen ja suloinen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet, mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset – ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä, eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan. Kävihän miten kävikään, ajattelen minä, minun täytyy tyytyä. Elämäni kai tulee olemaan tasaista taivaltamista, tosin ilman erityistä iloa, mutta samalla ehkä myöskin ilman kalvavaa ikävyyttä. Ja minusta näyttää, että olen laskeutunut elämäni mäkisiltä mailta sen alangoille. Se on kuitenkin tuo vielä kokonaan sammumaton toivo ja odotus, joka oikeastaan on luonut minuun tämän rauhan. Sillä kuta pitemmältä kuluu aikaa siitä, kun lähetin kirjeen, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi minä tulen. Kun on mennyt kaksi viikkoa eikä vieläkään vastausta kuulu, ovat päiväni pilalla. Usein laiminlyön mennä kirjastoon enkä voi poistua asunnostani, ennenkuin kirjeenkantaja on tehnyt kierroksensa noin kello kolmen tienoissa. Ja jos joskus menenkin, niin voin yht’äkkiä jättää kaikki ja palata tuulessa, sateessa ja liassa kesken kiireen asuntooni. Tullessani seisoo ovenvartia tavallisesti huoneensa edustalla ja katselee aikansa kuluksi liikettä kadulla. Jo kaukaa koetan hänen kasvoistaan lukea, onko hänellä minulle mitään. Jos olisi, hän peräytyisi kammioonsa minut nähtyään. Mutta ehkä hän ei muista, ja ehkä hänellä kuitenkin on. Tervehdin häntä mitä ystävällisimmällä äänellä. Hän vastaa yhtä ystävällisesti, väistyy kohteliaasti, ja minä sujahdan hänen sivuitsensa. Mutta hän ei tule jälessäni. Pyyhin jalkojani kauemmin kuin olisi tarpeellista. Nousen kaksi kolme rappua. En voi jatkaa. Minun täytyy saada varmuus. Ilman sitä en voi toimittaa mitään huoneessani. Koko päivä on menevä pilalle. Minun täytyy häneltä kysyä. – Rien, monsieur, rien! [Ei mitään, hyvä herra, ei mitään!] Joka päivä sama vastaus, ja sama sydäntä repivä sorahdus hänen ärrässsään, josta hän ei aavistakaan, kuinka kipeästi se koskee. Hän on hyväntahtoinen vanha nainen, aina ystävällinen ja aina kohtelias. Mutta kuitenkin minä välistä epäilen häntä joistain salaisista vehkeistä. Kuka tietää, eikö hän ehkä ole kirjettäni tahallaan piilottanut. Ehkä hän vähäksyy saamiaan juomarahoja eikä anna. Ja sopivassa tilaisuudessa pistän minä viisi frangia hänen kouraansa. Mutta kirjettä ei kuulu. Aina vain sama vastaus: – Rien, monsieur, rien! Eräänä päivänä tulen aamiaista syömästä. Olen lakannut odottamasta enkä välitä enää kysyä sen enempää. Olen jo nousemassa rappuja, kun ovenvartia yht’äkkiä huutaa jälkeeni: – Voilá une lettre pour monsieur! [Täällä on kirje herralle!] Se on Annalta! säpsähdän minä nähdessäni päällekirjoituksen. Voisiko se olla mahdollista? Mitä se merkitsee? Ja se ajatus kiidättää minut kiertoportaita myöten muutamassa harppauksessa ylös kuudenteen kerrokseen. Olen menehtymäisilläni hengästyksestä enkä tahdo saada pyörtymykseltä avainta reikään. Kun vihdoinkin saan auki kirjeen kuoren, jonka mukana repeää osa itse kirjeestäkin, näen, että se on veljeltä. Ja kuorta tarkemmin tutkittuani onkin osoite äidin käsialaa. En tahdo päästä ryhtyneeksi lukemaan kirjettä. Minä puoleksi toivon, ettei se olisi ollenkaan tullut. Sillä minä pelkään, että se on kokonaan suistava minut rauhalliselta radaltani. Häilyvä odotustila on sittenkin parempi kuin kokonaan kaatunut toivo. Nyt, kun kerran olen saanut kirjeen, voisin lykätä sen lukemisen huomiseksi, toistaiseksi. Mitenkä on siihen tullut tuohon kuorelle äidin päällekirjoitus? Vaan se on kai selitettävä siten, että veli tapansa mukaan on laiminlyönyt lähettää kirjeensä illalla. Hän herää aamulla, mutta ei viitsi nousta ja äiti toimittaa kirjeen postiin. Sillä lailla lienee siihen tullut hänen käsialansa, joka on jotenkin yhdenlainen kuin hänen tyttärensä. Mutta täytyyhän minun vihdoinkin se lukea. Ja ehkei siinä ole mitään koko asiasta. Veli kirjoittaa toivovansa, etten pane pahakseni, että hän on näyttänyt kirjeen äidille ja Annalle. Äidin oli ollut minua kovasti sääli. Anna oli luettuaan antanut sen takaisin sanaa virkkamatta, eikä siitä oltu hänen kanssaan mitään keskusteltu. »Varmaankin haluttaisi sinua tietää, minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt ja mielelläni sinulle siitä kertoisin, jos itse tietäisin jotain. Luulen kuitenkin, ettet ole mitään kadottanut, joshan et voittanutkaan. – – Muuten ne nuo naiset yleensä ovat sellaisia, ettei heidän mieltään milloinkaan oikein tiedä. Ja sanoakseni sinulle kaikki, mitä täällä on tapahtunut, niin on Annalla ihailijansa. Tietysti ylioppilas, nuori nokka. On tutustuttu Suomalaisella Seuralla, saatettu kotiin teatterista, harjoitettu ja tanssittu yhdessä pukutansseja ja saatu serenadeja kuutamoisina pakkasöinä. Tietysti ollaan siitä mielissään. Hänen ’tunteistaan’ en tosin tiedä, kuinka syviä ne mahdollisesti lienevät. Siitä voi tulla kihlaus, mutta yhtä luultavaa on, ettei tule mitään.» »Ehkä en oikein osaa asettua kannallesi, mutta näin meidän kesken puhuen kummastuttaa minua hiukan, että otat rakkautesi häneen niin kovin totisesti ja niin sanoakseni raskaasti. Tunteesi yleensä semmoisinaan kyllä käsitän. Ne ovat sitä yleistä kaipausta ja ikävää, jota meidän iällämme on niin vaikea, melkein mahdoton kantaa. Se ajaa meitä hakemaan hellyyttä ja kiintymistä ainoana elämisen mahdollisuutena. Ja kuta kiivaammin tuntee ajan luistavan jalkainsa alta, sitä kiihkeämmäksi tulee halu hypätä pois jollekin kiinteälle kivelle. Mutta vaikka Anna nyt kyllä on hyvä tyttö, ehkä parhaimpiakin mitä nykyään tunnen, niin ei hän nyt kuitenkaan ole ainoa maailmassa. En usko ollenkaan, että hukka sinut perii, vaikk’et häntä saisikaan. Sinä sanot, että tällainen vanhanpojan rakkaus on ensimmäisen rakkauden kaltainen. Mutta yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että kummankin kuvittelee samalla myöskin viimeiseksi. Ne eivät sitä sentään ole kumpikaan. Jonain päivänä kohtaat toisen yhtä mukavan ja ehkä vielä mukavammankin. Meidän kehityskannallamme olevien miesten täytyy aina tinkiä vaatimuksistamme, ja kun sen teemme, niin on meille kyllä vielä naisia jälellä maailmassa.» »Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani perheellisen onnen talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy jatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun. Tarkka silmäni huomannut hänen pitkän palmikkonsa Suomalaisella Seuralla, antanut esitellä itseni ja tanssinut franseesin. Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti hienoine viiksineni ja hiukan blaseerattuine ulkomuotoineni. Lyönyt laudalta kaikki poikanulikat. Hän keksii kohta rakastua minuun, mikä tulee pian tietooni Annan kautta, jonka kanssa hän yht’äkkiä on tullut erinomaisen hyväksi ystäväksi. Hän laulaa hiukan, kutsutaan meille ja minä säestän. Minä saatan häntä kotiin j.n.e. Sanalla sanoen, nuo yksityiskohdat ovat aina samat, monesti ennen eletyt eikä niistä tällä kertaa sen enempää. Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä, mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin kutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys.» »Muuten olen varma, ettei hänellä tule olemaan mitään valittamista. Minä olen oleva hyvä isä hänen lapsilleen, joita kaipaan, ja uskollinen aviomies hänelle itselleen. Se ei olekaan vaikeaa. Minä niinkuin sinäkin olen soittanut läpi kaikki tunne-elämän monimutkaiset melodiat ja luulen, että nyt tyydyn siihen yksinkertaiseen säveleen, jonka ynisyttämistä loppuelämäni tulee olemaan – ’kotoisen lieden ääressä’. Minä kaipaan rauhaa, häiritsemätöntä ja hermoja viihdyttävää. – Oblomoff! sanot sinä. Niin juuri, tavallaan Oblomoff. Siihen suuntaan minä olen kehittynyt.» »Ja koettaisit sinäkin kehittyä samaan suuntaan. Heittäisit hiiteen nuo huolesi. Ei maksa vaivaa kulkea kaikkea ikäänsä kuutamohaaveilijana. Ei varsinkaan Pariisissa, pienen suomalaisen kaunottaren takia. Sinun sijassasi minä menisin virran mukana, kun kerran olen rannalla. Irroita purtesi, laske koskia, kun niitä on! Kun et ihan pahasti pidä perää, ja siitähän ei enää meidän iällämme ole suurta pelkoa, niin suilut hiljalleen elämäsi suvantoon. Minä olen siellä jo odottamassa, ja kokastan venheesi järkevien naimisten rantateloille. Jos ei Anna huoli sinusta, joka sekään ei ole sanottu, niin sitä pahempi hänelle. Minä koetan ainakin tehdä parastani ja samaa mieltä näyttää olevan äitikin. Ehkä siinä suhteessa kaikki järjestyy hyvin, mutta jos ei järjestyisi, niin voit olla vakuutettu, että tulevan eukkoni kanssa – joka muuten lähettää sinulle terveisensä – haemme ja löydämme sinulle jonkun uskollisen ja hyvän pappilanmamsselin, joka ei ole rikkiviisas eikä ’etevä’, mutta luonnollisella ymmärryksellä varustettu.» ---- Kirje vaikuttaa minuun hyvästi. Ei siihen nähden, että olisin hyväksynyt ystäväni teoriat ja hänen katsantotapansa avioliitosta. Mutta kirje jättää minut riippumaan vielä yhdestä toivon säikeestä, vaikkakin hienosta. Olen tyytyväinen, kun ei sentään kaikki vielä ole lopullisesti ratkaistu. Antaudun uudella innolla työhöni. Elän erakkoelämätä, ja kokonaan kajahtaa korvieni ohitse ystäväni kehoitus heittäytyä elämään. Nyt, jos koskaan, tahdon olla ihanteilleni uskollinen, käydä periaatteitani toteuttamaan. [[Luokka:Yksin]] 3135 5386 2006-09-02T19:19:58Z Nysalor 5 VI luku {{Otsikko |edellinen=[[Yksin: V luku|V luku]] |seuraava=[[Yksin]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Yksin]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} On jouluaattoilta. Kello on viiden vaiheilla. Paksu harmaa pilvimöhkäle on kohonnut pois lännen ja pohjoisen puolelta ja jättänyt näköpiiriin kirkkaan, yhä laajenevan juovan puhdasta taivasta, joka näyttää aikovan kokonaan selvitä poutaan. Ilta-aurinko pääsee näkyviin ja paistaa, tullen yli koko Pariisin, suoraan huoneeseeni. Sen valo on keltainen ja kylmä ja lasiruutujen kuva vuoteeni yläpuolella seinässä on pettävän kotoinen. Se muistuttaa Suomea, noita talvisia jouluiltoja siellä kaukana, kun yliskamarini ikkunasta katselin lumista maisemaa, jossa kolkon kuusikon taakse laskeutui viluisen näköinen auringon terä. Kuulen ajatuksissani keveitä tassuttelevia askeleita, oven takana supatetaan salamyhkäisesti, tartutaan epävarmasti avaimeen, ja sisään työntäytyy jono veljiä ja sisaria, joista pisin tuskin ulottuu lukkoa kiinni vääntämään. He ovat tulleet kuluttamaan luonani iltapäivää, joka hämärän tuloa ja joulukuusen sytyttämistä odottaessa on niin tukalan pitkä. On kaikki leikit leikittynä, on pusattu uuvuksiin asti piilosilla ja sokkosilla, ryömitty pöytien ja sänkyjen alukset, ja kuitenkin on vielä vietettävä monta tuntia, ennenkuin aukeaa ovi suureen saliin. Ei tiedetä, mitä tehdä, kaikki leikit jäävät sikseen, ei jakseta enää jatkaa, kädet kupeella riipuksissa huolitaan tätä yhteistä epätoivoa eikä tule pyyhityksi hikihelmiäkään otsalta ja nenän päästä. Mutta sitten muistetaan, että yliskamarissa on vanhin veli, ainoa turva tässä äärettömän suuressa surussa. Hän osaa huvitella, hän saa ajan kulumaan, kun vain tahtoo. Hän heittäytyy selälleen sänkyyn, miehissä sytytetään hänen pitkä piippunsa ja kiivetään mikä millekin puolelle. Huoneessa vaeltaa sinisiä savupilviä, ja hän kertoo »juttuja», joita henkeä pidätellen kuunnellaaan. Eikä huomata, kuinka ikkunan kuva katoaa, kuinka hämy laskeutuu huonekalujen ylle, kuinka ei enää erota, mitä on pöydällä, mitä nurkassa, missä ovat toisten nenät, suut ja silmät. Ainoastaan tuon tuostakin lauseiden lomassa rätäjää piipun koppa ja tuikahtaa sen suusta tupakan hiillos. – »Kerro vielä! Kerro vielä! – Entäs sitten? mitenkäs sitten kävi?» Ei muisteta enää joulua, ei kuusta. Ei, ennenkuin kuuluu yht’äkkiä alikerrasta oven avaus ja sisaren ääni huutaa ylös kumisevaan vinniin: »Lapset ho-ooi!... Jo saapi tu-u-uulla!» Sänky alkaa kuohua päitä ja jalkoja, piipun kopasta lentää lattialle tulinen tupakan poro, tuoli kaadetaan kumoon, ovi jää selko selälleen, ja ennenkuin minä ennätän sitä sulkemaan, ollaan jo alhaalla rappusissa ja vimmatusti paiskataan alaovi lukkoon. – Itse minä pukeudun sitten puhtaisiin kauluksiin juhlan kunniaksi ja laskeudun vähän päästä alas minäkin. Ne olivat aikoja nekin, kauan sitten olleita ja menneitä. Vanhemmat ovat kuolleet, sisaret ja veljet sirottuneet maailmalle, ja kuka asuneekaan nyt entisessä yliskamarissani. On sentään omituinen jylhä autiuden viehätys tuossa, että nyt on taas joulu, mutta ei ketään, jonka kanssa sen viettäisin, ei muuta kuin tuo suunnaton maailmankaupunki miljoonine asukkaineen, joista ei yksikään minua tunne enkä minä heistä ainoatakaan. Valmistaudun kuitenkin jonkinlaisella mielihyvällä harhailemaan yksin tänä iltana. Katsellen ikkunastani ja muistellen milloin mitäkin tapahtumaa entisestä elämästäni pukeudun minä verkalleen. Paneudun puhtaisiin paitoihin, vasta kiilloitettuihin kauluksiin ja kalvosimiin, sovitan kravatin huolellisesti sijoilleen ja otan kotelosta korkean silkkihattuni, sivellen sen nukkaa samettisella sualla. Hansikkaat käteen ja hopeapäinen kävelykeppi kouraan. Ilma on kirkas ja kylmänkö. Laskeudun suoraa päätä suurille bulevardeille. Tavallista virkeämmin tulvailee nyt väkijoukko kaduilla. Naisten askeleet ja liikkeet näyttävät entistä notkeammilta, ja miesten käynti on rivakkaa ja voimakasta. Melu kuuluu kirkkaasti kuin kosken kuohu seesteisellä säällä, ja ajurien ruoskat läiskähtävät iloisesti, ikäänkuin leikkiä lyöden. Pienet keveät vaunut ja heidän hevostensa kipakat kavion iskut takovat katukiviä kuin naulahamarit tehtaassa, samalla kuin mahdottoman suuret kuormavaunut, niin korkeat kuin huoneet, ja niiden edessä hevoset, isot kuin elefantit, saavat aikaan jyskeen, joka muistuttaa suuren jukavasaran jyhmähtelevää käyntiä. Ja siitä syntyy yksi ainoa iso ääni, joka alkaa rattaiden rytinästä, ottaa vauhtia kavioiden kalkkeesta, kimpoaa kirkaisten taivaalle veturin vihellysten mukana, saa kuin säkeniä itseensä ruoskien läiskähdyksistä ja kohoaa ylös kahden väliseinän välitse paksuna, mahtavana pauhuna. Joskus sattuu esteitä eteen, tie tukkeutuu, ja niin tulvii tämä huokuva ja huutava vuoksi yli äyräittensä, tunkee takaisin, ja läheisetkin kadut kuohuvat seisahtuneita ajoneuvoja, hevosten päitä ja miesten mustia lakkeja. Kunnes ruhka taas selviää ja rynnätään eteenpäin enennetyllä vauhdilla, voimalla ja melulla. Mutta suurilla bulevardeilla, jonne vähitellen pujottelen, on melu kadonnut. Vaunut ovat solahtaneet puiselle pinnalle ja hupsahtaneet äänettöminä liukumaan; pyörä ei hiiskahdakaan kierähtäessään, ja kuuluu ainoastaan kavioiden tumma ääni, niinkuin olisi hevosella villainen sukka jalassa. Tässä hiljaisuudessa on kuitenkin vapisuttava kiihko. Jokaisen hermon pää teroittuu ja jokainen jäsen pinnistyy varuilleen, niinkuin tehtaassa, jossa huimaratas mennä karmaisee salavihaisesti vonkuen ja liukkaat kautsukkihihnat kiertävät suristen akselista akseliin. Ei ole enää yksityisiä hevosia eikä yksityisiä ajoneuvoja. Kahden puolen katua, toinen toisaalle sujuen, on olemassa vain yksi ainoa jono, jonka päätä ei näy. Vaikka on vielä jotenkin valoisa, ovat tulet jo sytytetyt sisällä puodeissa, makasiineissa ja kahviloissa. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat lakkaamatta, ja niiden täydeltä ikäänkuin höyrähtää ihmisääniä, melua ja kiireistä hommaa ulos raittiiseen ilmaan. Kultaseppien ikkunat kiiluvat kalleuksia, sormukset, rannerenkaat, kellot, rintakoristeet, kynttiläjalat ja lamput kasvavat moninkertaisiksi, heijastellen kuvastimesta kuvastimeen. Silkkitavarat hehkuvat sähkötulien alla, joita terästetään lasisärmiöiden avulla. Suuret basaarit ovat ahdetut laesta lattiaan ainoastaan leikkikaluja. Kirjakaupoista vuotavat kirjat ja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin lumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa, pellavata ja palttinaa. Ne ovat nyt kaikki täynnä ostavaa yleisöä. Edelläni kulkee äiti kahden pienen tyttönsä kanssa. Minä seuraan heitä ikkunasta ikkunaan, ovelta ovelle ja seisahdun heidän kanssaan katselemaan. Äiti on pakotettu yhtämittaa ostamaan jotain pienokaistensa sormenosoitusten mukaan. Kääryillä sälytettyinä he kaikki kolme astuvat viimein ovesta sisään, joka arvatenkin on heidän asuntonsa ja kohoavat rappuja ylös, joista kuuluu kadulle saakka, minun seistessäni ovella, kaiku lapsien iloisesta naurusta. Jo syttyvät sähköpallot keskellä bulevardia ja kahden puolen katukäytävien partaalla palavat tummempina kaasulyhdyt. Mutta päivän viimeinen heijastus voittaa vielä niiden valon, ja ne näyttävät silmiltä, jotka ovat huienneet eivätkä vielä tottuneet näkemään. Joudun kahvilaan, jonka ikkunat ovat värillisin kuvin koristetut, niinkuin keskiaikaisessa kirkossa. Ovessa kohtaa minua melkein kodikas henkäys. Teräksinen kamiini keskellä lattiaa levittää herttaista lämmintä ympärilleen. Palvelija kiiruhtaa ottamaan haltuunsa päällystakkini ia keppini. Hän osoittaa minulle mukavan sijan sohvalla ikkunan edessä ja tuo tuoreimman iltalehden luettavakseni. Tilaan absinttia, tuota unhotuksen ja haaveitten juomaa, jolla on se voima, että se vetää hiljaa hunnun toisensa perästä silmien eteen. Sähköpallot tuolla ulkona ovat jo päivän valosta voitolla, niillä on nyt lämpimämpi loisto, ja on niinkuin ne levittäisivät sinistä samettiutua ympärilleen. Omnibusvaunut, suuret vaaleat hevoset, tulipunaiset ilmoitustaulut myllertävät ikkunain ohitse. Punaista, sinistä ja valkoista sekaantuu yhteen, ja se sekoitus on alituisessa liikkeessä. Mutta sanomalehtikioski ei liiku, ei myöskään musta bulevardin puu eikä kaasulyhdyn pylväs. Minulla olisi sanomalehtikin, mutta en viitsi sitä lukea. Miksi en ole tullut ennen tänne iltojani haaveksimaan, tämän vilisevän virran partaalle ... niin, todellakin virran partaalle ... tähän satumaiseen ritarilinnaan... Mutta tuolla ylempänä, kaareutuen mustan huonerivin yli, on kirkas kuulakka taivas. Illan rusko ei ole vielä kokonaan sammunut. Se on kalpea ja kylmä, painuen bulevardin näköpiirin perille ja tullen selkeämmäksi aletessaan. Mutta minulta se ei pääty vielä sinne, se jatkuu suurena kaareutuvana taivaan lakena pohjoista kohti, yhä edemmä ja edemmä. Ja kuta pohjoisemmaksi se tulee, merien poikki ja vuorten yli, sitä kylmemmäksi se käy ja tähdet syttyvät siinä tuikkamaan. Siellä Suomessa, siellä se nyt parhaillaan luo paukkuvan pakkasen. Lumen se puree kitiseväksi ja kuivaksi, ja nurkissa natajaa. Helsingin Esplanaadin puut ovat valkeina härmästä, telefonilangat riippuvat paksuina ja huuruisina, piipuista kohoaa valkeat savukiemurat ja ajurien tiuvut kilisevät... Kuka on tuo, joka kulkee keikutellen tuossa, tuuhea puuhka heilahdellen alapuolelle polvia? Posket punoittavat, kun hän hetkeksi seisahtuu valaistun ikkunan eteen, ja silmäripset ovat huurussa. Tuo hieno, kylmä hipiä ... jos saisi koskettaa sitä huulellaan... Ja enköhän kerran vielä saakin. Minä olen siitä varma, minä en hätäile enkä huolehdi. Minä odotan aikaani. Minä olen kerran löytävä onneni minäkin. Tuo hienosti tuoksuva absinttiko sen tehnee ... mutta mieleni väreet ovat yht’äkkiä muuttuneet. Minulle ei ole enää tämä elämä eikä tämä Pariisi entisensä näköinen. Minussa kuohahtaa ilo, ja mieleni herahtaa hyväksi. En ole ennen ymmärtänyt näitä oikein arvostella. Olen pelännyt tätä kaupunkia satapäiseksi pedoksi, ja tämähän onkin hellä kaunotar, lempeäsilmäinen ja hienohipiä, – joka tarjoutuu tarttumaan kaulaasi, on valmis hyväilemään ja tuudittamaan ja silkillä sivelemään. Ulos taas takaisin kadulle. Ja minusta näyttää täällä nyt joka paikassa kuohuvan kiihkoa, tulista tunnetta ja elämäniloa, niinkuin kuumista maanalaisista lähteistä. Vuosisatain kehitys suihkuaa täällä ylös ilmaan kaikkialta ja laskeutuu kuin hienona sateena ympäristöön, tuorestuttaen ja virvoittaen joka paikan. Ja huippu sen kaiken, tuo joka hetki vaihteleva vaahtokimppu, on tuo kaikkialla vastaantuleva pariisitar, keveä kärppä, vilkasliikkeinen orava. Hän on suloinen kuin lapsi ja arvokas kuin kuningatar. Mikä mesisulous hänen liikkeissään ja haastelussaan! Mikä jännähtelevä notkeus hänen astunnassaan! Kuinka hän mahtaa osata rakastaa ja hellitellä ja antautua sen omaksi, joka on hänet voittanut! Minä alan ymmärtää ranskalaisen mieltymyksen tähän hänen pääkaupunkiinsa. Minä käsitän hänen isänmaanikävänsä, niin pian kuin hän ei näe näitä suuria väkirikkaita bulevardejaan, kahvilain valaistuja ikkunoita, omnibusvaunujen ohikulkua, niin pian kuin ei tunne jalkainsa alla tätä keveästi astuttavaa asfalttia ja kuule sanomalehdenmyyjäin huutoja. Käsitän niin hyvin, kuinka hän voi tuntikaudet vaeltaa tällä lailla edes ja takaisin ja kuvitella olevansa koko maailman keskipisteenä. Enköhän voisi minäkin sulautua ja tottua tähän lopuksi ikääni? Onhan se kaunis se Suomi, ja sen taivaanranta herättää niin vienoja ja puhtaita tunteita. Mutta ne ovat niin laimeita, niin heikkoja. Siellä on kyllä kesäyön kirkkaus, mutta ilmassa liikkuu aina nuo kylmät, jäähdyttävät juovakkeet, joita huokuvat roudasta sulamattomat suot. : Siell’ varjot on niin viileät : all’ leppäin, koivujen, : ja lehdot kullan-kiiltävät, : ja laine vilpoinen. : Kuink’ autuus siell’ on armahin : kultaansa armastaa, : sielt’ uskoisuus on syntyisin : ja sinne halajaa. Mutta täällä on hehkua ja virkeätä liikettä ja täyteläistä elämää. Täällä voisi käydä nuoresta vielä vanhoillaankin, nuortua uudelleen ja nauttia elämästään kauemmin kuin muualla. Johtuu taas Anna mieleeni ja hänen veljensä antamat neuvot. Ja minä arvelen, puolittain kysyn itseltäni, minkä vaikutuksen hän tekisi minuun nyt, jos hänet näkisin täällä, tuossa kadulla, noiden toisten rinnalla. Olisiko mahdollista, ettei hän ehkä olisikaan minulle se, miksi olin häntä pitkin aikaani kuvitellut? Vaan kenties laimeampi, vähäpätöisempi? – Ja olisiko veli ehkä ollutkin oikeassa? En ajattele sitä sen enempää. Harhailen suuren oopperan editse, käännyn alas Avenue de l’Operata pitkin ja ohi Theatre Français’n. Siitä Louvren holvien alitse ikivanhaan kuningasten linnan pihaan, jonka keskellä on rautainen pylväs, korkea kuin juhlariuku, ja kahden poikkipuun nenässä riippuu suuret pyöreät sähkölamput levittäen haaveellista valoa. Käyn siltaa myöten Seinen poikki ja seisahdun hetkeksi seuraamaan noita pieniä höyry venheitä, joiden punaiset kokkalyhdyt kuvastuvat veteen kuin tuulastulet. Olen kokonaan haihduksissa omista huolistani. Minulla on yksi noita harvinaisia, täydellisen tyynen mielen päiviä, jolloin ei ajattele muuta kuin hetkellistä olemassaoloaan. Usein on minulle sattunut, että kun sellaisten päiväin iltoina olen saapunut kotiini, on ollut sähkösanoma pöydälläni tai kirje odottamassa. Paha aavistus säpsähdyttää heti kohta mieltä, ja kun on vapisevalla kädellä rikkonut sinetin, niin saa lukea jotain, jota ei pitkään aikaan ole muistanut, jota kenties on pelännyt tulevaksi, mutta joka jo oli kokonaan unohtunut. Ja tällaiset hetket voivat kuitenkin olla suurimpia käännekohtia elämässä. Syötyäni Duvalin ravintolassa Seinen vasemmalla rannalla palaan takaisin samoja teitä ja pistäydyn mennessäni Regencen kahvilaan, silmäilläkseni siellä ohimennen suomalaisia sanomalehtiä. Tapaan tutun kahvilan melkein tyhjänä. Palvelijat seisovat joutilaina, ja biljardit vaikenevat peittojensa alla. Tavalliset kahvilassa istujat ovat tietysti kotonaan, perheissään. Sillä jokainen, jolla vain on ystävä tai tuttava, on liittynyt hänen seuraansa täksi illaksi. Ainoastaan joitakuita vanhoja herroja istuu sanomalehtiä lukien ja piippua poltellen. Kenties he ovat ulkomaalaisia, kenties sellaisia, joilla on kahvila ainoa koti, niinkuin minullakin. Vähän matkaa minusta, toisessa päässä samaa pöytää, on eräs nuorempikin mies. Hän oli siinä jo minun tullessani. Hän on juonut kahvinsa ja näyttää odottavan. On levoton ja katselee tuon tuostakin kelloaan. Sovittu aika on nähtävästi jo ohitse. Hän malttaa kuitenkin vielä mielensä ja laittaa itselleen paperossin. Hetken kuluttua näen lasisen oven läpi naisen, joka kadun poikki kiiruhtaa ohiajavan omnibuksen editse ja juoksee suoraan tännepäin. Nyt huomaa hänet herrakin, hän ilostuu ja kilistää tarjoilijaa maksaakseen. Nainen pujahtaa ovesta sisään ja tulee suoraan hänen luokseen. Ne vähän väittelevät, selittävät, ymmärtävät toisensa ja menevät käsikädessä ulos. Kuvittele, että olisi sinullakin joku, jota odottaisit noin! Ajattele, että se olisi ''hän'', että häntä juuri nyt odottaisit! Sivulleen katsomatta kulkisi hän nopein askelin bulevardia pitkin, kääntyisi tännepäin oopperan kohdalla. Nyt hän olisi jo tuolla puolen tuota aukeata pikkutoria, Place du Theatre Français’ta. Odottaa vaunujen ohimenoa, yli päästäkseen. Minä en näe häntä, hän on tuon suihkulähteen takana... – Iltaa, täälläkö sinäkin istut yksiksesi? Se, joka laskee kätensä olkapäälleni, on eräs tuttava suomalainen, jonka olen täällä joskus tavannut. – Jahah, vai niin! No, mitä sinulle kuuluu? Hänen seuransa ei minua juuri erittäin huvita, eikä hänelle kuulu juuri mitään erityistä. Ei hän tiedä juuri enempää, kuin minkä sanomalehdetkin tietävät, että siellä kotona on uhkaavat ajat ja että aiotaan viedä omat postimerkit ja oma raha. Se on tietysti surullista, ja me pudistamme päätämme ja huokaamme molemmat. Hänen kertomuksensa muistuttavat minulle myös, että siellä on suomenmielisiä ja ruotsinmielisiä, jotka tätä nykyä taistelevat viroista. Hän on suomenmielinen, ja ruotsinmieliset vehkeilevät häntä vastaan. Meillä ei ole juuri mitään sen enempää yhteistä, me eroamme toisistamme sanomalehtemme taakse kumartuneina. – Vai niin, katsos sitä! sanoo hän yht’äkkiä. Ne vain kihlautuvat siellä kotona. – Kuka on kihloissa? kysyn minä keskeyttämättä lukemistani. Hän ojentaa minulle sanomalehden, josta luen ensimmäiseltä sivulta suurilla kirjaimilla ilmoituksen: <center>Kihloissa:</center> <center>ANNA HJELM</center> <center>TOIVO RAUTIO</center> – Oo, vai niin, kuulen minä ääneni sanovan. – Sinä olit tuttu Hjelmin perheessä, kuka on tuo Toivo Rautio? Onko hän niitä Pohjanmaan Rautioita? – En minä häntä tunne. – Pianpa se tyttö tarttuikin. Minä en tosin tuntenut häntä muuta kuin ulkomuodolta. Hän oli helkkarin sievä tyttö. Minä näin hänet teatterissa, ja joskus herätti hän huomiota Esplanaadissa veljensä kanssa. – Garçon! – Joko aiot mennä? – Minun täytyy tavata erästä tuttavaa. Näen pitkän lyhtyrivin jollain kadulla yhtyvän jossain kaukana. Kuulen rattaiden rytinän ja hevosten kavioiden kalkkeen. Erään puodin eteen laskeutuu romahtaen rautainen esirippu. Erään talon koko päädyn yli kulkee suurin messinkikirjaimin sanat: »Hôtel du Louvre». Iso rakennus vasemmalla, pilkko pimeä, musta, synkkä möhkäle. Valaistu kellotaulu jonkin pylvään päässä. Sen osoittimet ovat yhtenä. Nyt ne istuvat siellä Annan kamarissa, hänen pienellä sohvallaan. Huoneessa ei ole kynttilää. Ainoa valo on se, mikä tunkee salista puoleksi auki olevan oven kautta. Jos hän tulisi ulos, niin hänen otsatukkansa olisi epäjärjestyksessä ja poskipäät punoittaisivat. Minä käyn ja käyn, ajattelematta, minne käyn... Keskellä jotain avaraa paikkaa, jonkin vesisäiliön reunalla on ryhmä vihertäviä, limaskaisia vetehisiä. Pää ihmistä ja jalkapuoli kalan pyrstöä. Ne kiiluvat kosteutta ja näyttävät tulien valossa ilkkuvilta ja irvistäviltä. Mihinkä ihmeeseen minä! Tuossa on Seinen silta ja Edustajakamarin pääty. Tämähän on Place de la Concorde!... Ja minähän asun Montmartressa! – Hoo-op! Takaa tulevien vaunujen ratas hipaisee hihaani. Tuskin ehdin alta pois. Kuski murahtaa minulle jotain vihaisesti. Jos et sinä, niin en minäkään! Ja lähtöillan uhka alkaa kasvaa minussa ja enenee yhä, kuta likemmäksi tulen Montmartrea. Kävelen nopeasti torien poikki ja mustavarjoisia seinävieriä pitkin. Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin on tullut selvä! Hyvä, että kerrankin katkesi viimeinen lanka! No, nyt ei ole enää vanhoista juurista vastusta! Työnnä tynkä uusiin maaemihin! Iske niin, että ympäristö jymähtää ja karisee kupeilta vanha kaarna! Ovat ne sentään narrimaisia! Pannaan kuulutus sanomalehteen. Ja kuinka monta kertaa aina yhdessä ivattiin tuollaisia kihlausilmoituksia! Puuttuisi vain, että veljen kihlaus olisi siinä vieressä, yhtä paksuilla kirjaimilla. Kenties se olikin! Kuinka liikuttavaa, kun veli ja sisar!... Ja häät tietysti samana päivänä! Minulle ei katsota tarpeelliseksi mitään ilmoittaa. Mitä varten sitä vaivaa! »Saahan se lukea sen lehdistä!» – Ollaan tietysti ihastuneita sulhaseen ja vävypoikaan. Olen kulkenut rue Blanchea, joka mutkailee kylmännäköisten rakennusten väliä. Yht’äkkiä minun sitä nyt muistamattamani, aukeaa sen yläpäästä Montmartren rinteeltä eteeni »Moulin Rouge.» Se paistaa punaisemmalta kuin koskaan ennen. Sen punaiset, pienillä sähkölampuilla kirjatut siivet vaakkuvat hitaassa tahdissa viittilöiden jo kaukaa luokseen. Ikkunoista tuikkavat punaiset tulet, ja ovi alhaalla myllyn jalkojen välissä on punainen sekin. Joka taholta kiiruhtaa sitä kohden väkeä. Yksityisiä kävelijöitä ja kokonaisia ryhmiä rientää bulevardilta ja läheisten katujen suista myllyä kohti. Vaunuja seisahtuu toiset toistensa perästä sen edustalle, ajaen pian pois toistensa tieltä. Alituisena kuiluna vetää ja nielee myllyn alus ihmisiä sisäänsä. Ne menevät tottuneina, varmoina ja tyytyväisinä, naureskellen naiset ja miehet, niinkuin kuvassa kirkon seinällä, jossa iloinen ihmiskunta tanssii leveätä tietä suuresta portista suoraan helvettiin. Sinnehän minäkin, juuri sinne – jouluillaksi! Hullua minua, kun en jo ennen ole sitä tehnyt! Olen kulkenut, narri, melkein ankarana tämän ilopaikan ohitse. Ja kiivennyt kuin kurja köykkyselkä körttiläinen ylös kaitaisia kiertoportaita asuntooni, kuudenteen kerrokseen, taivaan valtakuntaani. Mitä varten? Ja miksi hyväksi? Seisahdun edustalle, katsellen ohikulkevia. Vaunusta pistäytyy ulos naisen pää ja polvi, ja pieni jalka koskettaa katukäytävää. Kapat kuhisevat silkkiä ja päälaella keikailee pienoinen samettihattu hiusten käänteessä. – Oh! oh! comme c’est chic! [Oi, Oi, kuinka somaa!] huudahdellaan ulompana seisovasta ryhmästä. Epäilen, menisinkö mukaan. Mitä minä oikeastaan siellä? Mutta poliisi kehoittaa minua joko poistumaan tai astumaan sisään. Oven aukeillessa kuuluu katkelmia tanssijain tahdista, ja se saa minut riipaistuksi mukaan melkein vastoin viimeistä aikomustani. Olen yläpäässä rappuja, jotka leveinä laskeutuvat tanssisaliin. Mieleeni muistavat kauan unohduksissa olleet sadut »tuhannesta ja yhdestä yöstä», maanalaisista kemuista, kultalinnoista ja kristallipalatseista vuorten sisässä, jonne ei ole tiettyjä teitä, mutta jonne »Sesam» aukaisee oven. Rohkeannäköisillä maalauksilla koristettu katto kohoaa pääni päällä. Sakeassa riippuu siellä lippuja ja viirejä, heilahdellen hiukan. Näen kallioluolia, viheriäisiä metsiä, enkä ensi silmäyksellä huomaa, että seinät ovat osaksi peililasia, osaksi maalauksia. En tiedä, mikä on totta ja mikä sen kuvastusta. Näen pitkät pilaristot ja lukemattomat sähkölamput. Ihmisjoukko, joka tunkeilee tuossa lattialla, näyttää täyttävän avaran, silmänkantamattoman kentän. Ne ovat tuolla kauempana yhä pienempiä ja pienempiä. Ne liikkuvat ja lainehtivat sävelien mukana, huojuen sinne ja huojuen tänne valssin virtauksissa. Silkkihattujen sileät kupeet kiiltävät ja välkähtelevät, ja sieltä täältä ottaa silmä omakseen valkeita kauluksia, kravatteja, paljaita olkapäitä tai naisen keikailevan kaulan, joka hetken verran vain kohdalla viipyy, tekee pyörähdyksen ja katoaa pian taas joukkoon. Soitto on surullista ja yht’äkkinen alakuloisuus kouristaa sydämeni kohdalla. On kuin heikontuisin, minua väsyttää, jalat vapisevat. Voisin melkein itkeä. Mutta yhteisestä huminasta erottuu kimakkaäänisiä ilon huudahduksia ja kohoaa ylös helähtelevää naurua. Parit pyörivät toisiinsa puristautuneina, miehet ja naiset, rinta rintaa vasten, melkein yhtenä olentona. Lakit ovat niskassa, kantapäitä kohoaa ilmaan, valkeat hameet leimahtelevat mustien alta, pään tasalle potkaiseksen pieni silkkikenkä ja punainen sukka paljastuu yläpuolelle polvea... Ilma on lämmin ja kiihkoinen. Se lemahtelee sieltä paksuina aaltoina ... ja siinä on hajuvesillä höystettyä hikeä ... niinkuin nousisi savu parhaillaan palavien ihmisellisten intohimojen uunista. Laskeudun alas ja yhdyn joukkoon. Näen silmien säihkyvän ja tunnen, kuinka kahiseva silkki, pehmoiset käsivarret ja pyöreät olkapäät koskettavat minua tungeskellessaan ohitseni. Vaellan salin toisesta päästä toiseen, seisoskelen tanssivissa ryhmissä ja koetan kurkottaa yhden sieltä, toisen täältä noita käsien ja jalkojen, keskiruumiin ja kaulan notkeita liikkeitä. Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota. Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa, hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkaän, niinkuin ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan ensin hyväilee ja kantaa käsillään! Onhan minulla varoja, voinhan minä omat hääni suorittaa, maksaa kuherruskuukauteni kulungit! Vieköön siis virta, kellutelkoon kosken niska, minä liehutan lakkiani hyvästiksi olemattomille ystävilleni, isänmaalle, sen rauhallisille rannoille, lepikkölehdoille, koivuille, haavoille, ja tummille viidakoille. Enkä tahdo kuulla kosken pauhua siellä alhaalla, en tietää uhkaavasta kuolemasta! En minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus minullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni kokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. Minä tahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvata vuosikausien kiusat. Menee kuin veriini vähitellen tämä ilma. Hengitän ahnaasti sen hekumata. Saan rohkeutta ja varmuutta silmään, alan tunnustella ja tarkastella, alan valikoida joukosta vartaloita, hakea kasvoja, jotka minua miellyttäisivät. Saan tavarantuntijan varmuuden entisiltä ajoilta, ja kauan käyttämättöminä olleet taipumukset heräävät uudelleen. En aio huoliakaan ensimmäisestä hyvästä. Hylkään yhden, epäröin toisen kohdalla, tekee mieleni kolmatta hetkisen aikaa, mutta minä jätän hänetkin. Tuo on liiaksi maalattu, tuolla on epäluuloa herättävä kalpeus, tuon suun seutu on kovin rivo ja tuon silmät liian mehuttomat. Minulle pitää löytyä hienointa tuoksua, parasta, mitä täällä lieneekin. Editseni on useamman kerran hivahtanut totisen näköinen nainen. Hän on vartaloltaan virheetön ja täyteläinen, piirteet puhtaat ja hienot, melkein jalot. Hän on samalla hyväntahtoisen ja ystävällisen näköinen. Ei ole jauhotusta kasvoissa, ja huulet ovat luonnostaan tuoreet. Puku on yksinkertainen ja tumma, ja samettisen puuhkan rusettiin on kiinnitetty sininen viaton orvokki. Hän ei ota osaa tanssiin, eikä hänellä näytä olevan tuttavia. Kerran hän kulkee editseni ja näyttää kuin epähuomiosta koskettavan minua kyynärpäällään. Katoaa joukkoon, ja minä käännyn taas katsomaan tanssivia. Mutta kun soitto lakkaa ja kehä hajoaa, on hän taas takanani, ja kun menen hänen ohitsensa, katsoo hän minua suoraan kasvoihin, ja minä näen hänen silmänsä suuriksi, ja mielestäni kauniimmiksi, kuin olen ennen koskaan nähnyt. Hän menee, mutta nyt seuraan minä häntä. Ehkei hän olekaan tuollainen tavallinen, ehkä hän on vain sattumalta täällä. Ja minä kuvittelen seikkailun tavallista hienomman pariisittaren kanssa, joista niin usein olin romaaneissa lukenut. En heitä häntä silmistäni, ja kun hän pysähtyy, jään minä hänen taakseen seisomaan. Luontaisesti, ilman sen pitempiä valmistuksia, kääntyy hän puoleeni ja kysyy: – Te ette tanssi? – Valitettavasti en tanssi. – En minäkään. Te suvaitsette siis tarjota minulle jotain juotavaa? Hän tarttuu käsipuoleeni, ja me istuudumme salin seinämälle pienen pyöreän pöydän ääreen. Kysyn, mitä hän haluaisi juodakseen. Hänen on jano eikä hän sano tahtovansa muuta kuin olutta. Palvelijan mentyä sitä noutamaan syntyy äänettömyys. Kaivan käsiini paperossikoteloni ja tarjoan hänellekin. Hän ottaa yhden, mutta ei huoli tulta. Kätkee sen poveensa ja sanoo mieluummin polttavansa kotona. – Te tietysti tulette luokseni tänään? Kun minä lupaan, painaa hän polvellaan polveani pöydän alla ja juo onnekseni. – Ah, kuinka minun on jano! Ja hän tyhjentää lasin yhdellä siemauksella. – Te olette kovin hyvä, minä pidän teistä, puhuu hän. – Te jäätte koko yöksi luokseni?’ Vai mitäs’ – Koko yöksi. Hän tyhjentää lasinsa ja me lähdemme. Alkaa soida taas se surullinen, vaakkuileva valssi. Noustessani leveitä portaita näen mustan joukon taas tulevan aaltomaiseen liikkeeseen. Näen toiselta puolen salia soittajien lavan, viuluniekkain liikkeet ja johtajan kädenkäynnin. Miksi minua yht’äkkiä taas kuin itkettäisi? Miksi tuntunee kaikki niin sydäntä-sulattavan surulliselta? Ja miksi tehnee mieleni kauas pois täältä? Mutta hän on kuin käpristäytynyt kiinni minuun, eikä jätä kainaloani edes ottaessaan sateenvarjoaan vaatteiden vartialta. Ulkona on sill’aikaa ruvennut satamaan. Ovella lävähdyttää hän auki sateenvarjonsa, antaa sen minulle pideltäväksi, ja koottuaan helmansa oikeaan käteensä tarttuu hän vasemmalla käsipuoleeni. Sade on hienoa ja tuhuttavaa. Se ei ole missään saanut aikaan oikeaa rapakkoa, mutta hieno lika leviää kaikkialle ja tahtoo livettää joka askeleella. Lyhdyt ja vaunujen liikkuvat lamput kuvastuvat märkään katuun kuin tyyneen kanavaan. Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä kierällä jäällä. Me mennä pujottelemme saman sateenvarjon alla. Hän ohjaa koko ajan ja vetää minua muassaan. Kysyn, asuuko hän kaukana, mutta hän vakuuttaa: – Ihan likellä, ihan likellä! Eräässä kadunkulmassa hän tahtoo, että suutelisin häntä. – Suutele minua, ystäväni! Se käy vähän kömpelösti, mutta hänen poskessaan on omituinen hempeys, hipiä on hieno huulta vasten, ja minä suutelen häntä toisen kerran pyytämättä. Ja miten siinä kaasuliekki yht’äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa. Hän puhuu minulle koko ajan kulkiessaan, hän laulahtelee, yhä vetäen minua mukanaan. Mutta minä en kulje enää hänen kanssaan, minä kuljen sen toisen kanssa. Hänen kanssaan minä seisahdun muutaman oven edustalle ja hänen hansikoitu kätensä se vetää messinkistä kellon nappulaa. Meillä on tuolla ylhäällä kuudennessa kerroksessa pienoinen talous, kaksi huonetta ja keittiö, raskaita uutimia ovissa ja ikkunoissa, on alkovi ja minun työpöytäni ja hänen nojatuolinsa sen vieressä. Ja odottaessani oven avautumista minä käyn muutamissa silmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki kauneimmat toiveeni, kaikki haaveeni ja kuvitteluni, niinkuin kuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä pakenee. Oven avautuminen herättää minut. Hän sujahtaa korridoriin ja noutaa kynttilän ovenvartian kammiosta, kiipeää edelläni ylös rappusia, laahaten helmojaan, ja minä pudistan pois märkyyttä sateenvarjosta. Hänen huoneensa näyttää olevan hienosti sisustettu. Mukava, leveä sohva, isoja, pehmeitä nojatuoleja, raskaat, tukevat uutimet ikkunain ja alkovin edessä. Jotenkin kodikas valaistus lampunvarjostimen läpi. Olen riisunut pois päällystakkini ja nakkautunut nojatuoliin. Hän puuhaa kuin emäntä taloudessaan, sytyttää tulen kamiiniin, häärää polvillaan sen ääressä, järjestää pöytää, laittaa vuoteen ja käy aina ohimennen minua hyväilemässä. Hän on vaihtanut kovasti kurotun korsettipukunsa väljään viittaan ja pudistanut peilin edessä tukkansa hajalleen, sitaisten sen punaisella nauhalla keskeä kiinni. Nyt olen näkevinäni vartalossakin ja pään asennossa jotain tuttua ja yhtäläistä. Kutsun hänet luokseni, hän kavahtaa kaulaani, istuutuu polvelleni, suutelee otsaani ja pitää päätäni käsiensä välissä, niinkuin hän tietäisi, mitä minä kaipaan ja mitä minä ajattelen. Minä kummastelen, mistä hän arvaa olla juuri noin, kuin minä tahdonkin. – Niin, mutta miksi sinä olet niin surullinen, vastaa hän. Hän ei ole tyhmä tuo. Mitä kokemuksia hänellä mahtanee ollakaan! Kuinka hän tuntenee elämää ja ihmisiä! Kuinka hän lienee eläessään milloin minkin kanssa oppinut heitä halveksimaan! Hän on kai kerran rakastanut hurjasti ja onnettomasti hänkin, hänet on ehkä petetty, ja vuorostaan hän on taas toisia jalkojensa juuressa madelluttanut. Ja missä hän vielä päivänsä päättänee? – Miksi katselet minua noin omituisesti? Sano, miksi? – Kun sinä olet niin kaunis... Hänen on olevinaan kylmä, hän tahtoo, että menisimme maata. Viitta putoaa matolle, hän suikaisee vuoteeseensa ja kutsuu minua pian tulemaan. – Pian, pian, joudu nyt! Ja hän antaa olkapäänsä värähdellä levottomuutta peitteen alla. Hänessä ei ole raakuutta eikä rivoutta. Hän on hellä ja hyvä ja ystävällinen ja tahtoo yhäkin pidättää minua luonaan. Hän vakuuttaa, että hän oli heti kohta mieltynyt minuun. Ei voi olla puhettakaan siitä, että nyt kohta menisin ja jättäisin hänet. Koko yön, aamuun saakka tahtoo hän nukkua vierelläni. Ja hän kietoo peitteen ympärillemme ja hakee suojaa päällensä rintaani vasten. Minun täytyy usein tulla tänne, hän on kotona joka päivä. Minä voin tulla joka päivä ja milloin hyvänsä. Jo huomenna aamiaista syömään, eikö niin?’ Hän ei inhoita minua, kumma kyllä. Minä katselen häntä tuohon, jossa hän lepää, pää vasemmalla käsivarrellani. Ja hän on taas Annan näköinen. Kenties on ruvennut siltä näyttämään siksi, että haen tuota yhtäläisyyttä, että tahdon tahallani pettää itseäni ja saada itseäni siihen uskoon. Ja sitä tehdessäni on minulla jonkinlainen kostontunteen tyydytys, ja armottomalla kädellä koetan minä pakottaa tämän tuon toisen sijalle. Se kirvelee, mutta minä nautin siitä. Noin olin minä kuvitellut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynärpäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenänvartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi kai lampun valo kimallellut hänenkin mustassa kosteassa silmäterässään. Hän taas kysyy, miksi katselen häntä noin kummallisesti, ja minä sanon, että hän on erään naisen näköinen, jota kauan sitten rakastin. – Oliko hän kaunis? – Ei niin kaunis kuin sinä. – Rakastitko häntää – Kyllä vähän, mutta nyt se jo on mennyttä. – Rakastikos hän sinua? Ja ilman mitään syytä keksin minä jutun, että hän oli ollut minulle uskoton ja että minä olin tavannut hänet toisen sylissä. – Miekkailitteko te? Me olimme miekkailleet, minä olin haavoittanut häntä käteen. – Sinä kostit! – On minunkin tähteni miekkailtu, sanoo hän sivumennen ja kysyy, rakastanko häntä vielä, tuota toista. – En, minä rakastan nyt sinua. – Niin, hetken vain. – Minä luulen, että voisin rakastaa sinua kauankin, jos olisit Suomessa. Hän alkaa pyytää, että veisin hänet Suomeen, hän on kyllästynyt tähän elämään, hän ei rakasta kahviloita eikä tanssiaisia. Hän tahtoisi pois, pois kauas Pariisista. – Mutta miksi sitten elät näin? – Minun täytyy. Ja me antaudumme molemmat siihen hetken haaveeseen, että me matkustamme täältä yhdessä minun maahani. Tiedämmehän kumpikin, ettei siitä mitään tule, mutta me olemme molemmat sitä uskovinamme ja me innostumme sitä ainakin kuvittelemaan mahdolliseksi. Häntä ei sido täällä mikään, hänellä ei ole ketään oikeata ystävää. Ja me purjehdimme merien yli, kävelemme päiväkauden kannella, istuskelemme lämpimässä paisteessa ja yöt nukumme näin samassa hytissä, kaikkein hienoimmassa, mikä laivassa on. Me olemme kuin vastanaineet. – Niin, niin, me leikimme vastanaineita! Ja kun tulemme Helsinkiin, niin minä sanon, että hän on minun vaimoni, ja kun kävelemme bulevardeilla... – Onko siellä bulevardejakin sinun maassasi?’ – On siellä bulevardejakin... Ja kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja kysyvät, kuka hän on tuo nainen, joka on niin kaunis, niin hienosti puettu, niin »chic»? – Sinä luulet, että herättäisin siellä huomiota? – Kyllä, paljonkin. – Vie minut sinne, rakas, oma kultani... Lähdetään heti paikalla ... huomenna jo! Kesällä me menemme maalle, meillä on siellä huvila! – Niin, niin, pieni talo ... niinkuin maalla... Ja me kalastamme ja soutelemme ja purjehdimme. Hän on soudellut Seinellä, hänellä on soutupuku, hän ottaa sen mukaansa. Ja näin minä asetan hänet joka paikkaan, samalle sijalle, johon ennen ajatuksissani, yksinäisillä retkilläni ja hiljaisina yöllisinä hetkinä ylhäällä kamarissani olin asettanut Annan, johon hän jo oli kasvanut kiinni ja josta nyt raastoin hänet irti, koettaen repiä rikki hienoimpien mielentilojeni arat kudokset. Ja minä olen siitä tyytyväinen, minä nautin siitä, että voin näin tehdä. Ja ajatellessani rakkauttani Annaan ja sitä tapaa, jolla nyt omia tunteitani kohtelen, alan ylenkatsoa niiden heikkoutta ja minä sanon puoliääneen itselleni: »Pyh, siinäkö se nyt olikin! Eipä todellakaan maksanut vaivaa!» Mutta sitten alkaa minua uuvuttaa, ja minä tahtoisin nukkua pois tästä kaikesta. Puhallan kynttilän sammuksiin, mutta tunnen, etten voi vielä nukkua. Alan hermostua, hänen päänsä painaa kättäni kuin raskas hirsi ja hänen hengityksensä polttaa kylkeäni vaatteen läpi. Toivoisin, että hän menisi toiselle puolen vuodetta ja huokuisi seinään päin. Miettiessäni, miten voisin sitä ehdottaa häntä loukkaamatta, ehdottaa hän sitä itse. Kun minä epäilen, että hän ehkä tekee sen tuntien samaa kyllästystä minuun kuin minä häneen, niin minua alkaa vaivata kaikki tämä, ja kun muistan, mitä juuri olen puhunut, niin puistattaa minua vastustamaton inhon tunne ja minä vetäydyn hänestä pois niin kauas kuin vuoteen reunaa suinkin ulottuu. Hän alkaa pian hengittää nukkuvan tavoin, ja minä koetan myös saada unta silmiini. Mutta outo ympäristö, yöllinen liike kadulla ja rattaiden kolina estää minua siitä. Kuulen ääniä ja askeleita rappusissa, miesten ja naisten haastelua viereisestä huoneesta ja pidätettyä naurua. Vaan eniten kaikesta häiritsee minua hänen läsnäolonsa. Pelkään hänen heräävän minua hyväilemään ja olen nukkuvinani, kun kuulen hänen liikahtavan. Vihdoin viimeinkin vaivun puolihorroksiin. Mutta tuskin se on tapahtunut, kun minua alkaa vaivata kamala painajainen. Minä näen unta, että vartioin häntä, joka nukkuu selkäni takana. Luulen hänen valvovan ja odottavan nukkumistani. Hän vaanii tilaisuutta hiipiäkseen hiljaa tuonne tuolin luo, jossa ovat vaatteeni ja kaikki rahani. Mutta se, jota vartioin, ei olekaan hän, vaan se on Anna, joku sekotus heistä molemmista. Hän odottaa tilaisuutta varastaakseen minulta rahani. Koetan pakottaa itseni valvomaan, mutta en jaksa ja nukahdan. Säikähdän sitä, että hän ehkä on sill’aikaa noussut. Herään siitä, että oudosti huutaen olen hypähtänyt istualleni. – Mikä sinun on? Anna minun nukkua! Minä tahdon nukkua! En uskalla enää nukkua, en tahdo enää millään ehdolla nähdä toistamiseen sellaista unta. Ja pitkät hetket vietän siinä valveilla, kuullen kellon nakuttavan marmorisen kamiinin päällä ja lyövän tunteja ja puolia. Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus painaa ja ahdistaa minua. Ja se ei ole mielestäni ainoastaan minun onnettomuuteni, vaan koko ihmiskunnan onnettomuus, joka tuntuu tahtovan tällä hetkellä minun kauttani puhjeta parkaisemaan valitushuutoa siitä samasta särkyneestä ja kierosta, josta minä nyt kärsin. Kuinka tämä on likaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään voinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta! Ja yhtämittaa näen minä Annan edessäni. Minä näen hänet nyt, tänä yönä, kotonaan, nukkumassa vuoteellaan viattomuutensa rauhallista unta, neitseellisesti sisustetussa huoneessaan, johon paistaa puhdas kalpea kuu, ikkunassa kimmeltää härmäisiä kuvioita ja ulkona on luminen kuutamoinen maisema. Ei koskaan, ei koskaan, se on siis iäksi mennyttä, iäksi kadotettua! Mutta ei aikaakaan, niin toverini alkaa unissaan valittaa. Hän itkee, nyyhkyttää ja huokailee, hän heitteleksen kuin painajaisen kourissa hänkin. Kuka tietää, mitä hän näkee, mitä hän kärsii ja eivätkö hänen unensa ehkä ole vielä kauheammat kuin minun. Ja minun tulee häntä äärettömän sääli, ja kuvitellen yhteistä onnettomuutta herätän minä hänet ja suljen syliini epätoivon hellyydellä ja kiihkolla. Puolihorroksissa puristaa hän minua itseensä: – Minä rakastan sinua ... rakastan sinua ... minulla oli painajainen ... suutele minua! ... suutele minua!... Hän on nukuttuaan lämmin ja tulinen ja hän pureutuu puolihulluna hellyydestä poskeeni kiinni. Ja minä unohdan taas entisyyteni, minä en tahdo sitä muistaa, minun täytyy siitä päästä. Kynttilä palaa äänetönnä ja loistaa tasaisesti. Olen juonut lasillisen olutta ja sytyttänyt sikarin. Maaten ja haaveksien hereillä, omituisen kirkkaassa ja läpikuultavassa mielentilassa, ruumis ja sielu hetkellisessä herpoontumisen ja väsymyksen sopusointuisessa tasapainossa, minä ajattelen melkein ihmetellen kiintymistäni Annaan ja kaikkia niitä nyt mielestäni lapsellisia mielentiloja, joita olen hänen tähtensä elänyt viime aikoina. Yht’äkkiä ei hän minulle näytä olevan muuta kuin tuo pieni tyttö ylioppilasajoiltani, jonka kohtasin hänen koulumatkallaan ja joka ei ollut minulle muuta kuin tuttu lintu, jonka tulin erottaneeksi muista ainoastaan siksi, että hän niin usein lensi editseni tien poikki. Kysyn itseltäni, mitä oikeastaan on ollut kaikki tämä antautuminen itsensä kiusaamiseen hänen tähtensä. Olenko todellakin voinut olla noin kehittymätön, noin takapajulla? Kuvitella yhtäkkiä mahdolliseksi hienoa, ihanteellista rakkautta, perhettä, kotia ja aviollista onnea, johon en enää vuosikausiin ole uskonut. Mistä ihmeestä on yht’äkkiä tullut tämä takatempaus vanhoihin tauteihin? Maailma on realistinen ja raaka, siihen on tartuttava kovakouraisesti niinkuin viholaiseen, joka polttaa rakoille sen käden, joka sitä hellävaroen ja nivelien koskettaa. Alkaa koittaa aamu. Hän on jo nukkunut aikoja sitten ja tällä kertaa rauhallisesti. Kynttilän tuli kellastuu ja vaalenee, ja päivän valo tunkee uutimien läpi. Eilen illalla ne näyttivät vahvalta silkiltä ja sametilta, nyt ovat ne useista paikoin repaleista pumpuli vaatetta, ja loimi paistaa niiden läpi. Nousen ylös ja vetäisen ne syrjään ikkunan edestä. Sohvan päällys kalpenee, matot ja pöytäliinat käyvät vanhoiksi ja kuluneiksi. Todellisuutensa koko säälimättömällä voimalla aurinko paistaa suoraan hänen vuoteelleen. Hän lepää siinä nyt selällään, hervotonna, pää retkottaa alas tyynyltä. Ei hänkään siedä verhotonta valoa enempää kuin hänen huoneensakaan. Keinotekoiset kiharat ovat oienneet otsalla ja piipottavat kuin ohdakkeet. Otsa on uurrettu pieniin ojiin, kulmain alukset ovat mustat, suupielessä on veltto piirre. En ole itsekään sen parempi tuolla peilissä. Kasvot uupuneet, silmät laimeat, tukka epäjärjestyksessä, parta tekee sänkeä, paidan rinta on rutistunut. Alan pukeutua peseytymättä. En tahdo käyttää hänen astioitaan ja pyyhinliinojaan. Lahkeet ovat vielä märät eilisestään ja kengät savessa. Silkkihatun nukka on useasta paikoin pörröllään ja kaulus likainen. Kun hän kuulee kävelyni, herää hän äkkiä. – Joko menet? kysyy hän. Hän näyttää olevan levoton jostain, hän seuraa, pää kyynärpään varassa, jokaista liikettä pukeutuessani. Ja kun minulla jo on päällystakki ylläni ja minä harjaan hattuani, ei hän enää malta olla kysymättä: – Et kai mene antamatta minulle pientä lahjaa? Kun hän kuulee kultarahan kilahtavan kamiinille, nousee hän ylös, hakee tohvelinsa, kääräisee viitan ympärilleen ja tulee päästämään minua ulos. Hän tarjoutuu suutelemaan minua ovella, mutta minä estän sen, eikä hänkään ole siitä enää milläänkään. Me olemme molemmat saaneet kylliksi toisistamme. Laskeutuessani alas rappuja, joissa parhaillaan pölyytetään mattoja, minä näen joka oven edessä kahdet parit kenkiä, isommat miehen ja pienemmät naisen, savessa molemmat, pantuina siihen kiilloitettaviksi. Ulkona on kirkas, kylmä jouluaamu. Läheisestä kirkosta kuuluu kellojen soittoa. – Iloista joulua! toivottaa minulle ovenvartiani, tullen vastaan rappusissani. Kamarini ikkunasta näkyy koko aamuinen Pariisi, ja katot ja kirkkojen kupolit kimmeltävät. Koneellisesti kiiruhdan peseytymään, pukemaan puhdasta ylleni ja laskeutumaan uudelleen levolle. Ja siinä loikoessani ja ylös kattoon tuijottaessani jatkuu minussa tuo taanoinen jääkylmän kirkas mieliala naisen luona. On suloinen väsymys ruumiissani, ja minä oion mielihyvällä jäseniäni, jotka tuntuvat vetreiltä ja miellyttävän veltoilta. Veret kiertelevät niin rauhallisesti ja tyynesti suonissani, jotka tuntuvat kuin peratuilta ja puhdistetuilta jostain pohjamudasta. »Pyh!» sanon minä taas ajatellessani Annaa. »Siinäkö se siis olikin! Vai ei sen juuret sen syvemmälle ulottuneetkaan!» Sanon sen ääneen, tahdon kuulla, miltä se kuuluu. Eikä todellakaan äänessäni ole mitään vastalausetta. Ole siis tyytyväinen! Semmoista se on elämä! Ota se vastaan sellaisena kuin se annetaan! Ja levätessäni siinä selälläni puhtaitten, pyhiksi muutettujen lakanain välissä, minä piirustan kylmästi, rauhallisesti ja ivansekaisella ylenkatseella säännöllisen kuvan tulevaisuudestani. Se on väritön ja mehuton kuvio kuivia linjoja, niinkuin viivoittimella vedettyjä, samanlainen kuin minun nykyinen mielentilanikin. Se on vanhanpojan asunto, jossa on iso työpöytä papereineen, hyvässä järjestyksessä, ja kirjahylly kirjoineen. Nahkasohva ja sen toisessa kulmassa kulunut tyyny vanhanpojan ruokalepoja varten. Rautasänky. Huoneessa tupakansavua. Hyvin harjatut vaatteet koulussa päivällä. Kotona ollessa laahustava viitta ja tohvelit. Vanha matami pitämässä taloutta. Useimmat illat ravintolassa, jossa keskustelee vakavasti päivän kysymyksistä ja kallistuu vanhoillisuuteen. Se on kuitenkin varminta. Määrätyllä kelloni lyönnillä kotiin. Lukee jotain kirjaa ennen maatapanoaan. Vuoteen vieressä seinällä on kellastunut laakeriseppele, muisto maisterinvihkiäisistä. Mutta ilman sitojattaren kuvaa sen sisässä. Kesällä asuu yksinäisessä meren saaressa ja kalastelee. Siinä se on, sitä ei ole sen enempää. Ja sen yli ei herää ainoatakaan haavetta eikä niille perustettuja toiveita. Elämäni taivas tuntuu kirkastuvan ja kylmenevän. Minä itse jäähdyn ja kitistyn kokoon. Täydellinen tyhjyys ympäröi minua, aution yksinäisyyden sielukellot soivat korvissani. Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä olematonta, jonka elämä minulle tarjoaa. Ja minä käännyn seinään päin maata, nukkuakseni. Mutta silloin minä olen tuntevinani lakanassani tuoksahduksen tämänaamuisesta vuoteesta, hänen hiuksistaan, hänen huoneestaan. Hän tahtoo vetäytyä minua lähelle, hän pyrkii hyväilemään, suutelemaan ja syleilemään. Ja yhdellä pyyhkäisyllä on kumossa äskeinen mieliala ja sen tuoma katsantotapa. Sydäntä etova inho kääntää mieltäni nurin, ja minua pudistuttaa kiireestä kantapäähän. Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi minulle anteeksi, ja minä aloittaisin elämäni uudelleen. Mutta hän ei tule. Nuo askeleet rappusissa, ne eivät ole hänen. Se on joku samanlainen kuin minäkin, hän seisahtuu ovensa luo ja kuuluu vääntävän avainta lukostaan. Miksei hän anna minulle rauhaa haudassanikaan? Miksen voi hänestä päästä, häntä unhottaa, siirtää sivulle, niinkuin monta muutakin pettynyttä toivetta? Miksen saa hakea hänestä eroa nautinnoissa ja yksinäisyyteni itsekkyydessä? Miksen saa jäätyä välinpitämättömyyteeni? Mutta minun on turha kysyä. Minä tunnen, etten saa enkä voi. Ehkä haihtuu hän mielestäni lyhyiksi hetkiksi, ehkä illoiksi ja öiksi. Nämä toivottoman todelliset, nämä lahjomattomat aamuhetket, ne tulevat aina olemaan samanlaiset. On tuleva takaisin nämä samat tunteet, tämä sama surkea kaipaus, tämä kuluttava, kirvelevä ikävä. Elinhän missä elinkään, hainhan lohdutusta ja unhotusta mistä hainkaan, – aina olen haparoiva häntä viereltäni, jossa häntä ei ole. Koettelinhan sammuttaa hänen kuvaansa, peittää hänen kasvojaan, – aina on näkyvä vesileima läpi, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa. [[Luokka:Yksin]] 3136 6512 2006-10-14T14:02:45Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.151.133|62.248.151.133]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.151.133|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] tekemään versioon. [[Luokka:Juhani Aho]] [[Luokka:Romaanit]] 3137 5388 2006-09-02T19:29:11Z Nysalor 5 Hellmannin herra {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hellmannin herra |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} == Luvut == * [[Hellmannin herra: I luku| I luku]] * [[Hellmannin herra: II luku |II luku]] * [[Hellmannin herra: III luku|III luku]] * [[Hellmannin herra: IV luku|IV luku]] * [[Hellmannin herra: V luku|V luku]] '''Lähde:''' Aho, Juhani 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13581 Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Aho, Juhani 1886: ''Hellmanin herra – Esimerkin vuoksi''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Hellmannin herra| ]] 3138 5938 2006-09-24T15:22:32Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Hellmannin herra]] |seuraava=[[Hellmannin herra: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Hellmannin herra]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Koko talo oli ylösalaisin, sillä herra oli kylään lähdössä. Hän oli taas kauhean pahalla tuulella, huusi sinne, huusi tänne, kiukkuili ja pauhasi rouvalle, rengille ja piioille, ja nämä sitä mukaa hädissään riensivät minne milloinkin käskettiin, yhä sattuen toistensa tielle. – Minkä tähden on partavesi niin tulisen kuumaa, että pitää jäähdyttää monta tuntia, ennenkuin kärsii siinä leukaansa liottaa? Minkä tähden? Kuka sen on lämmittänyt Hoi! Missä ne kaikki? ... huusi hän, niin että ikkunat tärisivät joka seinällä. Herra ajoi partaansa kamarissaan ja luuli, että rouva oli viereisessä huoneessa, mutta kun sieltä ei vastausta kuulunut, ryntäsi hän julmistuen sisähuoneista etsimään. Ei ennättänyt kuin kynnykselle, niin rouva jo juoksi keittiöstä hätään. – Miksi on tämä vesi niin kuumaa? Tahdotaanko minua sillä kuin sikaa karvattomaksi kollata? Hva’ ä’ me-ningen? – nyt se ei tullut kovaäänisesti, vaan pidätetyllä kiukulla. – Se Annihan se ... vaan kyllä minä heti paikalla ... sopersi rouva ja kiiruhti keittiöön kylmempää vettä hakemaan. – Minkä tähden Anni on tehnyt herran partaveden liian tuliseksi? Onhan sinulle monta kertaa sanottu... – Ei kai se ollut sen tulisempaa kuin ennenkään. – Jospa ei ollutkaan; hätäili rouva, vaan annahan nyt sukkelaan kylmää ... ja käy kiireelle noutamaan herran turkki tampuurista pirtin uunin eteen lämpiämään. Ja itse riensi rouva kylmää vettä vieden herran kamariin, ruveten kaatamaan sitä pesuvatiin. – Mit ... mitä sinä siinä? – Minä panen tähän kylmempää sekaan. – Niin, ja sitten teet sen niin kylmäksi, että iho siinä jäätyy! Eikä tässä kuuna päivänä pääse asioilleen! Semmoista se on aina, jos mihinkä aikoo! Silloin ne on kaikki ihan kuin hulluja! Pane tähän komuudille vesikannu! Mitä sinä siitä kädessäsi koko päivän kantelet? Ja etkö sinä olisi saattanut sitä jo aluksi itse tuoda? – Minä olin kahverissä ja sanoin Annille... – Vaikka minä olen jo satoja kertoja sen sanonut, että se ei osaa tehdä partavettä ja että sinä et saa sen antaa! – En minä olisi muuten antanutkaan, mutta kun minä kuulin, että sinä lähdet kirkonkylään, niin aioin minä laittaa suntion matamille sukankutomapalkasta vähän evästä pyhiksi. – En minä jouda vetämään teidän eväitänne ... tulkoon itse hakemaan! – Sillä kun ei ole itsellään hevosta... – Niin noutakoon kelkalla! – Ka, kaada nyt sitten sitä vettä siihen! – Soh! – Ja missä on hantuuki? – Tässähän se on minun kädessäni... – Anna se tänne! – Onko käsketty valjastamaan? – En minä vielä ... vaan kyllä minä ihan paikalla... Ja rouva kiiruhti käskemään. Sai mennä talliin asti, ennenkuin löysi rengin. Oli jo hätä raukalla, että ehkei löydäkään. Hartiat olivat kierot ja kumarat ja juoksu vinoa, kun hän läähättäen ehätti pihan yli talliin ja tallista takaisin. – Semmoinen vanha, ruma kohmura, murahti herra, tuon ikkunasta nähdessään. Hän oli asettunut partaansa ajamaan ja oli yhä äissään. Puri hammasta ja kuohui. Tässä vielä partaansa ajamaan! Semmoisille herroille! Parasta olisi jättää ajamatta ja mennä niine karvoineen! Kotitakuissaan! Hah! – Istuvat ja arvostelevat siellä toisten ihmisten omaisuutta! Köyhiä rottia jokainen! Mutta ne ne osaakin toisia nylkeä. Mutta kyllä tässä vielä nähdään, kuka tässä...! Seikka oli se, että pitäjäntuvalla istui parhaallaan taksoituslautakunta, istui ja määräsi suostuntaveroa ihmisten maksettavaksi. Sinne oli herrakin nyt lähdössä omaa kohtaansa valvomaan, kun oli kuullut – – Hoi! huusi hän yht’äkkiä niin, että valkoliimausta tipahti katosta iso levy. Jo kohosi istualtaan, kun rouva taas juoksi hätään. – Eikö teill’ oo korvia kellään? – Käske Pulkkisen tulla tänne ... eikö se istu pirtissä? – Siellä kai se ... kyllä minä käsken... Vähän päästä tulikin Pulkkinen ulko-oven kautta huoneeseen. – Kuule sinä! Mitä ne sanoivat? Et sinä vain valhetelle? – No, minä en valehtele ... se on vissi tosi, kun minä omin korvini kuulin niiden itsensä siitä puhuvan. Porstuassa olin ja varsin panin mieleeni, mitä ne kamarissa puhuivat. – No, no, ja mitenkä ne sanoivat? Sano ihan, niinkuin niiden kuulit sanovan! – Sitä minä en ihan sanalleen muista enkä kaikkea kuullutkaan, mutta niin ne vain tuntuivat arvelevan, että – – Kuka niistä sanoi? – Sanoi ne jokainen. – Sanoiko vallesmannikin? – Taisi se sekin sanoa, en minä häntä niin tarkkaan kuullut. – Kuulit sinä ... kyllä sinä kuulit, vaikka sinä et tunnusta ... sinä oot suuri hunsvotti. – No, sen saapi herra uskoa... – Ja sitäkö sanoivat, että pitää hovin Hellmannia oikein takseerattaman? – Sitä sanoivat. – Entäs mitä muuta? Ettäkö on rikas ja sitä pitää oikein nahkattaman. – Niin, että kuuden tuhannen tuloista vähintäänkin otetaan vero ... sitä uhkasivat. Herran silmäpohjassa välähti kiilto peiliä vasten kuin vihaisen koiran. – Kuudesta tuh...! kyllä minä niille rosvoille vielä...! Ja sen minä näytän, että vaikka talo menköön ja kaikki maata myöten...! Hoi! – Hoi! Piika syöksähti salin yli, niinkuin olisi häntä potkaissut joku. – Tule sinä sukkelammin, kun sinua huudetaan! Vie pois partavesi ja tuo silmivettä sijaan! – Minkä tähden ei rouva itse tullut? – Ei se ollut siellä! – Missäs se on? – Tuvan uunin edessä pitelee herran turkkia lämpiämässä. – Kuudesta tuhannesta! Se on hävytöntä, sikamaista, se on juutalaisten peliä sillä lailla! Minunko tässä pitää yksinäni kaikki pitäjän verot maksaa? Häh?’ – Muuan tuntui siellä vielä sitäkin arvelevan, että sietäisi se kymmenestäkin tuhannesta markasta. – Hä – häh? – Niin, että kun on saanut suuria voittoja tukkikaupoissa ... kaikista ne tiedon hankkivatkin ... mitä niitä kenenkään kaupat liikuttaa... Pulkkinen luuli jo, että kun hän tämän sanoo, niin saattaa herra karata hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet vaikka kuoliaaksi. Siksi hän otti rukkasensa, ennenkuin mainitsi kymmenestä tuhannesta, ja tarttui avaimeen. Vaan ei herra edes kironnutkaan. Vaalenihan vain vähäsen, otsasuoni pullistui siniseksi, sieraimet levisivät kuin lentoon lähteäkseen, ja suuta väänti pahasti pari kolme kertaa. Piika toi samassa silmiveden. – Joko on hevonen valjaissa? – Eikö tuo alkane olla... Olli käski kysyä, että pitääkö tulla kuskiksi. – Milloinka minä ennen olen kuskia... Tai ann’ tulla! Ja sano, että panee kellon aisaan ja pislasuitset ja setolkan! Ajetaan komeasti pihaan! Ei tässä armoille ruveta! Tule sinäkin, Pulkkinen, mukaan! – Saatanhan tuota tulla... Rouva toi turkkia. Selin otti herra sen hartioilleen ja kiittämättä karjaisi hän vyötä. Rouvalla oli se saapuvilla. – Kierränkö minä sen selän taakse? – Menehän matkaasi Ja hyvästiä sanomatta lähti herra pihalle, piiska kädessä, joka aina oli varuilla eteisen naulassa. Rouvan henkeä oikein helpotti, kun ovi paukahti kiinni. Ei ollut viha onneksi päässyt tällä kertaa häntä vastaan puhkeamaan, mutta siksi luuli rouva tuntevansa miehensä, ettei se kauan pysyisi puhkeamatta. Vaikka peloitti, niin meni hän kuitenkin ikkunan pielestä katsomaan, verhon takaa, varkain. Hevonen seisoi rappujen edessä, nahkaset oli käännetty, niinkuin herra ne tahtoi, ja suitsia piteli renki, antaakseen ne herralleen, niin pian kuin tämä istuutuisi. Ennenkuin ryhtyi lähtemään, tarkasteli herra kuitenkin valjaat, koetti, oliko aisakello lujassa ja tunnusteli, miten kireälle se tolkkaremmi oli sidottu. Kaikki oli niin laitettu, ettei käynyt mihinkään tarttuminen. Rouva jo toivoi, että ehkä se pääsee pihasta lähtemään niin, ettei suutu. – Kunhan ei vain varsa mitään ... Herra Jeesus siunatkoon ... no, niinpähän kävikin! Herran istuessa rekeen oli varsa vähän liian aikaisin riuhtaissut, ja kun ohjaksia tiukoitettiin, alkanut peruuttaa. Siitä kun sai piiskalla pari huimausta, heittäytyi eteenpäin. Mutta kun suitset yhä kiskoivat ja kun piiska yhä huimahteli, hyppäsi se ensin muutamia kertoja pystyyn ja kiidätti sitten täydessä nelissä rekensä portin pieleen. Siihen se riisuttiin ja vietiin talliin. – Voi hyvänen aika, nyt se taas saa selkäänsä, voivotteli rouva ja kiiruhti keittiön porstuaan. Piiatkin sieltä jo kurkistelivat ja hätäilivät, mutta kuitenkin teki mieli joka kerta kuunnella, miten herra hevosiaan kuritti. Renki seisoi peloissaan ovella eikä osannut mitään. Mutta kun herra toi varsan ulos tallista, oli renkikin vähällä saada osansa. – Mitä sinä siinä noljotat, häntä koipien välissä? Vedä reki tänne tai saat samasta varresta! ärjäisi hänelle herra. Rouva ja piiat olivat samassa pujahtaneet porstuan ovelta näkymättömiin. Jäsentäkään liikauttamatta antoi varsa nyt valjastaa itsensä. – Hyppää kannoille, Pulkkinen! huusi herra portin kohdalla Pulkkiselle, missä tämä oli koko ajan seisonut ja odottanut, pannen piippuunsa. – Ja koeta nyt ajaa, jos osaat, murahti hän kuistin suussa kuskilla pysyttelevälle rengille ja antoi hänelle ohjakset. [[Luokka:Hellmannin herra]] 3139 5390 2006-09-02T19:29:21Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Hellmannin herra: I luku|I luku]] |seuraava=[[Hellmannin herra: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Hellmannin herra]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Taksoituslautakunta istui pitäjäntuvan porstuanpohjakamarissa ja arvosteli ihmisten omaisuutta. Pöytä oli siellä peräikkunan edessä, josta näkyi pappilan laajat pellot ja peltojen perältä kirkko. Pöydän toisessa päässä istui luetteloita tarkastellen puheenjohtaja, entinen ruotuväen kapteeni ja nykyinen maanviljelijä, lasisilmät nenällä ja kynä suussa. Vastapäätä häntä oli vallesmannin paikka. Siinä hän istui, ruunun puolesta läsnäollen, selkä seinään nojaten, oikea kyynäspää pöytää vasten ja samassa kädessä piippu; sillä näin tuttujen miesten kesken ei ollut tupakanpoltto virkapaikassakaan kielletty. Lautamiehet, tätä tointa varten erittäin valitut, istuivat seinävierillä siellä täällä ympäri huonetta. Muutamat heistä polttelivat, toiset istuivat joutilaina siltaan päin kumarissa ja vähänväliä polviensa väliin sylkäisten. Jotkut eivät tehneet sitäkään, istuivathan vain ja katastivat silloin tällöin ulos ikkunasta kartanolle, jossa väkeä liikkui alituista porinaa pitäen. Muuan oli mukavuuttaan hakien kiivennyt istumaan korkeaksi kootulle suntion sängylle, joka hänen alas soluessaan vetäytyi aina kierommaksi, ja peiton alta alkoivat yhä enemmän ammottaa matrassi ja likaiset tyynyt. – Sitten on Hukkanen, sanoi esimies, lehteä kääntäen. – 250:stä oli viime vuonna ... pannaanko samasta nytkin? – Pannaan vain, sanoi muuan lautamies, päätään nostamatta ja polviensa väliin sylkäisten. – Kaarnajärven ontermanni tulee sitten ... nro 5 ... onko itse saapuvilla? – Tokko lie. – 500 oli mennä vuonna... – Sama välttää nytkin. – Hyvin välttääkin. – Mökinmies Pehkonen samalta tilalta... – Se on itse täällä ... äsken näkyi ajavan, ilmoitti eräs ikkunasta katsoja. – Eikö se ole sen tamma tuolla aidassa kiinni, kurkotti se, joka sängyllä istui. – Käske hänet sisään, siltavouti. – Siltavouti taisi pistäytyä ulos, sanoi vallesmanni, käykää joku muu käskemässä Pehkonen sisään. Muuan lautamies otti tämän tehdäkseen. – Paljoksiko Pehkonen arvaa verotettavat tulonsa tänä vuonna? kysyi esimies, kun Pehkonen oli tullut ja kätellyt jokaista. – 100 oli viime vuonna... – Liekö noista niin paljon mihinkään arvattavata ... eikö tuota annettane anteeksi tällä kertaa kaikkia, arveli mökinmies koskettaen takaraivoaan. Mutta siihen panivat vallesmanni ja useat lautamiehet heti vastaan. – Vai anteeksi? Ketäs sitten, jos ei sinua, jolla on rahoja lainanakin? – Mistäpähän lie hyvin lainanakaan. – Mitä se Pehkonen tyhjää ... onhan se tietty asia, sanoi muuan lautamies. – Ei olisi liikaa, vaikka pantaisiin 300 markasta, tahtoi vallesmanni. – Vai 300:sta! Ei hyvät miehet! – Paljon taitaa olla 300, mutta pannaan 200, niin se ehkä passaa parahiksi, arveli esimies. – Eivätkö kaikki ole sitä mieltä? – On kaikki ... kaikki on. – Kyllä sitä nyt tuli liiaksi, jupisi Pehkonen mennessään. – Ja nyt tulee, sanoi esimies hiukan naurahtaen ja siirtäen lasisilmät otsalleen, nyt tulee Hellmannin herra. – Joko tulee? – No, paljonko sille pannaan? kysyi hän sitten, mahdin paino äänessään. – Niinkuin jo oli tän’aamuna puhe, niin ei taida kukaan sen miehen rikkautta tarkoilleen tietää. -Tiedetään ne niin hyvin ainakin, sanoi vallesmanni ja meni kopistamaan periä piipustaan uunin eteen, ettei liikoja panna, vaikka pantaisiin enemmän kuin kenellekään muulle. – Pitäisi kuitenkin tarkoilleen punnita, ettei tule erehdystä, arveli piippuaan sytyttäessään esimies. Siinä tuli sitten vähäinen seisaus toimituksessa ja jouduttiin hetkeksi pois asiasta. Tai siinähän sitä oikeastaan kuitenkin pysyttiin. Syntyi yleinen haastelu Hellmannin herran varoista ja siitä varsinkin, miten hän oli niitä koonnut. Tiettiin niitä jo aluksi silloinkin olleen, kun herra Pohjanmaalta näille tienoille ilmaantui ja osti rappiolla olleen Hovinmaan. Nouti kohta sen tehtyään kotipuolestaan rouvan ja sen mukana kuului saaneen lisärahoja, joilla rupesi maataan rakentamaan. Mutta rouva kuoli jo muutaman vuoden kuluttua rintatautiin ... kuoleehan sitä semmoisen karilaan käsiin, mustaverisen, ison ja äkäisen... – Niin, no, ehkä ne puheet saavat olla sinänsä, sanoi esimies miedolla huomautuksella sille lautamiehelle, joka näitä kertoi. – Olkootpa vain ... en minä heitä, vaan kun tuli muutenkin puheeksi... – Eikö se ole etenkin hevoskaupoissa voittanut? tiedusteli esimies, ikäänkuin pois pyyhkiäkseen muistutustaan. – Niissähän se on, vaan parhaat voittonsa se on kuitenkin elokaupalla saanut. Hyvinä vuosina ostaa huokeasta ja huonoina myöpi moninkertaiseen hintaan. – Entäs kun tässä tuonoittain oli näppiään lyöden sitä kehunut. Voitin, että pätkähti! oli sanonut. Ja toista kymmentä markkaa oli tynnyriltä voittanut. – Kiskoo, missä saa, minkä mökkiläisiltäänkin. Eikä sen maalla kestä kukaan. Parissa vuodessa meni Aapoltakin arennista ja päivätöistä hevoset ja lehmät ja kaikki... – Sekö se on, jota ei päästänyt leikkuupelloltaan omaa ruistaan leikkaamaan, vaikka mies pyysi, kun näki pakkasen tulevan? – Sehän se on, Aappo Huttunen. Nyt on mies kasakkana ja joukko kiertää mieroa. – Sillä laillahan sitä rikastuu... – Niin, ja sitten niin nihki tarkka ... lukemalla kuulutaan muikkujakin joukolle eteen annettavan, happamia nekin, eikä voin mausta puhettakaan... Samassa kalahti porokello tiukasti ulkona, ja ikkunan ohitse näkyi ajaa karahuttavan joku kipakkata vauhtia. – Siinä se nyt on itse parahiksi! huudahti muuan ikkunan ääressä istuvista, ja kaikki kiiruhtivat katsomaan. Esimieskin vähän kurkotti päätään nähdäkseen, mutta ei kuitenkaan lähtenyt paikoiltaan, niinkuin teki sängyllä olija, joka veti alas tullessaan puolet makuuvaatteista lattiaan. Eikä ollut aikaa korjata niitä, ennenkuin oli katsonut tarpeekseen. – Siihenpähän joutui! – Aivan on likomäräksi varsansa ajanut... – Kuskikin sill’ on mukana... – Jos lautamiehet istuvat paikoilleen, niin jatketaan toimitusta, huomautti yht’äkkiä kuitenkin kapteeni viranomaisella äänellä. – Koska asianomainen itse on tullut ja kun ollaan epätietoiset hänen verotusta varten lukuun otettavasta omaisuudestaan, niin lienee parasta kutsua hänet itsensä sisään ja hän saa, jos tahtoo, antaa lautakunnan hyväksyttäväksi ilmoituksen varoistaan. Siltavouti menee ja kutsuu herra Hellmannin sisään. Mutta Hellmanni tuli jo kutsumatta. Aukaisi oven repäisemällä ja astui turkki päällä sen täydeltä kamariin. – Hyvä päivä! sanoi hän lyhyesti ja uhkaavasti. Esimies kumarsi kankeasti pöytänsä päästä ja selaili papereitaan. Muut eivät liikahtaneetkaan. Herra mulkoili, turkkinsa vyötä päästellen, miehestä mieheen. – Istutaan, vaikkei käsketäkään, murahti hän puoliääneen ja istuutui uunin eteen tyhjälle tuolille. Kukaan ei virkkanut mitään, eikä muuta kuulunut kuin esimiehen paperien ratina. Aikansa niitä käänneltyään sanoi tämä viimein: – Se oli mökinmies Pehkonen Kaarnajärven kylästä, verotettiin 200 markasta. – Niin on. – Kaksisataa on liian vähän, sanoi Hellmanni. – Se mies sietää enemmänkin. Minä tiedän, että sen miehen varat puhtaassa rahassakin nousevat neljään sataan! – Minä pyytäisin saada huomauttaa, että asia jo on päätetty ja että ainoastaan lautakunnan jäsenillä tässä on puhevalta. – Ahah! Jahah! Herra joutui vähän hämilleen, mutta koetteli peittää sitä rohkeasti katselemalla ympärilleen. Suupieltään koetti hän pitää pilkallisesti väännyksissä, ja pikanelli kierteli uhkaavasti poskesta poskeen. Tuon tuostakin siveli hän tuuheata mustaa leukapartaansa. Taas toimi esimies äänetönnä papereineen niin pitkän aikaa, että Hellmannilta viimein loppui maltti. – Ei siitä selailemisesta taida loppua tullakaan? kysäisi hän. Esimies kohotti vihdoinkin rauhallisesti kulmiaan: – Kaarnajärven tilan n:o 6 omistaa herra A. Hellman. – Jahah! Joo! Joko löytyi? – Oli viime takseerauksessa arvattu omistavan oman ilmiantonsa mukaan 1,000 markkaa verotettavaa omaisuutta. – Niin oli! – Koska asianomainen nytkin on saapuvilla... – Joo, saapuvilla on! – ... niin pyytäisin saada lautakunnan puolesta kysyä, kuinka korkealle herra Hellman on tulonsa laskenut tänä vuonna. – Olkoon samasta, vaikkei se sitäkään sietäisi! Lautamiesten ja vallesmannin puolesta kuului yhteinen kiusoittava halveksimisen pihaus. – Häh? kivahti herra, ja veri täytti jo nähtävästi päätä kohti. – Herra esimies, sanoi vallesmanni, minulla olisi tätä ilmoitusta vastaan tehtävä se muistutus, että summa on aivan liian pieni. – Mitä! Pieni! – Ja herra tyhjensi kiivaasti suunsa pikanellista, jonka sylkäisi kauaksi luotaan. – Sen tietää jokainen, että pieni se on. Joka lautamies sen saattaa sanoa. – Pieni on, todistettiin yksimielisesti. – Mistä hiidestä te...? Kuule, sinä, Ruutper, mistä helvetistä sinä tiedät minun tavarani? Sinäkö ne oot lukenut minun rahani? – Jos en oo lukenutkaan, niin tiedän kuitenkin ... vaikkei ehkä niin pennilleen, niin tiedetään ne kuitenkin! Kyllä sinun tukkikauppasi tunnetaan ja perintösi ja elo-kauppasi ... ja jokainen tietää ilman sinun rahojasi lukematta, joilta olet metsiä ostanut ja toisille myönyt. Niistä olet kaikille kehunut ... minulle ja monelle muulle, mutta minulle viimeksi. – Milloinka minä olen sinulle kehunut? Elä sinä valehtele, minä en ole kehunut kenellekään! – Olet kehunut ja jos et olisikaan, niin näkisihän sen sinun rakennuksistasikin ja kaikista laitoksistasi. – Siitäkö minua verotetaan, että minä rakennan ja laittelen? Siitäkö minua verotetaan? Häh? – Siitä ne sinun varasi näkee! Ja on sinulla perintöjä ja prosentteja kanssa! – Sano sinä, että siitäkö minua verotetaan, jos rakennan peltojani ja panen rahani maahan? Häh? – 10,000 markkaa sait mennäkin talvena Honkakankaan metsillä, ja ei kai ne ole miten vielä maahan menneet? – Jos eivät mahaan... – Elä viisastele, Juntunen ... se on minun oma asiani! – Etkä sinä ole sen kummempi viisas kuin muutkaan, vaikk’ olet lautamies! – Tässä ei saa mennä persoonallisuuksiin, huomautti esimies lujasti. Herra Hellmannilta ei pyydetä muita selityksiä kuin lyhyt ilmianto, kuinka suureksi hän arvaa tämänvuotiset tulonsa. – Se on sillä sanalla kuin minä sen jo sanoin! – Ehkä olette hyvä ja vähäksi aikaa astutte ulos. Jos tahdotte kuulla lautakunnan päätöksen, niin saatte hetken kuluttua jälleen tulla sisään. – Vaan sen minä sanon, että jos minulta liikaa veroa otetaan... – Ei liikaa otetakaan, naurahti lautakunta, ja Hellmanni kuuli ulos mennessään samaa ärsyttävää naurahtelemista kuin äskenkin. Vastaukseksi paukahutti hän oven jälkeensä kiinni sillä vauhdilla, että ikkunat helähtivät seinillä. Hänen kiukkunsa oli yhä ylennyt kamarissa. – Mitä miehiä ne on nuo tuolla kamarissa? kipakoitsi herra porstuassa oleville. Kuka niille on antanut oikeuden siellä istua ja räknätä ihmisten rahoja? Kuka? Tietääkö teistä kukaan: kuka? – Eikö nuita lie se kuntakokkous valinna? – Kissa ne on valinnut! Ja ne on suuria roistoja jok’ikinen, köyhiä ruunun rottia! Semmoisia niitä pannaan siihen kometiiaan! Joilla ei ole pennin pätkääkään omasta puolestaan panna! – Minkääntähen nuo ei oo herroo valinna? – Häh? Pidä suus’ kiinni siinä! Mikä sinä oot tässä puhuja? – Oompahan voan. – Min’ en ole sinulle mitään puhunut! Niin että elä sinä tule minullekaan puhumaan! Ja pidä suus’ kiinni! Muista se! – Pittää pittee... – Liiastako ne tahtoo herroo verottoo? kysyy muuan toinen joukosta. – Mitä se sinua liikuttaa? – Mitäpä tuo kyllä liikuttannookaan. – Sido, Olli, lyhemmälle tuo marhaminta, ärjäisi herra rappusilta rengilleen. – Etkö sinä vielä ole oppinut hevosta kiinni sitomaan? – Tprusoh! mitä sinä siinä hypit? Luuletko sinä? Tprusoh! sanon minä. Varsa ei liikahtanutkaan muuta kuin sen, minkä ehdottomasti vavahteli isäntänsä siihen palavin silmin tuijottaessa ja sitä katseillaan hillitessä. Kaulansa se oli työntänyt seinää vasten koukkuun ja seurasi pelon kelme silmissä herransa pienimpiäkin liikkeitä. – Sisoh! Sinäkö tässä et aio – sanoi hän. Mutta sitten pyörähti hän kantapäillään väkijoukkoon päin: – Mitä te, moukat, siinä tollotatte? Ettekö te ole ennen nähneet hevosta koulattavan? Väki väistyi vähän, ja samassa kutsui siltavouti herran takaisin kamariin. Herran kiukku ei ollut päässyt vielä puoleksikaan purkautumaan. Suupielet olivat pahasti väännyksissä, silmien päällä välkähteli vihan verho ja niskakarvat pörhistyivät hatun alla pystyyn. – No, mitä niillä herroilla on sanomista? ja hän jäi hajasäärin seisomaan keskelle lattiaa. Esimies ilmoitti rauhallisesti sanottavansa: – Kun lautakunta on varmalta taholta saanut tietoonsa, että Kaarnajärven tilan n:o 6 omistaja herra A. Hellman on viime kuluneena vuotena kaupoilla ja kaikenlaisilla hankkimisilla, joista hän itse tietää yhtä hyvin kuin lautakuntakin, lisännyt omaisuuttaan siinä määrässä, että hänen kunnanveronmaksunsa kohtuuden mukaan vaativat melkoista korotusta, niin on lautakunta katsonut velvollisuudekseen arvata hänen verotettavan omaisuutensa seitsemään tuhanteen markkaan. – Se on saatanan...! – Joka asianomaiselle täten... – Se on saatanan vale, sanon minä, ja te olette jokainen suuria roistoja, metsärosvoja, kaiken maailman suurimpia ryöväreitä! Ja sen minä sanon, että... Ja jos te edes olisitte oikeita ihmisiä ... mutta teillä on jok’ikisellä minua kohtaan vihaa ja kateutta! Teillä on vanhaa vihaa, ja se on sinun työtäsi, Ruutperi, sinun työtäsi se on, sinä kostat, kun et saanut lainaksi rahaa! Mutta sano sinä, mikä sinä olet, vai sanonko minä? Sinä olet juomari, huorintekijä... – Herra esimies, minä pyydän... – Tuoko on esimies? Mikä esimies se on enemmän kuin muutkaan? Se paperejaan tuossa selailee, mutta tuskin tietää itsekään, mitä niissä seisoo. Et sinä ole muita kummempi! Lehmäsikin kuolevat joka talvi punatautiin, mutta eipähän minun lehmäni kuole! Mitä sinulle siitä meijeristäsikään on? Mikä sinä olet sen kummempi kuin muutkaan? Et ole muuta kuin ruunun puustellin arentaattori, lampuoti, loinen ja vanha kersantti, rahjus...! – Om int’ bror slutar och aflägsnar sig pä fläcken härifrän, så låter jag nämnden ta’ dej i nacken och kasta ut dej! [Jos et herkeä ja mene kohta paikalla tiehesi, minä annan lautakunnan tarttua sinua niskaan ja heittää ulos!] – Puhu suomea, jos osaat, eläkä mongerra! Anna kuulla muidenkin, anna kuulla moukkainkin puhettasi! Minutko ulos? Tulkaapas! E-ohoh! Aina minä yhden tuommoisen lautakunnan nujerran! Liikkukaahan siitä, niin ikkunasta lennätte hevostenne eteen joka mies! – Mitä te olette miehiänne? Sanotteko sen itse, vai sanonko minä? – Ovi auki, että muutkin kuulee! – Te olette jokainen niitä pitäjän suurimpia rahjuksia, tuppeliineja, herrain hännänkannattajia, köyhiä rottia, luunpurijoita, toisen tavaran tonkijoita – sikoja! – Ette te ole tavarata nähneetkään ettekä kuulleet, että sitä onkaan, ennenkuin kuulitte, että sitä minulla on. Ja minulla sitä on! Minulla on enemmän kuin tiedättekään! Seitsemänkö tuhatta vain! Se on vähäinen raha ... en ilkeäisi sen vertaisesta verottaa, kun on kerran sitä varten tuohon istuutunut ... en totta maar ilkeäisi! Pankaa kymmenentuhatta kerrassaan! Eli satatuhatta eli kaksi! Kirjoita kirjaasi sinä, esimies, jos osaat! Istu paikoillesi ja kirjoita se kirjaasi tuon seitsemän tuhannen lisäksi! Tuoss’ on vielä rukkaset kaupantekiäisiksi ... ota pantiksi rukkaset ... heh! – Pankaa ovi kiinni, komsarjus! – Anna vain olla oven auki! Ei tässä lukittujen ovien takana keskustella! Kohta lähden, jahka saan turkin päälleni! Pikanellipuru vielä jäi! Tuoss’ on sekin! Pthyi! Siin’ on seinässä, korvasi juuressa, vallesmanni! Irtauta se siitä ja pistä suuhusi! Pistä, pistä, se on hyvin makea! Ja lautamiehet saavat tulla kotiin piipunperiä hakemaan! Niin, pankaa sekin paperillenne, että minulla on verotettavaa omaisuutta kaksi tötteröllistä piipunperiä ja toista yhä tulee! Häh? – Heittäkää ulos hänet! – E-ohoh! Ei minua väkisin heitetä, jos en hyvällä lähde! Mutta jo minä lähdenkin! Ei ole tällä kertaa tämän enemmän sanomista! Toissa kertana lisää! Hyvästi! Röyhkäisten töytäsi hän ulos aukinaisesta ovesta ja hajoitti mennessään porstuaan kokoontuneen väkijoukon kahtia. – Hevonen tänne! huusi hän kädet puuskassa porstuan rappusilta rengilleen. – Aja tänne rappujen eteen! Täss’ ei ole köyhä lähtemässä, joka maksaa seitsemästä tuhannesta veroakin! Rentonaan nakkautui hän rekeen, niin että perälauta rasahti... – Hyppää kannoille, Pulkkinen! Ja ann’ mennä, Olli! Varsa puhalsi seisovilta jaloiltaan täyteen laukkaan. – Mjukaste tjenare! [Nöyrin palvelijanne!] huusi herra mennessään lautamiehille, jotka uteliaisuudesta seisoivat kaikki kamarin ikkunassa. – Mjukaste tjenare! Mjukaste tjenare! huusi hän, riipaisi lakin päästään ja huitoi sillä taakseen kaaren toisensa perästä, nosti ja laski, ylös ja alas, niin että se toisin vuoroin korkealle kohosi, toisin vuoroin tien viertä hipaisi. Vasta kun oli pitäjäntupa näkymättömissä, herkesi hän, paiskasi lakin syvälle päähänsä ja kääntyi reessään oikeinpäin istumaan. Hän loisti ääretöntä tyytyväisyyttä, ja suu reuhotti koko matkan leveässä hymyssä, silloin kun se ei ääneensä nauranut. – Ähäh, ähäh! hoki hän. – Saivatpas, saivatpas! Häh, Pulkkinen, kuulitko sinä, mitenkä minä niille annoin? Pulkkinen keikkui kapeilla kannoilla, vuoroin kummallakin, eikä hän tahtonut siellä varsan kiitäessä mitenkään pysyä. – Mitäh? Kuulitko sinä? Tule tänne reen laidalle istumaan! – Totta kai kuulit, kun minä niille annoin? – No, jo minä toki sen kuulin ... oikein olan takaa annoitte! – Häh? Niin! Eikö niin? Mitä? – Jo minä olisin vallesmannin sijassa vähemmästäkin hävennyt. – Näitkö sinä, minkänäköisiä ne oli? Mitäh? – Niin oli vallesmannikin happamen näköinen, kuin kauan käynyt sinukka on makuinen. – Silloinko kun minä rätkäytin pikanellipurun sen korvan juureen? – Silloinpa silloin. Hellmanni muisti sen ja paljon muutakin, mitä oli sanonut. Ja uudelleen ja aina uudelleen hän nauroi niille ja kyseli niitä. – Häh-häh-häh! – Saivatpas kerran! – Häh-häh-häh! – No jo minä niille annoin! Saivatpa ne maineensa kuulla! Vaan kyllä ne sen sietikin! Ottivatko ne ne minun rukkaseni lattialta? Näitkö sinä, ottivatko? – En nähnyt minä. – Ottivat ne, saat uskoa, että ottivat! Vaan näitkö sen, paniko vallesmanni minun pikanellipuruni suuhunsa? Paniko se? Näitkö sinä? – Liekö tuo tuota toki pannut? – Sekö? Pani se! Se pani! Saat olla varma, että pani! Nyt se sitä siellä parhaallaan pureksii! Koko matkan kotiin saakka kesti puhetta tästä samasta asiasta, uudelleen ja aina uudelleen. Ja naurun lähteet näyttivät olevan loppumattomat. Pihaan tultuaan ei herra mennyt suoraan huoneeseen, vaan jäi hevosta riisuttaessa sitä taputtelemaan ja silittelemään. – Anna kauroja varsalle, Olli! Anna sen syödä, minkä syödä saattaa, käski hän vielä mennessään, ja porstuan ovelta huusi hän Pulkkiselle, joka veti rekeä liiteriin: – Tule ryypyille, Pulkkinen! Otetaan pieni naukku sen seikan päälle. Käy pois vain! – Jahka minä tämän reen vedän liiteriin. – Ei sillä kiirettä ... ann’ olla siinä vain ... joutaa sen Ollikin vetämään. Veti Pulkkinen kuitenkin reen liiteriin, ja sen tehtyään meni hän vielä tallissa käymään. – Meneeköhän tuo tuommoinen meno käräjittä? arveli renki. – Ei mene käräjittä ... hulluja olisivat herrat, jos heittäisivät... – Vaan eihän koira koiran hännälle polje... – Vaikka kohta... – Käypiköhän pahastikin? – Siitä on satain markkain sakot, saattaa olla tuhansienkin, istuvan oikeuden haukkumisesta ... hyvässä lykyssä västinkiäkin... – Hyhhyy! vihelsi renki. [[Luokka:Hellmannin herra]] 3140 5391 2006-09-02T19:29:25Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Hellmannin herra: II luku|II luku]] |seuraava=[[Hellmannin herra: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Hellmannin herra]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Lautamies oli ajanut pihaan eikä näkynyt pitävän erikoista kiirettä sisääntulollaan. Sitoi viivytellen hevosensa portin pieleen, kaivoi heinätukon seviltä ja heitti sen eteen, levitti loimen selkään ja lähti sitten verkalleen tulemaan pihan yli. Se oli herättänyt herrassa epäilystä, ja levotonna oli hän kävellyt lattiata edestakaisin, aina vähän väliä seisahtuen ikkunasta katsomaan. Hän oli pitkänlainen, soikeanaamainen ja rauhallisesti katseleva mies. Herra koetti arvata hänen asiansa, mutta ei sitä päältäpäin vähääkään näkynyt. – Käykää istumaan, pakotti herra itsensä sanomaan, kun ei lautamies puhunut asiaansa, vaan jäi oven suuhun seisomaan. – On tuota saanut istuakin, sanoi lautamies, mutta istuutui kuitenkin. Tupakkaakin piti herran tarjota, vaikka paha aavistus alkoi yhä karkeammin kierrellä rinnassa. Pulkkinen, herran ainainen puhetoveri ja nytkin saapuvilla, sen näki, mikä herran mielessä kangerteli, hän kyllä tiesi lautamiehen asian ja seurasi viekkaalla syrjäsilmällä kummankin käytöstä. – Hyvänlainen on ilma ... ei ole suvikaan, vaan eipä niin nihki pakkanenkaan, aloitti lautamies puheen, kun oli piipun sytyttänyt ja sitä siististi poltteli. Hän veteli lyhyitä laihoja savuja ja tarkasteli piippuaan, viputellen koko ajan kenkänsä kärellä. – Semmoinen on nätti talvinen ilma, arveli Pulkkinen. – Kotoapäinkö lautamies ajelee? kysyi herra. – Kotoahan minä alkujani lähdin tän’ aamuna ajelemaan. – Onko ollut manuita paljon? tiedusteli Pulkkinen. – Ainahan niitä on ollut manuitakin väliin. Piika toi kahvia kahdella kupilla, toisella Pulkkiselle, toisella herralle. – Tarjoo lautamiehelle. Lautamiehen juodessa ei herra voinut olla kysymättä: – Onko lautamiehellä minulle mitä erikoista asiata? – Herrallehan sitä olisi. – Käy, Pulkkinen, pois, niin saa lautamies... – Eikä tarvitse mennä ... saa sen asian kuulla vierasmieskin. Nyt oli Hellmanni varma siitä, että se oli manuu. – Manatako meinaat? äsähti hän. Lautamies kallisti viimeisen kerran teevadilta kahvia, asetti sen päälle paikoilleen kupin ja muutti polveltaan lusikan teevadille. Sitten pani pöydälle kaikki, otti piipun lattialta, jossa se oli ollut asetettuna tuolia vasten, ja sytytti. Vasta kun oli muutamia savuja vetänyt, sanoi hän: – Manata. – Mistä hyvästä? Häh? Kenenkä asiasta? Velastako? Olenko minä velkaa kellekään? – Ei toki velasta vähääkään. Lautamies nousi seisoalleen, pani piipun sijoilleen hyllyyn ja sanoi varmalla, virallisella äänellä: – Vaan kunnianloukkauksesta, joka on tapahtunut viime viikon tiistaina pitäjän tuvalla, kutsun teitä oikeuden eteen siitä asiasta vastaamaan ensi maanantaina taksoituslautakunnan puolesta kapteeni Stålhammar. – Vai niin! Vai niin! Ohoh! Vai siitä! Hm! Herra oli joutunut aivan hämilleen. Tuota oli hän heti lautamiehen nähtyään alkanut pelätä, mutta ei hän tahtonut aavistuksiaan uskoa. Nyt se tuli niinkuin leimaus pilvettömältä taivaalta. Ja lautamiehen varmuus ja arvokkuus esti hänet haukkumisiin härähtämästä. – Kunnianloukkauksesta? Vai niin! Missä minä häntä olen loukannut? – Tottapahan sen tietänevät ne, jotka minua käskivät teitä käräjiin kutsumaan. – Vaan tulenkos minä heidän kutsuilleen? – Omassa vallassannepahan se lienee... – Kuka se käski manaamaan? – Kapteeni minulle manuun antoi. – Sano sille, että minä en tule ... ei tarvitse luullakaan! Käske pyyhkimään pois kanne tuomarin kirjasta... Turha vaiva se on! I-ihan turha vaiva! Herra käveli epävakaisesti ja levottomasti edestakaisin lattialla ja vakuutti yhä, ettei hän tule ja että on turha vaiva. – Pitää tästä lähteä ajamaan, sanoi lautamies ja heitti kätellen hyvästinsä. Kun lautamies oli painanut oven kiinni, teki herra liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä. Mutta sitten kääntyi hän kuitenkin Pulkkisen puoleen. – Kuule, Pulkkinen, luuletko sinä siitä mitään olevan? – En tunne minä lakia. Mahtaiskohan mitä olla... – Käy kysymässä lautamieheltä, mitä se arvelee... Mene nyt pian, ennenkuin se ennättää lähteä ajamaan. Se jo päästelee hevostaan irti. Vaan elä kysy niin, että minä muka olisin lähettänyt. Ole tiedustelevinasi niinkuin omasta puolestasi. Sill’aikaa kun Pulkkinen näkyi puhelevan lautamiehen kanssa, tämän seistessä loimi kädessä, jonka oli hevosen selästä ottanut rekeen pannakseen, äkkäsi Hellmanni tyhjät kahvikupit pöydällä. Julmistuen siitä hyökkäsi hän salin yli ruokasalin ovelle ja karjaisi sieltä keittiöön piialle: – Mitä hiiden hävyttömyyttä se on, ettei kuppeja haeta pois? Siinäkö sinä meinaat antaa niiden seistakin? Siinäkö? Etkö sinä vastaa, lunttu? Häh? – Herra Jeesus siunatkoon! Eihän tässä vielä tullut – – Vieläkö sinä vastustat? Jos suusi avaat, ajan sinut heti paikalla –! Mars hakemaan! Herra seisoi ovella ja osoitti hänet ojennetulla kädellä ohitsensa menemään. Piika kiiruhti itku kurkussa kuppeja hakemaan, ja herra astui hänen kintereillään. Koko ajan oli tytöllä se pelko mielessä, että pöydän ääressä se hänen kuppeja ottaessaan ... silloin se tukkaan tarttuu... Mutta samassa tuli siihen Pulkkinen, ja piika pääsi pujottautumaan pakoon. – No, mitä se sanoi? – Sanoi olevan satain markkain sakot ja hyvässä lykyssä västinkiä. – E-ohoh! E-oo! Elä valehtele! Ei se tiedä ... se valehtelee ... peloittelee... – Eiköhän mahtaisi lautamies tietää? – Ei se tiedä paremmin kuin muutkaan... Enintään jos on, niin on viisikymmentä markkaa! Vai västinkiä! En minä usko, en ollenkaan minä sitä usko! Mutta uskoi sen herra kuitenkin, ja yhä enemmän alkoivat hänen silmänsä pelosta pälyä. Pulkkinen teki lähtöä. – Kuules, Pulkkinen, elähän mene ... kuinka suuren sakon sanoi se olevan? – Sanoi istuvan oikeuden haukkumisesta olevan satain markkain sakon, mutta kuului se saattavan tuhansiinkin nousta. Eikä aina tunnu rahallaankaan pääsevän. Herran tukka oli aivan epäjärjestyksessä, ja suun ympärys revähteli kuin itkua aloitellessa. – Satain ... tuhansien markkain sakko ... tuhansien markkain sakko, ja ehkä vielä västinkiä... Mutta ehkä ne vain peloittelevat tällä manuulla? Luuletko sinä, että niillä on tosi mielessä? Mitä? – Kysyin minä sitäkin lautamieheltä, ja toden sanoi olevan. – Tosi niillä on! Se niillä on ... ei ne heitä! On ne semmoisia susia ... kyllä ne on koko roistoja! – Sitä arveli lautamies, että eikö nuo ehkä mahtaisi sovintoon ruveta, jos maksaisi. – Josko maksaisi? – Ei kai ne ilmankaan... – Eihän ne ilman ... tietäähän sen ... vai ilman? Ei ne vähään heittäisikään ... kyllä ne ottaa osaavat, kun kerrankin saavat ... on ne semmoisia susia! – Vaan pääsisihän tuosta sillä lailla edes rahallaan. – Jottako muuten västinkiä? – Miksipähän oikeus sen katsoisi ... sitä ei tiedä edeltäpäin kukaan. – Kyllä se sen siksi katsoo ... ei ne armahda ... niillä on kaikilla vanhaa vihaa ... on ne semmoisia advokaatteja! – Voi tätä onnettomuuden kohtausta, voi tätä onnettomuuden kohtausta! Tukkaansa repien ja vaikeroiden käveli Hellmanni sinne tänne kaikissa huoneissa. Pulkkinen teki lähtöä moneen kertaan, mutta herra ei häntä päästänyt. – Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... ei sinulla ole minnekään kiirettä ... odotahan nyt, elähän mene! Istu siihen tuolille! – Eiköhän teidän sittenkin olisi parasta mennä sovinnoille. – Kyllä se on se parasta, se se on parasta! Mene, Pulkkinen, ja käske valjastamaan! Sano, että heti valjastavat! Voi tätä onnettomuuden kohtausta! Kaikki talonväki kummasteli herran siivoa lähtöä, piika kaikista eniten. Ei minkäänlaista komentelua, ei huutoa, eikä haukkumisia, niinkuin aina ennen. Niin liikkui ja köpästeli herra kuin vanha ukko, ja reen perään istuessaan hän yhkäisi kuin sairas. – Annahan ohjakset tänne, sanoi hän surkealla, miltei nöyrällä äänellä rengilleen, ja käski hitaasti hevostaan. – Niinpä se nyt oli kuin uitettu koira, tuumasi renki Pulkkiselle katsellessaan isäntänsä lähtöä. Mutta herra ajoi tietä myöten ja oli mielestään onnettomin ihminen maailmassa. Hän oli vihattu ja vainottu. Kaikki olivat liitossa häntä vastaan. Kun yhdet alkavat hänen kanssaan käräjätä käydä, niin muut perästä. Saa niitä aina syitä miehen päälle, kun niitä vain hakemaan rupeaa. Ei niin hyvää miestä, jota ei syyhyn saa, kun käyttää juonia ja advokaatteja... Hän oli laskeutunut jäälle, jossa alkoi käydä kipakka tuuli, samalla kuin piiskasi jäiden sekaista lumiräntää alas taivaalta vasten kasvoja ja korvanlehtiä. Sivulta päin kävi tuuli ja jäähdytti ensin oikean olkapään ja koko kyljen, siitä tunki läpi vasempaan puoleen ja vähitellen koko ruumiiseen. Räntä kasteli kauluksen ja valoi siitä märkyyttä alas kaulalle ja poveen. Värisytti ja puistatti, niinkuin olisi tahtonut karistaa nivelet erilleen toisistaan. Paha omatunto käytti hyväkseen turvattoman makuista mielialaa ja alkoi kumeasti kolkutella sieltä täältä, niinkuin olisi sillan alta pyrkinyt ylös tulemaan. Vähitellen sai se siinä longistetuksi elämän muutamista pahoista paikoista suurille raoille. Niistä irvisti hampaitaan moni teko, joka oli kauan aikaa ollut piiloon painettuna ja viimein kokonaan mielestä unohtunut. Tuskastuen yritti hän väkisin kiristää raot kiinni, mutta kuta enemmän hän sitä koetti, sitä enemmän repesivät ne toisistaan hajalleen. Silloin koetti hän olla huomaamatta eikä ollut mitään näkevinään. Kyllä hän tiesi, että häntä joku tahtoi peloitella. Vaan ei se hänestä sillä lailla liiaksi hyötyisi! Uhka ei kuitenkaan auttanut, eivätkä pahat paikat ottaneet sulkeutuakseen. Silloin sai arkuus vallan ja pani sielun vapisemaan sitä mukaa kuin vilu tuli tuntuvammaksi ja kuta kipeämmin jäärakeet kasvoja ruoskivat. Ihan tuntuvin kourin kiristi mieltä se ajatus, että kostaja on kimppuun käynyt ja että se se on kaikki näin laittanut. Se, eikä muu mikään, hänen silmänsä sokaisi ja pani hänet haukkumaan siellä pitäjäntuvalla, antaakseen siten vihamiehille vallan. Se on viekas ja taitava, kamppaa jalallaan ja kaataa silloin juuri, kun ei arvaa vähääkään varoa. Vaistomaisesti alkoi hänen mielensä siinä haparoida jotain asetta, jolla voisi torjua kostajata luotaan ja jonka avulla saattaisi itseään puolustella. Kauan etsitti, ennenkuin löytyi, mutta viimein johtui mieleen kuitenkin semmoinen hyvä teko, joka aseeksi kelpasi. Ja pitämällä piti hän edessään ja käänteli joka taholle ja riiputteli ja heilutteli kuin linnun pelättiä sitä, minkä oli saanut käsiinsä. Vanha kerjäläisvaimo se oli, hän oli sen kerran tällä samalla selällä ajaessaan tavannut ja ottanut paleltumasta rekeensä. Lapsensa kanssa oli vaimo umpea tietä paarustellut ja siihen olisivat paleltuneet kohta, ellei hän olisi heitä auttanut, rekensä perään pannut ja nahkasilla peittänyt. Itse oli vielä kuskille istunut, vaikka oli kova pakkanen ja kipakka viima. Sillä lailla oli kotiinsa ajanut, ja siellä oli vaimo saanut syödä ja sairastaa toista viikkoa, ja lapselle oli välistä annettu vehnästäkin niinkuin myöskin vaimolle itselleen kahvia. Eikä vaimo lapsineen ollut edes oman pitäjän kerjäläisiä; jostakin oli kaukaa Pohjanmaalta, ja hän tiesi kertoa kaikenlaista herran kotipuolesta. Hyvä hän oli ollut hierojakin ja hieronut olikin herraa ja koko talonväkeä. Mutta hyvä työ pysyi hyvänä työnä kuitenkin, sillä olisi niitä hierojia ollut omassakin aluskunnassa. Tätä muistellessa kohentui mieli, ja irvallaan olevat raot näyttivät vetäytyvän kiinnemmäksi. Samassa oli jäämatkakin loppunut. Hevonen, joka oli tähän asti hiljaa umpiteitä kulkea kituuttanut, kiskaisi yht’äkkiä reen nelissä rantatörmälle, kello kilahti kiihkeästi aisassa, ja painavat ajatukset haihtuivat seurasta. – Hevonen! huusi hän ja sujahdutti sitä suitsillaan parempaan vauhtiin. Mitä hulluja hän tässä syntejään hautoo! Ei hän ole sen pahempi kuin muutkaan! Ja kun herra läheni kapteenin taloa ja ajaa karahutti pihaan, olivat kaikki äskeiset raot painuneet visusti toisiinsa, niin että omantunnon päällys oli kuin hyvästi kiinni juotettu silta. Ei rakoja näkynyt eikä rakojen juotoksiakaan. Kaikki oli yhtä sileää levyä. [[Luokka:Hellmannin herra]] 3141 5392 2006-09-02T19:29:29Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Hellmannin herra: III luku|III luku]] |seuraava=[[Hellmannin herra: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Hellmannin herra]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Kapteenin luo oli tullut vallesmanni vieraaksi vähää ennen kuin Hellmanni ajoi pihaan. – Siinä susi, jossa ... tuossa hän nyt on! huudahtivat molemmat, kun näkivät Hellmannin kartanolle ajavan. – Hän tulee sovinnoille ... me siis teemme, niinkuin tässä puhuttiin... Siitä tulee hyvä juttu! Se mahtoi olla jotain hauskaa, koska kumpainenkin salaperäisesti nauroi sisäänpäin. – Tst! Hän on jo porstuassa! Pidä hyvä miini ... minä kuuntelen täältä koko ajan... Parahiksi ehti vallesmanni pujahtaa toiseen huoneeseen, kun Hellmanni astui sisään. Jotenkin rehevästi hän tuli ovesta ja heitti hattunsa ja rukkasensa tuolille. – Hyvä päivä! sanoi hän yhtä leveästi kuin hänen tapansa oli. Kapteeni oli kiireesti istuutunut pöytänsä ääreen, sukaissut silmälasit nenälleen ja oli nyt jotain lukevinaan. Hän näkyi kyllä vieraan tulon kuulevan, mutta vasta jonkun aikaa viivyttyään nosti hän päänsä katsellen tulijata lasien yli. – Päivää, vastasi hän kylmästi ja hitaasti, samalla vähän kummastellen, ja liikkumatta paikaltaan. Herra oli aikonut asettautua niinkuin kaikki olisi ollut entisellään, mutta vastaanotto vei heti häneltä sen varmuuden, jonka oli ollut saamaisillaan. Koetti hän kuitenkin sitä ylläpitää mennen kättä antamaan. Vaikka isännän kädenpuristus oli laimea, niin teki hän sentään vielä sen, että istuutui käskemättä sohvaan. Arasti alkoivat hänen silmänsä kuitenkin pälyä ympäri huonetta, kattoon ja seinille, kun ei kapteeni aloittanut puhelua. Tämä vain istui paikoillaan, pää poispäin käännettynä peittääkseen nauruaan, jota oli vaikea pidättää. – Onko mitään, jolla voin veljeä palvella? kysyi hän vihdoinkin hyvin totisesti. – Se nyt on se ikävä juttu... Elä ole milläskään ... annetaan sen olla ... mitäs me tyhjästä käräjöimään, yhden pitäjän miehet! Ja hän koetti hymyillä ja teki kädellään halveksivan liikkeen koko asialle. – Se on hyvä, että veli myöntää sen ikäväksi asiaksi. Ikävä se todella onkin ... varsinkin meille. – Niin on, elkää huoliko siitä sen enempää ... mitäs joutavata ... sovitaan pois! – Vai niin, vai olisi veli taipuvainen sovintooni Hm! – Vai olisi veli taipuvainen sovintoon! Hm! Jahah! jahah! Se ilahuttaa minua. – Niinpä niin, mitäs siitä käräjätä käymään semmoisesta ... se on niin kovin pieni asia ... eikä siitä muuta hyötyä ole, kuin että se vain herättää tarpeetonta juorua... Saahan se olla? – olkoon puhuttu! Kapteeni istui yhä pää poispäin käännettynä, mutta vilkaisi kuitenkin tuon tuostakin oven rakoon, jossa kiiluili vallesmannin toinen silmä. – Hm! rykäisi hän taas epämääräisesti. Tietääkö veli, millainen edesvastuu tuollaisesta menosta on meidän laissamme määrätty? – En minä tiedä, mutta ei suinkaan se ... ei kai se suurikaan... En bagatelli... – Se on sen mukaan, minkä nimen kukin millekin asialle antaa. Ehkä minä saan luvan näyttää asiata koskevan lainpykälän ... ole hyvä ja tule lukemaan. Kapteenilla oli jo lakikirja auki määrätyltä kohdalta, ja hän asetti sen pöydän nurkalle. Hellmanni tuli pöydän ääreen seisomaan, mutta pyysi kapteenia lukemaan... – Minulla kun ei ole lasisilmiä, sanoi hän syyksi. – »Keisarillinen asetus väärästä ilmiannosta ja ''muusta kunnianloukkauksesta'', annettu marraskuun tjuguseks päivänä adertonhundra sekstiseks», luki kapteeni seuraten tekstiä sormellaan. – »Sjette paragrafen: kukin, joka tarkoittaa alentaa toista hänen kansallisessa arvossaan taikka ''vähentää luottamusta häneen siinä toimituksessa'' tai elinkeinossa, jota hän harjoittaa» ... sen sinä olet juuri ''tehnyt''... – Niin, niin, no entä sitten... – »joko puheella tai merkeillä tai kirjallisella esityksellä, jota hän levittää tahi levityttää, väärästi syyttää häntä vissistä rikoksen lajista tai semmoisesta teosta, joka voi hänelle saattaa toisen ylenkatseen, rangaistakoon herjauksesta kuritushuoneella kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen taikka vankeudella yhdestä kuukaudesta yhteen vuoteen taikka sakoilla viidestäkymmenestä tuhanteen markkaan saakka.» – Jahah! Hm! Vai niin. Vaan onko tämä tämän aikuinen laki...? – Se on vasta vahvistettu. Katso itse. – Niin, niin ... niinpä näkyy olevan... – Se on ankara pykälä. – Vaan eikös siinä ole alin määrä viisikymmentä markkaa sakkoa? – Se ei tässä tapauksessa voi tulla kysymykseenkään. Istuvan oikeuden herjaaminen on päinvastoin katsottava ankarimman määräyksen mukaan... – En minä usko sitä. – Päättäköön oikeus sen, jos et usko. – On siinä »förmildrande omständigheter»... Minä en ollut oikein selvä... – Olit sinä selvä, sen huomasi jokainen, ennenkuin aloit haukkua. – En minä ollut selvä ... minä kävin ulkona sillä välillä... – Omituista tosiaankin, ja minulle kun on kerrottu, ettet siellä muuta tehnyt kuin ärjyit hevosellesi... Hellmanni ei osannut mitään siihen. Hän oli ääneti ja pureskeli partaansa. – Niin no, sovitaan se nyt sitten ... minkä tähden te ette saata sopia... – Kyllähän minä puolestani ... en pidä niin suurta väliä koko asialla ... saatan sen minä sopia, vaan en tiedä, kuinka... Hyvän mielen hyrähdys pääsi herran kurkkutorvesta, ja kiitellen kapteenia tarttui hän hänen käteensä... – Tack bror! Tack bror! – Ei kiittämistä! Minä puolestani, sanoin minä, vaan en tiedä, kuinka muitten laita on. Vallesmannin on pahempikin. Häntä sinä loukkasit enemmän kuin ketään muuta. Herra luuli jo pihdistä päässeensä ja nyt se kiristi häntä entistä kovemmin. – Parasta on sentähden, jatkoi kapteeni, että ajat nyt heti kohta hänen puheilleen ja koetat pyytää häntä sovintoon... – Minä lähden, minä lähden heti paikalla ajamaan ... ehkä hän suostuu ... mitä luulet? Etkö luule, että hän suostuu? – Saattaapa suostua... – Eikö hän ole mitään sanonut? – En minä ole häntä tavannut sitten viimeisen... – No, mitä hän silloin? Oliko hän vihainen? – Kyllä hän silloin oli julman vihainen... – Vihainen se on ... se on vihainen ja sydämikkö. Mutta eiköhän tuo kuitenkin rupeisi sopimaan? Etkö luule, että hän rupeisi? – Sitä ei voi tietää. – Minä ehkä lähden hänen luokseen ajamaan ... mitä arvelet, menenköhän?’ – En tiedä, kuinkahan olisi parasta. – Kyllä minä lähden sinne heti paikalla. En käy kotonanikaan ... ajan ohitse sinne suoraan. Sinä olet, veli, hyvä mies. En minä toista semmoista miestä tunne ... en totta tosiaan minä tunne. – Hyvästi nyt! Käy, hyvä veli, minunkin talossani... Sinä niin harvoin meillä käyt, vaikka me ollaan yhden pitäjän miehiä... Vaan hyvästi nyt! – Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... istu nyt ja polttele! – Ei, ei, kyllä minä polttaisin ... kiitoksia paljon ... mutta en minä nyt tällä kertaa ... minun pitää joutua sen vallesmannin luo... – Eihän tuo nyt niin jäniksen selässä liene... – Jos ennättää lähteä pitäjälle tai niin poispäin ... niin että kyllä minun täytyy ... anna nyt anteeksi... – No, hyvästi sitten... – Hyvästi, veli, sano vaimollesi terveisiä ja käy talossa... Notkeana ja hätiköiden lähti herra ulos, ja samassa tuli vallesmanni piilostaan. Yhdessä katsoivat he kapteenin kanssa ikkunasta, kuinka Hellmanni päästi hevosensa irti tikapuista ja lähti kiireesti räntäsateeseen ajamaan. Tuskin oli tulta viritetty, kun Hellmanni iltahämärissä ajaa uudelleen kapteenin pihaan... Kapteeni ja vallesmanni istuivat totilasin ääressä, kun kompuroimista ja lukon haparoimista kuului porstuasta. Viimein työntäytyi sieltä kulmakarvojaan myöten lumeen tahrattu mies. – Hyv’ iltaa, sanoi Hellmanni arasti. – Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vastasivat toiset ystävällisesti. Veli on hyvä ja käypi istumaan. Epäilevästi mulkoillen vuoroin kumpaankin ja märkää partaansa sormillaan kampaillen istui Hellmanni tuolille sohvan viereen. Isäntä tarjosi tupakkaa ja totia, mutta hän ei kumpaakaan ottanut. Sitten jatkoivat kapteeni ja hänen vieraansa verkkaista keskusteluaan hyvistä ja huonoista säistä, lumipyryistä ja pakkasista, koettaen Hellmanniakin siihen vetää. Hänen täytyi siihen silloin tällöin ottaa osaa, saamatta omaa asiaansa esille. Vihdoin meni kapteeni pois huoneesta totivettä noutamaan ja silloin kääntyi Hellmanni vallesmannin puoleen. – Minä kävin siellä teillä sen asian tähden ... kyllä kai se on kapteeni puhunut? – Ei, mikä asia se on? – Se on tuo, joka tapahtui siellä pitäjäntuvalla ... silloin ... kyllähän sinä sen muistat... Vallesmanni polttaa tupsutteli piippuaan koko ajan. – Sekö? – Vai niin ... mitäs siitä? – Minä kun olen saanut manuun sen tähden ... vaan ei anneta sen mennä oikeuden eteen... – Mitä varten ei? Siellähän se ehkä parhaiten riita ratkeaa... – Ei, ei anneta mennä ... sovitaan pois hyvinä miehinä... Yhä polttaa tuhutteli vallesmanni piippuaan eikä puhunut siihen mitään, niin että Hellmanni oli pakotettu vielä lisäämään: – Ja kyllä minä maksan sopiaisiakin, jos niitä... – Hm! – Ei se ole sillä hyvä ... sinä haukuit minua pahasti, sinä sanoit minua roistoksi, juomariksi, huorintekijäksi... – En minä huorintekijäksi sanonut... – Etkö sanonut? vihastui jo vallesmanni, teetkö tyhjäksi, ettet sanonut? Kaikeksi siksi sinä haukuit ja vielä paljoa pahemmaksikin ... sinä syljit silmillenikin minua, ruunun virkamiestä, istuvan oikeuden edessä... – Enhän minä muuta kuin pudotin pikanellin lattialle ... näinikään... – Vai pudotit? Noin väänsit poskestasi etusormella ja lähetit minua kohti ... onneksi meni se kuitenkin seinään eikä sattunut, mutta sitä ei oteta lukuun, ettei se sattunut, kunhan kerran tarkoitit. Yrityskin rangaistaan rikoslain mukaan – murhanyritys. Se sinun pitäisi tietää, etten minä siedä, etten minä siedä julkista pilkkaa tehtävän järjestyksen ja yleisen turvallisuuden ylläpitäjästä ja valvojasta! Tiedätkö sinä, mikä edesvastuu on semmoisesta? – Kyllä minä sen tiedän ... suuri siitä on edesvastuu ... mutta se kun tapahtui minulta kiivaudessa enkä minä tiedä, mitä minä kiivaudessani teen... – Se ei minua liikuta! Ratkaiskoon oikeus asian... Vallesmanni oli todellakin kiivastunut tapausta muistellessaan, ja vihaisesti käveli hän kahakäteen lattiata pitkin. Hellmanni käveli hänen perässään ja puhui aina käänteen kohdalla. – Elä, hyvä veli, anna mennä sen oikeuteen ... peruuta pois, veli kulta, manuu ... minä maksan sopiaiset ... peruuta, hyvä veli ... johan lupasi kapteenikin sopia ... eikös luvannut? – Lupasinhan minä, sanoi kapteeni asettaessaan vesikannua pöydälle. – Minkä tähden sinä et sitten saata ... anna, hyvä veli, se anteeksi ... elä saata minua onnettomuuteen ... kyllä minä maksan, minkä tahdot... – Maksatko niin paljon kuin minä tahdon? – Niin, niin, kohtuuden mukaan... – Kyllä sinun kohtuutesi tiedetään ... et sinä ilman käräjiä maksa penniäkään! – Minä maksan ... minä maksan heti paikalla! Paljonko tahdot? – Mutta muuten niin ei maksu ole suinkaan pääasia, sanoi kapteeni. – Pääasia on anteeksipyyntö... – Johan minä olen teiltä pyytänyt, ja pyydän minä vielä uudelleen... – Meiltä? Mitä se auttaa, jos sinä meiltä pyytäisit vaikka ikäsi anteeksi, kun siinä on kuitenkin koko lautakunta sovitettavana? – Lautakunta? – Niin juuri, lautakunta! Kaikkiahan sinun haukkumisesi koski, ja jokainen heistä on pyytänyt minua asianajajakseen... – Voipa sitten sentään! Voipa, voipa sitten sentään! Kyllähän minä nyt hukassa olen, ikuisessa hukassa ja onnettomuudessa ... voipa, voipa sentään! Kun vallesmanni oli aikansa nauttinut toisen valituksista ja voivotuksista, sanoi hän: – No, jos minä hyvässä tahdossani koettaisin auttaa sinua. Mutta muista, että hyvässä tahdossani, sillä et sinä sitä ole ansainnut. – Voi, auta, hyvä veli... elä sorra... – Etkö ''sinä'' ole ketään sortanut? – En minä ole... – Etkö nylje ja nahkaa esimerkiksi mökkiläisiäsi...? – Kuule, Rothberg, huomautti kapteeni väliin, mitä se meihin kuuluu, kuinka hän on mökkiläistensä kanssa ... se on heidän oma asiansa... – No, niin on, niin on... Mutta niinkuin sanoin, niin saatan minä koettaa, vaikken tiedä, kuinka käy. Vaan jos suinkin voin, niin koetan päästää sinut pulasta. – Koeta, hyvä veli, koeta ... puhu lautamiesten kanssa ja houkuttele ne sopimaan. – Eikös niistä ole muutamat sinulle velkaakin? – Ei tässä pakkokeinoja käytetä! – No ei, no ei, ei pakkokeinoja... – Ainoa, jonka luulen auttavan, on julkinen anteeksipyyntö. – Niin, niin... – Sitä ainakin minä vaadin omasta puolestani ja samaa luulen kapteeninkin vaativan... – Vaadin, sanoi kapteeni nenä lasin sisässä, totia ryypätessään. – Ja samaa vaatii jokainen lautamieskin. – Niin, niin... – Sanalla sanoen: sinun täytyy siis julkisen seuran läsnäollessa pyytää anteeksi kaikilta meiltä, joita olet törkeästi loukannut. – Niin, niin, kyllä minä, kyllä minä sen teen ... milloinkas minä? – Parasta on, jos jätät asian kokonaan minun huolekseni, muuten se ei... – Sinun huoleksesi ... toki kaiketikin... – Tämä asia tulisi olemaan oikeuden edessä ensi maanantaina ... sen edellisenä iltana voit sinä tulla käräjäkartanon saliin, jonne minä kutsun asianomaiset ynnä vieraiden miesten kanssa... – Elä kutsu vieraita miehiä... – Se on sinun hyödyksesi, ja muuten asian laillisuus sen vaatii. – Elä kutsu kuitenkaan kovin monta ... pari kolme... – Se on minun asiani! – Niin, niin... – Ja sen sijaan, että sinä kullekin maksat eri sopiaisrahat, koetan minä houkutella heitä tyytymään siihen, että vietetään tätä iltaa asianomaisen kustannuksella vähän hauskasti... – Niin, mitenkä tuota –? – Niin, että minä hankin jonkun, joka laittaa illalliset, sopivat ruokalajit ja sitä paitsi juomia tarpeen mukaan... – Niin, niin... – Suostutko siis siihen? – Niin tuota ... vai niin... Ei kai se?... kuinka se...? Minä en ole niissä semmoisissa ollut, mutta tulisiko ne, niinkuin sanotaan, kestit? – Kestitkö? Se on sitä myöten, miten tahtoo nimittää ... no, jaa, kestit! Entä sitten? – Ei mitään, ei mitään... Ei sitä edeltäpäin taida tietää, kuinka kalliiksi ne...? – Sitä minä en tiedä, mutta jos säälit muutamia kymmeniä markkoja, niin ann’ mennä käräjiin ... sama meille on! – Ei, enhän minä siitä puhukaan, etten minä ... ilmanhan minä vain ... kyllähän se sopii niin... Joo... Hm! Asia oli siis päätetty, ja vähän aikaa vaiti oltua alettiin puhua muusta. Hellmannilta se ei kuitenkaan sujunut. Hän oli kovin hajamielinen ja sammutti vähän väliä piippunsa, jonka kapteeni oli pakottanut hänet sytyttämään. Vähän aikaa istuttuaan hän nousikin, heitti hyvästinsä ja lähti ulos. Mutta porstuassa kääntyi hän takaisin ja pyysi ovelta vallesmannia tulemaan, sillä hänellä olisi vielä vähän sanomista... – Tuota ... sitä minä ... niin että ... ettei niihin kesteihin, kun ne tulee, ettei menisi puhdasta rahaa liian paljon ... minulla on ollut tiukka rahasta nykyään ... niin saisi sanoa kievarin emännälle, että tulisi meiltä hakemaan lihaa ja kalaa ja maitoa ja saisi meiltä ruuanlaittajankin, joka on pitoja ennenkin laittanut ... vaikkei kai nämä pidot tulekaan ... niin, niin... – Kuule, veli, sanoi vallesmanni, ehkä me jätämme ne asiat kievarin emännän huoleksi ... jos et raski näin, niin mennään sitten käräjiin, niin sillähän näistä pääset... – Ei, ei millään lailla ... en minä ... hyvästi vain... – Skål då på den saken! sanoi kapteeni, kun Hellmanni oli mennyt. – Skål! vastasi vallesmanni. ---- Mutta epämääräisissä tuumissa ajoi herra yötä myöten kotiinsa päin. Tie oli ummessa ja kulku hidasta. Alkutaipaleesta kiirehti hän hevostaan, ja kun se ei auttanut, kiivastui hän ja löi ruoskalla. Hevonen pukkasi muutaman laukan, mutta luhnahti kohta takaisin kävelyyn syvissä nietoksissa. Niin että herran täytyi tyytyä käymäkyytiin. Kahdenlaiset ajatukset häntä vuorotellen kiusasivat kahdella asialla. Se ensiksikin puri ja jäyti kauheasti mieltä, että hän oli ollut toisten pilkanteon alaisena ja että yhä vielä mahtoi tulla olemaan. Ja sitten huolestutti toiseksi se, mitä kestit tulevat maksamaan. Nehän saattavat nousta niin korkealle, kuin toiset tahtovat. Onhan niillä valta määrätä ruuat ja juomat ja kutsua vieraat. Hän koetti laskea yksikseen, ketä he voisivat kutsua, mutta ei hän tohtinut niin suurta summaa päähän asti ajatellakaan, kuin siihen hänen mielestään tarvittiin. Yht’äkkiä iski hänen mieleensä Oulun kauppaneuvoksen kestit samppanjoineen ja jälkiruokineen... Mutta ei nuo tuollaisia kuitenkaan? Ei nuo niin julki jumalattomia lie? Mutta mikä ne tietää? Onhan niillä valta vaikka mihin ... ja niillä on vanhaa vihaa... Loppumatkan hän miltei vaikeroi itsekseen tuosta pelosta. Ja kun viimeinkin tuli kotiinsa, käyttäytyi hän kuin sairas. Yhki ja puhui surkealla äänellä, otsa rypyssä. Rouvan piti auttaa turkit ja muut vaatteet päältä pois ja vetää päällyskengät jalasta. – Mikä sinun on? Mihinkä kohtaan sinuun koskee? koetti rouva kysellä, mutta herra ei vastausta antanut. – Koskeeko päähän? Vai ehkä olet vilustunut? Jos minä käskisin keittää teetä? – Ei tarvitse... – Hierominen sinulle ehkä hyvää tekisi... se on varmaankin se sinun vanha kaulatautisi, annatko minä koetan... – Mitä helvettiä sinä hommaat siinä ... anna minun olla rauhassa...! Vihoissaan repäisi herra turkin takaisin hartioilleen, ryntäsi paukkuen ulos ovesta ja riensi omaan kamariinsa. Äkäisesti sulki hän oven, kääriytyi turkkiinsa ja heittäytyi sohvalleen maata. [[Luokka:Hellmannin herra]] 3142 5408 2006-09-02T19:46:08Z Nysalor 5 Luku kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Hellmannin herra: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Hellmannin herra]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Hellmannin herra]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Oli yleinen riemu pitäjän herroissa, kun tuli kuuluksi, että Hellmanni oli pakotettu pitämään kestit, joihin vallesmanni sai kutsua vieraat. Jokaisella oli jotain äkää hovin herraa kohtaan, jos ei muusta, niin siitä, että hän oli rikas, ja nyt nautittiin siitä herkusta, missä vain kaksi miestä yhteen sattui. Ja joka talossa, mihin vallesmanni uutisensa kuletti, hykerrettiin käsiä hyvästä mielestä, ja sekä tullessaan että lähtiessään sanoi vallesmanni samat sanansa: – De’ ... de’ fröjdar mej ända intill lilltån, den här historien... [Tämä ilahduttaa minua pikkuvarvastani myöten, tämä juttu...] – Se on oikein sille! kävipäs kerran satimeen sekin kettu! lisäsivät aina toiset. Vallesmanni oli kutsunut kaikki tuttavansa »vieraiksimiehiksi» pitoihin ja muut asianomaiset olivat tehneet samoin. Niin että kun käräjien oli alkaminen juuri samaan aikaan, kaikki kirjurit, asianajajat, tuomarin apulaiset, lautamiehet, siltavoudit ja muut siihen aikaan koossa olevat henkilöt kieltään lipoen valmistuivat iloista iltaa viettämään Hellmannin herran kustannuksella. Paitsi heitä oli tuomari, tohtori, apteekkari ja puolikymmentä maakauppiasta myöskin pyydetty samaan tilaisuuteen saapumaan. Kirkonkylä oli kuin pieni kauppala, jossa muun muassa oli kestikievari ja sen yhteydessä ravintola. Tämän suuri sali, jota myöskin käräjähuoneena käytettiin, oli tätä iltaa varten muutettu kestituvaksi. Oikeuden pöytä oli siirretty seinämälle ja tuomarin istuin samaten. Raamattu ja lakikirja oli nostettu ylös pölyisen kirjakaapin korkeimmalle hyllylle. Sen sijaan oli kannettu keskelle lattiaa valkeilla liinoilla katettu tuvan suuri leipomapöytä, jonka ääressä piti ensin sopiaismaljat juotaman ja sitten illallinen syötämän. Pitkin seiniä oli aseteltu pienempiä pöytiä, joiden päälle totineuvot kannettiin ynnä paperossipuntit ja tuhka-astiat. Kaikki piti olla kuin kesteissä konsanaan, ja vallesmanni ei ollutkaan käskenyt laittaa illallista, vaan tilannut »''supeen''». Kestikievarin emäntä järjesteli piikansa avulla maljalaseja pitkin pöydän reunaa, ja isäntä, samalla myöskin maakauppias, kantoi puodistaan paperosseja pienille pöydille ja kaateli pullosta konjakkia karahveihin. – Haetko illalliseksi hummeria kellarista? kysyi isäntä. – Haenhan minä ... ei siitä muuten kuitenkaan näy erilleen pääsevän ... antaa Hellmannin kerran maksaa meillekin... – Joutaa maksaa... Oulusta tuo aina tuopikin kaikki tavaransa, suolansakin ... mutta jääpäs kerran jokunen rikkautta meidänkin puotiin. – Kyllä se on koko roisto se Hellmanni... – Hyvä on sekin, puuttui piika puheeseen, hyvä on, mutta ei ole parempia muutkaan... – Mitkäs? – Nuopa herratkaan, vallesmannit ja ne, kun suotta tämmöiset maksatetaan. – Olikos sen pakko haukkua? – Ei haukku haavaa tee. Ja hyvin ne sen ansaitsee. Jos minä olin haukkumassa, niin haukuin vielä enemmän. – Panenko monta punttia näille pöydille kullekin ... kaksiko? – Pane kolme neljä ... kuta enemmän panee, sitä enemmän menee ... jos on vara ottaa, niin ottavat aina uuden ja heittävät entisen puoleksi poltettuna pois... – No, johan minä olen monta kertaa sanonut, että sinä olet välistä viisaampi kuin minä ... ei ole monella niin viisasta eukkoa kuin minulla. Lihava emäntä nykäisi kylkeen piikaansa, iski hänelle silmää ja suhahti pilkallisesti: – Puhuu, niinkuin hän se muka tässä kuitenkin ... pyh! Emännänhän olikin puoti ja kaikki, ja hänellä oli valta talossaan. Puotipojan oli hän toiseksi miehekseen ottanut ja yhä hän itse hallitsi ja vallitsi. Mutta noin seitsemättä käydessä illalla alkoi ajaa vieraita pihaan. Vallesmanni tuli ensiksi niinkuin isäntä ainakin ja vastaanotti toiset. Tultuaan komensi hän lyhdyn porstuaan, käski asettaa lisää kynttilöitä pöydille ja ikkunoille, jotta osaisivat vieraat kohti tulla ja että näkyisi maantiellekin, että täällä on pidot niinkuin häät mitkäkin. Mitäs tyhjästä säästämisestä! Ei ole köyhä maksamassa! – Käykää vieraat peremmä ... astukaa vain sisään ... ja heti pieni konjakkari kylmästä tultua ... tuokaa sokeria ja kylmää vettä!... Kippis! – Tääll’ on tupakkaa, sikareja ja paperosseja, kumpaa vain haluttaa ... olkaa hyvät! kehoitteli vallesmanni tulevia ja vei vieraansa perälle. Tohtori tuli, toi suuren mahan mukanaan. Tuli tuomari ja pani nenänsä torvena soimaan. Apteekkari hiipimällä niinikään saapui, hatustaan huolissaan, minnekä sen panisi, ja kun sai sille sijan ikkunalla kukkien takana, ryhtyi heti partaansa ja kauan sitä kampaili liivin taskussa säilytettävällä kammallaan ... sen tehtyään vasta paperossin sytytti ja yhtyi muiden seuraan. Kapteeni löydyttäytyi hänkin suuressa sudennahkaturkissa, josta selvittyään astui peremmälle huonetta siistissä takissa, parta huolellisesti ajettuna, jälellä vain säännölliset viikset, ja kädessä oma piippu. Sitä mukaa sitten muut kaikki, niin lautamiehet kuin kirjurit, asianajajat, tuomarin sihteerit ja muutamia pitäjän rikkaimpia isäntiä. Vallesmanni kehoitteli yhä istumaan ja polttamaan. – Istukaa ja polttakaa ja olkaa niinkuin kotonanne! sanoi hän sanomistaan ja lisäsi erikseen kuiskaamalla jokaisen korvaan, viekkaasti hymyillen: – Ei ole ''kunniavieras'' vielä tullut, mutta ei se mitään ... saatetaan tässä siltä alkaa. – Kunniavieras! purskahtivat kaikki nauramaan, nauroivat ensin vallesmannin kanssa ja sitten keskenään, menivät hiukan kumariinsa, oikaisiivat siitä vähän ajan päästä suoriksi jälleen ja housunkaulustaan kohottivat. Kapteeni kulki vallesmannin jälestä ja pisti päänsä jokaiseen piiriin, joka oli »kunniavieraasta» syntynyt: – Se oli saakelin hyvä keksintö ... eikö totta? – Tämä olis yks mainio stoffi yhteen komediaan, sanoi tohtori, joka tunsi näytelmätaidetta. – Se olis mainio effekti, jos kuka olis, joka osais sitä kompponeerata. – Voi sun peeveli, kun se olis hyvä! No kerrassa mainio! Mutta kuinka hän tähän suostui? – Täytyi, täytyi ... tämä on oikeastaan minun keksintöni, heh, heh, heh! Meillä oli ennen minun luutnanttina ollessani samanlainen juttu erään toverin kanssa, joka oli ollut näinikään tyhmä ... (ja sitten hän sen tarinan laveasti kertoi) ... ja eikö totta, eikö tämä ollut paras keino rangaista? – Se oli kerrassa paras ... ja näin tähän iloon päästiin osallisiksi syrjäisetkin... – Ettekö ole kuulleet, kuinka me häntä karkuuteltiin edestakaisin...? – Lumisateessa ja pyryssä ... niin! Rothberg siitä jo puhui... Mutta ei sitä olisi uskottu, että Hellmanni niin antaisi itseään... – Täytyi, täytyi ... heh, heh, heh! Ei auttanut, kun västinki peloitti ... heh, heh, heh! – Mitä hiiden västinkiä siitä semmoisesta...? – Tst! Juu, juu! niin on laki, mutta siitä asiasta ei saa puhua ennen kuin huomenna ... suu kiinni tänä iltana ... heh, heh, heh! Kaikki nauroivat, sillä asia oli nyt kaikkien mielestä kahta sukkelampi, ja kapteenin ja vallesmannin temppu oli yleisenä puheenaineena joka ryhmässä. Mutta Hellmannin viipyminen alkoi käydä vallesmannille pitkäksi, ja sentähden hän kävi keittiössä komentamassa totiveden sisään. – Koskei näy kunniavierasta tulevaksi ... ja mehän tässä isäntiä ... sanoi hän ja rupesi panemaan sokeria lasiin, mutta silloin tuli kievarin renki sisään ja ilmoitti hänelle, että hovin herra kutsui ulos puheilleen... – Minkä tähden se ei tule huoneeseen? – Siellä se reessään istuu ja laittoi teitä hakemaan. – Mitä hittoja se...? murahti vallesmanni, mutta meni kuitenkin ulos. Muutamia kirjureja hyppäsi heti hänen jälestään oven raosta katsomaan. – Sielläkö se reessään vielä istuu? kysyivät heiltä toiset. – Jo nousee ylös... – Mitä varten se ei tule sisään? – Ei tahdo tulla täältä kautta ... sanoo kernaammin menevänsä puotikamariin ensin ... olkaapas hiljaa, kun ei kuule mitään... »Onko siellä paljon vieraita?» kysyy. Ei sano vallesmanni olevan paljon... »Kenenkäs ne on nämä kaikki hevoset?»... Ähäh, älysipäs! – Tst! – Vallesmanni sanoi, että mitä sinä hevosista... Ai, saakeli! Oven raosta katsojat hyppäsivät kiireesti syrjään, sillä samassa avasi vallesmanni sen ja työnti Hellmannin hartioista huoneeseen. Kaikki salissa olijat nousivat seisoalleen ja ne, jotka kävelivät, seisahtuivat ja kumarsivat tulijalle. Tämä itse vastasi tervehdykseen ensin hämillään olevan rykäisyllä ja sitten parilla katkonaisella kumarruksella. Vallesmanni kehoitti vastatullutta heittämään pois päältään, ja muuan kirjureista tuli ottamaan turkkia vastaan. Sitten tuli kapteeni kättelemään, ja vallesmannin kanssa veivät he vieraansa pöydän sivu kunniaa tekevän miesjoukon ohitse peremmälle huonetta. Sinne saapuivat kaikki muutkin kättelemään ja kuulumisia kyselemään ja haastattamaan. Hellmanni ei osannut muuta kuin änkyttää: »hyvä päivä ... terve! päivä ... hm ... tuota ... ei tuota ... hm ... hm!» ja kun oli päässyt enimmistä erilleen, pyysi hän vallesmannia kanssansa syrjähuoneeseen. – Joko minun nyt kohta pitää...? – Kyllä, kunhan booli valmistuu... – Tuleeko booli...? – Totta kai! kuinkas muuten? – Niin, niin... – Käy sinä saliin, niin minä menen kiirehtimään boolia... – Kuule, elähän mene ... niin, sitä minä, että etkö sinä ottaisi sitä tehdäksesi minun nimessäni... – Niinkö anteeksipyyntöä? – Niin ... samahan se olisi, jos sinäkin ... minä en oikein... – Miksei, voinhan sen tehdä, kun itse olet salissa läsnä ... käy nyt sinne vain ja pane tupakka ja prykää lasi itsellesi... – Kyllä minä taidan täällä odottaa siksi, kun... – Tee tahtosi ... mutta kun kuulet minun boolin laitaan kilistävän, niin tule silloin sisään. – Joo, joo... Vallesmanni jätti Hellmannin puotikamariin ja kiiruhti itse saliin ja sieltä viereiseen huoneeseen, jossa isäntä ja apteekkari valmistelivat boolia. Vähitellen kokoontui sinne heidän ympärilleen joukko uteliaita lautamiehiä ja muita talonpoikia, jotka eivät olleet tätä kummaa ennen nähneet. – Se on sitä keittoaan se, sanoi muuan. – Eiköön ois yhtä hyvä syyvvä sokerit sinnään ja juuvva viinit ja konjakit loatunaan! – Näin tästä hyvä tulee. – Sisoh! Jo riittää konjakki! Nyt pari pulloa viiniä vielä, neuvoi apteekkari. – Pane kerrassa neljä ja yksi pullo konjakkia vielä! kehoitti vallesmanni. – Tulee liian väkevätä... – Ja kalliimpaa... – Ei haittaa kumpikaan! Paremmin tehoo, ja kalleudesta ei puhettakaan! Vai tässä sokerivettä juomaan ... e-ohoh! – Jokohan lie tuossa paljonnii eestä tavaroo? – Elä sinä sitä kysy, vaan maista! – Antakeepas mullennii maistoo ... kylläpä on hyvvee. – Ei hyvää hetikään! Tuo pari pulloa samppanjaa! – Elä hitossa! – Mitä sinä ... ainahan niin ruukataan paremmissa booleissa. Kaikki nauroivat viekkaasti ja iskivät silmää toisilleen. Boolia hämmennettiin ja yhä lisättiin siihen makua, kunnes vallesmanni ja apteekkari sopivat siitä, että kyllä se nyt välttää, vaikka ehkä olisi sentään vielä saanut panna jonkun pullon viiniä. – Hyvä on!... Ja sitten kannettiin booli saliin ja mentiin kaikki perästä. Sill’aikaa istui Hellmanni puotikamarissa ja kuuli seinän takaa hopeakauhan säännöllisen kalkkeen boolin laitaan, samalla kuin toisen seinän läpi tunki keittiöstä melu ja ruokain haju. Lukematon joukko kirouksia ja kiukkuisia sanoja myllerteli mielessä, mutta ei päästetty tulemaan. Hän istuutui levottomasti tuolille, nousi ylös ja kulki puolilattiaan, seisahtui, kuulosti ja palasi taas takaisin istumaan. Yht’äkkiä kuului heleä kalina salista, ja herra meni sisään. Vallesmanni seisoi jo lasi kädessä ja isäntä täytteli maitokannusta viimeisiä alapäässä pöytää. Kaikki muutkin olivat kohonneet istumasta ja loivat katseensa Hellmanniin, joka seisoi kamarin ovella pihtipuolta vasten. Vallesmanni kalautti vielä kerran boolin laitaan ja aloitti puheensa. – Hyvät herrat! Hm! Niin, no, me nyt tiedämme kaikki, mitä varten tänne on tultu yhteen ... niin, ettei niistä puhettakaan. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ... vai mitä? – Niin, niin! huudettiin joka taholta. – Se on erehdyksestä tapahtunut ja kellekäpä ei erehdystä tapahtuisi. Ihminen on heikko! Mutta tämän asianomaisen puolesta tahdon minä vain pyytää, että vanhat vihat unohdettaisiin ja oltaisiin ystäviä ja annetaan siis sen asian jäädä silleen ... vai mitä? – Annetaan, annetaan! Hellmanni on hyvä mies! – Niinpä maljasi sitten ... eläköön Hellman! – Eläköön, eläköön! Puhe ei ollut sen pitempi ja vielä huutaessaan hyökkäsivät kaikki kilvan lasien kimppuun. Joille ei niitä riittänyt, hakivat kahvikuppeja keittiöstä ja täyttivät ne boolilla. Vallesmanni antoi lasin Hellmannille, kilisti hänen kanssaan ja antoi kätensä ja kaikki muut, niin vieraatmiehet kuin asianomaisetkin, tekivät samoin: ensin tohtori, sitten apteekkari, tuomari j.n.e. arvon mukaisessa järjestyksessä. Kun kaikki olivat saaneet tehtävänsä tehdyksi, tulivat sitten vallesmanni ja kapteeni ja ottivat Hellmannin käsipuolesta ja veivät sohvaan istumaan. Sohvan edessä olevalle pöydälle kannettiin boolilla täytetty maitokannu ja sen ympärille kokoontui kehä herroja ja joitakuita lautamiehiä, sill’aikaa kuin toiset hoitivat itseään toisaalla salissa, juoden ja tupakoiden ahkerasti. Hellmanni ei kuitenkaan oikein osannut tästä kunniasta välittää. Vallesmanni oli melkein panemalla pannut hänelle sikarin suuhun, ja sitä Hellmanni siinä kömpelösti poltteli, istuen vähän hämillään, kovaksi kiilloitettu kaulus kankeasti kaulassa ja partaveitsen jälkiä vasta ajetuissa poskissa. Käsi hiukan vapisi pidellessä ja sytytellessä sikaria, joka aina vähän väliä sammui. – Täss’ on tulta, puhui vallesmanni, ei sinun pidä, Hellmanni, olla milläskään koko asiasta enää ... oltiin me silloin vähän vihaisia, mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ... ei niistä puhettakaan ... terve! – Niin, terve, veli, sanoi kapteenikin, istui tyytyväisenä silmät vähän sirrallaan, oma piippu hampaissa ja totilasi edessään, sillä hän ei välittänyt boolista. – Oletko sinä milloinka kotonasi, minä olen aikonut tulla sinun varsaasi katsomaan ... se kuuluu olevan mainion komea... – Onhan se näköhevonen... – Tällä ne parhaat hevoset on koko pitäjässä! – Näinhän tämä parhaiten saatiin reilatuksi paha asia, puhui taas vallesmanni, näin se sysäytyi syrjään ihan itsestään, eikä ole kellään sanomista sanaakaan ... minulla ei ainakaan ole äkää ollenkaan... – Eikä ole meillä muillakaan... – Ja jos kuka sanoo, ettei Hellmanni ole hyvä mies, niin saa minun kanssani tekemistä! – Kuule, mitenkä se on sen Antin ryöstö ... onko sillä kiire? – Kiireenlainen sillä olisi... – Hyvä, minä kuulutan sinne huutokaupan huomenna kirkossa jo ensi viikoksi ja heti kohta saat rahat käteesi. Ne on semmoisia junkkareja ne mökkiläiset. – No, ne on niitä pahimpia junkkareja, innostui puhumaan muuan isäntä, niiden kanssa pulassa on ... ei ne maksa velkojaan, joita vuoden pitkään tekevät, eikä ne suorita arentiaan oikealla ajalla, ei ne hoida peltojaan eikä raivaa niittyjään... – Vaan jos syy on siinä, että isännät liiaksi rasittaa... – Se on helvetin vale ... elä puhu, kun et tiedä... – No, ei niistä riidellä, muistutti kapteeni, terve mieheen! – Terve, Hellman, elä sinä ole pahalla tuulella! Juo sinä niin, että tiedät kerran kestissä olleesi ... tuokaa lisää boolia! – Ei ole enää... – Joko se loppui? – Hyvällä tavaralla on hyvä menekki, kun vielä kilvan otetaan! – No, totia sitten! Ei se ollut meininkikään, että boolia koko illaksi riittäisi ... pankaa totia miehet! Hellmanni istui siinä kuin vieras omassa talossaan, jonka tavarasta toiset kauppaa käyvät. Hän näki, kuinka paperossin pätkät pitkinä heitettiin lattialle ja vähän väliä uusia sytytettiin. Eikä kauppamies lakannut toisia puodistaan kantamasta. Oli kai niitä jo kymmenen markan edestä kulutettuna niitäkin, sikareista puhumattakaan... Jokainen näytti toisensa kilvalla juovan. Lasi lasin perästä tyhjennettiin, ja moneen kertaan heilutti vallesmanni tyhjiä karahveja ja huusi ne vähän päästä aina uudelleen täytettäviksi. Hän olikin jo melkoisesti juovuksissa ja samalla lailla monet nuutkin. – Älkää yhtään miehet ... juokaa te vain! Hellmanni on minulle antanut isännyyden, niin että kun minä käsken, että juokaa, niin silloin te juokaa! Juo sinä, Hellmanni, itsekin ... eläkä murjota! Juo, kun pääsit niin hyvällä kupalla ... terve! Siten pyöritteli vallesmanni päätään oikeaan ja vasempaan ja ratkesi ankaraan nauruun: – Saakeli, kun sinua oli silloin kiivasta miestä ... häh, häh, häh! Ei sinua noljottajata enää tuntisi samaksi olennoksikaan... Sinä haukuit meitä kuin poika, niinkuin aika poika! Muistatko, kun minua pikanellilla heitit vasten naamaa? Onneksi se ei sattunut, vaan meni seinään... Se oli onneksi sinulle, kiitä onneasi, ettei sattunut... Terve sinä siinä ... eihän sull’ ole lasiakaan? Anna, kun minä prykään sulle oikein miehen totit. – En minä huoli ... minun pitää mennä kotiin. – Etkö syö illallista? – Tuleeko illallinenkin? – Totta kai, etkö näe kuinka pöytää katetaan? – Näenhän minä. – Jää pois vain ... tulee hyvä illallinen ... jää nyt! – En minä ... minä en ole oikein terve. – No, eihän sille sitten mitä osaa ... kuulkaa miehet! – Mitä sinä...? – No, että sinulle hyvästiä heittämään! – Ei, elä puhu heille mitään. – Totta kai! Kuulkaa miehet ja arvoisat vieraat... Mutta melu oli jo niin suuri ja huone savua niin täynnä, ettei toinen toistaan kuullut eikä nähnyt. Vallesmannin ääni oli sitä paitsi aivan käheä, niin etteivät sitä kuulleet muut kuin aivan vieressä seisojat. Joku kiskaisi häntä hihasta, ja hän unohti Hellmannin ja jätti hänet seisomaan oven suuhun. Päällensä pukiessaan näki Hellmanni, kuinka pöytää yhä katettiin, kannettiin ruokia ja juomia ja asetettiin olut- ja viinipulloja vieri viereensä kiinni toiseen päähän pöytää. Olutta ennätti hän lukea jo tusinan pulloa ja viinejä puoli. Ja lisää tuli yhä puotikamarista. Hänen silmänsä välähti, hänen sieramensa suurenivat, hänellä oli suurisolkinen leveä nahkavyö kädessään. Se pyrki tekemään kaaren ilmassa ja ainoastaan suurin ponnistuksin sai hän sen pakotetuksi kiristymään vyötäistensä ympäri. – Käykää käsiksi jumalanviljaan – käykää käsiksi jumalanviljaan! kuuli hän vallesmannin kehoittelevan. Hän seisoi reessään, oikaisihe pitkin koko pituuttaan ... sisällä naurettiin ja hohotettiin ja laulettiin kuorossa: »helan går! helan går! – sumfrati rati – rati rallaa! – helan går!» – hevonen kiskaisi menemään ja retkahutti hänet pitkänään reen perään – – Takaisin! huusi hän rengilleen. Pysähytä! Mutta ennenkuin se ennätti tapahtua, hyppäsi hän reestä, riipaisi nahkavyön irti solestaan, syöksi sisään ja vetäisi, turkki auki reuhottaen, yhdellä tempaisulla alas pöydältä pullot ja pikarit, ja toisella paistit ja liemet ja lautaset. Sen tehtyään huusi hän, suu katkeran leveässä naurussa: – Käykää pöytään, porsaat! Lakkikaa lätäköstä, kylän koirat! Se on Hellmanni, joka tarjoo! Mjukaste tjenare, mina herrar! Ja ennenkuin ehtivät tyrmetyksistään tointua, oli hän jo tiessään, rekensä perässä retkallaan, ja nauroi mennessään niin, että ikkunat helisi. [[Luokka:Hellmannin herra]] 3143 5394 2006-09-02T19:29:41Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Juhani Aho]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 3144 6012 2006-09-24T15:26:21Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Esimerkin vuoksi |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} – Minun mielestäni se nyt on oikein hyvä asia se raittius ... se on oikein hyvä asia ... oikein hyvä! Ja ihan hartaan näköisenä heitti maisteri Suomettaren käsistään, ja paperossia sytyttäessään, jolloin silmät menivät nautinnosta sirralleen, lisäsi hän vielä: – Ja raittiusseurat ovat meidän maallemme mitä suurin onni ... joka miehen pitäisi niihin seuroihin ruveta, jok’ikisen Suomen kansalaisen, miehen ja naisen. Ja, niinkuin tässä sanotaan, pappien tulee esimerkillään etunenässä käydä ... se on jokaisen sielunpaimenen moraalinen velvollisuus seurakuntaansa kohtaan. Sentähden kuulun minäkin siihen seuraan ja aion kaikin voimini sen hyväksi toimia. Hän oli nuori pappi tuo, joka näin innostui, kaupungin seurakunnan apulainen. Nyt hän keinutuolissaan keinui, sivusittain pöytäänsä, katsahti silloin tällöin sen ylitse Bulevardinkadulle ja puhui yhä samaan suuntaan ja luki aina uudelleen sanomalehdestä niitä paikkoja, joita »Kuusi» oli siihen raittiudesta kirjoittanut. Välistä hupeni luku ja puhe savun sekaan, jota paperossin päästä tunki alas rintaan ja virtasi sieltä taas pitkin paperossin kupeita takaisin. Ja se teki niin hyvää, että kasvoissa silloin tällöin vähän värähtelikin. Toinen mies istui pöydän päässä ja poltteli hänkin ja puhalteli laiskoja savuja huolettomasti milloin minnekin päin. Suoraan hän eteensä katseli, vasten uunia toiselle puolen huonetta ja siveli verkalleen viiksiään. Ei näyttänyt tarpeesta polttavan, mutta muuten vain jotain tehdäkseen. – Mitäs arvelet? Sinä et puhu mitään ... eikös se ole hyvä asia ... minusta se on ... se, se, se on ... katsos nyt, kuinka tässä taas sanotaan, kuulehan, mitä väkevistä juomista sanotaan... – Kyllä minä sen tiedän ... se on sitä yhtä ja samaa... – Häh! Yhtä ja samaako? Ei ole sitä ... et sinä ole tätä vielä kuullutkaan ... katsos nyt: »Jos tahdotaan harrastaa Suomen kansan joko aineellista tai henkistä parasta, jos tahdotaan ylläpitää kansamme siveellistä tarmoa ja säilyttää sen ruumiillista pontta, jotka molemmat ynnä kristinuskon kanssa ovat kaikkien kansojen elinehto ja joita kaivatessa seisotaan perikadon partaalla» ... niin! niin ... ja sitten sanotaan: »niin löytyy kaiken tämän säilyttämistä varten keino, jota tähän aikaan melkein tekisi mieli sanoa ainoaksi, ja se keino sisältyy yhteen ainoaan huudahdukseen: pois kaikki väkevät juomat ja sijaan –» – Limunaati ja teevesi! – Ei, vaan ehdoton raittius sijaan!... Sinä panet tapasi mukaan pilkkaa, mutta ei se minun mielestäni ole näin tärkeässä asiassa ollenkaan paikallaan... – En minä pane pilkkaa ... heretköön vain jokainen juomasta, jos sen tarpeelliseksi näkevät, mutta tarvitaanko tuohon tuommoiseen välttämättömästi seuroja ... heretkööt ilman niitä! – Mutta herkeääkös ne? ... herkeääkös ne? Eivät herkeä! Se on nähty, etteivät herkeä. Ihminen on heikko eikä pysy pystyssä, jos ei muut holhoa sitä, jos eivät varjele ja näytä hyvää esimerkkiä, ne jos ei näytä, jotka itse ovat lujemmat ja korkeammalla sivistyskannalla, niinkuin esimerkiksi papit ... ja muut sivistyneet myös ... ja niiden on siis moraalinen velvollisuus, varsinkin näinä uskottomuuden aikoina, jolloin riehuva realismi ... hm ... jaa, niin ... eikö se ole niin? Maisteri joutui lopulla puhettaan vähän hämilleen, sillä hänen vieraansa oli »uskottomuuden» ja »realismin» kohdalla vetänyt suunsa pieneen pilkalliseen hymyyn, niinkuin hänen tapansa oli. – Mitä? Eikö se ole niin? uudisti maisteri. – Niin kai se on, sanoi toinen... Ja sinä et siis maista tippaakaan? – En tippaakaan. – Helppo kai sinun lieneekin olla maistamatta, kun et koskaan ole siihen tottunut, etkä ole ollut kiusauksessa milloinkaan. – Minäkö kiusauksessa? Sanonko minä sinulle, missä minä olen ollut ja miksi olisin voinut tulla ... minusta olisi saattanut tulla yhtä suuri juoppo kuin kenestä tahansa. – Sinustako;’ Elä kehu! Sitäpä en olisi uskonut, ellen olisi omin korvini kuullut! – No, no, ei se ole aivan niin sanan mukaan otettava ... mutta jonkun kerran ... ylioppilasaikoinani ... mutta Jumalan kiitos, se minun kyllä täytyy tunnustaa, että minulla oli hyvä koti ja ankarat vanhemmat, eikä meillä kotona juotu eikä muille tarjottu muuta kuin suurina juhlina ... mutta siitä huolimatta minä olin, niinkuin jo mainitsin ... ja niinkuin tässä sanotaan: »jos paha siemen kerran itämään pääsee, ei tiedä, milloinka se sieltä rehoittavan taimen pistää». Hän tuli aina hartaaksi, kun puhui tästä mustepilkusta omassa elämässään, ja mielellään hän sen puheiksi ottikin. – Mutta olkoon tämä meidän kesken ... elä huoli siitä kenellekään puhua ... ihmiset semmoista aina väärin ymmärtävät ... ja sitä paitsi luulen minä puolestani tuon siemenen minussa jo tukehtuneen, eikä se ainakaan voi enää rehoittamaan päästä, jos koettaisikin sitä tehdä, kun kuulun raittiusseuraan. Maisteri oli puhunut niin kauan, että paperossista oli tuli sammunut. Hartaasti hän sen sytytti ja sanoi vielä: – Muuten, niin on ehkä suurin ja painavin syy, joka minua tähän seuraan pakottaa, se, että tahdon olla esimerkkinä muille heikommille. Toinen mies siinä oli aikansa ääneti katsellut pappismiehen paperossinpolttoa ja kuunnellut, pienoinen hymy huulilla, hänen puhettaan. Paperossin pohjaan poltettuaan viskasi hän sen huoneen yli uunin eteen, solahutti itsensä huolettomaan asentoon jalat suorina ja pisti kätensä housuntaskuihin. – Se olisi minun mielestäni oikea ehdottoman raittiuden seura, jossa ei edes tupakoitaisikaan, sanoi hän sitten haukotellen. – Kuinka niin? kivahti maisteri. – Niin vain, kun kerran yhtä nautintoa vastaan asettuu, niin asettuisi myöskin toista. – Tuo se on aina viimeinen keino raittiusseurojen vastustajilla ... kun ei voida raittiuspyrintöjä muuten ahdistaa, niin se aina tuodaan, se aina tuodaan muka kumoamaan. Mutta sen minä sanon, että se on suorastaan lapsellista ... lindrigast sagdt, niin se on suorastaan lapsellista ... heh! – Miksi sinä noin kiivastut? – Enhän minä kiivastu ... ei kannata kiivastua. Mutta sano sinä, ihan todellako vertaat väkijuomain nauttimista tupakanpolttoon? – Ne ovat aivan yhtä tarpeettomia molemmat. – Erotus on kuitenkin äärettömän suuri, hyvä veli, niin suuri, että ... toinen on jotain aivan viatonta, jota vastoin toinen ... ja huomaa se, kuinka erilaiset ovat seuraukset! – Minä en arvostele intohimon suuruutta seurauksien mukaan niin paljon kuin sen mukaan, missä määrin ne pitävät ihmistä orjanaan... – Jaa, jaa, niin ... kyllä minä nuo mielipiteet tiedän, tiedän aivan hyvin ... ne on niitä uudenaikaisia, niitä Björnsonien ja Ibsenien mielipiteitä ... heh, heh! Mutta sen minä sanon ... minä tiedän, tai en minä tiedä, mutta minä luulen, että ne herrat norjalaiset ja muut Strindbergit, että ne polttavat yhtä kaikki ja yhtä paljon kuin me täällä Suomessa ... heh! heh! Maisteri oli ihan tosissaan, ja hänen suunsa oli vääntynyt happamen katkeraan hymyyn. Vieras purskahti nauramaan ja nauroi pitkän, raikkaan naurun, mutta siitä suuttui maisteri niin, että nousi ylös ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattialla. – Elähän nyt suutu, veli kulta, että minua näin naurattaa ... tupakoikaa te vain ... eikähän todella taitaisi ollakaan ihmiskunnalle hyödyksi, jos yht’äkkiä herettäisiin juomasta ja tupakoimasta ... mistäs varat saataisiin, niinkuin Toppo sanoo ... jaa, niin, oletko käynyt »Työmiehen vaimoa» katsomassa? – En minä semmoisia roskakappaleita! – No, no, terve nyt sitten! Käy talossa! Ja elä suinkaan anna viekoitella itseäsi jättämään pois tupakanpolttoa, jos sitä joku sinulle ehdottelisi. – Poltathan sinä itsekin? – Poltan, poltan, ja juon myöskin, kun haluttaa! – Mitäs sitten siitä puhut? Mikset itse jätä ensin? – Siksi, ettei minusta kukaan ottaisi esimerkkiä, kun en ole pappi enkä mikään. – Pappi? Jos tuo oli pistokseksi aiottu, niin oli se huonosti osattu ... heh! Maisteri antoi toverinsa mennä ja oli vihainen. Muuten ei tämä ollut ensi kerta. Hyvin usein tapahtui, että hän tällä tapaa suuttui entiseen koulukumppaniinsa. Joka kerta käveli hän sen jälkeen aina pitkän aikaa lattialla, ennenkuin lauhtui. Tavallista kiivaammin käveli hän nyt. – Mutta minä näytän! sanoi hän yht’äkkiä päättäväisesti, minät näytän, että herkeän polttamasta ennen kuin hän itse. Sinä luulet, etten voi ... mutta koetetaan, näytetään niille todellakin! ... heh! – Paha, ettet ole enää täällä, hyvä veli, niin saisit kuulla, että minä tällä hetkellä ... kello viittä vailla puoli yksitoista ... pannaan se mieleen ... jätän pois tupakanpolton kuinka pitkäksi aikaa tahdon! Tuonne nakkaan paperossini, ja piiput saavat seista koskematta hyllyllään ... minä en liikuta niitä! Nyt on 30:s päivä tammikuuta. Voitonriemu loisti maisterin silmissä, ja hän pani vielä kerran tarkasti mieleensä, mikä päivä oli ja mikä tunti. Sen muistiinpanon kautta päätös sai ikäänkuin sinetin päälleen. Ja muutenkin olisi hauska milloin tahansa vain puheeksi tultua sanoa, että silloin ja silloin jätin minä pois tupakanpolton enkä ole sen koommin sitä nauttinut. Mutta muutaman hetken kuluttua tuntui kuitenkin omituisen turvattomalta. Tuli mieleen semmoinen salainen ja vähän vastenmielinen nykähdys, että ehkä oli päätös sentään ollut vähän liian hätäinen ... eihän oltu raittiusseuraankaan menty, ennenkuin oli asiata tarkemmin mietitty. Mutta sama se, tehty mikä tehty! Tämähän onkin sitä paitsi pieni, vähäpätöinen asia! Papin kansliaan tuli aamun kuluessa ihmisiä toinen toisensa perästä. Maisteri toimitteli kaikenlaisia asioita, puhutteli kävijöitä, neuvoi toisia ja tuntui mielessään niin varmalta ja voimakkaalta. Eikä tehnyt tupakkaa mieli ollenkaan... Luulikohan tuo todellakin, ettei tuommoista kuin tupakanpolttoa voi jättää, milloin vain haluttaa! Ihmiset niin mielellään luulevat toisista samaa kuin itsestään. Ja melkein uhkamielisesti levähytti maisteri kirkonkirjat auki ja heitti ne yhtä rennosti taas takaisin kiinni, ollen kaikin puolin ravakka toimissaan. Pari kertaa sattui kuitenkin niin, että hän yhytti kätensä paperossipuntin suulta, tuosta, jossa se seisoi musteastian vieressä pöydällä... Menee vielä vanhan tavan mukaan, naurahti hän... On sentään omituista, kun ihminen johonkin tottuu... ---- Kaksi tuntia on kulunut siitä, kun päätös on tehty. Ihmiset ovat asiansa suorittaneet, ja maisteri on taas yksin kansliassaan. On ruvennut tuntumaan vähän tyhjältä. Tähän aikaan hän tavallisesti sytytti pitkän piippunsa ja istui sen kanssa keinutuoliin ajatuksiaan lepuuttamaan ja katsomaan ulos ikkunasta Bulevardinkadulle. Sieltä näkyi silloin aina vanhan kirkon torni taivasta vasten, ja sitä hän ihaili ja huomautteli siitä vierailleen. Sen sijaan hän tällä kertaa lähti kävelemään edestakaisin kamarinsa lattialla. Kulki siinä pöytänsä luota keinutuolin taitse oven suuhun, ja palasi sieltä takaisin pöydän seuduille uunin sivuitse ja ohi piippuhyllyn, joka oli uunin kupeella. Yht’äkkiä tulla kolisteli kansliaan jotenkin huonosti puettu mies, nähtävästi joku hampuusi. – Mitä asiaa? – se kysyttiin vähän äreästi ja kärsimättömästi. – Nyt on jo vastaanoton aika ohitse. – Herr pastor ... antakaa anteeksi ... ei ole minulla kelloa ... köyhä, kovin köyhä, he-herr pa-hastor! Ja minä pyytäisin nöyrimmästi, jos olisitte hyvä ja antaisitte... – Mitä? Tehän olette juovuksissa? – Mi-minäkö? Minä, herr pastor ... e-e-en minä ole juov-vu-vu-vuovuksissa, vaan minua niin ni-hikottaa... – Kuuleehan sen teidän puheestannekin, ja henkenne haisee viinalle tänne saakka! – Niin, minä olen langennut, ja minä olen suuri syntinen – mies oli itkevinään – mutta jos saisin edes markankaan tai puolenkaan, että voisin ostaa leipää ja syödä, niin en minä enää joisi ... en maistaisi tippaakaan ... pastori uskoo sen, etten tippaakaan, vaikka pastori itse ta-tarjoisi. – Sillä ehdolla minä voin teille apua antaa, että lakkaatte juomasta ja menette raittiuden seuraan. – Herr pastor, minä olen jo kuulunut raittiuden seuraan Turun kaupungissa, mutta minä olen uudelleen langennut ... takaisin tähän suureen syntiin. Sill’aikaa kun maisteri muoto ankarana käveli edestakaisin lattialla, siirtyi miehen nauru silmistä suupieliin, mutta katosi aina heti kohta, kun pastori kääntyi päin. – Ihmisellä täytyy olla voimaa himojaan vastaan taistelemaan ... hänen täytyy osata pitää, minkä on kerran luvannut. – Mutta ei minulla silloin ollut, vaikka olisin kuinka koettanut ... mutta kyllä minulla nyt olisi enemmän. – Minä kuulun myöskin raittiusseuraan, mutta en ole kertaakaan vielä ajatuksissanikaan lupaustani rikkonut. – Herra pastori onkin jalo mies, ja herra pastori saarnaa niin ihanasti. – Ihmisen täytyy voida pitää lupauksensa, minkä hän kerran on antanut, ja jos häneltä omat voimat näyttävät puuttuvan, tulee hänen Jumalalta lujuutta rukoilla ... joka aamu ja joka ilta. Sitä te ette varmaankaan ole tehnyt. – Minä olin viime sunnuntaina kuulemassa, kun herra pastori saarnasi... saarnaako herra pastori huomennakin? – Saarnaan. – Mutta tässä on teille nyt pari markkaa ja muistakaa se, ettette niitä viinaan kuluta ... ainoastaan sillä ehdolla minä nämä teille annan, että menette heti kohta ja ostatte niillä itsellenne leipää ja syötte. – Minä syön, minä syön, herr pastor ... kiitoksia ... Jumala teitä! Mies meni kadulle, katseli vähän aikaa rahojaan ja laskeutui kiireesti alas kapakkaan, joka oli kivijalassa. Maisteri jatkoi kävelyään ja ajatteli itsekseen: »Kuinka minä olisin voinut vaatia häneltä lujuutta, jos en voisi häntä siitä vakuuttaa, että itse sitä noudatan?» – Ohoh! Jahah! niin. Hän oli muuta ajatellessaan mennyt piippuhyllyn luo ja aivan erehdyksestä puhaltanut siihen piippuun, jolla hän tavallisesti poltti. Nopeasti pisti hän sen paikoilleen eikä ollut huomaavinaan koko tapausta. Olisi ollut vielä saarnan kirjoittamista huomiseksi jatkettava, mutta ei nyt tällä kertaa tuntunut olevan oikealla kirjoitustuulella. Sydänalassa oli omituinen tyhjyys ... ehkä se oli nälkä. Mutta kello oli vasta yksi, ja päivälliseen saakka oli kokonainen tunti. Vähän aikaa käveli maisteri vielä ja seisahtui milloin minkin ikkunan ääreen kadulla kulkijoita katsomaan. Muuankin siellä maalainen ajoi, reessään seisten ja hampaissa höyryävä käyrävartinen piippu. Ei ollut maisteri sitä ennen niin selvään huomannut kuin nyt, että kun näkee toisen polttavan, ihan tuntuu savun maku omassa suussa. Mutta ajava maalainen katosi kulman taa, ja maisteri pani kalvosimet käteensä lähteäkseen ulos kävelylle. Oli hän vähän hermostunut, kun katu oli hänen mielestään niin luvattoman liukas. Kuinka ei poliisi sen paremmin ... siitä sietäisi melkein tehdä muistutus. Tuossa kulki tämänaamuinen vieras, ja jostain selittämättömästä vastenmielisyydestä ei maisteri olisi siitä niin erittäin välittänyt, jos vanha koulutoveri olisi kulkenut sivu toisella puolen katua häntä huomaamatta. Vaan huomasihan se ja tuli suoraan kohti, paperossi huolettomasti suupielessä. Kotelon veti hän vielä palttoonsa pikkutaskusta ja tarjosi siitä tupakan ystävälleenkin. – Ei kiitoksia. – Mitä, etkö polta? – En minä nyt. – Mitä, oletko jättänyt –? – Luuletko sinä, etten minä voisi, jos tahtoisin? – Voisit kai... Se sanottiin vähän ivansekaisesti ääntä venyttämällä, eikä maisteri puhunut siihen mitään. Niin he kulkivat vähän aikaa ääneti. – Minun täytyy mennä tänne vähäisen, sanoi maisteri ja aikoi kääntyä toiselle kadulle. – Mitä sinä sinne? Tule nyt, tehdään kierros Esplanaadissa. – Ei, ei minulla ole tällä kertaa aikaa. – No, terve sitten. Ystävä jatkoi matkaansa Esplanaadiin, mutta maisteri kiersi toista tietä kotiinsa... Ei, ei hän välistä mitenkään viihtynyt tuon miehen seurassa ... hänessä oli joskus jotain niin kovasti epämiellyttävää. Ei tahtonut kotona saarnan kirjoitus sujua. Ei löytänyt sopivia sanoja, eivätkä ajatukset pysyneet koossa. Ja kuinkapa sitä nälissään voikaan? Oli hullua, ettei saanut päivällistä aikaisemmin! Mikä olikaan kummallinen kurina sisuksissa? Ihan niitä veti nurin kuin hihaa, aina vatsan pohjasta alkaen. Vihdoin tuli päivällinen, ja hyvä lauantaipäivällinen se olikin. Matami oli pannut parastaan, ja sitä syödessä haihtui tuo kummallinen kurina ja unohtui mielestä nurinveto. Syötyään heitti maisteri virkatakin yltään, pukeutui kotiviittaansa ja istahti keinutuoliin. Katseli milloin mitäkin huoneessaan ja hiveli kädellään leukaansa ja nenänsä vartta. Katseli kaappia, kattoa, seiniä ja pitkän aikaa pellinnuoraa, jonka oli saanut joululahjaksi matamilta. Vaan ei niissä ollut juuri mitään erinomaista katsomista. Siinä oli piippuhyllykin nuoran tupsujen alapuolella ... piippuhylly piippuineen ... siinäpähän oli... Laskeva iltapäivä paistoi heleästi sisään ja loi ikkunan kuvan uunin kylkeen lähelle piippuhyllyä. Piiput nojasivat rauhallisesti reikiinsä, ja tupakkalaatikko oli puoleksi auki. Miten lie niin käynyt, mutta istuessa siinä ja leukaa ja nenänvartta sivellessä rupesi jotenkuten siltä näyttämään, että laatikossa oli kartuusi suurimmaksi osaksi murennettuna, vaan että vähän oli jäänyt murentamattakin ... yhteen palloon. Ei muistanut sitä kuitenkaan oikein, eikä luontunut sitä täältä asti näkemään nousematta. Ja niin se pani ilman aikojaan nousemaan ja katsomaan... Niinpähän oli, ei ollut se yksi muhkura murennettuna, sikseenpä oli eilen jäänyt. Vaikka joutihan tuon nytkin murentamaan. Sen tehtyään työnsi maisteri laatikon kiinni ja alkoi jatkaa päivällistä kävelyään edestakaisin lattialla. Hän käveli hiukan epätasaisesti ja levottomasti, ryyppäsi pari kertaa vettä ja maisteli suutaan tyytymättömän ja epäluuloisen näköisenä. Tuntui niin ... sanalla sanoen, jotain oli varmaankin epäkunnossa. Ei hän ollut ollenkaan normaalitilassaan ... ehkä hän oli jotenkin vilustunut. Tai oli vatsassa vika, kun suu maistui niin pahalle. Mutta ei se sittenkään aivan tavallista ollut, koska ruumiissa silloin tällöin pisteli, kuin olisi neulan kärellä koskettanut. Saattaa vielä tapahtua, että tässä tulee sairaaksi ... ehkä niinkin sairaaksi, ettei kykene huomenna saarnaamaankaan. Maisteri kulki peilin luo ja katsahti siihen. Sieltä näkyi mies, jolla oli otsa aivan rypyssä ja silmien alla kärsivä piirre. Aurinko oli siirtynyt niin, että toinen puoli ikkunan kuvasta vielä valaisi uunia, toinen oli jo särkeytynyt piippuhyllyn päälle. Hävytöntä, kuinka paljon pölyä on laskeutunut piippuhyllylle!... Puh, puh!... Ja piipunvarsiinkin on pöly tunkeutunut pienintenkin koristuksien sisään! Kuinka sen sieltä hienoimpien silauksien pohjasta saaneekaan kokonaan lähtemään? Vaan koetti maisteri sitä kuitenkin. Alkoi nenäliinallaan siivota kaikkia koloja ja kun oli saanut ne mieleisikseen, irtautti kopat ja tyhjensi ne poroastiaan. Puhui sitten kuhunkin varteen, pani kopat niihin taas paikoilleen ja puhui vielä kerran kaikkiin ... koetteeksi, kulkisiko henki ulospäin. Veti myöskin ... koetteeksi, kulkisiko henki sisäänpäin... Ja kulkihan tuo jotenkin. Vaan kylläpä tuoksui tuo tupakkakin ... aivan laatikosta saakka ylös nenään, vaikka olisi seisonut ihan suorana. Ei ollut maisteri ennen niin huomannut tuota tupakan kovaa tuoksumista. Kuinkahan olisi oikeastaan sen haju, jos aivan likeltä nenäänsä hengittäisi? Tai jos kerran kujeillessaan sitä nuuskaisi? Siinä virkineessä viihtyi mieli vähän aikaa, mutta illan hämärtäessä eneni kaipuu ja tyhjyyden tunne. Vielä oli pari tuntia raittiusseuran illanviettoon, joka alkoi vasta kello 7. Saarna olisi kyllä ollut huomiseksi kirjoitettava, mutta ei tuntunut olevan inspiratsionia, ei minkäänlaista. Maisteri katseli tekstiä, luki evankeliumin ja rupesi miettimään. Mutta ajatusten eteen oli laskeutunut harmajan hämärä, yhtätasainen esirippu, jota ei saanut mitenkään nousemaan. Ei osannut ryhtyä mihinkään, ja kaikki vaivasi ympärillä. Huonekin oli aivan kylmä ... ainakaan ei se ollut tarpeeksi lämmin! Hävytön matami! Miksei hän lämmitä, niin ettei tarvitse paleltua! – Miksei matami lämmitä minun huoneessani, vaikka minä olen käskenyt? sanoi hän ankarasti keittiön ovelta. – Voi, kulta pastori, kyllä minä lämmitän... Vaan kun pastori ei ennen ole vaatinut näin aikaisin... – Täällä on niin kylmä, että hampaat suussa kalisee. – Herra varjelkoon ... pastori ei varmaankaan ole oikein terve ... pastori on niin bleeki, että... – Niin, en luultavasti olekaan oikein terve. – Ja sen sanoi maisteri niin synkällä äänellä, että tuli siitä itsekin vakuutetuksi, ettei hän voinut aivan hyvin. Matami ehdotti lääkäriä, mutta ei maisteri tahtonut. – Ei se ole mitään vaarallista... Muuten niin minä olen jättänyt pois tupakanpolton, ja matami taitaa saada kantaa piippuhyllyn vinnille. – Minkä tähden on pastori niin tehnyt? huudahti matami miltei kauhistuen. – Niin no, siitähän se sitten onkin, kun pastori on sairas ... minkä tähden on pastori niin tehnyt, että on jättänyt...? – Sentähden, että se oikeastaan on tarpeeton nautinto. – Voi, voi ... (ja matami nyökäytteli nyt säälivästi päätään) ... voi, voi, kuinka ne nykyajan ihmiset laittelevat itsensä kanssa ... vasta herkesi pastori mitään maistamasta ... ei pastori ota edes ruokaryyppyäkään, joka kuitenkin on niin terveellinen ottaa, niinkuin minun miesvainajani sanoi ... ja nyt pastori ei enää poltakaan ... ja mihinkä sitten kaikki piiput joutuvat! – Matami on hyvä ja viepi ne vinnille. – Herra jesta! Vinnillekö? Pastorin farffaarin vanhat, kauniit piiput? Minun mieheni antoi minulle kanssa kerran piippunsa ja sanoi, että minä panisin sen piiloon ... ja samalla kertaa hän herkesi ruokaryyppyjäkin ottamasta, kun tohtori oli ordineerannut. Mutta häntä rupesi vilustamaan, niinkuin nyt maisteria, eikä ollut matsmältningiä ... muttakun alkoi taas uudelleen polttaa ja ottaa ruokaryyppyjä, niin tuli aivan terveeksi. Tahtooko pastori, ihanko totta, että minun pitää viedä piiput vinnille? – Jaa, no ... ehkä ne nyt kuitenkin saavat siinä olla ... vieraita varten. Ja hyväähän tekee ihmiselle olla kiusauksen alaisena. – Ei pastorin pidä mennä sellaisiin ytterliheeteihin ... ei pidä mennä ... ja pastorin pitää muistaa, että pastorilla on vanha mamma, varoitti matami vielä mennessään. Uunin lämmitessä alkoi tulla kaikenlaisia epäilyksiä. Raittiutta pitää ehdottomasti ja järkähtämättä harrastaa, esimerkin vuoksi ja heikoille kehoitukseksi, se on välttämätöntä. Mutta tupakanpolton itseltään kieltämisessä, kenelle siinä voi esimerkkinä olla? Ei kenellekään! Ei kukaan sitä edes huomaakaan. Ja tuskin innokkaimmat absolutistitkaan sitä vaativat. Olisikohan sitä paitsi raittiusasialle hyödyksikään, jos sen jäseniltä liiaksi vaadittaisiin? Menisi nyt ja esimerkiksi vasta parantuneelta juopolta hänen piippunsa tai sikarinsa tai paperossinsa riistäisi, niin silloin varmaankin useimmat vaipuisivat takaisin entiseen paheeseensa. Se olisi juuri sitä, josta sanotaan: »jännittää jousi liian tiukalle, kunnes se katkeaa». Hulluutta se olisi, suurinta hulluutta... Kello läheni vähitellen seitsentä ja aika oli lähteä illanviettoon. Sinne oli aina hauska mennä istumaan teekupin ääreen ... ja poltella hienoja paperosseja. Eikä kukaan sanonut, että siinä istuttiin viftaamassa. Ja sen todistuksen olivat monet vanhat juopotkin antaneet, että siellä istuessa ja puheita ja laulua kuunnellessa kului aika paljoa hauskemmin kuin kapakassa ennen. Jokin asia kuitenkin teki, ettei lähtö siihen seuraan tällä kertaa tuntunut aivan yhtä hauskalta kuin muina lauantai-iltoina. Mutta päätti hän kuitenkin sinne mennä. – Jahah, arveli hän mennessään vähän katkerasti, nyt sitä siis on päättänyt olla polttamatta ... saas nähdä, mitä muut siitä asiasta arvelevat. Somapa olisi tiedustella, mitä mielipiteitä seurassa yleensä on tupakanpoltosta. – Mutta todellakin! huudahti hän mielessään, ja katkeruus katosi kokonaan. Sopiihan ottaa illan kuluessa keskustelun aineeksi tämä asia! Tehdä esimerkiksi semmoinen teesi: »Onko tupakanpolton poistaminen, ja jos on, niin missä määrässä se on välittömässä yhteydessä raittiusseu-rojen tehtävän kanssa?» Mitään varsinaista päätöstä ei tietysti voitaisi vielä tehdäkään, sillä asia oli kovin valmistamaton. Esitelmän tapaisen saattaisi hän siitä kuitenkin jo tällä kertaa pitää. Esipuhe voisi alkaa esimerkiksi näin: »Yksi nykyajan enimmin juurtuneita heikkouksia tai, jos niin tahtoo sanoa, pahoja totutuita tapoja, hyvät herrat ja naiset, on tupakoiminen». Sitten kävisi leikillä viittaaminen siihen, että »vaikka tämä oikeastaan ehkä koskee vain meitä miehiä, niin pyydän kuitenkin arvoisien naistenkin huomiota muutamaksi hetkeksi», jonka jälkeen olisi tilaisuus siirtyä tarkastelemaan tupakanpolton historiaa, kuinka ja mistä se on tullut Eurooppaan j.n.e. Sen tehtyä saattaisi puhua niistä aineista, joista tupakka on kemiallisesti kokoonpantu, ja vihdoinkin aloittaa varsinaisen esitelmän tupakan turmiollisista vaikutuksista. Maisteria miellytti alussa hyvin tuo tuuma tupakan johdosta pidettävästä esitelmästä. Mutta kun hän kulki katua kokouspaikkaan, rupesi näyttämään siltä, että ehkä kuitenkin on parasta antaa asian tällä kertaa raueta. Ehkei ole tarpeellista vielä ottaa sitä julkisesti puheeksi, ennenkuin on kuulustellut yksityisten mielipiteitä asiasta. Kenties on suurikin osa seuran jäsenistä tätä kysymystä vastaan ... ei se ole varmaa, mutta hyvin on kuitenkin luultavaa. Voi olla montakin, jotka eivät tahdo yhdistää tärkeätä raittiusasiata muihin sivuseikkoihin, jotka saattaisivat siihen häiritsevästi vaikuttaa ja hajoittaa seuran vielä verrattain vähäisiä voimia... Tämä viimeinen ajatus varsinkin puhui pontevasti entisiä mietteitä vastaan. Ja yksi lisäsyy niitä vastaan oli vielä sekin (ei maisteri näitä syitä suinkaan etsinyt, mutta itsestään ne tulivat!), ettei maisterin mielestä hänen sopisi tuoda esille tätä ihka uutta kysymystä. Niitä olisi aina ihmisiä, jotka selittäisivät sen siksi, että tuo nyt tahtoo olla muita etevämpi, tahtoo loistaa uusilla ehdotuksilla. Ja pappismiehen pitäisi semmoista välttää. Eikä hän, kun oikein ajatteli, katsonut tarpeelliseksi puhua kenellekään omasta päätöksestäänkään. Kun muutoksen tarve tulisi useimmissa omintakeiseksi vakaumukseksi, niin olihan siitä sittenkin aikaa tehdä yhteinen asia. Näissä mietteissä ollessaan oli maisteri jo ehtinyt päästä Erottajatorille, ja punainen lyhty tupakkapuodin oven päältä Mikonkadun kulmasta oli alkanut tuikkia. Ei hän sitä oikeastaan katsonut, mutta siinä se vain seisoi ja näkyi hänen silmiinsä, niinkuin esineet välistä väkisinkin näkyvät, vaikkei niihin juuri huomiotaankaan kiinnitä. Koko ajan, kun maisteri sitä kykeni näkemään, se sillä tavalla hänen silmäänsä tahtomatta näkyi. Mutta kuta likemmä hän tuli, sitä enemmän hän sitä tahallaankin tarkasteli. Ja sitä mukaa rupesi se tuomaan muistojakin mieleen ... ei mitään kaukaisia, eilispäiväisiä, toispäiväisiä, niin pitkälle kuin muisti. Miellyttävä myyjätär tuli mieleen, tulivat viehättävään järjestykseen ladotut paperossilaatikot ja hienon sikarin tuoksu. Illanviettoon mennessään hän aina poikkesi tuohon puotiin, kysyi milloin mitäkin uutta hienoa tupakkalajia ja valitsi ja maisteli neidin milloin mitäkin ehdotellessa. – Richmond? Bostanjoglo? Med eller utan munstycken? [Imukkeen kanssa vai ilman?] kysyi neiti. – Kanske jag får med munstycken en låda bostanjoglo. [Ehkä saan laatikon bostanjogloa imukkeen kanssa.] – Jaha ... en låda ... 75 penni ... var sågod! [Jaha yhden laatikon. 75 penniä ... olkaa hyvä!] Sitten se neiti avasi saksen kärellä laatikon, maisteri otti yhden paperossin, sovitti sen ruusupuisen karan sisään, pisti hitaasti suuhunsa ja veti vielä hitaammin kaasuputkesta tulen. Sen tehtyään hän lähti ulos pitkin Esplanaadia verkalleen astumaan, hienohajuista paperossia poltellen. Tavallista tietään maisteri nytkin kulki, mutta ei hän poikennutkaan tupakkapuotiin. Katsahtihan vain sinne sivukulkiessaan toiselta puolen katua. Herroja siellä näkyi olevan, ja miellyttävän neidin vaalea tukka väikkyi niiden välissä, ja puoleksi paljas käsivarsi ojentui vähän väliä ylös hyllylle laatikoita ottamaan ja panemaan. Sen maisteri näki, mutta ei häntä huvittanut sinne mennä. Eikä muutenkaan huvittanut koko Esplanaadi, ei valoisat ikkunat eikä ohi häärivät ihmiset. Ylipäänsä tuntui hänestä, ettei hän välittänyt mistään. Kaikki harmitti ... ei erityisesti juuri mikään, mutta kuitenkin kaikki yhteensä. Ja kaikkein äreimmällä äänellään huusi maisteri ajurin ja käski ajaa raittiusravintolaan. Muutaman tunnin kuluttua palasi maisteri kävellen samaa tietä takaisin illanvietostaan eikä ollut ollenkaan paremmalla päällä kuin sinne mennessäänkään. Ei hän illanvietossa viihtynyt ja siksi hän sieltä kesken lähtikin. Kaikki muut tuttavat olivat jo siellä, kun hän sinne tuli. Pöytänsä ääressä ne istuivat, mikä suklaata, mikä teetä juoden ... ja kaikki ne polttelivat. Maisteri istui eri pöytään vähän matkaa syrjemmaksi muista, ja hänkin tilasi teelasin. Mutta ei höyryävän teen tullessa tuntunut hetikään sitä samaa nautintoa kuin ennen, jolloin jo paperossi oli pöydälle asetettu heti juotua sytytettäväksi. – Mikäs meidän maisterilla on, kun on niin onnettoman näköinen? kysyi muuan tuttavista, tuli luo ja löi häntä kädellään olkapäälle. – Onko maansa myönyt ja rahansa juonut? Mikä on? mikä on? Aijai, ehkäpä on rakastunut? – Ei mikään, vastasi maisteri kuivasti. – Tuo nyt on sukkela mielestään, ajatteli hän, kun tuttava oli mennyt, ja tuhkaisi pilkallisesti sieraimiinsa. Siirtyi hän siitä kuitenkin kohta muiden pöytään, kuunnellakseen mitä siellä keskusteltiin. Siinähän keskusteltiinkin juuri parhaillaan tupakanpoltosta. Joku oli lukenut muutamasta ulkomaan sanomalehdestä, että tupakanpoltto on terveydelle vahingollista. Sen kaikki myönsivät, että tupakka jossakin määrin sisälsi epäterveellisiä aineksia ja että sen nauttiminen oikeastaan on tarpeetonta, mutta kun siihen kerran oli tottunut, niin... – Sillä lailla juuri sanottiin ennen, kun ehdotonta raittiutta vastustettiin ... kun kerran on tottunut ... sanoi maisteri muiden sekaan ja hymähti ivallisesti. – Tupakanpoltto on kuitenkin aivan eri asia! huudahtivat heti kohta yhteen ääneen useat muut. – Tupakanpoltto on aivan eri asia, lisäsi esimieskin karistaen tuhkaa paperossinsa päästä ja pitäen otsaa viisaissa rypyissä. – Ei sitä voi juoppouteen verratakaan, vaikka kyllä saattaa totta olla, ettei se muutamien organismille voi terveellinenkään olla. Vaan mitään moraalista turmiota ei tupakka kuitenkaan tuota, niinkuin väkevät juomat, joiden vaikutuksen me kyllä tunnemme. Vasta juuri luin erään kotimaisen lääkärin lausunnon tästä asiasta, jossa hän sanoo siihen suuntaan, että siihen suureen huviin nähden, jonka piippu työmiehelle tuottaa, olisi väärin sitä häneltä sen vähäisen epäterveellisyyden takia riistää. Kohtuullisesti nautittuna en luule siis tupakan mitään erittäin vaarallista olevan, vaikka ryyppääminen sitä kyllä on. Mutta niinkuin sanoin jo, nämä ovat kaksi aivan eri asiaa. – Tietysti, tietysti! – Muuten olen myöskin jostain lukenut, että jos ankara tupakkamies äkkiä jättää polttamisen, saattaa hän sairastuakin siitä. Maisteri ei voinut siihen olla laimeasti sanomatta: – Niinkuin juopot ja morfinistitkin. – Aivan niin, niinkuin juopot ja morfinistit, mutta erotus on kuitenkin suuri, sillä tietysti ei voi tupakanpolttoa näihin paheisiin verratakaan. – Niin, en minä sitä sanokaan, myönsi maisterikin. Siihen loppui keskustelu, sillä salista alkoi kuulua laulua ja kaikki menivät sinne. Maisteri ei mennyt, vaan jäi istumaan paikoilleen. Hänestä hämärästi tuntui, että esimiehen puheet eivät olleet oikein johdonmukaisia, mutta hän ikäänkuin ei viitsinyt vaivata itseään ajattelemalla, missä kohden ne eivät olleet. Eikähän tuo oikeastaan niin tärkeätä ollutkaan. Ja siinä ainakin oli esimies oikeassa, kun sanoi, niinkuin hän itsekin oli sanonut, että ero on suuri juopon ja tupakkamiehen himojen välillä. Laulu ja soitto sitä paitsi haihduttivat hänen mielensä muuanne. Kaunis kuoro siellä lauloi, ja kaikki olivat innostuneet. Maisterikin muuttautui salin ovelle ja koetti varpailleen nousten nähdä laulajia. Laulun loputtua taputti sivuhuoneisiin palauva yleisö käsiään joka haaralla. Sammuneet paperossit sytytettiin suurella nautinnolla uudelleen, ja eräs tuttava tarjosi maisterillekin avattua koteloaan, jossa loikoi limikkäin hienoja Venäjän paperosseja. Maisteri otti huomaamatta niistä muutaman, mutta muisti samassa aamullisen päätöksensä. Aikoi antaa paperossin takaisin, mutta tuttava oli jo kotelonsa sulkenut, niin että maisterin täytyi pitää paperossia kädessään. – No, ja tulta myös, sanoi tuttava ja otti kynttilän pöydältä tarjoten sitä maisterille, samalla kuin itse siitä sytytti. – Minä herätän tarpeetonta huomiota, jos en sytytä, ajatteli maisteri ja sytytti. Mutta pari savua vedettyään hän heitti paperossin tuhka-astiaan ja siirtyi toiselle puolen huonetta. Siellä hän istui vähälle aikaa useammalla tuolilla, eikä hänellä ollut halua liittyä kenenkään seuraan. Ja paperossi tuolla tuhka-astiassa savusi suotta ilmaan. Monta kertaa tapasi hän itsensä sinnepäin katsomasta, ja lopulta hän suorastaan suuttui. Meni kenellekään hyvästiä sanomatta eteiseen, polki vihaisesti kalossit jalkaansa, heitti palttoon hartioilleen ja lähti kotiinsa. Hän oli niin harmissaan, että miltei hammasta puri. Ei siitä, että oli päätöksensä rikkonut. Olihan hän ollut suorastaan pakotettu, ja se ei suinkaan ollut päätöksen rikkomista... Minkä päätöksen? Tuo tämänaamuinen hetken puuskaus, ei se ollut mikään päätös. Sitä paitsi harmitti häntä kaikki päätökset!... Päätös, päätös, matki hän ja venytti sitä leveää sanaa vieläkin leveämmäksi... Ja sen hän sanoo – niin kulkivat kiivakat ajatukset yhtä tahtia kiivaan kävelyn mukana – sen hän sanoo, että hän voi, jos tahtoo, lakata polttamasta. Mutta hän ei tahdo, sillä se on luonnonlakia vastaan. Se on sokea fanaatikko, joka ei ota huomioon oman fysiikkansa vaatimuksia! Yht’äkkiä? Ilman mitään syytä? Herkeäisi syömästä samalla ... ja eiköhän tosiaankin kerran sitäkin vaadittane ... heh! »Kaikki tai ei mitään!» heh! heh! – Hah, hah, hah!... Ja maisteri yltyi kaikelle tuolle ihmisten hulluudelle niin nauramaan, että ohikulkevat pysähtyivät katsomaan... Sehän olisi mainio pala »Matti Meikäläiseen» tuo, että eiköhän ne Ibsenit ja Björnsonit vielä vaadi syömisenkin lakkauttamista! Siinähän juuri oli se heidän »kaikki tai ei mitään!»... Hah! hah! hah! Mutta teeveden raatelema jälki oli kielellä ja suulaessa ja kurkkutorvessa vielä silittämättä ja parin savun makuun päästyään huusi se huutamalla lisäviihdykettä suureen tuskaansa ja kiljui kiljumalla kiireistä apua. Se toi totiset mietteet, ja ilo katosi. Huh! – Niin puistatti kuin olisi ollut horkka tulossa. Oli miten oli, mutta se on ainakin varma, ettei organismi ole normaalitilassaan. Sanotaan, että jos organismilta jotain yht’äkkiä kieltää, johon se on tottunut, niin usein tapahtuu, että joku piiloutunut taudinsiemen irtautuu ja tekee kummia. Niin jossain kirjassa sanotaan... Kuinka kauan hän on ollutkaan polttamatta? Likemmä kaksitoista tuntia... Kuka ties?... Ehk’ei se nyt kuitenkaan niin pian... Mutta ainakaan ei ole syytä kauemmin... Ja sattui niin, että hän juuri nyt tuli tupakkapuodin oven eteen punaisen lyhdyn alle ... ja sattui niin, että joku herra juuri meni puotiin ja jätti oven auki ... ja silloin sattui vielä niin, että maisterikin pistäytyi jälestä. Vaan hän ei ottanut lakkiakaan päästään, ja synkän ja tyytymättömän näköinen oli hänen muotonsa, kun hän pyysi saadakseen jotain tupakkaa. – Hva’ får de’ lof att vara? [Mitä saa olla?] – Mitä tahansa, sanoi maisteri kolkosti. – Kanske får de’ lof att vara richmond ... eller rettig ... eller...? [Ehkä saa olla richmondia ... tai rettigiä ... tai...?] – Antakaa sitten vaikka rettigiä. – Jaha! Var så god! Kanske får jag öppna lådan? [Jaha! Olkaa hyvä! Ehkä saan avata laatikon?] – Kyllä minä saan sen itsekin auki. Neiti katseli vähän kummastellen. Verkalleen avasi maisteri laatikon, niinkuin olisi avannut pillerilaatikon ... naama happamena ja otsa rypyssä. Hän tunsi sen itsekin hatun alta, että se oli rypyssä, otti vastenmielisen näköisesti paperossin sormiinsa, pyöritteli sitä hetken ja pisti sen viimein huuliensa väliin... Tulihan oli myöskin otettava, kun oli kerran tupakankin ottanut. Tuli oli tässä sama kuin vesi ja sokeri pahanmakuisia pillerejä niellessä. Eikä hän siis ollut sen lauhemman näköinen päätä kaasuliekkiin lähentäessään. Hän oli tuntevinaan, että tämä tupakoimisen aloittaminen oli hänelle hyvin vastenmielistä ... kun kerran oli aikonut sen jättää... Mutta minkä sille taitaa, kun jättäminen nähtävästi on epäterveellistä. Vaan luultavasti tämä paperossi kuitenkin on viimeinen... – Hyvästi, murahti maisteri lähtiessään, painoi hattunsa vieläkin syvemmälle ja nosti kauluksen pystyyn. Mutta ensimmäisiä askelia kadulla ottaessa olivat jo alkusavut pyyhkineet synkän mielen syvimmät rypyt hänen kasvoiltaan. Raukeata ja välinpitämätöntä oli vielä kävely kadun poikki Esplanaadin puoleiselle käytävälle. Mutta sydän tykytti jo kuitenkin niin kiivaasti, että piti välistä hengittää liika hengähdys lisää. Ripeämmäksi keveni sentään käynti askel askeleelta, ja hänen kääntyessään Edlundin nurkalta takaisin oli mieliala yhtä hilpeä kuin aina ennenkin näin Esplanaadia kävellessä... Ilta oli kirkas, tummansininen taivas välkkyvässä tähdessä. Kas todellakin! Ja kuinka ei hän sitä äsken huomannut, eikä iltaseuraan mennessään! – Hän veti pitkän savun keuhkoihinsa ja antoi silmänsä liukua katuvartta pitkin lyhdystä lyhtyyn. Siellä täällä hohti tavallisten joukossa joku punainenkin tupakkapuotien oven päältä ... ja tuolla aivan perällä helotti pyöreä sähkölamppu synkkänä kohoavan Kiseleffin kivimuurin seinästä. Ruotsalainen teatteri myöskin siinä, ja valolla täytetyt lämpiön ikkunat – Se on sentään hävytöntä, että tuo rakennus on kansan viha-miesten hallussa ... noin korkea ja noin kaunis. Jos hän olisi rikas, hän sen heti kohta lunastaisi ja antaisi suomalaisen teatterin haltuun. Jos vain olisi rahoja ... mutta sepä se on, ettei niitä ole... Mutta jos olisi, niin laskisi hän ne isänmaan alttarille. Sillä Suomi on köyhä, ja sitä pitää auttaa, tehdä työtä sen parhaaksi, minkä voi. Mutta niitä on paljon, joille isänmaa ei ole minkään arvoinen ... ne sen kieltä vainoavat, halveksivat sen varsinaista kansaa... Niin vaelsivat maisterin isänmaalliset mietteet, mutta repaleinen pikku poika oli hänet keksinyt ja juoksi hänen jälessään... – Snälla herrn, ge’ mej en liten slant ... snälla herrn ge’ mej en liten slant... [Hyvä herra, antakaa minulle pikku lantti...] – Etkö sinä osaa suomea, poika ... pyydä suomeksi niin saat. – Ja’ förstår int’ finska. [En ymmärrä suomea.] – Enkä minä ymmärrä ruotsia. – Snälla herrn, var så go’... [Hyvä herra, olkaa hyvä...] Maisteri lähti menemään eikä ollut enää poikaa kuulevinaan, joka vähän aikaa karttaen jälestä juoksi. Veti viimeiset savut vanhasta paperossista ja otti siitä tulen uuteen, ennenkuin nakkasi pois. Veres savu hiveli mielen yhä hilpeämmäksi, sydän melkein teiskasi tyytyväisyydestä, huulet yhä hymyilivät, ja silmä hyppeli virkeästi paikasta paikkaan ... ylös Grönqvistin kivikartanon ylimmille koristeille, jotka tummaa taivasta vasten vieläkin tummempina varjostivat ... sieltä alas nurkkia pitkin valoisiin puoti-ikkunoihin, joissa vakaasti ja kylmästi lemottivat sähkölamput, mutta levottomasti ja kiihkeästi paloivat kaasuliekit. Ja ikkunoiden ohitse suikkelehti ihmisten päitä. Vielä yhden retken teki maisteri Esplanaadin päähän ja poltti vielä yhden paperossin yksillä tulilla. Mutta sitten lähti hän verkalleen nousemaan Erottajalle ja Bulevardinkadulle päin. Kotiin tullessa näkyi portin pieleen veltosti nojaavan joku olento. – Hyv’ – il-il-iltaa, herr pastor ... heh, heh, heh! Pastor ei pidä panna pahaks, että minä ... minä menin suoraan kapakkaan ... mutta ei minulla enää ole ei yhtä slanttia ... aivan juov-vuv-vuovuksissa ... heh, heh, heh! – Pastor antais yks viis penniä, että minä ... eli pastor antais edes tuo paperossistumppi... Tuo tuli niin odottamatta häiritsemään hyviä sopusoinnun tunteita, ettei maisteri ensin saanut sopivia sanoja suuhunsa. – Sinä olet siis juonut, vaikka ... sanoi hän sitten, mutta ei tullut jatkaneeksi. – Vaikka jo lupasin ... lupasin ... heh, heh! Mitä ihmisen lupauksista ... ei se osaa pitää, mitä lupaa... – Minä annoin sinulle kaksi markkaa sillä ehdolla, että ostaisit leipää... – Sillä ehdolla ... jaa, sillä ehdolla ... katsokaa herr pastor, tuota ... sillä ehdolla ... niin, että se ei ole niin, herr pastor, että tuota ihminen ... immeinen ... ihminen ... että elää yksistään leivästä... Mies viittilöi sormet harrallaan alas katuun ja ylös lyhtyä kohti, ja tuli sitä tehdessään aivan likelle maisteria, koettaen tavoittaa häntä palttoon napista. Maisteri vetäytyi sitä mukaa taapäin... – Niin, sillä ehdolla ... ja tilaisuudella ... mutta liha on heikko, vaikka henki on ... henki on ... kuinka se on se paikka, herr pastori? – Mene tiehesi sinä! – Että tuota ... ei pastor saa mennä ... yksi paperossistumppi... – Jos et sinä nyt heti kohta korjaa luitasi tästä, niin minä huudan poliisia, sanoi maisteri vihaisesti porstuansa ovesta, jonne mies oli seurannut häntä. – Huudan poliisia ... huudan poliisia ... minä huudan itse poliisia, ettei pastorin tarvitse ... poliis, poliis! – Lurjus! mutisi maisteri ja sulki ovensa. – Tuommoinen renttu, uskaltaa tulla koskettamaan. Maisteri oli vihainen, mutta sytytettyään kynttilän ja alkaessaan laittautua kotiasuunsa hän pian kuitenkin lauhtui... Pitäähän sääliä tuollaisia onnettomia olennoita, jotka uudelleen ja aina uudelleen lankeavat ... eihän ole oikein heitä liian ankarasti tuomita... Hohhoi! Maisteri oli riisunut pitkäntakin, pukeutunut kotiviittaansa ja pistänyt tohvelit jalkaansa. Sitten hän oli sytyttänyt piippunsa ja istuutunut keinutuoliinsa, sivuittain pöytään... Hm! – Se oli siinä tupakoidessa ja kiikkuessa maisterin ainoa ajatus, eikä hän siitä tahtonut sen pitemmälle päästä. Vähän ajan päästä kuului matami tulevan sisään ruokatarjotinta tuoden. Maisteri antoi hänen tulla eikä puhunut mitään. Mutta jo ovesta huudahti matami: – Sissoh! – No, nyt pastori taas polttaa piippuaan ... se on parasta ... no, nyt minä taas tykkään pastorista! Matami tuli aivan maisterin eteen ja loisti niin vilpitöntä riemua, että maisterinkin piti hymyillä... – Eikä pastori turhaan kiusaa itseään ... se veisi kaiken aptiitin ja humöörin... – Niinkö matami luulee? – Niin se on, minun miesvainajanikin... – Kyllä minä aion kuitenkin vähitellen totuttaa itseäni pois. – Jaa, vähitellen ... se on toista, että vähitellen ... niin pastori voi tehdä, jos tahtoo ... mutta ei äkkipikaa ... se ei ole terveellistä... Hyvää yötä, pastori! Jumala pastoria varjelkoon! – Hyvää yötä, matami. Vähän haukattuaan käänsi maisteri keinutuolinsa pöytään päin ja alkoi kirjoittaa saarnaansa. Se sujui kuin vettä valaen. Tunnissa sivalsi hän sen valmiiksi. Vaan kun hän lopetti työnsä, könötti poroastian laita täynnä puoleksi poltetuita paperosseja kuin ilmaan ojennetuita kanuunia. Sänkyyn mennessään sytytti hän vielä piippunsa, poltteli sitä ja antoi kynttilän olla sammuttamatta niin kauan kuin piippu paloi. Vilahti siinä savupilviä nieleksiessä sivumennen mieleen muuan ajatus omantunnon moitteesta. Mutta kohta se kuitenkin katosi muiden ajatusten taa. Ja maisteri oli vakuutettu olevansa tottunut omantunnon ääntä kuulemaan. Silloin kun se ei sen kovemmin nuhtele, silloin ei siinä tietysti ole mitään pahaakaan, että tupakoi. Sitä paitsi oli tuo niin kovin vähäpätöinen asia. Sitten maisteri asetti piippunsa lattialle tuolin varaan seisomaan, puhalsi huoneensa pimeäksi ja kääntyi seinään päin maata. '''Lähde:''' Aho, Juhani 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13581 Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Aho, Juhani 1886: ''Hellmanin herra – Esimerkin vuoksi''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Juhani Aho]] [[Luokka:Novellit]] 3145 5396 2006-09-02T19:44:30Z Nysalor 5 Maailman murjoma {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maailman murjoma |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} : Yks ol’ veitsi veikkoutta, : yksi rauta rakkautta, : sekin katkesi kivehen, : leipähän pahan emännän, : pahan vaimon paistamahan. : (Kalevala 33 91–98) == Luvut == * [[Maailman murjoma: I luku| I luku]] * [[Maailman murjoma: II luku |II luku]] * [[Maailman murjoma: III luku|III luku]] * [[Maailman murjoma: IV luku|IV luku]] * [[Maailman murjoma: V luku|V luku]] * [[Maailman murjoma: VI luku|VI luku]] * [[Maailman murjoma: VII luku|VII luku]] * [[Maailman murjoma: VIII luku|VIII luku]] * [[Maailman murjoma: IX luku|IX luku]] '''Lähde:''' Aho, Juhani 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13581 Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Aho, Juhani 1894: ''Maailman murjoma''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Maailman murjoma| ]] 3146 5397 2006-09-02T19:44:34Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Maailman murjoma]] |seuraava=[[Maailman murjoma: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Maailman murjoma]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} – Antakaa te Junnun olla rauhassa! toruu isäntä, toiselta puolen halmeen, leikkaamattoman rukiin yli. – Saapihan meiltä olla, mutisevat toiset ja painautuvat leikkaamaan. Mutta vähän päästä on kiusanteko taas täydessä käynnissään. Koko talkooväki on liittoutunut yhtä ainoata vastaan. Hän on iso, roteva, mustaverinen mies, joka selkäänsä oikaisematta leikkaa kuin uhalla, muista vähän loitompana, koettaen olla heidän pistopuheitaan kuulematta. Mutta häntä tahdotaan saada suuttumaan. Häntä koetetaan saada siihen, mihin hänet lopulta tavallisesti saadaankin: tarttumaan johonkin itsensäkokoiseen esineeseen ja nakkaamaan se menemään luontonsa lauhduttamiseksi. Usein on hänet tällä tavalla saatu sinkoamaan tupakkihakkuri tuvan nurkkaan, vyöräyttämään suuria kiviä sijoiltaan tai karjaisten hypähtämään seisoalleen – minkä jälkeen hän poistuu eikä takaisin tultuaan puhu päiväkausiin sanaakaan. Ja kun hän ei koskaan käy käsiksi eikä osaa muutenkaan puolustautua, pidetään häntä vähän kuin hölmönä ja usutetaan pikkupojatkin häntä härnäämään. Isäntä on hänen ainoa puolustajansa, sillä hän on vankka työmies, tarkka kaikissa toimissaan, hoitaa hyvästi hevosia ja ruokkii välistä lehmiäkin vaimo väen mieliksi. Nyt on ilveily taas alkanut päivällistä syödessä ahon reunassa. Ruualle ruvetessaan on Junnu pannut hattunsa ja tupakkakojeensa, joista hän ei luovu muulloin kuin ateriain aikana, viereensä mättäälle. Kun hän syötyään alkaa haparoida tavaroitaan, löytää hän hatun takaansa pökkelön päästä ja piippunsa samasta paikasta, johon se on pistetty rakoon kannon tupakoitavaksi. Se herättää yleistä ilakkata, eikä isäntäkään voi olla muiden mukana naurahtamatta. Sanaakaan sanomatta ottaa Junnu hattunsa ja piippunsa ja kysyy kukkaroaan, joka on sekin kadoksissa. – Mitä sinä meiltä kysyt, kysy pökkelöltä! vastataan hänelle ja nauretaan yhä hurjemmin. Junnulle selviää iva vasta silloin, kun renki Tahvo nyhtäisee kukkaroa, joka neulastaan on pantu riippumaan Junnun omaan vyöhön hänen selkänsä taa. Hän ei voi enää pidättäytyä, hujahduttaa Tahvoa takakäteen nyrkillään, mutta kun Tahvo väistää, iskee Junnu rystynsä verisiksi petäjän kylkeen. Kerran, kaksi kohoaa miehen rinta, ja sieraimet levähtävät. Mutta sitten hän ottaa sirppinsä ja menee yksin leikkaamaan. – Syöpi niin ahnaasti, että saisi tukan päästä kolita eikä tietäisi! huudetaan hänen jälkeensä. – On se kerran kuulema ollutkin kolittuna, säestää Tahvo. – Milloinka? kysyy joku. – Silloin kun istui ruunun ruokapöydässä Kuopion linnassa. – Suunne kiinni! komentaa isäntä, ja käskee väkensä työhön. Mutta siellä jatketaan samaa puhetta. – Mistä hyvästä sille ruunun ruoka annettiin? – Viilipytyn varkaudesta ... oli vienyt sen sydänmaan mökistä toisten rosvojen syötäväksi. – Kuka sen on sanonut? – Itse kertoi. – Suus kiinni, kenkkajalka! huutaa Junnu yhtäkkiä kaikkien kummaksi. – Suus kiinni, suden selkä! Junnulla on selkä pitkä ja jalat lyhyet, ja aina on häntä siitä ivattu. – Siihen selkään kun oli vitsoja mahtunut niin, ettei piiskuri luullut täyttä tulevankaan. »Aletaanko uudelleen?» oli kysynyt vallesmannilta, ja Junnulle oli lyöty toiset parit lisää vankihuoneen petäjässä ... muttei ollut sittenkään ääntä päästänyt. – Olisikohan kantsukkatakaan älähtänyt? – Mitenhän olisi, jos olisi ollut oma isänsä omasta kädestään antamassa... Junnu oli äpäräpoika, ja se oli ilkeä viittaus siihen huhuun, jonka joku oli keksinyt, että Junnun isä oli Venäjän kasakka, joita entisinä aikoina majaili kirkonkylässä. – Oletteko vaiti! huutaa isäntä ankarasti. – Herra Jeesus siunatkoon! parkaisevat samassa naiset, ja miehet päästävät kirouksen kuin yhdestä suusta... Sillä Junnu on temmannut sylensä täyteisen kiven maasta, nostanut sen ilmaan kuin tuohikäärön ja nakannut sen, kauheasti manaten ja kasvot julmasti väännyksissä, leikkuuväen keskeen. Muut ennättävät väistää, mutta Tahvo lyykähtää kiven viereen jalkaan satutettuna. – Tappaa, tappaa! huutaa hän. – Eikä tapa ... oletko vaiti siinä ... ei hän ole luutakaan vikuuttanut, vakuuttaa isäntä juostuaan muiden mukana tarkastamaan Tahvon jalkaa. – Nuoriin se mies! Käykää kiinni, ennenkuin pääsee karkaamaan! Miehet hyökkäävät rukiin läpi Junnun kimppuun, tarrautuvat kiinni, mutta kertapyöräyksellä karistaa hän heidät luotaan. – Antakaa te Junnun olla aloillaan elkääkä sotkeko ruista! Pois sieltä ja työhön joka mies! – Vieläkö isäntäkin puolustaa semmoista petoa, joka ei katso, mitä heittää? Kenenkä syy, jos olisi päähän sattunut! – Oma syysi!... Ja enkö minä ole sinua varoittanut? – Mutta kipurahani minä riitelen, mutisee Tahvo nilkuttaen sirppinsä luo. – Riitele mitä riitelet, mutta raja pitää olla leikilläkin, toraa isäntä ohikulkiessaan. Mutta hirvittää häntä sentään itseäänkin, kun hän oikein katselee tuota kiveä, joka pudotessaan on uponnut puoleksi maan sisään ja jota hän itse tuskin olisi jaksanut liikauttaakaan. Oli toki ikuinen onni, ettei se sen pahemmin sattunut. Junnun silmissä on maailma ollut punaisena ja keltaisena, maa kuin lainehtinut ja metsän ranta huojahdellut. Mutta voimainponnistus häntä itseäänkin kauhistuttaa ja hän herpoontuu siitä niin, ettei tahdo pysyä pystyssä. Ja vähän aikaa siinä älytönnä seisottuaan lähtee hän kulkemaan suoraan synkimpään korpeen tietämättä, minne menee, ja muistamatta, minkä tähden menee. Vasta kun hän on jonkun matkaa kulkenut, tullut aidan kohdalle ja nousee sen yli, selviää hänelle, että hän on ollut miehen tappamaisillaan ja että hänellä kiveen ryhtyessään, joka oli sattunut hänen tielleen, todellakin oli ollut se aikomus. [[Luokka:Maailman murjoma]] 3147 5398 2006-09-02T19:44:39Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Maailman murjoma: I luku|I luku]] |seuraava=[[Maailman murjoma: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Maailman murjoma]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Leikkuuväki on palannut työstään, kylpenyt, illastanut ja vetäytynyt levolle aittoihinsa. Isäntä vain on vielä valveilla ja sovittelee kenkiään tuvan orrelle kuivamaan, kun Junnu astuu sisään ja istuutuu seinäpenkille sanaakaan virkkamatta. – Onhan siinä vielä ruokaa syödäksesi, sanoo isäntä, mutta Junnu ei sano haluavansa. – Olisi minulla vähän asiata isännälle, virkkaa hän sitten, kun näkee tämän tarttuvan oven ripaan. – Mitä sitä Junnulla nyt olisi niin tärkeätä asiata? – Päästäisitte minut pois palveluksestanne. – Mitä se Junnu tarkoittaa? Kesken työajan? Ja minkä tähden? – En tule enää toimeen tässä talossa. – Mitäs se nyt niiden räähkäin puheista ... onhan ne saatu ennenkin tämmöiset riidat sovitetuiksi. – Lie heidän puoleltaan, vaan ei minun ... ja saattaisin tässä tehdä vielä vahingoitakin... – Hillitsisit sinäkin vähän luontoasi ... kovinhan tuo on kamalata tuommoisten aseiden kanssa liehuminen. – En osaa hillitä, kun tulee se vihan puuska päälleni ja minua häväistään. Mietittyään vähän aikaa istuutuu isäntä pöydän eteen penkille, – Jos et sinä sen Tahvon kanssa tule toimeen, niin pannaan vaikka ''se'' ennemmin pois. – En minä enää heidän muidenkaan katsomisiaan ja ilkkumisiaan ... vihaavat ne minua kuitenkin muutkin ... kaikki oikeat ihmiset. – Mitäs se nyt taas semmoisia ... eihän se ole sen huonompi itsekään... – Kuulittehan sen, mitä ne sanoivat. – Kurillaanhan ne vain. – Totta se oli, mitä sanoivat. – Ettäkö olet varkaudesta ollut linnassa? – Niin olen. En ole sitä kenellekään muulle kertonut paitsi Tahvolle mennä talvena heinässä, kun herkesi ystäväksi ... vaan kerron nyt teille, kun aina olette hyvänä pitänyt... – Kerro, jos tahdot... – Kerron minä teille, puhuu Junnu katkonaisesti, nyyhkytellen vähän ja niinkuin kyyneliään nieleskellen: se on niin, että kun saivat minut, kerjäläispojan, viisaudellaan narratuksi ... työnsivät ikkunasta sisään, kun eivät itse mahtuneet, ja varastuttivat viilipytyn ja kolme leipää ja voivakan ... vaan kun minä itse tunnustin kaikki ja annoin ilmi muutkin ... enkä ole sen koommin ... vaan olen aina elänyt omistani, vaikka kaikki minua vainoovat sekä täällä että kotipuolessa ... koirat on koiria ... kaikkialla, koko maailmassa! – Mutta ethän sitä maailmastakaan mihinkä päässe. – Pääsisin, kun rupeaisitte minua auttamaan ... en tahtoisi palkkojanikaan kaikkia, kun antaisitte tehdä torpan maallenne. – Torpanko? Minnekäs? – Tekisin tuonne Kontiokorpeen. Kun isäntä ei mitään virka, jatkaa Junnu: – Olisi minulla siellä jo sijakin katsottuna Mustinlammen rannalla ... ja isäntä saapi panna millaiset arennit tahtoo. Eihän isännällä oikeastaan ole mitään sitä vastaan, että saa vakinaisen työmiehen maalleen. Ja kun hän oikein ajattelee, niin tulkoon vain asukas juuri Kontiokorpeen Mustinlammen rannalle. Eihän ole vielä varmaa, tokko toteutuneekaan, mitä ovat lehdissä kertoneet. Mutta kun se itse sinne pyrkii... – Ainapahan tuota niistä arenneista sovittaneen, sanoo hän ja lisää sitten: – Saatanpahan tuota tuumia. – Lähtisin jo huomenna metsään ... ja jos ei muutoin käy, niin panen sijaisen. Taas vähän aikaa mietittyään virkkaa isäntä noustessaan: – Kai sinut pitänee päästää, jos ei muu auta. Päätetäänhän sitten tarkemmin toissa kertana, sanoo hän ja menee. Junnu jää istumaan puolipimeään pirttiin. Kauan on tämä tuuma hänen mielessään madellut. Kuta vanhemmaksi hän on tullut, sitä vaikeampi on hänen ollut kantaa ihmisten ivaa ja sydämettömyyttä, joiden hän luulee kaikkien liittoutuneen häntä vastaan. Hän on alkanut epäillä sitä joka miehen sanoissa ja käytöksessä. Hän luulee näkevänsä sitä kaikkialla, missä liikkuu kotona ja kylässä. Hän on koettanut lahjoa ihmisiä ystävyydellä, hyvillä puheilla ja tarjouksilla milloin milläkin. Mutta ne ovat pettäneet kaikki niinkuin Tahvokin viimeksi, jolle hän oli elämäkertansa uskonut. Kun miehet ovat polttaneet hänen tuottamansa kaupunkitupakat ja naiset syöneet hänen ostamansa vehnäset ja juoneet hänen keittämänsä kahvit, ovat ne taas ensimmäisinä nauramassa hänen ulkomuotoaan ja pistättelemässä häntä hänen kömpelyydestään ja tyhmyydestään. Ei niillä ole muuta mielessä kuin saada hänet suuttumaan silmittömäksi, tekemään jotain, josta saisivat hänet syyhyn, rautoihin ja linnaan uudelleen. Sitä ne väijyvät, ja se niillä on mielessä, päästäkseen hänen säästöilleen, joita tietävät hänen ennen tukkijoella ansainneen. Ne ovat häntä koettaneet pettää ja vainota, herroista alkaen. »Jos tunnustat, pääset vähemmällä», sanoi vallesmanni hänelle silloin oikeudessa. Vaan se valehteli. Kun hän tunnusti, niin heti paikalla hänet tuomittiin piiskoihin. Jos eivät kädet olisi sillä kertaa olleet sidotut, kuristanut hän olisi sen miehen tuomiopöydän päähän. Oikein sanoivat toiset vangit linnassa, ettei maailmassa saa köyhä oikeutta, miten saanee taivaassakaan. Lihaksi olisivat pantavat kaikki ruunun herrat, ja talonpojat ovat heidän orjiaan ja kätyreitään... Yhteen myttyyn mätettävät! Pappi sai kuitenkin sillä kertaa hänen mielensä lauhtumaan. Sanoi ja vakuutti, että joka on saanut tuomionsa ja kärsinyt rangaistuksensa, hän on yhtä hyvä kuin muutkin, jota ei saa kukaan vihata eikä solvata ... kelpaa kummiksi ja vieraaksimieheksikin. Vaan valetta oli sekin puhunut ... sitten vastahan ne alkoivatkin ahdistaa, kun hän linnasta palasi... Liekö totta sekään, mitä sanoi, että jos ei kelpaa ihmisille, niin kelpaa Jumalalle... Vaan ei hän näitä kaikkia ymmärrä eikä jaksa loppuun ajatella. Joka kerta, kun hän sitä koettaa, raukaisee päätä ja sekottaa mieltä niin, ettei saa selkoa mistään. Mutta siitä hän on nyt ainakin selvillä, että hän tekee eron heistä kaikista, tekee ikuisen eron. Hän karkaa korpeen, painautuu kuin karhu kontoonsa. Ja katsokoot eteensä, koirat, jos käyvät häntä sielläkin hätyyttämään...! Hän nousee ravakasti ja menee ulos. Ei tätä yötäkään hän aio enää olla tällä puolen maailmaa! Ja haettuaan aitasta työkalunsa ja pistettyään konttiinsa säästöleipänsä hiipii hän niiden kanssa solasta ulos kenenkään huomaamatta ja poikkeaa vähän aikaa maantietä astuttuaan syrjäpolulle. Se noudattaa hevoshaan aitovartta, ja aidan vieressä syö hänen nimikkoruunansa. Hän on sitä aina hyvästi hoidellut, ja se hörhättää hänelle jo loitolta. Hän pysähtyy sen luo, ruopottelee sen aidan yli ojennettua kaulaa, haastelee sille ja soittelee sen kelloa vähän aikaa. Se on ollut täällä hänen ainoa ystävänsä, joka ei ole sanonut poikkitelaista sanaa ja jonka silmissä ei koskaan ole näkynyt salaistakaan ivaa. [[Luokka:Maailman murjoma]] 3148 5399 2006-09-02T19:44:43Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Maailman murjoma: II luku|II luku]] |seuraava=[[Maailman murjoma: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Maailman murjoma]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} On sunnuntaipäivä, kun Junnu palaa korpeensa. Kaikkien muiden kirkossa ollessa on hän taaskin päässyt lähtemään isännän puheilta kenenkään huomaamatta. Säästörahoillaan on hän isännältä ostanut nimikkoruunansa, ja he ovat sopineet suullisesti siitä, että Junnu, jos haluaa mökkiläiseksi asettua, saa viljellä maata kymmenen vuotta arennitta, kunhan maksaa halmeviljelyksestä osaelot. Sen lisäksi on isäntä pannut sen ehdon, että jos Junnu mitenkuten tulisi lähtemään maailmalle, rakennukset jäisivät talon hyväksi. Vai hän lähtisi maailmalle, kun oli kerran maailmasta päässyt! myhähtelee hän taluttaessaan hevostaan marhaminnasta – selkään hän ei henno nousta – ja painuessaan sen kanssa yhä syvemmälle korven sisään. Onpa hän ollut houkko, kun ei jo aikoja sitten ole tätä tuumaansa toteuttanut! Mutta mistäs hän olisi voinut aavistaa, että on kuitenkin yksi ihminen tässä maailmassa, joka ei häntä syrji ja vainoa! Ja kymmeneksi vuodeksi ilman arentia, ilman mitään voitonpyyntiä ja ahneutta? Kyllä hän sen miehen vielä palkitsee kymmenkertaisesti, vie vapaaehtoisena verona kaiken, mikä jää yli omista tarpeista. Ja kaikkea tätä hyvyyttä ajatellessa sulaa hänen mielensä niin, että leukaa vetää vääräksi ja täytyy karistaa kyynel silmästä. Hän pujottelee kulkiessaan kaitaisia, sekavia karjanuria, jotka pilkkomattomina kiertelevät soiden rantoja ja metsän rinteitä ja joita eivät muut ihmiset näytä koskaan kulkeneen. Hän nousee korkean vaaran selälle, josta ei näy muuta kuin rikkomatonta, kellastuvaa syksymetsää ja metsäin välissä nukkuvia soita. Muu maailma missä lieneekään tuolla kaukana noiden mäkien takana, josta ei kuulu hiiskahdusta eikä nouse savuakaan merkiksi ihmisasunnoista. Hyvin, hyvin kaukana jossain kuuluu vain metsäkoira haukahtelevan ja joku laukaus silloin tällöin paukahtavan. Vaan ne kai kulkevat omia teitään, ne eivät tule häntä häiritsemään. Varovaisuuden vuoksi pistää hän kuitenkin sammal tukon ruunansa kelloon taas liikkeelle lähtiessään. Eikä hän saa oikeata rauhaa mieleensä vielä kotiin tultuaankaan. Viikkokausia vaivaa häntä epämääräinen pelko, että »maailma» ehkä löytää hänen piilopaikkansa, että »ilkiöt» hakevat hänet käsiinsä ja tulevat suurella joukolla häntä tänne kiusaamaan. Ehkä panee Tahvo toimeen uhkauksensa ja manuuttaa hänet murhan yrityksestä? Ja koko syksyn se aatos häntä kiusaa. Hänen asumuksensa on laaksossa lammen rannalla kahden korkean mäen välissä. Sillä sijalla, mihin hän on mökkinsä paikan katsonut, on jo ennestään vanha, puoleksi maan sisään vaipunut metsäsauna, tehty siihen entisaikain kaskenpolttajain asuttavaksi. Hän korjaa sen kattoa ja asuu siinä, niin kauan kuin rakentaa pirttiään. Sen valmiiksi saatuaan aikoo hän ruveta tallin tekoon. Uuden tuvan salvoksella veistellessään hän välistä on melkein varmasti kuulevinaan askelia metsäpolulta, näkevinään jonkun puitten välissä liikahtelevan. Hän lakkaa hakkaamasta, kuuntelee kuin vanki vainoojiaan, jäsentä liikauttamatta, henkeä vetämättä. Sunnuntaisin hän heitä varsinkin odottaa ja poistuu varmuuden vuoksi jo aamusta varhain metsään pyydyksilleen. Ja majaansa lähetessään illan hämärissä hän taas hiipii kuin varas omaan pihaansa, väijyy ja kuulostelee metsän sisästä, ennenkuin uskaltaa astua esiin. Mutta ei sieltä koskaan ketään ilmaannu. Ja lumiin mennessä on Junnu saanut pirttinsä kattopäälle. Keyri-iltana hän panee uuden uuninsa ensi kerran lämmitä. Takka hulmuaa, palavat puut räiskähtelevät iloaan pitäen, ja savu vaeltelee katossa seinästä toiseen. Junnu lepäilee penkillä pitkällään, piippuaan poltellen ja tuleen tuijottaen. Onko hänellä nyt siis vihdoinkin oma katto päänsä päällä ja omat seinät suojanaan? Onko hänellä sija, josta hänellä on oikeus osoittaa ulos jokainen, joka tunkee sinne häntä häiritsemään? Eikö enää tarvitse ketään kumarrella eikä olla kenellekään mieliksi? ... Olla se äiti vanha vielä elossa, niin toisi sen tänne toverikseen, – johtuu hänelle yht’äkkiä mieleen. Ei ole hän vuosikausiin häntä muistellut eikä tahtonutkaan muistella. Mutta olihan se sekin ollut samalla lailla maailman murjottavana kuin hänkin eikä saanut koskaan omaa kattoa päänsä päälle. Oli kuollut huutolaisena ja ihmisten pilkkaamana ja potkimana ja haudattu sinä suurena nälkävuonna höyläämättömässä kirstussa yhteiseen hautaan, ja lieneekö joudettu kellojakaan soittamaan... Oli tullut olluksi sille niin tyly sen elinaikana, – mutta kun ne veivät sen vankeuteen ja tekivät eron heidän välillään. Ja kun ne sen sieltä päästyä häpäisivät ja haukkuivat heitä molempia: – »Tuolla tulee portto poikineen! – Jaanan Junnu! porton poika! – Jaanan Junnu! porton poika!» – Siitä pitäen hän alkoi hävetä äitiään ja äiti häntä, ja he tekivät molemmat pitkiä mutkia toinen toistaan kiertääkseen. Mutta kuolintaudissaan se laittoi sanan ja käski käymään puheillaan. Junnu oli silloin jo tukkitöissä eikä iljennyt lähteä, kun sana kerrottiin kaikkien kuullen. Kohta tuotiin toinenkin sana, että tulla toimittamaan hänet edes kunnialliseen hautaan. Haudatkoot haudattavansa! vastasi hän eikä mennyt... Olisi kuitenkin saanut käydä toisin se asia, – ja vaikka olisi äitikin saanut olla ja elää toisella tavoin, niin se kalvaa häntä nyt yhtäkaikki. Ja haihduttaakseen näitä mietteitään hän ryhtyy panemaan pajuja rekeensä lähteäkseen heti kelin tultua rahdinvetoon ja lehmärahoja ansaitsemaan. Olisihan ollut tukin-ajoakin toisella kulmalla omaa pitäjätä. Mutta siellä täytyisi taas tulla yhteen ihmisten kanssa, joista parahiksi oli päässyt. Toisen läänin kaupunkiin hän ajaa ja kiertää sinne mennessään kirkonkylän ja muut tutut seudut. Puolen talvea jyryää Junnu sillä retkellään vedätellen merenrannasta sisämaahan kauppamiesten tavaroita kahden kaupungin välillä. Ei kukaan tunne häntä siellä, eikä kukaan kysy, mikä hän on miehiään. Mutta kuitenkin karttaa hän taloja kuin omassa puolessaan, sivuuttaa kaikki suuremmat kylät ja jättäytyy aina jälelle muista rahtimiehistä. Ellei ole aivan pyry eikä pakkanen, syöttää hän tiepuolessa ja hakee yösijaa katon alla ainoastaan hevosensa vuoksi. Ikkunoista, pihoilta ja tiepuolesta katselevat silmät häntä vaivaavat ja kiusaavat, ja helpotuksesta huoaten lähtee hän aina pitkille, talottomille taipalille. Sillä silloin hän on kokonaan kahden kesken hevosensa kanssa, jolle haastelee pitkät hetket sen vierellä tallustellessaan ja jota auttaa mäkipaikoissa sepiin kiinnittämästään nuorasta. Mutta joululta alkavat tiet täyttyä ja markkinamiehiä ajella kahakäteen kaupungista toiseen. Ja kerran, kun hän sillä tavoin kuormineen ponnisteleikse jyrkkää ylämäkeä, ajaa reellinen suuriturkkisia ja punavöisiä herroja häntä vastaan. Kohdalle tultuaan huutavat he häntä väistymään. Mutta ennenkuin raskas reki kerkiää kääntyä, sivaltaa muuan reen perästä pitkällä ruoskalla ruunaa selkään. Junnu vimmastuu, unohtaa hevosensa, joka pelästyksissään puhaltaa täyteen laukkaan, ja siepaten aidaksen tiepuolesta hyökkää hän herrojen jälkeen. Ne pakenevat, minkä kerkiävät, mutta seuraavan mäen päälle päästessään hän saavuttaa heidät ja vihansa viimeisellä vimmalla pudottaa hän seipään reen perään. Reessäolijat ennättävät väistyä, seiväs katkeaa kahdeksi perälautaan, ja Junnu jää läähättäen kaplaiden sijalle seisomaan. Takaisin palattuaan tapaa hän kuormansa tiepuolesta toisen mäen alta ja hevosensa vaahtoisena vavahtelemasta aisa selän päällä. Nyrkkiään puiden ja kiukusta itkien huutaa hän hiljaisen maantien yli kostoa ja kadotusta jälelleen, eikä sula hänen vihansa ennenkuin hän taas tulee tuntoihinsa siitä, että oli toki onni, ettei tullut miesmurhaa tehdyksi. Seuraavassa syöttöpaikassa, johon hän poikkeaa uupunutta hevostaan vaalimaan, hän saa kuulla, että herrat olivat käyneet talossa ja mitä lienevät olleet rautatieinsinöörejä. Katsokoot, katalat, etteivät toista kertaa hänen tielleen tule! Mutta pois alkaa tehdä mieli maantierosvojen ja markkinamiesten jaloista, ja säälittää kiusata hevostakin. Ja kun ansio on ollut hyvää eikä tee enempääkään mieli, palaa hän pian – yhä kirkonkylää ja asutuita paikkoja kiertäen – kotiinsa, suuren reslan pohjalla nuori hieho, jonka hän on saamillaan säästövaroilla ostanut. Hän on peittänyt sen huolellisesti nahkasiin ja mattoihin ja istuu itse sevillä. Se on kuin ihmisolento tuo, joka suurilla ruskeilla silmillään häntä katselee, kun hän tuon tuostakin käännäikse sitä taputtelemaan. Hän on hyvällä tuulella, myhäilee ja naurahtelee itsekseen tätä joukkoaan ja tuumailee kotikorpea lähestyessään onnellisessa mielessään: »Eihän tässä ole hätää mitään, hevonen ja lehmä ja oma mökki, ei toki ole hätää mitään ... ei hätää mitään.» Kun hän saapuu mökilleen, on se melkein kokonaan nietoksien sisään hautautunut. Sinne ei tuo tietä mistään, siellä ei ole käynyt ainoatakaan ihmistä, ja jänikset ja metsäkanat ovat vain tepastelleet pihamaalla ja polkeneet hänen pirttinsä ympäryksen kovaksi kentäksi. [[Luokka:Maailman murjoma]] 3149 5400 2006-09-02T19:44:46Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Maailman murjoma: III luku|III luku]] |seuraava=[[Maailman murjoma: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Maailman murjoma]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Ja Junnulle alkaa hauska aika omissa töissään pitkinä päivinä kevättalvella. Hän hakkailee halkoja, ajelee heiniä kotiin ja hirsiä uusiin rakennuksiinsa, navettaan ja aittaan. Hänen mielihyvänsä häiriytyy kuitenkin eräänä aamuna, kun hän metsään ajaessaan kuulee hakkausta korvesta. Se on kai vain joku halonhakkaaja, mutta ei hän kuitenkaan tahtoisi, että se tulisi hänen tuvalleen. Ei se tulekaan sinne, näkyy ajavan kuormineen lammen taitse kylälle päin. Eikä kuulu sitä enää moneen päivään takaisin tulevaksi. Mutta kerran, kun Junnu jo huoletonna istuu rekensä pajuilla, ajaa sama halkomies metsätiellä vastaan, mutta ei virka sanaakaan, kun Junnu sanaa virkkamatta kääntyy toiselle polulle. Hevonen oli isäntätalosta, Tahvon entinen ajohevonen, mutta ajaja outo. Monena päivänä se tulee ja menee samalla tavalla. Eihän se näy tahtovan häntä häiritä, lieneekin joku uusi vastatullut siivo renki, ja kun he taas tulevat vastakkain, seisauttaa Junnu hevosensa, menee tupakalle ja antautuu puheisiin. Tahvo kuuluu menneen keväällä ruunun töihin rautatielle, kun ei isäntä tahtonut työssään pitää eivätkä sopineet palkoista, kertoo renki. Junnua miellyttää mies, se kohtelee häntä melkein kunnioittaen, ihmettelee hänen hyviä ansioitaan, joista Junnu kertoo ja kertoo vielä muistakin puuhistaan, uusista aitta- ja navettarakennuksistaan. Kutsuupa hänet kotiinsakin käymään, kun sattunee vielä sivu ajamaan. Renki tulee, kiittelee taas ja ihmettelee ja puhuttelee häntä kuin isäntä-miestä, ja vaikka Junnu kuinkakin koettaisi sitä väijyä, ei hän näe mitään ivaa hänen silmissään piilemässä. Eräänä sunnuntaina ajaa isäntäkin häntä tervehtimään. Sanoo lähteneensä asian alkaen häntä katsomaan, kun luuli hänen iäksi päiväksi peittyneen nietoksien sisään. Junnu keittää kahvit ja tarjoaa kaupungin tupakoita, ja isäntä kehuskelee hänkin hänen laitoksiaan. Kyllä sinä vielä tähän täyden talon rakennat, kun kerran olet niin hyvään alkuun päässyt, sanoo hän. Ja he puhelevat Junnun uusista viljelyksistä ja neuvottelevat siitä, mihin olisi paras tehdä peltoa ja mihin paras niittyä. Isäntä neuvoo ottamaan viljelykseen koko alan tästä pirtiltä tuonne lammelle. Junnusta olisi parempaa peltomaata vähän loitompana, mutta isäntä arvelee, että aina se on pelto paras hoitaa nurkkajuuresta käsin. Ettäkö minäkin kerran pääsisin isäntämiesten arvoon, ettäkö minuakin kerran olisivat pakotetut oikeana ihmisenä kohtelemaan? ajattelee hän isännän mentyä. Ja kevään tultua ryhtyy Junnu omien tuumiensa innostamana yhä uhemmin raatamaan. Hän kaataa suuren kasken päivän puolelle mäen rinnettä, aitaa pienen hakamaan ennen kaskettuun lehtoon, perkaa peltoa ja raivaa niittyä alankoon. Hänen onnellisimmat päivänsä ovat sunnuntait. Ne hän viettää pitäen seuraa hevoselleen. Hän käyskentelee sen kanssa salolla, istuskelee piippuaan poltellen sen läheisyydessä, sokottelee sitä puheilleen ja tarjoaa hyvittäjäisiksi sille leipää tai suoloja, joita on kuljettanut mukana taskussaan. Hänen kevättoukonsa nousevat hyvälle oraalle ja pensovat siitä tuuheaksi laihoksi. Ja kun hän niitä katselee ja ajattelee tätä uutta elämäänsä, kihoaa taaskin vesi hänen silmäänsä, ja leuka vähän värähtelee. Mutta samalla tulee välistä aiheeton, käsittämätön pelko siitä, ettei vain tapahtuisi mitään, joka häntä häiritsee ja särkee hänen onnensa. Hän koettaa kuvitella sitä jos jonkinlaiseksi. Unessa hän kerran on tuntevinaan, että se tietymätön vahinko on tulevinaan kuin kylältä päin, nousevinaan kuin mustana, paksuna pilviseinänä, joka ryskii ja paukkuu korvessa, vie katon hänen pirtistään ja painaa hänet suulleen maahan. Hän panee unen mieleensä, miettii sen merkitystä ja keinoja sen torjumiseksi. Kunhan ei isäntä suuttuisi häneen jostain, kunhan ei ajaisi pois häntä, kun ei ole tehty kirjallista kontrahtia. Tekee hänelle mieliksi peltoa siihen, mihin se sitä ehdotteli. Ehkäpä se tulee yhtä hyvää siinäkin, vaikka onkin vähän isompitöistä. – Tai voisivat papit ahdistaa häntä lehmän saatavista tai siitä, ettei hän ole käynyt kinkerillä eikä ripillä, ja ruunu laittaa vallesmannin hakemaan verojaan? Ja hän menee pappilaan, maksaa voinsa, pyrkii luetettavaksi ja ilmoittautuu ripille. Samalla retkellä hän käy suorittamassa ruununveronsa ja jättää vuokransa etukäteen ruununvoudin kirjurille, kun ei vielä ole oikea maksunaika. Eihän niiden nyt pitäisi päästä miltään puolelta hänen kimppuunsa, eihän nyt pitäisi ihmisten eikä taivaankaan häntä vainota, ajattelee hän kotiin kävellessään. Olisi hän sovittanut sen Tahvonkin, jos se olisi ollut tavattavissa. Mutta ehkä tuo lienee leppynyt jo tuokin, kun ei ole jo tähän mennessä vihaansa näyttänyt. Ja hänen pelkonsa on jo kokonaan poistumaisillaan, kun hän taas muistaa äitinsä. Jos ne rupeaisivat kunnan puolesta riitelemään sen eläkettä, kun saavat kuulla, että hänellä on hevonen ja lehmä. Ja jos Jumala katsoo häntä syrjin silmin, kun hän oli sille niin sydämetön sen eläessä eikä soitattanut eri kelloja kuoltua. Hän kääntyy takaisin, käy kunnanesimiehen puheilla ja lahjoittaa muutamia markkoja köyhäin kassaan, kun ei enää oteta muussa muodossa maksua; – ja sitten hän käy kirkonkylän nikkarissa tilaamassa puuristin äiti-vainajansa haudalle. Se häntä rauhoittaa, hän on mielestään nyt kokonaan irti pahasta maailmasta. Eiväthän he hänelle nyt enää mitään mahda, eiväthän voi enää millään keinoilla päästä hänen kimppuunsa. Eivätkä ehkä tahdokaan. Ja hän alkaa kuin leppyä heille mielessään, hänen vihansa leutonee, katkeruus sulaa pois, eikä hän enää usko omia aavistuksiaankaan, jos ne välistä vielä pyrkivätkin tulemaan. [[Luokka:Maailman murjoma]] 3150 5401 2006-09-02T19:44:50Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Maailman murjoma: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Maailman murjoma: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Maailman murjoma]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Kaksi vuotta on Junnu elänyt mökissään korpiensa ja rämeidensä takana, eikä kukaan ole tullut häntä häiritsemään. Mutta kun hän kolmantena kevännä istuu lammen rannalla ongella, kuulee hän outoa ääntä korven synkimmältä perukalta. Se on kuin kaukana hakkaavan kirveen ääntä, ja sitten se on kuin kaatuvan puun parahdusta. Mutta kuka tähän aikaan hakkaa halkoja? kysyy hän vähän kummastellen. Hän kuulostaa tarkemmin ja on varma siitä, että siellä monin miehin kaadetaan tukkeja. Metsä on äänessä koko päivän, ja seuraavana aamuna tuntuvat ne jo olevan lähempänä. Kolmantena aamuna kiipeää hän mäelle mökin taa ja näkee suuren hongan ensin huojuvan ja sitten suistuvan. Eikä aikaakaan, kun kaatuu toinen suorassa linjassa häneen päin. Hän miettii kauan, menisikö ottamaan selkoa siitä, ketä ne ovat, jotka sieltä tulevat. Miettii sitä pihaan tullessaan, työtä tehdessään, syödessään ja vielä maata pannessaankin. Ja kun ei saa siltä unta silmiinsä, nousee hän ylös ja lähtee käymään sitä kohti, mistä kuului hakkausta ja haastelevain miesten ääniä. Metsässä ei ole ketään, mutta puita on kaadettu aina vähän matkan päähän toisistaan suoraan riviin ja pystytetty kuorituita keppejä kuin mittarin linjaan. Mutta eihän tässä pitäisi kulkea kenenkään maan raja. Tämähän pitäisi kaikki olla isännän metsää. Olisikohan se myönyt täältä metsäpalstan jollekulle? Tulisiko hänelle tänne naapuri? Mutta kun hän kulkee vähän matkaa linjaa myöten, näkee hän, että se mäen kävyn kierrettyään ojentuu menemään suon rantaa ja juoksee sinne yhtä suorana niin pitkälle, kuin silmä kantaa. Junnu palaa kotiinsa, mutta valvoo arveluissaan vielä auringon noustessakin tulematta mihinkään selvyyteen. Työ käy huonosti, aina täytyy hänen kuulostaa, ja aina hän kuulee yhä lähenevää hakkausta, kunnes se lauantaina puolilta päivin lakkaa. Sunnuntaina hän menee uudelleen linjalle. Se on tullut jo paljoa lähemmä ja näyttää pyrkivän laaksoa pitkin aivan hänen mökkiään kohti. Mutta kun hän maanantaina aamiaisen aikana tulee aidanpanosta korpiniityltään, kuuluu hakkaus aivan läheltä pellon takaa metsän rinnasta. Siellä haastellaan, kirveet paukkavat ja yht’äkkiä kaatuu suuri honka metsästä ulos, samalla kuin pari miestä astuu esiin. Kun he lähtevät tulemaan peltoa pitkin pihaan, siirtyy Junnu, joka on seisonut liikkumatonna nurkkajuuressa, pirttiin ja vetää oven perässään kiinni. Mutta kun hän ei malta olla ikkunasta katsahtamatta, näkee hän herrat keskellä peltoa pystyttämässä siihen jotain kummallista kolmijalkaista kapinetta, jonka päällitse tähtäävät ensin metsään ja sitten hänen pirttiään kohti; niinkuin aikoisivat ampua häntä ikkunan läpi suoraan silmään. Samassa kulkee joku ikkunan ohitse, tarttuu oven ripaan, ja Tahvo astuu sisään. Hän tulee hevelästi kättelemään, istuu penkille ja sanoo: – Minä toin tänne Junnulle harvinaisia vieraita. – Mitä ne on nuo miehet? kysyy Junnu. – Ne on insinöörejä. – Mitä teillä on täällä tekemistä? – Me aukaisemme rautatielinjaa. Samassa tulevat herratkin sisään. – Päivää, päivää! sanovat he rehevästi. Täällähän on talo, vaikkemme siitä tietäneetkään ... tekö olette tämän talon isäntä? – Tämähän se on itse sekä isäntä että emäntä, joka viljelee maansa ja hoitaa hevosensa ja lehmänsä, selittää Tahvo, sill’aikaa kun Junnu pankon kupeeseen vetäytyneenä seisoo ja katselee tulijoita osaamatta selvitä mihinkään päätökseen siitä, mitä ne ovat ja mitä ne täältä tahtovat, vaikka hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi ne jossain nähnyt tätä ennen. Herrat, kaksi nuorta insinööriä, ottavat pirtin haltuunsa kuin omansa, päästelevät vaatteitaan vähemmäksi, asettelevat tavaroitaan penkeille ja nauloihin, ja Tahvo kantaa eväslaukun pöydälle. – Saisikos maitoa talosta? kysyvät he. – Mene, Junnu, hakemaan maitoa herroille, kehoittaa Tahvo. Junnu tottelee vaistomaisesti, kaataa koneellisesti maidon pytystä tuoppiin, näkee aitasta pihan yli palatessaan pellon pientareelle kaatuneen hongan ja pellolla tuon kummallisen kolmijalan, joka yhä tähtää hänen pirttiään kohti, ja vie sitten maidon pirtin pöydälle herrojen eteen. Taas asettuu hän pankon eteen seisomaan ja katselee siitä vieraitaan, hermostuneesti tupakoiden. Herrain syödessä Tahvo kertoo hänelle, että tästä kautta se nyt rakennetaan rautatie, että nyt avataan linja ja että syksyllä jo alkavat työt. Se tulee tästä menemään, aivan tätä suuntaa, ihan kuin ampuen tämän pirtin päällitse... – Pirtinkö päällitse? saa Junnu viimein sanotuksi. – Saatte vähän väistyä, sanoo toinen herroista. – Peltosi ja niittysikin saat siirtää toiseen paikkaan. – Siirtääkö toiseen paikkaan? – Niinpä niin, ei siinä auta, kun ruunu käskee. – Ruunuko käskee? – Se kun käskee, niin ei auta muu kuin totella pois. Tahvo näyttää kuin ilkkuvan, hänen silmissään näyttää vahingonilo kiiluvan, ja epäluuloisesti tarkastelee Junnu vuoroin häntä vuoroin herroja. Kyllä ne nuo ovat niitä samoja herroja, jotka toissa talvena olivat tappaa häneltä hevosen. Kun eivät vain liene tulleet muissa salaisissa aikeissa ... ja kun ei vain lie kaikki sen Tahvon vehkeitä. Kysymättä puhuu Tahvo edelleen tulleensa kaupungista saakka näiden herrain apumiehenä. On siellä muitakin miehiä, on kymmenkunta linjan aukaisijata jälempänä metsässä, ja palkat maksetaan hyvät, kolme markkaa päivältä omassa ruuassa, ja ovat luvanneet työtä hänelle niin kauan kuin sitä vain riittää, sittenkin kun varsinainen työ alkaa. Eivät ne ole mitkään työt niin edullisia kuin ruunun savotat. Hevosen kun saisi hankituksi, niin sillä sitä rahaa vetelisi. – Vaan sinulla se on hevonenkin? Senhän kuuluit ostaneen sen vanhan nimikkoruunasi... Junnu ei vastaa. – Ja lehmä sinulla on kanssa. Sen maidosta ne vielä hyvät rahat saat, kun työ joutuu tänne sydänmaalle ... ja eikö tuo pian joutunekin. Kai sitä rupeat sitten ruunun työhön sinäkin? – Eipä häntä haluta. – Eikö liene pakosta rupeaminen, kun vievät tästä parhaat peltosi ja pitää purkaa rakennuksesi rautatien tieltä. – Vaan jos minä en pura. – Pakosta se on purkukin, kun niiden ei auta väistyminen siitä suunnasta, mistä ruunu on käskenyt kulkemaan. Purattaneet ne ovat suurempiakin taloja. Ne eivät kierrä muita kuin kirkkoja. Junnu ei rupea inttelemään. Mikä niiden tietää, mitä ne ovat. Mutta kun herrat ovat syöneet, alkavat he tehdä lähtöään, heittävät maidosta rahan pöydälle, ja menevät pellolle kolmijalkansa luo, jonka siirtävät nyt keskelle kartanoa. Tahvo pistää kepin peltoon sille sijalle, missä kone on seisonut, toisen pihamaalle ja kolmannen metsän rantaan toiseen päähän peltoa. Herrat huutavat mennessään, että niitä keppejä on sakon uhalla kielletty liikuttamasta paikoiltaan, ja katoavat metsään. Heidän mentyään tulee muita miehiä jäleltä päin kirveineen, nekin kulkevat pellon yli ja pihamaan poikki, eivät ole näkevinäänkään Junnua, joka seisoo pihamaalla kuin älytönnä heidän jälkeensä katsellen, ja alkavat metsän laitaan tultuaan taas hakata. Vasta kun kaikki ovat kadonneet, rupeaa Junnulle vähitellen selviämään, mitä on tapahtunut. Eiväthän ne olisi suotta tulleet tänne niin suurella joukolla. Ne ovat ehkä sittenkin niitä rautatien tekijöitä ... ehkä on totta se uhkaus, että ne vetävät sen tästä kautta hänen mökkinsä yli ... purkavat hänen rakennuksensa ja penkovat hänen peltonsa ... tänne tulee satoja työmiehiä ... hän sortuu heidän jalkoihinsa ... hän joutuu kuin keskelle kirkonkylää. Se selviää hänelle kuin päähän jysähdellen, aina yksi asia kerrallaan, niinkuin kivi kiven perästä putoaisi hänen päälaelleen. Hänenkö täytyy väistyä, hänenkö joutua taas kululle, sotkettavaksi maailman jalkoihin...? Mutta hän ei väisty! Hän ei hievahda paikaltaan? Tulkoot vain, niin hän upottaa koivuisen korennon jok’ikisen kallosta sisään! Veri nousee hänen päähänsä. Ne ovat häneltä kysymättä hakanneet hänen metsäänsä ja tallanneet hänen vastakylvettyä peltoaan! Ja tuossa ne rehentelivät hänen pöytänsä päässä ja kehuivat purkavansa hänen pirttinsä! Miksei hän upottanut hiilihankoa heidän hartioistaan sisään? Miksei hän antanut heille sitä lähtöä, etteivät toista kertaa tulisi? Vielä hän ne tavoittaa...! Hän aikoo jo karata heidän jälkeensä, mutta pysähtyy sitten... Ei tässä sillä tavalla ... ei tappelulla eikä väkivallalla. Eikä sitä ole tarviskaan. Hänellä on oikeus puolellaan! Tulkoot ''he'' ensin! Aloittakoot he ensin tappelun! Hän ei pelkää ruunua eikä ruunun renkejä! Hän käy seipään, jonka ne ovat pellolle pystyttäneet, kiskaisee pihamaastaan sen, joka on siihen pistetty, ja kantaa ne pirtin uuniin palamaan. [[Luokka:Maailman murjoma]] 3151 7268 2006-10-16T15:08:32Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Maailman murjoma: V luku|V luku]] |seuraava=[[Maailman murjoma: VII luku|VII luku]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Maailman murjoma]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Mutta syksyllä on rautatietyö jo täydessä käynnissään Junnun mökin ympärillä. Metsä paukkaa kahden puolen hänen pirttiään, dynamiittilaukaukset pamahtelevat, yhtämittaa kuuluu kivimiesten vasarankalketta, hevosmiesten huutoja ja junttamiesten hoilotusta. Junnun tupa on puolimatkassa kahden kaupungin välillä, ja siihen on tehtävä suuri asema, joka tulee kolmen pitäjän liikkeen keskustaksi. Mökin ympärys on raivattava, metsä hakattava, pellot tasoitettavat ja huoneet tuomitut purettaviksi. Ja Junnua on vaadittu väistymään rakennusten tieltä. Mutta Junnu ei ole väistynyt eikä aiokaan väistyä. Hän ei ole tietävinäänkään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän kulkee kaikkien sivu, välttää työpaikkoja, ei ole ketään tuntevinaan. Pyytäville hän on kieltäytynyt myömästä maitotilkkaakaan, ja niille, jotka ovat anoneet yösijaa, hän on vastannut, että tarvitsee hän pirttinsä itsekin. Jos saisi nukkua saunassa tai aitan parvellakaan? Mutta ei siihenkään ole Junnu antanut lupaa. Insinöörit ovat lähettäneet hänelle sanan toisensa perästä, että hänen on keyriin mennessä purettava rakennuksensa, muuten puretaan ne ruunun kustannuksella. Junnu ei sano aikovansa hievahtaakaan. Mutta tottahan pirtin pitää pois, kun rautatie tulee siltä paikalta kulkemaan? Kiertäköön rautatie! Sen on mahdoton kiertää. Olisi mennyt muualta ... kukas käski sen tänne tulemaan? Häntä pidetään hulluna eikä huolita ruveta ahdistelemaan, ennenkuin se on aivan välttämätöntä. Tottapahan sydämikkö siitä aikaa voittaen lauhtunee. Mutta Junnun kiukku on kohoamassa sitä mukaa, kuin rautatietyö kahden pään lähenee. Kesätöistä päästyään alkaa hän vedättää hirsiä kartanolleen ja kun häneltä kysytään, mitä hän aikoo, vastaa hän rupeavansa rakentamaan talven varaksi kamaria ja uutta saunaa. Insinöörit lähettävät isännän saattamaan häntä järkiinsä. – Maksaakos isäntä siirtopalkan ja korvaatteko peltojen teon? kysyy Junnu jurosti. – Mikäpä pakko niitä lie minun korvata? – Korvaakos ruunu? – Ei taida ruunukaan ruveta sinun rengiksesi. – Vaan mitenkäs oli sen puheen, kun lupasitte minun asua kymmenen vuotta arennitta ja nyt jo ajaisitte maailman selkään? – Saisit kai tässä minusta nähden asua vaikka kaksikymmentä. Junnu alkaa epäillä isäntääkin. Sen silmä vilkkuu epävakaisesti ja jalka viputtelee puhuessa. Se kyllä voisi tehdä eston, jos tahtoisi, mutta sekin on yhdessä liitossa, ja se on aina ollut kaikkien herrain hyvä ystävä, niinkuin nyt näiden insinöörienkin, joiden kanssa kuljeksii työpaikalla, ja onhan sillä hevosiakin kaksi rautatietyössä. Vaan olkoot he vaikka kaikki häntä vastaan! Hänellä on oikeus puolellaan, ja hän ei hievahda. Hän kiusaa heitä uhallakin, pakottaa heidät väistymään, tekee sen kostoksi kaikille! Mitäs tulivat häntä häiritsemään, kun hän antoi heille rauhan! Ajakoot sivu rautateineen, mutta hänen pirttiään ei revitä, niin kauan kuin hän jaloillaan seisoo! Eivätkä ne tulisi häntä hyvällä houkuttelemaan, jos niillä olisi oikeus puolellaan. Eivätkä ne aina työtä tarjoaisi, jos luulisivat lepyttämättä pääsevänsä. Ja se on vain tyhjä uhkaus, että insinööri on käskenyt keyriin mennessä särkeä, ja että muuten muka haetaan vallesmanni häätämään. Keyri lähenee lähenemistään, ja linjan aukaisijat ja maatyömiehet tulevat yhä likemmä hekin. Ne jo vääntävät kantoja aholta, ampuvat kiviä ilmaan, niin että tuvan seinät tärähtelevät ja sirpaleita lentää ikkunoihin. Junnu ei pääse mökiltään liikkumaan minnekään tapaamatta joka askeleella ihmisiä ja heidän hänen mielestään ilkkuvia katseitaan. Kun vain näkevät hänet, heittelevät jo kaukaa iva- ja kompasanoja hänen jälkeensä, kysyvät, lypsääkö lehmä riittämään asti, mahtuuko hän pirttiinsä kaikkine joukkoineen ja onko hän yksin ottanut asemahuoneen teon urakalla?... Hän on kuin piiritystilassa eikä uskalla lopulta liikkua pirttinsä näkyvistä siinä pelossa, että ne hänen poissa ollessaan ehkä käyvät sen kimppuun. Pikimmältään pistäytyy hän vain pyhän seutuna kirkonkylästä noutamassa leipäaineita. Ja viimein hän kokonaan äkäytyy pirttiinsä olemaan, ei käy ulkona muuta kuin elukoitaan ruokkimassa, makailee penkillä tai väijyy ikkunoista, vuoroin kummastakin, vihamiestensä liikkeitä ympärillään. Keyrin aattona hän näkee Tahvon tulevan pihan poikki ja astuvan sisään. Hän pienentelee tupakanrouheita hakkurissa eikä ole häntä näkevinään. Tahvo pysähtyy uunin eteen käsiään lämmittelemään. – Laittoivat sanomaan, että korjaisit pois tavarasi, kun kuuluvat aikovan ruveta repimään tupaasi puolilta päivin... – Parasta taitaisi olla sinun totella, jatkaa hän, kun ei Junnu vastaa... – Siitä on sinulle vielä pahat, jos rupeat esivaltaa vastustamaan... Junnu hakkaa vain kovemmin mitään virkkamatta ja pyöräyttää kerran hakkuriaan, niin että lattia kolahtaa. – Etkö myö tätä tupaasi? irvistää Tahvo tulesta päätään kääntäen. Minä ostan sen, jos myöt. Saat sata markkaa tähän paikoilleen, Myötkö? – En! – Et siitä sen parempaa hintaa saa muiltakaan... – Vallesmanni on jo tuolla työpaikalla ja uhkasi heti paikalla tulla häätämään, jos et hyvällä poistu. Sanovat ampuvansa sinut ilmaan pirttinesi päivinesi, jos niskoittelet... Vaan taitaa tehdä vielä toisen kerran mielesi ruununmiesten kouriin? – Ulos! ärjäisee Junnu ja kavahtaa seisoalleen. – Saanhan mennä, mutta lähtö tästä tulee kohta sinullekin! Mutta kun hän näkee, että pölkky nousee Junnun hyppysissä kuin tyhjä pytty, luistaa hän ovesta ulos ja ehtii parahiksi paiskata sen kiinni, kun hakkuri paukahtaa pihtipieleen ja lentää siitä ulos pisteporstuaan, missä se antaa kovan rämäyksen vanhaan pataraniin. – Vai sille roistolle minä tupani! Sen kaiken ilkeyden alkajalle! Sille, joka ne tänne toikin! Eihän ne ilman olisi tienneet tulla ne vieraat herrat! Vai minun pirttiäni väkivallalla repimään? Vai minua vallesmannin kanssa häätämään omasta asunnostani? Tulkoot koettamaan! Mutta hän ei ole vielä ehtinyt sulkea pirtin ovea, kun nimismies ja yksi insinööreistä astuvat sisään. Ei ota hän hattua päästään, ei nouse penkiltään, johon on taas istuutunut, eikä vastaa heidän tervehdykseensä. – Nytkö sitä tultiin häätämään? kysyy hän suupielet pilkallisesti väännyksissä. – Täytyy kai sinut häätää, jos et hyvällä lähde. Mutta mitä se Junnu joutavata. Tietäähän se, että ei auta, kun esivalta käskee, puhelee vanha vallesmanni leppoisasti. – Vaan millä oikeudella se käskee? – Ruunu on ostanut maan, rata on määrätty tästä menemään ja tästä sen täytyy mennä. – Vai on ostanut? Enpähän ole minä niitä kauppakirjoja nähnyt. – Ei niitä ole sinun ollut tarvis nähdäkään ... sinä asut toisen maalla. – Vaan pirtti on minun, ja minulla on oikeus sitä kymmenen vuotta arennitta hallita. – Mikä oikeus? kysyy insinööri. – Niin on puhuttu isännän kanssa. – Onko sinulla kirjat? – Ei ole kirjoja, vaan niin on puhuttu. – Ne puheet eivät, miesparka, mitään merkitse, kun kerran maa on isännän ja hän on saanut siitä arvion mukaisen maksun. – Maksunko saanut? Mutta minä en ole saanut penniäkään pirtistäni, eikä ole tarjottukaan. – Se ei kuulu meihin, kun kerran isäntä, jolle se lain mukaan kuuluu, on saanut siitäkin. – Isäntä? Ei kai isäntä ole voinut saada maksua minun pirtistäni? – Hän on saanut, niinkuin sanoin. Se on muuten sinun ja hänen välinen asia, sopikaa keskenänne. Ruunulla ei ole teidän sopimustenne kanssa mitään tekemistä. Junnu käy vähäksi aikaa sanattomaksi, kavahtaa sitten seisoalleen ja huutaa: – Jos lie totta se, niin on se samanlainen roisto kuin te kaikki muutkin! – Tiedätkö, kenen kanssa sinä puhut! kiivastuu jo vallesmannikin ja astuu häntä vastaan. – Vääryydentekijäin, ruunun rosvojen...! Ulos minun huoneestani! – Junnu! Minä varoitan sinua vielä viimeisen kerran...! – Varoita, mitä varoitat, valehtelija, koira! – sanat takertuvat hänen suuhunsa, ja kurkkua kuristaa... – Mies on hullu! Ei hänen kanssaan maksa vaivaa väitellä! – ja kääntyen työmiesten puoleen, joita on kokoontunut tuvan ovelle, huutaa insinööri heille: – Alkakaa repiä! Ei meillä ole aikaa tässä kiistellä... – Siinä nyt näet, että tässä ei riita auta, koettaa vielä vallesmanni. Vaan tietämättä, tuntematta muuta, kuin että hänen tupaansa siis todellakin aiotaan repiä, että hänet väkisin aiotaan ajaa ulos asunnostaan, että häneltä ryöstetään hänen oikeutensa ja omaisuutensa, karkaa hän vallesmannin sivu ja insinöörin jälestä kartanolle, jossa väkijoukko aukeaa hänen edessään, samalla kuin toisia uteliaina juoksee joka taholta esiin. – Minun pirttiäni ei revitä! karjaisee hän ja tempaa aidaksen pistekodastaan. – Tehkää tehtävänne! komentaa insinööri miehilleen. – Pois seiväs! ärjäisee vallesmanni. Vaan miehet epäröivät... – Vai te pelkäätte, repaleet, yhtä miestä! Ylös katolle, tai minä erotan jok’ikisen työstäni! huutaa taas insinööri. – Ja minä isken mäsäksi jok’ikisen, joka uskaltaa liikahtaa... – Ei tässä sinua pelätä! sanoo Tahvo ja juoksee Junnun sivu ylös tikapuille. Junnu iskee hänen jälkeensä, mutta iskee syrjään, ja kun aidas katkeaa kahdeksi hänen käsissään, tarttuu hän tikapuihin ja rynnistää niitä niin, että ne putoavat maahan ja tuovat Tahvon mukanaan, joka jo on ennättänyt melkein räystään tasalle. Tahvo päästää pahan parahduksen ja menee tainnoksiin. Samassa ovat vallesmanni ja insinööri Junnun niskassa, huutavat toisia avukseen, Junnu rutistetaan miehissä seinää vastaan, kaadetaan maahan, sidotaan nuoriin ja nakataan hervotonna oman rekensä liisteille. – Vai sinä tässä rupeat esivaltaa vastustamaan... Kyllä minä näytän sinulle, junkkari! puhkuu vallesmanni hengästyneenä nuoria tiukoittaessaan. Tuokaa, miehet, hevonen tallista! Junnu makaa pitkällään liisteillä ja näkee hevosensa talutettavan tallista ja valjastettavan hänen oman rekensä eteen. Hän riuhtaisee pari kertaa nuoriaan, pyrkii istualleen, mutta kun ei pääse, painautuu hän takaisin pitkäkseen ja jää siihen liikkumattomaksi. Siinä maatessaan sen aikaa, kun vallesmanni laittaa lähtöään, näkee hän vielä kaatuneet tikapuut nostettavan uudelleen pirtin seinää vasten, ja kun reki lähtee sulaa maata koluuttamaan, putoilevat malot jo tuvan katolta maahan, ja tuohet lentelevät peltoja pitkin syystuulen kantamina. – Lähtipä se karhu pesästään! nauretaan hänelle ja huudetaan pilkallisia hurraahuutoja hänen jälkeensä. [[Luokka:Maailman murjoma]] 3152 5403 2006-09-02T19:44:58Z Nysalor 5 VII luku {{Otsikko |edellinen=[[Maailman murjoma: VI luku|VI luku]] |seuraava=[[Maailman murjoma: VIII luku|VIII luku]] |otsikko=VII luku |alaotsikko=[[Maailman murjoma]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Hän on päässyt sakoilla, kulujen ja kipurahain maksulla ja muutaman kuukauden vankeudella ruunun virkamiehen vastustamisesta ja loukkaamisesta hänen virkatoimessaan. Mutta käräjiä odottaessa ja niitä käytäessä on aika kulunut syksystä kevätkesään. Pää kulittuna ja vangin vaatteisiin puettuna on hänet vähää ennen juhannusta tuotu läänin kaupungista oman pitäjän vankihuoneelle, jossa hänet on päästetty irti. Siitä hän lähtee kulkemaan suoraapäätä korpeensa, joka vetää häntä vastustamattomasti. Hevonen on myöty kuluista, mutta lehmän hän on jättänyt sinne ruokolle muutaman vanhan vaimon haltuun, joka on luvannut hoitaa sitä yli talven. Junnu on laihtunut, koukistunut ja kalvennut. Otsa on synkistynyt ja samennut, posket käyneet kuopille ja jäykistyneet, niin että näyttää siltä, kuin hän lakkaamatta purisi hammasta. Silmät ovat painuneet päähän, mutta välähtävät välistä salavihaisesti. Ei oikeuden edessä, ei vankilassa, ei sieltä palatessakaan tutun vanginkuljettajan kanssa hän ole monta sanaa vaihtanut. Siitä pitäen, kun hänet väkivallalla heitettiin omille liisteilleen, on hän itsepintaisesti ollut ääneti. Käräjissä luettiin hänen papinkirjansa, josta kaikkein kuullen kävi selville, että hänet on rangaistu ensimmäisen kerran varkaudesta ja että hän on yksinäisen naisen isätön poika. Ei hän puolustautunut, ei jäävännyt todistajia, ei kieltänyt eikä myöntänyt. Ja kun isäntä selitti tuomarille, ettei tätä miestä milloinkaan ole pidetty oikein täysipäisenä, se kun syyttä suotta saattaa vimmastua ihan silmittömäksi, antoi hän hänen puhua, kelvottoman, ja muiden uskoa. Mutta jo silloin alkoivat hänessä kypsyä synkät tuumat. Ne valmistuivat vankihuoneella ja lääninvankilan yksinäisessä kopissa. Ne eivät enää nousseet päätä pyörryttävinä ja maailmaa mustentavina vihanpurkauksina niinkuin ennen, ne kokoontuivat sydänalaan, jäivät sinne jäytämään ja pakottamaan, imeytyivät veriin ja purivat mieltä kuin happamena ruosteena. Hän polttaa isännän talon!... Hän tappaa Tahvon ja vallesmannin, ampuu insinöörit metsän peitosta, ja kostaa mitenkuten kaikille niille, jotka ovat ryöstäneet hänen rahansa ja tavaransa, häntä häväisseet ja pilkanneet ja ajaneet hänet kuin metsän pedon pesästään! Isäntä on kehunut hänen viljelyksiensä vuoksi saaneensa ruunulta kaksinkertaiset lunnaat maastaan. Tahvo on ilkkunut viimeinkin kostaneensa. Kaikki maailma on tietysti nauranut hänen häviölleen... ... Ei ole oikeutta ihmisissä, susia ne ovat, nälkäisiä hurttakoiria, jotka söisivät suuhunsa, repisivät riekaleiksi, jos saisivat, imisivät viimeisen veripisaran ruumiista...! Mutta kostaa hänen täytyy, vaikka itse siihen menehtyköön! ... ja silloin, kun hän näitä ajattelee, silloin leimahtavat hänen silmänsä, ja hampaat puristuvat yhteen... Hän kulkee epätasaista metsäpolkua pitkin korpeaan kohti. Mutta voimat ovat uupuneet paljosta istumisesta ja huonosta ruuasta, ja hänen täytyy käydä tiepuoleen levähtämään. Nälkäkin on, eikä ole tupakkaakaan, jota ei ole saanut moneen kuukauteen, mutta jota mieli aina ikävöi. Viha herpoontuu hetkeksi, kostotuumat unohtuvat, ja mielen pinnistys laukee. Mitä hän on tehnyt, että ihmiset ovat hänelle niin armottomia, että maailma häntä niin murjoo? Eikö hän aina ole koettanut sitä palvella ja sovittaa niitä, joita vastaan ehkä on rikkonut? Eikö hän aina ole antanut niille rauhaa ja paennut pois niiden jaloista? Eikö hän ole väistynyt tiepuoleen ja antanut niiden ajaa ohi, – minkä tähden ne sieltäkin hänet karkoittavat?... Jos pääsisi vielä kerran kaiken kuulumattomiin, jos saisi vielä hankituksi hevosen ja rakennetuksi uuden mökin jonnekin. Mutta mistä sen tietää, etteivät ne niitäkin ryöstäisi, etteivät taaskin karkaisi kymmenen miehen voimalla hänen kimppuunsa, löisi rautoihin ja ajaisi vankilaan? Ja etteivät veisi vielä lehmääkin...? Ehkei hän enää saa sitäkään pois, ehkä ne ovat jo senkin anastaneet? – ja tätä peläten lähtee hän taas kiireesti pyrkimään sinne, missä luulee sen olevan. Keväinen yö on kolkko ja kostea, ja vasta lehteen puhjenneet puutkin näyttävät värisevän. Paikat ovat tutut ja matka monta kertaa ennen kuljettua. Mutta ei mikään näytä kuitenkaan olevan entisellään. Kuta enemmän hän syvenee korpeen, sitä leveämmäksi käy tie ja sitä haaskatummaksi metsä. Entistä karjanuraa on aukoiltu isommaksi, sitä on ajettu kärryillä, ja rattaat ovat raapineet kuorta puista. Suopaikkoihin on tehty siltoja, ja tiepuolessa on vähän päässä suurten honkain kantoja ja niiden katkotulta latvoja. Vaan yht’äkkiä alkaa hänestä näyttää siltä, kuin kaikki nuo jälet ja merkit toisivat poispäin, niinkuin ne tästä kautta suurella joukolla ja täyttä karkua olisivat ajaneet kuormineen ja kärryineen, niinkuin pelästyksissään ja takaa ajavia vainoojiaan hurjasti paeten... Ne ovat keskeyttäneet työnsä, ne on joku loihtinut sieltä pois, antamatta yön lepoa ja päivän rauhaa! ... pannut metsän peikot kiviä nakkelemaan vuorten louhuista alas laaksoihin, särkemään yöllä sen, minkä ne päivällä rakentivat ja rakentamaan sen, minkä ne särkivät: hänen pirttinsä ja peltonsa! Ja tästä ne nyt ovat menneet, toisiaan takaa ajaen, ahdistaen ja ruhjoen heikompiaan tiepuoleen, jossa on kuin kaatuneiden kuormain jälkiä, aisankappaleita, irtautuneita pyöriä ja hevosten luurankoja... Yön yhä hämärtyessä alkaa hän uskoa tosiksi näkyjään ja kuvittelujaan, tahtoo saada varmuuden siitä, ovatko ne todellakin sieltä lähteneet, ja malttamatta kulkea tietä myöten, jonka kahden puolen hänen mielestään liikutaan ja salaperäisesti sihistään, poikkeaa hän polulta ja lähtee metsän läpi oikaisemaan suoraa tietä Mustinlampea kohti. Onhan hän kuvitellut sen kaiken mielessään valmiiksi valvoessaan linnassa unettomia öitään. Onhan hän nähnyt radan leviävän ja metsän väistyvän, nähnyt hevosia ja miehiä pitkissä jonoissa kuljettamassa pois kiviä ja puita, nähnyt kantoja väännettävän ja ammuttavan kiviä ilmaan, kiivettävän tupansa katolle, heitettävän malkoja pellolle ja hajoitettavan tuohia tuulen vietäväksi ... ja jo kauan on hänen silmissään seisonut tuvan uuni keskellä ahoa kuin tulipalon jälkeen... Mutta sellaista mullistusta, niin perinpohjaista ja pikaista hävitystä, kuin minkä hän nyt näkee, jysähtäessään pimeästä metsästä avattuun linjaan, ei hän ole osannut kuvitellakaan... Sehän on jo valmis rautatie ... penger tehty, ojat kaivettu, kiskot pantu paikoilleen! Ja keskellä rataa, ihan hänen edessään töröttää korkealla penkereellä jono hiekkavaunuja ja niiden edessä kiiltelevä, ilkkuileva, ilkeästi pihisevä veturi. Hervotonna ja jalat tuskin päällään pitäen hiipii hän radan reunaa tuvalleen päin. Suolla seisovat hajasäärin junttaustelineet ja niiden ympärillä rumppukiviä ja rykelmä käsikärryjä kumollaan, selällään, syrjällään... Hän hakee huoneitaan entiseltä aholtaan, mutta ei löydä ahoa eikä huoneita. Aho ja pellot ovat peitetyt hiekkaan, tupa, navetta ja saunan ja kamarin salvos ovat haihtuneet näkymättömiin, ja niiden sijalle on alettu rakentaa uutta kivijalkaa. Ainoa, minkä hän löytää petäjiköstä, on palanen tikapuita. Häntä alkaa peloittaa. Hänestä on, kuin olisi hän siinä näkymättömien vihanhenkien väijyttävänä, jotka tähtäävät häntä metsästä, ojentautuvat ottamaan häntä jaloista kiinni, suhisevat ja pihisevät hänen ympärillään... Hän aikoo karata korpeen, mutta sieltä tuijottaa häneen huoneiden ikkunoita ja ovia toinen toisensa takaa ... tuolla on veturi ja vaunut ... tuolla nuo telineet ja tuolla taas toiset. Ja hän lähtee juoksemaan alas lammelle. Mutta tuskin hän on ehtinyt toiselle puolelle penkereen, josta irtonainen hiekka valuu hänen jälkeensä, kun hän huomaa olevansa vanhan metsäsaunansa edessä ja pysähtyy siihen. Se näyttää olevan asuttu. Sieltä kuuluu kuorsausta raollaan olevan oven läpi, ja kun hän kurkottaa sisään, näkee hän lattialla kiukaan edessä sammalilla makaamassa vanhan vaimon, jonka tuntee samaksi, joka on saanut hoitoonsa hänen lehmänsä. Lehmänsä? muistaa hän. Mutta missä on hänen lehmänsä? – Tallellahan tuo vielä on, puhuu hänelle vaimo herättyään ja unesta selvittyään. Ja tähänhän nuo vielä jättivät tämän saunarähjänkin, vaikka uhkailivat sitäkin repiäkseen. Vaan eikö nuo tätäkin jo kohta korjanne, kun saavat nuo muut laitoksensa valmiiksi. Juhannuspäivänähän kuuluvat olevan ne, mitkä lienevät, ne ensimmäiset avajaiset. Sen entisen pirttisihän ne repivät, ja isäntä möi seinät Tahvolle, joka on siirtänyt ne tuonne vähän syrjemmälle metsään. Kuuluu pitävän siellä viinankauppaa ja rikastuvan. Sillähän se näet on sinun hevosesikin. Se kelvoton kun sai sen viidestäkymmenestä markasta huutokaupassa. – Jo niitä on ilkiöitä tässä maailmassa, jatkaa hän lohdutellakseen, kun näkee Junnun lyykähtävän saunan kynnykselle, kyynärpäät polvia vastaan. Kaikesta sitä mieheltä viedäänkin elanto ja olento, mistä sinultakin. Revipäs toisen tekemä talo maan tasalle, lyöpäs rautoihin ja myöpäs ainoa hevonen... Ja kun olisi se isäntä, mikähän lie sekään miehiään, ottanut ne sinun tekemäsi heinätkin, soista ja rämeistä keräämäsi ... olisi ottanut, jos en olisi estoa tehnyt. – ... Tallellahan tuo toki vielä on lehmäsi. Tästähän se illalla lähti yösyöttöönsä. Ei sitä paljon uskalla paimentamatta jättää muulloin kuin yöllä, sitten kun alkoivat tuolla veturillaan humata kahakäteen. Ne kun eivät osaa lehmät pelätä sitä sen enemmän kuin hevostakaan, niin jo ovat kahden elukan yli ajaneet tänä kevännä. Eivätkä maksa vahingoltakaan, kun kuuluisi pitävän jokaisen itsensä paimentaa karjansa. – Mikä pakko sitä on täällä sen kanssa ollaksesi? – Eihän tuota ole osannut muuannekaan, kun täällä saa maidostakin paremman hinnan. – ''Niillekö'' sinä myöt maidon? – Nehän nuo houkuttelivat, kun sanoivat olevan muutenkin särpimestä tingan täällä sydänmaalla ... ja kun nuo olivat täällä heinäsikin. – Missä päin se kulkee Omena yösyötössä? – Eihän se kaukanakaan. Tuollahan se lie aivan radan takana muiden lehmäin kanssa. Pitäisi sen tänne kuulua sen kellonkin. Löydät sen sieltä nähdäksesi. – Vaan saataisiinhan tässä aamukahvikin kiehautetuksi, jos malttaisit odottaa... Mutta ei Junnu sano malttavansa, nousee ylös ja katoaa metsään. [[Luokka:Maailman murjoma]] 3153 5404 2006-09-02T19:45:02Z Nysalor 5 VIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Maailman murjoma: VII luku|VII luku]] |seuraava=[[Maailman murjoma: IX luku|IX luku]] |otsikko=VIII luku |alaotsikko=[[Maailman murjoma]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Päivä jo nousee vaaran takaa, ja sieltä täältä alkaa kuulua liikettä ja ääniä. Kuulostellen kulkee Junnu radan vartta, loittonee siitä vähän, palaa taas takaisin sen poikki mennäkseen, mutta on kuin ei saisi siihen rohkeutta. Ei päivääkään aio hän enää täällä viipyä. Heti paikalla hän hakee lehmän käsiinsä, kytkee sen kiinni ja lähtee sen kanssa tiehensä, ennenkuin kukaan on hänet nähnyt. Menihän sitten minne meni, sydänmaita myöten toisiin pitäjiin ... kunhan vain pääsee pois täältä, missä on kuin väijyviä peikkoja joka puun juuressa ja jokaisen kiven kolossa. Vähän aikaa kuljettuaan on hän yht’äkkiä kuulevinaan tutun kellon kilahduksen ja pysähtyy. Ja kun se kilahtaa toisen kerran, menee hän kohti. Aukeaa pieni aho eteen, jonka hän tuntee samaksi, minkä viime kevännä oli kaskesta polttanut ja pannut ohraksi. Ja sen keskeltä keksii hän seisomassa oman entisen hevosensa. Mutta se on nyt laiha ja lamassa, on vielä talvitakussaan, karva hankautunut, selkä makkaroilla, säki ja hartiat vereslihalla, suupielet revittyinä ja pää riipallaan. Se tuntee entisen isäntänsä, mutta ei jaksa tulla luo, hörhättää vähän ja töykkää turvallaan käsivarteen. Voi, minkä ne ovat sinusta tehneet! ... voi heittiöitä, voi hylkiöitä! vaikeroi Junnu itsekseen. Ja muistamatta, ettei hän enää olekaan sen oikea omistaja, tarttuu hän kellonkantimeen ja lähtee taluttamaan sitä pois. – Mies hoi, eläpä vie minun hevostani! huutaa joku metsän laidasta ja juoksee päin. Se on Tahvo. Tunnettuaan Junnun hän säpsähtää ja pysähtyy, mutta kun näkee, että Junnu on aseeton, ja hänellä itsellään on kirves, rohkaisee hän mielensä ja menee luo. – Pois minun hevosestani! huutaa hän heristäen kirvestään, ja tarttuu hänkin kellonkantimeen. Junnu hellittää. Ja kun hän näyttää epäröivältä ja heikolta eikä näy aikovankaan tehdä tappelua, survaa Tahvo häntä olkapäistä, jolloin Junnu sortuu omiin jalkoihinsa ja hoipertuu maahan. Tahvo hyppää hevosensa selkään, latkii sitä ohjasperillä mahan alle ja ajaa pois. Junnu ei jaksa juosta jälkeen, ei jaksa enää suuttuakaan, antaa hänen ahon laidasta haukkua häntä hevosvarkaaksi, roistoksi, uhata vallesmannilla ja uudella vankeudella ja kadota käsistään metsään. – So, ruuna, kivimäkeen! kuulee hän Tahvon siellä ärjyvän hevoselleen. Senhän se on, ajattelee hän tylsästi, niidenhän ne on kaikki ... nehän ne tekevät, mitä tahtovat... Häntä raukaisee, uuvuttaa vastustamattomasti, aamuaurinko pistää metsän yli kipeästi silmään, päätä viipottaa, ja hän painautuu aholle pitkäkseen, unohtaen lehmänsä ja poislähtönsä ja kaikki... Mutta tuskin hän on ehtinyt silmänsä ummistaa, kun kimakka vihellys vihlaisee hänen korviaan ja iskee kuin piiskalla selkään ja yli koko ruumiin. Hän on kuulevinaan kuin kahleiden helinää ja kalsketta, eikä tiedä, onko hän vielä linnassa vai uneksiiko siellä olevansa. Mutta kun hänelle vähitellen selviää, että se oli veturi, joka vihelsi, ja että se on se, joka sieltä tulee tännepäin, muistaa hän lehmänsä, kimmahtaa ylös ja lähtee kivien ja kantojen yli juoksemaan radalle, niinkuin jotain estääkseen, niinkuin jotain vaaraa torjuakseen. Lehmiä seisoo pienoinen karja toisella puolen penkereen tulossa radalle päin. Ensimmäisenä niistä tuntee Junnu omansa, ja sekin keksii samassa Junnun, nostaa päänsä pystyyn, ynähtää tutusti, mölähtää, ja lähtee juoksujalassa, kello kaulassa kahakäteen kalkattaen, tulemaan kohti. Mutta kun se tulee radalle, ja on juuri penkereen yli nousemaisillaan, viheltää veturi jo käänteessä ja karkaa höyryä kupeiltaan sähistäen täyttä vauhtia eteenpäin. Lehmä pysähtyy keskelle rataa, jää tulijata katsomaan, tyhmistyy, ei osaa eteen eikä taakse. Veturi kiljuttaa pilliään, karjuu ja elämöi, mutta ei saa enää vauhtiaan hillityksi. Junnu hyppää hätään, huitoo käsillään ja huutaa hänkin, tarttuu sarviin lehmäänsä, joka peräytyy silloin, kun Junnu vetää, ja työntäytyy eteenpäin silloin, kun Junnu peruuttaa ... ja saa hänet raastetuksi puolittain radalta, kun veturi, kuljettajain kirotessa ja nyrkkejä puidessa ja jarrujen pahasti päristessä, leikkaa lehmän kahtia hänen edessään ja laahaa toisen puolen ruumista mennessään, kun toinen puoli etujalkoja myöten jää sarvista Junnun käsiin. Se elää vielä vähän aikaa, heittelee niskojaan, liikuttaa jalkojaan kuin pois pyrkien, mutta putoo sitten hervotonna, kaula ojona ja auki jääneet silmät kuin Junnuun tuijottaen, hänen eteensä rataväliin vierteelle. [[Luokka:Maailman murjoma]] 3154 5407 2006-09-02T19:45:39Z Nysalor 5 Luku kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Maailman murjoma: VIII luku|VIII luku]] |seuraava=[[Maailman murjoma]] |otsikko=IX luku |alaotsikko=[[Maailman murjoma]] |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Liputettu juhlajuna pysähtyy juhannuspäivänä Mustinlammen asemalle, jonka keskentekoiset rakennukset ovat koivuilla kaunistetut. Se on ensimmäinen juna uudella radalla, huviretki, jonne rakennustoimikunta on kutsunut kaikki rautatietyömiehet ja kunniavieraiksi radan varrella asuvain pitäjäin säätyhenkilöt. Junnua ei ole näkynyt eikä kuulunut, sitten kun veturi oli ajanut hänen lehmänsä yli ja hän itse kadonnut, luulon mukaan kirkonkylään päin. Silloin tällöin ovat hiekkajunain kuljettajat kuitenkin luulleet näkevänsä hänet hiipimässä radan vartta metsän rinnassa, milloin siellä milloin täällä. Siinä, missä rata asemalta lähtien ja ojentautuen siitä jonkun matkaa yhtä suorana linjana kulkemaan tekee äkkipolvekkeen ja puskee halaistun kallion läpi korkealle, vetelän suon yli kiertävälle penkerelle, – on mies radalla polvillaan ja koettaa irroittaa jotain ratapölkystä. Hiessä päin, kiihkoisin liikkein ja vähän väliä asemalle päin pälyen, hän vuoroin takoo kirveenhamaralla kiskoa kiinnittävän naulan kotkausta, vuoroin koettaa koivuisella kangella longistaa sitä ylös maasta. Hän on koonnut kaikki viimeiset voimansa siihen työhön, jota hän on panemassa toimeen. Kaikki vihamiehensä, kaikki vainoojansa ja kiusanhenkensä: insinöörit, vallesmannin, isännän, Tahvon, työmiehet, veturin ja sen kuljettajat, ja kaikki muut, jotka ovat liitossa häntä vastaan, eivätkä toinen toistaan parempia, tahtoo hän karkoittaa täältä, ruhjoa heidät yhdellä iskulla, syöstä heidät yhteen rykelmään, yhteen hävityksen kuiluun, nurin niskoin vetelän suon pohjaan... Hän on sen niin miettinyt, se on selvinnyt hänelle näinä päivinä nälkää nähdessä ja metsiä harhaillessa, josta edestakaisin ajeleva veturi vetää häntä vastustamattomasti radan läheisyyteen, josta hän seuraa sen liikkeitä, hiipii yöllä sen luo, näkee kiskoja otettavan irti ja naulattavan kiinni paikoilleen ja kuulee työmiesten puhuvan juhannuspäivänä kaupunkiin tehtävästä huviretkestä... Olla hänellä rautapikka ja raskas moukari, joilla hän kerran iskien ja kerran keikauttaen musertaisi palasiksi hauraan raudan... Mutta naula ei ota särkyäkseen, ja toinen on vielä koettamatta... Vaan hänen täytyy saada tekonsa tehdyksi! Ja sen täytyy onnistua! Veturi savuaa tuolla asemalla, väkeä kuohuu mustanaan sen ympärillä, ne hyppivät vaunuihin, äsken ne jo huusivat ja hurrasivat ja nyt ne soittavat torvea, niin että metsät raikuu. Hän lyö olkansa takaa kirveenhamaralla, ja naulan kotkaus murtuu. Hän työntää kankensa kiskon alle, ja kisko jo vähän liikahtaa. Mutta toinen naula kiinnittää sitä vielä ratapölkkyyn, ja rauta painuu paikoilleen. Juna viheltää lähtöään asemalta, pitkästi ja kiivakasti. Toinen naula on yhtä kovassa kuin ensimmäinen. Ei hän ennätä sitä murtaa, ennenkuin ne ovat ajaneet yli ja pelastuneet... Jättäisikö hän toiseen kertaan? – Ei hän voi, ei hän tahdo, nyt sen täytyy tapahtua, nyt ovat hänen kiusansa kostettavat! Hän tarttuu kirveeseensä ja alkaa hakata sillä ratapölkkyä poikki. Mutta kirves karahtaa kiveen, iskee säkeniä ympärilleen, ja terä on mennyt pilalle. Juna on jo liikkeessä, sen rumina lähenee lähenemistään. Hän tarttuu kankeen uudelleen, sysää sen kiskon alle ja heittäytyy ruumiinsa koko painolla sen päälle. Kisko longistuu maasta, ratapölkky rusahtaa, naula nousee... Nyt ne eivät pääse hänen käsistään! Mutta kun hän kerran vielä ponnistaa, kuullen jo rattaiden kalinan vastaavan kallion seiniin, katkeaa kanki, ja hän lentää selälleen radalle. Vimmastuneena karkaa hän ylös, ryntää käsin kiinni ratakiskon kimppuun, repii sitä sormillaan, iskeytyy siihen hampaillaan kiinni, tietämättä enää, mitä tekee... Veturi viheltää hänen selkänsä takana... Se pääsee pois hänen käsistään, ne pelastuvat, ne ajavat hänen ylitsensä...! Ei ikinä! Hän hyppää syrjään, näkee veturin liehuvine lippuineen, kiiltävine silmineen, huutaen, ratisten karkaavan kohti, ja uusi tuuma iskee hänen mieleensä... Hän koukistuu maahan, lyö sylensä suuren kiven ympärille, nostaa sen radan vierestä ilmaan, syöksee takaisin radalle, sulkee silmänsä, jymähyttää sen tulevaa veturia vastaan, kuulee kauhean pamauksen ja hoipertuu tunnotonna penkereeltä alas ojaan. Kun hän tointuu, tuntee hän olevansa selällään kuin jollain liikkuvalla lattialla, huutavain ja käsiään huitovain ihmisten ympäröimänä, näkee insinöörit, vallesmannin, isännän ja Tahvon ... hänen päätään pakottaa, verta vuotaa kasvoja pitkin, veturin pilli päästää ilkkuvan kirkunan, savua tuprahtaa hänen silmilleen ja hän ymmärtää olevansa juhlajunan vietävänä, kiitämässä kaupunkia kohti ja – ikiteilleen. [[Luokka:Maailman murjoma]] 3155 5406 2006-09-02T19:45:15Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Juhani Aho]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 3156 6027 2006-09-24T15:27:32Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laara |alaotsikko=Kuvaus Savon kansan elämästä |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} == Luvut == === Ensimmäinen osa. === * [[Laara: Ensimmäinen osa: I. luku|I. luku]] * [[Laara: Ensimmäinen osa: II. luku |II. luku]] * [[Laara: Ensimmäinen osa: III. luku|III. luku]] * [[Laara: Ensimmäinen osa: IV. luku|IV. luku]] * [[Laara: Ensimmäinen osa: V. luku|V. luku]] * [[Laara: Ensimmäinen osa: VI. luku|VI. luku]] === Toinen osa. === * [[Laara: Toinen osa: I. luku|I. luku]] * [[Laara: Toinen osa: II. luku |II. luku]] * [[Laara: Toinen osa: III. luku|III. luku]] * [[Laara: Toinen osa: IV. luku|IV. luku]] * [[Laara: Toinen osa: V. luku|V. luku]] * [[Laara: Toinen osa: VI. luku|VI. luku]] * [[Laara: Toinen osa: VII. luku|VII. luku]] '''Lähde:''' Kauppis-Heikki 2005: ''[http://www.gutenberg.org/etext/14862 Laara: kuvaus Savon kansan elämästä]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Kauppinen, Heikki 1893: ''Laara: kuvaus elämästä''. Otava, Helsinki. [[Luokka:Laara| ]] 3157 5410 2006-09-02T20:23:28Z Nysalor 5 Ensimmäinen osa: I. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara]] |seuraava=[[Laara: Ensimmäinen osa: II. luku|II. luku]] |otsikko=I. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Miettiväisinä istuivat mökin joukot pienessä tuvassaan, joka oli rakennettu kanervikko-aholle. Tuvan edustaa suojusti pystypuista ja havuista köhilöity katos; siihen oli heitelty hujanhajan kaikenlaista arvotonta tavaraa, joka halpuutensa vuoksi säilyi ovettomassakin suojassa. Tuvan toisella sivulla rähjötti kolmiseinäinen kommakko lehmää varten, ja kolmannella hatarampi havukatos heinille. Neljännellä seinällä oli ainoa ikkuna, jonka tuli antaa valoa. Saunakötykkä seisoi vähän erillään tästä huoneryhmästä. Mökin ympärille oli kuokittu muutama kapanala peltoa ja siihen keväällä kylvetty ohraa ja perunoita. Sen verran tätä viljelystä oli, ettei tarvinnut mennä kylästä kysymään, miten on käynyt ihmisten elatustarpeille. Vaikka perunan varsia kasvoi aivan tuvan seinämällä, ei siinäkään ollut ainoata kirkasta lehteä jäljellä. Olipa halla maan sisästäkin kaivellut, ettei kuin pakkasen puremia, mustia ja kuoleutuneita varren rankoja rimotti mullan päällä. Ohrakin oli täytynyt leikata kesken kasvunsa ja kyyhötti siinä kuhilaalla, surkean harmaana, hoikat, ravintoaineensa menettäneet tähkät ruostepilkuissa. Näin oli käynyt melkein kaikkialla Suomessa, ja sepä se pani mökin väenkin miettiväiseksi. Mökin mies, Juuso Määttä, istui pöytänsä päässä allapäin ja Juuson vaimo kuroi ainakin kymmenettä paikkaa nuttunsa rintapieleen. Lapsia oli heillä kolme tyttöä, joista Laara-niminen oli jo muutamia vuosia elättänyt itseään palveluksella. Nyt kun halla oli tuhonnut viljat, oli palvelijain vaikea saada sijapaikkoja, ja sen johdosta tuli Laarakin vanhempainsa puheille. – Eikö ne ota siihen Nevanperällekään yhtään palkollista? kyseli Juuso. – Eivät kuuluneet ottavan, selitti Laara rohkean mäikävällä puhetavallaan. – Isäntä sanoi, ettei ole varaa millä elättää. Emäntä minulle jo ennen hallaa puhui, että olla ensi vuosi, mutta isäntä peräytti nyt pois. – Eikö sinua ole muualle tahtoneet? – Olisi Pärmäselle pyytäneet, mutta eivät luvanneet palkkaa, ruuan ja vaatteen ainoastaan. – Siihen sitä täytyykin tyytyä tämmöisenä vuotena, sanoi Laaran äiti. – En rupea siihen. Kuluttakoot huonommat ryysyjään petäjäisen edestä. Minä olen jo monena syksynä ajatellut mennä Savoon ja nyt minä menen. – Eikö liene köyhyys sielläkin, arveli äiti. – Paremmin siellä toki eletään, väitti Laara. – Kaikkipahan kehuvat, jotka ovat menneet, että aivan se on toista siellä. Ruveta täällä ilman edestä kitumaan, silloin kun minun käsissäni kääntyy jo työ niin hyvin kuin toisenkin käsissä. Juuso kohotti jo päänsä ylös, mutta hankaili vielä takkinsa hihoja pöytään, joka oli mitä pahimmassa siivossa ruuan jätteistä, joita ei viikkokausiin pyyhitty, paitsi mitä Juuso hankaili paikkatakkinsa hihoilla. Tuo likaisuus oli niin tavallista, ettei tämä sitä ensinkään huomannut, vielä vähemmin nyt, kun oli tyttären matkallelähtö ajateltavana. Sitä ei Juuso ottanut surun kannalta, päinvastoin toivo välkähti hänen mustaksi pinttyneillä kasvoillaan, kun hän puuttui uudestaan puheeseen. – Ei se ole minunkaan mielestäni tyhmintä tekoa, jos menee Savon lääniin, tuumaili hän. Siellä on tiheään sattunut, että täältä menneet piikatytöt on naitu taloihin. – Talossa kaiketi kuuluu Karusen Leenakin olevan, tiesi Laara. – Ja entäs Tyyskän Maija, lisäsi Juuso. – Täältä lähtiessään ei hänellä ollut kunnon vaatteita päällä, vaan nyt on emäntänä, ja kun mennä talvena kävi täällä, niin vihtoriinissa kyöhäsi. – Vanha ja rumapa tuo oli se Maijan ukkoraja, näinhän minä tuon, moitti vaimo. – Ja sitkeään oli pitänyt sitäkin saadessa, aivan oli ollut hajoamassa, ennenkuin oli Maija saanut pappilaan sen ukon. – Ne ovat niitä juoksupuheita, puolusti Juuso. – Ja samapa tuo, jos ei alussa olisikaan mennyt niin laadulleen, mutta Maijaa virkeämpi ihminen saattaa katsoa paremmin eteensä. Saat siellä sinäkin, Laara, varoa, jos menoksi tulee, huomautti hän lopuksi tytärtään. – Olen minä jo siksi ollut maailmassa, ettei minua peloita, kehahti tämä. – Ja menen minä nyt, vaikka on niitä ollut muitakin, jotka ovat kieltäneet. – Ketä muita? – Muita syrjäisiä, ilman aikojaan, en minä viitsi sanoa. – Mitä sinä aikaihminen ujoilet, sano vaan, kehoitti Juuso. – Se Nevanperän renki Aappohan tuo enimmän kielteli, ilmoitti Laara vähän kainostellen. – Sekö Aappo-kääry, murahti Juuso. – Se muka aikoisi naida, mutta mitä tuolla kääryllä tekee, varsinkin tämmöisenä aikana. Tapaa niitä Savostakin semmoisia. Laara ei puhunut tähän mitään, nypisteli vain hameensa poimuja, joka oli vielä uusi, senvuotisesta palveluspaikasta annettu. Pienemmät sisaret istuivat siinä rinnalla repaleisina ja likaisina, minkä Laarakin huomasi, ja hän sysäsi ulommaksi, kun ne tulivat kovin lähelle ja tahtoivat kosketella vaatteita. – Minnekä sinä menet? kysyi toinen tytöistä. – Ota minutkin sinne. – Ei sinusta ole vielä minnekään, sanoi Laara ja lykkäsi pois luotaan. Juuso oli taas ajatellut vähän aikaa ja sanoi: – Sinun sietäisi mennä jo ajoissa, jos mieli saada oikeata palveluspaikkaa. – Niin minä teenkin, sanoi Laara. – Mielellään ne laskevatkin, kun ei ole riihen puintia eikä ruokaa. Lähden aivan tällä viikolla, jos haette papinkirjan. – Sehän se kyllä pitää olla, sanoi Juuso. – Mitäpä tuo siitä paranee, jos lähden paikalla. Laara lähti palveluspaikkaansa tekemään tiliä ja noutamaan sieltä vaatteitaan. Hänen aivoissaan pyöri nyt alituiseen ajatuksia tuosta tuntemattomasta seudusta, joka pienuudesta pitäen oli kaikkine sieltä löytyvine onnellisuuksineen sadun tapaisesti mieleen kuvastanut. Pienenä tyttönä oli tuo tunne jo niin valloittanut, että hän kesäiseen aikaan kulki puolen virstan päässä olevan maantien varteen, ilman mitään asiaa, ainoastaan toivoen nähdä jonkun sen puolen kuormankuljettajan, niitä kun siitä tavallisesti matkusti. Useimmiten siellä käveli kuorman jäljessä ilottomia, elämän vaivoissa väsyneitä miehiä, joiden näkeminen ei paljoa ilahuttanut, mutta toisinaan sattui joukkoon iloisia ja vereviä hulivilipoikia, jotka katselivat sen verran kupeelleen, että huomasivat aholta tyttösen, joka hyppeli kiveltä kivelle ja kuulosti joka sanan, mitä matkamiehet sanoivat. Aina niillä olikin jotain sanomista. Useimmin ne kutsuivat tulemaan kuormansa päälle, aikoipa joku viedä kotiinsa ja kasvattaa itselleen tupalinnun. Laara hyppeli silloin poispäin, mutta oli näkemistään ja kuulemistaan hyvin iloisella mielellä, ajattelipa toisinaan, että kun olisi lähteä noiden kuorman päälle. Äidilleen ei hän puhunut näistä kuulemistaan kuin kerran, sillä tämä siitä nuhteli: mitä sinä menet sinne matkamiesten suun »raattaamista» kuuntelemaan! Siitä lähtien kävi hän muiden tietämättä tuolla maantien varrella, eikä puhunut muille mitään. Nyt ei enää tämmöinen tyydyttänyt, täytyi päästä mielitekonsa perille.. Hän sai palveluspaikastaan vielä muutamia markkoja palkan loppua, mutta enin osa oli tullut vuoden varrella käytetyksi koristuksiin. Enemmän olisi pitänyt olla, sen Laara piti tärkeimpänä, jos mieli päästä johonkin arvoon tuolla vastaisessa seudussa. Kasvojen näön oli pieni taskupeili tehnyt vuosien kuluessa hyvin tunnetuksi Laaralle itselleen. Tuskin kului tuntiakaan peiliin katsomatta. Leuka häntä itseäänkin ilahutti, se oli etuisampi kuin monella muulla. Hän tutki tarkkaan, onko huivi kaunistukseksi vai eikö, ja heti se selvisi siksi, että parempi on olla ilman huivia, se vain varjosi juuri tuon kauneimman alan. Huivin ollessa ei jäänyt kuin silmät kauneinta, ja niistäkin oli hänellä paha pelko, että jos ne ovatkin rumat, niin mitenkä sitten! Se ajatus teki toisinaan oikein alakuloiseksi, varsinkin kun muutama oli nimittänyt hänet lummesilmäksi. Ne olivat nuo luomet niin kovin lähekkäin ja tummat silmäripset vielä lisää varjostivat, niin että ne voivat jostain näyttää kipeiltä. Mutta sittenkin, tutki hän, ei niiden pitäisi olla mitättömät. Hän remautteli niitä peilin, edessä isommiksi ja antoi sitten verkalleen painua pienemmiksi, ikäänkuin hyvän mielen vaikutuksesta. Näistä kokeista tuli Laara toisiin päätöksiin ja päätti olla uskomatta tuota lummesilmäisyyttä, ennenkuin enemmän kuulee ja näkee. Kasvot olisivat saaneet olla paljoa punakammat, mutta sen toivoi hän korjautuvan, jos pääsee Savon paksulle leivälle. Laara oli muutamia päiviä kotimökillään laittelemassa vaatteitaan lähtökuntoon, ja nytpä ne olivatkin kaikki valmiina, ei ollut mitään syytä vitkailemiseen. – Nyt se tyttö lähtee, sanoi hän huolettomasti sitaistessaan nyyttinsä solmun kiinni. – Me tullaan maantielle asti saattamaan, sanoi Laaran äiti. – Mennään jokainen ja nyhdetään yhdellä tiellä sieltä maantien varren halmeaituuksesta suolaheinätakat. Tässä täytyy ruveta sekaa syömään ja suolaheinät ovat siihen paraita. Joukon poistuessa jäi tupa autioksi, ja Juuso sysäsi sen merkiksi pönkän oven päälle. Riitu kaappasi nurkkajuurelta pari takkavitsaa käteensä. Sisaret kulkivat Laaran kupeella ja itkivät, toinen sitä, ettei ota matkaansa, ja pienempi ikävää. Äiti käveli toisella puolen ja pyyhki vähän väliä lähestyvän eron tuottamia kyyneleitä silmistään ja puheli lapselleen kaikenlaisia neuvoja. Juuso astuksi jälkimmäisenä, kuin jollekin työpaikalleen. Maantiellä, missä oli erottava, yltyivät pienet tytöt yhä kovemmin itkemään. Jo tuli vähän Juusonkin sääli ja hän tuumaili mukaan pyrkijöille: – Jos tuon tietäisi, että siellä saisi selvän leivän, niin olisihan tuonne saanut mennä. – Mitä joutavata tuumaakaan, vastusti tytön äiti. – Eihän se Laara miten jaksa sinua kuljettaa ja elättää. Koetetaan me elää täällä. – Täytyyhän sitä koettaa, mikäpä tässä auttanee, sanoi Juuso. – Ja aina se aikainen ihminen toimeen tulee, kun saapi jotain mahanahkansa tukeeksi, mutta on siinä lapsille tietämistä. – Tule nyt vuoden tai parin päästä käymään täällä, kehoitti Riitu. – Laita jo ennenkin matkamiesten muassa jotain tietoa, mitenkä siellä olet päässyt elämään, muistutti Juuso. Kumpaisenkin toivomuksen lupasi Laara täyttää. Hän pisti kättä hyvästiksi ja lähti astumaan suoraa maantietä. Tuolla ojelmuksen päässä kääntyi hän katsomaan jälkeensä, näki sisarten seisovan vielä tiellä ja isänsä kiivenneen aitauksen sisään nyhtämään suolaheiniä. Äiti näkyi nousseen aidan selälle ja katselevan siitä vielä menijän jälkeen. Laaran silmistä vierähti muutamia pisaroita nutulle, mutta kun hän kääntyi taas matkaa jatkamaan, hälvenivät eron ikävät ja mieli muuttui miltei iloiseksi. Kun oli virsta tai pari kuljettu, muistui jo mieleen taskupeili. Sen kaivoi hän tarkastaakseen, eikö silmät ole käyneet pahasta mielestä rumemmiksi, mutta ei siitä ollut mitään pelkoa. Ne näyttivätkin entistä kauniimmilta, kun tämän lisäksi oli kävely kohottanut punakkata kasvoille. Muutaman mäen päälle tultua näkyi sen toisella puolen, alhaalla, matkamiehiä kuormineen, hevosiaan puhalluttamassa. Miehet tähystelivät uteliaina alas mäkeä astuvaa tyttöä, ja lienee sen käynti ollut heistä omituisempaa, sillä joku virkkoi kohdalle ehdittyä: – Luistaako sukset? – Koettele sormellasi, vastasi Laara kääntämättä päätään. – Mihinkä miehesi heitit? kysyi toinen. – Kysy mutkalta, niin väärä vastaa. – Niinpä antaa sitten töppösten tömistä. – Omillaan komiasti, kehahti Laara ja astui lujasti ohitse. – Tyttöpä ei heittänyt vastausta velaksi, nauroi äänettä ollut. – Eipä heittänyt, myönsi toinen. – Se oli niitä tämän puolen hurskasluontoisia tyttöjä, joita taas tätä nykyä kulkee meidän puoleen. Sinne menossa se on tuokin. – Saattaapa olla, se nälkä käskee katselemaan. Mutta ei tuo näyttänyt vielä nälkäiseltä, ja vetreet sillä on jäsenet. Katsokaapa missä myöhäkässä sen lanteet ovat. Jaksaa se tehdä työtä, vaikka vielä kyntää, eikä ne ole siihenkään äkkinäisiä. – Saattavat täältä tultuaan vähän kuvatella, mutta eivät näy ajan pitkään olevan muita jalompia. Saikkalan Paavo otti tässä muutamia vuosia jäljellepäin täältä tulleen naisen palvelijakseen, että se muka tekee pienen talon niin piian kuin renginkin työt, mutta eipä siitä ollut hyötyä. Tulennastaan mitä lienee vähän mieliksi tehnyt, mutta sitten vehtasi sen typerän leskiukon kanssa niin pitkälle, että pääsi emännäksi, ja nyt ei kuulu viitsivän kunnolle ruokaa eteensä laittaa. – Vai semmoinen sattui. Onpa ukko pettynyt. Matkamiehet käskivät hevosessa liikkeelle ja kärryn kantaan tarttuen työnsivät niille apuna. Laara kulki jo kaukana omaan suuntaansa ja oli käärinyt päällimmäiset hameensa ylös, jotteivät ne hidastuttaisi käyntiä. Matka oli melkein talotonta, joku pahainen mökkirähjä vain tuli joskus näkyviin. Muutamassa mökissä pistäysi Laara levähtämässä ja haukkasi nyytistään karkeata leipää päivälliseksi. Tästä kyseli hän edessäpäin olevia taipalia ja sai tietää toista penikulman päässä olevan pienoisen kylän, jonne ennättää yöksi. Hän lähti heti matkalle ja astui, niin ettei ennättänyt sinne mennessä oikein iltakaan tulla. Alkoi jo vähän väsyttääkin, mielellään meni lähimpään taloon, siinä kun näkyivät hevosillakin kulkevat käyvän syöttämässä. Puolikymmentä laihanpuoleista hevosta oli parhaillaan kartanolla, millä jauhoja, millä suoloja kuormana. Joku niistä taisi olla paluumatkalla, ja sen hevonen söi heiniä kärryjensä korista. Laara meni tupaan, jossa oli parhaastaan matkamiehiä. Joku niistä söi, mutta toiset tupakoivat. Vähään aikaan ei häntä kukaan puhutellut, matkamiehet kai luulivat talon vieraaksi, ja talon väki ei taas puolestaan paljon välittänyt kulkevista, niitä kun aina näki. Viimein eräs mustapartainen matkamies kiinnitti katseensa häneen ja lähestyi puhuttelemaan. – Mistäs tämä tyttö on? kysyi se. Laara ilmoitti kotiseutunsa. – Minnekä sitä sitten olet menossa? – Ei minulla ole varmaa menopaikkaa, menen vaan tuonne etelän puoleen, että jos sieltä sattuisi palveluspaikan löytämään, selitti Laara. – Jalkakyytikö se on? – Mikäpä se hevosen laittoi? – Onhan se sitäkin, mutta jos sattuisi tyhjänä palaavia kuormankuljettajia. – Ei noita ole vielä sattunut. – Nytpä on tässä yksi mies sinnepäin menossa... Ota sinä tämä tyttö kärryysi, esitteli hän jo siinä samassa Laaran puolesta. – Otanhan minä, sanoi palautuva mies hiljaisella äänellä. – Puoli markkaa kun maksaa penikulmalta, niin kyyti on kohta valmis. Partamies ilmoitti kuuluvammin Laaralle miehen vaatimuksen. – Ei tule ruvetuksi maksamaan, hylkäsi Laara. – Tarvitsee vähät rahansa muuhunkin. – Ota tuo ilmaiseksi, houkutteli Laaran puolta pitävä mies. – Eihän se yksi henki paina siinä mitään. – Miksikä se ei paina, väitti toinen vasta. – Otapa itse tuommoinen suuri tytön-mätkä kuormasi päälle, niin tunnet eikö paina. – No, en minä surisi, jos olisin tyhjällä hevosella palautumassa... Hitto vieköön, kun vielä yksinään! Jos minä olisin, niin ei siinä inteltäisi. – Se on itsekunkin oma asia, puhui taipumaton mies jäykästi. – Toinen katsoo asian toiselta kannalta ja siinä kaikki. Nyt herkesi kyydin puuhaaja äänettömäksi, häntä näytti oikein harmittavan tämän asian onnistumattomuus. Paluumatkalla oleva lähti ulos panemaan hevostaan valjaihin, ja toiset menivät katsomaan hevostensa syöntiä. Mustapartainen mies vain jäi tupaan. – Tokko on ollenkaan edeltäpäin ajateltua, että mihinkä seutuun aiot asettua? alkoi se taas kysellä Laaralta. – Ei vähääkään. – Vai ei vähääkään. Niinpä ota nyt ja kysele siellä, että missä on Niittykylä ja mene sinne, niin taitaa olla edullisinta. Se on näinkin huonona aikana enemmän varakasta puolta. Siellä sinä pian pääset tietoon missä on Karvosen talo, ja pyrihän siihen, niin ehkä et tarvitse muualle mennäkään. Laara ei päässyt selville, neuvoiko tämä mies omaansa vaiko muiden taloon, eikä rohjennut sitä itseltään kysyä. Kylän ja talon nimet pani hän tarkasti muistiinsa, sillä onhan se mielelle jotain somempi, jos on vähänkin ohjausta minne mennä. Toiset miehet tulivat tupaan ja esittelivät matkallelähtöä, kun hevoset eivät enää syöneet. – Eiköhän ollakin tässä yötä, kun on jo näin ilta, tuumaili mustapartainen mies toisille. Nämä panivat kovasti vastaan; sillä tavalla viipyisi puolta enemmän matkalla. Täytyi taipua enemmistön tahdon mukaan. Laara jäi siihen yöksi ja lähti levättyään aamulla taas aikaisin astumaan. Päivät olivat mitä ihanimpia, aina siitä asti, kun nuo kamalat kylmä-yöt kävivät. Oliko tämä jotain lohdutusta hätääntyneille ihmisille, vai olikohan vain kovettuneen luonnon katkeraa ivan tekoa, että nyt muka korjataan se erehdys, joka taisi tulla. Sellaiselta se näytti, sillä tuo kaunis ilma ei suuresti ilahuttanut maamiestä. [[Luokka:Laara]] 3158 5411 2006-09-02T20:23:31Z Nysalor 5 Ensimmäinen osa: II. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Ensimmäinen osa: I. luku|I. luku]] |seuraava=[[Laara: Ensimmäinen osa: III. luku|III. luku]] |otsikko=II. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Päästyään läänin rajan yli alkoi Laara yöpaikoissaan kysellä Niittykylää. Alussa ei osattu sen tarkemmin neuvoa, kuin että on se senniminen kylä olemassa, mutta kun hän oli tullut lähemmä, tiedettiin tarkalleen, mistä se löytyy. Tämä Niittykylä olikin varakkaimpia kyliä ja nimensä mukaan runsas niityistä ja pelloistakin. Asuinrakennukset eivät olleet seudun tavan mukaan erittäin komeita. Huomattavimmiksi tulivat navetat, sillä niiden täytyi olla suuria, suurelle karjalle. Talot eivät olleet tiheässä, sillä niitä erotti toisistaan moni pieni järvi tai oikeammin lampi. Lampia yhdisti toisiinsa hidasjuoksuiset purot, ja näiden varsilla kasvoi laajalti pitkää heinää. Tälle kylälle seisahtui Laara ja meni neuvoa seuraten Karvosen taloon. Keskipäivän aikana hän siihen saapui, jolloin joukot olivat askareillaan. Tuvassa temmelsi puolikymmentä lasta, joita puolisokea vanha mummo koetti asetella. – No, ne vaan meiskaa, vaikka Jumala on ottanut leivänkin pois, päivitteli mummo. – Ei tässä synnin kaalimaassa tule taas toimeen, jos en ota keppiä teille siinä. Mummo tulla haparoi ovensuun puoleen ja huomasi sieltä Laaran penkiltä. – Oliko täällä vieras, en tunne, jos en kysy? Laara oli päässyt selittämästä mummolle, kun tupaan tuli toinen ihminen, arvattavasti talon emäntä. Se oli kooltaan pienenpuoleinen, mutta vartaloltaan hyvin täyteläinen. Iältään mahtoi hän olla kolmenkymmenen paikoilla. – Mistäs tämä ihminen on? kysyi emäntä ohimennessään, samalla luoden tutkivan katseen. Tämmöisiin kysymyksiin oli Laara jo niin monesti vastannut, ettei siihen enää tarvinnut sanoja ajatella; liittipä hän samalla senkin, mitä varten on matkalla. – Vai palveluspaikkaa etsimässä täältä asti? Taitaapa niitä tänä vuotena olla paikan puutteisia. Emäntä ei näkynyt välittävän sen enempää tästä asiasta, meni vaan töilleen. Laara jäi ajattelemaan, että mikähän se mies olikaan, joka tähän taloon neuvoi, eihän täällä näytä välitettävän mitään. Hän päätti kumminkin tiedustella tarkemmin, ennenkuin lähtisi toisiin paikkoihin, ja meni emännän luo keittiöön. – Joko teille on pestattu palvelijat ensi vuodeksi, ettekö minua ottaisi? esitteli Laara alakuloisena. – Ei noista vielä ole kiirettä, sanoi emäntä. – ja on niitä tarjona täälläkin kotipuolelta. Laara oli jo vähällä heittää pyrkimisen siihen, mutta jos näin alkaa käydä muuallakin, niin oli paras pyrkiä avulle asti. – Minä en tahtoisi paljon palkkaa ja saattaisin tämän vuoden lopun tehdä työtä ruokapalkalla. Minä jaksan ja osaan vaikka miestenkin töitä tehdä. – Enpä minä tiedä tässä olevan tarpeita, sanoi emäntä. – Miehetkin ovat kauppiasten kuormia viemässä, jotka tietäisivät paremmin ulkotöistä. Olikohan se sitten tämän talon isäntä, jonka minä tapasin tullessani, ja sehän se ohjasi tänne tulemaan, alkoi Laara selitellä, jos se paremmin auttaisi. – Minkä näköinen se oli? kysyi emäntä uteliaana. – Semmoinen isonpuoleinen, ja musta parta tuolla oli. – Se se on ollut. Tielläkö se sinut tapasi? – Ei kuin talossa. – Satuitteko te samaan yöpaikkaan? kyseli emäntä yhä uteliaampana ja asettui tarkasti seuraamaan Laaran selitystä. – Olin siinä minä yötä, mutta ne matkamiehet lähtivät vielä ajamaan. – Niinkö se sitten sanoi, että mennä tähän taloon, niin siihen otetaan palvelukseen? – Siihen tapaan se sanoi. – Eikö se sanonut, että hän on tämän talon isäntä? – Ei tuo siitä mitään. Vaan kun te tunnette, että se on ollut isäntä, niin ottakaa nyt työhön siksi aikaa, kun joutuu kotiin, kohta kai se palaa. – No, minä sanon nyt suoraan, että ei sinun palveluspaikkasi sattunut tähän taloon, vaikkapa itsekin joutuisi, teki emäntä jyrkän päätöksen. Laara lopetti pyytämisensä ja alkoi aprikoida, että mitähän tämä emännän kyseleminen ja kylmyys oikeastaan oli. Ei siltä tehnyt mieli enää mitään kysyä, vaikka olisi ollut tarpeeseen, tietäisikö hän muualtakaan neuvoa. – Nyt oli edessä sama tietämättömyys kuin kotoa lähtiessäkin. Jos Laara arvasi viivyttää pari päivää Karvolassa käyntiään, niin olisi tavannut isännän ja ehkä paremmin päässyt työhön. Se oli tullessaan siinä toivossa, että tuo matkalla tavattu tyttö olisi heillä, mutta kun häntä ei näkynyt eikä kuulunut, heräsi salainen tyytymättömyys koko taloutta kohtaan. Kaikki oli moitittavaa, ei mitään, ei mitään oltu oikein tehty. – Mitä sinne läksit koko reissuun, kun ei täällä ilman sinua osata mitään tehdä mieleisesti? sanoi emäntä. – Mistäpä tuota noinkaan sukkelaan saanee rahaa tarpeisiinsa, vastasi Karvonen. – Luulisi tuon aikaa osaavan... – Ehkei täällä olisi mitään moittimisen sijaa, jos arvasin ottaa tähän sen tyttömutukan, jonka olit tänne opastanut, pisti emäntä pilkalla. – No eikö sitä saisi neuvoa puutteiselle työtä, piti mies puoliaan. – Vallassasi kaiketi on se ollut, otit sitten tai et. – Niinpä kun se oli minun vallassani, niin annoin mennä. Meillä ei tarvita semmoisia. – Sen parempi, tee vaan työt yksinäsi, ei nyt ole leipää liiaksi. – En minä siltä tee yksinäni, vaan otan itse, ketäpähän sitten otan. – Ota toki itse, kerää kaikki vaivaiset ja ontuvat tähän, niitähän sinulla on aina ollut. – Niitä ne on ollunna ja on vastakin. Enhän minä toki kotonani salli muita etupenkille, koetan minä sitä varaa pitää. Keskustelu oli vierinyt heidän keskinäisten perheasioittensa kipeimmälle kohdalle. Tässä täytyi hellittää sen, johon asia eniten koski, ja se lankesi isännän osalle. – Pidä, hyvä emäntä, pääsi ja luulosi, sanoi tämä kynsille lyödyn äänellä ja toimittautui pois toverinsa läheisyydestä. Emäntäkin salli kiistan katketa, sillä hän tiesi vanhastaan, ettei sen jatkamisesta ole asialle mitään hyötyä. ---- Ennen palveluspaikan löytämistä ennätti puute katsoa Laaraa suoraan silmiin. Rahat olivat loppuneet matkalla, ja kun työtä ei tahtonut saada, täytyi panna liikenevintä vaatekappaletta elatuksen saamiseksi. Tuo rakas taskupeili oli täytynyt antaa pienestä leipäkannikasta. Jo tuli mieleen ajatus lähteä takaisin kotipuoleen, mutta mennessä täytyisi kerjätä ja seutulaiset ehkä pilkkaisivat, että tuossa se nyt on takaisin se hyvän hakija. Viimeiseen asti hän pysytteli tällä Niittykylällä, odotellen palvelijain vuoden vaihdetta, jos silloin onnistuisi. Se onnistuikin tavallaan. Mutta tämä ensimmäinen paikka oli seutukunnan pahin, johon ei koskaan saatu omasta kylästä palvelijoita. Vuoden päästä siitä Laarakin erosi, kun köyhä aika oli mennyt ohitse ja talolliset ottivat entisen palvelijamäärän. Selvä leipä virkisti ihmiset melkein entiselleen, murheelliset muodot kävivät iloisemmiksi, naurukin kajahteli useammin, ja rakkauden liittoja solmittiin entisellä virkeydellä. Toiseksi vuodeksi pääsi Laara palvelukseen Kuivatun taloon, jonka haltijat olivat vakavia ihmisiä. Ensi aikoina joutui hän usein isäntäväkensä nuhteiden alaiseksi, kun ei ollut tottunut puheitaan punnitsemaan, mitä nämä kunnon ihmiset vaativat, varsinkin lastensa tähden, joita oli kymmenkunta, enimmäkseen vielä pieniä. Vapaata puhehaluaan koetti Laara tyydyttää muualla, varsinkin kun pääsi sunnuntai-iltoina kylän nuorten seuroihin. Mutta täällä oli vastassa toiset vastukset. Yksi ja toinen alkoi jamailla hänen erimurteisia sanojaan, vieläpä kovaäänisen puhetavan takia nimittivät häntä pajamieheksi. Kun Laara sai kuulla tämän uuden nimensä, niin hän ei säästellyt sanoja puhutellessaan ristimämiehiä. Mutta se vain pahensi asiaa, nimittelijät tulivat rohkeammiksi ja pilkkaaminen levisi laajemmalle. Nämä vastukset vaimensivat Laaran kylänkäynnin halua, niin että häntä harvemmin näkyi siellä. Eivät toisetkaan tytöt häntä seuraansa kaivanneet, vain jotkin renkipoikaset, jotka olivat ennättäneet jo laillaan ihastua ja olisivat halulla pitäneet »pajamiehelle» seuraa, mutta sepä oli ennättänyt suuttua eikä leppynyt vähään aikaan. Laara päätti alkaa uudella tavalla ja pyrkiä toista tietä siihen suuntaan, kuin oli ajatus kotipuolesta lähtiessä. Hän turvautui palvelustalonsa tyttäreen, Miinaan, joka alkoi olla aikaihminen, juuri rippikoulun käynyt. Mutta Miinakin häntä väisteli, ehkä sentähden, että hänen vanhempansa olivat varoittaneet ottamasta oppia Laaran puheista ja käytöksestä, ne kun menivät heidän mielestään usein kovin arkipäiväisiksi. Näin joka puolelta ylenkatsottuna oleminen karvasteli kovasti mieltä, ja kun Laara itsekin alkoi huomata, mikä siihen on suurimpana syynä, päätti hän tehdä toisen muutteen ja opetella puhettaan muodostamaan muiden mukaan, niin sanain kuin siisteydenkin puolesta. Mutta vaikeata tahtoi alussa olla vanhain tottumusten hylkääminen. Sen verran hän kumminkin edistyi, että talon haltijat kiittelivät hänen oppineen ja ottivat toiseksikin vuodeksi. Mallikelpoisten pariin päästyään ei Laara nukkunut, vaan pani jokaisen sanan ja jokaisen liikkeen tarkasti muistiinsa. Lähin malliksi kelpaava oli Miina, jossa nuoruudesta huolimatta oli jo aikaihmisen vakavuus. Sen lisäksi oli hän kaunis, ei verevyyden eikä voimakkaan vartalon muodostama kaunis, vaan tuonmallinen kaunis, joita saman sukupuolen puisevammat jäsenet määräilevät kamaritöille. Laara oli ensimmäisiä, joka siinä suhteessa katsoi Miinaa mitättömäksi, varsinkin sitten, kun sille alkoi sulhasia olla tarjolla. Toinen, joka vähän samaan suuntaan ajatteli, oli Miinan oma isä. Ensimmäisten sulhasten tulosta pahastui hän kovasti ja kummasteli, että kun ei hävetä lasten luokse tullessa. – Antaa tuon toki vielä muutamia vuosia korviaan kuivailla, sanoi hän sulhaselle itselleen. – Mikä aikaihminen siitä tulee, jos tuolla iällä naimisiin mennä repsahtaa? Tämä oli Kuivatun isännän mielipide, eikä se siitä luopunut, vaikka tytön pyytäjä olisi ollut kuinkakin hyvä. Hänen laskujensa mukaan olisi tytön pitänyt olla vähintään kahdenkymmenen vanha, ennenkuin sille sopi mainita sulhasista. Sitä ennen tehty naiminen on yhtä paljon kuin ummessa silmin ampuisi. Jottei uusia tahtojia tulisi, pidätteli hän Miinaa kotona kaikista syrjässä liikkumisista, siellä vaan on hyvä yhtymään, kun on Luoja tavallisen näön antanut. Talvella sitten oli Miinan serkun häät loitompana, Rannan kylässä, jonne häntä hakemalla haettiin morsiustytöksi. Kauan saivat houkutella menon lupaa isältä ja sillä varmalla varoituksella hän viimein päästi, että pitää olla lasten joukossa. Mutta kylläpä hän Miinan takaisin tultua katui tekoaan, kun näki olevan kyytimiehenä tuntemattoman nuoren miehen. – Kuka se on tuo sinun kyytimiehesi? kysyi hän tahallaan ihan ensimmäiseksi. – Se on siltä samalta kylältä Pajusen talon Reittu-niminen poika, selitti Miina vähän hämillään. – Miksikä ne omaiset eivät tuoneet, jotka veivätkin, kun syrjäisten pitää sinua kuljetella? Miinan täytyi vähän valehdella, että kun ne eivät itse joutaneet, niin palkkasivat tämän, vaikka hyvin tiesi, että muut syyt ne olivat kyytiin käskeneet. Sitäpä isäkin epäili eikä osoittanut mitään ystävyyttä vieraalle. Hänelle ei saanut laittaa ruokaa muualle kuin muiden kanssa yhteen tuvan pöydälle, ja nukkumapaikan neuvoi isäntä itse omain poikainsa ja rengin yhteiselle vuoteelle. Vieras poika olisi mielellään suonut toisin kohdeltavan ja istuksi allapäin vielä pitkän aikaa lampun ääressä, kun muut asettuivat vuoteilleen. – Eikö vierasta nukutakaan? kysyi Laara karsinan puolelta tupaa, jossa päätään kampaillen istui vuoteensa reunalla. – Ei tuo niin erittäin nukuta, sanoi Reittu tarkastaen puhetoveriaan, joka parhaillaan leyhäytteli tukkaansa taaksepäin ja alkoi sitä sitoa palmikolle. – Taitaa sitten olla matka mielessä, jatkoi Laara nauravalla äänellä. – Ei tuosta siitäkään, kun on kerran hevonen tallissa. – Jos ei hevosella, niin jalkaisin. Reittu katsoi poikain vuoteelle ja ne näyttivät nukkuvan. Sitten hän siirtyi hiljaa lähemmäksi puhetoveriaan. – Mihinkähän se, minun kyydittäväni nyt iltamassa katosi? kysäisi hän. – Se on toisten pikku tyttöjen kanssa tuolla kamarissa. – Pikku tytöksikö se Miinakin vielä arvataan. – Niin se tämän talon isäntä arvaa ja suojelee kaikki nämä tyttönsä hyvin tarkasti. – Eikö se ketään suvaitse? – Ei se sille omalleen suvaitse vielä ketään, eikä tuo olekaan oikein aikainen. – Kuuluupahan jo käyneen sulhasia. – Isäntäpä epäsi kerrassa puhumasta. – Ei se aina sitä tee. Mutta jos minä en saisi tällä tiellä enää mitään sille Miinalle sanotuksi, niin pyytäisin puhumaan, että tulisi nyt ihan varmaan näille ensi maaliskuun markkinoille, niin siellä tavattaisiin. – Teillähän taitaakin jo olla valmiit liitot, sanoi Laara koettaen nauraa. – Eihän niistä vielä osaa sanoa, miten sitten tuonnempana, sanoi Reittu osaksi myöntäen. – Pitää toki sitten sanoa, virkkoi Laara äänellä, josta kuului peitelty kateus. Öljy oli lampusta palanut kuiviin, niin että valo vaipui yhä tummemmaksi. Reittu katsoi kelloonsa. – Lamppu näkyy heittävän meidät pimeään, sanoi hän, pitääkin tässä asettua hiljaa. – Eihän pimeä haastelua hidasta, huomautti Laara – vaan taitaa ajatukset pyöriä siinä matkatoverissa. – Ei nuo niin haitalle asti. Keskustelu alkoi Reittua laiskottaa ja hän siirtyi entiselle paikalleen pöydän päähän, riisui vaatteitaan vähemmäksi ja painautui poikain vuoteelle. Aamusella nousi hän heti isännän tupaan tultua ja puuhaili lähtöään, mutta kiellettiin odottamaan kahvin joutumista. Viipyminen oli mieleen, sillä aikaa sopi hakea tilaisuutta sananvaihtoon Miinan kanssa, joka supistui kuitenkin hyvin vähään. He ennättivät vain vahvistaa markkinoilla yhtymisen. Mutta isäpä arvasi tehdä häiriön sille liitolle, kun ei laskenutkaan Miinaa ensi päiväksi, vaikka tämä kuinka olisi pyytänyt. – Mitä ne lapset tekevät markkinoilla, vielä vähemmän ensi päivänä, sanoi hän. – Toisena päivänä jos pistäytään. Laarapa ei tyytynyt heittämään käyntiänsä viime päivään, vaan palkkasi sijaisen ja meni muiden reessä. Hän pukeutui parhaisiin vaatteihinsa, eivätkä ne olleetkaan enää mitättömät, kun hän oli kaikki ansionsa säästänyt niihin ja värien puolesta valinnut näyttävintä. Miina oli pyytänyt viemään sanan sille, joka häntä odottaa, ja Laara lupasi toimittaa. Mennessä muistui mieleen kotipuoli, kun oli tullut ajatelleeksi, että täällä ehkä tapaa joitakin niiltä tienoin. Sietäisi niiden muassa lähettää terveisiä vanhemmille, mutta eipä hänellä toisekseen ole niille mitään sanomista. Hän päätti heittää sen tuuman sikseen ja meni perille päästyään ensiksi tapaamaan Reittua puhutusta paikasta. Aamusta päivin oli tämä siellä uskollisesti odottanut. Laaran nähtyään luuli hän kohta muitakin näkevänsä ja kysyi: – Jäljellekös Miina jäi? – Ei se tulekaan, ilmoitti Laara nauraen. – No miksikä? – Ei kuuluttu lapsia kaivattavan markkinoilla, niin kuulin isännän sanovan. – Vai niin, ihmetteli Reittu. Eikö huomennakaan? – Sittenpähän näkee. Laara naurahti salaperäisesti, mutta toinen oli aivan pahoillaan. Hän vei Laaran kahville tiedustellakseen sitten enemmän. – Sano nyt totuus, että pääseekö se huomennakaan tulemaan. – Johan minä sanoin, että sittenpähän näkee, vai eikö se markkinain vietto käytä vähääkään ilman sitä? kiusoitteli Laara. – Miksikä ei, mutta olisin minä sen toivonut olevan... On se sanonut sinulle... – Sanoihan se, vaan täytyy tuon verran kärsiä. Mennään kävelemään, niin siellä puhun tarkemmin. – Niin kyllä. Minä maksan tuon kahvin. Laara kiirehti jo edeltä ulos ennättääkseen porttikäytävän kupeella tarkastaa vaatteustaan ja taskupeilin avulla asettaa huivin parhaan mukaan. Reitun jouduttua lähtivät he astumaan rinnatusten katua tavaratorille päin. Kaikenikäistä ja -näköistä joukkoa virtaili yksitellen ja ryhmissä sinne jos tännekin. Tuossa tuli joukko nuorta väkeä, ja ohi mennessään he naurahtivat Reitulle tervehdyksen asemesta. – Oliko ne tuttavia? kysyi Laara. – Olivat. – Tunteeko ne Miinan? – Miksikä? – Niin, etteivät nuo liene minua siksi luulleet. – Mitäpä tuo haittaa, jos luulisivat. – Haittaa se toki, kun toinen kuitenkin pitäisi olla, naureli Laara. – Tuota en ollenkaan tullut ajatelleeksi yhteen matkaan lähtiessä. – Vähätpä niistä markkinoilla, sanoi Reittu. – Mennään pois. He kävelivät tavararekien ohitse ja tarkastelivat yhtä ja toista silmälle mieliksi. – Nuo mahtaa olla makeita, sanoi Laara hyväillen kiiltolangalla käärityitä karamellipötkyjä. Reittu arvasi, että Laaran tekee niitä mieli, ja osti muutamia. – Pannaan täältä toista lajia, esitteli myymämies. – Jos lienee vielä tämä tyttö morsiamenne. – Sitäpä ei näin joukossa sanota, vastasi Laara teeskennellen. He siirtyivät yhä eteenpäin, kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan. Tavaralauhkojen edustalla tungeskeli ostajia, kultasepän myymälän edessä seisoi vain joku nuori mies tarkastellen sormuksia. – Ketkähän onnelliset tuolta saanevat sormeensa, virkkoi Laara kaipaavalla äänellä. – Sattunee tuolta jotkin saamaan, vastasi Reittu ajatellen samassa, että kunpa Miina olisi. Hän odotteli, että jos Laara itsestään siitä alkaisi kertoa, kuten oli luvannut, mutta eihän tuo aloittanut, alkoi vain tuumitella panoraamaan menoa. – Entäs se Miinan tulo, sinä unohdit sen, täytyi jo muistuttaa. – Niinpä kyllä, vaan onhan tässä vielä aikaa. Mennään panoraamaa katsomaan. – En malta enää, täytyy kääntyä kortteerille, vaan kyllä minä maksan ovirahan, jos Laara menee. Laaran täytyi lopettaa vitkastelu ja sanoa mitä tiesi, kun näki, ettei siltä kuitenkaan saa sitä unehtumaan. Vastahakoisesti lupautui hän viemään terveisiä ja tulokehoituksia Miinalle. [[Luokka:Laara]] 3159 5412 2006-09-02T20:23:36Z Nysalor 5 Ensimmäinen osa: III. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Ensimmäinen osa: II. luku|II. luku]] |seuraava=[[Laara: Ensimmäinen osa: IV. luku|IV. luku]] |otsikko=III. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Heti kesän tultua ajoi Reittu, puhemies muassaan, Kuivatulle sulhasiksi. Isän puolelta ei ollut paljon toivon tilaa, mutta yrittää tuli, kun asianomaiset itse olivat jo aikoja niin päättäneet. – Kyllä tulitte liika aikaisin, sanoi Miinan isä ensi sanakseen, kun tietoon pääsi. – Antaa hänen vielä varmistua. – Avioliitto ei aikaisuudella mene pilalle, vastusteli puhemies. – Nämä kuuluvat jo olleen kihloissa kevätmarkkinoilta asti, niin luvatkaa vaan pois. – Sitten en lupaa senkään vertaa, koska tässä on jo rosvon konstia käytettynä, rupesi hän lujemmaksi. – Tuopa Miina pois, mitä olet ottanut, ja se on sillä hyvä pitkäksi aikaa. Kaikkea pitää kuulla! Minä olin neljännelläkymmenellä, kun menin naimisiin, ja peloittaa tahtoi silloinkin. Mutta näiden pitäisi päästä naimisiin, vaikkei syrjäinenkään heistä ymmärrä enempää kuin kananpojista, että kukkojako ne ovat vaiko kanoja, vielä vähemmin he itse. Ajatelkaahan vielä vuosi tahi kaksi, kun on isän koti kummallakin. Eivät siinä auttaneet selitykset eikä mitkään. Miinankin täytyi tuoda kihlat pois, ja silloin saivat vieraat mennä, jos halutti. Reittua hävetti kovasti, kun hänetkin niin lapseksi arvattiin, ja harmitti kihlojen takaisin ottaminen, kun Miina olisi ne niin mielellään pitänyt. Hän olisi salakättä antanut ne takaisin, mutta ei sattunut tilaisuutta. Täytyi turvautua Laaraan, jonka puheille oli soveliaampi päästä talon väen huomaamattakin. Tämä lupasikin toimittaa niin, että Miina tulee iltasella hänen aittaansa, joka on tallirakennuksen suojassa, joten sinne voi päästä muilta salaa. Reittu lähti puhemiehineen ajamaan, mutta he eivät menneet pitkältä, kun asettuivat muutamaan taloon yöksi. Sanoivat hevosen jalkain heltyneen, joten sillä ei raaski yötä myöten ajaa. Toinen mies kääntyi tästä jäljilleen ja oli vähän jälkeen ilta-asettumisen takaisin. Hän tuli varovasti ja meni kartanon taitse tuonne yhtymäpaikalle. Hiljaapa ne ovat, ajatteli hän kuunneltuaan oven takana. Hän kopautti, mutta ei kuulunut sittenkään. Jokohan narrattiin, ajatteli Reittu ja sanoi jonkun sanan kopauttaen samalla. Jo kuului liikettä, joku lähestyi ovea avaamaan. Varmaan se on Miina. Mieli tuntuu niin hyvältä, kun saa puhutella ketään pelkäämättä ja antaa kihlat takaisin. Hän puristi heti oven raolle päästyä avaajan kättä mitä ystävällisimmin, vaan huomasi, että se olikin Laara. – Ka, Laarahan se... Missäs Miina? – Oli se täällä, vaan kutsuivat pois, selitti Laara huolettomasti painaen oven kiinni. – Vai niin, virkkoi Reittu pettyneenä ja istuutui vaatekirstun kannelle. Laara oli varustanut kynttilänpään ja sytytti sen palamaan. Sitten hän istuutui sänkynsä reunalle, päällään melkein punainen hame ja valkea nuttu, johon oli ommeltuna pitsiä kaulukseen ja hihansuihin. – Jopa tämä matka meni vätykselleen, virkkoi Reittu vähän aikaa ajateltuaan. – Mitä tuosta huolii, tapaahan tuommoisia, lohdutteli Laara. – Mitenkä niin? kysyi Reittu. – Noinpa rikkaita. Ei kaiketi sille tule monta markkaa perintöä, kun on tuommoinen lauma noita pienempiä. – Jospa ei tulisikaan, vaan muuten se on niin... – Mitäpä sillä muuten hyvin tekisi, kitulias kutjake. – Onkohan se kitulias? kysyi Reittu kohoten tarkkaavaisemmaksi. – No, jospa minä tuon nyt jo sanon, että kyllä se on kitulias, vahvisti Laara. – Näkeehän sen ulkoapäinkin. Eihän kenenkään terveen ihmisen kasvot ole noin valkeat, on niissä toki punakkata enemmän. Sen vuoksihan se isänsäkään ei antaisi vielä mennä naimisiin, kun tietää sen kivulloisuuden. – Jokohan tuo asia olisi niin? epäili Reittu. – Niin se on, vahvisti Laara mitä ystävällisimmin. – Jo toki on toista, jos ottaa terveen, vaikkapa sillä ei olisikaan niin paljon perinnöitä. Reittu ei ensinkään tarkastanut viimeistä esitystä, kun tuo Miinan kivulloisuus oli niin äkkiarvaamatta valloittanut mielen ja pani ajattelemaan. Laara ei häntä enää puheillaan häirinnyt. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tyynyyn, jossa puoleksi nukkuvan asennossa hänen pyöreä leukansa tuli huomattavasti näkyviin. Kynttilänpäätä piteli hän toisessa kädessään ja kuljetti sitä kahtaanne päin, seuraten silmillään liekin kallistelua. Hän liikutteli sitä vuoroin ylös ja alas, niin että tuli yritteli sammua. – Mitenkähän minä nyt oikeastaan tehnen, sanoi Reittu kotvan aikaa ajateltuaan. – En uskalla sanoa, virkkoi Laara. – Vaan jos itse olisin poikana, niin kyllä sitten tietäisin. – No mitenkään tekisit? arveli Reittu vilkastuen. – Kääntyisitkö uudestaan takaisin, vai menisitkö kestään huolimatta Miinaa etsimään. – Sitä en ymmärrä, sanoi Laara tekeytyen hyvin neuvottomaksi. – Ehkä en ... no en minä siihen uskalla... Hän ei todellakaan uskaltanut, vaikka mieli teki sanoa. – Vaan minä teen kumminkin niin, että käyn tuolla tuvan puolella, teki Reittu päätöksen. Laara ei virkkanut siihen mitään. Yksin jäätyään nousi hän tyytymättömänä ovea kiinni panemaan ja paiskasi vihaisesti lukkoon. Ulkona oli melkoisen valoisa. Reittu lähti kiertämään asuinhuoneiden taitse kartanolle, ja ilokseen huomasi hän Miinan olevan valveilla ja istuvan keittiön akkunan edessä. Heti kiipesi hän kiveyksen päälle, pidellen käsillään akkunan pielistä. – Takaisinko sinä käännyit, kuului kuiskaus sisäpuolelta. – Niinhän minä käännyin, etkö sinä sitä tietänyt? – En minä arvannut. – No, semmoistako se olikin, ihmetteli Reittu. – Eiköhän sinne sisäpuolelle uskaltaisi tulla? – Eihän se olisi luvallista, vaan jos pääsisit hiljaa, niin minä tulen ovia avaamaan. Vanhempikin väki oli päivän tapahtumista puhellessaan valpastunut, niin että kuuli joitakin ripseitä ja epäilyttävän varovaisen ovien avaamisen. Isäntä nousi katsomaan ja tuli Miinan huoneeseen, jossa ei oltu kuin vasta puheen alussa. – No eihän siitä erosta tullutkaan mitään, sanoi isäntä nuhtelevalla äänellä. Toisilla ei ollut sanaa suuhun tulevata. – Tämä asia näyttää nyt lähtevän huonolle jäljelle, jatkoi isäntä. – Jos teidän ei sovi lopettaa seurusteluanne, niin parempi lienee, että menette yhteen, mutta sillä puheella, ettei saa tulla minulle jäljestäpäin valittamaan, käyköön hyvästi tai huonosti. Nyt on omassa vallassanne. Isäntä heitti heidät kahden, muistuttamalla lopuksi, että tällä kertaa on levon aika, puheet pitää lopettaa lyhyeen ja mennä pois. Rakastuneita hävetti tämä kohtaus; se tuntui alusta kylmältä kylvyltä, mutta pian he selvisivät ja kihlat vaihdettiin entiselle haltijalle. ---- Syksykesällä joutuivat häät. Ensin ei ollut aikomus kutsua ketään vieraita, mutta sitten rupesi arvo vastustelemaan. Ehkä alkaisivat naapurit nauraa, että niinpä laittoivat tyttärensä kuin kerjäläisen taipaleelle. Siihen lisäksi muistui mieleen entisiä pitovelkoja. Viime talvena he olivat olleet Kuhjolan emäntävainaan hautajaisissa, ja nyt oli tuo Kuhjolan isäntä, Matti, ensimmäiseksi kutsuttava. Karvonen ei ollut Kuivatun isännän mieliystävä, mutta eihän sitä viitsinyt olla kutsumatta emännän takia ja kun oli oltu niiden häissä. Likeisimmät naapurit kuuluvat ilman muuta pitovieraihin, ja ennen kaikkea omaiset. Häiden alussa istuskelivat vieraat vähäpuheisina. Vaimoväellä oli aina jotain, miehet tuhrasivat parhaasta päästä piippuinensa, yhtyen silloin tällöin vierustoverinsa kanssa vaihtamaan pari sanaa vuodentuloista ja ilmoista. Suuhun saatua alkoi vähitellen miestenkin seura vilkastua, pieninkin hauskuus jo nauratti. Ei tarvinnut sen kummempaa tapahtua kuin että Karvonen istuutui mustine partoineen vanhan Kuhjolaisen rinnalle ja alkoi tälle hiljaa supatella. Katsojat näkivät näiden kumpaisenkin kasvoista, mitkä asiat ovat puheena. Tämän yksinkertaisen leskiukon rinnalla oli Karvosen hyvä näyttää sukkeluuttaan. Ukko vain enimmäkseen kuunteli, ja turpea naama myhähteli silloin tällöin nauruun, kun toinen kiihkeästi ja viekkailla silmäniskuilla koetti saada selitettäväänsä asiaa vaikuttamaan. Nykäisipä jo nutustakin ja viittasi salaisesti Laaraan, joka kulki siitä ohitse kahvitarjottimineen. Uteliaita olisi tunkeutunut lähelle kuuntelemaan, mutta Karvonen ajeli niitä ulommaksi. Kiireesti pistäytyi hän talon mieheltä ryyppyjä saamassa ja joutui kahvin tarjoomisajaksi entiselle paikalleen. Kun Laara joutui tarjottimineen sille kohdalle, alkoi Karvonen hitaasti käsitellä kuppeja, jotka tahtoivat ottaessa kaatuilla, kun ei joutanut niin alas katsomaan. – Nosta sinä leskimies pääsi pystympään, kiihoitteli hän Kuhjolaista. – No niin, ihasteli hän, kun toinen oli mieliksi vähän kohentautunut. Katselepas, niin eikö veresi ala jo vähän liikahdella tuommoisia lihavaleukaisia tyttöjä nähdessäsi. Laara ei ollut huomaavinaankaan koko puhetta eikä antanut teeskennellyn vakavan muotonsa vähimmästäkään vaihtua. Ainoastaan jos nuoret pojat jotain hauskaa sanoivat, silloin hän suupielten liikahduksella naurahti ja antoi silmäluomiensa vähän loitota toisistaan ja taas verkalleen painua tuohon salaperäiseen pienuuteensa. Emäntien puolta kiertäessään ei Laara ollut yhtä huolellinen ammatissaan. Siellä hän ei yrittänytkään tavoitella edeltäpäin neuvotuita, kohteliaita tarjottimen liikkeitä: tuoda töräytti vaan ottajan eteen, milloin lähemmä, milloin ulomma, ja katseli siinä seistessaan noiden »onnen saavuttaneiden» vaatteita ja täyteläisiksi paisuneita vartaloita, ja silloin mateli mielessä salainen kateus. Yhdenkin tiesi näistä olleen niin köyhän kuin hän nyt, mutta tuossa se istui arvokkaana toisten rinnalla eikä näyttänyt hänestä välittävän enempää kuin nuokaan toiset, otti vaan mitään puhumatta ja katsomatta. Tätä kohtaan tuntui kateus suurimmalta. Laara oli päässyt kahvin kantajaksi pyrkimällä ja toivoi, että siitä toimesta joutuisi parhaiten ottamaan osaa nuorten iloihin. Siinä hän kumminkin pettyi sillä loma-aikoina käskivät keittiöön astioita pesemään ja kantamaan sieltä takaisin sinne, missä niitä tarvittiin. Sivumennen jouti vain katsomaan toisten tanssin humakkata, ja jos seisahtui maille odottamaan pyytäjää, sattui sitä hyvin harvoin. Toisilla siihen sijaan oli alituinen meno, yksi jos heitti, niin kohta toinen ojensi kättään. Morsian ja sulhanen siellä etumaisina hyppelivät, eivätkä nekään välittäneet mitään, vaikka olivat ennen käyttäneet apulaisenaan... Niin .. no ... siitä ne ... samapa se, ajatteli Laara. Illempana, kun hämärä muutti loukkopaikat vähemmän valoisiksi, huomasi Laara olevan hänenkin suosijoitaan, mutta ei ilahduttavinta laatua. Kun tuolla hämärässä porstuassa kosketti ensi kerran kaulalle suuri käsi ja samalla työntyi jotenkin lähelle parrakas naama, yritti Laara parkaista suun täydeltä ja pudottaa kantamuksensa lattialle. Loukkaantuneena puhkuen meni hän kamariin, jossa oli talonväkeä sekä muutamia emäntiä, ja tunsi mielensä byvittyvän, kun saa noiden muutamankaan arvoa vähän alentaa. – Kaikenlaisia ukkoja ne tuovat pitopaikkoihin, julkaisi hän. – Minkälaisia ukkoja? alkoivat jotkut udella. – Semmoisia, joilta ei saa rauhassa liikkuakaan, jatkoi Laara päätään keikautellen. Jokainen vähän ällistyi, mitä siellä on tapahtunut. – Olkoot jos kuinka pitkäpartaisia, niin pitää minut nähdä alalleen, kiihtyi Laara valaisemaan asiata, kun huomasi että vaikuttaa se. Jokainen jo alkoikin ymmärtää, mutta ei yksikään rohjennut tarkemmin kysyä, kun pelättiin olevan seurassa liian läheisiä. Toiset jo nousivat siirtyäkseen toisiin huoneisiin, paikoilleen jääneet rykästelivät puheen puutteessa. – Vai on täällä semmoisia, jotka eivät näe Laaraa alalleen, tarttui Karvosen emäntä Laaran puheeseen. – Eikö nyt tekisi mielesi meille palvelukseen? Tämä odottamaton kysymys pani Laaran suun aivan äänettömäksi. Ylpeänä ja vihoissaan hän lähti toisiin huoneisiin. Mutta tuo tehty valitus ei tuonut mitään hyötyä, hämärissä käytävissä saattoi kohdata äskeisiä vastuksia. Uutta valitusta ei tullut tehdyksi, kun ensimmäinen kävi niin nolosti. Nyt hän oli kerrassaan herennyt luottamasta vaimonpuoleisiin, niin nuorempiin kuin vanhempiinkin. Ne halveksivat häntä aivan kaikki, mutta mitenkäpä niille saanee kostetuksi, ne ovat niin arvokkaita olevinaan. Ensimmäinen oli kotiinsa kiirehtimään Karvosen emäntä, ei niin omasta puolestaan, vaan että saisi pois miehensä häpäisemästä ihmisten pitoja. Mutta tämäpä ei ollutkaan niin halukas, kun oli vasta päässyt oikealle juhlatuulelle ja löytynyt monipuolista huvia. Muiden liikkeiden tähden oli Kuhjolan isäntä jäänyt vähälle puhuttelulle ja nyt lähdön edellä täytyi sitä palkita. Monta kertaa meni emäntä ulos, mutta vielä täytyi palautua, eihän se tullut. Kärsimättömänä tarttui hän jo käsipuoleen kiinni viedäkseen puoliväkisin. – En minä raskisi vielä lähteä pois tuon ukon luota, toimitti se vastakynttä karhitessaan. – Se taitaa jo ruveta katselemaan noita tyttöjä, vaikka siinä ensin alapäisenä istua luuhotti. – Anna katsella, jos katselee, mutta sinä joudat hyvin kyllä, kiukutteli emäntä ja kiskoi mukaansa. Ymmärtämättömät heidän menolleen naurahtelivat, mutta toiset katselivat surkutellen. – On niitä miehiä jos minkälaisia, alkoi puhe muutamassa vaimojen joukossa. – Onhan niitä, myönsi toinen. – Vaan tuo Miina taisi saada hyvän miehen. – Ei tuosta ole kuulunut erittäin pahoja, vaikka ainahan niitä naimisen aikana ollaan jotain löytävinään, sanoi eräs emäntä, joka oli Reitun kotiseuduilta. – Kertoo nuo jotkut nähneensä sen jolloinkin ryyppyisenä, eivätkä sano olevan ahkerinta laatua työntekoon. – No kyllä se niistä korjautuu, kun tuosta vielä miehistyy, niin että alkaa oma ahneus tulla. – Ehkäpä sen isä paneekin nämä eri paikalle asumaan, siihen jääpi vielä pari poikaa kotipaikallekin. Keskustelu taukosi, sillä nyt valmistautui morsiusjoukkokin lähtöön. Matkaa oli sulhasen kotiin pitkänlainen syöttöväli, mutta kovasti ajaen ei siinä mennyt monta tuntia, ja syyskuun kuutamo valaisi tietä. [[Luokka:Laara]] 3160 5413 2006-09-02T20:23:40Z Nysalor 5 Ensimmäinen osa: IV. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Ensimmäinen osa: III. luku|III. luku]] |seuraava=[[Laara: Ensimmäinen osa: V. luku|V. luku]] |otsikko=IV. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Kuhjolan talo oli Niittykylältä vähän erillään, pienen soikulaisen lammen rannalla. Talon eteläpuolta varjosti metsäinen vaara ja supisti viljavainiot kapeiksi ja pitkiksi lammen rantaa vasten. Lyhimmän päivän aikana kulki aurinko vaaran suojassa, nousun aikana vain joku säde yletti katon harjoihin asti. Tässä suojaisessa paikassa asui tuo vanha, leskeksi jäänyt Matti Kuhjonen. Lapsetkin hänellä olivat jo aikaihmisiä, eikä niitä ollut enää kotona kuin Tuomas-niminen poika. Toinen poika oli mennyt vävyksi ja asui vaimonsa kotitalossa. Tyttäret olivat myös naimisissa, niin että jäljellä oli vain nämä kaksi miestä, kumpikin tyyniluontoisia. Tuomaallakaan ei ollut vaimoa, sitä ei hän tullut ottaneeksi kirappaluontoisen äitinsä eläessä, sille vastukseksi, ja nyt epäilytti, miten lienee, kun ei isä käske, jos itse aikonee hakea. Sillä tavalla pysyi talo emännättömänä, ja syrjäiset arvelivat menevän sen sillä lailla vielä hyvän aikaa. Emäntävainaja oli pikaisen luontonsa takia tullut usein muuttaneeksi palvelusväkeään, varsinkin viimeisinä ikävuosinaan, ja uusien tiedustelussa oli hän käyttänyt apulaisenaan Lamminpään mökin Piattaa, joka asui miehensä ja lastensa kanssa jotenkin lähellä, peltojen päässä. Piatta huolesti vielä nytkin entiseen tapaansa, ja kun hänen mökilleen tuli Laara muutamana pyhänä, lähtivät he Kuhjolaan, ja tämä pestattiinkin siihen emäntäpiiaksi. Laara ei puhunut menostaan kellekään, mutta pian se tuli ilmi, ja seutulaiset alkoivat arvailla, miksikähän tuo kylähaluinen Laara menee noin syrjäkolkassa olevaan taloon, seköhän emäntäpiian paikka sitä yksistään niin miellyttää. Kun isännän Ulla-niminen tytär pääsi tämän tietoon, tuli hän asioikseen siitä puhumaan. – No, ettekö te enää muita saaneet, kun tuon möttösen otitte, torui hän isäänsä. – Se kun sanoi ennättävänsä kaikki askareet yksinään, ettei kuin kiireimpinä aikoina pitää vähän toveria, puolusteli ukko. – Ei se ennätä ja jos ennättäisikin, niin eihän se osaa, tuskin lienee eläessään keittänyt, moitti Ulla yhäkin. – Parempi olisi, jos ottaisitte jonkun vanhemman ihmisen. – Mikäpä niitä enää muuttelee, jurisi isäntä miettiväisenä. – Osannee tuo toki keittää, näyttäähän tuo virkeältä ihmiseltä, ja jos ei, niin pääseehän tuosta vuoden päästä. – Sittenpähän näette, vaan uskokaa pois, pääsemättömissä siitä vielä olette, ennusteli toinen yhäkin. Isäntä olisi jo saattanut myöntää tyttärensä tuuman oikeaksi, mutta asiassa oli se este, että Laara oli tullut pestatuksi, eikä viitsinyt lähteä peruuttamaan. Kekriltä muutti Laara Kuhjolaan ja pani heti kohta kaikki taitonsa liikkeelle, kun oli kuullut, että häntä on käyty moittimassa osaamattomaksi. Toisinaan tahtoi tulla liian kiire, kun olisi pitänyt kaikki ennättää ja vieläpä niin, ettei siitä kuuluisi moitteita. Silloin täytyi käyttää mökin Piattaa apulaisena. Siltä sai vielä työn lisäksi muitakin neuvoja ja tietoja. – Onko Piatta kuullut, mitä ne talon poissaolevat omaiset sanovat minusta? kyseli Laara kahdenkesken. – En minä ole kuullut nyt mitään, rauhoitteli Piatta. – Kuuluu se Ulla-niminen tytär käyneen täällä minua moittimassa ja nimittelemässä, harmitteli Laara. – Joutavata kaiketi se on ollunna. Onhan tässä nyt tehtynä työt niinkuin ennenkin, tai vähän paremmin. Vaikka en minä saata entisiäkään piikoja moittia, hyviä minulle ovat olleet. Tämäkin viimeinen emäntäpiika pisti milloin voimurun, milloin lihakipeneen lapsille. Vaan en minä ilman ole ottanut mitään, käsitöitä tein milloin mitä, kulloin kuta, sillä eihän palvelijalla ole aikaa kaikkeen. – Niin se on, vahvisti Laara, – ei sitä näy ennättävän. Minullakin on ollut syksystä asti ompelus mielessä, vaan ei sitä ennätä. – Anna sinne mökille, kyllä minä teen, sanoi Piatta. – Ei sitä viitsisi muilla teettää, se on niin halpaa työtä, epäröi Laara. – Kyllä minä teen jos kuinka halpaa. Onko se paikkuuta? – Ei. Se olisi vain semmoinen hame. – Hameko? Mitä halpaa työtä se olisi? Olenhan minä emännillekin ommellut hameita. Villainen vai pumpulinen se olisi? – Karttuunia se on. Ja sitten siihen pitäisi panna vähän toplinkia ja tikata täkin tapaan. – Noo, kyllä minä semmoisiakin, naurahti Piatta. – Onhan kaikkia tarpeita? – On muita, miten tappurat riittänee, niitä ei ole kuin yksi nyytillinen. – Minulla on lisää, jos niinkuin loppumaan rupeisivat. – Sepä hyvä... Antaa tulla hyvän vahvuisen... Viivytelkää hämärään asti, niin minä laitan ne yhteen nyyttiin ja vien tuonne pihaladon oven pieleen, josta saatte ottaa. Kun Piatta palasi mökilleen, oli hän aivan hiessä päin kantamisesta. Kapeasta ovesta ei kuorma tahtonut mahtua kulkemaan, kun hameeseen oli katsottu tarvittavan tappurain ja karttuunin lisäksi monta muuta lajia. Nyytistä ilmestyi ensin iso leipä, sitten vasikan takapaisti ja porsaan pääpuolisko, sekä parit hajanaisia sukkia, täynnä villoja. Kun Piatta oli vakuuttanut tekevänsä halvempiakin töitä, uskalsi Laara pistää vanhat sukatkin mukaan kysymättä. Näihin töihin ei ollut aikaa ja mikä vähän oli, sen tarvitsi iloitakseen. Etupäässä olisi Laara halunnut koettaa kuntojaan muiden kanssa. Omassa sukupuolessa ei löytynyt enää vertaista, ja sen vuoksi olisi ollut yritettävä miesten kanssa. Mutta Kuhjolassa näytti olevan kaikkein vähimmin tilaisuutta tähän huviin. Isännästä ei ollut vanhuuden takia ajattelemistakaan, Tuomas taas oli liian vakava leikkiin antautuakseen, ja renkipoika huono kutus ja sen lisäksi liian halpa käsitellä leikilläkään. Toisinaan sitä Laara nutisti lattiaan ja kutkuttelemalla kidutti hyvän aikaa, jos ei ollut muita kuin Tuomas mailla, jota poika rukoili aina avukseen. Mutta Tuomas oli säälimätön, katsoi vain ja naurahteli, vaikka poika pyöri keränä lattialla käsissä. Irti päästyään se läähätti ja moitti Tuomasta auttamattomuudesta. – Mitä sinä antaudut sen käsiin, juokse pakoon, neuvoi Tuomas. Poika ei olisi mielellään pakoon lähtenyt, se tuntui miehen puolesta niin häpeältä. Hyvin usein ei Laara viitsinyt tuota kiduttaa, hän keksi keinoja päästäkseen voimallisemman kimppuun, ja viimein se keino löytyikin. – Mihinkähän minulta lakki hupeni? kaipaili kerran Tuomas ruualta päästyään. – Jos sinä pistit sen suuhusi, ilventeli Laara istuen penkillä, toinen käsi selän takana suojassa. – Ei minulla niin nälkä ollut, tuumaili Tuomas, jatkaen hakemistaan. – Onkohan sitä kukaan kätkenyt, pitää sanoa. – Ei kaiketi minulla ole, jatkoi Laara nostaen kädet polvelleen ja siirtyen lähemmäksi seinää. – Vaan kyllä se on sinun takanasi, päätti Tuomas. – Anna pois. Laara vain tokistautui lujemmin istumaan ja teki tyhjäksi. Silloin ei Tuomas enää malttanut olla ryhtymättä kiinni, saadakseen pois hattunsa. Mutta varuillaan Laarakin oli ja ylös hypäten tommautui heti ryöstäjään käsiksi. Samalla heitti hän hatun ovensuuhun ja neuvoi renkipoikaa viemään sitä pihalle. Katsomatta, totteliko poika vai ei, otti Laara pitääkseen huolen siitä, ettei Tuomas päässyt hakemaan. Eikä se päässytkään niin hevillä ryöstäytymään, täytyi vaan tarttua kiinni, ja nujua jatkui kotvaksi aikaa. – Yhdyitpähän kerran semmoiseen, jota et kiduta niinkuin minua, kutitteli renkipoika Laaralle, kun nujakka oli loppunut. – En ottanut vielä oikein, puolusti Laara hengästyneenä. – Mutta kyllä minä toisella kerralla paremmin. Tuota toista uhattua kertaa ei tahtonut sattuakaan. Pienistä kepposista ei Tuomas ollut milläänkään. Ei kuitenkaan ihan aina auttanut heittäytyminen leväperäiseksi. Milloin katosivat käsineet, silloin täytyi ottaa Laara käsille, eikä sitä yhä käynyt heittäminen kostamatta, kun lavitsa usein keikahti syrjälleen, jos heittäytyi siihen lepäämään. Sattuipa jo isäntäkin tapaamaan heidät nujakoimasta, eikä se siitä näyttänyt olevan suotua, joshan ei erittäin vihassakaan ollut. ---- Kuhjolan Tuomaalle oli ilmestynyt ajattelemisen aihetta, ei erittäin suurta, mutta oli siinä kerrakseen. Hän oli nyt saanut kuin uudet silmät itselleen, joilla näki asioita toisin kuin ennen. Enemmän kuin puoli talvea oli Laara ollut heillä, ja mikä piti olla silmillä peitteenä, ettei jo ennen huomannut, kuinka kaunis ja muhkea se on. Tuomas ei enää kertaakaan asettunut ruokalevolle semmoiseen paikkaan, josta ei olisi voinut katsella tuota vihdoinkin huomattua ihmettä. Kuinka erinomaisesti se käveli ... miten tukeva ja soma se oli, katsoipa miltä kohti hyvänsä... Tuo leuka ... entä nuo salasta katselevat silmät, jotka näyttivät näkevän kaikki, mutta ei katsovan mihinkään... Miten kauniisti tuo pää oli aina takana kenossa ja kuinka somasti nuo laajat lauteet lelluivat tuosta ohitse kävellessä. Jo oli kumma, ettei tuota ennen huomannut... Tuomas ei pysynyt ihastuksesta enää pitkällään, vaan Laaran tupaan tultua nousi istumaan ja jotain tehdäkseen meni tuopista juomaan. Hän oli taas autettu. Laara läikäytti juomista rinnoille ja silloin heti käsiksi kastamaan. Tämä ei ollut pahaan mieleen kastettavasta, sitä nauratti armottomasti, kun sai suojella kasvojaan, sillä niitä tahtoi Tuomas omilla kasvoillaan kostutella. Isäntä oli muuttunut tarkkaavaisemmaksi joukkonsa suhteen. Se oli kuullut kamariinsa jytäkkää ja naurua tuvasta, ja tuli paraillaan sen kestäessä katsomaan. Hän aukaisi jo ovea pois palatakseen, ennenkuin toiset huomasivat. Heti he lopettivat, ja Tuomas lähti kiireesti ulkotöille, vähän häpeissään, kun oli ollut niin katsomaton. Laara meni ruokkimaan elukoita karjapihaan, josta alkoi heti kuulua katkeamatonta laulua. Nuotin laatu ja korkeus muodostui mielialan mukaan. Siitä kuului taiteetonta innostusta ja ihastusta, ei sitä häirinnyt lehmien ammunta eikä lammasten määkynä. Raskasta vesiastiaa taikka heinäsylystä nostaessa ääni vähän taukosi, mutta alkoi taas uudestaan, milloin törmäten heinäkasaan, milloin vesiammeeseen ja heiniä eteen viedessä suoraan lehmän karvaiseen korvaan. Työt tehtyään tuli Laara pihaan ja meni palvelevaisen nöyränä kysymään isännältä, tahtoiko tämä, että saunaa lämmitetään. – Jos ennätät, niin jospa lämmität, sanoi isäntä. – Kyllä minä ennätän, sanoi Laara halukkaan palvelevaisesti ja kääntyi poispäin. – Kuulehan, Laara, kielteli isäntä rauhattomasti liikahdellen. Laara pysähtyi ja oli varma, että nyt nuhdellaan. – Niin, että minä olen katsonut tuota, alkoi isäntä tavoitellen sanojaan. – Minä en oikein salli sitä, että te tuon Tuomaan kanssa niin paljon telmitte, en ollenkaan minä sitä salli. Se on toisinaan niin, että se ei toisinaan aivan siihen lopu ja sitä minä en ollenkaan salli, se on nyt sillä lailla se. – Eihän me ole arvattuna, että isäntä niin pahaa tykkää, puolusteli Laara. – Leikkiihän nuo nuoret aina tuon verran, vaan jos isäntä ei sitä salli, niin ei leikitä vasta. – Niin no, en minä siitä leikistä niin, vaan jos siitä syntyisi semmoista pitempiaikaista yhteyttä, niin sitä minä en salli, ennen minä annan eron tulla. Laaran nöyryyteen ilmestyi ynseyttä sekaan, kun hän melkein kuulumattomasti sanoi: – Jos se on ollut niin suuri rikos, niin pitää mennä muualle. Isäntä huomasi vaikutuksen ja lähestyen selitti: – En minä tarkoittanut, että Laaran tarvitsee lähteä meiltä, vaan kun minä olen tässä niin yksinäni, niin minähän tässä tarvitsen hoitajan, ja kyllä me ehkä Laaran kanssa sovitaan, kunhan tässä ollaan ja tuumataan. Viimeisiä sanoja sanoessaan laski isäntä kätensä Laaran vyötäisille ja katsoi rauhoittavasti nauraen silmiin. Tämä kävi vähän hämille eikä osannut sanoa mitään. Siivosti siirtyi hän pois isännän käden koskettavista ja meni laittamaan saunan uuniin tulta. Mieli tuntui hyvältä, oli ilmestynyt enemmän kuin etsiäkään osasi. Hän oli samanlaisessa asemassa kuin onkimies, joka on viehättävillä liikkeillä saanut säyneen ruokahalut hereille, mutta huomaa samassa kyömyniskaisen ahvenen katselevan toiselta puolen. Kumpaisenko puoleen siinä nyt osaa kallistua! Ensimmäinen olisi miellyttänyt enemmän, mutta jos se ei tartu niin varmasti, että saisi vedetyksi perille asti. Huomaamatta oli Laaralta laulaminen unohtunut vähäksi aikaa, mutta kun se taas huomaamatta kajahti kuuluville, juolahti mieleen ajatus, ettei se ehkä enää sovellukaan hänelle. Seuraavan hämärän aikana ja huomisilla ruokatunneilla odotteli Tuomas turhaan kisan aihetta Laaralta. Ehkä se pelkää isän tulevan, ajatteli Tuomas. Siinä pelossa se tuvassakin viivyttelee vähemmän kuin ennen. Hän ei aavistanut, että muutos ulottui muuallekin, ei vain tupaan. Eteiskamarissa asustavan vanhan miehen luonto oli myös muuttunut leikkisäksi, mutta siellä näyttäytyi Laara yhtä pelkurina ja selitti, ettei hänen, köyhän tytön, sovellu antautua leikkeihin muuta kuin miten sattuu tuolla joukossa nuorten kanssa. – Enemmänkös minua pitää pelätä kuin nuorempia? kysyi isäntä. – En minä teitä pelkää, vaan kun en ole vielä milloinkaan leikkiin antautunut salaisuudessa, niin ei isäntäkään tahtone sillä minua halventaa, puolusteli Laara viattomana. – Ei, en minä toki tahdo Laaraa halventaa, vakuutti isäntä ja sai sitä sanoessaan vähin estelyin osoittaa käsin koskemalla hyvää tahtoansa. Ujoillen irtautti Laara itsensä, mutta ei silti pitkäksi aikaa pakosallekaan mennyt. Heidän välinsä kävi päivä päivältä yhä tuttavallisemmaksi. Isännän turpean kömpelöt jäsenet näyttivät nuortuvan, niin että hän liikkui pihatoimissa entistä enemmän. Muutamanakin päivänä oli siellä sen verran haittana, ettei Piatta päässyt tuomaan tyhjää piimähinkkiään suoraan tuvan puolelle, vaan täytyi pistäytyä navettaan odottelemaan. Kohta sinne tuli Laarakin ja kummasteli, että ken täällä on. – En tahtonut näyttäytyä isännälle, kun oli tuossa pihalla, selitti Piatta. Keppelänä se nyt onkin, kun on ruvennut oikein halkoja katkomaan. Saapahan nähdä, eikö se vielä ota emäntää. Laaraa nauratti tämä arvostelu ja hän virkkoi: – Mihinkäpä tuosta enää mahtaisi olla, kohta kaiketi se kuolee. – Niinhän tuo taitaa olla, myönnytti Piatta. – Mutta tuo Tuomas minusta on kummempi, kun ei jo ota emäntää; olisi tämmöisessä talossa emännällekin työtä. – En kaipaa ollenkaan, pani Laara heti vastaan. – Kyllä minä ennätän nämä työt. – Laara taitaa pelätä, että siitä tulisi palveltava, arveli Piatta. – Vaan minä ajattelen, että mahtaisiko tuo noin hiljaluontoinen mies panna pahakseen, jos olisi vihjata ottamaan semmoista, josta ei tarvitse palvelemista pelätä. – En puutu enkä toukahda, sanoi Laara halveksien. – Miksikä sinä niin kovin välinpitämätön olet, ihmetteli Piatta. – Saattaisihan siinä katsoa omaakin etuaan. Mitäpä sitä kenenkään elävän ruuasta rupeaisi huolta pitämään. Laara jo alkoi huomata, että kenenkä elävän ruuasta tässä neuvottaisiin huolta pitämään, ja ikäänkuin ei olisi koskaan huolta pitänyt, virkkoi hän: – Ettäkö minä... Odottakoon, vaan elköön pitkästykö. Laaran sanoissa ilmeni selvää Tuomaan halveksimista, jota ei Piatta ymmärtänyt, kun oli jo aikoja heidänkin mökilleen tullut tiedoksi, mitä kupakkaa nämä ovat alkaneet pitää, ja olisi nyt mielellään puhunut tämän asian puolesta, jospa siitä olisi ollut saalispuolelle hyötyä. Mutta erehdykseen siinä arveli nyt Piatta menneensä, vai mahtaisiko Laara tällä lailla salata koko kaikoa, ettei isäntä ja omaiset pääsisi mihinkään luuloon. [[Luokka:Laara]] 3161 6010 2006-09-24T15:26:15Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Ensimmäinen osa: IV. luku|IV. luku]] |seuraava=[[Laara: Ensimmäinen osa: VI. luku|VI. luku]] |otsikko=V. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Sunnuntaina, jolloin Tuomas jouti olemaan tuvassa ja entistä ihastusta tuntien katseli Laaran sunnuntaiksi somistettua kauneutta ja kaikinpuolisia liikkeitä, ei hän enää malttanut olla menemättä tekemään sille leikin alkeita, vaikka ei saanutkaan alkua, kuten ennen. Laara oli paljon taipumattomampi, hätäili alituiseen, että jos isäntä sattuu tulemaan. Jopa viimein, kun ei siitä ollut apua, ryntäsi pakoon, jolloin tuvan ovi paukahti kovasti seinään. Siihen liittoon joutui isäntä katsomaan kamarin ovelta ja vähän nuhtelevalla äänellä kutsui Laaran sinne. – Mitä teillä oli siellä tuvassa? – Tuomas tuo olisi tavoitellut kiinni, vaan minä pääsin pakoon, selitti Laara. – Hm, hm, se Tuomas, rykästeli isäntä. Sille pitää minun ilmoittaa, että tietää olla ilvehtimättä. Laara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytkähteli silloin hyvästä mielestä. Ujoillen hän myönnytti, kun isäntä kysyi, että saaneehan sen ilmoittaa. Isäntä itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla aikaa Laara poistui syrjähuoneeseen kuuntelemaan. Vähän epäröiden tuli Tuomas ja asettui oven pieleen seisomaan. Isäntä istui lähellä pöytää ja naputteli siihen sormillaan. – Sitä minä tässä sanoakseni, alkoi hän vähän niinkuin häpeissään, – että kun tämä elämä näyttää enemmän semmoiselta, niinkuin tuota ... hajanaiselta, niin minä olen aikonut ottaa vaimon. Ensin oli hänellä ajatus puhua suoremmin, mutta näin se kääntyi. Tuomas alkoi aavistaa jotain ja levottomasti liikahdellen arveli: – Vai niin, vai niin... Kuka se olisi? – Sehän minut sai tätä asiata näin alussa ilmoittamaan, että osaisit ruveta kohtelemaan niinkuin äitipuolta tulee, eikä niinkuin vertaista. – Hm, hm, vai niin ... no, kukahan tuo on? – Se on tämä Laara, ja tästä lähtien pitää sinun kunnioittaa sitä niinkuin vanhempata. Tuomas ei puhunut mitään vähään aikaan, sillä lapsen kannalta häntä hävetti ja perillisen kannalta ajatellen harmitti. – Eiköhän isä löytäisi muualta sopivampia, sanoi viimein Tuomas, koettaen olla maltillinen. – Tämä on minun asiani, eikä siinä ole muilla mitään puhumista. – Teidän kaiketi. Vaan olisi minulla jotain sanomista, jos isä sallii puhua, arveli Tuomas. – En kuuntele, epäsi hän. – En kysynyt ensimmäistäkään vaimoa ottaessani keltään, enkä kysy nytkään. – Vaan minä pelkään, että meidän talon elämä pahenee, jatkoi Tuomas. – Se ei liikuta sinua, puhui jo isäntä vihaisemmin. – Minä olen sen päättänyt, ja sinä saat olla siitä vaiti. Tuomas poistui kamarista ja meni tupaan, pöydän taa penkille maata. Ei hän oikeastaan nukkunut, painoi vaan pahasti muohtivaa rintaansa puuta vasten. Elämä, joka viime aikoina oli ollut niin viehättävä, tuntui nyt ihan tervalle. Tuo entinen ihastuksen esine oli muuttunut tuossa paikassa aivan toiseksi, ja aavistutti, että se muuttuu yhä pahemmaksi. Laara tuli käymään tuvassa. Tahtomattaan alkoi Tuomas tarkastella häntä, ja ensi silmäykseltä pääsi suusta muille kuulumaton kirous. Ensi töiksi olisi tehnyt mieli mennä vetäisemään nyrkillä tuohon olettavaan leukaan ja halolla noille takapuolille, että ne toden perästä letkuttelisivat. Ja nuo ennen viehättäviltä näyttäneet silmät, olivatpahan nyt kuin noessa rypeneen uniset silmät. Kärsimättömästi kääntyi hän seinään päin, kun huomasi Laaran tahtovan häntä tarkastaa. Koko rupeaman oli hän pitkällään ja nousi sitten ylös, kun muut alkoivat olla puolipäiväisensä syöneet. Yksinään hän istui ja alkoi kaivata juomista. – Tuossa on tuoppi, osoitti Laara ja kävi siirtämässä lähemmäksi Tuomasta. – Tässäkö, sanoi Tuomas, tarttuen astian korvaan ja katseli sitä. Onko tämä puusta vaiko piimästä? Minä olen enimmän ikäni syönyt ihmisten astioista enkä sikain. Samassa sysäsi hän sen niin raskaalla kädellä pois luotaan, että se meni lattialle. Laaran kävi tämä teko kovasti arvolle. Veret säihkyilivät kasvoilla, kun hän tuli tuoppia ottamaan ja sanoi: – Tässä talossapa taitaa olla kovin siistiä väkeä, kun pitäisi kesken syönnin astiat pestä. – Hyvän tekisi, jos kerran viikossakaan pestäisiin, vaan lieneekö tuotakaan pestynä koko talvena. Ei hän tämmöisiä viime aikoina ollut viaksi ajatellut, vielä vähemmin olisi tehnyt tuolla lailla kuin nyt. Silmä keksi nyt virheitä toisia toisensa perästä. Paitakin oli mustaksi pinttynyt, vaikka vasta pesty, niin että teki mieli kiskoa sekin päältä ja käskeä uudestaan puhdistamaan. Äskeisestä huomautuksesta oli ollut apua. Nyt toi Laara juomista astialla, jolle oli toimitettu kiireinen puhdistus, mutta ei heittänyt lempeällä kädellä pöydälle. Tästäpuoleen kartteli kumpainenkin yhdessä huoneessa asumista. Päiviä kului, ettei talon väen kesken monta sanaa vaihdettu, muuta kuin mitä isäntä ja Laara keskenään. Jonkun aikaa myöhemmin liikkui isäntä kylässä, ja Tuomas pääsi tästä siihen luuloon, että kohta taitaa tulla julkinen päätös isän ja Laaran välillä. Kylästä kyselemällä saikin hän tietää kutsutun muutamia vieraita ja niiden mukana erään kirjoitusmiehen. Mutta sitä toimitusta ei hän saata rauhallisena katsoa, ei vaikka. Viikon loppupäivät menivät tutkiessa, mitä tämän asian suhteen olisi tehtävä. Pyhäaamuna hän valjasti isältään lupaa kysymättä hevosen reen eteen ja ajoi sisarensa luo kylään, jossa viipyi iltapuoleen. Paluumatkallaan hän oli käynyt ottamassa ryyppyjä salakauppiaalta. Nyt tuntui olevan uskallusta puhua. Kiire oli joutua kotiin mielen rohkemmillaan ollessa. Ajokaluja hän ei joutanut asettelemaan paikoilleen, heitteli vain minne helpoimmin kädestä erosivat ja tupaan tultuaan suoritti omain päällysvaatteittensa riisumisen samalla tavalla. Tuvassa istui muutamia lähimökkien ukkoja ja akkoja saamassa uteliaisuudelleen tyydytystä. Vasta ikään olivat he saaneet varmuuden, kun oli muutamaa käytetty kamarissa todistajana ja tämä parhaillaan kertoi muille siitä, mitä itse tiesi. Vieraat katselivat kummastellen Tuomaan entistä rajumpia liikkeitä ja aavistivat, että on sillä jotain mielessä. Äänetönnä se ensin kävellä touhaili paitahihasillaan tuvassa ja meni sitten siinä asussaan kamariin, jossa vieraat parhaillaan olivat. Laara odotteli kamarin uuninpuoleisella sivulla tarjottimineen vierasten kahvikuppien tyhjenemistä. Tuomaan tullessa kääntyi hän selin oveen. Vieraat tulivat Tuomasta tervehtimään, ja tämä puolestaan kysyi, nykyinen rohkeus apunaan: – Mitäpä kuuluu? – Ei erikoista, vastasi Karvonen, joka oli eräs vieraista. – Se tuo on tällä kertaa vereksintä, että isä on näyttänyt pojalleen mallia, mitenkä yksinäisyydestä päästään. – Eikö enempää kuulu? – Vähänkö tämä on kerrakseen? – Vähän se on, leventeli Tuomas. – Minulle kuuluu enemmän. – Mitäpä enemmän sinulle kuuluisi, kuin että äidin tulet saamaan, pidä itse muusta huoli. – Se on vähän se. Minulle kuuluu enemmän, usko pois. Laara yritti lähteä huoneesta, mutta isäntä käski antamaan Tuomaalle kahvia. Hän toivoi, että Tuomas sillä asettuisi ihmisiksi noin vierasten aikana. Laarasta ei ollut mieleistä tämä palvelus, mutta heti hän täytti kupit ja toi lähelle Tuomasta, joka yhäkin selitti Karvoselle enemmän kuulumisistaan eikä katsonut, mitä hänelle tarjottiin. – Puhutaan, Tuomas, kuten ennenkin, houkutteli Karvonen. – Ota, kun tarjotaan, mielesi rauhoittumiseksi kahvia tältä vasta yhdistetyltä omaiseltasi. – Ettäkö oikein kahvia, kääntyi Tuomas toiseen asiaan. – Vai niin, vai oikein kahvia. Ja tämäkö se sitten on minun omaiseni, eli äitihän se taisi oikeastaan olla, vai mitenkä? – Jospa annettaisiin olla. – No mitenkä se sitten soveltuu, että äiti kantaa pojalleen kahvia. Hävettää minua toki, kun on vielä näin likainen paita päälläni. Tämä on sen meidän entisen piikaturvakon pesemä, sen juoksukoiran, sen tappuravihkon. Lieneekö tämä kunnioitettava äiti sitä sattunut meillä näkemään, sitä juoksu... Laara poistui jo toiselle puolen huonetta tämän kumartelevan kunnioittajan mailta. Isäntä ei jaksanut enää kuunnella. – Kuule nyt, Tuomas, sanoi hän seisoalleen nousten. – Etkö sinä ujostele puhuessasi noin ruokottomasti isäsi kuullen siitä ihmisestä, jonka se tahtoo ottaa omakseen. Mene ulos, jos olet niin juovuksissa, ettet ymmärrä edes vierasten kuullen äänettä olla. – Kunnioittanuthan minä tätä olen ja kunnioitan vieläkin, kiihtyi Tuomas. – Sitä mötkälettähän minä haukuin, joka on tässä kaiken talvea pojalle hyviään teetellyt, vaan tuli toki tämä äiti. Tätä minä kunnioitan ja kumarrankin vielä lisäksi ... näin ... (hän käänsi selkänsä) ja näin... Niin pilalle ei Tuomas ollut juovuksissa, ettei jo nyt olisi osannut lopettaa. Käskemättä meni hän tupaan, pani päällysvaatteet päälleen ja sitä kyytiä taas kylään. Kamariin jääneiden oli tukala päästä entiselleen. Karvonen kyllä ryhtyi sotkemaan koko tapausta viinan syyksi, joka harvoin maistellen hiljaisen miehen panee puhumaan aivan perättömiä, mutta yhäkin pysyi isäntä pahoilla mielin, ja Laara piti itseään syyttömästi parjattuna. Asianomaiset kun olivat näin huonossa seurakunnossa, tuli vieraille aivan tarpeelliseksi poistua. Karvonen nousi ensimmäiseksi istumasta ja virkkoi: – Niinpä minä otan tämän kuulutuskirjan jo mukaani ja toimitan ensi pyhään mennessä pappilaan, niinkuin on puhuttuna. – Niin, tottahan se pitää ottaa, havahti isäntä ajatuksistaan. Karvonen kaipasi vielä joitakin tarpeellisia kirjoja ja meni, isännän niitä etsiessä, lohduttelemaan pahoittunutta morsianta. – Elä sinä, Laara, ollenkaan pelkää, puhui Karvonen hiljaa. – Nyt ovat paperit semmoisissa käsissä, että asia menee päätökseen, koetelkoon Tuomas vaikka mitä konstia. Laara tuli jonkun verran hyvitetylle mielelle, vaikka ei puhunut mitään. Vierasten mentyä hän alkoi sulhaselleen valittaa äskeistä solvausta. – Kylläpä minä tulin pian Tuomaan silmissä huonoksi. Vierasten kuullen nyt sillä lailla nimitteli ja tahtoi häväistä minut, näyttelemällä paitaansa, joka varmaan on niin puhdas kuin lienee ennenkin ollut, enkä minä ole heitä yksinäni ennättänyt posliininvalkoisiksi lykätä. – Tuomas oli päissään, ei se muuten olisi sillä lailla puhunut, lohdutteli isäntä. – Yhtä ynseäpä tuo on ollut selvänäkin. En minä ennätä enää mitään sen mieliksi pestä. Toverin tähän saisi ottaa. – Ottaa vaan, kun sitä puuttuu, myönnytti isäntä. Tuomas oli käynyt kylässä haihduttelemassa humalan päästään ja kotiin palatessa oli vain enää jäljellä häpeänsekaista harmia. Hän olisi ottanut takaisin nuo viinan kiihkossa puhutut puheet isän edessä, kun siinä oli ollut vielä muitakin kuulemassa. Ei se sitten olisi ollut hänestä katumoiksi, jos tuo asia olisi tullut sillä estetyksi, mutta ei se siltä näyttänyt. Ensimmäisenä pyhänä jo kuuluttivat ja kolmessa viikossa oli vihkimiset ja kaikki suoritettuna. Häidenkään laitolla he eivät aikaansa viivyttäneet, ehkä arvelivat, etteivät ainakaan entisen emännän lapset niihin rientäisi, ja Laaran omaiset olivat kaukana, niitä ei tullut ajatelluksikaan. [[Luokka:Laara]] 3162 5415 2006-09-02T20:23:47Z Nysalor 5 Ensimmäinen osa: VI. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Ensimmäinen osa: V. luku|V. luku]] |seuraava=[[Laara: Toinen osa: I. luku|I. luku]] |otsikko=VI. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Laara oli nyt päässyt toiveittensa perille ja tahtoikin näyttää, ettei ole aivan mitätön paikallaan. Kokeneiden emäntäin tavalla jakeli hän käskyjä piialle, joka oli heti otettu, ja kun ei Tuomas sattunut seuduille, sai renkipoikakin opastusta töihinsä. Mutta vaikka neuvo olisi ollut kuinka oikein annettu, niin Laaran neuvomaan työhön ei Tuomas kädellään koskenut. Hän ennen makasi tai käveli kyliä, vieläpä sanoi muillekin: »tehkää, jos kehtaatte.» Siitä seurasi, että työt edistyivät hitaasti. Joutui heinänteon aika. Monena kesänä oli Tuomas pitänyt sen työn huolessaan ja jouduttanut ennen muita, mutta nyt ei näyttänyt olevan väliä, meni miten meni. – Antaapa emännän nyt ryöhkäistä, sanoi hän ja lähti kävelemään omille virkineilleen, kun Laara tuli niitylle ja näytti ottavan työaseen omin takein käteensä. Laara huomasi, että hänen niitylle-tulonsa ajoi pois Tuomaan, ja siitä sai vanha isäntä tiedon iltasella. Se oli jo ennenkin ikäväkseen huomannut Tuomaan haluttomuuden työhön ja päätti nyt hyvillä puheilla ruveta korjaamaan miestä entiselleen. Huomenna tuli hän itse niitylle haravoimaan ja kutsui Tuomaan toverikseen. Monta karhoa he haravoivat äänettöminä, kumpainenkin odotteli toistansa alkamaan. Viimein vanhempi mies virkkoi: – Meidän heinätyö on käynyt hitaammin kuin muina kesinä. – Niinhän tuo näkyy käyvän, myönsi Tuomas. – Sinä olit ahkerampi tekijä ja teettäjä muina kesinä. – Jospa lienen ollut. – Kyllä minä ymmärrän, miksikä olet herennyt huolettomammaksi, vaan elähän ole milläsikään, unohdetaan nuo jo pois ja ollaan entisellään, houkutteli isäntä. – Mahtaisi se isälle olla hyvä sillä lailla. – Mistäpä tuon minäkään vielä tietänen. Kun luulisin, että sinä ahkeroituisit, niin saattaisinhan minä sanoa, että taisi minulle tulla vähän erehdystä tuossa naimiskaupassa. – Sitähän minä sanoin teille jo alkaessa silloin kirjanteko-sunnuntaina enemmän kuin olisi tarvinnutkaan, vaan eipähän teille ollut apua, muisteli Tuomas. – Eipä tuota silloin alussa tullut niin tarkoin ajatelleeksi ja, vaikka tuo on vähän häpeä sanoa, sitten se olisi ollut myöhäistä. – Onpa voinut olla, myönnytti Tuomas. – Ja nyt taitaisi olla parasta, jos antaisitte minulle vähän osuutta, että saisin katsella olopaikkaa muualta. – Semmoisetko sinulla on ajatukset? Elä nyt! Minä jäisin tähän vanhoiksi päivikseni yksinäni, houkutteli isäntä. – Ettehän te jää yksinänne, ja senpä vuoksi minä olen joutilas lähtemään. – Ollaanhan pois, kyllä minä pidän huolen, ettet jää mitättömälle osalle, jos sitä pelkäät. – En minä sitä pelkää, jos ei muuta olisi. – Mikä se sitten enemmän? arveli vanhus. Tuomaan mielessä olisi ollut paljonkin, mutta hän antoi sen jäädä mainitsematta. – Hän jo vähän ajatteli, että jos jäisi kotiin, mutta toisekseen tuntui se mahdottomalta. Vaimon jos toisi, niin silloin kuitenkin tulisi ero, ja katkeroitunut mieli ei antanut myöten jäädä siihen vanhanakaan poikana Laaran kynsistä palasta odottamaan. Yhä useammin alkoi hän muistutella isälleen poispääsystään, mutta kun tämä ei alkanut taipua, heittäytyi hän yhä huolettomammaksi ja aina muistutti. Laara oli kuulostellut Tuomaan aikeita, ja kun huomasi olevan itselleen tarjona suurempaa vaikutusvaltaa, niin ei hän puolestaan tehnyt sen oloa hauskemmaksi. – Tuomas se aikoo lähteä pois ja tahtoisi osuuttaan, kertoo isäntä pahoilla mielin Laaralle. – Antaa tuon toki mennä, joutaa se tästä, sanoi Laara heti kohta. – Mutta mitenkäs minä, vanha mies, jaksan huoltaa nuo liikeasiat ja tässäkin kotona? – Eikö nuo tulle huolletuksi ilman Tuomaan apuja. Mitä siitä on tänäkään kesänä ollut hyötyä! Kuukausittain teettää nukkasi heinääkin, ja mitä kaluja ne sitten ovat. Minä jos olisin teettäjänä, niin erittäin se olisi mennyt, kehui Laara. – Etpä sinne sinäkään muina kesinä niin vapaasti pääse, huomautti isäntä. – Täältäkin pihasta käsin minä teetän joutuisammasti, ja kun ottaa osaavan aikaisen rengin toiseksi, niin se tekee kaksi sen vertaa kuin Tuomas. – Tuleepa sekin maksamaan ja on jokavuotinen muuttelu. – Mitä niistä muuttelee. Osannee tuon yhden palvelijan hoitaa niin, että pysyy useampia vuosia. – No, kun sinä luullet tultavan toimeen, niin annetaan Tuomaan mennä, kun sen mieli tekee, taipui isäntä. – Mitäpä hänestä pidättelee, vahvisti Laara mielissään. Isäntä rupesi sommittelemaan Tuomaan kanssa perinnön määrää. Asianomaisena pyrki siihen Laarakin puhumaan, mutta Tuomas oli eronsa edellä yhä ärtyisämpi ja käski pysyä aivan erillään heidän asioistaan. Perinnön määräksi panivat he muutaman tuhannen, osa vuoden päästä, ja toinen osa sitten isän kuoltua, jos niin kävisi, ettei sitten sopisi tulla kotipaikalle asumaan. Tätä takaisintulopuuhaa oli Laara kovasti vastaan. Hän tahtoi, että Tuomas pitää kerralla erottaa, ennen maksaa enemmänkin ja ottaa muualta velkaa. Kun sopimus oli tehty, kokoili Tuomas vaatteensa nyyttiin ja otti renkipojan kyytiin veljensä luokse asti. Ero tapahtui aivan syrjäisten huomaamatta. Isälleen hän heitti kättä lyöden hyvästit ja mieli pyrki murtumaan, mutta äitipuolta ei näyttänyt muistavankaan. [[Luokka:Laara]] 3163 5416 2006-09-02T20:23:50Z Nysalor 5 Toinen osa: I. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Ensimmäinen osa: VI. luku|VI. luku]] |seuraava=[[Laara: Toinen osa: I. luku|I. luku]] |otsikko=I. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Oli puoliksi valoisa kuutamoyö, keskitalvella, noin kymmenen vuotta viimeisestä. Kannikan muotoinen kuu pilkisteli puiden laivojen välitse mäen takaa tuvan akkunoihin. Koko talossa oli hiljaista. Kaikki kolme lasta nukkuivat lattiavuoteella tuvassa. Tavallisesti ne nukkuivat pihanpään rakennuksessa äidin, Laaran, kanssa, mutta tämä ei ollut nyt kotona, oli mennyt kaupunkiin ja viipyi siellä myöhään yöhön. Isäntä oli vanhuuden takia käynyt aivan kykenemättömäksi mihinkään. Hän makasi sängyssä tupakamarissa, ja hänellä täytyi olla piika alituisena hoitajana, varsinkin yön aikoina. Päivällä Laarakin hoiteli vanhusta, mutta yönseutuina hänen tarvitsi hoitaa lapsiaan. Hän asusti tuolla uudessa rakennuksessa, erillään muista, jottei lasten itku vaivaisi isäntää. Tällä syyllä ja ollakseen muiden talojen kanssa yhdenvertainen oli Laara tuon rakennuksen alkuaan teettänytkin. Isännän oli aikoja sitten täytynyt heittää kaikki hänen valtaansa ja huolekseen, eikä talon hoito taitanut ollakaan pahimmalla pohjalla, sillä Laara oli osannut valita uskolliset palvelijat ja mukauttaa ne mieleisikseen, keinolla jos ei toisella. Ei talon mies milloinkaan ole niin ahkera työn tekijä kuin hänen silloinenkin isäntärenkinsä, Elias. Kaikki sen halut osasi Laara käyttää talon hyödyksi. Nytkin kaupunkiin lähtiessään oli lupautunut tuomaan viinipullon, ja silloin sitä ei taaskaan saanut uni pitkäksi aikaa valtaansa. Akkunan lähellä se nukkui ja aina vähän perästä nousi katsomaan, eikö jo Laaraa näkyisi tulevaksi. Kuun puolikas oli piiloutunut pilven taakse, kun hän taaskin heräsi tähystelemään kartanolle. Nyt sinne oli ilmestynyt reki, mutta kuka sen edestä olisi hevosen riisunut? Elias ihmetteli yksinään, katsoi pihanpään akkunaan, näkyisikö sieltä tulta, mutta kaikki oli pimeätä. Hän aikoi lähteä talliin katsomaan, onko Laara itse ruvennut riisumapuuhaan, kun huomasi sieltä lähtevän miehen, joka varovasti varpaisillaan meni toiseen rakennukseen päin ja ovesta sisään. Tarkalla tähystelyllä oli Elias ennättänyt huomattavimmista merkeistä, niinkuin koosta ja parrasta, päästä tuntemaan, kuka tuo toveri oli, ja vihan puuska värisytti koko ruumista. Rajussa mielenkiihkossa istuutui hän paikalleen ja tähysteli akkunasta, milloin ottavat tulen, vai eivätkö otakaan. Viimein alkoi näkyä himmeätä valoa, mutta se oli jossain suojapaikassa, tai oli akkunan eteen levitetty vaate. Eliaksen mieli yhä musteni, uni oli kokonaan unohtunut. Viimein johtui mieleen odotettu viinapullo. Naulasta sieppasi hän pienen nutun päälleen, sitaisi nahkaisen tuppivyön vyölleen ja meni hiljaa ulos. Tuon syrjäisen hevosta ei näkynyt kartanolla, mutta Elias arveli sen jossain olevan ja löysikin huoneiden takaa. Tämä piilotteleminen lisäsi epäluuloa. Hän ei voinut uskoa, että Laara oli tullut tuoneeksi luvatun pullon, meni kumminkin kaivelemaan reen nurkista ja – olipahan. Asiain toisella lailla ollessa olisi tämä uskollisesti täytetty lupaus synnyttänyt suurta kiitollisuuden tunnetta, mutta nyt oli toisin. Lujasti puristi hän pullon kainaloonsa, aivan kuin ystävän käden, jolta toivoo hyviä neuvoja. Heti tupaan tultua oli pullo saatava auki, mutta kun ei tulppa ruvennut irtautumaan ehyenä, täytyi se murtaa puukolla kappaleiksi. Nyt seurasi kulaus kulauksen perästä, ja vaikka aine lienee parastaan tehnyt, tuntui sen vaikutus Eliaksen mielestä kovin hitaalta. Vähäinen osa enää hilkatti pullon pohjalla, mutta silloinpa jo kihisivät korvalliset ja koko olennossa liikkui semmoisia virtauksia, että nyt ei painele mikään käsissä. Lähtöryypyn otti hän vielä, heitti sitten pullon penkille ja nyt hammasta purren ulos. Kartanolla hypähteli hän kohoksi ja puristeli nyrkkejään. Veitsen huomasi unohtuneen käteensä, mutta ajatteli että antaa sen olla siinä, se saapi nyt olla siinä. Hän hypähti uudella innolla, huitoen käsillään, ja yritti hihkaista oikein lujasti, mutta muisti, että talossa on muitakin. Hän muutti päätöksensä ja käveli hiljaa pihan päähän, nyrkit puristettuina. Ensimmäisen huoneen ovi oli auki, mutta toisen ovella ei ollut avainta. Se lisäsi vaan kiihkoa ja samassa potkaisi hän niin, että huono lukko rämpsähti ja ovi meni selälleen. Elias hyppäsi heti sisään ja karjaisi: – Täälläkö te, sen vietävät, olette! Huoneessa-olijat olivat istuneet jotenkin ystävällisessä asennossa juomapöydän ääressä ja hätäisinä ylös hypätessään kaatoivat lampun kumoon. Elias oli ennättänyt nähdä tulen valossa Karvosen ja lähti nyt käsi suorana töytäämään sen kimppuun, mutta rymähtikin pimeässä pöytää vasten. Tähän vastukselliseen pöytään suuttui hän myös ja lähätti sen menemään toiselle puolen huonetta. – Elias! Oletko sinä tullut hulluksi! koetteli Laara kieltää niin kovasti kuin jaksoi. – Asetutko hyvällä! kuului toinen ääni samasta nurkasta. Se vain kiihdytti Eliasta ja hän töytäisi ääntä kohti. Kuului pimeässä mitä karkein kirous ja raskas käden putoaminen. Samassa parkaisi Laara surkeasti. – Minut lyötiin puukolla läpi! valitti hän sanoilla. – Nyt sinä teit pääsi edestä! ärjäisi Karvonen ja ryntäsi estämään toista lyöntiä. Mutta Elias oli jo pois pakenemassa. Hänen vimmansa asettui heti, kun hän kuuli, kehen lyönti sattui. Yhä jatkuva valitus- ja avunhuuto pani hänet juopuneenakin aavistamaan mitä hirveimpiä seurauksia. Hän muisti lyöneensä niin ankaralla kädellä, että siitä ei seuraa muu kuin kuolema sille ja hänelle Siperia. Tajutonna viinasta ja pelosta hän lähti juoksemaan umpipeltoa rantaan päin, jossa kaatuili lumen peittämiin ojiin, niin että avonilkassa oleva toinen kenkäkin jäi sinne. Lumisena ja toinen jalka paljaana jatkoi hän matkaansa pitkin lammen rantaa. Hämärä paleltumisen pelko lienee neuvonut etsimään ihmisasuntoa, ja hän alkoi suunnata kulkuaan Lamminpään mökkiä kohti. Mökin asukkaat nukkuivat sikeimmässä unessa, kun Elias haparoi ovesta tupaan ja päästyään sisäpuolelle kutjahti voimatonna lattialle, josta joukot säikähtivät luullen paholaisen liikkuvan ja nousivat kauhistuksissaan ylös. Heti valkean otettuaan tunsivat he Eliaksen, mutta eivät mitenkään voineet käsittää, mikä sen tuohon toi tuommoisessa tilassa: lunta povellus täynnä, kädet ja jalat punaisina kuin hanhen räpylät, pieni nuttu aukinaisena ja lumisena. Huokuminen oli rentoa ja korisevaa kuin kuolevalla, ja vaahto valui suusta. Silmät öllöttivät tajuttomina päässä. Kaikki kyselemiset olivat turhia, ei ainoata vastausta tullut. Aamupuolella yötä lähti mökin Piatta Kuhjolaan saamaan selkoa asiasta. Siellä tapasi hän joukot valveella. Ne olivat kauhistuksissaan hirveästä tapahtumasta, joka keskellä hiljaista yötä alkoi kuulua korviin ja jota asiaa tuntemattomat eivät vähääkään käsittäneet. Isäntä oli hälinästä tiedon saatuaan huokaissut ja sanonut: – Voi noita poloisia, miten ne elävät ja telmivät. Menkää joku hakemaan tohtoria. – Entäs jos emäntä kuolee, oli piika hätäillyt. – Eikö sitä Eliasta pitäisi mennä jälestä ajamaan, kun se kuuluu kadonneen? – Ei minusta ole mihinkään, itsepähän tietävät asiansa, oli isäntä huokaillut. – Hyvä kun antaisivat rauhassa olla, etteivät tulisi tänne. Renkipoika olikin heti mennyt lääkärin hakuun ja muut joukot jäivät tukkeamaan haavaa hämähäkin kinoilla ja millä parhaiten osasivat. Puukko oli sattunut vasemman lapaluun paikoille, selkälihakseen, johon oli tullut pitkä haava, mutta ei syvä. Lyöjän käsi oli pimeässä mennyt ohitse ja kalvonen vastannut olkaluuhun, jota Laara myös valitti pakottavan. Karvonen selitti uteliaille joukoille tapahtuman juurta. Hän oli ollut kaupungissa ja tavannut siellä Laaran, jolta oli ottanut unohtuneen asian toimittaakseen, luullen että hän sitten taipaleella tavoittaa. Mutta kun Laara oli lähtenyt ennen, ei hän tavannutkaan kuin lähellä Kuhjolaa. Hän oli vain hyvin vähän aikaa ennättänyt lämmitellä, kun kuulivat Eliaksen tulevan juovuksissa, josta pelosta ottivat avaimen ovelta, mutta tämä särki huonon lukon ja kaatoi pöydän, jolloin valkea sammui, ja sitten pimeässä alkoi liehua puukon kanssa, joka sattui Laaraan. Kuuntelijat epäilivät yhtä ja toista kohtaa selityksestä, mutta kun saivat mökin Piatalta kuulla, että Elias oli siellä tunnotonna juovuksissa, niin he alkoivat uskoa niin olevan. Ennen päivän tuloa lähti Karvonen kotiinsa, kun oli jonkun aikaa varronnut, seuraako siitä pahempaa. Mitään hätää ei näyttänyt olevan, kun haava oli saatu tukkeutumaan, vaikka kyllä säikähdys ja verenvuoto veivät heikoksi. Laara otti mökin Piatan vähäksi aikaa hoitomieheksi, jotta piika saa olla muissa töissä ja siivoilla huoneita lääkärin tulolle. – Sinne teillekö se Elias kuuluu tulleen? alkoi Laara kysellä varovasti, kun he olivat jääneet kahden. – Sinne se jäi lattialle makaamaan, selitti Piatta. – Sanopas, Piatta, sille, että minä olen kieltänyt, ettei puhuisi kellekään mitään eikä tulisi enää meille, vaan menisi jonnekin ulommaksi pakoon, niin jospa tämä painuisi siihen. – Saapikohan se siinä mökillä ollenkaan olla, jos niinkuin pyrkisi? – Olkoon muutamia päiviä, vaan sano sitten, että menee pois, niin eivät ihmisetkään pääse puhumaan niin paljon tästä, neuvoi Laara. – Pitääkö sille mennä heti sanomaan? – Mahtaisiko tuo olla vielä selvinnyt. Jos kumminkin pistäyt katsomassa, vaan tule heti takaisin. Ota tuolta toisesta huoneesta lihaa ja voita ja joku leipä sinne mökillesi viemisiksi. Piatta ymmärsi anteliaisuuden tarkoituksen ja lähti hyvillä mielin toimittamaan. ---- Päivän tullen joutui lääkäri. Hän oli nuori mies, vasta päässyt väliaikaiseksi ja lääketieteensä ohella harras maakansan tapojen tutkija. Tuommoinen tapahtuma, että renki haavoittaa palvelustalonsa emäntää, oli taas sellaista uutta, jota ansaitsi tutkia. Matkalla oli hän jo kysellyt renkipojalta, mutta tämä ei näyttänyt kertovan läheskään kaikkea, mitä tiesi. Perille tultua täytyi tärkein työ ensin toimittaa, puhdistaa haava, ommella ja laittaa kääreihin. Piatta puuhasi vettä ja leikkeli kääreitä toverina. Kun potilas oli asetettu vuoteelle, alkoi lääkäri kysellä, millä tavalla tuo haavoittaminen tapahtui. Karvoselta saadun ohjelman mukaan kertoi Laara pääkohtia, ja Piatta tulkitsi sitten parhain päin sivuseikat, kertomalla lisäksi, miten se renki tuli heille keskellä yötä, paleltumaisillaan, ja kuinka he säikähtivät ja millä lailla se sitten jäi sinne retkottamaan tiedottomana. Piatan mies tuli Kuhjolaan ja alkoi kummissaan lääkärille selittää: – Se on varmaan päästä pilalla se Elias. Minun täytyi ihan lähteä sanomaan, kun se siellä päätään pitelee ja voivottelee. Tohtori sen kaiketi parhaiten tuntisi, onko se tullut hulluksi vai mikä sillä on. – Onko tästä pitkä matka sinne mökille? kysyi lääkäri. – Eihän tätä matkaa ole kuin pari kolme viittaväliä, selitti mies. – Jospa minä lähden tutkimaan mikä sitä vaivaa, sanoi lääkäri nousten istuimelta. Piatalle tuli hätä käteen ja hän koetti saada lääkäriä kääntymään, kun siellä on niin pieni ja pahansiivoinen tupa ja tämmöinen matka ja monta muuta syytä. Vielä kartanollakin koetti saada palautumaan, mutta ne jo menivät. – Kun tuo ei tohtorille mitään kertoisi, hätäili Laara. – Sitähän minäkin pelkään ja olisin estänyt, kun en saanut varoittaa käydessäni, makasi silloin vielä niin älytönnä. – Menepäs, jos nyt vielä ennättäisit, kehoitti Laara. Arvelematta lähti Piatta perästä, mutta toiset kerkesivät mennä jo siksi pitkältä, ettei niiden edelle ennättänyt, varsinkin kun ujous esti täyttä juoksua ottamasta. Lääkäri sen lisäksi sanoi tahtovansa mennä edeltä huoneeseen. Ovea avattaessa istui Elias penkillä otsa kämmenten varassa, mutta kun hän huomasi herrasmiehen astuvan sisään, meni hän pelosta niin paljon hämmingille, ettei tuntenut, kuka se oikeastaan oli. – Hyvää päivää, sanoi lääkäri. – Mitäs täällä mies miettii? – Elkää, hyvä vallesmanni, minua, en minä tahallani lyönyt, päästi Elias rukoukset. Piatta jouduttautui Eliakselle selittämään, että tohtori tämä on eikä vallesmanni. – Kyllä minä saan nekin vallesmannin asiat toimeen, jos niin tarvitaan, sanoi lääkäri. – Vaan mitäs sinä oikeastaan ajattelit, kun löit puukolla? – En minä muista. Mutta eihän se toki kuolle siitä. – Hyvä olisi sinulle, jos ei kuolisi. Vaan mikä sinut juopuneenakaan pani sillä lailla syyttömästi liehumaan. – Syyttömästikös ne sanovat minun liehuneen? alkoi Elias kysellä vähemmin peloissaan. – No, mitä syytä sinulla oli potkia ovia hajalle? – Mitäs ne ottivat avaimen pois ovelta. – Eikö sitä saanut ottaa, kun kerran kuulivat semmoisen vihamiehen tulevan. – Ei ne kuulleet minun tulevan, väitti Elias. – Niin minulle on kerrottuna. – Teille on valehdeltuna kaikki nurinpäin, vaan minä en oikein tiedä, rupeanko puhumaan. – Elä suinkaan puhu tohtorille joutavia, varoitti jo Piatta. – Sinä itse sanoit, ettet muista, niin ole nyt hiljaa. – Muistan minä muut, vaan en lyöneeni muista, väitti Elias. – Et tarvitse puhua mitään, epäsi Piatta. – Sinä et ole oikein järjelläsikään. Piatan sotkeminen jo harmitti lääkäriä ja hän sanoi: – Jos olisitte ääneti, kun minä tältä kysyn. – Niin, mitenkä olikaan tämä asia, onko sinulla mitään puolustusta teollesi? – Ei muuta, ehätti Piatta vielä väliin, kuin että humalassa on sellainen raivohurja. – Enkä ole muita hurjempi, tokaisi Elias vastaan Piatalle. – On minulla muitakin puolustuksia. Lääkäri kielsi jo kovemmin Piattaa ja kehoitti sitten Eliasta kertomaan puolustuksiaan. – Minä en ole tarkoittanut Laaraa lyödä, vaan sitä toista, erehtyi Elias tunnustamaan. – Vai niin, että sitä toista. Mutta eihän ketään saa lyödä, ei paljaallakaan kädellä. – Ei saakaan, tiedän minäkin sen, mutta kuka siinä malttaa olla lyömättä, kun omin silmin näkee keskellä yötä sylikkäin istumassa ja juomassa, kiihtyi Elias puhumaan. – Eipähän minulle niin kerrottu. Poislähdössä kuului se isäntä olleen. – Se on kaikki valetta. Vai poislähdössä ... siltä se näytti, kun sylikkäin istuivat. Niinkö ne olisivat istuneet, jos tiesivät minun tulevan. – Mitä se sittenkään sinuun kuuluu, istuipa talon ihmiset ja vieraat miten hyvänsä? – Kuuluu se minuun, väitti Elias. – Minä en olisi siinä talossa ollut näin monta vuotta muuten, vaan kun meillä on ollut varma liitto Laaran kanssa, että se ottaa minut miehekseen, kun vaan isäntä kuolee. – No nyt jos sinä et herkeä valehtelemasta! ehätti Piatta sotkemaan. – Enkä valehtele. Sen on nähnyt jokainen, että minä olen tehnyt siinä työtä enemmän kuin oikein, enkä ole ottanut palkkaanikaan kuin ilman nimeksi. Se täytyy Laarankin tunnustaa. Ja että meillä on ollut sellainen puhe ja aikomus, sen ymmärtää siitä moni muu. Ja näki kaiketi se Piattakin kerran, kun me kesällä vesakossa Laaran kanssa viiniä juotiin ja siitä yhteenmenosta tuumattiin. Nyt oli jo lääkäri selvillä, minkälainen asia tässä olikin kysymyksessä, eikä hän voinut olla myhähtäen sanomatta: – Kylläpä se on ollut jotenkin aikaista tuumanpidettä. – Niin se on ollut, vahvisti Elias, – eikä siihen ole minun syyni yksistään. Hän on aikonut uskollisesti pitää lupauksensa, mutta sitten näyttää tuommoista. Kuka siitä ei suuttuisi, kun on tehnyt monta vuotta työtä, että silmät nurin päässä... Ei se nyt minusta huoli, eikä se olisi huolinut ennenkään, se on vain pitänyt narrinaan ja työmiehenään. Ennenkin minä olen sitä epäillyt, vaan se on aina vakuuttanut pysyvänsä sanassaan. – Jospa se olisi pysynytkin, säesti lääkäri. – Pysyköön tahi ei, mutta minä en olisi silloin katsonut lyödessä, vaikka olisi jo ollut rautapanta toisessa kalvosessa. – Kumpaisenko puolelta se teidän yhteys alkoi? kysyi lääkäri. – En tiedä, kumpaisenko syyksi sanottaneen, vaan emäntä kaiketi jo ensi vuotta ollessani alkoi puhua keplotella, että tämä Eliashan näkyykin olevan kuin taitavin isäntä, kyllä tämä vielä sattuu pääsemään isännäksi. Sillä lailla se puhua veilotti usein, ja kun minä menin kesällä yksinäni pyhäaamuina lammesta kaloja käestelemään, niin se tuli useita kertoja sinne rannalle hyvissään kiittelemään, että Eliaksesta joka saapi miehen, niin sen ei tarvitse kesällä piimävelliä keitellä. Siihen aina lisäsi, että ei ole hänen miehestään, kun on niin vanha, vaan eikö tuo kohta kuolle. Siitähän se minullekin tuli mieleen ajatus, että jospa tässä pääsen isännäksi, ja aloin jo koetteeksi teetellä lempeäni, ja kun se ei siitä näyttänyt pahastuvan, niin siitähän se sitten on tämmöiseksi mennyt. Piatan oli vaikea kuunnella ja vielä vaikeampi pitää suutaan kiinni, kun hänen parhaan auttajansa ja ystävänsä asiat tuolla lailla levitetään noin arvokkaan miehen eteen. Jos vielä Laara luulee, että hän on ollut yhtenä ilmoittelemassa. Hän ei voinut enää hallita itseään. – Etkö sinä, Elias, häpeä nostellessasi tuommoisia soimauksia emännän päälle. Sinä et saa niitä kuitenkaan toteen, vaan emäntä sinut panettaa linnaan puukottelusta ja noista herjauksista. – Panettakoon vaan linnaan, sama se, intosi Elias. – Mutta sitten minä vasta rupean puhumaan, ei tämä vielä ole ollut mitään. Antaa tulla Laaran oikeuteen minun päälleni kantamaan, niin sitten hän vasta kuulee, ja antaa Karvosen tulla todistajaksi, niin sitten sekin kuulee, mikä hän on. Lääkäri huomasi keskustelun luistavan paremmin, kun jättää puhevuoron Piatalle, joka olikin valmis ottamaan kiinni. – Sinä et voi Karvoselle mitään, tenäsi Piatta, – vaan se on nähnyt sinun lyövän emäntää, ja tässä olet sanonut sen tohtorille ja meille jokaiselle, niin että on vieraitamiehiä. – Sinäpä et kelpaa vieraaksimieheksi, sanoi Elias kovasti suuttuneena Piatalle. – Sinut minä ensimmäiseksi epään pois, sinä kuitenkin puhuisit vaan Laaran puolesta, jolta olet vuosikausia kantanut kuin tonttu, milloin piimää, milloin leipää, ja ollut sen postina ja asiamiehenä kylällä kuuntelemassa, mitä siellä puhutaan. – Se on tulimmainen vale! kiivastui Piatta ja löi polveensa. Sinä elä tule minua sillä lailla haukkumaan. Minä en heitä tätä kysymättä ja tohtori on siihen vieraanamiehenä, niin että minä en heitä kysymättä. Pankaa, tohtori, muistiinne, mitä tämä sanoi minusta. Lääkäri ei viitsinyt enää kuunnella, vaan nousi ja mennessään sanoi: – Kyllä ansaitsee panna muistiin ja mennä oikeuteen. Puhukaa vaan lisää. Hyvästi! Toiset jäivät riitaansa jatkamaan, mutta kohta muuttui Piatta suopeammaksi ja lähestyen Eliasta alkoi nuhdellen selittää, minkälaisen tyhmyyden tämä teki kertomalla tohtorille nuo asiat. Sitten hän kertoi Laaran terveiset, että se ei vedä oikeuteen, jos pitää kaikki salassa, ja sanoi saattavansa tehdä nekin muut asiat, niinkuin on puhe ollut, sitten kun aika joutuu. – Ihanko todella se niin sanoi? kysyi Elias. – Sanoi se, vaan miten nyt tekisi, kun sinä et ollut hiljaa. – En usko ollenkaan, alkoi Elias epäillä. – Ei se nytkään muuta kuin viekoitteleisi minua. Mitä varten hän alkoi pitää yhteyttä muiden kanssa? – No, elä nyt enää puhu niistä muille, houkutteli Piatta nuhtelevasti. – Mitenkäs minä muuten sanoisin, kun tulevat minua lyönnistä syyttämään? – Sano nyt tästäpuoleen humalan syyksi, neuvoi Piatta. – Ruvennenko salaamaan, kun minut tuolla lailla petettiin ja nyt heitettiin? – Luvatontahan sinunkin yhteytesi on ollut. – Olkoon vaikka, vaan odottanuthan minä olen ja tehnyt työtä kuin hullu, ja nyt ne menevät muiden hyviksi. – No, kyllä se Laara maksaa sinulle palkan, lohdutteli Piatta. Hän varoitti vielä kerran Eliasta ja lähti taas Kuhjolaan. [[Luokka:Laara]] 3164 5417 2006-09-02T20:23:53Z Nysalor 5 Toinen osa: II. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Toinen osa: I. luku|I. luku]] |seuraava=[[Laara: Toinen osa: III. luku|III. luku]] |otsikko=II. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Sillä aikaa kun lääkäri viipyi mökillä, oli Laaran mieli hyvin levoton, ja nyt lääkärin tultua takaisin koetti hän arvata, oliko siellä tullut mitään ilmi. Hän ei rohjennut kysyä mitään, pelkäsi sitäkin, että lääkäri itsestään aloittaa, ja tekeytyen tavallista heikommaksi painautui peitteen suojaan, josta salaisesti katseli. Mitään pelättävää ei lääkäristä huomannut, jos ei vaan tuo ollut paha merkki, että kasvot näyttivät myhäileviltä ja vähemmin totisilta kuin ennen mökillä käyntiä. Levottomana odotti Laara ensimmäistä sanaa lääkärin suusta, mutta tämä arvasikin tehdä toivon mukaan ja alkoi kysellä, onko tuntunut haavassa ja ruumiissa mitään kipuja. Siitä siirtyi puhelemaan nuorimpiin lasten kanssa, jotka pyörivät äitinsä luona ja olivat pahoillaan, kun tämä ei voinut nousta heitä hoitamaan. Nuorin, vasta puhumista aloitteleva tyttö, ei ruvennut sen pitemmältä vieraan kanssa tuttavaksi, kuin että kävi kurkalta kuuntelemassa taskukellon raksutusta. Mutta tyttöä vanhempi poika taipui mielellään puheisiin. – Mikä sinun on nimesi? kyseli lääkäri. – Matti, vastasi poika. – Vakava nimi sinulla on, kun Matti. – Siitä tehtiin isänsä kaima, virkkoi Laara sängystään selitykseksi. – Vai isän kaima sinusta on tehtynä. Missä isäsi nyt on? – Tuolla tuvan puolella kamarissa, viittasi poika. – Miksikä se ei tule tänne? – Ei se pääse, se kaatuisi rappusissa. – Onko se kipeä? – En minä tiedä. – Vanhuus sillä taitaa olla, selitti Laara pojan puolesta. – Lähde sinä, Matti, viemään sinne isäsi luokse, niin käydään sitäkin katsomassa, esitti lääkäri pojalle. – No lähtään, sanoi poika tomerasti ja pyörähti ovelle. Tämä isännän luokse meno ei ollut Laarasta ollenkaan suotua, mutta ei rohjennut estämäänkään mennä, olisi ehkä luullut, että siellä on niin huono hoito, ettei ihmisille näytetä. Tuntui niin tuskalliselta maata siinä ja olla tietämättä, mitä siellä mökillä on puhuttu ja tuolla taas puhutaan. Tämä kiusaava tietämättömyys ja masentava häpeän pelko nostivat lääkärin pois mentyä kyyneleitä silmiin. Tyttö vaan nirisi siinä sängyn kupeella, ja missähän lienee Piattakin viipynyt. Viimein se joutui ja näytti olevan hyvin rauhatonna. – Mitä ne siellä ... virkkoi Laara uteliaana kohottaen päätään. – Enhän minä joutunut kieltämään, ja se kertoi tohtorille aivan kaikki, läähätti Piatta. Laara oli vähällä hypähtää kohoksi, kun kysyi: – Aivanko kaikki? – Ei se toki kuitenkaan hyvin pahasti, rauhoitteli Piatta. – Mistä se puhui? Piatta muisteli pääkohtia ja aina liitti, että »kyllä minä tein valeeksi ja käskin olla hiljaa, mutta ei se totellut». Laara painoi päänsä tyynyyn ja vesissä silmin vaikeroi: – Nyt ne ihan kaikki ihmiset alkavat minua pilkata ja häpäistä. – Kun ei tuo tohtori puhuisi muille, huomautti Piatta. – Malttaako se olla puhumatta, kun on... Sanat aivan loppuivat ajatellessa ihmisten herjan alaiseksi joutumista. – Kun olisi tuolle tohtorille jotain antaa, esitteli Piatta pelastuskeinoa. – Kuka sille ilkeää mennä siitä puhumaan? epäili Laara. – Minä koettelen puhua, ei tuo suuta vasten lyöne, uhkasi Piatta. Laara ei kieltänyt eikä käskenyt; hyvä olisi ollut, miten vaan saisi pahan painumaan. Lääkäri istui parhaillaan isännän kamarissa. Kaikki voimansa pani vanhus noustessaan pitkältään. Säälitti nähdä, kuinka vaivalloisesti nousu kävi ja miten neuvottomana hän sitten istui. Puhetaito oli maatessa yhä vähentynyt, niin ettei hän näin arvokkaalle vieraalle osannut aluksi sanoa mitään, hämillään vain rykästeli. – Kuulin tältä nuorelta mieheltä, että isäntä on vuoteen omana, niin tultiin katsomaan, aloitti lääkäri keskustelun. – Onhan tässä pitänyt olla jo monta vuotta, sanoi isäntä huoaten. – Oletteko koettanut mitään parannuskeinoja? – Mitäpä niistä enää ... pois joutaisin, vaan ei näy... – Kuinka niin? Liika nuoria ovat vielä nämä pojat. – Niinpä ovat... Ei minusta ole enää... – Emännällekin sattui tuommoinen tapaus. – Niin kuuluu... Paraneekohan se? – Kyllä se paranee, kun aikaa antaa. Vaan ettekö te paneta kiinni sitä rikoksen tekijätä, ettei ennätä paeta? – Tehkööt miten tahtovat, kun tietävät asiansa. Minulta saavat olla ja elää ... huonosti tai hyvästi ... ei minusta ole enää... – Istuminen taitaa teitä vaivata, olkaa pitkällänne, kehoitti lääkäri. – Vaikeata on, sanoi vanhus ja kallistui vuoteelle. Lääkäri meni koettelemaan veren kulkua käsissä ja kuunteli hengitystä sydänalan kohdalta. – Kuuleeko siitä mitään? kysyi isäntä. – Jotain siitä kuulee, sanoi lääkäri naurahtaen. – Mitenkä kauan tohtori luulee minun elävän? – Se nyt on vaikea sanoa. Voipi tulla kuolema piankin, mutta ei ole yhtään mahdotonta, että elätte samalla lailla vielä useita vuosia. – Vielä useita vuosia! huokasi isäntä tämän kuultuaan. – Miksikä niin? sanoi lääkäri tekeytyen vähän nuhtelevaiseksi. – Minusta näyttää, että teitä hoidetaan toimeentultavasti. Ja jos elämän aikaa on suotuna, niin ei sitä pidä katua, voittehan siltäkin selältänne antaa neuvoja. – Niinhän se oikein olisi, kun eivät minun tähteni syntiä tekisi, sanoi isäntä vapisevalla äänellä. – Mitenkä syntiä tekisi? kysyi lääkäri. Isännän liikutus lisääntyi, kun hän selitti: – Niinkuin ovat jo tehneet, ja jos vihollinen yllyttää vielä pahempaan, kun ei kuolema tule... – Ei isännän pidä sillä lailla ajatella, rauhoitteli lääkäri. – Luulen, ettei teille tee kukaan mitään pahaa ja sitä paitsi on väärin toivottaa kuolemaa. Isäntä oli vaiti, hän jo katui, että oli hairahtunut puhumaan. Pitkällinen sairaus oli saanut hereille synnin pelon, ja jottei hänen elossa-olonsa tulisi kartuttamaan muiden syntejä, oli hän jo kauan ikävöiden odottanut oman kuolemansa lähestymistä. Lääkärin muistutuksesta kääntyi syytös itseä kohti ja heräsi ajatus, että jos hän itse onkin tehnyt eniten syntiä tuolla toivomisellaan. Lääkäri huomasi isännän pahan mielen ja antaakseen hänen jäädä rauhaan meni heittämään hyvästiä. Taas isäntä teki vaikeita ponnistuksia päästäkseen vähän koholle hyvästiä antamaan. – Kykeneeköhän Laara maksamaan teille? muistui hänen mieleensä. – Olkaahan siitä huoleti, rauhoitteli lääkäri, – kyllä ne semmoiset asiat saadaan soveltumaan. Hyvästi vaan! Koettakaa nyt pysyä iloisella mielellä, huolehtiminen lyhentää ikää. Ruoka oli laitettu lääkäriä varten pihanpäähän suurimpaan huoneeseen, nyt tarvittiin vain niin rohkeata, joka uskaltaisi mennä käskemään. Piika, joka oli ruuan laittanut, ei mitenkään uskaltanut, mutta kyllä Piatta. Hänestä se oli haluista, ehkä ennättäisi kuunnellakin oven takana. Mutta lääkäri tuli jo ovessa vastaan; siinä sai ilmoittaa ruualle pyynnön ja samassa olla opastajana. – Täällä on saatu mateita, ihastui lääkäri nähdessään nostannaisen madevadin pöydällä. – Saapihan ne tästä lammista, tarttui Piatta heti puheeseen. – Miten lienee tuo piikatyttö osannut keittää. – Taitaahan tämä tähän laatuun olla tavallista, virkkoi lääkäri istuutuessaan. – Mutta tuo mäti olisi pitänyt valmistaa voiksi, se menee hukkaan tuolla lailla. – Niinpä kyllä, sanoi Piatta siirtyen lähempää katsomaan. – Kun on keittäessä menneet ihan ympäri ämpäriä! Mitäs se piikatyttö osaisi, vaan jos emäntä itse olisi kyennyt... Tokko siellä tohtorin kotona saapi mateita? – Harvoinpa niitä... – Täällä ne saavat hyvästi, ja kyllä se emäntä niitä laittaa tohtorille, kun vaan sattuisi silloin käyntiä. Aivan ilmaiseksi se emäntä laittaa, kun tuosta paranee... No, jo sille sattui tuon juopon hurjan tautta onnettomasti... Ei toki pidä tohtorin uskoa sen ryökäleen puheita. Joka tuo emäntä hoitaa niin hyvästi tuon miehensä, vaikka se on noin huono, ja tulisi hyvin pahoilleen, jos tuon heittiön valeet leviäisivät ympäri pitäjätä... Tokko se piika on älynnyt tuoda sianlihaakaan pöytään. – Ei tässä tarvita mitään, sanoi lääkäri vähän kärsimättömänä Piatan rupatuksesta. – Olisi tuota toki saanut olla, kyllä tässä talossa on, kehui Piatta ja heitti jo viimeinkin vieraan rauhaan ja meni Laaralle kertomaan, mitenkä pitkältä hän on jo ennättänyt tämän puolesta puhua. Laara antoi Piatalle kaapin avaimet ja neuvoi ottamaan rahakukkaron, jotta saa lääkärille maksaa, kun ruualta pääsee. Rahakkaampaan kukkaroon koskeminen pani Piatan käden ihan vapisemaan ja valtasi mielenkin puoleensa. – Ottaakohan tuo tohtori monta markkaa käynnistään? – Kymmeniä se toki ottaa, tiesi Laara paremmin. – Niinkö paljon? Pitäisi tinkiä vähempään. – Ei, ei; se saattaisi pahastua ja kertoisi kaikki asiat muille. – Niin kyllä, minä en tuota muistanut, havaitsi Piatta. – Sietää sille antaa, kun se Elias teki semmoisen. Ruualta päästyä istui lääkäri vähän aikaa tupakoiden. Käyntivaivat kysyttyään sai Piatta olla käden jatkona rahoja antamassa. – Tässä on kymmenen markkaa päälle, huomautti lääkäri solauttaen sormiensa välissä setelit erilleen toisistaan. – Antaa olla, ei niitä ole paljon, sanoi Laara matalalla äänellä. Täällä on ollut tohtorilla jos minkälaisia sairaita, joiden luona on saanut kävellä, ja lienee tuolla nähnyt ja kuullut jos mitä. – Ei se siihen kuulu, en minä ota sivu siitä, minkä kerran määräksi sanon, puhui lääkäri ja toi rahan takaisin. Piatta oli ääneti, kunnes näki, että Laara pisti rahan kukkaroonsa, mutta sitten hän alkoi puhua, että olisi toki tohtorin pitänyt ottaa, kun heidän mökillään asti käveli semmoista ruojaa katsomassa, joka puhui tuulta taivasta, josta maksaisi vaikka mitä, ennenkuin semmoista laskisi kaiken maailman tietoon. Lääkärin mielestä meni tämä akkain hyvitteleminen jo liian pitkälle, ja hän käski valjastaa hevosen ja hyvästit heitettyään meni rappusille odottelemaan. – Ei toki ottanut sitä kymmenmarkkasta, iloitsi Piatta lääkärin mentyä. – Ei ottanut, vaan mitähän jos se pahastui meidän puheista, minusta siltä näytti. – Sitten hän on vähässä, oppinut mies, jos kehtaa akkain puheista pahastua. – Niin no, ei tuo mitään, mietti Laara, – mutta jos se Elias alkaa jokaiselle tuolla lailla puhua, niin kyllä sitten... Ota Piatta ja vie nämä rahat sille Eliakselle ja sano, että nyt pitää mennä pois näiltä mailta. – Näinkö monta? ihmetteli taas Piatta. – Siinä on menneenkin vuotista palkkaa, selitti Laara. Ja uskokoon nyt hyvällä tai minä käsken vallesmannin panemaan kiinni. Omituisesti kuumensivat rahat Piatan kouraa, kun hän käveli tuota tuttua polkua mökilleen. »Tuolle ruojalle ne täytyy antaa ... jos vielä juopi nämäkin ... mistä se tietää, minkä verran niitä pitäisi olla...» Hän puristi kumminkin lujasti perille asti, vaikka ne niin hyvälle kutisivat kämmeneen. [[Luokka:Laara]] 3165 5418 2006-09-02T20:23:56Z Nysalor 5 Toinen osa: III. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Toinen osa: II. luku|II. luku]] |seuraava=[[Laara: Toinen osa: IV. luku|IV. luku]] |otsikko=III. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Elias katosi niiltä kuuluviin. Nyt Laarakin otti asian lujemmalle ja antoi lautamiehelle käskyn Eliaksen manaamisesta oikeuteen, mutta Eliasta ei löytynyt. Laara toivoi tällä lailla juorupuheiden loppuvan, ja kun ei muuten päässyt siitä selville, neuvoi hän Piatan kylällä liikkuessaan puhuttelemaan ja kuulustelemaan. Varsinkin halutti tietää, mitä Karvosen emännällä olisi sanomista. Piatta valmistautuikin kohta sukkanauhaa kaupitsemaan. Hän kierteli koko kylän, ja kun ei pitänyt kiirettä, ennätti tietoja karttua sievä läksy. Karvolan emännän puheita ei sanonut uskaltavansa eikä ilkeävänsä kertoakaan kaikkia, ne olivat niin pahoja. Mutta Laara uhkasi suuttua, jos ei kerro kaikkia. – Mitenkä se sanoi? kyseli hän vihan ja uteliaisuuden vallassa. – Se nyt sanoi jos miten, aloitti Piatta. – Ensin oli tapausta surkuttelevinaan, vaan sitten alkoi pilkata minua, kyllä minä sen ymmärsin, kun sanoi, että olisi siinä tullut lähimökin akoille suuri vahinko, jos puukko sattui vähän syvempään, vaan kyllä hän olisi laittanut pidot koko kyläkunnan köyhille siitä ilosta. – Oliko siinä muita kuulemassa? kysyi Laara kiihtyneenä. – Minä kysyisin perään, koska hän tahtoisi ihan tappaa minut. – Oli siinä montakin, yhdistyi Piatta tuumaan. – Ja saisi se siitäkin sakkoa, kun se sitten pilkotteli, että on sillä nyt rahaa jaella niille ... en ilkeä sanoa niin rumasti ... ei sen nyt tarvitse nälinkuoliaana kutjastella talosta taloon työtä kyselemässä. Siitäpä jo Laara tuohtui pitämään aika saarnan Karvosen emännän kunniaksi. Hän tuskastui kaikkiin ihmisiin, kun niiltä ei kuitenkaan saa pidetyksi mitään salassa eivätkä ne heitä hampaistaan. – Kuka niille kaikki kirjoitellee. Minä en tästä puoleen välitä mistään mitään, minä elän niinkuin itselleni kelpaa, puhukootpa vaikka mitä. Piatta itsekin pelkäsi joutuvansa hylätyksi ja katui sitä, kun hourautui noita pahimpia puhumaan. Oli kuitenkin vielä jäljellä toisia tietoja, joilla saattoi toivoa asian korjautuvan. – Lieneeköhän totta sekin, jota sanoivat Tuomaan puhuneen, aloitti Piatta. – Mitäs sillä on? kysyi Laara äreänä. – Sanoivat surkutelleen isäänsä, että sillä muka olisi niin paha olla täällä, että on aikonut luokseen hakea. – Saisi tulla, niin nähtäisiin, onko hänellä täällä valtaa, tarttui Laara entistä kiivaammin tähän asiaan. – En hätäile, vaikka tulisivat kaikki omaiset ja sama määrä syrjäisiä minua hammastamaan. Piatta näki, ettei sekään kelvannut mielen lauhdukkeeksi. Ja alkoi kertoa entisen Kuivatun Miinan kuolemasta, josta oli vasta tieto saapunut. – Näkihän tuon jo tyttönä ollessa, ettei se vanhaksi elä, sanoi Laara äänellä, joka ei osoittanut surkuttelua. – En minä uskonut sen näinkään kauan elävän. Eipä ne ihmiset sanoneet sillä haittahyvän olleen olla, niin on kuulunut, että köyhyyden partaalla ne ovat pyörineet siellä eri paikalla ollessaan. – Niinpä ne ovat tainneet olla, vahvisti Piatta, – ja nyt puhuivat siellä, että isänsä ja toiset veljet laittavat Reitun maailmalta evästään etsimään, kun kuuluu etukäteen saaneen perintönsä ja ne ovat nyt kaikki menneet. – Joutaa mennä, virkkoi Laara. – Kovin olikin olevinaan rikas ja arvokas silloin poikana ollessaan. Omat harmit vähän haihtuivat, kun löytyi jokukin, joka oli luisunut alemmaksi tuosta entisten ylenkatsojain joukosta. Hyvillä mielin hymähteli Laara ajatellessaan tuon Reitun kohtaloa ja sitten omaansa. Mikä hänellä on hätänä? Haavakin alkoi olla terve, ei vaivannut mikään, eikä ollut puutetta. Pöyhkeänä ja välinpitämättömänä maailman puheista hallitsi hän talouttaan. Hän laitatti uhalla hyvästi isännän kamariin kaikki kohdat, keitti joka päivä eri keitot nähdäkseen, osaako nuo ihmiset vielä parempaa vaatia, jos tulevat tarkastelemaan. Keväämmällä talvea, kun Tuomas tuli katsomaan isäänsä, jonka oli kuullut huononevan, laittoi Laara taas ruuat mitä parhaiten ja sitten julkaisi Tuomaan kuullen ajatuksensa. – Niinkö se nyt näyttää, ettei isäntä tule täällä kotonaan toimeen? Laaran sananheitosta ymmärsi Tuomas, että tässä on ehkä juoruakkain hyvää työtä, ja virkkoi: – Mitäs puhetta se on? – Eipä ollut muka tietävinäänkään, sanoi Laara ylpeästi. – Isännällähän täällä kuuluu muutamain mielestä olevan niin huono hoito, että on aiottuna pois hakea. Mutta siitä ei tule mitään, niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu. – No, nytpä minä kummia kuulen, ihmetteli Tuomas. – En toki ole sanallakaan siitä puhunut. Saat, hyvä emäntä, siltä huolelta maata yösi rauhassa. Minä tulin vaan vanhaa isääni katsomaan, enkä missään muussa tarkoituksessa. Usko vaan niitä juoruakkojasi. Vanhuksen korviin kuului pahalta nuo riitapuheet ja hän alkoi kiellellä: – Olkaa toki sovinnossa, harvoinhan tuo Tuomas on täällä käynyt. Laara ei saanut vielä kyllikseen sanotuksi, mutta hän helpotti, kun tuli ajatelleeksi, että jos hän hyvinkin lienee valehtelijain narrina, ja kun isäntä näytti pahastuvan. Hän muutti kohtelutapaansa ja kysyi: – Ulkonako sitä seisotetaan tuota hevosta, eikö sitä talliin saa viedä? – Miten tuo olisi, jos minä tästä lähtisin kotiini, virkkoi Tuomas, kun ei äitipuolen sana kuulostanut erittäin ystävälliseltä. – Elä nyt ennen yötä, virkkoi vanhus rukoilevasti. Tuomas ei houkututtanut enempää. Isän iloton elämä perhehuolien alla ja lisääntynyt, kuolemaa ennustava voimain väheneminen herättivät sääliä, niin että entinen katkeruus unohtui. Viime viikkoina oli isännän entinen lihavuus lisääntynyt pöhöttymisestä, raukeat silmät näkyivät syvästä lihasten varjosta, eikä liikuntavoimia ollut sanottavasti. Siinä hän makasi kuin hengittävä lihamöhkäle. Kahden jäätyä ei isällä ja pojalla ollut paljoa kerrallaan puhumista, kun he olivat luonnostaankin vähäpuheisia eikä toinen jaksanutkaan. Kauan istui Tuomas allapäin ajatuksissaan. – Siirrypä lähemmäksi, sanoi viimein sairas vanhus heikolla äänellä. Tuomas siirtyi istuimineen vuoteen luokse. – Tulit toki sinä käymään, sanoi sairas ilosta liikutettuna. – Ne tytöt eivät käy minua katsomassa enää milloinkaan ... ne pelkäävät... – Ei ne isää pelkää, lohdutteli Tuomas. – Mikä muu mahtaisi olla esteenä. – Olisin minä toivonut käyvän... Et ottanut vaimoasi tänne ja lapsiasi... – En arvannut, vastasi Tuomas yhtä surumielisenä. – Niin ... jos eivät näekään minua elävänä... Ehkä se kuolema lähestyy ... mikäs se muu noin turvottaa ... koettelepas... Osaaottavaisesti kopeloi Tuomas pöhöttyneitä jalkoja ja käsiä. Hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi, ettei isän elämän loppu mahda olla kaukana. Nuo turpuneet kasvot olivat jo valmiit kuoleman viimeistelylle. Melkein yht’aikaa vierähti vedet kumpaisenkin silmistä, ja sitten seurasi pitkä äänettömyys. Iltasella tahtoi sairas, että Tuomaalle laitettaisiin vuode samaan huoneeseen. Kumpainenkin aavisti tämän olevan viimeisen yhdessäolon. Vanhus näytti odottavan sitä, ettei muut enää heitä häiritsisi, ja kutsui sitten Tuomaan lähelleen istumaan. – Minua huolettaa nuo Laaran lapset, aloitti vanhus. Tuomas vähän säpsähti, hän ei oikein käsittänyt nimitystä »Laaran lapset». – Sitä minä, oikaisi vanhus, että ne jäävät ehkä miten jäävät... Jos sinä katsoisit, että heistä tulisi oikeita ihmisiä. – Niin, vaan se äitinsä... Tuomas ei tahtonut oikein osata, mitenkä sanoisi. – Ethän sinä vihanne niitä? sanoi vanhus rukoilevalla surumielisyydellä. – Niitäkö lapsia? En toki, jouduttautui Tuomas selittämään. – Sitä minä, että jos Laara ei salli minun niistä huolta pitävän. – Niin, no, jos ei sallisi, vaan minä pelkään, että ... jos se ne ... heittää ... maailmaan ... minkälaisen sattuu... Selitys keskeytyi, kun täytyi vielä vanhuuden tuottaman haudan partaalla murehtia pienistä lapsista ... lapsista, joita oli syntynyt vielä silloinkin, kun ei enää isän jalka kyennyt omin varoin astumaan. Tuomas oli jo päässyt perille, mitä isä tahtoi sanoa, ja auttaakseen sitä jatkoi: – Niin, kyllähän se miehen mahtaa ottaa, ja jos paha sattuu, niin silloin nuo lapsiraukat joutuvat huonolle jäljelle. – Sitähän minä pelkään, sai vanhus pahalta mieleltään sanotuksi. – Hoitanet noita silloin... Vesissä silmin lupautui Tuomas. Hän tunsi tunnossaan soimausta siitä, että oli tullut kylmästikin ajatelleeksi isästään, joka nyt viimeisillä hetkillään panee suurimman luottamuksensa häneen. Sairaan vuoteen vieressä, matalalla pöydällä, oli juoma-astia ja kynttilä. Vanhanaikuinen paksu raamattu nojasi puujalustimeensa pöydän toisessa päässä. Tuomas nosti sen polvelleen ja alkoi ajan kuluksi selailla. – Jos sinä lukisit siitä minulle, virkkoi vanhus. – Mistähän paikasta? arveli Tuomas käännellen lehtiä. – Sieltä loppupuolelta minun mieleeni jäi joku paikka, kun piikatytöllä luetin, vaan se luki niin sekavasti. Monesta kohti Tuomas aloitti, löytääkseen isänsä haluaman luvun, ja viimein se sattui, ja se oli Jaakopin epistola. Hartaana kuunteli vanhus joka sanaa, ja pöhöttyneet kasvot värähtelivät mielenliikutuksesta, kuullessa sanoja, jotka olivat kuin hänelle kirjoitetut. Hän tahtoi nämä muutamat paikat vielä uudestaankin kuulla, kun ei voinut käsittää kerralla. Lapsen rakkaus kuului lukijan äänessä, kun sanat ikäänkuin varovasti tulivat hänen suustaan. Ääni ei kiihtynyt ankarimmissa kohdissa, päinvastoin ikäänkuin säälistä hiljeni. Juhlallisen surumielinen hiljaisuus vallitsi luetun loputtua. Kumpikaan ei puhunut mitään vähään aikaan. Viimein virkkoi vanhus huoaten: – Paljon minä olen erehtynyt elämässäni... Tuomas ei osannut siihen sanoa mitään, istui vain ajatuksiinsa vaipuneena. – Ruvetaan nukkumaan, ehdotteli viimein vanhus. Kynttilä olikin palanut jo lopuilleen. Sen puhalsi Tuomas sammuksiin ja meni vuoteelleen, joka oli kamarin toisella seinämällä. Uni ei tahtonut tulla ensinkään silmiin. Hänellä oli ensi kerran tilaisuus ajatella elämän vakavampia asioita. Yön hiljaisuus lisäsi mielen levottomuutta ja sai korvat tarkkaavaisiksi pienimpiäkin risahduksia kuulostamaan. Väsymys jos huomaamatta yritti viedä silmät umpeen, havahti siitä heti, kun kuuli raskaamman henkäyksen isän vuoteelta. Tuli ajatus, että jos ne ovat elämän langan katkeamisoireita. Kello näytti jo sivu puolta yötä, kun hän vielä viimeisen kerran kuunteli ja katsoi varmuuden vuoksi valkealla. Näkyi nukkuvan rauhallisesti. Nyt Tuomaskin jo nukkui eikä herännyt ennenkuin aamulla. Hyvin ikävää oli isännästä, kun Tuomaan täytyi mennä kotiinsa. Hän näytti aavistavan, että nyt taitaa olla viimeinen elävin silmin näkeminen. Eikä se ollutkaan turha aavistus. Muutamia päiviä vain kului, kun vanhus jo nukkui kuolon uneen, nuhjahti hiljaisesti kuin koivun pökkelö sammalikolle, ahon laitaan. Hoitajapiika oli nukahtanut eikä huomannut mitään ennenkuin aamupuolella yötä. Vanhus oli nyt heittänyt tämän maailman, jossa oli tullut erehdyksestä ajatelleeksi liian kauankin elävänsä. Laara oli ottanut piian tuoman sanoman melkein niinkuin kauan tietyn asian ilmoituksen, mutta kun päivän valetessa oli ruumis laitettuna kuolinvaatteihin ja kaikki joukot seisoivat ympärillä katsomassa, puhkesi hän mitä valtavimpaan itkuun. Muut vaimot eivät voineet olla yhtymättä valitukseen, mutta miehet seisoivat tylsästi katsellen. Viimein kyynelten vuoto taukosi ja miehet saivat käskyn nostaa ruumiin lautoineen karttujen päälle ja kantaa aittaan. [[Luokka:Laara]] 3166 5419 2006-09-02T20:24:00Z Nysalor 5 Toinen osa: IV. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Toinen osa: III. luku|III. luku]] |seuraava=[[Laara: Toinen osa: V. luku|V. luku]] |otsikko=IV. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Kelirikko lähestyi, eikä saattanut sen takia säilyttää viikkomääriä kuollutta hautaamatta. Laara keräsi kylän akkoja leipomaan, juomia panemaan ja huoneita puhdistamaan. Isosti hän haki kaupungistakin hautajaisvaroja ja lähti sitten vieraita kutsumaan. Paljon oli ensin aprikoimista, ketä kutsuisi ja ketä ei. Luulosta syntynyt viha vastusti alussa hyvinkin paljon, mutta kutsumamatkalle lähdettyä alkoi mieli lauhtua, kun pahansuoviksi luullut ottivat kotonaan mitä ystävällisimmin vastaan. Karvosen joukot saivat kumminkin jäädä kutsumatta, siihen oli monenlaisia syitä. Kuivatusta tapasi hän Miinavainajan miehen, Reitun, jonka hänen isänsä todellakin oli erottanut pois, ja nyt hän köyhtyneenä jouti oleksimaan vaikka missä. Paljon hän näkyi häpeävän köyhyyttään, oli niin alamainen ja koetteli aina katsoa, ettei häneen pahastuttaisi. Vähäisimmästä viittauksesta siirtyi syrjään ja oli vähälläkin käskyllä valmis tekemään pieniä pihatöitä. Laara katseli uteliaana tuon masentuneen alamaisuutta. Siihen vertaamalla käsitti vasta oikein oman arvonsa. Niin maailma muuttuu, ajatteli Laara hyvillä mielin. Ei se ennen katsonut miksikään, mutta kyllä se nyt saapi huomata. Varmaan se tulisi hautajaisiin, jos kutsuisi. On toisekseen soma olla kutsumatta, sittenpähän näkee, että näin sitä tehdään, kun varat kannattaa. Kumpainenko teko olisi parempi, sitä kesti koko talossa-oloajan miettiä. Ihan poislähtiessään hän teki loppupäätöksen ja vähän pilkallisesti mainitsi, että »tule Reittukin, jos muilta töiltäsi joudat». Reittu otti kutsun aivan täydestä ja meni kiitollisuudesta kääntämään Laaran hevosta matkalle. Hautajaiset olivat arkipäivänä. Aikaisin aamusella alkoi ajaa körötellä vieraita. Kaikilla oli tuomista, ei tosin sen useampaa lajia kuin nyytillinen leipiä ja maitohinkki. Tuomisineen astuivat vieraat huoneihin, sitaistuaan kiinni hevoset, joiden riisumisesta ja ruokkimisesta sai talon miehet pitää huolen. Laara oli pukeutunut mustaan vihtoriiniin ja otti arvokkaana vastaan vieraita. Rengit saivat käskyn riisua kiireellä vierasten hevoset ja ruokkia ne hyvästi ennen kirkolle-lähtöä. – Ei me hyvin kiireellä ennätetä, kun pitäisi silppujakin hakata, ilmoitti renkipoika. – No sepä on, kun ei ennen ole pidettynä jo huolta, moitti Laara. – Menkää nyt heti, ja eikö täällä olisi jotain miestä, joka alkaisi riisua noita hevosia. Viimeisiä sanoja sanoessaan kääntyi hän huomauttavaisesti Reittuun päin, joka oli tullut Kuivatun joukkojen mukana ja sattui seisomaan siinä lähellä. Reittu ymmärsi viittauksen ja virkkoi: – Minä saatan olla apuna. – Niin kyllä, Reittuhan se joutaa, sanoi Laara välinpitämättömästi, aivan kuin jollekin käskyläiselle.. Enin osa vieraita istui tuvassa, rohkeimmat vain olivat seuranneet kehoitusta ja menneet kamarihuoneisiin. Joukkoja vilisi jo sievoisesti, mutta lisää Laara odotti. Eniten vaivasi mieltä, kun ei vainajan entisiä lapsia näkynyt vielä yhtään. Samapa se, ajatteli hän; ja näyttääkseen, ettei tänne oltu kutsuttu tyhjän nolottajaksi, käski hän antaa tulleille vieraille kahvia ja muuta juomaa niin paljon kuin ne vähänkin ottavat. – Annetaanko rengeillekin niin paljon kuin ne ottavat? kysyi viinan antaja Laaralta. – Ei kuin joku ryyppy mieheen ja sille Reitulle samoin, joka on ollut niillä toverina, neuvoi Laara. Melkein lakkaamatta keikkuikin pikarin kanta ilmassa. Miehet alkoivat tulla puheliaiksi, varsinkin ahneimmat, ja voiteeksi rupesi miedompi juoma vaimojenkin kielille näin aamueineeksi. – Eikö sitä isäntää käytetä tuvassa vielä? alkoivat vieraat kysellä. – Ei tässä ole ennätettynä, vaan pitää se hakea, kun joutuu renkejä kantamaan, sanoi Laara. – On tässä kantomiehiä, jos vaan on joka veisaa, sanoivat miehet. Siitä oli pidetty huoli. Kohta olivat melkein kaikki vieraat aitan luona, josta vainajan tuttavat nostivat ruumisarkun karttujen päälle ja virrenvärssyä veisatessa kantoivat tupaan. Siellä avattiin arkku ja joukko keräytyi ympärille. Vainajan lapset asettuivat aivan arkun viereen. Vanhimman pojan silmistä juoksivat vedet, mutta nuorempi poika ja tyttö katselivat väliin vieraita ja nöpelöivät mustankiiltäviä arkun reunuksia. Vainajan elottomat kasvot olivat melkein entisellään, sama yksinkertaisuus piirteissä, eivätkä lihaksetkaan olleet sanottavasti laskeutuneet, paitsi silmät olivat painuneet yhä syvemmälle. Iäkkäämmät ihmiset seisoivat lähellä arkkua, ja joillekin taisi muistua mieleen oma kuolema. Nuorempi väki katseli välinpitämättömänä ulompaa, ja joku sanoi, vainajan lapsiin viitaten, tovereilleen: – Nuo nuorimmat lapset eivät ole milläänkään, vaikka vanhin itkee. Vastaukseksi sai tämä pukkauksen kylkeensä ja nuhtelevan katseen. Laara oli ollut kiirehtimässä ruuan laittajoita, mutta joutui nyt tupaan ja arkun luokse tultuaan pyyhki ensin itkevän poikansa silmiä ja sitten toisten päitä silitellen puheli: – Siinä on semmoista joukkoa, jotka eivät vielä ymmärrä mitään. Joku emäntä lähestyi Laaraa ja kysyi: – Tokko niitä entisen emännän lapsia on vielä yhtään täällä? – Ei noita ole näkynyt. – On kaiketi niitä pyydettynä tulemaan. – Ensimmäiseksi toki kävin kutsumassa ja pyysin niinkuin illalla jo tulemaan, puhui Laara paheksuen. – Jos lienevät mielestään niin hyviä, ettei kannata tulla. Vaan kävisi tuota toki isäänsä katsomassa viimeisen kerran, vaikka se olisi ollut mielestä kuinkakin halpa ja huono. Laara kosketti ruumiin kasvoja ja käsiä, ja ääni alkoi väristä. Aivan itkun vallassa hän jatkoi: – Totta se on ollut niistä paha eläessä, kun ei kuoltuakaan tulla katsomaan. Pienimmätkin lapset alkoivat itkeä mukana, kun näkivät äitinsä itkevän. Pian se meni Laaralta ohitse, kun hän lopetti koskettelemisen ja alkoi pyyhkiä lastensa silmistä vesiä. Tuvan perällä oli kaksi pitkää pöytää pääkkäin, jotka olivat katetut pitkillä, valkoisilla liinoilla. Ruuan laittajat kantoivat jo keittoja pöytään. Laara ilmoitti ruualle rupeamisen, mutta pöydät eivät tahtoneet tulla täyteen, kun enin osa odotteli toisiaan. Moni ei tahtonut ottaa käskemättä sitä arvoa itselleen, että menisi ensi pöytiin, kun eivät kumminkaan kaikki mahtuneet yhdellä kertaa. Puolivälissä saattoi olla ensi pöytäläisten syönti, kun Tuomas ajoi vaimonsa ja lastensa kanssa kartanolle. Laara meni porstuaan ottamaan vastaan ja kehoitti menemään kamariin. Siellä ei viipynyt Tuomas sen enempää aikaa kuin että ennätti turkin heittää pois. Hän tuli kohta tupaan ja käteltyään muutamia tuttaviaan meni isänsä arkun vierelle, joka avonaisena seisoi rahien päällä. Hän nähtävästi aikoi hallita tunteitaan, mutta väkisin vierähti vesikarpalo toisensa perästä kasvoja myöten alas. Kohta tuli Tuomaan vaimokin, kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan. – Siinä se on nyt ukki, sanoi tämä osoittaen lapsilleen ruumista. Laara tuli pyytämään kamariin juomaan lisää kahvia. – Kyllä tässä vielä ennätetään, sanoi Tuomaan vaimo. – Tulin vaan näille lapsille näyttämään ukkia, kun ovat harvoin nähneet ennen ja nyt viimeisen kerran. – Niin, antaa vaan lasten katsoa, eihän sitä kohta näekään, puhui Laara ja tuli asettelemaan ruumiin peiton reunoja. – Hyvin se ikävöi lapsiaan ja oli niille hyvä. Pienimmätkin kun menivät sen sängyn luokse, niin se aina, vaikka ei jaksanut istuakaan, silitteli lasten päitä ja puheli: »pikku piika, pikku piika» ja »kaimamies, kaimamies». Hän alkoi hyrskähdellä itkusta. Tuomas katsahti siihen ynseällä syrjäsilmäyksellä ja meni vähäksi aikaa pois tuvasta. Viime pöytäläisten syöntiaikana tulivat toisetkin vainajan vanhimmat lapset, niin ettei Laaralla ollut enää siinä suhteessa mitään moittimisen syytä. Pääasiana niillä taisi kumminkin olla isänsä katsominen, sillä he tekeytyivät muuten varsin vieraiksi. Olivatpa niin hitaita kaikille kehoituksille, että Laara jo takanapäin tuskaili, että hän vähän välittää mokomista omaisista, joille ei mikään kelpaa oikealla. Ruokailtuaan alkoivat joukot laittautua kirkolle lähtöön. Välipaloiksi matkalle varusti Laara suuren kontillisen eväitä: leipiä, voita ja sianjalan, sekä kielen kostukkeeksi suuren pullon viinaa. – Millä hevosella se ruumis viedään kirkolle? kyselivät rengit. – Paneehan oman oriin, neuvoi Laara. Tuomaalla oli ollut jo kotoa lähtiessään mielessä, että hän vie omalla oriillaan isänsä hautaan, ja tuli esittelemään sitä Laaralle. – Antaa mennä omallaan, vastasi Laara vähän ylpeästi. – Vaan tarvitsisi sille ajomiehen, jos haluttaa tulla. – Pääsen minäkin omallani, hylkäsi Tuomas tarjouksen. Tuomaan vaimosta näytti eripuraisuus tämmöisessä asiassa pahalta, ja hän sai miehensä houkutelluksi menemään, vaikkapa ei olekaan oma hevonen. Nyt syntyi liike kartanolla, kun kaikki piti olla valmiina silloin, kun arkku kannetaan ulos. Omaiset ja ketkä joutivat kokoontuivat katsomaan, kun arkun kansi nostettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Heti sen perästä alkoi matkallelähtövirsi, jonka aikana miehet kantoivat arkun rekeen. Tuomas istuutui arkun kupeelle, reen laidalle, silmät kosteina, ja nykäisi värssyn loputtua hevosta juoksemaan. Perästä ajoi Laara vanhimman poikansa kanssa ja ohjasi itse. Tuomaan muu joukko oli saanut Reitun ajajaksi. [[Luokka:Laara]] 3167 5420 2006-09-02T20:24:03Z Nysalor 5 Toinen osa: V. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Toinen osa: IV. luku|IV. luku]] |seuraava=[[Laara: Toinen osa: VI. luku|VI. luku]] |otsikko=V. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Hyvin huonolla tuulella palasi Laara kirkolta kotiinsa. Tuomas ja samoin kaikki entisen emännän lapset olivat niin epäkohteliaita, että menivät hautauksen päätyttyä sieltä suoraan kotiinsa. Sen ne tekivät yksistä neuvoin, eikä Laaran arvo antanut ruveta heitä hyvin nöyrästi pyytämäänkään. Ori, jolla ruumis vietiin, jäi Reitun paluutettavaksi. Vieraita odotti täyteläiset ruokapöydät. Viinaa oli matkalla aina vähän päästä maistettu, mutta syötyä vasta alkoi oikea juominki. Laara kehoitti vaan antamaan. Häntä yhä harmitti tuo omaisten ylenkatsominen, mutta kyllä muiden vierasten täytyy tunnustaa hautajaiset hyviksi, ja juotuaan ne eivät jouda muistelemaan sitä, minkä nuo omaiset tekivät. Iltasella ei ollut suurta vaivaa vieraiden yöksi kieltelemisessä. Niistä ahneimmat nukkuivat aloilleen, ja toisilta kului aika aivan huomaamatta, ryyppiessä ja poristessa, niin etteivät ne muistaneet yrittääkään lähteä. Unteloina ja pahasti haukotellen ne aamusella kuonistelivat ylös, kun kahvin kantaja meni herättelemään. Miehille ei monelle tämä lämmin eine ensinkään kelvannut; vasta sitten kun pikarin kilinä kuului pään pohjista, aukenivat silmät ja suu vetäytyi uniseen hymyyn. Aamiaisen jälkeen alkoi vieraita yksi toisensa perästä mennä kotiinsa. Kuivatun emäntää ja isäntää pyyteli Laara olemaan viimeiseksi, ne kun olivat hänelle ikäänkuin omaisia. – Kyllä sitä nyt jo pitää lähteä, päätti Kuivatun emäntä, jonkun aikaa viivyttyään. – Siellä kotona hevosia tarvitaan, tässä kohta rekikeli pettää. – Samapa se on meillä, sanoi Laara. – Näissä hautajaispuuhissa on mennyt paljon aikaa, ja etimäisen niityn heinät ovat vielä siellä, eikä ole ajajata kolmannelle hevoselle. Hän ajatteli vähän ja kääntyi sitten Reittuun, joka odotteli vanhojen lähtöä. – Eikö tämä Reittu joutaisi parina päivänä ajamaan tuota oritta, tässä kun olisi niin kiire niiden heinäin veto. – Miten tuo olisi? arveli tämä katsahtaen tovereihinsa. – Minulla ei ole työvaatteita täällä mukana. – Löytyy meiltä vaatteita, ei niistä tule puutetta. – Jää vaan työhön, kun on tarvis, kehoitti Kuivatun isäntä, jolta Reittu odotti myönnytystä. Asia oli silloin sovittu. Vanhat menivät kotiinsa, ja Reittu jäi työmieheksi. Samana päivänä laittoi Laara joka miehen heinään ja sitä tekoa joka päivä, varhain aamusta myöhään iltaan. Välituntia eivät saaneet kuin siksi, että syödä ennättivät. Laara tiesi nyt olevansa yksinään isäntänä, ja hän tahtoi näyttää miten aloitetaan, olipa vielä huvittavaakin nähdä, kuinka aikamiesten täytyi nousta ja mennä, vaikka niitä väsytti. Tätä vauhtia olisi ollut ehkä enempikin aikaa, mutta hän kuuli Eliaksen paikalle otetun rengin kerran kiroilevan: »nyt tässä ahava taisi tulla, jaksaa, se ollen, rengit nukkua yönsä ilman hyppimättä ja ovia potkimatta.» Silloin täytyi helpottaa menon kiivautta tavallisiin. Reittu ajatteli heinäin vedon loputtua joutavansa pois ja kyseli vaatteitaan. – Olisi tässä vielä työtä, esitteli Laara. – Kalanpyynti kohta joutuu ja pyydykset ovat korjaamatta. Osannet noita korjata? – Kyllähän minä osaan, vaan pitäisi asiain tähden liikkua muualla, esteli Reittu. – Ne ei mahda olla niin tärkeitä, korjaa vaan, kyllä palkkasi saat. – No, pitänee noita korjailla, taipui Reittu. Verkkokasa kannettiin tupaan ja niiden ääressä hän istua nuukotti pitkät päivät. Selkää se tahtoi pakottaa ja teki mieli keskellä rupeamaakin oikaisemaan, mutta jos katsovat laiskaksi. Ei Laarakaan käskenyt levähtämään, vaikka huomasi, miten Reittu olkapäitään kohotteli. Olkoon vaan uuttera, kun on kerran työmieheksi joutunut. Näkyi se itsekin ymmärtävän asemansa, oli aina masentuneella mielellä ja näytti kiirehtivän mitä pikaisimmin työtänsä päätökseen. Mutta verkkotyön loppumisesta ei ollut tietoa, sillä Laara toi rihmoja ja käski kutomaan uusiakin. – En minä joutaisi enää näitä uusia kutomaan, selitti Reittu melkein rukoilevasti. – Mitä ne on ne kiireet? kysyi Laara pilkallisesti. – Eihän ne ole erikoisia, myönnytti Reittu. On vaan joillekin asiata, ja ne saattavat suuttua, jos en käy puheella. – Onko ne velka-asioita? kysyi Laara totisena. – Niitähän ne olisivat. – Saamisiako vai... – Ei kuin... – Niinpä ne ei sitten paljoa puhumalla pienene, enemmän edistää, kun teet työtä. Ja jos haluavat, niin käykööt ne täällä. Laaran puhe kuulosti Reitusta vähän osanottavaiselta, niin että hän uskalsi ajatella apua. – Kun minä löytäisin semmoisen, joka rupeaisi auttamaan, viittasi hän. – Onhan sinulla rikkaita omaisia, muistutti Laara. – Ei ne enää rupea. – Odottakoot sitten velkamiehet. – Ei ne odota. Muutamalta on jo työtuomio tulossa, valitti Reittu. – Mene sitten työhön; kun tulevat noutamaan, sanoi Laara melkein iloiten toisen ahdingosta. – En tuonne lähtisi. Ennen minä tekisin vaikka teillä työtä, jos saisin auttamaan. – Ettäkö minun pitäisi ruveta maksamaan? – Sitähän minä tässä ajattelin, tai takaukseen. – Mahtaisi olla yhtä paljon maksaa tai taata; mutta mitenkä minä kelpaan? sanoi Laara teeskennellen. – Kyllä ne velkamiehet luottaisivat. – Saattaisivat velkamiehet luottaa, vaan antaisiko se nyt arvo myöten turvautua semmoiseen kuin minuun. Parempiahan niitä ennen piti olla. – Niin no, mitä niistä vanhoista muistellaan. Täällä näkyy käyvän miten milloinkin, puhui Reittu ikäänkuin anteeksi pyytäen. – Niin se näkyy käyvän, sanoi Laara mahtavasti. – Ylpeästi sitä ennen mentiin tämmöisten ohitse, ei katsottuna päinkään, eikä luultuna, että apuakin siltä vielä tarvitaan. – Ei nyt noita muistella, pyyteli Reittu syyllisenä. – Enkä minä voi pakottaa, satuin vaan tässä sanomaan, kun puheeksi kiertyi. Laara ajatteli sanoneensa tarpeeksi tällä kertaa ja oli tyytyväinen. Reittu alkoi toden teolla laittautua lähtemään. – Niinkö ahtaalle ne asiat panevat, että täytyy heittää kesken tuo verkkotyö? kysyi Laara. – Pitää tästä lähteä muilta kyselemään. – Onko se miten suuri summa? – Siinä sadan markan paikoilla. – Kun tuo ei sen suurempi ole, niin pysyhän työssä, sanoi Laara avuliaan mahtavana. Tämmöinen lupaus tuntui Reitusta jotenkin nöyryyttävältä, mutta kun työtuomio oli tulossa eivätkä omaiset ruvenneet auttamaan, oli se otettava vastaan. – Kyllä minä sen maksan takaisin, sanoi hän kiitoksen asemesta. Laara ei ollut sitä kuulevinansakaan. Hän tiesi lupauksellaan olevan voimaa pysyttämään miestä nöyrästi työssä, ja jos ei siltä näyttäisi, niin onpa vielä aikaa peräytyä. Uutena miehenä tarttui Reittu käpyyn, ja kun lammin rannoille ilmestyi sulia paikkoja, alkoi hän laitella pyydyksiä veteen. Kalastusta oli kevätkesäkin kokonaan, ja kun se loppui, tuli muita töitä. Melkein peloitti, jos sattui päivän loma tulemaan, se kun ei näyttänyt olevan Laarasta suotua. Eikä liikkumiseen ollutkaan halua, kun alkoi tottua tuohon säännölliseen työntekoon, eivätkä velkamiehetkään taas ahdistaneet. Mutta vielä niitä kumminkin oli jäljellä, ja kun ne saivat kuulla, että yksi oli ahdistelemalla saanut, alkoivat toisetkin parhaana työaikana uhkailla työtuomioilla. Ei auttanut muu, kuin täytyi mainita Laaralle tästä pulasta. – Eipä minunkaan kannata ottaa monia satoja maksettavakseni. Vähän ne yhden miehen työt ennättävät niitä lyhentää, vastasi Laara. – Onhan se niinkin, myönnytti Reittu alamaisena. – Vaan ne hakevat tuomioksi ja siellä summa yhä suurenee. Kyllä minä koettaisin maksaa, ja jos en työnteolla ennätä, niin ehkä sieltä tulee vielä jonkun verran isänperintöä, niin niillä viimeistä. – Olisiko noihin luottamista? Vaan kun et näy muiltakaan saavan ja tässä on paras työaika käsissä, niin jospa minä vielä hätäisempiä velkamiehiäsi suoritan. Paljon enemmän luuli Reittu saavansa houkutella, mutta pääsikin näin vähällä. Hän oli nyt rauhassa. Ensimmäisenä miehenä hän liikkui niityllä, kun Laara oli uskonut työn johdonkin hänen huolekseen. Mieli muuttui iloisemmaksi ja vähitellen vakaantui ajatus, ettei tässä ole hätääkään, kun tekee työtä, ja sitä sai tässä paikassa kylliksi. Ei tullut vaatteestakaan puutetta, niitä teetettiin talosta tarpeen mukaan ja pyytämällä sai rahaakin siksi, etteivät rahan tuntomerkit aivan unohtuneet. Reittu jo ajatteli elämäänsä mitä parhaimmaksi, olla vaan tämmöistä enemmän aikaa. Mikähän tuosta seuraisi, jos olisi yrittää? ajatteli hän. Jos suuttuu ja käskee pois, niin pikaisemmin pääsee velasta. ---- Talven kuluessa vahvistui Reitun ajatus, ja keväämpänä, muutamana sunnuntaina, hän jo ilmaisi sen Laaralle. – Vai niin, sanoi tämä ruveten hyvin totiseksi. – Vai semmoisia sinä tulet puhumaan. Luuletko sinä minun olevan niin miehen puutteessa, että sinut ottaisin. Elä luule siltä, jos olen antanut olla tässä työssä ja auttanut pakkotyöhön joutumasta. Et toki minun omaisuuttani saa tuhlataksesi, niinkuin tuhlasit omasi ja Miinan omaisuuden. – En minä tahtoisi omaisuutta, enkä tuhlaisi, jos saisinkin, selitti Reittu nolostuneena. – Vai et tahtoisi omaisuutta. Sitähän sinä olet ikäsi hakenut. Mitäs muuta sinä Miinaa ottaessasi tapailit kuin omaisuutta? – Satuin vaan siihen rakastumaan, ei siinä muuta ollut. – Vai niin, että satuit, oikaisi Laara. – Mikä se satutti muu kuin tavaran toivo silloinkaan. Etpähän sattunut köyhempiin, mikäs siinä oli? Ei toki antanut arvo tuskin sanaa vaihettaa. Jos minullakin olisi ollut nykyinen omaisuus, niin ehkä sitten olisin ollut jotain mielestäsi, vai mitenkä? Reittu joutui pulaan, miten vastata. – Eihän se ole minun vikani yksinään, jos on ottaessa ollut perintökin vähän mielessä, sanoi hän viimein. – Niinpä se täytyi tunnustaa, iloitsi Laara pilkallisesti. – Luulisi nyt olevan huolettomat päivät, kun on ollut niin viisas, että on osannut muiden mukaan ottaa rikkaan. – Annetaan jo olla nuo puheet, houkutteli Reittu. – Köyhähän minä nyt olen, kun en osannut säästää. – Paremminko luulisit nyt osaavasi? kysyi Laara pistävästi. – Osaisin toki. Enkä minä pyrkisikään haltijaksi, tekisin vaan työtä ja kysyisin kaikki sinulta, selitti Reittu ohjelmataan. – Mahtaisit kysyä! Kysyitkös Miinalta? – Eihän siitä ollut neuvonantajaksi, eikä miksikään, se kun oli niin kitulias alusta pitäin ja huononi aivan lopen, kun yritti sen yhden kerran lapsen tekoon. – Sinä et taitanut ottaessasi tietää sen terveyttä, pisti Laara. Reittu ymmärsi selvästi, että nyt syötetään ennen edessä olleita, mutta eihän siitä auttanut pahastuminen. Oli pyrittävä sovintoon korjailemalla entisiä ja laskemalla loppuja leikiksi. – Tiesinhän minä sen, vaan otetuksi tuo tuli, tunnusti hän kuin häpeissään. – Toisin se asia olisi ollut tehtävä, kun olisin ymmärtänyt. Silloin jos käännyin Laaraan, niin talona oltaisiin ja... – Elä tule minua pilkkaamaan, keskeytti Laara. – En minä pilkkaa, vakuutti Reittu, – se on ihan totta. Ja minä puolestani näytän sen todeksi, jos nyt sovittaisiin yhdeksi taloksi. – Kauankohan tuohon olisi, kun tulisi toinen tuuli ja alkaisit juoda lellittää? – No en joisi, teki Reittu lupauksia. – Saisit vaikka kaulan katkaista, jos humalassa näet. Oletko nähnyt kertaakaan tässä-olon aikana? – Milläpä varoillasi sinä olisit juonut. Ja ehkä olet koettanut kannatella, että saisit minut paremmin petetyksi, vaan et minua petä. – Se on aivan väärä luulo, että minä siinä toivossa olen ollut juomatta, vakuutti Reittu. – En toki pitkään aikaan osannut enkä uskaltanut ajatellakaan sinnepäin, kun näytit niin ylpeältä ja arvokkaalta. – Olenko minä nyt sinua hyvitellyt, kun uskalsit tulla puhumaan? – Eipä sillä, vaan kun olen kuullut ihmisten olevan siinä luulossa, että meistä nyt yksi talo tulee, niin siitähän minä sain alkua. Ja kyllä me nyt sovitaan ja näytetään, että niin se menikin. – Ei sittenkään, sanoi Laara ylpeästi päätään heittäen. – On minusta ihmiset ennenkin niin paljon tyhjää puhuneet, niin puhukoot vaan lisää, ettei jäisi mieli pahaksi. Niillä puheillaan heitti Laara kosijamiehensä, joka jäi yksinään aprikoimaan, miten kävikään tämä yritys. Tahtoi vähän karvastella mieltä nuo halveksivat soimaukset ja pilkalliset pistelyt, mutta ehkei se aivan niin pahasti ajatellut kuin sanoi. Hän uskoi varmasti, että kyllä se siltä rakastaa, vaikkapa pauhaakin, ei se muuten olisi ruvennut hänen syrjäisen asioita maksamaan. Tuo ynseys tulee vain siitä, ettei hän silloin nuorena ymmärtänyt ottaa, kun olisi niin helposti saanut. Muistelemalla johtui mieleen monta Laaran antamaa viittausta sieltä sulhasmatkoilta. Nyt se niitä kostaa, eikä ole ihmekään. Hyvä merkki oli Reitun mielestä se, ettei Laara käskenyt pois, ja hän päätti niin kauan pitkittää, kun se tekee toisen taikka toisen. Hän oli niin tunteittensa hallussa, etteivät ajatukset joutaneet mihinkään muuhun syrjäytymään. Sekä palveluksella että ahkeruudella tahtoi hän pyrkiä toiveensa perille. Mutta keskellä rupeamatakin sattui toisinaan, että työpaikka unohtui, kun mieli kaipasi Laaran läheisyyttä. – Loppuiko sieltä työ? kysyi kerran Laara tällaisessa tapauksessa. – Ei sieltä työ loppunut, selitti Reittu vähän häpeissään muistutuksesta. – Mikäs siellä tuli? – Ei mitään. Teki vaan mieleni tulla sinua katsomaan. – Niinkö harvoin sinä olet nähnyt, että oikein ikävä tulee? kysyi Laara nauraen. – Ikävä tuo tahtoo tulla, aloitti Reittu rohkaistuneena. – Sinä kun et sano rakastavasi minua, niin se huoli tahtoo aivan työntekoa haitata. Uteliaana odotti hän vastausta, nähdäkseen onko se taas miten vihainen. Mutta pelko oli turha, sillä Laara pysyi aivan naurussa suin, kun sanoi: – Jokohan tuo siitä tulisi. Eikö lie vaan laiskuuden alkua, ja sitten luultavasti joutaisi niin työpaikat kuin minäkin minne hyvänsä. – No saat olla varma, että minä aina rakastan ja tottelen sinua, vakuutti Reittu kiihkeästi ja tahtoi vahvikkeeksi syleillä Laaraa. – Elähän nyt noin ... kielteli tämä, sysäten pois luotaan. Sinun pitäisi sitä ennen heittää ikipäiviksi entiset tapasi ja ihan varmasti totella minua joka asiassa. – No, se on varma. Ja jos sinä käskisit vaikka... Sanoessaan teki hän toisen hyväily-yrityksen, joka onnistui paremmin. – Heitä jo, sattuu vielä lapsia tänne tulemaan, husitti Laara. – Niillekin sinun pitäisi olla kuin omille lapsillesi eikä sormellakaan koskea minun luvatta. Kaikki nämä lupasi Reittu monin kerroin. – On tämä sittenkin minusta niin vastenmielistä, epäröi Laara. – Minä en saisi silloin olla lasteni holhoojanakaan, sekin pitäisi toinen laittaa. – Ei siihen tarvitse toista, tiesi Reittu. – Silloin vain on nimeksi, kun kuulutetaan ja vihitään, ja Kuivatun isäntä saadaan, siksi aikaa. Laaralla ei ollut enää mitään muistuttamista, ja silloin se oli päätetty. Nyt aukeni Reitulle eteen uusi elämä, jossa oli kaikkia niitä, mitkä hän luuli jo menettäneensä. Taloinen mies ennallaan, omaisuutta ehkä niin paljon kuin ennenkin, ja mikä vielä enemmän: tuommoinen pulskaksi paisunut leski-emäntä omana. [[Luokka:Laara]] 3168 5421 2006-09-02T20:24:06Z Nysalor 5 Toinen osa: VI. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Toinen osa: V. luku|V. luku]] |seuraava=[[Laara: Toinen osa: VII. luku|VII. luku]] |otsikko=VI. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Alkoi olla vuosi kulunut isäntävainajan kuolemasta. Siihen aikoivat jouduttaa uuden avioliiton alkamisen, ja Reittu meni sitä ennen pyytämään entistä appivaariaan väliaikaiseksi holhoojaksi lapsille. Reitun ollessa siellä tuli mökin Piatta Kuhjolaan ja ilmoitti supakalta Laaralle, että hänellä olisi kahdenkesken sanottavaa, hyvin tärkeätä asiata. Laara vei Piatan pihanpäähän ja kysyi uteliaana: – Mitä se oli se asia? Rauhattomana vilkui Piatta kupeelleen, etteihän sattune olemaan kuulevia, ja alkoi: – Se entinen renki Elias tuli sinne mökille ja houkutteli minut teiltä kysymään, saisiko hän tulla puheille käymään nyt iltasella, tai milloin soveltuisi. Laaran kulmat vetäytyivät ryppyihin ja kasvoille ilmestyi vihan leima. – Mistä se on tullut tänne? kysyi hän. – Etelä-Suomessa sanoi olleensa töissä, selitti Piatta. – Mitä varten se on nyt tänne tullut? – En kysynyt sitä. Sanoi vaan tahtovansa puhutella. – Mutta minulla ei ole mitään puhumista hänen kanssaan. Menköön vaan samaa tietä, jota on tullutkin. – Niinkö minä sille sanon? kysyi Piatta, aikeessa lähteä. – Niin saapi sanoa, vahvisti Laara. – Vaan jos luulee jääneensä vähälle palkalle, niin saakoon lisää. Hän otti setelirahan ja käski viedä Eliakselle. Piatta meni mökilleen, mutta pian hän palasi sieltä, tuoden rahan takaisin. – Eikö sille kelvannut? kysyi Laara kummastellen. – Niin sanoi, ettei hän ole tullut tänne rahan puutteessa. – Ja näkyi sillä olevan, kun kukkaronsa avasi. – Puheelle sanoi pitävän päästä, vaikka mikä olkoon. – Mutta siitä ei tule mitään, tenäsi Laara. – Minä olen sen päättänyt, ettei se mies saa jalkaansa astua minun talooni, ja se päätös pitää. – Vaan jos minkä tekee suutuksissaan, hätäili Piatta. – Se sanoi niin lujasti, että hänen täytyy päästä puheelle. – Samapa se, sanoi Laara vihan välähdys silmissä. – Hennon minä puhutella, mutta en kotonani. Kohta tulen. Piatta alkoi jo mennä, mutta mökille päästessä tapasi hänet Laara. Rohkeasti astui hän tupaan ja meni sivulleen katsomatta peräpenkille istumaan. Elias luuli entisen ystävänsä olevan paremmallakin päällä ja meni tarjoomaan kättä. – Samapa tuo on, virkkoi Laara ynseästi päätään heittäen ja tuuppasi vihaisesti kättä. – Ei tuossa puukko liene. Elias peräytyi heti ja istuutui rahille, melkein selin Laaraan, ja huultaan pureksien vastaili: – Ei tuo puukkokaan aina peloittane. Se on aikoja ja asioita myöten. Seurasi vähän ajatuksen aikaa. Laara halusi mitä pikimmin päästä pois ja kysyi: – Tätä nolottamista vartenko minua tänne niin väkivetoon haettiin? – Nolotetaan, jos ei puhetta löytyne, vaan löytyipä sitä ennen, sanoi Elias entisessä asennossaan istuen. – On minulla muutakin tekemistä kuin puukkojunkkaria tässä palvella. – Lopeta jo pois tuo puukkopuhe, virkkoi Elias kärsimättömänä ja kääntyi Laaraan päin. – Eikö meidän välillä muuta olekaan? Tokko sinä muistat mitään niistä entisistä? Nyt minä tulin päättämään sitä asiata, jota luvattomasti ainehdittiin. Lopetetaan nyt luvullisesti. Vihan vallassa kohosi Laara seisoalleen ja pikemmin huusi kuin puhui: – Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä, pidä sinä kitasi kiinni, muuten minä vedän oikeuteen lyönnistä. Tämä asia ei ole vielä ennättänyt vanhentua. – Vai ei ole ennättänyt vanhentua, sanoi Elias katkerasti naurahtaen. – Vanhentuneetko ne meidän muut välit ovat, vai mitenkä? – Etkö sinä kuule, ryökäle, että meillä ei ole mitään muita välejä! Sinä et ole mikään kuuluva minuun! – No niin se oikea ihminen puhdistaa itsensä. Vai en minä ole mikään kuuluva. Enkö siihenkään tyttöön ole mikään kuuluva...? Nyt jo nousi Laaran viha ylimmilleen. Nyrkkiä puiden syyteli hän mitä peloittavimpia uhkauksia ja lähestyi syrjittäin ovea. Vihan kamaltamat olivat kasvot, kun hän vielä ovelta jälkeensä saneli. Ei niistä jäänyt entiselle ihailijalle suloista kuvaa mieleen. Enpä minä sitä tuommoiseksi uskonut, ihmetteli Elias Laaran pois mentyä. – Mutta kylläpä se on... Mielelläni minä hennon olla hänestä erilläni, vaan on tuo niin ilkeätä, kun on se... Piatta joutui heti pitämään Laaran puolta ja moittimaan Eliasta. Mutta tämä ei kärsinyt kumpaakaan. – Se nyt on sillä lailla, että minun pahoistani pääsee tämä puolikunta, jos vaan omistaan, sanoi hän päättäväisesti nousten ylös. – Päivä karahkan kiertää, ennenkuin tämmöistä miestä näkyy näillä mailla. Hyvästi! Tämä katkera hyvästin heitto ei paikalle jääneitä ensinkään surettanut. Melkein heti meni Piatta viemään tästä tietoa Laaralle, jolle se oli niin hyvä sanoma, että hän keitti sanantuojalle kahvit. Pannun lämpimänä ollessa palasi Reittu holhoojan tiedustelusta Kuivatusta. Mielellään oli isäntä suostunut ja luvannut vielä itse käydä tuon asian toimittamassa valmiiksi. Nyt olivat jo Laarankin puolelta estelyt loppuneet, kumpainenkin tahtoi virkailematta asian päätökseen. Häätkin saavat jäädä laittamatta, niissä menisi vain varoja ja aikaa. Viivyttäviä esteitä ei heidän naimisessaan ilmestynytkään, kaikki meni aikomusten mukaan. Vanhin poika vaan tuli tiedosta hyvin pahoilleen ja koetteli lapsellisilla keinoillaan, niinkuin itkulla ja syömättömyydellä, saada äitiään estetyksi, mutta sai palkakseen vitsaa. [[Luokka:Laara]] 3169 5422 2006-09-02T20:24:10Z Nysalor 5 Toinen osa: VII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Laara: Toinen osa: VI. luku|VI. luku]] |seuraava=[[Laara: Toinen osa: VIII. luku|VIII. luku]] |otsikko=VII. luku |alaotsikko=[[Laara]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Toista vuotta yhteenmenon jälkeen saapui Laaralle hänen syntymäpitäjästään näin kuuluva kirje: – Koska vanhempanne, itsellinen Juuso Määttä ja hänen vaimonsa, ovat joutuneet kunnan varoilla elätettäviksi ja koska olemme varmalta taholta tietoon päässeet, että te oletten varallinen, niin kehoitamme teitä, vaivaishoitosäännön mukaan, pitämään huolen vanhempainne vastaisesta elättämisestä, jos tahdotten riitoja välttää. : N – – kunnan Esimies. Uteliaana, melkeinpä hyvillä mielin ensin katseltiin kirjeen ulkopuolta, mutta kun Reittu aloitti lukemisen, katosi Laaran hyvä mieli, ja loppuun päästyä hän oli aivan harmissaan. – Kuka nyt olikaan tuo kirjeen lähettäjä ja mitä se on siinä toimittavinaan? kysyi hän ylenkatseellisesti. Reittu luki uudestaan ja selitti, että se on semmoinen kunnan valitsema mies ja käskee elättämään vanhempia. – Ymmärrän minäkin tuon verran, sanoi Laara. – Mutta mitäs on tuo »varmalta taholta tietoon päässyt», eikö siinä mainita mitään muista lapsista? – Totta ne ovat köyhiä, niin se ei sentähden puhu niistä, selitti Reittu. – Vaan ei siitäkään tule mitään, että minä rupean heitä yksinäni elättämään. Elättäkööt ensin ne, jotka ovat siellä, taikka elättäköön kunta. Ei minulla ole vanhempieni perintöä yhtään penniä, eikä siitä pitäjästä ansaittuakaan, ja mistä he nyt ovat tietävinään, että olen varakas. Tuota minä olen pelännyt, enkä ole antanut sinne mitään tietoa, vaan ovatpahan urkkineet. – Ne ovat kyselleet joltain, sanoi Reittu, vaan sinne pitää vastata, että se on valetta. – Sinne vastataan, päätti Laara varmasti. – Ja se vastaus pitää kirjoituttaa osaavalla miehellä, maksakoon minkä hyvänsä. Mene aivan tänä päivänä hakemaan tänne sihteeri Toiminen, syntynee tuo siltä, joka kuuluu tuomarillekin kirjoittavan. – Sattuisiko joutamaan tänne? arveli Reittu. – No, jos ei joutaisi, niin kirjoituta siellä. Ensin pitää panna, että minulla ei ole penniäkään vanhemmiltani saatua ja mikä vähän luullaan nyt olevan, niin se on kaikki entisen miesvainajani lasten eikä minun. – Eihän se kumminkaan sillä lailla menne? huomautti Reittu, katsoen asiaa omalta kannaltaan. – Kuuntelehan, eläkä sotke, tiuskaisi Laara. – Eihän siihen vastaukseen tarvitse kirjoittaa, että se jaossa tulee sillä lailla menemään, kunhan panee, että minulla ei ole mitään, kaikki on isäntävainajan lasten – jospa panisikin, että nuorimpain lasten. – Ja sitten, että ei minulla ole varoja sinne lähettää, ja jos tänne tuovat, niin kerjäämään ne täälläkin joutuvat, eikä niitä vieraassa pitäjässä kukaan elätä. Moneen kertaan piti Reitun kuunnella, jotta neuvot pysyisivät muistissa, jos niin sattuisi, ettei kirjuri joutaisi tulemaan. Rahaa sai hän tarpeen varalta mukaansa ja päälliseksi kovat varoitukset, ettei saa penniäkään hukata muuhun ja että pitää tulla takaisin, niin pian kuin asia on toimitettu. Myöhään yöhön odotti Laara kirjurin hakijaa, mutta eipä sitä kuulunut vielä huomispäivänäkään. Alkoi olla katumoiksi, kun tuli laittaneeksi yksinään, jos se siellä mitä retustelee ja heittää asiankin toimittamatta. Nämä yksinäänliikkumiset olivat Reitulla ensimäisiä, Laara oli ollut usein mukana ja pitänyt miestään tarkan katsonnan alaisena. Nyt se viimeinkin näyttää tapansa, kun se noin viipyy, ajatteli Laara harmissaan. Toisen päivän iltamyöhällä se kumminkin tuli, ja Laara töytäsi jo kartanolla vastaan. Vakavasti päästeli Reittu hevosensa valjaita irti ja kartteli lähestyä vastaanottajaa, ettei tulisi huokuneeksi kohti sitä. – Mitä sinä siinä kieroilet kuin päätä vasten pieksetty hevonen? tiuskaisi Laara tervetuliaisiksi. Huoneeseen tultua alkoi tarkempi tutkinto, siinä ei auttanut syrjäileminen, täytyi seisoa suorana. – Jopahan sinä rikoit lupauksesi ja joit siellä, potuutteli Laara. – Näytä rahat tänne! Nolona kaivoi Reittu kukkaronsa, josta löytyi ainoastaan muutamia lantteja. – Tässäkö ne ovat kaikki? – Siinä ne ovat, alkoi Reittu selittää. – Sille sihteerille piti ensiksi hakea viinaa, ei sanonut kykenevänsä ilman kirjoittamaan, kohmelon valitti olevan. – Valehtelet sinä! Näkeehän sinut naamastasi, että itse olet juonut. – Täytyihän minun olla vähän toverina, ei sanonut yksinään maistavan millekään. – Vähän sinä vaan olet ollut sillä toverina. Sinun ei pitänyt olla yhtään. Kun ei ruojan kurkkuun olisi yksinään valunut, niin sen parempi. Jos tuon arvasin, niin laitoinkohan minä. Tuliko se vastuukaan kirjoitetuksi ja lähetetyksi? – Tuli se, vaan vasta iltapäivällä. – Ja siihen asti sinä juottelit sitä ruojaa. Vieläkö se otti palkkaa? – Otti neljä markkaa, sanoi olevansa puutteessa, vaan aikoi se kirjoittaa siitä samasta maksusta vielä vastakin, jos tarvitaan. – Vai saisi tulla vieläkin juottamaan. Pitäköön. Ja olkoon tämä kerta sen syynä, vaan jos sinä vasta juot humalaan, niin varo itseäsi. Reittu lupasi totella, mutta lupaus ei ollut enää vilpitön. Ajatukset hiipivät kirjurin kamariin, jossa oli viime yö juotu ja laulettu. Se elämä oli taas pitkän loman perästä jotain, sekä suusta että mielestä. Mutta kyllä sinne ei pääse toista kertaa. Salainen toivo jäi kumminkin jälelle uudistaa samaa iloa jossain muussa sopivassa paikassa, kun oli tällä tiellä saanut syrjäytetyksi muutamia markkoja omaankin taskuunsa. Ahkerasti teki Reittu työtä vielä nytkin, mutta metsätöissä ollessa rupesi joskus liikkumaan mielessä kummallinen kaipaus. Se alkoi hyvin vähitellen, kuin jano, ja janohan se oikeastaan olikin. Kirveen liike pysähteli ehtimiseen, kielen kantimissa kutisi omituisesti, sylkirauhasista herahteli ehtimiseen kosteutta, ja nieletti aina vähän väliä. Viimein täytyi lähteä kävelemään, kuin janoisen ainakin. Vasten ei voinut seisoa, kun varmasti tiesi, ettei etsiminen mene turhaan. Lammen takana, ulompana metsässä, oli pahainen mökki, josta Reittu oppi saamaan mielitekoonsa viinaa. Asukkaat vaihettivat sitä mielellään ruokatavaraan, ja siten soveltui Reitulle hyvin mukavasti pistäytyä tuontuostakin mökissä virkistyttämässä itseään. Toisinaan tahtoi paluumatkalla huolestuttaa, kun oli sattunut ottamaan runsaasti ryyppyjä ja viipymään myöhänlaiseen. Täytyi selvitellä jossain niittyladossa ja hämärän aikana kotinsa riihessä taikka saunassa. Nämä varokeinot eivät kumminkaan pitkältä auttaneet, Laara huomasi viitteet ja otti asian entistä lujemmalle, pyörittelipä tulisimmilleen päästyä tukastakin. Reittu koki keksiä hätävalheita ja lujimman tullessa tunnustikin ottaneensa ryypyn, mutta ei sittenkään saalispaikkaa ilmoittanut. Seuraavan kesän syksynä, kun eloja jo puitiin, löytyi jyväpussi toisensa perästä lammenrantaladoista. Laara oli jo päässyt tietämään, mihin niitä kuletetaan, ja kerran iltasella, kun Reittu taaskin oli ollut koko päivän tietymättömissä, lähti omin silmin katsomaan, missä se syönnöspaikka on, ja tuomaan miestänsä kotiin. Hän meni veneellä lammen ylitse, kulki sieltä noin puolituntia kestävän matkan metsäpolkua, jota kävellessä risteili mielessä kaikenlaisia harmillisia ajatuksia. Mitä oli ensinnäkin tehtävä tuolle juopoksi ratkenneelle mieshyväkkäälle, kun se aina lupaa parantua eikä siitä tule tuon valmiimpaa? Toinen vastus taitaa olla niistä vanhemmista, kun niiden elättämiseen yhä enemmän pakotetaan. Mökin näkyviin tultuaan teroitti hän silmänsä, jottei etsittävä pääse pakenemaan, ja kaappasi uhkamielisesti vitsaksen tyven käteensä. Huomaamatta hän pääsi tuvan ovelle asti, jota avatessaan näki Reitun istuvan mökin miehen kanssa pullon ääressä, mutta pian ne sen survasivat nurkkaan piiloon ja tekeytyivät tietämättömäksi. – Taisin tulla pahalla ajalla, kun niin säikähdettiin, virkkoi Laara. – Ei tässä ollut mitään, selitti mökin mies. – Tuolla peremmällä olisi emännälle puuta istua. – Enpä minä ole tullut tänne istumaan, eikö täällä liene muitakin istuvia kylliksi. Sitä minä tahtoisin kysyä, kenenkä luvalla täällä pidetään alituista viinan-kauppaa. – Kuka sitä on sanonut, että täällä on viinan-kauppa? – Sitä on sanonut jos kuka, ja näinhän minä omilla silmilläni, mitenkä viinapullo minun ovesta tullessani sivallettiin nurkkaan. – Siitä ei ole myötynä yhtään tippaa, väitti mies. – Annoin vain pari varpaisryyppyä tälle isännälle. – Vai varpaisten nimellä täällä vielä viinaa kaupitaan, vaikka lapsenne syntymisestä on jo puoli vuotta. Kyllä minä teille ensi käräjissä näytän, onko luvallista juoda vuosikausia varpaisia. Monettako kertaa se on tämäkin vieras? Ala astua tulisesti kotiin, mokoma rötkä! Reittu vaivautui jaloilleen ja astua toikkaroi ulos. Laara seurasi kintereillä ja aloitti heti kartanolle tultua nuhdesaarnansa. – Vieläkö sinä nytkin kykenet tekemään tyhjäksi, ettet käy juomassa... Nouse, nouse siitä veräjästä, eläkä kompuroi... No niin!... Siinä se nyt on silmillään... Laittaudutko pian seisoallesi... Samassa tempasi hän kauluksesta koholle. – Elä, elä, äännähti autettava, aloittaen uutena miehenä matkansa. – Tiedä se, että jos vaan vielä tulet tänne, niin panen sinut tultuasi pönkän taakse tai ajan kokonaan tiehesi. Kuuletko mitä minä sanon, vai niinkö tajutonna sinä töllötät?... Elä mene siihen vesilätäkköön ... tältä puolen... Laara tarttui päävaatteeseen ja pyöräytti siitä toiselle suunnalle, jolloin Reittu taas älähti: »elä, elä». Koko metsämatka oli yhtäläistä jupakkaa. Saatettava sai suullisten neuvojen lisäksi alituisia tielläpysymisohjauksia, milloin tukkaan, milloin muuhun ruumiiseen tuntuvia. Veneen luokse ehdittyä alkoi syksyinen ilta hämärtää. Laara komensi miehensä veneen perään ja kävi itse airoihin. Mutta peränpitäjässä ei ollut paljon tolkkua venheen suoraan kulettamisesta, se kääntyili aivan väärille suunnille. – Elä sinä heittiö kampeile, anna kulkea suoraan, komensi Laara. Perämies oli tekevinään neuvon mukaan, mutta taas mentiin liiaksi toisaanne päin. – Ja tästä matkan kulusta ei tule mitään, tuskaili Laara heittäen airot käsistään ja nousi ottamaan melaa pois. Reittu luuli tultavan tukasta neuvomaan ja suojellakseen sitä väänsi ruumistaan sivullepäin, jolloin Laarakin sattui hoipertamaan ja horjahti pää edellä lampeen. Vene kaatui siinä samassa. Kiireinen uikahdus ennätti päästä Laaran suusta ennen umpeen menoa. Reittu oli iskenyt kätensä veneen laitaan ja pysytti päätänsä koholla vedestä. Juopuneenakin valtasi hänet kauhistus, kun Laaraa ei näkynytkään, mutta kohta kumminkin kohosi pää vedestä ylös ja kädet hapuilivat puolitietoisesti. – Ui tännepäin, kehoitti Reittu. Laara ei käsittänyt kehoitusta, mutta parhaiksi sattui hänen kätensä yhtymään veneestä irtautuneeseen tuhtolautaan, johon hän vaistomaisesti tarttui ja alkoi turskua vettä suustaan ja sieraimistaan. Nyt jo Reittukin älysi toverinsa voimattomuuden ja alkoi huutaa apua. Kului kappaleen aikaa ennenkuin apumiehet joutuivat. Niillä oli pelko, että jos Laara on jo ennättänyt hukkua, kun ei sen ääntä kuulunut, eivätkä he hätäpäissään muistaneetkaan panna oman venheensä tappia kiinni, jonka vuoksi myöhästyivät enemmän. Hätäpaikalle ehdittyään näkivät he Laaran olevan aivan luiskahtamaisillaan tuhdosta ja riensivät häntä ensiksi auttamaan. Hän olikin jo niin voimaton, että oli tietämistä veneeseen saadessa. Reitun auttamisaikana makasi Laara kokkatuhdolla. Hän alkoi olla täydessä tajussaan, mutta ei saanut vilulta ja rykimiseltä paljon mitään sanotuksi. Kotirantaan tultua, kun piika lähti kädestä taluttamaan, äänsi hän ensi kerran: – Voi voi ... kun on vaikeata ... tuo rykiminen .. kun meni vettä ... henkeen. Pihaan päästyä nousi hän omin apuinsa lämmittelemään tuvan uunille, jonne piika kantoi kuivia vaatteita muutettavaksi kastuneiden sijaan. – Ei sattunut saunakaan lämpiämään, sanoi Laara. Piika juoksi heti viemään puita ja tulta saunan uuniin, mutta kun se oli joutunut, niin ei Laara tahtonutkaan lähteä, valitti päätänsä raskaaksi, se voisi löylyssä vain pahentua, eikä enää vilustanutkaan niin haitalle asti. Piika oli pannut kahvipannun tulelle heti pihaan tultua ja keitti sen lisäksi maitoa. Näillä lämmitti Laara itsensä ja meni sitten vuoteelleen kamariin. Reittu oli peloissaan onnettomuuden johdosta ja vältelläkseen Laaran seuduilla olemista kylpi ensin pitkään ja meni sitten tuvan uunille maata, jossa nukkui raskaasti aamuun asti. Laaran nukkuminen ei ollut niin rauhallista. Hänen vasempaan kylkeensä oli kovimmissa yskän kohtauksissa pistänyt ja joskus hartioihinkin, joka teki yön levottomaksi. Aamupuolella hän jo nukkui jotenkin rauhallisesti ja noustuaan vähän myöhemmin kuin muut lähti liikkeelle talouden toimiin ja katselemaan Reittua puhutellakseen. Tämä oli mennyt heti päivän valettua perunakuoppaa kaivamaan riihen kupeelle. Alkoi olla aamiaisen aika, kun Laara tuli sinne. – Sinä et enää välitä minusta mitään, vaikka hukkuisin taikka muuten kuolisin sinun tähtesi, nuhteli Laara. – Minkä minä osasin, kun olin itsekin hukkua? sanoi Reittu. – Vaan kun et tullut yölläkään katsomaan, vaikka minun rintaani pisti, etten saanut nukkua kuin vähäsen, ja nytkin vielä tuntuu syvään hengittäessä. – Enhän minä jaksanut. – Ethän sinä jaksanut, kun... Hui! ... minua rupeaa kylmä karsimaan. Tule syömään sieltä. Kiireesti he lähtivät tupaan ja Laara nousi uunille, mutta vilu ei herennyt värisyttämästä sielläkään. Reittu katseli jo asiaa huolellisemmin ja esitteli, että jos olisi ottaa suuhun jotain lämmittävää, semmoista kuin viinaa, jotta se ajaisi kylmyyden pois sisältä. – Jopahan se viina säilyisikin meidän talossa. Tämä jo koski Reitun omalletunnolle, niin että hän kesken syönnin pisti hatun päähänsä ja lähti semmoista kyytiä lammen rannalle päin, että siinä näyttiin jouduttavan. Vene kiiti lammen ylitse kiireesti ja suoraan, ei se nyt kieroillut. Ennenkuin muut osasivat aavistaakaan, viilsi se takaisin rantaan, ja silloin oli viinan puute loppunut. Sitä otti Laara ensin paljaaltaan, ja kun kahvi joutui, sitten kuuman kahvin seassa. Vilustaminen helpotti, mutta askareiden teko täytyi kumminkin heittää muille ja asettua sairastamaan. Puolisen aikana oksetti kovasti, ei kelvannut ruoka eikä rohdot. Yskiminen kiihtyi ja hengitys muuttui lyhemmäksi ja kuuluvammaksi. Poskille kohosi sairaalloinen puna, silmäterät näyttivät suuremmilta ja kokonaisuudessaankin rasvaisen kiiltäviltä. Iltasella kasvojen puna lakastui, ne kävivät lamaantuneiksi. Yskä ja pistokset vaivasivat melkein koko yön, ja yskökset muuttuivat ruosteen karvaisiksi. – Kyllä taitaa tulla kummat, sanoi Reittu toisen päivän aamuna. – Minä lähden tohtorilta kysymään neuvoa. – Kunpa sinussa olisi senkään verran ... kun minun sinun tähtesi kärsiä tämmöistä... Reittu olisi lähtenyt heti taipaleelle, mutta Laara tahtoi, että katsottaisiin vielä huomiseen asti. Hän luuli tulevansa paremmaksi, kun saattoi juoda vähän maitoa. Mutta iltapäivällä yskä ja pistokset kiihtyivät ja illan suussa hän oli yskään läkähtyä. Huulet muuttuivat mustansinisiksi, ja posket punoittivat ja olivat kuumat. Nyt olisi ollut saatava lääkärin apua mitä pikimmin, mutta edessä oli pimeä syksyinen yö ja syrjätiet kulkea. Tämä yö olikin jo pitkä, sillä Laaran valitus kuului melkein lakkaamatta, kun joka rykäisylle pisti paljoa kovemmin kuin ennen. Vuoroon aina joku valvoi vuoteen vierellä, ollakseen jollain tavalla lievennyksenä. Päivän hämärtäessä lähti Reittu matkalle, joko saamaan lääkäriä kotiin taikka ainakin lääkkeitä. Mutta hänelle sattuikin huono onni. Lääkäri (toinen kuin tätä ennen) oli ennättänyt mennä toisten herrain kanssa metsästämään ja palasi iltamyöhällä niin täyteen »ladattuna» punssilla, ettei hänestä ollut työlle eikä tielle. Täytyi odottaa huomisaamuun ja sittenkin hän oli unisena ja äreänä puheelle päästäessään. Matkaan lähtemisestä ei uskaltanut mainitakaan monta kertaa, hyvä kun sai lääkelipun, jolla pääsi apteekkiin. Jo alkoi Reittua harmittaa tämä vastahakoinen matka, eikä hän malttanut olla ottamatta mielensä huojennukseksi pulloa paluumatkalle. Hän ajoi minkä ennätti, ryyppäsi väliin ja kiroilikin juoppoja. Vedet pyörähtelivät Reitun silmistä sairaan huoneeseen astuessa, vaikka hän olikin sellaisena. Laara lepäsi tunnotonna, posket sinertävän punaisina, ja hengitys oli paljasta läähätystä, aivan kuin palkeella olisi tuhuttanut. Lapset itkivät mikä missäkin nurkassa. – Mitenkä se nyt on? kysyi Reittu hätäisenä piialta, joka istui vartijana, silmät punaisina valvomisesta. – Se on tuommoista, selitti piika. – Viime yönä jo houraili ja välistä päivälläkin. Laara käännähti vuoteellaan, avasi silmänsä ja oudosti katsellen alkoi: – Nyt ne ovat tuolla ... elkää tulla tänne ... menkää sinne mökillenne ... minä maksan ennen sinne ... ei kun ne tulevat ... minua hävettää, kun tietävät että olette vanhempiani ... noin huonot vaatteet ... minä ennen ... menkää, menkää... Pelonsekaisin mielin kuunteli Reittu äänettömänä houreita ja alkoi kaivella taskuistaan lääkepulloja esille. Joku niistä oli särkynytkin matkalla. – Eikö se tohtori lähtenyt? tuli piika kysymään. – Ei lähtenyt varsin mielellään. Ennen olisi, kuulema, pitänyt hakea. – Tokko se osasi sanoa, mitä se on tuo tauti? – Niin tuo sanoi, että mahtaa olla keuhkokuumetta, kun minä sille selitin. Piika avasi lääkepullon, kaatoi siitä lusikkaan, ja Reittu tuli nostamaan sairaan päätä, jotta olisi saatu annetuksi suuhun, mutta ei tämä sitä huolinut, työnsi vain pois ja alkoi hourailla. Väkisin he viimein kaatoivat, mutta ei siitä ymmärtänyt olevan mitään apua. Ei auttanut muu kuin täytyi katsoa, mikä tästä lopuksi seuraa. Illan kuluessa muuttui hengitys lyhemmäksi, kurkku ja rinta korisivat. Koko tämän neljännen yön oli semmoista. Tunnottoman sairaan jäsenissä näkyi omituisia nytkäyksiä. Kaikki joukot, paitsi pienimmät lapset, valvoivat ja katsoivat sairaan kamppauksia. Tuontuostakin Laara puhkesi houreisiin. Nyt taas hän tähysteli yli päänsä ja virkkoi: – Elä nouse, isäntä, sinne ylös ... minä olen ihan syytön ... se on ihan valetta se luulo ... elä lyö sillä puukolla ... siinä ei ollut kuin yksi näkijä ... vaan Piatta ei sano ... se ... on ... se ... on... Jännityksellä kuuntelivat läsnäolijat jokaista sanaa ja painautuivat sitten itsekseen huoaten ajattelevaisina istumaan. Oudosti vaikutti tässä öisessä hiljaisuudessa sairaan houreet ja tuo kurkun korina. Aamulla alkoi hengitys käydä rennommaksi ja harvemmaksi. Päivän koittaessa se oli hyvin harvaa. Kaikki joukot kokoontuivat vuoteen ympärille. Joku kävi herättämässä lapsetkin äitiään katsomaan. Ne käsittivät aikaisten toivottomista kasvoista ja varovaisista liikkeistä, että jotain vielä surullisempaa on tulossa, ja pällähtivät itkemään kuin yhdestä suusta. Parhaiksi joutuivat lapset. Hengitys oli jo hyvin harvaa, joku sormi enää liikahti, ja nyt näytti kaikki loppuvan. Noin puolen minuutin perästä vetäisi sairas vielä lyhyen henkäyksen, jota tehdessä leuka nytkähteli alaspäin, ja se oli viimeinen elonmerkki. Kasvoille tuli kalmankalpeus, ja silmät painuivat kuopalle. ---- Muutamat naapurit ja jälelle jäänyt, sureva kotijoukko olivat saattamassa Laaraa viimeiseen lepoon. Turvattoman näköisinä seisoivat lapset haudan partaalla ja katselivat hämillään pappia, joka heitteli multaa arkulle. Reittu seisoi vähän ulompana, kun oli tullut nauttineeksi surunsa lievennykseksi ja mielitekonsa tyydytykseksi liian paljon juoma-aineita. Sietämättömästi kaiveli hänen kurkkuaan, ja suu oli pahasti ammollaan, kun lukkari lauloi hautauksen loppuvärssyä: »Sä kuolo viet mun elämään.» [[Luokka:Laara]] 3170 5589 2006-09-08T19:54:13Z Nysalor 5 Isäntä {{Wikipedia}} '''Kauppis-Heikki''' (1862–1920) == Novellit == * ''[[Isäntä]]'' == Romaanit == * ''[[Aliina]]'' * ''[[Kirottua työtä]]'' * ''[[Laara]]'' * ''[[Mäkijärveläiset]]'' * ''[[Viija]]'' [[Luokka:Kauppis-Heikki]] 3171 5424 2006-09-02T20:24:26Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kauppis-Heikki]] [[Luokka:Romaanit]] 3172 5425 2006-09-02T20:24:34Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] 3173 5427 2006-09-02T22:30:32Z Nysalor 5 Aliina {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aliina |alaotsikko= |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} : ALIINALLE: : Toivon sulle Suomen nuorten : apuansa antavan, : voimia ja valistusta : kodin hyväks kantavan. == Luvut == * [[Aliina: I. luku|I. luku]] * [[Aliina: II. luku |II. luku]] * [[Aliina: III. luku|III. luku]] * [[Aliina: IV. luku|IV. luku]] * [[Aliina: V. luku|V. luku]] * [[Aliina: VI. luku|VI. luku]] * [[Aliina: VII. luku|VII. luku]] * [[Aliina: VIII. luku|VIII. luku]] * [[Aliina: IX. luku|IX. luku]] * [[Aliina: X. luku|X. luku]] * [[Aliina: XI. luku|XI. luku]] * [[Aliina: XII. luku|XII. luku]] * [[Aliina: XIII. luku|XIII. luku]] * [[Aliina: XIV. luku|XIV. luku]] '''Lähde:''' Kauppis-Heikki 2005: ''[http://www.gutenberg.org/etext/15061 Aliina]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Kauppinen, Heikki 1896: ''Aliina''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Aliina| ]] 3174 5428 2006-09-02T22:30:36Z Nysalor 5 I. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina]] |seuraava=[[Aliina: II. luku|II. luku]] |otsikko=I. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Tyyntä järven pintaa pitkin juosta viillätti pieni höyrylaiva, tuoden joukkoa kirkolta kotiin. Lumireen muotoiset lainerivit jäivät jäljelle, levenivät ja loiskahtelivat sitten lehtoisia rantoja vasten, peräytyivät ja loiskahtivat vielä kerran, sotkien rantaveden, jossa pienet kalanpoikaset itseänsä kasvattelivat. Laiva vihelsi pitkän, kimakan vihellyksen, hidastutti vauhtiansa ja pysähtyi Lahnaniemen laituriin. Renkipojat olivat laivan kiinnitysköyttä vastaanottamassa. Lahnaniemen isäntä, Matti Auvinen, ja pari vaimonpuolta tuli laivasta maihin. – Joudettaisiinko me vähän hupia ajamaan? kysyivät laiturilla olleet rengit isännältään. – Joutaahan nyt, sanoi Auvinen tuupaten takkinsa pielustaa kiinnemmäksi, se kun pyrki aukenemaan. Laiva viheltää tuikautti lyhyet hyvästinsä ja alkoi jatkaa matkaansa. Auvinen katseli laivan menoa, kunnes laiturille jääneet vaimot olivat menneet ulommaksi, lähti sitten nousemaan pihaan, mutta pistäytyi kumminkin vielä rannalla olevaan verkkohuoneeseen, jonka nurkkaan kätki jotain poveltaan. Sieltä hän käveli pihaan, jossa oli kotona emäntä ja yksi piika. Lapset olivat menneet pellon takaa aholta marjoja katselemaan. – Terveisiä kirkosta, sanoi Auvinen leppoisella äänellä ja alkoi heittää takkiansa. – Kiitoksia paljon, vastasi emäntä. – Aikaisinpa nyt laiva joutuikin. – Joutuihan se, kun ei tarvinnut käydä Pitkässälahdessa ja muutenkin on näin tyyni. – Saarnasiko siellä nyt Hovin nuori maisteri, niinkuin mennä pyhänä arvelivat. – Maisteri saarnasi ja kyllä siitä tulee hyvä pappi, kehui Auvinen. – Vai hyvästi saarnasi. Mistä se olikaan tämän päivän teksti ... niin, kun Vapahtaja opetti kansaa venheestä. – Siitä juuri, todisti Auvinen. – Ja niistä verkoista ja kaloista. Kyllä se puhui kerrassaan hyvästi, ei luulisi niin nuorelta mieheltä sillä lailla lähtevän. – Vieläköhän tuo saarnaa tänä kesänä. – Ei tiedä. – Olisi käytävä kuulemassa... Mutta sinullahan mahtaa olla nälkä, huomasi emäntä. – Käy Vappu noutamassa leipää ja voita ruokahuoneesta, minä otan keittokupin uunista. Auvinen istui pöydän taakse. – Nyt on niin hyvä sää, että sietää laskea verkot järveen, puheli hän käännellessään leipäkannikkaa, jonka Vappu juuri toi. – Väsyksissähän sinä olet nyt kirkosta tultuasi, säälitteli emäntä. – Heittää ennen huomenna. – Huomenna saattaa jo tuulla, enkä minä niin väsyksissä ole, kehui Auvinen naurahdellen. – Mihin lienevät rengitkin pistäytyneet. – Pian minä ne viskaan tuonne niemen kupeelle vaikka Vapun kanssa. – Kun eivät lehmät ennättäisi tulla kotiin, arveli emäntä. – Lehmäin tulolle sieltä ollaan jo takaisin. Mene vain Vappu kantamaan verkkoja veneeseen, minä tässä vähän puraisen. Vappu katsahti salavihkaa kumpaisenkin palveltavansa silmiin ja lähti ulos. – Enpähän muistanut sanoa, ettei kanna niitä harvoja verkkoja, sanoi Auvinen ja riensi pala suussa perästä. Portailla tavoitti hän Vapun ja neuvoi sille hiljaa, mistä kohdasta löytää mitäkin. Sanottuansa palasi hän ateriaansa jatkamaan, mutta suoritti sen pian ja lähti rantaan. Lapset tulivat marjasta ja toivat vähiä löytöjään äidilleenkin maisteltavaksi. – Joko isä on tullut kirkolta? kysyi Aliina, vanhin lapsista, jota hänen äitinsä piti toisten valvojana. – Jo tuli, vaan meni rantaan; kuului käyvän verkot heittämässä, selitti äiti. – Saisinko minäkin mennä isän kanssa? kysyi Aliina. – Mene vaan, jos tapaat vielä rannasta ja ottanee. Aliina lähti kiireesti rantaan. Hän oli ollut aina lasten seurassa ja pysynyt siten mieleltään lapsena, vaikka ikää oli jo lähes viisitoista vuotta. Rannassa olivat veneet vielä paikoillaan, eikä niiden luona näkynyt ketään. Aliina katseli ympärilleen ja huomasi verkkohuoneesta liikettä. Vielä ovat verkkoja ottamassa, ajatteli hän hyvillään ja kääntyi sinne. Kumpainenkin oli kurkottamassa verkkoa orrelta. – Pääsenkö minäkin järvelle? kysyi Aliina kynnyksen yli. – Ka, johan se on Aliina tullut marjasta, sanoi Auvinen iloisesti, kääntäen päätänsä. – Mihinkä toiset lapset jäivät? – Ne jäivät äidin luokse. – Vaan jos äidin on liikuttava askareillaan, niin olisit sinä lasten luona. – Minä kysyin äidiltä ja lupasi. – No kyllähän sinä, vaan tulee niin paljon verkkoja, ettei oikein sovikaan. – Minä soudan toverina. – Ei se kahden soutaminen sovellu verkkoja laskiessa. Auvinen otti viimeiset verkot ja toi veneeseen. – Tuolta näkyvät tulevan toisetkin lapset. Minä annan täältä taskusta rusinoita, jakele niitä ja menkää sitten toisella veneellä tähän rantamalle soutelemaan. Hän kaivoi taskustaan pienen paperipussin ja lykkäsi veneenkin valmiiksi lapsille järveen. Aliina ei enää pyrkinyt, sillä toisetkin olisivat alkaneet tahtoa yhteen matkaan. Ja olihan heillä nyt itselläänkin vene ja rusinoita lisäksi. Verkon heittäjät lähtivät soutelemaan pitkin rantaa niemen taa ja lapset jäivät ratustelemaan namusiansa. Sitten he keräytyivät veneeseen ja iloista meteliä pitäen melaskoivat kaislikossa. Kului heiltä kotvan aikaa, ennenkuin kyllästyivät. Rantaan palattuaan ryhtyivät vielä karttupiilosille. Yksi kerrallaan asettui veneen kokkaan kuurottamaan ja toiset sillä aikaa juoksivat mikä minkin mättään taa tai verkkohuoneen suojaan. Usein oli verkkohuoneen sisässäkin joku piilossa ja muutamalla kerralla kutsui Aliina sinne Mari-nimisen sisarensa toverikseen. – Et arvaa, minkä minä täältä nurkasta äsken löysin. – Minkä? kysyi Mari uteliaana. – Elä sano toisille, niin minä näytän, varoitti Aliina. – No, en sano, lupasi Mari. Aliina veti nurkasta vanhan verkon takaa pullon. – Mitä siinä on? uteli Mari. – Taitaa olla viiniä, arveli Aliina asettaen nenänsä pullon suulle. – Kenenkähän se on? – En tiedä. – Maistetaan. – Ei maisteta, kenen lienee. Kuurottamassa ollut tuli etsimään ja heidän täytyi panna pullo paikoilleen, jotteivät toiset näe. Lämpimänä, kauniina iltana ei ollut lapsilla kiirettä pihaan. Piilosilla-oloon kyllästyttyään siirtyivät he polskuroimaan rantamalle veteen, jossa kivien kupeilta ajelivat kiinni pieniä mateenpoikia. Suuri oli riemu niitä kiinni saadessa ja yhtä riemuiten niitä mentiin kissalle viemään. Aliina jäi Marin kanssa rantaan odottelemaan isää, jolle he halusivat ilmaista löytönsä. Jo alkoikin kuulua airojen kalke ja Vappu veteli posket punakkana niin kovasti, että vene törmäsi puolitiestä kuivalle maalle. Tytöt odottelivat Vapun poistumista eikä se kauan virkaillutkaan rannalla. – Me löydettiin piilosilla ollessa pullo verkkohuoneen nurkasta, kertoi Aliina isälleen. – Vai niin, tyhjä pulloko? kysyi tämä tietämättömänä. – On siinä vähän pohjassa. – Missä nurkassa se on? He menivät kolmen verkkohuoneeseen. Auvinen katseli ja käänteli pulloa joka puolelta ja sanoi: – Tämä on varmaan renkien pullo, ja ne saattavat suuttua, jos tietävät meidän katselleen. Pannaan paikoilleen, eikä puhuta tästä kellekään mitään. Hän kätki pullon hyvin varovasti ja kyseli Aliinalta, miten se oli peitettynä, jotta se tulisi samalla tavalla, ja varoitti vielä kerran mitään puhumasta. Emännällä oli keitetty kahvipannu odottamassa isäntää järveltä. Aliina muisti että hänen kasvinpenkkinsä tuvan takana oli vielä kastelematta. Hän haki astialla rannasta järvivettä ja alkoi tuohiliuhalla lipittää kasvien juurille. Kujaa myöten kävellä kuhnaili pihaan päin suutari Naulanen, jolla oli pieni mökki kylän laidalla. – Hyvä iltapäivä, sanoi Naulanen jo ulompaa ja poikkesi Aliinan puheille. – Iltaa, iltaa, vastasi Aliina ja jatkoi työtään. – Onko isäsi kotona? – On, kamarissa kahvia juomassa. – Juokoonpa sitten rauhassa, puheli Naulanen istuutuen nurmelle. – Itsellesikö sinä kasvatat noita lyökkiä? – Tässä on kaikille meidän talon joukoille, selitti Aliina. – Kenenkä tuo isoin pensas on? – Se on äidin? – Isoin tuo saapi sille ollakin. Entäs tuo toinen iso? – Se on isän. – Vai isän ... saisi noita sille olla useampiakin. – Näitä on vaan yksi pensas kullekin, selitti Aliina. – Eipähän ole kaikille lapsille. – Onpahan, väitti Aliina ja katseli kummastellen suutariin, kun tämä ei saanut selvää, vaikka tunsi heidät jokaisen nimeltään. – Tämä on minun, tämä Marin, tämä Reetan, tämä Antin ja tämä Junnun ... nyt sen näitte, kehahti Aliina luettuaan. – Näkyy niitä sinun laskusi mukaan olevan, sanoi Naulanen salamyhkäisesti naurahtaen ja kääntyen toiseen asiaan virkkoi: – Käypä sanomassa isällesi, että minä olen täällä. Aliina pyyhkäisi otsalle valuneet hiukset korvan taakse ja lähti juoksemaan huoneeseen. Kohta tuli sieltä Auvinen, ja käteltyään istahtivat he vieretysten nurmelle. Naulanen katsahti ympärilleen, oliko ketään näkyvissä ja virkkoi kuiskuttaen: – Viime yönä se sai ja lähetti minut tahtomaan rahaa. Auvisen kasvoille kohosi ikävän tuskallinen ilme ja käsi vetäytyi ehdottomasti housun taskuun. Aurinko oli jo mennyt niin alas, että huoneiden varjot ylettyivät yli pihamaan. [[Luokka:Aliina]] 3175 5429 2006-09-02T22:30:41Z Nysalor 5 II. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: I. luku|I. luku]] |seuraava=[[Aliina: III. luku|III. luku]] |otsikko=II. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} – Kuule, nouse ylös, elä enää nukuttele, puheli Lahnaniemen emäntä nykien Aliinaa kädestä. Oli syys-aamu, vähän jälkeen palvelijain taloon tulon. Muu joukko oli riihessä puimassa, lapset vain nukkuivat leveässä tuvan sängyssä, ja emäntä asetteli keittopataa takkatulelle. Aliina havahtui viimein ja nousi ketterästi vaatteita päällensä pukemaan. – Havautin sinut nyt vähän aikaisemmin, sanoi emäntä. – Ajattelin että jos menisit navettaan Vapun toveriksi, se on siellä yksinään, kun toisen piian piti mennä riiheen. Osaathan sinä kantaa heiniä lehmäin eteen. Aliina veti kengät jalkaansa ja lähti täyttämään äitinsä käskyä. Ulkona oli pimeä. Kiireesti juosta sipsutteli hän lantakatokseen, jonne raollaan olevasta navetan ovesta näkyi himmeä lyhdyn valo. Aliina astui hiljaa kynnyksen yli navettaan, mutta palautui samassa varpaillaan hiipien takaisin. Hän oli aivan hämmästyksissään. Olihan hän heinäniityllä ja leikkuupellolla nähnyt renkien ja päiväläis-ukkojenkin käsittelevän piikoja ja telmivän niiden kanssa, mutta ainoastaan suuressa joukossa. Mutta että isä... Aliina ei tietänyt mitä ajatella ja mitä tehdä. Ohuessa päällysvaatteessa seisten tuli pian vilu lantakujan nurkassa, mutta mihin mennä lämmittelemään? Viimein hän huomasi, että sauna oli pantu lämpenemään riihimiehiä varten, ja hiipi sinne uunin eteen. Matalalle laskeutunut savu tunkeutui silmiin ja oli apuna kirvertelemässä. Tukalaksi tuli siinäkin olo, mutta mitenkä selittäisi äidille, jos menisi tupaan. Viimein hän pyyhki silmänsä ja koetti äidin huomaamatta päästä sänkyynsä. Mutta sepä ei oikein onnistunut. – Mikä sinulla on? kysyi äiti katsahtaen Aliinan punastuneihin silmiin. – Kävin saunan uunia kohentamassa, vastasi Aliina matalalla äänellä. – Eikö siellä navetassa ollutkaan työtä? Aliina yrähti jotakin vastaukseksi, joka ei ollut minnekään päin, sillä hänestä oli vaikeata valhetella. Onneksi ei äiti kysellyt enempää, vaan kääntyi toiseen asiaan. – Käy nyt, neuvoi hän, – kutsumassa isääsi kahville, se meni riihelle olkia korjaamaan. – »Isää riiheltä», ajatteli Aliina säpsähtäen ja lähti koneen tapaisesti liikkeelle. Pölyisestä riihestä kuului kolketta ja puhelua. Isänsä tapasi hän ruumenhuoneesta voitelemassa siivuukonetta. – Kas kun Aliinakin on jo valveilla, rehahti tämä nauraen ihmettelemään. – Äiti kutsui kahville, ilmoitti Aliina ujosti. – Vai kahville, pitääpä tulla, jopa tämä tuntuukin pyörivän. Hän pyöräytti kerran koneen rattaita ympäriinsä ja lähti kiirehtimään Aliinan perästä, joka jo oli kääntynyt pihaan päin. – Joko sinä olet ollut kauankin valveilla? kysyi hän hyvittelevällä äänellä. – Jo vähän aikaa. – Kävitkö sinä äsken navetassa? Aliina ei vastannut mitään. – Taisithan sinä käydä, jatkoi Auvinen naurahdellen. – Minä vain vähän huomasin, kun tuo Vapun heikale ryösti minulta rukkaset, niin minäpä otin kiinni. Vaan ei puhuta siitä kellekään. He ehtivät jo tuparakennuksen kynnykselle, sillä Aliina kulki kiireesti edeltä. – Pianpa Aliina saikin tulemaan, sanoi emäntä, kun he astuivat tupaan. – Onko siellä vielä miten paljon puimista? – Viimeinen lataus on menossa, vastasi isäntä istahtaen lavitsalle. – Elä viekään sitä pannua kamariin, tässä tuvan pöydällä on niin mukava juoda leketellä. Hän kääntyi valmiiksi pöytään päin ja naurahdella myhäili siinä tyytyväisenä, kuten ainakin perheen isä joukkonsa keskellä. – Yhdentekevä, sanoi emäntä pyyhkien pannunsa päällystää. Hän kävi noutamassa muut kahvikojeet, ja sitten he toinen toisella puolen pöytää istuen joivat ja juttelivat. – Luuletko tänä syksynä tulevan jyvähinkaloiden täyteen? arveli emäntä. – Kyllä ne tulevat, tuskin mahtuukaan, kehui Auvinen. – Jokohan nyt päästäneen jyviä myömään? – On niitä nyt myödä aivan enemmältä. – Niinhän sinä kehuit viime vuotenakin, mutta kellekä niitä myötiin? – Ei isommissa summissa myötynä, mutta annoinhan minä usein pienille ostajille. – Minusta olisi viisainta että möisi enemmältä yhteen paikkaan eikä riputtelisi vähitellen sinne ja tänne. Emäntä aikoi korjata kupit pois pöydältä, mutta Auvinen esitteli, että Aliinallekin annettaisiin kahvia. – Mitäpä häneen lasten tarvitsee totutella, vastusteli emäntä. – Annetaan nyt, houkutteli Auvinen. – Eihän Aliina ole enää kovin lapsi, kohta rippikoulu-iässä. Emäntä alkoi kaataa kuppiin. Vappukin sattui tulemaan samassa, ja sille täytti emäntä toiset kupit. – Tule Vappu juomaan, kehoitti emäntä, – ja siinä on Aliinallekin. Vappu astui rohkeasti pöydän luokse katsomatta kehenkään. Aliina piilottautui lasten sängyn taakse ja esteli juomasta. – Tule nyt Aliina, kuului isän hyvittelevä kehoitus. – Elä houkuta, sanoi äiti vakavammin. – Olethan jo ollut vähän aikaa valveilla ja karjallakin kävit. Vappu särpi punakkana kahviaan ja vilkaisi syrjittäisellä katseella Aliinaan. Auvinen oli tytärtään kohtaan niin hyväntahtoisella tuulella, että olisi vaikka kantanut sille kahvia, jos olisi ilennyt. Aliina ei yhtään kaivannut tätä huolenpitoa ja kävi hyvin vastenmielisesti ottamassa kupit pöydältä ja meni nurkkaan juomaan. Emäntä oli siirtynyt keittopataa kohentelemaan ja virkkoi: – Jokapäiväinen turkki tälle Aliinalle pitäisi teettää, sittenhän siellä navetallakin tarkenisi käydä. – Onhan se vanha turkki, pitää sitä jokapäiväisenä, sanoi Auvinen. – Minä teetän tänä talvena Aliinalle Kajaanissa muokatuista nahkoista verka-päällisen harviais-turkin. – Kovinpa rikkaasti nyt mennään, sanoi emäntä vähän ivallisesti. – Mikä on mennessä, kehui Auvinen herttaisesti nauraen. – Sinullekin minä teetän uuden hyvän turkin. – Sitä vailla. Minä tulen vielä monta vuotta toimeen entisellä, on se niin hyvä. – Eipä siinä ole verkapäällistä. – Verkaa se on, vaikka kotona kudottua. Joku riihimies tuli ilmoittamaan, että nyt siellä tarvittaisiin säkkejä. – Kas kun ne unehtuivat, sanoi Auvinen. Hän oli jo aikoja sitten sanonut menevänsä säkkejä riihelle viemään. – Vai jo ne ovat niin lopussa, sanoi emäntä, ja tämä minun keittoni joutuu kovin hitaasti, kun on niin huonoja puita. – Minä tuon tullessani parempia, kun käyn säkit antamassa, puheli Auvinen mennessään. Kohta hän palasikin, käsivarrella halkoja, joita laitteli hyvin huolellisesti padan alle. – Menepä Aliina katsomaan, sanoi emäntä, – onko Vappu laittanut vettä lämpenemään riihimiehille, ja jos ei ole, niin kanna toverina. – Liika raskastahan se on veden kantaminen Aliinalle, säälitteli Auvinen. – Joutaisinhan tästä minäkin. Usein ennenkin oli Aliina kuullut isänsä häntä säälittelevän, ja se tuntui aina niin hyvälle mielestä, mutta ei tällä kertaa. Hän kiirehti joutuin ulos, peläten että isä ennättää ennen. [[Luokka:Aliina]] 3176 5430 2006-09-02T22:30:45Z Nysalor 5 III. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: II. luku|II. luku]] |seuraava=[[Aliina: IV. luku|IV. luku]] |otsikko=III. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Päivä alkoi olla lyhimmillään. Aurinko kävi tekemässä ainoastaan matalan kaaren eteläisellä taivaanrannalla, ikäänkuin salaa pilkistääkseen, vieläkö ihmiset ovat säilytelleet itsensä sulana paukkuvan pakkasen käsissä. Mutta kun aurinko oli ihmiset hylännyt, pakottivat nämä kivien heitä lämmittämään. Aamuin ja illoinkin he lämmittivät huoneittensa uuneja, ajaen pakkasta pois ja tuprutellen sille savua vasten silmiä. Ulkona liikkuvat pukivat vahvasti vaatetta ylleen ja varustivat jalkansa monilla sukilla ja suurilla kengillä. Lahnaniemeen oli kutsuttu suutari Naulanen tekemään talvikenkiä, ja Auvisen päähän pisti hakea räätälikin tekemään vaatteita. Ensin oli kaupungista haettava tarpeita, ja lähtönsä edellisenä iltana hän hyvitellen mainitsi Aliinalle, että kohta tämä saa uuden turkin. Aliina oli pienestä pitäen oppinut iloitsemaan isänsä lupauksista, sillä ne oli aina täytetty, eikä ollut nytkään epäilemistä. Mutta ennen hän ei ollut saanut mitään näin arvokasta kuin nyt oli odotettavissa. Isä tuntui taas niin hyvältä ja rakkaalta kuin ennenkin, jolloin oli ollut luvassa uusi huivi taikka esiliinavaate. Ja nyt saisi uuden, verkapäällyksisen turkin! Mieli tuli sitä ajatellessa niin iloiseksi, ettei unikaan tahtonut osua silmiin, ja aamusella heräsi hän jo isän lähtöä katsomaan. – Tarkenisikohan Aliina käydä päivän tultua kutsumassa räätäliä mökiltään työhön? arveli Auvinen lähtiessään. – Saisi jo huomenna tulla. – Kyllä minä tarkenen, kun panen jalkaani äidin suuret kengät, vakuutti Aliina iloissaan. Hän oli niin hyvillään, ettei aamiainenkaan oikein maistunut. Kuppi jäi melkein koskematta, kun hän pani lusikan pois ja meni kangaspuiden taakse penkille pitkälleen odottelemaan päivän valkenemista ja ajattelemaan, missähän asti isä mennee, jokohan olisi perillä. Vaimoväen poistuttua jäivät suutari ja rengit tupaan tupakoimaan ruuan päälle. He luulivat olevansa yksin tuvassa eivätkä huomanneet Aliinaa, vaikka renki Lassi jo kerran kurkistikin katsoakseen. – Siinäkö se on Kovatar sinun mökilläsi? kysyi Lassi suutarilta. – Siinähän tuo on ollut siitä pitäen, kun kesällä sai siihen lapsen, kertoi suutari. – Miten se siinä elää, onko sillä työtä? – Mitäpä työtä sillä... On tainnut elää tästä saamillaan palkkarahoilla, vaan jo valitti puutetta. – Entäs nyt eteenpäin? uteli Lassi. – Totta isältä, vastasi suutari naurahtaen. – Sitäpä minä, sanoi Lassi ja vähän kiivastuen jatkoi: Onko se totta, kun joku puhui, että se olisi syyttänyt minua lapsensa isäksi? – Ei minun kuulten ole syyttänyt ketään, vakuutti suutari. – Vaan tottapahan tiedoksi tulee: viime viikolla kävi heittämässä Kosken lautamiehelle manuun eläkkeestä. – Mutta jos se minut manuuttaa, niin se ei lopukaan siihen, siitä syntyy kummat jupakat, uhkaili Lassi. – Elä pelkää, lohdutteli suutari, – ei se sinua manuuta. Pahimmassa tapauksessa vieraaksimieheksi. – Mutta mitenkä se uskaltaa itseänsä asianomaistakaan manuuttaa? Sakkoahan siitä saapi Kovatar niinkuin toinenkin. – Mitä se Kovatar sakosta välittää, selitti suutari. – Se syöpi sakkonsa vetenä ja leipänä ja ottaa vaan eläkkeen. Lassi hiljensi ääntään ja virkkoi: – Eipä palvelija kelpaa vieraaksi mieheksi isäntäänsä vastaan. – Elä niin liika suoraan, huomautti suutari. – Etkö sinä ole kuullut, että puhu miehestä päiväkaudet, vaan elä sano nimeä. – Ei se mitään näin meidän kesken, puolusti Lassi. – Vaikka, sanoi suutari ja lisäsi: Niinkö sinä luulet, että siitä käräjäasia tulisi ... ei veikkonen. Raha ja rukiit sen painaa kuulumattomiin. Aliinalle tuli hyvin vaikea tämän keskustelun kuultua. Hän oli jo talven alussa saanut katkeran huomion, ja nyt siihen sieltä ja täältä tipahti uutta karvautta. Jokohan tämäkin on totta? Hän värähteli vihasta tuotakin suutaria kohtaan, kun se niin nauraen puhuu ja on peittelevinään. Sen ruoja... Aliinalle muistui mieleen suutarin kesälliset sanat sipulipenkin luona lapsista, ja nyt hän sen ymmärsi, vaikkei silloin. Hän muisteli, oliko muilta kuullut samanlaisia viittauksia isästä, ja monta semmoista johtui mieleen. Häpeä ja viha raivosivat rinnassa. Jos hän olisi isompi ja voimakkaampi, niin ihan löisi niitä akanrutaleita; löisi ja ajaisi koko kylältä korpeen kuolemaan. Päivän hämärtäessä lähti Aliina räätälin mökille, joka ei ollut aivan lähellä. Koivikkometsän läpi kulkevan tien kahden puolen haljeta räsähtelivät puiden pinnat lauhtuvan pakkasen vaikutuksesta. Pientä ripsettä kuului melkein lakkaamatta ja väliin aina kovempia, kuin pienen pyssyn laukauksia, joihin jäätynyt metsä kuivasti vastasi. Aliina ei ollut sattunut ennen tämmöistä räiskettä kuulemaan ja häntä pyrki vähän pelottamaan. Edeltäpäin kuului tiukujen kilinää ja kohta erotti reenkin ratinan. Pelonsekainen tunne hälveni, kun hän tiesi muita olevan lähimailla. Kohta tuli vastaan ajava näkyviin. Huolettomasti reen toiseen laitaan nojallaan istui siinä suuri mies lammasnahkaturkissa, ja keskenkasvuinen poikanen ajoi hevosta. Kohdalle tultuaan kohosi suuri mies suoremmaksi istumaan ja sanoi pojalle: – Eläpäs aja. Poika seisautti. – Viepikö tämä tie Lahnaniemeen? kysyi mies. – Sinne tämä menee, vastasi Aliina seisahtuen. – Kenenkä sinä olet tyttö? – Matti Auvisen ja Reeta Hälisen. – Vai Matti Auvisen tyttö, sanoi suuri mies ja kääntyi oikein tarkasti katsomaan. – Onko isäsi kotona? – Kaupunkiin meni tänä aamuna. – Voipas sitä, sanoi suuri mies ja rupesi kyytipojan kanssa tuumimaan. Aliina kääntyi jatkamaan matkaansa. Hän ei ollenkaan pitänyt tuon miehen uteliaista kysymyksistä. Ja mitä varten se sitten kääntyi niin tarkasti katsomaan? Jos vielä tulisi tuntemattomia vastaan, niin eipä sanoisikaan heille kenenkä tyttö. Mitä he sillä tiedolla tekevät. Loppumatkalla ei pakkanen enää ollut niin kirpakkaa kuin aamusilla. Lauhduttava sumu laskeutui maille ja sekoittuneena talojen lämmityspaikoista lähtevään savuun hajahti vähän tervalle. Viimein joutui Aliina perille. Räätäli sattui kotiinsa ja korjaili vanhaa turkkia. Räätälin vaimo hoiteli lastaan ja piti vieraan puhuttelusta huolta. – Kun tämmöiselle matkalle näin pakkasella, ihmetteli vaimo. – On varmaan paleltanut jalkoja. – Ei kuin hyvin vähän, kehui Aliina. – Taitaakin nyt ilma lauhtua, vaan kyllä siellä onkin ollut pakkanen. Tänä aamuna kävi tässä Kosken lautamies lämmittelemässä, niin se kun puisteli itseänsä, sanoi niin kylmän tulleen reessä istuessa, kertoili vaimo. – Lautamieskö se oli? Se tuli minua vastaan, sanoi Aliina vähän hämmästyen. – Vai tuli se vastaan ... aloitti vaimo, mutta silloin kuului räätälin lyhyt rykäisy, ja Aliina huomasi sen samassa antavan pari vihaista silmäniskua vaimolleen. – ... Niin, jatkoi vaimo hämmentyen ja tapaillen sanojaan, ... se joi tässä kahvit ... kuului olevan asiata tuonne ... Mustaanlahteen. Syntyi pitkänpuoleinen äänettömyys. Vaimo meni laittamaan kahvipannua tulelle eikä luopunut aikeestaan, vaikka Aliina koetti estää; hänen takiaan ei pidä ruveta keittämään. Hän olisi tahtonut heti asiansa sanottuaan lähteä takaisin, sillä kylässä-olo ei tällä kertaa ilahuttanut. Oli ihan vaikea istua siinä pahan mielen pakottaessa. Vieraan mielentilan huomasi räätäli ja loi aina sopivassa tilaisuudessa moittivan silmäyksen vaimoonsa. Vaimoraukka koki korjata ajattelemattomuuttaan ja aloitti milloin mistäkin asiasta puheen, mutta ei vain onnistunut. Aliina huomasi selvään äänessä teeskentelyä. Nyt hän tunsi oikein katkeruutta siitä, mitä ihmiset ovat ennenkin hänen läsnäollessaan ajatelleet ja kuinka ne ovat olleet muuta ajattelevinaan. Vihakin pyrki kuohahtelemaan mielessä, mutta ei tiennyt oikein ketä vihata. Itseään hän syytti siitä, ettei ole ennemmin huomannut tätä kaikkea. Viimein tuli tuo odotettu tarjous tehdyksi ja Aliina sai estelemättä lähteä kotiinsa. Tietä pitkin kävellessään antoi hän katkeran mielen vapaasti valua kyyneleinä. Nyt ei ollut ketään näkemässä, ei tarvinnut muita kajoa, eikä muidenkaan häntä. Jos ei olisi ollut talvi, olisi hän mielellään istunut jollekin mättäälle aikaa kuluttaakseen. Sillä kotikaan ei vetänyt puoleensa. Kylään halutti vielä vähemmin, sillä siellä ihmiset kiertelevät ja karttelevat sanoa, mitä ajattelevat. Hän uskoi kaikkialla olevan samanlaista kuin tuollakin räätälin mökillä ja päätti sen vuoksi karttaa kaikkien seuraa. Yksi oli kumminkin, jonka mielialaa ei voinut arvata, nimittäin äiti. Tuntui kyllä kummalta, ettei äiti tietäisi sitä, minkä jokainen syrjäinen näkyi tietävän, mutta mitään merkkiä ei ollut tähän asti huomannut. Aliina rupesi heti kylästä palattuaan erityisen uteliaana tarkastelemaan äitiänsä, varsinkin kun sillä oli Vapulle jotain sanomista tai neuvomista. Mutta turhaan. Ääni pysyi yhtä lempeänä kuin jos olisi puhutellut omia lapsiansa. Kasvoistakaan ei huomannut mitään ynseyden merkkiä. Pimeän tultua alettiin odotella kaupunkimiestä kotiin. Sen tulo meni kumminkin niin myöhään yöhön, että enin osa joukosta jo nukkui. Aliinaa virkisti taas turkin toivo, ja hän valvoi viimeisenä ja oli kantamassa tavarakääröjä huoneeseen. Myöhäisyyden takia jäi tavarain katseleminen aamuun, jolloin räätälikin oli aikonut tulla. Aamiaisen syönnin jälkeen tulla loikkaili räätäli, kantaen pitkässä viivottimessa silitysrautaansa. Auvinen itse toi tuvan pöydälle tavarakääröt ja päästeli pois siteistä. Joukkoja keräytyi pöydän ympärille ihailemaan puhtaasti muokatuita nahkoja ja sileäpintaista verkaa. Aliinan silmät loistivat hyvästä mielestä, ja tämä oli isästä mieleen. – On kerrassaan hyvää ja hienoa verkaa vai lieneekin trikoota, kehui räätäli vaatetta levitellessään. – Ja tätähän on kahteenkin turkkiin. – Niin se on ollut aikomuskin, sanoi Auvinen katsahtaen naurussa suin emäntäänsä. – Mitä varten sinä niin paljon ostit? kysyi emäntä. – No sinun turkkiisi, ilmaisi Auvinen salaisuutensa. – Nyt sinä taas teit turhan kaupan, alkoi emäntä ihmetellä. – Johan minä sinulle syksyllä sanoin, ettei minun turkkini tarvitse uutta päällistä. Juoksepa Aliina aitasta se turkki tänne nähtäväksi, niin uskotte muutkin, että siinä on kylliksi hyvä päällinen. Aliina kävi noutamassa. – Sanopa nyt räätäli totuus, kestäisikö tuokaan uusi sen enempää kuin tämä entinen. Räätäli venytteli kumpaakin ja myönsi että tuskinpahan kestäisi, mutta on kauniimpaa. – Silloinpa ei ruveta valmista repimään, teki emäntä päätöksen. – Saat vaan myödä minun osani muille. – Antaisit panna uuden, sanoi Auvinen vähän pettyneenä. – Kuka sitä ostaakaan. Vappu tuli tämän kuultuaan nypelöimään vaatetta tarkemmin ja hieman kainosti sanoi: – Kun olisi rahaa, niin minä ostaisin. – Vappuhan sen kyllä saattaa ostaa, alkoi emäntä kehoittaa. – Riittäähän sinun palkkasi hyvin kyllä siihen, kun laitat tänä vuotena vähemmän muuta vaatetta. Läsnäolijain kasvoille syntyi omituisia liikkeitä. Auvinen itse myhäili äänettömänä, puhumatta puoleen tai toiseen, ja räätäli ryhtyi siivoilemaan sieraimiansa. Aliinaan tämä myöntituuma vaikutti eniten. Hän siirtyi samassa pois pöydän luota ja seurasi levottomana keskustelun päätöstä. Kun kauppa kuulosti rupeavan toteutumaan, meni hän äitinsä luokse ja sanoi hiljaa, mutta jotenkin kiihkeästi: – Elkää hyvä äiti myökö tuota turkin päällistä. – Minkä tähden? kysyi emäntä ja katsahti tarkkaavasti tyttäreensä. – Niin että antaa räätälin panna teidän turkkiin. – Ei, hyvä lapsi, täällä auta niin ylellisesti elää, huomautti emäntä. – Kuningaskin kulunsa pitää, jopa että minunlaiset. Aliinan mieli ei rauhoittunut. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain semmoista, että varmaan saisi äidin taipumaan, mutta hän häpesi samassa omaa ajatustaan. Vastustamishalua se ei kumminkaan ehkäissyt ja hän sanoi: – Jos ette äiti ota, niin en minäkään huoli. – No no, mitä sinä nyt puhut, varoitti äiti. – Sinulla ei ole entistä turkkia, täytyy sinulle kelvata, mitä isäsi mielellään laittaa. Aliina oli toivonut, että äiti ymmärtäisi hänen tarkoituksensa ja peruuttaisi tuon harmillisen kaupan, mutta saikin vain nuhteita osakseen. Uhkamielin poistui Aliina tuvasta. – Tehkööt, ajatteli hän, mutta niin kauan kuin Vappu on meillä, en pane sitä turkkia päälleni. [[Luokka:Aliina]] 3177 5431 2006-09-02T22:30:49Z Nysalor 5 IV. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: III. luku|III. luku]] |seuraava=[[Aliina: V. luku|V. luku]] |otsikko=IV. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Koti ei enää ollut Aliinasta niin viehättävä ja iloinen kuin ennen. Hän katsoi osaaottamatta ja kaipauksella, kun nuoremmat sisaret ja veljet iloisina kiipeilivät isän sylissä, milloin tämä oli saapuvilla. Hän oli sen sijaan melkein kokonaan vieraantunut isästä, eikä tämäkään puolestaan hyvitellyt häntä niinkuin ennen. Aliina siitä tunsi ikävää mieltä, ja välistä teki mieli mennä toisten lasten mukana nahuamaan isän ympärille, mutta siitä ei tullut enää totta. Ajatella kyllä saattoi, mutta jos aikoi ottaa askeleen, niin se keskeytyi. Pahemmin vaivasi se, kun isä hyvin harvoin enää katsoi suoraan silmiinkään, mutta näytti kumminkin aina epäilevästi seuraavan hänen käytöstään. Ystävyys Vapun kanssa oli myöskin loppunut. Se ilmeni toiselta puolen tylyytenä ja toiselta puolen inhona. Vappu ei vastannut tarpeellisiinkaan kysymyksiin, ja Aliina häntä karttoi niin, ettei ruvennut syömään eikä juomaan yksistä, ja siirtyi pois, jos he sattuivat lähekkäin istumaankin. Hän olisi suonut sen menevän vaikka minne, niin ettei kuu kuulisi eikä päivä näkisi. Mutta minkä hän sille tekisi, että saisi pois silmäinsä edestä? Uusien ikävien havaintojen sattuessa syntyi hyvinkin rajuja ajatuksia, mutta ne supistuivat lopulta siihen päätökseen, että ainakin vuoden lopussa se on saatava pois vaikka millä keinolla. Jos ei rohkene sanoa sitä, mitä mieli teki, niin hän ennen vaikka valehteleekin äidilleen Vapusta; sanoo vaikka varastaneen, kyllä sitten ei äiti huoli. Hänessä kiihtyi vakoilemishalu, vaikka se alussa vähän peloitti ja hävettikin. Epäiltävien henkilöiden jälkiä, olipa ne kotoisia tai kyläisiä, veti häntä vastustamaton halu nuuskimaan. Eräs noita epäiltäviä oli suutari Naulanen, ja kun se joulun edellä tuli palkkajyviään noutamaan, otaksui Aliina heti olevan salaisia hankkeita tekeillä. Ensiksikin satutti se käyntinsä hämärän ajaksi ja vessasteli hyvin rehellisen tavalla tuvassa tyhjine säkkineen, tuumaillen, että siinä on hänen vaimonsa eloaitta. – Kuinka kauan se tuon aitan täydellä elää? kysäisi joku. – Elelee se hyvien säiden aikana kuukauden päivät, mutta pakkasilla pureksii lämpimikseen enemmän, lasketteli suutari. Aliinaa nämä pilapuheet eivät ollenkaan huvittaneet, hän odotti muuta. Ja kun Naulanen pyysi talosta hevosta viedäkseen säkkinsä myllyyn, pujahti Aliina eloaittaa lähellä olevan halkopinon taa vahtimaan. Kappaleen aikaa hän sai odottaa isäänsä ja Naulasta aitasta joutuvaksi, mutta kun ne joutuivat, niin loppu kävi sukkelasti. Useampia säkkejä siinä lennähtikin kynnyksen yli rekeen, ja samassa lähti suutari ajamaan täyttä kyytiä. Navetan taitse kierrellen palasi Aliina vakoilupaikaltaan. Valoisaan tupaan meneminen hävetti, aivan kuin hän olisi tullut joltain rikosretkeltä. Isä oli jo ennättänyt ennen ja istui jotenkin ajattelevan näköisenä lavitsalla. Emäntä tuli tupaan ja kysyi suutaria. – Se jo meni, ilmoitti Auvinen. – Silläpä kiire, ajattelin syöttää, kun ruoka joutuu, sanoi emäntä. – Johan sille minäkin siitä mainitsin, vaan kuului olevan kiire jouduttaa jyväsäkki jauhoiksi. Aliina kuunteli syrjästä vanhempiensa keskustelua ja ihmetteli, miten ulkokullattuna isä osasi olla, säälien samalla äitiä, joka ei näkynyt vähääkään epäilevän, vaan uskoi aina hyvää ja piti kaikki totena. Ensi kerran tuntui oikein ikävältä se seikka, että hänen vanhempansa eivät olleetkaan sellaisia kuin oli luullut. Ennen hän uskoi, että ne puhuivat kaikki asiat toisilleen oikein ja ettei niillä ollut mitään salattavaa toisiltaan, ja nyt niitä ilmestyi vähänväliä. Tuntui oikein pahalta, että äitiä tuolla lailla petetään eikä kukaan sille sano. Mutta hänpä sanoo. Monesti olivat jo sanat valmiiksi ajateltuna, ettei muuta kuin aukaisee suunsa, mutta silloin laskeutui kuin jokin paino kielelle. [[Luokka:Aliina]] 3178 5432 2006-09-02T22:30:53Z Nysalor 5 V. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: IV. luku|IV. luku]] |seuraava=[[Aliina: VI. luku|VI. luku]] |otsikko=V. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Joulun pyhäin aikana oli Lahnaniemessä tavallista enemmän eloisuutta, kun emännän veli, Mäntymäen Hälinen, tuli tyttärineen vierailemaan. Vaikka näin läheisiä sukulaisia, olivat he keskenään seurustelleet hyvin vähän. Vanhempiensa elinaikana oli emäntä käynyt useinkin syntymäpaikallaan, mutta niiden kuoltua harvenivat käynnit, kun ei veli moneen vuoteen vastannut vuoroansa. Syyksi teki sen, että kun hän asuu toisessa pitäjässä ja on matkaakin. Nyt oli hänen tyttärelleen Hiljalle tullut halu nähdä serkkujaan, ja tytär sai siten isänsäkin taipumaan. Hilja oli vuotta vanhempi Aliinaa ja ennättänyt jo käydä rippikoulun. Olipa hän sitä ennen saanut käydä vähän kansakouluakin ja kehittynyt siten enemmän aikaihmiseksi. Vielä heidän tuumansa silti sopivat yhteen. Aliina näytteli tavaroitaan mitä hänellä oli, väliin semmoisiakin, joiden Hilja huomautti kuuluvan pienille tytöille. Hiljalla kuului olevan enemmän ja parempia, ainoastaan turkki oli Aliinalla parempi, niin että Hiljakin sitä kehui ja koetteli päälleen. – Joko olet pitänyt tätä missään päälläsi? kysyi hän. – En missään, sanoi Aliina, muistaen samalla uhkauksensa. – Lähtään nyt viimeisenä pyhänä yhdessä kirkkoon, esitteli Hilja. – Kun antaisivat meille hevosen, sanoi Aliina ihastuneena esitykseen. – Jos ei sinun isäsi anna, niin kyllä minun isäni antaa, vakuutti Hilja. Tytöt menivät kysymään, ja aivan ensi mainitsemisella saivat hevosen lupaan ja rengin kuskiksi. Mutta tytöt olivat innostuneet toistensa seuraan ja tahtoivat semmoista hevosta, jolla voisivat itse ajaa. Löytyi semmoinenkin. Auvinen ei olisi kieltänyt mitään. Hän oli itse mukana laittamassa, ettei saanut tulla mikään kohta huonosti, ja koetteli omin käsin ajopelien jokaisen solmun ja liitoksen. – Ajakaa hevosenne leipuri Saliniin, siinä ovat meille tuttuja, neuvoi Hälinen, Hiljan isä. – Mitäs ne siihen menisivät, huomautti Auvinen. – Onhan meillä vakituinen kirkkopaikka suntiossa. – Kylläpähän me osataan, sanoivat tytöt ja lähtivät ajaa heilettelemään. Kahden ajaminen oli heistä hupaista, silloin ei ollut ketään kuulemassa, jos mitä rupattelisi. Ja hevosen ohjastaminen sitten, se oli niin haluista työtä, että he vähän väliä vaihtoivat ohjaksia. Hilja tiesi vielä keinon miten saada hevonen juoksemaan: vedettiin vain ohjakset ristiin ja silloinpa se antoi aika kyytiä. – Tämähän hauskaa on, kun me arvattiin kahden lähteä, ihasteli Aliina. – Ja sinä pelkäsit, ettei isäsi antaisi hevosta. – Niinhän minä ensin luulin. – Eikö isäsi tavallisesti anna mielellään, mitä pyytää? kysäisi Hilja. – On tuo antanut. – Pitikö miten paljon pyytää tätä uutta turkkia? – Ei ollenkaan. – Eikö ollenkaan, ihmetteli Hilja. – Sepä on kovin hyvä. Aliina oli kahden vaiheilla, puhuisiko enää mitään tästä asiasta. Nuo ikävät muistot olivat kumminkin haihtuneet serkun seurassa, ja kun tämä mainitsi isästä kiitellen, ei hänkään voinut olla sitä kannattamatta. – Ostihan se isä ilman tietämättä samanlaisen päällisen äidinkin turkkiin. – Vai niin; sitä ei tullutkaan katsotuksi. – Eipähän sitä laitettukaan, kun äiti ei huolinut, vaan antoi myödä piika-Vapulle, kertoi Aliina paheksien. – Somapa on se täti ollut, säesti Hilja Aliinan paheksumista. Mitähän tuo tuolle; etkö sinä ollut vastaan? – Olinhan minä, vaan ei se auttanut mitään. – Joko se on tuo Vappu teillä monetta vuotta? – Toista vuotta. – Kuka teillä oli tämän edellä toisena piikana? – Olipahan muuan Kovatar. – Missä se on nyt? – Tuolla kuuluu olevan suutarin mökillä. – Onko se naimisissa? – Ei ole... Aliina alkoi epäillä serkkunsa uteliaisuutta ja kesken puheen kysäisi: – Minkä vuoksi sinä sitä niin kyselet? – Ilman aikojaan, sanoi Hilja ja alkoi kertoa oman kotinsa palvelijoista. Heillä kuului olleen eräskin piika lähes kymmenen vuotta ja melkein jokainen kaksi tai kolme vuotta. Hiljalla oli aikomuksena kysyä enemmänkin sukulaistalonsa elämästä, josta oli kuulunut yhtä ja toista huhua, mutta kun hän huomasi Aliinan käyvän alakuloiseksi, niin heitti kesken ja alkoi kääntää puhetta hupaisemmille aloille. Jopa se viimein joutui sulhasiinkin, vaikkei niistä Aliina tietänyt juuri mitään. – Onko sinulla jo sulhanen? osasi hän kumminkin kysyä. – Ei toki minulla vielä, kielsi Hilja nauraen. – Taitaapa olla, koska tiedät niistä ja naurat, uteli Aliina. – Ei ole, ihan todella, vakuutti Hilja. – Oli niitä kansakoulussa ollessa semmoisia toisten nimittämiä leikkisulhasia isoimmilla tytöillä, mutta ei sen kummempia. – Oliko sinullakin? – Oli. – Kuka se oli? – Mikä milloinkin. – Tiesivätkö ne? – Tiesiväthän ne, kun toiset sanoivat, ja sitten kirjoitettiin kirjeitäkin toisillemme. – Kirjeitäkin? ihmetteli Aliina. – Eikö siitä oltu vihassa? – Salaa kirjoitettiin. – Vaikka kohta, en minä vaan uskaltaisi. – Osaatkos sinä kirjoittaa? – Hyvin huonosti. – Eikö sinua ole käytettynä kansakoulussa? – Eivät ole käyttäneet. – Ennätäthän sinä vielä. Pyri tänä talvena, kehoitti Hilja. – Ettäkö kirjeitä osaisin kirjoittaa? kysyi Aliina nauraen. – Ei sen vuoksi, vaan oppiihan siellä muutakin, oikaisi Hilja. – Ottaisivatkohan kouluun näin vanhana? – Kyllä sinne otetaan. Esittelepäs isällesi ja äidillesi. – Kun olisi tullut ennen hommatuksi, sanoi Aliina ruveten asiaa ajattelemaan. Häntä miellytti melkein eniten se, että saisi viipyä viikkoja, jopa kuukausiakin koulussa, tarvitsematta olla ikäviä kotioloja näkemässä tai kuulemassa. Kirkkoa lähestyttäessä tuli kysymys, mihin he menisivät lämmittelemään. Hilja tahtoi etupäässä Saliniin, siinä olivat ihmiset hänelle ennestään tuttuja. Aliina tätä pelkäsi liian herraspaikaksi, mutta Hilja vakuutti, että siinä on tuiki ystävällisiä ihmisiä ja että kotona olevat nuorimmat tyttäretkään eivät ole yhtään ylpeitä. Ei sanonut tuntevansa vanhinta, joka on pääkaupungissa opettajattarena. Saliniin he sitten ajoivat, ja Hiljan vakuutus huomattiin kohta todeksi. Leipurin tyttäret veivät heidät omaan kamariinsa ja toivat vasta saatuja joululahjojaan katseltavaksi. Ne olivat enimmäkseen vaatetavaroita, pieniä koristuksia ja kirjoja. Vaatetavarat he sanoivat saaneensa vanhemmiltaan, koristukset tuttaviltaan ja kirjat pääkaupungissa olevalta sisareltaan. Aliina kiintyi katselemaan muutamia punakantisia kirjoja ja kysyi erikseen Hiljalta: – Luetaanko näitä kirjoja kansakoulussa? – Ei näitä lueta siellä, sanoi Hilja naurahtaen Aliinan tietämättömyydelle. Leipurinkin tyttäret kuulivat kysymyksen ja vanhempi veti salaisesti suunsa nauruun, mutta nuorempi, Iida, otti asian vakavammalta kannalta ja alkoi selittää, että on heillä niitäkin kirjoja, hän kun parhaillaan käy vielä kansakoulua, ja toi pienestä kirjahyllystään useita Aliinan katseltavaksi. Näyttipä vielä, minkä osan he mistäkin kirjasta ennättivät viime lukukaudella, ja haki todistuksensakin nähtäväksi. Aliina kiintyi pian uuteen tuttavaansa ja saaden rohkeutta kysyi: – Otetaanko sinne kouluun näin keskellä talvea uusia oppilaita? – Tulisitko sinä? kysyi Iida puolestaan rohkeasti kuin vanhalta tuttavaltaan. – En tiedä, ilman vaan kysyin. – Luulenpa otettavan. Ja tule vaan ja tule meille kortteeria, esitteli Iida. – Onko teillä muita ollut? kysyi Aliina. – Ei nyt viime lukukaudella, sillä äiti ei ota tuhoisia, mutta varmaan se sinut ottaisi. Ja sitten me kuljettaisiin yhtä matkaa koulussa. Alkoi kuulua kirkonkellojen ääni. Aliina ja Hilja kiirehtivät panemaan turkkia ylleen ja pyytelivät talon neitejä mukaansa. Nämä kysyivät äidiltään ja kuuluivat joutavan. Kartanolle tuli leipuri itse katsomaan hevosta ja neuvoi panemaan talliin. Aliina olisi tahtonut vieraittensa vuoksi ajaa hevosella perille asti. – Kyllä pääsette, nuoret ihmiset, tämän matkan jalkaisin, antaa hevosen levätä ja pankaa ruokaa eteen, sanoi leipuri. Hilja riisui hevosen ja Aliina vei reestä kauroja. – Hyviä mustia kauroja, kehui leipuri tullen katsomaan. – Jos niitä olisi myötäväksi, niin minulle saisi tuoda muutamia säkkejä. – Minä kerron isälle, sanoi Aliina. – Se olisi hyvä. Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin kauroista, sillä toiset jo alkoivat kävellä kirkkoon päin. ---- Näin viimeisenä juhlapäivänä oli kirkkotoimitus jotenkin lyhyt. Heti sieltä päästyä alkoi Iida pitää vireillä keskustelua Aliinan kouluuntulosta ja esitti, että palatessa poikettaisiin kansakoululle, jossa oli vielä nähtävänä joulukuusi koristuksineen miesopettajan luokkahuoneessa. Ovet sinne olivatkin auki, sillä näin kirkkoajan perästä kävivät pitäjäläiset lainaamassa kirjastosta kirjoja. Nyt ei vielä ollut ketään, joten he saivat yksikseen katsella. Iida kertoi, mitä leikkejä he olivat kuusella ollessa leikkineet ja mitä lauluja laulaneet. Aliina oli aivan ihastunut. Täällä-olo näytti niin kovin hauskalta. Heidän liikkeensä ja puhelunsa oli kuulunut viereiseen huoneeseen, jonka ovi kohta aukeni. Sieltä astui verkalleen ystävällisen näköinen, harmaapartainen mies. Hän oli opettaja Ranta. Iida niiasi syvään, ja Aliina koetti tehdä samoin, mutta opettajan juhlallinen ulkomuoto sai hänet vähän hämille. Kohta hän siitä selvisi, kun opettaja tuli ystävällisesti tervehtimään ja kysyi lauhkealla äänellä: – Kirjojako tyttärille pitäisi olla? – Muuten minä vaan tulin tälle näyttämään joulukuusta ja kansakoulua, sanoi Iida viitaten Aliinaan. – Sehän on oikein, sanoi opettaja istuutuen tuolille. Istukaa! Mistäs tämä Iidan toveri onkaan, minä en muista nähneeni. – Tämä on tuolta Lahnaniemen talosta, selitti Iida. Opettaja muisti heti, talon nimen kuultuaan, sukunimenkin ja kääntyen erityisellä huomiolla uuteen tuttavaansa sanoi: – Ei teiltä ole ollut yhtään lasta kansakoulussa. – Ei ole ollut, vahvisti Aliina. – Nythän tämä Aliina aikoo tulla, jos sopii, ilmoitti Iida iloisesti. Opettajaa tämä tieto miellytti erittäin ja hän sanoi: – Sepä on oikein hyvä ja suotava asia, ja kyllähän tänne aina sopii. – Eihän se ole vielä varmaa, jouduttautui Aliina selittämään. – Siitä on nyt vasta tällä tiellä puhuttu, vaan ei tiedetä, laskeeko isä. – Niin ... siinähän se mahtaa olla, virkkoi opettaja, sivellen ajatuksissaan leukaansa. – Koeta nyt kumminkin pyytää isältäsi ja sano, että minä puolestani hyvin soisin kouluun tulevaksi. Vaan jos isäsi sittenkin hyvin vastustaa, niin sano ystävällisiä terveisiä minulta, että minä olen pyytänyt häntä täällä käymään, ja ehkäpä siitä sillä keinoin hyvä tulee. Aliina lupasi sanoa opettajan terveiset, vaikka ne kyllä tuntuivat vähän sekavilta selittää. He heittivät hyvästi opettajan ja lähtivät tavoittamaan tovereitaan. »Saas nähdä joko tämä auttaa», ajatteli opettaja Ranta katsoessaan akkunasta tyttöjen jälkeen. »Syyttömästi ensin suuttuu ja on sitten kostavinaan sillä, ettei lähetä lapsiaan kouluun. Jos minä olisin silloin tietänyt hänen helmasyntinsä, niin olisinhan voinut olla siinä kuntakokouksessa aivan äänettä, ainakin ahdistamatta häntä niistä sanoista, ’ettei tarvita enää kansakouluja; lapsi ja kaksi talostaan sopii käymään entisissä, opettakoot sitten toiset toisilleen, ei niitä kaikkia kuitenkaan jaksa sinne evästää.’ Niinhän se Auvinen puhui, ja mikä minut siihen satuttikaan sanomaan, että jos joku luulee yhteiskunnalle tekevänsä hyvän työn laittaessaan paljon lapsia, välittämättä niiden henkisestä kasvatuksesta, hän suuresti erehtyy, sillä yhteiskunnassamme on jo liiaksikin raakoja voimia, suurempi on puute niistä, jotka näkisivät vähän laajemmalle kuin oman peltonsa pientareet! Siitäpäs se oli suuttunut ja sanonut, että hänen osaltaan saapi semmoisten herrain koulut olla tyhjänä.» Joku tulla rahmuili ovessa ja opettajan muistelot keskeytyivät. [[Luokka:Aliina]] 3179 5433 2006-09-02T22:30:57Z Nysalor 5 VI. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: V. luku|V. luku]] |seuraava=[[Aliina: VII. luku|VII. luku]] |otsikko=VI. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Tytöt eivät malttaneet tovereistaan erota, ennenkuin hämärä muistutti ajan kulusta. Sitten he lähtivät kiireesti ajamaan, jottei kotijoukko ennättäisi ruveta luulemaan heille matkalla jotain vahinkoa tulleen. Koko matkan he innostuneina juttelivat Aliinan kouluunmenosta, sillä nyt ei siitä puuttunut muuta kuin vanhempien suostumus. Iida oli kysynyt vanhemmiltaan valmiiksi koulukortteerin Aliinalle ja lupasi omia koulukirjojaan yhdessä luettavaksi, jos eivät kaikkia raskisi ostaa. – Ole sinä Hilja toverina pyytämässä, sanoi Aliina, kun he alkoivat kotia lähestyä. – Kyllä minä, lupasi Hilja reippaasti. Heti kotiin tultuaan he ottivatkin asian puheeksi, mutta Auvinen ei antanut mitään selvyyttä näin kiireellä, sanoi vain että puhutaan sitten huomenna. Hän ei voinut ajatella oikein jyrkkää kieltoakaan, kun näki, että Aliinan teki niin kovasti mieli ja muut sitä niin puolustivat. Mutta kun muistui tuo muinoinen opettajan puhe kuntakokouksessa ja penkeillä istuvain naurunvirnistykset ja katseet, niin eipä tehnyt mieli taipua. Aamukahvia juodessa kävivät tytöt uudestaan kesken jääneeseen asiaan, ja Hiljan isä rupesi heille apulaiseksi. – Etkö sinä saata vähin pyytämisin luvata Aliinaa kouluun, sanoi hän. – On siinä niin paljon puuhaa, ja mitäpä nuo tuolla viisastunee, sanoi Auvinen aikomuksessa pysyä lujana. – Kyllä siltä puuhalta talona pysyy jos pysyäkseen, sanoi Hälinen. – Ja jos siellä ei silminnähtävästi viisastunekaan, niin ainakin oppii, ja oppi on viisauden pohja. – Kun se koulu olisi vähän toisenlainen, vaan ne ovat sen sotkeneet ja velloneet semmoiseksi, etten minä pidä koko koulusta, ilmaisi Auvinen syynsä. – Minkälaiseksi ne ovat sen sotkeneet ja velloneet? kysyi Hälinen. – Niin että tytöt ja pojat ovat sekaisin. – Mitenkäs niiden pitäisi olla? – Tytöt tyttöin puolella ja pojat poikien. – Vähänpä sinä tunnet kouluasioita, ihmetteli Hälinen. – Sehän on opetukselle eduksi, kun saapi jakaa edistyneemmät erilleen ja opettaa kahdessa osastossa. Yhdessähän ne ovat siinäkin tytöt ja pojat, jos ei ole kuin yksi opettaja. Jos sinulla ei ole sen suurempia syitä ja esteitä, niin minä enon puolesta sanon Aliinalle, että kyllä saat mennä. Auvinen laski nauruksi ja sanoi: – Menköön sitten, jos vain äitinsä laskee. – Kyllä minun puolestani, sanoi emäntä, – jos vain itse ilkeää noin isona mennä. – On siellä niin isoja, puolusti Aliina. – Onhan tuokin Markkalan lampuodin Ristjaan melkein aikamies ja vielä kuuluu menevän. – Siitäpä kuuluvatkin tekevän herran, tiesi emäntä. – Mikä herra siellä kansakoulussa valmistuu? sanoi Hälinen naurahtaen. – Semmoinen kuuluu olevan Ristjaanin isällä homma, että poika pitää saada virkaan, jos ei muuhun, niin tukkiherraksi, selitti emäntä. – Mahtaa tulla niitä herrojaan, kun vanhemmat semmoisia hassutuksia istuttavat, arveli Hälinen. Hyvillä mielin poistuivat tytöt omaan seuraansa. Heillä oli vain enää muutamia tunteja yhdessäolon aikaa, sillä aamiaisen jälkeen aikoivat vieraat lähteä kotiinsa. – Sinähän tiedät, mitenkä siellä koulussa oikein ollaan, neuvo sinä minullekin, kyseli Aliina. – Ei sitä osaa toinen neuvoa, sanoi Hilja. – Ja kyllä ne siellä neuvovat. – Niinhän se taitaa olla, myönnytti Aliina. – Mutta eiköhän minun kumminkin olisi parempi mennä suntioon kortteeria? Siinä Salinissa on niin herrasmaista, ja se vanhempi tyttö näyttää vähän ylpeältä. – Elä joutavata pelkää, neuvoi Hilja. – Taitaahan se Liina-neiti olla vähän ylpeämpi, kun se on vanhempi ja oppineempi ja kuuluu olevan kihloissakin erään puotipalvelijan kanssa. Mutta asusta sinä enemmän Iidan seurassa ja puhuttele sitä Liina-neitiä aina neidiksi. Aliina punastui ja kävi äänettömäksi, sillä hän ymmärsi Hiljan vakavista sanoista, että tämä viimeinen neuvo oli tärkeä. Samassa syntyi se vaivaava ajatus, että jos hän lienee jo sattunut nimittämään niinkuin vertaistaan ja puhunut typerästi, koska Hilja arvasi huomauttaa. Olisi tehnyt mieli kysyä, oliko Hilja sellaista huomannut, mutta alkoi arveluttaa, että jos hän siten näyttää yhä typerämmältä. Tuli olla varovaisempi vasta ja koettaa arvata, miten on missäkin oltava. [[Luokka:Aliina]] 3180 5434 2006-09-02T22:31:02Z Nysalor 5 VII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: VI. luku|VI. luku]] |seuraava=[[Aliina: VIII. luku|VIII. luku]] |otsikko=VII. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Auvinen lähti heti vierasten mentyä viemään kauroja Salinille ja oli päässyt siellä mitä oivallisimmalle tuulelle. Siellä oli syötetty ja juotettu kuin parhaissa pidoissa ja tehty sopimus, että Aliina on kouluaikansa talon ruuassa. Hän ei vähääkään antanut perään Aliinan esitykseen suntioon menosta. Mitä varten, kun on kerran tarjona niin mainio kortteeri! Häneen oli tällä tiellä tarttunut kunnianhimoinen ajatus saada tyttärensä oppineeksi. Ei se saanut mieltä muutetuksi erittäin ystävälliseksi omaa koulua kohtaan, mutta saihan tuo olla olemassa paremman puutteessa. Enemmän ihaili hän kortteeripaikan hyvyyttä, vilahtelipa jo ajatuksia korkeammista kaupungin tyttökouluistakin, joissa leipurinkin vanhin tytär oli käynyt ja joissa oppii kieliä ja kaikkia. Leipuri itse oli kehuen kertonut tyttärestään, kun oli vähän ryyppinyt Auvisen kanssa, ja sanonut että jos se koulutus tuleekin maksamaan, niin on se sitten jotain. Siitä oli innostus tarttunut Auviseenkin, mutta tämä oli kuitenkin malttanut pitää ajatuksensa salassa ja noin vain sivumennen kysellyt, miten paljon oppia sinne tyttökouluun pyrkijällä pitäisi olla. Ja kyllähän sinne kuului pitävän olla. Täytyi siis heittää tuo ajatus oman mielensä hyvikkeeksi. Lukukauden alkaessa kyyditsi Auvinen tyttärensä kansakouluun. Aliina pääsi toiselle osastolle, kun osasi selvään lukea sisästä ja muisti katekismuksen ja raamatunhistorian ulkoa, sekä oli vähän kirjoituksenkin alulla. Iida tarjoutui vielä loma-ajoilla opastamaan laskennossa. Heti ensimmäisestä päivästä alkaen ryhtyi Aliina ahkerasti lukemaan. Häntä peloitti kovasti, kun monesta ennen tuntemattomasta kirjasta määrättiin läksyjä. Nyt ei uskaltanut olla jouten tuntien väliaikaakaan. Ennen olleet liikkuivat kuin kotonaan, eikä niillä näkynyt olevan mitään kiirettä. Varsinkin pojat haastelivat ja heittelivät pöytiensä kansia, niin että Aliinan oli melko vaikea kuulla omaa supattavaa ääntänsä. Muutamat niistä näkyivät naurahdellen katselevan tuon vasta tulleen tavatonta ahkeruutta, ja joku jo ohikulkiessaan pilkallisesti kysyi: – Hammassuolojakos tämä tyttö loihtii? Aliina ei vastannut mitään, koetti olla kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Pilkanteko koski ikävästi mieleen. Hyvähän niiden on olla lukematta, kun ovat ennen olleet. Hän ajatteli pojista aivan samaa, mitä oli kuullut isänsäkin sanovan, ettei niitä tarvitsisi olla samalla luokalla. Vastaisuudessa hän vältti luokalla lukemista, harjoitteli ennemmin laskentoa ja luki yön seutuna sitä ahkerammin. Ja kyllä olivatkin aina iltamyöhällä kieli ja leukasaranat raukeina, kun hän kotona opittuun tapaansa ammensi ääneen kymmeniä kertoja kaikki läksyt päästä päähän. Ja kun läksyistä oli joka sana muistissa, niin sitten lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan kannesta kanteen. Hiljan neuvoa seuraten karttoi Aliina aikaisempien seuraa ja vetäytyi aina Iidalle ja hänelle määrättyyn pieneen kamariin lukemaan. Siellä oli aina niin rauhallista. Iidakin viipyi usein pitkät ajat poissa, ja kun Aliina ikävöiden toveriaan meni häntä etsimään, oli hän monasti toisessa huoneessa lukemassa. Tätä ei Aliina ymmärtänyt. Olisi tehnyt mieli luulla, että se tapahtuu tylyydestä, mutta sitä ei voinut uskoa. Hän jo kerran kysyi: »Miksikä sinä erilleen menet», johon Iida vastasi: »Tuossa kun sattui olemaan valkea». Aliina uskoi selityksen sillä kertaa, mutta kun hän yhä edelleen huomasi, että Iida vetäytyi salaisesti erilleen, alkoi se vaivata niin, ettei voinut olla ottamatta siitä selkoa. – Minä vaan luulen, sanoi hän kahden ollessa, – että sinä minun takiani et lue täällä omassa kamarissasi. – Elä siitä huolehdi, rauhoitteli Iida. – Se on aivan oma syyni, kun minä en osaa ääneen lukea läksyjäni. Aliina punastui ja kävi aivan äänettömäksi, niin kovasti hävetti häntä oma typeryytensä. Nyt hänelle vasta selvisi, ettei Iidan huulet edes liikkuneetkaan lukiessa ja miten hän itse supatti ja parpatti. – Minäpä opettelen myös sillä lailla lukemaan, sanoi Aliina peittäen nolostumistaan. – Vaan jos et opi? arveli Iida. – Kyllä minä opin, päätti Aliina. – Ja miksikä sinä et jo ennen sitä sanonut? – Pelkäsin että jos sinulle on vaikeata oppia läksyjäsi muuten. Aliina muutti paikalla lukutapansa. Eivät enää pojatkaan pääse hänen lukemiselleen nauramaan. Mutta eipä uusi tapa ollut niinkään helppo oppia. Sanat eivät katsomalla iskeytyneetkään niin helposti muistiin. Täytyi vaikeiden läksyjen ollessa turvautua samaan keinoon, jota Iida oli käyttänyt, ja mennä erilleen, jossa sopi edes puolikuuluvasti antaa äänen tulla muistin avuksi. ---- Talvi oli jo keväiseen päin kallistumassa. Iloisina palasivat oppilaat koulusta, sillä nyt oli annettu laskiaislupa. Aliina oli saanut opettajattarelta, joka johti tyttöjen käsitöitä, oman työnsä lupapäiväksi mukaansa, siellä jouduttaakseen. Hän tunsi itsensä ylpeäksi työstään, sillä eipä moni ollut oppinut niinkään vähällä neuvokilla virkkaamaan ja ompelemaan. Tämän ajatuksen yhteydessä tulivat muutkin edistymiset mieleen. Monessa aineessa hän jo voi ajatella olevansa muiden tasalla, mutta vastaamistavassa oli jotain vikaa, sen hän oli tullut viimeiseltä huomaamaan. Opettaja nimittäin antoi usein muiden korjata hänen vastauksensa, vaikka ensin myönsi, että »niinhän se on kirjassa». Hän päätti saada neuvoa Iidalta ja kysyi: – Mikähän siinä on, kun minä en osaa oikein hyvästi vastata, vaikka muistan läksyt ihan ulkoa? – Osaathan sinä vastata, vakuutti Iida. – Ei se mene aina oikein, väitti Aliina. – Moni osaa paljon paremmin, vaikka eivät muuten muista läksyjään niin hyvästi. – Mutta jos siinä on se esteenä, että sinä liika tarkasti seuraat läksyn sanoja, arveli Iida. – Sittenhän en osaisi mitään vastata, jos en sanoja muistaisi, epäili Aliina. – Eipä sitä tiedä, sanoi Iida. Heitäpäs kerran vähän vähemmälle luvulle ja ajattele enemmän sitä asiata, josta luet. – Mutta minäpä en malta heittää vähälle, jos vaan on aikaa. – Minä heittäisin halulla, nauroi Iida, – ja lukisin mieluummin muita kirjoja. Ja sinä hyvin kyllä saatat läksyjesi lomassa lukea, kun on niin hyvä muisti, eikä ole muuta työtä. Minä haen yhden sisareni kirjan sinulle. Aliina ei osannut käskeä eikä kieltää, jäi vain uteliaana odottamaan. Ja kohtapa hänellä oli kädessä paksu kirja. – Eihän tämä tule tänä talvena luetuksi, epäili hän. – Ei siinä monta päivääkään mene, kun alkuun pääsee, sanoi Iida. – Mistä »Helenan perheestä» tässä kerrotaan? kysyi Aliina. – Se on vaan kertomus niiltä ajoilta, kun ristinuskoa vainottiin. Aliina alkoi selailla kirjaa, sillä raamatunhistoriasta tutuksi tullut aine alkoi miellyttää. Keskempää kirjaa sattui silmään kirjeen muotoisia kappaleita, joihin huomio ensiksi kiintyi. – Aloita alusta, et siitä muuten ymmärrä mitään, huomautti Iida. Aliina aloitti alusta ja huomasi pian, että neuvo oli hyvä. Nyt hän pääsi tapahtumain perille alusta alkaen ja kiihtyvä uteliaisuus veti eteenpäin, jotta näkisi, mitähän sitten tapahtui. Mäenlasku, samoin kuin käsityöt ja läksyt, unehtuivat kaikki mielestä. Koko sielullaan seurasi hän Helenan perhettä. Lupapäivän iltana oli kirja puolivälissä menossa, eikä siltä olisi hennonut nukkumaankaan ruveta. Aamusilla petti uni niin että ylösnousu meni lähelle aamiaista. – ... Ja nyt minä en osaa mitään, hätäili hän ja luki syödessään ja kävellessäänkin minkä ennätti. Tunnilla ei kumminkaan tullut suuria erehdyksiä. Pari vastausta vain meni väärin, kun ajatukset sattuivat hairahtumaan Helenan perheen tapahtumiin. Nyt jäivät väkisinkin kirjan sanat pois ja täytyi keksiä omasanaisia vastauksia ja ottaa niille vauhtia kysymyksestä, kuten muutkin tekivät. – Osasitpahan vastata, vaikka et muistanut sanoja ulkoa, kehui Iida koulusta palatessa. – Täytyihän minun osata, kun en malttanut enkä muistanut lukea läksyjäni, kun se kirja oli niin hupainen. Minkä tähden sinä et ole sitä ennen antanut? – Sisareni kielsi, kertoi Iida. – Ei olisi nytkään oikein mielellään antanut, Sanoi minun turmelevan sinun koulunkäyntisi, kun opetan tarpeettomia lukemaan. Aliina ei ensin oikein ymmärtänyt kiellon tarkoitusta ja yritti tulla ikävälle mielelle. Sitten hän vasta pääsi rauhaan, kun Iida selitti, että muutamat kuuluvat niin kiintyvän tämänlaisiin kertomuksiin, etteivät malta mitenkään lukea läksyjään. – Ensin minä toki läksyni opettelen, sanoi Aliina hiukan häpeissään, sillä vähää ennen oli ollut mielessä joutua Helenan perhettä lukemaan. ---- Kertomuskirjain lukemiseen päästyä avautui Aliinalle ikäänkuin uusi maailma. Niihin kiintyi hän kuin parhaisiin, uskollisiin ystäviin. Koti-ikävät muistuivat harvoin mieleen, selvimmin silloin, kun isä liikkui kirkolla päin ja kävi katsomassa. Isän käyntejä ei hän ensinkään kaivannut. Äidin tulo ilahutti aivan toisella tavalla, mutta ei tämänkään kehoituksista haluttanut lähteä pyhän aikoina kotona käymään. Aliina sanoi säälivänsä hevosia, kun täytyisi asian alkaen kyyditä kouluun, vaikka todellisuudessa säälitti jättää kesken jotain alulla olevaa kertomuskirjaa. Hänellä olikin jo kortteeritalonsa kirjastosta kaikki hupaisimmat kirjat luettuina ja hauskimmat paikat kahdestikin. Aika oli jo kulunut huhtikuun loppuun. Koululaiset odottivat vapunpäivän lupaa ja iloitsivat sen lähestymisestä. Samaan aikaan oli Aliinalla toinenkin odotus. Iida oli aina iltasilla jutellut tapahtumia »Välskärin kertomuksista», jotka oli lainakirjastosta lukenut, ja näihin ihastui Aliina niin, että olisi tahtonut saada paikalla lukeakseen. Mutta ne olivat jossain pitäjällä lainassa, eivätkä tuoneet niitä takaisin, vaikka jo aikoja oli lainassaoloaika loppunut. Usein Aliina muisti käydä kysymässä opettajalta, joko on tuotu. – »Ei ole tuotu, mutta kyllä se kuukauden lopulla tuopi, muuten haetaan hakemalla», lohdutteli aina opettaja. Ja niinpäs kävikin. Vapunpäivän aattona meni opettaja kaapilleen ja kutsui Aliinaa ottamaan Välskärin kertomuksia. Ilmestyi siihen muitakin halukkaita ja varsinkin Markkalan Ristjaan katsoi olevansa kokonsa ja ikänsä puolesta oikeutettu. – Annetaan Aliinalle, tämä on niin monesti kysynyt, sanoi opettaja ratkaisten asian. Syvään niiaten lähti Aliina kiirehtimään kirjoineen tyttöjen joukkoon, jotka olivat kokoontuneet maantielle vievän veräjän luo, siitä erotakseen itsekukin omalle haaralleen. Poikien ryhmät pysyttelivät vähän jälempänä, he olivat saaneet semmoisen määräyksen opettajilta. Maantie kun oli sulana, kuivalla hiekalla, eikä ollut näkyvissä sellaisia kulkijoita, joista olisi tarvinnut välittää, tempasi iloinen mieli jalatkin palvelukseensa. Tuontuostakin pelmahtivat parit kilvan juoksuun, toiset tarttuivat käsikkäin ja pyörivät ympäriinsä niin huimasti, että pahoin huivinnurkat ja hameenhelmat liehuivat mennessä. Iloisimpien rinnalla heilui siellä Aliinakin, vaikka hän opettajien varoituksia seuraten kulki tavallisesti hyvin vakavana. Joku vaimonpuoli tuli hitaasti vastasta päin, mutta sen he jo ulompaa näkivät niin vähäarvoiseksi, ettei kannattanut iloista kulkua muuttaa vakavammaksi. – Elä nyt ole niin hyvilläsi, ettet malta äitiäsikään tervehtiä, huusi Markkalan Ristjaan jäleltäpäin tyttöjen joukkoon. Kaikki pysähtyivät kuulostamaan, ketä se huuto tarkoitti. – Mitäs se niin »ristikkäinen» viisaus on, huusi joku rohkein tyttö vastaan. Ristjaan oli sanomastaan sanasta niin mielissään, ettei antanut tyttöjen paneman pilkkanimenkään itseänsä häiritä, näkyi vaan hyvin hartaasti selittävän jotain uteliaille tovereilleen. Aliinan oli huuto havauttanut pian. Nyt hän vasta tarkkasi, että vastaantulija oli heidän entinen palvelijansa, Kovatar, joka kantoi lasta käsivarrellaan pappilaan päin. Ei salaman isku olisi tehnyt niin pahaa vaikutusta. Hän olisi toivonut olevansa ennen vaikka maan alla kuin siinä. Koko maailma kirjoineen ja kouluineen olisi saanut mennä, jos vaan olisi päässyt tuntemasta sitä, mitä nyt tunsi. Taakseen katsomatta alkoi hän kiirehtiä kortteerilleen, mutta kuuli vielä mennessään, kun Ristjaan sanoi: – Taisipa siivet palaa muutamalta, koska lähti jaloilleen. Toistenkin tyttöjen iloinen huiske taukosi, ja se lisäsi Aliinan häpeää. Nyt ne kaikki pääsevät tietämään... Hän olisi toivonut joutuvansa yhdellä harppauksella suojaan, jottei ennättäisi ketään tulla vastaan. Asunnolle päästyä ei lukeminen muistunut ensinkään mieleen. Koneen tapaisesti heitti hän nuo kauan halutut »Välskärin kertomukset» kädestään ja painautui nurkkaan itkemään. Iida oli kummastellen katsonut toverinsa äänetöntä ja pikaista poistumista toisten seurasta ja joutui vähäksi aikaa aivan neuvottomaksi, kun näki miten kovasti tämä tapaus koski Aliinaan. Mitähän se mahtoikaan merkitä, ajatteli Iida ja koetti keksiä keinon, millä aloittaisi. – Tulitko sinä kipeäksi? kysyi hän. – En, vastasi Aliina ja koetti peittää pahaa mieltään, mutta ei jaksanut. – Tuokos Ristjaanin retostaminen sinuun niin koski. Elä toki välitä siitä yhtään. Kaikillehan se sitä viisauttaan näyttää. Suuttuihan se minuunkin mennä talvena ja koetti herjata jos vaikka miksi. Nyt sen kävi arvolle, kun ei opettaja antanut sille sitä kirjaa. Ei siitä opettajakaan pidä, tuntee se sen. Ja nyt jos me mennään sanomaan sen räähkyydet opettajalle, niin saapi varmaan toria ja ehkä arestiakin. Iida aivan innostui toverinsa puolesta. Aliinassakin se herätti uhkamieltä, mutta aivan toisessa muodossa. – En mene ilmoittamaan, olkoonpa minkälainen hyvänsä, sanoi hän. – Tuon kirjan saapi vaikka paikalla. Ja kun tulisivat kotoa käymään, niin pääsisivät minusta. – Ettäkö eroisit pois kesken lukukauden? kysyi Iida ihmetellen. – Niin, vahvisti Aliina, ja piti jonkinmoisena kostona tätä uhkamielistä päätöstään. – Elä nyt semmoista typeryyttä tee tuon riekailijan tautta, rupesi Iida nuhdellen neuvomaan. Täytyyhän täällä maailmassa kärsiä pahojakin ihmisiä. Sattuuhan niitä kaikissa kouluissa häijyjä oppilaita, vaan ei niiden takia auta koulua hylkääminen. Aliina oli tottunut luottamaan Iidan antamiin neuvoihin, eikä nytkään voinut niitä hylätä. Oma uhkaus alkoi todellakin tuntua typerältä, vaikka kovin katkeraksi kuvastui koulussakin olo, jos siellä jokainen saa tietoonsa nuo ikävät asiat ja Ristjaan yhä edelleen herjailee syrjä-äideillä. Hän otti jo »Välskärin kertomukset» lukeakseen, mutta se meni aivan hukkaan, kun ei muistanut pitkiin aikoihin ajatella, mitä niissä sanottiin. Tapahtuman jälkipäivinä vaivasi Aliinaa tavaton arkuus. Hän luuli toisista koululaisista samaa, kuin oli ennen luullut kotikylänsä ihmisistä, että ne kaikki kuiskuttelevat hänestä. Luulossa oli kumminkin paljon liikaa. Häijyimmät pojat näkyivät kyllä jonkun aikaa muistavan, millä Aliinaa voisi herjata, mutta näille vastapainoksi tekeytyi moni tyttö yhä ystävällisemmäksi. Oppilasten huomiota veti jo puoleensa lähenevä koulututkintokin. Useat odottelivat kotoaan uusia tutkintovaatteita, ja ne, joilla ei sitä iloa ollut, hyvittivät mieltään kesäluvalla. Aliina sai vaatteet, jotka vetivät paraimmille vertoja. Isä oli ostanut kankaan, ja Aliina itse sai teettää kirkonkylän kuuluisimmalla ompelijalla. Hyvät niistä tulikin, mutta näin pikainen muutos tavallisesta kotikutoisesta vaikutti häiritsevästi. Peloitti että kaikki sen huomaavat ja osoittelevat. Tutkintopäivänä tahtoi jokainen näyttää parhaan taitonsa, ettei olisi häpeäksi omaisilleen, joita kertyi kuuntelemaan. Se oli lapsille juhlahetki ja vaikutti mahtavammin kuin tavalliset koulutunnit. Kun opettaja oli muun toimituksen loputtua lempein sanoin lausunut hyvästit lapsille ja toivottanut heidät syksyllä tervetulleiksi, valtasi monen tavaton ikävä erota tästä rakkaaksi tulleesta huoneesta. Nekin, jotka edellisinä päivinä olivat hypähdelleet poispääsemisen ilosta, tunsivat viime hetkellä tämän vetovoiman. Aliina ei voinut pidättää kyyneleitään, hänellä kun oli melkein varmana, ettei ole enää toivoa päästä tänne. Toisten poistuessa kävi hän vielä istahtamassa tuon tutun koulupöydän ääressä, josta oli erottava. Suurena lohdutuksena oli se, että tiesi viikon päästä pääsevänsä rippikouluun, jolloin sai vielä vähän aikaa asua hyvän ystävänsä Iidan seurassa. [[Luokka:Aliina]] 3181 5435 2006-09-02T22:31:06Z Nysalor 5 VIII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: VII. luku|VII. luku]] |seuraava=[[Aliina: IX. luku|IX. luku]] |otsikko=VIII. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Juhannuspäivänä pidettiin rippikoulutytöille viimeinen toimitus alttarin edessä. Siinä he vannoivat uskollisuutensa kirkon opille ja saivat sitten astua ehtoolliselle. Vanhempiensa mukana palasi Aliina kotiinsa. Hän oli alakuloisen iloinen. Koko tulomatkan liikkuivat ajatukset niissä vakavissa asioissa, joista viime viikoilla oli puhuttu. Mutta kotirantaan tultua sai parhaassa vihannuudessaan loistava kotoinen luonto sydämen sykähtelemään. Lapsellisella ilolla riensi hän samana iltana nuorempien sisarten kanssa katselemaan entisiä leikkipaikkoja. – Kuoppa-aholla on paljon mansikankukkia ja on siellä jo muutamia raakojakin, kertoi Mari innostuneena kotiin tulleelle sisarelleen. – Onko? Mennään katsomaan! Pienimmät alkoivat juosta piristää edeltä. – Jo löysin, jo löysin, täällä on paljon, huutelivat lapset kilvan. – Ensi viikolla täällä on jo kypsiä, puhui Mari hyvillään. Sitten tullaan astioiden kanssa... Ethän sinäkään mene enää kouluun? Aliina tiesi hyvin, ettei ollut enää kouluun menoa, mutta kumminkin oli ympäristöä katsellessa seurannut sellainen tunne, kuin jos ei sitä taas vähään aikaan näkisikään. Sisaren kysyessä hän vasta kavahti erehdyksestään. Koulunkäynnit olivat todellakin loppuneet. Alakuloisena myönsi Aliina sisarensa kysymykseen, ettei ole enää kouluun menoa. Ensimmäisiä päiviä kotona ollessa muistuivat kouluajat usein mieleen. Jospa olisi edes rippikoulu jäänyt toiseen vuoteen. Jo ensi sunnuntaina piti Aliinan päästä kirkkoon, että sai sillä tiellä käydä Iidan luona. Kirkosta palatessaan kävivät he koulullakin, josta Aliina sai pari kirjaakin kotiinsa luettavaksi. Erotessa oli tytöillä toisilleen mitä ystävällisimmät kehoitukset tulla taas kohta käymään, eikä kyllä Aliina pitänytkään pitkiä lomia. Heinänteon edellä sai hän Iidan kotiinsa pitemmäksi aikaa, eikä se ollut mielestä vähän. Jokaisena kauniina päivänä olivat he liikkeellä, milloin järvellä, milloin metsissä, ja kun heinäntekoa aloitettiin, heiluivat he siellä haravoimassa ja laulelivat itselleen ja muille iloksi. Niin työväki kuin talonkin haltijat pitivät näistä iloisista heinämiehistä tuiki paljon. Auvinen itse piti keskellä kiirettäkin huolen tuoreesta kalasta vieraan varalta ja oli kaikin puolin ystävällinen. Iida oli heti tultuaan varoittanut, ettei pidä hänen takiaan mitään erityisiä ruokia laitella, mutta Aliina katsoi aivan häpeäksi, jos ei ollut muuta kuin joukon yhteistä keittoa ja paistinkaloja. Niinpä hän, kun kotosalla olivat, tuon tuostakin vieraansa tietämättä keittää hyräytti milloin mitäkin soppaa tai muuta höllötystä ostoaineista. – Jos sinä et lopeta niitä laitoksiasi, niin minä lähden pois, muistutti Iida. – Elä sinä sitä ajattele, anna minun keittää, että oppisin, puolusteli Aliina. – Se oppi tulee liika kalliiksi, väitti Iida. – Sinä tuhlaat liika paljon aineita, varsinkin sokeria ja muita imeliä. – Sen makeampaa, nauroi Aliina. – Ei se sitä ole. Kaikella on määränsä. Osta ensin keittokirja, tai ota aluksi meiltä lainaan ja opettele sitten. Mutta usko nyt tällä kertaa minua, niin sitten olen enempi aikaa täällä. Aliina alkoi käsittää, että hän ilmaisee typeryytensä, jos ei tottele. Pilallehan ne keitot todellakin mahtoivat mennä, vaikka hän oli uskonut, että joka on imelää, niin se on hyvääkin. Hän luopui liiallisista laitoksistaan ja saikin siten Iidan olemaan vieraanaan useita viikkoja. ---- Kotijoukon seuraan jäätyä alkoivat viimevuotiset muistot vähitellen palautua. Mutta nyt hän voi niistä ajoiksi irtautua ja löytää mielelleen kevennystä. Sitä antoivat paraiten kirjat ja toimiminen äidin apuna. Saipa hän jo muutamia kirjoja itselleenkin ostetuksi ja yksi niistä oli keittokirja. Lopummalla kesää huomasi Aliina yhden aikeistaan olevan menemäisillään myttyyn. Hän sai nimittäin kuulla, että kaikki entiset palvelijat ovat puhutut ensi vuodeksi, siis Vappukin. Nyt tuli kiire aprikoiminen, mitä tehdä. Ennen ajatellut valehtelemiskeinot olivat kumminkin hylättävät. Toista tietä täytyi päästä aikeen perille. Mutta mitä? Ei ollut sen parempaa keinoa, kuin ottaa työt omille hartioille. Ensiksi ilmoitti hän äidille aikeensa. Tämä arveli tulevan liian raskaaksi olla niin nuorena aikaihmisen ammatissa. Aliina taas puolestansa vakuutti jaksavansa hyvin kyllä. Kun asia tuli Auviselle itselleen tiedoksi, katsoi tämä sitä talolleen häpeäksi ja sanoi: – Ei mitenkään. Kaikkihan silloin sanoisivat, että meidän talo on niin köyhä, ettei jakseta enää palvelijoita pitää, vaan täytyy talon tyttärien käydä karjalla. – Se on minusta hyvin vähäinen häpeä, jos ei isompia olisi, sanoi emäntä. – Pahemmin pelkään sitä, että jos terveys turmeltuu. – Onpa siinä sekin, sanoi Auvinen lyhyesti, jääden kuulostamaan. – Niin, vaan minä jaksan hoitaa toisen puolen, ja antakaahan koettaa, houkutteli Aliina. – Jos en jaksaisi, niin ottakaa sitten tuonnempana aikaa toinen. – Sitä minäkin tässä ajattelin, että otetaan sitten talvella toinen, jos Aliinalle käypi liian vaikeaksi, yhtyi emäntä esitykseen. – Se on semmoista retustelemista hakea keskellä vuotta palvelijoita, sanoi Auvinen ja lisäsi varovasti: – Kumpaisenko niistä heittäisi pois? – Kumpaisenko tahtonet toveriksesi, sanoi emäntä. Aliina näki pääsevänsä voitolle, kun sai valitsemisvallan. Isän läsnäollessa tuntui vähän vaikealta ilmaista ajatustaan, mutta kun sitä odotettiin, sanoi hän: – En minä huoli Vapusta, se on niin ... tyly. Aliina oli hyvillään, kun keksi niin yksinkertaisen syyn. Emäntä ei puhunut mitään, odotteli vain mitä hänen miehensä sanoisi. Tämä olisi jo ehkä mielellään heittänyt koko jutun muille, mutta näyttääkseen yhteistä etua harrastavalta sanoi: – Siinä tulee vahinkoa, kun Vapun palkkaotokset nousevat sen turkinpäällisen kanssa yli tämänvuotisen palkan. Aliinaa tämä turkkimuisto kiihoitti. Itku pyrki ääntä sortamaan, kun hän uhkaili: – Minä hoidan ennen vaikka yksinäni koko karjan, ennenkuin Vapun kanssa. Menköön vaan ja pitäköön... – Antaa mennä, antaa mennä, enhän minä sillä, rauhoitteli Auvinen lähtien pois. Hänelle oli keskustelun aikana selvinnyt syy, miksi Aliina pyrki piian töille, ja hän kiroili mielessään omaa itseään, kun piti tuollaisia juttuja olla, jotka pilaavat kaikki. Hän oli viime aikoina ajatellut ylpeillen tyttärestään. Tosin täytyi luopua tyttökouluajatuksista, mutta olihan sillä arvokkaita tuttavia, niin arvokkaita, ettei kaikilla ollutkaan. Ja sen lisäksi käynyt kouluakin ja luki sellaisia kirjoja, joista eivät monen talon tytöt tiedä mitään. Näiden nojalla oli hän toivonut hyvää onnea, oikein kuuluja sulhasia, mutta mitä siitä nyt tulee, kun karjapiiaksi. Tämä oli aivan harmillista. Kiireimmän työajan jälestä ryhtyi Auvinen muodostelemaan navetan puolta uuteen kuntoon. Kaikkiin tarvittaviin paikkoihin teetätti hän vesikynät, niin että lehmät saivat juoda edestään eikä tarvinnut kantaa kuten ennen. Heinien ja lannan kuljetukseen tehtiin pienet rattaat. Näillä parannuksilla tahtoi Auvinen laittaa navettapuolen työt niin huokeiksi ja mukaviksi, ettei siellä Aliinan tarvitsisi arvonsa alentamiseksi asti viipyä. Paikoilleen jäävä palvelija oli näistä mukavuuksista tuiki kiitollinen, mutta Vappua se harmitti. Hän koetti katkeroittaa Aliinan mieltä puhumalla edessä jos takanakin, että kyllä meni tämän talon »ryökkynän» koulunkäynti hukkaan, kun joutui navettaan tarsimaan. Mutta nähtyään ettei navetassa-olo tullut olemaan niinkään »tarsimista», vaihtoi Vappu juonensa sisältöä ivailemalla, että pitää nyt toki laittaa varjostimet navetan ikkunoihin ja maalauttaa lattia, jotteivät »ryökkynän» hameen helmat likaudu. Ei koskaan olleet Aliinan mielestä viikot kuluneet niin hitaasti kuin sinä syksynä. Usein laski hän allakasta, milloin marraskuun ensimmäinen päivä joutuisi, jolloin pääsisi tuosta kauheasta, inhoittavasta ihmisestä. Mutta sekin arvasi poismenostaan iloittavan ja purki pahaa sisuaan sitä runsaammin, kuta täperämmälle aika kului. Siitä saivat viimeiseltä osansa kaikki taloon kuuluvat ihmiset, eikä vain Aliina yksinään. Emäntä koetti olla niinkuin ei kuulisi mitään ja toimitti yhä useammin pieniä suuhuntarjouksia, milloin kahvia, milloin voileipiä. Tämän menettelyn oli hän ennen nähnyt auttavan parhaiten, mutta ei se Vappuun enää pystynyt. Aliina otti vastaan marraskuun ensimmäisen päivän niinkuin kauan odotetun vieraan ja ryhtyi heti tuleviin tehtäviinsä. Vapunkaan läsnäolo ei enää niin paljon vaivannut, sillä se oli sulkenut suunsa ja touhaili äänettömänä lähtöänsä laitellen. Toiset palvelijat viettivät vuosijuhlaansa kaikessa rauhassa mihinkään kiirehtimättä ja katselivat naurahdellen Vapun touhkuilemista. – Elä pidä kiirettä Vappu, sanoi renki-Lassi. – Syödään ja lepäilläänhän vielä tämän päivää ja vähän toistakin, ennätetään ne sittenkin rahamme kylvää. Puhuteltu ei vastannut mitään, työnsi vain vihaisena turkkia päälleen. – Eipä ota korviinsakaan minun puhettani. – Mitä se Vappu siitä välittää, säesti toinen renki. – Sillä on palkka niin hyvässä paikassa, ettei se karise, kun on turkin päällisenä. – Niin sillä on! äyhkäisi viimein Vappu pidätellyn kiukun koko voimalla. Samassa tempasi hän kukkaron taskustaan, löi sitä kämmeniensä välissä ja oikein pirullisen raaoin äänenpainoin kerskaili: – ... Vaan elkää luulko että minä siltä kerjäämään joudun: on minun kukkaroni melkein niin täysi kuin teidänkin, ja jos loppuu, niin toista tulee. Niillä hyvästillään hän sitten meni. Rengit katsahtivat toisiinsa. Aliina seisoi tuvan takan ääressä keittämässä kahvia ja pysytteli selin toisiin tuvassa-olijoihin. Emäntä tuli kiirehtimään kahvia ja kutsumaan Vappua juomaan erojaiskuppia. – Se jo meni, ilmoittivat rengit. – Eikä hyvästiäkään sanonut, ihmetteli emäntä katsellen tutkivasti, mitä toiset ajattelevat. – Virkkoiko se mitään erotessaan? – Eipä paljon. Mitähän lienee moukittanut. Emäntä oli kohta huomannut, että Vappu oli sanonut jotain huonoa erotessaan, koska Aliinakin oli niin alavalla mielellä ja peitteli silmiään. Tämän puoleen kääntyen puhui hän ikäänkuin haihduttaakseen koko asian: – On hyvin ikävätä, kun palvelija eroaa noin tylysti. Aliina oli vaiti. Hän olisi ollut tuiki iloinen ilman tätä loppukohtausta. Pitikin sattua sitä kuulemaan. Hän oli viime aikoina tullut siihen käsitykseen, että parhaiten saa pahan mielen kartetuksi siten, että ei ole utelias kaikkea kuulemaan. Kuultua oli enää vaikea unhottaa. Nyt häntä vaivasivat nuo Vapun rahat. Isä oli sanonut, että se on jo aikoja menettänyt kaikki palkkansa, ja Vappu itse kumminkin kehuu täydellä kukkarollaan. Ehkä se suutuksissaan valehteli. Luultavasti teki niin. Sitä Aliinakin tahtoi uskoa, mutta kuitenkin kesti epäilys pitkän aikaa. [[Luokka:Aliina]] 3182 5436 2006-09-02T22:31:10Z Nysalor 5 IX. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: VIII. luku|VIII. luku]] |seuraava=[[Aliina: X. luku|X. luku]] |otsikko=IX. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Kaksi vuotta meni Aliinalta ilman mitään merkillisempiä tapahtumia. Tehtävänsä työt jaksoi hän hyvin toimittaa ja voimistui siinä ruumiiltaan aivan aikaihmiseksi. Joskin yksitoikkoinen työ ja aika-ajoin kylältä kuuluvat juorupuheet saattoivat monesti mielen ikäväksi, niin sitä suloisemmilta maistuivat ne hetket, jolloin pääsi työstä vapaaksi ja sai siirtyä ajatusten maailmaan. Hänelle oli työnteosta suoranaista etuakin. Aina vähänväliä antoi isä hyvitykseksi rahaa, jota sai käyttää mielensä mukaan. Sillä osteli hän kirjoja ja katseli aina hyvillä mielin kirjavarastonsa lisääntymistä. Eikä ne huoneen kaunistuksena yksistään joutaneetkaan olemaan. Pitkinä talvi-iltoina ennätti lukea ne moneenkin kertaan. Usein havahtui hän aamusella kirja kädessään ja lamppu palamassa vuoteen vierellä. Ystävyys Iidan kanssa kesti katkeamatta ja tuli yhä lujemmaksi. Jos ei ollut aikaa käydä toistensa luona, oli aina kirje valmiina odottamassa, menisikö joku kirkolle. Usein sai jo vastuun viemämiehen mukana. Kirjoittamista ei vaan puuttunut. Iidalla olikin jotain merkillisempää tekeillä. Hän valmistautui seminaariin ja luki ahkerasti, jotta onnistuisi pääsytutkinnossa. Näitä asioita ne kirjeetkin enimmästi sisälsivät. Aliina seurasi ystävänsä valmistuksia yhtä suurella jännityksellä, kuin jos ne olisivat olleet omia. Tulipa ystäväin kesken jo paljon puhutuksi siitäkin, että jos voisivat päästä molemmat. Se oli suloinen ajatus, varsinkin Aliinalle. Mutta kun he rupesivat tutkimaan, miten päästä tuon hirvittävän pääsytutkinnon läpi, niin silloin täytyi peräytyä. Miten pääsisi laskennossa, miten soitossa. Nämä olivat vaikeimmat ja pelättävimmät aineet. Mutta sitten he keksivät toisen tien. Pääseepä Aliina johonkin kouluun, esim. karjakkokouluun. Ja tästä he innostuivat molemmat ja rakensivat mitä hauskimman tulevaisuuden ohjelman. Kumpikin käy koulunsa, ja sitten he sovittavat niin, että Aliina rupeaa johonkin hoviin karjakoksi ja Iida läheiseen kouluun opettajattareksi. Sitten heillä on oikein hauska. Jopa he muistelivat valmiiksi ja katselivat kartaltakin, missä olisi hovitaloja kansakoulujen läheisyydessä. Ja kyllähän semmoisia aina löytyi. Kaikki nämä oli heillä moneen kertaan puhuttuna, kun Iida syksykesällä matkusti seminaarin tutkintoon. Aliina kävi saattamassa ja jäi jännityksellä odottamaan tietoja. Parin viikon perästä ne saapuivatkin. Kaikki oli hyvin onnistunut. Aliina iloitsi kuin omasta asiastaan, sillä se oli alkuna ja vahvistuksena yhteiselle ohjelmalle. Nyt oli vain pidettävä huoli omista opinnoista, mutta asialla ei ollut kiirettä, sillä kurssi kesti vain kaksi vuotta. Huolettomaksi ei siltä voinut heretä, täytyi alkaa taivutella vanhempien mieliä. Mutta nämäpä olivat kumpainenkin kovasti vasten. Äiti vähän taipui ajattelemaan asiaa, mutta isä ei ensinkään. – Siihen koulupaikkaan en auta en pennilläkään enkä anna lupaa, päätteli tämä. – Palvelustytöille se on kyllä hyvä, joilla ei ole kotia, mutta lähteä talon tyttären kahdeksi vuodeksi vieraan palvelukseen etovertaista oppia saamaan, niin se on aivan hupsua. Aliina jäi pahoille mielin. Ei olisi haluttanut väkisinkään lähteä, mutta jos kotiin jää, niin menee hukkaan kaikki aikeet. Saadakseen vanhempansa paremmin taipumaan ilmoitti hän, että Iida on karjakkokouluun kehoittanut ja että heillä on semmoiset ja semmoiset tuumat. Vaikea tosin oli antaa vanhemmillekaan tiedoksi salaisuuksia, mutta muuta keinoa ei ollut. Ja jotain ne vaikuttavatkin, sillä molemmat pitivät Iidaa erityisempänä maili-ihmisenä. Auvinen itsekin malttoi jo rauhallisemmin kuunnella ja alkoi kysellä: – Ettäkö olisit sitten hovilaisen karjakkona kaiken ikäsi? Samalla katsahti hän naurahtaen vaimoonsa, mutta tämä ei ollut sitä huomaavinansa. Aliina ymmärsi, että isä tarkoitti iän loppupuoleksi jotain huokeampaa elinkeinoa, ja vastasi jäykästi –: – Olen niin kauan kuin jaksan. – Entäs vanhana? – Syön ansioitani. – Vai niin, vai niin, myhäili Auvinen. – Ja se kaikki siinä mielessä, että saisit olla Iidan kanssa yksin seuduin. – Onhan siinä sitäkin. – Vaan jos Iida heittää hyvinkin pian opettajan toimen ja menee naimisiin. – Ei heitä, eikä mene, vakuutti Aliina pyhän kiivauden vallassa, vaikka myöhemmin häntä nauratti näin lujaan päätökseen meneminen toisen puolesta. – Sittenhän tuon näkisi, virkkoi Auvinen ja lopetti keskustelun sanoen tahtovansa ajatella. Se oli jo Aliinasta paljon, kun sai isänsä asiata ajattelemaan. Eihän sillä vielä ollutkaan muuta kiirettä, kuin että saisihan Iidalle kirjoittaa siitä. Jonkun ajan perästä hän jo kysäisi, miten asia on ajateltu. – Ei se ole vielä mitenkään, sanoi Auvinen. – Kunhan käyn ensin tuolla kirkolla päin. – Ei toki pitäisi isän puhua siitä minun kouluunmenostani ja muusta, houkutteli Aliina. – Minä vähät siitä koko karjakkokoulusta, muuta minä ajattelen. Semmoistako se olikin, ajatteli Aliina. Hän kirjoitti Iidalle pitkän, ikävän kirjeen. Kirjoittaessa muistui mieleen, että kansakouluun pääsemisessä oli serkku Hilja paljon apuna, ehkä sen puhe nytkin auttaisi. Hän kirjoitti sille toisen kirjeen ja kehoitti tulemaan käymään, mutta jos ei joutaisi, niin pitäisi kaikella mokomin kirjoittaa. Karjakoksi haluamisensa syyksi selitti Aliina sitä, että kun heitä lapsia on niin monta, niin hän joutaisi jo kohta muualle itseänsä elättämään. Tämän selityksen toivoi hän Hiljan parhaiten ymmärtävän, ja se oli samalla tosikin. Mutta vastauspa ei tullutkaan toivon mukainen. »Se on aivan tarpeeton puuha sinulle», kirjoitti Hilja. »Karjaa osaat kyllä ruokkia ja voita opit valmistamaan lyhempiaikaisissakin oppipaikoissa. Meille tulee kevättalvella läänin karjakko kolmen kuukauden ajaksi, tule silloin varmaan tänne, niin muuta et tarvitse. Tänne on aikonut paljon muitakin tyttöjä ja meille tulee oikein lysti, kun minä sinua käyttelen jos kuinka monessa kylässä. Ja täällä näet paljon poikiakin, ja ne ovat aikoneet laittaa tanssi-iltaman silloin kouluaikana. Kirjoita heti vastuu, eläkä ajattelekaan sinne suureen karjakkokouluun.» Aliinan mielestä oli Hiljan kirjeessä nyt niinkuin ennenkin se vika, että niissä melkein aina viittailtiin poikiin ja sulhasiin. Muuten ei tuo oppiesitys ollut hulluinta, olihan se samaan suuntaan kuin hänen omansakin. Mutta ei hän rupea siihen suostumaan, ennenkuin kysyy Iidalta, joka sen parhaiten ymmärsi ja joka ei koskaan kirjoittanut sulhasista. Aliina oli viime aikoina lukenut »Ihmisen oma voima ja toimeentulevaisuuden tie» nimistä kirjaa ja omistanut siitä itselleen jänteviä mielipiteitä ja päätti niitä seurata, vanhempien ja muiden vastustelemisista huolimatta. Iida oli ainoa poikkeus, sillä hehän olivat ikäänkuin yhtiössä ruvenneet raivaamaan tulevaisuudentietään. Vastuuta odottamatta entiseen kirjeeseen kirjoitti hän Hiljan esityksestä ja sovitteli kirjeen loppuun tahdon lujuutta uhkuvia lauseita. Niillä oli tarkoitus osoittaa horjumattomuutta ja saada Iidalta innostuttavia kehoituksia. Mutta kylläpä hän huomasi pontevain lauseittensa menneen hukkaan, kun vastaus viimein saapui. »Mene veikkonen sinne omaistaloosi voin valmistusta oppimaan, onhan se kaikessa tapauksessa eduksi» kirjoitti Iida. »Jos sitten näkisit tarvitsevasi enempi oppia, niin eihän entinen ole esteenä. Jos taas tässä olisi tarpeeksi, niin sen parempi. Tämän mukavampaa tilaisuutta ei ole milloinkaan, ja tähän varmaan suostuvat vanhempasi, joiden tahtoa vasten lähteminen olisikin paha.» Nyt sen jo Aliinakin käsitti, että selvä asiahan tämä on, jossa ei olisi tarvinnut ensinkään päätänsä vaivata. Hän oli niin iloinen, kun tie taas selvisi. Vanhemmilta ei tarvinnut edes kysyäkään tähän vähäaikaiseen oppipaikkaan, ne jo heti kuultuaan sinne käskivät. Toinen menopaikka sai jäädä tuonnemmaksi toisiin aikoihin. Ei hän tahtonut pyynnöillään vaivata isäänsä yhteen perään. Joutaa ajatella. [[Luokka:Aliina]] 3183 5985 2006-09-24T15:25:28Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: IX. luku|IX. luku]] |seuraava=[[Aliina: XI. luku|XI. luku]] |otsikko=X. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Aliinalta kului kolme kuukautta voinvalmistuskoulussa hyvin hupaisesti. Ei tullut kertaakaan tällä ajalla kotona käydyksi, eikä Iidallekaan kirjoitetuksi. Vapaana kodin hiljaisuudesta, nuorten seurassa, ei entisten ystäväin kaipuu ollut erittäin suuri. Täällä sai monta uutta tuttavaa, tyttöjä jos poikiakin, joista viimeksimainituista eräs poika ennätti päästä Aliinan sydämen ystäväksi ja valtasi mielen ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Tuo rakastetuksi tullut oli sieltä sukulaistalon läheltä, Hiljan sulhasen veli. Hilja oli nimittäin Aliinan siellä ollessa mennyt julkikihloihin, mistä lemmenliittokiihko tarttui toisiinkin, ja niin oli ennen oppiajan loppua Aliinakin salakihloissa nuoremman veljen kanssa. Salaisuutta eivät julkisesti tietäneet muut syrjäiset kuin Hilja, joka sukulaisena ja ystävänä oli vaikuttanut paljon serkkunsa hyväksi, suoden tälle saman onnen kuin itselleenkin. Oppimatkalta kotiinpalaaminen ei ollut Aliinasta oikeinkaan iloista, kun rakastetun näkeminen jäi aivan sattuman varaan, pitkien väliaikojen taakse. Mutta siitä syntyvä suru ei ollut raskasta, vaan se ikäänkuin kirkasti sitä autuaallista ajatusta, että on olemassa eräs, joka myöskin kaipauksella ajattelee häntä. Aivan kuin Aliinan onnellisuuden täytteeksi ja armaasta kauas joutumisen palkinnoksi oli häntä kotona odottamassa pari iloista uutista. Ne olivat vielä sitä laatua, että toisella niistä sopi ilahuttaa erästä toistakin, nimittäin Iidaa, jolle kirjoittaminen oli viivähtänyt rakkauden ajatuksissa, joita ei kumminkaan rohjennut niin vakavalle ystävälle näin alussa ilmoittaa. Nytpä oli sekä asiaa että aikaa, ja aivan innostuneena hän kirjoitti: »Paras ystävä Iida! Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen, kun rupean tätä sinulle kirjoittamaan, että et usko, ja varmaan tulet sinäkin iloiseksi, kunhan saat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa. Minä olin nyt enolassa voinvalmistusta oppimassa, ja siellä oli niin hauska että ei milloinkaan ennen. Ja kuulehan, mitä isä oli puuhannut sinä aikana täällä kotona. Isä oli hakenut kirkonkylän kansakoulun opettajan tänne pitämään kyläkuntalaisten kanssa kokousta uudesta kansakoulusta ja oli saanut kaikki suostumaan koulun perustamiseen tänne, kun oli luvannut ilmaiseksi koulun paikan meidän pellon takaa Kuoppa-aholta ja vielä 50 hirttä. Ja kuulehan, mikä isällä on mielessä tätä puuhatessaan: se sanoi mulle, että siihen näet otetaan naisopettaja ja että koulun pitää valmistua siihen mennessä kuin sinä pääset seminaarista ja että se ihan sinun varallesi rakennetaan. Ja se on nyt jo ihan valmiiksi päätetty se koulun rakentaminen, ja rupeathan sinä ihan varmaan, se tulee niin kauniille paikalle, muistathan sen Kuoppa-ahon, josta aina marjassa käytiin. Isä vielä sanoi, että Iida saapi kesällä käydessään määrätä paikan, johonka kouluhuoneet rakennetaan. Ja tulehan taas kesällä, niin sitten meillä on vasta oikein lysti ja sitten minä kerron vielä paljon muutakin, kunhan tulet. Oletkos sinä sitä kuullut, että täällä pidetään kesällä suuret arpajaiset kansanopiston hyväksi, joka kuulutaan ensi syksynä avattavan. Ja et usko kun minunkin nimeni on pantu arpajaisvoittojen kerääjien joukkoon ja ilmoitettu sanomalehdessä. Opettaja se on varmaan minut muistanut. Mutta mistähän minä niitä voittoja saanen? On minulla varmaan yksi (viimeisen sanan hän raaputti pois ja jatkoi) muutamia, joilta saan, ja kun ennättäisi ja olisi aineita, niin pitäisi itsenikin tehdä sinne jotain. Ja niissä arpajaisissa me varmasti ollaan yhdessä ja mitähän sinä sanonet, jokohan torunet, kunhan minä kaikki kerron. Ja et sinä usko kummempaa, kun serkku Hilja on kihloissa, se tapahtui minun siellä ollessani. Sulhanen on siitä läheltä, Vihtori Nevalainen nimeltään, ja on siinä talossa toinenkin poika, Augusti niminen. Onko se Hilja kirjoittanut sinulle mitään? Meillä ollaan terveinä ja kirjoita sinä nyt kohta, mitenkä sinä siellä seminaarissa ja lupaudutko tulemaan tähän kouluun. Anna anteeksi, jos on tullut harvoin kirjoitetuksi, nyt minä kirjoitan siitäkin edestä. – Uskollisin ystäväsi : Aliina.» Hän luki kirjeen moneen kertaan ja oli mielissään, kun siitä tuli niinkin pitkä ja sujuva. Yksi puute siinä oli entisiin verraten, kun ei käynyt mainitseminen mitään siitä, että saadaan asua lähekkäin. Aliina joutui vähän ikäviinsä tätä ajatellessaan, mutta toinen vahvempi tunne sai voiton. Iidan koulusta pääsemiseen oli vielä kolme vuotta, joka oli kovin pitkä aika. Ja vaikka tuo aika olisi ollut lähempänäkin, niin tuntui aivan selvään, että Augustin nimi vetää puoleensa semmoisella voimalla, ettei sen rinnalla kestäneet mitkään muut tuttavuusliitot. Aliina sulki Iidalle kirjoitetun kirjeen kuoreen ja alkoi kirjoittaa toista kirjettä sulhaselleen. Kirje alkoi kuluneiden kuukausien ikävöimisellä, joiden muistoa täytyi vielä uudistella kysymyksillä, »muistatko sinä kun me siellä ja siellä oltiin ja mitenkä sinä silloin ja silloin sanoit ja mitenkä minä vastasin ja ajattelin». Toivossa että rakastettu nuo ihanimmat sanansa taas uudistaisi, jatkoi hän surunvoittoisesti: »Mitäpä minä näistä muistellen, ehkä jo olet ne unohtanut ja kohta unohdat kaikki.» Keskiosaan tuli samoja asioita kuin Iidallekin, nimittäin kansakoulusta ja arpajaisista. Ja niistä kirjoittaessaan ei enää kuulunut unhottamisvalituksia. Aivan välttämättömänä asiana teroitti hän, että Augustin on ostettava ja tehtävä arpajaisvoittoja ja sitten itsensä tuotava ne Aliinan kotiin. Mutta jos ei itse pääsisi tuomaan, niin on välttämättä kuljettava Hiljan ja hänen sulhasensa kanssa Aliinan kodin kautta arpajaisiin. Hän päätti pitää muistissaan, että jos ei Augusti tätäkään viimeistä toivomusta täytä, niin silloin hän ei enää rakastakaan. Mutta täyttäähän hän. Kun kirjeet oli lähetetty, jäi mieli niin hyväksi, kuin jos niissä lähetetyt sanat jo olisivat perillä. ---- Kevät mielessä ja kevät luonnossa, silloin on kaikki suloista. Aliina liikkui kuin siivillä, eikä työt tuntuneet vaikeilta. Rinta uhkui riemua, joka laulun sävelinä virtaili ulos. Hän eli kuin autuaitten maailmassa, jossa ei kaivata ympäristön ihmisiä, vaan ihanne on sama ja ylinnä muita. Nuoremmat sisaret hupenivat aivan mitättömiksi, niistä oli vain kiusaa. Jos niiden kanssa meni kävelemään vasta sulaneille pellon pientareille, häiritsivät ne vähäpätöisillä kysymyksillään ja toimillaan. Siksipä hän sovittikin niille kaikenlaisia yksinkertaisempia töitä kankaiden laitossa ja voinvalmistuspuolella ja liikkui ihailukävelynsä yksin. Mutta kohtapa sisaretkin kyllästyivät hänen lankavyyhtiensä kerimiseen ja erosivat omiin toimiinsa, varsinkin kun kuulivat, etteivät he pääse ensinkään osallisiksi parhaimpiin kankaisiin. Ei auttanut yhtään, jos Aliina vetosi vanhemmuuteensa ja nimitti toisia laiskoiksi. Yhtä vähän hyödytti, jos koetti torumalla ja riitelemällä pakottaa. Käämejä ei tullut puoleksikaan kankaan tarpeeksi. Viimein hän jo valitti sisarten uppiniskaisuutta äidilleen, joka niitä hyvällä sanalla kehoitti olemaan apuna. – Ei me ennätetä kaikkea, puolustelivat sisaret. – Meidän pitää pestä astiat, lakaista lattiat ja paimentaa lehmiäkin. – Kyllä te vielä niiltä töiltä ennätätte vuorotellen auttaa Aliinaakin, sanoi äiti. – Onpa tuo Aliinakin meille niin tyly, valittivat sisaret. – Ei aio antaa meille yhtään mekkovaatetta, eikä ota minnekään mukaansa; ei näytä kirjeitään eikä mitään, eikä laske kamariinsakaan, yksinään vaan siellä kirjoittelee ja meidän pitäisi tehdä käämejä sotkeutuneista langoista. – Jopa teillä nyt on syitä, naurahti emäntä. – Antaa Aliinan pitää nuo kankaansa kokonaan, paneehan se kohta teille erityisen kankaan, jota saatte itsekin opetella kutomaan. – Niin, minkälaista yksiväristä panenee, joka ei itselleen kelpaa, ja joutuuko sekään koko kesänä valmiiksi. – Kyllä joutuu, kun olette ahkerasti Aliinan apuna, alussa on kesä. Isänne tuopi ensi kerran kauppiaassa käydessään lankoja, puhukaa sille, minkänäköisiä haluatte. Kohta oli tytöillä kokoelma langanpäitä, ja kun isä lupautui niiden mukaan tuomaan kankaan tarpeet, niin loppuipa Aliinalta apulaisten puute. Myöhään iltasilla lapsutti käämirukin poljin, ja milloin varsinainen kutoja poistui kangaspuiden takaa, oli apulainen kohta paikalla. – Elkää työntäytykö kutomaan, en minä anna, torui Aliina. – Monta väärää rantua olette jo tehneet ja niitä sitten minun purkaa. – Kudo sitten kiireesti, että joutuu meidän hamevaate, kiirehtivät tytöt. – Mihinkä niillä on kiire? – Arpajaisiin. – Pysytte vielä muuallakin eikä arpajaisissa. – Sinäkö vain menet. – Menen minä. Tässä molemminpuolisessa etujen valvomisessa pysyi sisarusten väli riitaisena ja kylmänä. Jäiden hidas sulaminen teki harmillisen pysähdyksen Aliinan hempeimmillään olevalle lemmenyhteydelle. Lupausten mukaan piti Augustilta olla ainakin kaksi kirjettä tulossa, mutta ne varmaan odottivat postihuoneella, kun ei päässyt siellä käymään. Tyynellä säällä löhöttivät järvien keskukset jään sojetta täynnä, vaikka mailta oli lumi sulanut näkymättömiin. Viimein kertyi kaikenmoisia asioita, ja Auvinen päätti lähteä veneellä soluttelemaan jäiden lomitse kirkonpuoleiselle mantereelle. Moneen kertaan muistuttivat pienet tytöt langoistaan, jotteivät ne vaan unohtuisi ostamatta. Aliina uskoi asiansa selityksen yhteen kertaan, mutta sitten oli vielä yksi asia, postihuoneella käynti, jota teki mieli monestikin teroittaa, jollei tämä tärkeä toimi olisi ollut annettava isälle. Oli hän ennenkin kysyttänyt isällään kirjeitä postista, eikä se yhtään saattanut hämilleen, mutta nyt kun olikin tiedossa rakkaudenkirjeitä. Aliinan työnteosta ei isän matkallaoloaikana tahtonut tulla mitään. Mentyä vielä sujui kankaan kutominen jotenkin, mutta kun alkoi olla toivoa takaisintulosta, pujahti tihkipäätä erehdysrantuja, joita sai purkaa. Eikä siinä malttanut monta minuuttia kerrallaan istua, kun täytyi käydä tähystelemässä, joko näkyisi venettä tulevaksi. Ei koskaan ennen ollut odotus niin pitkältä tuntunut. Jos vielä kaiken tämän odotuksen lisäksi isä unohtaa kirjeitä kysyä, niin sitten kelpaa. Aliina ihan väsyi alituisesta järvelle tähtäämisestä, kun isän tulo myöhästyi vuorokauden yli tavallisen ajan. Viimein hän jo päätti, ettei mene katsomaan, vaikkei tulisi koko kevännä. Olkoon, mihin lienee taas siellä yhtynyt... Uhalla ei mennyt vielä sittenkään, kun sisaret riemuitsivat, että nyt se tulee. »Tulkoon, jos tulee, ei sillä ole mitään minulle...» Isä oli ennättänyt pihaan asti, ennenkuin uteliaisuus voitti ja täytyi mennä puheille. Isä alkoi heti naurussasuin kaivella povitaskuaan, ja silloin jo Aliinankin toivo virkistyi. Kirjeitä oli hänelle kokonaista kolme. – Onpa nämä taskussa vähän rutistuneet ja nuhrautuneet, puheli Auvinen antaessaan. – Ei se mitään! Kiitoksia paljon! sanoi Aliina iloissaan ja kiirehti kamariinsa lukemaan. Hän näki päällekirjoituksesta, että Augustilta oli kaksi ja Iidalta yksi. Nämä olivat ensimmäiset postissa tulleet rakkaudenkirjeet! Hyvältä mieleltä ei oikein tiennyt, minkä niistä aukaisisi ensiksi. Hän käänteli kutakin erikseen ja pysähtyi tarkastelemaan nuhrautuneinta. Se oli hyvin löyhästi kiinni, muutamin paikoin ei ollenkaan, vaikka kirje oli suljettu ostokuoreen. Kynnellä kohottamalla aukeni se aivan repimättä, ja nyt näkyi selvästi, että irtonaisista kohdista oli jo ennen revennyt ylälaidan liimainen osa alimmaiseen paperiin. ... Tämä on aukaistu matkalla, sanoi Aliina harmistuen. Tarkemmin katsomalla näkyi, että kirjeen päällä oli ollut lakka, kuten toisenkin, mutta se oli raaputettu pois. Nytpä jo harmitti ja samalla iletti, sillä muita ei osannut ajatella syylliseksi kuin isää. Hän oikaisi kirjeen levälleen ja luki: »Oma rakas Aliina», mutta täytyi ihan siihen keskeyttää, niin pahasti töykäisi mieleen, kun ajatteli, että sen on siitä jo ennen syrjäinen lukenut, vieläpä... Mielen rauhoittamiseksi alkoi hän aukoa toisia kirjeitä, joiden sisältöä eivät muut olleet nähneet. Väkisinkin täytyi sydämen sykähdellä ilosta, kun hän luki toisesta alkulauseen: »Iäti oma Aliina!» ja Iidan kirjeestä: »Uskollisin ystäväni.» Hän ei ennättänyt vielä yhtäkään kirjettä loppuun, kun sisar Mari tuli huutaen heilaten sanomaan: »Tule katsomaan, kun isä on tuonut sinulle muslimia vaatteiksi ja vaikka mitä.» – Tuokoon, sanoi Aliina tylysti ja keräili kirjeitään sisaren nähtävistä. – Tule nyt, kiirehti Mari, joka oli vaateasioista niin innostunut, ettei joutanut olemaan uteliaskaan. Aliina meni kumminkin. Hänen äitinsä seisoi selin ja puhui parhaillaan: – ... niitä sinun turhia luulojasi, en usko, enkä toivokaan; vielä niihin ennättää... Auvinen antoi salaisia merkkejä, ettei enää puhua. Mutta emäntä vain kääntyi Aliinaan ja jatkoi: – Minä täällä olen parunnut isällesi, kun otapas talonpoikaiselle tytölle tällaista vaatetta, joka niin näkönsä kuin hintansakin puolesta kuuluu herrasväelle. Tämä sitten sinua puolustaa, että jos muka joudut morsiameksi, ikäänkuin siihen pitäisi vaatteilla pyrkiä. Liika on liikaa, hyvin joutaisit vielä itse tekemään vaatteesi. Aliina kuunteli ja katseli äänettömänä. Äidin puhe vahvisti äskeistä luuloa kirjeen avaamisesta, ja se yhä enemmän hävetti. Hän kääri vaatteen kokoon pois viedäkseen. – Mitä se Iida sieltä kirjoittaa? kysyi Auvinen hyvin viattomalla äänellä. – En ennättänyt lukea, vastasi Aliina. – Keltäs ne toiset kirjeet olivat? kysyi äiti. Nyt ei ollut muuta keinoa kuin joko olla ääneti taikka valehdella äidille isän tieten. Sitäpä ei olisi haluttanut tehdä näinkään »arassa» asiassa. – Koulutovereilta tuli, vastasi hän lyhyesti ja kiirehti pois. Kirjeitä lukiessa alkoi jo iloinen mieliala palautua, sillä sulhasen kirjeet olivat mitä rakkaimpia. Ensimmäinen kuohui ikävöivää, toinen vakuuttavaa rakkautta. Ei kuulunut hetkeksikään unohtuvan mielestä, ei päivillä eikä öillä. Arpajaisvoittoja lupasi lähettää, ja jos vaan saapi toveria, niin kulkee Aliinan kodin kautta. Oli kerrassaan ihanaa tietää itsellään olevan näin uskollisen rakastajan, ja ilman tuota kirjejuttua olisi se ollut monta vertaa ihanampaa. Nyt se tulee käymään ja isä tietää... Jos vaan ilkeäisi, niin aivan sietäisi kieltää tulemasta. Iidan kirje jäi viimeiseksi. Se alkoi näin: »Et usko kuinka minä ihastuin iloisesta kirjeestäsi ja jouduin samalla hämille isäsi puuhasta ja sinun kysymyksestäsi. Se on aivan liikaa luottamusta minuun, joka olen vasta vajaan vuoden ollut seminaarissa. Eihän ole ensinkään varmaa, pääsenkö eteenpäin toisina vuosina, sillä ne ovat paljon vaikeampia. Ja toiseksi voivat mielet muuttua kolmeen vuoteen, jos senkin ajan eläisi, joka sekään ei ole varmaa. Täällä on viime vuodellakin sattunut kuolemantapaus, niin ettei sitä tiedä minunkaan elämäni pituutta. Siis ei puhuta enää mitään tästä asiasta, aika näyttäköön. Elä suinkaan luule minun katsovan ylön opettajana olemista teidän kylän koulussa. Päinvastoin pidän sitä vielä liika suurena kunniana itselleni. Nyt toiseen asiaan. Luin kirjeesi moneen kertaan ja tulin sitä vähän tutkineeksi. Siinä piilee jotain, jota sinä et ole tahtonut minulle ilmaista. Et saa pahastua, jos epäilen, ettei tuo riemu ole syntynyt yksistään minun puolestani. Sinulla on varmaan jotain ilon syytä siellä lähempänä, jota luuloa vahvistaa lupauksesi, että »tulehan tänne, niin sitten kerron». Olisin jo ennenkin utelias tietämään, mutta jääköön, kuten tahdot, yhtymiseen asti. Jo ennen teidän arpajaisianne olen kotona, ja silloin rupatellaan yksi yö läpeensä. Puuhaa vaan puolestasi arpajaisten hyväksi, sillä tarkoitus, johon varoja kerätään, on jalo.» Loppuosassa puhuttiin seminaarin riennoista ja muista pienistä asioista. Kirje vaikutti Aliinaan samalla tapaa kuin jos hurmasteltuaan rakkauden tunteissa joutuisi yhtäkkiä istumaan vakavain ihmisten keskeen kirkon penkkiin. Hänen täytyi taas ihmetellä Iidaa, kuinka se aina malttaa ja osaa ajatella asioita pitemmältä, niin ettei riemastu eikä pahastu ennen aikojaan. Olihan hänkin monesti päättänyt seurata Iidan esimerkkiä ja lukenut siinä tarkoituksessa »Ihmisen omaa voimaa», mutta ei vaan auttanut. [[Luokka:Aliina]] 3184 5438 2006-09-02T22:31:18Z Nysalor 5 XI. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: X. luku|X. luku]] |seuraava=[[Aliina: XII. luku|XII. luku]] |otsikko=XI. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Pari päivää ennen arpajaisia meni Aliina viemään keräämiänsä voittoja arpajaispaikalle. Iida oli jo kotonaan, mutta sillä oli niin paljon tekemistä arpajaisten valmistuksissa, ettei kirjeessä puhutusta pitkästä puhelusta tullut mitään. – Jää sinäkin toveriksi laittamaan, niin sittenhän meillä on aina aikaa, kehoitti Iida. – En minä nyt voi jäädä, sanoi Aliina. – Miksi et? Täällä olisi niin paljon järjestämistä. – Mitäpä minä osaisin tehdä! Enkä minä oikein viitsisi jäädä teille olemaankaan niin moneksi yöksi, kun on tuo pääkaupungista tullut sisaresi täällä. – Mitä sinä siitä kainostelet, rohkaisi Iida. – Se asuu eri kamarissaan ja kirjoittelee kansanjuhlassa pidettävää esitelmää naisasiasta. Ei se tule meitä häiritsemään. – Pitää minun sittenkin olla arpajaisten edellisenä päivänä kotona, sillä sinne taitaa tulla silloin vieraita, tunnusti Aliina. – Ketä vieraita? – Hilja sulhasineen ja ehkä joku muukin, sanoi Aliina vähän hämillään. – No sitten minä ymmärrän, enkä kiusaakaan jäämään, sanoi Iida nauraen. – Luultavasti se joku on Augusti nimeltään, ja tottahan nyt arpajaisissa esitellet sen minullekin. – Hyvin mielelläni, jos vaan sallit esitellä, vaikka ei se ole mikään minulle. – Jokohan ei ole. Sinä taidat pelätä, etten minä salli sinulle sulhasta. – En minä niin sitäkään pelkää, vaan kun siitä puhuminen olisi liika aikaista. – Saat minulle ilmoittaa aikaisemmatkin asiasi, ei ne kuulu muille, vakuutti Iida. – Ja ehkäpä ne arpajaisten aikana tulevatkin varmemmiksi. – Sittenpähän nähdään, sanoi Aliina onnellisena, kun kuuli, ettei hänen paras ystävänsä asetu vastustavalle kannalle. Hän palasi tyytyväisenä kotiinsa ja puuhasi ahkerasti, somistellen kaikkia kohtia ja varsinkin omaa huonettaan vierasten tuloksi. Sisarilla oli omat vaatekiireensä, niin etteivät he joutaneet avuksi, vaikka Aliina suuttumiseen asti koetti heitä pakottaa kartanoa ja sen ympäristöjä puhdistelemaan. Arpajaisten jälestä vasta kuuluivat joutavan. Aliinaa tämä sisarten uppiniskaisuus harmitti. Hän olisi tahtonut ensi kertaa käyvälle sulhaselleen näyttää kotinsa kaikin puolin puhtaana ja järjestyksessä. Yksinään ei tahtonut kaikkea ennättää, kun oli paljon muutakin tekemistä. Tuli jo toisinaan kiireessä, kiukun noustessa, itsekseen sanotuksi, että »mitähän jos minä en enää monena kesänä olisikaan näitä nurkkavieriä nuohoomassa.» Uhallakin tahtoi hän saada puhdistetuksi silmään sattuvimmat paikat ja saikin osapuilleen. Suurimmaksi mielenvaivaksi jäi pelko siitä, malttaako isä olla niin tietämättömänä hänen sulhasestaan, ettei täytyisi hävetä, kun ne tulevat. Onneksi oli siltä jäänyt lukematta se kirje, jossa tulosta puhuttiin, eikä hänkään sitä ilmaissut edeltäpäin. Hän katui, kun ei ymmärtänyt jättää voittojen vientiä isälle, sillä keinolla olisi saanut hänet vierastenkäyntiajaksi pois kotoa. Nyt täytyi jäädä odottamaan mitä hyvänsä tapahtuneekin. Ei Auvinen kuitenkaan sivu rajain mennyt. Vierasten kohtelu oli kyllä ehkä liiankin ystävällistä, mutta eivät he ymmärtäneet sillä olevan erityistä tarkoitusta. Ja arpajaismatkalle lähdettyä vetäytyi Auvinen aivan syrjään ja perille tultua katosi omille teilleen. ---- Joukkoa tulvaili arpajaispaikkaan joka haaralta. Näistä suurista arpajaisista oli saapunut tieto kaukaisimpiinkin kyliin, joista pienemmissä tiedettiin tuskin mitään. Nyt niistä oli puhuttu kaikkialla, varsinkin siitä ennen kuulumattomasta ihmeestä, että saa kokonaisen lehmän 25 pennillä, samoin suuren seinäkellon ja monta muuta. Tätä ihmettä täytyi päästä katsomaan, ken vähänkin sai vapautta. Ja kun tämän lisäksi kuului saavan kuulla ja nähdä kaikkea hauskaa. Pienilläkin poikasilla oli tuo tarvittava summa, 25 penniä, ja kuvittelivat he hyvin mahdollisesti palatessaan taluttavansa lehmää nuorasta taikka kantavansa suurta seinäkelloa. Ei kumminkaan ollut yhtään niin lujauskoista, että olisi talutusnuoran ottanut mukaansa. Keskipisteenä oli kansakoulu, jonka katolla suuri juhlalippu harvallensa häilyen houkutteli joukkoa luokseen, ja pienemmät liput kilvassa kiirehtivät tulijoita. Aliina ja Hilja menivät Saliniin. Iida oli siellä laittautumassa arpojen myyjäksi ja tuli iloisena tervehtimään tuttaviansa. – Onpa siitä jo aikaa, kun on viimeksi nähty toisiamme, sanoi hän Hiljalle pidellen kiinni kädestä. – Vilautapa toistakin kättäsi, että näen saapiko toivottaa onnea. – Tässä tämä on. Hilja veti tyytyväisesti nauraen kätensä hameen suojasta. – Niinpähän on. Onnea vaan!... Aliinalle ei näy vielä tarvitsevan toivottaa, koska pitää kätensä näkösällä. Hilja sanoi kiitokset hänelle toivotetusta onnesta ja alkoi lasketella: – Jo tälle saapi toivottaa valmiiksi, ei siihen ole pitkää aikaa... – Onko niin? kysyi Iida nauraen. – Ei, ei, elä anna Iida itseäsi narrata, jouduttautui Aliina kieltämään. – No minä uskon Aliinaa, sanoi Iida. – Mutta tokko Hiljan sulhanen onkaan täällä? – On. Ne jäivät tuonne ulos kävelemään. – Onko sinulla sitten kaksi? ilvehti Iida. – Ei minulla, mutta tämän... – Sinä nyt siinä ... keskeytti Aliina. – Veljensä kanssa jäi kävelemään. – Tämä Aliina näkyy olevan kovin arka, nauroi Iida. – Käy sinä Hilja kutsumassa ne tänne. – Ei nyt kuitenkaan tänne, kun sinullakin taitaa olla kiire. Tavataanhan niitä siellä arpajaispaikassa. – Jos niin tahdotte. Mutta nepä odottavat teitä pitkään. – Antaa odottaa ja sinnehän tästä pitääkin lähteä. – Juodaanhan kahvi ja mennään sitten yhtenä. Minä olen utelias näkemään teidän sulhasianne, sanoi Iida. – Niin mutta minäpä jään jälelle, jos rupeatte muiden kuulten puhumaan minunkin sulhasestani, pani Aliina vastaan. – Elä nyt ole lapsellinen, vakuutti Iida. – En minä ainakaan puhuttele muulla nimellä kuin minkä itse esittelet. Tytöt lähtivät kävelemään kansakoululle päin ja tapasivat toverinsa vähän matkan päässä tien vieressä istumassa. – Vihtori Nevalainen, sulhaseni, esitteli Hilja. Iida tervehti ja virkkoi: – Saan toivottaa onnea. Me ollaan morsiamenne kanssa vanhoja tuttavia. Hilja heitti tahallaan toisen veljen esittelemättä ja katsoi Aliinaan. Tämän täytyi tarttua jatkamaan: – Augusti Nevalainen, nuorempi veli. Nuoret miehet olivat alussa vähän hämillään tämän seminaarineidin seurassa, joka loi heihin salavihkaa uteliaita katseita. Iidan mielestä ne olivat kelpo poikia: pulskia ja solakoita, eivätkä ollenkaan näyttäneet nahjuksilta. – On se hauskaa, kun tänne saadaan vieraita toisistakin pitäjistä, sanoi Iida puheen aluksi. – Niin, virkkoi vanhempi veli, joka näytti olevan puheliaampi; – pitihän tänne lähteä nostamaan niitä suuria voittoja, joita kuuluu olevan. – En usko teidän voiton himossa tulleen, vaan jalommassa tarkoituksessa. – Miksei voiton? Niitäpähän sinne kerätään. – Kyllä, mutta yhtäkaikki. Kuinkas paljon te lähetitte voittoja? – Ei minulta tullut yhtään, vaan tämä velimies teki soututuolin ja pienen lippaan. – Vai teidän tekemiä ne olivat. – Iida kääntyi nuoremman veljen puoleen. – Nehän olivat suuret voitot yhdeltä. – Huonojapa niistä tuli kiireessä, sanoi tämä. – Mielelläni minä sallin, että muut ne voittaa. – Niin, eihän omat lahjoittamansa ketään ilahuttaisi, myönnytti Iida. Mutta ehkä tekin voittaisitte mielellänne lehmän. – Ainahan sen mieluummin ottaisi, mutta vanha ratuspa tuo kuuluu sekin olevan, vastasi nuorempi veli. – Minä kuulen, että te halveksitte meidän arpajaisia, kun niin mitättömäksi panette meidän arvokkaimman voiton, sanoi Iida. – Tässä on tarkoituksena opin ja tiedon levittäminen kansalle, ja silloin pitäisi jokaisen olla valmis auttamaan varainsa mukaan, ilman vähääkään ajatusta voitoista. Voitot ovat vaan väliaikaisena keinona siihen asti, kunnes kansa valistuu niin paljon, ettei tarvitse arpajaisia ensinkään, enintään kansanjuhlia ja luennoita, joissa kootaan vapaaehtoisia lahjoja. – Ei tulisi sillä lailla monta markkaa, epäili vanhempi veli. – Ei vielä tulisi, myönnytteli Iida. Mutta meillähän onkin vasta alulla kansansivistys. Seminaarin historian opettaja kertoi, että Tanskassa suurin osa kansasta käypi kansanopiston ja jokainen kansakoulun. Kunhan täälläkin joudutaan samalle kannalle, niin kansanopistot ja muut saavat vapaaehtoisia rahalahjoja tarpeeksi asti. – Saattaisin minä nytkin jo antaa, jos olisin hyvin rikas, sanoi nuorempi Nevalainen. – Rikas enemmän, köyhä vähemmän, sanoi Iida. Hän huomasi pitäneensä kylliksi esitelmää kansanopistosta, varsinkin kun hänen kuulijakuntansa näytti katsovan tätä enemmän sivuasiaksi. – Minun on mentävä vielä edeltäpäin tuumimaan toisten arpojenmyyjäin kanssa, sanoi Iida, kun he olivat tulleet lähelle kansakoulua. – Te luultavasti ette halua tulla ennen alkua. Tulkaa sitten ostamaan minulta arpoja. Hyvästi siksi. Toiset jäivät edestakaisin kävellen viettämään aikaansa, kunnes joukot alkaisivat kokoontua. Aliina kulki ujona ja enimmästi äänetönnä. Ei tuntunut oikein hauskalta. Hän katsoi aivan välttämättömäksi asiaksi, että Iida hyväksyisi hänen sulhasensa, mutta tällä kertaa se ei ihan siltä näyttänyt. Hän epäili, että Iida päästäkseen pois heidän seurastaan sanoi olevan asioita ja erosi pyytämättä mukaansa. Juhlan aloittamisen aika oli käsissä. Pääsylippujen myyjät asettuivat pöytineen aitauksen aukoille, mutta kauppa kävi hitaasti, kunnes torvensoittajat ilmestyivät lavalle. Silloinpa vasta ahdinko tuli:... Minulle yksi lippu!... minulle kaksi!... minulle kolme!... Ne olivat useimmat nuoria miehiä, jotka ostivat kaksin lipuin. Toinen lipuista oli aiottu jollekin lemmitylle neitoselle kohteliaisuuden ja uhraavaisuuden merkiksi, taikka sitten lähemmän tuttavuuden puutteessa hienoksi viittaukseksi, että on toivo sellaiseksi päästä. Aliina tovereineen seisoi tunkeilevan joukon takapuolella. Antaa saada hätäisimpäin ensiksi. Kahden lipun ostajista kääntyi usea takaisin, antaakseen toisen lipun armaalleen. Aliinankin huomio kiintyi yhteen tuollaiseen pariin. Pojanpuoli oli kansakouluajoilta tuttu Markkalan Ristjaan, ja hän näkyi olevan vähän juovuksissa. Sekö vai muu lienee ollut syynä, mutta tyttö, jolle Ristjaan lippua tarjosi, ei ottanut vaikka kuinka olisi tyrkyttänyt. Halveksien käänsi Aliina silmänsä pois mokomasta partista. Mutta tuskin oli monta silmänräpäystä kulunut, kun sama Ristjaan seisoi hänen edessään pääsylippu kädessä ja tavoitellen oppineiden kohteliaisuussanoja virkkoi: – Saisinko luvan tarjota pääsylippua Aliina neitille? Aliinan kasvot tulistuivat, ja hän ihan sähähti vihasta kun sanoi: – En tarvitse ... minulla on. Ristjaan alkoi poistua ja leventeli mennessään: – Luulet olevasi hyvinkin korkeasta ko’ista, mutta kyllä minä semmoisia saan. Aliina oli hyvillään, kun ei tätä kohtausta ollut Augusti kuulemassa, hän oli juuri vähää ennen tunkeutunut lippuja ostamaan. Jo alkoivat torvet raikua, ja silloin tuli yhä kiireempi päästä lähelle. Pian kuhisi kansakoulun kartano täynnä väkeä, vaikka paljon jäi rahatonta rahvasta aitauksen ulkopuolellekin ottamaan osaa maksamattomina. Alkusoiton loputtua piti opettaja Ranta avauspuheen, teroittaen sivistyksen tarpeellisuutta ja huomauttaen, että meillä on kansanopiston kautta uusi aikakausi alkamassa, ja että talonpoikaisen kansan itsensä tulee antaa kansanopistoille samanlainen suosio, kuin säätyläisluokka antaa yliopistoille. Mutta kun valtio ei vielä auta kansanopistoja, tarvitsee se ei ainoastaan paljaan suosiomme, vaan myöskin rahallisen kannatuksemme, sillä se tulee olemaan kansan yliopisto. Puhe oli hyvä, mutta suuri osa ei sitä kuunnellut kovinkaan pitkältä. Monelle ei jäänyt koko puheesta muuta kuin »sivistys» ja »kansanopisto». Kohta tulivat neitoset arpalippuja myymään, minkä kestäessä laulajat ja soittajat pitivät huvia yllä. Avatuita, tyhjiä lippuja viereksi kenttä kirjavanaan. Aliinalle oli Augusti ostanut kourallisen arpoja, joista löytyi pari voittoakin. – Mitähän nämä sisältävät, arveli Aliina uteliaana ja meni kysymään Iidalta, tietäisikö tämä. Eihän Iida muistanut, ennenkuin kävi luettelosta katsomassa. Kontti ja kirja kuului olevan. – Eipä se ollut mitään, virkkoi Aliina vähän pahoillaan. – Ettäkö sinäkin vain suurten voittojen vuoksi ... huomautti Iida. – Ei, vaan kun kontti... – Mikä sillä on vikana, sanoi Iida. Kontti on suomalaisten »kapsäkki», ja kun voitot jaetaan, niin minä vaihetan sinulta kontin ... ja mennään kävelemään kansanjuhlakentälle. Aliinaa vähän hävetti tämä hänen kontin halveksimisensa, mutta hän sai pian hyvän mielen, kun kuuli että Iida tulee heidän mukaansa. Illemmalla siirtyivät joukot suurelle kentälle kansanjuhlaan, johon oli laitettu kaikenmoisia telineitä ja tankoja kilpailuja varten. Sielläkin soitettiin aluksi, ja sitten nousi puhujalavalle Salinin Jenny-neiti pitämään esitelmää naisasiasta. Nytpä syntyi kihermä lavan ympärille. Jokainen tahtoi päästä mitä lähemmäksi, sillä melkein jokaiselle oli uutta nähdä »leveä-lahkeisen» nousevan suuren joukon eteen puhumaan. Toisena syynä uteliaisuuteen oli se, että oli kuultu, että tämä on sama Salinin-neiti, joka pienenä tyttönä myi »pullia» isänsä puodissa ja joka nyt on niin oppinut, että on käynyt ulkomaat ja kaikki. Ja kyllä siinä olikin uteliaille ihmettelemistä, harva siitä kesken poistui. Sanat tulla nauskahtelivat niin terävästi, kuin jos olisi herneitä seinään heitellyt. Siinä saivat miehet tietää, mitä he ovat ja kuka käski. Miehet ovat hallinneet ja naiset olleet orjia ... naisen tila on parannettava. Siihen suuntaan kuului esitelmän sisältö. Aliina kuunteli ihastuksissaan, ei juuri sen vuoksi, että hän olisi siitä paljoakaan ymmärtänyt, vaan kun esitelmän pitäjä oli Iidan sisar. Esitelmän loputtua katseli hän Iidaa, saadakseen ilmaista ihastuksensa, mutta tämä oli mennyt kävelemään juhlakentän laiteelle. – Miksikä sinä täällä olit? ihmetteli Aliina löydettyänsä. – Kuuluipa tuo tännekin, sanoi Iida. – Minusta se oli oikein somaa, entäs sinusta? – Siinähän meni, kun olisi ollut vähän yksinkertaisempaa, ja aina parempi, jos jostain muusta aineesta. Esitelmän arvosteleminen katkesi, kun Hiljakin tuli siihen ja Nevalais-pojat. He lähtivät nyt joukolla kävelemään ympäri kenttää, jossa useassa ryhmässä valmisteltiin kilpailuja. Eniten keräytyi joukkoa pussitaistelijain ympärille. Kilvassa kiipesi poikasia pukille saamaan muksosia ja antamaan toiselle. Katsojat räjähtivät aina nauramaan, kun taistelijat kimmahtivat pukin alle sääret ylöspäin. – Joutaa täältä pois vähäksi aikaa, sanoi Iida. Ei täällä ole meille naisille mitään kilpailuja. Mennään kävelemään tuonne virran rannalle. Kaikki tähän seuraan kuuluvat suostuivat, ja liittyi heihin joitakuita muitakin tuttavia. Mennessä aloitti joku puheen esitelmästä, jota sitten jokainen osaltaan kehui. – Minä siitä kuulin mukavimman lausunnon muutamalta aitauksen ulkopuolella seisovalta ukolta, kertoi Iida. – Miten se sanoi, utelivat toiset. – Niin kun sisareni puhui, että miehet ovat tehneet naisen tilan niin kurjaksi, ettei sitä voi enää sietää, vaan että se on perinpohjin korjattava, niin siihen ukko alkoi tuumailla, että »millonkapa nuo lienöö miehet naisten tiloja tehny, tehkööt tok ite tilasa ja pankoot niin olokia alleen, ettei varmaan kylykiä pakota.» Jokaiselta pääsi mitä herttaisin nauru, ja se uudistui aina, kun joku alkoi muistella ukon sanoja. Vastaan tulevatkaan eivät voineet olla vetämättä suutansa nauruun nähdessään näin iloisia ihmisiä. Mutta sitten tuli vastaan nainen, joka ei antanut toisten ilon itseensä vaikuttaa, vaan tähtäili tylysti jokaiseen. Aliina näki, että se on heidän entinen piikansa, Vappu. Vanhat muistot keskeyttivät naurun Aliinalta, mutta eipä hän päässyt vielä sillä. Vappu seisahtui kohdalle ja alkoi raa’alla äänellä haukkua: – Eipäs nyt Auvisenkaan tyttö mukota äissään, kun on päässyt parempien ihmisten seuraan kävelemään. On se nyt olevinaan, vaikka kyllä sinä toki et ole niin rikkaasta, etkä niin kunniallisesta ko’ista, että kannattaisi keimailla. Tuolla oli isäsi nytkin vesakkoväessä, ei se pyrikään arvokasten seuraan, tietää se mikä hän on. Koko seurue kävi äänettömäksi ja kiirehti kulkuaan, paitsi Aliina. Hänelle tuli niin vaikea olla, että ihan henkeä ahdisti. Ei tietänyt, mitä ajatella ja mihin mennä. Kiirehtiä toisten mukaan ei mitenkään voinut. Kaikki oli mennyt ikipäiviksi, siitä ei ollut epäilemistäkään. Hän poikkesi äkkiä tieltä metsään ja kierteli syrjäpolkuja takaisinpäin. Onneksi oli hän kuullut liian vähän niistä keinoista, joihin moni on turvautunut haikeina hetkinä, eivätkä ne toki osuneet mieleen. Hän vain itki ja käveli, väliin seisoikin kuluttaakseen aikaa. Jos olisi ollut hyvä jalkamatka kotiin, olisi hän lähtenyt sinne yötä myöten astumaan. Mutta se ajatus täytyi heittää ja mennä Saliniin. Pihaan päästessä tuli Iida vastaan. Sekin oli palannut takaisin, kun huomasi Aliinan eronneen, ja käynyt kotonansa kyselemässä, olisiko sinne tullut. Mutta kun ei siellä oltu nähty, tuli Iidalle hätä, ja hän oli tulossa etsimään. Jenny-neitikin oli sattunut kuulemaan Iidan kyselemiset ja tuli uteliaana katsomaan. – Mistä syystä niin paha mieli? kyseli Jenny-neiti. Aliina ei voinut vastata mitään, turvaili vain syrjäiseen soppeen istumaan. – Oletko sinä, Iida, jollain tavalla loukannut? kysyi Jenny. – En toki. – Kuka sitten? Tiedätkö sinä? – Kyllä minä tiedän. – Sano sitten. – Ei sitä voisi sanoa. – Miksei voi sanoa, kiivastui Jenny-neiti. – Te maaseudun lapset olette sellaisia raukkoja... Jotain on tapahtunut, sen näkee selvästi, ja mitään niin pahaa ei tapahdu, jota ei voisi jollain tavalla auttaa, jos tiedetään mistä ja miten paha on alkanut. Iida meni itseltään Aliinalta kysymään, saisiko hän kertoa sisarelleen, kun se niin tahtoo. Aliina lupasi. Iida vei sisarensa toiseen huoneeseen. Jenny-neiti tuli aivan haltioihinsa. Hänen naisasiaan kiintynyt älynsä huomasi tässä jotain, johon sopii tarttua ja josta sai vahvistusta väitteelleen. Iidan täytyi pakosta kertoa, mitä vaan tiesi Aliinan kotioloista. – Nyt minä jo kuulin, sanoi Jenny-neiti tullen Aliinan luokse. – Rauhoittukaa Aliina ... minä kutsun nimeltä, vaikka ollaankin vähän tuttuja... Niin, tämmöistä meidän naisten täytyy kärsiä ... ja kenen takia ... juuri miesten ... jääköön sanomatta. Sanotaan, että naisia on suhteellisesti enimmän houruinhuoneissa ... mutta olisiko ihme ... ja kenen on syy, vaikka tämmöiset olot veisivät järjen... Tämä on vallan kauheata ... sietämätöntä... Rauhoittukaa, Aliina, sanon vielä. Tämä yhteiskuntajärjestys ei kelpaa ... tässä täytyy ryhtyä tositoimiin. Meidän naisten tulee kohota yläpuolelle tätä pahentunutta yhteiskuntaa. Maaseutunaistenkin tulee osoittaa, etteivät he ole mitään riepuja, vaan että heillä on kykyä ja päättäväisyyttä. Lyhyesti sanoen: nämä ummehtuneet olot ovat hylättävät. Minä toimitan heti mentyäni Aliinalle paikan ... pääkaupunkiin ... yhden tai toisen. – Niin mutta ajattelehan, huomautti Iida. – Selviäähän tästä muutenkin, eihän Aliinan sovi... – Miksei sovi, tiuskasi Jenny-neiti. – Senkö vuoksi? Semmoiset kavaljeerit, jotka naisensa solvaamista siivosti kuuntelevat ja mykkinä väistyvät, eivät ole napin arvoisia. Entisajan miehillä kaikkine puutteineen oli edes ritarillisuutta. Tuollaisessa tapauksessa ne olisivat antaneet solvaajalle vasten suuta. – Niin, minä olen vakuutettu, että Aliina tulee pääkaupunkiin. Siellä on tilaisuus edistyä ja omin neuvoin toimia. Mutta nyt odottaessa olisi hyvä lisätä tietoja, ja Iidahan voipi ohjata, kun minä annan neuvoja. – Mitäs minä kykenisin, sanoi Iida. – Mutta syksyllähän avataan kansanopisto. – Jaa! ihastui Jenny-neiti. Sehän sopii mainiosti! Sieltä sitten suoraan pääkaupunkiin. Siihen mennessä minä löydän hyvänkin toimialan. Ei ensinkään ansaitse ajatella sitä, mitä on tapahtunut, kyllä minä pidän huolen Aliinan tulevaisuudesta. Neiti Jenny meni ja jätti toiset keskenään. – Huuhdo nyt silmäsi vedellä, neuvoi Iida. – Voithan sinä kumminkin vielä lähteä kävelemään, niin etsitään Hilja, sekin näytti jäävän pahoilleen. – En minä lähde minnekään, sanoi Aliina. – Tulkoon Hilja tänne, jos haluttaa. – Mutta näinkö sinä aiot erota toisista seuratovereistasi, varsinkin Augustista? kysyi Iida. – Se on sama, sillä häpeää se kaiketi tämmöistä seuraa. – Elä nyt liikaa luule siltä, jos tuo Jenny kiivaudessaan soimasi. – Näinhän sen itsekin, että Augusti häpesi minun tähteni, ja sitä ei tule tapahtumaan toista kertaa. Katkera itkun puuska seurasi tätä päätöstä, oli se kumminkin siksi vaikeata ajatella. [[Luokka:Aliina]] 3185 5439 2006-09-02T22:31:22Z Nysalor 5 XII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: XI. luku|XI. luku]] |seuraava=[[Aliina: XIII. luku|XIII. luku]] |otsikko=XII. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Aliina oli nyt kuin siiville lyöty, kuten sanotaan. Runollisimmilleen päässyt rakkaudenliitto, josta hän oli niin paljon toivonut, sai pahan kolauksen. Kaksi ajatussuuntaa taisteli vastakkain. Pysyäkö arpajaistiellä tehdyssä päätöksessä, vaiko unohtaa kaikki, jos Augusti puolestaan osoittaisi uskollisuutta. Siihen oli vähän toivoa, vaikkakin se oli käynyt hyvästillä ja Hilja lupasi puolestaan selittää kaikki ja vakuutti, että tuon ruojan haukkumisesta huolimatta pysyy Augusti entisellään ja kirjoittaa kuten ennenkin. Aliina odotti, eikä odottanut. Tuntui kerrassaan suurelta häpeältä saada sulhaselta »rukkaset», mutta jos ei saisi, niin mitä tehdä. Mennäkö vasten nykyistä ajatusta umpisilmin, ajatellen että seuratkoon mitä hyvänsä, mennä täytyy. Kunpa tulisi kirje ... tahi kun ei tulisikaan... Kului useita viikkoja, ennenkuin tuli. Aliina avasi sen niin jännityksellä, kuin jos se olisi ollut jokin tärkeä, suuri arpalippu. ... Hyvästi on, hymähti hän katsellessaan kirjettä. Lempinimi lyhennyt ... niin niin ... jokainen sana väkinäisesti kirjoitettu ... aivan totta: »kiireinen työaika ... väsyttää» ... niinhän se tekee ... vai »Hiljan häissä tavataan» ... ei tavata, kyllä tämän jo uskon... Aliina nakkasi kirjeen toisten sekaan ja heittäytyi pitkälleen. Vesi ei tullut silmiin, muuten vain pakotti. Nyt ei ollut enää epätietoista, minne on lähdettävä. Koti sai jäädä ikipäiviksi. Sieltä ei kumminkaan tule enää pyytämään kuin jotkin rentut ja nekin ikäänkuin armoissaan. Muistui niin elävästi mieleen Ristjaan. Aliina eli itseensä sulkeutunutta elämää, ei välittänyt paljon omista eikä muidenkaan töistä. Teki veltosti jotain, jos sattui hyvin kiire, mutta antautui taas uneliaisuuteen: nukkui pitkään, ja kun ei jaksanut nukkua, niin luki kirjojaan tai ajatteli. Äiti huomautteli häntä usein huolimattomuudesta, mutta siitä ei ollut apua. Kerran hän tuli Aliinan kamariin ja istuttuansa ajattelevaisen näköisenä virkkoi: – Minä olen katsonut, että sinulla taitaa olla ikävä. – Onhan se vähän, vastasi Aliina. – Mitä sinä ikävöit? – Minä lähtisin tästä mielelläni jonnekin, vaikka ensiksi kansanopistoon syksyllä, jos saisin sen verran varoja. – Jospa se isäsi antaa, kun puhut sille. – En mene pyytämään isältä, sanoi Aliina jäykästi. Äiti katsahti tutkivasti tyttäreensä ja virkkoi: – Hm. Vai niin. Johan minä sen arvasin. Sinäkin olet jo tainnut päästä tietämään isän pahat puolet. – Tiedättekös te ne? kysyi Aliina kiihtyen. – Voi veikkonen! Minä olen jo tietänyt melkein silloin kuin sinä synnyit. Äidin silmään herahti kyynel. Nytpä joutui Aliina ihmettelemään. – Minä olen luullut, että te ette tiedä mitään, sanoi hän. – Muuten kai nostaisitte semmoisen metelin, että loppuisi varmaan. – Voi hyvä lapsi, vai metelin. Niinhän minäkin alussa yritin, mutta sitten kävin ymmärtävämmän ja oppineemman ihmisen puheilla siitä asiasta, ja hän neuvoi hylkäämään ne metelikeinot ja kehoitti kärsimään ja korjaamaan pahan hyvällä, ja luulen että se keino on parhaiten auttanut. – Mutta ei kaiketi se ole äitiä neuvonut niitä kutaleita suosimaan. – Enhän minä ole suosinutkaan. – Annoittepahan Vapunkin olla monta vuotta, vaikka... – Ei se tapahtunut suosimisesta, virkkoi äiti surullisella äänellä. Jopa minä silloin olisin mitätön ihminen. Mutta kun näin, että synnin kiusauksissa vähempi osa pysyy lujana, niin en tahtonut tähän joka vuosi vaihettaa viattomia ihmislapsia pahenemaan. Ajattelin, että parempi on antaa olla yhden pahan. Mielihyvällähän minä laitoin Vapun pois, kun sinä rupesit tekemään toisen piian työt. Niin, eihän se ole rinnan pakotus siltä loppunut, mutta siitä on ollut hyvä, ettei ole ollut riitaa eikä pahaa sopua, niinkuin tämmöisten takia usein on. Ja niin minä toivon, että jospa se vanhemmuuteen korjautuu, onhan tuo jo viime aikoina paljon hillinnytkin itseänsä. Kumpainenkin oli ääneti. Aliina ajatteli hillitsemisestä aivan toista, mutta ei ilmaissut oman häpeänsä vuoksi. Ei olisi myöskään ollut hyötyä riistää äidiltä hänen hyvää toivoansa. Emäntä nousi istumasta ja sanoi: – Tule maitohuoneeseen, siellä olisi sinulle työtä. Minä puhun isällesi siitä raha-asiasta. Aliina seurasi kiireesti perästä. Alkoi jo tuntua häpeältä laiskotteleminen, kun olisi monesti voinut olla äidin apuna. Äiti oli syytön tähän kaikkeen, eikä ainoastaan syytön, vaan aivan ihmeteltävä. Kärsiä näin monta vuotta, vieläpä olla hyväkin, se oli Aliinan mielestä liikaa ja niin käsittämätöntä, että hän jälestäpäin usein ihmetellen ajatteli sitä. Auvinen oli tähän aikaan kuin jäljiltä haihtunut metsäkoira. Vaikka olisi kuinka nuuskinut, niin ei tavannut ainoatakaan kirjettä tulevaksi tai meneväksi, vaikka keväällä oli saanut kahtakin kantaa yhtaikaa povellaan. Olipa nähnyt itse sulhaspojankin käyvän talossa ja toivonut sen kohta tulevan tyttöä kysymään. Mutta nyt näyttikin koko puuha epäiltävän hiljaiselta. Yhä enemmän hän tuli ymmälle, kun emäntä muutamana päivänä syksykesällä tuli puhumaan Aliinan kansanopistoon tarvitsemista rahoista. – Kansanopistoonko se nyt, ihmetteli Auvinen. – Mitenkä se on sen toisen puuhan kanssa, joutaako se vielä sinne. – Eikö nuo joutane vaikka minne tämänlaisten vanhempain kotoa. Emäntä ei ollut moneen aikaan näinkään katkerata huomautusta tehnyt, ja nytkin se tapahtui enemmän lasten kohtaloa ja tulevaisuutta kuin omaa loukattua asemaa ajatellen. Auvisen huomiokyky oli alituisissa varomisissa kehittynyt niin tarkaksi, että hän vähimmistäkin viittauksista arvasi, mistä on kysymys. Ilman uudistettua pyyntöä lupasi hän tarvittavat rahat ja alkoi mielessään kiroilla itseänsä, että jokohan tämäkin on taas tullut hänen takiaan. [[Luokka:Aliina]] 3186 7864 2006-10-18T16:42:19Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Lamer Lipton|Lamer Lipton]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Lamer Lipton|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: XII. luku|XII. luku]] |seuraava=[[Aliina: XIV. luku|XIV. luku]] |otsikko=XIII. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Maiden routiutuessa ajaa koluutti Aliina kansanopistoon. Hän oli lähtenyt kotoaan ajatellen, ettei se tule tästä eteenpäin olemaan hänelle pitkäaikaisena olopaikkana. Melkein kylmästi oli hän eronnut kaikista muista paitsi äidistä. Mutta kun viimeinenkin säie oli katkeamaisillaan ja renkipoika puolimatkasta kääntyi takaisin, tulikin jo mieli ikäväksi. Täytyi katsoa jälkeen, kunnes ruuna katosi näkymättömiin tien mutkassa. Nyt ei jäänyt muuta kotoista kuin matka-arkku, jossa oli vaatteita, kirjoja ja kirjeet. Koti-ikävä riiteli voittoa niiltä itserakkailta ajatuksilta, jotka olivat pääkaupunkia ja kansanopistoa ajatellessa syntyneet. Aliina muisteli Iidaa ja sen neuvoja. He olivat tehneet erotessa entistä vahvemman liiton olla alituisessa kirjevaihdossa. Iida oli kehunut Aliinan kirjoittamia kirjeitä hyvin hupaisiksi ja sujuviksi ja kehoittanut tätä kirjoittamaan niitä usein ja kertomaan kansanopistosta mitä milloinkin sattuu. Tämä tuttavan hyvitteleminen rohkaisi mieltä, ja hän varusti pakan kirjekuoria ja paperia mukaansa. Aikomuksena oli kirjoittaa ensimmäinen kirje matkasta, mutta kun siinä ei ollut mitään huomattavaa, jäi se siksi kun pääsi vakaantumaan asunnon ja muun olon puolesta. Marraskuun alkupuolella hän kirjoitti: Hyvä Iida! Nyt minä olen täällä Sinivirran kansanopistolla ja alan päästä jo perehtymään, vaikka alussa oli kaikki outoa, niin että opiston avausjuhlallisuudetkin menivät minun kohdaltani melkein hukkaan. Tänne oli kokoontunut hyvin paljon herrasväkeä, ja vaikka ne olivat hyvin ystävällisiä ja tulivat aina puhuttelemaan meitä oppilaiksi aikovia, niin yhtä kaikki minua vähän iletti siinä seistä tököttäessä. Mutta sittenhän ne menivät pois, ja toisina päivinä alkoi aivan odottamattomat toimet, niin että siinä täytyi väkisinkin ikävän ja ujouden haihtua. Johtaja ja samoin muut opettajat lyöttäytyivät aivan vertaisiksi, ikäänkuin oltaisiin vanhoja tuttuja, yhden talon joukkoa, veljiä ja sisaria, kuten he puhuivat, sillä poikkeuksella vain, että he ovat sattuneet saamaan vähän enemmän oppia ja tahtovat nyt jakaa sitä vähemmälle osalle jääneille nuoremmille veljilleen ja sisarilleen. Ja kylläpä he osasivatkin lähteä alusta, niin että ihan nauratti, joshan ilettikin oma kömpelyys. Neuvottiinhan siellä kansakoulussakin kaikkeen, mutta täällä ei heitetä paljaisiin neuvoihin, vaan täällä yksin tervehtiminenkin harjoitellaan, niin ettei se saa olla huoletonta käden koskemista. Ja oppilasten on oltava vuorotellen vieraita vastaanottamassa, eikä siinä saa katsoa vaatteisiin, onko vieras rikas vai köyhä, herra vai talonpoika. Kyllä minä en yhtään kadu tänne-tuloani. Se vaan on vähän ikävätä, kun tulin niin vähän käyneeksi kansakoulua ja nekin aineet ovat unohtuneet ja nyt niitä näkyisi tarvitsevan, muuten on monella luennolla istuminen ymmärtämätöntä töllistelemistä. Onhan se käsky lukea edeltäpäin niitä ja niitä, mutta kun täällä ei panna pakkoa, eikä heitetä laiskalle, niin tahtoo toisinaan tulla liika vähän luetuksi. Minä pelkäsin tultuani, että joudun aivan mitättömimmäksi toisten tyttöjen rinnalla, mutta ei ne näy olevan ihmisiä kummempia. Me ollaan jo hyvin yksituumaisia ja löylytetään poikiakin aikalailla, jos ne rupeavat kovin miehiksi tököttämään. En näy osaavan tällä kertaa kovin pitkältä kirjoittaa, vaan ehkä sitten tuonnempana sujuu paremmin, kun sinäkin kirjoitat sieltä seminaarista. Voi hyvin ja elä terveenä! toivoo ystäväsi : Aliina. Toinen kirje oli kirjoitettu marraskuun viime päivinä ja alkoi: Hyvä Iida! : Terve ystävä sä, tänne suojanamme, : Terve liittohon nyt nuorison! Minä olen täällä niin innostunut lauluun, että en malttanut olla panematta tähän alkua meidän muutamasta lempilaulustamme. Ja jos vaan voisit tulla täällä käymään, niin kyllä sinä kuulisit laulua. Sinä et usko, kuinka paljon me lauletaan ja kuinka paljon lauluun voipi innostua. Me laulaa tempaistaan keskellä luentoakin asiaan sopiva laulu ja siinä virkistyy niin, ettei ensinkään väsytä kuunnellessa. Enkähän minä tiedä väsyneekö luentoihin milloinkaan, ei kaiketi täällä väsy, ne ovat niin hauskoja ja innostuttavia. Ja muunakin aikana täällä on niin lysti eli hauska että et usko. Meillä on ihmeen herttainen opettajatar, niin että me remutaan joutoaikoina aivan kuin vertaisemme kanssa, vaikka hän on hyvin oppinut ja paljon koulua käynyt. Mutta se oppineemmuus ihan unehtuu mielestä, ja kun sitten sattuu muistamaan, niin ihan sydäntä vihlaisee, että kun ei ollenkaan tule ajatelleeksi kenen kanssa ollaan. Vaan ei hän ole vielä kertaakaan torunut ja kyllä se hävettäisikin kovasti, jos sattuisi tekemään semmoista, josta tarvitsisi torua. Ei täällä tule ikäviksi semmoisetkaan jokapäiväiset koulutyöt. Opettajakin kun opettaa suomenkieltä ja kirjoitusta, niin hän saapi sen hyvin hupaiseksi ja se jääpi muistiin. Tokko sinä huomaat, että minä osaan kirjoittaa hän, kun on puhe ihmisestä. Mutta siinä sitä juttua jauhettiinkin, kun aina vaan tahtoi tulla se. Ja tuosta murteesta se on toinen vastus kirjoittaessa, vaikka kirjoja lukiessa näkee, mitenkä muut ovat kirjoittaneet sen ja sen sanan. Mutta eipäs vaan vähällä muista mitenkä sen pitäisi olla, kun itse rupeaa kirjoittamaan. Opettaja meille neuvoi semmoisen keinon, että pitää kirjoitella usein kirjeitä tuttaville ja kirjoittaa ne hyvin huolellisesti. Ja jos sattuisi olemaan tuttava itseänsä osaavampi, niin pyytää häntä korjaamaan kielivirheet ja lähettämään korjattuna takaisin itsensä nähtäväksi. Minä silloin ajattelin, että antaahan olla kun minä kirjoittaa rutuutan Iidalle pitkiä kirjeitä ja pyydän niitä korjaamaan, niin kohta minä osaan kuin koulunkäyneetkin. Pojan veulakkeet tästä opettajan neuvosta ottivat onkeensa ja alkoivat takanapäin ilvehtiä, että meidän pitäisi heille kirjoittaa, he sitten muka korjailisivat, vaan me vastattiin, että saatte »Virsilippaassa» kirjeitä. Meillä on näet »Virsilipas»-nimellinen, käsin kirjoitettu sanomalehti, jota oppilaat vuoroon toimittavat. Minäkin siihen jo kerran kirjoittaa tökersin ja aivan täydestä meni. Ihan minä ihmettelen, mitenkä hullulla tuulella minä saatoin olla, vaikka se oli semmoista se alku tänne lähtöön ja siellä kotona. Olen minä täällä hallinnutkin itseäni, enkä ole ruvennut puhumaan paljon mitään niissä keskusteluharjoituksissa, joita täällä pidetään kerran viikossa. Olen pelännyt, että jos puhe sattuu menemään vätykselle, niinkuin toisinaan näkyy sattuvan, niin se sitten ilettää. Ne keskustelut ovat hyvin hupaisia kuunnella ja ainahan ne muut yllyttävät puhumaan, vaan olen päässyt sillä, kun yhdyn jonkin toisen puheeseen. Täytyy lopettaa, sillä kukko laulaa puolta yötä ja vielä pitäisi vähän lukea Kalevalaa huomisen varalta. – Voi hyvin ja kirjoita edes vähän ystävällesi : Aliinalle. Joulun edellä hän sitten kirjoitti: Hyvä Iida! Vai semmoisia sinä juttelet, että minä muka täältä löydän ... elä vasta puhu niistä. Täällä ollaan liika tuttuja mitään löytämään ja täällä on paljon ylevämpiä ja vakavampia asioita, kuin ne sulhaspuuhat, jotka entisetkin tarpeeksi asti harmittavat. Minä kirjoittaisin sinulle mielelläni johtajan luennoista ja varsinkin uskonnonluennoista, jos osaisin puoliksikaan kertoa. Niitä ei sovi sanoa hupaisiksi, vielä vähemmin ikäviksi, mutta yleviksi ehkä on paras sanoa. Ajattelehan mitenkä eräskin uskontotunti alkoi. Johtaja astui luokan eteen paikalleen ja seistyään siinä parin kolmen silmänräpäyksen ajan, lausui tyynellä, vakavalla äänellä: »Jumala». Tämän perästä oli taas vähän äänetöntä aikaa ja sitten hän virkkoi: »ennenkuin jatketaan tälle tunnille kuuluvan aineen käsittelemistä, niin painakaa jokainen mieleenne, minkälaisen vaikutuksen äsken mainitsemani nimi kuhunkin teistä teki». Jokainen rupesi todella ajattelemaan ja minun täytyy puolestani tunnustaa, että minä kamahdin melkein samalla tavalla kuin jos olisin kuullut salaman jyrähdyksen. Kun ajattelemisaikaa oli ollut tarpeeksi, alkoi johtaja selitellä mitenkä monella tavalla tämä nimi on ehkä vaikuttanut ja mitkä minkinlaisiin vaikutuksiin ovat syynä. Niin luki kuin kirjasta senkinlaisen vaikutuksen syyt, että jos Jumalan nimen kuuleminen kammottaa, kuten minua, ihmisellä on silloin väärä käsitys Jumalasta, sillä Jumala ei ole hirmu, vaan rakkaus, joka rakastaa kaikkea hyvää ja kaunista, ilmestyköönpä se missä muodossa hyvänsä. Ihminen itse voipi olla hirmuinen, jos hän tekee hirmuiseksi sen Jumalan kuvan, joka hänessä itsessään on. Ihminen voipi ja hänen tulee jokapäiväisessä elämässään toteuttaa Jumalan kuvaa rakastamalla lähimmäisiään, ja joka tämän tekee, hän tulee lähemmäksi Jumalata ja ajattelee hänestä turvallisella ilolla, eikä kauhulla. Johtaja selitti, ettei Jumala vihaa nuoruutta eikä nuoruuden viatonta iloa, koska hän sallii luonnonkin joka kevät nuortua ja uudistua. Ja ihminen aivan erehtyy siinä, jos hän luulee huolten ja vaivan rasittaman vanhuuden ajan olevan Jumalalle otollisimman ja elää sentähden nuoruutensa ajan pelonalaisesti piilottuneena Jumalalta. Jos ei keväiseen maahan pääse aurinko paistamaan, ei ole syksyltäkään paljoa toivomista, samoin jos rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin jäävät vanhuuden päivinä toteutettaviksi, ei ole suurta toivoa iäisestä sielun rauhasta. Jotenkin tähän tapaan se johtajan luento oli, vaikka enhän minä osaa puoliksikaan niin hyvästi ja pitkältä kertoa. Tämä oli vaan minua koskeva osa, siihen lisäksi tuli vielä monta muuta puolta, niinkuin niille, joihin ei Jumalan nimen mainitseminen vaikuta mitään, taikka jotka nauravat, pilkkaavat tai vihastuvat j.n.e. Esitelmän lopussa eivät monen silmät taitaneet olla kuivina. Itkin minäkin, en enää pelosta, vaan ilosta, kun pääsin tietämään, että ihminen voipi nuorenakin ollessaan palvella Jumalaa, vaikka olin tähän asti ajatellut sitä mahdottomaksi, taikka oikeammin en ole ajatellut ollenkaan, ainoastaan pelännyt, kuten pelätään salamata, tai jotain hirmuista. Voi jos sinäkin Iida olisit täällä, niin sitten minä vasta olisin oikein iloinen. Sinä kykenisit jo vähän edeltäpäin kertomaan noista historian suurista miehistä, joista täällä on usein luentoja ja joiden elämäkerrat ovat aivan ihmeellisiä kuunnella. Vaan kyllähän sinä kuulet siellä yhtä hyviä, ja vielä paljon pitemmän aikaa saatkin kuunnella. Vai menet sinä joululuvalle kotiisi. Sano paljon terveisiä. Minulta ei tule niin vähän ajan tautta mennyksi kotiin, tuntuu mieluisemmalta täällä-olo. Sinunhan on toista, jolla on koti kaikin puolin hyvä. Kirjoita sitten jolloinkin ja jos näet Äitiäni, niin sano terveisiä ja kysy, onko hän saanut lähettämäni kirjeet. En jaksa enää. Voi hyvin ja muista aina minuakin. : Ystäväsi Aliina. ---- Suurin osa oppilaista matkusti joululuvalle kotiinsa, joitakuita kaukalaisia jäi vaan viettämään aikaansa kortteereissaan. Aliinan asuntotoverit olivat menneet kaikki, mutta ei hän tuntenut siitä mitään ikävää. Iloinenkin elämä kaipaa tyyniä, hiljaisia lepohetkiä. Ja olihan hänellä läheisyydessään rakkaiksi tulleet opettajansa, joita sai usein tervehtiä, jopa puhutellakin. Ja nämä ystävälliset hetket opettajain seurassa olivat Aliinan mielestä tavallista suurempiarvoisia, kun ne eivät jakaantuneet monelle, vaan sai omistaa yksinään itselleen. Se kasvatti jonkinmoista itserakkautta, ei kumminkaan niin suurta, että olisi toivonut toisten jäävän osattomiksi kaikesta. Usein hän kävi yksinäänkin istumassa opiston luokkasalissa, muistellen mitä siinä oli saanut kuulla ja toivoen, että kunpa joutuisi taas se aika. Asunnollaan piti hän opiston kirjastosta kirjoja luettavanaan ja luvun lomassa sepitteli kirjeitä Iidalle sekä äidilleen, jopa viimein Hiljallekin, vaikka kauan hän arveli, peläten että jos se antaa Augustinkin lukea, ne kun olivat samassa talossa. Keskitalvella tuli Jenny-neidiltä kirje, jossa hän ilmoitti keväällä sulan tultua olevan Aliinalle paikan valmiina suuressa sairashuoneessa, sairasten hoitajana. – »Sairasten hoitajana», sanoi Aliina itsekseen ja tuli aivan noloksi. Jenny-neiti oli ehkä arvannut, ettei Aliina ymmärrä tämän ammatin arvoa, ja selitti että siinä toimessa on monta semmoista naista, jotka ovat tyttökoulun käyneitä, ja tämäkin paikka jääpi avonaiseksi sillä lailla, että yksi hoitajattarista matkustaa sulan tultua ulkomaille tutkimaan sairasten hoitoa siellä. Aliinan pääseminen oli siis suuri onni tulojen ja sivistyneeseen seuraan pääsemisen puolesta. Jenny-neiti mainitsi vielä, että siinä tosin tarvittaisiin ruotsinkielen taitoa, mutta että Aliina voi sen muutamassa vuodessa käytännöllisesti oppia. Eikä työkään tule olemaan kovin rasittavaa, sillä siellä on hoitajattarien lisäksi vielä palvelijoita. Aliina joutui kahden vaiheelle. Sairasten hoitoa oli hän aina ajatellut kaikkein ikävimmäksi ja likaisimmaksi toimeksi, ja siihenkö nyt pitäisi ruveta. Mutta varmaan hän on erehtynyt, koska siinä on oppineitakin naisia. Eikä hän ollut nähnytkään suuria sairashuoneita, joissa hoitajattarilla voi olla hyvinkin huokeat ja hauskat päivät. Näitä ajatellessa alkoi mieltä kutisuttaa herrasneidiksi kohoaminen, sekä hatut, ruotsinkieli ja ehkä aikaa voittaen ulkomaamatkatkin. Mitä ovat näiden rinnalla nuo muutamat sairaat, tarvinneeko niitäkään hoitaa, koska siellä on palvelijoita. Aliina piti kumminkin asiansa salassa ja piilotti kirjeensä toisilta oppilailta. Ainoastaan Iidalle voi hän tämän uskoa ja kirjoitti hänelle kysyen, mitähän pitäisi tehdä, kun semmoinen toimi on tarjona. Kului kuukausi, toistakin tavallisissa opiston tehtävissä. Oppilasten tiedon ja toiminnan halu kasvoi, toveruus lujittui ja tuli yhä tuttavallisemmaksi, kun alettiin laskea, että opistosta eroamisen aika on paljon lähempänä alkua. Aliinakin oli lopettanut yksipuolisen kirjeiden kirjoittamisen siksi, kun saa vastuun entisiin. Mutta aivan häntä kummastutti, kun Iida ei kirjoittanut. Mikähän sillä mahtoi olla? Viimein tuli kirje, jossa Iida ilmoitti olevansa kotonaan sairaana. Seminaarissa oli sairastunut luultavasti vilustumisesta ja sitten vähän parantuneena tullut kotiinsa. Toivoo paranevansa, vaan ei ollut enää takaisinmenosta tällä lukukaudella. Aliina itki pitkät itkut ystävänsä puolesta. Samaan liittoon tuli kirje äidiltä, muilla kirjoitutettu, jossa oli yhtä ja toista kotioloista, sekä vähän Iidan sairaudesta ja viimeksi kysymys, »tokko sinä tuletkaan enää kotona käymään, kun olen niin kuullut, soisin että ajattelisit joka puolelta tuota asiata ennenkuin menet.» Tämä koski kovasti Aliinan omaantuntoon. Hän oli taaskin unohtanut ja syrjäyttänyt äitinsä, uskonut aikeensa ennemmin muille ja antanut äidin olla tietämättömänä... Äitiraukka... »Tokko sinä käytkään ... soisin että ajattelisit...» Niin se on käskenyt kirjoittaa, vaikka varmaan on ajatellut tätä sanoessaan: näinkö ylpeästi jätät minut ja muut omaisesi ja menet mitään ilmoittamatta kauas kuulumattomiin; teetköhän siinä oikein? Aliina kiirehti oikaisemaan ja kirjoitti, ettei hän ole ensinkään ajatellut kotonaan käymättä mennä minnekään, ei hän toki voi äitiä niin puheetta heittää, jos menoksikin tulisi, mikä on vielä ajattelemisessa. On hän äidin muistanut ja muistaa aina. Viimeiselle vakuutukselleen päätti Aliina olla uskollinen ja olikin. Kerran tämä uskollisuus riipaisi yli varovaisuuden rajan. Oli nimittäin keskustelu-ilta lopulla opiston lukukautta. Varsinainen keskustelu-aine oli loppunut tavallista aikaisemmin, minkä vuoksi joku oppilas esitti keskusteltavaksi suomalaisen sananlaskun: ei niin pahaa, josta ei jotain hyvää. Aine oli jokaisen mielestä niin yksinkertainen, että useimmat osasivat siihen jotain sanoa. Toinen oppilas toi toisen, toinen toisen esimerkin siitä, miten pahasta on ollut jotain hyvää. Laiskasta juomarista on tavaransa tuhlattua tullut monesti ahkera työmies, ovatpa hänen lapsensakin isänsä kurjuudesta pelästyneet viinaa karttamaan. Kauhea rosvo on herättänyt pelon aloittelevissa, ja monta muuta. Aliinallakin oli omat muistonsa pahasta, mutta hän ei puhunut mitään, kuunteli vain kiihkeällä mielellä, ja veret pyrkivät kohoamaan kasvoille. Opettajat olivat jättäneet puhevuoronsa viimeiseksi, ja kun ei kukaan enää vuoroa pyytänyt, sanoi johtaja: – Joko on jokainen sanonut sanottavansa? Aliina ei ainakaan ole vielä puhunut. Saisi tähän sanoa vastaankin, jos kellä olisi jotain muistuttamista. Tuskin oli johtaja tämän sanonut, kun Aliina kohosi kiihkeänä, melkein tietämättään seisoalleen ja sanoi: – On minulla. Kaikki katsahtivat kummastellen, se oli harvinaista. – Maailmassa on paljon muutakin pahaa, kuin mitä tässä on mainittu, aloitti hän jotenkin rajusti ja jatkoi melkein huutamalla: Kuka teistä on mitannut maailman kurjuuden? Kuka teistä on lukenut kärsivän äidin kyyneleet ja rinnanpakotukset? Tunnetteko te vähääkään sen häpeän painoa, jota lapset saavat kantaa isäinsä irstaan elämän takia ja samoin vanhemmat lastensa. Mikä on se hyvä, joka näistä koituu ja millä ne palkitaan: uusilla rikoksilla, uudella häpeällä ja ihmisten pilkalla! Sanokoon vaikka sata sananlaskua, että pahasta on jotain hyvääkin, niin minä sanon, että se hyvä ei ole mitään kaiken sen rinnalla kun... Aliina katsahti kuulijoihin ja huomasi, että ne kaikki istuivat vasten tavallisuutta allapäin. Samassa hän käsitti joutuneensa pois suunniltaan ja painautui istumaan. Kaikki liikahtelivat istuimillaan hermostuneesti. Aliina ei enää jaksanut olla samassa huoneessa, vaan pistäytyi eteiseen. Jälestä tuli johtaja ja sanoi: – Minä taisin tehdä pahasti, kun kehoitin puhumaan. Aliina taisi olla liian kiihkeällä mielellä ja minä ehkä ymmärrän syyn. On parasta mennä kortteeriin rauhoittumaan. Aliina kiitti ja sanoi hyvästit. Hän itki koko menomatkan ja katui uudestaankin, kun ei hillinnyt itseään ja ollut ääneti. Tämä nyt piti tulla näin lopussa! Mitä ne muut ajattelevat ja miten hän selittää tämän! Ja mitenkä hän ilkeää ollakaan enää, kun teki tuollaisen häiriön! Jos kävisi laatuun lähteä pois. Opettajaneiti oli lähtenyt Aliinan perästä ja alkoi kahden kesken kysellä, mikä tätä vaivasi ja mistä tämä puuskaus tuli. Aliina tunsi saavansa mielelleen huojennusta ja rupesi varovasti kertomaan kotioloistaan ja miten ne ovat mieltä vaivanneet, ja nyt ne noin sopimattomasti puhkesivat ilmoille. Samassa hän kertoi ystävänsä Iidan sairastamisen ja ilmoitti halunsa päästä tätä katsomaan, ennenkuin talvikeli loppuu. Opettajaneiti ymmärsi syyn poishaluamiseen ja sanoi itse puolestaan suovansa sen, vaikka olisi mieluummin toivonut oltavan jälellä oleva vähä aika loppuun asti. Aliina sai hänet vielä toverikseen puhumaan johtajalle poispääsystä, ja sieltä tuli samanlainen vastaus kuin opettajattarelta. Nyt alkoi Aliina puuhata kyytiä ja, saatuaan asian toimitetuksi, huomispäivän aamuna kulkea heittelemässä hyvästiä lähinnä asuville tovereille. Etäisimmät saivat jäädä terveisillä. Toverit ihmettelivät ja toivottelivat onnea matkalle. – Tavataanhan vielä. – Jos eletään, niin tavataan. Ne olivat aina viimeiset toivomukset erotessa. Opettajista eroaminen oli vaikeinta. Jos ne ennenkin olivat olleet mielestä hyviä, niin nyt erotessa, kättä puristaessa ikäänkuin kirkastettuna selvisi, kuinka hyviä ne todella ovat olleet ja kuinka paljon tehneet tämän puolen vuoden kuluessa. Kun kaikki oli valmiina, tulivat asuntotoverit vähäksi matkaa saattamaan. Kun ystävyysliitot oli vahvistettu, lauloivat he erotessa ja huiskuttelivat nenäliinojaan, kunnes hevonen katosi näkyvistä. [[Luokka:Aliina]] 3187 5441 2006-09-02T22:31:30Z Nysalor 5 Aliina: XIV. luku {{Otsikko |edellinen=[[Aliina: XIII. luku|XIII. luku]] |seuraava=[[Aliina]] |otsikko=XIV. luku |alaotsikko=[[Aliina]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Aliina oli hyvillään, kun tovereista eroaminen muodostui näinkin iloiseksi. Olisi melkein saattanut kääntyä takaisin ja olla loppuun asti. Mutta tehty mikä tehty. Ja sitä paitsi Iida... Kuka sen tietää, miten siellä on... Hän ajoi levähtämättä seuraavan yönkin, sillä matka kului hitaasti, kun tiet olivat paikoin sulana. Linnut jo laulelivat riemuiten kesän tulosta ja virkistivät matkamiehenkin mieltä. Kotiin tultua alkoi jokainen kysellä, miksikä nyt pois ennen loppua. Aliina sanoi kelin huononemisen takia pyrkineensä ja toiseksi päästäkseen katsomaan Iidaa. Sinne hän tahtoikin aivan heti ja sai isältään hevosen ajaaksensa. Moniin kyselyihin kansanopistosta lupasi hän sitten antaa selityksiä, kun tulee takaisin. Iidan tapasi hän vielä sairaana. Silmät vettyivät molemmilta, kun he yhtyivät taas tuossa kansakoulun ajoilta tutussa kamarissa. – Jopa sinä Iida-rukka olet laihtunut! surkutteli Aliina istuen sängyn laidalla ja sivellen ystävänsä käsiä. Alkanethan toki jo parantua? – Sitä tässä toivotaan, sanoi Iida. – Olen minä ollut huonompikin. Mutta mitenkä sinä nyt jo tulit? – Se soveltui tällä lailla ja halutti tulla sinuakin katsomaan. – Niin, sinä olet todella hyvä, tunnusti Iida. – Mutta ehkä sinä kumminkin tulit etupäässä sen vuoksi, että saat olla enemmän aikaa kotonasi, ennenkuin joutuu sinne sairashuoneelle menon aika. – Ei, hyvä Iida, en minä mene sinne sairashuoneelle. Minä lähetin jo tiedon, etten tule. – Miksikä, ihmetteli Iida. – Olisithan sieltä saanut hyvän palkan. – Kyllä, mutta mitä varten minä matkustaisin tuntemattomaan paikkaan, tuntemattomia sairaita hoitamaan, silloin kun on kotona kylliksi tekemistä omaisteni hyväksi. Kyllähän minua kunnian ja voiton himo pyrki vielä sittenkin riipomaan pois oikealta tieltä, kun olin jo päässyt tietämään, että rakkaus lähimmäisiin on Jumalan käskyistä tärkein. Mutta nyt olen sen kiusauksen voittanut ja menen kotiini ja koetan tehdä minkä voin kärsivän äitini hyväksi. Onpa siellä vielä isäpoloinenkin sekä siskot, jotka ovat jo hyvällä alulla itsekkyyden tiellä. Enhän ole heillekään vielä yhtään hyvää neuvoa antanut, ainoastaan riidellyt. Sinne menen ja toivoisin, että sinäkin Iida tulisit, kun joudut, minulle toveriksi... Kuoppa-aholle ovat jo kansakoulun hirsiä vetäneet... – Siinä teet oikein, tunnusti Iida, ja silmät täyttyivät kyynelistä. – Jos Luoja suopi elämän aikaa, niin minä tulen myös. [[Luokka:Aliina]] 3188 5442 2006-09-02T22:32:04Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kauppis-Heikki]] [[Luokka:Romaanit]] 3189 5443 2006-09-02T22:43:27Z Nysalor 5 Viija {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Viija |alaotsikko=Kuvaus Savon kansan elämästä |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} == Luvut == * [[Viija: I. luku|I. luku]] * [[Viija: II. luku |II. luku]] * [[Viija: III. luku|III. luku]] * [[Viija: IV. luku|IV. luku]] * [[Viija: V. luku|V. luku]] * [[Viija: VI. luku|VI. luku]] * [[Viija: VII. luku|VII. luku]] * [[Viija: VIII. luku|VIII. luku]] * [[Viija: IX. luku|IX. luku]] '''Lähde:''' Kauppis-Heikki 2005: ''[http://www.gutenberg.org/etext/14773 Viija: kuvaus Savon kansan elämästä]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Kauppinen, Heikki 1889: ''Viija: kuvaus Savon kansan elämästä''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Viija| ]] 3190 5444 2006-09-02T22:43:32Z Nysalor 5 I. luku {{Otsikko |edellinen=[[Viija]] |seuraava=[[Viija: II. luku|II. luku]] |otsikko=I. luku |alaotsikko=[[Viija]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} – Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan, sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana. Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta kaivata. – Onko Viija nähnyt kampaa? – On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne. Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on tarkkamuistinen. Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen äitinsä sanoi, että ”minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon kiusaat”. Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat. Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon toverina ja katsomaan talon töitä. Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisina hetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän se silloin nykäisi itkun hereille. – Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan. – Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen. – Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi siellä kuin täällä. – Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan? – Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin, taivaaseen, selitti Reeta. – Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä silmiin odottaen varmaa vastausta. – Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti. Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi. Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa tehdä tuolle tytölle. – Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se tuokin ikävä pian haihtuu. Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa. Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa lienee tätiä läheisempi omainen. Pienet nyrkit pään alla nukkui Viija kuten orpo ainakin. Vähäiset vesikarpalot olivat valuneet itkusta punastuneille kasvoille. Huulet olivat yhteen nipistettyinä, sieraimista vain kävi tiheä hengitys. Huolellinen täti ei olisi puhettaan pettänyt istua siinä koko Viijan nukkuma-ajan, jollei asiat olisi vaatineet häntä liikkeelle lähtemään. Oli näet kohta iltaisen aika. Palvelijat tulivat pöytään ja laskivat siinä kaikenlaista puhetta, joka olisi jäänyt paljon vähemmälle, jos oikeat haltijat olisivat eläneet. Reetaa rupesi säälittämään Viijan iltaisen laita. Eihän sitä hennoisi kesken unensa herättää, mutta sääli on heittää syömättäkin. Hyvin epätietoisena, mitä tehdä, meni hän vuoteen luokse ja alkoi hiljaa nykiä olkapäästä. – Viija ... nouse ylös ... kuule, nouse ottamaan vähän kakkua. Herätettävä raotti silmiään ja sormet yhtyivät kiprittämään nukkuessa pöyristynyttä tukkaa aina pöyryisemmäksi. – Lähde ottamaan vähän kakkua, jatkoi täti. Pitkä on yö, ennättää tulla kovin nälkä. – En minä nyt syö. – Syöhän vähänkään. Minä laitoin hyvin hyvää ryyppäämistä ja ihan tänä päivänä kirnuttua voitakin. Renki pureksi suustaan leipää vähemmäksi ja virkkoi: – Kas vaan, eikö ole jo isännän viitteet, kun rupeaisi tarkkuuksissaan iltaisetta maata. – Ole mökelöimättä aika mies, tiuskasi Reeta ja nosti Viijan syliinsä ja tuli pöydän toiseen päähän syömään. – No niin, syöpipähän se, jatkoi renki Reetan kiusalla. Johan minä sanoin, että tarkkuutta se on. Syö vaan pois, kohta tässä isännyys loppuukin, jo kuulutaan Esa-setäsi määrätyn holhoojaksi. – Pidä vaan omasta päästäsi huolta, sanoi Reeta. – Et tämän pöydän ääressä sinäkään monta aikaa suutasi auo. – No surematta lähtään ja ehkä on aikaa ennenkuin palataan. – Elä sano. Nöyränä tulet pyrkimään kasakkaukkona ollessasi työhön, kun tuo tyttö on emäntänä. – Alaspäinkö se sitten meneekin, kun nyt on isäntänä ja sitten jo alennetaan emännäksi. Ehkäpä minä siihen mennessä kohoan isännäksi, koska tämä maailma muutteleiksen kuin Nikkisen silmä. – Saisi tuon tuonkin nähdä, sanoi Reeta. – Saatte sen nähdä, että minä rikastun, kunhan eukon otan, enkä ole akkavallan alla. – Hyvä, hyvä, kiitteli Reetta yhä enemmän kyllästyen, sillä hän huomasi, mitä tuolla akkavallalla tarkoitettiin. Silmät puoleksi auki Viija istui tätinsä polvella ja oli vähän syönnin tuumassa, kun toinen piti hyvän huolen antamisesta. Hän kuuli unisenakin ollessaan, että puhui ne hänestäkin, vaan ei paljon muuta käsittänyt, kuin että täti piti hänen puoltaan. – Rikas siitä tulee tuosta Viijasta, kunhan tuo perintö vielä kymmenkunta vuotta kasvaa. Kuka hänen sitten saaneekin juodakseen, sanoi vähän päästä äskeinen renki. – Jottako aivan juomalla, kysyi toinen joukosta. – On niitä ennenkin niin suuria tiluksia juotu. – No nielemistä on tässäkin, on siksi paljon noita kovia maita, vakuutti pieni renki ja nauraa virnisti sukkeluudellaan, johon toisetkin yhtyivät. – Niin puhutte kuin keitetystä pässin päästä, sanoi Reeta ja kantoi Viijan uudestaan nukkumaan. – Siltäkö kuulostaa? – Siltäpä tuntuu, että kateus on rikkaita kohtaan. – Jottako me köyhiä ollaan. Piruhan köyhä on, kun sillä ei kuulu olevan sieluakaan. Se oli pöytäpuheiden päätös. Vielä monena päivänä sen jälkeen kuin Reeta oli vakuuttanut, ettei kuollut koskaan tule takaisin, ajatteli Viija yksinään tuota asiaa. Hän ei ymmärtänyt, miksikä hänen niin hyvä äitinsä kuoli eikä tulisi takasinkaan. Mutta täti oli niin vakuuttanut. Nyt täytyi olla yksinään. Olikohan hän ollut paha äidilleen. Eihän hän hyvin paljon itkenyt. – Minkätähden äiti kuoli? kysyi hän kerran tädiltään. – Siinä oli keuhkotauti. Ei Viija tällaista vastausta odottanut, vaan että jos muut tai hän on ollut paha ja äiti olisi kuollut sentähden. Viija muisti äidin sanoneen: ”Elä kiusaa minua, minä kuolen.” Näitä miettiessään meni hän kätkyeen istumaan ja alkoi soutaa nyökytellä. Kätkyttä ei oltu moniin aikoihin pidetty tuvassa, vaan täti oli sen kuljettanut Viijalle ajan vietteeksi. Ahkerasti se siinä soutikin ja lauloi äidin opettamaa laulua: : ”Soudetaanpa Sorolaan, : pitkä on matka tätilään. : Täti leipoi suuren leivän, : pani paljo voita päälle.” Reetasta ei ollut sekään hyvä. Alkoi peloittaa, että jos alituisesta koukussa istumisesta tulee kivuloiseksi. Oli laitettava muuta ajanviettoa. Reeta tekikin pari riepuvauvaa, mutta ei ne Viijan mielestä minkäänarvoisia olleet, kun oli niitä tuskin kellään nähnyt. Sattuipa muutamana päivänä tulemaan köyhiä kulkutyttöjä. Niitä oli kolme, yksi melkein Viijan ikäinen, toinen nuorempi ja kolmas vanhempi. Nepä olivat Viijan mielestä hyviä tovereja. Ne näyttelivät tavaroitaan halulla, joita oli kahvikupin kappaleita, pieniä vaatetilkkuja ja kolme poropäistä riepuvauvaa. Nyt pääsi Viijakin huomaamaan riepuvauvain arvon. Hän haki omansa yhdenrinnan katseltavaksi ja vieraat toverit kiittelivät Viijan vauvoja koreammiksi, vaikka ei ne Reetan mielestä niinkään sieviä tulleet. Vauvat laitettiin penkin päähän rinnakkain nukkumaan ja sitten otettiin uusi virkine esille. Kahvikupin kappaleet asetettiin kaksitellen päällekkäin, isompi aina alimmaiseksi. Siinä sitten syntyi kahvin juonti. Kulkutytöistä suurin rupesi antajaksi ja oli kaatavinaan kahvia isoimman kupinkappaleen nurkasta. Pienemmät sisaret istuivat hiljaa ja vakavasti, niinkuin vieraat ainakin ja neuvoivat Viijan tekemään samoin. Sitten laskumies pyysi ottamaan ja vieraat täyttivät tuon käskyn kaikkine siihen kuuluvine kursailuineen. Vaan ei Viija ollut olemattomaan kahviin puhumisessa ja olemattoman sokerin suuhunpanemisessa kylliksi osaava, häntä täytyi toisten neuvoa. Kyllä se jo viimeisiä kuppeja juodessa meni hyvästi, niin kehui kahvin antaja, joka katseli päältä. Tupa oli muusta joukosta tyhjä, eikä ollut kukaan heidän toimiaan häiritsemässä. Leikin lopulta tuli Reeta tupaan. Hän katseli sivulta päin lasten tointa ja kutsui sitten Viijaa tulemaan kamariin. – Elä sinä mene niitä kovin likelle, istukkaissa on aina täitä, sanoi Reeta. – Eihän me kun oltiin talous-kahvisilla, sanoi Viija iloisena. – Kyllä minä näin, vaan niistä saattaa tarttua, ole ulompana. Ja täällä on keitettynä oikeata kahvia, tule juomaan. – Onkos niillä noilla istukastytöillä oikeata kahvia? – Ei. Ne ovat köyhiä. – Onkos niillä äitiä? – Kuollut se on niiltäkin äiti, vaan on niillä isä. – Antaako se niille kahvia? – Ei se jaksa leipääkään laittaa, vielä vähemmin kahvia: kivuloinen isä. Viija näytti vähän ajattelevan ja sanoi sitten: – Kuulkaa täti! Eikö anneta niillekin istukastytöille vähän oikeata kahvia? – Sinustahan taitaa tulla hyvin auttavainen, naurahti Reeta. Saisihan niille vähän antaa, vaan kyllä se välttää sillä, kun minä leikkaan voikakut ja sinä viet. – No minä vien! ihastui Viija. Kolme yli leivän leikattua ja voilla päällystettyä palasta sai Viija käteensä, joita hän lähti hyvillä mielin viemään tupaan. Reeta seurasi syrjästä katsomaan, osaavatko lapset kiittää. Viija ojensi isoimmalle ensiksi. – Suur kiitos, sanoi tämä nöyrästi ja samassa haukkasi. Viijaa jo vähän ujostutti, mutta hän ojensi heti toiselle. – Suur kiitos, kuului tältäkin ja yhtä kiire käymään saaliiseen käsiksi. Sitten pienimmälle. – Tuul tiitot, sanoi tämä, odotuksesta pitkästyneenä hätäisellä äänellä. Kun jakamistyö oli päätökseen saatu, oli Viijan iloinen mieli muuttunut, mutta ei hän ainakaan itse tiennyt, mikä sen vei. Hän meni sitten kokonaan toiselle puolen tupaa ja katseli miten haluisesti ja kumminkin surullisen hiljaisina tytöt söivät leipäänsä. Ei ollenkaan haluttanut enää mennä heidän luoksensa, kun muisti vielä tädin kiellon. Nyt vasta Viija huomasi, että niillä oli vaatteetkin hyvin huonot. Varsinki keskimäisen tytön mekko oli niin repaleinen, että se ”kukki” joka paikasta yhtä tasaisesti. Viija katsahti omaan mekkoonsa. Se oli mustasta ja valkeasta tasakkainen, eikä yhtään reikää, ainoastaan yksi repeämä helmassa, mutta senkin oli täti ommellut kiinni. Lasten kakut olivat kohta lopussa. Sivu mennessään kysäisi heiltä Reeta että ”piisasiko ne”? Selvää vastausta ei tullut, ainoastaan sellaisia ruumiinliikunnoita, joista voi ymmärtää että ”kyllä” ja myöskin: ”jos olisi vähän lisää”. – Kylläpä sinulla tyttöparalla on huono mekko, sanoi Reeta seisahtuen ohi mennessään katselemaan keskimmäistä tyttöä. Alaspäin katsoen sepäili tämä pahimpia repeämien laitoja yhteenpäin käsillään, ikäänkuin näyttääkseen halunsa sitä korjaamaan, jos vain voisi. – Eiköhän niitä olisi Viijan vanhoja mekkoja, lisäsi Reeta ja meni pois tuvasta. Odottavaisen näköisenä jäi tyttö istumaan ja katselemaan mekkoaan, ajatellen, että jokohan hän uuden mekon saanee. Nauruun meni suu, kun näki Reetan tulevan tupaan mekko käsivarrella. – Annetaanko tämä tuolle kulkutytölle? meni Reeta arvelemaan Viijalle. – Tehän sen tiedätte. – Niin, vaan jos sinä tahdot vielä pitää tätä päälläsi. Mutta vanhahan tämä on, onhan sinulla parempiakin ja laitetaan lisää. – Antakaa vaan, sanoi Viija ujosti. – Käy sinä viemässä. – En minä. – No, elä nyt tyhjää. Sinun se on annettava. Täti asetti mekon Viijan käsivarrelle ja nyt täytyi totella. Melkein syrjittäin läheni hän tyttöjä ja luokse päästyä pisti annettavansa niin sukkelaan kuin olisi se ollut salakaupan tekoa, ja kääntyi kiitoksia kuulematta takaisin. Olipa se nyt kulkutytöstä uuden arvoinen, mutta kyllä häntä peloitti ennen saantia, että jos katsovat liian hyväksi eivätkä annakaan. Työväki sattui tulemaan ruokatunnille. Joku huomasi kulkutyttöjen puheista ja puuhista, että heitä on erinomainen onni kohdannut, ja huomattuaan asian tarkemmin, alkoi kiusoitella Viijaa. – Aivanhan sinä jakelet kaikki tavarasi muille, ennen kuin oikeat jakajat ennättävätkään. Etköön anna minulle tuota mustaa ruunaa. – Ottakaa vaan, sanoi Viija ja asettui sängyn päähän istumaan. – Anna minulle se äitivainajasi suuri silkkihuivi, sanoi piikatyttö. – En minä anna sitä. – Lähde minulle mittaamaan aitasta pari tynnöriä rukiita, sanoi mökkiläinen. – En lähde, en minä jaksa. – Mitä te lasta tyhjän tautta kiusaatte, virkkoi Reeta vihaisesti. – Kuka tässä on kiusannut, vaan saapihan lapsia narrata, muuten ne vanhempanakin istua mokottavat totisena kuin Tuomainen kuuma potatti kulkussa. – Vähän se nyt sellaistenkin narraamisella viisastuu, päätti Reeta. – Minkäslaisten sitten ... kun tuon kuulisi... Ehkä rikasten. No, kyllä ne kerkiää nekin narrata. – Pitäkää suunne kiinni, tiuskasi Reeta. Mitä se teitä liikuttaa. – Jottako tuuli venettä kiikuttaa. – No ette minulle enää kauan järkeile, pääsette minusta, sanoi Reeta varmasti ja meni ulos. Sen tiesivät toisetkin ja tahtoivat mielensä hyvikkeeksi näyttää Reetalle eron edellä, etteivät he niin kovin kuuliaisia ole olleet. Muutenkin oli palvelijain mielessä talon tavarat enemmän kuin muulloin, sillä tiedettiin holhoojan tulevan kohta niitä myymään. ---- Aikaisin tuli Kupeiston Esa Rasilaan toimittamaan uuden virkansa ensimmäisiä tehtäviä. Esa kun oli Viijan setä, olivat kunnan miehet asettaneet hänet holhoojaksi. Kirjoitusmiehen toi hän mukanaan, kun oli aikomus myydä tavaroita huutokaupalla niin paljon kuin näyttää tavallisesta hinnasta menevän. Ennen huutajain kokoontumista katselivat he mitä ensiksi tarjotaan. – Mikäs hoito se tuolle tytölle laitetaan? arveli kirjuri kamarissa kahvia juodessa. – Enkö tuota minä ottane, sanoi Esa. Kukapa sitä muutkaan vähemmällä ottanee. – Enkö sitä minä saisi? kysyi Reeta. – Kyllä se tulee meillä toimeen niin hyvin kuin muuallakin, jatkoi Esa. – No ei paremmin kuin minunkaan luonani. Kyllähän olet niin läheinen omainen sinäkin, vaan siellä on kumminkin vieras, joka tulisi hoidosta huolta pitämään. Miehet eivät niistä tiedä mitään. – Hyvinkö sinun tekisi sitä mielesi? – Ei minun tee enemmän mieleni kuin sinunkaan, vaan minun on sopivampi ottaa Viija kasvattaakseni, kun olen hänen tätinsä. – Luuletko sitten olevasi paras kasvattaja? – Ainakin niin hyvä kuin sedät ja niiden ventovieraat vaimot. – No elähän mitään! Paljonko sitten tahtoisit vuoden elatuksesta? – Paljonkos sinä tahdot, en minäkään tahdo enempää. – Minä tahdon kaksi sataa, vaan kun lasken puoleentoista, niin se jääpi silloin minulle. – Elä usko, minä lasken alemma, päätti Reeta. – Vaan minäpä lasken vielä sitäkin alemma. Reeta jo kiukustui. – Laske vaikka kuinka alas, niin minä yhä alemma. – Heittäkää pois tuo väittely, sanoi kirjuri. Tuolta jo ajaa ostomiehiä. Sieltä ajaa örhyytteli Kotaniemen Tuokko isolla oriillaan, pieni poikansa rinnallaan. Tehtyään oriilleen tavalliset taloontulokomennot niin kuuluvalla äänellä, että se piti talonväenkin huomata, sitoi Tuokko oriinsa kiinni ja lähti sitten köhnystelemään tupaan päin. Porstuassa heitti hän vielä muutamia kuuluvia jalan tömäyksiä lumenkopistamistarkoituksessa ja piti silmällä eikö aukeaisi kamarin ovi. Jopa aukesikin, ja Esa pisti päätään ulos. – Täällä on muitakin, virkkoi hän ja työnsi ovea enemmän auki. – No, mennäänpä sitten. Tule Santtukin tänne, puheli Tuokko ja holhosi mukaansa poikaa, joka yritti tupaan mennä. Kotaniemen Tuokko oli ruumiinrakennuksensa puolesta tuollaista tanakkaa tekoa. Vartalo sellainen kuin tulisi vähällä veistelemisellä paksusta koivun tyvestä, kun panisi pari vantteraa jalkaa astua jaappaisemaan. Siihen vielä lisäksi kädet, sormineen päivineen, tuollaiset, jotka eivät ole räätälin hyppyset. Ja viimeksi pää, oikea lihapää, jossa ei kasvojen juonteista saa suurta selkoa. Tuoli päästi kuivan äänen, kun Tuokko heittäytyi siihen istumaan. – Ohhoh, virkkoi hän. Kylläpä raukesi kädet. On taas tuo ori ollut niin vähillä ajoilla, ettei tahtonut jaksaa vetää. – No, elä seiso Santtu, onhan tuossa istuinta. Tämän teki kylään mieli, kun tiesi, että tänne on lähtö. Tämä sai vasta kellonkin ... näytäpä tuota noille vieraille ja vaiheta. Santtu poika, oikea isän perikuva, istui tuolille, aukoi turkkinsa nappeja miehevällä vakavuudella ja saatuaan kellon peräimet näkyviin, asettui yhteen kohtaan. – No, näytäpä nyt tuota kelloasi, sanoi kirjuri. Katsotaan onko minun kelloni kanssa yhdessä. Vakavana poika astui luokse ja veti kellon esiin taskusta. – Hyvä kello ja aivan yhdessä. Ei ole kuin viisi tuntia väliä. Mikä tämä on nimeltä? – Leever, sanoi poika kallistaen puheensa vahvistukseksi päätään ja painoi sitten huulensa niin tarkasti yhteen, kuin olisi siellä ollut jotain säilytettävää. – Niin, selitti isä. Se tarkoittaa sitä, kun harjuvenäläinen, jolta se ostettiin, sanoi sitä ”patent-leeveriksi”. – Kyllä minä ymmärsin... Vaan eiköhän viskata kelloja. – En viskaa, minun on parempi, päätti poika päätään kallistaen. – No myö sitten. – En myö, se maksaa sata markka. – Vai et myökään. Jos lienet tullut tällä kellollasi kihlaamaan itsellesi tuota tämän talon tytärtä. – Mitä? kysyi poika päätään kallistelematta, mutta isäukon suu näytti vähän nauruun menevän. – Niin että etköön anna tätä kelloa tuolle tämän talon Viijalle kihloista, selitti kirjuri. – En anna, se särkee. – Eikä säre. Käypäs tuolla tuvassa itseltään kysymässä, särkeekö se vai ei. Viija sattui parhaiksi tulemaan tätinsä perässä. – No, kysy nyt. Poika katsoi suoraan Viijan silmiin ymmärtämättä, mitä hänen käskettiin kysyä. – Kihlaa vaan pois, elä arvele. Saat koko talon tiluksineen. – Mitä? kysyi Reeta vähän tuskaantuneen naurulla. Sulhanenko, totta maar, siinä jo porottaa kihlakello kourassa? – On kai se. Mitäs täti sanoo siitä? Ei ole ensimmäinen tarjokas köyhä. Poika oli saanut vähän miettimisen aikaa ja virkkoi nyt päänliikunnolla: – Niin, vaan kello pitää sitten antaa pois, eikä saa särkeä. Viija taisi jo vähän ymmärtää, että jotain hullua hänestä puhuttiin, ja lähti aika kyytiä tupaan, kun muutenkin ujosteli miesvieraita. – Ujo se näkyy vielä olevan, pannaanpa kello taskuun, sanoi puhemies. – Saapi tuo nyt ollakin, eikö nuo vielä kerinne, sanoi Reeta niin pistävästi, ettei se näyttänyt Tuokon mielestä hyvää olevan. – Tosi totta, leikki leikkiä, sanoi kirjuri. Mutta se on totta, että yhdelle pojalle tässä on, kun joutuu, hyvä paikka. Minä olen ollut monen pesän perukirjoituksessa, mutta harvoin sattuu, että on vaan yksi perijä koko pesässä. – Harvoin kyllä sattuu, myönsivät kaikki. Siitä kääntyi puhe myötäviin tavaroihin ja tavaranostajiin. Kelle näet sopii antaa lainaksi ja kelle ei. Osanottavaisesti tutki Kotaniemenkin Tuokko tätä asiaa, niin että Reeta jo ulos mennessään itsekseen naurahti: – Mitä se tuotakin liikuttaa, menipä ne kelle hyvänsä. Huutomiehiä oli kokoontunut tupaan, jossa puhelivat ja vetivät ahkerasti tupakkaa. Viija kuunteli niiden pakinaa ja ajatteli, että mitä niillä on niin paljon puhumista heidän lehmistään ja muista tavaroistaan. Yksi jos vähän taukosi, toinen aloitti samalla. Muuan saman kylän isäntä, Arolainen, joka oli hyvä tuttava kaikille lapsille, tuli Viijan kanssa kahden puhelemaan äitivainajasta ja että vieläkö on ollut ikävä. Kun Viijan silmiin alkoi kihahdella vesikiehteitä, muutti Arolainen puhetta ja alkoi kysellä, meneekö hän sedän vai tädin luokse asumaan. – En minä tiedä, sanoi Viija. – Mitä se ei sano tietävänsä? kysyi Reeta, joka sattui sivu kulkiessaan kuulemaan heidän puheensa. Arolainen selitti. – Minä sen olen aikonut ottaa, vaikka taitaisi niitä muitakin ottavia olla, sanoi Reeta, äänessä vielä äskeistä kiukun makua. – Kukapa tuo sen omaisempi lienee, sanoi Arolainen ja siirtyi pois toisten miesten joukkoon, kun näki, että Reeta on luulevalla tuulella kaikkia kohtaan. Santtupoika oli lähtenyt kamarista liikkeelle ja astua jaappaili tupaan niinkuin aikamiehet. Siellä hän pääsi miesten kanssa väittelemään siitä, että onko isällä rahaa. Kovasti piti poika puoliaan ja sanoi olevan kaapissa paljon rahaa ja isän antavan sieltä hänellekin. – Nepä ei ole sinun, kiusasivat toiset. Vaan tuolla tämän talon Viijalla on kohta enemmän rahaa kuin sinun isälläsi. – Ei ole. – Onpa hyvinkin, vaan ei ole sinulla. – Minäpä sanon isälle. – Mitä sinä sanot isälle? – Sitä ettet sano olevan meillä rahaa. – Sano vaan, eihän teillä ole. – Sanon minä, päätti poika niin täydestä sydämestä, että huulet jo myrnistyivät. – Näetkö, Santtu, kun tuo Viija katsoo, kuinka typerä sinä olet. – Ole vaiti. Sanon minä, jupisi poika ja mennä muokkasi pois tuvasta. Miehet alkoivat arvella, että eiköön ne jo rupea myömään. Päivä olikin kulunut niille main, ettei enää ollut toivoa ostomiesten lisääntymisestä. Salaviinankauppias-poikakin oli jo joutunut takapihan nurkkavierille seisoksimaan. Takin povitaskussa istui ”musta kissa”, eikä poika sitä nostanutkaan vilustumaan, kallisti vaan kannattomaan pikariin ja suutaan sivellen sieltä miehiä lähti ja toisia taas tuli. Asianomaiset kyllä tiesivät pojan toimet, mutta harrastivat siksi orvon onnea, että tavaranostajat humaltuisivat ja huutaisivat sitä korkeampaan hintaan. Huutokauppa alkoi. Ensin myytiin pienempää tavaraa: kirveitä ja kuokkia, länkiä ja luokkeja, sirppejä ja sahoja, lusikoita ja patoja. Näitä huusi mökkiläiset ja kirvesmiehet ja hintaa lisättiin viisin pennein, mutta mahtavalla äänellä kumminkin. (Näissä tilaisuuksissa ilmestyy usein kummallista kiihkoa. Mies huutaa kiskoo, ihan selvälläkin päällä, ilmeisesti kelpaamattoman saavirottelon, maksaa rahat ja lyö sen sitten jonkinmoisella uljuudella kiven kulmaan kappaleiksi; kumminkin niin, että sen muutkin näkevät. Ja kun toiset mielihyvällä naurahtavat, niin on hän tekoonsa varsin tyytyväinen.) Isoimmat huutajat katselivat välinpitämättömästi ja nauraa melusivat. Silloin tällöin vain putosi heidän huutonsa perästä. Pienet tavarat ne menivät, ja sitten nostettiin jo markoittainkin. Parhaita lypsylehmiä vaineksi Kotaniemeläinen ja monta hän saikin, ja vielä yhden hevosen. Santtu-poika istui isänsä rinnalla, milloin ei ollut tappelemassa kulkupoikain kanssa. Kellokkaan sai Reeta, vaikka kyllä sille nousi hintaa lujasti. Mutta hän ei uhallakaan antanut Viijan äitivainajan nimikkolehmää muille. Vihan väessä lisäsi Reeta hintaa ja se hänen turmelustaan nyki, kun Kotaniemen ”lihapää”, joksi Reeta nimitti Tuokkoa, oli hintaa koroittamassa. Tavarain myynti loppui tällä kertaa. Pienemmät ostajat alkoivat mennä saaliineen kotiinsa, isoimmat jäivät vielä jälelle. Kirjuri otti taas loma-aikana Santun puhetoverikseen. – Tokko sinä huusit mitään? – Huuti isä minulle hevosen. – Se pitää sinun maksaa ... tuo rahat tänne. – Isä maksaa, sanoi poika päätään kallistellen. – Ei se kelpaa muilta kuin sinulta. Jos ei ole rahaa, niin kello täytyy heittää Viijan taakse pantiksi. – Kelloani en anna. Jääköön hevonen tänne, onpa meillä parempiakin hevosia. – Et nyt ymmärrä tehdä voittokauppaa. Saisit samalla hinnalla kihlatuksi itsellesi morsiamen. Santtu ei joutanut enää niitä kuuntelemaan. Hän laitteli suurella huolella kellonsa peräimiä liivin napin läven kautta kaulaansa, etteivät kai siitä saa otetuksi. Tuokko yritti leikillään neuvoa Santun antamaan kellon hevosesta, mutta Reeta tuli siihen parhaiksi, eikä Tuokko tahtonut hänen kuullen siitä leikilläänkään mainita. – Siitä minä ajattelin puhua, sanoi Reeta, että kotiini kai täältä minä joudan, ei minulla ole enää täällä tekemistä, kun on elukatkin myötynä. Tehkää muut asiat mieleisiksenne. Vaan miten se on tuo asia, kenen hoidettavaksi tyttö jääpi. Annetaanko se minulle, vai minne? – Siinä täytyy menetellä lain mukaan ja antaa sille, joka vähimmällä ottaa hoitaakseen, sanoi Tuokko. – Vai niin se on, sanoi Reeta jotenkin tylysti. No antakaa sitten heti mennä rahaksi, niinkuin muutkin tavarat. Sittenpähän tästä osaa lähteä, kun on kaikki myytynä. – Tarvinneeko tuota ruveta huutokaupalla myymään, sanoi Esa. – Ei se muuten tule laillista, sanoi Tuokko. Vaan tämäpähän kirjuri muistanee paremmin. – Niin se taitaa olla köyhempien lasten kanssa, vaan ei kai tätä sovi antaa muille kuin tietyille ja omaisille, sanoi kirjuri. – No myökää sitten, ilman koko päivää tutkimatta Mooseksen lakia, kiirehti Reeta. Esastakaan ei näyttänyt tämä tuuma oikein mieleiseltä. Vähän kiukustuneena hän nousi ja virkkoi: – Joko tuota pitänee lain varjoksi myödä. Reeta ei malttanut pitemmältä kuunnella. Hän meni hyvin liikutettuna Viijaa puhuttelemaan. – Nyt ne rupeavat sinuakin myömään ja kenen matkaan joutunetkaan! Jos tuo asia ei muutenkaan iloista ollut, niin Viija sen vielä pahemmaksi käsitti ja tarttui pelosta itkien tätinsä kaulaan. – En minä tätiä heitä, enkä lähde minnekään, vaikeroitsi hän, aivan kuin hukkumaisillaan. Reeta tunsi koko omaisrakkautensa kuohahtavan ja sanoi: Jos ei minun maksaa tarvinne, niin sen ihmiskauppanne saatte heittää aloittamatta. Ja samassa valtasi hänet oikein sydämellinen itku, jossa oli sääliä ja kiukkua sekaisin. Miehet herkesivät koko puuhastaan hiljaisiksi. Tuokko jupisi itsekseen, että itkulla ne nuo akat voittavat. Sitten alkoi hän puuhata poislähtöä ja hakea turkkiaan. – Ettekö malta olla puolipäiväisellä, jospa tästä talosta vielä siksi ruokaa löytyisi, sanoi Esa, ollakseen talon puolesta isäntä. – En malta. Orikin on seisonut pitkään, ja on laitettava hakemaan pois noitakin elukoita, selitti Tuokko. Saatuaan turkin päälleen, meni Tuokko heittelemään hyvästiä. Mutta Reetalle hän sai pitää vähän aikaa kättään ojennettuna, ennenkuin hyvästi tuli ja vastenmielisesti sittenkin. Reeta pyyhki vielä vettä silmistään, ja Viija ei ollut kerinnyt asettuakaan eikä välittänyt kenenkään hyvästintarjouksista. Santtu-poika oli jo lähtöpuuhassaan mennyt pihalle ja kielteli siellä oritta kuopimasta. Kiire sillä näytti olevankin. ”So, mitä sinä!” äyhkyi Tuokko ja jysäytti kyynärpäällä oritta otsaan, kun tämä tavoitteli käteen kiinni. Kun ori oli saatu irti, se teki vielä muutamia hyppäyksiä ja sitten tuiskuna solasta ulos. Pellolla tuli heitä vastaan Päistär-Tiina. Hänellä näytti olevan sivuajaville jotain sanomista liinansiivontaan tulostaan, mutta nämä eivät joutaneet sitä kuuntelemaan, vaikka olisi se ollut Tiinan mielestä tärkeätä asiaa. ---- Raskaasti hengittäen tuli Tiina tupaan. – Hyvää päivää taloon, lausui hän ja tarttui molemmin käsin hameensa helmoista lunta kopistelemaan. Aivan olin uhkiutua tuonne pellolle noita hevosmiehiä sivuuttaessani. Olin niin väsyksiin asti kävellyt... Tulin katsomaan, kun kuulin että taloa täällä paraillaan tyhjennetään. – Jopa tämä kerittiin lopuilleen tyhjentää. Liika myöhään nyt Tiina joutui, sanoi Esa. – Vai niin, vai jo kerittiin. Minä tuota pelkäsin, olisinkin lähtenyt aamusta päivin ja sanoin emännälle, että piiat korjatkoot viimeisiä. Ei, sanoi emäntä, ei niistä tule niin puhtaita. Ja sillähän minä viivyin. – Tiina olisi ehkä lehmän ostanut, jos joutui, sanoi joku muu mies. – Piisaa se köyhälle pilkka pienempikin, kuin lehmän kokoinen, sanoi Tiina ja meni Viijan luokse. Anna nyt kättä pesumummollesi. – No niin. – Vieläkö sinä tunnet minua? En ole joutanutkaan käymään moneen aikaan. Emäntä-vainaa vielä silloin eli. Syötteli ja juotteli, ja pois lähtiessä antoi vielä hyvän joukon villoja. Tuossa on, sanoi, neulo sukat itsellesi, vaikka en toki sanallakaan maininnut. – Ja entäs isäntä-vainaa! Se ei köyhääkään pilkannut lehmän ostoilla eikä muilla. – Tämäkin Joosetta kun syntyi, luulin toki, että parempia ne hakevat hoitomiehiksi, eivätkä minua liinamummoa huoli. Minun vaan piti olla, vaikka kuuluiko muutamat sanoneen, että minä varsin tähystin sille aikaa tähän tuloni. En toki kuolemakseni tiennyt! – Tiinako se on Viijan pesumummo? kysyi Esa, kun oli saanut suunvuoroa. – Minähän sitä olen, näin halpa. – No ei se siihen kuulu. Vaan ettepähän muista nimeäkään, kun sanotte Joosetaksi. – Kyllä minä muistan, vaan en minä hampaaton osaa kaikkia hullutusnimiä sanoakaan. Tuollaisen nimen ensin hupsut kummit tahtoivat. Mikä nimi se nyt on Joosefiia? Ja sitten lopuksi lapsiraukan nimi käännettiin Viiiijaksi. Ei muka kelvannut, vaikka minä sanoin, että Kaisa olisi kaikkein sievin. – Ja Kaisan edelle olisi ehkä pitänyt olla Tiina, pisti taas joku. Siitäpä jo Tiina kyllästyi, ja piti tilapäisen esitelmän ensin omasta nimestään, antaen samalla miehenkin tietää, mikä hän itse on. Esa alkoi tahtoa Tiinaa kamariin ja siitäpä se leppyikin, niin että muisti olevan kiireen lähteä matkalle. – No, mitä se nyt Tiina puhuu kiireestä näin alkutalvesta, sanoi Esa ja vilkutti mennessään silmää. – Kyllä minä, sanoi Tiina. Tule Joosettakin tänne, pesumummu taluttaa. Viija oli vielä vähän nyreällä mielellä, mutta lähti hän Tiinan talutettavaksi, kun se taskustaan antoi muutamia sokeripalasia tuomisiksi. Esa oli löytänyt pullon pohjalta kylmiltään ryypättävää sen verran, että tuli ryyppy kullekin. – No, pesumummu! – Joko tuota. Jos se on hyvin väkevätä. – Eikä ole. Ja kyllähän se Virsu-Mikko siltä Tiinan huolii. – Vaan minäpä en huoli Virsu-Mikosta. Minä osaan itsekin virsut kutoa. – No, se on sitä parempi ... ryypätään. Tiina maistoi puoli ryyppyä ja ikäänkuin kuunteli sen päälle. – Eikö pohjaan asti? – Ei. – Paljon kiitoksia. – En minä kaikistellen maista ollenkaan, minulla on niin huono pää. Nyt jo niin somasti kiertelee. – Olipaan Tiina ryypännyt tämän Viijan varpaisissa koko ryypyn. Tiina hymähti vähän hyvilleen ja kehui ensin isäntä-vainajan, kuinka hyvä se oli ja sitten sanasta sanaan, miten se häntä kehoitti ryyppäämään ja mitenkä hän esteli. Sitten hän kävi vielä Suomessa jos saaressakin ja joutui taas Viijan nimen kohdalle. – Minä olin aivan siinä luulossa vielä pois lähtiessäni, että Kaisaksi tai Anniksi se ristitään, vaan kun Joosefiia... No, kyllä se siltä nimenä menee, lohdutti hän ja silitti Viijan tukkaa. Rikkaisiin se tyttö viedään, eikä tarvitse olla neljäntenä kälynä. Kirjuri joutui myöntilistansa tarkastelusta Tiinalle puhetoveriksi. – Pesumummu ei tunnu tietävänkään sitä, kun tälle kävi rikkaan Kotaniemen poika vastikään kihlakelloa tarjoamassa. – No elähän mitään! Eikö tämä huolinut. – Ujosteli vielä. – Vai ujosteli. No, antaahan vielä olla leikkinä, vaan siitä se ajan ollen saattaa toteutua. Samoin ne ennustelivat tämänkin isää ja äitiä pienestä pitäen ja tosipahan tuli. Eikös ennustelleet, muistaa kai sen muutkin. Puheet menivät hyvää kyytiä eteenpäin, mutta Reeta, pahuus, tuli parhaiksi sotkemaan. – Muistetaan, muistetaan: niin tekivät, sanoi Reeta. Ruvetkaa vaan taas rohveetaksi, niin ei puutu jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta. Tiina siihautti sieraimiaan ja ajatteli jotenkin joutuin, oliko tuo raamatullinen vertaus monelle, vaiko ainoastaan hänelle. – Kellekä se jauhopuhe on? kysyi hän. – Rohveetoille. – Ja tulkaahan syömään, sanoi Reeta mennessään. – Siinä on meille jokaiselle, selitti Esa. Reeta pääsi äsken meihin suuttumaan. – Mitä hän sitten minulle tulee mahtiaan nakkelemaan. En ole jauhorohveettana ollut ennenkään. Kauniisti minä vastaan joka sanan, jos puheisille lähtään, vaikka olen Päistär-Tiina. Juoruamatta, kiesauta, olen saanut, mikä ilman ansiotta lienee tullutkin. Työstäni, sen minä sanon, olen elänyt ja elän, jos tervennä pysyn, eikä lopu työ. – Johan nyt Tiina kyllästyy, sanoi kirjuri. – Kyllästyn minä sellaisesta... – No, vihat lähtään syömään voileivän kanssa suihin, sanoi Esa. Tule Tiinakin. – Kyllä tulisin, jos entiset haltijat eläisivät. Vaan nyt menen sellaiseen taloon, jossa rohveettata ruokitaan työstään. – Eikö kelpaa täällä? – Ei nyt. Kiirekin on. Tulin vaan tätä pesutyttöani katsomaan. Hyvästi vaan! Anna Joosettakin hyvästi, et ehkä minua usein näekään. Ethän käyne köyhälle mummullesi ylpeäksi, kun tulet isoksi. En sitä toivoisi ollenkaan ... kaikkea onnea toivoisin ... kovin hyviä ihmisiä olivat vanhempasi ... tulkoon sinusta vielä parempi! Tiinan äskeinen kiukku unohtui ja hän toivotti Viijalle hyvää tulevaisuutta niin vilpittömästi, että silmiin herahti vesikarpalot, joita hän pyyhkäisi pois ja vielä uudistettuaan hyvästinsä, lähti matkalle. Miehet eivät panneet Tiinan mielenliikutuksille minkäänlaista arvoa. Kirjuri vain naurahtaen virkkoi, että mikähän hupsu lienee tuokin. – Se on sellainen, myönsi Esa. Loukuttaa liinoja kuin hevonen ja elättää laiskan poikansa joukkoa. Ei sitä joku kehtaisi. – No, ei se kumma ole. Hellä on hepo varsalleen, oli se musta tai punainen. Joukot kävivät ruualle. Reeta oli laittanut pöydälle ”kiireessä mitähän sattui”, niin hän itse sanoi. Kaikki sai syödä yhdessä. Viija istui hyvin lähellä tätiään, pitäen tarkasti kiinni ettei kai muut saa matkaansa. Hänestä näytti elämä kovin muuttuneelta entisestään. Jokainen puhui vain poislähdöstään ja palkoistaan. Renkipojan oli vielä sinä iltana kyydittävä Viija ja Reeta heidän kotiinsa. Viijalle muistoksi jätetyt tavarat kannettiin rekeen. Sinne sai sijansa vauvakorikin, mutta kätkyt nostettiin eteisen päälle. Äitivainajan suureen villahuiviin käärittynä istui jo Viija reessä. Reeta haki vielä sukanneulettaan tuvasta. Pihallelähtöä katsomaan olivat tulleet kaikki joukot ja puheli siinä itsekukin ajatuksensa. – Milloinhan Viija tulenee takaisin. – Ehkä ei pitkäksi aikaa milloinkaan. – Sitä nyt ei tiedä. – Eipä tiedä. – Aikapahan näyttää. – Se sen parhaiten näyttää. Reeta tuli sukankutimineen tuvasta, mutta yksi puikko kuului kadonneen. – Jos Viija alkaa ikävöidä, niin anna lomasta tulla meillekin olemaan, sanoi Esa erotessa. – Saapi kai se olla sielläkin, kun tahtoo, sanoi Reeta ja kääri itsensä istumaan. Reki lähti liikkeelle. – Hyvästi, hyvästi! huusivat kartanolle jääneet. Kääntyivät sitten tupaan ja nostelivat kylmälle olkapäitään. Majanmuuttajat istuivat äänettöminä reessään. Reetan olisi tehnyt mieli sanoa Viijalle, että ”sinne se nyt koti jääpi”, mutta hän pelkäsi, että sille ehkä tulee siitä paha mieli ja oli hiljaa. Viija itse ei osannut ajatella mitään. Tämän päivän vietto oli hänen pienen päänsä seulonut aivan sekaisin. Kaiken sen jälkeen istui hän nyt tätinsä rinnalla, tutuimmat tavarat mukana ja matkaa kuljettiin. Hevonen juoksi ja reki nytkähteli niin viehättävästi, että Reetankin silmät painuivat aivan väkisin kiinni. Viija vaipui jo alkumatkasta uneen. Renkipoika valvoi kuskipenkillä ja laulaa letkutteli hevosen verkkajuoksun mukaan: : ”Nissilän Mattilalla : ei ollut toista silimää. : Nissilän Mattilalla : ei ollut toista silimää. – : Saakuri, niinkuin vainajan, : niin palelee käsiä. : Saakuri, niinkuin vainajan, : niin palelee käsiä.” Lieneekö hevosesta ollut mieleistä marssin mukaan kulku, mutta kiirehtimättä se vain juosta hetkutteli ja poika laski uskollisesti samaa virttä aina perille asti. [[Luokka:Viija]] 3191 5445 2006-09-02T22:43:36Z Nysalor 5 II. luku {{Otsikko |edellinen=[[Viija: I. luku|I. luku]] |seuraava=[[Viija: III. luku|III. luku]] |otsikko=II. luku |alaotsikko=[[Viija]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} – Jopahan sieltä viimeinkin tultiin. – Jo tultiin, eikä sinne iäksi mentykään, sanoi Reeta kotijoukon tervehdykseen. – Onkos teillä ollut ikävä? – On minulla ollut, joutui pieni Liisa valittamaan. – Vai on minun omalla pienellä piiallani ollut ikävä. Mutta nytpä on Viija täällä ja loppuu teiltä kummaltakin ikävät, puheli Reeta, heitellen Viijan päältä vaatteita. – Onko Viija nyt täällä hyvin kauan? – On hyvin kauan. Ja niinhän minä lupasin sinulle, että minä tuon, kun vaan maltat odottaa. Tytöt olivat ennestäänkin hyviä tuttavia, mutta nyt he vasta tunsivat oikean tuttavuuden alkavan, kun ei tarvinnutkaan erota niin vähän ajan perästä kuin ennen kylässä käydessä. Heille löytyi kahden ollessa puuhaa paljoa enemmän kuin ennen yksinään. Liisa oli oppinut käymään äitinsä kanssa navetassa pieniä eläimiä, vasikoita ja lampaita, ruokkimassa, mutta Viija sitä ei ennen ollut miksikään huviksi huomannut. Nyt kun Liisa opetti, tuli hänestä melkein yhtä ahkera. Ja olihan siellä heidän entinen Onnentuojakin, Viijan äitivainajan perintö- ja nimikkolehmä. Se oli valkea, pystypäinen vielä, vaikka sen kiveröiden sarvien ympärillä oli jo lopumma kymmenen uurrosta poikimisen merkkejä. – Puskeeko se Onnentuoja, jos minä annan sille heiniä? kysyi Viija seisoen pieni heinätukko sylissä. – Ei se toki puske, vakuutti hänen tätinsä ja lisäsi, että sehän saapi ollakin nyt sinun nimikkonasi, ja jospa tuo olisi sulle pitemmän onnen tuoja kuin äidillesi. Kurkalta heitti Viija lehmälle heinätukon, jota se alkoi syödä jauhatella. Viija katsoi ulompaa, miten vihko väheni, ja siinä katsoessa muistui vielä mennyt kesä mieleen. Karjatarhan aidan takaa oli hän katsonut, kun äiti oli iltasin lypsämässä. Näytti niin somalta, kun maitosäikeet sirrahtelivat, että olisi tehnyt mieli mennä aivan luokse. Ja olisi hän mennytkin, mutta äiti peloitteli, että ”suuri härkä tulla möyrittää”. Nuo muistot kun johtuivat Viijan mieleen, tahtoi mieli käydä nyreäksi ja jos ei Liisalla olisi ollut uusia toimia valmiina, olisi itku kohta pullahtanut. Oli ne välistä riepuvauvatkin hyviä, mutta syrjään ne jäivät puulehmäin ja -lammasten rinnalta, joita Kivirannalla loisena oleva Verkko-Lassi vuoleskeli tytöille töittensä lomalla. Ne olivat aivan nelijalkaisia ja muutamat oikein sarvipäitä. Lassi oli nyt lasten mielestä oikein hyvä. Hän tiesi kertoa satujakin, osasi kukkua käkenä ja ”laskea kaljaa”. Sadut tahtoivat viimeiseltä loppua, mutta kun tytöt väsymättä tahtoivat uusia, täytyi Lassin ruveta kertomaan omasta päästään ”niistä suurista ahvenen kossukoista, joilla on järvessä kauniit kivikartanot ja paljon peltoja”. – Onko niillä suurilla kaloilla lehmiä? kysyivät tytöt. – Lieneekö niillä lehmiä, en malttanut kysyä, vaikka kävin minä kerran niiden kotona, selitti Lassi tolkussaan. – Vaan peltoja niillä on paljon, eikä tarvitse kyntää, ei kylvää, ne vaan kasvaa itsestään. Käyttelevät ne minuakin katselemassa ja kun satun haihtumaan, niin silloin ne posahtavat ja se on yhtä paljon kuin että ”täällä minä olen”. Kevättalveen tullessa oli tyttöjen karja kasvanut niin suureksi, että nurkassa oleva navetta oli melkein täynnä. Viijalla niitä oli enemmän kuin Liisalla. Olipa yksi aasikin, tehty Aapisen kuvan mukaan, samoin pukki ja pässi. – Onpa nyt tytöillä karjaa, ihmetteli Reetakin. Vaan millä te maksatte tekopalkat Lassille? Tytöt joutuivat katselemaan toisiinsa. Eihän he muistaneet olevan itsellään mitään, jolla maksaisi. Tädin antamat sokeritkin oli syöty sitä mukaa kuin ne oli saatu. – Teidän pitää maksaa, turvautuivat he viimein Reetaan. – Eikä tarvitse, selitti Lassi. Kyllä nämä itse maksavat. Liisa tuopi aina juomista ja Viija maksaa sitten, kun kasvaa isoksi ja minä tulen vanhana kerju-ukkona sinulta ruokaa pyytämään. Elä silloin viskaa tuonne nurkkaan palasta, vaan käske pöydältä syömään. Kaskethan? – Käsketäänhän me toki Lassi pöydältä syömään. Eikös käsketä, Liisa? – Ei se Liisa ole enää siellä, kun Viija on omassa kodissaan... Mutta laitathan sinä hyvän ruuan, niin kyllä minä tulla kompuroin palkoilleni? Viija suostui kaikkeen, kun toinen kyseli. Lupasi leipää, piimää ja vielä voitakin, ja viimeisen lupauksensa perästä sanoi, että antakaa, täti, voikakkua. – Nyt taas, sanoi Reeta. Oletkos muistanut lukea? – Osaan minä jo pukista ja pässistä pikku kukkoon asti, selitti Viija. – Jopa tuota onkin, vaan saisitte sitä kiinnittää, nauroi Reeta ja lähti kakkua antamaan. Talosilla olo se kumminkin vei paljon aikaa. Aivan tuon tuostaan tuli tyttöjen lehmille kesä ja silloin ne ajettiin Mikkosen hakkiolle ja sieltä Mansikka-ahojen kautta kotiin. Siinä puohakka kävi kun karjaa kuleteltiin näitä Lassin neuvomia laitumia. Vierastenkin silmään pisti nuo lasten karjalaumat ja vaimovieraat katselivat ja kyselivät Viijan lehmäin nimiäkin. – Kyllä on somia ja paljon enemmän kuin Liisalla. Enempi mahtaa olla oikeitakin lehmiä, kunhan joutuu, arvaili yksi. – Se on onnellinen tyttö, vakuutti toinen. – Eihän se ehkä yhden lehmän emäntä ole. Saanee tuo toki isolla kirnulla kirnuta, lisäsi kolmas. – Ei sen, jolla on iso kirnu, tarvitse kättä koskea. – Kyllä se tuo tyttö viedään sellaisiin, ettei tarvitse puutteen päiviä maistaa. – Synti toki olisikin, jos noin rikkaalle puutteen päivät tulisi. Viija kuunteli tarkasti tällaisia puheita ja mielissään hymisten nykytti leukaansa ja laitteli tavaroitaan. Hänelle alkoi jo hämärtää, että on hän toisellainen kuin Liisa ja muut pienet tytöt. Eipähän niistä puhuttuna niin mitään. Hänen omat tavaransa alkoivat välistä tuntua vanhoilta ja hän mieltyi silloin Liisan leikkuihin, ja täti käskikin ne hänelle antaa, mutta Liisan täytyi tyytyä omiinsa. ---- Talvi lähestyi loppuaan. Tuvan nurkkajuureen ilmaantui joku pälvi ja kaunis nurmi nosti päätään. Nyt oli ilo Kivirannan lapsilla! Kaikki tavarat vietiin pälveen ja siellä kului enimmät osat päivistä. Toisia pälviä oli ilmaantunut eloaitan kupeelle ja viimein pellon piertanotkin paljastuivat. Tyttöjen mielestä oli kesä jo aivan parhaillaan. Varis raakui päiväkaudet pellon takana petäjikössä. Se oli ensimäinen kesälintu. – Ei nyt enää tarvitse kenkiä, päättivät tytöt ja juosta siepoittelivat avojaloin. Reeta komensi pitämään kengät jalassa, kunnes tulee kuivat maat. Mutta kyllä se varoitus oli kiusallista noudattaa. Eikä aikaakaan, kun Reetan silmä vältti, olivat kengät poissa ja silloin hakemaan pajunoksista urpia, jotka muka olivat valkeita lampaita. Muutamain päiväin perästä alkoivat he iltasilla katsella jalkojaan vesissä silmin. – Sehän siitä tuli, sanoi Reeta. Enkö minä sanonut, että antakaa olla kenkäin jalassa. Nyt ne ovat varissaappaat. Ettekös kuulleet, kun se tuolla petäjän latvassa on laulanut, että ”saat, saat saappaat, itkupillit päällisistä, punaiset paulat palkasta”. Kesken tihkamisenkin nauratti tuo tyttöjä. – Niinkö se varis laulaa? kysyi Viija. – Niinhän se laulaa. Ja jos ei silloin heti paikalla pane kenkiä jalkaan, niin se antaa saappaat. – Joko on tytöillä uudet saappaat? kysyi Lassi ja tuli katsomaan. – Onpahan, aika sievät ovatkin. Muuten se varis olisi hyvä suutari, vaan on oppinut köyhäin lasten suutarina ollessaan niin kovin näperästi nahkaa pitämään, että tahtoo muillekin pienuudella pilata. Eikös ne purista? – Eihän nuo kuin kipeloivat, sanoivat tytöt itkunaurulla. – Jo on typerä se varis, päivitteli yhäkin Lassi. Tuon aikaa ollunna jo pienten tyttöjen ja poikain suutarina, eikä yksiäkään tavankokoisia kenkiä kuulu ikänään tehneen. Kun te otittekin tuon istukastyttöjen suutarin kenkiänne tekemään. – Eihän me ole otettunakaan, vakuuttivat tytöt, joita tuo kenkien pienuus oli itkettänyt, vaan täytyi nauraakin tuolla variksen typeryydellä. – Saisittekin olla juoksentelematta, sanoi Reeta, ja tunnustella aapista ennen kesää. Se jäi kovin vähälle. Kaikkein vähimmän mieleistä oli nyt luku, kun taas oli terveet jalat, jotka kermalla voideltua tulivat entiselleen. Ei tahtonut kirjaimia tuntea. Liisa vähän paremmin, mutta Viijalle tekivät muutamat ”tenttelin”, eikä Reetakaan joutanut työn kiireessä neuvomaan, käski vain tunnustella ja kun Lassi on tuvassa, kysyä siltä. Lassi olikin hyvä neuvoja. Hän otti muistettavat havaintoesineet, enimmästi omasta kalastusmaailmastaan. Ja opetus alkoi näin; – No, tunnethan sinä [fraktuuran] ison I:n. Pieni i on kuin pappilan portin pylväs. Pieni s on kuin hiilikoukku. Ä on kuin länget ja kulkuset nokissa. Pieni m niin kuin nuotan laudus, t kuin mies kirves olalla; n alhaalta auki, u ylhäältä, k:n kita havottaa kuin uistimen nielleen hauen kita. Pieni l niinkuin lampaan sorkka ... muuthan sinä jo tunnetkin. Viija alkoi tavata uskontunnustusta, mutta jo seisahtui. – Mikä siellä tuli eteen? kysyi Lassi. – Noita en taas muista, valitti Viija. – Näytä tänne... Pientä y:tä ja h:ta et muista. Nyt muista, y on kuin havukirves ja h niinkuin varsi olisi katkennut. Pane nyt mieleesi. Ja tottahan sinä emäntänä ollessasi tuot Lassille piimää neuvomapalkasta. – Tuon minä hyvin suurella tuopilla, vakuutti Viija. ---- : Vettä sataa, päivää paistaa, : kohta saamme kesän. : Kesäkuulla lämpimällä : löysin linnun pesän. Tämän laulun opetti Lassi muutamana päivänä verkkoa kutoessaan sillä palkalla tytöille, että nämä panevat rihmaa kävylle, joten hän saa myötäänsä kutoa, sillä kalan pyyntiin oli jo kiire; järvi lainehti sulana. Lisäpalkaksi lupasi Lassi ottaa kauniilla ilmalla mukaansa, jos Reeta antaa luvan. Heti tytöt lupaa puistamaan sellaisella ytäkällä, ettei Reeta voinut kieltää. Nyt odottamaan kaunista päivää! Heidän mielestään olisi jokainen päivä ollut kylliksi kaunis, mutta Lassi selitti, että pitää olla tyyni ilma ja päiväpaiste, joka aamu kävivät he katsomassa järvelle ja eihän kauan ollutkaan, ennenkuin tuollainen aamu tuli. Aikoja ennen olivat tytöt rannalla odottamassa. Jopa päästiin viimeinkin lähtemään. Lassi meloi ja kokan puolella istuivat innostuneet toverit, jotka eivät tahtoneet katselemishalultaan muistaa, että laidan toisella puolen on vetelä vesi vaarana. – Missä ne ovat ne suurten kalain huoneet? kysyi Viija. – Ne ovat tuolla keskellä selkää syvässä, selitti Lassi. Vaan täällä on pienten kalain huone, lisäsi hän ja alkoi lappaa nuoraa ylös järvestä. Silmät pyöreinä katsoivat tytöt, että mitä sieltä mahtaa tulla. Ja kyllä heiltä pääsi rehakka nauru, kun merta kohosi vesikalvoon ja ahvenet siellä päästivät aika päräkän. Lassi nosti merran veneeseen ja puisti ahvenet siihen. – Tuoko se on kalain huone? – Tämähän se on, sanoi Lassi. Tytöt tulivat aivan luokse ihailemaan ja tarttuivat hipristellen pyrstöönkin, mutta kun ahven aina puistatti itseään, pääsi se irti, ja se heidän ilolleen kävi. – No ruvetkaahan nyt istumaan, mennään taas toiseen paikkaan. Lassi katsoi vielä paljon mertoja ja verkkoja, joita oli aina vähän paikassaan. He olivat kulkeneet kauas järven toiselle puolen. – Onko teillä lapset nälkä? kysyi Lassi. – Ei ole, vastasivat he kuin yhdestä suusta. – Jaksattekos olla vielä niin kauan, että minä käyn tuolta Reittulasta voita hakemassa? – Jaksetaan me olla. – Vaikkapa tulette tekin, niin näette siellä paljon pieniä poikia, sanoi Lassi, kun pelkäsi, että jos ne yksinään menevät tapaturmassa järveen. Olikin siinä talossa poikia, eikä ollut kuin vähän yli kymmenen vuoden vanhin. Emäntä otti kohta tytöt vieraakseen. Hän oli ihmeen leikkisä ja kiusasi kaikkia pienten talojen tyttäriä miniäkseen. Liisa joutui heti kohta kireelle, ja emäntä kuului jo paikalla antavan pienen kissanpojan kihloista. Tarjottu kissanpoika oli tytöistä niin mieleinen, että oikein. Mutta kun Viija kuuli, että se annetaan Liisalle, alkoi hän tulla nyrpeälle mielelle. – No, elähän, Viija, pahoittele, sanoi Reittulan emäntä. Antakaa olla yhteisenä. Pitää sen minun miniäni olla siksi hyväsopuinen, niitä kun tulee paljon. Olisinhan minä sen saattanut antaa Viijallekin, mutta tämä on jo liian rikas minun miniäkseni. Emäntä vielä syötti näitä pieniä vieraitaan ja sitten he lähtivät venheelle, kissanpoika esiliinassaan, missä se niin somasti mutelehti. Mäkien rinteellä, missä havu- ja lehtipuut ovat sovinnoliisesti ottaneet yhteiset olopaikat, syntyi tuo joka vuotinen kilpailu kauneudesta. Havupuut olivat saaneet kopistetuksi talvellisen lumen pois niskoiltaan ja seisoivat nyt muhkeina tummansinisessä turkissaan. Koivujen nupuista nosti lehtien lukematon joukko päitään ja tervehti nuoruuden innolla tätä vanhaa maailman rakennusta. – Vielä voittaa havupuu, sanoivat ihmiset. Vaan jos vähän sataisi, kyllä jäisi pian jälelle. Harvoin on taivas ollut niin myötäsukainen ihmisten tahdolle kuin nyt. Pilvet alkoivat kaikessa hiljaisuudessaan kohota vähitellen yli taivaan. Ilma tuntui painavalta. Tyytyväisinä haukottelivat ihmiset asunnoissaan iltapuolella päivää ja painautuivat aikaisin levolle, arvellen, että kyllä nyt yöllä puhkeaa satamaan. Niin tekikin. Aivan pystysuoraan tulla rapisti aamuun asti. Usvana kohosi talven tallentamat kätköt metsien peitosta ja alangoilta. Suokuiri kuiritti ja ripakoitteli alinomaa, ja vikla siihen sekaan sutkitti niin sakeasti kuin olisi tahtonut äänellään hämmentää kaikkien muiden laulun. Sade taukosi ja pienimmätkin lintuset saivat vähän suunvuoroa. – Jo on lehtipuu voitolla, riemuitsivat ihmiset, kun katsoivat metsään. Kauniin heleän värisiä olivat nyt talven tyhjinä olleet koivut. Ulkona tuntui pihkalehtien haju. Joutui nurmikin näkyviin ja valmisteli lapsille hauskat leikkipaikat. Viija ja Liisa olivat sateen perästä muuttaneet talouspaikkansa piertanolle, ison kiven kupeelle, jossa savileipiä alkoi valmistua, niinkuin leipurissa. Kissanpoika oli siellä kolmantena ja laukkaili selkä kyyryssä, ja pisti sille välistä päähän ruveta heittämään koppia savileivillä, josta tytöt elättiään torua nujuuttivat. – Milloinka sitä uusilla vastoilla kylvetään? kysyivät tytöt Reetalta. – Kunhan lehti kasvaa oikein isoksi. – Johan ne ovat isoja, inttivät tytöt. Me on jo talouspaikalla monta kertaa kylvettynä. – No eikö se sillä vältä. – Niin, vaan oikein... – Kylläpähän keritään, sanoi Reeta. ---- Kevät kuluikin jo jotenkin likelle Juhannusta. Reeta leipoi rieskataikinata ja oli tehnyt suuren kalakukonkin. Joko nyt on lauantai? kysyi Liisa, joka jo tiesi vähän viikon päivistä, ja tiesi että rieskat tehtiin aina lauantaina. – Ei ole, vaan huomenna ei jouda rieskan leivontaan. – Kukas tämän syöpi? kysyi Viija lähennellen kalakukkoa. – Huomenna minä vasta sanon sen ja paljon muuta lystiä, sanoi Reeta ja taputteli rieskan päällystää naurussa suin. Tytöt koettelivat kysellä, mutta eivät saaneet tietää muuta. Iltasilla kylvettiin uusilla vastoilla ja sitten ne nakattiin saunan katolle. Kenen vastanlatva meni kirkolle päin, se kuoli ensi vuonna ... sellainen oli näet taika. Mutta eipä nyt tullut yhtään kunnollista kuolon merkkiä. Aamusilla tuli Reeta herättämään lapsia ja arvuutti, minne nyt lähdetään. – Minnekä? kysyivät tytöt, joita näytti vielä nukuttavan makeasti. – Kirkkoon, ilmoitti Reeta. Silloinpa ei näyttänyt unta olevan, ei mailla eikä halmeilla. – Ette eilen sanonut. – En sanonut, että saisitte rauhassa nukkua. – Missä ne ovat vaatteetkaan, alkoivat he itkusilmin hätäillä. – Olkaahan nyt hätäilemättä, sanoi Reeta. Peskäähän silmänne ja syökää sitten, ei tässä niin kiirettä ole. Mutta ruoka oli kadottanut entisen hyvän makunsa. Hampaat jauhoivat niin hitaasti, että tytöistä tuntui kuin vene jättäisi, jos he ensimmäisenkään kakun loppuun söisivät. Toiset ne sen sijaan näyttivät kovin hitailta. Joutuivat he viimeinkin rantaan ja sitten sitä lähdettiin. Tytöt istuivat keskellä venettä niin toimessaan kuin olisivat jo olleet kirkossa. Reeta oli perässä. Isäntä Samppa, josta ei ole ennen mainittu, rupesi soutamaan ja aikoi soutaa Katajasaareen asti, ja siitä sitten Reeta. Samppaa tuskin milloinkaan sanottiin isännäksi, lieneekö ollut talon pienuus vai mikä siihen syynä. Kylän kesken sanottiin häntä joko Kiviniemen Sampaksi tai Reetan Sampaksi. Eikä hän ollut pahoillaan, vaikka kuulikin, että Reetan nimi siinä ensimäisenä on. Samppa oli näet noita tavallisia työmiehiä, joita joskus sattuu. Ne elävät kuin herran pojat, jos saavat tuollaisen Reeta-tädin vaimokseen, joka tekee kaikki kaupat. Vaihtaa ikiloput hevoset nuorempiin, antaa sen miehelleen ja sanoo: ”Ajapas tuolla, niin et palellu taipaleelle.” Tekee kaikki muutkin kaupat ja onpa usein mukana voinkin myynnissä ja ostaa sillä tiellä Sampalle uuden hyvän hatun, ja sitten ylistelee, että: – Kas nyt minun miesrahjustani, kun se on viittä vuotta nuoremman näköinen kuin tuo vanha luuhka päässä. Uuttera hän olikin työmies ja soutaja samaten. Mielihyvällä katsoivat tytöt, kun isä nutun heittäen veteli. Piippu oli liivin taskussa ja sen varteen airon ponsi soutaessa niin mukavasti nappasi. Samppa oli pieni miehenkäpiäinen ja kasvoihin katsoen luuli outo hänen aina nauravan, vaikka tuskin hän nauroi senkään vertaa kuin muut vakavamman näköiset. – Kun olisi ollut hevosella lähteä, sanoi Samppa seisauttaen aironsa ja pyyhki hikeä otsaltaan. – Paljonpa tuolta on kierrosta ja huonot tiet, sanoi Reeta. Sillä väellään on jo kirkolla, kun maata myöten Vääränmäessä. Vene kulki jo kaukana kodin kuuluvista. Järvet suurenivat ja rannoilta näkyi isoja taloja ja peltoja, joiden keskeltä kyntömies näytti niin pieneltä kauas katsoen, kuin kärpänen suurella pöydällä. Talottomilla rannoilla ja saarilla kasvavat koivukot olivat kuin juhlaa varten pukeutuneet. Välistä aukeni eteen sivullepäin oleva lahdelma. – Täti, katsokaapas tuonne, sanoi Viija osoittaen lahdelle päin. – Mitä? Eihän tuolla ole kuin yksi venemies. – Eikö se ole korkealla vedestä? – Tuoko vene? – Niin. – Ei se ole, vaikka se siltä näyttää, sanoi Reeta. Airojen kolketta kuului jälestä päin. – Nuopa taitavat tavoittaa, sanoi Samppa. Joutuin ne lähenivätkin ja ulommitse jo oijustivat edelle. Niillä oli suuri venhe ja paljon soutajia. – Samppansa on Reeta pannut soutamaan, kuului joku sanovan, kun olivat päässeet vähän edelle. Reeta ei virkkanut mitään, kiinnitti vain melomistaan, aivan kuin näyttääkseen, ettei tässä hänkään jouten ole. Katajasaari kohta lähestyi, johon oli Sampan määrä soutaa. – Minulla on nälkä, sanoi Viija heti maalle päästyä. – Ja minulla, lisäsi Liisa. – Ette syöneetkään kotona, sanoi Reeta ja nosti kalakukon veneen tuhdolle. Saaresta lähdettäessä rupesi Samppa vuorostaan perään. Ja muutenkin oli muhkeampaa olla miehenpuoli perässä, kun oli lähi talojen mentävä ja kirkkokin kohta lähestyi. Maantiekin kulki melkein lähi rantaa ja siellä ajoi kirkolle päin herraskärrit, niinkuin Reeta sanoi. – Mikäs se tuo on, jota ne pitelevät ylhäällä? kysyi Viija. – Se on parasolli, selitti Reeta. – Ei se ole Olli ... vaan tuo, joka on pään päällä ylhäällä, selitti Viija, jonka mielestä tuo nimi oli paras Olli. – Sinä et ymmärrä, sanoi Reeta. Eihän se mikä Olli ole, kuin pa-ra-sol-li. Ja ne sillä suojelevat, ettei sada vettä eikä paista päivää. – Vaan paistaahan yhtäkaikki päivä. – Saapihan se meihin paistaa, vaan ei herrasväkeen. Tytöt tirkistelivät ajaviin niin uskolla, etteivät huomanneet edestäpäin lähenevää siltaakaan ennenkuin aivan lähelle päästyä. Vene alkoi mennä jo alitse ja airot sillä kohdalla niin somasti kolkkasivat. – Näettekö tytöt tuota mustaa törökkiä tuolla? kysyi Reeta, osoittaen maalle muutaman matkan päähän. Mikä se on? – Se on muistopatsas. Eiköhän käytetä tyttöjä katsomassa. – Kun ei tulisi myöhä, sanoi Samppa ja käänsi jo veneen kokkaa maalle päin. – Eikä tule. Pitää sitä toki näyttää. Samppa olisi jäänyt venheeseen tupakoimaan, mutta kun Reeta sanoi, että ”tule vaan sinäkin”, niin lähti sitten perästä astua teppailemaan. Ihmeissään katselivat lapset tuota mustaa rautaista törilästä, jonka ympärysaidassa oli hirveitä rautapiikkejä. Tytöt eivät osanneet kysellä paljoa mitään, matta kyllä Reeta selitti. – Siinä oli ollut sota ja siihen oli ammuttu muutama sotaherra ... vitialuodilla kuuluu hutkautetun keskeltä poikki, että hevosen selkään on vaan jäänyt sääret, ja niineen päivineen se oli juossut pappilaan asti. – Ammutaanko niitä ihmisiäkin? kysyi Viija vähän peloissaan. – Ampuu ne sodassa, kun ne ovat pahoja, selitti Reeta. Tässäkin kuulutaan niistä sodassa ammutuista venäläisistä tehdyn tuohon jokeen siltaa. Yhä enemmän heitä ihmetytti Reetan kertomus. He eivät tunteneet kuin yhden venäläisen, Harja-Heikin, joka oli kaikkien pienten tyttöjen mielestä hyvin hyvä, hän kun antoi vaskisormuksia. Maantietä käveli kaksi hattupäätä, vielä vähän keskenkasvuista neitiä. He jäivät ulkopuolelle patsaan aitausta seisomaan, odotellen edellisten poistumista ja silittelivät äänettöminä hiekkaa kenkänsä kärellä. Reeta lähestyi heitä hyvää päivää nyökäyttäen ja kysyi: – Kenenkä te olette tyttöjä? Ei tullut vastausta. Silittelivät vain hiekka, vilkaisten salaa toisiinsa. – Ette tainneet kuulla, uudisti Reeta. Minä kysyn että kenen tyttöjä olette. Ei tullut lisää. – Hyvänen aika tokiinsa, säälitteli Reeta pois kääntyessään. On kai surkeata! Kauniita hyvännäköisiä ihmisen alkuja, vaan ovat kuuroja ja mykkiä. – Olivatkohan ne mykkiä, arveli Samppa venheelle mennessä. – Mitäs vielä. Ei muuta kuin ylpeitä, sanoi Reeta. Siinä sen näette, tytöt, kuinka halpana herrasväen lapsetkin pitävät meitä talonpoikaisia. Ei puhetta anneta. Virran alasuussa ilmestyi uusia katseltavia. Tuolta jo näkyi pappilaakin vähän koivujen keskeltä – kaikki huoneet maalatuita. Pienten kirkkomiesten sydän hytkähteli kaikkea tuota suuruutta katsellessa. Vakaisemman näköisiksi tulivat vanhatkin. Venhe joutui jo kirkkomaan kohdalle, josta kiviset ja puiset hautamerkit näkyivät järvelle. – Tuolla se on Viijankin isä ja äiti, sanoi Reeta. – Missä? kysyi Viija. – Tuolla kirkon mullassa. Ei ne taulut tänne näy. Ne ovat enemmän tuolla laidalla hautausmaata. – Eikö mennä sinne? – Ei ennen kuin viedään eväät kortteeriin, sanoi Reeta. Sitten oli ensimmäinen asia hautausmaalle. Muutamia ihmisiä siellä jo seisoskeli lukemassa hautakirjoituksia. Reeta meni lasten kanssa suoraan Viijan äidin haudalle. – Siinä se on, sanoi Reeta syvästi huokaisten. Tytöt katselivat haudan päällystä. Reeta alkoi lukea taulusta kirjoitusta, joka loppui näin: : Jätti jälkeensä yhden lapsen ja kaksi sisarta. Taulun takana oli virren värsy: : Ajalla joll’ emme ajattele, : tulee meill’ tuoni vieraaks’ : – – – Siihen asti sai hän luetuksi, kun mieli murtui itkuun. Lapset kun näkivät Reetan itkevän, tekivät samoin. Samppa joutui vasta loppuun. Hän oli tavaillut muutamata ”Lampuen miehen” hautakirjoitusta, eikä heittänyt kesken, kun kerran tuli aloittaneeksi. Suru keskeytyi vähän, kun joku viinan maussa oleva mies kulki siitä sivu ja sanoa töräytti: ”Siinäkin on omaa joukkoaan: eukko tyttöineen itkee ja mies nauraa ääressä.” Samppa hämmästyi niin, että näytti vielä enemmän nauravalta. Reetaa harmitti tuo juopuneen ukon lause ja siinä itkukin haihtui. Soitettiin kohta iltakirkkoon. Siellä oli tytöillä paljon katselemista lehterin laitoihin maalatuissa tauluissa ja alttarin päällä olevassa suuressa taulussa, joka kuvasi Kristusta ristillä. Paljon kauniimpi oli tuo kuva lasten mielestä, kuin mikä heidän aapisessaan oli. ---- Kivirantalaisten kortteeri oli lähellä kirkkoa, melkein maantien vierellä. Siinä asui pitäjän koulumestari ja sen vuoksi heidän taloaan nimitettiin lyhyesti Mestariksi. Siinä oli melkein puolen pitäjän käymäpaikka, kun mestarin Saara jaksoi olla suurimpinakin tungosaikoina joukon paljouteen suuttumatta. Aina hän liikkui tyytyväisen näköisenä ja naurusuulla pyysi siirtymään, jos joukko oli kaikki kulkupaikat tukkinut. Pyhäaamuna siinä ahtainta oli, kun hevosellakin tulevat ajoivat tähän soittoa odottamaan. Useammalle Saara ennätti jonkun sanan töittensä lomassa sanoa ja kehoitti menemään keittiöstä toiseen huoneeseen, samalla moittien sen pienuutta ja huonoutta, jolloin vieraat puolustivat, että ”jo toki tänne sopii”. Niinpä sinne nytkin kertyi ihmisiä monelta eri kylältä. Viija ja Liisa istuivat vieretysten nurkempana, ujosti katsellen noita vihtoriinisia, pulskia emäntiä, jotka niin kodikkaasti istua hoilottivat. Laajassa soututuolissa istui Tuomelan emäntä ja kohenteli Petu-poikansa paidankaulusta. Hän oli kamarissa olevista emännistä arvokkaimman näköinen jo muutenkin ja sen lisäksi tuli kaksiosainen lihava leuka, jota ei monella olekaan. – Käypä nyt Petu antamassa vieraille kättä, sanoi emäntä, kun sai kauluksen paikoilleen. Poika alkoi kättelemisensä, suuri vehnäskyörä vasemmassa kädessä. – Elä niin lyömällä, neuvoi hänen äitinsä. Pistä niinkuin aikamiehetkin. Poika ei niin heti tervehtimistavastaan luopunut, löi vain niin että seinät vastasivat, kuka kätensä ojensi. – Ylyys! Siitä se isäntä tulee, sanoivat lyöttäjät, nostaen kättään korkealle. Naurussa suin ja leuka arvokkaasti asetettuna katsoi äiti, miten poika kätteli. Tytöt vetäysivät yhä nurkemma, ettei kai heidän tarvinne antaa kättään tuohon losaukseen. – Noin rohkeita ne ovat lapset, jotka kasvavat ihmisten ilmoissa, sanoi joku kirkkomiehistä. – Toisenlaisiahan ne ovat lapset kyläisellä kylällä, sanoi Reetakin. Ei nuokaan meidän tytöt menisi kylässä kättä antamaan... – Teillä on kaksi melkein yhdenkokoista tyttöä, sanoi Tuomelan emäntä. – Ei tämä pienempi ole minun. Tämä on sisar-vainajani tyttö. – Tämähän se on se rikas tyttö, ainoa Rasilan perillinen, sanoi Mestarin Saara. – Vai niin ... vai tämä se on!... Kyllä minä nyt... Taisihan tämän isä olla vähän sukujakin minuun... Joko tämä on vanha? – Vasta seitsemännellä. Emäntä näkyi ajatuksissaan jotain laskevan, ennenkuin sanoi: vai seitsemännellä. Viija oli tähän asti saanut muiden huomaamatta istua ja katsella, mutta nyt alkoi ujostuttaa, kun Petun äiti, sukulaisuutta selittäessään, aina vähän väliä tarkasteli. – Täti, eikö lähtä jo kirkkoon, sanoi Viija. – Aivan kohta. – Kyllä nämä tytöt sopivat menemään meidän kärryissä, sanoi Tuomelan emäntä. – Jokohan jäisitte, sanoi Reeta. – Ne ovat vielä niin ujoja, varsinkin tämä Viija, etten minä saisi olla hyvin kaukana heistä. – Kyllä se täti sieltä kirkolta heti löytyy, jos mennään jälempääkin, puheli Tuomelan emäntä. – Niin, jääkää vaan hevoskyytiin, minä odotan siellä kirkon portilla, myönsi Reeta. Tytöt jo taipuivat jäämään, mutta kiire oli kirkolle. Emäntä koetteli vehnäpullilla houkutella odottamaan, mutta kun ihmisiä ehtimiseen ajaa hyristi ohitse, täytyi tyttöjen päästä lähtemään vähän ennen kellojen soittoa. Emäntä otti Viijan syliinsä ja isäntä Sylvi piteli Liisaa. Petu istui keskessä ja oli kovassa hevosen-ajamistouhussa, mutta ei hänen isänsä antanut ohjaksia. Emäntä puhutteli hyvittelemällä Viijaa ja saikin tietää Lassin vuoleksimasta lehmikarjasta sekä talouspaikasta piertanolla. Emäntä puolestaan kertoi Petun hevosista, tämänkeväisestä ruunikko-oriista ja niistä monista läkki- ja puuhevosista, joita on joka markkinoilta ostettu. Kohta oltiin kirkolla. Reeta ja emäntä lähtivät lapsinensa hautausmaalle kävelemään. Samppa jäi seisomaan sikarinkauppiaan luokse. Papit tulivat kohta ruumiita hautaamaan ja lukkari alkoi vetää virttä, niin että kaulasuonet pullistuivat. – Tuolla lailla sitä sinunkin isäsi ja äitisi vietiin hautaan, selitti Reeta saattojoukon lähdettyä Viijalle. – Ikävähän se on kuolema ja kun vielä orvoksi jääpi, huokasi Tuomelan emäntä ja ohjaili poikaansa Viijan ja Liisan kanssa yhtä matkaa kävelemään. Viimeisiä ruumiita saattamaan ei jäänyt kuin yksi pappi, toinen meni jo kirkkoon. – Mennään ihan papin perästä kirkkoon, ettei jäädä takapenkkiin, ehdotti Tuomelan emäntä. Mutta ne olivatkin jo täysiä, keskipaikoille vielä mahtui, kun sai penkinsuulle asettuneita eukkoja niin paljon houkutelluksi, että päästivät ohitsensa. Äidit istuttivat lapset keskeensä ja sitten alettiin katsella kirkkoa. Alttarikuvassa oli tytöille vielä hyväksi aikaa katselemista. Saarnan aikana rupesi heitä nukuttamaan. Petu syödä muokkasi vehnäpullaansa. – Anna siitä Viijallekin, kehoitti Petun äiti, mutta kun poika ei ollut milläänkään, lohkaisi hän itse. Liisakin havahti ja alkoi nyristä, että eikö lähtä jo pois. – Ollaanhan vielä, että kuullaan ketä on kuollut, houkutteli Reeta. Kohta ne joutuivatkin ja sen perästä pitkä luettelo ketä aikoo avioliittoon. – Kyllä keräytyy noita köyhiä, kun ei kuin renkiä ja piikoja enimmästään kuulutetaan, kuiskasi Tuomelan emäntä Reetan korvaan. – Vähänpä tuntui muita olevan, myönsi Reeta. Papin viimeisiä rukouksia lukiessa alkoi jo joukot mennä ulos. Paluumatkaksi otti emäntä taas tytöt kärryihinsä ja siihen kun Reeta joutui Mestariin, oli kahvikin valmiiksi keitetty. Se oli nyt omaisen puolesta. Siinä sitten tutkittiin kaikki sukuhaarat, puolelta ja toiselta, ja kun luuloa lisäksi pantiin, tuli Viija neljänneksi serkuksi emännälle. Reeta ei siinä miksikään omaiseksi kääntynyt, mutta ennenkuin emännän kanssa erosivat, olivat he hyvät kuin parhaat sisaret. Puhuivat jo paljon sellaisia asioita, joita ei jokaiselle sanotakaan. Koti-ikävä alkoi tyttöjä vaivata ja Samppakin kopisteli piippuaan lähtevän näköisenä. – Taitaa nämä meidän pienet kirkkomiehet jo kiirehtiä kotiin, sanoi Reeta. – Hyvästi nyt emäntä ja paljon kiitoksia. Ei niin vähät kannata kiitellä. Mutta jos vähänkin soveltuu, niin käykää toki koko joukolla meillä kylässä, kun ollaan vähän omaisiakin, kehoitti emäntä. Sitten heitettiin erojaishyvästit. Kaikki käänsivät selkänsä kirkkoon päin. Voimakkaimmat ajoivat hevosilla, huonoimmat astuivat jalan ja keskinkertaiset kulkivat veneellä. Rannoilta lähtikin veneitä toinen toisensa perästä mennä tuijottamaan kotiansa kohden. Soutumiehet vain eivät olleet selkäänsä kääntäneet, he katselivat nyökkäistessään yhä etenevää kirkon tornia ja tuolta toisaalta päin näkyviä kauppapuoteja rantatörmällä. Yhä ne etenivät ja viimein jäivät tuonne niemen taakse näkymättömiin. Väsymys verkastutti kirkkomiesten kulkua. Tuntui niin hyvältä ajatella kohta pääsevänsä vuoteelleen. Aurinko oli korkealta kesäpäivän matkoiltaan kelluellut alemmaksi ja paistoi hyvin hellävaroen hienon pilvihunnun lävitse. Viijan ja Liisan päät painuivat veneen nytkähdellessä yhä alemmaksi ja kun aurinko, toivottaakseen hyvää yötä, viimein kuvasi kauniit ruskot taivaalle, olivat ihmiset, niin isot kuin pienetkin, suloisen unen helmassa. ---- Kirkossakäynnin muisto säilyi Kivirannan lapsilla aina talveen asti. Vanhatkaan eivät käyneet enää kuin yhden kerran kesän aikana, ja sillä tiellään otti Reeta Tuomelan emännän kutsut täyttääkseen ja kävi hänen kotonaan yötä olemassa. Nyt heidän ystävyytensä kasvoi yhä lujemmaksi. Siellä oli katseltavana kaikki talon rikkaudet, pienimmistä suurimpiin. Monta tusinaa oli Reeta lukenut kahvikuppiakin ja tusinan suuria hopealusikoita, siihen muita rikkauksia jos kuinka paljon. Samppakin innostui Reetan kertomuksesta, niin että sanoi: ”Mahtaa olla omistaan elävä talo.” Reetan kertomukseen liittyi vielä, että siinä on kaksi poikaa, toinen Petua vähän vanhempi, Vester-niminen, joka ei näytä aivan niin virkeäjärkiseltä, mutta kyllä siitä vielä mies tulee. ---- Joutui taas tuo hiljainen talvi, joka supisti elämän niin pieneksi, että Kivirantakin näytti pihasta päin katsoen olevan hyvin hienossa kantimessa muusta maailmasta. Jäälle oli harvoin ajettu tien viipero, joka vei toisiin taloihin. Pihassa soikuloi muutamia vähän enemmän tallatuita polkuja, joista Sampan heinätie oli pisin. Sitten vei saunalle vahvin ura, joka oli lämmmittäjäin jaloista tallautunut melko mustaksi. Kylpy olikin ainoa virkistys kylminä talvi-iltoina, eivätkä herrat ole tyytyväisempiä istuessaan teatterinsa penkillä, kuin oli Samppa päästyään kuuman saunan lauteelle vasta käteen. Lämmittämisestäkin sai hän pitää tänä talvena suurimman huolen, sillä Reeta ei sanonut rupeavansa mokomaan puohinkiin. Tyttöjenkään mielestä ei Reeta ollut aivan samanlainen kuin ennen, mutta eivät he osanneet sitä ajatella miksikään. Muutamana aamuna tuli Lassi tyttöjä herättämään. – Nouskaapa jo pois, kuin on yöllä tullut vieraita ulkomailta. – Kuka se on se vieras? urkkivat tytöt raotellen silmiään. – Kuka tuo lienee, ei sen puhetta ymmärrä, kun mitä lienee ulkomaan kieltä, selitti Lassi. – Missä se nyt on? – Eikö se liene kamarissa. – Uskaltaako sitä käydä katsomassa? – No, kun menette hiljaa, niin ehkä se ei suutu. Hiljaa lähtivät tytöt hiipimään kamariin. Mökinmuori siellä parhaillaan joi kahvia ja Reeta oli pitkällään sängyssä. – Lassi sanoi, että täällä on ulkomaan vieras, sanoi Viija. – On se täällä vasussa, sanoi muori ja nosti vaatteen laitaa. – Pikku lapsihan tuo on, sanoi Viija iloisena. – Eihän se ole isokaan, myönsi muori. – Vaan ottaakos Liisa tämän veljekseen, sitä varten se kuuluu tänne tulleen. Liisa ei puhunut mitään, näytti jo vähän ymmärtävän asiaa. – Eipä taidakaan olla mieluista, lisäsi muori. Taitaa Liisaa peloittaa että perintö pienenee, jos ottaa. Viija oli enemmän mielissään tästä uudesta vieraasta, vaikka ei hän kyselemälläkään päässyt selville, mistä se on tullut. Kylän emäntiä alkoi tästä puoleen kulkea Kivirannalla ja toivat toinen toistaan suuremman pussakan ruokatavaroita, jotka kuuluivat olevan ”makuumiehelle”. Viijan sedän emäntä ja Kotaniemen emäntä, jotka olivat sisarukset, tulivat yhtä matkaa. Santtu-poika oli tietysti mukana. – Eikö Viija saisi lähteä nyt setäläänsä kylille? kysyi Kupeiston emäntä Reetalta, kun alkoi poislähtö lähestyä. – Minkä vuoksi nyt? – Ei minkään muun, vaan olisihan sitä vähemmän noissa lapsissa hoitamista, kun et itse kumminkaan nyt kykene, selitti Esan emäntä. – Onhan tuo nyt vähän niinkin, mutta siinä se tulee hoidetuksi yhtenä. – Kinkerissäkin saisi olla samalla tiellään, huomautti vielä vieras. – Onpa se Liisakin kotona, sanoi Reeta. – Löytyypäs siihen nyt esteitä, sanoi Kupeiston emäntä kiukkuisesti. – Luulisi, että se siellä aivan nälkään näännytetään, kun se aina niin vastenmieliseltä tuntuu. – No, viekää, viekää sitten sinne rikkaisiin hyvälle elämälle, vastasi Reeta takaisin. Mutta toinen sanoi taas paraten. Ja lienee kai kuullut, että Reeta ihastelee Tuomelan rikkautta, kun viskasi sillä lopuksi. – Jos teillä on mahtailemista, niin tulkaa sitten, kun minä paranen, sanoi Reeta kääntyen seinäänpäin vuoteellaan. Sen enempää ei hän ruvennut puhumaan. Vieraat alkoivat laittaa Viijan päälle vaatteita. Kävi hän kumminkin ensin kysymässä lupaa, eikä Reeta ollutkaan Viijalle ynseänä. Kotaniemen emäntä kutsui Reetaa tulemaan viikon päästä heille kinkeriin, mutta ei Reeta luottanut tämän enemmän kuin toisenkaan sisaren ystävyyteen. ---- Kotaniemessä kinkerissä ei Kivirannalta ollut muita kuin Samppa ja Liisa. Viija tuli setänsä lasten kanssa ja joutui lukemaan Tuokon eteen, joka hänen lukuansa kiitteli papille mitä mainioimmaksi, jossa ei tällä kertaa ollut puoltakaan liikaa. – Sepä on sangen kaunista, puheli pastori, että vaikka on orvoksi jäänyt, on Luoja sallinut tulla niin hyväin ihmisten hoitoon, että pitävät huolen lapsen sielun ravinnosta. Heille taivaallinen isä on sen palkitseva. – Niin, ja tällä oli hyvälukijat vanhemmat, sanoi Tuokko. – Aivan oikein, sillä vanhempain hyvyydestä samoin kuin pahuudestakin on lapsi usein osallinen, kuten käskyissä jo sanotaan. – Ole vaan lapsi ahkera vastakin ... saat tästä pienen kirjan lahjaksi. Viija otti sen ja niijasi. – Kuinka tämä Mari Arolainen osasi? kysyi pastori. Tuokko yritti sanoa, että menihän tuo jotakuinkin, mutta kun näki Arolaisen itsensä luettavan parhaallaan Santtua, niin sanoi, että hyvästi se meni tältäkin. – Kuinkas tämä Marin veli, Antti, osasi? – Menihän tuo tavallisesti, vaan ei niin joutuin kuin näiltä, selitti Tuokko. – Vai niin, vai niin, puheli pastori ja katsoi Antin silmiin. – Sinä olet kolmea vuotta vanhempi näitä tyttöjä ja ei vielä mene niin hyvästi. – Kyllä minä osaankin, selitti Antti, vaan luin hitaasti, että ennättää nähdä, meneekö se oikein. – No, olehan vaiti ja korjaa lukuasi ensi kinkeriin, päätti pastori puheensa. Poika nyökäytti päätään ja poistui joukkoon, jossa toverilleen nauroi, mistä syystä häntä toruttiin. Arolainen toi luettamansa lapset papin eteen ja Tuokon harmiksi selitti Santun lukua, että kyllähän se ulkoa menee, mutta lukee niin kovin kiivaasti, että ensimäistäkin uskonkappaletta lukiessa tulee sielulle silmiä ja korvia ja jos mitä. Pastori antoi muutamia hyväntahtoisia neuvoja ajatuksella lukemiseen ja sitten siirtyi toisiin. Kinkerin lopussa tuli kylän ”silmän tekevissä miehissä” sen verran muutosta, että Tuokko sai lasten kasvattajan viran, kun Arolainen, entinen pyhäkoulun pitäjä, anoi siitä eroa. Pappien pois mentyä jäivät kutsutut kinkerivieraat vielä viimeistelemään. – Viijahan sai kirjan. Tule nyt sedällesi vähän lukemaan, sanoi Esa. Viijaa ujostutti alussa, mutta sitten se alkoi vakiutua ja Risa-Pekan kertomus miellytti muitakin. – Eikös ole hyvä lukija tuo Viija, sanoi Arolainen. – Saisit sinä, Esa, kun olet setä ja holhooja, panna johonkin kouluun. – Mitä varten? kysyi heti Tuokko. – Sitä varten, että pääseehän jotain ymmärtämään tästä maailmasta. On niitä köyhiäkin pöllönä kuolemaan. – Minkä ymmärryksen ne sieltä saavat, väitti Tuokko. – Laiskoja ja nenäviisaita tulee, eikä mitään muita. – Laiska on laiska, vaikka ei i:tä tuntisi, ja joka opista nenäviisaaksi tulenee, niin silloin sitä on liika vähän, puolusti Arolainen. – No se tuo lienee, sanoi Tuokko. Pitää sitten kouluttaa, vaikka menköön viimeinenkin penni ... ne sitten ehkä tytötkin pappilaan naidaan. – Pappilaan ... viimeinen penni... Tuo nyt ei ole aikamiesten puhetta, sanoi Arolainen. – Suututtaa, kun aina törmätään viimeiseen penniin, vaikka ei keskimmäistäkään tarvitsisi mainita. Joku sata jos tuhansista menisikin, mitä tuo on. – Mitäs vielä, sanoi Tuokko halveksivasti. Ei se tunnu mennessä miltään. Ja mitä sillä sen enemmällä viisaudella tekee, kunhan osaa lukea? – Jos ei tehne. En minä rupea enää virkkamaan mitään, sanoi Arolainen. – Niinpä se täytyy sanoa, iloitsi Tuokko. – Ei se pakosta ole, vaan kun tämä ei ole mikään väittelyseura. Esakin sai vähän suunvuoroa ja sanoi: – Pitäisihän tätä Viijaa edes sen verran kouluttaa, että oppisi kirjoittamaan ... lukeahan tämä osaakin. – Hyvästi osaakin ja siinä on kyllä, sanoi Tuokko, Mitä ”riivailemisia” niillä vaimonpuolilla on. – No, eikö sitä mitään ole tehtävä, jota ei tiedä varmaan tarvitsevansa, kiivastui Arolainen. – Jos niin ajatellaan, mitä me ruvetaan kyntämään ja kylvämäänkään, satutaan vielä kuolemaan, niin silloin se työ meni hukkaan. – Niin, vaan jos eletään, niin tarvitaan, se on toivon päälle tekemistä, sanoi Tuokko. – Onhan oppiminenkin toivon päälle. Voipihan tuollekin Viijalle olla kirjoitustaito vielä hyvin tarpeeseen. – Selitäpä milloinka, sanoi Tuokko ja nauroi koko naamallaan. – Kyllä selitän. – Oletko, Viija, niin nokkelajalkainen ja käyt katsomassa, ettei siat liene nousseet rekeen ... ennätin sinne viedä lasten eväslaukun. Viija lähti heti. – Nyt minä selitän, jatkoi Arolainen. – Esimerkiksi siinä on kirjoitustaito ja muukin oppi tarpeeseen, että jos tuokin tyttö ei tahtoisikaan mennä naimisiin, vaan hoitaisi itse talonsa. Ja jos meneekin, niin suoraan sanoen sitä ennen tarvitsee osata kirjoitusta lukea ja kirjoittaa. On niitä silloin kirjeiden lähettäjiä ja eikö tuo ole häpeä jos kelle kulkea niitä muilla luettamassa. Jopa nauroi nyt Tuokko kauniimmasti kuin koskaan ennen ja sanoi: – Polttaa mokomat. On tuota muutkin olleet nuorena, eikä noita tarvinneet. Arolainen yritti vielä jatkaa intosta, vaan painoi väkisin suunsa kiinni. Viija tuli samassa ilmoittamaan, että pojat tappelevat ulkona ja haukkuvat toisiaan. Tuokko kiirehti hätään. Santtu oli pudottanut muutaman kerjuupojan tallin portailta, josta tuli ensin voimain koettelu ja Tuokon tullessa oli poika mitä selvimmillä sanoilla selittämässä Santulle sukunsa historiaa, eikä hellittänyt, vaikka toinen vakuutti, että tulehan meille toisen kerran, niin et saa ruokaa. Tuokko kuuli pojan selityksessä niin paljon itseäänkin, että hän uutena lasten kasvattajana aikoi panna kasvatustoimensa alulle, mutta vasta oli hänen sormensa sitä suuntaa kohden haran, mistä pojan tukan olisi pitänyt löytyä, kun kompastui reen aisaan ja siihen se tämä ensimmäinen yritys raukesi. [[Luokka:Viija]] 3192 5446 2006-09-02T22:43:40Z Nysalor 5 III. luku {{Otsikko |edellinen=[[Viija: II. luku|II. luku]] |seuraava=[[Viija: IV. luku|IV. luku]] |otsikko=III. luku |alaotsikko=[[Viija]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Ihmisen iässä on vuosia, jotka ovat niin toistensa näköisiä, että on aivan turha vaiva ruveta niistä erikseen kertomaan. Ei Viijankaan maailma entisestään sanottavasti suurentunut rippikoulu-ikään tullessa. Muut oppikoulut jäivät aikomisiin, sillä hänen setänsä ei katsonut tarpeelliseksi ruveta sen suurempiin kustannuksiin, kunhan tyttö vain oppii kirjoittamaan. Tuostakin vähästä koulun käyttämisestä oli Esan lankomies Tuokko juonissaan, eikä sitä sopinut hyvin suututtaa, olisi alkanut vaatia saalistaan pois. Viijaa itseäkään ei haluttanut paljon käydä koulussa, hän kun näki, että hänet huomataan ilman sitäkin. Sekin selvisi, mikä hänen arvoaan kohotti toisten samanikäisten rinnalla. Se oli tuo entinen kotipaikka, Rasila. Viija näki, että ilman sitä ei häntä huomattaisi enemmän kuin muitakaan. Moni poika oli jo edeltäpäin aivojaan vaivannut tutkiessaan, mitä tietä pääsisi joutuimmin perille kohta alkavassa kilpajuoksussa. Varmimmat luulivat olevansa ne, jotka voivat luottaa isäinsä täyteläisiin rahakukkaroihin ja pitkiin pellon vakoihin. Ne ne ovat ennenkin auttaneet. Täytyi sentään ottaa yksi askel yli vanhoista ja taivutella kättään tekemään paperille sellaista kirjoituksen koukerrosta, jolla voisi hätätilassa ajatuksiaan ilmaista. Muutenkin olivat pojat huolellisia tulevaisuudestaan. He tunsivat ja tiesivät ulompanakin asuvat kuuluimmat tytöt, ja Viija asetettiin näiden kuulujen joukkoon tavallista aikaisemmin. Jos oli joku nuorten kokouspaikka, viitattiin salavihkaa tuntemattomalle, että tuo se on se. Tällaiset viittaukset olivat vaeltaneet niin pitkälle, etteivät rikkaimmat pojat niitä enää kaivanneet. Viija itsekin huomasi, miten pojat häntä toisilleen osoitellen neuvoivat ja se aluksi vaivasi niin, että hän koetteli vähän vältellä suurempia nuorten kokouspaikkoja. Mutta vähitellen siihen tottui ja ehkäpä olisi ollut mielestä paha, jolleivät olisi katselleet. Toiset tytöt hänen onneaan imartelivat, mutta ilmeni siinä tuossa imartelussa välistä kateuttakin, jolloin Viija otti eronsa heistä ja turvautui Liisan seuraan. Liisa ei milloinkaan osoittanut kateutta, hän palveli aina. Rippikoulunkäyntinsäkin myöhästytti hän yhden vuoden odottaakseen Viijaa, kun tämä oli niin tahtonut. Katekismuksen läksyissäkään ei Liisa tahtonut jätättää. Ainoa, jossa hän ei voinut odottaa, oli erotus ruumiin rakennuksessa. Liisa oli vähän isompikin ja jäseniltään paljon jäntterämpi, kasvot punakat, nenä pysty ja terävästi suoraan katsovat ruskeat silmät, joissa kuitenkin näkyi vähän perintöä Sampan nauravuudesta. Viija taas oli hennompi, kasvot hienosti punakat, nenä melkein suora, silmät siniset ja katsanto sellainen, joka antaa muille vuoron ja katselee mieluummin silloin, kun ei muut katso häneen. Huulet ohuet, sellaiset, jotka näyttävät puhuessa liikkuvan vähän jälempänä kuin ääni kuuluu. Liisa kulki keväällä ulkotöissä, eikä Viija olisi tahtonut siinäkään aivan jälelle jäädä. – Kovinhan sinä olet vielä nuori, sanoi Reeta. Lue vaan nyt rippikoulun edellä. On niitä sitten omiakin töitäsi, kunhan koulun käyt. – Vaan kun Liisakin on ulkotöissä, sanoi Viija. – Vaikka, sanoi Reeta. Liisa on vanhempi ja vantterampi. Ja jos ei olisikaan, niin Liisan on toista... Selityksettä Viija jo ymmärsi mikä tämän erotuksen teki: Liisan täytyi työllään alkaa ansaita sitä, mitä Viijalla jo ennestään oli, nimittäin rikkautta. ---- Liisa ja Viija olivat matkalla rippikouluun. Yhdessä venheessä oli muitakin saman kylän tyttöjä. – Mihinkä te menette kouluviikoiksi asumaan? kysyi eräs piikatyttö Viijalta. – Eipä me ole vielä päätettynä, mihin tuota menisi, vastasi Viija lyhyesti. Liisa, joka souti Viijan kanssa vieretysten, sanoi hiljaa: – Eikös me jo kotona päätetty Mestariin mennä. – Niinhän me mennäänkin, vaan mitä se tuo tyttö tarvitsee sitä tietää, selitti Viija hiljaa toverilleen. Nyt jo Liisa huomasi tietämättömyyden syyn ja tunsi hän itsessään vähän sääliä tuota köyhää piikatyttöä kohtaan, jonka olisi ehkä mieli tehnyt tulla samaan kortteeriin. Lieneekö saanut palvelustalostaan ruokaakaan kylliksi, kovinhan oli eväsnyytti pieni. Kirkkosalmea soutaessa kumahti jo kellojen ääni. Kohta alkoi kuulua ruumisvirren laulua ja joukkoryhmät kuljeksivat hautausmaata edestakaisin. – Mihinkäs sinä aiot mennä kortteeria? kysyi Viija rantaan tultua Arolan Marilta. – Tuonne haudankaivajan mökkiin, sanoi Mari. – Elä mene sinne, sanoi Viija, tule meidän kanssa. – Onkos teillä jo asunto tiedossa? – On. Me mennään mestariin. – Vai jo teillä oli, sanoi Mari. – No jospa minä tulen vaikka sinne. Jouduttautaanhan nyt kirkkoon, sitten sieltä tultua päätetään. Toiset jäivät jälelle, kun he lähtivät kolmisin kiireellä astua leikettelemään. – Miten sinä olet laukun ottanut, sanoi Viija Marille, kun olivat matkaa kulkeneet. – Onhan tämä vähän rumempi kantaa kuin nyytti, vaan kun isä käski tämän ottaa, niin en ilennyt puhua mitään, selitti Mari. – Olipa tuo nyytti tai laukku tämän matkaa, sanoi Liisa lohdutukseksi. Saatuaan tavarat huoneeseen, alkoivat he astua kirkolle. Toimituksen loputtua tuli kirkkomaan portilla Tuomelan emäntä Viijaa tervehtimään ja oli oikein ilmeisesti ihastuksissaan. – Minulle jo tullessa kävi aivoot, että tapaan minä jonkun tuttavani, selitti emäntä. – Ja nyt pitää Viijan lähteä meille, kun ei yhtään kertaa ole tullut käydyksi, vaikka ollaan omaisia ja kohta kymmenen vuotta oltuna tuttavia. – En minä pääse, kun huomenna alkaa koulu, sanoi Viija. – Kyllä siihen kerkiää, sanoi emäntä. Aamulla varhain kyyditään. On meillä hevosia. Joilla toki ajetaan useampi päivä täällä, eikä sillä ole väliä. – En minä kuitenkaan nyt pääse. – No ensi lauantaina varmaan joutaa ja kun täällä on tarvis muutenkin käydä, niin silloin pitää Viijan ihan varmaan tulla. – Vaan jos tämä Liisa ei lähde, sanoi Viija. – Tulette vaan yhtä matkaa, mutta jos ei Liisan haluta tulla, niin kuluuhan se aika täälläkin. – En minä yksinäni, sanoi Viija. Emännän täytyi ruveta Liisalle hyväksi ja tämä lupautuikin tulemaan. – Onko tämäkin kolmas yhtä joukkoa? kysyi emäntä. – On, selitti Viija. Tämä on Maria Arolainen, meidän kanssa yhdeltä kylältä. – Tulkaa vaikka jokainen, sanoi emäntä. – Ja nyt minun pitää lähteä. Se teidän koulu alkaa huomenna. Maisteri kuuluu tulevan ensin tutkimaan. Elkää vaan hätäytykö lukiessanne. Se on se maisteri käynyt usein meillä kulkiessaan ja on hyvin lauha mies. Petu sitä kerran kyyditsikin ja aivan koko matkan niillä oli puhetta piisannut. – Hyvästi nyt, tulkaahan sitten! varoitti emäntä vielä mennessäänkin. Viikon kuluessa tyttöjen lukutaito tutkittiin ja perjantaina saivat huonoimmat mennä kotiinsa lisää oppimaan. Jälelle jääneet viettivät ilomielin lomalauantaitaan. Mestarin pihamaalla juoksi kymmenkunta tyttöä ”leskeä”. Siinä helmat humisivat ja tuon tuostakin sattui kiireessä menossa sujahtamaan pitkin maata. Hauskimmallaan oli lesken juoksu, kun Tuomelan isäntä Sylvi ajoi kartanolle. Viija erosi kohta leikistä ja toisetkin seisahtuivat. – Mitä me tuota katsotaan, juostaan pois, sanoi joku joukosta. – Se on tuon Viijan hakumies, selitti Arolan Mari hiljaa. – Minnekä sitä haetaan? – Tuon Tuomelan isännän kotiin. Onko ne omaisia? – Tuskin yhtään. – Vai niin. Ja yhtä kaikki on tultuna asianalkain hakemaan. Mitäs se alkaa olla ... saa nähdä, puheli tyttö. Sylvi tuli Viijaa tervehtimään ja tahtomaan kotiinsa. Eihän siinä Viijalla ja Liisalla ollutkaan enää inttelemistä, kun olivat emännälle niin varmaan luvanneet, mutta Mari ei taipunut ollenkaan. – No lähtään me, jotka lähtään, sanoi Sylvi ja meni hevostaan päästämään. Alkakaa vaan mennä, kiirehti Saara, ja viekää minulta emännälle paljon terveisiä. Kiireellä kiipesivät tytöt kärryihin ja itse Sylvi astua potkaisi pitkillä säärillään perästä. Sitten hän asettui etunojaan istumaan ja tapansa mukaan venäyttäen leukaansa, nykäisi hevosen juoksemaan. Valtatielle tultua otti Sylvi ohjakset lujalle, niin että hevonen konkaroi yksissä jalkainsa teissä ja löysätessä aina hyökkäsi pitkiä laukkoja. Tytöt olivat ensi kertaa tämänlaisessa menossa. He istuivat jännitetyssä asennossa pitäen pitkät henkäyksen väliajat ja seurasivat tarkasti hevosen jalkain liikettä, sekä Sylvin torveksi mytistettyjen huulten miuskutusta. Metsäisimmille taipalille tultua muuttui meno tavalliseksi. – Oletteko ennen käyneet täällä päin? kysyi Sylvi samalla sylkäistä ruikaten maantielle. – Ei ole käytynä, vastasi Viija. – Vai ei. Lyhyt matka tämä on. Ei tässä mene kuin vähän toista tuntia toisilla hevosilla ajaessa, vaan tämä otettiin lampuodilta velasta, ja näkyy olevan huonokulkijata sukua. – Meneehän tämäkin, virkkoi Viija jotain sanoakseen. – No kyllähän tästä tulee, kun on meillä muutamia vuosia ... hyvä hevonen tästä vielä tulee. Sylvi veti ohjakset lujemmalle. Hevonen konkaroi taas vähän, vaan painoi sitten päänsä rintaan kiinni ja näytti päättävän kulkea loppumatkan omin apuinsa. Perille tultua oli emäntä rappusilla vastaan ottamassa, pyyhki kiireellä käsiään emännöitsijäliinaansa ja siinä samalla puheli: – Tulipahan sieltä vieraita. Suutani vasta syyhyttikin niin napakasti oikealta puolen. – Tässä ollaan niin jokapäiväisissä, kun lapoin vastikään rieskoja uunista. Kätenikin ovat niin nokiset... No, terve, terve!... Tulkaa tänne kamariin, vaikka kyllähän tämä on vielä niin huonossa laitoksessa. Istukaahan nyt täällä yksinänne, minulla on vielä vähän tekemistä tuolla tuvassa. Tytöt jäivät kahden. Kamari oli suuri, seinät jolloinkin kalkitut, samoin laki. Laen keskikohdalle oli maalari kyhännyt erivärisen pyörylän ja vedellyt keskuksen täyteen kaikenlaisia koukeroita. Toisella seinämällä oli sänky, tyynyjä täyteen pakattuna, toisella suuri kaappi ja sen kohdalla seinään kiinitetty tummunut ”diploomi”, joka oli saatu kymmenen vuotta takaperin ”hyvästi hoidetusta varsasta.” Muutamia tuolia oli ympäri huonetta ja perällä akkunan lähellä suuri kello. Siinä oli kaikki mitä tytöt äänetönnä katsellessaan näkivät. Muista huoneista kuului kiireistä liikettä. Petu aukaisi kohta oven ja tytöt huomasivat, että joku jäi oven taakse, eikä tullut sisään. Petu kätteli vieraita, mutta kun kuulumiset oli kysytty, yritti puheen aineesta tulla puute. Ei siinä sentään kovin kauan mennyt. Tyttöjen koulusta se alku lähti, kulki viime viikkoisten ilmain kautta pelloille ja sieltä se oli jo tulemassa pihaan päin, kun Sylvi tuli ja keskeytti muilla toimillaan. – Otapa Petu ja pane muistikirjaan ylös ne lampuotien jyväotokset, sanoi hän ja kaivoi taskustaan avaimet. Petu meni kaapille ja laski alas yläoven. Sieltä avonaisen laatikon periltä paistoi hopeakaluja aivan kuin hopeasepän kopukasta. Muistikirjaa ei tahtonut löytyä, sai aukaista useampaa laatikkoa ja jotakuta kahdestikin. Ensiksi katsotusta se viimein löytyi. Sitten hän istui pöydän päähän lyijykynä kädessä, jota kasteli suussaan sillä aikaa kuin hänen isänsä muisteli annoksiensa määrää. Tat tat, tat tat, tat tat, kuului kiireinen kaputus viereisestä huoneesta, jossa särettiin sokeria. Kohta tuli emäntä. Hän oli muuttanut pois leipomaesiliinansa ja toi kahvia, sokerit suuria kuin perunalohkot. Pieni tyttönen kantoi eri tarjottimella vehnästä, nekin paksuja kuin heinämiehen leipäpalaset. – Kun nyt vierasten aikana rupesitte siinä laskujanne tekemään, sanoi emäntä naurusuulla. – Ei tässä ole kuin vähän ylöspanoja, sanoi Sylvi. Viijalle kahvia antaessaan selitti emäntä: – Se on tuo meidän ukki tullut niin laiskaksi, ettei mitään kirjoita ylös, kun vaan Petu joutui. Sitä se aina hakee vähäisimpiinkin tarpeisiin. Tuo meidän vanhin poika Vesteri sai vielä olla rauhassa, vaan nyt ne ovat Petun varassa kaikki nuo. Emännän selittäessä näytti Petun kasvoilla kuljeksivan hyvän mielen laineita ja lyijykynä se silloin pyrähytti muutamia mutkia, noin vaan kylmiltään, alkua ottaessa. Sylvi niekautti leukaansa ja sanoi muistiinpanojen loppuneen. – Kuka se on Viijan holhooja? kysyi Sylvi kahvia juodessaan. – Setä se on, sanoi Viija nypelöiden esiliinaansa. – Hym, vai niin. Hoitaako tuo hyvästi kotinne kunnossapysymistä ja muita? – En minä muuta tiedä, kuin että setä se ne hoitaa. – Niin, niin, luultavasti. Mutta tahtoo usein olla vahingoksi, kun on kovin läheinen omainen holhoojana, varsinkin, jos ei ole varakas. – Miten tuo lienee, sanoi Viija. – Niin, minä vaan ilman tässä sanon. Voipihan se olla hyväkin. Vaan sitten ei tarvitsisi pelätä, jos olisi joku varakas syrjäisempi. Emäntä oli tuomassa toisia kuppia vieraille ja lisäsi miehensä puheeseen: – Onhan ne toki varakkaita, ja eikös Kotaniemeläinen...? – Niin, no, kyllähän, vaan se nyt ... saneli Sylvi ottaakseen alkua, mutta kun ei oikein sanoiksi soveltunut, niin heitti kesken. Sitten vei emäntä vieraansa katselemaan toisia huoneita, joista mentiin vaateaittaan. Paljon olikin vaatteita, niin että vääriksi olivat orret sujuneet painon alla. Iltaruoka oli laitettu niin hyvä, ettei kaikki koulutytöt liene eläissään niin täyteläisen pöydän ääreen istuneet, vielä vähemmin koulussa, jolloin on tavallisesti vain kahdenlaiset ruoat: voita ja leipää, leipää ja voita. Ja yösija sitten! Mestarissa ei ollut kuin olkialuinen ja tyynyjäkin yksi, mutta täällä oli laitettuna sänky, johon heittäytyi kuin höyhenkokoon. Mahdottoman suuret tyynyt pään alle ja vielä korvatyyny lisäksi. Siihen suuret lakanat ja peite, jonka keskuspäällinen oli tehty summattoman suuresta silkkihuivista, ja joka kädellä koetellessa niin somasti kahisi. Emäntä tuli vielä nukkumaan ruvetessa kyselemään, olisiko mitään korjattavaa vuoteessa. Ei ollut mitään. Aivan siinä käänteli itseään, kuin uimasillaan, eikä tahtonut untakaan saada. Kellokin vielä käydä raksutteli niin arvokkaalla äänellä ja kuului kuin se yltyisi toisinaan tavallista mahtavammin astumaan. Salaa oli viimeinkin uni tulla hiipinyt ja kuljetteli sitten koko yön sekalaisessa unien maailmassa. Aamusilla he heräsivät vasta, kun kahvia tuotiin. Ennen toisten kuppien juomista olivat he vaatteet päällä. Kohta tuli emäntäkin ja oli niin ystävällisen näköinen valkeapohjaisissa aamuvaatteissaan. – Johan te olette aivan lähtevän näköisiä, sanoi emäntä. – Elkää pitäkö mitään kiirettä. Petu kyyditsee huomenaamuna ja silloin ennättää hyvin hyvästi. – Nyt sitä pitäisi lähteä, sanoi Viija. Täti tulee luultavasti kirkolle. – Jospa tuleekin, niin ei se siitä pahastu, kun tietää, että te täällä olette, vakuutti emäntä. – Ei me saateta mitenkään olla tällä kertaa huomiseen asti, sanoi Viija. – No, jos se on aivan käymätöntä, niin heitetään toiseen kertaan. Vaan sitten pitää tulla useammiksi päiviksi. Menkää nyt vähän kävelemään, minä menen ruokaa laittamaan ja sitten tästä päästään miehissä kirkkoon. – Missä päin täällä kävelisi? kysyi Viija. – Joko tuonne tielle, eli jokivarrelle, neuvoi emäntä. – Ja onhan täällä Petu. Mene näiden vierasten tyttöjen hupina tuonne kävelemään. Petu oli heti valmis. Kantapäitään nurmikkoon viistättäen lähti hän kävelemään tyttöjen rinnalla. – Minkälaisia unia niitä nyt nähtiin? kysyi puheen aluksi Petu. – Pitkänä yönä ennättää nähdä niin paljon, että kukapa ne muistanee, sanoi Viija. – Niinhän se käypi, kun näkee kaikki unet yhteen jaksoon, sanoi Petu mielissään puheensa aineesta. – Pitäisikin tehdä niin, että nukkuisi vähän kerrassaan ja välillä aina kertoisi. – Mahtaisi olla parempi, sanoi Viija. Vaan en minä ole tuota konstia ennen kuullutkaan. Ja kyllä minä kerran heräsin tuon kellon lyöntiä, vaan tämä Liisa tuntui nukkuvan niin raskaasti, että olisiko kuullut, jos olisi kertonutkin. – Pahastipa kävi niille unille, tuumaili Petu ja viekkaasti nauraen lisäsi: Olisipa pitänyt olla joku muu syrjäisempi siinä mailla. – Mitä vielä, sanoi Viija. Yöllä nukkuu rauhallisesti. – No, niinhän tuo näin koulun aikana ja sepä se taisikin olla esteenä, ettei mitään muita syrjähäiritsijöitä ollut, kuin mitä kello pahinta. – En minä nyt tuota puhetta enää ymmärrä, sanoi Viija. Vaan jos se lienee tämän puolen tapa puhua niin mutkille. – Ei täällä ole puheet mutkaisempia kuin sielläkään, vaan pitää sitä toki kartella koululapsille luvattomia puhumasta. – Eiköhän ne ole silloin luvattomia muillekin, jos kerran koululapsille. – Ei ole. Rippikoulussahan ne luvat annetaan. – Mitä ne on ne luvat? – Pitäisikö ne sanoa? – Sanoo vaan pois. – No, mieslupa yksi. – Se nyt on vale. Siitä ei ole puhuttu mitään, eikä puhuta. Sillä lailla sitä puhetta jatkui ja milloinhan lienee mennyt minnekin päin. Paluumatkalla kääntyi Petu navetalle ja aukaisi oven. – Tämänlainen meillä on navetta, vaan uusi se on tehtävä, pieneksi alkaa käydä. – Täällä on härän parsi, neuvoi hän ja meni romauttamaan seinään lyötyjä, tyhjiä rautavitjoja. – Se on niin vahva puskija, ettei ole yhtään härkää koko kylällä, joka sille toppaisi. Nyt se on tuolla karjamajalla, jossa on muukin karja. Emäntäkin tuli sinne ja alkoi jo ulompaa puhella: – Kun toit vieraat tuota vanhaa navettaa katsomaan, joka on aivan kohta hajoitettava ja uusi isompi tehtävä sijaan. – Lähtekää nyt vieraat ruualle. Paljon oli nytkin ennätetty laittaa keittoja, vaan vähän nurkui emäntä vierasten syövän. Kahdella hevosella sitten lähdettiin. Petu ohjasi oriilla vieraita ja emäntä ajoi Vesterin kanssa perästä. Tästä vanhimmasta pojastaan, joka taisi olla järjeltään vähän vajanainen, ei emäntä paljon koskaan puhunut ja harvoin käypä vieras ei häntä osannutkaan luulla talon mieheksi. Kun oli virstan verran kuljettu, huusi emäntä edellä ajaville, että eiköhän ala varsaa väsyttää, jos tulisi joku henki tänne. Liisa hyppäsi heti tielle ja meni emännän hevoseen. Nyt tuli etukärrissä mukavammaksi istua. Petu suisti kahdella kädellä ja peipon nuotilla aina oriilleen viheltää huihautti. – Ketähän ne nuo edelläajajat ovat, jotka näkyvät niin alituistaan puhelevan? kysyi Viija puheen aluksi. – Näkyy olevan Mättäikön poika morsiamineen, sanoi Petu. – Entäs tuo morsian? – Siitä se on läheltä, muutaman köyhän talon tyttö. – Milloinkahan nuo vihitään! – Milloin vihittäneen... Se tuo morsian taitaa vähän peräillä ja sulhanen kuuluu luulevan, että minäkin siihen olen syypää, ettei hän saa, vaikka saisihan hän panna arvaamalla, että minä sitä en mene pidättelemään. Pyhäilta-tanssissa minä olen sitä aina tanssittanut, kun se on hyvä tanssimies ja siitä se on tuo poika suuttunut, kun on saanut katsoa päältä, eikä se itse paljon osaakaan. Nuo edelläajajat olivat jo niin lähellä, että puhe olisi heille kuulunut. Petu antoi oriinsa hyökäistä edelle. Viija katsoi sivumennessä noita kumpaakin, joista vasta oli puhe ja ne näyttivät niin kovin mitättömiltä, matalissa kärryissään, joita laihanpuoleinen pieni hevonen vetää nytkätteli. Tarkasti nekin katsoivat, vaan eivät he pitkältä perässä pysyneet. Loppumatkalla ilmaantui muitakin kirkolle ajajia. Niiden edelle oli niin uhkea pyhkäistä, kuin ori silloin veti kaulansa vanteelle ja kovasti hirnaisten kiidätti kärryjä, joiden teräsvieterit niin hyvittelevästi hytkyttelivät istujaansa jokaisen kuoppuran yli tultua. ---- – Onko täti tullut? oli ensimäinen kysymys Mestariin tultua. – Ei kuulu päässeen, kun Samppa oli särkenyt jalkansa, selitti Saara. – Pikku Samppako? kysyi Liisa säikähtyneenä. – Ei kuin isäsi. – Isä? No millä lailla? – Niittylatoa korjatessaan. Vaan ei Liisan pidä tulla hyvin pahoilleen, kyllä siitä kuuluu kalu tulevan, rauhoitti Saara. – Kuka sieltä toi sanan? – Tämä koulutyttö. – Onkos meille lähetetty ruokaa? kysyi Viija. – Kyllä on, sanoi Saara. Tämän saman tytön mukana oli Reeta laittanut suuren nyytillisen. Liisa meni kiitollisuudesta tyttöä puhuttelemaan ja kysyi sitten: – Miten sinä jaksoit kantaa? – Jaksoinhan minä, kun pääsin enimmät matkat veneessä ja oma nyyttini oli pieni, selitti tyttö. Tämän tytön eväsnyytin pienuus oli Liisaa säälittänyt jo ensi kertaa kouluun tullessa ja hän esitti nyt tytölle, että: – Jos sinulta viikon kuluessa alkaa ruoka väsäytyä, niin elä hätäile, kyllä minä annan lisää. Päistär-Tiina oli keksinyt uuden elinkeinon. Hän istui toisella kouluviikolla kaupittelemassa tytöille vehnäsiä ja selitti satakin kertaa, että ne ovat maitoon ”sakramin” kanssa tehtyjä. – Tulepa Joosetta tänne, huusi hän jo kaukaa, kun ensi päivänä näki Viijan kulkevan toisten tyttöjen rinnalla kirkkoon. Viija tuli luokse ja kysyi: – Mitäs teille kuuluu? – Eihän sitä kuulukaan erinomaista muuta kuin tuota vanhuutta, porpatti Tiina. – Ja kummako, jos minä alan ajastoitua, kun Joosetta, minun pesutyttöni, on kasvanut aivan aikaihmiseksi... No, elkää nyt kiirehtikö, saattehan näitä, kunhan puhelen vähän tämän rakkaimman omaiseni kanssa... Minä kävin tultuani Mestarista sinua kysymässä. ”Kylässä on”, sanoivat siellä. Tuomelaanko näet kuuluivat hakeneen... Kiirekö on... No, niin ... minä tässä muuta puhelin. Ota tuosta vasusta, tyttöni, minä annan nyt mummun puolesta... Ota vaan pois... En minä maksua, ei sen vuoksi, vaikka kyllä minä tiedän että minun pesu-tytölläni on rahaa enemmän kuin näillä yhdelläkään, vaan en minä siltä. Niin se on tytöt, elkää katsokokaan. Luulette minun kai valehtelevan. Sanotte, että nämäkin vehnäset on tehty paljaaseen veteen. Teidän suunne ei toki tunne mitään... Pappiko tulee... No, pitää sinne sitten mennä. Vaan kohtahan sieltä pääsee irti, niin tule sitten Joosetta tänne, minulla on vielä vähän puhumista. Vaan Viijaa ei miellyttänyt tulla Tiinan puhumisia enää kuuntelemaan, se kun alkoi paikalla ilmoitella olevansa mummu. Toisetkin tytöt näyttävät Viijan mielestä katsovan ja ajattelevan, että noin vanha ja pahannäköinenkö se on, joka vielä niin kummasti puhua hurpattaa. Viija ilmoitti toverilleen, ettei hän tahdo mennä sen näkösälle ja nämä auttoivat siitä kulkemalla ulommitse ja Viija käveli toisten suojassa. Tiina ei tätä kiertämistä ottanut miksikään. Hän tuli yhtä ystävällisenä mummuna Viijan kortteeriin ja saatuaan tytön kahdenkeskiseen puheluun, antoi mitä sydämellisimpiä neuvoja tulevaisuutta varten. Pitkältä hän puhui ja itkun valloittamana lausui puheensa lopputotuudeksi: – Minä käärin sinun ympärillesi ensimäiset verhot ja toivon sentähden ... jumalaata kenenkään puolta pitämättä ... että sinä olisit maailmassa onnellinen. Niinkuin vasta puhuin, elä suostu tuomelaisten houkutuksiin, siinä on muutakin, vaan toista on, sanon minä, Kotaniemessä kaikin puolin. – Niistä asioista ei nyt vielä tarvitse puhua teidän eikä muidenkaan, sanoi Viija. – Näistäkö asioista. Ei, kyllä minä olen jo siksi vanha, että ymmärrän tuulen suunnat. Viija lähti jo väkisin pois Tiinan puhetta kuuntelemasta, sillä sitä olisi voinut kestää kuinka pitkältä. Hyvilleen Tiina kuitenkin pääsi, kun näki tyttöjen päästöpyhänä Viijan lähtevän kotiinsa Kotaniemen Santun hevosessa. [[Luokka:Viija]] 3193 5447 2006-09-02T22:43:44Z Nysalor 5 IV. luku {{Otsikko |edellinen=[[Viija: III. luku|III. luku]] |seuraava=[[Viija: V. luku|V. luku]] |otsikko=IV. luku |alaotsikko=[[Viija]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Viija tiesi nyt olevansa aikaihminen ja se tuntui niin somalta. Ennen eletty aika näytti kaikkine pikku toimineen jäävän tuonne hyvin kauas, juuri kuin mäen taa, josta vielä tuuli toi korviin remuavalle kuuluvaa lasten ääntä, samanlaista kuin kuulee vieras vielä vähän aikaa erottuaan saattamaan lähteneestä lapsijoukosta. Edestäpäin ilmestyi toinen toistaan ihailevampia vastaantulijoita. Ne näyttivät olevan valmiit tekemään minkä palveluksen hyvänsä, jolla vain voisi miellyttää. Käsillä oleva kesä muuttui juhannuksen aikana ihmeen ihanaksi. Se ilostutti kaikkien mieliä ja jos kenestä niin ainakin Viijasta elämä tuntui sellaiselta, jota mennään eteenpäin lentämällä. Aivan niinkuin nuo pääskyset, joiden leijailemista hän katseli kauniina iltana istuessaan ompelemassa aitan rappusilla, jossa iltapäivän paistetta varjosi lähellä kasvava Pihlaikko. Paljon oli sekin muuttunut, tullut aivan kuin nuoreksi. Ihan joka paikka näytti Viijan silmissä iloiselta. Tuokin järvi lainehti nyt kauniimmasti, aivan kuin olisi sekin nuortunut, vaikka se nyt näytti paljon pienemmältä kuin ennen Lassin kanssa kalassa käydessä. Viija hyräili jotain laulunnuottia ja katsoi järvelle. – Kukas tuolta tulee, sanoi hän itsekseen. Eiköhän ole setä ja se näkyy tulevan tähän rantaan. Esa käveli rannasta Viijan luokse ja tervehti. – Mitäs sedälle kuuluu? – Eipä mitään. Poikkesin vaan niityltä tullessani taloon. Mitenkäs täällä jaksetaan? Vieläkö on Sampan jalka kipeänä? – Vielähän se on. – Vai vielä. Onkos muut joukot kotona? – Ei ole. Tätikin meni aamupäivällä niitylle katsomaan työväkeä. – Vai niin. Paha kun sattui särkemään jalkansa työajan edellä. Lienee sillä ikävä. – Luultavasti. Ja lähtekää setä tänne huoneeseen Sampan puheille, minä keitän kahvia sillä aikaa, esitteli Viija. – Samahan tuo olisi. Vaan minä ajattelin ensin kysyä, etkö sinä haluaisi itsellesi ompelukonetta, niin minä ostaisin. Viija aivan hämmästyi. – Ompelukoneen ... samanlaisenko kuin on tuolla räätäli Imalla. – Ei aivan niin suurta. Kuuluu niitä olevan pienempiäkin, selitti Esa ja lisäsi: – En minä niitä ole nähnyt, vaan Kotaniemen Santtu oli kirkolla tavannut itse kauppiasta, joka on tullut kätten mahtain niitä myömään. – Eikö ne maksa paljon ja osaako niillä sitten ommella? arveli Viija. – Ei ne maksa kuin toista sataa, mitä se on. Ja ompelemaan oppii, kun kysyy neuvoa niiltä, jotka osaavat käyttää. – Milloinka te sen jo ostatte? kysyi Viija, sillä hän tunsi mielensä tekevän mitä pikemmin tuota konetta. – Vaikka aivan ensi viikolla, sanoi Esa. – Kukas sen tänne hakee, kun Sampan jalka on kipeä? – No, elä sinä siitä huolehdi. Kotaniemen Santtu aikoi lähteä hevosella ja se sen tuopi mielellään, tiesi Esa selittää kaikki valmiiksi. – Santtuko? – Niin, niin Santtu, toisteli Esa, ja tarkastettuaan Viijaa, joka näytti ajatuksissaan vähän hämmentyneeltä, lisäsi naurahtaen: – Eikö sinua haluta tulla mukaan, niin saisit olla itse valikoimassa parasta. Viija katsahti salaisella kiireellä setänsä silmiin ja sanoi: – Ehkä tulee liika ahtaaksi kulkea, en minä taida lähteä. – Vaan jos se käypi mennessään tahtomassa, niin tulethan? – Olisiko se tarpeellista minun tulla? – Sinä nyt suotta heittäyt noin ymmärtämättömäksi, vaikka olet rippikoulun käynyt aikaihminen, nuhteli Esa, vaikk’ei se kuitenkaan ollut todellista torumista, sen näki hänen myhäilevistä kasvojensa liikkeistä. Ensi kerran tunsi Viija joutuvansa neuvottomaksi setänsä kanssa puhellessa, ja päästäkseen muihin asioihin sanoi: – Tulkaa jo setä huoneeseen istumaan. – Ehkä minä en maitakaan viipyä tällä kertaa, kun sain asiani sanotuksi. Vaan onko se nyt sinusta mieleen, josta puhuin. – Niin mikä? – Se ostaminen. – Jo minä toki olen jos kuinka iloinen, kun te olette niin hyvä ja ostatte, sanoi Viija. – No, mitäpä se minun hyvyyteeni paljon kuuluu, eihän siinä minun rahani kulu ja – tuskinpa sinunkaan... Hyvästi nyt... Tule sinnekin meille olemaan. Mikä pakko sinun on täällä olla niin sidottuna, tottapahan tekevät työnsä ja hoitavat talonsa. Esa lähti ja Viija jäi yksin. Tuntui mieli niin iloiselta, kun pääsee omalla koneellaan ompelemaan. Kunhan vain oppisi. Ja kyllä sillä oppii, eihän mikä auta. Hän istui taas kynnykselle jatkamaan työtänsä, mutta kun ajatteli, miten sukkelaan koneella ommel tulee, niin alkoi tuntua hyvin tuskalliselta ruveta käsin neulalla nytöstämään. Eikä sillä ompeluksella ollut mitään kiirettä, kohtahan sen saapi sukkelaankin hyräytetyksi. Viija heitti työnsä aitan orrelle ja meni kuuntelemaan lehmien tuloa. Hän kiipesi sille isolle kivelle, jonka kupeella he Liisan kanssa pienenä leikkivät ja asettui hiljaa. Kelloja kuului, mutta niitä oli useampia ja kaukana vielä. Pienenä tyttönä oli Viija tätinsä kanssa tuitutellut lehmiä kotiin, mutta nyt ei viitsinyt, sattuisi vielä joku järvellä kulkemaan ja se kuulisi, ettei mene kauniisti. Eikä ollut kuullut muidenkaan taloisten tyttärien tuituttelevan. Niinpä hän heitti sen sikseen ja alkoi sen sijaan hiljalleen laulella: : Minä seison kukkulalla, : ennen auringon laskemaa, : Näimpä siellä oman kullan : meren rannalla istuvan. Auringon alentuessa tuli Reeta niityltä ja pieni karja ammuen perästä. Viija oli tehnyt siihen tauspellolle lastuista savun ja vei maitoastiat vastuukseen. Siellä hän lypsytiellä kertoi setänsä käynnin ja puheet Reetalle ja kysyi lopuksi: – Eikö teistäkin, täti, ole hyvä, että setä laittaa minulle sen koneen, niin on ommella joutuisampi. – Mikäs, hyvähän se on, sanoi Reeta ja muuttaen ääntään vähän kiukkuiseksi lisäsi. – Mutta tuo ei ole minusta oikein paikallaan, että se setäsi rupeaa sinulle ikäänkuin puhemieheksi, niinkuin minä niistä hommista olen ymmärtävinäni. Vennon vieraat ne saisi tuon edes aloittaa. Siihen ei Viija vastannut mitään. Häneltä oli tämä puoli asiasta melkein kokonaan unohtunut, vaikka hän olikin suunnilleen ymmärtänyt, mitä hänen setänsä puhui. Iltasilla he Liisan kanssa puhelivat pitkään, mutta kun Liisa oli reippaissut päivän niityllä, nukkui hän aikaisemmin. Viija ajatteli vielä yksinään, että miltähän tuntuisi, jos sulhaset tulisivat. Mitenkähän niitä pitäisi vastaanottaa. Siitä ajatteli hän leikillään virkkaa Liisalle toisena iltana. Lauantai-aamuna hirnaisi Kotaniemen ori Kivirannan piha-aidan kupeella. Viijan sydän vähän hytkähti ja tuntui mieli hieman nololta, kun hän meni tädiltään kysymään lähdön lupaa. – Pahahan se on olla menemättä, kun on asiata, mene vaan, sanoi Reeta. – Eikö se Liisakin joutaisi? kysyi Viija. – Eipä se oikein joudakaan ja tokko tuo ehkä... Reeta yritti sanoa, että ehkä ei kelpaisikaan kärryihin, mutta heitti kesken lauseensa. Viija näki, ettei hänen lähtönsä ollut oikein mieleen Reetasta, mutta lähti hän siltä. Kaunis kesäaamu huuhtoi mielen iloiseksi. Hauska oli ajella maantietä, jonka kahden puolen metsät humisivat, ja niittyjen ohitse. Tuolla näkyi pari miestä selät köyryssä kaatelevan heinää ja piikatyttö kai se oli, joka heidän jälessään hajoitteli heinät päiväksi kuivamaan. Nyt näkyi asettuvan haravanvarttaan vasten seisomaan ja katsomaan. Mahtoi ajatella, että jospa pääsisi kerrankaan tuollaista kyytiä kaupunkiin. – Niittomiehiä, virkkoi Santtu, ja se taisi olla ensimmäisiä sanoja heidän ajaessaan. – Jokohan lienevät, vastasi siihen Viija vähän ivalla. Santtu ei ruvennut vastaan väittämään, vaan alkoi kertoa, että heillä on ollut lopuksi kaksikymmentä miestä heinän teossa, eikä heillä piikainkaan tarvitse usein niityllä käydä. Loppupuheesta pääsi siihen käsitykseen, ettei heillä taloisten vaimojen, ei nykyisten eikä tulevaisten, tarvitse milloinkaan niityllä käydä, jollei ilman huvikseen. Kaupunkiin tultua tahtoi Santtu ensiksi käymään jossain kahvilla ja mitäpä hänestä saisi. Viija ei lähtenyt yksinään, mutta kun tapasivat muutaman oman puolen tytön, niin sitten hän suostui. Santtu vei ravintolaan, paremmalle puolen, eri kamariin ja tilasi ensin kahvit ja sitten viinit. Ujostuttaa tahtoi Viijaa, varsinkin silloin, kun tarjoilija lasia tuodessaan katsoi niin hymysuin jokaiseen ... mitä lienee ajatellut. Santtu ei ujostellut, hän oli mielestään voiton kukkulalla ja haki, kun toiset lasit oli juotu, kukkarostaan suurten setelien seasta pienempää rahaa, jolla olisi maksanut. Siihen asti kävi kaikki hyvin, mutta sitten lähti asiat menemään huonosti. Ompelukoneiden kauppias oli niin liukas kieleltään kuin kolmeen kertaan rasvattu ja näytti aivan puoleksi väkisin työntävän tavaransa, mutta sitten se maksun määristä puheltuaan sai muilta jotain ajatusta päähänsä eikä kauppa enää ruvennutkaan päättymään. Hän tosin muuttui toista vertaa liukkaammaksi ja kyseli kaikilla mahdollisilla kohteliaisuuden osoituksilla tietä neitin kotiin, että hän itse tuo ensi arkena aivan sinne ja että siellä joutaa paremmin neuvomaan koneen käyttämistäkin. Kaupat tehtiin tuontia vaille valmiiksi. Viija ei osannut mielessään olla kylliksi kiitollinen noin hyväntahtoiselle herralle, joka on niin vaivojaan säästämätön. Santtu ei ollut niinkään kiitollisella mielellä, sillä hän huomasi, että on siinä tuossa asiassa muutakin pohjalla, ei vain poroja. Kaikkena se tämä olisi mennyt, mutta kohta tuli toinen harmillisempi asia. Tuomelan emäntä oli Petun kanssa kaupungissa ja nyt ei Viija päässyt muuten kuin täytyi lähteä heidän matkaansa. Emäntä sanoi oikein suutaan syyhyttäen... Niinpä sai Santtu palata yksinään takasin, pahoilla mielin, toivoen aikaa parempaa. ---- Tähän maailman aikaan oli vastus uudenaikaisista syöpäläisistä. Niitä olivat nuo ompelukoneiden kauppiaat. Joka paikkaan ne osasivat, kulkivat kesällä jokia ja järviä myöten etäisimmillekin kylille, vene koneita täynnä, ja mihin taloon he tulivat, siitä oli kotirauha kaukana. Isännät kävivät vakaviksi, emännät tyttärineen vaikeroivat kuin kuoleman kielissä, että pitäisi ostaa. Kauppias vielä lisäsi vauhtia, selitti ensin isännälle kamarissa tavaransa hyötyä ja hyviä maksuehtoja, meni sitten tyttärille antamaan kehoituksia, että pitäisivät pyyntiä vireillä, kohta isä taipuu. Isä sillä aikaa laski sormiensa avulla tulojaan ja menojaan, ja näissä viimeisissä tahtoi sormet vähäksi käydä. Ostaa se kumminkin täytyi, sittenhän siitä pääsi rauhaan. Tämänlainen kiertokulku oli silloinkin alkamassa, kun koneenkauppias tuli Kivirannalle. Viija sitä oli jo odottanut ja kun näki järvellä tulevan, niin keitti kahvin valmiiksi. Vieras oli siististi puettu, niinkuin herra ainakin. – Nyt minä tulin neidille lupaustani täyttämään, sanoi kauppias, suu aivan mansikan makuisena. – Hyvin paljon kiitoksia vaivoistanne, sanoi Viija iloisen reippaalla talonpoikaistytön tavalla. – Ei mitään kiittämistä. Minusta on hauskaa saada teille, viehättävä neiti, tehdä minkälaista palvelusta hyvänsä. Viija ei osannut tähän vastata mitään, vaan lähti kahvin tuontiin. Ihmeissään hän katseli vieraan notkeutta, kun tämä nousi kahviakin ottamaan seisaalleen ja niin toimekkaana liikkui siinä puuhassa, että päät oli yhteen koskea. – Neiti taitaa olla erittäin paljon huvitettu maa-elämästä. – Siinähän tuo menee, kun ei ajattele. – Niin! Minäkin olen syntyisin maalta, mutta perehdyttyäni kaupungin elämään en mitenkään muuttaisi takaisin ja luulen, että neiti olisi samaa mieltä. – Hupainenhan siellä mahtaa olla kaupungissa asua, myönsi Viija. Kaupunkilaisten elämää kiiteltyään meni vieras matkalaukulleen ja nosti sieltä viinipullon ja karamellirasian pöydälle. – Suokaa anteeksi, sanoi hän. – Jos saan luvan neidille tarjota koneenkaupan päällisiksi lasin viiniä. – Saapi toki vieras omaansa tarjota, sanoi Viija. – Onneksenne! sanoi kauppias ja tuli kilistämään Viijan lasiin. Neidillä luultavasti on paljon kosijoita ja minä juon yhden heidän onnekseen, mutta sitä ei neiti voi arvata. – Kukapa se onnensa arvaa. Olkoon vaan teidän kaupoillenne onnea. – Paljon kiitoksia, kumarsi kauppias. – Mitäpä tässä teidän puolelta on kiittelemistä. Paljon kiitoksia viinistä. – Ei kestä, ei kestä. Nyt minä annan neidille neuvoja koneen käyttämisessä, jos neiti joutaa. – Joudanhan minä toki. Silloin alkoi vieras selitellä kaikkia koneen eri osia ja päästeli niitä irtikin. Niin se liikkui kuin kärppä kannon alla ja vieläpä lomassa jouti puhelemaan hauskasta kaupungin elämästä, kosintamiehistä ja mistä kaikesta. Viija oli koneoppiin niin kiintynyt, ettei hän joutanut näitä jälkimäisiä paljon kuuntelemaankaan. Ruvettiin ompelemista aloittamaan, jonka konekauppias itse pani alulle ja istui sitten aivan vierelle ohjailemaan oppilaan työtä. Ei se ihan heti tasaista tullut, vaikka neuvojan pää oli yhtä lähellä työtä kuin neuvottavankin ja lieneekö siinä päätä puheluun kääntäessä yrittänyt jotain tapahtua, mutta tästä oppilaitoksesta erosi oppilas pois. – Suokaa anteeksi, pyysi opettaja. – Neiti ei taitanut äsken ymmärtää, että minäkin tahtoisin olla yksi teidän ihailijoistanne. – Mitäpä ne maalaistytöt ymmärtää sellaista. Ja kyllä minä nyt jo ehkä osaankin sillä ommella. Vaan teidän olisi tästä maksu perittävä sedältäni, se on minun holhooja. – Mutta minä tahtoisin mieluummin olla neidiltä itseltään saapa ja toivoisin, etten tarvitsisi rahaa teiltä ottaakaan. – Maksamatta se minulta jääpi. Jos olette niin hyvä ja peritte sedältä, minä kirjoitan lipun, sanoi Viija ja meni kirjoittamaan. Sitten toi hän sen kuoreen pantuna kauppiaalle. Tämä katseli päällekirjoitusta tarkasti ja alkoi kiitellä: – Neidillä on erittäin kaunis käsiala. Saisinko minä luvan jolloinkin näyttää käsilaskuani neidille? – Huonoa se minulla vähäoppisella on. Uskon minä sen, että kaikilta muilta tulee parempaa, sanoi Viija eikä antautunut enää puheisille. Kauppias vihdoinkin läksi, eikä Viija tuntenut hänen menoaan katsoessa yhtään kaipuuta, sillä hän oli jo näin vähälle aikaa saanut kyllänsä hyvästä ja hauskasta kaupungin elämästä. Ompelukone oli toista. Sen ääressä hän istui ja unohti koko muun maailman. ---- Oppiajan pikainen loppuminenko lienee tehnyt sen, ettei Viija uudella koneellaan muutaman ajan kuluttua saanutkaan enää ommelta syntymään. Täytyi mennä noutamaan Arolan Maria neuvonantajaksi. Marin veli Antti varustautui sisarensa kamariin Viijaa puhuttelemaan. – Tiedätkö mitään uutisia? kysyi Antti vähän muuta puheltuaan. – En, sanoi Viija. Onko sitten mitä tapahtunut? – Ei vielä ole tapahtunut mitään, mutta sota taitaa kohta syttyä, sanoi Antti ja naurahti. – No elä nyt! Sielläkö Turkinmaalla, vai missä? – Ei kuin näillä meidän seuduilla. – Niin, se mitä lienee niitä sinun sotiasi. – Eikä ole minun sotiani, aivan voimallisten sotia. Aseita on jo varustettu... Ettekö ole utelias tietämään? – Miksi ei, että tässä osaisi päätään varjella. – Varjelemista siinä taitaa ollakin vaikka ei ne aio pyssyjä käyttää, mutta kello ja hyvä on ainakin yksi minun tietääkseni jo sitä varten ostettu, siihen käsikahleita useampia ja vanhoja korjattu, että jos satutaan taisteltava vangiksi saamaan, niin niillä sidotaan. – Sepä erinomaista sotaa taitaa olla. – Niin sitä muutkin luulevat, sanoi Antti ja pienen äänettömyyden ajan ujouden kanssa taisteltuaan lisäsi: – Mitenkä arvelet, onkohan niillä yrittämisen sijaa ollenkaan, jotka voivat vähemmän varustella itseään? – Enhän minä sota-asioita tunne, sanoi Viija. Niin sanoi, vaikka ymmärsi hyvin kyllä, koskapa kysyi: – Kukahan tuo valmiiksi varustettu lienee? – Kyllä kai se kohta kuuluu ja ehkäpä ne sitten sota-asiatkin selviävät, jos saisi luvan sitten uudestaan kysyä. – Kukapa se kieltänee kysymästä, sanoi Viija. Antin täytyi lopettaa puheensa kun Viija lähti kiirehtimään Maria matkaansa. – Puhuiko sinulle veli Antti mistään mitään? kysyi Mari mennessä. – Mistä sen olisi pitänyt puhua? kysyi Viija. – Muutamasta pojasta, joka, joka... – Puhui se siitä kautta rantain, että se näet on jo varustettu... – Niin, niin. Tykkäätkö sinä siitä ollenkaan? – Miks’ ei, sanoi Viija ja nauroi niinkuin nauraa se, joka tuntee itsellään olevan hyvän puolen tehdä miten mieli pitää. – Olithan sinä tässä muutamana lauantaina mennyt sen kärryissä kaupunkiin. Totta kai se jo puhui sinulle jotain. – Ei me puhuttuna, me vaan ajatuksella pakattiin koko menomatka. – Entäs tullessa? – Enhän minä Santun kanssa tullutkaan. Minun tieni sattui lähtemään toisaalle ja tulin sieltä muutaman toisen kanssa. – Niin, sinä kävit, en ollut muistaakaan, siellä ja se oli varmaan kyydissä, ilakoitsi Mari. – Onko se sinusta niin kummaa, nauroi Viija. – Omaisiahan ne ovat, käydäänhän tuon verran kylillä. – Ole puhumatta omaisista. Ymmärtäähän tuon yskän jos kuka. Mutta sano nyt minulle, Santustako vai Petusta pidät enemmän? – En kumpaisestakaan. – Ihanko todella? – Niin, että enhän minä osaa sitä sanoa, kun en tiedä pitävätkö ne minusta eli ei. – No ilmankos toki! huudahti Mari. – Tiedäthän sen aivan arvelematta. – Vaan lupaatko olla pahastumatta, niin minä sanon sinulle jotain...? – Sano toki, myönsi Viija. – Niin, että olisivatkohan nuo pojat, joista puhuttiin, aivan noin kiireisiä, jos sinä olisit köyhempi. Viija oli luvannut olla pahastumatta, mutta jaksamista siinä taisi olla. Pois hän sen painoi ja myönsi että mitenhän mahtaisi olla. Mari taas jatkoi: – Saanko sanoa kenen mielestä sinä sittenkin olisit yhtä hyvä? – Elä sano. – Ettäkö arvaat? – Enkä arvaa. – Arvaapa jos tahansa, mutta veli Antti sinusta pitää enemmän kuin voit arvatakaan. Minä sen tiedän. Eläkä luule, että olen hänen käskyläisenään, vakuutti Mari lopuksi. – Heitetään jo ne puheet, sanoi Viija ja tekeytyi totiseksi. – Heitetään vaan, myönsi Mari. Viijan totisuutta hän kuitenkin tahtoi häiritä, niin että meni olkapäistä pyöräyttämään ja sanoi: – Santtu se on ensimäinen sulhanen sinulla, usko pois. – Etpä tiedä, jos on joku ollut joutuisampi. – Vai niin, Petu? – Ei toki niin, talonpoikaisittain, nauroi Viija. Mari sai olla loppumatkan, Kivirannalle asti, oman uteliaisuutensa kiusassa. ---- Samppa se vielä sairasti jalkaansa, eikä hänen luonaan ystävät liioin käyneet lohduttamassa, sillä hänen luontoisellaan miehellä ei tavallisesti ole ystäviä eikä vihamiehiäkään. Kukapa kehtaisi ruveta pitkältä puhua purpattelemaan sellaisen kanssa, joka ei kuin nauraa vissottaa, eikä siitäkään saa selvää, nauraako se puheen hyvyydellä vai huonoudella. Nyt kumminkin ilmestyi Sampalle yksi ystävä. Se oli lähikylän laidalta Leppämäen isäntä Mikko, joka oli kaikille tunnettu alituisista valituksistaan ja rykimisestään. Mikko oli kuin luotu Sampan puhetoveriksi, sillä hän osasi tehdä sitä yksipuoleltakin. – Teki mieleni tulla puhelemaan sellaisen luokse, yhhy, joka tietää, miltä se tuntuu, kun terveys on pois, alkoi Leppämäen Mikko. – Mitä ne nuo terveet huolii toisen vaivoista, yhhy. Jos niille puhuu, niin ei ne kuuntelekaan. Niin sitä oltiin mekin nuorena, yhhy, jopa niin. Nyt tämä on kuritus meille, jopa vitsa. Jospa otettaisiin opiksi parempaan päin, yhhy, oikeaan suuntaan. Siinä sitä kysytään, kun joka kulmalla on koukkuja, kadehtijoita, vihamiehiä ja muita valheen kenkiä. Samppa jo näytti kummastuksella kuuntelevan, että mitä kaikkea sieltä maailmasta mahtaakaan löytyä kun tarkoin katsellaan. – Siinä tahtoi ihan sotkeutua, jatkoi Mikko ... jopa tulla ihan kiusauksen pauloihin. Maailman lapset ne nauraa, ne panettelee, ne kadehtii, ja ne koettavat ahdistaa niin, ettei elämään pääsisi, vaan että elämään pääsisi, vaan että tuohon paikkaan köyhtyisi kerrassaan. Puhe meni jo niin kimmille, ettei joutanut rykimäänkään ja Samppa yhä ihmeissään, että onpa työpaikkoja, jos on tekijöitäkin. Viijan oli käsketty keittää kahvia vieraalle ja puheen parhaallaan ollessa hän sitä toi kamariin. Vieraan mieltä lauhdutti joku lämpimämpi ajatus ja hän jatkoi tyynesti: – Niin se on tuo maailma, yhhy. Sitä ei kokematon eikä nuori huomaakaan sellaiseksi. Olisi hyvä, että jokainen tulisi nuorena sellaiseen perhekuntaan, jossa ei pimeydessä vaelleta, vaan jossa sanan valossa eletään, yhhy. Ja se olisi etu, jota ei monikaan huomaa, eikä usko, ennenkuin vanhana, yhhy, vaivain rasittamana. – Teillekin nuorille tytöille se on tuo maailma hyvin vaarallinen, yhhy, pitäisi katsoa eteensä, lopetti Mikko puheensa kääntyen Viijaan päin, joka seisoi kuppia odottamassa. – Paremminhan ne vanhat tuntevat maailmaa kuin nuoret, myönsi Viija. – Jo se tunnetaan, yhhy, jo hyvinkin. Viijan pois mentyä kääntyi Mikko hyvin ystävällisesti Sampan puoleen ja alkoi: – Mehän ollaan vanhat tuttavat ja minä luotan sinuun enemmän kuin muihin, niin että sinä kai rupeat minulle avulliseksi muutamassa asiassa. Samppa hymötti hyvin naurussa suin ja näytti ihmettelevän, että kun hänenkin apuaan tarvitaan... – Niin se on sellaista, yhhy, että kun tämä Rasilan tyttö on tässä sinun luonasi, niin sinä voisit kahden kesken puhua sille siihen tapaan, yhhy, että se saataisiin minun pojalleni vaimoksi. Samppa näytti yhä hymyilevämmältä, kun ensin pääsi selville, että on niitä vielä mailmassa sellaisiakin asioita. – Eihän minusta niihin, epäröi Samppa. Eikö niitä muita olisi. – Ei, kyllä sinä olet paras siihen. Voithan oikein tunnollisesti selittää, kuinka meillä on rikastuva talo ja joukot kirjan lukevata väkeä. Ja minä vaivain rasittama kuolen kohta pois tieltä, voithan senkin sanoa, ja kyllähän sinä osaat siihen lisätä. Tottahan nyt myönnyt, kun minä olen sinun paras ystäväsi ja tuttavasi. Eihän Samppa voinut mitenkään olla myöntymättä, kun toinen niin ystävällisesti pyysi. – Puhu sinä jo ennen kuin muita sulhasia ennättää tulla, muistutti Mikko pois lähtiessään. Senkin Samppa lupasi parhaalle ystävälleen, joka sitten kiitollisena puristi erojaisiksi Sampan kättä ja toivotti terveyttä ja Jumalan rauhaa. ---- Useampia päiviä oli Sampan mielessä tuo tuttavalle annettu lupaus puhua hänen puolestaan. Ensin Samppa ajatteli, että kunhan jalka paranee, mutta sittenkin se myöhästyi sivu kesän viikko viikolta. Aivan hän säikähti, kun Santtu puhemiehen kanssa ajaa kohautti kartanolle. Toinen tulosta säikähtynyt oli Viija. Hän puiti johonkin syrjähuoneeseen ja tunsi olevansa kuin ahdistettu jänis. Siellä hän ajatteli, että mitenhän ne mahtanevat sanoa ja miten niille osaa vastata, vai ollako äänettä... Kun pääsisi pakoon... Kuka sieltä jo tulee... Viija luuli vierasten jo häntä hakevan, vaan Liisa se toki oli. – Nyt ne tulivat sinulle sulhaset ja sinä taisit tulla tänne piiloon, huudahti Liisa huoneeseen tultua. – Voi, elä sinä noin kovasti huuda. Minua niin hävettää, valitti Viija. – Elä nyt toki. Iloistahan se on, kun ensimäiset sulhaset ovat käymässä. – Hyvähän sinun on sanoa, mutta minun elämä on nyt niin tukalaa, että minä luistan kylään. – Kyläänkö? Elä nyt toki! Sitten sinulle kaikki nauraa, että näet olet niin typerä, että pelkäät ihmisiä, selitti Liisa. – Tiedätkös sinä sanoa miten minä niille vastaan, jos tulevat kysymään? pyysi hän Liisaa neuvonantajaksi. – No sekö sinua pelottaa? – Niin, ja kun ne tarjoavat kihloja, niin pitäisiköhän ne ottaa vastaan. – Sitä kihlain ottamista saatat sitten kysyä äidiltä, neuvoi Liisa. – Vaan eihän niille muuten tarvitse suoraan vastata mitään, osaahan sen verran kierrellä. Ja ota vaan pois ne kihlat, niin saadaan sitä kelloa aina vetää ratuuttaa. Viija itsekin alkoi olla tuumasta huvitettu, sanoi kumminkin: – Kysyn minä sitä sitten tädiltä. – Kysy, kysy, sanoi Liisa. – Vaan tule nyt jo pois vierasten näkösälle. – Menehän sinä ensin. – No, minä menen, mutta tule heti, eläkä yrittele pakoon, muistutti Liisa. Sulhasmiehet istuivat tuvassa ja vetelivät kaupungin tupakkaa. Puhemiehenä oli ennen tunnettu kirjuri, tosin jo vähän vanhentunut entisestään, mutta kielensä puolesta miltei sukkelampi. Sulhasella oli aivan uusi, musta verkapäällinen turkki, jossa kaulusvillat olivat niin pitkät, että hartioilla riippuivat. Keskeä oli turkki kääritty mahdottoman suurella, punaiseksi värjätyllä lankavyöllä, jonka rimpsuiset päät heiluivat kupeella, turkin helmain tasalla. Päässä oli uusi susihattu ja jalassa pitkävartiset saappaat, jotka astuessa ärjyivät armottomasti. Ei puhemieskään ollut lähtenyt rovionoessa liikkeelle. Vaatteus oli oivallinen, vaikka ei aivan niin vasta neulalta heitetty kuin sulhasen. Partakin oli puhdistettu niin juurta jaksain, että oli täytynyt paperilla paikata alahuulen mutkaan tullut veitsen arpi. Hän puhutteli Samppaa, eikä tietänyt, että tämä on antanut lupauksen olla samanlaisen asian ajajana. Samppa-raukka olikin virastaan hyvin huolissaan ja varsinkin siitä, että oli näin myöhästynyt. Ei hän tahtonut osata oikein tavallisella ajalla vastatakaan virkaveljensä puheisiin. Ja kun sulhanen hänelle ensimäisen paperossin antoi, niin Samppa vetää luputti pitkän aikaa väärästä päästä ja söhösteli tulta tyhjään paperitorveen. Viija ei tuntenut enää puoltakaan pelkoa. Puhemies, vanha viisas, maleksi kautta rantain puheelle kuin oppinut teerien ajaja. Jos Viijalle sattui asiata käydä uunin luona, sattui puhemiehelläkin asia uunin luo, ja jos Viija meni karsinan puolelle, sattui puhemiehenkin mieleen mennä katsomaan mitä taloja sinne akkunaan näkyisi. Luokse tultua oli aina jotain huvittavaa sanomista. Janokin rupesi puhemiestä niin vaivaamaan, ettei malttanut odottaa tupaan tuontia, vaan meni Viijan perästä ruokahuoneeseen. – Olisin minä toki tuonut, sanoi Viija. – Kyllä minä sen tiesin ja eikä se enää näin ikämiestä oma janonsa hyvin hätyytäkään, vaan välistä sattuu toisenkin tautta janottamaan, haasteli puhemies nauraen. – Vai niin, kummasteli Viija, ja vanhat sanovat että vettä ei vihalla juo, eikä toisen tarpeella? – Aivan oikein, vaan eihän siltä ole pakko juoda, sanoi puhemies. – Mutta arvaakos Viija, mitä vieraita me oikeastaan ollaan? – Mistäpä minä tietänen, vaan pikku Samppa tuo sanoi, kun näki teidän ajavan, että ”miesvieraita tulloo.” Puhemies nauroi Viijan vastaukselle oikein röhönaurun ja sanoi: – Jopa se nyt minua naurattaa... Mutta kaiken naurun lomassa minä sanon, elä hämmästy, että me ollaan sulhasjoukkoa. Saavatkohan sellaiset miehet virkailla talossa vai pitäneekö lähteä paikalla pois. Puhemies oli mielestään valinnut parhaan ilmoitusajan, mutta vieläpä punastui Viija, eikä muuta kuin mennessään sanoi, että eihän tästä ole vielä ketään ajamalla ajettu. Vastaus oli puhemiehen mielestä myöntävä ja hän meni supakalla sulhasen korvaan puhelemaan asiain menosta. Tämä oli poissaoloajan pitänyt keskustelua Sampan kanssa, jossa ei juosten menty eikä jouten oltu. Sampan mieltä painoi hänen antamansa lupaus, ja nyt, kun vieraat keskenään puhelivat, meni hän etsimään Viijaa, ja ilmoitti: – Minulla olisi ollut vähän sanomista. Kun se Leppämäen isäntä houkutteli minua olemaan sen verran puhemiehenä, että tuumata sinulle, niin minä nyt, kun tuli luvatuksi, meinasin puhua, ennen kuin muut ennättää. – Vai niin, sanoi Viija. – Sitäkö se täällä käydessään teille puhui? – Sitähän se puhui. Eikä se olekaan mitätön talo, paremmin rikastumaan päin ja joukot kirjan lukevia. Eikä se isäntä Mikko ole siinä pitkäaikainen, arveli itsekin, että kohta hän kuolee... Niin, se on nyt siltä sinun omassa vallassasi, mitä siihen sanot, arveli Samppa lopuksi. Tämä kotoinen puhemies ei saanut Viijaa hämille, päinvastoin olisi tuo tuuma naurattanut, mutta hän koetteli vakuutella itseään, kun kysyi: – Eikös sillä Leppämäen isännällä ole vielä entinenkin emäntä elossa? Sampan pää joutui nyt pyörälle. Hän näki viisaimmaksi ottaa eron virastaan, sillä tuollaisen kysymyksen selittämiseen olisi vaadittu pitkät puheet ja kuka mokomia olisi arvannut edeltäpäin ajatella. Puhuteltavakaan ei joutanut odottamaan ja nyt päätti Samppa täydestä sydämestään olla lupautumatta toista kertaa tähän toimeen. Vieraat käskettiin kamariin kahville ja siellä ne alkoivat jo julkisemmin ilmoitella, mitä vieraita he ovat. Viija siellä ei tahtonut viipyä, vaikka monesti haettiin. – Kuuntele heidän puhettaan vähän enemmän aikaa, kun ne niin sen vajaassa ovat, sanoi Reeta. – En minä viitsisi, valitti Viija. – Miten minä niille osaan sanoa, kun ne tulevat kysymään. – Eihän nuo niin pöllöjä liene, että nyt jo vihkimävastauksia tahtovat. Muihin kysymyksiin vastaa miten sattuu, tai on vastaamatta ja tyytykööt siihen ... ja kun eivät tyydy, niin menkööt tiehensä, neuvoi Reeta. Itse hän ei viipynyt vierasten seurassa, vaikka ei heille hyvin huomattavaa ynseyttäkään aikonut näyttää. Vierailla oli kaikkien suunmukaiset juoma-aineetkin mukanaan. Niillä tahtoivat he kestitä talon väkeä. Kaikkien koolla ollessa ryhtyi sulhanen päätehtäväänsä ja alkoi hakea asianilmoitus-puheeseensa tarpeeksi sanoja, joita oli nähtävästi edeltäpäin suurella huolella muistiin koottu. – Niin kauan kuin muistan, eli siitä asti kuin muistamaan tulin, aloitti hän, on minun mielessäni kaikunut semmoisia somia muistoja siitä, kun, kun tämä sama isäntä, jonka kanssa tänne nyt tultiin, siellä, siellä narrasi kerran minua että kihlata tämä Viija ... niin, siitä asti minä olen kantanut vähän mieltä ... eli tuota mielessäni kantanut tätä lapsuuteni morsiamen muistoa ja tahtoisin nyt uudistaa ... eli niinkuin ilmoittaa sen. Ja nyt kun en enää pelkää kellon särkemistä, niinkuin silloin, niin tahtoisin heittää vähän muitakin tavaroita puheeni vahvistukseksi. Hän alkoikin hakea noita tavaroitaan, mutta odotti ensin mitä hänen puheeseensa sanottaisiin. Ei siihen heti virkkanut kukaan mitään. Viija istui punakkana kuin uunin edessä ja nypelöi esiliinaansa. Siitä hän kumminkin katsahti kysyväisesti tätiinsä, joka istui likellä ovea. puhemies lopetti äänettömyyden. – Tässä taisi tulla se taivaan konsti, että ollaan äänettä puoli tuntia. Mutta minusta näyttää, että tädiltä tässä joku sana vaadittaisiin. – Mitäpä minulla lienee sanomista, sanoi Reeta. Sedällään kai siinä on suurin sanominen, mutta teille mahtaa olla hänen mielensä tietty. – No ei nyt sellaisilla äänillä aloiteta, sanoi puhemies, joka tunsi vastaukseen kätkeytyvän terävän piikin. – Ääni kuin ääni minun puolestani, toisteli Reeta. – Sanokoon vaan itse ottaako eli ei ... eläkä houkututa tyhjää. – Minä olen vielä niin nuori, virkkoi Viija ujosti. – Sepä ei ole vahinko, jos on nuori, otti puhemies kiinni Viijan sanasta. Se on pahempikin jos joutuu vanhuuttaan valittamaan, Lempiviikkoja viettäessä se aika ennättää mennä parhaalle paikalleen, jos vähän aikaisemminkin aloittaa. – Anna vaan pois poikani, mitä sinulla on antamista. Ei näissä asioissa auta odottaa niin varmoja lupia, ja jos niitä ruvetaan odottamaan, niin ei kymmeniin vuosiin yksienkään häiden humakka kuulu korviimme. Santtu ihan kuin kuulematta toverinsa puhetta, otti kihlat ja kävi ne heittämässä Viijan helmaan. Liisa lähemmä istumaan ja hänen mielensä hehkui tarttua kelloon. Viija ei pitänyt kiirettä, avasihan verkalleen kukkaron luukun, mutta painoi kohta kiinni, kun kerkisi nähdä, että on siellä pari satamarkkasta ja kolme kunnollista sormuksen pantaa. Puhemies rupesi taas ryyppyjä kaatelemaan ja päästi sitten puhetaitonsa pulppuilemaan, ja kertoili kymmenisen vuotta sitten sattuneista merkeistä niin lomilleen, ettei kukaan voisi epäillä, ettei tämä aiottu avioliitto ollut jo ennen ylempää määrätyn. Niin sen kieli luklatti kuin vesi veneen laitaan, onkimiehen istuessa kesä-aamuna lahdelman suussa, jolloin ensimmäinen aamutuulen hiljainen huhakka panee veden pinnan väräjämään. Samppa istui kuin vahinko loukossa ja nyt vasta oikein huomasi, mitä puhemieheltä vaaditaan, eikä hän olisi ollut taipumaton pyytämään anteeksi, että oli niin mahtavaan virkaan yrittänytkään. ---- Kun sulhasten käynti oli kerran vauhtiin päässyt, niin se alkoi olla samanlaista mylläkkää kuin entisen akan rokilla kiehuvassa padassa, että toiset tulee ja toiset menee. Toiset tulivatkin hyvällä itseluottamuksella, toiset jo vähän pelkäsivät tullessaan ja koettivat kulkea hiljaisesti. Olipa joskus sellainenkin raukka houraantunut lähtemään, joka ei matkansa vaivoista saanut kunnon hyvää päivää eikä kahvikuppia osakseen. Seutulaisetkin, jotka pitivät sulhasmäärästä tarkan muistin, heittivät nämä huonoimmat pois luettelosta sillä puoltolauseella, että tuosta nyt ei ole mainitakaan, köyhä. Santun päätä ne kivistivät, vaikka pahin peljättävä, Tuomelan Petu, ei vielä ollutkaan niiden joukossa. Kyllä se kohta tulee, arveltiin, jos ei ennen markkinoita, niin heti jälkeen. Santtu koki kiinnittää nyöriä niin lujalle kuin suinkin voi. Siihen oli vielä syrjäisiä sivulta hallitsemassa kuin varsaa, jota ensikerran aisoihin asetetaan. Aina vähän päästä tuli terveisiä, milloin sulhasen milloin vanhuksien nimessä, että tulla käymään Kotaniemessä. Usein oli Viijalta kyseleviä että: – Milloinka sinä käyt siellä Kotaniemellä syynillä? Nehän kuuluvat niin uskolla odottavan. – Antakaa heidän odottaa, sanoi Viija ja tutuimmilleen selitti: – Kovin paljon nuo tuntuvat olevan entisestäkin hyvillään. Tässä talossa ei enää taitaisi saada ei käydäkään. Mistä he sellaisen etuoikeuden luulevat saaneensa minun ylitseni. Ne satasensa ja muut romut olisivat jo aikoja saaneet ja saavat hyvin nättiin, jos he luulevat niillä minun herrakseni päässeensä. Niin, Viija ei ollutkaan enää lapsi. Hän oli nähnyt jo monet sulhaset ja tottunut hyvin vähillä punastumisilla tekemään nuo kiertelevät vastaukset, noihin ”sydämen pohjasta” lähteviin kysymyksiin. Oli hän jo melkein vähillä sydämen sykähdyksillä tottunut monesta kirjeestä lukemaan nuo kymmenet vakuutukset ”palavimmasta”, ”puhtaimmasta” ja ”vilpittömimmästä” rakkaudesta. Reeta huomasi, ettei hänen kasvatustyttärensä olekaan enää niin joka pojan siepattava ja hän saattoi sitä kehoittaa käymään muissakin kyläpaikoissa kuin tuolla Tuomelassa. Ja vieläpä taisi Reeta huomata erehtyneensä tuon Tuomelan toisen pojan Vesterin suhteen, joka olisi ollut yhden ikäinen Liisan kanssa. Niinpä sai Santtu luvan tulla Viijaa kylään hakemaan, joka tieto ei ollut Kotaniemen vanhoista tervalle. Huurteisena joulukuun päivänä hän lähti ajamaan Liisan kanssa. Reeta oli kartanolla peittelemässä ja siinä hänen sydämensä ilosta sykähti, kun painoi toista toiselle olkapäälle. Hän mahtoi ajatella että jospa nuo molemmat olisivat yhtä kilvoiteltuja, mutta niin ei ollut. Miten sittenkään, jos ei olisi ollut tuota talon perintöruhtinasta, pientä Samppaa, joka nytkin pörrötukkaisena seisoen katseli rappusilta toisten lähtöä. ---- Markkinat olivat aivan tuossa paikassa. Korkealla puhteella ajoi jo Santtu Kivirannalle morsiantaan noutamaan. Liisa tuli yhteen kyytiin. Muita ei tästä lähtenytkään kuin Samppa sitten yksinään omalla hevosellaan muuripadan ostoon. Samppa ei mitään muuta ajatellutkaan kuin tätä muuripadan ostoa. Hän oli pannut tarkoin mieleensä Reetan selitykset, millä äänellä sen muurin pitää soida, ettei ole hajanainen. Toisilla markkinamiehillä oli muutakin mielessä. Liisan ajatukset pyörivät makeis- ja kultasepänkopukan tienoilla, ja näille samoille seuduille oli ilmaantunut Roittulan Ville, jonka äiti oli Liisan pienenä tyttönä kissanpojalla kihlannut. – Panitko sinä sormukset sormeesi? kysyi hän niin hiljaa Viijalta, ettei Santtu kuullut. – On ne, sanoi Viija – vaan enkö ottane pois. – Elä toki ota, kielsi Liisa. – Näyttäähän ne niin somalta. Viija ei siihen myöntänyt eikä vastustanut. Hän katsahti aina Santtuun, joka istui siinä aivan edessä kuskilaudalla, pitkät turkin kaulusvillat huurteessa ja punaisen vyön päät huiskaen reen kupeella. Pitkään se aina Viijaa katseli tuo istuja, vaikka samannäköisenä se siinä oli, eikä etupuoltakaan nähnyt muulloin kuin milloin tarvitsi jotain tärkeämpää sanoessa kääntää itseään heihin päin. Siinä se kupotti suuressa turkissaan ja tuusutteli orittaan. Yhä lähemmä alkoi tulla markkinapaikka ja yhä tylymmältä tuntui tuo edessäistuja. Ei ollut enää kuin joku virsta matkaa. Viija pisti kätensä rekipeitteen alle, heitti käteiset pois, veti sormestaan sormukset ja pisti ne kukkaroonsa. Hänen mielessään kaikui nuo monen pojan kirjeelliset toivomukset ja pyynnöt saada tavata näillä markkinoilla. Oltiin jo perillä ja Santtu ajoi kortteeritalon pihalle. – Elkäähän jättäkö, ennen kuin saan tämän oriini talliin, kielteli Santtu rekitoveriaan. – Ehkä täällä pääsee jo yksinäänkin, sanoi Viija, eikä kuin kiirehti Liisaa joutumaan torille. Siellä markkinat kihisivät parhaillaan. Paljon myyjiä, jos lienee ollut ostajiakin ja ehkä niitäkin, jotka olivat vain joukon jatkona. – Arolan Mari meidän pitäisi löytää, aikoihan se tulla, sanoi Viija. – Kierretäänhän tämä tori ympäri, niin ehkä se löytyy, arveli Liisa. Ennen kierroksen loppua oli heidän joukossaan jo yksi ulompaa tullut poika, joka tahtoi heti poikkeamaan ryssän leivoskojulle ja osti sieltä monta tötteröllistä mitä parasta löysi. Sattui siitä sivuitse kulkemaan toinenkin samaan palvelukseen halukas, joka ajatuksissaan kiroten ennen joutuneen onnea meni syrjempää katselemaan, että erkaneeko se tuo pois ja minnepäin ne lähtevät. Eikä se niin heti eronnut, sai kuikuilla hyvän aikaa. Liisa alkoi tuntea olevansa tässä seurassa niin joutilas kuin viides pyörä vaunuissa ja hän menikin Villensä kanssa huilailemaan heti kun he olivat löytäneet Arolan Marin, joka jäi Viijan toveriksi. Santtu oli hakea humannut eksyttäjiään, eikä hän tavattuaan katsonut ketä Viijan seurassa oli, alkoi vain tahtoa ryssän kojulle ostaakseen makeisia. – Eipä noita nyt tee mieli, on vielä entisiäkin, sanoi Viija, eikä lähtenyt. – No, mennään sitten kometiiaan, sanoi Santtu. – Jos tuolla kävisi, myönsivät tytöt. Matkalla tuli vastaan Tuomelan Petu. Hän ennätti vain sivumennessä tervehtiä Viijaa, sillä Santtu kiirehti tovereitaan kometiiaan eikä ollut häntä huomaavinansakaan. Surkeaääninen posetiivinrämä soida inakoitteli kometiian eteisessä ja yhtä surkeannäköinen mies sitä kammesta väänsi. Viulurukkaa rääkättiin viereisessä huoneessa ja hikipäissä siellä joukkoa tanssia työnnätteli lattian täydeltä. Syrjähuvina oli seinällä vaatteen takana sotakuvia, joita kämmenenkokoisesta lasiakkunasta katsottiin ja ihmeteltiin. Melkein kohta perästä tuli Tuomelan Petu sinne ja näyttääkseen herrasmallista tanssiinpyytämistapaa, meni hän Viijalle kumartamaan, kädet ottavannäköisesti. Sitten hän arvokkaalla ryhdillä tanssi muutamia kertoja lattian ympäri ja heti sen perästä tahtoi Viijaa sekä Maria tulemaan jo pois, johon nämä mielellään suostuivat. – Sinneköhän se Santtu jäi, sanoi Mari kun oli tultu ulos. Petu naurahti halveksuvasti ja sanoi: – Antaa sen siellä tanssia viisikolmattapennisensä edestä, ettei mene hukkaan. – Vaan jos se suuttuu meihin, kun tultiin niin pian pois ja se maksoi meidän edestä, lisäsi Mari. – Maksetaan takaisin, sanoi Petu. – Ja eiköhän tuo leppyisi, jos renikan saisi. Nauraen lähtivät he kävelemään katua ylöspäin. Petu osti mennessä juotavaa jos syötävääkin ja vei sitten muutamaan kahvilaan, josta tilasi erikoiskamarin. Kohta oli pöytä koreana eikä sen ääressä ollut ikävä istua. – Enemmän sitä pitää syödä ja juoda, kehoitteli Petu. Markkinoita ei ole joka viikko. – Ei sitä nyt siltä rupea itseään halkaisemaan, estelivät tytöt. – Vähän tämä vielä on, eikä teillä ole siihen kuskipoikaanne luottamista, se istuu siellä päivänsä tarkkaan yhdellä maksulla, ivaili Petu. – Istuessapa tämä taitaa meiltäkin mennä. – Onko jo ikävä? nauroi Petu. – Mikäs ikävä täällä on, sanoi Viija. Vaan tällä lailla jää tavarat katselematta. – Minkähänlaista tavaraa sieltä pitäisi katsella, aloitti Petu hyvin veitikkamaisesti muka. – Pitäisiköhän se olla käsin kannettavaa, vaiko jaloin juoksevaa. Onhan se yksi siellä tallessa, eikä se luultavasti karkaa, vaan pitäisikö olla enemmän. – Me vähän välitetään sellaisesta tavarasta, on meillä muutakin ostettavaa, sanoi Viija alkaen lähteä. – Taitaapa olla tosi kiire, sanoi Petu. Vaan vielähän suostutte tänne takaisin tulemaan, jos nyt lomalla katsellaan muita markkinahuveja. – Miten sattuu joutamaan, myönsi Viija. Kahvilassa-olon ajalla oli moni poika oikein toverien kanssa turhaan tarkastellut neitosien joukkoa, että mistä sen tapaisi. Viimein se ilmestyi ja nyt miettimään keinoja, miten tuo entinen matkassa-olija on tieltä pois sysättävä. Se kun oli saatu toimeen, palkkasivat ne jonkun asiaan kuulumattoman isäntämiehen tai muun, joka oli Viijalle tuttu ja se sitten pyysi jonnekin rauhalliseen ravintolaan tai kortteeriinsa kahville. Sattumalta muka ilmestyi sinne heti tuo itse asianomainenkin, joka sitten osasi pitää huolen itsestään. Tällä lailla tuli Viija näillä markkinoilla monen rikkaan pojan tuttavuuteen, joita oli ulkopitäjistäkin. Viija itse ei liene huomannutkaan näitä tuttavaksitekokeinoja tai ei ollut huomaavinaan. Kotoiset toverit olivat haihtuneet markkinatuohakassa. Liisa hupaili Villensä kanssa ja Samppa näytti olevan huvitettu muuripatain kumakasta äänestä. Joku jo hänelle sivumennessään sanoikin, että sepä kauniisti soi, kun oikein naurattaa. Sen perästä ei Samppa pitkään soitellut, kuin väänsi muurin rekeensä. Markkinain nautintopuoli olisi Sampalta ehkä mennyt tietämättä, mutta Santtu toki piti hänestä vähän huolta, kun mieleisemmät kestittävät olivat karanneet. Karvaalla mielellä oli Santtu odottanut poislähtöä, että pääsisi Viijaa tuomaan kotiinsa. Viimein hän sai samat joukkonsa ja muuta tavaraa lisäksi. – Kun sinä erosit minusta pois, nuhteli Viija tulomatkalla Liisaa. – En minä joutanut siellä yhä olemaan, selitti Liisa. Ja olihan sinun matkassa Arolan Mari ja niitä... Santtu tarttui Liisan puhetta vahvistamaan ja sanoi pistävästi: – Näkyihän tällä olevan niitä jälessäjuoksijoita. – Niin pitikin olla hokmannia apteekissa, vastasi Viija ylpeästi sanasutkulla. – Oliko niistä mitä hyötyä? kysyi Santtu. – Eipä heistä ollut vahinkoakaan. – Mahtaa olla nuokin tavarat niiden ostamia. – Ketä se liikuttaa jos olisi niidenkin ostamia. – Eikä liikuta, vaan niin minä luulen, että ei se puollus [=raha] olisi aivan ensi alussa loppunut, jos ei olisi huolinut kenenkään armopaloja. – Elä hätäile puolluksistasi, sanoi Viija ylpeästi. Santtu jatkoi juonensekaista puhettaan. – Ehkä on parasta, sanoi Viija, että puhutaan lämpimässä, kun tuntuu niin kätäjävältä tämä markkinamies täällä pakkasessa. Kivirannalle tultua olivat puheet melkein lyhyet. Viija haki heti tultua kihlat, pani ne Santun eteen pöydälle ja sanoi: – Tässä on kaikki. Kiitoksia lainan edestä. Ei ne ole vähenneet ja tuskin lienevät hyvin paljon kuluneetkaan. Santtu istui kummissaan, eipä hän olisi tuota odottanut. – Poishan ne nyt mahtavat joutaa, sanoi hän viimein alakuloisena. – Sieltä markkinoilta on kai tullut paremmilta parempia. – Ei ole tullut, enkä tunne kaipaavanikaan niitä, sanoi Viija. Santtu alkoi lähteä pois eikä näyttänyt aikovan tavaroistaan mitään perustaa. – Ole hyvä ja korjaa pois, kehoitti Viija. – Minä en niitä suojele ja syytä itseäsi, jos kuka ne siitä varastaa yöllä. Santtu mietti vähän aikaa ja työnsi sitten välinpitämättömän näköisesti tavaransa turkin ulkotaskuun. Sitten hän meni yötä myöten kotiinsa, jossa ei mahtanut markkinamiehen uutiset hyvin iloittaa isän ja äidin mieltä. Toisenlainen oli Viijan mieli. Hän ajatteli niitä uusia tuttavia, jotka olivat pyytäneet lupaa kirjoittaa että milloinhan ne kirjeet joutunevat ... ehkä viikon päästä. ---- Ennenkuin viikko oli kulunut tuli jo yksi kirje, mutta ei se ollut kaukaa, kun ei ollut postimerkkiä. Keltähän lienee, ajatteli Viija avatessaan. Ehkä Santtu pyytää tyhmyyttään anteeksi. – Ei ollut Santulta. Hän alkoi lukea: ”Nyt jo tunnet ehkä enemmän sota-asioita kuin viime kesänä ja nyt sinä olet onnellinen, minä luulen. Tuskin enää tiedät olevasikaan siinä maailmassa, jossa on surua ja milloin mitäkin. Onnellinen sinä vaan olet, sen näin nyt markkinoilla ja onhan tuon nähnyt ennenkin. On kai sinulla nyt vara ja valta valita, ottaa kaukaa tai läheltä, rikas jos vielä rikkaampikin. Ja lienee noissa ollut arvokkaitakin, niin että en minä uskaltanut ollenkaan lähestyä niin arvokasta seuraa, mutta kaikki minä katsoin ja tiesin. Ja tietäisin minä niistäkin sanoa vähäisen, vaikka saisihan nuo olla jokainen alallaan, vaan sanon minä kumminkin, ettet ole aivan niin paljon hyvilläsi. Et sinä ole ensimäinen, elä luule, joita nekin miehet ovat jo elämässään riianneet, on ne jo rikkautensa nojassa käyneet siellä jos täälläkin ja ehkäpä sieltä löytyy jälkiäkin, kunhan menet katsomaan. Ja yksikin oli, vaikka tuskin tiesit, sellainen, jolla oli kuulutettu morsian kotipuolella, joka ei liene mikään haitta, saattaahan sen köyhemmän heittää, jos rikkaamman löytää. Elä suutu, en minä näistä muille huutele, vaan minä urkin salaisesti tiedot niistä kaikista, että tietäisin, kuinka korkealle sinut lennätetään täältä halpain ja ylenkatsottujen maailmasta. – Olen onnellinen. Halvin tuttavasi : Antti A.o.ai.e...” Kirjeen sisältö ei ollut Viijan mieleen. Jokohan noissa oli sellaisia, ajatteli hän. Eikö vain kirjoittane kateudesta. Hän itse on muka parempi muita. Älköön luulko, en uhallakaan rupea hänen opetettavakseen. Enkö minä saa olla tuttava niin monen kanssa kuin tahdon, siinä ei ihminen kuitenkaan pahene. Viija koetteli olla ihan uskomatta mitä tuossa kirjeessä sanottiin, mutta eipä vain tahtonut aivan rauhaan päästä. Nyt teki hän päätöksen, ettei vasta aivan niin vähällä rupea heidän tuttavakseen, saavat näyttää enemmän nöyryyttään. [[Luokka:Viija]] 3194 5448 2006-09-02T22:43:48Z Nysalor 5 V. luku {{Otsikko |edellinen=[[Viija: IV. luku|IV. luku]] |seuraava=[[Viija: VI. luku|VI. luku]] |otsikko=V. luku |alaotsikko=[[Viija]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Nuotan vetäjätkin ovat alku-apajan vetoaikana tyynempiä, nyhjyttelevät, verkalleen vain nyhjyttelevät, ikäänkuin houkuttelemalla luokseen pyytelevät, mutta kun alkaa nuotta tulla lähemmä maata ja verkot tihenevät, silloin syntyy loppukopakka. Viijan saannista tuli samanlainen nujakka. Nekin, jotka eivät olleet kuuluvia koko asiaan, kiistelivät siitä, kuka sen on kelvollinen saamaan ja kuka ei. Itse asianomaiset olivat pahimmassa pulassa. Ne ajattivat asiamiehillä kehumassa itseään ja rikkauksiaan, ne kirjoittivat kuin tuskaiset ja moni kamari lienee sen asian takia sisäpuoleltaan kaunistettu. Jo luultiin saatavan asia hyvään alkuun, mutta kohta kuului tulleen toinen suositumpi väliin. Kevätpuoleen talvea tiedettiin jo kertoa, että Tuomelan Petu aina viikon parin päästä ajelee aisakellossa Kivirannalle. Sitten se vasta aikainsa päästä ilmestyi julkisesti sulhaseksi, ja se käynti olikin vielä suurempaa ja loistavampaa kuin Santun käynti. Kun asia oli alulle saatu, pidettiin kiirettä. Viikon päähän tehtiin kuulutuskirjaan panoliitot. Syrjäiset voivat vielä iloita tiedostaan, että Viijan setä, jolla on holhoojana sananvalta, panee tätä tuumaa vastaan. Tuomelassa se tiedettiin, ja niinpä oli jo varalta otettu mukaan lautamies, tuo ainainen avuntuoja. Nyt ei holhoojata hyvin kauan houkuteltu, kysyttiin vain, että tuleeko lupa vai ei. Jos ei tule, niin oikeuteen käsky on valmis ja sitten ostetaan välikäräjät, ja silloin ei mene monta viikkoa kun luvan täytyy tulla. Viijalle tämä sedän vastusteleminen oli yllykkeenä, tuskinpa muuten olisi tullut annetuksikaan kuulutuskirjan tekolupaa. Viija oli tottunut siihen, että kaikki myöntyvät hänen tahtoonsa, ja kun setä ei niin tehnyt, tuli häntä kohtaan uhkamieli. Esa kun näki, ettei tässä vastustelemisella pitkältä pääse, niin antoi luvan. – Parasta se on, selitti hänelle Petun puhemies. – Jospa sen tautta tuleekin yksi vihamies, niin eihän se muuta voi, kuin jos niillä saamisillaan sinua vähän ahdistelee, mutta on sinulla yhtä hyvä tuki tästäkin vävypojastasi. – Mitä minä niistä ahdistelemisista tässä asiassa, sanoi Esa, sillä hän ei tahtonut tunnustaa, vaikka siinä olikin vähän perää. Sulhasen mieli oli luvan saannista lauhtunut ja hän sanoi Esalle, että jos tämän asian takia rupeavat teitä ahdistamaan, niin sanokaahan meillekin. Sitten seurasi juonti. Rikkaalla tavalla oli juomaa kuljetettu ja sitä annettiin niin laajalta kuin huuto kuului ja kellä suu oli. Kuulutuskirja tehtiin ja vietiin pappilaan ensi pyhänä mainittavaksi, ja sitten oli tuleva uusi juonti. Sulhasten mentyä sanoi Reeta: – Niinpähän se meni kuin minä olen toivonutkin. – Niinhän se menee, jos annetaan mennä, sanoi Viija. – Elä vain ajattelekaan purkaa, muistutti Reeta. – Eihän tuo ole vielä kunnolle kerittykään, ilvehti Viija. – Kylläpä se kohta alkaa olla. ---- Nyt oli Viija kolme kertaa kirkossa kuulutettu, oli ikäänkuin kolme sitovaa solmua vedetty hänen elämänsä lankaan. Muutama aika sitten istui Viija ompelemassa koneellaan ja Liisa neuloi sukkaa siinä lähellä. – Eikö se tunnu mielestä somalta, kun kuulee kirkossa itseään mainittavan? kysäisi Liisa. – Ei tuo tunnu paljon miltään, sanoi Viija naurahtaen. – Satuitko sillä tiellä näkemään niitä muita, entisiä sulhasiasi? – Näin minä muutamia. – Olivatkos ne näkevinään? – Kyllä kai, koskapa näkyivät toisilleen osoittelevan ja nauravan. – Mitäs sinä ajattelit? – Minä ajattelin, että vielä te tulisitte, jos minä annan luvan tulla, ja astuin ylpeästi ohitse. – Vielä ne ehkä kirjoittavat, että purkaisit. – Luultavasti. Liisa neuloi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, siirtyi sitten aivan Viijan eteen ja sanoi: – Kohta sinä heität minut tähän yksinäni. Viija pyöritti kiireellä vaatteen sauman loppuun ja rapsauttaessaan rihmaa poikki kysyi: – Minäkö kohta heitän sinut? – Niin heität, vahvisti Liisa painaen poskensa kättään vasten ja katsoi siinä niinkuin ystävä matkalle lähtevää ystäväänsä. – Mistä sinä olet tullut siihen luuloon? kysyi Viija. – Siitä kun olet ruvennut niin ahkeraksi. – Se ei merkitse mitään, sanoi Viija. – Sinut voivat viedä, ennen kuin minut. – Kuka ja mihinkä? kysyi Liisa ottaen kätensä pois poskeltaan. – Sinne, sinne... Saanko sanoa? – Sano jos tiedät, vaan mistäpä tietänet. – Jo minä toki tiedän, nauroi Viija. – Ville viepi sinne ”pieneen ja hyvin sievään mökkiin,” jonka se tekee sinne ”Leppäaholle, jossa on vesilähde aivan alla”. – Mitä sinä nyt puhut? kysyi Liisa ja puna lennähteli kasvoilla. Se kävi Viijan ilolle ja hän jatkoi: – Sitä kirjettäsi sinä et näyttänytkään minulle, jossa nämä lupaukset olivat, vaan minäpä yhytin sen. ”Rakas Liisa! Nyt lähestyn sinua tämän lentävän paperin avulla...” Eikös se niin alkanut. Ja välillä mitähän lienee ollut markkinoista ja sormuksesta, mutta sitten lähti: ”Minä teen sinne Leppäaholle pienen hyvin sievän mökin, jossa on vesilähde aivan alla.” – Sinä olit oikein paha minulle, kun menit sitä omin lupisi lukemaan, moitti Liisa hyvin pahoillaan. – Mitä se haittasi, jos minä luin, sanoi Viija ja tuli käsin nujuuttamaan Liisaa, kun tämä muuttui niin vakavaksi eikä tahtonut ruveta nauramaan. – Sinä et vaan olisi näyttänyt sitä ”pientä mökkiä ja vesilähdettä.” Nuo Villen vähät tarjoukset lausui Viija niin halveksivasti matkivalla äänellä, ettei Liisa jaksanut sitä kuunnella, vaan lähti pois siitä huoneesta, eikä kääntynyt, vaikka Viija huusi jälkeen, että saat sitten lukea minun kirjeitäni. Sen perästä tapasi hän useammin kuin ennen Liisan itkemästä ja sattui joskus, että Viija alkoi häntä lohduttaakseen naurain nujuuttaa ja kiusoitella. – Voi, minkätähden sinä olet tullut tuollaiseksi? puhkesi Liisa kerran valittamaan. – Olenko minä milloinkaan nauranut sinun kirjeillesi, vaikka olisi kai niissäkin ollut. Tiedäthän sen, ettei minua tule rikkaat tahtomaan, se on hyvä, jos mökkiinkään pääsen. Viija heitti vähemmälle kiusoittelemisen, mutta ei heidän ystävyytensä enää entisenlaiseksi päässyt. Liisa näki, että heidän tiensä kääntyi aivan eri haaroille. Hänen oma elämänsä painuu ehkä pieneen mökkiin, ja Viija taas iloitsi onnestaan, jota näytti voivan ohjata minne mieli piti. ---- – Nytpä minä jo sain kirjeen, iloitsi Viija ja tuli Liisalle näyttämään, – Petulta kai... – Ei ole, tunnen minä jo käsialasta. Vaan vielä ne toki muutkin muistavat. – Annatkos nyt lukea? kysyi Liisa. – Ihan varmaan, kunhan aukaisen ja luen ensin itse lupasi Viija. Kirjettä lukiessa kävi hän kuitenkin mielenmuutoksiin, eikä täyttänytkään annettua lupaustaan. – No, mitä siinä on, kun et henno näyttää ja olet niin kiihtyneen näköinen? kysyi Liisa. – On siinä semmoista, sanoi Viija, että kun minä tämän muutaman eteen leväytän, niin eikö tuo hämmästyne hyväksi aikaa. – Kenenkä eteen? – Sittenpähän kuulet, ei siihen kauan ole, sanoi Viija ja pani kirjeen talteensa. Petu tuli muutaman päivän perästä käymään Kivirannalla eikä yhtään aavistanut, että häntä on odottamassa niin vaikeat työt kuin siellä oli. Morsian oli niin kiireinen, ettei tulohyväilyä sallinut. – Tuossa on, tunnetko sitä omaksesi? kysyi Viija pistäen Petun eteen vähän nuhrautuneen kirjeen. Tuskinpa lienee Petu missään kinkeritoimituksessa katsellut enemmän kummastuksella luettavaansa kuin nyt. Kirjeen alussa oli ”Rakas”, mutta sitten oli seuraava sana raaputettu niin erottamattomaksi, ettei nähnyt, minkä nimellinen tuo rakas mahtoi olla. Alkukirje oli kouraan tuntuvia, pintapuolisia vakuutuksia siitä, ettei hän heitä ja kyllä hän käy siellä niinkuin ennenkin, kunhan joutuu pimeät yöt. Sitten seurasi kiitoksia suuteloista ja sen perästä varoitus, ettei tätä kirjettä saa näyttää kellekään. Lopuksi Petun nimi. – Mistä tämä on tullut? kysyi viimein Petu, koettaen näyttää aivan asian tietämättömältä. – Etkö tuota itse paremmin tietäne, sanoi Viija. Petu huomasi, että nyt taitaa tulla kummat, jos tässä rupeaa hätäilemään. – Jottako luulet tätä minun kirjoittamaksi? – No kenenkäs kirjoittama se on? – Olkoon kenen hyvänsä, mutta minä en ole lupaillut ketään ennen sinua. – Niin, et muiden tieten, vaan mitenkäs siinä on, luepa. – Olkoon miten hyvänsä. Minä toki uskallan kulkea päivälläkin, ja tiedän, ettei käsketä pois meninpä mihin ja milloin hyvänsä. – Uskonhan minä tuon, sanoi Viija kiihkeästi. – Siellä huvittelit niin kauan kuin kehtasit, vaan sitten heitit ne ja tulit tänne. – No se on ihan valetta, että minusta tuolla lailla saatettaisiin sanoa. Onko kuulunut? – Mitä lie kuulunutkin, vaan sanohan kelle tytölle olet noin kirjoittanut? – Olen minä kirjoittanut joskus tytöillekin, vaan en tuolla lailla kellekään. – No, kuka sen on osannut noin kirjoittaa? – Kuka lie kirjoittanut, vähäkö niitä on vihamiehiä. Joilla on sellainen äkä minulle ja kun eivät tiedä muuten voivansa mitään, niin ne ovat matkineet minun käsialaani ja sitten hieroneet sen noin vanhan näköiseksi, selitti Petu niinkuin ainakin vääryyden kärsinyt. – Kyllä taidat lorista, epäili Viija. – Kuka se niin osaava olisi ollut? – Vähänkö niitä on, kun ne oikein miestuumasta rupeavat toista sortamaan. – En minä vielä usko sitä, sanoi Viija ja meni arkulleen, josta toi kirjenipun ja heitti sen Petun eteen. – Tuossa on nuokin! Nyt täytyi Petun heittäytyä hyvin surkeaksi ja hän oikein rukoustamalla taivutti Viijaa uskomaan, että se on tuo kirje valhetekoa. – Elä puhukaan, teroitti Viija yhäkin. – Sano vaan mitä kulusi tekevät, niin ensi perjantaina mennään tekemään ero tervaksista. – Ei niistä puhuta mitään, sanoi Petu, koettaen kääntää koko asian nauruksi. – Täytyy tulla, sano vaan heti. – Enkä sano. Ikävähän sinulle kuitenkin tulee ilman minua. Ja sitten ne nauraisivat, että saatiinpa pitää narrina. – Tässäpähän nähtäneen, sanoi Viija, eikä antautunut sen enempää puheisille. Pahoilla mielin sai Petu lähteä kotiinsa. Erojaiskäden lyönti oli Viijan puolelta sellaista paiskaamista, ettei se ollut ollenkaan rakasta, vaan pikemmin rautaista. – Tule perjantaina pappilaan, oli viimeiset sanat sulhaselle. – En tule, eläkä tule sinäkään, oli viimeiset sanat morsiamelle. ---- Ennen tuota eroperjantaiksi uhattua päivää tuli Tuomelan emäntä Kivirannalle kyläilemään, omaisiakin kun vielä olivat ja siihen lisäksi monet monituiset kutsut Reetalta. Talo ei näyttänytkään tulevan kovin paljon kulumaan tämän omaisen olosta, sillä emännän eväskirstu oli niin laitojaan myöten lastattu makuisimmilla ruoka- ja juomatavaroilla, ettei vielä viikonkaan päästä olisi viimeinen kannikka käsiin käynyt, vaikka kaikki joukot olisivat siitä syöneet. Emäntä ja Reeta olivat keskenään niin hupaisen ystävällisiä kuin ikinä olla voi, ja nuoria niitä hypitettiin kuin kukkasia kämmenellä. Viija ei mitenkään ymmärtänyt, että emäntä tietäisi mitään hänen uhkauksistaan. Ensi päivänä ei puhuttu mitään sinnepäinkään vivahtavaa, toisena jo meni emännän puheet vähän siihen suuntaan. Viija istui ompelemassa ja hänen olkapäähänsä nojaten katseli emäntä syrjästä ja silloin sattui hänen suutaan syyhyttämään. – Pois minun pitäisikin lähteä, sanoi hän ikäänkuin omissa ajatuksissaan. – Siellä kotona mahtavat kaivata, kun suutani tuossa syhytti vasemmalta puolen. Petu-poikakin näytti nyt lähtiessäni olevan niin ikävissään. – Mikähän sillä olisi? kysyi Reeta toiselta puolen tupaa. – En minä toki ruvennut utelemaan, sanoi emäntä ikään kuin kavahtaen. – Mutta minä luulen, että sitä poikaraukkaa huolettaa se, kun tämä maailma on niin muuttelevainen, että jos ne vievät sen, jota hän niin kaikesta sydämestä ja kaikesta sielusta ... rakastaa. Emäntä yritti sanoa: ja kaikesta voimasta, mutta huomasi, että se on sitten ihan niin kuin katekismuksessa sanotaan, ja niin heitti sitä vaille. – Mahtaisiko tuo sitä huolia, arveli Viija. – Voi-oi, veti emäntä pitkään. Sitähän se toki huolii, mitäs se muuta... – Vaan jos se katuu sitä, kun tuli tällaisen kuin minun luokse ollenkaan tulleeksi, sanoi Viija. – Voi-ooi, veti emäntä vielä pitempään. – Ei toki, mitenkä nyt toki, hyvänen aika. Joka niin kauan pelkäsi, ennen kuin uskalsi tulla tänne ajatustaan sanomaan. Minä näin, vaikka ei se puhunut. Viimein jo kävi säälikseni ja kysyin, että oletko sinä kipeä? – Ei, sanoi se, en minä ole kipeä. – On sinulla jotakuta, sanoin minä, kävisit jossain omaisissasi kylässä. Ja silloin se tunnusti, että hän kävisi täällä, niinkuin ... josta minä ihan säikähdin, enhän minä sitä osannut mitenkään ajatella, omaisiakin kun ollaan ja mitäpä se meidän talokaan on muiden suhteen. Minä sanoin, että kyllä se mahtaa olla turha vaiva, jos ne konttimiehet sotkevat ja purattavat, niin on vaan ilkeätä, kun tämä nykyinen rovasti on hyvin vihainen siitä. Eikä ne herrasväessä tee sitä milloinkaan. Ja maisteri kertoi, kun oli meillä yötä, ja useinhan tuo on ollutkin, että hänen kotipuolessaan ovat talonpoikaisetkin jo niin sivistyneitä, ettei kuin hyvin harvoin puretaan ja sitä pidetään suurena häpeänä. – Mitenkä se maisteri sattui sitä puhumaan? kysyi Reeta. – Se kantautui siinä puheeksi, kun maisteri alkoi kysellä Petulta, että milloinka ne häät pidetään. Ja kun se maisteri on niin ropakkatuumainen, niin jopa itse sanoi, että hän tulisi mielellään vihkimään. Siihen minä satuin sanomaan, että maisteri se kutsuttaisiin hyvinkin, vaan sitä ei tiedä, kun ne niin usein täällä vielä kuulutuksistakin purkavat – ja siitä se puhe sai alkunsa. Reeta säesti emännän kertomusta aina siksi, että se hyvin vähällä vaivalla kallistui kaikille niille suunnille, joille sen oli tarvis kallistuakin. Viija siihen ei paljon puuttunut, hän ajatteli sinne jos tännekin päin. Hän kuuli että emäntä aivan vilpittömästi rakastaa häntä ja on kaiketi yhtä hyvä vaikka miten kauan. Viija koetteli ajatella Petustakin yhtä lämpimästi, mutta väliin lennähti tuo mieltä mustentava kirjelappu ja silloin tuntui vaikealta. Jospa se ei olisi totta, niin heittäisi sikseen, kun nekin papit ja... Ei se uhkaus saa vielä niin vähään jäädä. Emännän mukana lähetti Viija sulhaselleen kirjeen jossa oli kova käsky, että pitää tulla hänen puheilleen, muuten on ihan varma, että ero tulee. Hän jäi mielessään ylpeänä odottamaan, uskaltaako Petu olla tulematta, mutta ei hänkään ollut selvillä kumminko tehdä, jos se tulee. Ja sikseen se ero jäi, kun oli kymmenenkin selittäjää, kuinka se on vaikeata ja häpeällistä. – Ja sitten vielä, selittivät vallan vakavat ihmiset, onhan niitä kaikilla vikoja; yhdellä yhtä, toisella toista; mistäpä sen niin viattoman lampaan mahtaisi löytääkään. [[Luokka:Viija]] 3195 5449 2006-09-02T22:43:52Z Nysalor 5 VI. luku {{Otsikko |edellinen=[[Viija: V. luku|V. luku]] |seuraava=[[Viija: VII. luku|VII. luku]] |otsikko=VI. luku |alaotsikko=[[Viija]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Petu oli voittanut tuon kaikkien kilvoitteleman lintusen ja nyt varusteltiin häitä, joiden tuli kuulon mukaan olla kerrassaan komeat. Pitäjän herrasväkeä oli kutsuttu hyvin runsaasti ja talonpoikia vielä enemmän. Tahdottiin kai näyttää niin kaikille muille kuin morsiamellekin, ettei tämä hänen seuraavan elämänsä aamu ole paljasta tyhjyyttä. Vihkimistä oli Reeta tahtonut tapahtuvaksi Kivirannalla ja siitä tuli hänen ja Tuomelan emännän välille pieni riidan aine, jonka jälkimäinen voitti sillä etuoikeudella, että heillä on enemmän varustettu vieraan varaa. Häihin menokin oli sentähden Reetasta vähän vastenmielistä, ettei pitänyt oikeinkaan kiirettä. – Minä olisin tahtonut, hän sanoi, että siinä siika suolataan, jossa se on kasvanutkin, viekööt sitten mihin hyvänsä. Liisa koetteli pitää tuomelaisten puolta ja sanoi: – Eihän se niille sovellu täällä vihkiminen, kun ne ovat pyytäneet morsiantytöiksi herrasmampselia. – Niitäpä ei olisi tarvinnut pyytääkään, sanoi Reeta. – Ei ne nekään tule näitä talonpoikaisia tahtomaan. – Eikös se nyt ole niin soma, että on niitäkin, puolusti Liisa. – Onpa se nyt koko soma, sanoi Reeta nauraa hykäyttäen. – Olkoot ne sitten yksistään, vaan eikö liene tahtonut sinuakin. – Tahtoi toki, sanoi Liisa. – Vaan miten minä ilennen olla, kun minulla ei ole nämä vaatteet niin hyvät kuin muilla. – Niinpä ovat, myönsi Reeta. Ja tokko nuo sinua kovin kaivannevat, jos seisot sen aikaa ulompana. Liisa meni hyvin mietteisiinsä. – No, en minä pakota poissa olemaan, joutui Reeta selittämään. Vaan minä ajattelin, että jos tulet jälestäpäin katumaan, jos viisaammat nauravat vaatteillasi ja käytökselläsi. Asia jäi ratkaisematta, eikä sitä niin vähäistä asiaa joutanut pitkältä aprikoimaan, kun oli kiire häihin. ---- Oli ihmeen kaunis päivä, vähän jälkeen juhannuksen. Tuomelassa oli joukkoa niin paljon kuin häissä osaa olla. Herrasväki hallitsi enimmäkseen kamarien puolta, talonpojat oleksivat tuvassa, ulkoilma taas oli kaikille yhteinen. Sinne täytyikin tupakan savun ja ahtauden vuoksi turvautua, ja hupainen siellä olikin. Vihkiminen toimitettiin suuressa tuvassa, jonka akkunat oli avattu ilman raitistamiseksi. Herrasväki seisoi peremmällä tupaa toimituksen aikana, talonpojat ovensuun puolella ja vähemmän uteliaat tyytyivät kuuntelemaan seinän vierustalla akkunan takana. Päistär-Tiina oli kiivennyt herrainkärryjen istuimelle, jotka oli työnnetty tuvan kupeelle liki akkunaa. Lieneekö hän sen vuoksi tyytynyt ulkopuolella kuulijain joukkoon, että hänen toiveensa pesutyttönsä suhteen olivat menneet hukkaan, vai sen tähden että hänet oli unohdettu häihin kutsua. Mutta ehkä ei Tiina näitä kumpaakaan asiaa ajatellut. Hänen vanhat kasvonsa olivat nyt niin tyytyväisen näköiset, kuin hän olisi parhaillaan kertonut, kuinka hyviä ne Rasilan emäntä- ja isäntä-vainajat olivat. Isäntä Sylvi seisoi liki pöydänpäätä sivupenkin kupeella ja niekautteli leukaansa niin tyytyväisenä, kuin olisi kokonaista kolme maankauppaa tehty tänä päivänä. Emäntä seisoi vastakkaisella suunnalla tupaa ja katseli mitä laupeimmilta näyttävillä kasvoillaan vuoroon pappia, kun tämä luki painavia velvollisuuden lauseita, vuoroon vihittäviä, kun heidän oli niihin vastattava. Muisti hän siltä pitää päänsä siksi takanojassa, että tuo emännyyden arvoa edustava leuka tuli tarpeeksi näkyviin. Morsiustytöt ja sulhaspojat seisoivat kukin puolellaan kuin siivet lumireessä. Mutta vähän vajanainen oli toinen puoli, sillä Liisa oli ennen vihittävien paikoilleen asettumista mennyt kenenkään huomaamatta nurkkaan toisten taakse ja kuunteli sieltä. Vihkimisen perästä tahtoi herrasväki ”koolata” vasta vihittyjen kanssa. Ne asetettiin rinnatusten istumaan viinilasit kädessä ja temppu alkoi arvokkaammista ja viimein kävivät talonpoikaisukotkin tokaisemassa lasiaan yhteen, niin kiireellä, kuin olisi ollut pelko, että otetaan heidän kädestään pois, kun se ilmankin tahtoi loppua ennen kuin herrasväeltä. Maisteri näkyi odottavan juhlallisessa asennossa kilistelemisen loppumista. Häätalon haltijat seisoivat lähellä morsiusparia, emäntä tanakassa leuka-asennossa, mutta isäntä sen sijaan niekautellen sitä niinkuin näyttääkseen, ettei hänellä ole alkuakaan toisesta leuvasta. Jo kilahti viimeinen lasi. Maisteri rykäisi herättääkseen läsnä olevain huomiota ja sanoi: – Arvoisat häävieraat! – Minä tahtoisin puhua muutamia sanoja tämän nuoren pariskunnan onneksi ja menestykseksi. Onni ja menestys tulevat Herralta ja niinkuin Salomon sanoo: kaikki hyvä tulee Herralta, samoin toimellinen vaimokin. Hän on kaikkiviisaudessaan ja rakkaudessaan asettanut aviosäädynkin, jota hän johtaa kaikkiviisaan maailmanjärjestyksen rakkauden kätensä johdatuksella. Hän johdattaa huikentelevaisuuteen helposti taipuvaiset nuorukaiset maailman liukkaalta tieltä onnellisen ja rauhaisan avioliiton turviin, jossa he kokeneitten vanhempain johdon alla ja hyvien esimerkkien valossa (tässä katsoi puhuja vetoavasti vanhempien puoleen) kypsyvät hedelmiksi Herran viinamäessä. Avioliitto on yksi Jumalan pyhimpiä ja vanhimpia maailman järjestyksiä, jonka rakasta huolenpitoa hän osoitti siunatessaan ensimäisen pariskunnan paratiisissa ja jonka järjestyksen hellästä huolenpidosta Hänen Poikansa antoi kumoamattoman todistuksen kunnioittaessaan läsnäolollansa ja avuliaisuudellansa pariskuntaa Kaanaan häissä. Ja samoin on hän läsnä tässäkin rauhallisessa ja vierasvaraisessa häähuoneessa ja samoin hän tahtoo aina edeskinpäin olla, jota minä kaikkien läsnäolevain ja omasta puolestani toivotan. Onnea! Maisteri kohotti lasiaan ja muut myös. Puheesta kiitti emäntä ensimäisenä ja sitten muutkin asianomaiset kukin laillaan, jonka perästä isäntä Sylvi niekautteli leukaansa niin juhlallisesti, kuin olisi se ollut veden ammennuslaitos näissä Kaanaan häissä. ---- Hääelämän iloinen puoli alkoi vasta illempana, sitten kun pappi ja muut herrasväet olivat menneet matkoihinsa. Vieraat jakaantuivat ikänsä mukaan kahteen ryhmään, vanhemmat miehet ryypiskelemään toiseen tupaan, jossa kävi kunnon möyhinä. Siellä yksi puolusti hevosensa juoksua, toinen rikkauttaan, kolmas kehui voimiaan ja neljäs olisi jo ollut valmis tappelemaankin, jos vain muut olisivat sallineet ja joutaneet. Nuori väki koetteli jalannousua suurimmassa tuvassa. Vaikeata se oli kesäkuumalla, mutta mikään ei auttanut asiassa. Morsianta tahtoi jokainen tanssittaa. Näytti siltä kuin muutamat toiveissaan pettyneet pojat olisivat tahtoneet tehdä tämän viimeisen pyörinnän niin tulisen kiivaasti, että edes se jäisi mielen hyvitykseksi. Viijakaan ei tahtonut ilonsa kukkulalla ollessa pahoittaa toisen mieltä enemmän kuin toisenkaan, vaan tanssi jokaisen kanssa, joka pyytämään tuli. Petu taas puolestaan tanssitti muita tyttöjä, joskus hän astui morsiamensa luokse, mutta teki tahtomatavassaan etuoikeutetun erotuksen tuosta nöyrästä kumarruksesta, johon hän muuten oli niin osaava. ---- Nyt oli tiettyyn suuntaan kulkeva tienpää löytynyt, nyt oli Viija saatettu pois maailman häilyvältä tieltä, kuten maisteri sanoi. Viimeiset väreet enää lipattelivat jälellä siitä nuoruuden tuulesta, joka lupasi viedä mihin rantaan mieli teki mennä. Oli jo viimeinen hääpäivä ja vieraat vähenivät vähenemistään. Viija istui kamarissaan ja sai ehtimiseen heitellä lähtijöille hyvästiä. – Hyvästi nyt ja onnellista onnea läpi pitkän elämän! toivotti Mestarin Saara, puristaen lempeillä silmäyksillä Viijan kättä. – Ole vanhuutesi päivinä vielä enemmän rakastettu kuin nuoruutesi. Elä mene sivu minun köyhän kotini, kun on sielläpäin kulkua. Saaran hyvästinheitto oli niin tunteellista, ettei Viija jaksanut kuin hyvin puristetuilla sanoilla lyhyesti kiittää siihen. Kohta tulivat Reeta ja Liisa erohyvästille. Ensin he seisoivat muutaman sekunnin kolmikulmassa äänettöminä. – Nyt sitä pitäisi meidän lähteä, sanoi viimein Reeta, koettaen vakuutella itseään. – Elkää vielä, sanoi Viija ja vedet putoilivat ehtimiseen silmistä. – Milloinka me sitten saataisiin lähteä? kysyi Reeta ja väkisin tunkeusi vesi hänenkin silmiinsä. – Sitten ... sopersi Viija, mutta kun ei osannut sanoa määrää, niin se jäi kesken. – Kyllä meidän kumminkin pitää lähteä, erota sitä nyt täytyy, sanoi Reeta ja lähestyi Viijaa. – Tule sitten kohta miehinesi siellä käymään meitä katsomassa. – Voi rakas täti, sanoi Viija itkien ja tarttui Reetan kaulaan, niinkuin ennen pienenä tyttönä. – Te menette pois ja millä minä maksan teidän hyvyytenne, kun te olette ollut minulle kuin oma äitini. Elkää lähtekö vielä pois. He itkivät yhdessä, niinkuin silloin pienenä, jolloin Viija rukoili, ettei täti häntä heittäisi, eikä antaisi myydä muille. – No, rauhoitu nyt, sanoi viimein Reeta, ja ajattele, että onhan sinulla nyt miehesi, joka rakastaa sinua enemmän kuin minä kiukkuinen, äkäinen tätisi. Muista palkitsemisista elä huoli nyt ajatellakaan. Minua on huolettanut, että jos lienen ollut aivan huono sinun kasvattajasi. No ei sinulle Luoja kumminkaan puutteen päiviä salline, siitä minä toki olen rauhallisella mielellä. – Pyyhi nyt vesi silmistäsi ja tule meitä vähäksi matkaa saattamaan. – Antakaa nyt edes Liisan jäädä tänne muutamaksi päiväksi, rukoili Viija. – No, jääköön Liisa, kun se on sinulle mieleen, myönsi Reeta. Sitten he lähtivät Reetaa saattamaan ja emäntä tuli kolmanneksi. Tiellä ei ollut eroaminen enää aivan niin vaikeata, kun emännän nähden ei Reeta ruvennut vesittelemään, sillä hänen mielestään ei unohtunut se asia, ettei Viijaa annettu vihkiä heidän kotonaan Kivirannalla. Saattamasta palatessa aloitti emäntä puheen. – Ikävätä se on erota omaisista, vaikkapa kuinka hyviin kotiin, sanoi hän. – Tästä meidän talosta ei ole vielä verratonkaan. Vaan siinä sitä uskallusta tarvitaan, kun mennään, ettei ole paljon mitään. Jo sitä minä olin kovapäinen, oikein naurattaa, kun muistelee, kuinka vähän sitä ajattelee mennessään, että miten tässä käypi. (Ja emäntä aivan totta nauroi.) Kun ei miehelläni ollut minun tähän tullessa kuin puolet tätä pääpaikkaa ja niin rappiokunnossa sekin, että melkein joka vuosi oli kesän leipä kylässä. Sitten saatiin tämä paikka kokonaan ja siihen vielä on ostettu kolme syrjämaatakin. Jos Viija olisi nähnyt minkälainen tämä kartano silloin oli! Tuossa on riihen luona latona, mikä oli silloin navettana. Siihen lisäksi on paljon muuta laitettu: tupa ja talli aivan uudesta, ja useampia kengitetty ja katettu. – E-eeh, kun suuta syyhytti niin napakasti. Onhan tässä nyt jo vähän toisellaisempi elellä. Liisa myönsi emännän loppupäätöksen todeksi sanoilla, mutta Viija kuunteli ajatuksissaan. – Joko minä nyt pääsen kotiin? kysyi Liisa oltuaan yhden vuorokauden yli muista häävieraista. – Mennäänhän vähäksi aikaa tuonne jonnekin kävelemään, täällä pihassa on alituisesti noita muita, sanoi Viija vastaukseksi. He menivät joen rannalle, kulkivat sitä jonkun matkaa ylöspäin ja tulivat vähän korkeammalle paikalle pellon kupeelle, jossa kasvoi tuuheita tuomipensaita useampia. – Niin mitä sinä Liisa äsken kysyitkään? kysyi Viija istuutuen tuomikon varjoon, taitettu tuomen oksa kädessä. – Enhän minä muista kysyneeni muuta kuin, että milloinka saan lähteä pois, sanoi Liisa vähän kummastellen, että mitä se siitä noin kysyi. – Sepä se oli, sanoi Viija. – Sinä ehkä olisit vaikka kuinka kauan, jos minä kiusaisin olemaan. – Jo toki oikein mielelläni, jos joutaisin, vaan olisin nytkin, jos hyvin tingalle tahtoisit, myönsi Liisa. – Sitäpä minä, sanoi Viija huiskuttaen hiljalleen tuomen oksaa kenkäänsä. – Sinä olet palvellut minua ihan aina, siitä asti kuin teille tulin ja minä en sinua milloinkaan. – Mitä sinä Viija nyt tyhjää puhut. – Ei se ole tyhjää, sanoi Viija huiskauttaen vilkkaammasti tuomen oksaa. – On se tyhjää, vakuutti Liisa. Lapsiahan me oltiin kauan, mitä toistemme palvelijoita meissä oli, ja eihän me nyt isompana ole kaivattuna kenenkään palvelusta. – Ei, elä nyt hyvittele minua, kyllä se on niinkuin sanoin. Sinä olet ollut minulle parempi kuin sisar olisi ollut. – Ja sinä minulle, ehätti Liisa sanomaan. – En, en; elä sanokaan. – No, lopeta pois tuo joutava puhe, pyysi Liisa. Puhutaan nyt muista asioista. – Niin kyllä, puhutaan muista, myönsi Viija. – Sano nyt Liisa, minkä tähden sinä et ollutkaan minulla morsiustyttönä, vaikka olihan se jo puheena aikoja ennen? Liisa joutui nyt hämille. Hän oli siinä luulossa, ettei sitä muut juuri huomanneet, eikä Viijakaan siitä pitänyt väliä. – Minulla kun ei ollut niin hyvästi laitetuita vaatteita, sanoi Liisa viimein, nykkien nurmea maasta. – Vaan kun et sanonut sitä minulle. – Ei tuota tullut sanotuksi, kun minä luulin, ettet sinä siitä hyvin pahaa tykänne, jos en olekaan. – Aivan niin, rakas Liisa. Sinä olisit seisonut niilläkin vaatteillasi, jos vaan varmaan tiesit, että se on minulle mieleen. Mutta sinä et luullut tekeväsi siinä minulle mieliksi. Jos olisit jolloinkin ennen ollut minulle ynseä, niin sitten uskoisin, että sinä häpesit vaatteitasi. Liisa tunsi nyt olevansa pahassa solassa ja koetteli sopertaa, että niitä herrasväkiä hän ujosteli, eikä ajatellut mitään epäluuloja Viijasta. – Elä hyvä Liisa luule, että minä sinua syytän, lohdutteli Viija. – Sinä koettelit silläkin lailla olla minulle mieliksi, kun menit syrjään seisomaan. Ja jos et olisi sitä tehnyt, niin minä en ehkä vieläkään olisi tätä asiata huomannut. Liisalla oli tukala kuulla ja hän vaikeroi: – Mitä sinä noista joutavista otit puheeksikaan. – Ei ne ole joutavia, koska ovat minun mieltäni vaivanneet näinä päivinä. Vaan olkoot nyt puhumatta, sanoi Viija ja vähän aikaa ajatuksissaan istuen jatkoi: – Taivutko Liisa siihen tuumaan, jos päätetään, ettei meidän ystävyys saa vasta niin mennä. Sano sinä minulle kaikki, mitä ajattelet ja tiedät, ja minä sanon sinulle. – Jo toki oikeinkin mielelläni, vakuutti Liisa. – Hyvä sitten, sanoi Viija. Minua on nyt häiden aikana vaivannut ikävä mieli monelta puolelta. Niistäkin herrasvieraista vaan ikäväni lisääntyi, kun ne eivät näkyneet osaavan minun kanssa haastella, enkä minä niiden kanssa. – Sinä tunnut rupeavan kovin paljon ajattelemaan ja se on aivan tyhjää, moitti Liisa. – Sinulla on nyt suuri koti, eihän sinun tarvitse huolia ei mitään, elelet vaan. – Onhan tuo koti, myönsi Viija. – Vaan minusta jo tuntuu, että jos täällä tulee ikävä. – Elä toki ajattele milloinkaan sellaisia, varoitti Liisa. – Minkäs niille taitaa, jos ne tulevat. – Unhottaa pois ja käy aina siellä entisillä olomaillaan kylässä, eihän tämä niin pitkä matka ole. – Niinhän tuo taitaa olla, sanoi Viija ja oltuaan vähän aikaa äänettä aloitti: – Miksikähän se Arolan Maria ei tullut minun häihini? – Se asia on ehkä minun syyni, sanoi Liisa. – Sinunko syysi. Millä lailla? kysyi Viija kummeksien. – Niin minä luulen, sanoi Liisa. – Minä satuin sille kerran sanomaan, että sinä olet polttanut hyvin monta hänen veli-Antin lähettämistä kirjeistä ilman lukematta. – No, sanoitko sinä sen? – Niinhän minä höperö satuin sanomaan. – Ja siitäkö Mari suuttui? – Ei se suuttunut, mutta kyllä siitä oli pahaa, selitti Liisa. – Mitenkä se silloin sanoi? Varmaan moitti minua ylpeäksi. – Ei se pahasti moittinut. Sitä vaan sanoi, ettei hän luule veljensä menevän niin pöllömäisesti kirjoittamaan, ettei niitä muutamata kertaa saattaisi silmällä viskata. – Tokko sinä sanoit, että enhän minä ensimmäisiä kirjeitä lukematta polttanutkaan? – Sanoin toki. – Enkä minä olisi niitäkään toisia polttanut, selitti Viija, vaan mitäs hän alkoi ruveta niissä minua muka niinkuin neuvomaan ja opettamaan. Jos olisi aina kirjoittanut samallaisia naurattavia kuin ne ensimmäiset, niin en toki olisi polttanut. Muistat kai, miten se silloinkin markkinain jälkeen kirjoitti. Sen perästä en lukenut kuin yhden tai kaksi kirjettä, tuli ne muut luki ja syyttäköön itseään. – Ja mitäpä niistä enää, sanoi Liisa. – Ne ovat menneitä asioita. Mennään pihaan, minun pitäisi kohta lähteä kotiini. – Kuunnellaanhan mitä tuo ylhäältä päin tuleva venemies laulelee, sanoi Viija siirtäen huivin pois toisen korvansa päältä. Myötävirtaan tulla loilotti vene ja perässä istuva poika laulaa heilautteli tunteellisella nuotilla, ja niin pitkäveteisesti, että hän ennätti monet kerrat melaista joka tavulle. Laulun sanat kerkesi hyvin erottaa; : Se on niin vähä aika, : mik’ ihmisell’ on tääll’; : kuin vesipisaraisen : tuon haavan lehden pääll’. : Tuuli kun siihen käypi, : se heti putoaa; : niin ihmisenkin onni tääll’ : pian katoaa. – Soma laulu, sanoi Liisa. – Ja kaunis nuotti, lisäsi Viija, nousten istualtaan ylös. [[Luokka:Viija]] 3196 5450 2006-09-02T22:43:56Z Nysalor 5 VII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Viija: VI. luku|VI. luku]] |seuraava=[[Viija: VIII. luku|VIII. luku]] |otsikko=VII. luku |alaotsikko=[[Viija]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Viija oli nyt miehelässä ja häntä kutsuttiin nuoreksi emännäksi, joka nimitys kuului hänestä itsestään ensimältä hyvin oudolta. Miniän nimeä ei hän usein kuullut, tuskinpa muilta kuin anopiltaan, silloin kun tämä hyvin omistavaisesti puheli Viijasta toisille emännille, tai hyvitelläkseen Viijaa kertoi, kuinka paljon suurempi tämä talo nyt on kuin hänen tullessaan. Viijalla oli erikoiskamari, joka oli häiden edellä sitä varten laitettu, paperit seiniin, laki ja lattia maalattuna. Viijan muassa tulleita huonekaluja siinä oli tuo entinen ompelukone ja uusi hyvin kiiltäväksi maalattu kaappi, sekä vielä tuo monen pojan sydämen tunteita säilyttävä pienoinen kirstu, joka oli jo saanut sijansa uunin kupeella, ehkä ollakseen lähempänä hävitystänsä. Muutamana iltana, kun Petu oli isänsä kanssa Rasilan asioita ajamassa, varusti Viija kamarin uunin lämpiämään. Uunin tultua hiililleen hän avasi kirstun ja alkoi heitellä noita kovaosaisten paljolla vaivalla sommiteltuja kirjeitä uuniin, toista toisensa perään. Silmä viehättyi vielä vanhalta muistilta katselemaan yhdestä ja toisesta kirjeestä kauniimmalle kaikuvia lauseita ja runonpätkiä. Siinä yhdellä tiellä tahtoi mennä koko kirjeen sisältökin, jolloin aina mieleen jysähti, kuin olisi lukenut jotain aivan luvatonta, hyvin synnillistä kirjaa. Silloin se piti kiireellä suikata uuniin, jossa tuli kerran laitaan päästyään liukkaasti mennä livetteli pysähtymättä. Paksulta oli jo tummia paperin hiiliä, jotka hämmennellessä vielä kerran loimahtivat punaisiksi ja sitten viimein hupenivat mitättömän hienoiksi tuhkahiutuviksi. Viija katseli kirstua, se oli nyt melkein tyhjä. Petulta tulleet kirjeet olivat siellä enää polttamatta. Mennyt aika johtui siinä mieleen, jonka ajan asiapaperit olivat tuossa kirstussa olleet säilytettyinä. Noiden viimeisten kirjeiden tallentamisen piti Viija velvollisuutenaan ja karkoitti pahan hengen yllytyksenä pois sen ajatuksen, että kun olisi nekin polttaa yhdellä tiellä. Huomenna tuli Petu kotiin ja niin hän kuin hänen isänsäkin oli työlästyksissään olevan näköinen. – Kävitkö tätilässä, ovathan ne siellä terveinä? kysyi Viija mieheltään. – Enpä minä hänessä joutanut käymään, vaan eikö nuo liene terveinä, sanoi Petu. – Mitä töitä siellä niin paljon oli, ettet joutanut käymään? kysyi Viija taas. – Olisi siellä ollut vieläkin ja tuskinpa ilman käräjöimättä selviävätkään, tuskaili Petu. – Kenen kanssa se käräjänkäynti tulee, kummeksi Viija. – Kenen kanssa? jamasi Petu. – Kukas siellä on sen talon hoitajana ja peräänkatsojana ollut? – Totta se lampuoti on ollut huoleton. – Kyllä lampuoti näkyisi lampuotina menevän, vaan siinä on paljon muita syitä. Osajyvät on myötynä liika huokeasta ja rahat ovat olleet velkana viidellä korolla, kun olisi saanut kuusikin. – Eikö se nyt riitä, jos on senkin verran jäänyt rahoja kassaan kuin niitä on, puolusti Viija. – Kuuluuhan se setä maksaneen vielä vähän isävainajan velkojakin. – Se on ollut vähän se velka, sanoi Petu. – Isä sanoo varsin kyselleensä ja näkeehän sen kirjoistakin, että sitä velkaa oli vain muutamia satoja. Toistakymmeneen vuoteen olisi toki pitänyt karttua enempi kuin neljätuhatta markkaa. – Onhan tuossa siinäkin, sopikaa pois käräjöimättä, pyyteli Viija. – Sama se, jos selvä tulee, vaan siinä on vielä monta muuta kohtaa, kuin mitä minä sanoin. Viijalla oli vielä niin paljon rakkautta setäänsä kohtaan, ettei häntä tämä keskustelu oikein miellyttänyt ja siitä puhetta pois kääntääkseen hän kysyi: – Etpä arvaa? mitä minä illalla tein? – Mistäpä minä arvannen, sanoi Petu. – Minä poltin kaikki entiset kirjeeni, sanoi Viija ja katsoi iloisesti miehensä silmiin. – Ihanko kaikki? kysyi Petu, muuttaen ääntään leikillisemmäksi. – En sinun lähettämiäsi, sanoi Viija ja tunsi mielessään soimausta, kun oli tullut sitä ajatelleeksikaan. Ei perintöjuttu ollut vielä Petuakaan aivan näköisekseen tehnyt. Kun hän oli alun kuullut, huvitti häntä vielä nuokin entiset kilpakosinta-asiat ja hän illemmalla kertoi jo yhden jutun, miten he sulhasmiehet kerrankin juomapaikassa pääsivät hampaistaan kiinni ja se päättyi sillä, että toiset työnnettiin niskasta pellolle. Monta muuta kertomusta sai Viija kuulla siitä, mitä kaikkia juttuja hänen saamisestaan oli jauhettu nuorten ja vanhain kesken, joita Viija itse ei ollut puoliksikaan luullut sellaisiksi. Viimein niiden kuuluminen alkoi tuntua ikävältä, mutta mieluummin hän kuunteli niitäkin kuin noita perintöriitoja hänen setänsä kanssa, jotka viimein kiihtyivät käräjiksi ja joiden ratkaisuaikoina oli koko talon joukon mieli siihen kiintyneenä. Käräjäin väliaikoina veti jokainen omaa nuottiaan. Sylvi sitä, ettei ole hyvä, kun on kovin läheinen omainen holhoojana. Emäntä surkutteli sitä, että se tavara tahtoo olla hyvää rippumaan, kun se on toisen takaa perittävänä ja vähemmän sitä sieltä sattuu monesti tulemaan kuin luulee, jos sen saisikin. Ja vaivalla se on heille kaikki tullut ja vähästä sitä alettiin. Petu toimitti sitä, ettei heidän käy sopiminen ilman, jos ei asiasta tule suora. Viija enimmästi kuunteli, kun muut puhuivat, toisinaan vain puolustuksekseen selitti, ettei hän ole ymmärtänyt niitä katsoa, ne ovat olleet sedän huostassa. Sovintoa ei Viija uskaltanut monesti ehdotella, muuten olisi vanhempi väki alkanut katsoa häntä kovin omaismieliseksi ja siitä olisi seurannut korvan kiertäminen. Sittenkin Viija sattui huomaamaan, että aloitettu puhe painettiin hänen huoneeseen tultuaan kielen kantimien taakse ja äänettömyydestä syntyvän epäluulon estämiseksi vedettiin siten heti sieltä toisennäköisenä takaisin. Muuten ei kukaan ollut Viijalle paha. Hän sai olla omassa kamarissaan, niinkuin itse tahtoi, eikä häntä orjuutettu millään työllä. Jos Viija ryhtyi johonkin vaikeampaan työhön, katseli sitä vanha emäntä naurusuin ja selitti, että on niitä piikojakin tekemään, ei minun miniäni tarvitse ruveta riehkaisemaan, niinkuin minä itse sain ennen riehkaista. Vaan ei hän nyt enää kehtaa itsekään. Viija uskoi sen, kun vielä näki, että tulevat ne tehdyksi ilmankin. Kahvin keitto ja muutamia pieniä töitä oli hänen osallaan, mutta niiltä jouti enimmät aikaa ompelemaan omassa kamarissa. ---- Yksinäisyys on viljava ajatuksista, silloin ne leijaavat milloin minkinnäköisinä. Niillä ajoilla, jolloin Petu kuljeksi aina päivittäin noita perintöriitoja virittelemässä, hiipivät Viijan mieleen monenmoiset ajatukset, aivan kuin kesäitikat, jotka kaikista hätistelemisistä huolimatta saivat viimein jalansijan ajatusaivoissa. Jo se on onnellinen tyttö ... niinhän ne aina ennen sanoivat... Silloinkohan hän oli onnellisempi, vaiko nyt? Nyt kai?... Mutta jos kuitenkin silloin... No, mitenkähän se oikein lienee... Voi, eihän sitä pitäisikään tällaisia ajatella... Mutta ne olivat jo kerran päässeet irti ja toisella kertaa ne tulivat vielä vähän rohkeampina, jopa totuttivat mielen niin rohkeaksi, että Viija päätti sanoa Petulle siitä asiasta, joka hänestä ikävimmältä tuntui. He olivat kahden kamarissa ja Viija meni rinnalle istumaan. – Minä kysyisin sinulta yhtä asiaa, sanoi Viija laskien Petun olkapäälle kätensä. – Kysy, kysy, kilvoitti Petu. – Niin, että muistatko, mitä sinä monesti lupasit ennen meidän yhteenmenoa? – Lienee tuota tullut luvatuksi jos jotakin, sanoi Petu. – Mitä minä niistä kaikista lupauksista, vaan se lujin lupaus, rakkaus, selitti Viija. – Niin rakkaus, sanoi Petu. – Mikä sitten? – Niin että etkös sinä vannonut rakastavasi minua mitä hellimmästi aina kuolemaan asti... – Rakastanhan minä sinua kuolemaan asti. – ... ja et hetkeksikään sanonut voivasi unohtaa minua, jatkoi Viija. – Olenkos minä heittänyt? kysyi Petu. – Niin, enhän minä tiedä, vaan minä niin luulen. – Luulet, jamasi Petu. Sinä taas luulet... Enhän minä yhä jouda niin hyvänä olemaan, vaan ainahan minä olen sinua rakastanutkin. – Rakastanut ... aina ... silloin ... kun ja Viija painoi päänsä alas. – Niin, niin, sanoi Petu hyvin selittävästi. – Ymmärräthän sinä, että me ollaan nyt naimisissa ja silloin sitä on yhtä ja toista muutakin. Ja sillä lailla sitä menee välistä aikoja, mutta eihän noita ole niin kovin kauan mennyt... Ymmärräthän sinä? kysyi hän lopuksi. Viija ymmärsi, mutta ymmärsi sillä tavalla, ettei voinut vastata muuten kuin itkulla. Petu koetteli tyynnytellä häntä mitä sopivimmilla selityksillä, mutta kun ne menivät hukkaan, vahvisti hän sitä kaikki lupaavaa rakkausvalaansa ja oli niin miellyttävän hyvä, kuin näin yhtäkkiä osasi olla. Viija pyyhki silmistään vedet ja lupasi puolestaan rakastaa miestään hyvin paljon ja olla iloinen. Iloisempi hän nyt olikin, mutta yhtäkaikki käveli mielessä raskaita ajatuksia, kun tuo iloisempi hetki oli itkulla ansaittua, millä tavalla hän ei ajatellut ruveta sitä toista kertaa itselleen ostamaan. ---- – Minun tekee mieli käydä Kivirannalla tädin luona, ilmoitti Viija miehelleen. – Niin nytkö? kysyi Petu. – Niin, etkö sinä tule. – Eipä minun tunnu haluttavan, miten sitten talvempana. – Saanko minäkään mennä? kysyi Viija. – Onhan se hevosille vaikeata näin syksykelillä, kun on luntakin vielä niin vähän. Vaan en minä kiellä, saat siltä mennä, myönsi Petu lopuksi. Viija ei sen enempää kysellyt, alkoi vain laittaa lähtöään, kun emäntä vielä ikään kuin kehoittaakseen sanoi, että: – Onhan tuo soma välistä käydä sellaisissakin omaisissaan, vaikka mitäpä tuolla paljon lienee. Ihmeen keveältä tuntui mieli ajaessa tuota entistä kotia kohti. Viija kuvitteli mielessään, että hän palaa nyt joltain pitkältä kylämatkalta ja saa taas asettua sinne ja sitten... Mutta pian huomasi hän ajatustensa mitättömyyden. Ne ovat menneitä aikoja. Koti jäi sinne, johon on taas mentävä ja tuo entinen perintökoti, olihan se sekin ennen hänen, mutta nyt se on vaihdettu mieheen. Ei hän olisi ennen uskonut. Iltapäivällä alkoi Kiviranta lähetä ja se näytti ulompaa katsoen hyvin pieneltä, kun vielä hieno lumiverho peitti katot, ettei kuin matalat ajastoituneet seinät osoittivat siinä asumuksia olevan. Ei näkynyt vielä rantaan tultua ketään kartanolla liikkuvia. Tuossa lähellä aitaa oleva pihlajikko, joka kesällä Viijan lähtiessä huhotti täyteläisenä kauniilla kukalla, oli nyt lehdistä paljaaksi karsittuna, marjaterttuja oli vain muutamia, joita nokkimasta pihlajalinnut pyrähtivät lentoon Viijan tullessa. Kohta ilmestyi vastaanottajia. – Terve tulemasta! toivotti Reeta kätellen mitä sydämellisimmästi. – Me kun ei huomattuna sinun tuloasi, ennen kuin pikku Samppa sanoi, että Viija ajoi pihaan. – Mistäpä sitä niin huomaa, kun ei satu ulkona käymään, sanoi Viija. – No, tulehan huoneeseen, sanoi Reeta ja kyseli mennessään: – Eikö tämä meidän talo näyttänyt kovin pieneltä, näin pitkän ajan perästä? – Kyllä se vähän siltä näytti, sanoi Viija. Vaan hyvin iloiselta minusta tuntui, kun alkoi näkyä. Reeta istuutui penkille ja sanoi: – Hyvähän tuo olisi, ettei entiseen kotiin tulo ikävältä tuntuisi. – Mitenkä siellä olet jaksanut sitten viime näkemän? – Aivan hyvästi, jotenkin terveenä. – Entäs muut joukot? – Terveenä ovat nekin olleet. – Ei sieltä muita lähtenyt tänne, ei miehesikään. – En minä muita pyytänytkään ja Petu sanoi, että hän käypi sitten paremmalla kelillä, selitti Viija. – Saapihan tuo olla kelinkin syynä, virkkoi Reeta. Vaan olisi se joutanut tulla, että olisin saanut suusta suuhun kysyä, mitä varten ne minuakin sinne käräjiinsä tahtovat. – Onko ne teidätkin sinne manuuttaneet? kysyi Viija kummastuen. – Jo vaan manattiin. – Enpä minä olisi sitä uskonut, jahkaili Viija. – Ei tuo liene Petun käskystä, koska ei ole minulle sanonut. Se mahtaa olla isännän hommasta se... – En tiedä kenen hommasta lieneekin, käsky vaan tuli, puhkesi Reeta puhumaan. – Minä näet kuulun olevan yksi pahapää siinä, ettei sinua ole pidettynä täällä niin alastonna kuin kerjäläistä, vaan on ostettuna vaatetta päällesi. – Mutta antaahan olla, kun minä pääsen oikeuden eteen, niin enemmän niitä ilettää kuin hyödyttää se asia, siitä minä olen niin varma kuin... – Elkää nyt äiti enää, heittäkää jo pois, keskeytti Liisa, joka oli koko äitinsä puhuma-ajan istunut iloisennäköisenä kasvukumppaninsa rinnalla ja odottanut puheenvuoroa. – Niinpä kyllä, mitäpä heistä, sanoi Reeta ja muistutti Liisalle, että pitäisi mennä kahvia keittämään. Tämä lähti heti ja Reeta jäi vierastaan puhuttelemaan, kyseli oloa ja eläimistä, joita Viija kiitteli kaikin puolin hyväksi. – Sepä tuo olisi hyvä, sanoi Reeta salavihjaa huokaisten, ettei Viija huomaisi. – Ja siitä minä ainakin olen levollisella mielellä, ettei sinulle puutteen päiviä sallittane, jos ei erinomaisia onnettomuuksia tapahdu. – Hyvähän tuo sekin olisi, myönsi Viija hiljaista surua ilmaisevalla äänellä. Ilta kului hupaisesti syödessä ja juodessa. Reetakin kartteli puheen kääntymistä noihin ikäviin käräjiin, tahi muihin sellaisiin. – Mitenkähän ne setälässä jaksavat? kysyi Viija iltaista syödessä. – Ei tuolta ole kuulunut mitään, sanoi Reeta. – Kävi täällä Arolan Mari, selitti Liisa, ja entisellään kuului silloin olevan niin setäsi kuin muidenkin elämä. – Sepä hyvä. Reeta muistutti, että: – Eihän tuo Arolan talon elämä ole aivan niin entisellään, kuin Viijan lähtiessä, vaan etkö tuota liene kuullut. – En minä ole kuullut mitään, sanoi Viija katsoen mieluummin alaspäin. Liisa seurasi Viijaa tarkasti silmillään. – Vai niin se on kierrellyt, kummasteli Reeta. Poika Anttihan siitä meni viime venekelillä matkalle tuonne etelään, jossa niitä rautatietöitäkin kuuluu olevan ja kuuluvatko luulevan, että menee yhä etemmäkin. – Vai niin, sepä somaa, ihmetteli Viija ja katsahti Liisaan, että mitä se näyttää ajattelevan. – On se muistakin kummaa, jatkoi Reeta. – Se Antti oli niin älykäs poika eikä olisi osannut luulla, että se veljiensä ja sisartensa paljoutta pakenee. Viija koetteli kummastella Reetan kertomukselle, mutta Liisa pysyi äänettä ja kun näki, ettei hänen äitinsä arvannut lopettaa, sanoi väliin: – Santtu se on nyt Maria kosinut. – Vai niin, sanoi Viija naurahtaen. – Mitenkähän tuossa käypi? – Miten käynee, epäili Liisa. – Kovin pahasti kuuluu Tuokko sanoneen. – No mitenkä? – Ettei heillä tarvita niin viisaita kerjäläisiä kuin Arolan tytöt, selitti Liisa. – Kovinpa on sanonut tuhmasti, moitti Viija. – Sellaisesta lihapäästä nyt ei sen viisaampia sanoja tule milloinkaan, sanoi Reeta entisellä mahtavalla tavallaan, joka toisia nauratti, mutta itse hän piti sanansa niin varmana totuutena, ettei siinä ole naurun sijaa ollenkaan. Pienen vanhan pöytälampun valossa näytti Kivirannan tupa entistä hauskemmalta. Uunin nurkkapihdissä palava päre vei kumminkin voiton ja valaisi noita entisiä karjalaitumia uunin kupeella, jossa tytöt ennen puulehmiään kuljettelivat. Vanha kissa siinä nyt maitoa altaastaan litkitti. Kovin sen selkä oli käynyt hallakan näköiseksi ja syöntikin näytti käyvän niin laiskasti. Ei se tiennyt mitään, vaikka hiili tipahti päreestä selkään. – Nyt polttaa tuo kissa itsensä, sanoi Viija ja meni hiiltä ottamaan. – Sepä sattu kovin tulen alle, sanoi Reeta. Vaan ei se näy enää älyävän tulesta eikä mistään, se on jo niin kovin vanha. On vaan annettu elää ikänsä loppuun. – Tämähän on jo alun toisella kymmenellä, sanoi Viija. – Tokko sinä Liisa muistat, milloinka me tämä tuotiin ja millä puheella sinä tämän sait? – Ei millään puheella, sanoi Liisa nauraen ja meni muuta kuulemasta kamariin vuodetta laittamaan. Reeta jo haukotteli ja sanoi Viijalle, että mene sinä tuonne kamariin nukkumaan, meitä vanhoja haluttaa olla täällä lämpimässä. Kasvukumppanit istuivat kamarissa kahden puolen pientä pöytää. Liisa näpisti ajattelevan näköisenä kynttilän karstaa lyhemmäksi ja kysyi: – Miltä se nyt tuntuu se miehelässäolo, sinä kun et kirkolla viime näkemässä sanonut osaavasi puhua sitä etkä tätä? – Mitäpä minä nytkään, sanoi Viija. ja puhutaankin tällä kertaa niistä sinun asioistasi, että millä puulla ne ovat. – Ne ovat niinkuin tässä näkyy, nauroi Liisa. – Ei ne aivan niin liene, elä kupruilekaan joutavata, sano suoraan, niinhän me liitto tehtiin, etkö muista. – No, minä sanon, että kyllä ne vanhat liitot Villen kanssa taitavat yhä lujeta, mutta milloin tulenee päätetyksi. – Vai niin. Tietääkö äitisi siitä mitään. – Kyllä se näkyy tietävän. – Eikö ole puhunut mitään? – Ei ole sitten sinun pois mentyäsi puhunut mitään. Silloin sinun täällä ollessasi se oli hyvin vihainen aina salaa, selitti Liisa. Viija ihmetteli Reetan mielenmuutosta ja kysyi Liisalta: – Miksikä te sitten Villen kanssa heitätte asianne niin määrittömiin aikoihin, vaikka ei äitisikään ole vasten. – No katsohan, selitti Liisa. Siinä kun on niin monta veljestä pienellä maalla ja jos ne rupeavat eroilemaan, niin siinä jääpi hyvin pienet osat mieheen. – Mitä se haittaa? – Mitäkö haittaa? Niinhän sinä nyt sanot, kun olet suuressa talossa, vaan mitäs meillä on. – ”Suuressa talossa”, toisti Viija. – Sinä luulet aivan varmasti, että minä sitä oikealla onnen kukkulalla seison. – No, hyvänen aika, mitenkäs muuten. – Voih! huokasi Viija pienellä pään pyörähdyksellä. Kertoisinkohan minä sinulle kaikki ajatukseni. – Kerro toki, niinhän sinä lupasit, houkutteli Liisa, katsellen Viijan silmiin, joka nyt alapäisenä istui ja ajatteli. – Niin, että en minä ole enää onnen kukkulalla, ei minulla ole enää mitään. – Mitä mitään? Omaisuuttako? kysyi Liisa. – Ei sitäkään. – No nytpä kummat tuli! Onhan sinulla ainakin perintötalosi. – Se kaikkein vähimmän. Enhän minä enää milloinkaan kuule puhuttavan siitä niinkuin omasta talostani. Jos siitä minun kuulten puhutaan, niin se on sentähden, että kuulisin, kuinka paljon siitä on heille vaivaa ja kuinka paljon se vähenee siitä määrästä, joka on ollut kylällä kuuluna ennen minun naimisiinmenoani. Tämä kaikki tunnustaa olevan minun syyni, vaikka mistä minä ymmärtämätön tyttö tiesin, minkä verran sitä on, ja olisinko minä voinut maailman suun tukkia, jos olisin tiennytkin. Liisa ajatteli vähän aikaa ja alkoi lohdutella: – Ne vanhat mahtavat niin puhua, mutta mitä sinä heistä huolit. Olethan sinä yhtä suuri haltija kuin muutkin ja kun miehesi rakastaa sinua, niin vähättelet koko tuumista. – Kunpa se niin olisi, huokasi Viija. – Mitenkäs se on? Sano nyt toki minulle! – En minä ilkeäisi oikein päin sinullekaan sanoa, minkälaisten ihmisten arvoiseksi minä itseni tunnen. – No, minkälaisten? kysyi Liisa ja katsoi totisena Viijan silmiin. Tämä näytti aivan kuin riitelevän ajatustensa kanssa ja sanoi sitten: – En tiedä, jos tehnen kuinka suuren synnin siinä, mutta minä en tunne itseäni yhtään paremmaksi noita huonoja naisihmisiä, joita miehet pitävät hyvänä, milloin mieleen juohtuu ja jotka sitten taas saavat olla oman onnensa nojassa toiseen aikaan asti. Liisa hämmästyi. – Niin mitenkä? sanoi hän. – Tarkoitatko sinä noita naisia, noita... – Niitäpä niitä. – Sinähän olet jo päästä pilalla, torui Liisa. – Enkä ole pilalla. – Oletpahan! Rakastaa kai sinun miehesi sinua yhtä hyvin kuin muutkin. – Mistäpä minä tietänen, miten ne muut rakastavat, mutta oman kohtani tiedän. – Sinä ehkä toivoisit, sanoi Liisa, että Petun pitäisi aina olla aivan yhtä notkea kuin silloin sulhaisaikana. – Sinä et vielä ymmärtänyt, sanoi Viija. Enhän minä tahdo, että leikittäisiin kuin kissanpojan kanssa alituistaan. Sehän se on ikävintä, josta vasta sanoin. – Se nyt on aivan tyhjää, vakuutteli Liisa niin totisena kuin osasi. – Ei tuo sinunkaan miehesi liene miehiä kummempi, vaan kun sillä on tätä nykyä niitä perintöpuuhia, niin sinä luulet, että se on tyly sinulle. Heitä toki pois ne ajatukset, eläkä puhu niistä kellekään. – Minkä ajatuksilleen taitaa, sanoi Viija. Ja enhän minä toki näistä puhukaan muille kuin sinulle. – Pitäisi niitä sellaisia ajatuksiakin kartella, että näet olisit niin halpaan sijaan joutunut kuin sanoit, neuvoi Liisa. Ja eiköhän siinä auttaisi Jumalaan turvautuminen, niinhän se rovasti rippikoulussa neuvoi, etkö muista. – Niinhän tuo neuvoi, myönsi Viija ja vaipui ajatuksiinsa. – Ja tuota perintöasiatasi elä ajattele ollenkaan, jatkoi Liisa. Itse sinä et sitä tarvitse ja kyllä ne sen niin hoitaa, että se säästyy lapsillesi. Viija havahti aivan kuin olisi joku nykäissyt ja jamasi puolikuuluvalla äänellä: lapsilleni. Liisa sen huomasi, eikä jatkanut esitystään, huomautti vain, että eikö ruveta nukkumaan. – Niin nukkumaan, toisti Viija. – Taitaa olla parasta. Hiljaisena ja hitaasti painuivat he siihen samaan vuoteeseen, jossa niin monesti ennen olivat nauraa rekattaneet ja telmineet kaikki vaatteet ylös alaisin ja itsensä väsyksiin. [[Luokka:Viija]] 3197 5929 2006-09-24T15:21:48Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Viija: VII. luku|VII. luku]] |seuraava=[[Viija: IX. luku|IX. luku]] |otsikko=VIII. luku |alaotsikko=[[Viija]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Kolkko talvi oli taas kulunut, jonka ohi mentyä ei tuntunut enää paljoa sen kummemmalta, kuin jos olisi kesäisenä kylmäaamuna soutanut jonkin usmamöhkäleen halki ja päässyt siitä sitten jollekin metsän varjoamalle rannalle, jota vasten aamuaurinko herttaisesti paistaa hellittää. Luonto oli lähettänyt laulajia melkein joka puun osaksi ja iloisesti, vaikka vähän kömpelösti, kimpoilivat talven vankeudessa seisoneiden elukkain sorkat ja vielä kiivaammin kuin olisi kerinnytkään helkähtivät kellojen kielet mennessä. Vapaus ja omistaaneläminen näytti noistakin järjettömistä eläimistä olevan suurenarvoista. Tuonne ne nyt pääsivätkin kauas kukkuloille ja ahoille huilailemaan mieltään myöten. Tuomelassa valmisteltiin karjan vientiä sydänmaalle. Siinä hoppuiltiin ja hälistiin kuin kansanvaelluksen alkaessa ja odoteltiin toisiaan. Milloin olivat piijat jonnekin juosseet, milloin ei taas näkynyt isäntää ja emäntää. Muutamakseen olivat nämä viimeiset kateissa ja Viija meni heitä noutamaan. Nurkimmaisen kamarin oven taakse tultuaan kuuli hän vanhan isännän puhuvan emännälle jotenkin nyrpeällä äänellä, jonka vuoksi Viija ei tahtonut mennä sisään, vaan asettui vähän kuulostamaan. – Olisi sitä piijoille muutakin työtä, kuului Sylvin puhe. Mikä hyöty siitä tuosta Viijasta on muulle työlle, jos se tänne kotiin jääpi. Siellä se ennättäisi hyvin hyvästi hoitaa maitohuushollin, kun loiseukko olisi toverina. – Kyllähän se sen jaksaisi, sanoi emäntä. Vaan se ei näy itse sitä huomaavan. Näkyy taas panneen uuden ompeluksen alulle. – No niin, no niin, puhui Sylvi ja varmasti niekautteli leukaansa. Mikä tästä sitten tulee. Kaikkiko tässä ruvetaan kesänsä talvensa ”nystäämään”. Onhan tuota muillakin ollut perintöä, vaan pian kai se entinen loppuu, jos heretään aivan huolettomaksi. – Elähän nyt, kielteli emäntä. Ymmärräthän sinä, ettei se vielä ole aivan täysvoimainenkaan ja muuten sitten on ... niinkuin jo huomaat... – Niin, jurahti Sylvi pitkään. Kyllä niitä sellaisia syitä löytyy, niin kauan kuin elää. Viija ei uskaltanut enempää kuunnella, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä hän oli jo kylliksi kuullut, kenestä puhuttiin ja mitä se oli. Hänen ajatuksensa harhailivat kiireesti sinne jos tännekin. Ensi kerran iässään hän huomasi elämää tältä puolelta ja sepä tuntui ikävältä. Sydän tykytti paljoa kiivaammin ja ajatukset kuohahtelivat. Heti paikalla hän ajatteli mennä sanomaan, ettei tarvitse muita laittaa karjan mukaan, kyllä hän menee. Mutta kun yritti mennä sanomaan, tuntui mieli niin kiihtyneeltä, ettei hän jaksaisi rauhallisesti, itkemättä tai kiukkuamatta sanoa yhtään sanaa. Ne olisivat heti huomanneet hänen olleen kuuntelemassa. – Huomatkoot, hän ajatteli ja yritti aina uudestaan, mutta pysähtyi vielä ja ajatteli, että en toki niin paljon halvenna itseäni. Menen sitten ja näytän, että osaan minä muutakin tehdä kuin ”nystätä”, enkä ole tullut heidän elätikseen perintöäni syömään. Viija meni toisten toverina saattamaan karjaa matkalle. Muut olivat iloisia, mutta hän ei voinut siihen ottaa osaa. Erillään hän tahtoi kulkea ja hänen vähän alaspäin riippuva päänsä pyrki pyörähtelemään ajatellessa, että hänestä nyt takana päin noin puhutaan ja luullaan niin ymmärtämättömäksi, ettei osaa mihinkään käskemättä, vaikka hän nyt ihan varmaan muisteli ajatelleensa tuota samaa jo ennen. ---- – Ei toki se ole tarpeellista, ei olekaan, onhan meillä muitakin, puheli emäntä, kun Viija muutaman päivän kuluttua aikoi lähteä karjamajalle. – Sinne minä nyt mielelläni menisin, jos vaan vähänkin sallitte, pyyteli Viija aivan kuin ei mitään tietäisi. Emäntä oli vastustelevinaan, mutta vaikka tuo olisi ollut tottakin, kuului se nyt Viijan korvaan käskemiseltä. Kohta se kielteleminen loppuikin ja emäntä puhui kiittelemällä, kuinka siellä on hyvä olla. Petusta ei ollut Viijan meno karjamajalle mieleen, mutta ei hän ruvennut selittämään, mistä syystä. – Pitääkö sen piijankin olla vielä siellä? kysyi Petu. – Eikä tarvitse, ilmoittivat toiset. Se saapi tulla paikalla pois. Petu herkesi vastustelemasta ja tuli itse perille asti kyytiin, mikä oli Viijalle lohdutuksena, että olkoot muut minkälaisia tahansa, kunhan Petu on hyvä. – Etkö sinäkin nyt jää tänne? kysyi Viija, kun olivat perille tulleet. – Kyllä minä jäisin, sanoi Petu, mutta siellä on nyt kyntötöitä ja muita sellaisia, niin en jouda tällä kertaa. – Tulethan sitten, kun joudat? – Kyllä minä tulen. Ja jos ei satuta summalaiselle antamaan tuota niityntekoa, niin heinäaikana täällä on oltava useampia päiviä. – Sinnepä on vielä niin kauan aikaa, valitti Viija. Käy nyt toki aina vähän päästä ennenkin. – Pidätkös hyvänä? kysyi Petu leikkisänä. – Jo hyvinkin, sanoi Viija. Letut paistan joka kerta, kun tulet, ja kannan suuren viilipytyn ja mitä vaan löytyy. – Jopa sitten tuntuu kannattavan käydä vaikka kuinka usein, nauroi Petu. Tämä kaikki meni leikkinä, että näet letut ja viilipytyt olisivat ainoa vetovoima Petun karjamajalla käynnille. Viija tunsi täällä olevansa onnellisempi kuin tuolla suuressa kodissa. Hän liikkui oikein iloisena katselemassa emännyyteensä kuuluvia töitä ja piialta kyseli, mitä ei oikein tiennyt. Kotona kuultuja puheita ei Viija ajatellut ollenkaan. Olkoot ne siellä, ajatteli hän. Petu oli mielestä nyt niin ihmeen hyvä, että oli aivan syntiä ajatella sillä lailla kuin hän oli sattunut ajattelemaan. Nyt ei saa tulla vasta sellaiset. Petu ei malttanut olla huomiseen, vaan lähti piian kanssa kotiin. Viija tuli pellon taakse asti saattamaan ja nojaten leukaansa veräjäpuun päälle katseli menijäin jälkeen. Tien mutkassa katsahti piika vielä taakseen ja lähti sitten juosta humpuuttaen tavoittamaan Petua, joka oli jo näkyvistä kadonnut. ---- Karjan tulon edellä meni Viija kävelemään korkealle pellontaka-aholle ja katseli sieltä läheltä ja kaukaa kohoavia mäkiä, joiden rinteeltä erotti taloja ia mökkejä. Muutamilta pelloilta kohosi harmaa tarhasavu ilmaan, josta hiljalleen laskeutui alangon pajukkojen yli ja näytti asettuvan siihen. Viija kiipesi isolle kivelle ja kuunteli korvessa hoilailevain karjain kelloja. Siinä johtui mieleen Kiviranta, missä hän tätinsä toverina oli lehmiä huhuillut. Nyt oli huhuiltava omiaan ... niin, omia kai ja vielä suurta karjaa. Hän veti rintansa täyteen henkeä, mutta huokasi vielä takaisin, että jos ei kuulu kauniilta. – Mutta kukapa sitä nyt kuuntelee, jos menee huonostikin, ajatteli hän melkein ääneen – ja kukapa sitä nyt ihailisi, jos kauniistikin menisi. Ja hän henkäisi uudestaan. Ääniväreet lainehtivat pitkin lehdon rinnettä, aina korpeen asti, josta vastaukseksi kuului karkeaääninen kellokkaan ammunta. Sieltä ne lehdosta viimein lähenivät ahon rantaa, tulla mullistivat rapsavine kynsineen kapeita uriaan, jotka kiertelivät matalain lepikkopensasten keskitse ja tyytyväisinä oksien ripsumisesta hiljalleen hivuttelivat eteenpäin, silmät suojelevasti tirrallaan. Vaikka iltatyöt olivatkin Viijaa väsyttäneet, nousi hän jo aamusilla heti auringon noustua. Loisvaimo heräsi vasta myöhemmin ja tuumaili: – Teistäpä taitaa tulla oikea nousukukko, kun nyt jo valveella. – Eihän tuo nukuttanut, sanoi Viija. – Onpa ne entiset jaksaneet täällä nukkua, vaan niillä on ne omat syynsä, puheli vaimo. – Saattaahan niitä olla syitä, myönsi Viija. – Olkoot puhumatta, sanoi vaimo. Mutta kyllä tekin saisitte vielä voimianne säästellä, kovin olette heikko ja nuori. On sitä vielä aikaa. Viija ei ollut mielissään siitä, kun loisvaimo niin suoraan sanoi heikoksi. Oikein oli ensimmältä sekin pahaa, kun he jotain kantoivat ja vaimo lykkäsi paljon pitemmältä korentoa Viijan puolelle. Hän tahtoi olla reipas ja toimellinen, vaikka voimat usein tuntuivatkin heikoilta. Jos rupeaisi valittelemaan, niin ehkä kutsuisivat pois ja sanoisivat: johan tuon arvasi, mitä apua siitä on oikeaan työhön. – Olisi taas niin ikävä olla tuolla ... ei, kyllä sitä ehkä jaksaa, kun ei rupea valittelemaan. ---- Viikko toisensa perästä kului Viijalta täällä yksinäisyydessä. Joku kotoinen ihminen kävi aina pikimmältään piimää tai voita noutamassa. Välistä joku lähiseudun emäntäkin tuli tuttavuutta teettelemään ja samalla arvostelemaan, miten hyvästi rikkaan nuori miniä osaa talouttaan hoitaa. Heidän tarkastuksiaan ei Viija hävennyt, olihan hän nähnyt miten täti aina ennen teki. Oikein uhalla tahtoi hän pitää hyvää järjestystä ja toivoi, että kun Petu tulisi käymään, niin se varmaan ylistelisi häntä ja olisi oikein hyvä. Varsinkin silloin oli kaikki laitoksessa, kun oli luultava, että kotoa tulevat kohta käymään. Mutta tulija oli aina joku muu kuin Petu. Teki monesti mieli lähettää sille sana, että tulisi nyt ensi kerralla, mutta mikä lienee estänytkin, lähettämättä se aina jäi. Jo viimeinkin Viijan toivo toteutui. Veräjälle hän jo meni vastaan. – Tulitpahan viimeinkin, hän iloitsi ja naureksien lisäsi: minkä tähden olet ollut niin kauan käymättä? – Eihän tuolta tahdo joutaa, hyvin vaivalla nytkin irtausin, puolusteli Petu. Kiireesti käteltyä meni Viija toimittamaan loisvaimon lettuja paistamaan. Niitä oli lehmäin iltatulolle jo suuri kupillinen. – Syö sinä nyt oikein vahvasti, minä tulen kohta, kehoitti Viija laittaen ruokaa pöydälle ja meni sitten tarhaan karjan luokse. Petu jäi pistelemään. Myysyyn vain aina kääräisi letunleipareen ja ryyppäsi suurella kauhalla viilipiimää päälle. Iloisena kantaa pusasi kohta Viija loisvaimon kanssa suurta maitokorvoa. – Eihän liene ruoka kesken loppunut, arveli Viija miehelleen, joka jo syönnin päälle savuja veteli tuvan rappusilla. – Vielä siellä on sinullekin, sanoi Petu. – Hyvä. Tule nyt katsomaan maitohuonetta. – Olen minä sen jo nähnyt. – Kyllä huoneen, vaan muutenkin, selitti Viija matalammalla äänellä. Petu tuli kynnykselle istumaan ja veteli piippuaan. Joutuin siivilöi Viija maitoa, siirteli entisiä pyttyjä pois tieltä ja asetteli niitä somaan, tornin tapaiseen laveriin, odottaen yhä, että Petu sanoisi jotain hänen laitoksistaan ja kaikesta. – Ehkä se kohta sanoo, ajatteli hän ja katsahti kääntyessään salaisesti ovelle päin. Mutta Petu vain veteli savuja ja mitäpähän muuta lienee aina välistä virkkanut. Viija epäili jo pettyneensä hyvityksen toivossaan. Virkisti se vähän, kun Petu sattui kysymään: – Lypsääkö nyt lehmät hyvästi? – Taitaahan ne lypsää, sanoi Viija. Ja miltäs tämä näyttää? Tuossa on voikorvo, tule katsomaan. Pitää sen nyt jotain sanoa minun töistäni, ajatteli Viija. Petu tuli korvon luokse ja sanoi: – Paljonhan tuota onkin voita. Muutamain viikkojen päästä saapi jo panna toiseen astiaan. Sitten hän laski käsivartensa Viijan olkapäille ja huokaisten lyhyen tuhkaisevan henkäyksen kysyi: – Vieläkö sinulla on paljon töitä, eikö sitä kohta päästä nukkumaan? Viija vavahti aivan niinkuin rauhallinen tietä kulkeva, jonka silmät huomaavat epäilyttävän olennon tien vierellä. – Ei tässä ole enää paljon, sanoi hän katsahtaen salaisesti mieheensä. – Missä se on vuode, minua niin väsyttää, sanoi Petu haukotellen puolitekeisesti. – Tuolla aitassa, ilmoitti Viija lyhyesti. Sinne lähti Petu ja puristi hiljaa lähtönsä merkiksi Viijaa olkapäästä. Iltainen oli vielä Viijalla syömättä, vaan ei se tuntunut käyttävän, vaikka oli vähän nälkäkin. Siinä hän istui pöydän ääressä, mieli raskaana ja väkisin vierähti vesikarpalo poskelle. Olisi tehnyt mieli syödä, jos ei muun vuoksi, niin ajan kuluttamiseksi ... vaikkapa koko yö... Vielä muutamia lettuja ... ei jaksanut yhtäkään... Täytyi lähteä... Hän pyöritti ruokahuoneen lukon kiinni ja alkoi kävellä hitaasti aitalle päin... ---- Aurinko paistaa tillotti aamusella aitan oven raosta vuoteelle, kun Viija heräsi. Hän kuunteli, mutta ei mitään kuulunut siitä huoneesta. Jossain kaukana kaikatti lehmien kellot. Elämä tuntui niin kummalliselta. Hän nousi vuoteelta ja meni ulos. – Niin sitä raukeaa, kunhan olostuu, sanoi loisvaimo. Miehenne käski sanoa, että karjan savut olisi tehtävä vähän ulommaksi kartanosta. – Joko se sitten meni pois? kysyi Viija. – Jo. Ei sanonut hennovansa herättää, kun olitte niin raskaasti nukkunut, kertoi vaimo. – Ei hennonut, ajatteli Viija ja meni noutamaan lähteeltä kirnuvettä. Kaste kimalteli vielä ahon heinikossa, kun hän astui kapeata uraa. Lähteen kupeella oli sileäpäällyksinen kivi, johon hän istuutui. Entinen ja nykyinen aika kulki ajatuksien ohitse, kuin jokin matkustajajoukko, jossa katsoja mielihyvin näkee etummaisten menevän hyvittelevästi hyllävillä rattailla, mutta jälkimmäisille on jo sekin armo, jos saavat omin voiminsa samaa tietä kulkea. Väkirynnäköllä ponnistautui ulos kauan pidätetty itku. Mielin määrin antoi Viija kyynelten vuotaa ... kauan kestää kuivata lähde, jonka vesivarat ovat saaneet olla enemmän aikaa melkein koskematta. Viimeinkin ne loppuivat ja tuntui vähän keveämmältä mieli. Hän nousi kiveltä, otti kiuluun vettä ja pesi silmänsä. Astiansa täytettyään hän tuli pihaan, jossa loisvaimo kysäisi: – Mikä, onko teidän silmät kipeänä? – Ei, sanoi Viija suojaten kädellään silmiänsä. Hiekkaa sattui menemään tuolla lähteellä. ---- Viija koetteli totuttautua siihen ajatukseen, että kun hänen elämänsä on kerran tämmöistä, niin sen täytyy antaa olla, minkä sille enää taitaa. Kyläläisten silmissä hän tahtoi näyttäytyä aivan tyytyväiseltä ja onnelliselta, eikä ne muuta voineetkaan ajatella. Muutamana pyhänä oli Möykkylän emäntä tullut Viijan vieraaksi. Hän oli herttaisen hyväpuheinen, niin että Viija häneen heti mieltyi ja hoiti parhaan taitonsa mukaan. Emäntä oli lihava ja pulska, joten Viija oikein häpesi itseään sen rinnalla. – Täällä karjamajalla se on hyvä olla, puheli emäntä syödessään. Täällä on ruokavarat vallassa, kun vaan pitää huolta sellaisista tarpeista, joita ei kotona ole. Siellä sitä minäkin miniänä ollessa aloin lihomaan ruveta, vaikka silloin ei tuotu paljon mitään muualta. Emäntä puhui naurussa suin ja katsoi viekkaasti. – Saattaa ne muutamat lihoa, sanoi Viija. Mutta minä tahdon tympeytyä yksiin ruokiin. – Kyllä, jos ne niin yhdet olisi, nauroi emäntä. Vaan onhan teillä toki takana varat, jotta tulee ruokalysti. – Ei minulla ole muuta kuin mitä tässä näkyy, sanoi Viija koettaen nauraa, vaan se kävi huonosti. – Mitä tyhjää, jatkoi emäntä. – Nuorena sitä tahtoo vähän niinkuin ujostella sellaistakin, joka ei ole mitään. Nyt minä saatan ottaa viinipullon kaapista, vaikka kenen nähden, eikä se ole kuin terveellistä vaikka kelle. – Taitaahan se olla terveellistä, myönsi Viija. – On se, vakuutti emäntä. Minä viikolla näin, kun miehenne osti juomia, niin minä heti arvasin, että viinipullot on tänne tulevia. – Ei niitä ole tänne tuotuna, sanoi Viija. Ne ovat olleet kotiin. – Ei olleet kotiin, intti emäntä. Me ajettiin peräkkäin kaupungista ja minä näin että johonkin muualle ne juomat jäivät, vaikka koetteli se eksytellä minua. – Mihinkä paikkaan ne sitten jäivät? kysyi Viija uteliaana. – Sinne jonnekin lähitienoolle, sanoi emäntä. Eiköhän ne sitten vielä olisikaan tänne joutuneet. Emäntä näytti vähän pettyneeltä toivossaan. Viija ei jaksanut kysyä enää mitään. Hänen mieleensä jysähti niin pahoja ajatuksia, ettei hän ikinä olisi tahtonut kuulla tuota kertomusta. Matkan varrella tulleet aavistukset selvenivät vastustamattomasti ja katkeroittivat ennestäänkin karvasta mieltä. Vieras huomasi tämän mielenmuutoksen, mutta luuli sen tulevan siitä, ettei Viijalla ollut kaikki tarpeet tasaisin häntä hoitaa. Emäntä lähti kohta pois kehoittaen Viijaa heillä käymään vuorostaan. Aholle kävelemään riensi Viija, ettei ennättäisi muita tulla hänen yksinäisyyttään häiritsemään. Minä olen kaikkein onnettomin, vaikka minua onnelliseksi ylisteltiin, ajatteli hän. – Vieläkö minä sitä osaan uskoa... En minä osannut valita sellaista, joka minuakin rakastaisi... Voi, kun ei tätikään tuota sanonut, eikä ollut vastaan... Pienoinen joki juoksi tuolla muutaman matkan päässä. Sinne ohjasi Viija askeliaan ja istuutui partaalle. Päätä tuntui kivistävän ja koko ruumis oli kuin kuumeessa. Viija ajatteli, että kun olisi iso koski tuossa edessä. – Ei, ei! huudahti hän ja siunasi itseään. – Kun olisin yksin ... mutta... Kauempaa hän ei uskaltanut viipyä tuossa paikassa, sillä se tuntui nyt niin vaaralliselta, eikä tiedä, jos muutenkin voimat väsyvät. Täytyi rientää takaisin ja mennä aittaan vuoteelle. Loisvaimo tuli vähän päästä aitan ovelta ilmoittamaan, että karjan kellot jo kuuluu mäen alla. – Minä olen kipeä, ilmoitti Viija. Ettekö saisi tällä kertaa niitä yksinänne hoidetuksi. – Vai kipeä, surkutteli vaimo. – Ehkä ne vaivoin saapi, mutta eiköhän pitäisi lähettää kotiin sanaa. – Ei, ei, kielsi Viija. Kyllä minä jo aamuun paranen. – Antaa sitten olla, sanoi vaimo ja meni töihinsä. Aamuun paranemisen toivo meni hukkaan. Vähissä voimissaankin hän nousi toveriksi, vaikka se oli vaikeata. – Kyllä te olette aivan nähtävästi kipeä, päätti vaimo. – Laitetaan toki sana, että tietävät tulla hoitamaan. – Ei, ei saa laittaa, epäsi Viija niin vakuuttavasti, ettei vaimo osannut muuta kuin ihmetellä itsekseen. Liikkeellä olo teki Viijan voimista lopun. Hän oli vähällä kaatua ennenkuin pääsi vuoteelleen. Vaimo ei taas malttanut olla kysymystään uudistamatta, mutta kohta hän katui, sillä sairas kielsi sen niin ihmeen rukoilevasti ja koetteli nousta ylös. Silloin vasta vaimo osasi ruveta selittelemään, ettei pidä nousta, kyllä ne lehmät tulevat hoidetuksi ja hän noutaa lähimökistä toverin, kunnes Viija paranee. Vaimoparka koettelikin sitten riehkaista muutaman päivän suuren karjan kanssa ja hoitaa sairasta, mutta kun ei apulaisia saanut pitkäksi aikaa, kävi se työlääksi. Tuli taas jokin puolustus ja niinpä vaimo uskalsi mennä esittelemään sananvientiä ja ilmoitti kierrellen: – Tänne tuli vastikään yksi vanha, köyhä vaimo voita keräten ja se kai menee täältä teille päin. – Kuka se on? kysyi Viija, nostaen päätään. – En minä sitä tunne, vaan se sanoo olevansa teidän pesumummu ja sehän se saattaa viedä sanan. – Minun pesumummu, sanoi Viija ihastuneella äänellä. Käskekää se tänne. Vaimo ihmetteli sitä kiirettä ja kummasteli, ettei se siitä toisesta asiasta puhunut mitään. Heti hän meni käskemään vierasta, joka oli tuo vanha Päistär-Tiina, samannäköinen kuin ennenkin. – Hyvä päivä, tyttöni, sanoi Tiina ja toi terveisiä Viijan entiseltä kotipuolelta. – Voi rakas mummu, minä olen nyt kipeä, valitti Viija tervehtien toisella kädellä, toinen kohotettuna syleilyn merkiksi. Tiina tuli tästä rakkaasta vastaanotosta ja kohtalon säälistä aivan liikutetuksi ja alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään. – Mitenkä mummu on jaksanut? kysyi Viija. – Niinkuin vanhat ja köyhät jaksavat, arvaathan sen. – Entäs siellä tädin kotona Kivirannalla? – Hyvästi ne sielläkin. Terveisiä käski täti sanoa, kun tiesi minun tännepäin tulevan. Kotaniemessäkin jaksavat hyvästi ja Santulla se on jo morsian, eikö liene häät syksyllä. – En minä niitä nyt tahdo kuulla, sanoi Viija, kääntäen pois päätään. – No, enhän minäkään ... vaan kun tässä tuli puheeksi. Mutta onhan minulla, kun muistan, terveisiä Verkko-Lassilta. – Kiitoksia. Mihinkä se Lassi-raukka on joutunut? kysyi Viija puhumisesta väsyneellä äänellä. – Siellähän se on nyt kyläkunnan elättinä, kun sen kädet ja jalat on jihti syönyt aivan pilalle. Leikkiään laski, että hän ryömimälläkin tulisi niitä luvatuita maitokokkeleja rymäämään, jos Viija olisi lähempänä. – Vai vielä se Lassi minua muistaa, sanoi Viija painaen päänsä tyynyyn. Loisvaimo meni tuumimaan, että Tiinan pitäisi mennä Tuomelaan sanan vientiin. – Minäkö täältä niin heti lähtisin parhaan omaiseni luota, sanoi Tiina kohottaen itseään. – Se on nyt niin, että mene toki sinä ja mene paikalla, kyllä minä jaksan vielä hoitaa tyttöni, olen minä tämän huonompanakin hoitanut. Viija ei pannut Tiinan esitystä vastaan ja vaimo meni. Nyt sai Tiina rauhassa kertoa, ja olikin sitä enemmän kuin Viijaa olisi haluttanut kuullakaan. Sitten tahtoi Tiina tietää mitä töitä hän rupeaa tekemään. – Kuulutteko te keräävän voita? kysyi Viija. – Voitahan minä olen kerännyt, mutta kyllä minulla on vielä aikaa sitä kerätä, selitti Tiina. – Onko teidän astia tyhjä? – On siinä jo vähän, eikä siihen paljon menekään, pian se on kerättynä. – Minä annan sen täyteen, sanoi Viija. Siellä on maitohuoneessa voikorvo, saatte käydä heti täyttämässä. Tiina ihastui tarjouksesta suuresti, mutta kieltäytyi raudan kovaan niin suurta apua ottamasta. – Mummun pitää nyt ottaa, sanoi Viija ja kyyneleitä pidätellen lisäsi, että jospa se onkin minun ensimmäinen ja viimeinen antini teille. Viime sanat koskivat niin Tiinaan, ettei hän saanut sanaa suustaan, vaan meni mitään puhumatta täyttämään astiataan. Astiansa pohjalle laitteli Tiina voin hyvin kouheelleen, mutta päällyksen silitti niin, että se näyttäisi täydeltä. Sitten toi hän otoksensa Viijan katsottavaksi, mutta tuskin sai kiitoksia sanotuksi itkultaan. ---- Tuomelasta tulivat kumpainenkin isäntä ja joku kolmas katsomaan, miten asiat olivat karjamajalla. Heidän tultuaan ei Viija avannut monesti silmiään, eikä puhunut monta sanaa. Heti nähtiin, että sairas oli kotiin vietävä. Sylvi katseli heti tultuaan kaikki kohdat ja kysyi sitten leukaansa niekauttaen: – Mihinkä sitä voita on tarvittuna, kun on kolo korvon laidassa? – Minä siitä annoin pesumummulleni, lienenkö tehnyt pahasti, selitti Viija vähissä voimissaankin. – Vai niin, sanoi Sylvi ja jupisi pois mennessään siitä, että toisen kylän kerjäläisille mennään antamaan säästöastiasta ja eikö liene itse vielä ottanut. Viija kuuli ja lisää näki, mitä isäntä ajatteli, ja toivoi, että jos olisi joku, joka puolustaisi, mutta ei ollut ketään. Tiina tosin seisoi ylpeänä saaliinsa luona ja näytti, että hän on valmis puolustamaan parhaan omaisensa antamaa omaisuuttaan. Viijaa tuotaessa seurasi Tiina kuljetusmiehiä niin pitkältä kuin maamatkaa oli, vaikka näki Sylvin silmäyksistä, että hän oli joutilas. Veneeseen ei sanottu enää sopivan, ja silloin seurasi Tiinalle selvä ero. – Nyt pitää minun erota, sanoi hän vesissä silmin Viijalle hyvästiä heittäessään. – Veisittekö sanan tädille, kuiskasi Viija erotessa. – Voi, jo toki minä vien, vakuutti Tiina. Vene irtautui maasta. Jonkun aikaa seisoi Tiina rannalla, lähti sitten metsätietä astua kunttuuttamaan ja seisahtui vielä kerran metsän aukeamasta katsomaan veneen menoa. [[Luokka:Viija]] 3198 5452 2006-09-02T22:44:03Z Nysalor 5 IX. luku {{Otsikko |edellinen=[[Viija: VIII. luku|VIII. luku]] |seuraava=[[Viija]] |otsikko=IX. luku |alaotsikko=[[Viija]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Viijan sairaus ei ollutkaan pian ohitse. Sitä kesti useampia viikkoja, ja sen lisäksi läheni toinen arveluttava aika, jonka ohitse pääseminen ajattelutti muitakin ja vielä enemmän Viijaa itseään. Usein kävi sairaan luona kyläläisiä katsojia, joskus omaisiakin. Näille omaisvieraille oltiin talon puolesta niin kohteliaita, etteivät he saaneet olla sairaan kanssa kahden kesken, kuin hyvin sattumalta. Aina siellä joku istui, jos ei emäntä joutanut, niin silloin Petu tai joku muu. Reeta ei jaksanut monta päivää tätä paimentamista kärsiä. Hän jo viittaili, että missä hän on, siellä ei toista paimenta tarvita, mutta kun se ei auttanut, lähti hän pois ja varoitti, että pitää tulla noutamaan, milloin näyttää vaarallisin aika lähestyvän. Tuo vaarallinen aika lähestyi. Toivottiin kuitenkin (hevosten säästämisen nimessä) sen tulevan niin myöhään, että saa tuoda kätilön samalla tiellä kirkolta kuin on perintökäräjän takia siellä pakollista kulkua. Ei ollut enää kuin yksi yö tuohon odotettuun käräjäpäivään, mutta sen yön aamupuolella sairaan vaivat kovenivat. – Taitaisi pitää lähteä hakemaan kätilö, kun luulisi olevan kotona, alettiin jo arvella, kun aika näytti tulevan. – Niin, kun se olisi kotona, sanoivat toiset ja ne, joitten toimeksi tuo haku olisi tullut, valittivat, että yökin on niin pimeä. Tyydyttiin aluksi siihen, että haettiin vanha muori naapuritalosta. Mutta miten asia päättyi? Melkein silloin, kun lapsi henkäsi ensimäisiä kertoja tätä yhteistä avaraa ilmaa, henkäisi sitä äiti viimeisen kerran. Hän oli nyt mennyt. Syvä suru valtasi kaikki läsnäolevat. Nyt sai Viija surkuttelua osakseen, mutta hän ei siitä enää tietänyt mitään. Naapuritkin saivat heti tiedon ja he tulivat ottamaan osaa suruun. Siinä makasi tuo entinen kaikkien kilvoittelema ja onnelliseksi ylistämä Rasilan Viija. Laihat, tuskasta punehtuneet olivat hänen kasvonsa ja hienot sormet rujottivat rinnalle nostettuina. Hyvin heikko lapsen ääni kuului viereisestä huoneesta. Naapurit arvelivat siitä: – Tuskinpahan elää tuokaan tyttö paljon jälemmäksi äitiään. – Eipä voi elää, huokasi emäntä itkien. Kyllähän salli Luoja murheen aikoja meidän taloon. – Jopa salli, vahvisti naapurin emäntä huokaillen. Olisi sen Viijankin kelvannut elää, mutta minkäs taitaa ihminen Luojan töille. Petun silmät olivat kyyneleissä. Alapäisenä hän istui pöydän ääressä ja kävi toisinaan katsomassa ovelta siihen huoneeseen, jossa ruumis oli. Isäntä Sylvi oli ennen muita rauhoittunut ja tuli Petulle ilmoittamaan: – Pitäisi kai sinne käräjiin alkaa mennä, muuten tulee huutosakko. Petu ei vastannut mitään, istui vain käsi otsalla. – No, ei tässä auta siltä toimettomaksi herkeäminen, lisäsi Sylvi. Kyllä täällä kuollut korjataan. – Olisiko tuonne mennä koko käräjiin, sanoi viimein Petu. – Ettäkö se ei hyödytä mitään, sanoi Sylvi, ja niekautellen ajatusten kokoamiseksi leukaansa, lisäsi: – Kyllä kai se tuo tyttö elää sen verran aikaa, että perintö meille tulee. Ei se laki pane muistaakseni määräksi kuin pari kolme tuntia. Petu nousi verkalleen tuolilta, pyyhki silmiään ja meni tupaan päällysvaatteita muuttamaan. Sieltä palasi hän takaisin ja täytyi mennä Viijan kamariin kaapista ottamaan käräjiin tarvittavia riitapapereja. Takaisin tullessa hän vielä paperikääry kädessä katsahti jälkeensä tuonne vuoteelle, jossa hänen vaimonsa lepäsi kuolleena. Hevosen olivat rengit valjastaneet valmiiksi, se seisoi veräjän pieleen sidottuna. Petu tuli ulos, pisti kädestään kääryn kärrylaatikkoon, nousi rattaille ja alkoi ajaa. Yökasteen kostuttamalle hiekalle jäi kaksi pyörien tekemää kuivaa juovaa ja hevosen kavioiden kuopaisemat jäljet. [[Luokka:Viija]] 3199 5453 2006-09-02T22:44:18Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kauppis-Heikki]] [[Luokka:Romaanit]] 3200 5472 2006-09-03T18:27:26Z Nysalor 5 Lähdetiedot oikein {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vaaralla |alaotsikko=Kuvia laitakaupungilta |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} == Luvut == * [[Vaaralla: Luku 1|Luku 1]] * [[Vaaralla: Luku 2|Luku 2]] * [[Vaaralla: Luku 3|Luku 3]] * [[Vaaralla: Luku 4|Luku 4]] * [[Vaaralla: Luku 5|Luku 5]] * [[Vaaralla: Luku 6|Luku 6]] * [[Vaaralla: Luku 7|Luku 7]] * [[Vaaralla: Luku 8|Luku 8]] * [[Vaaralla: Luku 9|Luku 9]] * [[Vaaralla: Luku 10|Luku 10]] * [[Vaaralla: Luku 11|Luku 11]] * [[Vaaralla: Luku 12|Luku 12]] '''Lähde:''' Pakkala, Teuvo 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/11879 Vaaralla: kuvia laitakaupungilta]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Pakkala, Teuvo 1891: ''Vaaralla: kuvia laitakaupungilta''. Kivekäs, Oulu. [[Luokka:Vaaralla| ]] 3201 5456 2006-09-02T23:06:47Z Nysalor 5 Luku 1 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 2|Luku 2]] |otsikko=Luku 1 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Pieniä eläjiä olivat. Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä. Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi vielä tilkun verran potaattimaaksi. Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan. »Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka jälestä kerrassaan helpottaa. Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi, niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää. Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta heittäytyä köyhäinhoitoon. »Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä kyllä jaksaisin itseni elättää». Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin. Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta. Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara. Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut. Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan hävitettyä uunin kiuasta: »Olipa se.» Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan. »Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No mitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin kuin se olisi helpostikin tehty. Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin: »Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!» Ja nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa maksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24 penniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin lunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo julistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto tapahtuvaksi huomenna edellä puolisten. »Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran», sanoi Nikkilä emännälleen ynseästi. »Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei ole hätää. On aikoja pahempiakin eletty», lohdutteli vain emäntä. Mutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle ottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä vetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei varastossa huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt ja ehtyi yhä enemmän laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi lähestyi. Alkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt mihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä kammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan. »Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita lakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä lehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää. Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata. »Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti. Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten. Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa. Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan, vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan elää. »Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin iäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa tueksi tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka katselee varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä luulossa pienelle heinätupsullekin. »Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin, omin varoinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä suinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella. Meillä tässä on talot ja lehmät», supisi hän itsekseen. Ja emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää, kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan siihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä Latulta kysymään. Sieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana. Ne olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut moitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi arvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin. Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa. »Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole pennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi Latun emäntä. »Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan. »Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi kypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen nuttu: reikä rikkeimän vieressä.» »Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin paikkaa», lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen. »Aivan niin», myönsi Latun emäntä. »Hyvin oli meilläkin tuumimista, kun oli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin tämä talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi muut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty pyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän patruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut isälle: elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että sinä maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari hampaisiisi ja mene tiehesi, sillä minulla on kiire tässä», kertoi Latun emäntä ja koetti matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: »Vaan kuule Lattu», oli patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut, »laittauppa tänne jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta orittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen ’Putte’, jota sinä aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään syödä saattanut.» Ja molemmat taas nauroivat patruunille. »Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen. Vaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä, ei vaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä olisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut tietää, että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan. Niinhän se teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin luo. Vaan kun se oli kuullut, että on muualta tahdottu, niin sitäkö oli myrtynyt: ’Pirunako sinä, Lattu, minua pidät, kun vasta viimeksi minun luo tulet. Häh? Siltähän siltä viimeksi apua haetaan’, oli heti äystämään ruvennut ja pitänyt semmoisen myräkän, ettei ollut isä saanut selityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi lainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: ’Mistä sinä, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikä olisi käynyt isän sanominen, että ansainnut. Lanttu ei valehtele koskaan, eikä sen patruunin edessä kuulu vale menestyvän. Silmistä kuului näkevän heti, ja se katsookin niin terävästi silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi rupeavan, jos näkee vilppiä hiventäkään.» »Vai niin.» »Joo. Ei se vinoa meininkiä salli. – Niin, niin tuota, meillä kävi tuumat hyvin pyöreiksi, että mitä tehdä. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinä valtakirja nostamaan hänen kahden kuukauden palkkansa konttoorista. Poika oli säästänyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitä ennen ilmoittanut mitään. Kirjeessään sanoi, että kohtahan se on maksun aika patruunille, ja kun isällä on luultavasti ollut yhtä vähän ansiota sen jälkeen kuin hän lähti, niin tarvitsette nyt. Sitä varten on hän säästänyt joka pennin.» »Vai on Janne taas kirjoittanut?» kysyi Nikkilän emäntä, vaikka oli jo muualtakin kuullut, että Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse oli Nikkilälle sitä kertonut. Hän kysyi vähän niinkuin önkyissään ja oli hyvin vakavan näköinen. »Joo. Toissa päivänä me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa käydä sitä näyttämässä», selitti Latun emäntä anteeksi pyytävällä äänellä. »Ja minä luen sen teille nyt kun olette täällä.» »Lukekaa, vaan saattepa käydä Nikkilällekin lukemassa, kun saatte aikaa», sanoi Nikkilän emäntä ja oli jo hyvän tuulen näköinen. Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina ennenkin: »Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi sille elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne teidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla. Ja minä muistan aina, kun meidän Janne puheli isänsä kanssa ja kehui, että hänestä tulee merimies, ja sanoi: ’Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä!’ Mistä lie kuullut merimiehiltä tuon hokeman», ja Nikkilän emäntä nauroi ja silmät räpätti ja vielä sitten kertoi: »Atlantille tämän popin mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.» Vaan nauru häipyi muodoltaan, miettiväisen näköiseksi painui, asetti käden leuan tueksi ja nyökytteli ruumistaan. Silmät vesistyivät ja kyyneliksi herahtivat vedet silmänurkkiin. Kämmenpäihinsä hän ne kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivät lähteä poskipäitä kostuttamaan, nousi seisaalleen ja sanoi: »Tottapa se ei ollut niin sallittu.» Latun emäntä ymmärsi täydellisesti hänen ajatuksensa ja sanoi lohduttaen: »Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle.» »Niin kai, niin kai. – No hyvästi.» »Hyvästi, hyvästi. – Sepä oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan ukko saisi sieltä työpaikastaan, vaan on siihen vielä aikaa», sanoi Latun emäntä säälin äänellä ja lopuksi: »Mistähän te poloinen sen nyt saatte.» »No, ehkä minä jostakin saan», arveli Nikkilän emäntä. Vaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili miten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään. »Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene, etten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan», tuumi hän hiljaa supattaen itsekseen. Hänen mieleensä johtui taas Karénin rouva. Siitä tiedettiin, että se on upporikas leski ja köyhät sitä kehuivat, sillä se jouluna jakoi köyhille ruokaa. Ja Nikkilän emäntä oli jotakin kuullut semmoista, että Karénin rouva on päänä jossakin rouvain yhdistyksessä, joka auttaa tarvitsevia. Hän oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennä pyytämään tältä rouvalta lainaa, vaan jäänyt menemättä tähän asti, kun sai muulta tai muuten neuvottelemalla pääsi tinkapaikan sivu. Nyt hän taas mietti mennäkseen ja se tuli tehdyksikin. Hyvä toivo tempasi hänet lähtöön, ettei hän huomannut olevansa matkalla rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missä oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan hän ei tiennyt tuon hyvän ihmisen asunnosta kuin että se on iso, komea talo keskikaupungilla. Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeä ei tuntunut kuin katujen risteyksessä mieto löyhähdys. Ja kaupunki näytti täällä autiolta ja tyhjältä. Siellä täällä asteli joku herra keppiään venyttäen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi täällä parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivät milloin mihinkin kadun kulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitä kuunnellut. Jos joku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin ei päätään kääntänyt, meni vain menojaan. Turhaan täällä rumputettiin verojen rästi-ylöskantoa. Nikkilän emäntä kuleksi tietämättä minnepäin oikein menisi, eikä sattunut ketään lähelle, keitä olisi kysynyt. Lähempänä ei nähnyt muita kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttösen, jotka tulivat muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen lähtivät juosta hilkuttelemaan kadunkulmaan, missä paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen nähtyään astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat vähän ajan perästä. Autiot kadut jäivät entistä autiommiksi. Emäntä poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikä näyttäisi Karénin rouvan talolta, ja odotteli, että jonkun tapaisi, jolta kysyä. Ei viitsinyt mistään talosta mennä kysymään ja autioitahan nuo useimmat olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikä ristin sielua näkynyt kartanolla. Kiire hänellä oli, poltteli se toivo, että rouvalta saa avun. Hän kuvitteli, että Karénin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on hyvin ystävällinen, käskee istumaan, kyselee ja kun hän sitten kertoo asiansa, niin rouva heti, että: »joo, tokihan sitä nyt tuon verran sopii auttaa vaikka ketä». Tuntui vähän oudolta, kun hän vihdoin sai tietoonsa Karénin rouvan talon ja lähti kulkemaan sinne. Mieli vähän epäilyttämään. Vaan kun hän ajatteli, että miksipähän ei rouva häntä auttaisi, kun se muitakin auttaa, ja hän ei tahdo kuin lainaksi, niin hävisi kaikki epäilys, niin että keittiön portaita noustessaan hän oli aivan varma menestyksestä ja mieli kuvitteli, että rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin ja niinkin. Keittiössä oli piika vain ja liehtoi kuni siivilä. Vilkaisi vähän karsaalla silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa puvussa. Hän silmäsi kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta: »Mikä tuo ihminen on?» »Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle», alkoi emäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli hymyssä. »Mitä teillä on asiaa?» »Minulla olisi vähäisen Karénin rouvalle.» »Jaa, jaa, mitä teillä on asiaa?» tikasi rouva, niin kuin tyhmänsekaiselle tikastaan. »Minä, tuota, läksin rukoustamaan rouvalta rahaa vähän, että saisin verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniä tarvitsisin... Minä, tuota, maksaisin...» »Eei, ei minulla ole», ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta. Nikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua pani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan. Häntä hävetti niin äärettömästi. »Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen», jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat. »Niin kuin sitä ei muka olisi jo kuultu jo, että rästit ovat maksettavat. Ja ketä se täällä koskee? Täällähän asuu vain rikkaita, joilla on maksaa vaikka kaksikymmentä markkaa miehenpuolelta, jollei kaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkä meikäläiset penneissä.» Hän astui pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kivihin kopisi ja suu supatti myötäänsä. Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, joka tahtoi purkautua itkuksi. Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, sen autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi täällä käymään, että oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli näkyi pilviä, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistä taivasta vasten. Kun hän kotiportille tuli ja Mirri häntä pystyssä vastaan juoksi, kaula kenossa puski häntä ja kehräsi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi turhasta retkestä ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut. Vähän alakuloisena istui hän työhönsä, vaan arveli päättävästi: »No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi nuljahtamaan.» Kamarista porstuan perässä kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki, polkimet narahtivat ja sukkula heti jälkeen surahti. Syvempään kumartui Nikkilän emäntäkin ompeluksensa ääressä ja liikutteli neulaansa vinhemmasti. Nikkilä ätyröi sängyssään. Emäntä oli jo siihen tottunut, monta herran vuotta kun oli sitä nähnyt, vaan hänen kävi nyt sääliksi ja mieltä kirveli, jotta muutamia vesiä silmiin herahti. »Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitään hipleämpää palaa moneen aikaa, ei lehmän antiakaan kuin tipan iltasella. Kun pääsisi tästä vähän viljemmälle.» Mutta miten päästä? Ei näkynyt mitään keinoa päästä tästä nikarasta, ja sehän se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille. Nikkilä ähki ja puhkuili yhtäläiseen. Emännän mieleen johtui patruuni Lindbom. »Jos olisi siltä mennä pyytämään lainaan, se kun on niin somaluontoinen mies. Vaan mikäpä sitä oudolta. Eihän tuo Karénin rouvakaan, vaikka sitä on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi auttaa. Jos isä olisi renkinä ollut jonkun herran luona, niin se auttaisi varmaan, sillä Nikkiläkin on rehellinen mies ja hyvä mies kaikin puolin. Paras timperi hän oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja oli siellä viittä laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut rakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt eläisi, niin kyllähän se auttaisi, niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet silläkin, mutta meillä oli sen takana säästössä... Janne kun eläisi, niin ei olisi hätää. Niin elettäisiin kuin herran kukkarossa köyhiä autellen. Niin elettäisiin kuin Lattukin ja vielä paremmin... Meillä oli jo talo velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivät. Vaan piti onnettomuus tavata tuota isää ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu.» Mutta siitä hän palautui ajattelemaan, mitä juuri oli ajatellut, että kun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Hän ajatuksissaan kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti. Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui hämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja jyrisi kovasti. »Jeesus siunatkoon!» lausui emäntä aina välähdykselle. Viion leski tuli tyttärineen tupaan. »Lähdimme tänne, kun niin kammottaa tuo hirveä ilma. Herran voimahan se on ja hänen hallussaan, niin ettei sitä pelätä tarvitse, vaan tuntuu se niin oudolle», sanoi leski hiljaisella äänellä. »Niin, niinhän se on. Istukaa – Jeesus siunatkoon!» »Minä sitä jo ajattelinkin, että eiköön siitä tule ukkonen, kun oli niin tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen», puhella kärisi Nikkilä. »Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettäkin, saati sitten sairasta. Mitenkä Nikkilä muuten nyt jaksaa?» kysyi Viion leski hiljaisella äänellä. »Niinkuin märkä palaa», tokaisi kysytty. »Tosiaankin niinkuin märkä palaa», toisti emäntä vakavasti. »Eihän siitä meidän isän jaksannasta ole isosti taikaa.» »Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai muilla niinkuin minullakin.» »Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski. »No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään jatkoi: »Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai? Kun minä vielä olen ajatellut, että tänään ovat ne verotkin maksettava». »Ei isä kulta, tänään vasta rumputettiin.» »No niin, eihän se yksi pää pidä kesää talvea.» »Huoleksipa se on isällekin paneutunut», sanoi emäntä ja alkoi selittää vieraalle, että on heillä vielä kirkollisverot maksamatta. »On ollut muita reikiä, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on saatu, että verot on pitänyt jättää viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan nytkin, ei aavistustakaan mistä saisi, ja huomiseen saada pitäisi. Se ajatteluttanut jos jonnekin päin ja huolettanut hyvinkin.» »Noo, huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallansa», puhui Viion leski niin vakuuttavasti, että Nikkilän emäntä jäi kallellapäin katselemaan ja oli sen näköinen kuin että: tosiaan! Ja sitten kallisti hän päänsä toiselle puolelle ja oli kuin että: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan. »Minä olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28 penniä, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut pääni mistä saada, vaan en ole keksinyt», selitti lopulta emäntä. Viion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi: »Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.» Emäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään. Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut, ja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat. »Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä. »Herran voima on suuri», supisi Viion leski. »Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen sängyssä. Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli. Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän. Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi taivaan kantta ratkonut. Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään. »Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten kulen. – Hyvää päivää kuitenkin.» »No oletpa sään aikana liikkeessä.» »No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän ilmaan.» »Istukaa.» »Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.» »No, no? »No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa vain vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain sen seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä ehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä silpasen takaisin. – Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en muistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun huokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja, niin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut. Liisa on, näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut, ja laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut – ja missä tuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä – isäkin on antanut pennin tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen talvella oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin, niin löytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä. Ne ovat ihan pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota, elä muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia», laski Latun emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen Nikkilän emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin. Nikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut tyynesti puhetta loppuun ja sanoi: »No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri tässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallaan. – Enhän minä ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä Vaaralla mennä, niillä kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta kävin rukoustamassa...» »Karénin rouvalta?» Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä pyöristi. »Niin.» »No tuota, onko se teille tuttu?» »En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.» »Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat», kärisi Nikkilä. »No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin», puolusti Latun emäntä. »Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa yhtiössä, joka auttaa köyhiä?» »Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin», nauroi Latun emäntä. »Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan pakanoita. Nehän ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla Ohampua eli Kahampua eli mikä maa se lienee – Viioskahan sen paremmin tietää, kun teidän mies on paljon merta kulkenut?» »En minä tiedä.» »No mitenkä kävi?» kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän emännältä. Nikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli kuvaillut, miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun emäntä nauroi että vatsa hytkyi. »Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että silkkinen hame kahisi», toisti emäntä. »Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä. »Viimeksi minä sinne menen.» »No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan. – Eikä vielä hätä tämän näköinen.» »No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän jälkeen: »Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen. – Kuulkaa, istukaa nyt vähän, ettette kaikkea unta vie.» »Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään. »Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies. – Hyvästi vain.» »Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia, että sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi. Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka jäljestä meni: »Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.» »Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti: »Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää teille rahaa.» »Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä. »En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut», selitti Elsa ujostellen ja vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla. Emäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät. Nikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli miettiväisenä kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos. Oli aivan kuin ei kellään olisi ollut sanaa sanottavaa. Ilma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja kaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan. »Nikkilä, ette usko!» »No mitä?» »Niin kaunis sateenkaari.» »Ohhoh.» »Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta myöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne maahan ja heiluttelisin jalkojani.» »Niinkö ne enkelit tekevät?» »En tiedä, vaan niin minä tekisi.» »Etkö muuta tekisikään?» »Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun ruskeassa samettinauhassa...» Emäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä ryinnältään saattoi. »Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä. Verolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka Jumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.» »Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista. Mutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja...» »Sinä olisit hyvä enkeli», arveli Nikkilä. »Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin äidille isältä terveisiä ja teille Jannelta.» »Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin hupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte verorahoja tuoda, terveyttä vain», tuumasi Nikkilä. »Ei Jannea saisi sieltä tuoda.» »Miksi ei?» »Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.» Nikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä. »Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu», sanoi Nikkilä hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin. »Nikkilä», havautti hänet Elsa. »Mitä», tikasi Nikkilä. »Jopa olette taas yrmynä.» »Enpähän ole.» »No kertokaa sitten taas jotakin.» »No mitä minä kertoisin?» »Jotakin.» »No minä kerron», sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa rupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän: »Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko maailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti yksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin haki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun näkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin kokoontuivat kaikki siihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa tyttö makasi, ja alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö eikä kukaan ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten nukkui. Aamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat. Mutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että kyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin. Sieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli lähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin, hyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja nauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun sillä oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa, ettei hän ollut koskaan syönyt mitään niin makeaa. Sitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään nyökäyttelivät ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään, kun oli tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun tyttö oli hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä taas oli nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: ’antakaapa emäntä kulta mulle ruokaa’. Se emäntä sanoi että: ’saat tulla meille paimentamaan lehmiä’, ja antoi ruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi. Kun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan lähti sitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän kävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi hyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja omenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin kaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun tyttö sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan. Ja siellä puutarhan keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen samettiviitta sillä oli hartioilla ja musta, kiherä tukka valui valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin kaunis, ettei tyttö saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten pikimmältään katsahti lammelle, niin näki kauniin valkoisen joutsenen uivan siihen rantaan, jossa hän istui. Ja se poika siellä toisella rannalla tuli lähemmäksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin kauniilla äänellä: : Ällös sä tyttöni pelkää : istua joutsenen selkään, : hänpä sun kaunoisen tuo : kaipaavan ystävän luo. Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen joutsenen selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli. Eikä tytöltä kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti selässään ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä ne elävät... Mutta se oli hyvin hyvä tyttö, aina ollut tottelevainen äidilleen.» Päivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa, ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle. Emäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten hilpeitä ääniä. [[Luokka:Vaaralla]] 3202 7828 2006-10-18T16:11:52Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 1|Luku 1]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 3|Luku 3]] |otsikko=Luku 2 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Poliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä. Väkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla ryhmässä puhelemassa. »Ne veivät sen putkaan.» »Putkaanpa tietenkin.» »Varmaankin sakotetaan.» »Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut varoituksella.» »No onhan noita sitten edes yksi vähempi.» »Ei ne vähene noin yksittäin.» »No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?» »Keväällä pääsi lastenkodista.» Niin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä. Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä. Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet valmiiksi käärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan – ei niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja onkivesistä – vaan Tolpan Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla, jotka kadulla puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat tytöt leikkivät »Tolpan Annaa» ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti. Ja tytöistäkin jotkut sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät, ettei tule, arvellen että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä vaivaisia. »Tolpan Annan» leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta leikkiessä puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät. Viion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet meteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli heistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla hyvin usein. Latun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta. »Se oli aika sota», sanoi Nikkilän emäntä. »Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset – en sano paremmin – rupeavat riitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla häntä ruoskimaan ja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa tilassa, siitä kimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää hyvät ihmiset pois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan. Minä komensin pojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä päästyään se olisikin rauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs että akat olisivat malttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillä tavallahan siitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut sen kummempaa, kuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa väkisille. Lapset sitä nyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon lentänyt usein. Se oli siihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi.» »En tiedä, vaan surkeata meteliä oli», huokasi Viion leski. »Niinhän se oli. Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin katsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma, poikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön takia», sanoi Latun emäntä valittaen. »Kyllä olette te Viioska onnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.» »Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa», sanoi Nikkilän emäntä. »Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy», vakuutti hän samassa Latun emännälle. »Huolta niistä on lapsista», lausui Viion leski vakavana. »Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin nytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla jälellä», sanoi Latun emäntä. »Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se hänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin», tuumi Nikkilän emäntä. »Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua», selitti Latun emäntä. »Ei se sukuun kuulu», väitti Viion leski. »Useinhan näkee että huonoilla vanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja. Vaan se on Jumalan kädessä.» »Niin, niinhän se on», myönsi Nikkilän emäntä. »Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?» kysyä tokaisi Latun emäntä. »Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin syöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.» »Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi...» tuumi Nikkilän emäntä taas toisakseen. »Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille itselleen ja varoitukseksi muille», selitti tarkemmin Viion leski. »Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi...» Joo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei yhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan niin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos hän rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian ankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on tehnyt suurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta rangaistusta.» »Niin, siivo tyttöhän se oli...» »Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen. Rangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on sen sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut hänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan hylätä ja pilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut tätä raskasta rangaistusta hänelle», puolusti Viion leski ja Nikkilän emäntä arveli: »Tottapa on syytä ollut ...» »Mutta ajatelkaapas Annan äitiä», Latun emäntä lausui, »mitä tuskaa hän tuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän vihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!» »Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee...» »Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille. Kreetakin oli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän ajallisen elämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.» »Niin, maailman turhuudessa...» »Kuulkaa Viioska – kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllähän Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistä päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitä saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina, joka oli ryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla köyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö ollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä lapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!» lausui Latun emäntä purskahtaen itkuun. »Kovasti on häntä kuritettu», lausui Nikkilän emäntäkin surullisena. »Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi niin paljon kuritusta», vakuutteli yhä Viion leski. »Niin vihastuttanut Jumalan päällensä ...» »Paljon hän on tietysti rikkonut», myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa pyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: »äärettömästi tietysti joka päivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin muut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin Jumala olisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni, tavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala muutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen onnen, kun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia täydellistä onnea täällä ajassa.» »Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä heidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen pimeyteen», ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa kun Viion leski sanaton oli. »Ei, ei sitä niin saa käsittää», sanoi Viion leski. »Jumala tahtoo tehdä kaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin eri tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista toisella.» »Niin, kukapa sen oikein käsittänee», lausui Latun emäntä. Äänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski tuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän emäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi. »Niin se on tässä maailmassa», huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen Viion leski vastasi: »Niin se on.» Ja sillä puhein erosivat he. Kangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän lynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti vanhaa tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän navetan katolla. Tuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne. »Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!» Hän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi pelännyt, että kude karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta ja lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen niistä, mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten usein käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin kiertämään tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä, kiertää aikansa ja kiertää yht’äkkiä kopiksi hippaan. »Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa? Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla. Työteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala rankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi. Kaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa kaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä onnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?» Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen viiriin. »Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?» Hän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla vakuutuksella oli lausunut Latun emännälle. »Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja syntisiä ihmisiä ollaan kaikki. – Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on hyvä puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On talo ja hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako näin jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää lapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat pahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän tekisi, jos niin voisi tehdäkin... Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten parasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan kuin kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän on niin ankaraa kuritusta ansainnut.» Hän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja kertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin vakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä väkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin. »Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhäisöä? Otsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja tyttärensä syöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne olivat kaikki nuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu... Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia tapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita ihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto? Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin, muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi oikea kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella. Koetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu nukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta. Tyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus on paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen turmeltunutta luontoaan... Minne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!» Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä kysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin pääsi lähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen hän vihdoin pääsi pysähtymään: »Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko maailman meno.» Ja mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta ajatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille, jotka häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja autuuteen. Hän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään Jumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili sitä ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän kaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen. Ja niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla siitä, että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista. Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi sitä poliisit veivät, kun se oli ''huono ihminen'', sillä poliisit olivat vieneet muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia, jotka kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan, että ne Ovat huonoja ihmisiä. »Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?» »Vankilaan.» »Viedäänkö ne kaikki?» »Viedään.» Elsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin suinkin. Usein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen käsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili hartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli hän sitäkin, että kun rovasti on hänen kumminsa, niin ei Jumala tee hänestä huonoa ihmistä, sillä Pietilän Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivät oli hyvä ihminen ja rovasti oli sen kummi. Tämmöisissä tapauksissa kuin nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen. »Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivät rukoile?» kysyi hän äidiltä. »Jumala voi rangaista monella tavalla.» »Tekee sorakieliseksi.» »Vaikka niinkin.» »Rankaiseeko Jumala niitä mitenkään, jotka rukoilevat?» »Ei.» »Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtään huonoa ihmistä, eikä sorakieltä?» »Sorakieliä ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiä ei olisi yhtään, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elämään hänen käskyinsä mukaan.» »Miksikään sitten eivät kaikki rukoile?» »Kun ovat unohuttaneet Jumalan.» Elsalle tuli tunnon hätä. Hänkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen kerrassaan. Ei hän ollut varma siitä, jäikö eilenkin illalla. Niin tuntui paremmin kuin olisi jäänyt. Häntä pelotti kauheasti, että jos hän on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka että pian tulee. Hän tiesi kyllä, että Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin hän oli kuullut sanottavan, ja ainahan hän rukoillessaan iltasella maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitä oli tietensä pahaa tehnyt ja mitä oli tietämättään. Vaan hänellä oli nyt semmoinen pelko, että piti vielä vakuudeksi kysyä äidiltä, että antaako Jumala sitä anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen. »Kyllä Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydämellä sitä anoo ja totisesti lupaa häntä rakastaa ylitse kaikkea.» Elsa ei ollut oikein selvillä vielä. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli niin tuttu lause hänelle, sillä hän oli lukenut sen monta kertaa katekismostaan. Vaan hän ei ollut sitä koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt se pystyi mieleen, vaan hän ei sitä ymmärtänyt, ei sitä »rakastaa» eikä myöskään »ylitse kaikkea». »Niinkuin äitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan tulee olla sinulle mieluisempi kuin äiti ja kaikki muu maailmassa. Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitään muuta», koetti äiti selittää. Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiä ollut porstuassa. Kun hän oli käämejä saanut vähän tehdyksi, meni hän toimettomana olemaan niin lähelle äitiä, että esteeksi usein oli. Ja kuuma oli hänellä niin, että herneiksi hiki huuleen ja nenän varteen kohosi, eikä hänellä haluttanut mitään tehdä, jos äiti jotakin käski hänet siitä tiellä olemasta muualle saadakseen. Hän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan hylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan luopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä hakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja ulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen hakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä. Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli entisellään. Mielensä ei ollut niin arka, kun hän kotiin tuli. Mutta kun hän oli Helunalle vähän ruohoja nyhtänyt ja äidille muutamia käämejä aamuksi valmiiksi pyöräyttänyt, teki hän vuoteen ja laittautui maata. Kiireesti vetäytyi hän peitteen alle ja pani kätensä ristiin. Tällä tavoin hän teki, kun hän tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun äiti oli kipeä ja joskus kun ei ollut leipää. Hän rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi hänestä huonoa ihmistä eikä sorakieltä. Vaan häntä pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun äiti maata tuli siihen viereen ja Elsa kätensä äidin kaulaan kiersi, poistui pelko. Varmuudeksi supisi hän muutamia r:llä alkavia sanoja koetteeksi sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltä tuntunut, että olisi sorahtanut pääsi aivan levolliseksi. Hän oli hyvillään ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tai hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse. »Rakasta ylitse kaikkea», supisi hän pitkät ajat itsekseen, ja ajatteli äidin selitystä. Hän käsitti että piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja sentähden rupesi hänen kuvailemaan, minkä näköinen Jumala oli istuessaan siellä, ylhäällä taivaassa enkelein keskellä ja Jeesus oikealla kädellä, kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja lähetteli enkeleitä asioilleen tänne maan päälle. Hän kääntyi katselemaan että jos sattuisi näkemään enkelin laskeutuva kartanolle pihlajaan tai lentelevän taivaalla. Ruskotti vielä vähän uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun linnun liverryksiä pihlajassa kartanoikkunan luona. Se on tullut vissiin hänelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei hänellä olisi äitiä ja hän menisi metsään ja panisi nukkumaan siellä jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan? Tulisivat kai ne, niinkuin sille köyhälle tytölle, onhan hänkin ollut tottelevainen äidille. Ja sitten aamulla kun hän heräisi, niin olisi enkeleitä puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat hänellekin. Ja sitten hän lähtisi kävelemään ja löytäisi talon, johon hän pääsisi paimeneksi. Ja siellä hän sitten menisi hyvin kauas, vielä kauemmaksi kuin se köyhä tytär. Ja siellä olisi toinen kuninkaan pojan linna... Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen selässä, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellä oli niin kaunista, ettei missään ollut niin kaunista, ja siellä oli kesyjä lintuja ja... Silmäluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian vaipui herttaiseen uneen. Mutta äiti valvoi vielä, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen. Jos hän kuolisi Elsan tuolla iällä ollessa... Elsa raukalla on silloin sama kohtalo edessä kuin muillakin, monella sadalla köyhällä, orvolla lapsella: huutolaisen kamalat päivät. Tämä oli leskestä niin varma asia, ettei siitä päässyt yli eikä ympäri. Tähän asti hän kuitenkin oli tätä ajatellessaan lopuksi turvautunut siihen toivoon – mistä hän sen oli saanut, sitä hän ei tiennyt itsekään – että Elsa pääsisi lastenkotiin, jos orvoksi jäisi. Sekään ei ollut täysin tyydyttävä, sillä lastenkodissakaan ei ollut äitiä, vaikka kuinkakin hyvä olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, että lastenkodista tulee paljon tuollaisia. Kun Jumala antaisi hänelle terveyden päiviä niin kauan kuin Elsa on kykenemätön toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli hän taas, vaan aivan kuin varkain. Hän oli kerran näin rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan sitten huomannut, että se rukous oli väärä ja syntinen. Sillä parempihan turva Elsalle oli Jumalassa kuin hänessä, heikossa ihmisolennossa. Ja hän sentähden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli kuitenkin uudelleen, oli jokapäiväinen vieras – taikka oikeammin sanoen: se ajatus oli hänen mielensä varsinainen asukas. »Voihan Elsa sittenkin, jos minä eläisin vaikka kuin vanhaksi, joutua turmeluksen tielle», ajatteli hän pyyhkäistäkseen pois tuota toista ajatusta. »Vaan jos hän Jumalassa pysyy, niin ei horjahda.» Ja hän lähetti hartaan rukouksen Jumalalle. »Opeta häntä sinua tuntemaan, neuvo häntä, tue, pidä hänen sydämensä puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!» [[Luokka:Vaaralla]] 3203 5458 2006-09-02T23:06:54Z Nysalor 5 Luku 3 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 2|Luku 2]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 4|Luku 4]] |otsikko=Luku 3 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensä. Eikä suinkaan äitinsä sitä vastaan pannut. »Niin se on», myönsi hän niille, jotka Liisaa hänelle ilkeäksi moittivat, »niin pahankurista lasta ei ole kenelläkään ihmisellä maailmassa». Ja hän kuritti Liisaa ankarasti hänen pahuuksistaan, niin ankarasti ettei kukaan muu Vaaralla. Sen hän oli kuulut sanottavan ja tiesi itsekin, vaan eipä muilla ollutkaan semmoista lasta. Tepon isäntä oli syytänyt kerran Latun emäntää, sanonut: »Sinä rääkkäät lastasi ja sillä sen turmelet.» Siitä syntyi viha heidän välilleen, niin ettei Latulta käyty Tepolla eikä Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emäntä olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvä tuttu. Latun emäntä syytti Teppoa että se heidän Liisan oli pilannut. Pienempänä oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut päiväkaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistä milloinkin. Vaan suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla käydä, niin päivä päivältä tuli rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijät kontata. Siellähän se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitä tahansa tekivät siellä, vaikka verissä päin olisivat tapelleet, niin Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin kehui ja kiitti kupliksi veden päälle. Siitähän se vauhtia sai. Siihen suuntaan hän ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan itsekin ajatteli, että hyvällä sanallahan sitä etupäässä pitäisi koettaa kasvattaa lasta, ja tuntui mielessä että on ehkä liiaksi tullut kuritetuksi ja ehkä usein syyttäkin. Tuli ajatelleeksi vielä minkälainen villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvällä sanalla saikin hänet taipumaan, eikä riitaa tullut juuri koskaan. »Ehkäpä se siitä todellakin mieltyy vielä, niin kuin Nikkiläkin arvelee», ajatteli Latun emäntä ja oli hyvässä toivossa. Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli siellä nyhtämässä ollut Tolpan Annaa. Puolet siitä oli heti anteeksi annettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin käskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu. Itkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se Liisasta ei tuntunut niinkään kovalta. Paremmin siivolla äänellä ja neuvolla oli sanonut: »Mikä se on siinä makuna, että sinä et menesty muitten tyttöjen seurassa ja leiki heidän kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.» Tyttöjen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellään, kun nämä olivat hautajaisilla. Vaan muita heidän leikkejään hän ei viitsinyt leikkiä. Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivät tytöt olleet, ja jos joskus olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidän kanssaan viitsinyt Liisa olla, ainakaan enemmän aikaa. Ja pojat häntä aina hakivat joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt hän oli päättänyt, ettei hän mene, eikä mennytkään. Tyttöjen kanssa hän oli enemmän kuin ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitä pidettiin milloin missäkin ja nyt oli semmoiset päätetty pitää Kyttösillan luona ja oikein herrasväen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu astioihin, se oli viiniä. Itsekukin oli pyytänyt kotoaan sokuripalan, ja jos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun ne yhteen kasattiin. Liisan oli äitinsä evästänyt kahdella suurella leipäjuuston palasella. Kytösillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja ruvettiin järjestämään. Latun Liisa johti koko hommaa, sillä hän se parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja veljensä. Mutta nämä olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentähden vieraat pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin että ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla. Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, hänen miehensä ei ollut muka kotona. Heillä oli tytär Amanda, ja se oli nyt kuollut ja hautajaiset pidettävät. Latun Liisa määräsi kullekin tehtävät. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttöjen hankita ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku pantiin, havuttaa tie haudalle, järjestää hautajaistavarat. Liisa itse kantoi hautajaishuoneeseen kiviä istuimiksi ja liehui sen lisäksi joka paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa, josta heitä Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona hän vakavana ja juhlallisena lausui: »Terveisiä lannssihteerskalta ja herralta, että olkaa niin hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.» »Sanokaa terveisiä ja kiitoksia», vastasi kutsuttu hänkin, niin juhlallisesti että oikein. Vimparin Aappo kutsuttiin: »Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiä pastorille, että olkaa hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.» Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, että sanokaa kiitoksia ja terveisiä, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria papilliseen pukuun. Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivät lanssihteerskaa vakavina ja istuivat kädet ristissä. Viimeisenä tuli pastori kapassa ja krajissa. Kappana oli Latun Liisan vyöliina ja krajiksi oli pistetty kaksi paperipalasta, jotka Liisa oli sitä varten tuonut – paljaita jalkoja, rikkinäisiä housuja ja karvalakkia, jotka eivät kuuluneet papilliseen pukuun, varsinkaan näin herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan. Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kätellen. Nyt Liisa toi pienellä lastun palalla sokuripalasia – muka kahvia – ja tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin alkoi hautaustoimitus. Virren värsyn veisattua lähti surusaatto kierrellen ja kaarrellen, että tie tulisi pitemmäksi. Haudalla taas veisattiin virren värsy ja pastori sanoi: »maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman» ja viskasi kolmasti multaa hautaan. Sen enempää hän ei osannut, vaan siellä se väittikin. Kädet silmillä seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vähän väliä sylellä silmiään ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniä ja vieraat lähtivät hyvästellen, niin oli hautajaiset pidetty. »Eikö ollut lystiä?» kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiä ja esiteltiin, että pidettäisiin toisetkin yhtäperää. Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan pormestarinna. Kaikki oli pian taas järjestyksessä. Amanda oli kaivettu haudasta ja lepäsi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietäväksi toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseään ihaillen suruhuoneessa ja hänen terveisiään kuletti Latun Liisa arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikössä hajallaan mikä milläkin mättäällä tai kivellä. Vaan äkkiä hyökkäsi vandaaleja tähän rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa mitään aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilän Heikki ja Lapin Mikko sekä muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilän Heikki, joka sattui lähemmäksi pormestarin asuntoa ja huomasi pormestarinnan, astui seinän yli katottomaan saliin, ja kun hetken virnisteltyään rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta sisustan suuhunsa yhdestä astiasta ja toisen tarjosi lähimmälle miehelleen, sekä sitten pistelivät sokuri- ja nisupalat päälle. Lapin Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta hän tarttui sitä sääreen ja hihkaisten viskasi ilmaan tähdäten sitä petäjään, jonka oksiin se sekosikin ja jäi sinne. Siitä innostuneina alkoivat toiset hävittää kaikkea mitä hävitettävää luulivat olevan, riehuivat aivan kuin hautajaisviinit olisivat päähän nousseet. Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan. Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan huudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan. Vaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät paikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat: »Tuleppa tänne, Litulatu!» Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli tullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen kauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka löysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä hyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä. »Teetkö vasta ilkeyttä?» kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut entisestä. »Teetkö vasta?» »En.» »Sano vielä toinen kerta!» »En.» »Mitä et?» »Tee.» »Mitä et tee?» »Ilkeyttä.» »No sano kokonaan.» »En vasta tee ilkeyttä.» »No sillä puhein pääset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin.» Itkeä nyhertäen läksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo päästyään kääntyi ja huusi: »Karhumaija, Karhumaija, poikatyttö, Litulatu.» Ja Heikki alkoi viskellä kivillä. Vaan Liisa sydäntyi myös uudelleen ja kuin vihuri kiiti hän poikain jälkeen ja katosi heidän mukanaan metsään. Muut tytöt kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli metsän peitosta, jossa pensaikkoon kätkeytyneenä oli piiloitellut poikain pilkkaa ja raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Päivitellen seisoivat kaikki ja katselivat hävityksen jälkiä. Vaan kun Tyyraa menivät katsomaan, niin pääsi itku Lampan Eedlalta, kun sitä ei näkynytkään. »Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun», viittaili entinen pormestarinna. Siellä se olikin puussa, lehvällä lepäsi vatsallaan, tirkistellen alas puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttöjen kävi sääli raukkaa ja Lampan Eedla itki, kun pelkäsi että havut siihen pistävät ja kun kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat lohduttaa sillä, että Liisa antaa niille pojille hyvästi selkään ja kun tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin. Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenästä. Oli Heikki viskannut jollakin, joka oli sattunut nenään. Levollisesti hoiteli Liisa nenäänsä ja sitä kädellään puristellessaan katseli ylös Utin Elliä. Säälitti häntäkin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi, miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenä herkesi vuotamasta, kapusi hän kohta pelastamaan Elliä, ja tyttöjoukko riemuitsi. Liisaa miellyttääkseen ja palkitakseen esittelivät kaikki, että vielä leikittäisiin hautajaisia. Herraspitoja ei voinut nyt pitää, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet ja syöneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa mukamasten kahvia tarjottiin ja’ Liisa saisi olla emäntä. Ja niin saatiin kaatunut asia taas kohdalleen. Talonpoikaishautajaiset olivat yhtä lystit kuin herrashautajaiset, niin että pidettiin semmoiset heti toiset peräkkäin. Ja Liisa hommasi ahkerasti ja täydellä toimella aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia lähdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin. Ei kuullut toisten tyttöjen pilpatusta eikä vastannut heidän kysymyksiinsä, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytöt arvasivat asian ja kysyivät: »Saatko sinä taas piiskoja?» »Saan, jos tulevat kantelemaan äidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivätkö olleet pojat ilkeitä?» »Olivat», myönnettiin yhdestä suusta. »Eivätkö sietäneet saada selkäänsä?» »Sietivät.» Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut. »Jos oikein olisi, niin sietäisivät pojat vanhemmiltaan saada nuhteita, eikö niin?» kysyi hän vielä vakuudeksi. »Joo, ja piiskoja.» Vakuutettuna siitä, ettei hän ollut väärin tehnyt, kulki Liisa iloiten muitten kanssa. Vaan kotia lähestyessään väheni rohkeus vähentymistään. Kotiportilla pysähtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli. Jos ovat käyneet äidille kantelemassa ja äiti taas itkee... Vaan hän kertoo äidille asian, miten se oli, ja pyytää anteeksi... Ja hän käypi vaikka Terilällä ja Lapillakin ja pyytää niiltäkin anteeksi, Heikiltä ja Mikolta, jos ei äiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos hän on väärin tehnyt... Sykkivin sydämin astui Liisa portaita ylös ja arkana avasi oven. »Jopas sinä sieltä tulet», sanoi äiti kiivaasti ja Lapin emäntä, joka istui sohvalla peräseinällä Mikko vieressä lisäsi: »Pyydä nyt anteeksi Mikolta, mitä olet sille tehnyt, ja sitten Mikon äidiltä, minulta...» »Sietää se saada piiskojakin, ei se sillä ole hyvä, että anteeksi pyytää», intosi pauhaavalla äänellä Latun emäntä. »Piiskoja tietysti, vaan pyydä nyt ensin anteeksi», komensi Lapin emäntä. Liisa seisoi pystynä ja uhkaavana katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa. »Pyydä joutuin anteeksi!» komensi äiti ja sysäsi hartioista Liisaa lähemmäksi Mikkoa. Lapin emäntäkin toimitti Mikkoa lähemmäksi Liisaa, niin että vastakkain seisoivat lähellä toisiaan sovitettavat. »Pyydä nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyönyt», sanoi Latun emäntä. »Syyttömästi lyönyt», lisäsi Latun emäntä. »Eihän Mikko tehnyt mitään?» »En», vastasi Mikko kysyttynä. Liisa samassa töykkäsi Mikkoa, niin että se hoipertui äitinsä syliin. »Seekatti!» sai vain Liisa sanotuksi ja yhä uhkasi Mikkoa vielä siihen äitinsä syliin kädet nyrkissä. »Herra Jeesus!», siunasi Lapin emäntä kämmentä lyöden ja päätään heiluttaen. »Kuule, Liisa!» Ja sen tien meni äitinsä ulos ja palasi piiskakimppu kädessä. »Jeesus siunaa vitsat, että lapsesta tulisi hyvä ihminen», sanoi äiti nöyrästi rukoilevalla äänellä niinkuin aina, kun hän ryhtyi kurittamaan. Liisa tiesi, että nyt ei ollut enää mitään muuta toimitusta, kuin että ryhdytään piiskaamaan heti. Hän oli aivan masentuneena, hävetti niin että kuumaksi posket karahti ja mieltä somasti käänsi: se hävetti, kun vieraitten nähden, Lapin emännän ja Mikonkin nähden paljastettiin... Mutta kun äitinsä tarttui häneen ruvetakseen piiskaamaan, pyörähti Liisa tarttuen äitinsä kaulaan ja koetti kuiskata: »Piiskataan äiti porstuassa!» »Niin muka», sanoi Lapin emäntä, joka kuuli hyvästi Liisan pyynnön. »Ei missään muualla kuin niitten nähden, joitten edessä olet pahoin tehnyt.» »Äiti kuulkaa ... porstuassa, rakas äiti...» »Osaakin se», arveli Lapin emäntä. »No ei kun tässä, sisso!» sanoi äiti, irtautti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti Liisaa niskasta alas. Vaa Liisa pyörähti pois käsistä, kun äiti rupesi paljastamaan, ja karjaisi: »Ei saa!» »Vaan kun saa!» »Ei saa!» karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa. »Taivaan Jumala!» siunasi Lapin emäntä. Latun emäntä tempasi Liisaa kiinni lujalla kädellä, kuori hameet ja piiskasi. Vaan kun hän lopetti ja heitti irti, niin kääntyi Liisa heti Lapin emäntään, polkasi jalkaansa ja väräjävin äänin tikasi» »Saatana!» »Kuulitteko! Voi, voi, voi!» päivitteli kauhuissaan vieras. Latun emäntä kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan taas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi hän jäykkänä ja katseli Lapin emäntää uhkaavasti silmästä silmään. »Kylläpä on, kylläpä on», kummaili Lapin emäntä. »Semmoinen se on», sanoi Latun emäntä masennuksissaan ja sitten Liisalle komentavasti: »Pyydä nyt anteeksi!» Silmiään räpäyttämättä seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn päästyään paneutui samaan asemaan ja oli kuin kivettynyt. »Etkö pyydä vieläkään anteeksi?» kysyi äiti piiskoja huiskuttaen. »En!» tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta. »Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllä on jo paatunut sydän. Ei tuosta oikia kapine tule», sanoi vieras. »Ei siitä ihmistä tule, minä olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut», lausui Latun emäntä ja rupesi itkemään. »Sitä ei jaksa kurittaakaan niin paljon, että se pehmiäisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinä jo niin suuren vallan». »Kyllä se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enää oikia laita, kun sen suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja», alkoi selittää Lapin emäntä uskoen, että pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisälle, ja ajatteli, että kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu vajavaisuus ollut kasteessa, tai että kun jostakin pahahenki on manattu ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielä ollut kastettu. Ja hän alkoi jo kertoa Latun emännälle jostakin lapsesta, jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emäntä kerkesi ruveta puhelemaan Liisalle: »Sinun ilkeyksistäsi saa myötäänsä kuulla ja saa nähdäkin ja hävetä ihmisten edessä silmänsä täyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta hyvää ihmistä tule, sitä ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitä luulet isänkin taas sanovan, kun hän illalla työstä ja kuulee millainen olet ollut?» Liisa seisoi asemillaan, vaan päänsä oli vaipunut alas ja silmänsä luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinä. »Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta», rupesi Lapin emäntäkin neuvomaan unehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen ylistää Viion Elsaa Latun emännälle. »Se Elsa se on erinomainen lapsi.» »Joo, Elsa on kiltti lapsi», myönsi Latun emäntä. »Joo. Harvassa niitä on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin näöltään kuin tavoiltaankin. Kyllä se ei tee mitään, jossa olisi moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elää, se on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.» »Hyvin kasvatettuhan se on Elsa», huokasi Latun emäntä. »Ja siivon luontoinen lapsi sitten. Ei sen näe riitelevän koskaan, ei mitään vähintäkään pahaa tekevän. Erinomainen lapsi. Onhan niitä aina joitakuita hyviä.» »Onhan se hyvä Ojanniemen Marikin», sanoi Liisa, joka kuunnellessaan Elsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja siirtyi nyt istumaan tuolille pöydän päähän. »Niin, Ojanniemen Mari myös», sanoi äiti. »Joo, Mari on hyvä tyttö, kaunis tyttö, tottelevainen äidilleen niin tottelevainen ja nöyrä. Otappas sinä siitä opiksesi», sanoi Lapin emäntä. »Vertaappas itseäsi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut semmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinä, polkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi.» »Meneppäs nyt sinä pyytämään anteeksi, pyydä nyt kaikilta, Mikolta ensiksi», kehotteli äiti uudelleen. Liisa painoi silmänsä alas. Teki mieli pyytää, vaan hävetti. »Tule nyt ensin pyytämään Mikolta, jota sinä olet lyönyt, ja sitten äidiltäsi, kun olet vastustellut äitiäsi ja noitunut», sanoi Lapin emäntä. »Niin ja Mikon äidiltä myös, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene nyt.» »Tule nyt.» »Mene, mene.» Odotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi päänsä syvempään. »Ei, ei ole vielä saanut tarpeeksi kuria», arveli Lapin emäntä. »Mene nyt heti.» »Ei, eihän se rupea, näkeehän sen. Se haluaa vielä piiskoja.» »Haluatko sinä vielä! Menetkö vai pitääkö vielä piiskata? Mene nyt tai äiti piiskaa.» Liisa kohotti päänsä ja syrjäsilmällä katseli äitiä. »Jo on taas uhkaavan näköinen», sanoi vieras. »Sinä haluat siis piiskoja?» Ja äiti otti taas käsille Liisan, ja kun ei ollut apua sittenkään, niin siunasi hän piiskat ja kuritti Liisaa. Piiskauksen jäljestä taas koeteltiin anteeksi pyytämään saada. Vietiin lähelle Mikkoa ja pantiin Liisan kädet Mikon kaulaan, vaan Liisa riuhtaisi kätensä irti ja jäi syrjäkarein seisomaan ja vihaisesti silmäili Mikkoa. Ja kun yhä pakotettiin vain anteeksi pyytämään niin sanoi Liisa: »Nokan alustakin märkänä, turjakkeella.» Latun emäntä oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidätetyksi toki, kun Lapin emäntä suuttuneella äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan pyyhkiessään Mikon nokkaa vyöliinaansa. »En minä saa sitä taipumaan», sanoi Latun emäntä. »Antaa olla iltaan asti, kun isä tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti arestiin. Saat nyt mennä konttuuriin ja olla siellä yksinäsi ajattelemassa miten pahanilkinen olet ollut.» Itkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu häntä arestiin pantu, ja se tuntui nyt kauhealta. »Jaa, jaa, ei se auta», sanoi äiti, eikä siinä auttanut mikään, konttuuriin sulki hänet äiti. Liisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitä pahasta hengestä, josta oli puhuttu, ja että hänestä tulee huono ihminen. Hän koetti rynkyttää ovea auki pois päästäkseen. Vaan äiti kävi kieltämässä uhaten pitää yönkin, jos ei ole hiljaa. Kun sitten silmät tottuivat vähän, niin ei pimeä kovin ollutkaan konttuurissa. Tyynesti istahti hän vintin rappusille ja itki siinä hyvät itkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, että ajatus juosta alkoi, mietti hän, että jos pääsisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja selittäisi Tepon isännälle ja emännälle asian ja kysyisi, onko hänessä paha henki ja tuleeko hänestä huono ihminen. Ja hän rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti Jumalalta anteeksi... Vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä... Hän tunsi niitä kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpä äitiäkin kohtaan. Hän menisi metsään ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin äiti saisi itkeä... Hän katseli ylös vintille ja nousi sinne sitten, käveli ihan perälle hyvin hiljaa ja seinävierelle pani maata. Siinä nukkuu hän vaikka kuinka kauan, niin kauan, että nälkään kuolee, ja kun isä ja äiti tulevat hakemaan, niin hän on kuollut ja saavat sitten itkeä ja Jannekin saa merellä itkeä... Ja Liisa itse purkautui itkemään, itki kauan sydämensä pohjasta, kunnes kuivui kyynelten lähteet. Vaan sitten tuntui hyvälle ja oli hauska olla. Maatessaan siinä katseli hän pienestä ikkunan reijästä sinistä taivasta ja valkoisia pilviä, jotka hiljakseen kulkivat siellä hyvin korkealla. Jos hän tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, että pian kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Hän ei huolisi kenestäkään. Yksinään olisi ja hyppisi taivaasta noille pilville... Siinä hänen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset verkkoonsa sekä painoi hänen silmänsä umpeen. Latun emäntä vieraitten mentyä jäi mietteisiinsä. Ei se tainnut olla hyväksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissä muissakin lapsissa olla syytä. Vaikka eihän tuota tiedä, sillä Tepolla kun on niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydäminen se on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt. Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli julkea Liisan käytös. Kun sillä jo on tuommoiset tavat, mitä sitten, kun se tulee vanhemmaksi. Ei tiedä vaikka tulisi... »Hyvä Jumala varjele! mikä se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan.» Vaan ihmekö oli, jos tulivat, kun näki myötäänsä ihmisten lapsia, jotka sille jäljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet jo, ja kaikki sanoivat, että oikeaa ihmistä ei Liisasta tule... Latun emännän mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkäpä Jumala näin nyt rankaisee häntä Liisan kautta. Antaa hänelle samanlaisen palkan kuin Kreetalle. Ja Latun emäntää kauhistutti ajatus. »Herra Jumala, elä rankaise minua vihasi jälkeen ja ansioni mukaan!» Mutta syytönhän Liisa olisi vielä? Millä hän olisi ansainnut sen rangaistuksen kuin Tolpan Anna? »Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen», lausui hän ääneen. Mutta millä hän olisi rikkonut Jumalan mielen enemmän kuin muutkaan. Niin no, millä Kreetakaan? Ja rohkea ja jänteväluontoinen Latun emäntä pelkäsi niin, että jäsenet vapisivat. Jos häneltä menisi mies, poika, koko onnellinen elämä, ja Liisa joutuisi huonolle jälelle. Hänen piti lähteä taas pistäytymään Nikkilään. »En minä tiedä, mihin minä joudun sen tytön kanssa», sanoi hän valittaen ja selitti, mikä muokka se on taas ollut. »No, elä sinä niin huolehdi», sanoi Nikkilä. »Kyllä se Liisa siitä mieltyy. Ja muistappas itseäsi millainen rajupää olit. Monta selkäsaunaa minäkin sinulta sain, eikä sinusta silti ole kovinkaan huono tullut», sanoi hän hymyillen. »Kovinkaan huono», toisti Nikkilän emäntä nauraen ja vakuutti hänkin omasta puolestaan, että kyllä Liisa mieltyy vielä. »Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vähän kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytä ollut: pojat ovat vallattomia. Antaa lasten sopia keskenään. Nehän ne parhaiten tietävät asiansa. Vanhempi, joka syrjästä sekaantuu eikä tiedä asioista eikä ymmärräkään, tuomitsee väärin. Minä uskon, että Liisa on kerrassaan kelpo tyttö, ja usko sinäkin se, anna muitten sanoa mitä tahansa», vakuutti Nikkilä. »Hyväähän sitä mielellään uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta, niinpä minäkin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista», arveli yhä emäntä. »Se nyt on satu, että Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitä olla huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvä tahansa.» »No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion Elsakin on». »Elä sano sitä», sanoi vakavasti Nikkilä. »Minä luulen, että Viioska hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllä se ymmärtää huolehtia. Elsa on hyvä lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti – vaan niitä timantteja juuri mieluummin ryöstetään. Ei ne ''huonot'' ihmiset ole ''huonoja'' lapsia olleet, ne ovat ''paraita'' olleet». »Paraat ja kauniimmat», arveli Nikkilän emäntä. »Niin, niinpä se taitaa olla», arveli Latun emäntä ja ajatteli, että Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketä vain muisti, olivat kauniita ihmisiä. Tolpan Annan hän ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo tytön. Ja hänestä nyt tuntui oikein hyvälle, että Liisa ei ollut kaunis, vaikka usein oli sitä moittinut, että kun Liisan piti tulla häneen eikä isäänsä, joka oli kaunis mies. Lohdutetuin mielin lähti Latun emäntä. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja todelta tuntui, mitä Nikkilä sanoi. Viisaana miehenä häntä pidettiinkin Vaaralla ja viisas hän onkin. Kyllä kaikki suunsa tukkivat ennen miesjoukossa, kun Nikkilä rupesi puhumaan, eikä siinä ollut muilla korjaamista hänen puheessaan. Kova onni, että hänen piti joutua tuolla tavoin elämäänsä viettämään. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos joutuu köyhäinhoitoon, ja sinnehän ne joutuvat, eihän ne miten voi kauan omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emäntä raukka siinä ansaitsijana ja hänkin hyvin jo hitaaksi käynyt. Silmät näkyy huononevan ja niin se on muutenkin vanhentunut. Mitähän varten Jumala niitäkin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se heidän poikansa edes saanut elää, niin huolettomina saisivat elämänsä iltaansa odottaa. Tahi Nikkilä siltä tapaturmalta suojautunut. Vasta kotia päästyään muisti Latun emäntä oman kohtansa. Hän oli taas vakuutettu, että kyllä Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole. Mutta mielensä oli masennuksissa. Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen polttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä. Tuntui niin pahalta ja painavalta. Tuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa ... ja Nikkilässä vain luu ja nahka. »Auta hyvä Jumala heitä», lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia. »Hyvä Jumala, varjele heitä siltä tieltä», lausui hän huoaten, ja heltyneenä, mieli pehmoisena kuin vaha, lähti hän Liisaa kutsumaan. Vaan Liisa oli omilla teillään. Herättyään unestaan ja selvittyään, missä hän oli ja mitä varten, painui mielensä alasyrjälle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia ääniä, niin siirtyi hän ikkunareijän ääreen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi, poistui noloisuuskin mielestä. Kadulla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä ja somilta. Ja lapset, jotka leikkivät tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniä myttyjä. Mutta vasta somalta näyttivät pojat, jotka pallilla olivat tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltä näyttivät. Ei erottanut toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului kyllä ja hyvästi saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille näytti. »Nyt lyöpi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyömään. Omalla lyönnillään se aina juoksee. Nyt Terilän Heikki. Se on huono lyömään, vaikka on suuri poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska lähti juoksemaan. Eikö mitä, vaan se lähti muuten ... mutta jos menettää linnan... Joo menettipään kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue kerääntyi linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettää linnan tahallaan, vaan jos muut menettävät vahingossa, niin haukkuu ja räkyää ja pienempiään pieksääkin. Seekatti, jos minä olisin ollut... Nyt lyöpi Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyöjä. Lapin Mikko ottaa tuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta, karutsapalliakin se ottaa... Eipä saanut, koska Terilän Heikki sitä tarjottelee... Sen läskikäpälä, huusi Heikki. Niin mikä hän itse on? Vaan aina sen pitää muita sortaa... Peijakas, kun minä olisin!» Ja Liisa katseli ikkunasta seinää pitkin ulos. Kiviä on ja kova maa. Vaan jos pääsisi katolle. Ei voinut kurkottaa niin pitkälle, että olisi saanut päätylaudasta kiinni. Vaan hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin nojasi, ja kun niin oli ulos päässyt, niin kohosi taas ikkunan pielestä pitäen, sai nyt päätylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan laitahirrelle. Siitä kiepsahti katolle, solan yli hyppäsi naapurin puuvajan katolle ja sieltä pihalle ja juoksujalassa pallinlyöntipaikalle. Mielessä kiehui vain Terilän Heikin vääryyden teko, kun menetti linnan ja muita uhkaa, jos eivät saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan. Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan. »Joku pois ja Latun Liisa sijaan!» huudettiin. »Tule meidän puolelle.» »Tule vainkin meidän puolelle!» »Tule meidän puolelle, pannaan Lapin Mikko pois», sanoi Terilän Heikki. »Mikko kun kävi kantelemassa äidillesikin.» Mikko jo alkoi väistyä paikoiltaan. »Elä mene Mikko, ollaan me yhdellä puolen», sanoi Liisa, kun aina muulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvä koppia ottamaan. Mitään entisiä vihoja hänellä ei ollut, aivan kuin ei olisi muistanutkaan. Mitäpä niissä olikaan muistelemista. »Terilän Heikki pois», sanoi hän. »Terilän Heikki pois», huusivat kaikki kuin yhdestä suusta. Ja pallin lyönti alkoi nyt eri innolla, eikä kukaan uskaltanut vääryyttä tehdä eikä pienempiään sortaa, eikä haluttanutkaan kellään. Säännöllisesti kävi kaikki, ei pienintä intostakaan ollut, ja hauskaa oli. Tehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa työpaikoissa kellot soida, heittivät pojat leikkinsä. Silloin isät töistä tulivat, pienemmät lapset leikkipaikoiltaan lähtivät kukin isäänsä vastaan, ja isommat kerääntyivät kotia höyryävän ruuan ääreen, odottamaan ikävällä milloin pääsee ruuan kimppuun. Vaan Liisa lähti Tepolla käymään ensiksi. Ei pelottanut häntä, vaan muuten tuntui niin pahalle mielessä, ettei saattanut kotia mennä. »No mikä sitä Liisaa vaivaa?» kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja istuutui syömään. »Kovinhan sinä olet vakava.» »Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidän viinit ja söivät sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran puuhun ja särkivät kaikki.» »Ohhohhoh! Sepä on ollut hävitystä. Kylläpä tekivät pojat pahasti.» »Niin», ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki järjestään, miten hän noituikin kotona. »Kylläpä olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytä muissakin, niin on ollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas äiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isäsikin, jolle äitisi varmaankin on kertonut. Eikös äitisi itkenyt?» »Itki.» »Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha.» Liisa vakavana istui tuolin nurkalla alla päin ja kostein silmin alta kulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emäntää ja Iikkaakin, joka niin tyytyväisenä söi siellä pöydän takana isänsä ja äitinsä keskellä. »Etkös ole tehnyt pahasti?» kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle mietintöaikaa. »Olen minä kyllä.» »No, mene sitten ja pyydä kauniisti anteeksi.» Liisa lähti heti ja kiireellä aivan kuin olisi hänelle pistetty jotakin käteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia eläkä suinkaan pudota. Vaan se putosi kuitenkin. Kun hän tuli sisään, jossa isä ja äiti istuivat syömässä, niin isä ilvehtien kysyi: »Missäs se meidän mamselli on ollut?» »Lennossa», vastasi Liisa ja istuutui syömään hilpeällä mielellä. Niinhän se aina kävi, että kun hän Tepolta lähti katuvaisella mielellä ja täydessä aikeessa pyytää anteeksi pahuutensa, jäi se tekemättä äidin ankaruuden takia tai isän leikkiin unehtui. Mutta koskaan ei jäänyt pyytämättä Jumalalta anteeksi maata pannessaan. Niinpä hän nytkin teki ja kääri sitten hellästi kätensä äidin kaulaan ja nukkui. [[Luokka:Vaaralla]] 3204 5459 2006-09-02T23:06:58Z Nysalor 5 Luku 4 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 3|Luku 3]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 5|Luku 5]] |otsikko=Luku 4 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Nousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun Viion leski jo työlleen kyhäysi. Hän nousi nyt tavallistaan varemmin saadakseen hyvissä ajoin päätökseen loppuvan kankaansa ja päästäkseen sitten vielä tämän päivän nimelle uutta kehimään. Mielensä tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmäsi hän kangaspuihin istuessaan, mitä vielä oli tekemättä ja mitä jo tehtyä. Hienoina suikaleina enää vannehtivat loimet pölkkyä, jonka hamppuvaate paistoi kuin kerjäläisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinä puolikymmentä kyynärää enää. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun vaatekääryyn, vähän vailla sataviisikymmentä kyynärää kaunista nelivartista oli siinä. Siinä oli ankaran työn ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat eivät enää tuntuneet, näkyi yksistään niitten hedelmä. Uutta kangasta ajatellessaan, minkä vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo sataviisikymmenkyynäräinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentähden antautui hän sydämen halulla kiittämään Jumalaa, joka oli häntä auttanut huojentaen hänen työtään. Ja samalla hartaudella rukoili hän, että Jumala antaisi hänelle terveyttä ja voimia yhäkin niinkuin tähänkin asti. Ja ajatuksissaan siinä kääntyi hän tietämättään katsomaan nukkuvaa lastaan. Tuossa se raukka lepäsi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kädet posken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli. Jos hän olisi rumakaan... Tai kun hän kuolisi... Taivas hänet perisi, sillä tuollaisten on taivaan valtakunta... Jumalan luo lentäisi, sielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon... »Vaan jos sinä Jumala olet viisaudessasi määrännyt hänelle elämän päiviä, niin auta häntä aina oikealle tielle», rukoili äiti hartaasti ääneensä. Elsa heräsi. Mutta hän ei malttanutkaan vielä nousta, kun oli juuri nähnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita tähtiä täynnä, keskellä niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympärillä enkeleitä, suurempia ja hyvin pieniä. Kaikilla oli valkoiset siivet. Isoilla enkeleillä oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja pitkä tukka, pienimmillä enkeleillä ei ollut vaatteita, pulleat posket ja kihara tukka. Hän halusi vielä nähdä sitä unta ja painoi siinä toivossa silmänsä umpeen ja nukkui uudelleen. Hän nukkui pitkään. Vasta heräsi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja kadulta kuului lehmänkellojen kalke. Eikä herättämättä herännyt silloinkaan. »Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jättää», herätteli äiti. »Emäntä kävi jo kysymässä sinua.» Raukaisi Elsaa vielä ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitä mitenkään. »Heluna jättää sinut», muistutti yhä äiti. »Ja käämitkin loppuvat minulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi.» Miten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi häntä puskenut kylkeen, ja sentähden vastenmielistä oli lähteä sitä viemään. Samassa kun muisti, että tytöt olivat aikoneet mennä tänä päivänä hiekkatöyräälle Karjasillan taakse leikkimään, aamusta päivin jo lähteä, niin päätti hän, ettei hän nyt lähdekään viemään Helunaa, sillä piti käämejäkin tehdä äidille oikein paljon, että saisi huoletta olla vaikka iltaan asti. Vieköön nyt kerran emäntä itse Helunan. Mutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, että mitähän se Heluna ajattelee, kun hän ei ole sitä viemässä. Ja niin tuo mielelle paneutui, että piti lähteä kiireimmän kautta. Navetassa oli jo parsi tyhjänä ja kytky remotti lattialla. Kärpäsiä lentää surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vähällä itku tulla, semmoisen ikävän paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Hän lähti juosten karistamaan jälkeen toivoen tapaavansa vielä, ei saanut rauhaa muuten. Kadulla kulki lehmiä häkille päin: Montinin Kultaruusu, Omena ja Torstikki, Lepistön Punikki ja etempänä tuolla meni Kujalan Onnentähkä, vaan Nikkilän Helunaa ei näkynyt. Elsa sai juosta häkille asti ja siellä vasta tapasi, kun emäntä oli palaamassa. Vaan Elsa lähti vielä etämmäksi saattamaan, kun kävi Helunaa niin sääliksi. Heluna näytti hänestä ylpeältä, ei katsonutkaan häneen, käveli vain ja pää kekkasi. Kontinkankaan vähän tälle puolen Elsa saattoi raukan, taputteli kaulalle puhellen, että illalla hän tulee hakemaan ja säästää sille leipää, ja palasi sitten tyytyväisenä hyvässä uskossa, että Heluna jo oli leppynyt. Mutta myöhäseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielä ja käämit tehtävä, ennen kuin pääsi lähtemään. Hyvästi hän kuitenkin vielä arveli kerkiävänsä muitten tyttöjen lähtöön. Sieväänhän se oli käämivasu ennenkin täytensä saanut, ei siinä ollut kuin pyöräyttää. Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa käämien teko. Vyyhti oli niin sotkuinen, että alinomaa säkeytyi. Ketterin sormin koetti hän selvitellä ja solmiella ja kiertää käämille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa päätä, vaan eipä löytynyt. Joku pää näytti juoksevalta, mutta kun alkoi sitä käämille kiertää, niin pian se säkeytyi ja pirskahti poikki. Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti. »Tästä ei tule kerrassaan mitään, kun ei saa kuin solmita ja solmita.» Elsa sanoi sen niin tiukasti, että äitikin sieltä työnsä kesken katsahti ja kysäisi: »Mitä sinä siellä äyhkit?» »Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikään.» »Onhan sitä vastusta. Minullakin tässä viime nipukassa rupesi estelemään: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi käyneet», puheli äiti solmiessaan uutta niittä. Vaan kun taas pääsi kutomaan, niin helskytteli semmoisella kiireellä, että harvoin. Vilahteli sukkula pujahtaessaan kädestä toiseen ja piti alinomaista surinaa juoksuttaessaan lankaa loimien väliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon, kun äiti jo rapsautti uuden käämin sukkulaansa. »Minä otan, äiti, toisen vyyhdin koetteeksi», pyysi Elsa. »Äiti kuulkaa.» »Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen panee.» Niinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä järjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan kysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät. Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään. Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän pitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen pitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala uutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se koetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja juossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin lanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan siihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa. Se olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa minkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on kiroilemista. Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi. Jumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai sorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat. Säikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo paljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala varmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja niinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa merkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein pelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti oli sanonut. »Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on semmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan.» Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut sanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei rohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin sanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo. Vaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön, arveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä hyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia. Milloinka sitä sitten pääsee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan, siihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei pääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin. Mieli painui vähän alakuloiseksi, kun ei päässyt muitten joukkoon, ja kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heräsi. Nyt olisi käämit jo tehty aikoja sitten. Eikä kumminkaan nähnyt enää sitä kaunista unta, toista vain, mitä lie ollut huonoa... Mutta ylihuomenen perästä oli pyhä. Silloin pääsee. Heti kirkon-ajan jälkeen mennään hiekkatöyräälle ja ollaan koko päivä. Ja mennään vaikka Montinin kaukavainioille asti. Siellä se onkin koivikkokunnaalla vähän eritoista! Siitä se mielipaha vähän lauhtui, ettei niin ikävältä tuntunut enää. Tyytyväisempänä selvitteli hän vyyhtiä. Hän rupesi tarkemmin kuvailemaan, mitä he tekisivät siellä kaukavainiolla, ja miten siellä olisi hauska. Vaan hän huomasi vielä hauskempaa kuin koivikkokunnaalla, hyvin hauskaa. He menisivät johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon taakse, jossa lehmät laitumella kulkivat. Hän ei ollut siellä koskaan käynyt, eikä muutkaan tytöt, vaan lehmäin kanssa menisivät. He menisivät lehmiä paimentamaan, hän ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat Marin kanssa. Semmoinen ilon ja riemun puuska täytti rinnan, että vaikealle tuntui istua yhdessä kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyöriä ja taputtaa käsiä, vaan ei viitsinyt, kun pelkäsi, että äiti nauraa ja sanoo: »Iso tyttö ja niin lapsellinen.» Niinhän se äiti usein sanoi ja se hävetti Elsaa. Hän pysyi sen tähden tyynenä ja rupesi kuvailemaan minkälaista siellä olisi paimenessa. Semmoinen tasainen kenttä olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellä lehmät ovat jyrsimässä. Vaan sen takana olisi kaunis metsä: korkeat puut ja tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten välissä viheriää sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivät. Syvemmällä metsässä olisi suuri kivi, sammalpeitteinen. Siellä he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut tulisivat siihen ympärille eivätkä pelkäisi heitä, vaan tulisivat aivan lähelle, aivan kädelle istumaan. Mutta vähän matkan päässä olisi talo, jossa asuisi ... tai sitä taloa ei olisi, vaan etempänä olisi kuninkaan linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkässä metsässä, ja sieltä linnasta tulisi kuninkaan poika ja näkisi heidät, kun he siinä kivellä istuisivat ja laulaisivat ja kummallakin lintu kädellä, ja se kuninkaan poika... »No jopahan alkoi vyyhti juosta», sanoi äiti. Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitä ollut huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Lähti nyt lankaa. Käämi täyttyi, täyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinä ohetessaan kävi vyyhti yhä selvemmäksi. Pian alkoi annella minkä rukki suinkin nieli. Väliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti. Suristen pyöri rukki ja kerinlaudat räklättivät ja vyyhti kiertää sylkytteli purkaen lankaa, minkä Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta ylös toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti hyppysiin ja luiskahti käämille kiertymään niine sotkuineen. Siinä oli vähän selvittelemistä, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, että pääsee vieläkin toisten joukkoon, jos ei lähtöön juuri, niin pian jälkee. Uutta vyyhtiä laitteli hän kiireellä kerinlautoihin. Selvä näytti tämä vyyhti olevankin. Heti alusta pitäen lähti juosta vönkälehtämään ihan puhtaasti. Käämejä syntyi ja lennähteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin että se kävi kuin ennenkin ja vielä vähän paremmin, sillä Elsa koetti parastaan joutuakseen. Pitkäänkö siinä meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myöten pulleita käämejä, ei kuin siunaama hetki. Eikä olisi kauan kaakastellut, vaikka olisi pyöräyttänyt käämille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihän sitä toki enää malttanut mitenkään, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset menneet. Ja vasullisesta sitä oli ennenkin ollut äidille kutoa toviksi aikaa, saati sitten nyt, kun näytti vastustavan. Illan suuhun pitäisi nyt riittää hyvinkin. Eikä suinkaan siellä kauan oltukaan, ja jos toiset olivatkin, niin saattoihan hän lähteä ennemmin. Ja niin lähti hän leikkiin hyvällä mielellä. Oh, oh miten hyvälle oli tuulen käynti kuumille poskille ja hiestyneelle kaulalle. Ja niin tuntui mielestä hauskalle, että piti taputtaa käsiä ja muuan kerta pyörähtää huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta pääsi lähtemään. Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät nauraneet koskaan. Siellä sai ottaa huivinkin päästäään ja avopäinkin kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla. Elsa meni juoksuhyppyä, liehutti huivia kädessään ja hoki: »Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ...» Pöly tuprahti joka askeleelta. Hän rupesi oikein taiten pölyytämään, että pilvenä kohosi hänen jäljessään. Hän levitti kätensä ja oli nyt muka pilvessä lentävä enkeli. Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi! – Jos olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi enkeliksi. Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinä. Pilvissä saisi lentää ja missä tahansa. Hän lentäisi aina illalla ruskopilven laidalle ja katseli pieniä lapsia. Ja Jumala aina käskisi mennä noutamaan jonkun lapsen taivaaseen tahi lähettäisi ruokaa jollekin. Hän tahtoisi Jumalalta äidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipää... Olisi niin hauska... Vaan silloinpa hän ei saisikaan äidin vieressä nukkua eikä päivälläkään olla äidin luona, kun pitäisi olla taivaassa... Ja kuka äidille tekisi käämejä. Tuli sitten lisäksi mieleen Ojanniemen Mari, että sekin jäisi eivätkä saisi yhdessä leikkiä, eikä saisi Helunaakaan viedä laitumelle ja noutaa. Kun koko hänen maailmansa kuvautui jääneenä, niin tuntui Elsasta, ettei olisikaan lysti olla enkelinä... ... Jos kuninkaan poika veisi hänet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen linnaan, niin he kävisivät sitten hakemassa äidin sinne ja heillä olisi niin hauska siellä, että. Sillä kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he ostaisivat Helunan. Nikkilä ja Nikkilän emäntä kävisivät vieraina ... tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kävisi siellä aina leikkimässä. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietäisiin komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Åströmin se komea hevonen... Olisi niin lysti... Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietä ja ottaisi hänet... [[Luokka:Vaaralla]] 3205 5460 2006-09-02T23:07:02Z Nysalor 5 Luku 5 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 4|Luku 4]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 6|Luku 6]] |otsikko=Luku 5 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Elsaa tarttui joku kiinni käsivarresta ja puristi kipeästi, vaan Elsa säikähti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen katsomatta. »Sinä aika vauhake olet», kuului tuttu, Latun Liisan huutava ääni. »Kun menee töröttää, vaikka minä huusin. Etkö kuullut?» »En.» »Herra nähköön sinua, nahkakorva! Ja minä rääkyin, minkä sielu sieti.» »Eivätkö toisetkaan ole vielä menneet?» »Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se oli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan. Sain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin luona tapasin – tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä, toisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa, kun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan. – Sitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä tulin, häntä torvella vilistin. – Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikö ole selästä leninki märkänä.» »Ja varpaastasi veri tulee!» »Kiveen löin, vaan ei se tapa. – Katsohan, minulla on kaksi näin suurta palasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla. Minä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa Heikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt Heikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain suitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan viimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla torniolaisille. – Kuule, onko sinulla sokeria?» »Ei minulla ole.» »Seekatti! Miks’et ottanut? Muilla tytöillä on.» »En minä tiennyt...» »Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään Karjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää ottaa sokeria.» »Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.» »No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia», ja Liisa puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle. Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen siinä hänen rinnallaa. Kontinkankaan kuvetta kulki metsätie Karjansillalle. Mutta siellä kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytöt pelkäsivät Mikkoa. Siitä kerrottiin kaikenmoista, että se on hirveän ruma, sillä on ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syö sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, että se oli linnan lukkari. Samoin pelkäsivät he Kivelän Ristoa, kun Mikko asui Kivelässä ja Risto joka päivä kävi Mikolle kahvin viennissä ja oli sorakieli. Tytöt kiersivät aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen taitse. Ja niin etäältä eivät kiertäneet, etteivät olisi pelonalaisina kankaalle tähystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki tietä suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennä metsäänkin. Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet Karjansillalle, ottanut Marin syliinsä ja kantanut väkisten tietä ja käyttänyt metsässäkin. Elsa pelkäsi samaa, ja kun Liisa lähti astua reuhottamaan tietä, seurasi Elsa kuin tunnotonna jäljessä. Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla äänellä. Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto näkyi kulkevan siellä edellä, niin vavahti Elsa säikähdyksestä, sydän rupesi lyömään ja hän tarttui Liisaa käteen ja henkeään pidätti. Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen. Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysähtyi tarkastelemaan muuatta isoa kiveä tien vierellä. Sitä jonkun aikaa silmäiltyään lähti hän astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtäkkiä kyykistyi tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen. Mutta kun huomasi tytöt jäljessään, heittäytyi hän äänettömäksi, poikkesi tieltä ja painui kiireesti metsään. Liisa nauroi ja esitteli, että ruvettaisiin härnäämään Ristoa. »Voi ei ruveta», kielteli Elsa pelästyksissään ja rukoillen, »kuule, ei ruveta, Liisa rakas». Mutta varsin vain sentähden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten pojatkin hokivat: »Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellä rliihestä noutamaan.» Liisa hoki sitä niin kauan kuin Ristoa vähänkään vilahteli puitten välistä ja aina kovemmalla äänellä. Vasta kun kerrassaan näkyvistä häipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä kerran ja lujasti. Elsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku. »Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka härnäsit Ristoa», tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee, niin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla. »Sano, sano. Minä raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minä sanon, että Tolo Mikko, tölö nokka, Tolo Mikko, tölö nokka.» Ja Liisa alkoi hokea sitä lujalla äänellä lähettääkseensä kivenhakkaajan kuultaviin sanansa. Elsa ei enää tyytynyt kävelemään, vaan lähti juosta silpomaan minkä ennätti sydän kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei kolkutusta kuulunut. Siellä vasta saattoi hän vapaasti hengittää, vaan sydän löi kiivaasti. Ja hän tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi hänelle pahaa. Toivoi, että Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iäksi. Eikä hän enää välittänyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Hän sanoikin Liisalle kuin toivotuksena: »Sinusta tulee huono ihminen.» Sitä ei ollut Liisalle vielä muut sanoneet kuin akat ja niitten puheisiin hän oli jo paatunut, niin ettei niistä juuri välittänyt muuta kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi häntä arvaamatta takaapäin niskaan lyönyt, ja sentähden hän äkkiä synkistyi, puristi nyrkkiänsä ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi kyyristyksissään ja yhdessä kohti kuin olisi kivettynyt. »Jos minä sivaltaisin sinua, niin ei jäisi kuin märkä sija», sanoi Liisa hammasta purren. Siinä seisoivat vastatusten vähän aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti kovaan itkuun. »Se on vale, että minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinä valehtelet ja kaikki valehtelevat.» Nyrkeillä silmiään hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydämensä pohjasta. Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen. Lähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli herraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja syöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin oli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös kertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan. Kerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja suudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti löytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli auttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa, että oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin ei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja kauheasti pelättiin herraspoikia. Elsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että nyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin etäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon takaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä sisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet nyrkissä ja uhkaavana alkoi: »Miksi sinä minua kerran härnäsit?» »En minä ole sinua koskaan härnännyt...» koetti Elsa sanoa, vaan Santeri samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi. »Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?» teuhusi Santeri innoissaan ja painoi Elsaa niskasta maahan. Elsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen, eikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan päältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin kimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan pyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä rääkkyvän kuin syötävä. Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin. »Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?» »Mitähän Elsakin on härnännyt Santeria.» »Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, että se haukkuu kaikkia. Oletko sinä Elsa koskaan härnännyt sitä?» »En.» »Niin no! Mitäs sinä pieksätit Elsasta? Häh?» Siinä syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli. Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmärsi, että Liisa tappiolla on, ja itki yhä katkerammin hädissään eikä osannut mitään tehdä avuksi. Hetken perästä nousivat ylös, vaan Liisa tarttui uudestaan kiinni ja syntyi entistään ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan päällä läiski ja taputteli minkä kerkesi. Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessään haikeasti itki. »Elä huoli Liisa.» Liisa ei ollut enää kuulevinaankaan Iikkaa, lähti vain sanatonna astumaan matkansa mukaan. Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin vesilintu sukkelosta ja alkoi: »Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu, litulatu...» »Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?» kysyi Liisa kääntyen takaisin ja oli nyrkit puristuksissa. »Elä mene», pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi. »Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn, kenen olet poika», uhkaili Liisa. Sen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa loukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin. Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin miellyttää häntä. »Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia», sanoi Elsa. Liisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta sitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan. »Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?» arveli Elsa vihdoin äänettömyyden katkaisten. »Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä toruu – toruu se minuakin...» Liisa painui taas äänettömäksi miettimään ja sitten omaksi puolustuksekseen arveli: »Mitähän Iikka antoi Santerin tehdä ilkeyttä, Iikka suurempi poika ja ymmärtäväisempi, että olisi voinut kieltää Santeria», selitti Liisa aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan. Mutta ei hän sittenkään saanut tyydytetyksi täydellisesti itseään. Hän katseli jälkeensä, että jos näkyisi Iikkaa, niin hän sanoisi, että sovitaan pois Iikka. »Sen Santerin olisi sietänyt saada, se on semmoinen että se on aina pienempäinsä niskassa ilman mitään syytä», selitti Liisa. Leikkipaikka oli jo lähellä. Tuolla näkyi hiekkatöyräs vähän matkan päässä ja siellä tytöt leikkivät. Ne panivat kuperkeikkaa töyrästä alas. Rinnakkain lähtivät töyräältä, huiskahtelivat sikin sokin, että jalkoja oli pystyssä kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keräytyivät rinteen alle ja siitä kun selvisivät jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka, nauru ja huuto. Sitten taas rinnettä ylös ja huiskeikkaa alas. Liisa pysäytti toverinsa ja kysyi: »Eiköstään minusta tule huono ihminen?» »Ei», vastasi Elsa empimättä ja vakuuttavasti ja hävetti häntä nyt mahdottomasti, että oli sanonut Liisalle äsken niin. »Kun rukoilee Jumalaa, niin eihän tule?» »Ei.» »Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.» »Liisa ja Elsa», huudettiin tyttöjoukosta. Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat lähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja Liisa tahdiksi lauloi: : Rim min nällä reen : evers perran pee : litvik likka vee : litvik likka vee : vuotok rassassee : unter riivantee. Ja riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin, sillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä. Elsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt vielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen. »Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan», selitti hän ja näytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka vähän koukussa taakse. Sievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri parvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta kiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas. »Katsokaa minua!» huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla miten paraiten enkelin näköinen. Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen. »Tytöt, tytöt! nyt minä tiedänkin miten vasta ollaan oikein kuin enkeleitä ... nyt minä tiedät... Näin.» »Voi, joo joo!» huusivat kaikki ja ehättivät riisuutumaan paitasilleen. Nythän sitä vasta näytti oikein enkeliltä, jalatkin kun paremmin näkyivät. Ja näin oli lystimpääkin. »Katsokaa, tytöt, katsokaa minua!» huudettiin taas. Ja tosiaan katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitää päänsä, jalkansa ja kätensä. Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitä, sillä se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentää kyllä olisi jaksanut, vaan kiivetä ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kärttämään hautajaisille. Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin, murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillä ei ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan Sievä Siviänä ja taas kaivettiin ylös vietäväksi uudelleen jonakin muuna, vaan jäi kuitenkin tällä kertaa taas sikseen. Elsa esitti, että ruvettaisiin leikkimään kuninkaan pojan morsianta. Siihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset. »Minä rupean morsiameksi», ehdotteli Latun Liisa, yhtä halukas hääpuuhiin kuin hautajaisiinkin. »Minä rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika», ehdotti Takun Hanna. Vaan Elsa selitti, että se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei vielä olisi täällä, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi sen hyvin kauas täältä, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin kauniissa metsässä, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja metsässä kasvoi viheriä sammal, että oli aivan kuin viheriää samettia olisi siinä. Linnan ympärillä on ruusupensaita, niin kauniita, ettei muualla koko maailmassa. Ja siellä on aina kesä ja linnut ja kaikki eläimet ovat aivan kesyjä. Eikä siellä ole muita ihmisiä kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin kaunis. Jokaisessa syntyi halu päästä sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta he sitä arvoa pyysivät. Hänen ympärillään hyppivät, taputtivat käsiään ja kilvan kärttivät. Liisa enin hokelsi ja väkivetoon tahtoi, että hänen pitää päästä morsiameksi, muuten hän ei rupea. Ojanniemen Mari oli Elsan mielestä sopivin, se kun oli sievin ja pienin ja se kuninkaan poika oli myös pieni. »Sinä olisit, Liisa, muka sen morsiamen äiti ja se kuninkaan poika veisi sinut mukaansa, ja sinä saisit siellä ruokaa laittaa ja hoitaa kaikkea... Mari olisi morsian.» Molemmat olivat tyytyväisiä ja sulasta hyvästä mielestä rupesi niin morsian kuin morsiamen äiti pyörimään ja taputtivat käsiään. Vaan toisetkaan eivät tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitä tointa millekin. Helpostihan niitä löytyi ja tyytyivät ne, kunhan jotakin saivat ja pääsivät mukaan tuonne hyvin kauas. Vimparin Aapolle ei huomattu mitään tehtävää. Hautajaisia he eivät osanneet leikkiä pastoritta, vaan häissä he eivät sitä koskaan tarvinneet. Joku kyllä ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei huolinut. Hän olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenä. Ja hän närkästyi kun ei päässyt, uhotteli lähteä pois ja lähtikin, lähtiessään viskaten lähellä olevaan vesikuoppaan Sievä Siviän, jonka viimeisen lepokammion hän äsken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta pääsi haikea itku ja muutkin tytöt päivittelivät, kun Aappo syyttömälle raukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jälkeen, joka tiesi, että nyt hän on helisemässä, ja päästi rämäkän huudon jo ajoissa. Vaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapäästä kiinni ja hatuuttaessaan arveli: »Vai tämä pastori!» Liisa kun onki Sievä Siviä raukan kuopasta ja puisteli ja toi omistajalleen ja joku esitteli että tullaan huomenna Karjasillan luo pyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessä muka keitettäisiin kahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista hauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensä. Ja nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin perhoset liikkuivat tytöt ympäriinsä ja poimivat kukkia helmat täyteen. Niistä sidottiin kruunu ja seppeleitä. Sitä tehdessä puhuttiin siitä kuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia. Se oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja linna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja siinä oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinät kristallista ja samettimatot lattialla. »Eikö olekin siellä metsässä semmoinen lasitörmä ja sen alla pumpuleita, joihin saa hyppiä siltä törmältä?» kysyi Latun Liisa ja toiset myönsivät ja kyselivät kukin omia mieluisiaan. Variksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja vyötäryksen ympäri, vyölinöistä puku kaikenmoisille laskoksille ja niin, että käsivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja oikeassa kädessä pieni kukkakimppu. Semmoisissa koristuksissa pantiin hän istumaan vasenta kättään vasten nojalleen ja sinnepäin katsomaan mistä odotettiin kuninkaan poikaa. Toiset tytöt laskeusivat töyräältä alas sieltä katsomaan ja odottamaan sulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat täynnä ja onnellisuutta jokainen, saati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, että milloin tulee kuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja kaikki kullasta. Metsän laitaan tähystelivät, että alkaako jo välähdellä, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, että kyllä se kohta tulee. Vaan kun toiselta puolen ilmestyi töyräälle Montinin Jori ja Vimparin Aappo, niin lähtivät tytöt puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja muitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jäi yksinään töyräälle eikä osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan. Montinin Jori nauroi ja huusi: »Flickor, kom då si!» Muutamia tyttöjä kapusi töyräälle ja kummissaan katselivat pakenevia, vaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan. »Pappa o’ mamma, kom då si!» huusi joku tytöistä. Pappa ja mamma tulivat lähemmäksi töyrään alle ja joku rouva kolmantena. Nauroivat hekin nähdessään nyt sen kumman. »Flickor, fråga hva’ låss hon vara», huusi rouva. »Kuka sinä olet?» kysäisi muuan. »Mari.» »Nii vaa mikä sinä lossa olla?» kysyi toinen. Mari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot käsivarsien peitossa. »Mikä se ole?», kysyi muuan tyttö Vimparin Aapolta, joka siinä seisoi kädet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin. »Se on Ojanniemen Mari.» »Mari, miksi sinä olet kranssi päässä?» kysyi joku muita viisaampi. »Kun mi-nä o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian.» »Se on muka kuninkaan pojan morsian», alkoi Aappokin nyt häveltää ja selitti se niin reimalla äänellä, että pappa ja mamma ja rouva töyrään alla kuulivat. »Ah morsian», lausui mamma. »Jaja!» sanoi pappa. »Kuninkaan pojan morsian, eipä vähempää. Mutta kaunis morsian.» »Juu, sievä tyttö näyttää olevan», myönsi mamma ja toinen rouva sanoi: »Erinomaisen sievä.» Latun Liisa jo palasi takaisin, terhakan näköisenä seisahtui Marin viereen, ikäänkuin että tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltä alhaalta ja kysyi Maria, kenen se on tyttö, huusi Liisa: »Se on Ojanniemen Sannan.» Sillä äänellä hän sen lausui ikäänkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei kuulu teihin. »Ojanniemen Sannan... Mari on siis...» sanoi rouva toiselle ja tämä nyökäytti päätään, että hän ymmärtää. »Synti tyttöparkaa», sanoi rouva. Herra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin, jonka antaisi Marille. Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa. »Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?» kysyi se toinen rouva Latun Liisaa ja otti rahakukkaronsa. Liisa häpesi, kun häntä sanottiin isoksi tytöksi, ja vetäytyi häpeissään töyrään toiselle puolelle ja painui maahan, ettei näkyisi. »Se on Latun Liisa», huusi Jori, ja Liisaa yhä enemmän hävetti, niin että koetti vetäytyä likemmäksi maanpintaa, kun vielä luuli näkyvänsä. Muuan tyttö tarjotteli hänelle rahaa, vaan hän ei ilennyt ottaa, ei vaikka. Niin ujosteli. Toisetkin tytöt nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina tiedustelivat, mitä herrasväki oli sanonut. Mari kertoi ja näytteli kahta viisipennistä, joita jokainen katseli käsistään. »Ketä kaikkia siinä oli?» kyselivät, jotka eivät olleet uskaltaneet niin lähelle pysähtyä, että nähneet olisivat. »Montinin herra ja rouva ja Karénin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri ja Lotta, Strömbergin Liisi ja Betti ja Gröndalin Fraiju ja Montinin piika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa», selitti Liisa ja arveli, että ne menivät Montinin kaukavainiolle leikkimään. Sinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasväen mukaan, ja arvelutti tyttöjä, että jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, että lähtisivät katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitä ei huomattaisi. »Noustaan puihin istumaan siinä vainion aidan takana. Kierrettään tuolla metsää jo edelle päin. Voi seekatti! Lähdetään! Nähdään kuin niillä on niin komeasti.» Toiset eivät olleet suostuvaiset tähän. Tuntui jo monella nälkä. Elsalle tuli mieleen äiti ja alkoi huolettaa, että jos sitä on vastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen sääli ja kaipauksen tunne, että tahtoi heti lähteä. Marille tuli myös kiire kotia. »Minun pitää lähteä näyttämään äidille näitä rahoja», sanoi hän. »Ostetaan niillä nisua ja tullaan huomenna pitämään oikein herrasväen hautajaisia. Niillä saadaan niin paljon, että varmaankin viidet hautajaiset saadaan pitää», sanoi joku. »Ostetaan, jos äiti ei tarvitse», sanoi Mari. Ja sillä puhein lähdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettä kuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertämään. Liisa siellä vain yksinään meni suoraan ja mennessään lojusi jotakin muka kasakkain laulua, niin että kangas raikui. [[Luokka:Vaaralla]] 3206 5461 2006-09-02T23:07:05Z Nysalor 5 Luku 6 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 5|Luku 5]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 7|Luku 7]] |otsikko=Luku 6 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Semmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten joukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellä. Portilta juoksujalassa sisään töytäisi ja sydän vavahteli ovea auki kiskaistessa. Äiti oli rukin ääressä. »No nytkö jo tulet?» sanoi äiti nyreästi. »Kun et viipynyt koko iltaakin ja yötäkin.» Ja käämin valmiiksi saatuaan istuutui hän kangaspuihinsa ja vihaisella äänellä vielä sanoi: »Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut käämiä kylliksi tehdä, vaan pitää minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmän työtä kuin tehdä jaksaisikaan.» Hämmästyksissään seisoi Elsa keskeellä lattiaa, ei osannut mitään. »No seiso nyt vielä siinä, tee edes muutama käämi, että saan rauhassa tämän kankaan päätetyksi.» Elsa istui nöyrästi rukin ääreen käämin tekoon. Ajatteli sanoa, että hän ei uskonut kankaan näin pian loppuvan, luuli vasta huomenna. Vaan äiti niittä solmiessaan sanoi: »Minä koetin ehättää, että saisin tämän loppuun, ja loppuun tämän olisin saanutkin ennemmin, vaan kun piti vielä rukin ääressäkin lanttasta käämin teossa. Mikä kiire sinulla olikin sinne juoksuun ... ja kehtaakin iso tytön torvelo.» Elsan sydäntä jo puri, hävetti ja suututti häntä, että posket kuumina karehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, että jos vielä äiti sanoo, niin hän vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitä. Ja hän mietti, mitä sanoisi. Vaan kun ei äiti mitään puhunut, niin istui Elsa ääneti, murjotti vihassa. Kauan hän ei kuitenkaan vihaansa pitänyt, sillä kun hän tuli katsoneeksi äitiin, joka koetti kutoa minkä suinkin kerkesi, niin siirtyi ynseys mielestä, meni kuin lumi Siljalta jäältä tuulen puhaltaessa. Sääli ja rakkaus lämmitti mieltä ja muutamiin kirkkaisiin kyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Hävetti kovasti, että oli pahaa ajatellutkaan. Kun kudonta oli loppunut ja äiti alkoi lappaa kangasta, puheli hän leppyneenä: »Et sinä olisi joutanut sinne koko päiväksi purjastamaan. Rikkailla on aikaa, vaan köyhän lapsen pitää jo pienestä pitäen oppia työtä tekemään, muuten on nälkäkuolema edessä. Pitäähän sinunkin jo sen ymmärtää. Ja tiedäthän sinä, kuinka lujasta meille leipä lähtee. Minun pitää tehdä työtä minkä suinkin jaksaa. Sinunkin pitäisi koettaa auttaa minua. Mihin sinä lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jättyy. Maailman jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinä hyvin tiedät...» Vaan siihen jäi puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskänkohtaus. Niin rajuksi ratkesi ryvintä, että henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei päässyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitä kesti, enemmän aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan, vaan tukehduttaa siihen paikkaan. Viimein kuitenkin yskä tuntui vähän väsäytyvän, ja kun pahin puuska oli sivu, niin siitähän se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei, ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielä ja odottaa voimain palautumista. »Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään», puhui äiti rykäysten seasta ja paineli sydänalaansa. Vasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja ryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää, vaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään alustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella, ajatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia, jotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti käämiä tekemässä ... äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ... äiti kuoli... Kuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne täytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei henkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen. »Ei ole kuollut!» huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin, ikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä mielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan köyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt. Mutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin, – ruma akka ojensi käsiään ottaakseen häntä. Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut! Kääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten. Koetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi mielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista. Vasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka muu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä päänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki, ettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai äidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan. Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä mieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta huoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena eikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien täytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan. Mutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan, että jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa, vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta enemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani se niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan. Juoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti. Sitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä ei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan varmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä kartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori ja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli nyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan. Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan kulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti edessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki alaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli takaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle, posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi akkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli ihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että naurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata takaisin. Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän enää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä, niin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa jota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta rukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin lysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei lähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä. Kotona hän haki tiuhtanansa ja käpynsä valmiiksi, että kun äiti tulee ja antaa lankaa, niin rupeaa hän kutomaan. Mutta äiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa olivat tyhjänä. Pölkyltä riippui alusvaate ja polkimet repottivat lattialla, tiuhtavarvat olivat pystössä loukossa, jousi ikkunalla ja sukkula, jossa oli vielä puolinainen käämi. Istuimella oli äidin arkihame ja röijy ja lipokkaat vierekkäin istuimen alla. Kello naksutti kovasti, ja kun löi tuntimäärää, niin pelotti oikein. Tuntui yksinäiselle ja oudolle, että itku pyrki tulemaan. Pojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytöt hyppäsivät nuoralla. Elsaa ei haluttanut katsoakaan heitä. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki vieraita. Ei välittänyt lehmistäkään, joita kulki häkiltä, ei Helunastakaan, jonka Nikkilän emäntä oli itse hakenut. Meni istumaan kangaspuille, painoi poskensa äidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen itkuun, tietämättä mitä oikein itki. Itkun lähteet vähitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan kun hän taas katseli ympärilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat äidistä, palautui kaipauksen tunne ja silmät uudelleen kastuivat. Hän painoi uudelleen poskensa äidin vaatteisiin ja ääneensä rukoili Jumalalta anteeksi, että oli ollut semmoinen. Ja kun äiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava ilon puuska, niin että hän huudahtaen syöksyi äitiään vastaan kadulle ja tarttui äitiä vyötäryksiin. »Hohoi», huokasi äiti istahtaessaan tuolille raukeana. »Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitä vaille, ettei tarvinnut kadulla levähtää. No hyvä onkin, että saa nyt huoletonna olla vähän aikaa: Montinilta en nyt saanutkaan enää kudottavaa, vaan huomenna tuodaan Jäntiltä», selitti hän tyytyväisenä ja laihat kasvot vähän kuin punoittivat. »Tuossa on silliä», sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin harvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa läjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät härskiä hajua. »Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä», sanoi hän, taskustaan kaivaen toisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän. »Siinä on teetä.» Elsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut, ainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään ja mille se maistuu. »Eipä sanota persolle, se on makeaa», sanoi äitikin ensiksi nauraen, kun Elsa häneltä sitä kyseli, vaan kuitenkin sitten lisäsi: »No kohtapa tiedät; me keitämme sitä tänä iltana.» »Jopa minä tiedänkin, jopa tiedänkin», päkelsi hän iloissaan, vaan se selittänyt tarkempaan. Mielessään kuvitteli, että sitä juodaan kuin kahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitä sanottiikin, josta kahvia juotiin. Mutta tuntui, että tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi. Äiti katseli rahojaan, luki kämmenellään hopeoitaan ja muutamia lantteja. Kaksi kymmenpennistä antoi, joilla käski Elsan mennä sokeria ostamaan, ja jäi itse yhä katselemaan kämmenelleen. Ei ollut iso läjä, minkä oli saanut pitkänä kankaasta. Eihän siinä ollutkaan kaikki, kun oli jo etukäteen pitänyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut kyynärältä viittä penniä vähemmän kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei kannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliä ja teetä ja oli sanonut, että harvat kutovat niin hyvää vaatetta kuin Viioska. Hyyryrahan kun maksoi näistä, niin ei paljon jäänyt jäljelle. Mutta tulipa hyyry jo etukäteen maksetuksi, ja Jäntin emäntä lupasi hyvän kutomapalkan. Hän koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja sanoi: »No, ota tuon edestä soikeita korppuja. Käsketään Nikkilän emäntäkin teelle.» Ja itsekseen jäi vielä tuumailemaan, että kun sai tuota teetä, että ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa häntä muutaman korpun. »No nyt me saamme herkutella», sanoi äiti hymyillen Elsaa, kun tämä oli tullut asialtaan. »Tule nyt syömään, niin juomme sitten teetä korpun kanssa päälle, että suu jää makeaksi.» Leipää, kylmiä potaatteja ja silliä oli ruuaksi. Vaan sillit eivät maistuneet Elsalle, ne olivat kesäytyneitä ja haisivat. Hän jykersi leipää ja söi muutaman potaatin. Mutta mielensä oli iloinen ja tyytyväinen, sitä enemmän kun äiti oli suostunut hänen nauhankutomispuuhaansa, josta hän oli heti kertonut. »Hyvähän se on, että jotakin koettaa. Saahan tuota sitäkin koettaa», sanoi äiti. Hyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä teelle kutsumassa. »Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on», sanoi Nikkilän emäntä ja kammariin tultua sanoi Viion leskelle: »Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se valtaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat polkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne». Viion leski hengähti ja sanoi: »Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä sillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa Jumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.» »No joo, onhan se niinkin», myönsi Nikkilän emäntä. »Istukaa emäntä.» »Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole», sanoi Nikkilän emäntä istuttuaan. »Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani, eikähän tuosta ala saada palkkaakaan. – Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.» »Oikeinko tässä teetkin.» »Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkään vuoksi olisi, vaan Montinin rouva antoi vähän teelehtiä. – Ottakaa korppukin, onhan siinä siksi.» »Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiä.» »Se on niin hyväsydäminen se rouva», alkoi Viion leski ylistellä. »Kun kuuli minun rykivän, niin sanoi, että teilläpä kuulustaa olevan paha yskä, minä annan teille vähän teelehtiä, että saatte teevettä, se on hyvää rinnalle. Ja puodista kävi paperikääryn, luodin verran minkä lie pannut.» »Sillä lailla.» »Hyvänsuuntainenhan se on... Poismenossa olin portilla, niin piika juoksutti jälkeeni ja pisti käsiin paperimytyn. Siinä oli sillejä useampia nauloja.» »Isoja sillejä», sanoi Nikkilän emäntä ja tirkisteli kellastuneita, suuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilän emännänkin nenään, että kipristeli. »Niin. Ovat ne vähän kesäytyneitä, vaan kyllä niitä syöpi meikäläinen, jonka on pitänyt oppia ruoka järestään syömään», sanoi Viion leski, vaikka väkinäistä oli hänellekin niitten syönti ja sen maulla saanut muutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvän tahdon antia. »Taitaapa olla antelias ihminen», arveli Nikkilän emäntä. »Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhän siinä on jo koko etu, että se toimittaa työtä köyhille.» Elsakin puuttui puheeseen ja kertoi, että Montinin herra oli antanut Ojanniemen Marille kymmenen penniä. »Missä?» »No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt, vaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen penniä.» »Kuninkaan pojan morsiamisilla», nauroi Nikkilän emäntä. »Ne häntä kuvittelee nuo lapset.» Viion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille Jumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea. »Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että he näkisivät iloa lapsistaan.» »Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa», sanoi emäntäkin. »Ottakaa lisää teetä», käski Viion leski. Nikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin kahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän kupin, jos kehtaisi sanoa. »Tulkaa ottamaan.» »Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.» »On sitä täällä. Tulkaa vain juomaan, niin viedään sitten Nikkilällekin.» »Te nyt lääkkeenne juotatte minulle, minä vien tämän Nikkilälle, minun osalleni kyllä yksikin riittää», väitti nyt tiukasti emäntä. Eikä se siitä parantunutkaan, vaikka Viion leski vielä tarjoili, kun emäntä toi kupit ja kiitteli Nikkilän puolesta. »Ei makeaa mahan täydeltä», sanoi emäntä ja nauroi. Viion leski maksoi huoneen vuokran. »Pitää maksaa rahojen aikana.» »Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä», arveli emäntä jotakin sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa maksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta. »Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat käsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.» »Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille joskus että ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minä etemmäksikin.» Niin, sillä tavallahan se sopii.» »Niin autetaan mekin huonot tässä toisiamme voimaimme mukaan. Niinhän sitä sanotaan, että ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikä niin köyhää, joka ei auttaa voi.» Siitä lähti puhe kulkemaan siihen suuntaan, että pienellä eläjällä on monta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht’äkkiä aukeaa umpiperä. »Mitenkäs kävi minulle tänä päivänä», selitti Viion leski. »Montinin rouvalta en saanut enää työtä, se kun aikoi lopettaa tykkänään kankaitten kudottamisen. Minä ajattelemaan, että...» »Mitä nyt nykitään, kun parta loppui», ehätti emäntä väliin nauraa hekattaen. »Minne mennä työtä kysymään», jatkoi leski vakavasti. »Tuntui kamalalle ajatellessa, että jos työtönnä häätyy olemaan vähemmänkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, että kyllä Jumala huolen pitää. Kotiin tullessani tulee Jäntin emäntä vastaan ja kyselemättä rupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, että sitä vailla olen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiätte, sanoi.» »Sillä lailla.» »Minä ajattelin, että noin Jumala huolta pitää.» »Niin», myönsi emäntä vakavan näköisenä. »Ja monta kertaa on illalla syöty viimeinen leipäkannikka, eikä ole ollut tietoa, mistä huomenna saadaan, vaan saatu on aina.» »Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.» »Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.» »Joo», myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan. »Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka kuormankin on pannut.» Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään ihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan Jumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon Jumalan valitun edessä. Viion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut hänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen näyttää. »Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään, hommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin aivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin rakastanut.» »Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle tuntuu kun lapsen viepi tuoni», keskeytti emäntä. »Kun meiltä Janne kuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena, semmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen...» »Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään. Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo aavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa vesi vetelä.» »Niin.» »Vaan minä löysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minä en ollut koskaan häntä muistanut, kun hyvät päivät olivat, olin maailmaan kiintynyt, iloiten onneani, rakastin tätä elämää ja ylitse kaikkea Viioa, pidin häntä Jumalanani.» »Jumala otti hänet pois, näyttääkseen että on se vielä parempi», täydenteli emäntä lesken puhetta. »Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle tämän kurituksen, että minä näkisin, että hän on ylitse kaikkea ja häntä tulee rakastaa ja häneen luottaa.» Nikkilän emännän pää kallistui enemmän käden varaan ja yhä totisemmaksi kävi muotonsa. Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä, että Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui tuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli Jumalaa asiaan sekoitetuksi, ei hän tarkoittanut eikä muitten puheista ottanut ymmärtääkseen muuta kuin jotakin semmoista, että Jumalan sallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi ollut voima ja valta estää tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, että Jumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan hänelle samaa kuin Viion leskelle. Hänkin oli kai rakastanut Nikkilää liiaksi. Ja sen vuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitä rakastivat. Hän sen nyt ymmärsi hyvin ja uskoi. »Sen vuoksihan Jumala käski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, että näkisi rakastaako Abrahami enemmän häntä vai poikaansa», tuli emännältä ääneen. »Niin, hän uskoi ja luotti Herraan», lausui leski. »Minä en Jumalaa tuntenutkaan, hän oli vieras minulle. Kyllä minä häntä rukoilin, varsinkin myrskyjen aikana, että hän varjelisi Viioa, vaan se rukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minä pelkäsin kauheasti juuri rukoiltuanikin. Minä Viioa kehoittelin rupeamaan maalla asuksimaan, senkin puolesta että minulla oli niin äärettömän ikävä, kun hän oli pitkät ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen tähden, että mielestäni oli turvallisempi elämä maalla kuin merellä. En ajatellut sitä, että Jumala on kaikkialla yhtä voimakas Jumala. Jos minä olisin luottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vähemmän ja Jumalaa enemmän, niin hän olisi antanut Viionkin elää», lausui leski ja painui mietteisiinsä. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt eläisivät yhdessä Jumalaa rakastaen. Hänen silmänsä kostuivat ja välähtelivät kirkkaasti. Kun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion elää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi mitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut, ettei muulla keinolla olisi herännyt. Nikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla asiat. Janne elää vielä ja Nikkilä terveenä olla ja työssä kulkea niinkuin muutkin. Vaan kun hän oli huomannut, että Jumala oli ohjaillut heidänkin elämäänsä, syntyi hänessä usko, että Jumala auttaa häntäkin niinkuin Viion leskeäkin. Kaikkiahan se auttaa, jotka häneen turvaavat. Hänestä näytti kirkkaalta elämä. Oli kuin olisi pilvessä ollut tähän asti ja hän odottanut aina auringon pääsevän paistamaan ja silloin tällöin nähnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittänyt. Mutta nyt oli selvänä taivas, pilvet kaikki katoamassa. Hän uskoi, että Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt. »Ei, pitää lähteä, toisinaan siellä isä kaipailee», sanoi emäntä, kun oli asiansa ajatellut hyväksi ja äänettömyys tuntui pitkälliseltä. Kiitellen ja hyvästellen lähti ja mennessään vielä lupaili, että hän auttaa puolestaan, kun sopii. Tyytyväisenä puuhaili Viion leski pieniä kotiaskareitaan hyvitellen aina uudelleen mieltään sillä, kun sai työtä Jäntin emännältä. Huomenna tuo emäntä langat. Se sopikin hyvin, että sai tämän iltaa rauhallisesti levähtää, ei olisi malttanutkaan olla kehimistä aloittamatta, jos tänään olisi ainekset saanut. Levähdys tuntui hyvältä, mieli oli hilpeä ja iloinen. Ja elämän taas näin helpolta tuntuessa kiitteli hän ajatuksissaan Jumalaa, joka hänestä tuntui olevan armosta rikas, suloinen ja laupias, joka elättää, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin rakas isä. Oli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa ajatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta. Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut. Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua paljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla. Jos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne jossa isä hukkui. Hän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan leikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa. Tämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin keitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut. »Äiti.» »No, lapseni?» »Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja te kerrotte sitten oikein paljon isästä.» Äiti purskahti nauramaan helakasti. »Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?» »Niin kun...» Sen enempää ei osannut selittää. »Isä on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, että Jumala ottaisi meidätkin täältä pian sinne isän luo.» Niin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin hän kuitenkin toivoi sitä, että he saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isäkin silloin tulisi kotia. [[Luokka:Vaaralla]] 3207 5462 2006-09-02T23:07:09Z Nysalor 5 Luku 7 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 6|Luku 6]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 8|Luku 8]] |otsikko=Luku 7 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin olisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista kerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu auki ja silmät renkaina. »Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja ja pritsässiä ja kaikkia ... ja konvehtia ...», luetteli Aappo yhteen henkäykseen. Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa kertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä. Sinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään laskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin paistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan kipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta pienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun päästyään. »Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa», koetti äiti rauhoittaa. »Minä en eksy», väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan melkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle suureksi kyttyräksi. Tiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät. »Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei kuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte. – Mitä sinä sanoit, Aappo?» Aappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla käymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia ja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua parastaan. Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat nuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut useinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi köyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan tai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut odotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo ja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat nyrpyllä nenin aina köyhän luona. »Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon», sanoi hän silmäillen ympärilleen. Puhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi ansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin kanssa. »Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut homehtunutta äyriä», alkoi aina Vimpari. »Liekö noita semmoisia vaimoja», arveli toinen. »Montakin», väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen muuta tarvitse kuin olla. »Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.» »Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.» »Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni sammuttamaan.» »Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut», hotasi Vimpari kylläyksissään. Ja siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin kiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin. Lopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös toista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt. Riidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut tuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos joskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että teettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin, syntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka viitsisi työtä tehdä. »Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja odottaa, että sinä palan suuhun tuot», oli kerran muutamassa talossa sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo kuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina vaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla, niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen ääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten puheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan kuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka syntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa. Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut kehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti muuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin sivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja siirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä. Sängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli päänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut jäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana paistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien. Vaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty. Likavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä oli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio, jonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi, jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä. Alarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa, jossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra, joka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut housunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai ostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin, sitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki tyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa. Jonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin vierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat kiireimmiten viemään tunkiolle. »Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään ihmisten asunnolta», pyyteli hän. Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle. He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta, vaan Aappo huusi tallin ovelta: »Täällä me asutaan.» Kämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he näkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään päätäysi Karénin rouva kyselemään: »Eikö tämä ole talli?» »Talli», vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. »Tämä on tuon Kurolan talli.» »No kuinka te tallissa?» »Tallissako asutaan.» »Niin.» »No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin niukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.» »No, onhan teillä mies.» »On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä huonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää koettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa hengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta toimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi», selitteli eukko. »Montako teillä on lasta?» »Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.» »Onko teiltä kuollut yhtään?» »Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.» »No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.» »Jos tuo lienee.» »Kuinka te sanotte ''jos'', kyllä se on», sanoi rouva hyvin vakavasti. »Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki kuolee», arveli vaimo. »Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo», vakuutteli rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen todisti: »Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.» »Vaan te ette varmaan luota Jumalaan», alkoi rouva udella. »Ette pidä hyvänä mitä hän antaa?» »Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä ajattelemaan jos jotain.» »Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?» tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan. »Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.» »Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa hoitamaan.» Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti, niin että posket kuumana karehti. »Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?» kysyi se toinen vieras. »Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja pahnastaneet.» »Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei siltä ole pakko liassa olla», sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla. Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin, niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen. Vieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein hartioitten sisässä ja sääret paljaina. »Onko se vaivainen tuo poika?» kysyi Karénin rouva haikeasti. »Onhan se semmoinen kyyryselkä.» »Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?» »Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.» »Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?» »Ei käyty ollenkaan.» Vieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva sanoi: »Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä lääkärin luona.» »Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen», sanoi vaimo kylmäkiskoisella äänellä. »Herre Gud», siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos menisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa, niin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan köyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi kansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen vertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja huonoja. »Käypikö näistä yksikään koulua?» »Ei käy.» »Jaa», nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä kääntyi vaimolle puhumaan: »Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin lapsiaan.» »Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin, vaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.» »Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.» »Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja tuhranneet.» »No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin köyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan», sanoi jäykästi rouva. Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan ja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen. Vaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan. »Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista pahantekijöitä», sanoi rouva. »Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja kainalot täynnä», puolusteli vaimo. »Se on Herran kädessä, eikä ihmisen vallassa.» »Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat edesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei siltä näytä», puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista. Ei yhtään päivää kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan. Iltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli äidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet pois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin hyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja mellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän kuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä, minkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä, tyttärensä hyvinä palvelijoina. Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan, että niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan nyt heräsi hän kuin unesta. »Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja ymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja puutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt, vaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja vaikuttamaan», selitti hän itkien. Lapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti katsella. Vaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa vaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista, joitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä, vaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden tähden. Hän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin oli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen. Olihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin. »Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ», vakuutteli toinen rouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi samanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi. »Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon kasvatikseni», sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi: kiittäkäät taivaallista isää. Vaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan mietittyyn asiaan: »Mitä tuo sanonee Vimpari.» Karénin rouva oli aivan hämmästyksissään ja toinen rouvasihminen katseli semmoisella muodolla, joka merkitsi, että mitä ihmettä! Pitkän äänettömyyden perästä kysyi Karénin rouva: »No mitä te itse arvelette?» »Hyvä kai se Aappo raukalle olisi päästä hyvien ihmisten turviin, siellähän ei olisi hätäpäivää.» »Minä ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin», selitti rouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi että eikö äidin muoto sittenkään muuttuisi. »Liiaksi sitä siinä olisi», sanoi äiti jäykällä äänellä ja levollisesti kuin äskenkin. »Se jo olisi hyvää parempi, kun saisi Aappo asiapojan paikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinähän tuo oppisi vähän ihmisyyttä, jota ei tuolla kerjuuretkillä liene opittavissa.» »Vaan minä ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni», tokotti yhä rouva, ikäänkuin tuo äiti ei olisi ymmärtänyt vieläkään oikein asiaa. »Liian paljon ottaisi rouva vaivaa päälleen. Sillä mahtaisiko tuo taipua parempien ihmisten tapoihin näin halvasta kodista lähtenyt ja aivan halpaisista vanhemmista. Työpaikan kun saisi jonkun, niin siinähän se Aappo olisi lähempänä säätyään. On sitä ollut Vimparin kanssa puhettakin joskus, että pitäisi käydä tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai mihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihän niissä köyhissä ole toimittajaa, minkä meissäkin. Ei ole useinkaan työtä Vimparille itselleenkään. Eikä se Aappo tosin ole joutanutkaan vielä. Kun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitänyt käydä lisää elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielä siihenkään toimeen», selitti äiti seisoen keskilattialla, lapset ympärillään hameesta kukin kiinni pitäen. Aappo yksin seisoi erillään, lakki takaraivolla ja kädet taskussa. »No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon», sanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja selityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden hän oikein painokkaalla äänellä lisäsi: »Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.» »Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin hyväntahtoinen.» Kiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä kasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan mahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut toisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä äänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti kiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla kuuntelemattakaan. Vimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei niin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi ihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri hyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä tuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia lapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä. Aappohan oli elatustoimiin suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin, vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies, ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin hänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan vanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut toivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä. Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty kysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun Aappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin Vimpari sanoi: »No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun ottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän väljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi», latosteli isä. »Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi», naurahti vaimo. »No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut suuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita kulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo vielä köröttää», torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo lähti ilmoittamaan, että lupa on valmis. Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään, niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo kyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut papin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se tuntui mukavalle. Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat sanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion Elsalle, jolle hänellä oli kanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli lähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona, vilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä. »Saan sitä minäkin vielä», huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa menemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos jonkinlaista. Mutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan kyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja alastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa myöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi niitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven raossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli nälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon viipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan. Enempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei anneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä. Voi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä jauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin. Ikävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon lystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui. Useita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan, pistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa kodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan usein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä ja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään pitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli hän: ei noin... Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi, miten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta ja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli painajaisena ahdistelemaan. Niin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi hyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen hänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä tädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja antoi namusia. Makeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa sai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut nähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan. »Tässä on sinun kamarisi», sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen huoneeseen. »Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää kirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.» Abe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja lumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen suunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin suitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman hymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota nähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi. Ei ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli teki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin hän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla kiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa suuren peilin eteen ja sanoi: »Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.» Täti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja omat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri. »Katso, lapseni peiliin», sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten kamariinsa. Abe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti, eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin moitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin vaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja leveyttäkin. Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli kääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan sitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja puseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja punaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset, ettei niistä tahtonut silmä erota. Täti tuli kamarista ja sanoi: »Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä sinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.» Täti huusi kyökkiin piialle: »Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.» »Tämä uusiko?» kysyi Stiina varmuudeksi. »No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.» »Mihinkäs ne vanhat vaatteet pannaan?» »Takakartanolle», tiuskasi rouva sillä äänellä, kuin että se olisi pitänyt tietää kysymättäkin. Täti asetti Aben päähän sievän lakin ja katseli miten se sopii. »No mutta nyt sinun pitää oppia tervehtimään oikein, että osaat jo, kun menet vanhempiesi luo kylään», sanoi täti ja selitti, miten pitää sanoa, ja näytti miten lakkia nostaa ja kumartaa. »No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin ulkoa ja tule tervehtimään minua», neuvoi täti. Ja harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kävi tyydyttävästi. Ja kotvanen aikaahan siihen meni. »Harjoitellaan sitten lisää. Mene nyt, vaan sano minulle ensin hyvästiä.» Abe antoi kättä ja kumarsi. »Sano että: hyvästi, täti.» »Hyvästi, täti», sanoi Abe ujosti, sillä koko homma oli outoa ja ensi kertaa sanoi hän tädiksikin. »Hyvästi, hyvästi, Abe», vastasi täti ja suuteli. »Mene nyt ja muista tervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.» Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan. Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan kun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen kirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään, riensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa puhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei vaikka. »Aappo», lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen lapsensa. »Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt käymäseltäsikään.» Kaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin lampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa. »Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika», sanoi äiti hymysuin. Mutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle pinnalle. Sillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt miten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät riittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän saanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin leipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli nälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi. Sentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa kuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä vierasta tervakirjainta. Mutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen. Hän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille juopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia päiviä sitten vain vaistonsa mukaan aavisti. Lapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä ruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen tähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta he eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät vain. »Se on Aappo. Ettekö tunne?» sanoi äiti. »Eipään ole», inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään itkuun ja huusi: »Eipäää ooo Aaappo.». Se olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu poika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen sitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova nälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla, ja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko toistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova. Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään talliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita siellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita. Vaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi: »Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo kosija tullut.» »Oma poikasihan se on», sanoi vaimo. »No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain ihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi pappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon», lopotteli Vimpari toimessaan. »Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse», arveli vaimo. »Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi koulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne ...» rupesi Vimpari todistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi: »Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?» »Takakartanolle.» »Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet, sillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa», valitteli äiti. »No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä», sanoi Vimpari. »Kuka se kehtaa?» »Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat hylänneet.» »Mihin siivoon lienevät sattuneet.» »Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen! – Onhan tuota vettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois mätänemästä», sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä. »Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi mennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan», selitti vaimo. »On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä leikannut», ivasi Vimpari ja kysyi: »Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?» Vaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun, jossa oli tilkka piimää. Halukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli nähdessään, kun isä pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean kuuloisesti. Vaan eivät ääntä päästäneet tahtoakseen hekin palasta, vaikka niin mieli teki. Eivät tohtineet, kun tiesivät että isä olisi ärjäissyt, ja ymmärsiväthän jo vanhimmat, että pitäähän jotakin saada isä raukankin, joka työssä kulkee, sillä sen he olivat kuulleet äidin suusta joka kerta, kun lisää ruokaa pyysivät. Vimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jäänyt. Näytti siltä, että hän ei olisi suuttunut, jos olisi enemmänkin ollut. Mutta kun ei ollut, niin vältti se silläkin, kun sai kipeimpään nälkäänsä. Jonkun piimähallin ja leipänaulapuolikkaan voimalla sokasi hänen nälkäänsä mielihyvä, joka hänessä oli syntynyt nähdessään Aapon. Niin että Vimpari oli tyytyväinen kuin hyvänkin aterian syönyt ja pyyhki suunsa, sivautti kädellään rennosti kuin kukkurapää jyvämitan. »Sinä se taidat saada paljasta nisua syödäksesi?» arveli Vimpari Aapolle puoli leikkiä toinen totta. »En minä saa», sanoi Aappo nurkumielellä, vaan tyytyväisemmällä äänellä lisäsi: »Ei minulle anneta paljon ruokaa, että vatsa pienenisi.» »Niillä on konstinsa», sanoi äiti, jonka mielen mukaista tämmöinen ei tuntunut olevan. »Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syödä se määränsä, eihän enempää söisi kuitenkaan.» »Elä sinä lorise tyhjää, kun ei ymmärrä kuitenkaan», myrähti Vimpari ja leikinsekaisesti marmatti lisäksi: »Jos lastakin apattaisi kuin koiranpenikkaa, niin siitä tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei se söisi kuin vähän tyhjää. Millä keinoin ne sitten saisivat komean virkamahan? Saatko päähäsi?» »Sinä puhut etkä tahdo pilkkaa», sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, että eihän vain ollut käynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellä. »Mitä katsot, luuletko nälän olevan?» murahti Vimpari huomatessaan millä silmällä vaimonsa häntä katseli. »Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni», arveli vaimo leikillään, tyytyväisenä että hänen miehensä oli kuitenkin viinaton, ja alkoi Aapolle neuvoella: »No koeta, lapseni olla siivo ja nöyrä, että sinusta kunnon mies tulisi. Pidä mielessäsi Jumala ja muista häntä kiittää, sillä hän sinulle on tämänkin hyvän toimittanut.» Kyyneleet herahtivat äidin silmiin ja kirkkaina helminä vierivät laihoja poskia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun hän puristi häntä poveaan vasten. »Muista myös aina vanhempiasi ja siskojasi eläkä koskaan heitä ylönkatso, jos köyhiä ja halpoja ovatkin», lausui hän ja pyyhki kyyneleet kämmenpäihinsä. Aapoltakin itku pääsi ja hän meni ulkopuolelle, tallin oven taakse seisomaan, jossa itki hyvätkin itkut. Äiti jäi seisomaan keskilattialle ja rupesi uudestaan silmistään vesiä purkamaan. Vimpari istui arkun kannella ja katseli hiljakseen ympäri tallia ikäänkuin etsien sijaa, mihin silmänsä panisi, ja pysäytti viimein katseensa kenkäinsä kärkiin laskeutuen lynkäpäisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin isää vuoroin äitiä, viimein pillahti Ville itkemään ja hänen jälessään toisetkin. »Saa tuon jo lopettaa», sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsäsi päätään, otti puukkonsa ja rupesi sillä muuatta seinän rakoa kaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin tärkeä tehtävä. Hän ajatteli, että enemmän Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyötyä. Jo hän muutamana iltana, kun työstä tuli eikä ollut ruuan murua syödäkseen, ärjäisi: niinhän tämä eläminen on kuin olisi yksi suu lisääntynyt, vaikka olisi vähetä pitänyt. Vaikka Vimpari sen syytöksen sanoi silloin vaimolleen, myönsi hän sen mielessään, että Aapon meno ruuan vähyyteen oli vikana, ymmärsi sen heti silloin ja näki sen todeksi joka päivä. Ja sitä nyt arvelutti, että miten vain edelleen tässä elettäneen. Eilen oli Kurolan isäntäkin ilmoittanut, että talli ei jouda enää kuin pariksi viikoksi korkeintaan, sillä hän ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui kohta. Kohtahan tuo oli kesäkin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen ja talven kanssa työttömyys. Hänestä alkoi näyttää kerrassaan kamalalta eläminen. Hampaita kiristäen työnsi hän puukon seinän rakoon niin syvälle kuin meni ja jäi synkkänä tuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmät pullistuneina ja sieraimet tohisivat. Hän seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia välähteli hänen mielessään, välähtelivät nopeaan kuin salamat, niin että hän ei niistä kiinni saanut. Hetken perästä heräsi hän kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa, ikäänkuin sieltä olisi ollut hyvä neuvo saatava. Siinä kaivellessa tulikin mieleen, että onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa heti alkaa opetella. Ja jos talvella hätä tulee, niin menee köyhäinhoitoherran luokse ja sanoo että jos ette tahdo nälkään tappaa minua, vaimoani ja seitsemää lastani, niin toimittakaa työtä ja työstä palkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset kyetä edes kerjäämällä omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden päiviä ei tarvitse pelätä, sillä Aappo kyllä kykenee jo silloin avuksi. Vimpari pisti puukon tuppeensa ja ärjäsi sikiöille: »Suu kiinni!» Vaimolleen hän marisi: »Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on ihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.» Ja Aapolle sanoi hän: »Ala lekkasta sinä jo taloosi.» Lapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat äitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät. Äiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui hänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä häipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät uudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä tyynnyttääkseen läikkyvää mieltään. Aappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle oli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut niin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan, vaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan juureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja vieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin eikä mennä ollenkaan uuteen kotiin. Vimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään hieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja sentähden hän äkäisesti tiuskaisi: »Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on mentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan ääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö minun jouduttaa?» Aappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla suljettu. Mielestä haihtui alakuloisuus melkein jäljettömiin, kun Aappo tapasi Latun Liisan joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellä alkoi aasta ööhön koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi hän ei antanut elävää rauhaa Aapolle, ennen kuin tämä lähti näyttelemään itseään muillekin tytöille. Ja kädestä pitäen talutti hän Aappoa toisen tytön luota toisen luo, jotka kukin yhtyivät Aappoa ihmetteleväksi saattojoukoksi. Niin että kun tulivat Nikkilän kartanolle, oli tyttöjä Aapon ympärillä kihisemään asti. Liisa meni kutsumaan Elsaa. »Tuleppa Elsa katsomaan», huusi hän oven raosta ilonhätäisellä äänellä. »Voi tule, Elsa», huusivat tytöt, kun Elsa porstuassa tuli. »Voi tule katsomaan», hätäilivät aivan kuin olisivat pelänneet, ettei Elsa kerkiä nähdä. Hän tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se näytti niin oudolta, että hän katseli sitä kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein. »Eikö ole Aappo sievä nyt?» kysyivät toiset. »Onhan tuo», sanoi Elsa välinpitämättömällä äänellä. Hän ei ollut koskaan lukua pitänyt Aaposta, enemmän kuin hautajaisleikistä, jossa Aapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivät niinkuin ainakin leikkitoveristaan ja olivat sentähden hyvillään hänen hyvästään. Aappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkään veroiselta. Kuta tarkempaan hän silmäili ja kuta enemmän toiset tytöt ylistelivät, sitä himmeämmäksi kävi Aapon sievyys hänen silmissään. Mutta kun tytöt esittelivät, että lähdettäisiin leikkimään kuninkaanpojan morsianta ja Aappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei näyttänyt enää Elsasta ollenkaan sievältä, vaan päinvastoin, Elsa alkoi löytää rumia kohtia Aapossa toisen toisensa perästä verratessaan häntä kuninkaan poikaan. Kuninkaan pojalla oli pitkä kiharainen tukka, joka valui hartioille, vaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun näytti rumalta! Eikä Aapolla ollut sen näköiset silmätkään ja likaiset vielä päällepäätteeksi. Ja käsissä oli Aapolla syyliä. Puserokin oli ruma, kuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa rumaa kiireestä kantapäähän, Senpä tähden Elsa kielsi jyrkästi: »En minä viitsi lähteä. – Enkä minä joudakaan, pitää nauhaa kutoa.» Ja hän vetäytyi jo takaisin sisään mennäkseen. »Lähdetään me», tuumivat innokkaasti toiset tytöt. »Lähdetäänhän, Aappo?» »En minä lähde, pitää mennä tädin luo ... se sanoo minua Abeksi», ilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenänsä, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan, kumarsi, sanoi hyvästi ja lähti kiireesti pois. Tytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina vähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja oli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan, sillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi. »Abe!» sanoi täti ja puristi sormiaan. »Vähän aikaako sinä nyt olet ollut, niinkuin täti sinun vain lupasi. – Ja voi sinun silmiäsi, rapakossako olet kastellut ... ja käsiä!» päivitteli täti otettuaan käsistä kiinni ja katsellen niitä. »Ja hihoja... Katso... Eikä sinulle ole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin nenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!...» Abe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään, vaikka täti pani ne aivan nenän eteen. »Seiso nyt siinä ja häpeä», sanoi täti asettaessaan Aben kyökin ovensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään: »Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät ole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.» »Mitä sinulle kotona sanottiin?» kääntyi täti kysymään. Abelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla. Täti säikähti että hätä tuli. »Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke», ja piikaan kääntyen sanoi hän suuttuneella äänellä: »Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne saattavat olla semmoisia... Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun tarvitse vasta käydä kotona... Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee sinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle... Elä itke», koetti täti parastaan. Abea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan. [[Luokka:Vaaralla]] 3208 5463 2006-09-02T23:07:13Z Nysalor 5 Luku 8 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 7|Luku 7]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 9|Luku 9]] |otsikko=Luku 8 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Kiittäen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa. Montinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vähän kutomapalkkaa, että sillä hädin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen söi suolavettä ja leipää. Vaan hyvähän oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivän murua aina ateriakseen. Ja hyvästä sydämestään oli rouva työtä antanut, auttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vähää maksua, pistäen välistä jotain hyvän murua kouran silmään, niinkuin viimeksikin teelehtiä ja silliä. Viion leski ei olisi viitsinyt sentähden kieltäytyä vastaanottamasta työtä Montinin rouvalta, jos tämä olisi vielä tarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmän maksavan. Olisi ollut se kiittämätöntä. Mutta Jumala oli nähnyt hänen tarpeensa nytkin ja asettanut viisaasti, että Montinin rouvalta loppui työ ja muut tulivat tarjolle. Sen oli hän tässäkin taas saanut kokea, että Jumala pitää ihmisestä huolen, niin pienemmissäkin asioissa, ajatteli yhä Viion leski. Mutta ihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttä. Jäntin emäntä oli luvannut hyvän kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan mitä maksaa, vaan pianhan tuon näki, sillä tämä oli lyhyt kangas, jonka kutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee, ajatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkä välttämättömiin tarpeisiin kuluukin. Mutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellä aina kävi, vaan tähän asti oli mahdottomana pitänyt karkoittaa: että saisi Elsaa kouluttaa vielä tämän vuotta kansakoulussa. Ja hän alkoikin toivoa, että tarkasti pitäen saisi sen verran säästymään yli muitten tarpeitten, minkä vähäisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin, paperiin, kyniin, ja ainahan pitää parempi pukukin olla kuin kotosalla, jossa välttää vähemmälläkin. Eihän Elsa tuossa kotosalla opi mitään. Nykyään kuitenki vaaditaan ihmisiltä enemmän oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi katkismuksensa. Eikä kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen hänkin oli, kun oppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa. Häpeänä melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmän kuin muut. Niinpä häntäkin kiusoiteltiin, kun hän alkoi kirjoitustaitoa opiskella, vanhemmat pitivät sen turhuutena ja toverit pilkkasivat. Aivan kuin varkain piti hänen harjoitella, milloin liiterin katolla, milloin vintissä tai jossakin yksinäisessä paikassa. Oppimatta se olisi jäänyt, jos ei hänellä niin ikävä olisi ollut Viioa, joka merillä vuosikausia yhteen menoon viipyi eikä voinut sille yhtään sanaa lähettää. Mutta niinpä hän oppi kuin oppikin. Ja kylläpä sitten oli hänen taitonsa käyttäjiä. Alinomaa tuli hänen luokseen merimiesten morsiamia ja vaimoja kirjoituttamaan kirjeitä. Niinhän se on, että kaikesta opista on hyötyä itselleen ja muille. Olisipa hän kirjoitustaidon opittuaan ja kun veljeltään, joka kävi alkeiskoulua, oppi laskentoakin, päässyt puotineitsyeksikin. Puotineitsyen tointa toivoi Viion leski tyttärelleen. Muuta hän ei osannut ajatella sopivampaa. Ompelijan työ oli rasittavaa ja ompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiä muutamat olivatkin, herrain kanssa seurustelivat... Vaikka olihan niitä hyviäkin niissä, kerrassaan kelpo ihmisiä. Se olisi siinä, minkälaisten seuraan Elsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen voisi Elsa piankin päästä, kunhan vähän vanhenee. Vaan nekin tehtaan naiset olivat huonossa huudossa. Tupakkatehtaassa oli muuan hänen toverinsa ollut, niin kaunis ja hyvä tyttö, ja se nyt oli – juoppo ja monta reissua tehnyt. Ei ihminen elä horjahtamatta missään, jos ei hän turvaa etsi Jumalalta, eikä horjahda paholaistenkaan keskellä, kun Jumalassa kiinni riippuu, päätti leski aina. Mutta kuitenkin viimeinen ajatus, ja jos ei juuri selvä ajatus, niin valtava tunne jäi semmoinen, että Elsalle olisi turvallisinta puotineitsyenä jossain hyvässä kauppamiehessä. Muualla voisi hän joutua suurten viekotusten alaiseksi. Niin oli kasvanut taas kiihkeä halu saada Elsa koulutetuksi, että se olisi kykenevä tuohon toimeen. Viion leski nousi yhä varemmin työlleen kuin ennen. Pikimältään söi ateriansa aina ja taas kangaspuihin, niin että kudonnan luske kuului melkein lakkaamatta aamusta varhain myöhään iltaan. Tyytyväisin ja iloisin mielin kalskutteli hän pitkät päivänsä. Mielissään oli hän myös siitä, että Elsa oli noin vakaantunut ja tullut aikuisemmaksi. Elsa oli jo suuri tyttö hänen mielestään, vaan tuiki lapsellinen ollut vielä tähän asti. Äitiinsä, ajatteli hän taas toisakseen. Niinhän hänkin oli lapsellinen, vielä rippikoulun käytyään, oli ajattelematon hulikka, kaikkea joutavaa kuvitusta päässä, vaan ei aikuisten ajatuksia. Kunpa Elsa malttaisi vain noin työssään nuhjata kotosalla, niin siinähän se vakaantuisi ja mieltyisi. Unehtuisi vähitellen lapsellisuus. Elsa nousikin työhönsä yhtä varhain kuin äitikin ja istui ahkerasti nauhaansa kutomassa. Ei leikkeihin yrittänytkään, vaikka toiset tytöt kävivät kutsumassa. Ei lähtenyt Ojanniemen Marinkaan kanssa, johon Elsa oli mieltynyt ja joka osasi aina tyttöjä leikkiin houkutella tavalla semmoisella, ettei sitä voinut kukaan vastustaa: hän esitti itsekullekin sitä leikkiä, mitä tämä mieluummin leikki. »Voi voi Elsa. Tule Karjansillan taakse, voi voi. Leikitään taas kuninkaanpojan morsianta. Minä tiedän muutaman paikan siellä metsässä, aivan metsän keskellä kauniin, viheriän kedon, jossa kasvaa niin kauniita kukkia, että voi voi. Ja siellä metsässä muutaman kuusen juurella on aivan kuin huone, jossa on sammaleisia kiviä penkkeinä. Siinä kuusessa laulaa linnut, ja enkelitkin käyvät siinä levähtämässä, voi voi. Kuninkaan poika käy siinä majassa joka päivä. Voi voi Elsa, tule.» Tuntuivat ihan totiselta todelta Marin kertomukset ja viehättäviltä, jotta halutti niin sanomattomasti lähteä. Mutta makealle tuntui myöskin Elsan mielessä Nikkilän emännän sanat, joita hän oli kuullut, kun ahkerasti äidin kanssa kangasta kehi, ja sitten joka päivä, kun hän nauhaansa kutoi. Se on niin hyvä lapsi tuo Elsa. Se tekee työtä ahkerasti ja niin vakava siitä on tullut, että on kuin täysi ihminen. Ei riehu leikeissä ja niissä aikaansa kuluta, niinkuin muut tytöt, vaan äitinsä avuksi tuossa nyhertää. On kai onni, kenellä tuollainen kaunis ja hyvä lapsi. Elsasta tuntui, ettei hän enää olisi kaunis ja hyvä lapsi, jos hän menisi leikkimään. Ja niin hän jäi kotiin. Tyydytystä sai hän täysin työssään. Hänellä oli nauhaa jo paljon ja monenlaista. Kun vielä vähän kutoi, niin luuli hän jo saavansa paljon rahaa. Ja sitten keitetään riisiryynipuuroa. Hän mietti, ettei hän sano äidille edeltäpäin mitään, vaan nauhan kaupalta palatessaan ostaa ryynit, ettei äiti tiedä, ennen kuin hän ne tuopi. Tuossa suloisessa toivossa sujui työ ja kului aika. Ja muutenkin kotosalla olo alkoi tuntua aina vain hauskemmalta. Varsinkin oli hupainen aamupäivällä, ennen kuin lapset nousivat ja kadulle ja kartanolle räyhäämään kerääntyivät. Varhain aamulla, kun aurinko paistoi vasta rakennusten katoille ja maassa varjo oli, oli niin hiljaista, että saattoi ajatella enkelien vielä olevan maassa. Sitten kun paiste maahan laskeutui, niin kastehelmet niin kauniisti kimaltelivat ruohistossa kartanolla ja potaatin lehdillä. Niitä olivat enkelit kylväneet, ne kylvivät niitä hyvien ihmisten iloksi. Ihme kuin ne näyttivät kauniilta. Ja linnut alkoivat sirkutella. Muuan leppäkerttu lenteli aina siinä kartanolla, sillä oli kai pesä siellä jossain. Se lentää suikaili paikasta toiseen ja vihelteli niin omituisesti. Usein oli sillä nokassa jotakin, kun se lensi navetan katolle istumaan. Hyit ddaadda huit ddadda huithuit huit ddadda ddadda ddadda ddadda, niin se vihelteli ja naksutti iloisesti silloin ja kiepsahti navetan taakse solaan. Ja sieltä hetken perästä taas ilmestyi lentelemään ja vihelteli. Se varmaankin pojilleen huuteli: »Täällä minä olen, poikani armaat, odottakaa, niin kohta taas tuon ruokaa.» Niin päättelivät he äidin kanssa. Niillä mahtoi olla hauskaa noilla linnuilla. »Niin on kaikilla luoduilla. Ihminen vain syntisyydellään turmelee elämänilonsa», selitti äiti. Elsa ymmärsi sen niin, että huonot ihmiset turmelivat ilonsa, vaan kaikilla muilla oli hauskaa niinkuin noilla lintusilla. Kun miehiä astui akkunan ohi raskain askelin ja kumaraharteisina, eväsvasu kainalossa ja toisessa kädessä auringonpaisteessa välähtelevä kannu, niin tuntui hänestä, kuin olisi niilläkin ollut mahdottoman hauska ja ainoastaan hauskuudesta työhön menneet. »Työ on pakosta, sillä elääkseen täytyy työtä tehdä», selitti äiti. »Mutta onhan kaikilla ahkerilla työmiehillä hauska. Jos ovatkin raskasta työtä päivän tehneet ja väsyneinä illalla kotia palaavat, niin virkistää se heitä, kun kotona hyvät lapset ilolla vastaanottavat isänsä. Olethan sinä nähnyt, kun Juuruksen lapset juoksevat illalla aina isäänsä vastaan, miten iloinen on Juurus. Jussi kantaa hänen eväsvasuaan, Mari kannua ja pikku Ikku istuu isänsä olkapäillä. Äiti on portailla vastassa. Eikö näytä hauskalle?» Voi voi! Hauskalle se oli näyttänyt Elsastakin, vaikka nyt selvemmin sen huomasi. Ja nyt hän vasta ilomielin katselikin miehiä aamulla, kun ne työhön menivät, ja sitten iltasella, kun palasivat ja lapset vastaan tulivat. Jos hänelläkin olisi isä! Tai jos Nikkilä työssä kulkisi, niin hän veisi sille kahvia ja illalla menisi vastaanottamaan. Ja hän tarkasteli miehiä, että kenen tyttö hän mieluimmin olisi. Muuan mies meni aina työhön toisaalle päin kuin muut. Se aina katseli hyvin pitkistään ikkunaan ja jopa kerran nyökäytti päätään Elsalle ja hymyili. Kukahan se oli? Äiti sanoi sen olevan Mikko Tolosen, kivenhakkaajan. Tolo Mikko! Mutta eihän sillä ollut silmä keskellä otsaa, niinhän se oli melkein kuin muutkin miehet... Nyökäytti sitten kerran hänelle päätään ja nauroi! Onkohan hänestä tullut huono ihminen? Elsaa todella pelotti, että kyllä hänestä on tullut huono ihminen. Mitähän hän on tehnyt? Ei uskaltanut äidillekään puhua mitään, vaan kiihkeästi odotti iltaa, että pääsisi Jumalaa rukoilemaan. Äiti puheli ahkerasti kaikkea, niinkuin ennenkin, vaan Elsa oli vakavana ja arkamielisenä. Vaivoin sai itkunsa pidätetyksi. Mutta sinä päivänä tuli Jäntin emäntä taas kuteita tuomaan ja hän puheikseen Elsaa kiittelemään: »No, jos koska käypi, niin aina tuo tyttö työssä kököttää. Työkkyri ihminen tulee Elsasta, äitiinsä hyvä tyttö. Noin jos kaikki tyttölapset kotosalla työssä nyhertäisivät, äidin silmäin alla ja neuvottavana, niin ei olisi tuommoisia, joita täällä Vaaralla on näin viljavalta. – Oletteko kuulleet, kun viime yönä on ollut semmoinen tappelu Mustosen kartanolla, herrain ja merimiesten välillä, että ovat tahtoneet maailman kaataa.» »No mitä varten?» »No se Lammin Kaisahan siellä on ollut syöttinä. Ja kuulkaapas, kun se on houkutellut kumppanikseen Lehtisen Heleenan.» »Tuon vielä lapsen?» »Niin, nuorihan se on, ja jo kauan on siitä huonoa huhuttu, vaan ei siitä olisi uskonut, että se noin olisi kypsynyt. Vaan kun niitä on tovereita, jotka taluttavat köydestä.» Huokauksien valtaan joutui taas Viion leski. Ilon ja tyytyväisyyden piirteet kasvoiltaan hävisivät kerrassaan. Jäntin emännän kertomuksesta lisääntyi pelko ja äidin surullinen muoto hävittivät viimeisenkin sulun Elsan itkumieleltä. Niin että Jäntin emäntä tuskin oli saanut oven jälkeensä suljetuksi, kun Elsa purskahti valtavaan itkuun juosten äidin kaulaan. »Herra Jumala, mikä sinulla on lapseni?» Elsa ei kyennyt pitkään aikaan saamaan sanaa suustaan. Vasta monien kokeitten perästä sai hän sanotuksi, että äiti keräilemällä sai lauseen: »Tolo Mikko on nyökyttänyt päätään hänelle ja nauranut.» Mutta siitä äiti ei ymmärtänyt mitään. »Minusta on tullut huono ihminen, kun Mikko on paha mies», koetti Elsa selittää. »Tyynny, tyynny, kultaseni ja selitä, että ymmärrän.» Pitkään viipyi, ennen kuin Elsa sai ymmärrettävästi selitetyksi. »Hyvänen aika, kun sinä olet lapsellinen. Ethän sinä siitä ole tullut huonoksi ihmiseksi, että Mikko sinua tervehtii. Huono ihminen on se joka...» Äiti ei tiennytkään miten hän selittäisi. Häntä kauhistutti koko ajatus. »Jumala varjele», lausui hän tietämättään oikeastaan mitä ajatteli, vaan aivan kuin pelon tunne syöksyi mieleen ja häneltä purkautui itku. Syliinsä tempasi Elsan kuin ryöstäjän käsistä. He itkivät sitten molemmat syleillen sydämellisesti toisiaan. Mutta kun Viion leski lakkasi itkemästä, oli mielensä raikas. Niin oli kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet sen puhtaaksi kaikista synkistä ajatuksista, joita sinne työntyi ja niin monenlaisia, ettei hän kerennyt niistä selvääkään saada, vaan jotka yhteisesti ahdistivat raskaasti kuin painajainen. Ei hän ymmärtänyt, minkä tähden hän oli oikeastaan itkenyt, eikä sitä ruvennut pitemmältä ajattelemaankaan. Tuntui niin hyvälle ja viehkeälle ja mielessä pyöri jotakin: kyllä Jumala varjelee Elsan. Tuntui kuin joku muu olisi sen hänelle vakuuttanut. »Ei Tolonen ole mikään paha mies. Päinvastoin hän on hyvä», rupesi hän selittämään Elsalle. »Vaan onhan se linnan lukkari?» »No mitä pahaa siinä on. Tolonen käy noille raukoille lohdutusta tarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiä. Hän sen tekee rakkaudesta langenneita lähimmäisiään kohtaan. Kun Jumala on antanut hänelle kauniin äänen, niin tahtoo hän käyttää tätä Jumalan lahjaa lohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliä. Siinä hän tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan rakennuksessa kiittää Tolosta.» Elsa kuunteli hämillään. Tämä oli niin kovin outua, että hän ei ymmärtänyt, ennen kuin itse kyselemällä kyseli kaikista kertomuksista, joita tytöt olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan tahtonut kuulla, mitä äiti hänestä kertoi. Ja äiti tiesikin hänen hyvyydestään kertoa paljon, miten hän oli auttanut ja aina auttoi köyhiä, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipäpalan kädestään kerjäläiselle. »Kun kaikki olisivat niin hyviä ihmisiä kuin Tolonen», sanoi äiti. Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Hän ei enää muista niin välittänytkään. Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Pärevasu oli kainalossa. Jos ei se nyt katsokaan tänne... Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensä maahan. Jos se on suuttunut, kun hän ei eilen sille vastannut... Samassa käänsi päänsä, nauroi ja nyökkäsi. Elsa niiasi syvään. Hänestä tuntui somalle, poskia poltteli. »Äiti, äiti, Mikko meni ja nauroi ja nyökytti minulle päätään», sanoi Elsa käsiään taputellen. »Mitäs sinä?» »Voi minä en tainnut tehdä mitään!» »Sinun olisi pitänyt vastata tervehdykseen.» »Niiasinko minä, en minä tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna minä niiaan ... vaan jos Mikko suuttui, kun minä en...?» »Ei suinkaan se ole suuttunut.» Paraita ihmisiä Elsasta oli ollut tähän asti rovasti, hänen kumminsa, Montinin rouva, jota äiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilän emäntä ja Nikkilä. Nyt tuli lisäksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitä hän nyt ajatteli koko päivän. Kenelläkään ei ollut hänen mielestään niin lysti kuin Mikolla. Mikolla oli hänen mielestään sen tähden lysti siellä metsässä, että se näki siellä pikkulintujen pesiä, oravia ja kaikkia eläimiä ja ne varmaan olivat niin kesyjä Mikolle, että ihan luokse tulivat, linnut kädelle, oravat olkapäille ja jänikset kivelle istumaan. Niin asuksi Elsan ajatukset Mikon luona siellä metsässä päivät päästänsä. Ja illalla tuntui ikävä, jos Mikko sattui menemään niin ettei hän sitä nähnyt. Aamulla hän muisti hänet ensimmäiseksi ajatuksekseen. Ja aamusella hän piti varansa, ettei Mikko näkemättä ohi päässyt. Ja nauroivat toisilleen tervehtiessään oikein ystävällisesti. Elsa saattoi Helunankin nyt aina etemmäksi niin kauas, että kuuli kolkutuksen metsästä. Nyt jos joskus menisi Karjasillan taakse, niin hän ei kiertäisikään, vaan menisi suoraan ja kävisi Mikon luonakin. Sitten kun hän on saanut nauhansa kudotuksi, että vähän aikaa tulee, niin käypi hän Mikon luona ja ottaa Ojanniemen Marin mukaansa. Jos hän olisi Mikon tytär, ajatteli hän usein ja kuvaili, miten olisi hauska hänellä. »Onko, äiti, Mikolla lapsia?» kysyi sitten kerran. »Ei, eihän sillä ole vaimoakaan.» Se ei Elsasta tuntunut miltään, ettei Mikolla vaimoa ollut, vaan se säälitti, ettei hänellä ollut tyttöä tai poikaa. »Voi jos minä olisin Mikon tyttö! Minä kävisin aina hänen luonaan siellä kankaalla ja illalla menisin vastaan ottamaan aivan sinne öljymakasiinien luo. Kantaisin eväsvasua. Ja meillä olisi niin hauska, että.» »Hauskahan sinusta taitaisi olla, jos isä sinullakin», sanoi äiti. Enemmän Elsa ajatteli sitä puolta, että Mikolla olisi tytär, vaan ajatellessaan, että hän juuri olisi Mikon tytär, tuntui hauskalta. »Voi voi, se olisi niin hauska, että.» Syntinä oli leski pitänyt ajatella miestään, sillä Jumalaa hänen tuli ajatella ennen kaikkea ja aina. Vaan näin kun puheeksi tuli, joutui hän vasten tahtoaankin kuvailemaan, miten onnellinen heidän elämänsä olisi, jos Viio eläisi. »Jos Jumala olisi aikeemme hyväksi nähnyt, olisi meillä oma talo, lehmä ja pelto ja isä, eikä isä enää merillä kulkisi, vaan kotona työskentelisi.» Viehätystä oli sillä, mitä Elsa isästään muisti. Ja sentähden hän ahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja äidin isästä kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehätystä himmentänyt, että Elsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syömään tuota riisiryynipuuroa. Miellyttävä oli tuo äidinkin kuvailu isästä, vaan tutummalta tuntui kuitenkin vielä Mikko. Ja sentähden hän kyseli isästä Mikkoon verraten. Äiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isästä kaikkea päiväkaudet. Kun oli kerran alkuun päässyt, niin jatkui se aivan hänen tietämättään. Vähitellen sai Elsa sen käsityksen, että parempi isä oli kuin Mikko, paras kaikista ihmisistä. Yhä uusia ja uusia asioita oli äidillä kertoa. Ja usein hän hyväili Elsaa, useammin kuin ennen ja hellemmästi. Näin äiti muuttui hänestä tutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isästäkin selveni. Mutta ei äiti yksinään tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessä kamarissa kaikki esineet, sillä niistä oli äidillä mainitsemista isästä kertoessaan. Isän valokuva, joka oli seinällä skailettikellon alla, ei enää ollut litteä kuva, vaan näytti kuin se olisi välistä silmiäänkin räpäyttänyt, välistä naurahtanut ja välistä oli se senkin näköinen, kuin olisi sanonut niin ja niin. Kello, jonka isä oli mereltä tuonut, naksutti eri lailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvään erotti, että se panee: : »Isä laulaa lapsellensa, : sirkuttelee sievällensä, : hyvällensä hyräileepi, : pilpattaapi pienellensä», niinkuin isä oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai: : »Tilu tilu talla, : taivahan alla : ei ole toista : Elsani moista.» Niin oli isä rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja kun kuunteli, niin aivan sillä lailla se kello naksutti. Elsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeämmin, toisia ihan selvään. Ja hän kertoili niitä vuorostaan äidille. »Nyt minä muistankin, kun isä minun kanssani kerran tanssi», sanoi Elsa taas kuunneltuaan kauan aikaa kellon naksutusta. »Meillä oli muitakin miehiä silloin. Oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti. Ja kuulkaapa. Oli semmoinen pinnaselkäsohva niinkuin tuolla seinällä ja siitä sohvalta minä hypin isän syliin», kertoi Elsa iloisena. Äiti selitti sitä tarkemmin, missä he silloin asuivat. Isä oli syksyllä tullut mereltä ja jäi talveksi kotia, ei lähtenyt merille, vaikka muut merimiehet houkuttelivat. Kaikki merimiehet, jotka olivat Viion kanssa olleet, olivat häneen mielistyneet. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa, vaan Viio oli vain sanonut, että pitää sitä kotonakin saada yksi talvi olla. »Silloin toi isä nuo teekupit ja muita posliiniastioita tuliaisia. Minä muistan, kun isä niitä arkustaan nosteli, ja tuon kulhon kun otti, niin sanoi: tästä me nyt syömme yhdessä joulupuuron. Ja niinhän me syötiinkin.» »Minä muistan, äiti. Isä kiikutteli minua jalalla, otti sitten polvilleen istumaan ja pyyhki parrallaan minun poskiani. Isällä oli suuri musta parta. Ja minä muistan, kun isä nauroi, kun minua parta kutkutti. Te seisoitte, äiti, uunin edessä ja ammensitte padasta valkeaa puuroa, riisiryynipuuroa. Silloin oli ilta.» »Se oli jouluaatonilta. Ainoa joulu, jonka me yhdessä saimme viettää isän kanssa. Seuraavana kesänä lähti isä merelle ja kuoli Leverissä.» Leski muisti tuon joulun tarkkaan, kuin eilisen päivän, niin monta vuotta kuin siitä olikin. Ja mieluiselta tuntui muistella. Oikein halulla antoi hän muistonsa valaista noita ajan hämärään kadonneita onnen aikoja. Ei ne ennen niin selvinä ja rakkaina ilmaantuneetkaan kuin nyt, kun oli toinenkin, joka muisteli. »Tulevaan jouluun kun eletään, niin keitetään riisiryynipuuroa», sanoi äiti, nyt ymmärtäen miksi Elsa sitä halusi. Vaan Elsa tahtoi että keitettäisiin heti, kun hän nauhoistaan rahaa saa. Äiti kun lopetti kankaansa, niin ei Elsakaan malttanut enempää kutoa nauhaa, ja johan sitä mielestään olikin koko joukko ja tarpeeksi monenlaisia. Tyytyväisenä vyyhti hän nauhoja lastoille, lähteäkseen niitä kaupalle. Äiti puheli vilkkaasti, vaan Elsa tuskin kuunteli puoliakaan, ajatteli vain saaliitaan. Nikkilän emäntä oli kiitellyt nauhoja kauniiksi ja Jäntin emäntä. Kyllä kai herrasväki sitten osti ja maksoi niistä paljon. Ei hän tiennyt itse hintaa määrätä. »Niin paljon kuin annetaan», sanoi hän Nikkilän emännälle, kun tämä kysyi, paljonko kyynärä maksaa. Kiirein askelin ja hyvässä toivossa astui Elsa kaupungille. Hän ei tuntenut siellä juuri muita kuin Montinin. Sinne hän ei viitsinyt mennä, vaan päätti käydä muissa taloissa, missä sattui. Komeimpia hän kuitenkin katseli. Ensimmäisessä talossa, johon hän yritti, makasi suuri koira kartanolla kyökin rappusien edessä. Ja kun Elsa läheni, katsoi se syrjäsilmällä ja murisi aivan kuin olisi sanonut: elä tule. Ja kun Elsa vain pyrki edelleen, niin nousi koira pystöön, kävellä vönki Elsaa kohti, nuuski tulokasta ja meni taas paikoilleen, kiertyi makuulleen ja murisi. Tarkoitti kai: ei pidä tulla, parasta kuin hyvällä menet pois. Elsa seisoi neuvotonna hetkisen, vaan kun koira yhä katseli häntä vakaisin silmin, pyörti hän takaisin ja koira nousi ja saattoi hänet muristen portille. Toisessa talossa oli avain poissa kyökin ovelta eikä yhtään ihmistä näkynyt. Kolmannen talon kartanolla leikki lapsia ja ne keräytyivät hänen ympärilleen kyselemään kaikkea. Muutamat heistä luulivat häntä mustalaistytöksi ja se häntä hävetti, että oli itku tulla, kun pääsi kadulle. Talosta taloon kulki hän, saamatta kaupaksi vähintäkään. Kaikkialla ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään. Ei tarvitse, sanoivat, katsomattakaan nauhaa. Muutamassa talossa rouva kuitenkin katseli ja vei Elsan sisähuoneeseen. Siellä oli rouvalla nauhaa kudottua ja kudottavilla monenlaista. »Kuka rouvalta ostaa?» kysyi Elsa, toivoen että hänkin saa myydyksi. »En minä kaupaksi kudokaan, lystikseni. Minä panen nämä näytteille maanviljelysnäyttelyyn, joka pidetään syksyllä täällä.» »Saako sieltä mitään?» »Ei sieltä rahaa saa, vaan kiitoslauseen, jos on hyvää työtä. – Minä ostan sinulta vähän tätä nauhaa, paljonko sitä maksaa?» »En minä tiedä.» Rouva leikkasi pienen palan ja antoi kaksi penniä. Elsa lähti hyvillään. Rouva oli muutenkin ollut hyvä ja vielä ostanut vähäsen. Hän alkoi taas toivoa uudestaan. Muutamassa talossa istui paljon rouvia ulkona puutarhassa, toiset ompelivat ja toiset kutoivat sukkia. Elsa meni sinne. Siellä oli Montinin rouvakin. »Ostetaanko nauhaa?» kysyi hän ujostellen ja syvään ensin niiattuaan. »Nauhaa. Jaha. Kaunista nauhaahan sinulla onkin. Kenen sinä olet tyttö?» »Tämähän on Viion tyttö», sanoi Montinin rouva. »Vai niin. Minä muistelinkin, että kenen näköinen tämä on. Minä tunnen Viioskan. Missä äiti on?» »Kotona.» »Mitä se tekee?» kysyi Montinin rouva. »Kutoo kangasta.» »Joo, sehän kuuluu olevan mainio kankuri», sanoi muuan. »Viioskahan se on kutonut meidän seurallemme kankaita», selitti Montinin rouva. »Mitä varten sinä olet tätä kaupittelemassa?» kysyi muuan rouva. »No, että saan rahaa.» »Mitä sinä rahalla teet?» Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: »Ostan riisiryynejä, että keitämme riisiryynipuuroa.» Toiset päästivät helakan naurun ja toiset katselivat pitkistään toisiaan hyvin hämmästyneen näköisinä. Elsa luuli, että hän on jotakin rumaa sanonut, ja karahti poskiltaan kuumaksi. Rouvat alkoivat kiivaasti puhella keskenään, josta Elsa ei ymmärtänyt, kuin se oli ruotsia. Vaan hyvin kummastelevilta rouvat näyttivät. Viimein sanoi muuan rouva: »Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidän seuralle, joka kokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin että käytät turhuuteen. – Onko äitisi terve?» »On, kiitoksia», vastasi Elsa, joka luuli, että sitä kysyttiin niinkuin tavallisesti. »No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkä sinäkään.» Ja sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestä ja pakanoista, joille pitäisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei ymmärtänyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku: »Sinäkin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit nämä nauhat sitä varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitä ja palkitsisi sen sinulle monin kerroin.» Elsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka näin sanoi, sillä mielellä kuin olisi se ''pitänyt'' antaa. »Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö», sanoi rouva taputellen Elsaa poskelle, ja toinen rouva antoi hänelle nisuleipävasusta pari pientä makean näköistä kakkaraa. Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi. »Sano äidille, että sinä olet antanut nauhasi pakanaseuralle», lausui Montinin rouva. Siinä uskossa Elsa oli, että hän teki jonkun hyvän työn, kun rouvat häntä kiittelivät ja hyväilivät, vaan sen enempää hän ei ymmärtänyt. Mutta riisiryynit jäivät nyt saamatta ja siitä oli paha mieli. Allapäin asteli hän kotiinsa päin kouran silmässä kaksi penniä. Kirkkaita ne olivat, vaan eihän niillä saanut riisiryynejä. Ei hän tiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi hän niitä luuli, että vähintään pitää olla kai kymmenen penniä. Matkalla tapasi hän Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta Snellmanin rouvan koliikitroppia äidilleen, joka oli kipeä. »Tiedätkö, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?» »Tiedän, veikkonen, monta monituista kertaa olen käynyt meidän talon emännälle ostamassa. Viisi naulaa markan», selitti Mari. Elsa melkein kuin hämmästyksissään katseli pennejään. »Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtään ryyniä», sanoi Mari kovalla äänellä. Tiesihän sen Elsakin jo ja yhä masentuneemmaksi mieli painui. Häntä vaivasi Marin iloiset kertomukset, missä he olivat olleet leikkimässä ja mihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi hän toiselle kadulle päästäkseen Marista. Vaan tämä tuli myös samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin kiintyneenä kertomukseensa. Vyötäryksistä piteli hän Elsaa ja kertoa rupatti. Hyvää ja hauskaa hänellä oli kerrottavaa, sillä hän voivotti myötäänsä. »Voi voi Elsa, katso!» sanoi hän äkkiä pysähtyen ja viitaten maahan. Siinä oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitä kuin koreata matoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat. »Ole sinä Elsa tässä, minä juoksen kysymässä minun äidiltä ja sinun äidiltä, että saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinä saat markan ja minä markan», häkelsi Mari toimessaan ja niin läksi juoksemaan, että kintut vilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan. Elsa seisoi rahan ääressä ja odotti sykkivin sydämin Maria takaisin. Moneen kertaan kerkesi hän ostaa viisi naulaa riisiryynejä ja keittää ne puuroksi ja iloita siitä, mitä äiti kertoisi isästä. Kun Mari näkyi jo tulevaksi etäältä, juoksi ja polvet vilkkui, niin teki mieli ottaa raha ja lähteä vastaan. Vaan jos ei olekaan luvattu, ajatteli hän ja seisoi toimetonna. Montinin Jori ja muita poikia astui sieltä takaapäin. Kun Elsa heidät huomasi, pelotti häntä kovasti, että oli jättää rahan siihen ja lähteä kävelemään pakoon. Mutta Marikin oli jo lähellä. Elsa jäi paikoilleen ja pani jalkansa rahan päälle. »Aha!» sanoi muuan poika. »Kenen olet tyttö?» Elsa ei vastannut. »Kenen olet tyttö? Sanotko vai tahdotko selkääsi?» »Viion», sanoi Elsa ja koetti siirtyä uhkaavan pojan edestä pitäen kuitenkin toista jalkaa paikallaan. »Mitäs sinulla on jalan alla?» »Raha, jonka löysimme Ojanniemen Marin kanssa. Mari meni kysymään, saako sen ottaa.» »Vai niin. Saa sen ottaa», sanoi se uhkaava poika, töykkäsi Elsaa ja otti rahan. Toiset pojat olivat riemuissaan. »Pojat, ostetaan karamelleja», huusi muuan. Mutta Montinin Jori otti pojalta rahan ja toi Elsalle, joka apealla mielellä astui juoksevaa Maria vastaan. Hyvillään olivat molemmat tytöt, se on tietty, ja Joria toisilleen kiitettiin. »Emmekö tykkää Jorista?» »Tykkäämme.» Ja Jorista he sitten puhelivat unehuttaen löytämänsä rahan melkein tykkänään. »Sinun äitisi ei ollut kotona, vaan minun äitini sanoi, että saa sen rahan ottaa, vaan sitä pitää säilyttää jonkun aikaa, jotta jos sattuisi kuulemaan keneltä se on pudonnut. Eihän sitä tiedä, vaikka olisi pudonnut joltakin köyhältä tyttöraukalta, joka oli menossa asialle. Niin sanoi minun äitini.» Mari ja molemmat olivat hyvin toimessaan, että joo, kyllä se pitää tallessa pitää. »Vie sinä äidillesi tämä, minun äitini käski antaa Viioskalle sen talteen», lisäsi Mari. Hyvillä mielin sen Elsa veikin, vaan mieli oli kuitenkin surullinen, sillä eihän nytkään voinut saada riisiryynipuuroa, kun piti odottaa ja jos joku tuli perimään. Mutta äiti käskikin rahan viedä kokonaan Marin äidille. »Marin äiti on köyhempi kuin minä ja kivuloinen ihminen. Ja kun sen Mari löysikin, niin sen Jumala Marin äidille on tarkoittanut», sanoi äiti. »Meillä on mitä tarvitsemme, sillä minä olen terve ja kykenen työhön.» Äiti oli niin iloinen, ettei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä niin iloisena. Jäntin emäntä oli maksanut enemmän kuin Viion leski osasi toivoakaan. »Noin hyvästä kankaasta kannattaa maksaa», oli Jäntin emäntä sanonut ja luvannut työtä niin paljon kuin Viion leski ehti tehdä. »Nyt minä voin ansaita niin paljon, että saat kulkea vielä koulussa tämän vuoden», sanoi äiti hyväillen Elsaa. Hyvähän sekin oli Elsan mielestä, vaan se, mitä hän niin kiihkeästi oli toivonut, jäi saavuttamatta, ja se mieltä alensi. Melkein itkien sanoi hän äidille siitä, kun ei saanutkaan rahaa, että olisi riisiryynipuuroa saatu ja että hänellä oli ikävä isää. »No minne sinä nauhasi panit?» »Annoin niille pakanarouville.» »Mille pakanarouville?» kysyi äiti nauraen. »Joille tekin olette kutonut kangasta», ja Elsa selitti minkä taisi. Äiti ymmärsi pian asian, vaan uutta hänelle oli se, että hän oli ollut seuran palveluksessa tietämättään. Se ei kuitenkaan päässyt himmentämään isosti hänen hyvää luuloansa Montinin rouvasta, sillä olihan rouva siinä tehnyt hyvin, että oli hänelle kankaat kudottaviksi toimittanut. »No elä ole, Elsa milläsikään. Hyvinhän se oli tehty, että annoit nuo nauhat niille rouville. Ne keräävät varoja lähettääkseen Jumalan sanan saarnaajia niihin maihin, joissa vielä elää ihmisiä, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä, vaan palvelevat jumalinaan kiviä, puita, elimiä, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Kyllä Jumala palkitsee antisi.» Niinhän ne olivat rouvatkin sanoneet ja sitähän Elsakin oli luullut, kun rahan löysivät, että Jumala salli sen nyt palkinnoksi löytää. Mutta nyt hän uskoi kuitenkin, että Jumala oli sallinut sen Ojanniemen Marin äidille, kun Mari oli sen rahan huomannutkin. Ja Elsa sääli Marin äitiä, joka oli köyhä ja kivulloinen. Niin oli raukka laiha nytkin, kun Elsa kävi siellä. Ja kiitteli paljon ja siunaili Elsan äitiä. Ja hänellä oli hyvä mieli siitä, että raha oli annettu Marin äidille ja että hän oli nauhansa antanut niille rouville. Mutta kuitenkin tuntui kuin jotakin olisi ollut poissa. Rauhaton oli eikä tiennyt mihin ryhtyä. Lapset leikkivät ulkona tuulen kanssa. Kuului iloisia huutoja ja valkoisia leijoja pilkotti korkealla sinistä taivasta vasten. Elsa istuutui portaalle koottuaan höyheniä, niitä laskeakseen lentämään. Kun hän päästi höyhenen hyppysistään, nousi se suoraan ylös räystään korkeudelle ja lähti kulkemaan poikki kartanon, jossa se rakennuksen kohdalla taas kohosi ylös ja lensi sinne katon taa. Elsa nousi tikapuille räystään tasalle ja sieltä laski menemään. Nyt höyhen nousikin vasta korkealle, lensi yli kartanon, kiertyen aina korkeammalle. Siellä hyvin, hyvin korkealla se liipotteli ja painui tuonne merelle päin, kauas, ettei kuin pikkuisen pilkotti, ja lopulta se katosi näkyvistäkin. Niin ne menivät kaikki. Minnekähän ne menivät? Tuonne merelle ne vissiin lensivät, tuonne asti, jossa näkyy saaria ja vielä etemmäksi, aivan Atlantille asti varmaankin... Jos isä vielä eläisi ja nuo höyhenet lentäisivät siihen laivaan. Jos hän ja äiti olisivat hyvin, hyvin pieniä ja istuisivat suurelle höyhenelle ja sillä lentäisivät isän luo laivaan ja isä tulisi myös höyhenelle ja he lentäisivät hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellä. Siellä ei olisi muita ketään ja siellä olisi niin hauskaa... Siellä heillä olisi oma talo ja lehmä, ja siinä talossa olisi hyvin sievä puutarha. Kävisivät hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilän emännän ja Nikkilän ja Ojanniemen Marin ja äidin, ja rovasti tulisi joskus käymään, höyhenen päällä sekin lentäisi, ja Montinin rouva ja Jori... Tuuli oli syöntynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta hiekkaa, ja kuletti pyrynä pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja taas kiinni paiskasi, että alituinen pauke kävi. Lasten riemuhuudot kovenivat, kun he ihastuksissaan ääntelivät, pojat heittäessään lakkejaan ilmaan ja tytöt päästellessään paperikiekkoja pyörimään. Elsalta olivat höyhenet lopussa ja hän katseli merelle, kun siellä kaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi näkyä laivan purjeet. »Nyt Toivo lähtee!» huusi poika Pietilän katolta. Pian kiipesi sinne muitakin lapsia ja Pietilän emäntäkin. »Nyt Toivo menee», sanoi emäntä ja lapset jäljessä. »Hyvästi, hyvästi!!» Tytöt huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan. »Toivo menee», sanoi Elsakin Nikkilän emännälle, joka juuri tuli ulos, ja äidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan käskien Elsaa alas laskeutumaan ja sitten tuli sitä varten ulos rappusille. »Siellä se Pietilän timperikin taas menee», sanoi Nikkilän emäntä. »Tuolla näkyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhä sinne kiipeää», nauroi hän ja hihitti. »Kyllä tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin näkee valkoisen pilkunkaan», sanoi Viion leski. »Toivo menee, Toivo menee», kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä kapusi katolle. »Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen», luettiin tuttavia, ja lakkeja ja huiveja huiskui. »Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi», sanoi Nikkilän emäntä itsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä. »Hurraa!» huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja maassa olijatkin nostivat kättään ja hurrasivat. »Hurraa!» huusi Nikkilän emäntäkin, täydessä toimessa, aivan kuin Jannekin olisi siellä ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle, että minäkin tässä muka, vaikka ei ole meiltä menevää. Vaan niin siinä Viion leskikin seisoi kuin menevää saattaen. Mieleen oli palannut ne ajat, jolloin Viio lähti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan tuommoista. Hän meni kamariinsa ja ratkesi itkemään. Ja kun Elsa tuli sisään, otti hän hänet syliinsä ja suuteli tulisesti. Elsakin kääri kätensä äidin kaulaan ja puristi lujasti. Isästä vain puheltiin koko se päivä ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt kaivannutkaan. [[Luokka:Vaaralla]] 3209 5464 2006-09-02T23:07:17Z Nysalor 5 Luku 9 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 8|Luku 8]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 10|Luku 10]] |otsikko=Luku 9 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Nyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia. Kaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä kauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan syksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä. Ja syksy syöntyi vain. Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi lehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan perässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti. Ihmiset häntä odottivat päästäkseen synkästä syksystä, ja johon olikin aika hänen vallalle päästä. Varhain oli kevät, kesäkullan poika, hänet karkoittanut ja kesä niin ylpeä ollut, ettei Jaakon päivillekään häntä kutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissä oli yhtämittaa olla saanut pääsemättä käymään edes hetteillä ja soilla. Ja niin kauan oli sitten vielä kesä viipynyt, ruvennut toistamiseen kukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpä oli sen valta loppunut, kun syksy syöntyi. Ja nyt oli syksykin hänen mielestään tarpeekseen mellastanut, ja hänen vuoronsa tullut. Hän lähetti pohjatuulen maita kylmäämään. Eikä se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmöinen, kuin yhden yön seudun, kun maa jo kovana kappasi ja lätäköt kaikki riittaan pani. »Talvi tulee», sanottiin, ja siihen vastattiin: »Jo tuon on aika tullakin.» Kylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös nousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat: »Ka talvi!» Ja äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: terve tuloa! »Ka talvi!» lausui Vimparikin tallista ulos pistäytyessään, ja hänenkin äänessään oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei mennyt hymyyn eikä silmät kirkastuneet niinkuin muilla. Se oli sunnuntai. Ja kaunis päivä tuli silloin. Aurinko kohosi heleänsiniselle taivaalle ja kirkasti heleäksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja rakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeät lumilevät, joita ne olivat koonneet alastomuutensa peitteeksi. Lauhkeuttakin päivyt kulta levitti ilmaan, ja missä se tuulen hengen käyttämättömälle paikalle paistoi, tuntui siinä leppoisa lämmin. Talliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin lämpimiksi päiväkullan paistetta, mikä remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellä ensimmäistä talvista sunnuntaipäivää. Muutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat lapset ryysyihin käärittyinä yhdessä joukossa, pää päässä kiinni, ja katselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen lukivat siitä lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillä heitä oli sunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen näköisiä olivat, ja kesäisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kädet paistoivat punaisina ja puhtaina, sillä isä oli pienempiä itse lumella pessyt ja isommilla itsellään pesettänyt puhtaiksi kasvot ja kädet pyhäpäivän kunniaksi. Äiti oli pitkällään sängyssä huojutellen vivun nenässä riippuvassa vasussa suurta ryysymyttyä, jossa oli pieni pikkuruinen pojan tuiretuinen. Vimpari istui arkun kannella lynkäpäisillään piipunnysä suussa ja tuijotti mietteissään lattiaan. Puuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi Vimparille melunnut, että pois tallista. Niin se tuntui Vimparista, sillä vaikka Kurola oli hyväluontoinen mies, sanonut jo syksyllä, kun hevosen osti, että eihän ihmisiä voi ajaa paljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidät kylmäin tultua tupaansa, jos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa talveksi, niin tuntui Vimparista ilkeältä, niinkuin aina oli tuntunut, olla toisten ihmisten vastuksena. Mitä tehdä, minne mennä? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen. Hän oli käynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan. Asuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille kuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vähääkään. Mistä voi lehmättömille. Mistä heillekään 3 tai 5 markkaa rahaa kuukaudessa hyyryyn ja puihin lisäksi, kun ei ollut ansiota senkään vertaa, että leipää ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut. Huonekumppaniksi ei heitä kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitä niin suuri perhe. Hän oli käynyt muutaman piirimiehen luona pyytämässä, että köyhäinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai puut, tai antaisivat asunnon heille köyhäinkasarmilta. Ja kun se ei tiennyt luvata, meni hän itse johtokunnan kokoukseen. »Terve, riski mies, tehkää työtä», siellä sanottiin. Tosihan se oli, että hän oli terve ja väkevä, ajatteli hän nytkin. Terve kuin pukki. Ja voimaa hänellä oli. Hän olisi voinut, niinkuin siellä johtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa kädessä, rintapielestä kartanolle, niin ettei niillä varpaatkaan olisi maata hiponeet. Harva mies oli hänen pituisensa ja niin väkevä. Sepä se häntä niin hävetti ja sydämelle kävi, kun hän ei silti kyennyt perhettään tuon paremmin elättämään. Kyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi työtä riittävästi ollut ja siitä annettu palkka... Ja hän muisteli mitä sanoi siellä johtokunnassa. »Kunnian herrat, antakaa työtä. Kyllä minulle kelpaa. Minä rupeaisin vaikka teille, Tikleenin komesrootti, hevoseksi: vetäisin tavaranne laivarannasta kauppaanne. Ja lyödä saisi, jos laiskaksi näkyisin. En minä työtä säikähdä. Toimittakaa vain vaikka alustan luontia, sitä minä olen tehnyt ja vesi on suussa herahdellut sitä tehdessäni, kun olen ajatellut, että tämänkin työn palkkana on leipäpala suuhun lapsilleni. Olipa työ nenälle tai hartioille käypää, kyllä minä teen ja iloisella mielellä, kun vaimoni ja lapsiraukkani ruokaa saavat, ettei tarvitse niiden nälkään kuolla.» »Vaan ymmärtäähän Vimpari, että jos täällä ruvettaisiin apua antamaan, elättämään terveitä, työhön kykeneviä miehiä, niin saisivat kykenemättömät nälkään kuolla. Meillä on valta auttaa ainoastaan kykenemättömiä», selitti joku. »Niin kuuluu ja niin on. Ja Jumala paratkoon, minä olen terve ja riski. Vaan työhön kykenemätön minäkin olen, kun ei ole työtä. Ja minulla on suuri lapsilauma.» »Mitä laittelee viattomia kärsimään, kun niitä ei kykene elättämään, se on synti», sanoi komesrooti Tiklen mahtavasti, ja toiset lausuivat siihen hyväksymisensä ja jotka eivät lausuneet, olivat sen näköisiä, että komesrooti oli viisaasti sanonut. Silloinpa teki Vimparilla mieli liikutella noita herroja. Kiehui ja kuohui sydämessä. Sanojaan hän ei voinut pidättää, vaikka hyvin tyynellä ja ivallisella äänellä puhuikin. »Eipä komesrootikaan elätä sitä Ojanniemen Sannan tytärtä, joka on teidän lapsenne. Köyhä ja kivulias äiti sen elatuksesta saa huolen pitää. Ja köyhäinhoitolahan sen maksaa siitä teidän kuuromykkä-poikanne hoidosta, jonka Sederholmin neitsyt...» Silloin Vimpari toimitettiin ulos. Nyt hän tuota muistellessaan katui. Mitä hänen tarvitsi mennä muistuttamaan ketään. Eihän se hänen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja hänen syynsähän se todellakin oli, että noita viattomia oli tullut maailmaan kärsimään. Vaan sitä tulee sanotuksi vihassa ja kyllästyksissään, niinkuin hän oli vaimoaankin syyttänyt tuosta samasta, mistä johtokunnan herrat häntä. Kaikkein vähin syytä vaimossa oli. Eikä hän sitä koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillä äänellä tuli sanoneeksi. Katumamielellä hän oli kovalla, että oli niin vaimoaan kohdellut, ja ajatteli, miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun se häneenkin niin pistäen ja vihloen pani. Ja tuosta hän tuli ajatelleeksi taas koko entistä elämää. Minkä vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitä hyötyä siitä oli ollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos oli pakko kuolla niin kuoltiin. Hän katseli syrjäsilmällä vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja kuihtuneena, vaan tyytyväisenä makasi ja hellin silmin katseli vähäväliä vasuun. Vaimo raukkani! Ja tuonne hän sitten silmäsi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli hupiaan pitäen. Ville, kyssäselkä, kuiskaten alkoi juuri lukea muille: : »Arabiassa muinoisin : Mies, vanha Amru, eli; : Hän oli köyhä, kuitenkin : Luojaansa turvaeli. : Hätänsä, huolens ainian : Hän heitti haltuun Jumalan. : Joelle kerran tultuaan : Hän huomas kiven täällä, : Mi kiilteli kuin loistossaan : Ves’helmi kukan päällä. : Hän korjas kiven lystikseen, : Vei kummaksi sen lapsilleen. : Leluna lasten oltuaan : Se nurkkaan viskattihin, : Vaan pantiin lakeen riippumaan, : Kun loistons keksittihin. : Ei Amrull’ ollut kynttilää, : Siis lyhtynä sai olla tää. : Illalla tuli kauppamies : Ja kiven kirkkaan keksi: : ’Tuo kivi myyppäs, tai kenties : Sen annat ilmaiseksi.’ : ’No,’ vastas Amru, ’ota vaan, : Jos nauhan rinkeliä saan’. : Mies kiven otti kaunoisen, : Pääkaupunkihin läksi. : Sen kauppas kultasepillen : Taas muille myötäväksi. : Niin rikast’ vaan ei kohdannut, : Jok’ ois sen ostaa mahtanut. : Näet, kun oikein saatihin : Kirkkaaksi kulmiltansa, : Se timantiksi nähtihin, : Isoimmaks lajiansa; : Kuningas kruunuuns osti sen, : Siit’ tuhansia maksaen. : Hän pidot piti köyhillen : Nyt kruunun kunniaksi, : Myös Amrun lapset kerjäten : Tulivat vierahiksi. : ’Lyhtymme’, huusit, ’katsoppas, : Pitävi päässään kuningas’. : Kuningas tämän kuultuaan : Luo viittas kauppiasta, : ja päätti kohta, tultuaan : Selville asiasta: : ’Sä rahat anna Amrullen, : Saat rinkelisi jällehen.’» Muuan tytöistä alkoi sitten selittää, että kun he kasvavat suuremmiksi ja pääsevät kauas kulkemaan, niin menevät joen rannalle ja sieltä löytävät kiven ja se kivi on timantti. »Mutta me emme annakaan sitä kauppamiehelle, vaan viemme kuninkaalle itselleen», keskeytti Ville. Ja toiset myönsivät ja joku taas jatkoi: »Niin kuningas antaa meille hyvin makeaa leipää ja voita niin paljon kuin jaksamme syödä» – »ja hernevelliäkin» – »ja siirappivoileipää» – »ja nisuleipääkin». Niin luettelivat herkkujaan lapset vuorostaan kukin ja viimeksi sanoi pieni Laurikin paraan luulonsa mukaan: »ja kukon munia ja muun linnun maitoa». Toiset rupesivat nauraa kihattamaan ja sanoivat, ettei niitä ole kukon munia ja linnun maitoa. Lauri intti ja rupesi viimein itkua tekemään, jolloin toisten täytyi myöntää ja rupesivat itsekin luettelemaan kaikenlaista. Mutta Vimpari istui syvissä ajatuksissa taas. Hänkin ajatteli timantin löytöä. Ei niin, että hän tuommoisen kiven löytäisi, vaan että hänkin hädässään aina luottaen Herraan saisi avun. Jumalalla oli monta keinoa, monenlaisia timantteja. Ehkä juuri Aapon kautta osuu heille apu. Olihan tuo jo hänen mielestään kummallinen sattumus, että Aappo pääsi ottopojaksi noin aivan aavistamatta. Ja kun se rouva oli luvannut Aapon kouluttaa. Tokohan Aappo sitten varakkaana virkamiehenä muistaisi köyhiä sukulaisiaan. Kunhan sitä sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo sulaa. Hevonen hirnui liiterissä kimakasti. Niin, mistä saadaan nyt asunto? Mikä hilja hitainkin eteen tulee? Ja niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin pimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä haihduttanut. »Luepas Ville vielä siitä Amrusta.» : »Arabiassa muinoisin : Mies, vanha Amru, eli, : Hän oli köyhä, kuitenkin : Luojaansa turvaeli. : Hätänsä, huolens ainian : Hän heitti haltuun Jumalan.» Ja Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun täydeltä. Lapset kuuntelivat henkeään vetämättä ja äitikin seurasi lukua hymyhuulin. Kallella päin katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras sanankuulija hyväsanaista pappia. Tuo ensimmäinen värssy kuitenkin valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Ja yhä vain jotakin semmoista liikkui hänen mielessään, että timanttia hän ei voi löytää, vaan voi saada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos teki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitään muuta hän ei osannut kuitenkaan ajatella kuin Aappoa, että sieltäpäin se oli tuleva onnen aika. Kirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitä hetkisen rupesi lukemaan ääneen. Joka sunnuntai hän luki niinkuin nytkin päivän evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitään hänen kohdalleen niissä ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota hän ei ymmärtänyt eikä ottanut edes tarkemmin sitä ajatellakseen. Vaan hän kävi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vähän laajemmalta. Ja itsekseen hän sitä luki ja kotvasen ajan sen ääressä istui. Iloisella mielellä hän oli lopettaessaan lukunsa. Siellä oli ollutkin niin paljon lohdutusta. Piiskuinen alkoi vasussa kiristä. Vimpari meni sitä katselemaan ja alkoi sille luritella: »Ohhoh, sitä miehen rutkaletta. Se on pian yhtä suuri kuin isäkin. Aika jätkä sinusta tulee.» Toiset lapset tulivat loukostaan vasun ääreen katselemaan veikkoaan, jonka enkeli oli taivaasta tuonut. Ja kaikki olivat naurusuin. »On meillä pulskia miehen alkuja», sanoi isä lapsijoukkoon katsellen. Ville, joka kiitoksen parhaiten ymmärsi, seisoi terhakkana, aivan sen näköisenä, että hän se parasta on joukossa, hänethän oli luvattu kohta päästää kaupungillekin. »Ville raukan on tauti syönyt, vaan onhan tässä näitä pulskeita poikia puoli tusinaa. Tusinastahan se kruunu palkinnon antaa. On vähän liian korkea määrä kruunulla. Jo se saisi näistä antaa.» »Sinä latelet», nauroi vaimo. »Hevosen varsoista maksetaan palkinnoita, vaan ei ihmisten lapsista.» »Maksaa se kruunu palkinnoita kahdestatoista pojasta, kun ovat terveitä. Ja mikä kumma se olisi. Tarvitaanhan niitä hyviä työmiehiä niinkuin hyviä työhevosiakin.» »Eipähän tarvita sinuakaan. Työtönnä saat olla ikäsi aikasi.» »Niin no, jos ei työmiehiksi, niin sotaväkeen», selitti Vimpari ja alkoi epäillä itsekin koko juttua. Mielihyvä, joka oli syntynyt katsellessaan reipasta lapsijoukkoaan, hälventyi. Mitä siitä oli hyvää, että olivat suuria ja terveitä. Nälkäähän ne häätyvät kuolemaan. Mitä hänkään voimillaan teki? Eipä enempää kuin muuan rikas mies kultasäkillään autiossa saaressa. Hän istui taas arkun kannelle. Siellä Amerikassa kuului voima kelpaavan. Länkinenkin kuuluu olevan rikas mies, maatilan haltija. Aivan kuin herra olikin se puettuna täällä käydessään. Paljas jätkä oli täällä. Ja halonhakkuuta se kuului siellä tehneenkin ensiksi ja sitten olleen muissa urakkatöissä. Muutamassa vuodessa oli rikastunut. Jos hänkin pääsisi Amerikkaan, pääsisi oikein raatamaan... »Mikähän se siinä oli seikkana, että siellä työtä saa ja työllä rikastuu, ja täällä pitää nälkään kuolla. Tottapa siellä on vähemmän tekijöitä. Täällä noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitäisi maksaa kyytirahoja köyhille työmiehille, että pääsisivät Amerikkaan liiat pois täältä. Ja onhan sillä kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen kansan, niin jäisi vain rikkaat jäljelle. Saisivat sitten koettaa paraansa mukaan toimeen tulla, kyllä me siellä Amerikassa elettäisiin. Siellä on lääniä kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minäkin kun siellä rystäisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin vähän, millä maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan, niin että rytinä kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun työhön tarttuisi, niin jälkeä siinä pitäisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo kykenisivät toimeen, se tuo jätkän lapsi niin pian voimistuu, herrasväen lapset pysyvät honteloina elämän ikänsä.» »Mitäs se isä siinä tuumailee?» kysyi vaimo. »Tuumailenpahan vain, että kun mekin tästä Amerikkaan olisi päästy, niin ei sitä näin tallin nurkassa nyhjötettäisi, vaan talo olisi asuttavana.» »Mistäpä ne meille sieltä talot?» »Meillekö? Mistäkö? Sieltä meille kuin muillekin. Onpahan Länkinenkin saanut, vaikka oli tyhjä mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja kun täällä kesällä kävi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellä kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten työhön pystyvät. Mutta vähät minä siitä herruudesta. Sitä kuvailen vain, että kun olisi oma talo, siinä kirjat ja karjat. Minä isäntänä raataisin tuon pulskan poikajoukkoni kanssa, ja sinä emäntänä hyörisit. Siellä korvessa elettäisiin kuin paratiisissa.» Vaimo nauroi. »Ettäkö ei?» »Joo, joo!» »No mitä naurat sitten?» »Sitä lystiä», sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensä mahdottomia kuvailuja. Vaan hän ei siitä huomauttanut miestään, sillä siinähän se raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se näin kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan unohuttaa, vaikka eihän tuo nykyään kyllä ryypiskellyt hänen viimeisillä ollessaan ja lapsen saatuaan! Mutta Vimpari huomasi itse, heräsi kuin makeasta unesta kamalaan todellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa jossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heräsi, ettei ole hänellä työtäkään eikä leipää hituakaan perheelle. Pää painui taas alemmaksi, jäykkä, eloton katse silmissä tuijotti hän kuollutta sittipörröä, joka selällään keuvotti lattialla kynnyksen alla. »Eihän sitä tiedä, mitä neuvoja Jumala meidän hyväksemme pitää. On kai hänellä meidänkin varalle hyvyyttä», sanoi vaimo nähdessään miehensä vaipuvan synkkänä mietteisiinsä. »Eipä tiedä, jos kohtaisi joku onni meitä, niinkuin Amruakin.» »Eipä kyllä tiedä», sanoi Vimpari kohoten suoraan istualleen ja kartanolle katseltuaan jonkun aikaa sanoi: »Eipä ole se Aappo käynyt meitä katsomassa.» »Ei ole käynyt. Somaa on kun se ei ole kertaakaan sen jälkeen käynyt kuin silloin uusissa vaatteissaan. Luulisipa sen käyvän nyt, kun tietäisi että on uusi veikko hänellä, tulisi sitä katsomaan. Aappohan aina oli mielissään, kun sai veikon tai sisaren. Mutta se ei tiedä.» »Mistäpä se sen tietää. Mutta mikä se lienee ollut siinä, kun se piika silpasi avaimen kyökin oven suulta juuri kun minä sinne yritin. Portilla tulin ja näin nurkan takaa käden, joka avainta tavoitteli ja sen pois riuhtaisi.» »Olisiko pelännyt sinua joksikin juopoksi?» »Rouva katsoa muristeli ikkunasta varjostimen takaa, kun minä siinä kartanolla töllistelin.» »Se ei ole sinua tuntenut, vaan luullut joksikin rötkäleeksi, ne ovat niin pelkureita herrasväki.» Niin siinä tuumittiin, vaan lapsijoukossa oli alkanut levoton liike heti kun kuulivat Aaposta mainittavan. Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa kokeneet, ettei Aaposta siedä heidän kuullen puhua, sillä silloin alkaa itku ja mangunta. Vaan eivät aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidätti suurempaa ääntä puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipäivän hiljaisuutteen. Muuan pienempiä vetäytyi kuitenkin äidin luo ja käärien kätensä äidin kaulaan ja tukkien päätään äidin pään alle rupesi nyyhkimään koettaen raukka pidättää itkuaan. Toisilla leuka värisi ja silmät kosteina katselivat vuoroin isää, vuoroin äitiä pyytävin katsein. Isä ymmärsi yhtä hyvin kuin äitikin lasten mielen ja katsoi kysyvästi vaimoansa silmiin. »Anna, isä raukoille.» Vimpari avasi arkun, josta otti puolipaksun leivän puolikkaan. Eilen oli Ojanniemen Sanna tuonut leivän ja vähän keittoa sairaalle. Keiton oli äiti syönyt antaen kuitenkin kullekin lusikallisen maistiksi, leivästä oli puoli jaettu lapsille. Vimpari ei ollut itse jumalanjyvää suuhunsa pannut eilispäivänä. »Taita itsellesi nyt siitä ja jaa loput lapsille.» Vimpari taittoi palan ja sanoi: »Tämä säästetään äidille ja lapset saavat tämän. Säästetäänkö tämä äidille?» »Säästetään», kuiskasivat lapset, jotka olivat kerääntyneet isän eteen ja kirkkain silmin ja hymyssä suin katselivat niska kenossa isäänsä silmiin. Äiti väitti, ettei hän tarvitse, ja kehotti miestään ottamaan palan itselleen. »Sinä raukka et ole moneen päivään saanut muuta kuin tyhjää piippuasi imeä.» Vimpari jakoi lapsille leivän puolikkaasta ja äidille aiotusta palasta nipisti itselleen pariksi suupalaksi ja lopun pani arkkuun takaisin. Lapset menivät taas pilttuuseen auringon paistamalle paikalle ja siinä mittailivat leipäpalojaan ja katselivat ja pyörittelivät niitä käsissään, ennen kuin haukkasivat aluksikaan. Hitaasti sitten söivät, aivan kuin säästäen, ja tyytyväisinä kuiskivat keskenään. Vimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti heidän tyytyväisyytensä hänen silmänsä. Hän kääntyi äkkiä katsomaan ulos kartanolle, aivan kuin ei olisi kestänyt enempää katsella lapsijoukkoaan. Mielensä olikin liikutuksissaan, että väkinäisesti kykeni pidättämään itkun ja naurun sekaista hykähdystä, mikä pyrki ylös pulpahtamaan. Lapsiparvi köyhän särvin, tuli hänen mieleensä. Kartanon yli tuli Ojanniemen Sanna. Hänellä oli se hyvä sanoma, että Nikkilät ovat luvanneet saunansa Vimparin asunnoksi eivätkä tahdo hyyryä. »Saankos maksaa, jos joskus jaksan?» kysyi Vimpari iloisena. »No se on tietty», vastasi vieras. »Tuhansia kiitoksia toimistasi, hyvä Sanna. Jumala sinulle palkitkoon ja Nikkilän emännälle ja isännälle», lausui Vimparin vaimo ja heltyi itkemään. »No nytkö sinä itkemään rupeat, kun suoja saatiin ja kuoleman kynsistä pakenemaan päästiin», sanoi Vimpari, vaikka itsekin pyyhkäisi takin hihaan silmiään. »Latun emäntä oli minulle tiukkana, kun en ole hänelle tullut sanomaan, että sinä olet lapsen saanut», kääntyi vieras Vimparin vaimolle puhelemaan. »Kuoleehan se onneton», sanoi emäntä ja kiireimmän kautta toimitti pataa tulelle. »En minä joutanut katsomaan, mitä se keittelemään rupesi, sillä kun kyselin, että mistä saisi asuntoa teille, niin mietti ja mietti hetkisen ja sanoi, että Nikkilässä on sauna, ja toimitti että juoksun vilkkaan menisin sieltä kysymään. – Etteköön ala heti hommata muuttoa, sillä kyllä sinne saa jo muuttaa. Viion Elsa toimitti puita sinne ja rupesi lämmittämään ja Mari jäi hänelle kumppaniksi. Hyvin toimessa olivat tytöt», selitti Sanna. Vimparin vaimo itki. »Jumala heitä siunatkoon hyviä ihmisiä. Jumala Siunatkoon ...», lausui hän vähä väliä. »Jumala on antanut minulle enemmän kuin olisi uskaltanut pyytääkään. Kiitetty ole hyvä Jumala!» ja hän tyrskyi itkien. »No ... voi ... elä nyt ...», tyynnytteli miehensä. Lapset kerääntyivät äidin sängyn ääreen ja suurin silmin katselivat vuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitään hätää kun eivät huomanneet, pysyivät he itkutta. »Kiittäkää Jumalaa, lapseni. Hän on meille hyvyyttänsä osoittanut taaskin. Hyvät ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me pääsemme uuteen asuntoon», selitti hän lapsilleen. »Kiittäkää Sannallekin.» Lapsissa tuli iloista liikettä, vaan he pidättivät riemunsa osoitukset muistaen sunnuntaipäivän hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyväisesti, kun eivät tienneet, miten sitä Jumalaa piti kiittää, ja se jäi tekemättä. Kristiina arveli vähän aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan luo ja niiasi, aivan kuin herrasväellekin, kun ne käydessään jotakin antoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmät pojat pakkautuivat hänen jäljestään ja niiasivat. Sanna syleili pienempiä hellästi. Ori hirnaisi liiterissä. »Joo, joo», sanoi Vimpari. »Kyllä kuullaan. Vaan odotahan, että kirkon aika ohi menee.» Kun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat uteliaita kyselemään, asettuivat kuitenkin mitään kysymättä joukossa istumaan ja keskenään puhelivat uudesta asunnosta. Vaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun kannella ja katsoi ulos. Taivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetäytyivät idän taivaalle, palailivat kylvöretkiltään. Kadulta kuului kulkusten helinä ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lenteleväin lintujen siipien suhina ja sirityksiä. Päivä paistoi lämpöisesti, sen paisteessa loisti kirkkaana maa ja taivas. Nyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja raikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elämä olisi alkanut. Vaimo viittasi häntä luokseen ja kuiskasi: »Minun onneni olisi ylenmääräinen, jos saisin nähdä Aapon.» »Aappoa minunkin mieleni kaihoo.» »Vaan kiitetään Jumalaa siitä, mitä on saatu, paljon hän on jo meille antanut.» Vimpari istahti tavalliselle paikalleen ja alkoi hiljalleen veisailla karkealla äänellä: Hyvä Jumala! Jolt’ kaikki hyvyys tulee – [[Luokka:Vaaralla]] 3210 5465 2006-09-02T23:07:20Z Nysalor 5 Luku 10 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 9|Luku 9]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 11|Luku 11]] |otsikko=Luku 10 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Pakkasta ja pyryä oli tullut vuorotellen koko alkutalven. Yhtämittaa oli nyt taas pyryttänyt viikkokauden ja yhä sitä jatkui. Sakeasti syyti lunta, jota pakkasvihuri kuljetti pyörteissään ylös ja alas kiertäen ja kiidättäen, syösten sitten kartanoille jonkun seinän suojamaan, johon kasvatti kinoksen, ja alas kaduille, jossa se juoksutti sitä paikasta toiseen, kasaten sinne tänne pieniksi mykkylöiksi, joista taas, kun aika antoi, kiskoi irti ja kuljetti muualle mieluisempiin paikkoihin, joihin se rakenteli korkeat vallit, paikoin niin korkeat kuin matalimmat talot täällä Vaaralla. »Siellä on semmoinen ilma, ettei sinne panisi koiraansakaan», sanoivat ihmiset katsellessaan ulos, ja jotka olivat ulkona käyneet, vakuuttivat: »Se on niin vihainen tuo tuulikin, että on ihan purra pistää, sitä vailla ettei silmiä silpase.» Vihaiselta se näytti näin katsellakin. Piipuista ulos pyrkivän savun tempasi sitätehden kuin sitä tuli ja ryöpsäytti alas puolelle ja toiselle aivan kuin olisi tahtonut sillä maata pieksää. Piipuissa humisi, liekit uunissa imi välistä ihan perälle ja toisinaan taas tuupsautti ne uunin suupieliä nuoleksimaan, jolloin savua pullahti huoneeseen. Ja kun sillä ei mitään häveriä saanut, niin vihoissaan syyti lunta vasten ikkunoita ja seinän varaukset kaikki täyteen sulloi. Kinosten harjanteilla pelmuutti lunta aivan kuin olisi aikonut siitä alkaa sisälle syytää. Lapset kotona istuivat ikkunain ääressä katselemassa, ei ollut heillä halua ulos, vaikka muuten aina mielellään teuhasivat kinoksissa. Uhkarohkeimmatkaan eivät olleet tämän sään aikana kuin kerran, korkeintaan kahdesti yrittäneet kahlaamaan jonkun kinoksen harjanteelle, vaan puolivälistä jo palanneet, kun tuuli viuhtoi joka puolelta ja pieksi lumella ja oli siihen paikalle kylmettää. Kasvot sinisinä ja hampaat lotisten kiiruhtivat he takaisin eivätkä joutaneet porstuassa kopistelemaan lumia saappaistaan, vaan syöksyivät niineen sisään ja tempasivat sukkelaan oven jälkeensä kiinni aivan kuin peläten, että vihainen pyry perässä tulee. Töissä häärivät vanhemmat koettivat, mikäli mahdollista, karttaa ulkotoimiaan ja sisään tullessaan käsiään hieroen ja ruumistaan puistatellen sanoivat: »Kiittää kun saa olla sisällä lämpimässä», ja lisäsivät puita uuniin tai jouduttautuivat peltejä kiinni saamaan. Nikkilä istui, vanhat turkkirehjut yllään ja suuret huopasaappaat jaloissa, kadunpuoleisen ikkunan ääressä ja katseli ulos. Paljoa ei näkynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessä ja sen harjan yli harmaja taivas. Vaan niinkään paljoa hän ei ollut moneen herran vuoteen nähnyt, kun ei ollut sänkyään etemmäksi liikkumaan päässyt. Vimparin vaimo oli häntä hieronut, joka päivä nyhjystellyt siitä saakka, kun olivat Nikkilän saunaan muuttaneet. »Ei teistä aivan tervettä saa», oli vaimo sanonut, »vaan siksi teistä mies tulee, ettei tarvitse teidän tuossa sängyssä kyhjöttää ikänne aikanne, kun minä teitä hieroa kyhnystelen». »Ei tule tuohesta takkia», oli Nikkilä vastustellut. »On koeteltu jos jotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo äiti alussa minua hoiteli, syötti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedä mitä kaikkea, voitelutti yhdeksänmiehenvoimalla, sääsken ihralla, kuppautti ja toppautti. Eipä ole auttanut.» »Ei ne auta ihmisten keinot», sanoi Nikkilän emäntä tuomiten syntiseksi nuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei hän luota Vimparinkaan vaimon keinoon. »Terveys on Jumalan lahja, hän sen voi ottaa ja antaa.» »Niinpä niin, vaan tuleehan sitä ihmisen itsensäkin koettaa», arveli vaimo. »Eikähän tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minä siitä uskon apua olevan ja niin mielelläni tahtoisin puolestani jotenkin palkita hyvyyttänne, niin antakaa minun ne tehdä.» Sen enempää kyselemättä meni hän Nikkilän luo ja alkoi toimensa tuumien: »Näin vain nyhjyttelen, ja jos siitä apua alkaa utautua, niin joka päivä sitä teen hyvästä sydämestäni ja jos niin tahdotte niin saunan hyyryksi.» Ja näinä päivinä oli Nikkilä päässyt huoneeseen vähin liikkumaan ja istuinpaikkaansa muuttelemaan. Olihan tuo elämälle kepeämpi, vaan ei mielen iloksi. Sillä mitä siitä oli hyötyä. Hän ei pystynyt työhön kuitenkaan. Söi vain ja kulutti, kulutti enemmän nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa kuin nyt. Hän oli ulompana nyt kuolemasta, jonka hän oli sängyssä maatessaan toivonut viimeinkin nitistävän hänet, odottanut sitä joka päivä. Somaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee hengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen, syödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään aavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa tavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri kuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi pelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ... en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se oli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille... Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen... Työnnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi oli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se paraiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä siitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut näin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen tullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa elellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys hoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut riehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule tarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan huononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin lapsellisesti... Siinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa yltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja vetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle, halkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa. Nikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota seurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet. Emäntä etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviä. Tuuli pieksi huivin lievettä niskassa ja kiersi hameet tiukalle säärien ympäri. Niihin hän väliin sotkeutui ja väliin horjahti tasapainosta pehmeän pohjan pettäessä, niin että kädet piti varalla pitää, ettei suistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta hän kinokseen kämmertyikin kyynärvarsia myöten. Niin taivalta tehden kulki hän ohi ikkunan ja kelkka jäljessä aika ajoin nytkähteli eteenpäin, vuoroin enemmän vuoroin vähemmän, kyntäen hankeen syvät jälet, siitä näytti niin vastahakoiselta kulku. »Noin se on Kaisa raukka pitkät ajat saanut vetää retuuttaa minua hylkyä kelkankarilasta jäljessään umpitietä pitkin matkaa», lausui Nikkilä katsellessaan kelkkaa, joka nytkähteli vähitellen näkyvistä, ja jäi mietteissään tuijottamaan kelkan kynnöksiä ja vetäjän polkemia jälkiä, joissa tuuli lunta pyöritteli ja umpeen niitä ajoi, aivan kuin vihoissaan hangen pahnaamisesta. Mutta emäntä oli kelkkoineen toimessa. »Näin me tässä mennään, ihan kuin ei mitään», supatti hän. Vaan väsytti taas niin, että piti vielä siinä portille pääsemässä levähtää. »Hun, huh. No eihän tässä ole kuin tämä nikara. Kylläpä siinä olikin kinosta. Tuota toista puolta olisi päässyt paremmin. No päästyhän on tästäkin, eikä tässä ole kuin tämä nikara.» Ja niin alkoi hän taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei enää kinosta ollut niin vaivaksi asti. »Odota vähän, Heluna», jupisi hän, kun kuuli lehmänsä ammuvan. »Täältä saat vähän aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan», sanoi hän aivan kun hyvitellen. Portaitten päähän kelkan saatuaan otti hän heinätukon kainaloonsa ja juoksunkynttä meni navettaan. »Heluna kultani, oma ämmäsi», puheli hän jo navetan ovia avatessaan. Lehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren. »Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni», hyvitteli emäntä antaessaan heiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka halukkaasti purra rauskutteli heiniä. »Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille», lohdutteli hän lopuksi sitä. Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse sisään pääsi: »Mitenkäs täällä isä jaksaa?» Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät. »Mikäs se on valmiilla jaksaissa», vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa hihitti. »Valmiilla hihi hii», pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään. Iloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi. »Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.» Syödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan ei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman tyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää, mikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut. Emäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys. »Kiitoksia, isä, ruuan edestä», sanoi hän miehelleen niiaten samalla. Se oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin ivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä mitään, vaikka ensin aikoi. »No mitenkäs kauppa kävi?» kysyi hän vain. »Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin ... menin, no mikä se nyt onkaan se teurastaja?» »Et sitä muista?» »No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut muististani nyt sen.» »Voi äiti raiska!» »Mitä?» »Rahikainen.» »Niin, Rahikainen ... eikö se nyt ole hullua, etten minä sitä muistanut, niin tuttu mies?» »Sitähän minäkin tässä ihmettelen.» »Mitä?» »Niin että mitäs sitte?» »Niin. Niin se tuumaa, että ei sovi hänen ostaa, kun se on poikiva lehmä, niin ei siitä ole teuraseläimeksi, ja navetalle hänen ei kannata ottaa, kun hänellä on tarpeeksi lypsylehmiä ja paraita laatuaan, ettei niistä raahi menettää, vaikka joku niissä onkin, joka on myöhäinen. Mutta siellä oli lihan ostossa Pirilän Fiina, joka on Montinilla piikana, ja se sanoi, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän. No minä sinne heti ja siellähän syntyi kaupat.» »Valmiit kaupat?» »Niin.» »No miten ne sian säkissä ostivat?» »Mitä?» »Että miten ne näkemättä ostivat?» »Niin, no eihän siinä muuta ollut, kuin että rouva kyseli, onko se hyvä lehmä, niin minä selitin miten vanha se on, mitä lypsää ja sanoin että Pirilän Fiina myös tietää, tuntee lehmän yhtä tarkkaan kuin minä. Ja Fiina vakuutti, että se on semmoinen kuin minä olen sanonut.» »No, ja niin hinnastakin sovittiin?» »Niin, kysyi hintaa, niin minä sanoin, että en minä häntä osaa sanoa oikein, että otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikä sitä millään hinnalla myötäisi vielä, vaan on pakosta, kun on köyhyys, ettei ole heiniä ostaa ja lehmä ei anna mitään, että rouvahan itse tietää mitä kannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa lehmästä, kun on huono heinävuosi?» »Huono heinävuosi, niinkö se rouva sanoi?» »Niin sanoi.» »Yhy. No mitä sinä siihen?» »En minä mitään, ajattelin vain, että paremminhan ne herrasväki tietää.» »Joo, nehän tietää. No paljonko se lupasi?» »Kuusikymmentä viisi markkaa.» »Kokonaan!» »Niin, jos lehmä on niin hyvä kuin minä sanoin, vaan pitää maksaa kymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvä. Niin minä sanoin, että saa rouva sen takaisin ja enemmänkin, jos liiaksi olen kehu...» »Voi äiti rukka sinun kauppojasi!» »Mitä?» »Niin, että olisihan siitä Helunasta saanut kahdeksan kymmentä markkaa puhtaasti maksaa...» »Joo, sitä minäkin vähän ajattelin», myönsi emäntä. »Vaan taas toisekseen ajattelin, että kun se on niin hyväsydäminen ja köyhille aulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkä suinkin kannattaa.» »Et ole äiti ollut kaupoissa herrasväen kanssa, sen kuulee.» »No mitenkäs sitte.» »Ne ilkiävät ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minä olen nähnyt sinun ostavan luutia tinkimättä, vaan olen nähnyt rouvain tinkivän.» »Kuka sitä nyt luudankaupassa tinkisi.» »No minä olen sen omin silmin nähnyt ja omin korvini kuullut ja monta kertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin mieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan ressulta, niin tinki ja tinki eikä ottanut ennen kuin sai käsiluutaparin neljällä pennillä – ei viittä raahtinut maksaa, ison äveriään rouva. Viisi paria osti ja säästi siinäkin viisi penniä. Työmiehen palkoissa ja kaikissahan ne tinkivät.» »Enpä minä uskoisi.» »Et ole ollut tekemisissä, niin et tiedä etkä voi uskoa. En minä välitä, että kaikki ovat semmoisia, että juuri tinkisivät ihan, vaan kun ajattelee niitten rikkauksia ja miten sitten köyhempiään kohtelevat, niin tuskinpa kelpo kalua löytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein nylkijää.» Ja Nikkilä alkoi kiivastua. Vaan hän salpasi sanatulvansa. Kääntyi ulos katselemaan ja silmät liekehti... Millä ne olisivat rikkaat rikastuneet, jos ei köyhän hiellä ja väellä. Tuhansia markkoja ne keräävät itselleen köyhän raukan käsillä, vaan köyhä orja pysyy köyhänä ja usea menettää terveytensäkin, mutta rikas ei silloin enää märkää sormeaankaan ojenna... »Niin kyllähän minä sitä vähän ajattelin, että kahdeksankymmentä markkaa Helunasta sietäisi saada», sanoi emäntä jonkun hetken perästä ja lisäsi heti: »Vaan eikö se ollut ihmeellistä, että piti sattua sen Montinin piian sinne teurastajalle?» »Mikä ihme se sitten oli?» Emäntä ei sitä sen enempää ruvennut selittämään, kun tiesi, ettei Nikkilä välitä semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, hänelle iloansa ilmoittamaan. »No minä sain lehmäni myydyksi», sanoi hän ensimmäisiksi sanoikseen. »Vai nii. No kenelle?» »Arvatkaapas?» »En osaa.» »Ettekö osaa?» kysyi emäntä ja hymyili ja katseli sillä muodolla, että saisipa nähdä osaako arvata. »En, en minä arvaa.» »No, Montinin rouvalle», sanoi emäntä molempia käsiään huiskauttaen aivan kuin että: oletteko kummempaa kuullut! »Vai Montinin rouvalle.» »Joo, siellähän minä sain myydyksi», kertoi emäntä niin tyytyväisenä ja iloisena, kuin olisi lehmän saanut eikä menettänyt. »Miten te sinne arvasitte mennä kaupalle?» Se oli kysytty niinkuin haluttu. »Enhän minä olisi arvannut mitenkään, vaan se kävi niin somasti. Ajatelkaapas eikö se ollut somaa, kun minä menin sinne teurastajalle... joka ennen on meiltä pari kertaa lehmän ostanut ... tuon tuon ... mikä sen nimi nyt taas onkaan ... katsoppas kun en nyt muista taas... Ettekö te muista sitä teurastajaa?» »Lampela.» »Eei.» »Puupponen.» »Ei Puupponenkaan.» »En minä sitten tiedä.» »Sepä nyt somaa, kun en muista ... minäpä pistäyn isältä kysymässä.» »Samahan se nyt on, kuka se on», yritti Viion leski sanoa, vaan emäntä jo kerkesi mennä. Hyvänen aika, ajatteli Viion leski, mitenkähän ne nyt tulevat toimeen, kun on pitänyt lehmänsä menettää, josta heillä oli paraiten tuloja: särvintä itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipää ja muuta taas saivat. Kyllähän se emäntä raiska koettaa sillä lakinteolla ansaita, vaan eihän niillä tunnu voittoja saavan, kun on paljon tekijöitä, nuorempia, jotka ovat vikkelöitä ja koneilla ompelevat, niin kannattaa heidän helpolla myydä. Yökaudet istuu usein raukka työnsä ääressä, ihan on ihme miten hän jaksaakin, ettei uuvukkaan... »Rahikainen», viskasi Nikkilän emäntä teurastajan nimen jo ovenraosta ja itse sisään päästyään jatkoi: »Eikö se nyt ole hullua etten minä muista sitä, niin tuttu mies, joka on.» »Vai Rahikainen, en minä tunne.» »Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minä menen sille kauppaamaan lehmää – tiesin minä, ettei se teuraseläimeksi ota poikivaa lehmää, vaan että navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennä tarjottelemaan – niin sanoo ... se ... se teurastaja ... olipa sen nimi mikä tahansa ... sanoo, että hänen nyt ei sovi ostaa. Mitä nyt? kerkesin minä ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinä Pirilän Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän.» Hymyssä suin ja kallella päin jäi emäntä katselemaan Viion leskeä, että mitäs se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitään, sanoi hän itse: »Jumala asetti sen niin, että Fiinan piti sattua juuri siihen ilmoittamaan, että Montinit tarvitsevat lehmän. Enhän minä muuten olisi tiennyt.» »Eipä suinkaan», myönsi Viion leski jotain sanoakseen. Mutta sekin kuului Nikkilän emännästä samaan asiaan ja olikin pääihme, että juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken auttaja, tuli hänenkin auttajakseen, lehmänsä ostajaksi. Ja sitä hän tarkoitti sanoessaan: »Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti.» »Paljonkos saitte Helunasta?» »Kuusikymmentä viisi markkaa. Isä sanoi, että olisi siitä sietänyt saada enemmän, kahdeksankymmentä markkaa, ja sitä minäkin aioin teurastajalta pyytää ja vähän itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun rouva ei enempää tarjonnut ja sanoi ettei enempää kannata antaa kuin sen kuusikymmentä viisi, niin minä ajattelin, että tottapa ei sitten. Se on Montinin rouva niitä ihmisiä ... ja kun sitte asiat oli näin ohjautuneet...» »Hyvästikö rouva jaksoi?» »Hyvästi se näytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin puhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minä sanoin, että siellähän se meillä Viioska asuu, niin se että, vai siellä se asuu. Ja yhtä ja toista siinä puheltiin ja lopuksi käski piian kahvit antaa minulle.» »Niinhän se on.» »Ja niin se on. Kyllä se on ... minä kun mainitsin vain, että jos sopisi nyt antaa rahaa minulle, että saisin samalla matkalla ostaa puita ja leipiä, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi. – Ja kun minä sanoin, että ei ole meillä heiniä ollenkaan enää ja että jos ei näin pahalla säällä tahdota tulla lehmää hakemaan, niin minä vaikka vien samalla heiniä, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, että pannaan hakemaan sitä heti, kääritään peitteillä lehmä, niin kyllä se tarkenee. Pääsee lehmä heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitä minä kuulin heti, että se on eläimellekin hellä.» »No toittehan te heiniä?» »Toin minä vähän, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia odottaessaan.» »Eikös se pian poikisi Heluna?» kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa olivat olleet ääneti. »No jouluksi.» »Eipäs kauan olisi enää.» »Eihän sitä olisi. Sentähden sitä sääli oli menettää vaan kun ei mitenkään sovi pitää. Velalla on pitänyt jo heiniä ostaa, ja tuli tässä nyt tarpeet niin tiukat», selitti emäntä. »Mutta sillä rahalla, minkä nyt saimme, elämme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitää, hänellä on monta neuvoa», sanoi emäntä lopuksi hyvin tyytyväisenä ja katseli Viioskaa sitten kallella päin ja vakavana aivan kuin että: eikö niin? Viion leski ei vastannut mitään. Pitkä äänettömyys syntyi. Nikkilän emännälläkään ei ollut enää mitään erityistä sanottavaa ja hän palautui uudelleen muistelemaan, miten lehmän kauppa kävi. Viion leski oli keskeyttänyt työnsä ja kääntyi katselemaan ulos, tuttua tuulenviiriä, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja viittasi yhä sinnepäin, jonne uskollisesti oli viitannut ties kuinka monta vuotta – ehkä siitä saakka, kun Nikkilä oli työhön kykenemättömäksi tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja väliin kumartui syvään, vaan viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset kävivät samaan suuntaan kuin ennenkin Nikkiläisten kohtaloa ajatellessaan. Köyhäin huutokaupassa hän näki heidät aina lopuksi, vaikka ei tahtonut sitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelastaa nuo vanhat raukat siitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan ei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko. Hän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että hän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut emännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopulta köyhäinhoitoon? Hän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi, että Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta, ajatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa miksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi. Sillä mitä se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat jakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on yhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään, koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen. Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää emäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan hän itki katkerasti kerran, kun miehensä tiukemmasti käski häntä menemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä elämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin. »Jumalaltahan se on apu odotettavissa», sanoi Viion leski ruveten kutomaan viuhasti. »Mitä?» tuli emäntä oikein läheltä kysymään ja katsoi tarkasti silmiin. Viion leski hämmästyi, ei saanut äskeisiä sanoja muistoonsa, koetti niitä tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepäin sanoakseen kuin äskenkin: »Niin että ... kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.» »Niin, niin, jopa niin, aivan. Minä luotan ja huolta hän on pitänytkin: Nikkilä on parantunut ja lehmä saatiin noin hyvästi myödyksi. Ja kyllä hänellä on vastakin neuvoja meidän varalle. Minä luotan, ja Nikkilä paranee ihan terveeksi...» Viion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilän emäntä hymysuin lähti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja. »Kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.» Porstuassa sattui joku häntä vastaan, ilmestyi äkkiä kuin loihdittu. Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilän emäntä oikein tyrmistyi. Sitä olisikin luullut enkeliksi yht’äkkiä sekin, joka oli hylännyt uskonsa enkeleistä, vaikka se ei ollutkaan kuin Viion Elsa. Yltäpäältä lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu heleänvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien välke täydensi sitä puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin usein heloittaa vanhempien ihmeeksi. »Ettehän ole vain emäntä Helunaa myönyt!» »Ihmislapsi, kun olet kaunis», sanoi Nikkilän emäntä oikein toinnuttuaan ja meni lähempää Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, että olihan se ainakin Elsa eikä mikään ylhäältä lähettiläs, jonka tarkoituksia hän oli kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elämän ennustajaksi, koko elämän ajalle avun tuojaksi, Nikkilän terveeksi tekijäksi, samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilän kutsujaksi rauhan majoille... »Sanokaa, oletteko myönyt?» »Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni», vastasi emäntä ja vieläkin puoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä elossa. »Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht’äkkiä vastatusten sattuessamme ihan ihko enkeliksi», selitti emäntä miehelleen. »Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin...» »Mitä?» »Ja kun silmäsikin alkavat pettää.» »Mikä muu paikka minussa sitten on pettänyt?» Nikkilä hymähti, kääntyi poispäin vaimostaan ikäänkuin ikkunasta ulos katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkäisi silmästä pyrkivän kyyneleen lausuen itsekseen: »Äiti raukka.» Elsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun saunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa pitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa senkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta. Nikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut Elsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi hän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä katsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa. Hänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka. Pystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja katse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva. Nikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi terän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin kaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään kauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä. Elsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen lempeän katseen. »Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?» »Mitä, lapseni?» »Että eiköstään Helunaa ole myyty?» »On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti Nikkilä kuin anteeksi pyytäen. Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle. Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei haluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan, niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli ollut välinpitämätön. Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan lattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan seisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä, toisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli. Kasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta, pimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon. »Prastui, kappusivai», sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä Nikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi hyvän päivän. »Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet uskollisesti purjehtinut?» puhui hän Nikkilälle. »Meidän äiti kertoi, että sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.» »Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan terveeksi mieheksi», arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli kuunnellut Vimparin puhetta. »Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?» arveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää. »Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti», arveli Nikkilä. Emäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle se on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon: »Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.» »Niinpä niin», myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi: »Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä kotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.» Nikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun hetken perästä hyvästeli ja lähti. Elsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla, loimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut kuin yksi kirja. Nuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki, katseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen katsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla olevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas katseensa. »Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi», luki poika leipiä ja viittaili niitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää. »An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me», luki toinen innolla ja toimessa. Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt paljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi. »Mikä sinulla?» joutui emäntäkin siihen. »Polttiko poukka?» Poika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan. »Mikä siellä?» kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika ''näkee''. »Mörkö vai enkelikö? – Jeesus siunaa!» Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että eihän sitä ole vain tultu noutamaan. »Anna sille leipää, sitä se itkee», sanoi Nikkilä, joka oli seurannut pojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan. Emäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja viimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja kuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi toimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen. Molemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja kasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät kämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää. Nikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä. Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla äänellä, melkein huutaen luki hän: »Ja anna meille meidän syntimme anteeksi...» »Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan», ajatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut ilmoeläissään kuullut. »Ja elä johdata meitä kiusaukseen...» Nikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo runoilijat... Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät joutuisi vielä... »Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras totinen rukous tulee. Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui: »Mutta päästä meitä pahasta.» Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen, syvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan, vaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi kuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän tutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi kasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein Elsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa muillekin. »Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», luki poika. »Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», kertasi emäntä hymysuin ja nousi toimiinsa. »Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä», pyysi Nikkilä. »Minkä tähden?» kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää. Nikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen mustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle sormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo: »Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.» Elsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain tuomitsevammalta. Hän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi häntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen katselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä tuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä. Lapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin yrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä alle kuoren pyrki. Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa. »Oma kultani, oma ämmäni», puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan selkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän emäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle. Kartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan päästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa. Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jäätyi varmaan koko hyvämieli, sillä lehmä asettui vakaiseksi ja ammoa rönkäsi vain ja katsoi emäntää ikäänkuin että mitä varten minua tähän tuotiin. Emäntä antoi leipäpalan suuhun. »Mene nyt, Heluna kultani, oma ämmäni», toimitti hän ja saattoi portin suulle asti. Tupaan mentyään Nikkilän kanssa ikkunasta katseli, kun lehmää ohi kuljetettiin. Haluttomasti Heluna kulki, pysähteli vastakynttä pitämään, että talutusköysi pingollaan tärisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syöksähti se vähän eteenpäin päätään puistaen, vaan pysähtyi taas, rönkäsi kovasti ja asettui vastakynteen. »Tuo minua ... tuo korea peite», nauraen Nikkilän emäntä. »Kyllä Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se myödyksi juuri Montinille.» »Sinne se nyt meni», sanoi emäntä ja laskeutui työhönsä. Tuntui oudolle ja vähän pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli. Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut... Nikkilä katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei olisi ketään kulkenutkaan. Nikkilä siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet hiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertävät liekit leikkivät, leikkivät – pian sammuakseen. Ikävä nähdä! Oli niin hiljaista tuvassa, että kuului aivan selvään kun hiilet poksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta taistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilän kasvoille. Hän siirtyi ulommaksi uunista. Hiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja hiilet siellä täällä mustuivat. Muutamin paikoin oli vielä aukko, josta hiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta. »Mikä se olikaan sen teurastajan nimi?» kysyi emäntä yht’äkkiä. »No Rahikainen», vastasi Nikkilä yrmynä. »Kyllä se oli somaa, että piti sen Pirilän Fiinan sattua siihen», puhui emäntä itsekseen ja hymyssä suu ja silmät räpättivät. Mustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilä nousi ja heittäytyi vuoteelleen, katseessa kylmä välinpitämättömyys, kylmempi kuin ennen. Auenneeseen reikään teki riittaa. [[Luokka:Vaaralla]] 3211 5466 2006-09-02T23:07:25Z Nysalor 5 Luku 11 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 10|Luku 10]] |seuraava=[[Vaaralla: Luku 12|Luku 12]] |otsikko=Luku 11 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Vaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettä. Rikkaat ja rikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, köyhät taas jalkaisin kulkivat, ja kiire näytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillä nyt oli joulun aatto ja aaton aamunahan sitä on hommaa: rikkailla vielä hirveän paljon hankittavaa, köyhillä kaikkensa. Suurissa laumoissa kulkivat köyhät katuja, millä vasu, millä kannu, pussi tai muu riepu kädessä, muutamilla kaikki nämä varustukset. Touhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle, niinkuin lintulaumat syksyllä lentelevät puusta puuhun, puistosta toiseen etsien marjaisinta puuta. Ne olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi muutoksitta mene, niinpä aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista lähteistä kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan: jonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentähden nytkin oli avut etsimisessä ja tuli turhanpäiten näyttäydytyksi toisissa paikoin, joista kiireellä piti takaisin palata ja rientää toiseen tunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain hyvän toivon takana ja mennessä piti siis pistäytyä yhden ja toisen pohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellä armeliaisuus ja hyvä tahto näkymässä. Näin kulki joukko hajallaan, kunnes löytyi hyvä talo, johon sitten keräytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan, joka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja jos se oli uusi ja uhkuva lähde, niin lähti neuvottu kiireellä sinne, ja hänen mukaansa lyöttäytyi koko lauma. Toisinaan taas yht’äkkiä erosi tästä suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja lähti eri teille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempänä kulkevaan. Toisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiä, muutamissa puuroa tai hernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla rähisten ja riidellen. Käsiä oli kymmenittäin ojennettuna ylös ja pyytäviä, rukoilevia sanoja lausuttiin seisoessa kylki kyljessä kiinni makasiinin edessä, jonka yliseltä hyvyyttä jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiä. Ja aina kun pala putosi, syöksyi joukko sitä tapailemaan, survien ja tyrkäten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitä, joka pudotetun palan onnistui saamaan! Hän muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut, oli koko kesän ollut tienistissä, sai köyhäinhoidolta apua tai jotakin muuta syytä oli. Ja syytä oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan, niin että jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi tarvinnut kenellekään antaa. Kovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen koetti etukynteen pyrkiä ja astiansa ojentaa täytettäväksi. Panettelua oli kaikkia kohtaan, väittelyä ja riitaa. Vaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva katselemassa, ja jos ei millään muotoa joutanut koko aikaa istumaan, niin ainakin kävi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin silmäilemässä ja kuvaili mielessään niitä ilontunteita, joita noissa tuolla ulkona mahtoi syntyä ja olla, ja niitä Jumalan siunauksia, joita he varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina näkymään joku tuommoinen, joka toista tyrkkäsi syrjään ja itse annin anasti. Silloin syntyi katsojassa viha, joka pani ajattelemaan, että tuo on peto, jolle ei tarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkään, koska se semmoinen on, että toisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta, niin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuääni, joka oli manaava: Uuhh! Ja jokaista menevää ja saanutta arvosteli silmä, olisiko tuon tarvinnut saada. Oli muutamia miehiäkin. Miesten ei olisi tarvinnut saada ... ja kun kehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja miehiä... Näin Karénin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri mies, Vimpari, ja astui kartanon alakyökin luo, jossa joukolle jaettiin hernekeittoa. Tyhjä pussi oli hänellä lutistuksissaan kainalossa. Rouva vetäytyi pois ikkunasta ja katseli etempää, kun Vimpari hetken katseltuaan kääntyi takaisin ja meni pois töllistellen kartanon yli kulkiessaan ikkunoihin. Näytti oikein iljettävältä mieheltä tuo Vimpari, aivan kuin mikähän rötkäle. Leveä oli otsa ja poskipäät pongottivat korkealla, kasvot olivat harmajat ja karkea parran sänki leukapielessä ja huulessa. Silmät olivat pienet, katse hidas, vaan etsivä. Tuntui rouvasta kuin olisi Vimpari katsellut, mitä ikkunasta hän yöllä parhaiten pääsisi. Huonossa puvussa hän oli, joka lisäsi kaameutta hänen muodolleen. Nuttu oli aivan kuin paikoista tehty, tummansinisistä, mustista ja harmaista, ja muutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan näytti hyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle, jotta kintut näyttivät hyvin ohuilta, kun vielä jaloissa oli suuret töppöset. Päässä oli liasta kiiltävä kesälakki, jonka alta riippui pitkä tukka niskaan ja poskille korvat peittäen. Hartiat olivat kumarat ja käynti notkahtelevaa. Rouvasta tuntui oikein hyvältä, kun Vimpari meni. Hyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan näköisiä. Pelottaa kaukaa nähdessäänkin niin, että vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen ... tai yöllä murtautuisi sisään. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi häntä pelottikin, että Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein värisytti. Minkähän tähden piti olla tuommoisia ihmisiä. Poliisien pitäisi hyvin tarkasti vartioida tuommoisia, sillä ne milloin tahansa voivat ahdistaa rauhallisia ihmisiä. Soma se oli, että Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut ... niin siivo ja kiltti, niin erittäin siivo. Rouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen. Abe oli niin sievä. Pienet hänenkin silmänsä olivat, vaan niin sävyisät. Kasvoissa oli jotakin karkeata vielä, aivan kuin ei olisi ahva vielä lähtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis niska, että rouva ei malttanut olla suutelematta sitä. Käsissä oli muutamia syyliä, vaan hipiä oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka näkyi Abessa vielä yhtä ja toista merkkiä entisyydestä, oli hänessä kuitenkin niin paljon jo sievistynyttä näössä ja käytöksessä, että saattoi olla varsin tyytyväinen ja varsin hyvillään. »Mitä, täti?» kysyi hän uudelleen ja heittäytyi tätiä vasten nojaamaan laskien toisen käden kaulaan ja toisella nyplien tädin röijynnappia. »Minä vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua köyhille», sanoi täti hymyillen, käärien kätensä Aben vartalon ympäri ja vetäen häntä yhä lähemmäksi itseään. Ja he molemmat katselivat sinne ulos. Siellä oli muutamia poikia, jotka olivat entisiä tuttuja Aapolle, kannut kädessä seisoivat odotellen ja vähän väliä pyrkien tunkeutumaan jostakin raosta joukon keskelle. Viime jouluna oli hänkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada, tiesi hän. Muutamat eivät saaneet mitään, kun eivät päässeet lähelle. Vaan hän sai. Hän muisteli saaliitaan. Kahdestikin kävi hän Pahlmanilta herneitä ja monen tytön astialla nouti hän Ursinilta puuroa. Akat aina häntä pukkivat ja töykkivät ja miehet noituivat ja sanoivat, että tuo poika on jo saanut monesti, mitä sitä muille jää, kun yksille annetaan. Hän vain otti... Hän hymyili itsekseen, kun muisti miten hän tunkeutui. Ja oli melkein kuin hän nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssä, aivan kyyryssä pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten vasta, kun etunenään pääsi, nousi pystöön ja ojensi astiansa... Leipiä kun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni hän seinän vierelle seisomaan väkijoukkoon päin, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin kyykistyä ja ottaa, sillä aikaa kun lähellä olevat siinä tyrkkivät ja töykkivät toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa. Ja missä jaettiin alalattialta kädestä käteen ojentamalla, niin ojensi rengille kätensä ja sanoi: vassakuu, johon lisäsi vähän rumaa, että renkiä nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet niin viisas. Teki mieli mennä noille pojille nyt hankkimaan hernettä heidän kannuihinsa. Vaan kun täti oli kieltänyt häntä olemasta vähääkään kerjäläispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes koettanutkaan pyytää lupaa. Kartanolle tuli muutamia tyttöjä, heilläkin kannut kädessä. Aappo tunsi tytöt heti ja oli sanoa ja sanoikin jo että; ka ... vaan täti kysyi: »Kenen tyttöjä nuo ovat?» »Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina», vastasi Aappo aivan kuin jatkaen äsken keskeytettyä huudahdustaan ja hyvillään että sai nyt jatkaa. Täti ei aluksi ajatellut tyttöjen nimiä, sillä hän katseli kahta niistä, jotka olivat sievän näköisiä. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu, pienempi huonossa puvussa, saaliin käärittynä, vaan se oli sievempi kuin tuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmät, pyöreät, säännölliset kasvot, kehittymättömät vielä, vaan lapselle erittäin kauniit. Ja nuo silmät jo yksin. »Kenen sinä sanoitkaan?» »Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina.» »Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievä puku, ja tuo kaunis?» »Viion Elsa», vastasi Abe heti sitä yhtä, vaan sitä kaunista hän tapaili, ne kun hänen nähtensä olivat yhtä kauniita kaikki, kun olivat yhtä tuttuja, ja vasta muitten tädin merkkien mukaan sai hän erotetuksi Ojanniemen Marin joukosta. Tytöt kulkivat lähelle joukkoa ja jäivät siinä seisomaan, Elsa ja Mari kynkitysten, ja katselivat toimettomina ympärilleen. Rouvan mielessä oli heti tytöt nähtyään, nuo molemmat sievät, tullut ajatus, että niille raukoille pitäisi antaa. Hän ajatteli panna Aben sanomaan jakajalle, että noille tytöille ensin antaa, ja vaikka Aben itsensä käskeä viedä tytöt lähelle ja omasta kädestään antaa heille hernevellillä täytetyt kannut. Hän oli kerennyt jo ajatella, että se olisi niin kaunista ja hänen hauska nähdä täältä ja Abesta itsestään hauskaa. Ja sitä ajatusta hän kypsytteli yhä mielessään katsellessaan noita sieviä tyttöjä. Vaan häntä alkoi vähän epäilyttää tuo tyttö, joka oli sievästi puettu, että eihän se ollut vain jonkun varakkaamman, kun se oli niin sievästi puettu. Lähettiväthän ne varakkaatkin lapsiaan avuille. Ne olivat semmoisia alhaisessa kansassa... »Viion Elsa», muisteli hän ääneen. »Niin», vastasi Abe, luullen että täti häneltä kysyi. »Täti, saanko minä mennä noille tytöille noutamaan hernettä?» kysyi hän innoissaan ja oli jo ajatellut miten hän tunkeutuisi väkijoukon jaloissa ja toisi vuoroon kullekin tytölle ja miten tytöt hyvillään nauraisivat hänelle, kun hän toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja töykkisivät häntä. Vaan täti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensä jotakin, josta ei kuitenkaan sen selvempää saanut kuin pimeässä käteen saadusta oudosta esineestä, jota tunnustelee ja tunnustelee. »Onko sillä isää?» »Ei, sen isä on Leverissä kuollut.» »Leverissä?» »Niin.» »Liverbuul se on, rakas Abe. – Se on siis merimiehen lesken tytär?» »Niin, Viion lesken.» »Ai Viion, nythän minä muistan, joka kutoo kangasta?» »Niin, Elsan äiti se kutoo.» »Joo, joo», jo nyt rouva muisti. »Joo, joo», vakuutti hän vielä. Ja nyt hän muisti Elsan, joka oli käynyt nauhaa kaupalla, että saisi ''riisiryynipuuroa'' keittää. Hän muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillä siitä oli ollut puhetta rouvasväen seurassa. Tämä tapaushan hyvin kuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole varojakaan, ja miten sillä tavalla opettavat lapsiaankin... Ylellinen se näytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttöään. Ja sitten vielä panee hänet jouluavuille. Rouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, että Viion leskeä joku oli maininnut hyväksi, ''jumaliseksi'' ihmiseksi. Kaikkea! Teeskentelijä varmaan oli koko ihminen... Mitä lienevät nuo muutkin lapset...? »Onko sillä isää tuolla – mikä se olikaan tuo kaunis tyttö?» »Ojanniemen Mari.» »Niin, onko sillä isää?» »Ei.» »Kuollutko se on?» »Ei sillä ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka...» »Tsyy...» Abe meni noloksi, sillä häntä aina hävetti, kun oli sanonut jotakin semmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan tädin sanovan, että mikä siinä oli rumaa. Vaan täti ei puhunut mitään, oli vain vihaisen näköinen. Rouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa jouluavuille kootakseen arkipäivän ruokaa runsaasti ja sitten herkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen ... huono ihminen ... semmoisille ei tarvitsisi kenenkään antaa. »Täti, saanko mennä noutamaan tytöille hernettä?» »Ei – Abe ei mene. Ne eivät tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne ovat ...» ja rouva selitti Abelle ylellisistä, huonoista ihmisistä. Alakyökin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja väkijoukko hajautui. Ilman jääneet riensivät kiireesti pois, juoksunkynttä, mutta jotka olivat saaneet, astelivat tyytyväisinä ja huomattuaan rouvan ikkunassa kiittelivät hänelle. Lyhyt talvinen päivä loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin että se kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire keskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinä, jota ilma oli täynnä ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin että yksityistä ääntä saattoi nyt seurata päästä päähän: siitä saakka kun se vähän kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni, himmeni ja kuoli. Vaan tiukkaa ääntä ne pitivät, jotka olivat ääntä pitämässä. Ne oli vain yhdet, joilla oli vielä kai hirveän paljon hommaa, vaan niillä mahtoi ollakin kauhean paljon. Väkijoukot olivat kadonneet kokonaan päivän sammuessa, sillä makasiinien ja keittiöitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten lähimmäisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa rakkautta omaisilleen ja ystävilleen sekä omalle itselleen. Kotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltä tai täältä ollut vielä joku pienillä ostoksilla. Ja joulu tuli tänne niinkuin muuallekin, aaton ilta astui sisään. Lasten oli lysti, köyhimpienkin, sillä aina joku murunen jouluiloa pirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitä köyhän lapsi tarvitsi riemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa, jolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota lähteä katsomaan. Vaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein riisiryynipuuro. Ja missä sitä sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui olevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestä ollut niin oikea, ettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillä sen he myönsivät käydessään toistensa luona puhelemassa joulusta. Latun Liisan mieli väittämään, että heillä on oikea joulu, aivan oikea, ettei missään oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkästi vastaan: »Ohoh!» Keskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin! »Onpa meilläkin», selitti Liisa. »Tyhjä kuusi.» »Eipään. siinä on kynttilä ja kaksi piparkakkua.» »Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon nisua ja kynttilöitä ja koreita papereita.» »Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka paljon», väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla. »Vaan eipä teillä käy joulupukki.» »Käypipään, on jo käynyt.» Puolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty, että minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että nakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki. Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta ei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa, vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin heikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen, että se oli ''oikea''. Toistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä lähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään. Joulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi, ikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan, etteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla. Sillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua. Parvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille ihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan kristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet erityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn, senkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei omenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan yhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli kaunista. Latun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea joulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää hänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten mitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun täällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi piparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli intoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli inttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa keskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa, joille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi hän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi. Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo aikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa. »Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?» sanoi Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt toisin. Elsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina ihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista näkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen, kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja kuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta. Tytöt viittasivat holhokeilleen. »Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!» Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun suuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat muualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku tähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet sinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he: »Aappo tuolla!» Ja syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja jonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän selityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan kylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät kaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon. He tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen mielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä sisällä, että Ojanniemen Mari sanoi: »Voi, voi!» Tytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli seinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat kauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne keräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia. Tytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä näkikin hyvästi. Salin ovi, joka oli vastaisella seinällä, aukesi ja sisään astui – niin, mikä lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytöt salissa tervehtivät vastaan niiaten. Se oli varmaan joulupukki, päättivät tytöt kinoksella. Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystö kuin mies. Hyvin kummallinen se vain oli. Se seisoi vähän aikaa yhdessä kohti, ettei kuin vähän pää liikkui ja käänteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytöt salissa räpyttää käsiään ja vanhemmat ihmiset nauroivat. Tytöt kinoksella myös nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua. Suuren kontin selästään pyöräytti pukki lattialla eteensä, siitä otti jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi. Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi. Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen, milloin joku lapsi kävi tarjotun hakemassa. Tytöt kinoksella kaula pitkällä katselivat silmiään räpäyttämättä ja henkeään pidättäen. »Vimparin Aappo!» Aivan kuin yhdestä suusta huudahtivat sen tytöt, ja lapset kelkassa samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan vieressä, alkoivat silmäillä ympärilleen ja kun eivät mitään Aapon näköistä nähneet, niin suu auki töllistelivät tyttöjä. Hetken perästä muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli äänessä, johon yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkään puheet eivät nyt auttaneet, lapset eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan ja tuskinpa lienevät kuulleet omaa ääntäänkään, yhteisääni oli niin vahva. Liisan täytyi ottaa kelkan jutkosta ja lähteä vetää kituuttamaan, juosten aluksi lasten tyynnyttämiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa kanssa reppasivat jäljessä. Sillä tavoin hynttyytettyään jonkun matkaa tyyntyivätkin lapset, ettei kuin silloin tällöin kuului joku nikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysyläjästä. Tytöt saivat nyt aikaa puhella keskenään. Aaposta oli puhe. Miten hän oli kaunis niin sievässä puvussa... Mahtoi hänellä olla hauska ... Ja saunassa kertoivat tytöt vanhemmille että he olivat nähneet Aapon Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipäpala käteen, eivät olleet tietävinäänkään enää, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat. »Ja Aappo kumarsi niin sievästi», selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari sanoi: »Voi, voi». »Aapolla oli musta takki.» »Hyvin, hyvin sievä.» »Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.» »Niin, niinkuin herraspojilla.» »Niin, voi, voi.» Ja selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja minkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan, vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin. Hän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina vähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti! Vimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan. Hän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät loistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja hänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos tynnyttelemään. Vimpari ei ollut saanut mitään avuilla käydessään, ei kerrassaan mitään. Taloihin sisälle ei ilennyt mennä, eikä olisi päässytkään, sillä joka talossa oli keittiön oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei hän ilennyt ryöstää eikä toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli hän kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvää ei ollut ja pitkät Jumalan juhlapäivät edessä. Lapset itkivät nälkäänsä, sen paremminkin olisi kestänyt, vaan heidän pyytävät katseensa, niitä ei voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo raukka, joka oli odottanut ja toivonut... Herra Jumala ... Auta, hyvä Jumala... Sinähän annat rikkaillekin, muista köyhää kurjaa... Mutta siitäkään ei ollut toivoa, vaan näitä lauseita kertasi hän seisoessaan portailla nojaten Nikkilän tuvan seinään, uskaltamatta lähteä sisälle saunaan. ... auta ... auta ... auta. Hänen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella aivan kuin etsien kiiltävää hopearahaa. ... tai lähetä tappava tauti. Mutta kuitenkin pelkäsi hän, jos siellä saunassa on joku kuollut. »Jopa isäkin tulee», lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan raivostua. Karkea kiroussana oli pudota hänen huuliltaan ja toinen oli valmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli hän karjaista, että olkaa hiljaa, minä taon sen pään seinään, joka ensiksi ääntää. Mutta jokainen lapsi äänsi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmän tyytyväisyyden äänellä: isä! Ja käsiä ojennettiin: »Isä, katsokaa.» Heillä oli jokaisella korppu kädessä. Vaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin. »Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä», lausui vaimo. Istuttuaan hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän kauan tyynenä. »Minä en saanut mitään», sanoi hän jurosti. »Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.» »Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?» »Niin, en olisi osannut odottaakaan.» »En minäkään», ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. »En osannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.» Sydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen hiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten. Hän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään. Pihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä tasaantui mieli. Miten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista pilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista. Hän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen aivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut sanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään Jumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän tunsi kiitollisuutta. Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin olisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen ennenkuin pääsi saunaan sisäänkään. Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja kuiskivat: »Nytpä on joulu.» »Ja lysti.» Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat pitävän sitä mahdottomana. [[Luokka:Vaaralla]] 3212 5467 2006-09-02T23:07:29Z Nysalor 5 Luku 12 {{Otsikko |edellinen=[[Vaaralla: Luku 11|Luku 11]] |seuraava=[[Vaaralla]] |otsikko=Luku 12 |alaotsikko=[[Vaaralla]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa joulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen. Hekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi jouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani viisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen laatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui, sitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun juhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus. Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi Nikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan sitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika valmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja Vimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös Ojanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu hänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut nähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi, sillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin perheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli hänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin vaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla hänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu. Vimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki, vaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin Vimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle: Nikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa, mitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin. Aaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen puistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa valmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut puhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe, että jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat saavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja kun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin paljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea. Sillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä ja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut. Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan heti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut, niin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön nousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli kelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti tätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli asiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen, jota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana. Aattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä hän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut laskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa. Elsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla – avuilla käynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen. Tuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä oli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea Olli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään, vaikka kuinka paljon antaisi. Tästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä hämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että ei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan sitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin, eikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä, jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä. Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat Vaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen olivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei antanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän oli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja sitä hän itki. Mitähän syntiä hän oli tehnyt? »Et ole uskonut rukoillessasi?» »Uskoin minä.» »Olet ollut tottelematon äidillesi?» »En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen anteeksi.» Ei Marikaan voinut saada selville, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, vaan jotakin hän oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin. Marista erottuaan asteli hän hiljalleen kotia päin ja mietti, mieli katkerana. Selvää ei hän voinut synnistään saada. Mutta jos äiti tiesi, kun hän sille kertoo. Varmaan äiti tietääkin. Se ajatus huojensi vähän mieltä, vaikka vielä pelottikin, että jos on tehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin lähti hän kotia. »Missä sinä lapsi kulta olet koko päivän ollut? Et ole syönyt einettä et puolista. Riisiryynitkin ovat vielä noutamatta ja puuro pitäisi olla kohta tulella.» Olikohan riisiryynipuuro syntiä?... Se on syntiä... Ne pakanarouvathan kesällä sanoivat... »Äiti, eikö riisiryynipuuro ole syntiä?» Elsa teki sen kysymyksen melkein itkuäänellä ja hätäilevästi. Äiti naurahti, katsoi pitkästään Elsaa ja muuttui vähitellen vakavan näköiseksi. Elsa tuli vakuutetuksi, että syntiä se on, vaan äiti ei ole sitä huomannut. Hän selitti, että he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet Jumalaa, eivät olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin syntistä ajatelleet tahi tehneet. Äiti kuunteli miettiväisenä. »Ei keitetä, äiti», kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi. »Annetaan raha Marin äidille.» Viion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava ihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni häneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset. Viion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa muistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut hänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli hän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä tavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain siitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle kansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä – ylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon ihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa. »Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun ette saaneet mitään», sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin anteeksi pyytäen jotakin. Elsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia ollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan korvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan Marille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli hauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa ovea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan noin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla joulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut enää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa liitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin, jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset mukaan. Äiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin paljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat kokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety vinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä oli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat kartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt ja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen ikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja joka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla. Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili pientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan nojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään puhelemista. Saunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo. Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja siellä häärättiin toimessa, näki varjoista. Olikohan siellä riisiryynipuuroa?... Oli kait, kun siellä syötiin muulloinkin sitä... Sinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin valtoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin: »Kun isä eläisi vielä!» »Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin, kun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme», vastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista Jeesuksen syntymisestä. Siinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja opettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi kuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa laidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt. Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä. Heillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen kiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas punotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja metsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten ilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain korkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa kirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös pilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa. Elsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli luettanut hänellä Testamenttia. »Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.» »No lueppas», sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa. Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku oli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä lyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti tuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi niitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan lukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu. »Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini», sanoi isäntä, ja emäntä taputteli Elsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen. Se kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti kuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän, jonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota entistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi silmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin. Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua. Kun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa, kertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen kynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä, niin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti silmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä. Elsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi ruvennut miettimään ja ajattelemaan. Oli niin ikävä, eikä koskaan ollut näin tyhjältä tuntunut. Minkähänlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna hän oli ollut kipeä, niin ettei hän silloin ollut katsomassa, eikä hän sitä edellisistä muistanut muuta kuin paljon kynttilöitä ja kimaltelevan kuusen. Uteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitä ikävämmältä. Ei tiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennä uudelleen Nikkilän puolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltä. Eihän sielläkään ollut ollut mitään. Jos kiusasi Nikkilää jotakin kertomaan. Siihen oli Nikkilä tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytä, niin oli sanonut: »Tosi on rumaa ja kaunis valetta.» Suurella kärttämisellä sai hänet kertomaan, kun kiusasi pitkän aikaa. Sentähden kertominen oli melkein jäänyt kerrassaan, ja kauan siitä olikin, kun Nikkilä viimeksi kertoi. Siitä kertomuksesta ei Elsa ollut pitänyt, sillä siinä oli kaunis kuninkaan poika ilkeä ja ruma hyvä, olisi pitänyt olla kaunis ja hyvä ja ruma paha. Sentähden ei Elsa ollut senjälkeen kertaakaan pyytänyt Nikkilää kertomaan. Jos nyt pyytäisi ja hän rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikävää, niinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis kuninkaanpoika oli niin ilkeä ja rumaa oli sääli. Ei, ei hän tahtonut kuulla semmoista, vaan hän kuitenkin päätti lähteä käymään Nikkilän puolella, muuten vain. Uuni oli lämpiämässä. Se valaisi vastaisen seinän, vaan perimmällä sivuseinän puolella oli pimeän hämy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta palamasta, Nikkilä istui tuolilla tulen äärellä mietteissään ja emäntä peräseinällä sohvalla nyökkästen ja käsi poskella. Ei kuulunut muuta ääntä kuin palavien puitten räiske. Entisestä eroavaa ei huomannut muuta, kuin että lakkipölkky oli loukkoon joutanut ja kaikki nahkapalaset, joita muulloin oli ympäriinsä joka paikassa, olivat nyt aivan näkymättömiin menneet! Täällä Elsasta tuntui joululta vielä vähemmän kuin heidän kamarissaan. Niin että teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui että kotona kuitenkin oli hauskempi. Sitä paitsi aina kun hän muulloinkin tuli käymään Nikkilän puolelle, oli hänellä heti jotakin sanomista, vaan nyt oli hän kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa. »Noo Elsa», lausui Nikkilä tarkoittamatta mitään, hyväilyn vuoksi vain. Elsa siirtyi Nikkilän luo ja jäi häneen nojaten katselemaan uunissa leikkiviä liekkejä ja poukkia, jotka väliin singahtivat kauas keskilattialle ja siinä sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui katse halkojen välissä hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin tällöin johonkin pihisemään puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi pikimmältään saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyväili palavien puitten pauke ja räiske ja lieskan humina. Niin että ajatusten oli helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista. Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilä ja Elsa, ajellen ajatuksillaan. Nikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen oli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu, sievä tihrusilmä... Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja riisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä työmies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona ja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti. Sitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä, vaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin sitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella. Joulu oli joulu. Ja nyt näin! »Nyt on joulu», sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten irralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät. »Niin. – Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?» Nikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut sitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa heilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei myös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli? »Mitä sinä naurat?» tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä hillitsemään itseään. »Kysyppäs meidän äidiltäkin», kehotti Nikkilä Elsaa. »Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?» huusi Elsa emännälle vielä hämillään vähän. Emäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja vuoroon Nikkilää ja viimein kysyi: »Mitä se oli, minä en oikein kuullut?» Nikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan. »Elkää te minua vanhaa narratko», sanoi emäntä leikillisen näköisenä. »Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi, te joukkoa olette.» Nikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut, ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen Montinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja synniksi tuominneen. »Vai niin, vai niin», arveli emäntä vakavaksi muuttuen. »Tottapa se sitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.» Sitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on suuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei saanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua, ettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena: »Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.» Nikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan. Äiti raukka, äiti raukka... Hyvä Jumala, ota minultakin ''järkeni'', jos tarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää... Armahda sillä ''minua'' laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa osoittaa muille pahoille pelotukseksi... »Rukoiletteko te, Nikkilä?» Nikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein ennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen mielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen vuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan. »En minä osaa rukoilla», sanoi Nikkilä. »Ohhoh! Ja noin vanha mies.» »Niin, vanhathan ne eivät osaakaan rukoilla, lapset vain.» »Osaapahan äitini.» Nikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän hymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti lähteä pois, vaan Nikkilä kysyi: »No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?» »Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin äidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.» »No mitäs teillä on iltaseksi?» »Leipää ja silakkaa ja on kai sitä maitoakin.» »Meilläpä ei ole maitoa.» »Äitipä aikoi tuoda teille.» »Yhy. Vaan maitokinhan on syntiä?» »Maito? Jo nyt horisette, Nikkilä kulta. Ei maito ole syntiä. Te ette tiedäkään, mikä syntiä on.» »Tiedätkö sinä?» »Tiedän. Syntiä on ... synti on ... mikä on synti?... Kaikki kuin sotii Jumalan tahtoa vastaan,» »Kyllä minäkin olisin sen tiennyt, vaan tiedätkö sinä aina, mikä on Jumalan tahtoa vastaan?» »Tiedän.» »Kaikki mikä ei ole hyvää ja oikeaa, eikö niin? Mutta...» »Mitä mutta?» »Ei mitään, lapsikulta, minä tässä yritin horisemaan omiani, tekemään syntiä.» »Mutta syntihän sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan.» »On. Suuri synti onkin, kauhea synti.» Elsaa rupesi pelottamaan, niin että hän siirtyi ulommaksi. »Rukoiletko sinä ahkerasti?» »Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidänkin puolesta joka ilta, ja kun olette kipeämpi, niin aamullakin.» »Mitä sinä olet rukoillut minulle?» »Terveyttä, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiänne, kun ette osaa rukoilla... Voi, voi, ettekö te koskaan ole rukoillut? Ettekö pienenäkään?» »Olen pienenä, silloin osasin. Nyt minä rukoilen vain sinun puolestasi.» »Mitä te rukoilette minulle?» »Kaikkea hyvää.» »Miten?» »Minä rukoilen: Elä johdata häntä kiusaukseen.» »... mutta päästä hänet pahasta. Sillä Sinun on valta, voima ja kunnia. Amen», – jatkoi Elsa siirtyessään taas nojaamaan Nikkilää vasten ja sanoi: »Ettekö te sitäkään asti osaa loppuun? Minä rupean opettamaan teitä...» »Vai sanoi Montinin rouva, että riisiryynipuuro on syntiä», tuli emäntäkin puhelemaan. »En minä olisi tiennyt sitä. – Ei se rouva mitään Helunasta puhunut?» kysyi emäntä uteliaana, suu naurussa ja silmät räpättivät. »Eihän se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesällä milloin lie ollut», selitti Nikkilä. »Vai niin, minä luulin tavanneen nyt, avuilla kun kävivät. Kyllä kai Heluna on jo poikinut, vai mitä luulet isä?» »Vähättelen.» »Mitä?» »Olkoon kun on tai ei, sama minulle on.» »Vaan eipäs ole rouva käynyt kymmentä markkaa hakemassa», hyvitteli emäntä ja katseli Nikkilää ja Elsaa vuoroon hyväntuulisena. Kun kumpikaan ei puhunut mitään, sanoi hän: »Eikös me, isä ruveta jo syömään?» ja lähti puuhaamaan illallista supisten, että se oli viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa. Nikkilä taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kääntyen pois toivotti hyvää yötä luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilää rukoilemaan. »Rukoiletko sinä tänä iltanakin minun puolestani?» »Rukoilen.» »Minä rukoilen sinun puolestasi...» Sääli Elsan oli Nikkilää ja pelkokin, kun hän kotona ajatteli, ettei Nikkilä osaa rukoilla, ei Isämeitää. Hän selitti äidillekin asian aivan kuin sen vuoksi, että äidiltä olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta äiti selitti, että Nikkilä osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut. Itsekseen jäi leski miettimään Nikkilän kohtaa. Hän on raukka saanut paljon kärsiä. Jumala vitsoo häntä, vaan hän ei ymmärrä, napisee vastaan ja on jäykkä, kauhean jäykkä ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi tahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiä, kun Hän vitsoi häntä. Mutta kyllä taipuu vielä, Jumala näkyy valinneen hänet itselleen... Valaise, Jumala, hänen mielensä pian ymmärtämään Sinun hyvyyttäsi, valaise meidän kaikkein... Kuu paistoi kamarin ikkunasta sisään, köyhäin joululamppu, se valaisi pienen kamarin, niin että erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitä toimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska katsella ulos, kirkkautta siellä. Kuu tuolla ylhäällä oli niin vakavan näköinen, vaan tähdet välähtelivät kauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat kiivaasti, ja väliin pisti pitkä säie keskitaivaalle saakka. Elsasta tuntui kuin olisi tuolla ylhäällä liikkunut hyviä henkiä, niinkuin enkelit olisivat lennelleet tähtien luona leyhytellen revontulia siivillään ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja puhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Täällä ei enkeleitä näkynyt, vaan varmaankin lentelivät ne keskikaupungilla... Miksikähän eivät täällä?... Jos lentäisi tuohon kadulle joku, tai tuonne katolle... Miksikähän ei tullut?... Kyllä niitä oli siellä keskikaupungilla... Minkähänlaista siellä oli? Sitäpä hän sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta, ajatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista unta. Missään ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikä sielläkään muualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitä hän joululta oli odottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellä kaikki olivat niin iloisia ja niin kauniita. Hän kadehti niitä tyttöjä, jotka siellä olivat. Kun hänkin olisi päässyt ottotytöksi sinne keskikaupungille. Joku joka on kaikkein rikkain, ottaisi hänet... Jos hän menisi Bergbomin herran luo ja pyytäisi, että se ottaisi hänet ottotytökseen... Kyllä se ottaisikin, se oli niin hyvä, ettei kukaan. Se kerran nosti hänet ylös, kun hän lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jälkeen hän aina niiasi sille ja se nyökytti päätään ja nauroi ystävällisesti. Hän olisi oikein hyvä ja hänellä olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Hän olisi hyvin sievässä puvussa, niin sievässä ettei yksikään muu tyttö: hänellä olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanväriset sukat, tukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli päälaen... Aappo tykkäisi enin hänestä ja kaikki muutkin. Miten hänkin voisi olla niin hyvä kuin Aappo, että pääsisi ottotytöksi... Mutta Aappo tuntui niin hyvältä, ettei hän voi olla niin... Hänen äitinsä oli aina kertonut niin hyvää Aaposta ja itkenyt muistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli niin paljon saanut kärsiä kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten ylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan kerjäilemässä siskoilleen ruokaa. Valmis oli hän kuitenkin lähtemään matkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut mitään mielitekoa, jota hän ei olisi jättänyt, kun oli ruokaa siskoille saatava. Hän oli niin helläsydäminen. Miten iloinen hän oli tultuaan jakaessaan osia. Elsankin äiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, että hänestä tulee vanhain päiväin turva vanhemmilleen, ja että Jumala on niin tahtonut palkita Aapon, kun hän on ollut hyvä lapsi... Ja nyt, kun Elsa oli hänet nähnyt, niin ei hänen mielestään ollut ketään sellaista kuin Aappo. Maata pannessaan rukoili Elsa, että hänestä tulisi hyvä tyttö, oikein hyvä. Hän muisti kertomuksen siitä köyhästä tytöstä synkässä metsässä, joka antoi kaikki muille, ja tähdet lensivät äkkiä tytön ympärille ja muuttuivat pelkiksi koviksi hohtaviksi markoiksi. Kaikki vaatteensakin hän oli lahjoittanut, ja huomasi olevansa puettu uusiin. Hän poimi markat helmaansa ja pääsi elinpäivikseen rikkaaksi... Jos hänellekin niin kävisi... Ikkunasta näkyi siihen vuoteelle tähtiä. Ne vilkkuivat ja välähtelivät ja olivat kuin irti lähdössä... Jos aamuksi putoilisivat kartanolle ... ja uusi puku ilmestyisi tuonne tuolille vanhan sijaan... Aappo tulisi huomenna käymään kotonaan... Silmät pyrkivät kiinni, vaan hän koetti pitää auki nähdäkseen noita tähtiä, jos ne putoilevat. Navetan harjan yli näkyi hyvin kirkas tähti, se oli kuin katolle putoamassa... Jos se uppoaa lumeen katolla eikä löydy... Kun siirtyisi tännemmäksi. Mutta se tähti muuttuikin hyvin suureksi, laidat muuttuivat viheriäksi ja keskusta tulipunaiseksi. Sitten se hajosi pieniksi, keltaisiksi, sinisiksi ja viheriäisiksi tähdiksi, jotka kaikki kokoontuivat suureen koivuun Montinin kaukavainion koivikkokunnaalla, jossa oli kaunis rakennus. Siinä rakennuksessa oli satoja kynttilöitä palamassa ja seinillä suuret peilit. Siellä oli paljon herrasväkeä. Hän oli myös siellä, vaan hän oli alasti, ettei ollut muuta kuin päässä se isän mereltä tuoma harsohuivi, jossa oli valkoiset tähdet ... uudet vaatteet oli joku kätkenyt häneltä. Äiti itki ja selitti herrasväelle, että Elsa on syntiä tehnyt... Kaikki nauroivat, vaan Aappo tuli hänen luokseen ja sanoi: »Elsa on hyvä tyttö.» [[Luokka:Vaaralla]] 3213 5468 2006-09-02T23:07:41Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Romaanit]] [[Luokka:Teuvo Pakkala]] 3214 5473 2006-09-03T18:40:31Z Nysalor 5 Elsa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elsa |alaotsikko=Kuvauksia elämästä Vaaralla |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} == Luvut == * [[Elsa: Luku 1|Luku 1]] * [[Elsa: Luku 2|Luku 2]] * [[Elsa: Luku 3|Luku 3]] * [[Elsa: Luku 4|Luku 4]] * [[Elsa: Luku 5|Luku 5]] * [[Elsa: Luku 6|Luku 6]] * [[Elsa: Luku 7|Luku 7]] * [[Elsa: Luku 8|Luku 8]] * [[Elsa: Luku 9|Luku 9]] * [[Elsa: Luku 10|Luku 10]] * [[Elsa: Luku 11|Luku 11]] * [[Elsa: Luku 12|Luku 12]] * [[Elsa: Luku 13|Luku 13]] * [[Elsa: Luku 14|Luku 14]] * [[Elsa: Luku 15|Luku 15]] * [[Elsa: Luku 16|Luku 16]] '''Lähde:''' Pakkala, Teuvo 1963: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13733 Elsa]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Pakkala, Teuvo 1894: ''Elsa: Kuvauksia elämästä Vaaralla''. Kivekäs, Oulu. [[Luokka:Elsa| ]] 3215 5474 2006-09-03T18:40:35Z Nysalor 5 Luku 1 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa]] |seuraava=[[Elsa: Luku 2|Luku 2]] |otsikko=Luku 1 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle. Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute. Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä näki. Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä emäntänsä peitteli. »Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä keinoja», puheli emäntä. – »Vimpari kertoi minulle aamulla soman tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli tullut upporikas mies.» Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua, jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen niitten elämän aikaa. »Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. – »Janne oli silloin pieni, vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti... Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa: ’Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.’ Oli se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.» Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön – nurkui ja napisi Jumalaa vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille, vähinosaiselle lähimmäiselle... Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt. Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas. Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja vähä väliä hymyili iloisena. »Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin ohjattu.» Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin. Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta. Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin. Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon. Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä... Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää». Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa. »Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin neuvoa keksitä.» »Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski. »Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.» »Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.» »Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää, minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus niin kovaa.» »He ovat sen kurituksen ansainneet.» »Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton hökäle.» Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion leski lupasi kernaasti menevänsä. Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa, sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi varmuutta. Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan. Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa. Huone tuntui kylmälle ja haisi raa’an ilman ihve. Vieraan mieli kävi niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada suustansa. »Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten. »Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä hilpeästi. »Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi. »Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.» »Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän tuolia etsiessään. Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei kerrassaan mitään sanoikseen. »Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä. »Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä huolen pitää.» »Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä: sortuneita tyttäriämme.» »Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.» Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan, jolle hän oli uppiniskainen. »Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti, jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä. »Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja mielestään.» »Niinkuin te?» Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän epäilyksien väliin. Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein voittanut, selitti hän, vaan vakuutti: »Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia osoittanut.» »Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.» Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi. Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi. Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä, pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi lähteäkseen. »Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken nauravan. »Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena. »Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi, tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion leskelle: »Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.» Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua siihen. »Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua, joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.» »Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan käsiään väännellen. »Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen. Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.» »Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski vakuuttamaan. »Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine, puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee juuri Elsan, ''teidän'' tyttärenne?» »Se, että minä uskon?» »Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän rukouksenne on: Isä meidän – – – anna ''minulle''. Ja sellainen on uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?» Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä, että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa. Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa? »Millainen ''teidän'' uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi. Syntyi pitkä äänettömyys. »Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.» Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin. Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle, että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi. Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän ilman muuta nousi ja sanoi: »Hyvää yötä!» Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet. »Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...» Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana. Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia, lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se ollut jotakin hyvinkin outoa. Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia. Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen. Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään. Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus Nikkilän sisaresta. Sydäntä kouristi. Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan, uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se on mahdotonta! Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen, ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa. Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta. Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa. Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan kiivastelevia järjen viisasteluja. Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne. Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut illalla. Hän nyt naurahti: Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta. »Emäntäkö se on?» »Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari, kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan. »Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten lienen ollut niin pyörällä.» »Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi kysyi: »Mitäs kuuluu?» »Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.» »Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski. »Niin.» »Nikkilä kuollut?» »Kuollut se nyt on.» Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan kiinnitettynä. »Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin. »Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana. Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan, niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo kylmä.» Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin varas. Herra Jumala! Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja kaikki muu sanomatta. Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen. Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa. Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä. Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä järkähtämättä siinä kiinni. Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä, istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle. Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt sitä. »Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin», sanoi Latun emäntä. »Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä muodolla. »Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä. »Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui Viion leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...» »Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä terävästi. Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä Korhosen. »Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella», tuumi säälien Vimpari. »No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa. Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.» »Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää olla usko». »Sitä puuttui Nikkilältä.» »Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä. »Minä sen tiedän Jumalan sanasta.» »Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle vallan», vakuutti Vimpari. »Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on Nikkilänkin vienyt.» »Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä. »Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.» »Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman poikanne.» Vimpari nauraa höräytti ja sanoi: »No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa taivaaseen toimittaisi.» »Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui Korhonen kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle tämä on varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.» »Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä. »Taivaaseen», huusi Korhonen. Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat. Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi: »Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä olet.» Latun emäntä purskahti itkemään: »Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.» Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella, muisti hän vainajan sanat: »Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.» Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.£ Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen taloon emäntä oli huudettu. Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun Latun emäntä oli sitä pyydellyt. »Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin kuin elukkaa.» »Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.» Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina. »Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan», lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta. Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden kestäessä. Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois, kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli sittenkin vielä tietymättömissä. »Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli Vimparin vaimo. »Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on? Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten ei ole hätää», vakuutteli Vimpari. »Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa. »Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin, Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!» »Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi vaimo. »Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen, että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun kerran uskoo.» »Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.» »Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?» »Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi vaimonsa. Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut. Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin. »Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä luulette, Viioska?» »Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua. »Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.» Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin kovaosaisista. Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa. Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon, kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään. Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä. »Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi. »Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä. »Missä sitten?» Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan. »Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän ja rupesi itkemään. Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet, että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto, että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää. Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili Elsaa: »Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!» Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän asti oli hartaimmin rukoillut. Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa, olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi, luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo. Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat, sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät, hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia. Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää. Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi niille kerjäämässä varkain äidiltään. Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää, joita hän ei saanut auttaa. »Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...» [[Luokka:Elsa]] 3216 5475 2006-09-03T18:40:39Z Nysalor 5 Luku 2 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 1|Luku 1]] |seuraava=[[Elsa: Luku 3|Luku 3]] |otsikko=Luku 2 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi. Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki Elsan mentyä ensi päivänä. Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään kuin koskaan ennen. Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen. Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena, avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut eteen maalattu. Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan, että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara, uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas synkistyi, ja se lopuksi voitti. Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta. Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä oli täysi työ pidättäessään itkua. Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista vaikuttavan. Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten, joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen, että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava ja arvokas. Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään, mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille. Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä ihmelapsena. »Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle. Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys. »Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...» Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran kotia seuroista. Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä, niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan, ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut. Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen ponnistus väheni hiljalleen. Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen, joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä. »Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen. »Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?» Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti: »Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät, etten laseitta näe.» Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki: »Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat. Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.» Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää. Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun, heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi, pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja isälliseen rakkauteen. Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli kuohuksissa riemusta. Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin yksityiskohtiin. Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät aina, vaan nyt tänä iltana vasta... Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle. Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä, kaunis lapseni!» Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat, eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten toisten koko suosion tulva yhteensä. Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten tasalle. Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän, ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi, joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä. Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin katsoi häntä silmiin. Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, poskitusten. Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien, läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat... Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi. Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha, kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla. Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata. Elsaa oikein kauhistutti. Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei huomannut. Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi... »Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht’äkkiä. »Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti aivan kuin sitä olisi miettinytkin. Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki. Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään. Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään... Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli, että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin... Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä. Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari. Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä, tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen. Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla. Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana. Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa. »Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut, jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut. Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä. Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo. Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi, hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun. Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa... Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja ummisti silmänsä. Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja Herransiunauksen. Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi sulkea silmänsä kuolemaankin. [[Luokka:Elsa]] 3217 5476 2006-09-03T18:40:44Z Nysalor 5 Luku 3 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 2|Luku 2]] |seuraava=[[Elsa: Luku 4|Luku 4]] |otsikko=Luku 3 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin, kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan vakaviksi. Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen, pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei koskaan tiennyt sokko missä oli. »Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin ajatus ollut. Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko siellä ketään. Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien henkien liikkumista maan päällä. Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa. Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä, että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli jotakin salaperäistä. Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja riemuisaksi. Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan. Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista! Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä! Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä mihin ryhtyä. Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin, mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen. »Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään vastenmielisyyttä, vaan masentuneena. Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa. Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se taas heti. Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa. »Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat saksensa, ettei aina olisi muitten varassa», sanoi kerrankin muuan toiselle, joka siihen vastasi: »Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen? Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!» »Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja», vastasi taas toinen ja nauroi muille silmää iskien. »Kun ei ole mistä antaa!» Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja hänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi. Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin. Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä. Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle, joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään, vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään, varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina sanottiinkin: »Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.» Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa, eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän, ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti Maria. He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan. Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan. Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet. Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä kuin viime viikolla. Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä. Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos ovatkin yhdessä... Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja itkumielin meni hän sisään. Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin, yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin. Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin. Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään. Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili. Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä, kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin. Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle. Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että... »Kuule, eikö siinä huimaa päätä! – Siinähän liukuu kelkka virstan matkan? – Eikö siinä ole vaikea ohjata?» Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita riemastunut Elsa teki. Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja joku kysyi: »Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?» Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti, kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan kiireesti. Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin... Kivi-Risto?... Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen, paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty. Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita. Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle, kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle. Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään! Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi asiaksi. Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle. Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota, niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa. Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla, uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten siihen, kun hän menee rippikouluun. Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena tyttönä, miten puettu ja miten toimii. Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi. Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on hän aivan aikuinen. Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille, että hän oli ripille päässyt – tapa vaati nuoren rippiläisen käymään ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville. Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni on tapahtunut. »Eikö ole hauska!» Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä. Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina, jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät herranehtoolliselle laskettiin. Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella, puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä olisi tapahtumassa. Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään ojentaisi. Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi. Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä onnea, jossa Mari oli. Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä, mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas, arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat kelvollisia. Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli. Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko häpeä, jos olisi saanut nuhteet. Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi pettyneensä. Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois ja juhlapuoli käännetty näkyviin. Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan. Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa. Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt. Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille, jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään, esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa autuudeksi. »Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!» Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja iloissaan. Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt. Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti, vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä on vielä kotia. Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen. Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa. Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän sittenkin levotonna. Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne. Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille. Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt. Miten monella tavalla kirkon kellot soivat! Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus... Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni! Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet tähdet tuikkivat kuin kilvassa. Ja nyt? Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli, vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa... Mitä oli? Ja mitä oli tuleva? Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa... Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa. Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo käynyt alttarin ääressä. Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin, joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä, kuulla, tuntea. [[Luokka:Elsa]] 3218 6044 2006-09-24T15:28:07Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 3|Luku 3]] |seuraava=[[Elsa: Luku 5|Luku 5]] |otsikko=Luku 4 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen. Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen. »No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut», alkoi vieras heti puhella. »Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä, mutta eläpäs: on entistä pystympi.» Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on. Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin tuttavaksi. »Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa. Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin olisi se vielä komeampaa ollut.» Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin. »Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli. »Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään kaikenlaatuista. Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi, että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä. Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä. Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli, että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein puolesta sanasta. Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia. »What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi: »Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...» ja hän sieppasi Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri. »Kevyt kuin lehti!» Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti: »Latun Liisa!» »Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko teittelittekin!» »En minä sinua tuntenut, koko otusta!» »No kätellään sitten uudestaan!» ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti. »Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua pitkiin aikoihin.» »Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua nähnyt.» »Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!» »Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein totta kysyneen: »Enkö ole kaunistunut?» »Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski. »Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin syksyisin ja talvisin – pimeällä.» »Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä. »Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme, että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja panin toisen silmäni näin ja suuni näin.» Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja suu kauhean rumasti väärässä. »Herra sylkäsi paholaisen nimeen: ’tphyi kun on ruma!’» »Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa. »Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan kumminkin vähän luojan luoman näköinen.» »Mutta eikö sinua peloittanut se herra?» »Eei, mitä minulla ’rumalla akalla’ oli pelkäämistä. Luulin minä, että ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.» »Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!» sanoi Viion leski moittivasti. »Sanokaatte!» vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... »Olen minä itsekin ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo naimisiin!» Liisa purskahti itkemään. Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa vyöliinaansa vetisteli. »Naimisiinko?» kysyi Viion leski. »Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi kerta.» »No mitä sinä oikeastaan itket sitten?» »Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja viisastunenko milloinkaan!» Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt miten lohduttaa. »Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä, »mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.» »En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski, kun Liisa oli päässyt taas entiselleen. »Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta. Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa ehti mitään lausua, sanoi: »Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa, eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan. »Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät kaikki.» Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä asiaa: »Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.» Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin istumaan hänen viereensä. »Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut, eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion leski. »Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain – muistanetteko sitä poikasena: sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä, ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka on kantensa valinnut?» Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen. Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun yht’äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa. Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut. »Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu suustasi kiinni koko päiväksi. – Kuule, Elsa, otathan sinä minulta vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin kaitainen, niin kaitainen – se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin purjetta aikonut enkä paitaa.» Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin »kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne. »Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa, että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» – ja Liisa palasi takaisin ovelta sanomaan – »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.» Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen näköiseksi. »Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski itsekseen. Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin. Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt, sanoi Elsalle: »Sinä tietysti menet häihin – jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö liene tyhjää hölöttänyt.» Elsa vakuutti, että totta se oli. »Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.» Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti, kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin heille. »Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.» Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin selityksineen. »Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat, ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät. Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee. Osaathan sinä tanssia? Tietysti!» »En.» »Et tanssia osaa!» huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. »No ei sillä väliä, se käy itsestään, näin vain!» Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia kertoja, rallattaen tahtia. »Minä otan sen huolekseni, että sinä tanssimaan opit», sanoi hän sitten. Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei ajatellakaan hirvinnyt! »Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...», koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa. »Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?» »Niin minä olen...» »Elsa!» ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten: »Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!» Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa. Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä hänellä on täällä komentamista! »No entä te?» kysyi Liisa Viion leskeltä. »En minä tule», sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei Elsankaan ole pakko mennä. »Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?» »Omani se oli.» »No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että mieltä liikutti. »Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?» »Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi – huvista pitävät nuoret huolen.» »Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.» »Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne pahoittanut?» Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä, vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua, iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet. Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli kyllissään hänelle, mutta itselleenkin. Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi rukoillut. »Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä hyvä!» sanoi hän tytöille. »Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen. »Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa. »No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi totta. »Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan. Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!» »Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä aivan kuin ei niinä miehinäänkään.» »Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä otan sanasta vaarin enkä hätäile.» »Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että hän jättyy häistä. Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin. »Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan. Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!» Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa enää Liisalla leikin tekoon. »Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.» Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi: »Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon ihmistä?» Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa. »Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?» »Enhän voi sitä tietää.» »Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?» »Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.» »Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?» »Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski. »Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin piiskat, silloin kun niitä odotti – mutta sitten kun ne oli saanut, se ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota hurtti humööri ja repäsevä meininki.» »Mene niinkuin olisit jo siellä!» toimitti Viion leski. »Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi edes puoli sanaa.» »Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.» »No niin, tuumitaan sitten!» sanoi Liisa. »Niinpä mene nyt», toimittivat tytötkin. Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi: »Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!» Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi: »Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja engelskaksi laulavat: : Tiimai, tiimai sellai tui : Komtit pitikit kom tits nuu : Somlai kaffe somlai tee : Somlai redigati rasnavee.» Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan. Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi. Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun. Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta. Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten. Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma, epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa, josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin. Morsiusparia odotettiin. Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht’äkkiä ja hän aivan kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä. Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut. Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa itseään vakavaksi. Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen. Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän joukkonsa valiolta. Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs. Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht’äkkiä tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui ylimielisyyteen. Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on ollenkaan sujuakseen. Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa. Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen. »Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä nähdä kerran!» Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä katkeruudeksi. »Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen huoaten. »Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta verosensa mieskin sai.» »Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi: »Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.» Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa, joille hän ei ollut sanoja tavannut. Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli enemmän surullinen kuin iloinen. Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan: »Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en olisi saanut käväistä teillä itkemässä.» Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin, kirkas säde. Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi: »Äiti rukka!» Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi, miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä. »Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.» Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta. Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu. »Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena. »Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle. Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta. »Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti. Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin. Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja. »Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi. »Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan. Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan. »Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies, sorja kuin koivu!» Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin kaunista satua. »Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he, niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan. Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.» Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille, joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion lesken ja Elsan vähin. »Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä Viion leskelle. Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle. »Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi muistaa ollenkaan.» »Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä olen Tuira.» »Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia vieressään pyytäen siihen istumaan. Tässä nyt yht’äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä pitkään silmästä silmään. Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion leskelle. »Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä, kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle, ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.» Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut, niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut. »Minä olen luullut teitä kuolleeksi!» »Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan halutti lähteä käymään kotimaassa. »Te olette vasta tullut?» »Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä olosijojaan. »Mille näytti ja tuntui?» »Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua. Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa, joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan tuttava ollut.» »Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.» Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin halusi joskus päästä. Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu. Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät, hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu. Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin. Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia, äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti. »Ja sellainen mies on sitten tullut.» »Merellä niistä miehiä tulee!» Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä. Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?» Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa, sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten huvitteluista salissa. Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia, joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi. Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa, tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria, pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa, vaan samalla ujoa ja hiljaista. Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut. Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä, jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa sointua. »Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa. Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen. Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä puhetta ollut. »Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti. »Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle, tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata sanaa.» Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä kainalossa. »Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka! Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä sentäänkin minusta ihminen tulee.» »Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?» »En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...» Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi: »Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.» »Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen tulee.» »Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin olisivat kaikki sanoneet: ’enkö minä sitä sanonut!’ Ja sitä he ovat sanoneet eikä muuta.» Hetken mietittyään kysäsi Liisa: »Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?» Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui äänettömyytensä hänestä itsestään. »En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä merimiehen akka!» Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan. Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään. Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle, joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että niin kävi kuin oli ennustanutkin!... Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua, nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan. Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi takaisin raikahtelevana kaikuna. »Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä. [[Luokka:Elsa]] 3219 5478 2006-09-03T18:40:53Z Nysalor 5 Luku 5 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 4|Luku 4]] |seuraava=[[Elsa: Luku 6|Luku 6]] |otsikko=Luku 5 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan. Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa väikkyväksi haamuksi. Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen. Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa lyömään. Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja palasi niistä raikahtelevana kaikuna. Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua vasten nojaten. Se oli Tuira. Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne nähnyt joka päivä. Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat, edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi kaikki ja joitten seurasta iloitsi. Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet ja vieraantuneet hänestä. Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille, kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan. Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty... Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä... Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke. Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella, joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa. Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko kesän, koko kesän, koko kesän». Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset. Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä. Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi tavataankokaan enää kuuna kulloinkana. Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen... Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti. Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään ja loiskimaan rannoilla. Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja hengen, jäi kuin onnen helmoihin. Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen. Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan, josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen. Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle: »Elsa...» »Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan. Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja, kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina. Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti. Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari. Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli rohkeus puuttunut. Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet, sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta... Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike. Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!... Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia, ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain. Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan. »Vieläkö ’Usko’ näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa. »Ei näy enää.» »Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!» Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina kuunneltiin hänen selityksiään. »Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana. Pikkuisen pilkoittaa enää.» Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus löysi sen helposti ja varmasti. »Nyt ei näy enää!» Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan kehittelemään. Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne, leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta. Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin, virittänyt hänen muistonsa. Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne. Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla. Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua heille: olkaa onnelliset! Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista, sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa. Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa iloisempikin kuin tavallisesti! Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen? Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta ei olisi tahtonut niistä luopua. Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä hakemaan vähän kävelylle. »Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa. He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella. Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta ja Tuirasta tulee kaunis pari. »Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?» Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan vuoksi. Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa, millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä. Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää. Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui ajatella, kun Tuira taas tulee. Kun tulisi pian! [[Luokka:Elsa]] 3220 5479 2006-09-03T18:40:57Z Nysalor 5 Luku 6 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 5|Luku 5]] |seuraava=[[Elsa: Luku 7|Luku 7]] |otsikko=Luku 6 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea. Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari. Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi: »Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!» Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla. :»Mari! Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...! : Risto Kivinen.» Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin luettuaan yhdessä kirjeen. Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen, että Tuira on mielistynyt Elsaan. Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut. Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta. »Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan. Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili. Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka rakastuisi häneen... »Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena kuutamoiltana. Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi: »Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin Tuiraa, joka sinua rakastaa!» »Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.» »Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.» Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari oli, joka ''tiesi'', että hän on rakastettu! He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten oli vähän laskijoita. Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia. Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon. »Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa. Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa laskemaan. »Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran laskette.» Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi. »Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori. »En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari. »Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä», vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään. »Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat kelkasta radan päässä. »En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea. Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti. Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen. Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin. Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti Montinin Jori. Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas! Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt? Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi, yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei tullut. »Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään. Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut. »Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa. »Menenpä tietystikin!» Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta. »Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!» Portilla oli Vimparin Aappo. »Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo. »Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari. Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä. »Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo, kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.» Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan. Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen helinä. Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan siihen. Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän ei välitä! Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin. Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin, jotka laskettavat. Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin. Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se oli Jori. »Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa. »En.» »Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?» »Mistä niin päätätte?» »Kun ette tullutkaan enää.» »Minulla ei ollut aikaa.» »Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.» Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi itkenyt! »Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori. »Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.» »Suvaitsetteko minua seuraksenne?» Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin. »Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli, että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten hän viitsisi istua Jorin viereen... Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin, jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa. Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli niin hiljainen ja vakava luonteeltaan. »Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta. Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä pohjoisessa. He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko ajan ja joskus kysäsi Elsalta: »Onko teistä, neiti, niin?» Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut, mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa kauniimpaa ja selvempää. Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita, arveli Jori. Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain mellakkaa mäessä. »Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori. Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi: »En minä ole sanonut, että olen haluton!» Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono, pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla. He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät. Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä. Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin: »Vieläkö lasketaan?» He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti sanomaan: »Päästään samoihin häihin!» He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma. Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan, niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista. Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen oli mennyt tietämättä ohitse. Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis. Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan. Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli Aapon kanssa ollut. »Voi, voi Elsa, kun et tullut!» He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari, edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin syöntiin. Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka, näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle, Hän kuuli Marin sanovan: »Sinä olet, Elsa, hupsu!» Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti. Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään, päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa, kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli Jorin kanssa! Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun luuli Marin jo käyneen siellä. Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän selvempi, se oli kuin Tuira... Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen: »Aappo rakastaa minua!» »Onko hänkin kirjoittanut?» »Eei, hän on sen itse sanonut.» »Itse sanonut?» »Niin, ja hän suuteli minua.» Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi. Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe. »Ja suuteli?» ihmetteli Elsa. »Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja niin sanoi Aappokin», selitti Mari. »Sinä olet morsian?» »Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä tiedä.» »Mutta, entäs Risto?» »Enhän minä rakasta Ristoa.» »Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?» »En minä ole ''rakastanut''. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!» Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja vaatteittensakin poimuista. Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi oikein rakastaa!... Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi». Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket, ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa. Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään. Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään. Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään, että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana karehti. Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin. Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja. Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska. Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla maalta! Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana kävelemään silloille. Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen alitse. Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken. Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän ei ehkä tiennyt... Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan kostuivat ne uudelleen. Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan taakseen ja sieltä Jori tulikin. »Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...» »Te?» keskeytti Jori Elsan puheen. »Sinä», sanoi Elsa ja punastui. »No mitä sinä minusta luulit?» Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja sanoi: »Minä luulin vain sinua teiksi.» Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien vieressä. »Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa. Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla. »Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen. »Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle kävelemään.» »Kuule! Mennään Karjansiltaan!» Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan». »Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!» »En minä muista.» »Joo, ja me pelkäsimme sinua.» »Etkö sinä enää pelkää?» »En. Mitä minä nyt pelkäisin?» Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta. Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja Jori ja paljon muita. Jori ei muistanut. »Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa. »Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori. »Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.» »Vai piditte minusta!» »Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli. »Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli se aikaa se piennä olo!» »En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle nimenne.» Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin. »Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori. »Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan. »Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui. »Ilman aikojaan.» Jori tuli uteliaaksi. »Olinko minä jollain tavoin tyhmä?» »Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he lähtivät kävelemään takaisin. Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää. Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet, jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa. Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin. »Mitä se oli, Elsa?» »Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista, että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin. »Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja molemmat punastuivat... Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta. Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen: »Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!» Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin. Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa, vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa. Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli. Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta: »Merimiehen leski Elsa Viio.» Itse kirje oli: :»Arvoisat tuttavat. Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille, tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin. Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan. Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen, kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo. Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia! Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen, jota nyt kaipaan. Elkää pahastuko. Toivotan hyvää terveyttä! : Tuttavanne : Erkki Tuira. Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi tämäkään.» Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa. Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui eikä enää liikkunut. Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen. Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään. Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat. Jori otti kädestä kiinni... »Elsa! Minä rakastan sinua!»... Jori suuteli ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten... Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli. Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja skailettikello naksutti riemuisasti. Jos äitikin tietäisi! Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään! [[Luokka:Elsa]] 3221 5480 2006-09-03T18:41:00Z Nysalor 5 Luku 7 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 6|Luku 6]] |seuraava=[[Elsa: Luku 8|Luku 8]] |otsikko=Luku 7 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} : Ei unta, ei päivän töitä, : Ei päiviä, ei öitä, : Ei mulla muutakaan: : Kun poissa on armas kulta, : Niin poissa on kaikki multa : Ja tyhjää... Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli, ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että Jori tulisi pikemmin takaisin. Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle, kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää. Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään. Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui pahalle ja tuskalliselle. Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!... Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa ja muisti hänet selvemmin. Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan... Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat, koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja sulki hänet syliinsä... Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät. Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja elähytti sitten kirkkaalla toivolla. Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa. Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä, jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset, rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä: kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He eivät kaivanneet silloin mitään... Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus. Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä. Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle, jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta. Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi. Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään kyyristyksissään maassa. Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa tunnetta odotellessaan Joria. Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli. Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja pimitti toivon. Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella, jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä! Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä. Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa. Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi, mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois. »Sitä en näytä.» Elsa luuli, että se oli Aapon kuva. »No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.» Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle. Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan entisistä asioista. Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on hylännyt Aapon. Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään. Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin kauniisti saarnannut. Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi, rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei kukaan koko maailmassa. Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa tätä rakkauttaan. Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä alttiiksi. Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi. Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa. Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut hänet suojata... syleillä... suudella... Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan. Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan. Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt! Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa. Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan ja rakastaa vielä Aappoa. Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki. Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja kuu paistoi täysinäisenä. Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta. Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa, laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään. Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin Elsa oli luullut. Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian Aappoon. »En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein. »No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista. Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon. Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti, mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle. Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa. »Ei kiitoksia.» »No miksi ei?» »Ei passaa!» »Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden, veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti. »Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti ja juoksussa pakoon. »Sinäpä joutava olet!» sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan. Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi: »Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia teille!» »Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!» koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää samalle puolen tietä kuin Elsa. »Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin. Eihän se mitään pahaa ole...» Elsa ei puhunut mitään. »Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?» Ei sanaakaan toiselta puolen. »Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä sinusta.» Elsa astui kiivaammin. »Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin yhtä hyviä kuin hän!» Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan, missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi: »Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!» Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa. Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että hän olisi itkenyt itsensä vesiksi. Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa. Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin. Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui aivan tapahtuneena tapauksena. Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä kiveä uhaten pudottaa sen. »Näitkö sinä unta, Elsa?» »Näin pahaa unta.» »Ethän sinä vain ole sairas?» »En.» Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista. Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa. Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi! Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän: »Ei tarvitse Liinan lähteä!» Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi mahtaillen: »Onhan niitä Elsalla ''herroja'', jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat ''maantielle'' asti!» Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään. »Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään itsekin. Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin lohdutukseksi. »Sinä olet sairas», sanoi äiti Elsalle huolestuneena. »En ole.» »Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.» »En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.» »Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.» Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et tiedä! Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa. Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen. Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut kertoa, ei ketään... Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen. Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille, kuinka ilkeitä ihmiset ovat! Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa! Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti itselleen myötään. Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun päivänä ja sai kirjelipun. Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään, vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut. Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden. Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään. Tänä iltana siis tavataan! Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton, rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää loppuun elää. Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla. Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä, jota Jori puristi lujasti, Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois. »Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori. »On vähän!...» Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin. Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle. »No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?» kysyi Jori, kun he kääntyivät toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle. »Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi kamaria.» »Miksi kaksi?» »Sinulle ja minulle.» »Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?» »Ei tietystikään.» »No niin no?» »No mitäs kun reki!» »No minkä vuoksi kahta kamariakaan?» »Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.» »No olkoon sitten!» myönsi Jori nauraen. »Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja, oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme lammelle soutelemaan.» »Mitä työtä me tekisimme?» »Sinä hakkaisit kiveä...» »Minä olisin siis kiviporari, niinkö?» kysyi Jori nauraen. »Niin – sinä naurat!» »No niin. Entäs sitten?» »En minä viitsi, kun sinä naurat!» »En minä enää naura. Kerro vain!» »Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin, Jori? – Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä oikein. Minä en pelkää nyt mitään!» Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä: »Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?» [[Luokka:Elsa]] 3222 5481 2006-09-03T18:41:04Z Nysalor 5 Luku 8 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 7|Luku 7]] |seuraava=[[Elsa: Luku 9|Luku 9]] |otsikko=Luku 8 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa mieltynyt Tuiraan. Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus. Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa matkaltaan. Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa takaa, ja jota alussa oli epäillyt. Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei mitään varmaa tiennyt. Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä, iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi enemmän kuin ennen. Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta. Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut, tuskin mahdollistakaan. Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä, joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten, niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa. Oli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut, osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma. »Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla», sanoi Liisa, Tepon nuori emäntä, käydessään. »Ja niin keväisen kirkasta.» Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili jo Elsan silmissä. Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin, istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen, kuihtuneena ja riutuneena. Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin sydäntä särkevän surullinen. Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset toiveet. Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman kolkostuttamiseksi. Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa. Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa kaikki oli elotonta, harmajaa. Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin hautajaispäiviä. Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa. Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi. Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin päivän nousua. Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut »vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut. Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli. Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa. Antaapas saada sitten suuret silmät! Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa: »Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?» »Miten ja milloin?» »Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...» ja sen sanottuaan Liisa meni. Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä, että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen mahdollisuutta. Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle... Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut, ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan. Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli. »No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski. Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun. »Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä on sinua kohdannut, onneton?» Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa. »Ihmiset ovat niin ilkeitä!» Viion leskestä tuntui keveälle. »Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. – Sekö sinulla on vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!» Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa. »Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.» »Oi, en voi, en, en!» »Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat sanoa?» Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa haukuttavan jos kuin pahasti. Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa silmiin. Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle: »Mitä katsot!...» »Kuule, onko?...» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän näköiseksi. »Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!» tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä selin Liisaan. Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht’äkkiä Elsan eteen nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa. »Sinä olet haltioissasi!» sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti. »Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!» Liisan ääni jyrisi. »Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?» »Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en huoli vaikka henki menisi!» karjui Liisa. Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti Liisaan. »Sinä itse olet katala!» ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. »Mokoma ruikuttaja!» nimitti Elsa Liisaa, kun tämä rupesi itkemään. »Itke omia itkujasi, jos itket!» ja hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht’äkkiä purskahti hän nauramaan suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi kaupungille päin. Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla katseella tuijottivat lattiaan. »Jumala! Jumala!» huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä vasten kasvoilleen. Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä, minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt. Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli. Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen. Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua, kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta, kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi joku musta, jääkylmä... Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi. Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä. Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari seisahtui hänen viereensä. »Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?» »Olen!» Mari katseli häntä päästä jalkoihin. »Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.» Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle: »Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki herralle poiskäskevän liikkeen. »Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa. »Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan katsetta. Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin. »Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari. »Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään. Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin rinnoille. Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää sääliä itseään ja Elsaa kohtaan. »Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?» »Ukurin Annaa.» »Voi Elsa raukka!» »Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta, tuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla, vedessä olisi helpompi...» Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille omituisessa muodossa: »Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?» »Kenestä minä olisin muusta pitänyt?» kysyi Elsa kummastuneena ja tietämättä mitä Mari tarkoitti. »Missä Jori on?» kysyi Mari. »Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten kevään.» »Tietääkö Jori?» »Tietää.» »Entäs äitisi?» »Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.» »Sinun pitää sanoa äidillesi.» »En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!» »Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.» »Voi kauhistus!» Elsa väänteli käsiään tuskissaan. »Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et saa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään äidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun hukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi. Molemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja järkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!» Elsa oli ääneti. »Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa soveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.» Elsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä. »Sinä lähdet nyt kotiasi...» »Tule sinä minun kanssani», keskeytti Elsa pyytäen. »Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei ole hyvä», sanoi Mari ja rupesi itkemään. Elsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa keskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin sillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa katsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle: »Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin ihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun olosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin! Minä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä, minä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä olen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua houkutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?» »Et!» vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat taas niin kauniit. »Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka menivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän luo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle, Tepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin tulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa hän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi! Eihän?» Elsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut heillä ja hän oli torannut Liisalle. »Minkätähden?» »En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja muuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä lienen nimitellyt jos joksikin.» Herrat kääntyivät jo takaisin. »Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy kärsiä!» Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä. Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti lähtemään, rupesi kaikki pyörimään. Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä rauhallisesti ja tyynesti. »Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.» Ja hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt osoittivat asian oikean tilan. Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää mieltään. »Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi», käski Latun emäntä Liisaa. »Täällähän sinä olet!» sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi haudasta noussut. Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä. Äiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja vaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki Elsan horjuvan. [[Luokka:Elsa]] 3223 5482 2006-09-03T18:41:08Z Nysalor 5 Luku 9 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 8|Luku 8]] |seuraava=[[Elsa: Luku 10|Luku 10]] |otsikko=Luku 9 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Oli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat kaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin etelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat uuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa, joku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset suurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa... Vaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan, kokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän ansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin milloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa joukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta, varsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät lapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä mitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan lapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui puhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä ja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi puu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään. Viion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka molemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään tuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen. Tänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja pikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä lapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa kertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja hiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti kertomuksilleen. Vaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti levottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan kuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä ymmärtänyt eikä ajatellutkaan. Syntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin sanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä näkyi ja oli hauskan näköistä. Viion leski sai korvaansa ulkoa jotain »Usko»-laivasta, jonka nimeä kuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti hän, että se on tullut. Tuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira ole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä kyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää. »Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?» kuului ääni kadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus: »On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!» – »Sellainenpa se olikin fröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.» – »Niin, sano sinä!» – »Oikea pyhä neitsyt.» – »Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!» Toisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion leski tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien. Pari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä oli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat rippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut. »Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!» – »Kantänkka jos kuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.» Ja vielä kovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken kuuluviin: »Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä olla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On se nyt sen saanut!...» Kuului suuriäänistä ivallista naurua. Elsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen aivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään. »Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi kuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!» »Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun tähteni soimaavat!» Viion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta häntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan tuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin ajatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja syitä toisissa. Ansaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja. Ja se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa jotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut. »Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään vointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen», puheli Liisa Viion leskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. »Vaan tällä on yhä kosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta mieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!» »Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme nauraneetkin ja pitäneet hauskaa», sanoi Viion leski. »No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa! on niitä sinullakin vielä ilon päiviä.» Liisa rupesi sitten laskemaan leikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat väliin vesissä silmin. »Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä», sanoi Viion leski. »No kerkiäähän sitä akoittua vielä!» »Kuule – asiasta toiseen – ’Uskohan’ on tullut?» kysyi Viion leski. »Mistä te sen tiedätte?» »Minä olin kuulevinani.» »On. On se tullut», sanoi Liisa ja katsoi mitä se kumpaankin vaikutti, vaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut häneen vähintäkään. »Se on Tuirakin siis maissa?» »On.» »Ei suinkaan hän täällä tulle käymään», sanoi Viion leski ja katsoi syrjäsilmällä Elsaa. »Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa, ettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa, vastenmielistä, jos tulisi?» »Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä vastaan!» »Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?» lohdutteli Liisa. »Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?» kysyi Elsa terävästi. »Olen.» »Oletko puhunut minusta?» Hetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi. »Ei tule, Liisa, siitä mitään!» sanoi Elsa päättävästi. »Luuletko sinä, että minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen, että minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä molempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa kohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!» Liisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin. Tuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan punaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun Tuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti. Elsa meni ikkunaan ja huusi: »Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.» Sulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti kuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä. Kun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin rauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin tuttavallisesti. »Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään meillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan käymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte yhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.» Tuira ei osannut sanoa sanaakaan. »Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette pannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. – Milloin te olette tulleet?» »Perjantaina.» »Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?» Elsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa lausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin viserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista. Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta, aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien. »Käykää nyt täällä vastakin», sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti lähtöä ajatella. »Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät meriretkenne!» sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti. Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka. »Olisin minä voinut häneen rakastua ''silloin!''» sanoi Elsa vaipuessaan istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen, rauenneen näköiseksi. »Pane maata, sinä näytät väsyneeltä», sanoi äiti. »Väsynyt minä olen!» sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan perästä nukahti. Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään. Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä, vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut. Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui illalla merimiesten kapakassa: »Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman.» Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta. Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä, reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä kehahdellen kukin »minun tyttöä», jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas tanssiin. »Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?» kysyi muuan. »Ei se uskalla lähteä», sanoi toinen Tuiralle, »pelkää joutuvansa haaveriin!» »Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!» nauroi kolmas. »Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä saisi!» »Vaan sitä se pelkää.» Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin, kun soitto alkoi kuulua. Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat lasin. »Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!» sanoi muuan, joka tuli tanssista viillyttelemään itseään. »Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!» Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin. Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa. »Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!» käski Tuira ja meni paikalleen pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. »Nyt sitä Kivinen juodaan, sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!» huusi Tuira kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat laseihinsa huutaen: »Eläköön Tuira! Eläköön!» Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen säkeen. »Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku laulu, joka on kuin... Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen myrsky. Laula!» »En minä osaa sellaista laulua», sanoi Kivinen. »No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!» »Ei sitä ole sellaista laulua!» sanoivat kaikki. »On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!» »Oletko sinä kuullut?» »En.» »No niin.» »Ryypätään sitten olutta – ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan ja juodaanko huomennakin? – Ei, huomenna, pojat, ei juoda!» »Juodaan vain huomennakin!» sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan puhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin. Tuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He joivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen äänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili itsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa kohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi jotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli koko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi. Salista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja aivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia. »Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!» sanoi Tuira kohottaen päätään ja katsoen Kiviseen. »Herroja!» kuului huoneessa kiihkeä ääni. Tuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään, josta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen ikkunan yhdellä iskulla pirstonut. »Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!» »Niin on minullakin!...» »No lähdettiin!...» He syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä joukossa huiskien ja huutaen. »Missä ovat herrat?» huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja vimmautuivat otteluun. »Puhtaaksi sali!» kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat toimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat, joka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus. Pihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli tapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan. »Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä», sanoi Tuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle. »Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain vuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!» puheli Tuira naisille, jotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset kahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen, vei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia. »Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!» Soittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle, joka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti: »Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.» Käskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle tunnussanan: »I am sailor» – minä olen meripoika – ja kulkivat marssin raikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän. Salissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja ihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat koko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran huviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään. Seuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen etsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat. Missä ihmeessä hän oli? Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa. »Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa», kertoi Liisa Viion leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään. Hän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi. Tuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää rakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt tanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli sen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään. Vähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli ollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä, pyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä lentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän pyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan, niin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat luulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet käsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman merimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin että salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain tanssinut eikä muuta. »Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa kaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!» »No missä hän sitten on?» kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun. »Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita ruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.» [[Luokka:Elsa]] 3224 5931 2006-09-24T15:21:53Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 9|Luku 9]] |seuraava=[[Elsa: Luku 11|Luku 11]] |otsikko=Luku 10 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Elatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä Elsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin kangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti varhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian alkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen raskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn kerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin lyhyen ajan yhtämittaa. Silloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet olivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla oli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen? Tällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut. Se oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta, aamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen, levottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä joka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti mieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin pani sekaisin kaikki. Ainoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan, kun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin piintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski varmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän. Vaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä auttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat! Hän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän vuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut ystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut, joita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä auttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten kun Elsa on palautunut. »Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja tositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat kunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka juoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua kummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne. Jos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin ajanut!» oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion lesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. »Sillä tavoin niitä huonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan. Kärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!» »Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen henki.» »Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!» Viion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan pyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä oli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet, vanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet kallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja summan, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi syyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta pyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät osaavan sanoakin. Mutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät oikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja. »Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi, eikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että ylpeys käy lankeemuksen edellä» – tähän suuntaan kuuli hän puheita ja lisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia ymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että eivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua. Katkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut myydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään. Mistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita he tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta niihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli ollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja raskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se vihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin, jotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki olivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin olisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän. Kovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi, että lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta, ajatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti hänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin, paikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä kokenut tahi avoin silmin nähnyt. Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen keskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli rakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! »Isä meidän, anna minulle.» Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa oli ollut. Nöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi toivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä olisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin. Kaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus. Oli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää ja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin oikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt viimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut odottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei ollut. Vaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa voittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän pääsee rahan hankintaan. »Elsa nukkuu», kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen sisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin katsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan. »Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.» »Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko pitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne Elsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani kaupungilla.» »Miten Elsa jaksaa?» »Hyvin.» »Entä lapsi?» »Oikein hyvin lapsikin.» Samassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä. »Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. – Siellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu käsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.» Viion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla, jos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan on hyvillään Marin käynnistä. »Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan», sanoi Mari Liisalle Viion lesken mentyä. »Et sinä sillä kuitenkaan parane», vastasi Liisa vetäen Maria istumaan syrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. »Mutta synti ja häpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät – puhumatta nyt muusta – kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen ja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla suureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja ajattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin. Viioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei enää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin koetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on saanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!» »Kyllä minä aavistan.» »Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa, ovat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat aavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion leski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä sanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat pitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan avuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt myydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa, ainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt ovat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi olla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa. »Voi, minä haluaisin auttaa», sanoi Mari, »oikein sydämestäni sen tekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan...» »Vaan mitä?» Mari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi. »Mitä sinä yritit sanomaan?» tinkasi Liisa. »Niin, että en minä ''näitä'' rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!» sanoi Mari äreästi. »Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun on asiaan ryhtyä.» »Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun asunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä tulisi oikeaa?» »Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?» »Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt tarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa kävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi...» Mari mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella minua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!» »Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole...» »Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen ollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla pysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla on monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä olen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni. Minä en luota itseeni.» »Muuta sitten meille.» »No se on eri asia.» »Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!» »Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.» »Lupaa samalla iäksesi.» »Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä olen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut kirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani...» »Kuka? Mariko se on?» kysyi Elsa. »Olipa hauska, että tulit käymään. Minä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on kaunis!» »Mutta sinä itse olet kaunis. Voi kuin sinä olet kaunis! Et sinä nukkuessasi ollut, mutta nyt! Katso, Liisa!» ihaili Mari aivan ihmeissään. Elsa hymyili ja Mari tarttui Liisaa käsipuolesta, katseli vuoroon Elsaa ja vuoroon Liisaa, aivan kuin olisi tälle tarkoittanut, että etkö sinä näe! »Oletteko katsoneet poikaa, että eihän sillä ole mitenkään paha?» kysyi Elsa. »Voi Elsa!» ihmetteli Mari lasta katsoessaan. »Aivan kuin...» ja lopun selitti Mari pään nyökkäyksellä Elsalle. Elsa hymähti ja Mari huomasi, että hän ymmärsi. »Kuule, Elsa, kyllä sinulla tulee hauska ja sinä tulet onnelliseksi!» »Missä äiti?» »Meni vähän asioilleen, kohta kai hän tuleekin», vastasi Liisa ja alkoi selittää Elsalle, että Mari tulee hänen luo asumaan, josta sitten keskustelivat kaikki hyväksi mielekseen. Iloisina näki heidät Viion leski ja toivorikkaina, kun hän tuli kotia. Ja niin hän itsekin oli. »Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja on pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin minä olen kahlonut joka rapakon», kertoi hän nauraen. »Äiti rukka», säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan näytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun astuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on tavallista iloisempi. Ensi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia tahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut panttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut pantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa myydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei niin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli ajatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin Jäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja muut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet ystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille ystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille osoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa tunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän olisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt tekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi. Teidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että minkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin joksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos sittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon vieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä lääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen. Tänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja aamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti kaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän ajatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana päivänä istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli entistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt. Kun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä onnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka menettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa oli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan, toiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella. Tuollainen pieni turvaton olento! Se tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset, suloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli tietämättä pohjastanut myöhemminkin. Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt. Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi, katosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä. [[Luokka:Elsa]] 3225 5484 2006-09-03T18:41:15Z Nysalor 5 Luku 11 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 10|Luku 10]] |seuraava=[[Elsa: Luku 12|Luku 12]] |otsikko=Luku 11 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Elsa oli aivan terve. Hän oli alussa vakava, vaan tyytyväinen. Vähitellen tuli hän iloisemmaksi ja sai melkein entisen hilpeytensä. Onnellinen näytti hän olevan, kun hän puhella visersi lapselleen kuin leivo pojilleen. Nöyrä ja rakastava lapsi oli hän äidilleen. He alkoivat elää elämäänsä unhottaen ympäröivän maailman ja sen kanssa menneisyyden ja tulevaisuuden, kiintyen koko sydämellään nykyhetkeen, joka oli tyytyväisyyttä, tyyntä rauhaa, onnellisuutta, mikä ei kiihoittanut, vaan joka oli vain viehkeä, pehmoinen tunne. Vaan maailmalla oli köytensä, jotka se oli kietonut heidänkin ympärilleen, ja joilla se kiskoi heidät yhteyteensä. Elsa oli kirkoteltava. Se oli häntä vaivannut heti lapsen ristittyä, jolloin se hänelle ilmoitettiin. Hän oli sen unohuttanut väliin pitkäksikin aikaa, vaan sitten se muistui mieleen yht’äkkiä sitä kauheampana. Virsikirjasta oli hän katsonut, miten sellainen toimitus suoritetaan. Sittenkin tuntui se kauhealle, vaikka ei tarvinnutkaan enää kirkossa istua rangaistussijalla jumalanpalveluksen aikaa ja sen jälkeen keskellä kirkon lattiaa olla polvillaan, vaan sai käydä pappilassa joku kumppaninaan, niinkuin Ojanniemen Mari tiesi, jonka kanssa Elsa kerran puhui asiasta viitsimättä muille siitä mainitakaan. Mari oli käskenyt Elsan tahtoa Liisaa kumppanikseen, vaan tekemättä se jäi Elsalta, kunnes Liisa sen puheeksi otti kerran kahden kesken Elsan kanssa ollessaan. Silloin tehtiin päätös lähteä jo huomispäivänä. Elsa ei saanut oikeaa unta silmäänsä sinä yönä. Mitä oli rovasti sanova, joka oli hänen kumminsa ja joka oli rippikoulussa antanut hänelle lahjaksi uuden testamentin kauniisti kehoittaen elämään oikein! »Iloksi äidille... esimerkiksi tovereille...» Hän itki illalla ja itki aamulla heti herätessään sekavasta unenhorroksesta. Ja lähempänä lähtöä joutui kuin raivoihinsa. Hän ärjyi äidille, tiuskasi Liisalle, sätti ja panetteli ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ketä tahansa näki kadulla tahi kartanolla liikkuvan. »Olisit Liisa tuonut issikan tullessasi, jolla olisi ajettu, tahi kaksi. Minä olisin ajanut edellä ja sinä jälessä. Mutta sinun kai pitäisikin ajaa edellä, joka olet kunniallinen ja siveä ihminen, minä syntipukki jälessä. Eikö niin?» »Vaan Elsa rakas, mitä sinä puhut?» sanoi äiti nöyrästi ja itkua teetellen. »Minkätähden sinä noin riehut?» »No tiedänhän minä mitä te kaikki ajattelette, vaikka tekeydytte niin lipeviksi!» Paiskaten ovea lähti hän ja astui kiireesti, että Liisa sai juosta tavatakseen hänet. »Tuokin tuolla mollottaa ikkunassa, tuo vanhapiika, varisten pelätti! Tässä sitä nyt mennään, tule sinäkin kristilliseksi seurakunnaksi kuuntelemaan, kun syntipukkia tunnustutetaan. Siitä saat jotakin puheainetta, taitaakin olla juoruaineitten puute nykyään!» Liisaa nauratti ja itketti. Muuan tyttö tuli vastaan, joka Elsaa tervehti naurusuin. »Olevinaan sekin! Silmääppä, Liisa, eikö katso hänkin taakseen ja ylenkatseellisesti naura!» »Vaan Elsa kulta, sinähän olet tuota tyttöä kehunut aina hyväksi ja ystävälliseksi.» »Niin. Kyllä ne ovat olleet hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tahi vähänkin alakynteen, niin suu on irvillään ja pirullinen hymy huulilla.» »Sinullahan on myrkkyhammas suussa», sanoi Liisa, kun Elsa samassa rupesi sättimään ja pilkkaamaan muuatta rouvaa, joka sattui näkyviin. »Jospa minulla olisikin myrkkyhammas, niin purisin kaikkia, ihan säälittä, niin että jaloissani kiemurtelisivat tuskissaan.» Kun he tulivat pappilaan ja Liisa toimitti rovastille, millä asialla ollaan, seisoi Elsa pystönä ja viha liekehti silmistä. »Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyi lempeä-ääninen rovasti. »Viion. Elsa Viio minä olen.» »Vai niin, vai niin», lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen. Elsa nauroi Liisaan kääntyen: »Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.» Liisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa. »Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa minun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä...» Rovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea käskettyään Elsan polvilleen laskeutua. Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut perkeleen valtaan... Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne muutkin ihmiset olivat... Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin kokemus. Elsa noin hurja, raaka... Sitä vain puuttui että ei kiroillut, muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin... Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt niinkuin hän oli toivonut. Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan. Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous... Ja tuo pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar! Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin. Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti, hillitsemättä. »Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki ynseys rakkaudeksi...» [[Luokka:Elsa]] 3226 5485 2006-09-03T18:41:19Z Nysalor 5 Luku 12 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 11|Luku 11]] |seuraava=[[Elsa: Luku 13|Luku 13]] |otsikko=Luku 12 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo. Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi, mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina. Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli kuitenkin yht’äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakaan. »Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja, raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.» »Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.» »En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.» »Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja ikävöinyt sinua.» »Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin vanha resuinen akka...» »Minkä vuoksi vanha akka!» »No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen, sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut, sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan – olen Ojanniemen Mari.» »Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin surullinen elämä ja elämän loppu!» »Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni päättyisi. Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi hän sen uudelleen ja entistä ehompana. Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken ja Liisan. Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään, vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että Mari oli mennyt maalle. Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria menneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin. Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen. »Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä», sanoi Liisa. Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen kauhistava ajatus. Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas. Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa, Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen: »Kylläpä se nyt huutaa!» Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin, niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen. Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi mielessä. Hän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin kohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas, uppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle... Kauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä. Mustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla ja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa... Se oli kuin pahojen henkien veisuuta... Kun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa, niin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin huoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla. Lapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja huomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai selvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa, muodostivat ne uusia kummituksia. Hän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti aamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton kuin lankavyyhti. Päivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty naisen ruumis, vaan ei tietty nimeä. Kaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen toistensa katseista: Mari! »Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?» kysyi Viion leski aralla ja säälin äänellä. »Mari raukka!» huokasi Liisa. »Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin oli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö. Niin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen. Tuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä voi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella. Minä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä hänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.» Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi Liisa: »Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä aina ivallisesti sanoen: ’kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi hernettä!’» Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa: »Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli, ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta kuninkaanpojan morsiamesta – muistathan, Elsa! – on tullut tuollainen seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.» »Mari raukka!» säälitteli Viion leski. »Jokohan hän nyt on päivänsä päättänyt?» »Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein peloitti.» Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka alussa oli niin ollut ruusupukuinen... Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin tapaukset miellyttävästä kirjasta... Rakkaus täytti mielen mennyttä ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä, uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua sekään. He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi: »Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?» Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras. »Minä lähden käymään siellä.» Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. »Kaikki rosga ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle», oli taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan. Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään huomatessaan odottamattoman tulijan. Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä. Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan. Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu. Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni. Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin. »Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne», sanoi Vimpari iloissaan. »Fröökynäkö?» »Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.» Vimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe suoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi kieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan siitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan Teutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui väliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua Teutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton. »Viion Elsahan se onkin!» sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään. »Elsako!» hyvitteli Vimparin vaimo. Hän oli ihastunut Elsaan, kun naapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän asunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut virkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja toivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät vuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt. »Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin kaunis olette», puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja katsellen Elsaa silmiin ihastuneena. »Käykää johonkin istumaan, vaikka eihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.» Omituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen viimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut. Samat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat kasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa heidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja ennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui. Vimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä ja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi tuta heti pahoinvointia. »Onko se vai eikö Elsa naimisissa?» kysyi Vimparin vaimo. »En minä ole.» »No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan kaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?» »Mitä sinä tinkaat toisen asioita!» murahti Vimpari. »Samahan se sinulle on naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.» »Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan», sanoi vaimo ja rupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja tuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa, selittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään. »Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja», sanoi Vimpari. »Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.» »Oliko Elsa kuuntelemassa», kysyi Vimparin vaimo, »kun Aappo saarnasi, milloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?» »Toissa kesänä», ärjäsi Vimpari. »Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä se täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa. Eikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se saarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen sydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi puhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma, puoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli että Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun jo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä olen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla, niin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.» »Sinä lopikoit taas, isä rukka.» »Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?» »Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan eikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.» Vimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa. Elsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien paleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse hankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät äidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti puolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista pienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että Vimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran silmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa. Viion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään. »Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun eläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta nälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt siellä enää pitkiin aikoihin.» »No minne se Mari on joutunut?» »Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni. Vaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.» »Mitä hän maalle olisi mennyt?» »Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.» Siihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli ja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli perätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole pontta ei perää. »Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi koskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se olisi mennyt ja painunut jään alle.» »Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu», sanoi Viion leski ilahtuneena. »Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä kelloja», nauroi Liisa. Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli. Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä elämä. »Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?» sanoi Liisa kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään. »Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua», kertoi Elsa ja sanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan eihän hänellä itsellään ole millä auttaa. »Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo hankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän on tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä», selitti yhä Liisa. »Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi, muuten kuolevat siihen kynsilleen», sanoi Elsa. »Sinä olet sellainen homman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle meidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.» »Mitä Vimpari tuumi?» kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan puheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään. »Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja aikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää huolta.» »Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!» sanoi Liisa. »Miksikäs ei paranisi?» kysyi Viion leski. »Tottapa Aappo sitten elättää vanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.» »Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin papiksikaan tultuaan.» »Minkätähden?» »No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun on hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. – Kuule, Elsa! Huomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.» »Minäkinkö?» »Niin tietysti!» »Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!» »Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä selkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä sitten sanon loppusanat.» Elsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli kerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä Tuomaan tuluksetkaan. Ja se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti Elsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos hyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen vahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka Mari oli häntä auttanut. »Vimparille näytetään taas ihmeitä!» sanoi Liisa hyvillään Viion leskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. »Elsan puhe kävi niin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa, Elsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin ja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. – Mutta puhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun saan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita. Minusta on nyt niin hauska!» Illalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään kirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei mitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja päällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin lapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti ovesta sisään tultuaan. Elsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin erinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski istumaan se esimies! »Vai niin», ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa kuullut. »Joo!» alkoi Liisa ilvehtiä. »Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että ’mamma sikka o saa, pappa helsa o paa’, niin esimies sanoi ruotsiksi: ’istukaa vassakuu!’ ja minä kiitin franskaksi: ’silvuuplää frankomtee suspanksee pukspee!’ ja kumarsin näin.» Ja sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja Elsa nauroivat minkä jaksoivat. »Sitten kun me lähdimme, niin sanoi esimies: ’klöm inte port’ ja minä sanoin että ’takkar och pokkar!’ ja esimies niiasi ja pokkasi.» Kun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia juttuja toinen toistaan hullumpia. »Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte», tuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli sydänalaansa vesien tippuessa silmistä. »Se Mari kun jutun kertoi, niin sitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.» »Hyvä tuota olet sinäkin!» oihki Viion leski. »Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, ’kun he akat lähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla’. Sitä kertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään sittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!» sanoi Liisa ja alkoi kertoa muutamin paikoin Marin juttua. »Ei tämä ole hyvän edellä», sanoi Viion leski selvittyään vähän naurusta. »Eipä taida ollakaan», myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui ja rupesi puhelemaan oikeista asioista. Kaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli kuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat makailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia. Viion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä, jossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa laitellessaan sitä uuteen pukineeseen. »Oletteko nähneet mussaketta?» sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön pöydän luo toisten nähtäväksi. »Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!» sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili sylissä. »Mummon kultakipene!» »Kummin ressukka!» He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi rinnassa. »Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin», sanoi Viion leski ja lisäsi: »meillä kun ei käy miehiä». »Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt», sanoi Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja katseli itselleen istuinta. »Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan nyt sopisi... Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei tosi hätää tule. Kuulkaahan...» Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion leskeä. »Tehän olette humalassa, Vimpari!» sanoi Liisa äkäisesti. »No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen vaiva... Kuulkaa, lapset... Kenenkä piltti tuo on?» viittasi Vimpari Elsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään. »Omani on!» sanoi Liisa. »Jaa, sinähän olet naimisissa... Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa kysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!» »Kuka?» kysyi Liisa. »Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan», vällötti Vimpari tosissaan. »Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?» »Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette tiedä, miten vaikea on joskus uskoa!» »Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.» »Tässä tilassa... On helppo uskoa...» »Onko Aappo kihloissa?» kysäsi Elsa. »On, on... ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt, vaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.» »Kuka se on sitten?» »Sanoi Aappo nimenkin, vaan... olkaapas vaiti... ei se tainnut Hilta olla, vaan h:n päältä se oli.» »Kenen tyttäriä?» »No Montinin...» »Montinin Hulda!» sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin muille. »Lieneekö tuo totta», sanoi Liisa Elsalle. »Totta!» tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. »Se on totta. Aappo sen itse sanoi. Ja katsokaa!» Vimpari näytti viisimarkkasta. »Tuon tuippasi minulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta... Niillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa... Jumalanviljaa se on viinakin... en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi tiennyt... Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä... Kyllä se muori nyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän rahille ja sanon, että nyt ei ole hätää... Se Aappo se veivaa... Minä sanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut, mutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että herskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä nyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha tulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui pois, joka meitä on auttanut... Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja sanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut kiireitä lukemisia... ja että hän on kihlannut... Ei se ollut Aappo ollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan... Saavat hyvän papin kerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät...» »Missä Mari on?» kysyi Elsa. »Joo... Mari on vähän reisaamassa», sanoi Vimpari nauraen ja koettaen vilkuttaa silmää. »Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?» sanoi Viion leski toivoen pääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi. »Joo... minä lähden!» vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa, josta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti tarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut Marin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja oikea ihminen. »Elkää jättäkö leipiänne», muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa. »Minä otan palatessa.» »Ettekö mene kotia suoraan?» »Joo... minä menen...» ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden porstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun. »Se oli lystin loppu!» sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä vuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä. Kukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja alakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se piti palaessaan, kuului ainoana äänenä. Kotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi varjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta hän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen. Liisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin. Maantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää siemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että äiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia. »Tarvitsee äiti... tekee hyvää ja voimistuttaa...» Pantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen jotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan olalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi ja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja. Vähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä hänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle. Aapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi, niin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti. Hän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin että kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi ryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti juoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi tienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan. Lakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa leipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta kaatui hän kylelleen tiepuoleen. »Issikka!» ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni. Hevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös tarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta ei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta, »Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?» »Oletko sinä Hulda pelkuri?» naurahti Abe. »Lieneekö tuolla ollut mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin aavemaiselle», selitti nuori sulhanen. Kuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat kiihkeämmin. Vimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä pystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon pilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa. Vimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle, vaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun aikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään, kunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi tien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti silmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa... »Taas viinan uhri», alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota luettiin Viiolla kolmikannassa. »Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo Vimpari kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien varressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun kankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi nautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta kontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli varustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle, joka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää ja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka poika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri perhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.» Elsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat. Kun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja vakuuttavasti: »Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, ettei Aaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.» Viion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui kasvoilla. [[Luokka:Elsa]] 3227 5486 2006-09-03T18:41:23Z Nysalor 5 Luku 13 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 12|Luku 12]] |seuraava=[[Elsa: Luku 14|Luku 14]] |otsikko=Luku 13 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli rakastettu. Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa, ylpeytensä, henkensä, elämänsä. Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi riemuhuudon hänen rinnastaan. »Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!» Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä suurempi. Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni! Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään. Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin, mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä. Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli: Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee, sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on tyttären käsi herrain taskussa. Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla! Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta. Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta. »Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi, että oikein säälittää», sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan kierrellen kaarrellen. »Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen», ja Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi: »Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä, pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin ’portto, joka kidutan viatonta lasta’. Silloin lapsi olisi ’viaton’, mutta jos sillä on edes lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton lapsi, vaan ’huoripenikka’!...» Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti. Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa, niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka ymmärsi hänen tilaansa. Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena ajatuksena: Jos Jori tietäisi! Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen. Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi, varmuus siitä, antoi taas voimaa. Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi. Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut niistä tietävinäänkään. »Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!» sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään. »Eikö se sitten saisi olla!» sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi. »Elsa kultani», sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi hyväillen kuin pientä lasta. »Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä sanoin.» Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle, säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin! Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa. »Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana kesänä kotia», toimitti Latun emäntä asiaansa. »Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun taivaassa!» puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia olisi häntä koskenut. »Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!» sanoi Elsa kuin voiton riemulla. Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa, että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen. »Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen toimeentulla ilman miestä ja herraa», sanoi Elsa nauraen. Huolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin kohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten leikkiä. Lapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa päässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka, istui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä äännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran kun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat: »Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.» Aikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa lapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas puhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen syntynyt. »Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?» kysyi Liisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen hänkin äidiltään puolustusta saamaan. Kaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun emäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja sanoi: »Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!» Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. »Tässä on Yrjö sinun isäsi», sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään, joka oli muka laiva. »Tässä purjehtii laiva», selitti hän kuletellen kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: »Nyt on laiva Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä Yrjön tykö!» Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa, joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään hyväiltyään sitä kaikin tavoin. Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä. Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana. Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia, josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut! Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla. Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni! Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa! Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta, niin tahtoi hän taas kumota sen. Kun hän näkee Jorin – ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo kuulutettu – ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla rakastamatta heitä! Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli hänellä äännähdys: »Jori!» Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui Elsaa kainaloon lausuen iloisesti: »Elsa!» »Mari!» Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui. Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja tahtoi häntä pidättää. »Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!» Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä. »No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella», sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään. »En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.» »No kävelemme muualla», sanoi herra hyvin myöntyvästi ja tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta, aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin ja innostuksella. »Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia. Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.» Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin, katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään. Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti. Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia, Elsalle kohteliaalla kumarruksella: »Saanko luvan tarjota?» »Kiitos!» Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen seuraansa. »Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin hauskaa.» Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht’äkkiä oudon herran kanssa? Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra. Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra, kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut yht’äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain kanssa! Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? – Omenia! – Mistä ne olet saanut? Ostanut! Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut jotakin varastettua takanaan. Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli. Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden! Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa. Vaan hän olikin ollut piloillaan. Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa, ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen: »Lapsen tehnyt ihminen!» Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella eikä toivoa Jorin rakkautta. Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella, arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa. Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon hääiltana. »Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.» Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa kaikki tietää. »Morjens, Liisa!» sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä kohdatessaan Marin näin yht’äkkiä pitkien aikojen perästä. »Terveisiä Helsingistä ja Pietarista!» sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa, joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään. Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä siitä herrasta. »Mooorsianta!» huusi Mari yht’äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin ikkunaan näkyviin. »Ylkämiestä!» huusi Mari ja taas väkijoukko mukana, kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin. »Eläköön!» alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä, vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa. »No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht’äkkiä. »Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi. »Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen katalan kuin tuo Aappo raukkakin!» Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään. Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja »morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina alussa ja lopussa. Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti, vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten, kun Elsa yht’äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin. Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen, jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen, että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut. Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä. Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään, että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti nauramaan ja nauroi halustaan. Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden. Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi. Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään. Tuntui helpommalle hetkisen perästä. Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet. Hän nukahti sitten itkuunsa. [[Luokka:Elsa]] 3228 5487 2006-09-03T18:41:27Z Nysalor 5 Luku 14 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 13|Luku 13]] |seuraava=[[Elsa: Luku 15|Luku 15]] |otsikko=Luku 14 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa, hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi Viion leski tyynesti: »Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.» »Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta. Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus ole!» »Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin pakahduttaa, niin minusta tuntuu.» »Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.» Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen, joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova. »Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää Tuiran. »Oliko se Tuiralta se kirje?» »Keneltä se sitten olisi!» »Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?» Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan! »On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee. Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle. Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä keskitaivaalla. Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle. Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta, joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella, selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa. Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle. Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen, kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle, siitä kohosi yht’äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti keikutellen purstoaan. Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta. Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista, Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä, Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin toistensa ympärillä. Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht’äkkiä, että jos Tuira sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne. Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen. Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle. Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli kaunein. Hän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston kirjeestä: »Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...» Minkälainen oli Tuiran mieliala?... Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli, että se on tuleva ja että siinä on Tuira... Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan. Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu, ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan menisi. Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse tiennytkään. Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla päiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi... enkeliksi... Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena, pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä... Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa. Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni, tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta, ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä hän oli kuin vähän koholla maasta – aivan kuin leväten liikkumatta minnekään, ajattelematta mitään... Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille. Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan: »Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme, ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.» Elsa sanoi vain: »Antakaa, äiti, anteeksi.» Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä, jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan mieliksi: ottaa Tuiran. Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan, joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme, jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi sanoiksi: »Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla on siihen syytä!» Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin, mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä, joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa. »Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä», sanoi Elsa ja heittäysi maata väsyneenä. Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä. »Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa, vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä, levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.» Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista. Hän luki taas Riston kirjeestä: »Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on kiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat punoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.» Seurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut Mariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin keskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen katuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston tunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi, ihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli ja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi. Riston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei tiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän olisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran syliin... Elsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että oli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen. Pahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon painostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä johtui hänelle yht’äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran sylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi surullisesti häneen. Se oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin tosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen alakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen, ettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt, vaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston kirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään sitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin luulla aivan kuin säälien Joria. Tätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston kirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui vain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli Joria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa kymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina itsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa huoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että »Patria» oli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä »Patriassa» tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona olevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui kiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle vievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja katsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi. Hän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki sitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata ja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo, vaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä. Ja kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot, niiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet onnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli näitäkin. Hän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut. Hitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan vastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: »Sinä, Elsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.» Mitä hän sanoisi Jorille? – Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse onnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei häntä niin rakasta... He olisivat olleet niin onnellisia. Tätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja kuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä. »Eikö Tuira ole tullutkaan?» »Ei ole vielä näkynyt», vastasi äiti. Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan. Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut »Patriassa» tullut, oli kuullut muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli molemmilla vastauksena. Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan. Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä, jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui uhkamielisiä ajatuksia. Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään, eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle rakkauttaan. Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan. Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle: »Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!» Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi. »Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.» »Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten», sanoi Elsa. »Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä juoksen jalat olalla vaikka päivät päästään», sanoi Liisa. Siihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt muutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan kadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet nuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti niin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut itsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen näköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo hymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin elähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen Tuiran viipymistä. Miehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt häntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia tietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli kertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän puhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä käymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen kanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee käymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut. Elsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei mitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän päätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä enemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla pois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne menivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras niinkuin ennenkin. Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat, ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä. Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä rupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti päästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon osoitustaulun, »rosgan ja saasdan» merkin. Näitä hän viime kerralla ei ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan. Tähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!... Elsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset pysähdyksissä. Yht’äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti kiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa vastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä paremmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa karttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu. Naisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi. »Oliko se Kristiina?» kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen: »Kristiina se oli.» Elsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti Kristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan hassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra? Hän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin puolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi sattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia aivan kuin takaa ajettuna. Täällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven aukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin, josta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on käynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka näyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata, paljastui niin arvaamatta. »Ketä täällä on käynyt?» »Montinin Jori herra», vastasi äiti jonkun hetken mietittyään. Elsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi silmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui samassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus. »Mitä hän täällä kävi?» kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti. »Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa pyytämään», selitti Liisa. »Oliko täällä juomaa?» tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä. »Olihan sitä vettä.» »Oliko se edes raitista?» huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten: »Sanoiko Jori mitään?» »Ei sanonut», vastasi Liisa. »Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä ajattelin sanoa...» Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos. Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa, jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa. Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut poskelle, vaan kumpi se oli? Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä, nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä, viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle. Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht’äkkiä ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä. Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut. »Luulit kai paremmaksikin!» sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli hämillään. »Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors, siltä joka peräpenkillä istuu», ilvehti Mari koettaakseen peittää sen alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena: »Aiotko sinä kuolla!» »Eei», vastasi Elsa naurahtaen. »No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään», sanoi hän taas koettaen palautua keveämmälle jälelle. »Kuule, Elsa, onko minulle täällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.» Elsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei heti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä välinpitämätön. »Sinullehan tämä on», sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua. »Sinulle se oikeastaan on», vastasi Elsa. »Sepä somaa», naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. »Risto! Ja virstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle taipaleelle lähtiessä», sanoi Mari. »Onko tämä hyvin surullista?» kysyi hän vielä, ennenkuin alkoi lukea. »Ei se surullista ole.» Mari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen pani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi. »En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka erehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka jotakin!» »Etkö aio vastata sitten?» »Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas, tule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä vertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan tullessa vastaan sattuu! Eei – Risto on liian hyvä mies. – Mutta kuule! Missä Tuira?» »En tiedä suuntiakaan.» »Milloin hän kävi täällä?» »Ei hän ole käynyt.» »On hukkunut varmaankin!» »Ei ainakaan, jollei viime päivinä.» »No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?» »Tosiaankin!» »Eei. – Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.» »Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on», sanoi Elsa välinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: »Jori on käynyt täällä.» »Häihinsä kutsumassa?» kysyä tokasi Mari heti. »Ei...» »Minä luulin», sanoi Mari, »että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo minulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse kutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!» Kun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä: »Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria ensi kerta.» Elsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan. »Etkö sinä sitä usko», sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen laskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan. Elsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista. Hänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi kuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe. Eipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari silloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti! Hän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria kuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet. Hänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku erehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka hetki. Sunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui tunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea aikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun muutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun veisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi värssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan ihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen Maria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän itsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin koskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä. Elsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle paikalle mennä! Vaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin sanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee istumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän ajatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi katsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo! Elsan tunteet vaihtuivat alinomaa ilman mitään määrää ja irtonaisina kuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki hän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli pappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana huutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan hurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä herran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa edesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja viimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se sitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: »rakkaat sanankuulijani!» Välinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan mitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää ääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman asiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan. »Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta kristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu päättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija Georg Gustaf Montin ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma Sofia Eufrosyne Himmelros.» Elsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja keventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa. Rakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi samalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella. Tulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään ja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa. Tyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää. Väliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi kuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa itselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä silloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä kunnioitti häntä kuin sankaritarta. Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään tulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen puristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja pusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui tahtomattaan, tietämättään. Morsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se kuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui juoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että suurin ponnistuksin sai askeleen. Nyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa seisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen onnellisena. Eläköön! huusi suuri väkijoukko. Kun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien Maria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun morsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan Jorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on ilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta ulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän nauroi itsekseen. Kunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei ole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön vahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa. Joka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi. Vaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle sanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon eläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa, muuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää kohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää vasten. Siinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen ajamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen pieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas häätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä olemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka hekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen keijukaiset. Hän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen nimeään. »Äiti! Tekö? Olisinhan minä tullut...» »Olisihan ollut aika jo tullakin.» Latun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään, Mari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan nojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä ja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen vierähtävän kyyneleen. Elsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon, joka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle. »Missä Yrjö?» Viion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen päänsä ojennetulle käsivarrelle. »Nouse, äiti kulta!» »Äiti kultasi on pian multa...» Hän katsoi poikaansa hymyilevällä katseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi hän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa Yrjön pois. »Missä Mari?» Mari nousi näkyviin. »Liisa?» »Meni hakemaan pappia.» »Rovastia?» »Niin.» »Ei tarvitsekaan...» Hän nukahti taas siihen. »Joko Elsa on kuollut?» kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja katsottuaan Elsaa, joka nukkui. »Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole», vastasi Latun emäntä. »Ajatelkaa mikä harmi!» sanoi Liisa. »Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut hänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä olisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.» He huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi kiireimmän kautta ulos. Elsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä puhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen nuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja armoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla valmis. Hän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi kaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja ääneen kysyen: »Mikä tuo on?» Pastori naurahti. »Yrjö raukka!» sanoi Liisa. »Poika raukka jää aivan orvoksi, äidittömäksikin.» »Kyllä Jumala hänestä huolen pitää», ehätti pastori sanomaan, kaivaen taskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi avatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. »Jumala on lasten niinkuin kaikkein meidän turvamme», vakuutti vielä pastori saatuaan paperossinsa palamaan. »Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut», sanoi Liisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan. »Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin...» Elsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen. »Menkää pois!» »Se on pastori», sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi kiivas viha. »Viettelijä!» Elsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut kuulleet kuin Latun emäntä. »Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut menemme pois, että saatte tehdä sovinnon», sanoi Latun emäntä. »Ei meillä ole eikä ole ollutkaan», ehätti pastori sanomaan. »Elkää menkö!» karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen katse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa: »Hän suutelee minua, auttakaa!» »Houraa», naurahti pastori. »Liisa!» kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. »Ota kiinni Vimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se pudottaa suuren kiven minun päälleni.» »Houraa», sanoi taas pastori yksitoikkoisesti. »Houriossa on raukkani taas», sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän huomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain häiritsevän sairaan rauhaa. »Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta jos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa minua käskemään», ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä viimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille: »Jääkää Herran armoon ja turviin.» Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai kuollutko oli. Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin. »Lukekaa... Jeesus... lapsia... syliinsä...» Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten alas ja henki pusertautui pois korinalla. Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus, lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä: »Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään häiritse...» Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa, mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi seisonut! »Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!» sanoi Liisa hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua Tuiran tuijottaminen. »Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien onni tänäkin päivänä.» Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä. Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn. »Tännekö jäitte asumaankin?» sanoi Latun emäntä. Tuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken aikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan. »Tuira!» lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistä Tuiraa. Häntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta ympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun emännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin. Muuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella lynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut irtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken tuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi katsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili katseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja katseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi vähitellen selville. Laiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta. Jälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä valosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja hiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta. Hän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä, kun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata valonsädettä näkynyt. [[Luokka:Elsa]] 3229 5488 2006-09-03T18:41:31Z Nysalor 5 Luku 15 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 14|Luku 14]] |seuraava=[[Elsa: Luku 16|Luku 16]] |otsikko=Luku 15 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Viion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen kanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa oli nyt kutakuinkin turvattu. Mutta Yrjö raukka? Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa. Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä, Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa. Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että omakin toimeentulo oli laihaa. Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin. Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille. »Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen Mari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään kelpasi sitten vieläkin herrain seura.» »On köyhäin huutokaupassa ottajia!» neuvottiin lopuksi. »Vaan sääli olisi sinne panna.» »Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä. Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!» Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan. »Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!» itki Liisa hommautuessaan Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä. Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia. »Missä hinnassa tuntuvat olevan?» – »Kohtuhinnoissa.» – »Ei lähde isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona aikana.» – »Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.» – »No kun ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää kirkonviinarahoiksikaan.» Tällaista keskustelua kuului kartanolla. »Joko muori on myyty?» kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä talutteli rekeensä. »Myyty on», vastasi isäntä. »Paljonko tuommoinen maksaa?» »Ei kuin sata.» »Onko se sokea?» »Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa vähän kuumottaa.» »Ei tuo kovin vanhalta näytä.» »Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.» »Nikkilän emäntähän se on?» sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen muoria. »Nikkilöitähän se on muori sukujaan», vastasi isäntä ja alkoi laitella rekeään. »Hyvää päivää!» sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei näyttänyt olevan tietävinäänkään. »Se on vähäkuuloinen», selitteli isäntä ja huusi holhotilleen. »Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.» »Hyvää päivää!» huusi Liisa. »Päivää, päivää! Kuka se on?» »Ettekö tunne?» »En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö», selitti muori naurusuin, ääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. »Kuka se on?» kysyi hän uteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä tavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn. »No istukaapa muori rekeen!» toimitti isäntä. Muori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun pääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli. »Latun Liisa.» »Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät sisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?» Muori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat kiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa. »No lähdemme ajamaan», sanoi isäntä. »Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän kahden vanhan tavata toisianne.» »Mitä?» »Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi», ehätti isäntä sanomaan, niin ettei muori kuullut. »Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua kotia.» »Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on nuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?» »Elää.» »No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?» »Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?» Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti. Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen. »Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?» ärjäsi mies ja katseli ympärilleen. »Vieläpäs Jaakkokin elää», sanoi joku lähellä olija ja tervehti: »Hyvää päivää!» »En ole vielä sitä nähnyt», vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi käydä kolkkasemaan rappusia ylös. Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita – olihan sitä heilläkin yhtä ja toista. »Paljoko maksetaan sinusta?» »Ei kuin viisikymmentä.» »Pitääkö työtä tehdä?» »Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin halustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu työtönnä.» »Eihän se oikein kulu.» »Onko muita siinä talossa?» »On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.» »Onko pahastikin hullu?» »Aikatavasta höpsii runsaastikin.» »Ei ole raivo?» »Ei ole vielä ollut.» »Miehenpuoliko se on?» »Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.» »Senkö kommersrootin?» »Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.» »Pävää, pävää!» toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan oli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan. Miehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen. »Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?» Aatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään verottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten kaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa. »Vua tu Vill se elää ’u herla!» tolitti Aatami nauraen makeasti katsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli tullut ja tervehtinyt tuttaviaan. »Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?» Aatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli. »Sinä karkasit?» muisteli joku. »En minä karannut, lähdin vain muuten pois», selitti Ville ja iskien silmää lisäsi: »Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.» »Niinpä vainkin», vakuuttivat miehet. »Se on herrassukua tämä Ville», selitti Änkkä-Aatami. »Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin pitää osata vähän pelata», arveli Ville ja iski silmää. »Paljonko tämmöisestä tarjotaan?» kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven auki ja astua kolutti perälle. »Pois edestä ja tie auki armopöydän eteen.» Koko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jota Jaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen. »Hyvää päivää, Jaakko!» lausui esimies. »Pidä, kun olet saanut!» vastasi Jaakko kolealla äänellään. »Pitääkö nousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?» »Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?» kysyi esimies. »Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko tahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat», myrisi Jaakko. »Se tulisi huokeammaksi elättäjälle ja elätille.» »Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen», sanoi Jaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset kiittivät, kun pääsivät. Jaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään. Hiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti jälkeensä »armon temppelin» oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt emäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat taas liikkua. Tytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä. Katselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja, että kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea kaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään. Jolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada silmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan koko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin vaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan katseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi leikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla kapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein helakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin. Emännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan. »Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää tulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.» »Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen markan edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin seitsemät kerrat, niin eläjä tuli.» »Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.» »Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja pitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät voisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.» »Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.» »Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen! Hyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään päiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!» »Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne ottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään taivaankäpyä suuhun panna.» Liisa oli aivan pakahtua ja uupua. Hänen oli pitänyt ottaa Yrjö syliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi hetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen. Sydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli monta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö huomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon tuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan. Yrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle, missä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa päästä esiin pikemmin. Siellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsi Vimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa. Ville oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla palveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana. Vaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt tavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin pysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan. Ville selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja pyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla kaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan pirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto, missä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään. Assarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei kumpainenkaan tiennyt, missä he ovat. »Minkälainen olo sinulla on?» kysyi Liisa Teutorilta. »Meneehän tuo, kun ei ajattele», vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan tavalla. »Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?» »Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.» Liisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän työntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku hoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen vuoteelle kaikinpuolin. »En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa. Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.» »Ette pidä puhtaana», sanoi esimies. »Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo onneton lie.» Johtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä, merkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän luona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin uutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan että oikein. Sihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen: »Fröken Lundgrén.» Muutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi: »Isänsä näköinen!» »Otatteko vielä samasta?» kysyi esimies. »No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi tulla tytöllekin!» Siitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli jotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi korkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on pappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään. »Jaa, jaa», sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. »Onko Maria Vimpari täällä?» kysyi esimies holhojalta. »Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä ajattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään», sanoi mies. Johtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu, minkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia ilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa. Liisa sai nyt Yrjön tuolille. »Jassoo!» sanoi esimies. »Kenen se olikaan tämä poika?» »Elsa Viion.» Montin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti istualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää jollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä. »Siinäpä on kaunis poika!» arveli joku väkijoukosta. »Taitaa olla herrasrotua», arveli toinen. »Oikein kauniissa puvussakin!» »Paljollako otetaan tämä poika?» kysyi esimies. »Seitsemänkymmentä viisi markkaa», huudettiin. »Seitsemänkymmentä.» »Kuusikymmentä yhdeksän.» »Viisikymmentä.» Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään. Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja kädet ojeissa. »Tule tyliin, tule tyliin...» Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan. Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan, joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi. »Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!» huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän. »Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia», valitteli Liisa itkien ja puristi poikaa rintoihinsa. Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi. »Viekää ulos se lapsi!» toimitti esimies. »Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani», lohdutteli Liisa, vaan hän itki itsekin. »Kotiin, kotiin, kotiin...» Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta. »Onko teillä hevosta?» kysyi Liisa mieheltä. »On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.» Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan. Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto: »Äiti, äiti, äiti...» Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja piirimiehet hypähtivät istuallaan. »Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!» kuului voimakas ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin. Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona itkemässä lapset sylissään. [[Luokka:Elsa]] 3230 5489 2006-09-03T18:41:36Z Nysalor 5 Luku 16 {{Otsikko |edellinen=[[Elsa: Luku 15|Luku 15]] |seuraava=[[Elsa]] |otsikko=Luku 16 |alaotsikko=[[Elsa]] |tekijä=Teuvo Pakkala |huomiot= }} Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä. Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin kädessä. Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus. Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä. Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön. Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä. Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja kysäsi varmuudeksi. »Missä äitisi on?» kysyi hän sitten. »Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut», selitti poika itkien. Vaan jatkoi sitten: »Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.» »Missä veljesi ja sisaresi ovat?» »En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois auksuunista.» »Aappo, pastori, hänhän on täällä?» »On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin sijalle johonkin.» »Entä Kristiina?» »Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle aikaa.» Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei toinen toisestaan tiennyt. Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva Vimparin kuolemasta. Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä Sinulle kelpaa? Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi vuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan. Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä. Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista, joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut kuin ihana satu. Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla rannalla. »Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää... Vaan en voi, en voi...» Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan, joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan muutkaan selville siitä päässeet? »Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät ymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna heille apusi, neuvosi aikoinaan... Elä ole niin salattu... Me jäämme muuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka hongankeloksi muuttuu...» Hän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin jotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen hätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä eineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli ollut »muuan asia», josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän riemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia. »Jos olisitte puoltakymmentä vuotta nuorempi ja minä semmoinen viiripää kuin olin morsianna, niin taas tanssittaisiin!» »No minkä vuoksi?» »Muutaman asian vuoksi, joka on minusta hauska ja teistä hauskempi.» »Sano se sitten.» »Saatanhan minä sen sanoa», lausui Liisa ja tekeytyi hyvin vakavaksi ja oli tosissaan. »Siistikää koppero hyvin hyvästi ja pankaa parasta päällenne illaksi. Minä lainaan merinohuivini teille. Ja miten te saisitte niin, ettei näkyisi harmajat hiukset, sillä tänne tulee pian nuori mies, hyvin nuori, paljon nuorempi kuin te ja kaunis. Vaan kaunis tekin olette vielä. Ja hän teitä äärettömästi – rakastaa! – Vaan menkää nyt syömään ja syökää lujasti, että tulette punaveriseksi.» Liisa työnsi hänet menemään nauraen. Viion leski lähti ja tuumi, mitä olla mahtoi oikein Liisan puhe ja hommansa. Ei se aivan alutonta ole, vaikka taas toisekseen ajatteli: – saattoi sittenkin olla vain jotain puheenjatkoksi. Liisa rukka kun koettaa jos jollakin tavoin saada iloisen ja kevyemmän puolen elämästä esille, vaikka se ei aina onnistu! Huono juttu tämä sellaiseksi oli. Hän naurahti kuitenkin Liisan hyvälle tahdolle ja rupesi ajattelemaan Liisan puuhaa ja toimia sekä Elsa vainajan ja heidän kaikkien hyväksi. Ilman Liisaa ja Latun emäntää olisi ollut heidän elämänsä kurjaa kurjempi. Omituista oli hänen nyt muistella, miten molemmat ennen tuntuivat vastenmielisille ja kuitenkin olivat perin juurin hyväsydämisiä ihmisiä. Nyt oli hän heille äärettömässä rakkauden velassa. Olisikohan hänessä ollut tätä rakkautta heitä kohtaan, jos hänelle olisi käynyt hyvin ja heille huonosti? Nöyränä tunnusti hän kylmäsydämisyytensä Liisaa kohtaan, kun tämä oli vielä tytön hurjimus ja kaikki hänestä huonoa odottivat. Hän ajatteli samaa kuin muutkin, eikä rukoilevaa sanaa ollut Liisan puolesta, ei minkäänlaista huolta hänen tulevaisuudestaan, vaikka Elsasta niin huolehti. Hänen eteensä nousi linnasta päin tulevalta tieltä linnan vahtimies jonkun naisen kanssa. Sydän sälähti tuskallisella tunteella ja hiljaa tietämättään kuiskasi hän: »Voi armollinen Jumala!» Nainen katsahti taakseen, pysähtyi ja ojensi kätensä tervehdykseksi Viion leskelle. »Mari!» huoahti Viion leski ja suurin silmin katsoen kysyi: »Minne sinä lapseni nyt?» Mari hymähti surullisesti, arvellessaan että kysymättäkin sen tiesi. »Mari rakas...» muuta ei Viion leski osannut sanoa. Hänen sydäntään viilsi nähdessään hänet näin, vaan tuntui samalla kuin lohduttavalle. Itkien syleilivät he toisiaan vahtimiehen seisoessa vieressä ja vakavana katsellessa heitä. »Jumala olkoon armollinen sinulle lapseni», sanoi Viion leski nyyhkytyksien välissä, kun Mari itkien pudisti vielä hyvästiksi kättä ja lähti astumaan rautatien asemalle viepää tietä, vahtimies jälessä. Mari kulki kiireesti katsomatta minnekään ja astui suoraan vaunuun, joka oli mustaksi maalattu ja pienet ikkunat varustetut rautaristikoilla. Näin raskaalta ja vaativalta ei ollut koskaan elämä tuntunut hänestä. Parempi olisi ollut, kun ei olisi yhtäkään ainoaa, joka oli ystävällinen, vaan kaikki kylmiä kuin jää, tuomitsevia kuin Jumala. Voisi silloin itseään puolustaa, ylpeänä kohottaa päänsä ja sanoa pari murhaavaa sanaa, joilla tappaa heidän haukkumisensa ja tekopyhyydestä lähteneet nuhteensa ja neuvonsa. Ei olisi velvollisuutta mitään, itsellään mitään vaatimuksia... Hän istui otsa vaunun seinää vasten painettuna ja kädet puristettuna ristiin. Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos. Hänestä tuntui painostavalle Marin mielenliikutus, se hellytti hänenkin sydäntään ja aivan kuin lohdutukseksi alkoi hän puhella. Hän selitteli että paljon on kaupunki muuttunut muutamissa vuosissa. Tämän rautatien tultua on Vaara aivan kuin uudesta syntynyt. Uusia rakennuksia on tullut, komeita kuin keskikaupungilla, ja vanhat ovat parsitut. Siellä täällä näkyy vain joku vanha kömmänä, joka on nyt kurjan näköinen, vaikka ennen oli paraanpuoleisia. Paljon on parantunut maailma. Mari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki huonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja herttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin paistoi kirkkaammin. Hän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli puhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja röykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot tuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan kauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine leikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen – hautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut... Vahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli tavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa. Rouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan, liikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä hänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui. Hän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja häntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden katseella. He asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti köörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli jäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat pastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin, joista ilmaan lemahti hyvä tuoksu. Autettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan huutaen: »Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!» Nenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi valkoisiin. Kööri aloitti virren: »Sun haltuus, rakas isäni»... Aseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin vihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja nenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen liikkeelle... »Hyvä pappi se olikin», sanoi vahtimies vaunuun mennessään, tarkoittaen sitä Marille. Mari seisoi äänetönnä ikkunassa katsellen metsään päin. Juna kulki vielä hiljalleen, vaikka kiihtyen vauhdissaan. Muutamalla kujalla marssi poikia seipäät olalla. Ne olivat nähtävästi sotamiehinä. Muutamalla viljelemättömäksi jääneellä kedolla tien varressa oli parvi pieniä tyttöjä. Eräällä oli seppele päässä ja kukitettu muutenkin runsaasti. Hän mahtoi olla joku morsian – ehkä kuninkaanpojan morsian! Mari katsoi heitä niin kauan kuin suinkin näki, istahti penkille hervottomana ja kuiskasi itsekseen, ennenkuin itku ehti tulla: »Hyvä Jumala, varjele heidät minun poluiltani!...» Veturin savun näki Viion leski kiitävän kaukana metsän sisässä, kun hän palasi häkille. Hän ei ollut voinut puhua sanaakaan Marista Latun emännälle. »Vimparin pastori kai meni nyt. Asemalta kuului laulua ja veisuuta», sanoi Liisa Viion lesken tullessa. »Meni siellä Marikin», lausui alakuloisena Viion leski ja Liisan kysellessä kertoi kohtauksestaan. »No sattuukin ne asiat vastakkain», sanoi Liisa. »Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla evästettynä matkustavat samassa junassa – eri teitä! On se tämä maailman meno somaa. Olisi se hauskaa nähdä, millä muodolla Jumala tätä maailmaa katselee», sanoi Liisa jonkunmoisella uhkamielellä ja lähti kiireesti pois peläten Viion lesken nuhteita. Viion leski ei ollut kuullutkaan, mitä Liisa oikeastaan sanoi. Hänen ajatuksensa olivat menossa Marin mukana. Hän tunsi nyt äidin hellyyttä ja rakkautta Mariin, jota sääli sydämensä syvyydestä. »Mari raukka, joka oli turvaton, ilman vähintäkään lohdutusta maailmassa. Hän oli huonompi kuin sylkylaatikko! Häntä inhoen tahi surkutellen katsellaan, vaan ken rakkaudella ajattelisi häntä? Ken todellisella säälillä ajattelee, että hänkin on ollut viaton lapsi, että Jumalan pyhä kuva hänessä vieläkin on ja että hän on ihminen? Ken on yhtäkään rukousta hänen edestään lähettänyt niistä, jotka inhovat, tahi niistäkään, jotka surkeilevat häntä? Hänkin, joka oli niin lähellä Maria hänen lapsena ollessa, ei muistanut rukouksissaan tuota lasta, joka äitinsä erehdyksestä oli maailmaan tullut ylenkatseen leima jo syntyessä otsassaan.» Kaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa. Tuntui katkeralle ja toivottomalle. »Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän ihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu...» Synkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle. Tuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu mahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli menona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön niinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä. Hänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat hyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan sitten rupesi itkemään. »Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni», sanoi Viion leski. »Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja toivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on tällaista.» »Niin, Viioska rakas», sanoi Latun emäntä, »niin se on meidän elämämme. Ei tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.» Kuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista päin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen kävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä jälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan talonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja silmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten Liisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista. Liisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja noita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan: »Vimparin Kristiina!» Toiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa purskahti nauramaan. »Ja sinä naurat?» sanoi äitinsä. »No nauraahan hevonenkin tuommoiselle kummitukselle!» sanoi Liisa. »Olisipa pitänyt pastorin olla tässä katsomassa!» »Liisa! Missä sun säälisi ja ihmisrakkautesi on?» sanoi Viion leski. »Minä en tunne sääliä, ei Aappokaan ole säälinyt. Tämä on Jumalan rangaistus Aapolle.» »Anna sinä olla Aapon alallansa!» sanoi Viion leski. »Hän vastatkoon Jumalan edessä itse teoistaan. Syytön Kristiina on hänen tähtensä kärsimään. Ajattele että Kristiinallakin on tunteensa, toiveensa, tahi on ollut, että hänelläkin on viattomuutensa ollut, jonka kadottamista saa katua, maine ja kunnia, joitten menettäminen tekee elämän raskaaksi, että hänessäkin on Jumalan pyhä kuva. Minä olisin luullut, että sinä, joka olet itse saanut pienenä kärsiä ja taistella ihmisten kylmyyttä vastaan, joka niin lämmintä rakkautta olet osoittanut langenneille ja sortuneille tovereillesi, olisit ymmärtänyt tämän.» »No niin, kyllähän minä sen ymmärrän, että on se ihminen Kristiina raukkakin ja sääliä häntä tulee ja säälinkin minä», sanoi Liisa. »Mutta sanokaas, oletteko nähneet koskaan myllynkiven suorastaan sen kaulassa, joka on pahennuksen tehnyt? Sitä ette ole nähneet eikä sitä näe koskaan. Sen vuoksi tuntuu hyvälle, kun näkee heidän sivustapäinkään saavan jonkun kolauksen.» »Tuomitseminen ja rankaiseminen on jätettävä Jumalalle. Me ihmiset rukoilkaamme rakkaudella kaikkien edestä, niittenkin edestä, jotka pahennusta saattavat. Silloin Jumala on kuuleva rukouksemme», sanoi Viion leski. Liisa istui äänetönnä kopperon penkillä, jonne kaikki olivat vetäytyneet. Hän oli vakava ja mietteissään. Oli johtunut mieleen yht’äkkiä, että hänelläkin on itsellään tyttö. Herra Jumala! Jos hänenkin tyttönsä kulkisi vielä noin kuin Kristiina ja sitten vielä joku nauraisi niinkuin hänkin nauroi! »Niin, rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät», lausui Latun emäntä. »Niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?» He istuivat sitten kopperossa äänettöminä kukin mietteissään, josta Liisa ja Latun emäntäkin havahtui kuin unesta, vasta kun Liisan tyttö ja Yrjö seisahtuivat kopperon ovelle käsikädessä. »Tässä se on se nuori mies!» sanoi Liisa jotakin puhuakseen, kun näki Viion lesken vaalenevan hämmästyksissään. »Yrjö!» lausui Viion leski pitkän ajan kuluttua ja rupesi itkemään. [[Luokka:Elsa]] 3231 5490 2006-09-03T18:41:45Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Romaanit]] [[Luokka:Teuvo Pakkala]] 3232 5492 2006-09-04T13:13:49Z Nysalor 5 Puukkojunkkarit {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Puukkojunkkarit |alaotsikko=Kuvauksia nyrkkivallan ajoilta |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} == Luvut == === Ensimmäinen osa === * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: I Järvelän Santra|I Järvelän Santra]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: II Junkkarit|II Junkkarit]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: III Palanen jokapäiväistä elämää|III Palanen jokapäiväistä elämää]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: IV Valeen keinot|IV Valeen keinot]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: V Kolinoita|V Kolinoita]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VI Äidit|VI Äidit]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VII Heränneitä|VII Heränneitä]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VIII Herra nimismies|VIII Herra nimismies]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: IX »Pitäjän paras poika»|IX »Pitäjän paras poika»]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: X Nuoriso elementissään|X Nuoriso elementissään]] * [[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: XI Korvenloukon tappelu|XI Korvenloukon tappelu]] === Toinen osa === * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: I Pakolainen| I Pakolainen]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: II Kotona|II Kotona]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: III Paha olla|III Paha olla]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: IV »Minä taikka sinä...»|IV »Minä taikka sinä...»]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: V Seurauksia|V Seurauksia]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: VI Yöllisiä tapauksia|VI Yöllisiä tapauksia]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: VII Muuan riihipäivä|VII Muuan riihipäivä]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: VIII Karkuri|VIII Karkuri]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: IX Heränneitten seurassa|IX Heränneitten seurassa]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: X Nuorten seurassa|X Nuorten seurassa]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: XI Esa!|XI Esa!]] * [[Puukkojunkkarit: Toinen osa: XII Solmu|XII Solmu]] '''Lähde:''' Alkio, Santeri 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13991 Puukkojunkkarit: kuvauksia nyrkkivallan ajoilta]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Alkio, Santeri 1894: ''Puukkojunkkarit: kuvauksia nyrkkivallan ajoilta''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Puukkojunkkarit| ]] 3233 7073 2006-10-15T13:32:34Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: II Junkkarit|II Junkkarit]] |otsikko=I Järvelän Santra |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista, joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut, samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän lutin seutuvilla. Tyttö itse oli varsin sievä – tietysti. Mitäpä hänestä muuten olisi niin alituiseen tapeltu. Rikas hän myöskin oli, sillä äidin perintöä luettiin tuhansissa ruplissa. Muuten oli hän siksi itsenäinen, etteivät pojat heti ensi tutustumisen jälkeen päässeet käsittämään, mitä hän heistä kustakin ajatteli. Mutta kun noin puolisen vuotta olivat vuoro vuoroon uhranneet rakastunutta vertansa Amorin alttarille Järvelän lutissa, lutin eteisessä ja pihamaalla, rupesivat he pääsemään hiukan selville muutamista Santran oikuista. 19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun. Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt tiehensä. Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen. »Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!» Pojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on uskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille. Löysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille, joita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä. Santran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan ollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui. Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja ryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos toisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen puhellen tolkussaan, että »maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa». Lautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin arvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa koiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän äijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin. Herastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä, tuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään ohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä, joista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin Santra siis yksin jäi. Muori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä monipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman ymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi tahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä kohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi Santra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto oli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että hänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain syrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne äitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon kädessä tahdoton kinnas. Santra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän ollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman arvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta varmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet hänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat. Mutta »yökulkijain» luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet hiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä suuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä körttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä peruuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia kyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää tappeluita. Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen loppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa kosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että tätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin kirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun Esan. Vanhukset väittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät lopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo kun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin osasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja sukulaisia. Näihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut. Hän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista. Eräänä kesäaamuna joutui vanhusten asia keskustelun alaiseksi. Emäntä sen alkoi kerran sattuessaan olemaan hyvällä tuulella, maitoa kun olivat lehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu lupasi hyvää luokoilmaa. »Kuule Santra», sanoi emäntä, kun maitokamarissa maitoja pyttyihin kaateli ja Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle. »No?» Emäntä antoi odottaa vastausta, saadakseen sille sitä suuremman merkityksen. »Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.» »Mitä ottaa?» »Mitä ottaa! Mieheksesi... Parasta on valita niin kauan kuin on valikoiman varaa ja muutenkin...» »Ei ainakaan näiden perunain aikana!» huudahti Santra suuttuneella äänellä. »Älä huuda... Kenenkä sinä sitten ottaisit?» »Mutta ainako sitä nyt vain pitäisi ajatella sitä ottamista, ainako jo, että mä vieläkin sanon, kun sitä nyt taas tässä kipuisin kiireihin ruvetaan jaksattamaan.» Santran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi lähteä viemään ulos. »Älä mene», kielsi emäntä. »Mitä sitten vielä?» »Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo... Sellainen talo, ja Ella sen kuitenkin saa...» »Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä en minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en ainakaan Kuivasen Ellaa...» Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään. »Mitäh?» kysäisi hän. Emäntä säpsähti. »Kah, tuopa se olikin ... pelästyin että kuka siellä... Tässä minä vain sanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.» »Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?» »Mitä naurat», matki Santra. »Mitä ... no eikö se ole aimo mies, vai?» »Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo...» alkoi emäntä. »Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala tässä», keskeytti Santra katkerasti. »Mutta kyllähän te minusta muutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle vastaantulevalle työntää.» Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen: »Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin puettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin hylky, kun se on '''minun sukulaisiani'''?» Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi: »Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman saavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että...» »'''Sellainenko''' se sitten on parahin?» Muuta ei Santra tainnut siihen sanoa. »On ainakin miehenmoinen ja ... se on hyvä talo.» »Onko isäkin ollut tappelija?» kysäisi Santra ivallisesti katsellen isäänsä. »Mikä tappelija», naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata asioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla koettaa asian ratkaista. »Vieläpä tappelija», jatkoi hän, »aina se on jaloissa ajelehtinut.» »Äläs peru, saat’ei multa ole luontoa puuttunut ... vaikka oonkin pikkuinen, mutta ... ta...» »No juo nyt ja sano sitten...! Menee maito pitkin rintoja ... kun pytystä rupeaa juomaan, muutama. Olisi sitä vielä tuossa kiulussakin ollut.» »Ään, laukallepa se maito maistaa. Niin etkö...» »Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.» »Niin, etkö muista sielläkin, Kanki-Tupun häissä, – olithan sinäkin – siellä? – Peru kun se sai naamaansa se Konsta.» »Mikä Konsta?» »Haaralan Konsta! Kyllä siinäkin oli ruumista, mutta oli kankea kuin pölkky. Ja minä olen sen aina sanonut, että siinä lyhyt lykkää kuin pitkä vielä kokottaa...» »Lempoako niitä nyt tuossa jaksattaa. Vie jo Santra ne leilit kärryille ja lähtekää, ettei väen tarvitse odottaa, ei siellä tule työstäkään mitään. Anna, äijä, sen hevosen luistaa, ei suinkaan se tiellä liho... Ja Santra, muista sanoa Maijalle, että katsoo yöllä voiaskin perään, kun siellä on se Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin, kun vähäkin silmä välttää.» – Kuivasen Ella rupesi lähistelemään Santraa yhä totisemmin. Santralla todellisuudessa ei ollut mitään erityistä Ellaa vastaan, mutta ei hänestä liioin välittänytkään, enempää kuin muistakaan. Ymmärrettävästi ei hän ollut ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään kysymystä avioliitosta, ennen kuin Ella eräänä iltana toi kihlat. Santra oli silloin hämmästynyt niin, ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa. Ensimmäinen huudahdus oli ollut: »Mitä sinä nyt hulluttelet, Ella?» Sitten oli ruvennut itkemään ja pistänyt kihlat peräsängyn päänalaisten päälle. Ne jäivät sinne, ja he olivat kihloissa. Mutta Santra näytti tähän aikaan kantavan hirveän raskasta sydäntä. Tähän aikaan tuli eräänä arkiyönä Laitalan Valee Santran luttiin, missä ei silloin ollut Ellaa. Valee oli nuori isäntämies Korvenloukolta. Hän oli jo aikaisemmin parikin kertaa kilpailijoilta valloittanut Santran. Tyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei tämä ollut osoittanut erityisempää taipumusta kulkea täälläpäin eikä ollut osoittanut suurempaa lähestymisen halua, oli suhde jäänyt kapaloonsa. Nyt Valee tuli. Ihan varmaan on huhu siitä, että minä olen kihloissa, jo ehtinyt sinne, ajatteli Santra. Mutta Valee ei puhunut siitä mitään, jäi vain istumaan ikäänkuin ei olisi mistään tietänyt ja – Santra ei tullut sanoneeksi hänelle uutta suhdettaan, johon oli Ellan kanssa joutunut – eikä käskenyt pois. Nyt Santra vasta joutui tuskalliseen tilaan. Omatunto soimasi siitä, että kihlattuna oli vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta puolen tunsi tavatonta vetovoimaa Valeeseen, jonka rinnalla Ella nyt vasta oli kadottanut hänen silmissään kaiken arvonsa. Kihlaus alkoi tuntua itsemurhalta. Valee tuli vielä toisenkin kerran. Silloin he puhuivat asiasta. Seuraavana päivänä oli Santra taas pitkistä ajoista jotenkin iloinen, niin että sen syrjäisetkin huomasivat. Kun hän ensi kerran sattui jäämään äidin kanssa kahdenkesken tupaan, virkkoi hän: »Äiti.» »No?» Nyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle ei ole niinkään helppo jutella sellaisia asioita. »Minä en mene Ellalle», jatkoi hän vihdoin. »Mitä sinä nyt sanot?» »Minä en voi, en saata ... en ikänä!» Tuli itku. Mutta nyt oli muorilla kovia sanoja. »Vai nyt, kun jo on kihlatkin ja muuta ... vai nyt peräytymään!» Käski hävetä silmänsä täyteen ja lakata jo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että on sitä ennenkin tyttäriä nähty, parempiakin, ja aisoissa niitä on pidetty... Muori ei ottanut korviinsakaan pitempiä puheita asiasta. Jo alkoi Santra käsittää missä ollaan. Hän oli itse ehdoin tahdoin juossut paulaan, aivan ajattelematta kihloihin. Nyt veti muori niin kireälle, että jo tässä ensi keskustelussa tunsi varattomana heiluvansa taivaan ja maan välillä. Äitipuoli seisoi kannallaan kuin tammi, tunnotonna kuin kivi ... jokainen ruumiinliike, jokainen äänenväre tulkitsi järkähtämätöntä peräytymättömyyttä. Santran päätä huimasi. – Niinkö sen sittenkin pitää käydä? »Ei ikänä!» virkahti hän enemmän itsekseen. Hänen äänensä vavahti, mutta helähti kuitenkin omituisen kolkolle. »Suu kiinni sellaisista!» tiuskaisi emäntä, nytkin aivan niin kuin hän olisi puhunut lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun toisen juuri on saanut. Santra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta tämä oli niin mielistynyt Kuivasen taloon ja oli jo asiasta puhellut Ellan isänkin kanssa, että Santran jutulle hän rupesi haikeasti nauramaan »niiden mukulain juonia»! Ei kumpaisenkaan kanssa Santra päässyt niin pitkälle, että olisivat edes todenteolla kysyneet, ketä hän muka haluaisi. Ellalle ei hän vielä uskaltanut mitään puhua, sillä häntä hirvitti sanoa sellaista, jos sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille. Mutta eräänä lauantai-iltana hän laittausi makaamaan tupakamarin nurkkaan, sanoi äitipuolelle, että hän ei lähde siitä ulkosijoille, ei millään ehdolla. Muori ei paljonkaan pakotellut, otti vain huomioon, milloin Ellan askeleet lutin rapuissa alkaisivat kuulua. Eikä sitä kauan tarvinnut odottaa. Silloin pistäysi muori ulos, kuiskutti jotakin Ellan korvaan, toi hänet tupaan, pisti kamariin ja sulki oven. Santralta pääsi huudahdus, kun näki Ellan. Kohosi joutuin ylös lattiasta ja aikoi rientää, Ellalle sanaa sanomatta, tupaan. Mutta Ella otti kiinni, naurahti ja kysyi, että eikö nyt lähdetä luttiin? Santra tempaisi itsensä irti ja juoksi ulos. Hänellä oli juuri ollut aikomus sanoa Ellalle ... mutta ei saanut suutansa auki. Nyt hän juostessaan ajatteli, että tottahan jo itsekin ymmärtää. Ella tuli nolon näköisenä tupaan. Herastuomari kuorsasi peräsängyssä ja emäntä istui uuninpenkillä. Muita ei tuvassa ollutkaan, sillä palvelusväkikin makasi ulkohuoneissa. Muori jo tuli ovelle Ellaa vastaan: »Pidä sinä miehen mieli päässäs», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä. »Se on tuollainen kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?» »Mitä puhunut? Mistä?» »Ei mistään! No mene nyt vain perässä, se meni jo luttiin.» Emäntä näytti olevan kahden päällä, jatkaako vai ei. Vihdoin kuitenkin sanoi: »On olevinaan katumapäällä. Koeta sitä vähän miellytellä ... mitähän ne tuollaiset kakarat ymmärtävät. Ymmärrä sinä paremmin, joka olet mies, äläkä heti ensi sanasta nenääsi takaisin vedä, jos se nyt rupeaa jotakin puhumaan. Tottahan ymmärrät, kun olet mies. Koko maailmahan sille nauraisi, jos '''sinä''' vasikan nahat saisit.» Ella mutisi jotakin hampaisiinsa. »Mitä se on sanonut?» rupesi utelemaan. »Mitähän se on sanonut...! ei mitään. Mene nyt jo.» Ella meni luirutellen pitkää nohjoista vartaloansa, tuijotellen hiukan tyhmän näköisillä silmillään. Emäntä jäi vielä uuni-ikkunaan peräilemään, josko mitään tapahtuisi. Mutta kun Ella jäi luttiin ja ovi siellä vihdoin pantiin kiinni, riisui hänkin ja meni makaamaan. Hän oli nyt tuosta asiasta enemmän epävarma kuin koskaan ennen. Aivan ensi kerran tuntui Ella hänestä niin kömpelöltä, että Santra saattaisi milloin hyvänsä pujahtaa käsistä. Pitkän aikaa hän valvoi miettien, että keneen se oikein on tuo poika tullut, kun isänsä oli nuorena niin reipas mies, oikein teräväsilmä ja äitikin oikea ihminen. – Huomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa päätettiin, että nuoret pannaan kuulutuksiin ensi tilassa. Kun emäntä tuli kotiin ja kertoi sen Santralle, rupesivat viljavat kyyneleet juoksemaan tämän poskille, mutta sanaakaan ei hän sanonut. Muori arveli, että tämä sanattomuus osoitti jo jonkinlaista asettumista ja taipumusta välttämättömyyden alle. Mielissään rupesi lohdutellen juttelemaan: »Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!» [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3234 5494 2006-09-04T13:14:00Z Nysalor 5 II Junkkarit {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: I Järvelän Santra|I Järvelän Santra]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: III Palanen jokapäiväistä elämää|III Palanen jokapäiväistä elämää]] |otsikko=II Junkkarit |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} On pimeä syysyö. Kasarin Tommin saunan lavalla kuorsailee neljä nuorta miestä hurjan juomingin jälkeen. Päreistä on jo aikoja sitten valkea sammunut, viimeinenkin tulenkipinä karsista rauennut. Kuorsausten seasta kuuluu silloin tällöin sekavaa puheensoperrusta. Vihdoin herää Karhun Esa, ryhtyy kovakätisesti potkien ja kolhien herättelemään toisia. Pääsevät siitä maristen jo kaikki jalkeilleen ja saavat valkeata uuteen päreeseen. Tämän ratisevassa, kituvassa valossa näemme nuo uniset kohmeloiset poikamiehet. Siinä on Karhun Esa, nuori isäntämies, puukkojunkkarien kuningas, Kuivasen Ella, joka tahtoo hänkin enimmiten olla muita parempi, Iikan Antti, samaa maata, muuten jo köyhtynyt ja talostaan hävinnyt, sekä Koipi-Siukku, mies neljänkymmenen tienoissa, mainion suunsa ja sukkelain juoniensa avulla renkimiehestä kohonnut tähän yhdyskuntaan. Kovin miehiä haukotuttaa ja kiroiluttaa jokaisella suun avauksella. Tuskalliselta näyttää olo. Kömpiessä ahtaalla lavalla kompastuu Ella vahingossa Iikan Antin jalkoihin. »Piruako siinä kompuroit», Antti ärähtää, »sääret poikki tallaat.» »Onpa kuin sääretkin!» »Ne ovatkin miehen sääret.» »Eivät ne ole nähneetkään miehen sääriä. Kun varpaalla pikkasen turkkaa, niin urisee jo kuin olisi silmään pistetty.» Antti kömpi ylös kiroillen, sanoi, että hän tahtoo heti paikalla näyttää kuka urajaa, ja kahmi Ellan rinnuksiin. Ella rupesi huutamaan ja pauhaamaan niin kuin pyhä tapansa oli, sillä hän oli tottunut huudollaan pelottamaan enemmän kuin voimillaan. Tappelu oli jo syntymässä, mutta Esa ja Siukku saivat välin sovitetuksi. Istuttiin sitten rauhoittuneena lavan penkille ja Siukku sytytteli sammunutta pärettä. »Voi ehtasininen!» hän siinä huokasi, »kun nyt olisi lampaan reisi hammasten väliin.» »Samat sanat», virkkoi Ella huojuen penkin päässä. »No en minäkään oksentaisi», yhtyi Karhun Esa loikoen pitkänään lavan pohjassa ja potkien juonillaan Koipi-Siukkua, joka rauhallisesti kärsi sen. Iikan Antti istui myrryisenä hiukan erillään ja imi piippuaan. »Kyllähän se mukiin menisi», tuumi sieltä. »Kyllä mä sen vain sanon, että se olisi nyt poikaa, se, olis jo, mä vieläkin sanon», jatkoi Ella innoissaan. »Kuka menee hakemaan lampaan?» kysyi Esa. »Pelataan vuoro», Siukku ehdotti. Siihen suostuttiin ja peli ratkaisi vuoron Iikan Antille. »No ei tuo ole ensi kerta, eikä se ole edes synti», arveli Antti. »Mutta kenenkähän karitsan ottaisin?» tuumi hän päätänsä raapien. »Mitä sillä on väliä, missä vain navettaan pääset.» »Luuletko sä sitten, Ella parka, olevan sellaisiakin navetoita ja navetan lukkoja, ettei mies pääse sisälle?» kyseli hän kummastellen ja juron näköisenä ivallisesti katsellen Ellaa. »Mene nyt, mene vaikka Kasarin Tommin... Jaa!» huudahti Karhun Esa käsiä yhteen lyöden innoissaan. »Mene Kasarin Tommin navetasta ottamaan, ja ota kunnollinen... Se saakurin mies! Jos tapaat Tommin, niin anna halkoa otsaan, kun kuuluu luulevan, etteivät pojat uskalla hänen lampaitansa puhaltaa.» »Luuleeko?» »Noh. Ja onko kukaan kuullut, että se mies olisi koskaan uskaltanut toista ottaa rintapäähän?... sellainen nahkasäkki!» »Luja mies se on kuitenkin», väitti Iikan Antti, »kuitenkaan ei sellainen, ettei tämän näköinen mies siltä yhtä lammasta tohdi einespalaksi ottaa. Mutta missä se keitetään?» »Mennään metsään», sanoi Karhun Esa, »otetaan sieltä Rotkon muorilta pata, suolat ja leivät.» Ja niin lähdettiin saunasta ulos. Kun oli ensin sovittu yhtymäpaikasta, erosi Antti toisista. »Onko sulla puukko? Näet, jos Tommi olisi kartanolla», kysyi perään Koipi-Siukku. »Kysy kissalta, onko sillä kynsiä!» Hiljakseen laulellen lähtivät toiset Rotkon mökkiä kohti, maiskutellen jo makeasti suutansa odotetun lampaanlihan esimausta. »Tämä Ella, se on poikaa», rupesi matkalla virnistelemään Koipi-Siukku. »Kuinka niin?» »Montako yötä ja päivää sä nyt olet ollut naittajaishäihin käskyillä?» »Viides alkaa huomisaamusta.» Ella haukotteli laiskasti, alkoi vähän viluttaakin. Toiset nauroivat. »Pian ne ovat Ellan laulut laulettu. Mutta saamarin hullu sinä olit, kun rupesit akan touhuun. Mitä sillä olisit vielä tehnyt», arveli Esa. »Kyllästyy tähänkin, iankaikkiseen retuamiseen.» »Mutta kun on akka kotona eikä pääse enää tällaisiin joukkoihin, niin sitä on niin kuin olisi jalat taivaassa ja pää penkin alla», oli Siukun tuuma. »Mutta totta puhuen, minun käy vähän vihakseni nyt, kun sinä erkanet joukosta», kertoi Esa, »olisi meidän pitänyt yksissä juonin vielä kerran saunottaa niitä körttiläisiäkin.» »Luuletko sinä sitten, etten minä mukaan tule, kun tiedon saan, vaikka mulla akka olisikin!» ihmetteli Ella. »Kyllä se on niiden akallisten miesten niin ja näin ... Karin Vennukin ... melkeinpä hän kotonansa makailee.» »Mutta kyllä se sentään on poikaa, se Vennu.» »Onko minunkin rinnallani?» »Mitäs se nyt pääpirun rinnalla, mutta»... Karhun Esaa nähtävästi miellytti tuo melkein vakavuudella lausuttu tunnustus. »Voi herran poika!» hän huudahti, »kun sais taas tehdä tuolla ... tuolla leikulla tuoretta ihmisen lihaa!» Hän joutui yhtäkkiä omituiseen raivoon, sätki puukolla ilmaa, hypähteli, pyörähteli, kiraisi hammasta ja ulahteli kuin ärsytetty suden penikka. Kylä oli jo jäänyt taakse ja he kulkivat mutkittelevaa karjantietä metsää kohti. Esan innostus tarttui toisiin ja yhdestä suusta alkoivat he sydämellisellä innolla laulaa: :»Minä olen pappani vanhin poika : Härmän Kankaanpäästä, : Enkä mä sure ittiäni : Enkä toisen henkeä säästä!» Liikkeillään ja käsillään säestivät he innostuttavaa tahtia. Laulu oli niin mahtipontista, että sen saattoi uskoa oikein sydämestä tulevan. Ikään kuin laulun tuottama innostus olisi avannut aloja uusille ajatuksille, virkahti Esa heti, kun olivat erään värsyn loppuun saaneet: »Mutta mitähän te sanoisitte, jos minä teidät molemmat ... haa!...» Hän kirosi kummallisesti nauraen ja heilautti puukkoaan. »Mitä sinä nyt, Esa?» rupesi Siukku lauhduttelemaan ja etääntyi soveliaan matkan päähän. »Älä nyt!» Ella kirosi ja peräytyi hänkin. Esa rupesi nauramaan: »Leikkiähän tämä on, leikkiä koko matkan... Mutta kuule, Ella, minä löisin sinua nyt kohta paikalla, jos sinä olisit toinen mies. Perkelekö sua auttoi saamaan sen Santran?... En minä muuten siitä välitä. – Pysy edempänä Siukku! – Mutta yhden kerran, kun siellä oli makuulla tuo Talvi-Kosken Köpi, niin minä panin sen sieltä nurin niskoin tulemaan ja meinasin olla itse yötä. Mutta kas, tuo pirulainen karkasi minulta tupaan. Voi vanhaihminen, kun minun teki mieleni mennä ikkunasta sinne tupaan ja näyttää niille oikein...! Ja jos minä mennyt olisin, niin olisin vienyt Santran takaisin luttiin. Sain kuitenkin itseni pidätetyksi, kun olin aivan selvällä päällä. Ja sitten ei minun ole tullut mennyksi, ennen kuin sinä niin vissit kaupat teit. Noo...» Ella nauroi melkein sydämellisesti, sillä koko juttu häntä nähtävästi ihastutti. »Älä naura kovin, taikka... Luuletko sinä olevasi parempi kuin minä sillä, että Järvelän Santran saat?» »Esa, mitä sinä hulluttelet ja riitaa haastat, emmehän me nyt tappelemaan viitsi ruveta.» »Viitsi! No miks’ei? Valmis minä olen koettamaan vaikka kohta, jos vain tahdot, niin...» »Mutta minä en tahdo.» Ella pelkäsi. Muuten hänkin kyllä olisi '''tahtonut''', sillä sydäntä kovin hapatti. »Se on eri asia. Minä vain ajattelin, että jos haluttaa niin... Mutta yhden tekevä.» Koipi-Siukku tulla nykerteli kappaleen matkaa perässä, sydän lepattaen ja sääret valmiina lennättämään, jos asiaksi tulisi. Saapuivat vihdoin Rotkon mökille ja pääsivät sisään. Koipi-Siukku rupesi pyytämään pataa ja suolaa. »Hyi», sanoi muori, niinkuin vakava ja kristillinen ihminen ainakin, »kyllä noin komeat pojat saisivat antaa ihmisten lampujen olla rauhassa. Se on melkein niin kuin varastamista sellainen... Komeita poikia ja sellaisia touhuja.» »Onko muori ollut nyt hiljan pastorin puheilla?» kyseli Siukku irvistellen. »Mitä sitten? Mitä se sulle kuuluu?» »No, no, älkäähän noin olko tureissanne, vanhoja tuttujahan tässä ollaan. Onkohan se Kasarin Tommi löytänyt sitä kirvestänsä, joka katosi tuonaan tässä metsässä?» »Siukku!» nuhtelivat toiset nauruaan pidätellen. Muori ei ollut kuulevinansakaan, pesi vain pataa. »Ihmiset puhuvat, että pastori tulee ensi pyhänä tänne teille pitämään körttiseuraa.» »Hääh?» kysyi sängystä vaari, joka oli hiukan huonokuuloinen, mutta nyt kuuli osittain, kun Siukku puhui kovalla äänellä. Kertoja meni sängyn ääreen ja jutteli asian uudestaan. »Valehtelet», tuumi ukko, nähtävästi kuitenkin ollen kahdella päällä uskoa tahi ei. »Etkö sinä ole Koipi-Siukku?» »En minä ole kuin pappilan isäntärenki. Koipi-Siukku on pantu kiinni.» »Hoo, no oletko sinä sen veli?» »Sisaren poika. Mutta en minä ole sellainen lurjus kuin setä Siukku.» »Hooh, noo ... kuinka se pastori nyt tänne?» »Kuuluu saaneen tietää», huusi Siukku yhä ukon korvaan, »että teidän muori on herännyt.» »Meidän Annako?» »Niin, ja ettekös tekin ole ruvennut ajattelemaan sitä parempaa asiaa?» »Niin minäkö?» »Niin.» »Tiedä... Onko sun piipussasi perä?» Siukku antoi piippunsa ja äijä rupesi sitä kaivamaan. »Tekin olette jo vanha mies», kiljui Siukku yhä edelleen ukon korvaan, ja toiset koikkailivat penkillä nauruansa kiinni yritellen. »Te olette jo vanha mies ja syntiä on vissiin kokoutunut. Pitäisi teidänkin jo ajatella...» »Se valehtelee sulle aivan», tuli muori vaarille sanomaan sivumennen. »Häh? Koska min’ oon valehdellut, lempoo?» sanoi vaari. »Vaikka mä sen itse sanon, niin en minä ole ikänä varastanut enkä valehdellut, mutta ihmiset komppuneeraavat ja valehtelevat sellaisia.» »Kyllä sitä aina vähän kuitenkin tulee valehdelluksi», kiljui Siukku. »Noo, mutta ei sitä hätävaletta kiellä Jumalakaan.» Ukko nauraa hörähti. »Hou!» virkahti ovesta päänsä sisään pistäen Iikan Antti. »Ahah? Noo?» »Tuleeko pata?» Tuvassa olijat kavahtivat liikkeelle. Karhun Esa pisti muorin käteen suoloista ja leivästä määrätyn hinnan. Siukku otti padan ja lähti ulos laulellen: :»Kolmen kannun kattilalla se kultani kahvin keitti, : Kun se mulle hyvästeli ja erokirjan heitti.» Toverukset oikaisivat mökin viereiseen männikköön Siukun osoittamaa tietä. Antti oli jo saanut tarpeensa uuhen kantamisesta, joten se nyt vuorostaan joutui Ellan hartioille, joka kiroillen ja meluten kahnusteli toisten perässä tuon tuostakin kompastuen. Saavuttiin vihdoin pienelle sievälle aukealle männikössä ja päätettiin asettua siihen. Kylläpä näyttivät jo toimeensa tottuneilta! Kootut oksat syttyivät iloisesti palamaan. Nahka nyljettiin uuhen selästä ja lihat terävillä puukoilla silvottiin kappaleiksi pataan, joka poristen kiehui ja parpatti. Pojat makailivat lieden ympärillä lämmitellen ja nauttien, kertoen entisistä urotöistään ja laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Monen miehen selkäsauna mokotti miekkosten hampaiden koloissa. Mutta liha kypsyi vihdoin, pata nostettiin tulelta ja miehet keräysivät sen ympärille tyydyttämään hiukaisevaa nälkäänsä. »Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?» kysyi Koipi-Siukku. »Niin, eilen vielä», todisti Iikan Antti, suu täynnä lampaan reittä. »Saapa nähdä, eikö se aja takaa? Jos vähänkin vihiä saa, niin ajaa kuin ajaakin», arveli Ella. »No, ja entä sitten? Joko pojat pelkäävät?» kysyi Esa. »Ei muuten, mutta jos saa todisteita ja vie oikeuteen, niin saadaan tässä vielä varkaus», sanoi Ella. »Varkaus!» matki Iikan Antti. »Sepä vasta olisikin poikaa, neljä tällaista miestä varkaiksi yhden kakun tähden!» »Laki ei katso leikkiä», tuumi Siukku, »mutta minä tuosta en suurin välitä.» »Kyllä se on miehet sillä lailla, että vaikka hänellä olisi parempikin kurssi, kuin ihmisellä, niin ei se tule tätä joukkoa hätyyttelemään», vakuutti Esa. »Eikä se nyt ole häpeäkään lampaan varkaudesta käräjään mennä», arveli Ella. »Kunnia, kunnia se olisi! Kun päästäisiin sinne, sepä vasta poikaa!» ilakoi Esa. »Vanhan Erkin tulukset! mutta siinäpä vasta leikin ainetta on», riemuitsi Koipi-Siukku, »Karhun Esa ja Kuivasen Ella lampaan varkaudesta kiinni!» Joukko tuli kovin hauskalle tuulelle, jopa päättelivät, että asian pitää juonilla toimittaa Kasarin Tommin tietoon, jos ei muuten, niin koetteeksi, josko se uskaltaa käräjiin haastaa... Olisi niin riivatun hassua saada sitten antaa sille maksuksi lämpimä selkäsauna, kun luulee sekin mies olevansa... Toverukset laskeusivat nuotion ääreen lepäilemään vahvan aterian päälle. Mutta aamun hämärtäessä nostatti nouseva päivä heissä jonkinlaista lähdön velvollisuutta. Viina oli päistä haihtunut, painostava kohmelo siellä nyt vain mokotteli. Herätessä tuntuivat mielet apeilta ja myrryisiltä. Ella rupesi ensimmäisenä puhelemaan kotiin lähdöstä, sillä tuossa lojuessa oli mieleen johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia ja toimitettavia. Omaatuntoakin kenties kohliskeli tämä hiukan tavaton tapa kulkea sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla, vaikka ei hän siitä tovereille mitään virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen kotiinsa, koska sinne oli lyhin. Hän kyllä sieltä panisi hevosen ja lähtisi kyyditsemään Ellaa äijämiesten teille. Mutta useimpain mielestä oli tämäkin matka jalkaisin kuljettavaksi liian pitkä. Tässä pulassa äkättiin Karin Vennu. Sinnehän ei suorinta tietä voinut olla kuin virsta. Sinne! Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin siihen ja pata vietiin mökille. Liikkeelle lähdettäessä miehet reipastuivat, uusi vireys ja uudet halut palasivat nousevan päivän mukana. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3235 5495 2006-09-04T13:14:05Z Nysalor 5 III Palanen jokapäiväistä elämää {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: II Junkkarit|II Junkkarit]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: IV Valeen keinot|IV Valeen keinot]] |otsikko=III Palanen jokapäiväistä elämää |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Karin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli »nuorten», »hurjain», »junkkarien», »komeain» ja, kuten julkisena salaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin kauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja Vennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta Vennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin honganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi näyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret »junkkarit» pitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei ilennytkään koskea kelvottomiin! Vennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja varasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa eikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin ja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä ei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi, väkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi, sai kohta koettaa. Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt, ajeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei usein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään tulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin paholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi hänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki nähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. »On niitä sentään miehiäkin vielä», sanottiin niistä. Yleisesti nuoret miehet ihailivat Vennua, pitivät isänään, ihanteenaan. »Se on poikaa se, on oikein mies, saakuri, se Vennu!» niin sanelivat nuorukaiset. Siitä kait se sitten johtui, että Vennu luuli olevansa kaikkien herra. Nuoriso piti häntä miehen mallina – sehän vaikutti elähdyttävästi kahden puolen. Etteivät vakavammatkaan ihmiset Vennua oikeastaan aivan ankarasti tuominneet siinä merkityksessä kuin ehkä myöhempinä aikoina olisi tehty, johtui epäilemättä käsitteistä ajan luonteesta ja hengestä. Sillä »hengessä» oli silloin omat omituisuutensa. Esimerkiksi lampaan varkaus, jonkalaisesta edellisessä on kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus yleisessä käsitteessä, eikä sellaisesta usein lakiin menty. Siksipä melkein jokainen nuorimies oli sellaiseen syypää! Lammasnavetta ja naurishuhta olivat melkein yhteistä omaisuutta. Varastiko Karin Vennu, sitä ei oikeastaan kukaan voinut todistettavasti väittää. Mutta että hän antoi rosvoille sijaa, se tiettiin, siitä häntä moitittiin, se meni jo yli sen rajan, minkä yli ei koskaan millään tekosyyllä voinut viedä »siivon miehen» nimeä. ---- Oli aikainen aamu. Karin Vennu venyi vielä vuoteessaan. Ruskea paksu tukka oli pörrössä kuin rohdinkuontalo. Sängyn esiripun oli vetänyt pois edestä päänsä taakse, punaiset terveet posket olivat lattialle päin. Silmät ummistuivat toisinaan, toisinaan taas avautuivat, näyttivät siinä kuin paennutta unta etsivän. Työväki näkyi olevan päiväkunnalle lähdössä, ja emäntä, isokokoinen, muhkean näköinen muija, antoi käskyjä ja ohjeita päivän varalle, ohi kulkiessaan aina soutaen kätkyttä, missä pienoinen makasi. Penkin loukossa venyi makuullaan pitkä pojanroikale, rikkinäiset, oikein kerjäläisen vaatteet päällä: kaikkialta paistoi aatamin nahka. »Iikka», virkahti sängyssään Vennu, »pudota lattiaan se Kaapo siitä penkiltä, vedä tukasta.» Iikka, pojanroikale hänkin, mutta arvoltaan talon renki, meni oitis, tarttui Kaapon pitkiin hiuksiin ja nykäisi lattiaan. Poika kiljahti, loi uniset villit silmänsä pahantekijään. Nepä vasta olivatkin silmät: mustat, terävät ja niin tulisen villit, että niiden olisi luullut sähköä iskevän kuin mustanketun kaunis talja. »Saatanoitako sinä!» kerjäläinen kiljui, kavahti ylös kuin kissa ja toisen tukkaan. Pojille syntyi totinen tappelu, kierielivät maassa kuin tappelevat koirat. Vennu nauroi sängyssään hengetönnä. »Kas se, Kaapo! No, no, Iikka! Älä hellitä», härnäsi hän. Emäntä kävi kätkyttä soutamaan. »Herättävät lapsen», mutisi ja alkoi hissittää. Mutta nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas, tuo Kaapo! »No, no ... no... Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi... Lempoako siinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?... No voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!» Vennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä ja usutteli poikia. Nyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan syöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain poikain ympärille kiillottelemaan: »Ähäh! No no no ... ota Iikka puukko!» kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei ollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa, mutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi: »So so, Esa!» Esa päästi raa’an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi Iikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin saanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta huohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta vuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään naureskellen ja noituen: »Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira, kun ei muuten mitään voinut... Olisi vain ollut puukko, niin olisin sille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.» Toverit nauroivat: – tuohan kuului miehekkäälle! »Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa. »Varastettiin eilen, ja...» »Etkä ole vielä toista hankkinut?» »En ole löytänyt vielä niin hyvää», sanoi Kaapo, sovitellen rääsyjänsä, jotka tappelussa olivat vielä kurjemmiksi riutautuneet. »Minkälainen puukko sulia on, Esa?» Hän meni Esan ääreen ja rupesi tämän tupesta puukkoa vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista kiiltävää terää. »Kelpaisiko se?» »Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.» »Kas tällaista», näytti Ella omaansa. »Tuo nyt ei ole mistään kotoisin, parempia niitä mies tieltä ojiin potkii. Taitaa piimään vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.» »Entäs tämä?» Siukku näytti omaansa. »Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla varastettu, enkä minä huoli varastetusta vaikka kuinka koreasti pyytäisit. Koetetaan onko se varastettu... Varastettu on, kosk’ei lattiaan pysty. Minä olen varkaalle niin kovin vihainen että... Minkälainen puukko isännällä on?» »Tällainen se on miehen puukko.» »Tuo nyt on puukon näköinen, tuon viitsisi ottaa ja Esan puukon kanssa.» »Mutta mitenkä ne saisit?» »En tiedä... Piisaako sinun puukostasi, Esa, jos mä hyppelen ryssää ja tappelen kalajokista?» »No, jos saat sen sitten varastetuksi, niin saat pitää.» »Ka en mie varasta, eikä taattonkaa varasta, mut ihte myö otetaah, ku kohal satutaah. No saanko?» »Saat.» »Saanko? Koetas vannoa.» Kaapon silmät säkenöivät innosta ja kalpeat, likaiset posket punoittivat. Miehet katselivat erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa vannoi. »Mutta etkö lyökään sitten minua?» Poika jo puki luudanvartta kalajokiseksi. »En, en, mutta sun pitää se varastaa.» »Ka, ka, Esa jo pelkää», ilkkuivat toiset. »Tämä poika ei varasta, mutta oon minä vähän vaarallinen mies pimeällä aikaa, mä tahdon ottaa itse», toimitteli poika toimessaan ja miehiä nauratti oikein vatsan täysin. »Tiedätkös...! isäs tupen krapa...! äitis pirttiviinan juoja! tunkion pönkä! kun varastit mun äidiltäni mennyt vuonna, kun lehmä kantoo, kengän paulat! Tiedätkös!...» Kaapo riehui kalajokisen kanssa tukkaansa repien. Tuo satakertaa nähty kerjäläispoikaleikki kävi Kaapolta paremmin kuin muilta ja siksipä se miehiä niin hassusti huvittikin. Isäntä oli tällä välin pukenut päällensä. Kun pojan temput olivat loppuneet, siirryttiin kamariin, Kaapo muiden mukana. Isäntä otti pullon kaapista ja tarjosi aamuryypyt. Istuttiin, ryypättiin, pakinoitiin ja kiusattiin Kaapo laulamaan kaiken maailman renkutukset, jotka väliin innostuttivat niin, että muutkin yhtyivät mukaan. Väsyttämään tämäkin vihdoin rupesi ja Vennu veti kortit esiin. Pöytä oli niin täynnä kaikenlaista kädestä heitettyä, ruokatavaraa, vaatteita ym. että otettiin tuoli, jonka päällä nyt ruvettiin korttia lyömään. »Saanko minä olla piruna?» kysyi Kaapo. »Sinä olet huono piru», sanoi Siukku. »Aina kuitenkin sinua parempi.» Kaapo asettui hyöriskelemään pelaajain ympärillä eikä kukaan enää häntä estänyt. Kohta kun peli alkoi, vetäytyivät naamat totisiksi ja jokaisen silmistä alkoi loistaa kiihkeä, himokas tunne. Välistä keskusteltiin yhtä ja toista. Muun muassa kertoi Karhun Esa, että he viime yönä söivät Kasarin Tommin uuhen. »Kasarin Tommin?» kysyi Vennu kulmiansa rypistäen. »Niin, mitä sinä siitä?» »Perhana, se teidän olis pitänyt jättää tekemättä.» »Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.» »Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin kanssa. Läheisten naapurien kanssa pitää aina olla ihmisiksi, pojat, oli kaukaisten kanssa miten hyvään.» »Mutta eihän me olla hänen naapureitaan», puolusti Ella. »Mutta kun '''minä olen''', ja kun te olette täällä meillä kuin kotonanne, niin... Ei perhana, se oli hullua, miksette ennen hakeneet vaikka meidän navetasta. Kun te nyt olette täällä ja jos tietää saavat, niin luulevat, että minäkin olen joukossa ollut.» »Eihän se suuri erehdys olisikaan!» nauroi Iikan Antti, »kyllä sinä olet monen lampaan niskassa ollut, sinäkin.» »Naapurienkinko?» »Sitä minä nyt en tiedä. Mutta lihaahan se on naapurinkin lampaan liha.» »Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte, niin älkää '''naapureitanne''' suututtako, sen minä sanon! Kun naapureissa kehutaan ja kaukana pelätään, niin silloin se on niin kuin ollakin pitää, pojat! Ottakaa ryypyt... Pian minä annan teille selkään, jok’ikiselle... Annas Esa vähän puukkoasi tänne.» Vennu nauroi, Kaapo seurasi jännityksellä toisten peliä. Esalta pääsi kirous ja teeskennelty nauru: puukko oli poissa. Toisetkin nyt huomasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat nauramaan. »Onkos se nyt sulla, Kaapo?» »Häh, mikä?» »Mikä!» »Niin, mikä?» Kaapo haukotteli. »Saakurin poika!» »Pidä vain Kaapo, se on saatu, mikä on annettu», vakuuttivat toiset. »Ei mulla ole», sanoi Kaapo haukotellen, »rupeaa uudestaan nukuttamaan... Onko sun puukkos sitten kadonnut?» Esa löi Kaapoa puolipiloillaan korvalle ja kiroili, että tuo poika se on oppinut koko mestariksi... Kaapo pistäysi tuvassa ja tuli jälleen takaisin asettuen kamarin uunin eteen makaamaan. »Saanko minä tulla, Ella, sun häihisi?» kysyi hän, kun oikoili uunin edessä lattialla. »Tietysti.» »No mutta sun pitää oikein käskeä. Teille minä tulen, Esa, huomenna. Joko sinä oot silloin kotona?» Esa ei sitä tiennyt, mutta käski tulla, kyllähän ämmät ruokaa antavat. Lupasi sitten kyyditä viikoksi pastoriin. »Pastorin kanssahan se onkin hyvä tuttu, tämä Kaapo?» kyselivät toiset naureskellen. Poika kavahti ylös lattialta, hyppäsi tuolille ja rupesi kamalasti silmiänsä muljotellen ja suutansa vääristellen matkimaan pastorin saarnaa. Juuri kun hän parhaillaan pauhasi ja toiset vatsojaan pidellen nauroivat, työnnettiin kamarin ovi auki ja Kasarin Tommi astui sisään. Jykevä mies, jonka leveät hartiat ahdas körttinuttu teki vielä jykevämmiksi. Mustan, matalan huopahatun alta tiirotti kaksi vaaleanharmaata silmää niin peräytymättömästi ja varmasti, että olisi saattanut uskoa tuon miehen ajavan aiotun asiansa vaikka maailman loppuun asti. Tommilla oli iso kirves vasemman käden koukussa. Oikeasta kädestään viskasi hän lattiaan tuoreen lampaantaljan, jonka sisästä vyöryi lattialle verinen lampaanpää ja jalat. Sitten hän otti kirveen oikeaan käteensä, pysähtyi keskilattialle, tuijottaen kuin kuolemanenkeli Karhun Esan silmiin. »Kenenkä työtä tämä on?» kysyi hän äänellä, joka olisi ollut tarpeeksi panemaan hampaat tavallisten miesten suussa kalisemaan, sekä tarttui vasemmallakin kädellä kirvesvarteen. Suupielessä väreili omituinen hymyily. Kaikkien kamarissa olijain suut jäivät ammollensa tästä hämmästyttävästä rohkeudesta ja liikahtamatta istuivat he kaikin tuijottaen käsittämättömin katsein vasta tullutta. Poikakin jäi tuolille seisomaan kuin eloton patsas. »Niin totta kuin nimeni on Tommi, niin saatana ottaa joka ainoan, joka liikahtaa hiukankin, ennen kuin saan tietää kenenkä töitä tämä on?» Kirves kohosi. Jos olisi toisilla ollut kirveitä tai vain jotakin muuta asetta käden ulottuvilla, niin voi Tommi-parkaa! Mutta hänen onnekseen ei koko kamarissa ollut mitään. Sitä paitsi oli tuon miehen rohkeus ja maine, vaikka ei hän ollut kymmeneen vuoteen ollutkaan varsinainen tappelija, niin suuri, ettei voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hän panisi uhkaustansa toimeen, vaikka olikin »heränneitä». Vennu loi synkän katseen Karhun Esaan, ikään kuin vaatien tätä tunnustamaan. Esa ymmärsi tuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi röyhkeyttä tavoittelevalla äänellä: »Minä...» Poskilihakset pullistuivat ja katse meni alas, ei sen tähden että piti tämän '''teon''' tunnustaa, vaan sitä varten, että se tässä näytti kuin pelosta tapahtuvan. »Meinaatko sen maksaa?» Kirves oli yhä kohotettuna ja tärisi kuin olisi ollut kiinnitettynä täydellä voimalla käyvän höyrykattilan kylkeen. Vastausta ei tullut vähään aikaan. »No, jos sen...» alkoi jo Karhun Esa. Toiset nähtävästi odottivat, että hänen pitäisi jotakin sanoa. Tommi jo ymmärsi, että häntä pelättiin ja kunnianhimo kiihotti menemään pitemmälle. Kun ei vastauksesta tullut mitään, iski hän kirveensä tuoliin, missä kortit olivat. »Tuleeko siitä mitään?» Kirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli kohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin, Antti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen, jonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa. »Hiljaa pojat!» kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat. Hänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu. »Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!» komensi Vennu ähkien. Kaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti kirveen ja kohotti jo sitä. »Kirves pois!» kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä eleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään käyttänyt. Vennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen syvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He tunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen »koettamaan». Nyt oli satuttu ja nyt »koetettiin». Siinä ei tapeltu, niinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin puristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut kukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä ja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä katselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin Vennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla jompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka, verinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit, joista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin jaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät ymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli pudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja palavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta Vennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja hampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että niistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä vastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti kokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi niin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun Tommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun silmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi kohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla heikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti, että koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin viilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto ja – sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan, Vennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän saavutti malttinsa jälleen. »Sinun '''täytyy''' tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä», virkahti Vennu nyt huohottaen. Tommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä elämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle. Toiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja liikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja lopettaa tuon... Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä, mitä Vennu ajattelee... Vennu hypähti ylös. »Nouse ylös, naapuri», virkahti, »näet sen, ettei mikään estäisi minua lähettämästä sinut Paapeliin, jonka hyvin ansaitsisit, kun sillälailla (hän väänsi raivoisasti päätänsä ja puhui hampaittensa välistä) tulet meille! Mutta emme riitele siitä, se on nyt sovittu ja sinun '''täytyy''' tunnustaa, että minä olen ensinnä, ja sinä olet sitten vasta.» Tommi nousi, nähtävästi tappiostaan enemmän häpeissään kuin peloissaan. »Mutta rohkea sinä olit, se minun täytyy tunnustaa», jatkoi Vennu. »Piru ollen, kun tällaisten miesten joukkoon uskallat yksin tulla!» »Luuletko sinä sitten, että minä nyt vapisen?» kysyi Tommi verrattomalla kylmyydellä. »Et, lemposoikoon, näytä siltä. Mutta ottakaa miehet tuoleja tuvasta, näkyvät nämä menneen vähän rikki. Istu Kasari.» »Minä en istu», virkahti Kasari ja kurkussa loksahti ikään kuin olisi tahtonut ottaa kiinni sanan, jota aikoi sanoa. »Nyt aseettomana minä olen kyllä teidän armoillanne, teitä on viisi ja minä olen yksin. Mutta minä olen tullut tänne oikealla asialla ja tiesin, että sellaisissa asioissa ei auta muu kuin kirves. Minä en vieläkään peräytä vaatimustani, minä vaadin lampaani hinnan, koska on jo tunnustettu, että se on otettu. Tappakaa minut, jos tahdotte, teitä rukoilemaan en minä rupea.» Toiset hyrisivät yhteen ääneen, josta saattoi selittää tarkoituksen: no, mutta eikö sille anneta sellainen selkäsauna että... »Voi Kriste!» kiljahti Vennu, »jos sinä olisit toinen mies, etkä naapurini!...» Hän hypähti ylös. Kohta hillitsi kuitenkin itsensä ja kysyi toisilta: »Otitteko te sen lampaan?» »On se otettu, mutta sitä ei makseta», vastasi Karhun Esa. Iikan Antti murahti jotakin samaan suuntaan. »Mutta sinä maksat sen!» Esa vaaleni, sillä nyrkki oli jo häntä kohti ojettuna. »Mitä se kraappa maksaa?» kysyi Vennu. »Kolme ruplaa.» Esa tempasi taskunsa. »Onko teillä rahaa?» kysyi hän toisilta. Iikan Antti ja Ella ottivat sanaa sanomatta taskunsa ja kukin nakkasi pöytään ruplan. Pitemmittä mutkitta korjasi Tommi rahat taskuunsa. »Korjaa nyt joutuun luusi, taikka...» uhkasi Esa. »Taikka ... ei mitään!» ärjäisi Vennu. »Minä olen isäntä meillä, ja meillä ollaan niin kuin minä sanon! Niin te kuin muutkin. Naapureille ei tehdä täällä mitään. Te olette varastaneet häneltä lampaan kuin siat, ja hän on vaatinut siitä maksun kuin mies. Ilman minua olisi Kasari ottanut sen teiltä pakolla. Sellaisia miehiä tällä kulmalla kasvaa. Istu, Kasari.» Vennun äänessä oli tuskin huomattava imartelun vivahdus. Kasarin suu vääntyi hiukan hymyyn. »Totta puhut, Vennu», hän virkahti varmasti. »Mutta minä olen saanut, mitä olen kaivannut ja lähden.» Hän otti nyt vasta hattunsa, joka oli pudonnut lattiaan. »Ota sitten edes piiskaryyppy, eihän meillä ole riitelemisen syytä, naapuri», sanoi Vennu ja kaatoi lasiin. »No, jos tahdot antaa, niin ... mitäpä se riitelemälläkään paranee.» Tommi astui pöydän luo, kallisti ryypyn ja kiitti. Sitten hän astui oven luo ja aikoi mennä, mutta pyörähti puoleksi takaisin. »Olisi mulla jotakin sanottavaa sinulle, naapuri, mutta...» hän yritti katsoa syvälle Vennun silmiin. Vennu kiinnitti tarkkaavaisuutensa häneen. »Uskostako, vai?» »Siitäpä juuri.» Kasari huokasi raskaasti ja katsoi melkein rukoilevasti Vennua silmiin. Nuortenmiesten suut menivät ivanauruun, yksi kirosi ääneen, mutta Vennu virkahti: »Jätä toiseen kertaan, naapuri, en minä nyt tunne olevani kirkon kipeä enkä Jumalan sanan vaivainen.» Surkuttelun sävy värähti Tommin silmäkulmassa ja sanaakaan enää ääntämättä meni hän tupaan, otti sieltä kirveen kainalokoukkuunsa ja lähti kotiin päin. Kasarin mentyä olivat nuoretmiehet kovin nolon näköisiä. Vähitellen pääsivät kielenkannat valloilleen, eivätkä he saattaneet Tommille mitenkään anteeksi antaa sitä, että tuli heiltä, niin pelätyiltä ja kuuluisilta, lampaan hintaa väkivallalla ottamaan. Kun sitten vielä eivät olleet saaneet käsin koskea, niin se vasta aatamille kävi. Isäntä yksin sai ylpeillä ja hän ylpeilikin. Ei ollenkaan häntä näkynyt painavan toisten häpeäntunne. Vihdoin toisiakin innostaakseen sanoi: »Nythän oli '''minun''' vuoroni ... minähän olin vanhin ja...», hän nauroi kurillisesti. »Minä tahdon kermat...! Ymmärrättekö?» Hän ärjyi silmät säihkyen ja räjäytti suuren nyrkkinsä pöytään. »Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta jossakin '''toisessa''' paikassa? Ja teidän '''pitää''' antaa sille selkään, jos miehiä olette. Mutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?» Vennu nauroi. Kyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet hykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja toisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti, ennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle varmaan talteen. Kaapo oli istunut tuolilla jossakin nurkassa hiljaa ja melkein nöyrällä kunnioituksella katsellut tätä elämää, erittäinkin olivat hänen silmänsä yhtäpäätä kiintyneinä Karhun Esaan. Tuossa vimman hetkellä Esan pienehkö, notkea vartalo liukui toisten mukana, välissä ja ympärillä varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen silinteri. Silmäin hehku se poikaa ihmetytti, miellytti ja samalla hirvitti. »Kaapo!» huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas tämän, »saarnaa saarnasi loppuun!» Kaapo vavahti. Kuin nuoli nousi hän tuolille ja alkoi. Toiset ryhtyivät heti nauramaan ja Esa sekaan sotkemaan. Tämä vaikutti, että kummallinen, vaistomainen pelko, joka ensin sai pojan äänen oudosti värähtelemään, katosi. Yksin Esaa hän katseli. Hänessä heräsi niin sanomaton innostus ja halu tehdä tuolle miehelle mieliksi, että todella saarnasi kuin »seitsemän pappia». Päivä kului jälkipuoleen ryypätessä ja hupaisessa elämässä. Lopuksi päätettiin miehissä lähteä Ellaa kyytiin morsiamensa luo – Vennukin mukaan, kun ei sanonut morsianta ollenkaan nähneensä, mutta paljon kehui puhuttavan kuulleensa. Tästäpä vasta syntyisi iloinen retki, komeain retki! Ja Järvelän herastuomarin viinat ne nyt juodaan...! He nauroivat vatsansa täyteen jo etukäteen siitä huvista, miten kitsas ukko kimmurtelee, ennen kuin viinansa heidän käsiinsä antaa. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3236 5960 2006-09-24T15:23:39Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: III Palanen jokapäiväistä elämää|III Palanen jokapäiväistä elämää]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: V Kolinoita|V Kolinoita]] |otsikko=IV Valeen keinot |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} »Sen minä sanon Valee, että minä en tämän yön perästä tahtoisi olla sinun housuissasi.» »Se on kyllä mahdollista, mutta minä aion kuitenkin pysyä omissa housuissani.» »Mutta sinuna minä ajaisin Santran kanssa oitis Tampereelle ja elelisin siellä jonkin aikaa. Onpa sinulla hyvä hevonen.» »Sinä ajattelet, Jassu, aina niitä pakoretkiä. Hittoako minä Tampereella tekisin? Takaisin sieltä olisi tultava. E-ei, minä en ajattele tällä yrityksellä mitään muuta kuin sitä, ettei Kuivasen Ellan ja Santran kuuluttamisesta ensi sunnuntaina tulisi mitään. Jos Ella vähänkin ymmärtää nokkaansa ottaa, niin ei se toisena sunnuntaina enää yritäkään.» Valee nauroi. »Mutta eikö olisi ollut järjellisempää sentään edes koetteeksi puhua herastuomarin ja emännän kanssa?» »Noo ... en tiedä. Santra itse sanoi, ettei se maksa vaivaa. Ja niin minäkin uskon; se emäntä kuuluu olevan tuikea muija.» »Kyllä siinä sitä on. Mutta totta puhuen, minä vieläkin epäilen, millä kurilla sinä selviät tästä jupakasta.» »Hoo, kyllä jupakat selviävät aina itsestänsä. Mikä siinä on kuin selviäminen. Paljon vaikeammaksi asia sillä tulisi, jos minä antaisin Ellan päästä kuulutuksiin. Sittenhän se olisi asia minun puolestani saatuna.» »Niin no, kyllähän minäkin sen ymmärrän, että herastuomarin suostuttaminen käy välttämättömäksi tämän tempun jälkeen, jotavastoin, jos nyt juuri, kun Ella kulkee naittajaisiin kutsuilla, olisit hänen puheilleen mennyt, olisit varmaankin saanut vasikannahkain kanssa palata. Mutta sitä minä vain arvelen, että Ella varmaan tulee hakemaan omaansa pois ja siinä taitaa tulla kuuma löyly.» Toinen nauroi. »Kyllähän sitä on kuumia löylyjä ennenkin nähty.» »Kun nyt vain onnistuisimme», jatkoi Valee, »sillä jos siellä piiat jo ehtivät luttiinsa, niin ne varmaan kuulevat meidän vehkeemme. Täytyy siis ehtiä siksi kuin he ovat vielä tuvassa. Luuletko nyt voivasi jutuillasi pitää ne siellä edes puolen tuntia?» »Koetetaan.» »Sinä, Jassu, yksin tiedät nyt tämän asian. Jos hyvin sattuu, pysyy Santran olinpaikka salassa muutaman päivän, jollet sinä vain mitään...» »Ole vaiti, saisinhan minäkin ne junkkarit sitten niskaani, jos sitä lörpöttelemään rupeaisin, että minäkin olen jutussa ollut.» »Niin, no sitä minäkin. Muuten niin ... kyllä minä sinun vaivasi palkitsen.» »Palkitsen», matki Jassu. »Ne ovat moneen kertaan palkitut, enkä minä tähän sen vuoksi ole ryhtynyt. Mutta oli oikein tuhannen tavalla ilkeätä nähdä, kun ne piinasivat ja pakottivat Santraa ottamaan sellaista nohjaletta kuin Ella, niin...» »Niin sinä tulit ja sanoit minulle: ’Mene nyt poika väliin.’ Mistähän sinä sen niin arvasit, että minä?...» »Näillä korvillani olin kuullut ja näillä silmilläni nähnyt, vaikka ei niillä juuri luulisi näkevän, mutta näkee niillä perhanoilla.» Miehet, jotka näin haastelivat hiljaisella äänellä, olivat Laitalan Valee, vahvarakenteinen, jänterä, parissakymmenissä oleva mies, toinen Sakarin Jassu, pieni, elähtäneen näköinen, noin puolivälissä viittäkymmentä. Hän oli ammatiltaan suutari, mutta sen lisäksi pystyi melkein kaikkiin inhimillisiin käsitöihin. Satoi hiljaa. Taivas oli paksussa pilvessä ja siitä syystä jotenkin pimeä vaikka oltiin vasta syyskuulla. Valee tempasi suitsista hevosta, joka heti lähti oikaisemaan täydellä vauhdilla. Puuvieteriset kiesit pärkyttivät omituisella äänellä. Tultuaan tielle Järvelän kartanon taakse suisti Valee hevosensa saunan sivulle, humaliston taakse piiloon, johon sen helposti sopi edessä olevan hakkuurantteen ylitse ajaa. Sakarin Jassu lähti tupaan, jonka ikkunoista vielä loisti himmeä valo. ---- Järvelän perhe istui illallispöydässä. Honkainen päre paloi leipähirressä riippuvassa pihdissään. Rengit ja piiat syödessään jaarittelivat päivän uutisia. Herastuomari istui pöydän takana varsinaisella paikallaan ja virkkoi tuontuostakin sanan nuorten juttuun. Emäntä hänen vieressään silmäili tuikein katsein, kun joltakin palvelijalta pääsi pieni naurun räväys. Santra, joka istui pöydän alapäässä, näkyi olevan siinä enemmän tavan kuin syömisen vuoksi. Sairaalta ja valjulta hän näytti, poskilta oli veri paossa, silmäin loiste oli sammunut ja innoton. Kun silloin tällöin kuului maantieltä rattaiden pärinää, vavahteli Santra ja näytti niitä erityisellä huomiolla tarkkaavan. Emäntä häneen joskus loi salaisen syrjäsilmäyksen ja näytti toisinaan jo olevan suu auki kysymäisillään, mikä muka Santraa vaivaa. Ei kuitenkaan kysynyt. Ruotivaari oli syönyt kupistaan penkillä ovisängyn luona ja rupesi nyt siunailemaan ruokaansa oihkien kovaäänisesti ja hartaasti. Veti sitten tupakkatamineensa esille ja latasi piippunsa. »Saatte tästä valkeata», sanoi toinen renki, joka nyt myöskin nousi pöydästä ja raapaisi tulitikulla valkeata pöksyistään. »En minä niin ylpiästi ... kyllä minä saan tuluksillanikin... Mulla onkin sellaiset tulukset, että...» Ukko alkoi iskeä, huolimatta valkeasta, jota renki piti hänen edessään. Äijä iski pari kertaa ja taula otti tulen. »Kappas vain...! ne ovat Latolan seksmanni-vainajan tulukset», kerskasi äijä. »Kyllä ne ovat kalut», arveli renki suu hymyssä tuluksia katsellen. »On ne paremmat kuin sulla on, eikä sun ole ollut isälläsikään kunnon tuluksia», ärisi ukko. »Minä poltankin tikkuja.» »Polta vain niin kauan kun kestää ja koetas mennä ottamaan niillä tuulessa kolloosi valkeata.» »Otan minä vaikka kuinka puhaltais.» »Tulukset ne ovat kuitenkin ensin näin piipputouhuissa.» »Kyllä ne ovat ne viimeiset kalut.» »On ne, saat nähdä, että häviävät ne tulitikut.» »Kun minä olin vielä nuori», virkkoi isäntä pöydän takaa, »tässä kulki kerran kestikievarin kyydillä suuri herra. Se oli muistaakseni pyhäpäivä, koska me joudimme siellä kevarin pihalla seisoskelemaan. Ja kun se herra tuli tuvasta, niin se sieppasi tikulla valkean kiesin aisasta ja sitä vasta pidettiin ihmeenä, kun ei ollut kukaan ikänä vielä ennen tulitikkuja nähnyt. Kestikevarin muorivainaa meinasikin, että se oli joku silmänkääntäjä.» »Taisipa ollakin», arveli emäntä. »Mikä silmänkääntäjä se oli, oikea herra, ja komea olikin.» »No eikö se siltä saattanut olla silmänkääntäjä. Saattoi vain kääntää silmät niin, että näytti herralta.» »Älä höpise! Onko tuo Jussi nyt silmänkääntäjä, kun se tuossa tulta raapii?» »Mutta mitä se sitä sitten kiesin aisasta olisi raapaissut, miksi ei se housuistansa? – Jussi taas raapii tikkujansa, kun sai mun niitä kaupungista tuomaan. Onpa sulla nyt varoja polttaa.» »Mitä sitten? Omiani ovat.» »Kyllä se herra hyvinkin silmänkääntäjä saattoi olla», liittyi puhumaan ruotiäijä, »sillä minä kerran...» Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi puolitiessä, sillä tupaan astui Sakarin Jassu ja näytti olevan hiukan humalassa. »Hyvää iltaa herastuomari!» huusi Jassu suun täydeltä ja meni oitis pöydän ääreen. »Saanko minä teillä yösijan? Pitäisi aamulla mennä Seljälle päin ja siellä on niin turkasen pimeä nyt, ettei näe taskuunsa sylkeä.» »Ka Sakarin Jassuko se!» virkkoi herastuomari tirkistellen Jassua. »No miksikä ei sitä yösijaa saisi, olehan vain. Soo’o, vai Seljälle päin nyt pitää.» Santra nousi pöydästä. »Minä lähden makaamaan», virkkoi hän, »olen vähän huonosti voipa.» »Minä tulen sinun kanssasi Santra!» huusi toinen piioista. »Minä makaan nyt yksin, Maija.» »Oletko sinä oikein pahoin kipeä?» kysyi emäntä haukotellen. »E-ei, kyllähän se paranee, kun saa yönsä nukkua», vastasi Santra ollen jo ovenraossa. Santran mentyä rupesi väki hajoamaan pöydästä. »Siunaa Miska ruokasi», sanoi isäntä rengille istuen itse vielä ryömällään pöydän takana. »Miska ei siunaa koskaan, ei se taidakaan siunata», virkahti Maija. »Kyllä vielä siunaakin, kun oma nenä tueksi tulee», vakuutti emäntä nuollen lusikkaansa ja sovittaen sen pöydän takana olevaan lusikkavinkkaan pystyyn, huokasi ja siunasi itse ääneen. Jatkoi sitten: »Niin kauan kun saa jalkansa murheettomana pöydän alle pistää, ei ollenkaan ajatella mistä se tulee.» »Niin ja rengillä pitäisi olla aina työtä, jos ei muuta niin syödä, syömästä päästyä siunata ja siunaamasta päästyä kintaitansa hieroa», sanoi joukkoon Sakarin Jassu, suu kurillisessa naurussa. Hän oli istunut pöytäpenkille selin pöytään, nostanut polvelle toisen jalkansa, jonka polven ympärillä kädet olivat mukavasti ristissä. Lakki oli sysättynä juonikkaasti takaraivolle ja nauravilla silmillään näkyi mies katsovan kaikkialle yhtaikaa, sillä pää pyöri kuin palokärjen. Melkein kaikki räjähtivät nauramaan, sillä Jassun puheille oli totuttu niin tekemään. Hänen suussaan saivat tavallisimmatkin sanat ja puheenparret naurettavan luonteen. Hän puhui honotellen nenäänsä, josta sanottiin ranskan taudin vieneen jakajan, sen lisäksi oli hänellä omituisen kekseliäs tapa saada hupaiseen ääneensä lisätyksi vielä enemmän nuottia. Jassu jäi pitkään tirkistämään toisella silmällään tyttöihin, jotka takan äärestä häntä katselivat ja nauroivat. »Siinäpä tuo olis, jos nuo viitsisivät edes kintaansa hieroa», virkahti emäntä, »mutta kun syödyksi saadaan, niin oitis makaamaan.» »Ja maha viereen», liitti Maija. »Ja huulet pitkin tyynyä», jatkoi Jassu. »Niin ne tekevät rengit. Mutta mitähän nälän opettamat suutarit silloin tekevät, kun ei heillä ole kattoa, jonka alle päänsä kallistaisivat?» Miska heittäysi vuoteelle. Nyt vasta naurettiin. »Johan te nyt oikein riitelemään...», alkoi herastuomari. Mutta Jassu keskeytti: »Ne eivät tee yhtään mitään muuta kuin surkuttelevat renkejä ja sanovat: voi orjaparkoja! Sitten ne ryyppäävät ryypyn potusta näin ... ja antavat isännällekin. Ottakaa ryyppy, herastuomari.» »Mitä sinä nyt mulle ryyppyä...» »No, ryypätään kun rookataan.» »Kiitos suuri!» »Mitä siinä nyt tyhjästä, ryypätkää paremmin, kyllä se on oikeata Jumalan viljaa, antakaa mennä suuhun asti.» »Kyllä se jo riittää. Mistä sinä nyt tulet?» »Jos minä nyt oikein sanoisin, mistä minä tulen, niin sitä ei uskoisi täällä kenties muut kuin mun saappaani.» Herastuomari naurahti hyväntahtoisesti. »Saappaasi...! Sinulla ne on jutut.» »Niin, mutta se on totta, saatte nähdä, jahka kerron.» Herastuomari nousi. »Minä käyn ensin ulkona ja kuuntelen sitten sun valheitasi.» »Ei, ei, älkää menkö ensin, minä sanon ensin.» »Sano nyt sitten.» »Miksi eivät ne tytöt jo mene siitä makuulle», komensi emäntä. »Älkää menkö vielä», kielsi Jassu, »saatte kuulla ihmeitä.» Tytöt pidättyivät. »Kuullaan nyt sitten, mitä se tietää.» »Jos en minä tiedä, niin kuka sitten, minähän kierrän niin kuin kuuluisa virkaveli Jerusalemin suutari ja... Tuota, olettekos te kuulleet puhuttavan siitä kamalasta äänestä, joka on kuultu monena yönä kirkosta?» »Hyi!» ääntelivät naiset, eikä kukaan sanonut kuulleensa. Kerrottiin ettei ole talossa ketään käynytkään kirkonkylästä näinä päivinä. »Sieltä on kuulunut varsin merkillinen ääni, toisinaan kuin pienen lapsen poru, toisinaan taas kuin täysikasvuisen ihmisen uikerehtava valitus.» Akkaväki rupesi siunailemaan. Herastuomari istui vakavan näköisenä penkillä. »Niin, niin se valitti ja porasi, kuulin itse ja arvelin jo mennä körttiläisten seuraan. Ja tiedättekös mitä: koko sillä aikaa, kolmena yönä, ei kirkonkylässä tohdittu pelata ollenkaan korttia.» »Jumalan varoittava ääni», virkkoi emäntä hartaasti. »Se pani: u-oo-a-iiu-ä-öö!» »Herra armahda! Hyi!» »Ja sitte taas: oi ooi oi ooijaa!» Tytöt sykertyivät takkakivelle kauhistuneina. »Niin se pani.» »No vieläkö se nyt aina...?» »Tuota, no, pastori meni sydänyöllä siunaamaan kirkkomaata...» »Tottapa sitten saivat sielut rauhan?» keskeytti herastuomari kysyen. »Sillä aikaa eivät valittaneet, kun pastori oli kirkkomaassa, mutta kun pääsi kotiin, niin jälleen alkoi kamala ääni kuulua. Se pani ihan näin: uooi uooi uooi!» »Älä, älä Jumalan luoma!» pyysi emäntä. »No tuota...», kiirehti herastuomari taas utelemaan, kun Jassu pani piippuunsa. Samassa kuului kova rattaiden pärinä maantieltä. Sakarin Jassu hiukan värähti, mutta suu meni kohta tavalliseen hymyynsä. »Perhanoita, kun ajavat lujasti, vaikka on noin turkasen pimeä», sanoi hän ja katsahti sukkelasti herastuomariin. »Niin no, mutta kuinkas se juttu...?» »No sitten minä yhtenä iltana, kun se siellä oikotti ja pani: aaoouii...» »Hyi, älä pane niin», pyysi emäntä. »Mutta kun se pani niin, aivan tuolla tavalla.» »Vaikka, mutta kerro nyt vain muuten.» »Kun se siis yhtenä iltana pani aii ... taikka se nyt on se sama, niin se pani, niin minä päätin mennä katsomaan sinne.» »Sinä?» »Minä juuri.» »Mutta sinä vasta olet, joka paikkaan sinun pitää... No menitkö sinä?» kyseli emäntä. »Menin, minä menin ja seisahdin ensin siihen Karhulais-vainaan haudalle ja ajattelin, että sillä miehellä sitä ne taitaa olla vähän lämpimänlaiset olot, se kai siellä kuumuuden kanssa tuskittelee.» »Oi, älä puhu niin kamalasti», pyysi emäntä. »Mitä kamalasti? Niin se oli. Mutta ei sieltä mitään kuulunut, ääni tuli vallan toiselta puolen kirkkoa. No sitten minä ajattelin, että mahtaa se olla se pelimanni Alahukka-vainaa, joka siellä nyt ehkä ääntänsä koettelee ja karjuu, kun viulun sai avissoonissa tämä, tämä Turakan Hermanni.» »Voi sinua!» »Häh?... No kun mä pääsin sinne, niin ääni kuului kirkosta.» »Kirkosta?» »Ihan selvästi kirkosta. Minä jo ajattelin, että se juoppo pappi-vainaa sinne lie tullut messuja laulamaan, vaikka tuntuikin äänestä siltä, että messu oli maassa.» »Älä niin jumalattomasti pilkkaa», pyysi emäntä. »Eihän se mitään pilkkaamista ole, kun minä niin kauniisti ajattelin, että se lie nyt tullut parantelemaan, jos jälestäpäin vasta on huomannut, kuinka pahoin hänellä monesti oli häkää kurkussa? Mutta kun minä kiersin ympäri kirkon, tulin lopuksi kohdalle, jossa ihan selvään erotin äänen kuuluvan siinä hyvin likeltä, kivijalasta. Menin likemmäksi, löysin erään huokureiän ja samassa kuului parkaisu sieltä ihan nenäni edessä.» »Hy-i!» »Minä en muista kirosinko vai siunasinko minä, kun pistin käteni reikään...» »Hy-y-yy!» »Käteni sattui karvaiseen elävään...» »Huu-uu!» »Minä tartuin siihen kiinni, se parkaisi kuin mieletön, mutta minä riipaisin sen ulos.» Kun hän nyt sytytti piippuaan, ei kukaan sanonut mitään, naiset vain heikosti valittelivat. »Kovastipa ne nyt taas ajavat tuolla tiellä», sanoi hän, vaikka semmoista ääntä ei ollut kuulunutkaan isoon aikaan. »No mikä se sitten oli?» kysyi herastuomari. »Niin sekö, jonka sieltä huokureiästä vedin? Se oli kissa.» »Kissa? Ei ikänä se ollut oikea kissa!» väitti toinen piika. »Eei-ei», todisti emäntä. »Se oli kirkkoväärtin kissa, jonka jalka oli siellä tarttunut kiven rakoon, niin ettei ollut sitä omin voimin irti saanut. Minä vein kissan kotiinsa ja kylän isännät kokosivat mulle kannun viinaa, kun olin kylän pelastanut sellaisesta kauhusta.» »Valehtelet, ei se ollut mikään kissa, joka siellä ensin valitti. Kyllähän niitä on kirkkomaasta kuultu sellaisia valituksia. Mutta saattoipa olla siellä se kissakin, vaan ei se se ollut, joka siellä valitti», väitti emäntä. »Mutta siihen se loppui ääni.» »Vaikka. Vaivattu oli jo aikansa valittanut. Mutta makaamaan nyt.» Isäntä oli syvissä mietteissään mitään virkkamatta istunut kauan aikaa. »Sepä oli kamala juttu», pääsi häneltä vihdoin, kun sykertynyttä rintaansa oikaisi. »Mutta minä en mene luttiin nyt», ilmoitti Maija. »Enkä minä», vakuutti toinen, »hyi!» Pääsivät makaamaan penkille. Jassulle osoitettiin tila ylisänkyyn, johon hän pian puikki, jättäen täällä samoin kuin muuallakin kertomatta, että hän itse oli vienyt kissan kirkon kivijalkaan ja salvannut sinne, pitänyt siellä kolme yötä ja neljäntenä pelastanut kylän kummituksesta, kun oli luvattu kannu viinaa. Kun isäntä meni porstuan ovia lukitsemaan, piti emännän näyttää päre valkealla: on niin hiton ilkeätä, kun pimeässä sattuu kuulemaan outoja ääniä. »Olisi tarvinnut oikein käydä katsomassa sitä tyttöä», virkahti emäntä, kun herastuomari porstuan ovelta tupaan kääntyi, »kun se siinä niin huonoksi itseänsä valitti.» »Joo, noo.» Herastuomari näytti tuumivaiselta ja pelokkaalta tupaan tullessaan. »Eiköhän se nyt... Kyllähän ne nuoret aina paranevat.» Hän kiskaisi peräänsä tuvanoven kiinni niin hätäisesti kuin sieltä olisi joku ollut sisään pyrkimässä ja pani oven hakaan. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3237 5497 2006-09-04T13:14:14Z Nysalor 5 V Kolinoita {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit Ensimmäinen osa: IV Valeen keinot|IV Valeen keinot]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VI Äidit|VI Äidit]] |otsikko=V Kolinoita |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} »Mutta ... mutta ... mikähän J–sen nimessä nyt on ta-pah-tu-nut?» huusi emäntä aamulla, kun tuli jo kolmatta kertaa Santraa herättämästä ja nyt oli vihdoin mennyt luttiin, jossa oli löytänyt Ellan kihlat hujanhajan arkulle heitettyinä eikä tyttöä ensinkään. »Mitä, mitä nyt sitten on tapahtunut?» Rengitkin lensivät kerrankin venyttelemättä sängystä puoli lattiaan, isäntä hypähti hölmistyneenä jalkeilleen ja piikain suut jäivät kauhusta ammolleen, sillä emännän ääni oli niin epätoivoinen, että olisi saattanut luulla hänen puhaltelevan viimeisiä henkäyksiä. Sakarin Jassu se vain kuorsasi ylisängyssä, että kattoa nostatti. Emäntä pääsi hädintuskin vetäytyneeksi takan ääreen tuolille, johon ohahtaen valahti, kädet syliin. Koko väki piiritti häntä siunaillen ja udellen mikä nyt oikein on? Toiset jo riensivät uloskin selkoa ottamaan. »Noo ... saamari, sepä nyt kamalaa on, kun ei saata sanoa, kun siinä vain ruikuttaa», tuskastui herastuomari sanomaan haikaillen ja pyörien sinne tänne. »Kamalaa!» kirkaisi muori, jonka herkkä luonto jo nousi tuollaisesta. »Kun Santra on kadonnut.» »Kadonnut?» kuului joka suusta. »Kadonnut! – ja, sys siunatkoon!» »Mitä?» »Mitä...! kun Ellan kihlat on heittänyt sinne hujanhajan!» »Ellan kihlat!... herra ... no mutta...» »Menkää katsomaan, ottakaa lyhtyyn valkeata...!» »Mitä?» »Ettei ole oikein surmillensa...» Syntyi kamala meteli, juostiin tiedottomina sinne tänne, huudettiin ja meluttiin. Ja tuo unikeko, joka tuolla ylisängyssä saattoi tällaisen elämän aikana nukkua ja kuorsata niin kauheasti, että se väliin kuulosti kuin harakan naurulta. Naapureitakin alkoi jo paikalle rientää. Käsiänsä paukutellen ja siunaillen naisväki otti osaa, miehet hiljakseen kummastellen ja kädet housuntaskuissa seisoskellen. Arveltiin monelle taholle. Viime aikoina oli jo ollut julkinen salaisuus, että Santra oli vastahakoinen menemään Ellalle. Naisväelle ominaisessa juonikkaassa ja pisteliäässä tarkoituksessa nämä vuorovuorona kävivät emännältä kyselemässä, oliko sitä Santraa pakotettu Ellalle vastenmieltään? Ensimmäisiä kyselijöitä koetti emäntä tyydyttää hiljaa kuiskaillen vakuuttamalla, että ei kukaan ihminen, ei ristin sielu ollut Santraa pakottanut. Mutta kyselijät yltyivät yhä nenäkkäämmiksi, kiertelivät emäntää alituisilla mestarillisilla hyökkäyksillä siksi, että vaikka puhelut itse asiassa, sanamuodosta päättäen, kuulostivat emännän surkuttelemiselta, niin ne lopulta kuitenkin olivatkin purevia syytöksiä. Emäntä tunsi niiden tarkoituksen ja koetti taitavasti paeta ja kiertää. Mutta kun se lopulta näytti mahdottomalta, rupesi hän suututtelemaan. Sitten ruvettiin riitelemään. Ne, jotka eivät riitaan osaa ottaneet, jotka siis voivat maltillisemmin tapauksen johdosta johtopäätöksiä tehdä, ymmärsivät heti hylätä sen ajatuksen, että Santra »surmilleen» olisi mennyt. »Kyllä se vielä löytyy», vakuuttivat suu salaperäisessä hymyssä, »löytyy kuin löytyykin», naurahtelivat. »Parempiin paikkoihin on vain hetkeksi mennyt.» Arveltiin, että hän on lähtenyt pakoon, joko tätinsä tykö Taipalsaareen tai sisarensa luokse Sarvijärvelle. »Taikka», kurotti äänensä muuan eukko hyvin tolkussaan, »sen ovat pojat vieneet!» Sepä vasta ajatus! »Pojat vieneet? Niinkö sanot, kuule?» Niin hän sanoi ja kehui seisovansa sanansa päällä. Siihen kertyi asiaa siltä puolelta harkitsemaan suuri joukko. Toiset väittivät, etteivät he sitä ikänä usko, mutta toiset alkoivat pitää mahdollisena, jopa ihan varmanakin. »Onhan sellaista nähty!» Olihan sitä joskus nähty. Ei mitään uutta auringon alla. Ruvettiin tuumimaan, kuka tuon ehkä olisi käynyt nappaamassa? Olisikohan Karhun Esa...? Taikka...? Niitä oli koko pataljoona, joita lueteltiin, jotka olivat Santran ympärillä pyörineet. Kun kerran tällaisten arvelujen alalle päästiin, rupesi asia saamaan kaikkien mielessä vähän hupaisemman luonteen. Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että tyttö surmilleen olisi mennyt. Ja kun ei sitä kerran uskonut todeksi, niin eihän asiassa sitten ollutkaan enää mitään ikäviä puolia, hauskoja vain. Kiiteltiin jo Santran reippautta, kun tohti karkuun mennä ja sirautettiin syrjäsilmällä emäntää, joka tuikean näköisenä jurotti. »Kyllä sen nyt olla kelpaa», juttelivat, »sianlihaa ja pannukakkua saa popsiskella ja lukittujen ovien takana kultansa kodin kamarissa herrastella – juuttaan tyttö!» Akat panivat asian niin sopivalle värille, että emäntä ja herastuomarikin jo rupesivat uskomaan. Emäntä ei saattanut olla kiukkuansa näyttämättä. Mutta herastuomari, tuo laupias sielu, hän ei voinut olla pitkälle edes kiukussa, vaan tunki akkain sekaan ja kyseli yhdeltä ja toiselta, ketä kukin luuli Santran varkaaksi. Joka luuli jotakin rikkaampaa ja enemmän huomattua poikaa, se sai herastuomarin hymyilemään: »Olisikohan se peru?»... Mutta kun joku arveli sellaisten syyksi, joita hän piti toisen luokan lapsina, silloin käänsi ukko kohta selkänsä ja kirosi tuimasti, arvellen, että tuosta tytöstäpä nyt tuli sen vastus...! Kyllä hän sen nyt opettaa, kun käsiinsä saa, naulaa lutin oven taakse, tekee pienen reiän, josta silloin tällöin ruoan murenan heittää. Ei tässä auta minun kanssani kakarain leikkiä...! Sitten kirosi ja näytti julmalta ja peräsi aina emäntäänsä, että mitä tämä mahtanee ajatella. Kyllä tässä muistettiin Laitalan Valeekin. Ei häntä moni tuntenutkaan, mutta ne kun tunsivat, sanoivat komeaksi mieheksi. Taloa arvailtiin pieneksi. »No, mutta jos vain on rakkautta, niin kyllä Jumalall’ on rikkautta.» »Onhan se niinkin.» Kun oli jo näin pitkälle ehditty toimeentulostakin huolehtia, äkkäsi muuan kysyä, että onko se Valee täällä kulkenutkaan? Jaa’a, sepä olikin pykälä: ei kukaan tiennyt. Vasta kun yksi tuli syrjemmältä ja sai kuulla, mistä oli kysymys, kertoi: »No on se ollut!» »Mistä tiedät?» Kyllä hän sen sanoi tietävänsä, että ainakin pari kolme kertaa oli ollut, mutta ei huolinut sanoa enempää muka. »Ainoastaan pari kertaa?» Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että Laitalan Valeella olisi mitään edesvastuuta tästä merkillisestä ryöstöstä. Ihmiset alkoivat kotiinsa hajota päivitellen. Muutamain vanhempain mielestä tuollainen teko oli Santralle anteeksi antamaton. Nuoremmat taas arvelivat, että olisivat muka tehneet ihan samoin, jos heitä olisi vasten mieltään pakotettu jotakuta ottamaan. Tultiin keveämmälle tuulelle, jopa ruvettiin naureskelemaankin. »Ennen paimentaa kapan kirppuja, kuin kaksi rakastunutta.» Oli enää ainoastaan pari vierasta akkaa tuvassa, kun emäntä jo kiukuissaan pauhasi palvelijoille, kun eivät ymmärrä itsestään töille lähteä, nähdessään minkälaiset touhut hänellä ovat. Ei suinkaan sitä nyt sovi koko renki- ja piikajoukolla ruveta ristissä käsin kotona istumaan ja voivottelemaan, »ei tuo nyt liene maan päältä kadonnut». Isäntää hän komenteli lähtemään Sarvijärvelle katsomaan, oliko se luntus sinne mennyt. »Panisko tuon Jaskan toisella hevosella Taipalsaareen?» kysyi herastuomari. »Sitä nyt vielä! Mene itse Taipalsaareen, jos et Sarvijärveltä löydä.» Ukko tyytyi inttämättä. Pääsihän tuossa ajelemaan, eikä tarvinnut työhön, kun se tahtoi jo vähin ruomiin ottaa. »Horoo-groo horoo-grooh», kuului ylisängystä taas entistä kovemmin. »Kuka tuolla teidän ylisängyssä makaa?» kyseli toinen kylän akoista. »Sakarin Jassu. Yötyi tähän illalla», sanoi emäntä. »Nostakaa sitä jo ylös, kun hornaakin niin ilkeästi, että... Mene äijä repimään sitä.» Herastuomari nousi penkille ja rupesi Jassua tyrkkimään. »Mahdat nousta jo, suutari!» »O-hoogrooh», huokui suutari. »Nouse, nouse.» Suutari vihdoin oli heräävinään ja laskeusi kismittelemään ja venyttelemään lattiaan. »Hullua», rupesi paneskelemaan, »kuinka kovin minua on unettanut ja olen nähnyt niin kamaloita uniakin että... Enkö minä ole edes unissani puhunut?» Sakarin Jassulle kerrottiin nyt ne kummat, mitä yöllä oli tapahtunut. »Noo», sanoi Jassu, kun oli aikansa kummastellut, »sillä lailla niitä komeita kuljetellaan.» Hän arveli tytön varkaaksi Karhun Esaa. Herastuomari jo johtui kyselemään Esan talon asumisiakin, kuinka ne menevät, kun ne niinkin hurjastelee? Mutta Jassu kiitti Esaa mieheksi aina pilviin asti. Sitten lähti ja sanoi menevänsä työhön toiselle puolelle jokea. Parhaiten pääsi Järvelän vanhoissa vakautumaan se ajatus, että Santra olisi mennyt joko tätinsä tai sisarensa luokse. He odottelivat vähin, että nämä sukulaiset vakavammin asiaa mietittyään lähettäisivät tyttöä kyyditsemään kotiin. Niissä toiveissa kun oltiin, myöhästyi isännänkin lähtö jälkeen puolisen. Ellaa odotettiin tänä päivänä tulemaan ja emäntä mietti tuskitellen, miten tälle selittäisi Santran poissa olon, jollei tuo jo siksi kotiin tulisi. Juuri kun hän parhaillaan syvissä mietteissään näitä tuumiskeli, istuen penkillä kädet ristissä, alkoi maantieltä kuulua kovaa ajamisen jyryä ja vielä kovempaa laulua. Hän hypähti katsomaan toiselle ikkunalle ja isäntä torkosi pöydän päästä samaan joukkoon. Kun he tunsivat yhden tulijoista Ellaksi, menivät oudot tunteet karsien pitkin selkäpiitä. ---- :»Hurjasti, komiasti, kotkotti, : vaikka paikalla kulkuri tulit! : Vaikka meitä vietäisiin linnasta linnaan, : niin ei nämä pojat suris!» Niin huusivat he kaikin täyttä kurkkua, Esa, Ella, Vennu ja Siukku, kun huimaa nelistä ajaen Vennun silkkimustalla ajoivat Järvelän pihaan. Iikan Antti näkyi joukosta pois jääneen. Siihen jättivät he vaahtoisan hevosen kiinnipanemattomana seisomaan ja riensivät tupaan meluten ja räyhäten. »Holou! No hyvää päivää lautamies, eli herastuomari, eli mikä saakuri te olittekaan? No nitsavoo, tuos’ on käsi!» melusi Vennu tupaan tullessaan, mennen tarjoomaan kättä isännälle, joka pöytäpenkillä istuen koetti vääntää suutansa nauruun. Vennu istahti viereen. »Perhana, tuota, olettekos te aina noin muikean näköinen, vai vävyäkö te ujostelette? Häh?... Hoi Ella! Älä siellä nyt pyöri takan ääressä kuin olisit märissä housuissa! Ka tuoko on anoppimuori? Onpa se lihava mamma. Mutta minkälaiset tavat tässä talossa on, kun ei ihmisille viinaryyppyjä suihin anneta? Äijä, niinhän sinä olet – voi sen tuhat! – olet niin kuin olisit kipeä ja köyhä!» Nyt sivui Vennu herastuomarin rintapieliin ja retuutteli. »No ... no ... älähän nyt ... kaa... Olehan ihmisten lailla, minä olen jo vanha mies, en minä jaksa ... ka, no ... mutta ... sinäpä nyt olet vasta...» Vennu nauroi kurillisesti, kun herastuomari kitisi ja uikerehti hänen käsissään. »Tuhatta laivaa! Jos ei ole pian kannu viinaa ja sianreisi pöydässä, niin...» Tämä oli kaikki aivan tavallista ja luvallista leikkiä. Toiset hyvät nauroivat sille, kun näkivät, miten äijän kasvot olivat vääristyneet ja miten hän henkihieverissä koetti saavuttaa sirkilöiville jaloilleen tasapainoa. Ella oli vähän kuin hämillään vetäytynyt syrjään penkille istumaan, mutta Karhun Esa käveli hoipaten edestakaisin lattialla ja lauleli täydellä kurkulla: : Lauletahan vain nuoret poijat : kylämme kunniaksi, : jottei tämä nuoruuden aika : käysi tukalaksi. : Eletähät poijat hurjasti, : kyllä kruunu palkan maksaa, : jos vaan nämä nuoret poijat : herrastella jaksaa! : Puukko tuppehen ja malmari povehen, : kun kylälle lähdetähän, : niidenpä tähden karskia poikia : aina peljätähän.» Siukku kyhösti piippuunsa takan ääressä, löi pontevasti tahtia ja säesti kähyäänellaan rönöttäen Esan kirkasta tenoria. Emäntä vetäytyi peloissaan Ellan luo... »Onko sitä viinaa?» kyseli Vennu. »Laskehan irti», pyyteli herastuomari. »Menehän sinä edes auttamaan tuota äijää», pyysi emäntä, »kun tuolla lailla vanhan ihmisen rääkkää.» »Ei se minusta huoli.» Mutta Ella kuitenkin meni ja tarttui Vennun käsiin riistääksensä niitä irti ukkoparan kauluksesta. »Hää!» karjui Vennu, »mitä? Sinäkö sen!...» Ella sai korvapuustin, joka lennätti hänet nurin. Vennu rupesi aivan hullun tavoin hyppimään. Emäntä ja isäntä pääsivät karkaamaan pois tuvasta. Karhun Esa tempaisi ensimmäisenä puukon. »Hiljaa pitää olla!» hän ärjyi ja iski pöytään puukkonsa kirahtaen. Vennulla oli myöskin jo puukko. »Hurskus murskus!» hän huudahti hypähtäen korkealle ja kyykähtäen lattiaan asti. Ella hyppäsi kirvesvinkkaan, tempasi sieltä kirveen ja ruhjoi sillä erään tuolinpohjan, vaatien hiljaisuutta. Koipi-Siukku kun näki vihurin lähestyvän, puikahti peloissaan ulos. Kesti kenties kymmenen minuuttia tuota hyppimistä, ulvahtelemista ja huonekalujen ruhjomista. Mutta he eivät kukaan hyökänneet toistensa kimppuun, joko peläten henkeänsä, ettei siitä selvitä ilman murhia, taikka jonkin muun vaiston vaikutuksesta. Kukin tiesi toisensa niin säästämättömäksi, pelkäämättömäksi, armottomaksi, hurjaksi, että saattoi olla varma: jos kohottaisikin kättänsä toista kohti, toinen olisi valmis surkeilematta pusertamaan sydämeen asti. Mutta toiselta puolen ei kukaan taas olisi tahtonut ensimmäisenä lakata kirkumasta, kiroilemasta, uhkaamasta ja aseillaan ruhjomasta huonekaluja ja esineitä, sillä se olisi näyttänyt pelkurimaiselta. Vennu oli epäilemättä voimakkain. Hän oli suurehko ja hyvässä lihassa. Kun hän suuren puukkonsa kanssa hypähteli lattialla, notkahtelivat paksut lattianiskat ja tuon ihmisen olisi saattanut luulla jaksavan ruhjoa allensa puolen kylää. Mutta Karhun Esa, hän, joka oli pieni ja laihankalpea mies, hän lensi ympäri tuvan melkein kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn esiripun, vaatteet seinillä, ja liikkui kuin orava. Hänen kiljuntansa muuttui vähitellen kummalliseksi, hiljaiseksi ulinaksi, melkein valituksen tapaiseksi, joka alkoi oikein hirvittää. Ella, pitempi kuin Esa, roikalemainen velmustelija, teuhui kirveensä kanssa ainoastaan oviloukossa, poskilla kalpeus, josta epäilemättä johtui hänen liikkeissään huomattava jonkinlainen vetelyys. Mutta noita kahta oli merkillinen katsella. Kumpaisenkin silmistä, äänestä ja liikkeistä sädehti niin verraton verenhimo. Kuitenkin olivat kumpainenkin ihan erilaiset; tuo himokin, vaikka niin yhtäälle tähtäävä, kuitenkin eri vivahteinen. Vennun raskaista, jyryävistä, musertavan näköisistä liikkeistä ja melkein tyhmistyneen näköisistä silmistä olisi saattanut otaksua, että hän olisi tällä hetkellä ollut valmis iskemään puukkonsa kaikkeen eteen sattuvaan, elottomaan ja elolliseen; mutta hän olisi antanut veren juosta maahan, hän olisi vain '''iskenyt'''. Sitävastoin '''Esa''', jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut '''Vennun veren''' ja '''juonut sen''', tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn huimauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin tästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä siksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon valitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa teurastettavan. – Herastuomari ja emäntä olivat rientäneet kylään ihmisiä apuun hakemaan. Mutta ne miehet, joita he kotokädeltä löysivät, eivät uskaltaneet lähteä, kun kuulivat keitä ne olivat, joita heidän olisi pitänyt mennä asettelemaan. Ainoastaan muutamia kokoontui Järvelän kartanon välysistä ja nurkista katselemaan. Likimpäin talojen ovet suljettiin ja tuettiin paksuilla teljillä ja varustettiin kunnollisia aseita käsille, jos tarvitsemaan satuttaisiin. Ne, jotka välysissä pälyilivät, kuulivat tuvasta Vennun kauhean melskeen ja kuvittelivat siellä murhia tehtävän ja veren virtana vuotavan. Halu paloi monella mennä ikkunoista tirkistelemään, mutta ei kukaan rohjennut. Herastuomari ja emäntä voivottelivat tuskissaan sitä tuhoa, jonka sillä hetkellä arvasivat huonekalujaan ja kaikkia tuvassa löytyvää omaisuuttaan kohtaavan. Koipi-Siukku oli juossut päätäpahkaa vainioon ja heittäytynyt makaamaan erääseen ojaan. Vihdoin alkoi meteli tuvassa vähitellen heiketä. Mikähän siellä nyt tuli? Kurkistelivat kurottivat kaulojaan... Mahtoiko jo murhia tulla? Ei aikaakaan, niin tuvan ovi räjähti selkiselälleen ja toverukset ilmestyivät ulos toistensa kaulasta pitäen, remuten ja rallattaen. Kumpaisenkin, niin Vennun kuin Esankin silmistä loisti mitä hurjin ilo ja he näyttivät kumpikin nauttivan voitostaan: olivat nähneet, ettei toinen uskaltanut lyödä jos ei toinenkaan. Pelkäsipähän!... ajattelivat. Ella kiikkui hänkin Vennun kaulassa ja koetti sanansa sanoa samaan, hurjan ilon verrattomaan sanatulvaan, joka niin kuin loiskien virtaavana purona vieri toisten huulilta, mutta häntä näkyivät pitävän kuin viidentenä pyöränä vaunuissa, liikana ja tällä verrattomalla voiton hetkellä heidän joukossaan kelvottomana. He retustivat, kuin monijalkainen merkillisyys hevosen luo, joka tyynenä seisoi paikallaan, mihin se oli jätetty. Karjuivat siinä muutaman kerran talon väkeä, joitten luulivat lähteneen hiiteen. Vennu ja Esa menivät vihdoin naureskellen rattaille, mutta Ella oli puikahtanut nurkan taakse, josta omituisella kiireellä jatkoi matkaansa välysien kautta muiden talojen kartanoille. Toiset kun huomasivat Ellan katoamisen, alkoivat huutaen häntä kutsua. Ella ei kuitenkaan enää tullut näkyviin. Mutta eipä hänestä näytty paljon välitettävänkään. Huutaen Ellalle matkaeväiksi terveisiä manalaan lähtivät he hevosta hutkien täyttä lentoa maantielle. Heti alkoi ihmisiä tulla näkyville solista ja välysistä, isäntä ja emäntä muiden mukana. Kokoonnuttiin tupaan katselemaan hävitystä, mikä siellä oli tapahtunut. Useita tuoleja oli mäsäksi ruhjottuna, pöydässä ja ikkunalaudoissa kymmeniä syviä ja rumia puukon viilteitä, lattia oli ovipuolesta pirstottu kuin olisi siinä silppuja survottu. Sängyistä olivat edusvaatteet alasrevityt ja yksin sänkypeitotkin puukoilla viillellyt. Siunaillen katseli akkaväki tätä kaikkea ja arvelivat, että ne ne nyt vasta olivat niitä päähulluja. »Voi vaivaisia häjyjä!» herastuomari korvantaustaa raapien ja kohennellen rikottuja kaluja paneskeli. »Voi vaivaisia häjyjä!» Emäntä jo vihdoin kyllästyi tuohon, hänen mielestään ämmämäiseen voivottelemiseen. »Voivottele nyt siinä...! Mitä se sillä paranee, mitä jo. Jos minä olisin mies, niin ei tuollaista saataisi tehdä», hän tuiski. Isäntä ei ollut kuulevinaan, mutta muuttui kuitenkin karvaisemmaksi ikään kuin itsestään. »Piru vieköön, minä lähden paikalla vallesmanniin.» »Teille nyt vasta vastahakoisuuksia tulee, kun Santra niin tietämättä katosi ja Ella nyt häjyjen joukon kanssa tulee. Eikö hänkään olisi sellaiselta reisulta saattanut ihmisittäin tulla. Mutta jopahan sitä pitää komiaa olla», puheli muuan naapurin eukko. »Tässä tulee oikein huutavaan hukkaan», myönsi emäntä. »Lähde jo sinä sinne sisaresi tykö, että saisi siitä kakarasta edes jotakin tietoa», sanoi isännälle. »Ensin minä lahden vallesmanniin.» »Sinne sinä nyt menet, sitten saat ne iankaikkisesti ristiksi niskaasi ja vihamiehiksesi.» »Mutta...» Samassa tuli Ella tupaan renttuisen ja väsyneen näköisenä. Tästä jouduttiin vähän suuttomiksi. Isäntä käänsi selkänsä Ellaan päin ja emäntä koetteli naurua teetellä hyväksi tekevän näköisenä. Nololta Ella näytti ja loi pariin vieraaseen akkaan vihaisen katseen, mutta meni suorastaan emännän luo ja rupesi Santraa kyselemään. »Santrako?» kysyi emäntä nähtävästi tyhmistyen. »Missä se on?» uudisti Ella vaateliaammin. »En minä tiedä Santraa.» »Ette tiedä?» »En minä tiedä ... kuka ne nuoret tietää missä kulloinkin ovat. Etköhän sinäkin mene nyt makaamaan, kun olet noin väsyneenä?» Emäntä näytti jo kuin pulasta päässeeltä ja puhui muuten kovin ystävällisesti. Hän ei ollut vielä ollenkaan ruvennut ajattelemaan, ettei Ellan ja Santran naimiskaupasta mitään tulisi. Siitä syystä hän tahtoi hyvitellä Ellaa, eikä edes ajatellut nuhdella äskeisestä. Kun Ella muljotellen toisinaan katsoi hänen silmiinsä ja näytti olevan ymmällä mitä tässä olisi tehtävä, kun ei Santraakaan löydetty, tarttui emäntä vihdoin tämän käsivarteen äidillisellä hellyydellä ja virkahti uudestaan: »Lähde makaamaan, että vähän virkistyisit, Ella. Mennään tuonne kamariin, minä teen sinne sinulle vuoteen.» Ella lähti melkein vastustelematta, nähtävästi koettaen kaikin keinoin salata juopumustaan. Kamariin tultuaan istahti hän tuolille, jonka emäntä tarjosi, odottamaan niin kauaksi, kun tämä vuoteen valmistaisi. »Missä se Santra on?» Kysymys tuntui emännästä nyt niin selvältä ja vaativaiselta, jopa hän oli siinä ongelmoivinaan jonkinlaista epäluuloakin, että hän säpsähtäen katsahti Ellaan. »Teidän pitää sanoa se», virkahti Ella uudelleen. Emännästä näytti mies yhtäkkiä selvinneeltä. Ella istui tuolillansa kuin ainakin joku oikeudenomistaja. Emäntä katsahti häneen pari kertaa hätien ja epäröiden. Kun huomasi Ellan häntä kiinteästi tarkastelevan, joutui niin levottomaksi, ettei enää huomannut mitä olisi sanottava. Jotakin vain pitäisi sanoa. »Mitä sinä nyt sillä tiedolla teet, ennen kuin nukut?» »Santran pitää tulla tänne», ärähti Ella. »Noo...», nauroi emäntä. »En minä mene makaamaan, minä tahdon Santran, vaikka...» Ella nousi. »Sanokaa nyt, missä hän on?» Vieläkin koetti emäntä kierrellä, mutta Ella esiintyi niin vaativana, että muorilta lopulta pääsi joitakin sanoja, joiden merkitystä Ella alkoi tarkemmin perustaa. Emäntä ei päässyt enää muulla tavoin: hänen täytyi ilmoittaa koko asia. Hän kertoi, että Santra oli yöllä kadonnut eikä yhtään tiedetä, mihin hän on mennyt. Ella tuli melkein täydellisen selväksi tuon uutisen kuultuaan. Hänen suunsa valahti auki emännän kertoessa. Vähän aikaa istui mies kuin huumauksessa. »Ja ettäkö Santra olisi karannut sitä varten, että?...» Ella ei voinut jatkaa pitemmälle, mutta ymmärsihän emäntä liiankin hyvin kysymyksen. »Mistä, herran nimessä, minä sitä tietäisin!» »No kuka, kuka ... kuka hänet on vienyt? Voi sun...» »Mistä minä, hyvä ihminen, sen tiedän.» Ellan päästä näyttivät viinahöyryt haihtuvan kuin tuuleen. »Mutta missä hän nyt on?» »Kaa!» Ella kiroili hiukan hillityllä äänellä. »No onkohan hänet joku vienyt tai?...» »Mistä minä tiedän.» Hammasta kiraten lähti Ella tuvan kautta ulos. Hän melkein juoksi luttiin. Ovi oli lukossa, mutta sen hän potki auki, nähtävästi jonkinlaisessa toivossa tavata Santra. Siellä jäi seisomaan keskilattialle, kuin toivossaan pettynyt ainakin ja silmään tuli heti kihlat, suuret silkkihuivit, jotka vielä olivat arkulle heitettyinä. Häneltä pääsi kamala nauru, kun astui likemmäksi ja tempasi huivit käteensä. Samassa putosi huivien sisästä lattiaan käärö. Vikkelästi tempasi hän sen ylös ja siinä olivat hänen Santralle antamat sormukset, kaksi kultaista ja kaksi hopeaista. »No voi sun!...» Nyt hän vasta oikein ymmärsi, alkoi täydellisesti käsittää, että tässä oli vasikannahat... Ja hän, joka oli jo puolen pitäjää naittajaisiin kutsunut! Ella pisti sormukset silkkihuivien sisään, rutisti ne kourassaan sykkyrään, heilutti myttyä jonkin aikaa kädessään ja viskasi vihdoin raivokkaasti nurkkaan. »Mitäs nyt on tehtävä?... mitä ... mitä...» Yhtäkkiä hän hypähti lattialla, juoksi kiireesti ulos ja tupaa kohden. Heti oven auki saatuaan kysyi: »Meinaakohan se Santra, ettei ... hän huolikaan minusta?» »Häh?» kysyi isäntä, joka oli hiukan huonokuuloinen. »Ei suinkaan se ... en suinkaan minä ainakaan tiedä», vastasi emäntä. Nyt pääsi Ellan kieli valloilleen. Hän vannoi taivaan ja maan kautta hakevansa ylös »sen ihmisen», ja kehui, että joka luulee olevansa parempi kuin hän, niin sille hän näyttää... Hän ei sanonut olevansa kerjuulla, vaikka kulkeella, ja ihmetteli, että mikä tuhat häntä oli johdattanutkin tällaiseen nälkäpesään? Sitten hän taas hypähti, kiljahti, sivui tuolin ja löi sen säpäleiksi takkakiveen, jonka tehtyään lähti ulos haukkuen vaikeasti sulavia sanoja isäntäväelle, joka mykkänä kauhusta katseli raivostunutta miestä. Kun näkivät Ellan menevän maantiellepäin, henkäsivät helpotuksesta. He rupesivat nyt toden perään keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Isäntä halusi mennä oitis nimismiehelle asiasta ilmoittamaan ja sanoi antavansa linnaa noille roistoille. Emäntäkin oli samaa mieltä ensin, mutta sitten rupesi pelkäämään kostoa. Tuo pelko saavutti vihdoin herastuomarinkin siihen määrään, että nimismiehelle ilmoittaminen päätettiin jättää. Sitä vastoin Santran etsintään nyt todenteolla alettiin valmistautua. Isäntä lähti, jättäen emännälle määräyksen, että rengit pitää huomenna pitää kotona siihen asti kun hän palaa, jos sattuisivat uudestaan tulemaan. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3238 5498 2006-09-04T13:14:18Z Nysalor 5 VI Äidit {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: V Kolinoita|V Kolinoita]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VII Heränneitä|VII Heränneitä]] |otsikko=VI Äidit |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Korvenloukon kylä oli samaa seurakuntaa, mutta melkoisen taipaleen takana metsässä. Se oli voimakasta kylää kaikin puolin: oli kyllältä millä eletään ja miehet voimakkaita ja omintakeisia. Ennen olivat he kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään. Nuoria miehiä huvitti vieläkin kuitenkin ennemmin tapella ja pitää siten muistissa kylänsä vanhaa mainetta, kuin körttinuttuun pukeutua ja rukoilla Jumalalta apua ja voimaa lihanhimoja vastaan. Omalla kylällä ja keskenään eivät he paljoakaan tapelleet, sillä ukkomiehillä, jotka olivat ruvenneet rauhaa rakastamaan, oli melkein riittämään asti voimia pitämään nuoria kurissa. Mutta pyhäöinä kulkivat nuoret pitäjällä ja tappelivat siellä. Kostoksi tulivat pitäjäläiset taas vuorostaan Korvenloukolle oikein miehissä, joten siellä monta monituista kertaa oteltiin hyvinkin lujasti. Mutta harvemmin se pitäjäläisille oli mikään riemuretki, sillä kylän ukkomiehissä oli vielä siksi vanhaa verta, että he eivät koskaan saattaneet joutilaina katsella, kun ryntäys kylään tehtiin, vaan riensivät kilvassa näyttämään, että täällä on vielä vanhaa kurssia omaksi tarpeeksi. Siis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon nuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät koskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn pahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat kotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä niiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein sanoivat pojillensa: »Älkää vain pelätkö, antakaa, kun kimppuun käyvät, antakaa niin, että vielä huomisinkin tietävät, missä korvenloukkolaisia on kulkenut.» Täällä se oli Laitalan talokin. Valee oli jo isäntä, isänsä kun oli pari vuotta sitten kuollut. Leski oli heti jättänyt talon pojan haltuun. Valee oli suuri, roteva mies. Kyläläiset pitivät hänestä hyvin paljon. Sillä liekö se ollut heränneen isän ankaran kurituksen tulos, vaiko luontainen taipumus, hänessä jo alle kahdenkymmenen nähtiin vakavia taipumuksia. Eikä hän juuri juopotellut eikä kulkenut tappeluissa. Mutta silti oli hän kuitenkin nuorten mukana ja näytti joskus kuin vahingossa, että hänellä on luontoakin, kun siksi tulee, ja voimia sitten! Totta tosiaankin, sellaisella verevällä, karskilla pojalla niitä saattoi olla oikein hirveästi! Niin ainakin toiset ensin kuvittelivat ja sitten jo rupesivat uskomaan, pitämään sitä ihan varmana ja kehuskelemaan Valeeta takana päin. Kun hän ei näyttänyt ollenkaan ylpeilevän voimistaan ja luonnostaan, rupesivat toverit kunnioittamaan häntä, oikein tietämättä itsekään mistä se johtui. Valeen äiti oli pikkuinen körttiläismuori, joka silloin kun seuroissa kävi, istui hiljaa hiiskumatta, kun jotkut toiset hoihkasivat, meni yhtä hiljaa kotiinsa eikä pitänyt sinne päästyään rippiä kotiväelle. Vaikka Valee oli isäntä olevinaan, näytti siltä kuin isännyys olisi ollut vain muodon vuoksi, sillä muori se oikeastaan johti. Kylässä asui myöskin Valeen setä, Mäkilahden Matti, kirpeä mies. Asui taloansa kunnollisesti ja tuli hyvin toimeen. Setä oli suuri leikinlaskija, kävi melkein joka päivä Laitalassa ja kehuskeli Valeelle väliin yhtä ja väliin toista tyttöä, ja neuvoi tätä jo naimaan menemään. Siitä sitä leikkiä kesti, jopa setä usein hyökkäsi äidinkin kimppuun ja uhkasi laittaa tälle sulhasia, ellei Valee kiiruhtaisi, ja sanoi ettei hän jaksa iänkaiken häitä odottaa. Koko väki toisinaan nauroi yhtenä helinänä. Silloin oli setä riemussaan, kun sai kaikki nauramaan. Iloinen, viaton nauru oli hänelle elämänehto. Muuten hän kyllä olisi pitänyt heränneistä, mutta ei jaksanut suvaita »niin iankaikkisen muikeita naamoja». Mutta itsestään oli hän arka. Jos vähänkin joku kosketti, sanoi sopimattoman sanan tai koetti maksuksi vanhoista asettaa iloisen naurun alaiseksi, niin jo suuttui. Jos uskalsi sitten vielä jatkaa, rupesi Matti selkään tarjoamaan. Se ei ollut enää joka miehelle leikin asia. Hänestä kuitenkin pidettiin, kaivattiin aina miesjoukoissa, sillä silloin oli juttua kyllältä, saatiin nauraakin ja unohtaa elämänhuolia. Matti kulki pitäjän kokouksissa, tunsi hiukan lakia, toimiskeli joskus pitäjän asioissa ja oli tuttava kirkkoherran kanssa. Kun siis iltaisin ja sunnuntaisin keräydyttiin miehissä juttuamaan kylän raitille, Matti se oli, joka siellä puhetta johti. Joko se tuli siitä, että hän kertoi toisinaan asioita, joita eivät muut tietäneet, taikka että hän juttusi laveammalta kuin oikein itsekään tiesi, – valehtelijana ne toiset tahtoivat häntä pitää. Mutta eivät ne silti häntä ensinkään halveksineet, arvelivat vain, että mitä sen puheen hyvyydestä, kun sitä vain piisaa. ---- Omituisesta aikeestaan tuoda Järvelän Santra salaisesti kotiinsa ei Valee ollut äidillensäkään mitään virkkanut. Muori oli hämillään, ja ihmeissään siunaili, kun poika yösydännä tytön kanssa tuli. Saatuaan Santran porstuan kamariin lähti Valee hevosta korjaamaan ja muori hiipi perään ja alkoi nuhdella ja kysellä tarkoituksia. Mutta Valee oli tällä kertaa äkeä ja päättäväinen, sanoi vain, että asia on hänen ja Santran, eikä siihen tule muiden mitään eikä auta vaikka papille valittaisi. Muori oli kovin tuskallinen ja levoton. Eikä se siitä parantunut, vaikka vähitellen sai Valeelta urkituksi selvitystä. Suostuneekohan Järvelän herastuomari ja emäntä tähän koskaan? Mitähän ihmiset sanovat...? Kun saisi edes pastorin kanssa puhua...! Mitähän pastori sanoo...? Mutta kovimmin kaikista rasitti häntä pelko kostosta, jota pelkäsi Ellan ja muidenkin pitäjän poikain puolelta. Hullun yritys se oli tuo yritys hänen mielestään alusta loppuun. Jos ei herastuomari olisi suosiolla, niin riidallakohan se nyt ainakaan suostuisi! Hui hai! Hän odotti miesjoukon tulevan millä hetkellä hyvänsä hakemaan tuota... Ihmeellinen tytärpä se kanssa on, kun tuollalailla lähtee... Aamulla muori jo tuskissaan ajatteli mennä Mäkilahteen sanomaan sedälle. Mutta ei uskaltanut sinnekään, sillä hän oli alkanut hiljaisesti toivoa, että tyttö edes tulevana yönä lähtisi itsestänsä kotiinsa. Muori ei ollut tyttöä katsonut ennen kuin aamulla, jolloin työväen takamaille lähdettyä rupesi ruokaa laittamaan hänelle. Siellä hän istui tuolilla kamarin pöydän päässä ja loi ujon katseen muoriin ja sitten niin kuin häveten kääntyi toisaanne. Muori näki, että tyttö oli kovin nuori ja sievä. Ei viitsinyt tarkemmin katsella, kun se niin näytti hämillään olevan ... mahtaa kai jo hävetä tuhmaa tekoaan, mietti. Santra koetti ruveta puhetta teettelemään ja ilmaa kauniiksi kehumaan, mutta muori ei vastannut mitään, meni vain joutuin pois. Hänestä tuntui, kun piti vielä ruokaakin laitella tuolle, että hän sillä sekoittuisi, hänkin, vanha ihminen tuohon juttuun ja tulisi kuin varastetun kalun salaajaksi... Hän oli sellaisessa tuskassa, että pillahti toisinaan tuskalliseen itkuun. Kun sai Valeen käsiinsä, puhkesi tälle sanomaan, joko: »Voi surkiaa, mitä sinä teit!» taikka: »Olisithan sinä nyt saanut ihmisten lailla.» Useimmiten Valee naurahti, eikä virkkanut mitään. Mutta näki kyllä, että hänelläkin oli mietittävää. Santra ei toisilla kerroilla enää yrittänytkään puhetta. Häneen koski, kuin olisi kylmällä vedellä virutettu, se, ettei muori puhunut mitään, niin murheellisen näköisenä ja tuikeasti vain katseli. Siihen asti ei tyttö ollut tekoansa juuri ensinkään ajatellut, olihan vain kuvitellut, että nyt on ainakin Ellasta vapaa. Melkein koko aamupuhteen oli odottanut muoria, että tämän kanssa pääsisi puheisille ja tutustuisi. Kun se ei onnistunutkaan, alkoi yksin jäätyään tutkistella. »Mitä Jumalan nimessä minä ajattelin?» hän virkkoi. Oli kuvitellut täällä syntyvän iloa ja riemua ... muorinkin kaksin käsin vastaanottavan! Täällä vain olikin nurpean näköinen, tyytymätön muija, joka tuntui haluavan antaa hänelle matkapassit ja sanoa melkein vaikka mitä. – Valeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä aikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle alkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta täällä... Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut kiinni mistään. Koko tapaus alkoi näyttää aiheettomalta silmänräpäyksen työltä, sillä melkein varmalta tuntui, että jos hän olisi kotona tehnyt jyrkän tenän, sanonut suoraan, ettei huoli Ellasta, ei vaikka ... niin mikä niillä olisi muu ollut kuin suostuminen. Mutta nyt, nytkös kelpaa mennä kotiin jälleen! Oikein värisytti, mitä äitipuoli sanoisikaan, jos sinne nyt pitäisi armoa kerjäämään lähteä. Vähitellen alkoi kypsyä ajatus, että hän katsoo sopivan tilan ja karkaa, menee sisarensa luo ... jää sinne pitkäksi ajaksi ja antaa palttua kaikille. Yhtäkkiä loi vilkas mielikuvitus täydellisen karkaussuunnitelman, jossa hän näki ainoan pelastuskeinon näistä pulista. Sisarensa luona hän pysyisi siksi, kun isä ja äitipuoli vakuuttaisivat, etteivät enää tahdo Ellalle ... ja tulkoon sitten Valee ja aloittakoon uudestaan... Mutta nyt, nyt hän karkaisi! Hän näyttäisi tuolle muijalle, ettei hän ole kauppakalu! Tyttö oli oikein innoissaan tuota ajatellessa, kun Valee tuli sisään. Santra hiukan säpsähti, sillä nyt tuntui, kuin Valeekin olisi '''vartija'''. Kun Valee sanoi jotakin, rupesi Santra itkemään. »Mutta mikä sinun on, Santra? Vai joko?...» Valeen teki mieli kysyä, joko Santra katuu. Mutta yht’äkkiä hän pelästyi: jos Santra sanoisi katuvansa? Sitä ei hän tahtoisi kuulla. Hän estäisi millä keinoin tahansa, ettei Santra saisi sitä sanoa. Koetti yhä uskotella itseään, ettei Santra itkenyt '''sitä'''. Mutta siitä huolimatta näytti se kuitenkin yhä mahdollisemmalta. Sydämessään itse oudosti vapisten koetti hän keksiä mitä mahdottomimpia huvituskeinoja, välttäen ottaa ensinkään puheeksi pääasiaa. Santra kyllä lakkasi itkemästä, mutta oli muuten hyvin omituinen ... ehkä hiukan salaperäinen ja jäykkä. Siitä Santra hiukan virkistyi, kun Valee rupesi kyselemään, jokohan pian tulee totta Karhun Esan ja Rekipellon Sannan kaupoista? Sitä ei Santra tiennyt. Mutta nyt oli kuitenkin päästy juttuun, joka ei heitä kumpaakaan koskenut ja livahdettiin siten ikään kuin ulos nykyisestä piiritystilasta. Silloin tuli Valeen äiti sisään. Santra oikein säpsähti ja Valee katseli tuikeasti: kun äidin nyt siinä pitää juosta, ajatteli, vaikka tämä vasta kolmatta kertaa huoneessa kävi. Nyt oli juuri oltu pääsemäisillään hupaiseen juttuun, niin tuleepas! Valee aikoi jo kysyä, että mitä se äiti nyt täällä? – kun muori samassa loi pitkän, syvän katseen heihin kumpaiseenkin, laski tuomansa juomatuopin pöydälle ja lähti samaa päätä ulos. Valeeseen teki tuo niin tuskallisen vaikutuksen Santran puolesta, että oli menemäisillään äitinsä perään, antaaksensa tälle nuhdesaarnan. Mutta silloin tuli muori uudestaan, meni heihin katsomatta suoraan kaapin luo, joka seisoi toisessa loukossa, ja rupesi siellä jotakin askartelemaan. Valeeseen oli äidinkunnioitus kiintynyt niin syvästi, että ei Santran kuullen uskaltanutkaan tälle sanoa mitään, vaikka olo tuntui niin tuskalliselta. Kun muori oli hetkisen kaapilla kopaillut, käännähti hän ja näki Santran tuijottavan ikkunapielestä ulos ja Valeen neuvotonna vääntelevän piipunvartta. Äkkiä, ilman että toiset sitä vähääkään osasivat odottaa, hän virkahti: »Niin se on, lapset, ajattelematon teko tuo kannoillaan katumuksen.» Se tuli kuin ukonnuoli. »No äiti!» pääsi Valeelta tuskallisesti. Mutta Santra purskahti itkemään ja virkahti: »Niin se tuo!» Myönnytys tuli ehdottomasti. Muori säpsähti: ei ollut ehdotonta myönnytystä osannut odottaa, oli luullut, että ruvetaan vastaan väittämään. Hän istui, kasvoilta alkoi jo väistyä ankara ilme. Hänessä oli jo äidillisyyttä, kun uudestaan alkoi puhua. Santra ikään kuin janosi sellaista puhetta kuin muorilta nyt tuli. Muori sai ihan vaitelematta avonaisen tunnustuksen, sai kuulla, ettei Santra sitä katunut, että oli Valeen kanssa lähtenyt, mutta sitä, ettei ollut ensinnä kotona koettanut kaikkeaan saadakseen asiaa toiselle kannalle. Muori ymmärsi pian, että tässä oli '''lapsi''', joka oli ryhtynyt ajattelemattomasti huimaan tekoon; hän ymmärsi, ettei tämä tässä ollutkaan noita varsinaisia maailman tyttöjä, jotka puolen ikäänsä kihloja vaihtelevat, jotka eivät osaakaan rakastaa, vaan huvikseen vaihtelevat sulhasia ja näitä henkiin veriin asti tappeluttavat. Lapsi. Oikein oikea lapsi, jonka elämä oli aiottu iäksi uskoa sellaisen miehen käsiin, jota ajatellessakin tuossa nyt vapisi. Lapsi, joka oli kovin kiintynyt tuohon hänen poikaansa, hänen silmäteräänsä, hänen vanhuudenturvaansa, hänen ainoaan poikaansa, jonka vertaista, hänen mielestään, ei ollut, ei mailla ei missään, – vaikka ei Jumala ollutkaan vielä häntä ohjiinsa ottanut eikä herättänyt. »Kuinka vanha sinä olet?» kysäisi muori hellästi. »Helluntaina täytin seitsemäntoista.» »Seitsemäntoista!... Hyvä isä sentään, vai niin nuori...» »Ja niin miellyttävä», oli vähällä päästä jatkoksi. Muorin hyvä sydän valloitti lopultakin kaikki ennakkoluulot, äidilliset tunteet olivat voimakkaammat ja paremmin kotiutuneet siellä. Lapsiraukkaa on sillä lailla piinattu. Eihän tuo ole vielä edes mikään ihminenkään, tuskin tietää vielä erottaa, mikä on oikea ja mikä on vasen käsi. Ja tuosta poikakultasestako tuo niin kovin pitää, että oikein karkuun...? Muoria yhtäkkiä tahtoi naurattaa, mutta oikeastaan siitä tulikin itkua. Santra tutkaili, ensin salaa ja sitten jo rohkeammin, noita vanhoja kasvoja ja niiden eleitä niin syvälle, että alkoi luulla olevansa vanha, hyvin vanha tuttu tuon mummon kanssa, niin vanha ja niin hyvä tuttu, että nyt kun häntä oli niin tuskalliset tunteet rasittaneet ja hän oli tuntenut toivottomana häilyvänsä avutonna, turvatonna, – tunsi vastustamattoman halun langeta muorin syliin, sanoa häntä äidiksi ja pyytää, ettei äiti olisi vihainen siitä, että hän on niin ymmärtämätön ja lapsellinen... Niin hän tekikin. Valee istui syrjässä ujostellen ja vaiti niin kauan kuin se tapahtui. Mutta sitten hän ihastuksesta räjähti nauramaan. Mieli oli niin kiihottunut, että naurun perästä alkoivat kohta kyyneleet vuotaa, joita pyyhkien ja hämillään ollen koetti huolellisesti salata. Kun oli tyynnytty, johtui puhe itsestään järkeviin asioihin. Muorin mielestä oli selvä asia, että ensimmäinen tehtävä on mennä koettamaan sopia Järvelän haltijain kanssa. Vaikka ei Valee silloin, kun yritykseen ryhtyi, ollut ensinkään ajatellut sitä, oli vain otaksunut, että se menee itsestään, huomasi hän nyt, että se saattoikin olla hyvin vastuksellinen tehtävä. Tätä seikkaa miettiessä kääntyi ajatus itsestänsä Matti-setään, joka kaikissa muissakin asioissa tapasi olla apuna ja neuvonantajana. Arvelutti sentään hyvinkin kääntyä tässä asiassa hänen puoleensa... Olisipa ollut melkein parempi, kun olisi siitä voinut omin voimin suoriutua. Mutta pakko käski. Muori otti mennäkseen puhumaan asiasta Matille. »Käyköön sitten miten käy», hän sanoi. Mäkilahden Matti tuli illalla. Muori ei ollut silloin kotona ja Valee vei hänet kamariin. Santra istui siellä loukossa puolittain seinäänpäin kääntyneenä ja katsahteli arasti vastatullutta. Matti ei ollut Santraa näkevinänsä, piippuansa vain kävi muuriin kopistelemassa ja alkoi jälleen täytellä kysellen: »Mitä asiaa täällä nyt sitten on? Äitisi kun kävi tänne hätähypäkällä käskemässä ja sanoi sulia asiaa olevan.» Kurillinen piirre väreili suusopissa ja Valee joutui hämille. »Olisihan sitä asiaa vähin. Eikö äiti jo siellä mitään sanonut?» »Ei sanonut. Arveli vain, kun kysyin, että on se Valee jo siksi iso, että taitaa itsekin puhua. Mutta mikä ihminen tämä on, joka täällä istuu?» Matti astui lähemmäksi Santraa, joka paeten kyyristyi yhä lähemmäksi seinää. Valeeta nauratti. »Tytärihmisiähän tämä onkin. Tulehan nyt näyttämään itseäsi.» Setä veti käsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan. »No noh.» Setä rupesi nauramaan. »Taitaa tämä olla emännän alku. Tulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.» Hän veti tytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli kasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi. »Älä nyt moiti sentään», pyyteli, »täällä Korvenloukolla ovat tällaiset tavat.» Hän laski Santran, yhä kuitenkin tätä mieltyneenä katsellen. »Jaahah», rupesi sitten sanelemaan. »Noo, mutta saakuri tuota, et sä nyt tarvitse enää puhemiestäkään ja sinä olet aina luvannut, että otat minut, kun tarvitset, junkkari! Kuka sinulla on ollut?» »Tuota», pääsi Valeelta, ja hän rupesi hämillään päätänsä kynsimään. Muori tuli samassa sisään. »Tämä nuoripari on täällä aivan mykkiä, ei niiltä saa selvää asioista.» Muoria vähän nauratti. »Vai eivät selvitä.» »No ei, minä luulin, että se on nuoripari, mutta nyt en usko, että ne tuntevatkaan toisiaan.» Muorin välityksellä saatiin puhelu matkaan. Setä-Matille selitettiin asia. Kokkapuheilla ja toisinaan kiivailla kysymyksillä hän tuontuostakin selityksiä keskeytti. »Saakeli soikoon!» hän vihdoin kiukkuisesti huudahti. »Se oli tyhmä teko. Ja mitä tässä nyt minulla olisi tekemistä?» Muori selitti, että pitäisi lähteä Järvelän herastuomarin puheille. »Enpähän minä pistä lusikkaani siihen puuroon, en jumaliste pistäkään!» Matti syleksi lattiaan kiukkuisesti pieniä tipposylkiään matkien yhä vakuutustaan: »En se-ollen!» »Mutta kuka sinne sitten, jos et sinä?» tuumi muori. »Menkööt itse! Oliskin pyytänyt minua silloin, kun tämä», hän viittasi Santraan, »kun tämä oli kotona, niin silloin se olisi tapahtunut ja olisi pidettykin siellä aika harjalliset. Perhana, kun olitte hulluja!» Mutta tämä moitiskeleminen vaikutti Valeeseen toisella tavalla kuin kiusoitteleminen. »No, jos ei setä tahdo tulla minun mukaani, niin saan minä muitakin.» »Ota sitten!» »Täytyy ottaa, jos ette te lähde. Ei sitä ensi hädässä pyörretä!» Setä katsahti pikaisesti Valeen silmiin: tuohan kalskahti velivainajan rautaiselle luonteelle! Sitten katsahti hän Santraan, imi mietiskellen muutamia savuja piipustaan. »Tämä nyt ei ole ensimmäinen eikä taida olla viimeinenkään tällainen tapaus. Ja olkoon mitä olikin, kun ei se muuten tapahtunut, niin se tapahtui näin», sanoi Valee. »Saat nähdä, että ne tulevat sieltä oikein miesvoimalla tänne», huomautti setä. »Tulkoot!» Valee löi nyrkkiä polveensa. Santran silmistä juoksivat taas kyynelet. »Luuletko, että meidän kyläläiset tulevat sinun puolestasi?» uteli Matti. »Pojat tulevat jok’ikinen, sen tiedän varmaan. Äijistä minä viisi!» »Äläs, mutta jos eivät päästä poikia.» »Kyllä niitä aina niin monta tulee, ettei tässä hätää tule.» Valeella todellakaan ei näyttänyt olevan mitään hätää eikä pelkoa. »No, tuota, annas ryyppy», virkkoi Matti, joka näkyi jotakin päättäneen. Valee haki pullonsa ja kaatoi. Setä sanoi viinan olevan pohjaanpalanutta. »Minä nyt tuumin, jos lähdetään, niin lähdetään tänä iltana», sanoi setä vihdoin, »kukapa sinne sentään likeisempi.» Muori heltyi kiitollisena tunnustamaan, ettei kukaan ole sen likeisempi eikä sopivampi ja että pitäähän niitä jollakin tavalla auttaa, kun ne ovat sellaiseen kolmiloukkoiseen joutuneet. Mäkilahden Matti lähti kotiin, luvaten tulla pian takaisin. Setä näytti mennessään niin »lupaavalta», että kaikki jäivät toivoon, että tämä asia päättyy vielä hyvinkin. Kotiin mennessään poikkesi Matti naapurinsa Mäkilahden Iisakin taloon, jonka kanssa oli hyvä ystävä, vaikka Iisakki oli körttiläinen. Tälle Matti nyt selitti vasta kuulemansa asian ja pyysi Iisakkia mukaansa Järvelään. Kyllä Iisakki oli ensin hyvinkin harvasanainen, mutta Matti osasi selittää asiansa sillä tavalla, että täydellisesti näytti kuin Santra olisi jostakin todellisesta kidutuspenkistä pelastettu. Se veti. Iisakki tunsi hyvin Kuivasen Ellan ja piti miestä sietämättömänä retkaleena, jolle olisi ollut synti siivoa tyttöä antaa. Herastuomarin tunsi niinikään. Kun hän sen lisäksi piti Valeesta paljon, päätti hän lähteä. Keskenään tuumivat he jättää Valeen kotiin ja mennä nyt aluksi vain kahden, sillä oli hyvin luultavaa, että Ella joukkoineen ilmestyisi yöntienoissa Korvenloukolle, jos vain ovat tietoonsa saaneet Santran olinpaikan. He lähtivät uudestaan tuumimaan Valeen kanssa. Siellä päätettiin, että parhaita kylän poikia kutsutaan yöksi Laitalaan, jos niin sattuisi, että hätä tulisi. Valeesta muuten oli mieluisaakin jättää sovitteleminen ukoille, joiden ymmärsi siinä paljon paremmin osaavan toimia kuin hän itse. Illan tullen kävi Valee kuiskimassa viisi kappaletta parhaita tovereitansa heille. Kun he sinne kokoontuivat, pääsivät kamariin, saivat kuulla, mitä heillä tehdään, mitä varten heitä oli kutsuttu, pojatpa vasta innostuivat. Valee kasvoi heidän silmissään yhtäkkiä jättiläiseksi. He olisivat tapelleet tämän erinomaisen urhoollisen teon puolesta vaikka koko rykmenttiä vastaan. Santran kanssa useimmat olivat tuttuja. Syntyi niin iloista juttua, että humussa melkein jo unohdettiin, että asioissa olikaan enää mitään selvittämistä. Kamarin ikkunasta näki maantielle. Sinne kokoontui illalla kylän ukkoja, nuoriamiehiä ja paimenia pyöränlyöntiin. Toiset vähän etäämmällä pystyttivät kapuja ja rupesivat niiden ääressä hyörimään. Huudot ja kokkapuheet kuuluivat kamariin helposti. Tyttöparvi tuli erästä kujaa kimakasti laulellen. Olikin niin ihanan lempeä syysilta, aivan kuin juhannuksen aikaan. Kylän koulumestarikin siellä jo kankeita luuvaloisia jäseniään joukkoa kohti johti, toisaalta tuli Matin Tuppu, oivallinen viisastelija, joka oli lukenut Raamatun moneen kertaan ja tiesi sieltä luetella sadoittain arvoituksia ym. ja väitteli aina koulumestarin kanssa. Siellä jo pyöräpuut heiluivat ja vihainen pyörä lensi pilviä piirrellen paeten oivallisia iskuja. Kavut kaatuivat tarkkaan tähdättyjen heittojen alla. Miehet ryhmässä nojailivat aitoihin ja näyttivät kiinteästi juttelevan. Tytöt hyppelivät katrillia nurmikolla ja saivat mukaansa poikia yhden toisensa perään. Laitalan kamarin ikkunan edessä kasvoi suuri pihlaja, pihlajasta vähän etäämmällä tuomi. Niiden välillä kasvoi Valeen rehevät, suurilehtiset kessut ja äidillä oli pari tarhaa räätiköitä sekä sitten vielä jossakin nurkassa perunoita. Muuten oli se kivikkomäkeä. Pihlaja ja tuomi estivät siellä tienvarsilla puuhailevia näkemästä Laitalan kamarin ikkunaan ja huomaamasta, että siellä joukottain oli ihmisiä, mutta kamarissa olijat näkivät ulos. Halu paloi sinne. »Mennään joukolla», ehdoteltiin. »Santra tulee myöskin.» »Mennään!» Santra empi ensin, mutta humussa jo innostui ja oli menemäisillään, väkisten kun jo jotkut vetivät. Tuttuja tyttöjäkin kun tuolla nurmella riehui ja kun kerran täällä oltiin, niin pitäisihän tavata. Eikä Valeekaan estänyt. Mutta oltaessa lähdönhommassa tuli muori. »Ei, ei», hän sanoi ja veti Santran poikain käsistä vakavasti päätään pudistaen. Vasta nyt nuoret huomasivat, että pitäähän tässä vähän julkisuutta kartella. Toiset lähtivät vähäksi aikaa, luvaten olla Santrasta vielä hiiskumatta. Mutta Santra ja Valee jäivät ikkunasta kurkistelemaan, miten siellä pyörä lensi humisten ja pilviä piirrellen, kavut kaatuilivat ja pojat elämöiden juoksivat, miten tytöt katrillissa rallattivat ja riehuivat, että pellavankeltaiset patukat tuulessa hulmusivat. Santra ei enää uutta pakoa ajatellut. Uteliaana hän katseli metsäkyläläisten iloista elämää ja tunnusteli ihmisiä. Valee oli kärkäs neuvomaan tuntemisessa. Siinä vallan keveässä keskustelussa kului ilta siksi, että rupesi hämärtämään. Nuoriso alkoi heittää leikit ja hajota pois. Viimeisinä näkivät Matti-sedän ja Mäkilahden Iisakin ajavan tietä pitäjälle päin, istuen punaisissa, puuvieterisissä kieseissä. Iisakin hattu oli painettu syvälle päähän, mutta Matti-sedän leveäperäinen lakki oli enemmän takaraivolla. Joku pojista tuli sisään ja kertoi toisten menneen noutamaan tervapamppujaan ja pannunvarsiaan. Santran sydänalaa kouraisi omituisesti: Vaikka ei hän sitä juuri ajatellut, huomasi kuitenkin, ikään kuin vaistomaisesti, että nämä ihmiset antausivat vaaraan hänen tähtensä. Yhtäkkiä tunsi kovasti kaipaavansa noita rallattavia tyttöjä, pyöränlyöjiä ja koko äskeistä elämää siellä tiellä. Niiden sijaan nyt vain pelottava yö yllätti. Mutta tulevathan miehet jo aamulla ja tuovat tietoja kotoa! ---- Kyllä kohtasi kova vihuri Mäkilahden miehiä Järvelässä. Ennen heidän tuloaan ei siellä oltu saatu vähintäkään vihiä, mihin Santra oli joutunut. Kun miehet kamariin käskettyinä alkoivat kiertelemättä selittää asiaansa, niin emännän luonto laukesi kuin pyssy: »Minä juuri sitä samaa ajattelin, kun näin teidän tulevan, että siso, nyt on puhemiehet paikalla!» Sitten hän rupesi mellastamaan, antoi Valeelle, Santralle ja puhemiehelle sanan ruoskalla ympäri korvia, että sen piti tuntua. Mutta löysipä vastuksensa, ennen kuin pääsi Mäkilahden Matin kynsistä, jo vähän naurahtelikin. Herastuomari ei puhellut sitä ei tätä, istui jurrotti vain ja kuunteli. Mutta kun emäntä ensi kerran suunsa hymyyn veti, silloin hänkin jo naurahti ääneen. Sulhasmiehen velaton talo sekä puhemiesten arvokkuus vaikuttivat, että asiasta verraten pian sovittiin. Sitten emäntä alkoi uudestaan jaksattaa, että kun eivät muutamat kelvottomat saattaneet asiaansa ihmisten lailla toimittaa, kun tuollaisen kamalan kolttosen tekevät... Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se olisi ollut Valee... Jos sen olisi tiennyt, niin ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, ettei Laitalaan emännäksi mennä olisi saanut... Eikä siinä puhemiehetkään nuorikkoja säästäneet. Kyllä asetettiin heidän menettelynsä kaikin puoliseen valoon. Asian vakavin puoli, junkkarijoukon kostonpelko, antoi vielä miettimisen aihetta. Päätettiin lopuksi, että pidetään Santra Korvenloukolla nyt muutamia päiviä, että ensimmäinen vihuri ehtii ohi mennä, sillä herastuomari valitteli, ettei hän täällä taida niille mitään, hyvä jos saa henkensä pitää. Tiettiin, että pitäjällä liikkuu mitä kamalimpia uhkauksia ja huhuja ja kertomuksia siitä, miten pojat jo miehissä valmistelevat Santraa takaisin hakemaan, vaikka eivät vielä olinpaikkaakaan tunne. Mutta he turvautuivat siihen selvään johtopäätökseen, ettei elävä ihminen voi kauan salassa pysyä. Päättäen toimia asiassa parhaansa mukaan lähtivät puhemiehet yöllä Järvelästä. Heidän mentyään jäi herastuomari-parka muorinsa käsiin: sai kuulla nyt, miten tämän oli täytynyt myöntyä ainoastaan ihmisten hävyn tähden, ettei hänen puolestansa tarvitsisi mitään riitoja jatkaa, sillä muutenkin hän kyllä huonon äitipuolen nimen kantaa... Ja mitä hän sitten huolii, kun isää vain näkyy huvittavan ja naurattavan kaikki juonet, joita puolimielinen tytär tekee... Mutta sen hän vain sanoo, että yhtään näljänpäätä ei hän tule Laitalasta tukkimaan, eikä avaa sen talon ovea... Sillä hän ei tahdo olla tekemisissä ihmistenvarkaiden kanssa... Hänen sukunsa on niin puhdasmaineinen, itki hän, ettei siitä ole kukaan vielä varasten kärryille istunut. – Mutta hänellä onkin, jumalankiitos, ollut isä, joka on kurituksessa ja herrannuhteessa opettanut lapsensa tottelemaan itseänsä... Tässä suvussa näkyy olevan toiset tavat, mutta eihän Jumala ole niin ankara, että vaatisi häntä, äitipuoli-raukkaa, niistä tilinteolle... »Noo älä nyt siinä», paneskeli herastuomari tuon tuostakin, kunnes vihdoin pakeni tupaan ja meni makaamaan. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3239 5499 2006-09-04T13:14:23Z Nysalor 5 VII Heränneitä {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VI Äidit|VI Äidit]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VIII Herra nimismies|VIII Herra nimismies]] |otsikko=VII Heränneitä |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Noin pari päivää pysyi Santran olinpaikka tietämättömissä, mutta vihdoin sen joku nuuskija keksi ja sittenpä se pian tiettiin jo kaikkialla. Muutenkin teki häjyjen joukko tähän aikaan suurta levottomuutta pitäjällä. He olivat matkalla alituiseen ja tuskin meni yhtään yötä, ettei jotakin mainittavaa olisi tapahtunut. Mikonpäivä lähestyi. Yleiseksi tavaksi oli tullut, että nuoret miehet ottivat lupaa kysymättä hevosia laitumilta, ajoivat niillä mielinmäärin. Toiset koettivat kuljettaa hevoset paikoilleen takaisin, mutta toiset jäivät mihin sattui. Sitä harjoitettiin kaiken kesää, jopa talvisin talleistakin hevosia otettiin. Mutta erityisinä merkkiöinä, helluntai-, juhannus- ja mikkeliöinä, välttämättä täytyi joka sielun liikkeessä olla. Hevosten omistajatkin olivat tähän jo siksi tottuneet ja alistuneet välttämättömyyteen, että useat antoivat hevosensa suosiolla, ja ne jotka eivät mieluisasti olisi antaneet, nekään eivät uskaltaneet ajajia edesvastuuseen vaatia. Hurja tapa oli tullut laiksi. Melkein ainoat, jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiytyneitä tapoja vastaan, olivat heränneet, »körttiläiset». Seurakunnan pastori oli innokas herännäisyyden mies. Hänen vaikutuksestaan oli liike viime aikoina saanut mahtavan vauhdin. Pontevaluontoiset miehet herätettyinä kristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Sanan voimalla, hengellisen lain mahtavalla ruoskalla iski tämä liike ensi iskunsa itse jokapäiväiseen, ulkonaiseen elämään. Iskut olivat kuin kaksiteräisen miekan, ne tunkivat luihin ja ytimiin, ne pyrkivät erottamaan lihan hengestä. Sielu, jonka olemassaolo oli unhotuksiin jäänyt, josta hurjissa joukoissa tiettiin kertoa kaikenlaisia hullunpäiväisiä kaskuja ja tarinoita, ikään kuin tarunperäisestä puolijumalasta ainakin, jota ei kukaan uskonut enää olevankaan, – esiintyi lukuisain, erittäinkin elähtäneempäin miesten ja naisten silmäin eteen nälkäisenä jättiläisenä, jonka oikeuksia on hirveästi loukattu. Monet järeät sydämet vavahtelivat kauhusta, kun lain miekka salamoitsi ja ukkonen jyrisi. Henkisiä konkursseja tehtiin laumoittain. Mutta heti kun luovutus oli tehty, kun ruvettiin tutkimaan niitä etuja, joita saarnamies tarjosi konkurssin tekijöille, silloin heräsi rajaton innostus heissä: pelkkää voittoahan se tuottikin koko luovutus! Sanomaton ilo täytti heidän sydämensä. Entinen elämä, jota nyt katselivat kirkastetuin silmin, näyttäytyi niin hirvittävässä valossa, että monetkaan eivät voineet uskoa Kristuksen veren ulottuvan kaiken tuon lian pois pesemiseen. Ja kun heillä siitä oli epäilystä, asettivat he ikään kuin vaistomaisesti elämänvanhurskauden jyrkän vaatimuksen autuaaksi tulemisen ehdoksi Kristuksen ansion rinnalla. Muutamain vaatimukset tässä kehittyivät melkein puritaaniseen mittaan. Kun he sitten »ottivat elämänsä kiinni», voivat useatkin mahtavalla tahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa. Kun sellaiset nyt johtuivat itseänsä arvostelemaan vielä entisessä loassa rypeväin rinnalla, nousi heidän rintansa ihastuksen ja kiitollisuuden tunteesta. Mutta kun he, erittäinkin nuorison keskuudessa, tapasivat melkein järkiään pilkkaa ja häväistystä, kun ei heidän ankarat saarnansa eikä hengenmiekka näkynyt pystyvän tähän joukkoon, heräsi heissä voittamaton halu käsivarren voimalla kukistamalla kukistaa nuorisossa elävä hävyttömän ylpeydenperkele. Pantiin kova kovaa vastaan. Taistelu, joka oli alkanut hengenaseilla ja jumalansanan miekalla, jatkui sittemmin luonnollisilla aseilla ja väkivaltaisilla keinoilla. Näytti siltä, ettei herännäisyys voisi ihanteittensa voimalla nostaa loasta aikansa nuorisoa, sen täytyi siihen ensin iskeä ruumiin voimalla, kukistaa, alas polkea ja nöyryyttää ruumiillisesti ja sitten tarjota sijaan henkisen elämän ihanne, tulevaisen elämän toivo. Mutta nuoriso ei oppinut ajattelemaan kuolemaa, se eli olevaa elämää, se hankki sielullista nautintoa niistä ihanteista, jotka sillä olivat tätä elämää varten. Nuoriso ymmärsi heränneiden taistelevan vain vallanhimosta, paatui ja rupesi myrkyllisesti vihaamaan. Vihdoin alkoivat useat heränneistä ajatella, että he olivat menneet liian pitkälle. He koettivatkin saada oikeuden eteen pienimmätkin heitä vastaan tehdyt rikokset, he rankaisivat ja löivät kun käsiinsä saivat, ja heillä oli voimaa. Niinpä olivat päässeet siihen, että heidän täytyi melkein aina olla puolustuskannalla. Silloin heräsi rauhallisemmissa ajatus, että olisi kenties ollut parempi vaikuttaa vain sydämiin ja heittää rankaiseminen Jumalan ja esivallan haltuun. Mutta nyt oltiin jo niin pitkällä, ettei se enää näyttänyt käyvän laatuun. – Kuten äsken sanottiin, läheni Mikkeli. Jo parin viikon ajat oli taasen kovasti melskattu, juopuneita ja ajajia oli ollut liikkeellä yhteen jaksoon ja kaikenlaisia pienempiä kolttosia oli tehty. Suurta huomiota olivat herättäneet tapaukset Järvelässä. Karhun Esa ja Ella kuuluivat käyneen naapuripitäjissäkin Santran jälkiä etsimässä. Saatiin sitten tietää Santran olinpaikka. Kovin kireä oli pitäjäläisten ja korvenloukkolaisten väli jo ennestään. Jokainen ymmärsi, että tuo oli tapaus, jota eivät pitäjän pojat saattaisi jättää mitenkään kostamatta. Mikkeliä, jonka kohdalle vallattomat hurjuudet itsestään kuuluivat, odotettiin todellisella levottomuudella, sillä huhuja ja uhkauksia alkoi liikkua. Huhut ne olivat ja myöskin varmat otaksumiset, jotka pääasiassa olivat saaneet muutamia heränneitä eräänä ehtoona kokoutumaan Kasarin Tommin luo. Istuttiin pienessä kamarissa. Miehiä oli kaikkiaan seitsemän, Tommi itse, Hautalan Janne, Talvikosken Hermanni ja suutari Erkki huomattavimpia. Nähtävästi oli pieni, satunnainen hartauskokous juurikään päätetty, sillä kaikki istuivat ja tupakoivat lakittomin päin, suutari Erkki pöydän luona, kyynäspää postillan päällä, mistä oli saarnan lukenut. Muutamia naisiakin oli ollut läsnä, mutta olivat jo tupaan poistuneet, mistä kuului hiljaista pakinaa. Talikynttilä paloi himmeästi pöydällä ja valaisi noita rotevia, enimmäkseen keski-ikäisiä miehiä, jotka miettivän näköisinä tupruttelivat savuja piipuistaan. Niin ikään näkyi kynttilän valossa kartiinittomain ikkunain lävitse lasien edessä ulkopuolella olevat uudet luukut eli ovet. Huoneessa haisi vahvasti omakasvuinen tupakka, jonka savua se oli ihan täynnä. »Ahaa!» virkahti vihdoin äänettömyyden katkaisten Talvikosken Hermanni, »sinä olet laittanut lautasuojat ikkunoihisi, Tommi.» »Täytyi laittaa», vastasi Tommi, »sillä alkoi elämä sen jälkeen, kun kävin niiltä lurjuksilta lampaan hintaa vaatimassa, tulemaan niin vaaranalaiseksi, ettei tässä öisin ajoin tiedä ollenkaan olla hengestänsä varma. Olet kai kuullut, että Karhun Esa on jo kahdesti yrittänyt tänne?» »Kyllä sen olen kuullut.» »Sitten», sanoi Hautalan Janne hymyillen, »sinä olet joutunut heidän kanssansa samanlaiseen välikäteen kuin minäkin?» »No samanlaiseen, sillä vahteja minunkin täytyy aina öisin pitää, tämä suutari ja naapurin Hermanni, ne täällä tapaavat öisin olla. Ilman heitä jumalaties’, miten tässä olisi käynyt, kun Karhun Esa kävi tois’yönä ja kolme muuta hyvää.» »Miten silloin kävi?» kysyi Hautalan Janne. »No oikeastaan ei paljon mitenkään, sillä kun he ajoivat pihaan, ampui suutari ovesta yhden laukauksen ilmaan. Sitten katsoivat parhaaksi pötkiä kirkuen tiehensä, kun näkivät, että täällä ollaan vastassa. Mutta samana yönä ammuttiin kaksi kertaa tästä kamarin ikkunasta ja toinen luoti meni tuohon sängyn päähän ja toinen tuohon seinään. Siis he selvään näkyivät tarkoittaneen sänkyyn, mutta silloin emme onneksi emännän kanssa sattuneet täällä makaamaan, vaan tuvassa.» Siitä oli kuultu, sitä oli jo kerrottu pitäjälläkin. »Kyllä ne ovat hyvät olemassa nuo laudat ikkunoissa», sanoi suutari, »sillä vaikka sanassa sanotaankin, että Jumala on minun kilpeni, minun haarniskani, mitä minä pelkään, niin on asia kuitenkin käsitettävä sillä tavalla, että jos pahanretkinen tulee minun luokseni ja aikoo tappaa minut, niin täytyyhän minulla olla oikeus puolustaa itseäni.» »Aivan!» myönnettiin yhtenä hyminänä. Puhuttiin sitten puolustuskeinoista pahanretkisiä vastaan vieläkin ja pidettiin ne täysin oikeutettuina. »Mutta», otti puheeksi Kasarin Tommi, »nyt pian on taas Mikkelinpäivä ja Mikkeliyönä ne kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, ovat matkassa tekemässä pahojaan. Niistä kylän vahdeistakaan ei ole mitään haaraa, kun ne monessa kylässä ovat nuorten kanssa vanhatkin samaa mieltä. Eikö sitä pitäisi saada toimeen, että kaikki heränneet lähtisivät silloin vahtiin ja kokoontuisivat aina isompi joukko yksille paikoille ja otettaisiin niiltä kerrankin holtit pois?» »Noo, mutta mitä siitä olisi hyötyä?» arveli Talvikosken Hermanni. »Sillä kertaa ehkä saisimme hevoset osalta pois, ja ehkä voisimme niitä vähän rangaistakin, mutta siinä kaikki. Heistä saisimme yhä suurempia vihollisia.» »Se on kyllä totta», myönsi Kasarin Tommi, »että suurempia vihollisia heistä saisimme. Mutta välimme heidän kanssansa on jo tullut sellaiseksi, ettei se siitä voi paljon pahemmaksi tulla. Kun me sen lisäksi näemme nuorisomme ympärillämme elävän sellaista synnillistä ja pahanretkistä elämää, niin emmehän me, heränneinä ihmisinä, voi olla ja seisoa ristissä käsin ja katsella miten he pahuudessansa yhä paatuvat? Me emme voi Kainin lailla sanoa, olenko minä veljeni vartija, emmekä hiljaisuudessa kotonamme huutaa rauha, rauha, kussa ei rauhaa olekaan. Jos me veltostumme, annamme heidän ruveta jälleen vapaasti ja häiritsemättä harjoittamaan saastaista ja synnillistä elämäänsä, niin me olemme niin kuin huolimattomat isät, jotka vitsaansa säästävät ja vihaavat lastansa.» »Oikein!» äänsi Hautalan Janne ja hänen järeätekoisesta naamastansa hohti rautainen varmuus. »Niin, se voi olla totta sekin», myönsi Talvikosken Hermanni, »mutta meidän olisi koettaminen yhä enemmän vaikuttaa seurainpidolla ja saarnalla, sillä Vapahtajamme sanoo, että joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu.» »Niin Hän sanoo, mutta...» Jannen teki mieli sanoa, ettei Vapahtaja sillä ollut luultavasti tarkoittanut sellaisia oloja kuin tässä kunnassa nykyään on, mutta hän jätti sen arkatuntoisuudesta sanomatta. Sillä hän ei oikeastaan ollut varsinaisesti körttiläinen, vaikka seurustelikin paljon heidän kanssaan. Seurusteluun oli kenties suurimpana syynä näiden kanssa yhteiset toimet kukistaa hurjailijain vallattomuutta. Sen sijaan otti puheeseen kiinni suutari-Erkki: »Mutta kun meille on annettu Jumalan sanan valo, niin eikö meidän pidä sitä ympärillemme levittää?» »Tietysti», myönsi Talvikosken Hermanni. »Niin, no, milläs tavalla me levitämme valoa näiden paatuneitten sydämiin, jos emme me ensinnä kukista heidän ylpeyttään? Meidän täytyy näyttää heille, että meidän puolellamme sotii Jumala ja Gideonin miekka!» Tuo pienehkö teräväsilmäinen, laihankalpea mies puhui niin, että säkenöitsi innosta. »Sen nyt täytyy jokaisen myöntää», jatkoi hän, »että meidän, heränneitten ponteva vastustus ja pelkäämättömyys on saanut heitä hiukan kavahtamaan. Jos me rupeamme pelkäämään, niin...» »Ei paljonkaan», virkahti joku, »eivät ne välitä paljon eivätkä pelkää meitä. Ja mitäpä heidän tarvitsee välittää, kun ei heitä oikeuteen haasteta. Eivät ne siitä huoli, vaikka joskus saavatkin loikaansa, paatuvat vain.» »Se on totta», myönsi Hautalan Janne, »siinä mekin olemme tähän saakka menetelleet liian laimeasti, ettemme ole haastaneet heitä useammin oikeuteen ja antaneet kruunun kouran oikaista sen sijaan, että itse olemme oikaisemaan ryhtyneet. Mutta kenties on se tullut siitä, että olemme liiaksi luottaneet omiin voimiimme.» »Kyllähän niinkin, mutta ymmärtääkseni olisi se vallesmannin asia ja...» »Ei meillä ole ennenkään herroista apua ollut», sanoi suutari. »Niin, ja eikä se uskalla tämäkään, kun se niin kuuluu kostoa pelkäävän. Ja mitä sellainen hengellisesti kuollut ihminen jaksaa välittää muusta kuin itsestänsä ja omasta hyvinvoinnistaan», valitti Kasarin Tommi. »Semminkin kun se on herroja», lisäsi Hautalan Janne hymyillen. »Oli se herra tai talonpoika, niin ei se oikea velvollisuuden tunto herää, ennen kuin silmät avataan tutkimaan elämää Kristuksessa», lausui Talvikosken Hermanni. »Se on kyllä totta», myönsi Hautalan Janne. »Mutta vihaahan vallesmanni pastoriakin uskonsa tähden, eikä siihen siis sen kautta voi vaikuttaa. Mutta häneen pitäisi saada vaikutetuksi jollakin tavalla, muuten tässä on aivan huutava hukka kädessä, jos ei kruunun mieheltä mitään apua saada.» »On tosiaankin», liittyi joku sanomaan. »Se Tarha Herkon murhajuttukin näyttää jäävän tutkimatta.» »Sillä laillahan ne menevät, kun ei saada todistajia, kun eivät ne raadot todista toistensa päälle.» »Kun oikein kovistaisi, niin kyllä täytyisi todistaa.» »Mutta kun ei kovisteta.» »Siinäpä se on. Saapa nähdä, mitä ihmeitä nyt taas Mikkelin aikana tapahtuu.» Puhe kääntyi yksistään siihen. Olikin juuri tapahtunut kyllä kumma tapaus, tuo Järvelän Santran. Kaikki arvelivat sen johdosta syntyvän jotakin levottomuuksia. Laitalan Valeesta olivat he ennen kuulleet hyvää. Nyt sitävastoin hän esiintyi oikein aikansa urhona ja miehet tuomitsivat häntä ankarasti: parhaimmatkin nuorisosta näkyvät hullaantuvan! Hautalan Janne siitä oikein tulistui. »Jos me tahdomme järjestystä pitää, ei meitä auta muu kuin Jumala ja oma nyrkkimme!» virkkoi hän puristaen isoja nyrkkejään. »Me emme ole miehiä, ei mitään, jos me annamme tuon villityn lauman niskoillemme tulla. Meidän täytyy ruveta vielä kovemmiksi, eikä hellittää yhtään. Niiden täytyy ruveta pelkäämään! Jos nyt rupeamme alistumaan, niin pian sitä sitten tässä jokaisen nahka saadaan kuivamaan ripustaa, poltetaan talot ja tavarat ja meistä tulee keppikerjäläisiä.» Janne käveli raskain askelin lattialla ja kiukkuinen innostus hehkui hänen silmistään. Kiihko tarttui toisiinkin, yksi ja toinen liittyi häntä innostuneena säestämään. Ainoastaan Talvikosken Hermanni ja muuan toinen vastustivat, puolustaen rauhallisia toimia. Aprikoitiin sinne ja tänne. Ehdotettiin, että pienimmätkin rikokset koetettaisiin tästälähin saada rangaistukseen, ei koskaan antaa mitään anteeksi, panna ne oikein vavistuksen alaisiksi. Pitäisi ruveta miehissä pitämään yövahtia ja lopettaa ajoleikki kerrassaan! Talvikosken Hermanni, laupias mies, puolusti yhä evankeliumin mukaisia keinoja, saarnaamista, rukouksia. Toiset kyllä eivät niitä halveksineet, mutta eivät voineet uskoa tällaisen elämän keskellä niiden avulla päästävän kulkemaan. Puhe rajoittui siis vihdoin yksinomaisesti poliisitoimiin. Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän kanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin? »Hänen täytyy», arveli Hautalan Janne, »hänen täytyy ruveta todellisesti miehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei, niin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne sellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.» »Mitäs sitä meikäläisten ränttää ruveta herrain kanssa kissanhäntää vetämään», epäili Talvikosken Hermanni. »Koetetaan!» »Koetetaan!» säesti suutari Erkki ja terävät silmät sädehtivät innosta. »Mutta nyt miehet», jatkoi hän, »meidän pitäisi heti mennä nimismiehen luo ja vaatia, että hän ottaisi määrätäksensä miehen talosta vahtiin Mikkeli-yöksi. Muuten ei hän määrää kuin tavalliset, neljä vahtia kylään.» »Sen hän kyllä saattaa tehdä», arveli Tommi, »sillä Karhun Esan johtamana ovat niiden ajot taas tulleet kahta raivommiksi.» »Niin, mutta sitä meidän täytyy mennä vaatimaan, sillä muuten ei hän mitään välitä, kun vain saa olla rauhassa.» Miehet päättivät nyt, että Kasarin Tommin ja Hautalan Jannen olisi käytävä nimismiehen luona esittämässä tuo asia. Juuri kun he vielä suunnittelivat tehtäväänsä Mikkeli-ajojen suhteen, astui sisään Mäkilahden Matti. Kaikki hiukan oudostuivat tämän myöhäistä matkaa, sillä se oli melkein uhkarohkeata tähän aikaan. Käskettiin painamaan puuta, pantiin tupakaksi ja ruvettiin kuulumisia kyselemään. »Minä olen vähän oudonlaisella asialla», alkoi Matti, »minä olen tullut hakemaan apuvoimia täältä, sillä meidän kylään, luulemma, aiotaan Mikkeli-yönä tehdä oikein rosvoretki ja uhkauksia käy, että kaikista miehistä tehdään kaarneen tuokaa.» »Ohoh! No mistä syystä?» »Niin, nähkääs se on sen veljenpojan, Laitalan Valeen jutun tähden. Olette kait kuulleet siitä?» Oli siitä kuultu. Ellako aikoo rynnäkön tehdä, vai? »Minä luulen», kertoi Matti, »että johtajana siinä puuhassa on Karhun Esa, hän niitä terveisiä ainakin lähettelee... Tietysti on siinä sitten suuri joukko muita, Ella ja... No ettekö ole kuulleet, että ne jo viime yönä kävivät siellä?» Ei, sitä ei oltu kuultu. Siksipä Matti kertoi, että Ella, Karhun Esa ja viisi muuta olivat viime yönä murtautuneet väkivalloin Laitalaan, aikeessa viedä Santra, joka vieläkin on Laitalassa. Porstuan oven olivat jo ehtineet panna sisään, mutta silloin olikin ehditty tuvasta vastaan, siellä kun miesjoukko oli Valeen kanssa varalta, kun epäiltiin ja pelättiin jotakin tällaista rynnäkköä. Noo, pitemmälle eivät päässeet, vaan lähtivät käpälämäkeen kuuman ottelun perästä. Kuuluvat ne saaneen vammoja, miekkoset, koska Ellan ja Koipi-Siukun kehutaan olevan haavain parannuksilla. Olivat hekin saaneet haavoja, mutta eivät vaarallisia. »Vai niin, soo’o, noo... Kuinka se Valeekin sellaisiin ryhtyy, eikös hän ole siivo mies? Salaako se vei sen Järvelän tyttären?» kyseltiin. »Salaa tietysti, yösydännä... Noo, onhan se nyt niin ja näin, lapsellista tietysti, sillä poika on siivo mies ja tyttö näyttää samoin olevan. Mutta pelkäsivät, ettei herastuomari antaisi enää naimalupaa heille, kun Kuivasen Ellan kanssa jo oli niin varmat kaupat. Sitten karattiin.» »Ahaa, no mitä herastuomari sanoo?» »Mitähän se sitten, taskuunsahan sen mies myttää. Minä olin siellä puhemiehenä – mutta mitäs minä näitä jaarittelen, ne ovat akkain asioiksi joutavia. – Suostui hän, kun kuuli että Valeella on velaton talo ja kun näki pojan olevan miehen näköisen.» »Entä muori, mitä hän sanoi?» uteli Suutari-Erkki. »Näyttihän tuo ensinnä vähän olevan tureissaan, mutta kun ei luvattu antaa tytärtä takaisin, niin rupesi naureskelemaan.» Miehet tutkivat Matilta nyt tarkemmin asiain menoa. Siitä, mitä kuulivat, laimeni heidän tuomionsa kokolailla. Kun vanhemmat sen lisäksi nyt jo kuuluivat suostuneen, kuulosti asia olevan melkein selvä. »Asia on nyt siis hyvällä jäljellä?» kysyttiin. Niin, niin se oli muuten, mutta pelättiin Mikkeli-yönä syntyvän aika ottelun. Sitä varten Matti oli lähtenytkin, ensin Hautalaan, ja kun siellä kuuli, että isäntä oli täällä, niin tänne, että eikö pitäjäläisetkin ryhtyisi Mikkeli-yötä varten jonkinlaisiin varokeinoihin, ettei ne häjyt saisi koko maailmaa ylösalaisin kääntää. »Ja ylösalaisin ne kääntävät koko pitäjän, jos ei niitä aikanansa kiinni oteta», lopetti Matti. »Se on kyllä pelättävää», tunnusti Kasarin Tommi, »sillä nuo hyväkkäät ovat nyt ottaneet sen tavan, että ampuvat ikkunoistakin.» »Niin, mutta niin kuin sanottu, täytyy opettaa niitä!» huudahti Hautalan Janne. »Ja yksi keino siihen on: että ne köyhtyvät», huomautti suutari hymyillen. »Se onkin hyvä keino, se.» »Kyllä Karhun Esankin nyt ovat pian tutkaimet piossa. Saviojan Ville on jo pannut saatavansa kuvernööriin.» »Ahah, joko vihdoinkin uskalsi.» »No on se nyt pannut. Totta se jo alkaa nähdä, että koko Karhu pian menee tyhjäkatoon.» »No sitten Esa saa laputtaa Karhusta.» »Varmaan.» Tämä oli kaikille hauska uutinen. Keskusteltiin vielä yövahdiston järjestämisestä ja päätettiin lähettää tarpeen varalle joukko miehiä Korvenloukollekin avuksi, jos vain niitä saadaan liikkeelle lähtemään. Tuo seikka kyllä epäilytti, eikä ollut toivomistakaan saada miehiä vahtiin, jos ei saada nimismiestä innokkaammin asiaan ryhtymään. Janne ja Tommi lupasivat siinä asiassa tehdä parastaan. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3240 5500 2006-09-04T13:14:27Z Nysalor 5 VIII Herra nimismies {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VII Heränneitä|VII Heränneitä]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: IX »Pitäjän paras poika»|IX »Pitäjän paras poika»]] |otsikko=VIII Herra nimismies |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Noin kymmenen tienoissa seuraavana aamuna tapaamme Hautalan Jannen ja Kasarin Tommin nimismies Lindblomin keittiössä puhuttelemassa vanhaa Margareeta-muoria. Marketalla on se omituinen tapa, että hän ei osaa ajatella hiljaa, vaan puhelee ääneen mitä kulloinkin mielessä liikkuu. Tuon tavan on hän ehkä oppinut herraltansa, jolla se myöskin on. Ajatukset, jotka niin itsepäisesti sanoiksi pukeutuvat, eivät aina ole aivan myötätuntoisia, jopa niitä muutamat pitävät hävyttöminäkin. Ihmiset olivat omistaneet sen mielipiteen, että nimismiehen Marketa oli jotenkin toraisa ja tuittupäinen eukko. »Aina he ovat tässä vastuksina ... muutamat», marmattaa hän itsekseen, kun miehet istuvat ovipuolessa tuoleillaan ja ovat jo pari kertaa kysyneet, että eiköhän jo saisi tavata nimismiestä. – »Ja nuo körttiläisetkin... Mitähän nekin luulevat heillä olevan asiaa? Vieläpä kun asiaa...! Ja sitten istua könnätään vain niin kuin omassa kotonansa, niinkuin mitkäkin patruunat... Haisevatkin kuin raadot... Tuossa vahtaavat ihmisten suuhun kaiken päivää kuin marakatit, ettei ihminen saa elävää rauhaa...» Hän luo tuon tuostakin suloisen syrjäsilmäyksen miehiin ja toimittaa askareitaan kuin vihantiestä. »Rapaakin vetävät ... että. Ja hiidessäkö liekin ollut nenäkopalla tuo toinen, kun on kuin lehmän sarvi, ... saa aina olla luuta kädessä. Kun nuo raadot edes ymmärtäisivät, mitä on lakaista lattia...» Marketa heittää työnsä, sieppaa luudan ja menee miesten luo. »Siirtäkää vähän (niitä koipianne, tekee mieli sanoa, mutta hänkin hienostelee) jalkojanne ... kun vedetään koko kuorma rapaa sisään.» Hän lakaisee ja tohnii miesten jalkoja, että ne ovat helisemässä. »Tuo vietävä, joka täällä minun vaivoinani noita aina pitää kaiket päivät ja odotuttaa, muutama...» Nyt menee hän jo toisen kerran kurkistelemaan avaimenreiästä herransa kamariin. »Juo vain kuin sika», tulee siitä paneskellen, »että kummapa on, jos ei tuo virkakultanen mene ennen pitkää. – Hääh? Että eikökö jo saa mennä? Menkää jos tahdotte, omalla edesvastuullanne, en suinkaan minä ole tässä mikään oven lukko.» »Älä nyt siinä pärmänttää ja suutasi piekse», ärähti Kasarin Tommi, »vaan mene katsomaan eikö sinne jo saisi mennä.» Muori vähän sävähti, kun huomasi miesten kuulleen hänen lörpötyksensä. Nolostuen hiukan virkahti hän: »Pärmänttää.» Ei saattanut nytkään olla perään jatkamatta hiljaa supisten: »Sun nenäs pärmänttää... Voi vaivaista värkkiä, kun se onkin kovin suuri!» Nyt tuli kolmaskin odottaja, Saviojan Ville, vanha, pieni, käpertynyt ukko, tervehti ja etsi hänkin istuinpaikan. »Nimismiehellekö on teilläkin asiaa?» kysyi Kasarin Tommi. »Häh?» Ville oli kuuro, eikä kuullut, vaikka toinen kovanlaisesti puhuikin. Tommi uudisti kysymyksensä pannen suunsa Villen korvaan. »Niin, niin on, nimismiehelle on asiaa. Meiltä on varastettu viisi lammasta ja ... häh?» »Nytkö hiljan?» »– sys, kun kiljuvat täällä kuin eläimet! Mikähän kuivattu tuokin luulee olevansa, on kuin kirkonmaasta karannut...» puheli Marketa. »Hiljan, hiljan, aivan! Mennyt yönä... Jumalattomat veivät kaksi yhtäaikaa. Kyllä nyt on maailman lopun ajat ... aivan! Katsokaas, viimeisillä maailman ajoilla ... häh?» »Tiedättekö varkaita?» »Häh, varkaita? Joo, kyllä, nuo nuoret komiat, hunsvotit, häjyt... Mitäh? Niin Karhun Esakin ... ja niit’on ollut parikymmentä. Vaivaiset veivät kaksi, uuhen ja karoon... Olikin niin hirvittävän suuri karoo, pumpsilainen ... ja riivatut veivät.» (»Sinä olet pumpsilainen, oikein nälän myysteri! Pitääköhän mun antaa tuolle leipäpala, raukalle.») »Paraita valitsivat... Ja kyllä niitä olikin suuri joukko. Sitten ne vain olivat syöneet niitä lihoja Mäkitoiskassa ja siellä, vaivaiset, ottaneet itse kaikki viilipytyt lautaselta ja talonväen ajaneet kankaalle, ne rakkarit. Sitten olivat menneet porstuankamariin ja sieltä vieneet viisi kannua parasta viinaa. Huonoimmastako nämä – häh? – huolivat! Jopa vain! Ja sitten kun lähtivät, niin vielä ottivat meidän kyläisten hevosia laitumelta, ja vasta tänä aamuna ne saatiin takaisin Kujanpään umpimutkasta, märkinä kuin uitetut kissanraadot. Voi vaivaisia! Sanassa sanotaan, että viimeisillä maailman ajoilla...» »Missä sieltä oli miehet?» »No, töillänsä, ja kyllähän... Mutta juutasko niiden kanssa tappelemaan, juutasko, jotta mä paremmin tulen ja sanon! Siinä on paras katsoa vain, että saa henkensä pitää.» (»Tuollainen henki! En maksaisi kopeekkaakaan, vaikka mulla olis rahaa kymmenen viinapannullista!») »...Rapasorkka! Siirrä vähän noita...» »Häh?» »Häh! Sorkkia! Kun tulee tällaisiin paikkoihin niin kuin hevostalliin.» Margareeta tonki luudallansa Villen jalkain alustaa ja oli vähällä töhniä kumoon tuolin, jolla tämä istui. Eukko puheli nyt kovalla äänellä, luultavasti siinä tarkoituksessa, että noilla toisillakin miehillä olisi hupia, saisivat kuulla, miten järkevästi ja viisaasti hän haastelee. »Rapaako? Eihän nyt ole, juuri, rapaa, että... Mulla olisi, kuulkaa matammi, asiaa vallesmannille, onko se kotona?» »Itse sinä olet matammi.» »Eikö ole kotona, häh?» Oli puolipäivän aika. Kolmatta tuntia olivat Tommi ja Janne jo istuneet nimismiehen keittiössä. Ulkona oli kaunis ilma. Syksyn lempeä aurinko valoi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa maata. Oli mitä oivallisin perunankaivusää. Levottomina muuttelehtivat Tommi ja Janne tuoleillaan. Ajatus oli kotona, perunapellolla ja riihikartanolla, mutta ruumis tässä, herra Lindblomin keittiössä, lojui Margareeta muorin silmätikkuna. Varmaankin tuhannen kertaa tahtoivat silmät tungeta oven läpi, joka erotti heitä nimismiehen huoneesta. Mieli teki, mutta uskallusta puuttui, mennä lupaa kysymättä sisään. Kuka ne herrain lait tuntee ja tietää! Lain rangaistuksen ja sakon pelko pidätti heitä paikoillaan. »No mutta», alkoi Hautalan Janne tyytymättömällä äänellä. »Täällä on istuttu kolmatta tuntia jo. Kyllä nyt täytyy päästä sisään.» Hän astui kohti ovea, missä Marketa parhaillaan avaimenreiästä tirkisteli. »Eikö vallesmanni ole kotona?» kyseli Ville-vaari. »On se, mutta kuuluu makaavan!» huusi Hautalan Janne korvaan, että jyrähti. Vanha Margareeta poukahti pelästyneenä reiältä tuon äänen kuultuaan ja loi hämmästyneen katseen Janneen. Samassa kuului sisältä jonkinlainen rojaus, ikään kuin mies tasajalassa olisi hypännyt lattialla. »Vai makaa!» kertasi Ville ihmeissään, »soo, vai vielä... Noo, ottaapa hyvän levon», nauroi. Samassa lensi ovi auki ja '''hän''' seisoi siinä ilki elävänä. Herra Lindblom oli varsin hauskan näköinen mies, mittaa vanhan laskun mukaan saappaineen 62 tuumaa. Mutta paksuus! Kylläpä näki, ettei hänen lempensä ollut hairahtunut syrjälle omasta persoonasta. Päässä oli kaksi ulospäin tunkeutunutta silmää, jotka tulkitsivat hänen sisäisiä ajatuksiaan niin selvästi, että heti ensi silmäyksellä voi aavistaa hänen alkavan puhella jotakin seuraavaan tapaan: »Öhm äh! Mi-mitä?» »Meillä olisi asiaa vallesmannille», äänsi Janne, joka luuli, että siitä on kysymys. »Asiaa! Marketa, pyhi ton koivet!» Hän osoitti sormellaan Saviojan Villeä, »öh ... öhm, ... höm!...» Hän paineli käsin ihmettään ja katseli Villeä ikään kuin olisi tahtonut hänet niellä. Margareeta juoksi ottamaan luudan. Kun tässä syntyi pieni väliaika, luuli Ville-ukko nimismiehen, kun häntä yhä katseli, odottelevan asioilleen. Niinpä ottikin pari askelta kohti: »Asiaa olisi. Viime yönä varastivat, häjyt, kaksi lam...» »Se-i-so!» Lindblomin käsi teki voimakkaan liikkeen ilmassa. »Häh?» Ville vilkuili hätien sivuilleen. Samassa jo Margareeta luudallaan tohni ukon pieksuja, niin että tämä käsissä poukkoili. »Noo, kyllähän minä itsekin... Anta-kaa va-vain lu-luuta...» »Luuta!» marmatti Marketa. Toiset miehet käänsivät kasvonsa toisaalle, kun niin kovin nauratti ja inhotti. »No, voi juutas, sinäpä nyt riivattu!...» Ukko hyppeli Margareetan käsissä tasapainoa etsien. Nimismies oli poistunut ovelta, kävi pariin kertaan yli lattian kamarissaan, virkahti ohimennen kamarin ovella: »Tule siseen nyt», loppua ei voinut erottaa, sillä astellessaan huoneensa perälle kuului sieltä yhä jatkuvan marisemisen tapaista ääntä. Tommi ja Janne katsahtivat toisiinsa ja astuivat lakit kourassa huoneeseen, seisahtuen ihan oven pieleen. Sillä aikaa oli nimismies jo istunut pöytänsä ääreen, mutta kuultuaan tultavan kiljahti hän, kädellään olkansa yli viitaten: »Pane ove kiini!» Tommi kiiruhti vetämään ja näki miten surkeasti Ville-ukko, joka nyt oli päässyt Margareetan kynsistä, siellä katseli epätiedossa, tullako sisään vai jäädäkö keittiöön. Keittiöön hän kuitenkin jäi ja Tommi veti oven kiinni. He saivat kappaleen aikaa seisoa paikoillaan, ennen kuin nimismies näki hyväksi tehdä puoli käännöksen heihin päin, jolloin kysäisi: »Mites te tahto?» Kysymys kuulosti siltä, kuin olisi hän puhutellut joitakin armon anojia. Miehet katsoivat toisiinsa epäröiden ja oudostellen. Hautalan Janne otti suuvuoron: »Niin tuota, me tulimme sitä varten, että kun nyt taas tulee Mikkeli, niin ajattelimme, että pitäisi asettaa eli määrätä kaikki pitäjän isäntämiehet vahtiin, etteivät ne saisi niin kovin rääkätä hevosia ja ajaa niillä, sillä...» Janne katkaisi siihen, sillä nimismies oli noussut ja puheli: »Ääh ... jaah... Se on perkules seh!... Mine otta ja laitta teille kompaniija kasakat ... äh!... kasakat!... '''Kompaniija kasakat''' ... kasakat joka talos. Sen mine tee, perkeles soikon!... Ei tes muuta autta. Elette sitten ne. Hm, niin! Kasakat mine pane jok’ikistä talos!» Hän seisahti ja tirkisteli pullottavilla silmillään miesten naamaan jonkinlaisella riemuitsevalla vahingonilolla. Kun nämä tyhmistyneinä eivät virkkaneet heti mitään, jatkoi hän mitä suloisimmalla ja laupiaimmalla äänellä. »Mine kirjoitta kupernyöris het tenepene.» Hän näytti jo edeltäpäin nauttivan siitä riemusta, että miehet tulisivat rukoilemaan, ettei sellaista rasitusta pantaisi heidän niskoillensa. »Eiköhän sitä sentään muutenkin tultaisi toimeen täällä, jos miehissä ruvettaisiin niitä panemaan koville», sai Janne sanotuksi, ja Tommi väänsi mälliä poskessaan hymisten hyväksyvästi. »Mittee? Mite miähissä? Piru viekän! Minekö ja sine, häh?» »Niin no, vaikka niinkin. Ja kyllä niitä on muitakin, kaikki heränneet ja...» »Herennet! Keretiläisikö sine meinaa?» kysyi Lindblom kärsivällä äänellä ikään kuin yhtäkkiä olisi saanut vatsankivun. »Joo.» »No voi sun...» Nyt näytti nimismies aikovan jättää hyvästi vanhalle nahallensa, niin kamalasti hän suuttui, rupesi kiroilemaan, kynsimään päätänsä ja tanssimaan. Miehet ovenpuolessa nypelöivät lakkejaan ja katselivat tyhmistyneinä hämillään pitkin neniään. He ymmärsivät, että tuo juhlallinen etuvarustus oli tänään saanut jo auttavat rohdot, sillä ainoastaan siten oli tuota merkillistä käytöstä mahdollista ymmärtää. Kun vihuri oli jonkin verran laskenut, tarttui hän kiivaasti pulloon pöydällä, kaatoi siitä melkein tyhjän lasin täyteen, nielaisi hyvän kulauksen ... toisen ... kolmannen. Seisoi sitten pitkän ajan selin toisiin, varmaankin suloisella nautinnolla tunnustellen, miten punainen rommi kierteli tuolla suuruudessa. Vihdoin hän taas astui juhlallisesti Jannen eteen ja kysäisi, ikään kuin koko äskeinen puhelu olisi kahlannut vain kautta rantain, josta ei ollut saanut ollenkaan selvää: »Mittees sine nyt oiken meinata?» Kärsivällisesti rupesi Janne uudestaan selittämään alusta alkaen. Lindblom aina väliin pani anteeksi antavan näköisenä: »Noo – ja!» Kun toinen oli saanut juttunsa selvitetyksi, kysyi nimismies juhlallisella painolla: »Noo – ja!... Ja sinekö sitten ole miestä, joka muistuttaa '''minu''' virkavelvollisuutta! Häh?» »Mitä, eihän tämä nyt semmoista...?» »E-ihen te-eme nyt semmosta! Vai neen! Eikö sine muistutta minull virkavelvollisuuta, sine? Ääh!» Hän käänsi taas selkänsä tavattomassa raivossa astuen peremmälle. Tällä hetkellä muuttui Hautalan Jannen muoto, silmäkulmat rypistyivät, posket veti harmaaksi ja huulet vapisivat, kun hän kuiskasi toverinsa korvaan: »Mene ulos ja vie se Saviojan Ville mennessäsi.» Hän puraisi samalla hammasta ja Tommi, hänkin närkästyneen näköisenä, puikahti ovesta. Jäätyänsä yksin ryähti Janne omituisesti, niin omituisesti, että nimismieskin katsahti häneen. Huomattuaan että toinen oli poistunut, oli hänellä nähtävästi aie kysyä, mihin se toinen rahjus... Mutta samalla silmänsä välähtivät ja kääntyivät kaapin viereen naulaan, missä kasakanpamppu riippui. Taas otti hän lasista kulauksen. »Jahah ... öhm ... jahah sine meinata rupia minull apulainen, häh? Jaa! Mitäh?» Hänen suunsa oli hauskan ivallisessa hymyssä. Janne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka häpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon. Nimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika...! Nyt Lindblom siunasi ja sai niin villityn naurunpuuskauksen tuosta koomillisesta ajatuksesta: kun körttiläinen tarjoutuu nimismiehelle apulaiseksi, että hänen täytyi istua nahalla päällystettyyn sohvaan, taivuttaa päänsä taaksepäin ja kakattaa sisällinen ilonsa ylöspäin käännetyn suun kautta kattoa kohti. Kätösillään piteli hän armastaan, joka naurun kestäessä kimmoili ja aaltoili kuin kumipallo. Hän sai halun siunata monta monituista kertaa ja valittaa, että hän halkeaa tähän nauruun. Janne seisoi äänetönnä ovensuussa, kyräili väliin yhtäälle, väliin toisaalle. Näkyi olevan niin hämillään, että epäilemättä olisi pötkinyt tiehensä, jos olisi voinut otaksua, ettei se vain enää rupea kovemmin nauramaan. Mutta kun hän sitä edellytti varmasti, niin pysyi paikoillaan ja loi sohvallepäin toisinaan myrkyllisen katseen ja näkyi ajattelevan: »Joskopahan halkeisit, Jumalan luoma!» Vähitellen Lindblom tyyntyi nauramasta, mutta puuskaus näkyi kovin uuvuttaneen, sillä hän oikaisihe sohvalle pitkäkseen ja huohotti siinä kuin väsynyt hevonen, purskahtaen tuon tuostakin uuteen nauruun. Vihdoin hän nousi istuvilleen, nojasi käsin polviinsa ja kysäisi: »Mistes sine, kuule, hyve mees olete?» »Kyllähän nimismies minut tuntee.» »Sinu tunte!» »Niin, tuoltahan minä olen Hautalasta.» »Piru ... minu pites tes kaikki tunne...! Houtala, niinkö sano? Onkkus sen torppa vai talo?» Nyt pakeni veri Jannen poskilta, kärsivällisyyden viimeinen hiven oli loppunut. Hänen silmänsä, jotka olivat melkein puoliummessa, aukesivat yhtäkkiä ja leimahtivat niin uhallisesti, että naurava piirre nimismiehen suupielestä katosi kuin pyyhkäisten. Samassa astui hän vähänkään empimättä peremmälle, istui nimismiehen viereen sohvalle, pani jalkansa toisen polven päälle ristiin, löi suurella kämmenellään polveensa ja omituisesti naurahtaen virkahti: »Se on talo!» Nimismies katsoi mykkänä hämmästyksestä, miten tuo leveä suu suuren nenän alla oli vääntynyt kamalaan hymyyn, ja miten miehen käytös yhtäkkiä oli muuttunut kotoiseksi. Mutta tuskin oli ensimmäinen hämmästys hiukan haihtunut, kun hän jo kaikella reippaudella, mikä hänelle oli mahdollinen, kavahti ylös. »Si-sinekös ilman ... mun keskemette istu mun soffale...», ja tempaisi kasakanpampun seinältä. »Ky-kylle mine sun!» Hän astui jo jonkin askelen raivoissaan Jannea kohti. Mutta ikään kuin tämän nauru, joka nyt yhtäkkiä muuttui äänekkääksi, olisi hänet saanut äkkiä tekemään toisen päätöksen, poikkesi Jannen luokse tähdätystä suunnastaan syrjään ja iski pamppunsa tuoliin: »Ylös pärkele!» Toinen nousi vitkaan, yhä nauraen, astui Lindblomin tykö ja tarttui tämän käsivarsiin. »Minä olen mies!» sanoi hän, »ei minua kasakanpampulla peloteta.» Nimismies alkoi riehua ja pudistella ikään kuin olisi tuntenut hiiren juoksevan selässään vaatteiden alla. Jannen huulet vapisivat hervottomasti, nauru katosi vähitellen. Vihdoin tempaisi hän vähällä vaivalla pampun nimismieheltä, joka heti rupesi apua huutamaan. »Älä huuda...! mies kun mies. Mitä sanoisit, jos mä nyt kerrankin pehmittäisin tuolla selkäs, niin että», jutteli Janne melkein rauhallisen tyynenä, toisella kädellään pidellen nimismiestä rinnuksista ja toisella kohottaen pamppua. Apua ei kuulunut, vaikka nimismies useat kerrat huusi Marketaa ja käski mennä kutsumaan korpraalia. Luultavasti hän jo itsekin lopuksi heitti toivon avun saamisesta, taikka ainakin toivoi saavansa kunniallisen aselevon siksi kuin apua saapuu, koska hän hirveästi hikoillen istahti takanaan olevalle tuolille ja vakisten uhittelevaksi ponnistetulla äänellä virkkoi: »Laske irti ... ei mine teke mitän sulle...» »En minä '''sitä''' pelkääkään», toinen selitti, »mutta sun pitää ottaa minun asiani huomioosi. Minä olen sitä varten tullut ja minä olen sellainen mies, etten minä lähde pois, ennen kuin saan asiani kuntoon.» Janne laski herrasta irti ja meni uudestaan sohvalle istumaan pitäen pampun kädessään. »Istun tuohon vieläkin, koska vallesmannikin istuu. Sitä tahtoo vanhat jo väsyä tuollaisessa», jutteli hän ja silmäili hymysuin naapuriansa, joka kovasti itsensä kanssa taistellen istui ja huohotti. Luultavasti viimeksimainittu luuli tarpeekseen levänneensä, koska nousi, avasi keittiön oven ja katsoi sinne. Kun ei Marketaakaan näkynyt, elähtyi hänessä luultavasti toivo, että tämä olisi mennyt korpraalia hakemaan, koska viskasi oven rajusti kiinni ja alkoi astella lattialla edestakaisin silloin tällöin syrjästä katsahtaen Janneen. Vähitellen virkosivat hänessä eleille kaikki elementit: ensin pääsi katkonaisia kirouksia, sitten jo täydellisiä. Niihin alkoi liittyä seurakuntaa ja oloja vastaan tähdätyitä haukkumasanoja, vaikeroimisia siitä, että yhden miehen täytyy olla tällaisen susijoukon keskellä alituisessa hengenvaarassa yöt ja päivät. Piti puhetta kasakkain kutsumisesta ja vannoi taivaan ja maan kautta sen tekevänsä. Lopuksi kysyi taas Hautalalta, että mitä tämä oikein meinaa? Kun näin oli saanut tarpeekseen purkaa sappeansa ilman, että kukaan oli häntä häirinnyt, tunnusteli hän uudelleen olevansa isäntänä talossa, ryähteli yhtä juhlallisesti vieraansa edessä, kuin olisi millä hetkellä hyvänsä saattanut tallata tämän jalkoihinsa, jos vain tahtoisi... Mutta hän on mies, joka jaksaa kärsiä kuin marttyyri... Siltä se näytti. Hautalan Janne rupesi uudestaan vilkkaasti esittämään asiaansa. »Aa-soo! No teme on eri asia ... ihan eri asia! Miks’ei sine site kohta sano niin... Jaa-soo!» Hän nyökäytti päätänsä, heilutti ruumistaan, matkien yhä »jaa-soo!» ikään kuin hänelle nyt olisi asia vasta selvinnyt ihan uudessa valossa, juuri sellaisessa valossa, jonka hän itsekin mitä mieluimmin hyväksyy. »Jaa-soo!... mhm!» »Sanoinhan minä sen ihan samoin.» »Eei! Kylle sine sanoi, mutta sine puhu niin sekava. Noo mine on teydest sama mieli...! Saameri, kun tes turhast nosta riita, puhuis vähän selvempi, kun mine ei takto ymmerte soomi. Noo, jahas, sine meinata et jok’ikistä talokas Mikkelin vahriks?» »Niin.» »Noo-ja! Ihan presist sama meiniggen kun mine meinata!» Lindblom rupesi niin hyväksi, että tarjosi Jannelle piippuun, vieläpä kaatoi ryypynkin. Valitti, että hänellä on niin hirveän kiivas luonne. Oli luullut häntä tultavan muistuttamaan virkavelvollisuudesta, ja siitä oli suuttunut, kun hän koettaa tehdä mitä ikänä voi. Kehui kuulleensa, että Hautalan Janne on siivo mies ja toivoi, ettei heidän välillensä tästä nyt paha meno tulisi. Lupasi kuulutuksella kirkossa määrätä vahdit ja ryhtyi vielä Jannen kanssa neuvottelemaankin vahdiston järjestämisestä. Hautalaisen lähtiessä kädestä hyvästeli, kehoitti talossa käymään ja ilmoittamaan, kun ne junkkarit pahaa tekevät. Hautalan Jannenkin mieli oli lauhtunut. Hänen suora talonpoikaissydämensä oli vähällä voitettu. Kun sen lisäksi Lindblom lopuksi otti niin hyvästi huomioonsa esityksen, niin hän pois tullessaan jo tätä melkein ihanteli kelpomieheksi. Keittiössä sanoi Janne hyvästit Margareetallekin, joka sukanparsinnasta, kun toinen neula oli hampaiden välissä, hiukan nenälasiensa ylitse tirkautti häneen. Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteisestä keittiöön Saviojan Ville. Kuuhaillen pelokkaana ympärilleen kuin palokärki läheni hän Margareetaa ja kysäisi: »Voi, saiskohan sinne mennä, vallesmannin puheille?» »Mene, mene», virkahti Margareeta silmiään työstään nostamatta, »mene jo.» »Häh?... mitä sanoitte?» Muori ei enää puhu mitään. »Voi vaivaista, saiskohan sinne mennä?» Ville oikaisee selkänsä ja itsekseen päivittelee. Rohkaisee vihdoin luontonsa, lähenee ovea, sohlailee lukkoa ja saa vihdoin auki. Pistää ensinnä päänsä ovesta sisään, sitten toisen jalkansa ja vihdoin hyvin epäillen toisen. Margareeta katselee nenälasiensa ylitse ja nauraa. Nimismies vilkauttaa pöytänsä äärestä taakseen, näkee ukon seisovan lakki kourassa ovipielessä. Päätään kääntämättä kysyy hän asiaa. Ville-ukko ei kuullut kysymystä, eikä vielä toistakaan. Nimismies nousi, kääntyi häneen päin. »Hyvää päivää!» Ville kumartaa. »Asiaa?» »Häh?» »Asiaa!» »Niin, niin asiaa on. Nähkääs kun varastivat, häjyt, varastivat kaksi lammasta yht’aikaa...» »Kutka?» »Häh?... Niin, niin todella, kaksi. Kyllähän ne junkkarit ovat ennenkin aina vieneet, mutta vain yhden kerrallaan, eikä niistä ole tullut nimismiehelle ilmoitetuksi, kun se nyt on nuorilla se surkea tapa.» »No, no, kuka se on varasta?» »Häh! Mulla on, herra vallesmanni, niin kovin raskas kuulo, että jos sanoisitte vähän kovempaa. – Häh? kukako varastanut? Noo, niitä oli järjettömän suuri joukko ja tuo Karhun Esa vaivainen, joka aina on joka paikassa, kyllä se on ollut niin kuin etumiehenä. Ja sitten, jos olisivatkin ottaneet huonoimpia, mutta joko nämä, joko jo! Parasten niskaan vain... Ja sitten, ajatelkaas julkeita...» »Oleko sulla todistajat?» »Häh? tosiko? No niin tosi, että vaikka mun tuomiolle pitäisi tästä paikasta, niin ihan tosi on! Mitä minä nyt valheitten kanssa, jopa se nyt olisikin.» Mitään enää puhumatta avasi Lindblom oven ja työnsi Saviojan keittiöön. »Marketta, sano telle eijele, et mene kotiansa ja lehette tenn asijalle teys-jerkinen ihmistä», jonka jälkeen hän veti ovensa paukkuen kiinni. Ville jäi seisomaan selkä koukussa ja pelkkänä kysymysmerkkinä, katsahtaen väliin Margareetaan ja väliin oveen, joka pysyi suljettuna. »Mitä se sanoi?» kysyi hän kuiskaten Margareetalta ja läheni tätä. »Tuon nyt on mustalainen taas sisällä, tuon hyväkkään», puheli muori herraansa tarkoittaen, tarttui Villen hihaan ja rupesi vetämään pihalle päin. Ukko seurasi vastustelematta pihan ulommaiselle reunalle, voivotellen ja pahoin pannen huonoa kuuloaan. »Kun piinaa ja kiusaa ihmisiä niin kuin olisi pahanhengen niellyt. Tuo äijäparkakin sellaisesta matkasta on tullut ja ulos vain heittää kuin kissan... Ja nuo ihmisparat, jotka vain kärsivät. Tuo äskeinen isonenä lie taas antanut sille selkään. – No, kuulettekos te?» »Joo. Mitä se sanoi?» »Se on nyt taas niin pahalla tuulella, että teidän on parasta mennä kotiin ja tulla uudestaan. Ottakaa sitten täysikuuloisia miehiä mukaanne. Kuuletteko te?» »Kyllä minä.» »Vallesmanni on niin hääsillä, ettei se jaksa puhua niin kovaa, että te kuulisitte.» »Voi vaivaista! No olikohan se minulle vihassa?» »Ei, mutta nuo toiset hänet suututtivat, eikä hän saa niin pian luontoansa takaisin.» »Niin, niin, soo’o. Pirukohan nekin siihen juuri toi, nuo körttiläiset? Häh? Niin, niin todella, mistä te sitä tiedätte. Voi vaivaista. Mutta ettekö te, matami, menisi puhumaan sille, tulisi minua auttamaan? Katsokaas, asia on tällainen, minä sen nyt oikein kerron teille.» Ja hän kertoi taas koko jutun. Mutta ei saanut apumiestä Margareetasta, muuta kuin kehoituksen tulla täysikuuloisten miesten kanssa asiaansa ajamaan. Muorikin vihdoin pakeni Villen käsistä, joten hän meni hevosensa luo ja ennen lähtöänsä paneskeli siinä korvan taustaansa raapien: »Voi vaivaista...! Voi jumalatonta, kun oli häjynkurinen.» [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3241 5501 2006-09-04T13:14:32Z Nysalor 5 IX »Pitäjän paras poika» {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VIII Herra nimismies|VIII Herra nimismies]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: X Nuoriso elementissään|X Nuoriso elementissään]] |otsikko=IX »Pitäjän paras poika» |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Karhun Esa oli kuin luotu ikäisiänsä johtamaan aikansa nuorten miesten urheiluyrityksissä. Kasvatuksenkin oli saanut tarkoitukseen hyvin sopivan. Sukujuuri oli tällainen. Esan äidin isä oli ollut kelpo asukas ja oivallinen eläjä Karhun talossa. Vaimo oli kuollut aikaisin ja tytär sai kasvaa omin valloin, isällä kun oli kyllin tekemistä talouden hoidossa. Vapaudessaan rupesi tytär hurjastelemaan ja lankesi. Sen johdosta oli vähältä jäädä naimattomaksi, vaikka rikkautta olisikin ollut häpeän korvaukseksi. Lopuksi otti hänet muuan renkimies, joka piti enemmän talosta kuin naisväestä. Ukon kuoltua perivät he oivakuntoisen talon. Keitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse, mutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen taudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi kovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja viinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä akan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen '''hänen''' omaisuuttansa tallentelemaan...! Hän rupesi vetämään kylään mitä milloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli hänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia erältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja kovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi ryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä siltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin avaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui loppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta irtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin toisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää, ajattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja mielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun toisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi haukuskelemaan. »Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!» naureskeli makeasti partaansa. Esa oli heidän ainoa lapsensa. Poika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan välittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään talon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin tyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan siinä asiassa äidilläkin sanomista ... ja siitä syntyi vanhuksille usein tappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli tämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään. Esan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa toisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä. Sillä tavoin Esa varttui. Kerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta kun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi hän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui tunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä juovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita puuttui ja leski sai istua tunnustuksella. Esa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun muorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin aikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä kaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia käsiinsä. Siihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin seuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista. Nyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen. Eläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa emännyyttä Esan isännöidessä. Silloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen ohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli pienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula. Hän kuului itsestään »parhaitten» joukkoon. Pohjaton maineen halu kiihotti häntä pyrkimään '''parhaaksi''', etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla tappelijain kuninkaaksi – kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja kun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa – mitä arvoa sillä olisikaan, jos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä – pääsikin hän tuon himonsa ajamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He rupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein arvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä naituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista. Kun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi, paitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian halpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään huolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille...! Hän, jota niin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi, nurjimmaksi kaikista ... hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä kuin tavallinen renkimies – sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen teki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä suoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, – eikä kuin piikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin. Hetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin »messu maassa», laulusulka on siltäkin katkennut... Jo, jo alkaa sekin asettua. – Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän tahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka hämmästyttäisivät puolta maailmaa. Kosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon. Nähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin kilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa talontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut makuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella pitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun '''isännästä'''. Mutta nyt viime aikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja ihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan. Kuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä huomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut Ellan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä liian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan, että tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan suhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella kiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa kuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön...! eipä se Santra niin erinomainen lienekään. Mutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi – Ellakin jäi puille paljaille – karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes hyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin loukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin körttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie väkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle körttiläiskulmalle? Ohoh!... Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin. Esallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia tyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi ylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan häpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua! Esalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa tuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin huolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei hänellä ollut mitään sanomista koko asiassa! Kuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa ryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran pois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti itselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja nyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia. Samana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka, meni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii ja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se lähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että olisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan. Esalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin hän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan ilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin pois. Se tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri niille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi kuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä varten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli joukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään kummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti tuumiskelivat: »Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.» [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3242 5502 2006-09-04T13:14:36Z Nysalor 5 X Nuoriso elementissään {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: IX »Pitäjän paras poika»|IX »Pitäjän paras poika»]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: XI Korvenloukon tappelu|XI Korvenloukon tappelu]] |otsikko=X Nuoriso elementissään |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} On Mikkeli-lauantain ilta. Kaikkialla kuuluu pihoilta melskeitä ja rähinöitä. Nuoret miehet häärivät rattaiden ympärillä varustellen sinne mukaansa rautaheloilla varustettuja kankia, tervapiiskoja ja malmareita. Isäntiä seisoo ryhmissä, kädet housuntaskuissa, suut hymyssä kertoen omanaikaisistansa Mikkeli-ajoista, vakuutellen, että silloin sitä miehiä oltiin. Kertomukset synnyttävät ankaraa kinastelua, sillä pojat eivät mitenkään tahdo myöntää, että ennen olisi voitu ja osattu elää niinkään hurjasti kuin tähän aikaan. Todistettiin väitteitä kahdenpuolisilla kertomuksilla ja esimerkeillä. Niiden poikain silmistä ja käytöksestä loisti innostus ja hehkuva ilomielisyys, joilla jo oli varmuus hevosesta. Vähän nurpeamman näköisenä käyskentelivät toiset, ne, joiden hevoset vielä olivat saantosaaliissa. Ne kokoutuivat pieniin ryhmiin nurkkien taakse kuiskuttelemaan. Pimeän hämärtäessä puikkelehti yhdestä ja toisesta tuvasta ja tallista ulos miehiä, jotka sitten takkinsa alta sopiviin piilopaikkoihin heittelivät suitsia vielä hetkiseksi odottamaan. Sitten he iloisesti vihellellen kävelivät iloisten joukkoihin ja rupesivat rentoina olemaan. Miehiä, paksut tampiot käsissä, alkoi raiteille kokoutua. Ne olivat yövartijoita. Heidän ja saman kylän poikain välillä syntyi hauskoja keskusteluita. Oman kylän pojat heidän puolestaan vaikka päällään seisokoot! Noin kymmenen tienoissa iltayöstä jo alkoi kuulua räikeämpiä ääniä, rattaiden jyräkkää ja laulua. Sen tunsi kuitenkin heti, että nuo laulajat olivat vielä miehiä, sillä usein helähti raikas sävel kauniisti ja kuulosti siltä kuin se olisi tulkinnut jonkinlaista viatonta sydämen iloa. Ne olivat enimmäkseen vasta pieniä, noin yhden, kahden ja kolmen hevosen joukkoja. Mutta niihin liittyi uusia. Tuon tuostakin ilmestyi joltakin takapuoliselta metsäpolulta ratsastaja vainion laitaan, siitä poikki peltojen ajoi maantielle välttääkseen oman kylän vahteja, jotka eivät nekään säästäneet miestä, jonka tiesivät hevosen varkain ottaneen. Tielle päästyään ne tuulena lennättivät kotikylän läheisyydestä. Tunnustelivat kappaleen matkan päässä, oliko vyölle sidottu tervataki, taskussa oleva pannunvarsi, puukko sekä viinapullo tallella. Kun kaikki oli oikein, kuului iloinen kiljahdus, hevonen sai selkäänsä suitsenperistä, ja lähti laukkaamaan, kunnes saavutti joukon, mihin liittyi ja sekaantui. Yö ei ollut varsin pimeä, oli täysi kuu, joka kuitenkin piiloili pilvessä iltayöstä. Ilma oli leuto ja lämmin, eikä kurakaan teillä haitannut. Kyläkuntain yövahdit käsittivät tehtävänsä hyvin monelta eri kannalta. Yhtäällä varasivat tankoja, jopa hirsiäkin maantien sivuihin, aikoen niillä nostaa ajajilta tien pystyyn. Siinä kuului keskusteltavan eri kyläin pojista; muutamille tuntui erikoista vihaa olevan ja niiltä vannoen uhattiin matka katkaista ehdolla millä hyvään. Toisia taas suosittiin, kehuttiin aika miehiksi ja lupailtiin antaa käsin koskematta ohi mennä. Syntyipä vahtien kesken väittelyltäkin, yhdellä oli syytä ottaa kiinni yksi, jonka toinen olisi laskenut menemään. Näki sellaisiakin vahteja, jotka pakenivat lämpimiin saunoihin, hakivat niihin viinoja ja heittivät toimensa yövahtina siihen. »Antaa poikain ajaa!» sanoivat. »Ajettu sitä on ennenkin ja tapeltu.» Kun hiukan enemmän hattuun meni, jo hevoset eteen otettiin ja lähdettiin ajolle. Hauskaapa onkin vielä kerran oikein hurjastella, näyttää pojille, että äijät ne ovat kuitenkin äijiä! Mikot ja Matit asettivat tankoja ja kirveitä rattaille. Yövartijoita elähdytti yhtäkkiä nuoruuden muistot: verraton halu näyttää nuorille, että »näin sitä ennen oltiin, kun housuissa käveltiin». Muutamalla taholla taas oli vahtien enemmistö heränneitä. Niissä parvissa olivat puuhat vakavammat. Kovat aseet käsissä, pyssyt, rautapuntarit, jykevät hiilihangot ja sen semmoiset. Näin varustettuina seisoskelivat hiljakseen huoneitten vierustoilla ja teroittivat korviaan kuulemaan jokaista lähestyvää ääntä ja meteliä. Toisessa päässä seurakuntaa meni pitäjän läpi juoksevan joen ylitse silta, jota sanottiin Harjun sillaksi. Siitä yli oli kaikilla Mikkeli-ajajilla tapana mennä. Siksipä olikin sinne määrätty vahvempi vartiojoukko. Harjun sillalla seisoi nytkin puolenyön ajoissa kymmenkunta miestä. Kuu alkoi juuri päästä pilviverhostaan, valaista tienotta ja kimallella omituisen kirkkaasti hitaasti juoksevan virran vedenkalvossa. Kahden puolen jokea oli niittyjä, mutta mänty- ja koivuviidakko pisti sillan kohdalla jokeen asti. Muutamia taloja ja mökkejä oli vähän matkan päässä lähellä siltaa. Muuan sillalla seisovista miehistä virkahti: »Tässäpä on oikein kaunis paikka, näin kuuvalolla.» »On», myönsi toinen, »kaunis tämä on päivälläkin. Kumma ettei tuohon rämäkkään ole jo kuokan kanssa käyty. Eiköhän siitä saisi oivallista leipämaata?» »Epäilemättä», arveli kolmas, joka oli Kasarin Tommi, »epäilemättä siitä tulisi leipämaata, mutta tottapa ei sitä tarvita, kun ei siihen ole käsiksi käyty. Siksi toiseksi, sellainen mies, jonka tuossa toisella puolen on tuo paras osuus, ei joudakaan maanviljelyshommiin.» »Kenen se on?» »Kenen! Karhun Esan.» »Ohoo, jassoo. Noo, Esa-poika ei paljon ehdi huolehtimaan talostaan. Kotipellon pientareillekin alkaa jo pajupensaita ilmestyä.» »Niin, se poika... Saa nähdä miten sille vielä maailmassa käy. Mutta sepä on kumma, ettei tänne asti jo ole yhtään päässyt tulemaan niistä ajolaisista, saavatko ne siellä kylissä ne niin kiinni?» »Eei, kyllä niitä tulee, mutta eivät ole vielä ehtineet.» »Mutta miehet», sanoi suutari Erkki, joka myöskin oli joukossa, »näinkö me vain odotamme niitä, melkein paljain käsin? Emme saa yhtäkään kiinni.» »Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja», myönsi Särkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle niin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi. »Niin, no», sanoi Kasarin Tommi, »koska meillä on kirveet, niin mennään ja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.» Ehdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua vilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä. Yhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja laulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle. Juosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät kappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä. Jo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat kourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat puitten varjoon. Jo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen ... kaksi ... kolme, siihen loppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu muuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi. »Tpruu!» Ensimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun sitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen, ähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja miehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä, ilmestyivät vahdit metsästä. »So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse», sanoi Kasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta. »Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?» huusi poikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti saada sen menemään murroksen yli. Kopin isä, Hermanni, oli myöskin vahtijoukossa. Kuultuaan poikansa äänen kiirehti hän metsästä tielle. Ennen ei ollutkaan lähdön kiirettä pitänyt. »Onko se Köpi?» kysyi tunnustellen poikansa ääntä. »Mitä?» Pojalta pääsi roima kirous. »Onko tuo äijäkin – (taas sai isä paholaisen nimen) täällä?» Poika kääntyi päin ja tirkisteli varjoon, missä isä vielä viipyi. »Vai niin!» huusi Hermanni. »Lupasinko minä sulle raadolle hevosta?» Hermanni astui poikansa ääreen ja tavoitti temmata suitset tämän kädestä. Mutta Köpi antoikin korvapuustin, joka lennätti isän nurin. Sillä välin olivat toiset vahdit jo karkoittaneet vähäisellä kahakalla murroksen murtajat, huusivat ja melusivat näiden kanssa niin, että isän ja pojan välillä syntynyt kahakka jäi huomaamatta. Pojat hankoilivat hevosiansa kääntämään ja takaisin palaamaan, mutta vahdit estelivät sitä ja aikoivat ottaa hevoset pois, kun arvelivat niiden olevan varkain otettuja. »Auttakaa hyvät ihmiset!» kuului silloin huuto murrokselta, josta muut sähistessään olivat vetäytyneet kappaleen matkaa edemmäksi. Huutoa kohden nyt kääntyi kaikkien huomio. Isän ja pojan kesken oli syntynyt todellinen tappelu. Saatuaan iskun pojalta antoi isä ylöspäästyään heti puullaan kaljauksen, joka kuitenkin onnistui niin huonosti, ettei poika edes kaatunut. Heti ryntäsi Köpi isäänsä käsiksi, heitti hänet murrokseen ja rupesi jaloin sotkemaan sinne. Silloin pääsi isältä hätähuuto. Suutari Erkki ehti ensimmäisenä paikalle näkemään, miten poika vimmoissaan allansa makaavan isänsä tukkaa repi. »Auttakaa!» kähisi Hermanni henkihieverissä. »Minä sinun, sen...», kirisi poika hampaittensa välistä, vääntyen polvilleen isän rinnan päälle. Mutta tuskin oli hän siihen päässyt, kun jo suutari kaksin kourin tarttui hänen tukkaansa ja tempaisi syrjälle. Pojan kädet irtausivat isästä, joka kipeästi valittaen huoahti. Nyt syntyi suutarin ja Köpin välillä kamppailu. Tuo vähäläntäinen pikilangan tekijä näytti kuitenkin olevan niitä miehiä, jotka ovat täyttä rotua maasta alkaen. Köpi sai niin tiheään leuoilleen suutarin nyrkeistä, että kiroillen pakeni askel askelelta edellä silmillään jotakin asetta etsien. Mutta nyt sekautuivat muutkin asiaan, kumpaisellekin tuli puolustajia, ja tappelu oikeata mallia oli heti valmis. – Vahdit eivät tähän saakka olleet kankiansa käyttäneet, vaan nyt alkoi pari miestä niitä heilutella sillä seurauksella, että muutamat pojista kukistuivat tien poskeen ja toiset rupesivat pakenemaan. Kasarin Tommi, joka äkkäsi Talvikosken Hermannin huonon tilan, tämä kun ei päässyt paikaltaan minnekään, tempaisi hänet syliinsä viedäkseen metsään ja huusi mennessään: »Ottakaa se Köpi ja sitokaa kiinni, isänsä tappaja!» Joukossa, joka oli kylläkin raivoisa, kuului tuo ääni kuitenkin siksi kamalalta, että parit erkausivat paikalla ja monesta suusta tuli yht’aikaa: »Isänsä tappaja?» »Isänsä tappaja!» matki Köpi kummallisella äänellä. Useimmat riensivät katsomaan, niin pojat kuin vahditkin. Tappelu taukosi niin, ettei edes sanoilla riidelty. »Kuolee tämä!» virkkoi Kasarin Tommi. »Kuoleeko?» kyseltiin. Köpi yksin askaroitsi syrjätoimissa, selvitellen hevosensa suitsia, nähtävästi aikeessa huomaamatta, jos mahdollista, lähteä karkuuttamaan kotiin päin. Silloin tarttui kaksi miestä hänen käsivarsiinsa. »Tules katsomaan tänne!» »Mitä?» »Mitä!» Köpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään sammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta kova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet makaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi kirkasta valoa. »Voi poikani», äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta ankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille sinertävän värin. »Voi poikani», yritti hän uudestaan. »Vanhurskas Jumala ... joka ... kaikki tutkii.» Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin. Koko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun isän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä mainitsi kotiin viennistä. »No onpa täällä hevonen.» »Joutaako se?» kysyi Kajari ivallisesti. »Mikäs siihen nyt...» Meni hymyyn pojan suu. »Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että sinut viemme mukana», sanoi Kasari. »Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.» Ei häntä nyt sentään naurattanut. »Kuolema, kuolema tästä tulee... Oi tuota pistosta. Kun pääsisi kotiin», valitti Hermanni. Miehet ryhtyivät tuumiskelemaan. Päätettiin viedä aluksi ainakin likimmäiseen taloon, tehdä kantotelineet ja kantaa, koska otaksuttiin mahdottomaksi, että lyötyä rattailla täristäen voitaisiin sinne saada. Muutamat miehet ryhtyivät heti tekemään kantotelineitä. Ikään kuin uuden riidan nostamista kammoksuen eivät nuoret miehet olleet kiireessä pois lähtöön. Mutta sitä mukaa kuin kantotelineet valmistuivat, kasvoi poikain levottomuus ja lähdön halu. Ensimmäiset vaikutukset alkoivat haihtua. Vielähän se kitisee tuossa elävänä! Kuka sen on sanonut, että hän kuoleekaan? Turhan päälle vain tässä aikaa kulutellaan. Pojat jo liikuskelivat huomiota herättämättä hevosten luo. Miehet nostivat Hermannin kantopaarille. »Kyllähän minä nyt tässä kiinni pitämättäkin pysyn», virkahti Köpi, joka näki kumppaniensa etääntyvän ja toivoi mukaan pääsevänsä. Vasta tässä huomattiin, että toiset olivat hevosten luo menneet. »Aikovat lähteä. Ei lasketa. Menkää ottamaan kiinni!» Toisia jäi Hermannin paaria valmistamaan, toiset juoksivat tielle kankineen. Silloin alkoi kuulua merkillisiä ääniä viidakon läpi. Ensin sen nähtävästi vahdit kuulivat, sillä he seisahtuivat, kun pojat jo laittausivat rattailleen. Mutta kohta olivat viimeksimainitutkin pelkkänä korvana. Kuului sekaisin ilmaa tärisyttävä rääkymäkuoro, lehmänkellojen, kulkusten ja rattaiden pärinä. Mitä lähemmäksi ääni tuli, sitä veltommaksi ja innottomammaksi vahtien silmäin loiste himmeni. Hiljaisina, kuiskutellen pojatkin kuuntelivat: liekö ystäviä vai vihollisia? Kuului se Talvikosken Hermanninkin korvaan, jonka viereen Kasari yksin oli jäänyt. »Tulee uusi tappelu, kantakaa minut pois.» Suutari Erkki, joka uskollisesti oli pidellyt Köpiä, heitti tämän irti. »Mene mihin tahdot, kyllähän kiinni saadaan!» huudahti hän, ja tarttuen kantopaariin lähti Kasarin kanssa kantamaan Hermannia. »Jos sinussa olisi hiukankin ihmisyyttä tallella, niin tulisit olemaan isäsi kanssa nyt, kun kuulet äänistä, että tässä tulee uusi yhteenotto», huusi Kasari. Mitään sanomatta vetäytyi Köpi tielle päin. Meteli läheni yhä. Sillä välin olivat vahdit, vartoen uuden joukon tuloa, melkein huomaamatta jättäneet pojat uutta karkua yrittämään. Nämä ajoivat murrokselle kahdella hevosella, joista edellinen meni hämmästyttävällä voimalla ylitse. Kaksi miestä oli rattailla, toiset kaksi huutaen juoksivat perässä. Kumppanit jäivät jäljelle ja pistäysivät sitten metsän turviin. Toinen hevonen oli vähempivoimainen, se uupui murrokseen, jossa nyt vahtien ja sen isäntien välillä syntyi uusi aherrus. Ei se kuitenkaan ollut mitään tappelua enää, sillä yhä lähempää kuuluva meteli näytti halvauksen tavoin vaikuttavan kumpaisiinkin. Siinä temmeltäessä ei ollut kukaan huomannut Köpiä, joka tien sivuun ajetun hevosensa luona yhden toverinsa kanssa askarteli. Juuri siltä puolen tietä oli vetäytynyt pois osa siihen vedetyistä puista, niin että päälle käyvällä hevosella voi siitä vähin vaivoin ajaa. »Pois tieltä ja jaloista!» Kyllä siinä saikin korjata itsensä! Köpin hevonen kun sai seipäästä iskun, laukkasi ylitse kuin pakojänis. Ei kukaan ehtinyt estämistä ajatellakaan, hyvä oli kyllä, kun alta pois pääsi. »No pääsivätkö ne menemään?» kysyi Kasari, joka nyt juosten tuli paikalle. »Kysyä tätä!» eräs vahdeista melkein itkusuussa vastasi. »No voi... Miehet, menkää nyt edes neljä kappaletta tuonne eteläpuolelle... Taikka ei sittenkään! Parempi on, että ollaan täällä kaikin ottamassa vastaan. Mutta entäs tuo hevonen?» »Pojat lähtivät karkuun ja hevonen jäi tuohon makaamaan kuin ahma.» »Korjataan se pois! Mäsäksihän se muuten ajetaan. Hoi!... no ottakaa kiinni, mitä te siinä?» Kasari tarttui hevosen päähän ja rupesi ylös ajamaan. Mutta joko se oli vahingoittanut jalkojaan taikka oli se niitä omituisen luontoisia hevosia, jotka, kun kaatuvat, eivät yritäkään nousta ylös. Suutari Erkki ja eräs toinen tuli apuun, mutta hevonen ei risukon päältä hievahtanut. Jo koettivat miehet vetämäänkin ruveta. Toiset vahdit seisoivat ääressä tampiot käsissä saamattomina päivitellen, nähtävästi yhä lähenevää melskettä ajatellen, sillä silmät yhä tähtäsivät pohjoista kohti, tietä myöten, jota kuu yhä valaisi. »Oo!... tpruu!... no no, nyt nousee, pane Erkki kankesi sieltä mahan alle ja väännä, ehkä sitten nousee. Hiiden koni! No oletteko te siellä halvatulta, vai miks’ette tule auttamaan?» Tien mutkasta syöksi esiin ratsastaja. Hevonen lensi kuin noidannuoli. Useimmat vahdit väistyivät pois tieltä, mutta toiset asettuivat kangin ja haralla käsin eteen aikeessa pidättää hevosen. »Joko sieltä nyt?...» huudahti Kasari. He jättivät hevosen, jonka nyt olivat murroksesta selvittäneet, tielle, ja riensivät toisten joukkoon. Ratsastaja huomasi vahdit saavuttuaan noin kymmenen sylen päähän. Hän päästi huikean kiljahduksen ja antoi suitsivarsista hevoselle. Se tunki empimättä miesjoukkoon. Miehet väistyivät ja kokivat kangillaan lyödä. Mutta hevosen tavattoman rohkeuden vuoksi syntyi sellainen häiriö, ettei yksikään lyönti vahingoittavasti sattunut hevoseen, ei ratsastajaan. Murrokselta hevonen yhtäkkiä peräytyi. Ratsastaja oli vähällä pudota hevosen kaulan yli maahan, mutta saavutti kuitenkin tasapainonsa. Kun rohkeimmat vahdeista nyt jo lähenivät hevosta, rupesi se isäntänsä kiljuessa potkimaan niin, että kaviot maantien kivistä tulta iskivät. Suutari Erkki sai rintaansa potkun ja kellistyi tien sivuun. Tuon kumman elukan potkujen edessä pakenivat jo rohkeimmatkin. Ratsastaja, joka oli tunnettu Karhun Esaksi, sai sen ajetuksi murroksen yli. Oli jo päässyt sen toiselle puolelle, kun tien mutkasta ilmestyi kuun valoon varsinainen joukko. Hämmästyksen kohahdus pääsi useilta vahdeilta, kun ottivat pitkän potkun viidakkoon. Karjuvan joukon ensimmäiset hevoset ehtivät murrokselle ja pysähtyivät. Edellimmäisillä oli viikatteet varsistaan köytettyinä kärrynaisoihin. Huomattuaan murroksen edessään riensi rattailta joukko miehiä, jotka yks’ kaks’ puhdistivat tien. Tässä villitysti kiljuen ja heitellessään ilman kautta korkeassa kaaressa puita tieltä metsään huhuilivat ja huutelivat pojat vahteja, puhutellen heitä mitä verrattomimmilla haukkumanimillä ja kutsuen luokseen. Mutta nämä pysyivät piilossaan, uskaltamatta yksikään näyttäytyä suojelevien puiden varjosta. Koko matkue, johon näkyi kuuluvan kymmenen hevosta rattaineen sekä kolme ratsumiestä, oli pysähtynyt. Siinä huudettiin, karjuttiin, laulettiin, kirottiin, siunattiin ja naurettiin verrattomassa sekasotkussa. Karhun Esan kiljuvan äänen hyvinkin muitten joukosta erotti! Hän pyörähteli ratsuineen kuin mikä johtaja ikään, toisinaan puhuen jollekulle, toisinaan taas mielettömästi kiljuen ja mellastaen. »Poja-at! haetaan vahdit metsästä ja katsotaan mitä ne ovat syöneet!» Ääni lähti Iikan Antista. »Jaa pojat!» Siihenpä ehdotukseen vasta mielellään yhdyttiin! Ruvettiin uudestaan hyppimään, kiljumaan ja kerskumaan. Osa poistui jo kappaleen matkaa metsään, mutta näkyivät aristelevan: metsä kun oli synkkä ja pimeä ja miehisiä miehiähän ne lienevät vahditkin... Kuka tietää, mistä pensaasta isku tulee... »No näitkö sinä niitä?» kysyi Kuivasen Ella Esalta, joka parhaillaan sitoi ratsuaan puuhun. »Näin. Niitä oli kuin hiiriä mun ympärilläni, mutta lakosivat kahden puolen, ei uskaltanut yksikään kiinni yrittääkään. Minä en saattanutkaan mennä ohi, vaikka kyllä musta tuon rioläjän yli olisi mennyt kuin tyhjää, minä annoin sen mennä takaperin ja ne rupesivat kangillaan lyömään», toimitti Esa. »Ha haa!» nauroi Ella sekä useat muut, jotka olivat keräytyneet kuuntelemaan. Tiesivät näet, mitä siitä seurasi. »Musta se rupesi annattelemaan takapotkillaan niinkuin poika, ja kyllä niistä pari ainakin sai sellaisen narstin, että saakuri soita, tuntuu vielä ylihuomennakin. Sitten ne katosivat metsään, etten minäkään ehtinyt edes nähdä, olivatko ne isoja vai pikkuisia.» Toisia kovin nauratti. »Se musta, se on poikaa!» Taputeltiin mustaa. »Sellaista hevosta ei ole toista.» »Eikä sitä olekaan!» »Mutta kenenkä on tuo hevonen?» kysyi joku nyt, kun huomasivat äsken murroksesta väännetyn hevosen tien sivussa. Arveltiin, että se on joko vahtien tai ovat nämä saaneet sen pojilta. Päätettiin ottaa sekin mukaan ja vähentää kuormia, joissa muutamissa oli viisikin miestä. »Mutta Viitakylän vahdit, ne olivat housuissa ne», rupesi Iikan Antti kehumaan. »Minä sain olkapäähäni sellaisen mällin, että lempo soikoon, jos ei vain ole tilaltaan.» Niin kehuivat useat muutkin saaneensa. Esan musta se oli sielläkin ihmeitä tehnyt. »Mutta tuo on hyvä keino, kun on nuo viikatteet!» rupesi muudan kehumaan. »Ei siihen ole poppa tulla hevosen päähän. Viitakyläläisetkin koreasti päästivät viikatekuormat ensin ohi, mutta perimmäisiä heti rupesivat ahdistelemaan.» »Hyvät ne ovat, ei sitä pitäisi koskaan lähteä ajolle ilman niitä. Kun ei vain ole oikein päällekäypäinen hevonen, niin kiinni ne ottavat.» »No ei tällaista joukkoa, kyllä siihen on ihmisen kamala tulla.» »Mutta mitähän ne tuolla metsässä...? Luulevatko ne, että vahdit nyt siellä selkäsaunaa odottelevat.» »Pojat hoi! Tässäkös me rupeammekin nyt rähjäämään koko yön? Antakaa mennä niiden vahtiparkain niin pitkälle kuin tie piisaa.» »Voi noitakin miekkosia ... tullaan tänne vahtiin ja tehdään risuläjä miesten eteen. Liekö ne meinanneet meitä estää eteenpäin menemästä tällä asuulillaan?» »Rukoilkaa pojat niille jänishousuille karhun sappea! Hooi! vetäkää, vahdit, sitten henkeenne, ei sitä lusikalla anneta!» :»Karhun sappea nuorille pojille, : sanoi Salmin Jussi, : siitäpä karskille koijarille : tulee suden kurssi.» Jotkut uskalsivat muutaman sylen metsään, mutta palasivat sieltä jälleen samaa päätä takaisin. Koko vahtien takaa-ajo siis rajoittui siihen sekä huutelemiseen ja meluamiseen. Kun ei vahteja kuulunut, lähti joukko vihdoin kiljuen menemään eteenpäin. Sillan toisella puolella oleva murros synnytti uutta naurua... Kun luulevat kakarain touhuilla tällaisia miehiä pelottelevansa! »Pian, pian!» huusi Esa, joka hevosineen oli jo toisella puolen murrosta, »olisihan siitä päässyt, näkyyhän tuosta jo ennenkin yli ajetun.» »Älä nyt hädi, tehdään tie puhtaaksi. Korvenloukolta kuitenkin tulevana pyhänä tuodaan monta vainajaa kirkonmäelle. Tottapa maahanpaniaisiinkin mennään?» »Älä nyt siitä vielä murehdi! – So hevonen!» »Soo!» »Noo liinukka!» :»Puukkoo tuppeen ja malmari povehen! : – – –» Ratisi, pauhasi ja raikui hiljainen metsä. Kun kajastus vain enää kuului etäämmältä, kuulosti siihen sekautuva tuulenhumina puitten latvoissa kuin vahvan miehen huokailu. Siihen muutamain syyslintujen pelokkaat, katkonaiset viserrykset sekausivat kuin hennon naisen valittava uikerrus. Vahdit palasivat metsästä tielle, neljä miestä kantaen Talvikosken Hermannia, joka melkein joka askelella valitti. »Jäämmekö me tänne vielä, vai?» kysyi joku, kun kantajat olivat pois lähdössä. »Niin, mitäpä täällä. Viisi niistä muista joukoista, kun tuon kanssa nyt noin kävi», sanoi Kasari korjaten hiukan paarinaisaa olallaan. »Sitä paitsi tarvitsee tässä apumiehiäkin, jos niitä ilkiöitä sattuu vastaan tulemaan, niin mitäs me voimme kantaessamme ketään päältämme torjua.» Tästä oltiin yksimielisiä ja päätettiin lähteä pois. Kun taas lähdettiin käymään, kompastui yksi kantajista, että oli vähällä kaatua. Talvikosken Hermannilta pääsi kipeä älähdys. »Oi voi», huokasi suutari Erkki, »onkohan Vanhurskaan Jumalan käsi jo kokonaan alettu?» »Ei», arveli joku toinen, »se on nyt nostettu. Hän lyö meitä tällä haavaa meidän synteimme tähden. Tämä uppiniskainen ja paha kansa ei usko, ennen kuin se kukistaa itse itsensä pahuudessa.» »Niin taikka näin, mutta ovat ne sentään aika vietäviä nuo, jos sitä oltiin hyviä ennenkin», virkkoi Särkiniemen Juho. »Kiroile siihen vielä!» »Mahtaisivatko nuo siunaamallakaan parantua.» Sillä välin kuin vahdit Harjun sillalta näin kulkivat surusaatossa kantaen Talvikosken Hermannia, riensivät pojat, minkä hevosten kavioista saivat lähtemään, kohti Korven kylää. Kun vielä oltiin noin parin kilometrin matkassa, pysähdyttiin tielle varustautumaan ja valmistelemaan. Tässä oltaessa vei Kuivasen Ella Karhun Esan hiukan syrjään ja kysyi: »Tottapa se nyt niin on kuin on puhuttu?» »Mikä?» »Ettäs autat minua saamaan sen Santran kärryilleni?» »Kuinka sinä sitä kyselet? Sitä vartenhan nyt on lähdettykin.» »Niin mutta, arvelin vain, että...» »Sinulla on aina niitä sellaisia. Asia kuin asia ja mies kuin mies. Santra tulee nyt, vaikka se olis seitsemän lukon takana.» Esa jo lähti, mutta kääntyi vielä nauraen sanomaan: »Se on eri asia, '''kuka''' siitä sitten morsiamen saa!» »Älä piru...», murisi Ella. »Mitä?» Esa hypähti yhtäkkiä takaisin Ellan eteen, silmät välähtivät, nyrkit sojahtivat ja hän näytti niin kiihottuneelta tuon yhden sanan johdosta, että nähtävästi ei olisi tarvittu muuta kuin napsaus, niin olisi jo ollut ystävänsä kurkkutorven kimpussa. »Kaa, älähän nyt...» »Koetetaanko paikalla?» »Niin, aina sinä olet niin kamala.» »Kamala! Mutta mitäs sinä sitten?» »Lähdetään nyt, emme suinkaan me tässä rupea riitelemään.» Esakin jo alkoi malttaa mieltään ja lähti Ellan perään kävelemään. »No en minä riidellä tahdo ... enkä paljon pane väliksi vaikka riidelläänkin. Tietäähän sen ainakin puoli maailmaa, etten minä pane vastaan muuta kuin mahdottomia.» Ella, jolla ei ollut halua riidellä Esan kanssa ja varsinkaan ei tänään, etääntyi hänestä enempää jankuttamatta ja meni hevosensa luokse. Taas lähdettiin matkalle. Aamun koi alkoi jo hiukan sarastaa. Esa oli mustineen nyt jäänyt jälkijoukkoon, ei pelosta, se täytyy tunnustaa, mutta jatkamaan kerskaamisia ja uhkauksia sekä siellä tulevain kanssa tekemään suunnitelmia edessä olevaa tappelua varten. Sydän hehkui tappelunhalusta ja kiihkosta. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3243 5503 2006-09-04T13:14:43Z Nysalor 5 XI Korvenloukon tappelu {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: X Nuoriso elementissään|X Nuoriso elementissään]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: I Pakolainen|I Pakolainen]] |otsikko=XI Korvenloukon tappelu |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} »Mooses sanoo, että joka varastaa ihmisen ja myy hänet, eli löydetään hänen tykönänsä, sen pitää totisesti kuoleman. Taitavat meinata ne pitäjän pojat Valeen kanssa seurata Mooseksen lakia, vai mitä arvelette Lukko?» »Niin, niin taitavat, kumma ettei niitä jo ala kuulua.» »Eivät ne näin aikaisin. Se on kovaa poikaa se Mooses, mutta ei kaikin paikoin. Kun se säätää silläkin lailla, että koska joku lyö palvelijatansa eli palkkapiikaansa sauvalla niin että hän kuolee hänen käsiinsä, hän pitää kaiketi kostettaman. Mutta jos hän päivän taikka kaksi elää, ei pidä häntä kostettaman, sillä se on hänen rahansa.» »Ei se piikaväelle pannut kovin suurta arvoa.» »Niin. Mutta katsokaapas kuinka niillä on hätää ja touhua tuolla kylässä. Totta vieköön, tuolla tulee jo koulumestarikin vetäen luuvaloista ruumistaan.» Tämä keskustelu tapahtui pienen mökin edustalla Korvenloukolla Mikkelilauantai-iltana. Se oli korpraali Lukon mökki ja keskustelijat olivat korpraali ja Matin Tuppu. Mökki oli kaltevassa mäkirinteessä ja siitä näki hyvästi alempana laaksossa sekä samalla rinteellä olevan kylän ylitse. Vaikka olikin jo myöhäistä oli kylässä erinomaisen vilkasta liikettä ja elämää. Siellä juoksenneltiin edestakaisin ja huutoja kuului kaikkialta. Korpraali Lukko oli vanha mies, harmahtavat hapset valuivat pitkinä ohuina suortuvina ohimoille. Varsi oli sentään vielä tukeva ja jäykkä. Matin Tuppu oli läheisen mökin mies. Koulumestari tuli vaivalloisesti liikkuen, mutta nähtävästi kokien kaikin mokomin kiirehtiä. Tupun suu meni veitikkamaisesti hymyyn, kun hän huusi mestarille, joka aikoi ohitse rientää heitä huomaamatta: »Ramman ei pidä sotaan käymän, eikä sokean toista taluttaman, sillä he molemmat häpiään tulevat.» »Ole vait’ ja pidä suus kiinni!» Koulumestari seisahtui huomattuaan miehet. »Niin ne sanoivat Danin lapset Michan papille. Mutta meinaatko sinäkin sotaan mennä?» kysyi Tuppu. »Se on tietty, missäs kauha on muualla kuin padassa.» »Tule istumaan tänne vain ja anna nuorten melskata», kehoitti Lukko. »En minä ole nahkaani ennenkään säästänyt», sanoi rampa rehennellen. »Älä ole niinkuin ne, jotka paljon lupaavat, mutta eivät saa mitään aikaan, sanoo Syyrakki», nauroi Tuppu. »Tule istumaan tähän kivelle vain, Lukolla on tässä jo uudistupakoita.» Koulumestari läheni piippuansa kopistellen ja Lukko ojensi hänelle massinsa. Istuessaan kivelle hän sanoi Tuppua katsellen: »Moni kerskaa itseänsä viisaudesta, mutta vähän siitä tietää, sanoo Syyrakki.» »Niin, jottako minä?» kysyi Tuppu. »Niin, ja moni muu.» »Mutta et sinä piisaa mulle Raamatun tiedoissa.» »Piisaanpa! Etpä sinä tiennyt sitäkään viime sunnuntaina, ennen kuin minä sanoin, missä on Raamatussa, että ole vait ja pidä suus kiinni.» »Mutta etpä sinä tietänyt sitä missä Raamatussa puhutaan härän ruokkimisesta.» Korpraali tunsi, että tässä on taas tulossa kova kinastus, ja koetti sen tähden pistää väliin: »Henttulan Jussi-vainaja oli maksanut juoppo-pappi-vainajalle kerran korttelin viinaa, kun oli saanut tietää missä on Raamatussa se, että ole vait’ ja pidä suus kiinni.» »Niin se antoi», tiesi koulumestari, »mutta sitten sai tilaan Kantolais-vainajalta puoli ruplaa rahaa ja tuopin viinaa. Meni näet sitten lyömään vetoa Kantolaisen kanssa, kun Kantolainen väitti, ettei Raamatussa niin ole.» »Mutta mitä hittoa ne tuolla kylässä noin huutavat, oikeinko ne varustelevat niin kuin sotaa?» virkahti Lukko katsellen kylää kohti, mistä hämärässä vielä erotti liikehtiviä ihmisiä ja kuului hajanaisia ääniä. »Varustavat ne», tiesi koulumestari. »Pitäjältä on tullut kovia uhkauksia, uhkaavat nyt uudestaan tulla hakemaan sitä Laitalan Valeen morsianta.» »Koko häjy se oli se Valee.» »Oli se. Kuulkaas kun akoillakin on ääntä. Siellä on äijätkin liikkeellä. Lähdetään katsomaan.» Koulumestari nousi. »Antakaapas vielä tupakkaa, ovatpa ne oikein hyviä.» »Tuos’on», sanoi korpraali kohoten pystyyn. »En tiedä viitsiikö tässä vanhat lähteä nuorten kisoihin. Minä puolestani olen tarpeeksi ollut sellaisissa löylyissä.» »Niin, no mutta katsomaan.» Jo rupesi uteliaisuus heräämään Matin Tupussakin. Korpraali lähti tupaan takkia yllensä ottamaan. Muori antoi siellä kovaa rippiä ja käski äijän kotona pysymään. Mutta äijä tuli vain naureskellen ja lähti miesten mukana. Akka melskasi vielä ovella, että kun eivät nuo vanhat, lahot kantturat edes pysy paikoillaan yölliseen aikaan, kun lähdetään juoksuun kuin kolmitalviaat. ---- Kaikki kylän väki näytti olevan liikkeellä. Miehet varustelivat ja valmistelivat aseita. Tytöt ja poikaset kasasivat kiviä maantien veräjän tienoille, missä miehet aikoivat tulokkaita vastaan ottaa. Iäkkäitäkin miehiä liikuskeli joukoissa antaen nuoremmille kokemukseen perustuvia neuvoja ja ohjeita. Toiset kiersivät paikasta toiseen Jumalan sanan valossa arvostellen tappeluita, joille antoivat ankaran tuomion. Hekään eivät kuitenkaan suorastansa kohdistuneet tuomitsemaan korvenloukkolaisia, vaan tarkoittivat nähtävästi pitäjäläisiä tuomioillaan, ne kun olivat ryntäämän puolella. ---- »Kas, tuollapa tulee korpraali!» huudahti eräässä ryhmässä nuori mies, jota toiset nimittivät Konnun Iikaksi. Joukossa oli vilkkaasti väitelty siitä, onko kanki vai puukko parempi ase tällaisessa tappelussa. Lukon kumppanit olivat jo nähtävästi jääneet johonkin muualle, koska hän tuli yksin. »Sanokaapa te, eikö puukko ole aina parempi ase tappeluissa kuin kanki?» jatkoi Iikka, kun Lukko tuli lähemmäksi. »Se riippuu siitä, mitä asetta on tottunut käsittelemään», vastasi soturi. »Ei koskaan kanuunamiehestä ole pajunettiin, eikä...» »Joo», keskeytti Mäkilahden Kustaa, »kyllä, mutta ei Iikka eikä monikaan meistä ole kuitenkaan niin hyviä puukkomiehiä kuin pitäjäläiset. Mutta kangella, tuollaisella pihlajaisella tampiolla sitä vastoin!» »Älkää viljelkökään puukkoa», sanoi Lukko vakavasti, »sillä katsokaahan, se on sellainen kalu se, että kun sitä suurissa tappeluissa käytetään, niin siinä tulee kohta murhia ja...» »Tulkoon!» intoili muuan nuorukainen. »Älä sinä sellaisia!» nuhteli Lukko. »Olisiko sitten niin hauskaa tulla tapetuksi tai tappaa muita, lapsiparka? Katsoppa, näillä käsillä on tehty neljätoista miesmurhaa julkisella sotatanterella, mutta kyllä minä ennemmin tahtoisin, että ne olisivat tekemättä, vaikka olivatkin vieraan kansan miehiä ja valtakunnan vihollisia.» »Mutta mitä niistä surraan?» nuoret miehet kyselivät. »Voi lapset», virkkoi vanhus ja kyynel ilmestyi silmään. »Jos teistä joskus tulisi oikeita sotilaita ja joutuisitte tappamaan ihmisiä, joille ei teillä ole mitään vihaa, kun saisitte kuolemaa katsoa vasten silmiä sellaisella tantereella, jossa tuhannet miehet panevat alttiiksi henkensä, jossa ei tapella vain leikin vuoksi, niin te ette enää sanoisi niin. Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne.» ---- Eräässä ryhmässä keskusteli joukko iäkkäämpiä miehiä, muiden muassa Hautalan Janne, sekä useita muita pitäjältä tulleita. »Se on ihan varma tosi», kuului Mäkilahden Matti kiukkuisesti sanovan, »että jos emme me rupea täällä rauhaa saamaan, jos tänne vain aina sotaretkiä pitäjältä tehdään, niin kasakat me vaadimme laitettavaksi!» »Mutta nekin tulevat omille niskoille elätettäviksi», huomautti joku. »Tulkoon! Ennen sitä nyt kasakan talossa elättää, kuin tässä iankaiken seisoo tampio kourassa tappeluun valmiina.» »Vähätpä niistä oli hyötyä tuolla Romppalahden kulmallakaan, kun niitä siellä oli», sanoi Hautalan Janne. »Ne pojat ja äijä siellä niitä pieksivät yksistä käsin niin, että kasakoista ainakin pari tapettiin, eivätkä ne lopulta enää uskaltaneet pimeän aikana ollenkaan ulkona liikkua.» »Niitä pitäisikin kohta saada kokonainen komppania.» »Joo, mutta tällaisina, heikonlaisina vuosina ei niitä jaksettaisi elättää. Muuten ovat ne aika jänishousuja koko kasakat. Eivät ne uskalla oikean miehen kimppuun käydä yksin eikä kaksin, muuta kuin joukolla.» »Niin no, mitä niistä sitten on hyötyä, sellaisista? Mutta kas noita kakara-vekaroita tuossa! Niillä peijakkaillahan on puukot lyötynä seivästen päihin? Pojat tulkaa näyttämään!» Joukko puolikasvuisia poikasia tuli niittyaidan ylitse tielle Hautalan Jannen luo. »Kas tällainen se on miehen ase», virkkoi muuan näyttäen seivästä, minkä nenään oli puukonterä lyöty, että siitä oli syntynyt teräväkärkinen keihäs. Useat miehet hymyilivät ympärillä tyytyväisinä ikään kuin olisivat tahtoneet kerskuen sanoa: »Sellaisia ne ovat paimenpojat meidän kylässä!» »Kas tuohon tutkaimeen se tänä yönä norastetaan Karhun Esa niin kuin silakka!» muuan toinen rehennellen virkkoi samanlaista asetta näytellen. Päätä vääntäen rupesi Hautalan Janne vihdoin sanomaan: »Ei hiidessä tuota, eivät nämä ole lasten kaluja!» »Ei, ei ne lasten kaluja ole, kyllä ne ovat oikein miehen aseita ne», todisti muuan kylänmiehistä naurahdellen. »Mutta miehet, ei lapsia sovi näiden aseiden kanssa päästää tappeluun... Ajatelkaahan nyt vähän, sillä...» »Se ei ole tarkoituksenakaan», oikaisi Mäkilahden Matti. »Nämä pojat ne vain touhuissaan niitä rakentelevat ja niiden kanssa vehkeilevät. Mitä kakarat sellaiseen; se nyt ei tule kysymykseenkään.» »Vai ei!» huusi parikin poikasta. »Ilman meitä te ainakin saatte selkäänne.» Pojat rupesivat hyppimään ja kiljahtelemaan. »Pois ne otetaan niiltä», muuan vanhahko mies virkahti, tarttuen jo erääseen keihääseen. »No ei!» kirkui poika ja tempoi asettaan. Toiset lähtivät pakoon keihäineen. Päästyään pellolle kappaleen matkaa alkoivat sieltä miehille hypähdellen kerskua ja härnäillä. »Nuo juutalaiset!» miehet paneskelivat ja nauroivat. Muutamat valmistausivat poikain perään menemään, mutta toiset arvelivat sen vaivan turhaksi, väittäen, etteivät nuo kuitenkaan uskalla tappeluun tulla. Ja siihen se jäi. Siihen tuli nyt Laitalan Valee hiljakseen kävellen, ilman minkäänlaista asetta. »Mutta eihän sulia, mies, ole kättä pitempää?» setä muistutti. »Noo, kyllähän lyöpä aseen saa, jos se sikseen tulee.» Naurettiin. Tuohan oli niin Valeen kaltaista: nytpä tulee sinulle pakko näyttää kurssiasi. Joku oli ruvennut ryyppyjä tarjoilemaan ja pullo kulki miehestä mieheen. Naisväki oli vetäytynyt jo likimmäisiin taloihin, missä alituiseen tähtäilivät ulos milloin alkaisi pitäjäläisten joukko näkyä. Muutamia heistä kuitenkin silloin tällöin kuljeskeli ja kierteli miesjoukoissa ulkona, mikä milläkin asialla. Muuan nuori vaimo nyhjäisi miehensä erilleen ja rupesi tätä pyytämään, että lähtisi kotiin. Sanoi pelkäävänsä, että jos tulee murhia ja ... mihin hän sitten lasten kanssa joutuu. Mutta mies vain nauroi, sanoi että ei suinkaan hän ole mikään akka, että suotta antaisi itseään tappaa. Käski muijan mennä mukulain luokse kotiin ja palasi itse takaisin joukkoon. Aamuyöstä alkoivat joukot jo käydä levottomiksi. Eiköhän niitä tulekaan? kyseltiin. Mieliala tuntui sellaiselta kuin epäilemättä on pitojen valmistajalla, joka saatuansa kaikki kuntoon, huomaa ettei vieraita tulekaan. Erittäinkin miehet sellaiset, joista tiettiin, että ne ovat varsin kernaita käyttämään jäniksen passia, ne vasta melun pitivät. »Äh!» huusi kylän räätäli Salonen, »olisivat nyt tulleet, niin...!» Hän matkasi rautatieläisellä kangellaan aitaan että räjähti. »Tuhatta laivaa!» »Mitä?» kysyttiin koiruuksillaan. »Mitä!» huusi räätäli vimmoissaan. Sappi oli näet niin täysi, ettei saattanut edes sanoa, mitä oikein olisi tehnyt. Toisaalla muuan pikkuruinen, Nymanni nimeltään, hammasta kiraten väitti ja vannoi, että pelkureita ne ovat ne pitäjäläiset, sillä hän oli itse erään kerran ajanut tanhualle koko kisaväen. Juttu oli tosiperäinen siihen määrään, että hän oli riehunut naisten keskellä ulkona, kun miehet tappelivat sisällä. Tytöt olivat ottaneet hänet kiinni ja ruvenneet sulkemaan sikolättiin. Mutta mies on aina mies: hän sai puukon tupestaan ja tytöt lähtivät vilistämään edellä. Ja silloin hän teki tuon kuuluisan urotyönsä. »Ja minä kriivoin» (puukolla nimittäin), jatkoi Nymanni, »niin että ovipieliäkin minä kriivoin!» »Joo, kyllä se on ollut miestä tämä Nymanni, mutta kaikki sekin rupeaa olemaan.» »Kaikki? Tule koettamaan!» Tämäpä vasta haaste! Toinen kuin hongantyvi, toinen ... hän olikin niin ihmeen pikkuinen! Mutta häntä kun oli aina narrattu, annettu voittaa, eletty miehen kuin lapsen kanssa, siitä tuo uhma. »Koettakaa! Kyllä minä Nymannin takaan!» kehoitettiin. »Jos vain luulet olevasi paree kuin minä, niin saat kohta paikalla koettaa!» kiljui Nymanni. »Kyllähän sulla sitä oikoista voimaa on, mutta luonto se on joka kominteeraa ja klippari liikunto.» Hongantyvi nauroi: »En minä uskalla», sanoi. »Mutta jos nyt sentään koetetaan!» Niin koetettiin rinnuspainia ja hongantyvi kaatui alle. »Näetkös poika, että isän kourat ne ovat nämä kourat!» Hongantyvi nousi nauruansa pidätellen. »Kas juupelia!» ihmetteli, »en minä olisi uskonut tuota.» »Vieläkö koetetaan, että tulet vahvemmin uskomaan?» »Nyt!... nyt!... nyt!...», alkoi kuulua joka taholta kiivaita huudahduksia. »Hiljaa! hiljaa!» Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän sisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin elävästi peikkojen juhlapäivällisiä. »Nyt tulevat!» »Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!» »Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!» »Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!» Yhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike. Ei kukaan enää pysynyt paikoillaan, veri näytti liikuntoelimissä levottomasti mellehtivän. Laitalan Valeesta oli levollisuus kadonnut hänestäkin. Aidasta jo kiihkeästi irralle paksua aidasta kiskoi. »Valee hoi!» kuului vähästä matkaa pellolta ruikuttava ääni. »No? kuka se on joka huutaa?» »Tule tänne, saat mun kankeni.» Valee meni sinne päin ja löysi Nymannin vaikeroimassa pellon pientarella. »Voi ... kuule...! Katso kun on kenkä hieronut jalkaani! Panin kuivetut kengät, ja ne hieroivat... Kuule, saat ottaa tämän mun kankeni. Katso, se on hyvä, tuoretta pihlajaa. Mulla on vielä kaksi kotona. Kuule, mun täytyy käydä muuttamassa kengät, minä otan sieltä uuden.» »No, no, kyllä tämä hyvä on!» Valee jo kiirehti aseineen pois. »Kyllä minä tulen kohta, kuule...! minä juoksen.» Metsästä kuuluva meteli läheni yhä. Päivä alkoi jo hiukan sarastaa, niin että näköpiiri, joka kuun kadottua taivaslaelta oli kovin supistunut, alkoi taas laajeta. Miesjoukko oli asettunut veräjän eteen kujaan tien täydeltä. Poikittain tien yli, toiselta aidalta toiselle, oli nostettu paksu hirsi. Hiljaa ja asemillaan eivät miehet kuitenkaan seisoneet, vaan levottomina tungoksessa edes takaisin seuloivat. Jotkut yrittivät joukon etupäähän äänekkäästi pelottomuudestaan kerskaten, toiset taas salamyhkään, mikä minkin tekosyyn varjolla, peräjoukkoon pyrkivät, mutta niitä ei ollut aivan monta. Jo kopistivat Hautalan Janne, Mäkilahden Matti ja moni muu tuhat piipuistaan ja pistivät ne taskuihinsa. Vakava, jonkinlaista harvinaisempaa tunteellisuutta ilmaiseva katse teroittui metsästä kuuluvaa meteliä kohti. Miehiä seisoi jo koottujen kiviläjäinkin ääressä pelloilla. »Peräytykää vähän harvemmalle!» kuului Hautalan Jannen ääni. »Tässä ollaan niin tiheässä, että on toinen toisensa tiellä. Niin, ja jos ne rupeavat tulemaan tänne aitain yli eikä veräjästä, niin antaa niiden tulla pelloille asti. Älkää menkö aidan yli lyömään, ei siitä sovi lyödä kunnollisesti ja siinä ne voivat hyvin helposti pistää puukolla.» Neuvo hyväksyttiin jotenkin yksimielisesti, vaikka kyllä kuului vastaväitteitäkin. Naisia näkyi etäämmällä, kartanojen ja rakennusten luona parvittain seisoskelemassa. Ensimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja parvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta, kuin väsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä vastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat, kunnes yhtäkkiä pidättyivät kappaleen matkan päähän veräjästä. Miehet siellä kokoutuivat rattailtaan yhteen parveen, arvattavasti neuvottelemaan rynnäkkösuunnitelmasta. Korvenloukkolaiset sillä aikaa seisoivat hiljaa odotellen. Muutamia kerskailevia haukkumasanoja vaihdettiin kahden puolen. »No mitä, mitä sen päitäkö! Miksi ette aja?» kyseli Karhun Esa, joka soukalla tiellä vihdoin vaivoin pääsi etujoukkoon. Kaikki heti ryntäsivät hänelle, kuin johtajalle, selittämään: »Siellä on hirsi veräjän päällä, eikä siitä pääse! Mikähän hiisi...?» Muuten muka tietysti ei olisi ollut mitään estettä. Ai, miksi nyt, juuri nyt keksivät tuon hirren? Mitä hyötyä nyt on viikatteista? »Hirsi!» Esa tirkisteli veräjälle, mittaillen jaksaisiko musta siitä yli hypätä. »Mennään ottamaan hirsi pois!» hän huudahti. Toiset katselivat hämmästyneinä, että oikeinkohan se totta tarkoittaa? »Mennään!» moni jo sanoi. »Tulkaa», huudettiin veräjältä, mihin puhe jo oli kuulunut. Tuo huudahdus sai ryntääjät hiukan levottomasti liikahtamaan ja vakavammin kääntämään huomionsa veräjän takana seisovaan miesjoukkoon. »Tulkaa pojat!» kuului veräjältä yhä uhitellen. Karhun Esa iski mustaansa, lennätti veräjälle, kiljahti siinä, kääntyi takaisin ja hyppäsi alas selästä toisten luona. »Nyt mennään pojat!» Hän etsi eräiltä rattailta kankensa, katsoi että puukko oli povitaskussa. »Mennään vain!» Joukkoon liittyi Iikan Antti, Kuivasen Ella ja muutamia muita. Toiset jäivät vielä jäljelle varustellen aseitaan. Korvenloukkolaiset seisoivat noin neljän sylen päässä veräjästä. Mutta nähtyään, että toiset alkoivat lähennellä, alkoi siitäkin miehiä liikkua eteenpäin, Mäkilahden Matti ja Hautalan Janne etupäässä. Juuri kuin epäillen pidättyivät ryntääjät. Jotakin tekosyytä etsien rupesi Karhun Esa mellastamaan perässä tuleville. »Jos on asiaa, niin tulkaa lähemmäksi!» huusi Mäkitalon Matti ja löi kangellaan veräjänpuolaan. »Odota!» huudettiin vastaan. Muutamat siellä jo tasajalassa hypähtelivät. Laitalan Valee oli pysynyt hiukan etäämmällä, eikä ollut niiden joukossa, jotka etunenässä veräjälle riensivät. Hänen vieressään seisoi Mäkilahden renki-Heikki, hän, tuo hongantyvi. Vähitellen alkoivat Valeen silmät kiihkoisasti hehkua, kun tähtäili veräjän toiselle puolen. »No mutta», äännähti hän vihdoin, »eiväthän ne vain pelkää niin, että lähtevät pakoon ennen kuin... Lähdetäänkö Heikki?» Hongantyvi oikein säpsähti, kun tuo rauhaisa, ennen melkein pitkäpiimäinen mies niin kamalan hurjasti liikahti. Mutta sepä hänenkin elementtinsä herätti. »Mennään!» Alkoivat juosta veräjälle. Kaihoten antoivat toiset tilaa, toiset riensivät perään. Kahden puolen veräjää vielä seisoskeltiin ja kerskaillen piiskattiin kangilla maata ja aitoja; joskus kyläläiset jo veräjällekin iskun antoivat. Valee ja Heikki hyppäsivät veräjän yli. »Poika!» huudahti setä, kun äkkäsi Valeen. Ääni takertui kurkkuun, kuin jonkin hirveän tapaturman sattuessa ihan silmäin edessä. Samassa hän teki vaistomaisen liikkeen, juuri kuin tahtoen estää Valeeta menemästä. Mutta se oli jo myöhäistä... Siellä iskettiin kangilla jo kahden puolen. Kyläläisten joukot ryntäsivät aidoille kuin varikset hyppien yli. Aidat romahtivat maahan. Sillä välin jo oli Heikin ja Valeen ympärille keräytynyt piiriin pitäjäläisten taaja parvi. Kirkuen ja meluten ahdistettiin heitä joka puolelta. Puukkoineenkin jo koettivat muutamat lähennellä, mutta taajat kangen iskut pidättivät heitä tarpeellisen matkan päässä. Mutta kohta tuli apuakin. Korvenloukkolaisten lauma iski päälle joka taholta. Tappelijat levisivät tien kahden puolen oleville sänkipelloille, missä sattui ryhmäkohtauksia ja parikohtauksia. Niistä johtui edellä juoksuja ja takaa-ajoja. Koko vainio tuli siten tappelukentäksi ja siinä vielä seisovia kuhilaita käytettiin suojeluspattereina, joiden ympäri peräkanaa useammat parit kiersivät. Puukot, joita pitäjän pojat olivat ensin aikoneet käyttää, katosivat vähitellen pois, joten kanget ja tervapiiskat jäivät yleisimmiksi aseiksi. Melske oli suurenlainen. Pimeydenruhtinaan nimi monenlaisissa toisinnoissa kaikui yli kaiken sotahuutona, tunnussanana, johon sitten mitä monenvälisin joukko yksityisiä sapenpurkauksia sekaantui. Hevoset olivat omin valloin tiellä joutuneet tappelukentän piiriin. Peloissaan ne vavahtelivat ja hirnahtelivat, liikkuivat vähitellen veräjään asti, mihin tie päättyi. Siinä olisivat kenties seisoneetkin, mutta joku korvenloukkolainen ohi kulkiessaan iski kangellaan erästä hevosta, joka siitä pillastuneena laukkasi yli ojan pellolle. Siitä kaikki hevoset säikähtyivät niin, että hämmästyttävässä sekasotkussa lennähtivät rattaineen hujan hajan. Muuan kärrynaisaan köytetty viikate tunki erään vaaleanharmaan kauniin ratsuhevosen mahaan. Ori päästi kamalan äänen. Aukko tuli ammottavan suuri, sisälmykset sieltä valuivat ulos. Kamalasti valittaen koetti ori vielä juosta eteenpäin ja tallasi sisälmyksiään jotka roikkuivat maassa ja pala palalta jäivät kavioiden sotkemana jäljelle. Tappelijatkin sen jo huomasivat ja kiintyivät katselemaan. »Tpruu!» huusi muuan nuori poika, joka itku kurkussa lähti tappelun kuohinasta yllättämään kiinni kaunista hevostaan. Mutta samassa kuin hän ehti oriin luokse, loppuivat sen voimat: se suistui pää edellä pellonojaan ja jäi siihen viimeisiänsä korahdellen. Pojalle kävi niin sääliksi isänsä kaunista hevosta, että purskahti itkemään ja kumartui nostamaan ojasta sen kaunista päätä, jossa silmäin tulinen loiste jo alkoi sammua. Samassa juoksi ohi muuan korvenloukkolainen ja iski kangellaan poikaa. Sanaakaan älähtämättä putosi hänkin makaamaan poikittain hevosensa kaulan päälle. Koottujen kivilajien luona häärivät kylän paimenpojat ahkeraan lennättäen kiviä hevosjoukkoihin. Miehiä ei sopinut heitellä, olisi pian oman kyläläisiin sattunut. Tappelu oli muuttunut paoksi ja takaa-ajoksi: kierrettiin kentällä kuhilaitten ja hevosjoukkojen ympäri parittain, milloin takaa-ajajana oli korvenloukkolaisia, milloin pitäjäläisiä. Siten oli mylläkkä saanut vähän lauhkeamman luonteen, sillä iskut eivät enää niin alituiseen osuneet eikä kohti sattuneet. Mutta tuimasti siinä vieläkin oteltiin. Valee iski oikeaan ja vasempaan, ei kuluttanut voimiaan takaa-ajossa eikä edelläjuoksussa, löi toista jo kun toinen pakoon lähti. Vielä pelottavampana liikkui Hautalan Janne tervapiiskoineen, jonka edestä jo pelkojaan useimmat pakoon lipittivät. Mutta ilmaiseksi eivät lyöneet korvenloukkolaisetkaan. Iikan Antin kamala kanki, jonka päähän oli joukko hevoskengän nauloja taottu, liikkui kuin kuoleman sanansaattaja. Kauhistuen sitäkin paettiin, tuota asetta, joka melkein joka iskulla miehensä maahan masensi. Puukkoonsa oli uudestaan turvautunut Karhun Esa. Missä hän likelle pääsi, siellä aina kipeitä älähdyksiä kuului ja veriset jäljet osoittivat hänen kulkuteitään. Taistelu oli hetkisen kestänyt, kun ensimmäiset pitäjäläiset tantereen jättivät ja käpälämäkeen metsään lähtivät. Isohkolla ylivoimallaan olivat korvenloukkolaiset heti alussa hyvästi voitonpuolella, mutta sittenkin panivat pitäjäläiset pakoa vastaan. Mutta kun ensimmäiset metsään katosivat, silloin heikkouden tunne toisetkin jo siksi valtasi, että riensivät perään toinen toisensa jälkeen. Vasta viime tingassa Karhun Esa tapasi Valeen. Tämä juuri harppaili innoissaan erään pakenevan perässä ja hoivasi kangellaan, joka töpähtäen, esinettään kohtaamatta koski maahan. Siinä hypähti Esa takaapäin ja työnsi puukkonsa Valeen selkään. Valeelta pääsi tuskallinen huudahdus. Juuri kuin Esa olisikin vain odotellut saavansa tuon tehdä, alkoi hän heti paeta metsää kohti minkä kintuista pääsi, sillä toisia korvenloukkolaisia jo läheni arveluttavissa aikeissa. Esa juoksi sellaisella nopeudella, että takaa-ajajat, joita useampia heti lähti liikkeelle, pian jättivät yrityksensä siihen. ---- Aamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi. Laitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli sattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen. Kun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin pahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan. Tunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli nähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat tervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin vaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt, poskessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia kuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin kaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt muut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli ajanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi puoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin kaikki hoitoon, ystävät ja viholliset. Kun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli korjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat taasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja osoittelemaan. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3244 6045 2006-09-24T15:28:09Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: XI Korvenloukon tappelu|XI Korvenloukon tappelu]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: II Kotona|II Kotona]] |otsikko=I Pakolainen |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Aamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta huohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi taintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen, tuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta olisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän ylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä kädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä huimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä oli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi oli melkein tunnoton. »Voi tulimmainen!» Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti puukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen tuskallisesti siitä puristaen. »Voi tulimmainen!» Hän käperteli kuin suurissa tuskissa ainakin, mutta enemmän lie se tapahtunut tappelussa saadun tappion kuin kivun johdosta. Sitä ainakin saattoi otaksumaan sekin, että hän taas tempaisi puukon maasta, kiljahti tutulla, villillä tavallaan ja ryntäsi erästä suurta kuusta vasten, jonka kylkeä puukolla vimmoissaan viileskeli. Itseäkin alkoi ehkä kyllästyttää, kun ei vastus vähintäkään aristellut, koska taas yhtäkkiä iski puukkonsa pehmeään sammaleeseen päineen päivineen ja kamalasti ulehtien: »voin sun, voi sun», heittäysi pyllyilemään maahan. Se oli tuskaa se. Varmaan olisi vihamieskin säälinyt, jos olisi näkemään sattunut. Mutta ei sitä kukaan nähnyt, yksin hän sai teutaroida ja sappeansa tyhjentää jäykkää, tunnotonta luontoa vastaan. Siten aikansa teiskaroituaan hän kuuli metsästä yht’aikaa pari hevosen hirnahdusta. Esa kohotti päätään, kuunteli tarkemmin ja lähti kävelemään sinne päin. Noin parikymmentä syltä siitä, missä hän oli maannut, löysi hän hevosen, jonka heti tunsi erään kumppaninsa omaksi. Hevonen oli hiukan arka, mutta antoi kuitenkin itsensä kiinni. Esa oli niin ihastuksissaan odottamattomasta löydöstä, että pakkausi suutelemaan hevosta. Tämä ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan veti turpansa pois ja pärskyi tyytymättömästi, sillä Esa löyhkäsi vielä viinalle. Miekkonen ei tästä eläimen ylenkatseesta kuitenkaan kovin pahastunut, vaan puhutellen sitä ystävällisesti lähti taluttamaan ohjaksen palasesta, mikä vielä oli suitsiin jäänyt, metsän läpi päästäkseen tielle. Se ei ollutkaan varsin kaukana. Hän laittoi toisen ohjaksen vyöhihnastaan, leikkasi puusta paksun kepin ja nousi selkään. Kappaleen matkaa ajettuaan näki Esa tiellä koossa joukon tovereitaan. Hänellä jo vilahti ajatus mielessä: ajaako ohitse sanaa virkkamatta, niin pääsee tällä hevosella kotiin... Jos sen omistajakin on tuolla, niin tahtoo pois. Mutta synti olisi antaa noiden pelkopöksyjen päästä ilman muutamaa kovaa sanaa. Hän seisautti heidän luokseen. Ensi alussa tuli jokaisesta suusta niin monenlaista yht’aikaa, että siitä oli mahdoton saada muuta selvää kuin sen, että tässä oli joukko miehiä, jotka olivat kärsineet äärettömän '''vääryyden'''. Mutta ensimmäisessä, ihan '''ensimmäisessä''' tilassa se '''kostetaan'''. Kullakin oli pätevät erikoissyyt pakoon lähtemiseensä; miltä oli aseet tulleet »loppuun piiskatuiksi», miltä kangenisku oli vienyt »tärmän» kädestä jne. Korvenloukkolaisia oli ollut »kymmenen kertaa» enemmän heidän luulonsa mukaan. Koko loukon miehet ja vielä pitäjän pahimpia isäntiä suuri joukko kaupan päälle, – kertoivat ja uskottelivat itseänsä. »Mutta kos-te-taan!» Tuo sana tuntui ikään kuin synkkämielisessä sävellyksessä verhoovan koko keskustelun ja peittävän sen kamalaan syleilyynsä. Mutta ketähän sinne jäi, sinne tappelukentälle? Mahtoiko siellä tulla monta murhaa? Keskustelu tuli siitä alakuloisemmaksi, näkyivät hekin panevan jotakin merkitystä sille, että mahdollisesti useampia olisi temmattu tuonentuville. Parhaimpia miehiä oli jäänyt, Iikan Antti ja Kuivasen Ella. Ei Antti ainakaan vielä äsken ollut kuollut, muutamat tiesivät näkemänsä johdosta kertoa, mutta Ella? Ei kukaan tiennyt hänestä niin mitään. Jollei ollut jo aikaisemmin pyyhkinyt pakoon? Ei se Ella niin lähde, ei. No mutta kun se sitä morsiantansa niin... Vaikkapa. Mutta olikohan se Santra siellä Laitalassa? Sitäpä ei kukaan osannut sanoa. – Voi turkanen, jos tämä reisu olisi onnistunut, niin siitä olisikin tullut vähän komea juttu! – Älkääs muuta, saakelit! – Eikä sitä Santraa Ellallekaan niin vain olisi annettu. – No, ei, hui, hai, olisihan tässä muitakin. »Esimerkiksi tällainen poika!» Karhun Esa röyhähtäen huudahti. »Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!» Mutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai haavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri mitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana sellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö takaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu ja – sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen sitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin – uusi tappio. Kyllä Karhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun kaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen keino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan mennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi tietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian ehdi. Esa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja samalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset huusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut. Ja huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi murrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa näki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä remottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka raiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, – kun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien varsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta, – oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä täällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon helmassa. Esa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi. Silmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden ja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska. »Ketähän ne kaikki olivatkin?» hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti, suu hymyssä. Hetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä ottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan päässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa äkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni muu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee! Pian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti toisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä kahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat jalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä seuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan lennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään kuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri kuin olisi tahtonut sanoa: »sama se!» ja poikkesi tiepuoleen syömään. Jo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia tiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli sinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat lujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina vaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan tästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin huudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia tarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat surullisesti päätänsä ja virkkoivat: »Hyvä Jumala, mitä tuostakin vihdoin tullee!» Tunsivathan kaikki hänet. »Saas nähdä», jatkoivat arveluitaan, »eikö siinäkin vielä tule isäin pahat teot lasten päälle. Kyllä Jumalan rankaiseva käsi tuohon ulottuu.» »Kyy-yllä.» Ja kylissä juoksi miehiä ja naisiakin tielle katsomaan. »Karhun Esako se siinä meni?» Se oli mennyt, tiettiin. »Ajoi kuin ilmassa.» »Sillä on hyvä hevonen, sillä häjyllä.» »Hevonen ja mies kuin yhteen valetut.» »Mutta kuinkahan lie Korvenloukolla käynyt?» Tämä oli kysymys, jota ahkerasti pohdittiin, josta väiteltiin ja arveltiin, että kyllä ne siellä kummia ovat tehneet. Tuntui puheista, että useat olisivat suoneet korvenloukkolaisten voittaneen, toiset, useimmat taas pitäjän poikain. Mutta melkein kaikkien puheista kuulosti siltä, ettei kukaan olisi tahtonut luopua huvista saada kuulla Karhun Esan tehneen jotakin kamaloita, »sillä se poika se on kumminkin ensin, edellä kaikkien muiden». Niin ne kehuivat, osalta heistä tuntui kovin ikävältä, korvaamattomalta vahingolta, ettei ollut ennen tielle ehditty ja saatu pidättää sitä »itseään», että olisi saatu tietää... Nämä uteliaat ryhmät olivat kokoelmia kyläin väestöstä, renkejä ja isäntiä, joilla ei ollut kiirettä kirkkoon, eivät olleet heränneitä, eivätkä luontaisista syistä ahdasmielisiä, vaan olivat aikansa lapsia, jotka saattoivat sydämestänsä iloita jokaisesta rohkeasta, karskista ja raa’astakin teosta, mikä tehtiin ja mikä miehuutta heidän käsityksensä mukaan osoitti. Esa oli kiitänyt ohitse kuin meteori, jota mieluisasti olisi enempikin aikaa katseltu ja ihailtu. Kun Esa ajoi kirkon ohi, poikkesi juuri hänen edessään tieltä kirkkotarhaan seurakunnan kappalainen Mallenius, paikkakunnan herännäisyysliikkeen innokas, ponteva johtaja. Esan silmä kohtasi papin terävän, vakoilevän katseen. Vaistomaisesti, vasten tavallisuutta kohosi käsi lakin keulaan ja hän teki pastorille hyvänpäivän. Pastori vastasi ystävällisellä pään nyökäyksellä, seisahti hiukan ikään kuin tarkoituksella sanoa jotakin. Ohitse mentyään Esa tunsi ikäänkuin jonkinlaista omantunnon vaivaa siitä, että ajoi ohitse, kun oli hänkin huomannut pastorin aikeen, ja että tämä ystävällisesti tervehti. Ei hän mikään ystävä ollut papin kanssa, päin vastoin oli monesti ollut joukon johtajana, kun oli heränneille kolttosia tehty. Mutta se vaikutti hänen herkkään luontoonsa niin omituisesti, että pappi '''hänelle''' saattoi niin ystävällisesti tervehtiä, hänelle, joka kaikissa oli osoittanut olevansa julkinen vastalause tämän toimille. Silmänräpäyksen vallitsi hänessä halu palata takaisin ja kysyä oliko pastorilla jotakin asiaa. Esa katsahti vielä taaksensa, näki papin nyt vasta kääntävän katseensa hänestä. Esa rupesi ajattelemaan, että olisiko tuo katsellut hänen mustaansa, joka märkänä ja vaahtoisena jo näytti jotenkin uupuneelta, taikka kysellyt mistä tullut, taikka...? Hänen mielikuvituksensa loi sarjan kysymyksiä, joita pappi olisi hänelle mahdollisesti tehnyt. Körttiläisviha heräsi, tähdäten nyt sattumalta pastoriin, jota juuri oli ihaillut. Hän jo katui sydämestään, ettei sittenkin kääntynyt, seisahtunut, kysynyt tuolta körttipapilta karskisti: »Oliko jotakin asiaa, vai?» Pappi olisi ruvennut saarnaamaan, mutta hän olisi kironnut ja sanonut, ettei hän ole kirkon kipeä eikä Jumalan sanan vaivainen. »Mitä sen tarvitsee häntä katsella!» Esa oli kiukustunut siitä, ettei ollut näin menetellyt. Musta sai sen nyt tuntea ja kärsiä, sillä uusia lyöntejä alkoi kepistä sataa sen hikiseen selkään. Kirkkoväkeä tuli paksulta vastaan. Mustan laukatessa alkoi Esa loilottaa. Oli mielestään sopivampi ja näytti hurjemmalta ja komeammalta siten, kuin mennä nohjotella hiljaa ja ikään kuin häpeissään... Mitä hän häpeäisi...? Tulkoon vaikka ken, niin paikalla hän on valmis koettamaan, vaikka tuota kättäkin niin kirotusti särkee... Hän se on kumminkin sittenkin Karhun Esa, hän! Tuo oman nimensä paino, sen kuuluisuus herätti hänessä yhtäkkiä niin paisuvat tunteet, että karjaisi: »Itse minä oon Karhun Esa, minä!» Ihmiset, jotka tuon kuulemaan sattuivat, katsoivat oudostellen ja peloissaan, eivät uskaltaneet sanaa virkkaa. »Tuo saattaisi pian kirkkotiellä tappaa, ja milläpä tässä vastustaisikaan, kun ei asettakaan ole...» Ja he hiipivät maantien äärimmäistä reunaa. »Kyllä tuo on nyt saanut selkäänsä», ajattelivat ohi päästyä. »Siitäpä pitäisi nyt oikein Jumalaa kiittää.» Musta alkoi väsyä. Sen askel tuli epävarmaksi ja horjuvaksi, se poikkesi tiepuolesta toiseen, vaikka Esa teki ruoskineen parastaan saadakseen sen suoraan kulkemaan. Mutta kun hevosraukka ei ollut jalkainsa herra, ne kun muuttelehtivat toistensa edelle vaistomaisesti, tahdottomasti, niin ne menivät myöskin mihin tahtoivat... Yhä armottomammin pieksi Esa eläintä, joka koetti potkiakin, mutta voimaton kun oli, ei siitä ollut mitään apua, sekin kävi väsyneesti ja hiljaa ja tuotti uusia lyöntejä. »Poika, poika!» huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa, »tapathan sinä mustasi.» »Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme kopeekkaa.» Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha, taitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä aikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli katonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se oli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet etäältä katsoessa peittyivät. Esa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, »isät» kun olivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut huonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea. Musta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa. Mutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalat vajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen. Panee päänkin levollisesti tien reunaan. Esa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän ja otti siltapuun kappaleen ojasta. Hevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun ruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen silmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo, nöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä; heikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta isku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen, ohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli kuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien isännälleen: »Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!» Esa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista sappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta heräsi. »Kuoliko se...? Katso vetelystä, eihän se... Nouse ylös, musta...!» Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa. »Musta, musta parka!» Ei se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan pientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle. »Voi jumaliste!» Tuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen sävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut kunnon hevosta, paitsi musta. Esa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki jonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset silmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti, katsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän ja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti raskaasti astelemaan kartanolle päin. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3245 5505 2006-09-04T13:14:52Z Nysalor 5 II Kotona {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: I Pakolainen|I Pakolainen]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: III Paha olla|III Paha olla]] |otsikko=II Kotona |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Esa astui kotiinsa. Paha haju löyhkäsi ovesta vastaan. Eipä ihmekään, sillä heti tupaan astuessa pisti silmään pikimusta lattia, jota ei olisi luullut näiden asukasten aikana pestyn. Oviloukko oli täynnä kaikenlaisia navetta-astioita, peruna- ja vesisaaveja, joilla tie porstuan kamariin oli kokonaan suljettu. Sängyn ja penkin alustoista vyöryi lattialle yltäkylläisyyden ylitse kaikenlaista tunkiotavaraa. Vanha, luja pöytä seisoi paikoillaan luhistumatta ikään kuin kerskuen siitä, että alinomaa jaksoi kantaa sen taakan mitä monipuolisimpia esineitä ja tavaroita, joilla siinä oli varsinainen tilansa. Se olikin, tuo pöytä, harvinaiskalu, jäännös esi-isiltä; se oli yhdestä lankusta, jonka läpimitta oli kolmekymmentä tuumaa. Istuinpenkit olivat samaa sukua, leveät, lahnavat ja lujat. Ne olivat todella oikeita vanhankansan huonekaluja. Esan astuessa tupaan istui vanha, turpea akka takkakivellä ja tirkisteli häntä. Noissa kasvoissa huomasi niin paljon yhtäläistä Esan kasvojen kanssa, että saattoi oitis arvata tässä saavansa kunnian tutustua Esan äitiin, talon emäntään, tuohon kuuluisaan Karhun muoriin. »Missä Jussi on?» huusi Esa ovessa. Muori käänsi välinpitämättömästi päänsä toisaalle ja virkahti huolettoman jokapäiväisesti ruumistaan tahdissa huiskuttaen: »(En) ... tietäisi sinuakaan, jos’et siinä olisi.» »Häh?... Etkö tiedä? Mitäs varten mun pitää sua elättää, jos et edes tiedä sitä? Piruko nuo päkkänätkin aina vetää jalkoihin...! sen ... tuhannen!...» Hän potki kumoon pari, kolme astiaa, joista yhdessä oli perunoita ja vettä, toisessa ruumenvettä ja kolmas oli tyhjä. »Älä nyt taas niin kovin pölläile», kielteli äiti huolimattomasti, katsahtamattakaan Esaan. Sängystä kuului kuorsausta. Esa tunkeusi kaikkien esteiden läpitse sängyn luo, löysi sieltä Jussin, jonka herätti. Poika kun kuuli isännän kotiin tulleen, nousi kuin nuoli. Mutta Esa kiirehti häntä vielä käsihapuisin muistuttaen: »Tiedätkö, nohjo, kuka sinua elättää?» »Häh?» Poika seisoi kummissaan ja peloissaan silmiään hieroen. »Hääh! Tiedätkös missä Matti on?» »Matti? En minä tiedä. Eiköhän se ole ajoilla.» »Ajolla? Kenen hevosella?» »En mä tiedä.» »Missä Maija on?» »Maija on navetassa», ilmoitti muori. »Ahaa, joko senkin suu pääsee auki!» huudahti Esa. »No, mene sinä Maijan kanssa ja vetäkää se konin raato sieltä tieltä tarhaan. Jos ette saa, niin hae kylän väki avuksi.» »Mikä koninraato?» kysyi poika. »Niin, mikä konin raato? minäkin kysyn», virkahti muori. »Miikää kooniin raato!» matki Esa. »Menee katsomaan, sieltä hänet löytää.» Poika jo meni, muori riensi perään. Esa istui pöydän päähän penkille ja mietiskellen antoi katseensa kulkea ympäri huoneen. Siitä painui hän pöydälle ryömälleen ja valutti silmänsä umpeen. Porstuasta jo kuului äitimuorin hätäilevä astunta ja äänteleminen: »kun nyt tuoni hevosparankin tappoi, muutama pöllö!» tuli muori tupaan huutaen vasten tavallisuuttaan, sillä hän puhui yleensä hyvin vitkaan. Esa hiukan raotti silmiään, mutta painoi ne jälleen välinpitämättömästi kiinni. Huomasi kuitenkin muorin olevan hyvässä pöhnässä. »Kun ei tuo vaivainen jo itseänsä lopeta ... tässä hävittää koko talon... Voi jumalatointa, voi vaivaista elävää, kun ei tuolle jo tulekin nuoranpää!» »Suu kiinni!» huusi Esa silmiään nostamatta. »Niin, suu kiinni, kun Saviojan Ville on pannut hakemukseen velkasi... Kyllä ne ovat tämän ajan ihmiset hävittömiä, niin että nahankin kuorisivat päältä, kun vain kelpaisi.» Muori kopisti piippunsa, istui takkakivelle ja pani tupakkaa uudestaan. »Mutta totta ei se kelpaa se ihmisen nahka, kun eivät nylje.» Hän nauroi kitkutti ja näytti jo unohtaneen hevosen kuoleman. »Se Saviojan Ville, nälkäsilmä, se ihminen on tavaraa ainakin vääryydellä koonnut, jos kuka. Mutta tottahan viimeisenä tilinpäivänä katsotaan perähän, mitä on Villenkin kirjaan kirjoitettu, ja pitää katsoa!» Muori löi kättä polveen. »Kun hätyyttää leskiä ja turvattomia orpoja pois mailta ja mannuilta.» »Mitä sinä höpiset?» kysyi Esa ja kohotti hiukan päätänsä. »Mitä minä höpisen! Kyllä näet pian kuka höpisee. Saviojan Ville panee sun talottomaksi, on pannut reverssis hakemukseen. Vai höpäjän! Noo, parempihan se niin olis, mutta pian täs on vasaramarkkinat ... ja jos vielä pitää tästä vanhana kodistaan lähteä.» Muori itki. »Mutta minä en lähde, mulla on syytinki ja minä olen sen kunnialla ansainnut, vaikka...» »Kunnialla?... Sinä saatana! Paljonko pikiöljyä meni, ennen kuin sait isän hengiltä?» Esa hymyili kurillisesti ja tirkisteli muoria, joka ei ollut kuulevinansa. »Vaikka mustalainen talon ottais, niin kyllä kaikilta hylätyn lesken syytinki aina paikkansa pitää, pitää jo.» »Niin, mutta sellainen syytinkiläinen kuin sinä, on hornan elätettävä. Jos et olisi äitini...» Esa nauroi kamalasti ja väänsi päätänsä, »niin olisin sinulle jo aikaa antanut pikiöljyryypyn. Minä kunnioitan isääni ja äitiäni, että menestyisin ja... Paljonko siihen menee, että saa miehen kuolemaan...? Ämmälle kai piisaa puolta vähemmän, vai, häh?» Muorilla oli tapana, että kun Esa rupesi puhumaan näistä asioista, hän tekeytyi kuuroksi, kuurommaksi kuin muuten olikaan. Kun ei mitään kuule, ei ole pakko vastatakaan. »Olis tuota nyt suonut, että oma poika olis voinut talon pitää, mutta ei tässä jaksa eikä voi aina olla vetämässä, kun siitäkin tuli tuollainen repale.» Esa uskoi, että äitimuorin juttu hakemukseen pannusta velkakirjasta oli kokonaan valhe, sillä muori usein piti tapanaan sellaisilla pelotella Esaa aisoihinsa. »Onko sulia yhtään viinaa?» kysyi poika, tullen likemmäksi äitiään. »Mistä tuli köyhälle nisukeitto.» »Oletpa sinä saanut hyvän ryypyn.» »No ei se ole sun asias, jos minä saan tai olen saamatta.» Muori ei katsonutkaan Esaan, tuijotti vain suoraan eteensä ja huiskutteli ruumistaan. Esa lähti raivaamaan tietä kamariin, potkien pyttyjä pois edestään. »Mitä niistä astioista tahdot, et sinä sieltä kamarista ainakaan mitään löydä.» Muorilta pääsi kitkottava nauru, ennen kuin sanoikaan: »Ei sitä ole munkaan suuni vasikan nahasta, kyllä sekin hyvän maistaa, maistaa jo, ja nenä haistaa, jos jumalanviljaa on saapuvilla.» Esa oli juuri pääsemässä kamariin, kun poika tuli kysymään nyljetäänkö hevonen ja kuka sen nylkee. Esa käski hakea mäeltä erään mökinäijän nylkemään. Kamari, johon Esa vihdoinkin pääsi, ei ollut niinkään hullun näköinen kuin olisi otaksunut. Se oli jonkinlaisessa »asuttavassa kunnossa». Sohvasängyssä oli vuode levällään, siellä oli pöytä, piironki, muutamia tuoleja ja kaakelimuuri loukossa. Likainen se kyllä oli, mutta ei niin likainen kuin tupa. Lattia oli joskus maailmassa maalattu. Sen lisäksi oli siinä parikin mattoa, mitä tarkoitusta varten, on vaikea sanoa. Esa kävi kaapilla, jonka ovet avattua sieltä pilkisti esiin valtainen kasa tyhjiä, kaikenmuotoisia, suurempia ja pienempiä pulloja, mahapulloja, povipulloja, taskupulloja, »tolssinpulloja», mutta yksi toistaan tyhjempänä. Kovin nuivulla nenin meni Esa ja loikasi pitkälleen sänkyyn. Sillä aikaa oli keräytynyt joukko kyläläisiä tarhaan, missä muudan ukko nylki vuotaa mustan selästä. Miehet ja pojat seisoskelivat piippunysät hampaissa ja kädet taskuissa ympärillä. »Kyllä se Esa», virkahti muuan pienehkö ikäpuoli mies, jolla oli tihrusilmät, »olisi oikein aikamies, mutta on se vähän liika hurja.» »Eikö Kaaperi enää hurjastele, kun muita hurjuudesta moittii?» kysyi muuan Pikku-Karhun Ella. »Mitäs siitä köyhän hurjastelemisesta, ei se kestä muuta kuin niin kauan, kun viinaryyppy päässä pysyy, sitten se on kaikki... Eikä köyhällä ole mitä menettää, ei se köyhdy, se on aina yhtä rikas. Mutta rikkaat ne köyhtyy.» »Antaa köyhtyä», pisti väliin Kulkuri-Kaapo, joka oli hänkin paikalle joutunut. »Sittehän tulevat niin rikkaiksi, etteivät enää köyhdykään.» Naurettiin. »Tulevat kaikki niin rikkaiksi kuin Kaaperikin», nauroi eräs, näköjään joku isäntämies. Kaaperi oli, näet, talostaan juomisen kautta hävinnyt. »Katso vain, ettei sunkin talossas pian ole mäntä katolla.» »Noo, sittehän rikastun niin kuin sinäkin, niin etten enää pääse köyhtymäänkään.» Poikia ja muita miehiä nauratti kovin ja se pisti Kaaperin vihaksi. »Älkää nyt, sen tuhannen elävät, kaikin yhden suuhun lentäkö! Nuo kakaratkin. Otan pian sääristä ja lyön seinään, ettei jää kuin märkä...» »Lyö, lyö! tule koettamaan! Koetetaan!» Pojat ryntäsivät kilvan miestä kohti, Kaapo etumaisena, kerskaten ja kiljuen. Mies, ollen hämillään, ei ollut tietävinään, juttelihan vain: »Tuollaisia naskaleita tarvitsisi kuin ... sääristä ottaa, niin yhdellä apajalla lois tusinan seinänvaroksiin, niin että sieltä sais tikulla rapailla.» Pojat kiljuivat ja ärhentelivät yhä, pakkausivat jo hihoistakin nykimään. Suuremmat miehet nauroivat. »Kaaperi, petoako noiden annat nenäsi katolla kävellä, anna kuonoon.» »Kuonoon?» huusi Kaapo, »itselläsi on kuono, oikein kärsäkuono, mutta tämä on nenä, oikea sievä ihmisen nenä.» »Tuopa nyt vasta junkkari on... Sillä on lehmältäinen suu... Älä mene sinne, jos meinaat paree olevasi.» »Kuka on paree, kun minä olen itse kyllä hyvä!» Jo antoi Kaapo töytin selkään Kaaperille, joka horjahti ja oli vähällä pitkälleen kupsahtaa. Nyt rupesi vanha mies kiroilemaan, läksi puukko kädessä poikain perään, jotka nuolaisivat edellä minkä ulottimet myönsivät. »Ka-ha-ha-haaperi...! hu-hullukos olet, kun ... ha haa ... leikistä suutut?» huusivat miehet perään nauraen niin sydämestään Kaapon vaaterepaleitten omituiselle lepattamiselle: pojanroikale lennätti kuin kymmenin isoin- ja pikkusiivin liuhtoen. Pianpa Kaaperi väsyikin, palasi takaisin miehuullisesti kerskaillen kuin olisi suurenkin voiton saanut. »Kuinka sinä uskallat kakaroita noin suututtaa?» rupesivat taas miehet kiusaamaan. »Tappavat sun vielä, kun kolmiloukkoseen satut niiden kanssa.» Kaaperi ummisti tihruja silmiänsä. »Tappakoot», sanoi, »missäs minä silloin olisin?» »No se tuota nyt on asia, että sinäkin olet aina sillä paikalla.» Naureskelivat huuliinsa kuin hassut, »väkevää» miestä pilanansa pitivät. »Kuinkas se onkaan, Kaaperi, olethan sinäkin ajanut hevosen kuoliaaksi?» kysyi hevosen nylkijä. »Oolen minä! Mitäs en minä olisi tehnyt. Kaksikin olen ajanut.» »Kaksiko?» »Kaksi», rehenteli Kaaperi, »ja hyviä salvioita olivatkin, toinen oli liinaharja ja toinen oli musta.» »On se ajanut», todisti joku. »Kyllä se on ollut tämä Kaaperi yhtä hurja kuin tämä Karhun Esakin», ruvettiin kehumaan. »No vielä hullumpi.» »Kahta pöhlömpi!» Tämä vasta Kaaperia nauratti, nauratti niin, että tihrusilmistä vesi juoksi pitkin kurttuihin rypistyneitä ohuita poskia. »No tyhjän päällekö olisin juonut puolen manttaalin talon seinineen ja istunut kaksi kertaa linnassa!» karjui naurunsa seasta Kaaperi. Häntä niin hullusti ihastutti, kun ruvettiin vertailemaan Karhun Esaan. Ohut rinta kohosi, hoikkaset sääret tutisivat ja kädet tekivät omituisia liikkeitä, ikään kuin entisiä aikoja muistellen. Hän asetteli jalkojaan, koetti niitä pitää pontevina ja ryähtäen alkoi kertoa: »Kerrankin kun minä...» »Kas Karin Vennu!» toiset äänsivät. »Vennuko?» Toden totta, juuri itse Vennu ajoi pihaan ja Kaapo-junkkari jo rattaiden perällä roikalehti. »Mitäs täällä? nythän on Mikkeli ja... Saakuriko tuon hevosen on hengiltä ottanut? Mustako se onkin, vai?» kyseli Vennu, kun tuli hevosensa luota oitis tarhaan. »Musta se on», monellakin suulla todistettiin. »Sillä lailla ne meidän kylän pojat ajaa», kehui Kaaperi. Monikin yht’aikaa kiirehti kertomaan, että Esa sillä oli ajolta kotiin tullut, mutta tuohon sillalle oli koipensa oikaissut. Vennu pudisteli päätä: »Hyvä hevonen!» »Hyvä, pakon hyvä hevonen.» Kaaperi jo taas kirmasi Kaapon niskaan, teki mieli selkään antaa, kun tuolta muiden selän takaa irvisteli ja silmiänsä muljotteli. »Kyllä minä sulle ... vietävälle ... näytän!» Kaapo nyökkäsi Vennun selän taa turvaan. Vennu käännähti, epäili, että mitä se lurjus siinä kähmäilee. »Mitä se poika siinä...» Kaapo sai korvapuustin ja lensi nurin niskoin. Kuin kärppä nousi hän jälleen ylös. »Kas siitä kädestä viitsiikin korvatillin ottaa...! mutta ei tuosta, jonka nupissa (hän antoi aika täräyksen vasten Kaaperiparan naamaa), jossa on noin ruma ruutisarvi!» Nytpä vasta miehet, Vennukin, nauramaan rupesivat. Tuo poika on koko häjy!... Mutta jopa täytyi käydä kiinni pitämään Kaaperia, ettei hulluuksia tekisi. Hän raivosi mielipuolen tavoin, kun ei saanut tuon poikavekaran kimppuun käydä. Mutta se tuota näytti korvaavan, kun miehet kiinni pitelivät, kohtelivat kuin pahaakin äijää. Ei sitä kaikkia lorvia tarvitse kiinni pidellä ... mutta tässä on poikaa vielä vanhanakin! Vennu meni tupaan. Sieltä oli piika jo ehtinyt osan astioita porstuaan työntää ja oli nyt lattian lakaisemisen puuhassa. Muori se vieläkin istui takkakivellä piippua imien. »Onko Esa kotona?» Muori käänsi ruumistaan siksi, että näki Vennun. »Kariko se olikin, min’ ajattelin, että kuka se oli. Tuli se kotia, vaivainen värkki, ja tappoi parhaan hevosensa.» »No niin näkyy. Missä se nyt on, Esa?» »En mä tiedä, mahtoiko se sinne kamariin mennä, liekö tuo makuulle pannut? Näkyi olevan niin, että hoi kättä, hoi jalkaa.» »Lyötykö oli?» »Lyöty tai väsyksissä, en mä tiedä. Kukapa tuota juuri lyönyt olisi, joka on sellainen karuuna. Vaikka kyllähän sanotaan, niin että ei sonni niin suuri, ettei ajaja suuree. Missä tuo lie ollut. Eivät ne nuoret ennen noin hulluja ja päässilmäisiä olleet. Jos sitä äijät (tässä rupesi muoria naurattamaan) ja vanhat ämmätkin vähän ryyppäsivät, niin ei sitä nuoret.» »No no muori, antaahan nuortenkin. Mutta kuinka, eikö muorikaan kirkossa ole?» »Kirkkoon tästä sitte pääsee, kun pitää aina olla kotokissana. Eikä siellä mieli paljon parane. Aivanhan siellä on körttiläisten valta. Ne nyt vasta ovat juuttahia, ja kun kuuluu pastorikin siihen uskoon ruvenneen. Kyllähän nyt on vissiinkin ne maailman lopun ajat, kun kaikenlaiset villitykset ja eriseuraisuudet tulevat.» Muori ainoastaan silloin tällöin vilkautti Vennuun, istuen vain vakavana omissa oloissaan ja toimitellen ikään kuin enimmäksi puoleksi itselleen. Vennukin oli vakavana. »Niinpä taitaa tulla, tulleneeko tuota?» »Maailman loppuako? Hojaa, kyllä se tulee, kun ehtii, niin minä ainakin uskon. Mitä ne muuta ennustavat tuollaiset villitykset kuin nuo körttiläisetkin? Onko Karilla piippu mukana? Tule panemaan tästä mun pöntöstäni piippuusi. Ne ovat oikein kaksi kertaa prässätyitä.» Vennu pani piippuunsa muorin pöntöstä ja istahti hänkin toiselle puolen takkakiveä. »Surkeata», rupesi muori sanomaan, »kun ei ole nyt yhtään viinaakaan, jotta sais ryypyn tarjota. Minä olen tässä käennyt koko päivän käydä Toiskan muorilta hakemassa, että olisi edes vieraan vara, mutta en mä tiedä kuinka sitä ihminen on väliin kuin märjissä nahoissa ja tuo poika nyt sitten vielä tuollaisen surkian työn teki.» Vennua kutkutti, näkihän hän, että muori oli aika pätkässä ja röjynpovessa kommotti puolen tuopin taskupullo. »Nuhtele sinä Kari vähän sitä Esaa», jatkoi muori kuiskaten, ettei piika olisi pöydän päähän kuullut, »ettei se olisi mulle niin hävitön, kun se on ruvennut olemaan niin kuin koira.» Jo rupesi tihuttelemaan. »Onko?» »No siitä vanhasta asiasta se mua aina piinaa, ja niin kuin Jumala ja ihmiset tietävät, niin minä olen siitä viattomasti kärsinyt. Vainaja oli niin kova viinamies, että ... ja viinaanhan se kuoli.» »Mitähän niistä vanhoista.» »Niin, mitähän niistä, mutta kun se aina niistä.» Muori pyyhki silmiään, joista kyynelet tippuivat. »Ja niin kuin sinä tiedät, että mulla on huono sydänalusta, niin minä olen aina nauttinut vähän väkeviä ja sitten minä pysyn terveenä. Kun näin vanhalla iällä pitää taloutta hoitaa, niin kyllä siinä tarvitsee vähän vahvistusta toisinansa, mutta kun ei tuo Esa antaisi, ei mitään.» »Jopa se on poissa laidalta.» »Älähän muuta, hyvä ihminen! Mutta sano sinä sille ja neuvo.» »Ei se siitä huoli.» »Antakaa sille selkään, hyvä ihminen, ja pankaa pelolle. Lupaa sinä olla mun puolestani, kyllä se sua pelkää, kyllä minä sen tiedän...» »Pelkääköhän?» »Pelkää, se aina sanoo jotta... Mutta odotas vähän. Maija, mene katsomaan, eikö se hevonen jo ole nyljetty, mene kohta.» »Mitä minä siitä katson.» »Katso mitä katsot, katso onko sen häntä ylös vai alaspäin. Mene nyt.» Maija sanoi jo, ettei hän mene, mutta meni kuitenkin. Silloin muori veti nopsasti pullon povestaan, ryyppäsi ja tarjosi Karille. »Täytyy ottaa salaa», kuiskasi silmää iskien. »Ota ryyppy.» »Ka, onhan teillä.» »Harvoin minä ihan tyhjä olen, minä otan vaikka kivestä. Ryyppää nopiaan ... paremmin.» Hän otti ja ryyppäsi vielä itse ja pisti sitten pullon poveensa. »Täytyy olla vähän sukkela. – No Maija, joko sinä nyt näit? Oliko häntä ylös vai alaspäin? Häh? Mitäh? Älä yhtään kiukuttele!» Kari rupesi lähtemään kamariin. »Kari, älähän nyt vielä mene.» »Minä vain menen tänne Esaa katsomaan.» »Esaa! No viisi siitä Esasta, älä mene.» Mutta Kari meni kuitenkin vakuuttaen, että tulisi uudestaan muorin kanssa juttelemaan. Esa nukkui kaikesta tietämätönnä. Karin Vennu tyrkkäsi kylkeen, että heräsi. Syntyipä pojalle iloa, kun tämän oivan miehen näki, hyppäsi ylös kuin nuoli. »Kuinka tiesitkin nyt juuri tänne tulla?» »Se nyt ei ollut suuri asia, mutta mitä varten sinä tapoit tuon hyvän hevosesi ja kuinka siellä Korvenloukolla on käynyt? Sitä minä nyt tahtoisin tietää.» »Hevosesta viisi, vaikka kyllä se oli hyvä. Mutta kuule, kun me saimme Korvenloukolla selkäämme!» »Selkäänne? Niin, minä jo kuulin.» »Ihan ... pakoon joka mies!» Vennu rupesi haukkumaan, sanoi, että olittepa oikeita vasikoita! Ovesta kurkisti Kaapo. »Annatko Esa tuopin viinaa, niin me hautaamme tuon raadon?» »Häh? Joko se nyt on nyljetty?» »Nyljetty kuin orava. Annatko?» Mutta Esa ei ehtinyt vastata tuohon, ennen kuin saisi Vennulta selvän vastuun erääseen kysymykseen. Sitten vaikka kannu konin hautaajille. »Mene tupaan siitä ja odottakaa, kyllä sen ehtii, meillä on tässä asioita.» Kaapo vetäysi hitaasti tuvan puolelle. »Kuule», sanoi hän painolla, lyöden kättä Vennun polveen, vierekkäin kun istuivat sohvalla. »'''Nyt pitää sinun''' lähteä minun kanssani Korvenloukolle ja tuodaan sieltä Santra, vaikka...» Kaapo pisti päänsä ovenraosta. »Sitä mä kanssa tulin sanomaan, että Järvelän Santra oli jo menneen yön kotonansa. Turhaan te sitä Korvenloukolta haitte!» »Kotonansa? Viime yönäkinkö?» »Niin. Kotonansa oli.» Esa joutui niin ymmälle, ettei voinut puhua mitään pitkään aikaan. »Onko se totta?» kysyi hän vielä. »Mitä mulle siitä valheesta hyvää olisi.» »No voi sun...» Siitä seurasi Esalle pitkällinen sapenpurkaus. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3246 5506 2006-09-04T13:14:56Z Nysalor 5 III Paha olla {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: II Kotona|II Kotona]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: IV »Minä taikka sinä...»|IV »Minä taikka sinä...»]] |otsikko=III Paha olla |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Sen jälkeen Esa makasi vuorokausikaupalla. Nousi sitten ja maleksi kotosalla paikasta toiseen kuin unissaan; makaili taas väliin ja nousi syömään, mutta viinaa ei kysynytkään. Mitä hän puheli, se oli pääasiallisesti riitelemistä muorin kanssa, joka marmatti yhteen jaksoon. Hän uskalsi nyt niin hyvin, kun Esa oli selvänä; silloin hänelle aina sai haukuskella, ilman että vastusteli. »Suu kiinni!» Esa väliin ärjyi. »Soo, vai suu kiinni. Ei ainakaan sun käskylläsi. Menisit nyt jo edes työhön, että oppisit, kun eläminen ansion nenään tulee. Hyvät anturat se sai talon alle se poiju.» »Suu kiinni, taikka saat pikiöljyryypyn!» Silloin muori meni mutisten kamarista. Siten kuluivat päivät. Esa pysyi kotona, harvasanaisena, jurona ja makailevana. Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili jotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli, mikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä, mutta ei syvintä. Hänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla veden päällä, hänelle, joka aina oli '''antanut''' selkään tuskin nimeksikään koskaan '''saanut''', hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava isku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa pitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa. Ensin ei hän sitä niin miksikään ottanut, nuoressa mielessä kun niin helposti herää ajatus uudesta, joka rahalla saadaan. Juttuna hän piti vieläkin sitä, että Saviojan Ville häntä hätyyttämään rupeaisi. Kuitenkin hiukan arvelutti. Mutta kohta hän jälleen uhkamielisenä päätänsä nosti. Tulkoon! – ajatteli. Minä kokoon tänne Vennun ja Iikan Antin ja s–– ja vaikka yksin minä niille näytän. Tässähän onkin aihetta: sopii näyttää niille minkälainen se on oikein miehen kurssi! Mutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä selvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän Santra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun hän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä suoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen, omituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella muotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle, välittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne kerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi jotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra tarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi. Kenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin kuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän rupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen elämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä, että voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan mahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä velvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida. Rikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman. Saisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään...! Esaa innosti. Ja Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän mietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää? Itsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran itseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka koko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran suostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä kohdellut. Sellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja mies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä päätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi, niin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi, ettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä laimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet oikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi, tuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi palkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä lähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän otaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon hevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma juttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään eduksi, kun sellaiselle asialle lähtee. Lopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan mennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei tämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain peloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan, hän piti pahimpana. Kaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja kun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä toisinaan Rekipellon Sanna. Tämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton, edellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja parempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen aikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta tytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin hengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli komea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt, ja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut morsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja hänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista. Mutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi kotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla kuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei itsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän ensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin vaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi? Sitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi. Mutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun kaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin seisahtui. Sanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan vielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti. Esa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut sieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin Rekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan nauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta samalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska se muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon, ilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi elämään kuin pellossa. »Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!» hän huudahti itsekseen. Sanna jo seisoi Santran rinnalla rahoinensa, jotka oli helppo saada: kättä ojentaa vain! Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua, jollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin kenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja tehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt? Näissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti. Omituisinta oli, että hän hyvin vähän ajatteli Saviojan Villeä sekä syitä, minkä vuoksi tämä oli ruvennut ryöstöä hakemaan. Ei hän edes syvemmin ajatellut kostoa Villelle, joka siten sai jäädä miltei rauhaan, olla kuin syrjäisenä koko näytelmässä. Mitähän olisi Esa sanonut, mitä olisi ajatellut, mihin rynnännyt, jos olisi tiennyt, että Savioja oli hakemuksen toimittanut körttiläisten kehoituksesta, että nämä toimiskelivat, saadakseen kaikki hänen velkojansa liikkeelle ja aikoivat hänet siten kukistaa? Olisi kenties yliluonnollisessa kiukussaan silloin puukko kädessä rynnännyt syyllisten kotiin tekemään ihmeitä, hänen ihmeitänsä, joista hän niin usein puhui ja joita kyllä usein teki ja joita kaikki ihmettelivät. Mutta Esa ei siitä tiennyt. Hän vain naimista mietiskeli, ajatteli rauhan keinoilla pulasta päästä. Eikä koko viikolla käynyt hänen luonaan kuin pari toveria, jotka melkein saman tien saivat takaisin mennä, Esa kun vain itsekseen mörrötti, ei kenellekään ajatuksiaan ilmaissut, ei sydäntään avannut, ei neuvoa etsinyt. Äiti muori alkoi luulla pojan tulevan hulluksi ja rupesi häntä säälimään. Äiti on aina äiti! Eräänä päivänä, kun piialla haetti viinaa toisen talon muorilta, meni Esan luo kamariin pulloinensa. Esa maata loiti sohvassa ja katseli kulmainsa alta äitiä. »Mikä sinun oikein on, Esa? Aivanko sä nyt makaamalla... Taidat sä olla kipeä. Haetin Toiskan muorilta vähän... Koetas ottaa ryyppy.» Esa katseli ihmeissään, käski muorin ensin itse ryypätä. Ja muori ryyppäsi, näytti, ettei siellä myrkkyä ole. Sitten Esakin ryyppäsi. Muori rupesi siunailemaan ja oikein kauniisti puhumaan: häntä on ruvennut oikein pelottamaan, että mitä se makaa. Tutkaili kipuja, kysyi, että sitä ryöstöäkö se murehtii? Rupesi itkemään ja kehoitti Esaa menemään Saviojan pöhlön puheille pyytämään lykkäystä ja selittämään, ettei tässä nyt mitään hätää meillä vielä ole, että kyllä hän omansa saa, ettei nyt niin kova olla, ja alkavaa asukasta hätyyttää... »Akka sun pitäisi ottaa ja katsoa vähän rikkaanlainen», muori viimeiseksi päätyi esittämään. »Ota tuo Rekipellon Sanna!» Muori katseli ystävällinen hymy huulilla poikaansa, joka oudosti muljotteli. »Ettäkö tulisi sulle juoppotoveriksi?» kysyi Esa ilkeä ilme kasvoilla. Muori rupesi jotakin mutisemaan, pisti pullon taskuunsa ja lähti tupaan. »Yksikö ryyppy sieltä vain riittikin? Antaa tänne sen pullon», Esa perään muistutti. Muori taas mutisi jotakin, rupesi lihavaa nenäänsä nyysäämään ja kyyneliä vuodattamaan. »En minä kaikkia anna», sanoi. »Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!» Muori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun tunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti pullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen kuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois. »Kun kehtaat olla hävytön», valitti muori tupaan mennessään. Mutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3247 5507 2006-09-04T13:15:00Z Nysalor 5 IV »Minä taikka sinä...» {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: III Paha olla|III Paha olla]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: V Seurauksia|V Seurauksia]] |otsikko=IV »Minä taikka sinä...» |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Muutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun, Kuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsutut olivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä. Talon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa. Muorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan lattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan istui rahille, jolloin huoahtava »hoh, hoh, hohhoijaa» pääsi ääneen. Kurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen väri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri kuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi itsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan, juuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä johtunut: »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.» Hän lauloi sen vapisevalla, mutta sentään asianhaaroihin katsoen sointuvalla äänellä ja rupesi taas nauramaan. »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...» Se näytti verrattomasti huvittavan. Jo kolmannen kerran hän samaa matki ja kovensi ääntänsä yhä. Kamarista kuului katkonaisia ääniä. Sieltä tuli ulos Koipi-Siukku ja kuuli muorin laulavan. »Kas se, mummo!» huusi Siukku. »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...» Hän tempaisi muoria käsistä ja rupesi tätä pyörittämään laulun tahdissa, jota nyt molemmat säestivät. Mutta ilon lopuksi muori kompastui ja kaatui lattiaan pitkin pituuttaan, jäi siihen ährimään ja Siukku nauroi hänen nousuyrityksilleen, sen ohessa hokien: »No mutta ... no mutta ... saakuri, antakaas kun minä autan tuota...» Hän hosui, juoksi ja puuhasi lihavan muorin ympärillä, nauroi, eikä sentään ryhtynyt auttamaan. Muori vihdoin oli päästä ylös, Siukku oli auttavinaan, mutta auttoikin vain kaatumaan uudestaan. Muori jo yllätteli noitumaan. Vihdoin Siukku auttoi ylös. »Hoh», sanoi sitten, kun pystyyn pääsi, »hoh, kun mä lähdin oikein kaatumaan, mutta tules vielä. Vanha loikka luuli...» »Ka, en pelaa enää, peästähän menemääh!» kuului kamarista arkangelilaisen murteella selvä huudahdus. Siukun tihrusilmistä, niin vähän kuin niitä näkyikin, välähti omituinen kiilto. Kohta perään kuului toisten, ylimmäisenä Karin Vennun ääni, vaativan häntä, joka kieltäytyi, pelaamaan, sanoivat häpeämättömäksi, kun voitoiltaan erkanee. Karjalainen taas väitti, että hän oli tapannut jo kaikki rahansa, nyt sai muutaman kopeekan takaisin. Rupesi itkemään ja rukoilemaan, että häntä armahdettaisiin, että hän on köyhä, perin köyhä mies, lapsia ja maatuska kotona... Muori ei nähtävästi huomannut koko melskettä, sillä hän yhä uudisti hupaisen loilotuksensa ja jo pari kertaa vaati Siukkua uudestaan tanssiin. Mutta Siukku vetäytyi sanaakaan virkkamatta kamariin. Siellä karjalainen lakittomin päin, kasvoilla juopuneen pelonalaisen veltto, surkuteltava ilme, juuri lankesi polvillensa Vennun eteen, joka häntä käsivarsista puristeli. Korttikasa oli pöydällä, jonka päässä Esa nojaili kättensä päällä ryömällään. »Perkele!» huusi Esa hermostuneesti, kun näki ryssän polvistuvan. »Ota lipetti!» »Ka, hyvä veli, määnhän mie, peästähän, laskekaa!» huusi ryssä itku kurkussa. »Kuka sinua pitää, mää niin pitkälle kuin tie piisaa!» huusi Vennu ja työnsi ryssän kumoon. Tämä riensi ylös. »Voi hyvä ristiveli, pyhä veli, minä oon niin köyhä että...» »No jokos se Ontro nyt...? Voitoiltasiko erkanet?» Koipi-Siukku läheni häntä juuri, kun tämä pani laukkua vapisten selkäänsä. »Ka, sie pyhä velih, mahat uskoo, kun kaikki pelattih ... ihan...» »Älä usko, Siukku, älä laske, pelataan sen huivia», sanoi Ella, joka selällään loikoi kamarin sohvassa. Samassa tuli muori kamariin nuuskatoosa kädessä. Esa oli vaipunut ryömälleen kättensä päälle ja näytti nukkuvan. Vennu lähti ulos kamarista, vaihdettuaan Siukun kanssa merkitsevän silmäyksen. »Niin, no, mitä sun laukussasi on?» sanoi Siukku, »onhan siellä jotakin pelattavaksi kelvollista». Hän nauroi ja tahtoi, että asia piti ymmärtää enemmän leikilliseltä kuin todelliselta kannalta. Karjalainen rupesi uudestaan pyytämään ja rukoilemaan. Ellasta tuo oli niin hauskaa ja virkistävää, että hän nousi ylös ja kävi myöskin Ontroa kiusaamaan. »Mitä ne Ontrolta...? Ota nuuskaa pyhä veli», virkkoi muori. »Aa muori...» Siukku jätti heidät kolmisin nuuskaamaan ja pujahti ulos. Hän löysi Vennun ulkopihalta. »Aiotko sinä...?» kysyi Vennu ja huulilla väreili omituinen, punnitseva hymyily. »Aion.» Siukku ärjäisi tuon pidätetyllä äänellä vilkaisten samalla ympärilleen. »Ei täällä ole ketään», sanoi Vennu, arvaten Siukun ajatuksen, mutta vakuudeksi katsellen itsekin ympärilleen. »No, jos se maksaa vaivan», jatkoi hän ajatuksissaan. »Vähintäin sata ruplaa. Sillä on paidassa sydämen kohdalla tasku ja siellä se sen säilyttää.» »Varmaanko sata ruplaa?» »Niin.» Ja Siukku kertoi mistä hän oli sen saanut tietää. »Hm... Perkele...» »Mitä?» »Se on melkein liian vähän, jos...» »Josko kiinni joutuu? Millä siitä kiinni joutuu! kun sinä ja Ella todistatte, jos kysymys tulee, että minä teidän joukossanne tulin täältä teille.» »Ja piruko siitä kysymyksen nostaa, jos et asiasta hoilaa. Mutta asiasta toiseen, sinun täytyy antaa puolet rahoista ja puolet tavaroista minulle.» »Olkoon sitten tekemättä, pitäköön ryssä henkensä. Mitä minä sillä viidelläkymmenellä ruplalla teen?» »No no, Siukku. Rahaa sekin on sinun laisellesi. Luuletko sinä, että '''minä''' ilmaiseksi '''sinun kaltaisiasi''' miehiä joukossa pidän?» Vennu naurahti ilveillen. Siukku katsasti häneen jo puoleksi anteeksi anova ilme silmissään. »Tee kuinka tahdot», jatkoi Vennu, »mutta sinä ymmärrät sen, että jos sinä joukostamme luovut, niin meidän täytyy laittaa sinut linnaan. Vai luuletko, ettei sulia olisi jo tarpeeksi syntiä?» Yhä oli Vennun huulilla tuo keveä, melkein leikillinen nauru. Siukku oli hämillään ja kirosi hampaittensa raosta. Näki selvään, että hän oli käskijänsä käytettävänä. Ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään koettamasta saada yksityisvoittoa aiotusta ryöstöstä hiukan suuremmaksi, josta syystä hän vielä koetti väittää. Mutta Vennu oli taipumaton ja alkoi pitää loukkauksena, että niin vähäpätöinen mies kuin Koipi-Siukku ilkesi paljoksua lunnaita saadaksensa olla hänen joukossaan. Siukku huomasi pian joutuvansa jo siihen asemaan, ettei hänellä ollut tilaisuutta kieltäytyä eikä peräytyäkään aikomastaan ryöstöstä. Sillä kun Vennu alkoi puhua pikku miehistä, joita ei kukaan kaipaa, silloin tiesi, että hän puhui vakavaa totta. Siukku taisteli itsensä kanssa taistelun. Toiselta puolen vallanalaisuuden tunne häntä tällä hetkellä vahvasti painoi, ja hänessä heräsi voimakkaana halu karistaa tuo paino hartioiltaan ja karustaa tiehensä, elää vapaana miehenä. Mutta samalla hän tiesi esimerkeistä, että jokainen, joka kerran oli '''tämän''' vallanalaisuuteen antautunut ja sitten tahtonut uhitellen siitä päästä, sen juoksun mitta oli ollut lyhyt. Hän rakasti elämää ja juuri sellaista elämää kuin Karin Vennun joukossa sai elää, hurjaa, vapaata ja heidän käsityksensä mukaan »komeaa». »Loasta» oli hän joukkoon päässyt. Tiesi, että häntä ainoastaan siitä syystä pidettiin joukossa, että hän oli näppärä »itse ottamaan» ja siten kykeni kunnollisesti maksamaan parasten kestejä, jotka olivat liian hyviä itse ottamaan. Tuossa, kun hän jäi yksin, Vennun mentyä tupaan, tunsi hän johtajansa hallitsevan voiman syvästi. Ei värekään Vennun vakavissa kasvoissa todistanut, että hän välitti siitä asiasta, joka kysymyksessä oli. Teki Siukku sen tai oli tekemättä, se näytti olevan hänelle ihan sama. Mutta yhtä kaikki, jos hän sen tekemättä jättäisi, olisi hänen '''juoksunsa päättynyt'''... Sitä hän kirosi, tuota armottomuutta ... ja kun ei ollut olemassa keinoa, jolla olisi tuon konnan itsensä voinut vetää rinnalleen oikeuden eteen: ei kukaan '''tietäisi''', ei uskaltaisi todistaa Vennun päälle, hänen, joka kuitenkin oli niin monen juonen ja rikoksen esimies. Mutta hän itse?... Kylmät väreet kulkivat ruumiin läpi, kun ajatteli, kuinka helposti hän tulisi tutkituksi ja tuomituksi, jos vain Karin Vennu tahtoisi. Murhakin, josta hän jo oli ollut syytteen alaisena, olisi tullut kyllä aikoinaan todistetuksi, mutta ne silloin häntä auttoivat, panivat rahoja liikkeeseen todistajain palkoiksi siltä varalta, että hän irti päästyään maksaisi, ja niin hän pääsi irti... Hän tunsi olevansa niin täydellisesti ahtaalla Vennun käsissä, että mielikuvituksen johdosta alkoi rintaa ahdistaa. Koipi-Siukku oli joutunut erääseen huoneitten välyseen, missä pölkyn päällä istui ja mietti. »Kostan, kostan, kostan!» hän jupisi. Se innosti häntä siksi, että ahdistava pihti rinnan päällä tuntui heltiävän, tila laajenevan ja elämä näytti hymyilevän täydeltä terältään. Kostoajatus ei saanut hänen mielikuvituksessaan mitään muotoa, ei suuntaa, eikä hän sitä ajatellutkaan. Elämähän tarjoo niin lukemattomia tilaisuuksia ja suuntia, ehtii kyllä vastakin etsiä, valita parhaimman... Yhtäkkiä löysi hän itsensä uudestaan ajattelemasta sitä kuinka paljon Ontrolla mahdollisesti olisi rahoja? Kentiesi on kaksikin sataa ruplaa? »Ja piruko minun käskee sanoa heille kuinka paljon minä siltä oikeastaan saan!» Hän hypähti ylös innostuneena. Murhan ajatus herätti hänet uudestaan sekä sen johdosta suhde Vennuun. Ikään kuin itsestään syntyi varma päätös lopettaa karjalainen, ottaa sen omaisuus ja päästä Vennun kanssa oikein likeisiin väleihin, laittaa, että se '''tarvitsisi häntä''' vielä enemmän ja sitten...! Hän tempaisi suuren puukon tupestaan, iski sen ahtaassa välysessä seinähirteen. Puukko vajosi lahoon puuhun päätä myöten. Sutkaus tuntui niin somalta, niin kiihottavalta, että Siukku alkoi voimainsa takaa hakata puukollaan lahoa seinähirttä. Hän ajatteli, että kun olisi nyt Karin Vennu tuossa ... ja hän iski yhä syvemmin, yhä taajemmin. »Minä otan rahat ryssältä», hän jupisi tullessaan ulos välysestä, tehden samalla jyrkän päätöksen, että parhaan osan hän itse pitää, vaikka sitten sataisi vanhoja noitaämmiä. Hänestä oli jo alkanut näyttää luonnolliselta, etteivät ne voisi häntä kovin lujalle panna, sillä he kuitenkin tarvitsevat häntä. Hänen '''kykyistänsä''' miestä ei ole joukossa monta... Elämän halu virkistyi, kun tunsi että häntä joukossa tarvitaan, ettei hän olekaan niin vähäpätöinen henkilö kuin äsken oli Vennun puheista ruvennut itsekin uskomaan. Hyvä, ettei tuo Ella homppelo tule nyt tätä asiaa tietämään. Hänen tullessaan sisään kamariin oli siellä ryssän tavarat vedetty esiin laukusta, Vennu ja Ella niiden ympärillä kiusasivat miestä, joka itki, siunasi ja rukoili, että hänet laskettaisiin menemään. Karhun Esa oli oikaissut itsensä sänkyyn ja katseli sieltä tuota menoa. Muori oli toisten joukossa hääräillen Ontron lohduttelemisen touhuissa ja vakuuttaen yhä: »Mitä tuossa nyt Ontro, ei suinkaan ne nyt sinulta mitään tahdo. Otetaan ryyppy, eikö niin, Karin isäntä? No ottakaa nuuskaa.» Esa hypähti lattialle kuin nuorilla vedetty. Meni, hamusi ryssän tavarat laukkuun. Huomaamattaan takertui siinä katselemaan erästä mustaa, sininukkaista silkkihuivia. Se oli hyvin kaunis. Esa kentiesi ajatteli: kaunis kihlasilkkinen. Heti hän kuitenkin senkin, ikään kuin omia ajatuksiaan paeten, työnsi laukkuun, heitti laukun nauhasta ryssän kaulaan, tarttui sitten tämän kaulukseen, avasi oven, pisti siitä tupaan ja antoi vielä potkun takapuoleen. Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, ja muut olivat niin äimissään, ettei kukaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Eikä hän itsekään sanonut. Kun jälleen oikaisi itsensä sänkyyn, kajautti raa’an kirouksen. Karjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas. Toiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin laskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin vietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi... Esa oli nyt pilannut koko huvin. Esa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille ivallinen ilme. »Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin varkaita!» hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään, tuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä herättävän. »Knapin varkaita?» virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka vähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi. »Knapin varkaita!» huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi ajatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan, yhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä tarkkasi Esaa. »Niin, knapin varkaita», uudisti Esa, »näinhän minä, että teidän teki mielenne tuon ryssän kamoja.» »Mielemme?» Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa. »Mielenne!» huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä. »Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne ryssän kamoja!» Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja silmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru. Vennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme silmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä totiseksi. »Lähdetäänkö?» kysyi hän Ellalta. Tämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään ollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta. »Saakuri», hän sanoi, »minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se heti paikalla laita lisää viinaa.» Yksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän kaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja meluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui tuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta toiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin sängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti latuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku nosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen nauroi eikä luonut silmäystäkään häneen. Toiset melskasivat kuin kakarat. Siukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti epäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski tihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta Vennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman naurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli niekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa naamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä hetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta lattiaan. »Knapin varas!» ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut kipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti: »Knapin varas!» Ella nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta sellaisesta ei koskaan riitaa tullut. Esa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä pulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan! »Hoi Vennu!» huusi hän ja pyörähti kuin sotamies. »Mulla ei ole tilkkaakaan viinaa.» »No hae.» »Ei ole rahaa. Takaatko?» Esa katseli kummallisen tarkkaavaisena Vennua. »Sinuako? En tiedä tohtiiko sua taata.» Vennun suu meni leikkisään, mutta samalla vähän pisteliääseen nauruun. »Pisteletkö sinä?» Esan silmät säihkyivät ja hermosto värisi. »Vasaran alainen mies», jatkoi Vennu. »No saatana!» Esa tempaisi tuolin ja löi sen säpäleiksi lattiaan. Tulinen puna kohosi Vennun kasvoille. Hän nousi istumasta, käveli pariin kertaan yli lattian harteitansa puristellen. »Eikös täs’ ole poijat leviät hartiat? Ka pojat, ka!» Hän rytkäytteli kantapäillään lattiaan, nostatteli olkapäitään ja ärjyi. Ella katseli ensin oudostellen toisten tappelunhankkeita. Rupesi kyselemään, että oikeinkos te tapella meinaatte, vai? Alkoi sitten sovintoon suositella. Kumpikaan toisista ei pannut mitään huomiota Ellan puheeseen, mutta näytti siltä, että Esan kiukku vähitellen asettui ja Vennun nousi. »Mitä sinä pistelit?» »Niinpä sinä olet nyt kuin kruusihuilu, ettei saisi mitään puhua», sanoi Vennu. »Minä en kärsi pistelemistä.» »No, olenko minä knapin varas?» Esa naurahti melkein hyvitettynä, sillä hän huomasi, että tuo oli koskenut. Vähitellen asettui riita, ja kun se lopuksi täydelleen selvisi, oli Vennu taas kuin ruhtinas. Muori, joka löydettiin tuvan sängystä nukkumasta, pantiin viinaa hakemaan Vennun rahoilla. Taas vallitsi näennäisesti mitä sydämellisin ystävyys miesten kesken, kun viina saapui ja siitä saatiin ryyppyjä ruveta kallistelemaan. »Tuota noin», alkoi Vennu, »oikeinko sinä aiot antaa sen Saviojan Villen viedä omaisuutes kuin joku vellipöksy?» »Vellipöksy?» »Niin, niin, mies sellainen kuin sinä.» »Ei ikänä!» huusi Kuivasen Ella. »Niin ... no; mitäs siihen tehdä. Vieköön!...» »Älä saakeli. Jopa sinä häpäisisit koko meidän joukon, kun sellaisen käkryn antaisit ottaa vain ilman vastaan sanomatta...» Näki, että puhe koski hyvin kipeästi Esaan, sillä hän oli taas alkanut synkkämielisen näköisenä tirkistellä pitkin nenänvartta. »Pelota se, tuommoinen käprykkä! Jos minä olisin sun tilassas, niin...» Vennu tirkisteli, salamielinen mutta Esalle kylläkin ymmärrettävä ilme silmissä Esaa, kun tuota saneli. »Meidän miehet eivät ikänä anna volia sellaisille, ei vaikka!» Vennu iski suuren nyrkkinsä pöytään. Ikään kuin kauan mietitty masentava ajatus, joka Esaa oli taas alkanut painaa, olisi mennyt rikki tuosta räjäyksestä ja sitten kirvonnut ilmoille, Esa kavahti pystyyn ja virkahti: »Tuletko takaamaan minua?» Vennu ei ollut tuota odottanut. »Häh?» »Tuletko takaamaan, minä sanon?» »Takaamaan? Lempoako sinä takauksilla... Nyrkki se on miehen takaus. Velkaa sitä on minullakin, mutta tulkoon yrittämään! Jumaliste, Esa! Jos sinä meinaat komiaa olla elämänikäsi, niin opeta raukat pelkäämään itseäsi!» Taas läjähti nyrkki pöytään. »Ja niin minä teen vastakin. Taikka ootko kuullut että Karin Vennulta olis joku tohtinut lain kautta saatavaansa hakea?» Esa ei puhunut mitään. »Sä murehdit», jatkoi Vennu. Vetäisi tuolinsa lähemmäksi Esaa ja virkkoi puoliksi kuiskaten: »Sinä olet, kuule, vielä lapsi.» »Lapsi? Älä...» »No älä nyt, anna minä sanon: sinä olet lapsi, kun tuollaisia murehdit. Minä jo sanoin sulle, että pane se Saviojan pöhlö pelkäämään! Näes, mullakin on velkaa sille kaksi sataa ruplaa, mutta tulkoon tahtomaan! Se pelkää minua niinkuin... Ja kaikki pelkäävät!» »En pelkää sinua.» »Sinäkö?» »Minä – en – pelkää!» »Olkoon se nyt anteeksi tällä kertaa», sanoi Vennu hiukan päätänsä pudistellen. »Mutta...» »En minä pyydä anteeksi.» »Pyydä jos tahdot, mutta minä annan vain. No niin, mutta asia on yksinkertaisesti siten, että joka tahtoo olla komiaa, sen pitää olla vähän viekas...» »No niin sinä ainakin olet!» »Olen pikkuisen. Mutta sitten pitää ihmisen olla vähän...» Vennu keskeytti, puri hampaansa yhteen ikään kuin olisi yhtäkkiä nyt vasta huomannut, että oli laskemaisillaan Esalle liian paljon neuvoja ja sanomaisillaan puolen sydäntänsä. »No, ja sitten?» kysäisi Esa. »Ei mitään, ei mitään ... en minä sanokaan kaikkea! Mutta eikö sitä viinaa jo tule?» »Sano kaikki», uteli Esa. »En!» »Miksi et sano», tutkaili Ella, joka vetelän näköisenä rötkötti ryömällään pöydän päällä ja tarkoin oli kuunnellut Vennun puhetta. Muorikin tuli samassa valittaen ettei ollut tahtonut saada viinaa. Pullojen pöytään ilmestyminen johdatti miesten mielet pois äsken puheena olleista asioista. Vennu tuli uudestaan juovuksiin. Äskeinen puhe oli sen verran häntä kiinnittänyt, että jälleen palasi siihen. »Sen minä sanon», virkkoi hän, »ettei ne vallesmannit ole meikäläisiä varten eikä lakikaan! Ne ovat vain niitä lökäpöksyjä varten, mutta ei meitä, taikka ei '''minua''' varten ainakaan. Kyntensä polttaisi laki ja oikeus.» »Saman minä sanon!» huusi Ella ja löi nyrkkinsä pöytään julmasti muljotellen ja ihaillen katsellen Vennua. Esa alkoi kiroilla. Ei suinkaan '''hän ainakaan''' pelännyt vallesmanneja eikä lakia ja kyseli luulivatko toiset sitä? Eivät nekään sitä luulleet, mutta Vennu kysyi, että mitä sinä olet kuin »märjis housuis»? »Minä en ymmärrä minkä vuoksi minun on niin kamalan paha olla!» huudahti Esa otsaansa painaen kädellään. Villi katse silmissä muuttui omituisen kärsiväksi ja surumieliseksi. Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan, sillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet, kironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan: »Paha olla?» »Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte, mutta... No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut todellakin niin kuin helvetin piinassa.» »Älä nyt, sehän oli... Ottiko se niin sun kunniaasi?» kysyi Vennu. »Jos ämmät olisivat minut raipoilla piiskanneet, niin ei se olisi enempää ottanut mun kunniaani, tai jos olisi sanottu mun körttikokouksissa konttineen. Mutta minä en ole ikänä pelännyt, enkä ikänä saanut selkään! Ja sitten vielä korvenloukkolaisilta... Valitaan muka parhaat pojat hakemaan takaisin Järvelän Santraa, niin tullaan jokainen takanasilmin, eikä edes yhtäkään henkeä mennyt. Tapeltiin kuin lapset.» »Niin kuin lapset, todellakin!» »Ilveile siinä, taikka saat niin vasten kuonoas. Miks’et tullut mukaan?» Vennu nauroi. »Ota ryyppy!» »Niin kuin kakarat lähdettiin jäniksen poluille. Tämä Ellakin, kun menee morsiantansa hakemaan ja ottaa selkäänsä kuin ryssä.» »Minäkö?» »Minäkö! Kenenkä morsianta sieltä lähdettiin hakemaan sitten, jos ei sinun? Mutta sen minä vannon, että sille Valeelle minä annan ikuisen torpan maan!» Esa puri hammasta ja löi nyrkkinsä niin raivoisasti pöytään, että hän näytti siihen vuodattavan kiehuvan kiukkunsa koko voiman. »Älä vain niin, että kiinni joudut.» »Kiinni? Mitä mä siitä välitän! Sen tähden minä sen juuri teenkin, että koko maailma saisi nähdä, että minä oon itse Karhun Esa, minä! Anna ryyppy!» »Saat. Hurja luonto on päreet kuin rauska paita», puheli Vennu kaataessaan. »Mutta nyt minä olen ajatellut koko viikon, että minä otan akan», jatkoi Esa. »Akan? Kenenkä?» uteli Vennu. »Huoli sinä siitä ... en sano. Mutta sen vain sanon, että kun minä niihin puuhiin ryhdyn, niin en minä akan alkua sillälailla päästä kuin tämä Ella...» Ella oli jo vetänyt itsensä niin täyteen, ettei juuri kyennyt tuolilta nousemaan. Kuullessaan nimeänsä mainittavan rupesi hän kyselemään mitä hänestä puhutaan. Mutta toiset eivät siitä välittäneet. »Ella on sikana», naureskeli Vennu. »Vai akan. No ota vain, ota rikas.» »Rikas ja rakas.» »Niitä ei ole tiheässä, eijo, sanon minä.» »Sepä siinä juuri on...! Sen minä sanon, että tämä eläminen ei maksa vaivaansa!» huusi Esa. »Muutos tähän pitää tulla. Joko minä rupean rosvoksi ja ryöstämällä kokoan itselleni loppumattomat rikkaudet, en ota ikänä akkaa, juon ja mellastan ja tappelen vain kaiken ikäni, taikka otan akan ja rupean körttiläiseksi. Muuta ei ole kuin nämä kaksi keinoa.» Vennu kuunteli hämmästyneenä tuota tulista puhetta. »Mutta täällä ei passaa olemaan muuta kuin yksi suuri roisto ja se on jo. Pikku rosvoksi en minä rupea ... entä...! Sille nauretaan. Mutta suurta kunnioitetaan. »Kuka se on se suuri rosvo?» kysyi Vennu hyvin omituisesti, vaikka oli niin päissään. »Kuka! kysy tunnoltasi, kyllä se vastaa.» »Häh?» »Se meni. Mutta ei minusta ole siihenkään. Mulla on liian suora ja rehellinen luonto. Varasten päällikön pitää olla nilkku?» »Nilkku?» »Nilkku! Niekale se pitää olla, lurjus, valehtelija. Kun minä olisinkin yhtä hyvä kirjailemaan kuin puukolla lyömään, niin...» Nyt rupesi Vennu rajusti vääntämään päätä ja puremaan hammasta, nousi ylös ja nyrkkejään puristaen virkkoi: »Tuollaisista puheista annan minä aina selkäsaunan.» Hän näkyi ikään kuin punnitsevan voimiansa, sillä hän oli kovasti juovuksissa. »Nytkinkö?» Esa jo seisoi ja näytti melkein aivan selvältä. Vennu vielä seisoi pöytään käsin nojaten ja Ella nukkui. »Kuule Vennu! sinä luulet olevas kaikkien herra ja holhooja, mutta odota... Joko minä taikka sinä...» »Ahaa!» huusi Vennu kamalasti nauraen. »Hoi Ella, nyt lähdetään!» Hän tempaisi nukkunutta toveria kauluksesta, että tämä torkosi töllistelemään. Vennu rupesi laulamaan ja lattialla hypähtelemään, huonekalut tärisivät. Esa oli istuutunut tuolille. »No lähdetkö sinä, taikka nyt jäät?» kysyi Vennu Ellalta. »Mikä hätä nyt on?» »Hätää ei ole, eikä koskaan tulekaan. Mutta mars, poika, nyt mennään!» Hän tempaisi Ellan kauluksesta matkaan. »Muistakaa se pojat, että Karin Vennu on sittekin '''vanhin'''!» Ellan hän tempaisi kainaloonsa ja vaikka olikin itse hyvästi juovuksissa vei tämän kuin puolikasvuisen pojan mukanaan. Ella koetti rämistä, haukkua ja vastaan ponnistella, mutta turhaan. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3248 5508 2006-09-04T13:15:04Z Nysalor 5 V Seurauksia {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: IV »Minä taikka sinä...»|IV »Minä taikka sinä...»]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: VI Yöllisiä tapauksia|VI Yöllisiä tapauksia]] |otsikko=V Seurauksia |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Sillä aikaa kun Karhun Esa sielullisesti kärsi, parantelivat muut Korvenloukolla saamiaan ruumiillisia haavoja ja hautoivat mahdollisesti kostotuumiansa. Yleisöllä oli tuosta tapauksesta paljon jauhamista isoksi aikaa. Suurin ihme oli, ettei lopullisesti yhtään lyödyistä kuollut, ne parantuivat kilpaa. – Sitten kuultiin, että Järvelän Santra olikin ollut kotonansa Mikkeliyönä, – naurettiin ja ilkuttiin pojille vasten naamaa, Ella parkaa ihmiset suorastansa pilkkasivat. Mikähän mieskään se sitten on tuo Ella? sanottiin, – pöhlömäinen retale. Ei ole edes aikamiehen vastus, huudollansa vain pelottelee. Ei sellainen ole kelpo tytön arvoinenkaan. Valee sitä vastoin. Harvat hänet tunsivat, nuori kun oli poika ja vähän pitäjällä kulkenut. Poikaa se vain näkyi olevan. Nuolkaa nyt huulianne pitäjän komeat pojat, ja katsokaa päältä, kun oikein aika poika syö rokan nenänne edestä... Valeesta tuli ihme. Hänen voimistaan ja rohkeudestaan kerrottiin uskomattomia juttuja. Myöhemmin saatiin kuulla, että Järvelässä oli jo täysin suostuttu, että herastuomari jo oli mielistynyt vävyynsä ja emäntä ainoastaan siitä enää marmatteli, kun niin kamalalla kurilla vanhoja ihmisiä peijataan. Karhun Esa unohdettiin kokonaan tämän pääasian johdosta, sillä ei kukaan tiennyt, että hänkin Santraa ajatteli. Muutaman päivän kuluttua ruvettiin vihdoin häntäkin muistamaan, kun kuultiin huhua Saviojan Villen hätyyttämistouhuista. Sitten huomattiin, että kuuluisa mustakin oli kuollut. Vanhan kokemuksen mukaan sellainen tapaus aina vei talon onnen, heitti männän katolle. Makailevan nyt kuuluikin onnettomuuksien päälle. Kyllä se olikin lentänyt! Jokohan putoaa? Miehuullisesti nytkin kuului tapelleen Korvenloukolla. Poikaa se on se Esa. Ottaisi nyt akakseen Rekipellon Sannan, pääsisi veloistansa ja rupeaisi ihmisiksi elämään vielä, niin tulisi oivakin mies. Mutta joko! Sellaista se on sukuakin... ---- Nimismies oli kauniisti pysynyt kotona koko Mikkeliyön, kulkenut ikkunasta ikkunaan, mutta ulos vain ei lähtenyt. Mitäpä hän siellä? Oikein karmi selkäpiitä jo ajatellessakin, kun kuuli ohiajavain rivoja lauluja ja huutoja. Makuulle ei mitenkään voinut mennä, olo tuntui niin levottomalta ja turvattomalta. Tunsi olevansa kuin piiritetyssä varustuksessa, jossa ei ollut mitään varustuksia ja vihollinen, ilkkuen piiritetyn voimattomuutta, mellehti ympärillä härnäillen ja kiusaten... Saattaisivat tulla millä hetkellä hyvänsä ja iskeä ikkunan rikki... Hyvä isä...! se ei olisi tapahtunut ensi kertaa. Monestihan oli sillä tavalla nimismiesten luo menty, – ei hänen luoksensa sentään vielä koskaan. Mutta miksei sekin saattaisi joskus tapahtua... Johtui tekemään itsekseen tiliä teoistansa, suhteistaan kuntalaisiin. Lohdutukseksensa huomasi, ettei ollut tuoreita epäsopuja hänen ja '''junkkarien''' välillä. Sepä rauhoitti. Hullupa olisikin ollut, ajatteli, jos olisi kaikkia kanteita korviinsa ottanut! Pahahenkikö niistä sitten selvän ottaisi siksi, että niitä kiinni saisi. Ruveta niiden kanssa kilpaa juoksemaan, – eipä tässä ihminen saisi elävää rauhaa eikä kunnollisesti yötänsä nukkua... Mitä apua siinä olisi noista körttiläisistäkään! Eihän hän voi muutenkaan sitä joukkoa sietää. Ennen olisi koko piiristä vaikka hiiteen lähtenyt. Mutta koko saakurin uskalikkoja ne olivat yhtäkaikki, hänenkin mielestään, nuo körttiläiset, kun uskalsivat ruveta suoranaiseen sotaan noita junkkareita vastaan. »Tehkööt kuten haluavat», hän yöllä itsekseen arveli, »omaan niskaansa he saavat. Minä en välitä. Jos he voittavat, saavat nuo roistot hiukan pelkäämään, on se minulle hyödyksi, tietysti! Jos tappiolle joutuvat, syyttäkööt itseänsä. Mihinkä tässä yhden miehen voimat ulottuvat?» Hän levitti mahdottomuudelle käsiään. »Komppania kasakoita tässä pitäisi olla, jos niitä kurissa saisi pidetyksi!» hän huudahti. Melkein rauhoittui, sillä tuntui niin luonnottomalta yhdeltä mieheltä vaatia. Mutta kohta rauha katosi, kun uusia ääniä kuului maailmalta. »Jos ne taas tekevät murhia niin...» Se olikin ikävintä. Silloin täytyi aina asiaan käsiksi käydä, ei sopinut huolettomuuteen jättää. Sellaisissa tapauksissa tahtoi sotkeutua, joutua vihan ja vainon alaiseksi. Se häntä harmitti, pelotti. Neuvotonna mies panetteli tuota villiä kansaa, joka oli ikään kuin pimeyden kidasta oksennettua ja hän vaivainen joka oli joutunut niiden keskelle järjestystä ja oikeutta pitämään! Mutta kun oli kerran tullut, niin pysyisi täällä kuitenkin jonkin ajan, hän näyttäisi, että hän on sentään mies, joka ei ensi pahasta säikähdä, joka ei kulje jäniksen säärillä... Vasta aamun hämärtäessä hän nukkui. Päivällä jo sai kuulla, mitä oli tapahtunut Korvenloukolla. Nerokkaana laskumiehenä huomasi heti, että kumpikin puolue oli jotenkin tasaväkisesti saanut ja antanut. Se oli hyvä tulos. Parhaimmassa tapauksessa eivät uskalla antaa asiaa käräjäin haltuun ensinkään, jollei niistä ruojista joku satu kuolemaan. Huhut toivat hyvin seikkaperäisiä tietoja. Vahdit olivat kovasti syyllisiä ja korvenloukkolaiset olivat ensin päälle hyökänneet, alkaneet tappelun. Jahah, ne kyllä minä tutkin, panen miehiä linnaan kahden puolen! Ei kumpaisillakaan ole syytä vihata minua! Eivätkä ne sellaista vihaa, kun kahden puolen saavat minun kädestäni. Hyvä juttu, minä teidät opetan... Mutta sitten hän kohta muisti kysyä, oliko Karin Vennu joukossa. Ei ollut. Se oli hyvä juttu, oikein hyvä. Siihen minä isken sitten kun nämä toiset panen ensin linnaan. Minä näytän...! Vasta myöhemmin kerrottiin hänelle siitä, että Talvikosken Hermanni oli kuolemankielissä ja että häntä oli poikansa Köpi lyönyt. Köpi ei ollut nimismiehen tietojen mukaan minkään joukon erityisen suojeluksen alainen, olihan vain tavallinen renttu, josta ei lie kukaan välittänyt. Tästä tapauksesta tultiinkin erityisesti ilmoittamaan. Kerrottiin, että poika on karkutiellä. Tähän asiaan nimismies innostui. Hän kutsui heti kaksi lautamiestä, kävi Talvikoskella, näki isännän huonon tilan ja lähti, otettuaan vielä pari isäntämiestä mukaan, etsimään Köpiä. Löysikin tämän eräästä juoppoparvesta, pani kiinni ja vei vanginkuljettajalle. (Päivää myöhemmin lyöty isä pyysi ja saikin poikansa vapaaksi.) Kotiin tultuaan kyseli nimismies Margareetalta eikö Korvenloukon »roistoja» tai körttiläisiä ollut sillä aikaa käynyt? Ei ollut käynyt. Nimismies hieroi mielihyvissään käsiään... Pelkäävät nahkaansa, rohjaleet, eivät uskalla tulla ilmoittamaankaan...! Ensin käkesi hän mennä sinne itsestään. Mutta tuli jätetyksi asia päivästä toiseen odotellessa, että joku niistä lyödyistä kuolisi. Tuo odotus ei kuitenkaan toteutunut ja jo ensi viikon lopulla ajatteli, että sopikoot ja sotikoot...! Saivatpahan tarpeeksensa jo. Eräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän melujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan lautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen semmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että nämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän raivostui. »Kaikille niitä raha kans lainata ja sitte mine pite olla täs jokahitte koira!» Lautamies sanoi, että se on kyllä ollut hullua, mutta mitäpä siihen nyt tehdään ja arveli vielä, että sopii ottaa palkkansa. »Luuleko sine, ettei mine sen ymmerre!» huusi Lindblom, »mut siine on muutkin seikat, se on semmosta pirun joukko.» Jo ymmärsi lautamies, että Lindblom pelkää nahkaansa. »Noo», kiirehti sanomaan, »ei siinä ole pelkäämistä, sillä niille lie tullut pahat välit Karhun Esalle ja Karin Vennulle, koska Vennu kävi tämän Saviojan puheilla hyvässä ystävyydessä sanomassa, että olisi parasta kiiruhtaa hakemusta ja ulosmittausta, että sen Esan asiat ovat huonolla jäljellä.» »Sanoko Karin Vännu nin?» »Niin se oli sanonut. Ja siitä me arvelimme, että niille on tullut riita.» Tuo uutinen nähtävästi vaikutti nimismieheen erinomaisesti. Sillä hän nousi kävelemään ja rupesi mielihyvissään käsiänsä hiomaan ja hokemaan: »Jahas, jahas, vai on piruile tulluna riitta.» »Niin näyttää.» »Jahas. Noo, se tuomio on valmis?» »Niin on, nimismieshän sen näkikin.» »Oikke, mine muistas! Noo se on joukkos?» »On.» Mutta nyt teki mieli lykätä asia kuitenkin pari päivää, sanoi olevan itsellänsä kiirettä. Siihen oli suostuminen. Päätettiin siis kahden päivän päästä lähteä. ---- Muuanna päivänä ajoivat ryöstömiehet Karhun pihaan, nimismies jahtivoudin ja kahden lautamiehen kanssa. Esa sattui juuri ulkokädellä olemaan. »Päivää», tervehtivät, muutamat hiukan nolon näköisinä, toiset vähän kopeina ja ikään kuin ylvästellen tahtoen sanoa: ole mikä oletkin, ei me tässä nyt ainakaan hyppyyn lähdetä! Esa katseli tuikeasti, syrjittäin eikä vastannut tervehdykseen, aikoi vain tupaan mennä. Mutta nähtyään, että miehet valmistausivat myöskin sinne tulemaan, pidättyi porrasten eteen. Kyllä siinä jo näki, että miehessä kiehui, sillä ääni kalahteli niin omituisesti, kun kysyi: »Mitä miehet kulkevat?» Hän seisahtui porrasten eteen ikään kuin estääksensä sisään tulemasta. »On vähän asioita», virkkoi jahtivouti ja vilkaisi nimismieheen, joka oli jäänyt hieman jälkeen. »Vai asioita. Mitä asioita?» »Noo, kyllähän tämä vallesmanni sitten selittää, selittää sinulle...» »Ei sillä mulle ole mitään asiaa!» »Eiköpähän ole, sittepä hänen näkee, näkee jo.» Esa yhä seisoi portailla vastassa ikään kuin estääksensä vieraitten tupaan tuloa. Jahtivouti ja lautamiehet loivat nimismieheen odottavia katseita. Vihdoin Lindblom tulikin hiukan ähkyen, sillä piha oli rakennukseen päin nousevaa, vastamaata. »Jahah, jassoo... Se on Esa Karhu?» hänen kysyvä katseensa kiersi miehestä mieheen, vaikka itsekin kyllä Esan tunsi. »On, on se», miehet äänsivät ja Esa katseli kulmainsa alta. »Jassoo, no me mennä sisäs, meil on vehen sulle asia.» »No eikö sitä tässä sovi sanoa?» Esa kysyi. »Mite? Eikö sine laske met sisäs?» Esan vaihtelevat tunteet voi lukea hänen silmistään: toisinaan näkyi liekkiin leimahtavan raivo, toisinaan taas kuin mahtavan vesiruiskeen alla näytti tuo liekki äkältelevän ja tuskallisesti lekottaen ikään kuin viimeisiänsä potkien vaipuvan toivottomana ylivallan alle. Esa luultavasti mietti: tehdäkö rynnäkkö, näyttää niille ihmeitä, panna pitkin ja poikki koko roikkaa! Pian hän kuitenkin teki päätöksensä. Käännähtäen vinhasti tupaan päin äännähti hän kuin armosta. »No ... sopii tulla, jos on asiaa», ja astui edellä sisään. Hänen astuntansa tavallisesti oli keveä, mutta nyt hän ikään kuin tahallaan jysäytteli joka askelella. Ja miehet vilkaisivat toisiinsa juuri kuin kysyäkseen »mennäänkö»? Sähähtivät sitten melkein kuin yhteen suuhun että »mennään nyt». Tultiin tupaan. Esa oli jo ehtinyt istua penkille selin oveen, piika toimieli jossakin keittopuuhissa ja muori tuli kamarista. Viimeksimainittu meni vierasten ohi peremmälle vastaamatta »hyvään päivään», jonka muutamat tekivät. Nimismies ryähteli, keikutteli ruumistaan edestakaisin ikään kuin vauhtia saadakseen. »Menkäähän istumaan», käski muori vihdoin, ollen vielä selin vieraisiin, niistäen samalla nenäänsä ja pyyhki kätensä mustapohjaiseen, siniviiruiseen hameeseen. Nimismies oli nyt saanut vauhtia. »Niin, tota», alkoi hän selittää. Heillä oli »ulosmitattava» Saviojan Villen saatavasta, jollei isännällä olisi rahassa maksaa velkaa. Puhuessaan oli Lindblom siirtynyt pöydän luo ja otti salkustaan esiin papereita. Muori seisoi keskilattialla kädet ristissä esiliinan alla ja tarkasteli tuikeasti nimismiestä, sekä toisinaan Esaa, joka äänetönnä, jalka heitettynä ristiin toisen päälle, tirkisteli penkinloukkoon. »Luuleeko Saviojan Ville nyt sillä taivaaseen pääsevänsä?» kysäisi muori yhtäkkiä. »Häh?» »Niin minä vain sanon että...» uudisti muori. Lindblom käski muorin pitää suunsa kiinni. »Mitä varten? Minä puhun, minä, ja minä tahdon puhua. Minä olen ollut emäntänä...» »Suu kiinni!» ärjäisi nimismies. Esan katse kohosi penkin loukosta. »Älä karju!» virkahti hän niin syvällä ja omituisella äänellä, että Lindblom äkkiä katsahti häneen ja miehet penkillä levottomasti liikahtivat. Esa hypähti tasajalassa lattialla ja kiljahti. Koivula, toinen lautamiehistä nousi, lyhyt, tanakka mies. »Älä kilju», sanoi hän vuorostaan, naurahti, rytkäytti kantapäillään, niin että lattia jysähti. »Kilju vain! Se saa kiljua ja se tohtii», virkkoi muori, joka parhaillaan pani nuuskaa nokkaansa. »Kuka estää kiljumasta?» huudahti Esa katsellen Koivulaa. »Noo, vaikka minä.» Koivula katsahti sattumalta käsiinsä, ja näytti siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näetkös?» ja naurahti taas. Nimismieskin uudelleen sekaantui asiaan, kysyi maksetaanko ja jos ei makseta, niin hän rupeaa kirjoittamaan. »Ei makseta eikä kirjoiteta.» »Älä sinä pidä niin leveätä suuta!» huusi Koivula ja jysäytti nyrkkinsä pöytään. Toisetkin miehet nyt nousivat. Nimismies niin ikään paukutteli pöytää nyrkillään ja uhkaili. Esa arveli, että hän puhuu mitä hän tahtoo ja hän tohtii puhua. Toinen lautamies ja siltavouti näkivät jo olevan syytä asettua kirvesvinkan eteen vartioimaan. Muori luki kuin suoloihin omia arvelultaan ja tassutteli lattialla »toiskanmuoria», näkyi olevan päässä. Lindblom huomasi, että hän voi tovereihinsa luottaa, tiesi myöskin vanhasta kokemuksesta, että jos ei puukkojunkkari käy päälle kohta, ei se käy ollenkaan. Siksipä hän asettuikin uhkaavalle kannalle Esan suhteen ja ryhtyi reippaasti toimitukseen, kirjoittamaan talon eläimiä ja irtainta. Esa ei nähtävästi vieläkään uskonut kaikkea todeksi, sillä se tuntui kuin unissakäymiseltä. Omituinen voima, jota hän heti ja monta kertaa jälkeenpäin kiroili ja sadatteli, pidätti häntä »ihmeitä tekemästä». Jälkeenpäin, kun hän muisteli asiaa, luuli hän, ettei hän ryöstömiesten talossa ollessa ollut ehtinyt oikein suuttuakaan, että hän oli ollut kuin lampaannahkainen tuppi. Mutta heti ryöstömiesten mentyä muuttui hänen luontonsa, aivan kuin mustahenki vasta sitten olisi mennyt hänen sisällensä. Vaikka oli selvällä päällä, löi hän äitiään, joka piian kanssa lähti käpälämäkeen. Yksin jäätyään otti hän kirveen, ruhjoi sillä mäsäksi joukon astioita, iskieli pöytään, lattiaan ja vihdoin vimmoissaan takkakiveen. Saatuaan järkensä hiukan takaisin meni ulos, seisahtui portaille, katseli siitä vähän aikaa ympärilleen kuin huuhkaja, jonka pesä on hävitetty. Lähti siitä huulet yhteen puristettuina astumaan ulos portista, jättäen aution talon yksikseen. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3249 5951 2006-09-24T15:23:23Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: V Seurauksia|V Seurauksia]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: VII Muuan riihipäivä|VII Muuan riihipäivä]] |otsikko=VI Yöllisiä tapauksia |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Oli yö. Vennu-Karissa maattiin. Yksinäinen kulkija tuli kiirein askelin pihaan. Mutta hän ei mennyt portaille koputtamaan eikä ikkunaan, vaan tuvan pihanpuoleiseen, laudoitettuun nurkkapiihin, johon kivellä iski kolme kertaa. Heitti kiven maahan, astui portaille ja asettui rauhassa odottamaan oven aukaisua. Kopistus olikin huomattu, sillä kuului tuvanoven hiljainen käynti, lukon salpa loksahti. Joku kurkisti ovenraosta. »Kuka se on?» kysyi isäntä. »Minä.» »Ahaa, Siukku.» Hän avasi oven täydelleen, laski Koipi-Siukun sisään ja sulki oven. Sen tehtyään kysyi: »Tuletko sinä yöksi, vai onko sulia jotakin asiaa?» »Asiaa mulla on.» Vennu meni ja koetteli käsin porstuasta vievän kamarinoven lukkoa, mutta avainta ei siinä ollut. »Odota nyt, minä menen tuvan kautta avaamaan.» Pian aukesikin ovi ja Koipi-Siukku astui pimeään huoneeseen, missä Vennu paraillaan housuja jalkoihinsa veti. »Mitä sinä nyt?» »Minun pitäis saada kolme kappaletta niitä huiveja.» »Niitä ryssän huivejako? Mihin niitä nyt viet?» »Sain kaupaksi.» »Istu. Eipä nyt näytä olevan järin pimeä. Kuka niitä ostaa?» »On niitä ostajia.» »Etkö aio sanoa?» »Mitä sillä tiedolla tekisit?» »Ajattelin vain, että jos nolottelisit niiden kauppaamisessa, niin...! Viet pian muitakin mukanasi tästä. Ketä ne ovat, joille myyt?» »Älä nyt tutki. Itsehän minä asian vastaan. Kuka sen tietää, että niitä täällä tallennetaan.» »Vähänkö ne epäilevät! Eikö vielä ole kuulunut, että ryssää olis kaivattu?» »Ei. Luulevat että Ontro on lähtenyt Hämeeseen. Kulkuri Kaapo on sen jutun levittänyt.» »Hm. No sano nyt kelle sinä viet niitä? Mistä sinä tulet?» »Minäkö?» »Sinä tietysti. Mitä sinä nyt kieräilet. Jos tahdot kovin kieräillä, niin... Pian se on kieräiltynä.» Vennun ääni soi uhallisesti. »No, mitähän minä siitä salaan. Rekipellon emäntä ne ostaa.» »Sannalleko?» »Luultavasti.» Vennu mietiskeli vähän aikaa. »Mutta mitä se niillä tekee, onhan sillä tyttärellä jo monet silkkiset?» »Tehköön mitä tahtoo. Ei ne sieltä ainakaan ilmi tule.» »Älä takaa. Tuleekohan Karhun Esan ja sen Sannan kaupoista jotakin?» »Ei, en minä usko. Ei Esan puuhista mitään tule... Ja Sanna se on koko maailman...» Vennu nauroi. »Sen pikemmin niistä voi tulla. Esa tarvitsee rahoja nyt pian ja... Mutta oliko ne silkit siellä Karhun-kamarissa laukusta ulkona, että Esa ne näki?» »En minä muista.» »Jaa, siinäpä se on! – Mustat huivit saat viedä, mutta se sininukkainen on liian tuttu myytäväksi niin lähelle.» »Mutta piru olkoon, sinä puhut totta!» Päätä vääntäen jatkoi Vennu: »Se Esa meidän pitää saada pois joukostamme, se on hullu.» »Niin, se on totta, hän on vähän omituinen. Ensiksi niin kopea ja kiukkuinen, tahtoo aina herrana joukossa olla ja sitten...» – »Mitä sitten?» »Sitä, että hänelle ei sovi näistä tällaisista asioista mitään puhua. On olevinansa niin kovin rehti.» »Sepä juuri, hänet täytyy saada pois! Minä haen ne mustat huivit sinulle.» Vennu lähti ulos ja kuului porstuassa koplailevan ylikertaan. Vähän ajan kuluttua hän palasi sieltä palava talikynttilä kädessä, jonka heti sisäänpäästyään sammutti. »Tuos’ on huivit. Onko sulla piippu, tuos’ on tupakkaa», sanoi Vennu ja tarjosi massiansa. »Menen vielä siihen Esaan», sanoi Siukku piippua täyttäessään. »Sitten pian, kun me olimme siellä Karhussa, kuuluu Esa käyneen Järvelässä.» »Olen kuullut sen jo. Oli käynyt pyytämässä Santraa akakseen kuin korjapoikakin», nauroi Vennu. Tuota nyt naureskeltiin ja ihmeteltiin yhdessä. Miten Esan luonto oli siihen masentunut, sitä eivät käsittäneet. Paremmin olisi asia ollut ymmärrettävissä, jos Esa olisi väkivaltaisin keinoin koettanut. Kovin kuului Esa Santrasta pitävän. Oli jollekulle sanonut sen. Olihan Santra pulska tyttö, kehuivat miehetkin, ja kummeksivat ettei Esa jo ennen ollut siihen silmäänsä iskenyt. Myöhäistä se nyt jo tahtoi olla kaikin puolin, kun kuulutettuna jo oli Valeen kanssa ja häihin oli kutsuttu. Vennu sanoi itseään kenkkäriksi pyydetyn. Nyt tiesi Siukku Esan olevan taas maailmalla, missä lie muissa pitäjissä. Molemmat arvelivat, että kyllä hän pian loppunsa löytää ja tuntuivat siitä olevan hyvillään. »Ella se näkyy kohtaloonsa tyytyvän kuin korjapoika, vaikka toinen veikin morsiamen ihan nenän edestä», nauroi Siukku. »Mitä Ella, se on taas sellainen velmus. Minä luulen, että hän on iskenyt silmänsä hänkin Rekipellon Sannaan.» Siukkukin luuli samaa. »Ellalle se oliskin sopivampi.» »Niin, Esa pian tappaisi Sannan. Ei kaksi kiukkupussia sovi yhteen.» »Hm. No jätetään ne akkain jutut. Kuules Siukku, ota nyt sinä vähän selvää Esan puuhista ja tule sanomaan, tuota ... sillä minä vähän pelkään, että hän tekee meille ... – mutta eikö pihalle tultu?» Todellakin kuului pihasta päin jotakin rattaiden kalkkeen tapaista ja pian sen jälkeen taas kolkutus tuonne tuparakennuksen laudoitettuun nurkkaan. »Ole sinä täällä», virkkoi Vennu Siukulle ja meni avaamaan porstuanovea. Kaksi miestä ilmestyi pimeässä ovelle. Oltiin vanhoja tuttuja. Syntyi lyhyt keskustelu. Miehet kertoivat heillä olevan säkillisen tavaroita, vaatteita ym., jotka pitäisi hetkeksi saada suojaan syrjäisten silmältä. Vennu kysyi, mistä ne ovat. Kuuluivat olevan Vaasan markkinoilta. Vieläpä tiesivät miehet, että heitä epäillään. Mutta kun saisivat tavarat kätköön, niin he lennättäisivät hevosella Tamperetta kohti. Vennu tutki tarkkaan, mitä teitä olivat tulleet, oliko kukaan heitä nähnyt '''täällä''' kulussa. Miehet vakuuttivat tänä yönä ajaneensa neljä peninkulmaa eikä heidän täällä olostaan ollut kellään mitään aavistusta. Mutta sittenkin näytti Vennu vastahakoiselta. Liekö nuo tavarat edes minkään arvoisia? Sanoi »hyvänluontoisuutensa» vuoksi joutuneensa jo hiukan epäluulojen alaiseksi, eikä haluavansa enää koko puuhiin ryhtyä. Käski viedä muualle. Tuo puhe tuntui vakavalta ja päättävältä, niin että miehille tuli hätä käteen, rupesivat yksin suin tavaroita kehumaan. »Ja hyvän '''osan''' saat», sanoivat. »Mitähän näistä sitten saa.» Vennu suostui vihdoin. Tavarat vietiin ylikertaan, missä kaikenlaista rojua syrjään työntämällä saatiin käsiin välikokin lattiassa oleva luukku, josta tavarat työnnettiin sisään. Miehet olisivat luukun peittäneet, mutta Vennu esti, luvaten itse sen tehdä. Alas tultaessa olisivat miehet mielellään tulleet lämmittelemään, mutta sitä ei Vennu suvainnut, vaan vaati heidän heti lähtemään matkaansa. Miehet suostuivat ja lupasivat lähtiessään, että he ehkä parin kuukauden perästä ilmestyvät uudelleen näille maille. Vennu sulki oven, kaahi uudelleen ylikertaan. Löysi sieltä kynttilänpätkän eräästä seinäkomerosta, sai siihen tulta ja meni uudestaan kätköpaikan luo. Hänen teki nähtävästi mielensä ruveta tarkastelemaan äsken tuodun säkin sisältöä, mutta epäilemättä Siukun vuoksi, jonka tiesi odottavan alhaalla, jätti sen toistaiseksi. Kätkö näytti sisältävän kaikenlaisia myttyjä ja kääröjä. Hän peitti aukon, ajoi sen päälle kaikenlaista kamaa ja lähti poispäin. Juuri kun hän oli sammuttamaisillaan kynttilän, teroittui hänen silmänsä tarkastelemaan lattialla muun roskan seassa erästä hevoslannan kokkaretta. Otti sen ja pisti taskuunsa, tarkastellen vielä näkyisikö muita sellaisia. Omituinen tarkastelu ja huomio, jonka hän pani tuohon lantakokkareeseen, saattoi melkein uskomaan sitä juttua, joka hiljaisena kuiskeena liikkui pitäjällä, että muuan varastettu hevonen olisi ollut viikon kätkössä Karin Vennun ylisellä. Vennu sammutti kynttilän, pisti sen takaisin sinne, mistä oli ottanutkin ja palasi takaisin kamariin. Koipi-Siukku jo kuorsasi siellä istuvillaan ja Vennu kirosi tuon huomattuaan, sekä tyrkkäsi häntä kylkeen. Siukku heräsi. »Hoh, kun mä olin nukkua. Ketä siellä nyt oli?» »Mitä se sinulle kuuluu?» kysyi Vennu ylpeän terävästi. »No ei kuulukaan.» »Ota nyt ja lähde tiehesi ... tässä menee koko yö ja tahtoo unettaakin.» Koipi-Siukku rupesi hankkimaan lähtöä, mutta sitä ennen tahtoi vielä Vennulta tupakkaa piippuun. Hän tarttui juuri oven lukkoon, kun pihasta taas kuului kova rattaiden jytinä. »Älä mene!» ärähti Vennu. »Kuka siellä mahtanee tulla?» Hän asettui kuuntelemaan. »Holou Vennu!» kuului ääni portailta ja oveen iskettiin voimantiestä. »Karhun Esa!» virkkoi Vennu ja liikahti kärsimättömästi. »Perhana, mihin sinä menisit? Tuota, sinun täytyy mennä yliselle! Puiki sieltä tiehesi, kun Esa pääsee sisään.» Siukku jo lähti. »Hiljaa mene!» varoitti Vennu. »Hoi Vennu, vanha saakuri!» kiljui Esa portailla, »ota ovi pois tästä, taikka minä...» Silloin jo Vennu avasi. »Tuos’ on sulle mies ... pakkaa multa karkuun mennä. Pidä kiinni, ettei se pääse! Älä nyt siinä tirkistele niin kuin se olis varastettua kalua! En minä ole Jassua varastanut.» Esa nauroi ja työnsi, sisään puoli juopuneen Sakarin Jassun ihan Vennun syliin. Vennu kun tunsi Jassun, rupesi nauramaan. »Mitäs se Esa sitä Jassua nakkelee?» Jassun kieli, vaikka selvänä ollessa kyllä täysikuntoinen, ei tahtonut taipua mitään sanomaan. Kun yritykset raukesivat tyhjään, rupesi hän lallattamaan. Käytiin kamariin ja Vennu hankki tulta kynttilään. »Onko sulia viinaa?» kysyi Esa. »On sitä aina ryypyn verta.» »Hyvä On. Tämä Jassu tarvitsee ryypyn, se pelkää pakanan lailla, kun me oomme varastaneet hevosen ja kärryt tuolta Taipaleen takaa. Anna sille ryyppy, että se sais parempaa kurssia. Kuinka sä, vietävän jänishousu pelkäät, kun saat olla Karhun Esan kärryillä, häh?» Esa puristeli Sakarin Jassua. »Anna mun olla», pyysi Jassu nähtävästi puolileikillä. »Katso, kun mulla on jo paljas pää ja tällainen parta ja sitten minä oon suutarimestari ja kerran ajoin pirun pois kirkosta... Ja sinä oot vain Karhun Esa.» Esa ja Vennu nauroivat. »Hyppele ryssää, Jassu», käski Esa. »Anna nyt Jassun olla.» »Hyppele ryssää Jassu, koettele koipias!» »Sano suutarimestari, niin hyppelen kyllä... Mutta ryyppy ensin.» »No isäntä jo kaataa, ota siitä, pikinytky... Pikinytky sinä olet.» »Skuumaakari mes-ta-ri, saapassuutari.» »Pikinytky, rajasuutari!» Vennu nauroi ja käski ryyppäämään. Puhetta jatkui. Vennu uteli miesten matkaa. Esa jutteli avonaisesti, että hän tässä jonakin päivänä otti Hautalan Jannen hevosen ja ajoi sillä toiseen pitäjään. Tapasi siellä Sakarin Jassun, otti tämän mukanansa hevosen selkään ja sillä tavoin remusivat he talosta taloon. Mutta kun kotiin päin lähtivät, vaihtoi paremman hevosen eräästä haasta. Sitten he yöllä ottivat rattaat erään talon pihasta ja silat lukottomasta liiteristä ja sieltä he nyt tulevat suoraa päätä. Esa kehui Jassun kovasti pelkäävän, että tullaan perästä ja annetaan varkaus. Sille Esa nauroi ja ilveili. Kehui, että huomenna panee rengin viemään hevosen ja kalut sinne, mistä olivat ottaneetkin. Hakekoon Hautalan Janne koninsa mistä tahtoo. Esa kertoi tästä keveästi ja avomielisesti kuin lapsi, joka ei rikoksessa ymmärrä mitään pahaa olevan. Vennu pudisteli päätä, naureskeli ja sanoi, ettei hän luule Esan jutusta niin hevin selkenevän. »No soromnoo, yhdentekevä. Tulkoon tänne, niin minä näytän!» »Onko sinua häihin edes kutsuttu?» kysyi Vennu, kääntäen puhetta toisaalle. »Mihin?» »Järvelän Santran ja Laitalan Valeen.» Vennu tarkasteli Esaa, jonka koko kasvoille äkkiä nousi kamala ilme. »Älä pistele, mies», hän virkkoi jyrkästi. »Pistele?» Vennu nauroi kovaa ja heleästi. »Minuakin on kenkkäriksi kutsuttu.» »No Jassu, hyppele ryssää!» käski Esa taas kääntyen Jassuun. Mutta Jassua unetti. »Hoi mies! nyt lähdetään. – Koska ne häät ovat?» kysyi hän ikäänkuin sivumennen. »Ylihuomenna.» »Rajasuutari, pikinytky! Lähde mukaan. Aivanpa sinä oot sikana. Näin sikoja vedetään.» Esa tarttui Sakarin Jassun kaulukseen ja veti häntä pitkänään perässään. Jassu ei vastustellut, kitisi vain kurillisesti: »Tämäpä nyt kyytiä on, sanoi noitavainaa, kun härkä ojahan vei.» Pihaan tultua yritti Jassu takapuolille menemään, kehui sinne asiaa olevan. Mutta silloin Esa tempaisi hänet vyötäisistä ja nosti rattaille. »Et sinä karkaa, rajasuutari!» »Skuu-maakkari mestari, herrain saapassuutari.» »Pikinytky!» Esa oli tällävälin kömpinyt hänkin rattaille. Antoi nyt suitsenperiä hevoselle, joka vaikka väsyneeltä näyttikin, lähti laukkaamaan ulos rapaisesta pihasta. Vennu oli, kädet housuntaskuissa, katsellut porstuan ovelta toisten lähtöä. »Niitä häitä on hauska nähdä!» virkahti hän omituisesti hymyillen. »Tuo mies», jatkoi hän päätä vääntäen, »juoksee paulaan kuin jäniksenpoika.» ---- Koko matkan kyseli Sakarin Jassu silloin tällöin mihin nyt ajetaan. Mutta Esa ei tehnyt selvää, juonitellen vain kierteli ja ajoi, kunnes vihdoin käänsi Rekipellon pihaan. Hänessä nähtävästi eli pelko, että Jassu karkaisi, eikä hänellä sitten olisi ilvekumppania. Nytkin hän piti Jassua tarkalla silmällä, kun käski tämän hevosta kiinni sitomaan. »Sin’oot karkuryssä», Esa jankutti. »Itse oot karkuryssä ja hevosten tappaja.» »Minäkö?» Esa jo tarttui toisen kaulukseen. Mutta Jassu jatkoi yhä leikkiä. »Älä nyt ... minä nousen ensin seisomaan ja näytän sitten sulle.» »Pisteletkö sä, Jassu, häh?» Esa pudisteli kauluksesta. »Pistellä on suutarin virka, naskalilla pistellä.» Jo kieppui suutari pihan rapakossa, mutta säilytti hyvän tuulensa. »Tahdotko sä tapella, vai tyydytkö tukkapainiin?» kyseli Jassu. Esa pyöritteli suutaria yhä loassa ja nauroi kurillisia naurajaan. »Nouse ylös...! mitä siinä kelkkarehdat», Esa puheli. Sakarin Jassua alkoi jo kyllästyttää, sillä hän oli vähitellen selvinnyt. Esan häntä rääkätessä sai Jassu tilaisuutta sylisin tarttua kiinni tämän jalkoihin ja veti äkkinäisellä nykäyksellä Esan kumoon. »Ka, älä nyt karkuun lähde, anna minä nostan», puheli Jassu itsekin vielä maassa ryömien. Kyllä nyt olisi ollut Jassulla aika lähteä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Esa nousi, heitteli Jassua vielä muutaman kerran siksi, että Jassu rupesi rukoilemaan. Sitten lähdettiin kopistelemaan pihatuvan kamarin ovelle, Esa yhä pidellen Jassua, sillä oli niin mukavaa ja hauskaa näytellä nyt tuota miesjunkkaria ja tyttöjen nähden siitä pilkkaa tehdä. Jassu antoi tahallaan narrata itseään, sillä vastustelematta kulki hän Esan kuljettamana kuin nuorasta talutettava koira. Esan jyskyttäessä ovella lauleli Jassu hänen vieressään: :»Turvassa olet ystävä kulta : mun kainaloni alla.» Tuo Esaa nauratti ja hyvälle tuulelle sai. »Vai kainalosi alla?»... »No mutta, ovi pois!» Esa huusi. Alkoi kyllästyttää odotus ja luontoonkin koski: vai pitää odotella! Aatami nousi, kun mieleen muistui miten Sanna monesti, kun kotipolttoista vähän oli huivin alla, oli puheilleen vienyt, kaulassa kiikkunut ja sanonut... »Ovi pois paikalla, taikka!» :»Turvassa olet ystävä kulta : mun kainalo...» Nyt aukesi ovi ja Sanna pistäysi ulos; sulkien oven peräänsä. »Esa.» »Häh? Sinäkö se olet?» Nainen tirkisteli pimeässä Jassua. »Kuka tuo on?» »Mitä sinä siitä. Päästä sisään, kyllä näet sitten.» »Trump trump tpruu», rumputti suutari. Sanna jo tunsi hänet. »Kuule, Esa», kuiskutti Sanna Esan korvaan, vetäen häntä likemmäksi. »Siellä on Kuivasen Ella, mutta mennään me tupaan.» »Ella?... Minä ajan sen tiehensä!» »Mennään tupaan», pyysi Sanna. »Kyllähän menee.» :»Suutarin akalla ne päivät on, : on niin kuin emännällä», lauloi suutari. »Avaa ovi», käski Esa. »Olisi vain tupaan menty...» päivitteli Sanna ja avasi. – – – Nämä kolme viivaa tässä edellä kertovat tappelusta, joka huoneessa syntyi, kuhmuista, joita ystävykset toisilleen antoivat, ja Ellan paosta. Upeasti vihellellen käveli Esa edestakaisin tuon pienen huoneen lattialla. Ellan lähdettyä otettiin tulta kynttilään. Sanna naureskeli ja meni vilusta hyristen makaamaan. Nyt vasta Esa taas muisti Sakarin Jassun, mutta häntä ei näkynyt missään. Esa päätänsä kynsimään. Joko se nyt pääsi ja minulla oli aikomus panna hänet kyyditsemään tuota hevosta takaisin! Hän juoksi ulos katsomaan, ei löytänyt; huuteli, ei kuulunut. Kiukutellen palasi hän takaisin huoneeseen. »Anna mennä, mitä tuosta», sanoi Sanna, joka luuli, että hevonen oli Esan oma. Selityksiin ei Esakaan ryhtynyt, vaan istui tuolille ja syvämietteisen näköisenä alkoi katsella ympäri huonetta, jota kaikkialla, katossa kiikkuvilla orsilla, seinillä ja nauloissa peitti rikkaasti varustettu vaatevarasto. Sanna tirkisteli salaisesti Esaa ja jotakin puhetta aikaan saadakseen sanoi vihdoin: »Kovinpa sinä olet ravassa.» »Ravassa?» kysyi Esa ja katseli itseään. »Näitkö kuinka ravassa Sakarin Jassu oli?» Pyörittelin sitä rapakossa kuin kinnasta.» Sanna naurahti. »Aina sinä vain pyörittelet.» Mutta Esa nähtävästi ajatteli muuta, sillä hän ei virkkanut tuohon mitään, alkoi vain rajusti viheltää. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi: »Mitä varten sinä Ellan tänne laskit?» »En minä viitsinyt kieltää.» »Et viitsinyt? Vai et viitsinyt!» »Mitä siitä nyt sitten...» »On siitä!» »No olkoon, jos tahtoo...! Saati ei tässä olla kerjuulla, vaikka ollaan kulkeella», kivahti Sanna ja käännähti kiivaasti kylkeä. »Älä leveile.» »Miks’et, kun kyllä kannattaa!» Esa kummallisesti lannistui tuosta tytön ylpeästä puhelusta. »Vai kannattaa», Esalta vain pääsi. »Mutta ei sun kovin kannata.» »Kannattaa helposti. Tule nyt jo makaamaan, älä siinä riitele.» Esa terävällä huomiokyvyllään äkkäsi heti, että Sanna piti väittelyä vain tavallisena suukopuna, eikä kenties aavistanutkaan, että hän puheillaan tarkoitti täyttä totta. Ja kun Sanna vielä häntä makaamaan kutsui? Mitä se merkitsi? Se tuntui epäilyttävältä. Sannan äänessäkin oli jotakin omituista, jotakin... Esa rupesi aavistamaan. – – – Parin tunnin kuluttua oli kaikki selvillä. Sanna kirposi itkien Esan kaulasta ja toivoi äärettömällä katkeruudella Esalle matkaa alimmaiseen hiiteen. Hänen oli ollut pakko ilmoittaa Esalle olevansa tämän toimesta raskaana ja vaatinut morsiamen oikeuksia. Esan nykyiseen mielentilaan teki Sannan ilmaisu melkein virvoittavan vaikutuksen. Hän näki, että Sanna nyt oli hänelle enemmän tarjokas kuin koskaan ennen, ja se inhotti häntä. Jos hän jostakin oikein pitäisi, tulisi se saada väkivallalla. Yhtäkkiä pisti mieleen ajatus: kuka sen on todistanut, että juuri hän olisi tulevan lapsen isä? Hän purskahti nauramaan ja sanoi suoraan epäilyksensä Sannalle. Silloin tämä raivostuen hänen kaulastaan heitti. Esa lakkasi nauramasta: siinä hetkessä tuo ihminen alkoi hänestä tuntua äärettömän inhottavalta, – olihan se juur’ikään vielä maannut Ellan kanssa! Hän lähti vannoen, ettei enää koskaan palaa. Sillä tavoin he erosivat. – Tällä välin oli Esa jo jotenkin selvinnyt. Pihaan tultuaan hän vähän aikaa mietti, lähtisikö tuolla hevosella, vai siihenkö sen jättäisi. Kotiin oli kuitenkin hyvänen matka ja hän päätti ottaa hevosen, nousi rattaille, antoi selkään, karjaisi ja päästi luistamaan. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3250 5510 2006-09-04T13:15:13Z Nysalor 5 VII Muuan riihipäivä {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: VI Yöllisiä tapauksia|VI Yöllisiä tapauksia]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: VIII Karkuri|VIII Karkuri]] |otsikko=VII Muuan riihipäivä |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Oli vielä aikainen aamu. Karhun väki nouseskeli ylös. Renkikin istui jo ylisängyn laidalla koipiansa heilutellen ja iski tulta piippuunsa. Kovin aikaiselle Matista sentään vielä tuntui, koska oikaisi itsensä takaisin vuoteelle venymään. Rupesi kuitenkin kohta tyrkkimään vieressään makaavaa poikaa, jukittaen tätä hevosille heinätukkoa antamaan. Poika ärisi unissaan, kohosi jo kontalleen, mutta lojahti uudestaan pitkälleen ynisten ja uristen. Matti hellitti pojan nukkumaan, koska uni vielä sillekin näkyi niin hyvältä maistuvan. Mutta hevosten ruokkiminen tahtoi silti sydäntä painaa, koska piialle, joka takan ääressä askarteli, virkkoi: »Mene sinä, Maija, heittämään niille koni-raukoille heinätukko.» »Mene itse tai aja Jussi, kyllä mulla on muutakin työtä.» »Ethän sinäkään siinä väsyisi. Jussiakin näkyy vielä niin nukuttavan, ja minä polttaisin tässä piipullisen.» Muori tuli kamarista tupaan ja kuuli Matin viime lauseen. »Miks’ette vienyt hevosia hakaan illalla?» kysyi. »Kun oli niin myöhä jo. Ja mitäpä ne siellä enää tekevät.» »Kyllähän ne heinät ehtisi talvellakin syöttää, kun tuli niin vähänkin.» »Älkää mummo murehtiko, kyllähän nuo kaksi luuskaa talven yli menevät vaikka puhtailla oljilla. Ja parempihan olisi, jos kuolisivat pois tämän maailman vaivoista. Huutokaupallahan ne muuten myydäänkin. Annetaan kuolla ja ostetaan parempia tilaan.» »Älä niin kovin revi suutasi.» »Mitä suun repimistä se on, ihan puhdasta Suomen totuutta. Mitä sellaisilla luuskilla tehdään, kun ei isäntäkään enää niillä ajella viitsi. Nuijaa otsaan minä antaisin.» »Hääh?» kysäisi poika unenpöpperössä, kun kuuli puheen nuijasta. »Hääh», matki toinen, »sulle antaa muori nuijaa, kun et nouse antamaan suurusta loseteille, vaikka sua nostais kivin tai seipäin.» »Valehtele nyt pojalle, muutama isosuu», torui muori lattialla, kun ryhtyi piian kanssa askarepuuhiin. »Nuijaa?» kyseli poika levollisesti ja kääntyi vielä suulleen makaamaan. »Nuijaa, kokkarenuijaa. Mene nyt lattialle joutuin, taikka... No älkää nyt muori, se tulee jo tämä Juho-poika.» Piika ja muori rupesivat naureskelemaan. Mutta pojalla näytti kuitenkin olevan itsellä suurempi huoli ylösnoususta kuin Matilla, sillä hän tuli lattiaan, puki vaatteet päällensä ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua hän tuli takaisin, pidättyi unisin silmin nojailemaan takkapieleen. Hetkisen siinä mietiskellen ja tulta katsellen virkahti: »Kenenkähän hevonen tuolla meidän siuvariladossa on?» »Mikä hevonen?» alettiin kysellä. »Oikea hevonen!» tiuskaisi Jussi. »Minkälainen hevonen?» kyselivät naiset. »En minä nähnyt, kun on niin pimeä, minkälainen se oli, mutta hevonen siellä vain on ja rattaat.» »Valjaissako?» »Valjaissa.» Muori ja poika lähtivät katsomaan. Matti könti alas ylisängystä ja rupesi nuttujansa etsimään. »Oliko siellä sitten hevonen?» kysyi vielä Jussilta. »Koska sin’oot ennen mun valheisiini kompastunut? Mene katsomaan.» »Niinpä se Jussi on nyt kuin väärältä kyleltä noussut. Etkö sinä ole mun lakkiani nähnyt?» Matti etsiskeli paitasillaan lakkiansa, hajoitellen vaatekasoja penkeillä. »Aina sun lakkisi on kateessa.» Matti kävi ottamaan tulta päreeseen. »Oliko?» kyselivät rengit. Kuului olleen. No tuliko hevosella se isäntä? Ei Maija tiennyt. Kertoi vain olleensa oven avaamassa ja sitten makuulle menneensä. Isäntä oli istunut vähän aikaa pöydän takana ryömällään ja oikaissut sitten vaatepäällä peräsänkyyn. Sen oli Mattikin nähnyt. Tämänpä oli tehnyt mieli kysyä, että mikä sitä nyt surettaa, mutta ei ollut viitsinytkään. Muori sanoi maanneensa ja nukkuneensa niin, ettei ollenkaan ollut kuullut Esan tuloa. »Mutta mitä Matti siinä kroikottelee ja hakee paitasillaan, kun ei pue?» tutki Maija. »Lakkiani. Saakuri, kun en tiedä mihin se lie joutunut.» Muori aikoi pärevalkea kädessä mennä Esaa herättämään ja hevosen historiaa kyselemään, mutta toiset jokainen yksistä neuvoin liittyivät ehkäisemään sitä tuumaa. Sanoivat, että kun se on niin myöhään tullut ja tullessaan ollut väsyksissä, niin jos sen nyt herättää, ei tässä kukaan saa silmillään olla. Olkoon hevonen kenen tahansa, kyllähän kotonsa löytää, jos löytääksensä on. »Ja jos ei löydä, niin on sitä tilaa meidänkin tallissa. Tainnut onkin isäntä sen ostaa. Minkälainen hevonen se on?» tiedusteli Matti, joka nyt oli päässyt niin pitkälle, että lakki oli päässä ja housut jalassa. »Liinaharja se on, korea, sievä hevonen», kehui piika Talonväen tällä tavoin haastellessa tuli tupaan Kulkuri-Kaapo. »Hou edes», Kaapo virkkoi ja muuripieleen seisahti. »Hou, hou», vastasi Jussi, joka yhä seisoskeli muuripielessä hänkin ja omaksui itselleen Kaapon tervehdyksen. Kaapo meni istumaan takalle, kehui vähän viluttavan ja pyysi Jussilta tupakkaa piippuunsa. »Pyydä Matilta, mulla on niin vähän.» »Hyvä antaa vähästänsä, paha ei anna paljostansakaan. Annatko Matti mulle piipullisen tupakkaa?» »Pane tuolta pöntöstä, se on tuolla penkin loukossa. Mutta pane ihmisten lailla.» »Jottako älä varasta?» »Niin, tai, jotta et korjaa huolimattoman tavaraa.» »Ei niin köyhiltä kannata varastaa, kun sinäkin oot. Kas, tämäkö se pönttö on?» »Se se on. Liika hyvä pönttö kerjäläisen piippuun panna, kun en havainnut panna penkille sulle tupakkaa.» »Tällainen pönttö! Jos minä olisin isäntä, niin minä en pitäisi tuollaista renkiä talossani, kun tuo Matti on, ei vaikka olis omin ruokinsa ja vaikka maksais palkan siitä, että saa olla. Onko karvakenkäsi kadonnut, vai mitä sä haet?» »Tuki nyt suus, taikka... Mihinkähän se kenkä on joutunut?» »Vastaani tuli kaksi laukkuryssää korennolla kantaen.» »Tuki suus, taikka...» »Tuki itse taikka. Joko Esa on tullut kotia?» »Esa», matki muori, »puhuttele kaltaisias Esaksi.» »Älkäähän nyt muori suuttuko. Onko huspunti kotona?» Nyt kuului huoahdus peräsängystä juuri kuin syvästä unesta heräävän ihmisen ääni. Samassa ummessa ollut esirippu vedettiin syrjään ja Esa katseli lattialle kohmeloisin silmin. »Onko tuo Kaapo ollut yötä täällä?» kysyi hän ensimmäiseksi kun pojan huomasi. »En olekaan, mutta eihän sitä köyhän kannata maata ’hospuntien’ unia.» »Onko sun sitten nälkä?» »Ei mun nälkä ole juuri, mutta kyllä mä syönkin, jos annat.» »Onko sulia uusia juttuja?» »On paljo ja pitkältä.» »No tule tänne makaamaan ja kertomaan. Vai onko sun kaprokissasi täitä?» »Ei niin ristin sielua.» »Tuota nyt tuollaista sinne vetää!» rupesi muori, ja meni vuodetta kohti. »Esa, kuulitko... Mitä sä nyt hulluttelet, kun tuota täikopelia...» »Tuu, tuu vain Kaapo!» huusi Esa. »Täikopeli pääsee kerrankin oikeaan sänkyyn», tuumaili Matti. »Hyvä isä!» piika naurussasuin pani. »Esa, kuuletko, kun – – –», muori koetti jukittaa. »Tule, tule vain Kaapo, jos sulla on sukkeloita juttuja. No no, saakurin poika, älä nyt noita riekaleitas vedä tänne ihmisten sänkyyn! Sun pitää riisua ilki alasti.» »Alasti?» kysyi Kaapo hiukan nolostuen. Toiset alkoivat nauraa ja muori mutisi: »Entä tuolla nyt on juonet.» »Riisu pois, joutuin!» »Sinä narraat», tuumi Kaapo ja alkoi poistua sängyn luota. »En, en narraakaan! Älä mene.» Esa nousi sängystä, juoksi Kaapon perään, sai tämän niskasta kiinni. Kaapo kitisi. »Hellitätkös!» »En, riisu pois nyt, taikka...» »Mitä tuossa nyt, Esa», muori suhditti, »tuollaista retaletta sänkyyn vetämään. Saisit itsekin jo laittaa itsesi taas johonkin touhuihin. Kenenkä se hevonen on?» »Hevonen?» Esa nähtävästi sävähti ja muisti nyt, että hän todellakin oli tullut hevosella kotiin. »Kuule Jussi», sanoi hän vähän aikaa mietittyään, »mene ja aja se koni tuonne karjakujalle, aja vähän edemmäksi. Kohta nyt.» »Valjainensako?» »No vaikka kuinka...! Aja menemään kaikkinensa. Saakeli!» Hän katsahti neuvotonna lattiaan ja kynsäisi korventaustaa. »Aja menemään sinne!» huusi hän vielä perään ja hoivasi kädellään. »Kenenkäs se hevonen on?» kysyi Matti naurussasuin. »Pahuus itsekään tiesi, kenen se on.» Rupesi sitten pahkiloimaan, ettei jo illalla ajanut sitä mailta halmeilta. Muorikin sekautui samaan juttuun, arveli ettei pitäisi omia hevosiaan niin hyppyyttää, että kuolevat, kun pitää sitten muiden närällä ajaa. Esa arveli, että '''sellaiset''' ämmät, sellaiset (hmh ... hmh) saavat pitää koreasti kiinni leipälaukkunsa; että hän on sellainenkin poika, joka vastaa tekonsa ja tietää mitä tekee, eikä itke yhden hevosen kuolemaa koko elämänikäänsä, eikä paljon surkeile vaikka... Tämä hevosjuttu oli saanut Esan taas sille tuulelle, että Matti ryntäsi muuten hitaiset säärensä ulohtaalle, sitten tuli piialle ja muorillekin sinne asiaa. Jäätyänsä kahden kesken Kaapon kanssa, joka yksin sai olla tuvassa, penkin loukossa imeä piippuaan, rupesi Esa uudestaan Kaapoa riisuttamaan. Eikä tämä paljoa vastaan pannutkaan: jättihän ryysynsä, tukkien ne piiloon penkin alle, ja pistäysi sänkyyn, johon Esa seurasi. Kiukku oli nähtävästi jo mennyt ohi, sillä esiripun takaa alkoi heti kuulua vilkas kuiskutus ja toisinaan ylisängyn pohjaa täristävä naurunhohotus. Väet palasivat vähitellen tupaan, mutta koettivat olla millään tavalla herättämättä Esan huomiota. Paljon tiesikin Kaapo juttuja tuolla edustan takana. Paitsi muita, tiesi hän kertoa, että ensi sunnuntaina aiotaan vihdoinkin kuuluttaa ryöstöhuutokauppa. »Tulkoon!» Esa kiljaisi ja käyristyi kokoon kuin palava tuohi, puhisten ja kiiristellen. Muuten oli Kaapo kuullut, että Saviojan Ville ei olisi enää tohtinut sitä tehdäkään, mutta körttiläiset olivat yllyttäneet, luvanneet joukolla tulla huutokauppapaikalle ja muutenkin puolustaa Villeä. »Tulkoon!» kiljui Esa uudestaan ja kähisi nyt kuin höyrypannu, josta höyryä lasketaan. Kuului olevan körttikokous Toivolassa tänä iltana ja sinne aikoo iso joukko poikia. Kaapo oli tullut Esalle sanaa tuomaan. »Menevätköhän? Ketä menee, tiedätkö?» Miksei Kaapo olisi tiennyt, joka oli käynyt useammille tietojakin viemässä. Ainakin Kuivasen Ella. »Mitä sellainen mies!» »Ellako?» »Niin. Mutta ketä muita?» »Levalan Lomppi, Iikan Antti ja...» Jo lupasi Esakin mennä. »Joko sinä olet kuullut, että Valeen ja Santran häät ovat tällä viikolla?» kyseli Kaapo. »Jo. Ja sieltä sinä saat kuulla kamaloita! Muista mun sanani.» »Menetkö sinne?» »Saa nähdä. Kamaloita sieltä vain kuuluu.» »Karin isäntäkin on kenkkäriksi kutsuttu.» »Olkoon.» »Se sanoi, että niissä häissä ei tapella.» »Niissäkö? Niissäkö? Voi sun! Ja hänkö sen estäisi?» »Kyllä se on luja mies, se Karin isäntä, mutta sinä olet vikkelämpi.» »Niinkö meinaat, vikkelämpikö vain?» »Luonto sulia on pahempi.» Ikään kuin tyynesti nauttien sisällisestä tunteesta, jonka tuo tunnustus Esalle tuotti, veti hän kirkkaan puukon tupestaan, kohotti sen ja virkkoi hammasta purren hiljaisesti hönisten: »Kun tuolla sais...» Kaapo ymmärsi. Tunne ikään kuin tarttui häneen ja pani virkahtamaan: »Sepä!» Esa laski puukonterän vasten Kaapon paljasta rintaa. »Esa, älä nyt!» Esaa nauratti pojan pelko. »Mitä sanoisit, jos mä tuosta painaisin?» »Kuuletko sinä, Esa! Älä hulluttele!» rukoili Kaapo. Mutta Esaa, pitäessään puukkoa tuossa paljaan rinnan päällä, nähtävästi oikein värisytti intohimoinen halu painaa. Puukon kärki jo koski rintaa. »Esa-a!» Tuvassa olijoita riensi sängyn luo. Esa hyppäsi lattialle puukko kädessä. Kaikki lensivät minkä kintuista lähti, ovesta pihalle. Esa löi puukkonsa pöytään, otti sen siitä irti, pisti tuppeen ja rupesi sydämellisesti nauramaan. Meni uudestaan sänkyyn, jossa Kaapokin jo taas nauroi ja näytti veristä viirua rinnassaan. »Pelkäsitkö sinä, että minä puserran?» kysyi Esa. Toinen tunnusti, että hänellä oli vähin ollut sellaista pelkoa. »Kylläpä joutavaa pelkäsit», sanoi Esa. »En minä ikänä viattomia ihmisiä lyö, kun ei minua suututeta. Mutta kun suututetaan, niin silloin minä annan. Kuule, muista se aina, että kun lyöt puukolla, niin älä ikänä niin lyö, että se hengenpäälle käy, siitä tulee linnaa ja hittokos siellä istumaan. Mutta kun lyöt, niin lyö vain sillä tavalla, että se ottaa hyvin kipeästi. Kipeästi sen ottaa pitää! Ja ... ja pitää osata lyödä silloin, kun ei toinen aavistakaan. Silloin aina voittaa. Etkö ole nähnyt, että minä olen aina voittanut, vaikka en ole koskaan murhaa tehnyt?» Kaapo tunnusti, että Esa oli ollut mestari. »Hoi, muori!» huusi Esa lattialle esirippua raottaen, »joko ne miehet ovat menneet töihin?» »Eiköhän ne siitä menneet.» »Mihin ne menivät?» »Riihen luona niillä kai on jotakin tekemistä. Eilen oli jäänyt riihi puoli täyttämiin.» »Kuinka ei sitä täyteen saatu? Tavataanpa se saada.» »Mistä minä tiedän, hyvä ihminen. Etkö sinä nyt tänä päivänä menisi sinne vähän katsomaan.» »Mikä päivä nyt onkaan?» »Tiistai.» »Taitaa olla. Onko muorilla jotakin hampaan alle sopivaa mulle ja tälle Kaapolle, niin me lähdemme riihelle ja näytämme kuinka se työ liikkuu.» Muori ihastui tästä. Kyllä hänellä ruokaa oli, rupesi sitä heti pöytään laittamaan. Valitteli, ettei ollut edes ruokaryyppyä antaa. Esa oli hyvällä tuulella, ei kehunut ryypystä välittävänsä, uhkasi pian ruveta »viina friiksi», jos pahat päähänsä panee. Pojat tulivat lattialle ja olivat tuimassa työn innossa. Esakin muutti arkivaatteet. Syötyänsä aamiaisen lähtivät miehuullisissa aikeissa riihimäkeä kohti. ---- Isännän joukkoon tultua alkoi työ riihen luona sujua kuin rasvattu. Esalla olikin taas monen joutilaspäivän lepo selässään, ja sellaisten jälkeen hän työnsi kuin hullu. Väet seurasivat mukana, sillä he arvelivat, että kyllä sen ajan aina kestää kuin isäntäkin kestää. Ilkeä ei Esa ollut työpaikalla koskaan. Hän oli ystävällinen ja puhui leikkiä, ei haukkunut, eikä kimppuun yllytellyt. Tuntuipa toisinaan hänen leppoisuutensa siltä, kuin olisi työ tuottanut lohdutusta pahalle omalletunnolle ja siitä vuotanut ikään kuin anteeksipyytävänä tuo hyväntahtoisuus muita kohtaan. Väki teki työtä hänen mukana ollessaan kuin tuulessa, keveä ja reipas mieli hohti kaikkien kasvoista. Matti oli parsilla ja pisti riihtä. Kohti nokisia riihenparsia kohosivat suhisten elolyhteet noraan nenässä, jota Esa noreasti käytteli. Kaapo veteli lyhteitä esiin reippaana ja iloisena ikään kuin olisi hänkin nyt sattumalta tullut ajatelleeksi, että työ on iloa. Maija ajoi kotisarasta riihen eteen viljaa, laulaen ja rallattaen ja sanoi Jussille, joka pellolla eloja antoi, silloin tällöin ystävällisen sanan. »Hikipä tippuu jo Kaaponkin otsasta», nauroi Esa, »ei sen pojan tarvitse usein hikoilla. Sinun jo pitäisi ruveta rengiksi, ennen kuin liian laiskaksi opit.» »Tuonko Kaapon?» kysyi Matti parsilta. »Kuka tuon ottaisi?» »Kyllähän aina siinä kuin sunkin», virkkoi Kaapo. »Niin, no, mutta kun ei minuakaan pidä muut kuin tämä meidän isäntä, eikä se varmaankaan enää kolmatta renkiä tarvitse, niin ei sulle ole tilaa.» »Älä murehdi, taikka mä pistän noraalla!» »Noras on paremman miehen kädessä.» Esa nauroi. »Riidelkää vain, niin paremmin kasvatte. Kuule, Matti, jääkö nyt vielä monta riihtä eloa ulos?» Matti ei muistanut varmaan. Arveli kolme tai neljä. »Tuliskohan vielä neljä?» kysyi Esa mielihyvän äänellä ja kohotti lyhdettä ylös. »Mitäs? –» pääsi häneltä samassa, kun taaksensa katsoessa huomasi miehiä seisovan riihen ovella. Esa pisti kahta kiivaampaan toisen lyhteen noraaseen ja katsahti vieläkin vain syrjittäin ovelle. »Hyvää päivää. Riihtäkö täällä pistetään?» kysyi Hautalan Janne, jonka jykevä vartalo etunenässä näkyi riihen ovella. »Riihtä. Mitä miehet kulkevat?» kysyi Esa, mutta ei hellittänyt työstänsä. »Hevonen on kadonnut», vastasi joku toinen mies ja tunkihe likemmäksi ovelle. »Vai on hevonen kadonnut.» Esa jatkoi kiivaasti työtänsä. »Minkälainen hevonen?» »Ruskea, liinaharja, viidenvuotias salvia.» »Vai niin. Minä en ole nähnyt.» Miehet iskivät silmää toisilleen ja näkyi niitä olevan kaikkiaan viisi. »Noo», alkoi Hautalan Janne pitkään, »oletko sinä nähnyt mun hevostani? Sen sinä ainakin tunnet?» »Mitä hevosta?» »Suotia.» »En.» »Kenenkä hevosella sinä siellä Taipaleen takana ajelit?» »Taipaleen takana? Mitä teidän siihen tulee?» »Aina vähin tuleekin», tuumi Janne hymyssä suin. »Mitä sä nyt siitä kiukuttelet, emme suinkaan me tästä ainakaan juoksemaan lähde.» »Poika vietävä!» kiljui Esa Kaapolle, »vedä esiin lyhteitä.» »Kyllä se nyt on, kuule Esa, parasta, että tunnustat paikalla», alkoi Hautalan Janne. »Tunnustat!» huusi Esa. »Sitäkö, että minä olen sun hevosellasi ollut Taipaleen takana? En minä sitä kielläkään! Sillä onkin ollut matkassa sellainen poika, joka ei haikaile, jolla on luonto kuin korento ja omatunto kuin torpan tunkio. Ei tämän näköinen poika pelkäämään rupea, eikä jänistämään, älä luulekaan!» Miehet nauroivat. »Mitä nauratte?» kysyi Esa, keksi tanassa. »Mihinkä sinä jätit sen mun hevoseni?» kysyi Hautalan Janne. »Sellaisista en minä ole tottunut tiliä tekemään.» »Ohoh! Entä jos opetettaisiin.» »Sinäkö?» »Minäkin, jos siksi tulisi», hymyili Janne. »Ei tämän taivaan kannen alla!» huusi Esa ja hypähti lattialla. Miehet eivät näyttäneet olevan vähintäkään peloissaan, vaikka elokeksi tekikin vaarallisia käänteitä Esan kädessä. »Sano pois mutkailematta», alkoi Tamppilan isäntä, jonka tuo liinaharja hevonen oli ollut. »Mihinkä sinä panit sen mun hevoseni? Sinä sen kuitenkin otit, kun kerran tämän Hautalaisen hevosen tilaan jätit.» »Ja meidän pihasta otit kärryt ja liiteristä silat», jatkoi jyrkällä äänellä kolmas, joka ei ennen ollut puhunut. Esa katsahti taaksensa tuon äänen kuultuaan. »Mikähän sinäkin luulet olevasi?» »Olin mikä olin.» »Et sinä näy olevan paljon mikään.» »Älä nyt joutavia mölliköitse miesten kanssa, kun voit arvata, ettei meillä ole jalassa jäniksen housuja. Sano suoraan, missä on tämän Tamppilaisen hevonen?» vaati Hautalan Janne. Esa sanoi, että hänkö nyt olisi tuollaisten miesten hevosten paimen! »Älä, kuule, narrittele», jatkoi Hautalan Janne. »Me olemme sitä varten matkassa, että me otamme asiasta selvän. Sinä olet tähän asti saanut elää niin kuin mielesi on tehnyt ja lentää niin kuin kärpänen joka miehen nenälle. Mutta kyllä sinä nyt lensit sellaisten miesten nenälle, jotka panevat pian lapsen '''itkemään'''.» Esa tuntui kuin sävähtävän viimeistä sanaa. »Itkemään!» matki hän, koettaen tehdä äänensä niin pilkalliseksi kuin suinkin. Mutta se onnistui huonosti. »Itkemään», uudisti Hautalan Janne. »Kyllä täällä on itku veri vieras ja pelosta ei ole kuultu puhuttavankaan.» »Mutta me opetamme niitä tuntemaan aina aanpuustavista alkaen. Emmeköhän lähde katsomaan, eikö siellä kartanolla saada jotakin selvää, eipä se tässäkään näytä paremmaksi tulevan?» kysyi Hautalan Janne, kääntyen toveriensa puoleen. »Menkää!» huusi Esa. »Sinulta emme siihen lupaa kysy», vastasi Janne. Toiset suostuivat lähtöön. Mutta juuri kuin aavistaen jotakin vaaraa, katsahtivat he heti selkänsä käännettyä taaksensa ja ehtivät hyppäämään syrjään, kun elokeksi Esan heittämänä lensi vinkuen riihen ovesta. Ilman väistöä olisi se varmaankin lävistänyt Hautalan Jannen. Mutta nyt se sen sijaan lensi kauas riihen eteen. Janne tempaisi hirmustuneena keksin ja aikoi suoraa päätä juosta riiheen. Mutta toiset pidättivät hänet väkisin. Noraan otti Janne mukaansa ja käski Esan '''odottamaan'''. Miesten lähdettyä Esan luonto kohosi täyteen raivoon. Hän vannoi taivaan ja maan kautta, että hevosvarkaudesta ei hän ikänä mene linnaan. Jos linnaan kerran pitää, niin tekee sellaista, josta puhutaan edes kahdeksassa pitäjässä. Hän tohtii tehdä ja hän kykenee tekemään. Sitten hän istui riihen kynnykselle, laski pään käsien nojaan ja mietti. Vähän ajan kuluttua nousi kiivaasti, kun piika taas elokuorman kanssa läheni. »Täyttäkää riihi», sanoi hän, »minä käyn kotona.» Hän meni raskaasti astuen. Näkyi selvästi, että tunsi joutuneensa entistä ahtaammalle. Esa tuli kotiin, muutti vaatteita. Muori kertoi miehistä, jotka olivat käyneet hevosta kyselemässä ja sanoi, ettei hän ollut ilmoittanut siitä mitään tietävänsä. Itki muuten ja valitteli, ettei tiennyt mihin tässä vihdoin joutuu. Esa antoi äidin puhua, avata sydämensä. Kun oli pukeutunut, meni hän, seisoi hetkisen peräikkunan edessä ja katseli takamaille päin, mihin miehet kuuluivat lähteneen hevosen perään. Muori jatkoi yhä, luuli nyt pojan sydämen löytäneensä, kun tämä ei vastaan sanonut. Itki, puhui Jumalan nimessä ja kehoitti Esaa jo vähän asettumaan ja alkamaan olla ihmisten lailla. Vihdoin meni Esa äidin luo, joka nuuskatoosineen uunin penkillä istui. Suu oli pojalla hymyssä. »Tekö neuvotte minua?» hän kysyi ja otti käteensä äidin käden, jossa vielä oli nuuskatoosa. »Tuollako kädellä te sitä myrkkyä isäni kurkkuun kaadoitte?» Muori alkoi vapista kuin haavanlehti ja älähti valittavasti, mutta ei saanut sanaa sanotuksi, kun henkeä näkyi niin ahdistavan. Esa käänteli kättä kädessään, ikään kuin tutkien tai etsien siitä todistusta tuohon rikokseen, jota ei oltu voitu täysin todistaa. Tarkastelun kestäessä ilmeni Esan silmiin villi hohde ja yhtäkkiä hän kumartui ja puraisi äidin nimettömään sormeen. Muori parkaisi ja Esa päästi kamalan naurun. »Ottiko kipeästi?» kysyi. Muori siunasi, valitti ja itki kättänsä heiluttaen. Esa muuttui jälleen totiseksi, jopa entistä kalpeammaksi. »Minä jätin tuon muiston teille, äiti, jos en enää tältä reisulta palaa. Olkoon se kipeä, karvastelkoon kuin olisi siinä alinomaisesti polttavaa helvetintulta. Sen te kyllä ansaitsette, se on palkka vaivoistanne, kasvatuksestanne.» Muorin rintaa ahdisti hirveästi ja kun hän joskus silmänsä rukoillen kohotti poikaan ei hän jaksanut kestää tämän tuomitsevaa katsetta. »Jos haavat paranevatkin», jatkoi Esa, »jäävät arvet. Ne ovat aina silmissänne, kun nuuskalootan esiin vedätte. Muistakaa silloin, että tapoitte isän ja kasvatitte pojasta perkeleen... Minä olen perkele!» kiljaisi hän ja riensi ulos kuin villi. »Älä ... mene!» huusi äiti perään, nousi ja kurotti käsiään ikään kuin pakenevaa kiinni ottaaksensa. Mutta kun muori ehti portaille, ei Esaa näkynyt enää. »Esa!» Ei mitään vastausta kuulunut, vaikka ääni oli niin sydäntä särkevä. »Esa ho-o-oi!» Ei kuullut. »Oo-oih!» pääsi muorilta pitkä, tuskallinen huuto. Hän riensi takaisin tupaan, vaipui polvilleen pöytäpenkkiä vasten ja älähti: »Herra Jeesus armahtakoon!» Tuo rukous tulkitsi niin ääretöntä tuskaa, että saattoi kyllä uskoa kokonaisen rikosten vuoren painavan sitä sydämestä. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3251 5511 2006-09-04T13:15:17Z Nysalor 5 VIII Karkuri {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: VII Muuan riihipäivä|VII Muuan riihipäivä]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: IX Heränneitten seurassa|IX Heränneitten seurassa]] |otsikko=VIII Karkuri |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Kuin takaa-ajajia paeten riensi Esa takamaille yli peltojen, vasikkahakain, ojain ja aitojen. Kun juuri sitä tietä oli pääsemässä metsänrantaan, loi hän sattumalta katseen toisaalle ja säpsähti huomatessaan vähän etäämmällä miehet kujaa pitkin tulemassa kylään mukanaan hevonen, jolla hän viime yönä oli ajanut. Hänet valtasi kummallinen heikkouden tunne: viimeyöllinen huvi saattaisi tulla maksamaan enemmän kuin tavallisesti... Kyllähän sitä oli satoja kertoja ennenkin sillä tavalla huviteltu, ajettu toisen hevosella, mutta tämä tuntui väkisinkin toisenlaiselta. Nuo miehet eivät tuntuneet ymmärtävän leikkiä. Ja juuri tuo tahallinen leikin ymmärtämättömyys tuntui Esasta niin auttamattomalta, että häntä uudelleen omituisesti herpaisi. Lamaavan arkuuden valtaamana piilousi hän joutuin puitten varjoon metsään. Sinne päästyään heti ajatteli jonkinlaisella riemulla: jos ne tulisivat tänne, voisin helposti paeta, juosta heidän edellään, juonissani, kiusallakin. Hän ajatteli, että ne tavoittaisivat häntä kiinni, muisti jalkainsa tavattoman nopeuden. »Enpähän juoksekaan!» melkein voitollisena virkahti. Mutta kaikki uhka oli hänestä näinä silmänräpäyksinä kateessa. Hän ajatteli vain pakoa. Esa tirkisteli puitten raoista ja huomasi miesten jo saapuvan kylään. Ikään kuin kahle olisi pudonnut sydämeltä kuvitteli hän nyt olevansa joutilas, vapaa menemään mihin ikänä itse tahtoo. Kukaan ei aja takaa... Joutavaa pelkoa...! Kiittävät kun saivat koninsa... Hän menee mihin itse tahtoo, eikä kukaan ota häntä kiinni... Hän lähti kävelemään metsään jonkinlaisessa äkkinäisen vapaudentunnon tuottamassa miellyttävän tunteen puuskassa. ---- Vielä iltapäivällä käveli Esa samassa metsässä. Omituiset asianhaarat, jotka hänet olivat metsään tuoneet, sekä viimeaikain kokemukset tuottivat siellä yksinäisyydessä niin äärettömän paljon ajatustyötä, että hän viivyskeli tuntikausia samoissa paikoissa tehden tuota työtään kuin ahkera urakkamies. Ja jonkin aikaa oli hänessä elänyt ajatus tehdä elämässään jonkinlainen muutos, sillä entinen elintapa oli alkanut hiljoilleen kyllästyttää. Jotakin uutta hän kaipasi ja ajatteli. Mutta niin kauan kuin hän pysyi hurjuuden kukkuloilla, oli tuo ajatus hyvin hämärä ja tunkeusi mieleen vain harvoin. Viime aikoina oli se sinne tunkeutunut useammin. Korvenloukon tappio oli ollut kova kolaus. Melkein jokaisen vastaantulijan hän siitä lähtein oli otaksunut ajattelevan hänen häpeätänsä. Siihen liittyi velkojain ahdistelemiset. Oli ensin ajatellut kostamalla hankkia kaikki hyväksi, mutta monet seikat esiintyivät tekemään mahdottomaksi tätä ajatusta. Se oli vähitellen imenyt hänestä entisen sisällisen voiman. Mutta sittenkään ei hän mitenkään sietänyt ajatusta, että hän tulisi halveksittuna ja huomaamattomana vastaisuudessa elämään. Monien tuskallisten kamppailujen perästä sai hän selville, että hän voisi elää vakavan miehen tavoin. Ja vaikka se tuntui hänestä suorastaan mahdottomalta, tunsi hän joskus jonkinlaista myötätuntoisuutta körttiläisiä kohtaan, ei sentähden, että olisi heidän vakaumuksiaan ihaillut, vaan sentähden, että heissä oli juhlallista voimaa. Sitä Esa ihaili. Nämä mietelmät kaikkine käänteineen ja johtopäätöksineen hän päivän kuluessa moneen kertaan kävi läpi. Ajatukseen, joka neuvoi kääntämään elämän purjeita, liittyi itsestään joka käänteessä kysymys vaimosta. Nyt kävi selvemmäksi kuin koskaan ennen, että hän oli jo pitkiä aikoja ajatellut, että Rekipellon Sannasta tulisi hänelle vaimo. Mutta nyt, niin usein kuin se päivän kuluessa mieleen tulikin, tuli se aina viime yöllisen käynnin muiston rinnalla ja teki joka kerralla saman vaikutuksen. »Tphyi!» hän sylkäisi, »en totta tosiaan, en tässä matoisessa maailmassa...! Juoppo, sika ja muuta ... ihan kuin äitini! Lempoko minua lie siihen villinnytkin?» Hänen tunteensa Sannaa kohtaan olivat niin kummalliset. Hän inhosi – ja rakasti, ajatteli ettei hänen ja Sannan välillä vielä saisi ollakaan kaikki lopussa. Se oli jokin intohimon viehättävä tunne, joka tuota rakkautta säilytteli ikään kuin jonkinlaisena ikävöittävänä leluna iloisilta ajoilta. Järvelän Santraa hän ajatteli aina rinnan Sannan kanssa. Tämä ajatus tuotti vielä tuskallisempia tunteita, sellaisia, jotka polkivat ja asettivat hänet kovin nöyryyttävään asemaan. Hänhän oli jokin päivä takaperin käynyt ikään kuin puolihulluna Järvelässä vielä kosimassa Santraa. Vasta sieltä tultuaan oli käsittänyt, että se oli ollut äärettömän naurettavaa. Nyt hän kärsi intohimoisesti rakastavan, hylätyn ja naurun alaiseksi itsensä tehneen kosijan kaikki tuskat aste asteelta. Tämä tuotti hänelle päivän ankarimmat raivokohtaukset. Jospa olisi keinoa saada Santra '''vieläkin'''! Käsivarsissaan tunsi hän olevan voimaa, sisussaan luontoa murtamaan mahtavimmatkin esteet. Hän huitoi riukeilla käsivarsillaan ilmaa, takoi nyrkeillään kiviä ja puunrunkoja, iski niitä puukolla ja tunsi olevansa herra, mitä voimaan tulee. Mutta sitten, niin kuin tippuva vesi sammuttaa lieskan ja tuli silloin tuskallisesti sihisee, samoin herpaisi voimakasta, hurjaa rakkaudentunnetta tieto, että jos kaikki muut esteet poistaisikin, – Santra ei huoli hänestä, ei välitä '''vähääkään'''... Hän värisi intohimoisesta mielenliikutuksesta. Koko huolten kuorman erilaiset ainekset vyöryivät yht’aikaa ylitse... Hän, joka oli ollut kaikki kaikessa, pitäjän paras poika, jonka suosiota kaikki olivat etsineet, jota kaikki olivat pelänneet, jota oli pidetty rikkaana, jota ei kukaan ollut tohtinut estää, teki hän mitä tahansa, – hänenkö omaisuudestaan uskalletaan huutokauppoja kuuluttaa, häntäkö nyt ahdistetaan joutavasta hevosenajosta, hänellekö tytötkin jo alkavat selkänsä kääntää? »Samassa liitossa koko maailma!» Epäluulo heräsi ystäviäkin kohtaan. Karin Vennusta ei hän ollut koskaan oikein pitänyt, ei koskaan häneen oikein luottanut; Ella oli varmaankin hänen kiusaksensa mennyt Rekipellon Sannan luokse; Koipi-Siukkua oli aina halveksinut; Iikan Antti piti itseään liiaksi Esan vertaisena... Hän meni lävitse koko ystäväsarjan. Ei yhtään ollut, josta olisi voinut sanoa: tuohon luotan, tämä on ystävä hädässä ja kykenee auttamaan. Näytti selvältä, että saattoi ottaa lukuun ainoastaan oman voimansa ja kykynsä, kun selvityksen ratkaiseva hetki lähestyy. Kiihko pimitti järjen, sai hetkiseksi hairahdetuksi siihen ajatukseen, että kykenee kostamaan kaikille. Silloin hän hurjasti tanssi ja loikki, riemuiten koston autuaallisesta esimausta. Ja hän ihaili puukkoaan, kuin metsästäjä uutta, oivallista pyssyä, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka hänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänestä sepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat »kau-he-ammat kuin kenenkään muiden»! Mitä se oli? Metsästä, jotenkin läheltä kuului virrenlaulu, ääni oli miehen. Esa seisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui, mutta ei sittenkään... »Se on körttiläinen...! hänet tapan!» hän hiljaa äännähti, tempaisi puukon käteensä ja alkoi kuin lintua väijyvä kissa hiipiä ääntä kohti. Hän koetti jokaisesta puunraosta väijyä ja tirkistellä nähdäkseen kulkijaa. »Tuttaviin, ehk’ uskaltaisin, ei sekään mitään auttais’, – – – Heill’ on suu voita liukkaampi, Puhe myös öljyä sileempi, kuitenkin paljaat miekat.» Esa unohti äkkinäisen kiukkunsa tuntematonta kohtaan ja kiintyi kuuntelemaan laulua, sillä se vaikutti häneen omituisesti. Hän istahti ja pani veitsen viereensä mättäälle. Itsekään sitä ymmärtämättä taikka edes ajattelematta mistä se johtui, unohti hän kokonaan murhahalunsa ja tirkisteli yhä puitten raoista ajatellen, että jos tuo mies tulisi tähän, hän lähtisi näkyvistä juoksemaan, pakenisi metsään... Mutta laulaja eteni, eikä Esa nähnytkään häntä. Siinä, kun hän pääsi tästä jännityksestä, ja ajatukset hervahtuneina hajausivat ikään kuin työalaa etsimään, huomasi hän, että ilta alkoi lähestyä. Muisti samassa, että heränneitten kokous on tänä iltana Toivolassa ja että oli ollut puhe poikamiesten kokoutua sinne lähtöä varten. Oikeastaan tunsi hän nyt itsensä vastenmieliseksi lähtemään sinne, sillä oli väsynyt ja muutenkin haluton. Mutta kun ei oikein tuntenut halua mennä mihinkään muuallekaan, kaikkein vähimmin kotiin, eikä metsäänkään viitsinyt yöksi jäädä, lähti kävelemään kokoutumispaikalle. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3252 9186 2006-11-17T16:57:41Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: VIII Karkuri|VIII Karkuri]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: X Nuorten seurassa|X Nuorten seurassa]] |otsikko=IX Heränneitten seurassa |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Siellä täällä pilkistelee uinaileva valo ikkunoista. Muuten onkin niin hirvittävän pimeä. Hoilaavia ääniä kuuluu sieltä täältä. Penttalan töllistä kuuluu väittelyä ja sanasotaa, – »pränmestari» lie ollut juovuksissa ja sai nyt muorilta tuikean ripin. Joku tuli sieltä juosten, kaatui rapakkoon ja särki viinapullonsa, josta päästi surkean älän. Könti siitä kiroillen tien toisella puolella olevaan saunaan ja siellä ne vasta kuuluivat markkinat nousevan. Mahtoi miekkonen rapakkoon vuodattaa korttiyhtiön omaisuutta! Totta tosiaankin – sydäntä hiukan ellostelee tässä pimeydessä, vetää väkisten valoa kohti: tietäähän silloin edes väistää, kun lyönti suunnataan. Mitä Toivolassa tehdään? Valoa loistaa ikkunoista, ihmisiä näkyy siellä kuhisevan. Nepä eivät pelkää valoa. Harjoittanevat kai valkeuden töitä? Täyteen on iso tupa ahdattuna, enimmäkseen vanhempia ihmisiä, mutta osalta nuoriakin. Peremmällä, pitkillä penkeillä ja tuoleilla istutaan vakavina, hiljaa. Keitä ne ovat? Miehillä ja naisilla harmaat nutut, liepeet takapuolilta halki leikatut. Kenpä niitä ei tuntisi, heränneitä, »körttiläisiä». Ovipuolella, enimmäkseen seisomasijoilla on toisia, – ne eivät ole heränneitä. Ovat sinne vain tulleet ihmeitä kokoomaan: saapihan sittemmin sopivissa tiloissa niistä hauskasti ilvettä laskea ja loistaa »jumalattomuudellaan». Pastori Mallenius paitahihasillaan seisoo pöydän takana. Vakavan näköinen mies, enemmän lujat kuin nöyrät kasvojen piirteet, silmät läpitunkevat, nöyryyttävät, puhetapa halkaiseva, koristelematon, kansanomainen. Kaksi rätisten palavaa talikynttilää valaisee pöydällä avoinna olevaa suurta perheraamattua. Raamatun päällä ovat pastorin silmälasit, jotka hikeytymisen tähden on täytynyt tilaltaan ottaa. Muutamia virsikirjoja on pöydällä vieraitten varalla. Pastori seisoo. Vasen kämmen lepää avonaisen Raamatun päällä ja oikealla hän sanojaan säestää, vahvistelee. Naisten joukosta, joilla kaikilla on mustapohjaiset, sinireunaiset huivit, kuuluu hiljaista itkun uikerrusta, salaamattomia, huomiota herättäviä huokauksia ja kipeästi valittavia purkauksia. Miesten joukko tarjoo vielä kuvaavamman näyn. Katsoa noita vanhuksia, joista useimmat aikoinaan olivat hurjissa maailman leikeissä ensirivin miehiä, miten heidän valkosänkinen leukansa tärisee, miten silmäkin teroittuneena imee opettajan sanoja, miten sormet puristuvat lujaan ristiin ja miten jokaisesta ilmeestä heidän kasvoissaan voi lukea eittämättömän tunnustuksen pastorin sanoihin, miten autuuden tie nyt on heille '''kaikki kaikessa'''. Sitten '''miehiä''', keski-ikäisiä, jäykkiä, vahvoja miehiä, joiden jykevät jäsenet ja lihakset ikään kuin kapinoiden ahdasta röijyä vastaan tahtovat niiden saumoja rikki ratkoa; heidän kasvojaan, joita miehuuden jäykkä vesi raudistaa, kasvoja, joissa useissa rumentavat arvet loistavat lahjomattomina todistajina nuoruuden synneistä, kasvoja, joissa tulisen luonnon intohimon merkit niin helposti ilmenevät, mutta nyt ovat kätketyt näkymättömiin, ja rypistyneet silmäkulmat ja yhteen kohti tuijottavat terät tulkitsevat syvää hartautta ja vakavaa luottamusta '''tämän asian oikeuteen'''. Vihdoin muutamia harvoja nuorukaisia, joiden kasvoista loistaa jonkinlainen riemullisen tunteen tuottama uhka, pahasta saadun voiton ilo. Vanhoja tuttujakin näemme siellä, Talvikosken Hermanni poikineen istuvat vierekkäin. Kalpea on isä ja hengittää raskaasti, sillä Mikkeli-yön vammat eivät ole vielä hellittäneet. Mutta silmissä kimaltelee tyytyväisen ilon loiste, sillä istuuhan nyt vierellä poika, jonka luonnon pastorin voimakas nuhde oli murtanut, avannut sielun silmät näkemään syntitaakan kammottavan suuruuden. Ei ole Köpillä vielä varmaa rauhaa, sillä näyttää tälläkin hetkellä sydäntä painavan raskas tuska, jota levottomat silmäin ja ruumiinliikkeet tulkitsevat. Näemme siellä Kasarin Tommin, jonka tuuhea tukka on silmille valahtanut, mutta ei näytä välittävän sen poistamisesta, ja Koivulan lautamiehen, jonka silmät tuon tuostakin tuikeasti kääntyvät oviloukkoon, missä tahdotaan pitää hillittyä sohinaa ja rähinää. Suutari Erkki istuu hänkin pöydänpäässä, lukkarin tilalla, sillä hän toimitti lukkarin virkaa, ja kenties jonkinlaisella omanarvon tunnolla päätään nyökkäilee pastorin sanain vahvikkeeksi. »Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden ja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät.». Siitä pastori puhui. Hän puhui luonnollisista pakanoista, jotka eivät koskaan Jumalan totuutta kuulleet ole, hän puhui niistä pakanoista, joille Herran sana puhtaasti ja selkeästi opetetaan, niistä pakanoista, jotka Herra jo on kutsunut, heille evankeliuminsa valon tienviitaksi lähettänyt, mutta jotka ovat Herran kutsumuksen tyhjäksi tehneet, nauraneet Herran pyhälle, nostaneet synnin elämänsä kruunuksi, langenneet riettauteen, pahoihin menoihin ja pakanalliseen elämään. Hän sanoi, että ne pakanat, jotka sen tehneet ovat, ne ovat juuri tämä kansa, Suomen kansa. Himoissansa elää tämä kansa, synnin loassa rypien. Mutta siksipä onkin Jumalan vanhurskas viha yltynyt. Hän ampuilee vihansa vasamoita ja antaa sokean kansan rypeä himojensa surkeassa rapakossa. »Voi sinua, kansa!» huusi hän, »sinua kansa, jokas nukut synnin unta, vaikka perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien ketä hän nielis! Sinun poikasi mässäävät juoppoudessa ja korttisaunoissa, tappelevat ja murhaavat toisiaan niin kuin vanhurskasta Jumalaa ei olisikaan, niin kuin tuomion päivää ei olisi odotettavissakaan ja niin kuin ei heillä olisi palkkaa töistään odotettavana! Kullassa ja silkissä ja narisevissa kengissä koreilevat tyttäresi, hyllyen maailman hekumassa ja makaavat miesten kanssa riettaassa haureudessa. Missä on lapsen puhdas sydän, neitosten siveys ja viattomuus? Missä on tosi miehuullinen ja ylevä, puhdas luonne? Uhrattu Baabelin portolle ja Beelin riettaalle alttarille! Kirkossa te käytte, mutta mitä varten? Eikö saastainen, synnillinen halu vedä teitä sinne ainoastaan itseänne näyttelemään ja muita katselemaan? Eikö jokainen Herran valittu näe, miten päänne pyörii ja silmänne pälyilee ympäri Herran huonetta silloinkin, kun teidän pitäisi nöyrästi kumartuneena rukoilla armoa ja laupeutta Häneltä, joka yksin meidän veriruskeat syntimme voi puhdistaa? Taikka luuletteko sillä autuuden löytävänne, että te tällä tavoin kirkossa käytte? Tähän suuntaan puhui pastori. Syvän vaikutuksen tekivät hänen jyrisevät sanansa nyt, niin kuin tavallisestikin. Tuo syvä henkinen lankeemus, johon kansa oli vajonnut, tarvitsi voimallista nostoa. Lopuksi hän kääntyi puhumaan lasten kasvatuksesta. »Jos juuri on huono», hän sanoi, »niin kuinka voi toivoa, että siinä terve puu kasvaisi? Niin on lastenkin kasvatuksen kanssa. Jos kasvattaja itse yhä elää synnissä, eikä itse itseänsä paranna, kuinka taitaa hän silloin kasvattaa niitä lapsia, jotka Herra hänelle uskoi? Kuinka voi hän vastata näistä taimista, jotka hän pahalla esimerkillä ja väärillä opetuksilla perkeleen palvelijoiksi kasvattaa? Herra sanoo, että joka pahentaa yhdenkin näistä pienimmistä, parempi olisi että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. – – – Nyt syntyi väkijoukossa levotonta liikettä. Muuan tunki pöydän ääreen ja ilmoitti pastorille, että suuri joukko jumalattomia häjyjä oli tulossa tänne pahoissa aikomuksissa. Mielen ilme papin kasvoilla ei sanottavasti muuttunut. Ihmisille, jotka nyt jo järkiään nousivat istuviltaan, levottomasti liikehtivät ja kuiskuttelivat, ilmoitti hän saarnansa keskeytettyään: »Kuuluu taas olevan tänne tulossa jumalattomain joukko, mutta älkää vapisko, sillä Herra sotii meidän puolestamme. Asettukaa kukin paikoillenne ja aloitetaan virsi numero viisikymmentä kaksi. Veisatkaa kukin kovalla äänellä ja sydämen pohjasta.» Joukkoja ovensuusta, niitä jotka eivät olleet heränneitä, tunki ulos. Mutta heränneitä nähtävästi rauhoitti papin vakava luottamus Kaikkivaltiaan voimaan, sillä he jäivät paikoilleen ja rupesivat selailemaan virsikirjainsa lehtiä. Ulkoa kuului jo räikeä laulu. Sisällä muutamat miehet kun sen kuulivat, juoksivat kirveitä ottamaan ovenpäällä olevasta kirvesvinkasta. »Mitä, tekö kirveitä? Pois se!» kielsi pastori. »Ei», selittivät miehet, »me tuomme ne ainoastaan pois, etteivät ne ole heidän saatavinaan. He toivatkin kirveet peremmälle ja kätkivät vaatteiden alle sänkyyn. Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta saatuaan kirveet talteen ottivat miehet kukin halon kouraansa ja palasivat paikoilleen. Toiset seurasivat ensimmäisten esimerkkiä. Ulkoa kuului yhä kammottavaa kiljuntaa. Pastori näkyi kuuntelevan sitä, samalla kun synkkä kajastus otsalla katseli miesten varustaumista. »Kätkekää nuo aseet», virkkoi hän vihdoin, »pankaa niin, etteivät ne ole näkyvissä, pistäkää penkin alle. Ehkä Herra on nähnyt hyväksi taas tällä kertaa itse sotia meidän puolestamme ja vapauttaa vainoojistamme. Ainoastaan viimeisessä hätätilassa täytyy niitä käyttää, jos näkyy, että Herra jättää tilaisuuden ihmisille, jos hän vaatii, että jumalattomain pitää meidän kädestämme saada ruumiillista kuritusta, niin kuin pahankurisen lapsen vanhempainsa kädestä.» Miehet tottelivat käskyä, heittäen halkonsa penkin alle, saataville. »Muistakaa se», jatkoi pastori, »joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu... Ainoastaan hätätilassa...» Hänen äänensä sortui. Lujapiirteisten kasvojen lihakset vavahtelivat liikutuksesta. Horjuiko hän? Epäilikö hän Herran läsnäoloa? Sitä ei hän tehnyt, sillä niin monissa koetuksissa oli hän tullut sen huomaamaan, että hän ei voinut sitä epäillä. Mutta hänen sydämellensä kävi kansan kurja henkinen tila, nuorison lankeemus, kansan ja maan tuleva kohtalo, joka hänestä näytti joutuvan villien ohjattavaksi. Se hänen sydäntänsä liikutti, vapisutti häntä, joka oli tällaisen viinamäen vartijaksi joutunut. Hän muisti tuossa omia ajatuksiaan, miten toisinaan '''ihminen''' oli hänessäkin vallan saanut, miten hän joskus, kun herätys näytti olevan mahtavampi ja suurempi, oli erehdyksessä ajatellut, että iso ansio siihen oli hänellä itsellään. Nyt hän taas seisoi kuin alaston paimen kalliolla myrskyn ja tuulen käsissä, tuntien mitättömän vähäpätöisen yksilönsä katoavan näkymättömiin hyrskyävässä maailman meressä... Tätä hänen sydämensä itki, tätä vavahtelivat poskilihakset, tätä olkapäät nytkyivät... Mutta taas hän päätänsä nosti. Näki nyt, miten naiset olivat sulloutuneet peremmälle tupaa, miten miehet olivat asettuneet riviin seisomaan pitkin penkinvierustaa. Hän hiukan säpsähti tarkastaessaan tuota pariinkymmeneen nousevaa miesjoukkoa, ymmärtämättä itsekään säpsähtikö hän ilosta, vaiko tuskasta: miesten silmät hehkuivat niin omituisesti. Heidän kasvoillaan oli yht’aikaa syvän hartauden ja uljaan pelkäämättömyyden jäykkä, kunnioitusta ja arvonantoa herättävä ilme. Muutamilla olivat virsikirjat avoinna käsissä, toiset näyttivät ulkomuistiin turvautuvan. Käskyä alkamiseen vain näkyivät odottavan kuin sotilaat. Päällikköään, jonka tuskan he kasvoista näkivät ja ymmärsivät, tähtäilivät he vakavin, kunnioittavin katsein... Ja korviin tunki yhä ääniä ulkoapäin, missä kuului joukon roiske jo rappusten edessä. »Herra, sinä olet meidän luja kilpemme, haarniskamme ja muurimme, armahda meitä!» rukoili pastori kovalla äänellä. Miehet ja naiset kallistivat päänsä alas ja pastori kohotti silmänsä korkeutta kohti... Portaille astuttiin, sen kuuli tupaankin. »Alkakaamme virsi», käski pastori. »Linna luja on Jumala, Meidän myös vahva vuori», kajahti kuin yhdestä suusta. Porstuasta kuului rähinää ja kopinaa, mutta ääni oli hiljennyt siellä. Veisaajain äänet, jotka alussa hiukan vavahtelivat, varmistuivat yhä, ja heränneitten veisun kuuluisa, rytmillinen, marssin tapainen tahti alkoi saavuttaa tasaisuutensa. Ovi tempaistiin auki. Nuoria miehiä tulvahti sisään... Kuin pitkäinen jylisi virren sävel miesten rinnoista, täristäen ikkunaruutuja ja riidellen kattolautojakin kuoroon. »– – Kyll’ Jeesus meitä varjelee, Ja paulat poies syöksee. He ympär’ käyvät, Kuin jalopeurat, Aikovat ain’ meit’ alaspainaa, Vaan Herra heit’ estää.» Naisten heleät, pelosta vapisevat äänet säestivät miesten jykevää, luvalla sanoen, lihallista laulua, antaen siten kokonaisuudelle omituisen, liikuttavan värityksen. Mutta hiljaahan ne seisovatkin nuo vastatulleet, yhdessä joukossa oven puolessa! Ei soraäänet heidän keskuudessaan laulua häiritse. Päät alkavat paljastua. Yhä mahtavamman kaiun saa laulu. Sen sointu ei enää kuulu sotamarssilta, se ennemmin kajahtelee voitetun voiton riemusäveleeltä. Karhun Esa seisoo sängynpaaluun selkäänsä nojaten. Hänellä on lakki päässä, toiselle korvalle sysättynä. Se on ihmettelyn kysyvä, hieman pilkallinen ilme tuo väänne suusopessa, tuo katse vetistävissä silmissä. Se puhuu sisällisestä taistelusta, ei kuitenkaan sen syvemmästä, kuin siitä, että '''hän ei tahdo''' itselleen tunnustaa hurmautuneensa tästä laulusta. Hänen vieressään seisoo Iikan Antti lakittomin päin, pää alaspäin käännettynä ja liikkeistä päättäen taistellen ainoastaan häpeäntunteen kanssa. Miksi ne vetäytyvät yhä toisten takapuolille nuo ryhmän etumaiset? Miksi heidän kasvoistaan sellainen neuvottomuus loistaa? Miksi muutamat näyttävät ikään kuin vapisevan? Vapisevan!... Nuo pojat, jotka sataa kertaa ovat vannoneet, etteivät he pelkää ketään? Joku avaa oven. Silmänräpäys – ja koko joukko on taas porstuassa. Karhun Esa yksin seisoo paikallaan liikkumatta. Yhtäkkiä hän, ikään kuin salaa, katsoo pitkin miesriviä ja näkee, että ne kaikin katsovat häneen. Epäröiden vilkaisee hän vielä naisten puolelle ja nekin häntä katselevat, yksin papin silmät eivät häntä tarkkaa, ne kun kohti taivasta ovat tähdättyinä. Esa liikahtaa, luo huimasti katseensa ympäri huonetta, tahtoen välinpitämättömyyttä osoittaa. Sitten hän asettaa suupieleensä pilkkahymyn, tahtoo sen näyttää kaikille ja astuu kiirehtimättä, hyvin vitkalleen ulos. Virren viimeiset säveleet kajahtavat, sammuvat hiljaiseen äänettömyyteen. Ei ulkoakaan kuulu ääniä. Pastori laskee nöyrästi kätensä ristiin ja ääntää: »Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen laupeutensa pysyy iankaikkisesti, amen.» [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3253 5513 2006-09-04T13:15:25Z Nysalor 5 X Nuorten seurassa {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: IX Heränneitten seurassa|IX Heränneitten seurassa]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: XI Esa!|XI Esa!]] |otsikko=X Nuorten seurassa |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Esa nauroi harvoin. Mutta nyt hän nauroi niin että tahtoi katketa, kun saavutti nuivallanenin palaavan joukon. Joukko melskasi, pahkiloi ja noitui. Kovin näytti miehiä harmittavan, että oli lähdetty »hulluttelematta», oikein paettu, kuin peläten, karkuun. Jokainen vakuutti tuhansin sanoin, ettei hän olisi lähtenyt, mutta kun kaikki seisoivat siinä kuin housuttomat, niin eihän siihen ilennyt jäädä seisomaan körttiläisten ihmeenä. Toinen syytti toistaan. Kullakin oli heränneiden joukossa silmätikkunsa, vihattavansa. Lohdutuksekseen kukin nyt niitä haukkui ja noitui, luetteli virheitä, heikkouksia ja koetti siten saada toiset ymmärtämään miten hänen ja vihattavan körttiläisen välillä oli olemassa äärettömän suuri juopa. Toinen tässä tahtoi saada äänensä kuuluvammaksi toista. Siten pakolaisten alussa hiljainen ääni pian kohosi rähiseväksi huutamiseksi. Niin meluttiin jo silloin, kun Esa saavutti joukon. »Mitä ... mitä sinä naurat?» Uteliaina ja hämillään kertyivät toiset Esan ympärille, joka käsillään huitoen ylös ja alas kakatti, ettei siihen näyttänyt tulevan ikänä loppua. »Mitä, mitä sinä nyt?» ihmettelivät toiset, unohtaen oman väittelynsä ja asettuen paljaana korvana kuulemaan mitä Esa nauraa? Mutta Esa ei lakannutkaan. Hän oikein ulvoi huitoen käsillään yhteen jaksoon juuri kuin hosuen päällekarkaavaa hevosta tai taistellen tuulimyllyä vastaan. Mutta kun joukko alkoi jälleen muuttua välinpitämättömäksi ja hajota hänen ympäriltään, pääsi Esalta: »Voi, voi, voi sun...», ja sitten hän kirosi. »Mitä?» kyseltiin monelta taholta ja keräydyttiin uudestaan Esan ympärille... Osaahan se kuitenkin puhua! »Mitäkö nyt? Kun miehet lähtevät '''tappelemaan''', antamaan selkään körttiläisille. Ja kun päästään tupaan, riisutaan lakit päistä ja ruvetaan tutajuttamaan housuja ja sääriä niinkuin olis... Ja sitten lähdetään oikaisemaan niinkuin itse piru olis selän takana hiilihangon kanssa... Mitähän te oikein ajattelette?» Kuului kaikkialta murinaa, jonka ajatuksena oli: »Etpä sinäkään tohtinut!» »Tohtinut! Ajatteletteko te sitten oikein selvällä järjellä, etten minä olisi tohtinut, minä?» »Mutta miksi et sinä sitten alkanut?» kysyi Iikan Antti ja sitä kohta säestivät toiset monissa erilaisissa toisinnoissa. Luulivat löytäneensä oikean valtin. »Minäkö? Mitä, yhdeksäntoistatuhatta, varten mun pitäisi '''aina alkaa'''?» Toiset selittivät kuin yhtenä miehenä, että oli odotettu Esaa alkamaan. Mutta kun ei tämä alkanutkaan, niin lähdettiin pois. Eihän siellä viitsinyt koko iltaa seisoa veisuuta kuulemassa. Esa nauroi taas. »Senpä tähden juuri», hän sanoi, »minä en kiusallakaan nyt alkanut. Ajattelin, että antaa koettaa muiden, jotta kyllähän minä olen osaltani alkanut tappeluita. Eikä teistä yksikään tohdi sanoa, etten minä olisi lyönyt ensimmäisenä, kun on paikalle passannut. Kuinka minun aina pitäisi alkaa?» Sitä ei kuitenkaan tiennyt kukaan, miksi sitä oli niin odotettu, mutta odotettu vain oli. Iikan Antti arveli, ettei Esallakaan ollut oikeata kurssia, koska ei kerran ollut alkanut. »Häh?» huusi Esa hypähtäen, »luuleeko Antti olevansa paree kuin minä, vai? Saadaan vaikka paikalla koettaa, jos sinua vain haluttaa.» Iikan Antti ei ottanut kuulevaan korvaan tätä puhetta, näytti vain haluavan vetäytyä takapuolille. Esakin jätti välille sattuneen riidanhaasteen sikseen ja palasi uudestaan äskeiseen. »Mitähän varten te oikein sieltä lähditte?» hän kummastellen kysyi. Sepä vasta kysymys! Ei siihen kukaan osannut vastata. Melkein kaikilla oli syynä: »kun tuo lähti, kun muutkin lähtivät, niin minäkin lähdin.» Esa käveli mukana kurillinen nauru huulilla ja kuunteli selityksiä. »Niin», sanoi Iikan Antti vihdoin nyreissään. »Pelättiin, niin lähdettiin. Ei suinkaan siihen muuta syytä ollut.» Ainoastaan kelvottomimmat tätä panivat vastaan, suurin osa sen myöntämättä näytti hyväksyvän, koska ainoastaan rupesivat toisiltaan kyselemään, että olikohan niillä aseita? »Körttiläisilläkö?» »Kellä sitten!» »Oli!... Ettekö nähneet halkoja penkin alla.» »Ja kirvesvinkka oli tyhjänä.» »Niin, ja niitä miehiä oli niin paljon.» »Ei enempää kuin meitäkään.» Esa nauroi: »Pelkoko teidät ajoikin?» Huomautus sai pojat äkkäämään missä mentiin. »No ei sinne päinkään!» alkoivat uudestaan kerskailla. Nyt kuulosti siltä, että körttiläisiä kyllä oli paljon, mutta ei yhdessäkään miehen vastusta, että ne olisi kyllä mäntätty yhteen läjään, jos niikseen olisi tullut. »Pastoriako te pelkäsitte, kun te lakittelittekin?» Esa naureskellen jatkoi. Nyt päästiin vähän huojentavammalle tuulelle ja ruvettiin leikkiä laskemaan kaikin, sillä eihän Esakaan nyt saattanut ajatella, että tuota ukkoa olisi pelätty. Tämän humun kestäessä Esa yhtäkkiä virkkoi: »Mutta pojat! Ne veisasivat jotenkin komeasti.» Kyselevinä koettivat toiset pimeässä tutkia naamaa, että mitähän se tuolla meinaa? Rupesivat sitten toinen toisensa perään myöntelemään, jopa kehumaankin. Esa lämpeni uudestaan, kun tässä toistenkin kehuessa muistui uudelleen elävämmin mieleen veisu ja hän puhui melkein kuin huumauksessa: »Minä seisoin siinä sängyn pielessä ja kuuntelin, sillä se oli niin komeaa. Enkä minä yhteen aikaan enää muistanut mitä varten oli tultu. Mutta sitten kun te lähditte pois, minun yhtäkkiä nousi kiukut päähäni ja minä jo ajattelin, että vedänkö vasten leukoja Talvikosken Köpiä, kun se seisoi ja veteli virttä siinä toisten joukossa niin uskosta että...» »Siinä olisit nenäs polttanut», Levalan Lomppi nauraen keskeytti. »Kunko olisin Talvikosken Köpiä vastaleukoja vetänyt?» »Niin, olisit saanut koko joukon niskaasi.» »Minäkö? Koska sinä oot nähnyt, että Karhun Esa itkee? Minä olisin tapellut koko joukon kanssa, vaikka paikalle olisin oiennut.» »Olisitpa, saakuri soita, saanut kerran kylliksesi», sanoi Iikan Antti. »Olis vain se saanut. Körttiläiset eivät ainakaan säästä», vakuutti joku. »Saamari, kyllähän siinä olis rytyä ollut. Mutta kyllä minä muutamilta olisin hengen vähät nitistänyt. Herra jee, poika! Sinäkö meinasit tapella körttiläisten kanssa?» Esa puristi niskasta muuatta nuorta, vähäistä pojannaskalia. Tämä rupesi kitisemään. »Anna pojan olla rauhassa, kyllä siitäkin mies tulee, terävä tuleekin», virkkoi Iikan Antti. »Noo, noo älä suutu Miska, ollaan veljekset, me pienet, ja ollaan miehiä maasta asti! Hurraa pojat! Mihinkä nyt mennään? Mun pitäisi saada tapella!» »Tuleeko tauti päälle?» joku kyseli. »Niinkuin synti.» »Toranperän kylässä hypellään», tiesi muuan. »Todellako?» kysyi Levalan Lomppi. »Jos siellä hypellään, sitten on myöskin Taipaleen takaisia.» »Ihan varmaan.» »Niille tarvitsisi antaa hienoa puukömää.» »Oikein isän kädestä pitäisikin antaa!» »Minut ajettiin sieltä kerran pois makuuksilta ja se on vielä kostamatta.» »Ja sinä lähdit?» »Lähti kuin leipurikoira, hyssyttelemään.» »Lähdin. Vietäväkö sitä olis koko kylän kanssa puoleen tullut.» »Niin toki, Hemppa-kulta! Kuule, koko kyläkö oli pystyssä, ämmätkin?» »Älä nyt kovin pitkälle venytä, taikka... Jos sinä luulet paree olevas, niin saat paikalla koettaa!» Hempaksi sanottu asettui kiusaajansa eteen uhkaavaan asentoon. Toinen rupesi hyvittelemään: »Ei tapella nyt, ollaan yhtä hyvät, en minä tahdo koetella. Jätetään toiseen aikaan.» »Kuinka vain tahdot. Ajattelin vain, että jos tahdot kohta koettaa, jotta ei tarvitsisi pitää itselläsi turhia luuloja, niin ei minusta olisi vastusta.» »Älkää nyt tapelko, tulee pian riita. Lähdetäänkö?» »Tottapa lähdetään?» »Lähdetään tietysti.» »Joo... Olisipa mukavaa saada taas vähän antaa selkään.» »Ja varsinkin, kun saisi antaa taipaleentakaisille.» »Nyt sitten mennään.» »No, no, no!» huudettiin. »Lämmin ja pehmoinen odottaa taipaleentakaisia.» »Niin, mitä tekee?» »Vartoo taipaleentakaisia.» »Niin, joo! Ja kattos tuotakin nyrkkiä, kuule, sekin haisee jo aivan tryyiltä.» »Taitaa, kun on nenä kovin alhaalla ja hoikkain säärien nenässä, mutta ei se tähän nenähän haise.» »Eikö?» »Ei. Ja jos et muutoin usko, niin koeta. Mutta kas tätä nyrkkiä.» »No pojat, lauletaan: »Tuuli sitä tupaa huiskuttaa, jossa häitäni...» »Ei sitä! Mutta tätä: »Pappani antoi hevosen ja rattaat ja tuhannen markkaa rahaa...» »No vie sun... Mutta tätä: »Enkesmannin linja...» »Joo ... joo ... sitä ... »laivat ne merellä mennä tooraa, Enkesmannin parhaat poijat on hukkuneet meren pohjaan. Enkesmannin linjalaivat on Saksan korkkipuista ja Suomen pojat ne lihaa leikkaa enkesmannin luista.» – – – »Poika vietävä, älä rääy, että korvani halkeevat, taikka minä sun...» Karhun Esa jo taas tarttui jonkun huonomman niskoihin. »Älä tartu siihen, rupeat pian itkemään!» varoitti poika. »Minäkö?... jopa sä nyt, kakara...» Esa viskasi pojan nurin ojaan. »Mitähän siinä noita huonompiasi kiusaat», virkkoi Iikan Antti, joka koko illan oli ollut möhrytuulella. »Huonompiasi? Luuletko sinä sitten itseäsi paremmaksi kuin minä oon, vai?» »Mitähän tuossa nyt?» »Mutta jos sulla vain on ajatusta, niin ihan paikalla minä olen valmis kuin sotamies.» »Pane hiiteen...! taas nyt yhtä myötään riitaa haastat. Puhutaan muusta. Ne aikovat, luulemma, haastaa sinun vastaamaan siitä hevosvarkaudesta.» »Haastakoot! En minä siitä linnaan mene.» »Mikäs auttaa?» nauroi Antti. »No kyllä mä nyt ainakin yhden murhan sitä ennen teen. Kuka raato nyt hevosvarkaudesta viitsii linnaan mennä.» »Saman minä sanon», yltyi Levalan Lomppikin. »Kun minä menen linnaan, niin teettekö sitten minusta komian laulun?» »Komian! Ihan niinkuin enkelit pasuunilla soittaisivat», vakuutti Lomppi. »Minäkin sitten rupean sitä rollottamaan», nauroi Iikan Antti. »Sepä se tuleekin sitten olemaan oikein enkelien soittoa!» huudettiin ja naurettiin. »Ihan kuin rikkinäistä pataa vedettäisiin pitkin kivikkomäkeä!» »Pian te sen laulun saatte tehdä, ja muistakaa se, että siinä pitää puhua paljon karhun sapesta!» muistutti Esa. »Se sopiikin näin: : Karhun sappea nuorille pojille : sanoi Karhun Esa!» »Joo-o, niinkuin silkkiä!» »Se poika, se Mattu, se vain tekee lauluja kuin poika!» »Äläs, mitä poika, mutta niinkuin '''isä'''.» »Älä pistele isästä, tahi luunippu ajaa pian nenäs päälle kuin kantoon.» Tällä tapaa haastellen kulkivat pojat kohti Toranperän kylää. Oikein isot tanssit oli Toralan talossa, koska viulunsoittajatkin oli hankittu. Muuten oli tavallista, että tällaisissa iltatansseissa kylän kimakkaääniset tytöt kurkkuklarinettiaan soittivat. Paljon oli väkeä, niin että tanssijat ainoastaan tuppaamalla pyörimään pääsivät. Takassa paloi suuri kantovalkea. Joukko nuorehkoja kylän akkoja istui uuninloukossa patapenkin päällä sukkia kutoen, suu tyytyväisyyden hupaisessa hymyssä. Pojat olivat enimmäkseen selvinä. Pitkät, notkovartiset hopeahelaiset piiput tuprusivat melkein jokaisen suussa. Tanssimaan lähtiessä toiset jättivät piippunsa joutilaana istuimille, mutta toiset antoivat niiden roikkua hampaissa tanssiessakin, jolloin piippu veti pään sivuväärään. Hiestä nouseva höyry ja tupakansavu muodostivat tuvassa paksulta tuntuvan ja haisevan ilman. Mutta kuka tästä jouti välittämään, kuka sitä huomasi! Se oli tavallista, jokapäiväistä. Viulu yksin siitä kärsi, soittajan ponnistuksista huolimatta sen kitisevät säveleet kuolivat ennen kuin ovensuuhun ehtivät, kuuluivat sinne kuin suljetusta arkusta. Soittaja itse näkyi tuon huomaavan, sillä mies sahasi jousella kuin olisi ääntä yrittänyt seipäistä, puri hammasta ja polki tahtia niska ponnistavassa lyyhyssä. Mutta tarpeeksihan se soitto kuitenkin kuului. Toistakymmentä paria yht’aikaa kiersi valssissa ahtaalla tilalla. Mutta siihen sitä riensivät kaikki kilvan. Tytöt vetivät poikia ja pojat vetivät tyttöjä riehuun. Yhteen jaksoon työntäisi piiriin uusia, tyrkkien edestään pois vanhoja. Taitavimmat tanssijat ne jotenkin kurssinsa pitivät, mutta huonoimmat sortuivat yhä syrjään. Mutta väsymys ei painanut eikä into laimennut. Poskipäät hehkuivat, silmät loistivat, hiki virtaili lakkien ja huivien alta. Honkina ja huohotus kuului siltä, kuin olisi kukin koettanut oikein hengen edestä saada kyllikseen. Peräkamariin vetäysi tuon tuostakin joku, toisia taas sieltä tuli. Toralan poika Jaska näkyi olevan se, joka sinne vieraita vei. Mutta pianpa alkoivat siellä käynnin hedelmät näkyä, sillä juopuneitten huudahduksia rupesi kuulumaan, kerskauksia ja hokimasanoja. Tuvanovi kävi yhteen jaksoon, kuumuudesta hehkuvina kun tanssijat riensivät vilvoittelemaan ulos ja toisia yhä tuli sisään. Uusia juurakoita lisättiin takkaan. Samalla kun siitä lähti loimottavaa, kirkasta valoa tanssitupaan, lisäsi tuli yhä jo rasittavaa kuumuutta. Mutta kun pelimanni alkoi soittaa polskaa, tarttui kuin tuli helmoihin. Jok’ikinen vedettiin esiin. Koko tupa muuttui yhtäkkiä kuin reunojaan myöten kiehuvaksi padaksi, jossa jokainen pisara näyttää olevan toisensa tiellä. Se ei ollut enää tanssimista, se oli jotakin muuta. Kukin pari pyöri kyynärpäät pystyssä, tölmäisyjä sai vähän itse kukin. Riemusta ja vallattomasta ilosta säteilivät kaikkien kasvot, nautinnosta ja tyytyväisyydestä hohtivat. Riidan soraääntä ei kuulunut, vain iloisia, vallattomia huudahduksia. Ei kukaan levännyt, ei kukaan väsynyt, vaikka olikin niin ahdasta, että toisinaan tuntui kuin seinäin täytyisi pullistua ja nurkkain ratketa. Pihalta kuuluu suuren joukon raikuva, uhitteleva laulu. Sitä ei kukaan jouda kuulemaan, kaikilla on sisällä kyllä puuhaa, tekemistä itsensä kanssa, kilpaillessa voitosta ja pyörimisoikeudesta. Ovi aukeni ja poikajoukko toistensa käsistä kiinni pitäen tupaan ryntäsi laulaen: :»Hurja luonto kun pojalla on : ja merellä se nyt seilaa, : älä sinä vanha kulta : minua nyt enää meinaa.» – Silloin joukot tuvassa syrjille sulloutuivat, kun Karhun Esat, Iikan Antit, Levalan Lompit ym. etupäässä nähtiin vetävän. Tytöt pistäysivät tulijain sekaan piiriin, mutta pojat vetäysivät hiukan onean näköisinä syrjille. Pelimanni nousi penkille seisomaan, pusersi yhä lujemmin joustaan viuluraukan kieliin, jotka ikään kuin viimeisiänsä valitellen vonkuivat. Lujasti siinä tömisteltiin, oltiin leviää ja komiaa. ---- Nurkassa, loukkokaapin ja kellokaapin välissä istuu Karhun Esa ja imee jonkun tanssijan pitkävartista piippua. Siitä hän uteliaasti tirkistelee lattialla riehuvaa tanssijoukkoa – vasen silmäkulma on ilkeässä, pahaenteisessä rypyssä. Hän tarkkaa, miten Kuivasen Ella tuolla pyörittää Rekipellon Sannaa. Kummankin kasvoista hän ajatuksia lukee. Miten hölmöltä Ella hänen mielestään näyttää...! kun yrittää noin tahtia pitää ... kun leuka noin on olevinaan, kun silmät noin haarottavat, että hän nyt, muka ujostelee, kun »morsiamensa» kanssa saa hypellä! Esan suu vetäytyy kurilliseen nauruun. Saitkohan morsiamen, piru ollen...! Älä nyt siitä Ella ole namillasi, että se nyt niin kovin komiaa olisi tuo... Hölmö-parka! Sannaa hän sitten tarkkaa, näkee miten huolettomasti hän heittää Ellan, joka ei koskaan näkyisi haluavan lopettaa. Esa tuntee yht’äkkiä myötätuntoisuutta Sannaa kohtaan... Komea se on sittenkin...! ei silmäystäkään Ellaan luo, vaikka hän vakoillen tuossa perässä ruinuttaa... Jahaa! Lompinko nyt pitää... Komea se olikin, tuo Sanna, varteva, uljas ja rivakka. Silmäin loiste rohkea ja tulinen, varsi jäykkä ja voimakas. Pysähtyivät. Lomppi jäi. Sanna seisoi, pyyhki hikeä kasvoiltaan, ei ollut huomaavinaan, ei näkevinään, Esaa, mutta odotti kuitenkin. »Tule!...» Esa tarttui Sannan käteen. »Hoh!» pääsi naiselta puoleksi kummasteleva, puoleksi ilakoiva hillitty huudahdus. Kuumeentapaisesti työnsi hän ympärillä hyöriviä syrjään ja tarttui Esan käteen... Mikä syy heillä oli yrittää pyöriä niin kovasti? Miksi he tanssivat niin pitkästi, että Esankin otsalta jo alkoi hiki tippua? Niin he tanssivat. Mutta kumpikaan ei toisensa silmiin katsonut, ei puhunut mitään eikä näyttänyt haluavan hellittää vaikka katkeisi. Esa kuitenkin ensin hellitti. Kun siinä erotessa silmät yhteen sattuivat, kohosi vielä valtavampi puna Sannan kasvoille ja suu meni nauruun. Niin Esankin kävi ja hän palasi paikalleen kellokaapin väliin, josta toinen juuri lähti tanssimaan. Hänen edessään tepasteli kolmoisjoukko nuoria poikia, jotka ainakin olivat olevinaan juovuksissa, ei tiedä olivatko. Ne kerskailivat ja rallattivat ja olivat miehiä olevinaan. Esa katseli heitä ja hymähteli, rupesi poikain kanssa juttelemaan, kinailemaan ja narrailemaan heitä. Mutta Ella taas tanssi Sannan kanssa ja Esan pisti yhtäkkiä vihaksi... »Jaska.» Hän veti luoksensa nurkkaan pojan, jota hän äsken matkalla oli niskasta puristellut. »Tohditko lyödä tuota Kuivasen Ellaa?» kysyi Esa hiljaa. »Häh?» kysyi poika, vaikka kyllä kuuli. »Häh! Mä sanoin, tohditko sinä antaa leuoille tuolle Kuivasen Ellalle?» »Ellalle?» »Älä nyt sitä soita! Minä tulen auttamaan, kun sinä vain alat.» »Tuletko?» »Tulen. Mene vain ja anna leuoille, ja anna aikakädestä.» »Mutta jos et sinä tulekaan.» »Tulen minä. Ei suinkaan sen sinua anneta tappaa ja pyntätä.» »Minä menen!» poika jo huudahti, mutta katsoi vielä epäröiden Esaa. »Mene, mene nyt. Katso sopiva väli. Mutta älä nyt kohta mene.» »Noh!» Poika erosi Esasta, joka sivumennen koetteli rautapuntaria, joka riippui kellokaapin sivulla naulassa. Yhtäkkiä läiskähti joukossa. Kuului Kuivasen Ellan tuima kirous. Tanssi taukosi. Levoton liike kävi yli koko tuvan. Kukin äänsi jollakin tavalla. Kirosi, siunasi, ulvahti. Rymäkkä oli syntynyt keskilattialla. Ryhmä temmelsi siinä jo kuin satajalkainen kummitus. Naisetkin sekautuivat siihen ensin, tappelijoita erottaakseen. Mutta kohta saivat siinä ainetta useammatkin parit tukkanuottaan takertua. Se oli vielä kuitenkin vain tukkanuottaa, vähemmän pelottavaa. »Herra mei ja hopiasta huusholli!» kiljahti Karhun Esa ja löi rautapuntarilla pöytään. Nyt tytöt pyrkivät erilleen, tunkeusivat ulos huoneesta. Tukkanuottailijat erosivat, lensivät yli tuvan lyömäaseita etsien. Mikä sai tuolin, mikä halon. Jolle henki tuntui rakkaalta, tunki ulos tuvasta nyt, vaikka ahtaastakin. Karhun Esa näkyi odottaneen, että muut ehtisivät alkaa ja juttuun sekaantua, että hän sitten vasta jäljestäpäin huomauttaisi itsestään ja esiintyisi rauhantekijänä, hän, Karhun Esa. ---- Ulkona on pimeä ja sataa hiljaa. Tuvasta kuuluva melske, räiske ja pauhina muistuttaa omituisesti niistä mielikuvituksista, joita synnyttävät kertomukset tulivuorten sisäisestä pauhusta. »Tuvanovi oksentaa ihmisiä kuin kuonaa, ihmisiä, jotka valittavat, kerskaavat, parkuvat ja kiljuvat, synnyttäen pihaan tultuaan omituisen möyhyn. Vähitellen pauhu sisällä taukoo, muuttuen yksityisiksi ääniksi ja ryskäämisiksi, kuulostaa siltä kuin kuolemaantuomittu jättiläinen viimeisiänsä potkisi. Vähitellen levenee meteli koko kylään, juostaan, kirotaan, itketään ja voivotellaan. Sade saa vauhtia, se näyttää tahtovan sammuttaa syttynyttä vihaa. Tuvassa on jäljellä Karhun Esa, Iikan Antti ja Levalan Lomppi; ei näy isäntää, ei emäntää. »Nyt pojat lähdetään!» virkahtaa Esa, kun paiskaa kiinni tuvan oven. »Joo!» myöntävät toiset, voitollinen, hymynsekainen ilme kasvoilla. Mutta liikkeistä ja äänestä värehtii vauhka pelkoisuus. Varoen he liikkuvat, karttavat ikkunan lähelle menemistä ja oviloukossa hetkisen neuvottelevat. Valitsevat sitten halkojoukosta kukin itselleen yhden, lyövät oven selälleen, hyppäävät kiljahtaen porstuaan, portaille... Ei siis ovipielissä ollut ketään väijyksissä! Tarhalta ja maantieltä kuuluu sohua. Toverit oikaisevat tuvanpäädyn kautta vainiolle. Nyt ei ole enää nurkkia, väijyjille piilopaikkoja. Valtaavana herää toveruksissa voittajan rajaton itseluottamuksentunne ja halu kuuluttaa tekoaan koko maailmalle. – Sanomattomassa tunteenpuuskassa tarttuvat he toistensa kaulaan ja ratkeavat vetämään: :»Puukko se oli vain pikkuinen, : Mutta Heikki se oli suuri, : Yksin seisoi ovella : Kuin linnan kivimuuri.» [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3254 7056 2006-10-15T13:31:38Z Ppntori 52 Revert to revision 5514 dated 2006-09-04 13:15:30 by Nysalor using [[:en:Wikipedia:Tools/Navigation_popups|popups]] {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: X Nuorten seurassa|X Nuorten seurassa]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: XII Solmu|XII Solmu]] |otsikko=XI Esa! |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Koko yön kuljeksittuaan paikalta toiseen saapuivat Esa ja Levalan Lomppi Karhuun. Mutta ikään kuin jokin painajainen olisi Esaa vaivannut, rupesi hän heti kotiin saavuttua ihmettelemään miksi tänne oli tultu. Muori oli hankkinut heille pullollisen viinaa, jota väen ylösnousun aikana vielä ryypiskelivät. Väliin kuului kamarista laulunräminä, väliin tanssin hypähdys, väliin oltiin aivan hiljaa. »Kuule», virkkoi Esa, kun molempia näytti rupeavan nukuttamaan, »tänä päivänä alkavat Laitalan Valeen ja Järvelän Santran häät.» »Alkakoot», tuumi Lomppi huolimattomasti, silmät puoliummessa. »Minä ainakin menen sinne», jatkoi Esa. »Sinä? Onko sinua kutsuttu?» Lomppi alkoi virkistyä. »Kutsuttu! Ei. Mutta vähät siitä. Lähdetkö sinä?» »Häihinkö?» »Mihinkä sitten, kuin häihin! Älä nyt nuku kun puhut.» »Mennään vain.» Lomppi haukotteli. »Ensin pitäisi saada vähän nukkua. Saamari, kun mua kovin unettaakin.» Esa jo alkoi levottomasti kävellä. »Minua ei uneta yhtään, ei vähääkään, ei niin merkkiäkään!» Lomppi taas vähän torkosi ja virkistyi. Häntä näyttivät elähdyttävän muistot. »Peeveli, mutta ne saivat selkäänsä!» virkahti hän ja nousi ikään kuin innostuneena. »Mitä vielä, ei ne paljoa saaneet», väitti Esa, näyttäen siltä, että hän enemmän ajatteli muuta kuin tätä. »Kyllä ne saivat tarpeeksensa. Mutta mitä varten sä sitä Ellaa löit? Onko teille tullut paha väli?» Lompin silmät muljottivat selkoselällään niin laiskasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen pidetyksi niitä auki. »Minä lyön ketä tahdon!» »Et sinä nyt niin lyö, vaikka olisit hyväkin.» »Lyönpä! Vai luuletko, että mä pelkään?» Esa pyörähti silmät palavina Lompin eteen. Vitkalleen, ikään kuin uninen ainakin, nousi tämä öristen seisomaan: »Meinaatko sinä kimppuun käydä, vai?...» Lompin ääni oli sekin uhitteleva. Esa, joko siitä tai jostakin muusta syystä, sai yhtäkkiä hänessä harvoin tavattavan peruuttamishalun. »No enhän minä sinua lyö, pöhlö», nauroi hän. »Minä ajattelin, että jos sinä minua meinaat...» Lomppi istui uudelleen lausettaan lopettamatta. Esa oli tällävälin heittäytynyt selälleen sänkyyn, mutta sieltä hän yhtäkkiä kavahti istumaan. »Kuule, lähdetään ajolle! Pannaan tuolta meidän kopukka rattaiden eteen.» »Mennään vain, mutta pannaan aluksi vähäksi aikaa makuulle.» Lompilla oli niin uni, ettei hän tahtonut voida enää silmiään auki pitää. »Kuka nyt maata viitsii! Makaa haudassa, siellä on parempaa aikaa.» Lomppikin innostui vihdoin. Esa meni tupaan, ajoi Matin asettamaan hevosta. Muori ei tohtinut Esalta mitään kysyä. Hän meni pihalle ja koetti Matin kanssa arvailla mihin siinä nyt lähdetään. Mutta mistäpä sitä Mattikaan tiesi. Muori huokaili ja valitteli, että mikä tässä tulee eteen, kun ei tuo enää kokottelekaan työhön... Ja kun se ryöstöhuutokauppakin nyt ainakin tulee ensi maanantaina, niin sitten se ainakin kaikki rentoon heittää. Äiti jo ratkesi itkemään ja valitti, että kerjuu tässä on edessä ennen pitkää. Kun nuo hyväkkäät kanssa nyt juuri rupesivat hakemukseen panemaan, ikään kuin eivät tuollaisten saatavain perille pääsisi. Olisi edes akan ottanut, niin siitä ehkä vähän asettuisi ja sitten talonsa pitäisi ja minäkin olisin tässä jollakin kurin mennyt vanhat päiväni... Muori heltyi yhä, läheni hevosta, joka yht’aikaa hänen kanssaan oli vanhentunut. Ruunan kyljet olivat laihat, selkä notkossa ja silmät loistottomat ja himmeät. »Ruuna-parka», virkkoi muori ja taputteli hevosta kyljille, kyynelten juostessa omista silmistä. »Sanoiko se Hautalainen todella, että hän vie Esan käräjiin siitä hevosenajosta?» »Uhkailivathan ne molemmatkin ja kiukussa olivat vahvasti.» »Kaikista sitä nyt käräjiinkin viedään. Ennen vanhaan, kun minä olin nuori», alkoi muori kertoa miten pojat silloin olivat vallattomia, eikä niistä sellaisista käräjiin menty. Porstuasta kuului poikain askelia ja ääniä. Muori säpsähti, vetäysi nurkan taakse piiloon. Hädissään sysäsi seinään sormensa, jonka ympärillä oli tukko. Haava rupesi kipristelemään ja tuskallisen näköisenä alkoi muori viihdytellen heiluttaa kipeätä kättänsä. Yritti sen ohessa kuunnella puheita pihalta. Lomppi rupesi heti köntimään rattaille, johon heinäin päälle oikaisi pitkälleen. Esa seisoi miettivän näköisenä tuikeasti katsellen ruunaa, tuota laihaa, vanhaa konia. Sitten koperoi suitset maasta käteensä, huitaisi perillä hevosta useampia kertoja. Paljon ei vanhus tuosta välittänyt: ensi iskulla potkaisi yhdellä jalalla, toisella luimisti korviaan ja huitaisi päällään lyöjäänsä kohti hampaat irvissä, mutta ei yrittänytkään karkuun. Esa vimmastui tuosta verrattomasta laiskuudesta ja rupesi suomimaan vanhusparkaa oikein hengen edestä. Sittenpä sai sen hyppelemään, tempomaan ja lyyhistelemään. Vanhaan hevoseen näkyi palaavan kuin jonkinlainen kajastus muinoisesta rivakkuudesta. »Ään!» karjui Esa ja tempoi molemmista suitsiohjaksista, että hevonen oli lyyhistyä takapuolilleen. Mutta silloin taas seurasi isku, joka pakotti sen eteenpäin ryntäämään. Tuo nykiminen alkoi jo tuntua rattailla makaavasta Lompista ilkeältä. Rupesi kyselemään, että mitä hittoa se siinä nyt tempoo? »Kyllä se nyt jo hyppelee!» virkkoi Matti tallista. Äänestä kuului, että hän nauroi. »Häh?» kysäisi Esa ja kääntyi sinne päin. »Sanon vain, että kyllä se nyt jo hyppelee», uudisti Matti. »Kuule, Matti», sanoi Esa ja läheni suitsiohjakset kädessä tallia. »Ilveiletkö sinä?» Matti kavahti. »Mitä ilveilemistä se sitten on? Minä vain sanon...» »Kyllä sinä ilveilet!» Esa heitti suitset, meni talliin ja otti Mattia rintapäihin. »Kaa, mitä sinä nyt?» Matti tarttui hänkin Esan rintapieliin. Jo hämärti päivä siksi, että Matti saattoi nähdä Esan kasvojen kummallisen ilmeen. »Mitä sinä kummailet?» uudisti Matti, kun ei Esa puhunut mitään, hammasta vain puri ja hypähteli. »Kuule Matti, emmehän me ole koskaan riidelleet, emmekä tapelleet ennen?» kysäisi Esa vihdoin. »No ei, mutta mitä sinä nyt turhailet?» »En minä turhaile. Sinä nauroit sillä, ettei mulla ole parempaa hevosta. Sitä minä en kärsi. Ja samalla kun sinä kerran '''nauroit''', ajattelit sitä, että meille tulee ryöstöhuutokauppa, ja sitä, kun Hautalainen...» Esan valtasi niin kiukku, että hän pyöritti vain hammasta purren päätänsä. »Mutta olkoon nyt», jatkoi hän, ja ääni tuntui itkunsekaiselta. »Kun sinä pelkäät, niin olkoon anteeksi. Kyllähän sinä sen tiedät, että minä sun löisin seinään, voisin tappaa kuin kissan. Mutta meillä on ollut hyvät välit ja olkoon nytkin, Matti.» »Noo.» Esa löi Mattia olkapäähän ja kuiskasi: »Matti, sulle sanon, että tänä päivänä kuuluu kamaloita.» »Kuule, Esa, mitä sinä aiot?» kysyi Matti sydämellisellä osanotolla. »Aion, mitä aion, kyllähän sitten kuulet. Mutta en minä hevosen ajosta linnaan mene, enkä köyhänä tässä kävele, kun ne rupeavat velkoja hakemaan.» »Ei sinun nyt siltä vielä tarvitse köyhänä olla. Hanki rahoja ja maksa sille Saviojalle.» »Mitä? Kuka minulle rahaa antaa! Kuule, ei minua ole luotu isännäksi eikä rengiksi, mutta karskiksi vankipojaksi. Vielä sitä lauletaan Karhun Esastakin!» »Älä nyt sellaisia! Eihän ketään ole vangiksi luotu?» »On minut. Äitini tappoi isäni, tiedäthän sinä sen. Lastu ei lennä kauas kannolta.» Ikään kuin säikähtäen omia sanojaan katsahti Esa arasti Mattiin. »Kuule, minä puhun kenties liikoja, mutta niin minä uskon, ettei äitini ole syyttä miehensä murhasta kärsinyt. Kun minullakin olisi ollut ihmistenmoinen äiti, niin kyllähän minustakin olisi ihminen tullut, Matti! Mutta kun äitini on juonut aina, niin hän ei ole ikänä antanut minulle hyvän neuvon sanaa, että vain olisi itse saanut elää niin kuin halutti. Niin se talo on mennyt.» »Tuletko sinä, Esa, vai?» huusi Lomppi. »Odota! – Mutta sen sinä, Matti, tiedät, että varas ja rosvo en minä ole ollut ikänä. Vaikka olenkin sellaisten, kuin Karin Vennun kanssa pitänyt seuraa, niin en ikänä sen vuoksi. Mulla on hurja luonto, ja sentähden olen ollut heidän seurassaan. Mutta kun ei mulla ole halua toisen oman päälle, niin siitä Vennukin on ruvennut vihaamaan. Vihatkoon! Se on minulle – Jumaliste onkin! – saman tekevä. Sentähden en minä viitsikään linnaan mennä niin tuiki huonosta asiasta kuin tuo konijuttu. En ikänä!» »Mutta eihän siitä linnaa tulekaan?» »Tulee siitä, kyllä ne sen hevosvarkaudeksi saavat väännetyksi. Niillä on minulle sydänvihaa. Mutta olkoon miten on, minun on jo monta viikkoa ollut niin paha olla, niin, '''niin helvetin paha''', että tähän täytyy tulla muutos. Ajattelin minä jo vähän toisenlaistakin muutosta, mutta ei se tapahtunut. No minä menen linnaan, onhan se edes jotakin... Mutta, Matti, anna anteeksi, jos minä olen joskus ollut häjynkurinen. Ja hyvästi nyt.» Esa otti Matin kädestä. Tämän kasvot vääntyivät kummallisesti itkuntapaiseen väärään, eikä hän saanut sanaa suustansa, vaikka nähtävästi sitä tarkoitti. »Hyvästi, älä muista pahaa.» »No, mutta, oikeinhan sinä nyt lähdet niin kuin iäiselle reisulle. Emmekö me, velikulta, riisu hevosta talliin?» »Ei, ei riisuta. No kukapa sen tietää, vaikka lähtisinkin iäiselle, ei sitä tiedä... Mitä minusta sitten on lukua.» Mutta nyt purskahti hän itkemään ja meni tallista ulos. Matti näki, että Esaa painoi jokin hirveä tuska. Tämän puhe muuten oli niin odottamatonta, niin kummallista ja herätti rengissä niin suurta myötätuntoisuutta, että hän ei voinut pidättää itseänsä hyppäämästä Esan perään ja ovella tarttumasta häneen sylisin. »Me-e-enen minä!» Esa riuhtaisi itsensä irti ja hänen huudahduksensa oli taas tuollainen tavallinen, lihallinen. »Kuule, pannaan hevonen talliin», pyysi Matti. »Ei. – Hevonen!» Esa tempaisi suitsista, istui rattaille, missä Lomppi oli nukahtanut, tempoi ohjaksista ja löi hevosta. Se lähti konkaroimaan mikäli jaloista lähti. »Mitä se nyt sanoi?» kysyi muori Matilta, tullen nurkan takaa. Matista tuntui kysymys enemmän utelemiselta, kuin äidin huolta ilmaisevalta. »Se sanoi», virkkoi Matti painavasti, »että jos hänelläkin olisi ollut ihmistenmoinen äiti, niin hänestäkin olisi tullut ihminen.» Muori kääntyi kuin väkkärä tupaan päin. »Aina te mun niskaani lennätte», itki hän mennessään. ---- Esa ruoski hevosesta kaiken juoksutaidon mitä siitä suinkin lähti. Levalan Lomppi makasi rötköttäen kärrynlavalla ja lauleli rallattaen kaikki rekivirret sikin sokin. Toisinaan Esa innostui laulamaan hänkin, ja silloin he kahden kilpaa huusivat, että taivas kajahteli. Toisin vuoroin Esa taas istui synkkänä ajatuksiinsa vaipuneena eikä näyttänyt ensinkään kuuntelevan kumppaninsa kulotusta. »Mutta, mihinkä me ajamme?» kysäisi Lomppi vihdoin, kun jo olivat ajelleet tunnin, toista. Hiisi olkoon, tässä jo alkaa tulla vilu.» »No, vaikka tuohon», virkahti Esa, käänsi hevosen maantien vieressä olevan mökin pihaan. Toveri rupesi kiroilemaan. »Mitä sinä nyt aiot? Haluttaako sinun körttisaarnaa kuulla?» kyseli. »Haluttaa», sanoi Esa silmät hienossa ivahymyssä. Mökin ikkunaan ilmestyi useita kasvoja. Esa jätti hevosen panematta kiinni ja lähti tupaan. Lomppi seurasi. Mökin isäntä oli yksi innokkaita heränneitä, Suutari Erkki, hän, jolla oli niin raikas veisuuääni ja joka toisinaan saarnailikin. Erkki istui työssään työpöytänsä ääressä, kolme lasta kurkisteli penkillä ja vaimo polki rukkia. Oppipoika istui vastapäätä mestaria työpöydän toisella puolen. Esan ja Lompin tupaan astuessa oli suutari juuri neuvomassa oppipoikaa, eikä ollut huomaavinaan tulijoita. Vaimo loi heihin syrjäisen silmäyksen, käski istumaan ja polki keskeyttämättä rukkiaan. »Istumaan», virkahti hän uudelleen. Kumpikaan pojista ei tervehtinyt. Lomppi tuli sisään hiljakseen laulaa hoilottaen ja meni suoraan suutarin ääreen. Siinä kumartui nojaamaan työpöytään. Se oli vähällä mennä nurin, jollei mestari olisi ehtinyt painamaan toisesta päästä. »Älä käy siihen kiinni, kaadat koko pöydän», virkahti suutari nyreästi. »Älkää suuttuko, mestari, ottakaa ja saarnatkaa tälle Esalle yksi hyvä sakuska.» »Mene pois siitä, etkö näe, että olet tielläni», huomautti suutari taas, kun Lomppi oli käden tiellä pikilankaa vetäessä. »No, saakeli tuota, mestari, saarnatkaa nyt ... yksi sakuska.» »Mitä sinä siinä...» Esa tempasi Lompin käsipuolesta edemmäksi ja meni itse istumaan suutarin ääreen penkille. Rupesi oikein ihmisittäin juttelemaan. »Onko mestarilla nyt hyvin kiirettä?» Suutari katsahti pitkään Esaan, että oikeinko se tosissaan noin ihmisittäin puhuu? »Kylläpähän sitä on kiirettäkin», vastasi. »No rupeaako tuo Jussi oppimaan? Se on meidän kylän poikia.» »Kyllä Jussista suutari tulee.» Lomppi pani piippuunsa. »Se on, tuo Lomppi, sellainen ilkeännahkainen, mutta ei sitä pelätä tarvitse», kuiskutti Esa suutarille. »Enkä minä juuri kesken pelkääkään», tuumi suutari. »Mutta, antakaahan nyt, suutari, viinaryyppy», alkoi Lomppi uudestaan. »Ei ole tässä viinoja.» »Köyhäpä sinä olet.» »Koskapa ne suutarit niin rikkaita lie olleet.» »Lyökää sitä», kuiskutti Esa suutarin korvaan, »kyllä minä autan.» Suutari pudisti päätä. Lompille hän sanoi: »Luuletko sinä, että tuo on sopivaa, tuo tuollainen? Kyllä on sullakin jo siksi päiviä päässä, että saattaisit ruveta ihmisten lailla olemaan.» »En minä ikänä körttiläiseksi rupea.» »Ei sitä tiedä.» »No ei vaikka...» »Älä vakuuta. Niin minäkin ennen ajattelin.» »Ei sitä pidä vakuuttaa... Se oli minun mielestäni oikein komeaa veisuuta siellä Toivolassa eilen illalla», virkahti Esa. »Oliko se?» kysyi suutari silmät loistavina. »Oli se.» »Vai oli. Ottiko se niin kuin omaantuntoon? Mä kysyn nyt vain yksinkertaisesti.» »Omaantuntoon!» matki Lomppi ja nauroi. »Otti se», sanoi Esa. »Mutta mitä varten te sieltä pois lähditte?» »Noo, en tiedä.» »Sanottiin, että teillä oli pahat aikomukset, että te olitte tulleet sinne lyömään meitä?» jatkoi suutari hiukan kiihottuneella äänellä. »Hmm, taisipa jollakulla olla ajatusta, mutta ei minulla ollut, tulin vain heidän mukanaan», sanoi Esa. »Mutta miksikähän eivät lyöneetkään?» kysyi suutari. Esa ei sanonut sitä tietävänsä. Suutari innostui. »Kuule, Esa, se oli Jumalan voima, joka teitä esti ja teki tyhjäksi pahain aikomukset.» »Ei olisi ollut körttiläisille selkäsauna liiaksi», muistutti Lomppi syrjästä. Esa ei puhunut mitään, kuunteli vain huulet yhteen puristettuina. Suutari innostui vähitellen saarnaamaan ja puhumaan persoonallisesti Esasta. Arveli, ettei hän uskonut Esalla olevan pahaa sydäntä, vaikka hurja luonto ja penseä kasvatus oli vienyt väärälle tielle. Vertaili körttiläisiä ja maailmanlapsia toisiinsa ja kysyi, että eikö Esan sydämessä joskus jokin ääni koputellut kipeästi ja muistuttanut hylkäämään pahaa tietä? »Nyt mennään!» virkahti Esa yhtäkkiä ja lähti ulos. Lomppi oli istunut takkakivellä, josta lähti noituen. Suutarin väki jäi kummissaan ihmettelemään, että mikä sen nyt noin yhtäkkiä tuli? Saviojan talo ei ollut kaukana. Sinne Esa nyt ajoi suoraa päätä. Isäntä ja emäntä olivat kahden kotona ja pelästyivät hirveästi, kun näkivät Karhun Esan pihaan ajavan. Esa meni yksin tupaan, kun Lompilla oli jotakin tekemistä pihalla. »Istumaan», käski isäntä joka seisoi takan ääressä ja vapisi. Esa meni suoraan äijän viereen. »Onko teillä viinaa?» kysyi Villen korvaan huutaen. »Viinaa?... O-on sitä.» »Pankaa pöytä koreaksi. Onko sianlihaa?» »Sian...?» »Sianlihaa!» »On sitä», emäntä ehätti ennen isäntää. »En minä tiedä», isäntä sanoi, »emäntä sen... Onko sitä? Pane tälle Esalle ruokaa pöytään.» Ukko-vanhus vapisi kuin tuomarinsa edessä. Emäntä alkoi juosta kuin tulisilla hiilillä ja puuhata talon parasta, voit, lihat ja viilipytyt pöytään. Yhtäkkiä Esa tarttui isännän rintapieliin ja rupesi ravistamaan, nauraen ilkeästi. Ukolta pääsi itku ja hän rupesi Jumalan nimessä rukoilemaan, ettei Esa hänelle tekisi pahaa, vanhalle miehelle. Emäntäkin jo tuli ja yhtyi nöyrästi samaan rukoukseen. »Kuka teidän käski panna hakemukseen! Minä lyön seinään, niin kuin silakan!» »Älä, älä, hyvä ihminen», rukoili emäntä. »Armahdahan nyt vanhaa miestä», pyysi vaari itkien. »Mitä varten te panitte hakemukseen?» »Kun ne sanoivat, että sun talosi on mennyttä kalua.» »Kuka sanoi?» »Körttiläiset sitä sanoivat ja muutkin käskivät panna hakemukseen... Älä nyt, Jumalan oma, tapa... Minä annan sen vielä olla.» »Niin, se annetaan olla, Esa», säesti muori. »Kuka käski panna hakemukseen? Käskikö suutari Erkkikin?» »Kyllähän se suutarikin sanoi.» »Jottako panna hakemukseen.» »Niin, se sanoi niin kuin muutkin.» »Suutari Erkkikö?» »Niin.» »Ettekö te olisi muuten panneet hakemukseen, jos eivät muut olisi käskeneet?» »No ei, en vaikka, mutta kun ne... Mutta annetaan nyt olla.» Esa jätti vanhukset siihen ja lähti ulos kuin nuoli. Portailla tuli Lomppi vastaan ja sai palata siitä rattaille. Nyt sai ruuna hypätä uudestaan suutarin mökille. Lompin kysymyksiin ei Esa antanut mitään selvitystä. Suutarin pihalla hän käski Lompin odottaa niin kauan. Itse meni tupaan. Suutari otti hänet vastaan säteilevin kasvoin. Luuli jo, että oli äsken omantunnon hereille saanut ja että Esa nyt jo tuskain kanssa palasi. »No, mitä nyt kuuluu?» kysyi suutari. Esa meni suoraan suutarin viereen. »Sinäkö olet kehoittanut Saviojan Villeä panemaan velasta hakemukseen!» »Minäkö?» »Sinä!» Esa antoi suutarille niin kovasti vasten leukoja, että tämä lensi tuolineen nurin niskoin. Lapset ja vaimo parkaisivat pelästyksestä yhteen suuhun ja oppipoika pakeni sänkyyn. Annettuaan iskun potkaisi Esa vielä suutaria muutamia kertoja saappaan kärjellä ja lähti sen tehtyään ulos. Tempaisi siellä suuren kiven maasta ja viskaisi sen ikkunaa kohti, mutta osasikin vain ikkunan pieleen. Lomppi naureskeli heitolle ja sanoi, että jos hän tulee, niin kyllä hän osaa. Mutta Esa ei odotellut sitä, vaan nousi rattaille ja lähti hyppyyttämään pois. Taas hehkui hänen kasvoissaan vimmanliekki, ja kun hän karjaisi hevoselle, tuntui se niin sydämenpohjasta lähtevältä, että Lomppikin oudoksuen nosti päätänsä ja etsi katseillaan Esan silmiä. Tiellä roiskui rapa yli pään, kun tuo vanha hevonen laukkasi. Rattaat poukahtelivat puolelta toiselle, mutta yhä sai hevonen iskuja, yhä karjui ajaja, ulvoi kuin tuskallisesti porottavaan haavaan olisi kipristelevää voidetta kaadettu. Lomppia alkoi hirvittää, niin että hän nousi polvilleen rattailla, tarttui Esan käsivarteen tuskallisesti huudahtaen: »Esa!» Esa käänsi silmänsä ja näki Lompin tuskasta vapisevan. »Kuule, älä nyt aja!» Mutta Esa päästi uuden huudon, antoi hevoselle uuden iskun ja Lompin täytyi pysytellä tasapainossa. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3255 5515 2006-09-04T13:15:36Z Nysalor 5 XII Solmu {{Otsikko |edellinen=[[Puukkojunkkarit: Toinen osa: XI Esa!|XI Esa!]] |seuraava=[[Puukkojunkkarit]] |otsikko=XII Solmu |alaotsikko=[[Puukkojunkkarit]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Kun ensimmäiset laineet Korvenloukon tappelun jälkeen alkoivat asettua ja junkkaritkin, ikään kuin aristellen selkänahkaansa, jättivät Valeen rauhassa rakastamaan Santraansa, rupesivat ihmiset arvelemaan, että saapa nähdä raskitseeko Järvelän herastuomari-kitupiikki pitää häät tyttärelleen. Mutta oikeastaanhan tässä olikin kysymys siitä, mitä emäntä asiasta sanoo. Ja emäntä sanoi, että ne pidetään. Se oli herastuomarille mieleen. Vanhukset sopivat siitä siis varsin hyvin. Emäntä kyllä pisteli Santralle usein ja kipeästi. Mutta ihmisten aikana hän oli mitä hellin äiti. Santran iloinen luonto ei liioin pistoista välittänyt, jopa pisti vastaan kun sattui – ja nauroi: pure vain äitipuoli, pure kylliksesi, sulla on enää lyhyt aika jäljellä! Hänelle olivat nuo puremiset oikein nautintoa, kun tiesi kuinka sydämestä ne tulivat ja että ne niin pian loppuvat, ja hänelle alkaa kokonansa uusi elämä. Kuinka kovin hän pitikin Valeestaan! Sitten hän vasta oli tullut sen oikein käsittämään, kun oli itkien levännyt Valeen äidin rinnalla, tämä oli lohdutellen päätä silitellyt ja puhunut niinkuin äiti... Se oli niin toisenlaista kuin kotona. Juuri sitä, jota hän oli ikävöinyt...! Mutta Valeen äiti vastusti häiden pitämistä. Hänestä ne olivat synnilliset ja sopimattomat. Valee pani jyrkästi sitä vastaan ja puolusti häitä. Santra, joka kyllä halusta oli ajatellut häitä, myöntyi kuitenkin heti muorin ajatukseen: jos muori vastustaa, hän ei mitenkään niitä tahdo. Jo oli vähällä siihen loppua koko häiden ajatus. Mutta kun Mäkilahden Matti sen sai kuulla, hänpä vasta melun nosti: hän ei leppyisi ikänä, jos ei ainoan veljen ainoan pojan häissä saisi olla! Muori mietti asiaa vieläkin päänsä ympäri. Uskontoverit houkuttelivat lujana pysymään. Mutta eipä pysynyt. Äideillä on niin omituiset mielijohteet, ne ratkovat hyvinkin yleisiä, kylmiä sääntöjä. Ei ole nuoruutta ihmisellä kuin kerran, hän ajatteli, eipä näitäkään kenties kuin kerran... Joutaisipa nähdä tuon lapsen seppelöitynä... Kun hän huomasi, että hänkin sitä halusi, niin hän johtui ajattelemaan, että tuolla pojalla lie siihen paljoa suuremmat syyt... Silloin oli päätös valmis. Kun hän sen ilmoitti nuorille, tuli se kaksinkertaisen lujaksi siitä riemusta, jonka se näissä herätti. Uskonsisaret koettivat häntä loukkiakin, mutta muori sanoi, että hänellä ei ole muuta kuin yksi sydän, se on joutunut noiden '''lasten''' haltuun, eikä hän jaksa repiä sitä pois. »Kun omatuntoni ei sitä vastaan sano, niin mahtaneeko Jumala siitä rangaista?» Ne sanoivat, että rankaisee, lukivat hirmuisen tuomionsa. Mutta muori vetosi uudestaan omaantuntoonsa, sanoi, että hän on aina koettanut sen neuvoja seurata, eikä ole huomannut sen väärään vievän. Päätöksensä hän piti. Yhdeksi pelottimeksi häitä vastaan ilmestyi vielä pelko, että jos vihamiehet tulisivat häihin, niin – siitäpä vasta hirmuiset seuraukset. Siitä keskusteltiin Järvelässä sekä Laitalassa. Olikin siinä pelon syytä. Kuitenkin vihdoin keino keksittiin: päätettiin kutsua Karin Vennu yhdeksi kenkkäriksi, silloin junkkarit kyllä hiljaa ovat. Keino hyväksyttiin. Vennu muuten olikin kenkkärinä melkein kaikissa häissä, häntä yleensä ei uskallettu olla kutsumatta. Nyt ei häntä olisi kutsuttu muuten, mutta varovaisuus käski. Ja Vennulle päätettiin antaa »se kunnia». Siivosti hän muuten aina oli käyttäytynytkin tällaisessa luottamustoimessa... Antaa Vennun tulla! ---- Vieraita tulvailee Järvelään häihin idästä ja lännestä. Keittopuuhat, viinan tarjoilemiset ovat niin runsaskätiset, että ihmiset heti tultuaan kodistuvat, näkevät, ettei tässä todellakaan pelätä yhden miehen pöytää katkaisevan. Jo pääkenkkäritkin erityistä huomiota herättävät. Ne ovat Karin Vennu ja Hautalan Janne. Vierekkäin ne pöytäpenkillä istuvat ja tuttavallisesti tarinoivat kuin parhaat ystävät. Aina uusien vieraitten saapuessa vakavina ja juhlallisina rinnakkain astuvat näille ryyppyjä tarjoomaan. Ihmiset kuiskailevat tuosta; jokaisesta on hiukan omituista, että juuri nuo miehet, toinen junkkarien kuuluisa johtaja, toinen järjestyspuolueen vankka etumies, ovat rinnakkain kenkkäreinä samoissa häissä. Mutta kuiskutukset selvittävät asian. Vieraat ihastuvat, ovat kaikin yksimielisiä siitä, että tuuma on viisaasti harkittu. Kaikki tuntevat itsensä kuin turvallisemmiksi: ovatpa nuo sentään kelpo rauhanvartijat! Iloinen mieli pääsee heti valloittamaan väet. Valee on usein uteliaisuuden esineenä, sillä on monta, jotka eivät ole häntä tunteneet. Naiset tutkistelevat: Onkin siinä jotakin, on kokoa, on ryhtiä vartalossa, mies on komea. Mutta ei tuon luulisi mitenkään sellaiseen temppuun ryhtyvän... Kun hän esiintyy morsiamensa kanssa vihkituolin eteen, on poskilla helakka puna, silmät ujosti välttelevät ja suu hieman hymyilee... Kuinka sellainen varkain morsiamen kotiinsa vie? Hänen vierellään astuu saman tuolin eteen hoikkanen Santra, jonka terävät silmät aina tositeolla katsovat mihin katsovat, nyhjäisee sulhoaan tuontuostakin joidenkin satunnaisten seikkain vuoksi. Morsiamen liikkeet ja muoto... Akat arvelevat, että pikemmin olisi uskonut, että Santra on vienyt Valeen kuin Valee Santran. Santralla on musta, kultareunustainen leninki, päässä seppeleen muotoinen kruunu... Valeella on kyllä syytä olla hämillään, sillä on miesluonteita, jotka ovat silloin hämillään, kun ovat varmoja siitä, että koko maailma pitää heitä äärettömän onnellisina. Kirkkoherra toimitti vihkimisen. Se oli tietysti juhlallinen, semminkin, kun tiettiin että nuoripari oli tähän tilaan kulkenut ahtaan portin läpi. ---- Jo vihelsi klarinetti, jo lauloi viulu, jo roiskui Järvelän vierastuvan lattia; kilvan tanssivat vanhat ja nuoret rakasta, reimaa polskaa. Mikä riehakas ilo, mikä vallaton tanssihalu olikin nyt vallannut vanhat ja nuoret! Poikkeusta ei tapahtunut nytkään säännöstä: häissä, missä sulho ja morsian ovat iloisia, siellä ovat hauskat häät. Valeesta on jo ujous kadonnut, kasvoille on ilmestynyt päättäväisyyden kuvaava piirre. Se kertoo luonteesta, joka ei turhista läiky, mutta kerran läikkymään ruvettua läikkyy kovasti. Ei se nyt läiky. Iloisesta tyytyväisyydestä vain kasvot hohtavat, kaikista herttainen, hupainen, miellyttävä mies. Alkaa jo joitakuita juopuneitakin näkyä seurauksena ahkerasta viinantarjoilusta. Soraääniä kuuluu pihalta, tuvasta ja häätuvasta. Reippaina, vaanivina, voimansa tuntevina valvovat kenkkärit joka nurkassa, ovat aina läsnä, missä joku katsoo tarpeelliseksi ilmaista repäisevän halunsa. Ja niin painava on kenkkärien sana, että häjytkin asettuvat, lannistuvat ja koettavat itseään tasapainossa pitää. Itse kenkkäritkin tuon huomaavat. Se heidän varmuuden tuntoaan kohottaa ja luo miellyttävän tyytyväisyydenhymyn kasvoille. Se Karin Vennun ja Hautalan Jannen ikään kuin veti lähemmäksi toisiaan. He tiesivät, että heidän kummankin persoonat yhteenlaskettuina vaikuttivat tuon, – sitä heille muut jo mielissään kehuivatkin. Riitaveljekset toisinaan voivat tuntea suloista rauhaa, kun jossakin asiassa yhteistyössä voivat olla toisilleen avullisia ja yksimielisiä. Lähestyy ilta-aterian aika. Tuskin malttavat tanssijat siksi heittää, että pöydät sisään saataisiin. Kuka tässä joutaisi ruokaa muistamaan! Ihminen elää häissä paljaasta tanssimisesta, tällaisissa häissä semminkin. Harvoin niitä on näin iloisia häitä, harvoin näin paljon väkeä, harvoin sellaista nuortaparia, harvoin sellaisia kenkkäreitä... Mutta saadaanhan ne pöydät sisään. Juosten, tanssien, kilvassa niille ruoat kiidätetään. Muutamat »tupa-akat» ovat hiukan hutikassa, juostessaan laskevat sukkeluuksia, nauravat, huvittavat. Täällä on jokaisella osalla oma hupaisuutensa, ei koskaan näy tulevan ikävä. Syödään. Siinä on ääntä. Pidetään satoja pöytäpuheita yht’aikaa. Herastuomari tuolla pöydänpäässä vävylleen kertoo, sanoo niin sakeaan ja paljon, että ruoka suusta pirisee. Ukko on tuitukassa. Näkyy hyvin pitävän vävystänsä, kun se niin viitsii häntä kuulla, todistella hänen juttujaan ja naureskella niille. »Syökää vieraat!» hän yleisölle huutaa, »kun meillä on, kun Jumala on meille antanut... Ja vaikka mä itse sanon, niin ei se tähän lopu.» Tätä herastuomari tuontuostakin uudisti, huusi, että kuului yli huoneen. Emäntä suhditti ja pyysi, poikajunkkarit huutelivat, vastailivat ja kehuivat. Oli siellä muitakin, jotka tahtoivat saada äänensä kuulumaan. Korvenloukon koulumestari selitti maapallon pyöreyttä ja pyörimistä sekä että se palaa sisästä. Siitä sekautuivat muut väittelemään. »Valehteletpa!» huusi Matin Tuppu toisesta pöydästä. »Maa on niinkuin varileipä ja taivas on päällä kuin knapinkuori.» »Lieköhän varileivän näköinen», arveli kolmas, »mutta ohut kuori sillä ainakin on. Kun kovasti ajaa rattailla niin maankuori oikein tutajaa.» Siitä tietomiehet väittelivät. Pihalta kuuluu rattaiden jyräkkää. Muutamat, jotka sen huomaavat, arvelevat: »Tulee kuokkijoita.» Tulkoon, ajatellaan. Tuntuu hyvältä olla kutsuvieraiden joukossa... Syntyy yht’äkkiä hirveä möyhy. Kaikki kääntyvät katsomaan ovellepäin. Kaikki näkevät sen: Karhun Esa, suuri lahtaripuukko kädessä, juoksee pitkin pöytää, jolle heti ovesta hyppää, potkii voilautaset, leipäkorit, peruna- ja lihavadit, juoma-astiat – kaikki kumoon. Melkein halvatun näköisinä katsovat syöjät. Ei yksikään käsi kurotu vielä pidättämään tuota juoksua. Jo astuu hän pitkälle pöydälle, kääntyy sen ylipäätä kohti, kamalasti tuijottelee sulhasta... Kauhistuneina lyyhistyvät ihmiset pöytäin alle. Huudetaan ja melutaan.. Miehiä muitakin jo nousee pöydille ... eihän tässä ahdingossa muuten tuohon hirviöön käsiksi pääsekään...! Riemastunut kiljahdus kuului yhtäkkiä joka suusta: Mäkilahden Matti oli ensinnä ehtinyt, temmannut Esan jalasta. Kamalasti kiljuen tämä potkaisi, horjui, kaatui pitkin pituuttaan pöydälle. Vielä kaatuessaan puukkoaan päämaaliin kurotti, mutta se ei osunut. Pöytään vain sitkahti ja vajosi syvälle. Puukko on jo Mäkilahden Matilla, miehiä makaa Esan päällä pöydällä kiinni pidellen. Melu on valtava. Ovensuussa jo tiedetään, että Valee on rintaansa puukon saanut. Pöytäin välissä ihmisiä tunkeilee ahdingossa... Esaa tuodaan ulos – kantaen, Hautalan Janne yksin pääpuolesta pitelee, toiset jalkapuolesta. Esa lasketaan jalkeilleen porstuassa. Siellä ainoastaan muutamat kynttilät himmeästi valaisevat. Ihmiset kuhisevat, tungeksivat. Melkeinpä luulisi noiden Hautalaisen silmäin voivan katsoa läpi ikivuoren tuossa, kun hän Esaa silmillään mittelee. Esa oli ensin kuin tajuton, melkein tahdottomana näkyi antavan itseään kuljettaa. Mutta jo heräsi, kiljahti, tarttui hänkin Hautalaisen rinnuksiin ja polkaisi jalkaa... Toisetkin taas Esaan kiinni käyvät. »Pois tieltä!» Hautalan Janne huudahti. Ihmiset lakosivat syrjille ja toisiin huoneisiin. Ja julmistunut mies tempasi Esan kuin lapsen... Kattoa piirtelevät tämän saappaankannat, sieltä jyrähtäen lattiaan selkäpiilleen, että mäsäksi luulisi rutistuvan jokaisen luusolmun. Kolmeen kertaan uudistuu tuo entisajan miesten mahtava mestarinäyte. Lattialle on jäänyt avaraa tilaa, ihmiset lyyhistelevät sivuille, pois edestä. Vihdoin hellittää Hautalainen. Esa saisi nousta, mutta ei nouse. On alkamaisillaan uusi leikki, mutta ihmisiä tulee väliin, pyytävät, rukoilevat, ettei Hautalainen enää löisi. Eikä hän lyö. Mahtavan voimakkaana seisoo hän lattialla, kukistettu puukkojunkkari jalkainsa juuressa makaa ruumiillisesti ja henkisesti rusenneltuna. Esan ystäviäkin kyllä on häissä, mutta ei kukaan uskalla kättänsä nostaa ystävää puolustamaan. Missä on Vennukin? Tuvassa, rauhallisesti penkillä istuu ja piippuansa polttaa. Kaikki ihmiset näkyy vallanneen yliluonnollinen kunnioituksen ja pelon alainen tunne. Tuntuu hetkisen siltä, kuin aikakauden vallaton ja hurja henki vapisten silmäilisi toivotonta tulevaisuuttaan, turhaan etsien lohdutusta menneeltä suuruudeltaan, joka näytti auttamattomasti alkavan kukistua väkevän käden alle. »Kelvoton ... mitä sinä tarkoitit!» ärjäisi Hautalainen, kun Esa vihdoin nousi ja he taas vastakkain seisoivat. Esa oli tuskallisessa sieluntilassa, puri hampaita, väänsi päätä ja katseli mitään puhumatta lattiaan. Hän kärsi: tarkoitus kun oli niin kokonaan tyhjiin rauennut. »Mitä sinä nyt ajattelet?» kysyi Hautalainen ja laski kätensä Esan olalle. »Mitä se sinua koskee?» Vastaus tuntui jotenkin nololta. »No eipä tosin. Tuo nyt sitä köyttä, Mäkilahti.» Esa katsahti säpsähtäen ympärilleen. »Köyttä?» kysyi. »Köyttä tietenkin!» »Kenenkä luvalla minut köytetään?» kysäisi Esa ikään kuin lakiin turvaten. »Omalla luvallani ja edesvastuullani», vastasi Hautalainen. »Syytä kyllä on ja kiitä Jumalaa, ettet sattunut saamaan aikaan enempää.» »Sepä se olikin perkeleintä!» kiljui Esa. Mäkilahden Matti toi köyttä, mutta lausui epäilyksensä siitä, olisiko lupa Esaa köyttää. »Lupaa! Hän on varastanut kaksi hevosta... Ja yksin tämäniltaisesta hänet kytkisin.» Nyt Esa vasta huomasi, missä mennään. Häntä siis todella aletaan syyttää '''hevosvarkauksista'''! Hänestä tulisikin vain kurja, maineeton vanki, vilahti ajatuksissa. Vaistomaisesti meni käsi tuppeen, se oli tyhjä. Äkkiä hyppäsi hän jonkun likellä seisovan tuppea koettelemaan, mutta sekin oli tyhjä. Hurjasti kiljahtaen hän suinpäin työntäysi väkijoukkoon. Samassa täytyi hänen kuitenkin jo rauhoittua monien vankkojen käsien pitelemänä kuin pihtiin. »Ei nyt ole puukkojunkkarilla puukkoa!» ilkkuivat pitelijät. Hautalan Janne köytti Esan kädet. Ei kukaan oikaissut sormeaankaan häntä puolustaaksensa. Esa oikein kiemurteli tuskallisen raivonsa käsissä ja silmäili tuon tuostakin ympärilleen, eikö kenties edes joku puolustamaan rupeaisi. Äkkäsi Santrankin siinä muiden joukossa seisomassa. Ikään kuin pelästyen jotakin hän vavahti ja jäi suu auki muutamaksi silmänräpäykseksi tuijottamaan morsiameen. Sitten leimahti tulinen, intohimoinen liekki silmissä, jotka Santrasta kääntyivät Valeeseen. Taas hän kyykähti ja riuhtaisi kiroten: »Olisivat nuo kädet olleet vielä muutaman minuutin irti!» Valee säpsähti ... häntähän se '''taas''' juuri katsoi ja Santraa, häntä siis tarkoittikin... Hän hyppäsi läiskyvänä esiin: »Päästäkää irti se vielä...! mun tekee mieleni...» »Hiljaa!» Lattia jysähti Hautalan Jannen alla ja tuima katse kohtasi Valeeta, joka hämillään poistui perässään vetävän Santran kanssa tupaan. Vennua ei Esa vain nähnyt. Neljä miestä varustausi jo kyyditsemään häntä, niiden joukossa Mäkilahden Matti. Ulos vietäessä Esa joutui mielettömään epätoivoon ja alkoi katkerasti purkaa sappeansa, joka loppui vihdoin raivoisaan itkuun. »Minähän sanoin, että minä opetan sun itkemään», muistutti Hautalan Janne. Muistutus herätti Esan tajuntaan. Uhka palasi. Suuntäysin syyti hän nyt uhkauksia vastaisen varalle, kun irti taas pääsisi ... eikä se elämänikää kestäisi. Se ajatus, ettei vankeus näistä syistä tulisi kovin kauan kestämään ja että silloin taas olisi tilaisuus uudestaan tehdä »ihmeitä», se hänen uhkansa niin täydelleen palautti, että rattaille astuessaan jo tunsi itsensä '''suureksi junkkariksi''', josta kyllä sopii lauluja tehdä. Pöytä järjestettiin uudestaan. Vennukin siellä taas oli muiden joukossa. Suupielissä oli peittämätön, ilkullinen hymyily. Esan mellastaminen kuului ulkoa tupaan. Vennua ihmetytti, ettei siellä ole ketään, joka tuota puolustaisi. Toisinaan hänen kasvojensa väre muuttelehti, se oli silloin, kun mieleen meni, että noinko ne pelkäävät Hautalan Jannea? Sitä ei '''hän''' olisi tahtonut. Toiselta puolen miellyttää häntä, että Esa nyt tulee menemään hänellä kiusana olemasta. Luulee, että se on hän, joka Esan on kukistanut puolustamattomuudellaan. Istutaan uudelleen pöydissä, jatketaan keskeytettyä ateriaa ja humistaan äskeisestä tapauksesta. »Syökää vieraat, kyllä ruokaa on», kuuluu herastuomarin ääni taaskin. Mutta sitten hän yhteen jaksoon juttelee, että se on jotenkin luja mies tuo Hautalainen. Siitä samasta asiasta nyt muutkin puhuvat, kaikki kehuvat ja ihmettelevät Hautalaista... Pitävät kunnianansa, kuka parhaiten ylistää osaa. Yhä uusia ruokia kantavat kenkkärit pöytiin. Joukossa on Hautalan Janne totisena, vakavana, ajattelevan näköisenä. Vennulla on yhä hymyilynsä suusopissa, kun muutaman kanssa laskee melkein imelää leikkiä. Mitä syytä hänellä nyt on sellaiseen leikinlaskuun? ihmiset kysyvinä ajattelevat. Vennu näyttää melkein lörpöltä? Suosiotako hän tuolla tavalla etsii? Miksi hän sitä nyt etsii...? Mutta Hautalan Janne on harvasanaisempi kuin ennen, ei lörpöttele, mutta ei loukkaakaan ketään. Jos Vennu huomaisi nuo silmäykset, joilla Janne tuon tuostakin salavinkaan silmäilee häntä silloin, kun hän jonkun kanssa laskee imelää leikkiään, niin kenties huomaisi Jannen silmäkulmissa jonkinlaisen salatun voitonriemun. Ja jos voisi syvemmälle katsoa, löytäisi sieltä itseänsä koskevan ajatuksen: sinun kukistamisesi on ainoastaan ajan kysymys. Mutta sitä ei Vennu huomaa. Hän ei vielä luule asemansa horjuvan. Hän riemuitsee onnellisena siitä ajatuksesta, että ihmiset kunnioittavat häntä nyt, kun hän siivon miehen tavoin antoi vastustelematta hyvän ystävänsä, Karhun Esan kytkeä. Hän riemuitsee siitä, etteivät ihmiset tiedä hänen syitänsä: hänhän oli vapautunut vaarallisesta vihollisesta – ainakin vähäksi aikaa. Ateria on päättynyt, hääväki hälisee ja pauhaa. Sulhanen ja morsian seisovat rinnakkain pitkän pöydän takana. Kyllä varmaankin tuo sulhanen kykenee miehen tehtäviin, ainakin luulisi... Pöytiä kannetaan ulos. Nuoriso jo porstuassa hypähtelee ja tanssii. Ei kukaan tällä hetkellä näy enää muistavan Esaa. Niinkö vähän he kunnioittavatkin puukkojunkkarien kuningasta, niinkö vähän huomiota panivat tuon viimeiselle, uskaliaalle hullunyritykselle! Viulut ja klarinetit soivat. Tanssi on alkanut. Hautalan Janne ja Valeekin yhdessä polskaa tanssivat! Lähtevät sitten kamariin. Totta heillä on siellä jotakin kahdenkesken puhuttavaa... Noista miehistä luulisi joskus tulevan hyviä liittolaisia. [[Luokka:Puukkojunkkarit]] 3256 5516 2006-09-04T13:15:49Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Romaanit]] [[Luokka:Santeri Alkio]] 3257 5544 2006-09-07T13:56:19Z Nysalor 5 Murtavia voimia {{Wikipedia}} '''Santeri Alkio''' (1862–1930) == Romaanit == * ''[[Murtavia voimia]]'' * ''[[Puukkojunkkarit]]'' [[Luokka:Santeri Alkio]] 3258 5518 2006-09-04T13:16:08Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Alkio, Santeri]] 3259 5520 2006-09-07T13:53:22Z Nysalor 5 Murtavia voimia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Murtavia voimia |alaotsikko=Kuvauksia katovuoden 1867 ajoilta |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} <center>Katovuosina</center> <center>UUPUNEITTEN UHRIEN MUISTOLLE</center> <center>omistaa nämä rivit</center> <center>nöyrimmällä kunnioituksella</center> <center>Tekijä</center> <center>''Tämä teos liittyy jatkona »PUUKKOJUNKKARIT»-teokseen, ollen kuitenkin siitä riippumaton, itsenäinen teos.''</center> == Luvut == * [[Murtavia voimia: I luku| I luku]] * [[Murtavia voimia: II luku |II luku]] * [[Murtavia voimia: III luku|III luku]] * [[Murtavia voimia: IV luku|IV luku]] * [[Murtavia voimia: V luku|V luku]] * [[Murtavia voimia: VI luku|VI luku]] * [[Murtavia voimia: VII luku|VII luku]] * [[Murtavia voimia: VIII luku|VIII luku]] * [[Murtavia voimia: IX luku|IX luku]] * [[Murtavia voimia: X luku|X luku]] * [[Murtavia voimia: XI luku|XI luku]] * [[Murtavia voimia: XII luku|XII luku]] * [[Murtavia voimia: XIII luku|XIII luku]] * [[Murtavia voimia: XIV luku|XIV luku]] * [[Murtavia voimia: XV luku|XV luku]] * [[Murtavia voimia: XVI luku|XVI luku]] * [[Murtavia voimia: XVII luku|XVII luku]] * [[Murtavia voimia: XVIII luku|XVIII luku]] * [[Murtavia voimia: XIX luku|XIX luku]] * [[Murtavia voimia: XX luku|XX luku]] * [[Murtavia voimia: XXI luku|XXI luku]] * [[Murtavia voimia: XXII luku|XXII luku]] '''Lähde:''' Alkio, Santeri 1896: ''[http://www.gutenberg.org/etext/14292 Murtavia voimia: kuvauksia katovuoden 1867 ajoilta]''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Murtavia voimia | ]] 3260 5521 2006-09-07T13:53:36Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia]] |seuraava=[[Murtavia voimia: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle Etelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkosta tai likeisistä taloista. Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta aikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan äärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin anasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen katolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkko näytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivat kadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat, pihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti. Suunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän, pakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömät latvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukot hapsiansa. »Tämä näyttää kauhealta», taikka jotain sen tapaista sanoivat kirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavat määrät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysi parvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suu koetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuin omantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi. Kirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen ilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevan sitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky synnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi kirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon lumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille. Jumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvin hiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oli ollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nyt ainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksui tässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia. Hänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsi hän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä, äänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaan pauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivat hänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalan vanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljien ja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi. Itse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut '''teidän''' synneistänne, nyt hän puhui '''meidän''' synneistämme. Puhe ei enää ollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyrää rukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten suhteen oli muuttunut: tavanmukaisesta Jumalan käskynhaltijasta oli tullut kanssaveljiensä lähettiläs, niiden sydämellä ja suulla puhuva, palava esirukoilija... Seurakunta itki. Kun tuli aika rukoilla maanhedelmästä ja kansa kumarsi päänsä rukoukseen, alkoi äänekkäitä nyyhkytyksiä kuulua ympäri kirkon. Kaikki hymy ja leikki oli kaukana. Satalukuihin nousevan kansan sydän sykki sillä hetkellä yhdelle ainoalle tunteelle: »Herra Jumala, anna aurinkosi paistaa!» Lumituiskun välissä pilkisti voimaton, kuultava auringonsäde kirkkoon. Mutta ikäänkuin se olisi rikollisin keinoin päässyt irti, riehahti myrsky heti uudella voimalla. Räiskyen, niin että kuului kirkkoon asti, repesi hautuumaan vanhimmasta, suurimmasta halavasta toinen haara. ---- Kun ihmiset palasivat kirkosta, makasi halava poikkiteloin tiellä. Vanhat ravistivat pelästyneen näköisinä paitansa ja sanoivat: »Tuo ennustaa pahaa ... suurta kuolovuotta.» Mutta yksi sanoi: »Katsokaas miten paksulta on lunta, kun se ulottuu ihan tuohon halavan haaraan, josta tämä on katkennut. Minä olen monta kertaa kesällä seisonut tuon puun alla ja pääni on ulottunut tuohon haaraan.» Siinä oli lunta siis lähes kolme kyynärää. ---- Sakaristossa tuli olla pitäjän kokous. Kirkonmenon päätyttyä alkoi sinne kokoutua miehiä. Paitsi isäntiä, jotka sujottelivat seisomaan oven puolelle, istui tuoleilla muutamia herrasmiehiä. Likinnä pöytää, nojaten siihen kyynärpäätään, istui suuressa susiturkissaan nimismies Grönberg ja kappaleen matkaa hänestä toisella tuolilla kapteeni Stolt, pienen talon omistaja pitäjässä, hänkin susiturkissa. Nurkassa hämärän puolella, ikäänkuin itseänsä piilotellen kyyhötti »Kaleniuksen herra», huononlaisissa pukimissa ja nähtävästi viluissaan. Eräässä välissä näkyi tämä kuiskutellen puhuttelevan kapteeni Stoltia, joka muutamalla sanalla vastasi ja käänsi sitten selkänsä. Rovasti, vähäinen, ystävällisen näköinen ukko, aloitti kokouksen. Ensimmäinen kysymys oli, otetaanko pitäjään läänin karjakko opettamaan voin valmistusta. Miehet eivät nähtävästi oikein tajunneet mistä oli kysymys. »Mikä karjakko?» »Ettäkö sellainen, joka opettaisi voita tekemään?» Vakava tuuli, jolla miehet olivat olleet, hälveni hiukan, kun ruvettiin laskemaan leikkiä siitä, että voin tekemistäkin nyt alkaisivat herrat opettaa. Varpulan Valeella tiesivät toissa vuonna olleen pari viikkoa sellaisen, punatanttuisen, lihavan rouvan »opettamassa» emäntää kirnuamaan veivikirnulla ja kylän pojat olivat sen »frouvan» ristineet »voi-piruksi». »Pysyköön pois täältä sellaiset.» »Niin, ja kuka sen tietää, jos sellaisia otetaan pitäjään, kun ne aikansa täällä herroittelevat ja konstailevat, niin ottaa kruunu pian omaksi hyväksensä koko voinvalmistuksen, samoin kuin viinankeitonkin.» Tämä lausuttiin vinkuvalla, terävällä äänellä. Kumma kyllä, etteivät useammatkaan helakammin nauraneet. Jotkut sitä vastoin loivat mieheen vihanpuhuvia katseita, ikäänkuin ajatellen että »Lempoako tuossa kiljuu, miehinen mies jos olet!» Mies oli vähäinen, keski-ikäinen, terävä katse, jos äänikin. Iso koirannahkaturkki oli arvokkaan näköinen ja nähtävästi monessa polvessa perintönä kulkenut. Tämä oli pitäjän kestikievari, Siikalahden Mikko. Ja vaikka hän ei mitenkään näyttänyt komealta, pikemmin päinvastoin, jaloissakin kun oli häränkoipiset punaiset karvakengät, – tunsi kuitenkin, hetkisen häntä katseltuaan, että mies on varakas, ja jollei vielä ole, niin varmaan aikoo siksi tulla. Tarttumatta sen enempää kiinni Mikon arveluun päätettiin yksimielisesti, ettei karjakosta huolita, ei millään ehdolla. Sitten seurasi kysymys: »Suostutaanko ottamaan viinanmyyntipuotia pitäjään?» Vallitsi kummallinen hiljaisuus hetkisen sen jälkeen kun kysymys oli esitetty. Katseet kääntyivät omituisen johdonmukaisesti Siikalahden Mikkoon, joka ei tätä ollut huomaavinaankaan, niin hyvin kuin hän sen huomasikin ja koetti sen johdosta tekeytyä ihan välinpitämättömän näköiseksi. Mutta yhtäkkiä alkoi Mikosta äänettömyys tuntua tuskalliselta. Hän loi kehoittavasti silmänsä Kaleniukseen, joka jo olikin noussut ja alkoi puhua: »Minun mielestäni ei tässä voi olla muuta kuin yksi mieli siitä että sellainen otetaan (Tässä loi nimismies yliolkaisen katseen Kaleniukseen), sillä viinaa on tärkeimpiinkin tarpeisiin hyvin vaikea saada aina kaupungista. Ja lain kannalta katsoen on salapolton ehkäisemiseksi paras keino, että laitetaan julkinen viinapuoti. Salapoltto ei ole ainoastaan laitonta, vaan sekin on sen huono puoli, että hyöty tulee siitä yksityisille, mutta tästä tulisi hyöty koko kunnalle, sillä Kilströmin patruuna on sitoutunut maksamaan kunnan kassaan kaksisataa markkaa vuodessa, jos hänelle annetaan oikeus asettaa tänne viinapuoti. Patruuna sanoi, ettei hän muualla viitsisi maksaa sellaisesta oikeudesta kuin korkeintaan sata markkaa, mutta kun hän on niin hyvä ystävä meidän pitäjän isäntäin kanssa ja herra provastinkin kanssa, niin hän sanoi, ettei hän haluaisi paljon itse hyötyä tämän pitäjän viinakaupasta.» Taas oltiin hiljaa, ja Siikalahden Mikko, nähtävästi innostuneena, näki sopivaksi huomauttaa: »Kaksisataa markkaa on jo paljon rahaa tällaisina aikoina.» »Se on paljon rahaa», kertasi Kalenius ja kakisti kurkkuaan jatkaaksensa. Mutta aivan odottamatta kuului ääni miesjoukosta: »Paljonko Kalenius saa kun soittaa täällä suutansa?» Kaleniuksen suu jäi auki ja sana sanomatta. Muiden suut vetäysivät hymyyn ja katseet kääntyivät sinne, mistä ääni kuului. Siikalahden Mikko pani huulen hammasten väliin ja suuntasi katseensa muiden mukaan mutisten itsekseen jotain, josta sai kuitenkin selville vain viimeisen sanan: »Sarvikuono!» Mies, joka näin oli saanut huomion puoleensa vedetyksi, seisoikin hyvin näkyvillä, miesten eturivissä. Kooltaan hän oli suuri ja karkeatekoinen, vanhemmanpuoleinen. Siikalahden Mikko varmaankin tarkoitti sarvikuonosta puhuessaan miehen nenää, sillä se oli suuri. Pörröinen tukka oli valahtanut silmille, joilla hän pisteliäästi nauraen häikäilemättä katseli Kaleniusta, odotellen vastausta. Kalenius oli niin epäröivä, kun huomasi kuinka huvittavan vaikutuksen häntä tarkoittava pilkka oli mieliin tehnyt, että häneltä lopuksi ei tullut muuta vastausta kuin: »No sitä ei ole Hautalan Jannen moisen miehen asia kuulustella.» »Eipä olekaan», myönsi Hautalan Janne suu hymyssä ja sylki sakaristonlattialle, »mutta kun sinä tässä niin koreita puheita pidät, niin arvelin, että kun et sinä siihen kuitenkaan palkatta ryhdy, niin olispa sopiva tietää, paljonko sellaisesta on tuloa.» »Pidä sinä vähän soukempaa suuta!» ärjäisi kapteeni Stolt. »Aina sinä tahdot täällä komentaa niinkuin sinulla olisi koko pitäjän sananvalta. Kirkkoherran asiana on pitää järjestystä kokouksessa. Ei tämä asia tarvitse sen pitempää selvitystä eikä keskusteluja, se päätetään vain, että patruuna Kilströmin hakemukseen suostutaan.» »Ei sitä niin vaan päätetä, on täällä muillakin sananvaltaa, tiedänmä», keskeytti kirkonvartija Perälä, joka oli äsken tullut kirkosta ja paraiksi ehti kuulemaan Stoltin käskevää puhetta. Perälä oli vanha, pieni, körttipukuun puettu talonpoika, joka puheissaan ja liikkeissään osoitti suurta itsetietoisuutta. Stolt ei ottanut keskeytystä mihinkään huomioon, vaan jatkoi; »Ei sellaisia rahasummia sovi näin köyhinä aikoina tyhmän itsekkäästi tuuleen heittää. Herra rovasti kirjoittaa vaan päätöksen.» »Mutta tuopa nyt on merkillistä ahtamista, kun päätös vaan pitäisi kirjoittaa, vaikka useimmat tässä ovat vastaan... Eihän ole vielä ollut puhetta siitäkään, mihin se kapakka tulisi sijoitettavaksi», ihmetteli Varpulan Valee, keski-ikäinen, terhakan näköinen isäntä. Hyväntahtoisen näköisesti naurahtaen katsoi hän Siikalahden Mikkoon, joka punottaen näkyi koettavan kuohuvaa kiukkuansa hillitä. Mitään vastausta ei kuulunut, mutta Siikalahden Mikko näytti olevan useimpain katseiden tähtäystauluna. Oli alkanut syntyä melua, joka yhä kasvoi. Kuulosti siltä, että miehiä oli puolella jos toisellakin. Kirkkoherran hienopiirteiset kasvot elivät ja poskille oli noussut punaa. Hän katsahti tuon tuostakin nimismies Grönbergiin, joka omituisesti välinpitämättömän näköisenä kuunteli jupakkaa, mikä paisumistaan paisui yhä suuriäänisemmäksi. Vanha pappi oli puheenjohtajana tottunut siihen, että antoi miesten hetkisen oikein mielinmäärin sohista, niin että he saivat puhkunsa siinä ulos ajetuksi; vasta sen jälkeen saattoi toivoa rauhallisen päätöksen tekoa. Nytkin hän, noudattaen samaa tapaa, vasta kotvasen kuluttua alkoi vaatia järjestystä, mutta hänen äänensä sammui, kuulumatta yleisessä melussa. Vihdoin työntäysi Hautalan Janne esiin pöydän ääreen, riitelemisestä jo hikisenä. Hän koetti puhua, mutta melun tähden ei sitä kukaan kuullut. Luonto jo alkoi nousta. Hän hypähti tasajalassa ja karjaisi niin että sakariston honkaiset seinät kumahtelivat. »Olkaa hiljaa!» Ja miehet todellakin alensivat ääntänsä siksi, että hyvin kuuli, mitä Kalenius ja Stolt tuolla joukolleen syöttivät. Janne veti paperin esiin taskustaan, laski sen papin eteen ja virkkoi: »Kun meidän kylällä on käynyt huhu, että se kapakka pitäisi laitettaman tämän kestikievarin, Siikalahden Mikon taloon, niin pitivät meidän kylän miehet eilen illalla kokouksen ja antoivat minulle valtakirjan, jonka perusteella minun pitää heidän puolestansa vastustaa kapakkaa. Arveltiin, että kun nyt kerran on viinanpoltto-oikeus otettu pois talonpojilta kruunulle, niin pitäköön herrat viinansa. Se on huonompaakin ja hinta niin kallis, että jos varsinainen kapakka laitetaan, niin näin kovina aikoina se vie kaikki rahat pitäjästä. Ollaan nyt kerrankin miehiä eikä anneta aina noiden vetää meitä nenästä. Tuo vaivainen kahdensadan markan syötti on niin mitätön, että pitää olla hyvin vähän älyä sillä, joka siihen todenteolla tarttuu. Niin ne arvelivat meidän kylässä ja tässä on minun valtakirjani. Muuten huomautan vielä, että tämä kestikievari ei kelpaakaan saamaan kapakanpito-oikeuksia, kun sitä jo viime talvena sakotettiin luvattomasta viinan myynnistä.» Olisi kelvannut katsoa Siikalahden Mikkoa ja nähdä, miten myrkyllisesti hän silmäili Hautalaista. »Kyllähän se täällä tiettään ilman sun sanomattasikin, murehdi sinä vain omia sakkojasi!» vinkaisi Siikalahden Mikko. »Ei siinä sen valtakirjassa monta nimeä ole.» »No tottapa sun nimes edes on?» kuului joukosta. Syntyi naurunrähäkkä. »Ja kysymyshän nyt onkin vain siitä, otetaanko se pitäjään vai ei. Sehän on Kilströmin patruunan vallassa panna sitte puoti täällä mihin itse tahtoo», muistutti Siikalahden Mikko. »Sepä se juuri onkin pitäjäläisten vallassa määrätä. Ja kun anomusta tehdessä pitäjän kokoukselle olisi pitänyt selittää, mihin se kapakka aiotaan ja kuka sitä pitämään, niin jos ei täällä ole näistä seikoista mitään tietoa, niin eihän tässä ole muuta tehtävää kuin mytätä koko hakemus, joka sellaisena, vaillinaisena on laiton», selitti Varpulainen. »Ja jos ei sitä asiaa mytätä, niin minä valitan siitä vaikka keisariin asti!» vakuutti Hautalan Janne. Se oli lujaa puhetta. Meteli paisui uudestaan. Ylt’yleensä alkoi kuulua ääniä, että koska herrat ovat kerran viinan valmistusoikeuden vieneet, niin pitäkööt viinansa, ei tässä kuitenkaan viinan janoon kuolla. Muuan harmaahapsinen vanhus, puvusta päättäen heränneisiin kuuluva, jonka heikkoa ääntä kirkkoherra sai yleisön kuulemaan, pyysi Jumalan nimen tähden, ettei viinapuotia otettaisi pitäjään nyt kun kerran on päästy vähemmälle siitä kirouksesta, jota viina on tällekin paikkakunnalle tuottanut. Hän viittasi edessä olevaan varmaan katovuoden uhkaan, kun tavallisena ohrankylvön aikana vielä kyynärän paksuinen hanki peittää pellot. Sanoi, että nyt ei ole aika ajatella huvituksia viinan ääressä, nyt tulee tosikädessä kysymys siitä, mistä saadaan leipää. Ukko puhui vanhan kansanmiehen kaunopuheliasta, mutta samalla vakuuttavaa kieltä, huomauttaen vielä, miten Jumalan viha etsiskelee nyt syntistä kansaa, kun olemme niin kauas hänen tieltänsä eronneet, ja kehoitti yksimielisesti hylkäämään kerrassaan koko viinan villitsevän nauttimisenkin, eikä ainoastaan tätä kavalaa esitystä, joka ei ollut hänen mielestään muuta kuin perkeleen paula... Mutta Stolt ei jaksanut kuulla loppuun. Hän keskeytti ukon sanoen, ettei tässä kylmässä sakaristossa nyt viitsitä kuunnella tunninpituisia körttisaarnoja, ja selitti vieläkin huomauttavansa, että juuri köyhän ajan vuoksi olisi patruuna Kilströmin ehdotukseen suostuttava, sillä vaivaiskassa kyllä tulee tarvitsemaan varoja. Ehdotti, että koetettaisiin kunnan vaatimus koroittaa 400 markkaan. »Otetaan siltä niin paljon kuin saadaan, mutta millään ehdolla emme hylkää sellaista rahan tuloa.» Hän aikoi jo istua, mutta kiukultaan ei saattanutkaan olla jatkamatta: »Te kyllä olette aina osanneet tehdä kollomaisia ja tyhmiä päätöksiä, mutta koettakaa nyt kerrankin sitä välttää, jos teissä vähänkin on älyä jälellä.» Kaikki tiesivät, että Stolt oli Kilströmin patruunan sukulainen. Stoltin perässä innostuen alkoi Kalenius loukostaan puhua ääntänsä korottaen. Hän pohjautui siihen, että tämän asian vastustajat aikovat salapoltolla ja salakapakoimisella hyötyä, koska niin mielettömästi hylkäävät pitäjälle edullisen tarjouksen, j. n. e. Mutta nyt tuli joukko levottomaksi. Useita pörrötukkaisia miehiä, Hautalan Janne etunenässä, alkoi lähestyä Kaleniusta nyrkit puuskassa ja syytäen suustansa arvoisan herran silmille sellaisen ansioluettelon, että moni linnassa oleva lurjus olisi tuntenut itsensä enkeliksi hra Kaleniuksen rinnalla. Stoltille oli suureksi eduksi, että hän oli näiden miesten kanssa kirkon sakaristossa, eikä missään vähemmän kunnioitettavassa paikassa. Välinpitämättömätkin, ne, jotka olivat kokoukseen saapuneet aikeissa myöntyä ottamaan pitäjään kapakka ja ensin naureskelleet vastustajain kiukulle, asettuivat nyt yhtenä miehenä vastustajain joukkoon. Kalenius oli koskettanut liian arkaa kohtaa syyttäessään lainrikkomisesta näitä miehiä. Kirkkoherran täytyi pyytää nimismiestä rauhoittamaan kokousta. »Hiljaa!» Se räjähti kuin ukkonen ja miehet hillitsivät paikalla pauhunsa, kääntäen katseensa nimismieheen, mahtaneeko tuo jotain muutakin sanoa. Itse mieskin oli kyllä näkemisen arvoinen: kolmikyynäräinen, ryhtevä, iältään noin 35:n tienoissa. »Mitä tässä rupeette riitelemään, ei tämä ole mikään markkinapaikka», jatkoi hän maltillisella, kiihkottomalla tavallaan. Aivan niin, ajattelivat Stolt ja Kalenius ikäänkuin pelastuneina uhkaavasta vaarasta silmäillen nimismiestä nyt ystävällisesti; sillä tavallisissa oloissa olivat nimismiehen välit Stoltin ja Kaleniuksen kanssa huonot ja riitaiset. Ukot taas miettivät: noiden sudenruokain syy se oli, kuka käski ruveta haukkumaan, kuka jo! Se oli ensi hetken vaikutus. Mutta Grönberg jatkoi: »Jos tahdotte minua kuulla, pitäjän miehet, niin älkää koskaan ottako ja puolustako kapakkaa pitäjäänne, ei julkista, ei salaista. Te itse tiedätte, että murhat ja tappelut tämän vuoden kuluessa, kun ei viinaa enää ole ollut niin helposti saatavissa, ovat silminnähtävästi vähentyneet, ja olot yöllisiin aikoihin tulleet rauhallisemmiksi. Minun tehtäväni on pitää täällä järjestystä, ja sitä miestä, joka uskaltaa ottaa kartanoonsa kapakan, pidän minä yleisen järjestyksen ja hyvien tapojen rikkojana. Ja sen te tiedätte kyllä, että jota minä pidän sellaisena, sen miehen elämästä on leikki kaukana niin kauan kuin ei hän tyydy olemaan ihmisten lailla.» Kun Grönberg oli lopettanut, kuului yleistä hyväksymisen murinaa ja muutamat jo ilmaisivat äänekkäämminkin mielihyväänsä. »No samaa minä olen sanonut.» »Kas sillä lailla sitä reirumiehet puhuvat, mutta mitä nuo tuolla...» »Kapakkaa ei oteta!» »Kun viinaa tarvitaan, niin kyllä sitä kaupungistakin saadaan!» »Siikalahden kitupiikinkö sitä sitten pitäisi kaikki sellaiset tulolähteet ja koijarin konstit itselleen saada?» »Kaleniuksen herralle pitäisi nyt jo laittaa ruoti, ettei sen tarvitsisi aina rahan ja palkan edestä olla kaikkien juonia ajamassa.» »Olis toinen paikka, niin ottaisin sun säärihis! ja...» kuiskutti muuan hammasta purren ja irvistellen Kaleniuksen edessä. »Se nahka kyllä sen parkin tarvitsisi», hymyili vieressä seisova. Kalenius ei ollut mikään hätäpoika. Hän nousi uhkaavana ja kysyi nimismieheen kääntyen: »Kuinka täällä on oikeus nimismiehen läsnä ollessa tuolla tavalla uhkailla ihmisiä?» »Pidä suus kiinni!» ärähti Grönberg hiljaa, mutta sen kuitenkin suureksi riemukseen jotkut kuulivat. Hyvin jo näki minkälaiseksi päätös tulisi. Kirkkoherra, joka asiassa ei vielä ollut lausunut juuri mitään, olihan vaan antanut ukkojen kiistellä, otti hänkin lopuksi lausuakseen ajatuksensa; Ja hän kiitti kuntalaisia siitä, että olivat niinkin yksimielisiä kapakkaa vastustaessaan, ja toivoi, ettei äänestys tulisi kysymykseen. Ilman äänestystä päätös tehtiinkin ja vastalauseensa ilmoitti ainoastaan Stolt. Sakariston ovi oksensi ulos miehet. Kirkkopihassa selitti Hautalainen isoäänisesti muutamassa ryhmässä miehille, miten koko tuo kapakan touhu oli lähtenyt Siikalahden Mikosta, joka halusi laillistuttaa viinakauppansa, kun ei salakapakoiminen enää oikein vedellyt. Mikko sattui siinä menemään ohitse. Ei vilaukseltakaan hän katsonut Hautalaiseen, mutta hampaat rauskuivat kuin suoloja purren. Toinen jatkoi juttuaan, välittämättä siitä, vaikka Mikko kuulikin. Kuulkoon! Kernaastihan Janne sen soi, oikeastaan hän sitä tarkoittikin. Myrsky oli jo asettunut. Sakaristossa äsken näytti siltä, kuin ukot olisivat hetkeksi unhoittaneet sen tuskallisen, kamaloita aavistuksia herättävän tunnelman, joka heitä oli rasittanut jo pari viikkoa ja mikä äsken kirkossa, Kaikkivallan silmäin alla, suli nöyräksi, avuttoman rukoukseksi. Paino palasi nyt uudelleen sydämille. Kokouksessa riehahtaneet intohimot ja niiden synnyttämät kiihkon vireet pakenivat kasvoilta täällä ulkona kuin siivillä sivuen. Jälelle jäi miehiä, joiden otsilla häämöitti synkeän huolen mustanpuhuvat merkit ja silmät surullisina tuijottelivat kohti kylmää, harmaata, talvista taivaslakea. Puheluistakin miltei kokonaan katosivat rajuuden ilmeet, äänet sortuivat nöyriksi ja vaatimattomiksi. Sillä ilma oli todellakin hirveän kylmä ja lumikinokset paksut tämän aikaisiksi, jolloin tavallisissa oloissa maamies jo kylvi peltoonsa kevättoukojensa siemenet. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3261 5522 2006-09-07T13:53:41Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: I luku|I luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Nimismies Grönberg oli ollut pitäjässä vasta toista vuotta. Mutta jäntevyydellä, pelkäämättömällä rohkeudella ja ennen kaikkea järkähtämättömällä rehellisyydellään oli hän saanut oloissa suuren muutoksen aikaan. Varkaudet, rosvoukset ja tappelut olivat käyneet jo harvinaisemmiksi entiseen verraten. Tämän huomion tehtyään järjestystä rakastavat ihmiset uskalsivat jo nostaa paitansa, ilmaista puhtaampia, siveellisempiä katsantotapojaan ja avustaa nimismiestä mikäli mahdollista, sillä luottamus esivallan voimaan alkoi elpyä. Grönberg oli heti ensi syksynä sattunut eräässä huutokaupassa saamaan pienen maatilan kirkonkylässä. Siinä oli tavallinen, talonpoikaismalliin rakennettu kartano, missä hän asui. Nyt hän asteli kirkosta kotiinsa, Hautalan Jannen kanssa vierekkäin, vilkkaasti haastellen. Kun oli saavuttu Grönbergin kamariin, pyysi hän Janneakin ottamaan pois turkin päältään ja istumaan. Piiput saatiin palamaan ja Grönberg aloitti keskustelun: »No ketä te arvelette niiden kauppias Klitsin jyväin varkaaksi?» »Hm», pani Janne ja painoi kynnellään piipusta kuohuvaa poroa. »Se on tapahtunut kummallisen viekkaasti. Varastaa kylän keskellä olevasta makasiinista 30 tynnyriä jyviä, – sen on täytynyt tapahtua saakurin sukkelasti.» Grönberg myönsi sen. »Tässä muutamia vuosia takaperin», jatkoi Hautalainen, »varastettiin kerran aivan samalla tavalla Savilahden aitasta sianlihat, useampia vartaallisia leipiä, kaikki jauhot ja vielä viiden tynnyrin paikoille rukiita.» »Tuliko selville, kuka varasti?» »E–he–hei», nauroi Janne, »täällä kun oli silloin vielä sen Lindblomi-parka nimismiehenä.» »Oliko mitään aavistusta siitä, mihin ne tavarat joutuivat, kuka ne sai?» »Kyllä!... Saatiinhan se jotenkin selville urkituksi, että ne, samoin kuin monet muutkin tavarat, Vennu Karissa tasailtiin. Ketä jakamassa oli, sitä ei niin tarkkaan kukaan tiedä. Mutta se Saviojan äijä kuoli sitten samaan aikaan, eikä kukaan asiaan kuuluva uskaltanut ryhtyä toimittamaan epäluulon-alaisia syytteeseen. Se jäi siihen.» »Luuletteko, että ne voisi saada vielä todistetuksi?» »Ettäkö te alkaisitte...?» »Tietysti!» »Kyllä minä luulen, jos vaan ne todistajat saisi todistamaan. – Ja kuinka lie, eikö useimmat niistä ole todistamaan kelpaamattomia.» »Siitä otetaan selvä. Mutta missä luulisitte jaetun nämä Klitsin jyvät?» Janne kopisti piipusta tuhkan kouraansa, heitti suuhunsa ja sanoi vähäisen odotuksen perästä: »Minä pahoin luulen, että Karin Vennulla on siitäkin asiasta varmat tiedot.» »Niin minäkin luulen!» huudahti Grönberg ja nousi kävelemään. »Se Vennu on osannut hyvin säilyttää nahkansa», lisäsi Janne, »sitä kun ei ole varkauksista minun tietääkseni edes tositeolla koskaan oikeudessa syytetty. Ja siitä murhastakin se pääsi viime syksynä irti oltuaan vain kaksi vuotta tunnustuksella.» Nimismies käveli miettivän näköisenä lattialla. »Minä olen koko talven pitänyt häntä hyvin tarkoin silmällä», alkoi hän harmin ilme kasvoilla sanoa, »mutta minä en ole saanut häntä kiinni sellaisista teoista, että olisin voinut hänet ''kytkeä''. Vasta äskettäin minulle kerrottiin siitäkin tavasta, jota Vennu useain toisten kanssa on edellisinä vuosina harjoittanut, siitä nimittäin, että he uhkauksilla salaa ovat pakoittaneet ihmisiä antamaan heille lahjoja, milloin mitäkin. Tiedättekö te siitä mitään?» »Kyllä siitä aina puhuttu on.» »Niin, tekin olette kuullut ettekä kuitenkaan ole koskaan minulle siitäkään mitään puhunut.» »Kun ei ole johtunut puheeksi.» »Niin, mutta semmoiset '''pitäisi''' johtua puheeksi. Sillä ymmärrättehän sen, etten minä, vasta äsken pitäjään tulleena, voi millään tavalla päästä rikollisten jälille, ellei minulle kerrota, ilmoiteta ja sillä tavalla minua auteta. Sillä sen minä voin teille vakuuttaa, että minä en todellakaan pelkää Vennua enkä tusinaakaan hänen kaltaisiansa, kun minä vaan saan selvät syyt käydä kimppuun.» Kun hän nyt paitahihasillaan, silmät innostuksesta säihkyen seisoi Jannen edessä, niin saattoi todella uskoa täydellisesti hänen vakuutuksensa. Jannekin nousi seisomaan ja hänenkin silmissään alkoi säihkyä. Kymärä hartioissa oli tosin jo käynyt hyvin huomattavaksi, sillä selkä oli alkanut koukistua. Mutta hän näytti sittenkin mieheltä, jolla on voimaa. »Jos niin on kuin sanotte», virkkoi hän, »niin teillä on todellakin oikeus syyttää minua jonkun verran. Mutta pelkuruuden tähden en ole ollut puhumatta, en Jumal’auta! – sillä minä en ole ikänä Vennua, enempää kuin ketään muutakaan ihmistä pelännyt. Mutta minä olen, niin kuin tiedätte, saanut elämässäni herroista sen kokemuksen, että talonpojan ei sovi niihin luottaa. Olen elämässäni käynyt niiden kanssa monta käräjäjuttua ja enimmäkseen tapannut, vaikka asiani olisi ollut kuinkakin oikea. Lindblomin syyllisyyden törkeisiin virkavirheisiin ja petoksiin näytin, mutta silloinkin minulle annettiin sakkoja. No niitä en harmitellut, sillä Lindblom menetti kuitenkin virkansa. Samasta asiasta koitui minulle käräjäjuttu tuomarin kanssa, joka syytti minua oikeuden solvaamisesta. Sakkoa sain taas, vaikka minä en ollut sanonut muuta kuin että sellainen oikeus, joka viitsii tuomita sakkoihin siitä, että olin sanonut Lindblomia lurjukseksi ja näyttänyt sen toteen, sellainen oikeus on suurin vääryys. Ja siihen useita muita juttuja lisäksi. Minä olen, parhaillani ollessani, esiintynyt täällä varasten ja tappelijain syyttäjänä, olen koettanut saada järjestystä silloinkin, kun nimismies ei uskaltanut hengellänsä hiiskahtaa järjestyksen puolesta. Mutta minä alan tulla vanhaksi, minun käsivarressani ei ole enää nuoruuden tarmoa, että voisin itseni puolustuksessa siihen täysin luottaa. Minä olen halunnut saada levätä minäkin, kun olen huomannut, ettei yksi mies voi aivankaan huomattavasti maailmaa ylösalaisin kääntää. Siitä vähästä, mitä olen ollut teidän kanssanne tekemisissä ja mitä olen tullut teitä tuntemaan, olen kyllä huomannut, että te olette kymmenen kertaa rehellisempi ja miehuullisempi kuin nuo muut, joita olen tuntenut. Ja sentähden olen minä luottanut teihin enemmän kuin kehenkään muuhun herrasmieheen elämässäni. Mutta kun en ole teitä likemmin tuntenut, en ole voinut luottaa pohjattomasti, sillä minä olen vanha ja epäluuloinen». Nimismies kuunteli ja katseli mieltyneenä vanhaa miestä ja sanoi hymyillen: »Toivon, että opitte minuun luottamaan.» »Niin minäkin toivon, oikein sydämestäni. Mutta sanokaapa totuus, eikö teillä ollut tänne tullessanne huonoja ennakkotietoja minusta, eikö minua ollut teille kuvernöörin virastossa kuvattu riitelijä-lurjukseksi?» Grönberg myönsi sen. »Kas sitä, minä sen arvasin. Te olette katselleet minua karsain silmin aina viime kuukausiin.» Sekin täytyi toisen myöntää. »Niin! Mutta nyt te jo minuun kuitenkin luullakseni vähän luotattekin?» »Paljonkin.» »Herroilla kuvernöörin virastossa oli siis minusta teille eväitä.» »Sen minä olen jo heille selvittänyt.» »Vai niin. Ne tuskin sitä uskovat. Minä olen muuten kuullut, että kaikki talonpojat, jotka vain ovat maalaisvirkamiesten kanssa riidoissa, ovat virastossa hyvin huonossa maineessa.» »Jaa ... melkeinpä...» »Niin se on, kyllä minä sen tiedän. Ja syynkin siihen minä tiedän. Meidän talonpoikain asioita herroja vastaan eivät ota ajaakseen muut kuin sellaiset nurkkasihteerit, kaiken arvonsa ja luottamuksensa menettäneet siat. Ne tulevat huonosti ajetuiksi. Meidän omaa kieltämme ei siellä ymmärretä, eikä kuunnella. Jo asiamiehemme huono maine vaikuttaa sen, että asiamme aina saa pitää menetettynä, kun ne vähänkin mutkistuvat. Suurten lurjusten maine meidän joukostamme leviää kauimmas, ja herrat päättävät, että me olemme kaikin sellaisia. He eivät tunne eivätkä tahdo tuntea meitä likemmin.» Tuli hetkiseksi äänettömyys, sillä Janne pani piippuun. Grönberg oli tarkan huomaavaisesti kuunnellut. »Kyllä siinä on paljon totta.» »Siinä täytyy olla. Ja minä olen varma siitä, että jos esimerkiksi meillä olisi ollut teidän kaltaisenne nimismies jo 10–20 vuotta takaperin, niin täällä olisivat olot perin toisella kannalla. Sillä huonot tavat eivät sitten olisi päässeet kasvamaan, kun vallattomia, hurjia luonteita olisi väkevällä lainkouralla pidetty aisoissa ja opetettu ihmisten tavoille.» Siihen suuntaan jatkui keskustelu. Monta vuotta jälkeenpäin, kun Grönberg ihastuneena puhui Hautalan Jannesta eräälle ystävälleen, tunnusti hän, että juuri tuona sunnuntai-iltana Janne avasi hänen silmänsä ja järkensä ymmärtämään kansaa sekä pääasiallisesti määritteli sen suunnan, mitä hän sitten useina vuosina kulki, ollessaan kansan keskuudessa siihen aikaan merkitsevimpänä virkamiehenä. Keskustelu kääntyi sittemmin takaisin Klitsin jyväin varkausjuttuun. Tähän eivät he kuitenkaan voineet aivan paljon valoa saada. Mutta Janne tiesi ja luuli olevan todistettavissa niin paljon kaikenlaisia pienempiä ja isompiakin rikoksia Vennun syntiluettelossa, että Grönberg päätti vangita Vennun. Yhteisen neuvottelun perästä katsottiin kuitenkin parhaaksi antaa sen hiljaisuudessa lykkäytyä muutamia viikkoja, jos sattuisi ilmaantumaan jotain varmemmin todistavia asianhaaroja. Alkoi jo hiukan hämärtää. Janne hankkiusi pois lähtemään. Vähäinen, laihankalpea mies tuli sisään, tervehti ja seisahti ovipieleen lakki kourassa. Hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän huomasi Hautalan Jannen täällä istumassa. Katse seisahtui nimismieheen, ja melkein heti, kun oli oven peräänsä kiinni saanut, hän virkahti: »Vallesmanni oli kutsunut minua tänne?» »Jassoo. Te olette Esa Karhu?» »Niin.» »Istukaa.» »En oikein joudakaan.» Hautalan Janne lähti. Esa siirteli levottomasti jalkojaan ikäänkuin kiirehtien nimismiestä asiaansa selittämään, sillä häntä ei todellakaan näyttänyt huvittavan olla täällä. »Onko se Esa aivan jyrkkä siinä päätöksessä, ettette tule minulle voudiksi?» kysyi nimismies. Esa ei vastannut kohta. Ikäänkuin pakottamalla näytti hän saavan itsensä sanomaan: »En minä taida tulla.» Grönberg lähti otsanahkaansa rypistellen kävelemään lattialla. Esan kalvakoille poskille nousi punaa. Levottomista ruumiinliikkeistä päättäen oli hänelle olo täällä hyvin tuskallista. »Minun taitaa pitää mennä», äänsi hän ja kääntyi lähteäkseen. »Älä mene vielä. Tuota, jos minä maksaisin sinulle 150 markkaa, etkö sittenkään tulisi?» Mies tuumi vähän aikaa. »En minä tule», sanoi ja lisäsi omituisesti naurahtaen: »Minä en sovi rengiksi.» »Miksi ei, kun palkka on hyvä? Nyt on raha lujassa.» »Minä tiedän sen, mutta ei sittenkään?» »Minä en muuten niin paljoa välittäisi», jatkoi nimismies kärsimättömästi, »mutta tuo, mikä minulla on, on sellainen vetelys, eikä niitä tahdo kunnollisia olla. Sinua olen kuullut kiitettävän.» »Ei kestä kehua», keskeytti Esa ja sieraimet hiukan laajenivat. »No no, ei niin kuumasti.» »Minä vaan en kärsi kehuja.» »Etkö? Mutta jos panen palkaksi sinulle vielä vähän ohramaata, etkö tule sittenkään?» Esa loi tutkivan katseen nimismieheen ikäänkuin saadakseen selville, oliko tämän puheessa ehkä jotain ivaa. Luultavasti ei hän siinä sitä huomannut, koska jotenkin rauhallisesti vastasi: »Se nyt on sillä lailla, että minä olen ollut kerran vankeudessa. Ja minä sain siellä päähäni sen, että jos vaan joku keino elämiseen auttaa, niin minä en koskaan enää menetä vapauttani. Ja minulla on sellainen luonto, että meille voisi tulla riitoja ja...» Siihen se jäi. Lopun siitä, mitä hän aikoi sanoa, voi kyllä arvata jokainen, ken vähänkin ennestään tunsi Karhun Esaa. Nimismies käveli kärsimättömän näköisenä edestakaisin lattialla. »Hyvästi», sanoi Esa ja lähti. Eikä häntä enää estetty. Tultua ulos välkkyi miehen silmissä jonkinlainen uhkamielisyyden tuli. Mutta kun siellä kylmä vihuri heti ovessa vinkuen puhalsi vastaan, laskeusi silmäin päälle ikäänkuin sumua ja rinnasta kohosi syvä huokaus samalla kuin mies napitti pientä takkiansa. Hän oli kyllä hyvä puuseppä, mutta työt olivat nyt huvenneet arveluttavan harvinaisiksi. Kenties loppuvat kokonaan?... Tästä '''täytyy''' nyt tulla katovuosi, jos sitä tulee milloinkaan... Millä sitten elävät vaimo ja lapset? Nimismies oli kauan pyytänyt häntä isäntärengiksi ja nyt viime viikolla oli se ajatus häntä kovasti kiinnittänyt. Toiselta puolen taisteli vapaudentunne jyrkästi sitä vastaan, toiselta puolen taas perheen elämisen kysymys ikäänkuin väkipakolla tuntui vaativan panemaan kaulansa ikeenalaiseksi. Tuossa kun käveli nimismiehen pihan poikki, juoksi yht’äkkiä mieleen muuan ikävä kohtaus vankeus-ajoilta. Tunnelmat, jotka vankeusmuistot Esassa aina synnyttivät, olivat aivan kuin vereen syöpyneet. Tälläkin hetkellä niiden vaikutus heti näyttäysi olevan valtaavampi kuin tukalalta näyttävän tulevaisuuden pelko... Jaloissa ei ollut rautoja! Ikäänkuin vakuuttautuakseen siitä otti Esa pari kolme hyppyaskelta. Sydäntä väräytti omituisesti innostava ajatus, joka valtavuudellaan pani hänet mutisemaan, eloisain silmäin tulisesti hehkuessa. »En ikänä mene rengiksi!... vaikka ennen nälkään näännyttäisiin.» ---- Iltapäivällä liikkui nimismiehen luona vilkkaasti ihmisiä kaikenlaisissa asioissa. Kävi toisia, jotka tahtoivat jättää velkakirjoja uloshaettaviksi. Niitä Grönberg melkein järjestänsä kehoitti heittämään hakupuuhansa tuonnemmaksi ja onnistuikin muutamiin nähden. Toisia kävi myös sellaisia, joiden omaisuutta jo oli takavarikkoon kirjoitettu tahi huutokauppakin jo kuulutettu, kyselemässä nimismiehen neuvoja, eikö millään tavalla voisi heidän huonoa asiaansa parantaa. Ja vaikka ne useallakin olivatkin parantamattomalla jalalla, menivät he kuitenkin paremmalla mielellä kotiin kuin olivat tänne tullessaan, sillä heitä ikäänkuin omissa silmissäänkin rohkaisi ja varmisti nimismiehen kohtelias käytös. Muuan lautamies kävi tuomassa melkein hyödyttömiä tietojaan Klitsin jyväin varkausjutussa. Mutta Grönbergiä nämä tiedot kuitenkin miellyttivät paljonkin, sillä hän huomasi miehen panneen huolta ja vaivaa asian selvillesaamiseksi. Grönbergin tultua pitäjään oli nimismiehen konttori nähtävästi tullut paikaksi, jota kelpo ihmiset lähenivät luottamuksella, mutta rikolliset ja syyn alaiset kauhulla. Noin k:lo 7:n ajoissa aikoi Grönberg heittäytyä pitkäkseen sohvalle siinä toivossa, että vieraitten käynti täksi päiväksi olisi loppunut. Mutta samassa alkoi eteisestä kuulua vitkallista astuntaa. Huonoon turkkiin puettuna astui pitkä mies sisään. »Jassoo, Kuivasen Ella!» virkahti Grönberg katsahdettuaan ovensuuhun, missä mies koetti silittää pörröistä tukkaansa pysymään pystyssä olevan turkin kaluksen alla. Mies ryähti näyttääksensä miehuulliselta. Saatuaan kynttilät kuntoon pisti nimismies kädet housujen taskuihin, astui suu juhlallisessa kierteessä Ellan eteen ja virkkoi: »Vai niin, siinäkö se Ella nyt on. Kuulut äsken aikalailla taas juopotelleenkin?» »No ... ei niin kovin... Vaikka kyllähän sitä nyt aina vähin tulee ryypättyäkin.» »Niinpä niin. Sun velkojasi näyttävät rupeavan hätyyttelemään sinua.» »Joo ... ne ovat nyt niin nälkäisiä kaikki, joilla vähänkin on toiselta saatavaa. Mutta ei nyt, herra vallesmanni, auta velkojen kanssa mitään, kun on näin kova aika. Maamies ei saa rahaa mistään. Ne vähät, mitä jostain saakin, menevät syömiseen.» »Ja juomiseen.» »Noo ... en minä paljoa omallani juo ... väliin tulee ryypätyksi muiden omaa, oikein siitäkin harmista kun on näin köyhät ajat.» »Siitäkö harmista olet akkaasikin lyönyt taas?» »Koska?» »Itsepähän Ella sen paraiten tietää.» Ella näytti joutuvan vähän hämille, että mitä tuohon sanoisi, kieltäisikö vai myöntäisi? »Voi herra vallesmanni», alkoi hän vihdoin sanoa, »se on sellainen akka, että jos teillä olisi sellainen, niin löisitte tekin ihan varmaan. Se juo enemmän kuin minä... Jos mulla olisikin ihmistenmoinen emäntä, niin ei mun asiani olisi näin.» Ella huitasi pitkiä hiuksia otsaltaan ja näkyi otaksuvan, että hän oli kerrassaan lumonnut nimismiehen. Tämä taas käveli pitkine piippuineen lattialla ja alkoi jutella: »Minä kutsutin sinut tänne sitä varten, että antaisin sinulle selkäsaunan, kun et sinä lakkaa kurittamasta sitä akkaasi. Olen sinulle siitä jo niin monta kertaa puhunut ja varoittanut, etkä sinä näy ottavan puheesta vaaria niin... Riisu nyt turkki ja takki päältäsi.» Ella soperteli jotain, josta ei oikein saanut selvää, mitä se oli. Hädissään näkyi olevan, mutta ei siltä ryhtynyt riisuutumaan. Grönberg kun huomasi tuon, jatkoi äskeiseen nuottiin: »Etkö sinä usko, mitä minä sanon? Tunteehan Ella minua niin paljon, etten minä tällaisissa asioissa aivan usein turhia jaarittele. Ota nyt vaan ja riisu, ettei minun tarvitse suuttua.» »Antakaa nyt anteeksi, herra vallesmanni, tämä kerta.» »Mitä joutavia ruikuttaa, täysi mies! Kun kerran olet tätä tahtonut, etkä ole ennen tyytynyt, niin ota pois selkäsauna. Sittenpähän paremmin osaat arvata, kuinka kovaa se akan selkä kestää.» Tätä sanoessaan nimismies asetti kolme tuolia rinnakkain, otti kasakanpampun seinältä ja kävi Ellan eteen, joka nyt vastahakoisesti riisuutui. »Pane tuohon pitkällesi!» Luultavasti oli Ella, jolla oli siksikin väättyri luonto, jo ennenkin kokenut tämän tulikoetuksen, muuten ei voisi mitenkään käsittää, miten hän niin vikkelästi suoriutui suulleen makaamaan noille tuoleille koko loistavassa pituudessaan. Ja silloin alkoi leikki. Nimismiehen pamppu lauloi tuttua nuottiaan. Ella rupesi valittamaan: »Armahtakaa, herra vallesmanni kulta!» »Olkoon sitten, samoin kuin sinäkin akkaasi armahdat, ettet sitä yhtä myötään lyö.» Nimismies sytytti piippunsa ja alkoi taas käydä edestakaisin lattialla puhellen, Ellan yhä maatessa pitkällään tuoleilla: »Se nyt on vähän ihme, ettet sinä jo, vaikka sulla on ikääkin jo enempi kuin minulla, osaa ruveta elämään ihmisittäin. Koetapas nyt ajatella, eikö se olisi mukavampaa sinullekin, että saattaisit katsoa muita ihmisiä silmiin kuin rehellinen mies, eikä tarvitsisi koskaan ottaa selkääsi minun pampustani, joka luultavasti käy kipeästi kun niin huudat.» Ella ruikutti jotain myöntymykseksi ... »mutta kun sitä on niin hullu luonto...» »Sepä se, hullu luonto tarvitsee sekä opetusta että kuritusta. Käytkö ahkerasti kirkossa?» Ella sanoi, että eipä siellä tahdo usein tulla käydyksi. »Hm, minun täytyy siitäkin antaa sulle selkään, että muistaisit useammin käydä siellä opetusta kuulemassa ... rakkari!» Ja sitten alkoi pamppu taas tanssia selän päällä. Tällä tavalla jatkettiin aina pienten väliaikain perästä siksi, kunnes Ella oli saanut erityisen erän vielä siitäkin, ettei antaisi lapsillensa pahaa esimerkkiä, ettei joisi, ei menisi yöllä ajolle, ja vielä viimeiseksi siitä, että kun ei Ellakaan armahda vaimoansa, niin nimismieskään ei aio Ellaa armahtaa. Kyllä Ellan selkä nyt oli niin pehmeä, ettei tahtonut takkia kestää. Mutta ulos hän sentään riennätti minkä ennätti, kun kerran luvan sai. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3262 5523 2006-09-07T13:53:47Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: II luku|II luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Saman sunnuntain iltapuolella, josta edellä kerrottiin, päästeli Siikalahden Mikko hevostansa kapteeni Stoltin tallin ovipielessä olevasta renkaasta, puhui hevoselle hyvitellen, taputti sen lautasia ja näytti olevan hyvällä tuulella. Saatuaan kaikki lähtökuntoon nyökäytti hän vielä päätänsä Stoltille, joka oli tehnyt Mikolle sen harvinaisen kunnian, että tuli portaille katsomaan tämän lähtöä. »Hyvästi, hyvästi, Siikalahti!» kuului Stoltin ääni, myöskin tyytyväiseltä helähtäen. Mikko istui vanhanaikaiseen, kummallisen muotoiseen pulkkaansa ja lähti. Se pulkka oli soukka ja pitkä, maalattu punaiseksi, koristettu sinisillä, keltaisilla ja valkoisilla lohikäärmeen ja muiden hirviöiden kuvilla. Mikko alkoi heti pihasta lähtiessään viheltää hänelle omituisella suhisevalla tavalla. Tämä vihelteleminenkin oli merkki siitä, että Mikko oli hyvällä tuulella. Sillä kun hän vihantiestä vihelsi, vinkuivat huulet niin terävästi ja vihaisesti kuin ääni olisi kulkenut neulansilmän läpitse. Ja olikin Mikolla syytä riemuun. Kun kapakka-yrityksen oli pitäjän kokouksessa niin huonosti käynyt, vasten hänen ja kapteenin melkein varmoja otaksumisia, olivat he tavanneet toisiansa kokouksen päätyttyä ja silloin oli kapteeni ehdottanut hänelle uuden kannattavan liikeyrityksen, nim. oluttehtaan perustamista. Mikko otti ensimmäisenä selvän siitä, tarvitaanko siihen myöskin kunnan lupa. Ei tarvita, tiesi Stolt. Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin vasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan, hän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla kertaa ajoi Stolttilaan. Häntä kiihoitti asiaan erityisesti juuri se, että hän arvasi vastustuksen pitäjän kokouksessa lähteneen etupäässä siitä, että häntä kadehdittiin, ja juuri '''siksi''' vihattiin, kuten hän uskoi. Oli kyllä koetettu pitää salassa, että hän itse aikoi saada viinakaupan omaan haltuunsa. Jollain tavalla oli se kuitenkin tiedoksi tullut. Stoltia vihattiin, senkin hän ymmärsi asiaa huonolle tolalle vieneen, kun tämä esiintyi asiassa hänen puolellaan. Näihin saakka oli Stoltilla ollut suuri valta pitäjän kokouksissa, mutta viime aikoina olivat miehet ruvenneet esiintymään ihmeen yksimielisinä häntä vastaan. Mikko pahkiloi itseään, ettei ollut vetänyt toisesta köydestä: olisi vaan edeltäpäin vaatinut kaikkia velallisiansa, joita hänellä oli paljon, tulemaan kokoukseen, niin hänellä olisi ollut talonpoikia puolellaan. Nyt ne olivat poissa melkein järkiään. »Mahtoivatkohan olla poissa juuri tämän asian vuoksi?» Siitä päätti Mikko ottaa selvän. »Sitten Kalenius-hyväkäs vielä!... Piruko minut saattoikin esittelemään juuri häntä asiamieheksi Kilströmin patruunalle!... Jos olisi ollut vaan oikea asiamies kaupungista, herra komeissa turkeissa, ja sitten Kalenius ja Stolt poissa, niin varmaan olisi läpi mennyt!» Niin Mikko mietti. Tosin hän sitten muisti naapurinsa, Hautalan Jannen ja Varpulan Valeen, ja ymmärsi, etteivät ne eikä kirkkoväärti Perälä myöskään olisi herraa pelänneet. Mutta kun ei olisi ilmoitettu, että lupaa pyydetään juuri hänelle, Siikalahden Mikolle, niin läpi olisi mennyt. Kovin kävi aatamille, että asia oli tullut ymmärtämättömyydellä pilatuksi. Sitä ei käynyt enää millään kurilla auttaminen. Ainoa lohdutus oli hautoa sielussa monihaaraisia, vielä kypsymättömiä ja sekavia kostontuumia. Mutta yhä suuremmaksi kasvoi hänessä sen ohessa uteliaisuus oluttehtaan suhteen. Hän ei ollut ennen koskaan johtunut sitä ajattelemaan. Ennen kuin lähti kirkonkylästä, päätti hän ajaa Stolttilaan vielä samana päivänä saamaan asiasta tarkempaa selvää. Nyt sieltä palatessa oli hänellä siihen kuuluvat asiat selvänä. Hän ja Stolt yhdessä rakentavat oluttehtaan. Molemmat olivat asiaan niin innostuneita, että jos olisivat aavistaneet talvea riittävän vielä 3 viikkoa, olisivat heti ruvenneet hirsiä ajattamaan. Mutta kun he pelkäsivät, ettei se enää monta päivää kestä, päättivät lykätä sen tulevaan talveen – ja olla siihen asti kellekään sanaakaan asiasta hiiskumatta. Tänään olivat Siikalahden Mikko ja kapteeni Stolt tulleet mainioiksi ystäviksi, vaikka ennen useinkin olivat riidoissa olleet. Mutta yhteinen puuha, joka kumpaisellekin näytti olevan niin edullinen ja jossa he molemmat toisiaan välttämättömästi tarvitsivat, sysäsi syrjään kaikki vanhat riidat. Kapteeni ei kyllä olisi Mikkoa milloinkaan kutsunut puuhaan osalliseksi, jos hänellä olisi ollut itsellään varoja. Mutta kun varain puolesta oli hyvinkin ahtaalla, turvausi hän Mikkoon, aikoen käyttää hyväksensä niin paljon kuin mahdollista Mikon taitamattomuutta. Mikko puolestansa tunsi varsin hyvin Stoltin raha-asiat. Kun hän nyt yksikseen ajeli metsätaivalta, jota oli Stoltin asunnolta noin 6 kilometrin matka kirkolle, ja siinä unelmoi tulevaisuudenkuvia, naurahteli hän tuontuostakin. Hän ajatteli, että tuo ylpeä – »ja köyhä» sanoi hän aina ääneen – kapteeni ei olisi milloinkaan häntä tullut kehoittamaan yhtiöön, jollei juuri siksi, että hänen luottonsa kaupungissa oli jo huono, ja täällä taas ei monella muulla olisi riittämään asti varoja. Hätätilassa oli herra hänet armoihinsa ottanut, epäilemättä aikoen sitten, kun alkuun päästään, karkoittaa hänet pois yhtiöstä, kun on saanut petkuttaa. Hän nauroi. »Petkuta vaan jos saat!... petkuta jo.» Se oli Mikolla jo aivan selvillä, että hän käyttää Stolttia »asian ymmärtävänä» neuvonantajana ainoastaan niin kauan kuin tarvitsee. Nauroi taas ajatellessaan: »Ruveta nyt ottamaan voitto-osakkaaksi miestä, joka ei kykene panemaan penniäkään liikkeeseen!» Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuo liike tulee olemaan sellaista, jossa pitää hoitaa kirjanpitoa, – eikä hän osaa kirjoittaa. Se oli vaikea pulma. Kun hän sitä oikein moneenkertaan mietti, tuli hän täysin selville siitä, että juuri siinä kapteeni voisi häntä oikein petkuttaakin... Mutta hänpä opettelee kirjoittamaan ja laskemaan. Klitsin Kastori se varmaan mielelläänkin opettaa. Nyt on joutilasta aikaa, kun ei ole enää metsäajoja eikä sovi maatöihin mennä. Tämä uusi tuuma, oppia kirjoittamaan ja laskemaan, häntä taas innosti niin että huulet oikein rupesivat huhuilemaan. Hänet havautti miellyttävistä tunnelmistaan »Hallin-Janne»-laulu, jota ainakin pari miestä kuullosti rääkyvän tuolia metsän varjossa. Mikkoa puistatti, mihin osaltansa vaikutti kylmäntunne, osaltaan tulossa oleva kohtaus. Hän ei voinut siinä erehtyä: toisen noista äänistä täytyi lähteä Karin Vennun vanhasta, rämisevästä kurkusta. Mikko mietti: jos ajan kovasti heidän vastaan tullessaan, ei se auta, Vennu kun kuitenkin tahtoo seisahtumaan; jollen seisahdu, on se vastaisuudessa edessä. Hän päätti ajaa hiljakseen näyttämättä mitään pelkoa. Rääkynä läheni yhä mutkaisella metsätiellä. Kun ne vihdoin tavoittivat Mikon ja ajoivat ohitse, niin tämä melkein pidätti hevosensa ja ajoi niin kauas hankeen, että koko tie jäi huutajain käytettäväksi. »Tpruu!... mitä helvettiä se kestikievari metsään ajaa ja ... tpruu!» Vennu nousi reestä, johon toinen, Mikolle tuntematon mies jäi istumaan. Molemmat olivat päissänsä. Vennulla oli päällään komea supiturkki, minkä kauluksen alta harmahtava paksu tukka pisti esiin ja teki miehen ulkomuodon omituisesti kunnianarvoisen näköiseksi. Kun hänen käytöksensä samalla oli niin raju, herätti ensi näkeminen omituisia, ristiriitaisia mielikuvia. Mikko huusi vastaan kirkkaalla äänellään ja tutunomaisesti hymyillen: »Annan tietä herroille.» »Herroille!» Vennu oli ehtinyt jo Mikon ääreen. »Tule pois!» käski Vennun toveri. »Pidä sinä suus, iso roisto! Ota ryyppy kestikievari.» Vennu tarjosi Mikolle pulloa, otettuaan ensin itse ryypyn. »Sinä olet sellainen hienohousu!» muistutti Vennu Mikon ryypätessä ja silmistä välkkyi Vennun kaikkein kurillisin ilme. Mikko koetti naureskella ja hyväksi tehdä. »Saakurin kitupiikki!» Vennu tempasi kauluksesta hangelle Mikon, joka ähri ja mutisi. »Pirujako sinä, kun sitä Kuivasen Ellaretaletta hätyyttelet?» tutki Vennu. »Enhän minä ole sitä...» »Älä kieräile! Ootko sinä pannut sen velkakirjat hakemukseen?» »Een!» »Etkö? Äläkä vaan panekaan, taikka!» Vennu otti taaskin kaulukseen. »En minä ole ajatellutkaan», vakuutti Mikko. »Tiedä seh!» »Niin mikä?» »Seh!» Vennun käsi kohosi taas uhkaavasti ja toveri nauroi niin että metsä kajahteli. »Naapuries kanssa koirailet, sika!» Mikko ei enää tiennyt mitkä sanat olisivat oikein sopivia tässä käytettäväksi, joten katsoi parhaaksi olla vaiti. »Onko sulla jyviä?» Olihan Mikolla niitä, se täytyi tunnustaa. Vennu saa panna renkinsä huomenna hakemaan kolme tynnyriä, sovittiin. »Muista nyt, että kirjoitat sen Jumalan maksun päälle!» Mikko hymyili luottavasti ja sanoi: »Kyllähän te aina maksatte.» »En maksakaan. Mutta tiedä vaan antaa hyviä rukiita!» Vennu vielä potkaisi Mikkoa sääreen ja retuutti kauluksesta suu niin ilkeänkurisessa naurussa, että Mikko ehdottomasti jo oli kadottamaisillaan viimeisenkin häivän miehuuttansa. Samassa kuitenkin Vennun huomio kääntyi Mikon pulkkaan. »Vaihdetaan rekeä!» sanoi hän äkkiä satunnaisesta mielijohteesta, »minun tekee niin mieleni sun rekeäsi. Tuolla roisiolla olisi sun mukavampi kyytiä tehdä.» Vennulla oli rikkinäinen, kurja lohna-roisio. Kun Mikko yritti tehdä vaihtoa leikiksi, oli hän vähällä saada selkäsaunan. Ykskaks päästettiin hevoset ja vaihdettiin rekiä. Jo oli Vennu lähtemässä tiehensä, kun pulkasta vielä huusi: »Pane huomenna mun renkini mukaan 5 pulloa olutta harjakkaisiksi!» Mikko lupasi empimättä, päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen Vennusta. Ja kun hän nyt pääsi rekeen, antoi hän hevoselle suitsenperiä ja ajoi niinkuin paholaista pakoon. Hänen korvissansa soi vielä ison aikaa Vennun ja tämän kumppalin lähtönauru, johon kuusen latvassa krakottavan harakan tirskuna lisäsi omituista väritystä. Mikko meni kotiin tuimalla tuulella. Renki tuli riisumaan hevosta, ja hän itse meni tupaan. Siellä hänen sisarensa, Eliina, noin 30-ikäinen nainen, ihmeellisesti veljensä näköinen ja puettuna heränneitten pukuun, istui pöydän luona raamattua lukemassa. Muuan hollimies erään kyläläisen kanssa pelasi tammea ovi-ikkunan luona penkillä. Toisen hollimiehen kuorsaus kuului ovisängystä. Takassa kytelehti pieni valkea ja siinä lapset, 8-vuotias Mikku, ja 5-vuotias Liisa, jotain innokkaasti askarehtivat. Kissa kierteli takkakiven ympäri hiipivin askelin, tähdäten katseitaan takalle ja päästäen tuon tuostakin vihlovan mau’unnan. Isännän tupaan astuessa ei kukaan muu katsahtanutkaan häneen kuin kissa. »Maa-u!» sanoi se ja astui muutamia askeleita Mikon perästä, kun tämä astui peräloukkoon päin. »Pirujako tuo kissa raakuu», älähti Mikko ottaessaan turkkia päältänsä. Sitte hän pani piippuun ja kysyi lapsia silmäillen: »Mitä siinä takassa nyt turhaan puita poltetaan? ... ja mitä ne kakarat tuhrivat?» Mikku selitti: »Meillä on pääsky, kylmettynyt pääsky, mutta se rupeaa elämään.» »Se räpyttää jo siipiänsä», selitti Liisu. »Mitä piruja?» Lasten isä läheni otsa rypyssä vikkelästi takkaa, näki siinä rievun päällä kaukaa tulleen matkustajan raottelevan pieniä kauniita silmiään, aukovan nokkaansa ja hiljaa räpäyttelevän siroja, ihmeen kauniita siipiään. Lasten silmistä hohti ilo. Juuri kun Liisu ojensi pienet sormensa hellien silittääkseen sen hienoista pukua ja aikoi selittää, että Mikku oli löytänyt linnun tallin ylisiltä kylmettyneenä, – sieppasi isä pääskyn pyrstöön ja viskasi sen tuimalla vauhdilla penkin alle. Kissa ponnahti kuin nuoli perään ja kohta alkoi penkin alta kuulua murinata. Liisu parahti, mutta tukki kohta suunsa ja pistäysi peräsänkyyn edustan taakse itkemään. Mikun käsi meni nyrkkiin, silmissä välähti lapsen silmille outo tuli. Eliina nosti katsettaan raamatusta, mutta kiinnitti sen jälleen välinpitämättömän näköisenä sinne. Tammen pelaajat heittivät leikkinsä kesken ja lähtivät pihalle. Mikko itse istui pöytäpenkille ja katseli siitä ensin kissaa, joka saaliineen oli siirtynyt sängyn alle, ja sitten poikaansa, joka muurin nurkassa totisen, ajattelevan näköisenä kyyhötti ja loi häneen tuontuostakin luihun syrjäsilmäyksen. Lapset olivat orpoja, sillä niiden äiti oli kuollut toista vuotta sitten. Tupaan tuli nuori vaimo ja seisahti muurin viereen. Eliina käski istumaan. »Siellä on, tuolla ulkona, nyt aina vain niin kylmä, että mitä hyvä Jumala tarkoittaneekaan», alkoi vaimo valittaa. Ei kukaan vastannut. Pieni Liisa kun kuuli tutun äänen, raotti sängynedustaa, pisti päänsä ulos ja kysyi vaimolta: »Onko teidän Miina kotona?» »Pysy siellä!» ärjäisi isä. Vaimon vastauskin lapsen kysymykseen jäi puolitiehen ja lapsi vetäysi takaisin sänkyyn. Vieras oli erään Siikalahden maalla olevan mäkitupalaisen Tuomi-Kustaan vaimo. »Mitä sillä Annalla on nyt asiaa?» kysyi Mikko vihdoin. Mutta ennen kuin Anna ehti vastaamaankaan, lisäsi hän: »Sano sille Kustaalle, että hänen pitää nyt pian pitää huolta sen velan maksusta.» »Mutta eikö se ollut puhe, että saa työllä maksaa?» kysyi vaimo nähtävästi hiukan pelästyneenä. »Ei siitä mitään eri puhetta ollut... Eikä nyt kannata työväkeä pitääkään tänä kesänä.» »Mutta milläs köyhä maksaa, jos ei kukaan työtä anna?» Sen sanoi Anna itkunvoittoisella äänellä, eikä isäntä vastannut siihen mitään. Vähän ajan kuluttua lähti hän pois. Ulos tultua pillahti itku. Oikeastaan oli hän tullut aikeessa pyytää vastaiseksi työllä maksettavaksi puoli tynnyriä rukiita. Mutta nyt ei voinut olla siitä puhettakaan. Päästyään tiehaaraan seisahti hän hetkiseksi ja itki. »Hyvä Jumala, kun ei tule kesää ollenkaan!» Jo hämärsi. Taivaalla pilkottivat kirkkaina tähdet. Tuulenhenki kävi pohjoisesta. Lyijyraskaana painoi Annan sydän kun hän hiljaa, syvissä ajatuksissa asteli mäelle, kotoansa kohti. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3263 5524 2006-09-07T13:53:52Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: III luku|III luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Päivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä talvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat näyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi. Sen johdosta tuntuikin siltä kuin kuolema olisi käynyt jo salaisilla partioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan mehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan, kulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia mieliväreillään. Oli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan tulevaksi, vaan luulottelivat maailman lopun kohta olevan edessä. Sitä tosin oli ennustettu tulevaksi siten, että silloin elementit »palavuudesta sulavat». Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa! Kerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempia laumoja. Kun he täällä vielä löysivät suurusleipää, ja kun he jo pitemmän aikaa olivat eläneet pettuaineilla, tuntui heistä elämä likempänä rannikkoa ruhtinaalliselta! Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei nälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä sydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen jäähtyvän. Mutta eräänä iltana alkoi tuuli nahista. Itäiselle taivaanrannalle nousi sinisiä vesipilviä. Kyläkuntain ihmiset kokoutuivat tätä ihmettä katsomaan. Keskellä valoisaa kesäkuun yötä he seisoivat ryhmissä lumisilla pihoilla ja kujilla haastellen, tarinoiden ja jännityksellä seuraten pilvien kulkua, jotka vitkallisesti nousivat ja täyttivät taivaslaen. Ihmisten äänistä huomasi selvään, että toivo oli rinnassa syttynyt uudelleen ja paloi jo niin, että äänet värähtelivät... Aamupuoleen yötä rupesi satamaan, ja sitten satoi koko seuraavan päivän niin rajusti, että saattoi luulla koko keväisen vesivaraston tulevan alas tänä yhtenä vuorokautena. Muutamien päivien kuluttua osoitti lämpömittari jo 25 astetta lämmintä varjossa. Muutos luonnossa oli varsin hämmästyttävä; ikäänkuin parina, kolmena vuorokautena olisi astuttu helmikuulta kesän ihanimpaan aikaan. Talvi, joka oli paatuneena maannut tiloillaan tunnotonna kuin muumio, näytti yhtäkkiä saaneen sellaisen selkäsaunan, että se, vetäen perässään raajarikkoisia jäseniään, ryömi pois näkymöltä taakseen katsomatta. Ruhtinaallisena punertavassa valossaan näytti aurinko melkein yhtä myötään asuvan keskitaivaalla sellaisella paikalla, mistä se saattoi valaa omia tunnelmiaan kesän odottajille maan varjoisimpiinkin piilopaikkoihin. Äsken valtavat lumikasat sulivat silmissä, muuttuen kirkkaaksi vedeksi, joka tanssien ja laulaen vapautuksen riemulauluja tuhansina puroina riensi jokia ja järviä kohti, huuhtomaan ja kulettamaan paatuneita jäätönkkiä merten avaroihin helmoihin. Viikon päivät kesti tätä luonnon vapautuksen riemullista kevätjuhlaa, ja silloin jo vihoitti maassa pitkä tuore nurmenoras, puut olivat saaneet ikäänkuin taikavoiman avulla vihannat kesäpuvut, tuore, keväinen tuoksu täytti ilman. On kesä. Ja nyt eivät ihmiset enää olleet laiskoina. Pienet pikkaraiset poikanaskalitkin häärivät peltotöissä, toiset karjanpaimenessa, karjan, joka horjuvana ja nälkiintyneenä oli vihdoinkin päässyt laitumille tuorehtimaan ja nyt iloiten aamusilla mylvi kellojen helistessä. Liejuiset pellot muuttuivat auringon, auran ja äkeitten vaikutuksesta kuohkeiksi, mureiksi ja multaisiksi. Rukiin oras kasvoi silmissä sekin. Kellä ohransiementä oli muille antaa, se sai siitä nyt hintaa. Luottosuhteet olivat jo edellisinä vuosina niin huonontuneet, että heikkovaraisempain oli vaikea saada enää velaksi. Ne, jotka ilman nylkyvoittoja lainasivat siementä, antoivat mieluimmin sellaisille, joilta ilman uloshakua toivoivat saavansa takaisin. Sitävastoin ne, jotka halusivat korkeampia voittoja, saivat lainailla niille, joilla tarve oli suurin, velkakirjoilla, joissa oli '''hyvin varmat''' takaukset. Ihanat kesäiset ilmat virkistivät mieliä kuitenkin siihen määrään, että jokainen, toivoa täynnä, tahtoi saada siementä millä hinnalla hyvänsä. Tuntui kyllä tuskalliselta myöntää nylkijälle kaksinkertaisia hintoja, mutta jättää peltoa kylvämättä oli vielä tukalampaa. Siikalahden Mikolla oli viljaa. Kyllä hänkin sai muutamia kuormia lainata tänä aikana, mutta ne olivat verrattain harvoja, sillä hän osasi pitää hintaa. Eikä Mikko sitä harmitellut vaikka hänen viljansa säästyi, sillä hän aavisti olevan tulossa ajan, jolloin vilja maksaa. Sitä seikkaa hän yksistään piti silmällä. Toisten tarve ei häntä liikuttanut. Siikalahden kylässä oli enimmäkseen toimeentulevia talollisia, ja nekin, jotka siellä näihin saakka olivat muiden apuja tarvinneet, olivat koettaneet karttaa joutumista Siikalahden Mikon asioihin. Tästä johtui, että kun Mikolla ei ollut mitään »asioita» kyläläistensä kanssa, elivät he hänestä ja hän heistä jotenkin täydellisesti erossa ja alituisessa riidassa, joka johtui siitä, että Mikko ei koskaan suostunut mihinkään, mikä ei tuottanut hänelle yksityistä etua. Sen lisäksi pidettiin häntä pikku varkaana, joka ei tietänyt mitään metsänrajoista, takamailla vei toisten siltapuita j. n. e. Näistä syistä ei hänen ja kylänmiesten välillä ollut mitään yhteistä. Mikko eli yksikseen omaa elämäänsä, jos lukee pois kylän kauppiaan Mikko Klitsin, jonka kanssa Siikalahti jonkun verran piti seuraa. Siikalahden Mikko muuten nähtävästi rakasti yksinäisyyttä. Usein hän sunnuntaipäivätkin juoksenteli metsissä kirves kainalokoukussa. Ja silloin aina kokoutui joku karahkakimppu jonnekin oman luhtaladon alle taikka taas seiväskasa. Siihen aikaan oli vielä metsiä kyllä. Siksipä kyläläiset, kun tunsivat Mikon hommat ja tapasivat noita kätköjä, eivät häntä edesvastuuseen vaatineet, kiroilivat ja nauroivat vain miehen turhanpäiväistä ahneutta, haukkuivat, pistelivät ja pilkkasivat vasten silmiä, kun siksi tuli ja niin sopi. Mutta sen lisäksi epäiltiin Mikon noilla kulkuretkillään sunnuntaisin takamailla tekevän kaikenlaista muutakin pikkupahaa, aukovan reikiä muiden viljelyksiin, että laitumella olevat elukat niihin esteettömästä pääsisivät, kaatelevan halkopinoja, y. m. Joku kerta oli häntä sellaisesta tavattu, ja siksipä hän saikin sitten kantaa syyn kaikista sellaisista kolttosista. Mikko ei ollut vanha mies. Hänen vaikutuksensa ei ollut vielä ehtinyt mihinkään ulottua. Erittäin vaaralliseksikaan ei häntä missään suhteessa katsottu. Itsekseen, yksikseen hän eleli omaa elämäänsä, nautti ja riemuitsi omista mielikuvituksistaan, ei etsinyt tuttavuutta eikä myöskään tarjonnut. Ei häntä harmittanut sekään, että hän tiesi kyläläisten häntä halveksivan, sillä hän otaksui sen vain kateudesta ja vihasta lähteväksi, kun hänellä oli vähin varoja. Eikä se siltä kannalta katsottuna ollut hänen mielestään mikään paha. Hautalan Jannea hän vihasi syvemmin kuin muita siksi, että tämän pilkka koski häneen aina kipeämmin kuin muiden. Ei hän oikein itsekään tajunnut, miksi niin oli. Ehkäpä siksi, että hän oli aina tuntenut itsensä niin varjottomaksi ja voimattomaksi Jannen suhteen, sekin kun oli omavarainen mies, väkevä, pelkäämätön, hyväsuinen ja – ennen kaikkea: kun Janne oli päässyt kuntalaisten suhteen sellaiseen luottamusasemaan. Eräänä päivänä, ilmojen ollessa yhä edelleen lämpimiä, tuli Mikko takamailta metsän poikki, kirves kainalokoukussa, ja vihelteli hiljaa; Hänen polkunsa osui kulkemaan läpi Hautalan aituuksen, missä harventuneet rukiinoraat nyt jo ennustivat huonoa satoa, tuli kesä minkälainen tulikin. Hänen suunsa vetäysi nauruun, silmistä pilkisti esiin iloinen tunnelma, kun hän aitauksesta tuli jälleen metsänpuolelle. Siinä ruokailivat juuri Varpulan Valeen lehmät. Yhtäkkiä Mikko pyörähti, katseli vakoilevasti tarkastellen, ympärilleen. Ei nähnyt muita silmiä kuin lehmäin, jotka mulkoilevina ja totisina katselivat häntä. Mikkoa ilettivät nuo katseet. Miksi niissä olikin niin tyhmän vakava ilme? Hän irroitti kuitenkin kohta itsensä tuosta omituisesta, ikäänkuin kantelevasta lumouksesta, astui vikkelästi takaisin aidan luokse, tempasi veräjän selkiselälleen ja rupesi ajamaan karjaa ruisvainioon, uhitellen kirvesvarrellaan. Mutta lehmätpä alkoivat juoksennella kaikkialle, sinne tänne paeten, ei vaan sisään avatusta reiästä. Mikko ponnisteli ja riehui niiden kimpussa hikeen asti. Mutta yhtäkkiä kiintyi huomioon, että kellurin kello pauhasi hänen mielestään aivan hirveästi. Pelästyneenä katseli hän vakoilevasti ympärilleen, eikö paimenta jo näy jossain pensaassa? Saatuaan heikon, puolinaisen varmuuden siitä, ettei ketään ihmistä ollut likitienoilla, juoksi hän hiipien ja keveästi kuin kärppä tiheimpään pensaikkoon. Kappaleen matkaa kulettuaan hän teki suorakulmaisen käännöksen ja tuli siten aivan toisaalta päin kylään, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen oikeita polkujaan. Ehdittyään metsästä aukean reunaan, jonka keskessä kylä oli, istahti hän kovasti hikoillen kivelle. Siitä näki kylän kaikki talot. Hänen oma punainen kartanonsa oli uhkeimpia, mutta ei parempi kuin Varpulan ja Hautalan. Märkäsen kartano oli paljon ala-arvoisempi. Se oli niin näkyvällä paikalla, että talvella ajettu hirsikasa portin ulkopuolella näkyi sekin. Mikon ajatukset kiintyivät erikoisella tavalla tähän. Sillä hänen vaimonsa oli Märkäsen tytär. Vanha Antti hoiti itse taloutta, joten siellä oli vielä perintöä toivossa Mikollakin, jolla oli useita lapsia. Sitäpaitsi oli Mikko kiinnittänyt huomionsa Märkäsen toiseen tyttäreen Annikkaan ja ruvennut jo hautomaan päässään ajatusta, ettei olisi hullumpaa, jos hän saisikin periä koko Märkäsen rahoineen, tavaroineen, tyttärineen. Hän ei ollut ennen kiirehtinyt asiaansa ilmaisemaan Märkäsessä. Mutta nyt hiljakkoin oli korvaan saapunut huhuja, että Hautalan Matti, Jannen poika, oikein tositeolla olisi ruvennut lähentelemään Annikkaa. Huhu oli häneen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Matti oli nuori ja pulska. Hän taas... Noo, hän käsitti, ettei hän ollut kaikkein miellyttävimpiä. Ja tytöt usein katsovat enemmän mieheen kuin hänen rikkauksiinsa, »niin tyhmää kun se onkin», arveli Mikko puoliääneen. Sitäpaitsi, ajatteli hän, jos minä saisin Annikan, olisi aivan turhaa ruveta kartanoa siinä korjailemaan ja siihen rahoja tuhlaamaan... Kyllähän tuo niille vanhoille kelpaa niin kauan kuin elävätkin. Siinä istuessa rupesi häntä Hautalan Matista ja Annikasta liikkuva huhu yhä enämpi kiusaamaan. Sellaisissa tapauksissa supistuivat hänen pienet silmänsä melkein umpeen ja terävä nenä näytti vielä terävämmältä. Mutta kun mietiskely loppui, aukenivat silmät, niiden pohjalta loisti tarmokas päättäväisyys, ja pienen ruumiin jokainen hermo näytti ehdottoman johdonmukaisesti asettuvan tämän tahdon nöyräksi ja vilpittömäksi palvelijaksi. Niin kävi nytkin. Hän jätti rivakasti paikkansa ja alkoi vainion poikki oikaista suoraan Märkästä kohti. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3264 6119 2006-09-24T15:32:29Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: VI luku|VI luku]] |otsikko=V luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Märkäsen Antti, jonka kartanoa Siikalahden Mikko äsken tuolta metsän reunasta tarkasteli, oli vanha mies. Ensimmäisestä naimisestaan oli hänellä ollut yksi tytär, joka oli ollut emäntänä Siikalahden Mikolla, mutta kuollut toista vuotta takaperin. Antti-ukko oli ollut toisissa naimisissa jo 20 vuotta ja tuloksena tästäkin oli ollut vain yksi, Annikka-niminen tytär, joka nyt parhaassa naimisijässä oli ja eli isän ja äidin kanssa kotona, kiinnittäen itseensä niinkin vakavan miehen kuin Siikalahden Mikon huomiota. Kuten äskeisestä tiedetään, oli talossa varoja. Ukkoa vaivasi sulkutauti, joka oli kestänyt ja kiduttanut häntä noin 15 vuotta. Usein kun selkä kastui rukoilemisesta, tahi jalat märissä ojissa jäähtyivät, joutui äijä sängyn omaksi. Tätä nykyä oli hän taasen maannut useita päiviä. Kamari, missä hän sairasteli, oli pienoinen putka siinä tuvan perässä. Loukossa oli tiilikakluuni, seinissä hyvin vanhat sinikuvaiset tapetit. Niissä oli lukemattomia repeämiä ja reikiä, aivan kuin vääristyneitä, itkeviä suita, jotka aikansa rääyttyään olivat vihdoin väsyneinä jääneet itsestään väliäpitämättömän väärään. Tämän huoneen samoin kuin tuvankin sisustus oli hyvin vanhaa, isiltä perittyä romua. Antti oli tarkka mies, samoin kuin molemmat emännätkin olivat tarkkoja olleet, niin ettei rahoja turhiin tuhlattu. Kamarissa oli huono järjestys, epämiellyttävä haju ja vahvasti likaa. Kyllä Annikka toisinaan tahtoi sitä tuulettaa ja siistiä. Mutta kun vanhat sitä pitivät niin pahana, eivätkä viihtyneet siellä, ennen kuin järjestys oli taas ennallaan, niin tyttökin kävi välinpitämättömäksi. Vaikka ulkona oli lämmin ilma, makasi isäntä kuitenkin raskaitten, loimivillaisten vällyjen alle peitettynä. Mutta kun se ajanpitkään alkoi tulla liian rasittavaksi, kohosi hän toisinaan istumaan sängynlaidalle. Siinä tuli näkyviin pieni, kuihtunut ukko, jonka verhona oli tukeva, siniseksi värjätty paita. Tukka oli pitkä ja paksuissa vanukkeissa ja valui kasvoille, kun hän yski sitkeää, katkeamatonta yskäänsä. Yskä oli lohkeevaa, se sai matkaan joukon keltaista limaa. Hiki juoksi pitkin ryppyisiä poskia. Vanhalle miehelle näytti kuumuus tuottaneen suurta tuskaa. Emäntä, hyvinvoipa muori, tuli kamariin. »Hyvä ihminen, kun sinä jäähdytät itsesi! Mitä hyvää niistä voiteista sitten on, kun... Muorihan käski sinun makaamaan vuorokauden vällyjen alla. Kun tuolla tavalla itsensä jäähdyttää, niin mitä sitä sitten ostetaankaan voiteita.» Tarkoitus oli emännällä hyvä, vaikka hän oli tottunut käyttämään puhetapaa, jota äkkinäinen saattoi käsittää tarkoitukseltaan pahemmaksikin. »Oli niin kovin kuuma ja otti hengen kiinni», kuului vaarin ääni kuin sängynalta, vällyistä, joiden alle hän uudestaan emännän sisään astuessa kierähti. »Vai on nyt lämmintä! Kylläpä väliin on kylmä. Pysy vain siellä.» Hän tuppasi tarkoin vällyt ympärille. Kaksi parmaa hurrasi tummissa ikkunaruuduissa ja niiden ympärillä lukematon parvi kärpäsiä piti hauskaa hiottavassa kuumuudessa. »Se käy niin raskaaksi, kun täällä vällyjen alla täytyy olla silloin kun ryittää», valitti ukko. »Johan se käy, mutta ei suinkaan sitä kylmässä ole kenenkään kivut parantuneet.» Emäntä leikkasi pöydällä olevasta suuresta, palvatusta lehmänreidestä vuolun suuhunsa. »Noita parmojakin!» Hän rupesi niitä takaa ajamaan. »Tuota...» kuului sängystä. »Häh?» »Minä olen ajatellut, että mitähän se olisi, jos käytäisiin tohtorin parissa kaupungissa?» Emäntä oikein säikähti. »Ketä tohtorit ovat parantaneet?»... Hyppysissä oleva parmakin pääsi tuossa häiriössä tiehensä. »Pahusta kun pääsi...» »Ajattelin, että», jatkoi sairas, »kun tuota nyt on meillä omaisuutta siksi, niin sopisi nyt kerran koettaa. Mahtaisiko tohtori sentään koko maailmaa viedä?» »No ei suinkaan sitä sen puolesta tarvitsisi koettamatta olla, mitä se maksaa! Kyllähän se aina jaksettaisiin, mutta kun ne tohtorien lääkkeet monellekin ihmiselle ovat vain jouduttaneet kuolemaa. Älä nyt siitä vain Annikalle puhu, sinne se kohta rupeaa touhuamaan.» »Minä vain meinaan», jatkoi sairas omia mietelmiään, »että jäähän sitä nyt perittävääkin siksi että sais tuota nyt jotain minunkin terveyteeni uhrata... En minä ole saanut keneltäkään mitään periä.» Mutta nyt emäntä suuttui, niinkuin ainakin, kun äijä ilkeyksissään rupesi tuollaisia puhumaan, ja sen sai äijä kohta kuulla. Kahakka saatiin kuitenkin onnelliseen loppupäätökseen sillä, että päätettiin odottaa vielä pari päivää ja jos ei mitään muutosta tapahdu, niin sitten lähdetään kaupunkiin lääkärin puheille. Silloin näki emäntä ikkunasta, että Siikalahden Mikko tuli pihassa. Hän lähti tupaan. Mikko tervehti hyvää päivää. »Jumal’ antakoon. Mitä teille päin kuuluu?» Eipä sitä nyt mitään erittäin kuulunut. Mikko kopisteli piippuaan ja latasi uudestaan. »Missä vaari on? Onko taas makuulle joutunut, vai?» Kuului joutuneen. Oli ollut ojalla ja siellä kastellut jalkansa ja tullut yhtäkkiä niin ettei tiedä mihin panna. »Vai niin. Huonoksi se on käynyt vaari. Saa nähdä kuinka kauan kestänee.» »Huono on. Tässä ehtoolla sitä koetti hieroakin Liisamuori ja antoi jotain lääkettä sisään, mitä lie ollut, ja käski sitten kuumassa makaamaan, mutta en tiedä auttaako se.» »Kylläpähän siinä koettaa saa.» »Saa siinä, joka sille kohdalle joutuu. Tohtorin pariin se nyt vaitelee, mutta kun en tiedä, olisko hänestä apua?» »Tohtorin pariin!» kiljaisi Mikko, ikäänkuin olisi pudonnut avantoon. »Niin.» Emäntä katsoi ihmeissään, ikäänkuin kysyen, että mitä siinä nyt niin kovin kummaa oli. »Ketä tohtorit ovat parantaneet?» päivitteli Mikko. »Tappoivat ne setävainajankin. Sinne nyt ei ainakaan pidä mennä. Saisihan tuossa nyt vielä elää tuo ukko meillä nuoremmilla neuvonantajana... Vai, mä vieläkin sanon, vai tohtorilla nyt itseänsä tapattamaan.» Emäntä kuunteli ensin oudostellen, mutta sitten jo täydellisesti käsittäen vävyn kiihkeätä rakkauden osoitusta. Ja se vaikutti häneen ihan päinvastoin kuin Mikko oli tarkoittanut. »Kaupunkiinpa lähdetäänkin huomenna», ajatteli muori itsekseen ja tunsi ukkonsa nyt olevan paljon likempänä sydäntään kuin äsken. Mikko taas luuli, että hän oli sen ukon paikan valloittanut, ja lähti kamariin päin innokkaasti ja tolkussaan haastaen: »Ei ... kyllä ennen vaikka mitä koetetaan ja vaikka mistä apua haetaan kuin tohtorin pariin mennään.» »Kipeänäkö täällä ollaan?» kyseli hän kun kamariin pääsi. »Kipeänä ollaan.» »Minä tässä muorille sanoin että: vai tohtorilla sitä nyt '''tapattamaan''' samoin kuin setävainajan tappoivat.» »Tappoivat? Kuka tappoi?» »Tohtori, mikä lie ollut.» »Kuinka se sen tappoi?» »Noo, Jumalako hänen ties. Mutta kohta kuoli, kun sai niitä voiteita.» Vaari käännähti, veti pois peiton päältään ja voihkaisi: »Niin ... ajattelin vain, että sais tuota nyt edes koettaa, sittenpä senkin tietäisi. Eikähän se nyt mahtaisi niin kalliiksikaan tulla.» »Kyllähän se '''muutaman markan''' aina maksaakin, mutta mitähän siitä, – pääasia on vain, että se menee turhaan. Sanoin tässä muorille, että saisittepa te nyt vielä olla ja elää meillä nuoremmilla neuvonantajana... Kylläpä sitä kuolemaan vastakin ehtii.» Mikko katseli vaarin silmiin, että ymmärtäneekö äijä edes, kuinka hyvänä häntä pidetään. Sairas huokasi eikä puhunut mitään. »Kuinka vanha te nyt olette?» kyseli vävypoika osaaottavasti. »Jopahan sitä jo on ikää. Tuhat kahdeksansataa on vuosiluku.» »Jopa. Kun niin vanhaksi lullaan, niin.» »Joutais jo kyllä kuolla.» Mikko ikäänkuin säpsähti: »Mitäs joutavia!» sanoi. Puhe ei tahtonut enää sujua. Mikko rupesi ilman ajattelematta uudestaan matkimaan: »Ei, kyllä se niin on, ettei tohtorin pariin pidä mennä.» Sairas oihkasi ja kirkaisi: »Ei sinun siihen mitään tule, omaa se on mun tavaraani!» Mikko oikein siunasi ja sanoi, ettei hän sitä ollut tarkoittanut. »Sitä sinä kuitenkin tarkoitit», väitti sairas. »Kuinka te sellaisia saatatte sanoa!» hän oikein heltyneenä äänsi, ikäänkuin aikeessa vaatia kituliasta äijää tilinteolle puheistansa. »Vaikka minä olen itse omaisuuteni koonnut, en minä saisi siitä penniäkään kuluttaa, kun tarvitsen.» Mikko alkoi kadottaa malttinsa. »Minulla oli tänne tullessani oikein erinomaista voidetta tiedossani», sanoi, »jolla on parantunut moni, mutta ei nyt tohdi enää sanoakaan, kun se oli sellaista, joka ei maksa mitään. Luulisitte pian, että minä sitä sen tähden neuvon, ettei tohtorin tykö mentäisi... En minä sano!... Kun sen kerta välttämättä nyt '''pitää paljon maksaa''', niin pankaa nyt menemään (Mikon tuntui vatsasta suoraan kielelle juoksevan hapanta katkeruutta), pankaa vaikka viimeinen penninne!» Mikon laihoille poskille nousi puna. Vaari alkoi jo peräytyä ja sanoi maltillisemmin: »Kyllähän niitä sellaisia omatekoisia lääkkeitä on jo koetettu.» Mutta Mikko oli päässyt suuttumisen vauhtiin ja sitä ei sopinut niin vaan heittää. »Piru vieköön», hän puhui ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin sairaalle, »kun haukutaan silmät, korvat täyteen.» »No älä nyt siitä niin pitkää puhetta pidä», keskeytti sairas. Mutta Mikko ei ottanut kuulevaan korvaansa, jatkoihan vaan: »Eikä teillä nyt niin mahdottomat rikkaudet ole, ettei niiden ääriä tiettä!» »Älä nyt... En minä viitsi kuulla.» Mikko oli hetkisen vaiti ja näkyi kiinteästi taistelevan jonkun ajatuksen kanssa. Se puhkesi jo: »Maksakaa pois se kaksituhatta markkaa, jonka te lupasitte Annaliisa-vainajalle. Minä olen lasteni holhooja ja mun täytyisi sekin vaatia, jos tässä ruvetaan oikein kovalle panemaan.» Emäntä tuli kamariin silmät suurina, kun oli jo oven taakse kuullut, mistä täällä oli kysymys. »Mitä puhut? Ettäkö ruveta sulle maksamaan perinnöitä etukäteen?» Mikko ei kestänyt emännän katsetta. Näkyi rupeavan jo itsekin katumaan. Lattiata katsellen sanoi: »Niin, kun täällä ruvetaan haukkumaan, niin tulin sanoneeksi. Ja mun täytyy pitää lain puolesta lasteni etua silmällä.» »Häpee, kuule, isoo kolo otsaasi, kun kehtaatkaan tuollaisia puhua, vaikka tiedät jo sellaisen summan saaneesi.» »Niin mutta lain puolesta. Vaari on jo vanha, eikä voi enää tarkoin pitää silmällä, milloin velkakirjat vanhenevat, eikä sitä, millä tavalla velallisten ja takausmiesten varallisuusolot muuttuvat. Nyt jo ovat näinä vuosina hävinneet sellaisetkin, joita ei olisi uskonutkaan. Taas näyttää tulevan huono vuosi, ja saatte sen nähdä, että ennen kuin ollaan tulevan talven yli, niin moni mies on »myyty». Vanhat olivat ruvenneet kuuntelemaan tarkkaavasti, sillä Mikko puhui nyt asiasta, joka pani heidät ajattelemaan. Tämä huomasi riemuiten voittonsa ja jatkoi: »Minä oikein poikkesinkin tänne sitä varten, että puhuttaisiin muutamista vaarin velkakirjoista, mitä niille olisi tehtävä. Nyt pitää jokaisen, kellä vaan on saatavia, ruveta katsomaan perään, jos aikoo vähänkin saada pidetyksi omaansa.» Vanhat tarkkasivat hyvin huomaavaisesti, ja ukon kasvoista näytti, kuin häntä olisi jonkinlainen laiminlyömisen tuska alkanut ahdistaa. »Jumala armahtakoon», pääsi vaarilta, »tuleekohan nytkin köyhä vuosi?» Mutta emäntä virkkoi katsellen miestään nuhtelevasti: »Minä olen monta kertaa sanonut tuolle, että hän on liiaksi huolimaton ja helppo uskomaan niitä. Pitäisi oikein ottaa Kalenius laskemaan velkakirjoja ja katsomaan. Niissä on hyvin monta minunkin tietääkseni, joista ei ole korkoakaan maksettu maailman aikaan. Niiltä pitäisi vaatia edes velkakirjat koroista.» »Saispa kyllä», myönsi vaari. »Velkakirjat koroista!» matki Mikko pilkallinen hymy huulilla. »Se on sama, jos antaisi niille anteeksi koko velan. Joka ei minulle maksa korkoja vuoden päästä, sen minä haen ulos, olkoon kuka hyvänsä.» Molemmat vanhukset tunsivat joutuvansa hiukan orjalliseen asemaan eivätkä puhuneet mitään. He eivät koskaan saattaneet ajatellakaan tehdä niin kuin Mikko sanoi, mutta niin paljon rahaihmisiä he olivat, että myönsivät sydämessään Mikon ajatuksen järkeväksi, vaikka heistä tuntuikin tuskalliselta ruveta sitä noudattamaan. Mikko huomasi hyvillä mielin, että voitto oli hänen. Saadakseen asialleen kaiken mahdollisen varmuuden, ennenkuin pääasiaan kävi kiinni, sanoi hän vielä: »Tällaisina aikoina ovat luotettavimpina pidetyt velalliset epäluotettavimpia.» »Kuinka niin?» »Velaksi uskotaan nyt ainoastaan luotettavimpina pidettyjen miesten takauksia vastaan, joten ne joutuvat takaamaan enemmän kuin niiden omaisuus vastaa. Sitten kun ne joutuvat takauksia maksamaan, on niin mukava keino päästä niistä, kun antaa talonsa pojalle ja rupeaa itse »leipämajuriksi».[1] Mikko nauroi. »Vuoden kuluttua on Kuivasen Ella varmempi mies kuin Hautalan Janne.» [1] Tarkoittaa pöytäeläkettä. »Mitä sanot?» »Älä nyt taas!...» »Selvä asia. Hautalainen tahtoo auttaa kaikkia, saadaanpa nähdä jaksaako.» »Mutta hänellä ei ole kuitenkaan velkoja kuin se mitä meille on. Ja Hautalan talo on hyvä», sanoi vaari. »Paljonko sitä on velkaa teille?» »Viisisataa markkaa.» »Kuinkas paljon hän on takaamassa teille?» Vanhukset katsoivat toisiinsa neuvottomina: kumpainenkaan ei tietänyt. Arveltiin olevan ehkä tuhannen markan tienoille. »Hm. Siitä pääsee ylöspäin.» »Häh?» »Sanon vaan, että siitä pääsee ylöspäin. Hautalainen on '''hyvänapuinen''' mies.» Mikko taas naurahti. Hän otaksui nyt saavansa vanhukset vastustukseen kykenemättömiksi, joten katsoi parhaaksi käydä suoraan asiaansa. »Niin. Minä ajattelin, että kun vaari on vanha, eikä luultavasti tahtoisi sekautua mihinkään rettelöihin Hautalaisen, vanhan naapurinsa kanssa, niin ajattelin ehdottaa, että siirtäisitte minulle Hautalaisen oman velkakirjan, sekä ne, joissa hän on takaamassa, niin minä pitäisin huolta siitä, että jos siinä rupeaa hullusti käymään, minä pitäisin aikanansa varani.» Mutta Mikko nuolaisi liian aikaisin, sillä heti kun ehdotus oli sanottu, sai vanhusten katse omituisen varmuuden. »Ei sitä tehdä», virkahti emäntä. »Ei – ei, en minä anna niitä», vakuutti ukko. »Miksi ei?» »Kyllä ne itse pidetään», sanoi emäntä. »No, mutta enhän minäkään niitä hakemukseen pane, ennenkuin jos tarpeelliseksi tulee.» »Joo... Mutta teillä kuuluu olevan pahat välit.» »Pahat?» Teillä taas taitaa olla liiankin hyvät?» Emäntä katsahti Mikkoon ja näki tämän silmien kummallisesti kiiltävän. »Liiankin hyvät... Mitä sinä sillä tarkoitat?» »Tarkoitin mitä tarkoitin.» »Jotain erinomaista sinä sillä tarkoitit.» »Noo...» Mikon posket vavahtelivat, »teillähän on vävy tulossa Hautalasta?» Hän lävisti katseellaan emäntää suu teeskennellyssä hymyssä. »Sitä nyt ei vielä tiedä», nauroi emäntä. Mutta kysymys tuntui häntä huvittavan. »Eiköpähän vaan? Minkä vuoksi te ette sitten anna minun haltuuni niitä velkakirjoja?» »Ei niitä anneta», vanhukset taas melkein yhtaikaa sanoivat. Mikon silmät iskivät. »Niin niin, te tietysti annatte lisää, jos Janne sattuu tarvitsemaan muutamia tuhansia.» »No sinulta ei siihen ainakaan lupaa kysyttäisi», tiuskaisi emäntä. »Eipä tiedä?» »Sen tietää ihan puhtaasti! Mitä tekemistä sulla on meidän asiain kanssa? Pidä sinä vaan huoli omistasi.» »Minä '''pidän''', siitä ei ole pelkoa. Eikä sitäkään tiedä, vaikka minulla olisi jotain tekemistä teidänkin asiain kanssa.» Muori, jolla muuten kyllä oli suuta, kun suuttui, tunsi omituisesti pelkäävänsä nyt, kun ei talossa ollut ketään miesväkeä saatavilla. Kiukun ja pelon sekainen tunne pakoitti hänet itkuun pillahtamaan ja kysymään: »Mitä sinä oikein meidän kanssa meinaat?» »Sitä, että annatte minulle ne Hautalan velkakirjat ettekä anna Annikkaa Matille, – on sille, Annikalle, parempiakin.» »Ettäkö...?» Samassa avasi Annikka kamarin oven ja pisti päänsä sisään. Mikko sävähti omituisesti, meni punaiseksi ja suu naurun tapaiseen. Nähtyään äitinsä kyyneltelevän luuli Annikka isänsä tulleen entistä kipeämmäksi, astui vuoteen ääreen ja kysyi sitä. Äiti selitti, ettei niin ollut laita. Tyttö silmäili kummastellen ympärilleen ja aavistaen jotain hän, katsahdettuaan Mikon silmiin, joissa paloi intohimoinen kiilto, kysyi: »Mitä äiti itkee?» Kukaan ei siihen vastanut. Mikosta yhtäkkiä alkoi näyttää, että se tapa, jolla hän oli valmistanut vanhuksia aikeisiinsa suostumaan, tuskin saattoi edullisesti vaikuttaa tuohon 19-vuotiaaseen tyttöön, joka eli vielä kokonaan toisenlaista sielunelämää kuin he, raha-ihmiset. Hän ei voinut katsoa Annikan suuriin, kysyviin silmiin. Hän kyllä koetti sitä, yritti ajaa omiin silmiinsä hymyilevää ilmettä ja huulillensa ystävällistä, makeata hyväntahtoisuutta. Mutta kun äänettömyyttä yhä jatkui, alkoi ilma tuntua niin raskaalta, että hän lähti pois. Hyvästi sanoessaan väritti hän ääneensä mitä ystävällisimmän, rakastettavimman soinnun, hymyili Annikalle ja poistui. Mutta ulos tultuaan hän viheltää vinkaisi, aivan kuin puhaltaakseen ulos ikävän, kiukkua synnyttävän tunnelman. Hän ajatteli aivan sitä Annikan katsetta. Ja se sapetti; eihän kukaan ihminen saata sellaista sietää! [[Luokka:Murtavia voimia]] 3265 7675 2006-10-18T09:44:21Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: V luku|V luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: VII luku|VII luku]] |otsikko=VI luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Mikon mentyä huoahtivat vanhukset helpotuksesta. Äiti rupesi selittämään ihmettelevälle tytölle, mitä täällä oli tapahtunut ja miten hän jo kauhistuksissaan oli ajatellut, että kun ei ole ketään miehiäkään kotona niin ... se Mikko voi tehdä mitä hyvänsä, ryöstää paperit arkusta j. n. e. »Sillä on luullakseni aikomus saada sinut emännäkseen», virkahti äiti naurahtaen. »Minut! Minutko?» Annikan silmät kuvastivat verratonta inhoa. »Kaa, älä nyt noin!» nauroi äiti, ja sairas isä yhtyi samaan, sillä tyttö osoitti asian mahdottomuutta ja inhoaan kaikenlaisilla eleillä. Äiti lähti jo tupaan, Annikka jäi vielä kamariin. Hän mietti hetkisen nähtävästi ollen jostain kahden vaiheilla. Mutta vihdoin hän kavahti vuoteen laidalla istuvan isänsä kaulaan ja virkahti: »Isä rakas, antakaa minun haltuuni ne Hautalan velkakirjat.» »Mitä sinä niillä?» »Minä ne vaan ottaisin.» »Käske äitis tänne.» Emäntä tuli, sai kuulla asian. Kummissaan kysyi hän, miksi Annikka niitä tahtoi. »Minä ne vaan säilyttäisin.» Vanhukset olivat vähän hämillään. Äiti sanoi: »Onko teillä sitten jo oikein varmat aikomukset Matin kanssa?» »Eei olekaan, mutta...» »Minä vain arvelen että, kuka sen tietää, tuleeko siitä mitään, sitä on nuoruudessa niin monta tuulta, niin että...» Ukko jatkoi siihen kituliaalla äänellä: »Niin, ja jos sillä Hautalaisella on kovin paljon takausvelkoja niin... Ei sinulla nyt ole vielä mitään kiirettä miehen ottoon.» »Voi teitä!» huudahti Annikka, »eihän siitä nyt tarvitse mitään puhua, eikä se tähän mitään koske, mutta...» Tyttö rupesi kyyneltelemään. »Mitä?» kysyi äiti. »Niin, minä vaan arvelen, että jos isä kuolee ja ne joutuvat tuon Mikon haltuun, niin se ne kohta panee hakemukseen. Ja olispa se hävytöntä näin omakyläläisten kesken. Mutta kun minä saisin ne tallentaakseni, niin eivät ne milloinkaan joutuisi Mikon käsiin.» Ukko katsoi muorin silmiin: »Annetaan vaan, samahan tuo on, ovatko ne Annikan vai meidän takana.» Hän avasi arkun, otti sieltä laatikon, joka oli täynnä papereita. Vaari sai sen verran tolkkua kirjoituksesta, että kun laatikko nostettiin hänen viereensä sängyn laidalle, hän vaivaloisesti etsittyään löysi oikeat paperit ja antoi ne Annikalle. Tämä lähti ne saatuansa viemään niitä arkkuunsa. »Olisi sitä pitänyt varoittaa, ettei se nyt vain niitä vielä anna sille Matille», tuumaili vaari. »Sopii sitä varoittaa, mutta eihän nyt niitä rupea antamaan.» »Kuka ne nuoret takaa ja tietää mitä ne tekevät.» Ukko näkyi olevan vähän levoton velkakirjain kohtalosta. Muorin huomio kiintyi meteliin, joka kuului pihasta. Ikkunasta katsottuaan virkahti hän kiihoittuneena: »No Tanelimäen Samu siellä nyt jo koniansa laskee pihanurmikkoa järsimään!» ja alkoi rynnätä ulos. Hänen mennessään ukko vielä perään muistutti: »Puhu nyt sinä sille Annikalle, ettei...» Mutta silloin emäntä jo lennätti porstuassa. Pihaan todellakin oli ajanut mainittu Tanelimäen Samu, pitäjän laiskin mies ja kuuluisin kerjäläinen, vaimoineen ja lapsilaumoineen. Aikomus oli nähtävästi laskea hevonen syömään kauniille pihanurmikolle. Kerjäläisiä tähän aikaan kyllä kulki niin vahvasti, että niitä oli useita joka päivää kohti, ja niiden näkemiseen ja sietämiseen oli jo siksi totuttu, että useatkaan eivät niille sanoneet pahaa sanaa. Mutta Tanelimäen Samu, joka tätä elinkeinoa oli harjoittanut ammattinaan jo elämänikänsä ja oli siinä niin vaurastunut, että nyt jo oli monta vuotta hevosella kierrellyt, oli suulaan akkansa ja rupisten lastensa vuoksi saanut erityisistä syistä kaikki omapitäjäläiset vihollisikseen. Sen vuoksi hän enimmäkseen kiertelikin ulkopitäjissä, kautta Suomen. Nyt lienevät ahtaaksi käyneet olot ajaneet perheen kotikulmille. Kuin vihuri tuli Märkäsen emäntä tuvasta huutaen ja käsiään huitoen ulos, kun Samun pojat ja tyttäret jo kilvan tupaa kohti riensivät rääsyjänsä pyristellen, äidin vielä viimeisiä kuormasta nostellessa ja Samun päästäessä valjaista voikkoa luuskaansa. »Älkää, älkää tulko!» emäntä huuti huitoen käsillään ja estäen lapsia tupaan menemästä. Sitten vanhemmille: »Ette saa riisua siihen konianne, ei vaikka!... Kumma ettei teillä ole edes sen vertaa häpyä, kun kehtaisitte ihmisten pihanurmikotkin konillanne järsittää, muutamat... Nuo kakaratkin näkyvät taas olevan niin ruvissakin että, Jumalako sen tietää, mitä kapia teissä lieneekään... (Siikalahden Eliinalle, joka samassa tuli kylänkepin kanssa pihaan) Katso nyt, hyvä ihminen! Ei saa mennä, poika, tupaan, kyllä minä tuon teille ruokaa pihalle, eipä nyt ole kylmä.» »Älkää hyvä emäntä olko niin ynsiä», pyyteli puhevuoron saatuaan Samu, pikkuruinen ja nöyrä mieskääpykkä, joka muuten nähtävästi oli varustettu monipuolisella ammattiinsa kuuluvalla kokemuksella. »Niin, ja turski!» liitti perään akka, isompi ja väkevämpi miestänsä. »Kyllä sitä rikastenkin kumminkin aina täytyy köyhempiänsä kärsiä». Sitten molemmat puolisot vuorotellen ja yht’aikaa: »Ei suinkaan mekään aivan maantiellä eletä. – Niin ja elää meidänkin täytyy. – Niin ja ihmisiä mekin olemme, yhtä kalliisti lunastettuja kuin tekin, vaikka ei Jumala olekaan meille maallista tavaraa siunannut. – Joo, joo, mutta onpa sitten tavara tallelle pantu taivaassa, missä ei koi syö eikä ruoste raiskaa.» »Eikä varkaat kaiva eikä varasta», täytti Siikalahden Eliina naurahtaen. »Niin – in!» todisti akka ja takoi nyrkkiä pivoonsa. »Älä sinä ilvehdi, sinä, et sinä ole parempi kuin muutkaan! Jumala on antanut sun elää jo niin vanhaksi, että sun iälläs mulla oli jo kolme lasta!» Märkäsen emäntä purskahti hillitsemättömästi nauramaan käsiä yhteen lyöden: »Voi hyvät ihmiset, tuota suuta!» Eliina punotti hämillään ja sanatonna. Yhä totisempi sanasota siitä syntyi, jonka seurauksena oli, että Samu joukkoinensa alkoi puuhata poislähtöä. Emäntä haki tuvasta leivänpalasia, jotka pani erään pienen tytön helmaan. Toisenlaisissa oloissa olisi Samun akka ne viskannut antajalle vasten naamaa, nyt ne varmaan olivat tarpeeseen, kun ei niin käynyt. Annikka tuli takapuolilta, luhdistaan, kun Samu joukkoineen jo oli pois menossa. »Kumma kun te viitsitte tuollaisen melun nostaa», hän äitiään nuhteli. »Tuollaisen melun! Ole nyt vaiti. Kyllähän sinä antaisit pihan kaikenmaailman kerjäläisten valliksi. Mutta ei se sovi, kun yritetään pihaa saada pysymään viheriänä. – Tuon kylänkepin toi Siikalahden Eliina ja sanoi, että illalla on kokous Rauhalassa. Menetkö sinä sen juoksuttamaan Hautalaan.» »Menen.» »Tule pian. Lehmätkin tuossa paikassa tulevat ja miehetkin. Minä menen jo tekemään valkeata takkaan.» Tultuaan portin taakse korjasi Annikka huivia päässänsä, suoristi hameensa laskoksia, kasteli hiukan huivin nurkkaa ja pyyhkäisi sillä poskipäitään. Ja totta puhuen: hän olikin kaunis. Paljain jaloin hän ripeästi käveli Hautalaan päin, sinisen harmaat silmät jostain aavistuksesta loistivat ja hipiää värjäsi soma ahavan synnyttämä ruso; sopusuhtainen, jo kypsynyt vartalo liikehti notkeasti ja varmasti. Hautalan pihassa poika Matti teki seipäitä. »Äikkistuikkis!» kuuli hän kuiskauksen takanansa. »Vanha kulta»,[1] jatkoi Matti arvelematta, katsoi taaksensa ja löysi Annikan siinä nauramassa. [1] Sanansutkaukset eräästä kansantanssi-laulusta »Äikkistuikkis vanha kulta, mulla on jo uusi». »Keskimmäinen», penäsi Annikka. »Kultako?» Molemmat nauroivat. Matti istahti tolpalle ja katseli salaamattomalla ihastuksella Annikkaa, joka isollavarpaallaan piirteli kuvioita pihan hiekkaan ja kulmiensa alta tähysteli hymyillen Mattia. Ison ajan he siinä kinailivat. Vihdoin tyttö äkkäsi jo kauan olleensa. »Mene viemään kylänkeppiä, laiska!» virkkoi tyttö ankaran totisena. »Siinä kun vaan istut ja laiskottelet. Kun isäs tulee, saat selkääs... Huhui! Nyt tulee äitis!» Annikka, kuultuaan tuvan oven käyvän, lähti tarhan kautta vilkaisemaan kotiin päin, mennessään vehkeillen ja tuontuostakin olkansa ylitse taakseen katsoen. Matti huusi, kielteli menemästä, ja kun ei tyttö seisahtunut, jäi siihen kylänkeppi kädessä ikävöiden tähtäilemään tarha-aidan taakse, miten Annikka vielä viimeisen nurkan takana mennessään vehkeili, kunnes sinne katosi. Samassa jo seisoi Hautalan emäntä kuuhoillen portailla. Hän oli pieni, noin viidenkymmenen ikäinen, kalpeaverinen vaimo. Nyt, samoin kuin melkein aina, hänellä oli valkea liina sidottuna pään ympäri, otsasta niskaan. Tuossa asussa teki hän semmoisen surullisen viehkeän, puoleensa vetävän vaikutuksen, että melkeinpä vieraankin teki mieli sanoa äidiksi. Vaalean sinisissä silmissä, jotka hän nyt kysyvinä kiinnitti poikaansa, oli tavallisesti omituisen haaveellinen loiste. »Kuka se oli?» Matti vieläkin haaveksien ja piippuaan poltellen nojaili tarha-aitaa ja vastasi välinpitämättömästi: »Ei paljo kukaan.» Äiti kumartui ottamaan jotain luudanvartta liiterin alta. »Sepä kummallinen otus oli sitten.» »Märkäsen Annikka se oli.» »Mitä asiaa sillä oli?» »Kylänkeppiä toi.» Äiti nähtävästi oli aikeessa jatkaa vielä, sillä hän näytti uteliaalta, mutta samassa alkoi kuulua rattaiden ryske portin ulkopuolelta ja se saattoi hänet toisiin ajatuksiin. Lähtien itse tupaan sanoi hän Matille: »Isäsi tulee, mene työhösi.» Matti kiirehti seivästukille. Samassa ajoi isäntä pihaan aidaskuormineen. Hänen tyypilliset ulkopuoliset omituisuutensa ilmenivät nyt hyvin selvinä: ruumis pitkä, tanakka, jyryselkäinen, otsa keskinkertainen, kasvot teräväpiirteiset, parrattomat, silmissä tuikea katse. Päällä oli siniseksi värjätty aivinainen pusurimekko ja jaloissa omatekoiset pieksut, joiden ruojusten alle housun lahkeet olivat sidotut. Isännän silmä äkkäsi kohta kylänkepin, mutta kuitenkin hän jostain mielijohteesta kysyi ensimäisenä: »Mitä tuo Märkäsen Annikka täällä teki?» »Toi kylänkepin.» »Hm ... mitä se tahtoo?» »Kokoukseen tietysti.» »Mistä asiasta?» »En minä kysynyt.» Kysellessään päästeli isäntä hevosta valjaista. »No mitä sitä keppiä täällä makuutetaan? Mene viemään.» »Juuri se tuotiin», sanoi Matti ja lähti viemään keppiä Kannostoon. Saatuaan hevosen valjaista juotti isäntä sen kaivolla, sitoi ohjaksista kiinni rattaisiin ja meni tupaan. Emäntä tarjosi ruokaa, mutta hän sanoi jaksavansa odottaa siksi kun muukin väki tulee. »Alkaako ruis metsävainiossa näyttää paremmalta?» kyseli emäntä. »Eei, mitenkäs se, kun oraat ovat lähteneet ja mistä niitä uusia tulee. Joku pirulainen oli taas pannut rinninkin seposelälleen.» »Eikö ollut eläimiä?» »Ei.» Ja sitten he molemmat valittivat, miten ilkeitä ja hävyttömiä ovat paimenet, joiden syyksi asian uskoivat. Mutta kohta isäntä käänsi puheen toisaalle: »Kuule, tiedätkö sinä, kulkeeko se Matti tuolla Märkäsen tyttärellä?» Emäntä vähän säpsähti, sillä isäntä ei tavallisesti sekautunut tuollaisiin kysymyksiin, – mutta samalla leimahti iloisempi ilme silmissä, kun vastasi: »Olen minä siitä kuullut, ja kylläpä se vähän siltä näyttääkin.» »Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän!» Emäntä ei ollut tuota ensinkään odottanut. Hämmästyneenä kysyi hän: »Miksi ei?» »Siihen on monta syytä.» »No mitä?» Emäntä asettui, nähtävästi yhä enemmän hämmästyneenä, kädet lanteilla kuuntelemaan. »Ensiksikin minun poikani ei saa ikänä tulla Siikalahden Mikolle langoksi.» »Mitä ... eiväthän he mitkään langot siltä olisi enää, kun Siikalahden emäntä on kuollut? »Vaikka. Mutta sinä tiedät, että minulla on velkaa Märkäselle. Minä en, Jumal’auta...» »Älä vanno!» »Mä sanon: minä en ''Jumal’ auta'' voi sitä nyt maksaa vuosikausiin, sillä nytkin tulee katovuosi kenties sellainen, jota ei ole nähtykään.» Äänessä, millä se lausutiin, oli niin paljon katkeruutta, että emäntä ei heti uskaltanut vastata mitään. »Jumala sen tietää», huokasi hän vihdoin. »Jumala? Kyllä sen jo tietää talonpoikakin, että nyt katovuosi tulee.» »Se on Jumalan, Kaikkivaltiaan neuvossa vielä, joka voi kääntää pahan hyväksi, pelon...» »Koska sinä olet nähnyt Jumalan kasvattavan rukiita sellaisesta maasta, missä ei ole oraita, ja sellaisena suvena, joka alkaa juhannuksena?» Emäntä vain huokasi, sillä hän ei vastaväitteillään tahtonut kiihdyttää tulisen miehen kiukkua. »Ja siihen nähden», jatkoi isäntä, »Siikalahden Mikko ei saa ikänä saada aihetta ilkkua ja pistellä minulle siitä, että minä olen köyhinä vuosina pelastunut häviöstä sillä, että poikani on naimisissa Märkäsen tyttären kanssa ja ett’ei Antti ''säälin'' ja ''lankouden'' vuoksi viitsi minua hätyyttää. Minä tahdon olla vapaa sellaisesta säälimisestä.» »Ajattelehan nyt vähän...» »Mitä? Minä menen kunnialla häviöön, jos minun täytyy häviöön mennä. Sillä koko pitäjä tietää, etteivät minun velkani ole minun omia velkojani, vaan takauksista syntyneitä.» Emäntä ei enää vastustanut, sillä hän ymmärsi, että hänen miehensä katkeramielisyyteen oli tänään joku erikoinen syy, ja se nyt sattumalta kohdistui tietoon Matin naimispuuhista. Kun äiti ei siinä nähnyt mitään pahaa eikä vastustettavaa, jäi hän vaan toivomaan, että asiasta tulisi tosi. Ja toden hän siitä kyllä ymmärsi tulevan, jos Matti tahtoi. Ainoa, mitä oli pelättävissä, oli isän ja Matin riitaantuminen. Kun isäntä meni purkamaan aidaskuormaansa, valtasivat monenlaiset tuskastuttavat ajatukset emännän, sillä katovuoden uhka, josta hänen miehensä juuri oli hänellekin maininnut, tuli noiden muiden kanssa yhdessä painamaan mieltä kuin vuori. Kesken puuhailuaan astiain kera istahti hän ikäänkuin hervahtuneena penkille ja huokasi: »Jumala koettelee meitä.» Ja siitä hän nousi melkein kohta, pistäysi kamariin, lankesi polvillensa vuodetta vasten ja rupesi rukoilemaan. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3266 5527 2006-09-07T13:54:11Z Nysalor 5 VII luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: VI luku|VI luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: VIII luku|VIII luku]] |otsikko=VII luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Se innostus, joka valtasi ihmiset juhannuksen aikaan ihanain, lämpimäin kesäilmain vuoksi ja sai toivomaan, että ilmain tavaton lämpöisyys korvaisi keväimen puutteen, alkoi saada lauhduttavia vaikutuksia jo heinäkuun alussa, sillä ilmat jäähtyivät. Eräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista syöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli. Mieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä ainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin. Pöydästä nousi ensimmäisenä talon nuorempi poika, kaksitoistavuotias Antti, kävi ottamassa kivitaulun naulastaan ja rupesi siihen riipustelemaan. Isä sai tästä aihetta sanoa: »Pane pois se taulu.» Ja äiti, joka näytti tätä muistutusta aavistaneen, jatkoi perään, ikäänkuin tehden asiaa sovinnollisemmaksi: »Kuinka se Antti sen nyt taas ottikin siihen.» »No niin kauan minä vain, kun te syötte», intti poika, aikoen kuitenkin heti seuraavan käskyn kuultuaan, panna taulun pois. »Niin kauan», matki isä. »Antakaa pojan opetella kirjoittamaan», virkkoi Matti. »Mitähän hyötyä suliakin siitä opistasi on? Ei se ainakaan elätä?» »Eipä taida tappaakaan.» »Hm.» Isä oli vähän aikaa vaiti. »Kyllä se hyvä on kun osaa», sanoi Tuomi-Kustaa, joka oli päivätyössä talossa. Poika jatkoi yhä piirtelemistään, koska ei isä näkynyt ankaraksi käyvän. »Oon se, että osaa hyvin vehkeillä ja juonitella,» pilkkasi isäntä. »Eiköhän teidän mielestänne sitten kirjoittamisen taidolla voi tehdä muuta kun vehkeillä ja juonitella?» kysyi Matti. »Minähän olen sen sulle sanonut sata kertaa, että minä en ole koskaan nähnyt kirjoittamisen taidolla tehtävän muuta kuin vehkeiltävän ja juoniteltavan!» ärjäisi isäntä, ja jatkoi vielä perään: »Mitä sinäkin ja Varpulan Valee nyt teette taidollanne, kun ei teillä ole tilaisuutta vehkeilyyn ja juonitteluun, mitä jo?» »Noo, ei sitä nyt vielä tiedä, vaikka joskus elämässä tarvitsisi.» »Ei ikänä rehellinen talonpoika tarvitse sellaisia konsteja, sen minä sanon kovaakin! Ettepä te, enempää toinen kuin toinenkaan, saa tolkkua edes oikeuden protokollasta.» »Kyllä niistä muuten selvä saadaan, mutta kun ne ovat ruotsia.» »Sepä se!» »On niitä nyt muitakin kirjoituksia, joista sopii ja tarvitsee saada tolkku.» »Mitä kirjoituksia? Ei mihinkään suomalainen kirjoitus kelpaa. Etkö muista, kun me Metsä-torpparin kanssa yritimme viime käräjissä kiinnittää sitä Valeen tekemään kontrahtia, niin tuomari määräsi Kaleniuksella teettämään uuden kontrahdin ruotsinkielellä? Ei kelvannut edes se, kun se oli talonpojan tekemä ja suomenkielinen. Mutta minä sanoin heti tuomarille, että sellainen mies kun Kalenius ei kelpaa tekemään mulle mitään, että jos sen välttämättä pitää olla herrain tekemä, niin saa sen sitten kohta tehdä vähän paremmat. – Oli vähällä antaa mulle siitäkin sakkoa», hymyili hän. »Kuule lempoa!» ihmetteli Tuomi-Kustaa. »No sellaista se on aina. Sen tähden ne kaikki kirjoitukset ruotsiksi vaativat että herrat saisivat pitää kaikki kirjoitusvehkeet ominaan. Kyllä ne siksi poikia ovat etujansa valvomaan ja kaikki yksistä puolin, että älä mene niiden kanssa marjailemaan! – Poika, pane pois se taulu, minä sanon.» »Antaa kirjoittaa, osaahan se sitten edes nimensä», puolusti Kustaa. »Hiiteen koko touhu! Joka osaa kirjottaa, on jo niin kuin herrain sukua.» Poika vei pahoilla mielin pois taulun, johon vanhemman veljen alkuopastusten perästä oli jo alkanut kirjaimia syntyä. Isäntä nähtävästi oli tuimalla tuulella, kun hän laskien kädet ikkunalaudalle jäi katselemaan ulos pilviin ja kuuntelemaan nurkissa vinkuvaa tuulta. Toiset lähtivät heti syötyään ulos työmailleen. Niin tavatonta kuin se olikin, jäi isäntä nyt toisten jälkeen pitemmäksi aikaa tupaan. Mieliala tuossa pilviin katsellessa ja tuulen vihellystä kuullessa näkyi yhä synkkenevän. Kun hän otti kätensä pois ikkunalaudalta ja oikaisihe penkille pitkäkseen laskien syvän raskaan huokauksen rinnastaan, katsahti takan luona puuhaileva emäntä häneen arasti ja kummasteleva ilme silmissä. Samalla tuli hänelle kiirettä asiaa kamariin. Mutta siellä hän seisahti keskilattialle, pyyhki esiliinan kulmalla silmistään esiin tunkevat kyyneleet ja huokasi tuskasta värisevällä äänellä: »Jumalani, jumalani, armahda meitä!» Sitten kohta hän levottomasti pyörähti askareilleen, ajatuksissaan yhä kertoen rukoustaan. Häntä niin tuskallisesti ahdisti kaksi asiaa: ensiksi se, että hän luki miehensä kasvoista, kun se selällään, piippu suussa ja kädet pään alla makasi penkillä, paatumuksen ja vihan ilmeen, toiseksi, että hän ymmärsi tuon ilmeen syyksi katovuoden pelon, joka kaikista merkeistä päättäen oli odotettavissa. Ja hän rukoili askaroidessaan, että Jumala ottaisi pois katovuoden uhan ja poistaisi samalla hänen mieheltänsä paatumuksen syyn. Mutta hänen ajatuksensa olivat niin hajalla ja sydän katovuoden pelon tuottamaa tuskaa täynnä, että mitä enemmän hän puuhaillessaan rukoili, koettaen kiinnittää ajatuksiaan lohdutuksen toivoihin, sitä enemmän tuska vaan kasvoi. Hän toivoi, että hänen miehensä menisi pois, väen luokse, jotta hän saisi tilaisuutta rauhassa polvistua ja ääneensä huutaa. Mutta isäntä makasi hievahtamatta, ja kasvojen ilme muuttui yhä synkemmäksi. Hautalaisen piippu oli sammunut, mutta hän ei ajatellut sitä. Silmät olivat auki ja tuijottivat eteenpäin, ne eivät kuitenkaan näyttäneet katsovan mitään erittäin. Joku tuulen puuska viskasi ikkunaruutuun muutamia sadepisaroita, jotka rapisivat kuin rakeet. Silloin liikahtivat hänen silmänsä aivan kuin kysyen, olivatko ne rakeita. Ja vaikka ne eivät niitä olleetkaan, tunsi hän kasvojensa pinnalla hyvin elävästi, miltä tuntuu, kun rakeet heinäkuulla poskia pieksävät... Sen lisäksi, että sydämen pohjalla makasi lyijynraskaana katovuoden uhka, kokoontui sinne kaikenlaista muutakin lisäämään painoa, joka johtui pääasiasta. Hän oli aikansa mieheksi ottanut paljon osaa yhteisiin pitäjän asioihin, oli nauttinut ja nautti yhä vielä pitäjäläistensä luottamusta. Lautamiehenäkin oli ollut, mutta oli kerran oikeuden edessä solvannut entistä nimismiestä Lindblomia siksi pahoin, että siitä syntyneen kanteen johdosta poukahti laudalta. Ei siitä Lindblomikaan tosin paljoa hyötynyt, sillä Hautalainen nosti häntä vastaan kanteen useista virkavirheistä. Juttu monien mutkain perästä päättyi siihen, että Lindblom menetti virkansa. Kapteeni Stoltin y. m. herrain kanssa oli Hautalainen käräjöinyt, useinkin joutuen tappiolle riitajutuissa, saaden sakkoja, mutta voittaen pitäjäläisten luottamusta yhä suuremmassa määrässä. Sillä yleisen mielipiteen mukaan oikeusistuimet ratkaisivat herrain ja talonpoikain välisiä riitoja kovin puolueellisesti, aina edellisten eduksi. Hautalan Janne ylpeili riitajutuistaan, tappioistaan melkein enemmän kuin voitoistaan. Kokemukset olivat tehneet hänet muuten siksi itsekkääksi, että hän asioissa, joihin koski, tahtoi aina sanoa ratkaisevan sanansa. Kun katovuodet, joita nyt oli useampia peräkkäin saatu, olivat alkaneet viedä kansan tilaa huimalla vauhdilla rappiota kohti, katkeroitti se aivan erikoisella tavalla Jannen mieltä. Hänen ihanteensa oli itsenäinen, muista riippumaton talollinen, jonka ei tarvitsisi olla muiden kuin Jumalan ja keisarin alamainen. Samalla kuin köyhyys lisääntyi, hävisi tuo itsenäisyys. Jollain, itselleen vielä aivan selittämättömällä tavalla, tunsi hän sellaista jo oman itsensä suhteen. Jotain oli hänessä ikäänkuin kulunut heikommaksi, jonka nyt tunsi horjuvan, niin vähän kuin hän sitä vielä itselleen tunnustikin. Nuo, joiden varsinaisena ammattina näkyi olevan rikastuminen ja jotka siihen tarkoitukseen käyttivät muitakin keinoja, ei vain rehellistä maanviljelystä ja siinä etupäässä kelpo rukiin kasvatusta, ne nyt ilman ehtoja näyttivät tulevan miehiksi, joilla oli paljon sanottavaa muiden, oikeain tavallisten, rehellisten talonpoikain asioissa. Häntä iletti se mateleva nöyrämielisyys, jota hän oli talollisissa toisessa toisensa jälkeen alkanut huomata. Itse oli hän aikaisemman verrattain ison velkataakan alta kohottautunut omavaraiseen asemaan. Mutta näinä viime kuluneina vuosina oli hän, nähtävästi usein huomioon ottamatta ollenkaan tilaa, mihin hän sen kautta joutui, – mennyt auttamaan, takaamaan ja tukemaan hyvin monia tuttaviaan. Kyllä hän usein takaukseen mentyään katui jälestäpäin. Mutta melkein aina kun sellainen oli kysymyksessä jonkun hyvän tuttavan suhteen, myöntyi miltei empimättä jokseenkin yksinomaisesti vain sen tähden, että hän ei tahtonut millään kurilla nähdä ketään edessään sellaisen asian vuoksi masentuneena ja nöyrtyneenä. Hän tunsi itse sellaista halveksimista niitä vastaan, jotka rahojen korot tahtoivat »pennin päälle», että hän ehdottomasti tahtoi menetellä siten, ettei vaan kukaan häntä kohtaan sellaista tuntisi. Muita sen vuoksi olivat takavuosina ensinnä omat säästöt menneet takausvelkain maksuksi, sitten oli jo täytynyt muuttaa muita sellaisia omiin nimiin. Kaikki nuo seikat johtuivat nyt tuossa maatessa mieleen. Takaussitoumukset, toinen toisensa jälkeen, alkoivat yhä varmemmin näyttää omilta veloilta. Ja vaikka hän koetti pitää pystyssä vanhaa horjumatonta kurssia, että »kyllä Hautalainen aina asiansa vastaa», – niin mielikuvitus tuntui kuitenkin niin horjuvalta, että karsi selkäpiitä. Vaikka olisi miten koettanut, ei enää voinut tuntea itseänsä niin varmaksi kuin ennen. Ja hänestä näytti kuin koko se ryhmä, jota vastaan hän oli elämässään sotinut, tuo penninnylkijäjoukko ja herrat, joilla kumpaisillakin näytti olevan niin luja pohja jalkainsa alla, olisivat olleet yhteissä liitossa masentamassa ja hävittämässä itsenäistä talonpoikaa... Emäntä olisi hänen huomaamattaan saattanut aivan hyvin polvistua peräsängyn kulmassa penkkiä vasten, niinkuin hän usein yksin ollessaan teki, sillä isäntä ei ollut ensinkään huomannut sitä, että hän oli ollut tuvasta pitemmän aikaa poissa, ullakolla. Tullessaan sieltä alas tapasi emäntä eteisessä Valkolan Juhon, joka oli tupaan menossa. Vieraan tulo emäntää ilahutti siinä toivossa, että nyt syntyy tuvassa ainakin keskustelua, joka voi johtaa isännän mielen vähemmin huolenalaisiin asioihin. Sillä mikään ei ollut hänestä niin raskasta kuin se, että hänen miehensä synkeänä mietti ja tuijotteli. Valkolan Juhon astuessa tupaan havahti Hautalainen, nousi ylös, kutsui vieraan istumaan penkille ja toi tupakkalaatikon. Valkolainen oli pitkä, hoikka nuorehko mies, talollinen toisesta päästä pitäjää. Muutamat piirteet kasvoilla kuvailivat pohjaltaan iloista ja reipasta luonnetta. Tavallisissa oloissa hän alkoi puhua jo heti kun ovesta tupaan astui ja sitä sitten riitti. Mutta nyt oli hän harvasanainen. Hautalainen huomasi sen, joten se hiukan iloisempi ilme, joka oli hänen kasvoillaan väreillyt Valkolaisen sisään astuessa, hävisi. Eikä keskustelu tahtonut päästä alkuun, vaikka se yleensä heidän välillään luisti tavallisissa oloissa, sillä he olivat hyviä ystäviä. Hautalainen rupesi kohta aavistamaan, että Juhon asia tällä kertaa koski jotain velkajuttua. Niinpä se olikin. Klitsi oli vaatinut maksamaan sen 50 ruplan suuruisen velkakirjan, missä Hautalainen ja Varpulan Valee olivat takaamassa. Juho oli lähtenyt sitä varten, että jos saisi mukaansa takausmiehet, niin mentäisiin yhdessä puhumaan Klitsille, että eikö se nyt odottaisi syksyyn. »Syksyyn», hymähti Hautalainen raskaasti. Valkolainen ymmärsi tarkoituksen. »Niin kyllähän nyt ei ole vuodentuloista suuria toiveita, mutta...», sanoi hän ontelolla äänellä. »Mitä mutta?» Janne katsoi Juhoa puoleksi säälivä, puoleksi pilkallinen ilme silmissä. Vaikka Juhoa oli hypoteekkilainan hanke niin innostanut, tunsi hän nyt kuitenkin, kun piti kertoa Hautalaiselle, että hän on päättänyt sitä hankkia, olevansa hyvin epävarma ja hämillään. Sillä hän tunsi Jannen ajatukset siitä hommasta jo edeltäpäin. Ja kun hän vihdoin oli saanut Jannelle selvitetyksi puuhansa, oli Jannen suu leveässä pilkkahymyssä ja otsa ankaroissa rypyissä. Seurasi vähän aikaa äänettömyyttä, kunnes Janne, katsellen ulos ikkunasta, johon taas pirskui muutamia kylmiä sadepisaroita kuin rakeita, virkahti: »No sitten ei sinun tarvitse kauan odottaa vasaramarkkinoita. Herrat joutuvat hyvästi sellaisissa asioissa.» Tämä lausuttiin katkeralla äänellä, johon taas epäilemättä vaikutti ulkoilman synnyttämä tunnelma, että luonto oli liittynyt yhteen liittoon kansan painajaisten kanssa. Juho puolusteli hypoteekkilainan hyviä puolia ja sen edullisia ehtoja heikonpuolisesti, sillä hän tunsi, ettei mikään maailmassa saisi tuota miestä muuttamaan mielipidettään, silloin kun oli tuolla tuulella. Se asia jäi siihen. Janne rupesi Klitsiä kiroilemaan ja noitumaan, että kun sellaistakin miestä tässä vielä pitäisi pokkuroida. Mutta suostui kuitenkin lähtemään Juhon mukana Varpulaan ja vaikkapa Klitsiinkin, koska ei tuntunut olevan työn halua eikä muutakaan erinomaista tekemistä. Varpula oli toisessa päässä kylää. Ehdittyään pihaan kuulivat he tuvasta kovaa melskettä ja rähinää. Samassapa jo ovesta poukahtikin rappusille suinpäin juopunut mies, jonka he tunsivat heti kuleksivaksi kelloseppä Ahlströmiksi. Valee, joka miehen oli heittänyt, seisoi punoittavana ja kiukusta hehkuvana eteisen ovella. »Niinpä täällä heitellään miehiä kuin tallukkaita», virkahti Hautalainen ja jäi rappusten eteen katselemaan Ahlströmiä, josko tuo nousisi. »Mene tiehesi, lurjus!» ärjyi Valee. Ahlström alkoi sovitella jäseniään ylös nousua varten ja näkyi olevan oikein aika juovuksissa. Nenästä vuosi verta, ja silmät, jotka juopumuksesta veristivät, olivat kummallisesti pakarallansa, kun hän tajuttomasti, ikäänkuin apua pyytäen, neljälle ulottimelle päästyään tuijotti Hautalaiseen ja Valkolaiseen. Miehet lähtivät tupaan. Emäntä tuli ovessa vastaan. »Eihän sen kovin huonosti käynyt?» kyseli hän säälien juopunutta katsellen. »Kävi miten kävi, tuollaisen», arveli isäntä. »Noo.» Emäntä katsoi häntä moittivasti. »Herra auttakoon, kun sen nenästä juoksee veri!» Miehet menivät tupaan. Ahlström kyllä näkyi huomaavan, mitä tapahtui, sillä heti kun miehet olivat menneet, laski hän tuiman kirouksen. Emäntä meni, ja vaikka inhoten, auttoi juopuneen ylös, talutti ja kehoitti menemään. Ja kelloseppä meni kiroillen, hoiperrellen ja hammasta purren. Tuvassa olivat talon rengit ja piiat jo koolla, työstä kotiutuneina. Siellä nauroivat kaikki muut, paitsi yksi, paksusäärinen ja möllähuulinen piikatyttö, joka itkeä nikotti oviloukossa ja toraili toisia vastaan, jotka kaikin näkyivät hänelle puhuvan. Isäntä vei vieraansa kamariin. Täällä näytti olevan sisustus uudenaikaisempi kuin useitten naapurien kamareissa, sekä järjestys somempi ja siistimpi. Talo muuten olikin kylän parhaimpia. Nykyiset omistajat olivat siihen muuttaneet 7–8 vuotta takaperin Korvenloukolta, missä ennen omistivat pienen Laitalan talon. Mutta kun emännän perintöjen avulla kävi mahdolliseksi ostaa suurempi talo, myytiin Laitala ja muutettiin Varpulaan, joka saatiin huutokaupassa edullisella hinnalla. Rahoja oli vielä jäänyt kokolailla jälelle, joten talous hyvin hoidettuna pysyi varmalla kannalla, vaikka huono aika rasittikin. Vieraitten utelemisten johdosta kertoi Valee äskeisen kahakan syyn. He olivat olleet hyviä ystäviä Ahlströmin kanssa, sillä miehellä oli hyvä järki ja paljon tietoja ja hänen oli tapana käydä täällä lukemassa »Turun Sanomia». Kirjoissa ei sillä ollut mitään sorkkia, maine oli kaikin puolin puhdas. Selvällä päällä ollessa hauska, puoleensa vetävä mies. Mutta juovuksissa ei sitä viitsi kärsiä kukaan, kaikkein vähimmin hän, Valee. Noo, nyt oli tullut aika mettona, mennyt kaulailemaan tuota Tiina-tönkälettä ja niakalehtamaan, ja sitten ruvennut tahtomaan emännältä kahvia itselleen ja Tiinalle. Tuli viimein hänen ääreensä, puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle niin, että hänen luontonsa jo alkoi kuohua. Ei hän olisi kuitenkaan viitsinyt kimppuun käydä, mutta tuo piika tomppeli rupesi samaan juoneen ja alkoi emännältä kahvilaitoksia urputtaa, niin hän huomasi jo, että niillä on jotain yhteisiä vehkeitä ja että se repale on saanut ymmärtämätöntä tyttöä narrata. Se kävi jo niin aatamille että ... antoi kellosepälle vähän loikaa. Toisten mielestä se oli ihan oikein. Valee otti pullon kaapista ja kaatoi ryypyn mieheen. Se oli luultavasti vielä kotitekoista perää, sillä varakkaammat sitä olivat varustaneet siksi, että riitti monen vuoden tarpeeksi. Valkolaisen asian otti Valee verrattain paljon keveämmältä kannalta kuin Hautalainen, minkä ehkä vaikutti se, että hän yleensä ei ollut paljoa sekaantuneena takaussitoumuksiin, ja se, että hän oli varakkaampi. Valee oli jo ennen kuullut Valkolaisen aikomuksesta hankkia hypoteekkilaina. Tätä asiaa katseli hän ihan toisilla silmillä kuin Hautalainen, ja heillä oli siitä ollut usein kovasanainen kiista. Se alkoi nytkin heti. Mutta niin jyrkästi kuin Hautalainen vastustikin Valeen valoisempia käsityksiä asiassa, huomasi selvään hänen nyt helpommasta puhetavastaan, että ajatustenvaihto oli keventänyt painoa hänen sydämeltään ja että Valeen vakuuttava, tulevaisuuteen luottava mieliala ei ollut häneen vaikuttamatta. He lähtivät Klitsiin. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3267 5528 2006-09-07T13:54:14Z Nysalor 5 VIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: VII luku|VII luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: IX luku|IX luku]] |otsikko=VIII luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Kauppias Mikkel Klitsi oli omituinen mies, sukkela mies tahi naurettava mies, aina sen mukaan, miten kukin erilaisia luonnon ominaisuuksia arvostelee. Hän oli omassa pitäjässä syntynyt, saanut kirjoituksen ja laskennon opetusta eräältä papin apulaiselta. Oli ollut erään vaasalaisen kirkolla olevassa puodissa puotimiehenä parisen vuotta. Kun silloin täytti laillisen iän ja sai käteensä parintuhannen ruplan suuruisen kotiperinnön, perusti itse liikkeen. Puodissa seisoi hän ensi aikoina itse, mutta kyllästyi siihen vihdoin, kun ei tahtonut oikein olla aikaa ryypätä ja hauskaa pitää, johon hän hyvien tulojen kera oli totutellut. Vaimo koetti auttaa puodissa, mutta kun oli tottumaton ja aika muutenkin meni kotitouhuissa, ei siitä tahtonut tulla mitään. Mutta sittenpä keksittiinkin puotiapulaiseksi Kustaa Kastori, kaikin puolin sopiva mies. Tämä muuten oli vaan tavallinen työmies, neljänkymmenen ikäinen, kovin laiska ja juonikas tekemään juuri mitään muuta kuin kummastuttamaan ihmisiä merkillisellä luvunlaskutaidollaan. Jotkut pitävät Kustaata hupsunakin, kenpäties vain siksi, että hän oli niin erinomaisen suulas, – sillä pohjalaiset eivät koskaan pidä suulasta miestä oikein viisaana. Mutta luvunlasku, se oli Kustaan intohimo, hän laski tiellä käydessään, tupien raheilla istuessaan ja loikoessaan, jopa väliin nukkuessaankin. Asetti alituiseen uusia, oikein »hirmuisia» kysymyksiä ja ratkaisi niitä ääneen laskien. Tämän miehen sai Klitsi puotimiehekseen. Kylläpä Kastorilla olikin siihen oivat ominaisuudet, jahka laskee vaan pois hänen synnillisen makeisten halunsa. Klitsin puodille oli Siikalahden kylästä noin kaksi kilometriä. Kauppapuoti oli pieni putka, varustettu ainoastaan välttämättömillä kaupantekotamineilla. Tänään oli ollut oiva liike. Kastori oli saanut tyhjentää suureen saaviinsa koko joukon voipyttyjä, antaa niistä pumpulilankoja, toiselle tamperelaisia pukukankaita, kolmannelle ja neljännelle venäläisiä mattojauhoja j. n. e. Liikkeen johdosta oli kauppias itse hyvällä tuulella. Hän oli ruvennut »rommittelemaan» ja ryypännyt aamupäivän kuluessa jo useita laseja. Ilma oli ollut lämmin. Hänen mitättömän pieni nenänsä tihkui vesiherneitä, kun hän vanhanaikaisessa soututuolissaan kiikkui ja lojui puotikamarin lattialla ja jostain »viisusta» uskollisella hartaudella lauloi, kimakalla, honottelevalla äänellään: :»Sä olet hellin iloni, : Mun rakastettu neitoni, : Sua helleydellä ainiaan, : Rakastan hamaan kuolemaan. Miehellä ei ollut korvaa rahtuakaan, sen lisäksi hän honotteli. Kun hän nyt huusi koko voimallaan, olisi jääkarhunkin ollut vaikeata olla nauramatta, puodista oli siihen asti kuulunut kovaääninen puhelu, mutta se taukosi heti hiljaiseen supattelemiseen, kun kauppias alkoi laulaa. Ne kuuntelivat siellä pystyssä korvin, tirskuivat ja nauroivat vatsojansa pidellen. Klitsillä oli pitkä paltto yllä, – se oli muuten aina, kun hän ryypiskeli. Kuultuansa puheitten puodissa taukoavan meni hän, otti hyvän rommiryypyn, avasi puodin oven ja tuijotteli sinne omituinen hymy huulilla. Ihmiset puodissa koettivat asettua totisiksi, niin vaikeata kuin se olikin. »Kauppa käy kuin siimaa», honotteli hän aikansa tuijoteltuaan puotiin ja nauroi silmiä siristäen. »Laulanko mä teille?» kysyi hän. »Laulakaa! – Antaa tulla vaan.» »Ei saa laulaa», kielsi Kastori, hyvin tietäen, ettei hänen kieltonsa siinä mitään merkitse. »Laulan mä, Kustaa, oikein korean laulun!» Hän jätti oven auki, veti soututuolinsa likemmäksi ovea ja alkoi pää kallellaan vetää: :»Maan ja taivahaan, : Mä aina unhotaan. : Sua ajattelen ainaa : Kun sä illoin : Aamuin loistat niin, : Sä olet rukouksenii.» Puodissa-olijat poistuivat oven kohdalta koikkaellen naurunsa käsissä, paitsi muuan kuuro ukko, joka ei laulua erottanut, vaan suuttuneena katseli puotimiestä ja noita ihmisiä, joiden luuli hänelle nauravan. Viimein tämä leikki loppui siihen, että Kastori kävi vetämässä kamarin oven kiinni. Ei tullut kauppias sitä enää avaamaan, vaan kiljui sitä hartaammin. Muiden mentyä ilmestyi puotiin rojuluinen mies. Tämä oli torppari metsäloukoilta, nimikin oli Erämaan Heikki. Ei ollut mies puhelias, Kastori sai kauan asioita udella. Jauhoja viimein alkoi kysellä. Kun Kastori selitti, että naula maksoi 20 penniä, tuijotteli mies hetkisen Kastorin silmiin ja näkyi sitten herkiävän välinpitämättömäksi koko asiasta. Kastori jo alkoi tuskastua. Mutta päästiin vihdoinkin siksi tolkulle, että Heikki veti taskustaan esiin hopeakuorisen Londonin kellon ja kyseli, paljonko saisi jauhoja velaksi tätä panttia vastaan. Kastori tutki kellon. Se oli siihen aikaan vähintään 20 markan arvoinen. Kastori tarjosi leiviskän jauhoja. Mies katseli tuijotellen, oikeinko tuo todella? Silmäkulmiin vetäysi jotain naurunkierrettä ja – hän pisti kellon taskuunsa. »Tuleeko kauppa?» kyseli Kastori tolkussaan. »Mikä kauppa?» »No, tämä jauhojen ja...?» Mies hymähti. »Eihän se mikään kauppa ole – ilmanhan multa kellon veisit.» »Ei tuollaisilla ole tähän aikaan suurta arvoa.» »Eikä mun joukkoni kauan elä jauholeiviskällä. Syödään männynparkkia ja jäkälöitä.» Mies meni pitemmittä puheitta pois. Kastori katseli hänen peräänsä. Ei hän ollut koskaan syönyt männyn parkkia. Mutta jostain syystä johtui hän ajattelemaan, että tuollainen mies voi niillä tulla toimeen kokolailla ... se kun lie niihin tottunut. Niin aivan tuhma ei se mies ainakaan ole kuin näyttää, ajatteli Kastori vielä illalla samaan aikaan, kun Siikalahden Mikko astui puotiin. »No mitä se isäntä nyt ostaa?» rupesi Kastori kyselemään. Mikko kaiveli piippuaan kessun poroista tyhjäksi ja tahtoi »Rettingin kasakoita nyt aluksi piippuun». Kastorin silmät sirahtivat kurillisesti ja ajatuksissa vilahti: tuo vanha kitupiikki! Mutta hän toi juhlallisesti tupakkalaatikon tiskille: »Tass’ onkin nyt vaabenoita», sanoi. »Saamari, kyllä ne ovat äijää!» »Vaapenoita?» epäili Mikko hypistellen karkeita parikunnan kartuusia laatikossa. »Jopas valehtelet!» »Valehtelet? Jumal’auta, katsos, etkö sä loittoposki nyt sen vertaa ymmärrä, vaikka olet kestikievari ja niin rikas kun Hooperkin äijä (Siikalahden Mikkoa huvitti ja nauratti) että jota parempia kartuusit ovat, sitä suuremmiksi ne leikataan. Kuulepas, pruunin painekin on aina sitä parempaa, mitä suurempia hakoja ja lastuja. Se paine, oikein hyvä paine, jota värjärit viljelevät, on oikein suuria lastuja. Mutta ei täällä siitä ämmät huolisi, niille täytyy tuoda huonompia, hienoa puutua... Sellaista se on, mies.» Siikalahden Mikko ja Kastori näkyivät olevan hyviä tuttuja. Sillä aikaa kuin Kastori pruunin paineella todisti Parikunnan kartuusit »Rettingin kasakoiksi», puhdisti Siikalahden Mikko tarkoin rautanaulalla piippunsa sisustan, jonka jälkeen sen jälleen täytti saman naulan avulla niin täyteen kuin ikänä mahtui ja vielä kukkuraakin pani. Sytytti ja imi hidaskulkuista savua posket lontossa ja pitäen piipun koppaa nenäpystössä ylöspäin, kun tupakat tahtoivat kuohua ja varista. Kastorilla oli omat hommansa. Hän takoi kauppapöydällä rikki väskynän siemenen kuoria sokeripuukon kamaralla ja keräsi siemenet yhteen kasaan. Kun kasa oli valmis, pyyhkäisi hän sen tiskiltä käteensä ja heitti suuhunsa. Siinä niitä paputellessa silmät kiiluvina miellyttävästä nautinnosta hän tuskin huomasikaan Siikalahden Mikkoa, joka yhä peukalonsa kynnellä tukki kuohuvia, palavia tupakoita piipussa pysymään ja alkoi miettiä, että pitäisipä tämä polttaa loppuun, että saa vielä täyttää piippunsa... Mikon piippu oli suuri visakollo. »Mitä sä nyt paputat?» kysyi Mikko, joka ensin torkosi yksityisistä mietteistään ja kiinnitti huomionsa Kastorin hommiin. »Mä–m mä–m... Mä syön kiv... kivisisällyksen siem... siemeniä.» Huomaamattaan nielaisi Kastori koko herkun ja rupesi sitten hengessänsä noitumaan Siikalahden Mikkoa, joka hänet niin suloisesta nautinnosta sotki. »Kaikkia sinä syöt», tuumi Mikko pilkallinen hymy huulilla. »Niin, niin tämä poika suimii, en minä ole niin kranttu. Minä olen syönyt kaikkea muuta hyvää eläessäni ainakin kerta kyllikseni, paitsi keitetyn maidon kuorta. Mutta syötkö viidessä minuutissa naulan rusinoita? Syötkö? Minä maksan, jos syöt, mutta jos et saa kaikkia syödyksi, pitää sun ne maksaa kaksinkertaisesti. Panetko vetoa? Syötkö?» Mikon mielihalut heräsivät. »Seitsemässä minuutissa minä syön!» vinkaisi hän innokkaasti omalla tavallaan, joka tällaisessa tapauksessa sai vielä kummemman värityksen. »Ei, mutta viidessä kun syöt, niin tuossa on käsi!» Ei siitä lopultakaan tällä kertaa totta tullut, sillä Mikko päätti itseksensä ensin asiantuntijoilta kuulustella, onko kukaan voinut syödä naulan rusinoita viidessä minuutissa, ja jos niin on laita kyllä hänkin sitten uskaltaisi ryhtyä vetoon. Mikko veti nyt povestaan pienen mytyn sokeritoppapaperia. »Jahah! Joko alkaa tulla kirjoitusta?» »Mikäs siinä on», sanoi Mikko nauraen. »Minä vaan tulin sulle näyttämään, minkälaisia nämä kirjaimet nyt ovat.» Hän levitti likaantuneen, ryppyisen paperin pöydälle. Kastori nauroi: »Mikä tuo on?» »K se on, tiedänmä.» »Ei, poikaparka, kirjoittamaan niin opita, kuin sinä luulit», sanoi Kastori suurennellen. »Noo, perhana, et sinäkään siihen päivässä ole oppinut. Mutta kyllä minä sen sulle sanon, että tulevana talvena minä jo kirjoitan.» »Niinkö hyvin kuin minäkin?» »Jos ei nyt niinkään, niin ainakin vähän huonommin. – Mutta katsele nyt sieltä tiskin alta mulle taas jotain paperia.» Kastori kumartui kaivamaan paperikasasta huonoimpia ja toimitti: »Kyllä sinä saat siinä tinaa syödä, ennenkuin sinä niin hyvin kirjoitat kuin minä. Mutta saathan sinä nyt aina jonkinlaisia variksenjalkoja. Hyvähän sekin on, ja piisaa aina sellainenkin taito paljaalle talonpojalle.» Kääntyi se puhe vihdoin oikeihin kauppa-asioihinkin. Mikko tahtoi ostaa karvaista nahkaa yhden silaintamppivärkin. Mutta kun sellainen sopiva pala viimein saatiin leikatuksi, syntyi sen hinnasta kina. Mikko tahtoi Kastorin saada ihan väkisin helpottamaan vielä 5 penniä, kiroili ja noitui, ettei hän ollut tämän maanpiirin päällä vielä koskaan kuullut puhuttavankaan niin kalliista nahasta. Jo kolme kertaa hän viskasi nahkapalan tiskille ja kehui kymmentä vertaa ennemmin ajavansa vitsatampilla kuin tuollaisesta kilvusta maksavansa viisikolmatta penniä. »Ota nyt pois se kaksikymmentä penniä... Saamari, ota muilta sitten enemmän, ei mulla ole muuta rahaakaan joukossani.» Kastori huitoi käsillään, huusi ja pauhasi kuin ukkonen: »Voi se vieköön tuollaisen, tuollaisen ... mä sanon oikein vanhan tutun vuoksi: ''tuollaisen nälkäsilmän''!» Mikon oli mieleen, kun häntä noin ylenmäärin kehuttiin. »Nälkäsilmä...! itse olet, olet jo ... no myy pois kahdellakymmenellä pennillä.» »En vaikka ... nylje minut ennen!» »Minä menen siltä porvarilta itseltään kysymään.» Kastori raivosi ja haukkui kitupiikiksi; se oli Mikolle mieleen. Viimein otti Kastori salvumiehenkynänsä ja rupesi laskemaan nahkapalan sisäänostohintaa. »Hmm ... hmm ... kaks’koggon kolm on kuus ... nol’koggon noll’ on nol’ ... yks’koggon yks’ on ... hmm ... hm... No ota se kahdella kym...» »Tuota», keskeytti Mikko tarkastellen nahkapalasta, »en huomannutkaan, kun tuolla oli noin paha haava... Sepä oli. En minä annakaan enää kuin 15 penniä, myö jos tahdot.» Sanaa sanomatta sieppasi Kastori nahkapalan ja viskasi nurkkaan. Nyt näyttiin todella oltavan suutuksissa kahden puolen. Mikko alkoi kävellä kamariin päin. Mutta siinä hän pyörähti ja kysyi: »Niin tuota, ettäkö sinä osaat laskea senkin, kuinka monta ohranjyvää menee tynnyriin?» »Hojaa!» »Valehtelet.» »Valheeksi sitä on moni muukin paksupää sanonut.» Kastori alkoi sentään jo leppyä. »Olen minä senkin laskenut, kuinka monta kertaa on kello knakahtanut sitten maailman luomisen, ja senkin, kuinka monta kaisanruplaa pitäisi panna päällekkäin torniksi, joka ulottuisi maasta kuuhun. Tässä onkin laskut. Tässä on se kaisanruplarätinki ja tässä...» Innoissaan levitteli Kustaa ihmettelevän Mikon eteen kauppapöydälle suuria lankakimpun käärepapereita, jotka olivat täynnä numeroita. Kun hän ilmoitti summan, mikä pitäisi olla kaisanruplia, ennenkuin torni ulottuisi maasta kuuhun, jäi Mikon suu selälleen ja silmät tuijottelivat ajattelevan näköisinä paperiin. »Kun olisi ihmisellä niin paljon rahaa», huokasi hän. Kastori purskahti nauramaan: »Sepä tässä janottaa, mutta ei suuret särpimet!» Mikko alkoi kehua, että on sillä Kustaalla ihmeteltävän terävä järki, ja aikoi mennä kamariin. Kustaa haki äskeisen nahkapalan nurkasta ja sanoi: »No, ota nyt tuo nahkapala sillä viidellätoista pennillä. Ei se ole kuin puoli hintaa, mutta olkoon.» Mikko antoi viisitoista penniä, pisti nahkapalan taskuunsa ja valittaen ruikuttavalla äänellä, kuinka se Kastori taitaa ihmisiltä nylkeä viimeisenkin pennin, meni hän kamariin. Klitsi nukkui, oli jo kauan nukkunut soututuolissaan, lauluviisu kädessä ja pitkävartinen piippu hampaissa. Mikko kävi tyrkkimään ja retuuttamaan, kunnes kauppamies heräsi. »Nukuttaako?» Mikko kyseli ja kävi istumaan. »Näkyy nukuttavan», homisi Klitsi tyytymättömän näköisenä. Selvisi kuitenkin vihdoin täydelle tolkulleen. Viinat näyttivät jo haihtuneen päästä. »Tässä aamulla tuli tuon Ahlströmin kanssa vähän ryypättyä», rupesi Klitsi kohmeloisena ja haukotellen selittämään. »Se vaan ryyppää ja rikastuu, silloin kun muut köyhtyvät», pisteli Siikalahti. »Itse rikastut. Et malta edes ryypätä.» »Ei kannata muiden niin kuin porvarien.» »Jaa, kunpa tässä saiskin myydä viinaa niin kuin kestikievarit, niin...» Siikalahden silmät pienenivät, kun hän katsoi Klitsiin. »Mitä se puhe on?» »Sitä...» nauroi Klitsi viisastelevan näköisenä, tietysti tarkoittaen Siikalahden salakapakoimista, joka oli yleisenä puheenaineena. Mutta Klitsin nauru loppui heti tuhman näköiseen hätimiseen, kun Siikalahden Mikko sanoi: »Noo, kyllä se hokmannin kauppa kannattaa, kun sitä niin runsaasti myö kuin sinä myyt.» Mutta he jättivät pian koko tuon jutun ja Klitsi rupesi panettelemaan nimismiehen hävyttömyyttä, kun ei salli edes lääkkeitä myydä, viinasta ei puhettakaan, vaikka kyllä moneen kipeään tarpeeseen olisi hyvä sitä saada omasta kylästä. Siikalahden Mikko oli liian viisas yhtyäkseen samaan virteen, sillä hän tunsi Klitsin mieheksi, joka heti laittaisi hänen puheensa kiertämään kylille, niin hyviä ystäviä kuin he olivatkin. Vihdoin otti Siikalahden Mikko puheeksi jauhokaupan, jota hän harjoitti, samoin kuin Klitsikin, ja rupesi puhumaan siihen suuntaan, että jauhojen hintaa pitäisi ruveta nostamaan. Mieluista se olisi ollut toisellekin. Mutta kun se, joka paikkakunnalla hinnat määräsi, oli kirkonkylän kauppias, täytyi Klitsin harmitellen edelleen pitää vanhoja hintoja, jollei tahtonut kokonansa ostajiansa menettää. Siikalahden Mikko sitävastoin, joka möi paljon velaksi, ilmoitti aikovansa hintoja nostaa, sielussaan salaisesti riemuiten siitä, että Klitsi oli ostajainsa suhteen siksi riippuvassa asemassa, ettei tämän sopinut sitä tehdä. Hänelle, Siikalahden Mikolle, oli sama, saiko jauhonsa myydyksi nyt vai syksyllä. Ja syksyllä vilja maksaa, ajatteli hän. »Olkoon myömättä syksyyn», jatkoi hän ääneen. Klitsin sydäntä kirveli ajatellessa, että tuo voisi jauhoistaan saada niin paljon paremman voiton kuin hän. Oli taas aikeessa ruveta pistelemään, mutta kun Siikalahti samalla ikkunasta katsoessaan ilmoitti Hautalan Jannen, Varpulaisen ja Valkolaisen tulevan tännepäin, joutui Klitsi tuon ilmoituksen johdosta vähän epäjärjestykseen. Hän virkahti ikäänkuin Siikalahdelta kysyen: »Tulevatkohan maksamaan tuon Valkolaisen velkaa, tuota?» Sitä ei toinen sanonut tietävänsä. Klitsi oli hädissään siksi, kun ei tietänyt, ovatko ne hänelle vihoissaan vai mitä ne ajattelevat nuo Varpulainen ja Hautalainen, joiden ystävä hän ei ollut, mutta joiden vihollinenkaan ei hän olisi tahtonut olla. Miehet olivat jo tulleet puotiin. Klitsi avasi kamarin oven ja kutsui sisään. Siikalahden Mikko siirtyi istumaan kamarin pimeimpään nurkkaan. »Nytpä vasta miehiä tulee», toimitti Klitsi mielissään. »Käykää istumaan ja pankaa piippuun. (Nostaen laatikon pöytään). »Täällä on kasakoita.» »Mitä varten ne miehet nyt ovat kulussa?» kyseli Klitsi ymmällä siitä, mitä oikein sanoisi. »Sinäpä meitä tässä juoksutat», ilmoitti Valee. »Minäkö?» Klitsi hymyili hämillään, ikäänkuin julkiseen kehumiseen vastaten. Hautalainen kaivoi piipustaan tuhat suuhunsa ja virkkoi suoralla tavallaan: »Sano asias, Valkolainen.» Ja Valkolainen sanoi. Oli lähdetty katsomaan, eikö sen porvarin sopisi sitä velkaa nyt odottaa syksyyn asti, ei suinkaan sillä nyt ole niin kovaa rahan tarvetta. Kyllähän porvarilla aina rahaa on. Ja on sitä hänellä, Valkolaisellakin, syksyllä, jahka tässä nyt vaan ehtii asiat oikein järjestää. »Kyllä minä tarvitsen nyt ... pitää jauhojakin ostaa, ja kun ne rukiitkin varastettiin.» »No et sinä sillä paljoa jauhoja osta», sanoi Valee. »Mistä tämä Juhokaan nyt rahoja ottaa, eikä ole tässä muillakaan käsillä. Et sinä sitä kuitenkaan hakemukseen saa panna.» »Nyt saattaa vielä Jumala antaa vuottakin», kuului loukosta, missä Siikalahden Mikko oli tähän asti ollut melkein huomaamattomana. Jokaisen kasvot kääntyivät sinne päin, nähtävästi ensi silmänräpäyksessä aprikoiden, oliko tuo pirullista ivaa, vaiko vain naivisti, ajattelemattomasi lausuttu. Hautalaisen silmistä kuitenkin heti näki, että hän käsitti tarkoituksen edellisellä tavalla. Valkolainen ikäänkuin innostuneena lausui: »Niin tuota, voihan sitä nyt vielä tulla, jos syksy tulee kaunis. Siksi toiseksi, minä olen ryhtynyt hommiin saada sitä hypoteekkilainaa ja aion sillä maksaa velkani.» »Soo!» huudahti Klitsi. »Se on hyvää lainaa, se», kuului Siikalahden Mikon nurkasta. Myrkyllisen ivallisesti katsoi Hautalainen taas sinne päin. Mutta Mikko ei mitään huomannut. Hän tunnusteli nyt kuitenkin sopivalla tavalla päässeensä osalliseksi keskusteluihin ja aikoi säilyttää paikkansa. »Saat sinä odottaa syksyyn», virkahti Valee, joka tahtoi nyt jo saada asian loppuun. Siikalahden Mikko samalla rykäisi, kakasi kurkkuansa ja pani piippuunsa »porvarin kasakoita». Klitsin silmistä näki, ettei hän aikonut myöntyä, sillä hän sai yhtäkkiä hyvin patruunamaiset käsitykset itsestään, kun johtui ajattelemaan sitä, että häntä nuo tuollaisetkin mahtimiehet pyytelivät niin ... antaa pyydellä! Kopeitapa ne kyllä ovat nuo... Antaa pyydellä! Tuo ajatus lennätti hänet vauhdilla tupaan, mistä hän toi ihan uudet saappaat, joita ylen pitkistä varsista ylhäällä kädessään kiikutteli kuin laukkuryssä halvalla ostettua, hyvää ketunnahkaa. »Katsokaa miehet, eikö siinä ole hyvät saappaat?» virkkoi hän, silmät loistavina niitä yhä kiikuttaen ylös alas. »Siinäpä on saappaat kerrassa!» »Ne nyt ovatkin oikein porvarin saappaat.» »Mitähän tuollaiset maksavat?» tutki Valkolan Juho. »Rahaa ne maksavat», sanoi Klitsi äänellä, jonka piti ilmaista Valkolaiselle ajatuksen että: mitähän sinäkin kyselet! Mutta siinä hän samassa potki vanhat saappaat jaloistaan ja pisti uudet tilalle. Tahtoi oikein saada tiedoksi, mille ne näyttävät. Varret ulottuivat reiden pohjaan. Alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin. »On niissä naruakin», ärähti Hautalainen, joka ei saappaista ollut ennen puhunut mitään. Silloin jo oli toisten hiukan vaikea pidättää nauruansa. »Nyt se onkin vähän hantesmannin näköinen», kehui Siikalahti, ja Valee kyseli: »Mihinkä porvari aikoo nyt näin kesällä noissa saappaissa lähteä?» Klitsi selitti: »Kirkkoon ja ... kaupunkiin ja... Täytyy olla vähän ihmistenmoiset kengät, kun sellaisiin menee ja pitää herrainkin kanssa siellä tuttuna olla ja hotellis kulkea, niin... Tässä hiljakkoin teetin housutkin trikoosta...» »Mennään miehet pois!» ärähti Hautalainen ja nousi. »Mihinkäs nyt on kiirettä, mä haen ne housutkin nähtäväksi. Se onkin sellaista kangasta, ettei sitä maanakkain kynsistä lähde.» Hautalainen kuitenkin meni jo puotiin, ja Varpulainenkin nousi lähteäkseen. Sanoihan kuitenkin vielä: »No pidä nyt se Juhon velka syksyyn asti, kyllähän sitten lunastetaan.» »En minä pidä.» Klitsi näytti yhtäkkiä joutuneen pahalle tuulelle. »Meinaatko panna hakemukseen?» »Mikäs siinä auttaa, jollei... Ota ja maksa sinä se.» »Noo, mistä ne rahat nyt temmataan.» Jatkamatta enää keskustelua lähti Valee pois. Valkolainen jäi viimeiseksi nähtävästi kahden vaiheilla, puhuisiko vielä, vai jättäisikö sikseen. Luonto alkoi jo vähän nousta, sillä koko mies muutenkin inhotti, ja hän tarttui avaimeen lähteäkseen sanaa sanomatta. Mutta Klitsi, joka jostain syystä oli hyvin tyytymättömällä tuulella, muistutti: »Maksatko sinä sen vai?...» Valkolainen peräytyi päätä raapien. »Kuule, sinun pitää odottaa sitä syksyyn ... saatpa odottaa helpostikin. Älä nyt ole niin hävytön, kun ollaan vanhoja hyviä tuttuja, ja muutenkin...» »Mitäs varten mun '''pitää'''? Hoo! Komiain seuraa sinäkin pidät etkä jaksa velkojasi maksaa... Saaturi!» Siikalahden Mikon ääni rupesi kuulumaan loukosta: »Minä olen aikonut tulla sinulle puhumaan, minäkin, että koettaisit saada maksetuksi minullekin sen välin. Tahtoo tässä rahan tarpeita olla niin että... Koeta nyt saada se tulevalla viikolla maksetuksi, Juho.» Se lausuttiin mitä ystävällisimmällä äänellä. »Noo, rupea sinäkin», virkahti Valkolainen tuskallisena. Siikalahti nousi kismitellen. Ja panematta vähääkään huomiota Valkolaisen huomautukseen, lähti puotiin. »Et sinä odota sitten yhtään?» kysyi Valkolainen Klitsiltä, kun toinen oli mennyt. »En minä... No, tuota, jos haet molemmilla hevosillasi kuorman jauhoja Vaasasta, niin olkoon menneeksi ... kun vanhoja tuttujakin ollaan ja monta kertaa yhdessä ryypätty.» »Ilmaiseksiko?» Valkolaisen kasvoilla oli kummasteleva ilme, vaikka tuo ehdotus ei ollutkaan ihan odottamaton. »Niin, no tutun vuoksi, ja katso, kun pitää täällä jauhoja antaa velaksi niin paljon ja jumalan maksun päälle, niin ei suinkaan munkaan tavarani riitä koko maailmaa täyttämään. Pirut varastivat ne rukiitkin. Kun ei sellaisetkaan kuin sinä jaksa maksaa, niin... Perhana, ilmaiseksiko mun pitäis hyvää tehdä?» Klitsi kävellä lynttysi lattialla, katsellen ikäänkuin ainakin vääryyttä kärsivä. Valkolainen mietti. Häntä nyt peloitti enemmän Siikalahden Mikko kuin tämä. Kovin inhotti vaatimus, jonka Klitsi oli tehnyt, mutta hän tunsi myöskin, että tässä täytyi johonkin myöntyä, jollei mielinyt saada ikävyyksiä takausmiehille. »Koska pitäis lähteä?» kysyi hän alakuloisena. Klitsi sanoi, että kyllä hän siitä ilmoittaisi, ja jatkoi perään: »Vai on sulla Siikalahden Mikollekin tekemistä... Onko paljonki?» Valkolaista muutenkin jo veti tuskan hikeen. Vastaamatta ollenkaan Klitsin viime kysymykseen sanoi hän: »No, minun täytyy tulla hakemaan ne jauhokuormat, vaikka ... kyllä se on, kuule, liian paljon.» »Maksa pois sitten, jos on paljon, kyllä minä rahalla hakijoita saan.» »Olkoon sovittu, minä menen. Mutta ei puhuta siitä kellekään mitään.» »Mitäs siitä... Ja jos niinkuin jauhojakin tarvitset, niin kyllä me niiden kauppoihin sovimme... No hyvästi, hyvästi.» Kun Valkolainen meni puodin läpi, näki hän Siikalahden Mikon siellä ryömällään makaamassa kauppapöydällä ja aikoi, sanaa virkkaamatta, mennä ulos. Mutta juuri kun hän tarttui oven säppiin, äänsi Siikalahti, ainoastaan hiukan päätänsä kääntäen: »Muista nyt, Juho, että tuot tulevalla viikolla.» »En suinkaan minä nyt rahaksi voi muuttua, etkä sinä niin ole sen tarpeessa... Se nyt on hävytöntä tuollainen, kun pyritään oikein hätyyttämään... Minä varmaan tiedän, että rahan tarvetta ei sulla ole.» »Noo», naurahti Mikko lyhyeen ja ystävällisesti, »se on minun asiani. Koeta nyt saada tulevalla viikolla. – Mutta perhana, kun sinä Kustaa otat paljon!... Myy pois nuo rautanaulat kahdellakymmenellä pennillä, kun ei mulla ole yhtään muuta rahaa joukossakaan». Hän tempasi tosissaan rahataskunsa ja kaasi sen sisällön kauppapöydälle. Valkolainen meni ulos, sillä hän huomasi, että tuo mies ei tänään kuule hänen puhettansa. Tovereilleen kertoi, että Klitsi oli luvannut odottaa syksyyn asti, mutta jätti ilmoittamatta, millä ehdolla. Mutta kahta tuskallisemmin ahdisti häntä, että Siikalahden Mikkokin oli saatavaansa vaatinut, jossa oli siinäkin Hautalainen takaamassa. Velka oli noin 200 markkaa, se nosti sydämeen tuskan. Kun ne nyt rupeavat noin yksi ja toinen ahdistelemaan, niin ... jumalaties, eikö talo ole myytynä jo ennen kuin hypoteekkilaina ehtiikään... Miehet kulkivat puhelematta, miettien. Vihdoin äännähti Hautalainen: »Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa.» »Mistä saisin rahoja?» ajatteli Valkolainen. Hän otaksui, ettei Hautalainen tiennyt tuon 200 markan velkakirjan olevan Siikalahdella, koska tämä oli sen hiljakkoin siirron kautta saanut joltain toiselta. »On se», sanoi Valee melkein yhtä synkästi vastaten Hautalaisen äskeiseen huomautukseen. »Eikö sinulla ole rahoja käsillä, että maksaisit sen pois?» kysyi Hautalainen. »Olisihan minulla sen verran, mutta nyt on niin vaikea saada rahoja käsille, ettei tahtoisi oikein sopia...» Se jäi sillä kertaa siihen. Mutta kotinsa portilla erotessa toisista sanoi hän: »Kyllä minä sentään koetan saada sen velkakirjan sieltä lunastetuksi. Klitsi muuten voisi sen siirtää tuolle kestikievarille, eikä siinä silloin ainakaan auttaisi muu kuin maksaminen, kun tekin olette takaamassa.» Hän naurahti Hautalaiselle. Tämä mielistyi. »No jos se vain sopii, niin tee se», hän sanoi, »ettei tarvitsisi vielä senkin vietävän kanssa joutua sellaisiin tekemisiin.» Valkolaisen kasvoille nousi taasen kylmä hien puuska. Kun hän erosi toisista ja yksin asteli kotiinsa päin, oli hänen mielensä raskas ja pimeä kuin syksyinen yö. Siinä mielessä oli ennen ollut raikasta elämänhalua ja tarmokasta miehuuttakin. Koski niin kipeästi, niin perinpohjin masentavasti, kun nyt piti seisoa aivan tukiseivästen varassa; jos ne alkavat pettää, kaatuu hän. Jos yksikin velkooja pääsee ryöstön kautta hakemaan, seuraavat toiset heti kintereillä. Ja Siikalahden Mikko alkaa, – sen hän kyllä tiesi. »Mistä saada rahoja?» Ilma oli kostea ja kylmä. Viheriäisinä, keskenkasvuisina lainehtivat vainiot. Taivaalla liikkui rumannäköisiä pilviä. Suomen heinäkuun yön hymyileville kasvoille oli vetäytynyt tumma suruharso. Tiellä liikkuvat ihmiset puhelivat hiljaa. Myöhästynyt rääkkä jostain pellosta rääkäisi, senkin ääni itkuiselta tuntui, aivan kuin olisi valittanut sitä, ettei hänen oikeata lauluaikaansa ole tänä suvena ollut ensinkään. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3268 5529 2006-09-07T13:54:19Z Nysalor 5 IX luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: VIII luku|VIII luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: X luku|X luku]] |otsikko=IX luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Ihmiset luulivat, että Grönberg oli jo kokonaan unohtanut, että Klitsiltä oli keväällä varastettu 30 tynnyriä rukiita. Takanapäin iskettiin silmää ja kuiskattiin hiljaa. Ja kun Karin Vennu nähtiin liikkeellä, katsottiin häntä joko pyhällä kunnioituksella taikka salaisella kauhulla, – tietysti jokainen aina sillä tavalla, miten kukin oman luonteensa valossa Vennun elämäntapoja arvosteli. Vennu liikkui jokaisen mielestä taas vapaammin ja rehvempänä kuin viime talvena. Talossa oli hyvin usein yövieraita, joita ihmiset säännöllisesti pitivät karkulaisina, olivatpa ne sitten keitä tahansa. Niin ikään oli siellä taas aivan julkisesti alkanut ahkerasti oleksia miehiä, jotka sen ajan, kun Vennu istui linnassa, olivat olleet hiljaa kuin myyrät. Tavallisesti siellä ryypättiin ja pelattiin korttia. Toisinaan lähdettiin ajolle, kierrettiin syrjäisillä metsäloukoilla lihavimmissa taloissa, pantiin hurjalla »pilalla» isäntäin housut tutisemaan ja emännät kattamaan pöytänsä talon parhailla ruokavaroilla, joista vieraat usein veivät mukaansa sianlihaköntin, palvatun häränpakaran tahi muuta. Kuivasen Ella, joka tässä takavuosina oli ollut joksikin aikaa muille tuntemattomasta syystä ulos potkittuna Vennun joukosta, oli taas saanut armon. Ella piti nyt kiini paikastansa ja seurasi Vennua kuin uskollinen koira, vaikka joutuikin toisinaan tämän pisteliään pilkan ja tuntuvain potkujen esineeksi. Mutta hyvä suhde Vennun kanssa paransi huomattavasti Ellan taloudellista tilaa. Velkojat, joita oli monta ja jotka olivat jo viime talvena olleet vähällä antaa Ellalle elinkeinoksi päivämies-ammatin, olivat nyt hiljaa kuin hiiret. Lapsilla nähtiin tuontuostakin parempia paloja kädessä. Aivan yleiseksi levisivät kuiskeet näistä asioista heinäkuulla. Tietääkö nimismies? Kyllä, yhtä ja toista oli hänelle käyty juttelemassa. Kyllähän ne nyt eivät olleet vielä varsin suuria nuo rikokset entiseen verraten, mutta kun Vennu joukkoineen vauhtiin pääsee, kun tulevat pimeät syysyöt, niin... Oikein todenteolla moni pelkäsi. Kuiskausta jatkettiin: Kuinka mahtaakaan olla Grönbergin rohkeuden ja pelottomuuden laita? Kyllähän hän oli kytkenyt, rangaissut ja selvää tehnyt, mitä muihin rikollisiin tulee, mutta... Ei Vennun kimppuun sentään hirviä pikkuisista asioista kukaan käydä. Nimismiehen arvo laskeusi muutamia asteita. Hänen nähtiin ahkeraan liikkuvan pitäjällä, olevan umpimielisempi kuin ennen, toimittavan ulosmittaukset ja muut toimituksensa säännöllisesti, vangitsevan muutamia pienempiä rikollisia, mutta pääpesä pysyi koskematonna. Kesä oli kylmä. Kasvullisuus oli niin myöhästynyt, että ukot odottivat jo varmaa katovuotta. Mäkituvissa oli nälkä. Monen mökin savupiippu oli jo lakannut savuamasta ja asukkaat lähteneet pussi selässä kiertämään maata leipäpalaansa kerjäten. Kun yöt heinäkuulla alkoivat pimetä, valvottiin monessakin talossa yksi henkilö erältä aitan tienoilla, pyssy ladattuna. Kun kaikkeen tähän totuttiin, vakaantui se ajatus, että Vennua oli mahdoton vangita, kun ei kukaan tiennyt häntä syyttää mistään erikoisesta. Silloin kouristi monenkin sydäntä tuska, toivottiin, että hän tekisi jotain, josta hänet voisi vangita. »Merkillinen mies!» sanottiin, »jokainen syyttää häntä kaikesta, eikä kukaan tiedä todenteolla, mihin hän oikeastaan on syyllinen.» Näihin aikoihin oli nimismies pitkissä kahdenkeskisissä keskusteluissa muutamain kanssa, jotka nykyään elivät kerjäämällä, mutta joista ainakin pari oli ennen hankkinut elinvaroja paljon rohkeammalla tavalla ja saanut sen johdosta linnassakin istua. Sattumalta tuli kerran hänen korviinsa, miten Saarikosken mylläri kuului kertoneen, että Kuivasen Ella oli ollut jauhattamassa koko kaksi tynnyriä rukiita. Hän kutsutti myllärin luoksensa. Mylläri ei ollut ennen ollut missään tekemisissä Grönbergin kanssa, ja kun tämä nyt vaati häneltä tiliä siitä, ketä kaikkia viimeisten neljän viikon kuluessa oli ollut myllyllä, ei mylläri kuolemaksensa muistanut kuin Varpulan Valeen, kirkkoherran, y. m., joilla hän arvasi olevan kyllä myllyttämistä. Ei hän sanonut muistavansa, oliko Ella ollut myllyllä sitten kuin viime talvena. Mylläri oli toimelias mies, varustettu erinomaisilla juttelu-lahjoilla. Nimismiehen palvelijat, joita huvitti aina olla korvat höröllään, kun joku kauan viipyi nimismiehen luona, kuulivat sinä iltana myllärin leikkisän suun parkuvan hyvinkin vakavalla tavalla. Isäntärenki sanoi suu hymyssä: »Niin se on, Mylly-Masa-parka, ei sitä tässä meidän talossa autakaan ketun juonet.» »Mitähän se meidän herra mahtanee ajaa takaa tähän aikaan», arvaili ajopoika. Kun mylläri myöhään lähti, ei hän ollut näkevinään vanhaa tuttuansa, isäntärenkiä, vaikka tämä seisoi pihassa. Pää alhaalla ja omituisen arkana hän käveli nopeasti pois koko kartanolta. Seuraavana aamuna sai isäntärenki käskyn valjastaa hevosen ja lähteä itse kyytiin. Poika pantiin sanomaan Isolan lautamiehelle, että tämä olisi kotona, kun nimismies pitäjälle mennessään tulee ottamaan hänet mukaansa. Mutta aivan samassa kuin renki toi laitumelta hevosta, ajoi pihaan Karin Vennu. Grönberg katsoi ikkunasta eikä tahtonut silmiänsä uskoa. Hetkiseksi valtasi hänet omituinen, levoton, epäröivä mieliala. Ja kun Vennu tuli sisään meluavin askelin, kovaäänisesti huutaen hyvää päivää ja tarjoten kättä, tunsi Grönberg yhä tuota hermostumista, joka oli sitä kiusallisempi, kun hän hyvin harvoin sellaista tunsi. Epäilemättä oli tämän herkän mielialan syytä tai ansiota, että hän huomasi Vennun istuessaan ryähtävän ja vetävän samassa henkeä aivan kuin olisi aikonut sanoa jotain, joka ei ollut hänelle oikein helppoa. Grönberg otti huomioon, että Vennu on asiastansa (mikä se sitten lieneekin) epävarma. Kohta Vennu kuitenkin aivan mitään edeltäpäin käypiä valmistuksia sanoi: »Te kuulutte tekevän minun syykseni sitä Klitsin jyväin varkautta.» Grönberg ei katsonutkaan Vennuun, ei vastannut mitään tämän kysymykseen, tuijotteli vaan ulos ikkunasta omituinen, tarkkaava ilme kasvoissa. Hän oli taas pannut merkille, ettei Vennu nauranut, vaan sen sijaan vetäisi henkeä ikäänkuin rintaa olisi ahdistanut. Vennu tuntui olevan hermostunut ja samalla epävarma. Kun ei nimismies puhunut sanaakaan, ei edes katsonut häneen, uudisti Vennu: »Onko se totta?» Silloin käänsi Grönberg läpitunkevan katseensa häneen ja virkkoi aivan tavallisella äänellä: »On.» Nyt Vennun silmissä vilahti jotain niin selvästi juoruavaa kuin joskus näkee lapsen silmissä, joka on tavattu pahanteosta silloin kun hän sitä kaikkein vähimmän aavistaa. Grönberg oli juuri tuota ilmettä vainunnut ja se teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että sydän rupesi rajusti sykkimään. »Mutta se on valhe!» huudahti Vennu. Grönberg oli alkanut jo saavuttaa täydellisen levollisuutensa. Nyt hän siirsi tuolinsa likemmäksi Vennua ja alkoi kiusallisella itsepintaisuudella katsella tämän silmiin sanaakaan ääntämättä, kädet ristissä rinnalla. Vennu joutui aivan raivoon tuosta merkillisestä katselemisesta. Hän hypähti ylös ja alkoi syytää suustansa sellaisella vauhdilla tyhjäksi tekeviä asianhaaroja, että pieni huone täyttyi melusta. Kun hän siihen väsyi ja istui uudestaan matkien jotain vakuutusta, kysyi Grönberg äkkiä: »Mutta sanokaa nyt, '''oletteko te syyllinen'''?» »Syyllinen!?» huudahti Vennu aivan rajattomasti hämmästyneenä. Hänhän juuri oli pitänyt pitkän esitelmän syyttömyydestään. Jotenkin tenhottomasti hän vastasi: »En minä ole syyllinen, sitähän minä nyt olen tässä sanonut.» »Sen minä olisin tietänyt ilman teidän tänne tulemattakin. Miksi te oikeastaan tulitte tänne? Sanomaanko sitä, että te ette ole syyllinen?» Vennu puri hampaita. »Niin tietysti.» Grönberg naurahti ja astui ihan Vennun eteen. Pistäen kädet syvälle housujen taskuihin sanoi hän erinomaisen painokkaasti: »'''Te olette syyllinen'''.» Silmänräpäyksen näkyi Vennun silmissä tuo omituinen, hätivä ilme. »Kuka sitä on sanonut?» kysyi hän. »Minä.» Vennu nousi seisomaan. Rajulla sisällisellä ponnistuksella näytti hän voineen nyt hetkiseksi karkoittaa itsestään masentavan ryhdittömyyden, joka häntä kiusasi. »Minä en ole koskaan pelännyt yhtä miestä!» hän huudahti, rytkäytti samalla isoa ruumistaan ja tahallaan kosketti suurta tuppeaan, joka vyössä heilui vatsan päällä. Silloin Grönberg, paljon nopeammin kuin Vennu osasi aavistaakaan, hyppäsi ylös, tempasi hänet kauluksesta pitkin pituuttaan lattialle ja veti tupesta pois puukon, jonka heitti nurkkaan. Vennu alkoi karjua lattiassa. Grönberg ei halunnutkaan pitää häntä siinä, vaan nousi, antoi Vennunkin vapaasti nousta, otti kaapinlaatikosta revolverin ja käsiraudat. Hän oli jo valmiina, kun Vennu nousi hurjasti meluten. »Tänne kädet!» Grönberg näytti käsirautoja. »Ei koskaan suosiolla!» Vennu astahti askeleen pari takaperin. Silloin otti Grönberg ensinnä Vennun oikean käden ja pisti sen käsirautain väliin, sitten vasemman. Kun Vennu jälestäpäin tätä vangitsemistaan ihmetteli ja kertoi, ei hän koskaan voinut selittää, miten se oikeastaan tapahtui. Hän tunsi itsessään niin kummallista pelkuruutta ja ala-antavaisuutta, aivan kuin hän olisi ollut vain pahankurinen lapsi, jonka kuitenkin täytyy taipua. Renki sai käskyn valjastaa hevosen. Vennu sai sillä aikaa istua ja hänellä oli siinä tilaisuus katsella, kun Grönberg pitkin, painavin askelin mittaili pienen kamarin lattiata mitään puhumatta. Vennu yritti tuontuostakin jollain raa’alla tavalla ilmaista, että hänellä vielä oli jälellä luontoa, itseluottamusta ja voimaa. Mutta häneen vaikutti hyvin harmillisesti, kun ei Grönberg puhunut mitään, ei edes ärjynyt ... että olisi edes jotenkin saanut tietää, mitä se hänestä ajatteli. Grönbergin jokaisessa piirteessä oli nyt sellainen vakavuus, varmuus ja itseluottamus, että Vennu vaistomaisesti alkoi käsittää, että hänen loistoaikansa oli mennyt, auttamattomasti mennyt, ettei sitä kykenisi enää millään kurilla eikä voimalla palauttamaan. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Pihti puristi melkein liiaksi, semminkin toista käsirannetta. Grönberg hänen silmissään kasvoi yhä. Vennua puistatti oudosti, vaistomaisesti käsitti hän, että tuo mies, joka vaivatta oli hänet kytkenyt, edusti jotain hänelle tuntematonta tulevaisuuden voimaa. Kun lautamies tuli, lähdettiin. Kolmisin istuivat he nimismiehen kaksi-istuimisiin kieseihin ja ajoivat vanginkulettajalle päin. Renkipoika sai viedä Vennun hevosen kotiin. Kun ihmiset näkivät Vennun istuvan nimismiehen vieressä raudat käsissä, nostivat miehet Grönbergille lakkiansa nöyremmin ja naiset niiasivat syvempään. Lautamies takaistuimellaan hymyili ja iski silmää melkein jokaiselle. Ja kun kuorma oli mennyt ohitse, jäivät useat vielä tielle seisomaan ja perään katsomaan. Sitten temmattiin sääret kainaloon ja juostiin levittämään kyliin tietoa, että Karin Vennu on pantu kiinni. Mistä syystä, sitä ei kukaan tietänyt, mutta tilaa arvailemiseen oli yllinkyllin. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3269 5530 2006-09-07T13:54:23Z Nysalor 5 X luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: IX luku|IX luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XI luku|XI luku]] |otsikko=X luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Samana päivänä, josta edellä kerrottiin, makasi Kuivasen Ella selällään sängyssä ja imi piippuaan niin vahvasti, että koko tupa oli harmaana. Kelloseppä Ahlström korjaili pöydällä hajallaan olevaa repeteeriä, jonka Ella oli juovuksissa viime viikolla viskannut nurkkaan. Muutamia lapsia melusi lattialla leikkien. Emäntä-Sanna kyhösti tulisijan ääressä mustan kahvipannun kera, yrittäen saada tuoreita puita palamaan ja mässäten niitä. Epäjärjestys oli kaikkialla oikein ihmeteltävä, mutta nälkää ja puutetta ei näyttänyt olevan, sillä pöydän nurkalla, penkillä ja hyllyllä oli kaikenlaisia vateja ja kippoja sisältäen puuron ja vellin jätteitä. Ella potkaisi saapaskohjaleella sängyn jalkapäähän ja virkahti: »Entä olis se ollut, Ahlströmi, vähän sopivaa, kun ei se Eeva olisi ollut niin mieliteoillansa. Nyt ei tarvitsisi muuta kun paratiisissa mammuskella ja rusinoita ja fiikunoita popsia. Ja kun ei se ollut kuin omena, jonka se Eeva otti ... sellaista muikeata raatoa! Olisi jättänyt ne puunoksille iankaikkiseksi.» »Joo», sanoi kelloseppä partaansa nauraen, »ette tekään tarvitsisi tätä vanhaa repeteeriä korjuuttaa ja maksaa siitä minulle korkopalkkoja näin köyhänä aikana. Ei silloin kelloja tarvittaisi, kun ei olisi mitään työn kiirettä.» »Nii-in. Paljonko meinaat ottaa siitä?» »Noo, ruplan ... ja mitä siinä nyt on työtäkin.» »Pane s–noille!... ja jätä sitten koko kello siihen ihan niin kuin se nyt on, taikka...» Saappaiden kojahtelemisista sängyn laitaan kuulosti, että Ella oli nousemisen puuhissa. Kelloseppä katsahti sinne vähän vauhkasti. »Olkoon sitten, jos niin tahdotte. Mutta totta puhuen, yhden markan se maksaa, jos se korjataan.» »Viisi kopekkaakin on liikaa tällaisena aikana», muistutti emäntä takan äärestä. »Hääh?» kuului sängystä, missä Ella nyt istui, jalat roikkumassa alas, »mitä se ämmä? Pidä sinä suus kiinni, märkä rynsy!» Sitten kellosepälle: »Joo no, kyllähän se taito maksaa. Saamari, kun osais ihminen tehdä edes hameenlykkyjä ämmille, mutta kun ei taida muuta kuin tuota oikoista varsityötä, ja se on niin jumalattoman raskasta.» Ahlström huomasi, että vihuri oli ohitse, ja virkkoi: »Niin se on: kun moukka tulee pois ihmisen sisästä, niin se maksaa rahaa; palkat nousevat.» »Mutta se on vähän ihmeellistä, Ahlströmi, ettet sinäkään ole rikastunut paremmin, kun sinä tulet aina niin huonosti toimeen, vaikka olet jotenkin näsäviisi mies.» Ahlström nousi ylös kismittelemään ja käsiänsä levittäen virkkoi suurella vakuutuksella: »Ei sivistyneet ja tällaiset herrat koskaan rikastu, ne vaan rahoillansa nauttivat elämästä.» Ella nauroi hörötteli ja rupesi sitten tuikeanlaisesti kyselemään emännältä: »P–ko sinä siellä sen kahvin kanssa tuhrit, kun ei siitä tule valmista ikänä?» Samassa hän pudotti itsensä jaloilleen lattiaan, nähtävästi uhkaavissa aikeissa, mutta pidätti puuhansa, kun huomasi tuvan oviloukossa Varpulan piika-Tiinan kylänkepin kanssa. »Kaa!» huudahti, »kun täällä on ihmisiäkin eikä tuo sano.» '''Tuo''' oli tavallisesti emäntä. »Kylänkeppiäkö se Tiina on tuonut?» Hän kävi ottamassa sen tytöltä. »Katsos, kellomestari, kylänkeppiä», rupesi Ella kehumaan ja näyttelemään. »Ei niitä vaan sellaisia joka puussa kasvaa, se on niin kuin Jumalan luoma.» Toinen ei katsonutkaan, rupesi kellonratasta harjatessa vain irvistelemään: »Kaikista ne moukat komeilevat.» Ella katseli nolona vuoroin keppiä, vuoroin Ahlströmiä. »On sulla juutaksella suuta», sanoi, »jos mä viitsin, niin leivottelen tuolla selkäs niin pehmoiseksi että...» Emäntä oli nyt kahvipuuhissaan ehtinyt niin pitkälle, että kaatoi sitä kuppeihin ja Ella siirtyi nauttivan näköisenä lähemmäksi istumaan. »Tule, Ahlströmi, ottamaan kahvia. Peijakas, kun olisi viinatilkka sekaan... Kuule, kaada nyt emäntä tuolle Tiinallekin, tottapa sieltä pannusta tulee.» Emäntä mutisi jotain itsekseen ja kaadettuaan ensin itselleen kupin ja vadin täyteen hyllykaapin kulmalle, hyypötteli pannun takanporoon. »Kaada nyt, kaa!» kun ei emäntä totellut. Ahlström istui juomaan hänkin. »Kaataisko emäntä kupin tälle, jos tämä olis '''talollisten tyttäriä'''?» kysyi. Ella iski silmää pöydän yli, että kyllä hän ymmärtää, missä mennään. »Sun ei tule tutkia, eikä mun tunnustaa!» kuului emännän puolelta. »Ei minua tarvitse kahvitella», selitti Tiina hämillään siitä, että hänelle niin harvinaista kunniaa ajateltiinkaan. »Mitä emäntä?» juuritti Ahlström. Huonosilmäisen akan kasvoilta ei voinut juuri mitään mielenilmettä huomata. Ei hän mitään sanonutkaan. Jos tuon kanssa riitaan rupeaa, niin jättää pian kellon hajallisena pöydälle talonväen ihmeteltäväksi. Ahlström jatkoi: »Kuulkaa, kaatakaa nyt se kuppi tuolle Tiinalle, minä maksan siitä viisi penniä.» »Voi juutina kumminkin», ähkyi Tiina hämillään. Nyt emäntä mutisi jotain, että saa sitä kyllä rahattakin, kun se siksi tulee, ja aikoi kaataa Tiinalle omaan tyhjään kuppiinsa. »Ei», esti Ahlström, »teidän pitää ensinnä pestä kupit, näissä on poroja.» Emäntä jo suuttui: »Ei suinkaan sitä nyt niin kovin herroiksi.» »Herroiksi?... herroiksi?» nauroi Ahlström. »Kylläpähän sitä osataankin herroiksi!» »Sakoista ne rahat maksetaan.» »Syökää itse sakkoja, koetteeksi.» Mutta nyt emäntä siunasi ja sanoi, että vallesmanni on pihalla. Tuiskuna hän riensi syytämään kahvikuppia kaappiin, kelloseppä ryhtyi työhönsä, ja Ella seisoi tukka pystyssä, tolkutonna kysymysmerkin näköisenä keskilattialla, kun nimismies tuli sisään. Grönberg sanoi hyvän päivän. Ellalta ei tullut siihen vastattua muuta kuin katsellen sivuillensa: »Täällä on sellainen siivo, ettei tahdo kulkemaan päästä.» Aivan kuin hän olisi tahtonut saada nimismiehen huomion kiinnitetyksi akkaväen puuhiin. Huolimatta siitä sanoi Grönberg. »Oletpa kotona. Pane vaatetta päällesi ja lähde minun mukaani.» »Mihin nyt?» »Sinne meille vaan.» »Mitä nimismiehellä nyt...?» »No no, sittenpähän näet.» Ella rupesi etsimään nurkista ja ryysyläjistä vaatteitansa. Suuren penkoamisen perästä hän löysikin vihdoin takin puuloukosta halkojen alta. Seisoessaan ja odottaessaan Ellaa katseli Grönberg ympärilleen ja virkahti aivan kuin sivumennen: »Talossa ei ole puutetta.» »Ostettiin rukiita tässä...» sanoi Ella. »Keneltä isäntä sai ostaa rukiita?» »Tältä kestikievarilta ostettiin, ja...» Ella oli nyt valmis, joten lähdettiin. Tultuaan kotiin antoi Grönberg Ellan seista kamarin ovipielessä, heitti itse takin pois päältänsä, otti esiin pienen muistiinpanokirjan pöytälaatikosta, selaili ja tutki sitä hetkisen. Siellä oli m. m. tällainen Ellaa koskeva muistiinpano: »Helmikuun 12 p:nä sai Kuivasen Ella Mikko Siikalahdelta jauhomaton velaksi Karin Vennun takauksella.» Mitään muuta selvää ei ollut saatu Ellan viljan ostoista. Yleisesti kuitenkin tiedettiin, että viime vuosi oli ollut hänelle jo melkein täydellinen katovuosi. Grönberg astui Ellan ääreen ja kysyi: »Mistä sinä olet tänä talvena saanut viljaa?» »Kaupungista on haettu ja...» »Vai kaupungista!» »Niin ja tältä Klitsiltä ja ... ja Siikalahden kestikievarilta.» »Sinä sanoit ostaneesi '''rukiita''' kestikievarilta?» »Niin tuota ... en minä nyt muista, oliko ne jauhoja vai rukiita, kun...» »Ella, sinä tiedät, etten minä kärsi '''valhetta'''. Kerro nyt lyhyeen ja selvästi, '''kutka''' ovat olleet '''osallisia''' Klitsin jyväin varkaudessa?» »Klitsin jyväin varkaudessa?» kysyi Ella niin ihmettelevällä ja varmalla äänellä, että Grönberg tunsi hiukan pettyneensä. »Sitä en minä tosiaankaan tiedä», jatkoi hän. »Etkö tosiaankaan tiedä mitään?» »En mitään», vakuutti Ella niin varmalla äänellä, että joku toinen kuin Grönberg olisi uskonut. Mutta nyt oli siitä se seuraus, että Ella sai vasten leukojaan niin kovalla kädellä, että lensi pää edellä ovea vasten, joka poukahti auki. Ella jäi hievahtamatta makaamaan kynnykselle poikki teloin. Aivan rauhallisena meni Grönberg istumaan ja alkoi piippua polttaa ja mietiskellen katsella ulos ikkunasta. Mutta kun Ellan makuu alkoi tuntua liian pitkälliseltä, meni hän ja potkaisi tätä selkään karjaisten: »Ylös, lurjus!» Ella päästi heikon äänen. »Laita paikalla pystyyn itsesi, taikka...» Ella alkoi todellakin vääntää itseänsä pystyyn. »Heitä tuo takki päältäsi.» Ovi pantiin lukkoon. Ellassa vapisi joka nikama. »Sinä tiedät, Ella, mikä sinua odottaa, ellet nyt kerro kaikkea, minkä tiedät tuosta jyväin varkaudesta.» Ella istua rojahti raskaasti tuoliin, oli hetken vaiti, laski otsan käsiinsä ja huokasi äänellä, joka ilmaisi sanomatonta tuskaa ja sortumista. Grönberg huomasi, että ollaan hyvällä alulla. »Pane piippuun, Ella, tässä on tupakkaa», kehoitti hän. »Äsken annoin minä Karin Vennulle kihlat ja vein hänet vanginkulettajalle häitä odottamaan.» Ella nosti päätänsä: »'''Onko Vennu pantu kiinni'''?» »On.» Tuskissaan pani Ella piippuun, saadakseen siitä jotain helpotusta. Sitten hän sanoi aivan hiljaa: »Kun ihminen on oikein häjy ja oikein köyhä, niin se joutuu tekemään kaikenlaista.» Nimismies kohteli erittäin ystävällisesti ja suurella osanotolla Ellaa, joka vastustelematta nyt kertoi, miten heitä oli ollut seitsenmiehinen joukko, jotka olivat eräänä yönä tyhjentäneet Klitsin jyvälaarit. Tuuma oli lähtenyt »Vennuperkeleestä», kuten Ella häntä nyt nimitti. Vennun kaksi renkiä oli ollut kahdella hevosella mukana. Itse ei Vennu ollut mukana enempää nyt kuin koskaan muulloinkaan. Kolme varkaista oli ollut toisesta pitäjästä, ne kaksi muuta olivat talollisia täältä omasta pitäjästä, ja Ella luetteli kaikki. Vasta tunnustuksensa tehtyään huomasi hän kysyä, oliko Vennu tunnustanut. Ei ollut tunnustanut. »Se tappaa minut, kun irti pääsee», valitti Ella. Nimismies koetti lohduttaa, että hän kyllä pitää siitä huolen, ettei Vennu niin aivan heti irti pääsekään. Mutta se ei Ellaa paljoakaan rauhoittanut, sillä hän pelkäsi, ettei Vennun päälle voida sitovasti todistaa mitään, ja siksi hän Jumalan nimessä rukoili, ettei nimismies antaisi ilmi sitä, että hän on tunnustanut. Ella oli suuressa sieluntuskassa, valitti ja vaikeroitsi sitäkin, että oli sellainen raukka, kun ilmoitti. – Illalla kokoutui ihmisiä kautta pitäjän vanginkulettajan luo vankeja katsomaan, sillä kaikki Ellan ilmoittamat miehet oli tuotu sinne, paitsi Vennun toista renkiä, joka jo pari viikkoa takaperin oli paikkakunnalta kadonnut, sekä noita toisesta pitäjästä olleita varkaita, joiden kiinnipanosta oli sen pitäjän nimismiehelle erityinen ilmoitus lähetetty. Tutut olivat vanhan tavan mukaan tuoneet vangeille viinaa. Toiset olivat jo päissään, kun nimismies viimeistä tuoden saapui taloon. Siellä oli kansaa tungokseen asti ja suuri melu. Vangit, ja etupäässä Vennu, olivat saaneet takaisin luontonsa, kun ensi hämmästys oli ohitse. Meteli lakkasi, kun nimismies astui tupaan. Mutta kun vanginkulettaja alkoi lukita jalkarautoja viimeksi tuodun nilkkoihin, alkoi Vennu kirota. Hän tahtoi vielä kerran näyttää olevansa mies, joka ei pelkää. Toiset yhtyivät samaan melskeeseen, sekä sitä säestämään tervehtimään tulleet tuttavat. »Hiljaa!» Se räjähti varmasti samalla kuin jalka paukahti lattiaan. »Ei yhden miehen käskyllä!» huusi Vennu, ja hampaitten takaa kuului toisten kirouksia. Joutilaat katsojat vetäytyivät peloissaan ovipuoleen. Mutta nyt näki Grönbergin hehkuvista poskista, että hän oli suuttunut, kun hän astui Vennun ääreen ja antoi hänelle vasten leukoja puustin julmalla nyrkillään. Vennu hoipertui penkkiä vasten, ja naamasta alkoi vuotaa veri. Vennu kirosi ja sanoi, että vaikka paikalle tappaisit, niin sittenkään ei hän itke, ja että kun hänen kätensä olisivat vapaat, niin saataisiin koettaa... »Mutta vielä ne kerran ovat vapaat!» Toiset murisivat ja helistelivät kahleitansa. Silloin veti Grönberg Vennun pitkäkseen lattialle ja alkoi antaa kasakanpampulla poikki selän sellaisella vauhdilla, että Vennu lopulta rupesi parkumaan ja pyytämään armoa. Ja armo annettiin. Silloin oli huoneessa niin hiljaista, ettei pienintäkään rautain heläystä kuulunut. Kaikkien, ja etupäässä vankien kasvoilla oli kauhun ilme. Vennu makasi lattiassa yhä suullansa ja ähki vaikerrellen hiljaa. »Ulos tuvasta kaikki tänne kuulumattomat!» käski nimismies. Ja käskyä noudatettiin paikalla. Kun Grönberg sattumalta läheni Ellaa, älähti tämä: »En minä ole rähissyt ... herra vallesmanni!» »Se on sen parempi itsellesi», sanoi Grönberg ja silmäili vuorotellen vankeja, jotka tuskin uskalsivat hengittää. »Ja muistakaa te», sanoi hän, »että jos te synnytätte pienintäkään rähinää taikka levottomuutta talossa, niin huomenna, kun minä tulen tänne, teen sylttyä joka ainoan selkänahasta, roistot!» »Korjaa sinä lurjus itsesi sieltä lattialta!» ärjäisi hän Vennulle, »taikka tahdotko saada lisää?» Vennu väänsi itsensä nelin ryömin ja pyysi päästä sänkyyn. Se hänelle myönnettiin. Lukittuaan vangit seinään lähti Grönberg pois. Matkalla eivät lautamies ja hän puhuneet toisilleen montakaan sanaa. Ilta oli jo alkanut hämärtää, ja joitakuita tähtiä näkyi taivaalla. »Mahtaneeko tulla halla tänä yönä?» virkkoi Grönberg taivasta katsellen. »Kyllä on sellaiset merkit», sanoi lautamies ja huokasi. »Saa nähdä, mitä me tänä syksynä korjaamme, kun tuo ruiskin vasta hedelmöi.» »Sen Jumala yksin tietää.» Halla olikin sinä yönä. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3270 6064 2006-09-24T15:29:29Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: X luku|X luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XII luku|XII luku]] |otsikko=XI luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Kesä oli kulunut. Oli syyskuun 4:s päivä. Vainiot viheriöitsivät vielä. Aurinkoa, joka oljen muuttaa kullan keltaiseksi ja jyvän kypsyttää, ei näkynyt. Tuuli, joka oli useampia päiviä peräkkäin huokunut pohjoisesta kuin vallaton poika, oli nyt päässyt omiin valtoihinsa, riehui, pauhasi ja vihelteli. Ilta lähestyi. Taivaslaki puhdistui pilvistä ja loisteli läpikuultavan kirkkaana. Tuuli, ikäänkuin se olisi tahtonutkin saada vain pilvet pyyhityksi pois leveäin siipiensä tieltä, laskeutui väsyneenä levolle. Oli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja pauhinan jälkeen, johon korva useampina päivinä peräkkäin oli tottunut, tuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin näyttivät jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana, olisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa, – ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin, puunlehtiin tai tähkäpäihin, – kaikki ne olivat mykkinä kauhusta. Silloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät, sivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin että koko pellon yli kävi laine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa. Liikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä useat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen. Noin kello 1 tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa vasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua, silmät tuijottaen tuonne hämäryyteen katoavan sarkansa etäisintä nurkkaa kohti. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä varjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului, ilmaisivat, että ne olivat miehiä. Kirkkaalla taivaslaella pilkisteli joukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä kulettamaan kaikua, että nuo liikkeellä olevain miesten yskimiset kuuluivat tavattoman kauas. Erään tuollaisen yskähdyksen kuultuaan viereiseltä saralta kohotti Hautalainen päätänsä sinnepäin. Ja niinpä hän näki siellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen hopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikäänkuin tuo huomio olisi nostattanut jotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, ryähti hänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse. Kuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti maahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten otti hän käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat kuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kaiketi niistä, kun hetkisen piti kädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elävistä. Rauhalan äijän ryähteleminen käänsi Hautalaisen huomion nyt uudestaan sinnepäin, mistä se kuului. Äijä tulla lynttysi pellon pientaretta pitkin. Tällä välin oli sumu alkanut tiivistyä, ja lyhyessä hetkessä se sulki näköpiirin hyvin ahtaisiin rajoihin. Sumu siveli kasvoille omituiselta tuntuvaa kylmää lietettä, joka tuntui puolittain rasvalta ja puolittain lumelta. Pieni, vanha Rauhalan ukko saapui Hautalaisen luokse, kädet syvällä housujen taskuissa, selkä oli vuosien ja työn painon alla koukistunut. »Onpa vaarikin liikkeellä», Hautalainen sanoi katsellen toisaalle. Vastaamatta tähän virkkoi äijä: »Tämä yö vie kaikki.» Ääni värähti niin oudosti, että Hautalainen ehdottomasti katsahti kylän vanhimpaan isäntään. »Jollei nouse tuulta», vastasi hän. »Ei nyt nouse tuulta, saat nähdä.» Äijä jatkoi hiljakseen matkaansa ja puhui sieltä: »Tänä vuotena kuolevat ihmiset nälkään.» Hautalainen alkoi seurata äijää, tietämättä itsekään miksi. Tuo vanhus oli enimmäkseen kotonaan, ei käynyt usein kylässä, oli varoissa ja parjasi aina niitä, joilla oli velkaa, eikä yleensä löytänyt muissa ihmisissä paljoa hyvää. Mitään ystävällisiä naapurussuhteita ei heillä keskenään ollut. Tuntien äijän luonnetta edellytti Hautalainen, että tämä pilkoillaan lausui viimeisen huomautuksen. Hänen luontonsa kuohahti, ja vähän ajan kuluttua hän virkahti: »Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.» »Koskee se», myönsi äijä. »Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.» Äijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että Hautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa. »Ei ole... Pitäiskö olla?» »Enhän minä sitä...» »Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä kädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut minun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal’auta kadehtisikaan sitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.» Hautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi sävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan. »Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla kuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa – kumma, ettei Jumalan käsi sitä rankaise.» Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen, joka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi ukko: »Minä olen nuorempana, kun oli kovia katovuosia, syönyt paljasta pettua monta vuotta, säästääkseni siemeniä ja karttaakseni velkaantumista ... niin että jos minä tänä vuotena syön puhdasta leipää, niin... Vaan mitäs siitä, maailma huononee aina vain.» »Eipähän se näy paranevankaan.» Äijä katseli valkeain, pitkäin silmäripsien alta: »Sinä olet niin paljon nuorempi kuin minä», sanoi hän, »että mä kelpaisin melkein isäksesi, niin sen tähden sanon sulle, että sinä olet liiaksi hyväluontoinen, sinä olet sekaantunut paljon takauksiin, Janne.» Hautalainen tunsi, että kylmyys ja vilu, jota hän oli yhä enemmän alkanut tuntea, nyt yhtäkkiä muuttui hiottavaksi kuumuudeksi, ja omissa silmissään hän rupesi näyttämään kovin poikamaiselta ja aralta. »Se on totta», myönsi hän, »mutta kun minua maailmassa on autettu ja taattu, silloin kun minä olen tarvinnut, niin minä olen pitänyt velvollisuutenani auttaa myöskin muita.» »Hm», murahti äijä. »Paha se kyllä on, ja minä olen uudestaan sen tähden velkaantunutkin.» Kaikki tämä, mitä hän lausui, kuului kovin nöyryyttävältä. »Hm, sillä on myöskin väli, minkälaisia miehiä sopii mennä takaamaan.» Äijä lähti sen enempää sanomatta astumaan aidanviertä kotiin päin, kunnes tultuaan rinnin kohdalle, mistä astui ulos vainiosta maantielle, virkkoi itsekseen, mutta niin kovaa, että Hautalainen, joka vielä seisoi paikallaan, kyllä sen kuuli: »Kaikki nyt otetaan tänä yönä.» Ja hän silmäili taivaslakea kohti, missä tähdet kirkkaasti loistivat ja vilkuttivat. Kauan seisoi Hautalainen paikallaan vielä ja syrjäinen olisi saattanut luulla hänen nukkuvan. Se olisi ollut kuitenkin suuri erehdys. Sillä hänen sielunsa valvoi luoden eläviä ja kammottavia kuvia edessä olevasta elämästä. Tuskallinen aavistus siitä, että hän ajattelemattomuudessaan oli menettänyt oman ja koko perheensä toimeentulonehdot uskaltamalla takauksiin enemmästä kuin hän itse, joutumatta perikatoon, saattoi vastata, oli nyt paisunut täydeksi varmuudeksi. Hän oli aina ennen tuudittanut levotonta omaatuntoaan sillä vakuutuksella, että tarvitsevaa lähimmäistä on velvollisuus auttaa. Mutta mitä se auttaminen nyt oli hyödyttänyt? Korkeintaan lykännyt muutamain vararikkoa jonkun aikaa eteenpäin, mutta samalla valmistanut hänen ja hänen perheensä turmiota. Jos hän voisikin pitää talonsa, joutuisi hän kuitenkin sellaiseen velkaan, että hänen luottonsa olisi mennyt... Hän kyykähti maahan koettelemaan ruohoa. Harvinainen, huokauksen tapainen huudahdus »Hyvä Jumala!» pääsi hänen suustansa, sillä ruoho oli jo kankeata ja koperossa. Sitten tempasi hän kouraansa tähkiä; nekin olivat jo paljon kylmempiä ja hänen mielestään elottomampia kuin äsken. Ja aamuun oli vielä monta tuntia. Sillä aikaa ehtii halla jo puristaa mehun itse oljestakin! Sanaakaan sanomatta nousi hän raskaasti ja väsyneesti aidan ylitse maantielle, joka siinä oli hyvin korkealla. Halla, joksi sumu nyt oli alkanut muodostua, oli jo laskeutunut niin alas, että sen ylitse näki kirkasta taivasta vasten kylän tummat rakennukset. Mutta sitä vastoin itse hallakerros oli niin paksu ja sakea, että kun Hautalainen käveli kotiin päin, tunsi hän olevansa kuin keskellä lumipyryä. Kun hän oli ehtinyt kylään, oli halla jo siellä muutamin paikoin hälvennyt. Muutamain talojen ikkunoista pilkisteli tulenvalo ja sieltä täältä kuului jalkain kapsetta ja rykimistä, ilmoittaen, että koko kylä oli valveilla. Juuri kun Hautalainen astui portailleen, äkkäsi hän emäntänsä nurkan takaa kiirehtivän tupaa kohti. Jo etäämmältä luuli vaimo huomaavansa miehen synkeän katseen tahi ainakin hän sitä aavisti. »Ei '''kaikki''' ole mennyttä vielä», sanoi vaimo ehdittyään miehensä rinnalle. Ääni tosin vapisi, mutta siinä oli sittenkin jotain niin varmaa, että mies oudostellen ja kysyväisesti katsahti häneen. »Jumala elää vielä», jatkoi emäntä. Ikäänkuin pettyneenä jossain toivossaan murahti mies hylkäävästi. Nuoret nukkuivat tuvassa säestäen toistensa raskasta, levollista hengitystä. Isäntä meni istumaan pöytäpenkille ja emäntä pistäysi kamariin. »Jumala», ajatteli mies. Taikka oikeastaan ei hän sitä ajatellut, se vain soi hänen korvissaan ikäänkuin kaiku. Hän istuutui raskaasti pääty-ikkunan eteen penkille laskien kyynärpäänsä ikkunalle ja tuijotteli ulos harmaaseen yöhön. Auringonnousun aika läheni, ensimmäinen heikko, kuultava sarastus valaisi hallasumua, joka yhä paksuni ja paksuni lähestyessään maata. Viime vuorokausien alinomainen tuskallinen jännitys, levoton ahdistus ja kauhistavimmat olettamiset olivat väsyttäneet Hautalaisen siksi, että hänen tajunsa nyt ikäänkuin nukkui, vaikka silmät olivat auki. Jonkinlainen välinpitämätön yhtäkaikkisuuden tunnelma kääräisi hetkeksi levoittavien siipiensä suojaan kärsivän sielun. Tieltä, joka meni pääty-ikkunan ohitse, kuului taas raskas astunta ja yskiminen. Se havautti Jannen katsomaan. Varpulan Valee siellä tuli vainiolta pitkä riihitakki yllään. Yhtäkkiä tapasi Janne itsensä ajatuksissaan matkimassa äskeistä vaimonsa lausetta: »Jumala elää vielä.» Ja samassa kun hän sen keksi, johtui mieleen ajatus: »Mitähän se siellä kamarissa mahtaa tehdä? Jokohan meni nukkumaan?» Tuo luulottelu sai miehen luonteen hiukan kuohumaan: kun saattaakin mennä makaamaan ja nukkumaan tällaisena yönä!... Vihaisena lähti hän kamariin aikoen herättää vaimon ja pitää tälle nuhdesaarnan. Mutta avatessaan kamarinoven näki hän emännän kokoon köyristyneenä polvillaan vuodetta vasten ääneen rukoilemassa. Hän rukoili aivan omalla vienolla, meluttomalla tavallaan, joka nyt vaikutti mieheen niin pehmittävästi kuin jotain yliluonnollisen pyhää ja hillitsevää olisi ollut tässä huoneessa. – – »Sinä rakas, kaikkivaltias Jumala, jolla on valta ja voima taivaassa ja maan päällä ja jota ilman ei meitä olisikaan!... Sinä etsiskelet kansaa, sinä annat toisinaan askeleesi lihavuudesta tiukkua, mutta me emme sinua kiitä. Sinä rankaiset meitä nälällä ja kalliilla ajalla, että me nöyrtyisimme. Opeta Herra meitä ajattelemaan, ettei meidän suurin onnemme saa olla lihavasti katetussa pöydässä, vaan että me sen löytäisimme Sinussa, Sinun iankaikkisessa rakkaudessasi. Mutta älä anna meidän synnissä nukkua, älä rankaise meitä hirmuisimmalla vitsallasi, älä käännä kasvojasi pois meistä, Herra...» Janne oli hiljaa istunut tuolille. Nyt häneltä pääsi väkivaltainen hyrskäys, joka puistatti jykeviä hartioita ja pani leuan vavahtelemaan. Ja niin kuin jotkut salaiset voimat olisivat häntä temmanneet liikkeelle, lankesi hän kömpelösti erästä tuolia vasten polvilleen ja rupesi itkemään. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3272 5532 2006-09-07T13:54:38Z Nysalor 5 XIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XII luku|XII luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XIV luku|XIV luku]] |otsikko=XIII luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Nimismies Grönberg ei ollut nukkunut viime yönä silmäntäyttä. Vasta aamulla 7 tienoissa oikaisi hän itsensä vuoteelle aikeessa hiukan nukahtaa, ennenkuin lähtisi pitäjälle toimituksiin, joita tälle päivälle oli satuttu määräämään useampia. Hän kuuli raollaan olevasta ovesta, että keittiössä joku kyseli häntä, mutta piika selitti hänen juurikään menneen levolle, »kun oli koko yön valvonut ja kävellyt ulkona», ja käski vieraan istua odottamaan. Mutta kun häntä ei unettanutkaan, nousi hän ja meni keittiöön katsomaan. Siellä istui Karhun Esa. Mentiin kamariin. »Mitä asiaa olisi?» Esa seisoi ovipielessä, huulet jo liikkuivat, mutta kuitenkin piti yskiä pari kertaa ennenkuin sieltä tuli sanoja. »Niin ... minä olen tuumannut että ... jos vallesmanni vielä tarvitsisi renkiä, niin minä nyt tulisin.» Kaikki tuo tuli niin harvakseen kuin Esan olisi täytynyt pakottaa ulos jokainen sana aivan erikoisilla ponnistuksilla. Grönberg katseli häntä vakavasti, ja Esalle näytti olevan tuskallista seisoa siinä. Hän koetti edes rykiä karaistakseen itseänsä. »Vai niin», virkkoi Grönberg hetkellisen vaitiolon perästä, »kyllä minulla jo on renki pestattuna, mutta...» »No ei sitten...» Esa jo liikahti lähteäksensä. »Älä nyt mene, istu.» Esa ei kuitenkaan istunut, mutta paikalleen hän jäi. »Mitä sinä tahtoisit palkkaa?» »Mutta jos teillä on renki pestattuna, niin... En minä toisen eteen.» »En minä sitä tarkoittanutkaan, mutta sille toiselle olisi toinenkin paikka.» »Saisko se sen?» »Kyllä.» »No sitten. Mitä nimismies itse nyt katsoisi kohtuulliseksi palkaksi?» Esa kysyi tuota niin arasti, että se melkein kuulosti huokaukselta. »Hjaa... Kesällä lupasin muistaakseni sataviisikymmentä. Mutta nyt on toinen aika.» »Minä en niin paljoa pyydäkään.» Grönberg katseli nyt hiukan kummissansa Esaa. »Täytyy mennä melkein puolet alaspäin», sanoi hän arasti. »Seitsemänkymmentä viisi markkaako?» »Jaa ... sinne päin.» Oltiin vaiti. Esa pyöritteli lakkia kädessänsä. »Tuota», alkoi hän, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. »Tuota ... minä olen ajatellut ... että kun teillä varmaan tullaan tänäkin talvena syömään petutonta leipää, niin ... tuota ... enkö minä saisi ainakin joskus leipäosaani kotiin lapsilleni... (Tässä syntyi pitempi äänettömyys, sillä Esa nieleskeli ja Grönberg kuunteli henkeä vetämättä.) Minä itse söisin sitten täällä kotoani tuotua sekaleipää, sillä...» Esan ääni sortui, hän pyyhkäisi lakinperällä nopeasti poskille vierivät kyyneleet. »Onko sinulla monta lasta?» kysyi Grönberg hiljaa. »Kaksi.» »Joko olette syöneet sekaleipää?» »Ei, mutta kyllä se nyt näyttää siltä, että talven päälle täytyy.» »Niin», sanoi Grönberg vastaten Esan äskeiseen kysymykseen, »kyllä saat sen leivän suhteen tehdä miten itse tahdot.» »Kiitoksia.» Oltiin hiljaa. Esa hankkiusi pois, mutta tahtoi vielä selittää: »Minulla on sellainen, kummallinen luonto, että ... pian minä suutun ja pian itken.» Nimismies antoi Esalle vähän pestirahaa, jonka saatuaan tämä poistui. Jäätyään yksin katseli hän ikkunapielestä vielä Esan perään, raskas ilme valvoneissa, veristävissä silmissään. Vähän myöhemmin saapui lautamies, jonka oli määrä lähteä nimismiehen mukaan pitäjälle, ja pian istuttiin rattailla. Kuura peitti vielä maata yltyleensä aivan kuin lumikerros. Kerjäläisiä oli kyllä viime vuosina kiertänyt täälläkin huomattavammassa määrässä, mutta kun he nyt maantiellä niitä useampiakin sivuuttivat, koski niiden näkeminen Grönbergiin vielä erikoisemmalla tavalla kuin muulloin. Säälin tunne oli syvempi ja velvoittavampi. Sitäpaitsi ulosmittaus ja ryöstötoimitukset nyt painoivat raskaasti mieltä. Kauhean viimeöisen tuhon vuoksi ovat ihmisten mielet muutenkin murheen ja epätoivon murtamina. Lain ja oikeuden nimessä on hänen velvollisuutensa vierittää vielä raskaat lisäpainot monenkin perheen sydämille... Miksi olivatkaan toimitukset sattuneet nyt juuri tälle päivälle?... Synkeänä, kapinoiden velvollisuuksiansa vastaan ajoi hän kumppanilleen sanaakaan puhumatta. Mutta tämäpä katkaisi äänettömyyden: »Kuinka monta toimitusta herra nimismiehellä on tänä päivänä?» Viisihän niitä oli, kolme ulosmittausta ja kaksi huutokauppaa. »Sinne Siikalahden kyläänkö nyt ensimmäisenä ajetaan?» »Sinne.» Puhe ei tahtonut sujua. Vähän ajan kuluttua Grönberg itsestään alkoi: »Meidän '''täytyy''' luultavasti toimittaa paljon ulosmittauksia tänä talvena.» Lautamies ravisti päätään: »Kyllä, arvattavasti hyvin paljon, ihmiset kun alkavat jo syksystä olla niin kovin ahtaalla ja ... tämä yö teki nyt lopun, niin että ... mikä siinä oikein tulleekaan neuvoksi.» Grönberg johtui kysymään: »Onko lautamies paljon takauksissa kiinni?» »Onpahan niihin tullut mentyä.» Äänestä kuuli kyllä, että asian ajatteleminenkin tuskastutti. Ajettiin Kuivasen pihaan. Likitienoilla oli Siikalahden Mikko jo odotellut ja yhtyi nyt joukkoon tupaan mennessä. Kun tultiin sisään, puki emäntä paraillaan rikkinäisiä kenkiä lapsen jalkoihin, piika ajoi pieniä, ruuppaisia perunoita vatiin. Nimismiehen tervehdykseen ei kukaan mitään vastannut. Kaikkialla, lattialla ja penkeillä, oli niin paljon yhtä ja toista, aina perunakuokasta ja hevosloimesta kahvikuppeihin ja silkkihuiviin asti, ettei tahtonut jalka jakautua. Kun ei emäntä käskenyt istumaan, heitti piika perunavatinsa pöydälle, kävi sysäämässä penkiltä vaatteita ja kamaa kokoon, pyyhkäisi siten paljastunutta rahia rievulla ja käski istumaan. Mutta kenelläkään ei ollut siihen aikaa eikä halua. Nimismies alkoi selittää emännälle, että hänellä olisi täällä ulosmittaus Siikalahden saatavista, jotka kolmen eri velkakirjan mukaan tekevät yhteensä 156 markkaa korkoineen, ja kysyi, eikö emännällä ole rahaa maksaa niitä. Emäntä laskeusi käsiensä päälle pöydälle ja rupesi itkemään. Hän itki niin haikeasti, niin katkerasti, että lapset, toinen toisensa jälkeen rupesivat tekemään samaa. Grönberg kyllä tunsi, miten huonossa maineessa talon emäntäkin oli, isännästä puhumattakaan, joka nyt istui linnassa, mutta sittenkin katsellessa noita turvattomia, syyttömiä lapsia, tietäessä, että talo kokonaisuudessaan kaikkine tavaroineen nyt pian olisi pantava vasaran nenään velkojain tyydyttämiseksi, jotka ilman epäilystä rientävät kaikki saatavansa perimään »kun kauhut ovat linnassa», valtasi hänet syvä säälintunne. Astuen emännän luokse koetti hän tätä lohduttaa sillä, ettei '''tämä asia''' nyt niin suuri ole, että sitä niin kovasti tarvitsisi surra, ettei hän kirjoita talon kaikkia lehmiäkään, ei molempia hevosia, vaan koettaa menetellä niin sopivaisuuden mukaan kuin suinkin mahdollista. Lapset pelkäsivät Grönbergiä ja huusivat yhä kovemmin. Emäntä alkoi itkunsa seasta puhua. Hän sanoi kyllä tietävänsä sen, että hänellä joukkoinensa on maantie edessä ennen pitkää. Syytti Ellaa ja sanoi, että se on Karin Vennun joukossa juonut omansa ja hänen perintönsä. Kyllä heillä omaisuutta on ollut, eikä tässä syyttä köyhiä olla. Aikaa sitten oli hän ennustanut tällaista loppua. Jumalan käsi oli nyt pudonnut päälle hirmuisena ja rankaisevana. Mutta minkä tähden Jumala rankaisee syyttömiä lapsiraukkoja? – sitä ei hän ymmärtänyt. Siikalahden Mikon oli alussa, kun emäntä itkemään rupesi, tehnyt mieli ruveta selvittämään tälle, että olisi ollut mukavampi jo ennen murehtia, että tässä onkin eletty aivan niinkuin viimeistä päivää ja että kyllä emäntä on ollut aivan samanlainen kuin isäntäkin. Mutta kun ei Sanna sanallakaan syyttänyt häntä, ei muita, Ellan selkään vaan syyt sysäsi, kun sen itku oli niin katkeraa ja nähtävästi pulppusi ulos murtuneesta sydämestä, ei Mikkokaan puhunut pahaa sanaa. Hiljaisina, surullisen mielialan vallitessa, toimittivat he kirjoituksen, merkiten kolme lehmää – neljäs jätettiin taloon – ja toisen hevosen nimismiehen kirjoihin. Se käytiin vielä emännälle ilmoittamassa ja lähdettiin pois. Nyt ajettiin mökkiläismäelle. Siellä oli myytävä Tuomi Kustaan lehmä Siikalahden Mikon saatavasta. Mikko käveli nimismiehen rattaitten vieressä ja kertoi, että ei hän olisi tältä Kustaalta hakenutkaan saatavaansa, mutta kun se oli häntä niin hävyttömästi haukkunut erään kerran tässä kesällä, kun hän, siitä »vain kauniisti muistutti». Hän suuttui ja pani hakemukseen. Jos Mikko olisi osannut aavistaa, että se hymy, joka oli nimismiehen huulilla, tulkitsi halveksimista ja ylenkatsetta, ei hän varmaankaan olisi juttuansa ja syitänsä niin seikkaperäisesti kertonut. Mutta hän luuli hymyn merkitsevän vallan toista ja siinä innossa hän, kun päästiin Kustaan mökin kohdalle, sanoi: »Ei niiden sellaisten köyhäin ja työväen sovi antaa silmille lentää, niitä pitää vähän nöyryyttää ja opettaa niin että... No, kyllä ne saavat tänä vuotena nenäänsä, saavat jo!» Nimismies pysäytti hevosensa kujalle ja antoi lautamiehen sitoa sen kiinni vieressä olevaan aitaan. Siitä he kävelivät soukkaa käymäpolkua Tuomi-Kustaan mökille, jonka luona kivillä istuskeli jo muutamia ihmisiä. Grönberg meni tupaan. Esiriputtomassa sängyssä makasi nuorenpuoleinen vaimo ja itki. Köyhyys irvisti joka nurkasta. Vaimo oli nuori, eikä ruma. Puna nousi hänen poskilleen, kun nimismies astui sisään. Hämillään suunnitti äiti katseensa äsken syntyneeseen pienokaiseen, joka makasi hänen vieressään. Tuolilla sängyn luona istui Karhun Esan Liisa, reipas, hyvännäköinen eukko, ruumistansa huojutellen, ja suhditti kahta vanhempaa lasta, jotka taistellen jonkun mitättömän kapineen omistus-oikeudesta kinailivat pöydän luona. Muuten tuvassa oikeastaan ei ollut paljon mitään. Nimismiestä liikutti. »Teillä on pieni lapsi, – äsken syntynyt?» kysyi hän. Niin oli, neljän vuorokauden vanha, ja hän, äiti, oli niin heikko, ettei ollut kyennyt nousemaan. Missä mies oli? – Eiköhän se siellä ulkona? juuri hän tässä oli... Vaimo silmäili ikkunoihin päin, ja Esan Liisa, joka näytti hyvin tomeralta ja toimelliselta, nousi ilmoittaen, että hän menee sitä katsomaan. Mutta ovella seisahti, kääntyi nimismiehen puoleen, niiasi nöyrästi ja kuiskasi punastuen jotain. Grönberg ei kuullut, minkä vuoksi hän kumartui likemmäksi ja kuuli mitä tämä kuiskutti. Sen johdosta nimismies hiukan nyökäytti päätänsä ja lähti ulos. Tuo samainen nikkari-Esan vaimo talutti navetasta punakirjavan sarvipäälehmän. Muutamia huutajia kerääntyi sen ympärille tarkastelemaan. »Laihapa se olikin!... ei ole antanut ruokaa sitten kun kirjoitettiin», kuului Siikalahden Mikon tuttu ääni. Ja toimessaan läheni hän lehmää tarkastelemaan ja tutkimaan. »No, mitä tarjotaan tuosta koutikosta sitten?» kysyy nimismies. »Koutikosta kylläkin!» naureskelee Siikalahden Mikko. »Pahus, kun olet laihduttanut ja piinannut tuota elukkaa sitten kun se kirjoitettiin», sanoi hän navetan seinustaa vasten nojailevalle miehelle, joka siis oli lehmän omistaja, Tuomi-Kustaa. Kustaan otsalla väreili ensinnä jonkunlainen kuohahtanut ilme, mutta kohta se muuttui ivalliseksi. »Olisitko tuota sinäkään lihottanut?» arveli. Mutta Mikko ei enää kuullut, sillä hän oli takertunut lehmää huutamaan. Ja Esan Liisa, joka piteli lehmää kytkyestä, lisäili aina markan Mikon markan päälle, oli tomeran näköinen ja toimitteli rehevää. Se näkyi nostattavan Mikon aatamia. »Karhun Esan Liisapa se näkyy aikovan saada lehmän», sanelivat akat. Ja kun alettiin mennä yli 15 markasta, silloin jo näki, että Siikalahden Mikko ei ajatellut ystävällisiä ajatuksia Esan Liisasta. Kun hän lisäsi 16:nnen markkansa, ilmeni hänen suupieleensä ahneuden piirre hyvin selvänä. Liisan oli 17:s. Kun ruvettiin menemään yli 20:n, alkoi Liisa nähtävästi hätäillä, hapuillen ja epävarmana käänsi hän katseensa tuonne kivelle, missä parin muun naisen kera istui Märkäsen Annikka. Mutta sittenpä hän kohta reipastuikin. »Olkoon viisikolmatta!» »Kolmas kerta.» Nimismies löi puupalikalla kytkyen kantaan. »Ei», väitti Siikalahden Mikko, »vallesmanni löi kesken. Minä olisin vielä lisännyt. Pitää ottaa ylös.» Grönberg käänsi hänelle selkänsä ja Liisa veti lehmää navettaan. »Liisa sai lehmän», sanoivat. Mutta kun Liisa tuli navetasta, pyyhiskeli hän silmiänsä. Liisan käy sääliksi viedä toisilta ainoata lehmää, arvelivat. »Sinnekö jätät? Etkö viekään kotiisi?» kyselivät. Mutta Liisa meni navetan taakse, ja sinne Märkäsen Annikkakin meni. Ja kun Liisa tuli takaisin, vei hän rahat nimismiehen käteen. Ympärillä seisovista muutamat olivat peränneet siksi tarkoin, että kuiskeena pian levisi tieto, että Liisa olikin lehmän huutanut Märkäsen Annikalle, joka sen nyt maksoi ja jätti Kustaalle. Syykin ymmärrettiin. Kustaan akka oli ollut Märkäsessä piikana monta vuotta ja Annikalla oli sen kanssa hyvät välit. Kun siinä sitten Annikkaa ruvettiin peräilemään, että mihin se meni, oli hän jo tiehensä juossut. Mutta kun hidasluontoinen Kustaa ehti asian oikean laidan käsittää, käveli hän sanaa sanomatta navetan vieressä olevaan heinäsuojaan, toi sieltä sylillisen nevaheiniä ja vei kirjukan eteen. Posket vavahtelivat liikutuksesta, kun lähti tupaan tapauksesta akalle kertomaan. Mutta Siikalahden Mikko paneskeli ja hyhkyi itsekseen, väänsi kiukkuisesti mälliä poskessaan ja läheni vielä nimismiestä, joka oli lähdössä. »Tuleeko se saatavani nyt täyteen tuosta?» »Ja jos jäisit paria, kolmea markkaa vaille?» »Kyllä sitä tarvitsisi omansa saada tällaisina aikoina... Onpa siellä heiniäkin, joita olisi sopinut Ja olisin minä vielä lisännyt sen lehmänkin hintaan.» »Voi sinua, voi sinua», äänsi nimismies ja lähti kävelemään poispäin. Ihmiset olivat jo hajonneet. Mikko sieltä kaikkein viimeisenä poistui katkerat ajatukset mielessä. Tällaiset pienet vastoinkäymiset ja toisten halveksimiset häntä eivät masentaneet, ne kiukuttivat. Hän tunsi nyt ihmisiä vihaavansa oikein todenteolla. Synkeästi katsellen saapui hän tielle samassa kuin lautamies juoksi takaisin hakemaan ruoskaa, joka oli unohtunut siihen, missä hevonen oli ollut kiinni. »Onko vielä muita huutokauppoja tänään?» kysyi Mikko. »On. Etkö sitten ole kuullut, että Kariniemen Matin talokin tänään myödään? Lähde huutamaan.» »Ohoo! Vai niin!» Mikko oikein vilkkaasti huudahti, ja mieli näkyi paremmaksi menevän. Hän aikoi sanoa sille lautamiehelle vielä, että niitä taitaa tulla oikein runsaasti myytäväksi taloja tänä talvena, mutta ei enää ehtinyt, kun tämä juoksi pois. »Vai jo se meni Kariniemikin vieraalle», pakisi hän itsekseen. Ja vähän ajan kuluttua, ihastuneena lyöden reiteensä: »Ai saakeli! Siinä saa taas Hautalan Jannekin housuillensa!» Nyt oli jo katse muuttunut iloisemmaksi. Kaivaen piipusta tuhkat poskeensa älähti hän vielä: »Saapa nähdä, kuinka Jannen käy tänä talvena.» Hymyilystä näki, miten Mikko otaksui sen käyvän, ja vielä paremmin siitä, että hän alkoi suurilla pieksuillaan yhä lujemmin mossautella. Kun Mikolla nyt oli jotain niin innostavaa mielessä, paineli hän jalkojaan lujemmin maahan. Hänestä tuntui, että niin varmalla pohjalla oleva mies saisi painaa hiukan enemmänkin... Sylki ja alkoi viheltää. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3273 8717 2006-11-08T09:29:37Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Wikisource|Wikisource]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Wikisource|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Ppntori|Ppntori]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XI luku|XI luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XIII luku|XIII luku]] |otsikko=XII luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Kun aurinko aamulla nousi, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi uhittelevat silmät. Mutta se tuli myöhään, – maassa oli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja vesilammikot tukevassa jäässä. Tähkäpäät lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina, ja harmaatakkinen mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, tunnotonna kuin kuolema, kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistäkin elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota verivihollistaan. Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ikäänkuin ilkkuen paetessaan ja pitäen ilkeätä lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden köyristynyt pikkuniska suoristui painon paettua luonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä, kuinka laihtuneilta ne näyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vain paksu tuskanhiki. Pilviä nousi. Kylki kylkeä vastaan asettuivat ne auringon eteen aivan kuin lämmittelemään. Maassa oli jälleen kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset hykertelivät käsiänsä, vilusta ja tuskasta väristen, loivat rukoilevia silmäyksiä taivaanliettä kohti, – koska se aukeaisi, jotta lämpö pääsisi virtaamaan heillekin asti? Mutta pilvet peittivät aurinkoa katkeamatta iltapäivään. Ja hiki kylmettyi uudestaan kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon. ---- Kylän seppä, jonka mökki ja paja olivat siellä mäellä, missä mökkejä muitakin oli likemmäksi paria kymmentä, oli valvonut hänkin mökin penkillä ihan koko yön, mutta nukkui nyt aamulla raukeana ja väsyneenä. Vaimo, jolla yön kulku oli ollut samanlainen, oli ajanut lapset ulos meluamasta, hiipi itse hiljaa askareissaan, sillä miehen uni häntä jollain tavalla lohdutti... Tottapa jokin lohdullinen ajatus lie mieleen johtunut, kun on rauhaa ja lepoa saanut, ajatteli vaimo, ja koetti sen avulla karkoittaa synkeitä ajatuksia. Joku lapsista, joita oli neljä, kuului tulevan meluten tupaan kohti. Äiti riensi ulos vastaan, ettei mies heräisi. »Äiti! onkos meidän ohraa pannut halla?» kysyi kuusivuotias Iikka, kun äiti tuli ulos. »Herkko sanoo, että senkin on pannut.» »On, lapsi.» Poika meni hyvin alakuloisen näköiseksi. »Mutta kun se on samanlaista kuin eilenkin, ja siinä on tähkät ja jyvät», väitti hän. »Ei niissä jyvissä ole enää suurusta.» Sitä ei Iikka käsittänyt. Oikeastaan koski asia häneen pääasiallisesti vain sen vuoksi, että hän oli siitä väitellyt vanhemman veljen kanssa ja tunsi nyt äidin todistuksesta tappiolle joutuneensa. »Äiti, äiti, täällä on jäätä!» kuului viisivuotisen tytön heleä riemullinen ääni ojan reunalta, kujan sivusta. »Mene katsomaan, Herkko, ettei Sanna putoa ojaan», käski äiti vanhinta poikaa, joka hääri navetan luona. Itse hän kiiruhti tupaan, sillä kujalta tuli polkua pitkin Siikalahden Mikko, rautakappale kädessä. Hän herätti miehensä ilmoittaen, että Siikalahden isäntä tuolla tulee pajaan ja jos makaamasta löytää, niin alkaa pistopuheitaan heitellä. »Pistelköön», sanoi seppä ummistaen silmiään, jotka eivät kuitenkaan enää näkyneet ummessa pysyvän. Mikko tuli tupaan. »Huomenta.» »Jumal’ antakoon», vastasi vaimo. »Makaamallako täällä nyt vaan tästä puoleen aiotaan?» Seppä nousi piippuun panemaan ja sanoi: »Eipä tässä nyt muutakaan sen sopivampaa, vai toitko sinä työtä?» »Tuosta pitäisi saada aitanoveen esirauta, mahtaako siitä tulla?» Mikko katseli ruostunutta raudankappaletta kädessään. »Mikä siinä olisi... Jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.» »Löyhä?» »Niin, mä sanon, että jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.» »Miksei tästä luja tulisi, vahvaa hyvää rautaa kun on, häh?» Seppää huvitti kiusata tarkkaa miestä. »Saattaahan siitä tulla lujakin.» »No ja saattaako tulla löyhäkin?» Sepän teki mieli nauraa, vaikka ei ollutkaan naurutuulella. Hän otti vanhan rekiraudan kappaleen Mikolta, ja vastaukseksi tämän viime kysymykseen virkkoi: »Saattaa kyllä, ruostunuthan se on ja noin ohut jo ... se palaa ja muuta.» Seppä tiesi ennestään ja näki nytkin Mikon silmistä, että jos tämän pitäisi ostaa uutta rautaa tuon vanhan rojun sijaan, särkisi se kitsasta sydäntä. »Olisiko sinulla vahvempaa rautaa?» kysyi Mikko yhä katsellen ja koputellen rautakappaletta. Seppä pelästyi jo, sillä hän tunsi kokemuksesta, että Mikon mielestä kaikki rauta tuli sepälle ihan ilman. »Ei ole nyt minullakaan, tehdään se vaan tuosta. Tällaisina vuosina ovat varkaat vähävoimaisia.» »Hm.» Mikko ajatteli, että hän katselee pajan loukosta, eikö sieltä löydy. »Nyt on ollut Jumalalta kova yö», sanoi sepän eukko. Siikalahti oikaisi pientä ruumistaan, ryähti ja sanoi mitä korkeimmalla äänellä: »Hjoo! Jumala on rangaissut, kun komeus on niin paisunut. Kyllä nyt köyhän elää kostaa. Tänä talvena maksaa ruistynnyri ainakin neljäkymmentä markkaa.» Tämän ajatuksen sanottuaan hän kääntyi sepän puoleen ikäänkuin kysyen »vai eikö maksa?» Ja jos seppä alkaisi vaataan väittää, niin hän huutaisi vielä kimeämmällä äänellä »maksaa varmasti, senpä saat nähdä!» Sen ohessa hän nauraisi samassa niin että ... ottakoon seppä sitten miksi tahansa, mitä hän siitä välittää... Mutta rukiit vaan maksavat ensi talvena neljäkymmentä markkaa tynnyri. Seppä rypisti otsaansa ja lähti sanaa sanomatta ulos. Vaimokaan ei enää jatkanut puhetta. Mikko lähti sepän jälestä ja niin sitä mentiin pajaan. Aurinko oli hetkisen näkynyt tavallisella paikallaan kykenemättä kuitenkaan vielä sulattamaan paksua härmää, joka ikäänkuin liimattuna oli tarttunut seinähirsiinkin. Nyt se jo puikkelehti pilvien takana ja näytti sinne aikovan kadota. Vähitellen kokoutui pajaan ja pajan edustalle joukko kylän miehiä ikäänkuin nyt olisi ollut joutilas vapaapäivä, jolloin ei kenelläkään ole mitään tekemistä. Siinä oli kylästä isäntämiehiä ja mäeltä mökin miehiä. Viime yö oli painanut jokaisen kasvoille leimansa. Ja kun siinä juteltiin hallan tekemästä tuhosta, ilmeni vaikutus toisissa uhkamielisenä kiukkuna, toisissa jo murtavana epätoivona. Keskustelut olivat ensinnä harvasanaisia mielenilmauksia tapahtuneesta tuhosta. Leikkipuheet ja väittelyt, jotka aina kesäilloilla, kun miesjoukot pajan eteen keräysivät toisiansa tapaamaan ja siinä kapua lyömään, piiloilivat nyt kätköissään uskaltamatta pilkistää silmäkulmastakaan esiin. Paja oli matalalla, kivisellä mäellä, missä mökkejä, pieniä ja vaatimattomia, toiset ränstyneitä, toiset parempikuntoisia, seisoi sikin sokin, aivan sen mukaan miten kiviltä milloinkin oli sijaa saanut. Outo olisi tuota kivikkoa varmaankin pitänyt paljon epämukavampana mökinpaikkana kuin kovaa kalliota. Mutta kun siihen monta miespolvea takaperin ensimmäisiä mökkejä istutettiin, jolloin niitä sai asettaa ilman vuokraa, niin miehet, joiden luonteessa oli paljon katajan sukua, alkoivat särkeä ja vääntää kiviä kasoihin ja löysivät sieltä kuohkeata maata, joka hyvinä vuosina antoi perunoita perheen tarpeeksi asti. Kivistä kasattiin mahtavat kiviaidat monimutkaisten perunamaatilkkujen ympärille, ja mitkä eivät niihin enää soveltuneet, ne kerättiin valtaisiksi röykkiöiksi, jotka niinkuin mitkäkin vuoripeikon hautakummut näkyivät kauas, tuonne alas talolliskylään asti. Ne maksoivat monta hikipisaraa nuo perunamaat. Ja kuka joutuikin niitä nyt isänniltä uudestaan vuokraamaan, kyllä niille osattiin panna arvoa. Sitkeähenkisiä, monikoukkuisia, iankaikkisen vanhoja katajoita kasvoi koskemattomissa kivienväleissä, taikka eivät oikeastaan kasvaneet, vaan elivät kituvaa vanhuuttaan. Joku vaivaisen näköinen pihlajakin yritti elämään sovinnossa katajain kanssa, mutta niiden sammaltunut parkki kertoi jo lukemattomista ikävuosista, jokainen muisti nuo parinsylen pituiset pihlajat nähneensä siinä ihan samanlaisina hänen muistamansa ajan. Mutta mökkiläisillä oli jotain henkistä yhteyttä niidenkin kanssa, sillä niitä eivät edes lapset kuoliaaksi rääkänneet, eivätkä niiden oksia pilalle asti repineet. Niitä kohdeltiin kuin omakyläläisiä ainakin, väliin paremmin, väliin huonommin, aina tutunomaisesti, mutta ei koskaan hävyttömästi. Näköala pajan luota ulottui yli mäen, halki sen alla leviävän laajan lakeuden, jonka keskellä talollisten asumukset näyttivät niin varmoilta ja leiväkkäiltä siellä sulassa pellossa, ympärillä merenä aaltoilevat viljavainiot. Niin muulloin. Mutta nyt ei tuo varma, »leiväkäs tunnelma» ottanut noustakseen miesten rinnoissa, jotka pajan seinustaa vasten nojailivat, tahi sen edustalla olevilla kivillä istuskelivat. Vaikkapa vainio viljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä sanottavassa määrässä muuttunut, muodosti kumminkin varma tieto siitä, että viime öinen halla oli vienyt vainiosta '''kaiken mehun''', tunnelman samanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa hämärän tullen ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten seassa, joiden epäsäännölliset rivit ulottuvat hämärän rajoittaman rajapiirin etäisimpään viivaan. Miehet, jotka näköalaa katselivat, joiden silmäin alla siinä kivet ja kiviaidat koreilivat valkeassa härmässä ja omain perunamaiden äsken vielä elinvoimaiset perunanvarret alkoivat paljastua härmästä mustuvina, mätänevinä tynkinä, – eivät olleet mitään sankareita, eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän rypistyneet otsansa, tuijottelevat silmänsä kertoivat, että he täysin tajusivat mitä oli tulossa. Se ei siltä saanut heitä hätäänsä huutamaan ja sieluistaan nousevaa tuskaa äänekkäästi valittamaan. Keskustelussa, joka kyllä synkkäpiirteisenä liikkui juuri samaisen asian ympärillä, ei kukaan maininnut '''omasta''' kohtalostaan, omasta persoonallisesta tuskastaan, vaan yleisestä, kaikkia kansalaisia uhkaavasta tukalasta ajasta. Jokainen näytti haluavan ihan viimeiseen asti salata omat leipähuolensa, tahtovan itse kantaa oman taakkansa. Sellaisenaan tuo huolen ilme heidän kasvoillaan näytti niin ihmeen yhtäläiseltä noiden katajain kanssa, jotka sitkeästi »elivät vanhuuttaan» melkein mullattomissa kivien koloissa, että heitä molempia, miehiä ja katajoita, saattoi pitää toistensa heimolaisina. Pitkin tietä tuli mäen takaa toisesta kylästä päin nopeasti, sipsuttamalla astuen pieni ontuva ukko, pussia selässään kantaen. »Herra armahda ja auta», alkoi ukon ääni jo vähästä matkasta kuulua, »millä nyt meinaatte elää, miesparat? Koko kylässä ei ole jyviä muilla kun Siikalahden Mikillä ja Märkäsen vaarilla, ja Varpulan Valeella on vähäsen.» Hölmö-Tuppu istahti kivelle, suu itkuntapaisessa, mutta samalla hullunkurisesti toisia naurattavassa väärässä. Muutamat suut olivat jo vetäytyneet hymyyn. Hetkisen vaiti oltuaan, jatkoi Hölmö ikäänkuin se olisi aivan tuossa hänen mieleensä pistänyt. »Siikalahden Mikillä on jumalattoman paljon jyviä ... kyllä sen nyt kelpaa... Tuppu on hyvä tuttu Mikin kanssa...» »Hääh?» kysyi Siikalahden Mikko ja astui ulos pajasta, kun kuuli nimeänsä mainittavan. Hölmö hypähti pelästyneen näköisenä. »Juutina!... no en minä mitään pahaa ole puhunut, eikä sovikaan puhua sellaisen köyhän kerjäläisen, joka höpisee... Mä vaan sanoin, jotta teillä on jyviä, muilla on jos sattuu.» »Mitä sinä mun jyvistäni?» »Ei, ei, älkää suuttuko... Mutta kun nuo miehet tuos vain niin laiskana, kädet kahden puolen seisoivat, niin mä ajattelin, jotta pitää niille jotain höpistä ... kun sen komian nimen tahtoo saada aina kantaa, jos ei aina puhu. Kuinkahan ne joutavatkin niin laiskana olla nuo miehet. Millä nyt aiotte elää?» »No, entä sinä itse?» kysyi joku. »Kyyllä, kyllä Jumala Tupusta aina huolen pitää, aina Tuppu on puhtaan leivän syönyt, aina jo. Ei Tupulla ole akkaa eikä kakaroita, kyllä yksinäinen aina elää. Mutta mitä varten sinäkin, Maijan Sameli, otit akan, kun sinä olet niin heikkopuinen työmies?» Hän puhui tämän eräälle nuorelle miehelle, joka seisoi nojallaan aitaa vasten. Tuppu jatkoi: »Minä kyllä sanoin sulle, että kun hallavuosia tulee, niin kohta on akka ja lapset kopukkatuvas. Mutta sinä et uskonut. Nyt oot jo niin laiha kuin loukun läpi vedetty... Et sinä elä tämän vuoden yli, parasta on, että rupeat ajattelemaan paremman asian päälle, miesparka...» Miesten täytyi ruveta naureskelemaan, niin surullisen totta kuin se olikin tuon Hölmön juttu, jota hän yhä jatkoi poskiansa taputtaen: »Tupulla on aina ollut punaiset posket!» Mutta sitten, ikäänkuin leikinlasku olisi ruvennut vaivaamaan hänen omaatuntoansa, hän yhtäkkiä taas muutti muotoa. »Herra Jumala tätä yötä!» Siikalahden Mikko, jolle jo alkoi tulla kotohuolet, vei sepän syrjään ja kysyi rautaa tarkoittaen: »No mitä se nyt maksaa?» »Parikymmentä penniä.» »Minä panen muistiin siihen sinun entiseen...» »Siihenkö velkaan? Mitä siihen näin pienistä, parempi kun antaisit vähän leipää.» »Noo ... sopisihan se siihen vanhaankin.» »Joo, mutta et sinä tuon tähden köyhdy... Ei sitä tahdo nyt riittää velkain maksuihin vähääkään, hyvä mies.» Siikalahti mutisi jotain epäselvää. »Häh?» kysyi seppä. »Tuota ... pane nyt sitten mukulat hakemaan ... mutta en minä anna kuin yhden leivän, kyllä se tuollaisesta työstä riittää.» »Saat kyllä antaa kaksikin, teillä on leivät niin pieniä.» »Ei ne ole pienempiä kuin muuallakaan... Mitä ne pienempiä olisivat?» »On ne.» »Ei olekaan, älä valehtele.» »Olkoon nyt mitä hyvänsä, mutta saat sinä antaa kaksi, et sinä sillä köyhdy.» »Kyllä sitä pian köyhtyy, jos jokaiselle antaa mitä kukin tahtoo.» Kumpainenkin jäi äänettömäksi ja nolostuneen näköisenä miettimään. Huomio samalla kiintyi takaisin Tuppuun, joka yhä jaksatti miehille. »– – – Tulee nälkävuosi, ihmisiä kuolee nälkään, rikkaitakin, ja Tuppu pääsee hautajaisiin ryynipuuropataa sekoittamaan.» Tuppu huomasi, että Siikalahden Mikko katsoi häneen. »Kuulkaa isäntä!» Hän meni Mikon ääreen kuiskuttamaan: »Märkäsen Antti-vaari on kipeänä, ja kun se kuolee, niin kyllä minä tulen sitten puuropataa sekoittamaan ... minä jo sanoin emännälle, mutta sanokaa tekin vielä, niin että jos ei Tuppua rupea kuulumaan, niin kyllä mä sitten itse tulen.» Siikalahden Mikko päästi oikein sydämellisen naurun, joka vaikutti sen, että toisten miesten suut menivät melkein entistä totisemmiksi. Mutta Mikko oli jostakin syystä saanut taasen kiinni kerskailuhalustaan, joka usein ilmeni luonnottomana iloisuutena, silloin kun toisilla oli huolta ja sydämen ahdistusta. Kun nikkari Esa samassa tuli mökiltänsä polkua pitkin käyden ja aikoi pysähtymättä jatkaa matkaansa, huusi Mikko iloisella, nauravalla äänellä: »Mihinkä nikkarilla on kiire? Mitä nyt kuuluu?» »Ei mitään.» »Hoo! No ei suinkaan nyt taida kovin kiireitä nikkarintöitäkään olla?» Esa, joka ei juuri mielellään ollut tehnyt Mikolle töitä, otti tuon pistelemiseksi ja keskeytti, ennenkuin Mikko ehti jatkaa: »No olisko se sinulle sitten niin helvetin hauskaa, jos ei mulla olisi työtä?» Nyt miesjoukko melkein yhteen ääneen nauraa hörähti, pilkallisesti katsellen Siikalahden isäntää. Tumma puna nousi Esan poskille, kun hän tuota sanoen säkenöivin katsein mittaili Mikkoa. Mutta tämä ei hätäillyt. »Mitäs mun nyt niin mieleenikään», virkahti hän kaksimielisesti. »Mitä sitten tarkoitat? Minä olen köyhä, mutta sulta en ainakaan ikänä kerjää, sen jumal’auta saat uskoa, jos tahdot!» Ja ikäänkuin Esan puheet olisivat nostaneet uhkaa ja itseluottamusta toisissakin karkoittui heidän silmistään vähitellen tuo alakuloisuuteen vivahtava, synkkämielinen ilme, ja sijaan tuli toinen, jyrkkä ja uhallinen. Mutta Mikolle tuli kotikiire. »No pane sitten mukulat hakemaan, saat ne kaksi», sanoi hän sepälle ja, lähti oikaisemaan yli mäen, välttääksensä yhteistä matkaa Esan kanssa. »Perkeleen kitupiikki!» virkahti Esa Mikon mentyä, sylkäisi mustan tupakansylen ja lähti omaa tietänsä. Mikon poistuttua alkoivat muutkin häntä panetella ja noitua tavalla, joka ilmaisi mökkiläisten yleistä vihaa häntä kohtaan. Mutta kun useilla oli hänelle pikkuisia, menneentalvellisia syömävelkoja, niin se lie pitänyt heidän kielensä Mikon läsnäollessa aisoissa. Tuppu oli istunut hiljaa kuin myyrä loppukohtauksen ajan. Mutta nyt hän otti pussin selkäänsä ja itsekseen puhellen: »Ei maar, en minä jouda tässä loritella. Vaikka Tuppu on hullu, ei se ole laiska, ja laiskan ei pidä leipäänsä syömän», lähti hänkin pois. Kylästä rupesi tulemaan karjalaumoja. Elukat kulkivat vastahakoisesti paimenten edellä, seisahtivat tuontuostakin, kohottivat turpaansa ylös ja päästivät haikean, tyytymättömän mölinän. Härkä ja sonnimullikat, ikäänkuin ihmetellen lehmäin laulutuulta, katselivat niitä oudostellen ja lonisivat yhteen ääneen. Paimenet juoksivat kengittä elukoita omilta teiltään kostaen, meluten, kiljuen ja piiskaten. Lammaslaumat saivat vapaasti hajota mäkiin, mutta siellä vuonat vilusta väristen virittivät valituksiaan omalla nuotillaan ottaen osaa yhteiseen kuoroon. Emät ne nutustivat ahkerasti lyhyttä ruohontynkää, möngelsivät sitä suussaan aivan kuin mauttomuuden tähden olisi tehnyt mieli sylkäistä pois. Ja ihmiset kaikkialla kävelivät joutilaina kuin pyhänä, kasvoilla vain ei ollut tuota pyhäistä, levollista, nauttivaa ilmettä. Pilvinen taivas, surullinen maa, kuoleman käsiin kesken joutunut luonto, ne nostattivat sumupilviä ihmisten otsille ja saivat aikaan raskaita kyynelsateita. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3274 5534 2006-09-07T13:54:56Z Nysalor 5 XIV luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XIII luku|XIII luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XV luku|XV luku]] |otsikko=XIV luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Yleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko loppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia, missä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita ilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville, oman kunnan köyhille. Jäkälöitä kerättiin ahkerasti, missä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä kaikkialla kuorittiin leipäaineiksi. Tuli syksy ja aikainen talvi. Perunoita oli saatu muutamin paikoin kohtalaisesti hyvin. Mutta kun viljavarat jo edellisinä vuosina olivat monilta talollisiltakin typi tarkkaan huvenneet, täytyi perunoita jo syksystä ruveta käyttämään leipäaineiksi, joten saattoi jo edeltäpäin arvata, että viimeisetkin mukulat olisivat jo syötynä, ennenkuin päästään puoli-talveenkaan. Meren rannikoilla keksittiin sarain juuret oivallisiksi leipäaineiksi. Kun ne kuivattiin ja jauhettiin, saatiin niistä imelän makuisia jauhoja. Monien penikulmien päästä matkustettiin rannikolle, missä jäätiköllä päivittäin oli kuin markkinat. Laajoista avannoista harattiin rautahaaruilla juuret ylös. Ja kun kuorma saatiin kotiin ja uunissa kuivattiin, jyrsivät lapset juuria aivan kuin makeisia, riemuiten niiden »herkullisesta mausta.» Keittolaitoksia, joita alettiin nimittää '''kopukoiksi''', täytyi talven tultua yhä lisätä. Lukuisat köyhät perheet joutuivat kohtuullisen ravinnon puutteessa, usein isän taikka äidin kuoleman johdosta, siihen tilaan, etteivät kyenneet enää itse lämmitystarpeitakaan hankkimaan, joten heitä täytyi sijoittaa asumaan keittotaloihin. Kun se tapa kerran tuli alkuun, siirtyivät sinne monet vanhukset väsyneinä, monet vanhemmat lapsineen sairaina, ja niiden lisäksi laiskurit, joilla vielä olisi ollut käytettävänä ansaitsemiseen kunnan tarjoamia aputyökeinoja, mutta ei ollut halua niihin ryhtyä, koska heillä oli tietona, että »vaivaisapua pitää saada ilmaiseksi». Sillä tavalla muodostuivat nämä »kopukat» taudin pesiksi, joissa nälkätauti ja poltetauti alkoivat aivan erikoisella tavalla raivota. Kun velliä, samoin kuin leipääkin täytyi jo syksystä alkaen kaikenlaisilla apuaineilla jatkaa, ja kun asiantuntemattomina apuaineitten sopivaisuutta terveydellisessä suhteessa ei osattu huomioon ottaa, oli siinä tietysti ensimmäinen syy sairauteen. Senlisäksi siivottomuus aiheutti kopukkahuoneisiin myrkyllisen ilman. Jauhoja riitti vähän velliin, vielä vähemmän leipään. Köyhäin kesken levisi juoruja, että keittolaitosten hoitajat käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja syövät väkineen itsekin pitäjän viljaa. Köyhillä kehruutettiin, kudotettiin, teetettiin astioita, kauhoja, lusikoita, rekiä y. m., joista hoitokomitean jäsenet antoivat maksuksi leipiä, jauhoja ja joskus rahaakin. Palkkio sellaisista valmisteista oli pieni. Ja kun joku sai mielestänsä kovin mitättömän vähän, syytti hän komitean jäseniä hävyttömyydestä, petoksesta, köyhäin omaisuuden varastamisesta. Semmoiset seikat ja juorut synnyttivät myrkyllistä katkeramielisyyttä. Jos joku hoitokomitean vähemmin onnistunut jäsen olisikin ollut sellaiseen pienemmässä määrässä syyllinen, olivat parjaukset monin kerroin kuitenkin liioiteltuja; sen lisäksi saivat syyttömät kärsiä syyllisten tähden. Varmaa on, että useimmat siinä toimessa olevat uhratessaan aikaansa, varojansa ja voimiansa yleisen hädän lievittämiseksi osoittivat alttiutta, jolle osanotto yhteisiin harrastuksiin parempina aikoina tuskin voi '''rakkaudessa''' vertoja vetää. Sillä varkaudesta, kavaltamisesta, vieläpä köyhäin keitosten myrkyttämisestäkin epäillyissä täytyi olla velvollisuudentuntoa ja rakkautta, kun he sillä tavoin syytettyinä yhä saattoivat ponnistella syyttäjäin hädän lievittämiseksi. Pitäjän omat viljavarat loppuivat alkutalvesta. Kruunulta oli pyydetty ja saatu jo velaksi, lahjaksikin, mutta ne hupenivat jokaisen mielestä ihmeteltävän nopeasti. Yhä vaan tarvittiin uusia. Kruununkin viljat uhkasivat loppua. Kaupungin kauppiaitten viljavarat loppuivat. Pietarin viljamakasiineista erotti rahdin ajoihin tottumatonta pohjalaista melkein voittamaton matka. Kyllä senkin matkan muutamat voittivat, mutta se vilja maksoi rahaa! Näin ollen täytyi kopukoissa keitosten ja leivosten huonontua. Yleisissä töissä, joista huomattavin oli hautuumaan kaivu, täytyi palkkojen, joita jauhoilla maksettiin, yhä pienentyä. Monilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki luotto kerrassaan hävisi. Kuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin 20–30 ruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi 4–5 tuhanteen. Moni tuntematon mieronkulkija, entinen upea talollinen, köyhän mökkiläisen kanssa sai hautauksen sellaisessa joukossa usein kenenkään tietämättä kuka hän on. Vaikka kuulutuksella kirkoissa oli kielletty köyhiä lähtemästä kerjuulle toisiin pitäjiin, täytyi kiellon pakostakin jäädä kuolleeksi kirjaimeksi. Mitä välittivät nälkäiset ihmiset, jos saivatkin vankikyydin! Saihan silloin edes yöpaikoissa leipää. Niinpä virtailikin niitä ristiin rastiin Etelä-Pohjanmaan suomalaisissa pitäjissä, useimmat tullen sisämaasta päin, missä puute oli vielä suurempi ja tuntuvampi. Niitä olisi saanut pitäjän voimalla kyyditä, jos kaikkia olisi tahdottu kotipaikoilleen palauttaa. Inhimilliset tunteet ja käsitteet muuttuivat ihmeteltävässä määrässä. Toinen nälkäinen saattoi katsella toisen kuolemaa heltymättä. Omaa kuolemaansa harva ajatteli ollenkaan sillä tavalla kuin tavallisissa oloissa. Sitä ei aina pidetty edes helpotuksena ja pelastuksena kärsimyksistä, enemmän vaan kuin jonain tavallisena talon muuttona, jota ei edeltäpäin viitsinyt sen enempää ajatella. Rajaton yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys oli tullut aivan yleiseksi. Inhimillinen olemus, ihminen ajattelevana olentona, näytti ikäänkuin vähitellen haihtuvan, häviävän ja katoavan ruumiista jo ennen kuin kuolema tuli ja korjasi pois. Oli maaliskuu. Siikalahden Mikko oli taas palaamassa Stoltin luota, jossa hän viime aikoina oli alkanut yhä ahkerammin käydä. Nyt oli oluttehtaan hirsiä jo ruvettu ajamaan Siikalahden pellolle jokirannalle, mihin se aiottiin rakentaa, joten puuha nyt oli joutunut julkiseksi. Mikon luottamus omiin voimiinsa oli tämän vuoden kuluessa paljon kasvanut. Se seikka häntä aina hiljaisesti harmitti, ettei häntä valittu vaivaishoitokomiteaan. Näyttääksensä kykyänsä siihen arvosteli hän usein komitean jäsenten toimenpiteitä, puhui paljon enemmän ja ystävällisemmin köyhäin kanssa kuin ennen. Hän saavuttikin tarkoituksensa: köyhät rupesivat pitämään Mikkoa miehenä, jolla olisi kykyä ja halua vaikuttaa parhaimmalla tavalla hoitokomiteassa. Esteenä hänen valitsemiselleen oli vain se, etteivät nuo, jotka olivat aina kaikessa tottuneet olemaan päältäpäsmäreinä, vaikuttaneet Mikon vaalin hyväksi. Hän itse ajatteli todellakin samaa. Se sapetti häntä kovin, että miehet, joilla tuskin enää oli mitään '''omaa''', saivat olla sellaisissa kunniatoimissa. Mutta samalla hän jonkinlaisella vaistomaisella tyydytyksellä tunsi olevansa tulevaisuuden mies. Stoltin ja Mikon suhde oli muuttunut Mikolle varsin mieluisaksi, hän kun oli jo pari kertaa tämän talven kuluessa joutunut lainaamaan Stoltille rahaa. Hän ei enää liiaksi kumarrellut Stoltia, vaan kohteli jonkinlaisella yhdenarvoisuuden tunteella. Stolt kuului vaivaisapukomiteaan. Tänään oli Mikko hänelle siitä pistellyt, ihmetellyt, että mihin ne jauhot joutuvat, kun niitä niin niukasti köyhillekin annetaan, ja sanonut suoraan, että yleisesti luullaan, että komitean jäsenet itsekin niistä puuronsa keittävät, – vaikka ei kapteenia epäillä, oli hän selittänyt. Kapteeni kyllä tiesi, että häntä muiden muassa epäillään, ja suuttui. Mikko selitti, ettei hän sillä puheellaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta hän puhui sitä mitä oli kuullut köyhäin puhuvan heidänkin kylällä; kylän kopukka oli Hautalassa, josta ne raukat aina tulivat heille nälissään valittamaan. Kiivaita sanoja vaihdettiin ja erottiin. Mikkoa kovin huvitti, että oli saanut »sitä herraakin pureskella», kuten hän itse kotiin päin ajellessaan mielihyvissään itsekseen virkkoi. Hän laski siinä, että jollei tämä olisi toivonut juuri hänen, Siikalahden Mikon, avulla pääsevänsä omistamaan puolta oluttehdasta, niin varmaan se olisi kimppuun käynyt ja ulos ajanut. Mielissään vihelteli hän hiljaa. Matka jatkui. Yhä pyörivät ajatukset saman asian ympärillä. Vihoissaan hän kerran oikein ääneen ihmetteli sitä, että jotkut pöllöpäät saattavat vielä uskoa sitäkin, että ne hoitomiehet eivät ollenkaan ottaisi pitäjän jauhoja, vaikka ei kenenkään silmä heitä vartioimassa ole. Hän ei kumminkaan usko! Veroitetaan ja kannetaan sitten vain niiltä, joilla on, niin että kohta tässä saa viedä ruistynnyrin joka viikko. Valtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja lumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen, joten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa perään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen, unettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua. Hän säpsähti, kun hevonen äkkiä hypähti tien viereen ja rupesi kuorsaamaan. Päästyään tolkulle äkkäsi hän tienvieressä kinoksessa ihmisen suullaan makaamassa. Mikko räiskäytti ohjaksilla hevosta ja ajoi edelleen. Mutta kohta muutaman sylen päässä hän kuitenkin jälleen pidätti ja katsoi taaksensa. Rääsyinen miespuolinen olento se siinä kinoksessa yhä makasi hievahtamatta. Mikko antoi hevosen seisoa, nousi reestä, laski koiraturkkinsa kauluksen alas ja näytti miettivän. Siinä tuli hän huomanneeksi, että on hyvin kylmä. Matkaa likimpiin ihmisasuntoihin oli pari vanhaa virstaa. Hän näytti hyvin epävarmalta, mitä tässä oikein tekisi, kun istui takaisin rekeen. Ikäänkuin puoliksi kieltäen, puoliksi käskien äänsi hän hevoselle: »Soo...» Hevonen lähti. Mutta samassa pistäysi tien mutkasta näköpiiriin joukko kerjäläisiä. Silmänräpäyksessä teki Mikko toisen päätöksen, käänsi hevosensa takaisin ja ajoi kinoksessa makaavan luokse. Hevonen korskui, pelkäsi, eikä tahtonut pidättyä seisomaan, kun isäntä nousi reestä ja rupesi kääntelemään kinoksessa makaavaa. Se oli vanha mies, kovin heikoissa vaatteissa. Sauva oli vielä kädessä. Suusta oli tullut hiukan verta, mikä oli jo ehtinyt melkein jääksi kylmettyä. Mitä tehdä? Henki oli varmaan lähtenyt jo useita tunteja sitten. Jollei olisi tuossa ollut noita eläviä kerjäläisiä, olisi Mikko jättänyt siihen, mutta nyt ei tahtonut iletä. Kerjäläiset ehtivät paikalle. »Onko se kuollut?» kysyi joku, jolla itsellä ei näyttänyt olevan pitkiä aikoja jälellä. »Kuollutpa näkyy olevan, pitäneekö viedä kirkolle?» Mikko päätä kynsien arveli. Pari poikasta potki kuollutta äijää sääriin. »Kuollut se on», sanoivat. Vaimo, jolla oli kelkka, istui siihen lepäämään eikä tullut edes katsomaan. Tapaus ei näkynyt häneen ollenkaan koskevan. »Mistä lie tuokin?» arveli mies. Kukaan ei sanonut siihen mitään. Mies lähti taivaltamaan, sitten pojat, ja vihdoin vaimo, muutama syli väliä aina jokaisella. »Olisitte saaneet pitää tätä hevosta niin kauan, että minä saisin sen rekeen», huusi Mikko perään. Kukaan ei aluksi kääntänyt päätänsäkään. Mutta sitten suurempi poika palasi ja kysyi: »Olisiko teillä leipää?» Mikosta tuntui tuo kysymys juuri tällä hetkellä, ja sillä äänellä lausuttuna kuin poika sen sanoi, niin kummallisesti vaikuttavan tuolla sisässä, että hän sanaa sanomatta kaivoi reen pohjalta hevosen apeleivän. Silmänräpäyksessä nousi pojan luisille poskille punaa, silmistä iski intohimoinen välähdys, kun hän hyökkäsi kiinni leipään, jonka Mikko aikoi taittaa. Tämä ei osannut olla varuillaan. Poika sai leivän, pisti sen nuttunsa alle ja lähti juoksemaan. Mikko kirosi, huusi, mutta poika juoksi vaan. Äiti, jonka ohitse poika ensin pääsi, ymmärsi puuhassa olevan jotain tavatonta ja huusi: »Pekka! Saitko sinä leipää?» Pekka ei vastannut mitään, juoksi vaan. Mutta huuto herätti toisten huomiota. »Hääh? Leipää!» huusivat isä ja veli ja rupesivat tavoittelemaan Pekkaa. Tämä poikkesi vähän ajetulle talvitielle metsään, pienempi veli ja isä perässä. Äiti heitti kelkan siihen, alkoi yrittää jälessä huutaen äänellä, jonka synnyttämiä tunnelmia ei osaa selittää, jollei ole sitä itse kuullut. »Pekka! Anna leipää äi...» Siihen hän kaatui suulleen. Ja mitä hän sitten huusi, sitä ei Mikko kuullut. Mutta jos hänellä tässä olisi ollut toinen leipä, olisi hän sen vienyt vaimolle. Metsästä kuului hajanaisia huutoja. Kuulosti siltä, että siellä jo oltiin käsikähmässä... Äiti! oli noussut istumaan kinokselle ja nojasi leukaa käteen, aivan kuin olisi ollut alla tuoksuva mätäs ja päällä paahtanut juhannus-aurinko sen sijaan että nyt porotti pohjolan pakkanen. Mikko sai vedetyksi ruumiin rekeensä. Hevonen pelkäsi ja pyrki laukkaamaan. Siikalahden isäntä oli harvinaisessa sieluntilassa. Kaikki mitä tässä oli tapahtunut, ruumiin korjaaminen ja leivän antaminen, olivat kokonaan hänen periaatteitaan ja tapojaan vastaan. Tuntui kuin jokin hyväilevä liikutus ja tyydytystä tuottava mieliala olisi sittenkin pyrkinyt häntä syleilemään. Sisässä taistelivat mielipiteiltään vastakkaiset henget, ja niistä tuo vasituinen, joka siellä ainaisesti sai ylivallan pitää, tuntui nyt joutuvan alakynteen. Mikko oli siksi ymmällä, ettei voinut itselleen selittää, oliko hän nyt tehnyt tuhmasti vaiko viisaasti, vaikka mies yksinomaan sitä vaan mietiskeli. Hevonen oli lakannut pelkäämästä. Se juoksi hiljaista hölkkäjuoksua. Jähmettyneen, tuntemattoman vanhuksen ruumis makasi reenpohjassa kuin kivi. Kasvot olivat jääneet hiukan näkyviin, eikä ajaja saanut niistä silmiään pois käännetyksi. Mikko ei nyt viheltänyt, ei nauranut, silmissä vain oli vakava, totinen, kauhusta puhuva ilme. Viimein hän peitti nuo kasvot loimella, käski hevosen juoksemaan nopeammasti ja huokasi. Metsä loppui. Tuolta näkyi kirkko, tässä välillä matala maakumpu, jota yhdellä taholla erotti kylästä matala metsikkö. Kummulla liikkui ihmisiä, sieltä kuului ääniä, rautakankien ja kuokkain kalsketta, kivien vetäjäin pitkäveteisiä huutoja. Siellä myllerrettiin kiviseen mäkeen uutta hautausmaata. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3275 5535 2006-09-07T13:55:01Z Nysalor 5 XV luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XIV luku|XIV luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XVI luku|XVI luku]] |otsikko=XV luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Mikko pidätti hevosensa. Muuan mies istui tien vieressä nojaten päätä käsiin, kyynärpäitä polviin. Kun hevonen seisahtui aivan viereen, nosti mies väsyneesti päätänsä. »Ka, suutariko se onkin ... en ollut tunteakaan», sanoi Mikko. »Niinpä on.» Suutari näytti niin väsyneeltä, ettei olisi uskonut hänen kykenevän omin voimin ylös nousemaan. »Kuka täällä on tänäpäivänä teettäjänä?» kysyi Mikko. »Varpulan Valee.» Mikko katseli mäkeen, mistä rautakankien ja kuokkain vaitoinen, voimaton kalahteleminen kuului. Mies taas silmäili reessä makaavaa ruumista, mutta, ei näyttänyt mitään uteliaisuuden merkkiä. Kysäisi kuitenkin vihdoin: »Onko tuo kuollut?» Mikko selitti, että se on kuollut ja hän oli löytänyt sen lumikinoksesta, eikä tuntenut, kuka se oli. Suutari nojasi jälleen pään käsiin ja kiinnitti katseensa maahan. Mikon mielestä tehtiin työtä äärettömän laiskasti. Useimmat istuskelivat, toiset muodon vuoksi silloin tällöin kalkauttivat asetta. Ne taas, jotka kivirekiä vetivät, – enimmäkseen naisia, – pidättivät joka askeleella, kaatuilivat ja kompuroivat toistensa jaloissa. Mikko ajatteli: »Laiskoja syötetään tyhjän päälle», ja johtui siitä kyselemään, että missä Valee on, kun ei työmaalla näy? Suutari tiesi tämän menneen kylässä käymään. Mikon ajatus jatkui: »Luottamusmiehiä ollaan ja pitkin kyliä vaan kuletaan piiputellen ja loritellen...» »Paljonko jauhoja te nyt saatte päivässä?» »Puolen naulaa.» »No elääkö sillä?» »Niinkuin näkyy... Elää sitä tällä lailla.» Mies ei edes silmiään nostanut. »Ja saatiinhan hiljakkoin kruunultakin taas mattoja, kuinka paljon niitä saatiinkaan?» »Kuuluupa saadun.» Toisiakin miehiä jo saapui paikalle. Ne olivat vähän voimakkaampia ja siksi vilkkaampia kuin suutari. Hän kun oli tottunut elämänsä hyvää syömään, meni huonolla ravinnolla heikommaksi kuin ne, jotka kaiken aikansa olivat tottuneet vähällä ja huonolla ravinnolla tulemaan toimeen. Otettuaan selvän siitä, että reessä makaava mies oli kuollut, vieras kerjäläinen, ja yhden osoittaessa sitä kohtaan huomattavampaa sääliä ja surkuttelua kuin muut, rupesivat toiset kuuntelemaan suutarin ja Mikon keskustelua. Ja Mikko kertoi, miten hän oli äsken kapteeni Stoltillekin sanonut suoraan vasten naamaa, että sekin oli teettänyt omia töitänsä pitäjän ja kruunun jauhoilla. »Kruunun jauhot pitäisi antaa köyhille '''ilman''', ei niiden edestä tarvitsisi '''köyhäin''' työtä tehdä... Eipä niiden edestä näy rikkaatkaan tekevän mitään.» Viimeisen huomautuksensa johdosta Mikko hymähti. Salaperäisenä ja tutkivana kulki katse höröllä korvin kuuntelevain miesten silmistä vakoillen, ymmärtävätkö nuo. Ja ne ymmärsivät. Suurella, leveällä äänellä ja liikkeellä muuan sepän näköinen mies kohta virkkoi: »No minä olen sanonut näille, kun niitä jauhoja niin nätisti punnitaankin ja kun nyt on taas ollut puhetta siitä, että jauhomäärä vielä vähennetään, niin minä olen sanonut näille, että mihinkä helvettiin ne jauhot joutuvat, kun hiljan oli maaherraltakin saatu kymmenen mattoa.» »Kymmenen? Enempihän niitä saatiin!» muistutti Mikko. »Kymmenen niitä oli», tiesi joku. »Mistä sinä tiedät? Oletko sinä ollut niitä katselemassa?» kyseli seppä ikäänkuin aikeessa päälle käydä. »Niin meinaatteko sitten, että ne kopukkaan isännät niitä omalla väellään syöttävät?» kysyi muuan vaatimattoman näköisenä. »Kuka sitä nyt sellaisia epäilisi», selitti Mikko ja katsoi kierosti seppään. »Minä olenkin sanonut, että se on kumma, kun ei sitä Siikalahden kestikievaria panna hoitomieheksi, sen ei tarvitsisi hiviöidä köyhäin osaa, kun on itsellä kyllä, ja kun on ainakin reiru ja rehti mies... Annas nyt, veli, yksi tupakkapiipullinen.» Seppä meni piippuansa kaivaen Mikon ääreen, joka veti esiin massinsa. Yhä useampia miehiä oli kokoutunut tielle, missä oli vilkas juttu ja möyhinä käymässä. Mikko huomasi pistäneensä tulta tappuroihin, ja se miellytti, vaikka samalla nousikin pelko, että nuo hänen syyksensä rupeavat selittämään nostettua huhua. Antaen tupakkakukkaronsa kiertää miehestä mieheen ja saaden siten näiden myötätuntoisuuden puolellensa virkkoi hän vielä hyvin totisena: »Ei teillä näy täällä tarkka peräänkatsanto olevan.» »Ei suinkaan ne viitsi täällä olla, kylässä ne juoksevat kaiket päivät.» »Noo, ei sitä sellaisella palkalla kannata teidänkään paljoa tehdä. – Mutta, kyllä minun nyt täytyy mennä.» Hän istui rekeen ja tarttui suitsiin. »Älkää nyt vaan niin sanoko, että minä teille olen kertonut sellaisia epäluuloja, että hoitomiehet jauhoja itselleen ottavat. En suinkaan minä tiedä mitään, enkä uskokaan, '''en yhtään''', että he sitä tekevät, mutta tuli sanotuksi, mitä on kuullut.» Monella suulla huudettiin, että mitä se isäntä nyt turhia, eihän tässä olla mitään kielilakkareita, hui hai! Onhan niitä sellaisia juttuja tässä jokainen kuullut... Oonhan toki! »Niin, ja teidän parastanne minä sillä tarkoitan.» »Senhän nyt jokainen älyää ja ymmärtää!» huusi muuan innostunut ämmä. Mikko nykäisi hevosta suitsista ja lähtiessään huusi hartaasti: »Jumalan haltuun!» »Jumalan haltuun, Jumalan haltuun, isäntä!» Tuomi-Kustaa istui laihtuneen varjon kaltaisena taampana ja nauroi toisten kehuessa Siikalahden Mikkoa, joka useimpain mielestä nyt yhtäkkiä oli muuttunut pitäjän rehellisimmäksi mieheksi. Melu yhä paisui. Voimiakin näytti nyt jostain salaperäisestä lähteestä virtailevan semminkin akoille. Siikalahden isäntä oli onnistunut virittämään tulta jo ennestään kyteviin tappuroihin. Monet olivat ennenkin uskoneet ja pelänneet, että hoitomiehet elävät vaivaisten osilla. Nyt se oli varma. Heillä oli jokaisella vatsassa kurraava nälkä, kotona perhe tahi joukko omaisia, joiden henki riippui niistä armopaloista, mitkä kunta kykeni yhteisvaroista liiostamaan. Heillä oli vilu, heitä väsytti. Kuitenkin piti olla pakkasessa, tehdä työtä, »työllä ja väellä, talollisten maatessa, ansaita keisarinkin lahjoittamia jauhoja!» kuului yleisenä katkerana sävelenä. Varpulaisen tullessa kylästä oikotietä ei kukaan ollut työssä, kaikki melusivat ja pauhasivat yhdessä joukossa. Valeen huomatessaan hajaantuivat useimmat ja ryhtyivät työhön. Se oli ennestään tuttu tapa. Melkein aina kun työnkatsastaja oli poissa, oltiin laiskana. Mutta eihän siitä paljoa välitetty. Kun Valee ehti paikalle, jäivät muutamat miehet istumaan ja jotkut, joilla tupakkaa oli, tupakoimaan. Valee ei mennyt heidän luoksensa eikä aluksi pannut mitään huomiota heidän käytökseensä. Sen sijaan meni auttamaan ja neuvomaan erästä ryhmää, jossa muutamat yrittivät isonlaista kiveä reelle. Kun se oli saatu, ei vetävä akkaliuta tahtonut saada kuormaa liikkeelle. Aiottiin vähentääkin sitä, mutta Valee kielsi ja huusi noille istuskeleville miehille: »Tulkaa vetämään kuormaa ... seppäkin, väkevä mies!» »Ei ole kiirettä!» vastasi seppä. Valee otti sen tavalliseksi leikkipuheeksi eikä välittänyt siitä sen enempää. Mutta hänen kasvojensa ilme oli tavallista huolestuneempi, mikä johtui siitä, että oli kirkon-vartijalta äsken kuullut, että jauho-annokset täytyy huomisesta alkaen vähentää. Valee itse silmin näki, miten työläisraukat heikkonivat päivä päivältä. Ja puolella jauhonaulalla, mitäpä sillä pysyisikään kunnossa ihminen, jonka ainoana ravintoa tuottavana ruoka-aineena se on ja johon osallisina sitten vielä useallakin olivat lapset, vaikkapa ne hoitoloista saivatkin keitosta. Mutta nyt jo Valee uudelleen katsoi miehiin, jotka istuivat ja tupakoivat. Kiukkuisemmin huusi hän: »Tulkaa vetämään tuota kuormaa, te sieltä! Ei teillä ole parempi oikeus laiskotella tässä kuin muillakaan.» »Vedä itse!» kuuli hän kuiskattavan ikäänkuin tarkoituksella, ettei se kuuluisi hänelle. Ja samalla siellä jotkut ilvehtien naurahtivat, eikä kukaan liikkunut paikaltaan. Silmäkulmiansa rypistäen kiinnitti hän huomionsa sinne. »Ettäkö vedä itse, vai mitä?» Ei kukaan vastannut. Naiset rupesivat sohisten suoristamaan vetoköyttä ja saivat nyt kuorman liikkeelle. Valee astui istujain luokse. »Kuka niin sanoi, että vedä itse?» Ei kukaan puhu mitään. »Lähtekää työhön paikalla!» Pari miestä alkoi vitkaan nouseskella, mutta seppä, nojaten leukaa käsiin ja kyynärpäitä polviin, kysyi: »Onko aikomus taas vähentää jauhoannoksia?» Valee vähän ällistyi. »Mistä sinä sen tiedät?» kysyi. »Tiettäänpähän.» Miehet näkivät Valeen kasvojen ilmeestä, että se oli totta. Joku virkahti äänellä, joka kihisi vihasta: »Kyllä sitä aina tiettään.» »Vaivaishoitokunnan on, hyvät miehet, pakko tehdä se, taikka muuten loppuisivat varat ennen kevättä. Parempi on tulla toimeen vähällä kuin tyhjällä.» »Mutta mihin helvettiin ne jauhot joutuvat, kun siinä kopukkavellissä ei ole kuin hyppysellinen padallisessa ja...» »No se ei ole sun asiasi tutkia eikä mun selvittää. Vai luuleeko seppä ehkä, että minä niitä jauhoja syön?» »Jonkun niitä täytyy syödä, kun ovat aina lopussa, vaikka kuinka usein uusia saataisiin, ja kun ei niitä köyhät saa...» Valeen poskille nousi tumma puna, ja toiset miehet alkoivat jo peläten paeta edemmäksi. Mutta seppä seisoi vihasta puhkuen paikallaan eikä väistänyt rahtuakaan Valeen tulisia silmäyksiä. »Kyllä se on nyt parasta», sanoi Valee, »että hillitset hiukan suutasi ja menet työhösi. Sinun omatuntosi tietää kyllä, että '''minä''' en vaivaisten jauhoja syö, sillä minä en niitä tarvitse...» »No sen minä helvetin hyvin tiedän, ettet sinä niitä tarvitse, mutta siihenkö ne rikkaat tyytyvät mitä he tarvitsevat...» »Tuki suus!» »En minä sinua pelkää!» Valee alkoi hapuilla kankea. »Anna kangen olla!» kuului murrokselta, ja useita miehiä riensi paikalle seppää puolustamaan. Pääasiallinen sisältö nyt syntyneessä melussa oli kiroileminen. Valee huohotti kovasti, sillä hänen oli vaikea saada kuohunutta luontoansa asettumaan. Se onnistui kuitenkin, jopa siihen määrään, että jo saattoi taas maltillisesti puhua: »Vai on teillä kapinavehkeet!» »Jauhomäärää ei saa vähentää.» »Te ymmärrätte sen, ettei se ole yksin minun eikä teidän päätettävissä. Teillä näyttää olleen yhteinen sopimus, arvatenkin antaa minulle selkään?» Hän nauroi niin että kajahteli. »Ettekö te hyvät miehet, käsitä, että jos minä olisin yhtä hullu kuin te, niin minä tuolla kangella voisin ruhjoa teidät mäsäksi ihan joka ainoan sorkan!» Hän astui ryhmittyneen miesjoukon eteen, jolloin useimmat jo alkoivat peräytyä. Nähtävästi he alkoivat käsittää, että se todellakin olisi hyvin mahdollista. »Joka ei paikalla mene työhön, niin jumalauta! – minä näytän, että minä saan tottelemaan.» Useimmat alkoivat hajota sanaa sanomatta. »Minä en sinua pelkää!» vakuutti seppä uudelleen. Silloin Valee otti hänen kauluksestaan ja huitaisi ruoskana lumihankeen, mihin seppä upposi melkein näkymättömiin. »Kuka myöskään ei mene?» Jokainen meni. Ryhdyttiin työhön niin hiljaa, ettei kukaan puhunut mitään. Valee peräili seppää, joka vitkalleen nousi ylös, puisteli lumia itsestään ja istui jälleen kivelle. Kun hän jonkun ajan kuluttua meni sinne, löysi hän tämän itkemästä. »No, mitä nyt?» kysyi Valee. »Minä vaan tässä, että köyhyys ei ole mikään ilo. Jos mulla olisi sellainen ruoka kuin sinulla, niin et sinä minua heittelisi.» »Parasta on nyt sitten lähteä työhön.» Seppä nousi ja puoliksi rukoilijan äänellä valitti: »Kuule, mutta jos minulta vähennetään jauhomäärää vielä puolesta naulasta, niin minä en voi elää.» Entistä kuuluisaa painimiestä ja tappelijaa kovin harmitti, kun oli niin voimattomaksi joutunut. Valee selitti, että jauhoannoksia ei suinkaan vähennettäisi, jollei siihen olisi välttämätön pakko. »Minä vaivainen olen sitten tottunut vielä niin isoruokaiseksi... Tuollaiset kärpät kuin tuo räätäli tulisivat kyllä toimeen puolta vähemmällä.» Näin puhellen meni seppä toisten joukkoon ja rupesi työhön, s. o. seisoskelemaan kankensa varassa ja komentamaan toisia. Työtä tehtiin nyt niinkuin tavallisesti, mutta hyvin äänetönnä. Valee käsitti, että joukossa oli todella syntynyt epäluuloa hoitomiehiä vastaan ja että ne epäluulot hautuivat ja juurtuivat sydämissä. Kun katseli työntekijäin voimattomia liikkeitä, kuihtuneita kasvoja ja epätoivoisia, loistottomia silmiä, käsitti, että heillä ei enää ollut kykyä täysitajuisesti harkita asemaansa. Valeeta yhä enemmän tuskastutti äänettömyys ja harvasanaisuus. Se pakotti hänet yhä enemmän syventymään, ajattelemaan niiden asemaa, joiden puolesta jauhonaulasta ja vastaisuudessa kenties neljänneksestä oli pakko tehdä päivä työtä ja elää sillä. Yhä enemmän alkoi hänen rintaansa ahdistaa. Tuossakin eräs äiti, hänen nuoruuden tuttavansa, oli vetämisen puuhassa ja pysyi tuskin jaloillaan. Valee johtui ajattelemaan, että sillä oli kotona kolme lasta ja mies, joka oli täällä loukannut jalkansa eikä sen vuoksi voinut nousta vuoteesta. Ja kun hänen silmänsä kiintyivät syrjästä tarkastamaan naisen muinoin vereviä ja ilmeikkäitä kasvoja, kasvoja, joissa nyt oli jo melkein kalman väri, kun hän samalla käsitti, että se jauhotukko, jonka hän täältä vie päivittäin, tulee jaetuksi myöskin lasten kanssa, jotka kyllä saavat hoitotalosta velliosansa, – niin hänen rinnastaan nousi kurkkuun niin paksu pala, että täytyi lähteä hetkiseksi kävelemään, jotta saisi sen laskeutumaan. Valee ei ollut sillä tavalla kuin nyt tullut ennen ajatelleeksi näiden ihmisten kohtaloa. Hän kyllä oli säälinyt ja uhrannut aikaa ja vaivaa heidän puutteensa poistamiseksi. Mutta sen tehtyään oli hän tuntenut sydämessään hyvin täytetyn velvollisuuden tuottamaa rauhaisaa tyydytystä. Nyt oli aivan toisin. Kuin siivillä pakeni tyydytys yhä etäämmälle, jättäen sijaan tuskallisen, selittämättömän halun katsoa jokaisen sydämeen tuossa joukossa, saadakseen selville millä tavalla, millä tunteella he kantoivat kovan kohtalonsa taakkaa. Milloin kiintyi hänen huomionsa perheen isään, joka ennen oli elänyt hyvissä varoissa, puutteesta tietämätönnä, ja nyt, estääkseen elämän lankaa katkeamasta, huonoissa, repaleisissa vaatteissa, jalkain palellessa rikkinäisissä kengissä, koetti viimeisillä voimillaan vääntää '''kiviä''', ansaitakseen illalla puolen naulaa jauhoja. Puolikasvuisia tyttöjä, joiden poskien hän muisti raikkaasti punottaneen vielä joku kuukausi sitten, mutta joissa nyt oli taivaan pilven kuultava väri, oli joukossa monta, ja niiden kasvoille oli nälkä painanut ikäihmisen elämästä välittämättömän kokemuksen leiman. Huomio kääntyi äänettömään poikaseen, joka voimatonna kieriskeli toisten jaloissa, yritti itkemään, mutta muuttikin sen kiroilemiseksi; kiroili ja parkui siksi kun voimat riittivät ja rauhoittui sitten kuin vanhus. Harmaapäitä vanhuksiakin oli. Ne kyllä olivat muihin verrattuina eniten tavallisensa näköisiä, sillä heihin ei nälkä vaikuttanut samanlaista muutosta kuin nuoriin. Mutta sittenkin tuntui Valeesta, että he voivat elämänlankaansa vain hiukan jatkaa tuolla ponnistelullaan, se kuitenkin tulee katkeamaan ennenkuin päästään uutisrukiiseen. »Kuinka rakas elämä sentään on», hän huoahti, sovittaen omaa elämänrakkauttaan niihin, jotka tuossa maksoivat viimeisistä päivistään kallista vuokraa, koettaen kuoleman tuloa lahjoa, yrittää viimeistä ponnistusta. Tuolla muuan entinen hurja »häjy», Koipi-Siukku, joka tuskin jaksoi pystyssä pysyä kankensa varassa, ansaitsi hänkin ruokaansa. Paljon oli sekin mies eläessään nähnyt. Noin 10–15 vuotta takaperin ei ollut sitä kekkeriä, sitä tappelua, missä ei Siukku ollut mukana. Oli se osannut varastaa, jumalaties’ eikö murhiakin tehdä. Murtunut, masentunut oli Siukku nyt. Oli niissä monessa muussakin ollut miestä aikoinaan, ja nyt ne pelkäsivät hänen, yhden miehen kovaa sanaa! Toisissa oloissa se olisi saattanut itsekkäisyyden ja mieltymyksen tunteita herättää, nyt se herätti tuskallista ahdistusta. Valee ei muistanut milloinkaan olleensa sillä tavalla raskasmielinen kuin tänään. Äskeinen kahakka oli istuttanut hänen mieleensä ajatuksen, että ne epäilevät häntä ja muita hoitokunnan jäseniä yhteisen viljan varkaudesta. Se painoi kuin lyijy. Ne eivät uskoisi selityksiä, vaikka heille enkeli puhuisi. Hän oli tähän asti niin hyvällä ja alttiilla mielellä tehnyt hoitokunnan jäsenenä mitä ikänä oli voinut, siinä uskossa, että puutteenalaiset kuitenkin tuntevat kiitollisuutta rehellisiä auttajiaan kohtaan. Ne pitävätkin roistoina, kuka tietää, mitä kaikkea ajattelevatkaan! Tuossa tilassa voivat ihmiset ajatella siitä, jota he pitävät sortajanaan, kuinka hävytöntä ja rumaa hyvänsä! Hänen teki mielensä puhua, selittää... Mutta jokainen ajatus ja sana näytti niin tehottomalta, että mitä enemmän sitä mietti, sitä kammottavammaksi noiden ihmisten epäluulo hänen mielikuvituksessaan kasvoi. »Ja ennenkuin päästään edes kevääseen!» ajatteli hän, »niin mitä kaikkea tapahtuneekaan.» Hänestä tosiaankin näytti ihan luonnottomalta vaatia noilta työtä siitä, mitä niille annetaan. Jos hän saisi määrätä, ei hän vaatisi sitä... »Mutta sitten ne kerjäisivät työn puutteessa, vastus olisi paljon suurempi ja niiden kärsimykset tuskin sen vähäisemmät», muisti hän ennen väittäneensä, kun joku muu oli ehdottanut sitä, mitä hän nyt ajatteli... Alkoi tuiskuttaa lunta. Päiväkin oli jo jälkipuoleen kulunut. »Saatte lähteä pois», sanoi Valee työläisille. Hän tunsi jotain miellyttävää sen johdosta, että lumituiskun tähden saattoi lyhentää niiden työpäivää. Käskyä ei tarvinnut uusia. Työkentän vieressä oli vanha lato, johon työkapineet korjattiin. Lähdettiin kylään, missä kirkonvartijan talossa jaettiin päiväpalkat. Edellisillä kerroilla kun Valee oli ollut työnjohtajana, oli hän matkan uudelta hautausmaalta kylään kulkenut parvessa, haastellen muiden kanssa. Nyt hän käveli edellä yksin, joukko tuli perässä, sekin pitäen tavallista hiljaisempaa melua. Kirkonvartija oli vanhahko, kuivakiskoinen mies. Hän oli pihalla Valeen tullessa. »Kuuleppas», sanoi hän jo ennen kuin Valee ehti ääreenkään, »meidän täytyy vähentää jauhoannokset jo tänäpäivänä.» »Todellako?» Valee oikein säpsähti. Mutta sitten hän alkoi panna jyrkästi vastaan ja kertoi mitä siellä tänäpäivänä oli tapahtunut. Kirkonvartija nauroi. Hän oli kyllä monesti saanut sellaista kokea, mutta hän antoi '''selkään''', sanoi hän. Ne vihasivat häntä, mutta viis siitä. Tässä täytyy pitää järjestystä ja kuria, muutenhan ne söisivät kyllä yhtenä päivänä suuhunsa koko jauhovarat. Hän oli jo niin monesti käynyt kuvernööriltäkin apua pyytämässä ja tiesi kuinka lujassa se oli, että oli oppinut hänkin lujassa pitämään. Valee pani kovan kovaa vastaan, väitti, ettei kirkonvartijalla ole oikeutta yksin päättää jauhomäärän vähentämisestä, siinä pitää ensinnä olla hoitokunnan kokous. Vanha mies suuttui. »Se on minun asiani, minä vastaan siitä!» huudahti hän ja löi nyrkkiä polveensa. »Kyllähän minä antaisin vaikka viisi naulaa joka ikiselle sorkalle päivässä, '''jos vaan olisi''' mistä antaa. Mutta kun minulta niitä kuitenkin vaatii koko pitäjä, niin minun pitäisi muuttua jauhoiksi, minun pitäisi antaa jokaiselle '''paljon''', ei kukaan tyytyisi vähään! Pitäjän miehet joka kokouksessa härnäävät, että paljon menee, paljon menee! Minä annan kaikille liian avokätisesti muka, – eivätkä tahdo enää myöntää mitään. Kuvernööri haukkuu silmät täyteen, että niin ja niin paljon olette jo saaneet, auttakaa itseänne, ei täältä enää riitä mitään... Ketä tässä sitten kuuntelee? En suinkaan minä niitä omaksi hyväkseni säästä. Ja on sitä mullakin sydäntä ollut, olen minäkin itkenyt köyhäin surkeutta, mutta itku ei tässä auta, tässä täytyy tehdä jotain. Viljan saaminen käy yhä vaikeammaksi, kohta ei sitä saa rahalla, ei ilman. Sentähden täytyy '''säästää'''... Valittakaa sitten, vaikka valittaisitte keisariin. Kernaasti tämän virkani annan jollekin, joka on auliimpi antamaan.» Hän otti arkusta aitan avaimet ja lähti noutamaan jauhovakkaa tupaan, sillä työläiset olivat jo sinne kokoontuneet. Valee jäi masentuneena istumaan. Kun kirkonvartija sai vakan tuvan pöydälle, otti hän luotipuntarin ja rupesi punnitsemaan. »Nyt täytyy jauhomäärää taas vähentää. Tänä iltana annetaan 12 luotia henkeen.» Samalla hän jo tarjosi yhtä valmiiksi punnittua annosta. Joukossa syntyi valitusta ja kuhinaa, jotkut alkoivat kiroilla. »Suu kiinni, taikka saatte tyytyä kahdeksaan luotiin!» Möyhinä vähän hiljeni. »Joka ei tahdo tyytyä tähän, saa tyytyä olemaan ilman.» Nuo harvat lauseet, jotka tuo vanha, kuivan ja kovan näköinen mies puhui joukolle, saivat sen ihmeellisesti asettumaan ja nurkumatta tyytymään osaansa. Sillä hän puhui järkähtämättömällä varmuudella, niin ettei yhdestäkään sanasta jäänyt vähintäkään epäilystä, että se oli leikillä lausuttu. Vielä jaettiin kullekin olkileipä, jossa oli hiukan suurustakin, mutta siinä liikutellessa ne melkein käsiin hajosivat. Muutamia pitkämatkaisempia jäi taloon yöksi, toisia meni muihin naapureihin, toiset taas koteihinsa. Valee oli katsellut ihmetellen sitä kylmyyttä, jota kirkonvartija osoitti, sekä myöskin sitä, että murina niin hälveni ja kätkeytyi sydämiin. Ja kun he astuivat takaisin kamariin, ei Valee saattanut olla puolileikillään huomauttamatta: »Mutta kyllä teillä on kova luonto.» Vähään aikaan ei kirkonvartija vastannut mitään, panihan vain kessuja piippuunsa. Sitten hän huokasi ja sanoi: »Minä olen havainnut sen, ettei tässä itkulla pitkälle päästä... Saattanut se on luontokin kovettua.» Sitten hän jäi synkeänä katselemaan pitkin piipunvartta, silmät melkein ummessa. Painostava mieliala, joka kumpaakin rasitti, ei poistunut koko yhdessäolon aikana. Mutta kun Valee jätteli hyvästi, virkkoi kirkonvartija: »Sinäkin vanhenet... Vanhana katsellaan monta asiaa toisilla silmillä kuin nuorena.» Äänessä oli omituinen, hellyydeltä vivahtava väre, joka sai Valeen katsahtamaan silmänurkkaa kohti, eikö siellä edes kyyneltä näy? Ja puristettuaan kovasti vanhan, kovan miehen kättä lähti Valee kirkonkylän hoitotaloon, missä hänen hevosensa oli. Oli jo puolihämärä. Kun hän meni rekeänsä vetämään ladosta, takoi siellä renki paraillaan kiinni ruumiskirstun kantta. »Kuka siellä on?» »En tiedä. Joku kulkiain, jonka Siikalahden kestikievari oli löytänyt taipaleelta... Kaikille sitä pitääkin tässä arkkuja vielä laittaa, mutta rovasti oli määrännyt.» »Pienihän se on ollutkin... Tyttökö vai poika?» Renki veti suutansa salaperäiseen nauruun ja virkkoi kerskaavalla äänellä: »Minä katkaisin kirveellä sen koivet, kun ei muuten mahtunut.» Julmuutta sellaista, mikä ilmeni rengin kerskauksessa, ei Valee ollut ennen kuullut. Hän jäi pitkäksi, aikaa äänetönnä tuijottamaan poikaan. Ensimmäinen tajuttava käsite, joka hänessä heräsi, oli se, että hänen teki mielensä antaa sille hyvästi selkään. Sanaakaan sanomatta otti hän rekensä pihalle. »Se olikin vanha äijä ... sääret kuin piipunvarret. Kerran vain kopautin kirvespohjalla, niin poikki menivät että helähti», kertoi renki perään. »Jollet sinä nyt pidä leukojasi kiinni, poika, niin minä annan sulle sellaisen selällisen, että opit edes hiukan ihmisten tapoja, senkin roisto!» Poika tukki suunsa kuin myyrä. Hänen mielestänsä oli varsin kummallista, ettei Varpulan isäntä edes nauranut hänen miehuullisuudelleen... Ei vain puoletkaan uskaltaisi ruumiin kanssa elää niinkuin hän, sen hän vissiin tiesi! Ja siksipä isäntä pitikin niin hyvästi, kun hän oli niin säälimätön ja pelkäämätön käsittelemään ruumiita, joita kopukasta sai korjata joka päivä... »Tuollainen mies, vieläpä kun mies!» mutisi hän ja pui nyrkkiä Valeen perään kun tämä lähti. Kirstun oli hän nyt saanut valmiiksi. Kopauttaen vielä vasaralla arkun kanteen alkoi hän viheltää ja läksi pois, jättäen ruumiin siihen sunnuntaita odottamaan. Kotiin päästyään piti Valee emäntänsä kanssa pitkän neuvottelun, joka päättyi siihen, että he päättivät leipoa yhden leipomuksen vähemmän pettusekaisia leipiä kuin hoitotaloissa tavallisesti näihin aikoihin leivottiin, ja antaa sen jaettavaksi hautuumaan työväelle. Kun se päätös oli tehty, suuteli Santra Valeeta. Se tapahtui pitkästä ajasta, sillä sellainen ei ollut kansan kesken tavallista. Mutta onni, että saattoi todella jotain tehdä lähimmäistensä huutavan kurjuuden lieventämiseksi, vaikutti niin hellyttävästä sydämessä, että Valee sulki vaimon syliinsä ja purki tälle tämänpäiväisten ristiriitaisten tunteitten tuottaman tuskan kärsimykset ja huolet. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3276 5536 2006-09-07T13:55:07Z Nysalor 5 XVI luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XV luku|XV luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XVII luku|XVII luku]] |otsikko=XVI luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Nimismies Grönberg oli joutunut tarttuvaan poltetautiin sairasvuoteelle. Kun siihen vielä liittyi luuvalo, joka ei mitenkään näyttänyt aikovan hellittää, päätti hän lääkärin kanssa neuvoteltuaan antaa viedä itsensä kaupunkiin hoidettavaksi. Sijaiseksi määrättiin hänelle muuan Stenfors; mikä lie ollut miehiään, ei tietty, koska entisyys oli tuntematon. Stenforsista ja Kaleniuksesta tuli heti oivalliset ystävykset. Heidät tavattiin melkein aina yksissä, milloin missäkin toimissa, useimmiten ryyppykomannoissa. Stenfors oli tuskin ollut viikon pitäjässä, kun jo tiedettiin, että hän oli suuri juoppo. Kun hän sitäpaitsi seurusteli Kaleniuksen kanssa, ruvettiin pelkäämään pahempaakin. Näihin aikoihin oli jo totuttu vähempiäkin rikosasioita ilmoittamaan Grönbergille, joka ilmoituksen saatuaan aina ryhtyi toimenpiteisiin ja toimitti syylliset rangaistukseen. Sitä paitsi oli Grönberg tehokkaasti ottanut osaa työhön yleisen hädän lievittämiseksi. Tähän aikaan täytyi nimismiehen toimittaa ryöstöhuutokauppoja joka päivä. Riitajutut vastapuolten välillä niissä sukeusivat usein niin sekaviksi, että nimismiehellä piti olla kärsivällisyyttä niitä selvitellessä. Grönbergin kärsivällisyys oli usein aivan ihmeteltävä. Jos joku hätääntynyt velallinen onnistui saamaan kuvernööriltä kiellon jo kuulutetun huutokaupan pitämistä vastaan, piti Grönberg sellaisen määräyksen aina pyhänä. Luonnollisista syistä voivat nimismiehen tulot sellaisena aikana nousta hyvin suuriksi. Mutta Grönberg alensi vapaaehtoisesti tulojaan siten, että monessa tapauksessa, kun köyhän mökkiläisen ainoa lehmä joutui velasta vasaran alle ja huutajain puutteessa lyötiin muutamalla markalla, hän itse huusi lehmän ja lahjoitti takaisin omistajalle. Senpä vuoksi ihmiset olivat alkaneetkin häntä puolittain jumaloida. Kun Stenfors tuli virkaan, alkoi häntä kovin harmittaa nuo kuvernööriltä usein hankitut ryöstönkieltokirjat. Se ensiksikin tuotti nimismiehelle enempi vaivaa ja joskus saattoi tulojakin vähentää. Hänen mielestään kuvernööri teki tuhmasti noita kieltoja antaessaan. Pian levisi huhuja, että hän oli vasten kieltoja toimittanut ryöstöjä. Mutta kun asianomaiset usein olivat niin köyhiä, etteivät voineet valittaa eikä asiamiestä palkata – ja mennä suusanasin puhumaan kuvernöörille, sekään taas ei vaivaansa maksanut, – jäivät ne valittamatta. Menestys, viina ja Kalenius lisäsivät rohkeutta, ja muutamain viikkojen kuluttua oli Stenfors pitäjässä suuri herra. Nimismiehelle oli ihmisillä näihin aikoihin paljon asiaa. Tavaksi tullut tottumus ilmoittaa nimismiehelle pienempiäkin varkauksia jatkui Stenforsinkin aikana. Hän oli ollut pitäjässä tuskin kolmea viikkoa, kun toiset valittivat hänen suurta huolimattomuuttaan sellaisten asiain suhteen, toiset väittivät, että se lähti pelkuruudesta. Summa oli se, että Grönbergin parantumista ja palaamista odotettiin huolella ja ikävällä. ---- Valkolan Juhon hypoteekkilainan yritys oli mennyt jostain syystä myttyyn. Hän kyllä alkoi puuhata uudelleen, mutta se venyi niin pitkälle, että hätäiset velkojat eivät enää jaksaneet odottaa, vaan alkoivat kilvan hakea saataviaan. Juho yritti ponnistella miehen tavalla, sai korjatuksi asioitansa niin että vielä pysyi pystyssä. Nyt oli kuitenkin taas yksi velkakirja hakuteillä ja takavarikkoon kirjoitettuna kaikki talon elukat. Juho oli kuitenkin saanut kuvernööriltä peruutuksen huutokaupan pitämistä vastaan. Tätä kuvernöörin paperia oli hän nyt ollut viemässä Stenforsille, mutta ei ollut päässyt edes puheille. Hän lähti kotiin, arvellen, että antaisi kiellon silloin kun tullaan huutokauppaa pitämään. Matkalla kirkolle tuli vastaan Hautalan Janne. Juho selitti millä asioilla hän oli kulkenut. Stenfors oli vielä maannut, mutta oli piian lähettänyt sanomaan hänelle, ettei hän ota tänään vastaan, että jos on jotain asiaa, niin sopii silloin toimittaa kun hän tulee pitämään huutokauppaa. Renki Esa oli Juholle kertonut, että Stenfors oli koko yön ollut matkassa Kaleniuksen ja Kujanpään lautamiehen kanssa. Aamulla oli lautamies ne tuonut kotiin ja varmaankin olivat molemmat herrat hyvästi kohmelossa. Esa oli ennustanut, että kyllä siitä elämästä tulee aika perjantai, kun itse nimismies nyt kuitenkin pikapuoliin tulee kotiin. »No ... ja sinäkö toit takaisin asiapaperisi sieltä, vaikka niitä viemään olit mennyt?» keskeytti Janne, kun Juho alkoi niin pitkälle jaaritella. »Niin, kun en päässyt puheille.» »Älä lempoja jaarittele! Anna tänne se paperi, niin vien, kun menen sinne.» Juho kaivoi paperin esiin ja oli mielissään kuin olisi lehmän saanut. »Vaivaa teillä nyt siitä on.» »Vaivaa», matki Hautalainen synkästi. »Sellaisista vaivoista minä välitän viis, Juho-parka. Mutta tässä alkaa todellakin näyttää siltä, että minä itsekin näiden samojen paperien tähden olen ennen pitkää myyty mies. Minä elän nyt jo aivan toisten armoilla. Ihmettelen vaan, miksi eivät ne jo hae ulos minunkin velkojani. Noo, ne tekevät sen ennen kevättä, ja silloin... Hyvästi nyt.» Hautalainen oli tässäkin velassa takausmiehenä. Hän lähti ajamaan. Juhon mielestä näytti Janne nyt paljon maltillisemmalta ja kärsivällisemmältä kuin muulloin. Juho itse oli taistelujensa keskellä saavuttanut sellaisen välinpitämättömyyden asteen, että nytkin, kun hän vaan sai tuon paperin käsistään pois, tuntui hetkisen siltä kuin kaikki olisi taas ollut hyvällä kannalla. Kun Hautalainen mainitsi »näistä papereista» aavistaen niiden vuoksi joutuvansa hänkin häviölle, iski Juhon mieleen kuin salama se kerta, jolloin he olivat olleet yhdessä pyytämässä Klitsin Mikolta maksunlykkäystä. Hautalainen oli sanonut: »Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa». Silloin oli häntä vetänyt oikein kylmäksi, kun tiesi, ettei Hautalainen aavistanutkaan tuon velkakirjan olevan Siikalahden kestikievarilla. Juho oli aikonut maksaa sen vaikka verellänsä. Tässä se nyt oli. Kumma ja ihme, ettei Hautalainen raivostunut! Mutta sitten Juho oli taas melkein levollinen. »Hyvä oli, ettei kiukutellut!» hän jupisi, ja sellainen hämärä välinpitämättömyyden tunne valtasi kokonaan. Hautalainen tapasi Esan nimismiehen pihassa. »Täällä se Esa nyt on», sanoi Hautalainen jotain sanoakseen, pannessaan hevosta kiinni. »Täällä.» Esan meni jotain vanhoja asioita mieleen, ja hänen silmissään välähti terävä, kysyvä ilme, kun hän katsahti Janneen. Jannella näytti olevan jotain mielessä, sillä saatuaan hevoselleen heiniä eteen meni hän totisena Esan ääreen, otti tämän käden kömpelösti ja sanoi hämillään: »Päivää». »Päivää.» Esa katseli yhä terävämmin. »Et suinkaan sinä enää vihaa minua niistä vanhoista?» kysyi Janne pannen suutansa hymyyn. Esa pääsi kuin jostain tuskasta, sillä hän oli epäillyt toisen alkavan siitä, että hänestä oli tullut '''nimismiehen renki'''... Sitä ei hän kärsisi! Mutta nyt hän iloisesti ja avomielisesti nauraen vastasi: »Siitäkö, että te minua hätyytitte siitä hevos-ajosta ja annoitte minulle selkään niissä Valeen häissä?» »Niin niistä. Minun on monesti tehnyt mieleni puhua sinulle...» »Mitä vanhoista ... minä kyllä ansaitsin sellaista. Olisitte tekin, kun olitte isän kaukaisia sukulaisia, saanut sentään jollain muullakin tavalla vähän enemmän opettaa ja neuvoa, kun näitte, ettei minua neuvonut kukaan...» »Olisitkohan sinä ottanut siitä vaarin?» epäili Janne. »Kenties! En minä sentään ollut hullu enkä varas... Se oli väärin, että te siitä minut toimititte linnaan. Olisitte ennen panneet sinne vaikka joka tappelusta.» Esan mieli näytti synkistyvän. Vakavana ja melkein nöyrän tapaisena vastasi Janne: »Sinä puhut totta, et sinä ole varas ollut ikänä. Minun omatuntoni oli siitä ensi aikoina monesti kipeä, ja sentähden minun on tehnyt aina mieleni pyytää sinulta anteeksi.» »Se oli se hevos-ajo, niinkuin se on vieläkin, niin kovin yleinen tapa.» »Sepä se! Oikein ollessa enin osa nuoria miehiä joutuisi sellaisesta linnaan.» »Niin minäkin aina arvelin, ja siksi se pisti niin vihakseni.» Esan kalpeat posket punoittivat hiukan. »Kun minua siitä rangaistiin vielä '''varkauden''' nimellä.» Janne hapuili uudestaan Esan kättä. »No unohda pois ja anna anteeksi. Se ei sinun mainettasi enää pilaa, sillä kaikki tietävät, että ne ovat olleet nuoruuden erehdyksiä, ja pitävät sinua rehellisenä, kunnon miehenä.» Esa katsoi Hautalaisen silmäin läpi, olisiko siinä jotain vilppiä. »Minä en juuri kehumisia kärsi», virkkoi hän hymyillen, »mutta te olette pitänyt minua '''huononakin''' miehenä ja minä olen melkein näihin asti ollut siinä luulossa, että vieläkin pidätte...» Hän lopetti siihen. Janne otti tupakkatamineet taskustaan. »Olet erehtynyt... Mutta pannaan piippuun tästä ja unohdetaan ne vanhat. Liekö se herra jo noussut?» Esa katsoi ikkunaan. »Tuskinpa.» »Onko se taas ollut juomingissa?» »Aamuyöllä ne tulivat Kujanpäästä Kaleniuksen kanssa. Siellä se makaa Kaleniuskin.» »No eikö Grönberg jo pian parane ja pääse tulemaan kotiin?» Esa selitti, että Grönberg oli jo viime viikolla ollut parempi, kun hän oli sen luona käynyt, mutta eipä sitä vielä ollut kuulunut takaisin. Hän odotteli kuitenkin jo joka päivä. »Minä menen ne herättämään, ei mulla ole aikaa täällä odotella», sanoi Janne ja lähti sisään. Herra Stenfors oli palvelijainkin silmissä menettänyt siksi arvonsa, ettei piikakaan sanallakaan estänyt Hautalaista sisään astumasta nimismiehen huoneeseen. Kalenius lojui vuoteessa, mutta Stenfors oli jo noussut ylös ja pesi kasvojaan. »Ei tänne saa vielä tulla!» huusi hän Hautalaiselle, kun tämä meni sisään. Janne sanoi, ettei hänellä ole aikaa enää odottaa. Otti paperin taskustaan, levitti sen pöydälle selittäen: »Se Valkolan Juho kun ei ollut saanut teitä tavata, pyysi, että minä, kun tänne päin satuin tulemaan, toisin tämän ilmoituksen, että kuvernööri on estänyt vielä pitämästä ryöstöhuutokauppaa sen Juhon talossa.» Stenfors ei puhunut mitään, mutta Kalenius kohotti turvonnutta, kohmeloista naamaansa sängystä ja käheällä äänellä virkkoi: »Te olettekin sopiva ja nopsajalkainen juoksuttamaan tuommoisia papereita.» »Niin olenkin.» »Teille on varmaan hyvin mieleistä, kun teille '''uskotaan''' sellaisia asioita?» sanoi Stenfors mennen pöydän luokse ja pyhkäisten Jannen siihen paneman paperin, ikäänkuin huomaamattaan, lattiaan. »Tämä on ollut lautamiehenäkin», muistutti Kalenius. »Soo’o!» huudahti Stenfors ilvehtien. Hautalainen painoi jo lakin harmaitten hiuksiensa päälle ja aikoi lähteä sanaakaan vastaamatta korkean kruunun käskynhaltijan huoneesta. Mutta Stenfors huomautti vielä: »Lattiaanko '''sinä''' aina heität paperit näin tällaisissa paikoissa?» Hautalainen otti lakin jälleen päästänsä, kääntyi takaisin ja sanoi äänellä joka vapisi: »Minä olen nähnyt jo ennenkin ihmisiä ja ollut asioissa sellaistenkin kanssa, joita sanotaan herroiksi, ja olen minä tapellutkin niiden kanssa, mutta en minä ole ikänä vielä nähnyt, että kaksi nuorta miestä viitsii rakkikoirana haukkua puolivälissä seitsemääkymmentä olevaa äijää.» »Sitä näkee kaikkea ... mutta pidä nyt suus kiinni...» »Niin sitä näkyy näkevän. Niitä näkyy näkevän sellaisiakin, jotka juovat ja repalehtavat niillä rahoilla, jotka kiskotaan nälkään kuolevalta kansalta. Eikös sekin ole vähän naurettavaa?» »Mitä ... mitä sillä tarkoitat?» Hautalainen oikaisi selkäänsä: »Kysy omaltatunnoltasi! Ja sen minä sanon sinulle, että jos et paikalla ota tuota paperia ylös tuolta lattiasta, niin minulla on vielä voimia pakottaa sinut siihen. Ja jollei muu auta, niin on minulla kyllä hevosia, että minä pääsen kysymään kuvernööriltä kummanko meistä pitää se ottaa ylös.» Pieni, hintelä Stenfors näytti alkavan pelätä, otti paperin ylös ja selitti vielä, ettei hän ollut sitä heittänyt, vaan Hautalainen. »Älä kersku hevosillasi, pian nekin myydään, ja sinä saat mennä kopukkaan», pisti väliin Kalenius. »Niinpä kyllä, sen asian tiedän minä itse paremmin kuin sinä...» »No mitä sitten pitää niin leveää suuta!» »Sen minä vaan sinulle, Kalenius, tahdon sanoa, että kun minä alan syytinkiäni syömään kopukan pöydässä, niin minä syön sen puhtaalla omallatunnolla, minä uskallan vielä silloinkin nostaa ylös harmaan pääni ja katsella ihmisiä silmiin, sillä minä en ole konna niinkuin sinä.» »Konna?» »Pitääkö ruveta toteen näyttämään? Jos vaan tahdot, niin minä nyt ensiksi annan sinulle haaston väärien velkakirjojen teosta, onpa nimismies paikalla. Sinä taas saat haastaa minua mistä vaan ikinä luulet syytä olevan.» Kalenius nousi raivoissaan kiroten sängyn laidalle. »So, so, so!» suhditti Stenfors, joka harmaana kuunteli. »Kun et vaan tänne tule», muistutti Hautalainen katsellen Kaleniuksen raivoa. »Ruvetaanko painiskelemaan?» jatkoi Hautalainen. Kalenius kirosi yhä antamatta mitään vastausta. »Minun täytyy nyt lähteä vaivaishoitokokoukseen. Minä olen kuullut, että kuvernööri on velvoittanut nimismiehiäkin heille sopivalla tavalla auttamaan vaivaishoitokuntia. Liekö perääkään siinä? Onhan sitä nimismiehellä täällä muutenkin niin paljon toimia '''kaiket yötkin''', että eikö olisi parasta pyytää apulaista? Karin Vennukin valittiin kerran vaivaishoitokuntaan, niin se oli sanonut että: »piru joutakoon huolia köyhistä!» Hyvästi nyt. Te saatte kyllä ottaa onkeenne sen minun äskeisen ilmiantoni Kaleniusta vastaan, jos tahdotte, kyllä minä puheeni vastaan.» Janne lähti. Kun hän ajoi kirkonkylän läpi pappilaa kohti, heitettiin erään kauppiaan makasiinista tielle tyhjä jauhomatonkuori. Hevonen pelästyi ja hypähti syrjään. Ovella oli vartonut jo 6–7 kerjäläistä, jotka heti kilvan ryntäsivät matonkuoren kimppuun, raastivat ja repivät sitä toisiltaan, lyyhistyivät vihdoin kaikin suulleen sen päälle nuoleksimaan siitä jauhontomuja ja muutamia jauhonkokkareita, mitkä siihen olivat jääneet. He anastivat haltuunsa tien koko leveydeltään, kierivät ja tappelivat ottaen kukin osansa kynsin ja hampain. Niinitukot menivät jauhojen lisänä vatsoihin ja kiistelijäin silmistä hehkui mielettömän intohimoinen, raaka, kammottava palo. Hautalainen pääsi vasta sitten menemään, kun niinimatto oli palasiksi revittynä ja kukin meni kappalettaan nuoleksien tiehensä. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3277 5537 2006-09-07T13:55:12Z Nysalor 5 XVII luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XVI luku|XVI luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XVIII luku|XVIII luku]] |otsikko=XVII luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Vaivaishoitokomitea oli pulassa. Rahastot olivat tyhjänä, jauhovarastot hupenivat arveluttavassa määrässä, eikä osattu edes aavistaa, mistä niitä saataisiin lisätyksi. Pitäjänkokouksissa rajuimmat haukkuivat hoitomiehiä silmät, korvat täyteen, kun nämä muka niin huolimattomasti asioita hoitivat. Kruunulta oli saatu pieniä apuja, mutta ne eivät riittäneet mihinkään. Kun hoitokomitea nyt taas oli kokoutunut miettimään keinoa, millä pulasta selvittäisiin, ei kenelläkään ollut lähimmän hädän poistamiseksi muuta keinoa kuin lähteä vieläkin pyytämään edes muutamia jauhokuleja kuvernööriltä. Kirkonvartija, joka useat kerrat talven kuluessa oli jo käynyt kuvernöörin luona ja muutamilla kerroilla saanutkin hetkeksi tuntuvaa apua, kieltäysi jyrkästi enää menemästä. Hän oli mielestänsä lypsänyt viimeiseen tippaan eikä luullut enää mitään lähtevän. Eivät muutkaan osanneet muuhun vedota kuin kuvernöörin velvollisuuteen; – oliko tämän hallussa varoja, sitä ei edes kysytty. Se oli tuskallinen kokous. Hoitokomiteassa kyllä oli pitäjän pontevimpia miehiä, mutta sittenkin tahtoi epäilys ja väsymys toisinaan saada heissä vallan. Juorut heidän petollisuudestaan kasvoivat rinnan puutteen, nälän ja tautien kanssa. Toisinaan levisi tuulesta temmatuita juttuja, miten kruunulta oli saatu köyhiä varten milloin jauhomattoja, jotka hoitomiehet olivat pitäneet itse, milloin taas ne eivät olleet ehtineet pitäjäänkään, vaan olivat jo ennen hävinneet korkeampain viranomaisten hyväksi. Tämän johdosta vallitsi katkeramielisyys hoitomiesten ja hoidokasten välillä tehden muutenkin tuskia ja kärsimystä tuottavan elämän vielä tukalammaksi. On kyllä totta, että kun yleiset luottosuhteet olivat joutuneet sille kannalle, että vain aivan harvoin toinen saattoi luottaa toisen sanaan, ja kun jokaisen talollisenkin oli pakko pitää yksin huolta itsestään ja asioistaan, aika repi niin rikki kaikki vanhat käsitteet, että veljeyden, ystävyyden ja tuttavuuden siteet eivät monessakaan tapauksessa merkinneet enää mitään. Rehellisestä miehestä saattoi tulla ja monesti tulikin varas ja valehtelija, eikä sellainen muutos läheskään aina ihmetyttänyt ystävää. Näistä seikoista johtui, että vihaa, riitaa ja haukkumista ei arvosteltu sillä tavalla kuin muulloin. Tunteet elivät pinnalla aivan samoin kuin henki, jonka nälkiintynyt, kuihtunut ruumis elimistöineen oli ajanut sieraimiin. Sen poispuhaltaminen ei liikuttanut juuri ketään. Elettiin kuollaksensa, riiputtiin kiinni elämässä vain vaiston avulla, joka toisissa saattoi olla vähän voimakkaampi, useissa täydellisesti masentunut. Tästä voi käsittää, miten hoitomiehet ollenkaan voivat täyttää raskasta tehtäväänsä näiden panettelujen alaisena. Kärsimys ja kärsimysten näkeminen karkaisi heidän luonteitaan, kasvattaen toimeensa samassa suhteessa kuin tehtävän vaikeus kasvoi. '''Täytyi''' tehdä jotain muuta kuin loukkautua, jotain muuta kuin sääliä ja itkeä, täytyi taistella. Kun kirkonvartija kieltäysi lähtemästä kuvernöörin luokse »kerjäämään», oltiin vähän pulassa, ketä sinne lähettää. Hautalan Janne kyllä olisi lähetetty, mutta tämä arveli, että kun hänellä on joidenkin asiain vuoksi kuvernöörin luona vähän huono maine, taitaisi olla parasta lähettää sinne mies, jolle ei kuvernöörillä olisi mitään vanhoja kalavelkoja. Varpulan Valee ei ollut kyllin hyvä puheniekka, että olisi voinut asiain todellisen laidan saada selvitetyksi sillä tavalla, että apua lähtisi ahtaastakin. Vanha kirkkoherra ilmoitti, että hän olisi valmis lähtemään, mutta heikon terveytensä vuoksi ei uskaltaisi näin tukkuteillä ja kylmillä ilmoilla niin pitkälle matkalle, – joka este myönnettiin täysin oikeutetuksi. »No, minä menen sittenkin», ilmoitti Hautalainen, »tulkoon Valee toiseksi. Totta hänestä nyt kaksi kuormaa saa. Ehkäpä se on kuvernöörikin jo unohtanut ne vanhat käräjäasiat.» Mieltymyksellä tyydyttiin siihen. Pappi lupasi vielä kirjoittaa kirjeen mukaan, jossa hän puolestaan selittää asiaintilaa. Valee ei ollut kokouksessa, mutta hänen alttiutensa tunnettiin, tiedettiin, että hän lähtee. Ja seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella ottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille. Mutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta. Sen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta. Eräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse. Tämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin uupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan. Valee pidätti hevosta. »Mistä te olette?» Vaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen: »Lehtimäeltä.» »Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?» »Voi Jumala!» Se oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin ja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta Valeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin. Kelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän sen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus ja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä vaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne Valeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä: »Leipää!» Se näytti nyt aivan kuin siinä hetkessä taas uudelleen muistuneen hänen mieleensä. Valeeta liikutti niin että hän heti otti eväsvakkansa ja teki vaimolle voileivän. Ja kun tämä huomasi Valeen puuhan meni hänen suunsa hymyntapaiseen ja huulilta kuului iloinen huokaus: »Voi Jumala!» Valee katseli syrjästä, miten vaimo nautti voileivästä. Usean erän hän jo sieppasi leipään koko suulla, mutta aina samassa näkyi katuvan, pienensi suupalaa ja maiskutteli sitä suussaan taistellen samalla intohimoista halua vastaan nieleksiä kaikki kerrassaan. Lapsi oli luisunut vaimon sylistä sivulle heinäin päälle, eikä hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Valee myöskään ei siihen ollut varsinaisesti huomiotansa kiinnittänyt, oli otaksunut sen vain nukkuvan rääsyjensä sisässä, kun se ei ääntänsä ilmaissut. Mutta jostain syystä, ehkä siksi, että sen pieni jalka oli pistäytynyt ulos rääsyistä ja siihen saattoi hyvinkin ottaa kylmä, lapsi kiinnitti nyt Valeen huomiota. »Kuinka on tuon lapsen laita?» Vaimo oli juuri nielaissut viimeisen leipäpalasen ja nuoleksi sormiaan saadakseen talteen jok’ikisen hivenen. Valeen huomautuksen johdosta hän ensin säpsähti, epäilemättä siksi, ettei lapsi ollut saanut palastakaan herkusta. Mutta luotuansa silmänsä myttyyn, joka oli rauhassa, sanoi hän levollisesti: »Se nukkuu.» »Peittäkää sen jalkaa, ettei kylmety. Tuossa on loimi.» Vaimon voimat olivat jossain määrin palanneet. Hän ryhtyi korjaamaan lasta syliinsä. Miksi se oli niin omituisesti kankea? Kiireesti paljasti äiti sen kasvot. Lapsi oli kuollut. Äiti päästi muutamia tuskallisesti valittavia ääniä ja suuteli kuolleen lapsen sinisiä huulia ja vaalenneita, kalpeita poskia. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä kohta perässä hän vähän kummalliselta näyttävällä riemulla alkoi kiittää Jumalaa siitä, että hän oli korjannut lapsen pois kärsimyksistä ja vaivoista. Valeen mielestä näytti siltä, että äiti riemuitsi oikeastaan '''omasta''' pelastuksestaan, kun oli vapautunut lapsesta. Ja siksi se herätti hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Eikä käsitys suinkaan siitä parantunut, kun vaimo äskeiseen verraten hyvinvoinnin hymy huulilla huokasi, häneen katsoen: »Kun sais vielä voileipää.» Lapsi oli jo silloin heitettynä itsekseen heinäin päälle. Valee ei ollut toivomusta kuulevinaan. Mutta ei ollut taas pitkä aika kulunut, kun vaimo tempasi lapsen syliinsä, itki, suuteli, puristi sen kangistunutta ruumista rintaansa vasten ja osoitti sellaista äidin surua, että Valeen jo melkein kyyneleet nousivat silmiin. Valee jätti vaimon ensimmäisen talon portille. Matka jatkui. Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain jälkiä puutteesta; mihin korvansa lainasi, puhuttiin nälästä, hädästä, häviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet. Kun he seuraavana aamuna saapuivat Vaasaan ja aikoivat ajaa kortteeriin kauppias –n pihaan, oli portin edessä valtava, satoihin nouseva lauma kerjäläisiä, jotka siinä melusivat ja rähisivät aivan toisella tavalla kuin maalla, epäilemättä siksi, että olivat täällä saaneet syödä vatsansa täyteen ja saaneet siten uusia voimia. Syyn tähän patoutumiseen huomasivat miehet heti. Portin toinen puolisko oli kiinni. Siellä sisällä kauppias itse renkinsä kanssa jakoi jokaiselle kerjäläiselle neljänneksen tuoretta leipää ja muutamia silakoita. Kauppias oli päättänyt toistaiseksi yhtenä päivänä viikossa jakaa kaikille kaupungissa silloin oleville kerjäläisille tällaiset ruoka-annokset. Kun matkamiehet olivat saaneet hevosensa lasketuiksi, kiirehtivät he heti tapaamaan kuvernööriä hänen yksityisasuntoonsa. Kun he siellä eteisessä vartoivat vakavina ja totisina, näki kyllä, että molempain sydämet hiukan pamppailivat ja että siellä tunteet varmaankin vaihettelivat toivon ja pelon välillä. Vihdoin tuli kuvernööri heitä eteiseen puhuttelemaan. Katse oli synkkä, ankara, hyvin vähän toivoa herättävä siinä asiassa, jota varten miehet olivat tulleet. Nähtävästi tarkoittaen katseillaan tunkeutua miesten sisimpään sieluun, kysyi hän ikäänkuin sivumennen: »Mistä te olette?» Molemmat selittivät sen melkein yhtaikaa. »Mitä asiaa?» Hautalainen ryki ja perkasi kurkkuaan, ääni oli hiukan epävarma, kun hän rupesi selittämään matkan syytä. Kuvernööri oli nähtävästi hermostunut. Hän katseli tuimasti Jannea koko ajan, kun tämä puhui, ja katse ilmaisi jotain epäilystä siitä, että tämä valehteli. Suoraan vastaamatta Jannen avunpyyntiin alkoi hän tutkia ja kysellä, millä tavalla ja missä määrin hätäaputöitä oli tehty, oliko paljon muualta päin tulvailleita kerjäläisiä ollut liikkeellä ja elätetty, oliko oman pitäjän ihmisiä lähtenyt muualle kerjuulle, saatiinko vielä kylältä edes pettuaineksia n. k. olkia, petäjänkuoria j. n. e. Kun molemmat vuorotellen olivat niistä seikoista selvää tehneet, kysäisi kuvernööri nyt vasta, keitä he olivat. »Hautala», matki hän kuultuansa Jannen nimen ja kiinnitti terävän katseensa epäilevän näköisenä mieheen. »Sama mies, jolla oli käräjäasia tuomari –n kanssa?» »Sama.» Kuvernööri kohautti olkapäitään: »Sinä olet laittanut muidenkin virkamiesten kanssa kaikenlaisia rettelöitä?» Jannen poskille, joita peitti harmaa, karkea parran sänki, nousi punaa: »Minä tiedän sen, että minua pidetään rettelöitsijänä, mutta minä kuitenkin itse tiedän, että olen aina koettanut seisoa oikeuden ja totuuden puolella.» Kuvernööri veti suutansa hymyyn: »Tietysti!» Palaten samalla edelliseen puheenaineeseen jatkoi hän: »Luuletteko te siellä maalla, että minulla on täällä loppumattomat jauhovarastot? Ettekö te käsitä, kuinka avara Vaasan lääni on, johon minun pitää koettaa kaikkialle saada ulottumaan ne pienet viljamäärät, mitkä minun käytettävänäni ovat. Te olette sinne jo saaneet useampia eriä. Muuallekin täytyy riittää. Teidän täytyy tulla tavalla tai toisella nyt jo ominenne toimeen. Minä en voi, minulla ei ole nyt antaa teille mitään.» Ääni oli ankara, ja eleet osoittivat hermostumista. Hautalainen oli jo vapautunut ujoudesta ja arkuudesta. Hän sanoi: »Sitten meillä on ainoa keino antaa elatusta vain niille, jotka vielä ovat niin voimissa, että heidän elämisensä kevääseen voi olla varma, – niitä ei ole monta, – ja sen sijaan jättää ilman kaikki ne, jotka nälissään nyt jo horjuvat elämän ja kuoleman välillä. Muuten kuolee köyhäväki sukupuuttoon.» »Älkää sillä lailla puhuko!» huudahti kuvernööri hämmästyneenä. »Se on kuitenkin ainoa keino. Herra kuvernööri ymmärtää sen siitäkin, ettemme me tuhlaa, kun viikkokauteen ei enää ole hautuumaan työväellekään annettu kuin 8 luotia jauhoja hengelle päivässä.» »Kahdeksan luotia!» »Niin. Ja herra kuvernööri tietää itse, – täällähän tuomiot on annettu, että suurin osa meidän talollisista on joutunut ryöstön alaisiksi, niin että monet niistä elävät nyt köyhäinhoidon kustannuksella nekin. Pitäjän kassa on tehnyt velkaa jo niin paljon, että kutkaan yksityiset eivät enää uskalla uskoa kunnalle velkaa, kun ei tiedä oikein, kuka siitä vastaa ja maksaa. Jollei kruunukaan voi auttaa, niin me emme käsitä enää muuta keinoa kuin jättää asia Jumalan haltuun ja ruveta kukin odottamaan kuolemaa.» »Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten olen kuullut?» »Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.» Kuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti. Vihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan: »Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun auttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat varat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan olisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille, että uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy oppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, '''teidän täytyy'''. Minä tässä en voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.» Hautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna sananvuoroa. »Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet tänne '''kerjuulle''', jos ei siihen tosi tarve pakottanut.» Kuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan erikoinen sävy. »Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka siihenkin olisi syytä – kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän korvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi, joitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin nyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten ympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa, pelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin '''viimeinen'''. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse muutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa, en minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla vastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne harvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat minulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan minuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin en ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä en tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te huomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. – Me emme mene ilman jauhoja.» Kuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka puhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja lopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen ilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin sielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän astui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa. »Te saatte jauhoja», virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen kättä. Valee, joka heltyneenä syrjästä katseli, näki kumpaisenkin miehen poskille vierivän muutamia suuria kyyneleitä. Kuvernööri omaksui jälleen pian sotilasmaisen ryhtinsä ja käveltyään pari kertaa edestakaisin pienen eteisen lattialla seisahti hän Valeen eteen ja virkkoi: »Te olette nuori mies ja tulette elämään aikoina, jolloin meistä vanhoista on tuskin himmeä muisto jälellä. Mutta minä sanon teille ja kaikille nuorille neuvoksi: jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin '''Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä oliskin nälkä'''.» Sitten hän käski miesten istua. Itse hän meni kirjoittamaan varastonhoitajalle määräyksen antaa miehille kuusi mattoa jauhoja. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3278 5538 2006-09-07T13:55:16Z Nysalor 5 XVIII luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XVII luku|XVII luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XIX luku|XIX luku]] |otsikko=XVIII luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Kevättalvella kuoli Märkäsen Antti. Suhde Märkäseläisten ja Siikalahden Mikon välillä oli käynyt yhä sietämättömämmäksi, kun Mikon puuhat sekautua talon sisällisiin asioihin eivät mitenkään ottaneet onnistuaksensa. Velkakirjojen tarkastuksesta sai yhä edelleen pitää huolta pitäjän iäkäs kanttori, joka kaikissa asioissa, milloin kirjoitusmiestä tarvittiin, oli aina ollut Märkäsen Antin luottamusmiehenä, vaikkapa ukko Semeniuksen kirjoitustaito olikin vähän noin ja näin, vaillinainen. Mutta Antti-vainaja piti ukko Semeniuksesta siksi, että tämä piti suunsa kiinni kaikesta, joten Siikalahden Mikko, jolla olisi ollut polttava halu saada niistä selvää, ei saanut tietää yhtään mitään. Sen lisäksi olivat Mikon kosimispuuhat Annikan suhteen menneet myttyyn, jopa oli hän kerran näissä asioissa liikkuessaan eräänä yönä joutunut Annikan ja Hautalan Matin naurun esineeksikin. Mikko näet lähti yökenkään kotoansa salaa, kenenkään tietämättä. Kopisteli ja pääsi Märkäsen Annikan luttiin – missä ennestään jo oli Hautalan Matti. Mikko oli luullut, ettei siellä arkiyönä ketään olisi, ja hölmistyi, kun huomasi erehtyneensä. Koetti mies sitten keksiä yölliselle retkelleen mitä kummallisimpia selityksiä. Matti pukitti ja piinasi häntä. Ja sydämessään kiroten »tuollaiset» ihan siihen ikävimpään paikkaan, mistä ihmiset tietävät puhua, pötkötteli Mikko kotiinsa ja vihasi koko Märkäsen sukua enemmän kuin koskaan ennen. Kun luonto ei ollut varustanut häntä kuitenkaan läheskään niin monipuolisilla lahjoilla kostoa ja keinottelua varten, johon hänen halunsa olisi palanut, jäivät kostoharrastuksetkin tässä samoin kuin monissa muissakin suhteissa »uskollisiksi yrityksiksi», paljaiksi ilmauksiksi hänen erinomaisista haluistaan ja harrastuksistansa. Näille »haluille ja harrastuksille» oli usein naurettu ennen ja yleisesti pidetty Mikkoa pilkan alaisena. Mutta nykyinen aika oli hänen »haluilleen ja harrastuksilleen» niin sopiva, että Mikko meni eteenpäin. Ja kun ei nyt yleensä paljon muutenkaan naurettu ollenkaan, sitä vähemmin saatettiin Mikolle ja hänen toimilleen nauraa. Mutta nyt oli vanha Märkäs-Antti kuollut. Se ei oikeastaan ollut varsin suuri tapaus; joku saattoi sanoa, että »pois sitä täytyy täältä niin rikkaan kuin köyhänkin», mutta siinäkään ei ilmennyt mitään erikoisen syvää tunnetta eikä kaipausta. Mutta Märkäsessä oli velkakirjoja; kaikki ihmiset puhuivat siitä, että niitä oli paljon ja että ne ennen saivat maata hyvin rauhassa arkunlaatikossa, jos vaan velallinen katsoi silloin tällöin itsellensä sopivan ajan ja kävi juttuamassa Märkäsen äijän kanssa ja sanomassa, että »se on niin kovin hyvä, kun ei te hätyytä... Kun Jumala antaisi tässä munkin vähän vauhtiin päästä, niin kyllä minä maksan kaikella kunnialla.» Silloin äijä aina sanoi: »Noo, jopa ... jopahan sitä on velan kanssa tekemistä.» Ja sitten ruvettiin puhumaan muista asioista. Kun velallinen oli mennyt, sanoi emäntä tavallisesti: »Sinä olet sellainen ... kun et edes yhtään tahdo ... ei suinkaan ne ikänä maksa.» »Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä nyt ihmisiltä väkipakolla.» Ja kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin asia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät sen. Mutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja ihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat. Toimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta emäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius se on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja kirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja päälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa kalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani jyrkästi Valeeta vastaan – onhan niitä nyt muitakin... Muori nauroi: »Ketä muita? Mikä Valeen on?» Mikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä vastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi järkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja Varpulan Valee. Kalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla veloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan Märkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko päivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan kessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että »kun on kerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein miehissä ... se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.» Ja velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon sukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että ihminen pääsee tässä vielä kulkemaan... Ne ihmiset kanssa taitavat niin paljon valehdella tuosta kestikievarista... »Nämä ovatkin oikein hyvin prässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?» »Oon, oikein makoisia.» Mikko nauroi ja sanoi: »En minä ainakaan osaa sellaisia tehdä, ei vaikka!... Kyllä minä monta kertaa yrittänyt olen, mutta ei vaan lähde mitään. Eikä niitä tahdo kukaan tähän aikaan saada... Jaa, mutta se vaarivainajan tupakkahuhmari, tuliko se jo kirjaan, kanttori?» Kanttori ei kuullut. »Kuuliko kanttori?» »Hääh?» »Niin että», ja Mikko kertoi uudelleen kysymyksensä. Kanttori nyysäsi nenäänsä: »Eikö tuo lie tullut... Ja olipa tuo yksi vanha tupakkihuhmari vaikka...» »Ei maar! Se oli hyvä, siinä on rautavyö päällä. Kyllä se ottaa pitää, – jollei tämä muori anna sitä päältä jaon. Antakaa pois '''äiti'''-muori, mitä te sillä teette?» »Noo, jos kovin mieles tekee, niin ota.» Mikko lippasi kepeästi kanttorin selän taakse: »Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa jo siitä sovimme.» Kanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin. »Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan... Pidä huhmaris, kun olet kerran saanut.» Muille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa. Kun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan selvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa Annikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä herättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että usein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin. »Saa nähdä», virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit käsiinsä, »eikö niissä ole paljon vanhentuneita». Ja kuiskaten, ettei emäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan huonokuuloinen, kuulisi: »Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa». »Mitä sanot?» kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan. »Kanttorille vain tässä, joutavia.» »No mitä sitä niin salaisia... Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset kuulevat.» Jokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän ihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että vai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä. Mahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia pienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan kertaan – joka erä kuitenkin eri muodossa – hiljaa huomauttaa toimitusmiehille, että »jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden, niin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi tullut yhtään vahinkoa». Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala korjasi äijän pois. Velkakirjat loppuivat. »Taisivat olla kaikki?» kysyi kanttori. »Kaikki», myönsi emäntä. »Kaikki? E–hei toki!» huudahti Mikko. »Kaikki ne ovat, ei minulla ainakaan muuta ole», vakuutti emäntä. »No älkää nyt piruja... Laittakaa paikalla esiin tänne ne velkakirjat!» »Mitkä velkakirjat?» Samassa tuli Annikka sisään papereita kädessä. »Mitä Mikki nyt huutaa? Joko on hätää, että tässä varastetaan?» ja vei papereita kanttorille. »Mitäs ne paperit ovat? Mikä paperien ja velkakirjain hoitaja sinä olet? Onko siinä Hautalaisen velkakirjat?» kyseli Mikko ja astui likemmäksi pöytää. Kanttori ilmoitti, että siinä on niitä. Mikon sapettunut mieli keksi yhtäkkiä sopivaksi sanottavaksi: »Ei ne ole siinä kaikki!» »Pidä nyt Siikalahti vähän suutas», suhditti kanttori. »Mitä varten?» »Sitä varten, että näyttäisit vähän ihmiseltä», sanoi Valee. »Sepä nyt kumma on, kun selvästi näkee, että velkakirjat ovat hujan hajan, taitaa osalta olla renkien ja piikainkin hallussa, ja sittenkään ei saisi ottaa selvää se, jonka asiaan tulee! Viisi minä omasta puolestani, mutta lasteni.» »Pure huulees, nälkäsilmä!» tiuskaisi Annikka, »sinä pidät kaikkia ihmisiä varkaina, niin tottapa sinä olet itse sellainen.» »Vastaatko puhees? – Mutta mitä varten sinä niitä velkakirjoja kätket?» »Sun ei tule tutkia eikä mun tunnustaa! Kun ne siinä nyt ovat joka ikinen lappu, niin mitä sinä sitten vielä tahdot meiltä?» Annikka rupesi itkemään. Äiti ja miehet alkoivat suhdittaa, mutta Mikko jatkoi jutellen, että se on ollut aina tavallista, että tässä talossa on lennetty hänen silmillensä, mutta kyllä hän siitä vielä lopun tekee. Ilmoitettiin, että Hautalaisen velkakirjat tekevät toista tuhatta markkaa, paitsi takauksia. »Millähän sekin mies komeilee?» Sitä ei Mikko millään tavalla voinut hillitä itseään sanomasta. Siihen ei sanonut kukaan mitään. Vähäisen äänettömyyden perästä Mikko taas ilmoitti: »Minä vaadin perinnön jaon toimitettavaksi kohta.» Tuo vaatimus herätti vakavan, vilkkaan keskustelun: talo ja irtaimisto menisivät perin halvasta tähän aikaan, jollei perillisten välissä sovittaisi kauppoihin. Mikko oli järkähtämätön. Mitä enemmän naiset vaativat jaon lykkäämistä syksyyn, sitä jyrkemmin Mikko vaati sitä toimitettavaksi kohta. Ja muutamista sanoista alkoi Valee aavistaa, että Mikolla oli syynä vaatimukseensa ei ainoastaan saada hänelle tulevat velkakirjat oitis haltuunsa, saadakseen »pitää niistä huolta», vaan sekin, että hän toivoi voivansa saada Märkäsen talon polkuhinnalla nyt koska emäntä ja tytär eivät varmaankaan uskaltaisi hintaa kovin ylös kohottaa. Valee silmäili halveksien setää, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Mikko luultavasti ajatteli sedästä samaa kuin Valeekin, koskapahan lausui: »Tämä setä sopiikin panna Annikan holhoojaksi, tämä siihen on kaikista sopivin.» Setä alkoi väännellä itseään, ikäänkuin aikeessa sanoa jotain, mutta sanomatta se jäi. »Mahtaneeko tuo tarvita muuta holhoojaa», virkahti kanttori hymyillen, »koskapa sillä näyttää, sormista päättäen, jo olevan laillinen holhooja.» Mikko katsoi niihin sormiin. »Kaa... En minä ole tiennytkään ... että tässä suoverin saa!» Tytöllä oli pari hopeaista sormusta sormessa. Valeekin vasta nyt ne huomasi ja setä loukostaan pani: »Jassoo!» Mikko näytti olevan nolona, ja se huvitti useita muita. »No ilmankos!» hän vähäsen vaitiolon perästä äänsi. Toisten huomio teroittui: »Mitä?» »Niin ... minä vaan ajattelen...» hän sanoi. Ja hän todella ajatteli paljon, koko iltapäivän, sanoen tuon tuostakin jotain umpikuljuista, jonka piti olla ilkeätä. Illalla hän sanoi Annikalle kahden kesken, että hän kyllä ymmärtää, että Hautalan Matti on kihlat ostanut Märkäsen rahoilla ja että niistä olisi yksi osa hänelle kuuluvaa, mutta ei hän nyt välitä, ja että jos hän joskus kihloja ostelee, niin hän koettaa saada ne irti omilla rahoillansa, ettei kenelläkään olisi mitään jälkipuheita... Hän yrittää »Jumalan avulla» eteenpäin maailmassa. Kun hän oli sen saanut sanotuksi Annikalle ulkona, tuli hän jälleen hyvälle tuulelle ja meni vihellellen kamariin. Sillä hän ymmärsi saaneensa pureksia Annikkaa oikein sydämeen asti. Sillä aikaa oli emäntä kamarissa selittänyt toimitusmiehille syyn, miksi vainaja oli antanut Hautalaisen velkakirjat tytön haltuun, että ei niitä ollut aikomus salata. Toimitusmiesten ja muiden ihmisten illalla poistuttua jäivät äiti ja tytär suureen tuskaan. He käsittivät, että Mikko voisi nyt saada talon polkuhinnasta, kun ei kenties Mattikaan voisi tulla hänen kanssaan kilpailemaan siksi, että hänen täytyi kuitenkin pitää kiinni Hautalan talosta, koska isäntä sairasti ja ennen pitkää kuolisi. Jos joku saisi talon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän aikaan oli. Mattia odotettiin. Mutta kun ei sitä illallakaan alkanut kuulua, lähti Annikka Hautalaan – ensi kerran sen jälkeen kun Matti oli hänelle kihlat tuonut. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3279 5965 2006-09-24T15:24:13Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XVIII luku|XVIII luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XX luku|XX luku]] |otsikko=XIX luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Kuumetauti oli vienyt Hautalan Jannenkin vuoteelle. Hän oli jo maannut viikonpäivät eikä parantumisesta ollut mitään tietoa. Toisinaan houraili, toisinaan taas oli tajuissaan. Varjontapaisena liikkui emäntä kestäen ihmeteltävällä voimalla suuret huolensa monipuolisten velvollisuuksiensa täyttämisessä hyöriessään. Pihatuvassa oli köyhäin keittola vielä. Keväämmällä oli se muuttunut sairaalan tapaiseksi, sillä yhä useampia nälän ja taudin runtelemia ihmisiä tunkeusi sinne etsimään ravintoa ja hoitoa. Pihatupaan eivät enää läheskään kaikki mahtuneet. Useampia täytyi sijoittaa omaan asuintupaan, missä penkillä ja lattialla olkipahnoilla ihmisiä makasi ja valitteli kaiket päivät. Kyläläiset olivat alkaneet kammota ja karttaa taloa, missä lavantauti kuoleman uskollisena liittolaisena joka viikko kaatoi useampia uhreja. Oli oikein ihmeteltävää, millä voimalla talon väki säilyi joutumasta taudin käsiin. Huonoimmat sairaat olivat sijoitetut pihatupaan. Monet monituiset kerrat päivän mittaan siellä kävi emäntä, aamusta varhain iltaan myöhään koettaen harrastuksellaan ja huolenpidollaan lievittää onnettomain kärsimyksiä. Kun isäntä sairastui lisääntyi hänen työnsä kaksinkertaiseksi. Mutta eivät sittenkään voimat pettäneet. Hautalaisella, joka ei koskaan ennen ollut sairauden tähden maannut, oli nyt tilaisuutta ja aikaa miettimiseen, mikäli kuume oli matalampi toisin vuoroin ja järki tolillaan pysyi. Katkerimmat tuskat hänelle tuotti se, että hänen velkansa olivat takauksista yht’äkkiä kasvaneet noin neljään tuhanteen markkaan. Nyt vielä oli olemassa takauksia, joista muutamien ainakin saattoi edellyttää tulevan hänen maksettavaksensa. Maatessaan sairasvuoteella odotti hän ryöstömiestä joka päivä, sillä hänestä näytti niin luonnolliselta, että nyt juuri niiden olisi aika tulla, kun hän on sairaana, kuolemankielissä, eikä kykene asioitansa korjaamaan. Kun ilta tuli illan perästä, ilman että ryöstömiehiä tuli, joutui hän jonkinlaiseen välinpitämättömyyden ja yhtäkaikkisuuden tilaan. Mutta sen sijaan muut samaan jaksoon kuuluvat asianhaarat kiinnittivät hänen huomiotaan ja ajatuksiaan, jotka kuumeen kiihdyttäminä toisinaan saavuttivat rajuuden huipun. Kun joku vieras kävi häntä katsomassa ja puhui sen ohessa siitä, että tämä kärsimys ihmisillä nyt on Jumalan lähettämä synnin rangaistus, tuli hän aina katkeralle mielelle. Hänen oma vaimonsa ei enää pitkään aikaan ollut puhunut siitä. Sen johdosta tunsi Janne aina tuollaisen Jumalasta puhuvan vieraan pois mentyä suurta helpotusta, kun emäntä hiljaisella, hyväilevällä tavallaan laski kätensä hänen kuumalle otsalleen ja mitään puhumatta katseli häntä noilla silmillään, joiden kummallisen tyyneyden syytä Janne rauhallisempina hetkinään monesti ihmetteli. Ja mitä enemmän hän katseli vaimonsa katkeamatonta kestävyyttä, tuota meluamatonta, hänelle aivan käsittämätöntä jumalisuutta ja Jumalaan luottamista, sitä useammin hän tahtoi vaimonsa viipymään vuoteensa vieressä ja komensi piian tahi pojat juoksemaan hänen asioitansa. Hetkinä, jolloin synkeä ajankuva oikein täydessä karvassaan astui hänen sairaan mielikuvituksensa eteen, voi hän vielä raivostua. Jumalan rangaistuksena ei hän voinut nälkää pitää, koska se ei kohdannut muita kuin köyhiä. Täälläkin rahamiehet rikastuivat, Siikalahden Mikon mahtavuus oli yhä nousemassa ja tomppelimaisen Klitsin merkitys kasvoi samoin. Sitäpaitsi sellaisilla rentuilla kuin Kaleniuksella ja Stenforsilla oli mainiot raha-ajat. Kaleniuksellakin nyt oli oikein herrasvaatteet yllä, kun hän oli saanut olla Stenforsin kätyrinä. Sitävastoin ihmiset, joiden syntikuorma oli pieni edellisiin verrattuina, saivat kärsiä niin hirveästi. Eikä mikään inhimillinen keino näyttänyt pelastavan kansaa, ei edes se että hänkin joskus kuumehoureessa heittäysi vuoteen viereen polvilleen ja rukoili huutaen ja velvoittaen kaikkivaltiasta rientämään apuun. Sellaisissa tapauksissa saattoi raaka intohimo hänet yhtäkkiä temmata käsiinsä. Silloin mies hurjistuneena riehui, pauhasi, kirosi, tietämättä itsekään mitä kirosi ja ketä. Kun joku sattui tätä melua kuulemaan ja emäntä osui silloin olemaan ulkona tahi pihatuvassa, juostiin sitä hänelle sanomaan. Ja kamariin riensi juoksujalassa tämä nainen, jonka silmissä oli niin vakava, rauhoittava ilme ja joka ei koskaan hätien melunnut eikä malttiansa menettänyt. Vaieten tarttui hän lattialla hourivan miehen käsipuoleen ja kuiskasi: »Lähde sänkyyn.» Aivan kuin hänet olisi rikoksesta tavattu antoi Janne vastustelematta viedä itsensä vuoteelle, tuijotti hetkisen sekavin katsein vaimonsa silmiin ja huoahti raskaasti. Kerran tällaisessa tapauksessa hapuili Janne käteensä vaimonsa käden ja puristi sitä lujasti, virkahtaen: »Rukoile minun kanssani!» ---- Kun Hautalaiselle kerrottiin, että Märkäsessä on kalukirjoitus, sanoi hän: »Pian on meillä sitten ryöstömiehet.» Emäntä näki, että sairaalla oli sydämellä jotain, jonka hän olisi nähtävästi tahtonut ulos purkaa. Naisen omituisella vaistolla aavisti hän, että se mahdollisesti koskisi Mattia ja Märkäsen Annikkaa, joiden kihlautumisesta ei hänelle ollut mitään ilmoitettu, mutta jota vastaan hän usein oli ilmaissut jyrkän mielipiteensä. Emäntä pistäysi tupaan. Aivan pian sen jälkeen ilmestyi isän sängyn viereen tuolille istumaan Matti. Isä oli ollut hiukan unessa. Matti katseli siinä vanhuksen kalvistuneita, kuihtuneita kasvoja ja tunsi raskaan palan nousevan rintaansa ja silmiinsä pari kuumaa kyyneltä. Akkunalla oli voilautasen vieressä kappale mustaa pettusekaista leipää, – sellaista, jota talossa syötiin ja jota parempaa ei sairas millään tavalla ollut suostunut syömään, »koskapa kuitenkin niin moni muu sairas ei voinut sen parempaa saada.» Isä avasi silmänsä. »Matti!» »Mitä?» Isä ei jatkanut, katseli vain poikaansa. Matti äänsi viimein hiljaa: »Isä.» »Mitä?» Matti rupesi nyt selittämään, että hän vastoin isän tahtoa oli kihlannut Märkäsen Annikan ja pyysi, ettei isä olisi vihainen, sillä isä kyllä ymmärtää, että itseänsä varten sitä kukin ottaa vaimon eikä... Isä piti silmänsä ummessa ja poskille nousi heikkoa punaa. Matti näki, että ilmoitus oli vanhuksen sielussa vaikuttanut hyvin valtavia tunteita. Hyviä vaiko pahoja? Sitä ei poika tiennyt, mutta aavisti ne jälkimmäisiksi. Matissa oli suuri määrä isänsä itsepäisyyttä ja järkähtämätöntä tahtoa. Häntä oli vaivannut se, että hänen piti isänsä tietämättä kihlata Annikka. Nyt hän kuitenkin tunsi päässeensä tuosta painostuksesta, kun oli saanut asian isänsä tietoon. Että se isälle oli vastenmielistä, se ei häneen läheskään sillä tavalla koskenut, sillä hän piti oman mielipiteensä asiassa korkeimpana lakina. Kun ei isä pitkään aikaan puhunut mitään, lähti Matti tupaan. Mutta jonkun hetken kuluttua kutsutti isä poikansa uudestaan kamariin. Ja nyt sai Matti kuulla, ettei isällä tyttöä vastaan ollut mitään. Syy, minkä vuoksi hän ei olisi tahtonut antaa poikansa mennä naimisiin Märkäsen tyttären kanssa, oli se, että hänellä oli sinne velkoja ja ihmiset tulisivat sanomaan, että hän on häviöstä pelastunut poikansa naimisen kautta. Sellaista ei hän voisi ikänä suvaita. Hän voi kunnialla hävitä omaisuutensa, mutta ei kärsiä sellaista häväistystä, että hän on poikansa naittamisella häviöstä pelastunut. Vaan nyt ovat asiat muuttuneet. Hän on turpeen alla jo silloin, kun Matti menee naimisiin. Jos ihmiset odottavat saataviaan siksi kun hän on poissa, tekevät ne sen hyvyydestä häntä kohtaan. Sitä hän toivoisi kuitenkin, että Matti ottaisi kotitalonsa, koska se varmaan on parempi kuin Märkäsen, ja pitäisi huolen siitä, että äiti saisi riittävän eläkkeen, – semminkin kun talo sen vielä hänen laskujensa mukaan kannattaa. Matti ei ollut pitkään aikaan puhellut isänsä kanssa mistään asiasta pitemmältä. Senpä vuoksi häntä kovin kummastutti se muutos, mikä isässä oli tapahtunut. Vanha jyrkkyys, jonka kiusallisuutta poika usein oli saanut tuntea ja sen alle taipua, oli poissa. Isä puhui nyt hellästi, melkein niinkuin äiti! Matti lähti kamarista luvattuaan täyttää isän toivomukset ja useaan erään vakuuttaen, että äidillä ei tule puutetta olemaan, niin kauan kuin hän elää. Päästyään ulos ajatteli hän yhä isää ja hänessä tapahtunutta muutosta. Ensin se hänessä synnytti omituisen, surunvoittoisen tunnelman. Mutta se kirkastui yhä, kun hän joutui ajattelemaan, että isän näytti nyt olevan niin helppo olla. Kun Matti vähän ajan kuluttua huomasi äidinkin kasvoilla iloisemman ilmeen, tämän tullessa kamarista, tunsi hän vähitellen surumielisyyden haihtuvan ja jonkinlainen onnellisuuden raikas tunnelma ailahti rinnassa. Sinä iltana oli Matilla paljon puuhaa vaivaistuvassa. Sillä tuntien äsken saavuttamaansa tyydytystä pistäysi hän sinne vaistomaisesti haluten jakaa siitä muillekin. Siellä vallitseva kurjuus koski nyt aivan erikoisella tavalla häneen. Yhtäkkiä sai hän päähänsä toimittaa siellä perinpohjaista puhdistusta ja siivoa. Ruvetessaan puuhaan huomasi hän vasta kuinka äärettömän suuri ja vastuksellinen työ äidillä oli ollut, joka melkein yksin oli tähän saakka saanut täällä siivonkin toimittaa. Hän komensi tuvasta apulaisikseen siellä rähisevät pojat ja muutamia naisia, jotka vielä kykenivät jonkun verran auttamaan. Tässä toimessaan oli hän niin innostuneena, ettei huomannutkaan, miten myöhäiseksi ilta jo joutui. Kesken puuhailunsa tultiin häntä noutamaan pihalle. Siellä odotti Annikka. Jossain nurkantakana selitti tyttö, mitä heillä tänäpäivänä oli tapahtunut ja näytti surumieliseltä ja lamautuneelta. Mutta Matti sanoi varmalla itseluottamuksella, ettei tässä nyt enää tarvitse Siikalahden Mikkoa pelätä, ja kehoitti Annikkaa menemään tupaan siksi kunnes hän päättää työnsä. Mutta Annikka meni Matin kanssa pihatupaan ja ryhtyi auttamaan. Sairaat vaivaiset katselivat loistavin, kiitollisin silmin noita kahta, jotka nuoruutta ja elonvoimaa uhkuen, keskellä lämpimintä kuherrusaikaa hikipäissään puuhasivat heidän tuskainsa ja kärsimystensä lievittämiseksi. ---- Mikon puuhista Märkäsen talon suhteen levisi kylille pian huhuja. Siitä puhuttiin jo ikään kuin se olisi ollut Mikon oma, ja naiset ehtivät pelkäämään, että miten se leskiparka tulee saamaan eläkkeensä, ei ainakaan muuten kuin riitelemällä. Mutta toiseltakin puolen oltiin puuhassa. Eräänä päivänä meni Varpulan Valee Hautalaan ja sanoi Matille: »Sinun pitää huutaa se Märkäsen talo.» Matti selitti, että hän tuskin voisi pitää kahta taloa siksi kuin ajat paranevat. Ja kun hänen pitää valita Märkäsen ja Hautalan välillä, ottaa hän Hautalan mieluummin. Isä oli luvannut, että jollei hänelle kuolemaakaan tule, niin tulevana syksynä hän kuitenkin antaa talonsa Matille. Jos hän huutaisi Märkäsen nyt, niin millä hän sen maksaisi, kun Mikko kuitenkin tahtoisi heti rahaosuutensa. Mutta sitten erään kerran tavatessaan Matin Rauhalan äijäkin sanoi, ettei pitäisi päästää kovin halvalla Märkäsen taloa kestikievarille. Ja ennen kuin erosi, sanoi, että jos rahasta hätä tulisi, niin tulla heille puhumaan. Matti vähän innostui asiaan semminkin, kun Siikalahden Mikko kuului pitävän aivan varmana, ettei hän kykenisi ollenkaan kilpailemaan. Varakasten isäntäin luotto kohotti hänessä myöskin luottamusta omaan itseensä. Neuvoteltuaan vielä isän kanssa päätti hän esiintyä Mikon kilpailijana. Kun taloa ruvettiin myymään, tarjosi Mikko silmää räväyttämättä kaksi tuhatta markkaa talosta. Kun Matti siihen lisäsi sata markkaa, ymmärsi Mikko, että Matti vain nostaa hiukan taloa hänelle, mutta kyllä hän siihen asti uskaltaa kuin Mattikin. Mutta kun ruvettiin menemään yli neljäntuhannen, rupesivat Mikon silmäkulmat menemään solmuun ja ääni alkoi käydä vielä kimakammaksi. Hän ajatteli, että voi se tyhjätaskukin tehdä rahamiehelle kiusaa näin huutokaupoissa. Kun ruvettiin menemään yli viiden tuhannen, katsoi Mikko jo vähän pitempään Mattia, käsitti aivan yhtäkkiä tämän kasvojen vakavasta ilmeestä, että Matti '''aikoo saada talon'''. Raivoisa, kostonhimoinen tunnelma leimahti Mikossa nyt ilmiliekkiin. »Sinä saat maksaa talon kalliisti!» päätti hän itsekseen ja hymyili jo edeltäkäsin äärettömästi nauttien siitä, että hän tulee saamaan Märkäsen talosta niin hyvät osat. »Ja rahat pitää olla minulle heti paikalla.» »Sata!» Ihmiset ällistyivät sellaista rohkeutta, kun kauan aikaa jo oli menty ylös kymmenin ja viisin markoin. »Viisi!» lisäsi Matti, vakava ilme silmissä, kasvot hiessä. »Mitä sitä sillälailla... Sata!» »Viisi!» Mikko riemuitsi. Oltiin jo toista tuhatta yli siitä, minkä hän harmittelematta olisi saattanut talosta maksaa. Antaa suoverin nyt maksaa! Opetetaan sitä! Oltiin 5 950 markassa. Mikko ajatteli: Matti on nuori, ylpeä, ajattelematon. Jos minä uskallan vielä neljäkymmentä, panee Matti viisi ja '''luulee''', että minä panen kuuteen tuhanteen... Mikko luki hyvin selvästi: »Viisituhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä!» Nyt maksoi vaivan silmäillä Mikkoa, kun tämä katsoi Mattiin... »Saa olla», sanoi Matti, ja suu meni hiukan hymyyn. Mikko vaaleni, hän ei näkynyt oikein haluavan tajuta, mitä Matti tarkoitti. »No lisää, lisää! Kuka nyt vähälle väsyy.» »Ei penniäkään.» Ihmiset alkoivat jo tajuta, jännitys löyhtyi, ja jotkut sanoivat: »No sille talolle tuli hintaa.» Mikolle tuli asiaa lähteä käymään kotona. Sitä paremmin oli tilaisuutta toisilla ihmetellä, miten taitavasti Matti oli Mikon kengittänyt. Mikko ei saattanut olla kauan kotonakaan. Tultuaan takaisin ei hän kyennyt salaamaan sitä, että hänen oli harmi. Huutoihin ei hän puhunut enää mitään. Ei aikaakaan, kuiskasi hän Matin kahteen kynteen. »Saat sen talon sillä, minkä sinä viimeksi lupasit», sanoi. Matti rupesi nauramaan: »Pidä nyt, kun niin mielesi teki.» Mikko kynsi päätänsä. »Minä rikon.» »No siitä ei tule mitään, sen saat uskoa! Älä uraja, mies kun mies.» Matti löi Mikkoa hartioille kämmenellään ja lähti pois tämän jutuista. Mutta Mikko ei saanut sitä päästänsä lähtemään, että hän ottamalla talon hyvästä hinnasta oli joutunut vasten tarkoitustaan runsaalla mitalla lisäämään kälynsä myötäjäisrahoja. Se se häntä eniten harmitti, sillä talo, vaikka olikin kallishintainen katsoen katovuoden kurssiin, oli kuitenkin tavallisissa oloissa hintaansa vastaava. Vasta sitten huomasi hän yhden lisäseikan: Matti voi nyt ottaa varsin hyvin isänsä talon, antaa isällensä eläkkeen, maksaa velat ja päästä omavaraiseksi mieheksi. Mikko kirosi siinä huoneitten takapuolella. Kun joku tuli samalla sinne ja kysyi, mikä nyt niin kiroiluttaa, selitti Mikko: »No kun olin vähällä kompastua ja kaatua tuohon liekoon...» [[Luokka:Murtavia voimia]] 3280 5540 2006-09-07T13:55:26Z Nysalor 5 XX luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XIX luku|XIX luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XXI luku|XXI luku]] |otsikko=XX luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Sinä iltana tuli Mikko harmistuneena kotiin. Hän kiersi jokirannan kautta, missä oluttehtaan rakennusta varten valtava hirsikasa odotti kevättä, jolloin aiottiin ruveta rakentamaan. Viime aikoina oli kuvittelu uuden tehtaan kannattavaisuudesta saanut usein hänen huulensa hymisten viheltelemään. Ei onnistunut sekään nyt. Muuten ei hän olisi niin paljoa talonkaupasta harmitellut, mutta kun voitto hyvästä hinnasta, joka hänen mielestään oli kaksinkertainen nykyiseen kurssiin nähden, tuo voitto tulee Hautalan Jannen pojan hyväksi, jota hän vihasi aivan yhtä paljon kuin isääkin, harmitti se häntä. Miksi hän olikin niin hullu, että lisäsi vielä sen viimeisen erän! Selvältä näytti hänestä nyt, että toiveet Hautalan Jannen joutumisesta vararikkoon olivat tuuleen haihtuneet. Ja hän kun jo usein oli kuvitellut itseänsä senkin talon omistajaksi! Kotiin saavuttuaan tapasi hän siellä Stenforsin ja Kaleniuksen ryypiskelemisen puuhissa. Renkipoika valjasti pihassa hevosta herroille, joita piti kyytiin lähteä. Isäntä meni kamariin ottamaan selvää, mihin ne herrat menevät. »Karin loukolle!» selitti Kalenius, joka tällä kertaa oli ainoastaan hiukan päissään ja muutenkin Mikon mielestä käyttäytyi omituisesti. Stenfors, joka päissään ollessa aina oli hiljainen ja omituinen, ei puhunut mitään. Kun isäntä aikoi mennä tupaan, sanoi Kalenius: »Antaa sen pojan vain tulla kyytiin.» Miksikähän pojan? rupesi Mikko miettimään ja tuli lopulta siihen päätökseen, että hän menee itse. Turkit päällä meni hän kamariin ilmoittamaan, että hevonen on valmiina. »No itsekö sinä tulet kyytiin?» kysyi Kalenius. »Niin... Enkö minä kelpaa?» Kaleniuksen naama meni vähän synkäksi, mutta hän ei puhunut mitään. Pihalle mennessä selitti isännälle, että '''hän''' suorittaa juomingit, kun takaisin palataan. Mitähän asioita niillä nyt on? mietiskeli Mikko itsekseen ja yhtäkkiä hän muisti, että Pikku-Karin kartano oli palanut alkuviikosta. Samaan ajatuksenjuoksuun kysyi hän: »Oliko se Karin kartano vakuutettu?» »Oli ... oli se ... kyllä se oli», selitti Kalenius. Mutta Mikon mielestä oli Kaleniuksen puhetavassa jotain arkaa ja epävarmaa. Mitähän? Jotain pisti mieleen. Mikko päätti sen johdosta olla koko matkan sanaakaan hiiskumatta, mutta sen sijaan pitää silmät ja korvat auki. Nimismies rötkötti sivuittain reessä ja näytti nukkuvan. Kalenius, jolla tavallisesti oli hauskoja kaskuja jaariteltavaksi matkojen varrella, oli vaiti kuin myyrä. Oli jo hyvinkin hämärä, kun tultiin palaneen kartanon pihaan. Stenfors jäi istumaan rekeen, Kalenius meni palaneille raunioille katselemaan. Kierreltyään siellä hetkisen tuli hän takaisin ja sanoi Stenforsille: »No tulehan katsomaan... Niinkuin näet, ne ovat palaneet kaikki.» Ei Stenfors viitsinyt nousta, sanoi vain, että näkeehän hän tuon. »Ja Siikalahtikin näkee, että kaikki se on palanut?» kysyi Kalenius. Näkihän Mikko. Lähdettiin pois. Herrat sai Mikko kyyditä nimismiehen taloon, missä Kalenius todellakin maksoi kaikki laskut. Kun Mikko oli poistunut, ryhtyi Kalenius kirjoittamaan palotarkastuspöytäkirjaa, missä selitettiin, että Karin talon rakennukset olivat palaneet pohjia myöten. Stenfors kirjoitti alle todistuksensa paperia ollenkaan lukematta, sillä häntä niin kovin unetti. Kun Kalenius tuli kotiinsa, makasi hän pöydällä paperiensa päällä kauan aikaa ja mietti. Paperi hänen edessään sisälsi palotarkastuskertomuksen '''Vennu Karin''' rakennuksista, jotka olivat vakuutettuina Maalaisten paloapuyhtiössä 2 000 markasta, mutta todellisuudessa olikin palanut '''Ville Karin''' rakennukset, joita ei oltu vakuutettu missään. Varovaisuuden vuoksi, jos Stenfors kaikista juovuttamisvarokeinoista huolimatta sattuisi lukemaan tarkastuspöytäkirjan ennen kuin kirjoittaisi nimensä alle, oli Kalenius ristinimen sijaan pannut vain alkukirjaimen. Tarpeeton varokeino, sillä Stenfors ei sitä lukenut. Nyt Kalenius tasaisella kädellä täytti puolinaisen nimen, kirjoitti pyynnön, että Vennu Karin palorahat hetimittäin lähetettäisiin hänelle ja sulki paperit kuoreen. Työ oli tehty. Mutta syviin mietteisiin se pani Kaleniuksen. Vaikka jo kerran ennen hänelle tällainen yritys oli hyvin onnistunut, oli sielussa kuitenkin jotain epäilyksen tapaista. Muusta ei pelkoa, mutta mikä onnettomuus johdattikin tuon Mikon kyytiin. Jos se rupeaisi urkkimaan Karin Villeltä jotain palorahoista? Hiiteen koko Mikko! Rauhottui hän kuitenkin lopulta ja luotti hyvään onneensa. Seuraavana aamuna pani hän kirjeen postiin. Saman asian vuoksi valvoi Siikalahden Mikko koko yön, uni kun ei tullut silmään. Toisinaan oli hänen kovin kuuma, toisinaan ihan kylmä ja viluttava ollakseen. Aamun vaaletessa pisti hän hevosen puihin ja lähti ajamaan Karin loukolle. Ohi mennessään pistäysi saunaan, missä Ville asui. Siellä oli nälkää ja kurjuutta siksi, että Mikkoakin oikein säälitti. Ville vaikerteli tulipalo-onnettomuuttaan. »Ei suinkaan sinun rakennuksesi ollut vakuutettu?» kysyi Mikko siinä muun puheen välissä. Eipä se ollut. Kyllä Kalenius oli usein houkutellut, mutta ei ollut tullut siihen ryhdytyksi. »Sepä oli vahinko!» »Niin kovin surkea vahinko, että...» Mikko kiirehti pois, ajoi kotiin, tuumaili yhä sitä samaa asiaa, teki päätöksensä, istui uudelleen rekeen ja ajoi Kaleniuksen kortteeriin. Astuessaan Kaleniuksen kamariin, väreili hänen huulillaan tuo varma, päättävä ahneuden piirre kaikkivoittavana, aivan kuin siihen valettuna. Nähtyään Mikon astuvan sisään joutui Kalenius sellaisen hermostumiskohtauksen alaiseksi, että hänen täytyi änkätä, kun yritti puhumaan. Eikä Mikoltakaan oikein sujunut. Yhtäkkiä rupesi Mikko nauramaan ja katsoi Kaleniuksen silmiin. »Mitä nyt?» »Ei mitään!» Mikko nauroi yhä. »Mitä sinä naurat?» »Tahtoisitko tietää?» »Mutta mitä pirua sinä tarkoitat?» Mikko muuttui totiseksi kuin muuri, vetäisi henkeä ja kysäisi: »Onko teillä Stenforsin kanssa siinä eilisessä yhteiset vehkeet?» Kalenius vaaleni: »Missä eilisessä?» »Noo», Mikko taas nauroi, »älä kiertele yhtään, minä kyllä tiedän, että sinä '''taas''' meinaat petkuttaa Paloapuyhtiötä». »Taas?» äänsi Kalenius vaistomaisesti. Tuskalliset ajatukset näkyivät sekaisin kiitävän ja myllertävän hänen aivoissaan, sen kyllä silmistä näki. »Katsos ... minun '''omatuntoni''' ei antanut mukiin ennen kuin...» »Älä '''sinä''' puhu omastatunnosta!» huudahti Kalenius. »Mutta nyt minä alan käsittää: sinä luulet, että minä aikoisin ottaa Paloapuyhtiöltä vakuutusmaksun vakuuttamattomista rakennuksista.» »No niin.» »Pyh! Sinä itse olet sellainen roisto.» »Hauku vaan, mutta kyllä minä asiasta selvän otan. Minä saatan nyt käydä Stenforsin puheilla.» »Sieltä sinä potkun saat.» »Sama se. Paraiten potkii se, joka viimeiseksi potkii.» Mikko nousi jo lähteäkseen. »Et taida luullakaan, että minä tiedän senkin, sinun entisen petkutuksesi?» Kalenius raivostui niin että ajoi Mikon ulos, mutta ennenkuin tämä ehti pihasta lähtemään huusi hänet vielä sisään. Ja Mikko meni. Sillä välin oli Kalenius muuttunut. Hän kutsui Mikon istumaan pöydän ääreen, asettui itse vastapäätä. Hetkisen vaiti oltuaan alkoi hän sanoa: »Kuule Mikko, enkö minä ole tehnyt sinulle monta palvelusta?» »Noo ... palkan sinä olet niistä saanut.» »Niin, mutta monta sellaista palvelusta, jota moni muu ei olisi tehnyt palkankaan edestä.» Mikko nauroi vingahti: »Kun olet tehnyt, niin oma asiasi! Kyllä olet saanut hyvän palkankin.» »No noh, mutta ota nyt huomioosi, että jos sinä ilmaiset tämän, on minulla yhtä ja toista sinun päällesi ilmoitettavaa, joka ei tule sovitetuksi muualla kuin linnassa ja raippavitsoilla.» Mikko pelästyi niin että kieli alkoi sammaltaa, kun hän koettaen ryhtiänsä säilyttää vastasi: »Et sinä voi minun päälleni mitään todistaa.» »Parempihan se sinulle niin olisi, mutta älä anna turhien luulojen pettää itseäsi. Ajattele kuka minä olen.» Voitonriemuinen ilme ilmestyi Kaleniuksen koko olentoon. Koputtaen etusormellaan varoittavasti pöydän laitaan jatkoi hän: »Näet nyt, Mikko, että sellaisten miesten kuin meidän on parasta olla sekaantumatta toistemme asioihin.» Levottomuus, joka väreili Mikon jokaisessa kasvojen eleessä, huvitti Kaleniusta, joka yhä varmistui. »Lähdetkö sinä kertomaan asiasta Stenforsille?» piinasi Kalenius. Mikko oli nähtävästi aivan sekaisin. »Jos annat edes sata markkaa mulle, sitten kun saat rahat...» Kalenius purskahti kaikuvaan nauruun. »Sittenkö sinun omatuntosi olisi vaiti, kuule, sinun '''omatuntosi''', joka sinut ajoi tänne?» Mikon suu vetäysi vaistomaisesti noloon hymyyn ja sitten rupesi hän lähtemään pois sanoen: »No, puhutaan hänestä toiste.» »Ei sanaakaan enää ikänä! Kuulitko? Nyt paikalla se päätetään, menetkö sinä linnaan ja otat raippavitsoja 40 paria tuonne kapeaan selkääsi?» »Ja teetkö sinä samoin?» hymyili Mikko. Kalenius meni Mikon eteen ja kuiskutti silmät säteillen: »Nuo paperit ovat vielä minun hallussani. Minä voin ne asiaksi tullen polttaa sen sijaan että lähettäisin ne Helsinkiin. Stenfors oli päissään eikä hän muista koko eilistä puuhaa. Ymmärrätkö sinä, Siikalahden Mikko? Ja jos sinua huvittaisi ottaa selvää siitä toisesta jutusta, niin...» »Niin mitä?» »Luuletko sinä, että minulle on kovin vaikeata kadota tältä paikkakunnalta?» Vähän ajan päästä Mikko oikaisi kömpelösti kätensä ja virkkoi: »No sovitaan pois.» »Sitähän minäkin! Onko sulla rahoja mukanasi, että antaisit minulle kymmenkunta markkaa, olis vähän tarpeita.» »Lainaksiko?» »Kuinka itseäsi paraiten huvittaa ... sopiihan panna Jumalan maksun päälle.» Mikko empi. »Anna pois vaan! Sulla oli lurjun keinot mielessä, kun tänne tulit, eikä satakaan markkaa olisi sinulle liian paljon siitä, etten laita sinulle raippavitsoja.» Ennenkuin Mikko lähti antoi hän kymmenen markkaa. Ovessa mennessään hän vielä, ainakin jo kymmenennen kerran nöyrällä, sovittavalla tavalla muistutti Kaleniukselle: »No ollaan nyt sitten taas niinkuin ennenkin.» Kalenius katsoi ikkunasta hänen jälkeensä, hykerteli käsiään ja nauroi mielihyvissään. ---- Päivällä haetti Kalenius eräällä ämmällä viinaa jostain salakapakasta ja saatuaan pullon poveensa lähti nimismiehelle. Stenfors siellä oli pahalla tuulella. Hän oli päivän kuluessa joutunut tarkastelemaan papereitansa ja löytänyt sieltä useita laiminlyötyjä, unhotettuja asiapapereita. Niiden lisäksi muistui mieleen yhtä ja toista, joka kiireellisten huvittelemisten vuoksi oli lykkäytynyt päivästä toiseen. Sinä päivänä ei kukaan päässyt hänen puheillensa. Mutta kun Kalenius tuli jälkeen puolisen, otti Stenfors hänet vastaan kuin enkelin. Kaleniushan oli asianymmärtäjä, jolle saattoi purkaa virkatehtäväinsä yliluonnollisen paljouden ja raskaat vaivat. Ystävä tiesi hyvän, helpottavan keinon: »Pannaan plöröksi – ja huolet hevosille.» Stenfors ensin vastusteli ja nauroi, kun toinen pullonkin povestaan pisti jonnekin nurkkaan. Mutta miten siinä vaikeroitiin virkamiehen tuskia ja Kalenius laski yhä hullunkurisempaa ilvettä, niin jo höyrysivät plörökupit ja elämä alkoi Stenforsistakin tuntua »vähän ihmistenmoiselta.» Kun pullo oli juotuna, sai kylän ämmä noutaa uutta. Niin sitä ryypättiin ja juotiin, kunnes Kalenius nukkui Grönbergin hienonpuoleiselle salonkisohvalle, Stenforsin vielä jaksaessa istua ja rallattaa pöydän päällä kuojullaan. Silloin koputettiin ovelle. Stenfors ähkyi ja karjui jotain siihen tapaan, ettei saa tulla sisään. Sieltä tuli suuri mies paksussa turkissa. Stenfors ei hyvin kyennyt enää tuoliltaan nousemaan. Mutta kun vastatullut heitti pois turkin päältänsä, lakkasi Stenfors mörisemästä ja karjumasta. Juopumuksesta veltostuneille kasvoille nousi pelon ja hämmingin tapainen ilme ja suu sopersi hyväksi-tekevän näköisenä: »Anteeksi.» Tulija oli Grönberg. Lävistäen tulisin katsein virkaveljeänsä, joka pöydästä pidellen pysytteli seisomassa, otti hän kynttilän ja kävi katsomassa, kuka se siellä sohvalla makaa. Kalenius rötkötti siinä, luultavasti autuaallisissa unelmissa. Sanaakaan sanomatta herroille kävi Grönberg kutsumassa rengit. Näiden tultua sanoi hän: »Viekää nuo sinne renkituvan oviloukkoon makaamaan ja pankaa hevosloimi alle, etteivät lattiata tahri.» Esa tarttui Kaleniuksen kaulukseen kuin jyväsäkin suuhun. Ja kun ei poika jaksanut oikein hyvästi kantaa sääristä, veti Esa herra Kaleniusta nahkanaan yli pihan, ylös renkituvan rappusia ja laski koreasti makaamaan oviloukkoon, mihin Kalenius jäi möristen kuorsaamaan. Sitten palasivat he sisään, ottivat kainaloista Stenforsia, joka potki, raivosi ja vastusteli, mutta seurasi kuitenkin renkien vetäessä ja kantaessa, kaupungin mestarin tekemillä, siihen aikaan muodissa olevilla lihavilla saappaan kärjillään kyntäen lumiseen pihaan syviä, mutkaisia vakoja. »Siat!» äänsi Grönberg, kun oli saanut herrat pois huoneestaan, ja silmäili nenä kurtussa ympärilleen. Kutsui piian sisään, pani siivoamaan huonetta ja meni itse siksi aikaa keittiöön. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3281 7659 2006-10-18T09:39:43Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Salasananpaljastaja|Salasananpaljastaja]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Salasananpaljastaja|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekem� {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XX luku|XX luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia: XXII luku|XXII luku]] |otsikko=XXI luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Oli päästy huhtikuuhun. Aurinko valoi ihanaa lämpöä tuiman talven jäykkään selkään, joka alkoi nöyrästi notkistua ja sulaa. Kinokset ohenivat ja rappeutuivat päivä päivältä. Ilma huokui keväistä suloutta ihmisten mielestä auliimmin kuin koskaan ennen. Uusi elämäntoivo heräsi. Kuolemaa ei enää pilkattu. Luonnon hymy oli kuin leipää. Kotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne sairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä estäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen kuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut tuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän. Oikeinhan Jannen kasvoilla olikin jo kalman väri, ja nimismies tuli sanoneeksi sen huomionsa. »Ette ole itsekään vahvistunut tänä vuonna», hymyili Janne. Ja tosiaankin oli myöskin Grönberg heikko entiseen verraten. Janne jaksoi tänään tavallista paremmin. Hänestä oli iloista, että Grönberg '''alentui''' tullakseen häntä katsomaan. Juteltiin yhtä ja toista. Grönberg kertoi, miten kelvottomasti Stenfors oli hoitanut hänen virkaansa; paperit olivat epäjärjestyksessä, useita pieniä varkauksia oli viime aikoina tehty eikä Stenfors ollut pannut niiden vuoksi kortta ristiin. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei kassassa ollut vaillinkia ainakaan muuta, kuin ehkä joku kymmenmarkkanen. Janne puolestaan kertoi, miten ne Kaleniuksen kanssa olivat juopotelleet, niin että ei suinkaan siitä aikaa muuhun riittänytkään. »Se on sillä tavalla, herra nimismies», jatkoi Janne, »että se, joka aikoo kansan saada tottelemaan lakia ja noudattamaan järjestystä, sen pitää olla siivo mies. Kun nimismiehet juovat ja repalehtavat ja tekevät itse lainrikoksia, niin miten ne sitten uskaltaisivat muita sellaisista syyttää? Täällä on ollut oikein miespolvien ajat kelvottomia nimismiehiä, jotka ovat näyttäneet huonoa esimerkkiä kansalle. Mikä kumma sitten on, jos tavat ovat niin rappiolle menneet. Te olette minun aikani ensimmäinen nimismies, joka käsitätte asianne oikein. Enkä minä sano sitä kehuakseni, vaan siksi, että se on totta.» Grönberg kyllä oli mies, joka ei kehumisista välittänyt. Mutta kun hän sai ne juuri '''tuolta''' mieheltä, jonka herrainviha oli koko läänissä tunnettu, hiveli sentään hyväilevä tunne hänen sydäntänsä. »Minulle taitaa tässä tulla kuolemakin», jatkoi Janne ääni vapisten, »ja olen ajatellut, että pitäisi järjestää asiansa ennen lähtöä ... ne ovat vähän sekaisin joutuneet näinä vuosina.» Sairas pyyhki paidanhihalla hikeä otsastansa. »Minulla on ollut aikomus antaa tämä talo pojalleni Matille... Ajattelin kyllä pitää sitä itse vielä jonkun vuoden, kun olen näinä viime aikoina velkaantunutkin, että olisin saanut niitä vähän lyhenemään, mutta kaikkivaltiaan neuvoissa näyttää olevan toisin päätetty... Ei tässä paljon perittävää ole, ne ovat nämä vuodet olleet sellaisia, että...» Tässä ääni sortui ja kätensä takapuolella poisti vanhus nopeasti kyynelet silmistänsä. Grönberg oli kunnioittavasti vaiti. »Toissapäivänä kuoli täällä meidän kopukassa Rantaniemen Juho», jatkoi sairas vähän ajan kuluttua. »Rantaniemen Juho?» ihmetteli Grönberg. »Niin. Kolme, neljä vuotta takaperin oli sekin velaton mies. Takausten tähden on nyt mennyt kaikki, samoin kuin monen muunkin. Me olimme yhdenikäiset hänen kanssansa. Kun Juho tuli tänne ruokaa pyytämään, niin ... me itkimme molemmat... Enkä minä ole nähnyt kenenkään haukkaavan pettua sellaisella halulla kuin Juhon. Miesparka oli varmaankin ollut ilman ruokaa monta päivää ja taistellut kunniantuntonsa kanssa...» Grönbergin silmään sattui musta pettuleivän kappale, joka oli pöydällä. Ihmetellen kysyi hän: »Tätäkö tekin syötte?» »Sitä. Siihen asti kun se Juho tänne tuli, syötiin meillä vähän parempaa leipää, mutta sitten ruvettiin itsellekin leipomaan samanlaista kuin vaivaisillekin. Mun omatuntoni ei enää antanut myöten syödä parempaa, ja totta puhuen ei olisi varojakaan. Ei sitä haluta syömisen päälle juuri tehdä velkaa kovin paljoa, kun ei tiedä, kuka ne lopultakin saa maksaa.» Liikutettuna oli Grönberg vähällä kysyä, eikö hän saisi toimittaa tulemaan yhtä mattoa jauhoja, mutta hillitsi innostustaan, koska pelkäsi tarjouksella loukkaavansa Jannea. Viimeksimainittu jatkoi kertomustaan: »Minä elän nyt aivan armopalasta, sillä velkojani ovat minua hätyyttämättä osaksi ystävyydestä, osaksi taas sen vuoksi kun tietävät, että poikani Matti ottaa talon ja kykenee maksamaan velat, kun saa rikkaan vaimon.» Hän hymähti katkerasti. »Ja nyt minä pyytäisin, että nimismies tekisi niin hyvin ja tulisi tänne jonakuna päivänä kirjoittamaan meidän välille kauppakirjat.» Sen Grönberg lupasi. Kun tämä vihdoin lähti pois, tuntui Jannesta olonsa ihmeellisen keveältä, sillä nyt hän oli saanut päätetyksi talonsa jättämisen pojalle. Luopuminen isännyydestä oli hänen luontoiselleen miehelle uhri. Porstuassa tapasi emäntä vielä nimismiehen ja sanoi itkien, ettei isäntä suostu sairaanakaan syömään puhdasta leipää. Hän toissapäivänä leipoi aivan sitä varten viisi rukiista kyrsää, mutta ukko ei niihin käsin koske. Nyt hän pyytäisi, että nimismies puhuisi isännälle, kun ei se muiden puheesta mitään huoli. Grönberg palasi selittämään, että Hautalaisen puolelta on liian yksipuolista kovapäisyyttä kieltäytyä sairaanakin syömästä puhdasta leipää yksistään sen vuoksi, ettei kopukoissakaan muuta ole. Mutta Janne oli jyrkkä. Puolileikissä hän sen lisäksi selitti, että Siikalahden Mikko on jo kauan pitänyt tulessa sitä huhua, että heillä syödään pitäjän jauhoista leivottua leipää ... »vaikka tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis.» Nyt kun syödään samanlaista leipää kuin kopukassakin, ei sillä Mikollakaan liene aivan paljoa muistuttamisen syytä. Nimismies lähti talosta sydän ja pää raskaita tunteita täynnä. Hän näki pihassa muutamia vaivaisia varjon tapaisina horjuvan ja kotimatkalla tienvarsilla tapasi puutteen ja kärsimysten leiman jos jossain muodossa painuneena jokaiseen, kenen vaan kohtasi. Kun hän tuli kotiin ja istui tavallisen hyvin valmistettuun päivällispöytään, ei ruoka ensinkään maittanut; jokainen maukas pala tuntui olevan aivan kuin varastettu taikka saatu jollain epälaillisella tavalla. Hän alkoi ymmärtää Hautalan Jannea. Mutta tuo ymmärtäminen tuotti kipeää tuskaa. Ainakin vielä tunsi Grönberg itsensä kykenemättömäksi Jannen tavalla hankkimaan itsellensä tunnonrauhaa, sillä pettuleipä tuottaisi hänelle varmaan kuoleman eikä hän tahtoisi kuolla vielä... Melkein koskemattomina sai piika korjata ruoat, kun hän sairaan näköisenä ja sortuneena siirtyi huoneeseensa. »Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis», se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni tuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous alkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä purkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään hän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin vähän... Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja... Mutta nyt hän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä hän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä viilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä varkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen... Ei hän ollut koskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä takaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt niin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes ajatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti näkymättömiin. »Varas», äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen elottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin paineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain tuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti, ohimennen; '''sielussaan''' ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä tuntevan. Moneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois ajatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät loppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän arvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän tahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla maallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen vaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän synkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta kärsivät nälkää... Uuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta. Hän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt kädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä tuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket olivat ja miten keltainen niiden väri! Joku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei se pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään huomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi puistella olkapäistä... Aurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että vintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin silmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi poika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös, sulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi: »Äiti ... mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?» – – Äiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä sylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun tänään panee viimeiset velliin ... eikä hän tiedä ollenkaan, mistä hänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja... »Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot... Minua nyt Jumala rankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.» Matti ymmärsi, että äidin hermot pitkällisen rasituksen ja jännityksen tähden olivat siksi riutuneet, että hän ensisijassa tarvitsi lepoa. Mutta että myöskin äidin olisi '''nälkä''', se hänelle nyt vasta ensikerran oli juolahtanut mieleen ja samalla uneksivasta tilastaan herättänyt eloon lämpimän rakkauden henkäyksen tuota kalpeata, kärsivää hyväähenkeä kohtaan. Hän suuteli äidin ohuita huulia ja kalvenneita poskia – mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun äidin sylissä paitaressuna uinaili. Matti vei äidin alas ja pakotti hänet puoliväkisin sänkyyn lepäämään. Itse lähti hän oitis kirkonkylän kauppiaaseen ja toi sieltä kotiin jauhomaton. Sillä aikaa oli äiti jo noussut ylös. Kun Matti meni häneltä kysymään jauhopuodin avainta, säpsähti hän, kuka tietää miksi. Mutta kun Matti selitti, että hän on tuonut jauhomaton, pääsi äidiltä huudahdus: »Jauhomaton!» Nopeasti etsi hän avaimen ja riensi avaamaan ovea. Kun Matti selästään laski maton lattialle, kiersi äiti kätensä hänen kaulansa ympäri, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Matin poistuttua puodista maksoi emäntä ensimmäisenä pitäjän jauhotynnyriin sieltä ottamansa lainan. Otti sitten isää varten leivotut leivät, vei ne tupaan, paloitteli, jakeli omalle väelleen ja kaikille vaivaisille palan kullekin. Itse meni hän viemään palaset pihatupaan. Se oli iloinen ilta Hautalan kopukassa. Mutta hetken kuluttua joutui emäntä uudestaan äkillisen kuumepuuskan käsiin. Koko talo näytti kohta olevan mullin mallin. Vanha isäntä, jota nyt ei ehditty käydä monestikaan illan kuluessa katsomassa, ei siitä kuitenkaan nurkunut. Tuontuostakin pyyhki hän kyyneleen silmästään, koputti tuvasta jonkun luoksensa ja kyseli: »Kuinka äiti voi?» Äiti alkoi heti odottaa kuolemaa. Hänestä oli nyt niin hyvä olla, kun tunsi olevansa kaikesta sovinnossa Jumalan kanssa. Pari viikkoa kesti riutunut ruumis, sitten jäi Janne leskeksi. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3282 5542 2006-09-07T13:55:34Z Nysalor 5 XXII luku {{Otsikko |edellinen=[[Murtavia voimia: XXI luku|XXI luku]] |seuraava=[[Murtavia voimia]] |otsikko=XXII luku |alaotsikko=[[Murtavia voimia]] |tekijä=Santeri Alkio |huomiot= }} Tällä kertaa putosi kevät kuin suoraan taivaasta. Kaksivuotisen talven hyinen selkä köyristyi, pehmisi, suli ja hävisi. Kevätär avasi ihanat silmänsä ja niiden ihmeteltävä loiste sai toivottomuuteen vaipuneet sydämet uudelleen sykkimään rakkaudesta elämään. Se henki hurmaavaa tuoksuansa ja täytti sillä ilman. Suomen '''maankin''' sydän alkoi sykkiä. Aivan kuin kevätär olisikin odottanut tuota elonmerkkiä se heti avasi hempeän ruusuilla täytetyn sylinsä ja pehmeillä, näkymättömillä kätösillään kylveli jokaiseen maamme kolkkaan väririkkauden, joka näytti meistä verrattomalta. Hengellänsä hehkutti se suloisen hien pelloillansa hyöriväin miesten ja naisten laihtuneille, kalpeille poskille ja vetäisi samalla niihin elontoivosta hehkuvan, rusottavan värin. Vedet aukenivat. Merien helmasta sukeutuivat liputetut laivat jauho- ja siemenlastineen rannoillemme ja etelätuuli kantoi pehmoisessa selässään viestit niistä syvälle sydänmaihin. Siellä kyllä ei osattu käsiä taputtaa eikä ilolippuja vetää tankoihin, mutta kyllä ilosta itkeä osattiin. Kuormastoina siirtyivät jauhoja siemensäkit rannikolta sydänmaille kulkien monipoimuisilla maanteillä vakavina, monimutkaisina jonoina kuin onnesta taistelevan miehen varma tulevaisuus. Sydänmailla jauhokulit samaapäätä muutettiin leiviksi. Kiusatut ihmiset saivat syödä ja kehuivat kasvot ilosta loistaen, etteivät olleet koskaan ennen elämässään saaneet niin hyvää leipää. Uudelleen alkoi kuulua kateissa ollut lasten iloinen remakka; paimentorven salojen kaikuja muistuttava sävel rupesi saamaan tavallisen, oikean luonteensa. Silloin hento kevätär äkkinäisestä paljosta puuhasta uupuneena vetäysi lepoon ja jätti sijansa kesälle, joka kevättären puuhatessa oli itsensä monipuolisesti valmistanut suureen kutsumukseensa ja astui nyt esiin hyvin valmistuneena iloisin kasvoin. Kohta keväimen tultua nälkä ja taudit hellittivät ja ihmiset valtasi kuumeentapainen toimeliaisuus. Jos olivatkin voimat työntekoon heikot, niin sitä suurempi oli into. Ikäänkuin kestetyitä kärsimyksiä korvatakseen ja koettelemusten kiirastulessa karaistua, yhä uudelleen heräävää luottamusta, tuota Saarijärven Paavon horjumatonta isänmaanrakkautta palkitakseen työnsi isänmaa povestaan sellaisen kasvullisuuden, jota ei ollut nähty miesmuistiin. Siikalahden Mikolle oli säästynyt viljaa. Mutta kaikista merkeistä hän nyt ymmärsi ja päätti, että hinta tulisi ensi syksynä halpenemaan. Harvat omapitäjäläiset hänen puoleensa edes siementen tarpeessa kääntyivät. Mutta eräänä päivänä sai hän mieluisat kaupat. Viisi vierasta miestä, varustettuina takausvelkakirjoilla, joiden kelvollisuuden nimismies oli todistanut, lainasi häneltä 20 tynnyriä rukiita eikä tinkinyt hintaa. Ne olivat niin siivoja miehiä, että Mikko vielä kahden viikon kuluttua otti erikoisesti puheeksi, kuinka ne olivat tarkkoja, etteivät edes viimeistä mittaa tahtoneet kukkurassa, – »vaikka kyllä minä sen kukkurassa mittasin», selitti hän. Mutta sitten joku alkoi peloitella Mikkoa, että häntä oli petkutettu. Mikko tuli epäluuloiseksi siihen määrään, että lähti kuulustelemaan miesten kotipaikoille. Siellä ei ollut ikänä kuultukaan sennimisistä miehistä. Kun hän viikon päivät kuulusteli, saamatta vähintäkään vihiä jyväin lainaajain kotiperästä, ymmärsi hän, että kauppa oli ollutkin epäedullinen, eikä sen erän perästä siitä mieluisasti puhunut. Sitä innokkaammin hän nyt oluttehdasta rakensi jokirannalle, omalle sarallensa, oli umpimielinen, mutta ei murheellinen. Ihmiset ymmärsivät, että hän toivoi uudesta puuhastaan paljon. Hautalan Jannen haudan päällä alkoi jo ruoho viheriöidä tuon halavan alla, josta viimekeväinen myrsky repäisi toisen haaran. Siellä lepäsi Janne, siellä myöskin hänen lempeä, kärsivällinen »hyvä-henkensä». Kun viimeksimainitun kirstun kansi laskettiin kiinni ja sinne kätkettiin kuolleen hymyilevä suu, tuntui monesta kuin muutamia herttaisia auringonsäteitä olisi samalla kertaa kätketty haudan synkkään pimeyteen. Halavan lehdet kuiskailivat hiljaa ja tuuliviiri multaushuoneen katolla oli vaiti. Päivän toisensa jälkeen sai luonto rauhassa uinailla hautuumaan hiljaisella kentällä ja pehmoisella varmuudella syliinsä kätkeä viime kuukausien aikana avatut lukemattomat haudat. Se oli melutonta, kunnioittavaa surujuhlaa. Ohikulkijan sielun valtasi syvä, surumielinen tunnelma, jonka vaikutuksesta moni pää paljastui ja rinnasta nousi kumiseva huokaus, mikä sanoja selvemmin ilmaisi, että kärsimyksen koulussa oli opittu jotakin. Jälelle jääneet, ne jotka huokailivat, vaistomaisesti tunsivat ihmeen kautta pelastuneensa taistelutantereelta, missä Suomen kansa lapsesta vanhukseen asti oli taistellut '''kansan olemassaolon puolesta''' ankaran taistelun. Kuka tuttava seisahtuikin Hautalan Jannen haudalle, kyllä hän siinä rintaansa sai selittämättömän, vakavan tunteen. Tuossa miehessä oli ollut jotain erikoista. Hänen luonteensa ja käytöksensä ei suinkaan liene monelle ollut rakastettu. Mutta sittenkin häntä kaivattiin, rakastavalla kunnioituksella muistettiin. »''Jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä olisikin nälkä''.» Tuon kuvernöörin lähettämän tervehdyksen oli Varpulan Valee uskollisesti saattanut kuntalaistensa tietoon. Viimeiseksi kertoi hän sen Jannen hautajaisissa. Siihen nuoret ja vanhat yhteen suuhun hymisivät, että se oli ihan niinkuin maaherra oli sanonut. Sellaisia lauseita usein pannaan suurten miesten hautapatsaisiin. Jannen haudalla seisoi valkoinen puuristi, mihin mustilla, kömpelöillä kirjaimilla oli maalattu hänen ja hänen vaimonsa nimet, syntymä- ja kuolinpäiväin määrät sekä yksi pitkä virrenvärssy. Silloin kyllä haudallakävijät muistivat ja kertasivat noita kuvernöörin sanoja. Nyt ne ovat jo unohtuneet. Puuristi Jannen haudalta on hävinnyt, muisto hänestä on hälvennyt, sekaantunut katovuoden uhrien lukemattomaan epämääräiseen joukkoon. Kesä hallitsi voimallisesti aikansa. Ja kun sen tuli jättää sijansa syksylle, notkuivat tähkäpäät raskaan viljan painamina maahan asti. Silloin laskettiin sirpit. Riemuitsevin sydämin ja iloisin katsein riensi ken kynnelle kykeni leikkaamaan lyhteisiin luonnon runsaita antimia. Kateissa ollut hymyily palasi takaisin leikkimään harmaa-päävanhuksen samoin kuin nuoruutensa keväimessä elelevän nuorukaisenkin huulille. Suloisen syysillan ihanassa hämärässä kajahteli taasen nuorison raikas laulu. Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut. Siitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma. Neitonen liverteli ilmoille kaihon rakkaudenkaipuunsa ja nuorukainen vastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina kiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa. Kolkko kärsimyksen aika oli hetkiseksi kuolettanut inhimilliset tunteet; ne heräsivät taas eloon kyntämään vanhoja ja kuitenkin aina yhä uudistuvia uriaan. Eräänä paahteisena elokuun päivänä astelivat Varpulan Valee ja Hautalan Matti – joka jo oli tuonut emännäksi taloonsa Märkäsen Annikan – rinnakkain, sirpit olalla vainiolle päin. Iloinen oli miesten katse ja keskustellessa helähtelivät äänet niinkuin helähtelee eheän, varman talonpojan ääni silloin kun hän tuntee ettei tarvitse kumartaa muita kuin Jumalaa. »Katsos», huomautti Valee, »Siikalahden Mikko se häärii nytkin tuolla oluttehtaan kentällä.» »Usein näkyy kapteenikin siellä käyvän. Minä vaan ihmettelen sitä, ettei niille jo ole tullut suurempaa riitaa.» »Miksi niin?» nauroi Valee. »Noo ... kumpikin haluaa, mikäli mahdollista, toistansa petkuttaa.» »Hm. Minä pahoin pelkään, että siitä Stoltista tehdään kunnan esimies.» »Stoltistako?» »Niin, ne ovat niin kummallisia ja monihyväisiä ne pitäjän miehet.» »Jos isä eläis, niin kyllä se varmaankin jyryn nostaisi siitä puuhasta. Mutta eiväthän ne nyt niin hulluja ole pitäjäläiset; eihän tuo osaa edes kunnolla suomea puhua.» »Niitä on paljon, jotka häntä siihen pitävät ainoana kykenevänä, kun ei kirkkoherra suostu rupeamaan.» »Eikös siinä pidä olla kirjurikin?» muisteli Matti, joka ainoastaan hämärästi tunsi uuden kunnallisasetuksen pääpiirteitä. Valee selitti, että kyllä kirjurikin tarvitaan ja että tämä samalla tulisi olemaan n. s. kunnallislautakunnan esimies. Valee kuului komiteaan, joka oli asetettu tekemään ehdotusta uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi. Kuultuaan, mitä kaikkea kunnallislautakunnan esimieheltä vaaditaan, sanoi Matti tavallisella avomielisyydellään: »Mutta tehän siihen virkaan olisitte kaikista sopivin.» Valee selitti, ettei hän luule siihen kykenevänsä, vaikka olivathan ne siellä komiteassakin jo muutamat sitä hänelle suottailleet. Jatkaen innokkaasti keskustelua saapuivat miehet sarkojensa kohdalle ja hyppäsivät juuri pellolle, kun ohitse ajoi Grönberg. Hän pidätti hevostaan ja tervehti. Miehet astuivat takaisin maantielle, ja Valee alkoi kysellä, mitä käräjiltä kuuluu. Grönberg alkoi selittää. Tuo muutamia vuosia sitten tehty murha alkoi tulla Vennun syyksi varmasti, mutta hänen osallisuuttaan jyväin varkauteen näytti olevan hyvin vaikea todistaa. Ella sitä vastoin ja ne toiset olivat jo selvästi syyllisiksi todistetut; tuomiota ei ollut heillekään vielä annettu ennenkuin Vennunkin suhteen päästään johonkin varmuuteen. Muita juttuja oli ollut: muutamia salapoltto-, tappelu- ja varkaus-juttuja. Grönberg näytti iloiselta. Ja kun hän sitten loi huomionsa vainiolle, mistä leikkuuväen iloinen hälinä kuului, herätti hänessä erityistä huomiota muuan Varpulan saralla oleva mies, joka oli paidankin päältään heittänyt kuhilaalle ja verhona vain housut jaloissa leikkasi hurjalla kiireellä pitäen äänekästä suukopua. »Kuka se on?» kysyi hän. »Kastori. Sen teki niin mieli leikkaamaan, sanoi tulevansa puodissa aivan kipeäksi, jollei pääse mukaan. Siellä on Klitsi itsekin.» »Vai niin. Mikäpä ihme se onkaan, että ruisvainio nyt ihmisiä puoleensa vetää. Mutta tuosta »laitoksesta», sanoi Grönberg viitaten oluttehtaalle, »me saamme vielä monta harmia.» »Onkohan niin?» »Varmasti. Mutta jos eletään, niin koetetaan mitä voidaan panna sen vaikutuksia vastaan.» Grönberg antoi hevosen jo lähteä. Hän kääntyi taaksepäin ja huudahti viitaten Esaan, joka istui takaistuimella: »No vielä yksi uutinen! Tästä Esasta tulee uusi jahtivouti.» Esa naurahti, ja miehet molemmin vakuuttivat, ettei siihen virkaan sen sopivampaa miestä olisikaan.. »Katsokaas, – mitä se Siikalahden Mikko siellä huutaa?» huomautti Matti. Havaittiin, että Mikko karkoitti kiljuen ja kivillä heitellen muutamia kerjäläislapsia, joita oli hänen peltonsa pientareelle istahtanut ja jotka siinä perkasivat tähkäpäistä jyviä suuhunsa ja riipivät kuminoita. »Mikolla on omat murheensa», naurahdettiin. »Mutta onko se Kalenius todellakin kadonnut paikkakunnalta», kysyi Valee vielä. Oli. Nimismies kertoi lyhyesti, että hän oli saanut pyynnön maalaisten paloapuyhtiöltä ottaa hiukan selvää Kaleniuksen asiamiestoimesta. Eikä se turhaa ollutkaan. Mies oli nostanut kahden eri kartanon palorahat, jotka eivät olleet palaneet. Mistä lie vihiä saanut siitä, että perillä ollaan, kun osasi niin paraiksi karata. »Mutta on siinä asiassa sekaantuneina hiukan muitakin, vaan – suu poikki miehet! Hyvästi.» Hän loi kieron silmäyksen Siikalahden Mikkoon, joka kappaleen matkan päässä juuri nousi maantielle. Vilkkaasti juoksi Grönbergin hepo pitkin pölyävää, tasaista tietä. Pelloillaan töissä olevat ihmiset tervehtelivät, miehet järjestään nostelivat lakkia. Esallekin päitä nyökytettiin ja »päivää» huudettiin. Grönbergin mieli oli raikas. Hän näki, tunsi noissa tervehdyksissä piiriläistensä ystävällisen, rehellisen tunnustuksen, tiesi, että nuo miehet eivät nöyryyden ja imartelun halusta lakittele häntä, vaan siksi, että ne pitävät hänestä. Tuo tunnustus oli täällä vaikea saavuttaa, siksi oli se myöskin kallisarvoinen. Sitäpaitsi oli hänen mielensä iloinen käräjätapahtumista. Vennulla on ainakin kaksitoistavuotinen vankeus edessä. Käräjäjutun kestäessä oli hän vasta oikein tullut tuntemaan, mikä vaikutus sillä miehellä oli ympäristöönsä. Se vaikutus oli nyt lakkautettu. Katovuoden kärsimykset olivat kansaa nöyryyttäneet muuten, kuumeentapainen tuska oli ikäänkuin sen verta puhdistanut. Sen uusia, hyviä aikomuksia, näki joka askeleella... Hän piti onnenansa saada olla juuri täällä, näiden ihmisten seurassa, sillä tulevaisuus näytti nyt niin valoisalta: pelto antoi runsaasti ruokaa kansalle, hän tunsi ymmärtävänsä kansaa ja kansa häntä. He haastelivat vilkkaasti Esan kanssa. Esastakin oli kadonnut entinen omituinen ärtyisyys ja umpimielisyys, hän saattoi jo nauraa, jopa leikkiäkin laskea. Mies luultavasti katseli tulevaisuuteen hänkin. Kotia lähetessä jäi Esa vainiolle ja poikkesi nimismiehen leikkuuväen luokse. Pientaretta pitkin astuessaan näki hän jo etäältä, että hänen vaimonsakin siellä oli leikkuuväen joukossa. Tuolla, vähän erillään muista, olivat hänen lapsensa, seitsenvuotias tyttö ja kolmivuotias poika. Ne tietysti peräilivät isän tuloa, koska sen huomasivat ja vastaan juoksivat. Esa istui pellon pientareelle, otti pienen pojan syliinsä. Sillä oli isän terävät silmät ja nerokas suu. Tytöllä taas oli äidin hiukan hoilaavat silmät. Esa ei puhunut mitään. Lapset kumpikin vuorostaan isälle kertoivat ja tarinoivat lapsellisia juttujaan. Aivan kuin salaa pisti hän pojalle suukkosen. Tuuli huojutti hiukan tähkäpäitä, jotka hiljaista, kuiskaavaa ääntä pitäen koskettelivat ja tapailivat isän selkää ja käsivarsia, samalla kuin tämä, nähtävästi kaunisten mielikuvien vallassa, rauhallisen tyynenä katseli lapsiansa ja kuiskaili heille tuontuostakin hellän, hyväilevän sanan. [[Luokka:Murtavia voimia]] 3283 5543 2006-09-07T13:55:54Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Romaanit]] [[Luokka:Santeri Alkio]] 3284 5545 2006-09-07T15:01:13Z Nysalor 5 Kyläkertomuksia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kyläkertomuksia |alaotsikko= |tekijä=Arne Garborg |huomiot= }} == Sisältö == * [[Kyläkertomuksia: Esipuhe|Esipuhe]] * [[Kyläkertomuksia: Huonoa sukua|Huonoa sukua]] * [[Kyläkertomuksia: Kosto|Kosto]] * [[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty|Paholaiselle myöty]] ** [[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty: I. luku|I. luku]] ** [[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty: II. luku|II. luku]] '''Lähde:''' Garborg, Arne 1886: ''[http://www.gutenberg.org/etext/19178 Kyläkertomuksia]''. Suomentanut [[Minna Canth]]. G. W. Edlund, Helsinki. [[Luokka:Kyläkertomuksia| ]] 3285 5546 2006-09-07T15:01:18Z Nysalor 5 Esipuhe {{Otsikko |edellinen=[[Kyläkertomuksia]] |seuraava=[[Kyläkertomuksia: Huonoa sukua|Huonoa sukua]] |otsikko=Esipuhe. |alaotsikko=[[Kyläkertomuksia]] |tekijä=Arne Garborg |huomiot= }} ''Norjan kirjallisuus on runsastuotteinen. Jokainen vuosi ilmestyy uusia, arvokkaita teoksia. Ibsen, Björnson, Kielland ja Lie ovat väsymättömiä, heitä seuraa kintereissä koko joukko nuoria, toivorikkaita kirjailijoita. Ja he menevät yhä eteenpäin, pysähtymättä mihinkään voitettuun asemaan; aatteiden moninaisuus, katsantotapojen alkuperäisyys on heidän voimansa.'' ''Nuorempien kirjailijoiden joukossa on '''Arne Garborg''' viime aikoina herättänyt suurta huomiota kirjoillaan ”Ein Fritenkjar” ja ”Bondestudentar” sekä viimeksi lyhyemmillä kertomuksilla, joista tässä muutamia käännettyinä esiintuodaan suomalaiselle yleisölle. Hän kirjoittaa kansanmurteella, jo silläkin osoittaen, mihin suuntaan hänen pyrintönsä käyvät. Georg Brandes lausuu Arne Garborgista aikakauslehdessä ”Tilskueren” muun muassa seuraavaa:'' ''”Hän käyttää kirjoituksissaan mielihalulla sanaa '''intens'''; se kuvaa koko hänen olentonsa. Siinä on jotain jännitettyä, semmoista, joka käyttää täyden voimansa, kaikessa mitä hän eteen ottaa. Hänellä on uskovan polemikerin luonto, hän käyttää erityisiä tapoja, kiistelevää, puolustavaa, hyökkäävää, kertovaa, kuvaavaa, leikillistä esiintyen aina julistajana sekä kurittajana. Hän on jo päässyt kehityksensä perille ja ilmestyy nyt ei ainoastaan kirjailijana vaan myöskin miehenä, joka muuten norjalaisessa kirjallisuudessa ei olekaan niin tavatonta kuin usein muiden maiden. Hänellä on suuret voimat – johdonmukainen ajattelija, jonka suonissa talonpojan ja taiteilijan veri virtaa – ja hänellä on rikkaat voimat; sillä paitsi sitä, että hän on kriitikeri, joka innolla harrastaa selvyyttä, ja jonka stiili on loogillinen, hän myöskin on samalla todellinen runoilija, ja tuntee perinpohjin sen pienen piirin ihmissieluja, jotka hänen kotimaansa suhteet ovat synnyttäneet; ja hänellä on sekä elävät värit, että hieno, hyvin kätketty ja valtavasti vaikuttava ironia käytettävinään, kun hän kuvata tahtoo. Hänen taiteensa on karaktäri-taidetta ja siinä juuri sen voima on tähän saakka ilmestynytkin.'' ''Samoinkuin Aleksander Kielland, joka on pari vuotta Arne Garborgia vanhempi, kirjailijana kokonaan kuuluu tuohon korkeampaan keskisäätyyn josta hän on lähtenytkin, ja jota hän taidolla kuvaa, edustaa Arne Garborg taas ”uutta yhteiskuntakerrosta”, joksi Gambetta sen nimittää. Hän on köyhän talollisen poika, joka vähitellen on valloittanut itselleen koko aikansa kehittyneimmän sivistyksen ja seisoo nyt ensimmäisessä rivissä oman säätynsä kasvattajana Norjassa ja kuuluu samalla pääkaupungin etevimpien henkien lukuun, on voimakas puhuja ja vielä voimakkaampi taistelija ylioppilasmaailmassa ja sanomakirjallisuudessa, esiintyen varsinkin uuden ajan teoloogisen katsantotavan puolustajana, on yhtähaavaa runoilija murrekielellä ja kriitikeri yleisellä kirjoituskielellä.'' ''Arne Garborg syntyi 25 päivä tammikuuta 1851 Jäderissä, kolme tai neljä penikulmaa Stavangerista. Seutu, jossa hän maailmaan tuli, on jylhimpiä ja raivaamattomimpia pohjoisista rantamaista, todellinen vastekuva Danten helvetille; elämä on jo aikaiseen näyttänyt hänelle karkean muotonsa.'' ''Hänen ensimmäinen suurempi teoksensa murteellisuuksien puolustamiseksi ilmestyi 1877. Se on kirjoitettu pontevuudella ja innolla. Hän siinä taidokkaasti kumoo suuren osan tyhmiä väitteitä, joita oli tehty norjalaista murteenharrastusta vastaan, jättäen kuitenkin yhden ja toisen enemmän perustetun ja vähemmän ennakkoluuloisen epäilyksen koskettamatta syrjään.'' ''Kuinka vähän Garborgin ajatussuunta jo siihenkin aikaan oli Norjassa vallitsevain luokkien suosiossa, näkyy siitä, että hänen täytyi lahjoittaa tämän ensimmäisen suuremman teoksensa eräälle tuntemattomalle kirjapainon-omistajalle Bergenissä, kun Kristianiassa ei yksikään kustantaja tahtonut ottaa sitä vastaan. Murrekysymys oli silloin ainoastaan oppositionin ohjelmassa; murremies oli siihen aikaan samoin kuin myöhempään vasenmies tai vapaa-ajattelija se, joka tahtoi osoittaa mieltymystään yleiseen kansaan ja inhoaan sivistyspöyhkeyteen, sen ylpeyksineen ja tekopyhyyksineen.'' ''Vuoden kuluttua ilmestyi nyt hänen merkillinen kertomuksensa '''Ein Fritenkjar''' (Vapaa-ajattelija), Garborgin ensimmäinen suurempi runokoe. Se on novelli, joka oikeastaan on puhtaasti lyyrillinen, hänen nuoruutensa myöhään herännyt lyrika. Se on tuskanhuuto, valituslaulu, joka patoksensa totuudella ja voimalla osoittaa, kuinka paljon Garborgissa on tosirunoilijan henkeä. Sillä ken ikänä lukee tämän kertomuksen, joka kuvaa vapaa-ajattelijan elämää Norjassa kärsimyksenhistoriana, martyyrin taisteluna, saa siitä vakuutuksen, että monivuotiset, katkerat kokemukset ovat kirjan perustuksena, niin tunnettua, niin ”elettyä” on kaikki – ja kuitenkin oli vaan muutamia vuosia kulunut siitä, kun tämä Paavali vielä oli Saul.'' ''Jo kirjan nimi, mutta vielä enemmän sen syyttävä ja hyökkäävä luonne kauhistutti norjalaisia kirjakauppioita. Garborgin täytyi painattaa se omalla kustannuksellaan. Olisikin synti sanoa, että tendensi tässä kirjassa on kätketty. Se ilmestyy niin jännitettynä, niin voimakkaasti pätevänä, että karakterit oikeastaan paljon vähemmän kuin nuo leimahtelevat sananvaihdot herättävät vaativampien lukijoiden mieltymystä.'' ''Kolmannen suuren kirjansa, romaanin '''Bondestudentar''' (talonpoikaisylioppilaita) lahjoitti Garborg eräälle kirjakauppiaalle Bergenissä, kun hän ei Kristianiassa saanut sille kustantajaa. ”Bondestudentar” tekee käännekohdan hänen kirjailija-toimessaan. Se on raskas, rikas-sisältöinen kirja, vihlaisevan todellinen luonteen kuvauksissa, selvä tarkoituksessaan, joka on kiihoittaa norjalaisia talonpoikia rohkeuteen ja miehuuteen, sekä kurittaa heitä itsenäisyyden ja yksimielisyyden puutteesta. Melkein saattaisi sanoa tätä kirjaa taloustieteelliseksi, koska se selittää ja esittää taloudellista perustusta Norjan korkeammalle kehitykselle; mutta voimme kenties paremmin sanoa näin: Tämä on syvä, vakava kertomus Norjan köyhyydestä, sen syistä, sen laadusta ja seurauksista luonteiden surkastumisen ja henkisten rientojen alentumisen suhteen.'' ''Norjalainen yhteiskunta on särkynyt, särkynyt syvemmin ja toisella lailla kuin tanskalainen, kahteen eri luokkaan: kansaan ja virkaluokkaan. Näiden molempain välillä on ammoittava ja leveä aukko. Talonpoika ei enää omista maata, jota hän viljelee, se on pantattu hypoteekkipankkiin ja hän tekee työtä kuin orja pankin, s. o. rahamiehen hyväksi. – Minkätähden kuin orja? Sentähden, ettei hän tee työtä halusta; sillä hän kammoo sitä, ja olla virkamiehenä, elää turvallisesti ja hyvästi tuottamatonta elämää, se hänelle on esikuvana onnellisuudesta. Hienointa on hänestä elää niistä rahoista, joita muut ovat koonneet hänelle, ja sitten vaatia yhä uusia palkankoroituksia. Siinä on nyt seuraus, sanoo Garborg, meidän entisestä surullisesta historiasta, joka on vaikuttanut, että tämä maa, jonka pitäisi oleman työlle perustettu, Schweiz’in tai Belgian mukaan, on tullut saksalaisen mallin mukaan kanslian tai kirjallisuuden maaksi. Talonpoika näkee, että kun köyhä poika lukee itsensä papiksi, saa hän ylhäältäpäin tukea ja häntä autetaan esille, mutta jos hän tekee hyödyllisen keksinnön, jätetään hän pulaan; sillä sitä pidetään sekä maalle että yksityiselle niin hienona, kun saadaan teollisuuden tuotteet ulkomaalta. Norjan köyhyyteen on kansa itse syyllinen. Suomi vie ulos viljaa, lihaa, metsäriistaa ja muuta suuressa määrässä, mitä viedään Norjasta? Siirtolaisia. Schweiz’illä on teollisuutensa, se lähettää tavaroitaan ympäri maailmaa. Mitä valmistetaan Norjassa? Viinaa ja olutta. – Talolliset haaskaavat rajusti ja sokeasti metsiään ajattelematta vähääkään, että he sillä tuhlaavat maan pääomaa. Nuo suuret elinkeinot, laivaliike ja kalastus, johon ranta-asukkaat panevat kaikki säästetyt rahansa, ovat luonteeltaan onnenkauppaa; ne hävittävät kansassa tahdonvoiman, opettavat sitä toivomaan ja luottamaan sattumuksen apuun.'' ''Kolmanteen vasta ilmestyneesen kirjaansa '''Forteljingar og Sagur''' (josta nämä ”Kyläkertomukset” ovat suomennetut) on Garborg, joka vuodesta 1883 on valtiorevisorina, vihdoinkin saanut kustantajan. Tämä kokoelma, jossa on seitsemän pienempää kertomusta, näyttää uuden puolen hänen talentistaan, tai oikeemmin ne erityiskohdissa esiintuovat meille melkein uuden kirjailijan.'' '''''Forteljingar og Sagur''' on erikaltainen kokoelma, ei mikään kirja. Se osoittaa, että Garborgin runoudessa vielä on kehitysaineksia, jonka tähden on mahdoton tehdä tulevaisuudelle kelpaavaa kuvaa hänen muodostaan. Hän jatkaa Kristian Elsteriä, täydentää Jonas Lietä ja Aleksander Kiellandia, sen helposti käsittää. Hänellä on hyvä silmä näkemään merkillisempiä näkökohtia. Hän huomaa valitussa esineessään sen varsinaiset ominaisuudet. Mutta ei hän vielä kuitenkaan ole saavuttanut ehdotonta taiteilijan voittoa. ”Ein Fritenkjar” sisälsi pikemmin hyviä ja nerokkaita ajatuksia kuin syvempää ja täydellisesti tehtyä luonnekuvausta. ”Bondestudentar”, jossa päähenkilön ja monen sivuhenkilön psykologia on ei ainoastaan moitteeton, mutta syvä, esittelee tuon tuostakin puheita ja pitkiä, puoleksi oratorillisia replikejä, taiteellisessa katsannossa tyydyttämättömiä. Kirja oli sitä paitsi jotenkin raskas ja muodoton laveudessaan. Nämä viimeiset kertomukset ovat vihdoinkin saavuttaneet lyhyen, taiteellisen muodon, mutta siihen sijaan niillä ei ole edellisen romanin aatteellista merkitystä.'' ''Onnellista oli Garborgille, ettei hän alkanut työtänsä runoilijana, ennenkuin hän oli selvillä siitä, mitä hän ihmisenä harrasti ja minkäpuolesta hän taisteli. Sen kautta on hän säästänyt itseltään ikäviä muutoksia. Onnellista oli myöskin, että hän alkoi tuolla varmalla tendensillä, joka tekee hänen ensimmäisen kirjansa enemmän syytökseksi kuin kuvaukseksi. Tuo välitön, puhtaasti lyyrillinen tendensi on sitä laatua, että kertojan mitä pikemmin tulisi päästä sen ohitse. Olemme näinä valtavien, henkisten murroksien aikana saaneet nähdä jotain niin naurettavaa, että kirjailija niinkuin Jonas Lie, joka ensimmäisissä teoksissaan oli, ellei suorastaan konservatiivi, niin ainakin ankarasti, välistä melkein arkamaisesti neutrali, vanhemmalla ijällä tendensillä vahingoitti muuten erinomaisen hyvin rakennetun kertomuksen '''Livslaven''', pannen loppusanoiksi liian järeästi ja silmiinpistävästi muodostetun, melkein kiihoittavan syytöksen ajateltua yhteiskuntaa vastaan. Lie veti nopeasti jalkansa takaisin kirjoittaessaan ihanan ja rikkaan romaninsa '''Familien paa Gilje'''; mutta ei hän vieläkään ole oikein löytänyt tuota kapeata polkua hyökkäävän ja merkitykseltään liian vähäpätöisen alueen välillä. Garborgissa emme koko hänen luontoonsa nähden koskaan ole epäselvillä siitä, mikä se on, joka kynän hänen käteensä painoi. Mutta vastaisessa kirjailija-elämässään hän varmaankaan ei niinkuin teoksessaan ”Ein Fritenkjar” tule nimenomaan esittämään vaan moraalista puolta kertomuksessaan.”'' [[Luokka:Kyläkertomuksia]] 3286 5548 2006-09-07T15:02:00Z Nysalor 5 Linkki kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Kyläkertomuksia: Esipuhe|Esipuhe]] |seuraava=[[Kyläkertomuksia: Kosto|Kosto]] |otsikko=Huonoa sukua. |alaotsikko=[[Kyläkertomuksia]] |tekijä=Arne Garborg |huomiot= }} Dalen Alfhild oli kauniin tyttö koko seudussa. Kasvot lempeät ja hyvät, suu raikas, hiukan avoin, kun hän hymyili, silmät kirkkaat ja uskolliset kuin kaksi Jumalan enkeliä. Rikas hän oli ja kunniallisten ihmisten lapsi myöskin, ja pelkkää hyvää siitä tytöstä puhuttiin. ”Ei sen tarvitse naimistaan katua, joka Alfhildin saa,” tuumailivat vanhat. Ja samaa mieltä pitivät nuoret; oli niitä useampia kuin yksi, jotka hänen tähtensä levottomuutta kärsivät. Mutta Björn Juhon poika Haugstad katsoi syystä tai toisesta itsellään olevan niinkuin etuoikeuden häneen. Björn oli rakastanut häntä siitä saakka kuin yhdessä rippikoulua kävivät, ja pitkin aikaa oli heitä sen jälkeen toisiinsa puhuttu, vaikkei mitään varmempaa välillä ollut. Mutta Björn ei voinut häneen luottaa, niinkuin olisi tahtonut. Sattui usein niin, että hän Björnin mielestä katsoi yhtä suloisesti muihin kuin häneenkin, ja siitä Björn aina kävi pahalle tuulelle. Hänellä on toki liiaksi hyvä sydän, arveli Björn. Muuten niitä ei monta ollutkaan, jotka uskalsivat tarjolle tulla. Ei voinut kukaan varmasti sanoa, kehen hänen halunsa oli, eikä tahtonut kukaan mielellään kieltoa ottaa. Tuota Björn Haugstadista he useimmat eivät lainkaan uskoneet. Knut Åsenilla sittenkin oli paremmat toiveet. Hän oli kunnan esimiehen poika, suuren talon perillinen ja itse kaunis kuin päivä. Mutta eipä tahtonut oikein uskaltaa, hänkään. Pojat olivat saaneet pienen kauhun aina siitä ajasta kuin Olof Storedal kosi. Hän oli naapuripitäjäästä, rikas, nuori ja pulska, oikein voiman mies kaikessa mitä eteensä otti, hän usein tuli Daleen. Näytti siltä kuin Alfhild olisi häntä suosinut. Mutta kun hän kosi, tuli ehdoton kielto. Isä, Halvar, katsoi tyttöönsä ja kummastui. ”Täytyy kait sinun joku ottaa, sinunkin,” hän sanoi, ”ja tiukalla pitää, ennenkuin parempi ilmestyy”. ”Ooh, jos parempi olla pitää, niin tottapa hän ilmestyy,” arveli Alfhild. Mutta sen perästä pojat pysyivät etäämpänä. Parasta kun odottaa ja katsoo eteensä, he tuumivat. Kukapa ne jäniksen jäljet tietää; Alfhild oli vielä nuori, ja nuorina ovat tytöt niin itsestään-pitäviä. Ja silleen se jäi, siksi kuin Alfhild oli kahdenkymmenen ikäinen. ---- Ylä-osassa laaksoa asui Åsbjörn Hegglid. Hän oli toisesta pitäjäästä, oli tullut edellisen papin mukaan ja ollut monta vuotta hänellä arentimiehenä. Siellä hän oli koonnut itselleen rahoja, mutta niitä löytyi, jotka sanoivat, ettei kaikki rahat olleet rehellisesti ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, mutta tumma ja harvasanaisempi kuin pitäjäläiset; hän oli kova alustalaisiaan kohtaan eikä seurustellut kenenkään kanssa; väki ei hänestä pitänyt ja tytöt häntä pelkäsivät. Hänen sukuperäänsä ei kukaan oikein selville saanut. Vasta monta vuotta sen jälkeen kun hän oli pitäjääsen ilmestynyt, tiesi huhu kertoa, että hän oli erään kauppiaan poika, joka oli tullut kiinni nimien väärentämisestä. Ja siitä ajasta saakka häntä kaihdettiin entistä enemmän ja sanottiin Musta-Åsbjörniksi. Pappilassa palveli silloin Sigrid niminen tyttö, jonka isä oli mökkiläinen. Ei hän juuri kaunis ollut, mutta suuri, roteva nainen, rivakka töissään, hyväluontoinen ja kiltti; Åsbjörn piti hänestä. Kohteli häntä paremmin kuin niitä toisia ja melkeinpä sitä varmaksi luultiin, että he olivat kihlatuita. Kyllä Sigridkin arvasi, että hänellä semmoisia tuumia oli; mutta itsepuolestaan hän enemmän pelkäsi kuin rakasti miestä. Tämä kaikki vaan painoi häntä kuin raskas taakka. Åsbjörnin silmät häntä seurasivat kaikkialla, niin, ne seurasivat häntä nukkuessa ja unessa, nuo suuret, kiiltävät, mustat silmät, täynnä ajatuksia, jotka sanomatta jäivät. Usein ajatteli hän muuttaa pappilasta. Mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Nuo suuret, kiiltävät silmät vetivät häntä puoleensa; hän tuli ikäänkuin enemmän ja enemmän tuon miehen valtaan eikä päässyt lähtemään hänen luotaan. Eräänä iltana sattui niin, että he olivat kahdenkesken. Silloin Åsbjörn puhui hänelle. Sigrid säikähti, hän värisi; mutta hän oli juuri kuin voimaton ja melkein tietämättänsä vastasi hän kaikkeen. Sen perästä he olivat usein yksissä. Syyspuoleen ruvettiin Sigridistä puhumaan yhtä ja toista; se tuotti Åsbjörnille yhä enemmän häpeätä. Hän osti Hegglidin talon laakson itä-osassa, jossa hän sai asua kaukana ihmisistä, vietti häitään ja muutti sinne ylös Sigridin kanssa. Joku aika sen jälkeen syntyi heille lapsi; sitten kuoli Sigrid. Pojalle annettiin nimeksi Leiv. Vanhat ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Sillä hän oli huonoa sukua, he sanoivat, ja peri häpeätä sekä isältä että äidiltä. ---- Åsbjörn pestasi itselleen rengin; hänkin oli ulkopitäjäästä, sillä laaksosta ei kukaan tahtonut Musta-Åsbjörniä palvella. Sitten hän pestasi myöskin palvelustytön, jonka nimi oli Gro. Leiv kasvoi näiden ihmisten ja isänsä keskuudessa. Rengin nimi oli Hans; raskasmielinen ja synkkä mies, mutta topakka työntekoon. Välistä hän katosi ja oli poissa pari-kolme päivää, ja tuli sitten humalassa kotiin. Hän oli pahankurinen päissään, raivo ja ilkeä. Reuhtoi ja huusi, löi rikki, mitä käsiinsä sai, ja tahtoi aina tapella isännän kanssa. ”Musta-Åsbjörn, sinä roisto,” sanoi hän, ”isäsi oli varas, ja itse olet varas; tahdotko tapella, niin tule; selkääsi olet ansainnut, ja selkääsi pitää sinun saaman!” Silloin heitti hänet Åsbjörn pellolle ja antoi hänen hoippua siellä kunnes nälkä tuli. Mutta semmoista sai Leiv nähdä ja kuulla, niin pian kuin siihen kykeni. Ei hän ihan kaikkea niin tarkkaan ymmärtänyt; mutta luissaan hän tunsi, että jotain pahaa ja rumaa siinä oli. Ja hän rupesi sitä tuumimaan ja ajattelemaan, jotta tavallaan tuli täysikasvuiseksi ennen aikaansa. Kun Leiv oli kymmenvuotias, pantiin hänet kouluun. Ensi päivänä tuli hän itkien kotiin. Isä kävi kalpeaksi, kun sen näki, ja kysyi, mikä oli hätänä. ”Ne minua pilkkasivat ja sanoivat kerjäläiskakaraksi,” kertoi Leiv. Åsbjörn pani päälleen ja meni puhuttelemaan opettajaa. Silloin Leiv hiipi Hansin luokse, joka oli vajassa ja laitteli rekeä. ”Oletkos itkenyt, poika?” kysyi Hans. Leiv ei vastannut. ”Mitäs pidit koulusta?” kysyi Hans. ”Sinne en sen koomin mene!” uikutti Leiv. ”Hm; elä, elä,” vastasi Hans ja rupesi viheltelemään. – ”Kuule Hans?” – ”Noo?” – ”Olenko minä toisenlainen kuin muut pojat!” – ”Kuinka tulit sitä ajatelleeksi, tolvana?” – ”Ne eivät pilkanneet muita”. – ”ohoo,” sanoi Hans, ”koska on päästy niin pitkälle, lie parasta, kun saat kaikki tietää”. Sitten alkoi Hans kertoa, mitä tiesi hänen isästään ja äidistään. Ja teki sen semmoisella ilolla, että Leiviä peloitti. Lopuksi sanoi Hans: ”Ja sitten voit myös painaa mieleesi, että olet kehnoa juurta, joka merkitsee sitä, että saat olla hylkynä ja pilkkana kaiken ikäsi ... niinkuin monet muut, ha, ha! Mutta sillä saat lohduttaa itseäsi, ettei sinulle yksin niin käy; ja jos tahdot olla viisas, otat maailman samalta kannalta kuin sekin sinut”. Leiv meni sisään, istui uunin nurkkaan ja itki. Ei hän juuri paljoa ymmärtänyt siitä, mitä oli kuullut, mutta häntä peloitti; eikä hän tiennyt parampaa neuvoa kuin turvautua kyyneleihin. Hans lähti kartanolta pois ja askelet veivät kapakkaan. Åsbjörn tuli kotiin; hän oli puhunut opettajan kanssa. ”Nyt voit rauhassa mennä takaisin kouluun taas,” sanoi hän; ”nyt ei ole ketään, joka uskaltaa sinua hätyyttää”. Leiv yhä vaan itki. Åsbjörn rupesi vihdoin kyselemään häneltä ja sai tietää, että Hans oli kertonut pojalle menneistä ajoista... Åsbjörn silloin heti Hansin jäljessä. He tapasivat toisiaan etäämmällä kylässä. Siellä Åsbjörn löylytti Hansia niin että tämä sen perästä makasi sairaana pitkän aikaa. ”Ja tahdotko enemmän,” sanoi Åsbjörn, ”niin tule vaan Hegglidiin kerran vielä, ja minä takaan että loput saat!” Kerrottiin Åsbjörnin olleen aivan raivossaan, kun hän sen sanoi. Hans ei tietysti koskaan enää Hegglidiin mennyt. Aina siitä saakka puhui Åsbjörn pojalle pahaa kyläläisistä. ”Ne ovat roistoja kaikkityyni,” hän sanoi, ”täynnä valhetta ja ilkeyttä, mutta itsestään pitäviä ne ovat ja kopeita; juuri kuin ei maailmassa muut ihmisiä olisikaan. Minä olen ulkopitäjäästä, minä ja sitä varten ovat he ruvenneet minua vihaamaan ja valehtelemaan minusta ... ja tahtovat nyt tehdä sinulle samoin. Mutta elä välitä siitä. Mene sinä vaan kouluun ja jos siellä yksikään uskaltaa niin paljon kuin nenäänsä sinulle nyrpistää, niin ... anna nyrkkiä, siksi kuin muuttaa mielensä”. Leiv teki niin, ja kun hän ikäisekseen oli tavattoman väkevä, ruvettiin häntä pian pelkäämään. Mutta aina Leiv sittenkin sai tuntea, ettei hän toverien piiriin kuulunut ja ettei häntä toisten vertaisena pidetty. Åsbjörn sai uuden rengin; hänen nimensä oli Lasse. Hän oli hyväluontoinen ja iloinen mies, josta Leiv pian rupesi pitämään, ja ensi kerta se oli, kun Leiv jostakusta välitti. Lasse kertoi pojalle satuja ja tarinoita ja opetti häntä tanssimaan sekä Hallingia että Juoksutanssia; ”sillä kun sinä kerran menet kosimaan, täytyy sinun osata olla ihmisten kanssa!” sanoi Lasse. Leiv ujostui ja suuttui, ja Lasse nauroi; mutta tanssivat he kuitenkin ja Leiv oli mainion hyvä oppimaan. Sitten Lasse mielellään puhui tytöistä ja muuta sen semmoista, jota Leivin ei ollenkaan vielä olisi tarvinnut tietää, ja josta hän ei suuresti välittänytkään. Mutta hän sai myöskin tietää hyviä asioita. Kerran – Leiv lienee silloin ollut noin kolmannellatoista – puhui hän siitä, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka hänessä aina kyti, vaikka iloiseltakin näytti. ”Joutavia,” sanoi Lasse. ”Huonoa sukua! Mene sinä Amerikaan ja tee työtä, että tulet rikkaaksi, ja kun sitten tulet kotiin taas, niin voit, totta maarin, kosia Dalen Alfhildiä, jos mielesi tekee”. ---- Kun Leiv siksi varttui, että oli jo rippikoulunsa käynyt, koetti Lasse usein saada häntä nuorten joukkoon. Mutta Leiv ei koskaan tahtonut. Hän pelkäsi pitäjäläisiä. Hän tunsi itsensä niin pieneksi noiden karsaiden silmien alla, joita ihmiset hänelle antoivat. En minä kuulu sinne, hän ajatteli. Enin hän pelkäsi naisväkeä, sillä heitä hän ei voinut lyödä, jos tiuka tuli. Ja vihaksi pisti, kun ne virnuivat. Hän juoksi heitä pakoon, kun vaan voi. Mieluimmin juoksi hän kaikkia pakoon. Kurjaa se tosin oli hänestä itsestäänkin. Pitäisihän minussa olla miestä siinä, missä heissäkin, ajatteli hän ja pui nyrkkiä. Mutta taas kun näki heitä, juoksi hän pakoon yhtä hyvin, jos suinkin pääsi. Hän oli yhdennelläkolmatta ennenkuin tämä antaantui. Mutta silloin hän eräänä talvena jo halusta kuunteli, kun Lasse puhui kauniista tytöistä. Seuraavana keväänä kävi hän useammin kirkossa kuin ennen. Ja niin hän eräänä päivänä huomasi, että saattaa tyttöäkin ystävänään pitää. Samassa hetkessä heräsi pojassa ikäänkuin uusi elämä. Mieli kävi niin lauhkeaksi ja ajatukset niin huimaaviksi. Vereen syttyi kummallinen tuli: vilpeä ja tuskallinen. Hän katsasti tyttöihin ja ujostui, rintaan pisti kun ne hymyilivät, mutta iskikö joku heistä silmänsä häneen, silloin hän lensi punaiseksi aina tukanrajaan saakka. Kun hän sinä päivänä tuli kotiin, huomasi hän Hegglidissä olevan ikävää ja autiota. Tupa oli ahdas ja pimeä, isä hiljainen. Lasse oli ulkona; Leiv pujahti metsään. Siellä hän astuskeli ympäri auringon ja varjojen välillä; hänen hiljan heränneet himonsa synnyttivät tunteita ja ajatuksia, samoinkuin päivärinteinen mäki keväällä kukkia ja vihantaa heinää kasvaa. Hän oli sekä terve että sairas. Tuossa nousi metsä nuorena ja mehevänä; tummat, raskaat kuuset uiskentelivat auringon paistavassa sinessä, tunturein huiput kohosivat puhtaina ja valoisina. Ilma oli ylenevä ja selvä, tyyni ja kuultava aina taivaasen saakka, ja syvä se oli kuin meri, täynnä päivänkirkkautta ja liiteleviä lintuja. Tämä on kaunista tämä, ajatteli Leiv, kun katseli ylös. Yhteen tyttöön oli Leivin huomio erityisesti kääntynyt. Hän oli suuri ja pulska, ennemmin väkevä kuin hoikka, hänellä oli leveä rinta ja vahvat olkapäät, raikas, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Mutta sitten oli vielä eräs toinen, johon hän myöskin oli silmänsä luonut. Tämä oli pienempi ja hienompi; suussa ja silmissä oli suruisen lempeä hymyily, joka häntä suuresti viehätti, tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä molemmat nousivat ja laskivat hänen raskasunisessa mielessään kuin meren-neidit laineiden harjanteilla; hän kulki kuin harhassa, eikä tuntenut maata jota polki. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Kuuli viulujen soittoa ja iloisten äänien kaikua; ymmärsi, että jossain nyt tanssittiin; ja kun hän tarkemmin kuunteli, sai hän selville, että mahtoi olla Haugstadissa tanssit! Veri syöksi rintaan, sydän hakkaili ja tempoi – uskaltaisiko hän mennä tuonne alas? Siellä saisi hän nähdä kaikki nuo kauniit tytöt, joita hän tänään oli tavannut, ja muita vielä lisäksi; jokohan uskaltaisi? Hän ei tätä ennen ollut vielä seuroissa käynyt. Mutta kerta ensimmäinen. Minkätähden hän olisi huonompi muita. Halu veti, mutta pelko esti. Vaan hän rohkaisi mieltään. ”Tästä raukkuudesta täytyy tulla loppu”, sanoi hän, ja astui Haugstadia kohti. Kun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja kuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta ''täytyi'' tulla loppu. Jopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä ja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli. Kylläpä tuo viulu soi kauniisti. Siinä oli sekä itkua että iloa, mutta kaikki niin hienoa, niin kevyttä ja niin ihmeellisen luontevaa. Hänelle tuli rajaton halu päästä tanssimaan. Ja tänä iltana sen piti tapahtuman. Hän tahtoi olla ilossa mukana. Olipa hän täysikäinen nyt. Hän tahtoi olla mukana, niinkuin toisetkin. Paljon oli ihmisiä juhlassa. Ne lauloivat ja telmivät ja nauroivat. Kaikki olivat iloisia. Ikkunasta hän näki, kuinka ne liehuivat ympäri. Hienoa joukkoa siellä oli, kylän parasta; heillä ei ollut mitään hävettävää, heillä. Saivat mennä ja tulla niinkuin tahtoivat; ei heille kukaan irvistellyt. Hyvää sukua he olivat ja kuuluivat kaikki pitäjääsen. Ja kaikilla heillä oli omat tuttavansa. Joka pojalla oli tyttönsä, joka tytöllä poikansa. Kyllä saivat mielin määrin teuhata ja hyppiä ja polkea jalkaa sekä lattiaan että kattoon. Heillä oli siihen oikeus. Leiv kävi kerrassaan noloksi. Mitä hänen oli tekemistä tuolla. Kuka häntä kaipasi. Ei hän tuntenut ei kissaakaan. He vaan pilkkaisivat Musta-Åsbjörnin poikaa, jos hän uskaltaisi sisään astua. He kummastelisivat ja mulkoilisivat häneen ja ilkkuisivat. Tuo kerjäläispoika! Tuo onneton! ”Semmoisia emme huoli hyvään seuraamme!” Leiville nousi hiki päähän, siinä missä hän seisoi, kylmä hiki. Häneen pisti kuin veitsellä joka kerran kuin tytöt nauroivat. Iloisia he olivat siellä, eivät he Leiv Hegglidiä kaivanneet. Poikia seisoi portaalla ja ne puhelivat naisille sisäpuolella. Heidän, miekkoisten, ei tarvinnut naisia paeta, eikä naisten heitä. Hän seisoi ja tuijotti ja kuunteli ja kadehti heitä niin että oli vähällä juosta esiin ja lyödä heitä rammoiksi. Oli jo ilta. Askelia kuului takaapäin. Sieltä tuli ihmisiä, jotka aikoivat seuraan. Kolme suurta miestä sieltä vääntyi esiin ja ne olivat jo aivan lähellä sitä latoa, jonka luona hän seisoi. Minne hän nyt menisi? Alkoipa peloittaa; hän kyykistyi kokoon ja teki itsensä niin pieneksi kuin voi. Mutta ne älysivät hänet. Tekivät pientä naurua ja tulivat suoraan häntä kohti. ”Mikä sinä olet?” he kysyivät. Leiv ei virkkanut niin sanaa, mutta hän kääntyi päin ja antoi korvalle ensimmäistä, niin että hän sillä kertaa kellahti. Mutta samassa tarttuivat toiset häneen kiinni, käsivarsiin kumpikin. ”Nyt tulepas esille, mies!” he sanoivat. ---- Leiv oli jo entisellään. Hän tiesi, että kun voimia koeteltiin, ei tarvinnut hänen peljätä. Eikä ne minua sisään vie, hän ajatteli. Yhdellä tempauksella hän kiskaisi itsensä toisesta irti ja alkoi toisen kanssa tapella. Syntyi tulinen kahakka. Kohta niitä oli kolme yhtä vastaan; mutta Leiv piti puoliaan. Hän oli sekä väkevämpi että notkeampi heitä, ja osasi kieritellä niin että he vaan joutuivat toistensa tielle. Ihmisiä tuli ulos; he kerääntyivät ryhmiin ja töllistelivät; eivätkä voineet käsittää, ken se oli ja mistä tämä oli alkunsa saanut. Mutta kuinka olikaan, niin joku löi kamppiin ja silloin Leiv kaatui takaperin. ”Tänne apuun nyt, niin saamme hänet esille!” huudettiin. Eräs juoksi luo. Mutta kun hän aikoi tarttua kiinni, purskahti hän nauruun. ”Ei minun päiviäni, sinäkö se olet?” hän kysyi. ”Kuinka sinä täällä makaat? Nouse ylös ja tule sisään, niin teet viisaammin. Ethän sinä ihmisiä pelkää, tiedämmä?” Se oli Lasse. Leiv niin ihastui nähdessään yhden tuttavan, että nousi ja lähti sisään heti. Joukko heitä seurasi, jäljessä ja ympärillä; kaikki olivat uteliaita; naurettiin ja leikkiä laskettiin; ”sinuapa suurellisesti otettiin vastaan!” sanoi Lasse ja nauroi. Viimein he olivat tanssituvassa. Leiv oikaisi itsensä suoraksi ja katsoi ympärilleen suurilla kiiltävillä silmillään. Hän oli pitempiä joukossa ja harteva, tanakka kuin tammi, rinta paisui korkealle rikkirevityn nutun alla. Silmät olivat mustat ja säikkyivät vielä rajusti tappelun jälkeen; tuuhea tukka riippui paksuissa kiharoissa ja suortuvissa ympäri pään ja niskan, mutta ohauksesta vuoti verta alas pitkin poskea. Melkeinpä ne pelvolla katselivat tuota rajua miestä. Silloin joku huusi: ”Se on Musta-Åsbjörnin poika!” Ja samassa kaikki hänet tunsivat. Pois ne hänestä vetääntyivät, ikäänkuin peljäten, ja Leiv jäi seisomaan itsekseen keskelle lattiaa. Lassekin yksin arveli, että hänen täytyi seurata noita toisia. Leiv kalpeni siinä seisoessaan. ”Pelkäävätkö ne, kaikki nuo kelpo pojat?” hän kysyi; ääni oli karhea ja tukehtunut, hän tuskin sen omakseen tunsi. Eräs vastasi: ”eipähän kaikki liene niin kärkkäät tappeluun kuin Åsbjörnin Leiv, joka ei malta odottaa edes siksi kuin sisään pääsee, vaan alkaa jo hurjailla heti kuin talon näkee”. Nurkista kuului tirskuttamista. Leivin silmät kävivät ilkeiksi; suu värisi. Vanha Jon Haugstad huomasi sen ja toi ryypyn. ”Hss”, sanoi hän, ”antaa jo olla. Ja terve taloon Leiv, kun kerran olet tullut; ota ryyppy nyt ja tanssi sitten”. ”En maista tippaakaan”, sanoi Leiv, ja työnsi lasin luotaan, että laidan yli läikkyi, ”eikä tarvitse minusta sanoa, että kenellekään vääryyttä teen, ellei minua ärsytetä. Mutta mielelläni tosin tanssisin kerran”, jatkoi hän ja jotakin hymyn tapaista välähti hänen kasvoillaan. Hän katsoi ympärilleen, ketä pyytäisi. Mutta tytöt väistyivät pois niin pitkälle kuin pääsivät, ja pojat nauroivat. Leiv tunsi, että mieli liikkui, ja että hän menettäisi kaiken järkensä, jos se pääsi ylitse kuohumaan. Mutta hän rauhoittui. Hän näki joukossa nuo molemmat, jotka kirkkotiellä olivat häntä miellyttäneet. Ehkä ne ujostelivat, ajatteli hän, ja astui toisen luo – suuremman – ja pyysi tanssiin. ”Ei, kiitoksia”, vastasi hän; oli juuri kuin kuohuva virta häpeätä olisi juossut niskasta alas pitkin selkää. Hän meni toisen luo, tuon, joka oli niin sorea vartaloinen, ja joka niin surullisen lempeästi hymyili; tyttö kalpeni ja siirtyi pois. ”Ei koskaan”, sanoi hän. Leiv puri hammasta, ja tarttui siihen, joka seisoi lähinnä; mutta sekin repäisi itsensä irti, että leningin hiha repesi. Nyt tuli kumma, arveli Leiv; silmissä musteni ja korvissa suhisi, ei hän ollut tunnossaan enää; hän sieppasi joukosta yhden vielä – ja sepä lähti. Pelimanni soitti, ja Leiv tanssi kuin villitty; tupa tärisi hänen jalkainsa alla, hän polki palkkia niin että naiset huusivat; hän pyöri kuin ilmassa, semmoista tanssia ei vielä ikinä oltu nähty. Mutta kun hän viimeinkin lopetti, näki hän että tyttö, jota tanssitti oli Dalen Alfhild. ---- Sinä hetkenä oli Alfhild niin kaunis, ettei Leiv ikinä unissaankaan ollut moista nähnyt. Lämpimänä ja väsyneenä hän siinä seisoi ja rinta kohosi niin, että soljet vapisivat valkealla liinapaidalla, posket hohtivat kuin ruusut, silmät loistivat kirkkaasti ja puhtaasti kuin lapsella, mutta katsoivat samalla häneen niin lämpimästi ja houkuttelevaisesti, että tuntui kuin onnen valovirta olisi hänen ylitsensä vuotanut. Hän puristi tyttöä kädestä että tärisi: ”Kiitos tanssista, Alfhild!” ja silmät, joita hän samassa antoi, olivat semmoiset, ettei niitä Alfhild sitten elämässään unhottanut. Leiv ryntäsi ulos, puoli pyörryksissä, sekaisin, raivopäisenä, mutta onnellisena samalla; metsään hän kiidätti raitista ilmaa saadakseen; Alfhild hänellä oli edessä, mihin vaan kääntyi. Metsässä rupesi tuulemaan; kuuset ja hongat seisoivat mustina ja lauloivat, keväiset purot paisuivat ja kuohuivat joka notkossa, taivas veti ylleen hopeanharmaan harson; Leiv luuli kulkevansa velhojen maassa, ja kuulevansa kosken haltijan soittoa, eikä hän vähääkään olisi kummastunut, jos puut ja kivet ja koko metsä olisi ruvennut puhumaan. Mutta Haugstadissa tanssi pian loppui. Alfhild oli alakuloinen ja juuri kuin pyörryksissä kaiken tämän jälkeen; eikä hän halunnut tanssia enää. Hän kaipasi Leiviä; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieniä. Hän tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Björn Haugstad ja Knut Åsen kuiskailivat hänelle kauniita sanoja, hän niitä tuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei hän siitä välittänyt. Hän läksi; ja kun hän oli poissa, menivät useammat muut myös. Mutta Alfhild makasi valveilla koko sen yön ja uneksi tuosta väkevästä pojasta ja hänen kiiltävistä silmistään; kättä poltti vieläkin hänen puristamisestaan. Ei hän muistanut, että Leiv oli huonoa sukua, hän ajatteli vaan poikaa ja vertaili häntä kaikkiin muihin. Ja kun päivän kirkkaat säteet häikäsivät hänen silmiään aamulla, sanoi hän itsekseen: ”Jumalan kiitos, nyt toki tiedän, ketä rakastan!” Ja siihen ajatukseen hän makeasti nukkui, mutta näki Leivin unessaan ottelevan isän kanssa ja joutuvan tappiolle. Herättyään hän ajatteli tuota untaan ja silloin juohtui hänelle kohta mieleen Leivin sukuperä, ja mitä ihmiset hänen isästään sanoivat. Se kävi häneen kuin kylmä tuulenpuuska; kun hän tuli tupaan ja näki isän ja äidin, nuo hyvät, kunnialliset vanhukset, silloin löi rinnan kuuraan ja hän tunsi, että Leivin täytyi mielestä heittää. Mutta illempana samat ajatukset tulivat takaisin, väkevämpinä kuin ennen. Suvusta viis, semmoinen poika kuin Leiv ei tarvinnut mitään sukua. Isä ja äiti panisivat vastaan, minkä voisivat; mutta siitä hän oli varma, että vihdoin hän saisi heidät taipumaan. ”Leivin minä omakseni otan!” hän ajatteli ja tuli siitä niin autuaaksi, että löi rikki kaikki kupit ja vadit, jotka sinä iltana käsiinsä sai. ”Luulen, totta toisen kerran, että kävelet unessa, tyttö”, sanoi hänen äitinsä. ---- Seuraavana aamuna tulivat nuo kylmät ajatukset takaisin. Vähän se auttoi, jos hän äidin ja isän saisikin taivutetuksi; mitä sanoisi pitäjäs? mitä sanoisivat Haugstadilla? ja Åsenilla? ja siellä? ja siellä? Koko päivän hän kiusasi itseään tuolla ajatuksella, ja oli niin harmissaan ja niin pahalla tuulella, ettei välittänyt mistään. Mutta iltasella Leiv taas tuli hänen eteensä ihan kuin ennen. ”Minä en huoli pitäjäästä”, hän ajatteli. ”Antaa ihmisten höpistä; yhtä hyvä minä siltä olen”. Kaikki epäilykset hän ajoi mielestä pois eikä ajatellut muuta kuin Leiviä – ainoastaan Leiviä. Koira alkoi haukkua pihassa. Kukahan nyt lienee ulkona? ajatteli hän ja läksi katsomaan; hänen mielensä oli niin levoton. Kun hän tuli ulos, seisoi koira alhaalla ja haukkui kuin riivattu. Hän oli kärkäs, mutta pelkäsi samassa; ”hiljaa Odin!” sanoi hän ja astui sinne luokse. Silloin tuli Lasse esille. ”Hyv’ iltaa”, sanoi hän; ”minun käskettiin sanomaan terveisiä, että siellä on eräs, joka sinua odottaa vanhan hongan luona. Ilkeä olet, ellet mene”. Samassa hän juoksi tiehensä. Odin hyökkäsi jäljessä ja haukkui. Nyt tuli äiti. ”Mitä se koira niin haukkuu?” – ”Ooh, ei mitään. – Niin, taisi joku vieras mennä tästä alaspäin”. – ”Kukahan se oli?” – ”Niin kuka lienee ollut”, vastasi Alfhild. – ”Koeta houkutella koiraa mukanasi sisään.” – ”Kyllä.” – ”Mitä sinä siellä seisottelet?” – ”Ovatko vuohet olleet ulkona tänään?” – ”Ovat, kuinka niin?” – ”Ovatko tulleet kotiin kaikki?” – ”Kyllä luulen. Mitä varten sitä kysyt?” – ”Tuo mies sanoi nähneensä pari vuohta alhaalla metsän rinteessä”. – ”Ooho, sitten täytyy sinun juosta katsomaan. Eikö liene ollut Mikki, se on aina niin paha karkaamaan. Joudu nyt!” – ”Kyllä.” – Alfhild meni ja ihmetteli itsekin, että hän sen teki. ---- Leiv seisoi vanhan hongan luona. Ei häntä vielä koskaan elämässä ollut peloittanut niinkuin nyt. ”Tyhmästi tein, kun menin Haugstad’iin, mutta se, mitä tänä iltana teen, on suorastaan järjetöntä”, ajatteli hän. Liian paljon oli hän uskaltanut. Nyt istui kait Alfhild kotona ja nauroi hänelle. Nauroi ja kertoi kaikille, jotka vaan kuulla tahtoivat, Hegglid pojan patahulluista tuumista. Hän puri hammasta ja rintaa viilsi kuin kylmillä teräsmiekoilla. Hän karkoitti kaikki ajatukset pois. Joen kohina kulki raskaasti ja hitaasti läpi metsän. Puiden mustat latvat värisivät tuulen alla. Suuria, rumia pilven möhkäleitä ajelehti taivaalla, muuttivat muotoa, erkanivat, pienenivät, suurenivat jälleen; juuri talon kohdalla oli turpea noita, jolla oli kolme päätä; siitä tuli venhe, jossa istui kolme miestä ja siitä taas hevonen satula seljässä. Herra Jumala! ellei hän tänä iltana tulisi niin tuolla hevosella hän ensi yönä ratsastaisi... Ajatukset ajelehtivat hänen aivoissaan, kuin pilvet taivaalla; hän vavahti ja hyppäsi ylös. ”Parasta kun menen”, ajatteli hän. Mutta samassa jäi hän seisomaan. Eikö kuulunut askeleita? – askeleita? – keveitä, keveitä kuin siiven räpytykset ilmassa? – Kaikki hiljeni, ei liikkunut mikään, joka rikkakin vaikeni ja kuunteli; – oli, se oli hän! hän tuli! – Jospa sydän nyt olisi teräksestä, ajatteli Leiv ja suoristi selkänsä; ei hän vielä ikipäivinä ollut itseänsä niin pieneksi tuntenut. Alfhild tuli, astui keveästi ja hiljaa, katsoi ympärilleen, seisahtui ja kuunteli. Leiv olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta astui esiin kuitenkin. ”Hyv’ iltaa”, sanoi hän kummallisen kovalla ja epäselvällä äänellä. ”Hyv’ iltaa”, vastasi tyttö. ”Jumalan kiitos, että tulit”, sanoi hän, ”minä ... halusin puhua kanssasi ... kerran vielä”. Siihen ei tytöllä ollut mitään sanottavaa. ”Mutta lupaa minulle ensin jotakin”. – ”Kyllä”. – ”Ett’et hämmästy ... etkä pidä ... etkä kerro kenellekään”. Alfhild suostui. Hän oli niin oudolla mielellä. Väristys kävi läpi ruumiin, hän pelkäsi. Mitä Leiv tahtoi? Kyllä hän sen arvasi, mutta se tuli niin äkkiä. Herra Jumala, joka uskaltaisi vaan myöntää! Mutta pitäjäs? – Hän katsahti salavihkaa ylös poikaan. Kuinka reipas ja väkevä ja miehekäs hän oli! Hän näytti niin suurelta hämärässä, hänen mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa; Alfhild aivan hurmaantui häntä katsellessaan; tuollaista poikaa ei varmaan toista koko maailmassa ollut. ”Oo, jos hän tietäisi, kuinka paljon hänestä pidän, niin ei hän noin ujostelisi!” – Mutta pitäjäs? ”Sillä kummallisia asioita sinulle aion puhua”, sanoi Leiv, ”ja varmaan tulet uskomaan, että olen päästä vialla. Mutta yhden tekevä, minun täytyy puhua, ajattele sitten mitä hyvänsä”. – Nyt se tulee! ajatteli Alfhild ja vapisi siinä seisoessaan; hän ravisteli pähkinäpuun oksia, jonka oli saanut käteensä. Parasta olla vastaamatta. Leiv alkoi taas, väristen ja raskaasti se tuli. Se, jota hän aikoi kertoa, oli nyt sitä, että ... hän oli ajatellut ... hän oli päättänyt ... lähteä ... niin ... päättänyt lähteä Amerikaan. Alfhildin sydän sävähti, hän kävi merkillisen kylmäksi. ”Amerikaan?” – Niin, Amerikaan. Täällä kotona ei hänen ollut hyvä olla; ihmiset olivat semmoisia, kuin he olivat, ja nauruna hän oli täällä, suljettu pois kaikista hyvistä seuroista pitäjäässä, vaikk’ei hän mitään pahaa ollut tehnyt. Hän oli nyt kyllästynyt siihen, hän tahtoi elää, kuin muutkin ihmiset ja sentähden hän tahtoi pois. Alfhild oli kalpea. ”Amerikaan on pitkältä”, hän sanoi. Niin, olihan sinne, eikä Alfhild saisi uskoa, että hänellä oli halua lähteä, varsinkin nyt ... mutta juuri nyt täytyi hänen päästä pois, eikä tie mahtanut olla niin pitkä, ett’ei sieltä takaisin päässyt ... ja jos kävi toivon mukaan, niin muutamien vuosien perästä hän palajaisi ja asettuisi tänne kotiin. Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja jäi ikäänkuin etsimään sanoja; mutta sitte alkoi hän taas matkastaan. Hän lähtisi pois ansaitsemaan rahoja ja oppimaan ihmisten tapoja; hän toivoi tulevansa takaisin parempana kuin läksi, että ihmiset pitäisivät häntä samassa arvossa kuin muita. Nyt ymmärsi Alfhild kaikki; hän katsoi ylös niin iloisesti että Leiviä huimasi. ”Kun tulen takaisin”, sanoi hän, ”olen parempi, kuin yksikään koko pitäjäässä, ja kun he näkevät että minulla on taskut täynnä rahoja, niin he kyllä unhottavat, että ... että ..; silloin he kaikki tulevat luokseni ja tahtovat tutustua; minua sanotaan kunnon mieheksi ja hienoksi mieheksi ... ja jos muuten toivon mukaan käy, niin olen minä silloin pitäjään parhaita miehiä”. Alfhild kävi niin iloiseksi, ett’ei tiennyt, mitä teki. Tuo oli hänen mielestään niin verrattoman viisaasti ajateltua. Nyt ei hänen tarvinnut peljätä pitäjään juoruja, eikä vanhempiaan. Kun hän tuommoisena tuli kotiin, saisivat he kunnialla ja kaikkien hyvien ihmisten suostumuksella mennä yhteen. ”Tuo oli viisas tuuma”, sanoi hän ääneen, mutta kävi samassa niin hämilleen, ett’ei uskaltanut katsoa ylös, vaan siirtyi Leivistä pois ja hypisteli pähkinäpuun oksaa. Leiv myöskin ujostui kuullessaan noin suurta ylistystä; hämmentyi, eikä tiennyt kuinka pääsisi alkuun taas. Viimein täytyi Alfhildin ottaa kiinni. ”Kuinka kauan sinä tulet olemaan Amerikassa?” sanoi hän. ”Ooh, neljän vuoden päästä on minussa kyllä jo siksi miestä, että voin ottaa talon huostaani; silloin minä tulen, jos vaan ... muuahta asia kävisi toivoni mukaan. Mutta siitä juuri kaikki riippuu; ellen siinä onnistu, ei minua kukaan enää täällä näe”. Nyt se tulee, ajatteli Alfhild ja väristys alkoi uudelleen. Leiv hengitti raskaasti: ”Ja sinusta se riippuu, Alfhild”. Alfhildin rinta kohoili niin, ett’ei hän saanut sanaakaan suustansa. Leiv jatkoi kiiruusti, ikäänkuin välttääkseen väärinkäsitystä: ”Sitä se oli, kun minun tänä iltana piti sinulle sanoa. Tuon Haugstadi-illan jälkeen en ole saanut hetkenkään rauhaa; sinä tulit vastaani joka paikassa, ja minä kuljeksin, kuin pyörtynyt. Sinun tähtesi minä Amerikaan menen, sillä sitten... Mutta elä nyt hämmästy, jos sinulta jotakin kysyn”. ”En...” ”Jos minä noin neljän vuoden perästä tulen takaisin Amerikasta, niin silloin ehkä sinä olet ... naimisessa?” ”En”, vastasi Alfhild. ”Taikka kihloissa?” kysyi Leiv vapisevalla äänellä. – ”En”, kuiskasi Alfhild. ”Ooh, Jumala siunatkoon sinua, tyttö, voitko ''luvata'' minulle sen?” rukoili Leiv; hän oli niin iloissaan, että Alfhildille tuli vedet silmiin. ”Voin kyllä”, vastasi hän. Leiv tuli lähemmäksi, jännitettynä, aivan kuin henki ja elämä olisi siitä riippunut: ”Ja jos silloin kysyisin sinulta semmoista, jota en tänä iltana uskalla kysyä ... luuletko, että silloin ... luuletko, että ajaisit minut pois?” hän otti häntä kädestä. Alfhild painoi päänsä rintaa vasten ja kuiskasi: ”En”. ”Saanko luottaa siihen?” rukoili hän ja Alfhild tunsi, kuinka hänen kätensä vapisi. Hän vastasi: ”Saat”, niin pehmeästi ja lämpimästi, kuin ikinä saattoi. ”Niinpä Jumala ijäisesti siunatkoon sinua, joka teet minun kurjan raukan niin onnelliseksi, kuin nyt olen!” sanoi hän. ”Tästä päivästä saakka olen minä pitäjään paras mies, ja sen sanovat neljän vuoden perästä kaikki muutkin. Mutta koko elämäni on tästä puolin kiitokseksi sinulle. Hyvästi, Alfhild!” – ”Hyvästi!” He erkanivat; Alfhild meni kotiin epäselvissä, iloisissa unelmissa; mutta Leiv juoksi mäkiä ylös niin ylpeänä ja väkevänä, että luuli voittavansa koko maailman. ---- Seuraavana päivänä pyysi Leiv isältänsä matkarahoja Amerikaan. Vanha Åsbjörn säpsähti. Hän oli luullut että poika hänestä piti; mutta että hän oli noin kyllästynyt kotiin, sitä hän ei koskaan olisi ajatellut, ja se koski häneen kipeästi. Hän ei voinut vastata juuri mitään, mutta kaiken päivää hän siitä itsekseen kärsi. Illalla istuivat he kahden tuvassa; silloin hän alkoi. ”Sinä olet nyt kyllästynyt Hegglidiin?” ”Noo, sitä en juuri tiedä –.” ”Hegglid ei ole mikään huono talo.” ”Ei olekaan”. ”Parempi se on nyt, kuin ennen minua”. ”Sen kyllä uskon”. ”Ja ... totta puhuen, on niitä hiukan rahojakin”. ”Rahoja?” ”Niin, ei juuri paljon; mutta aina sen verran, että ensi vuoden toimeen tulee – ja toisen myöskin”. ”Hyvä on, mutta Amerikaan minun kuitenkin täytyy päästä muutamaksi vuodeksi”. – Pitkä äänettömyys. – ”Minä alan jo käydä vanhaksi, Leiv”. ”Ooh, kyllä sinä vielä pystyssä pysyt jonkun ajan”. – ”Hm. On se niin ja näin ... ainoastaan vieraita talossa, vanha mies...” ”Minä tulen takaisin, isä”. ”Ei ole elämälle valtakirjaa siellä”. – ”Minun täytyy päästä pois, isä; ei maksa vaivaa minua estellä”. Nyt katsoi Åsbjörn poikaansa pitkään ja vakavasti. Tämän alla jotain piilee, ajatteli hän. ”Milloin sinä lähdet?” ”Mitä ennemmin lähden, sitä pikemmin takaisin joudun”. – ”Niin, niin”, sanoi Åsbjörn. – Kahdeksan päivää sen jälkeen ratisi Hegglidin pihasta pienet kaupunkirattaat alas laaksoon päin. Kärryissä oli siniseksi maalattu kirstu, jonka kansi oli ruusunpunainen, ynnä rasia ja suuri tynnöri; pyssy ja pari suksia oli toisella syrjällä. Hevonen kuormineen kulki edellä, Åsbjörn ja Leiv astuivat äänettöminä jäljessä. Leiv näytti niin masentuneelta, että Åsbjörn häntä melkein pelkäsi. Hän olisi tahtonut kysellä; mutta aina kun hän katsoi ylös, joutui hän hämille. Leiv ajatteli Alfhildia ja kovaa kohtaloansa. Tuolla se näkyi Dalen talo, ystävällisenä ja lämpimänä rotkossa kahden tunturin välissä; aurinko kirkkaasti valaisi kartanon ja talon. Siellä sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus viilteli ja poltti hänen rintaansa. ”Nyt saattaisin mennä taloon kosimaan”, ajatteli hän, ”kun vaan olisin parempaa sukua”. Ja hän loi silmänsä altakulmin isään, joka verkalleen astui hänen rinnallaan, surullisena ja kumarassa: Ties Jumala, miksi minun pitää olla juuri ''sinun'' poikasi, ajatteli hän. Vanhus ei tätä huomannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Kun hän näki, että poika tuijotti Dalea kohden, silmät niin surua täynnä, että kivikin olisi voinut itkeä, selvisi hänelle kaikki, ja syvästi se sattui hänen sydämeensä. Tämä ei ikinä hyvin pääty, ajatteli vanha Åsbjörn. Tyttönsä luota kun noin kauas lähtee, on yhtä kuin laskisi linnun kädestään lentoon; tytön mieli on vaihtelevainen, kuin tuulen puuska ahtaassa vuonossa. – Mitä enemmän hän ajatteli, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Hän näki selvään, ett’ei poika voinut toisin tehdä; ja yhtä selvään, että hän itse syyn kantoi. Ja minä olen kuitenkin tehnyt työtä kuin orja kaksikymmentä vuotta sovittaakseni sen, minkä kerran rikoin, ajatteli hän. Mutta se on sitkeässä, se on sitkeämmässä, kuin elämä, se on juurtunut sukuun. Tällä kaupungin matkalla paljon ajateltiin, vähän puhuttiin. Mutta kun he olivat perillä, ja Leiv nousi venheesen, mennäkseen Amerikalaivaan, otti vanhus häntä kädestä ja kuiskasi: ”Tahdotkos että pidän häntä silmällä, Leiv – ja annan hänelle tietoja sinusta ... jos minulle kirjoitat”. Leiv katsahti ylös kummastuneena. ”Ja”, sanoi Åsbjörn, ”ota ''suuri Mies'' mukaasi ja karta syntiä. Ja jos sinua vastaan rikkonut olen ... niin elä sitä muistele siellä, minne nyt lähdet, ... sillä elämälle ei ole valtakirjaa kellään. Ja nyt saat jäädä hyvästi”. Leiv ihmetteli, eikä tiennyt, mitä vastata; ”hyvästi”, sanoi hän, ”minä teen, niinkuin sanoit”... Samassa huomasi hän ajatelleensa liian vähä isää. Venhe erkani sillasta, vanha Åsbjörn vetääntyi väkijoukkoon; siellä hän seisoi ja varjosti silmiään; tähysteli siksi kuin poika oli päässyt laivaan, ja vieläkin kauemmin. Pimeän tultua hän läksi. ”Sinä suuri Mies siellä ylhällä”, huokasi hän itsekseen, ”etpähän sinä paljon rukouksestani välittäne, mutta ... pidä kuitenkin vähän silmällä poikaa! hän on niin nuori, ja matkustaa kauas pois”. Åsbjörn ei voinut nukkua sinä yönä; aikaiseen aamulla hän meni alas rantaan taas. Silloin oli laiva poissa. ---- Åsbjörn mietti ja ihmetteli kauan, oliko hänen poikansa puhunut mitään Alfhildille ennenkuin läksi, ja tiesikö, mitä mieltä tyttö oli. Ehkä oli hän kosinut ja saanut rukkaset, se oli melkein luultavaa. Sillä tyttöhentukat katsovat useimmiten loistoa ja komeutta ja välittävät viis siitä, mikä parempaa on. Mutta ehkä oli tyttö myöntynyt, Leiv oli kaunis poika, ja toiset tytöt taas katsoivat enimmiten siihen. Haugstadin tanssista oli hän myös kuullut puhuttavan, sillä huhut siitä leikistä paljon kertoivat. Mutta kuka sen sitten tiesi? Hän päätti ottaa selkoa asiasta. Hän huomasi, että Alfhild kirkkotiellä katsoi hänen jälkeensä. Eräänä sunnuntaina asettivat he niin, että tapasivat toisiaan hautausmaalla. Hyvääpäivää – hyvääpäivää. Kaunis ilma – hyvin kaunis. Erittäin ihanaa pelloilla ja niityillä – niin, oikein ihanaa. Hegglidissä oli tänä vuonna niin kaunista, ett’ei sen vertaa koko pitäjäässä. – Vai niin. – Talo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyvää satoa; ja Leivin omaksi se tulisi, tietysti. – Sehän oli hyvä. – Tyttö punastui ja siitä Åsbjörn sai rohkeutta. – ”Hän on nyt lähtenyt Amerikaan, tahtoo nähdä maailmaa ja oppia ihmisten tapoja, sekä ansaita rahoja; sillä Leiv aikoi päästä eteenpäin, näettekös”. Hän vilkaisi tyttöön, joka seisoi selin ja katsoi ylös mäelle. Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin sivultapäin. ”Mutta useat arvelevat”, lausui hän, ”että tuo Amerikaan lähtö tuli niin äkkiä – ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän ei siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. – Lieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?” Alfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis. ”Saatat sanoa hänelle terveisiä, kun kirjoitat”, sanoi hän, ja läksi, ikäänkuin tukehtuen omiin sanoihinsa. ”Jumalan kiitos”, ajatteli Åsbjörn, ”näyttäähän asiat olevan selvillä nuorten välillä”. Parin kuukauden kuluttua sai hän kirjeen Leiviltä. Hän kirjoitti kaikenlaista; hänelle oli luonnistanut hyvin ja raikkaalla mielellä hän oli. Viimeisenä siinä oli: ”Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen kummastellut. Tiesitkö mitään Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse on niistä puhunut, niin saat luvan toimittaa hänet pitäjäästä pois. Sillä ne ovat vielä salassa pidettävät. Mutta Alfhildille lähettäisin mielelläni terveisiä: luulen, ett’ei hänen tarvitse katua.” Sen kirjeen onnistui Åsbjörn pistämään Alfhildille käteen eräänä sunnuntaina kirkossa. Hän näki, että tyttö tuli siitä iloiseksi. Seuraavana pyhänä sai hän kirjeen takaisin, ja sisässä oli pieni lappu ”Kunnialliselle nuorelle miehelle Leiv Åsbjörninpoika Hegglidille Amerikassa”. Senjälkeen kulki heidän välillään useinkin pieniä kirjelappuja, ja vanha Åsbjörn menetteli niin sievästi, ett’ei niistä kukaan vihiä saanut. Alfhild oli kummallisessa mielentilassa. Hän ei saanut ajatuksiaan Leivistä; rakkaus häntä sitoi loihtuvoimalla. Mutta välistä oli hän synkällä mielellä ja surullinen, hänen iloisuutensa oli ikäänkuin sammunut. Harvoin hän nuorten seurassa oli, ja jos hän tuli, ei hän hetikään ollut niinkuin ennen. Ihmiset sitä kummastelivat; mutta oikeata syytä ei kukaan hoksannut. Alfhild heidän mielestään oli siksi arvossa pidetyn miehen tytär, ett’ei hän toki semmoista ajattelisi, kuin Leiviä. Jonkun aikaa sen jäljestä kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut ja tahtoi tietää syytä siihen. Hän arveli ett’ei Alfhild ollut aina noin vieraasti häntä kohdellut ja Alfhildin tuli tietää, että Björn puolestaan oli luottanut häneen ja että hän siis tekisi suuren vääryyden, jos hänet petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi: ”Minä olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mieltä. Olen pahoillani siitä, että sinulla on ollut semmoisia aikeita, joista ei mitään tule, mutta onhan niitä tyttöjä muitakin. Elä minuun vihastu vaan unohda minut! Alfhild”. Knut Åsen odotti. Mutta missä hän vaan sai tilaisuuden sanoa hänelle hyvän sanan, siinä hän sen teki. ”Senlaisten kanssa täytyy olla maltillinen”, ajatteli Knut. ”He niin kauan valitsevat ja hylkivät, että viimein kauniisti tyytyvät, jos vielä on jäljellä joku heitä odottamassa”. ---- Syyspuoleen sai Åsbjörn toisen kirjeen pojaltaan. Siinä hän muun muassa kirjoitti: ”Olen tänä kesänä tehnyt raskasta työtä. Tuskinpa tiesinkään, mitä työ oli, ennenkuin tänne tulin. Me olemme laiskoja siellä kotona, emmekä ymmärrä käyttää aikaa. Mutta täällä saa oppia, että aika on rahaa ja että tulee voimiaan ponnistaa. Sentähden on täällä enemmän vauhtia ihmisissä ja enemmän elämää ja enemmän täällä tulee tehdyksi. Kotona on kaikki vuodesta vuoteen ja polvesta polveen samanlaista; joka mies tekee samaa, kuin isä oli tehnyt, eikä keksi koskaan mitään uutta. Siitä syystä he saman köyhyyden kanssa taistelevat. Mutta täällä he koettavat keksiä parannuksia. Melkein kaikki käy koneilla ja jokaikinen seuraa valtiollisia toimia, joista emme siellä kotona mitään tiedä. Kun tulen kotiin, kerron tuosta kaikesta. Opin täällä myöskin puhumaan; Amerikassa ei käy laatuun olla harvasanainen eikä arka. Yhä selvemmin huomaan, minkälainen nahjus olin siellä kotona ja kuinka hyvin ansaitsin, että pitivät minua pilkkanaan. Olin pelkurimainen ja hupsu ja luulin olevani huonompi muita ihmisiä. En voi muuta kuin nauraa sitä ajatellessani. Täällä saa semmoiset tyhmyydet mielestään karkoittaa. Ihmiset eivät tuonlaisista välitä. Olen yhtä hyvä kuin joku muukin, niinkauan kuin rehellisenä ja kunniallisena miehenä pysyn, ja vaikka olisin kerjäläisen lapsi ja maantiellä syntynyt, olisin kuitenkin yhtä hyvä, kuin paras aatelismies. Eilen tutustuin erääsen koulumestariin, joka on syntyjään paroni; tulimme hyviksi ystäviksi, eikä häntä kukaan pitänyt minua parempana. Olen vapaa ja terve, en kumarra ketään vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki käy hyvin. Ell’ei Alfhildia olisi, ottaisin sinut luokseni tänne, enkä palaisi Norjaan milloinkaan. Kun ajattelen, minkälaista siellä oli, ahdistaa niin, että tuskin voin hengittää. Aina, kun täällä tapaan Norjasta tulleita ihmisiä, täytyy minun nauraa heidän hulluille tuumilleen. Mutta kun ovat saaneet olla täällä jonkun aikaa, tulee heistä kohta ihmisiä – – Minä raadan, kuin hevonen ja teen työtä kahden miehen voimalla. Palkka on hyvä, säästän jotakuinkin ja panen pankkiin. Senkin olen täällä oppinut. Ensin kun tulin, keräsin kirstun pohjalle, niinkuin siellä kotona tehdään; mutta ihmiset kun sen näkivät, nauroivat ja luulivat minun tulleen hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, saa niistä korkoa ja summa kasvaa vuosi vuodelta. – Mutta eläminen täällä on kallista, eikä rikkauksia niin pian saa kokoon. Kovalla pitää, jos neljässä vuodessa saan sen, minkä tahdon”. – Puoli vuotta senjälkeen tuli Åsbjörn’ille taaskin kirje; silloin Leiv oli saanut parempaa työtä ja suuremman palkan, josta hän oli hyvällä mielellä. Mutta sitten kului pitkä aika, ett’ei mitään kirjettä tullut. Ja surullinen se oli ja raskas, jonka Åsbjörn vihdoin sai. Siinä hän kirjoitti: ”Paha onni minua kuitenkin seuraa. Se pankki, johon panin rahani, on mennyt kuperkeikkaa. Kassanhoitaja on karannut ja vienyt rahat mukanaan. Siinä meni kerrassaan kaikki hikeni ja vaivani. Minulla oli juuri sen verran koossa, että alkoi riittää. Nyt olen taas yhtä paljaana, kuin neula ja saan alkaa uudesta taas. Kaikki rahani olivat rehellisesti ansaittuja. Minkätähden tämän juuri nyt piti sattua? Olen sairas ja onneton. Kaikki pahat minua vainoovat. Ensiksikin täytyi minun lähteä maasta pois, saadakseni sen, jota toivoin; sitten ei siinäkään ollut tarpeeksi, vaan piti vielä vähät ansioni joutua ensimmäisen lurjuksen saaliiksi, joka tielleni sattui. Nyt saan taas neljä vuotta tehdä työtä ja ties’ Jumala, kestääkö terveyteni niin kauan tätä orjuutta. Ja mitä Alfhild sanoo? En voi hänelle kirjoittaa nyt; jos häntä tapaat, niin kerro hänelle kaikki, mutta niin varovaisesti, kuin suinkin voit. Hukassa olen, ellen häntä saa –” Åsbjörnin sanottiin kovasti vanhentuneen ... näinä aikoina. Hänen hiuksensa kävivät harmaiksi, selkä köyristyi. ”Mahtaa ikävöidä poikaansa”, sanoivat ihmiset ja ensi kerran heitä hiukan säälitti tuo vanha mies. Mutta Åsbjörniä raskaat ajatukset pojan onnettomuuden tähden vaivasivat. Tuoko synti, joka sukua painoi, pojan onnettomuuden tuotti. Nekö rahat nyt menivät, joita hän ja hänen isänsä vääryydellä olivat koettaneet kerätä? Ja miksi rangaistuksen piti juuri viatonta kohdata ja sillä tavalla, että se kaikkian raskaammalta tuntuisi? – Vanha Åsbjörn kärsi paljon näistä ajatuksista. Hän olisi tahtonut puhutella Alfhildia, mutta ei saanut siihen koskaan tilaisuutta. Alfhildia oli Åsbjörnin mielestä viime aikoina vaikeampi tavata kuin ennen. ---- Eipä aikaakaan, niin teki Knut Åsen asiaa Daleen. Ja niin hyvin ottivat vanhukset häntä vastaan, että hän rohkeni tulla toisenkin kerran. Alfhild ei siitä ensimmältä pitänyt. Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen, ei hän ajatellut enää Leiviä yhtä paljon kuin ennen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi ja kevyemmäksi; mieltä ei enää sanottavasti rasittanut. Välistä hän saattoi kummastellakin, että hän, joka oli pitäjään paras tyttö, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mitään sukua ollut. Onneksi sitä kumminkaan ei kukaan tiennyt. Pian hän oli alituiseen toisten nuorten seurassa ja yhtä iloinen taas kuin ennenkin. Se oli parhaastaan Knut Åsenin ansio. Knut oli reipas ja eloisa hulivili, puhelias ja kaunis; ei niin suuri eikä väkevä kuin Leiv, mutta norea ja vikkelä, vilkas ja terve, hyvä tanssija ja hirmuisen hauska kaikissa seuroissa. Ennen Alfhild hänestä jotenkin paljon piti. Nyt hänen seuransa tuntui kuin huojentavalta. Knut osasi aina niin helposti sekoittaa pois hänen raskaat ajatuksensa. Aika kului ja Alfhild alkoi jo mielellään nähdä, että Knut kävi Dalessa. Tuttavuus senlaisen miehen kanssa kuin Musta-Åsbjörn Hegglid, jota niin vähän kunnioitettiin, alkoi Alfhildiä hävettää. Siitä syystä hän Åsbjörniä karttoi. Kun Leiviltä tuli kirjeitä, niin saattoihan Lasse tuoda ne hänelle. Ei hän mistään maailman hinnasta tahtonut antaa ihmisten tietää, että hän Åsbjörniä tunsi. Kun vuosi kului, alkoi häntä kummastuttaa, ett’ei mitään kirjettä tullut. Mutta Åsbjörniltä ei hän tahtonut kysyä, ja Lasse niin vähän tiesi. Björn Haugstad tuumaili mennä naimaan jotakuta toista, kun näki, ett’ei hän Alfhildiä saanut. Sanottiin, että hän sitä suri, eikä ilman, ett’ei hän vähän ryyppinyt. Ja kun hän oli humalassa, puhui hän Alfhildistä pahaa. Hän oli huikenteleva henttu, johon ei kenenkään pitäisi luottaa. Mutta kun hän kertoi, että Leiv Hegglidin ja hänen välillään varmaan oli jotain, silloin nauroivat kaikki ihmiset. Ei, semmoista ei Dalen Alfhildistä toki kukaan uskonut. Eräänä sunnuntaina oli nuoriso kokoontunut Åseniin; Alfhild oli siellä. Silloin kertoi eräs jostakin uudesta laulusta, joka olisi pitäjäläisistä tehty. Se laulettiin, ja kaikki ymmärsivät selvään, että siinä Alfhildiä tarkoitettiin. Kerjäläispojasta siinä oli, joka kuuseen kuroitteli; lopuksi tuli pilkkavärssy ”hentusta”, joka ”teki leikkiä jokaisen kanssa” ja ”meni viimein köyhälle miehelle, vaikka paremman saanut olisi”. Alfhild lensi tulipunaiseksi. Ihmiset nauroivat laululle ja arvelivat, ett’ei sitä kukaan muu ollut keksinyt, kuin Björn Haugstad. Selvää oli, ett’ei kukaan uskonut laulussa mitään perää olevan. Alfhild olisi tahtonut vajota maan alle häpeästä. Mitä, jos joku tiesi! – taikka vaan epäilikään! – Hän koetti nauraa laululle niinkuin muutkin. Ja kun tytöt leikillä kiusoittelivat häntä Leivin tähden, nauroi hän heille ja sanoi, että joka tuommoista oli keksinyt, hän varmaankin oli ''suuri runoilija''. Häpeä ikäänkuin poltti rakkauden pois. Kotiin tultua illalla hän itki. Syyspuoleen, kaksi vuotta Leivin lähdön jälkeen, kertoi pitäjäässä huhu, että häntä oli vahinko kohdannut, jonka kautta hän oli menettänyt paljon rahoja; epävarmaa oli, milloin hän saattaisi palata. Ihmiset sille nauroivat ja pitivät sen luonnollisena asiana, ett’ei semmoisella miehellä onnea olisi. Alfhild tunsi helpoitusta, kun kuuli olevansa vielä vapaa jonkun aikaa. Paljon saattoi muuttua siksi. Hän kävi suopeammaksi Knutia kohtaan; koetti viedä ihmisiä harhaan. Ruvettiinkin taas puhumaan Alfhildistä ja Knutista. He sopivat hyvin yhteen. Molemmat hyvää sukua, rikkaita ja kauniita. Tuota he juuri kaikki olivat odottaneetkin. Alfhild, se kyllä osasi valita. Vanhemmat siitä myöskin olivat mielissään. Ja kun kaikki pitivät asian niin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ikävällä ja surulla hän ajatteli Leiviä, kun oli yksinään, mutta häveten silloin, kun toisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa hänet. Hän oli hourinut; rakkaus oli tehnyt hänet sokeaksi. Parhaiten hän viihtyi Knutin seurassa, sillä hän osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat ajatukset. Mutta öillä hän usein heräsi ja itki, kun oli nähnyt unta Leivistä. Silloin hän ajatteli: Minä vaan odotan ja katsastelen. Paljon tapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin hän koetti saada asian pois mielestään. Mutta ihmiset puhuivat hänestä ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki varmaa ja päätettyä. Kerran Knut noin puoli leikillä siihen viittasi ja kysyi, mitä hän tuommoisista jutuista arveli. Alfhild punastui, eikä osannut vastata mitään. Knut ahdisti enemmän ja Alfhild tunsi, että nyt tuli tosi eteen. Mutta silloin häntä rupesi peloittamaan. Leiv muistui niin elävästi mieleen, että luuli aivan näkevänsä hänen kalpeat kasvonsa ja kiiltävät silmänsä. ”Ei puhuta siitä”, rukoili Alfhild. ”Ei, ei”, sanoi Knut, ”ei pidetä kiirettä; sellaisia asioita ei hopussa päätetä. Mutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild”. Alfhild seisoi ja väänteli sormiaan; hän oli niin levoton, ett’ei pystynyt selvästi ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata. Puheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville. Mutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät, arveli hän, eikä silmät koskaan valhettele. Senpätähden hän ei Leivillekään mitään kirjoittanut. Olihan poika paralla kylläksi huolta sitäkin paitse. Alfhildiä hän kuitenkin koetti saada tavata; mutta tyttö häntä vältti enemmän kuin ennen. Talvi meni. Alfhild ei saanut kirjettä Leiviltä; hän vakuutti itselleen, että Leiv oli hänet unhottanut. Knut kävi aina välistä Dalessa, ja oli toisinaan vallattoman iloinen ja hurjapäinen, toisinaan taas hiljainen ja ikäänkuin surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset siitä usein hänelle mainittelivat, eikä häntä ollut vaikea houkutella. Mutta kun leikistä alkoi tosi tulla, vetääntyi Alfhild pois. Keväällä oli Dalessa pienet pidot; kevätpanon maistiaiset. Knut oli mukana. Ei Alfhild koskaan ollut nähnyt häntä niin iloisena ja hauskana. Hän pani elämää koko seuraan. Kaikki pitivät hänestä. Tyttöjen kävi Alfhildiä kateeksi. Illempana, kun juomat ihmisissä alkoivat vaikuttaa, vei äiti Alfhildin erityiseen kamariin. Knut ja vanha Halvard olivat siellä ja puheisin he pian joutuivat. Eipä aikaakaan, niin vanhuksien täytyi mennä kyökkiin pitämään huolta ruuista ja juomista. Silloin pyysi Knut häntä päättämään. Tänlainen epävarmuus oli tukalaa, sanoi hän. Tärkeämpää tämä oli hänelle, kuin mitä Alfhild luuli; jos asia menisi myttyyn, ei hän sitä niin helposti kantaisi, kun Björn Haugstad. Knut oli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, että tuo iloinen poika saattaisi noin olla. Hänen kävi Knutia sääli; hän tunsi pitävänsä hänestä ja kerranhan tästä kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv –? Leiv on unhottanut minut, sanoi hän itselleen. Ja vanhukset sitä toivovat... Hän katsoi ujosti ylös. Knut kietoi kätensä hänen ympärilleen rajuna iloisista toiveista: ”jos minulle tulet, ei sinun elämässäsi sitä katuman pidä!” – Leiv on minut unhottanut, ajatteli Alfhild; vanhukset sitä toivovat... ”Ehkäpä se on niin sallittu”, kuiskasi hän, tuli hehkuvan kuumaksi ja sitten kylmäksi jälleen. Knut nauroi ilosta, veti häntä luokseen ja päästi taas, heitti jalkaa ilmaan ja huusi: ”Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!” – Nyt kun asia oli päätetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, että koetti saada virkistystä Knutin ilosta. Samassa tulivat vanhukset sisään. Knut otti molempia kädestä, hymyili ja nauroi: ”Tahdotteko minua nyt vävyksenne, niin tässä saatte!” ”Tahdomme varmaankin”, sanoi äiti hymyillen vesissä silmin; ”tietysti, tietysti”, sanoi isä lempeänä ja totisena. Äiti otti Alfhildiä syliin: ”sinä olet tehnyt meille suuren ilon”; ”niin”, lisäsi isä, ”sinä olet aina ollut hyvä lapsi”. Hän katsoi ystävällisesti Alfhildiin. Tyttö puhkesi itkuun. Samana iltana päätettiin viettää häitä syksymmällä. Alfhild antoi heidän tehdä, niinkuin tahtoivat. Pyysi vaan, että kihlaus pidettäisiin salassa niinkauan kun mahdollista. Sitä he kummastuivat, mutta iloisia kun olivat, eivät he hennonneet häneltä mitään kieltää. ”Mennään ylös”, sanoi äiti, ”ett’eivät näe sinun itkeneen”. Knut otti häntä kädestä: ”Kiitos tästä Alfhild”, sanoi hän. Alfhild itki ja ajatteli Leiviä. Ja niin he erosivat. ---- Leiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehellä työssä. Se oli eräs vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla päässyt varoihinsa. Nyt hän oli ostanut itselleen maatilan, jota hän huvikseen viljeli ja johon hän pani paljon rahaa. Ensimmäisen vuoden oli Leiv vaan tavallisena työmiehenä, mutta siinä hän kunnosti itseään. Hän oli ahkera ja väkevä, sillä hän toivoi Alfhildiä, eikä säästänyt itseään. Lisäksi hän oli tavattoman luotettava. Tahtoi näyttää, ett’ei ei hän ollut huonoa sukua. Hän muisteli, mitä isä oli sanonut, kun he erosivat; hän ajatteli sitä huonoa mainetta, joka heidän suvullaan oli; ja ensiksikin päätti hän pyrkiä kunniallisen miehen arvoon. Mutta hänelle kävi, niinkuin useimmiten käy, että rahat ja arvo kulkevat yhdessä. Pian hän huomasi, ett’ei hänellä ollut niin paljon tietoja, kuin oli muilla sielläpäin. Ja hän ymmärsi, että hänelle siitä oli suurta haittaa. Niinpä hän joutohetkinään opetteli englannin kieltä ja hankki itselleen semmoisia tietoja, joista luuli olevan hyötyä. Sillä tavoin hän tutustui paroniin, joka nyt oli koulumestarina. Leivillä oli hyvä pää ja niin hän pian oli tiedossa ja taidossa yhtä hyvä, kuin toinenkin; joissakuissa suhteissa oli hän jo muita etevämpi. Kun hän oli vuoden aikaa ollut isäntänsä luona, pääsi hän jonkunmoiseksi työnjohtajaksi. Eikä aikaakaan, kun koko talon hoito jo tuli hänen huostaansa. Paroni oli merkillinen mies kummallisine mielipiteineen. Leiv häntä usein ihmetteli. Mutta kun hän oli paroni syntyjään ja joutunut koulumestariksi, niin Leiv häntä suuresti kunnioitti ja uskoi kaikki mitä hän sanoi, ellei sitä aina niin ymmärtänytkään. Minussa kai on vika, arveli Leiv, kun olen tyhmä. Kuitenkin hänellä oli sen verran järkeä, että jätti uskon tuonnemmaksi, ”siksi kuin joskus tulisi viisaammaksi”, jos paroni jotain peräti outoa sanoi. Mutta niin se vaan kävi, että paroni hänestä sai suuren vallan. Seuraavana syksynä hän sitten menetti rahansa. Silloin hän joutui suorastaan epätoivoon. Hän oli aina ilolla ajatellut näitä rahojaan, jotka säilyivät siellä pankissa, tuottivat korkoa ja ikäänkuin kasvoivat. Se rohkaisi hänen mieltään, kun tiesi jok’ainoan raharoposen, minkä ansaitsi, auttavan tarkoitusten perille. Halu lisääntyi; ahkeruus oli suurinta iloa; kaikki hänen toivonsa ja pyrintönsä olivat näissä säästöissä. Rahat kasvoivat jok’ainoasta päivästä, mikä meni, ja jok’ainoasta dollarista, minkä hän pankkiin vei, ja samassa suhteessa Leivinkin toiveet enentyivät. Hän alkoi luottaa onneensa, kävi iloiseksi ja raitismieliseksi, jopa ylpeäksikin. Oli niin uljasta näin takoa oman tulevaisuutensa onnea. Siihen raukeni kaikki; meni kuin tuhka tuuleen. Pitkät ajat hän oli kuin sairas; muuttui äreäksi ja kiukkuiseksi, menetti työhalunsa ja luottamuksea onneensa. Pahat ajatukset häntä painoivat ja kiusasivat; hän tuskin sai nukutuksi. Mitä hänen auttoi koettaakaan? Kova onni häntä kumminkin vainosi. Jos hän uudelleen saisikin summan kokoon, sen taas joku varastaisi. Rehellisyyttä ei Amerikassa ollut nimeksikään, sen hän luuli voivansa päättää. Roistoja ne olivat useimmat ja varkaita. Kaikki ajattelivat vaan itseään, eivätkä välittäneet toisesta ihmisestä mitään. Rehellinen mies oli täällä juuri kuin lammas suden kuopassa. Ei voinut luottaa kehenkään. Entä Alfhild sitten – Alfhild ja kaikki hänen kauniit toiveensa. Sitä ajatellessa virtasi veri päähän, silmät polttivat, hampaat menivät yhteen ja nyrkit puristuivat kokoon juuri kuin vetotaudissa; hän pelkäsi järkeään. Alfhild, Alfhild ja kaikki hänen toiveensa! Hän näki tytön edessään semmoisena, kuin hän seisoi tanssin jälkeen Haugstadissa, sulavana, lämpimänä, viehkeänä, hurmaavana, hän näki silmät, jotka hehkuivat valkeiden luomien alta, soljen, joka vapisi kuulealla paidalla ... hän saattoi vihapäissään kavahtaa ylös ja syökseä metsään, jossa sitten harhaili puoleen yöhön ilman lepoa ja rauhaa. Alfhild hänen täytyi saada. Alfhild oli sama kuin elämä. Mutta äärettömän pitkältä tuntui tie hänen luokseen. ”Mikä kumma sinua vaivaa?” sanoi paroni, ”niinhän sinä olet juuri kuin metodisti”. Leiv kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Varas heittiö oli karannut ja vienyt mukanaan koko hänen omaisuutensa, kaikki mitä hän oli säästöön saanut. Hän toivoi vaan tapaavansa tuon roiston, voidakseen lyödä häntä rammaksi. Semmoisia konnia ei tarvitseisi sietää maan päällä. Kummallinen välähdys iski paronin silmistä. ”Siinä en ole yhtä mieltä sinun kanssasi”, sanoi hän. ”Kassanhoitaja teki vallan oikein. Olisimme molemmat hänen sijassaan tehneet ihan samoin”. Leiv tuijotti paroniin kuin puusta pudonnut. ”Sinä et ymmärrä minua”, sanoi tämä. ”Niin, niin, minä olen surukseni nähnyt, ett’ei sinulla ole lainkaan filosofiaa. Mutta joka ilman filosofiaa elää maailmassa, hän on juuri kuin kissanpentu, jolla ei vielä silmiä ole; hän on sokea. Laske kissanpentu maahan, niin se vierii ensimmäiseen vesilätäkköön ja hukkuu siihen. Jahkas minä sinua neuvon. Koetetaanpas Sokraten tapaan. Sanopas, kuinka monenlaisia ihmisiä meillä maailmassa on?” Leiv oli kiukuissaan. ”Kahdenlaisia”, sanoi hän, ”pieniä roistoja ja suuria roistoja”. ”Hm, kyllä, kyllä”, sanoi paroni ja nyökkäsi; ”tuo sattuu jotenkin paikalleen, eikä siitä tykkönään filosofiaakaan puutu. Mutta et sinä minua oikein ymmärrä. Asian laita näes on semmoinen, että luonnolta puuttuu oikeutta. Elämä pitäisi olla, kuin sotakoulu; ei päästettäisi useampia sisään, kuin tarve vaatisi. Mutta luonto on sokea; ei se tunne valtiollista ekonomiaa eikä laskutaitoa. Se heittelee maailmaan kiinteätä ja irtainta ja on yhtä iloinen, sattui heille tilaa, taikka ei. Niin se on juuri kuin ankara isä, joka viskaa siittämänsä järveen, että oppisivat uimaan ... saavat auttaa itseään! ell’eivät kykene, vajoovat pohjaan ... mutta vääryys on siinä että toisilla on uimavyö... No! ymmärrätkös?” ”En”. ”Otetaan esimerkki. Ajattele kassanhoitajaa. Hän oli yksi niistä, joille luonto oli tehnyt vääryyttä. Hän oli heitetty elämään; elää siis täytyi. Hän oli saanut siihen halua ja oikeutta myöskin; sen olemme kaikki saaneet, niin pian kuin tänne ilmestymme ... mutta luonto ei ollut pitänyt huolta siitä, että hän ''voisi'' elää. Täytyi hänen siis itse katsoa eteensä. Hän korjasi luonnon erhetyksen. Mitä luonto oli häneltä pidättänyt, sen hän otti. Luonto se oli, eikä hän, joka syntiä teki”. ”Hm”, sanoi Leiv. ”Toinen esimerkki. Tuossa nyt olet ''sinä''. Myöskin niitä, joita on viskattu järveen ilman uimavöitä. Olet roteva ja voimakas mies. Sinulla on sama oikeus ja halu elämään kuin muillakin; sinulla on väkevä ruumis ja lämmin veri, ja sielu, joka voi tuntea sekä iloa, että surua... Yhtä kaikki sinä täällä raadat kuin orja, etkä saa omaa elämääsi käyttää. Toisilla on, mitä sinulta puuttuu, niin elävät kuin linnut päivän paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä elät kuin orja. Tarvitset kaikki voimasi pysytelläksesi veden päällä, ett’et vajoisi pohjaan. Ymmärrätkös?” ”Ymmärrän”. Paroni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja väijyen. ”Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi ... se ei ole omasi, koska luonto ei ole sinulle semmoista antanut ... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus siihen, kuin muillakin ... ja tietäisit, että vajoisit, ell’et sitä saisi... No niin! Tahdon vaan sanoa, että houkkio sinä olisit, jos ottamatta jättäisit!” – ”Kenties”, sanoi Leiv. Paroni uskalsi jo mennä pitemmälle. ”Totta puhuen”, sanoi hän, ”olen sinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itseäsi kulutat, vaikka helposti voisit itsellesi kaapata niitä elämän hyvyyksiä, joita luonto sinulta pidätti”. ”Millä tavalla?” sanoi Leiv. ”Mitä sinä tarvitset tässä maailmassa voidaksesi nauttia elämän oikeuksia? Mitä varten sinä kulutat parasta ikääsi ja terveimpiä voimiasi?” ”Saadakseni rahaa”, vastasi Leiv. ”Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan päiväistä, joutavata!... Ei ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja elämäsi välillä! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etkä sinä pöllö osaa ottaa sitä ylös!” ”Jaloissani –?” ”Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat huostassasi... Hän oli mies, joka ymmärsi oikeuksiaan käyttää ... tee sinä samoin!” Leiv lensi tulipunaiseksi ja nousi ylös. ”Jo riittää”, sanoi hän. ”Että sinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni”. Jotain raakaa ilmestyi paronin kasvoihin. Hän kohautti olkapäitään ja nauroi. ”Olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan”, sanoi hän. ”En minä ole paroni enemmän, kuin sinäkään. Olen köyhistä vanhemmista; luonto on tehnyt vääryyttä minulle, niinkuin sinullekin... Mutta kun tulin Amerikaan, näin tämän demokraatisen kansan panevan suurta arvoa ylhäiseen sukuun, ja sen semmoiseen; siitä syystä sanoin itseäni paroniksi... Valhettako? Eikös mitä. Oikeastaan ei ole mitään eroa minun ja jonkun paronin välillä; paroniksi syntyneellä ei ole enemmän paronin oikeuksia, kuin minullakaan; koko eroitus on vaan nimessä ja sen voin minä anastaa yhtähyvin, kuin joku muukin ... ja ''se'' nyt ainakin on varmaa, että minulla on yhtä suuri halu ja oikeus elämään, kuin ikinä jollain paronillakin! Minun laitani on, niinkuin sinun: Tässä ruumiissa palaa myöskin elämän vastustamaton tuli ja tämä sielu himoitsee myöskin elämää ja iloa... Lyökäämme tuumat tukkoon, me molemmat! Seisomme samalla perustuksella; ruvetkaamme liittoon! Uskallusta tarvitaan tästä orjuudesta päästäksemme. Olkaa mies, Mr Hegglid...” Leiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mikä muutos! Paronista oli kaikki loisto kadonnut. Kuka hän oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha nahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja päällepäätteeksi vielä roisto. Leiv häpesi. ”Hyvästi”, sanoi hän. Paronin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ikäänkuin kaksi aaltoa ristiin, viha toiseltapuolen, toiselta häpeä. ”Anteeksi”, sanoi hän ivallisesti, ”anteeksi. Minä luulin herra Hegglidiä mieheksi. No niin, hyvä Jumala, tässä maailmassa kerrankin erehtyy... Hyvästi, hyvästi! Köyhyys ja ylpeys eivät sovi yhteen; kunhan olet minun ikäisekseni elänyt ja saanut kärsiä, mitä minä olen kärsinyt, niin tulet sinäkin filosoofiksi ja ilokseni minä sen päivän näen. Hyvästi lapseni”. Leiv ei tavannut häntä koskaan enää. Mutta sen jäljestä hän tunsi itsensä merkillisen kylmäksi ja noloksi. Muistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan kuin jotakin häpeällistä hetkeä ajatellessa. Se, mitä paroni oli sanonut ja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri samaa, jota hän omassa mielessään hautoi. Hänkin oli harmitellut ja uskonut elämän tehneen vääryyttä ja antaneen hänen viattomasti kärsiä. Hän oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein Jumalan pilkkaamista. Nyt se hänestä tuntui äärettömän miehuuttomalta. Hän häpesi kuin koira. Päästäkseen noista pahoista ajatuksista, hän taas ryhtyi työhön entisellä tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mitään voitettaisi; tyyneellä ja miehevällä ahkeruudella vaan. Oikeastaan ei hänellä suurta hätää ollutkaan. Hyvä palkka hänellä oli ja ensi vuonna hän saisi enemmän. Alfhildiä hänen ei tarvinnut epäillä. Tyttö, joka oli niin hyvää sukua, ei varmaankaan pettäisi. Ja kun hän kerran oli neljä vuotta odottanut, odottaisi hän vielä viidennenkin. Heti, kun hänelle karttuisi sen verran rahoja, että saattoi määrätä, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi hän Alfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt hän antoi olla kirjoittamatta, kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana. Nämä terveiset saatuaan, Alfhild kyllä ymmärtäisi tarkoituksen. Aika kului. Hän kummasteli, kun ei saanut mitään tietoa Alfhildistä. Mutta ei hän mitään pahaa ajatellut. Isä aina kirjeessään tyttöä kiitti ja sentähden luuli hän kaikki olevan hyvinpäin. Tosin hänestä paljon puhuttiin, kirjoitti Åsbjörn; mutta ihmiset olivat aina nopeat sanomiseen. Kevät puoleen, kun Knut ja Alfhild kihloihin menivät, sai Leiv kirjeen isältään, joka teki hänet levottomaksi. Alfhild oli terve ja hyvinvoipa, hän sanoi. Hän oli usein seuroissa, ja ihmiset puhuivat varmana asiana että Knut Åsen häntä kosi. Toiset sanoivat vielä enemmänkin. Mutta, arveli Åsbjörn entiseen tapaansa, ei siitä huolinut olla millänsäkään. Vaikea mahtoi olla semmoisella tytöllä, joka oli kaikkien mielitietty, kun pojat aina ympärille tunkivat ja oma oli kaukana poissa. Mutta Alfhildistä ei Åsbjörn tahtonut pahaa uskoa. Hänellä oli niin kauniit kasvot ja uskolliset silmät. Jos häntä epäilisi, niin ketäpä silloin voisi uskoa. Mutta varmaan Alfhild sitä kummasteli, ett’ei Leiv hänelle mitään kirjoittanut. Tuosta Leiv säikähti. Uudelleen hän kävi levottomaksi ja sai pimeitä ajatuksia. Öisin hän istui ja kirjoitti Alfhildille kirjeitä, jotka aamulla jälleen poltti. Päivillä hän teki työtä kuin hurja. Nyt täytyi kiirehtiä. Aika kului, eikä hän vielä ollut pitkälle päässyt; kuinka hänen kävisi? Tultiin kesään; hänen levottomuutensa kasvoi. Kasvot kävivät kalpeiksi ja jotka sattuivat katsomaan häntä silmiin, huomasivat niiden käyneen entistä raivokkaammiksi. Toisinaan Alfhildiä muistellessa hänelle juohtui mieleen tuo filosofiia, joka kerran oli niin inhottavalta tuntunut. Jos onni häntä petti tässä ainoassa, jota hän oli halunnut ja jonka tähden hän niin kovasti oli työtä tehnyt ... silloin hän kumminkin tulisi siihen päätökseen, että elämä oli vääryyden puolella. Hän oli kirjoittanut isälle kotiin ja pyytänyt tätä ottamaan täyden selon Knutin ja Alfhildin asiasta ja sitten kertomaan hänelle kaikki, mitään peittelemättä. Kun hän saisi vastauksen tähän, hän heti kirjoittaisi pitkän kirjeen Alfhildille. Syyspuoleen se tuli. Mutta näin siinä kerrottiin: ”Nyt ennemmin vaikeneisin kuin puhuisin, jos mieleni mukaan tehdä saisin. En olisi tätä koskaan Alfhildistä uskonut. Mutta tässä maailmassa ei pidä mihinkään luottaa, tytön silmiin kaikista vähemmin. Ei ole mikään varmaa eikä totta, paitsi kuolema, sanoivat vanhat. Olen niin väsynyt ja surullinen, ett’en kykene pitkältä kirjoittamaan. Enkö sitä ajatellut silloin kuin läksit että vaarallista oli jättää tyttöä noin kauas luotaan. Ne ovat niin heikkoja, kun pojat niitä ahdistavat. Knut Åsen oli kaunis mies ja sen lisäksi teräväjärkinen. Hän osasi asettaa koukkunsa niin että kala tarttui. Kerrotaan tosiasiana, että Knut ja Alfhild syksyllä viettävät häitä; sunnuntaina kuulutetaan ensi kerran. Varmaan en tiedä, millä mielellä Alfhild on. En ole tavannut häntä kaukaan aikaan kahden kesken; hän näytti välttävän minua, ja niinpä annoin hänen olla. Olenhan minä puolestani semmoiseen tottunut. Mutta sinun tähtesi se minuun kävi niin pahasti, ett’ei sitä tiedä muut kuin Herra itse. Sanotaan, ett’ei Alfhild ole varsin iloinen. Jos saattaisit lähteä kotiin, niin täällä ei ole kellään aavistusta mistään. Ennemmin kuitenkin tahtoisin, ett’et välittäisi semmoisesta tytöstä, johon noin vähän on luottamista. Mutta nuoruus ei semmoista kysy eikä rakkaus myöskään. Kuta enemmän saa kärsiä ystävänsä tähden, sitä enemmän häntä rakastaa. Elä sure liian paljon; minä tiedän, että jaksat kuorman kantaa. Toivoa on siksi kuin papin eteen menevät”. Leiv luki kirjeen. Luki moneen kertaan. Tutki siksi, ett’ei saanut siitä enää mitään käsitystä. Koko seuraavan päivän sanottiin hänen kävelleen ympäri tuijottavin silmin ja puhellen itsekseen; ei hän vastannut, jos jotain kysyttiin, vaan käyttäytyi kuin mielipuoli. Mutta seuraavana päivänä oli hän rauhallinen ja kylmä. Silmissä oli kova katse ja kalpea hän oli kuin kuolema; ilkeältä hän näytti, aivan kuin kantaisi mielessään pahaa ajatusta; mutta levollinen hän oli. Hän oli sanonut itselleen: ”Alfhildin minä otan hyvällä tahi pahalla; ell’en saa häntä Jumalan avulla, niin pidän itse neuvoa...” Kahdeksan päivää hän teki työtä niinkuin ennenkin. Silloin läksi isäntä pitemmälle matkalle, jättäen Leivin taloa hoitamaan. Toisena yönä Leiv katosi. Väki häntä etsi, peljäten pahinta; Leiv oli viime aikoina ollut niin kummallinen, mutta häntä ei kuulunut, eikä näkynyt. Isäntä tuli kotiin. Hän huolestui kovin, sillä hän oli Leivistä pitänyt. Uudelleen aljettiin häntä hakea, silloin isäntä huomasi, että rahalaatikko oli tyhjennetty. Siinä oli ollut paljon rahoja, sillä hänen oli piakkoin maksettava suurempi summa talon menoja. Ja Leiviin hän oli luottanut, niinkuin itseensä. Nyt vasta hän alkoi epäillä. Kaupungissa hän sai tietää, että useampia laivoja juuri sinä yönä oli lähtenyt Europaan. Leivin nimeä ei löydetty; mutta joku oli nähnyt häntä kaupungissa sinä yönä. Asia oli päivän selvä. Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja karannut. Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua. ---- Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia. Monena iltana hän itkuunsa nukkui; monta yötä hän valvoi pahojen unien tähden. Mutta nähdessään, kuinka vanhukset olivat iloisia siitä että hän Knutille meni, ja kuinka Knut oli onnellinen, hän hiukan tyyntyi ja saattoi unhottaa surunsa hetkeksi. Kyläläisten seurassa hän iloitsikin; sillä tätä kihlaustaan hänen ei tarvinnut hävetä. Ja jos heidän puheensa häntä kiusasivat, lohdutti hän itseään sillä, ett’ei Leiv kumminkaan tulisi. ”Eikä hän kirjoita, ei kirjoita”, sanoi hän itsekseen. ”On kai löytänyt jonkun toisen Amerikassa, arvaan ma. Semmoiset ihmiset eivät ole enemmän luotettavia yhdessä, kuin toisessakaan”. Mitä pitemmälle aika kului, sitä surullisemmaksi hän kävi. Olihan Knut tosin kaunis ja iloinen poika; mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea. Kun Knut laski leikkiään, tuli Alfhild aina hauskalle mielelle. Mutta hauskuuden alla oli jotain kylmää, joka ei tahtonut sulaa: Knut tuntui sittenkin vieraalle. Kun Knut otti häntä syliin, kävi hän niin hämilleen ja ujosteli juuri kuin se, joka tietää myövän itsensä talosta ja tavaroista. Tämä ei ollut hänen omansa; ei hän tälle mennyt täydellä palavalla halulla. Välistä hän melkein tuumaili purkaa koko kihlauksen. Sitten hän lähtisi Leivin jäljestä Amerikaan; siellä ei tullut suku, eikä rikkaus kysymykseen. Mutta vanhukset säälitti häntä ja Knut myöskin, eikä hän sen lisäksi tiennyt, jos Leiv hänestä enää välitti. Ei hän kirjoita, ei hän kirjoita, valitti hän itsekseen. On kai löytänyt paremman Amerikassa! Eräänä iltana ajatteli hän mennä Hegglidiin, tapaamaan vanhaa Åsbjörniä. Mutta hän katui tiellä ja kääntyi takaisin. Pitäjäs, vanhemmat, Knut... Olkoon sinänsä, ajatteli hän itsekseen ja värisi vilusta. Vanhemmat huomasivat, ett’ei hänen laitansa ollut oikea; Knut huomasi sen myöskin. Se huolestutti heitä, Knut pelkäsi: Ehkä hän kuitenkin katui, ett’ei ottanut Björn Haugstadia? Vanhukset eivät tienneet muuta neuvoa, kuin kiirehtiä häitä. Naimiseen päästyään hän kyllä rauhoittuisi. Knut arveli samaa. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille, oli hänkin melkein yhtä mieltä. ”Tehkää, niinkuin tahdotte”, sanoi hän. Hääpäivä määrättiin, kirkossa kuulutettiin ja Dalessa pidettiin suuret kestit. Nyt täytyy koettaa olla iloinen, ajatteli Alfhild. Mutta illempana lauloi joku pihassa korkealla ja kovalla äänellä: : Johdottaan tytön mieli lentää, : Ei sydämmessä häll’ ole kenkään, : Hän kiintyä ei voi yhteenkään, : Vaan vuoroin on oma tuon ja tään. Se oli Björn Haugstad. Alfhild kalpeni ja istui paikallaan, kuin kuva. Juostiin ulos ottamaan miestä kiinni. Mutta hän ei ollut niin humalassa, ett’ei päässyt pakoon vilistämään. Leikki ja tanssi alkoivat. Mutta Alfhildin mielestä oli ilo loppunut sinä iltana. Vanha Åsbjörn Hegglid oli näinä aikoina suruunsa menehtyä. Kuinka pojan kävisi. Tyyntä, mutta syvää vettä siinä oli. Ei Leiv kehenkään leikillä kiintynyt. Åsbjörn mietti, mitä hänen tuli tehdä. Oli varsinkin yksi ajatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti sitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla hänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni tulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett’ei nuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan ''Leivin''. Oliko hänellä oikeutta antaa pois toisen omaa? – Mutta kun ne eivät olleet kunniallisia rahoja? – Niin, mutta kun ne olivat ''Leivin''. – Kauan aikaa hän näin mietiskeli sinne ja tänne. Ajatteli välistä kysyä papilta. Mutta luuli tietävänsä, mitä pappi vastaisi. Semmoisten oli helppo puhua. Eivätpähän ne tienneet, minkälaista huonompain ihmisten elämä oli. Joutavaa oli mennä papille mitään puhumaan; siitä vaan tulisi erehdyksiä. Åsbjörn jätti sikseen. Mutta itse hän ei tullut selville. Hän koetti päästä asiasta sillä, että antoi kymmenen taaleria köyhille. Mutta kun Alfhildiä kolmas kerta kuulutettiin, antoi hän taaskin viisi taaleria. ”Sinä varmaan olet parempi, Åsbjörn, kuin mitä ihmiset luulevat”, sanoi pappi. Åsbjörnille nuo sanat tekivät hyvää, eikä paljoa puuttunut, ett’ei hän niiden johdosta saanut parempia toiveita. ---- Leivillä oli vaivaloinen matka. Syysmyrskyt ajelivat heitä edes takaisin; toisinaan tiesivät missä olivat, toisinaan ei. Kaksi kertaa luulivat varmasti olevansa kuoleman omat. Mutta he pelastuivat ja tulivat vihdoin viimeinkin Englantiin. Leiv läksi heti toisella laivalla Norjaan. Silloin oli jo myöhäinen syksy. Hän astui maalle samalle sillalle, jossa isästään oli eronnut. Ei hän uskaltanut sitä ajatella. Ravintolaan läksi niin pian kuin kerkesi, mielissään siitä ett’ei kukaan häntä tuntenut. ”Minä kun luulin tulevani takaisin oikein mahtimiehenä”, nauroi hän itsekseen. Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmässä, kasvot terävät ja täynnä partaa. Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän hän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään. Ei häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen, hän uskoi onneensa. Amerikasta laivaan astuessaan oli hän ajatellut: jos hengissä tulen kotiin, senjälkeen mitä nyt olen tehnyt, niin ei se ole itseni tähden; mutta varmaan se tarkoittaa silloin, että Alfhildin pitää minut omakseen saada. Nyt hän oli saapunut perille, vastoin luuloaan. Siis mahtoi se olla Alfhildin tähden. Eikä hän voinut uskoakaan, että senlainen tyttö kuin Alfhild olisi epärehellinen. Hän saattoi unhottaa itsensä hetkeksi, mutta kun tiuka tuli, hän kyllä muistaisi sanansa ja pitäisi sen. Ja kun Alfhild kerran oli hänen ... kaksin, kolmin kertaisesti hän silloin sovittaisi sen, minkä nyt oli rikkonut. Ei Alfhildin sukuun saisi pieninkään tahra häntä seurata. Hän meni alas ravintosaliin. Siellä istui paljon maalaisia juomassa; oli jo ilta. Toiset olivat humalassa. Sali oli kuin sumussa raskaasta ilmasta ja tupakan savusta; rähinä, kiroukset, puhe ja pauhina täyttivät huoneen. Leivin teki mieli kääntyä pois. Mutta siellä istui joku – kukahan se oli? Hän oli enemmän humalassa kuin muut, kiljui kahta kauheammin, löi nyrkkiä pöytään ja huusi kirous-sanoja... Se oli Björn! – Björn Haugstad. Leiv pyysi olutta ja istahti. Hän oli kalpea. Nyt saan kuulla... ajatteli hän. Björn parast’aikaa kerskaili uudesta hevosestaan. Sitä vasta oli koni; ei sen vertaa koko pitäjäässä. Niin pulskaa elukkaa ei hän vielä koskaan ollut nähnyt. Perhana vie, kuinka se osasi juosta. Ja sitten se oli niin viisas. Kun näki vaan varjonkaan piiskasta, niin jo laski ravia. Eikö tehnyt kenenkään mieli vaihtaa? Uusi vieras tuli tupaan. Hän oli korkea ja raskas, mustanpuhuva ja ruma, ruskeat kasvot hänellä oli ja huulissa ilkeä hymy; harmaa hiussuortuva riippui toisen korvan alta. ”Hyv’iltaa Björn”, sanoi hän ja laski raskaan kätensä Björnin olkapäälle. ”Hyv’iltaa Hans!” huusi Björn. Leiv säpsähti, tuijotti mieheen ja tunsi hänet. ”Vieläkö sinä elät, roisto”, ajatteli hän, ”sinä, joka veit minulta rohkean mieleni ja iloisen lapsuuteni”. ”Täälläkö sinä istut Björn”, sanoi Hans. ”Luulin sinun olevan varsin toisaalla tänä iltana?” ”Thyi!” sylkäsi Björn ja joi. Sitten hän lauloi: : ”Ja jos mua vihkituoliin pyydät, : Mun ennen kuusehen hirteen syydät; : Ja ennen käyn tuonelan aaltoihin, : Kuin sulle morsiusvaatteisin”. ”He–he”, sanoi Hans. ”Tuskinpa vaan se tyttö niin sanoo, joka näinä päivinä morsianna on”. ”Hän! – Hänelle se on yhdentekevä. Senlaiset eivät mene naimiseen pojan, vaan talon kanssa. Sen mahdat tietää. Terve!” ”Terve, terve!” – Leiv istui, kuin päähän lyöty, suu riippui avonaisena, kurkku kävi kuivaksi... ”Ihmiset sanovat”, alkoi Björn uudelleen. – ”Ihmiset ovat sanoneet, että minä siitä hentusta pidin. – Sitä ei kukaan tiedä”, – hän joi – ”ja sama se, oli niin tai näin... Kaunis hän oli peijakas... Sanokoot mitä hyvänsä, mutta ei hänen vertaistaan koko kylässä ollut. – Terve! – Mutta minä en koskaan häneen luottanut. Ja siinä tein juuri oikein minä syntisparka”. Hän löi pöytään; pullo kaatui kumoon, olut juoksi lattialle; sitte hän heittäytyi pöydän yli mahalleen ja itki ääneen. ”No, no Björn”, irvisteli Hans, ”elä itke! elä itke! eihän sinulla ole itkun syytä. Sinun eukkosi saattaa olla yhtä hyvä kuin Knut Åsenin, vaikk’ei hänen nimensä ole Dalen Alfhild!” Joku purskahti niin kamalaan nauruun, että kaikki jäivät sitä kuuntelemaan, niin humalassa kuin olivatkin. Mutta samassa oli hän tuvasta ulkona. ”Se oli vaan eräs hullu englantilainen”, sanoivat ihmiset. Sitten he alkoivat juoda taas ja ilta päättyi hirmuiseen tappeluun, jossa useat saivat pahoja vammoja, Björn Haugstad kuitenkin enin. Mutta silloin jo Leiv Hegglid makasi meren pohjassa. Samaan aikaan kuin tämä kaupungissa tapahtui, oli Dalessa kolmannen hääpäivän ilta. Pidot olivat suuret ja komeat, niinkuin jo edeltäpäin sopi arvata. Surullista kumminkin oli, ett’ei morsian ollenkaan näyttänyt iloiselta. Hän istui niin kylmänä ja kalpeana kauniin kruununsa alla, että kaikki sitä ihmettelivät ja kävivät pahalle mielelle. Ei hän kertaakaan nauranut, jos hymyili joskus, oli se kolkkoa ja ilotonta. Silmät olivat kovat ja jäykät, aivankuin unitautisen. Knut teki, minkä voi, saadakseen eloisuutta seuraan; mutta jotkut luulivat tietävänsä, ett’ei hän ollut niin iloinen, kuin oletteli. Puhuttiin, että Alfhildin oikea sulhanen kuitenkin oli Amerikassa. Yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkarunoista pujahti esiin. Muutamat pojat, joiden sydäntä vielä kirvelteli Alfhildin tähden, purkivat kiukkuansa haukkumasanoilla ja pilkkarunoilla. Kun juomat alkoivat mennä päähän, tulivat he rajuiksi ja hulluiksi. Toisen päivän iltana oli tanssissa muutamien käsissä puukot välkkyneet ja sulhanen istui enemmiten vanhuksien luona. Kolmannen päivän iltana alkoi sama leikki. Hurjassa tanssissa he lensivät ympäri, heiluttivat puukkoja korkealla ilmassa ja huusivat kuin villit. Knut oleskeli tuvassa. Kalpeana istui Alfhild omansa ja Knutin äidin keskellä vaimojen joukossa. Sydäntä niin särki, ett’ei hän välittänyt mistään. Leiviä hän ajatteli. Tavan takaa oli hän näkevinään, kuinka Leiv tuli ovesta sisään aivan kuin sankari kansan runossa, – tarttui kiinni noihin irvistelijöihin ja viskasi yhden toisensa jälkeen, kuin vanhan lapasen ikkunasta pellolle, – otti sitten hänet käsivarrelleen, nousi hevosen selkään ja ratsasti metsään. ”Nyt lemmessä elämme toistemme kanss’, emme erkane milloinkaan!” – Tuo näky sitä enemmän valtasi hänen mielensä, mitä rajummaksi kävi melu. Hän vaan istui ja tuijotti oveen ikäänkuin odottaen jonkun tulevan. Äiti ja toiset vaimot koettivat turhaan saada häntä puheesen. Kysyttiin, tahtoiko hän tanssia; ei. Tahtoiko sisään sulhasen luokse? Ei. Hän ei tahtonut mitään. Kuin houreissa hän istui ja katseli kummallisia näkyjä... Vihdoin hän äkkiä syöksähti ylös, vihlaisevalla huudolla mursi tien läpi naisten kehän ja tanssivien piirin, lähestyen ovea epävakavin askelin; kalman kalpea hän oli, silmät tunkivat ulos kuopistaan, suurina ja valkeina, hirvittävät nähdä. Sillä ovessa seisoi Leiv, pitkänä ja vaaleana; suuret, kiiltävät silmät tuijottivat häneen kylmästi ja kalpeasti, kuin kaksi kuuta, märkä tukka riippui suortuvissa alas otsalle, suu oli puoleksi auki ja sieltä kiilui valkoiset hampaat, nuttu oli märkä, koko mies oli märkä; ja kun hän kulki, näytti hän kahlaavan polvia myöten vedessä. Alfhild kuroitti käsiänsä ja tahtoi hänen luokseen. ”Leiv!” huusi hän tukahdetulla äänellä. ”Leiv!” uikutti hän niin surkeasti, että se itkien ja suhisten kävi huoneesta huoneesen kautta koko talon; samassa hän tunnottomana kaatui maahan ja kannettiin pois. Kaikki peljästyivät, humalaiset selvisivät, naiset huusivat; samana iltana läksivät häistä kaikki muut, paitsi lähimmät sukulaiset. ---- Alfhild sairastui tämän jälkeen. Kun sitten parani taas, oli hän kuin toinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä niin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan. Mutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut. Sanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää peljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui joskus kuulemaan. Silloin hän itki. Semmoisina hetkinä ei hyödyttänyt mitenkään koettaa Alfhildia puhutella; hän ei kuullut. Knut koetti laulaa virsiä ja rukoilla; mutta sekään ei auttanut. Hän antoi kutsua lääkäriä ja pappia, vaan kaikki turhaan. ”Elä sitä niin sure”, sanoi Alfhild, ”ei se niin pahaa ole”. Jonkun vuoden kuluttua hän siihen jo ikäänkuin tottui. Silloin se itsestään taukosi. ”Nyt Leiv on saanut rauhan”, sanoi Alfhild. Mutta senjälkeen hän pian kuoli. Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen hän oli myynyt talonsa ja antanut kaikki köyhille, jättäen vaan hiukan itselleen. ”Ei se Leiviä paljon auta siellä missä hän nyt on”, ajatteli Åsbjörn; ”mutta synnin – synnin täytyy tulla pois suvusta”. Senjälkeen ei hän kauan elänyt. Pitäjäläiset saattoivat häntä miehissä hautaan. ”Parempi hän oli kuin luultiin”, sanoi pappi ruumissaarnassansa, ja se oli kaikkien mielestä kohdalleen lausuttu. ---- Näistä kovan-onnen kohtaloista tehtiin surullinen laulu, joka loppui näin: : Jumal’ armahda Dalen neittä, : Oli kaunis nainen hän. : Mut sydän heikko ja vilpikäs : Hält’ turmeli elämän. : – Meren aallot mustina itkee. : Jumal’ armahda kaikkia meitä! : Niin lieto nuoruus on. : Se rikkoo, jott’ ikipäiviinkään : Sit’ on korjata mahdoton. : – Meren aallot mustina itkee. [[Luokka:Kyläkertomuksia]] 3287 5550 2006-09-07T15:02:21Z Nysalor 5 Linkki kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Kyläkertomuksia: Huonoa sukua|Huonoa sukua]] |seuraava=[[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty|Paholaiselle myöty]] |otsikko=Kosto. |alaotsikko=[[Kyläkertomuksia]] |tekijä=Arne Garborg |huomiot= }} Åsulv ja Bergljot rakastivat toisiansa. Eräänä kauniina iltana olivat he ottaneet toisiaan kädestä ja luvanneet, ett’ei muu kuin kuolema heitä eroittaisi, ja senjälkeen he tapasivat toisiaan sangen usein. Ja toisena iltana, se oli talvella, olivat he itkien ja surren vakuuttaneet että mitä silloin olivat vannoneet, siinä pysyisivät, vaikka maailma nurin menisi! Sillä Tarald, Bergljotin isä, ei tahtonut suostua. Hän ei suorastaan voinut kärsiä Åsulvia, eikä sietänyt häntä silmiensä edessä. Ja minkä Tarald Hankastad kerran päähänsä sai, se siellä pysyi. ”Sinun täytyy ottaa Pål Bråte”, sanoi hän Bergljotille. ”En ota”, sanoi Bergljot. ”Otat”, sanoi Tarald. ”Nähdäänpäs”, sanoi Bergljot. ”Niin, nähdäänpäs, etkö ota”, tuumaili Tarald. Eräänä iltana oli Pål Bråte Hankastadissa. Komea mies, mutta vanhan puoleinen ja lyhyenläntä. ”Siinä on kosijasi”, sanoi Tarald. ”Omakseni ei hän milloinkaan tule”, vastasi Bergljot. ”No, kylläpä sinä olet hyvä!” huusi Tarald ja kalpeni; se ennusti aina pahaa. Bergljot ei uskaltanut vastata. ”Ja tiedäkin että kohtelet häntä siivosti – ymmärrätkös?” – ”Niin siivosti, kuin voin”, sanoi Bergljot. Tarald ja Pål juttelivat koko illan ja ryypiskelivät paloviinaa jotenkin runsaasti. Lopulta he alkoivat pitää kovempaa ääntä. Tarald huusi tytärtänsä ja Bergljotin täytyi tulla. ”Nyt on minun tahtoni ja aikomukseni”, sanoi Tarald, ”että sinä keväällä seuraat tätä rehellistä nuorta miestä Pål Bråtea, ensin alttarille ja sitte hänen kotiinsa; mitä siihen sanot?” Bergljot aikoi panna kovan kovaa vastaan. Mutta isä katsoi niin terävästi, että hänen täytyi painaa päänsä. Hän katseli alas, ajatteli hetken ja vastasi sitten hiljaa: ”Jos niin on, että suorastaan aiot pakoittaa minua siihen vastoin tahtoani ... niin seuraan minä häntä ... alttarille ... mutta kauemmaksi en”. Hän suoristi itsensä ja vaaleni. Tarald aikoi käydä kiinni, mutta Pål sanoi: ”Hyvä on, Bergljot, kun kerran tulemme niin pitkälle, niin voimmehan puhua lopusta sitten”. ”Oikein sanottu!” huusi Tarald ja löi nyrkkiä pöytään; ”terve! – Pål Bråten ja Bergljot Taraldin tytär Hankastadin juhlamalja!” He joivat; Bergljot pujahti ulos. Sinä iltana hän niinkuin edellä kerrottiin, tapasi Åsulvia. Sillä Åsulv tiesi tuosta uudesta kosijasta ja väijyili talon ulkopuolella. Ja siinä kun he seisoivat kuiskaillen surussaan ja hädässään, päättivät he, että Bergljot seuraisi Pålea alttarille; mutta siellä hän vastaisi kieltäen papin kysymykseen; siinä tapauksessa ei heitä yhteen vihittäisi, sen he tiesivät ja ainahan asiat sitten jollakin tavalla selviäisi. Keväällä vietettiin häät suuresti ja komeasti. Kaksi soittajaa siellä oli ja paljon ihmisiä myöskin. Itse pappikin oli kutsuttu; hän istui pöydän päässä, söi ja joi pitäjään etevimpien talonpoikien parissa. Mutta kun oli tarpeeksi asti syöty ja juotu, vei Tarald pappia erinäiseen kamariin. ”Tänään on paha merrassa”, sanoi Tarald. ”Pahako merrassa?” sanoi pappi ja katsoi häneen. ”Niin”, sanoi Tarald, ”pelkään tyttärelläni olevan jotain kirottua mielessä”. ”Ooho”, sanoi pappi ja myhähti, ”vai niin on laita? Näin kyllä, ett’ei morsian ole juuri iloinen, ja olen ennakolta kuullut puhuttavan yhtä, toista; mutta arvaan, ett’ei tuo niin vaarallista ole. Semmoisia on ennenkin tavattu ja kaikki ne ovat taipuneet alttarin eteen tultuaan. Olkootpa kuinka kovaluontoisia hyvänsä, siellä ne sulavat. Itkeä piristävät hiukan ja unohtavat sitten pian”. ”Se nyt on yhden tekevä”, sanoi Tarald; ”mutta jos tyttäreni keksii jotain hulluutta tänään, niin elä ole kuulevinasikaan, vaan laita heidät yhteen kuitenkin! – Lupaa se; et tule sitä katumaan”. ”Kyllä, kyllä; sinä olet hyvä mies Tarald ... ja tyttäresi, näetkös ... niin – niin; en ole vielä ikinä nähnyt tytön monta päivää surevan, kun kerran on naimiseen tullut. Ne ovat kuin pienet lapset, mikä kerran on nähtävistä pois, se mielestäkin haihtuu; minä teen, niinkuin käsket, Tarald ja tiedän, että minua sitten muistat”. ”Varmaan”, sanoi Tarald ja puristi papin kättä. Sitten he menivät kirkkoon. Pappi piti pitkän puheen. Hän sanoi, että meidän tuli kurittaa ja ristiinnaulita oma tahtomme ja saisimme olla varmat siitä, että Jumala itse oli meille määrännyt juuri sen, jonka kanssa ensiksi alttarin eteen astuimme. Ja suuri synti oli ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Jos sokeassa sydämmessään luuletteli jotakin toista paremmaksi, oli se vaan lihan ja saatanan kiusausta ja ihmisen tuli karttaa, ett’ei semmoiselle korvaansa kallistaisi, sillä helvetti silloin olisi edessä. Taraldin mielestä se oli verraton puhe ja Pål arveli samaa. Mutta Bergljot ei sitä paljon kuunnellut. Hän seisoi ja vapisi aivan kuin olisi ollut hengen hädässä. Pappi alkoi vihkimisen, Pålilta kävi hyvin. Mutta kun Bergljotin vuoro tuli, meni kaikki päin mäntyyn. Tyttö vastasi: ”En”, niin kovasti ja terävästi, että sen jok’ ikinen kuuli. Pappi tuntui vähän epäilevän ja vilkuili syrjään; mutta siellä seisoi Tarald ja iski silmänsä häneen niin jäykästi, että pappi kohta sai rohkeutensa takaisin ja pitkitti vihkimistä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Toisessa kysymyksessä kävi samalla lailla. Alhaalla kirkossa syntyi levottomuutta: mutta ihmiset eivät olleet oikein selvilläpäin ja niinpä he ajattelivat että morsian varmaankin erehdyksestä vastasi hullusti. Vanha lukkari istui penkissään ja töllisteli: Morsian on mahtanut juoda viinaa tänäpäivänä, ajatteli hän. Tarald seisoi vankkana ja melkeinpä paahtoi pappia silmillään; vihkimistä jatkettiin. Bergljot peljästyi ja kävi hämilleen. Hän vapisi niin, että Pålin täytyi häntä tukea, vaikka itsekin tunsi heikkoutta polvissaan. Kolmas vastaus tuli niin matalana ja epävarmana, ett’ei sitä kukaan oikein kuullut; pappi kiiruhti aivan kuin olisi hän seisonut tulisilla hiilillä. Lopuksi ei Bergljot enää kuullut, eikä nähnyt mitään. Kuinka tämä kaikki oli käynyt? Eikö hän vastannut tarpeeksi selvällä äänellä? Oliko hän erehtynyt kysymyksistä. Raju tuska hänet valtasi; olisi tahtonut huutaa, vaan ei voinut, tahtoi paeta tiehensä, mutta ei saanut jalkaa nostetuksi; hän oli, kuin kiini lyöty, silmissä kaikki pyöri, kaukaa kuului surinaa, suhinaa ja huutoa, alttaritaulu nousi ja laski, kuin meren aalto, kuva kääntyi ja tuijotti... Pappi luki yhä kiivakammin ja hikoili; samassa kun Bergljot vaipui alas matolle, oli pappi joutunut siunaukseen. Pål polvistui hänen viereensä, pappi laski kädet heidän päällensä ja siunasi ... ja niin he olivat liitetyt yhteen Jumalan ja ihmisten edessä. Tarald riensi itse auttamaan morsianta, joka oli melkein pyörryksissä. ”Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihminen ei saa eroittaa”, lopetti pappi; hiki oli kohonnut hänen otsallensa. ”Elä sitä niin pahaksi pane, lapseni”, kuiskasi Tarald, ”ajattele, että olet nyt hyvässä naimisessa”. ---- Seuraavana syksynä oli pappi virkamatkalla Stöleen; Hallvard Stöle oli kuolemaisillaan ja halusi ehtoollista; renkipoika tuli veneellä pappia noutamaan. Oli tunnin aikaa soudettavaa, ennenkuin Stöleen päästiin. Ruma oli ilma, mutta pappi läksi kuitenkin. Kun toimitus Stölessä loppui, oli jo sangen myöhäistä ja ilma näytti epäilyttävältä. Papin täytyi kiirehtiä. Hän juoksi veneesen ja kääriytyi turkkiinsa; ”ala soutaa poika!” sanoi hän; ja poika työnsi veneen rannasta. Kun pappi oli istunut paikalleen, huomasi hän, ett’ei hänellä nyt ollutkaan sama poika, kuin tullessa; sillä tämä souti paljon paremmasti. Kasvoja ei hän voinut näin pimeässä nähdä. Hän vaipui ajatuksiin. Tuo Hallvard Stöle oli ollut kummallinen mies. Kova kuin luu ja itsepintainen, mutta usein viisaampi kuin olisi luullut: Hm! hän oli pettänyt pappia saatavissa, maksanut kymmenykset keveillä jyvillä, varastanut puita toisten metsästä ja tehnyt useita semmoisia kelmitöitä, mutta nyt hän oli muserrettu. Niin oli pehmeä kuin lapsi. ”Luuletkos minun joutuvan helvettiin?” oli hän kysynyt, ”tai olisiko jotain neuvoa, että siitä pääsisi? Lasse Vollen – kuinka luulet hänen käyneen? Lieneekö tullut taivaasen?” ”Sitä toivokaamme”. – ”No kyllä kai minäkin sitte pääsen; sillä en minä ole häntä pahempi ollut”. ”Sinun tulee katua, Hallvard. Teetkö sen?” ”Kuinkas sitä kadutaan?” ”Sinun tulee surra ja murehtia syntejäsi...” ”Tietysti minä sen teen! Jumala nähköön ei tulisi ihmisen niin tehdä. Kaikki se eteen koituu viimein. Enin kuitenkin kadun, että väkisin otin Karri Hangenin vaimokseni. Hänellä ei senjälkeen ole ilon päivää ollut. Se minua painaa, aivan kuin olisin ihmisen tappanut... Herra Jumala! Kuinka vähän ihminen ajattelee!” – Järvellä satoi ja tuuli; ilta saavutti mutta poika souti hyvästi, eikä pappi hätäillyt. Ajatuksissaan hän siinä istui. Tuo, mitä Hallvard puhui vaimostaan, sai hänet miettimään. Olikohan se toden mukaista? Ei hän koskaan ollut Hallvard Stölen vaimossa mitään erinäistä huomannut; niinhän tuo oli aivan kuin muutkin eukot. Kenties oli useampiakin, jotka tuommoista kärsivät? – Ooh, eikös mitä. Joutavia ajatuksia. Hm! hän oli vihkinyt monta semmoista paria. Jos sitä saattoi sanoa ihmisen tappamiseksi, niin oli hän monasti ollut muassa. Lörpötystä kaikki. Ei sen enempää. ''Yhtä'' vihkimistä hän kuitenkin katui. Hm! kovinpa tuo ilma kävi ilkeäksi... ”Souda, souda poika!...” Niin, Bergljot ... siinä hän ei menetellyt, niinkuin olisi pitänyt. Mutta ... se oli Taraldin syy... Silloin vene pysähtyi; poika veti airot ylös. Pappi säpsähti. ”Mitä nyt!” hän sanoi. Poika nousi seisaalleen ja otti askeleen lähemmäksi. ”Oletko valmis kuolemaan, pappi?” hän kysyi. Pappi vetäytyi taaksepäin ja katsoi kauhistuen poikaan. ”Oletko järjeltäsi!” sai hän änkytetyksi. – ”Oletko valmis kuolemaan?” kysyi poika taaskin ja tarttui kovalla kouralla papin niskaan. Pappi painui kokoon, kuin kinnas hänen kourauksestaan: ”En”, vaikeroitsi hän tukahutetulla äänellä. ”Sitten saat kuolla valmistumattomana”, sanoi poika ja kohotti häntä ylös. Pappi kyyristyi veneen reunaan, riippuen siinä vedon tapaisesti kiini: ”Muista, että minä olen pappi”, rukoili hän; ”suuri synti on tappaa pappia!” ”Lörpötteletkö sinäkin synnistä”, kähisi poika ja raasteli pappia niin että vene kiikkui. ”Muista herraamme, muista herraamme!” uikutti pappi. ”Muistitko sinä häntä silloin kun alttarilla seisoit ja vihit Bergljot Hankastadin Pål Bråteen?” Pappi kavahti semmoisella voimalla ylös, että irtautui toisen käsistä. ”Sinäkö –? Sinuako hän –?” ”Minua”. ”Pyydä, mitä tahdot, mutta säästä henkeäni! Säästä henkeäni! Älä murhaa pappiasi!” hän rukoili niinkuin lapsi. Mutta Åsulv otti hänestä kiini molemmin käsin ja nosti hänet veneen laidan ylitse: ”Mene helvettiin!” sanoi hän. ”Anna minun ... anna minun ... lukea ... isä meidän”, kuiskasi pappi tuskasta menehtymäisillään. ”Pane sitten joutuin”, sanoi poika ja laski hänet alas taas. Oli pilkkoisten pimeä; tuuli yltyi. Pieni vene pyöri aaltojen harjanteella. ”Isä meidän ... joka, joka”, sanoi pappi; hän ei tiennyt itsekään, mitä lausui; – ”säästä henkeäni Åsulv! minä teen sinut rikkaaksi mieheksi! Se oli Taraldin syy!” ”Lue nyt!” sanoi Åsulv. ”Isä meidän ... joka olet... Minä ostan sinulle talon Åsulv!” ”Jos tahdot lukea isä meidän, niin on parasta, että kiiruhdat”, sanoi Åsulv ja haalasi papin ylös jälleen. ”Lähes ... tulkoon ... sinun valtakuntas’... Ta... Ta... Tapahtukoon sinun tahtosi niin taivaassa –” Samassa tuli hirmuinen tuulen puuska vuorihuipun takaa. Ilmassa vinkui ja ulvoi, vedessä kohisi, aallot nousivat kuin vuoret ... vene kallistui syrjälleen ja molemmat, sekä Åsulv että pappi putosivat veteen. Åsulv laski papin irti ja koetti uida. Hädässään pappi tarttui Åsulviin, ja niin menivät molemmat pohjaan. Tuuli kiljui vuoren huipuissa, mustat aallot tanssivat laineissa ja vaahdossa järvellä; ei kuulunut huutoa, eikä parkuntaa, mutta vene liikkui ja hyppeli aallolta toiselle, pääsi viimein maalle eräässä lahdessa ja pysähtyi. [[Luokka:Kyläkertomuksia]] 3288 5551 2006-09-07T15:02:35Z Nysalor 5 Paholaiselle myöty {{Otsikko |edellinen=[[Kyläkertomuksia: Kosto|Kosto]] |seuraava=[[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty: I. luku|Paholaiselle myöty: I. luku]] |otsikko=Paholaiselle myöty. |alaotsikko=[[Kyläkertomuksia]] |tekijä=Arne Garborg |huomiot= }} == Luvut == * [[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty: II. luku|I. luku]] * [[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty: II. luku|II. luku]] [[Luokka:Kyläkertomuksia]] 3289 5552 2006-09-07T15:02:42Z Nysalor 5 I. luku {{Otsikko |edellinen=[[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty|Paholaiselle myöty]] |seuraava=[[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty: II. luku|Paholaiselle myöty: II. luku]] |otsikko=I. luku. |alaotsikko=[[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty|Paholaiselle myöty]] |tekijä=Arne Garborg |huomiot= }} Vouti Niels Pedersen oli ankara ja kova mies. Ei hän koskaan tehnyt muuta hyvää, kuin mihin suorastaan oli pakoitettu, mutta ei myöskään pahaa enemmän kuin kävi laatuun. Ihmiset eivät juuri hänestä pitäneet, mutta väki pelkäsi voutiansa. Kun hän lähestyi, astuen jalat leveänä, ruumis kookkaana ja karheana, pitkät harmaat hiukset riippuen paksun, mustan nahkalakin alta vahvoille hartioille, väistyivät ihmiset tieltä ja tervehtivät häntä kuin kuningasta. Kun hän suuttui, saattoi hän katsoa toiseen suurilla, terävillä silmillään, niin että se meni läpi luitten ja ytimien. Hänen suunsa oli kiinteä kuin kiveen lyöty, eikä vielä ollut kukaan nähnyt voudin hymyilevän. Hän oli harvapuheinen, mutta kovaääninen, ja minkä hän sanoi, se pysyi. Niels Pedersen oli leski. Ne, jotka muistivat hänen vaimoaan, sanoivat hänen olleen verrattoman kauniin, mutta tummanverisen, ja silmäin katse oli hänellä ollut ilkeä. Harvoin, jos koskaan, häntä kirkossa nähtiin. Voudin palvelijat kertoivat hänen tehneen semmoisia, joita ei juuri uskaltanut kertoa, ja hänen kuoltuaan puhuttiin paholaisen itsensä käyneen sairashuoneessa samana yönä, kun hän henkensä heitti, ja silloin kaikki ymmärsivät, että tuo synkkä, ankara Margareta oli myönyt itsensä pirulle. Hän oli synnyttänyt voudille tyttären, jonka nimi oli Gunhild ja joka oli aivan äitinsä näköinen, valkoisempi kuitenkin ja kauniimpi. Kaiketi siitä syystä, että hän oli nuorempi, sanoivat ihmiset. Kun Gunhild oli kymmenvuotias, näki hän talon katolla eräänä päivänä kissapöllön. Hän juoksi sisään ja kertoi sen äidilleen. Äiti ei mitään vastannut, mutta kävi kalpeaksi kuin kuolema. Seuraavana aamuna hän sairastui kuolintautiinsa ja ennen viikon loppua oli hänen elämänsä päättynyt. Senjälkeen sai Gunhild vapaasti kasvaa. Isä ei hänestä välittänyt, eikä sitä paitse ollut usein kotonaan. Tyttö lensi ja keikkui ympäri metsiä ja peltoja ja kaikkien mielestä hän oli tavattoman raju; palvelijat olivat hänen ainoat seurakumppalinsa; he opettivat hänelle lauluja ja kertoivat satuja. Mutta niissä aineissa, joille muut ihmiset arvoa panivat, ei hän paljon tietoja saanut; ja niinpä kerrottiin, ett’ei hän oikeinpäin isä meitää osannut, kun rippikouluun meni. Kaunis hän oli, reipas ja komea; mutta silmissä oli jotain raivokasta, joka muistutti äitiä. Hän oli viisitoista vanha, kun rippikoulua kävi. Ei hänellä paljon yhteyttä muun nuorison kanssa ollut, sillä useammat häntä pelkäsivät; mutta sittenkin hän oli yhtä iloinen. Signe Lid oli ainoa tyttö, josta hän välitti, sillä Signeä hän vihasi. Signe Lid oli suloinen, vaaleaverinen tyttö, kasvot lempeät ja hienot; pojat hänestä paljon pitivät. Bård Neset muiden muassa häntä ihaili. Mutta sepä ei ollutkaan Gunhildille mieleistä. Kun Bård istui ja katseli Signeä, tunsi hän ikäänkuin piston rinnassaan. Hän koetti kaikin tavoin vetää Bårdin huomiota puoleensa. Bård sen vihdoin ymmärsi ja kävi hyvilleen. Sievien tyttöjen suosiossa oli aina hauska olla ja semmoisen kuin Gunhildin, varsin erinomaista. Aika kului ja Bård alkoi jo vihdoin pitää Gunhildia kauniimpana. Hän oli komeampi ja sirompi, sekä lisäksi iloisempi ja raittiimpi; luotevampikin hän oli, kuin tuo vaalea ja hiljainen Signe. Sitten nuo lumoavat elävät silmät panivat Bårdin aivan tuleen ja päälle päätteeksi oli Gunhild rikkaasta ja suuresta suvusta. Kovasti Bård kaiken tämän tähden päätänsä vaivasi ja toivoi usein saavansa puhutella Gunhildia oikein tosissaan, mutta tekemättä se kuitenkin jäi. Sillä hän muisti ett’ei vouti ollut hyvässä sovussa hänen omaistensa kanssa. ---- Rippikoulun jälkeen he harvoin toisiansa tapasivat; Gunhild oleskeli enemmiten kotona. Siihen aikaan tuli voudin taloon eräs vanhanpuoleinen nainen hoitamaan taloutta ja samassa opettamaan Gunhildille hienoja tapoja; sanottiin hänen olevan voudille sukua. Mutta Gunhild ei hänestä paljon välittänyt. Hän enimmiten oleskeli piikain kamarissa ja kyökissä, tahi juoksenteli ulkona niinkuin ennenkin, hiihteli, lauloi ja ajatteli Bårdia. Sunnuntaisin hän mielellään kävi kirkossa ja oli äärettömän onnellinen, kun sai nähdä Bårdia. Mutta ell’ei hän siellä ollut, kävi Gunhild pahalle tuulelle moneksi päivää. Eikä silloin ollut hyvä tulla hänen kanssaan tekemiseen. Mikä lienee ollut syynä, mutta aina hän enemmän tuli äitiinsä, sanoivat vanhat palvelijat. Bårdin ajatukset kääntyivät taaskin Signeen. Se tyttö oli hänen mielestään enemmän hänen sukuunsa ja toi ikäänkuin hyvää mukanaan. Gunhild oli liian raju ja vieraammista ihmisistä; se mitä hänen äidistään kerrottiin, ei ollut juuri hauskaa kuulla ja melkeinpä Gunhildissakin oli jotain sen tapaista, arveli Bård. Hän lähestyi taas Signeä ja niin kului vuosi. Ihmiset alkoivat heistä puhua ja huhut tulivat ylös voudinkin taloon. Kun Gunhild niistä kuuli, vihastui hän niin että itki. Veri alkoi kuohua hänessä ja Signeä kohtaan syttyi rajaton viha. Tuoko heikko tytönhenttu häneltä voiton veisi? Hänkö valtaisi sen pojan, jonka Gunhild oli itselleen valinnut? Ei milloinkaan maailmassa. ''Hän'' tahtoi Bårdin omakseen, eikä saanut sitä kukaan estää. Kaikkian vähin tuommoinen talonpoikaistyttö, tyhmä, puolikuollut töllykkä; ha, ha, hän saisi nähdä, kenen tielle oli tullut! Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän ''tahtoi'' hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin hänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa Gunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli saatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse aivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja nuoleksia sormiaan. Muistaisi toiste ajatella niin korkealle. Hah, hah, hah, toinen leikki siitä tulisi! Gunhild nauroi ilosta. Hän ei enää saattanut istua sisässä, vaan läksi ulos selvittelemään ajatuksiaan; vihdoin tuli hän varmaan päätökseen, eikä horjunut silloin enää. Oli jo ilta, häntä väsytti. Koivun alla oli kivi, jolle hän istui. Aurinko laski; pitkiä varjoja se heitti yli lehdon ja vuonon. Metsässä oli hiljaista; kaukaa vuorten välistä kuului torvi. Linnut etsivät yösijaansa ja hyttyset tanssivat auringon viimeisissä säteissä. Kauan istui Gunhild ja uneksi; vihdoin hän nousi, katsoi loistavin silmin yli laakson, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, tavoitteli oksalla hyttysiä ja läksi laulaen kotia päin. ---- Seuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli varma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki kävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja hän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen mielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett’ei ne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun kirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka tulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui, mutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja näki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt Gunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä, kukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi silmänsä alas ett’ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan, meni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa silmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja silloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä hän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella olennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen lisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin, pehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan yli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja vitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena virsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli Gunhild! Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe yhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän kovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu. Signelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään enemmän kuin olisi tarvinnut. – Gunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään hän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla jäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone pimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine ikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut tahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia hän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä vaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen täytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi taakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus. Viivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa; hän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä hän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä. Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä. Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään; mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä tiepuolessa jossain. Poika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja tuoksua; jok’ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä hänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä, kauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän riemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän sitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui. Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta, rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja leimua. Mutta ''tämä'' oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi. Ei hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana virtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon säteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja levittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle maasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas ja tyttöjen suosikki – syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki. Korkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla madellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin päivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella; muiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun verraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi; korkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli maailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri. Metsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua pensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset sadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui kuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei vielä senlaista päivää ollut nähnyt. ---- Riemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa, ylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja sulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun tytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi kuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui ihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin unelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai selville ajatuksen: : On vaikea poikasen reippaan vaan : Niin kaupan itsensä kantaa; : Ja helppo sit’ ei ole löytääkään, : Kell’ itsensä viimein antaa. : Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan : Ja vuottaa ja unneltuupi; : Niin tuhlaa kukkivan keväänsä : Ja pojilta unhottuupi. Hetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt palanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä: : En usko poikahan reippaasen, : Sen mieli on kylmää vettä; : Otan sukkelan, kauniin itsellen, : Sen yksin on huulet mettä. Siihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken, sitten lauloi: : Ken lehdon helmassa laulelee, : Liki varjoa valotonta? : Liet metsän neitonen, hiljaa käy, : Mua et voi vangita konsa. Vähän ajan kuluttua kuului vastaan: : Varo itseäs, poikanen reipas, vaan, : Liki varjoa valotonta! : Menet metsän neitosen pauloihin, : Hän kietonut on niin monta. Bård säpsähti; hän tunsi jo äänen. Pensastossa ratisi. Naurua kuului, ja pähkinäpuun oksien väliltä pilkisti esiin punaiset ja lämpimät kasvot iloisessa hymyssä; paksu tummanruskea tukka putosi alas ja oli tiellä. Gunhild se oli. Bård seisoi ja tuijotti ikäänkuin epäillen omia silmiään. Gunhild sen näki ja puhkesi uuteen nauruun. ”Niin, varo itseäsi vaan”, sanoi hän. ”Et tiedä asiastakaan, ennenkuin seisot minun kartanollani häijyjen noitien keskellä ja kun koitat päästä ulos, ovat portit suljetut... Nyt, poika!” Hän oli viehättävän suloinen, että Bårdin täytyi juosta hänen luokseen, mutta silloin tyttö nauroi ja juoksi tiehensä. Bård jäljestä. Niin juoksi, kuin olisi henki vaarassa ollut. Sydän pamppaili rinnassa, veri suhisi korvissa; hän näki kipinöitä ja levottomia säkeitä edessään. ”Gunhild!” Tyttö yhä vaan juoksi, mutta nyt hän oli kumminkin lähempänä. ”Anna minun puhutella sinua Gunhild!” rukoili hän, ja oli jo niin likellä, ett’ei toisen enää auttanut paeta. Gunhild kiskaisi itsensä irti, hyppäsi syrjään ja pysähtyi. Oli ensin kalpea, mutta lensi sitten punaiseksi taas. ”Nyt tulet vuoren rotkoon ell’et –!” tyttö nauroi väkinäisesti. ”Mihin hyvänsä, kun vaan saan sinua seurata”, rukoili poika. ”Sinä olet kaikkein kaunein koko maailmassa”. Gunhildin kasvoissa loisti rajaton ilo; nyt hän oli voittanut! Mutta hän loi silmänsä alas ja tekeytyi vakavaksi. ”Nyt sinä valhettelet”, sanoi hän. ”Anna minun kuolla tähän, jalkojesi juureen”, jatkoi Bård. ”Ole hiljaa”, sanoi Gunhild, ”tuota samaa olet monta kertaa Signelle sanonut”. ”Enpähän ole, sillä häntä en ole koskaan tällä tavalla rakastanut. Sinua kun näen, niin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan sinä minulle lupauksesi annat”. Gunhild katsoi häneen syrjästä ja hymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän sanoi: ”En minä usko, ennenkuin näen”. ”Minä teen kaikki mitä ikinä vaan tahdot”. ”Etpäs tee!” ”Niin totta, kuin tässä seison...” Nyt katsoi tyttö häneen vakavasti ja lausui: ”Sitten pyydän, että sinä jo tänäpäivänä menet purkamaan liittosi Signen kanssa”. ”Minä en koskaan ole Signelle sanaani antanut”. ”Se ei ole totta!” ”On varmaan. Ajatellut tosin välistä ja puhutellut häntä; mutta mitään lupausta en ole antanut”. ”Voitko vannoa?” ”Niin paljon kuin tahdot”. ”Mutta sitten täytyy sinun luvata, ett’et tästä lähtien koskaan häntä puhuttele”. ”En katsokaan sinnepäin, missä hän on”. ”Ihanko totta?” ”Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!” – Nyt leimahti tytössä 17 vuotiaan rakkaus ilmi tuleen; ylpeä hän oli voitostaan, eikä hän tavoista eikä sopivaisuudesta mitään tiennyt: hän lensi Bårdin kaulaan niin rajuna ja lämpimänä että poika melkein peljästyi; sitten hän sanoi: ”Nyt me molemmat teemme liiton”. – Samassa hän katosi ja Bård jäi siihen yksinään seisomaan aivan kuin unesta herännyt. Kummallista! Tuo, jota hän ei koskaan olisi uskonut... Gunhild, joka niin erosi kaikista muista ... jota hän melkein oli peljännyt. – Olikohan se oikein totta? Tai oliko hän uneksinut? Ett’ei vaan noidat olisi hänen kanssaan vehkeilleet? Mutta kaukana mäkien harjanteilla huhuili viehkeä ääni pitkiä, kauniita säveliä; iloista ja riemuitsevaa huhuilemista se oli. Bård kavahti ylös ja huhuili vastaan. Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa kaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen hänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä se oli käynyt liian nopeaan. Ihmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen. Varsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä. Eikä kukaan ymmärtänyt siihen syytä paitsi Signe; mutta hänellä oli omat ajatuksensa asiasta, joita hän ei muille puhunut. ---- Gunhild oli onnellinen ja ylpeä. Helposti oli hän omansa voittanut ja Lidtytön hän pani takalaitaan niinkuin ei mitään. Nyt tuo kalpea talonpoikainen hentukka saisi nähdä, kumpi heistä oli väkevämpi. Kyllä mahtoi häntä harmittaa. Entä sitten kateeksi käydä? Niin, niin, mitäs siihen tunkeuduit? Sepä juuri olisikin kaunista, jos tässä pitäjäässä kukaan Gunhild Nielsin tyttären rinnalle pääsisi. Ja niin täydellisesti, kun hän oli pojan omakseen saanut! Kuinka masentuneena ja onnettomana hän siellä rukoili, kuinka nöyränä ja tottelevaisena hänen tahdolleen alistui! Tuota muistellessa Gunhild nauroi ilosta ja kaikki ihmettelivät sitä äkkinäistä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Enemmän kuin koskaan ennen hän juoksenteli ulkona, lauloi siellä ja viserteli kilvan lintujen kanssa. Kun hän oli kiivennyt niin korkealle vuoren harjanneitta, että saattoi nähdä kauas, aina Nesetiin, huhuili hän kovimmalla äänellään ja kaiku vastasi vuoresta toiseen. Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa semmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa. Hän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi häntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö lensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen huomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis. Siinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut siksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis tyttökään hullumpi ollut. ”Gunhild”, sanoi hän eräänä päivänä, ”tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?” ”Seitsemäntoista olen täyttänyt”, vastasi tyttö, onnellisena hymyillen – ”seitsemäntoista!” ”Hm”, murisi vanhus, ”mitä siitä niin iloitset? Etkö tiedä, että se juuri on vaarallinen ikä?” Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen. ”Jokohan?” hän kysyi. ”On kyllä”, sanoi vouti, ”pidä varalla vaan”. Hän muisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta vainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti meni konttoriin kiirein askelin. Tyttö oli nyt piakkoin saatava kunnolliseen naimiseen, päätti hän mennessään. Mutta semmoisia ei Gunhild ajatellut. Hän tapasi usein Bårdia, milloin kirkkotiellä, milloin muualla, ja nämä hetket olivat ainoat, joista hän lukua piti. Se oli rakkautta, jossa ei mitään ajatusta ollut, luonnonraikasta, vapaata ja rajua kuin metsän lintujen välillä. Paljon he keskenään puhuivat, mutta enemmiten itsestään, eikä juuri usein tulevaisuudesta. Sillä se ei ollut niin selvänä kuin olisivat toivoneet ja niinpä he tykkänään poistivat sen mielestään. Gunhild parhaasta päästä puhetta vireillä piti. Bård käveli rinnalla ja kuunteli, unhottaen itsensä ja usein unelmiin vaipuen; ei hän aina tiennyt mitä Gunhild puhui, hän vaan katseli häntä, katseli suuta, joka liikkui, hymyilyä, joka paljasti valkoiset hampaat, silmiä, jotka välkkyivät ja leimusivat, sakeita hiuksia ja hienoja käsiä. Pikimältään he toisiaan tapasivat, mutta sitä onnellisempia nuo lyhyet hetket olivat; Bård mielestään ei juuri muulloin elänytkään. Syksy tuli. Bård ja Gunhild kohtasivat toisiaan harvemmin. Mutta lopuksi ihmiset siitä kumminkin saivat tietää. Ja silloin syntyi jupakkata pitäjäässä. Kaikki ihmettelivät Bårdia. Mitä mies ajatteli, kun olisi saanut semmoisen tytön kuin Signe, joka tosin oli vaan kohtalaisesti rikas, mutta siihen sijaan sekä kaunis että sävyisä, jonka lisäksi hän pystyi kaikkiin töihin, ja meni nyt ottamaan tuon puolihurjan voutitytön, jolla tosin oli rahoja, mutta joka ei talouden toimia vähääkään ymmärtänyt. Nesinkin perhe viimein sai kuulla näitä puheita. Heidän sukunsa oli vanhimpia ja etevimpiä pitäjäässä; Nesiläiset olivat aina olleet ensimmäisinä johtajina kaikissa kiistoissa, jotka olivat syntyneet talonpoikain ja pappien, taikka ankarien voutien välillä. Bårdin isän-isä oli kerran nuoruudessaan ajanut erään voudin tykkänään pitäjäästä pois, ja sen hän teki tavalla semmoisella, että vouti töin tuskin hengissä kahakasta pääsi. Näistä syistä Nesiläiset olivat ikäänkuin ”kansan vallan” edustajia virkamiehiä vastaan, koettaneet säilyttää talollisten vanhoja hyviä tapoja ja pysyä vertaistensa etupäässä. Kun he nyt kuulivat noita juttuja Bårdista ja Gunhildista, tekivät he asiasta vaan pilkkaa. Ja siinä vanha iso-isä oli vallan mestari; hän syljeskeli ja laski semmoista ivaa, että tuntui. Bård ei voinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi vanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett’ei Bård ollut niin iloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten puheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta ei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui. ”Että sinä välitätkin semmoisista”, sanoi hän; ”minä, vaikka olen nainen, en ole mokomasta millänikään!” Eipä hänkään siitä välittänyt, sanoi Bård; mutta totuutta hän ei ilmi tuonut. Bård kuuli, että Signe hänen tähtensä oli aivan sairaana. Se liikutti häntä, ja hänen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, joka niin lämpimästi ja uskollisesti häntä rakasti hiljaisella ja puhtaalla tavallaan. ---- Voudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin suhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä aikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi vouti kaupunkiin. Sieltä hän toi tullessaan nuoren hienon miehen, jota hän sanoi herra Jörgeniksi ja jonka piti oleman aatelissukua. ”Eiköhän tuo auttaisi”, arveli vouti itsekseen. Ja tavallaan se auttoikin. Gunhild oli huvitettu tuosta miehestä, sillä hän oli vallan toisenlainen kuin ne pojat, joita hän oli tottunut näkemään; sitten hän puhui niin kaunista kieltä, joka oli puoleksi saksaa ja kertoi välistä mitä hullunkurisimpia juttuja. Gunhild nauroi hänelle usein eikä ilman ettei hän aina ihmetellyt hänen sukkeluuttaan. Muuten hän oli jokseenkin hyvän näköinen, hiukset piki mustat, samoin viikset; kasvot olivat vieraat, mutta samalla myöskin hienot ja nenä oli suuri ja koukkuinen niinkuin kotkan tai haukan nokka. Gunhildin seuraa hän aina etsi ja viimein Gunhild alkoi ymmärtää että hän oli tullut kosijana taloon. ”Mitä tuo mies täällä tekee?” hän kysyi isältään. Vanhus katsoi häneen kiikastavin silmin. ”Eikös se ole komea poika?” hän kysyi. ”Hän ehkä tässä minua tuumii?” sanoi Gunhild ja näytti kylmältä. ”Kyllä”; vastasi isä lyhyesti; hän huomasi tytön vastahakoisuuden; ”ja ajattelen myöskin, että hän sinut saa. Rikas hän ei ole, mutta aatelis-sukua ... niin, minulla on omat ajatukseni siitä asiasta. Pane se mieleesi, että tiedät kohdella häntä oikealla tavalla!” Vouti meni huoneesta; Gunhild jäi sanattomaksi. Kun herra Jörgen päivemmällä häntä tapasi, peljästyi hän ja kysyi, mitä oli tapahtunut. Hän melkein hiukan piti tytöstä ja olivatpa he oikeastaan kihloissa, jonkatähden hänellä oli täysi syy tiedustella. Silloin Gunhild kertoi hänelle kaikki. Koska hän oli aatelia, ei hän ketään väkisen ottaisi, kun vaan saisi kuulla totuuden. Gunhild selitti, kuinka hän oli antanut toiselle rakkautensa ja luvannut uskollisuutta; jos herra Jörgen oli rehellinen aatelismies, luopuisi hän nyt tuumistaan, vapauttaisi isän sitoumuksestaan ja matkustaisi pois. Herra Jörgen kalpeni, ja rukoili armoa, mutta Gunhild ei antanut vähääkään myöten ja niin täytyi herra Jörgenin viimein suostua. Gunhild luuli pääsneensä voitolle ja oli entistä iloisempi. Mutta hetken mentyä, tuli isä sisään. Silloin Gunhild peljästyi, sillä hän huomasi kohta, että isä oli vihoissaan. Ei vanhus monta sanaa lausunut; mutta selvää ja varmaa oli se, mitä hän puhui. Joko Gunhild ottaisi sen miehen, jonka hän ja Jumala olivat hänelle valinneet, taikka hän saisi nähdä, että isällä oli sekä valtaa että tahtoa pehmittää hänen luontoaan. Hän, vanhus, ei aikonut olla narrina omassa talossaan. Gunhild ei vielä elämässään ollut niin voimakkaita sanoja kuullut; ne repivät häntä kuin okaat, ne veivät häneltä sekä toivon että rohkeuden. Hän painoi päänsä alas ja rukoili: ”Elä ole noin ankara! Minä rakastan toista...” Vouti polki jalkaa lattiaan. ”Tahdotko uskotella minulle semmoisia juttuja? Kehenkä sinä täällä olisit voinut tutustua? Vai aiotko kenties mennä talonpojalle vaimoksi?” Nyt vasta Gunhildille selvisi, että Bård Neset oli talonpoika. Tähän saakka ei hän ollut sitä ajatellut. Bård ei ollut niinkuin muut talonpojat; heidän seassaan hän oli aivan kuin herra, mutta mitä se auttoi: talonpoika hän oli kuitenkin. Ja voudin suussa tuo sana sai semmoisen soinnun, että Gunhild lensi punaiseksi häpeästä. Talonpoika! Talonpoikaa hän siis oli rakastanut, rakastanut aivan rajattomasti... Gunhild kätki kasvonsa ja tunsi itsensä turvattomaksi. Vouti ei tähän enää sanaakaan virkkanut, lisäsi vaan lyhyeen, että Gunhild saisi miettimisaikaa huomiseen. Ja siihen se päättyi. Gunhild jäi yksin huoneesen, ja kummallisen kolkolta hänestä nyt elämä tuntui. Hän seisoi ja kuunteli isänsä poistuvia askeleita; oli juuri kuin hän olisi mukanaan vienyt kaiken ilon ja toivon. ---- Mutta vähitellen muuttui suru ja pelko kiehuvaksi vihaksi. Kuka oli syypää tähän kaikkeen? Herra Jörgen! Aatelismies! Tuo kelvoton, jonka nenä ulottui pitemmälle kuin järki ja jolla enemmän oli partaa kuin mieltä, tuo raukka, joka ei edes itse osannut kosia ja joka tuskin saattoi puhua... Hän puri hammasta. Kaunis aatelismies! Lupaa häntä auttaa ja sitten pettää, ei ole polosessa senverran miestä että sanansa pitäisi ... tuommoista ei mökkiläisenkään poika tekisi! Mitä hänellä täällä oli tekemistä? Minkätähden hänen nyt juuri piti tuleman kiusaa ja haittaa tekemään. Suuresti pettyi, jos luuli häntä sillä tavalla omakseen saavansa. Entä vanhus sitten! Joka ei ollut hänestä välittänyt ennenkun nyt, kun aikoi häntä myödä. ”Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta”, hän sanoi. Mitäpä Gunhildilla oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän tahtoi saada sen, jota rakasti, tahtoi olla onnellinen maailmassa; isän ajatukset eivät häntä liikuttaneet. Vaikka olikin isä, mitä sitten; ei suinkaan Gundildin siltä tarvinnut mieltä muuttaa. Ett’ei Bårdkaan jo tullut! – ”Talonpoika?” hän ei ollut mikään ”talonpoika”. Hän tahtoi mennä Bårdin luokse, tahtoi mennä jo tänäiltana. Bård kyllä ottaisi hänen heti paikalla omakseen. Sitten saisivat kököttää tuolla ylhäällä ja nuoleksia sormiaan häntä tavoitellessaan; hän oli silloin omilla teillään, heistä erillään. Vanha vaimo toi hänelle nyt illallista ja kynttilää. ”Missä herra Jörgen on?” kysyi Gunhild ja katsoi häneen. Vanhus teki ristinmerkin, hän luuli näkevänsä Margareta rouvan ilmi elävänä edessään, niin kalpean ja raivoisan näköinen oli Gunhild. Tämä tulistui yhä enemmän; polki jalkaa että vanhuksella sydän rinnassa vavahti: ”Missä on herra Jörgen?” ”Pois hän on lähtenyt, hyvä neiti”, sammalti vaimo ja luikahti ovelle. ”Pois?” huudahti Gunhild ja kasvot valkenivat huomattavasti; ”mutta silloinhan olenkin vapaa!” Vanhus oli jo oven toisella puolen, mutta puhui raosta: ”Varmaan hän tulee takaisin”, hän sanoi. ”Oho, niinkö on laita”, ajatteli Gunhild. ”Mutta siitäpä me otellaan!” Viha oli tehnyt hänet väkeväksi jälleen. Hän ei ollut tottunut taipumaan, eikä hän antanut pakoittaa itseään. Niin hän oli, kuin nuori varsa, joka ensi kerran tuntee silat hienolla säellään; hän pudisti itseään raivoon päästäkseen irti. Mutta siinä kun hän tuumaili karata talosta ja lähteä Nesetiin, muistui hänelle mieleen, ett’ei sinne uskaltaisi mennä. Ei ainakaan, ell’ei varmasti tietäisi Bårdin olevan kotona. Hän pelkäsi vanhuksia siellä alhaalla; tiesi ett’ei ne hänelle hyviä olleet, jos hän sinne karkulaisena tulisi; he varmaan lähettäisivät hänet takaisin. Kun hän pysähtyi sitä ajattelemaan, näki hän luukkua pantavan ikkunan eteen. Gunhild kiljaisi peljästyksestä, juoksi ovelle ja tahtoi ulos, mutta ovikin oli lukossa. Silloin hän oli vähällä pudota maahan. Vangittu! Hän, joka koko ikänsä oli ollut vapaa kuin taivaan lintu. Sisäänsuljettu, eroitettu kaikesta siitä, johon halu oli, vangittu kuin rosvo ja juuri nyt. Hän vajosi alas tuolille ja oli vähällä tukehtua; sydän oli levottomuudesta pakahtua, oli niin vaikea olla, tuntui kuin olisi hän elävänä kirstuun pantu. Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista liikuntoa... Hän tavoitti päätään, kalpeni kuin liina ja lensi taas heti tulipunaiseksi. Aivan uudet ajatukset hänen mielensä valloittivat. Vieno hymy osaksi, häpeilevä ja onnellinen samalla kajosti nuorilla huulilla; rinta nousi ja laski, hän oli märkänä hiestä. Herra jumala, oliko se kumminkin totta... Joskus hän oli sitä ajatellut, mutta heittänyt sitten mielestään taas; ei tahtonut semmoista uskoa... Hän painoi päänsä alas polttavassa häpeässä, joka ei kumminkaan häntä onnettomaksi tehnyt. Ajatteli sitten Bårdia ja kävi yhä ujommaksi ja yhä onnellisemmaksi. Jos hän sen tietäisi! – hymyili Gunhild hurmaantuneena. Kuinka iloiseksi hän tulisi ja kuinka helläksi. Niin, Jumalan edessä, nyt hän oli Bårdin. Gunhild vapisi tuossa istuissaan, tuhansia epäselviä ajatuksia nousi mieleen; tuo nuori tyttö tunsi itsensä sortuneeksi ja samalla ylentyneeksi, nöyräksi ja ylpeäksi, kun tiesi pian tulevansa äidiksi. Mutta sitten hän muisti isää ja herra Jörgeniä. Ajatukset kääntyivät toiseen suuntaan. Puhtaasti luonnollinen äidin tunne, joka oli puoleksi neitsyeellistä ujoutta puoleksi äidillistä onnea, muuttui nyt kalvaavaksi häpeäksi. Nyt käsitti hän, mitä oli tehnyt. Nyt hän selvästi sen näki. Niin hän oli menetellyt, kuin tyhmin tytönhenttu, eikä kuin kunniallinen nainen. Hän oli unhottanut, ett’ei se, joka talonpoikain kesken kävi laatuun, ollenkaan sopinut paremmille ihmisille; hän oli häväisty; rehellisten ihmisten pariin ei hän enää kelvannut; talonpojatkin tekisivät vaan pilkkaa hänestä... Häpeä oli niin suuri, ett’ei sitä voinut kantaa. Hän väänteli itseään kuin sairas, kyyristyi kokoon ikäänkuin paetakseen kauheata pakahduttavata tunnetta. Tämän jälkeen ei hän enää saattaisi ihmisiä silmiin katsoa. Hänen täytyisi karata pois koko seudulta, kätkeytyä kivien väliin ja rotkoihin, niinkuin rosvo; ja lapsikin, jota hän kantoi, oli kunniansa menettänyt. Mihinkä hän, tyttö parka, joutuisi? Isä ajaisi hänet pois; Nesetissä ärsyttäisivät koiran hänen päällensä, ja Signe! – Gunhild hypähti raivossa koholleen; – ''nyt'' oli Signe voittanut. Ei, se ei kumminkaan saisi tapahtua. Olkoot muut asiat miten hyvänsä, kunhan ei vaan Signe voitolle päässyt. Hän mietti asiaa niin hyvin kuin voi. Kun kaikki kävi ympäri, ei siitä vielä kenkään tiennyt ja lopulta oli hänellä kuitenkin Bård puolellaan. Hän tosin oli nuori, eikä omavaltainen; mutta nyt hänen täytyi tulla apuun. Eikä Bård ollut semmoinen joka petti. Kun Gunhild tulisi hänen luokseen yksinään ja turvattomana ja kertoisi hänelle kaikki, silloin hän ottaisi hänet, vaikka menettäisikin talot ja tavarat. Se ajatus antoi hänelle jälleen uskallusta. Isälle täytyi hänen sanoa kaikki saadakseen herra Jörgenin erilleen. Sitten lähtisi hän Nesetiin. Bård ottaisi hänet luokseen. Mutta jos vanhukset panisivat vastaan, menisivät he toiseen kylään, jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä he asuisivat siksi kuin kaikki täällä unohdettaisiin. Niin hän kuitenkin pääsisi voitolle. Kun vaan saisi rohkeutta puhumaan tästä isälle. Täytyihän sitä saada; ja varmaan saisikin ... ajatellessaan Signeä. Näitä mietteitä hän hautoi niin kauan kuin jaksoi. Aamulla kun entinen palvelustyttö tuli huoneesen, istui hän nukuksissa tuolillaan. ---- Gunhild syöksähti ylös ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen, ei tiennyt, oliko hereillä, vai näkikö unta. Toinnuttuaan hän punehtui ja kääntyi pois; ei tarvinnut kenenkään nähdä häntä nyt. Parasta saada kaikki heti selville. ”Pyydä isää tulemaan tänne”, sanoi hän. Tyttö meni, mutta ajatteli itsekseen, ett’ei hän ollut äitinsä kaltainen, jos näin pian antoi myöten. Eikä isänsä kaltainen liioin, jatkoi hän vielä. Gunhild alkoi vavista. Hän istui pöydän ääreen, ja nojasi päätänsä käsiin pysyäkseen pystyssä; hirveästi häntä peloitti. Koetti siinä kiihoittaa itseään vihaan, mutta tuska niin ahdisti rintaa, ett’ei voinut hengittääkään, ja suun ympärillä tuntui kaikki jähmettyvän, eikä hänellä ollut enää kasvot vallassaan. Yhä pahemmalle hänestä tuntui tuo kerrottava asia ajatellessaan, että siitä nyt tuli isälle puhua. Ja nyt kuului askeleita. Raskaita, hitaita askeleita. Vouti se oli. Gunhildia peloitti aina enemmän; nyt hän oli jo lähellä, rykäisi pari kertaa karkeasti; Gunhildin kaula kuristui kokoon. Ovi aukeni ja tuossa seisoi vouti. Hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin, eikä näyttänyt vähääkään kummastuvan, että Gunhild oli muuttanut mieltä. ”Noo”, sanoi hän, ”sinä olet tullut toisiin ajatuksiin? Niin, tiesinhän sen, et sinä niin kelvoton ole, mutta nuorten täytyy aina tehdä koukkuja... No hyvä. Niin pian kuin lupauksesi annat, olet vapaa. En ole koskaan ollut ankara sinua kohtaan. Myönnytkös?” Gunhild kätki kasvonsa käsiin ja vaikeni. Mutta vouti näki, kuinka hän vapisi. ”Noo”, tiuskasi hän, ”etkö sinä vastaa?” Gunhild pelkäsi, eikä löytänyt sanoja. Voi että hän tämmöiseen pulaan joutui. Voi että hän saisi vajota maan alle! – ”Gunhild!” vanhus ärjäsi niin että Gunhild vavahti; hän kumartui alas ja puhkesi itkuun. ”Vai niin”, murisi vouti. ”Sitäkö varten sinä lähetit minua hakemaan? Luuletkos, ett’en ole ennen nähnyt naisten itkua? – No, ell’ei sinulla ole muuta sanottavaa, niin jätetään huomiseksi. Minun tahtoni tiedät.” Vouti kääntyi ja tarttui oveen. Silloin hän parahti kummallisesti valittavaan huutoon: ”Isä!” puoleksi kirkuntaa se oli ja puoleksi itkua. Vouti katsoi vihaisesti taakseen; tuo ääni kuului aivan oudolta hänen korviinsa. ”Oletkos järjeltäsi?” hän kysyi, ”etkö saa suutasi auki. Sinun on annettu elää liian vapaasti, siinä koko juttu, minun olisi pitänyt ennemmin sinua taivuttaa, niin se helpommin olisi nytkin käynyt. No, tule mukaan nyt. Tahdotko, vai et?” Kuinka kova hän saattoi olla, vaikka näki hänen kauheat tuskansa! Gunhildissa nousi jälleen viha ja se antoi hänelle voimaa. Väkinäisellä ponnistuksella hän tukehdutti itkun ja pelvon myöskin, päätti antaa kaikki mennä menojaan, ja koetti lohduttaa itseään sillä ajatuksella, ettei tässä enempää voinut olla kysymyksessä kuin henki. ”Minä en voi ottaa muita ... kuin ... kuin hänet...” Gunhild veti henkeä, ”hänet, jonka lasta kannan sydämeni alla”. Gunhild heittäytyi pöydän ylitse ja painoi päänsä alas käsivarsien välin; ''nyt'' se oli sanottu. – ---- Vanha vouti oli kamalasti kalpea. Hän tarttui ovenpieleen saadakseen tukea ja tuijotti kauhistuneena tyttäreensä; hän oli aivan kuin haamu. ”Mitä sanot”, kysyi hän viimein; ääni oli käheä ja ilkeä. ”Oletko sinä senlaisessa tilassa?” – ”Olen”, kuiskasi Gunhild. Vouti suoristi itsensä ja irtautui ovenpielestä. ”Kuka on lapsen isä?” kysyi hän. Gunhild veti henkeä ja koetti niellä tuskaa, joka pyrki nousemaan ylös; nyt tuli pahin. ”Onko se joku talonpoika?” kysyi vouti jääkylmällä äänellä. ”On...” Gunhild istui ja odotti hirmuisinta. Mutta vanhus vaikeni. Viimein hän kuuli, kuinka vouti läksi menemään, raskaasti, epävakavasti ja kummallisen hitaasti. Gunhild kuunteli, pidätti henkeä, ja kuunteli ... mitähän isä aikoi? Mitä hän ajatteli? Menikö hakemaan puukkoa... Kuoleman kova, ajatukseton kauhu hänet valtasi. Hän juoksi ulos päästäkseen pakoon, mutta ei löytänyt missään turvapaikkaa; lensi edes takaisin värisevänä ja houreissa ja pelkäsi niin että tuskin eteensä näki. Samassa vanhus tuli. Gunhild lankesi vaikeroiden polvilleen ja kurotti käsiään joko rukoillakseen armoa taikka välttääkseen lyöntiä. Vanhuksen täytyi häntä sääliä, kun hän siinä turvattomana ja peljästyneenä makasi, mutta eihän asia siitä parantunut. Vouti pysähtyi ja puhutteli niin häntä tyyneesti ja kylmästi että Gunhild heti tointui ja häpesi omaa pelkuruuttaan. ”Olisit kai sinä kuoleman ansainnut”, sanoi vouti, ”mutta en minä sinua tapa. Minulla ei ole enää mitään sinun kanssasi tekemistä. Tässä on äidinperintösi; ota se, eläkä koskaan enää tule silmieni eteen. Senlaista naista en minä talossani kärsi ja näillä rahoilla voit elättää itseäsi. Hyvästi!” Sen sanottuaan vouti kääntyi ja läksi. Gunhild kuuli raskaita askeleita käytävää pitkin; joku ovi avattiin ja suljettiin jälleen; ja sitten oli vaan syvää hiljaisuutta. Kului hetki, ennenkuin hän ollenkaan pääsi liikkeelle; sitten hän koetteli olisiko siihen voimia, ja kömpi ylös jaloilleen. Hän meni takaisin vielä kamariinsa, kokoili vaatteensa nyyttiin, otti kultasormukset ja hopeakalut, jotka oli saanut äitinsä jälkeen, pani virsikirjan varoen poveensa, järjesti hiuksensa ja sitoi nuttunsa kiinni. Hän oli vallan sekaisin, vitkaan ja juhlallisesti hän kaikki toimitti aivan kuin omia hautajaisiaan olisi valmistanut. Ja niin kalpea hän oli, kuin manalle menevä. Jonkun hetken kuluttua nähtiin eräs nainen nyytti kädessä hitaasti ja pelokkaasti hiipivän pihan poikki; mutta ei olisi kukaan uskonut häntä samaksi tyttöhentukaksi, joka ennen lensi noita polkuja keveänä ja villinä kuin metsässä peura. Tuo vanha naispalvelija seisoi kyökin ovessa ja tirritti katsoa; huusikin, mutta vastausta ei saanut. Gunhild astui tietä pitkin; hiljaa ja hitaasti se kävi. Kun hän joutui metsän reunaan, istahti hän kivelle. Kääntyi katsomaan taakseen. Tuolla oli talo, entinen koti. Siellä asui hänen isänsä, siellä äidin muistit olivat, siellä hän nuoruutensa iloista elämää oli viettänyt kahdeksantoista vuotta. Tuolla ylempänä kohosi metsä, jossa hän kukkia ja marjoja poimi ja iloisia laulujaan lauleli, jossa hän rakkauden suloa nautti ja riemullisia ajatuksia ajatteli. Päivä laski; pimeys tuli hiipien, raskaana ja sokeana. Hänen täytyi lähteä. Hän nousi jälleen ylös, tunsi vilua ja astui tietä pitkin Nesetiin. Ilta jo oli, kun hän perille saapui. Pimeää ja märkää myös; kuu ei ollut vielä noussut. Pilvien välistä näkyi palanen mustansinervätä taivasta, jossa kiilui vaan muutama himmeä tähti kaukana korkeudessa. Gunhildia vilusti ja väsytti. Tuo, mikä oli tapahtunut, painoi häntä kuin raskas taakka; ei hän ollut tolkussaan eikä hän voinut selvittää omia ajatuksiaan. Hyvän aikaa hän seisotteli pihassa odottaen jotakuta tulevaksi; sillä hän ei uskaltanut astua sisään. Yksi ainoa toivo häntä piti yllä: nyt hän tapaisi Bårdia. Kun hän sitä ajatteli, tuntui kuin valo olisi heijastanut häntä vastaan ja sydänjuurista lämmin, katkera ilo pilkistänyt esiin. Saada vaan tuntea hänen varman kädenlyöntinsä, nähdä hänen lempeät silmänsä loistavan ylitsensä kuin päivänpaisteen... Oi, niin, kyllä hän nyt olisi ystävällinen ja hyvä tytölleen. Eikä hän sitä katuisi. Gunhild rakastaisi häntä äärettömästi. Ja kaikki mitä hän oli rikkonut, tekisi hän hyväksi jälleen. Menetetyn kunniansa hän voittaisi takaisin; kaikki antaisivat hänelle anteeksi, voutikin. Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nuo jäykät, ylpeät talonpojat olivat muita pahemmat ja kovemmat; ja tuo vanha isoisä, joka oli ajanut erään voudinkin pakoon... He vihasivat hänen vertaisiansa, eikä hän ollut heidän tyttöinsä kaltainen. Nyt ei hän enää ollut rikaskaan. Ennen hän oli pannut turvan rahoihinsa, sillä niitä talonpojat rakastivat; mutta nyt hänellä ei ollut senkään vertaa kuin Signellä. Nyt kysyttiin Bårdilta mieltä. Mutta ellei muu auttanut täytyi hänenkin lähteä kodistaan pois. Bård veisi häntä tänä iltana vielä metsän ja vuorten yli, salojen ja soiden poikki. Bård kantaisi häntä, kun hän väsyi, ja jos hän nukkui, niin Bård valvoisi ... oi, hän tunsi Bårdin, tunsi oman poikansa; ei vielä kaikki ollut hukassa. Aika kävi pitkäksi ja ilta oli kylmä, hän oli kovin väsynyt. Jos hän vaan uskaltaisi kolkuttaa ovea! Täytyipä se kumminkin tehdä. Ei auttanut pelätä, kuin elämä oli kysymyksessä. Täytyi uskaltaa jotain, jos mieli voitolle päästä. Hän lähestyi ovea; käsi vapisi ja sydän löi. Mutta nyt kuului askeleita. Hän säpsähti ja vetäyntyi syrjään; kukahan siellä tuli? Jumala suuressa armossaan suokoon, että olisi Bård! Ei; joku rengeistä se oli. Hänen täytyi rohkaista mieltään; tuli esille taaskin, lähestyi renkiä puoliväliin ja sanoi hyvää iltaa. – ”Hyvää iltaa”, sanoi hän kankeasti ja töllötti häneen; ”vieraitako vielä näin myöhään?” – ”No niin ... onko Bård kotona?” – ”Ehkäpä on. – Niinkö Bård?” Pojalle näytti iskevän joku ajatus mieleen; hän astui lähemmäksi ja katseli tarkempaan vierasta. ”Kuinka ... eihän se vaan liene Gunhild Nielsen tytär?” – Gunhild huomasi, että hän teki ristinmerkin ja aikoi lähteä tiehensä. ”Minä se olen”, vastasi hän, ”mutta ... voi, pyydä Bårdia tulemaan ulos. Minun täytyy häntä puhutella kahdenkesken. Tee se, niin olet hyvä!” Poika vetääntyi yhä kauemmas hänestä. ”Kyllähän minä”, sanoi hän, ”mutta ... täällä on vieraita tänäiltana”. ”Onko?” – ”On, Lidin pojat”. Gunhild tunsi kipeän piston rinnassaan. ”Lidin pojat?” – ”Niin, Olav ja Aslak, Signen veljet, tiedämmä.” – Gunhild luuli vaipuvansa maan alle. ”Pyydä Bårdia tulemaan ulos!” sanoi hän niin hartaasti rukoilevalla äänellä, että renkipoikakin yksin kummastui ja arveli olevan parasta täyttää hänen pyyntönsä. Hän meni jälleen sisään, sekä kiireellisesti että samalla viivytellen. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Siihen jäi Gunhild seisomaan. ---- Bårdin ajatukset olivat viime aikoina taaskin kääntyneet Signeen. Vanhukset olivat oikeassa: Signe hänelle sopi, vaan ei tuo toinen. Signeä hän oikeastaan olikin ensin rakastanut ja Signeen hän luotti. Mikä häneen kuitenkin enin vaikutti, oli tuo huhu, joka pitäjäässä oli levinnyt Gunhild Nielsentyttärestä, että hän muka olisi äidiltään oppinut taikoja tekemään. Ei kukaan muut, paitsi Bård, tiennyt, mistä tämä huhu oli alkunsa saanut. Mutta hän oli varma siitä, ett’ei se muualta tullut kuin Lidistä. Signe oli kertonut veljilleen, mitä hän tuona sunnuntaina luuli huomanneensa kirkossa ja veljet sen ilmoittivat Bårdille. Ja kun Bård sai sen kuulla, näytti hänestä juuri kuin peite olisi pudonnut silmien edestä. Nyt hän ymmärsi kaikki: Gunhild osasi loihtia. Taikakeinoilla hän oli kietonut ja voittanut hänet; paholaisen avulla hän niin tiukasti oli kiinnittänyt hänet itseensä. Mutta nyt kaikki kävi selväksi. Hän muisti Gunhildin katseen silloin. Siinä oli enemmän kuin ihmisen voimaa. Noidan vehkeitä ja helvetin tulta siitä iski ja ne hävittivät pois hänen vanhan lempensä Signeen ja herättivät uuden, jumalattoman sijaan. Hän oli ollut noiduttu. Vuoreen suljettu. Nyt hän peljästyneenä pakeni tuosta kaikesta; rakkaus Gunhildiin muuttui kauhuksi ja koko sydämestään hän iloitsi, että hän kumminkin ajoissa oli herännyt, ja että hän vielä voi Signen omakseen saada. Hän lyöttääntyi Lidin poikain seuraan, jotka viime aikoina olivatkin taas useimmin häntä tavoitelleet. Ja eräänä iltana hän jo uskalsi saattaa heitä Lidiin asti. Siellä häntä kestiteltiin. Otettiin vastaan kuin vanhaa tuttua, eikä Signe näyttänyt ollenkaan vihaiselta, vaan kohteli häntä ystävyydellä ja lempeällä herttaisuudella; sitä paitse hän oli niin suloinen ja kaunis ja käytöksessään niin sävyinen, ett’ei Bård voinut ymmärtää kuinka hän oli voinut pitää Gunhildia häntä parempana. Sitten he tarjosivat Bårdille olutta, hyvää, väkevää olutta ja lopulta kävi niin, että he Signen kanssa menivät kihloihin ja päättivät jo kevätpuoleen viettää häitä. Se oli tapahtunut juuri edellisenä iltana, samaan aikaan kuin Gunhild istui lukkojen takana kamarissaan. Nyt olivat Lidin pojat Nesetin vierastuvassa, joivat Bårdin ja vanhusten kanssa, puhelivat tulevasta hääjuhlasta ja olivat iloisia. Mutta ulkona seisoi Gunhild Nielsentytär ja värisi vilusta. Hän sai odottaa niin hirmuisen kauvan. Ei ketään tullut. Kuinka ne viipyivät. Hän luuli kuulevansa askeleita, mutta huomasi erehtyneensä; hän kuunteli, toivoi ja rukoili. Tuntui juuri kuin sydän olisi verta vuotanut surusta ja ikävästä. Ei. Ei tullut ketään. Hän ei uskaltanut ajatella, että Bård olisi hänet jättänyt; sillä kun semmoista mieleen tuli, alkoi hänen päässään suhista niin raskaasti ... ei! pois se ajatus, pois. Bård ei ollut kavala. Hyvä hän oli, uskollinen ja rehellinen ja taivaan Herra oli armollinen ja laupias; semmoista ei hän sallinut maan päällä tapahtua. Hiljaa! joku tuli... Bård! se oli varmaankin Bård. Miksi noin raskailla, vitkastelevilla askeleilla –? Kauhistava ajatus pimensi hänen aivojaan. Silloin ovi aukeni, ja raaka, karkea ääni huusi ulos: ”Onko täällä ketään?” Herra Jumala! se oli vanhus. Iso-isä. Hän, joka oli ajanut voudin pakoon. Nyt Gunhild sen käsitti. Hän, joka oli voudin karkoittanut, karkoittaisi myöskin voudin tyttären. Bård ei tahtonut tulla hänen luokseen, hän oli kavala ja pelkuri, halusi vaan päästä hänestä. Bård halusi päästä hänestä. Gunhild veti henkeä. Hän kävi merkillisen tyhjäksi. Purot alkoivat kohista ja kuohua ylhäällä harjulla. ”Olisin tahtonut ... puhutella Bårdia”, hän sanoi. ”Bård lähetti minut sijastaan. Mahtaa arvella, että noidan nuolet eivät minuun pysty. Olisiko sinulla jotain sanottavaa?” Gunhild ei oikein tajunnut. Noidan nuolet? Vihdoin hän tointui ja sammalti: ”Sano, että minä tahtoisin puhutella häntä – viimeisen kerran”. ”Vai niin? Tahtoisit ottaa häneltä jäähyväisiä? Se on tarpeetonta. Voin sanoa häneltä terveisiä, ett’ei hän enää jouda hurjastelemaan voudintyttärien ja noitien kanssa, kun täytyy häitä laittaa”. Nyt Gunhild murtui. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja riensi pois. Nyt hän sen tiesi. Nyt hän sen ymmärsi. Täällä ei ollut hänellä mitään tekemistä. Pois hänen täytyi paeta, pois... Ei hän tiennyt kuinka astui, minne meni. Polku oli kivinen ja kapea; hän kompastui usein, ei kaatunut kumminkaan; enemmän hän kulki lentäen kuin käyden. Tiheätä metsää oli ympärillä; paisuneet purot tulivat kohisten ja kuohuen mäkiä alas ja sulkivat usein tien; mutta Gunhild ei välittänyt tiestä, eikä suunnasta; yhden tekevää nyt oli kaikki. Hänellä ei ollut paikkaa, mihin mennä. Pois hän vaan tahtoi, kauas, kauas pois. Hiki valui alas kalpeita poskia pitkin ja kostea kevät-tuuli hiveli viileästi hänen otsaansa. Viimein kuu nousi ja taivas selkeni. Nyt oli valoisata, mutta kylmää ja kalpeata. Mihin ikänä hän katsoi, seisoi ylhäällä korkeudessa jok’ainoassa rotkossa kummituksia, jotka viittailivat ja liehuttelivat hänelle ja purojen suhinaa kuului ylt’ympäri, laulun tapaista kohinaa se oli ... mutta ei hän pelännyt. Tuolla oli kirkko, tuo vanha, ruskea kirkko, vino ja ruma kuin lato. Hänelle juohtui samassa mieleen koko entinen onni ja ilo, joka nyt oli mennyt. Hänelle juohtui mieleen tuo ensimmäinen sunnuntai vuosi takaperin ja ne monet hauskat hetket senjälkeen. Rintaan koski niin kipeästi ja kovasti, että hän heittäytyi maahan itkemään. Rajatonta ja valtavaa itkua se oli; mutta ei sitä kauvan kestänyt. Gunhild ei vielä ollut murtunut. Hänen nuori, vapaa luontonsa alkoi tointua jälleen. Ajatuksia hänessä heräsi, suuttuneita, kylmiä ajatuksia; ne tukehuttivat itkun, tekivät mielen raikkaaksi ja pään selväksi. Minkätähden hän nyt makasi tässä yksinään ja turvatonna, hyljättynä kaikilta, hän, joka oli ollut niin nuori ja niin iloinen? Täällä hän juuri vuosi takaperin käyskenteli ylpeänä ja onnellisena luullen kaikki voittaneensa. Oli juuri kuin uusi ihminen: rakasti kaikkea, eikä hänessä ollut mitään pahaa. Häntä kohtaan, jonka oli valinnut, hän oli rehellinen kuin kulta; kaikesta sydämestään oli hän Bårdia rakastanut, eikä hänen suhteensa mitään säästänyt. Elämänsä olisi hän tahtonut antaa Bårdille palkaksi siitä kuin häntä rakasti ja teki hänet niin iloiseksi. Mitähän väärää siinä oli? Saattoiko se olla niin suuri synti, että tuo vanha, ilkeä ukko siellä kotona sentähden voi häntä ajaa pois mieron tielle? Kunpa vaan olisi ollut herra Jörgen, ei ukko olisi sanaakaan sanonut ... mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen. Ei, yhtä hyvä hän ei ollut. Vouti oli oikeassa, talonpoika oli talonpoika, oli hän sitten muutoin minkälainen tahansa. Kun hän kerran oli niin alas antanut itsensä, että semmoista rakasti, sai hän myös itse kestää seuraukset. Nyt hän ymmärsi kaikki. Bård ei koskaan ollut häntä rakastanut. Semmoiset ihmiset eivät voineetkaan rakastaa. Hän oli vaan huvitellut, tehnyt pilkkaa hänestä mutta oikeastaan ajatellut Signeä. Oi semmoista häpeätä, semmoista jumalatonta ivaa! Kuinka ilkeästi häntä oli petetty, kuinka syntisesti Bård oli hänen nuoruuttaan ja rehellistä rakkauttaan väärinkäyttänyt. Hänessä heräsi viha, joka oli kauhea. Hän antoi Bårdille semmoisia soimanimiä, jotka olivat niin rumia, ett’ei hän itsekään tiennyt, mistä ne hänen suuhunsa tulivat. Hän kirosi häntä, toivoi hänelle kaikkea pahaa ja rukoili, että Signe kerran tulisi yhtä onnettomaksi kuin hän nyt oli. Gunhild nousi semmoiseen kiukkuun, että säkenöitsi. Liian suurta se oli, jonka hän oli kadottanut, liian kurjaa se, mikä häntä odotti. Kaipaus pani sydämen sulamaan surusta, koston himo taas palamaan tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki ja sitten ajanut häntä metsään; heille oli yhdentekevää jos hän putosi koskeen tai syvyyteen. Oi kunpa hän vaan olisi mies, että voisi kostaa! Kunpahan vaan löytäisi vuorenrotkon, jossa kokoisi raivoisia miehiä ympärilleen ja sitten jonakuna pimeänä yönä ryntäisi ulos, polttaisi ja hävittäisi koko seudun! Kostaa hänen täytyi. Suotta eivät he häntä metsänpedoksi tehneet. Hänkö antaisi nuoren elämänsä hukkaan mennä, hänkö nöyrtyisi ja pitäisi kaikki hyvänänsä ... ei. Hän tahtoi nauttia raikasta nuoruuttaan. Ja ell’ei saanut tehdä sitä, niinkuin oli ajatellut, keksisi hän toisen tavan ja paremman! Nyt hän oli vapaa; ei tarvinnut pelätä ketään, eikä välittää kenestäkään; saisivat nähdä, ett’ei hän ollut nöyrtynyt, eikä heidän tähtensä elämästä luopunut, ja niin totta kuin Jumala oli taivaassa, he saisivat katua tekojaan. Viimeisenä hetkenään saisivat vielä kitua hänen tähtensä ja tuomiopäivänäkin heitä edesvastaukseen vaadittaisiin. Gunhild nousi ylös kuutamossa, kuin nuori jalopeura, lujana, komeana ja hirvittävän ihanana; pudisti harjaansa, pudisti itsensä irti kaikesta, jota hän tähän asti oli arvossa pitänyt. Hän puristi kädet rintaansa vasten ja vannoi, että hän siitä hetkestä asti eläisi raivosti, niin raivosti että he kalpenisivat sitä kuullessaan ja katuisivat niin että järkensä menettäisivät, niinkuin hän oli tänä iltana vähällä menettää omansa. Hän ei välittäisi mistään enemmän kuin hekään olivat välittäneet hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti hän eläisi, koska kerran olivat häneltä kunnian ja kaiken hyvän vieneet: ja viimein hän tulisi kotiin taaskin rikkaana ja ylpeänä – kuin kuningatar, maailman komeimman miehen puolisona. Hän koetti rukoilla Jumalalta apua, vaan ei voinut, muisti ajoissa, että tänlaisissa tapauksissa tuli kääntyä paholaisen puoleen. Juuri niin! paholaisen puoleen. Hän nauroi kuin meren haltiatar. Kaiku antoi tunturien välistä surullisen vastauksen. Paholainen häntä auttaisi. Hän siihen olisi mies. Olipa hänen äitinsäkin ollut noita. Ja häntä itseään he myöskin noitana pitivät. Ha, ha! Paholainen oli juuri sopiva. Hän, siellä kotona ja hän, Bård parka, – Bård saisi syyn kantaa, saisi vastata siitä tuomiopäivänä, hän oli sen ansainnut! – Oliko hän järjeltään? Yhden tekevä; liian viisas hän sittenkin olisi heille, siellä kotona. Sitä eivät varmaankaan olleet ajatelleet; luulivat kai, että hän hyppäisi koskeen, taikka menisi kerjuulle, tai rupeisi ruokansa edestä palvelemaan kunniallisissa ihmisissä ... kyllä, uskokoot vaan sitä! He saisivat nähdä, ett’ei hän suotta ollut rouva Margretan tytär. Taas tunsi hän tuon kummallisen levottoman liikkeen vyönsä alla. Ja koko hänen raivokas vihansa kääntyi sitä viatonta kohtaan, jonka hänen itsensä piti synnyttämän. Bårdin lapsi! Kaikkien hänen kärsimyksiensä alku ja juuri. Hänen tuli nyt mieleensä sadut tuosta miehestä, jota paholainen auttoi ja joka hänelle siitä antoi palkaksi vielä syntymättömän lapsen. Raivoava, julma ajatus hänessä heräsi. Niin hän tekisi! Bårdin lapsen hän möisi. Sillä tavalla hän kostaisi! Lapselle oli yhdentekevä. Hän oli kumminkin aviottomasta yhteydestä, eikä missään tapauksessa pääsisi taivaan valtakuntaan... Gunhild otti neulan rinnastaan, pisti sillä pikku sormeaan, otti virsikirjansa esille ja repäisi irti tuon valkoisen lehden alusta, jossa hänen nimensä oli ja vuosiluku, jolloin hän tähän syntiseen maailmaan tuli ... hän värisi, veti suutansa hymyyn ja istahti; otti hienon korren ja töhri pitkillä, epäselvillä kirjaimilla: ”Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, kun hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, jos minua autat tahtoni perille. : Gunhild Nielsentytär”. Hän ei enää mitään ajatellut, hän nauroi, nauroi vaan; juoksi kirkon luokse, kääri lipun kokoon ja pisti sen oven alle. Nyt se oli tehty, hän oli saanut kostetuksi. Kuinka se Bårdia masentaisi, kun siitä kuulisi. Kuinka hän kärsisi ja kiusaantuisi! Gunhildista hän ei lukua pitäisi, mutta omasta lapsestaan –! Hurjat ajatukset liehuivat ja lensivät hänen päässään, hän oli sairas; tukahutettuja naurun purskauksia hän kuuli ja kummallisia huutoja ylt’ympäri mäkien harjanteilta; kuolleet astuivat haudoistaan pitkissä lakanoissa, viittasivat ja liehuttelivat hänelle, mumisten lihattomilla leukapielillään; Gunhild ryntäsi pois hillitsemättömässä juoksussa, levähtämättä hän riensi eteenpäin kivien ja kantojen ylitse, kuin henkensä edestä, ja kummitukset seurasivat häntä kintereillä, valkeana joukkiona, liehuttaen ja vilkkuen... [[Luokka:Kyläkertomuksia]] 3290 5553 2006-09-07T15:02:49Z Nysalor 5 II. luku {{Otsikko |edellinen=[[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty: I. luku|Paholaiselle myöty: I. luku]] |seuraava=[[Kyläkertomuksia]] |otsikko=II. luku |alaotsikko=[[Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty|Paholaiselle myöty]] |tekijä=Arne Garborg |huomiot= }} Bård Bårdinpoika oli tuon pienen raukan nimi, joka jo ennen syntymistään paholaiselle myötiin ja Gunhild itse sen nimen pojalle antoi. Hänellä oli omat ajatuksensa siitä asiasta. Bård Bårdinpoika kasvoi kaupungin syrjässä, ei ollut hänellä isää, eikä äitiä. Eräs eukko, jota sanottiin Judith-äidiksi, häntä kasvatti ja poika sanoi häntä äidiksi muiden mukaan. ”Mutta en minä sinun ''oikea'' äitisi ole, pikku veijari”, sanoi Judith usein pojalle, joka siitä alkoi tuumia, mikä eroitus oli oikean ja väärän äidin välillä, – ”oikea äitisi on toista laatua”, lisäsi Judith-äiti, ”sillä kaikkina aikoina on ollut eroa parempain ihmisten ja roistokansan välillä, näetkös. Äitisi ei ollut tällainen vanha, ruma akka kuin minä ja muut; hän on kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid, mutta ihanampi paljon, voisi muotonsa puolesta olla vaikka prinsessa; mutta nyt, näetkös, hän loistaa tuolla avarassa maailmassa, ja löytää sieltä kenties jonkun prinssin ja sitten sinäkin tulet prinssiksi, pikku veijari! ymmärrätkös? Mitä?” – Ei, pikku veijari ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän ajatteli sitä paljon ja aina enemmän, mitä suuremmaksi hän kasvoi. Judith-äiti oli kuudennellakymmentä, paksu ja pyöreä kuin heinäsuova; leveät, lihavat kasvot hänellä oli ja pienet, harmaat, siiristävät silmät, jotka enimmiten olivat naurussa, mutta toisinaan myöskin vihassa, toisinaan taas sillä välin, ett’ei oikein tiennyt, oliko eukko hyvällä, vai pahalla tuulella. Hän oli viisas ja taitava, aina omaa etuaan katsova, mutta kuitenkin perin pohjin hyvä sydäminen ja suopea, eikä koskaan tehnyt vääryyttä tahallaan yhdellekään ihmiselle, ei puolen roposenkaan vertaa. Hän oli ollut naimisessa, vaan lapsia hänellä ei ollut; nyt hän eli, niinkuin sattui. Hän harjoitti lääkärin temppuja, antoi apua kolotukseen ja tautiin, sekä onnettomaan rakkauteen, ennusti kortista ja kahvista, ymmärsi eläinten vammoja, ja kätilön toimessa hän oli erinomainen. Ingrid, hänen sisarensatytär, auttoi häntä talouden toimissa ja hän se enimmäkseen Bårdiakin hoiti. Ingrid oli pieni, reipas tytön hempukka, noin 16–17 vuoden vanha, iloinen, hyväluontoinen ja jotenkin sievännäköinen. Bård viihtyi hyvin hänen luonaan, mutta hauskempaa hänestä kumminkin oli silloin, kuin vanhus itse oli kotosalla. Ell’ei häntä ollut, tuntui Bårdista, juuri kuin olisi joku seinä huoneesta poissa. Ja silloin tuli Ingridin luokse usein eräs poika, jolla oli niin paljon hänelle puhumista, ett’ei Ingrid milloinkaan joutunut katsomaan lasta niinkuin olisi pitänyt. Hän antoi Bårdin hoitaa itseään, keräili hänelle leikkikaluja, eikä välittänyt sitten mistään muusta koko maailmassa paitsi tuosta vieraasta pojasta. Mutta Bård ei useinkaan ottanut viihtyäkseen, vaan alkoi huutaa, jolloin Ingrid suuttui ja löi. Ell’ei siitä apua tullut, otti tuo vieras poika paksun kangen ja peloitteli häntä sillä. Bård tuohon vähitellen tottui. Hän makasi välistä tuntikausia lattialla ja leikitteli milloin milläkin kalulla, mutta katsoi tuon tuostakin kummeksien ja äreänä noita molempia, joilla näytti olevan niin paljon puhuttavaa toisilleen. Nämä olivat ensimmäisiä kokemuksia, jotka Bårdin mieleen painuivat. Mutta erilaisia havaintoja hän vanhuksestakin teki. Kotona ollessaan, kun oli hetken lepoaikaa, otti hän usein kaapistaan pullon, istui mukavaan asemaan pöydän luona, kaatoi lasiin ja joi – ”se helpotti rintaa”, sanoi hän –; ja silloin hän aina tuli hyvälle tuulelle. Puheli ja nauroi, kertoi satuja ja vehkeili Bårdin kanssa, jonka mielestä luo kaikki oli hyvin hauskaa. Mutta eipä aikaakaan, ennenkuin hän jo antoi pojalle pisaran putelista. ”Juo veijari, niin vahvistut!” sanoi hän. Bård joi, mutta irvisteli pahasti; Judith-äiti nauroi. Ja kun Bård ymmärsi, että hän tuolla miehuuttaan näyttäisi, joi hän uudelleen, vaikka kirvelikin kaulassa ja viimein hän niin mieltyi puteliin, että rukoili äidiltä viinaa, niinkuin muut lapset sokuria rukoilevat. Judith-äiti nauroi ja ihmetteli pojan viisautta. Ja useimmiten hän sai mitä pyysi. Mutta kerran oli hän kapuillut ylös ja itse löytänyt putelin ja silloin hän otti siitä niin paljon, että tuli kipeäksi. Sen päivän jälkeen ei putelia pitkään aikaan näkynyt; mutta tämäkin oli niitä seikkoja, jotka tarttuivat pojan mieleen. ---- Neljän vuoden vanhasta hän kontturoitteli kadulla talon ulkopuolella. Ensimmäinen tuttu, jonka hän siellä sai, oli eräs koira. Mutta se oli kotoisin naapuritalosta, noin kiven heiton päässä ja niin Bård tutustui lapsiin siellä ja sitten heidän tovereihinsa, joten heitä vihdoin oli koko liuta. Heidän parissaan sai Bård lopullisen kasvatuksensa. Kaikki ne olivat köyhän väen lapsia. Muutamat olivat vanhempia, 7–8 vuoden ikäisiä; ja ne heitä johtivat. Ja sitten he liittyivät toisiinsa suurissa joukoissa sen mukaan kuin kykenivät. Purjehtivat vesiropakossa, juoksivat hevosilla pitkin katua, laittoivat pitoja, joissa virvoituksina tarjottiin laudan palaisia, hiekkaa ja savivoita, tai muuta semmoista, kauppaa he kävivät ja paljon muutakin he samaan tapaan leikkivät. Kun Bård kasvoi suuremmaksi, oli hän etevin kaikissa näissä kujeissa. Hän matki Judith-äitiä, näytti, kuinka hän ennusti kahvissa ja kuinka hän joi; ja heti ne kaikki alkoivat ryypiskellä, tulivat humalaan ja elämöivät kauheasti. Viimein Bård alkoi matkia sitä poikaa, jota hän oli nähnyt Ingridin luona, kun Judith-äiti oli ulkona. Ja kohta jakautui koko lapsiliuta pariksi ja leikki kosioimista. Se oli varsin hauskaa. Kun ihmisiä meni ohitse, täytyi heidän pysähtyä katselemaan; he nauroivat ja silloin oli lapsista yhä hauskempaa. Vanha Judithkin nauroi sitä nähdessään ja sitten hän alituisesti pilkkasi Bårdia näistä asioista. Mutta kun Ingrid huomasi heidän leikkinsä, lensi veri hänelle poskipäihin. Vuodet menivät ja Bård kasvoi. Hän oli kookas, väkevä ja kaunis, mutta väliäpitämätön ja rohkea; teki aina, niinkuin tahtoi. Tappeluja syntyi, mutta hän piti hyvästi puoliaan ja sai sitä paitsi melkein aina apua, ell’ei muilta, niin tyttöhempukoilta kumminkin ja viimein huomasivat useimmat parhaaksi pysyä ystävyydessä prinssin kanssa. Hän oli suuren katurakkijoukon päällikkönä ja nyt harjoitettiin ilkitöitä ja tuhansia vehkeitä ympäri kaupunkia. Tappelu kuitenkin oli ensimmäisiä huvia. He kävivät suorastaan sotaa. Keräytyivät suuriin ryhmiin, sen mukaan kun olivat joko pohjois- tai eteläosasta kaupunkia ja kävivät säännöllisiin otteluihin. Bård, tahi ”prinssi”, ”katuprinssi”, niinkuin häntä kutsuttiin, oli ”pohjoisjoukon”, päällikkönä ja rajumpi hän oli muita. Kerran ja toiste tuli hän iltasella kotiin niin verisenä ja märkänä, että oli kamalaa nähdä. Näin Bård Bårdinpojan kasvatusta jatkettiin. Judith-äiti, joka vuosien kuluessa tuli yhä paksummaksi ja tuimemmaksi, piti kyllä poikaa hyvänä, mutta jankutti ja riiteli yhtenään hänen tänlaisesta elämästään ja viimein hän vaati poikaa menemään matkoihinsa, kernaimmin merille, sillä sinne juuri tuollaiset rasavillit olivat omiansa. Bård ei siitä suuresti lukua pitänyt; hänellä oli hauskaa kotona ja niin hän antoi vanhuksen jankuttaa. Ja välistä hän puhui jotain siitä, ett’ei hän ilmaiseksi ollut Judith-äidin luona ja parasta siis, että hän pitäisi suunsa kiini niin kauan kuin Bårdkin vaikeni. Sen hän oli kuullut kaupungilla. Ja joka kerran kun hän siitä mainitsi, vaikeni Judith-äiti. Niin Bård kävi julkeaksi häntä, samoin kuin muitakin ihmisiä kohtaan. Ainoa, mikä Bårdin mieltä veti näistä vallattomuuksista, oli muisto ”oikeasta äidistä”. Judith oli hänestä kertonut niin paljon outoa, että Bård sai kummallisia ajatuksia päähänsä. Hän luuli häntä prinsessaksi tai kuningattareksi, jonka luona varmaan olisi ihanata olla. Kun hän oli noin 14 vuotias, saivat nämä ajatukset yhä enemmän valtaa ja hän alkoi kysellä äitiään ja ihmetellä, miks’ei hän niinkuin muutkin pojat saanut olla hänen luonaan. Judith-äiti ei siihen mitään vastannut. Mutta kerran oli Bård saanut hänet niin raivoisaan vihaan, ett’ei hän voinut itseään hallita ja silloin se tuli ilmi. ”Sinä täällä luulet itseäsi paremmaksi muita”, hän sanoi, ”pyh! aviottomasta liitosta syntynyt, semmoinen –!” Siitä päivästä alkaen Bård sai itsestään pienempiä ajatuksia kuin ennen. Tuntui juuri kuin olisi hän tullut huonoon maineesen, hän pelkäsi ihmisten näkevän asian oikean laidan. Hän liikkui nyt vähemmän ulkona, muuttui ilkeämmäksi tovereilleen ja epäili heitä. Mutta kuta pienemmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän hän koetti näyttää, että hän kumminkin oli mies. Ulkona ollessaan ei hän enää huolinut tapella pienten poikien kanssa, vaan ainoastaan täysi-ikäisten. Ja sattui, että tuo 14 vuotias poika löi kumoon 17–18 vuotiaita. Itse hän oli kooltaan kuin 16 vuotias ja väkeväksi häntä mainittiin. Ja kun hän kerran osasi tapella kuin mies, saattoi hän olla miehen vertainen muussakin ja niinpä sattui, että hän useasti tuli humalassa kotiin. Sitten Judith-äiti sai eräänä päivänä kuulla pojan olevan kihloissa. Se oli eräs niistä tytöistä, joita hän ennen pienenä poikana oli leikissä kihlannut; nyt hän siitä teki täyttä totta, sillä se tuntui niin miehekkäältä, kuin hänellä oli oma tyttönsä. Judith-äiti ei enää nauranut. Hän olisi tahtonut repiä palaisiksi tuon pitkän tyttöhuitukan, jos vaan olisi voinut. Mutta kun ei hän saanut kepillään pieksää, käytti hän suutansa sitä enemmän. Bård sai kuulla niin paljon pahaa ja rumaa, että hän siihen vihdoin kyllästyi. Ja kahta hullummasti kävi, kun hän eräänä iltana miesten tapaan aikoi mennä morsiantaan tervehtimään. Hän tuli vetelehtien lakki kallellaan ja puteli taskussa puolillaan, sillä nyt hän oli miestä olevinaan. Mutta tytön isä, joka oli kunnon työmies, sai hänet kynsiinsä ja antoi sellaista pöllyä ja läksyä ettei Bård vielä eläessään moista tavannut. Siinä hän kuuli nimensä ja minä miehenä häntä siivojen ihmisten seassa pidettiin. Pahimmat solvaukset hänelle viskattiin vasten silmiä, ja ilkeältä tuo tuntui, ”ruteleeksi” kun sanottiin, ”riekaleprinssiksi”, ”katurentuksi”, joka eli toisten rahoilla eikä kelvannut mihinkään, paitse pahantekoon ja narriksi ja koko kaupungin pilkaksi. Sinä iltana Bård heltyi. Häpeissään hän puikahti pois kotiin ja unhotti sekä tytön että miehekkyyden. Nyt teki jo mieli pois. Tuommoista ei hän voinut kestää. Merille täytyi hänen päästä ja kun opin oli käynyt, menisi hän äitinsä luokse, saisi rahoja, ostaisi laivan ja tulisi takaisin oikein mahtimiehenä, ja silloin tuo työmiehen retkale katuisi, että oli laittanut ”prinssin” vihamiehekseen. Seuraavana päivänä hän pysyi kotosalla. Ja kuukauden perästä hän läksi laivaan, joka purjehti Englantiin. Jos kuka, niin Judith-äiti nyt iloitsi. Toinen oli, joka ei iloinnut, ja se oli ”hänen tyttönsä”. Raukka istui kamarissa ja itki ja hieroi silmiään siksi kuin turposivat. Hän rakasti Bårdia niin paljon kuin 16 vuotias katutyttö rakastaa voi; mutta nyt Bård matkusti pois, ja paljon saattoi ajat muuttua ennenkuin hän takaisin tuli! Ja totta puhuen, ei hän oikeastaan voinut Bårdiin sen vertaa luottaa, että olisi saattanut ruveta häntä odottamaan. Per Lauritsen ja Jöns Nilssen tulisivat häntä kosimaan ja sen hän tunsi luissaan, ettei hän heitä kauan vastustaa voisi. Mutta ne eivät kumpikaan olleet likimain niin kauniita kuin Bård. Sitä tyttö itki, ja itki kuin rahan edestä. ---- Judith-äiti ei Bårdille sanonut, missä hänen äitinsä oli. Sillä hän ei sitä tiennyt. Oikeastaan hän ei Gunhildista tiennyt sen enempää, kun että hän eräänä iltana oli etsinyt kortteeria – merimies Erik oli neuvonut häntä tänne, sanoi hän – ja sitten hän oli antanut Judith’ille rahoja pojan kasvatukseen. Itse hän tahtoi mennä ”ulos maailmaan” oli hän sanonut ja kun Judith kysyi, eikö tuntunut vähän kolkolta lähteä niin pitkälle matkalle, nuorena ja yksinäisenä, oli hän siihen vaan nauranut ja päättänyt kyllä toimeen tulevansa. Sillä vanha Erik oli luotettava kauppias, jatkoi hän. Sen jälkeen ei Judith ollut mitään Gunhildista kuullut. Mutta kotiin, Nils Pedersenille yhtenään kerrottiin juttuja, jotka äkkiä muuttivat voudin hiukset harmaiksi. Sanottiin, että Gunhild oli mennyt Tanskaan ja elänyt siellä hyvin huonosti. Oli mennyt komeljantti-seuraan, tiesivät he jutella, näytellyt semmoisten ihmisten kanssa teaatteria ja ollut paras joukossa. Paljon hänestä olivat pitäneet, varsinkin nuoret herrat jotka vähemmän välittivät rahoista kuin ilosta ja joiden maine ei ollut parasta laatua. Kuinka paljon näissä puheissa perää oli, sitä ei varmasti voinut tietää; mutta vouti, joka tunsi suvun, saattoi kyllä ajatella, että tytölle voisi pistää yhtä ja toista päähän. Kun hän muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, päättivät kaikki yleisesti, että suru tytön tähden oli murtanut tuon vahvan miehen. ---- Kolme kokonaista vuotta sen jälkeen kuin Bård oli matkustanut pois tuli eräänä päivänä Judith-äidin luokse vieras, kalpea, komea nainen, jota tämä ei tuntenut, mutta joka oli Gunhild. Hän oli tavattomasti muuttunut. Oli suurempi ja uhkeampi, mutta samalla ikäänkuin rauennut; kasvot olivat harmaan kalpeat, otsaan ja suun ympärille oli uurtautunut hienoja ryppyjä, jotka melkein tekivät hänen vanhan näköiseksi. Mutta silmät olivat tuikeat ja kovat ja kun hän ne äkkiä loi ylös, näkyi niissä sairautta. Hänen koko olennossaan ilmestyi kauheata levottomuutta; harvoin hän istui kauan yhdessä kohden, ennenkuin syöksähti äkkiä ylös ja alkoi kävellä hermostuneilla, pikaisilla askeleilla, kunnes taas säpsähti, pysähtyi, meni istumaan ja katseli ympärilleen epäilevin, säikähtynein silmin. Judith-äiti ajatteli itsekseen: nyt hän on saanut kylläkseen tästä maailmasta. Poikaansa hän etsi. Kun kuuli hänen matkustaneen pois, joutui hän aivan epäilyksen valtaan; mutta Judith tiesi kertoa, että hän oli saanut terveisiä Bårdilta ja että hän pian tulisi kotiin. Se auttoi, Gunhild kyseli kaikenlaista Bårdista ja tahtoi erittäinkin tietää minkälaiseksi hän oli kehkeytynyt. Judith vastasi, että hän oli semmoinen kuin useammat muutkin sillä iällä, aina kuitenkin hiukan vilkkaampi; sillä siinä pojassa oli tulta, sanoi hän. Gunhild huokasi syvään ja kun hän kuuli, että Bård myöskin oli kauniimpi ja pulskempi muita, huokasi hän vieläkin syvempään. Hän antoi Judith-äidille rahaa ja pyysi häntä lähettämään sanaa, niin pian kuin Bårdista jotain kuulisi; hän asuisi siellä ja siellä. Sitten hän läksi, mutta palasi vielä kyselemään kaikenmoista, meni sitten todenteolla pois, mutta tuli iltapuoleen uudelleen takaisin. Ja silloin hän oli vieläkin tuskaisempi ja näytti yhä sairaammalta. Judith-äiti ajatteli itsekseen, hän on saanut ''enemmän'' kuin kylläkseen tästä maailmasta. Hienosti hän oli puettu ja paljon hänellä näytti olevan rahoja. Hän oli ollut naimisessa rikkaan aatelismiehen kanssa, sanoi hän; mutta mies oli kuollut ja yksin hän oli jäänyt taaskin. Josko hänen oli käynyt hyvin? – Vieläkö mitä! ”Hyvin?” hän hymyili hienosti ja kärsien, juuri kuin tuo ajatus olisi ollut hänelle varsin vieras. Mutta olihan hän ollut rikas? Eikä suinkaan hän minkäänlaista puutetta ollut kokenut, vaan saanut kaikki, mitä tahtoi? – Tietysti... Tuo kärsivä hymy tuli takaisin. ”Hän oli rehellinen kauppias.” – ”Kuka?” – ”Vanha Erik, tiedämmä.” Judith alkoi ajatella, ettei tuo hieno rouva ollut täydessä järjessään. ---- Päivä tuli, toinen meni; Gunhild kävi kuulustelemassa poikaansa yhtä usein kuin aurinko taivaalla nousi. Ja niin levottomasti hän kyseli ja semmoisella enenevällä tuskalla, että olisi luullut hänen kuolintautiaan sairastavan ja odottavan lastaan saadakseen sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset. Tämän kautta hän pian tuli kaupungissa tunnetuksi; häntä sanottiin ”prinssin äidiksi” eikä tiedetty, pitääkö hänelle itkeä vai nauraa. Mutta kaikki kummeksivat, kuinka tuolla katurentulla saattoi olla noin komea äiti, ja kuinka hän nyt oli noin tuskassa pojastaan, vaikkei hänestä tähän saakka ollut vähääkään välittänyt, ja pian oli kaupungissa tuosta hienosta rouvasta keksitty juttu, tai oikeammin monta juttua, jotka kasvoivat ja lisääntyivät tavan takaa. Gunhild ei siitä tiennyt mitään; joka päivä hän kulki tavallista kulkuaan Judith-äidin luona, kysyi poikaansa, sai kuulla hänestä jotain Judith-äidiltä ja sitten hän palasi taas kotiinsa ajattelemaan poikaansa ja hirmuista syntiään. Mutta öisin hän uneksi tuosta vanhasta kirkosta ja paperilehdestä, jossa verinen kirjoitus oli. – Seitsemäntoista pitkää vuotta hän oli koettanut kaikin tavoin tukehuttaa nuo häijyt muistot ja unhottaa poikansa ynnä rikoksensa ja itsensä. Kymmenkunta vuotta hän siinä onnistui, sillä hän tuli näkemään niin paljon uutta ja hänellä oli luja tahto ... kymmenen vuotta meni, menipä kaksikintoista; ei hän itsekään ymmärtänyt kuinka ihminen niin saattoi elää ilman ajatusta; mutta kolmannellatoista vuodella tuo uusi elämä alkoi tuntua vanhalle ja neljännellätoista hän siihen ikävystyi; viidennellätoista hän kamppaili muistojensa kuin patriarka enkelin kanssa – sillä niitä ''oli tarpeeton'' ajatella ... mutta kuudennellatoista muistot voittivat, ja siitä ajasta hänen ankara pelkonsa sairaudeksi muuttui. Hän antaantui yhä enemmän synkille ajatuksilleen, ja se jonka hän tähän saakka oli tavallaan unhottanut, – sillä lapsi oli Bårdin oma eikä hänen – se astui nyt valtavana esiin: että hänelläkin oli poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt olla suuren ja kauniin, jota hän voisi rakastaa ja ohjata oikealle tielle ja auttaa; jonka kautta hän tulisi nuoreksi jälleen. Kun hän tätä ajatteli saattoi hän itkeä kaipauksesta. Rakkautta hän enin tarvitsi, lapsen rakkautta; muuhun kaikkeen hän oli väsynyt, sillä hän oli huomannut sen petolliseksi ja tyhjäksi, onttoiseksi valheeksi; mutta lapsen rakkaus, lapsen hyvä, viaton rakkaus – siitä hän voisi antaa elämänsä. Minkälainen hän oli? minkälaisissa suhteissa hän eli? kuinka hän oli kasvatettu? Ja mitä hän ajatteli äidistään, joka näinä pitkinä vuosina... Näin hän mietiskeli, ja sitten tuli muisto, tuo verinen, kauhea muisto... Poika oli myyty. Ei hänellä ollut mitään oikeutta häneen; hän oli antanut sen ''toiselle''. Paholaiselle hän oli poikansa luovuttanut ... ei hän uskaltanut poikansa näkyviinkään mennä. Tätä hän mietti pitkät ajat. Mutta eräänä päivänä huimaava ajatus iski hänelle päähän: mitä jos paholaista pikkuisen pettäisi. Antaisi itsensä sijaan, keksisi jonkun keinon. Paholaista kyllä sai pettää, ei se voinut syntiä olla. Tosin ''hän'' puolestaan oli tässä asiassa liiton täyttänyt; mutta olipa hän muuten –! Mitä jos olisi koettaa! – Tuo ajatus kiintyi hänen aivoihinsa, ikäänkuin salainen hulluus. Ha, ha, paholainen oli tuhma; moni oli häntä narrannut. Entä sitten, jos hän tulikin helvettiin, sinne hänen tiensä kumminkin vei. Ja mahtoipa sentään siellä tulessa ja liekissäkin tuntua suloiselta, kun tiesi pelastaneensa lapsen paholaisen kynsistä. Niin, niin! Sillä tavalla hän tekisi. Kotiin vaan ensin, kotiin, poikaa etsimään ja pelastamaan; joku pappi oli hänen saatava käsiinsä, sillä papin apua tarvittiin, ja sitten hän pelastaisi pojan. Kun hän vaan ennättäisi ajoissa! Ettei myöhästyisi! Hän meni laivaan, lähteäkseen ”kotiin”. Jos vaan kalvaava kaipaus ja vapiseva levottomuus olisi purjeita täyttänyt, pian matka silloin olisi joutunut. Mutta heillä oli huono tuuli ja välistä puhalsi se vastaan. Gunhild alkoi vihdoin ajatella, että paholainen itse tahtoi estää heitä perille joutumasta; hän ehkä tiesi hänen aikomuksensa, tiesi mitä hän tahtoi... Nyt hän oli perillä; mutta poika, jota hän niin sydämellisesti oli kaivannut, ja jota hän tahtoi pelastaa, poikaa ei näkynyt. Ajatukset, toinen toistaan hirmuisempi, risteilivät hänen päässään. Varsinkin alkoi häntä peloittaa, että paholaiselle oli annettu oikeus riistää omansa ennen aikaa siitä syystä, että hän, Gunhild, oli petosta ajatellut. ---- Kaupunkiin oli siihen aikaan tullut nuori pappi, johon kansalla oli suurta luottamusta. Hänen nimensä oli hra Olaus; kalpea, laiha mies hän oli, leukaa peitti ohkainen, punertava parta ja otsa oli kapea, mutta jäykkä. Sanottiin häntä monessa suhteessa vanhempia pappia ankarammaksi ja hirvittävän viisaaksi. Maalla hän sitä ennen oli ollut pappina ja siellä hän oli osoittanut tuntevansa yhtä hyvin ”mustan kirjan” kuin raamatunkin. Pappilassa oli kummitellut – siitä kerrottiin pitkiä juttuja: oviin koputeltiin ja ikkunoihin kahdentoista aikaan yöllä, portaissa ja käytävissä jyskittiin ja pidettiin melua –; mutta hän, pappi, oli kerrassa saanut kaikesta lopun. Ei mennyt puolta tuntia, ennenkuin hän jo oli manannut kaikki pirut syvälle maan alle. Hänestä paljon puhuttiin kaupungissa ja ihmiset katsoivat häneen suurella kunnioituksella, johon paljon pelkoakin sekoittui. Sen miehen luokse ajatteli Gunhild olevan parasta mennä. Ja hän läksi. Herra Olaus otti häntä vastaan suurella vakavuudella; näytti melkein tuntevan häntä jo edeltäpäin. ”Sinua varmaan synnit painavat?” sanoi hän. Gunhild peljästyi, hän ei ollut tuommoiseen puheesen tottunut; vihdoin hän vastasi tahtovansa ennemmin säästää synnit rippihetkeen; erästä toista asiaa hän nyt tuli papilta kysymään, jos saisi siihen luvan. Kyllä hän sai. Se oli nyt sitä, että jos ... pappi uskoi ... että ... niin, ei pappi saisi kummeksia, jos hän nyt kysyisi suoraan ... mutta kävisikö laatuun pettää ... paholaista? Kävikö laatuun ... ja oliko siinä mitään väärää? – ”En sitä itsepuolestani kysy”, jatkoi hän levottomasti liikkuen; ”mutta jos oikean vastauksen saisin, olisi siitä hyötyä sekä minulle että muille”. Pappi tuijotti häneen kauan ja ankarasti; hän loi silmänsä alas, eikä voinut istua levollisena. ”Josko se on oikein!” huudahti viimein pappi. ”Epäiletkö sinä jos se on oikein pettää perkelettä?” ”Kaikki meidän työmme”, pitkitti hän, ”ja kaikki hyvät toimet maailmassa tarkoittavat perkeleen pettämistä. Ne ne juuri ovat, joita me sanomme hyviksi töiksi. Perkeleellä on oikeus meihin kaikkiin; sillä synnin kautta olemme kaikki hänen vallassansa, hänen omansa sieluinemme ja ruumiinemme. Ei meillä ole mitään omaa; syntymisestä saakka olemme kokonaan hänelle omistetut. Perisynnin kautta on se tapahtunut ennenkuin vielä mitään tunsimme äitimme kohdussa ja sittemmin saa hän meidät vielä enemmän valtaansa omien syntisten sanojemme ja tekojemme kautta. Mutta koko meidän elämämme tarkoittaa, jos nimittäin se oikea on, että me häneltä tämän omaisuuden peijaisimme pois. Kaikki hyvät toimemme tähtäävät siihen, että me jumalan avulla hänen kynsistään pääsisimme, hänen syleilystään irtautuisimme. Sillä hän on itse jumalaton ryöväri ja valehtelija aina alusta saakka. Ja sinä vielä kysyt, onko se oikein?” ”Mutta jos joku olisi ''antanut'' itsensä hänelle – ''myönyt'' itsensä hänelle...” ”Se on yhdentekevä. Perkele on kaikissa töissään ryöväri ja rosvo ja sen hän itse ensiksi on vietellyt, joka niin pitkälle joutuu, että hänen valtaansa antauntuu. Mutta jos se käy laatuun? Niin, se on toinen asia.” ”Mutta voisihan se olla mahdollista –?” ”Riippuu asian haaroista.” ”Kun joku toinen antaisi itsensä hänen sijaansa, joka on myöty?” ”Sitten se täytyisi olla semmoinen, joka on niin puhdas ja hyvä, ettei perkeleellä ole häneen mitään oikeutta.” Gunhild kalpeni. Sitä hän ei ollut ajatellut. Hän tuli niin hämilleen, ettei puhunut enää sanaakaan, vaan nousi ja lähti tiehensä. Pappi jäi katsomaan hänen jälkeensä; hän pudisteli päätään ja ajatteli: sinussa asuu monenlaisia henkiä. Kun Gunhild samana päivänä tuli Judith-äidin luokse kalpeampana ja väsyneempänä kuin milloinkaan ennen, tapasi hän siellä vieraan merimiehen, joka näytti olevan kuin kotonaan. Gunhild säpsähti, mutta rauhoittui samassa; sillä tuo ei voinut olla Bård. Siksi hän Gunhildin mielestä oli liian ruma ja vanha, ainakin mahtoi hän olla 40 tienoissa. Ei, Bård se ei ollutkaan, vaan Hans Mikkelsen, Ingridin mies; mutta hän oli purjehtinut samassa jaalassa kuin Bård ja toi häneltä terveisiä. Terveisiä häneltä –! Nyt tuli Gunhildiin eloa. Hän juoksi Mikkelsenin luokse, joka vetääntyi taaksepäin. Gunhild siitä huolimatta häntä lähestyi, kysyi, rukoili sanoilla, silmillä ja ristiinpainetuilla, vapisevilla käsillään –: missä hän oli? milloin hän tulisi? voiko hän hyvin? miks’ei hän tullut heti? oliko hän sairas? oliko hänelle tapahtunut jotain? oliko hän vaarassa?... Hans Mikkelsen arveli, ettei rouvan laita ollut aivan oikein. ”Jos saan luvan puhua”, hän sanoi, ”niin kerron kaikki”. Gunhild ymmärsi miehen olevan oikeassa ja koetti hillitä itseään. ”Mutta yksi asia täytyy sinun kohta sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän kohta? ja miksei hän seurannut mukana?” Nyt nauroi Hans Mikkelsen. ”Parasta kun nyt maltat mieltäsi ja annat minun kertoa”, sanoi hän. ”Niin, mutta kiiruusti, kiiruusti”, rukoili Gunhild. Hän seisoi, kuin tulisilla hiilillä. ”No niin, Bård ei ollut varsin kaukana. Hän jäi naapurikaupunkiin siitä syystä että se veijari – hoh, ho! Sitä oli poikaa! Oikea hulivili – niin, sanalla sanoen, hän oli saanut kynsiinsä erään naisen, taikka paremmin pienen tyttöhempukan... No niin, kunnon ihminen hän yhtäkaikki kuuluu olevan ja kaikkien miesten mielitietto, sillä hän oli kaunis, oikein hirvittävän kaunis, mutta heikkarin ylpeä, äärettömästi ylpeä! oli antanut rukkaset joka ikiselle, ei antanut hyvää sanaa yhdellekään, eikä ystävällistä hymyä! ei, hiiden vietävä koko tyttö. Mutta muuten erinomainen. Moni potra poika oli häntä kosinut; sillä hän olisi kerrassaan ollut mainio, ell’ei vaan tuo ylpeys vaivannut. Hm! No, tuo hurja Bård häneen rakastui silmittömästi. Hänestä se juuri oli hyvä, että tyttö oli ylpeä, sillä hän oli kyllästynyt noihin tavallisiin – hm! Tämä hänen mielestään oli jotain uutta, mutta Herra sitä poloista armahtakoon, sillä pulaan hän nyt joutui. Ei hän ole tottunut rukkasia saamaan – voi Jumala sentään, kuinka monta hän on narrannut! – tytöt ne ovatkin häntä suosineet ikänsä ja aikansa ... ho, hoo, hän ei pannut enää arvoa naisille enemmän kuin vanhoille lapasille; tuskin olisi säikähtänyt itse Espanjan kuningatartakaan!... sillä sellaista poikaa ei joka päivä nähdäkään ... suuri ja reipas, harteva ja solakka vartaloinen, kasvot hienot, kuin tytöllä ja tukka kuin kuningas Absalonilla! Ja sitten hän vielä oli niin hauska! – hm! hauska ja raju, iloinen hyvällä säällä ja rumalla vielä iloisempi, raikas kuin lintu, vapaa ja rohkea, kuin merirosvo ... niin, paljon voisin kertoa siitä pojasta! – mutta se vaan on varmaa ja sitä kaikki sanovat, jotain hänestä tulee ja olla hän vaan kuningas, no siksi hän ei ole syntynyt, mutta amiraali hänestä varmaankin väännäksen, tai jotain muuta sellaista. Muutamat sanovat häntä lurjukseksi, mutta ne ovat semmoisia, joita hän on antanut selkään, tai joilta hän on morsiamet ottanut ... mutta, no niin! Tuosta tytöstähän piti minun kertoa. En ole vielä elämässäni niin kaunista nähnyt. Hän on juuri kuin Bårdille luotu ... ell’ei hän vaan olisi niin ylpeä. Hah! Mitähän ne tytönnypykät luulevat olevansa ilman meitä. Ei katsonut meihin päinkään. Pysyi aina kolmen askeleen päässä ... ja enin kaikista hän pelkäsi Bårdia. Poika koetti kaikin tavoin, mutta ei vaan saanut hyvää sanaakaan; tyttö oli kuin kivestä. Mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä tulisemmaksi Bård kävi ja viimein hän oli kuin järkensä menettänyt, ett’ei voinut enää ajatellakaan muuta kuin tuota tyttöä! niin, ja täydessä totuudessa tietysti. – Oikein se oli ilkeätä. Hän mutisi ja oli kiukkuinen ja äreä aivan kuin hammastautia poteva. Eräänä päivänä hän meni tytön luokse ja sanoi hänelle tuota kaikkea, hän vannoi ja kirosi, että nyt se oli hänen vakava aikomuksensa naida ja tuoda häntä kotiin, elääkseen hänen kanssaan nuhteettomasti ja kunniallisesti niinkuin hyvä aviomies, ja hän vannoi ja vakuutti siksi kuin tyttö häntä uskoi. Ja samassa hän oli kuin toinen ihminen. En ole vielä elämässäni moista nähnyt. Tulta ja hehkua oli tyttö kokonaan. Rakkautta ihan pikku sormeen saakka. Niin hurjasti hän oli Bårdiin rakastunut, ett’ei voinut olla hänestä erillään ainoatakaan päivää! Semmoisia ne ovat nuo kopeat naiset ... pahempia vielä kuin muut ... tyyneessä vedessä suurimmat kalat kutevat. – Mutta hyvä tyttö hän muuten oli, rehellinen kuin kulta ja uskollinen kuin suuri ankkuri; Bård tuli aivan raivoonsa. Patahulluksi tykkänään. Niin hän oli mielissään että koko jaalan väestö hänelle nauroi; kohtuus kaikessa. Eräänä iltana hän pieksi mäsäksi kolme miestä siitä vaan että olivat sanoneet tytöstä jonkun sanan joka ei ollut hänelle mieleen, pieksi siksi kuin matelehtivat maassa. Hah, se oli ilkeätä. En tuntenut enää koko poikaa. Ja sitten hänen piti päästä naimiseen heti paikalla. Yks, kaks, kolme! Ei auttanut mikään. Tyttö oli jäykkä nainen ... vaikka vaan köyhän lesken tytär; isä oli ennen maailmassa ollut merimiehenä, sanotaan ja jäyhä riiviö... Mutta Annakaan ei tahtonut erota Bårdista. Sitten saimme tuulta ja purjehdimme, mutta hän jäi jälkeen ... sai tietysti laivurilta luvan. Ja minulle hän sanoi tulevansa Jens Villumsenin kanssa kotiin naineena miehenä ja antavansa perhanan kaikille naisille sekä täällä että muualla maailmassa. Niin, saatte häntä nyt sitten odottaa kuukauden tai kahden perästä, riippuu tietysti ilmasta; onhan tuo tähän aikaan ollut hyvän puoleista; mutta näyttää kuin tahtoisi tuuli kääntyä taaskin.” Hans Mikkelsen käveli lattialla edes takaisin nauraen ja jutellen; Judith-äiti istui tyytyväisenä mukavuudessaan, Gunhildille oli jokainoa sana kuin pisto sydämeen. Semmoinen poika hänellä oli, kaunis, onnellinen ja toivorikas; – ja hänkö nyt turmioon menisi elämänsä parhaassa kukoistuksessa! Ehk’ei hän ennättäisi kotiinkaan, ennenkuin paholainen hänet valloittaisi ja näyttäisi hänelle kirjeen tuolla verisellä kirjoituksella... Gunhild istui tuijottavin silmin ja oli niin kamalan näköinen, että Hans Mikkelsen alkoi häntä peljätä ja meni tiehensä. Tuommoisista sairaista naisista minä en pidä, hän puhui itsekseen, mutta ajatteli samalla, että hän kenties oli puhunut enemmän kuin olisi pitänyt. Gunhild meni vielä uudestaan papin luokse. Poika täytyi pelastaa. Papin tuli keksiä joku neuvo. Hän puhui pojan puolesta; kertoi satuja ja juttuja henkilöistä, jotka olivat paholaista peijanneet, ja pappi myöskin tiesi semmoisia tapahtuneen. Mutta vaikeampaa oli päättää, vieläkö tuo nytkin tapahtuisi. Se riippui monesta seikasta. Ja tähän aikaan oli harvalla jos yhdelläkään papilla niin suurta valtaa paholaisen ylitse. Sen hän ainoastaan Gunhildille lupasi, että puhuttelisi sitä miestä, joka oli myöty, nähdäkseen voisiko mitään apua toivoa. Paljon riippui, näet, siitäkin, jos mies oli elänyt oikealla tavalla tai jos hän kenties oli semmoinen, että ansaitsi tullakin pahan valtaan. ---- Siitä hetkestä oli Gunhildilla toinen huoli kannettavana. Ei vielä siinä kylläksi, että hän oli myönyt poikansa, hän oli vielä lisäksi laittanut niin, ettei hän voinut pelastua. Kahteen kertaan hän oli hänet paholaiselle myönyt. Ulos kadulle oli hän heittänyt poikansa huonojen ihmisten sekaan, jossa hän ei voinut oppia muuta kuin pahaa, ja niin hän oli tullut semmoiseksi raivoksi, että tuskin saisi omien syntiensäkään tähden armoa. Hän ajatteli kaikkea tuota, mitä merimies oli kertonut. Ja kun hänkin, raaka laivamies, piti Bårdia rajumpana muita, niin saattoi arvata, minkälainen hän mahtoi olla! Varmaan hän oli hukassa, poika parka, nuorella iällään. Pahinta kaikesta, että hän oli naisia vietellyt. Aivan kuin isänsäkin. Vietellyt naisia, useita naisia! Gunhild tiesi, minkälaista se oli, tiesi, miltä nuorelle naiselle tuntui, kun sai senlaista kokea. Ja hän oli monta turmioon saattanut. Moni oli hänen tähtensä elämän toivon kadottanut; moni hänen tähtensä kärsi suurimpia tuskia. Kuinka paljon valitushuutoja mahtoikaan hänen omaatuntoaan painaa; kuinka syvästi mahtoivat häntä kirota nuo monet, jotka turhaan häntä odottivat ja joita hän rajussa himollisuudessaan oli häväissyt. Gunhild käveli rauhatonna ja tuskaisena edes takaisin suuressa huoneessaan; väänteli hiestyneitä käsiään, pysähtyi ja tuijotti pitkät ajat joko tyhjään ilmaan tai sisäänpäin, omaan itseensä; sillä omaa elämätään hän nyt eli, eikä tiennyt muusta maailmasta mitään. Ja äkkiä hänelle selveni, ettei pojassa ollut syytä, vaan että hän, Gunhild itse oli edesvastauksessa kaikesta. Minkä poika sille voi, että hänet oli kadulle, roistoväen pariin heitetty, ja siellä kaikenmoista ilkeyttä oppinut. Ne naiset, jotka Bårdia kirosivat, olivat väärässä; häntä heidän vihansa pitäisi kohdata. Hän yksin oli syntiä tehnyt. Taikka ei oikeastaan hän, vaan tuo mies siellä kotipuolella. Bård Neset, joka oli hänet turmioon syösnyt, ''hän'' syyllinen oli; hänen ylitsensä tämä valitus oli tuleva; ''hän'' saisi kärsiä kaikesta, mitä oli tapahtunut, itsensä, Gunhildin, pojan ja kaikkien nuorien tähden, kaikkien niiden tähden, joiden elämä oli hukkaan mennyt. Ja niiden lasten tähden, jotka nyt kuljeksivat ympäri maailmaa oppien kaikkea pahuutta; syntiä karttui synnin päälle läpi koko elämän aina tuomiopäivään saakka. Mutta poika oli viaton, ja hän oli pelastettava. Kunpa hän vaan tulisi. Aika oli pian kulunut; Gunhildilla oli enää päiviä luettavana kuukausien sijasta. Hän meni taaskin papin luokse, antoi hänelle rahoja ja pyysi rukoilemaan poikansa edestä joka ilta ja aamu. Pyysi myöskin, että pappi oikein kauniisti rukoili hyvää ilmaa seuraavana sunnuntaina kirkossa. Pappi rukoili. Ja hyvä ilma tulikin. Jo lau’antaina, ennenkuin kirkossa oli rukoiltukaan, kääntyi tuuli. Silloin sai Gunhild lujan luottamuksen pappiin. Kyllä hänessä varmaan olisi miestä, kun taistelu syntyisi paholaista vastaan. ---- Gunhildilla oli voimakas luonto; mutta hän tunsi kuitenkin päivä päivältä käyvänsä heikommaksi. Vihdoin viimein tuli Judith-äiti eräänä päivänä hänen luokseen. Vanhus näytti juhlalliselta, mutta samalla myöskin lempeältä, ja Gunhild ymmärsi kohta, että hänellä oli hyviä sanomia. Tulinen sähkövirta tulvasi hänen sydämmeensä: ”hän on tullut?” – kuiskasi hän. Vanhusta vähän arvelutti, ennenkun vastasi. – Kenties oli. Gunhild tahtoi syökseä ulos. Semmoinen levottomuus hänet valtasi, että tuntui, kuin olisi hän enemmän peljästynyt kuin ihastunut. Mutta Judith arveli, ett’ei mitään kiirettä ollut. ”Kuinka niin? Onko jotain tapahtunut?” ”Eipä juuri; mutta poika saattoi tulla hänen luokseen tuossa paikassa.” ”Onko hän täällä? pian, pian!” Gunhild oli sellaisessa kuumeessa, että se vanhukseenkin tarttui. ”On kyllä, sekä hän että hänen vaimonsa”, sanoi hän hymyillen. ”Oikein kaunis pari siinä on!” Gunhildin sydän löi niin rajusti, että hänen täytyi istua. Useita kertoja hän veti syvään henkeä, eikä saattanut puhua; Judith peljästyi ja tahtoi häntä auttaa. ”Anna heidän tulla!” kuiskasi Gunhild. ”Ette varmaankaan kestä sitä”, arveli Judith. ”Anna heidän tulla!” intti Gunhild uudelleen kärsimättömänä. Judith-äiti meni ulos ja pian Gunhild kuuli läheneviä askelia. Ovi aukeni. Joku vieras voima veti Gunhildia heidän luokseen, ei hän heitä nähnyt, mutta juuri kuin sumun läpi haamoitti häntä vastaan suuri, kaunis poika, jolla oli niin musta, paksu tukka, että säihkyi ympärillä. Ja hänen takanaan oli nainen, vaalea ja ihana suurine, loistavine silmineen. Gunhild riensi heitä kohti ja tukevat kädet ottivat hänet vastaan; kaikki kolme seisoivat yhteen pujottuina kädet toistensa ympärillä; Gunhild vapisi ja itki, eikä voinut puhua mitään. Mutta Bård sanoi: ”Tiesinhän, että kerran sinut tapaisin. Varmaankin se hyvää ennustaa että sinut juuri nyt löysin.” Anna ihmetteli, ett’ei heitä sanottu tervetulleiksi; ehkei ollut Gunhildille mieleistä, että poika oli naimisessa? He kävivät istumaan, Gunhild molempain nuorten väliin. Ja hän katsoi ylös heihin, Annaan ja Bårdiin, ei kuitenkaan suorasti silmästä silmään. Hänen sydämmensä hehkui rakkaudesta poikaan, joka oli hänestä niin ihmeellisen kaunis. Kasvot olivat voimakkaat ja komeat, lämmin, eloisa hohde valaisi nuoruuden pehmeitä piirteitä, silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymy viehkeä. Entä Anna! Niin heleätä ja hienoa Gunhild tuskin ennen oli nähnytkään. Taivaan enkeliltä hän näytti Gunhildista, joka oli murtunut hirveiden muistojensa ja tuskallisten ajatustensa taakan alla. Hän otti Annaa vihdoin syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten aivan kuin etsien pelastusta häneltä. Bård sitä katseli ja hymyili ylpeänä kuin kuningas; nyt oli hän uudelleen varma siitä, että oli saanut maailman parhaimman tytön omakseen. Ja hän nousi ylös suuressa ilossaan, veti syvään henkeä ja näytti onnelliselta. ”Nyt rupeamme vasta oikein elämään äiti!” sanoi hän. Ja hän kertoi osaksi leikillä, osaksi toden teolla, että se oli Anna, joka hänet ihmiseksi oli tehnyt. – ”Ennen en ollut mikään mies, vaan susi suorastaan. Joku noita oli viskannut luontokappaleen haamun ylitseni; olin niin raivokas kuin metsän peto ja hävitin kaikki, mitä eteeni sattui ja itseni myöskin. Nyt siitä on loppu tullut. Pikku prinsessa on minut pelastanut ja äitini olen löytänyt; nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen elääkseni onnellisena ja luulenpa että tästä lähtein tulemme kaikki hyvin toimeen.” Anna nojautui onnellisena häneen; Bård hymyili iloisesti äidilleen. Gunhildista tuntui nyt kahta vertaa vaikeammalta. Tuossa nyt seisoi poika, onnellisin ihminen maailmassa, nuori, väkevä, iloinen, koko elämä avoinna edessään ja toiveita oli hänellä niin kauniita kuin ajatella voi; hän oli taistellut ja voittanut kaikki pahat, onnea ja hyvyyttä oli hänellä jäljellä; nyt hän alkaisi uutta elämää ja juuri samana hetkenä tuli äiti, kuin kova kohtalo hänelle vastaan mukanaan tuoden kuoleman ajatuksia ja hautajaiskelloja; muutamia päiviä sinulla vaan on elon aikaa, sitten temmaistaan sinut pois morsiusvuoteesta ja lähetetään pois helvetin syvyyteen. Nuo molemmat nuoret seisoivat tuossa kuin nukuksissa. Gunhild kalpeni, löi rajusti ympärilleen tyhjää ilmaa ja pyörtyi. Mikä Jumalan nimessä häneen tuli? ”Hän varmaankin tuli liian iloiseksi”, sanoi Bård. ”Kun hän ei vaan kuolisi”, arveli Anna. ”Ei suinkaan”, sanoi Bård. He laskivat hänet penkille ja valelivat hänen otsaansa kylmällä vedellä. Gunhild tointui ja Anna oli vähällä itkeä ilosta kun hän taaskin loi silmänsä auki. ”Armas, mikä sinua niin ahdistaa”, sanoi hän. Hän kumartui hellästi Gunhildia kohti. Gunhild katsoi häneen jäykillä, levottomilla silmillään ja vaikeni. Viimein puhkesi hän ikäänkuin huokaukseen: ”Lapsiraukkani, lapsiraukkani!” Muuta vastausta he eivät saaneet. Bård alkoi kummastua. ”Kuinka sinun on laitasi äiti?” kysyi hän. ”Sinä et saa tulla sairaaksi nyt; kun juuri olemme löytäneet toisemme ja muuten kaikki on niin hyvin!” Gunhild huiski häntä pois kädellään. ”Ei nyt, ei nyt”, rukoili hän, ”ei mitään siitä. Sitten! Herra Jumala sitten!” Bård ja Anna katsoivat toisiinsa. Tämä herätti heissä pahan aavistuksen; he eivät mitään ymmärtäneet, mutta surullisiksi he kävivät. Gunhildin täytyi mennä vuoteelle. Hän lepäsi siinä hetken kädet ristissä silmien ylitse; sanoi sitten tahtovansa nukkua, jonka tähden Bård meni ulos. Anna istui hänen luonaan. Gunhild vaipui vähitellen horroksiin. Yöllä he valvoivat molemmat hänen luonaan. Gunhild oli täydessä kuumeessa ja kauheasti levoton. Puoliyön jälkeen hän huononi ja alkoi hourailla. Nuorista ei kumpikaan saanut mitään selkoa hänen puheestaan; mutta sen he ymmärsivät, että joku häntä painoi. Outoa oli rakastavaisille tulla häiden ilosta tautihuoneesen; mutta vielä tuskallisemmalta tuntuivat nuo käsittämättömät sanat, jotka ikäänkuin varoittivat heitä epäilemään kaikkea maallista onnea. Pahinta ja oudointa, mitä nuoret, iloiset ihmiset kuulla saattavat! Ei aikaakaan ennenkuin Anna kuiskaisi: ”Sinusta hän puhuu.” Ja nuori vaimo vaaleni kuin palttina. Bård kuunteli. – ”– – Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! Elä kysy! elä kysy! Saatatko ajatella semmoista omasta äidistäsi? – Ei, ei ... semmoista ei tapahdu ... semmoista – ei.” Valitusta ja levottomuutta. ”Mitä Herran nimessä tuo on?” sanoi Bård. Anna tuijotti häneen levottomasti. Hetken päästä kuului taas kirkaiseva huuto. ”Mene papin luokse, sanon minä! – Sen nuoren papin luokse; hän on väkevä. Kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse... Silloin – silloin –” Sairas alkoi väristä ja koetti nousta: ”mene papin luokse, kuuletkos!” hän vaikeroitsi taas kauan ja levottomasti. Anna katsoi Bårdiin, joka oli yhtä kalpea kuin hänkin. ”Bård, ymmärrätkös tätä –?” kuiskasi Anna. Bård pudisti päätään. Anna hiipi häntä lähelle ja istui hänen polvelleen. ”Minua niin peloittaa”, kuiskasi hän hiljaa. ”Joutavia”, vastasi Bård ja hymyili. Sairas alkoi taas puhettaan. He istuivat niin hiljaa, että kuulivat toistensa sydämen sykinnän. Anna painautui miehensä rintaan aivan kuin hätääntynyt lapsi. Bård ajatteli itsekseen: ehkä nainen tuossa tietää enemmän kuin kukaan muu. Varmaankin hänellä on näkyjä. ”Mene papin luokse!... kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse –?” Ehkä hän kuolee? Tietäisikö hän loppunsa lähenevän? Ja senkötähden hän sairastui nähdessään poikaansa siihen sijaan että olisi siitä iloinnut? Ei, ei, ei. Ei hänen sanoissaan merkitystä ollut. Sairaita unelmia vaan, kipeän ihmisen mielikuvituksia, semmoisista ei kukaan välittänyt. Ja hän, nuori, reipas mies; – mitä joutavia. Sairas rauhoittui. Aamupuoleen hän nukkui. Nuoret siitä saivat hyviä toiveita. ---- Mutta ei hän levollisesti nukkunut; tunnin kuluttua hän taas heräsi kiivaalla parkahduksella, syöksi puoliväliin ylös ja oli kauheassa tuskassa. Anna lähestyi häntä, lohdutti ja rukoili, itki ja pyysi häntä rauhoittumaan. He olivat molemmat hänen luonaan. Bårdista alkoi tuntua kamalalta. Niin peljästyneitä ja tuskaisia silmiä ei hän vielä ikinä ollut nähnyt, kuin ne, jotka äiti häneen nyt loi. Niissä tuijotti suora hulluus. Mutta vihdoin näyttivät taas selviävän. Katse tasaantui ja sai vakavuuden. ”Oletko siellä?” puhkui hän. ”Olen äiti, elä minua pelkää”, sanoi Bård niin lempeästi ja tyyneesti, kuin suinkin taisi. Gunhild vei kättä silmilleen, pudisti päätään, vaipui alas jakkaralle ja puhkesi katkeraan itkuun. Anna hiveli hyväillen hänen hiuksiaan ja itki mukana. ”Nuku, nuku, me valvomme”, rukoili hän. ”Sinä tarvitset unta.” Gunhild itki vielä enemmän. Hän ikäänkuin suli kaikesta tästä rakkaudesta ja tuosta hellästä, lämpimästä puheesta. Hän itki itsensä väsyksiin, nukkui uudelleen ja oli nyt levollisempi. Tällä kertaa oli kaikki ohitse. Iltapuoleen hän istui ylhäällä. Bårdia ei hän tahtonut luokseen; Anna vaan sai tulla, mutta äänetönnä hänen täytyi olla. Anna olisi kysellyt niin paljon Bårdista, eikä Gunhild nyt kestänyt sitä kuulla. Mutta hänen läsnä olonsa tuntui Gunhildista hyvälle. Hän hyväili häntä aivan kuin rakasta lasta ja tuli siitä levollisemmaksi. – Kertoisiko hän surunsa ja tuskansa? Ei, ei, lapsiraukka siitä kuolisi ja pakenisi häntä kuin ilkeätä noitaa... Mutta sanoisiko hän Bårdille? Ei, sitä hän ei voinut. Ei voinut sanoa tuolle uljaalle, onnelliselle nuorukaiselle, joka siitä niin iloitsi, että oli löytänyt äitinsä! – Mutta sanoa se täytyi. Hän istui ja mietti tätä siksi että melkein unohti kaiken muun. Entä papille? Sanoisiko hän papille ja pyytäisikö häntä ilmoittamaan Bårdille? – Ei sekään käynyt. Tuommoista tuli kertoa lempeästi ja lieveästi; pappi ei sitä osannut, ei sillä tavalla. Hän säikähyttäisi pojan mieleltä pois. Mutta valehdella –? Jos hän valehtelisi? Sanoisi osan, mutta ei kaikkea? – Niin! Sen hän tekisi. Sanoisi nähneensä unta. Nähneensä unta, että hän kuolisi. Ja että hänen unensa aina olivat käyneet toteen. Niin! sen hän tekisi! Mutta kun Bård sitten tulisi papin luokse? Pappi hän tiesi enemmän. Liian paljon oli hän papille ilmaissut. Ja ellei Bård saanut totuutta tietää, ei pappi ehkä voisikaan mitään tehdä. Ei, hänen täytyi kertoa kaikki. Muuta neuvoa ei ollut. Mutta ei tänä päivänä vielä. Hän oli liian heikko. Huomenna, tai ylihuomenna. Jonakuna muuna päivänä. Kymmenen päivää oli vielä jäljellä, ei ollut kiiruumpaa. Pojallekin oli se parempi. Miksi saattaa häntä tuskaan enemmäksi aikaa kuin tarpeellista oli? Ja niin Gunhild vihdoinkin rauhoittui. Hän pyysi Annaa menemään levolle. ”Olen parempi nyt; ensi yönä saattaa tyttö valvoa.” Anna oli väsymyksestä uupumaisillaan, hän teki niinkuin Gunhild oli pyytänyt. Tuli toinen päivä; Gunhild oli vieläkin heikko. Bård kävi aina väliin hänen luonaan; mutta kun Gunhild häntä näki, ei hän voinut yrittääkään mitään sanomaan. Hän ei uskaltanut, hän pelkäsi Bårdia. Maan alle hänen voimakas katseensa olisi voinut hänet painaa. Bård puolestaan oli myöskin salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Sydän sävähti hänessä joka kerran, kun hän näki ruumis-saattoa, tai kuuli sielukellojen soivan. Jos hänen nyt todellakin täytyisi kuolla, jos mustaan puetut ihmiset häntä kantaisivat maahan, kelloja soitettaisiin ja synkkää hautausvirttä laulettaisiin, hän laskettaisiin kylmään maahan, mädänneiden ruumiiden keskeen, kaivettaisiin alas ilmasta ja auringon valosta, kolme kyynärää maata ahtaan kirstun päällä! – Hän värisi kauhusta. Mutta äitiä nähdessään, ei hän voinut mitään kysyä. Äiti oli niin voimattoman näköinen, ettei hän tahtonut häiritä häntä levottomuudellaan. Mutta hän alkoi kauhistua äitiään. Mitä kantoi hän sydämellään, mustan pukunsa alla tuo kalpea nainen? Oliko hän povari? Oliko hänellä näkyjä? Nekö hehkuivat tuolla syvällä noissa suurissa, jäykissä silmissä? Päivät kuluivat kauhean hitaasti ja kuitenkin hirmustuttavan nopeaan. Bård tunsi olevansa juuri kuin hautajaistalossa. Hiljaisuutta, äänettömyyttä oli ympärillä ja salaperäistä; kaikkein kasvot olivat kalpeat, silmät surusta himmeät. Anna kiusaantui tästä sanomattomasti. Hän kysyi Gunhildilta vaan ei saanut vastausta; hän kysyi Bårdilta, mutta tämä sekoitti sen pois jollakin muulla. Ja nyt se häntä painoi kuin taakka, tuo selittämätön arvoitus. Oliko siinä jotain ilkeätä? jotain salaista? koskiko se häntä? Miksi sairas niin usein häntä hyväili ja sanoi: ”lapsi raukka!” Oliko hän tullut tänne kärsimään? Yhä kummallisemmaksi sairas muuttui. Aina väliin hän kavahti ylös ja huusi: ”Käskekää Bårdia sisään!” ja heti sen jälkeen hän taas vaikeroitsi: ”ei, ei, en minä voi, en minä voi!” Taikka sitten hän pyysi heitä noutamaan pappia; mutta kielsi kohta taas. Välistä hän teki kummallisia kysymyksiä taikka kertoi hirveitä kamalia juttuja, levottomana ja totisena; sitten hän pyysi Annaa muistelemaan samanlaisia juttuja ja kyseli niitä niin tarkkaan, kuin olisivat ne häntä koskeneet. Aika ajoin hän hyötähyviään alkoi puhua mitä ilkeimpiä asioita paholaisesta ja hänen pettämisestään... Anna pelkäsi tuota kalpeata naista ja tuli yhä enemmän siihen luuloon, ettei hän ollut oikein viisas. Ei hän uskaltanut sitä muille sanoa, mutta hänen tuskansa ja neuvottomuutensa siitä yltyivät. Kolme päivää oli noista kymmenestä jäljellä. Bård ei kestänyt kauempaa. Hän meni sisään äitinsä luokse ja kysyi vakavasti, mitä hänellä oli mielessä. Hän kertoi, mitä äiti sairaana ollessaan oli sanonut ja mitä hän sen johdosta oli uskonut. Gunhild istui ja peitti kasvojaan; Bård näki kuinka hän värisi, mutta hän ei mitään puhunut. Silloin Bård vallan peljästyi. ”Vastaa minulle, äiti! Täytyykö minun kuolla?” kysyi hän. ”Täällä minä käyn ja olen kohta kipeänä levottomuudesta, en saa rauhaa yöllä enkä päivällä; sano, olenko erehtynyt? vai täytyykö minun kuolla? eikö tuo ole vaan sairaallisia mielikuvituksia? Sano, äiti! Minä pyydän! – sillä minä en voi nyt kuolla.” Gunhild ei vastannut, väänteli vaan itseään. Vihdoin hän riensi makuuhuoneesensa ja sulkeutui sinne. Bård kuuli hänen vaikeroivan ja valittavan kuin kovissa tuskissa. Bård meni sielunsa ahdistuksessa lääkärin luokse. Tämä sanoi, että hän oli terve kuin kala ”etkä sinä kuole – ell’ei ole niin sallittu”. ”Mutta minä en tahdo kuolla!” sanoi Bård. ”Vaiti poika!” sanoi lääkäri. ”Jos se on Jumalan tahto, täytyy sinun vaan taipua.” – Jumalan tahto! Kuinka Jumala saattoi senlaista tahtoa. Ilkein ihminen maailmassa ei sitä tahtoisi... Hän meni papin luokse. Ei nuoren, vaan vanhan, sen, jonka hän tunsi. ”Voiko Jumala tahtoa senlaista?” kysyi hän. ”Me emme sitä tiedä”, sanoi pappi. ”Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme. Hänen tiensä eivät ole meidän tiemme ja niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös hänen ajatuksensa meidän ajatuksistamme ja hänen tiensä meidän teistämme.” Bård syöksi raivoissaan ovelle. Mitä hän välitti Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän tahtoi elää, elää; hän tahtoi elää eikä kuolla! Synti oli ottaa häneltä elämä nyt, synti häntä vastaan, synti hänen äitiänsä, synti tuota nuorta tyttöä vastaan, jonka hän itseensä oli sitonut, hän ei tahtonut kuolla! Mutta hetki hetkeltä tuli hän yhä levottomammaksi. Anna näki, että hän oli suuressa tuskassa. Ja hän hiipi itkien hänen luokseen ja pyysi kertomaan, mitä se oli. ”Minulla on niin vaikea”, sanoi hän; ”sillä minä olen niin levoton, enkä saa mitään tietää”. Silloin sanoi Bård hänelle kaikki. Anna koetti häntä lohduttaa niin hyvin kuin voi. ”Äitisi on kipeä”, sanoi hän, ”ja mitä sairaat ihmiset kuvittelevat, ei siitä paljon lukua ole”. Mutta oikeastaan hän kuitenkin pelkäsi yhtä paljon kuin Bård. He hiipivät aivan lähelle toisiaan, pitivät ikäänkuin toisistaan kiini. ”Sinä et saa kuolla!” rukoili Anna; ”minä en tahdo kuolla”, vaikeroitsi Bård, ”rukoile sinä Jumalaa minun puolestani, sinä olet niin kaunis ja hyvä, sinua hän varmaankin kuulee!” ---- Määräpäivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksantoista vuotta. Gunhild makasi sisässä sairaana. Bård istui viereisessä huoneessa kalpeana ja neuvottomana. Anna kulki levottomana toisesta huoneesta toiseen ja koetti olla apuna, mutta turhaan. Hän rukoili Bårdia pysymään sisässä; se oli hänen mielestään ikäänkuin varmempaa, erittäinkin kun ulkona oli semmoinen raju ilma. Bård ajatteli samaa ja istui sisällä. Mutta kohta senjälkeen ajatteli hän, että sisässä oli yhtä epävarmaa. Salama saattoi tulla säihkyen ja sammuttaa hänet niinkuin kynttilän; myrsky saattoi yltyä ja viedä huoneen mukanaan ... ja pahinta kaikesta: olihan tapahtunut, että terveet, voimakkaat ihmiset kaatuivat kuolleena maahan, eikä tiennyt kukaan, mistä he olivat kuolleet. Hän kätki kasvot käsiinsä, kysyi Annalta kerta toisensa jälkeen, eikö hän saisi mennä sisään äitinsä luokse. Anna pudisti päätänsä. ”Hän hourailee yhä vaan pahemmin”. ”Mistä hän puhuu?” kysyi Bård. ”En ymmärrä”, sanoi Anna, ”se on niin kamalata. Suoraa hulluutta. Oo Bård, minä uskon, että kaikki on vaan pahoja unia ja luuletteluja.” Samassa kuului huutoa sisästä. He säpsähtivät molemmat ja kuuntelivat. ”Bård, Bård”, vaikeroitsi äiti; hän meni sisään. Anna jäi seisomaan siihen paikkaan kuin noiduttu, etukumarassa hän kuunteli sekä silmin että korvin ja avosuin, tuskin uskaltaen hengittääkään; mutta ei hän mitään kuullut. Kaikki hiljentyi kuiskauksiin, itkuun, voihkauksiin ja rukouksiin ... valituksiin... Herra Jumala, mitähän se oli. Ja sitä kesti niin kauan. Se ei loppunut ikinä. Välistä se taukosi ja Anna kuuli, kuinka Bård tiedusteli ja kyseli yhä enenevällä levottomuudella, yhä suuremmalla kärsimättömyydellä. Se oli semmoista, jota ei voinut kertoa. Vihdoin kaikki hiljentyi matalaan kuiskaukseen, sitten taas puhkesi peljättävä huuto esiin: ”Ei! ei!” ”Sano! sano!” rukoili Bård, ”vaikka olisi kuinka kauheata, täytyy minun se kuitenkin tietää!” – ”En minä voi, mene pois!” huusi äiti. ”Nyt en mene, ennenkuin saan sen tietää”, vastasi Bård, ja ääni kuului niin ankaralta että Anna vapisi. Sitten kaikki hiljeni hetkeksi. Mutta äkkiä parkaisi Bård pitkään ja kauheaan huutoon; Anna ei enää malttanut mieltään; tuolla sisässä hänen tuomionsa sinä hetkenä julistettiin; hän ryömi sisään vapisevin polvin; sydän löi kauhusta. Ja siellä seisoi Bård kädet hiuksissa, silmät suurina, tuijottavina, kasvot kalpeina, aivan kuin mielettömänä; mutta äiti makasi alhaalla tyynyjen ja lakanain välissä ja värisi aivan kuin vetotaudissa. Anna koetti saada ääntä, mutta turhaan; hän lähestyi Bårdia, nykäisi häntä käsivarteen ja kuiskasi: ”mikä sinun on?” Silloin hän tointui, purskahti kamalaan nauruun: ”Minä olen myöty paholaiselle”. Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; luuli Bårdin tulleen hulluksi. ”Armas, elä semmoisia puhu; sitä et tarkoita; tiedäthän, ett’ei se ole totta. Mitä pahaa olisit tehnyt, että semmoista voisi tapahtua?” – Tuntui juuri kuin olisi Bårdin sielu itkenyt ja hän vastasi äänellä, jota ei Anna tuntenut: ”Äitini minut möi jo ennen kuin synnyin”. Anna oli kauhusta melkein mielettömänä. Maailma musteni hänen silmissään, tulikipinöitä hän näki lentelevän. Hän juoksi sängyn luokse, pudisteli Gunhildia kädestä ja kähisi: ”Se on valhe! Se on valhe! sellaista ei tapahdu! Se on valhe!” Mutta Gunhild loi silmänsä ylös, ja ne olivat niin täynnä tuskaa ja kipua, kuin olisi hän jo ollut kadotuksessa. Hän sanoi: Jos sinä Jumalan enkeli voit hänet pelastaa, niin tee se; sillä minä olen tehnyt, niinkuin hän sanoi; ja tänä yönä on aika lopussa. ---- ”Mene papin luokse, sen nuoren papin luokse”, oli äiti sanonut. Ei ollut muuta neuvoa. Bård ei enää tuntenut itseänsä; hän oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Oliko hän myöty; eikö ollut enää itsensä oma, vaan oikeutta ja tahtoa vailla, kuin kappale, että täytyi seurata kuin omistaja tuli, noin juuri kuin sika, joka kävelee niityllä, syö viheriätä ruohoa ja on iloinen, ja sitten tulee teurastaja! Mutta tuo teurastaja oli paholainen itse. Hän, joka koko kirotusta sielustaan vihasi sekä Jumalaa että ihmisiä, jonka koko elämä oli vaan pahantekoa ja joka ilonsa löysi siinä että näki ihmisten kiusaantuvan. Hetken perästä maa hänen allansa halkeaisi ja pitkät, terävät kynnet tulisi esiin. Bård kiidätti ulos ja myrskyn läpi kuin pelästynyt lintu. Syöksähtäen tuli hän papin virkahuoneesen tuijottavin silmin ja ammottavin suin: ”pelasta minut, pappi!” sai hän vihdoinkin huohottaen äännetyksi. Pappi karkasi ylös; luuli miestä hulluksi. Mutta sitten hän muisti että se oli Bård, tuon kalpean rouvan poika. Ja hän nyökkäsi hieman, ikäänkuin itsekseen ja ajatteli: Vihdoinkin hän tulee. Hän sai Bårdin sen verran rauhoitetuksi, että kykeni puhumaan. Ja hän alkoi kertoa. ”Mutta mitä nyt kerron”, sanoi hän, ”ei kukaan saa tietää!” ”Minkä minulle tunnustat”, sanoi pappi, ”sitä ei kukaan saa tietää, paitsi Jumala”. ”Vaikka olisi pahinta kaikesta?” – ”Vaikka olisi pahempaa kuin pahin”. Ja Bård kertoi. Mutta samalla hän kavahti ylös. ”Ei tässä ole aikaa pitkiin puheisin; sano pappi, osaatko manata paholaista?” ”Sinä et tiedä, mitä puhut”, sanoi pappi. ”Tiedän valitettavasti”, vastasi Bård. ”Tänäpäivänä, tänä iltana hän tulee minua noutamaan, sillä minä olen hänen omansa, hän on ostanut minut...” ”Oletko sinä noin nuorena –?” ”En minä, mutta muut! muut ovat minut myöneet!” ”Muut? Kuka sinua olisi voinut myödä?” kysyi pappi peljästyneenä. Bård ei ollut sitä kuulevinaan. ”Nyt tahtoisin sinulta kysyä”, pitkitti hän. ”Onko se kauppa pysyväinen? Oliko muilla oikeutta mennä minua myömään?” ”Elkäämme oikeudesta puhuko”, sanoi pappi. ”Mutta jos kauppa pitää, riippuu siitä, ketkä nuo muut olivat”. ”Se oli ... mutta onko varma, ett’ei sitä kukaan saa tietää?” – ”Epäiletkös?” – ”Oh en, se on totta... Niin, se oli, ... se oli äitini.” Pappi ällistyi. Oliko se mahdollista? Saattoiko nainen joutua niin pitkälle? Voiko äiti myödä oman lapsensa? Eikö ollut kirjoitettuna, että äidin oli mahdoton unohtaa lastansa. Toden totta, ihmissydän on kauhea inhoittava kappale täynnä häijyjä sekasotkuja ja salaista pahuutta, se on ylenmääräisesti ahdettu jumalattomilla ajatuksilla ja perkeleellisillä himoilla; mutta tällaista ei hän kuitenkaan ollut siitä uskonut. ”Kerro!” sanoi hän Bårdille. ”Jos tämä on totta, niin mahtaa se olla surullinen juttu. Kerro kaikki, eläkä hätäile; jos paholainen tulee, ei hän saavu ennen puoliyötä.” Bård rauhoittui ja alkoi kertoa. Hän puhui kaikki, mitä oli kuullut äidiltään, ja sitten hän myöskin kertoi itsestään. Ja siinä kertoessaan hänelle muistui monta asiaa mieleen, yksi toisensa perästä, omia kokemuksia, joista hän nyt ymmärsi, että ne olivat olleet viittauksia ja varoituksia siitä, mikä häntä odotti; enimmäkseen ne olivat unia ja muita sen tapaisia. Ennen ei hän ollut niitä merkille pannut; nyt hän niitä kertoi suurella kauhulla ja ne kasvoivat ja tulivat aivan kummallisiksi, kun hän niitä tältä uudelta kannalta katsoi ja pappi alkoi uskoa häntä yhä enemmän ja hänen kovat silmänsä kävivät yhä synkemmiksi. Tuonlaista pahanhengen juonta hän ei vielä koskaan ennen ollut kuullut. ”Nyt tiedät kaikki, pappi”, sanoi Bård, ”sano nyt Jumalan tähden, velvoittaako senlainen kauppa mihinkään?” Pappi vaikeni hetken, sitten sanoi hän: ”Velvoittaa”. Olihan Bård itsekin sitä ajatellut, mutta hirmuista oli kuitenkin kuulla miehen, joka asian ymmärsi, sitä noin vahvistavan. ”Ei, ei,” rukoili hän, ”ei se ole totta. Sellaista ei Jumala voi sallia.” ”Ethän vaan rupea Jumalaa moittimaan?” kysyi pappi. ”Sinäkö tahdot sanoa Jumalalle: Se ja se on oikein ja sitä sinä saat tehdä, mutta sitä tai sitä sinä et saa tehdä. Tahtooko saviastia neuvoa savenvalajaa? Tahtooko luotu kirjoittaa lakia luojalleen?” Bård häpesi; ”ei niin, ei niin”, sanoi hän. ”Mutta minä en ymmärrä –” ”Ymmärrä, ymmärrä”, jamasi häntä pappi pyhässä kiukussa. ”Niinkö, että sinun pitäisi ymmärtää Jumalan ajatuksia? Sinä tahtoisit päästä Jumalan neuvojen ja tarkoitusten perille? Sinä, maan mato, mitätön luontokappale, joka et ansaitse että Herra sinua kantapäällään polkee, sinä kehno astia täynnä syntiä ja kurjuutta, sinä, joka häijyillä synneilläsi jok’ ainoana hetkenä elämässäsi olet tuhat kertaa helvetin ansainnut, sinä tahtoisit nousta sen pyhän ylitse, joka on taivaassa, sinä pyrkisit hänen tahtoansa ymmärtämään. Totta totisesti, jos paholainen tällä hetkellä tulisi esiin ja ottaisi sinut ihka elävänä, olisit sen rehellisesti ansainnut.” Bårdia rupesi peloittamaan. Tuota hän ei odottanut. Noin mahdikkaita sanoja ei vielä kukaan ollut hänelle lausunut. ”En minä sitä tarkoittanut”, sanoi hän vallan hämillään, ”ajattelin vaan kysyä, että onko äidillä oikeutta...” ”Kunnioita isääs ja äitiäs!” sanoi pappi, ”ei sinulla ole oikeutta tuomita heidän tekojansa, vaikka ne sinusta kummallisiltakin näyttäisivät. Sinun tilasi ei oikeastaan ole huonompi kuin muidenkaan. Perisynnin kautta olemme kaikki perkeleelle myödyt! Sinäkö et hyväksyisi, mitä äitisi on tehnyt? Yhtä hyvin saattaisit olla hyväksymättä sitä, että hän sinut kantoi ja synnytti; sillä siihenkään ei hän sinulta lupaa kysynyt. Varo itseäsi poika ja ajattele ensin! Kaikki, mitä vanhemmiltasi saat perintönä, täytyy sinun ottaa vastaan, niinkuin Jumalan antamana lahjana tai rangaistuksena; syntiä, sairautta, kuolemaa, kaikki täytyy sinun hyvänäsi pitää ja jos nureksit, silloin nuriset Jumalaa vastaan, joka sinut on luonut! Joka ikinen lapsi, joka maailmaan tulee, on synnissä siinnyt ja Jumalan vihaan syntynyt perkeleen lapsena ja omaisuutena; eikä kukaan saa valittaa, jos hän kadotukseen joutuu, mutta ylistäköön Jumalan viisautta ja vanhurskautta itse helvetissäkin; sillä helvetti on ansaittu perintömme ja sinne luontomme mukaan kaikki kuulumme. Mutta joka varjelluksi tulee, hän ainoastaan Jumalan ansaitsemattoman armon kautta pelastuu, ja se on ihmetyö, joka yli ymmärryksen käy, eikä ijankaikkisuuskaan ole tarpeeksi pitkä kiittämään Jumalaa senlaisesta ansaitsemattomasta hyvästä työstä; mutta joka helvettiin menee, sanokoon: totisesti minulle tapahtuu oikein ja ansioni mukaan; mutta Jumalan pyhyys ja vanhurskaus ovat loppumattomat.” Bård vaipui yhtenä sykkyränä kokoon. Tätä hän ei koskaan ollut tiennyt. ”Ja sinun”, pitkitti pappi, ”sinun täytyy kerjätä enemmän kuin muiden ja taipua Jumalan vanhurskauden alle. Sinä, joka koko elinaikasi olet synnissä ja pahuudessa elänyt ja kaikin tavoin Jumalan tahtoa vastustanut! Ole siitä varma: kuin Jumala antoi äidillesi vallan noin sinun kanssasi menetellä, oli se vaan siitä syystä, että hän jo edeltäpäin tiesi sinun tulevan jumalattomaksi mieheksi ja ansaitsevan enemmän kärsimystä, kuin useammat muut ja sinulle kävi vaan ansion mukaan, kun hän salli, että sinut paholaisen valtaan annettiin.” ”Mutta ... mutta ... Anna? mitä pahaa hän on tehnyt, että hänen täytyy semmoiseen onnettomuuteen tulla?” ”Emme voi tietää, jos hän on tehnyt jotain erityistä pahaa; mutta sen tiedämme, että jos Jumala tämän on hänelle lähettänyt, on hän nähnyt sen tarpeelliseksi hänen sielunsa pelastukselle.” Nyt ei Bård enää tiennyt mitään neuvoa. ”Täytyykö minun siis tänä yönä mennä helvettiin?” kysyi hän epätoivossa. Pappi vaikeni ja katsoi häneen, ja kun hän luuli huomaavansa, että tuo nuori mies oli nöyrtynyt, sanoi hän: ”Jos helvettiinkin joutuisit, ei sinulla olisi mitään sanomista. Mutta kun Jumalan tahto on, että niin moni kuin mahdollista itsensä pahan kynsistä irroittaa ja peijaa häneltä sielunsa takaisin, niin mahtaa sinullakin olla oikeus koettaa pelastua vaikka olisikin paholaisella suurempi oikeus sinuun, kuin muihin ihmisiin. Mutta jos pelastua tahdot, täytyy sinun sydämmesi ensin vakavasti nöyrtyä Jumalan edessä ja antautua hänen huomaansa...” ”Niin, niin, minä tahdon, minä tahdon!” ”Nöyrtyä Jumalan edessä ja tunnustaa, että mitä ikinä hän tehdä tahtoo, on hän vanhurskas ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et muuta ansaitse kuin helvetin...” ”Niin, niin!” ”Hänellä ainoastaan on oikeus ja valta taivaassa ja maan päällä ja vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja hän sinut kadotukseen tuomitsisi, hän siinäkin vaan oikein tekisi, eikä sinulla olisi muuta tehtävää, kuin taipua ja ylistää hänen nimeänsä, mutta hävetä omaa kurjuuttasi, että sinä hänen suhteensa olet vähemmän ansiollinen, kuin viheliäisin leviataniin verraten.” ”Niin...” ”Ja sinun tulee rukoilla syntejäsi anteeksi, mutta varsinkin sitä, joka on pahin kaikista, että olet uhkaavasti ajatellut Jumalaa vastaan ja pyrkinyt ymmärtämään ja tuomitsemaan hänen korkeita ajatuksiansa, hänen neuvojansa ja hänen viisasta tahtoansa.” ”Minä rukoilen, minä rukoilen!!!” ”Ja sitäkin syntiä, joka senjälkeen on suurin, että olet pitänyt pahoja ajatuksia vanhemmistasi ja varsinkin äidistäsi, jota sinulla ei ole oikeus tuomita, vaan jota sinun tulee rakastaa, kunnioita ja totella, vaikka hän sinut paholaisenkin valtaan antaisi.” ”Niin, niin, kaikki –!” ”Rehellisesti ja vapaaehtoisesti täytyy sinun nöyryyttää sydämesi Jumalan ja vanhempaisi edessä, sanoen: minä yksin olen syntiä tehnyt ja olen ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja iankaikkisuudessa; oikein he tekivät, jotka minut tähän tuomitsivat, ja sinua kunnioitan kaikesta sydämestäni; mutta jos sinä, suuri, iankaikkinen Herra Jumala! käsittämättömästä armostasi tahdot minua pelastaa, niin olen sun uskollinen palvelijasi ja kiitän sinua iankaikkisesti, ettäs olet minulle ääretöntä hyvyyttäsi osoittanut.” Myrsky vinkui huoneen ympärillä, ryskettä ja pitkää ulvontaa kuului, portit löivät, tuuliviirit kitisivät, selvää oli, että rajuilma kasvoi ja sen katsoi Bård pahaksi enteeksi. Tällaisella ilmalla mahtoi paholainen olla liikkeellä... Hän kuunteli pappia, mutta vielä enemmän myrskyä ja kuta raivoisemmaksi se kävi, sitä vähemmin hän pystyi mitään käsittämään. ”Polvillesi”, huusi pappi nyt, sillä välin kuin myrsky ulvoi läpi koko talon, ”polvillesi! ja nöyryytä itsesi Jumalan edessä”. Bård laski polvilleen, vaikka se vaikealta tuntui ja huusi kuin mieletön: ”Minä nöyrrytän itseni Jumalan edessä kaikesta sydämmestä; hänellä on oikeus...” ”– Jumalan ja vanhempieni edessä”, oikaisi pappi ankarasti. ”Jumalan ja vanhempieni edessä; heillä on oikeus ja valta tehdä kanssani niinkuin tahtovat, mutta minä olen syntinen ja olen sen ansainnut, ja vaikka minut helvettiinkin lähettäisivät, tahdon heitä ylistää suuresta armostaan ja aina olla heidän uskollinen palvelijansa...” hän katsoi säikähtyneenä ylös. ”Oliko se niin?” kysyi hän. ”Minä luulen, että sinulla on rehellinen tarkoitus. Anna itsesi nyt Jumalan haltuun ja rukoile armoa!” ”Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa”, vaikeroitsi Bård suuressa tuskassaan. Ja taasen kysyi papilta: ”Oliko se oikein?” ”Nouse ylös poikani”, vastasi tämä. ”Ja nyt sinun täytyy pelastaa minut”, rukoili Bård. ”Nyt teemme, mitä voimme”, vastasi pappi. ”Jumala sinua niin vissisti vapahtakoon kaikista synnistäsi!” ”Mutta”, pitkitti hän, ”ollakseni varma siitä, että sinulla on totinen tarkoitus ja että sinä rehellisesti ajattelet, täytyy sinun tässä kädellä ja suulla luvata minulle, että jos pelastetuksi tulet, niin annat kolmannen osan kaikesta siitä, jonka äitisi jälkeen tulet perimään sille kirkolle, jossa pelastetuksi tulet. – Jumalalle kunniaksi ja kurjalle sielullesi vapahdukseksi.” ”Sen lupaan ... niin totta kuin vapahdetuksi tulen ... niin totta kuin Jumalan armoa odotan”, sanoi Bård. Pappi istui kirjoittamaan. Hetken kuluttua laski hän paperin Bårdin eteen ja sanoi: ”Tässä olen pannut kokoon lahjoituskirjan; kirjoita sen alle!” Bård otti kynän ja teki ristin; pappi pisti siihen hänen nimensä. ”Jumalan nimeen sitte”, sanoi hän ja nousi. Ilta oli jo pitkälle kulunut. Pappi pani nutun päälleen, otti vanhan kirjan, jota Bård suurella ilolla katseli, sillä hän luuli sitä mustaksi kirjaksi; sitten otti pappi kirkon avaimen ja lyhdyn ja käski Bårdin seuraamaan. ”Alttarin luona olemme varmemmat kuin täällä”, sanoi pappi; Bård näki, että hän oli kalpea. He menivät. Mutta kun he olivat päässeet jonkun matkaa talosta, tuli kaksi naista kätköstä esiin ja molemmat seurasivat heitä hiljaa jäljessä. Toinen tuki toista ja vaikeasti pääsivät he eteenpäin, tie kävi kirkolle päin. ---- Ilma oli kamala. Kadut tyhjät, huoneet suljetut; myrskyn ulvonnan läpi kuului suhina ja pauke mereltä aivan kuin joku syvä, korkea ääni. Pappi tuskin pääsi eteenpäin päällysnutultaan; mutta Bård piteli häntä lujasti kädestä ja luuli joka seinän takaa näkevänsä paholaisen nahkasiipineen ja sarvineen. Ei vielä koskaan tie kirkkoon näin pitkältä tuntunut. Vihdoin he olivat perillä. Pappi pani avaimen ovelle ja väänsi; lukossa kuului kummallinen huokaus ja sarannat vinkuivat, mutta sisällä oli kammoittavan hiljaista; kostea, raskas kivi-ilma löi heitä vastaan aivan kuin kellarista ja jok’ ainoa askel herätti kaikua ympärillä holveissa ja nurkissa aivan kuin olisi useampia astuvia ollut. Täällä tuntui myrsky olevan kauempana, mutta koleammalta ja raskaammalta se kuului, aivan kuin ukkosen jylinä vuoriharjun takaa; mutta aukoissa ja tornissa kuului pitkää ulvontaa. Bård piti lujasti papin kädestä kiinni. Kylmä hiki valui hänen kasvojaan alas. Mutta hän tunsi, että käsi, josta hän piti kiini, vapisi. Kirkon lattiasta ei tahtonut loppua tulla. Tuntui juuri kuin olisivat polkeneet samaa paikkaa pääsemättä vähääkään eteenpäin. Kylmiä puuskia huokui heitä vastaan aivan kuin olisi joku keveästi pyyhkäissyt heitä kädellä, taikka kuin jostakin näkymättömästä kidasta olisi läähätyksiä tullut. Valkeita lakanoita haamoitti esiin ja kätkeytyivät taas pilarien ja muurin reunojen taakse; ylhäällä ja ympärillä holvien alla kuului kuin tukahutettuja siiven räpytyksiä. Kalvakka lyhdyn valo heijasti epävarmana kauas penkkirivien ylitse ja muodosti pitkiä levottomia varjoja, jotka siirtyivät paikasta toiseen ja pakenivat ja yhtyivät viimein tuohon suureen pimeyteen seinien luona. Vihdoinkin he pääsivät alttarille saakka. Bård veti syvän ja kevennetyn huokauksen. Nyt he olivat perillä. Tällä pyhällä paikalla varmaankin oli turvassa, erinomattainkin kun pappi oli mukana. Pappi sytytti kynttilät alttarilla ja käski Bårdin lankeamaan polvilleen alttarin eteen. Bård teki niin; papin nuttu puolittain peitti hänet. Pappi kääntyi alttarista ja löi kädellään suuren kehän ympärilleen ilmaan, teki ristin merkin joka haaralle ja alkoi sitten rukoilla. Ensin hän rukoili Jumalaa antamaan anteeksi, että toi alttarin eteen niin syntisen miehen, joka koko elämänsä iän oli elänyt ilman kuritusta ja uskoa; ”mutta nyt hän on nöyrtynyt ja antanut itsensä sinun valtaasi ja etsii täällä sinun armoasi; sentähden rukoilen nyt hänen puolestaan ja pyydän, että äärettömästä armostasi pelastaisit hänet siitä suuresta hädästä, jossa hän nyt on, sekä olisit meidän molempain luona tällä hetkellä ja pelastaisit meidät molemmat perkeleen vallasta ja pahoista juonista.” Ja hän rukoili kauan ja kauniisti, rukoili, siunasi ja julisti rauhaa. Bårdille jok’ ainoa sana teki hyvää. Hän melkein rukoili mukana. ”Pam –!” kuului hiljaa ja vienosti ylhäältä tornista; se oli kello, joka löi; Bård otti sen kuin vastauksena Jumalalta. Mutta kohta sen jälkeen tornin luukussa kauheasti ulvoi aivan kuin ivalla. Ja myrsky yltyi, kirkossa humisi ja seinään kuului epävarmaa nakutusta. Pappi otti kirjan ja alkoi lukea. Se epäilemättä oli musta kirja, sillä Bård ei siitä ymmärtänyt sanaakaan. Mutta se teki hänelle kuitenkin niin hyvää. Se kuului niin voimakkaalta; varmaankin se säikähyttäisi paholaista. Mutta kun aikaa kului, rupesi papin ääni vapisemaan. Varmaankin oli hetki pian käsissä. Bård painautui mahdollisemman likelle alttaria. ”Pam – pam!” sävelteli taaskin tornissa; mutta myrsky pauhasi niin että sitä tuskin kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat henget olisivat keskenään taistelleet. ”Lue nyt isämeidän”, kuiskasi pappi. ”Pahin kamppaus alkaa!” Silloin rupesi Bårdia peloittamaan. Hän luki hiljaa itsekseen; mutta ei se käynyt; sillä hän luki hullusti. Alkoi taas uudelleen, mutta sekautui viidennessä rukouksessa. Kuinka siellä ulkona pauhasi Ja ken se oli, joka seiniin löi? Entä tuo outo suhina ja jupina heidän takanaan? Ehkä ne olivat pikkupirut, jotka odottivat häntä telmimään kanssaan tänä iltana. Ne istuivat kaukana siellä heidän takanaan riveissä tuolien selkälaudoilla, kuin pöllöt ja kissat; hän luuli näkevänsä heidän palavat silmänsä, jotka pimeässä hehkuivat keltaisessa tulessa. Huone oli täynnä noitia jotka väijyivät ja odottivat, jotka teroittivat kynsiään ja purivat selkäänsä; ne odottivat! ne olivat varuillaan! Hän luki uudelleen isä meidän, eikä tiennyt menikö se oikein vai väärin. Ja pappi messusi lakkaamatta, että vinkui ja äänet suikalehtivat pelokkaina kirkkoa pitkin, tapasivat seinän ja singahtivat takaisin. Uh, sitä ryskettä! Olikohan paholainen, joka tuli ylös lattian läpi? Haisipa jo tulikivelle ja palaneelle... Bård löi molemmat kädet alttariin kiinni. Kummallista! Tuntui juuri kuin olisi kirkko vajonnut; vajonnut maan alle. Ei; kohdallaan se vielä oli. Ei, kyllä vajosi. Irtaantui perustuksista, heilui, ajelehti, aivan kuin laiva merellä... ”Pam!” kuului kumisten ja valittaen kaukaa vuorten takaa; ”pam! pam!” ”Nyt olkoon Jumala kansamme”, sanoi pappi. Hän otti messupuvun päälleen ja teki ilmassa ristin-merkin. ”Rukoile Jumalaa antamaan syntisi anteeksi, sillä nyt ne tulevat sinua enin painamaan”, sanoi hän. Ja Bård rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja piti sitä edessään; sitten alkoi hän vapisevalla äänellä laulaa Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos perkeleitä ja antoi niiden sikolaumassa rynnäistä alas Genesaretin järveen. Bård ajatteli kauhistuksella syntejään, ensimmäisestä alkaen, kun hän kadulla leikki tyttöjen kanssa morsiusparia ja tappeli poikain kanssa sekä harjoitti vallattomuutta kulkevia kohtaan, aina näihin viimeisiin, kun hän merellä purjehti ja oli raivokas peto, löi ihmisiä mäsäksi, joi ja vietteli nuoria tyttöjä... Heidän voivotuksensa ja valituksensa nyt kenties kaikuivat taivaassa kovemmin kuin hänen rukouksensa. Kirkon läpi kävi jymähdys, ikäänkuin raskaasta putoamisesta. Bård kavahti ylös, ja tarttui niin lujasti alttariin, että sormien nenissä kirvelteli: ”nyt hän tulee!” Rytisi ja paukkui, tärisi ja ritisi; hän tunsi selvään, ettei kirkko seisonut enää perustuksillaan... Ja lattiassa hänen allaan ja seinissä ylt’ ympäri raastivat kynnet; ruumiit alhaalla holveissa jymähtelivät raskaasti kirstujen kansiin; ne odottivat vieraita! Bård otti papin nutusta kiinni, mieletönnä kauhusta. Huone pimeni, kynttilät paloivat sinertävässä ja keltaisessa liekissä; nyt alkoi kirkko täristä, lehtereissä kuiskailtiin ja suhistiin; suuri valaskala, tulisilmäinen, kelloitti kuorinoven edessä ja aukasi kitansa nielläkseen häntä; se oli paholainen! Se oli paholainen! hän kasvoi kasvamistaan ja rumeni rumenemistaan; hänellä oli pitkät käsivarret, jotka ryömivät ja venyivät lattiaa pitkin aina likemmäksi ja likemmäksi kurottaen kiinni hänen jalkoihinsa; huoneessa kolisi ja jymisi juuri kuin kirstun kantta olisi kiinni naulattu... ”Pakene pois sinä paha henki!” huusi pappi kuoleman tuskassa, ”tämä mies on antanut itsensä Jumalan haltuun!” – Hirveä huuto kuului ja kiirehtäviä, epävarmoja askeleita. ”Minä ''tahdon''! – minä tahdon olla hänen luonaan! Minut paholainen ottakoon, ei häntä!” huudettiin siellä ja kaksi naista tunkeutui alttarin luokse. Toinen oli Gunhild, kamalan näköisenä, ontot posket sinertävinä ja tukka suortuvissa veristävillä silmillä; toinen oli Anna, kalpeana kuin kuollut. Papin-kasvot jäykistyivät ja silmät pistivät esiin, kuin kaksi tulikeihästä; hän kuroitti kalkkia ja kirjaa heitä kohden, siunasi ja kirosi niin että ilma heidän ympärillään musteni; ”pois paetkaa te perkeleet naisen hahmossa!” Eikä he päässeet tulemaan Bårdin luokse. Silloin vaipui Gunhild maahan, kaatui puoleksi taaksepäin ja nojasi raskaasti Annaan. Mutta Anna ei jaksanut enää. Hän laski hänet varovasti maahan, vaipui itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi lukea isä meidän, – puoleksi houreissaan, mutta myöskin näyttääkseen papille, että he olivat ihmisiä, eivätkä noitia. Silloin jäi pappi neuvottomana seisomaan. Hän ihastui ja ihmetteli samalla. Kun Anna tuli kolmanteen rukoukseen, alkoi kello lyödä kahtatoista. Ja samalla kuin isämeidän päättyi, kumisi viimeinen lyönti. Keskiyö oli ohitse. Pappi huokasi syvään, nojautui vavisten alttaripöytään ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Pelastettu!” sanoi hän. Bård ryömi polvillaan esiin ja puristi hänen käsiään –: ”Kiitos! Jumala sinua ijankaikkisesti tästä siunatkoon.” Gunhild vavahti ja suoristi itsensä: ”Pelastettu –?” kuiskasi hän. ”Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia...” Hän kaatui raskaasti taaksepäin. Kun Bård häntä lähestyi, oli hän päättänyt. – Molemmat nuoret kumartuivat polvillaan hänen ylitsensä. Pappi seisoi takana näyttäen valkeata. Ja hän sanoi: ”Saiko äiti nyt antaa sielunsa lapsen edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan tuomiot ovat kaikki oikeat; Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen.” Loppu. [[Luokka:Kyläkertomuksia]] 3291 5554 2006-09-07T15:03:09Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Arne Garborg]] [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Novellikokoelmat]] 3292 5555 2006-09-07T15:03:24Z Nysalor 5 Arne Garborg '''Arne Garborg''' (1851–1924) == Novellikokoelmat == * ''[[Kyläkertomuksia]]'' [[Luokka:Arne Garborg]] 3293 5556 2006-09-07T15:03:31Z Nysalor 5 [[Luokka:Norjalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Norjalaiset kirjailijat|Garborg, Arne]] 3294 5559 2006-09-07T15:04:08Z Nysalor 5 [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 3295 5571 2006-09-08T19:30:24Z Nysalor 5 Otsikot {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirottua työtä |alaotsikko=Kuvaus Savon kansan elämästä |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} == Luvut == * [[Kirottua työtä: I. luku|I. luku]] * [[Kirottua työtä: II. luku |II. luku]] * [[Kirottua työtä: III. luku|III. luku]] * [[Kirottua työtä: IV. luku|IV. luku]] * [[Kirottua työtä: V. luku|V. luku]] * [[Kirottua työtä: VI. luku|VI. luku]] * [[Kirottua työtä: VII. luku|VII. luku]] * [[Kirottua työtä: VIII. luku|VIII. luku]] * [[Kirottua työtä: IX. luku|IX. luku]] '''Lähde:''' Kauppis-Heikki 2005: ''[http://www.gutenberg.org/etext/14950 Kirottua työtä: kuvaus Savon kansan elämästä]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Kauppinen, Heikki 1891: ''Kirottua työtä: kuvaus Savon kansan elämästä''. Kuopion laulujuhlassa palkitut teokset. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Kirottua työtä| ]] 3296 5561 2006-09-08T19:28:26Z Nysalor 5 I. luku {{Otsikko |edellinen=[[Kirottua työtä]] |seuraava=[[Kirottua työtä: II. luku|II. luku]] |otsikko=I. luku |alaotsikko=[[Kirottua työtä]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Risto Malinen oli Malilan talon omistaja. Tämä sama suku oli siinä asunut useita miespolvia. Maa ei ollut mikään iso, mutta oli siinä aikoinaan elänyt lukuisa joukko Malisia. Nyt ei ollut enää kuin tämä yksi, niitä kuului kuolleen, ja toiset olivat muuttaneet mikä minnekin. Tämä viimeinen näyttikin kuin tähteeksi jääneeltä. Kooltaan hän oli aivan pienimpiä, ja tästä vähästä pituudesta olivat jalat vallanneet runsaasti puolet. Hän toivoi salaisesti, aina kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti, että ehkä hän vielä kasvaa muun ruumiin puolesta, koska jaloilla on noin tavallinen pituus. Turhaan huomasi Malinen tämän toivon menneen, ja hän koki korjata tätä puutetta niin monella tavalla kuin osasi. Emännän valinnassakin hän oli muistanut katsoa pituuteen, ja olihan siitä se etu, että tytär kasvoi rippikoulu-ikään pitemmäksi isäänsä. Tämä Malisen emännänvalinta oli ollut näin yksinkertaista laatua, mutta monelle on mahtanut sattua huonompi onni, vaikka ovat tutkineet kaikki sielun ominaisuudet. Palvelijat rakastivat häntä kuin omaa äitiään, varsinkin piiat, jotka kuuluvat enemmän emännän kuin isännän neuvon alle. Ei ne suotta muutelleet toisiin taloihin, ja jos niin sattui, tuli se isännän pikaisuudesta tai palvelijain pahuudesta. Eloon jääneitä lapsia ei heillä ollut muita kuin yksi tyttö, nimeltään Anna Liisa. Tämä oli hyvin paljon äitinsä luontoinen, varsinkin siinä, ettei kohdellut ylenkatseella köyhempiä, vaikka oli paikkakunnan tytöistä rikkain ja oppinein. Sen enempää tätä oppia ei tosin ollut kuin että hän osasi hyvin lukea ja kirjoittaa. Tämän jälkimmäisen taidon oli Malinen itse opettanut, vaikkei opetusala oikein soveltunut hänen kärsimättömälle luonteellensa. Ei auttanut kumminkaan kesken kyllästyä, sillä piti hänen tyttärensä olla vähän oppineempi seutulaisten tyttäriä. ---- Poutaisia säitä oli ollut useita viikkoja peräkkäin. Ilmassa näytti olevan savua, ja iltapuoleen, kun aurinko painui alemmaksi, himmensi se auringonkin niin, että se näytti jättiläisen kultarahalta, johon kärsi katsoa aivan täydeltä silmää. Valojuovakaan, jonka aurinko teki melkein tyynen lahden pinnalle, ei ollut niin välkkyvä, kuin selkeällä iltapäivällä. Heinänkorjuuaika oli parhaillaan. Isäntä Malinen tuli niityltä työväkensä luota pihaan. Hän meni jo piika-Maijan ohitse, joka kaivon kupeella pyttyjä pesi, mutta kääntyi takaisin ja sanoi: – Mene lehmänhakuun, ne eivät taaskaan tule yksinään, ja niityltä ei jouda. Maija pysäytti työnsä ja kuulosti, mutta kohta alkoi hiekkainen tuohikieppi kahnuttaa ympäri pytyn laitoja, ja koukkuun jännitetty paljas kyynärpää kävi kuin koneen puskuri. Viimeiset pytyt olivatkin käsissä, niiltä joutui heti, kun vain huuhtaisi ja asetti vesirännille kuivumaan. Maitohuoneen kupeitse lähti tie karjanlaitumelle. Huoneesta kuului emännän hyräilyä. Maija kurkotti päänsä akkunaan ja ilmoitti: – Isäntä käski minut lehmänhakuun. Pytyt ovat siellä kuivamassa. – Hyvä, mene vaan, sanoi emäntä. Odotahan vähän. Hän tempasi leivän hyllystä ja heläytellen suurta kuvetaskuansa kaivoi avaimien seasta veitsen, jolla viiletti pitkän kakun, ja voita päälle siliteltyään ojensi sen akkunasta Maijalle. – Syö mennessäsi, ettei tule nälkä. Maija kiitti ja lähti astua leikettelemään iloisella mielellä pitkin pellon piennarta. Hän ajatteli, että niin hyvää emäntää ei ole koko kylässä, eikä vielä toisessakaan. Kohta se luultavasti tahtoo tulevaksi vuodeksi. Tahtonee tuo toki, eihän se ole yhtään kertaa suuttunut, kun vain ei olisi päässyt tietoon ... pitääkin vatsa olla ... en minä vielä heitä palvelusta, kun on noin hyvä emäntä. Maijalla oli omia salaisia ajatuksiaan, jotka siinä kävellessä tulivat mieleen. Malinen oli käynyt tuvan puolella ja tuli nyt maitokamariin. Hän näytti olevan vielä tomerammalla tuulella kuin tavallisesti. Emäntä ajatteli, että heinätyö on sen saattanut kankeammalle mielelle ja kysyi: – Hyvästikö on luoko kuivanut? – Täytyyhän tuommoisella poudalla kuivaa jos minkä. – Niityllekö se jäi vielä Anna Liisa? – Sinne jäi rukopohjia ottamaan. Siitä Anna Liisasta minä tulin sinulle puhumaan, että sen makuupaikka pitää tänä iltana muuttaa pois piikain aitasta. – No mikä nyt on tullut? kysyi emäntä kuultuaan niin äkkipikaisen ja jyrkän määräyksen. – Ei ole erittäin mitään tapahtunut, vaan minä sattumalta kuulin renkien puheesta, että sinne on käynyt yöllä poikia pyrkimässä. – Onko ne laskeneet? kysyi emäntä totisena. – En minä sitä kuullut, mutta sepä nyt on sama, pois se pitää muuttaa. – Ei nuo liene laskeneet, rauhoitti emäntä, ja kyllä se Maija ei laske, varsinkaan sitten, kun varoitetaan. Antaa nyt vielä olla siltään, niille tulee ikävä, niin Anna Liisalle kuin piioillekin. – Vaan minä en anna olla, tiristeli Malinen. Minä vähät piikain ikävästä. On meidän tyttö sen arvoinen, ettei sitä sovi enää piikain kanssa aitassa makuuttaa, siitä pitää tulla loppu. – No no, elähän nyt, lepytteli emäntä. Raikotaan huomenna tuo pieni aitta joutavasta rojusta, niin antaa muuttaa sinne. – Ei aittaan mihinkään, oikaisi Malinen. Meillä on siksi kamareja, että sopii niihin. Ja sinne jos s – – t alkavat koputella, niin tuntevat sen lihat nahkassaan. – Antaahan kumminkin olla huomiseen sen muuton, liestytteli emäntä. – No olkoon huomiseen, vaan siitä ei ollenkaan sivu, teki Malinen määräyksen. Hän lähti takaisin työväkensä luokse. Ruispellon piennarta kulkiessaan seisattui hän katsomaan, joko on minkäkokoinen jyvä tähkässä. Niityltä kuului heinänkorjaajien iloista melua. Toinen renki takoi ladon edessä pystyyn asettamiaan sapilaita yhteen ja kuunteli niiden räjähtelevää kaikua niityn takaa metsästä. – Hei! onko huomenna pouta, kiljui se siihen sekaan omalla äänellään. – Elä pieksä niitä sapilaita, tule tallaamaan heiniä, ei nämä näy sopivan, jos ei koko joukolla painella, komensi latomies, joka oli tähän asti siellä yksinään rynnistellyt. – Hoi, tytöt! ärjyi sapilasten räiskyttäjä ladon ovelle kiivetessään. Heittäkää ne heinänrikat sinne ja tulkaa näyttämään, painatteko niin paljon kuin äitinne teidän syntymäkesänä. Renki luuli isännän olevan vielä pihassa, muuten hän olisi huutanut toisella tavalla. Tytöt heittivät haravansa mättäälle ja tulivat ladolle. Malinen itsekin siihen joutui. – Elä mene, Anna Liisa, kielsi hän, kun Anna Liisa yritti latoon nousemaan. Saatkin mennä pihaan, tahi jospa vielä haravoit noita heiniä. Malisen mieleen johtui, että jos äiti millä tavalla kertoo siitä kamariin-muutosta, kun ei tullut varoitetuksi. Hän alkoi asetella suupuita latoon, ja Anna Liisa meni haravansa luokse. – Painelkaa, jos painelette, sukkelaan, ei niiden päälle maata jouda, ärjyi Malinen, kun joukot yhäkin öykkivät ladossa. Silloin sieltä alkoi yksi toisensa perästä puiskakehdella ulos hikisenä ja heinänmurassa yltä päältä. Muutamat aukaisivat paitansa kauluksen auki ja kopistelivat kaulaltaan liikaa rupaa, toiset alkoivat astua niine hyvineen rukoja hakemaan. Joku siellä mennessään arveli, että mikähän lienee taas ukon nenään pistänyt, kovinhan on sieraimet laajana. Aurinko yhä läheni puiden latvoja ja kävi aina punaisemmaksi. Kuivat heinät oli jo kaikki kannettu kokoon. – So, eikö tuota lähdettäne iltaselle, ilmoitti Malinen joukolle ja kiirehti muiden edellä pihaan menemään. Miesjono seurasi perästä, raskaasti laahaten väsyneitä jalkojaan vastamäessä. Edeltämenijä astui keppelästi. Suupaltti renki osoitti sinnepäin ja sanoi toisille: – Mikäs kontteroinen se tuolla kahden kepperöisen nenässä mennä kapittaa. – Näyttää se sinulle kepperöistä, jos sattuu kuulemaan, sanoi joku. – Ei peloita. Tulispahan, mukisi osoittelija yhä hiljempaa. Koko yön oli ahkerasti kohonnut sumua vähäisimmistäkin vesipaikoista. Auringonnousun aikana, jolloin heinäväki tavallisesti lähtee töihinsä, oli usva kerännyt koko voimansa ja näytti tahtovan litistää kaikki liikkuvaiset maata vasten, jottei pääsisi hievahtamaan. Tuskin pihamaan yli erotti huoneita, varsinkaan ulompana olevia. Pellot ja niityt ja metsä saarekkeineen lienevät joutuneet minne hyvänsä. Sinne usvaan hupenivat heinämiehetkin, jotka lähtivät kartanosta viitakkeet olalla. Pieneksi litistyneeltä tuntui siellä ihminen. Soinnuttomia kalkutuksia alkoi kuulua sieltä täältä usvan seasta, kun niittomiehet teroittivat viitakkeitaan. Joku elämäänsä ihastunut renkipoika koetteli karkoittaa painavaa aamua, laulaa tempomalla muutamia säkeitä kullastaan. Tätä innostuksen ääntä kuuntelivat kokeneet päiväläis-ukot otsaansa rypistellen. Heidän mielestänsä ei ollut nyt lauluun sopiva aika. Joku se mielipiteen tahtoi lausua julki ja kiljaisi usvan läpi: – Tukkikaa heiniä tuon muutaman kitaan! ---- Näin sumuisina aamuina ei Malinen ollut usein niityllä, niittoa osasivat tehdä yksinäänkin. Lopulla rupeaman hän sitten tuli katsomaan, onko sitä tehty vai ei. Sanomatta tiesivät joukot, mitä isäntä ajatteli heidän työstään. Heillä oli omat tuntomerkkinsä. Jos isännän sieraimilla on tavallinen suuruutensa, silloin on kaikki hyvin, mutta jos niiden laidat näyttävät laajeten kohoilevan, silloin ei tarvitse kiitosta odottaa. Tänä aamuna ei Malinen käynyt ollenkaan niityllä. Hän oli illalla tehnyt mielessään päätöksen, ettei hänen talossaan ole ensi vuonna noin rivosuisia renkejä, hän antaa erokirjan, jotta saavat kekrin tultua mennä muualle. – Käske Anna Liisan tulla tänne kamariin, minulla on tässä aamiaisen edellä vähän kirjoituttamista, sanoi Malinen emännälleen. – Etkö sinä itse saa vähiä kirjoituksiasi aikaan? sanoi emäntä. – Hämärtääpä tuo ja mitä varten minä olen sitä opettanut, jos ei se alkane jo jotain sohmailla. Emäntä kävi käskemässä ja palasi takaisin. Hän oli utelias tietämään ja kysyi: – Mitä se on se kirjoittaminen? – Päästösetelit annan noille rengeille. – No, mikä kiire niillä on näin aikaiseen, sanoi emäntä ja tuli seisomaan lähemmä pöytää. Etkö sinä ole tahtonut ensi vuodeksi? – En, enkä huoli, jos ilmankin olisivat. – Mitä ne ovat tehneet, kummasteli emäntä. – Ei mitään, tokaisi Malinen, vaan se on semmoista, että minä en rupea pitämään talossani tuommoisia suupaltteja räättelöitä. Menkööt sinne, jossa ovat kaikki samanlaisia. Emäntä ajatteli tuota asiaa. – Hyy, hymähti hän. Sinä niin vähistä työlästyt. Silläkö ne tulevat paremmiksi, jos ne aina laitetaan niihin kehnoihin paikkoin takaisin. Tuokin pienempi, isätön raukka, kerjuun päällä ollut melkein näihin asti, mistä se on vielä oikeita puheita oppinut. – Jottako minä sitten rupean maailman hylkyjen isättömiä lapsia koulitsemaan, en! kivahteli Malinen. – Ihmisiähän ne ovat nekin ja jossain kai niiden täytyy olla, puolusti emäntä. Meillä ei ole kasvavia lapsiakaan, joita heidän puheensa pahentaisi. Minä soisin, että annettaisiin olla vielä, ja neuvotaan, mikä osataan. – Siitä ei tule mitään, väitti Malinen lujasti. Minä en salli kuulla sellaisia talossani ja sillä väellään koiristakin tekee ihmisiä, kuin ruojain perillisistä. Tikun taittumaan muutti Malinen äänensä käskevän vakavaksi ja sanoi: – Anna Liisa, kirjoita vaan ne setelit. Emäntä näki joutavansa pois ja, otettuaan pari askelta oveen päin, sanoi mennessään: – Minä olen sanonut sanottavani, tee nyt tahtosi. – Niin teenkin. Malinen heitti tämän lauseen niin omituisen sysäävästi suustaan, että sen sai huomata olevan viimeisen tähän asiaan. Anna Liisan kirjoitusaikana Malisen mieli rauhoittui, ja hän alkoi puhella tavallisesti: – Vieläpä näitä pitämään leivässään. Tuo pienempi, se on niille puheilleen vielä ilkeämpi, jos ei toinenkaan liene hyvä. Ei ne minun kuullen uskalla, mutta kun liikahdan pois, niin käypi kuin illallakin. Pyhäaamuna lähden kirkolta renkiä pestaamaan, nyt alusta niitä saapi oikeita ihmisiä. Jos haluttaa, niin sinä saat lähteä kirkkoon siinä yhtenä. – Jo toki, mielelläni, sanoi Anna Liisa. – Onko se äitisi siitä puhunut, kun me tuumattiin, että kun tuo toinen kamari on tuossa melkein tyhjänä, niin sinä muutat siihen vuoteesi ja asuntosi. – Ei minulle ole puhunut. – Niin se tuumattiin ja muuta vaan jo tänä iltana. Siellä on sopuisampi opetella joutoaikoina lisää kirjoittamaan, vaikka alkaahan tämä jo menetellä. Malinen katseli parhaillaan toista valmistunutta päästökirjaa. – Onko sen Seppälän tytön kirjoittamaan oppimisesta tullut mitään? kysyi hän sivumennen. – Kuuluu se isänsä opettavan, vaan lieneekö oppinut, ei tuo ruvennut kirjoitustaan näyttämään, kun viime pyhäiltana siellä kävin, kertoi Anna Liisa. – Vai ei näyttänyt. Tokkopa lienee minkäänlaista, vaikka kuului se isänsä kehahtaneen, että kirjoittaa se vielä heidänkin tyttö, ei vain Malilan. – Huonoksi tuo itse vielä moitti, eikä näyttänyt, vaikka minä lupasin neuvoa. – Vieläpä heitä neuvomaan, neuvokoot itse jos osaavat. Vaan ei toki nekään pojantolkerot kuulu tietävän mitään, ukko itse vähäsen. Samoja tolkeroita tytöt ja kaikki, vieläpä näitä neuvomaan. Anna Liisa ei osannut siihen paljon mitään sanoa. Hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä tarvittiin, ja Malinen itse rupesi piirtämään nimeään alle. ---- Sumuista aamua seurasi poutainen päivä. Tuulenhenki heilutteli hellästi heinänlatvoja ja liikutteli hitaasti puiden lehtiä. Pieniä tuuliaispäitä suhahteli heinikossa ja tuon tuostakin ne usahtivat kynnöspelloille juoksevina patsaina pyörittelemään kuivunutta päällysmultaa. Joku siellä pääsi suureksikin, kohotti ryöppyävän päänsä monen sylen korkeudelle, tempoi huimaavaan pyörteeseensä kaikki, mitä matkalle sattui. Heinänkorret, tuohilevyt ja vaaterievut mennä tuprusivat sen käsissä pitkän matkaa ja vielä irti päästyäänkin harhailivat vähän aikaa ilmassa kuin hätäiset, haukan kynsistä päässeet lintuset, kunnes putoilivat yksitellen maahan. Tuuliaispäiden sanottiin ennustavan pitkällisiä poutia, eikä niitä nyt ollutkaan vähän. Heinät kuivuivat niin että ritisivät. Malinen komensi heti puoliselta heiniä rukoamaan. Itsekin hän hassotti harava kädessä, veteli edeltäpäin aukkoja, joita myöten muut osasivat haravoida tarpeeksi laajoja karheita. Niitylle alkoi ilmestyä puikeapäisiä rukoja toinen toisensa perästä ja siellä seassa häärivät joukot kuin muurahaiset kekojensa ympärillä. Syntyipä niitylläkin yksi jättiläistuuliaispää. Se ilmestyi metsän rantaan, suuntasi sieltä matkansa pitkin niittämätöntä niittyä, jossa sen voimasta ei paljon muuta tiennyt kuin että heinikko armottomasti lakoili kynsissä. Malinen katseli sen kulkua sieraimet laajoina ja sanoi: – Jokohan tuo rymä tulee tätä kohti. – Kutsutaan, sanoi joku. – Sitä vailla tässä nyt ollaan, ärjäisi Malinen vihassa. Tulokas oli lähenemään päin ja näytti yhä voimistuvan. – Eiköhän vaan tule prr –. Hän kirosi jo puolitiehen. Tuuliaispää oli joutunut heinikosta niitetylle ja piti hyvää humakkata. – Tulee se, kun tuleekin s – – a! Suuria heinävihkoja lenteli ilmassa. Saatuaan jotain käsiinsä kiihtyi tuulispää kuin huima koiranpenikka. Pari rukoa oli se kaapannut melkein kokonansa ja läheni toisia. Malinen hyppäsi pitelemään. – Eikö sinulla, helvetin koira, ollut muualla työtä, kun tulit tänne repimään meidän työaloja. Ääh! Tuskin ennätti toista kertaa kirota, kun tuuliaispää kontsautti hänet ruon päältä niitylle. Kahta uhemmin hyppäsi Malinen ylös ja alkoi terjua rengille, joka oli tuuliaispäälle kiihoitukseksi viheltänyt. – Vieläkö sinä juuttaan liha sitä yllytät, jos minä tulen ja tuolla haravan varrella taon kalloosi. Tuuliaispää ei ollut kuulevinaankaan Malisen vihoja. Jyhisten, mahtavana tornina se kulki omaa suuntaansa ja syyteli liikoja heiniä kauas syrjiin. Jo oli ennättänyt pois heinien saapuvilta, ja joukot katselivat rauhallisempana jälkiä. Joku mies sanoi että »kävipä antamassa lisäharavoimista.» – Juutas heitä haravoikoon! kivahti Malinen. Vieköön nyt vaikka helvettiin tuon luokonsa. On meillä muutakin työtä. Hajoitetuista ru’oista ei Malinen välittänyt vähääkään, lähti vain luokoa haravoimaan, ja joukon täytyi seurata perästä. Vihan väessä liikutti Malinen haravataan, niin että heinät sinkoilivat, eikä nyt saanut muutkaan nuhjustella, muuten saivat kuulla lisäpeijakkaita. Äänettöminä tekivät joukot työtänsä, mitä vähän hiljaa sattuivat toiselle kuiskaamaan. Vasta kun kaikki heinät olivat koossa, kuului komentava ääni: – Rukoja kantamaan! Panee heidät latoon, kiskokoon sieltä, jos mieli tekee. Iltaan mennessä tulivat kaikki kuivat heinät kokoon, nekin, jotka tuuliaispää kävi hajoittelemassa. Ei niitä isäntä itse käskenyt kokoomaan, vaan arvasivathan he, että niin se on tehtävä, ja hyvä kaikki, kun tekivät. ---- Joukon niityllä ollessa oli Anna Liisa laittanut vuoteensa kamariin. – Mitäs tämä nyt on näin pikainen muutto kesken kesän? kysyi piika-Maija. – Niinhän tuo isä käski. Hän ei tietänyt mitään muuta syytä, kuin että isä on niin käskenyt, ja siinä ei ollut muuta keinoa, niin oli tehtävä. – Minäpä ehkä arvaan tuon syyn, sanoi Maija naurahtaen. – No mikä? – Arvaat sen sinäkin. – En minä, ihan todella. – Sinut asetetaan jo vahdin alaiseksi, selitti Maija. Meidän piikain luona sinun ei enää uskottu säilyvän. Nyt Anna Liisakin oli ymmärtävinään syyn, mutta hän tahtoi sotkea koko asian ja sanoi: – Elä hupata, ei se sen vuoksi... Muuten oli tämä asia hänelle outoa, niin ettei siitä osannut paljoa ajatella. Tuntui vain ikävältä erota näin yhtäkkiä noista tuttavista, joiden kanssa oli niin monta hauskaa iltaa viettänyt. Tuolla aitassa oli aina päivätöiden päätyttyä naurettu ja purpateltu pitkät ajat. Siellä oli hupaisa syödä marjamaitoa, johon tarpeeseen piiat hyvin usein heinäntekoaikana miesten maatessa kävivät marjat poimimassa ja emäntä laittoi Anna Liisan viemään maitoa kupilla. Herttaista oli siellä painautua vuoteelle ja kuunnella sateen sattuessa, miten vesipisarat ramisuttivat aitan kattoa ja räystäästä juosta lipakoittelivat nurmiselle kentälle. Se oli kuin vienoa kehtolaulua ja aamusilla sen kuuleminen ilahdutti unista mieltä, ettei nyt niin aikaisin ylös ajettane kuin poutaisena aamuna. Ensimmäinen ilta varsinkin tuntui oudolta tuolla kamarissa. Oli kuin elämässä olisi jonkinmoinen käänne tapahtunut, vaikka ei hän aivan niin ajatellut, mutta jotain sinnepäin. Muistui mieleen Maijan puheet, että nyt ruvetaan vahtimaan. Mitä ne hänestä vahtisivat. Hän katsoi akkunasta aitalle, jossa ovi oli vielä auki. Hänen mielensä kaipasi jotakin, lieneekö kaivannut noita vanhoja tovereja vai sitä tuttua katon rapinaa, jota ei tänne kuulunut, vaikka sataisikin. Hän istui ja ajatteli kaikkea vähäpätöistä, semmoista, jota kahdeksantoista vanha yksinäisessä kodissa kasvanut tyttö voi ajatella. Viimein hän laskeutui levolle. Isän askeleita kuului eteisestä, hän käveli siellä ovia lukkoamassa, minkä päätyttyä kaikki muuttui hiljaiseksi. ---- Rauhallisen hiljainen on maalaisten sunnuntaiaamu kesällä. Kukin nousee ylös, milloin tuntee unen loppuneen, paitsi vaimoväki, jolla on lehmien lypsy, ja ne, jotka aikovat kirkkoon. Miehet ovat muuten joutilaita ja moni tekisikin nukkumista aamusta iltaan, jos ei itseään tarvitsisi ruokkia. – Hoi pojat, kahville! herätteli Malinen miehiänsä pyhäaamuna ja jysäytteli nyrkillä seinään. Itse oli hän jo vaatteet yllä, valkeavartiset pieksut jalassa ja korkea tasapäälakinen huopahattu päässä. Näitä hattuja ei ollut koko pitäjässä monta, sen oli Malinen tuonut sulhasmiehenä ollessaan Oulusta, eikä sitä nyt pidetty kuin kirkossa käydessä ja mitä pitoja sattui olemaan. – Eikö se uni ala jo loppua. Kahville! kiljaisi hän niin että raikui kartano. Voidelkaa sitten rattaat, minä lähden kirkkoon. Yksitellen alkoi vetäytyä miehiä piharakennukseen, paitahihasillaan ja tukka pörröisenä. Kahvin juotuaan he asettuivat istumaan päiväpaisteeseen rappusille ja siinä venytellen tuumailivat, että kun olisi aina pyhä ja aina kesä. Malinen tuli kamarista katsomaan, onko ne rengit pyörien voitelussa. – Tokko siellä ollaan vielä rattaita voitelemassa? kysyi Malinen. – Onko sinne käskettynä? – Senkö verran sitä kuultiin! kivahti hän. On sinne käskettynä. Kuuletteko nytkään. Ja kun se on tehtynä, niin tulkaa tänne kamariin. Kuulittekos sen! Rengit lähtivät muristen tekemään mitä käskettiin ja aprikoivat keskenään, että mitä se siellä kamarissa mahtanee sanoa. Heti kamariin tultuaan pääsivät sen tietämään, kun saivat kumpainenkin käteensä paperilapun, jossa oli kirjoitettuna, että »ensimäinen päivä marraskuuta vapa palveluksestani». Noloina he katselivat kirjoihinsa. Olisi ollut mieleisempää, jos isäntä olisi sanallakaan pyytänyt paikoillaan olemaan, mutta tämä ei puhunut mitään. Aurinko paistoi jo niin korkealta, ettei sen näkyvistä ollut varjossa kuin jyrkimmät, läntiset mäen rinteet. Kastehelmetkin katosivat ruohikon lehdiltä. Tupakkahalme laski yön pystyssä olleet lehtensä alas, antaakseen auringon niihin paistaa lekotella. Harmaa varpuslauma istui tallin luona, aidalla, ja siitä linnut lentää liepsahtivat vuorotellen lähellä olevasta sika-altaasta einehtimään. Kirkkomiesten hevonen seisoi jo valmiina kiesien edessä. Anna Liisa ilmestyi kirkkoonlähtijänä kartanolle. Hän näytti viehättävältä siistissä pyhävaatteissaan. – Eiköhän myöhästytä, kun on noin korkealla aurinko? arveli Anna Liisa. – Ei myöhästytä, vakuutti Malinen varmasti. He istuivat rinnakkain nahkalla päällystetylle istuimelle, jossa oli selkänoja niin korkea, ettei kuin vähän näkynyt päitä takaa päin. Kiessit olivat sen aikuisista parhaimpia, vieterit hyvin korkeat koukerot ja nahkahihnat kupeilta pitelemässä. Kun oli sikoaltaan kohdalle tultu, pyrähtivät varpuset lentoon. Ori säikähti niitä ja hypähti syrjään. – Prr –, tärähti Malisen kieli kuivasti, mutta hän kartteli täyteläistä kirousta lapsensa kuullen. Auringon kohottua alkoi tiellä hieroutunut kuiva multa pölistä armottomasti. Rattaan kahden puolen pursusi jauhomainen multa, kuin vesi veneen kokan edessä, ja kovasti ajaessa kohosi ylös ilmaan ja täytti pitkät matkat tietä paksulla tomupilvellä, niin ettei jälestäajavia erottanut. Maantielle päästyä antoi Malinen oriinsa mennä, ja juoksu seisahtui vain jyrkimmissä mäissä. – Aivan on jo märkänä hevonen, huomautti Anna Liisa. – Antaa olla. Minä en rupea tätä pölyn pakkoa nielemään jälkimmäisenä. Samassa suisti hän taas muutaman hevosjonon edelle, ja ne saivat olla itse sitkeitä ajamaan, jolleivät jääneet jälelle. – Mikä se on tuo töröhattuinen, jolle ei oikea meno riitä, kiukkusi joku tuntematon joukosta, joka myös oli haluton pölyä nielemään. Tuulenhenki ei liikutellut kepeimpiäkään esineitä, ja siksipä saivat tietä kulkevat jauhamansa juoda. Kirkolle tultuaan olisi vielä jokainen saanut hartioiltaan liiat pölyt puistella ja muutamat kopistelivatkin niitä vähemmäksi vaatteistaan, mutta toiset menivät multineen päivineen kirkkoon ja hieroivat sen siellä vähemmän pölyisten vaatteisiin ja loput penkin selkälautaan. Renkimiehiä seisoksi kupeella pienissä ryhmissä, ja heitä puhutteli väliin yksi, väliin toinen isäntä-mies. Nyt oli palvelijain pestausaika. Pienimmät poikakossit näyttivät olevan ikäänkuin tarjolla, mutta isommat tekeytyivät välinpitämättömiksi ja kävelivät huolettomina. Malinen ei mennyt lähellekään noita nulikkarenkejä, hänellä olisi niitä ollut kyllä kotona. Papin ja lukkarin hevoset seisoivat toinen toisella puolen sakastin rappuja ja kuskit käähäilivät siinä ympärillä, tehden vähän väliä pieniä, aivan tarpeettomia ajokalujen korjauksia, noin vaan antaakseen sillä tietää, kenen herran palvelukseen kuuluivat. Aina siihen ilmestyikin uteliaita pitäjäläisiä kyselemään hevosten määrää, kehumaan kiessien hyvyyttä ja tiedustelemaan, onko kirkkoherra tai kanttori pestannut jo itselleen palvelijoita ja montako niitä on. Malisen mieleen juolahti, että jospa kysyn itselleni noita herrain renkejä, kumpaista hyvänsä. Lukkarin renki herätti enemmän huomiota. Hän oli verevä ja terveennäköinen, ruumis täyteläinen, mutta ei erittäin kookas. Vaatteet olivat mustasta verasta ja mustavartiset saappaat jalassa. Muutenkin näytti tämä Malisen mielestä taitavalta, eikä liene mikään juoppo huilari, koska on noin hyvät vaatteet yllä. Hän meni kattelemaan renkiä ja puhetta alkaakseen kysyi: – Joko on kanttorilla heinä tehtynä? – On sitä vielä muutamiksi päiviksi, sanoi renki. – Käypikö tuo itse niityllä katsomassa töiden tekoa. – Harvoinpa se on siellä minun ollessa käynyt. – Taitaa olla sopuisa mies. – Kyllä sen kanssa toimeen tulee. – Entäs rouva... – No rouva ... se nyt on ... yritteli renki kertomaan, mutta keskeytti. – Sanovat toisenlaiseksi, ja että ruuan komento on välistä noin... – Niin, eihän se kaikistellen ilahuta. Se kalaleipä parasta... – Onko ollut puhetta ensi vuodeksi. – Ei vielä mitään puhetta. – Etkö rupea meille? – Miten tuon kanssa olisi, arveli renki. – En luule olevan katumoiksi, jos tulet meille. Kaikki meidän komentoa ovat kiittäneet, eikä niin sieväperheistä taloa ole koko pitäjässä: kolme talon ihmistä. Halulla ne olisivat nämäkin nykyiset, vaan en ota, ovat räähkäpuheisia. Hän nosti korkean hattunsa laitaa koholle ja kynsiskeli hitaasti tukkaansa. – Mitä te maksaisitte vuodelta? kysyi renki. – Määräkö se pitäisi olla. – Onhan se ollunna. – Ilman määriä ne ovat meillä olleet, vaan samahan tuo on. – Ei minulla ole vielä seteliäkään. – Vai ei. No tule sitten ensi sunnuntaina meillä käymään, niin siellä tuumitaan, ja näet talonkin. Niin he sen asian päättivät ja erosivat. Kirkosta kuului veisuu, siellä jo saarnavirttä laulettiin. Ne, jotka joutivat, menivät kirkkoon, mutta paljon oli niitäkin, jotka olivat vielä kiinni maallisissa toimissaan. Tulevana sunnuntaina kävi tämä kirkolla puhuteltu renki Malilassa ja sopimus tehtiin ensi vuodeksi. Entiset katselivat uutta tulokasta kateellisesti ja latelivat siitä isännän selän takana pilkkapuheita mielensä hyvikkeeksi, kun eivät muuta taitaneet. – Korjautuu se nyt tämän talon elämä ensi vuotena kokonaisen sormihaaran, aloitti yksi. Ukko kun latelee peijakkaita ja renki vetelee virsiä, niin silloin ei muuta kirkon toimitusta kaivata. Joutaa hevoset lihomaan. – Mitenhän kyllä lienee oppinut lukkarin jalan juuressa laulamaan, ei tullut veisuutetuksi vaalia, säesti toinen. – Kyllä minulla oli mielessä, vaan en uskaltanut pyytää, kun näkyi niin ukkoteeren karvaiseksi pukeutuneen. – Pelkuripa olit, moitti toinen. Olisit toki pyytänyt, kun oli kerran mielessäsi. Minä olisin keväällä käynyt saatavista etsimässä hänelle variksen pesiä, että olisi saanut ääntänsä voidella. Malisen moitteessa oli perää, että nämä rengit olivat suultaan kehnoja, ja nyt lopulla vuotta vielä enemmin. [[Luokka:Kirottua työtä]] 3297 5562 2006-09-08T19:28:31Z Nysalor 5 II. luku {{Otsikko |edellinen=[[Kirottua työtä: I. luku|I. luku]] |seuraava=[[Kirottua työtä: III. luku|III. luku]] |otsikko=II. luku |alaotsikko=[[Kirottua työtä]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Marraskuun alkupäivät olivat käsissä. Kaikissa taloissa ja kylissä elettiin vähillä töillä. Laiskoja, venytteleviä nuoria miehiä veteli suurissa joukoin paikasta toiseen, ja he kokoontuivat siihen, missä hupaisimmalta tuntui ja missä viimeiset säästöön jääneet pennit parhaiten hupenivat. Naiset näyttivät vähän toimekkaammilta, ompelivat ja paikkasivat kuluneita vaatteitaan tai keittivät kahvia. Lumirännän lioittelemilla, lokaisilla kylän väliteillä näkyi vain joutoväen tallaamia, kirjavia polkuja. Tiheämpäin talojen välillä ne olivat velloutuneet oikeaksi puuroksi, kun ei joutanut eikä nähnyt pimeinä öinä seuran tansseihin mennessä katsomaan, mihin astuu. Täytyi vain antaa jalan porskahtaa vaikka keskelle pahinta lätäkköä. Sokea soittoniekka siinä vellomistyössä teki oman osansa, kun se viulu kainalossa kekkaniskaisena astua tämppäili milloin minkin taluttamana ja juonitteli, että on niin huonot tiet. – Mitä se nyt paranee tällä paikan muutolla tänne Seppälään! juonitteli sokea taaskin taluttajalleen. Eikö ne olisi saattaneet siellä Toppilassa tanssata? – Olisi minulle kelvannut olla sielläkin, selitti taluttaja, mutta tämä Seppälän Aatuhan se kävi kotiinsa kärttämässä moneen kertaan. – Vai se sitä hommasi! Eikö se saattanut sinne nyt koipeilla, niinkuin ennenkin? – Eikö tuo olisi koipeillut, mutta sillä on mielessä kuljettaa tänne näitä tämän puolen tyttöjä. – Kuka niistä niin hyvä on, että oikein niitä varten tanssit muuttaa? – Tuota kai se Malilan Anna Liisaa etupäässä koettaa saada tänne. – Joko Malilan Anna Liisa lähtee Seppälän Aatun tanssiin? – Jospa se lähtee. – En toki Anna Liisana vanhoja virsujanikaan laittaisi. En katsoisi en sinnepäinkään... Perille tultua koetettiin miehissä palkita sokealle matkan vaivoja, juottelemalla puoliskuppisia. Pian se leppyikin ja veteli kohta paikan uudistajaisiksi pitkäveteisen, valittelevan »Hukkuneen pojan» valssin, jossa valituksen lomasta kuuluu kutittelevaa rallatusta. Tuo rallatus se tanssihaluisten kantapäitä kytäisytti, niin että tavallisessa kävelyssä pyrki koholle kimmoittelemaan. Sananviejiä laitettiin ympäristön taloihin, niillekin, jotka eivät kuuluneet näiden joutilasten joukkoon. Malilan talo oli vähän ulompana, ja ilojen puuhaajilla oli päämääränä saada sieltä Anna Liisa tulemaan. Hänen tuloaan ei pidetty varmana paljaalla sanan lähettämisellä, vaan Aatu pani iltamassa hevosen kärryjen eteen ja lähti sisarensa kanssa hakemaan. Sisar yksin tuli piilotietä pihaan, hevonen ja Aatu odottivat pellon takana. Anna Liisaa peloitti, että jos isä pääsee tietoon, mutta houkutukset ja mieliteko saivat voiton. Vanhempain nukuttua puikasi hän kamaristaan hakijan mukaan, ja kyllä sitten Aatu piti huolen tanssiin joutumisesta. Anna Liisan takaisintulo meni aamupuoleen yötä, ja nytpä maistui uni hyvältä. Hän uneksi ensin tanssista ja sitten oli kulkevinaan pimeässä yössä ja ukkonen jyrisi. Mutta se jyrinä olikin vain isän koputusta ovelle. Jymy yhä koveni, niin että viimein täytyi herätä. – Kyllä, kyllä! – Anna Liisa hyppäsi puolitointuneena ovelle. – Kylläpä sinua sieti koputtaa. Tule tänne kamariin. Isän ääni oli juonikasta, kiivakkaa, aivan kuin olisi puhunut rengille. Anna Liisaa kohtaan oli se aina ollut lempeätä, vaikkakin tuollaista lempeätä, joka on ominaista kiivasluontoisille. Pelko yöllisestä matkasta jylähti nyt heti mieleen. Luultavasti se tietää koko käynnin. – Missä sinä olit yöllä? oli ensimmäinen kysymys kamariin tultua. – Eihän kun minua nukutti, soperti Anna Liisa unisena ja hätäisesti. – Niin, niin sinua nukutti, mut sanohan missä kävit yöllä? – Enhän minä kun kävin ulkona. – Ei ulkona niin kauan tavallisesti olla. Minulle pitää sanoa suoraan, ilman kieroilematta, missä kävit ilman lupaa. Isän nyrkki jytyytti hänen sanainsa vahvikkeeksi pöytää. Sieraimet laajana katsoi hän tutkittavaansa, joka itkun ja tunnustuksen välillä taisteli. – Enhän minä olisi mennyt, vaan kun se Seppälän Loviisa houkutteli, täytyi Anna Liisan alkaa selitystään. – Vai niin, Seppälän Loviisa. Minnekä se sinua houkutteli? – Sinne kotiinsa. – Vai kotiinsa. Mitä siellä tehtiin, sano suoraan. Päättävästi tehty varotus pakoitti Anna Liisan sanomaan suoraan, vaikka mieli teki salata pääkohta. – Sitä minä kuulen! Meidän tyttö riiviikkolaisrotaleiden tanssissa, tuollaisen matkan päässä, tällä siivolla. Lienee ne vaatteet nyt hyvänpäiväisenä. – En minä jalan kulkenut, oli niillä hevonen. – Silläkö tytöllä? Sano suoraan. – Sen veli oli kanssa. – Aatu... Sen kärristä pysytä itsesi poissa, niin hyvin kuin sellaisista iloista. Muista vasta, että elä jalkaa astu kumpaisiinkaan, tai se ei lopu tähän. Näin kiivakkana ei isä ollut ollut vielä milloinkaan, mutta ei Anna Liisakaan ollut ennen luvatta tanssissa käynyt. Hyvin pahasti kävi mieleen tuollaiset isän uhkaukset, niin että hän meni kamariinsa vielä lisää itkemään. Emäntä aikoi myös torua tytärtään luvatta liikkumisesta, mutta kun hän siinä mielessä tuli Anna Liisan luo ja näki itkevän, muuttui se enemmän lohdutukseksi. – Pahastihan sinä teitkin, kun menit luvatta, puheli hän. Vaan olisihan se isältäsikin välttänyt vähän vähemmällä, mutta sillä kun on niin pikainen tuo luonto. Varo nyt vasta, pahaa minustakin oli, kun tiesin sinun menneen, oikein pahaa. – En minä vasta menekään, vaikka luvattaisiin. – Elä sano niin, se on vaan katkeruutta vanhempia kohtaan, eikä se ole hyvä. Jos isäsi kerran lupaa, niin saat silloin mennä. Eläkä nyt enää itke, se pikastuu siitäkin, jos sattuu näkemään. Emäntä sipasi kädellään tyttärensä hajaantunutta tukkaa ja meni töillensä. Anna Liisa haki kamman ja rupesi purkamaan tukkaansa palmikolta. ---- Palvelijain laiskoitteluviikko loppui pian. Yksi ja toinen alkoi hiljaisuudessa kyhnystellä vaatenyyttyineen olopaikoillensa ja painautua palkkalaisen kaipaavan levollisin mielin syksyn likaisiin töihin, elähyttäen kuivaa elämäänsä niillä vähäisillä muistoilla, mitä oli sattunut joutoviikon ajalla näkemään. Harva sai osakseen sen kunnian, että hevosella kyydittiin taloonsa, ellei maksanut omasta kukkarostaan. Lukkarista Malilaan muuttava renki tuli kyytihevosella, sillä kun näkyi olevan muutakin tavaraa kuin vaatenyytti. Oli muun muassa pieni, ruskeaksi maalattu kaappi, jonka hän nosti kyytimiehensä kanssa porstuan nurkkaan. Isäntä käski laittaa ruuan kamariin ja vasta tullutta renkiä ruokittiin nyt ensi kerralla niinkuin muuta vierasta. Sitten sai muuttaa tuvan pöydälle. Ensimmäisenä päivänä ei ollut muulle työlle kiirettä, kunhan purki vaatteet nyytistä aittaan ja laittautui huomisen varalle työmiehen pukimiin. – Mihinkähän minä tuon kaapin sijoittanen, se sietäisi saada johonkin kuivempaan paikkaan, muuten se tuolla ulkohuoneilla turpuu ja longistelee liimauksistaan. – Tarvitsisko siinä Aapeli usein käydä? kysyi isäntä. – En minä hänessä tarvitse käydä tuskin kuukausiin, kun siellä ei ole paljon mitään pitämistä, selitti Aapeli, joka oli uuden rengin nimi. – No jos siellä ei ole asiata, niin nosta vaikka tuonne Anna Liisan kamarin nurkkaan, sopii se siellä olemaan. Aapeli kuljetti samana iltana kaappinsa luvattuun paikkaan ja katseli nyt samalla tiellään tätä talon tyttären kamaria uteliailla silmillä, varsinkin kun oli isännän sanoista ymmärtänyt, ettei sinne ole lupa kurkistella kuin suurimmissa tarpeissa. Anna Liisa oli neuvomassa kaapille paikkaa ja huomattuaan uuden rengin tarkastelun sanoi: – Eihän tämä toki näytä miltään, kun on niin vähän huonekaluja ja seinät noin mustuneet. – Näyttääpähän miltä näyttää, sanoi toinen. Enhän minä sen vuoksi katsele ... ilman vaan. – Oliko siellä kanttorissa rengille omituinen kamari? kysyi Anna Liisa jollain puhetta jatkaakseen. – Olihan siinä semmoinen vähäpätöinen. – Näissä talonpoikaisissa taloissa sitä ei ole muuta kuin tupa. – Mitäpä iloa tuosta lienee muutamasta kamarista, olipa tuota tai ei. Mielelläni minä jo läksin talonpoikiin, rattoisampi toki täällä on. – Mistäpä sen vielä tietää, naurahti Anna Liisa. – Niin minä toivon. Isäntä tuli hakemaan Aapelia antaakseen neuvoja huomispäivän töistä. ---- Kesä oli suonut antamiansa niin runsaasti, ettei kuulunut huolissaan huokailevia talven viettoon lähdettäessä. Pellottomat luottivat pellollisten jyvävaroihin. Olihan loismiehet puineet talollisille riihiä ja säkkejä aittaan kantaessaan nähneet, kuinka jyvälaarit kohosivat kukkuroiksi, jopa niinkin, ettei kyennyt yhtäperää puimaan. Pari ruisaumaa jäi Malilankin pellolle kevääksi. Kitisemättä niistä nyt raski mittailla ihmisille ja eläimille, eikä Malinen säälinyt elon menoa vähempänäkään ollessa, jos oli tallihevonen syötettävä, ja nyt vielä vähemmän, kun oli mitä antaa. Hänelle sattuikin tällä kertaa hyvä jauhon surma, suuri, musta oriin konkko ja vielä romuluista tekoa. Malinen sen kyllä tunsi semmoiseksi, mutta sanoi että kyllä se siitä pyöristyy, kun panee rukiista »toplingin». Ruokkijoille olikin jauhon panossa appeeseen annettu semmoinen neuvo, että seinään kun heittää, niin sen pitää kiinni tarttua. Renki Aapeli koetteli antaa jauhoja antamalla, eikä mennytkään monta kuukautta, kun oriista paisui aika eläin. Se kun valjastettiin kiiltomaalisen reen eteen ja Malis-ukko istui tyttärinensä siihen perään, niin siinä oli huomiota herättävä matkue, vaikka kuka olisi katsellut. Koko pitäjässä ei ollut suurempaa oritta, eikä niin pientä ja pystyä ukkoa sen ohjaksissa, ja vielä lisäksi niin sievää tyttöä sen rinnalla. Melkein jokaisessa lähdössä pitikin Anna Liisan olla siinä isänsä rinnalla, kuin kukan, eikä voinut sanoa, kumpaisestako hän enemmän ylpeili, rinnallaistujastaan vai edelläjuoksijastaan. Harvoin heidän muassaan näkyi muita. Ja jos jotkut toisen sukupuolen nuoret tahtoivat tuota kukkaa lähestyä puhuttelemaankaan, joutui Malisen muoto karhakkana huomauttamaan: pysykää ulompana. Ulompaa ne saivat katsella ja katselivatkin halukkaasti. Monen huomio kiintyi tyttöön, mutta pienimmätkin tuttavuuden yrittelijät katkaisi ukko heti. Kaikkia keinoja nekin koettivat, löysivät asiata taloon, yhtä jos ei toista. Nuoret miehet näyttivät innostuneen hevosten kasvatukseen, niin että niitä kulki kevättalvella Malilassa monet tekemässä oriin tilauksia tammoilleen. Mutta vaikka niillä oli jo käsirahat tarjona, rupesi Malinen niitä epäilemään, varsinkin kun ne eivät tahtoneet suoriutua talosta pois lähtemään. Niiltä näkyi pian unohtuvan alkuperäinen asia, ja ne unohtuivat katselemaan kukkasta. Ne, jotka eivät osanneet julkista asiata laittaa viivyttelynsä varjoksi, koettelivat lähestyä piiloteitä, pimeinä aikoina. Usein karkasi Malinen kamaristaan yösydännä ruoska kädessä porstuaan ja sieltä ulos, eikä ne hyökkäykset kaikistellen hukkaan menneet. Kirveltävät makkarat selässä sieltä moni lähti ja olisi lähtenyt ehdottomasti jokainen, jos he vaan olisivat olleet yhtä kömpelöjalkaisia. Anna Liisa oli kuullut isänsä puhuvan tuskin yhtä sanaa näistä hyökkäyksistä, eikä hän varoittanutkaan. Ne ryntäykset toimitettiin äänettömyydessä, sillä tämä sotilas tiesi karkoituksensa onnistuvan ja luotti valppauteensa. Mikäpä pakko silloin olisi vartioitavaa varoitella. Anna Liisa kuuli vain muutamia piiskan siiman hutkauksia ja siitä seuraavia kipeitä älähdyksiä. Malinen oli niin valpasuninen, ettei ne monta kertaa ennättäneet kopautella ovelle, kun saivat palkkansa. Tuskin monesti kopautuksia se kuulikaan, jolle ne olivat aiotut. Viimein kyllästyi Malinen siihen ryntäysten tekoon ja laittoi porstuan oviin sellaiset salvat, että niistä ei tullut omin lupinsa. Nyt oli vain huolena, etteivät muut heittäneet auki salpoja. Oman seudun poikia hän eniten vihasi, ne eivät saaneet sanaa vaihtaa Anna Liisan kanssa. Jos tälle kirjeitä tuli, niin niitä ei isä huolinut pyrkiä tarkastamaan, sillä hän uskoi, että ne ovat kaukalaisilta, omanpuolelaiset eivät toki ole niin nerokkaita, että osaisivat kirjeen kirjoittaa. Vielä levollisempi hän oli, jos näki, että se on postissa kulkenut. Aivan huonolla pohjalla olikin silloin vielä kirjoitustaito tällä paikkakunnalla, mutta innostus siihen oli jo herännyt, niin että sitä tehdä töherrettiin useammassa talossa pyhä-iltoina. Joka lienee pahaisenkaan a:n ennestään osannut, sille työnnettiin liitunokare käteen ja sai astua opettamaan. Malilan renki Aapeli oli lukkarissa ollessaan oppinut jonkun verran kirjoittamaan, ja nyt hän pyhinä neuvoi toista renkiä ja ketäpähän sattui. Malisesta se oli mieleen, vähemmin pyrkivät kylään, ja olihan se sekin jotain kunniata talolle, kun rengit osaavat kirjoittaa paremmin kuin muualla taloiset. Joskus hän itsekin näytti kirjoituksen mallia, että miten ponnosti sen pitää käydä. Ponnosti se kävikin. Liitupallit halkeilivat käsissä, kun hän painoltaan kahnautteli puolen kyynärän korkuisia alkukirjaimia. Hupainen sitä oli syrjästä katsoa, varsinkin jos arvasi tarkastaa nenää, miten sekin näkyi kirjoitusliikkeitä tekevän. – Kuluttaa se tuo liitu maalin pöydästä, huomasi hän jo viimein. Laittakaa semmoinen muu lauta, johon opettelette, se ei kulu ja on sukkelampi puhdistaa. Toisina pyhinä heillä jo oli lauta liitukirjoitusta varten. Ennestään oli Aapelilla teräs- ja lyijykynät sekä paperia, johon itse kirjoitteli aikansa kuluksi yhtä ja toista. Hän muutamakseen oli oppinut tuon laulun: : Iltaruskon loistamalla : nuorukaisen istuvan : kaukaisella lounaan maalla : mieli johtui pohjolaan. Sitä hän laulelikin reen pajulla istuessaan, ja kun ääni oli tavallisen hyvä, kuului se kauniilta, ja moni alkoi koetella eikö se häneltä lähtisi. – Kirjoitapas, Aapeli, minulle se laulu, jota aina laulelet, houkutteli piika-Maija muutamana pyhänä. En minä sitä opi kuulemalla. – Se on niin pitkä, että kehtaisiko tuota, esteli Aapeli. – Kehtaa nyt, en minä muuten muista. Anna Liisakin sitä sanoi kauniiksi ja että kun olisi, mistä opettelisi. – No jospa minä tässä jolloinkulloin kirjoitan, lupasi hän, kun kuuli, että sitä on Anna Liisakin kiitellyt. Aapeli näkyi parhaillaan opettelevan laskentoa kirjoituslaudallaan. Maija meni ulos eikä tupaan jäänyt sillä kertaa muita kuin Aapeli yksinään. Anna Liisa tuli sieltä jotain hakemaan. – Maija tässä vasta pyyteli sitä laulua kirjoittamaan, jota olen aina laulellut. Onko se Anna Liisasta sen arvoinen? kysyi Aapeli vähän arkaillen. – Taisihan tuo olla jotakuta, myötti Anna Liisa katsahtaen kysyjään. Se näkyi kääntäneen lautansa toisen puolen ja piirteli siihen kirjaimia kiireisen ja vähän hätäisenkin näköisenä. – Tulisko Anna Liisa katsomaan, tässä olisi... Hän ojensi lautaa sinne päin. Siinä oli sanat: »Minä tahtoisin mielelläni kirjoittaa semmoista muuta, jos vaan –.» Anna Liisa sen pian sai luetuksi ja sanoi pois kääntyessään naurahtaen: – Semmoista muuta Maijalle ... kirjoita toki. – Ei, ei Maijalle, selitti kirjoittaja kiihkeästi menijän jälkeen, mutta tämä ei seisahtunut, meni yhtä suoraan pois. Aapeli seurasi silmillään menijää ja ikäänkuin tahtoi katseellaan saada hänet kiinni. Hameen helman liepsauskin sulkeutuvan oven raosta oli vielä katseen arvoinen. Yksinään jäätyään rupesi hän ajattelemaan, ymmärsiköhän se sitä ja mitähän se tarkoitti sillä, kun sanoi »Maijalle». Jokohan viittasi tuntemaan huonoutensa. No, yrittänyttä ei laiteta, kävi miten kävi. Rohkaistuna ensimmäisestä yrityksestä lisäsi hän sanoja laudalleen ja välistä paperillekin, joita sopivassa tilaisuudessa näytti, ja toinenkin vähitellen tottui niitä lukemaan mielihyvällä. [[Luokka:Kirottua työtä]] 3298 5563 2006-09-08T19:28:50Z Nysalor 5 IV. luku {{Otsikko |edellinen=[[Kirottua työtä: III. luku|III. luku]] |seuraava=[[Kirottua työtä: V. luku|V. luku]] |otsikko=IV. luku |alaotsikko=[[Kirottua työtä]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} – Enpä minä olisi uskonut, että siellä on niin vantera talo, kertoi Malinen emännällensä kotiin tultua. Muu väki oli jo käynyt levolle ja he istuivat kahden kamarissa. – Vai isolta näytti talo, sanoi emäntä. – Mitenkähän se Anna Liisa siihen mieltyi? – En minä ole häneltä kysynyt, vaan niin tuon luulisi. Mistäpä heitä sen parempia osasi tulla. Mutta saat sinä kysellä sen mieltä, että eihän tuo katsone ylen sitä tarjousta. En minä muuten sitä osaa luulla kuin että mikä kiire sillä lienee ollut sieltä kotiin. Ota sinä siitä selvä ja houkuttele hyvillä puheilla, ei tuota kehtaisi ruveta suoraan pakottamaan. Näitä neuvoja antaessa tekivät Malisen sieraimet tyytymättömiä liikkeitä. Emäntä lupasi aivan ensi päivinä ottaa selvän asiasta. Muutamia päiviä oli Malinen huoletta, mutta sitten jo kysyi: – Johan olet puhutellut Anna Liisaa, mitä se sanoo siitä? – Kyllä minä puhuttelin, ei tuo sano paljon mitään. Itkemään rupesi, kun yhä enemmän kyselin. Lieneekö tuo oikein tervekään, jos tuo sitä pelännee. – Kuka hänet tiesi, mikähän lienee, tuskaili Malinen. – Mikä sen nyt olisi kituliaaksi tehnyt, ja pienet kipeydet ne nyt ei kuulu mihinkään. Minä vaan luulen, että siitä on ikävätä sinne vieraalle puolelle meno. Jos se sitä pelkää, niin selitä hänelle, että ei sinne ole pakko mennä, tulkoon se tänne. En minä itse kohta kumminkaan jaksa tuolla työväen perässä juoksennella. Puhuhan aivan tällä tavalla, niin sittenhän on ihme, ettei suostu. – Niin tuon luulisi. Minä koetan puhua, lupasi emäntä. Malinen jäi taas odottamaan, sillä hänellä oli tuo omituinen häveliäisyyden tunne, jota tavallisesti on useilla vanhemmilla jonkun verran, ettei näet tee mieli puhua oman lapsensa kanssa sen naimisesta, varsinkin kun se on vielä alulla. Tässä kohden täytyi äidin olla tunteilleen armottomampi ja toimittaa sovintotuomarin ja postin virkaa tytön ja isän välillä. Tätä toista väliaikaa antoi Malinen kulua pitemmältä, että ennättää parata, jos se on vähän kipeä, ja että tuosta mieheläänmenosta ennättäisi johonkin selvyyteen tulla. Oli keskipäivä, kun hän tuli työpaikkoja katselemasta kamariin, jossa emäntä oli yksinään. Tuolla kävellessä oli vävyn-oton ajatukset tulleet mieleen ja siksi hän kysyi: – Tokko siitä Anna Liisan asiasta tulee sen selvempää? Jo tuon nyt tietänet. Emäntä istui allapäin ja syvään huoaten sanoi: – Jo tiedän. – Vai jo viimeinkin. Itkuako vaan ... ja mitäs sinäkin siinä vesittelet? Hän katseli jo terävästi. Emännän silmistä vierähti useita pidätetyitä kyyneliä, kun hän sanoi: – Voi tokiinsa. Kyllä meillä on asiata vesittelemiseen. Samassa Malinen kavahti pystyksi, kuin jos olisi ollut lentoon lähtö, puuttui vain varmaa tietoa mitä suuntaa kohti. – Mitä asiata?! Sano! – Anna Liisan asiat ovat huonosti. – Mitenkä huonosti? Sano! – Kyllä minä sanon, mutta sinun pitää luvata, että maltitset luontoasi. – No nyt... Hän kirosi karvaasti lupaukseksi. – Anna Liisa on langennut, tuottanut itselleen ja meille ikuiset häpeät, selitti emäntä aivan murtuneena. – Tiedätkö varmaan? – Kyllä se on varmaa. – No mitenkä se voipi olla niin varmaa. Eihän ne ole tuskin tunteneetkaan toisiansa sitä ennen kuin täällä kävi, ja eihän siitä ole kovin pitkää aikaa. Ja onhan niitä pidetty silmällä. – Sinulla on väärä luulo, sanoi emäntä. Se on tapahtunut ennen... – Ennenkö?!! kiljaisi Malinen ja näytti kuin olisi syttynyt tuleen. – Ennen, kuukausia ennen, selitti emäntä. – Kenen kanssa?! – Renki-Aapelin kanssa, luulen... Nyt kirosi Malinen niin että kohona keikahti. Hän kirosi uudestaankin ja liikkui lattialla kuin pyörryksissä. – Nyt minä vasta ymmärrän, mikä tässä on ollunna, terjui hän. Samassa johtui mieleen toinenkin puoli asiasta. – Ja semmoista minä käytin oikeiden ihmisten kotona syynillä. Hän pyörähti niin tulisesti, kuin olisi tärkeä asia unohtunut. – Missä Anna Liisa? Emäntä oli miehensä kiivaudesta hätääntyneenä, kyyristynyt sängyn päälle istumaan ja yritti siitä lähteä hakemaan, mutta toinen ennätti ennen. Anna Liisa oli tuvassa, mutta onneksi ei siellä ollut muita. – Käy kamariin! Isänsä vihasta mustuneista kasvoista näki Anna Liisa, mikä on tietona. Hän hämmästyi puolitietoiseksi ja käveli kamariin, jonne isän käsi vielä selästä ohjasi. Tätä hetkeä ajatellessa oli hän viikkoja ennen yksinäisyydessä itkenyt ja vapissut. Nyt se oli joutunut. – Sinä kirottu lapsi! oli ensimmäiset sanat Anna Liisalle, kun hän vapisten asettui nurkkaan seisomaan. – Mitenkä kuulut sinä itsesi käyttäneen? Ja näenhän minä, kun ymmärrän katsoa, vaan eihän tuota toki osaa ajatellakaan tuommoista. Mitenkä? Sano! Anna Liisa tyrehtyi itkusta. – Eikö sinulla ole suuta vai... Silmistä välähti kaksinkertainen viha ja silmäluomet sekä sormet liikkuivat aivan kuin sen, joka pidättelee itseänsä repimästä kappaleiksi edessään seisovata. Anna Liisa sen huomasi ja hänen täytyi saada jotain sanotuksi. – Armahtakaa, rakas isä. – Vai olen minä rakas ja vielä isä. Siinä on sitten lapsi, joka tuottaa vanhemmilleen iloa... Lopeta paikalla tuo turskumisesi ja selitä suoraan, mitenkä sitä yhteyttä alettiin ja oltiin. Tokko kuuluu sana? Milloinka se alkoi? Sano suoraan, tai jos valehtelet, niin minä kylvetän, että täysinesi loput tuohon paikalle! – Kesällä, sanoi Anna Liisa, koettaen painaa itkua kurkkuunsa. – Vai jo kesällä! No mitenkä te, sen lahjat, saitte puhua ja minä en kertaakaan tavannut teitä, sen vietäviä, yhdessä. Mitenkä? – Ei me ole puhuttu paljoa. – Valehtelehan s – – a. – Kirjoitettiin ... ehättäytyi Anna Liisa selittämään pelosta. – Kas sitä minä kuulen! huudahti Malinen. Sen hyvän minä sain siitä, kun opetin ensin semmoisella vaivalla. Niin se oikea lapsi tekee! Lieneekö kukaan tässä maailmassa sen kirotumpaa työtä tehnyt kuin minä siinä tein. Se työ oli kirottua ja olkoon kanssa kirottua! Mutta mikäs ne kirjeet varjeli, ettei niistä joutunut yhtään minun näppiini? – Ne olivat ... puolanpohjallisen näköisiä ... torvia. – No itse kuuden tuhannen vanha p – – e niillä on ollut koulumestarina! Etkö sinä ajatellut, mitä minä sanon semmoisesta? – En... – Hm ... vai et. No totta niitä on pitänyt olla yhtymäpaikkojakin, ei se ole tullut paljaalla kirjoittamisella. Sano suoraan missä? Anna Liisa ei ollut kuolemakseen ajatellut, että ne pitää vielä näin peittelemättä kaikki ilmoittaa, ja siksipä oli alkaminen vaikeata. – Onko ne muistelemisessa, ärjäisi Malinen tulisesti. – Tuolla hakavesakossa ja... – Kerro yksi kerrallaan, pysäytti Malinen. – Milloinka siellä hakavesakossa? – Silloin kun oltiin nuotalla. – Milloinka sinä olet ollut nuotalla? – Silloin kesällä, kun te otitte minut tarpomaan. – Niin, silloinko kerran? Mutta olinhan minä mukana. Etköhän s – – a... – Te laitoitte minut kotiin tulemaan, kun päästiin rantaan. – No, etkös sinä tullut suoraan kotiin? – En, kun... – Etkös sinä tullut suoraan kotiin, vaikka minä hyvinäni laitan muka lepäämään. Ja sinä et mennyt. Anna Liisan täytyi uudistaa vastaus. – Vai et sinä helvetin luiru tullut paikalla kotiin, vaan menit sinne maleksimaan. Mistä se toinen, s – – a, osasi sinne tulla? – Sehän se kirjoitti tuohikäpryyn ja neuvoi. – Ja sinä, sen vietävä, tottelit. Kyllä minä nyt jo muistan. Se helvetin retkale aikoi mennä haravan piipuita katselemaan. Voi, voi, voi, elävä, kuuden tuhannen vanha p – – e, jos minä arvasin tuon silloin!! Malinen ei enää kaivannut uusia esimerkkejä, hän oli jo haljeta kiukusta tämänkin yhden kuultuansa. Emäntä oli koko ajan istunut huolekkaana kuuntelemassa tätä kohtausta, jonka hän arvasi tulevan tämmöiseksi, ja oli siinä pelossa pitänyt muutamia päiviä tietonsa ilmoittamatta. Kun Anna Liisan selityksen perästä Malinen syttyi raivoon, näytti emännästä välttämättömältä mennä sen korvaan jotain tärkeätä asiata selittämään. – Elä tule sopattelemaan minulle, oli kuuluva ja vihainen vastaus. – Siinä taitaisi vahinko tulla, syntyipä tuo milloin hyvänsä. Sydän ei taitanut kumminkaan olla aivan niin raaka kuin suu, koska vihan purkaus kääntyi toiseen. – Mikä ne sinultakin silmät pimitti, ettet huomannut, vaikka olet kotona alituistaan? – Se sama, mikä sinultakin, että kun ei osaa pelätäkään tuommoista, sanoi emäntä. – Kyllähän minäkin nyt jälestäpäin huomaan, että mitä ne kylpemättömyydet ja muut kipeydet olivat, mutta mikä niitä silloin arvasi. Malisessa heräsi äskeinen muisto, joka pakotti uudestaan kääntymään Anna Liisaan. – Mitä sinä siinä vielä ruojastelit, kun läksit sinne syynille. Ilkeääkö niitä kihlojakaan laittaa takaisin, kun on kerran olleet tuommoisen ihmisen käsissä. Anna nyt minun ilmoinen ikäni hävetä sitä, kun tuollaista ihmistä kuljetin kunniallisten ihmisten luona. Luulitko sinä, että tämä häpeä on vähän minulle, kun tahdoit sillä vielä lisätä! – Voi, enhän minä uskaltanut teille ilmoittaa, minua niin peloitti. – Kummasti sinua silloin peloitti, vaan eipähän ennen... Ja nyt saat tästä lähtien asua saunassa. Semmoinen ihminen ei tarvitse kamaria... Ja sieltä minä... Samassa hän meni Anna Liisan kamariin ja kohta kuului rumaus, kun Aapelin kaappi sai kyytinsä ulos. Vihakädellä hän sitä kouristeli ja paiskiloi, ikäänkuin se olisi ollut joku syyllinen ja kuin siihen olisi koskenut. – Missä ne sen ruojan vaatteet on, nekin minä laitan samaa tietä ja menköön itse perästä jo tänä päivänä, luki hän lakia, kun oli tullut kaappia kyydistä. Emäntä selitti, että piika-Maija se ne tietää. – Käske sinä sen kantaa joka riepu tuonne kartanolle, se ei saa jalallaan astua minun huoneisiini. Anna Liisa oli lähtenyt kamarista ulos. – Mihin sinä menet? kysyi siltä Malinen kiivaasti. Itku sotki vastauksen. Äiti, peläten lisäkiivastumista, joutui avuksi. – Minnekäs sinä käskit menemään? – Eeeh, s – – a, on se nyt nöyrä, murisi hän ja lisäsi kovasti: Ole menemättä sinne saunaan. Mene tupaan ja pysy siellä! Anna Liisa kääntyi ja meni tupaan. Itse jäi hän kartanolle odottamaan renkien tuloa metsästä. Syytön sattui ajamaan vähää ennen. Se katseli kummastellen kartanolla olevaa kaappia ja vaatekasaa. – Aja se hevonen tänne, eläkä siinä töllistele! kiljaisi Malinen. Lyö rekeen tuosta kaikki ja odota siksi, kun se toinen, p – – e, tulee. Tämä toinen hyväniminen tuli aivan kohta ja näkyi heti ymmärtävän asian. Selin koetteli pyöritellä hevosta riisuessaan. – Heitä se hevonen siihen, ärjäisi Malinen. Tuossa on kyyti valmissa. Istu paikalla rekeen ja varo, s – – a, ettet astu jalkaasi minun talooni. Paikalla! Kuuletko, sen vietävä!... Kyyditse miten pitkältä hyvänsä, kunhan tänä iltana joudut takaisin. Ala ajaa! Sanattomina liikkuivat rengit kuin koneet isäntänsä käsissä. Kuskiksi määrätty hotaisi hevosta, josta näin työstä tultua oli matkanteko vastahakoista. Aapeli istuutui reen kantapuolelle, ja vesikarpalot taisivat vierähtää kasvoille, kun reki oli menossa solasta näkymättömiin. Malinen riisui Aapelilta jääneen hevosen, vei talliin ja pani sille heiniä eteen. Sieltä hän tuli tupaan, mutta lähti kohta pois puhumatta mitään. Mennessään hän katsoa vilkaisi Anna Liisaan, joka silmät punaisina istui karsinanurkassa ja, joutilaisuuden pelossa, sutusteli jotain vaatetta käsissään. Muutaman neljännestunnin kuluttua tuli Malinen tupaan takaisin ja sanoi: – Itkullako sinä aiot ruveta aikaasi viettämään ja olemaan siinä ihmisillä kometiijana. Mene kamariin, eläkä liiku sieltä. Anna Liisa siirtyi tuvasta, kulki matkansa niin uunin vierusteita myöten, kuin sinnetänne potkittu koira. Ensimmäinen myrsky oli kärsittynä, nyt oli vain häpeä jälellä. Ilmi tuleminen oli tuonut jonkinmoista helpotusta, mutta toiselta puolen painoivat isän kiroukset kahta katkerammin. Ne olivat kuuluvinaan korvissa melkein aina, ne uudistuivat unissa, niin ettei vavistukset loppuneet. Tämä elämä olisi ehkä tullut liian raskaaksi, jos ei äidin rakkaus olisi ollut sitä tukemassa ja lieventämässä. Usein äiti istui siellä lohduttelemassa, varsinkin kun ei isäntä ollut kotona, ja laittoi ompelutöitä, ettei aika niin pitkältä tuntuisi. Malinen itse käveli tämän tapahtuman jälkeen niin kulmat kurtussa, kuin jos olisi alituistaan päätä kivistänyt. Hän oli näkevinään ilman katsomatta kaikkien silmistä pilkallista iloa. Niiden puheet kuuluivat siltä kuin ne kiertelisivät salaisesti tuon asian ympärillä, rohkenematta siihen tarttua hänen kuullen. Niistä erottua oli hän varma, että nyt ne siellä nauraen puhuvat siitä ja ovat mielissään. Tuskin Malinen tapasi yhtään ihmistä, jonka ei luullut olevan hyvillään. Eipä hän antanut ensi viikkoina mennä työmiehiäkään tahtomaan, ne ehkä olisivat kysyneet: miksikä laitoitte renkinne pois? Ennen itse ajoi hevosta heinänvedossa ja ainakin sata kertaa päivässä sydämessään kirosi, kun muistui mieleen, miten hän tuolle puhemiehelle oli kehunut tyttärensä viattomuutta ja mitenkä siellä sulhasen kotona oltiin ystävät isännän kanssa, ja nyt se sekin... Voi tuhannen vanha...! ---- Keväinen ruoho oli nostanut päänsä kuoleutuneista kannoistaan. Lintuset metsissä laulelivat rakastetuillensa keventäen sillä toistensa huolia poikasille pesiä rakentaessa ja ruvetessa hoitamaan noita pieniä, höyhenettömiä raukkoja. Yksinään sai Anna Liisa kärsiä tuskansa, ei ollut säälivä osallinen sitä kuulemassa. Ne, jotka mailla olivat, ottivat siihen kyllä osaa, mutta sillä lailla kuin otetaan kuullessa suuren pahantekijän huutoa, sen saadessa raippoja. Ei ollut ilosta loistavia silmiä katselemassa vasta maailmaan tullutta pienokaista, kun se jo lepäsi vaatteissa. Ei näkynyt hymyilevää silmäystä sille, joka sen oli synnyttänyt. Ei välähtänyt kenenkään aivoissa toivorikasta ajatusta siitä, jonka silmiin nyt valo ensi kertoja heijastui. Ei se raukka näkynytkään tulleen suurilla vaatimuksilla tähän maailmaan, lieneekö arvannut tilansa, sillä tuskin jaksoi ääntä ottaa ja heikosti huokuikin. Läsnäolijat alkoivat pelätä sen kuolemata, ja lieneekö toivo tätä heidän luuloansa vahvistanut. Siltään se ei kumminkaan saanut kuolla, se piti toimittaa hätäkasteeseen. Aikuisia miehiä ei sattunut maille muita kuin isäntä, mutta sitä ei uskallettu tahtoa eikä ketään arvokkaampaa ihmistä. Piika-Maijan laittoivat hakemaan lähimökistä vanhaa lois-ukkoa, joka tuolle toimittaisi sen avun, ettei joutuisi kadotukseen. Taivaaseen sen kyllä sallittiin mennä, mutta ei maailmaan tulla. Nimeä etsivät he sille niin yksinkertaista, joka ei olisi kellekään muille kelvannut. Kaunista nimeä ja varsinkaan kahta ei uskallettu panna, sillä he olivat kuulleet jo ennen Malisen pitävän puhetta isättömään lasten kaksista kauniista nimistä. Piika-Maija esitteli sille omaansa, eikä se taitanut heidän mielestään liian kaunis olla, koska he suostuivat, ja olihan siinä sekin, kun Maijan tuli olla yhtenä kumminakin. Hätäisesti kastaminen ei olisi ollut niinkään tarpeellista, sillä elämä rupesi vaan jatkumaan. Kun syrjäiset hoitajat oli laitettu pois, piti Maija heistä huolta. Maija se taisikin olla ainoa, joka ei Anna Liisan mieltä enää lisää raskauttanut, vaan koetti entisyyttä painaa unohduksiin. Ei Anna Liisan äitikään siitä enää paljoa puhunut, mutta kumminkin näytti alituista surullista mielialaa, jolla osoitti muistavansa, mitä oli tapahtunut. Malinen itse ei ollut kertaakaan käynyt katsomassa tuota lasta eikä sen synnyttäjää. Monet viikot oli kulunut, kun hän siitä asiasta otti emännälle vähän pitemmältä puheeksi. – Johan se näkyy liikkuvan, sanoi hän. – Eikö se ala mennä kirkoteltavaksi. – Mitä sinä nyt näin paikalla, torui emäntä. – Sitä minä, että minä en rupea talossani elättämään semmoista kirkottelematonta. Sen pitää mennä. Mene sinä käyttämään. – Mitenkä se nyt vielä, eihän se ole niin terve, että jaksaisi... – No on meillä siksi hyvät kärryt, ettei niissä säry, jos ei muuten hyppine. – Tuokin lapsi näkyy olevan niin huono heittää yksinään. – Mitä yksinään. Eiköhän tuolle muut vältä hoitamaan. Sepä taitaa hyvä olla. Emäntä herkesi vastustelemasta. Tuo puhe ei voinut olla koskematta. Tuntui kuin hänkin olisi rikoksellinen lapsensa kanssa. Pyhäaamuna varhain he lähtivät ajamaan vanhalla tammalla, jonka harja ei ilmassa leimunnut, eikä kiessin vieterit menon voimasta lennätelleet istujia pilviä kohti. Hiljaista oli heidän matkakulkunsa ja hiljaisia matkustajat. Kaksi vanhaa, jotka veivät kolmatta, nuorempaa syntistä, tekojansa tunnustamaan. Maija jäi hoitamaan ristitytärtään, tuota näkyvää synnin seurausta. Huolellisesti hän sitä tuuditti ja aina vähän päästä antoi lusikalla maitoa suuhun. Illempana pani hän puita uuniin palamaan, että tulisi oikein raitista lämmintä. Hän oli saanut hoidettavansa nukkumaan, kun toinen piika toi lehmät laitumelta tarhalle. Ne siellä kävellä touhusivat levottomina kaipaillen lypsäjiä. Maijaakin sinne kutsuttiin avuksi. – Minun pitäisi mennä toveriksi lypsämään. Toisiko isäntä sanan, jos tuo lapsi herää ja rupeaa itkemään. – Mene vaan, kyllä tuodaan sana ja minä käyn heilauttamassa, jos herää, lupasi tämä. – No se on aina parempi, kiitteli Maija ja meni. Malinen oli kamarissa sänkynsä päällä syrjämyksillään. Vähänväliä hän teroitti korviansa kuuntelemaan itkua, mutta ei mitään kuulunut. Uteliaisuus alkoi vähitellen houkutella, että jos olisi nyt yksinään mennä katsomaan, minkä näköinen elävä se on. Jopa sai uteliaisuus lähtemään liikkeelle. Ovesta löyhähti vastaan omituisen kodikas lapsikamarin ilma, joka ei ollut vaivannut näitä liikkuvia sieraimien seiniä lähemmä pariinkymmeneen vuoteen. Uteliaana katseli hän ympäri huonetta ja erittäinkin tuota kätkyessä-olijaa, jolloin aina kulmat rypistyivät ja sieraimet tekivät liikkeitä. Uuni oli hiilillään. Tätäpä paahdetaan, sanoi hän itsekseen. Pöydällä oli kahvikuppi, puolillaan maitoa, ja vähän vajaa tulitikkutoppa. Malinen asettui uudestaan tarkastelemaan tuota luvatta tullutta ja teki siitä havaintoja. Kylläpä on koko kuikelo, vaan eipähän kuole... Ei se toki kuole ... siinä saattaa olla kuikelota jäämättömään päivään, kunhan sitä vaan elättää, ja elättäähän sitä pitää, kuikelota... Eee .. suutaanpahan naputtaa, siihen pitäisi kuikelon nieluun tunkea syömistä... Eee ... syömistä toki, hyvää sukua... Eiköhän vaan nouse juonittelemaan, hyväkäs. Lapsi käänteli heikosti päätänsä kahden puolen ja liikutteli huuliaan. Malinen alkoi saappaan kärellä pukkiloida kehtoa liekkumaan, mutta kun se ei ollut ollenkaan tasaista, käänteli lapsi yhä enemmän päätänsä ja nirahteli äänessä. Parkumaanpahan rupeaa, kuikelo... Annetaan, annetaan! Nuo »annetaan» sanat tulivat suusta niin omituisella äänenpainolla, että sitä on mahdotonta selittää. Hän pukkiloi yhä vielä ja kääntyi ottamaan pöydältä maitokuppia. Silmät sattuivat tulitikkutoppiin, jolloin heräsi jokin ajatus ja lyhyen mietinnön perästä päätös. Silmät vilkasivat vielä varovasti oveen ja sitten uuniin. Oikea käsi oli jo sillä aikaa mennyt topin luokse ja nosti siitä tikut tarkasti ylös. Vapista tahtoi käsi, kun se sitten painoi nuo tulikiviset tikunpäät maitokuppiin. Pelko pakotti lioitusaikaa tekemään jotenkin lyhyeksi ja viemään tikut uuniin. Kiiruusti hän ne sinne heitti ja joutui työhönsä. Lapsi ei enää niin paljon nirahdellut, kun tunsi, että ylös kohotetaan. Huulillaan se hamuili jotain, mutta alkoi niitä väännellä vastenmielisesti, kun kova kupin laita huuliin vastasi. – Vieläpä tämä kuikelo on niipukas, kähisi ruokkija ja kaatoi vaan suuhun. Lapsi oli aivan läkähtyä ja pulautteli liikaa pois, mutta syöttäjä kaatoi uutta, kupin tyhjäksi, niin että sitä meni rinnoille enin osa. Samassa vavahutti Malista uunista näkyvä sininen tuli, kun maidossa kastuneiden tikkujen päät syttyivät palamaan. Hän näytti vähän hätäytyvän, heitti lapsen käsistään ja otti taskustaan tikkuja, jotka asetti pöydällä olevaan tyhjennettyyn toppiin. Tikkujen tuli hälveni, eikä sitten enää tulijat niin peloittaneet, kuin äsken. Tyttöraukka itkeä rillitti sortuneella äänellä. Malinen tarttui nyt kahdella kädellä liekuttamaan. Kielen päällä kytteli koko lauma kirouksia, mutta niiden purkautumista pidätteli toinen kangerrus, joka oli muistunut säikähtäessä tuota tulitikkujen päistä lähtenyttä valoa. Tuo heikko itku alkoi kuulua kostonhuudolta, jota ei jaksanut kuunnella. Hän lähti kiireesti Maijaa hakemaan. – Ei se kuin huutaa, vaikka minä annoin maitoakin. Tule sinä ja tuo lämmintä maitoa sen suuhun, toimitti Malinen puoleksi hätäillen, puoleksi kiukuten. Maija juoksi kiulu kädessä pihaan. – Anna sille lämmintä maitoa, tuli hän vielä kamarin ovelta neuvomaan. – Kunhan tuosta asettuu itkemästä, sanoi Maija vähän kiukuten, kun näki että entisestäänkin ovat vaatteet maidon vallassa. Yksinäänkin Maija vielä murisi, että ne miehet eivät paljoa ymmärrä, kaataa hulittavat vaan lapsen suuhun, aivan kuin se olisi hongan ontto. Äskeinen hoitaja oli jotenkin rauhaton, kunnes kuuli, että tyttö on asettunut ja ruvennut nukkumaan. Myöhemmä entisistä määristä meni kirkkomiesten takaisintulo hitaalla hevosella. Anna Liisan silmät näyttivät, että oma määränsä oli tullut itkua tämänkin päivän osalle. Häpeänsekaista hyvää mieltä vaikutti se Maijalta saatu tieto, että isä on sillaikana hänen lastaan hoitanut. Vähäinen toivon säde kirkasti sitä ajatusta, että jospa se isäkin siitä muuttuu ja antaa anteeksi. Ei kulunut viikkoa tästä tapahtumasta, kun tuon lapsen elon aika loppui. Hän jätti tämän maailman, eikä tietänyt, kuinka paljon tuo lyhyt kyläilyaika tuli asianomaisille kustantamaan. Sentähden ei ero synnyttänyt suurta surua, ja jos lähin omainen jotain sellaista tunsi, ei hänkään uskaltanut sitä ilmaista muille. Kirstu toimitettiin heti, ja Malinen laittoi mökkiläisen talon oriilla saattamaan ruumista hautaan. Arkipäivänä kävi se sen yksinään toimittamassa, maksoi paikan yhteiseen hautausmaahan ja kantoi kainalossaan kärrystä suoraan tuonne yhteiseen unhotuksen kuoppaan. Ei mitään muistomerkkiä tullut haudan päälle, eikä edes paikkaakaan pantu mieleen, tuskin sitä tuokaan viemämies kohta muisti. Malinen näytti käyneen lapsen kuoltua tyynemmäksi ja vähän niinkuin alakuloiseksi. Hän taisteli näkymättömän kanssa, joka tahtoi tiliin tuosta lapsen ruokkimisesta. Alussa ajoi Malinen tuon tilimiehen luotaan sillä perustuksella, että aikaa on kulunut liian pitkältä, tämä perimys kuuluu sille, jolle se on kuuluva. Mutta se tuli kohta takaisin ja alkoi vaatia todisteita, onko aika pitkä vai ei. Taas sai se kyytiä, mutta mitäs siitä, eihän näkymätön pelkää takaisin tullessaan. Malinen jo suuttui ja lupasi laittaa todistuksia. Hän ajatteli lioittaa tulitikkuja maidossa ja maistaa, onko se niin vaarallista, mutta se jäi tekemättä, kun ei muistanut lioitusajan pituutta ja muutenkin tuo oli vähän niin... Tälle alakuloiselle mielelleen sai Malinen virkistystä siitä, kun emäntä sattui esittelemään, että annettaisiin Anna Liisan mennä sille, jolle on kerran... Se oli sama kuin pistää tuli tappuroihin. Ei vaikka keränä maailma pyörisi, ei sittenkään... Siihen päättyi tilinkin tutkinto. [[Luokka:Kirottua työtä]] 3299 5564 2006-09-08T19:28:53Z Nysalor 5 III. luku {{Otsikko |edellinen=[[Kirottua työtä: II. luku|II. luku]] |seuraava=[[Kirottua työtä: IV. luku|IV. luku]] |otsikko=III. luku |alaotsikko=[[Kirottua työtä]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Puut näyttivät olevan jo valmiina kesäisen elämän aloittamiseen. Viluiset kuuset ja petäjät olivat karistelleet vanhentuneen osan karvastansa, sysivätpä jo hankeakin juuriltaan ulommaksi. Mutta hanki teristäysihe vielä kovaan vastarintaan ja paneusi yön aikoina niin lujaksi, että sai hevosella ajaa, mistä halutti. Ilma oli raikas ja kuulakka. Kangaspuiden nausketta kuului jokaisen talon tuvasta. Nuoret emännät ja tyttäret heitellä vilkuttivat kankaan kahta puolta sukkulaa, joka hätäisenä hyppäsi pirran sivua ja taas viriäisen auettua hyökkäsi käden tulisesta survauksesta takaisin uraansa. Pienet tyttäret ja vanhat mummot tehdä junnasivat käämejä eli puojia ja olivat kutojain alituisen kiirehtimisen alaisina. Missä ei ollut tällaista varaväkeä, siinä saivat kutojat itse tehdä kääminsä, ja silloin olivat vyyhdet pahemmassa kuin pöläkässä. Anna Liisalla oli kangas alulla. Se oli sijoitettuna suuren tuvan karsina-akkunan alle. – Puolan pohjalliset ovat vähinä, valitti Anna Liisa. Jos te, rengit, toisitte ruokoja tuolta rannalta, kun menette heinään. – Mahtaneeko siellä olla, arveli Aapeli. Ja ehkä ovat vielä jäässä kiinni. Lukkarissa ne niitä näkyivät tekevän paperista. – Lieneekö meillä niin vahvaa paperia. – Välttää siihen, kunhan on paperia, tiesi Aapeli ja meni kaapistaan noutamaan tarpeettomia, opettelun aikuisia paperisälyjä. – Näistä niitä saapi aluksi, sanoi hän ja alkoi muutamia leikellä ruokatunnin loppua odotellessaan. Pihan toiselta puolen, tallin luota, kuului ajon perästä pudistautuvan hevosen tiukujen äkkipikainen helähdys ja reen aisojen lotina. – Ketäs siihen ajoi, sanoi piika-Maija ja kokistausihe suoremmaksi puolarukkinsa takana. Anna Liisa kurotti päätänsä kangaslaudalta akkunaan päin. Toinen renki oli kohonnut penkiltä pitkältään puoliksi istuma-asentoon ja katseli ruumistaan kääntämättä, kaula kierteellä, ulos ja saneli: – Ei näy olevan kaukalaisia. Seppälän Aatu tuossa on yhtenä. Mikähän asianakin lienee. Maija kohosi rukkinsa takaa ja meni Anna Liisan korvaan supattelemaan ja yhä vaan nauraen lähenteli, vaikka toinen sysi pois luotaan. Malinen tuli kamarista tupaan. Se oli siellä tehnyt tärkeitä havannoita, sen näki tuihailevasta käynnistä ja sieraimien liikkeistä. – Aapeli, pane ori aisoihin. Äitisi kutsui Anna Liisaa kamariin, mene heti. Vierasten käsi kahmuili jo ulkoa päin oven rivassa, kun isäntä sai sanottavansa sanotuksi, Ovessa hän ne sivuutti ja tervehti niin joutuin, kuin on tavallista käymään lähtevän laivan ovella, jossa toisia tulee ja toisia menee. Maija ja toinen renki jäivät tupaan vieraita puhuttelemaan. Anna Liisan tultua kamariin sanoi hänen isänsä hänelle: – Nyt lähtään niitä lankoja ostamaan. – Eihän niillä niin kiirettä olisi ollut, sanoi Anna Liisa. – No ei se parane, kun käypi, niin se on käytynä. Pane vaan joutuin vaatteita päällesi. Hän oli itse siinä saapuvilla, että vaatettuminen kävi vilkkaasti. Reki oli jo kartanolla, mutta ei vielä näkynyt hevosta. Hän odotti vielä vähän, mutta ei sittenkään. Jo täytyi lähteä kiirehtimään. – Vastako sinä suitsia täällä laittelet, ihmetteli hän tallin ovella. – Niin, kun en tahtonut löytää setolkkanauhaa, selitti Aapeli ja liikkui nyt kuin tulen sammuttaja. – Eipä se saisi olla niin hakemisessa. Yhdessä he laittoivat oriin aisoihin. – Käy noutamassa tyyny ja sano Anna Liisalle että joutuu heti. Aapeli näytti vielä herrojen rengin tapaa ja puhaltui täyteen juoksuun. – Nyt joudu! kiirehti se vuorostaan Anna Liisaa. Mistä minä tyynyn otan? – Ota vaatekahverista. – Tule neuvomaan, että mikä se otetaan. – Minä tulen. Anna Liisan jouduttua oli jo Aapelilla tyyny kainalossa. Se vaan odotti neuvomaan tulijata ja sieppasi nyt taskustaan torvelle pyöräytetyn paperin ja sanoi hiljaa: – Tässä on vielä yksi puolan pohjallinen, vaan katsohan sisään, ennenkuin panet muiden joukkoon. Arvaat. Samassa piti joutua tyynyä viemään ja kohta joutui Anna Liisakin. Viivytteleminen ei olisi ollut terveellistä kumpaisellekaan. Pettyneinä kurkistelivat vieraat tuvan ikkunasta lähteviä. Malinen ei katsahtanut kertaakaan sinnepäin, hän oli niin tietämätön, kuin ei olisi ollut mitään. Ei ollut niiden hevostakaan huomaavinaan, vaikka hänen tapansa oli käydä huonompienkin kylkeä kopaisemassa, varsinkin kun oli noin orihevonen. Malisen sisällä pullisteli tyytymättömyys, mutta hän halveksi niin paljon noita tyytymättömyyden tuojia, ettei olisi näyttänyt sitäkään heidän ansainneen. Huulet rautaisessa hymyssä istahti hän kukkansa rinnalle ja näytti ajattelevan, että katoaa tämä teidän katseltavistanne. Kohta se olikin matkan päässä. Peltojen takaa jo hulmusi oriin harja ja pikku-ukon muhkea hille-rihattu leiskui kevään hyppyrisellä tiellä. Aapeli meni vielä tupaan vieraita puhuttelemaan. – Ollaanko kauaksikin menossa? kysyi hän. – Ei niin erittäin kauaksikaan, mitenpähän matkoissa näkyy, sanoi vanhempi mies. Toinen, Seppälän Aatu, nypelöi miettiväisenä turkkinsa hihansuusta villoja ja kierteli niitä näpissään. – Taisi olla kiire asia teidän talon isännällä, näytti vähän siltä, arveli naurahtaen äskeinen mies. – En tietänyt asioitaan, sanoi Aapeli, vaan ainapa se näkyy liikkuvan joutuisasti. – Hyvähän on olla joutuisa, vaan sanovat tapahtuvan joskus, että härkäkin tavoittaa jäniksen. – Kukapa tuo lienee nähnyt härän jänistä ajavan, vaan se on paremmin uskottava, ettei ole hätää härällä, kun on Paavo paimenessa. Aapeli tahtoi olla niinkuin syrjäinen ainakin ja laski leikkiä vierasten viihdykkeeksi, kun niille talon puolesta tuommoinen pyöräys valmistettiin. Ei ne pitkään ruvenneet olemaan ilkuttavina, sillä semmoiselta se vähän kuului tämäkin rengin puhe. He pistäytyivät rekeensä tyhjin suin, vaikka kyllä emäntä oli nostanut jo pannun tulelle: pitäähän vieraille antaa kahvit, vaikkapa he olisivat mitä. ---- Omanseutulaisille tuli mieltä, niin etteivät ne Aatun tavalla tulleet luvatta Malilaan sulhasiksi. Luvan kysyjiä kyllä kävi, mutta eivät lupaa saaneet, lauloivatpa millä kielellä hyvänsä. Muutamat puhemiehet jo kyllästyivät ja pistelivät mahtia. Yhteen jo Malinen niin suuttui, että oli vähällä työntää niskasta ulos. Se olikin kovin hävytön, kun uskalsi sanoa, että jospa isännän tyttärellä lieneekin kaikki tarpeet tasaisin kotona, koska täältä sysätään pois, tulipa kuka hyvänsä tarjolle. Malisen mielestä tämä oli niin pahasti sanottu, että olisi sietänyt oikeuteen vetää, ja hän tuli näille puhemiehille yhä äkäisemmäksi. Yksinänsä hän kiukkusi: – Helvetti, kun pitäisi tyttönsä työntää menemään jokaiselle, joka vaan kättänsä ojentaa, ja kun ei anna, niin nämä rupeavat hävyttömiksi. Saavathan sen, kun tulee mies, joka on jotain... Vasta toisena talvena sattui tulemaan semmoinen sulhanen, joka mahtoi olla »jotain», koska Malinen kysyi, eikö panna hevosta talliin. Mutta se olikin toisesta kirkkokunnasta, kuulun rikkaan poika. Liikaa ihastumista ei hän siltä näyttänyt, ainakaan alussa, ja matkassa oleva puhemies olisi saanut olla parempi. Se oli Turunen nimeltään, Maliselle vanha tuttu ja markkinatoverina mitä parhain. Niillä retkillä olivat tulleet toisensa tuntemaan, mutta juutasko hänet satutti nyt puhemieheksi. Malinen oli kuullut, että sillä on liikanimenä Silmäilijä, ja kyllä se olikin nimensä näköinen. Ensin se katsella vilkkui hyvän mielen näköisesti maurottavilla silmillään puhuteltavansa päästä jalkoihin, ikäänkuin mittaili, ja sitten huulillaan omituisesti hekkoillen yhtäkkiä pasahti ääneen, ettei toinen arvannutkaan. Malista suututti, kun hän ajatteli tätä laukeilemista, sitten kun se ottaa asian puheeksi. Ja tuo mittaileminen noilla suututtavan pyöreillä silmänmaurakkeilla! Markkinoilla se oli mennyt mukiin, siellä kun ei siihen ollut niin aikaa. Mutta nyt se mittaili, mittaili niin hiton rajusti, että Malinen olisi sen laittanut ulos, jos ei sulhanen ollut niin kuulusta paikasta ja muutenkin vakavan näköinen poika. Eiköhän tuolla muita ollut, ajatteli Malinen harmissaan. He istuivat kamarissa ja olivat juoneet kahvia. Puheen lomat tahtoivat tulla pitkiksi. Turusen huulet jo hyvin hekkoilivat, niin että sulhanenkin näki asian kohta kypsyvän, ja hän meni vähäksi aikaa ulos. Melkein lopussa oli Malisen kärsimys, kun Turunen pasahti: – Sinulla on tyttö. – Mikä sitten, oli samanmallinen vastaus. – Minulla on poika, näithän. – Olkoon! – Entäs kun on tyttö ja poika... – »Entäs kun on ...» nyt helvetti! – Niin, että kun on tyttö ja poika, niin mitähän niistä tulisi. Turunen iski viekkaasti silmääkin, mutta toinen miltei kimmastui. – Tulenee noista jotain, mutta tuosta sinun puheestasi ei tule mitään. – Kyllä tulee, kyllä tulee, alkoi Turunen pitää kiirettä. Kun on tyttö ja poika, niin niistä tulee jotain, kun ne tutustuvat. Mutta saapiko ne tutustua? Malisen kieleltä oli pääsemässä kirkas peijakas, mutta ei hän kumminkaan antanut tulla, kun toivoi vielä muuten selvittävän. – Etkö sinä tajua, pasahti Turunen. Minä olen puhemies ja tuo poika on sulhanen. – No sen minä ymmärrän, mutta semmoista mutkuilemista minä en ota korviinikaan. Minulle pitää puhua suoraan ja sen, jolla on asiata. Puhemies vähän nolostui. – Kyllä se puhuukin, mutta kun on tapana että puhemies ensin... Turunen heitti mittailemisen ja hekkoilemisen vähän vähemmälle, ja nyt he alkoivat sopia paremmin puheilla. Malinen ei sallinut itseänsä hyvin tarkasteltavan, hän pelkäsi, että niillä on kaikilla samat ajatukset kuin muutamalla pohjolaisella, joka hänestä arveli, että tuo vaari on jäänyt yläpäästä vähän lyhkäiseksi. – Mikä se onkaan tämän pojan ristimänimi? kysyi Malinen ohjatakseen itse puhetta. – Lassi tämä on ja onkin kelpo poika. Ei parane, usko minua. – Voipi olla ja talohan siinä on hyvä. – No, ilman epäilemättä hyvä. Neljäkymmentä lehmää, eikä kuin kaksi veljeä. Pitäisikö vielä muuta olla! – Mitäpä tuohon. Kyllä minun puolestani. – No, sittenpä pannaan rukkaset vähäksi aikaa naulaan ja kuulostellaan. Turunen teki, niinkuin aikoi, pani rukkasensa naulaan ja alkoi liikkua hyvin etsivän näköisenä. Etsittävänsä hän löysi kamarista. Anna Liisa kun ei ollenkaan tietänyt tämän puhemiehensä tapoja, niin hän hämmästyi ensi silmänmittauksista melkein sanattomaksi. Posket sävähtivät aivan punaisiksi, ja hän painautui kamariinsa tuolille istumaan. Turunen hämmentyi toisen nähtävästä hämmästyksestä ja tuli mittailleeksi vähän enemmän kuin oikein. Hän rykästeli puheensa alkajaisiksi ja sitten ilmoitti: – Minä tulin lähteneeksi tuon nuoren miehen matkaan, semmoiseksi, miksikä minä itseäni sanoisin. Vaan jokohan me tehtiin turha reissu. Silmäilyn lisäksi käsitti Anna Liisa nuokin sanat aivan väärin. Hän luuli, että tuo mies näkee enemmän kuin tavalliset ihmiset, se varmaan tuntee, mikä hän on, ja siksipä oli vähällä päästä itku tulemaan. Puhemies pelkäsi tarttuneensa liian pian itse asiaan ja korjatakseen sitä haki toisia puheen aineita. Katseli muutamakseen huonetta ja huonekaluja. Sillä aikaa Anna Liisa vähän rauhoittui, mutta ovinurkassa olevan kaapin tekijätä kysyttäessä hämmentyi hän niin, että jäi ihan selittämättä, kuka sen haltija on. – Ollaanko me teille vastenmielisiä vieraita? kysyi Turunen, kun ei enää muuta osannut. – Ei toki, ei ollenkaan, sanoi Anna Liisa kiireesti. – Sepä hyvä. Minä tässä vähän niin luulin, vaikka kyllä minä jo isänne mielet kyselin. Ja nythän se on minun osaltani sanottuna. Anna Liisaa helpotti paljon, kun kuuli että se nyt on toki jo sanottuna. Pahempaa oli pelännyt. Yksinään jäätyään painautui hän sänkynsä päälle itkemään. Turunen meni isännän kamariin ja pasahti siellä: – Ujo sinulla on tyttö. En minä saanut siltä mitään selvää. – Niinhän se taitaa olla, myönsi Malinen. Vaan siihen on paljon syynä se, kun ne asiat ovat sille vielä aivan outoja. Minä en ole antanut en puhutellakaan noiden kutos-sulhasten. – Se on ollut oikein. Mutta nyt on sulhanen, joka ei ole kutos. Tuumikaat asiansa, minä katselen valmista. Vaikka puhemies rehenteli, näki kuitenkin Malinen, ettei se ole morsiamen ujouteen oikein tyytyväinen. Muuten se ei olisi haitannut mitään, mutta jos lienee kohdellut niin tylysti, että sulhanenkin pahastuu ja heittää koko yrityksen siihen. Hän pistäytyi sopivassa lomassa tarkastamaan tyttärensä mielialaa. – Anna Liisa! sanoi hän varoittavalla äänellä, kun huomasi, että se on itkenyt. Onko tuo nyt oikein kaukaisia vieraita kohtaan! Käytä itsesi, niinkuin on tavallista. Mikä typerä sinä olet! Käy huuhtomassa silmiäsi vedellä ja ole niinkuin ihmiset. Isän ääni oli kylliksi vakavaa muistuttamaan, että nyt täytyy mukautua, tai häneltä kärsimys kohta loppuu. Anna Liisa sen ymmärsi ja lähti tottelevaisena liikkeelle. Jäsenet valtasi semmoinen pelonsekainen velttous, joka tulee silloin, kun ihminen tietää lähestyvänsä jotain toivomatonta tapahtumaa, mutta ei kumminkaan tiedä, kuinka lähellä se on. Silloin saattaa se myöntyä mihin hyvänsä, johon käsketään, varsinkin, jos tietää sillä aikaa pitentävänsä. Iltapuolella tuli jo kihlaus julkisesti puheeksi. Kamariin oli koottuna kaikki asiaan kuuluvat. Malinen istui pystynä pöydän päässä, emäntä toisella puolen ja Anna Liisa hänen takanansa nurkempana. Sulhanen istui isännän puoleisella sivuseinämällä ja puhemies oli asettunut lähelle uunin suuta, jonne säräytteli joka toinen minuutti pikanellisylkeä, kuin hyvä tulipalon sammuttaja, ja loma-ajat mittaili. – Aloittaako tässä muut, vai minäkö, pasahti hän, kun oli tehnyt omat työnsä. – Samapa se, kuka aloittaa, sanoi siihen Malinen vakavalla äänellä ja vihaten puhemiehen esittelytapaa aloitti itse: Asia kuuluu olevan se, että tämä nuori mies on tullut minulta pyytämään tytärtäni, johon minulla ei ole vastaan sanomista, miten vaan keskenänne sovitte. Paljoa en vielä tunne tätä vävykseni aikovaa, mutta isän tunnen kelpo mieheksi. – Kyllä se on sitä, että minä olen tuntematon, sanoi sulhanen itsekin. Vaan ei minulla ole ollutkaan nyt alussa sen suurempaa toivoa, kuin että pääsisitte edes tuntemaan ja näkemään, mikä minä olen. Onhan tässä talvea pistäytyä minun kotoakin katsomassa. – Uskon minä puolestani katsomattakin, sanoi Malinen. – Eipä sillä, selitti sulhanen. Mutta isäkin toivoisi hyvin, että kävisitte vanhaa tuttavaanne katsomassa. – No sitten se on toinen asia, jos tuttavuuden puolesta, sanoi Malinen ja teki istuma-asennossaan liikkeen, joka osoitti, ettei hänen kanssaan puhuminen ole enää niin pakosta, saapi sitä puhutella sitäkin, joka on oikein kysymyksessä. Sulhanenkin arvasi, mitä hänen on tehtävä, ja lähestyi morsiantaan ja sen äitiä. Vähän aikaa haasteltuaan alkoi sulhanen esitellä kihloja. Pidätetyin henkäyksin katseli Anna Liisa, kun hänen helmaansa tuli rahaa, sormuksia ja kuvikkainen, suuri silkki. Rahat olivat vanhoja Venäjän kolikoita, joita käyttivät kihloina vanhain rikasten pojat, eikä niitä muilla ollutkaan. Malinen ei sekaantunut tähän toimitukseen, hän veteli sillä aikaa seinä- ja taskukelloja. Sieltä hän salaisesti katseli matkan menoa, eikä ollut ollenkaan tyytyväinen Anna Liisan käytökseen, kun se otti kihloja vastaan niin nöyrän näköisellä totisuudella. Emäntä toki vähän enemmän naurahteli noilla »ruplan lopposilla». Typerästi meni Malisen mielestä kaikki asiat tänä iltana. Hän lähti käymään ulkona jäähdyttelemässä. Ovea avatessa kuului sen takaa vähän rumakkata. – Kenen juuttaan siellä on tarvis kurkuilla, sanoi hän vihaisesti, vaan ei ruvennut siitä ottamaan tarkempaa selkoa. Maija oli ollut keittämässä kihlajaiskahvia ja toi kamariin, kun isäntäkin tuli sinne ulkoa lauhtuneemmalla mielellä. Joukolla joivat he ensin yhdet kupit, mutta sitten otti talon mies putelin pöytään, jolloin vaimoväki heitti tämän kamarin ja sulhanen meni niiden mukana. Puhemies tuli lähemmäksi pöytää, ja nyt se taas meni Malisen mielestä miehenä, kun pöydän takaa ei ollut niin mukava »mittailla» ja siinä välillä oli pullo, joka myös veti paljon huomiota puoleensa. He terästelivät, niin että kieletkin siinä alkoivat terästyä, varsinkin puhemiehen. – Otetaan toinen pullo, jos vielä juot? kysyi Malinen. – Ilmankos. Nämähän ne ovat puhemiehen palkkojakin. – Olisit lähtemättä sillä palkalla. – Minäkö lähtemättä! Siitä ei tule mitään. Minä jos yhytän kaksi, jotka näyttävät yhteen sopivilta, niin minä en saa yhtä rauhaa, ennenkuin ne ovat yhdessä. – Tokko sinulla muuta työtä onkaan? – Pojat tekevät kotitöitä, mut minä teen näitä töitä, ja se on enemmän, kuin jos tukka märkänä suota sytisin. – Mitä tyhjää. Enempi tulen näyttäjä poika tekee kuin sinä. – Eläpäs ukko! Ilman näitä puuhia ei olisi tulen näyttäjiäkään. Mut minä kun ahkerasti kuljeksin täällä puuhassa, niin tulee tulen näyttäjiä, pellon kyntäjiä ja kuka sen tietää, mitä herroja niistä tulee. Vieläkö sanot, että on tyhjää työtä? – Vielä monestakin. – No olkoon sinusta niin, mutta minä en heitä ammattiani, niin kauan kuin pareja löytyy. – Mitkä merkit sinulla on, että nuo ne nyt muka ovat... – Merkitkö? Tämmöiset merkit: sinulla on tyttö ja minä toin sille pojan. Ei siinä muuta tarvitse. – Ainakos ne sattuu... – Miksi ei satu. – Valehtelet, helvetissä. – Minäkö valehtelen. Enpähän. Jos ei tyttö huoli yhdestä, hankin minä toisen, ja jos ei tyttö näytä mieleiseltä, mennään toisen luokse. – Kyllä olet koiran viroilla. En, se vie, rupeisi tuommoiseen puuhaan, en vaikka. – Elä sano, elä sano. Siellä näin ryyppyjä tulee. Ja en minä saata huoletonna katsoa, kun tytöt niin miehenpuutteisen näköisinä leihailevat, missä vähänkin on poikia saapuvilla, ja pojat samoin. – Mene helvettiin! tosahti jo Malinen totisena. Minun tyttäreni ei kai ole kertaakaan ollut miehen puutteisen näköisenä »leihailemassa», eikä ole, saat uskoa sen. – No, no, elä suutu, enhän minä puhu sinun tytöstäsi, tuleehan sille leihailemattakin, noin ikään. – Ja Turunen viputti sormellaan viekkaasti Anna Liisan kamariin päin. Malinen ei ollut näkevinäänkään näitä sormen viputuksia, oli vain äänettä ja katseli toisaalle. – Niitä on muita vähempionnisia, selitti Turunen, – ja pitäähän niitä kokeneempain auttaa yhteen päin. Ja minä en saa yhtä rauhaa, jos en ole hommassa, mutta sitten siitä on aivan kuin huoletta, kun näkee että nyt ne sattuivat. Vie sinä vihtakaarten Petter, kun se on lystiä, ja entä näitä ryyppyjä! Totisesti oli hän innostunut aineeseensa, mutta hänen toverinsa kuunteli sitä aivan vastenmielisesti, eikä sanonut sinne ei tänne päin. Vielä heistä illan kuluessa tuli aika ystävälliset miehet, kun puhemies lopetti tuon virkansa ylistelyn. ---- Huomenna alkoivat vieraat laittautua kotiinsa lähtemään. Viikko eteenpäin tehtiin liitot käydä sulhasen kotia katsomassa, kuten oli tavallista. Malinen lupautui tulemaan itse mukaan, kun sulhanen pyysi moneen kertaan omasta ja isänsä puolesta. Näinä välipäivinä teki Malinen matkavalmistuksia ja kehoitteli Anna Liisaakin tekemään. Ori sai uudemmat, napitetut vyöt selkäänsä ja kaksi hyvin huutavaa kulkusta länkien nokkiin. Peurantaljakin pantiin nyt reen perän päälle, jota hän muulloin piti säästäen, siitä kun tahtoi kovin paljon karvoja irtautua. Anna Liisalla oli eräs omaistyttö toverina. Matka kului huimasti, vaikka sitä oli monta penikulmaa. Aamusilla kun lähtivät, niin iltasilla piti olla perillä. Malinen ei osannut hitaasti ajaa, eikä taas tahtonut ruveta hevostaan syöttelemään remupaikoissa, jos vaan ei ollut kievaria tai jotain tunnetumpaa taloa. Pikku talojen tuvassa istua uteliasten katseltavana ja kyseltävänä oli hänestä niin vastenmielistä, että ennen antoi hevosen kärsiä vähän nälkääkin. Saivat vain nähdä porhakan sivumenon ja peurantaljan liepsauksen kartanon solista kiidettäessä. Ilta jo hämärsi, mutta kohta oli matkakin lopussa. Tie kulki joen jäätä, kierrätellen sen rantoja pitkin. – Tätä joen jäätietä kuului olevan pari virstaa, vaan sitten ei enää maata kuin vähän, kertoi Malinen. Anna Liisa käänsi päätänsä reen kupeelle päin ja veti huivia enemmän silmilleen. Hänen sydäntään alkoi nyt kovasti ahdistaa. Kaksi virstaa vain enää, ajatteli hän tuskaisesti. Miksikä en sanonut tänne lähtiessä. Voi, kun uskaltaisin, niin sanoisin, että käännytään kotiin. Mikähän tästä perästä tulee, mikä minut perii! Voi, Jumala armahda, mikä kosto tästä minulle tulee, kun semmoiseen syntiin... Tuolta kotoa ne olivat lähteneet matkaan nämä katkerat muistot. Hän ajatteli, että jos tämä olisi pakomatka toiseen maan ääreen, kauas niistä... Mutta ei sitä voinut paeta, se seurasi mukana, niin – ihan mukana. Olisi tehnyt mieli hypätä reestä pois ja juosta lumiseen metsään, kuolemaan sinne. Hän havahtui, kun serkkutyttö olkapäällään nykäisi ja kysyi, mitä hän siinä oli niin syrjittäin. Anna Liisa koetti saada mieltään tasapainoon ja selitti täällä joen jäällä tuulevan silmiin. Perille päästyä otettiin heidät vastaan mitä ystävällisimmin, aivan Malisen mielen mukaisesti. Vanha Keränen, sulhasen isä, oli pienenläntä ukko ja kasvoiltaan kuivakarvaisen näköinen, mutta nähtävän hyvää mieltä ne osoittivat nyt vieraita vastaan ottaessaan. Sillä oli tapana räpytellä silmiään sitä sukkelammin, mitä sukkelammin puhui. Nauruakin siinä puheen seassa olisi ollut, vaikka kasvot eivät ensinkään taipuneet sitä todistamaan. Tätä puutetta palkitsi hän sillä, että nykytteli koko päätänsä nähtäväksi ystävyyden merkiksi. – Vielä toki näkee entisiä tuttaviaan, ihasteli Keränen. – Tuskin sinä lienet meillä ennen käynytkään. – Enpä ole käynyt koko puolella kuin yhden kerran, sanoi Malinen. He vanhat miehet eivät ruvenneet istumaan nuorempien kanssa yhdessä, vaan asettuivat eri kamariin, joita tässä talossa oli viljalti. Puhe alkoi matkan pituudesta ja ainahan siihen uutta löytyi, mutta eivät he sanallakaan koskeneet siihen asiaan, joka heidät oli tällä kertaa yhteen tuonut. Tytöt olivat vaimoväen puolella ja siellä se oli sulhanenkin, joshan toisinaan kävi kuuntelemassa vanhain miesten tarinoita. Ujoina istuivat tytöt, varsinkin Anna Liisa. Talonväki heitä hyvitteli, miten osasi, näytettiin huoneita niillä lomilla, kun ei ollut tarjottavaa, ja oltiin kohteliaita. Navetassakin käyttivät vielä tänä iltana. Kaikkiin seurasi Anna Liisa jälkimmäisenä ja oli ensimmäinen takaisin tulemaan. Ei kaikkia edes läheltä katsonut ja kääntyessään sanoi vain että niinpä on. Tämä ei talonväen mielestä ollut aivan kylliksi. He olisivat toivoneet saavansa nähdä edes muutaman hyväksymisnaurahduksen, tai ihastuksen innostuttaman askeleen, mutta ei mitään. Syyksi ajattelivat he matkalla tullutta väsymystä ja toivoivat aamun tultua voivansa enemmän ilostuttaa vieraitaan. Mutta aamu ei ollut paljon viisaampi iltaa. Morsian ei tullut sanottavasti iloisemmaksi entistään. Vaimoväki tuli hänestä siihen käsitykseen, että hän on perin vakava, tahi sitten heillä ei ole näyttämistä sen enempää, kuin sillä on kotonaan. Toista se oli kun isännät lähtivät päivän tultua katselemaan. Talon mies jos hyvästi selitti, niin vieras selitti vielä lisää, omien tietojensa valossa. Ne selitettävät siinä joskus sotkeutuivat niin, ettei ollut oikein selvää, kumpaisenko navetan sisustus tai pellon ojitus se onkaan puheena. Sitten se vasta selvisi, kun kädellä oikein viittilöi, miten oli ennen ja mitenkä on nyt. Suuri niityn raivaus olisi ollut vielä katsottava, mutta se oli lumen peitossa ja jäi sille näkemiselle, kun isäntä solalta neuvoi suuntaa, jossa se oli. – Taitaa tämä puolikunta olla rikkaampaa kuin se meidän seutu, sanoi Malinen, kun he olivat taas tulleet kamariin. – Siinähän on, sanoi Keränen. – Onhan ne täällä ennen eläneet, vaikka on näin syrjässä. – Mikäs nyt on eläessä, sanoi siihen Malinen. – Olet kai sinäkin rikastunut, niin että lienevätkö ennenkään paremmin. – Vähiä nämä ovat, räpytteli Keränen ja nykytteli päätänsä. – Nyt nykyaikana on mennyt tuo maanviljelys aivan tuottamattomaksi. Ennen sai elolla teetetyksi kaikki työnsä eikä niistä rahapalkoista ollut puhettakaan, niin kuin nyt pitää olla. – Semmoista se on nyt, vahvisti Malinen. – Niin, se ensinnä, jatkoi Keränen. – Ja siihen aikaan maistettiin kotona keitettyä viinaa, eikä juotuna näin paljon kahvia. – Niin oli. – No, katsopas sitä etua. Rankki jäi omille elukoille ja työmies sai viinan siitä paikoiltaan, eikä mennyt raha kauppamiehille. – Niin saivat, mutta joivatpa sitten, pirut, paljon. – Joihan ne, vaan mitä siitä. Tulivatpa kohta työhön, kun kaikki joivat. Entäs nyt: otetaan jyviä ja rahaa ja mennään mökilleen joutilaana niitä syödä kutjottamaan, ja moititaan, että palkat ovat huonoja. Onko väärin puhuttu? – Eikä ole väärin, vaan on nyt toki juonti vähän vähemmällä kuin ennen. – On mitä on. Nyt juovat ukkonsa, akkansa, tyttönsä, poikansa. Silloin eivät poikaset saaneet viinaa, miehet vain joivat. – Vaan menipä sillä lailla monta maattomaksi. – Meni, joka meni, eikä siitä niin suurta vahinkoa tullut. Otetaan nyt esimerkkiä näistä meidän aikaisista eläjistä. Tuossa on melkein lähellä talo, jonka miehet eivät juo. Pieniä peltojaan kyntää remuuttavat siksi, että juuri leivissä pysyvät, ja jokavuotinen veroraha on milloin mistäkin keräiltävänä. Onko siitä sellaisesta elämästä hyötyä heille itselleenkään, vielä vähemmän muille. Jos olisi entinen viinan aika ja joisivat maansa jollekin muulle, niin siitä tulisi paikka mitä parhain, kun se tulisi työmiehen käsiin. Sitten niistä itsestäänkin tulisi työmiehiä, vaan nyt ne siinä talonmiesten nimellä laiskoina lötkehtivät. Eikö ole niin? – Voipi olla, en tunne. Vaan entäs lapset sitten, jos niillä niitä on. – Onhan niillä, vaan mitä se haittaa. Yhtä maailman aikaa ne elävät köyhänkin lapset, ja minä olen merkinnyt, että nuo talosta hävinneet ja niiden lapset ovat monesti ahkerampia ja nöyrempiä työmiehiä, kuin nuo synnynnäiset köyhät. Etkö sinä ole sitä merkinnyt? – Ei tuota ole tullut merkityksi, eikä niitä siellä meidän puolella paljon olekaan, ne kituroivat niillä paikoillaan niin pitkältä kuin jaksavat. Keränen itse oli tutkinut kaikki asiat, mikä se on maanmiehelle edullista ja mikä ei. Muutamia mielipiteitä Malinen vastusti, mutta kun toinen toi hyviä etuja väitteensä puolustukseksi, tulivat he lopulta yksimielisiksi. Maanviljelysasioissa hän ei kyennyt vastustamaan vähääkään, sillä Keränen oli koetellut kaikkia tapoja, joita vaan oli kuullut, ja nyt hän tiesi antaa varsin viisaita selityksiä. Päivä oli jo puolessa ja Anna Liisa toivoi isänsä mainitsevan takaisinlähdöstä, mutta kun siitä ei alkanut kuulua mitään, haki hän sopivan tilaisuuden, jossa sai muistuttaa. – Joko se on niin ... sanoi Malinen ja ajatteli että eiköhän tuo olekaan tyytyväinen tähän. – Kummapa se olisi. Talonväki huomasi poislähtöhuhakan ja ne panivat kovan vastalauseen, ettei yötä vasten ollenkaan, lähtee ennen vaikka aamulla varemmin. Niiden tahtoa täytyi totella, olisivat ehkä pahastuneet. Tänä toisena iltana keskustelivat ukot vielä monesta asiasta, vaikka Malista tahtoi vaivata tuo Anna Liisan kotiinlähtökiire. Hän ajatteli, että toivoneekohan se hupakko vielä parempaa. Aamusilla erotessa puristivat apeksiksi aikovat ystävällisesti toistensa kättä ja tekivät monenkertaisia käymäkutsuja. [[Luokka:Kirottua työtä]] 3300 5565 2006-09-08T19:28:54Z Nysalor 5 V. luku {{Otsikko |edellinen=[[Kirottua työtä: IV. luku|IV. luku]] |seuraava=[[Kirottua työtä: VI. luku|VI. luku]] |otsikko=V. luku |alaotsikko=[[Kirottua työtä]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Seppälän Aatu oli ostanut itselleen toisesta kylästä Ahoniemi nimisen talon ja luvannut siitä lopumma kymmenen tuhatta markkaa. Se jäi melkein kaikki velaksi, kun kotoa saatu perintösumma oli enempää kuin puolta pienempi ja siitäkin täytyi heittää kapineiden laittoon ja niiden tarpeiden varaksi, joita luonnollisesti tulee isännälle, joka on vielä emäntää vailla. Tätä Aatun maan-ostoa katsoi moni liian uskaliaaksi yritykseksi, mutta itse hän siinä näki monta houkuttelevaa etua. Ensinnäkin jo se tuntui miehuulliselta, että sai muuttaa omaan taloonsa toiseen kylään, jossa löytää uusia tuttavia noiden entisten sijaan, jotka jäivät mitättömän näköisinä vanhoille poroillensa käänteleimään. Eikä tämä talo ollutkaan ikävällä paikalla. Maantie kulki vieritse, ja naapureja kahden puolen, jopa niinkin arvokkaita, kuin kestikievari ja kylän kauppamies. Näitä lähinaapurejaan kutsui Aatu juomaan tuliaiskupit, ja mielellään ne tulivatkin. Näiltä naapureilta tiedusteli uusi haltija tarkemmin etupaikkoja sekä kyseli neuvoa, mitä tässä ensiksi rupeisi teettämään ja laittamaan. – Istuimia on vähän, niitä saatte tilata minun kauttani, ne summissa teettäen tulee huokeiksi, ehdotteli kauppias paikalla, kun näki miten toiset saivat seisoallaan pöjästellä, vaikka kyllä hän itse oli istuimen ottanut. – No, antaapa heitä sitten tulla pari tusinaa, sanoi Aatu rennosti. – Ja minulla on toinen esitys, sanoi kievarin isäntä. – Emäntä taloon, tai talo tuleen. Toiset vastustelivat, että ei nyt aivan niinkään, mutta toiset sanoivat sen olevan paikallaan, mitä kievari sanoi. Tämän viimeisen esityksen herättäjä oli saanut jo vähän hattuunsa, ja kun kuuli, että hänen esitystään kannatetaan, otti hän itse tuon asian käsiinsä ja tolkutti kymmeniä kertoja aivan samaa, aivan kuin se olisi ollut maailman viisain esitys ja hän itse viisain mies. Näissä tuliaisissa oli ollut tuokin Aatun entinen puhemies. Sen kielsi Aatu yöksi kotiinsa ja alkoi esitellä uusia koetuksia. Se kuunteli asiata ja sanoi viimein: – Vai niin, että vanhaa latua koetetaan uudestaan hiihtää. Et sinä muistele entisiä etkä työlästy. – Ei tässä auta työlästyminen, sanoi Aatu. – Entäs jos tapahtuisi sama pyöräys perillä kuin viimeinkin. – Eih, sanoi Aatu raakamaisella ilolla. – Ne ovat nyt kuin siiville lyötyjä ja kiittävät kauppojaan, jos saavat tämänlaisia. – Elä noin sano, kielteli puhemies. – Hyväpä on sanoa, pöyhkeili Aatu. – On se korea nyt jo siksi mennyt alaspäin, ettei kannata ylpeillä. – En minä sitä tarkoittanut, vaan että jos sinulla on todella rakkautta sitä kohtaan, niin elä panettele, mutta jos ei ole, niin ollaan menemättä. Tämä puhemiehen vakava neuvo sai Aatun vähän hämille ja hän silmillään syrjään päin vilkkuen selitti: – On minulla rakkautta, on, en minä sillä sano. – Itsepähän tietänet, sanoi puhemies. – En minä ole mikään vannottaja, mutta se pitäisi aina muistaa, ettei väkisin vävyksi eikä ylen mielin ystäväksi. – En minä nyt enää pyrikään heille vävyksi, se on aivan rakkautta kaikki, vakuutteli Aatu, tekeytyen iloiseksi. – No, jos se lienee totta, niin saatan minä olla mukana, kävi miten kävi. Päätös oli valmiina. Ja kun Aatu oli ostellut lisää eläimiä sekä muita tarpeellisimpia tavaroita, lähtivät he matkalle. Heidän tiensä vei taas Malilaan. Kovasti pullisteli Malisen sisimmäisiä ruumiin osia, kun hän näki nämä entiset tuttavansa. Ei kumminkaan sattunut kiireellistä lankain ostoa. Hän koetteli taipua siihen, mitä oli edessä, aivan niinkuin metsästäjä ampumaan harakoita paremman puutteessa. Kävipä pistämässä vieraille kättä, mutta niin ilmeisen tylysti, ettei katsonutkaan, sattuuko käsi käteen vai ei. Sattui se kumminkin, ja kysäistyään »mitä kuuluu» meni vastakysymyksiä odottamatta kamariinsa. Noloina jäivät vieraat istumaan tuvan penkille. Sulhanen siinä töpeksi pahantuulen sylkiä ja kopisteli poroja piipustaan. Toinen oli kärsivällisempi ja lohdutteli hiljaa. – Elä hätäile. Antaa asiain hautua, eikä olla tietävinäänkään. Tuonne jos tännekin ennättivät he ajatella siinä istuessaan, ennenkuin saivat kutsun kamariin. Isäntä siellä joi kahvia yhtenä, mutta osoitti syrjäsilmäisillä katseilla ja nenäpielten liikkeillä tietävänsä, ketä vieraita he ovat ja mitä heistä ajatellaan. Puhemies alkoi rupatella maailman asioista ja oli hyvin tyytyväinen, kunhan talon mies edes kuunteli. Hyvin varovasti hän otti viimein puheeksi Aatun talon-oston, johon tämä itsekin saattoi aina yhtyä, kun oli tarvis tarkempia tietoja. Sen verran Malinen otti osaa tähän puheeseen, että moitti maan olevan huonossa kunnossa, joka jo oli vierasten mielestä iso asia. – Onhan se ollut huonoilla haltijoilla, myönnytti puhemies. – Mutta kyllä Ahoniemi on hyvä paikka, kun sen laittaa kuntoon. Se siinä on suurin haitta, ettei ole vielä kaikkia, mitä talossa tarvitaan. Yksinäisen miehen talonpito se on puolta vailla. Eikös ole? Kysymys oli tarkoitettu Maliselle, mutta tämä käänsi vaan päätänsä. – Se on suuri puute, pitkitti puhuja. – Ja jos isäntä ei ottaisi pahastuakseen, olisi minun ilmoitettava, että me ollaan sitä varten liikkeessä, että jospa tuo haitta saataisiin poistetuksi. Eli kiertelemättä puhuen, tämä Aatu tahtoi minua aluksi ilmoittamaan teille, että hän pyytäisi tytärtänne itselleen. Semmoinen asia. – Niinpä kuuluu olevan, sanoi Malinen ja oikaisihen suoremmaksi. – Pitäisikö siihen minun jotain sanoa. – Sitä tässä toivottaisiin. – No, minä sanon. Asia on semmoinen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut. Minä olen tehnyt, mitä olen osannut, ja yhtä hyvin on sillä lailla käynyt. Tästä puoleen en välitä mitään. Olkoon oma tahto. Muuta minä en siihen osaa. Niillä puheilla hän erosi ja meni heinään. Vieraille jäi isännätön talo. Heillä oli nyt mielestään jonkinmoista lupaa ja alkoivat rehellisesti ilmoitella Anna Liisalle asiataan, mutta sepä ei ollut niinkään hätäinen. Suoraan tunnusti se huonoutensa ja neuvoi paikalla menemään pois. – Joka minut ottaisi, selitti Anna Liisa, saattaisi se kaiken ikänsä kantaa katkerata mieltä, että on tällaisen ottanut, ja sen vuoksi on parasta etsiä sellainen, jolla on entinen elämä puhdas. – No, minä en kanna katkerata mieltä, vakuutti Aatu. – Ei pitäisi mennä lupaamaan, sanoi Anna Liisa. – Ne lupaukset pian unohtuu. – Sano sitten, jos unohtuu, mutta se on totta, että minä en muistele, mikä kerran on mennyt, sanoi Aatu yhäkin. – Lopetetaan lyhyeen, eläkä puhu enää minulle. – Jako et huoli kihloja? – En. – Ota ilman suotta. – En suottakaan. – No ota nyt ja anna sitten pois, jos ei mieli rupea muuttumaan. – En ota, eikä niiden arvo ylene minun muassani olemalla, menevät vaan, etteivät kelpaa sitten kellekään. – Ei tarjotakaan muille, keksi sulhanen keinon. – Elä kiusaa tyhjän tautta minua enää, sanoi Anna Liisa. Nämä esteet ja huonouden valitukset olivat vain sulhaselle yllytyksenä yhä enempiin lupauksiin. Yksinään kun ei saanut sen enempää aikaan, täytyi noutaa puhemies avuksi. Tämä puhui pitkältä siitä, että eihän yksi erehdys vie ihmistä niin pilalle, ettei vasta maailmassa saattaisi olla niinkuin muutkin. Anna Liisa alkoi vähän suostua, mutta sillä välipuheella, että kihlat täytyy kelvata takaisin, milloin hän tarjoo. Puhemies meni siitä takaukseen, ja isännän heinästätuloille oli Anna Liisa laillaan kihloissa. Tieto siitä teki Maliseen samanlaisen vaikutuksen, kuin kirpun puraisu, joka on ensin työlästyttävästi juoksennellut pohjetta pitkin. Sulhasten mentyä ei kuulunut asiasta mitään puhetta. Malinen itse kantoi tyytymätöntä naamaa ja näytti ajattelevan. Häntä ei ollut hyvä mennä häiritsemään. Emäntä ja Anna Liisa odottivat purkausta. Monta viikkoa se kesti hautua, kuin pahantapainen tervauuni, ja olisiko vieläkään valmistunut, jos ei sattunut ilmestymään vanhaa hapatusta avuksi. Emäntä sen sai taas kuulla ensiksi. – Se h – – n retkale, se Aapeli, kuuluu nyt asettuneen tälle kylälle olemaan. – Vai tänne se on asettunut. Emäntä näki miehensä kasvoista, että vielä sitä sanomista on, näytti vaan pitävän ajatella, sanoisiko vai eikö sanoisi. Asia pakotti. – Vieläkö sillä Anna Liisalla on ne Ahoniemeläisen kihlat? – Eikö ne vielä liene, vaikka onhan se taitanut laitella sanoja, että kävisi hakemassa pois. – Mitä p – – a se on niistä ensin ottanut? – Sitähän minäkin sanoin, vaan kun ne olivat heittäneet puoliväkisin. – Niinpä menköön sitten, kun on ottanut ja menköön heti, kivahti Malinen tulisesti. – Ei tuota toki pakoteta, raukkaa, houkutteli emäntä. – Annetaan olla kotona, jos ei itsemieleistään tule. – Niin, niin, annetaan olla kotona ja itsensä valita, syttyi Malinen. – Jo tuo nähtiin, mitenkä se valitsee. Eikö tuo liene vaanimassa se entinen s – – a, mitäs muuta varten se on tänne tullut. Hyvä siitä taas tulee, kunhan annetaan valita mieleistään. Hänen äänensä vapisi vihasta ja silmien katse pyöri ympäri huonetta. – Ajattelehan nyt oikein, eläkä noin tuomitse, rauhoitteli emäntä. – Elä toki luule, että Anna Liisa uudestaan tekisi saman rikoksen. Onhan se siksi paljon jo tätäkin surrut ja huolinut. – Sinäkö siitä menet takaukseen? Uskallatko mennä takuuseen? Sanopa, uskallatko? – Voi kun sinä tuolla tavalla, vaikeroi emäntä. – Siinäpä nyt on, etpä uskalla. Sillä väellään tynnörin kirppuja paimentaa, kuin yhden tytön. Menköön vaan mitä pikemmin sinne Ahoniemeen, jos se ottaa. – Aivanko todella sinä sallit Aatulle mennä, vaikka olet sitä tähän asti vihannut. – Sano sinä, ketä tässä vielä osaa rakastaa. Niistä näkyy saavan saman palkan kumpaisestakin, rakasti tai vihasi. Sen minä olen vaan päättänyt, että toista kertaa ei saa kuulua minun kartanossani isättömän lapsen itkua. Varokoon sitä ja menköön mihin on aikomus ollut. – Tuleneeko tuosta taloa, huomautti emäntä. – Auttaa heitä minkä jaksaa. Toista kertaa en paimenna, ja se päätös pitää. Saat sanoa, että valmistautuu sinne jo tämän talven aikana menemään. Äänettömyys oli emännän lupaus, ja hän poistui surumielisenä toisiin huoneisiin. Anna Liisa oli kuullut isänsä kiivaan puheen ja käynyt sitä oven takana kuuntelemassa. Emäntä oli sitä arvannut ja nyt yhteen tultua kysyi: – Sinäkö siellä kävit oven takana? – Seisoin minä siinä vähän. – Kuulitko mitään? – Kuulin... Hän katsoi lattiaan, vesikeitteet kierrellen silmiä. Vähän aikaa oli äänettömyyttä. Äiti viimein virkkoi: – Se on tullut niin epäluuloiseksi, vaan kyllä se siitä ehkä muuttuu, kunhan käyttäydyt nuhteettomasti. Vesikeitteet olivat valmistuneet. Kyyneleitä esiliinaan pusertaen hän sanoi: – Onhan sillä isällä syytä luullakin. Tämä oli päätösitku noudattaa isän tahtoa ja varjella häntä siitä, ettei kuulu isättömän lapsen itkua. Uhkamielisyys pyrki toveriksi tässä isän tahtoon taipumisessa. ---- Aatu tuli jo siihen luuloon, ettei hän sittenkään saanut Anna Liisaa, vaikka oli niin uskonut. Kun myöntymys nyt viimeinkin tuli, oli se vähän käsittämätöntä Aatulle, ja hän tahtoi että asia päätettäisiin kiireellä. Malinen sanoi sallivansa, vaikka menisi vielä kiireemmin, ja silloin alkoikin asiat joutua. Kuulutuksen ja häiden väliä ei ollut päälle kuukauden. Tällainen kiire ei ole talonpoikaisten kesken tavallista, ja jos niin tapahtui, alettiin asialle hakea muita syitä. Kylän ämmät, joille oli tehty ilmeinen vääryys lyhentämällä kielen pieksuaikaa näin lyhyeksi, koettivat nyt korvata sitä ja tekivät varmoja päätöksiä, että Anna Liisan täytyi pukkautua miehelään näin kiireesti. Kummako se, kun on jo ennenkin! Mutta tällä kertaa ämmät erehtyivät. Aatu piti häät rikasten tavalla ja vieraat osoittivat ystävällisyyttään kokoontumalla kaikilta kutsuntahaaroilta. Malinen ei kotonaan laittanut lähtiäisiä sanottavasti. Hän epäili, että jos sinne vieraita kutsuisi, muistuisi niiden mieleen yhtä ja toista Anna Liisasta. Arkana hän täälläkin vävynsä kotona katseli vierasten kasvoja pitojen alkupuolella, mutta vakaantui vähitellen siinä ajatuksessa, ettei ne sitä muistele. Paino hänen mieleltään keveni, niin että saattoi toisten isäntäin kanssa maistella ja rupatellakin. Mielihyvällä hän katseli, kun vieraat juhlallisesti nostivat hänen tyttärensä emännäksi. Ei mitään erotusta siitä kunniasta, mikä tavallisesti muillekin annetaan. Vieläpä koetti kylän kauppamies pitää puhettakin, aivan kuin ylhäisten häissä, mutta pahaksi onneksi rupesi siihen puuhaan niin kovin myöhään, että kieli ja sääret olivat ennättäneet pehmitä liiaksi. Puoli kymmentä kertaa hän lykkäsi kieleltään »arvoisat» sanan päätä ulos, mutta se palautui aina puolitiestä takaisin. Puheenpito loppui siihen ja puhuja painui penkille. Häiden vietto oli Anna Liisan mieltä paljon virkistänyt. Niiden loputtua seurasi tavalliset taloustyöt, joissa alkavalle on paljon ajattelemista. Kotona sai olla äidin varassa, nyt pitäisi antaa neuvoja toisillekin. Monesti meni »käsi päähän», kuten sanotaan, kun puuttui vielä niin paljon talossa tarvittavia kapineita. Milloin huusivat joukot mitäkin puutetta. Ei ollut ammetta, missä vettä säilyttää lehmille, ei ämpäriä, millä veisi eteen. Jos oli liinoja, ei ollut millä niitä puhdisti, jos oli lihoja, niin ei ollut mihin niitä suolasi. Jos tarvitsi luoda lantaa tai heiniä, niin ei ollut työaseita kuin suku kutakin ja nekin varsia vailla. Aatu itse ei voinut auttaa pienimmästäkään puutteesta. Hän, lyhyesti sanoen, oli niin jälellä tekotaidossa, ettei osannut kuin hätänäpin puun poikki leikata ja huonosti halkaista. Se ominaisuus hänellä kumminkin oli, että saatuaan jonkun puutteen päähänsä teetti muilla, eikä tahtonut osata helpottaakaan. Jos haettiin mies tekemään ämpäriä ja loukkuja, niin niitä piti tehdä niin suunnattomasti, kuin jos koko talo olisi ollut täytettävä ämpäreillä ja loukuilla. Sama oli rautakalujen laita, ja niistä ei tahtonut työ loppua, kun niitä ei täysijärkiset ruvenneet liikuttelemaan pienentämättä. Jos Anna Liisa tai tekijät panivat vastaan tätä teettötapaa, sanoi siihen Aatu, että antaa vaan tulla kestäviä ja niin etteivät lopu huomenna. Tällä tavalla tuli olemaan alituiset »mestarit», joille meni palkoiksi paljon rahaa, mutta aina sitä oli. Aika-ajoin kävi Malinen vävynsä kotona kylässä ja tarkasteli työaloja, mitä täällä puuhataan. Harvoin hän pääsi tyytymättömälle mielelle, sillä vävypojan rysäyttelemällä teettämät työt näyttivät edistyksen askeleilta. Aatulla näet oli kaikilla aloilla samat ohjelmat. Peltoa kun rupesi teettämään, niin sitä tuli tynnörien aloja, olkoonpa makua panna jos tahansa. Ojat olivat siihen aikaan muillekin tuntemattomia. Malinen jo mielessään kehasteli, ettei hänen tyttärensä ole joutunut niinkään huonoon naimiseen, kuin ovat mahtaneet luulla joutuvan tuon rikoksen takia. Talo näkyy rupeavan kohenemaan ja autetaan miestä, jos näyttää tarvitsevan; on tuskan vara. Sen saavat nähdä, että hänen tyttärensä seisoo vielä samalla rapulla, jolla muutkin kunnialliset ihmiset. – Teetähän työtä ja pidä talo hyvässä kunnossa, niin ehkäpä tässä mennään, sanoi hän jo kerran Aatulle hyvällä tuulella ollessa. Hän oli innoissaan, kuin purjehtija, joka on aluksensa saanut erilleen rantakivien suututtavista solista ja nyt purjeita levitellen antaa käskyjä toverilleen, että anna mennä, niin jäävät kaiketi vastukset jälelle. Malisen kehoitettava ymmärsi kehoituksen omalla tavallaan ja levitti purjeensa joka kulmalle, huolimatta siitä, että tätä tapaa sanotaankin vaaralliseksi. Hän otti velkaa jokaiselta rahamieheltä. – Antaa tämän asian olla huutelematta, selitti hän jokaiselle erikseen. Siitä mahtaisi vaan appiukko ruveta luulemaan liikoja, eikä näitä niin paljoa ole, niin että kyllä ne tukkeutuvat, jos ei nyt aivan niin heti sattuisi, mutta kumminkin. Jokainen arvasi, missä tämä velan tukon toivo oli, ja kun tiesivät, ettei sieltä aivan tyhjää tarvitse toivoakaan, seurasivat Aatun neuvoa ja olivat saaliistaan hiljaa. Vieraatmiehet ne olivat pahempiakin puhumaan, mutta Aatupa opetteli itse kirjoittaa töröstelemään nimensä ja laittoi nimimerkkipainimen, jolla vahvisti asian todellisuuden, ja silloinpa ei vierastenmiesten ilmoittelemisesta ollut pelkoa. Tämän hän huomasi varsin soveliaaksi tavaksi tuossakin, kun tuli vuosien päästä antaa pienempiä kirjoja koroista. Se oli niin helppo ja sukkela keino. Sai huoletta käyttää talon tulot muihin tarpeisiin. Kerkiäähän ne velat maksaa sitten, kun appiukko kuolee. Aatu oli ollut kaiken ikänsä taipuvainen ryyppypuuhiin, mutta nyt isäntänä ollessaan koetti sitä salata, varsinkin kotijoukolta. Hyvin salaa se sitä juontiaan harjoitti, niin ettei Anna Liisakaan siitä isosti tietänyt ensimmäisinä vuosinaan. Ajan ollen hän jo tuli pölinässä kotiinsakin ja asettui äänetönnä istua tollottamaan penkille. Jos Anna Liisa tutkaeli mitä hyvänsä, niin ei halaistua sanaa tullut vastaukseksi. Sai siinä Aatu kuulla kysymyksiä kaikenlaisia, semmoisia kuin kielen pudottamisesta ja muista, joissa vaimoväki on varsin taitava. Kun kysymykset ajan ollen tulivat pisteliäämmiksi, sai kyselijä nähdä, että on sillä korvat ja vähän muitakin jäseniä, koska pääsi uudestaan taipaleelle, ja jos meni käsivoimalla estämään, niin sai käsivoimalla eron. Näiden sattumain perästä alkoi Anna Liisalta löytyä enempikin, sillä hän oli jo vuosia ollut irti toisten pakottavan vallan alta. Oma arvo oli noussut, vaikka sen kasvua elämän keväiset raesateet olivatkin nyyristyttäneet. Tuo mies, johon hän oli yhdistettynä, ei ollut koskaan miellyttänyt, ja nyt se sen lisäksi näytti halvalta juopottelijapöllöltä, jolle saattoi sanoa kaunistelemattomia sanoja. – Jos vaan sinä, tollake, et pysy kotona ja herkeä kulkemasta juomassa, niin katso! – Mene siitä pois, sanoi tollake, – kun kuuli niin tivakoita ääniä. – Kyllä minä menen ja ilmoitan sinun juontisi isälle, niin se sinut opettaa, uhkaili Anna Liisa. – Sano vaan, sano, sano, juokse paikalla sanomaan, turisi juopunut ja mennä toikkaroi pakosalle, useimmin kylään tai toisiin huoneisiin. Aatu oli jo tullut näkemään, ettei hänen juontinsa enää ole salassa, ja saattoi antaa mennä useita päiviä juomatiellä. Anna Liisa laittoi kasakoita noutamaan kotiin, mutta eihän sinne moni tahtonut lähteä, sillä haettava niille juonitteli ja tuli siitä juonta haettajallekin. Kun asia näin yhä paheni, rupesi Anna Liisa todella ajattelemaan, että hän sanoo isälleen tuosta Aatun alituisesta juonnista. Muut sille eivät oikein ilmoita, eikä se niitä uskokaan. Mutta kun päätti lähteä ilmoittamaan, muistui samassa mieleen ilmoituksen seuraukset ja miten katkerat sanat se sama oli lausunut, jolta nyt oli apua haettava. Nuo kiroukset uudistuisivat, ja ne mahtaisivat tulla miehisten miesten välillä kauheiksi. Ei taida tulla hyvää siitäkään. Elämä vaan muuttuisi kahta pahemmaksi, ja hän itse tulisi miehensä vihoihin. Parempi taitaisi olla, ettei isä pääsisi tietoon, jospa sen ehkä saisi muuten. Anna Liisa turvautui toiseen hakijaan, omaan Ristel poikaansa, joka oli jo lopumma kymmenvuotinen. Hän toivoi että jos Aatua rupeisi hävettämään, kun oma lapsi näkee noilla retkillä tuollaisena, ja jospa siitä taipuisi paremmin olemaan kotona. Mielellään saikin poika isänsä ensimmältä tulemaan kotiin, mutta ei sekään keino pitkältä vetänyt. – Mikä sinä olet minun alituinen perästä-ajattajani joka askeleella, alkoi se iltasillakin jurrittaa ja äkäytyi yökaudeksi istumaan. – Enkö minä saa kylässä olla en yhtään. Istuinhan minä sielläkin Malilan tuvan penkillä, vaan olisin minä siitä lähtenyt, kun olisin aikani istunut. Kyllä niitä lapsen tehneitä akkoja olisi löytynyt jos mistä. – Rupea nyt hyvä Aatu nukkumaan, houkutteli Anna Liisa. Sinähän lupasit olla muistelematta minun entisiä vikojani, ja nyt kuitenkin olet viime aikoina ruvennut niistä päissäsi puhumaan. Etkö sinä mene omaantuntoosi ja ajattele, mille jälelle tässä joudutaan, jos juontia yhä jatkat? Etkö muista mitenkä monasti lupasit olla juomatta ja muistelematta minun rikoksiani? Se oli melkein sama, jos olisi puhunut puulle, ei se kuunnellut, laski vain omaa junnataan. – Ensi kerralla mentiin minua halpaa pakoon, silloin oli vielä renki parempi. Toisella kertaa minä näinikään istuin, ei mentynä pakoon, vaikka olisihan sitä silloin päässyt lapsen itkulta, kuolluthan se oli. Minä istuin näinikään kuin nyt tässä. Minä olin parempi, kun kutsuttiin viimein kamariin. Nyt olen taas halpa ja huono, no minä istun niinkuin halpa ja huono, näinikään kuin siellä silloin, kun olin huono. Saanenko tässä istua, ei minun kylässä annettuna istua. En minä tässä paljon tilaa ota, annettaneenko minun tässä olla. Kuinka kauan tässä annetaan istua, annetaanko niin kauan, kuin silloin, kun ei enää mentynä pakoon? Anna Liisa houkutteli niin paljon kuin osasi ja itkikin, mutta siitä ei tullut mitään apua. Se kun oli kerran saanut päähänsä tuon istumisen ja siitä juonittelemisen, niin sitä kesti tuntimääriksi, siksi että siihen aloilleen nukkui. [[Luokka:Kirottua työtä]] 3301 5993 2006-09-24T15:25:43Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Kirottua työtä: V. luku|V. luku]] |seuraava=[[Kirottua työtä: VII. luku|VII. luku]] |otsikko=VI. luku |alaotsikko=[[Kirottua työtä]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Sattumaltako vai tarkoituksessa lienee Malinen tähän aikaan ajanut vävynsä kotona useammin kuin ennen. Hän oli siksi päässyt tietoon tuosta alituisesta juonnista ja taisi olla vähän vihiä veloistakin. Aatu tätä vierasta alkoi pelätä ja luikki metsään tai jonnekin työpaikkaan pakoon, jos vaan oli tilaisuus paeta. – Kuuluuko tämän talon mies, hyväkäs, ratkenneen juomaan? sanoi Malinen jo kerran suoraan Anna Liisalle. – Ei tuo ole tainnut hyvin usein olla humalassa, sanoi Anna Liisa. – Sinä taidat salata sen juontia. – En minä tahdo salata, ei se niin iloista ole. Monesti kai olen houkutellut heittämään pois, ja jospa se siitä herkeääkin. – Houkuttelemallapahan se sen heittänee, murisi Malinen ja käveli ähkäen. – Mahtaa olla siitäkin lisähuolta. Tokko se on enää kotona ollenkaan, ei häntä tapaa, vaikka kävisi joka päivä. Missä se on nytkin? – Jos lienee mennyt metsään paikkoja katselemaan. Odottakaahan, tullee tuo tuolta, houkutteli Anna Liisa. – Saisi tuota odottaa ja vähän puhutella, vaan en minä tällä kertaa jouda. Äitisi on ollut kipeänä toista päivää ja se siellä odottaa. Kuului ikävöivän sinua, että tulisit lapsinesi käymään katsomassa nyt minun muassani. – Aivanko se on jo sängyn päällä sairaana? kysyi Anna Liisa kiireesti. – Vielä tuo kävi omin jalkoinsa ulkona, vaan ei se näy enää voimakas olevan. – Kun tulisi se Aatu kotiin, jos sekin lähtisi, esitteli Anna Liisa. – Olkoon kotimiehenä, sanoi Malinen. – Laittaa sitten hakemaan, jos äitisi yhä huononee. Anna Liisa alkoi laitella lastensa päälle vaatteita ja neuvoi palvelustytöille töitä. Aatua ei näkynyt, eikä Malinen ruvennut pitkältä odottamaan. Kaikki neljä lasta käski Malinen panna mukaan. Vanhin poika pyrki hevosta ohjastamaan ukkovaarinsa edestä, mutta tämä ei antanut, neuvoi vain olemaan peitteissä ja itse istui kuskin paikalle. Näytti kuin hänen synkkä mielensä jäisi välistä unohduksiin tätä kuormaa ohjatessa. Usein hän kääntyi naurusuin selittämään pienimpäin lasten yksinkertaisia kysymyksiä. Anna Liisan ajatukset liikkuivat äänettöminä nykyisen ja entisen ajan väliä. Mitähän jos äiti kuolee, juohtui usein mieleen. Mikä siitä isän elämästä sitten tulee! Tuossa se istuu, entistään pienemmäksi kutistuneena, ja tukka kohta aivan valkea. Sanotaan huolestakin valkenevan. Kuinkahan paljon lienee valjennut minun takiani... Tokkohan lienee Aatu vielä kotona ... mitähän siitäkin tullee. Ei se ajattele noita lapsiakaan, saaneeko heidät ihmisiksi kasvatetuksi... Mitähän isä tuossa ajatellee, kun on istunut pitkän aikaa äänetönnä... Se on jo seitsemälläkymmenellä ja kukapa tietää, jos kaikki tämä joukkokunta joutuu hänen varaansa. Mikäpäs siitä muu tullee, jos Aatu menee tuonaan, ettei korjaa tapojaan. Silloin sitä taas ollaan kotona takaisin, vaikka ensin pois laittoi. Niin, olihan siihen minunkin syytäni, kun... Voi hyvä Jumala, mitä se luuli, että minä toisen kerran ... voi, en toki, kun kerran tulin älyyni ja näin... Malinen käännähti vähän istuinlaudalla, jolloin Anna Liisa pysäytti ajatuksiaan. Hänessä syntyi taikamainen luulo, että ne voivat kuulua kajastuksena isälle, tai ehkä näkyy hänen kasvoistaan, jos se kääntyy tänne päin. Täytyi haihdutella, ettei niitä enää tulisi mieleen, ja kun Malinen sattui kääntymään, pelkäsi hän kuulevansa jotain samoista asioista. Sanottava sattui kumminkin olemaan sairaasta, josta he sitten puhelivat pitemmältä, ja niin hälvenivät nuo ikävimmät ajatukset ja luulot. ---- Laihana, taudin puna kasvoissa, lepäsi tuo rakastettava ja hiljaisen ahkera Malilan emäntä. Anna Liisa heti nähtyään huolestui tuosta oudosta kasvojen punasta ja kyyristyi sängyn viereen itkemään. Sairas lohdutteli paranemistoiveilla, mutta tuli sekaan lausuneeksi sanoja, jotka panivat ajattelemaan aivan toista. Jokainen päivä alkoikin todistaa asian kääntyvän kuoleman eduksi. Paljon näkyi sairas kärsivän sisällistä tuskaa, vaikka vältti huutaa sitä julki, jottei saattaisi itkeviä enemmän suremaan. Lapsetkin siinä usein kihertelivät mummonsa sairasvuoteen ympärillä ja pillahtivat aina tuskan aikana itkemään. Pienimmätkin sen vaistomaisesti huomasivat, kun näkivät äitinsä silmistä raplattavan alas suuria karpaloita. Malisen mieli ei näinä päivinä ollut kirkkaampi kuin muidenkaan. Hän ehkä suri eniten kaikista, vaikka ei näkynyt kyyneleitä. Ne olivat kuin rautaisen kuoren alla, josta ei voi löytää tietä ulos. Kun monen tuskaisen päivän perästä taas oli ollut kauhea tunti, tuli Malinen aivan sängyn kupeelle seisomaan, aikeessa jotain sanoa, ja silloin näytti että kova on taistelu siitä, että jos pettää kuori ääntä ottaessa. – Sinun aikasi taitaa tulla, etkö halua mitään? Anna Liisa katsahti isäänsä silmiin, sillä sen ääni väkisin värähteli. Sairas kallisti ensin katseensa noihin toisiin ja sitten ylös mieheensä. Se oli sanaton vastaus kahden, kauan yhdessä eläneen välillä, joka kieli vielä nytkin tuli hyvin ymmärretyksi. Malinen aikoi jotain lisätä, mutta nyt olisi taitanut kuori pettää. Kiireesti meni hän ulos, josta vähän päästä tuli vakaantuneempana ilmoittamaan, että hän lähettää hakemaan pappia. Sairas siihen myönnytti. Toinen renki laitettiin noutamaan Aatua. Anna Liisa sitä muistutti, sillä hän toivoi, että jospa semmoinen, kuin kuolemantapaus, näkemällä nähtynä vaikuttaisi muutoksen Aatun turmiolle kallistuvassa elämässä. Onhan moni ihminen semmoisten kautta huomannut huonon tilansa ja alkanut pyrkiä paremmaksi. Kului muutamia tunteja hakumiehiä odottaessa, mutta kolmas hakija, kuolema, joutui ennen. Se on jo monta vienyt eikä viivyttele. Kuoleman hetkellä ei tuska enää sen suuremmaksi uudistunut. Pari, kolme syvää huokausta, ja silloin oli elämä lopussa. Syvästi näkyi vaikuttavan Maliseen tämä eron hetki, mutta hän tahtoi kantaa miehen tavalla surunsa. Vaimoväki ja lapset itkivät hänenkin puolestaan. Pappi, sielun tien neuvoja kuolinhetkellä, joutui vasta sitten, kun emännän oli täytynyt aloittaa yksin matkansa. Kahvia juotuaan lähti pappi takaisin. Toisen rengin, joka oli Aatua hakemassa, olisi pitänyt matkaan katsoen joutua vähän ennemmin, mutta ei sitä näkynyt. Vasta pitkän ajan perästä, kun pappi oli mennyt, aamuyöllä, ilmestyi hevonen tallin eteen, yksi mies reessä ja sekin niin huonona, ettei rinnustinta auki saanut. Malinen meni katsomaan, mitä ne siellä vielä nuhturoivat, mutta näkikin, ettei sieltä oltu haettavaa saatukaan, ja hakija rönttänä humalassa vatuloi puhua sitä ja tätä. Ei ollut muka kotona, mutta toisekseen, että se tulee omalla hevosellaan, ja viimein, että kuului olevan niin kiirettä työtä. Malisen sydämyksiä hiveli hyvältä paikalta näitä vatuloimisia kuunnellessa. Hän arvasi heti, missä työssä siellä on talon mies ollut, koska hänen renkiään on pidetty toverina. Tämä oli jo Malisesta sietämätöntä. Tulisesti sivalsi hän ruoskan tallin naulasta, kuotasi juopuneen rengin kontalleen tallin lattialle ja läikytti varrella niin turkkiin, että kopina kuului kartanolle. Sitä toimitettaessa ei kuulunut erittäin paljon kirouksia, taisi vasta sattunut kuolemantapaus niitä tällä kertaa vähentää. Muille joukoille ei Malinen puhunut koko kapinasta eikä mistä syystä se oli, Anna Liisa pääsi kumminkin kaikki ymmärtämään, kun näki juopuneen renkipojan tuvan nurkassa kutjottavan. Semmoistahan se oli, ei ollut toivoa huolten huojentumisesta, ja uneton seurasi yö. Mutta tottapa nämä kaikki on luoja hänelle sallinut... ---- Seuraavana aamuna käski Malinen valjastaa hevosen ajoreen eteen. – Minnekkä te menette? kysyi Anna Liisa. – Käyn nikkarille puhumassa, että tulee kirstua tekemään. – Eiköhän meidän pitäisi siinä reessä lähteä kotiin, siellä mahtaisivat tarvita. – Tokko tuolla hyvin tingalle kaivattaneen. Olehan vielä tämän päivää täällä. Ensimmäisen kerran kuuli Anna Liisa isänsä viittaavan siihen, ettei se olopaikka sattunutkaan hyvä. Aivan väkisin muistui mieleen isän ankarat päätökset kiireisestä mieheläänmenosta ja tuonnehan se oli joutuisin mennä. Nyt äidin kuoltua olisi täälläkin isän kotona tarpeeseen... Ajatuksiin kuvastui jälelle jääneitä tien haaroja: aidatuita, yli hypätyitä ja sivu mentyjä. Suoraa päätä ajoi Malinen vävynsä taloon. Siellä oli kaikki vallan mainiosti. Talon mies makasi kohmelossa ja työväki vetelehti laiskana, pitäen mielensä mukaista elämätä. Karpastuivat ne vähän, kun näkivät Malisen tulevan. Se liikkuikin terävännäköisesti, eikä käpistellyt kauan kartanolla. Suoraan ja ovia rysäytellen astui hän talon miehen kamariin. – Täällä vaan nukutaan, sanoi hän tervetuliaisiksi semmoisella äänellä, josta osaa havahtua. Aatu kohotti päätään, silmät vähän säikähdyksen tapaisesti murjallaan. Malinen katsoi karsaasti. – Minä tulin nyt itse tänne juomaan, ettei tarvitse renkipoikaa juotella. Vävy kohottautui sängyn laidalle istumaan ja hattuaan hakien mukisi: – Kenenkäpä renkiä täällä lienee juoteltu. – Vai ei ole juoteltuna, sen näköisenä se täältä palautui illalla. – Missä lienee juonut. – Luuletko sinä, juutas, minua niin tuhmaksi, etten ymmärrä, missä se on juonut. Minä laitan miestä hakemaan kuolevalle hyvästiä heittämään, mutta sillä on parempia toimia ja vieläpä hakumies otetaan yhteen. – Vähän kai täällä on juotu. – Siltä näyttää, että vähän sitä on juotuna! Mies ölhöttää kuin sika. On niin paljon että... Malinen hivutti sormiaan kohennuskepin varteen, vaan paluutti takaisin, kun näki vävynsä kohentautuvan puolustusasentoon. Olisiko pienuus peloittanut. – Sen sinä saat uskoa, aloitti hän taas, että jos et paikalla paranna tapojasi, niin sinulta hallitus loppuu. Siihen ei mene monta päivääkään, kun se on poikessa. Minä teen sinusta mitättömän miehen, usko pois, saat siihen katsoen rötkästellä... Ja ala suoriutua ihan paikalla työhön. Luulisi tuon jo hävettävän, kun taloinen mies on tuolla ruojuulla. Puhe loppui siihen. Malinen istuutui vähäksi aikaa tuolille ja katseli tuimin silmäyksin talon miehen kömpelöitä tuumia työhön lähtöön. Kun se näytti alkavan tulla toimeen, lähti hän ajamaan kirstuntekijän tiedustuksille. Heti Aatukin muutti työalansa ja lähti kävelemään kyliä kyselläkseen, mistä saisi velkaa. Hän piti Malisen uhkausta niin paljon uskottavana, että päätti ennakolta kerätä takavaroja sen ajan varalle, jos tuo ukko ottaa hallituksen häneltä pois. Mutta eipä ollut enää huokea löytää velan antajoita, ne kun olivat panneet kaiken kärsimyksensä entistenkin odotukseen. Monen tyhjään menneen kysymyksen perästä onnistui Aatu saamaan semmoisella valheella, että Malinen itse käski hänen täältä pyytää. Sillä kujeella irtautui vielä sata, parinenkin, ja niissähän oli ryyppyrahoja toviksi aikaa, ottakoon nyt hallituksen, jos sitä haluttaa. Näiden rahain käyttämisestä vilahti Aatun mieleen jo säästäväisyyden tuumiakin, joka nyt aluksi alkoi sillä tavalla, että myöskenteli salaisesti ryyppyrahoiksi jyviä, lihoja ja mitä mikin olisi ostanut. Nämä toimet olivat hänen suurimpana huolenaan, eikä hän yrittänyt hautajaisiinkaan lähteä. Anna Liisa sai houkutella pitkän aikaa, sillä hän ajatteli hautajaisvierasten kovin kummeksivan, jos ainoa talon vävy on poikessa. Pelkona taisi Aatulla olla Malisen uhkailut, mutta tämä oli turhaa luuloa, sillä olihan torumiseen muitakin tilaisuuksia, jos hautajaiset vietti rauhassa ja sovinnossa. Rauhassa hän saikin olla, se vaan oli suurinta, etteivät ryyppyjen annokset tahtoneet sattua kohti yhtään kertaa. ---- Aika kului taas kevättalveen. Tyhjältä ja työläältä tuntui Malisesta emännätön talonhallinto. Ilmestyi siihen hankaluutta, jos minkälaista, jotka aina päivää viettämään lähtiessä suututtivat. Palvelusväki oli huoletonta, eivät kamariakaan lämmittäneet kaikistellen kevätpuoleen, mahtoivat ajatella, että eikö tuolla tulle toimeen. Oli taaskin muutamana aamuna kylmä kuin talli. Joitain kapuloita toivat uuniin paljolla hoputtamisella. Niitä hän sytytteli viluissaan ja riiteli itsekseen. – Ei, helvetti ollen, tällä elämällä tee mitään. Lämmitä huoneet, hae jauhot, suolat ja mitä vaan tarvitsee. Jos niille, sen latukoille, antaa avaimet, lyövät ne määrittömiä jauhoja. Mitä ne siitä huolivat! Kun olisi se Maija pysynyt paikoillaan, mutta miehelle senkin piti päästä. Jo, perhana ollen, niillä on mieltä. Mökki muka laitetaan. Sitäkö täytistä ne vielä kaunistelee, sanoisivat suoraan, että ukko tässä pitää olla ja akka. Joutaisi ne nyt nuokin tähteet, mitä niistä on minulle apua. Siellä he navetassa rallattavat, anna minun tässä paleltua ja hypätä niiden käskyläisenä. Tuskin ruokaa oikealla ajalla laittavat... Jos olisin mies vähän nuorempi. Kuului raminata oven avaimessa. Malinen ajatteli, että ne tulevat taas jotain vajaata valittamaan. Piikapahan sieltä tuli kysymään. – Mitä sitä keitetään? – Keitä puuroa! – Onkohan niitä haettuja ohrajauhoja. – Minunko ne pitäisi joka kohta tietää? Taitaisi olla patakin neuvottava. Piika osasi lähteä kyselemästä. Malinen yhä laski elämänsä haittoja. Kaikki tässä pitäisi tietää, yksin keitoksetkin. Juutas heitä lienee arvannut painaa mieleensä, mitä sitä milloinkin on keitettävä. No, keittäkööt puuroa, vaikka taisihan sitä olla eilisaamunakin. Mutt’ eiköhän se alituinen puuron keitto ole hupa voille. Ilmankos sitä astiaan karttuu niin hitaasti, että eihän siitä tänä kevännä myömään pääse, tuskin yhtään leiviskätä... Kyllä tämä elämä ei maksa mitään... Jos olisin mies nuorempi... Ja mikäpä tässä auttanee, jos aikoo talona olla. Olisihan se hyväkäskin siellä autettava, kun tuosta luulisi kalua tulevan. Hyvä maa sillä laiskalla on, parempi kuin tämä, sietäisi siitä pitää kiinni. Monelle puolelle siinä ajatukset risteilivät. Tuntui toisinaan houkuttelevalta sekin ajatus, että jos olisi mies nuorempi, joka merkitsi sitä, että emäntä olisi otettava. Mutta kun ajatukset kulkea vilkasivat valintamatkalla, niin ei sieltä löytynyt soveliaita. Nuori-ikäisiä kyllä vilisi ajatuksissa useampiakin, mutta ei oikein miellyttänyt niistäkään ottaminen, kun oli tullut ennen kovin paljon noituneeksi sellaisia vanhoja ukkoja, jotka ottavat nuoria vaimoja. Alkaisivat heti niitä muistella ja nauraa. Kotoinen elämä kun oli mennyt näin hoperopohjalle, jäivät Ahoniemessä käynnit vähemmälle, vaikka nyt siellä olisi ollut hyvinkin tarpeeseen. Anna Liisa siellä koetti väkyyksensä vastustella Aatun hävittämiskiihkoa ja houkutella pysymään talon toimissa, mutta kun näki kaikki turhaksi, täytyi turvautua isän apuun. Aatun tietämättä hän oli lähtenyt ja tuli kotitaloonsa. Malinen arvaili jo vähän käynnin syytä ja alkoi tiedustella yhtä ja toista. – Ei sillä elämällä enää tee mitään, valitti Anna Liisa vesissä silmin. Aatu on heittänyt työn toimet aivan leväperään ja on ruvennut kauppailemaan kaikkia talon tavaroita, kun vaan sattuu ostajia. – No siinä se on kerran maailmassa ihmisen hedelmä. Vie, vie sinä... Malinen ruopi päätään ja noitui. – Taitaahan ne velatkin sitä ahdistella, jos tuo sen tautta, sanoi Anna Liisa. – Vaikka kolmasti, niin onko tuo sitten maksamista. – Eihän se ole, vaan myönyt se on ja yhä myöpi, vaikka minä olen kieltänyt, valitti Anna Liisa. – Eikä vielä sillä hyvä, vaan se taitaa sitäkin maata kaupitella, ja mihinkä tässä sitten joudutaan! Hän alkoi itkeä. – Vai jo sillä vietävällä on sellaisiakin aikeita. Siinä taitaisi talo mennä hinnasta. Ja eipähän sen pää kieltäne tekemästä sitäkin. Eikö pitäne minun ottaa kiinni siitä hallituksesta. – Siinä toivossahan minä tulin isän puheille, että rupeisitte pitämään yhtä tai toista neuvoa. – Pitänee tuohon ryhtyä, vaan kyllä siinä neuvonsa tarkkaan tarvitsee, mahtaa niitä velkoja olla siksi paljon. Onko se sinulle sanonut, minkä verran niitä yleensä on? – Ei tuo ole määrää sanonut muuta, kuin että pienempänä ne ovat kuin silloin ostaessa. – Mahtaisivatkohan olla pienempänä. Kun luulisi, että tasoillakaan olisi pysynyt, niin helppo ne olisi suorittaa, jos toisen maan möisi. Ei niistä muuten pääse, minulla on omiakin velkoja jonkun verran. Joko pitänee tästä luopua ja se ottaa, on siinä etupaikat paremmat. – Tehkää vaan, miten hyvä tulee! kehoitti Anna Liisa. – Jos minä sen tekisin, niin en minä sille laiskalle anna rahaa penniäkään, enkä velkakirjojakaan lunasta hänen nimessään muuten, kuin minulle siirtämällä. Sitten sen täytyy heretä niistä kolineistaan ja ruveta työn tekoon, tai jos ei rupea, niin minä näytän velkakirjoilla, mitä hänellä on olemista. – Sepä taitaisi olla paras keino. Olisi vaan hyvä mitä pikemmin joutuisitte estämään, ettei saisi kaikkia tavaroita hukata, kehoitti Anna Liisa. – Sittenhän tuo lienee mielenviassa, jos kaikki myöpi. Estä sinä, ota avaimet pois. En minä jouda tätä matkaa juoksemaan, tässä pitää ruveta valmistelemaan tämän talon myöntiä, ei tämä muutenkaan näy tuovan mitään hyötyä, kun ei ole taloista vaimonpuolta. – Eihän minussa ole sen kanssa riitelijätä, alkoi Anna Liisa taas itkeä. – Elä riitelekään, muuta kuin ota avaimet pois ja sano, että näin teko on. Minun aikomuksistani elä puhu mitään. Sano vaan, että kuuluu maansa myövän ja rupeavan rahojaan syömään, eikä anna meille penniäkään. Saat sille sen verran valehdella, ryökäleelle, niin ehkä tulee pelko ja rupee työntekoon. Minä tulen sitten, milloin tulen, aivan tietämättä. Päätös oli tehty. Anna Liisa lähti kotiinsa, mutta ei hänen mielensä ollut niinkään iloinen tästä isän antamasta avun toivosta kuin olisi luullut. Lapsuuden leikkipaikoilla on suuri viehätys, vaikka sinne olisi sekaantunut surullisiakin muistoja. Alakuloiseksi se tahtoi painaa Malisenkin mieltä, mutta kun kaikki asianhaarat näyttivät vaativan tätä tuumaa toimeen panemaan, oli sen annettava niin mennä. [[Luokka:Kirottua työtä]] 3302 5967 2006-09-24T15:24:16Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Kirottua työtä: VI. luku|VI. luku]] |seuraava=[[Kirottua työtä: VIII. luku|VIII. luku]] |otsikko=VII. luku |alaotsikko=[[Kirottua työtä]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Talonsa myynnistä lähetti Malinen kahteen eri kirkkoon kuulutuksen, vaikka olisi se välttänyt vähemmälläkin. Liioista ostajista oli vain joutavata vastusta, kun sai niiden kanssa juosta niittyjä ja metsiä pitkin, ja jos ei sinne lähtenyt, alkoivat ne moittia, että ensin ilmoitetaan, eikä sitten näytetä, mitä siinä on ostettavaa. Vähimmän miellyttävä ostaja oli tuo entinen puhemies Turunen, toisesta pitäjästä. – Mihinkä olet matkalla? kysyi siltä Malinen, toivossa, että jos tuo olisi muualle menossa. Kaikki entiset ominaisuudet oli vielä Turusella säilyneet. Silmät alkoivat mauretellen tarkastella kysyjää päästä jalkoihin ja huulet ne hekkoilivat. Sitäkin se taisi kummastella, kun häneltä niin sivumenevän vieraan tavalla kysyttiin. – Sinun luonasi tulin käymään, pasahti se. Asiasta ei Malinen enää kysynyt, kutsuihan kamariinsa. – Sinä olet leskenä. – Niin olen, vastasi Malinen otsaansa rypistäen ja ajatteli, että jokohan tuo, juutas, tuli puhemieheksi tarjoutumaan. – Myötkö sinä maasi? – Myönhän minä. – Etkö emäntää ota? Malinen ei ollut kuulevinaankaan. – Minä saatan ostaa sinulta maan, jos myöt. – Osta vaan. Turunen piti vähän miettimisen aikaa ja mittaili tuttavaansa. – Saatan minä ruveta sinulle puhemieheksikin. Siellä on meidän pitäjässä vanhanpuoleinen, rikas leski. – Mitä tuosta ... murahti Malinen vastaan. – No olkoon, sanoi Turunen, kun ymmärsi morsianta moitittavan. Eihän se oikein miellytä, kun se sitä jalkaansa nilkuttaa niin pahasti. Mutta on siellä toinen nuorempi, jonka matkassa tulee tuhansia perintöä, kun joutuu. Sillä on vain se vähäinen virhe, että on jo yhden kerran tehnyt... Malinen ei enää jaksanut kuunnella keskeyttämättä. – Ole, helvetissä, hiljaa, jos sinulla ei ole muusta puhumista. – No, no, ei puhuta, hämmentyi vähän Turunen. – Otetaan se maan kauppa. Mikä sillä on hintana? – Viisitoista tuhatta markkaa. – Irtainko yhtenä. – Ei. – Sitten se on liian paljon. Sano oikea hinta. – Se on oikea hinta. – Liikaa on. Minä olen varma ostaja, usko pois. En minä itse tarvitse, vaan pojille. Nuorin poika sai rikkaan vaimon. Oletko sitä päässyt kuulemaan. – En. – Vai et. Rikkaan se sai. Minä en luullut siitä tulevan mitään, mutta annahan ollakaan: poika pelasi kuin miehet. Viime syksynä oli häät ja nyt talvella syntyi tyttö. – Hm, äänsi Malinen vastenmielisesti ja meni käymään tuvassa, piikoja ruuan laittoon neuvomassa. Hän heitti Turusen yksinään ja viivytteli vähän aikaa ulkona, jottei tarvitsisi kuunnella mokoman tuumia. Mutta ei siitä kauaksi päässyt eroamaan, se tuli hakemaan, mihin talon mies meni. – Vävysi luokseko menet, jos maasi myöt, kysyi Turunen, kun he olivat syömässä. – Miten sattuu. – Minkälainen mies se on se sinun vävysi? – Mikähän lienee. – Se olisi ollut mainio mies, jota minä silloin kerran käytin täällä. Hukkaan se reissu meni. Malinen ei vastannut mitään, ajatteli vain, että tuon se nyt s – – a muisti. – Sinä sanoit silloin tyttösi olevan aivan tietämättömän miesväestä, vaan eipä se ollutkaan. Turunen nauraa kähäytti puheensa lopuksi. Malista tämä suututti, ja vaikka hän oli päättänyt olla vastaamatta, ei kumminkaan malttanut, vaan sanoi ynseästi. – Kukapa ne tietänee? Hän muuttui yhä jurommaksi, eikä ollut kuullakseenkaan, vaikka Turunen teki esityksiä toisen toisensa perästä. – Mikä sinulla on? koetti se innostuttaa toveriaan. – Minä jos olisin leskimies, niin sen näkisit, että siinä ei pitkältä tuumailtaisi. Tee nyt kumpi hyvänsä, lähde ottamaan emäntä tai myö maasi. Minä saatan olla apuna kumpaisessakin. Sen verran oli vielä Malisella kärsivällisyyttä, että hän malttoi selittää olevansa yhtä vähän kummankaan avun tarpeessa. – No ei sinun elämäsi tuoltaan maksa mitään, päätti Turunen. – Toisen tai toisen sinä teet. Laskehan sitä hintaa alemmaksi, eläkä myö muille, niin minä tulen toisen kerran poikineni ja silloin ostetaan. Malinen ei mennyt mihinkään lupauksiin, eikä pyytänyt erotessa käymään vastakaan talossa. Sinä keväänä kohtasi Malista sekin harmi, että heinät loppuivat eläimiltä, vaikka aina ennen oli ollut tähteen heittäen. Se oli selvin merkki, mitä on tehtävä. Ja sulan tullen antoi hän mennä kaikki rahaksi, niin ettei heittänyt kuin hevosen ja joitakin isoimpia huonekaluja y.m. vähän. Rahaa kokoontui hyvä summa, vaikka meni niistä joku osa Malilan omain velkain suoritukseen. ---- Aatu odotti Malisen rahoja kuin hepo kesää ja selitti karhuaville velkamiehilleen kehastellen: kohta saatte. Varmaa tietoa ei ollut siitä, tulevatko nuo rahat vai ei Aatun velkoihin, sillä Anna Liisakin oli ollut kiellon mukaan puhumatta, mutta sitä hän toivoi, ja velkamiehetkin rupesivat rauhallisesti odottamaan. Ja Malinen tuli rahoinensa Ahoniemeen. Entinen isäntä oli tämän vasta tulleen edessä hyvin nöyrä ja heitti mielellään kaiken hallituksen sen käsiin. Ja kukapa ei olisi tällaista hallitusta heittänyt, jossa oli suurimpana työnä velkain maksaminen. Näitä saamamiehiä alkoikin olla Malisella vieraina melkein joka päivä ja välistä useampiakin. Arvokkaasti hän otti vastaan näitä vereksen puolikunnan isäntiä ja luki rahoja. – Mitä nämä ovat nämä pienet velkakirjat? alkoi hän jo tuskailla, kun niitä löytyi jokaiselta. – Se on antanut niitä minulle koroista, mitä muilla lienee, selitti eräs velkamies. – Niin ne ovat minunkin, vahvisti toinen. – Siitä sen näkee miehen, kiivastui Malinen. – Lieneekö koko olinaikanaan lyhentänyt penniäkään velkaansa. – Lienee tuo toki lyhentänyt. – Siltä tämä näyttää, että on se mies lyhentänyt, kun ei ole korkoja maksanut. Velkamiesten käyntiaikoina laittautui Aatu pois pihasalta. Lieneekö ajatellut, ettei niitä jälkipuolen asioita ole hupainen kuunnella. – Tiedätkö sinä noiden velkaisi määrääkään? kysyi Malinen tuimasti, kun sai Aatun eteensä sen perästä, kun oli suuttunut maksaessaan. – En minä heitä tarkoin muista, vastasi Aatu, aivan kuin ne eivät häneen kuuluisi ollenkaan. – Oletpahan, sen vietävä, muistanut velkuuttaa jokaisen, vaan eipähän ole niiden maksajata. Kyllä ne vielä koituu sinun omaan niskaasi, jos et paranna tapojasi. Minkä verran niitä on vielä jälellä niitä velkoja, kun minun maksuni alkaa olla kohta kymmenessä tuhannessa! Ei kuulunut muistavan. – No jo, s – – a ollen, sinä olet koko miehen vetelys. Se ei tiedä asioistaan, ei sen vertaa kuin koira pojistaan. Summateko oli vaan edessä, sitten vasta lienevät kaikki, kun ei enää tule tahtovata. Semmoinen onnen aika mahtoi olla vielä kaukana, vaikka olisi se saanut jo tulla. Malinen ei enää jaksanut pysyä rauhallisella tuulella velkamiehiäkään kohtaan. – Onko sille ollut pakko antaa velkaa? alkoi hän jo ensimmäisille juonitella. – En kai minä ole ensi tahtomisella antanutkaan, puolusti joku. Moneen kertaan kävi kiuhnaamassa ja sanoi teidän käskeneen. – Minäkö käskenyt! Se on helvetin vale! En kertaakaan. Käypäs hakemassa tänne se juutas... Aatu ei ollut arvannut mennä niin etäälle, etteivät olisi löytäneet. Väkinäisesti, kierona sai hänet velkamies tulemaan esille. – Mitä s – – n peliä sinä kuulut käyttäneen velkaa ottaessasi, että minä muka olen käskenyt. Milloinka minä sinua olen käskenyt? Sano! Mitäpä siihen osasi sanoa. – Milloinka se on sen kirjan antanut? Näytäpäs. Velan perijä näytti. – Tänä viime talvena. Mihinkä sinä ne rahat panit. Vitkastellen vastata jurautti Aatu, että hän on maksanut toiseen paikkaan. – Mihinkä? Missä se on se maksettu kirja? – Poltin. – Poltit sinä sen... Piruko häntä lienee opettanut tuon nimensä kirjoittaa töhräämään. Jos sitä joku ihminen on opettanut, niin se ei ole sen kirotumpaa työtä koskaan tehnyt ja olisi ansiokas saamaan rosvon rangaistuksen. Nyt se on kyennyt noita kirjoja tiiraamaan joka nurkassa, eikä niistä ole päässyt syrjäinen tietoon ollenkaan. Ja kuka vietävä sille lienee valmistanut tuonkin nimipainimen. Tuo se paikalla minun käsiini. – Tuolla on vinnillä turkin taskussa, ilmoitti Aatu ja lähti kävelemään ulos. Malinen ei lauhtunut, ennenkuin kävi tuon nimipainimen hakemassa, ja sitä ensin kirveshamaralla mukutettuaan nakkasi uuniin. Se oli viimeinen merkki Aatun hallituksen lopusta. Malinen istui ajattelemaan. – Näiden velkain laita on sellainen, että minä en nyt paikalla maksa tämän enempää, puhui hän. – Tässä täytyy ottaa tämän talon hoito huolekseen, eikä auta kaikkia rahoja nyt alussa paneminen velkoihin. Ja loppupuolella nuo jo lienevätkin, niin että jos vuosia tulee, eivät ne kauan kestäne, ennenkuin loppuvat. Muutamat suostuivat odottamaan, vaan toisia oli, joilla kuului olevan tarvis rahojansa, ja niille täytyi vielä markkoja lukea, vaikka ei se olisi ollut mieleistäkään, sillä kukkaro kävi yhä tyhjemmäksi. Malinen jo monesti katui tekojaan, mutta minkäpä enää teki, täytyi jatkaa, kun oli alkanut. Tarkasti hän nyt valvoi talon hallitusta, niin ettei Aatulla ollut kuin työ ja ruoka yhteistä, eikä hän päässyt mihinkään huoneeseen, jossa olisi ollut jotain ottamista. Anna Liisa sai olla niinkuin ennenkin. Mutta vaikka hän oli niin nöyrä ja uskollinen kuin osasi, alkoi yhtä kaikki Malisessa ilmestyä kylmyyttä häntäkin kohtaan. Ystävällinen asiain keskustelu väheni vähitellen aivan päiviä kestävään äänettömyyteen asti. Kylmyyden oikeita syitä ei Anna Liisa ymmärtänyt, vaikka koetti mielessään tutkia. Yhtä hän luuli, nimittäin sitä, että hänen ehkä pitäisi olla Aatulle samalla tavalla vihoissaan kuin isä näkyy olevan, mutta miten se toki soveltuisi, vaikka se onkin tuommoinen. Aatu näytti lähestyvän lapsiaan, varsinkin vanhinta poikaansa, ja kuletti sitä toverinaan työpaikoissa ja missä liikkui. Poika puolestaan näkyi kiintyneen isäänsä ja pyöri aina sen luona, eikä äitiä enää niin paljon kaivannut. Anna Liisasta se oli mieleen. Voipihan Aatu tuolla tavoin vakaantua ajattelemaan lastensa etua. Anna Liisan itsensä täytyi isän takia olla osoittamatta mitään kuiskailevaa ystävyyttä miestänsä kohtaan. Siitä olisi syntynyt heti luulo, että ne ovat yksistä tuumin taloa hävittämässä. Vaikea oli hänen asemansa. Jokaista päivää aloittaessa syntyi huolettavia ajatuksia, miten osata olla, ettei sopu tykkänään pahenisi. ---- Vuodentulo oli tänä kesänä niukka, niin että se teki monen miehen toiveet turhiksi. Halla oli rapsinut alavilla paikoilla viljat melkein mitään tekemättömiksi. Malinen oli pannut paljon luottamusta siihen, että hän saa leikata rukiit kahdelta paikalta, mutta nyt kävi toisin. Suuret elonmyynnin ajatukset sai heittää pois mielestä, hyvä jos tarkalla hoidolla riitti omalle joukolle vuodeksi. Malinen ei tahtonut jaksaa hallita itseään. Hän oli vakuutettu ja tahtoipa kiroillakin sitä, että Jumala ja ihmiset ovat yksistä neuvoin asettuneet häntä sortamaan ja ahdistamaan. Se on ihan varmaan häntä varten tämä huono vuosi, ei sitä muuten olisi tullut. Peräti kiukkuisena kokoili hän aittaan niitä vähiä eloja, mitä riihistä karttui. Tässä eloaitassa ei saanut käydä kukaan muu, jos ei hän itse ollut katsomassa. Avain oli hänellä mukana senkin viikkoa, jolloin hän oli riihien puittamisessa tuolla entisellä paikalla. Sieltä hän tuli takaisin lauantai-aamuna ja ensi töikseen katseli kaikki paikat, ovatko ne entisellään. Ei taitanut olla, kovinhan käveli tuohtuneen näköisenä. Aamiainen oli joutumassa. Lapset asettautuivat jo syömään pienelle pöydälle, mutta vanhin poika kaipaili veistään. – Olihan se sinulla illalla, mihinkä sinä sen nyt panit, sanoi Anna Liisa. Malinen kuuli keskustelun ja mitä kaivattiin. Vihasta puristetuin huulin astui hän pöydän luo ja nakkasi veitsen pojan eteen. – Tuossa on nuoren rosvonoppilaan veitsi, on tainnut työpaikalle unohtua. Pojan kasvot sävähtivät punaisiksi. Anna Liisa tyrmistyi niin, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Hän näki selvään pojan olennosta, että se on johonkin syyllinen. – Hyvä Jumala! Mitä se on Ristel tehnyt? huudahti Anna Liisa kauhistuneena. – Varastamassa se on ollut isähyväkkäänsä kanssa. Tokko lienee viimeinen varkaus sen vanhempi kuin mennä yönä. Eloaitan pienestä ikkunan reiästä on pakkauduttu sisään ja sieltä aukaistu yläluukku, josta kautta on viety jyviä, kuka sen tietääkään. Tietää sen, miltä tämä tuntui äidin mielestä. Kyyneleet alkoivat virtanaan juosta. – Voi lapsiraukka, oletko sinä ollut siellä? – Etkö muka usko minua, sanoi Malinen. – Ei suinkaan se vanhempi rosvo ole sopinut niin pienestä reiästä pakkautumaan, eikä siitä kautta ole ylenkyläläiset osanneet mennä. Ja löysinhän minä tuon veitsen sieltä ikkunan alta lattialta. Eikä ne nämä ole ensimmäisiä varkauksia. Minulta on katoillut nyt syksykesällä milloin markka, milloin kaksi, joiden häviämistä luulin ensimmältä muistin erehdyksiksi, mutta kyllä minä nyt tiedän, minne ne menivät. Kuka sen varttaa semmoisen rosvo-yhtiön. Anna Liisa ei osannut muuta kuin vaikeroida ja itkeä lapsensa kurjaa käytöstä. – Itkullako sinä parannat tuommoiset, kivahti Malinen. – Antaisit selkään! Vaan eipähän niitä näytä kuritettavan minkään vertaa. Mutta tämä asia koskee niin paljon minua, että minä annan selkään ja paikalla. Poika oli kuin tulisilla hiilillä. Äidin kiellosta huolimatta vilkaisi se pihalle, kun vitsaa oltiin hakemassa, ja meni isänsä turviin. Tämä oli jo Malisen mielestä liian itsepäinen teko. Hän kiroili siihen syylliseksi niin äidin kuin isänkin. – Jos minun lapseni tekisi tuon, ettei pysyisi paikallaan, kun kielletään, niin se olisi... Sen pitäisi lyykistyä sanan voimasta aloilleen! Poika ei juossut turhaan isänsä turviin. Ne tulivat kohta yhtä matkaa tupaan, ja Aatu näkyi karaisseen luontonsa ja lausui kiellon: – Minun poikaani ei tarvitse kenenkään kättänsä koskea. Antaa sen olla rauhassa. Malinen yritti hyökätä käsiksi, mutta vastustajan uhkaava asento hänet seisautti, ettei kuin edessä karjui: – Sinullako, s – – n rosvo, on oikeus toista rosvoa kasvattaa ja suojella. – Kukapa tässä rosvo lienee, sanoi Aatu vastaan. – Sinä sitä olet rosvo ja sinut minä vedän oikeuteen murtovarkaudesta ja pojalle annan selkään. – Ne eivät tule tapahtumaan kumpainenkaan, tenäsi Aatu lujemmin. – Tässä talossa ei ole yksi sen parempi isäntä kuin toinenkaan. – Vai ei ole. Minä koettelen. Sinä saat nähdä silmilläsi, mitä isännöimistä sinulla on. Ja sen näet, ennenkuin uskotkaan. Malisen sanat ja koko olemus osoittivat, että armahtavaisuus oli kerrassaan loppunut. [[Luokka:Kirottua työtä]] 3303 5568 2006-09-08T19:29:11Z Nysalor 5 VIII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Kirottua työtä: VII. luku|VII. luku]] |seuraava=[[Kirottua työtä: IX. luku|IX. luku]] |otsikko=VIII. luku |alaotsikko=[[Kirottua työtä]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Anna Liisan sydämelle tuli raskas huoli. Hänen vanhin poikansa menee aivan kohta tässä turmiolle. Se olisi pelastettava, mutta miten? Tuo onneton isä oli sen houkutellut rikoskumppanikseen ja sen lisäksi suojeli nyt kaikilta rangaistuksilta, vieläpä nuhteiltakin. Vielä sillä oli kumminkin siksi käsitystä oikeasta, että antoi vaivoin myöten siihen Anna Liisan tuumaan, että jos saisi pojan jonnekin omaisen luokse. Toisessa kylässä oli Anna Liisan eno, jonne hän toivoi sen saavansa. Kesän ja talven vaiheaika oli käsissä. Lauantai-iltana oli Anna Liisa laittanut valmiiksi pari pienoista nyyttiä, toiseen pojan vaatteita, toiseen evästä. Sunnuntai-aamuna hämärissä, sillä aikaa kuin muut rupesivat ruoka-unelle, lähti hän melkein kenenkään tietämättä poikineen matkalle. Hevoskyytiä ei Anna Liisa halunnut, kun keli sattui kolea ja heillä oli tällä taipaleella paljon puhuttavaa. Äänettöminä kulkivat he pitkän matkaa, sillä äidin, niinkuin pojankin, mieltä painamassa oli liian suuri paino. Se näkyi edellisen kasvoista, joihin poika arasti ja salaa katsahti. – Jaksatko sinä kantaa sitä nyyttiä, kysyi Anna Liisa. Poikasten urhoollisuudella heitti Ristel nyytin toiselle olkapäälleen ja vakuutti jaksavansa. He kulkivat vielä vähän matkaa yhtä äänettöminä. – Levätään tuossa vähän tien vierellä, sanoi Anna Liisa ja heitti nyytin kädestään. Poika teki samoin ja lähti katselemaan puolukoita puiden juurilta. – Tokko tuolla lienee, tulehan tänne istumaan. Poika kääntyi ja tuli nyyttinsä vierelle. – Jäisitkö sinä tänne kylään olemaan, jos täällä miten tuumataan? – En tiedä, sanoi poika hiljaa. – Kyllähän sinä olet vielä nuori vieraissa ihmisissä olemaan, vaan mikäs sinusta raukasta sielläkään kotona tulee. Sinulle on sallittu semmoinen isä, että jos se yhäkin saapi sinua tuommoisiin tekoihin neuvoa, niin, hyvä Jumala, kuka sen tietää, jos sinuun tarttuu minkälainen kirous. Onhan se yhtä suuri synti, jos kotiaankin varastaa. Tunnusta nyt minulle rehellisesti, otitko sinä rahaa ukkivaarisi kukkarosta... Sano suoraan, tunnusta nyt kaikki minun ja Jumalan edessä, otitko sinä? En minä tahdo rangaista, vaan rukoilen Jumalata antamaan sinulle sen anteeksi. Jos minua rakastat, niin tunnusta kaikki. Anna Liisan valtasi näitä kysymyksiä tehdessä voittamaton itku, johon poikakin yhtyi ja alkoi taipua tunnustamaan. – Otin minä muutamia kertoja, kun isä neuvoi ottamaan. Tämä rehellinen pojan tunnustus helpotti paljon äidin mieltä. – Voi sinua raukkaa, kun tottelit semmoista neuvoa, etkä tullut minulta kysymään. – Isä kielsi kovasti. – Niinhän minä arvaan. Vaan elä vasta milloinkaan tee semmoista, elä vaikka kuka käskisi ja vaikka tulisi minkälainen puute. Pyydä ennen. Sinä et arvaa, kuinka paljon minä olen saanut näinä viikkoina murhetta kärsiä sinun rikostesi tähden. Lupaatko edespäin pysyä kaukana kaikista pahennuksista? – Minä pysyn. – Kunpa pysyisit ja muistaisit ikäkautesi tämän lupauksen. He lähtivät jatkamaan matkaansa, ja nyt heillä oli haastelemista kävellessäkin. Muutamia vastaantulijoita sattui tiellä ja niitä lähestyessä tuntui vähän alentavalta kulkea jalkaisin poikineen ja kantaa nyyttiä. Ei ne onneksi arvanneet matkan tarkoitusta, luulivat kai, että ne menevät kylille ja ovat matkan kulusta noin ikävän näköisiä. Päivä kului jo puoleen, mutta jo alkoi matkakin olla lopussa. Ilma selkeni pakkaseksi. – Istutaan vielä tuossa, niin otat kakkua, eikö sinulla liene jo nälkä. – Ei tuo hyvin. Poika oli taipuvainen. Anna Liisa aukaisi nyytin ja laittoi sille kakun käteen. Itseään sanoi janottavan. – Heitä lakki pois syödessä. Poika näytti vähän säikähtävän muistutuksesta. – Nyt sattui vielä tämä vajavainen vuosi, alkoi Anna Liisa haastella pojan syödessä. – Ukkivaarisi turvin me nyt kuitenkin päästään hyvästi tämän sivu, ja siinä sitä olisit sinä mennyt yhtenä, jos ei sattunut näitä. Täällä maailmassa jos ei jo nuorena pakene pahuutta ja viettelyksiä, niin ne saattavat ja ovat monen saattaneet loppuiäkseen kurjuuteen. Poika ei näkynyt vähääkään ymmärtävän, miksikä äidille tulee aina itku, jos mistä hyvänsä rupeaa puhumaan. Pitkältä ei tehnyt mieli istua, ilma oli niin jäähtynyt. Ei ollut enää monta virstaa, tuntuipa jo oikein vaikealta, kun kumpainenkin oli vähän tehnyt kävelytyötä. Mielellään jo levähti perille tultua. Talonväki kummasteli, että kun jalkaisin tämmöistä matkaa tullaan, lienee se jo nälkä. ---- Tämä Anna Liisan eno oli iältään noin kuudenkymmenen paikoilla, kookas mies, hyvin tyytyväisen näköinen elämäänsä. Kasvot osoittivat rehellistä leikillisyyttä ja etuasennossa liikkuva leuka sai ne vivahtamaan vähän naurettavilta. Syrjäisestä näytti, että alapuolen hampaat lyövät kappaleen ulkopuolelle toisien. Hänen talonsa oli mitä pienimpiä, mutta hyvässä laitoksessa. Semmoisena se oli hänelle jäänyt hänen isältään, eikä se antanut suuria tuloja, niin että sisartenkin perinnöt täytyi suorittaa syrjäansioilla. Semmoisia ansioita hänellä oli usein tarjona tukkien uittajana tai muissa töissä, joissa tarvittiin kirjoituksen-taitavaa sekä muuten ymmärtävää ja rehellistä miestä. Näitä hän toimitti silloin, milloin rahantarpeet pakottivat, mutta kun ne menivät ohitse, saivat syrjätoimetkin jäädä. Enonsa taipuvaisuuteen luottaen oli Anna Liisa uskaltanut toivoa, että poika saisi täällä asunnon. Kaunistelematta kertoi hän enolleen kahden kesken kotielämänsä ja ne syyt, jotka pakottivat tänne tuomaan. Täällä oli tiedetty ainoastaan vähäisiä osia koko tuosta sekasotkusta. Hyväluontoinen eno oli vähällä itkeä tätä kurjuutta kuullessaan. – Heitä vaan poika tänne, koetetaan kasvattaa mieheksi, kehoitti se rehellisesti. – Tännehän se täytyy heittää, vaikka siinä on paljon vaivaa teille elättää minun lapsiani, sanoi Anna Liisa. – Vaan jos tuossa vielä talona pysyisi, niin koetetaan maksaa. – Ei puhuta mitään maksuista, kielsi eno. – Tämä ei tule velaksi, maksu on jo täällä valmiina. – Ei suinkaan, sanoi Anna Liisa. – No niin se on. Lienethän kuullut, että isäni teki kuolemansa edellä omaisuudestaan testamentin, jossa luovutti kaikki minulle, paitsi muutamia satoja tyttärille. Äidillesikin oli vain kaksi sataa markkaa. Se ei ollut iso perintö, ja isäsi olisi tahtonut minua maksamaan lisää, vaan en suostunut, kun se oli isän antama määrä. Siitä se isäsi suuttui ja heitti senkin minulle eikä ole siitä lähtien käynyt. Eikö liene vielä nytkin vihoin, vaan antaa olla. Sillä lailla se on maksu valmiina, ja nyt aluksi koetan korvata sillä, että huojennan huoliasi pojan kasvatuksessa. – Ei se tunnu olevan mikään velka, enkä minä ole tätä niin tarkoin tietänytkään, sanoi Anna Liisa. – Ainoastaan minun huolteni kevennykseksi jos otatte pojan neuvoaksenne, kyllä se menee aivan pilalle siellä kotona. – Tahtoisitko sinä, että sille pitäisi opettaa kirjoitustaitoa ja semmoista. Anna Liisa ei osannut heti vastata, kun muistui mieleen oman kirjoitusopin hyöty ja ne karvaat kiroukset, joilla isä kiitteli työnsä hedelmiä. – Jos et tahtone, niin ... joutui eno vetämään esitystään takaisin, kun huomasi, että sitä pitää oikein ajatella. – Niin no, enhän minä tahdo mitään määriä, tehkää vaan, miten hyväksi näette, selitti hän jo kiireesti. – On minusta sitä, että ei se tuo oppi pahaa tekisi, sanoi eno. – Minulla itselläni sitä on hyvin vähän, vaan sekin on ollut monesti apuna tätä pientä taloutta ylläpitäessä. – Onhan se ollut, myönsi Anna Liisa mieliksi. Eno sen huomasi ja naurahtaen virkkoi: – Sinä myönnät suotta, sinulla kun on toinen kokemus kirjoitustaidosta, äitivainajasi siitä kertoi täällä käydessään. – Lienee tuo kuulunut muutenkin. Niinhän se sattui minun kohdalleni, vaan ei nuo toki kaikki käyttäne oppitaitoaan niin väärin, että sitä tarvitsee vanhemman kirota. – Isäsikö kuului kironneen, vaan mitäpä tuo sekään heittänee kiroomatta. Erehdyksiä ja puutteita tämä maailma on kyllä täynnä, vaan eihän ne kiroillen parane. He sopivat tämän asian sillä lailla, että antaa pojalle oppiakin, jos se on siihen taipuvainen ja sattuisi tilaisuutta olemaan. Loppusopimuksia kuulemaan he kutsuivat jo pojan itsensäkin. Itkujaan se alkoi keräillä, kun kuuli, että kotoa eroominen taitaa tulla kestämään pitemmän aikaa. – Tokko minä saan käydäkään kotona? kysyi hän nyyhkyttäen. – Saat toki ja minä käyn aina täällä, selitti äiti. Takaisin palautuminen jäi aamuun, jolloin eno lähti pojan kanssa saattamaan hevosella enintä taivalta. Perille asti ei haluttanut enempi Anna Liisaa kuin saattomiestäkään, sillä se oli tiettyä, ettei vieraalla ollut mitään hupaisuutta odotettavissa, varsinkaan, kun kylmyys jo vanhastaan vallitsi. Eron lähetessä liikkui mielessä hajanaisia ajatuksia. Yksi noista monista kantamuksista oli nyt heitettävä pois, mikä tavallaan oli huojennusta, kun vaan olisi tietänyt, kuinka sille maailmassa tulee käymään. – Ole sinä enollesi ja kaikille kuuliainen, varoitti Anna Liisa viimeksi. – Ja muista aina, mitä tullessa lupasit. Hyvästi sitten! Saattomiehet kääntyivät paluumatkalle. Ristel oli kääntynyt syrjittäin katsomaan äitiään, joka myös katseli palautuvia, kunnes kärryt tien mutkassa menivät näkymättömiin. ---- Nyt, kun puutteinen vuosi ahdisti kaikkia, näki Malinen, että hänen rahansa menivät kuin kuumille kiville. Velkojat kyllä vähenivät, mutta kukapa sen tietää, milloinka ne loppuvat. Malinen itse sai asiat vielä pahemmaksi, kun päästi kuulumaan semmoisen puheen, ettei tästä talosta ole muilla saaliin sijaa, ennenkuin hän on ottanut päältä kaikki rahansa, jotka on velkoihin pannut. Silloin armollisimmatkin velkojat vilkastuivat. Siinä tuli kiire, kuka päältäottajaksi joutuu. Armoa ei annettu, eikä sitä taitanut muut paljon pyytääkään, kuin Anna Liisa, mutta hänen rukouksiaan ei kukaan kuunnellut. Malisen perimyskirjat olivat vielä oikeuden vahvistusta saamassa, kun nimismiehen kello lauloi muiden saamisista. Kohta olivat kaikki tavarat herran kirjoissa. Koko talo oli kuin hävityksen pyörteessä. Aatu koetti kuljettaa eläimiä piiloon, mutta nimismies laittoi niitä etsimään. Yökaudet kuljeksi tarkastusmiehiä lähimökkien navetoissa, ja kun liikoja lehmiä löytyi, alkoivat he takaisin taluttaa. Kyllä siellä mökkien vaimot koettivat olla uskollisia, saadakseen jonkunkaan lehmän onnettomille säilytetyksi, mutta harvoinpa se onnistui. Velallisia ja muita joukkoja oli kokoontunut nimismiehen kanssa Ahoniemeen toimittamaan ensimmäistä isompaa huutokauppaa. Malinen oli pakahtua vihasta. – Mitä asiata vallesmannilla on tässä? kysyi hän äkäisesti. – Huutokaupan pitoon minua on vaadittu, ilmoitti nimismies maltillisesti. – Vaan minä en ole vallesmannia tänne kutsunut. – Harvemmin minä saankin kutsuvieraana kulkea, mutta olen valmis poistumaan, jos rahoja tulee. – Ei penniäkään! – No sitten tavara rahaksi. – Ei neulan saalista ole tässä muilla, ennenkuin minä olen saanut omani pois. Nimismies tekeytyi juhlalliseksi ja kysyi: – Onko isäntä Malisella sellaiset paperit, joilla voitte laillisesti näyttää toteen omistusoikeutenne? – On minulla! vakuutti Malinen kiihtyneellä vihalla. Minun saaliini on suurempi, kuin näiden yhteensä, ja minä olen pannut puhtaat rahat, mutta mitäs nämä, s – – n peijuonit. – Jos teillä ei ole sen tukevampia omistuspapereita, niin saatte pitää suunne kiinni ja puhua säädyllisesti, huomautti nimismies. Malinen vain kiihtyi. – Minun suutani ei ole vielä tähän päivään asti tukittuna, eikä, se ollen, tukita vieläkään! Minä, s – – a vie, en yhtä vallesmannin roistoa vielä tässä tingassa pokkaa, eikä myödä neulaakaan, ennenkuin minun kirjani joutuvat, tai jos myöt, niin rahat minulle, joka penni. Nimismies jo suuttui ja seisoalleen nousten lausui: – Se on nyt, Malinen, sillä lailla, että jos yhdenkään haukkumasanan vielä sanot minua vastaan, niin minä sakotan hyvästi, ja jos minä laittomasti menettelen, niin kysy oikeudelta. Vielä muistutan, ettei pidä tulla minua häiritsemään virkatoimissani, tai muuten käy pahasti. Samassa lähti hän myyntiä aloittamaan. Malinen pani todellakin suunsa kiinni ja vielä niin varmasti, ettei ostamallakaan olisi puhetta irtautunut. Tätä pikaista muutosta ei mahtanut sakon pelko vaikuttaa. Kasvoista näkyi paremmin se ajatus, että ihmiset ja koko maailma eivät ole sen arvoisia, että niille ansaitsisi sanaakaan sanoa. Aivoissa näytti ulkoapäin katsoen liikkuvan ankaria ajatuksia. Hän ei katsonut koko tavarain myyntiä. Sen verran lienee ohi kulkiessa sattunut korva kuulemaan, että huomasi tavarain ja eläinten menevän puolesta hinnasta, lieneekö kaikille tullut puoltakaan. Joitakin aikeita liikkui Malisen mielessä, koska näkyi katselevan omia tavaroitaan ja laittelevan niitä saapusalle. Huutomiesten joukossa oli muutamia talonisäntiä Malisen kotikylästä. Typeryytensä tähden oli niistä joku, Laitinen nimeltään, vähimmin vihoittanut Malisen mieltä, niin että hän sen kutsui puheilleen kamariin ja kysyi: – Otatko minut taloosi kortteeria? Laitinen vähän ällistyi ja alkoi arvella: – Mitä sillä kortteerilla? Eikös tässä ole... – No elä niitä arvele, sano vaan suoraan otatko vai et. – Niin no, kyllähän minä, vaan olisiko tuosta... – Mitä tuosta...? – Siltä emännältä kysyä. – Kysy sitten. Vaan sovinko hevosessasi menemään? – Niinkö se on...? – Anna olla kyselemättä, sanohan sovinko? – Sopiihan siinä. – Niinpä ota tuosta rekeesi menemään tavaroita, kohta kai sitä lähtään. – Eikö täältä joutane, myönsi Laitinen ja keräili syliinsä osoitetuita tavaroita. Malinen meni keittiöön, jossa Anna Liisa oli ruuanlaiton toimessa, silmät punaisina itkusta. Entinen piika-Maija istui siellä hänen vieraanaan, ja se näkyi itkeneen yhtä paljon. Anna Liisa vavahti, kun katsahti isänsä kasvoihin, niin synkeät ne olivat. Synkeitä olivat hänen sanansakin. – Kohta sitä ollaan kerjäläisiä kaikki, alkoi hän ja katsoi armottoman rautaisesti. – Tuntuuko nyt hyvältä, että sait minut kerjäläiseksi. Kerjäläisten ystävä olit alusta alkaen ja kun siitä yhdestä pääsin, tulit itkien ruikuttamaan tänne toisen kerjäläisen luokse, tähän h – – n pesään. Kyllä sinä tiesit sen vietävän jälet, vaan et sanonut, kun minusta piti saada samanlainen kerjäläinen. Lyhentänyt on muka velkojaan... En kuule ruikutuksiasi enää. Minä viimeinkin katoan roistojen syötävänä olemasta ja varokaa tulemasta silmieni eteen. Nämä ovat viimeiset sanani ja nyt minä lähden. Aivan masentuneena kuunteli Anna Liisa tätä ankaraa syytöstä ja vielä isänsä ovessa mennessä sopersi hän sille rukouksen sanoja, mutta ei se kuunnellut enää. Hän juoksi vielä akkunasta katsomaan, onko isän uhkaus aivan totta, ja kyllä siinä ei näkynyt olevan epäilemistä. Kiirehtivän näkyi kyytimiestään ja luomatta ainoatakaan silmäystä uteliaasti tarkastelevaan joukkoon poistuvan kartanosta. – Tässä maailmassa ei ole toista ihmistä, joka olisi pahemmin pettynyt kuin minä, alkoi hän matkalla purkaa ajatuksiaan Laitiselle. Ei minulla ollut kuin yksi lapsi, vaan se tuo riitti. Kenenkään ihmisen ei pitäisi ruveta lapsiaan opettamaan, ei minkään vertaa, siitä saa vain harmia. Ja auttamaan ei tinaisella tengallakaan, ennenkuin näkisi, että nyt ne ovat kerjäläisiä. Sitten jos leipäpalasta antaisi, vaan ei mitään muuta. Jos minä tein sen, että otin toisen emännän ja pysyin kotonani, niin talona olisin, mutta rupesin noita s – – n hylkyjä kuulemaan, niin saanenko penniäkään takaisin rahoistani, joita työnsin noiden hylkyjen asioihin. Mutta viimeiseen asti minä koetan ottaa. Laitinen ohjasti hevostaan, eikä ymmärtänyt toverinsa asioista muuta kuin että maaton mies se mahtaa nyt jo olla, koska aikoo ruveta heille huonemieheksi. Ja Malinen asettui huonemieheksi, eikä Laitisen emäntä ollut sitä vastaan, pelkäsihän alussa, että jos heidän lapsensa oppivat kiroilemaan. Se pelko oli kumminkin turha, sillä Malinen tajusi hyvin selvään, että hän asuu nyt toisen huoneessa, jossa ei muutenkaan haluttanut paljon puhua, vielä vähemmin puheitaan väkisanoilla vahvistella. Hänen suurimpana toimenaan oli nyt rahainsa takaisin periminen Aatulta, jonka joukkoja kohtaan armo oli peräti loppunut. Mutta vähiin ne saaliit supistuivat. Toiset olivat viekkaampia ja Aatu taisi olla yhdessä tuumassa, niin että ne petollisilla valekaupoilla ja muilla keinoilla heittivät Malisen melkein osattomaksi maan hinnasta ja kaikista. [[Luokka:Kirottua työtä]] 3304 5569 2006-09-08T19:29:15Z Nysalor 5 IX. luku {{Otsikko |edellinen=[[Kirottua työtä: VIII. luku|VIII. luku]] |seuraava=[[Kirottua työtä]] |otsikko=IX. luku |alaotsikko=[[Kirottua työtä]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Pyssyn kantaman päässä syrjässä kylän kirkkotieltä näkyy pienoinen uudismökki. Siinä on vasta muutamia huoneita silopetäjikön laidassa ja toisella kupeella vähäinen pyöräste peltoa, jota ympäröi niin matala lappuaita, ettei siitä lumen ollessa näy kuin seipäitä vähän. Mökin omistaja on entinen Malilan piika Maija miehineen. Tämä Maija oli surrut Anna Liisan perheen häviämistä enemmän kuin kukaan muu, ja kun alkoi kuulua, että Ahoniemestä täytyy lähteä pois, kävi Maija siellä monta kertaa lohduttamassa. Yhdessä he itkivät Anna Liisan kanssa, ja kun tämä valitti, mihin pääsee asumaankaan, kuka tämmöisen joukon ottaa huoneeseensa, silloin Maija ilmoitti, että hän on ensimmäinen ottamaan, jos vaan niin pieneen mökkiin viitsisi tulla. Anna Liisa mielistyi heti tarjoukseen, sillä sen parempaan ei ollut enää toivomista. Ja jos jostakin olisi isommankin asumuksen vielä saanut, niin ei ollut varmaa, tapaako siellä näin luotettavia ystäviä. Aatun mielestä oli samantekevä, asuipa missä hyvänsä, ja niin he muuttivat tänne Maijan mökkiin. Ensi aikoina he elivät niillä rahain tähteillä, joita oli sattunut Aatun juonnilta jäämään tähteiksi, ja sitten möivät ja söivät niitä vähiä rihkamia, joita olivat saaneet säilytetyksi velkamiesten käsiin joutumasta. Uskollisesti palveli Aatu laiskuutta aina siihen asti, kun viimeinenkin, heille välttämättömän tarpeellinen kalu oli myytynä ja syötynä. Ei näyttänyt loppuvan milloinkaan uni, jota hän veteli tuvan nurkassa, eikä mitkään houkutukset saaneet työntekoon. Välistä hän istui alakuloisen näköisenä ja näytti ajattelevan, vaan jos vieras sattui käymään mökissä, painautui Aatu pitkälleen ja oli nukkuvinaan. Sama tapa seurasi syöntiaikoinakin. Rupeama sai olla vaikka koko päivän pituinen, ei Aatu ollut kuulevinaan, vaikka toiset olisivat syöneet. Käskemällä vasta nousi, mutta ei erittäin kiireisesti sittenkään. – Hyvänen aika, kun sinä et muuta tee kuin makaat, vaikeroi jo Anna Liisa epätoivoisena. – Viimeinen leipätaikina on syötävänä, eikä ole tietoa, miten toisen saisi. Elä toki enää ole noin. Puuteko vai puhe lienee vaikuttanut, mutta seuraus oli se, että Aatu otti kirveen olalleen ja lähti kylälle päin kävelemään. Muutamasta talosta sai hän hakojen karsimista, joista maksettiin kaksi kappaa kuutiosylestä pellolle rouheiksi hakattuna. Se ei ollut mitään tuotteliasta työtä, mutta Aatu ei olisi osannut talvisena aikana muutakaan tehdä. Tämä yksinkertainen työ sujui tavallisesti, kuuluipa aika ruske kuusikosta, joshan toisinaan ilmestyi loma-aikojakin, kun tarvitsi istua ja ajatella, tämäkö siis nyt tuli eteen ja eikö tässä muut keinot auttaisi. Mutta vaikka olisi istunut kaikki kuusten tyvet suliksi, niin ei näkynyt muuta keinoa, kuin tarttua kirvesvarteen ja houkutella vanhaa tuttavata, laiskuutta, eroomaan. Anna Liisa oli mökissä-asumisajan tehnyt ahkerasti käsitöitä, mutta hienoa oli siitä tulo, kun ei jäänyt edes omaa rukkia. Nämä, huomattavat tavarat otti nimismies ensiksi kirjoihinsa, eikä elatustarpeiden hankkimiselta jäänyt varoja toisen saantiin. Hän lähetti Ristel-pojalleen pyynnin jotain menevätä myöten, että jos se voisi äidilleen lähettää muutamia markkoja. Ristel oli näet enonsa välityksellä päässyt puotipojaksi muutamalle toisen pitäjän maakauppiaalle. Sieltä tulikin kohta kirjeessä kuusi markkaa ja lupa, että hän pyytää vielä lisää isännältään, jos äidillä on hyvin puute. Muuten kirjoitti hän olevan itsellään hyvän olla ja kyseli arasti, miten isä ja ukkivaari ovat. Ihan viimeksi kehoitti, että äiti hänelle kirjoittaisi, ovatko rahat tulleet perille ja ovatko pienimmät siskot terveinä. Kirjekuoren ja paperin oli lähettänyt valmiiksi, ei puuttunut muuta kuin mustetta ja kynää. Ne täytyi noutaa jostain lainaksi. Oli tuulinen talvi-ilta. Mökin tuvan hatarat akkunaruudut rämähtelivät tuulen puuskan törmätessä niitä vasten ja petäjikön tohina kuului tuvan takaa. Mökin muut joukot nukkuivat yöuntaan, ainoastaan Anna Liisa istui pöydän takana, akkunankupeella. Jumprun vetoisesta rohtopullosta laitettu öljylamppu palaa tuijotti edessä; sen valo yletti tuskin heikostikaan tuvan toiselle puolen. Siinä edessä pöydällä oli levällään Risteliltä tullut kirje, johon hän katsoi ja ajatteli, pää käteen varaten. Mustepullon korkki oli jo irtautettu aloittamista varten, mutta pitkään tarvitsi vielä ajatella. Mieleen muistui monta asiaa. Hän ei ollut kynää kädessään pidellyt sanottavasti isän kodista lähdettyään. Ja kirjeitä ... hyvä Jumala ... mihinkä tarkoitukseen hän on niitä viimeksi kirjoitellut! Näin on nyt käynytkin, eikä vielä sillä hyvä, mutta kun isä saa hänen tähtensä elää vanhuuden päivät köyhyydessä. Harmiksi olen ollut hänelle alusta loppuun ja tuskin antanee anteeksi kuolemanhetkellään, niin vihassa erosi, eikä näytä leppyvän. Yhä kuuluu itseään syyttävän ja kiroovan siitä, kun opetti minut kirjoittamaan... Kirottua työtä... Ei tuo toki lisänne kirousta, jos omalle lapselleen kirjoittaa. Ajatellessa unohtui kirjeen aloittaminen. Öljy lampun pohjalla yhä väheni. Anna Liisa liikahti, pyyhkäisi vasemman käden rystyllä silmän nurkkaan heruneet vesikarpalot ja alkoi oikoa paperia. Käsi vapisi, kun hän rupesi piirtelemään: »Rakas poikani Ristel! Terveisiä paljo meiltä kaikilta, rahat tulivat tänne, suur kiitos niistä, niillä minä nyt saan rukin, eikä tuota velkamiehet toki ottane, kun sanon, että se on sinun ostama, ei meillä vielä ole ollut hyvin puutetta ja on se isäsi ollut muutamia päiviä kylässä hakoja karsimassa, vaan ne niistä niin vähä maksavat ja se on työhön vielä tottumaton. Tämä talven aika kun päästäisiin ja on se jo pieni Aatu ollut setänsä luona, että jos hevosta alkaisi osata ajaa ja ukkovaarisi on loisina Laitilassa, eikä ole käynyt meidän luona, sitten kun erosi ja mitäpä turvaa meistä lienee.» Ajateltua kirjoittamista olisi ollut vielä paljon, mutta se täytyi lopettaa, kun kyyneleitä alkoi väkisin roplattaa paperille. Sinne kostuneiden paikkain lomaan hän vielä kurkalta piirteli muutamia katkonaisia sanoja siitä, että poika pysyisi rehellisenä isännälleen ja muille. Lampun tulen päällä kuivatti hän tuon kastuneen kirjeen ja pani kuoren sisään. Sitten huokasi kituvan tulen sammuksiin ja hiipi hiljaa vuoteelle, lastensa viereen. Kauan kuului vielä korviin ruutujen säikäyttelevä rämähtely ja petäjikön humina tuvan takana. ---- Useita viikkoja puhalsi kylmä itätuuli. Toisinaan se yltyi lunta kyyditsemään ja lennätti sitä suurina pilvinä aukeita paikkoja pitkin, tukkesi tiet talojen välillä ja kokosi aitovarsille ja veräjän suille suuria nietoksia. Ei siellä haluttanut olla sen, jota eivät tarpeet pakottaneet. Siellä tuiskussa kumminkin seisoi Malinen, keskellä peltoa, hakokasan kupeella, ja nokitti hakokirveellä lehvää rouheiksi. Ei liikkunut enää kirves voimakkaasti, melkein omalla painollaan se putosi pölkyn päähän. Useat häntä säälivät, poikkesipa muutama vanhusta puhuttelemaankin ja kysyi: – Vieläkö sitä jaksaa hakata kappaista? Malinen silloin tavallisesti liikautti sieraimiaan ja sanoi: – Mikäpä se auttanee, täytyyhän sitä jaksaa. – Tietäväthän nuo ihmiset teillä olevan vielä siksi varoja, että eläisitte huoletta ikänne loppuun. – Onhan niitä varoja, vaan ne ovat toki semmoisten koirain hyvinä, että tarpeen taitaisi olla, jos antaisi lisää. – Eikös teillä ole aivan käsissä olevia? – Jospa vähän onkin, niin kukapa tässä ikänsä määrää tietänee. Puhuttelijat poistuivat, kun huomasivat, etteivät he voi ukon tuumia muuttaa. Hakkaamattomia hakokuormia näyttiin tuotavan toisenkin talon pellolle, ja muutamana päivänä tuli sinne jo hakkuumies, kantaen hakotukkia olallaan. Se alkoi lyödä riskisti, niin että rouheet sinkoilivat hakokirveen nokasta. Tämä työtoveri oli Malisesta päin myötätuulen puolella, pitkän pyssynkantaman päässä. Malinen tunsi sen heti vävykseen, ja sen näkeminen, vaikka näin kaukaa, alkoi aukoa suuremmaksi sitä katkeruuden haavaa, joka mieltä ilmankin karvasteli. Hän muutti hakotukkinsa toiseen paikkaan ja asettui seisomaan vasten tuiskua. Säälimättä iskeytyi lumi ryppyisiin poskiin, mutta sitä kiusaa kärsi paremmin kuin tuota toista. Hän seisoi kahden kylmän välillä ja koetti jäätyvää sydäntään tyydyttää työllä eikä poistunut tukkinsa äärestä, ennenkuin pimeällä. Talonväki kummasteli tätä uutteruutta, mutta jos tulivat siitä jotain sanomaan, eivät saaneet vastausta. Äänetönnä Malinen vain sulaili lumet kasvoiltaan, illasteli vähän kuivaa ruokaa ja painautui nukkumaan. Sänky ja mitä siihen kuului olivat hänen omansa, talon vaimoväki piti niistä tarpeellista huolta. Anna Liisa kävi ensi aikoina pyytämässä isänsä liinaisia vaatteita pestäkseen, mutta sai ainoastaan talonväen kautta salaisesti. Ennen tuiskujen loppua alkoi Malisen työ-into laimentua. Kului päiviä, ettei tullut pellolla käydyksi. Uunilla vaan istuksi ja valitti vilustavan. Hän uskoi sille parhaaksi lääkkeeksi saunan lämmintä ja hautelikin siellä itseään pitkän tunnin, vaan sepä vei niin huonoksi, että täytyi tuoda miesvarassa vuoteeseen. – Etteköhän tule kipeäksi, huomautti Laitilan emäntä. – Ei se ole muuta, vaan taisin olla liika pitkään tuolla saunassa, selitti Malinen. Pari päivää meni vähillä syönneillä, varoitellen vain jaksoi ulkona käydä ja sängyn laidalla aika-ajoin istua. Emäntä siinä hoidellessaan tarkasteli taudin kulkua ja arveli taas: – Eiköhän se tauti rupee pitkittämään, mitähän jos olisi rohtoja hommata. – Eikö mitä, pani Malinen vastaan. Minusta tuntuu, että saatan jo syödä, jos olisi, joka joutaisi keittämään puuroa. – Joutaahan siihen vaikka kuka. Keitetään vaan. Emäntä piti puuron tahtomista luuloteltuna sairaan mielitekona, vaan toistapa hän näki, kun kuppi mennä livahti tyhjäksi. Mutta ei tämä vantera syönti parantumista edistänyt. Emäntä sitä pitikin vaan pahana enteenä, se, kuka tiesi, merkitsee kuolemata. Hän oli niitä ihmisiä, jotka huolehtivat kuolemattomasta sielustaan, ja sentähden häntä huoletti Malisenkin sieluntila niin, että hän meni ehdottelemaan: – Ettekö te haluaisi puhutella pappia. – Jospa minä tästä paranen, kun tuo syönti alkaisi käyttää, sanoi Malinen. – Niin, eihän sitä tiedä, jos vaikka paranette, vaan saattaahan siltä pappia käyttää, selitti emäntä. – Kukapa sen minulle hakisi, sanoi Malinen ajatellen enemmän hevosettomuuttaan, kuin papintarvista. – Eihän se tule esteeksi, kun on kerran semmoinen asia. Emäntä ei kysellyt enempää, vaan alkoi puuhata papin hakijata. Anna Liisallekin lähetti siitä tiedon. Hakuaikana laittoi emäntä sairaan ulkonaista puolta puhtaammaksi, muutti toiset vaatteet ja pesi silmät. Omin varoinsa se vielä pysyi istuallaan, kun muut ensin auttoivat ylös. Työläältä kumminkin tuntui ylhäälläolo sen aikaa, kun vuodetta kouhottelivat, ja kun se ei ollut niin pian suoritettu, alkoi kärsimättömyys ilmestyä. – Antaa tuon jo olla. Tämmöisen tautta on niin paljon vaivaa. Hän kallistui uupuneena tyynylle ja hänen vähäinen, vanhuuden kukistama ruumiinsa liikahteli vaikeasti kulkevain henkäysten mukaan. Äänetönnä poistui talon emäntä. Hän huomasi sanoista, että Malinen ajattelee sitä, että koto ja hoito on vieraalta. Ennen papin joutumista tuli Anna Liisa isäänsä katsomaan, mutta tuli heti huomaamaan, ettei isä häntä kaivannut, koska käänsi silmänsä seinään päin. Olisi taitanut kääntää koko ruumiinsakin, mutta voimat olivat jo niin vähinä, ettei jaksanut. Anna Liisa poistui ikävällä mielellä syrjään, kun näki läsnäolonsa vaivaavan. Hän jäi odottamaan papin tuloa. Voisivatko sen puheet sulattaa isän sydämen? Illan hämärässä joutui pappi, vanha rovasti, joka hyvin tunsi Malisen ja oli ennen talona ollessa käynyt kylän lukusia siinä toimittamassa. Rovasti tervehti kuin tuttavaansa ainakin ja istui sängyn viereen asetetulle tuolille. – Kuinkas isäntä on nyt voinut? kysyi rovasti. – Eipä ole hyvää vointi, sanoi Malinen. – Jaa’a, te olette jo minun ikäiseni ja teille on tapahtunut maailmassa Jumalalta kaikenlaisia koetuksia. Malinen näytti kokoovan voimia puhuakseen. Hän sai sisällisen halun puhua, vaikka ei oikein jaksaisikaan ja vaikka sanat tahtoivat voimain puutteessa kurkkuun takertua. – Kelvottomain ihmisten tautta minä olen saanut kärsiä, aloitti hän. Toisen katon alla nyt asun, kuin kerjäläinen. Armoissaan hoitavat syrjäiset... Semmoiset vanhat päivät minulle on kasvattini laittanut. Anna Liisa oli tullut talon emännän suojaan, lähelle isänsä sänkyä, mutta hiipi nyt uunin suojaan itkemään ja kuunteli, kuinka kanne jatkuu. –... Tämän palkan minä olen saanut lapsestani, kun sitä elätin ja opetin. Ihmisyyteen ohjasin, opetin, jonka osasin, vaan se oli kirottua työtä. Parempi, jos en mitään neuvonut... Vävyn sain yhtä katalan. Yhdessä ne sitten minut pettivät ja saattoivat mieron jalkoihin... Minä autoin heitä elämään ja autoin niin paljon kuin voin, sen tietää jokainen. Kukaan ei saata sanoa että minä itse olisin syypää, minä tein aina oikein, vaan ne tekivät minulle – – Hän uupui. Kasvot yhä kalpenivat ja silmistä näkyi outo kiilto. Rovasti sen huomasi ja kävi rauhattomaksi. – Taitaa olla teidän turhaa kertoa minulle perhesuhteistanne, sillä minä en ole tullut niitä kuulemaan, sanoi rovasti. – Ja sitä paitsi, teillä ei taida olla pitkää aikaa, niin että eiköhän tarvitsisi ajatella, onko sielunne synnitön Jumalan edessä, eikö tuomiopäivä tule teitä peljättämään? Vähän aikaa oli hiljaisuutta. Kysymys teki masentavan vaikutuksen sairaaseen. Syytösajatukset taisivat laimeta. Vaivalloisesti aukenivat huulet sanoihin: – Miten lienee ... annoin minä .. kerran ... sille lapselle ... lieneekö se ... en... Suu vääntyi itkuun. Leuka värähteli muutamia kertoja, jota mukaa pää nytkähteli taaksepäin. Ne olivat viimeisiä henkäyksiä. Silmänurkkiin kohosi suuret vesikarpalot ja levisivät sitten sammuneelle teräselle. [[Luokka:Kirottua työtä]] 3305 5570 2006-09-08T19:29:25Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kauppis-Heikki]] [[Luokka:Romaanit]] 3306 5572 2006-09-08T19:41:27Z Nysalor 5 Mäkijärveläiset {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mäkijärveläiset |alaotsikko=Kuvaus Savon kansan elämästä |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} == Luvut == * [[Mäkijärveläiset: I. luku|I. luku]] * [[Mäkijärveläiset: II. luku |II. luku]] * [[Mäkijärveläiset: III. luku|III. luku]] * [[Mäkijärveläiset: IV. luku|IV. luku]] * [[Mäkijärveläiset: V. luku|V. luku]] * [[Mäkijärveläiset: VI. luku|VI. luku]] * [[Mäkijärveläiset: VII. luku|VII. luku]] * [[Mäkijärveläiset: VIII. luku|VIII. luku]] * [[Mäkijärveläiset: IX. luku|IX. luku]] * [[Mäkijärveläiset: X. luku|X. luku]] * [[Mäkijärveläiset: XI. luku|XI. luku]] * [[Mäkijärveläiset: XII. luku|XII. luku]] * [[Mäkijärveläiset: XIII. luku|XIII. luku]] '''Lähde:''' Kauppis-Heikki 2005: ''[http://www.gutenberg.org/etext/14727 Mäkijärveläiset: kuvaus Savon kansan elämästä]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Kauppinen, Heikki 1887: ''Mäkijärveläiset: kuvaus Savon kansan elämästä''. Werner Söderström, Porvoo. [[Luokka:Mäkijärveläiset| ]] 3307 6109 2006-09-24T15:31:45Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: II. luku|II. luku]] |otsikko=I. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Tämän meikäläisten kylän nimi on Mäkijärven kylä, joka tulee Huhain vuorelta vähän koommin niinkuin etelään päin. Kylä ei ole päässyt kuuluisaksi eikä myöskään vuori, sillä ne molemmat ovat pieniä. Taloisia taloja on siinä järven ympärillä puolikymmentä ja hyvinkin sama määrä puumökkejä, isompia ja pienempiä sekaisin. Elämä on täällä melkein samantapaista kuin muuallakin sellaisten elämä, joita suurempi maailma nimittää yksinkertaiseksi kansaksi. Mutta vähätpä siitä. Nämäkin vain elelevät laillaan, vieläpä laulelevatkin, ja erinomainen laulun halu onkin nuorilla. Minun pitää jo mukavuuden vuoksi pistää heidän vanha, mutta aina uutena pysyvä laulunsa tähän särpimen lisäksi. Se on näin: : ”Rakkaus on rauhan kukka, : muista kultani, muista se; : ei se muutoin tule hukkaan, : jos ei kielet katkaise.” Tällaiset olivat nuorten lauluja, eikähän vanhoilla lauluja olekaan, ja jos onkin, niin ne ovat vain tällaisia: : ”Ei aina keyriä kestä, : ei aina tupia pestä.” Oli tällä kylällä vakaviakin ihmisiä, niinkuin Hemmolan isäntä Hemmo ja muutamia muitakin, jos ei laulunhaluisia vakavina pidettäne. Syksyllä se mikkeli-syömingissä selvästi näyttäytyi, mikä mistäkin piti, ja sitten aina paremmin, jos oli viljalti viinaa. Silloin sattui välistä, että tapella nutistivatkin, jos asioissa niin kantautui. Vähemmän viinan aikana, jolloin ei tullut kuin parhaiksi puhetuulelle, ottivat kirjamiehet puhellakseen raamatusta, ja jotka eivät siihen kyenneet, ne pitivät muuta parran pärinätä. Mikkeli-syömingissä syödään kovasti. Niitä pitää joka talo vuorollaan, ja niihin kutsutaan kaikki naapurit. Yhtenä keiton lajina on lammasrokka, ja sen tähden sanotaankin että ”päästään tästä Mikkeliin, niin pässi orteen kurnutetaan”. Sinä syksynä, josta kerron, oli ensimmäiset tällaiset pidot Hemmolassa. Isäntä, jota Hemmoksi kutsuttiin, jouduttautui ne pitämään ensimmäiseksi, hän kun jouti hyvästi kävelemään kutsumassa, sillä kotona oli hänellä kolme aikamieheksi saapaa poikaa työssä. Eikä hän muutenkaan enää maallisista töistä välittänyt, veisaili vaan virsiä kotonansa ja niissä paikoin kylässä, jossa siitä pidettiin. Joka syksy Hemmo kävi aina kutsumassa vanhan mökkiläisensä Liejuniemen Lassin vuoden alkiaisiin. Naapurinsa kutsui myös jokaisen, vaikka ei hän kaikista oikein pitänyt, ne kun olivat hänen sanainsa mukaan suruttomia pökkelöitä. Ruualta päästyä piti isäntä pienen puheen. – Tuota minun mielestäni, sanoi hän, ei saisi nämät syömingit olla ainoastaan syömistä, juomista ja joutavaa lopakoimista varten, vaan että kokoonnuttuamme muistaisimme paremmin kiittää Luojaamme, jolta kaiken saamme. – Kyllä kaiketi se ei pahempikaan olisi, sanoi Liejun Lassi, jolla aina oli tapana sanoa että ”kyllä kaiketi”. Toiset miehet eivät myöntäneet eikä vastustaneet, olivat vain ääneti; toisillensa siinä salavihkaa vähän naurahtivat. Hemmo kurkisti pöydän orrelle ja virkkoi: – Eiköhän oteta ja veisata joku pieni virren värssy. Hae sinä, Jahvi, kirjavasu. – En minä tiedä, missä lienee, sanoi Jahvi. – No mene sinä Hermanni. – En minä ... menköön Ima. – Imapa se nöyrin lienee, sanoi poikain äiti, paraskin junkkari! Mene sinä Hermanni, anna noitten isompien olla. – En minäkään tiedä koko kirjavasua, missä lienee. Hemmo katseli vuoroon kutakin juttelijata, että kuka heistä liikahtaisi ja sanoi viimein: – Kyllä siitä ei tule mitään ... kun te ilkiätte olla tuollaisia. – Jos pitäänee minun lähteä, sanoi äiti. – Elä mene; Hermanni joutaa mennä ja sen pitää mennä. Hermanni lähti vähän väkinäisesti ja toi mustan kirjavasun, jossa oli yhtä mustia kannettomia ja kannellisia virsikirjoja sekä joku rutistunut ”Hunajan Pisara” ja sotkeutunut ”Armon Järjestys”. – Tule Lassi, niin veisataan me vanhat miehet yhdestä kirjasta, sanoi Hemmo selaillessaan virsikirjaa. Lassi kun oli mökkiläinen, niin piti olla nöyrä. Hän siirtyi lähemmäksi istumaan, pani piippunsa penkille ja sanoi: – Saattaahan tuohon katsoa, vaan ei kaiketi minulla ole ääntä enemmän kuin lampaalla. – Onhan sinun pojallasi hyvä ääni. – Äitiinsä tuosta lienee tullut hyvä-ääninen, eikä minuun. Isäntä aloitti virren. Toiset isännät ottivat moneen mieheen vain yhden kirjan, jota yksi piteli, ja toiset siihen tavan vuoksi välistä vilkaisivat. Vanhat, lihavat emännät kannattivat toverina nuottia, toiset ulkomuistista, toiset kirjasta. Pari nuorta emäntää istui äänettöminä, heillä kun ei ollut kirjaa eivätkä muistaneet ulkoakaan. Toisella heistä oli keväällä kudottu vielä aivan uusi hame, jonka rannun kauneutta he katselivat, pitäen kuitenkin silmällä, milloin joku katsahtaisi, jolloin he olivat vilpittömästi kuuntelevinansa toisten veisuuta. – No eihän meidän pojat veisanneetkaan, sanoi Hemmo virren loputtua. – Ei ollut kirjaa, puolustivat pojat. – Olisi tämä minulta joutanut, sanoi Pasalan isäntä, en minä lasitta näe kuitenkaan. Sitä ei ollenkaan tiedetty, milloin Pasalan isäntä olisi silmälaseitta nähnyt, vaikka ei hänellä niitä koskaan ollut. – No et sinäkään, Jahvi. – Mikäpä häntä täydellä mahalla jaksoi mölistä, sanoi Jahvi. – Vai ei täydellä mahalla. Se on kummallista tämä nykyinen nuori kansa; ei vaan valevihjaksi antauttaisi Jumalan sanan harjoitukseen, kyllä muuta turhuutta osataan: toisin oli minun nuorena ollessani. – Mitenhän sattui milloinkin, sanoi siihen Lassi. – Niinkö sanoit, että miten milloinkin? – Niin sanoin, että veikkosia oltiin ennenkin, niinkuin niissäkin kerrallisissa Kivimäen häissä. – Se miten lie sattunut, sanoi Hemmo vähän nolompana. – Niin ja siihen monta muuta, jatkoi halukkaasti Lassi. – Tuota ... niitäkö sinä nyt muistelet. – Enkä muistele, vaan kun sanoit, että parempia ennen oltiin. – Jottako ei oltu, vaikka ei sinulla ole ollut milloinkaan mitään pelkoa sielustasi, eikä nytkään, vaikka olet vanha mies: muistelet kaikkia. – Vanha kyllä, vanha kyllä, ei ole kiitosta nytkään, mutta kyllä muistan vielä nuoruudenkin aikoja, hyviä velikultia oltiin kaikki tyynni. – Onhan sitä nyt jokainen nuorena vähän hullumpi, vaan ei ennen tuollaisia oltu kuin nyt nykyaikana... Tässä kun oli heinäaikana meillä kasakkana tuo ... tuo, tuo, mikä se nyt onkaan ... niin tuohan se oli Vallaton-Pekka, niin sen kanssa kun nämä meidän uskit olivat menneet aivan myllyn aikana kirkon kupeelle korttia lyömään... – Myllynkö aikana, tutkaisivat toiset. – Ei, ei kuin sanoakseni: kirkon aikana. Vieläkö näissä sitten on kiitosta. – Niin no, olkoonpahan miten hyvänsä, en puhu mitään; vaikka muistetaanhan nuo, sanoi vielä Lassi. Hemmo meni liedestä sytyttämään piippuansa eikä jatkanut enää siitä asiasta. – No mitenkä se on sen meidän mökin kontrahdin teko, sanoi Lassi. Sinä olet aikonut lisätä maksuja, niin kyllä kaiketi se pitäisi olla kontrahtikin. – Saathan sen niinkuin sitä kesällä sanoin, myönsi Hemmo. – Moneksiko vuodeksi? – Viideksi. – Kyllähän tuo on aikaa tuokin, vaan on minusta vähän vähänlainen. – Jospa siitä siihen mennessä kuoletkin. – Ei kaiketi sitä tiedä, vaan eihän tuo vara pahentaisi. Minun poikani sanoi, että jos saisin kahdenkaan kymmenen vuoden kontrahdin, niin hän heittäisi renkiyden ja tulisi siihen minulle toveriksi. – Senpä poikasi vuoksi minä en sitä annakaan. – Mitä pahaa se on tehnyt? – On se niin liika viisas olevinaan. – No mitä pahaa se on viisaudellaan tehnyt? – Onpahan. Kun minä tässä kerran veisasin tuota virttä, jossa on nuo sanat että ”kirotut vaivassa parkuvat, voi, voi! alati huutavat”, niin siihen tämä oli lisännyt ”jaskuta hulivili laulavat”. Miehiltä purskahti nauru. – Eipähän ole pahaan mieleen teistäkään sellainen jumalattomuus, koskapahan naurattaa. – Kyllä kaiketi en puolusta, vaan naurattaahan tuo yhtähyvin, sanoi Lassi. – Se joka toisen synnillä nauraa, se on osallinen siihen. – Minä olen niin vähän lukenut, sanoi Lassi, että en pysty paljon inttelemään... Mutta eikö sitä saata antaa anteeksi, se on tullut sanotuksi nuoruuden huimuudessa. – Enpä häntä niinkään. – Kylläpä sitten vähästä on niin pitkät muistot. – On siinä muutakin, ei ainoastaan se. – Mitä se sitten on? kysyi Lassi vähän kiivastuen. – Onpahan. – No olkoon sitten! kivahti Lassi, kyllä kaiketi minun poikani täytyy tulla toimeen ilman sinun mökittäsikin. – Se on pakosta, että sen täytyy tulla, ja jos paljon kopeilet, niin saat mennä sinäkin. – Vaan kyllä kaiketi minä en lähdekään. – Sinäkö et lähde? – Minä kyllä; ennen sinä kuin minä. – Vaan sinun täytyy lähteä. – Ennen nurkkakivet. – No koetellaanpa. – No koetellaan. – Sinä hävitön olet kun vastustat isäntääsi. – En minä hävitön, sinä hävitön olet. – Kuuletko, Pasanen: tämä sanoo minua hävittömäksi ja uhkaa olla parempi isäntä kuin minä, jonka on maa ja joka maksan maalta veron. – Kuulehan, Hemmo, sanoi Pasanen, eikös Lassi ole tehnyt mökkiänsä sileälle aholle, eikä ole sopimuskirjaa eikä mitään. – Niin on, mutta onko hän siltä isäntä minun maallani? – Ei maallasi, vaan omassa tekemässä mökissään hän on isäntä, niinkauan kuin elää. – No mikä siinä on, ja minä veron maksan. – Vaikkapa maksatkin, niin elä intä; minä olen käynyt mökkiläiseni kanssa käräjätä tämänlaisesta asiasta. Kyllä se pysyy, joka kerran kylmään metsään on mökin tehnyt. Et saa elinaikanaan pois, jos et maksa kaikkia sen työvaivoja. – Sillapa minä sanoin, että minä en lähde, sanoi Lassi. Minä en kyllä paljon ymmärrä raamatun kannalta, vaan oikeuden kannalta minä tiedän, että ei tule sitä tuomaria, joka minut panee pois niillä puheilla, kun vaan en tee rikosta. Hemmo muuttui vähän lempeämmäksi. – Elä sinä Lassi tyhjästä nosta noin suurta melakkata. ’Vihastukaat, vaan elkää syntiä tehkö’, sanoo sanassakin. Lassi ei näyttänyt lempeämmältä, kiskoi vain savuja piipusta, joka yllätteli sammuakseen, ja sanoi: – Kun on tarvis, niin minä nostan melua, olkoonpa synti eli mikä... – Mitäs tarvista tässä on kiistelemiseen, tehdään vain sopimus. – Ei kaiketi tarvista, kun et mainitse minun mökistä poispanosta mitään. – Vaan mistäs kirjantekijä saadaan? – Käy sinä, Jahvetti, kutsumassa Lassilan Antti, se jo ennätti mennä pois, osaa se siksi kirjoittaa, että saapi sen toimeen. – Ja jos siellä sattuu olemaan Vallaton-Pekka, niin se osaa vähän paremmin, sanoi Lassi. – Sitäpä ei huolita, törähti Hemmo. – No ei sitten, vaan välttäisi kai se minulle. – Mutta minulle ei... Ja mene joutuin, eläkä siinä enää kuuntele! Vallattomaksi Pekaksi kutsuttiin muutamata joutomiestä, jota pienenä poikana isänsä kotona sanottiin Vallan-Pekaksi, mutta kun isä hävitti talon, niin poika sai tuollaisen muiston isän kodista. Jahvi lähti kirjoitusmiestä noutamaan paljon höylimmästi kuin kirjavasua. Ovessa mennessään muistutti vielä Hemmo: – Käske ottaa paperia mukaansa. Vähän päästä tuli Antti paperi-arkin puolisko torvelle käärittynä taskussa. – Mitä minulla tehdään? kysyi Antti. – Tuota, tässä on tehtävä tämän Lassin ja minun välillä sellainen sopimuskirja maksuista ja muista. – Mutta tuota, minä kun en ole ennen tehnyt, niin osaankohan minä. – Kyllä sen osaa, me sanotaan sanat valmiiksi. Antti asetteli paperia pöydälle ja jo useampia kertoja sanoi itsekseen: mutta tuota. Paperi siinä käyristeli torvelle eikä ottanut pysyäksensä suorallaan. Kynän terä oli ruosteessa, ja kirjoitusmuste kuivettunut niin, ettei siitä kynä kastunut, ennen kuin kahvia vähän kaadettiin sekaan. Ensin piti kynää koetella johonkin virsikirjan lehteen, että rupeaako sillä tulemaan puustaveja. – Mutta tuota ... mitenkäs aletaan? kysyi Antti. – Paneehan ensin, että mökkiläisen kontrahti, neuvoi Hemmo. – Ei niin, että mökkiläisen, sanoi Liisa. – Mitenkäs? – Torpparin. – Se nyt on aivan sama, olipa tuo miten hyvänsä. – Kyllä kaiketi minusta on parempi torppari. – Mutta tuota, mitenkä se sitten pannaan? kysyi taas Antti. – Panee torppariksi. Ja sitten Antti kirjoitti: Torpparin kontrahti. – Mitenkäs sitten? – Ei kai se muuta tarvitse kuin panee vain, että: minä otan tämän Lassi Hälisen edeskin päin viideksi vuodeksi maalleni torppariksi seuraavilla ehdoilla... Lassi murahti itseksensä. – Ensiksi, että torppari maksaa kolmannen osan eloista ja tekee kesällä kolme viikkoa päivätöitä... – Kolmeko? keskeytti Lassi. – Niin kolme, kaksi olet ennen tehnyt. – Vaan kyllä kaiketi minä en rupea tekemään enemmän kuin ennenkään. – Mutta kun minä sen lisään, niin sinun täytyy tehdä. – Eipähän ole pakosta – Joko taas alotat riitaa. – No en maksa enemmän kuin ennenkään, ja minusta on kummaa, että sinä viitsit vaatiakaan niin paljon tuollaisesta hallan pesästä. – Sepä siinä on. Katsos, jos tuota halla panee, niin isännälle ei tule mitään hyötyä, kun päivätöitä on kovin vähän. – Ei kaiketi siinä tule mökkiläisellekään. – No se ei kuulu siihen asiaan. – Kuuluupahan, jos ymmärrät. Ja jos panetat kolme, niin en tee kolmatta. – No olkoon sitten kaksi, vaan yksi viikko talvella hevosen kanssa. – Sen nyt saat inttelemättä. – Ja maantie. – Sitä en rupea tekemään. – Mutta holliviikko sinun pitää ottaa. – No jospa tuon ottaa, sanoi Lassi äkäisesti ja kysyi, että vieläkös muuta? – Eipä sitä enää muuta ole, jos vähän huonetöitä. – Huonetyöt ei kuulu isäntään, kyllä minä teen huoneita tarvitakseni. – Kovin sinä olet ärtyisenä, muistutti taas Hemmo. – Täytyy olla. Kukapa tässä köyhän kohtaa katsonee, jos ei itse. – No olkoon huoneiden kohta, niinkuin sinä tahdot; minun tuntoni ei anna toista ihmistä liika paljon rasittaa millään kohdalla. – Kyllä se on hyvä, kun on niin hyvä omatunto, sanoi Lassi hyvin vilpittömän tapaisesti. Silloin oli kaikilla maksuilla sovittuna ja kirja vähän päästä valmis, kun vain pani todistajat alle. Emännät ne eivät miesten tarinoita edes kuulleetkaan, ne kun vielä erotessaan puhelivat, kuinka monta vasikkata ja lammasta missäkin otetaan talvelle ja kuinka monta tapetaan. Lehmät ja lampaat tulivat puheeksi vasta näin lopussa, sillä pitihän tietää, kelle jääpi aikuinen sonni talveksi, ettei sattuisi tulemaan koko kylään puutetta karjan isännästä. Välistä sattui niinkin, kun ei ollut edeltäpäin puhetta, että täytyi lehmiä talutella virstamääriä toisiin kyliin. Useinkin kävi näin vähäheinäisinä vuosina, kun soviteltiin, että kaikki eläimet tuottaisivat viljaa. Silloin saivat sonnit ainakin maistaa tuonen nuoraa, ne kun syövät heinät makeaan suuhunsa eikä niiden tähden tarvitse kirnua isontaa, vaikka niitä olisi montakin. Koko ajan oli Savitien ukki istunut melkein äänettömänä, poltellen litteäkoppaista visapiippuansa. Hän oli kyllä puheliaskin välistä, kun sattui puhe sitä laatua, että hän osasi siihen tarttua, mutta kyllä sen kuulla kerkesi, sanoja tuli siksi harvaan. – Ei taida pidot parata, jos ei vieraat vähene, sanoi ukki viimein ja pani takin päälleen. – Samaapa tässä olen minä ajatellut, sanoi Pasanen ja meni täyttämään piippuaan pöydän latvan alla olevasta tupakkahakkurista, sillä oli tavallista, että lähtötupakka piti panna jokaisen. Venematka oli toisiin taloihin. Savitien ukki asettui perämieheksi ja muut miehet samoin perän puolelle. Kokan puolella oli vaimoväki, joista joku souti. – Sanon kun sanonkin ajoissa ollessa, että asettukaapas nyt yhteen kohti, eli muuten hameenne kastuu, muistutti ukki vaimoväkeä. – Niin, ja ei se ole sillä hyvä, lisäsi Lassi, vaan tässä joudutaan teidän tähtenne vielä toisen kerran kadotuksen syvyyteen. – Milloinkas ennen? kuului monesta suusta kokan puolelta. – Omasta suustanne minä kaiketi sen äsken kuulin, kun veisasitte, että Aadam vaimon kädestä omenan söi, ja se kadotuksen heille toi. – Parasta kun et puhukaan, sinä et tiedä niistä asioista, virkkoi emännistä vanhin, jota sanottiin hyvin heränneeksi. – Tiedän niin paljon kuin tarvitsenkin, puolusti Lassi. – Sitä tarvista sinä kaikkein vähimmän tiedät, sanoi taas emäntä. – Elä tartuttele akkain pakinoihin, sanoi Pasanen, vaan sanos, mitä pidät isäntäsi antamasta kontrahdista? – Tuossahan tuo menisi, jos se olisi joku muu isäntä, vaan kun tämä on muka herännyt. – Niin, ja sen yhden ainoan matkimisen tähden ei ottanut poikaasi. – Muu sillä on mielessä, kyllä minä tiedän. Sillä on enin viha siitä, kun se pelkää poikani kosivan hänen emäntänsä sisaren tytärtä, joka siinä on usein ollut kylillä. Pasanen oli hyvin mielissään, kun kuuli naimisasioista puhuttavan, hän kun oli usein puhemiehenä, arveli nytkin, että: – Eiköhän nuo sopisi pariksi. – Kyllä kaiketi muuten, vaan kun toisella on perintöä ja toiselle ei annettaisi mökkiäkään, sanoi Lassi. – Siitäpähän saisi alkua. – Ei se muille antaisi; eikö tuo kesytelle tyttöä omille pojilleen. Mitä ne suruttomat ja mökittömät perintöakalla tekee. Se on niinkuin Rasti sanoi kerran häissä juopuneelle, jolta oli hattu kadonnut, että autuaalle annetaan kintaat, vaan jumalattomalta hattukin menee. – Jokohan niin on? sanoi Pasanen. – Niin kaiketi se näkyy tätä nykyä olevan, ja olkoon ... se heistä huolikoon! sanoi Lassi ja herkesi ääneti. – Mitä sinä siitä välität, sanoi vähän päästä Pasanen, kutsu vaan poikasi, minkä se Hemmo voipi. – Minkäpä se kyllä voisi, vaan mitä se Matinkaan työnteko hyödyttäisi: minä milloin kuolen, Hemmo ajaa pois, puheli vähän suruissaan Lassi. – Senhän se ehkä tekisi, myönsi Pasanen, ja ... ja, käänsi hän puheensa, ei siinä talossa oltu säälitty suoloja keittoon pannessa, niin hitosti janottaa, vaikka en syönyt yhtään kalaa. Nytpä sattui Savitienkin ukille mukava puheenaine. Harvaan alkoi hän puhua jaaristaa. – Tuo Tuomas, tuo kasakka Tuomas ... se on vähän kova suolaisen syöjä ... neljä potkusärkeä söi yhdellä kertaa ja vielä veti viidettä pyrstöstä ... enpä malttanut ... jo sanoin ... Tuomas ... pistäpä suolavedessä. Näytti, että ukkia vieläkin säälitti tuo särkien tuhlaus, ja hän lisäsi: – Kala ei vaivatta maalle tule, ei sitä kannata suden tavalla syödä. Pasanen kuunteli ukin tarinata niin hartaasti, että pudotti tuohisropposen, jolla hän joi, järveen ja sitä kiinni tavoitellessaan oli mennä itse jälestä. – Nyt sen pahuus vei, virkkoi hän. – Vieköön tuollaisen astian, sanoi ukki. Hyvä, kun et itse mennyt. – Mulle sattui kerran somasti, alkoi ukki taas jorrittaa. Teille sen suhahdan, ette ole kylän kelloja. – Kun minä kulin yksinäni kalassa ja meloin keskellä venettä seisaallani, niin annahan ollakaan, en huomannut verkon vilkkaria, ennen kuin aivan kohdalla... Rupeanpa kiinni tavoittamaan, vaan silloinkos puikasin päälleni järveen ja vene meni sitä kyytiä tiehensä. Mut oli luojan lykky, ... sattui matala ... pääsin polkkasin maalle. Monelle hän oli tämän ennenkin suhahtanut, vaikka jokaista kielsi, että sulle suhahdan, elä virka muille. Yli järven oli kohta kulettu. Venheen keula kohisi jo rantaruohossa, jysähti äyrästä vasten ja seisahtui siihen. Vaimot nousivat venheestä, ja alkoivat astua latustella kotiinsa. Miehet vetää jutistivat maalle venheen, jossa oli vettä aika paljon, sillä ei kalamiehet venheitänsä hyvin pitäviksi pyydäkään, kalat kun vetisessä venheessä elävät paremmin. Savitien ukki kun oli perämies, niin aukaisi hän venheen tapin ja vesi alkoi torvena juosta kuristaa ulos. Venheessä olevat rikat kiersivät ympäriinsä vesipyörrettä, likenivät vähitellen ja viimein mennä kurahtivat reiästä ulos. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3308 5574 2006-09-08T19:41:36Z Nysalor 5 II. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: I. luku|I. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: III. luku|III. luku]] |otsikko=II. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Kekri oli pyhänä. Kovasti varoitti Hemmolan Hemmo aamusilla poikiaan menemästä mihinkään kylään, vaan pitää olla kuuntelemassa, kun hän lukee sen päiväisen saarnan. Pojat kuuntelivat tai toisin sanoen istuivat jonkun aikaa, mutta jos sattuivat lähtemään käymään tallissa hevosten luona, niin siltä tieltä veivät jalat kylään. Pojat eivät mitenkään olisi jaksaneet kekripäivänä kuunnella lukemista. Ei olisi ollut iltapäivälläkään lupa käydä edes naapurissakaan, mutta siitä huolimatta he menivät. Iltasilla tulivat nuoremmat pojat, Ima ja Hermanni, aikaisemmin kotia. Jahvi oli vielä jäänyt kylään. – Häpeätte vielä tulla iltaselle, kun luvatta ensin kylään mennään, torui Hemmo poikiansa ja missä vielä yksi? – Sinne jäi, vaan kyllä se sieltä tulee, ilmoittivat pojat. – Missäs te kävitte? – Ei kuin Lassilassa. – Mitä siellä? – Uutta annakkata katseltiin. – Onko siellä uusi annakka? – On, se on vasta ostettu. – No olkoonpa vaikka viisi annakkaa, niin ei silti saa luvatta kylään mennä. Lasten tulee olla kuuliaiset vanhemmillensa kaikessa. – Jahvipa tuo tahtoi. – Jahvi ei ole mikään luvan antaja, sen pitää senkin kysyä minulta. Ja pankaa nyt vaan kauniisti maata ja siunatkaa itsenne, ettei vihollinen saisi jo nuoruudessa niin suurta valtaa ihmisen ylitse. – Kyllä me ruvetaan, kunhan Jahvikin joutuu, sanoi Ima. – Tottapahan tulee, ei muuta kuin pankaa vaan nukkumaan, sanoi Hemmo vihaisesti. Vai vielä sitä pitäisi odottaa! Pojat rupesivat heittämään vaatteitaan pois ja Hemmo meni kamariinsa. Nokista, mustaa savua tupruava pieni lamppu paloi pöydän latvalla. Sen ääreen asettuivat pojat istumaan ja katselivat, miten se siinä paloi. Äänettömyys kävi pitkäksi. Jo virkkoi Ima: – Kyllä ne siellä Lassilassa vielä laulavat, koskapahan ei Jahvikaan tule. – Laulaa ne, virkkoi toinen, ja aikovathan ne ruveta piirihyppyäkin hyppimään, jos vaan ei emäntä tulisi kylästä kotia. – Kyllä ne mahtavat hyppiä jos keikkuakin, eipähän tätinkään Hintti vielä lähtenyt pois, eikähän ne tuon puolelaisetkaan uskalla näin iltasilla enää lähteä huonolle jäälle. – Tokko sinun mieleesi jäi se laulu, jota Lieju-Lassin Matti lauloi? – En minä muista kuin kaksi ensimäistä siitä laulusta, jota se sanoi laulavansa sillä nuotilla kuin: vuonna kuusikymmentä kuus’. – Sitäkö, joka alkoi että Anttolaan minä rengiksi meen. – Niin, joka alkoi näin: : Anttolaan minä rengiksi meen, : sieltä minä palkan hyvän saan, : kuudelta ylös ajetaan, : ruokatunnilla levätä saan. – Ja olihan siinä vielä toinenkin, että : silloin me pojat laulettiin, : kun Anttola housunsa savesi. : Anttolan housuja puisteltiin, : ja siirappiviiniä maisteltiin. – Eikö se ole somaa? kysäsi Ima lopetettuaan. – Somaa on, toisti Hermanni. Vaan eiköhän vielä mennä sinne. – Mutta jos isä käypi kohta katsomassa. – Sehän se on, huokasi Hermanni. Ja minkä me sille keinoksi arvaamme. – Minkäpä sille osasi. – Vaan jos pantaisiin jotain pölkkyä vuoteelle sijallemme, keksi Hermanni. – Niinpä kyllä. Pannaan ensinnäkin tupakkihakkuri. Silloin oli pojilla keksintö valmis. Hakkuri pantiin toiselle sijalle ja toiseen taas parhaiksi pitkä nelijalka rahi, jalat ylöspäin, että se näytti juuri kuin siinä olisi ihminen maannut polvet koukussa. – Pään kohtapa ei ole hyvä, huomautti Ima, mutta ei hän sitä osannut korjatakaan. – No laitetaan sekin, sanoi Hermanni, joka oli aina kaikissa kekseliäämpi. Tuohan joutilaita nuttuja ja hattuja. Kääritään nuttu pään asemasta hattu siihen päälle ja sitten peite, niin ei muuta kuin hyvä kaikki! Nämä nukkumamiehet valmiiksi saatuansa lähtivät pojat kylään. He olivat aina yksituumaiset kaikissa asioissaan, niin että toinen ei sanonut toisensa pahoja tekoja, vaikka mikä olisi ollut. Hyvin huono onni oli tänään nuoren väen kekri-illan iloilla. Lassilan isäntä oli kyllä luvannut siivosti iloita, mutta kun emäntä joutui kotia, niin näytti, että hän on muoria vielä vanhoillaankin. Kapustata aikoi hän antaa niin hyppymiehille kuin luvan antajillekin. – Olisit kalloosi saapa hyvän moksauksen, mokoma möllykkä! porisi muori. Ei vara kylään liikahtaa, kun kerää sillä aikaa kaikki hullut hyppimään. Ukko ei ollut millänsäkään, nauraa kuhotti ja tuumaili vain: – Muori on vähän tureissaan, jos lienevät antaneetkin vain sikurikahvia kylässä. Ei hän pannut vastaan tuon enempää, vaikka emäntä olisi mitä mokinata pitänyt. Tuskin hänen tiedettiin milloinkaan suuttuneen. Yhden ainoan kerran hän oli vihastunut, niin että oli lyönyt veljeään. Sen tähden hän aina viinapäissään itki, kun joku sattui sitä hänelle muistuttamaan. Hemmolan Jahvi meni edeltäpäin kotiansa, kun hänen veljensä ja muut nuoret jäivät keskustelemaan siitä, mihin mentäisiin. Valkean tupaan otettuaan näki hän heti poikain petoksen. – Vie hiiteen sinun vaunujasi, sanoi piru, kun kottikärryt näki! alkoi Jahvi nauraa. Ne pojat ei keinoja puutu, ajatteli hän. Ne hennoivat isävanhalta puhkaista kumpaisenkin silmän... Katso, kuinka hyvästi on pääkin laitettuna. Olisivat ne pettäneet minutkin, jos en heitä olisi nähnyt kylässä olevan... No annan ma hänen olla nykimättä. Siihen tuli Hinttikin, Jahvin tädin tytär, ja nyt he yhdessä katsoivat ja nauroivat, miten hyvät vierustoverit hakkuri ja rahi olivat. Ne eivät potkineet toisiansa, eikä peitonkaan päältä tullut heille riitaa. Jahvi rupesi syömään, mutta ei hän vielä päässyt kunnon alkuunkaan, kun ukki tulla kahitti katsomaan, joko kaikki joukot olivat kotiutuneet. – Niin juoteessa tulee meidänkin joukot kotia kuin Koljolan karja, sanoi Hemmo. Ei se tuo nyt olisi ristityille soveliasta. Pienetkin pojat tässä vasta söivät, ja taisi niillä olla aikomus vielä lähteä, vaan siihen ovat he kuitenkin vaipuneet. Voi poika raukat! huokasi hän lopuksi. Jahvi koetteli naurulta ottaa valtaa pois syömällä, puri ja nieli niin riivatusti kuin kerkesi, mutta kun Hemmo surkutteli poikaraukkoja, sattui hän parhaiksi ryyppäämään suunsa täyteen piimää, ja silloin suuntäyteinen porahti ilmaan, juuri kuin kallion sirpaleet, jota ruudin voimalla säretään. – No tu-tuo nyt vasta siivoa on tuonlainen, torui Hemmo. – Niin kun muru meni henkeen, sanoi Jahvi selvittyänsä. – Mitä sitä syöpi niin ahneen tavalla. Vaan tulee tuolla nälkäkin, kun ei pysytä kotona ei yhtäkään pyhäpäivää vakavasti. – Enemmänhän me on kotona oltu kuin kylässä, puolusti Jahvi. – Elä turpata vastaan joka asiassa, sanoi vihaisesti Hemmo. Ja pankaa porstuan ovet kovasti kiinni, ettei pääse ketään, minä en rupea yökausia teitä vahtimaan, ja se pitää totella. – Kyllä pannaan, saatte olla huoleti, vakuutti Jahvi. – Lieneeköhän pojat käyneet tallissa, ja Hemmo yritti nykäistä poikia, joiden luuli olevan vuoteella. – Antakaa poikain nukkua, kyllä minä käyn tallissa, jouduttautui Jahvi sanomaan. – No kun käynet, niin nukkukoot, sanoi Hemmo ja meni kamariinsa pihan toiselle puolen. ---- Aika suuri parvi nuorta väkeä lähti Lassilasta liikkeelle, kun emäntä oli heille kapustakyydin luvannut. – Lieköhän kummempaa muoria kuin tässä talossa, sanoi Lassilan renki. Se jos jostain ihmisestä rupeaa puhumaan leikissään, niin se sanoo: katso noita ruojia. – Olkoon eukko kuin karhu pesässään, sanoi Hemmolan Ima. Mennään meille, siellä on iso tupa, isä se on jo kumminkin mennyt maata. – Kun tuo olisi jo nukkumassa, niin sitten siellä tohtisin minäkin käydä, sanoi Matti, Hemmolan mökkiläisen poika. Muuten en taida mielivieras olla. Isältä siitä jo kuulin. – Ethän meitä poikia syyttäne, sanoi Ima. – Mitäs minä teistä. – Sitä minäkin. Meistä ei ole haittaa, saat puuhata vaikka mitä. Vallaton-Pekka, joka oli yhtä matkaa ryhtyi puheeseen. – Kuuletkos Matti, sanoi hän ja alkoi laulaa: : Hintti on hiton kaunis tyttö, : vaikk’ei sitä Hemmo ukko : mielellänsä sulle sois, : vaan ei muuta kuin ota pois. Onko väärin?... Nyt on lupa. – Ole vaiti, sanoi Matti, ei niistä mitään. Eläpäs intä, mielessäsi kyttelee kuin tuli savisessa suossa vielä tammikuun päivinäkin. – Jos kytisikin, niin ukki ei siinä hiastaisi, jos ei muut asiat. Ukki ei ole mikään omainen, sanoi Matti. – Sen verran saattaisi hidastuttaa kuin vieru jalkamiestä talvisella tiellä, sanoi Pekka. – Oikein arvattu, ei ainakaan enempää, toisti Matti. Pojat joutuivat Hemmolaan ja vähän jälempää tuli tyttäriäkin. Kun kaikki olivat joutuneet, aloittivat he piirihyppelyn. Yksi laulu kun alkoi tuntua vanhalta, alotti joku uuden toisille virkkamatta, mitä hän alkoi, ja toiset yhtyivät siihen, niin että se meni aivan yhteen tapaan kuin uskolaisten veisun. Vallaton-Pekka siinä laulun lomassa laski aina sukkeluuksia, väänteli sanoja, että toisia nauratti. Pekka oli pienten laulujenkin sepittäjä hyvin sukkela, kun sattui johonkin vähän kyllästymään, tai kun ilmestyi kierovääriä naimisliittoja tahi häitä, jotka olivat höperöllä sekoitettuja ja vieraatkin kutsuttuna löyhkälän naapurista. Pyöriminen kun alkoi käydä tukalaksi ja ikäväksi ja tähän kuuluvat laulutkin väsäytyivät, niin rupesivat ”marjasille.” Marjasilla pannaan itsekullekin jonkun marjan nimi. – Hohoi! huutaa joku. – Mitä hohoilet? kysyy toinen. – Olisin rakas, lisää edellinen. – Kellekä? – Mansikalle. Mansikka siirtyy sinne, missä kaivataan, ja toiset jatkavat hohoilemista. Matti istui vähän erillään muista ja sattui olemaan rakas mesikalle, joka oli Hintti. He kun pääsivät yhteen, niin eivät eronneetkaan, vaikka joku olisi hohoillutkin. Toiset kun näkivät, että näiltä meni aika sipinässä, jatkoivat keskenänsä leikkiään ja kysyivät aina pilan vuoksi Hintiltä ja Matilta, että onko puolukka ja mansikka rakkaat keskenänsä. – No jo no toki, sanoi välistä Matti. – Mitä häntä kyseletkään, yhtyi Pekka puheeseen. Sanoihan mustalaisakkakin riittäneen rakkautta riiaamisen aikana kokonaiseksi kesäiseksi yöksi. Monta vuotta oli Matti koettanut saada Hinttiä kierrokseensa, mutta ei se oikein vedellyt, ja senpä tähden oli Matti usein epätoivossa. Hintin koti oli toisessa kylässä. Isä oli kuollut. Eläessään hän oli pannut tyttärelleen perinnön määrän, joka oli veljien maksettava. Aikamiehiä veljiä oli monta ja useimmilla emäntä. Tällaisessa tapauksessa tytär joutuu veljien emäntien hylkyläiseksi, jos heissä lienee vähänkään ensimmäiseltä Eevalta perittyä luonnetta. Ja ainahan sitä on hyvä olemaan. Olihan tuota Saarassakin. Eikä siinä auta muu kuin tyttären täytyy joko päästä miehelään tai jos ei pääse, niin ei kotonakaan kaivata, oleksipa missä hyvänsä. Siitä syystä Hinttikin oli usein Hemmolassa tätinsä luona. Siellä tutustui häneen Matti, kun hän oli isänsä luona ollessaan maksamassa mökin päivätöitä Hemmolassa. Tätä nykyä Matti oli ollut aivan toisaalla päin renkinä, ja Hintin tapaaminen toi hänelle juuri kuin uutta elämän virkistystä. – Mitähän siitä tulisi, jos kaikkia ääniä kuunneltaisiin, sanoi muutamakseen Matti Hintille. Onhan metsässä paljonkin kelloja. Jos lehmän hakija kaikkia yhtä tarkkaan kuunteleisi, niin ei omiansa löytäisikään, vaan aika menisi niitä kuunnellessa. Ja siellä seassa on niin kamalalla äänellä mölkättäjiä, että varmaan rupeaa kammoittamaankin. Samoinhan on nuo vanhat. En ymmärrä, kateuttako se lienee vai mitä, mutta harva asia niiden mielestä näyttää oikealta. Vaan eihän kuusta ja kukosta eikä vanhoista ukoista ole mitään taikaa. – Luuletkos minun heitä kuuntelevan, sanoi hiljaa Hintti. Olenhan sulle monesti sanonut että maltahan, eihän ole kiirettä. – Kyllä olen tuon jo kuullut, mutta et arvaa, kuinka ikävää on odottaa määrättyäkin aikaa, ja määrätöntä vieläkin ikävämpi. Se tuntuu minusta siltä, kuin sanoisit, että olehan hätävarana siksi kun parempia tulee. – Siinä luulet joutavia. Enhän toki sinua miten saata pitää hätävarana. – Niin no, jos luullen, mutta arvaat sen, että kipeä on hellä, vaikka se olisi kellä. – Mikä kipeä ... ole joutavata. – No tiedäthän sen, että rakkauden ikävä on niin huono tauti, siihen... – Heitä jo, keskeytti Hintti. Luulevat muut meidän hyvinkin salaisia puhuvan. – Eihän ne väärin luulekaan. – Luulevatpahan. Ja siihen se loppui, sillä toiset herkesivät marjasilla olemasta. Pekka meni Hintin ja Matin eteen hyvin ovelan näköisenä seisomaan ja arveli: – No jokos on sanat yhdessä, niin lyökää käsi, minä olen eroittajana. – Eihän meillä mitä kauppoja ole, sanoi Hintti. – Ei, ei kaupoista, vaan seitsemänkymmenenviiden-vuoden kontrahdista. – Ei mistään niistä. – Niin, niin, niin syökää anteeksi, minä tässä olen erehdyksissä. Te puhuittekin vain niistä Limperin hevosista. – Niin juuri ja siitä Harmista enimmästi, sanoi Matti. – Ole vaiti, Harmi on hyvä hevonen tuumasi Pekka iskien Matille silmää. Matti lähti liikkeelle ja tuumaili: – Se sinänsä ja sopu entisellään. Mutta rupea nyt Pekka ja laula vähän. – Laulapa kylläkin, sanoi Eerikka niminen renkimies. Kahvit se tekee. – Laula sitä mitä äsken Lassilassakin, sanoi Matti. – Jo minä olen miettinyt laulaa, mutta en sitä äskeistä. – Mitäs sitten? – Muuta. – No anna tulla vaikka puuta, sanoi Matti. – Siivotkaa korvanne: : Lassilan muori jos minulla ois’, : aikoja oisin jo hukannut pois. : Vienyt oisin sen Viipuriin, : Ryssille vaihtanut tupakkiin. : Vihkon kun Venäjän lehtiä sais’, : johan se paljon parempi ois’ : kuin kuunnella moista porakkaa, : se vielä kun näyttääpi kapustaa. – No sillä lailla, sillä lailla! ilakoitsivat toiset. Anna tulla vielä. – Ei makeata mahan täydeltä, riittää sekin, sanoi Pekka. – Riittää, riittää. Saat viinaa lehmän kellolla, kun sitä kotiutuu, sanoi Matti. – Hyvä, kunhan on tulopuoli päällä päin. – Se on tiedossa, että iso pannu on kahvia aamulla ja sinä minun paras ystäväni, sanoi Eerikka. Mut onhan sulla Pekka kortit, niin annas kuin koetetaan, kuka tulee toisen laittamaan. – Pitää ne toki joutomiehellä kirjat olla, ehkä muuten panisivat irtolaisena kiinni, sanoi Pekka ja veti taskustaan korttipakan ja antoi Eerikalle. – Keitä rupeaa peliin kahvipannun veikalla? Rupeaako Matti? – Jospa vaikka, sanoi Matti. Entäs Pekka? – Ei Pekka, Pekka laulelee sillä aikaa, sanoi Matti. – No pelatkaa, minä laulelen tytöille. – Laulele vaan, sanoi Eerikka, ja laula, että : tuopa likka nätti on, : tuota minä toivon; : jos en minä tuota saa, : niin minä menen kaivoon. – Elä tule neuvomaan lukkaria, sanoi Pekka arvokkaasti, minä toki laulan paljon tulisemmasta rakkaudesta. – Ethän kuitenkaan polttane tyttäriä sillä tulisella laulullasi. – Kyllä minä sammutankin. Neljä miestä asettui vastatusten istumaan lavitsan nenälle, joka oli pöydän asemesta. Pöytä oli liian korkea, ettei siihen kortti oikein lyödessä läjähtänyt ... ja jos ei olisi ollut korkeakaan, niin talon pöydälle annettiin toki se kunnia, ettei korttia siihen viety. Joutilaat istuivat hyvin lähelle antamaan neuvoja toisille. – Kuka tekee työn? – Eerikka tehköön. Ja Eerikka teki, jakoi kortit, itsekullekin viisi. Jokainen piti tarkan huolen, ettei jakaja saa itselleen valita ässiä ja kymppejä, he kun ovat kontrassa arvokkaimmat. – Elä loni, muistuttivat toiset. – Ei lonaa, ei lipsua ... pata on valtti, sanoi Eerikka ja löi korttipakan lautaan. – Kenen aju? – Minun työ ja minun aju. – Onko sulla hyvät ajulehdet? kysyi Eerikka toveriltaan. – Ei kovin kehuttavat. – No ei saa puhua, sanoi toinen pari. – Ei se näin alussa haittaa. – Ei milloinkaan saa... – No kun ei, niin minä ajan ... ja puureellä renki ajaakin. – Saatko kiinni? kysyi Matti toveriltaan. – Enpä saa. – Pane sitten huonoa. – Pankaapa huonoa tai mitä hyvänsä ... vielä puureellä! – Onpa sulla kuutosia; vaan ne on sitä romutavarata, vähän niillä hyödyt. – Jahvi, lyö sinä ässiä, että paukkaa, komensi Eerikka. – Ei ole ässiä, vaan kuninkaita. – Iske sitten niitä, anna läikää. Vinkuen putoili kortit, ja useimpia mainittiin lyödessä korkonimellä: kirvesukko, rouvaryökki, pottukuopan rosvo, ja niin aina. Tätä tekoa jatkettiin. Voitto oli milloin milläkin puolen. Tyttäret laulelivat keskenänsä, ja välissä lauloi heille Pekka, vaikka ei tytöt olisi sitä sallineetkaan, Pekan laulut kun olivat enimmäkseen ivallisia. Tytöillä oli tätä nykyä mielilauluna tämä: : ”Ei saa narrata köyhän lasta, : sen on mieli paha. : Parempi on köyhän kunnia : kuin rikkaan miehen raha. : Katsopa kultani taivahalle, : kun taivas on monenlainen. : Eroitetun kullan sydän : se ompi samanlainen. : Katsopa kultani taivahalle, : kuin taivas on pilkoitettu. : Siellä me saamme yhdessä olla, : jos täällä on eroitettu.” Tyttärien laulun lomassa Pekka alkoi laulaa luikutella valssin tapaista juomalaulua, jossa jokaisen värsyn lopussa kerrataan: : Juo ja laula : ja juo ja laula : ja juo. Laulu kuului näin: : Jos tahdot iloa nautita niin juo. : Jos tahdot välttää tautia, niin juo. : Sillä viina se saattaapi iloiseks’ sun mieles’ : niin kauan kun suussasi liikkuupi kieles j.n.e. : Jos olet nuori ja naimaton, niin juo. : Jos olet vanha ja voimaton, niin juo. : Sillä viina se vanhalle voimia lisää, : ja poikaa ei tarvitse neuvoa isän j.n.e. : Jos olet isältäs talon saanut, niin juo. : Jos naapurit on sen sull’ velaksi taannut, niin juo. : Sillä viinan vilja kun pellosta kasvaa, : niin viinast’ ei tarvitse rahoja maksaa j.n.e. – No johan sinä Pekka horiset, kun tytöille laulat juomalaulua, sanoi Matti pelinsä lomalla. – Niin, minä rupesin näille maallista melkutusta laulamaan, kun nämä lauloivat taivaallista pilkoitusta, sanoi Pekka. – Mutta elä nyt enää laula, ennenkuin tämä peli loppuu; tyttöjä ilmankin harmittaa poikien juonti. – Eläs enää sano; harmittaahan se minuakin ja enimmästi tyttärien juonti. – Milloinka sinä ole nähnyt tyttärien viinapuotiin menevän, sanoivat tytöt. – En toki milloinkaan. Eihän tytöt juo kuin viiniä ja punssia, sanoi Pekka. – Ei mitään tytöt juo. – Eipä vainenkaan, enkö minä ole nähnyt miten tytöt markkinoilla pojilta juovat ja enimmästi rikasten talojen tytöt, joilla on monta antajata. – Niin no, jospa ne nyt vähän maistavatkin, niin se ei ole kuin viiniä, joka ei tee mitään. – Vaan sallikaapas, sanoi Pekka, kun minä laulan hyvin vähän. – Mitähän tuo on, jota niin vähän on. – Ei se ole paljon mitään, onpahan vain näin: : Ette te tytöt tiedä vielä : miten käypi markkinatiellä, : pojat kun juottaa viiniä, : puoleksi onkin rommia. – Mekö ei tunnettaisi rommia viinistä eroittaa? – Mitä vielä, ennenkuin tekee iloiseksi. Olisi siinä kauankin kestänyt kiistaa, mutta kontramiesten peli loppui ja Eerikka huudahti: – Voitto on meidän! – Vähäinen voitto, sanoi Matti, joka oli tappiolle jääneiden puolella. – Voitto kuitenkin, vaikka sinä niillä kymmenisilläsi jo pohvastelit. – Mies on niin tapannut kuin voittanutkin, sanoi Matti herettyään ja meni katselemaan karsinan puolelle istuintaan. – Kuule Matti, eikö pistetä vielä myllyä, ehdotteli Eerikka. – En välitä koko myllystä, kunhan tänne sijani löytäisin. – Elä tule niin kovin lähelle, mene kortille, sanoi hänelle Hintti. – Kas niin, tuon siitä saa; kortin lyönnillä pistettiin, vaan eipä tuo koskenut kipeästi. Saanenhan siltä pahalta tässä siivosti istua. – Elä sinä pieniä pistoja ole kuulevanasikaan, neuvoi Pekka. Istu vaan kylän luvalla, silloin kun ei talosta ole lupaa. – Laula nyt Pekka, kiirehti toiset. – Malttakaahan, kun kanttori kääntää numerotaulunsa, tuumaili Pekka ja kaiveli piipun pohjaa kämmenelleen, jonka jälkeen pää keikahti. – Mitä sinä panit suuhusi? kysyivät tytöt kummeksien. – Ettekö sitä tiedä, että munaahan lukkari laulamaan lähtiessään syöpi, selitti hän, mutta minä en kuin pidän suussani; täytyy olla säästäväinen, kun ei kappoja makseta... Ja yhtä hyvä se on näinkin ... kuulkaahan, eikö soinnu nyt somemmin: : Lukkari se häissä laulelee ja juo. : Hän suonta iskee, laulelee ja juo. : Hän viinalla kurkkunsa karkaisee : ja pyhänä kirkossa parkaisee j.n.e. : Pappi se saarnaa uskosta ja juo. : Juomasta myöskin varoittaa ja juo. : Hän juustot ja pellavat rouvalleen kantaa, : ja sielujen autuuden sairaille antaa... – No nyt se kävi laatuun! virkkoi hän keskeyttäen laulunsa. Huomasivatpa toisetkin, että hyvästi kävi, sillä Hemmo pistäytyi tupaan paksu keppi kädessä. – Mitä elämätä tämä on! kiljaisi hän ensimmäiseksi. Samassa löivät tuvassa olijat valkean sammuksiin, ja pimeässä koetteli kukin päästä, mihin kerkesi. – Valkea tupaan! komensi Hemmo... Kuka siitä jo pääsi ulos; ei yksikään saa mennä tai minä annan kepillä päähän... Minä tuota tahdon nähdä tarkemmin, ketä täällä oli? Ei yksikään ollut kiireinen valkean ottamiseen. – Eikö pojat usko oikeata, että valkea tupaan ja heti! toisti Hemmo. Nyt totteli Jahvi ja teki lamppuun valkean, jonka valossa kaikki istuivat kuin tuomiota odottamaan. Eerikkaa ei kuitenkaan enää ollut, hän oli pimeässä nakannut kortit lavitsalle ja puikaissut ulos. – Kenen luvalla te olette tänne tulleet? kysyi Hemmo kiivaasti, lyöden keppiä lattiaan. Muut eivät uskaltaneet virkkaa mitään, mutta Pekka sanoi: – Eipä tässä ole keltään lupaa, eikä ole osattu pyytääkään, kun oli aikomus kohta lähteä pois. – Minun tupaani teidän ei tarvitse ei jalkaa astua; sen tiedätte vanhastaan. Minun tupani ei ole helvetin lasten tanssi- ja laulusali ... ja kenen ne kortit olivat? – Ne olemattomat kortit, sanoi Pekka rauhallisena. – Sinä elä viisastele! kiljaisi hän Pekalle. Minä näin, että ne olivat; ja ne ei ole kenenkään muiden kuin sinun. Sinä nälinkuoliaana kutjaset talosta taloon ja opetat nuoria kortin lyöntiin. Nytpä ei Pekka enää malttanut olla rauhallisena. – Sano sinä yksikään kerta, virkkoi hän, jolloin minä olen sinulta kerjäämällä palaista pyytänyt, ja puhu sitten! Minä tiedän, että omistani olen elänyt. – Vaikka omistasikin, niin mitä sinä kutjotat kulkea talvikaudet opettamassa kenenkään lapsia kortin lyöntiin ja muuhun pahuuteen. – Minä kuljen, kun varat kannattaa, enkä kysy keltään lupaa, sanoi Pekka. Tehkööt ne työtä talvella, joilla on akat ja lapset elätettävänä, mutta minä en tee, enkä pahenna sun poikiasi; saat hyvä mies tehdä pojistasi vaikka kuinka heränneitä. – Kyllä sulla suuta on muuta räkyttää, vaan sanopas, kenen ne kortit on? – Ne on minun, jos tietää tahdot, vaan minä en ole niitä kellekään tarjotellut. Savitien renki Eerikka otti muutaman pelin pelatakseen, ja sille annoin ja mikä sitten. – Niin kai se oli oli, miten Pekka sanoo, puolusti Matti. – Sinä samanlainen lurjus, kiivastui Hemmo Matille sanomaan. Sinä saat kanss’ tietää, että meillä ei sinulla ole asiata, eikä isäsikään luona ole sulla asuntoa ... ja sinä, Hintti, jatkoi hän malttavammin, muista se, että tuon hylyn rinnalla ei sun tarvitse istua, niinkuin äsken näin. Pekalta paloi viimeinenkin kunnian tunto isäntäänsä kohtaan. Hän siirtyi oven puolelle ja sanoi: – Eikö isäntä malttaisi seisauttaa toimitustansa, pitäisi tässä puhua ristiäis-rahan maksusta, sillä minä sain nimen: nälkäinen, ja Matti sai kaksikin. – Pois koirat minun huoneestani! kiljaisi Hemmo vastaukseksi. – Kiitoksia, sanoi Pekka. Nyt on kaksi nimeä niinkuin herroillakin, vaikka vähän huonompia. Vaan sen minä sanon vielä, etten minä köyhyyden tähden köykyssä kävele, vaan vilun ja nälän. – Pääsetkö ulos siitä rotikoittelemasta suutasi, ja muut samoin! – Kyllä, kyllä, sanoi Pekka alamaisella äänellä. Vaan jos isäntä antaisi yötä maata tuossa penkillä; ei minulla nyt ole nälkä, piipun perä on suussani... Eikös kirjassakin sanota, että ota raadolliset kulkijat huoneeseesi. – Niistä kortistasi sinä tiedät, et kirjasta ... ulos heti! – Antakaahan sentään lähteä perältä huonetta, että kaikki syntini lähtisi matkaani, ettei ne taloon jäisi. Ei Pekka ennättänyt pyyntöänsäkään oikein lausua, kun tuli lähteä; niin jo Hemmo häneen kyllästyi. Samassa lähti tytöt, peloissaan kuin jänikset, ja pojat perästä. Matti oli sillä tuulella, ettei pitänyt kiirettä, vaan jäi vähän jälemmäksi toisista. – Ala mennä sinäkin, kiirehti Hemmo. Ja mitä sinä olet tänne tullutkaan palveluspaikastasi. Täällä sinun väijymisesi ei edistä mitään, sillä niin kauan kun Hintti on meillä, et saa jalkaa tänne astua. – Lieneehän tuota vielä maata muuallakin ... hyvästi! sanoi Matti ja meni. – Menepä hyvästi eli pahasti, sanoi Hemmo ja nyhtäisi tuvan ovea lujempaan kiinni. Nyt joutui omien poikien vuoro. Eivät pojat vastanneet mitään, vaikka isänsä heille pauhasi alusta loppuun jumaluusopin taitonsa; kuuntelivat vain äänettöminä. Pojat olivat tätä samaa oppia kuulleet joka aika niin kyllästyttävän paljon, että vaikka se enimmältä osalta oli ”Huutavan Äänestä”, tuntui se kuitenkin mauttomalta ja tehottomalta. Tämä kun ei näyttänyt pystyvän, otti hän toisen aineen. – Minä ajan teidät jokaisen maailmaan! tenäsi hän. Sitten saatte tuntea, mitä on tottelemattomuus vanhempia kohtaan. Ilman pennittä saatte mennä, kyllä minä saan renkejä, ja tuota, taloni annan viimein kelle hyvänsä, joka on minulle kuuliainen. – Ei siitä tänä iltana kuitenkaan tule mitään, arveli Jahvi; menkäähän nukkumaan. – Vaikka milloin siitä tulee, kun minä vain tahdon. – No heitetään hänet kuitenkin päivään, sanoi Jahvi ja meni vuoteelleen. Uudestaan meni Hemmo kamariinsa ja oli vihoissaan. Sänkyyn ruvettuaan hän ajatteli, miten kovia sanoja oli sanonut omille pojillensa ja kyläläisille, ja ajatteli, että olikohan ne liian kovia. Toisekseen hän lohdutti itseään sillä, että kyllä ne sen ansaitsivatkin ja olihan ”Huutavan Äänessä” vieläkin kovempia, jonka jälkeen hän nukkui rauhallisesti. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3309 5575 2006-09-08T19:41:39Z Nysalor 5 III. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: II. luku|II. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: IV. luku|IV. luku]] |otsikko=III. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Kahdesta talosta, yhtenä iltana, ajettiin nuori väki pois. Nyt eivät he enää ajatelleetkaan mihinkään kokoontumista, vaan päättivät mennä itse kukin mökilleen. Erotessaan Matti päivitteli sitä, kun Eerikka jätti hänet yksin menemään. Yhtäkkiä huomasi joku tytöistä kuulleensa jotain surkeata ääntä järveltä päin, josta he alkoivat hätäillä, että ”voi, voi, mistä se kuuluu”, ja kokoontuivat poikien luokse. Pojatkin tarkastivat ja kuulivat todellakin surkean äänen. – Kyllä se on hätähuuto, päättivät muutamat. Ja on se jo huutanut hyvän aikaa; kovin panee uupuneen äänellä. – Arvelemattahan tuo on hätähuuto, sanoi Matti. Ja eiköhän liene Eerikka pudonnut jäähän. Auttamaan pitää joutua. – Olipa vaikka ukko mustilainen, sanoi Pekka, niin autettava se on. Vaan ei sinne tyhjin käsin ole menemistäkään, jos mieli välttää, ettei kaikki mennä ahvenien valtakuntaan. Nuottasalkoja ja seipäitä käsissä pojat riensivät ääntä kohti ja tytöt jäivät peloissaan kuuntelemaan. Eipähän luulo pettänyt; Eerikka ryllötti järvessä ja piteli veitsellään jään reunasta kiinni. – Voi miesparka, kun et arvannut kiertää huonoa paikkaa, sanoi Pekka ojentaessaan salkoa. Tartu nyt tuohon! – Minä painun, jo painun, ruikutti hukkuva, voimatta tarttua mihinkään. – Ei sitä sillä lailla saada ylös, sanoi Matti. Jos se kätensä irtauttaa tuosta jään laidasta, niin sai sanoa: silloin se meni. – No autettava kai se on, vaikka mikä olkoon, touhusi Pekka ja aikoi mennä salon varassa. – Elä mene sillä lailla, kielsi Matti. Anna toinen pää tänne ja mene sitten, kun me työnnetään, ja kun pääset hyvästi kiinni, niin ärjäise, kyllä me vedämme takaisin. Pekka totteli ja rupesi salon päälle pitkälleen, eikä siihen kauan ollut kun hän pääsi Eerikan takin kaulukseen kiinni, mutta samassa alkoi jääkin painua. – Nyt vetäkää tulisesti; painuu peeveli! komensi hän. Tulisesti toisetkin tottelivat ja vetivät juoksujalassa ilman seisahtumatta rantaan. Suoraa päätä Eerikka oli lähtenyt Hemmolasta kotiinsa, eikä muistanut tällä kohdalla järveä olevan jään huonompaa; juoksi vain ja luuli kestävän, siksi kunnes lysähti. Monesti hän oli rynnännyt ylös, mutta silloin jää painui ja käytti umpisukkelossa; viimein täytyi asettua jään reunalle huutamaan apua. Siinä hän kylmässä vedessä oli niin köntistynyt, ettei itse jaksanut kävellä, vaan toiset hoitivat ja veivät Lassilaan. Emäntä ei tällä kertaa ollut leikissään, ei sanonut, katso noita ruojia, vaan sanoi: – No kaiken näköistä, kuin menepäs järveen. Mutta mitähän olisi ollut sanomista, jos järven pohjassa olisit saanut kontsottaa. – Vähät sanomiset kai siellä on, joutuipa sinne kuka hyvänsä, sanoi Eerikan puolesta Pekka. – Hyvin vähät, hyvin vähät, toisteli Lassilan isäntä. Mutta tuota, lisäsi hän, eiköhän tuon suuhun olisi kahvi hyvää. – Jos vaan talosta saataneen, sanoivat pojat. – Saattaahan tuota kiehauttaa, arveli emäntä. Vaan en minä tässä syksyllä, kun sonninpura oli puolen päivää suohaudassa, muuta kuin tervansekaista kuumaa vettä kaasin sen kitaan; sillä tuo parani! – Niin, vaan tämäpä ei ole sonnin kita, joka olisi tervattava, sanoi Pekka. – Yhtä hyvä kai se olisi tuollekin, vaan saattaahan sitä kiehauttaa, sanoi emäntä ja sitten hän meni kiehauttamaan. Pekka jäi Eerikkaa hoitelemaan, muut menivät kotiinsa ja olivat siinä toivossa, että aamuun mennessä se Eerikkakin paranee ja pääsee taas yhteen matkaan; mutta eipä niin käynytkään. Aamuun mennessä hän tuli yhä vaan kipeämmäksi, vaikkapa kyllä Pekka koetteli hoitaa, miten osasi. Sääli oli Pekasta heittää sairastaan muiden hoidettavaksi, mutta asiat niin vaativat, sillä hän oli lupautunut huomenlahjan kuuluttajaksi muutaman rengin ja piian häihin, jotka olivat toisen kylän päässä, tähän toimeen kun ei kykene aivan joka mies. Lähtiessään hän piti huolta Eerikan kohtalosta. – Rupeaako emäntä hoitamaan muutaman päivän ajan? kysyi hän emännältä. – Hoidetaan vaan, sanoi emäntä, ja mitäpä tuo isoja hoitoja tarvinneekaan. – Aina se vähän tarvitsee, jos ei heti parane ja kyllä minä tulen jo huomeniltana. – Silläkään poloisella ei ole sukulaisia, joita kutsuisi, säälitteli Pekka. – Juokse vain, tottapa häntä siksi hoidetaan, sanoi emäntä, ja se oli sillä sovittuna. Eerikan jäähän putoaminen tuli seuraavana päivänä tiedoksi koko kylälle. Toverit kävivät katsomassa ja surkuttelemassa hänen kohtaloansa, ja ikävää se heistä olikin, sillä Eerikka oli hupainen toveri, ja siltä meni hauska vapaaviikon aika hukkaan, kovin hän oli kipeä. Hemmo kun sai tietää, missä tilassa Eerikka oli, lähti hänen luonansa käymään ja otti varalta ”Huutavan Äänen” matkaansa, jonka mukaan aikoi puhutella. Yksinänsä hän sai puhella, sillä ei Eerikka jaksanut, eikä olisi taitanut osatakaan, kun ei ollut vanhastaan osava kirjamies. Kuitenkin hän kuuli peloittavia sanoja, jotka olivat yhteydessä tuon tapauksen kanssa, joka hänelle oli kyllä tuttua. – Etkö nyt käsitä armon ajan kalleutta, selitti Hemmo. Sinulle näytettiin, miten voisi käydä. Ajatteles nyt jos olisit hukkunut niin suruttomassa tilassa kuin olit – kortilta juuri läksit – niin se on varma, että tuota, ennenkuin pohjaankaan olisit kerinnyt, olisi piru avosylin ollut ottamassa vastaan ja paiskannut nurin niskoin helvettiin. – Tämä on totta, eikä minun puhettani. Kuunteleppas miten tässäkin ”Huutavan Äänessä” sanoo: ”Huomaitse ja ymmärrä” kuuntele sinä; näin sanoo: ”Huomaitse ja ymmärrä, missä hirmuisessa vaarassa sinä olet. Sinä riennät tänä päivänä likemmäksi ja likemmäksi kadotusta. Muista se, että synnissä surutoinna eläessäsi juokset sinä joka hetki ja silmänräpäys siihen tuliseen järveen, joka kuohuu tulesta ja tulikivestä, jossa sinä ijankaikkisesti saat kiroilla.” Aina vähän päästä hän kävi näitä samoja tekstin sanoja saarnaamassa, eikä huolinut vaivojaan, sillä hän näki Eerikan surkastuneista kasvoista, että jotakin ne vaikuttivat. Hyvää se vaikuttikin. Jo ensi iltana hän alkoi pyytää, ettei heitettäisi yksinään, ja yöllä, kun sattui menemään unenhorroksiin, hän vavahti ja alkoi hourailla, että ”elkää heittäkö minua nurin niskoin järveen... Pekka, Pekka, joudu auttamaan; musta piru on pohjassa, joka ottaa kiinni.” Yksinänsä hän sai vain olla enimmäkseen yön, kukapa olisikaan niin paljoa ymmärtänyt huolta pitää, että olisi toveriksi ruvennut. Päivän tultua hän vähän rauhoittui, mutta silloin tuli taas Hemmo antamaan lisää ”Huutavan Äänestä”. Iltapuolella päivää Hemmo arveli jo sopivan kääntää kirjastaan loppupuolen esille ja lievennykseksi lukea siitä evankeliumin suloisuudesta, joka on syntisille tarjona, jos he katuvat entisiä tekojaan. Mutta ei yhtään sirpaletta tästä armosta takertunut Eerikan hourailevaan päähän. Olisi ollut jo aivan sama, olipa se mitä hyvänsä, sillä ei hänen sairastuessaan heikontunut järkensä osannut tehdä eroitusta sanojen merkityksellä, hän luuli vain, että se on sitä samaa kauheata, jota alkupuolikin. Vasta kahden päivän kuluttua joutui Pekka takaisin häämatkaltaan. – Etpähän sieltä päivässä joutunutkaan, sanoi hänelle emäntä. – Eihän tuolta päässyt, vastasi Pekka. No mitenkäs täällä on Eerikka voinut? – Kipeä kai se lienee; ei tuo ole Jumalan jyvää maistanut koko sun poissaoloaikanasi. – No mutta, sanoi Pekka kummeksien kuunneltuaan vähän aikaa. Johan se houraa tuulta, taivasta; ja siinähän on sanoja jos minkälaisia... Onko sille kukaan mitään puhunut? – En kai minä ole hänen kanssaan monta sanaa vaihettanut, sanoi emäntä. Mitä lie tuo Hemmo puhunut, on se siinä sen vuoteen vieressä näkynyt välistä kököttävän. – Vai on se Hemmo käynyt. Vaan ettekö ole kuulleet, mitä se on sille puhunut? uteli Pekka vieläkin. – En minä ole siinä joutanut lokottamaan, mutta luulen, niin minä kerran sivu mennessäni kuulostin, että eikö se liene sille helvetistä puhunut, ja taisi siinä olla muutakin, selitti emäntä. – Sitäpä minä jo ajattelin, että se se on käynyt peloittelemassa. Ja miksi ette sitä kieltäneet? – Mitä minä siitä ... eihän tuo haittaa, arveli emäntä. – Eikö haittaa, sanoi Pekka. Miksikä se ei haittaa. Hyvilleen otaksen, niin saapi heikolta sairaalta pään pilalle, jos ei jo liene saanut. Mitä hänen tarvitsee tulla helvettiään muille lointelemaan, pitäköön omina tarpeinaan. Ja kyllähän jos minä olin täällä, niin ei häntä olisi tarvittu, vaan sen viinan peevelin tautta viivyin vielä niin kovin kauan. Emäntä tuli Pekan puheesta vähän leikilliseksi ja sanoi: – Kyllä sinä olet koko ruoja. – Ja kotiinsa minä olisin sen vienytkin, lisäsi Pekka, jos olisi päässyt jäätä hevosella ajamaan, vaan ei tuo ole hennonut vieläkään vahvoja, että sitä pääsisi. Vaan vien minä hänet perässäni vetämälläkin; sinne ei ole Hemmon hyvä tulla. – Könötä vaan vetää; joutanetpahan töiltäsi vetelemään, sanoi emäntä ja meni asioilleen. Pekka alkoi todellakin puuhata Eerikan vientiä toiselle puolen järveä. Nouti portaiden eteen reen, johon heinistä laittoi hyvän vuoteen. – Eiköhän mennä kotiin, toiselle puolen, selitti hän Eerikalle. Nyt tämä vasta huomasi Pekan ja alkoi vaikeroida. – Sinäkö siinä olet ... voi, elä heitä minua yksinäni ... pitele kiinni ... ethän heitä... – Enkä heitä, vakuutti Pekka, eikä tässä ole mitään hätää, aivan ollaan maa-jalassa. Yhä hän vielä vain rukoili, ettei häntä heitettäisi järveen, eikä yksinään. – Ei järveen, se on jo jäässä, vakuutti Pekka. Kääritäänhän vaatteita ympärillesi, ettei tule vilu, ja sitten näytetään, mikä on kyyti kylän välillä. Kun Pekka oli lähtöä puuhaamassa, tuli Hemmo ”Huutavan Ääni” nytkin kainalossa. Tämä arvasi Pekan puuhan ja sen tähden jurosti kysyi: – Tuota, mitä sinä sen sairaan kanssa meinaat? – Vien kotiinsa, vastasi Pekka ynseästi. – Mitäs sinä siitä kuljetat, anna olla siinä. – Enkä anna olla. – Vaan sen pitää antaa olla, tenäsi Hemmo. Minä käytän täällä pappiakin, vaan en ole vielä ennättänyt. – Vai et ole ennättänyt; vaan oletpahan ennättänyt käydä heikolle sairaalle saarnaamassa, niin että mitähän olisikaan sanomista, jos pää olisi mennyt pilalle. – Minäkö hänen päänsä pilannut ... minä olen vain lukenut ja auttanut hänen syntinsä tuntoon tulemista. – Niinpä niin; lukenut sinä olet, mutta mitä sinä olet lukenut? Et muuta kuin paasannut helvetistä. Ja näet sen nyt itsekin, mikä hyöty siitä on ollut sairaalle: pelkää ja höpisee kuin mieletön ainakin. – Sinä et ymmärrä mitään, kiivasteli Hemmo. Sinä et tiedä, minkälainen hätä ihmiselle tulee syntinsä ylitse jota sinä luulet pään pilautumiseksi. – Minä ymmärrän, intti Pekka, että järkevä suruton on parempi, kuin hupsu jumalinen. – Sinä elä pölliköi tuolla lailla! kiivastui yhä enemmän Hemmo. Se voipi sattua niinkin, että sinunkin eteesi levitetään kaikki nuo pölliköimisesi, ja silloin on leikki kaukana. Sitä et tiedä, milloin se tapahtuu; hänen työnsä ovat käsittämättömät. – Niin, mutta tämän asian käsittää jokainen, että parempata hoitoa sairas tarvitsee. – Luuletko sinä hoitavasi paremmin. Usko hyvällä ja anna olla sen sairaan, minä lähden huomenna sille pappia hakemaan. – No etkö luule riittävän sen, kun sinä olet saarnannut, ja jos et luule houraavan sairaan tulevan ilman sitä toimeen, niin taluta pappi sinne, vaan en minä tänne sairasta heitä. Emäntä sattui tulemaan parhaiksi tupaan ja sanoi: – Anna tuon tuossa kotjottaa. – Eihän se tuo heittiö tottele, kun minä noutaisin papinkin, selitti Hemmo emännälle. – Anna, Pekka, sen siinä olla, puolusti emäntä. Hakee papin, että mitä tuo tuolle osaisi. – Sen saatte uskoa, että minä vien sen kotiinsa, sanoi Pekka päättävästi. Saatte mennä, isäntä, kirjoinenne kotiinne. – Tuota, annetaanko sille tuolle riivatulle valtaa? kysyi Hemmo emännältä. – Minä en teiltä siihen kysykään lupaa, sanoi Pekka. Ja jos tulette estämään, niin saatte tuliset lähtimet. – Kaiken näköisiä hulluja niitä on maailmassa, jupisi Hemmo, kun näki ettei mikään auttanut. – Onhan niitä hulluja yhdeksänlaisia ja Kolla-Anni kymmenes, lisäsi Pekka ja otti sairaansa ja hoiti rekeen. – Etkö liene luvatta ottanut talon reen, sanoi Hemmo, kun ei muuta enää osannut. – Ja se ei kuulu syrjäläisiin. Ja ei muuta kuin hyvästi, emäntä; vaivoistanne vasta puhutaan. Silloin Pekka alkoi lykätä rekeä jäälle ja Hemmo lähti pahoilla mielin kotiinsa kainalossa ”Huutavan Ääni”, jota hän tällä kertaa sai aivan turhan tautta kanneksia. Mennessään hän katsoi jäälle, jossa Pekka vihkaisi mennä toiselle puolen. ---- Hitaasti parani Eerikka, vaikka täällä häntä kyllä hoidettiin hyvästi. Pekkakin oli usein hänen luonaan, vuoleksi työkseen piippuja ja lusikoita ja vakuutteli Eerikkata, jos se joskus vielä yritteli hourailemaan, ja jutteli maailman tarinoita, saadakseen siten tuon Hemmon tyrkyttämän pelon haihtumaan. Välistä pisti pienen lystin laulunkin niinkuin esimerkiksi kupparista: : Kuppari kun tämän kuulla sai, : että sika häneltä sarvet söi, : kuppi-kirveensä kiveen hakkas, : viimeiset sarvensa uuniin nakkas: : Koira tuota virkaa pitäköön, : että kenenkään verta imeköön! Tämänlaiset olivat Pekan parantamiskeinot. Ei hän liioin nuhdellut tarpeettomasta pelkäämisestä, eikä taas liian usein toivonut entiselleen tulemista, mutta sitä hän kuitenkin puuhasi. Palkollisten vapaaviikko oli loppunut. – Miten tässä käynee, tuumaili Savitien ukki. Olisi jo renki tarpeen, vaan toisessa kohti se Eerikan kohdalta taitaa nykyensä olla. – Ehkäpä se Matti rupeaa, neuvoi Pekka. Ei kuulu Hemmo antavan olla isänsä mökillä. – Saisi tuolle suhahtaa, mitä tuo sanoisi, myönsi ukki. Ja jospa se siitä paranee Eerikkakin, vaan onhan tässä työtä sillekin, kun mitäpä minusta enää lieneekään. Mattia rengiksi saamaan lähti ukki, mutta monesti hän virkkoi, että sanon vieläkin, kun Matti vaati toista sataa palkkaa vuodelta ja talon vaatteen. – No jospa minä sen sulle annan, sanoi viimein ukki. Ja jos sinä mies lienet, niin et moiti isäntääsi; sanon kun sanonkin sen sulle. Näin oli ukin päätös, ja aina hän siinä pysyikin, kun Matti osasi olla hänen mielikseen ja lähti aina aamuisillakin käskemättä työhön, eikä torkkunut, josta ukki oli vihainen. Vähitellen Eerikkakin parani ruumiinsa puolesta, mutta ymmärrykseltään ei hänestä tullutkaan entisen laista; näytti vähän töllerömäiseltä. Virkistyi hän kuitenkin vähitellen, kun Matti neuvoi käymään tohtorissa ja muutenkin hoitamaan. Ukki ei niin paljon huolehtinut, tuumailla jorisi vain: – Sen minä sanon: ne on niitä päitään, jotka joutavasta pehmiävät. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3310 5576 2006-09-08T19:41:43Z Nysalor 5 IV. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: III. luku|III. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: V. luku|V. luku]] |otsikko=IV. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Mahtava talvi alkoi näyttää lannistuneemmalta. Muutamina kevät-aamuina se vielä kouristeli ulkona kuljeksivien poskipäitä ja nenää, mutta viimein leppyi kokonaan. Kylmän talven sivu oli mennä nutuutettu toivomalla suloista kesää ja kuvittelemalla mielessään lämpimämpiä päiviä. Ainoa turva on ihmisillä toivominen. Sitä kun vain riittää, niin voi aivan huolettomasti ja laiskana kärsiä kaikkea kurjuutta, jopa antaa vaikka jalkansakin paleltua, kunhan vaan jaksaa toivoa, että pehmeä tästä perästä seuraa. Äkäiset siihen kyllästyvät niinkuin Vallaton Pekkakin, joka omalla tavallaan vietti mukavia päiviä, makailemalla talvet ja nikartelemalla piippuja ja lusikoita. Jo hän teki kevätpuoleen viitakevarren, jota tekemään ruvetessaan tuumaili: – Kyllä nyt pitää heittää tämä lusikkain teko, ne on niitä vihoviimeisiä maailman tavaran kyytimiehiä, ja tehdä nyt, jolla tavarata kokoon päin repäillään; muuten mahtaa olematon joukko ruveta nupisemaan. Nämä oli Pekan valmistuksia kesää varten, ja samoin valmisteli muutkin asioitaan, että niistä sitten parhaana työaikana oli huoletta. Rantakortteikosta verkkoon ajaa pölyytettiin monta hauen soikaletta, joista sitten eukot valmistivat haukikukkoja kirkkoevääksi. Kirkossa oli myös käytävä heinäajan edellä, että sekin velvollisuus tuli täytetyksi. Jo varhain lauantaiaamuna piti jalkamiesten lähteä kirkkoon, jos mieli joutua oikealla aikaa. Jalkaisin kulkivat hevosettomat, sekä vanhat että nuoret. Meni jalkaisin taloisiakin, tyttöjä ja poikia, kun oli niin hauskaa kävellä kirkkokengät käsivarrella ja puhella hauskoja asioita, kunhan vain muisti olla vakavana pappilan sivu mennessä. Hemmolan kartanolla oli kärryt nuorilla heinillä täytettynä ja kaurasäkki asetettuna istuimen takapuolelle. Isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkkoon. Emäntä tahtoi nyt käydä kirkkokäynnissä, vaikka kyllä he olivat käyneet pääsiäisen aikana, mutta hän oli nyt vähän kipeä ja pelkäsi kuolevansa, ja siksi hän nyt... Emännällä oli tummapohjat, lyyssirantuiset kirkkovaatteet ja isännällä sarkaiset: halko helma, pystykaulusnuttu ja peltihousut. Ima valjasti hevosen. Jahvi oli jalkaisin mennyt kirkkoon muiden muassa, mutta Hermannia ei isäntä laskenut, ja pahoillaan, kun ei päässyt, hän veisteli seipäitä tallin takana. Hevonen oli valjaissa ja aloitti mennä. – Seisotapas, eläpäs aja, vielä unehtui, sanoi emäntä, kun hevonen oli vähän matkaa mennyt. – Tuota, mitä sinä sinne itse menet, sanoi Hemmo, tuopihan se Ima, kun sille hoihkaisee. – Ei se osaa, eikä löydä. – Mikä se jäi? – Jäipähän vaan; annahan seista, kyllä minä haen. Itse emäntä mennä humpatteli ja otti ruokahuoneen hyllyltä pienestä pussista pari lyökkiä, että jos ehken sattuisi kirkossa nukuttamaan. Sitten he ajaa jytyyttivät puuvieterisillä istuimilla, jotka eivät paljoa tärisemistä vähentäneet, muuta kuin nakkasivathan hyvästi ylöspäin, kun pyörä isossa tiensyöpymässä jysähti. Tämänlaiset piti isännän mielestä olla kirkossa käynti-istuimet, jotka eivät nuojuneet heiluvain rautain päällä, mikä olisi muka ollut suruttomuutta. Pojat olisivat sepällä teettäneet paremmat, mutta Hemmo oli kovasti vastaan ja sanoi: – Kun ei niillä puisilla saattane ajaa, niin kävelkää jalan. Jalkaisin kulkevia he sivuuttivat matkalla, ja näiden kohdalla istuivat juhlallisen hiljaisina ja samoin muuallakin. Ainoastaan silloin oli vähän äänekkäämpätä kulkua, kun ruuna ei ottanut juostakseen ja Hemmo sitä pätki kylille tien vierestä katkaistulla patukalla. Nahkaista piiskaa ei hänellä koskaan ollut, sillä sekin olisi ollut suruttomuutta. Lähempänä kirkkoa asuvaiset olivat töissään, he kun ennättivät pyhänäkin. Vähän seisauttaen työtään, he katsahtivat kirkkomiehiin ja halveksimalla virkkoivat: ”Siinä perukkalaisia mennä rytistää.” Suntion talo ei ollut kaukana kirkosta, ja sinne ajoi Hemmo hevosensa. Kirkon seuduilla liikkui kansaa aika vahvasti. Heti puolen päivän jälkeen oli jo asettunut vanhoja akkoja istua lokottamaan kirkon ja etenkin sakastin portaille. Siinä he hiljaa puhelivat ja kokivat keräillä päähän juhlallisia ajatuksia. Yksi vanha eukko oli koko päivän tehnyt laupeuden työtä taluttaessaan toista vanhaa näkemätöntä eukkoa kirkolle. He olivat juuri tulleet ja söivät nyytistään sakastin seinävierellä. Heidän ympärilleen oli kokoontunut useampia toisia, jotka ihmettelivät, miten hyvästi sokea eukko osasi leikata leipää ja ottaa rasiasta voita leivälleen. – Jo se on tuo merkillistä, ihmettelivät katsojat. Panisipahan meistä kuka hyvänsä silmänsä kiinni ja koettaisi noin ottaa, niin ei tulisi mitään... Se kun Jumala ottaa näön pois, niin se sille antaa tuollaisen lahjan. Tyytyväisenä sokea eukko söi ihmettelijäin keskellä ja otti usein voita rasiastaan. Itsekin hän jo alkoi uskoa, että lahja se on, kun hän noin osaa, vaikka vanhastaan kyllä tiesi, että paljon siinä oli ollut totuttelemista. Toinen ryhmä, jossa oli vanhoja ukkoja, istui kellotapulin kupeella odottelemassa iltakirkon lähestymistä. Nuorempaa väkeä ei näkynyt, ne olivat vielä Kauppalassa, jonne oli pari virstaa. Vanha toissilmä kellonsoittaja astui siitä ohitse hakemaan kellotapulin avaimia pappilasta. Toisella kädellään kouhauttaen vanhaa huopalakkiaan hän sanoi eukoille ja miehille hyvää päivää. Kaikille oli kellonsoittaja yhtä kohtelias, paitsi poikakurikoille, jotka häntä sanoivat ”kirkon silmäksi”, ja suuttuisihan siitä jos kuka. Tuttua oli hänelle jo kellojen ääni, ja se lienee palkinnutkin tuon puutteen, että hänellä ei ollut sellaista kelloa, josta katsotaan ajan kulkua; siitä syystä hän aina sattui menemään tuntia ennen pappilaan. Oli siinä vielä toinenkin syy, kun hyväntahtoinen rovasti antoi piippuun ”vaappenia”, joita oli niin hauska vedellä, toisten hengelliseen säätyyn kuuluvain läsnä ollessa. Kello lähestyi neljää. Avaimineen tuli kellonsoittaja pappilasta ja romautti oppineella tavallaan tapulin alaoven auki ja vähän päästä yläluukutkin. Jopa nyhjähteli tapuli ja jymeästi moukui ison kellon ääni ympäri koko seudun, muistuttaen kaikille sunnuntain aattoillasta. Lopuksi hän löi vielä, maailman kolmikulmaisen säännön mukaan, kolmasti kellon laitaan, ja silloin se oli sitä myöten valmista. Suntio tuli pappilasta, jossa oli kellon soittajan tavoin käyttänyt tunnin aikaa hyväkseen, ja avasi kirkon ovet. Papit ja lukkarit astuivat vähän päästä juhlallisesti kirjat kainalossa. Raamatunselityksen jälkeen alkoi rippikirjoitus. Ulkomuistista huutaa romuutti lukkari sakastiin tulevat kyläkunnat, vaikka siinä oli Laakaata, Varpaista, Päsmäriä ja jos jotakin päsyä. Kappalainen merkitsi nimiä kuorissa. Siinä sitten ilmoitettiin Nikki Kekkoista akkoineen, Taakki Vataista vaimoineen, vielä sivussa piikaa, renkiä, ja välistä kylän lopulta joku Tiina Tossavainen, Olli Pikeläisen vaimo. – Eikös mies ole? muistutti pappi. – Eihän tuo nyt kuulunut ... ilmoitti eukko alakuloisena, juuri kuin peläten, että jos Ollista pahaa ajattelevat. Kauppalasta tuli väkeä, joidenka huuto oli jo ennättänyt mennä ohitse. – Siellä Kauppalassa virakoitte, ettekä pidä ajoissa asioistanne huolta, torui pappi, kun myöhästyneet pyysivät nimeänsä merkitsemään. Mutta ei Kauppalassa käyneiltäkään puuttunut puolustuksia. Mikä sanoi olleen lankoja värjärissä; millä liippakiven osto ja niin aina. Näistä vastuksista tuli kappalainen äreälle tuulelle, ja hän piti tarkan huolen, ketä vielä tuli ulkoa. Kaikeksi onnettomuudeksi oli Vallaton-Pekkakin myöhästynyt ja vielä sen lisäksi hienossa huipukassa, niin että jalat yrittelivät tekemään pieniä syrjäliikkeitä. Papin tarkka silmä huomasi tämän, ja hän ärjäisi: – Kuka olee tuo juopunut mies, joka tulee tänne? mene ulos! Pekka vähän peräytyi ja koetti vähän päästä uudestaan. – Jo tulee tuo sama mies, sanoi pappi, ulos heti! Semmoisia sikoja olette, että tulette pyhälle paikalle tuollaisina. Verkallensa Pekka pyrki ulos uteliaan ihmisjoukon häntä katsellessa. Kirkon porstuassa tuli häntä vastaan Lieju-Lassi, joka oli yhden kylän miehiä. – No, rippikirjoituksestako sinäkin tulet? kysyi Lassi kummastellen. – Sitä vartenhan sinne menin, vaan kuules velikulta, kun ulos ajoivat, kertoi Pekka. – Miksikä ulos? kysyi Lassi. – No kuule veikkonen, kun tuolla Kauppalassa satuin vähän ryyppäämään, niin tuntivat. – Pysy poikessa; mitä sinä sinne pyritkään, sanoi Lassi. – Arvaathan sen, että enhän minä pyrkisikään, vaan asia on siitä painosta, etten ole käynyt pariin vuoteen ja papinkirjan otto olisi tässä hetimiten. – Ei kaiketi ne täällä kirkossa anna papinkirjoja, selitti Lassi. – No etkö sinä sitä ymmärrä, että enhän minä nyt mene tahtomaankaan, vaan kun olen niin kauan ollut käymättä rippikäynnissä, niin kuka sen tietää, minkälaisen mainekirjan ne antavat, eli eivät annakaan. – Kyllä kaiketi en tiedä, sanoi Lassi. – En minäkään varmaan tiedä, mutta pahoin pelkään, ja olisin nyt käynyt. – Olisitkos huomenna selvänä? kysyi Lassi vähän epäillen. – Aivan kuin taivaan käki, vakuutti Pekka. – Saatanhan minä kirjoituttaa. – Teepä kyllä se hyvä työ, niin saat heti kohta ryypyn vaivoistasi. Pistäytyivät sitten vähän salakuhjoon oven ulkopuolelle, jossa Lassi sai palkkansa. – No ihmisiä sitä mekin ollaan, sanoi Lassi ryypättyänsä. – Niinkuin muutkin ristityt, todisti Pekka, ja menehän nyt ja toimita se asia, muistutti hän vielä ja meni sitten pois. Lassi meni ja ilmoitti että senkin nimellinen olisi merkittävä ja nöyrästi pappi sen tekikin. Iltakirkon jälkeen väki hajosi mikä mihinkin. Hemmo ajoi entiseen yöpaikkaansa, joka oli parin virstan päässä kirkosta, sillä suruttomissa paikoissa ei hän ruvennut olemaan. Emäntä oli saanut kylläksi asti täristä huonoilla istuimilla eikä lähtenyt sinne, vaan jäi suntioon yöksi. Suntiossa oli paljon muitakin emäntiä, eikä siinä usein miehenpuolia ollutkaan, ja syynä taisi olla se, että eukko oli siinä isäntänä – ja toisekseen ... rouvaksi sitä sanottiin. Suntio itse, hiljainen mies, sai katsoa nököttää valmista, kun muori järjesteli asioita. Mielensä mukaan hän järjestelikin, eikä hän missään asiassa uskonut ketään tietävämmäksi eikä viisaammaksi itseään. Oli hän vähän uskonnollinenkin, mutta siinäkin oli niin yksipuolinen, ettei hänen uskossaan ollut muita kuin hän itse ja eräs vanha piika. ---- Valkeni sunnuntai-aamu. Juhlallisena seisoi kirkko aamu-auringon valossa korkeine huippuineen ja maalattuine seinineen. Ihmiset nousivat verkallensa asennoissaan ja siristelivät unisia silmiään, joihin auringon kimellys oli vähän vastaista. Kirkkoväki heräsi yöpaikoissaan ja alkoivat nousta kahvia keittelemään lauantaina ostetuista nassakoistaan. Suntiossa oli paljon emäntiä yötä, ainoastaan kolme miehen puolta. Kahvia siinä vuoroin keitettiin ja toisilleen juotettiin ja siposteltiin. – Ottakaapas emäntä kahvia, vaadittiin toisia. – Mitä sitä nyt kaikille juottelemaan, esteltiin samassa. – Ei se silti kaikkia ole, ottakaa vain pois, kehoitettiin uudestaan. – Ei sitä nyt olisi tarvinnut, puhui ottaja niin kauan, kunnes kahvin ryyppiminen esti puheen. Uunin pankolle joutivat pannut, kun tuo hyvän tuulen velli lakkasi niiden torvista tippumasta. Silmiään tiristellen luki muuan emäntä virsikirjasta sunnuntain rukousta ja näyttääkseen hartaammalta nyökytteli vähän itseänsä. Alkoivat siinä joutessaan jotkut pureksia aamiaista nyytistään. Muutamat söivät hyvin vähän, toiset eivät kuvalle maistaneetkaan. – Kovinpa vähän te söitte, muistuttivat syöläimmät. – Me ollaan kirkkokäynnissä, huomauttivat toiset. Edellinen joutui vähän hämilleen, kun oli unohtanut nuo säännöt ja syönyt vatsansa täyteen, niin että oli jo lopussa viimeinen pala, jota ei enää viitsinyt tähteeksi heittää, ja eihän se pitkän yön kuluttua liiaksi ollutkaan. Ne jotka ensiksi joutuivat syömästä, veivät yksitellen eväsnyyttinsä aittaan, ja sillä tiellään pistelivät haluiseen suuhunsa sievän kämpäleen pannurieskaa tai lättyjä kesävoin kanssa. Johtui tuossa vähän mieleen nuo sanat, että ”paastota ja ruumiillisesti itsensä valmistaa...” mutta sananlasku piti puolensa: ”ei auta sielua säästäminen, kun ruumis ruokaa tarvitsee.” ---- Jo oli kellonsoittaja ja joku toinen mies noussut tapuliin ja he panivat kellot moukumaan; juhlapäivän kunniaksi. Ensin alkusoitto, sitten papille tulokellot ja viimeiseksi pienimmällä kellolla pimputettiin rippimiehille. Kirkonmenot alkoivat. Suntio avasi sakastista kirkkoon tulevat ovet ja kappalainen astui juhlallisesti alttarille pitämään rippisaarnaa. Hän oli teräväpuheinen ja kirkassilmäinen mies. Hänen kirkkaita silmiänsä ei sanankuulijat kuitenkaan oikein nähneet, sillä hänellä oli aina silmälasit. Saarnan teksti alkoi näin: – Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi tuleman; jos teidän pahat tekonne olisi ruusun punaiset, pitää niiden kuitenkin niinkuin villa tuleman. Näitä sanoja hän terävästi selitti, vähän sorahtavalla kielellään. Ja erinomattain mukavasti hyrräsi hänen kielensä, kun hän hartaudella lausui että ”teidän veriruskeat syntinne ja ruusun punaiset pahat tekonne.” Aina vähän väliä hän näitä sanoja uudisti, niin että sanankuulijat jo huomasivat näiden olevan niitä painavimpia sanoja, ja moni eukko ja joku vanha ukkokin koetteli pusertaa vettä silmästään, mutta niinpähän se sieltä lienee ollut siepattava kuin korvosta kiululla. Saipa siinä monet kerrat turhaan koettaa. Leskieukoilta lähti vähän paremmin, kun siinä sivussa ajatteli miesvainajataan. Kenen mieli ei jo tästä heltyisi. Ne, jotka edeltäpäin olivat arvanneet kovasydämisyytensä ja eivät sellaisilta tahtoneet muille näyttää, olivat varuillaan. He painoivat päänsä kumaraan, puraisivat unen estämiseksi lyökkiä, josta väkevyys kohosi silmiinkin, ja nytpä ei ollut vedestä puutetta. Sitten ei muuta kuin istui noin surullisen näköisenä ja välistä pyyhkäisi. Melkein etumaisessa penkissä istui Hemmolan Hemmo ja oli ilman syrjäkeinoitta saanut muutaman pisaran nujerretuksi, jota monikertaan sysäsi käsisyrjällä. Kappalainen huomasi sanankuulijainsa punaisista silmistä, että on hänen saarnansa saanut jo aikaan hengen liikutuksia, ja lopetti saarnan, luki synnintunnustuksen ja viimeksi synninpäästön. Keskellä kirkon käytävää kävellä rapsutteli pari koiraa muristen toisilleen. Loppupuolella rippisaarnaa ne ryntäsivät täyteen kapinaan ja janhustivat toisiansa niskasta, minkä kerkesivät. Suntio jouduttautui sakastista ja alkoi niitä potkia saappaan kärjillä, niin että koirain täytyi lopettaa taistelu ja koettaa piilottautua vaimojen hameen helmoihin. Kauneimmat tytöt, joiden sija on penkin suussa, hätistelivät niitä helmoistaan. Siinä toimessa suntio oli apuna: haki koirat käsiinsä, veti niskasta esille, potki ehtimiseen ja sai viimein ulos, vaikka kyllä ne koettivat mutkitella, ennen kuin lähtivät. Koirain jahdista palatessaan suntio avasi papille alttariportin ja sakastin oven sekä meni itse perästä. Vallaton-Pekka istui ristiyksen kohdalla penkissä. Hän ei enää mitenkään malttanut olla ajattelematta tuota hänen mielilaulunsa suntiota koskevaa värssyä: : Suntio potkii koiria ja juo, : papille availee ovia ja juo, kun näki kerrottujen asiain juuri tapahtuvan. Toisessa puolessa: : Hän ehtoollisväelle viiniä tuopi, : itse kun ensinkin hyvästi juopi – kerrotuita asioita hän ei nähnyt eikä tietänyt varmaan todeksikaan, mutta ajatteli nekin siinä yhdellä tiellään. Yhteinen kansa soitettiin kirkkoon. Pappi tuli uudestaan alttarille ja alkoi lukea pitkää yhteisen kansan synnintunnustusta. Yli koko kirkon, monesta paikasta, alkoi kuulua äänekästä sähinää. Moni koetteli sanasta sanaan ja aivan yhtä aikaa matkia papin lausumaa tunnustusta. Yhteinen kansa oli ollut ensimäisen saarnan ajan ulkona huvittelemassa itseään: toiset loikoen pitkällään kirkkomaalla, toiset tavaillen hautakirjoituksia. Nuoret kävelivät ja silmäilivät toisiaan. Hevosia seisoi aitovierillä. Muuan ori oli kiinni sakastin perässä pylväässä ja parkui toisille läsnäolijoille. Haltijansa ei sen käytöstä hyväksynyt ja sen vuoksi kävi aina vähän päästä ruoskalla selkään sujauttamassa. Kun ei hän kuritustyössä ollut, seisoi hän ulompana ja piti silmällä, miten orit siinä kuoputti ja nyöhäsi alituistaan liikkeessä. – Tämä vietti tällä lailla sabattiaan oriinsa kanssa, meni sitten kotiinsa ja sanoi kotoväelle ”terveisiä kirkosta”. Jo löi kellonsoittaja kolmasti ison kellon laitaan, ja silloin tiesivät kirkon ulkopuolella olijatkin, että toimitus on loppunut. Kirkon kolmesta ovesta alkoi purkautua joukko ulos. Kahdesta syrjäovesta tuli vanha väki; kolmannesta yhteisestä ovesta nuoret, tytöt ja pojat, jotka sitten vielä kirkon edessä vähän aikaa seisoksivat ja heittelivät erojaissilmäyksiä toisiinsa. Ja monta toivetta siinä heräsi, sillä molemmat sukupuolet olivat kauniita ja käytökseltään kuin enkelejä. Nekin, jotka kirkonajan viettivät ulkona, ilmaantuivat lopulla yhteiselle ovelle ja sitten lähtivät niinkuin muutkin kotiinsa. Laupeuden työtänsä jatkamaan lähti taas sokean eukon taluttaja, ja mennessään he puhelivat: – Kyllä puhui nytkin kirkkoherra hyvästi ihmisten synnistä ja suruttomuudesta, vaan ei tule meiltä varteen otetuksi. – Kylläpä puhui, huokasi toinen, mutta yhtähyvin on sellaisia kuin sekin lauantai-illallinen mies. – Niin, se, joka olisi tullut ripille, vaan huomasi toki kirkkoherra. – Hyvä oli, että huomasi. Ei toki Olli ole kuitenkaan sellainen... Taluttaja oli näet sen Olli Pikeläisen vaimo. Kulki siinä paljon muitakin, mutta muut paitsi vanhat eukot kulkivat näin alkumatkasta äänettöminä. Vallaton-Pekka astui muiden muassa ja sattui kuulemaan eukkojen pakinan ja ajatteli että puhukaahan pois. Hemmolankin Hemmo ajaa rytyytti emäntineen tärisevillä kärryillään kotiinsa ja samoin muut mäkijärveläiset, mistä ne taas löytää jokapäiväisistä toimistaan. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3311 5577 2006-09-08T19:41:46Z Nysalor 5 V. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: IV. luku|IV. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: VI. luku|VI. luku]] |otsikko=V. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Aivan toteen kävi Hemmolan emännän luulo, että hän pian kuolisi, sillä heti kirkossakäynnin jälkeen hän sairastui ja leikkuuajan lopulla jo kuoli. Hemmo piti isot hautajaiset, joissa yksi päivä vyöttä, soljetta miehissä veisattiin, sillä näissä oli paljon hänen seuraansa kuuluvia uskolaisia. Poikiinsakin Hemmo oli hautajaisten alkuaikoina tyytyväinen, kun toisinaan virkautuivat kirjan ääressä veisaamassa. Mutta toisen hautajaispäivän aamuna Jahvi sen tyytyväisyyden rikkoi. Muuan sattui porstuassa kuulemaan, kun hän sanoi Hintille: – Käypä viskaamassa nauriin kaalia pataan kiehumaan, ukkoin ääni alkaa jo sortua. Tämän enempää ei isäntä tarvinnut kouhottelemista, kun hän nosti myrskyn ja uhkasi ajaa poikansa maailmaan. Vieraissa oli muutamia, jotka puolustivat samaa keinoa parhaaksi, mutta toiset katsoivat mitättömäksi koko pakinat, ja mitättöminähän ne menivätkin. Pojat eivät taaskaan vastanneet mitään, ja hulluhan kauan tyynelle toruu. Syksykesällä alkoivat kyläläiset keskenään tuumailla, että kukahan nyt Hemmolan miehistä lähtee naimaan, kun ei näet talossa ole emäntää. – Eiköhän tuo liene poikain hoteella se asia, arveli muuan. – Elähän sano, et sitä vielä tiedä, virkkoi toinen; jo oli Hemmo ostanut laukkuryssältä verkaa housuikseen. Näitä jo tiesivät kyläläiset, ja mitä ne ei tietäisi; on, niinkuin sanotaankin, tarkka silmä vieraalla, joka antaa heti tiedon muillekin. Ja olikin siinä vähän totta, niin se oli sattunut. Sarkana sitä Hemmo osti ja saraksi sitä sanoi ryssäkin, Tampereen saraksi vain. Mutta mitäs siitä ryssä huoli, osasi hän siltä ottaa veran hinnan ja toisissa paikoissa muuttaa saralle oikean nimenkin. Pitäähän kauppiaan siksi osata veistää maailmassa itsekunkin mukaisesti. Ei hänen tarvinnutkaan peijata muuta kuin vakuuttaa vain, että harmaa sarka on hyvin mukavata vanhallekin miehelle. Kaksi kyynärää tätä isäntä osti ja siinä puutteessa sanoi ostavansa, kun ei ole kotona saran kutojia. Nyt kun Hemmola joutui miestaloksi, niin kävi vieraitakin aina pyhä-iltoina useammin kuin ennen, varsinkin isäntiä, sillä Hemmo rupesi tarinoimaan muistakin asioista paremmin kuin ennen, jolloin hän usein poikkeili kirjapaikkoihin ja piti muiden puheet halpana. Savitien ukin puhetta hän sanoi ”mäikytykseksi.” Muillekin, jotka sitä kuuntelivat hän sanoi: – Saitko nyt maailman ”mäikytystä” kylliksi kuulla. Talven ajalla alkoi jo moni olla sitä mieltä, että Hemmo se vielä vanhalta muistilta laittaa Hemmolaan emännän. Hän salli välistä siitä puhuttavankin. Pojat käyttivät tätä aikaa hyväksensä ja muutamana pyhä-iltana puuhasivat vanhempia miehiä puhuttelemaan isäntää kamariin, ja nuoret pitivät sillä aikaa omia leikkejänsä tuvassa. Ja hyvin vakavasti Hemmo olisi saattanut olla tietämätönnä pirttiväen elämästä, mutta Hinttiä hän usein kaipasi vieraille kahvin antiin ja neuvoakseen, milloin mitäkin asiaa. Hintin oli isäntä saanut emäntäpiiaksi ja luvannut hyvän palkan. – Ei saa olla kauan täällä käymättä, ei tiedä mitä sattuu tarvitsemaan, muistutti Hemmo. Tämä oli Hintille koko rasitus, kun ei uskaltanut olla kauan yhteen perään toisten leikissä, sillä isäntä saattoi pian tulla noutamaan, ja silloin ei hänen olisi enää käynyt oleminen tietymätönnä, vaan olisi hajoittanut koko leikit. Hemmo oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi pahaa, kun sai vihjaa, että Savitien renki Mattikin on joukossa, ja Vallaton-Pekka toverina. Syytäpä oli pelätäkin, sillä Matti oli päättänyt vihdoinkin kysyä päättävän kysymyksen Hintiltä ”asiasta” ja ottanut varalta Pekan mukaansa ulkoasioita johtamaan, että jos näet Hemmo rupeaa kovin juonikkaaksi. Jopa onnistuikin Matin saada Hintti puhutellakseen kahden kesken. – Arvaatko, millä asialla minä taas olen? kysyi Matti. – Etkö liene ajan hauskaksi kylässä, niinkuin muutkin, sanoi Hintti. – Ei minusta kylän käynti niin haluista ole, kun kylässä onkin aina, ja kun tämä talvirengin toimi loppuu, niin sitten, jos sattuu, vielä useammassakin kylässä ... vaan muuta sitä oli, etköhän arvaisi? – Mitenkäpä minä sinun arvuutoksesi... – No jos se taas niin muistamatonta lienee, niin vähätpä siitä; minä en paljon väsy enkä vanhene, jos muistavatakin muistutan. – No sano, sano sitten, kiirehti Hintti. – Elähän nyt kiirehdi, ethän sinä ennen ole sanonut kiirettä olevan, ja sitähän minä nyt läksin asiakseni tietämään, että onko se samanlaista nyt kuin ennenkin, että malttaa ja odottaa pitäisi? – Vai aikaa tiedustelemassa sinä olet. Onko sinulta aika joutunut niin jäniksen selkään, mahtaili Hintti. – En minä ajan puutteesta ole, ja jos olisinkin, niin Kermanniltahan sitä saapi. Sitä minä vain läksin tietämään, että vieläkö minun pitäisi odottaa, vaiko heretä? – En häntä tiedä. – Tiedät kai sen sanoa, että olenko minä sama Matti kuin ennen. – Mikäpäs tuota lienet. – No miksi et sitten saata sanoa suoraan, että pitääkö minun väistyä syrjään vai miten? – Mitä tuosta tietymättömyydestäkään lähtee, osaat kai sanoa, et niin lapsi ole. – Hyvinhän sinä nyt oletkin puhetuulella, sanoi Hintti. – Olenpahan niin parhaiksi. Mitä tuosta tuostakaan tulee? Saapihan tyhjän tekemättä ja nälän ostamatta. Eikähän ihmisellä ole kuin yksi pää, luulisi silloin osaavan päättää jonne kunne päin. – En minä nyt ymmärrä, enkä joudakaan. Isäntä mahtaa jo kaivata. – Kovin sinä olet ruvennut tuon isännän käskyille kuuliaiseksi. – Pitää olla kuuliaisena, kun rahaa on ansaittavana. – Ei kovin kuuliaisena kannata rahallekaan olla. – Nuorena ollessa ansaita pitää, päätti vain Hintti. – Taitaa pitää lähteä, sinä et kuitenkaan anna minulle mitään selvää, sanoi Matti. – En nyt jouda, kiire on. – Mene sitten, vaan muistanethan meitäi, kun onni kohtaa teitäi. – Niin, jos se sattuu kohtaamaan, sanoi Hintti ja meni asioilleen. Matti viittasi poislähdön merkiksi Pekalle. – Saatiinko sahrapuita? kysyi Pekka ulos tultua. – Ei mitään. – Jottako aivan tyhjä sivaus. – Niinpä tuli, ja lähtäänhän pois, sanoi alakuloisena Matti. – Ei, mutta se on kovin iso häpeä meidän miehille, enkä minä malta, minä käyn asianajajana sanomassa sille viimeisen sanan. – Anna olla menemättä. – Minä en malta. Odota vähän. Ei Pekan asianajajan toimi tällä kertaa onnistanut, sillä kun hän parhaiksi pääsi Hintin puheille, tuli Hemmo ja äsähti: – Mitä sulla täällä on asiata? – Ei teille mitään, vaan tälle teidän ruokamuorille oli vähän, sanoi Pekka. – Ei se ole kuitenkaan tarpeellista, mene tiehesi. – Eihän tässä nyt niin kiirettä liene. Emännällehän aina ensin sanotaan pitävän laulaa, sitten ruokamuorille murittaa, vai isännällekö sitä olisi pitänyt ensin? – Sinä olet se ainainen heittiö, pääsetkö ulos! Vanha täytyminenhän siinä tuli Pekalle uloslähtöön, mutta ei hän aivan siivosti kuitenkaan lähtenyt. Ensin lauloi isännän harmiksi, että : Pietarin tattarin höyryn, löyryn. : Niin minun akkani ennen lauloi : pirttiä lämmitä pannessaan. : ... Pekken, pekken, pekken... Lopputahtia hän viimeisteli rappusilla mennessään, kun Hemmo pajatti erojaispuhetta Pekan jälestä kävellen. – Mitäs siitä sun sanomisestasi tuli? kysyi Matti. – Eihän siitä tullut mitään, kun se ukon käkkyrä ei pysynyt kamarissaan. – -Etkö ennättänyt mitään virkkaa? – Perhana siinä kerkesi! Sen vain ennätin sanoa, että aikooko hän vielä silloinkin odottaa päivän nousua, kun se jo on laskumaillaan. – Mitenkään tuo tuon sinun sanasi ymmärsi? – Olisiko tuo mitenkään, kun minä en ennättänyt sitä lisän kanssa suomentaa. Mutta minusta olisi parasta, että sinä sille kirjoittaisit. – Olenhan sitä minäkin ajatellut, vaan kun minä olen niin huononlainen siihen työhön. – Osaat sinä siksi, päätti Pekka. Ja ota minut toveriksesi. Minun ymmärtääkseni sinun pitäisi kirjoittaa, sillä – usko jos tahdot mutta minä olen siinä kummassa luulossa, että se ukon ”vörpannattu” pitää mieltä tuolle Hintille. – No jokohan tuo kallokas sitä mielisi, ihmestyi Matti. – Niin sen minä olen miettinyt, vaan en ole ennen virkkanut. Ja eikähän se ’kallokas’ niinkään vanha ole, vaan kun se sen herännäisyytensä nojalla laiskana olla noljottaa, niin siitähän sitä luulee vanhemmaksikin. Tuskin se en paljoa päälle viidenkymmenen tai ei yhtään. – Kovin tuo minusta kuitenkin kummaa olisi, ihmetteli Matti. – Onhan sillä jo päiviä päässään Hintilläkin, eikö liene lopussa kolmaskymmen. – Vaikkapa ... mutta yhtähyvin... Mutta jos Hintti sen ’kallokkaan’ tuumiin vähänkään suostuu, niin sitten on perhana, etten minä yhtä tyttöä saa pois mielestäni. Uhkaavasti Matti lausui viimeisiä sanoja, mutta lisäsi kuitenkin: – En minä sentään vielä osaa uskoa. – Mistäpä sen nyt niin varmaksi; vaan niinkuin jo sanoin, otapas ja kirjoita, kyllä minä autan, niin urkitaan lempo soi vähän parempi tieto asiasta... – Jospa tuota olisi koettaa, sanoi Matti ja kulki sitten äänetönnä. Pekka ei tahtonut hänen äänettömyyttään häiritä puhetta jatkamalla, vaan astui jälkimäisenä ja alkoi laulaa surullis-sävelistä, Matin kohtaloon mukavasti soveltuvaa laulua: : ”Voi minun köyhää kotoani, : voi oloani orjallista, : voi minun hellää luontoani, : voi sydäntäni surullista! : Jos mulla oisi hellemp’ luonto : niin vaipuisin minä maata, : enkä mä surun kyyneleiltä : vois’ silmiäni auki saada”. Näin Pekka lauleli niinkauan, että he joutuivat jo Savitiehen. Muiden maata ruvettua oli aiottu työ alettava, johon tarpeeseen Pekka puuhasi paperia jostain vanhan velkakirjan kirjoittamatta jääneestä laidasta. – No Matti, elä nolota, vaan tartu asiaan kiinni heti, sanoi Pekka muiden nukuttua. – Eipä ole millä kirjoittaa, sanoi Matti. – Elä eperoi, on lyijykynä, ja sillä se rotokolla tulee sellainen kuin tarvitseekin. – Ja väsyttääkin minua niin, etten ymmärrä mitään, esteli Matti. – Sanain puutteessa ei käsi päähän mene; jos vain kelpaa, niin sokosta ylös. – No sanelepas, niin minä kuuntelen, miten se sinun mielestäsi olisi alettava. Vaan ei nyt Hemmo ukosta vielä virketa mitään, eikä se saa olla runon mallista, hän heti tuntee, että se on sinun miettimä. Pekka nojautui selkäkenoon seinää vasten ja alkoi viputtaa oikean jalan isoa varvasta, niinkuin hänen tapansa oli, kun rupesi runoja tai muuta miettimään. Vähän päästä hän ilmoitti lauseensa. – Mutta siinä on paljon sellaista vasenkätistä, epäröi Matti. – Nyt lempo, jos tuohon lahnanpyyntiin ei saane tuon verran vasenkätistä panna. Pekan päätökseen Matti suostui, eikä muuta kuin Pekka sanelemaan edeltä ja Matti, Pekan sanain mukaan niitä pielestämään paperille. Kirjakielen säännöistä ei tässä lukua pidetty. Asia kirjoitettiin ilman mitään miettimättä noin vain: – Terveisiä meiltä teille niitä kuin meillä on antoo oikein roppa käellä. Nyt on erittäin tasaista ja tyyntä talven ilmaa niin että sianporsaatkii tarkenoovat pihalla vilikitellä paitahihasillaan ja vanhat ukot on heittäneet koirarukkasesa nurkkaan ja koettaavat poikamiesten tavoin pärjäillä, ohuvemmilla käsineillä ja sittä muutenii näyttää yläpihan ukko olevan louhka tuulella niin että on se tainnu ottoo vähä holtaillakseen nuita naimisasioita, joihin hän ei toisin aijoin näytä kättä koskevan. Vaan on antanut olla omassa melassaan vaan nyt tästä puoleen sietäisi olla varulta muassa jotain siijoonin resua joka näihinkin puuhiin otattelee että sittä tarpeen tullessa saisi temmata värssyn säpelettä vatvojakseen ja hyvä se huolenpito mahtaa ollakin jos tytöt alkaa väsäytyä niin viimeiset hyvät sietäisi saaha hyvissä majansa niinkuin mustalaiset ovat kähkölässä. – Elä sinä enää, minä nyt, sanoi Matti ja sitten hän itse alkoi: – Nyt jo otan ja ilmoitan että minulla on hyvin paha mieli kuin sinä näytät käyvän miltei tylymmäksi entistään et paljon puheelle antau niinkuin viime pyhänäkii ja kyllähän tuon taitaisi saaha jo uskoo että ei siitä mitään tule mut kun minä olen jo näin kauvan ollu hätävarana niin ollaan vieläkii niin kauvan kun tytöt hyväntahtosuuvessaan haluttavat pitää ja sattuu näillä main olemaan enkä minä nyt ymmärrä mitä tähän kirjoittaisin kuin olen niin kovin halpanen pännämies vaan ehkä ymmärrät mitä minä olen meinannut kirjoittaa ja ehkä et minua niin halvaksi kahtone että et vastaa jolloinkin. – Nytkö sinä jo lopetat? kysyi Pekka. Annas, kun minä silmäilen ... joo, kyllä se välttää, panehan vielä näin: – Ja lopuksi saan vielä sanoa että voi tätä ristin rangaistusta kuin rieskat paloi uuniin ja kun tuli taivutuksi nuorten neitoin tuumiin eikä näistä tykätä mitään ollaan vaan lystissämme ja sanohan terveisiä sille joka peräpenkillä istuu : Matias takkara : ja lento muisku. – Vaan mitähän se tästä ajattelee, kun lukee, sanoi Matti epäröiden ja tarkasteli kirjeen sisällystä kokonaisuudessaan. – Ajattelee sitä, että onpahan siinä, rakkauden ’preivi.’ ja paljonhan sitä ’reimilläkin’ riiataan, sanoi kerran hupelo Aatu. – Kukahan tämän vie perille? arveli Matti, kun väänteli paperia laskuille. – Jos ei satu muita luotettavia, niin kyllä minä, sanoi Pekka. Ja sillä tiellä sanon, että nyt pitää huolettomuus heittää pois tai kohta lähdetään toisen riikin tyttäriä katselemaan. – Elä siitä virka mitään, jos käytkin, kielsi Matti. – Tuota, tuota, miten sinä Matti olet päättänyt: rupeatko vielä kesäpuoleksi tähän rengiksi, vai lähtäänkö reissun pojiksi? – Kumpikohan olisi hyödyllisempi, arveli Matti. – Ei kai siinä osaa sadalla tapata, jos ei tuhannellakaan voita yhtenä kesänä. Ja saammehan sillä tiimoin käydä tuuluttamassa sotkeutuneita päitämme, joka onkin sinulle tarpeen. Eipähän meitä kotiväki kaivanne. – Kyllä minä ehkä lähden, vaan tuo isäntä ukki se mahtaa kovasti kiusata olemaan kesänkin aikaa ja maksaisi hyvän palkankin. – Se nyt on tietty, mutta älä rupea. Antaa ukin koettaa pitää muitakin renkejä, ja kunhan sattuisi saamaan jonkunlaisen lökkäpöksyn, niin sitten ne osaavat pitää arvossa oikean työmiehen. – Ei tämä ukki ole pahimpia rengilleen, puolusti Matti. – Vähät siitä, mutta yhtähyvin antaa olla jonkun kesän kiusalla sen aikaa, kun pojat katselevat maailman toilauksia. Vaan minä arvaan, että ethän sinä raski lähteä, jos Hintti kirjoittaisi tai laittaisi hyvän sanoman. – No näin meidän kesken puhuen, saatanhan sen sanoa oikeinkin, että niinpähän se mahtaisi olla... Mutta eihän se ehken tuostaan korjaudu. – Lähetkö sitten varmaan, jos ei mitään hyvää kuulu, tutkaisi Pekka. – No sitten lähtään. – Pidätkö puheesi? – Siitä se ei saa muuttua, sanoi päättävästi Matti. – Ja se on silloin päätetty, sanoi hyvässä toivossa Pekka. Siinä on nyt kaksi vekeellä kuin Koposen potatit ahjolla, että jos ei toinen kypsy, niin kyllä kypsyy toinen. Jos ei tytöt rupea höylimmäksi, niin me heretään nöyremmäksi ja lähdetään ja lauletaan erojaisiksi, että : ”Tällaisille päiville se mamma meidät laittoi: : viheriäisen koivun oksan kätehemme taittoi.” – Elä enää laula, heitetään ne tuumat vastaiseksi ja ruvetaan nukkumaan, muistutti Matti. – Sepä olisi tehtävä. Joko sammutan valkean? – Sammuta vain. Valkea lupsahti sammuksiin, ja lupaa kysymättä töytäisi pimeys täyttämään valkean valaisemat paikat. Lattialle tehdylle vuoteelle pojat rupesivat, ja kohta oli kaikki nukuksissa, paitse russakat ja kirput. Valkean sammuttua se vasta heidän marssinsa alkoikin. Huonoin ja vaivaisinkin russakan lenkuttaja jo lähti liikkeelle seinän raosta, semmoinen, jolla ei enää ollut toivoakaan päästä pöydälle nousemaan. Nuoremmat russakat siihen sijaan olivat puuhassa, mutta vastuksia oli matkalla. Pöydän jalkain ympärille oli kääritty karvaiset jäniksen nahkat, jotta se vasta taivallettavaa oli. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3312 5578 2006-09-08T19:41:50Z Nysalor 5 VI. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: V. luku|V. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: VII. luku|VII. luku]] |otsikko=VI. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Maanantai-aamuna aamiaisen syötyään rupesivat ruokaunelle Hemmolan joukot. Nukkuma-aikana kävi eräs kylän poikanen, jolla oli asiata Hintille. Hemmo oli varppeissaan kuin kissa hyvänä hiirenpyyntiaikana ja seurasi salaa pojan liikkeitä, ja hän tuli uteliaaksi, kun huomasi, että pojalla oli jotain antamista Hintille, ja vielä enemmän, kun Hintti sen jälkeen lähti ja meni maitokamariin. Työntäytyi tuossa penkillä kököttäessä isännän mieleen monenmutkaisia ajatuksia, ja seassa oli semmoisia kuvitteluja kuin että jos nuori emäntä kävelisi tuossa lattialla, ja se olisi hyvin soma nähdä, jos sillä vielä olisi körttiröijyt, mutta ilman niittäkin välttäisi, jos se ei niitä huolisi. Pyhälliseltään oli vielä pöydän orrella kirjavasu... Mitähän kun olisikin olla leskimiehenä ja ajatella vain jumalansanaa, mietiskeli toisekseen isäntä katsahtaessaan kappaleiksi laukeillutta ”Armon järjestystä”... Kuitenkin olisi niin soma, jos oma emäntä tuossa kävelisi... Mutta ei se siinä vielä kävellyt, ja vajanaiselta tuo tuntui isännästä. Niin vajanaiselta, että hänen itsensä täytyi lähteä kävelemään. Ne samaiset ajatukset ne aivan kuin taluttivat Hemmon maitokamariin. Hintti oli lukemassa kirjettä, mutta kun kuuli jonkun tulevan, täytyi kirje kesken lukemisen rutistaa taskuun ja olla puuhaavinaan maitoastiain kanssa. Isäntä pani äänensä hyvin leikilliseksi sanoessaan: Täällä se emäntä vaan hyörii lepoajat ja kaikki. Eikö se väsytä alituiseen puuhassaolo? Ei sitä toki kovin orjallisena tarvitse olla. – Eipä tuo väsytä, sanoi Hintti vähän tuskaantuneena, kun ei saanut lukea kirjettänsä. Eihän isäntääkään väsytä, kun tulitte aivan kätten mahtain minua emännän nimellä pilkkaamaan. – Ei, en minä toki pilkkaa, vaan tuota, eihän tässä muitakaan emäntiä ole. – Jos ei olekaan, niin pilkkanimeksi minä sen ymmärrän, kun näillä vuosimäärillä olevilla on oikea nimensä, piika tai palvelija. – Niin se on niille, mutta johan Hintti on ollut ennenkin, ja eihän tuota liene heti nytkään lähtöä; tätisi sija jäi avonaiseksi, ja Hintin se on se paikka täytettävä. Koko keskustelun ajan Hintti oli selin eikä nähnyt puhujan kasvoja, mutta äänestä hän huomasi, että puhe ei ollutkaan enää sellaisen Hemmon puhetta, joka kirjapaikkoja veteli lomaan. Paikan täyttämis-sanan kuultuaan hän asettui aivan hiljaa tarkastaakseen, tuliko kuulon erehdys, vai mitä se oli. Mutta kohta hän kuuli, ettei se kuulon erehdys ollutkaan, vaan että vanhan kissan tapa on maitopuuhassa olijalle ensin liekaistella ulompaa, ennenkuin mennä äänellään ilmoittamaan, että vailla sitä hänkin olisi. Niinpä Hemmokin esipuheensa perästä lisäsi: – Ja kun kerran emännän työt tulevat toimitettavaksi, niin eiköhän silloin ole sopiva ottaa ne muutenkin täytettäväksi. Kyllähän minä, tuota, tuota ... olen vähän vanhempi, vaan minä olen ajatellut, että tuota ... olisi aivan Jumalan sallimus, eitä se on niin menevätä. Nyt Hintti pääsi selville siitä, miksikä Hemmo puheensa alkupuolta niin leikillisesti hämmenteli. Eipä se enää yhtään miellyttänyt; kovin tuntui kolkolta, niin ettei osannut, mitä hän teki, siunasiko vai kirosi mokomata Jumalan sallimusesitystä. Töin tuskin jaksoi kuitenkin olla suuttumatta ilmivihaiseksi ja saada loppumaan muulla tavalla. – Mitenkä isäntä nyt puhuu? Eihän tämä ole tavallisesti teidän puhetapanne. – Niin no, kun tuota minä olen nyt joutunut poikamieheksi, ja eihän se silloin ... tuumaili Hemmo kenkänsä kärkiin silmäillen. – Vaikkapa kohta, sanoi Hintti, mutta eihän tämä nyt ole matkalle menevätä: minä maailmanmielinen tyttöhutikka; isännän pitää näitä puhua vertaisilleen. Hintti luuli osanneensa hyvinkin masentavan lauseen, mutta eihän se ollut kuin kiihoitusta, sillä Hemmo uneutti kenkänsä kärkiin katsomisen ja alkoi puhua hyvän toivon mukaisesti: – En minä sitä pidä vikana, jos on maailmanmielinen: ei se ole mitään, ei ihan mitään, se on aivan sama, ei se asiassa tee mitään. – No nyt minä uhon yhytin, ajatteli Hintti ja sanoi ääneen, että isäntä on hyvä ja heittää nyt ne puheet, jos ei muuta asiata ole, niin menette pois, tai jos ei, niin minä... – Ei tuota, kyllä minä menen... Taisit hämmästyä ... en minä tällä kertaa ... pois menenkin. Äskeiselle paikalleen tuvan penkille Hemmo meni jotenkin nolona ja alkoi miettiä jalkajuontensa hedelmiä. Saapahan nähdä, ajatteli hän. Jokohan ei tule mitään ... mutta mitenkä se sanoikaan ... niinhän se taisi sanoa, että jos isäntä tällä kertaa heittää ne puheet. Tuota, eipä tiedä, jos vasta sallii ... kun ei pitäne minua vanhana ja jurona, taitaa pitää heittäytyä enemmän leikkisäksi, sittenpä hänen näkisi. Sillä aikaa, kun Hemmo näitä ajatuksia kaavaili päässään, jatkoi Hintti kirjeen lukemista. Jatustamalla hän siitä vähitellen selvän sai, vaan ei se yhtään naurattanut niinkuin olisi luullut. Ennen puoliväliin pääsemistä hän silmäsi jo loppuun ja näki, että Matin nimikin oli niin pilkallisesti kirjoitettuna. Ja itse kirje oli vielä pilkallisempi ... porsaista, koirarukkasista, vanhoista ukoista ja siijoonin repaleista. No nyt minä olen saatu, vaan en vielä viety, sanoi hän ääneen ja ajatuksissaan jatkoi: Eihän tässä ole yhtään kunnon sanaa. Kyllä se nyt kyllästyi lopen ja kirjoitti tämän viimeiseksi minua härnätäkseen ... ja ainahan tämä jonakin menisi, vaan kun vanhat ukot alkaa minulle siihen sijaan työntäytyä tarjokkaiksi ... ja ennustuksestako vai mistä se on jo arvannut vanhoista ukoista kirjoittaakin. Kaikki tämä sekamelska kävi Hintin niin harmiksi, ettei hän voinut olla turvautumatta tuohon naisten niin tavalliseen keinoon – itkuun. Hemmoon päätti hän suuttua ja heittää koko talon. Suuttua sieti Mattiinkin, mitä hän tuolla lailla kirjoittaa. Ja jos kuinka hitaasti olisi lukenut, niin ei se muuksi muuttunut: porsaita, vanhoja ukkoja ja koirarukkasia siinä oli. Ja kun herkesi katselemasta, niin itkeä piti vielä vähäisen. Sitä hän oli tekemässä, kun Jahvikin tuli unisena ja janoisena hakemaan juomaa itselleen. – Etköhän vain ollut itkemässä, siltäpä minusta näyttää, sanoi hän. Johan nyt ollaan joutavissa! – Anna olla minun, elä tule. – Ei mutta, mikä sinulle on tullut? – Ei mitään, mutta minun pitää päästä kotiin. – Poisko lähdet? Elä, velikulta, tuota aio. Mikä tästä meidän elämästä tulee: kuka ne lehmät lypsää ja entäs monta muuta? – Kotiin minun kai pitää päästä, en minä tule toimeen ikävältä. – No en tiedä sitä, mutta ajattelehan kuitenkin, mikä tästä meidän talon elämästä tulee: minä en kai osaa hoitaa lehmiä, ja tuskin ovat viisaampia toisetkaan. – Otatte minun sijalleni uuden piian, onhan niitä. – Niin, mutta mistäs niitä kunnollisia näin keskellä vuotta saakaan. Ja äkkinäinen jos tähän otetaan, niin aivanhan se sotkee koko talouden, ettei se ole sitä eikä tätä, ei puuroa eikä velliä. Vasten tahtoaankin piti Hintin nauraa Jahvin viime sanoille. – No eikö se sellaista sitten ole, lisäsi Jahvi. Ja jos vähänkään tulet toimeen, niin ole edes tämä vuosi loppuun. Koetellaan tästä puoleen puuhata jotain hauskaa. Ruvetaan ja miehissä hyvitellään tuota isä-ukkia, jotta tämä elämä saataisiin vähänkään toisenlaiseksi. Ja jospa se saadaankin, kun ukki on leskenä, ja näkyy jo vähän virkeämpi olevankin, kuin kerjäläisen hevonen kesän tultua... Jäänethän toki... – Jos pitänee sinun pyynnöstäsi olla joku aika, sanoi Hintti rauhoittuneempana ja meni navetalle. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3313 5579 2006-09-08T19:41:53Z Nysalor 5 VII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: VI. luku|VI. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: VIII. luku|VIII. luku]] |otsikko=VII. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Savitien lastualla oli pienoinen aitan salvos, johon Matti aina muiden töiden lomassa pani kiinni milloin hirren, milloin kaksi. Marian päivän edellisellä viikolla hän jouti siihen työhön useampina päivinä. Tulista vauhtia lentelivät lastut, kun hän rietautui oikein lyömään. Korkealle ilmaan ne lentää pyristivät ikäänkuin niillä olisi ollut hyvätkin siivet. – Tuolla lailla sitä lyötäisiin, jos itselle sattuisi tarvis tulemaan, ajatteli hän lyödessään. Mutta hiljennettyään entiselleen hän ajatteli, että tokkopa sattunee tulemaankaan; ei ole siitäkään kirjeestä tullut mitään vastausta, ja tulkoonpa jos tahansa, en virka tuon enempää. Puolipäiväiselle kutsuttiin Matti. Aterian jälkeen ukki viittasi hänelle kamarinsa ovelta, että on vähän suhahtamista; käväise täällä. Suhahtaa ukki aikoi, mutta ei hän juoruakkain tavalla suhahtanut (jotka toisen pään kaappaavat syliinsä); kuuli ukin puheen ulommaksikin. – Kysyn vieläkin, virkkoi hän, aivanko se on sun viho viimeinen sanasi, ettet rupea enää kesäksi? – Eipä taida siitä someta, kun kerran sanoin, toisti Matti. – Suurtako rahaa vain mieli kaipaa. – Tulkoonpa sitten suuri tai pieni, kunhan käypi. – Vaan sanon vieläkin: eikö kävisi heittäminen tuumalla millään pois sitä lähtöä, niinkuin sen tiedät, minun talouden hoidosta ei tule mitään, nuo jalat kun ovat pilautuneet, niin ettei pääse ei työpaikkaan liikahtamaan; tarpeen olisi talossa, joka pitäisi huolen ... vieläkin kysyn: eikö tuumalla millään? – Konstit on monenlaiset, arveli Matti. Minkälaiset lienevät isännän tuumat. – No sulle suhaun, vaan antaa vielä olla kylälle kuulumatta; olen aikonut, jos se sulle kelpaa: kun palvelet minua niin kauan kuin elän, niin tämän talon rähjän saat vaivoistasi. Esitys on semmoinen, mitä virkkanet? – Se nyt on jo liika hyväkin, olisiko minussa sen täyttäjää, sanoi Matti. Ja mitä siitä sanoisivat sukulaisenne? – Vähän niitä onkin, eikä niillä ole mitään virkkamista; yksi sisar, jos se rupeaa pahoittelemaan, niin pistää hänelle satasen, pari ... sillä välttää. – Entäs emäntä, mitäs hän sanoo? – Siitä on jo tuumattuna, ei se sille ole outo asia. – No jos se on teidän tahtonne, niin kyllä kai minä olen tuiki tyytyväinen ja kiitollinen. – Harvoin olen sanastani peräytynyt, sanoi ukki päätään nyökäytellen. – Jääköön sitten lähtö sikseen, sanoi Matti iloisena. – Anna vaan jäädä, ei vierivä kivi ikinä sammaloidu, sen sanon, ja siitä ei sen enempi kellekään tällä kertaa, kuulukoon muualta; kirjat tehdään, milloin sattuu ... ja niinkuin jo sanoin. Puheen loputtua Matti meni omintakeisesti työpaikalleen. Erikoisemmalta se nyt tuntui kuin ennen. Ajatukset pyörivät kiireelle, niin ettei kirveskään osannut seisahtua oikealle paikalleen, vaan teki hirren kaulaimen sijan liian syväksi. – Saa-, virkkoi hän tuon huomattuaan. – keli, lisäsi ääni selän takana. Matti vilkaisi kupeelleen ja näki Pekan siinä seisovan. – Mihinkä koski, kun niin kipeästi äänsit? kysyi tulija. – Ei koskenut mihinkään, mutta tuon hirren salvaimen hakkasin liika syväksi. – Sitä katsoin jo tullessani, että varsinkoon tuosta tulee kelvollista, kun mies lyöpi kuin seitsemän venäläistä. – Satuin minä muuta ajattelemaan, selitti Matti. – Joko sinä sen muutaman asian tiedät, jos lienet sitä ajatellut. – Minkä asian? – Sen että Hintti aikoo lähteä Hemmolasta pois ja mennä kotiinsa. – Minä siitä vähät välitän, sanoi Matti välinpitämättömästi. – Välitäpä tai, mutta niin kuuluu aikovan. – Miksikään tuo pois...? – Hemmo kuuluu sulhaseksi työntäytyvän, niin ei kuulunut sitä sallivan. Ja enkös minä jo sitä arvannut. – Menköön nyt sille vanhalle ukolle, minä hänestä kaksi välitän, sanoi hän yhtä halveksivasti. – Mitäs sinä ajattelit? Matti muutti puhetapansa entiselleen ja sanoi: – Parempia ajatuksia minulla oli. Ja kun et puhu muille, niin kerron sen heti sulle. – Jos lienee hyvinkin uutta, kerro tuo jo ilman minua vannottamatta. Matti kertoi ukin tuumat kokonaan, eikähän ne pitkät olleetkaan. – No niitä maita! sanoi Pekka lopun kuultuaan. Onnihan sinulle on kukkunut ja kukkuu kuin porokello postin aisassa. – Ei tiedä vielä, jos ukki vain suunsa mauksi esitteli, epäröi Matti. – En minä niin luule, vakuutti Pekka. Kyllä se ukki totta puhuu, vaikka sana päivässä tulkoon... Vaan eikö tahtonut ensin rengiksi? – Kovasti tahtoikin. – Niinpä minä sen arvasin, ja jos rupesit, niin ei se olisi ottopojakseen tahtonutkaan, olisi vaan antanut sinun olla renkinä. – Olisipa voinut. – No ykisemätä se niin olisi tehnyt, vaan kiitä onneasi, kun on hyvästi mennyt. – Tuleekohan sinulta lähdetyksi muihin seutuihin kesäksi? kysyi Matti. – Mitenkähän käynee, kun olisi toveria? – Ole lähtemättä, oleksitaan täällä. – Mitenhän tässä mietin, sanoi Pekka ja alkoi astua. Lyö vain kovasti, virkkoi hän mennessään, vaan elä niin ajatuksissasi, että liiaksi losauttelet. – Kuule! minne sinä menet? huusi Matti jälkeen. – Täällä käyn suutarin mökillä. Miksikä kysyit? – Ilman vain, että elähän puhu siellä mitään näistä. – Ole huoletta ja tee työtäsi, sanoi Pekka viitaten kädellään ja jatkoi kulkuaan. ---- Pasalan pellon takana oli kylän suutarilla huone, jota suutarin mökiksi sanottiin. Suutari naulasi saappaan pohjaa kiinni ja puraisi jokaisen naulan kärkeä, että se paremmin mukaantui purasimen reikään. – Nytpä uskaltaa istua lähelle suutaria, kun ei ole naskalia kädessä, sanoi Pekka istautuessaan suutarilaatikon viereen. – Vaan jos tämä vasara sattuu käymään, sanoi suutari naulaa lyödessään. – Ei sillä ole niin hyvä vahingon syyksi lyödä kuin naskalilla pistää; ja jos lyöt, niin tuolla lestillä väännän otsaasi, että kesken jääpi se kenkä, sanoi leikillään ojentaen Pekka. – Mitäs minä tämän vasaran kanssa tekisin sillä aikaa? – Tärköiteleisit siihen naulan nenään. – Eikös se mene tärköittelemättä? ... katso sinä ... noin! – Näkyyhän tuo tuonne soluttautuvan. Mutta mitä sinä tuosta naulan kärestä aina maistat, onko se imelätä? – Jo se toki on niin imelän luipakkata, ettei kiireessäkään malta olla maistamatta, sanoi suutari ja puraisi ilveellisesti naulan kärkeä. – Kenenkä akan tai muun tytön kengät ne on, kun niin kiirehdit? – Tuon nämä on Hemmolan piika Hintin, vai mikä emännöitsijä tuo lienee. – Itsekö se ne teettää? – Hemmo nämä käski tehdä. – Eipä vähää pää väärässä niin heränneellä miehellä, kun teetäpäs koppakengät piialle, oli Pekka ihmettelevinään. – Aivan vaan koppakengät ja vielä hyvät. – Käskikö naukua panna? – Ei tuo sitä... – Panitkos? – No ehkäpä ne äännähtävät, sanoi suutari ylpeästi. – Jokos olet minun kenkäni valmistanut? – Jo minä ne tässä eilen sukaisin. – Aivan yhtenä päivänä taisit sukaista, vaikka lauletaan, että suutari se kenkäparin viikossa lattiall’ nakkaa ja sillä hän elättää lasta ja akkaa: juo ja laulaa ja juo. Suutari puraisi naulan kärkeä, kapsautti sen sitten osaavalla lailla kiinni ja sanoi: – Eipä noissa mennyt täyttä päivääkään, ja tuossa on kanssa kohta valmiit. – Tänä päivänäkö jo valmistat ja viet? – Niin on mieli mahassa. Ja taas naulan kärkeä puraisi. – Missä ne minun kenkäni ovat? – Kyllä minä haen, kunhan tämän lopetan, vein tuonne aittapöksään kuivamasta ... perttanatako naula jupistelet ... osaatko reikääsi. Naularivi tuli täyteen ja sitten meni suutari kenkiä noutamaan. Sillä aikaa Pekka katsella ramasi suutarin työaseita. – Siinä on kengät, jotka pitävät veden, sanoi suutari tultuaan. Eikä laukeile ompeleet, saat uskoa. Mutta kyllä se oli tuo kengäsnahka aika junkkaria kokoon menemään: ei joka tekijältä olisi mennyt, ei ... saat uskoa. – Kyllä mä näen, että hyvät ovat, mutta paljonko se kuromapalkka tekee? – Olen minä näin hyvästi tehdyistä ottanut puolitoista markkaa, vaan sinulle tutun vuoksi olkoon markkaan kolmeenkymmeneen. – Ei se paljon olekaan ... ja siinä on lätäkkä ja pätäkkä ja kultaraha välissä. – Ei sitä ole muutkaan paljoksi sanoneet, ja minä tiedän vaikka takuun antaa, että ompeleet pitää, ei laukeile. Nyt luuli jo suutari kehuneensa kylliksi, rupesi taas työhönsä ja Pekka äärestä katsomaan. – Tuolla sinun laatikossasi näkyi olevan paperia, etkö anna, olisin vähän tarvinnut, sanoi Pekka. – Taataahan siellä olla; mitä sillä tekisit? – Kirjoittaa hurtelen muutamia sanoja, jos otat ja viet mennessäsi toiselle puolen. – Kellekä? – Sille, jolle nuokin kengät. – Vai Hintille, sanoi suutari naurahtaen. Sinä rupeat sitä ehkä emännäksesi keinottelemaan. – En minä siitä. Mitä minä emännällä teen yksinäinen mies, kun ei ollut muutakaan joukkoa, selitti Pekka ja meni sitten vähän erilleen muista kirjoittamaan ja se alkoi näin: – Kuule sinä kiusan tekiä, tiedätkö sinä mitä – – nyt on aivan vastikään asijat viukoroineet sille mukalalle että Savitien ukki on ottanu Matin ottopojakseen vaan tätä ei tiedä vielä muut kuin minä eläkä puhu sinäkään, mutta muista se että jos olet Matin vihoittanu niin kyllä sun on nyt heti paras aika lepyttää ja tämä mitä sanon on aivan totta ja jos tämä ei ole totta niin minun nimeni ei ole Pekka. Suutari näki Pekan lopettavan ja kysyi: Mitä siihen nyt tuli? – Muutamata laulua se kerran pyyti, niin sen kirjoitin. – Enpä osaa uskoa, etkö liene muuta kirjoittanut. – Katso itse, niin uskot kai sitten. Pekka tiesi ettei suutari tuntenut kirjoitusta. – Kyllä minä kuulen, kun luet itsekin. – No saman tekevä, ja minä luen laulamalla ... ja sanat kuuluvat suutarin nimeen näin: : Yks’ kukka kasvoi laaksoon, : joka kauniisti kukoisti, : kun minä sitä katsoin : tuli kyynel silmiini. : Se muistot syvät nosti : sydämeeni surevaan : ja muistelemaan johti : nuoruuteni aikoja. : Kun sydämeni nuori : vielä oli viaton, : eikä rasittanut huoli, : niin olin murheeton. : Vaan niinkuin kuihtuu kukka, : joka maahan tallataan, : niin nuori ikän’ hukkaan : on mennyt kokonaan. Ja nyt sen kuulit, että se on laulu? Mutta anna tämä Hintille, niin ettei muut näe. – Kyllä, kyllä. Mutta joko lähdet astumaan? kysyi suutari uteliaisuudestaan rauhoittuneena. – Niin, kävelen tuonne isompiin taloihin näitä pieksuja voitelemaan. Eikös se ole niin, että mitäs teet, niin tervaa, olipa lusikka tai lapio? – Niinhän ne sanovat ... ja kyllä niissä ompeleet pitää. – Pitää kai niin kauan kuin pettää. Eikä muuta kuin hyvästi, suutari naskalinesi! Pekka heitti pieksut olalleen ja alkoi astua. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3314 5580 2006-09-08T19:41:57Z Nysalor 5 VIII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: VII. luku|VII. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: IX. luku|IX. luku]] |otsikko=VIII. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Iltapuoleen sai suutari kengät valmiiksi ja lähti niitä viemään pois. Hemmolan kartanolla hän tapasi Hintin, jolle antoi Pekan lähettämän kirjeen. – Mikä pulverilappu tämä on? kuka tämän lähetti? kysyi Hintti. – Pekka sen lähetti, sanoi siihen kirjoittaneensa muutaman laulun, jota olit pyytänyt, selitti suutari. – Vai laululappu tämä on, minä luulin joksikin pulverilapuksi. Mutta kenelle ne kengät on tehty? – Etkö sitä tiedä? sinullehan nämä on ... sanoi suutari ja nosti kenkiä korkeammalle nähtäväksi. – Minulleko! ihmestyi Hintti. Enhän minä ole käskenyt; eikä minun jalastani ole mittaakan otettuna. – Muistinhan minä tehdä entisten lestien mukaan. – Niin, vaan kuka käski? – Isäntä käski. Ja siinä ne nyt ovat ja hyvät ovatkin, puheli suutari ja meni tupaan. – Viekää vaan isännälle ja sanokaa, että pitää omina kirkkokenkinään, sanoi pilkallisesti Hintti ja meni aittaan muka laulua lukemaan. – Eihän tämä laulua ollutkaan, suutaria jo on narrattuna, ajatteli hän katsellessaan kirjoitusta. Matti ottopojaksi päässyt ... jokohan ... eiköhän minuakin narrattane samoin kuin suutariakin ... kuka tiesi ... minunko lepyttämään, ei tule ne herkut. Varmaksi on Pekka vakuuttavinaan ... mitenkähän sitten lieneekään...? Tähän keskeytyi Hintin mietelmät, ja kirjeelle tuli sama kohtalo kuin edellisellekin ja samanlaisesta syystä. Hemmo tuli aittaan kengät kädessä ja suu vähän naurussa, siihen laatuun kuin vanhan miehen suu menee. Kenkiä ojentaen Hintille virkkoi hän: – Tässä saat nämä; minä ne sinulle teetin. – Eihän minulle ole ollut palvelukseen ruvetessa puheessa tämänlaisia kenkiä, sanoi Hintti ottamatta niitä käteensä. – Minä ne vaan teetin ja, tuota, kun tässä olostutaan, niin kyllä minä teetän vaikka sinä mitä tahdot. – Antakaa kenkänne muille ja heittäkää minut rauhaan, sanoi Hintti. – En minä muille ... ja ajattelehan oikein, niin, niin suostut sinä minun tuumiini ... tuota, kirjat annan sellaiset, että puolet talosta on sinun, jos minä ennen kuolen. – Jos nyt isäntä menisi pois, sanoi taas Hintti. Ja kun ette osaa niitä kenkiä muuanne panna, niin heittäkää tuohon aitan orrelle. – No minä panen tuohon, ottanethan ne siitä ... ja kun vähän tarkemmin ajattelet, niin, niin moni tyttö sille sijalle tulisi mielellään. Ja kyllä siitä vielä Hinttikin ... tuumaili Hemmo naurusuin aitasta ulos tullessaan ja salaisesti silmäillen Hinttiä. Tylysti katsahti hänen jälkeensä Hintti ja ajatteli: Ei kumma, jos nuoret! ... vie mieli Metsä-Heikki, kasvattama-palkastasi... Päästyään tästä sulhasmiehestä heittäytyi hän istumaan vaatekirstun kannelle ja nojautui seinää vasten ajatuksiinsa. Siinä hän istui luoden välistä silmänsä orrelle levitettyihin huiveihin ja Hemmon heittämiin kenkiin ja sitten omiin, helmassa lepääviin käsiinsä. Ensimmäiset Hemmon kupastelemiset suututtivat häntä itkemään asti, mutta nyt pääsi ilman sitäkin sivu, vaikka ei se kaukanakaan ollut, olihan sillä välillä. Istuttuaan vähän aikaa hän nousi ylös ja meni askareillensa. Jokin päätös siinä istuessa tuli tehdyksi, sen ainakin huomasi. ---- Hemmolla on johonkin lähtö, sillä hän muutti pois arkivaatteensa. – Menettekö kirkkoon, pitääkö hevonen valjastaa? kysyi häneltä Jahvi. Mutta ei hän sanonut menevänsä kirkkoon, eikä tarvitsevansa hevostakaan. Sanoi tulevansa ehkä sinä iltana takaisin ja neuvoi siksi aikaa töitä. Pojat jäivät aprikoimaan, että mihinkään se nyt meni. – Eiköhän nyt Marianpäivää vasten ole jossain seuroja, muisteli Ima. – Niin seurojako, virkkoi Hermanni. Onhan ne. Kuulinhan minä, näen mä, viikolla, että Liitteelässä on seurat, ja suuri veisuutalkoopa kuuluu olevankin. – No sinneköhän se isä meni ja ei puhunut meille mitään. Onpa se ennen sinne muitakin hätyytellyt, arveli Jahvi. – Sinne se meni, vakuutti vieläkin Hermanni. Ja katsotaanpahan, onko siijooni kirjavasussa. Hermanni nouti kirjavasun, jonka myllistivät hakea ylösalaisin, mutta ei sieltä siijoonia löytynyt. Silloin pojat olivat varmat asiasta. Havaintonsa he ilmoittivat Hintillekin ja aprikoivat, menisivätkö he iltasilla kylään huvittelemaan, vai kotonako... – Ei me lähtä muuanne, silloin kun on kotona näin rauhallinen, sanoi Jahvi. – Ja minä vien iltamassa sanan toisille, sanoi Hermanni iloissaan. – Entä jos isäntä tulisi kotiin, niin kävisi samoin kuin viimeinkin kävi, muistutti Hintti. – Eikä tule, päätti Jahvi. Veisaahan ne yön tarkkaankin ja sitten pyhänä kirkon ajan nukkua köllöttävät. Ei mitään pelkoa. Ja jos pääsee tietoon, että täällä on vähän lystäilty, niin mitä se haittaa. Kun porisee, niin kuunnellaan, jos lyöpi, niin käännellään. – Niin, ja minä juoksen pakoon, sanoi Hermanni nostellen jalkojansa, niinkuin jo olisi lähtö lähellä. Ennenkuin Hermanni lähti ilmoittamaan toisille nuorille isänsä poissaoloa, sai hän Hintiltä lisäasiaksi sen, että sanoa Matille kaikessa salaisuudessa, että Hintti on kutsunut käymään. – Mitä maksat, niin sitten sanon, kiusasi Hermanni. – Jopahan sinä siinä väsynet. – No enpä sano, koska et aio maksaa. – Sinä nyt joutavata. Maksanhan minä, kun sattuu. – No kunhan lupaatkaan ... vaan niinkö minä sanon, että tulla liitoille? – Niin, sinä taas ... kun minä sinulle sanoinkin, ethän sinä malta olla äänettä. Sanohan niinkuin neuvoin. – Ole huoletta, kyllä sanon ja viimeksi, että, että ... kiusoitteli hän vieläkin ja lähti nauraen pois. – Sanopa nyt miten hyväsi, vaan jos hupiset joutavata, niin suutun sinuun iäksi. Poika vain nauroi ja meni. Hintti kääntyi muuanne ja huokasi: – Voih! kun pitää ihmisen olla niin tyhmä, ettei osaa kirjoittaa. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3315 5581 2006-09-08T19:42:00Z Nysalor 5 IX. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: VIII. luku|VIII. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: X. luku|X. luku]] |otsikko=IX. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Matti oli saanut tiedon. – Vai nyt käymään, ajatteli hän itsekseen kävellen tuvan lattiaa. Vai jo saisi käydä ... olen jo käynyt käytäväni, ja sillä hyvä... Nyt se siellä odottaa, vaan odottakoon ja pitäkööt huvinsa, en mene. Olisikohan tuo tietänyt, etten ole enää mikään paljas renki. Se Pekka peeveli, jos se on ilmoittanut... Kaikkea epäilystään ei hän kerinnyt purkaa, kun pistäytyi esille epäiltäväkin, joka oli Pekka. – Hyvää illan kellukkata, jos kelpaa, toivotti tämä tultuaan. Yksinäsi sinä täällä vain istut. Eikö lähtä kävellä lopsimaan, siellä on niin lupoisa ilma. – Missä sitä käveltäisiin? – Tuolla pitkin tietä, ja jospa pistäytään Hemmolassa. Etkö sinä tiedä, sieltähän on Hemmo poissa. – Kyllä tiedän, vaan en minä nyt... – Mikä sinun nyt laiskisti? Minä olisin niin halulla kävellyt. Matti käänsi puheen toisaanne ja kysyi, oliko suutari tehnyt Pekan kengät? – Näethän sinä, että ne on jo jalassani. Ja mitä sinä niistä, lähdehän kävelemään. – Ei, vaan puhuitko sinä siellä kellekään minun tähän pääsemisestäni? – Enkä puhunut. – Vaan jos sinä olet puhunut, minä vähän niin pelkään. – No en ole puhunut suutarille enkä räätälille, en niin puukkohamaran vertaa, päätti Pekka nauraen. – Olet sinä sanonut, koska naurat. – Nyt kummat tuli! Miksikä se sinua niin peloittaa, että tutkaat kuin hyväkin tuomari. – Siitä minä olen pahassa luulossa, että Hintti on päässyt tietoon, koska se oli kutsunut minua siellä käymään. – Sehän hyvä on, riemastui Pekka. Silloin ei kuin saappaat solalle. – En askeltakaan päätti Matti. Olisi ollut aikaa ennen jo sanoa, vaan eipähän ole sanonut. Nyt vasta, kun sinä ehkä olet ilmoittanut, laittoi kutsumamiehen. – Eläpäs nyt noin toimessasi. Mikä rikos tuo on, jos on sanan laittanut, ja jos minäkin olisin ilmoittanut. – Olisi sen ennen tehnyt, mutta eipä ole arvo antanut, kun olen ollut renkinä. Ja mitä sinä menit sanomaan. – No kuulepas Matti rauhassa, kun minä sinulle selitän. Minä menin päivällä suutariin, niin se oli valmistamassa Hintille kenkiä, joista hän ei kuulunut tietävän mitään, vaan ne oli Hemmo käskenyt tehdä ja vielä niin hyvät kuin suutari osaa. Siinä juolahti mieleeni ja kirjoitin suutarin muassa paperilapun, jossa ilmoitin. Mutta olisi se ilman minun ilmoittamattakin kutsunut sinua. Eihän se nyt kärsi, että Hemmo on tuollaisessa hötäkässä hänen peräänsä, vanha ulkokullattu ukon heittiö, joka nytkin on toisten samanlaisten mieliksi veisaamassa. Siitähän se on Hintti kyllästynyt koko taloon ja laittoi sinulle viittauksen entisestä ystävyydestä. Ymmärrätkö nyt? – Kyllä ymmärrän. Mutta tuskin olisi viittausta antanut, jos et sinä olisi ilmoittanut; ennen olisi mennyt kotiinsa. – Ota sinä selvä sellaisista! Heitä nuo mietteet hiiteen ja pane takki päällesi, niin lähtään astumaan, kiirehti Pekka. – En askeltakaan. – Taidatpa olla oikein toimessasi. Etkö liene minullekin vihoin, vaan tunteehan ”kampsukin” leikin. Ja yksinäsikö jäät tänne? – Niin. – Oletpa vähän joutavissa. Saanko viedä terveisiä, ettet tule? – Vie vaan, en tule. Matti jäi istumaan yksinänsä tupaan, ja Pekka alkoi astuksia Hemmolata kohti. Mennessään hän ajatteli, että taitaapa tavara miestä ylpistää, ja vielä minullekin vihansa viskasi. No jos se alkaa sellaista olla, niin en minäkään hänestä koko miehestä isosti välitä... Sitten hän pani lauluksi ja lauloi, että kajahteli keväinen ilta: : Henttuni sanoi, elä saakuri jätä, : sillä yhdessä on hauska mennä. : Vai lienenkö mä liian halpa : sun rinnallasi kävelemään. Iltaseurain pito olisi muuten luonnistanut hyvin hyvästi, mutta kun Hintti sai Pekalta tietää Matin terveiset niin häneltä iloisuus katosi. Sen lisäksi Hermanni aina kiusalla muistutti, että entäs se velka. Muut siinä vähän leikkivät, mutta Hintti erosi yksinäisyyteen ja siellä, itkun sivutyönä, päätti huomen-iltana lähteä kotiinsa. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3316 5582 2006-09-08T19:42:09Z Nysalor 5 X. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: IX. luku|IX. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: XI. luku|XI. luku]] |otsikko=X. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Aamulla oli Marian päivä. Einekahville asti maata köllötti Savitien ukki kamarissaan. Matti oli noussut aikaisemmin ruokkimaan hevosia, ja hänen sieltä tultuaan emäntä hänet kutsui kahville. – Taisinpa nukkua hyvän asusta, puheli ukki leikissään, istuen sänkynsä laidalla. Ajattelin, nousta vähän ennen, vaan juolahti mieleeni: onpa mulla nyt poika, joka nousee. Ukki siveli partaansa ja näytti ajattelevan jotain hauskempaa kuin tavallisesti. Matti sai kahvin juoduksi ja aikoi mennä tupaan, mutta ukki kielsi, että istuhan vielä. Matti istui uudestaan. – Sanon kuin sanonkin, alotti ukki. Ottopojan minä otin, vaan olisi tässä tyttökin tarpeeseen. Minä mielelläni olisin siitä huoletta... Sanon vieläkin: etkö ole ajatellut emäntää ottaa itsellesi? Nauruun meni Matin suu, kun hän tämän kuuli, ja hän vastasi: – En siitä vielä ole osannut ajatella. – No en ole juoruakka utelemaan, lisäsi ukki. Mut jos korvani ei liene minua pettänyt, niin muistelen kuulleeni, että olet sinä tuon Hemmolassa olevan Hintin kanssa yhtä vihtaa vääntänyt. – Keneltä isäntä sitä olisi kuullut? kysyi Matti kummastellen. – En sen vieraammalta kun isältäsi minä kuulin. – Lorua se on. Milloinka sitä isä olisi puhunut. – Lienee lorua tai mitä. Toissa syksynä kuulin, kun Hemmolan Mikkeliltä tultiin. Pasaselle veneessä puhui ... ei ole sen nuorempi eikä vanhempi asia. – Ilman luulostaan lienee puhunut. – Sitä en tiedä, en kysynyt. Vaan sulle suhaun, elä virka muille: ei somene siitä, jos sen otat. Ei ole joutava huperhatikka. On oppinut hoitamaan talon asioita. Ja kun sanon suoraan, ei ole aivan köyhäkään, joshan ei paljonkaan. En käske, en pakoita, vaan sanon vieläkin: ei parane siitä, haepa mistä asti hyväsi... Ei auttanut muu kuin Matin täytyi myöntää, että eipä saata parata. – Olen sanonut sanottavani siitä asiasta, sanoi vielä ukki ja alkoi puuhata tupakkaa piippuunsa. Olipa se koko virkistys Matille. Hän meni tupaan, ja kuvittelunsa saivat aivan toisen suunnan. Alkoipa mielestä tuntua samalta kuin vuosi jälellepäin. Hintin kuva kirkastui niin joutuin, kuin jos kymmenen maalaria olisi pensselöinyt. Tuon vaikutuksen teki ukin sanat, vaikka ei ne olleet kaunisteltuja. Enemmän niistä oli hyötyä kuin Pekan puheista, vaikka hän koetteli panna parastaan. Vielä nytkin Pekka oli lähtenyt asiakseen moittimaan Mattia ylpeydestä. – Vieläkö sinä jurotat juonissasi? kysyi hän heti tultuaan. Minä jo pahoin pelkään, että sinusta tulee ylpeä ja on parhaiksi tullutkin; ja ylpeys teettää sellaisia tyhmyyksiä kuin sinä illallakin teit. Et usko, kuinka minun kävi säälikseni, kun näin, miten paha mieli tuli Hintille siitä, kun ilmoitin, ettet sinä tullut etkä aikonut koskaan tulla ... vaan sinua ei ehkä säälitä yhtään... – Eläpäs enää, keskeytti Matti. Kuule hyvä mies ... jo olen itsekin sen huomannut. – Minkä? selitäpä! – Sen, että ylpeys minua yritti riipaista suitsipuolellaan, vaan kyllä se nyt jo heittää. – Sanopa, miten päin se heittää, tutkaisi Pekka yhäkin. – Siten, että nyt lähtään Hemmolaan. – No, sitten Pietarin epistola loppuu, virkkoi Pekka iloisesti. Vaan mikä sinut muutti, ja illalla niin ynseästi haastelit? – Sitten sanon vasta; vaan en nyt enää ole sellainen. – Hyvä sitten. Minä sinusta ajattelinkin täältä lähtiessäni huonoja ajatuksia, ja siellä aina enemmän, kun ei koko iloista tullut minkähän näköistä, kun ei Hintti ruvennut mihinkään ja minäkin olin niin pahalla tuulella. – Elä niitä enää muistele, kielsi Matti. Aamiaisen syötyä lähtään käymään. – Mennään vaan, ja nyt siellä on paras aika käydä, myönsi Pekka. Niin he päättivät ja rupesivat tuumailemaan siitä, että Pekka tulee Savitiehen asentoa. Sitten keksivät vielä keinon, miten piti Hemmoa ruveta narraamaan hänen emännän ottamisen touhussaan. ---- Kiireesti he vähän söivät ja sitten lähtivät toimeen korjaamaan asioita. Matkalla Pekka puhui yleisistä naimisasioista, että miten niissä usein kykenevimmät joutuvat huonon sukunsa ja köyhyytensä vuoksi maailman jalkaluutuksi, siihen sijaan kun moni moukka hallitsee suuria hyvyyksiä ja levittää tuota sukuaan maailmaan. Ja hän otti puheeksi omista vanhemmistaankin ja niitten väärinkäytöksestä lastaan kohtaan, ja tästä hän puhui totisena. – Enhän sitä minäkään olisi tällä jälellä juoksentelemassa kuin kulkukoira, jos vanhemmat olisivat vähän paremmin katsoneet lastensa parasta. Ensinkin huolettomasti hoitivat talon asioita, ja sen lisäksi rupesi isä vanhempana kulkemaan myötäänsä heränneiksi sanottavain seuroissa. Minä kun tulin vähän ymmärtävämmäksi ja nurisin tuosta, niin se vaan näytti olevan kiihoitusta, että muka hänen hyvää harrastustaan vastustetaan, ja siitä minulle saarnattiin. Sillä lailla sitä taloutta pitää retuutettiin, siksi kun tämän Hemmon, hyvän ristiveljen, saamisista meni tavarat ja ruunun verosta maa. Ja sillähän minä olen niin ”hyvässä” sovinnossa tuollaisten miesten kuin Hemmonkin kanssa, kun minä tunnen ne niin perin pohjin. – En tahdo kovin moittia vanhempiani, ne ovat olleet sellaisia kuin heille on näyttänyt kelvolliselta... Vaan johtuu se toisinaan mieleen, kun näkee miten muut laittavat asioitaan vähän mukavammiksi ... vaan ei käy minun laittaminen –. Tätä puhuessa yritti hänet vallata suruinen mieli, joka tapahtui hyvin harvoin. Ei se nytkään kauan pysynyt. Joutuivat Hemmolaan, ja hän oli taas entinen Pekka. Jahville ja Hintille ilmoitti hän hiljaa, että heillä olisi asiata, jos mentäisiin neljän kamariin. Ensi vaatimisella ei Hintti mennyt, vaan Pekka meni uudestaan ja veti kädestä. Pienemmät pojat, varsinkin Hermanni, olivat uteliaita oven takana kuuntelemaan, mutta eivät he paljoa kuulleet. Pekka alkoi puheen parhaan taitonsa mukaan ja alotti siitä, miten hän on sekaantunut muiden asioihin ja saanut siten aikaan pahoja mieliä, vaan nyt hän tahtoi, että ne kaikki hyväksi kääntyisivät. Sitten valtasi Matti puheenvuoron ja sanoi: – Pianhan se Pekka asiansa selvittelee, vaan minussahan sitä olisi paljonkin nuhtelemista, aivan illallisista tyhmyyksistä. Ujosti käsiinsä katsellen virkkoi siihen Hintti: – Lieneekö tuota sinussa nuhtelemista, mahtaa olla minussa enempi. – No ei nyt puhuta sinnepäin, keskeytti Matti. Heitetään joutavat mielestäkin pois ja uudistetaan niitä vanhoja puheita. – Sinun elämäsi kun on muutenkin uudistunut, niin jos se on parempi uudistaa joka laatuun, sanoi Hintti yhä katsellen käsiinsä. – Elä hyvä Hintti halveksi minua tuolla lailla, pyyti Matti. Kyllähän minä sen ansaitseisin, mutta kuitenkin ... minä tulen lähemmäksi istumaan ... anna minulle kätesi sen puheen päälle, että ensi pyhäksi laitetaan kuuliaiset... Kädet oli yhäkin helmassa, josta Matti sai toisen ilman vastustelematta omaan käteensä ja kysyi: – Suostutko? Vastaus oli hyvin hiljainen: – Suostun. Siinä nyt istui kaksi rakastunutta, ilman mitään korkealle hyökäileviä rakkauden tuulispäitä, joita niin innokkaasti kerrotaan ja kuvaillaan. Tämän vertainenkin tunteiden valtaan antauminen tuntui jo Pekasta joutavalta. Hän nousi seisoalleen ja sanoi: – Mitä tuota noin nolosti asioista tuumii, päättäkää kerrassaan, että ensi pyhänä on kuuliaiset ja sitten iloinen mieli. – Niinpä kyllä, Pekka on oikeassa, sanoivat rakastuneet. – Niin minun mielestäni olla pitää, päätti Pekka. Vai mitä sanoo Jahvi? – Enpä tässä ymmärrä isosti mitään, sanoi Jahvi. Sitä vaan ajattelin, että minne päin tämä meidän talon hoito kääntynee... – Kunko ei jää ruuanlaittajata? kysyi Pekka. – Niinpä niin. – Asiatapa arvelee; etkö sinä jo ole sen määräinen mies, että saat oman ruuanlaittajan, vai isääsikö odotat? – Jospa ei sitäkään. – Hullu olisitkin, jos sen otettavaksi heität. Ja rupea heti puuhaan tai jäät jälelle. Johan se tätä Hinttiä on taitanut mielistellä. – Elä puhu Pekka joutavata, kielsi Hintti. – Anna Pekan puhua, kehoitti Jahvi. Onko siinä todellakin perää, kun minä olen isän käytöksestä vähän aprikoinut, että mitähän sen ukin mielessä onkaan. – Onhan siinä, toisti Pekka. – Antakaa olla puhumatta, vaati Hintti. – Miksikä puhumatta? sanoi Pekka. Mehän jo Matin kanssa tuumattiin, että sitä sietäisi vähän narrata. Suostut kai sinäkin Jahvi siihen? – Mihinkä? – Että Hintti rupeaa isällesi hyvin höyliksi, että se luulee, jotta nyt suostuu häneen. – Jo tavallakin minä suostun, ja tottahan Hinttikin? – Mitenkäs muuten, sanoi Pekka. Ja kengät pitää heti hakea jalkaan. – Mitkä hiton kengät? kysyi Jahvi. – Etkö tiedä sitäkään? Morsiuskengäthän tällä jo on isännän teettämät. Käy Jahvi hakemassa; eikö nuo liene aitassa. Juoksujalassa lähti tämä noutamaan. – En minä kehtaisi vanhaa miestä narrata, esteli Hintti. – Vanhaa saapi narrata, vaan ei vaivaista, sanoi Matti. Ja mikä sulle siinä tulee, onhan se niin hauskaa. Jahvi tuli mielissään kenkineen aitasta. – Siellähän ne orrella olivat. Ja nyt heti jalkaan, ja kun isä tulee, pitää sinun kävellä hyvin hutakasti ja olla sanovinasi, että kauanpa viivyitte. Sitten iltasilla tulkaa te tänne meille, niin Hintin pitää pyytää lupaa johonkin huviin, vaan ei ehkä tanssiin, tuskin lupaisi. – No ei tietäisi sitä, arveli toiset. Vaan kyllä se muuten vetelee, kun pysytään hyvin vakavana ja Hintti pyytää. – Ja sitten kun isä viimein näkee, miten häntä narrattiin, niin ehkä se heittää pois ne puuhat, sanoi Jahvi nauraen, ja sitten he jokainen nauroivat. – Ja silloin on sinulla sopivin aika panna saappaat solalle, muistutti Pekka. Ja ei ole liiaksi vaikka vähän ennenkin; muuten saatte muuttaa karjanne häriksi, että tulee oikein poikatalo. Vaan mikä pakko sitä on tehdä, onhan sulla jo vanhaa välipuhetta muutaman tytön kanssa, ei muuta kuin kiinnitä nyöriä; se on sievä tyttö, kyllä kannattaa olla puuhassa. – Vähätpähän vanhoista, vaan eihän se liiaksi olisi, arveli Jahvi nauramatta. Seurue alkoi pelätä isännän kotia tuloa, ja siksi he heittivät asiain päättämisen toistaiseksi. Matti ja Pekka menivät Savitiehen ja Hintti jäi kävelemään uusine kenkineen, joiden pohjat alkoi kävellessä vähän narahdella. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3317 5583 2006-09-08T19:42:14Z Nysalor 5 XI. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: X. luku|X. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: XII. luku|XII. luku]] |otsikko=XI. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Puolen päivän jälkipuolella Hemmo tuli seuroista, mutta ei hän niistä mitään kertonut. Suostumuksen mukaan Hintti toimitti tehtävänsä: kantoi ruokaa ja puheli: ettepä sieltä illalla joutunutkaan. – En tuota joutunut, virkkoi Hemmo katsahtaen Hintin jalkoihin ja huomasi uudet kengät, josta näytti hyvin ihastuvan. – Joko täällä minua odotitte? kysyi hän ja katsoi samalla naurusuin silmiin. – Jo minä vähän kaipailin, sanoi Hintti ja meni lisää ruokaa noutamaan. Yhä lisääntyi hyvät toiveet, ja Hintin ovessa mennessäkin vielä Hemmo katsahti jälkeen ja näytti ajattelevan, että jospa tuo kerran hänen emäntänään lattiata kävelisi. Syönnin jälkeen olisi ollut tavallista lukea vähän saarnakirjaa, mutta siltänsä se jäi tällä kertaa. Illan hämärtäessä käveli kaikki kylän nuoret huvikseen talojen välisiä teitä. Vallaton-Pekka houkutteli heidät Hemmolaan ja lupasi seistä edessä, jos Hemmo keppiä näyttelisi, ja tiesihän hän, ettei se sitä tee. Matti jäi Lassilaan jälemmäksi muista, ettei Hemmo tulisi epäluuloiseksi. Pekka iski Hintille silmää, että nyt pitäisi mennä pyytämään. Hemmo istui rahilla ja katseli vähän jurosti vieraisiin. Mutta hänen juromaisuutensa katosi, kun Hintti meni naurusuin hiljaa pyytämään lupaa heidän nuorten vähän leikkiä. – Niin leikkiäkö? Kyllähän minä teidän tyttöjen, mutta kun on tuokin Pekka ja noita muita poikia, sanoi Hemmo ja katsahti syrjittäin heihin. – Ei me heistä välitetä mitään, lohdutti Hintti. – Mitä te leikkisitte? – Oltaisiin ’vesikenkäsillä’ ja saisi siinä olla pojatkin joukon jatkona ... ja lupaattehan te, kun minä pyydän? – No jospa nuo on nekin, kun sinä minua niin hyvästi kohtelet ja olet taipuvainen kaikessa, myönsi Hemmo naurusuin. – Kyllä me niillä sovitaan, sanoi Hintti miellyttävästi, joka yhä vahvisti Hemmon toivoa. Tällä aikaa tekivät pojat piipun kauppaa eivätkä olleet muka tietävinäänkään Hintin pyynnöstä. – Vaihda Pekka piippuja, esitti joku. – En uskalla vaihettaa, tämä on niin kotoväen mieleinen, sanoi Pekka tarkastellen piippuaan. – Vai oikein siihen on kotoväki mielistynyt. – Hyvinhän ne tästä pitävät, vaikka tämän laita on vähän lovelle kulunut. Ja kun tämä on ikänsä minua palvellut, niin joutaa kuolla kotiin. – Tuo isä ukki olisi saatava täältä kamariinsa, kuiskasi Jahvi Pekalle. – Ei olisi pahempi, jos saataisiin, vaan ei se meihin katso, vaikka ’kontra’ pistettäisiin, mutta eipä ole kortteja, sanoi Pekka. Ei Hemmo kuullut mitään näistä pakinoista, sillä hänen silmänsä ja korvansa vaelsi muualla. Kylän tytöt ihaillen katselivat Hintin uusia kenkiä ja sinnepäin katseli Hemmokin, ei niin paljon kenkiin kuin niiden haltijaan. Tuon huomasi Hintti ja häntä olisi hävettänyt, varsinkin jos olisi tiennyt jonkunkaan tytöistä huomaavan Hemmon häntä katselevan ... mutta ei onneksi huomannut, siksi saattoi hän niitä vapaasti näytellä. Pasanenkin kävellä pokaili Hemmolaan ja oli mielissään, sillä hän oli saanut taas virantoimitusta tietoonsa. Sen muassa Matti oli hänelle ilmoittanut, että Hemmo on kilpakosijana. Hemmo meni kättelemään naapuriaan ja sitten kertoi: – Nuoret tässä pyytivät vähän leikkiä, vaan taitavat minua ujostella. – Vai ujostelee nämä. Mitä ne joutavata: isäntäkin poikamies, sanoi Pasanen ja nauraa hörötti. – Niinhän tässä on, nauroi Hemmokin. Ei tule emännät kieltämään. Siivo leikki ei, tuota, pahenna ketään. Vaan ujostelee ne ehkä meitä; tule, naapuri, tänne kamariin. Varmaan olisi Hemmo suuttunut, jos olisi huomannut minkälaisella irvinaamalla Pekka kuunteli hänen puhettaan emännättömästä talosta ja siivosta leikistä. Kamarissa Hemmo otti noin vähän mutkittelemalla puheeksi sen, että suostuisiko Pasanen rupeamaan puhemieheksi. Pasanen nauraa hymähti, näyttäen olevansa tarjouksesta mielissään ja sanoi: – Mikäs siinä on. Olenhan niitä asioita jo monesti toimittanut ... mistä sitä yritettäisiin? – Ei sinne ole pitkiä matkoja ... tuota, mitä sitä kauaksi lähtee. – Onkoon kuinka lähellä? kysyi puhemies olevinaan tietämätöin. – Hevosetta tämä väli päästään, aivan se on ... etkö tuota arvannekin. – Minä vanha puhemies, hyvä minä olen arvaamaan, nauroi hän. Eikö se jo liene tässä emäntänä. – No arvasitpahan, nauroi Hemmokin. – Hyvä minä olen arvaamaan, kunhan vähänkään kuulen. Joko siitä itse olette sille puhunut? – Jo minä vähän, vaan tuota, eiköhän kutsuta tänne ja sinä puhut puhemiehen puolesta. – Sopisihan se niinkin, vaan minä luulen, on parempi, että minä käyn tuolla jossain kahden kesken puhuttelemassa, sitten se ei niin ujostele, esitteli puhemies. – Sen kuulee, että sinä ymmärrät nuo asiat hyvästi, sanoi Hemmo ja jäi odottamaan. – Tuleeko tänne...? kysyivät tuvassaolijat Pasaselta. – Huoletta saatte olla, ei tule. He olivat jo ruvenneet vesikenkäsille, jossa tytöt ja pojat jaetaan, yhtä monta kummallekin puolelle. Toiset menevät ensin ulos, jolla aikaa tuvassa olijat keskenään nimittelevät, mitä minkin ulkona olijan pitää arvata kumartaa, ennenkuin pääsee tupaan. Joka kerta, kun väärälle kumartaa, sanotaan: ”mene ulos, vettä on kengässäsi”. Samaan leikkiin oli tullut Mattikin. Tälle ilmoitti Pasanen hiljaa, että Hemmo pyyti jo puhemiehekseen ja käski käydä siitä Hintille tuumaamassa. Miten minä kamariin mentyäni sanonen. – Kysytään Hintiltä itseltään, sanoi Matti. Tämä antoi sen neuvon, että he asianomaiset ovat niin liian vähän puhuneet, ettei vielä puhemiestä tarvita. – Mitähän jos minä sanon, että olen jo puhemiehenä, vaan toisella sulhaisella, sanoi Pasanen. – Ei saa sanoa. – Enhän minä todella sanoisi, vaikka käskisit. Ja minä menen sinne puhuttelemaan, jatkakaa vaan leikkiänne, puheli hän mennessään. Pekka tiesi mitä puuhattiin ja polkan tahtia nytkytellen hän lauloi: : Ollaan pojat iloisia : kuin haavanlehti tuulella. : Onhan meillä uusi puuha, : vaikka ei muille huudella. – Tuota, mitä se sanoi? kysyi Hemmo Pasaselta kamariin tultua. – Ei se pahasti sanonut. Sanoi vaan, että olette keskenänne niin kovin vähän ennen keskustelleet. – Vähänlaiseenhan siitä on tuumattuna ... vaan tuota, oliko siellä Matti tuvassa, ja mitä ne tekivät? – Pojat näkyivät piipun kauppaa hierovan, enkä minä Mattia huomannut, selitti puhemies. – Vai niin, hyvä... No mitenkä luulet, suostuukoon tuo Hintti? – Niinpä luulen, että kyllä se suostuu. – Tuota, niin minäkin luulen nyt, vaikka ensikerran, kun ilmoitin, näytti vähän niinkuin ... ja mitäpäs siitä ... teetin sille jo uudet kengät ... ja kun ollaan naapurit ja rupeat puhemieheksi, niin pitää koettaa miellytellä ... ja ehkäpä se ... onhan se vähän nuorempi, vaan olen tuota päättänyt, etten huoli leskistä, puheli Hemmo mielissään. – Mitä niitä rupeaa leskiä ottamaan, ne muistelevat miesvainaitaan, onhan niitä tyttöjäkin, sanoi Pasanen. – Niin, aivan oikein, sinä ymmärrät ne; sillä lailla olen minäkin ajatellut ... ja pojat ajatelkootpa mitä hyvänsä... Poisko jo lähdet; elä vielä, ollaanhan nyt täällä, ethän ole usein käynytkään. Tästä puoleen pitää käydä useammin, ja minä käyn myös siellä. ’Naapurit, olkaa ystävälliset ja yksimieliset’, sanotaan ’Hunajan pisarassakin’ ... oletko sattunut sitä katsomaan? – En, minä kun en enää laseitta näe, enkä ole löytänyt sopivia; vaan kyllä minä tuon sanan olen kuullut, selitti Pasanen. – Onhan se sitä ... vaan milloinka näitä asioita vahvistetaan? – Näitäkö naima-asioita? Totta sitten kun enemmän puhutte Hintin kanssa. Ja sitten annatte minulle tiedon ... vaan nyt pitää lähteä kotia päin. – Tuota poisko. Tässä on unohtunut kahvikin keittämättä, huomasi Hemmo. – Juodaan toisella kertaa, nyt alkaa jo ilta tulla, lohdutti puhemies. – No niin kyllä, toisella kertaa ... vaan tuota ... jos vielä ennenkuin lähdet, kävisit Hintille puhumassa. – Hyvin mielelläni; jäähän tänne jälemmäksi, sanoi Pasanen ja meni tupaan. Miten hän siellä asiansa toimitti, ei sinnepäinkään kuin Hemmo luuli. Päinvastoin päättivät varmaksi, että Hintti ja Matti lähtevät ensi lauantaina pappilaan ja Pasanen puhemieheksi. Kaikki muutkin vieraat lähtivät kotiinsa, ja Pekka lauloi mennessään: : Lauletaanpa, nuoret pojat : talon kunniaksi, : ettei tulis’ tämä talo : meille tukalaksi. ---- Uutena ja varmempana miehenä Hemmo tuli esittämään asiatansa seuraavana aamuna. Hintti ei siitä hämmästynyt, pysyi vain leikillisenä. – Niillä puisilla kökkyräkärrilläkö me sitten isännän kanssa kirkossa ajeltaisiin, virkkoi hän nauraen. – Ei niillä, tuota, tänä kevännä teetetään uudet ja hyvät, selitti Hemmo. – Vai uudet. Ajettaisiinko niillä seuroissakin? – En minä ollenkaan pakoita sinua seuroissa käymään, kun vaan suostut ... tuota niin ... saatan minäkin olla käymättä. Pasanen rupeaa puhemieheksi, ja häät pidetään hyvät. – Jottako tanssittaisiinkin? – No, tuota ... niin se on, miten sinä tahdot, kun ei hyvin paljon, myönsi Hemmo. – Hauskaahan tuo voisi olla emäntänä olo. – Niin, kyllä se on, vakuutti Hemmo. Vaan tuota, milloinka se Pasanen kutsutaan tänne, että käytäisiin pappilassa? – Milloin sitten tuonnempana aikana, eihän ole kiirettä, olenhan minä jo tässä emäntänä. Sulhasmiehen innolla puhui Hemmo paljonkin ja jopa vähitellen lähenteli niinkuin leikin tavoin nykäistäkseen, mutta se Hinttiä niin inhoitti, että meni heti ulos, ja harmitti se, että hän rupesi narraamaan. Hyvällä tuulella oli Hemmo. Jahvin käski hän mennä nikkarilta tilaamaan karrin puut ja laittaa sepälle raudoitettavaksi. Hyvällä mielellä tämä kuunteli isänsä neuvoja ja meni heti toimittamaan käskyä. Monesti ennen Jahvi oli isäänsä pyytänyt teettämään, mutta se ei auttanut, ja siksi Jahvi pani niiden joutumiselle kiirettä. Tyytyväisyys loisti koko viikon Hemmolan perheessä. Mutta lauantai-aamuna kävi helkkarin huonosti Hemmon tyytyväisyydelle, kun hän näki Pasasen ja Matin ajavan kahdella hevosella kartanolle ja melkein samassa tulevan Hintin aitasta ulos, pyhävaatteisiin pukeutuneena. Ja aina enemmän viha pullisteli, kun Hintti meni heittämään hyvästiä. – Suokaa isäntä anteeksi, pyysi hän. Minä en ole ennen viitsinyt sanoa teille oikein, vaan nyt sen tiedätte, että minä olen Matin kanssa kihloissa ja nyt mennään pappilaan. Mutta ei Hemmo kättään antanut, siihen sijaan äsähti: – Kuka uskaltaa sinua ilman minun luvattani tulla ottamaan? ... ja sinä et saa mennä. – Ei isäntä, ei se nyt parane. Sovitaan pois, ja annattehan Jahvinkin tulla meidän mukaan, pyysi lempeästi Hintti. – Ei yksikään! Kuka tässä lehmät ja muut hoitaa. – Minä olen jo sijaisen laittanut, ilmoitti Hintti. Ja rauhoittuaten isäntä, sillä ei minua kielto estä kuitenkaan. Ja saapihan Jahvikin lähteä? Tähän ei hän enää vastannut, oli vain äänettä ja näytti jotain ajattelevan. Kiellosta huolimatta matkue alkoi ajaa ja Jahvi meni mukana. Yksinään Hemmo jäi puhkamaan, ja olisi hänen mielensä tehnyt vähän pauhata, mutta ei ollut, kelle pauhasi. Pojatkin kerkisivät mennä halkometsään ja olivat iloisia. Ainahan silloin on jokainen iloisella mielellä, kun rakkausyhdistyksiä tapahtuu, niinpä pojatkin ja vielä enemmän siitä syystä, kun tiesivät saavansa häissä käydä. Oikein selkäsuonia karsi ilosta, kun he tästä puhuivat ja sitä ajattelivat. Naimakansa ajoi matkaansa, ja eivätpä hekään olleet suruissaan. – Kyllä jäi Hemmo nolona katsomaan, sanoi Matti. – Niin, minun oikein kävi säälikseni, kun niin paljon narrattiin, surkutteli Hintti. – Kävi minunkin vähäisen, vaan toisekseen, mitä hän vanha mies rupeaa kouhastelemaan, sanoi Matti. – Minuun se ehkä suuttui kovasti, arveli Pasanen. – Teidän pitää ruveta ja laittaa toinen morsian, esitteli Matti. – Ei pitäisi enää narrata, houkutteli Hintti. – Niin kyllä, puolusti Jahvikin. Antaa olla ne asiat virkkamatta ja minäkin koetan olla isälle oikein nöyränä, niin jospa se heittää ne naimispuuhat, ja se olisi hyvä. Siihen suostui muutkin, ja puhe kääntyi iloisempiin asioihin. Sulhanen ja morsian ajoivat yhdessä hevosessa. Vieretysten istuminen tuntui niin erinomaisen kevyeltä ja hauskalta. Reen vierussa kallistuessa oli niin soma nojautua toisiaan vasten, eikä hetkeksikään mennyt muistista tuo omituinen tunne, että on siinä toinen. Taipaleelta oli otettava lisähenkilö, joka oli erään talon tytär ja erittäin sievä. Tähän oli Jahvi jo kauan aikaa ollut mieltynyt, ja siksi he nyt niin sovittivat, että toinen tuli sulhaisrengiksi ja toinen morsiuspiiaksi. Nämäkin Pasanen asetti istumaan rinnakkain, mutta kovin he olivat vielä ujoja. Puheen ainetta ei tahtonut alussa löytyä, varsinkaan Jahvilta, jonka velvollisuus olisi ollut alkaa. Ja reki tuntui liian kapealta, ja toisekseen leveältäkin, ettei kuin hyvin vahingon syyksi saattoi nojautua rinnalla istujaan päin, josta nojautumisesta sai vähän puheen ainetta. Tämä kaikkien tunteita koetteleva matka loppui ja jouduttiin pappilaan. Siellä neljän todistajan läsnäollessa pappi kirjoitti kirjoihin, että ne henkilöt aikovat ristilliseen avioliittoon, ja pappi sitten varmemmin kysyi, oliko heidän aikomuksensa totinen, johon asianomaiset nyökäyttivät päätään myönnytykseksi. Kun naimakartta ja vaivaisraha oli maksettuna, niin silloin sai olla varma, että huomenna kirkossa mainitaan ja onnea toivotetaan uuteen edesottamiseen. Se joka puhemieheksi pääsee, se se vasta on mies mielestään. Häissäkin se saa istua kunniasijalla ja vaivoista vielä tulee puhemiehen paita, oikein suuri hölläke, että varmaan mahtuu päälle. Siinä kaikki puhemiehen saatavat, jotka eivät tosin ole isot, mutta riittävänä kiihoituksena uusia puuhaamaan. Matin ja Hintin väli oli sotkeuksistaan selvinnyt, ja monta pitkää mietettä sillä sotkuisella ajalla oli mennyt hukkaan, mutta nyt niistä oli päässyt, ja he olivat tyytyväisiä. Puhemies oli näistä jo huoletta ja puuhasi uusien asiain hyväksi ja sellaisella menestyksellä, että sulhasrenki ja morsiuspiika tulivat samalla tiellä kihloihin. Heidän ujoutensa vähitellen haihtui ja muuttui rakkaudeksi. Kihlauksen he ilmoittivat ja vahvistivat morsiamen kotona Kallelassa, josta tiedosta sekä morsiamen isä että äiti olivat tyytyväisiä, kun heidän Miinansa pääsee siivolle miehelle ja vielä päänään emännäksi. Puhemies ja morsiamen isä maistelivat kihlajaisia, että jälkimäinen tuli jo hyvään ryypyn liepakkaan ja ilmoitti Pasaselle, että hän maksaa tyttärelleen kolme tuhatta perintöä, ja jos miehessä näyttää olevan miestä hallitsemaan, niin tuhat tai kaksi lisää. Viikon päähän he tekivät määrän Jahvin ja Miinan kuuliaisille, mutta näitä käsilläolevia kuuliaisia menivät viettämään Hintin kotitaloon. Pekka siellä jo parhaana miehenä humasi ja oli valmistanut itselleen hanurin, jolla soitteli nuorelle väelle. Pasanen käveli virkansa puolesta laajana, sillä ei puhemieheksi ollut muita niin kokeneita kuin hän. Lassilan Antti olisi kyllä mielellään ollut, mutta harvemmin sitä kukaan tahtoi. Eikä se tiennyt puhemiehen alkulausettakaan; niin sen ainakin Pasanen uskoi. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3318 5584 2006-09-08T19:42:18Z Nysalor 5 XII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: XI. luku|XI. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset: XIII. luku|XIII. luku]] |otsikko=XII. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Savitiessä vietettiin Matin ja Hintin häitä ja vieraita oli melkoisesti. Useimmille vieraille ukki kertoi salaisuutena, että sulle suhaun: johan minä Matille sanoin, ei somene siitä kuin tuon Hintin ottaa. Siinä sitten syötiin ja juotiin. Iltasilla alkoi tuo niin sanottu huomentuopin juonti, jossa Pekka piti näin kuuluvan alkupuheen: ”Arvoisat vieraat! Kun te olette kunniallisen vaatimisen päälle näihin pitoihin saapuneet ja tähän häähuoneeseen sisälle käyneet, niin minä saan teille pariskunnan puolesta siitä kiitokseni lausua. Ja saan ilmoittaa että minun oli aikomus esittää meidänkin muistamaan tätä nuorta ja vasta alkavaa pariskuntaa pienellä lahjalla, sillä suurimmalla lahjalla on näitä muistanut tämän talon isäntä ottaessaan jalomielisyydessään isällisen huolensa alle, talonsa ja tavaransa perillisiksi. Ja tämä huomenlahja on jo ollut tapana muinaisista ajoista, koska sen alkua ei vanhatkaan muista, eikä historiat toista, anna ilmi aikakirjat, satavuotiset sanomat. Näiden sanotaan Kaanaan häistä alkunsa saaneen, mutta ei niistä ole meidän hailien esikuvaa, sillä ei meillä vesi muutu viinaksi, niinkuin siellä sanotaan tapahtuneen, meillä viinan vilja kasvaa pellosta, ja hyvä niinkin. Tähän kelpaa kupariraha; hopea olisi hyvää, kulta vielä kuuluisampaa, sekä kaikenlainen tavara: lehmänvuona, lampaan vasikka, sianvarsa, ja siinä sivussa saapi muistaa vaivaisia. Tässä ei ole mittaa eikä vaakaa; käsi mittana, kukkaro vaakana ja harakan sulka puntarina. Ensin tulkoot sulhasen sukulaiset, sitten morsiamen omaiset, sitten kunnialliset kutsuvieraat ja kuokkavierasten kutsuvieraat. – Ja jos jollain on tätä vastaan sanomista, niin sanokoon.” Mutta ei kellään ollut, ja silloin alkoi asia käydä Pekan lausuman järjestyksen mukaan: ensin sulhasen sukulaiset, ja niin aina. Ne, jotka eivät aivan pennimäärällä panneet, ilmoitettiin ylyystelemällä: ”Tämä on kolkkoon korpeen talon tehnyt ja sen huolella hoitanut ja nyt vielä päälle vaivainsa muistaa niin paljolla, ettei näistä näin vähälle aikaa saa selvääkään.” Ja kaikki paperirahat ne olivat satamarkkasia. Mutta se, jolla tiedettiin olevan rahaa ja joka kuitenkin pani vähäisen, ilmoitettiin: ”Tämä mies ei ole kitupiikki eikä naukujan poika. Se on hiet hiihtänyt, tuulet soutanut ja nyt täydellä kukkarolla tänne saapunut ja muistaa kokonaisella kymmenpennisellä.” Silloin tietysti kaikki nauramaan. Kun joku lampaan lahjoitti, ilmoitettiin lahjan ominaisuudet: ”Sen sääriluista saapi mainioita rumppuskalikoita, selkärangasta kunnollisia kaprokin nappeja ja kylkiluista veneen kaaria, ja kärryn käyriä.” Ja lopuksi aina, että ”häät häistä, pidot pidoista, kunniat hyvistä töistä!” Illan kuluessa ukot alkoivat turista kuin ampiaiset pesässään, mutta silloin ukki käski panna putelien tulpat kiinni ja muuttaa juomat kahviksi. Ahneuksissaan oli jo joku renki maistanut niin, että näytteli nyrkkiään, mutta sille selitti ukki: – Ei meillä, muista se. Meillä ei sellaisia moukaria tarvita, vaan jos mielesi tekee, niin mene kankaalle ja pieksä nyrkkisi petäjiin ... hyvästi joudat... Ei se ole mies, jolla on mieltä, vaan jossa on mielen hallitsija. Eikä se ole ahne, jolla on syömistä, vaan joka syöpi kaikki, mitä näkee, se on koira ... ja nyt sen kuulit. Nyrkin näyttelijä häpesi ja muuttui siivoksi mieheksi. Huomentuopin jälestä miehet nostivat Matin ”ukoksi,” jota pojat olivat muka estävinään, ettei he vielä anna, mutta ukot veivät voiton. Sitten nostivat vanhan isännän sen kunniaksi, että hänellä on poika, joka nyt toi emännän. Sama temppu tehtiin Hintille ja vanhalle emännälle, mutta siellä piti olla miesten apuna nostamassa. Kaikki syönnin ja juonnin loma-ajat nuoret tanssasivat Pekan hanurin mukaan, niin ettei siinä ollut joutilasta aikaa. Häitä kesti toista vuorokautta, ja sen jälkeen vieraat menivät kotiinsa. Matin tekemä uusi aitta valmistui, ja sen nuori emäntä sai vaatehuoneekseen. Yhdet ilot iloittua kääntyy toivo toisihin. Ajateltiin Jahvin ja Miinan häitä, sillä heitä oli jo kolmasti kuulutettu, mutta häät eivät joutuneet heti, kun morsian tahtoi vähän niin sanottua ”myynäilemisen” aikaa. Tämä aika on rikas unelmista ja pelosta. Se, joka on rakastettunsa löytänyt, soisi juoruämmäin ja pahojen kielien olevan vajotettuna yhdeksän sylen syvyyteen, ettei heidän juonensa tuottaisi iäti muistettavia murheita. Tämä pelko oli Jahvilla isänsä suhteen, sillä se ei näyttänyt katselevan suotuisasti poikansa aikeita. Kuuliaisia ei antanut ensinkään pitää kotonaan, eikä ollut Hintin ja Matin häissäkään, vaikka Savitien ukki itse kävi kutsumassa, jurotti vain ja paikkasi turkkia. Siinäkö jurottamassa lienee tuo entinen ajatus päähän pöllähtänyt, joka päättyi siten, että hän meni ja otti kumppanikseen muutaman toisen kirjamiehen, jonka kanssa hän meni erään vanhanpiian luokse sulhasiksi. Päätöksestään ei Hemmo luopunut, leskestä ei hän huolinut, nuori ja naimaton olisi pitänyt saada, ja sitä sukuahan on vanhapiikakin. Vanhapiika tuli niin hyvilleen ja lempeäksi, ettei tahtonut osata miten kävellä, vaikka karhakkata laatua hän oli luontonsa puolesta ja toiselta puolen vähän jumalinen, suntion rouvan kanssa yhden uskon väkeä, missä he olivat kahden. – Käpsis kiukaalle, sanoi entinen vanhapiika, kun päivän viipyi uunille noustessaan. Samat sanat, vaikka vähän toiseen tapaan. Kopskeikaa! heti pappilaan. Vanhapiika ei tarvinnut myynäilemisen aikaa, hän oli saanut kyllin myynäillä, eli toisin sanoen hyräillä vanhanpiian ikävätä. Ensi viikolla hän kävi jo Hemmolassa rukin sijaa katsomassa ja antoi ensi kerran käydessään omintakeisia neuvoja taloudenhoitajille. Hyvin harmissaan pojat olivat äitipuolen tulosta ja Jahvi kaikista enimmän, sillä hänen morsiamensa aikoi purkaa naimisen, jos tuo vanhapiika tulisi hänelle anoppimuoriksi. Jahvi oli pahemmassa kuin pulassa. Jo meni tätä ilmoittamaan isälleenkin ja pyysi häntä oikein pyytämällä luopumaan tuon vanhanpiian ottamisesta. – Minäkö sinua tottelisin, tosahti Hemmo. Hyvin sinä ja te kaikki olette minua totelleet. – No jos minä olen ollut teille paha, niin elkää muistelko, minä olen varmasti tottelevainen, jos vaan luovutte siitä, sillä tekin isä tiedätte, että se on liika äkkinäinen äitipuoleksi; ottakaa ennen jokin toinen, rukoili Jahvi. – Sinä elä tule minua neuvomaan, mene siitä matkaasi! ärjäisi Hemmo kiivaammin. Jahvi lähti, ja sen arvaa, millä mielellä. Nyt olisi ollut isällä tilaisuus saada itselleen nöyrä poika, mutta hän ei huolinut, vaan sysäsi luotaan. Ei voi sanoa, mitä ajatteli Jahvi isästään, sillä nyt hän oli vakuutettu, että morsiamensa hänet hylkää, ja niinhän kävikin. Kaikki tuumat menivät turhaan. Ei uskaltanut tyttö lähteä. Aineellinen puoli pääsi voitolle ja rakkaus jäi tappiolle. Pappi toimitti eron heidän välillään ja nuhteli kevytmielisyydestä. Alakuloisena Jahvi kuunteli tätä nuhtelua, eikä ollut vesi silmistä kaukana, mutta eipä ollut iloinen mieli toisellakaan. Selittämättömän oudolta tuntui ainakin Jahvista, kun he sen jälkeen heittivät hyvästit toisilleen. Tämä olisi ollut kylliksi unen näkönäkin, mutta täytyi se totenakin kärsiä. Niin kävi heille. Hemmo toi pojilleen äitipuolen. Heti tultuaan tämä vaati pojat komentonsa alle, mutta ei se hopusti onnistunut, lisäsi vain enemmän tyytymättömyyttä äitipuolta kohtaan. Viimein Jahvi kyllästyi niin kovasti, että erosi pois kotoaan ja meni muuanne rengiksi. Allapäin hän lähti astumaan ja ajatteli: – Vanhempia käsketään totella, ja oikeinhan se on, vaan ei tätäkään jaksa aina täyttää, kun ei vanhempi yhtään välitä siitä, mitä lapsi saapi heidän jäykkyytensä tähden kärsiä... Yhden vuoden hän ainakin päätti olla äitipuolensa tieltä poikessa ja omaa harmiaan haihduttelemassa. Pienemmät pojat jäivät kuskattaviksi, mutta arvaa sen, ettei huonekunnan sovinto haitta hääviä ollut. Ei ollut kehumista vanhainkaan keskinäisestä rakkaudesta. Vanhanpiian oikkuja ilmaantui usein, ja sovinto oli miten milloinkin sattui. Olivat he kuitenkin siksi sovinnossa, että kävivät yhdessä veisuuseuroissa, joissa käyntiä Hemmo jatkoi niinkuin ennenkin. Kun heidän kesken tuli lastenkasvatus puheeksi, kertoi Hemmo seuratovereilleen: – Tuota, kyllä minä olen heitä koettanut kasvattaa Jumalan pelossa, vaan ei niistä näy hyviä tulevan, ne kun ovat kovin uppiniskaisia. Ja samaa sanoo useampi heistä. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3319 5585 2006-09-08T19:42:23Z Nysalor 5 XIII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Mäkijärveläiset: XII. luku|XII. luku]] |seuraava=[[Mäkijärveläiset]] |otsikko=XIII. luku |alaotsikko=[[Mäkijärveläiset]] |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} Matin isä hoiti vain mökkiänsä niinkuin ennenkin ja Hemmon luvalla otti Eerikan toverikseen. Eerikka oli entisestään muuttunut aivan toisenlaiseksi. Hän luki jumalisia kirjoja milloin vähänkin oli aikaa ja työtä tehdessäänkin näytti niistä ajattelevan. Pekka häntä aina kielsi, että elä lue niin kovin paljon, sinä miesparka menetät pääsi, se ei ole haitan luja ennestäänkään. Ei Eerikka ottanut tätä korviinsakaan, sanoi vain, että se on hänen vallassaan, joka on kaiken antaja ja ottaja. Omaa syntisyyttään hän valitti ja vaikeroi, että jos ei auteta, on hän aivan hukassa. Entisistä ajoista hän ei sallinut ollenkaan mainittavan. Jos niistä joku muistutti, sanoi hän näiden olevan vihollisen kiusauksia ja ihmisten viekoittelemista. ---- Sovinnon ja onnen päiviä viettivät Savitien joukot. Nuoret nimittivät ukkia isäkseen ja vanhaa emäntää äidikseen. Pekka oli siinä joutilaat talvensa ja pelasi ukin kanssa aina välistä tammilautaa. ”Säästöä” pelaamaan ukki oli vielä vanhoillaankin parempi Pekkaa, mutta ”syötössä” Pekka voitti useimmin ja varsinkin, jos teki viekkautta. Mutta kun ukki sen huomasi, varoitti hän: – Olet mies nuorempi, muista se: pidä totuus kaikessa, niin lautapelissä kuin muussakin. Suuremmasta sanakiistasta ei heidän kesken ollut puhettakaan. Pitempi inttely syntyi toisinaan, kuin Matti ja Hintti oli lisänä ja intos tuli siitä, kenen ansioksi oli katsottava, että Matti oli päässyt ottopojaksi. – Minun asianihan se on, selitti Hintti. Sinä jo monta aikaa ennen vaikeroit siitä rakkaudestasi, ja jos silloin olisin suostunut, niin nyt olisimme jossain pienessä mökissä elää natustelemassa. – Niinhän sinä sanot, vastusti Matti, vaan jos minä en olisi aikonut lähteä muihin seutuihin, niin isä olisi pitänyt minua ikänsä renkinään. – Eipä sinulta olisi tullut yritetyksi minnekään, vaan kun olit harmissasi siitä, kun en sinusta välittänyt. – En ole ollut siitä harmissani ... sanopa Pekka, olinko? – Et ollut. Aivan iloisella mielellä me aioimme lähteä. – Nyt sen kuulit ... ja jos me ennätimme mennä, niin silloin sinä olisit jäänyt Hemmolle. – Johan tämä Hintti sitä sievisteli, kun verkahousut laittoi, nauroi Pekka. – Elä sinä Pekka hupise ... minä hänen housuistaan viisi olen välittänyt. – Kyllähän se ne itse osti, myönsi Pekka, vaan sinä ehkä viekoittelit samoin kuin silloinkin yhtenä iltana viekoittelit Hemmolta uskon niin vähäksi, että saatiin pitää vaikka minkälaista elämätä ... etkö jo ala katua niitä syntiäsi. – Sinä ja Matti saatte ne niskoillenne; tehän käskitte. Ei minua muu huoleta kuin niiden poikain kohtalo ja enimmän Jahvin, se kun niin paljon piti siitä Miinastaan ja täytyi vaan erota. – Se oli kyllä ikävätä ja pysyy ikävänä hyvän aikaa, sanoi Pekka. Vaan pitäisi minun siltä Hemmolta vielä kerran käydä kysymässä, onko hän koskaan veisannut, että ”Ah paljon puuttuu mult’”. – Eikös sinulta puutu? kysyi Hintti. – Tiedänpä minä sen itsekin. – Jospa se Hemmokin puutteensa tuntee. – Jos tuntisi, niin paremmin kohtelisi lapsiaan. – Vaan kun vanhakin tarvitsee akan. – Elä nyt puhu enää, tai minä sanon pahasti, kielsi Pekka. – Te menitte taas muihin asioihin ja se, kumpi oli oikeammassa, jäi nytkin päättämättä, muistutti Matti piloillaan. – Päättäkääpäs te isä, sitten siitä vasta selvä tulee, sanoi Hintti. – Huono olen tuomariksi, vaan teille vältän, virkkoi ukki. Sanon kun sanonkin: siltä kuulostaa ... oikeammassa olette kumpainenkin. [[Luokka:Mäkijärveläiset]] 3320 5586 2006-09-08T19:42:34Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Kauppis-Heikki]] [[Luokka:Romaanit]] 3321 5588 2006-09-08T19:54:09Z Nysalor 5 Isäntä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Isäntä |alaotsikko= |tekijä=Kauppis-Heikki |huomiot= }} ”Kalle, kuule! mene työntämään kärrit kujasta ja ala laittaa Punin päälle siloja. Joutuin, joutuin, lyhyt on päivä, ilta tulee, ennen kuin olen kaupungista takaisin... Kaisa, hae minulle ne sarkavaatteet, kärrissä istuessa tulee kylmä ohuemmilla... Joko on rengit menneet työhön? Tuollahan tuo on vielä Tuomas. Kuule, Tuomas, menkää Ruuna-notkoon ja aloittakaa ojan kaivua siitä takaladon perästä metsäniemekettä kohti, sitä suuntaa, johon minä kesällä jo keppiä pistelin. Toiset alkaa väännellä kantoja siitä notkoladon ympäriltä ja raivailla metsärannasta pajukoita. Ja menkää nyt heti .. lauvantaipäivä.. Jospa ottaa evästä mukaan, niin ei tarvitse kävellä tätä väliä.. Kaisa, käske piikain laittaa.. lauvantaipäivä .. liikkua pitää... Joko sinä toit ne vaatteet?” ”Muutahan ensin nuo puhtaat liinavaatteet päällesi, et kai sinä nuilla viikollisilla vaatteillasi mene ihmisten ilmoihin,” sanoi emäntä Kaisa. ”Eipä tässä joutasi .. ja missä ne vielä ovatkaan?” ”Siinä aivan vierelläsi, sängyn laidalla.” ”Ka, niin. Vaan nämä uusimmat vaatteetko sinä toit, eikö niitä vanhempia olisi ollut?” ”Vanhat ne tulee niistäkin, pane vaan päällesi. En minä jouda toisia noutamaan, rieskan alustamiseen on kiire.” ”Muuttaa heidät sitte .. kumpaisinko päin tämä..?” ”No nyt, kun nurin panit paidan päällesi. Katsopa itsekin, aivan nurin.” ”Olkoon, ei mulla ole tässä aikaa sitä käännellä edestakaisin... Tokkoon se Kalle jouduttaa Punia aisoihin?” ”Jo näkyy tuovan tallista,” sanoi Kaisa. ”Hyvä hyvä.. Tuohan nyt nuttu ja housut ja se... No perhana, parhaat kirkko-silatko se pani näin syksyllä lian aikana. Ei, mun pitää lähteä muuttamaan.” ”Parhaat silatko sinä .. minne sinä juokset? kuule!” ”Tuolla tien varrella pihlaikossa on orava,” huusi Kalle ja juoksi sinne päin kepakko kädessä. ”Onko orava! Eläpäs mene, et sinä osaa lyödä kuitenkaan. Anna minulle se seiväs.” Poika antoi isälleen seipään ja silloin tämä lähti. Orava huomasi pihlaikon huonoksi turvapaikaksi ja lähti aidan selkää myöten vilistämään. ”Musti se, se-se-se-se!” huusi isäntä ja hyppäsi perästä niin, jotta lika roiskui ympärille. Mustia ei kuulunut eikä sitä joutanut odottamaan, sillä kiivaasti livisti orava. Vaan joutuin tuli vihamieskin perästä. Jopa viimein ehti rinnalle ja antoi pari sellaista kajausta seipäällä, jotta oravan kulkua alkoi hidastuttaa. Kolmas kopsaus teki kilvan juoksusta lopun ja orava putosi sorkkiaan soristellen alas aidan selältä. Kalle oli vielä hyvän matkan päässä, kun isällä oli jo saalis kädessä. ”Kemmertyipähän se, kun minä itse läksin! Vaan tiehensä se olisi sinulta mennyt; suimisti niin kiivaasti ettei väliä.. Kolmekymmentä penniä siitä venäläinen antaa.” Läksivät pihaan takaisin. Kalle käveli perässä ja ajatteli nähdessään isän housuja, että mitähän niistä äiti sanoo. ”Kaisa, katsopas, kun minä kävin oravan seipäällä kopistamassa.” ”Niinpähän näkyy. Vaan entäs noita housujasi, tarkastelepas minkä laisessa siivossa ne ovat.” ”Noo, kyllä ne vedellä puhdistuvat; eikähän noissa paljon..” ”Elä noita enää kädelläsi silittele, jo nuo ilmankin ovat ryöjäytyneet. Kaiken näköistä! aikamiestä, kun yhden oravan tähden tuollaiseksi vaatteensa likaa.” ”No, Kaisa, mitä siitä nyt.. Ota Kalle vaan oravalta nahka ja levitä seinälle kuivamaan... Mene, mene nyt hevoista laittamaan. Joutua pitää, lyhyt on päivä... Entäs ne sarka- .. tässäpä nuo jo onkin... Sano, Kaisa, piioille että lehmät saapi laskea alanko-aitaukseen. Syksy loppuu, joutavat syödä ajoissa, paremmin lypsävät. Kesävoi on hyvässä hinnassa.” ”Jo minä käskin tänä aamuna sinne laskea.” ”No hyvä, hyvä.. Onko kaupungista muuta tuotavaa kuin suoloja?” ”Etkö nyt enää muista? Onhan ne kaikki ylhäällä paperilapussa, jonka panit taskuusi.” ”Jaa, niin niin, täällä se on... Iltasella kun miehet tulevat työstä, niin anna puhdetöinä korjailla vanhoja ämpäriä..” ”Ole joutavoimatta, kuka se nyt lauvantai-iltana hämärätöitä. Alahan joutua, että kerkiät kylvyille takaisin.” ”No, no-no, kyllä minä.. Vie Kaisa nuo likaiset vaatteet toiseen tupaan.” ”Elä niistä huolehdi, kyllä ne korjataan.” Nyt ei ollut enää mitään muistuttamista. Kalle oli jo Punin valjastanut ja laitteli sen otsajouhia kahdelle haaralle, jotta ne noin pörhöttäsivät pulskasti. ”Ethän sinä muuttanutkaan niitä huonompia siloja,” huusi isäntä pirtin rappusilta tullessaan. ”Ettehän te ole käskenytkään.” ”Sanoinhan minä silloin oravan ajun edellä.” ”En minä kuullut, eikä ne paljon pahene nämäkään.” ”No, olkoot, olkoot.. Anna ohjakset tänne... Valkaise se orava ja mene sitte sinne niitylle ojan kaivajain luokse ja katso, etteivät saa jouten istuksia... Ptruu, ptruu, kuulehan vielä: lämmitä riihtä hyvästi, että joutuu maanantai-aamuna puitavaksi. Ymmärrätkö nyt?” ”Kyllä, kyllä!” huusi Kalle jälkeen ja oli mielissään, kun pääsi täksi päivää vapaaksi kiirehtimisestä. Hän oli ijältään vasta puolivälissä toista kymmentä eikä pitänyt niin suurta lukua, jos työmiehet vähän seisoivatkin. Isäntä antoi Punin hypältää aika kyytiä. Punikin muisti vanhastaan että kiire on matkalla ja täytyy joutaa. Lika pärhysi karrin pyöräin kupeella, aina maantien ojaan asti. Ajoi siellä muitakin kaupunkiin, vaan useamman edelle meni Puni. Mielellään muut ajavat antoivatkin tietä, kun näkivät, että ”ison Majalan” isäntä ajaa. Tunnettiin hänet kaupungissakin melkein joka kauppiaassa, syystä ettei monella ollut suurempaa voikorvoa kaupaksi tuotavana. Vähä jälkeen puolen päivän hän joutui perille ja sidottuaan hevosen muutaman kauppiaan kartanolle, alkoi kävellä puotiloissa. Tupakka oli puotilaisilla ojona ovesta sisään astuessa. Ei kerinnyt aina yksi sikari kuin vähän palaa, kun se jouti saapasvarren mutkaan toistaiseksi. Ostoksista puhuttiin ja kauppoja tehtiin. Sivupuheina oli parhaallaan mellastava Turkin sota. Siitä kyseli ja puhui isäntä niin halukkaasti kuin pelloistaankin. ”Kyllä saivat venäläiset ottaa kovalle, ennen kuin pääsivät siihen lujaan linnaan. Mikä se nyt olikaan?” ”Plevna,” sanoi puotimies. ”Eikö mitä muuta panna?” ”Niin niin, Leona, sehän se oli. Ja olihan siellä yksi paha solakin, jossa kaatui paljon väkeä, vaan en taas muista sitäkään.” ”Se on Sipkan sola.” ”Niin, niin, Sitkan solahan se olikin. Siinähän ne jo kerran olivat kaikki meidän puolen miehet niin ahtaalla, että heittäytyivät pitkälleen.” ”Niinhän ne sanomalehdet kertovat, että ahtaalla olivat.” ”Niin, niinhän ne sanomalehdet. Ja yritti niille käydä hyvin huonosti, vaan se yksi kentraali ei häikäillyt joutavata. Mikä sen nimi olikaan?” ”Se oli Gurko tai Skobeleff... Eikö panna lamppu-öljyä?” ”Niin, niin, kyllä se oli Kopele, niin, Kopele.” ”Ottakaa isäntä ryyppy,” ehdotteli puotilainen, kun kaupat näytti jäävän unohdukseen. ”Olisiko tuota, minä tässä arvelin kävellä toisissakin paikoissa.” ”Olkaa hyvä ja ottakaa. Menette sitte puotikamariin, siellä on kauppamies itse. Kyllä meiltä saapi mitä tarvitsee.” Isäntä seurasi kehoitusta, kun oli antanut puotilaisen vähä houkutella. Joutaa ne olla nöyränä, ajatteli isäntä; ison tynnörin saavatkin voita. Eivätkö sillä voittane jo monta sataa. Puotikamarissa kävi aika porina, kun isäntä yltyi puhumaan hevoisistaan, ja kiihtyi sitä enemmän kuta useammin kauppamies kallisti konjakkia lasiin. Vaan ei siitä konjakista paljon hyötyä ollut. Eivät sittenkään saaneet isännälle annetuksi yli määrättyjen ostoksien kuin yhden lamppuöljy-astian, ja sekin oli tarpeen kotona, vaikka ei Kaisa tuota ollut muistuttanut. Yhden pullon otti hän karvasta, sitä varten ettei taipalella tule ikävä, jos sattuu pimeäkin saavuttamaan. Puni oli hyvin hömpsäkkänä, kun pääsi takaisin päin. Hirnui aivan kuin ori, ajajalleen iloksi, joka oli yhtä innoissaan kotia tulosta. ”Nyt, nyt, Puni, pitäisi joutua .. kylpy jättää, kylpy jättää. Kaisa siellä odottaa ja me niin pitkään oltiin. No, Puni, kyllä kauroja on, ja kun päästään kotia, haetaan heti aitasta koko kappa kerrassaan.. Kylpy jättää.” Puni teki parastaan, aivan kuin olisi ymmärtänyt isäntiinsä lupaaman palkinnon. Pimeä tapasi ennen kotia joutumista, vaan Puni osasi tulla kapeat syrjätietkin itsestään. Kuoppuroissa heilui kärrit, niin ettei isäntä joutanutkaan ohjaksista huolta pitämään, kunhan vaan pysytteli kiini. Jo kaukaa paistoi valkea tuvan ikkunasta. Puni hirnui hyvin pitkään, joka syksyisessä pimeässä yössä kärryn rytinän seassa kuului hirveän kammottavalta. Mutta isäntä ei peljännyt, ei ainakaan nyt, sillä viinan voimalla täytetty kurikka oli taskussa pelkoa estämässä. ”Hoi, Kalle!” huusi hän kartanolle ajettuaan. ”Punia riisumaan ja hae kauroja eteen. Pitää nyt Punille antaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, etten minä sitä anna, en mistään hinnasta.. Joko olette kylpeneet?” ”Jo on kylvettynä,” sanoi Kalle, joka vasta oli portailla tulossa. ”Voipas, perhana, kun ei jouduttu ennen! No, panehan kauroja Punille ja käske renkien teiniä hyvä ape. Tuo sitte tavarat huoneesen.” Kaisa oli vastaan ottamassa ja ohjasi kaupunkimiestä menemään kamariin, kun näki että se on vähän eri tuulella. ”No, elä sinä mamma pahastu, jos minä vähä noin viivyin .. niin, viivyin minä ehkä, en tainnut kylvyille joutuukaan.” ”Etpä aivan joutunut, vaan kun kiireelle liikut, niin vielä joudut,” sanoi Kaisa. ”Niin tuota, kyllä minä .. vaan elä, elä sinä pidä mitään, jos minä vähän.. Eihän meillä ole minkään puutetta. On jyviä ja on rahaakin, ja jos on vähä, niin toista tulee ... vai luuletko että on puutetta?.. Niin tuota, kyllä minä joudun kylpemään.. Vaan tuota, elä sinä huoli, ei meillä ole hätäpäiviä, on meillä..” ”Onhan meillä,” sanoi Kaisa nauraen. ”Tiedänhän minä sen aivan niin hyvin kuin sinäkin.. Jouduhan saunaan.” ”Niin tuota, kyllä minä. Mutta elä sinä sure ollenkaan, meillä eletään niinkuin muuallakin. Minä toin nytkin kauppiaasta kaikkea mitä käskit. Ja siellä kauppiaassa sanottiin että emännänkin pitäisi käydä. Ja, ja kyllä meidän pitää käydä, ne on niin ystävällisiä, että aivan meidän pitää käydä. Vai mitenkä?” ”Mikäpäs siinä, käydäänhän me taas ja ystävällisiähän ne ovat, kun ovat sinunkin saaneet noin ystävälliselle tuulelle.” ”Niin, niin, elä sinä punastu .. eihän meillä puutetta ole, on jyviä.. Mutta onkohan Kalle antanut Punille kauroja, Punille pitää antaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, niin hyvä, että eihän me, mamma, Punia hukata, vaikka paljonkin saataisiin – se on niin hyvä. Vai mitenkä, mamma?” ”Ei toki me Punia anneta. Mitäs vielä.” ”Niin, sitä minäkin. Vaan onkoon sille Kalle antanut kauroja .. minä lähden käymään.. Punille pitää antaa kauroja.” ”Elähän sinä liiku minnekään, kyllä minä menen,” sanoi Kaisa, sillä hän ei suonut että rengit pääsevät hänen miehensä lapsellisilla puheilla nauramaan. Kaisa meni tupaan kysymään Kallelta, joko hän oli käynyt aitassa. ”Jo; tuossa on pöydällä avain,” sanoi tämä istuen rauhallisesti rahilla. Onneksi oli Kalle joutunut tupaan, vaikka kyllä hän viipyi aitassa tavallista kauvemmin, kun oli hyvä tilaisuus samalla tiellä ”puhaltaa” puolikymmentä kappaa rukiita. Arviolta hän niitä tämän määrän sumppusi säkkiinsä, sillä luvaton työ tuopi mukanaan kiirettä ja pelkoa. Pian hän nakkasi säkin aitan taakse, siksi aikaa kun muut nukkuvat, jolloin se oli vietävä kylän pienelle nurkkakauppiaalle paperossi-velasta ja jospa saisi muutaman markan markkinarahaksi, sillä isä ei antanut niin penniäkään. Isännän saunaan lähtö unehtui vähitellen, kun piti taas ruveta Kaisan kamariin tultua selittämään ettei ole hätää .. eikä tarvitse surra .. ja kuinka hyvä hevonen Puni on .. ja että sille pitää antaa kauroja. Toisesta jalastaan veti isäntä jo kengänkin pois, vaan puhelulta ei muistanut eikä joutanut toista vetämään. Kaisa teki sen, että saisi viimeinkin toimitetuksi nukkumaan. Mielellään isäntä rupesikin ja puheltuaan taas siihen loppupäätökseen, että Punille pitää antaa kauroja, nukkui hän ja alkoi kuorsata niin että vuode tärisi. Kaisa sammutti valkean, meni toiselle vuoteelle ja pani korvansa pään alusta vasten, toiselle asetti kätensä, jotta saisi nukkua kuorsaamiselta, sillä, se oli näin kaupungissa käynnin jälkeen hirmuisen kovaa, paljo kovempaa kuin muulloin. Kaikki muuttui hiljaiseksi. Ainoastaan isännän kuorsaaminen kuului kamarista. Ja Punin hampaitten rouske tallista.. Nuori pelkuri vaeltaja alkoi aitan perästä säkki selässä hiipiä isolle kylälle päin. Mistä on moinen rohkeus saanut alkunsa..? Oli noin harmaan hevosen kokoinen päivä, kun isäntä heräsi pyhä-aamuna kahvikuppien kalinasta, joita Kaisa asetteli pöydälle. Ensin nosti vähän päätään, aukasi hiukan silmiään ja ikään kuin säikähtäin keikautti päätään vielä ylemmä ja kysyi: ”Joko on joukot työssä?” ”Työssä .. pyhä-aamuna.” ”Niin niin, pyhä-aamuhan se olikin. Vaan kävinkö minä illalla saunassa?” ”Etkä käynyt, kun et joutunut.” ”Niin niin. No haehan, Kaisa, vettä, jano on tullut yöllä.” ”Kyllä. Nousehan ylös, että saapi rengitkin kutsua kahville.” ”Mitä sinä niille kahvista näin syksy-aikana, jolloin ei ole paljon töistäkään.” ”Sinä et taas muista,” murahti Kaisa. ”Parempiko on hypätäksesi monta viikkoa palvelijain pestuilla, niinkuin on käynyt monena syksynä.” ”Niin no, antaa sitten. Vaan pane nuo sokerit tuosta vähän vähemmäksi .. ottavat vielä monta palaista kerrallaan.” Kaisa ei ottanut, meni vaan tyhjän juoma-astian kanssa ulos. Isäntä ei saanut rauhaa sokerien paljoudelta. Ennen vaatteutumista kävi hän niitä kaatamassa vähemmäksi kaapin laatikkoon. Sitten rupesi panemaan päälleen. Katseli ensin liinahousujaan, joissa oli likapilkkuja ja muisti eilisen oravan ajun. Siitäpä sitten juolahti mieleen, että iltapuolella päivää pitää lähteä oravia ampumaan. Vanha pyssy riippui seinällä. Isäntä otti sen katseltavaksi ja ajatteli, että ehkäpä sillä oravaan osaa, eihän se olekaan ulompana kuin puun latvassa. Se oli näet kesällä vesilinnun poikia ajellessa sattunut vähän vääntymään tuollaiseksi metsäkana-pyssyksi, jolla saattaa ampua ympäri pajukolta, kun isäntä oli seipään puutteessa lyönyt pyssyllä. Kaisa toi kannun tuopilla vettä, joka meni melkein tyhjäksi, kun isäntä janoonsa otteli, niin että kulkku koskena kohisi. Rengit tulivat kahville. Isännän mielestä olivat ne niin joutilaan näköisiä, että hän rupesi ajattelemaan jotain sopivata työtä. ”Onko riihtä hyvästi lämmitetty?” kysyi hän. ”Aivan nyt tulin ja panin kolme suurta pölkkyä uuniin, kestää kai ne vähän aikaa jöhöttää, ennenkuin ovat porona,” sanoi renki kahvia ottaessaan. ”Mitä sinä pölkyistä panit,” mutisi isäntä. ”On teillä pyhäpäivänä aikaa lämmittää pienemmilläkin puilla.” ”Näkyypä nuo isotkin puut palavan niin pyhänä kuin arkenakin. Enkä minä muistanut sitä eroitusta, vaan jos niiksi tulee, niin pian ne on uunista lattialla,” sanoi renki. ”Olkaat, kun on kerran uuniin pantu. Joko on lehmät laskettuna alanko-aituukseen?” kysyi hän Kaisalta. ”Laskemassa ovat parhaallaan,” sanoi Kaisa. Isännän mieleen oli nyt johtunut jotain sopivata työtä. ”Jos te pojat menisitte ja katsoisitte, ettei lehmät pääse hyppimään laihopeltoon; siinä järvestä ylöspäin on aita vähän huononlaista. Menkää kumpikin ja ottakaa kirves mukaan.” Rengit lähtivät kamarista, ynseästi silmäillen kupeilleen ja kieli valmiiksi painettuna hampaita vasten lausumaan ulos tultua ässällä alkavaa sanaa. Kaisa liikkui levottomana kahvipannunsa kanssa koko keskusteluajan ja sanoi renkien mentyä moittivasti: ”Sinä et ollenkaan maltihte itseäsi, vaikka on pestuun aika.” ”Mitä se enää kuuluu, johan ne ovat lupautuneet ensi vuodeksi,” sanoi isäntä. ”Niin, vaan ne saattavat peräytyä, kun sinä tuolla lailla komennat pyhänä. Eikä se aita niin huonoa ole.” ”No ei ne siellä käydessään paljoa väsy,” sanoi isäntä, vaikka kyllä hän ajatteli, että perhana tiesi, jos suuttuvat ja sanovat itsensä irti. Näin oli monesti käynyt ja siitä puhuttiin kylässäkin, että jo on taas Majalan miehet lähteneet, viikon eväs mukanaan, köyhän lapsia kuulostelemaan. Isäntä meni rappusille seisomaan hengittääkseen raitista ilmaa, sillä se kauppiaan konjakki oli tehnyt pään vähän noin kurikkamaiseksi. Katseli siinä riihelle päin, josta paksu savu nousta öllisti, melkein pystysuoraan harmaata taivasta kohti. Ylhäällä vasta teki polvekkeen ja kääntyi itään päin. Tuolla vähän matkan päässä oli toinen, köyhempi talo, jonka riihestä samoin ikään nousi savu ja, aivankuin matkiakseen rikkaan riihen savua, teki ylhäällä yhtäsuuntaisen polvekkeen. Paljon köyhempi se olikin tuo toinen talo, mutta ei kylliksi köyhä. Sitä ajatteli isäntäkin katsellessaan. Velkainen oli sen haltija, vaan yhtä hyvin niin sitkeä pehmiämään kuin tikussa paistettava nauris. Ei ruvennut maataan myömään, vaikka Majalan isäntä siitä monesti puhui. Itsepintainen kuin juutas. Kallista hintaa vaan tahtoi, olipa vielä niin viisas, että muualta kävi velkaakin ottamassa, vaikka olisi saanut vähemmällä vaivalla naapuristaan. ”Eihän se lempo rupea kauppaan, kun ei saa pakkoa,” ajatteli isäntä lopuksi. ”Nytkin sille tuli rukiita kuinka paljon. Kunpahan tulisi köyhiä hallavuosia, ei se muutoin rupea kukistumaan.” Rengit olivat valmistautuneet aidankorjuu-pukimiinsa: vanhat niitynraivuutakit päällä, jotka oli nuoralla käärittynä moneen kertaan kiini ja sitte kumpaisellakin kirves olalla. Isännän ohitse he kulkivat, niinkuin eivät olisi häntä huomanneetkaan ja keskustelivat. ”Eiköhän pitäisi ottaa evästä mukaan?” ”Kyllähän se sen sietäisi; siinä vaan aikaa kuluu tätä villiä kävellessä.” Isäntä huomasi, että jo tulee paksusti ivaa ja sanoi: ”Et sinne tarvitse mennäkään, Kaisa sanoi ettei ne lehmät pääse siitä hyppimään.” ”No, eiköhän mitään muuta työtä löytyisi,” sanoi toinen renki seisottuen totisena kuuntelemaan. Toinen renki kääntyi selin, kun rupesi naurattamaan. Isäntää ei naurattanut, vaan ei hän kuitenkaan malttanut siinä kauvan seista, vaan puiti kammariinsa. Sitten vasta pääsi työhön lähtijöiltä oikea nauru. ”Niinköön se luuli, että me olisi pyhänä mentynä aitaa latomaan.” ”Kyllä se mahtoi luulla, vaan taisi toisekseen peljätä, että jos me evään kanssa mennään, niin ei jouduta aamuksi riihelle.” Kalle katsoi tuvan akkunasta, että mikä siitä lähdöstä tulee, johan he renkien kanssa yksistä tuumin esteitä aprikoivat. ”Eikös kieltänyt menemästä?” kysyi Kalle. ”Kielsihän se,” nauroivat rengit päästellessään nuoravöitä pois. ”Johan minä sanoin, että kyllä kieltää, kun laitatte itsenne oikein oja-ukoiksi,” jatkoi Kalle, sillä hän oli renkien puolella, kun isänsä kovin pitkälle meni. Sitten ei kuulunut mitään hoppua, ainoastaan riihen lämmityksestä tuli pieniä muistutuksia. Aamiaisen syötyä painautui jokainen pitkin tuvan penkkiä ruoka-unelle. Vaimoväki kallistui uunin puoleisille penkille, käärien esiliinan käsiensä ja kasvojensa suojaksi. Miehet levittivät arkitakkinsa hartioilleen ja painoivat lakin korvansa päälle. Isäntä köllähti rahille ja alkoi samassa kuorsata. Liedellä oli puolipäivälliseksi lihapata kiehumassa. Se piti hiljaista sähinää ja hieno höyry kohosi ylös, jonka heti hajotti uunin suusta tuleva lämmin. Kissa pesi silmiään ylhäällä uunin partaalla. Musti oli asettunut aivan keskelle lattiata ja rauhallisesti nukkuen uneksi nähtävästi oravista, sillä kuonoviikset värähtelivät alinomaa ja jalatkin liikahtelivat. Pieni, hiljanen kerjuutyttö hiipi ovesta sisään ja meni ovinurkkaan istumaan. Vähän aikaa siinä istuttuaan kyhnähti hänkin pitkälleen ja asetti leipäpalais-pussin päänsä alle, johon nukkui, näin mammonan orjan tavalla tavaraansa kiinni sidottuna, sillä ne olivat kaikki pään alla. Parin tunnin paikoille nukuttua heräsi Kaisa ylös ja varovasti, ettei muut heräisi, meni katsomaan liedellä kiehuvaa keittopataa. Hämmenteli lihoja kapustalla, kouhotteli päreellä hiiliä padan alla ja puhalti pari keilaa. Palatessa nykäsi hameen helma mustia korvaa, josta tämä heräsi ja pujahti heti pihalle. Kynnet vaan kerran rapsahtivat oveen ja silloin se oli ulkona. Kaisa kävi vetämässä oven kiini, palasi sitten pöydän luo ja alkoi yhtä hiljaisella sipinällä kuin liedellä kiehuva pata lukea sunnuntaipäivän epistolaa. Jo oli hän ehtinyt evankeliumin loppuun, rukousta vaille koko läksyn, kun alkoi arvella toistenkin ruokalepoa olevan kylliksi ja sanoi hiljalleen: ”Etteköhän nousisi ylös, olette maanneet niin pitkään, että alkaa olla paras kirkon aika sivu." Piika nousi unisena istumaan. Kaisa alkoi lukea loppurukousta ääneen. Yksi renkikin nousi ja unen huojuttelemana lähti käymään riihellä. Isäntä yksin ei kuullut mitään; hiki vaan alkoi juosta alas kasvoilta, sillä tupaan oli lakeisen kiini pantua tullut oikein tuntuva lämmin. Kissakin tunsi itseään varistavan, laskeutui alas portaan päästä, hyppäsi sitten pankolle, johon asettui unisen näköisenä istua kyyröttämään. Renki tuli riiheltä ja arveli: ”Mustikoon se tuolla pellon takana oravata haukkuu?” ”On mahtanut sinne juosta,” arveli Kaisa, ”ei ole kauvan, kun meni ulos.” ”Heti se on löytänytkin,” kummasteli renki, ”ja pitikin oravalle sitä sajakkata, ettei..” ”Hah! mitä, mitä?” havahti isäntä unestaan. ”Ei mitään. Mustista me puhuttiin, kun kuuluu haukunta tuolta pellon takaa, eikö liene löytänyt oravaa.” ”Vai niin, vai on Mustilla orava, pitääpä lähteä ampumaan. Kalle, kuule, onko valetuita luotia?” ”Eipä niitä taida olla.” ”Voipa perhana!.. No, niitä pitää valaa. Hae valinkauha käsiin, minä haen lyijyä.” Syntyi siinä aika tuohakka ja uni katosi kuin siivellä pyihkäisten. Kalle haki ja löysikin uunin takaa valinkauhan. Isäntä tuli lyijypallin kanssa. ”Lyö, lyö kauha kuumenemaan,” hoppusi isäntä. ”Missä sitä kuumennetaan?” ”Lioksessa! ja annahan minulle.” Kohta alkoi olla tuhka ylimmällään, kun isäntä rupesi hiilokseen puhaltelemaan. Kaisa jouduttautui hätään. ”Nyt ihmeitä, kun porolla sotket keittopadan!” ”Viekää kotaan patanne,” sanoi isäntä touhussaan. ”Paremmin niitä luotia saatte mennä kotaan tuhraamaan.” ”No, elä sinä Kaisa joutavata, ei me sotketa. Hae Kalle luotivormut!” Kissakin nosti silmäkulmiaan, nähdäkseen, mikä se sellaisen kiireen lähätti rauhallisen ruoka-unen perästä. Lyijy alkoi kutistua kauhassa ja vähitellen suli niin häilyväksi kuin maito. ”Nyt Kalle, nyt, nyt!” Silloin tulla kurahti yksi luoti .. toinen .. ja kolmaskin. ”Perhana, maahanhan sitä meni paljon.” ”Niin, kun kaadoitte kovin kiivaasti,” jurisi Kalle keräillessään ympäri lattiaa roiskuneita lyijysirusia. ”Kiire kun on!” sanoi isäntä puhallellessaan hiilokseen. ”Käy Tuomas kuuntelemassa, vieläkö Musti haukkuu.” Tuomas kävi rappusilta kuulostamassa ja tuli ilmoittamaan, että ”niin haukkua liehtoo kuin laukkuvenäläistä.” Isäntä naurahti ylpeänä Mustistaan ja sanoi: ”Se on poikaa se Musti. Annettiinkoon sille ruokaa tänä aamuna?” ”Suuren kupillisen sai, kyllä jaksaa haukkua,” sanoi Kaisa. Luotia alkoi olla kymmenkunta, sen enempää ei joutanut valamaan. ”Nyt lähtään ampumaan.” ”Syökäähän ensin,” kielti Kaisa. ”Keitto tuossa aivan joutumassa; eihän sinne niin kiirettä ole. Jos tuolla olisi karhukaan ammuttava.” ”No, joutuuko se kohta? Mikäs tyttö tuolla nurkassa makaa?” ”Sehän tuo on meidän kylän tyttö.” ”No, näinkö aikaisin se on joutunut. Ala mennä toisiin taloihin. Ei ole kahta viikkoa aikaa, kun meillä olit.” ”On sieltä jo kolmekin,” sanoi renki. ”Eikä ole, eikä ole. Mene vaan toisiin taloihin.” Tyttö oli jo noussut istumaan ja tavaravarastoansa hyväillen sanoi rukoilevalla äänellä: ”Olisi minulla itsellänikin vähän kakkua, kun saisin pikkusen keittoa.” ”No, antakaa vähän keittoa. Vaan sitten elä tule, ennen kun kolmen viikon perästä.. Kuulosta Kalle haukkuuko Musti.” Käytiin taas kuuntelemassa ja sitte ruvettiin syömään, vaikka ei keitto tainnut varsin kypseksikään keritä tulla; jäähtyä ei ollenkaan. Syödessä kehuttiin miehissä Mustia, että se on niin ”terhakka” ja hyvä oravan löytäjä. Ei muiden syönti ollut vielä lähestulkoonkaan lopussa, kuin isäntä jo lähti mennä hamppasemaan pyssy olalla pellon taakse. Siellä Musti terhenti silmät kiljellään pitkän petäjän juurella ja raapi sitä niin, että kaarnaa oli karissut. Orava kyyrötti latvassa, hienon oksan ympärille kääriytyneenä, eikä liikahtanut ollenkaan. – Jo pamahti pyssy! Musti herkesi haukkumasta ja katsoi, joko tulee alas, vaan kun orava ei ollut tietäkseenkään, alkoi Musti taas haukkua. Isäntä siirtyi toiselle paikalle ja laukasi pari kertaa, vaan ei tullut mitään. ”Katso pakanata!” tuskuili isäntä ja raapi päätään. Viimein joutuivat sinne pojatkin. ”Juokse, Kalle, pihasta kirves. Kolistetaan, niin varmaan liikahtaa, jos vaan elää.” Kalle juoksi kirveen, jolla isäntä alkoi takoa petäjän pintaa. Orava heräsi ja alkoi hypätä puusta puuhun, että häntä vaan huiskahteli. ”Musti se, Musti se! usus, usus, oti kiin’! Puistetaan, puistetaan .. nyt on pienessä puussa!” Joka mies tarttui puuta heiluttamaan niin turkasesti, että oravalle tuli hätä käteen. Yhdestä jalastaan oli se enää kiini. ”Puistetaan, puistetaan!” kuului alituiseen isännän kehoitus ja silloin orava tulikin alas. Mutta ennenkuin Musti kerkesi kiini, kursasi se taas toiseen pitkään puuhun. Mustin kömpelyys kävi niin isännän turmelukselle, että olisi lyönyt pyssyllä, vaan ei osannut. Toisen talon renki Paavokin joutui pyöreine silmineen yhteen nujakkaan. Hänellä oli metsästysaseena rautapiikillä varustettu seiväs. Nyt ryhdyttiin taas ampumaan, kirveellä kolistamaan ja kivillä heittämään. Paavo kiipesi piikkinsä kanssa petäjään ja silmät tuhatta pyöreämpänä vilkasi aina alas ja taas nousi ylemmäs, eikä kauvan mennytkään ennenkuin orava sai raamun kylkeensä, sillä karvat kai pölähtivät ja hyppääminen alkoi uudestaan. ”Usu-sus, oti kiini!” kuului joka suusta kehoitus Mustille. ”Jo on taas pienessä puussa!” huusi isäntä ja nakkasi kirveensä perään, joka lenti kauvaksi metsään eikä löytynyt lukemallakaan. Mitäs muuta. Paavo taas puuhun piikkineen, vaikka kirkkohousut olivat jo äskeisestäkin kiipeämisestä revenneet. Toiset syytämään kivillä. Melu houkutteli kaikki ohi kulkevatkin yhteen nujakkaan, niin että kohta oli koko nurkkakunnan väki, aivan kuin hyvä sotalauma, yhtä oravaa ahdistelemassa. Ilta alkoi hämärtää, kun Musti viimeinkin sai saaliin kiini. Siinä oli miehillä päiväpalkka: yksi piikillä karvattomaksi tuohottu oravannahka ja Mustille raivoista lihat. Jokaiselle oli tämä kuitenkin mieleistä työtä, sillä siinä oli yhdellä tiellä sekä hupia että – hyötyä. ---- Syksy muuttui kylmäksi. Tuuli kääntyi pohjoiseen ja nyhti viimeisetkin lehdet irti puista. Majalan suuri pihlaikkokin rojotti lehdistä paljaana, ainoastaan kylmän tuulen kypsyttämät marjatertut riippuivat vielä oksissa, ja niitä nokkimassa lennellä hyrisi aamusta iltaan joukko pieniä lintusia. Ikävän näköisenä seisoa sojottivat humalaseipäätkin, jotka kesällä olivat niin laajain lehtien ympäröimänä. Kaikki kasvit ja puut olivat surkastuneet, ja kiukkuisen tytön tavalla nakelleet pois huivinsa ja huntunsa siinä toivossa, että jos tuo ärsyttelevä pohjatuuli tuon kepposen nähtyään rupeaisi lepyttelemään. Vaan ei pohjatuuli ollut tietäkseenkään vihoista, ei osoittanut pienintäkään kohteliaisuuden merkkiä. Ei edes sen vertaa, että olisi lunta tiputellut paljaiden oksien suojaksi. Järvetkin menivät jäähän ja jäätyessään uikahtelivat tyytymättöminä kuin koiran penikka asettuessaan nukkumaan kovalle vuoteelle. Isäntä kävellä huhmi työpaikoissa, eikä ollut vähääkään elämäänsä tyytyväinen, kun ei saattanut jatkaa ojan kaivua eikä päässyt hevoistöillekään. Toinen harmi oli hänellä siitä, kun eräs kuuden sadan saamisvelka meni velallisen köyhtymisen tautta tyhjän tuntumattomiin. Niin se meni kuin kaivoon olisi nakannut. Nyt olisi pitänyt vahingon palkkioksi ryhtyä sitä kovemmin työtä teettämään, vaan ei satanut lunta .. eihän satanut, kylmi vaan niin, että maantiellä ajavain kärrit jyrisivät kuin olisivat kalliota kulkeneet. Jyrinä kuului aina Majalaan asti, vaikka matkaa oli maantieltä virstan paikoille. Vasta joulukuulla poistui pohjatuuli ja muutamia pilven tapaisia alkoi kuljeksia nakellen alastomien puiden oksille joitakuita lumen haituvia, kuni köyhille vaatteen apua. Pilviä nousta nuijaroi yhä enemmän taivaan rannalta, niin että yhtenä iltana selvään näki ensi yönä satavan lunta. Sepä isännän huolia virkistytti. Yön siirryttyä vähän yli puolesta, nousta komisi hän jo ylös ja lähti joukkoja herättelemään. Vanhin renki kuuli tupaan, että jo tulee porstuassa ja kävi orrella riippuvia saappaitaan heilauttamassa, ja oli taas nukkuvinaan. ”So pojat, so pojat! nouskaa ylös rekiä laittamaan, lunta on pihalla.” Renki kohotti päätään ja sanoi: ”Ei, lempo soikoon, ole nuo kengät orressa vielä herenneet heilumasta.” Isäntäkin katsahti kenkiin ja aivan todellakin ne heiluivat. Arvasi hän ettei ne sentään illalliseltaan heilu ja jatkoi hämmästymättä tointaan. ”Pojat, noskaa pois, noskaa pois. Kalle, sinä myös. Alkakaa laittaa rekiä, päivän tultua pääsee heti lähtemään. Kalle, sinä saat päivän tultua mennä Punilla vannepuita ja vitaksia keräämään .. vähän lumen aikana on joutuisa kerätä koko talveksi .. no joutuaten, joutuaten .. ja sitten hakkaatte loppupuhteen hevosille silppuja. Kiireelle, kiireelle .. päivä kohta valkenee.” Ei hän itsekään uskonut että päivä ”kohta” valkeneisi, rengit, vielä vähemmin. Istui sitten rahille ja ongiskeli siinä poikia kiirehtiessään kiiskiä. Puheli vielä ylösnoususta, kun rengit jo olivat ovessa menossa. Jälkimäinen paiskasi ovea, niin että tupa heilahti ja jupisi: ”Eiköhän tuonne helvettiin pääsisi vähemmällä hopulla.” Isäntä havahti oven paukauksesta ja kohoutti päätään. ”Uh! johan ne menevät .. hyvä, hyvä.” Kohta oli kaikki käynnissään kuin tehtaassa. Navettakodan muurin alle ilmestyi ensiksi valkea työtään tekemään veden lämmityksessä. Lehmien hoitajat liikkuivat ulkokartanolla. Heiniä ja olkia kannettiin navettaan, josta aina ovea avatessa pöllähti ulos lämmin, sakea ilma ja samalla kuului lehmien moni-ääninen yninä. Sonni yltyi ammua kijaastamaan, eikä asettunut ennenkuin piika sätki luudan varrella selkään. Tallin yliseltä kuului silppumyllyn vinkuttava pyörintä. Niin kului pimeän aika ja päivään mennessä oli muiden töiden lisäksi syöty, vieläpä nukuttuakin noin nimeksi. ”So pojat!” alkoi taas päivän hämärtäessä kuulua. ”Kuules, kuules”, sanoi hän Kallelle erikseen. "Mene sinä niitä vannepuita ja vitaksia keräämään sieltä Kiiskilammin ympäriltä .. tuolla puolen lammin on varsinkin hyvää vitasmetsää.” ”Vaan lammin tuolla puolenhan on muiden maata”, muistutti Kalle. ”Niin no, semmoisia kuin vitaksia, ottipa niitä mistä hyvänsä”, sanoi isäntä. ”Ja jos sattuvat näkemään, niin sano ettet tietänyt rajaa.” Kallella ei ollut mitään muistuttamista, tuntuihan se nyt hänestäkin niin tavalliselta ja olihan niitä pieniä puutarpeita ennenkin otettuna.. Hän pani Punin aisoihin ja ajaa jytyytteli vähälumista metsätietä ja hyräili rikkaan pojan laulua: : ”En minä huoli herrastytöstä, : jos rikaskin tuo oisi: : se kamarissa käveleisi : ja kahvia vaan joisi. : En minä huoli köyhästä tytöstä, : jos kauniskin tuo oisi; : sen isä apua anoisi : ja harmia vaan toisi. : Vaan rikkaasta talosta kauniin tytön : otan minä itselleni; : sillä on paljon sulhasia, : vaan niihin se kääntyy selin.” Tuo kolmas värssy oli Kallen mielestä paras ja siihen kuuluvia seikkoja hän ajattelikin aina Kiiskilammille asti ja vielä sielläkin. Punin sitoi hän puuhun kiini, nakkasi heiniä eteen ja alkoi rassehtia lammin ympäriltä vitaksia ja veteli niitä perässään kokopaikkoihin. Viimein arveli niitä tulevankin kuorman täyteen, päästi Punin irti ja lähti ympäri lampia keräämään. Lammin jäätä myöten oli suorempi palata, vaan ei uskaltanut koettelematta lähteä. Hyvästi tuntui kestävän, kun ei kirvespohjalla lyöden mennyt puhki. Arasti tulla rapsutteli Puni, sillä keskeltä vähän rusahteli, vaan ei vaarallisesti. Kalle lauleli: ”En minä huoli herrastytöstä –” Hytkis! Ja Puni oli rantaliejukossa selkärankaansa myöten. Kalle säikähti silmittömäksi ja laulut katosivat kerrassaan. Kodin puoleisella rannalla oli pitkältä liejusammalta ja siinä jää huonoa, jota ei arvannut koetellakaan. Siinä se nyt Puni ryllötti ja Kalle vetää kisasi suitsista, josta ei ollut mitään apua. Sen hän itsekin huomasi ja luuli tekevänsä paremmin kuin hakkaa reen aisat poikki. Vaan ei siitäkään. Hätä alkoi kiihtyä ja pani keksimään sen keinon, että hakata jää maalle asti auki. Niin hän päättikin ja rupesi kirveellä tekemään väylää rantaan päin putouspaikasta lähtien. Henkensä edestä riehui Puni ja heilautti yhtäkkiä päätänsä, niin että kirves sattui keskelle otsaa! ”Aijai!” parkasi Kalle ja nakkasi kirveensä jäälle. Veri ruiskahti haavasta kauvas ja Puni alkoi yhä hirmuisemmalla voimalla hyppiä ylös, vaan ei päässyt. Huutaen ja samalla itkien alkoi Kalle juosta lähimäistä taloa kohti. Puni katsoi häneen erotessa surkean näköisesti, joka sai Kallen yhä enemmän itkemään. ”Voi, voi mikä piti tulla”, voivotteli hän koko matkan juostessaan ja koetteli huutaakin, vaan ei se kauvas kuulunut. Nykälän miehet olivat hakkaamassa pihansa lähimetsässä. ”Mikä on hätänä!” huutivat miehet, kun ei Kalle heitä huomannut. ”Hevonen putosi lampiin, menkää nostamaan, se kuolee sinne .. voi, mikä piti tulin!” Seisottumatta juoksi hän kotiväelle sanaa viemään. Miehet lähtivät lammille ja aprikoivat mennessään, että mikä hiivatin asia sillä oli mennä lammin jäälle. Paikalle saavuttua tuumivat he että vahinko on aivan parhaiksi mokomalle (näet isännälle); hevonen vaan säälittää. Kirveen haavasta olivat he kahdella päällä, onko se lyöty, vai jäikö kirves niin putouspaikan lähelle, että hevonen itse rymyillessään kimmotti otsaansa. Vähissä hengin se näytti olevan, kun he alkoivat haalata ylös. Kalle ei enää miesten luota lähdettyään huutanut, mutta vapisi sitä enemmän pelosta, eikä uskaltanut kotiin tultuaan tulla huoneesen suoraan, vaan kierti pirttikartanon taakse ja asettui seinäviereen kuuntelemaan. Vilu ja pelko alkoi värisyttää, eikä tahtonut riittää uskallusta mennä ilmoittamaan, sillä jos isä suuttuu, niin ei tiedä miten selälle käypi. Sen Kalle tiesi varmaan, että isä suuttuu, eikä olisi tahtonut ensiksi näyttäytyä, vaan ei kuulunut äitiäkään liikkuvaksi. Musti tulla kuhnusteli Kallen luokse ja ikäänkuin kummastelemalla katsoi silmiin, että mikä pakko siinä on seista ja itkeä. Joku meni tuvasta kamariin. Hyräilystä tunsi Kalle että se on äiti. Seinävierusta hän matalana hiipi sinne ja paasikin muiden huomaamatta. ”Mikä sinulle on tullut?” kysyi äiti säikähtäen. ”Hevonen..” Siihen keskeytti yllättelevä itku. ”Mikä hevoselle tullut, mikä?” ”Putosi lampiin..” ”Voi hyvänen aika! Kerro nyt miten sille kävi, eläkä itke.” ”Niin, se putosi rannalle, enkähän minä arvannut..” ”Voi tokiinsa! Onko siellä ketään nostamassa?” ”Meni sinne Nykälän miehet .. vaan mitään siitä isä..” ”Niin kylläkin, isä! Jää tänne, minä menen ilmoittamaan,” sanoi Kaisa. Vaan ovea avatessa tulikin isäntä ulkoa ja Kallen huomattuaan kysyi: ”Mitä, mitä se Kalle täällä ja Punia ei näy?” ”Niin, Punille kuuluu tulleen vähä vahinkota,” sanoi Kaisa. ”Mitä vahinkoa?” kysyi isäntä silmät suurena ja astui Kallen kauhistukseksi kamariin. ”Lampiin pudonnut,” sanoi äiti pojan edestä, vaikka kyllä hän itsekin sopersi sinnepäin. Tuikeasti katsoi isäntä Kalleen ja tuikeammin kysyi: ”Puniko pudonnut lampiin ja kuollutko sinne?” ”Tienneekö tuo vielä itsekään,” sanoi Kaisa väliin. ”Poika, sinulta minä kysyn!” ärjäsi hän kovasti. ”En tiedä,” sanoi Kalle ja kyyristyi pelosta nurkkaan. ”Etkö tiedä!" Samassa sivalti hän rautaisen uunin kohennuskepin, josta harppasi yhdellä askeleella Kallen niskaan kiini, seiväs lakeen asti kohotettuna antamaan vähän lihan kipua. ”Ukko! malta luontoasi!” ärjäsi Kaisa. Ei se auttanut. Jo mätkähti yhden kerran. Kaisa töytäsi väliin ja sanoi lujemmalla äänellä: ”Tiedä se, että poika on kalliimpi kuin hevonen. Ja jos lyöt, niin lyö minua.” Yhtä uhkaavasti kohosi rautakeppi. ”Oletko sinä hullu!” ärjäsi Kaisa vielä kovemmin ja tarttui käteen kiini. ”Ethän sinä tiedä, jos se on saatunakin hengissä ylös; Nykälän miehet kuuluvat menneen nostamaan.” Nyt rauhoittui isäntä sen verran, että heitti kuin heittikin kepin kädestään ja syöksyi ulos renkiä huutamaan. Kun nämät joutuivat, lähtivät he miehissä hevosella ajamaan. Isäntä otti ohjakset käteensä, silloin oli toisilla tietämistä pysyäkö reessä, kun laukalla mentiin koko matka. ”Miksikä sinä polonen jäälle menit?” kysyi äitinsä Kallelta, kun olivat jääneet kahden. ”Isä kun käski ottaa vitaksia tuolta puolen, niin enhän minä arvannut toiselta rannalta koetellakaan, keskeltä kun kantoi hyvästi ja siitä oli suorempi tulla,” selitti Kalle vähän rauhoittuneena. ”Vai niin, vai käski se. No luuletko Punin kuolleen?” ”En tiedä.” Ja silloin muistui taas pelottavasti mieleen tuo kirveen haava, jota ei uskaltanut äitillekään ilmoittaa. ”Kyllä sinun pitää mennä isäsi tulon edellä piiloon täksi illaksi, muuten ei voi käydä hyvin.” ”Mihinkä minä menisin?” ”Mene tuvan uunille, se on kylmänkin vuoksi hyvä ja elä liiku koko iltana.” Kalle nousi uunin päälle ja asettui aivan nurkkaan turkkiin kääriytyneenä. Illan hämärtäessä tulivat miehet ja hengetöntä Punia veti toinen hevonen. Isäntä käveli jälestä ja ähki, puhumatta mitään. Rengit ajoivat kuormansa kujaan, vaan isäntä meni tupaan. ”Missä se on se poika?” kysyi hän Kaisalta. ”Minä laitoin kylään,” sanoi Kaisa. ”Mitä varten kylään?” ”Sitä varten, että sinun vihasi ennättää asettua.” ”Vaan jos sinä valehtelet?” ”En valehtele,” vakuutti Kaisa. ”Niin, vaan se olisi saapa selkäänsä, niin että tuntuisi,” kiivastui isäntä ja pui nyrkkiä. ”Anna vasta, jos tarvitsee, ei se kuitenkaan olisi tavallista kuria, jota sinä nyt antaisit,” sanoi Kaisa vakavasti. ”Ja toisekseen,” lisäsi hän, ”etkö sinä huomaa kenen syy tämä oikeastaan on? Oliko meidän maata, lammin tuolla puolen, ja kuka käski sinne mennä?” Isäntä herkesi ääneti ja lähti kävelemään. Kalle ei olisi tämän keskustelun aikana ääntänyt, vaikka sirkka olisi silmää kaivanut. Se häntä vaan peloitti, että jos isä sattuu käymään uunilla. Ei hän kuitenkaan sattunut, käveli vaan rauhattomana. Tuli maata asettumisen aika. Isäntäkin heittäytyi vaatteitaan riisumatta pitkälleen, vaan ei saanut unta, kun rupesi ajattelemaan viime aikoina tulleita vahingoita. Kuka sen tietää, ajatteli hän ja nousi taas kävelemään. Kuka sen tietää, jos tulikin on jäänyt johonkin pahasti, ja palaa koko talo ja tavarat kaikki tulena taivaalle. Kun kerran rupeaa tulemaan onnettomuuksia, niin niitä tulee useampia. Meni ensin kotaan. Ei sieltä tulta löytynyt kuin padan alta muutamista hiilistä nimeksi vaan. Piti käydä kujassakin Puni vainaata katsomassa. Kuusi sataa markkaa ja niin hyvä hevonen, ajatteli hän siinä ja aina vähän päästä. Kuusi sataa ja paras hevonen .. toistatuhannen markan vahinko. Näissä ajatuksissa kului yö ja loppu ajatukseksi tuli se, että mihinkä tässä joudutaan! Aamupuolella hän nukkui noin puolihorroksissa ja Kaisa kuuli että hän unissaankin jupisi noista suurista onnettomuuksista. Tämä pani Kaisan ajattelemaan, sillä hän tiesi vanhastaan miehensä heikoksi vähäsiäkin huolia kantamaan. Kallen laittoi äitinsä isännän liikkuma-aikana päiväksi ulomma, johonkin työpaikkaan. Päivän tultua työhön lähdön aikana ei kuulunut liikanaista hoppua laisinkaan, ainoastaan tavalliset neuvot, joiden annettua hän meni kävelemään, yölliset ajatukset myötäänsä mielessä. Käveli pihan seuduilla joka paikassa ja istui äänetönnä tuvassa, välistä kävellen akkunasta akkunaan ja katseli ulos, jolloin Kaisa häntä tarkasteli ja huomasi että katsannossakin oli jo vähän noin erikoisempaa, joka aavistutti.. Isännän mieleen johtui että hän Punilla ajoi silloin viimeksi, kun kävi toissa päivänä alankaladosta heinässä ja kuolemansa edellä se olikin niin rajuna, jotta sai alituistaan pidätellä. Niin, sieltä hän kävi viimeksi heinässä .. tuntui niin oudolta, kun ei Punia ollutkaan. Piti lähteä tuolla ladon luona käymään.. Sinne hän kävelikin verkalleen ja istui alaspäin, ajatuksiinsa vaipuneena, kynnykselle. Istui siinä kuinka kauvan, ottaen aina alusti laskettavaksi nuo kolme kohtaa: kuusi satoa, paras hevonen ja mihin tässä joudutaan.. Kaisa alkoi pitkästyä, sillä hän oli pitänyt silmällä minnekä päin miehensä oli mennyt, kun ei näkynytkään takaisin tulevaksi. Täytyi lähteä katselemaan ja lähestyessään näki hän että siellä se istuu allapäin. Ennen lähestymistä tekeytyi Kaisa niin huolettoman näköiseksi, kuin ei olisi mitään tapahtunut. ”Mitä sinä tilalla istut?” kysyi hän melkein nauraen. Verkalleen nosti isäntä päätään ja kasvoista näki selvään tuon vanhan lauseen suurista onnettomuuksista. ”Lähde veikkonen pihaan”, jatkoi Kaisa. ”Tuotako sinä hevosen kuolemata suret .. hoo .. kaikkipa sitte! Se ei meissä tunnu enemmän kuin jos köyhältä nappi nutusta tipahtaa. Kyllä hevosia kasvaa ja jos ei malteta kasvattaa, niin ostetaan. On meillä rahaa ostaa parempikin hevonen, kun tuo oli, eikä lopu, jos montakin ostetaan. Surkoot köyhemmät, vaan ei me, se ei kannata niin pieni asia.” Isäntä nousi seisalleen, katsoi Kaisaa silmiin ja sanoi että ”entäs sekin kuusi sataa, eikös sinua huoleta?” ”Ei yhtään. Mitä tuo kuusi sataa, kun olisi kuusi tuhattakaan. Enemmän ne on vielä maksussa ja silloin on hyvä luottaa siihen, että kyllä tolho toista kasvattaa. Vuoden, parin päästä ne on sen kauniisti takaisin maksaneet korkorahoilla.” Tämä auttoi aivan kuin olisi kylmällä vedellä valellut. ”No on, onkinhan tuota sentään vielä,” sanoi isäntä ja lähti Kaisan kanssa pihaan astumaan. ”Puolen tuhannen saappaathan siitä Punista tuli,” sanoi Kaisa, ”vaan kannattaa meidän kävellä niillä niin hyvin kuin köyhempien kolmen markan saappailla ja vielä paremmin.” ”Niin no, kyllä se ehkä..” sanoi isäntäkin, vaan ei vielä aivan varmasti. Meni sitten työmiehille antamaan neuvoja ja entinen sota alkoi. Huomen aamuna kuului vielä aikaisemmin tuo tuttu ääni: ”pojat, pojat, nouskaa pois, päivä kohta valkenee,” niin etteipä paljon valheeksi joutanut rengin kuje siinä, ettei kengät ennättäneet lepo-aikana heretä heilumasta. Elämä oli taas tullut entiselle talolleen, taloudellinen taivas selvinnyt noista mustista pilvistä ja nyt hän tuon rakennuksensa keskellä huiski ja hommasi kuten maalari poutasäällä maalattavan taulun ääressä. Ja kun tuli kaupungista, kehui hän Kaisalle että on jyviä, on rahaa ja kielsi ettei tarvitse surra .. ei ole hätää. Mutta kun pieninkin vastus kohtasi, piti Kaisan ruveta kehumaan. Ja jos ei tätä toista kehujaa olisi ollut, niin tuskin olisi suurin kehuttavaakaan ollut. '''Lähde:''' ''Savo'' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277543&conversationId=1&action=entryPage 25.1.], [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277544&conversationId=2&action=entryPage 27.1.], [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277545&conversationId=3&action=entryPage 29.1.], [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277546&conversationId=4&action=entryPage 1.2.], [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277547&conversationId=5&action=entryPage 3.2.], [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277550&conversationId=6&action=entryPage 10.2.], [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277551&conversationId=7&action=entryPage 12.2.], [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277552&conversationId=8&action=entryPage 15.2.] ja [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277554&conversationId=9&action=entryPage 19.2.1887]. [[Luokka:Novellit]] 3322 5595 2006-09-10T17:26:51Z Nysalor 5 Heräämiseni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Heräämiseni |alaotsikko= |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} == Sisällys: == * [[Heräämiseni: Johdatus|Johdatus]] * [[Heräämiseni: 1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa|1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa]] * [[Heräämiseni: 2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa|2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa]] * [[Heräämiseni: 3. Molemmat suhteet muuttuvat|3. Molemmat suhteet muuttuvat]] * [[Heräämiseni: 4. Uusi oppi|4. Uusi oppi]] * [[Heräämiseni: 5. Rakkaus kansaan|5. Rakkaus kansaan]] * [[Heräämiseni: 6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä|6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä]] * [[Heräämiseni: 7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen|7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen]] * [[Heräämiseni: 8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi|8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi]] * [[Heräämiseni: 9. Kaksinaisuuden huipulla|9. Kaksinaisuuden huipulla]] * [[Heräämiseni: 10. Kotona|10. Kotona]] * [[Heräämiseni: 11. Päätökseni|11. Päätökseni]] * [[Heräämiseni: 12. »Kristuksen opin henki»|12. »Kristuksen opin henki»]] * [[Heräämiseni: 13. Uuden suhteen syntyminen|13. Uuden suhteen syntyminen]] * [[Heräämiseni: 14. Rakkaus|14. Rakkaus]] * [[Heräämiseni: 15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi|15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi]] * [[Heräämiseni: 16. Tasa-arvoisuus|16. Tasa-arvoisuus]] * [[Heräämiseni: 17. Tulevaisuus|17. Tulevaisuus]] * [[Heräämiseni: 18. Usko|18. Usko]] '''Lähde:''' Järnefelt, Arvid 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/14727 Heräämiseni]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Järnefelt, Arvid 1894: ''Heräämiseni''. Otava, Helsinki. [[Luokka:Heräämiseni| ]] 3323 5596 2006-09-10T17:26:57Z Nysalor 5 Johdatus {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni]] |seuraava=[[Heräämiseni: 1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa|1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa]] |otsikko=Johdatus. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Aivan kuin aamun valo valahtaa herätessä silmään, juuri niin kolme vuotta sitten [ensimäinen painos tätä kirjaa ilmestyi v. 1894. A. J.] täytti olemukseni suuri henkinen valo. Tätä tapahtumaa sanonkin senvuoksi verrannollisesti heräämisekseni. Ja niinkuin herätessä yö unohtuu ja mieli kokonaan kiintyy päivään, niin minäkin heti aloin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden elämän valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttä. Niin että vasta nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa tästä heräämyksestä, minun täytyy lukijan vuoksi jälleen kääntyä entiseen elämään. Ja etsiessäni sen johtavaa lankaa minä aluksi haparoin kuin hämärien unimuistojen seassa. Vaivalla näen siellä mitään järjestystä tai yhteyttä. Tuntuu kuin olisin kaiken aikaa ollut satunnaisten sokeitten voimien heiteltävänä, jotka minuun tulivat ja minusta menivät riippumatta tahdostani. Mutta kun sitten syvennyn tuohon elämään, alkaa minulle vähitellen näkyä sen ajatus. Useimmat niistä asioista ja tapauksista, joita, tarkemmin mennyttä elämääni ajattelematta, olin tottunut pitämään sen tärkeimpinä asioina ja tapauksina, kadottavat nyt kaiken merkityksensä. Ja merkityksen saavat sitävastoin suhteet ja seikat, jotka hämärinä muistoina ovat enää vaivaloisesti pysyneet tietoisuudessa, joita minun täytyy erikoisesti unohduksista elvyttää, mutta jotka elvyttyänsä kummallisesti kasvavat ja levittävät valoansa hämäryyteen. – Koulunkäyntini, ylioppilas-, kandidaatti- ja lainopillinen tutkinto, häät, ulkomaanmatka ja muut semmoiset tärkeydet, joista kuvailin koko elämäni olevan muodostunut, himmenevät tuntumattomiksi; ja esille astuvat vähäpätöiset lapsuuden rukoukset ja toiveet, kärsimykset ja ajatukset, joiden luulin kuolevan kanssani ikuiseksi salaisuudeksi. Ei ole ollut minun elämäni tarkoitus niiden levottomien, usein intohimoisten ja ristiriitaisten pyrintöjen toteutuminen, jotka täyttivät tämän elämäni, nuoruudesta miehuuden ikään asti. Kaikki nuo pyrkimykset ja tavoittelut eivät ole olemassa olleet toteutuakseen, vaan päinvastoin valmistaakseen ja kypsyttääkseen omaa vastakohtaansa, omaa täydellistä särkymistänsä, – ja heräämistäni siihen elämään, jota nyt elän. Nukkuva luulee unennäköä elämäksi. Mutta herännyt tietää, että se vaan on jouduttanut heräämystä elämään. ---- Ei mikään kirjallinen tehtävä liene niin vaikea, kuin oikean, täysin rehellisen kuvan antaminen omasta itsestä. Ulkomuodon voi helposti oikein kuvata, sillä minulla voi olla selvä kuva siitä, miltä muiden silmään näytän. Voin asettua ikäänkuin ulkopuolelle itseäni, sinne, mistä muut minua katsovat, ja sitten vaan kirjoittaa, mitä näen. Täten voin nähdä myöskin kaikellaisia tapojani, jopa luonteenikin ominaisuuksia – esimerkiksi, että olen epäluuloinen, että lepyn yhtä pian kuin kiivastun, että olen arka kunniastani ja niin edespäin. Mutta ihan toiselta tuntuu tehtävä, jos minun on kuvaaminen itseäni sisästäpäin, osoittaminen syyt ominaisuuksiini, esittäminen olentoni semmoisena, kuin voin olla vaan omissa silmissäni. Kun ryhdyin itseäni tältä kannalta kuvaamaan, hämmästytti minua tehtäväni vaikeus. Se alkoi tuntua yhä enemmän voittamattomalta mitä lähemmäksi tarkoitustani koetin päästä. Tuskin olin pitkän miettimisen perästä saanut paperille jonkun piirteen, ja tuskin olin ennättänyt iloita sen onnistumisesta, sen kuvaavaisuudesta, kuin jo minusta alkoi tuntua, että suurempaa valhetta tuskin olisin voinut itsestäni kirjoittaa. Oma arvosteluni käänsi samassa hetkessä ylösalasin kaikki, mitä sain ajatelluksi ja suurella vaivalla puetuksi sanamuotoon. Tahdoin muun muassa, perustuen nuoruuteni muistoihin, kirjoittaa itsestäni seuraavaa: »Minä rakastan maalaista luontoa yli kaiken, koivuja, petäjiä ja pilviä; – rakastan maatyötä, hevosia, ajoa, vesiä, veneitä; – rakastan konepyöriä, varveja, pajoja, rautateollisuutta, mitä hyvänsä käsin tehtävää vaihtelevaa työtä, joka kysyy ruumiillista harjaantumusta ja taitoa. Samalla minä rakastan yksinäisyyttä ja haaveilua, rakastan kirjoitella kertomuksia ja kuvauksia, miettiä, rakentaa filosoofisia teoriioja. Kaikki yhteiskunnallinen virka- ja pakkovalta on minulle vastenmielinen; kammoon julkista esiintymistä ja yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja valtaan pyrkimistä, mutta erityisesti sitä kilvoittelua, joka on näiden luonnollinen seuraus. Tahtoisin paeta tätä kaikkea, ja luulen, että valkoinen koivunrunko tai pilvien lomasta näkyvä iltataivas juuri siksi minua vetääkin semmoisella sammumattomalla kaipauksella puoleensa, että ne ovat vapaat siitä levottomasta kilpailun hengestä, jota tuntiessa sydän niin kipeästi sykähtää.» Mutta kun jatkoin kuvaustani tähän suuntaan, hämmästyin yhtäkkiä sen virheellisyyttä. Minä melkein punastuin, kun ajattelin, että joku, joka minut tuntee, tulisi tuon valheellisen kuvauksen lukemaan. Ja tahtoisin nyt kirjoittaa ihan toisella tavalla: »Minä olen kaupunkilaistyyppi kiireestä kantapäähän; rakastan valtakatuja, ihmisjoukkoja; käytän paraimpia pukuja, jotka antavat minulle edullisen ulkonäön; liikun mielelläni valaistuissa juhlasaleissa; pyrin puhujalavoille ja muuhun julkiseen esiintymiseen; koetan päästä kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perille; valitsen toimialakseni käytännöllisen lakimiehen työn, joka voi johtaa korkeimpaan yhteiskunnalliseen asemaan; antaudun intohimoisesti puolue-elämään; kilvoittelu on minun elämäni, – vaikutukseen ja merkitykseen pyrkiminen on minun uskontoni.» Mutta siinähän oli minulla edessäni kaksi kuvausta, jotka olivat melkein toistensa vastakohtia! Ensimmäinen oli ehdottomasti tosi, jos ajattelin itseäni ikäänkuin sisältäpäin, omissa silmissäni, mutta särkyi heti, jos ajattelin jonkun muun sitä katsovan. Toinen sitävastoin oli tosi, jos ajattelin itseäni muiden mielteenä. Ainoastaan muiden mielteenä se oli minunkin mielteeni. Ikäänkuin pelastuakseni tästä vaikeudesta minä vihdoin rupesin tutkimaan syytä juuri siihen, miksi tehtäväni oikeastaan tuntui niin pulmalliselta. Ja näin huomasin, että vaikeuden tuottaa juuri tuo omituinen kaksinaisuus olemuksessani. Minulla on kuva itsestäni sellainen, kuin tunnen olevani sisällisesti. Ja minulla on kuva itsestäni sellainen, jollaiseksi tahdon että muut minua mielessään kuvailisivat. Tämän seikan merkitys niinmuodoin ei ole suinkaan siinä, että se estäisi minua antamasta oikeata ja yhtenäistä kokonaiskuvaa itsestäni, vaan päinvastoin juuri kaksinaisuuden ymmärtäminen auttaa minua pääsemään olentoni varsinaisille perille. Sen sijaan, että siis katsoisin pois tästä kaksinaisuudesta, minä nyt koetan seurata sitä läpi elämäni, kertoa sen synnyn, kehittymisen ja päättymisen. Ja tämän kertomuksen on vastaaminen, mitä minä olin ennen heräämystäni. [[Luokka:Heräämiseni]] 3324 5597 2006-09-10T17:27:08Z Nysalor 5 1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: Johdatus|Johdatus]] |seuraava=[[Heräämiseni: 2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa|2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa]] |otsikko=1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Suhteesta Jumalaan voi puhua kahdessa tarkoituksessa. Toinen suhde on ulkonainen, toinen sisäinen. Ulkonainen suhde on se, mitä minä järjen kannalta jumalasta ajattelen, mistä voin vapaasti keskustella toisten kanssa, minkä voin kieltää tai tunnustaa. Jumalan nimeä minä silloin sekä ajatuksissa että puheessa käytän vaan yleisen kylmän käsitteen merkitsemiseksi. Mutta sisäinen suhde jumalaan on riippumaton siitä, tunnustanko ulkonaisen jumalan olemassaoloa vai kiellänkö sen, riippumaton järjen päätelmistä. Semmoisena jumalan nimi ei ilmaise toiselle ainoastaan käsitettä, vaan avaa hänelle näköluukun minun syvimpään sieluuni. Eikä tätä nimeä voi silloin edes lausua pakottamatta itseään. Sisäinen suhde Jumalaan syntyy aikaisessa lapsuudessa, silloin kuin ensimmäiset elämänkysymykset astuvat ihmisen eteen. Nämä kysymykset saattavat myöhempään ikään päästyä näyttää vähäpätöisiltä, ja sentähden se harras rukous taikka hätäinen avunpyyntö, joka silloin kohosi lapsellisesta sydämmestä, myöskin näyttää merkityksettömältä. Mutta kerran perustuneen suhteen muisto pysyy aina, ja se jatkuu yhtä lapsellisena kauas miehuuden ikään, silloin tällöin puhjeten tietoisuuteen vaikeiden tapausten sattuessa, vaikka elämä muuten olisi kuinkakin Jumalasta vieroittunut. Nuori ihminen, joka juuri on ylpeästi julistanut kieltävänsä jumalan olemassaolon, saattaa hetkeä myöhemmin sisässänsä rukoilla tai vedota omaan Jumalaansa, vähääkään ajattelematta, että olisi menetellyt ristiriitaisesti. Sillä hän ei tule ajatelleeksikaan, että nuo kaksi jumalaa, se, josta puhutaan, ja se, joka on jonakin parina hetkenä hänen sisässänsä elänyt, olisivat sama olento. Joskus ihmiset, tärkeinä ja ratkaisevina hetkinä, puhuvat toistensa kanssa tästäkin elävästä Jumalasta. Mutta ei kukaan voi tulla ajatelleeksi kieltää semmoisen Jumalan olemassaoloa. Ihmiset kieltävät sanoissa ja kirjoituksissa ainoastaan niitä ulkonaisia jumalia, joita he itse tai toiset heistä ovat sanoissa ja kirjoituksissa pystyttäneet. Tosin saattaa ihminen ajatuksissaankin kieltää jumalan, mutta silloin hän ajattelee jotakin väittelyä, jossa hän jo ennen oli menestyksellä esiintynyt kieltäjänä, tai muistelee jotakin kirjaa, jossa oli lukenut jumalaa kieltävän teorian. Hän ei sillä hetkellä ajattele eikä muista vanhaa suhdetta omassa sydämmessänsä. Mahdollisesti hän ei ole sitä tuntenut eikä tarvinnut sitten lapsuutensa. Mutta jos hän sitä jumalaa ajattelisi, niin ei hän kykenisi kieltämään; sillä se oli hänen sydämmessään. Silloin perustunut suhde on hänen oma kokemansa tosiasia, jota käy kieltäminen yhtä vähän kuin sitä, mitä näkee tai käsin tunnustelee. Ei ole kauan siitä kuin tulin tähän johtopäätökseen, – vasta silloin, kuin rupesin tarkemmin ajattelemaan entisyyttäni. Sillä vielä äskettäin olin täydesti vakuutettu siitä, että minä nuoruudessani kokonaan kielsin Jumalan. Olimme ennen kotopiirissä äärimmäisiä vapaa-ajattelijoita. Emme rakastaneet polvistumista, messuja, saarnoja, veisausta, – emme koko noita sunnuntaimenoja, jolloin ihmiset kokoontuvat julkista rukousta pitämään, »jumalaa palvelemaan.» Se elämän hienous ja ylevyys, jota me saatoimme ajatella, oli aivan vieras sille jumalalle, joka esiintyi virsikirjoissa ja raamatuissa raakojen lauseiden ja epähienouksien keskellä, jotka jumalan ohessa kertoivat perkeleistä ja enkeleistä ja kaikellaisista meille oudoista juutalaisista käsitteistä. – Kristinopilla ei ollut myöskään mitään jalansijaa meissä. Kaikki se, mitä sanotaan pääasiaksi tässä opissa, se oli meille vastenmielistä ja loukkaavaakin. Semmoinen oli etupäässä lunastusoppi, joka meistä tuntui jonkinlaiselta uhritoimitukselta – hiukan vaan muodostuneelta – niin että uhrieläimen sijassa oli uhri-ihminen. Kun pakanain jumala tahtoi leppyäkseen eläimen verta, hyväksyi kristittyjen jumala ihmisveren syntiinlangenneiden lunnaiksi. Molemmat tapaukset edellyttivät leppymätöntä, vihaista jumalaa, jota ainoastaan orjan hengessä syntyneet ja kasvaneet ihmiset saattoivat kunnioittaa. Niinikään oli kolminaisuuden oppi meille vieras. Me emme voineet ymmärtää jumalaa, joka antoi ihmisille järjen, mutta käski uskomaan semmoista, mikä on tälle järjelle mahdottomuus, hullutus. – Erityisesti vastenmielinen oli meille myöskin kristittyjen puhe siitä, että tämä maailma oli jonkinlainen surunlaakso, nimenomaan aijottu ihmiselle valmistuspaikaksi taivaalliseen iloon, heidän taipumuksensa jakaa ihmiset uskovaisiin ja epäuskoisiin, ja heidän luulonsa, että jumala oleskelee vaan heidän seuroissaan kuunnellen heidän huokauksiansa ja jättäen kaiken muun ihmislauman selkänsä taa. Semmoinen jumala, joka heidän tavallansa ylenkatsoi taidetta eikä ymmärtänyt pyrkimistä taiteelliseen totuuteen, – joka viihtyi vaan siellä, missä veisattiin, rukoiltiin ja notkisteltiin polvia, semmoinen jumala jouti meidän puolestamme hyvin jättämään meidät selkänsä taa. Kurjin kaikesta oli meidän mielestämme oppi helvetistä ja sen polttavasta kidutuksesta yhdeltä puolen, ja toiselta puolen oppi taivaan ilosta ja paratiisista, joka odotti nöyriä kirkonkävijöitä ja virsikirjan viljelijöitä. Ei ollut meistä miehekästä pelätä uhkaa, yhtä vähän kuin myöskin imarrella itselleen palkintoa. Mutta vaikka näin katsoin olevan syytä melkein ylpeillä siitä, etten tunnustanut mitään uskontoa, vaikka sekä puheissa että teoissa, sekä kotona että toverien piirissä kielsin kaikki jumalat, ja vaikka tällöin luulin olevani täysin rehellinen ja avomielinen, niin minulla oli yhtaikaa tieto, tai ehkä paremmin muisto toisesta jumalasta, joka kuului sisäiseen maailmaani ja jolla ei ollut mitään tekemistä uskonnon opetuksen, ei julkisen jumalanpalveluksen, eikä edes sen kanssa, mitä näistä aineista itse puhuin tai teorian kannalta ajattelin. Aivan riippumatta kaikesta tästä oli minussa syntynyt jumaluuden ensimmäinen tunto ja perustunut se Jumalan ja minun välinen suhde, joka tajunnassani on laadultaan ja luonteeltaan niin määrätty. Sen synnyn juuri on seuraava. Jo aikaisesta nuoruudesta pitäen minua vaivasi eräs pahe, joka ei ole painanut leimaansa ainoastaan nuoruuteeni vaan sittemminkin ja jo muodostuneena on ollut sisäisen elämäni pääkysymyksenä, ajatusteni ja surujeni keskuksena. Ijän karttuessa aloin yhä selvemmin ymmärtää sen turmiollisuuden. Suurena, salaisena häpeänä se minua painoi, värittäen kaikki silloiset ajatukset vastaisesta elämästäni ja omasta itsestäni. Minä aloin yhä enemmän pelätä, että koko tulevaisuuteni turmeltuisi, että tulisin tarmottomaksi ja kykenemättömäksi työhön ja jäisin kaikessa muista jäljelle. Koetin sentähden kaikin voimin vapautua paheesta enkä koskaan luopunut tästä taistelusta. En ainakaan koskaan unohtanut, että kysymys oli taistelusta ja voittamisesta. Jos olisin sen tehnyt, niin olisi se minusta ollut samaa kuin jos olisin päättänyt suin päin häviöön heittäytyä. Mutta pysyväisestä voitosta ei tullut mitään. Ja kun yhdeltä puolen minulle kävi yhä varmemmaksi tieto, että oli välttämätöntä voittaa, niin toiselta puolen yhä varmistuin siinä, etten sitä voi. Ja niin aloin rukoilla. Sain käsiini pienen kirjasen, joka käsitteli itsesaastutusta. Ja tässä kirjasessa sana, ettei itsesaastutuksen paheesta voi löytyä muuta pelastusta kuin harras rukous. Aloin hakea tämmöistä pelastusta rukouksen avulla. Mutta ei rukouskaan minua auttanut eikä pelastanut. Rukouksissani minä tunsin Jumalan suuren, isällisen läsnäolon, joka kyllä lohdutti ja turvasi, mutta ei tehnyt sitä, mitä pyysin: ei vapauttanut minua paheesta. Hänen läsnäolonsa oli aivan sanaton; vaijeten se vetosi minuun itseeni antaen tuntea, etten ollut tehnyt kaikkea mitä voin. Kun sitten aloin pyytää voimaa, niin näin, että sekin riippuu minusta itsestäni, ja kun joskus kiusauksen voitin, niin tunsin, että olin voittanut omin voimin. Jumala oli vetäytynyt syrjään. Mutta minä lankesin uudestaan ja yhä uudestaan. Tuskin olin iloinnut siitä tyydytyksestä, minkä saavutettu voitto tuotti, ja tuskin olin tälle voitolleni rakentanut valoisamman tulevaisuuden, kun uusi kiusaus minut petti. Voimakkaan kiusauksen hetkenä koko tuo Jumalan kanssa perustunut maailma meni, kiusauksen herättämän mielialan rinnalla, niin pieneksi ja mitättömäksi ja oli niin vähän puoleensa vetävä, etten voinut kuin heikosti muistaa sitä olleeksikaan. Minä muistin silloin vaan, että kysymys oli omasta tulevaisuudestani ja edustani, ja kun jo tiesin, että tulisin lankeemaan, niin en ollut tietävinäni muusta kuin vaan siitä, että tulisin menettelemään omaa etuani vastaan, vähän kevytmielisesti, mutta itse asiassa tulisin vaan olemaan samassa asemassa kuin tähänkin asti olin ollut, en parempi enkä huonompi. Mutta lankeemuksen jälkeen muistin jälleen Jumalani. Miksi hän oli vetäytynyt niin näkymättömäksi silloin, kuin hänen olisi pitänyt minua asioissani auttaa? Miten hän siis tahtoi, että minun olisi pitänyt häntä rukoilla? Pitikö minun pyytää, että hän ratkaisevalla hetkellä paremmin ja tuntuvammin muistuttaisi itsestänsä? Lupaisinko, vannoisinko hänelle ja kirjoittaisin valani paperilapulle, jonka päättäisin lukea kiusauksen herättämän mielialan vallitessa? Minä lupasin ja minä vannoin. Mutta aivan niinkuin ennenkin kadotti jumala ja hänen ilmakehänsä kaiken merkityksen, kun tämä mieliala jälleen minut valloitti, tukkien joka suunnalta näköpiirini. Tieto, että menettelen vastoin omia toiveitani, tulevaisuuttani ja etuani ei taas ollut minulle mikään ratkaiseva pelotin. Ja tämä kiusauksen mieliala saattoi minut unohtamaan myöskin erään toisen tärkeän seikan, joka rauhallisina hetkinä oli minulla niin elävänä mielessäni. Kysymys siitä, voitanko paheeni vai en, ulottui nimittäin paljoa laajemmalle kuin vaan siihen itseensä. Minulla oli muita suuria virheitä luonteessani, jotka minua vaivasivat ja hävettivät. Minä olin epärehellinen, olin laiska, huolimaton, kevytmielinen. Näistä kaikista helmasynneistä, jotka tekivät minut inhottavaksi omissa silmissäni, minun täytyi päästä; tunsin koko elämäni siitä riippuvan; tiesin, että jokainen valehteleminen saastutti minua yhä enemmän ja teki minulle totta puhumisen yhä vaikeammaksi; tiesin, että mitä kauemmin olin voittamatta velttouttani, sitä varmemmin se muuttui varsinaiseksi luonteekseni; tiesin ja tunsin, että jokainen synti yhä kiinteämmin kahlehti kykyni siitä irtaantumaan. Ja sentähden minulla oli nuoruuteni omassatunnossa aina elävä aije tehdä täydellinen, perinjuurinen muutos, kääntymys. Mutta se kaikki ehdottomasti riippui siitä, voitanko tuon pääpaheeni. Koko taisteluni kärki oli kääntynyt sitä vastaan. Minä en voinut mitään voittaa, ellen voittanut tätä. En voinut muuttua ahkeraksi, rehelliseksi, totta puhuvaksi, ja samalla kuitenkin jatkaa paheeni harjoitusta. Sitävastoin oli minulle taistelu muita paheita vastaan helppoa, jos olin onnistunut ajaksikin kukistaa tuon pääpaheen, ja toiselta puolen, joka kerta kun olin siihen langennut, minulta samassa meni mitättömäksi muita paheita vastaan alotettu työ. Se oli aivan kuin ollut kaikki turhaa vaivaa. Ja sama epätoivo, minkä lankeemus vaikutti yhtäällä, levisi joka paikkaan toisaallekin. Kaikki kääntymys, kaikki parannus, jota alituisesti ajattelin, riippui yksistään tuosta ainoasta voittamattomasta pääpaheesta. Mutta, kuten sanoin, kiusaus ei edeltäpäin muistuttanut mieleeni kaikkea sitä epätoivoa, jolla se lankeemuksen jälkeen täyttäisi sydämmeni. Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tehdä Jumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässäni enemmän pääasiaksi, kuin mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengentilassa, kuin mikä minussa oli rukoillessani ja varsinaisesti tuntiessani Jumalan läsnäoloa. Koetin rukoilla enemmän ja muistaa häntä niin usein kuin omilta toiveiltani ja asioiltani ja ajatuksiltani joudin. Mutta eihän jumala voinut olla pääasia minun elämässäni niin, kuin hän oli rukouksissani. Pitikö minun rukoilla, että hän muuttuisi pääasiaksi? Vai pitikö minun sitä varten heittää ne ajatukseni ja toivomukseni, kaikki, mikä minua viehätti ja joka oli minulle pääasia, mutta tuntui olevan ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä, se on, kaikkea sitä mihin hän minua kutsui? Tämä kysymys ei esiintynyt minulle silloin näillä sanoilla, näissä lauseissa tai tämmöisessä ajatuksen muodossa. Lapsi, joka ei vielä osaa puhuakaan, voi kumminkin ajatella; ja aikaihminen voi tarvita hyvin monimutkaisia lausekäänteitä kertoakseen muille, mitä tämä lapsi ajattelee. Aivan samalla tavalla minä nyt vanhempana haen sanoja ilmaistakseni sitä, mitä nuoruudessani sanattomasti ajattelin. Tämä kysymys ei myöskään alituisesti ollut minun edessäni. Jokapäiväisen elämän ensimmäinen henkäys sen saattoi puhaltaa haihduksiin. Ja ainoastaan sisällisen surun tai rukouksen aikana minä siihen palasin ja se muuttui eläväksi kysymykseksi. Rukous tutustutti minua jumalaan. Oma rukoukseni loi minulle käsityksen Jumalasta. Eikä niin paljon rukous, kuin se, ettei jumala kuullut minun rukouksiani. Sillä samalla kuin tämä asia oudostutti minua, se myöskin saattoi minut yhä uudistuvalla huomiolla tutkimaan sitä olentoa, jota rukoilin. Mitä oli se jumala, jonka läsnäolon rukouksessa tunsin? Mitä hän minulta vaati? Miten hän suhtautui kaikkeen muuhun elämään, – siihen varsinaiseen, minun käsittämääni elämään, joka oli, kuten sanoin, ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä? Tästä sisäisestä Jumalasta, joka näin syntyi sydämmeni salaisimpien ajatusten ja surujen kanssa, minä sanon, etten voinut kuvailla häntä siksi samaksi jumalaksi, kuin se, joka oli johtanut Israelia korvessa; tai siksi, joka oli puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakopille, tai siksi, joka oli lähettänyt ainoan Poikansa maailmaa vapahtamaan synnistä ja kadotuksesta, tai siksi, jolle rakennettiin kirkkoja ja jota julkisesti palveltiin. [[Luokka:Heräämiseni]] 3325 5598 2006-09-10T17:27:13Z Nysalor 5 2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa|1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa]] |seuraava=[[Heräämiseni: 3. Molemmat suhteet muuttuvat|2. Molemmat suhteet muuttuvat]] |otsikko=2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Minua sanottiin luonteeltani ujoksi, epäluuloiseksi ja helposti loukkaantuvaksi, ja joskus pidettiin ikäisekseni liian alakuloisena. Tämmöinen arvostelu poika-iässä olevista ihmisistä ei ole suinkaan harvinainen, päinvastoin hyvin tavallinen. Sen lausuvat aikaihmiset, jotka ovat tekemisissä senikäisten kanssa, ja lausuvat usein semmoisista, jotka muuten voisivat näyttää vallattomilta, iloisilta poikanulikoilta. Mutta se seikka, että arvostelu on tavallinen ja usein kuultu, ei estä minua pitämästä sitä myöskin minun omana erikoisena luonnekuvauksenani. Kun nyt kaikkia näitä ominaisuuksia ajattelen sisästäpäin, se on, ajattelen syitä siihen, miksi olin ujo, epäluuloinen, loukkaantuvainen ja alakuloinen, niin tunnen, että jos ottaisin nuo syyt esittääkseni minä samalla tulisin esittäneeksi oman olentoni ytimen. Miksi olin alakuloinen? Minussa oli alakuloisuutta enemmän kuin päältäpäin näkyikään. Tahdoin ja koetin sitä peittää, sillä sen syy oli jotakin, jota enin pelkäsin ilmaista, – nimittäin se pahe, josta juuri puhuin. Jos sitä ajattelin syntinä jumalaa vastaan, niin ei se minusta tuntunut niinkään kauhealta. Jumala ymmärsi minut hyvin, ja tiesi, että minä usein olin pannut kaikki voimani paheen voittamiseksi. Ja hän antoi minulle anteeksi niin usein kuin sitä pyysin. Minä en hävennyt hänen edessään, etten voinut voittaa minulle melkein ylivoimaista kiusausta. Häpeäksi asia vasta muuttui, kun sitä ajattelin häpeällä ihmisten edessä. Jo semmoisella se minua painoi ja löi leimansa koko olentooni. Salaisuuteni oli niin suuri, että, jos ajattelin jonkun pääsevän sen perille, minusta tuntui, että samassa olisi olemassaoloni käynyt mahdottomaksi. Kun nyt vähitellen aloin tulla siihen käsitykseen, etten voisi koskaan vapautua paheesta, niin ei ollut minulla muuta neuvoa kuin tottua siihen ajatukseen, että tuo mato jää ainaiseksi minua kalvamaan, että tuo salaisuus, tuo sisäinen häpeä on erottamattomasti liittynyt kohtalooni. Ja kun en aavistanut kessään muussa ihmisessä samallaista pahetta, kasvoi ja juurtui minuun se vakaumus, että olen muita ihmisiä ala-arvoisempi olento. Se oli alakuloisuuteni syy. Se oli syy myöskin epäluuloisuuteeni. Sillä vaikka olin varma siitä, ettei salaisuuteni ollut kellekään tietty ja ettei kukaan voinut minusta mitään toteen näyttää, epäilin kuitenkin ihmisten vainuavan sisäistä viheliäisyyttäni eikä siis pitävän minusta. Tuntui kuin olisi sisäinen minuuteni ollut luettavana kasvonpiirteissäni, käytöstavassani ja kaikessa muussa olennossani. Ja jos niin oli, niin olisivat he joskus, vaikka hetkeksikin, tunteneet samanlaatuista inhoa minuun, kuin tunsin minä ajatellessani omaa sisäistä itseäni. Mutta juuri sitä he eivät saaneet millään muotoa tehdä. Minä sentähden epäluuluisesti tutkin joko ilmettä heidän katseessaan taikka tarkoitusta heidän puheissaan. Ja loukkaannuin syvästi, milloin vaan luulin huomaavani jotakin, joka ilmaisi rakkaudettomuutta minua kohtaan. Miksi olin ujo? Sylilapsi, niinpian kuin oppii erottamaan ympärillänsä olevia ihmisiä toisistaan, samalla tavallisesti alkaa myöskin ujostella. Lapsi tekee niin senvuoksi, ettei hän ole varma siitä, rakastaako jokainen häntä niinkuin äiti tai hänen jokapäiväiset hoitajansa ja vaalijansa. Että ujostelemisen syy todellakin on tämä, käy ilmi siitä tosiasiasta, että lapsi lakkaa heti ujostelemasta sitä henkilöä, jonka rakkaudesta se tavalla taikka toisella tulee varmasti vakuutetuksi, – tai siitä tosiasiasta, että ne, jotka tahtovat, että lapsi lakkaisi heitä ujostelemasta, koettavat sille kaikin tavoin saada todistetuksi ja vakuutetuksi, että he häntä rakastavat. Mutta nuorukainen on ujo, kun hän pelkää esiintyä epäedullisessa valossa tuntemattomien ihmisten edessä; kun hän pelkää antamasta itseänsä ilmi; kun hän pelkää joka sanaansa ja joka liikettään, arvellen, että ne, jotka eivät häntä tunne, voisivat näiden perustuksella luoda itselleen semmoisen kuvan hänestä, jota sitten kylmästi arvostelisivat ja josta ehkä löytäisivät naurettavia puolia. Mitä on tämä pelko, ellei se ole koko hänen olentonsa läpi tunkeva vaatimus, että muiden täytyy häntä rakastaa? Tämän rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen, on ollut minun elämäni punainen lanka, sen suuri »pääasia». Kaikki minun ominaisuuteni perustuvat siihen, ja se määrää kaiken suhteeni ihmisiin. Tästä alkaa myöskin se kaksinaisuus, josta olen maininnut. Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: se teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se valheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä. [[Luokka:Heräämiseni]] 3326 5599 2006-09-10T17:27:17Z Nysalor 5 3. Molemmat suhteet muuttuvat {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa|2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa]] |seuraava=[[Heräämiseni: 4. Uusi oppi|4. Uusi oppi]] |otsikko=3. Molemmat suhteet muuttuvat. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Eräällä toisella kirjalla on niinikään ollut suuri vaikutus minuun. Se oli hyvin levinnyt ikäiseni nuorison keskuudessa. Ja se sisälsi jotakin aivan toista kuin tuo ennen mainittu pieni vihkonen, jossa ainoana pelastuksena itsesaastutuksesta neuvottiin rukousta. Tämä uusi kirja ei ollut kirjoitettu siinä raskaassa, epätoivoon johtavassa mielialassa, joka ainoana pelastuksena pitää yhä uudistuvaa, väsymätöntä sisällistä taistelua. Tämän kirjan henki oli vapaa, kevyt, rohkaiseva. Jättäen sikseen kaikki teoloogiset näkökohdat, se tahtoi pysyä vaan lääkeopillisissa tosiasioissa ja usein vetosi yleistajuisella tavalla kaikkeen inhimilliseen tieteeseen, jota piti korkeimpana ratkaisijana. Vakuuttavasti se selitteli järjestetyn siitinelon tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Sekä miehen että naisen luonto muka vaatii säännöllistä ruumiillista yhteiselämää toisen sukupuolen kanssa, aivan niinkuin kaikessa eläinkunnassakin on asianlaita urosten ja naarasten välillä. Sentähden kirjoittaja käy sattuvin ja usein purevin sanoin taisteluun niitä katsantotapoja ja mielipiteitä vastaan, jotka rakentavat estettä ihmisten luonnollisuudelle tässä kohden ja koettavat mikäli mahdollista vieroittaa eri sukupuolia toisistaan, jotta nämä pysyisivät viattomina siihen asti kunnes varsinainen avioliitto tulee mahdolliseksi. Luonnollisuus on ensimmäinen, ja ihmisten laitokset saavat mukaantua sen mukaan, eikä päinvastoin. Luonnottomuus kostaa itsensä aina. Päätodistukset siihen on yhdeltä puolen porttolaitos ja toiselta puolen itsesaastutus. Edelliseen turvaantuvat ne ihmiset, jotka suoraan rikkovat tapojen vaatimukset. Jälkimmäiseen taas ne, jotka ulkonaisesti noudattavat tapojen vaatimuksia, mutta salaisuudessa kituvat oman paheensa tähden. – Kirjoittaja ei voi käyttää kyllin ankaroita sanoja itsesaastutusta vastaan. Se on luonnottomuuksista luonnottominta ja alhaisuuksista alhaisinta. Ja kuitenkin, kuinka lukuisat ovat sen uhrit! Sain vasta nyt tietää, että se pahe, jonka olin luullut vaan minua yksin painavan, joka oli ollut minun syvin salaisuuteni, oli niin yleinen ja levinnyt, että kirjoittaja piti harvinaisena poikkeuksena niitä, jotka olivat siitä kokonaan vapaina säilyneet. Kirjoittajan ehdoton neuvo tästä paheesta pääsemiseksi oli säännölliseen ja molemmin-puoliseen yhteiselämään antautuminen. Ja jos avioliitto oli syystä tai toisesta mahdoton, niin täytyi murtaa tapojen kahleet, hävittää turha ujous ja saattaa luonto oikeuteensa hinnalla millä hyvänsä! Itse prostitutsioonikin oli pidettävä oikeutettuna, koska toiselta puolelta tavat tekivät luonnolle väkivaltaa. Kirjassa esitettiin neuvoja, miten prostitutsioonia seuraavat terveydelliset vaarat olisivat vältettävät ja mitkä varokeinot olisivat noudatettavat. Henki tässä kirjassa oli niin ystävällinen, tuttavallinen, niin sydämmestä sydämmeen käypä, että sana sanalta siihen yhä enemmän kiinnyin ja luottamus kirjoittajaan, hänen toverilliseen osanottoonsa kasvamistaan kasvoi. Yhtä vähän voin vieläkään epäillä hänen tarkoitustensa puhtautta, kuin jos olisivat omat vanhempani minulle samaa neuvoneet. Omituisen vapauttava oli kirjan vaikutus. Samassa kuin olin, mitä itseeni tulee, ehdottomasti valmis myöntämään näiden uusien näkökantain oikeuden, minua sekä kummastutti että viehätti ajatus, että se, mitä olin pitänyt miltei suurimpana syntinä, nyt olikin semmoista, mihin päinvastoin kehotettiin. »On hyvin järjetöntä uskoa, että meidän päävelvollisuutemme himoihimme nähden on kieltäytyminen niiden tyydyttämisestä. Tämä ominaisuus ei ole lainkaan aina hyvä; aivan yhtä usein se on pahe, jota ei pitäisi suinkaan ehdottomasti ylistää. Jokainen luonnollinen intohimo on, kuten kaikki ruumiin elimet, aijottu vaikuttamaan ja saamaan säännöllistä tyydytystä, ja siihen olisi jokaisen yksityisen niinkuin yleensä yhteiskunnankin pyrkiminen. Se on sekä yksilössä että yhteiskunnassa aina puutteelisuuden merkki, kun ei kaikkien jäsenten luonnollisia ja oikeutettuja vaatimuksia tyydytetä. Milloin hyvänsä näemme taudin seuraavan jotakin tekoa, voimme olla varmat siitä, että teko on ollut virheellinen ja synnillinen, sillä luonto ei erehdy. Kieltäytymisellä on usein seurauksia, jotka eivät ole ollenkaan vähemmän totista laatua kuin liioittelun seuraukset, vieläpä voivat olla paljoa petollisemmat ja vaarallisemmat, koska niitä ei niin yleisesti tunneta.» – - [Näiden seurausten joukossa mainitsee kirjailija oikeastaan vaan ylenmääräisen kiihtymisen ja hermollisen tunteellisuuden, joka tekee mahdottomaksi ajattelemaan ja toimimaan muilla aloilla, tekee ujoksi ja araksi ja ennen kaikkea tarmottomaksi. Tämän seurauksena sitten on itsesaastutus ja ehdoton siemenenvuoto, jotka lopullisesti kuihduttavat ihmisen sekä henkiset että ruumiilliset voimat. – Minun täytyy huomauttaa, että oma kehitykseni oli käynyt ihan päinvastoin ja että nuo seuraukset minulla esiintyivät juuri siitä, etten kyennyt kieltäytymään. Kieltäytyminen vapautti minua ujoudesta, arkamaisuudesta ja tarmottomuudesta. – En kuitenkaan epäillyt kirjailijan arveluita, vaan näyttivät nekin minusta tosilta.] Annettuansa Parent Duchâtelet’n teoksen mukaan asiallisen kuvauksen porttolaitoksen pääpiirteistä ja ominaisuuksista, lausuu tekijä muun muassa: »Missä valossa esiintyy siis porttolaitos jos otetaan lukuun siitinelollisen yhtymisen perusvälttämättömyys? Se on pidettävä arvokkaana ajallisena korvauksena, kunnes olot muuttuvat paremmiksi. Se on parempi kuin luonnottomuus. Siis on ihmiskunnan vastedes halveksimisen sijasta osottaminen syvää kiitollisuutta niitä onnettomia naisia kohtaan, jotka ovat kärsineet meidän siitinelollisen luontomme asiassa. Totta on, että he ovat muuttuneet alhaisiksi, monessa tapauksessa joutuneet ihmisten poljettaviksi kuin koirat, hävittäneet ruumiinsa kohtuuttomuuden kautta sekä tärveltyneet huonojen ja luonnottomien intohimojen alaisina; tätä kaikkea ja vielä paljon enemmän he ovat tehneet, vaan kenen on syy? Ei suinkaan noiden, jotka ovat epäkohtien ja onton ja huonosti mietityn siveyslain orjia, vaan pikemmin meidän, heidän kanssaihmistensä, jotka olemme kovuudessamme ja huolimattomuudessamme antaneet heidän vajota niin alas. Totisesti, totisesti olemme mekin kärsineet ja tulemme vielä katkerasti kärsimään heidän alentumisensa tähden.» »Ainoa mahdollinen keino porttolaitoksen välttämiseksi on tehdä rakkaus ulkopuolella avioliittoa kunnialliseksi. Jos nuoret henkilöt voisivat kunniallisella ja avonaisella tavalla saada sopivaa sukupuolten keskeistä kanssakäymistä, sitoutumatta yhteen koko elämän ajaksi, niin ostettu ja myyty rakkaus pian lakkaisi. Tällä asialla on ääretön merkitys. Ei ole mitään muuta keinoa päästä porttolaitoksen sanomattomasta epäkohdasta, veneerisistä taudeista ja kaikesta siitä yhteiskunnallisesta alennuksesta, joka näistä syistä seuraa.» Minä ikäänkuin henkisesti suoriusin ja kohotin päätäni. Olihan oikeastaan naurettava koko tuo käsite: synti. Jokin asia, jokin paha tapa voi olla minulle vahingollinen ja sotia minun omia etujani vastaan, mutta ainoastaan lapsille pelottimeksi kelpaa selitys, että se samalla on synti jumalaa vastaan. Ja minä näin nyt tässä kirjassa semmoisen kannan, joka on kokonaan ottamatta lukuun jumalaa, ja perustuu yksistään ihmisen omaan etuun. Tämä kanta minusta tuntui terveeltä ja järjelliseltä; enkä minä voinut muuta kuin täydestä sydämmestä omistaa sen mielipiteen, jonka kirjasta löysin, että neuvot rukouksiin ja sisällisiin taisteluihin, jotka tarkoittavat paheesta vapautumista täydellisen kieltäytymisen avulla, eivät voi muuta kuin vaikuttaa epätoivoa ja ristiriitaisuutta ja kuluttaa parhaimmat hengen voimat turhaan työhön. Sinä yönä, jona vihdoin olin voittanut »tuon tarpeettoman ulkonaisen ujouden» ja tapasin itseni kulkemassa kotiin syrjäisellä kaupungin kadulla, minä ikäänkuin sanoin hyvästi entiselle olemukselleni. Muistan selvään kuinka minusta oli outoa ajatus, että »juuri se, mitä olin pitänyt suurimpana syntinä», oli nyt tapahtunut. Ja muistan, että tunsin hetkeksi taas Jumalan tutun läsnäolon. Taas se ei minulle puhunut mitään; se oli vaan läsnä, ja minä ihmettelin, ettei sillä ollut sen enemmän sanomista minulle juuri silloin. Ei vähintäkään vivahdusta moitteesen! »Onko minulla todella vapaus tähänkin», kysyin sydämmessäni ensi kerran, vaikka ajatuksissani olin jo aikaa sitten ratkaissut kysymyksen, ja minä annoin ajatusten vastata sydämmelle. Muistan, että salaa, ikäänkuin Jumalan selän takana, päätin käyttää hyväkseni tuota hänen äänettömyyttänsä. »Minun omat etunihan tässä olivat kysymyksessä! Kuinka minä, joka aloin jo olla aikaihminen, olinkaan saattanut jäädä niin lapselliselle kannalle, että tahdoin ratkaista tätä asiaa kysymällä itseltäni, oliko se synti vai ei! Lapsille ja puolivillissä tilassa olevalle kansalle, jotka eivät itse ymmärrä mikä on heille eduksi, saattoi olla hyödyllistä opettaa, että tuo tai tämä on synti taikka ei sitä ole; koska heitä ainoastaan rangaistuksen pelko taisi pidättää siitä, mikä oli heille itsellensä vahingollista. Mutta että minä olin kulkenut sama lapsellinen mielikuvitus ajatuksissa, se minulle nyt oli selvenevinään. Jumalan äänettömyyskin ei voinut merkitä muuta, kuin että hän tahtoi sanoa minulle: »sinä olet nyt täysikäinen ja tiedät itse, mikä on sinulle hyväksi ja mikä vahingoksi; syntiä ei sinulla enää ole». Ja minä houkka, kun en ollut tätä ennen ymmärtänyt! Ympärilläni liikkuivat ihmiset kaikki täydessä toimessa ja puuhassa. He olivat aikaa sitten ymmärtäneet, että kysymys ei ollut muusta kuin heidän omasta edustaan. Ja sentähden, jos heillä onkin ollut nuoruudessa personalliset pienet erehdyksensä, niin he ovat aikaa sitten ymmärtäneet niistä vapautua, eivätkä enää ollenkaan niitä ajattele. Heillä on jokaisella elämäntarkoituksensa, heillä on tulevaisuutensa ja aatteensa, jotka heitä viehättävät ja vievät eteenpäin. Minä yksin olin takertunut hedelmättömiin punnitsemisiin, enkä osannut elää sitä reipasta, tervettä tulevaisuuden elämää, jota kaikki muut elivät.» Muistan varmaan, että juuri niinä aikoina minä kadotin nuoruuteni. Jumalan, – kadotin sen hienon suhteen, joka oli syntynyt rukouksieni ja sisällisten taistelujen keskellä. Ei niin että suhde olisi tullut kerrallaan revityksi, mutta niin, että se vähitellen itsestään nukkui unohduksiin. Ja aivan erilainen henkinen elämä kasvoi minulle sijaan. Se alkoi muuttuneesta suhteesta ihmisiin, – sen perusti tieto, etten siis ollutkaan muita ala-arvoisempi olento, jonka olisi pitänyt kulkea elämän läpi sisällisesti masennettuna, hiipiä salattu synti sydämmessä. Se oli minulle vapauttava ilosanoma, että muutkin olivat olleet saman paheen alaisia kuin minä. Niinkuin muut olivat siitä vapautuneet, tahdoin nyt minäkin siitä vapautua, – aivan sillä samalla keinolla, jota kaikki aikaihmiset pitivät järkevänä eikä lapsellisena. Minulle tuli hyvin tärkeäksi muuttua pian aikaihmisten tapaiseksi, tulla heidän joukkoonsa ja seuroihinsa, ja näyttää semmoiselta, josta voi sanoa, että hän on jo jättänyt nuoruuden ja viattomuuden selkänsä taa. Maailma minulle aukeni. Minä hengitin syvään ja tunsin kuin olisin vasta nyt saanut oikeuden elää. Ihmiset eivät näyttäneet yhtä vierailta kuin ennen; olin ikäänkuin lähempänä heitä. Sisällinen kokemukseni, jota olin luullut niin perin personalliseksi, oli nyt muuttunut yhteiseksi muiden kanssa. Maailma sitoi minut omituisesti jäsenekseen. Mutta ei siinä kyllä. Minulle aukeni samassa myöskin ikäänkuin uusi oikeus: arvostella ympäristöäni, sääliä sen kärsimyksiä ja ajatella parannuskeinoja. Oli ikäänkuin olisin nyt täältäpäin vasta löytänyt oikean tilaisuuden pyrkiä totuutta kohden, sittenkuin olin sulkenut jälkeeni sinne vievän ahtaan ja epämukavan oven. [[Luokka:Heräämiseni]] 3327 5600 2006-09-10T17:27:21Z Nysalor 5 4. Uusi oppi {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 3. Molemmat suhteet muuttuvat|3. Molemmat suhteet muuttuvat]] |seuraava=[[Heräämiseni: 5. Rakkaus kansaan|5. Rakkaus kansaan]] |otsikko=4. Uusi oppi. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Se kirja, josta olen viimeiksi maininnut on nimeltänsä »Samhällslärans Grunddrag eller fysisk, sexuel och naturlig religion. En framställning af den verkliga orsaken tili och det enda botemedlet för samhällets tre förnämsta olyckor: fattigdom, prostitution och celibat. – Af en medicine doktor.» (Yhteiskuntaopin pääpiirteet eli fyysillinen, siitinelollinen ja luonnollinen uskonto. Todellisen syyn ja ainoan parannuskeinon esitys yhteiskunnan kolmeen suurimpaan onnettomuuteen: köyhyyteen, porttolaitokseen ja kieltäytymiseen siitinelosta. – Kirjoittanut lääkeopin tohtori.) Mahdollista on, että nuorin nuoriso ei enää tunne tätä kirjaa ja että se on kokonaan joutunut pois muodista. Minun aikuiselleni. ylioppilasnuorisolle – noin 14 vuotta sitten – se oli hyvin tunnettu ja sen mielipiteet levisivät miehestä mieheen kuin kulovalkea. Nuo mielipiteet yhtyivät kiinteästi koko silloiseen »ajanhenkeen», joka lienee lukijoilleni kyllin tuttu. Niille, jotka eivät omin verin tunne tätä ajanhenkeä, koetan tehdä sen selväksi valitsemalla mainitusta kirjasta vielä pari kuvaavaa otetta, jotka ilmaisevat samalla sen, mikä minuun enin vaikutti. Fyysillisestä uskonnosta puhuessaan, sanoo tekijä: »Se hengen uskonto, joka keskuudessamme on vallan päällä, on uhkaamalla ikuista rangaistusta ja alituisesti teroittamalla nöyryyden ja altistumisen hemmottavia ominaisuuksia, suuressa määrin murtanut ihmishenkeä. Ei yksikään ihminen voi tosissaan uskoa ikuisia rangaistuksia, ilman että koko hänen luontonsa menee pilalle, ja ilman että hän joutuu pelonalaiseen mielentilaan omiensa ja muiden ihmisten tekojen tähden, joka pelko ei sovellu yhteen miehekkään arvollisuuden ja vapauden kanssa. Nöyryys ja alistuvaisuus ovat usein kyllä toivottavia avuja, mutta yhtävähän nämä kuin mitkään muutkaan mahdolliset tuntemisen tavat ovat kaikissa tapauksissa sanottavat hyviksi, ja niiden teroittaminen noin ylimalkaan on samaa kuin aikaansaada äärettömän paljon pahaa. Kun niitä koetetaan alituisesti tyrkyttää henkilöille, joiden sielu jo ilmankin on murtunut ujoudesta, itseluottamuksen ja voiman puutteesta, kyvyttömyydestä todellisesti nauttia elämästä (mikä kaikki on nykyjään juuri päävirhe luonteissamme), niin se paljon muistuttaa vanhaa parannustapaa: lyödä usein suonta ja antaa ulostavia aineita, jotka keinot lääketiede onneksi on hylännyt ja jotka vähitellen voivat lopettaa kaiken ruumiinvoiman. Nykyjään sekä sielu että ruumis eivät vaadi hurskautta tai laupeutta tai nöyryyttä tai hartautta, vaan vaativat itseluottamusta, miehekästä intoa ja todellista elämännautintoa, – sanalla sanoen terveyttä.» Ja puhuessaan yhteiskunnallisista epäkohdista yleensä, sanoo tekijä: » – – Suurin osa tästä surkeudesta riippuu suorastaan siitä, ettemme tunne onnen ja hyveen luonnollisia lakeja, että päästäksemme tästä surkeudesta alituisesti takerrumme yliluonnollisiin keinoihin luonnollisten asemesta. Mitä hyödyttävät rukoukset, että jumala armahtaisi köyhiä, poistaisi köyhyyden tai ehkäisisi juopumuksen ja porttolaitoksen! Kaikki rukoukset taivaan alla eivät vähimmäksi osaksikaan voisi auttaa tätä kurjuutta ja tätä rikoksellisuutta. Ainoastaan tarkoin tutkimalla onnen luonnollisia ehtoja, voidaan näin siunattu tulos saavuttaa. Kuinka paljon aikaa onkaan tuhlattu, kuinka paljon inhimillistä tuskaa ja alennusta onkaan saatu tuntea, kun on pidetty kiinni näistä petollisista keinoista! »Usko ylenluonnolliseen on aina vaikuttanut masentavasti ihmisten pyrintöihin kurjuuden poistamiseksi. Köyhyyttä on pidetty välttämättömänä pahana, joka on ylhäältä lähetetty ihmissuvulle, mahdollisesti rangaistukseksi heidän ylpeydestään ja synnistään. Tauteja on myöskin vuosisatojen kuluessa arvosteltu tässä väärässä valossa, kunnes lääketaito on näyttänyt niiden täydellisesti riippuvan fyysillisten lakien rikkomisesta. »Jumala on sallinut», taikka: »Jumalan käsi lepää heidän ylitsensä», on ollut alituinen sananparsi niiden suussa, jotka näkevät ylenluonnollista ilmestystä kaikkialla, ja tältä kannalta ovat siveystieteilijät aina halveksineet niitä tuumia, jotka tarkoittavat ihmissuvun olojen nostamista ja parantamista. »Nämät eivät voi onnistua», – sanovat he – »sillä köyhyyden ja kaikkien muiden yhteiskunnallisten onnettomuuksien syy on ihmisissä itsissään asuva pahennus. Ja eikö raamattukin sano, etteivät köyhät koskaan katoa maan päältä?» Siis tyytyvät he rukoilemaan ylenluonnollista apua ihmismielten muuttamiseen, ja panevat verrattain vähän arvoa luonnontutkijan toiveihin ja aikeihin. Mutta tämäpä, vaikka sureekin ihmisten nykyistä alennuksen tilaa, on kuitenkin täynnä toivoa, sillä hän ei voi unohtaa sitä suurta totuutta, että kaikki kurjuus syntyy luonnollisista syistä, luonnonlaeista, joita on rikottu, ettei siis myöskään ole olemassa ylenluonnollisia esteitä sen poistamiseen, ja että me, kunnioittaen tutkimalla onnen ja onnettomuuden, paheen ja hyveen, köyhyyden ja rikoksen erilaisia syitä, olemme ajallamme, ainakin suuressa määrin, poistavat nämät epäkohdat.» Erityisesti hyväksyin sen ajatussuunnan, joka oli viimeisessä kappaleessa. Se oli minun mielestäni valtava totuus, että ihmisten oli oma asiansa järjestää, korjata ja parantaa yhteiset laitoksensa ja olonsa, että jos he olivat syypäät niiden huonontumiseen, niin he myöskin itse voivat ne jälleen entiselleen saattaa, – ettei mitään ole tapahtunut ylenluonnollisesta sallimuksesta, vaan kaikki on seuraus luonnollisesta asiain kehityksestä. Se oli ihmisen ylpeys, kunnia ja onni, että hän tällä maanpallolla oli yksin herra, että hän sai muutella ja asetella täällä aivan niinkuin tahtoi. Porttolaitos – niin, minä tätä laitosta pakosta käytin ja olisin ollut valmis neuvomaan sen käyttämistä paraimmalle ystävälleni, – oli yhteiskunnallisena laitoksena surkea epäkohta, kurja vääryys, Ei saanut, ei voinut olla oikein, että meidän keskellämme oli olemassa semmoinen mädännys. Yhteiskunnan piti muuttua niin, ettei porttolaitos siinä olisi välttämätön. Kuinka se voisi tapahtua, se ei ollut minulle aivan selvä; selvä oli vaan, että laitos oli poistettava. Ja jos ei muuten, niin kirkolliset käsitykset avioliitosta olivat hävitettävät; taloudelliset olot olivat muutettavat niin, että yhteiselämä tuottaisi aineellista voittoa eikä tappiota, kuten nyt; naisille oli välttämättä hankittava ansiotyötä, naisen tila oli parannettava, naisen arvo nostettava j.n.e. – kuka kaikki silloiset mietteet luettelisikaan! Näin alettuani arvostella olevia oloja, ja yltyneenä siitä kasvavasta itseluottamuksesta ja voimasta, minkä tämä arvostelu tuntui minussa kehittävän, löysin epäkohdan toisensa perästä ja toistansa suuremman, Minä muistan, että tämä arvostelu, jonka kynsissä tahdoin pitää koko maailmaa, oli muuttunut ihan äkkiä minulle varsinaiseksi tarpeeksi, sielun ruuaksi, jota paitsi en voinut elää. Minä iloitsin kaikista näistä erehdyksistä, sillä ne antoivat minulle tilaisuutta pidellä totuutta kädessäni ja vakuuttaa itselleni, että minä sen omistin. Erittäin teki mieleni arvostella ihmisten jumaluudenkäsityksiä, heidän jumalanpelkoansa, jumalanpalvelustansa ja kirkonmenojansa. Se oli näistä käsityksistä johtuva, tuo katsantotapa, jonka mukaan maailman järjestys on ylhäältä meille annettu, riippuu Korkeimman tahdosta, – siis myöskin kaikki köyhyys, kaikki eriarvoisuus ihmisten välillä. En voinut olla tuntematta suorastaan vihaa semmoista ihmistä kohtaan, jonka tiesin »uskonnolliseksi». Ja minä melkein nautinnolla ilmoittelin, etten puolestani enää uskonut mihinkään jumaliin, että olin »ateisti» ja pidin sitä kunnianimenäni, – että materia on ollut olemassa paljoa ennen kuin henki, ettei nytkään ole olemassa oikeastaan muuta kuin voima ja aine, joista kaikki muu sitten on syntynyt. Löysin niitä, jotka, kuten minä, tahtoivat nousta vastarintaan yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan ja rakastivat odottaa suurta yleistä vallankumousta, jonka sanoivat jo olevan ihan kynnyksellä ja joka tulisi ukkos-ilman tavalla puhdistamaan koko maailman. Löysin kirjallisuuden, joka voimalla kävi olevia oloja vastaan; löysin sen ajanhengen, joka vaati muutosta, täydellistä muutosta, ja hylkäsi kaikki parsimiset. Syvimpänä syynä kaikkeen kurjuuteen yhteiskunnallisissa oloissa näytti minusta olevan yhdenvertaisuuden puute ihmisten välillä. Yhdenvertaisuuden aate oli tosin jo ennestään ikäänkuin omainen minulle. En tiedä kuka oli istuttanut sen siemenen, enkä myöskään muista, milloin sen olisin itse omistanut. Tuntuu kuin se olisi minulla ollut jo syntyissäni. Ja tuntuu kuin sen pitäisi olla yhtä synnynnäinen jokaiselle ihmiselle. Niin yhdistynyt se on olentooni, etten voisi olla minä, ellei tuo ajatus, pyrintö, vaatimus – miksi sitä sanoisinkaan siinä asuisi. Jo lapsena minä tunsin jonkinlaista vastenmielisyyttä rahaan ja viranomaisiin, uniformuihin ja pakkomahtiin. Sillä tällä ijällä en vielä ymmärtänyt sitä, mitä vanhetessani sain oppia ja vähitellen itsekin todeksi tunnustin: että tuo jyrkkä vallan ja arvon erotus, mikä vallitsee yhteiskunnallisessa koneistossa, on välttämätön juuri yhdenvertaisuuden ja tasapainon ylläpitämiseksi kansalaisten kesken! Lapsena me olemme niin lapselliset, että meistä tuntuu maailma olevan vääryyttä täynnänsä. Me ihmettelemme, että toiset saavat liikkua töyhtöpäinä kenraaleina, koristettuina tähtiin, kultanappeihin, punanauhasiin ja rusettiloihin, syödä ja juoda mitä tahtovat, – silloin kuin toiset kulkevat likaisissa ryysyissä ja syövät kovaa leipää ilman voita. Mutta nyt sai minussa tämä vastenmielisyys kaikkeen inhimilliseen viranomaisuuteen ja pakkovaltaan suurta vauhtia. Huomasin ilolla, etten ollut yksin minä ehdottomasti pakkovaltaa vastaan, vaan että niitä oli, jotka tahtoivat antaa tämmöisen minulle tutun vastenmielisyyden puhua teoissa. Historiassa ne olivat niitä, jotka olivat panneet toimeen yhteiskunnallisia vallankumouksia, ja nykyisyydessä niitä, joita sanottiin anarkisteiksi. Juuri niinkuin nämä, niin minäkin nyt tahdoin tuntea, että olin ehdoin tahdoin asettunut vastarintaan jumalaa vastaan, että minä oikeana, puhdasverisenä pakanana olin lämmin kanssaihmisiäni kohtaan ja tahdoin auttaa heitä heidän kärsimyksistänsä. – En voinut sammuttaa sydämmestäni myötätuntoisuutta näihin yhteiskunnan hävittäjiin. Rehellisyys, totuus oli minusta heidän puolellaan. Sillä he tahtoivat – ja se oli minusta tärkeintä – perinjuurin sitä, mitä tahtoivat. Tinkimisen varaa ei saanut olla pyrinnöissä pakosta vapauteen. (Sosialistien aatteista vieraannuin senvuoksi, että näin heidän asettavan käytännölliseksi tarkoitusperäkseen etuoikeuksien hankkimisen työväestölle lain ja asetusten avulla. Semmoinen pyrintö tulisi aina rajoittumaan jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen reformatsioniin, ja olisi lopussa, kun uusi työväestön luokka olisi etuoikeutensa saavuttanut ja järjestynyt). Minä olisin tahtonut jyrkkää, ehdotonta ja loppumatonta vastarintaa sitä yhteiskuntaa vastaan, joka myöntää ja jakaa etuoikeuksia jäsenilleen, – ihmisille, joilla täytyy olla yhtäläiset oikeudet kaikilla, omat synnynnäiset oikeudet, jotka eivät ole keltään saadut. Se, joka pyysi yhteiskunnalta etuoikeuksia, hän pyysi itselleen samaa väkevämmän oikeutta, johon koko yhteiskunta oli perustettu, ja joka oli vääryyttä, väkivaltaa ja verenvuodatusta. – Ainoastaan anarkistit olivat perinpohjin ja oikein käsittäneet lain järjestämän väkivallan epäpyhyyden. Ainoastaan heillä olikin täysi totuus sydämmessä. Mutta – heidän keinonsa olivat väkivaltaisia ja verisiä, ja ne siis myöskin sisälsivät vääryyttä. Semmoisia keinoja ei saanut käyttää yhdenvertaisuuden aatteen toteuttamiseksi. Ihan toisella tavalla oli tämä aate ajettava. – Millä tavalla? »Vähitellen itsestäänkö», lain ja asetusten avulla? – Ei. Sillä tärkeintä koko kysymyksessä juuri oli se, että muutoksen piti olla perinjuurinen, täydellinen, eikä se saisi merkitä vaan siirtymistä toisesta pahasta toiseen. Kysymystä en voinut ratkaista. Ja suuren osan ikääni olen sitten elänyt tietoisena tästä ratkaisemattomasta ristiriitaisuudesta, joka ulottui kaikkialle, mihin vaan ajatukseni käänsin. Yhdeltäpuolen eli minussa vaatimus, että piti viipymättä muuttaa kaikki; toiseltapuolen ei saanut käyttää väkivaltaisia keinoja; mutta syvimmin olin vakuutettu, ettei mitkään rauhalliset parsimiset voineet ihmiskuntaa auttaa kurjuudesta, jonka juuria minä aavistin ja olin tunnustelevinani niin kaukaa. Nyt, kun minulla ei enää tätä ristiriitaisuutta ole olemassa, voin vaan sanoa, että koko tuo vaatimus saada perinjuurin, täydellisesti puhdistetuksi maailma ulkopuolellani syntyi siitä sanattomasta, itsellenikin tunnustamattomasta sisällisestä tiedosta, että ainoastaan perinjuurinen, täydellinen muutos olisi voinut auttaa minua itseäni, ja että minä, seuraamalla kirjan neuvoa, olin oikeastaan vaan siirtynyt toisesta pahasta toiseen, – siitä tiedosta, että olin kesken jättänyt sisälliset taisteluni, suhteeni jumalaan ja sen kanssa aikeeni muuttua perinpohjin. Se tieto, että olin antautunut kirjan neuvoa seuraamaan, että yhä enemmän tulin uudessa muodossa esiintyvän paheen orjaksi, ja että samalla olin jättänyt aikeeni muuttua täydellisesti, teki, etten voinut jatkaa mitään sisällistä elämää. Minulle päinvastoin tuli tuntuvaksi pakoksi vapautua siitä, koko tuosta elämästä sisällisine ajatuksineen, kokemuksineen ja rukouksineen, – vapautua siitä arvostelusta, joka välttämättä käypi kaiken sisällisen elämän edellä ja mukana. Ja sen sijaan käänsin arvostelun kärjen ulkopuolelleni. Sillä kokonaan arvostelematta ei ihminen voi olla; se on hänessä välttämätön tarve. Ja niin minä nyt käytin kaikkea minulle mahdollista teräväpäisyyttä tuomitakseni olevat olot ja ympärilläni olevan yhteiskunnan. Mutta yhtä välttämätöntä kuin minun näin oli löytää uutta esinettä arvostelulleni sen sisällisen arvostelun sijaan, joka minussa oli vaijennut, – yhtä välttämätöntä oli löytää ulkopuolellani alaa, jossa olisin voinut olla jalo, suurimielinen, rakastavainen, hyvä – sen sisällisen hyvään-pyrkimisen sijaan, jonka olin jättänyt. Ja tähänkin tarjoutui tilaisuus. [Leo Tolstoi väittää tupakanpolton syntyvän tarpeesta tukahuttaa omantunnon ääni. Tätä väitettä todistettaessa kelpaisin minä eläväksi esimerkiksi. Sillä juuri tähän aikaan, jolloin minä lakkaan sisässäni arvostelemasta ja koetan saada sekä itseni että muut vakuutetuksi siitä, että minulla on jotain muuta tekemistä elämässäni, tulee tupakanpoltto minulle varsinaiseksi tarpeeksi. Se auttoi minua haihduttamaan mielestäni omituisen henkisen epämukavuuden tunteen, joka vaivasi henkisesti aivan kuin esimerkiksi sopimaton kaulus voi vaivata ruumiillisesti. Vaivasta en ollut muka tietääkseni ja kuitenkin alituisesti ryhdyin erityisiin temppuihin sitä haihduttaakseni. Vasta sittenkuin jälleen voitin itselleni sisällisen elämän, on minulle ollut mahdollista luopua tupakoimisen tavasta.] [[Luokka:Heräämiseni]] 3328 5601 2006-09-10T17:27:22Z Nysalor 5 5. Rakkaus kansaan {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 4. Uusi oppi|4. Uusi oppi]] |seuraava=[[Heräämiseni: 6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä|6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä]] |otsikko=5. Rakkaus kansaan. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Siihen aikaan kuin tulin ylioppilaaksi, kulki suuri kansallinen herätys läpi meidän maan. Ihmismieliin oli levinnyt uusi kansanrakkauden oppi. Oli syntynyt ja tuhansissa sieluissa vastakaikua löytänyt aate, että kansan kieli, jota tähän asti julkisessa elämässä, ruotsalaisen sivistyskielen rinnalla, oli melkein hävetty käyttää, – joka oli ollut vaan talonpoikien kieli maalla ja palvelusväen kieli kaupungeissa, oli nyt tunnustettava sivistyneiden kieleksi, ja uuden yhteisillä voimilla luotavan kansallisen sivistyksen mukana vähitellen korotettava maan korkeimman hallituksen kieleksi. Ne, jotka nyt kuulevat ympärillänsä tätä kieltä jo valmiina sivistyskielenä, tuskin voivat ymmärtää sitä voimakasta tunnetta, joka vielä noin viisitoista vuotta sitten nostatti koko kansaa, kun siinä tuli yleiseksi ajatus, että oli häpeä nähdä oma äidinkieli sysättynä syrjään tässä sen kotimaassa, ja joka niin kuvaavasti puhkesi esiin rakastetuissa runosäkeissä: : Äänisjärvi, Pohjanlahti, : Auranrannat, Ruijansuu, : Siin’ on suomalainen mahti, : Jok’ei oo kenenkään muun! : Sillä maalla sie oot vahti, : Älä ääntäs halveksu! : Nouse siis sä suomenkieli : Korkealle kaikumaan! Erittäin oli innostus virinnyt ylioppilaihin, joita siihen aikaan koko maan huomio seurasi. Kansallisen liikkeen herättäjän, Juhana Vilhelm Snellmanin heegeliläinen rakkauden oppi sytytti ylioppilaiden mielet ilmi liekkiin. Se oli uusi, demokraattinen oppi: sivistyneiden oli lähestyminen sivistymättömiä, herrojen piti muuttua talonpoikien veljiksi. Herännyt rakkaus kansaan oli pidettävä ylinnä kaikkea muuta; isänmaalle oli kokonaan uhraantuminen; yksilö oli vaan katoova varjo kansan rinnalla; yksilöt olivat vaan muotojen vaihtelua niinkuin meren laineet, jotka nousivat ja laskivat olematta itsessään mitään. Ja he muuttivat vanhat sukunimensä suomalaisiksi, niinkuin jättivät koko entisyytensä ja vannoutuivat uudelle tulevaisuudelle. Kun minä ensin tulin heidän piireihinsä, niin hämmästyin ja ihastuin sitä elämän rikkautta, intomieltä, vapautta, jossa he näyttivät elävän. He olivat täynnä suuria, rakentavia aatteita ja jaloja tulevaisuuden aikeita. Heidän silmänsä loistivat ja heidän verensä kuohuivat. Eikä heillä minun nähdäkseni ollut aavistustakaan mistään kivuloisesta, ikävästä, hedelmättömästä sisällisestä elämästä ja taistelusta. Minä melkein kadehdin heitä. Minä myöskin olisin tahtonut tulla semmoiseksi kuin he. Minulla oli, kuten jo sanoin, välttämätön tarve juuri tämmöiseen ulospäin menevään aatteelliseen elämään, jonka päämäärä olisi tulevaisuudessa ja olisi ylevä, jalo, – johon kaikki ajatukset, kaikki pyrinnöt olisivat voineet kiintyä. En vaan voinut innostua niinkuin he, vaikka kuinka olisin tahtonut. Tunsin, että heillä oli jotakin, jota minulla ei ollut, ja että se juuri oli tuo »rakkaus isänmaahan». Ja sentähden minä tutkimalla tutkin, mikä tunne se oikeastaan oli sydämmessä, jota he sanoivat isänmaanrakkaudeksi. Sillä mahdotontahan oli, ettei sitä minulla ollut, jos oli kaikilla muilla. Vihdoin pääsinkin sen perille, – vaikka ensin hyvin epäilin olinko löytänyt oikean tunteen. Sillä se oli sydämmen monien tunteiden joukossa vähäpätöisimpiä. Se lehahti vaan vaatimattoman lämpimänä esille äidinkielen tutun soinnun kanssa, – värähti mielessä, kun muistui hongan humina kanervaisella salolla, tai kiurun viserrys pellon pientareella. Ymmärsin toverien puheista, että se oli juuri se oikea tunne, se, joka oli sanottava rakkaudeksi kansaan eli isänmaahan. Silloin se minullakin yhtäkkiä alkoi kasvaa siksi, mikä se oli muilla. Isänmaallisia puheita kuultaessa, isänmaallisia lauluja laulettaessa ja isänmaanmaljoja juotaessa se saattoi paisua valtavaksi tunteeksi pienimmästäkin kosketuksesta. Ja minä paloin halusta näyttää tovereilleni, että nyt minäkin osasia innostua, – rajattomasti niinkuin hekin, ja puhua ihan saman hengen voimasta kuin hekin, – niin, että minulla oli ehkä enemmänkin intoa ja että osasin lausua suurempiakin ajatuksia, kuin mitä olin heiltä kuullut. Pian oli tuo ensin niin vähäpätöinen tunteen värähdys muuttunut ikäänkuin lähteeksi koko elämälle, koko tulevaisuudelle; se puhalsi todellisuudeksi ihanimmat ihanteet ja teki lihaksi ja luuksi kaukaisimmat haaveet. Elämä oli nyt minunkin kuin asetettu uudelle pohjalle; minäkin olin kuin uudestasyntynyt, minullakin oli usko. Eikä ollut epäilystä enää; varmin luottamus oli sydämmessä. Sillä elämä, joka perustui isänmaanrakkauteen, uhraantumiseen kansalle, ei voinut viedä harhaan. Ja meillä oli kaikilla tosi aikomus perustaa vastainen elämämme tähän rakkauteen, unohtaa itsemme ja elää vaan isänmaalle. Hehkuvana elämäninnosta, horjumatta luottaen uuteen tulevaisuuteen, minä aloin tämän väririkkaan, edessäni tuhansissa taitteissa heijastelevan, kimeltelevän elämän, – elämän ilman Jumalaa. Niin, mitä Jumalaan tulee, minä luulen, että tässäkin kohden nimenomaan tahdoin tuntea voimaa ja uskallusta ja intoa riippumatta hänestä. Minusta tuntui selvään, että minä olin, riippumatta Jumalasta, itse synnyttänyt kaiken sen henkisen rikkauden, joka niin uhkuvana ja niin aavistamattani oli alkanut tulvata sydämmestä. – Eläen hengen maailmoissa minä tosin saatoin usein puhua Jumalasta, minulla saattoi olla paljon tekemistä itse käsitteen kanssa, saatoin äkkiä unohtaa ateistiset mielipiteeni ja innokkaasti selitellä, että Jumala on rakkaus, että hän on juuri se meidän rakkautemme kansaan. Mutta Jumalaa sisällisenä uskottina en kaivannut. En antanut itselleni aikaa kuullakseni ääntä, joka niin vaatimattoman hiljaisesti tahtoi minulle jotakin sanoa, ja kesken minun korkealentoisimpia elämänpyrintöjäni kutsui pois melusta ja julkisuudesta, pois kaikesta maineentavoittelusta ja kilpailusta ja suuresta tulevaisuudesta. Tämän elämän lyhyt kertomus on seuraava: [[Luokka:Heräämiseni]] 3329 5602 2006-09-10T17:27:24Z Nysalor 5 6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 5. Rakkaus kansaan|5. Rakkaus kansaan]] |seuraava=[[Heräämiseni: 7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen|7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen]] |otsikko=6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Jo alussa mainitsin, että ja mistä syystä olin ujo ja arka luonteeltani. Määrittelin ujouden niin, että se oli pelko antamasta itseäni ilmi muille, – pelko, että muut loisivat itselleen semmoisen kuvan minusta, jota voisivat arvostella, – pelko, että minusta ajateltaisiin toista ja epäedullisempaa, kuin mitä tahtoisin ajateltavan. Ja sanoin, että tämä pelko äärimmäisesti johtui vaatimuksesta, että muiden täytyi rakastaa minua. Sanoin, että tämmöisen rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen on ollut minun elämäni punainen lanka. Kun nyt tulin uuteen ympäristöön, vaati minulta ihan ensimmäiseksi ratkaisua juuri se kysymys, miten pääsisin tästä ujoudestani. Mahdotontahan oli omistaa kaikkia noita suuria aatteita, innostua ja hehkua – ja samalla olla ujo. Aatteet käskivät minua purkaantumaan toisille, ja innostus kehoitti puhujalavalle. Ja niin oli minullakin edessäni selvä tienhaara: joko pysyä semmoisena kuin olin, ujona ja julkisuutta kammovana, taikka kerrassaan voittaa ujous ja rohkeasti, omin käsin, avata itselleni tulevaisuus ja elämä. Toisella puolen näytti minusta olevan minun pienuuteni ja vähäpätöisyyteni ehdot, ja toisella ehdot suuruuteen. Tämä kysymys ja sen ratkaisu sattuu ajassa kokonaan yhteen minussa tapahtuneen, äsken kuvatun käänteen kanssa. ---- Siihen aikaan meidän joukossamme oli eräs puhujatoveri, joka oli yleisen ihailun esineenä. Hänellä oli omituinen voima vetää meidät puoleensa. Hänen sanansa olivat täynnä intoa, täynnä uhkaa ja rohkeutta. Meistä tuntui kuin hänen kanssaan suomenkieli olisi ylpeänä noussut oikeuksiinsa, majesteettisena kohottanut päätänsä ja muistuttanut meille raukkamaisuuttamme, jotka olimme antaneet oman äidin kielemme olla poljetussa asemassa. Muistan, että me eräässä valmistavassa kokouksessa, jossa häntä ei ollut läsnä, teimme sellaisen päätöksen, että aijotussa ylioppilasjuhlassa ei saisi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa ruotsalainen puhe. – Kun hän sitten tuli saapuville, riensimme me ylpeinä ilmoittamaan hänelle, kuinka äärimmäisen päätöksen olimme tehneet. Hän katsahti meihin kummastuneena: – »Mutta hyvät ystävät, miksi tätä yhtäkään puhetta?» Me vähän nolostuimme, ja joku meistä rupesi selittämään, että vaatiihan toki oikeudentunto ... ja niin edespäin. Se, mitä hän siihen vastasi, oli hänen hehkuvimpia puheitansa. Se oli tähdätty juuri tätä oikeudentuntoa vastaan, joka yksityisen tunteena nousi kansan etuja vastaan. Meidän ei ollut ainoastaan aatteessa tunnustaminen, että tahdoimme tehdä kansan edut omaksi tarkoitukseksemme, vaan meidän tuli käytännössä toteuttaa aate, se on, meidän tuli väkisin kukistaa vastustajamme ja murtaa heidän valtansa. Pois siis turha sääliväisyys ja yksityinen, tehoton oikeudentunto! Se oli juuri nyt, jolloin minä ymmärsin, kuinka tuo vähäpätöinen sydämmen tunne, joka oli vaan lehahtanut esille äidinkielen soinnun tai jonkun kotoisen muiston kanssa, saattoi muuttua valtavaksi kaikki nieleväksi tunteeksi ja luoda minusta uuden ihmisen. Hänen kuumuutensa tarttui meihin. Me kaikki hänen kanssaan tahdoimme maailmalle todistaa, ettemme suomalaisina olleet missään suhteessa ala-arvoiset muiden rinnalla. Kuka uskalsi olla tunnustamatta meidän arvoamme! Kuka uskalsi ylenkatsoa sitä, mistä me ylpeilimme! Mutta jos uskalsi, niin me tahdoimme kukistaa, maan tasalle musertaa hänet, hävittää niin, ettei jää jälkeäkään! Kaikki ihailivat häntä ja hänen rohkeuttaan. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Sillä ei kukaan osannut liikkua uuden opin aatteissa, niinkuin hän. Ja sentähden olivat hänen sanansa meidän uskontomme. Eläköön hän, joka tulkitsee meidän tunteemme! Me saatoimme hurmaantuneina nostaa hänet hartioillemme ja kantaa juhlasaatossa läpi riemuitsevan ylioppilasjoukon. Kaikkia kuohutti sama innostus häneen ja yhteiseen asiaamme. Minä näin kuinka toverien kasvoihin nousi puna, kuinka heidän silmänsä paloivat, ja kuinka valmiit he olivat kaikkeen, mihin hän kehoitti. Hän oli uusi ihminen. Tiesin niin selvästi, mitä he hänessä rakastivat, mitä ajatuksia, mitä puhetapaa, mitä äänenpainoa, mitä kädenliikkeitä. Hän ei puhunut koskaan yksityisistä asioistaan. Ei olisi hänen suustaan voinut kuulla mitään, mikä olisi koskenut esimerkiksi hänen omaisiaan tai muita hänen personallisia suhteitansa. Koko hänen olentonsa tahtoi sanoa, kuinka vähäpätöisenä ja asiaan kuulumattomana hän piti kaikkea semmoista. Niinkuin yksityiselle oikeudentunnolle hän ei antanut mitään merkitystä, niin hän ei antanut merkitystä yksityisen personallisille sukulaisille. Ja ilmaistakseen tätä kaikkea meille, hän ei aina tarvinnut sanoja; kun me – hänen opetuslapsensa – istuimme hänen ympärillään juomaseurassa, saattoi hän ruveta heittelemään laseja pirstaleiksi maata vastaan, yhden toisensa perään, tai pyyhkäistä pöydältä kaikki, mitä siinä oli, kysymättä sen kalleutta ja välittämättä ravintoloitsijan laskuista. Ja me ymmärsimme hänet ja tunsimme, ettei hän tälläkään tahtonut muuta, kuin osoittaa halveksimistansa yksityiselle punnitsevaisuudelle ja kirota kaikki vaikuttimet, jotka eivät olleet kotosin ylempää, kuin omasta personallisesta rahakukkarosta. ---- Ihminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä toiset voivat hänestä nähdä. Enkä minä tällä kuvauksella olekaan tarkoittanut määrätä hänen olemuksensa rajoja. Olen vaan tahtonut ilmaista, mitä minä itse silloin hänestä otin ja ihanteekseni omistin. Ydin kaikesta siitä, mitä hänessä ihailin, muuttui minussa siksi kuvaksi, jommoisena nyt itse tahdoin esiintyä ympäristölleni. Tietysti jos minä tahdoin antaa semmoisen käsityksen itsestäni, että se olisi ihastuttanut muita, niin en minä voinut esikuvaa valita muusta, kuin siitä, mitä itse ihailin. Tässä tarkoituksessa oli ennen kaikkea juuri ujouteni kukistettava. Sillä se oli omansa ilmaisemaan tuota personallista yksilöllisyyttä, joka ei saanut tähän kuvaan kuulua. Muistan, kuinka, ensimmäisen puheeni edellä taistelin ujouteni kanssa, kuinka vaikea minun oli sitä voittaa. Yhdeltä puolen tuntui, ettei mikään asia maailmassa voisi olla luonnottomampaa, kuin minun esiintymiseni julkisena puhujana. Ja toiselta puolen näytti, kuin olisi koko elämäni riippunut siitä, että voitin ujouteni ja esiinnyin. Kaikki riippui siis siitä, että minä osasin peittää ja salata sen, mikä oli enin minua, se on, minun ujouttani eli sisällistä vastahakoisuutta julkisuuteen. Sentähden, kun sitten astuin esille, en luule, että kukaan olisi voinut huomata ujouden merkkiäkään minussa. En tiedä itsekään mistä sain kaiken tuon rohkeuden ja ponnen. Lausuin puheeni semmoisella yhtyvällä voimalla, että omat sanani minua kummastuttivat ja innostuttivat. Ajatus oli puheessani jyrkkä ja osoitti minun kuuluvan radikaaleistakin radikaalisimpiin. Tunsin selvästi, että minäkin tempasin kuulijat mukaani ja että he vaan odottivat tilaisuutta räjähtää kestäviin hyvä-huutoihin minulle. Ei kuitenkaan kaikki. Puheeni kestäessä ja sitä lopettaessani katseeni lensi tutkivana ja nopeana yli kuulijajoukon. Ja minä näin muutamien pilkallisesti nauravan minun odottamatonta ja vähän aiheetonta innostustani. (Muistan vieläkin ketkä ne olivat ja millainen ilme oli heidän kasvoissansa). Mutta paljoa suurempi joukko oli niitä, joihin huomasin onnistuneeni vaikuttaa sen kuvan itsestäni kuin tahdoin. He olivat ihastuen kummastuneet ja vaihtoivat keskenään hyväksyviä katseita ja päännyökkäyksiä. Minua he tulivat onnittelemaan ja me olimme kaikki heti kuin vanhoja ystäviä istuessamme juomapöytien ääreen. Vielä samana iltana olin niin päässyt ujoudestani, että kävelin erään ystäväni kanssa edestakaisin keskellä valaistua juhlasalia, muiden pysyessä enemmän tai vähemmän seinien vierustoilla. Me puhelimme kovalla äänellä yleisistä asioista, enkä minä lainkaan tuntenut ahdistusta siitä, että tiesin olevani kaikkien huomion esineenä. Ja vaikka puhelimme asioista, oli minulla paljoa lähemmin mielessäni omat askeleeni, liikkeeni, päänpudistukseni, naurahdukseni. – Sillä, kaiken aikaa minä nyt »loin kuvaa itsestäni». Tämä oli alku. Näin minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan uutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan uutena, vaan – omituista kyllä – täydellisenä vastakohtana entiselle. Tämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua ajattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä yhä pitemmälle. Vastoin sisäistä luontoa esiinnyin ympäristölleni puhujana, julkisuudessa eläjänä. Tämä uusi minä oli pelkäämätön, kuumaverinen entusiasti, se oli iloinen, reipas, toverillinen, – ei rakastanut senttimenttaalisuutta, ei suruja eikä yksityisyyksiä, oli aina valmis tuimimpaan puolueotteluun, lähti viimeisenä juomaseurasta – – niin, niitä oli jo tuhansia vivahduksia, jotka välttämättä kuuluivat tähän kuvaan. En silloin huomannut erästä seikkaa, joka aivan kuin varkain hiipi ihan sydänverieni ääreen: Minulle syntyi vihollisia. Niistä vihollisista vähät, jotka olivat vastustajamme, – jotka eivät ymmärtäneet rakastaa suomalaista kansallisuutta, tai rakastivat omaansa ja sortivat meidän. Nämä viholliset olivat vähimpiä. Ne olivat luonnollisia ja välttämättömiä vihollisia, joita paitsi ei olisi voinut olla koko tuota taistelua suomenkielen ja kansallisuuden puolesta. Varsinaiset viholliset minulle kasvoivat omassa suomalaisessa puolueessa, – semmoiset viholliset, jotka todella herättivät minussa vihamielisyyttä. Ne olivat niitä, jotka olivat nauraneet ylenpalttista innostustani ja näyttäneet minua arvostelevan. Toisin sanoen: niitä, jotka eivät omistaneet sitä kuvaa minusta, jommoisena olin esiintynyt ja useimpia miellyttänyt. Minä en silloin ymmärtänyt, että tämä katkera vihamielisyys heitä kohtaan olisi ollut missään ristiriidassa sen aatteen kanssa, joka käski rakastamaan kansaa ja tähän rakkauteen panemaan elämäni. Ne olivat minusta niin eri asioita, etten niitä yhtaikaa osannut ajatellakaan. [[Luokka:Heräämiseni]] 3330 5603 2006-09-10T17:27:26Z Nysalor 5 7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä|6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä]] |seuraava=[[Heräämiseni: 8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi|8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi]] |otsikko=7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Tuon kuvan luominen ei suinkaan pysähtynyt tämmöiseen puhujan kuvaan. Puhujan kuva ja sen ylläpitäminen oli pääasia vaan niin kauan kuin kysymys oli esiintymisestä olevassa elämässä ylioppilastoverien keskuudessa. Niinkuin palo ottaa yllykettä siitä, mitä kohtaa, ja tavoittaa kaiken nielemistä, niin tavoittaa syttynyt ihmismieli kaiken omistamista, mitä se edessään näkee. Ylioppilaiden takana oli toisia ihmisiä, paljoa taajemmissa ryhmissä. Mitä minä olin heille? Ei mitään. He puhuivat paljon ja suurella ihastuksella henkilöistä, joita etevämpi tiesin olevani. – Minäkin tahdon olla heille jotakin! Heillä täytyy olla kuva minusta. Niin, – koko kansalla täytyy olla kuva minusta! Mutta niinä kansallisen liikkeen aikoina oli kansallamme kuva miehestä, jota se kunnioitti herättäjänänsä, – joka oli sen suuri mies, sen rakkauden esine. Hän oli meidänkin kaikkien ihanteemme, jolle pidimme hehkuvia puheita ja vietimme innokkaita juhlia. En siis kaivannut mallia tähänkään kuvaan. Kuitenkin on tällöin suuri erotus huomattava. Kun puhujana esiinnyin, niin loin kuvaa nykyisyydessä. En tietysti voinut ryhtyä luomaan kuvaa kansalle, niinkuin olin ryhtynyt luomaan kuvaa tovereilleni. Tämä suuren miehen kuva oli kokonaan tulevaisuuden asia. Se oli luotava vastaisuudessa, elämälläni. Mutta vaikka itse haave olikin näin luonteeltaan määrätty, olivat sen toteuttamisen keinot kuitenkin kokonaan epämääräiset ja aivan vähän selvinneet. Mielessä voivat risteillä milloin mitkin aikeet, eri aikoina erilaiset, eilen toiset kuin tänään, tänään toiset kuin huomenna, joskus toisilleen ihan vastakohtaisinakin. Ja onhan se luonnollista; sillä lukemattomathan ovat ne tiet, jotka voivat viedä suuruutta kohden, – jotka voivat tehdä minut kansan rakastamaksi. Oliko siis tarpeellista tulla senaattoriksi, pitikö pyrkiä professoriksi, vai muutenko kansallissankarina tulla kohotetuksi kansan ihanteeksi, – ne olivat toisarvoisia kysymyksiä, joitten ratkaisusta en vielä tiennyt mitään. Ainoastaan siitä oli selvä tieto, että oli tarpeellista osata voimakkaasti rakastaa sitä kansaa, jolle tahtoi olla suuri; että oli välttämätöntä tehdä jokin suuri, mittaamaton palvelus kansalleen, jokin valtava hyvätyö. Tieto, että rakkaus todella asui minun sydämmessäni, se oli, joka antoi niin suuren voiman tälle haaveelle ja teki sen toteuttamisen minulle uskottavaksi ja varmaksi. Mutta nyt on kaikki rakkaus sitä laatua, että se voi elää vaan nykyisyydessä. Ainoastaan jos se vaikuttaa vastaavaa toimintaa nykyisyydessä, jos se on välitön vaikutin tekoihin, voi se elää ja pysyä elon lähteenä, laajeta ja kasvaa. Minä luulen, että yhtä huomaamatta kuin viha toista puolueryhmää vastaan sai sijansa sydämmessäni, yhtä huomaamatta tapahtui minussa vähitellen vaikutinten vaihdos. Varma on, että tänä kehitykseni kautena tapaan itsessäni tulevaisuudenhaaveen, – tuon kansalle luotavan kuvan, – päävaikuttimena kaikkeen toimintaani. Ja rakkaus on jo siirtynyt vaan välttämättömäksi ehdoksi tämän haaveen toteutumiseen. Tämä rakkaus ei siis itse vaikuttanut mitään toimintaa; se ei siis voinut kasvaa eikä laajeta, vaan pysyi aikojen kuluessa yhä samana ajatuksen tai tunteen esineenä. Ja kun se ei mennyt eteenpäin, niin sen täytyi vähitellen himmetä. Muistan selvästi, kuinka tärkeänä pidin, etten tätä rakkautta kadottaisi, kuinka minä koetin ikäänkuin todistaa itselleni, ettei se ollut ohennut eikä kutistunut, kuinka koetin puhaltaa itseeni innostusta, ja kuinka minä sitten lohdutin itseäni sillä, että jos tuo rakkaus ajaksi sammuisikin, niin voisin minä sen kyllä tulevaisuudessa tarvittaessa jälleen eloihin herättää, kun olisin muuten kypsynyt ja valmistunut tuohon »suureen elämäntyöhön». Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki? Se kulkee nyt tulevaisuudessa. Siellä minä kerran tulen rakastetuksi, sitä minä rakennan, sitä varten elän. Nykyisyydessä minulla on, paitsi läheisempiä tovereita, jotka tuntevat minut ja minun aikeeni, vaan yhä karttuvia vihollisia, jotka eivät minua ymmärrä eivätkä tunnusta. Tulevaisuuteen siirtyi siis koko elämäni. Tulevaisuuden haave oli nyt sydämmeni sisäisin ajatus, sen syvin vaikutin. Siitä mieli syttyi, sille sydän sykki. Se sisälsi ainoan ja kaiken elämänviehätyksen. [[Luokka:Heräämiseni]] 3331 5604 2006-09-10T17:27:27Z Nysalor 5 8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen|7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen]] |seuraava=[[Heräämiseni: 9. Kaksinaisuuden huipulla|9. Kaksinaisuuden huipulla]] |otsikko=8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Ei se ensin ollut mikään tarve. Se vaan viritti innostustamme, aukasi sydämmen ja päästi kielen kahleista. Mutta sittenkuin julkinen puhuminen ja isänmaalliset puheet olivat joutuneet pois muodista, jatkoimme me juomista totuttuna seurustelutapana keskenämme. Se tuotti meille hauskuutusta. Tulevaisuus oli niin minun, niin varma minä siitä olin, että katsoin voivani juoda vaikka kolme vuorokautta yhtämittaa, ilman että sillä asialla oli vähintäkään vaikutusta oikeaan elämääni. Kaikki me ajattelimme niin, että mehän juomme vaan nyt; että sitten siellä tulevaisuudessa me tietysti emme juo. Ja mitä tehdään nyt, se on vaan satunnaista, merkityksetöntä. Nykyisyys on ikäänkuin vaan jonkinlainen varjo verraten siihen oikeaan elämään siellä tulevaisuudessa. Ja mitäpä siitä, jos vähän riehahtaakin nuoruudessa. »Man måste rasa ut!» sanoivat jotkut. Sitäpaitsi, mitä minuun tulee, juominen kuului tavallaan siihen kuvaan, jommoisena tahdoin esiintyä tovereilleni. Vastatakseni tätä kuvaa täytyi ennen kaikkea esiintyä niin, ettei minussa olisi voinut havaita mitään pikkumaista punnitsevaisuutta, ei mitään peitettyjä, siveellisiä näkökantoja, jotka jollakin tavoin olisivat rajoittaneet iloisuuttani juomingeissa tai käskeneet minua esimerkiksi poistumaan kotiin määräaikana. Mielelläni kerskasin, kuinka muka tuimalla juomaretkellä olimme kulloinkin olleet. Minä tiesin, etteivät ihmiset minua tuominneet, vaan päinvastoin myötätuntoisesti naurahtivat: no jaa, hän nyt on kerran semmoinen! Ja juuri tuo »hän nyt on kerran semmoinen» se kuuluikin minun kuvaani toverien piirissä. Jos minun oli mahdoton kieltäytyä lasista punssia, jota toveri ehdotti, niin se ei ollut siksi, että olisin ollut juomisen orja, vaan siksi etten tahtonut rikkoa sitä kuvaa, joka toverilla oli minusta. Tämän kuvan orja minä olin. Mutta varsinaiseksi tarpeeksi muuttui humaltuminen minulle vasta vähitellen ja ihan toisista syistä. Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse elämä. Jos joku, tuntien syvää tiedonhalua, huomaa tarpeelliseksi ottaa selkoa esimerkiksi lakikirjamme historiallisesta kehityksestä tai pääoman suhteesta työhön, niin hän hankkii itsellensä tarpeelliset kirjat, lukee ne, ja hankkii uusia ja lukee nekin, ja lukee vielä kolmannetkin, kunnes huomaa, että hänen käsityksensä on selvä, ja tietonsa on riittävä. Kaiken aikaa on itse työ häntä viehättänyt. Suurella innolla hän on kaivellut kirjallisuuden aarteita ja sisällisellä ilolla tuntenut käsityksensä ja tietonsa laajenemista. Hän on elänyt nykyisyyden elämää, vaikka hän onkin ymmärtänyt, ettei hän yhdessä silmänräpäyksessä saa tahtoansa toteutumaan, vaan pääsee sen perille vasta tulevaisuudessa. Aivan erilainen on sitävastoin sen mielentila ja sen työ, joka asettaa itse tulevaisuuden tarkoitusperäkseen. Jos minä luen kurssikirjoja vaan suorittaakseni lainopillisen tutkinnon, joka minulle on tarpeellinen saavuttaakseni vissin päämäärän, esimerkiksi päästäkseni johonkin virkaan, niin minä elän ulkopuolella nykyisyyttä. Minun työlläni ei ole yhteyttä sen tarkoituksen kanssa, jossa sitä teen. Pian suoriutuakseni minä koetan päästä työstäni niin vähällä kuin mahdollista, luen vaan mitä on välttämättömintä, mieluummin kompendioita. Minun työni, nykyisyys, ei voi minua viehättää. Minä elän tulevaisuutta varten. Näin minä suoritin melkein kaikki pitkälliset lukutyöni tulevaisuuden ajatuksissa. Tottumus viihtymään näissä ajatuksissa, tottumus tekemään vaan sellaista työtä, jonka yllykkeenä oli tulevaisuuden haave, kasvatti minussa vähitellen vastenmielisyyttä niitä lukemattomia asioita ja kysymyksiä kohtaan, joita nykyisyys alituisesti tuo esiin ikäänkuin ratkaisua vaatiakseen. Niillä ei ollut mitään merkitystä. Ne olivat olemassa ikäänkuin vaan vaivatakseen minua. Sillä ne esiintyivät aina vaatimuksina, kehoittaen välittömään toimeen, johon ei minulla ollut aikaa eikä halua. Nykyisyydellä oli aina minulle sanomista, ja jos ummistin korvani yksiltä vaatimuksilta, oli sillä kohta tarjona toisia, jos ei muuta niin: sinun pitäisi lopettaa keskeneräiseksi jäänyt kirjoitus, jonka aate muuten hälvenee ja kadottaa tuoreutensa. – Ei; minä jätän sen toistaiseksi, minulla on nyt tärkeämpää tekemistä. Taikka: sinä olet laiminlyönyt äitiäsi; sinä olet ollut maksamatta velkaasi toverille, joka on rahapulassa; sinä et ole ottanut selkoa tärkeästä päivänkysymyksestä. Ja jos täytän yhden näistä tehtävistä, niin nykyisyyden vaatimukset siitä vaan kasvavat. Ikäänkuin ilostuen voitostaan se kietoo minut heti pikkuasiainsa suunnattomaan joukkoon: kas tässä, tässä, tee tämä, tee tuo! – aivan kuin se vaan tahtoisikin kääntää huomiotani pois tulevaisuudesta, laasta umpeen koko sen tien, jonka olen elämälle viitoittanut. Ja sitäpaitsi, minulla on himmeä aavistus, mihin tämä nykyisyyden tienhaara johtaisi. Minä aavistan, että nykyisyys vihdoin ottaisi esiin kauan sitten unohtuneet kysymykset, ja sanoisi minulle: sinä elät tovereinesi porttoloissa; – tämmöiseksikö sinä aijoit tätä elämää, kun hait pelastusta paheestasi? – ja oletko sinä nyt edes itsesaastutuksesta vapaa? Ei, ei, se on mahdotonta, etten minä olisi muuta kuin mitä olen nykyisyydessä. Minullahan on suuret aikeeni. Minullahan on tulevaisuuteni! – – Mutta jos saankin tuon äänen vaikenemaan, niin jääpi minuun omituisesti kalvava vaiva. Minun täytyy saada ikäänkuin vahvistusta, varmuutta siihen, etten ole huono. Minun täytyy jälleen saada nukutetuksi itseni siihen uskoon, että nykyisyys on jotakin olematonta ja merkityksetöntä. Ja siinä tarkoituksessa minä haen esille toverini. En tosin tarvitse hakea, sillä tiedän hyvin, missä he ovat, miksi he ovat sinne tulleet ja mitä he aikovat toisillensa sanoa. Minä vaan tulen heidän seuraansa. Mutta me emme voi vapaasti puhua toistemme kanssa, ellemme juo. Erittäinkin emme voi sanoa toisillemme juuri niitä sanoja, joita kaipaamme ja joita varten olemme tulleet yhteen. Juomatuulella sitävastoin nuo sanat tulevat sanotuksi kuin itsestään. Ne saattavat olla vaan jotkin pari sanaa, joita toinen tarvitsee. Koko kysymys saattaa olla siinä, että saan tietää, kuinka hyvä mies minä olen, tai että näen toisen pitävän totena tulevaisuuden aikeitani ja uskovan niihin. Sillä se on tuo vakuutus, jota minä tarvitsen. Mutta juuri ne sanat ovatkin mahdottomat sanoa humaltumatta; kieli ei käänny; tuntuu kovin kömpelöltä. – Enhän silloinkaan ollut viinan orja. En kurkistellut kaappiin, enkä ymmärtänyt juomista yksikseni. Ja kumminkin oli humaltuminen minulle yhtä välttämätöntä, kuin minulle oli välttämätöntä saada toisilta tuo vakuutus ja haihduttaa itsestäni tuo omituisesti kalvava vaiva. – Minä tunnen tämän vaivan herkästi, edeltäpäin, ennenkuin se on ennättänyt kasvaa rasittavaksi. Tunnen omituisen levottoman pyrkimisen vapautumaan siitä, ennenkuin se vielä on olemassakaan. Tätä vaivaa minä saatan tuntea ollessani kotona, niiden ihmisten seurassa, jotka näkevät minussa sen, mitä olen sisällisesti, eivätkä usko siihen kuvaan, jona esiinnyn ulkopuolella kodin seiniä. Minä en viihdy heidän seurassaan. Minun täytyy ulos, sinne, missä minua uskotaan ja missä itsekin saan jonkinlaisen uskon, että olen sitä, mitä minusta luullaan. Tätä vaivaa minä pakenen, kun jätän kesken jonkun vaikeuden, voittamatta sitä; kun päätän tyytyä siihen, mihin en ole tyytyväinen. Jollen pakenisi enkä haihduttaisi sitä, tiedän, mimmoiseksi se kasvaisi. Kaikki horjahtaisi, koko itseluottamukseni ja tulevaisuuteni. Tätä samaa vaivaa on minussa valmis synnyttämään kevätpäivä. Sillä sen tuores ilma, sen uhkuva eloisuus ylistää nykyisyyttä ja kutsuu nykyisyyden elämäniloon, jota minulla ei ole. Kevät ja sen ihanuus joka hetkellänsä uhkaa pian haihtua, ja sentähden kehoittaa ja kiirehtää minua. Mutta nyt minä en voi nauttia. Kevät on kuin minun ulkopuolellani. Minun ohitseni, editseni vaeltavat nykyisyyden ihanuudet, ne jättävät minut. Kaihoa herättää minuun kevätpäivä. Minun täytyy juoda sammuksiin tämä keväinen kaiho. Täytyy tuntea jälleen omaa elämääni. Minun kevääni on tulevaisuudessa. Tämä vaiva tuntuu minussa, kun vihdoin huomaan, että selvänä ollessani en enää voi rauhassa ajatella tulevaisuuttani, että minä hetki hetkeltä levottomasti muuttelen sen pääpiirteitä, että se ajatuksen kuva, johon olen koonnut koko tulevaisuuteni voidakseni olla jokakerta ajattelematta sen erikoisuuksia, ja joka on aina tarvittaessa mielessäni vilahtanut, on ikäänkuin kulunut, enkä minä voi enää sopivaa uutta keksiä; kun huomaan, että minulla ei ole enää sitä luottamusta, tulevaisuuteeni, ei ole enää sitä uskoa, sitä horjumatonta varmuutta, joka ennen teki rohkeimmatkin toiveet mahdollisiksi ja ylimielisesti painoi alas kaikki epäilykset. Ja minun täytyy saada luottamukseni takaisin, täytyy uskoa, sillä koko elämäni riippuu siitä uskosta. Silloin on toverielämä ja sen kanssa välttämätön humaltuminen muuttunut tarpeeksi. [[Luokka:Heräämiseni]] 3332 5605 2006-09-10T17:27:29Z Nysalor 5 9. Kaksinaisuuden huipulla {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi|8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi]] |seuraava=[[Heräämiseni: 10. Kotona|10. Kotona]] |otsikko=9. Kaksinaisuuden huipulla. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} En voi tarkkaan sanoa, milloin vihdoin kadotin uskon alkuperäiseen tulevaisuudenhaaveeseeni. Varmaan silloin, kuin huomasin, ettei minulla ollut entisestä suuresta rakkaudestani kansaan enää jäljellä muuta kuin se vähäpätöinen tunteen värähdys, jonka olin löytänyt äidinkielen soinnussa ja kotoisen seudun muistossa. Vähitellen oli tämän tunteen ympäriltä kadonnut koko sen taika ja sen mahti. Ja minun täytyi itsekin oudostua, että olin voinut niin mahdottomia haaveksia. Tämän tulevaisuuden kadottaminen ei kuitenkaan läheskään vienyt minua epätoivoon. Kun tunsin, että ilma loppui tältä suunnalta, jatkoin hengitystä toisaalta, enkä ollenkaan ruvennut tukehtumaan. Entisen tulevaisuuden sijaan minä nyt vaan tein sisässäni ikäänkuin sopimuksen uuden tulevaisuuden kanssa, – kaikessa hiljaisuudessa. Tämä sopimus uuden tulevaisuuden kanssa, – jonka luonteesen kohta tulen, – täytyi tapahtua ihan samassa kuin vanha tuli hylätyksi; niiden välillä ei ole voinut olla vähintäkään aukkoa. Sillä ilman tulevaisuutta en olisi voinut hetkeäkään elää, vaan olisin samassa silmänräpäyksessä kadottanut kaiken malttini; olisin kuin pudonnut pohjattomuuteen tai – kuten sanoin – tukehtunut. Ja tuo ylimeno vanhasta uuteen piti myöskin tapahtua niin, etten ollut ikäänkuin tietävinäni koko muutoksesta, niinkuin ainakin itsekkäästi jotakin ajatellessa tai päättäessä. Minä vaan ymmärsin, että oli välttämätöntä antaa sekä itselleni että niille, jotka minua tunsivat, riittävä selitys muutokseen. Sillä mehän olimme ennen kaikki toinen toisillemme koettaneet vakuuttaa juuri sitä, ettei innostuksemme ollut mitään hetkellistä nuoruuden innostusta, että mitä me ajattelimme ja puhuimme, sitä tulisimme ajattelemaan ja puhumaan koko elämämme. Emmekä me ketään olleet niin halveksineet, kuin niitä, jotka olivat koettaneet meille todistaa, että muka mekin, niinkuin kaikki muut, aikaa myöten jättäisimme innostuksen vähemmälle ja koreasti alkaisimme pyrkiä aineelliseen varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen merkitykseen. – Me emme tulisi niin tekemään, vaikka koko maailma niin tekisi! Ja tähän muuttuneen kannan selitykseen tarjoutui mitä sopivin tilaisuus, – tilaisuus täydelliseen käänteeseen. Sillä aivan kuin minua varten oli juuri siihen aikaan Schopenhauer ja hänen pessimisminsä tullut muotiin. Heti kun haistoin ilmasta tämän lähestyvän ajan hengen, olin minä sen ensimmäinen lapsi, ja minulle oli kohta selvänä, mitä minä tulisin olemaan sekä omissa että muiden silmissä. »Elämän karvas kokemus oli nyt muka minulle osoittanut, etteivät aatteet ja ihanteet kelvanneet mihinkään. Kaikki tyyni oli vaan nuoruuden hullutusta. Tasa-arvoisuuden toteuttaminen oli maailmassa mahdotonta. Yhteiskunta ei liikahtanut meidän aatteittemme vaikutuksesta. Päinvastoin, mitä lujemmin siihen jyskytti, sitä selvemmin sain huomata, kuinka kallion kova se oli. Se liikkui vaan minkä itse suvaitsi, kehittyi ja muodostui vähitellen itsestänsä. Juuri tuo »vähitellen itsestänsä» oli totuus, vaikka olimmekin ennen halveksineet sitä ja pitäneet sitä anastajain ja sortajain valittuna tunnuslauseena. Mutta mitään kehitystä parempaan päin ei yhteiskunnalla voinut olla, koska tasa-arvoisuus oli saavuttamaton. Aina tulisi olemaan niitä, jotka tahtoivat ylentää itsensä muiden kustannuksella. Koko yhteiskunta-rakennus ei ollut muuta kuin rauhallinen tilaisuus muutamille sysätä raskain työ toisten niskoille, vapautuakseen siitä itse ja päästäkseen ylellisyyden ja hyvinvoinnin nautintoon. – Mutta yhtä vähän kuin oli yhteiskunnalla mitään tulevaisuutta, yhtä vähän oli tulevaisuutta odotettavana yksilöllä. Kaikki se onni, jota ihminen haaveksii ja odottaa tulevaisuudelta, on turha häikäsykuva, – niin, jos ei onneksi tahdo sanoa varallisuutta ja porvarillista avioliittoa; kaikki vähitellen sammuu ja katoaa ja muuttuu mullaksi; ihminen saattaa korkeintaan vaan surullisesti hymyillä sille elämälle, jota hän oli pantu elämään. Jos hän vielä jotakin toivoi ja johonkin luotti, niin oli se todistus hänen kehittymättömyydestään; kaiken kehityksen hienoin huippu oli synkkä pessimismi, ja sen järkevin pää – itsemurha.» Olin siksi sokaistu, etten itsekään voinut erottaa omaa kuvaa oikeasta olennostani, vaan luulin olevani sitä, mitä tahdoin olla omissa ja muiden ajatuksissa: Ja sentähden, vaikka hyvin tiesin, että olin luopunut vanhasta tulevaisuudestani paljoa ennen, kuin olin katsonut tarpeelliseksi muuttua pessimistiksi, kuvailin kumminkin, että tämä pessimismi todella oli minut näin perinpohjaisesti muuttanut. Itse asiassa olin kuitenkin niin vähän pessimisti, etten ainoastaan ollut tekemättä itsemurhaa, vaan päinvastoin olin mennyt naimisiin ja antautunut täydellä todella ratkaisemaan kysymystä, miten voisin järjestää elämäni mahdollisimman mukavaksi, huolettomaksi, suloiseksi, onnelliseksi. Ja tiesin hyvin, että se juuri oli minun uusi tulevaisuuteni. Elämäni punainen lanka oli ihan itsestään siirtynyt entisestä tulevaisuudesta. Minulle yhtäkkiä ei ollutkaan enää tärkeä koko kansan rakkaus, vaan yhden ainoan ihmisen: vaimoni. Erilaisuus pyrintöjeni esineissä ei estänyt täydellistä yhtäläisyyttä tämänkin uuden rakkauden historiassa. Minä olin löytänyt senkin, niinkuin olin löytänyt isänmaan rakkauden, aluksi vähäpätöisenä tunteena sydämmen monien tunteiden joukossa; olin sitten temmannut sen erilleen muista, nostanut ylemmäksi muita, ikäänkuin että: tässä se nyt on! minäkin olen nyt löytänyt sen kuuluisan rakkauden, jota runoilijat ylistävät ja joka romaanin sankareja viepi teosta tekoon, sen ikuisen rakkauden, jota varten ihmiset elävät ja maailma pyörii! minä tahdoin tuntea sitä yhtä voimakkaana kuin kuka tahansa muu! – Ja niin paisutan minä tämänkin tunteen mahdollisimman suureksi, aivan kuin tahtoisin sillä itselleni todistaa, että olen nyt löytänyt elämän varsinaisen sisällyksen. Minä tahdon taaskin uhraantua. Minun oma etuni ei saa merkitä mitään. Minä elän vaan sitävarten, että saattaisin vaimoni onnelliseksi. Ja taas olen tuntevinani samaa luottamusta ja varmuutta, enkä epäile mitään. Mutta tässäkin käy jalojen aikomusten niinkuin ennen. Aivan pian ne kääntyvät vastakohtaansa. Sillä nytkään ei minun rakkauteni synnytä muuta kuin tulevaisuuden tarkoituksia. Ja nykyisyydessä pääsee itsekkäisyyteni täyteen valtaan. Rakkauteni on nykyisyydessä vaan vaatimus, että hän minua rakastaisi. Ja sitä varten minä koetan olla hänen edessänsä kaikkea muuta kuin mitä olen. Ylennän alituisesti itseäni hänen silmissään, puhun hänelle suurista aikeistani, joita tuskin itsekään uskon, ja koetan laittaa niin, että hän vaan oivaltaisi, että minä olen parempi, jalompi, viisaampi, lupaavampi kaikkia niitä miehiä, joita hän tuntee tai tulee tuntemaan. – Sitten minä vähitellen alan huomata, kuinka yhä enemmän paljastun hänen edessään ja hän ei oikein tunnusta minua siksi, miksi olen tahtonut antaa itseäni ilmi; alan usein epäillä, että hän näkee jotakin alhaista minun olennossani, ja sentähden ei voi ihailla minua, ei pitää minua muita parempana eikä rakastaa muita enemmän; alan kiusata häntä mustasukkaisuudella ja katkeroitan sekä hänen että oman elämäni, pannen alttiiksi koko sen onnen, jota olin sekä hänelle että itselleni aikonut. Ainoa onni se oli odotettavana tulevaisuudeltamme. Nykyisyys ei nytkään viehättänyt minua entistä enemmän. Nykyisyydessä en tehnyt mitään koko huomiolla enkä koko rakkaudella. Kaikki tein tulevaisuudelle. – Vaimoni kerran kyyneleet silmissä valitti, ettei minulla ollut mitään oikeata halua kodin laittelemiseen. Muistaakseni en osannut puolustaa itseäni, mutta minä tunsin näin: – kyllähän minä kotia haluaisin rakentaa, mutta eihän tämä meidän kotimme ole se oikea, se koti, jonka me kerran todellakin perustamme; eiväthän nämä satunnaiset huonekalut, jotka sinä olet tuohon kerännyt ja järjestänyt, tule ehkä olemaankaan siinä oikeassa tulevaisuuden kodissa. – – – Mitä sinä tekisit, jos saisit sata tuhatta? kysyi vaimoni. Mitäkö minä tekisin. Sepä kysymys! Yhdeltä puolen se oli juuri ydinkysymys. Sillä tiesinhän minä, että minulle oli tullut kaikkien ajatusteni ajatukseksi kysymys, miten voisin saada tarpeeksi rahaa toteuttaakseni vastaisen onnen. Ja toiselta puolen minun täytyi hämmästyä, etten voinut vastata tähän kysymykseen. Aikeita oli monenlaisia ja erilaisia. Ja ne, jotka olivat lähimpänä sydäntä, tuntuivat niin lapsellisilta ja alastomilta, ettei niitä olisi omalle vaimollekaan tunnustanut aikamiehen totisiksi tulevaisuuden ajatuksiksi. Kun istuin kesällä kalastellen venheessä, saattoi minulle olla niin perin selvänä, mitä rahoilla tekisin. Tietysti toteuttaisin vanhan haaveeni: ostaisin maatilkun, johon rakentaisin kesäasuntoni. Eikä se vielä ollut pääasia. Pääasia oli, että siinä olisi minulle erikoinen venevalkama ja erotettu huone kalastustarpeita varten, jotka järjestäisin tarkasti, verkot erilleen, onkivavat erilleen, siimat vyyhteihin hyllyille ja sinne myöskin koukut, kukin laji omaan eri rasiaansa. – Tai ajattelin vastaista purjevenhettäni, jonka sisustus oli minulle pienempiin erikoisuuksiin asti selvänä. Näin kesällä. – Mutta syksyllä oli tulevaisuuden kuva jo toinen: Tärkeätä oli kaikissa tapauksissa lämpimät, korkeat, aistikkaasti sisustetut huoneet. Minun huoneessani (– vaimoni huone oli vähitellen häipynyt mielikuvituksesta) pitäisi olla kokonaismatto yli permannon, – käynti ei saisi kuulua kuin hiljaisena tassutuksena, – arvokkaat verhot korkeissa ikkunoissa, tummat seinät, joita koristavat taulut ja kipsikuvat. Kirjoituspöytäni – painava, viheriäverkainen – tulisi seisomaan vapaasti melkein keskellä huonetta. Pöydällä olisi matalajalkaiset kynttilät, komeat kirjoitusneuvot, avattu kirja, jonka lehdellä luinen paperiveitsi. Tai kun kävelen alkaneen syksyn lokaisilla kaduilla: Miksi en pitäisi hevosta ja vaunuja! Ettäkö sitä moititaan ja nauretaan? Mutta moittijat ja naurajat eivät ole muuta kuin kadehtijoita. Mitäpä moitittavaa olisi asiassa. Taikka minä tulisin matkustamaan ulkomaille, missä eläisin sen ajan, joka Suomessa on pimein ja ikävin. Kartuttaisin siellä tietojani, puhuisin sujuvasti ranskaa ja englanninkieltä, ja kotimaassa olisin keskuksena kaikelle kirjalliselle ja taiteelliselle elämälle. Ja ihan kuin kaupanpäällisiksi saattoi näihin tuumiin liittyä aatteellinenkin puoli, joka ei ollut suinkaan vielä käynyt minulle tarpeettomaksi. Kun minä tähän kaikkeen tarvittavia suuria rahoja saadakseni ajattelin niitä korkeita yhteiskunnallisia asemia, joihin lainopilliset tietoni ja kielitaitoni minua oikeuttivat, niin minulle samassa tarjoutui ihankuin itsestään tilaisuus olla sekä isänmaallinen että jalomielinen. Korkealta asemaltani minä kyllä tietäisin valvoa isänmaani etuja ja vaikuttaa kansani parhaaksi. Eikä ainoastaan sitä; Tahtoisin myöskin olla uskollinen nuoruuteni varhaisimmille aatteille. Minä käyttäisin vaikutusvaltaani aikaansaadakseni demokraattiseen suuntaan käyviä muutoksia yhteiskunnallisissa oloissa. Lausunnoissani aina pyrkisin siihen suuntaan, että tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus kansalaisten kesken lähenisi toteutumistansa; enkä missään ummistaisi silmiäni, missä tämä kysymys olisi ratkaisun alaisena. Tämmöinen aatteellinen mieliala ei minussa suinkaan ollut mitään satunnaista, vaan minä päinvastoin siihen perehtymistäni perehdyin. Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen hyvinvoinnin vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne jalomielisyydestä. Tämä kuvaileminen tuli minulle tarpeelliseksi. Sillä minulle tuli tarpeelliseksi esiintyminen käytännöllisenä, kelpaavana ja luotettavana kansalaisena sen valtiollisen puolueen silmissä, johon kuuluin ja jonka kannatusta pyrinnöilleni toivoin. Ja kun niin oli, niin ei ollut mikään helpompaa kuin jättää sikseen pessimismi, joka ei näihin piireihin ollenkaan sopinut. Täällä ei kukaan kysynyt, mitä minä olin ollut »ylioppilasaikana». Olot ympärilläni olivat kokonaan muuttuneet, ja minä itse olin nyt jo täysikäisten, julkisuudessa toimivien kansalaisten keskuudessa, jossa en suinkaan tarvinnut pelätä, että kukaan olisi tullut tutkimaan minun isänmaallisuuteni todellisuutta ja vaikuttimiani. Siellä ei edes kuulunut sopivaisuuteen puhua suoraan siveellisistä vaikuttimista julkisessa toiminnassa; olisi tuntunut kovin kömpelöltä ottaa vakaassa seurassa semmoista puheeksi. Siellä puhuttiin vaan puolueen käytännöllisistä tarkoitusperistä. Ja kaikki tuo muu se kuului paremmin lyseolaisille. Oli tietysti itsestään selvä, että julkisuudessa vaikuttavat miehet toimivat isänmaanrakkaudesta, että jokaisella heistä oli sisällinen vakaumuksensa, joka oli hänelle ylin toiminnan ohje. Mutta jos sattumalta muistui nuoruus ja sen vilpittömyys, niin naurahdettiin vaan sopivalla tavalla, tarkoittaen sillä osoittaa, että poikamaisuus oli jo jäänyt ammoisten aikojen taa. Puolueessa annettiin kullekin arvoa sen mukaan, kuinka pitkälle kukin oli ennättänyt mahdollisuudessa astumaan johonkin vaikuttavaan yhteiskunnalliseen asemaan. Ihmiset ihailivat siropukuisia, vakavia nuoria miehiä, jotka osasivat käyttäytyä ja edustaa itseänsä. Enkä tarvitse siis lähemmin selittää, mimmoisen kuvan minäkin nyt olin itsestäni luonut. Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kuin kaksinaisuuteni näin kasvoi, tulin yhä itsetietoisemmaksi siitä, että minä ja minun kuvani olivat eri asioita. Mutta vaikka tulin itsetietoisemmaksi, en minä kuitenkaan koettanut heikontaa kuvaani enkä siitä vapautua. Päinvastoin minulle tuli yhä tärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani, joka jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa sovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa ja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua, riippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni. Muistan hyvin siltä ajalta monta tekoa, joita tiesin aivan itsekkäiksi, lähteneiksi mitä tavallisimmista pikkumaisista vaikuttimista. Mutta minä en asettunut niitä arvostelemaan, en ottanut ollenkaan lukuun, että vaikuttimeni johtuivat halusta ylentää omaa itseäni, ja katsoin kokonaan tämän sisäisen tiedon ohi. Se, että minä oikeastaan en uskonut mihinkään isänmaallisiin vaikuttimiin, – se, että minä oikeastaan olin ateisti, – se kaikki oli minusta jotakin epäoleellista, ja oleellista oli minusta se, mitä olin ulkonaisesti, julkisesti, muiden silmissä, puolueen silmissä, niiden silmissä, jotka odottivat minusta lupaavaa virkamiestä. Ja jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei minulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa. Minun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa tapauksissa ajatteleminen. Kun minun piti esiintyä isänmaallisena, sopivassa määrässä kirkollisena, yhteiskuntaa ja olevia oloja. puolustavana, niin aloin hakea järjellistä tukea semmoisille mielipiteille, – pitihän minun toki voida puolustaa itseäni vastaväittäjiä vastaan. Eikä mikään ollut helpompaa. Kaikki oli sitä varten valmistettu ja jo minua odottamassa. Kaikki oli ammoisista ajoista valmiiksi mietitty, kaikki vastaväitteet kumotut ja perusteettomiksi todistetut. Kuka ei tuntisi noita ikivanhoja ajatuksia yhteiskunnallisten olojen historiallisesta kehityksestä, olevien olojen pyhyydestä, kirkonopin välttämättömyydestä rahvaan vuoksi j.n.e. Minäkään en siis tarvinnut näitä ajatuksia itse muodostaa, otin vaan ne täysin valmiina omikseni. Ne olivat tarjolla kuin minua varten. Minne katsahdinkin, siellä ne jo itsestään tulivat minua vastaan, tahtoen ikäänkuin onnitella minua. Ja kun olin ensin yhden ainoan omistanut, kaikki muut virtasivat itsestänsä mukana, aivankuin koko olentoni olisi ollut juuri niitä varten laadittu kuilu. Ei mikään asia niinkuin tämä auttanut minua pääsemään vakavien ja kypsyneitten joukkoon. Minun taakseni kerääntyi itsestään koko siihen tarvittava tausta. Kun joku nuorukainen tuli minulle selittämään olevien olojen nurinpuolisuutta ja vaati senvuoksi niiden mullistamista, saatoin nyt minäkin aivan niinkuin ne muut vakaat pudistaa hymyillen päätäni. Mutta jos hän itsepintaisesti pysyi väitteessään yhä vaatien mullistuksiansa, niin en tarvinnut muuta kuin avata jonkun laatikon niistä monista, jotka kaikki olivat täytetyt lainopillisilla ja sosioloogisilla tiedoillani ja aivan kuin leikilläni heitellä sieltä esiin tavaraa, – kun hän jo vaikeni mykäksi ja painui alakuloiseksi oman riittämättömyytensä tiedosta. Mutta puolueessa oli minut huomattu. Ja minä kuulin ääniä, jotka muun muassa arvelivat, että minä olisin saatava Pietariin Suomen ministeri-valtiosihteerin virastoon. – – ---- Jos tämän kuvauksen perustuksella nyt tahtoisi antaa yleisen arvostelun minun luonteestani, niin saattaisi olla hyvin helppo vaan lyhyesti sanoa, että olin turhamielinen. Arvostelu voi olla aivan paikallaan. Se vaan ei voi tyydyttää minua itseäni. Minä en ole tätä kuvausta kirjoittanut vaan osoittaakseni, kuin turhamielinen olin. Minun täytyy siis edelleen vielä kysyä miksi olin turhamielinen, – mihin se minussa perustui, – mihin sillä pyrin. Onhan jotenkin helppo antaa siveellinen arvostelu esimerkiksi keikailevasta naisesta. Me sanomme hänestäkin, että hän on turhamielinen, ja jokainen heti myöntää tuon arvostelun oikeaksi. Jos meiltä sitävastoin nytkin kysyttäisiin, mitä on hänen turhamielisyytensä, niin olisi paljoa vaikeampi vastata. Rupeisimme ehkä mielessämme luettelemaan joukon yksityisiä tapauksia voidaksemme ensin päättää, mitä yleensä turhamielisyydellä voi ymmärtää. Mutta kun rupeamme esimerkkiä kokoomaan, niin hämmästymme, kuinka laajalle tuo käsite ulottuu. Alamme tanssisaleista, poimimme huvipaikoista, peilien äärestä, valtakaduilta; mutta huomaamme, että esimerkkien sarja voi jatkua ihan toisille aloille, missä ei enää ole kysymys huvituksesta eikä kevytmielisyydestä. Koulupoika, joka tekemällä kepposia hakee toveriensa suosiota, saattaa olla turhamielinen juuri samasta syystä kuin kirkollinen vanhus ulkokultaisuudessaan, nuori tyttö samasta syystä kuin tiedemies, taiteilija samasta syystä kuin politikoitsija ja niin edespäin. Ennenkuin löydämme yhteisen syyn, täytyy löytää yhteinen tunnusmerkki. Ja tämä yhteinen tunnusmerkki on se, että he kaikki tahtovat ympäristölleen esiintyä jossakin erityisessä valossa, antaa itsestään joku erityinen tekokäsitys. Nainen, joka heijastellen itseänsä peilissä laittelee pukuansa, koettaa jäljitellä määrättyä kuvaa, mikä esiintyy hänen henkisen näkönsä edessä. Tämä kuva saattaa olla itsenäisesti syntynyt hänen oman makunsa ohjaamana, mutta lienee kuitenkin tavallisesti lainattu muotimaailmasta. Taikka jos hänellä ei ole mitään varmaa kuvaa itsestänsä, niin hän paraikaa peilin edessä luopi sellaista. Hän asettuu milloin mihinkin asentoon, sovittelee kukkaiset milloin vasemmalle milloin oikealle puolen päätä, milloin kohentaa milloin painaa alas tukkansa, milloin hyväksyy milloin hylkää jonkun värin tai muodon, kunnes hänen edessään on semmoinen kokonainen kuva, joka häntä tyydyttää ja jonka hän omistaa. – ja ulkona, kun hän hymyilee ja nyykäyttää päätä tervehdykseksi, kun hän pysähtyy puhumaan jonkun kansaa, saa tilaisuuden liikutella käsiänsä ja usein vaihtamaan kasvojensa ilmeitä, hän kaiken aikaa seuraa kuvaa, joka on hänen mielikuvituksessaan, tai joka paraikaa, siinä puhuessa ja nauraessa, ihankuin itsestään syntyy, – jonka hän tahtoo siirtää toisiin ja jonka hän näkeekin painuvan katselijoihinsa tai kuuntelijoihinsa. Usein on naisten koko ilo ja elämä siinä, että he näkevät onnistuvansa tässä. Ilo ei riipu siitä, että kuva todellakin painuu toisten mieleen, vaan siitä, että tämä kuva siellä myöskin miellyttää ja saattaa kiintymään. Mutta se ei ole suinkaan yksistään naisille omituinen tuo halu esiintyä jollakin erityisellä tavalla toisten silmissä. Niinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka itsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan. En tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee. Milloin heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne silmäykset, jotka sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin, milloin heidän oma jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai luonnottoman arvokas nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä, joka ei katso minuun nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen, mitä hänestä ajattelen, joka rupeaa puhumaan kanssani valituin lausein ja ääntänsä teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen poikamaisuutensa tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei olekaan mikään suloa tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu ihan samaa kieltä se tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin tahtoo tehdä uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai että hän oli ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se on vaan ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee ystävällisesti. Ja jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat huonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa – kaikki minulle ilmaisee sen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo siirtää minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään yhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin on, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin edespäin. Mutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä valossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä tarkoita näin ulkonaista muotoa. Kuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen käsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on tottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan huomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä erilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa iloinen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin syystä tahtonut esiintyä melkein »blaseerattuna», kaikki synkissä väreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän ei ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut tuntea semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin koulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia. Tunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan elää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa. Hän on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan lähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja ottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista taidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää efektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat vaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen henkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan hän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon hänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää jotakin suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno sielu panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota tekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan. Tunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä kuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelee ja ihailee. En tarkoita, että hän olisi yleisön maun orja. Ei; hän on päinvastoin pikemmin luonut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi oman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan ristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa hänen alaansa ja estää häntä antautumista uusille urille. Ja sittenkään hän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja rakastaneet. Voin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka mitä ulkonaiseen asuun tulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan kirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka edessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana. Hän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että yksi ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä, muodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja hänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta tieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti tieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki tieteelliset lauseparret, joihin ajatukset, ovat puettavat, eikä hän voi vahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on hänelle selvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii pyrkiä. Sillä tuo »hänen asemassaan oleva tiedemies» on hänen kuvansa, joka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla perässä niinhyvin kuin taitaa. Mutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta politikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin kuuluu hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen hän on, on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan on tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen esiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä kuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata ylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä kehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti sovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin olla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii rohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua. – Omituista hänelle on vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin esimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän kuvan voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä elänyt kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin jäänyt kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin mitä hänen toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin tavallisesta vihasta tai koston tuomasta ja kuvailla toimineensa puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut muita toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin uskoo itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan äänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä asioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun miehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan oli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin kevytmielisen »kruuna vai klaavan», ennenkuin pudotti lippunsa. Istuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä liikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan ja unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan muu olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa, vastauksissa maljanesityksiin, mietinnöissä, artikkeleissä ja omassa mielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä, isänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin toimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa, – että tätä kuvaa kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän puolueen suosiota ylläpitää. Vielä enemmän: – Hän hämärästi aavistaa, että jos hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen vaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen kuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana, epävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin. Kaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden piiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän turhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä tunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa elämänoloissa. Onko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi vapautua heti kun on sen huomannut. Ei, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyisen kulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään satunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä kuvalla, jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua keikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo. Ainoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta vapauttaa, – semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska on tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen täytyy muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että hänen on taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta itseensä. Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin muusta vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta, ikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa; ei viehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei hänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä hän on itsestään luonut. Ja aivan samasta syystä ei politikoitsijakaan voi ruveta huomisesta päivästä alkaen toimimaan isänmaanrakkaudesta, jos hän vielä eilen ja tänään toimi oman kuvansa ohjaamana. Hänelläkin on oma piintynyt elämänuskonsa, jota hän ei voi mielin määrin muuttaa. Hänenkään pyrintönsä eivät ole tavallista alhaisempia, sillä hän ei oikeastaan ole koskaan muuhun pyrkinyt kuin taivuttamaan itseensä toisten huomiota, tunnustusta ja rakkautta. Mutta jos tämä kaikki nyt selitetään vaan turhamielisyydeksi, niin tämmöinen arvostelu katsoo kokonaan kysymyksen ytimen ohi. Tämmöisen kuvan luominen, sen muuttuminen elämän vaikuttimeksi, ilmaisee, käsitettynä kaikessa laajuudessaan, ulottuen elämän joka alalle, sen erilaisimpiin suhteisin, selvän yleisinhimillisen pyrkimyksen. Siinä ei puhu mikään muu, kuin tuo vanha lapsellinen toisten rakkauden tavoitteleminen. Siinä puhuu se usko, joka ei ota horjuakseen mistään vastatodistuksista, koska siihen yhtyy elämän koko viehätys ja yllytin. [[Luokka:Heräämiseni]] 3333 6108 2006-09-24T15:31:44Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 9. Kaksinaisuuden huipulla|9. Kaksinaisuuden huipulla]] |seuraava=[[Heräämiseni: 11. Päätökseni|11. Päätökseni]] |otsikko=10. Kotona. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Eräänä kevännä matkustin vaimoni ja lapseni kanssa vanhempaini kotiin, hovioikeuskaupunkiin. Vietettyä kesän kotona oli syksystä aikomus seurata tuomaria lähiseudun käräjäkunnissa ja tutustua hänen käytännöllisiin toimiinsa, tullakseni vihdoin itse määrätyksi käräjiä toimittamaan, mikä kaikki tarvittiin vastaisia virka-ansioluetteloja varten. Tulin nyt vanhempaini kotiin juristin koko kukoistuksessa; uusmuotisesti puettuna, käytöksessä alkavaa arvokkaisuutta ja tuota lakimiehille omituista varmuutta joka kysymyksessä, joka eteen sattui. Näin tyydytyksekseni, että täälläkin tein kaikkiin sen vaikutuksen kuin tahdoin. Erittäinkin nuoremmat kotolaisistani ottivat minut vastaan huomattavalla ihailulla, kun minä tulin ilosena, ryhdikkäänä, kun puhuin oikeuslaitoksesta, maistraateista, poliiseista ja muusta semmoisesta, johon tavalliset kuolevaiset katsovat ylöspäin, aivan kuin olisin ollut kaiken tuon vastavalittu päällikkö. Erityisesti muistelen tyydytystä, minkä minulle tuotti keskustelut – muiden kuullen vanhan isäni kanssa, – keskustelut kunnallisista kysymyksistä, työpalkoista, tullisuhteista, rahakannasta, valtiolainoista. Kaikki nämä kysymykset viehättivät minua täällä kotona – aivan niinkuin ne olivat viehättäneet muuallakin maailmassa – ainoastaan mikäli niiden avulla sain liikutella sitä heijastinta, jolla näyttelin ja tein huomattavaksi itseäni. Tuo halu esiintyä teko-olentona oli niin vahvaksi juurtunut, että minä omien omaisteni edessä jokaisella sanalla pidin huolta kuvani istuttamisesta heihinkin, ja iloitsin onnistumisestani siinä. Ainoa, jonka ihailu ei minua oikein tyydyttänyt, oli minun äitini. Hän osoitti kyllä iloa, että olin niin pitkälle tarkoituksissani päässyt. Ja hän kuunteli minua huomiolla. Mutta kuitenkin minä olin lukevinani hänen puhuvista harmaista silmistään, että hänen mielestään oli sentään jotakin, joka oli vieläkin korkeampaa. Nimittäin se, että ihmisen tarkoitus on pyrkiä hyvyyteen. Hän eli kokonaan vielä entisissä aatteissaan; pysyi uskollisena kaikelle sille vanhalle, jota me muut pidimme jo lapsellisena ja epäkäytännöllisenä. Hän ei huolinut siitä, että puheen ollessa totisista miesten asioista, vaaleista ja valtiollisista kysymyksistä, hän hyvänaatteinensa tuntui niin sanomattoman epäkäytännölliseltä, sanoisinko epäonnistuneelta, vähäpätöiseltä. Ja minua harmitti, etten edes minäkään päässyt tässä kohden yläpuolelle. Hän kuunteli, myönteli, mutta tuntui sittenkin pysyvän vaan siinä omassaan, joka oli hänestä kaikkein korkeinta. Äidin oli tapana lukea Leo Tolstoin teoksia, – niitä myöhempiä, joissa kirjailija on omistanut Kristuksen opin. Meille hän aina oli koettanut tyrkyttää niitä ja kun emme ottaneet lukeaksemme, rupesi hän tavallisesti kertomaan ja selittämään »Tolstoitansa», milloin vaan tilaisuutta löysi. Näin me vähitellen saimme käsityksen siitä, mitä Tolstoi oli kirjoittanut ja miten hän selitti Kristuksen opin; – että ihmisen ei pitäsi väkivaltaisesti vastustaa pahaa, se oli siinä pääasia, ja samalla meille vaikein sulatettava. Ja niin nytkin. Aivan huolimatta minun suurista tiedoistani ja siitä oppineen nimestä, jota olin oikeutettu kantamaan, hän alkoi kun alkoikin lähestyä ainettansa Tolstoista. Selitteli sieltä aivan kuin muka sivumennen »paikkoja». Minä huomautin hymyillen muutamia erehdyttäviä käsitteitä siinä ja vältin ylemmyydellä kaikkea lähempää keskustelua tästä aineesta. Kun äiti vaan alkoi siitä puhua, tuntui minusta kuin kaikki olisivat katsahtaneet minuun, että saas nähdä mitä muka minä sanon. Mutta minä valitsin vaitiolon ja osoitin kasvojen ilmeellä olevani vaiti vaan siksi, että pidin koko kysymystä ulkopuolella totisen keskustelun piiriä. Torjuin kaikkia yrityksiä saattaa se puheeksi, niinkuin torjutaan lasten kysymyksiä, kun he puhuvat asioista, joita eivät ymmärrä. Äiti oli kumminkin väsymätön. Ja kerran kun me satuimme tulemaan kokoon, siirsi hän kirjansa ja silmälasit luotaan, ja, ikäänkuin ottaen johonkin vauhtia, sanoi omituisella hymyilevällä huokauksellaan: »Voi, voi, jos vaan voisin teille selittää, kuinka minä tunnen ja ymmärrän sen totuuden: älkäät olko pahaa vastaan! Jos ihmiset kaikki sitä ymmärtäisivät ja noudattaisivat, niin koko maailma muuttuisi.» Ja näin sanoessaan hän katsahti minuun niinkuin että: no Arvid, mitä sinä nyt oikeastaan sanot? Muistelen, että minussa silloin jostain syystä kiehahti harmi tuon alituisen Tolstoin esille vetämisen vuoksi. Enkä siksi kyennyt tavalliseen tapaan kääntämään leikiksi koko kysymystä. Ja kun vielä näin, että kaikki muutkin odottivat minulta totista vastausta, en juuri muuta voinut kuin vastata. Mutta ettei ainakaan pitempää keskustelua syntyisi, tahdoin heti ensi alussa panna parastani. Senvuoksi valitsin vaikuttavimman äänenpainon, minkä vaan osasin. Ja minulla oli varastossani yksi semmoinen, jota olin monta kertaa menestyksellä käyttänyt. Siinä puhkee kukkaan koko minun juriidillinen olentoni. Tämä ääni ilmaisee ensiksikin kummastusta vastapuhujan ajatusjuoksun lapsellisuuteen. Äänessä on jotain tahallista epävarmuutta ikäänkuin hakisi mahdollisimman kohteliasta lausumatapaa, jolla voisi nimittää toisen järjettömyyttä. Ja se antaa samalla tuntea takanaan kirjanoppineen painavaa ylemmyyttä, jonka on puhuessa vaan senvuoksi miettiminen, että hän puhuu maallikon kanssa, joka ei ymmärrä tieteellisiä käsitteitä eikä esitystapaa ja tekee välttämättömäksi lausua ajatuksen yleistajuisessa muodossa. – Mutta mamma, sanoin minä tämmöisellä äänellä, – minä en oikein käsitä – tahdotko siis todellakin sanoa, mitä sanot, se on: että ihmisen on antaminen pahalle täydet ohjat? – Ei, sanoi äiti, ja jo nyt tuntui hänen vastauksessaan minun ääneni vaikutus. – Tarkoitus, sanoi hän, on vaan, että ihmisen ei ole vastustaminen pahaa väkivallalla eli pahalla. – Ei väkivallalla, vaan kuinka? – No kaikilla muilla keinoilla. – Se on: kauniilla puheilla ja varoituksilla? Mutta niitä voi luullakseni ajatella tapauksia, jolloin kaikki puheet ja varoitukset ovat turhat. Raivostunut pahantekijä esimerkiksi ei kuule ääntäsi; taikka olet huomannut pahanteon niin myöhään, ettei ole enää aikaa varoituksiin. – – Niin, en tiedä noissa kohdissa, sanoi äiti torjuen minun ansojani avonaisella kädellä. – Minä ihailen tuota oppia yleisenä periaatteena. Tiedän, että jos sitä seuraisimme, niin pahasta pääsisimme. – Periaate on kelpaamaton, joka ei ehdottomasti sovellu jokaiseen niistä yksityiskohdista, jotka sen piiriin kuuluvat. Eikö niin? – No niin, olkoon, sanoi äiti päättäväisesti hetken mietittyään, – minä väitän, että se soveltuukin. – Sinä siis, periaatteen kannalta, et liikauta sormeasi, vaikka olisit tilaisuudessa pienellä väkivallalla pelastamaan lapsenlapsesi petomaisen murhaajan käsistä? Äidin kasvoissa värähti epävarmuus. Hän ei nähtävästi ollut odottanut juuri tätä esimerkkiä. Muut vielä rupesivat nauramaan, ja joku sanoi: – Niin, mamma, myönnä nyt vaan, että suinpäin syöksisit murhaajan kimppuun ja ihan ylenluonnollisella voimalla riistäisit lapsen hänen käsistään! Ja joku toinen lisäsi siihen: – Olisit vielä jälestäkin päin onnellinen, että niin teit, etkä ollenkaan katuisi, ettet jättänyt sitä tapettavaksi! Mitä äiti tähän kaikkeen sanoi, se sekaantui kuulumattomaksi yleiseen puheeseen, johon kaikki tahtoivat yhtaikaa ottaa osaa. Jtakin hän luullakseni koetti saada esille semmoista, että jollei personallisesti hän tässä tapauksessa olisikaan vastustamatta pahaa, niin ei se vielä merkinnyt, että hän olisi menetellyt oikein. Kun hän sitten alkoi saada sananvuoroa, keskeytin minä itse hänet jatkamalla omaan suuntaani. Enkä enää väitellyt tieteellisiä sanoja. Päinvastoin tunsin, että se antoi lisäpontta voitolleni. – Voihan pikemmin sanoa, ettei ihmisen tehtävänä muu olekaan kuin alituinen pahan vastustaminen, – ja että kaikki paha, mistä me vielä kärsimme, tulee siitä, ettemme päinvastoin kylläksi vastusta pahaa. Ihminen ei saa väistyä pahan tieltä! Hänen täytyy miehekkäästi astua esiin joka paikassa, missä paha pyrkii toteutumaan. Se on ihmisen ylpeys, siksi hänellä on voimia, siksi rohkeutta, siksi järkeä, siksi otsaa! – Totta on, että tuo pahan vastustaminen voi tuottaa myöskin turmiota. Ihminen tuskin koskaan voi tietää oikeata määrää, jos hänen on puolustaminen joko itseänsä tai omaisiaan. Niinpä voi hänessä olla kostonhimoa, voi olla pikaisuutta, ärtyisyyttä ja niin edespäin, joka kaikki voi vaikuttaa, että ihminen ryhtyessään omakätisesti pahaa vastustamaan tulisi menemään liiallisuuksiin, tulisi käyttämään suurempaa väkivaltaa kuin pahan kukistamiseksi on tarpeen. Tämä niinsanotun excessin mahdollisuus onkin saattanut yhteiskunnan pitkien. historiallisten muodostusten jälkeen riistämään yksityiseltä oikeuden omakätiseen pahan vastustamiseen, – lukuunottamatta niinsanottuja hätävarjelustapauksia, missä se yhäkin on sallittu. Valtiovalta on ottanut omaksi tehtäväkseen pahan sekä ehkäisemisen että vastustamisen. Valtiovallalle ovat kaikki afektit mahdottomat: se vastustaa pahaa ilman kostonhimoa, ilman pikaisuutta tai ärtyisyyttä. Joten siis me yksityiset jättäen pahan vastustamisen valtiomahdin tehtäväksi, olemme vapauttaneet näin käyttämämme väkivallan kaikista niistä ominaisuuksista, jotka voivat tehdä sen siveellisesti moitittavaksi. – Aivan toinen asia on, että yhteiskunnan nykyinen historiallinen kehitysaste ei tässäkään asiassa täysin vastaa ajan valistuneita käsitteitä. Saattaa olla, että esimerkiksi rangaistustavat ovat sopimattomia, liian ankaroita, – jota syystä on väitetty muun muassa kuolemanrangaistuksesta. Mutta kaiken edistyksen perustus onkin juuri siinä, että ajan vaatimukset kulkevat olevien olojen edellä, näitä vähitellen muodostaen mukaisiksensa. Yhteiskunnan parannuspuuhille on kyllä sijaa yhteiskunnan rajojen sisäpuolella; ja ihmisrakkaudella on siinä laajat vaikutusalat. Niinpä esimerkiksi juuri vankeuslaitoksen alalla on erittäin viime aikoina tehty ja yhä tehdään suuria muutoksia ihmisystävälliseen suuntaan. Siellä on löydettävänä lämpimiä teoriioja rangaistuksen ja vankeuden tarkoituksesta parantaa rikoksentekijöitä, jotka teoriiat ovat suuressa määrin vaikuttaneet vankilain muuttumiseksi piinahuoneista kasvatuslaitoksiksi. Kas siinä ala, mikä tarjoo miettimistä, väsymätöntä puuhaa ja työtä. Sitävastoin ovat mielestäni kaikki semmoiset paradoksit kuin: älä vastusta pahaa, – noin yksipuolisesti lausuttuina, aivan merkityksettömiä. Me tarvitsemme enemmän tointa, enemmän optimismia, emmekä paradokseja, jotka vaativat meiltä mahdottomia, mutta samalla lyövät kätemme lamauksiin ja jättävät meidät toimettomiksi, sillaikaa kuin elämä kaikkialla kiehuu ja viepi edistyksestä edistykseen. Kun lopetin, näin että olin saanut kaikki vaikenemaan, ja etupäässä. äidin. Hän istui mietteisinsä vaipuneena, poskipäät vähän punottavina ja silmissä omituinen surullisuus. – Niin, en tiedä, – hän sanoi; – kun sinä noin puhut, niin – sinä otat kaikki niin toiselta kannalta, aivan kuin minä tahtoisin vastustaa ihmisten hyviä pyrintöjä. – – Nämä sanat tuntuivat syyttävän minua jostakin suuresta vääryydestä häntä kohtaan, jonka vuoksi minä hämmensin ne pois omasta ja muiden huomiosta, kääntämällä keskustelun taas leikiksi ja lopettaen sen näin omavaltaisesti. Äiti jäi miettimään paikoillensa. Muut nousivat jaloittelemaan. Me siirryimme viereiseen saliin, jossa rupesimme flyygelin ympärille mitä iloisimmassa mielialassa. Illallisilla minä sitten tahallani aloin puhua isän kanssa yleisistä asioista. Puhuimme jyvämakasiineista, vaivaistalojen perustamisesta, valtion viljalainoista ja hätäaputöistä ja niin edespäin. Ja sitten kävimme tarkastamassa lämpömittaria, jonka liiallista laskeutumista yön selvenevän taivaslaen alla pelkäsimme. Ja minä luulen näyttäneeni tämän johdosta hyvin huolestuneelta, siinä haastellessa isän kanssa silmät hienossa rypistyksessä. Minä olin nuori, lupaava mies, joka on ottanut yhteishyvän palvelemisen elämänsä ohjeeksi, – joka, samalla kuin tietää loistavimman tulevaisuuden omakseen, saattaa todellisesti huolestua lämpömittarin laskeutumisesta kylmän kesäyön edellä... Mutta sisässäni minä olin niin tyytyväinen itseeni, että oli melkein vaikea näytellä hallavaarasta huolestuneen isänmaanystävän osaa. [[Luokka:Heräämiseni]] 3334 5607 2006-09-10T17:27:33Z Nysalor 5 11. Päätökseni {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 10. Kotona|10. Kotona]] |seuraava=[[Heräämiseni: 12. »Kristuksen opin henki»|12. »Kristuksen opin henki»]] |otsikko=11. Päätökseni. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Tähän voisin jo lopettaa kuvaukseni, ellei minulla olisi vielä lisättävää jotakin, joka valaisee minua vähän toiselta puolen. Olen kaiken aikaa pitänyt silmällä, että saisin esille yleiset piirteet luonteessani ja pyrinnöissäni. Ja senvuoksi minun on täytynyt tarkasti välttää kaikkia erityisyyksiä, mitkä olisivat voineet, päästyään yleisten piirteiden rinnalle, mutta ollen ehkä kokonaan vastakohtaistakin itse luonnekuvaukselle, vähentää näiden piirteiden merkitystä juuri pääpiirteinä. Edellä olen sanonut, että elin alituisesti siinä kuvassa itsestäni, jonka olin luonut. Niinikään sanoin eläneeni yksistään tulevaisuudessa ja toimineeni vaikuttimista, jotka olivat tekovaikuttimia ja jotka olivat itsetietoisuuteeni tulleet oltuaan ensin vaan minun suussani, se on, pitkällisen valehtelemisen kautta omalle itselleni. Nämät nyt yleensä ovatkin niinkuin olen ne kertonut. Mutta minun on kumminkin lisääminen, etten voinut suinkaan keskeytymättä aina olla näin sokea vaikuttimistani. En myöskään keskeytymättä elänyt tulevaisuudessa; enkä alituisesti pitänyt mieltäni kiinnittyneenä ulkonaiseen kuvaan itsestäni. Elämässäni oli kyllä hetkiä ja yhä useammin, jolloin minun sisäinen olentoni todellakin peittelemätönnä paljastui arvosteltavakseni ja jolloin minä tätä kuvaa ja tätä tulevaisuutta yhtäkkiä epäilin. Ei yksikään ihminen voine välttää näitä hetkiä. Hän puuhatkoon elämässään vaikka kuinka kuumeentapaisesti, täyttäköön millä likööreillä tahansa joutoaikansa, – aina osuu jonakin hetkenä hänen mieleensä oikea kuva hänestä, semmoisena kuin hän on sisällisesti. Ulkonaisen kuvan sijaan pujahtaa näkyviin sisällisen olemuksen kuva. Ja samassa horjahtaa koko tulevaisuus kuin telineiltään. Entä jos minä todella en ole mitään muuta kuin mitä olen nykyisyydessä! Ja mitä minä olenkaan nykyisyydessä, jollen ole sitä mitä olen kuvaillut olevani, jollen ole juristi ja tulevaisuuden mies? Olenko sitä, mitä tietoni edustavat, sitä, mitä minä tunnen roomalaisoikeutta, kansallistaloutta, valtiotiedettä ja niin edespäin? Mutta se on kaikki jotakin perin hajanaista, jotakin melkein olematonta, jollei sitä juristin nimi kokonaiseksi yhdistä. – Minun työnikö olen minä? Ei; kirjoittaessani oikeuden pöytäkirjoja minä jokaisella rivillä tunnen nimenomaan, etten ole sitä, mitä toimin, – että minä työskentelen olemattoman vastaisuuden nimeen, ja että nykyisyydellä ei ole mitään yhteyttä työni kanssa. Mutta jollei työnikään ollut minua, niin mitä minä sitten olin? – Minä valvoin mielelläni iloisissa seuroissa ja join paljon. Luullakseni hyvin harvoin pääsin täysin vapaaksi alkohoolin vaikutuksista ruumiiseeni, ennenkuin jo ryyppäsin uudestaan. Sisäisten ajatusten ja aikomusten yhteys ja yhtäjaksoisuus oli minulla melkein aina katkaistu; ne menivät minulla kuin irti toisistaan; koko sisäinen elämä oli hajalla, tietymättömissä; tunsin joskus selvästi ja voimakkaasti ja päätin asioita tämän tunteen perustuksella, mutta tuuli vei tunteen niinkuin se oli sen tuonut; tunnelmat ohjasivat jokapäiväisiä ajatuksiani ja minusta riippumattomat vietit johtivat jokapäiväisiä tekojani. Ainoastaan ulkoa katsovalle minä saatoin näyttää kokonaiselta, jossa on järkeä ja johdonmukaisuutta ja joka liikkuu jotakin tiettyä tarkoitusperää kohden, sillä meninhän minä ulkonaisesti eteenpäin jokaiselle tuttua latua myöten. Jospa he olisivat tienneet kuinka täynnä likaa olivat minun ajatukseni ja kuinka niistä riippuvaiset olivat vaikuttimeni! Sanomaton epätoivo oli semmoisina hetkinä täyttämäisillään sydämmeni yli reunojen: minä olen pelkkä mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos; kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni edessä! Sentähden ei tarvinnut muuta kuin että tämä epätoivo näin näyttäytyi tai uhkasi näyttäytyä, kuin minä jo olin sen väkisin karkoittanut. Se tyhjyys, joka täältäpäin tuli vastaani, oli niin ammottava, että jo pieni alkutuntumus sai vavahtamaan ja vetäytymään sen tieltä. Minun täytyi heti nielaista alas kauhistukseni, aivan niinkuin tukehtuvaisen, joka tuntee, ettei hän enää voi rykäistä ulos kurkkuun tarttunutta palasta. Ja tähän on tarjona pettämätön keino: – vertaan itseäni muihin. Se on: en vertaa sisäistä olentoani muihin, vaan vertaan näkyviä tekojani ja toimintaani muiden tekoihin ja toimintaan. Turvaudun siihen mittapuuhun, jota olen aina pitänyt määräävänä; arvostelen itseäni muiden silmillä. Ja tunnen heti huojennusta. Enhän ole missään suhteessa muita huonompi. Ovathan muut sitä, mitä näyttävät olevan. Miksi en minäkin olisi se, miltä näytän! Ja jo taas olen isänmaallinen, kaikkea hyvää harrastava kansalainen. Jo häämöittää minulle taas tulevaisuus ja tuo varsinainen, oikea elämä siellä! Mutta vaikka kauhistuksen jäljet ovatkin näin helposti silitetyt, niin painuu niistä kumminkin mieleen tieto, että täytyy ennen tai myöhemmin päästä semmoisista elämäntavoista, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa sekä oman kuvan että tulevaisuuden kanssa, – tieto, että minun täytyy ikäänkuin ennättää kuvani, päästä sisällisesti siihen, miksi annan itseni ilmi ulkonaisesti. Minussa elää koko ajan toivo, että minä kaikessa hiljaisuudessa ja kenenkään näkemättä voitan pahat tapani, – ennenkuin kukaan joutuu osoittamaan minua sormellaan ja sanomaan: katsokaa tuota, hän ei olekaan sitä, mitä hänestä luulimme; ei hän kelpaa mihinkään! Se, etten tehnyt parannusta, ei riippunut siitä, etten olisi tahtonut sitä tehdä, vaan siitä, etten voinut. En voinut, enkä tahtonut tunnustaa, etten voinut. Sillä jos olisin tunnustanut, niin olisin sortunut tieltäni ja myöntänyt, että olen väärässä ja valheellisessa elämässä. – Minä siis kuvailin, että voin parantua, jos vaan oikein tahdon. Ja vaikka tiesin, että olin lukemattomia päätöksiä tehnyt ja yhtä lukemattomasti niitä rikkonut, eli minussa kuitenkin semmoinen kuvailu, että jos oikein tahtoisin, niin kyllä voisin pitääkin päätökseni. Enkä sentähden, päättäessäni, koskaan uskaltanut päättää nimenomaan niinkuin tämä nyt olisi ollut juuri se oikea, lopullinen päätös, – sen varalta, että minulla olisi se lopullinen vielä jäljellä, jos rikkoisin nytkin. – Kuinka mieletöntä, ja samalla kuinka tuttua! Huomautan vieläkin, että tämä hyväänpyrkiminen ei suinkaan saanut eikä tarkoittanut saada minua horjahtamaan uskostani omaan tulevaisuuteen ja koko siihen elämään, jonka olin itselleni suunnittanut. Se koski vaan minun ominaisuuksiani tähän tulevaisuuden onneen pyrkiessä. Onnistuakseni minulle oli tarpeen tapojen siisteys, tarkkuus, säännöllisyys elämässä ja niin edespäin. Mutta uskoni varsinaisiin elämän tavoitteluihin, siihen, että minun täytyi kilpailla hyvätuloisiin paikkoihin päästäkseni, että minulla täytyi olla vireellä joka jänne, hereellä joka hermo voidakseni valppaasti valvoa etujani ja pitää puoliani tässä kilpailussa, – se usko oli yhtä horjumaton aina. Näitä asioita olisin voinut panna kysymyksenalaisiksi yhtä vähän, kuin väittää valoa pimeäksi. Mutta nyt, vietettyäni rauhallisen kesän maalla, omaisten seurassa, ja syksyn jo tultua, minä ensi kerran tunsin jonkinlaisen aivan itsenäisen tarpeen siveellisesti muuttua, – ikäänkuin riippumatta siitä, että tämmöinen muutos olisi ollut käytännöllisistä syistä hyödyllinen ja välttämätön. Mielen täytti jokin outo alakuloisuuden tunnelma, joka viihdytti ja tuntui lämmittävän. Muun muassa minä silloin päiväkirja-kirjoituksen tavoin kirjoitin pienelle paperiarkille muistiin muutamia ajatuksia omasta itsestäni ja elämästäni. Jos paperi olisi tallella, jäljentäisin sen tähän semmoisenaan; – mutta se on hukkaantunut tai lienenkö sen hävittänyt. Koetin siinä olla ehdottoman rehellinen itseäni kohtaan. Koetin kaikin voimin kiinnittyä vaan totuuteen. Mietin kauan silmät ummessa ja käsi silmillä. Säälimättä tunnustin elämäni tarkoituksettomuuden, oman luonteeni höllyyden, kaiken lujuuden puutteen tahdossani; kirjoitin siitä, kuinka monasti olin päättänyt toden teolla ryhtyä työhön itseni kanssa ja kuinka olin aina tehnyt tyhjäksi edelliset päätökseni; kirjoitin, että olin kehittynyt pahaksi, ilkeäksi olennoksi, että vaivasin ympäristöäni olematta sille miksikään avuksi tai iloksi. Mutta jatkoksi kirjoitin usein tuntevani, että minä oikeastaan, syvimmässä itsessäni, en ollutkaan niin paha; että minussa oikeastaan olisi ollut paljon taipumusta hyvään. Muistan erityisesti kirjoittaneeni jotenkin näin: – »Joskus tuntuu kuin olisi jumala minusta aikonut ihan toista kuin mitä nyt olen. Minusta tuntuu, että jos aina koettaisin olla hyvä, niin pääsisin vieläkin tietämään mitä Hän on minusta aikonut.» Mutta muistan myöskin, että kirjoittaessani minä samalla en voinut karkoittaa mielestäni jonkinlaista levottomuutta, joka kasvoi sen mukaan, mitä rehellisempi koetin olla, mitä avonaisemmin syventyä todelliseen itseeni. Tämä levottomuus tuli siitä, että pelkäsin paperilapun voivan joutua jonkun syrjäisen nähtäväksi ja minä olisin tahtonut sitä tallettaa muistiksi siitä, kuinka nyt ajattelin ja tunsin. Kirjoittaessani sentähden samalla mietin, minne sen piiloittaisin: päivällä pitäisin povitaskussa ja yöksi panisin tyynyn alle. – Sillä en olisi mistään hinnasta sallinut kenenkään saavan tietää, että minä, partasuu juristi, ajattelin itsekseni niin lapsellista, kuin että »jospa aina koettaisin olla hyvä!» Mikään asia ei olisi voinut olla minulle masentavampaa ja saattaa minua enemmän hämilleni. Salaisesti minä kumminkin päätin käyttää hyväkseni tätä harvinaista tunnelmaa. »Jospa perustuisin siihen ja juuri nyt tekisin tuon viimeisen, lopullisen päätökseni, – nyt, ennenkuin olen jälleen tullut vastatusten ulkomaailman kanssa!» Juuri tämä tunnelma teki, että nykyinen päätökseni saattoi tulla niin erilaiseksi, kuin kaikki entiset, että nyt saattoi syntyä entisiä vakavampi, perusteellisempi ja voimakkaampi päätös. Juuri tätä tunnelmaa minä siis en saanut päästää käsistäni. Ja minä ryhdyinkin aivan erikoiseen toimenpiteeseen sen säilyttämiseksi ja tehdäkseni sen, jos mahdollista, vielä herkemmäksi. Koetin siinä tarkoituksessa lähestyä Jumalata. Siinä se oli tuo vanha lapsuuden suhde Jumalaan aivan entisellään. Eivät mitkään ateismit olleet sitä vähimmässä määrässäkään muuttaneet. Aivan niinkuin minulla ei olisikaan ollut suippopäistä partaa ja ylläni kiiltävää verkatakkia, eikä koko tuota elämää levottomine pyrkimyksineen. Kaikkien muiden kokemuksieni kasvaessa oli tämä suhde Jumalaan yksin jäänyt siksi, mitä se oli ollut lapsena ollessani. Enkä minä mitenkään osannut puhutella Jumalaa nyt niinkuin minusta aikaihmiselle olisi sopinut. Eriskummainen oli tämä mielentila. Kun vaan koetin rukoilla, vetäytyi Jumala pois, eikä ollut enää läsnä, ja minä olin kadottamaisillani koko tunnelman. Miksi, miksi hän ei voinut tehdä tätä tunnelmaa ikuisesti kestäväksi! Jos kerran sen pysymisestä riippui kaikki! Juuri tätä kysymystä hän tosin kutsuikin minua ratkaisemaan, aivan niinkuin ennen muinoin sitä kysymystä, miksi Jumala ei voinut muuttua minulle pääasiaksi ja hänen ilmakehänsä ei voinut ympäröidä minua aina. Mutta minulla ei nyt ollut aikaa syventyä tähän kysymykseen. Aivan niinkuin ennen muinoin minä vaan nytkin tein hänelle lupauksen, että tahdoin vihdoinkin oikein koettaa päästä kaikesta siitä, mikä minun tulevaisuudelleni ja aikeilleni voisi olla vahingoksi. Ja niinkuin silloin, niin nytkin, minusta tuntui, että Jumalan olisi ollut syytä olla ainakin johonkin määrin tyydytetty kauniisiin lupauksiini ja siis minua hyvissä pyrinnöissäni tehoisasti auttaa. ---- Jos rukoukseni muistutti minulle lapsuuden aikoja, niin oli tässä toinenkin asia, joka minulle samaa muistutti. Se, ettei Jumala nytkään rukoustani kuullut. Sillä jo muutaman päivän kuluttua minä olin kaikin puolin rikkonut tämän näin erikoisesti valmistetun lopullisen päätökseni. Olin senjälkeen kahdenvaiheilla, oliko minun purskahtaminen hillittömään itkuun, vai oliko minun pitäminen koko asiata ikäiselleni miehelle sopimattomana lapsellisuutena, joka ei ainoastaan ollut muilta tyystin salattava, vaan minun itsenikin mitä pikemmin pyhittävä pois muististani. [[Luokka:Heräämiseni]] 3335 5608 2006-09-10T17:27:34Z Nysalor 5 13. Uuden suhteen syntyminen {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 12. »Kristuksen opin henki»|12. »Kristuksen opin henki»]] |seuraava=[[Heräämiseni: 14. Rakkaus|14. Rakkaus]] |otsikko=13. Uuden suhteen syntyminen. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} : Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niin kuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan. (Matth. 18:3.) : Totisesti, totisesti sanon minä sinulle (Nikodeemukselle): ellei joku vasta uudesta synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä. (Joh. 3:3.) : Mitä lihasta syntynyt on, se on liha: ja mitä Hengestä syntynyt on, se on Henki. (Joh. 3:6.) : Ei astu kenkään ylös taivaaseen, vaan joka taivaasta astui alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa. : Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen Poika pitää ylettämän: että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman. : Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman. (Joh. 3:13-16.) Tämä uusi suhde Jumalaan syntyy samassa kun minussa herää tieto ja tunto siitä, että hän rakastaa minua, – rakastaa minua semmoisena kuin olin lapsena; rakastaa minussa sitä lasta, sitä sisäisintä minua, joka oli jäänyt jonnekin vuosien taa, unohduksiin sen itsetietoisen, levottoman, vaativaisen, ylpeän minuuden rinnalla, joka oli kasvanut sijaan ja tunkenut edellisen tieltään. Ja kun minä tunnen tuon suuren voimallisen Jumalanrakkauden kohtaavan minua, niin minä tahtoisin nähdä mitä se oikeastaan on, jota hän minussa rakastaa, tahtoisin vetää sen esille, nostaa sen päivän valoon, ikäänkuin todistaakseni itselleni, että minun sisällisessä itsessäni on jotain, joka siis ansaitsee Jumalan rakkautta. Mutta mitä tarkemmin katson, sitä vähemmän jääpi minusta jäljelle, sitä kirkkaampana paistaa vaan vastaani elävän Jumalan rakkaus. – Tahtoisin hävetä, tahtoisin huomauttaa entisestä elämästäni, jonka koko mustuus, jonka kaikki alhaiset teot, jonka herjaava ylimielisyys samassa on silmieni edessä. Mutta taas kuuluu vastaan rajattoman hellän Isän ääni: kaikki on unhotettu, kaikki on poispyyhitty, riemuitkaamme vaan palauksestasi! – Ja tässä suuressa sovituksessa minä tunnenkin olevani kuin pesty. Tämän rakkauden valossa minä olen valkoinen kuin lumi. Eikä siinä kyllä. Niinkuin kotiin palannut tuhlaajapoika isän rajattoman rakkauden ympäröimänä ei voinut enää jäädä syntiin, vaan tiesi tulevansa vastaisuudessa aina ajattelemaan ainoastaan tämän isän palvelemista, aivan niin minäkin tunnen, että vastasyntynyt uusi suhde Jumalaan on vapauttanut minut ainiaaksi pahasta, ettei Jumalan ilmakehä ole asettunut minun ympärilleni enää haihtuvana tunnelmana, vaan Isän rajattoman rakkauden tieto on antanut minulle kokonaan uuden elämänviehätyksen, uuden halun elää ainoastaan Hänen tahtoansa varten, joka on nyt muuttunut elämän ainoaksi »pääasiaksi». Minuun syttyy vastustamaton vetovoima sinne ylös, niinkuin pyrkisin johonkin takasin, josta olen lähtenyt, niinkuin näkisin kaiken kaipaukseni sataman, niinkuin tuntisin, että siellä Hänen luonaan on se kaikki, mikä on hienointa, puhtainta, lämpimintä, mikä on ikuista kotia. Mutta kaikkien minun halujeni ylitse näen yhä Isän suuren rauhallisen rakkauden paisteen, ikäänkuin hän odottaisi minulta jotain, eikä kuitenkaan tahtoisi antaa minulle mitään aikaa kiitollisuuden tunteisiin. Minusta näyttää, kuin pitäisi minun jostakin ulkopuolelta tavoittaa vastausta siihen, mitä minun nyt on tekeminen tässä armon äärettömässä valtameressä. Onko minun siirtäminen vuoria paikoiltaan, onko minun kääntäminen tuulet kulussaan, vai onko minun lentäminen valokeskusta kohden, siihen uppoutuakseni? Silloin näen Jeesuksen tutut piirteet. Juurihan minä luin hänen oppinsa. Juurihan hänen oppinsa kautta sain tietää, että minulla on Isä. Hänen suuri kuolemansahan avasi silmäni näkemään tämän rakkauden äärettömyyttä. Hänen ilmoituksensahan on minulle antanut elävän Jumalan. Ja hän siis myöskin ilmoittaa minulle, mitä minun on tekeminen. Hän elää ja ilmoittaa itsensä jokaiselle, joka hänen sanansa kätkee. »En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.» »Jokainen, joka minua rakastaa, se pitää minun sanani; ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä, ja asumme hänen tykönänsä.» Niin, minä tunnen, että he nyt jo ovat minun tykönä, enkä minä enää ole tietämättä, mitä minun on elämälläni tekeminen. Kuinka Jeesus ymmärsi Isän tahdon? Mitä hän teki, kun tunsi Isän rakkauden kohtaavan itseänsä? Hän otti Isän tahdon omakseen, tahtoi niinkuin Isä tahtoi ja rakasti niinkuin Isä rakasti, – rakasti meitä ja tahtoi tehdä meidätkin saman Isän lapsiksi, että mekin olisimme ymmärtäneet saman Isän tahdon ja siinä saaneet ijankaikkisen elämän. Ja hän antautui ristiinnaulittavaksi tietäen, että hän siten antoi meille uskon tähän meidän omaan autuuteemme. Ja kuitenkin hän juuri siinä täytti Isän tahdon. Hän kirkasti Isän maan päällä, täyttämällä sen työn, minkä Isä oli hänen tehtäväksensä antanut. Ja oli Isän ainoa poika. »Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman.» Ja minä tunnen, että koko heräämyksessäni toteutuu vaan Jeesuksen rukous: »Että he kaikki yhtä olisivat, niinkuin sinä Isä minussa olet, ja minä sinussa, että hekin meissä niin yhtä olisivat: että maailma uskoisi sinun minua lähettäneeksi. Ja minä annoin heille sen kunnian, kuin sinä minulle annoit: että he yhtä olisivat, niinkuin mekin yhtä olemme. Minä olen heissä, ja sinä minussa, että he niin yhdessä täydelliset olisivat, ja maailma tietäisi, että sinä minun lähetit, ja että sinä heitä rakastit, niinkuin sinä minua rakastit. Isä, minä tahdon, että kussa minä olen, siellä nekin olisivat minun kanssani, kuin sinä minulle antanut olet; että he minun kunniani näkisivät, jonkas minulle annoit, sillä sinä rakastit minua ennenkuin maailman perustus laskettu oli. Vanhurskas Isä, ei maailma sinua tuntenut, mutta minä tunsin sinun, ja nämät ymmärsivät, että sinä minun lähetit. Ja minä julistin heille sinun nimes, ja vielä julistan; että se rakkaus, jolla sinä minua rakastit, heissä olisi, ja minä myös heissä.» Kaikki elämän vaikuttimet nyt kääntyvät minussa, kun minä ymmärrän, että minun on rakastaminen ihmisiä niinkuin Isä minua rakastaa. Minä koetan ottaa Isän tahdon omaksi tahdokseni. Ja ensimmäiset tekoni tästä uudesta vaikuttimesta – ne ovat niin lapselliset, niin kömpelöt, niin taitamattomat, että on hyvin vaikea niistä muille kertoa, mutta kuitenkin ne täyttävät sydämmeni sykkivällä riemulla, ei siksi, että olisin niillä jotakin aikaansaanut, vaan siksi, että niiden vaikutin on Isästä ja yhdistää minua Häneen, ja että minä tunnen mahdolliseksi kasvaa Hänen tahtonsa täyttämisessä. Siitä hetkestä perustui se suhde Isän ja minun välillä, se ikuinen, joka ei koskaan voi katketa eikä kuolla. Sen kanssa minä olen alkanut ijankaikkisen elämän. Sillä heräämisestäni asti tähän päivään saakka olen minä elänyt hetki hetkeltä ja tunti tunnilta tämän ainoan totisen Jumalan ja hänen lähettämänsä Jeesuksen Kristuksen tuntemisesta. [[Luokka:Heräämiseni]] 3336 7852 2006-10-18T16:18:15Z 85.156.225.208 {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 11. Päätökseni|11. Päätökseni]] |seuraava=[[Heräämiseni: 13. Uuden suhteen syntyminen|13. Uuden suhteen syntyminen]] |otsikko=12. »Kristuksen opin henki». |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Eräänä syysiltana, palattuani kaupunkiin käräjiltä, istahdin äidin huoneeseen ja aloin selailla hänen pöydällään olevia kirjoja. Tolstoin teokset olivat siinä, kuten sopii arvata, valtavana enemmistönä. Näistä huomasin yhden, jota en ennen ollut nähnytkään. Se oli vaan pieni vihkonen, ruotsalainen käännös Leo Tolstoin kirjasesta »Kristuksen opin henki». Ensin herätti uteliaisuuttani seuraavat kohdat siinä: »Juutalaiset, jotka pitivät itseänsä oikeauskoisina, palvelivat ulkonaista Jumalaa, maailman luojaa ja herraa. »Heidän arvelunsa mukaan oli tämä Jumala tehnyt liiton heidän kanssansa, jossa hän oli luvannut heitä auttaa ja he häntä palvella. Ensimmäisiä ehtoja liitossa oli sabatin noudattaminen. Jeesus sanoi: »Sabatti on inhimillinen laitos. Ihminen, joka elää hengessä, on yläpuolella kaikkia ulkonaisia menoja. Sabatin noudattaminen, kuten kaikki muutkin ulkonaisen jumalanpalveluksen menot, sisältää erehdyksen. Me emme saisi tehdä mitään sabattina, mutta hyvä työ on tehtävä milloin hyvänsä, ja jos sabatti estää hyvästä työstä, niin on sabatti selvästi erehdys.» – – »Senjälkeen hän vaelsi Jerusalemiin, pyhänä pidettyyn kaupunkiin, ja astui temppeliin, jota sen ajan oikeauskoiset pitivät Jumalan asuntona. Ja siellä hän sanoi, että ihminen oli tärkeämpi kuin temppeli, ja että lähimmäisensä rakastaminen ja auttaminen oli ainoa välttämätön. Jeesus sanoi myöskin, ettei ole välttämätöntä palvella Jumalaa jossakin määrätyssä paikassa, vaan että meidän on palveleminen Jumalaa teossa ja hengessä, mikä on ihmisen tieto lapsisuhteestaan ikuiseen Henkeen, jota ei voi nähdä eikä näyttää.» »Temppelit ovat tarpeettomia asioita, sillä todellinen temppeli on rakkauden siteillä kokoonpantu maailma, ja ulkonainen jumalanpalvelus on sekä väärä että vahingollinen kun se antaa aihetta pahoihin töihin, kuten juutalaisilla, jotka vaativat murhaa ja velvollisuuksien laiminlyömistä vanhempia kohtaan. Joka on tarkka noudattamaan ulkonaisia menoja, tulee sitäpaitsi helposti tyytyväiseksi itseensä ja unohtaa rakkaudentöiden tekemisen.» Minä luin nämä paikat ääneen niille, jotka istuivat huoneessa ja huomautin, kuinka tässä oikeastaan oli sanottu ulkonaisesta jumalanpalveluksesta ja muista kirkonmenoista juuri samaa, mitä mekin aina olimme niistä ajatelleet ja mistä meitä oli syytetty jumalattomiksi. Mutta kun sitten luin eteenpäin, hajotti kaikki muut ajatukset tieltään suuri henkinen valo, joka aavistamattani täytti sieluni, joka ei voi enää sieltä sammua, joka on antanut minulle ikuisen elämän tiedon. En voi sanoin kuvata, en voi löytää kyllin elävää lausetta ilmaistakseni sitä, mikä minuun heräsi kun ensi kerran koko sielullani ymmärsin Kristuksen ilmoittaman elämänviisauden, että ''minulla on henkinen Isä, jonka tahdon voin tuntea itsessäni, – jonka tahdon seuraaminen on minun elämäni ainoa tarkoitus''. Tahtoisin tähän paikkaan, tähän paperille panna kaikki yhtaikaa, koko sydämmeni jokaisen nähtäväksi. Sillä kun koetan kuvata suhdetta Jumalaan, joka minussa nyt niin aavistamatta syntyi, tuntuivat kaikki sanat elottomilta. Siitä leviävä valo on niin erikoinen ja niin suuri, että kaikki kirjalliset apukeinot tahtovat olla riittämättömiä, aivan niinkuin maalaajan käytettävänä olevat värit ovat riittämättömiä esittämään kankaalle keskipäivän aurinkoa. Kun en siis voi kuvata tätä valoa osoittamalla sen keskukseen itseensä, täytyy minun koettaa antaa elävä kuva sen voimasta osoittamalla sen valaisemiin esineisiin. – Näin ollen lukija voi saada jotakuinkin kokonaisen käsityksen tästä heräämisestä vasta sittenkuin olen laveammin kuvannut valaistut pääesineet. Ja lähtiessäni siis tavallisilla rauhallisilla sanoilla selittämään tätä uutta suhdetta Jumalaan, tunnen voivani onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että lukija oman totuudentietonsa avulla tahtoo itse nähdä, mitä minun vaillinaisten viittausteni takana on. ---- Ensiksikin minun täytyy koko laajuudessaan ottaa tähän ne kohdat mainitusta Leo Tolstoin kirjasesta, joilla oli ratkaiseva vaikutus käsitykseeni Kristuksen henkilöstä ja opista. Nämä kohdat ovat mielivaltaisesti temmatut siitä yhteydestä, missä ne alkujaan ovat, mutta minä toivon, että johtava ajatus ei sittenkään mene lukijalta hukkaan. »Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Ihmisen oikea ravinto on Isän tahdon täyttäminen, ja tämän tahdon täyttäminen on aina mahdollista. Koko meidän elämämme on niitten elävien hedelmäin kokoomista, jotka Isä on meihin istuttanut. Nämä hedelmät ovat se hyvä, minkä teemme muille.» Meillä ei ole mitään odottamista; meidän elämämme täytyy olla keskeytymätön rakkaudentyö kanssaihmisiämme kohtaan. Ruumiin kuolema ei voi olla mitään pelättävää ihmiselle, joka on antautunut Isän tahdon alaiseksi, sillä hengen elämä ei riipu ruumiin kuolemasta. Jeesus sanoo, että se, joka uskoo hengen elämään, ei tarvitse pelätä mitään. Jeesus sanoi, että joka tahtoo saavuttaa totisen elämän, mikä on Isän tahdon täyttämisessä, hänen on ennen kaikkea luopuminen omista persoonallisista toivomuksistaan. Hänen ei ole ainoastaan luopuminen halusta järjestää oma elämänsä oman toivonsa mukaan, vaan myöskin milloin hyvänsä oleminen valmis kestämään kaikennäköisiä kärsimyksiä ja kieltäymyksiä. Joka tahtoo järjestää ruumiillisen elämänsä oman toivonsa mukaan, hän tärvelee totisen elämän, joka on Isän tahdon täyttämistä. Todellinen elämä Isän tahdon täyttämisessä ei ole se elämä, joka on mennyt, ei myöskään se, joka tuleva on, vaan nykyisen hetken elämä, mitä jokaisen on tehtävä nyt. Tästä seuraa, ettemme koskaan saa lakata ponnistamasta saattaaksemme tämän elämän täytäntöön. Ihmisten tehtävä ei ole huolehtia menneestä tai tulevasta elämästä, vaan siitä elämästä, joka on kunakin nykyhetkenä, ja tämän elämän kestäessä täyttää kaikkien meidän Isämme tahtoa. Jos he päästävät käsistänsä tämän elämän, jättämällä täyttämättä Isän tahtoa, eivät he voi enää saada sitä takaisin. Vahti, joka on pantu yötä valvomaan, ei täytä tehtäväänsä, jos hän nukkuu, vaikkapa vaan hetkeksikin, sillä juuri tänä hetkenä voi varas tulla. Ihmisen on senvuoksi paneminen kaikki voimansa liikkeelle nykyistä hetkeä varten, sillä Isän tahdon täyttäminen voi tapahtua vaan nykyisyydessä. Isän tahto on kaikkien ihmisten elämä ja onni. Senvuoksi on hänen tahtonsa täyttäminen kaikkien ihmisten eduksi. Ainoastaan ne, jotka hyvää tekevät, elävät. Tehdä hyvää ihmisille (nykyisenä hetkenä), se on elämä ja yhdistää meidät yhteisen Isämme kanssa. Vastaukseksi juutalaisten pyyntöön, että hän todistaisi oppinsa totuuden, sanoi Jeesus todistuksen olevan sen, ettei hän opettanut omasta itsestään, vaan kaikkien yhteisestä Isästä. »Minä opetan sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten Isän edessä ja mikä siis on hyvää kaikille ihmisille. Tehkää mitä minä sanon, täyttäkää minun viisi käskyäni, ja te näette, että mitä sanon on totta. Näiden viiden käskyn täyttäminen vapauttaa maailman pahasta, ja käskyt ovat tosia. Selväähän on, että joka ei julista omaa personallista tahtoansa, vaan sen, joka on hänet lähettänyt, hän julistaa totuutta. Mooseksen laki opettaa ihmistahdon täyttämistä, ja senvuoksi se on täynnänsä ristiriitaisuuksia. Minun oppini käskee Isän tahdon täyttämistä, ja siksi se kaikessa johtaa samaan päätökseen.» Juutalaiset eivät häntä ymmärtäneet, vaan vaativat ulkonaisia todistuksia siihen, että hän oli Kristus, josta puhuttiin ennustuksissa. Tähän hän vastasi: »Älkää koettako saada tietää, kuka minä olen, taikka ovatko teidän profeettanne kirjoittaneet minusta vai eivät, vaan pankaa minun oppini sydämmellenne ja mitä minä sanon yhteisestä Isästämme. Minua, ihmistä, ei tarvitse uskoa, vaan uskokaa mitä minä sanon kaikkien meidän yhteisen Isämme nimessä.» »Mitään ulkonaista todistusta siitä, mistä minä olen tullut, ei ole tarpeen, vaan ainoastaan että te seuraatte minun oppiani. Joka sitä seuraa, saavuttaa totisen elämän. Ei voi löytyä mitään todistusta minun oppini totuudesta. Se on valoa, ja niinkuin valoa ei voi valaista, niin ei voi todistaa sen totuutta, mikä on totta. Minun oppini on valoa, ja jokainen, joka sitä näkee, hänellä on valoa ja elämää, ja hänelle ovat kaikki todistukset hyödyttömiä. Mutta joka pimeydessä on, hänen täytyy päästä valoon.» Mutta juutalaiset kysyivät häneltä uudestaan, kuka hän oli lihassa. Hän sanoi heille: »Minä olen, mitä olen alusta teille sanonut, ihminen ja elämän Isän poika. Ainoastaan se, joka ymmärtää itsekin olevansa tämän Isän poika (mikä on se totuus, jota opetan) ja joka täyttää hänen tahtonsa, lakkaa olemasta orja ja tulee vapaaksi, sillä meitä estää vapaiksi tulemasta vaan se erehdys, joka panee meitä pitämään ruumiin elämätä todellisena elämänä. Vapaa ja kuolematon on vaan se, joka ymmärtää totuuden, että elämä on ainoastaan hänen Isänsä tahdon täyttämisessä.» Ja Jeesus sanoi: »Minun oppini on nukkuvan elämän herätys. Joka uskoo minun oppiani, herää ikuiseen elämään ja on elävä kuoleman jälkeen.» »Minun oppiani ei voi todistaa, mutta ihmiset seuraavat sitä siksi, että se yksin lupaa heille elämää.» »Niinkuin lampaat seuraavat paimentansa, joka antaa heille ruokaa ja elatusta, niin hyväksyvät ihmiset minunkin oppiani, siksi että se antaa elämää kaikille. Niinkuin lampaat eivät seuraa varasta, joka murtautuu lammaskotaan, vaan pakenevat häntä, niin eivät voi ihmisetkään uskoa oppia, joka perustuu väkivaltaan ja verenvuodatukseen. Minun oppini on ovi lampaille, ja kaikki, jotka minua seuraavat, löytävät totisen elämän. Hyvä paimen on itse isäntä ja rakastaa lampaitansa ja antaa elämänsä niitten edestä, mutta paha paimen on palkattu eikä rakasta lampaitansa. Sama on opettajien laita, ainoastaan se on totinen opettaja, joka ei sääli itseänsä, mutta huono on se opettaja, joka tekee minuutensa ensimmäiseksi tarkoituksekseen. Minun oppini on, ettemme saa huolehtia itsestämme, vaan olisimme valmiit uhraamaan ruumiillisen elämämme hengen elämälle. Sitä minä opetan ja teen.» Mutta juutalaiset eivät sittenkään häntä ymmärtäneet, vaan yhä hakivat todistuksia siihen, oliko hän Kristus vai ei, ja olisiko heidän siis häneen uskominen vai ei. He sanoivat: »Älä pidä meitä enää epätiedossa, vaan sano suoraan, oletko Kristus vai et?» Jeesus vastasi, ettei heidän pitäisi uskoa sanoja, vaan töitä. »Niistä teoista, joita minä saarnaan, voitte päättää saarnaanko totuutta vai valhetta. Tehkää niinkuin minä teen, älkääkä enää pysykö tyhjissä sanoissa. Täyttäkää Isän tahtoa, niin te kaikki yhdytte minuun ja Isään, sillä minä, Ihmisenpoika, olen mitä Isä on. Minä olen mitä te sanotte Jumalaksi ja mitä minä sanon Isäksi. Minä ja Isä olemme yhtä. Teidän laissanne on kirjoitettu, että Jumala sanoi ihmiselle: te olette jumalia. Jokainen ihminen on hengessä Isän poika, ja jos hän elää täyttääkseen Isän tahtoa, niin on hän yhtä Isän kanssa. Jos minä täytän Isän tahtoa, niin on Isä minussa ja minä Isässä.» Sitten Jeesus kysyi opetuslapsiltansa, kuinka he ymmärsivät hänen oppiansa ihmisenpojasta. Silloin vastasi Siimon Pietarinpoika: »Sinun oppisi on, että sinä olet elävän Jumalan poika, että Jumala on hengen elämä ihmisessä.» Ja Jeesus sanoi hänelle: »Autuas olet sinä, Siimon, joka olet tämän ymmärtänyt, sillä totisesti ei ole liha ja veri sitä sinulle ilmoittanut, vaan sinä olet sen ymmärtänyt Jumalan ilmestyksen kautta sydämmessäsi.» Ihmisen tosi elämä on perustettu tähän tietoon, ja semmoinen elämä ei tiedä mistään kuolemasta. Juhlassa oli läsnä muutamia pakanoita, jotka olivat kuulleet puhuttavan Jeesuksen opista ja tahtoivat hänen kanssaan siitä asiasta puhua. Kun opetuslapset tämän kuulivat, he pelästyivät. He pelkäsivät, että Jeesus antaisi itsensä ilmi keskustelussaan pakanain kanssa ja kiihoittaisi kansan vastaansa. Ensin he tahtoivat estää Jeesusta näitä tapaamasta, mutta sitten he päättivät sanoa hänelle, ketkä halusivat puhua hänen kanssaan. Tämän kuultuansa tuli Jeesus surulliseksi. Hän tiesi, että jos hän saarnaisi pakanoille, hän sillä selvästi osoittaisi hylänneensä koko juutalaisen lain, kiihoittaisi alemman kansan vastaansa ja antaisi fariseuksille aihetta syyttämään häntä seurustelusta vihattujen pakanain kanssa. Jeesus oli tuskissaan tästä tiedosta, mutta hän tiesi myöskin kutsumuksensa olevan julistaa ihmisille, yhden isän lapsille, heidän yhteyttänsä riippumatta uskon erilaisuudesta. Hän tiesi, että tämä askel kukistaisi hänet, hänen ruumiillisen elämänsä, vaan hän tiesi myöskin, että hänen kukistumisensa antaisi ihmisille totisen elämänkäsityksen, ja senvuoksi hän sanoi: »Niinkuin nisunjyvän täytyy hävitä voidakseen kasvattaa hedelmän, niin on ihmisen kadottaminen ruumiillisen elämänsä, tuottaakseen hengen hedelmiä. Se, joka säilyttää ruumiin elämää, kadottaa totisen elämän, ja joka kadottaa ruumiinelämän, voittaa totisen elämän. Sieluni on murheellinen siitä, mikä minua odottaa, mutta minähän olen nykyhetkeen asti elänyt vaan tätä varten, ainoastaan elääkseni tähän hetkeen asti; kuinka sitten voisin olla tekemättä mitä minun on tehtävä? Tulkoon siis tänä hetkenä Isän tahto kirkastetuksi minussa.» Sitten Jeesus kääntyi kansan puoleen, pakanain ja juutalaisten puoleen, ja lausui avonaisesti, mitä hän ennen oli sanonut vaan salaisesti Nikodeemukselle. Hän sanoi: »Ihmissuvun elämä eri uskontunnustuksineen ja eri hallitusmuotoineen on päättyvä. Kaikki inhimillinen valta on saava loppunsa. Ainoa välttämätön on ymmärtää ihmisen poikasuhdetta elämän Isään, ja tämä ymmärrys on hävittävä kaiken hajaannuksen ja vallan ihmisten keskuudesta ja yhdistävä heidät yhdeksi ainoaksi suureksi kokonaisuudeksi.» Silloin sanoivat juutalaiset: »Sinä hävität juuriltaan koko meidän uskontomme. Meidän lakimme mukaan löytyy yksi Kristus, ja sinä sanot, että on olemassa vaan Ihmisenpoika, ja että hän on ylennettävä. Mitä tämä on?» Hän vastasi heille: »Ylentää Ihmisenpoikaa se on elää ymmärryksen valossa, joka löytyy ihmisessä, että niinkauan kuin valo on, eletään sen mukaan. En minä saarnaa mitään uutta uskoa, vaan ainoastaan, mitä jokainen ihminen tietää itsessänsä. Jokainen tietää, että hänellä on elämä itsessään, ja jokainen tietää, että elämän on hänelle ja kaikille ihmisille antanut elämän Isä. Minun oppini on vaan, että teidän on rakastaminen sitä elämää, jonka Isä on teille antanut.» Senjälkeen Jeesus nousi ja alkoi pestä opetuslastensa ja Juudaksen jalkoja, ja lopetettuansa hän sanoi: »Minä tiedän, että yksi teistä on pettävä minun ja vuodattava minun vereni, vaan minä olen antanut hänelle syötävää ja juotavaa ja pessyt hänen jalkansa. Tämän minä olen tehnyt opettaakseni teille, kuinka teidän on kohteleminen niitä, jotka teille pahaa tekevät: Jos niin menettelette, te tulette autuaiksi.» Opetuslapset kysyivät häneltä uudestaan, kuka heistä tulisi hänen pettämään. Mutta Jeesus ei tahtonut häntä nimittää, ettei olisi saattanut häntä rangaistuksen alaiseksi. Pimeän tultua osoitti Jeesus Juudaksen luoksensa ja käski hänen mennä. Juudas nousi pöydästä ja meni, eikä kukaan pidättänyt häntä. Silloin sanoi Jeesus: »Tämä on mitä sanotaan Ihmisenpojan ylentämiseksi. Sitä tehdä on olla rakastavainen niinkuin Isä, ei ainoastaan niitä kohtaan, jotka meitä rakastavat, vaan kaikkia, myöskin niitä kohtaan, jotka tekevät meille pahaa. Älkää siis puhuko minun opistani, älkää tutkiko sitä järkiperäisesti niinkuin fariseukset, vaan tehkää niinkuin minä aina olen tehnyt, niinkuin nyt olen tehnyt teidän nähtenne. Minä annan yhden ainoan käskyn, – rakastakaa kaikkia ihmisiä. Koko minun oppini on siinä sanottu, että te rakastatte toisianne keskenänne loppuun asti.» (Getsemanen yrttitarhassa:) »Isä, lopeta kiusauksen taistelu minussa! Vahvista minua täyttämään sinun tahtosi! En minä tahdo omaa tahtoani, oman ruumiillisen elämäni puolustamista; minä tahdon sinun tahtoasi, etten vastusta pahaa». Opetuslapset eivät häntä ymmärtäneet. Hän sanoi heille: »Älkää ajatelko ruumiin asioita, vaan koettakaa nostaa itseänne hengessä. Henki on väkevä, mutta liha on heikko.» Ja taas hän sanoi: »Isä, jos tämä kärsimys on välttämätön, niin anna minun se kantaa; mutta kaikessa kärsimyksessäni tahdon minä ainoastaan, että Sinun tahtosi on tapahtuva eikä minun.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet vieläkään häntä. Silloin Jeesus uudelleen taisteli kiusausta vastaan ja vihdoin hän sen voitti ja tuli opetuslastensa luo sanoen: »Nyt on kaikki päätetty, ja te voitte olla rauhassa. Minä en tahdo sotia vastaan, vaan antaudun tämän maailman ihmisten käsiin.» Kun Pilatus kuuli heidän sanansa, peräytyi hän ja käski viedä Jeesuksen kuolemaan. Mutta ensin hän antoi hänen ruoskittavaksi ja puetti sitten uudelleen kalliisen kaapuun, ja sotamiehet löivät ja rääkkäsivät ja pilkkasivat häntä. Sitten he antoivat hänelle ristin kannettavaksi ja veivät hänet mestauspaikalle ja ristiinnaulitsivat hänet. Ja kun Jeesus riippui ristinpuussa, herjasi häntä koko kansa. Mutta tähän kaikkeen hän vaan vastasi: »Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät.». Ja kun kuolema jo lähestyi, sanoi hän: »Isä, Sinun haltuusi annan minä henkeni». Ja niin hän painoi päänsä alas ja heitti henkensä. [[Luokka:Heräämiseni]] 3337 5961 2006-09-24T15:23:41Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 13. Uuden suhteen syntyminen|13. Uuden suhteen syntyminen]] |seuraava=[[Heräämiseni: 15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi|15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi]] |otsikko=14. Rakkaus. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} : »Niin tulivat hänen veljensä ja äitinsä, ja seisoivat ulkona, ja lähettivät hänen tykönsä kutsumaan häntä. Ja kansa istui hänen ympärillänsä, ja sanoivat hänelle: katso, sinun äitis ja veljesi kysyvät sinua ulkona. Ja hän vastasi heitä, sanoen: kuka on minun äitini taikka minun veljeni? Ja koska hän oli ympäri katsonut niiden päälle, jotka hänen ympärillänsä istuivat, sanoi hän: katso minun äitini ja minun veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, hän on minun veljeni ja minun sisareni ja äitini.» (Mark. 3:31-35). : »Älkää luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle. En ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään. Sillä minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan, ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias, ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias.» (Matth. 10:34-37). : »Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat, että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa, sillä hän sallii aurinkonsa koittaa niin pahain ylitse kuin hyväinkin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä teidän siitä palkkaa on? Eivätkö publikaanit myös niin tee? ja jos te ainoastaan veljeinne kanssa soveliaat olette, mitä te sen kanssa erinomaista teette? Eivätkö publikaanit myös niin tee? Olkaat siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.» (Matth. 5:43-48.) Kristus ei pysähtynyt nauttimaan Isän rakkauden paistetta, jonka tunsi itseänsä kohtaavan. Vaan niinkuin peili lähettää edelleen siihen sattuvan valon, niin lähetti Kristus Isän rakkauden edelleen ihmisiin. Totinen rakkaus on ihmisen kautta kulkeva Jumalan rakkaus. Taikka selvemmin: Se rakastaa totisesti, joka koettaa rakastaa muita, niinkuin tuntee Jumalan rakastavan häntä itseänsä. Joka yhtyy Isään, hänen täytyy tuntea ihmisissä saman Isän lapsia. Hänen täytyy tuntea, että hänen pysymisensä Isässä on samaa kuin rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin Isä kaikkia rakastaa. Se on: hänen täytyy tuntea Isän rakkauden alituisesti kulkevan hänen kauttansa. Tämän ymmärtäminen, tämän tiedon ensimmäinen värähdys, jota ei vähinkään teko ollut vielä ennättänyt seurata, toi minut lähemmäksi ihmisiä ja antoi aavistaa äärettömän lujan ja lämpimän yhdyssiteen kaikkien meidän välillä. Oli niinkuin jokin vangittu olisi minussa vapauteen päässyt, kun opin tuntemaan tämän uuden Jumalasta lähtevän rakkauden. Se oli uusi, ja kumminkin se oli sydämmen kotoisin tunne, sen lämpimin kieli. Se oli erilainen kuin entinen rakkaus, ja kumminkin se oli yhtä ymmärrettävä ja yhtä tuttu. Uusi ja erilainen se oli siksi, että se kohtasi kaikkia erotuksetta, ja jota vastoin entinen inhimillinen rakkaus valitsi jotkut pitääkseen heitä parempina toisia. Erotus omaisten ja vieraiden, tuttujen ja tuntemattomien välillä ikäänkuin katosi. Sillä juuri tämä erotus oli vieras uudelle rakkaudelle. Ja kumminkin minä sanomalla sanon, ettei tämä uusi rakkaus ollut minulle tuntematon, vaan tuttu ja kotoinen. Lapsena minä osasin rakastaa omaisiani ja muita ihmisiä, jotka olivat minulle hyviä, juuri sillä samalla rakkaudella. Ja vielä nytkin vanhempana yksi puoli tai yksi osa omaisrakkaudesta oli sitä samaa, sitä oikeata, vaikka tämä osa ijän karttuessa oli yhä supistunut ja antanut yhä enemmän sijaa itsekkyydelle. – Niinikään, olihan se vaatimaton tunne, jonka olin itsessäni löytänyt ja sittemmin tehnyt suureksi isänmaanrakkaudeksi, alkujaan puhtain ja vilpittömin tunne, eikä siihen ollut sekaantunut mitään kerskailemisen tarvetta tai etevämmyyden pyyntöä. Kaikissa tapauksissa, kun heräsin, oli minulle kohta selvänä uuden rakkauden laatu. Puhtaudellaan, vilpittömyydellään ja rajattoman kehittymisen mahdollisuudella se minut hurmasi. Se oli itse valo. Jumala on rakkaus. Mutta samalla minulle oli selvänä, kuinka poljettu se minussa oli, kuinka unohtunut, kuinka kehittymättömäksi jäänyt, kuinka sotkuksissa itsekkyyden kanssa. Minun täytyi melkein kauhistua nähdessäni mitä rakkaus on ja kuinka vähän minä rakastin. Lukuunottamatta omaisiani, minulla kyllä oli ystäviä. Ne olivat niitä, jotka eivät olleet joutuneet pyrintöjeni tielle, niitä, jotka tahtoivat minulle sitä, mitä minäkin tahdoin itselleni, jotka olivat minun puolellani, kun minä kilpailin vieraiden kanssa, – jotka toivoivat minun pääsevän muiden yläpuolelle ja joille minun viholliseni olivat vihollisia. Mutta heti kun minun ja ystäväni edut menivät vastakkain, saatoin minä jättää hänet ja olin valmis löytämään hänessä kaikellaista rumuutta. Jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että elämän ajatus ja merkitys oli haettava minussa itsessäni asuvasta rakkauskyvystä, oli nuoruudessani saattanut minut tempaamaan irti sydämmestäni sen, mitä siinä oli rakkautta, eroittamaan sen ikäänkuin nähtäväksi ja käsin pideltäväksi, ja, kun se tuntui minusta liian vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta, kaikin tavoin kehittämään ja paisuttamaan sitä mahdollisimman suureksi ja valtavaksi. Ja kun minä vihdoin, käytettyäni loppuun kaikki keinot tämän luonnottamasti kasvatetun rakkauden ylläpitämiseksi, luovuin turhasta vaivasta, näin minä, että todellinen rakkauskykyni ei ollut nimeksikään suurennut, vaan päinvastoin oli entistänsä ehkä vieläkin vähäpätöisempi. Eikä siinä kyllä. Sen sijaan, että olisin ruvennut rakastamaan enemmän kuin ennen rakastin, oli minulle vaan kertynyt yhä enemmän vihattavaa. Ei edes niitä ihmisiä kohtaan, joita sanotaan puoluelaisiksi, samanmielisiksi, liittolaisiksi, minulla ollut sen enempää lämpimyyttä, kuin että saatoin pitää jokaista heistä kuolleena myöskin minulle, heti kun hän oli kuollut puolueelle tai yleisölle. Minä heräsin omien vihollisteni keskuudessa. Ja näitäkö nyt minun piti siunata ja rakastaa ja palvella! Epäilemättä, koska me olemme saman Isän lapsia, koska Isä heitä rakastaa niinkuin minua, koska minun täytyy olla vaan peili, josta Isän rakkaus heihin heijastuu. Isän kasvojen edessä kaikki viha ihmisiä kohtaan katoaakin niinkuin yön varjo päivän tieltä. Ja ainoastaan tultua pois Jumalan kasvojen edestä, ajatellessa suhteita ihmisiin ja oloja jokapäiväisessä elämäntouhussa, voi tuo vihollisuus jälleen näyttää voittamattomalta. Mistä syntyvät minulle viholliseni? Koetan lyhyesti vastata tähän kysymykseen. Olen jo edellisissä kuvauksissa osoittanut, että kaikkien pyrkimyksieni perustus, koko elämäni perussävel ja sen päävaikutin oli toisten rakkauden taivuttamisessa itseeni. Ilmestyen yksinkertaisimpana jo lapsuudessa ja selvimpänä nuoruudessa, se ilmeni sittemmin elämän koko moninaisuudessa, elämän levottomissa, ristiriitaisissa pyrinnöissä, maineen ja kunnian, rikkauden tavoittelussa. Minun vihollisiani siis olivat kaikki ne, jotka tässä tulivat tielleni, kaikki ne, joita minä en miellyttänyt, jotka eivät minua rakastaneet ja jotka eivät omistaneet sitä kuvaa minusta kuin tahdoin. Mutta nyt edellyttää yhtyminen Isään, että tulen riippumattomaksi tästä ihmisten rakkaudesta, että ennen kaikkea juurinensa hävitän tuon valhekuvan itsestäni, että luovun omasta tulevaisuudestani ja kaikista pyrinnöistä järjestää aineellinen elämäni omien toiveitteni mukaiseksi. Senvuoksi yhtyminen Isään samalla poistaa kaiken aiheen vihamielisyyteen ihmisiä vastaan. Niille, jotka ovat itse kokeneet uudestasyntymyksen, en minä tarvitsisi tarkemmin selittää tätä pääkohtaa siinä, sitä, kuinka rakkaus ihmisiin vaan senvuoksi, että sama Isä näkee heitä ja puhuu heille ja sanoo heitä lapsikseen, voi syntyä, kehittyä ja kasvaa. Mutta minä olen ennen itse pudistanut päätäni niille, jotka minulle puhuivat tämmöisen rakkauden mahdollisuudesta. Minusta on tuntunut mahdottomalta rakastaa ihmisiä, joihin ei minulla ollut mieltymystä. Ja kun tiedän, että ainoastaan Isään yhtyminen on voinut saattaa minua käsittämään, mitä tämmöinen rakkaus on, niin voin hyvin asettua niiden kannalle, jotka eivät sitä käsitä, vaan kysyvät: mitä se merkitsee, että meidän on rakastaminen vieraita? Kuinka meidän on rakastaminen meille tuntemattomia ihmisiä? Kuinka meidän on alkaminen rakastamaan niitä, joihin meillä ei ole mitään tunteita? Täytyyhän meidän, jos tehtävämme todellakin on tämä, voida aavistaa mimmoinen se rakkaus on, johon meidän on pyrkiminen! Ja niin omituinen on maailman rakennus, ettei ihminen todellakaan tässä kohden jää vastausta vaille, vaikkei hän tahtoisikaan sitä hakea suoraan sieltä, mistä se on haettava. Jokainen ihminen tietää, mitä rakkaus on. Sillä jokaisella ihmisellä on omaisia, joita hän on rakastanut tai vieläkin rakastaa, ja jokainen tietää, että tässä rakkaudessa on yksi osa puhdasta ja kuolematonta, puhtainta mitä ihmisessä voi olla. Se oli synnynnäinen, lapsuudesta asti tuttu suhde; – tuskin mikään asia maailmassa saattoi ollakaan niin tuttu, kuin tuo lämmin suhde omaisiin. Se voi tosin olla vaan ikäänkuin etäinen muisto, mutta se on kumminkin antanut käsityksen siitä, mitä rakkaus on. Jokainen ihminen on joko isä tai äiti tai poika tai tytär tai veli tai sisar. Ja jokainen ihminen on joko vanhus tai keski-ikäinen tai lapsi. Nyt kuuluu vastaus: rakasta vanhuksia niinkuin rakastat isääsi ja äitiäsi, ikäisiäsi ihmisiä niinkuin veljiäsi ja sisariasi, ja vieraita lapsia niinkuin omiasi. Niille, jotka luulevat, että ihmisten väliset rakkauden suhteet ovat tunteen asioita, joita ihminen ei itse voi ohjata, saattaa tämä näyttää oudolta ja he hylkäävät sen ensi kuulemalta. Sillä heidän tunteensa lyöpi heti vastaan, ja tähän tunteesen he vaan ovatkin tottuneet luottamaan. Kuinka muka voisin rakastaa tuota ryppyistä akkaa niinkuin vanhaa äitiäni, jonka olento on silmissäni kirkastunut loukkaamattomaksi kuvaksi! Taikka tuota äijää niinkuin vanhaa isääni! Tai voisinko rakastaa palvelustyttöämme niinkuin omaa sisartani; tuota miestä, joka on kilpailijani, niinkuin veljeäni, jolle mielelläni suon kaikessa etusijan! Taikka vierasta katupoikaa niinkuin omaa pienoista lastani, jota en voi liikutuksetta ottaa syliini! Mutta järki sitävastoin heilläkin hyväksyy ajatuksen kokonaan. Järki sanoo kohta, että kaikki nuo tuntemattomat ukot ja akat, miehet, naiset, lapset eivät eroa mitenkään niistä muutamista henkilöistä, joihin tunnen rakkautta, – että juuri tuota akkaa, jossa minä en näe kuin rumia ryppyjä, joku sanoo äidiksensä, – että tuo akka siis voi olla aivan samallaisen hellän rakkauden esineenä, kuin minunkin äitini, – että siis minun tunteeni on vaillinainen, koska se ei voi kiintyä siihen, mitä toinen rakastaa. Ja samassa kuin on näin kosketeltu tunteen arinta kohtaa, sen riittämättömyyttä, on tunne valmis liikahtamaan, etsimään uutta esinettä, jota se tähän asti ei ole ymmärtänyt sulkea lämpimyyteensä. Miksi sanonkaan tuota akkaa ryppyiseksi, siten värittäen lauseeni kieltämättä vähän halveksivaksi. Totta on, että hänen kasvonsa ovat ryppyiset; mutta niinhän on äitinikin. Ja kun nyt lähemmin tarkastelen hänen piirteitänsä, niin vähitellen ja yhä selvemmin alan ymmärtää, että ne ovat samallaisten kärsimysten ja vaivojen tuotetta, joita on ollut äidillä. Tuossa silmän luona värähtää vieraalla vanhuksella aivan niinkuin äidillänikin. Poskien alaosa suupielen luona on paksuissa rypyissä. Ne tietysti eivät siinä aina ole olleet. Ne ovat muodostuneet varmaan niinkuin äidilläkin: ensin muistan olleen vaan tuskin huomattavan viivan; mutta se syventyi ja toisia tuli vuosien mukana viereen, kunnes ne vähitellen hänen harmaantuessaan muuttuivat vanhuuden siliämättömiksi rypyiksi. Ja yhtäkkiä vieraan vanhuksen kasvot kirkastuvat silmissäni. Hänenkin ryppynsä ovat muodostuneet vähitellen ja niilläkin on oma historiansa, niittenkin takana on kokonainen elämä suruja ja iloja. Katson hänen silmiinsä ja minuun tulvahtaa outo riemu. Siinä hetkessä ymmärrän, miksi Jumala häntä rakastaa ja miksi siis minunkin on häntä rakastaminen niinkuin äitiäni. Tällä tavoin, omaisrakkauteen vertaamalla, voi selvitä sen rakkauden laatu, jolla Jumala tahtoo meidän rakastavan erotuksetta kaikkia niitä ihmisiä, joita näemme ympärillämme ja joiden keskuudessa elämme. Ihminen syntyy vaan omaisrakkaus sydämmessä. Omaisrakkaus on hänellä valmiina ilman että hän on sitä tarvinnut työllänsä saavuttaa. Mutta maailma sitten hänelle väärin opettaa, että hänen asiansa on vaan kartuttaa tätä omaisrakkautta, että hänen on rakentaminen sen perustukselle, että hänen on valvominen omaistensa etua muiden rinnalla ja muiden kustannuksella. Ja hänen elämänsä muodostuukin taisteluksi omaisten puolesta vieraita vastaan, samalla kuin se on taistelua hänen itsensä ylentämiseksi muiden rinnalla. Mutta uudestasyntymys tuottaa hänelle uuden käsityksen. Uudestasyntymys on Jumalan välittämä sovitus vieraan kanssa, rakkauden syntyminen siihen, mikä ennen ei ole ollut rakkauden esineenä. Omaisrakkaus kadottaa silloin kaiken merkityksensä, mikäli se on omaisien asettamista vieraiden edelle. Koko tämän asian, jota niin suurella vaivalla ja niin monimutkaisesti koetan selittää, on Kristus lausunut lyhyesti ja selvästi. Paitsi yllä mainittuja kohtia, tapaamme Luukaan evankeliumissa vielä seuraavat sattuvat sanat: »Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä, ja äitiänsä, ja emäntäänsä, ja lapsiansa, ja veljiänsä, ja sisariansa, ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.» »Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä j.n.e. – – enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias.» Mutta »tulla Jeesuksen luo» taikka »olla hänelle sovelias» se on yhtä kuin rakastaa kaikkia ihmisiä erotuksetta, sen perustuksella, että kaikki ihmiset ovat saman kotoisen elämänhengen, saman Isän lapsia. Meidän ei ole rakastaminen omaisia enemmän kuin vieraita, se on, meidän on rakastaminen vieraita sillä rakkaudella, jolla kykenemme rakastamaan omaisiamme. Mutta, – sanotaan tähän – rakkaus johonkin ihmiseen edellyttää, että syvennyn tämän ihmisen sisälliseen olentoon. Mahdotontahan on siis synnyttää rakkautta miljooneja olentoja kohtaan, koska nähtävästi tarvitaan paljon aikaa oppiakseen rakastamaan yhtäkin sellaista ihmistä, jota ennen ei ole rakastanut. Tähän täytyy vastata, että rakkauden laajentumista ihmissydämessä ei voi mitata lukumäärän mukaan, että, jos sisällisellä työllä olen onnistunut hävittämään vastenmielisyyteni jotakin henkilöä kohtaan tai olen oppinut rakastamaan semmoista ihmistä, johon minulla ennen ei ole ollut mitään tunteita, niin, huolimatta siitä, että olen työni kohdistanut johonkin erityiseen henkilöön tai henkilöryhmään, minä olen samalla joka suunnalle laajentanut rakkauden kykyä, se on, minun on nyt helpompi rakastaa kaikkia muitakin ihmisiä, joita ennen en ole rakastanut tai joihin olen tuntenut vastenmielisyyttä. Minulla on omaiset ja omaisrakkaus vaan sitä varten, että ymmärtäisin, kuinka minun on rakastaminen vieraita. Toisin sanoen, omaisrakkauden avulla minä ikäänkuin ymmärrän, että ja miten Jumala rakastaa niitä ihmisiä, joita minä en vielä rakasta. Kokemus näyttää sitäpaitsi, että juuri omaisrakkautta, mikäli se on puhdasta ja itsekkyydestä vapaata, ei voi mielin määrin laajentaa ja kasvattaa. Vai voiko kukaan sanoa onnistuneensa laajentamaan rakkauttansa omaisiin? Kuka voi sanoa, että hän nyt rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin ennen, nuorempana, tai että hän rakastaa vaimoansa hellemmin kuin alussa, tai veljiänsä tai sisariansa tai edes omia lapsiansa, enemmän kuin hän niitä on rakastanut? Ei kukaan. Ihminen ei voi omin keinoin saada luonteesensa sisältymään suurempaa rakkauskykyä kuin minkä se sisältää. Hän voi ainoastaan kohdistaa rakkauskykynsä semmoisia ihmisiä kohtaan, joita hän ei ole ennen rakastanut, ja siten oppia rakastamaan yhä useampia ihmisiä tai ihmisryhmiä sillä rakkaudella, mikä hänellä on käytettävänään. Ja silloin hänen omaisrakkautensakin vasta kirkastuu. Mutta jos hän kohdistaa rakkauskykynsä yhä ja yhä omaisiinsa tarkoituksella näin suurentaa tätä kykyä, niin pettyy hän surullisesti. Kaikki hänen pyrintönsä särkyvät ja hän katkeroittaa sekä itsensä että ne, joita hän luulottelee rakastavansa – Merkillistä on tältä kannalta tarkastella ihmiselämätä. Merkillistä on nähdä, kuinka niitä tuhansia, miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet eivätkä koeta vapaaehtoisesti toteuttaa Kristuksen ilmoittamaa uutta rakkauden oppia, elämän yhä kovenevat kärsimykset tahtovat ikäänkuin väkisin johtaa tätä totuutta kohden. Puhumatta nyt niistä ihmisen pääkärsimyksistä, joiden tarkoitus on horjahuttaa hänen uskoansa omaan tulevaisuuteen ja lannistaa hänen toiveitansa siihen, että muut ihmiset kesken omia asioitansa voisivat joutaa häntä ajattelemaan, saati rakastamaan, tarkoittavat useimmat muut tavallisimmista kärsimyksistä saattaa ihmistä siihen, että hän, sen sijaan kuin ei ole tyytynyt omaisten ja vaatimattomien ystävien rakkauteen, vaan tahtonut vieraiden rakkautta, nyt päinvastoin itse oppisi vieraita rakastamaan. Tässä kohden on juuri syvin merkillisyys. Sillä elämä näyttää ihankuin tahallaan tuovan ihmisen tielle vieraan ja vihatun. Elämä tietää että jos hän oppii rakastamaan yhden vieraan sillä rakkaudella, joka hänellä on käytettävänä, niin hän samalla ilman muuta oppii kaikkia muitakin vieraita enemmän rakastamaan. Ja sentähden se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa heidät asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan yhdessä. Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin usein esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen ympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton! Sattuu tosin usein, että avioliiton soimijat eivät ole toisillensa henkisesti vieraita; mutta kuinka paljoa useammin käy niin, että aistillinen viehätys yhdistää aviopuolisoiksi kaksi luonteeltaan ja kehitykseltään toisilleen kokonaan vierasta olentoa, – että, kun aistillinen tenho luonnon pakosta on kadonnut, nuo kaksi jäävät seisomaan vastakkain, vento vieraina toisilleen ja tuntien yhä kasvavaa kolkkoutta. Kuka mittaa silloin ne kärsimykset, joita heidän on kestäminen, oppiakseen ehkä vasta elämänsä ehtoolla rakastamaan toisiansa, hiljaa ja vaatimattomasti, niinkuin veli rakastaa sisartansa ja sisar veljeänsä! – Eikö liene myöskin kyllin tunnettu se ilon ja onnen täydellinen myrkytys, mikä perheessä voi olla välttämätön, jotta anoppi oppisi rakastamaan miniätä ja miniä anoppiansa? Ja jos kärsimykset todella opettavat anopin rakastamaan miniätä niinkuin hän rakastaa omaa poikaansa, niin eikö hän silloin jo ole uusi ja kirkastunut ihminen, jolle on enää mahdoton vihata ketään, vaan joka rakastaa kaikkia? – Mutta miksi minä luettelisin esimerkkiä elämästä, joka on jokaiselle tunnettu ja jota jokainen itse elää? Kuka täysikäinen ihminen ei itse tietäisi, että elämämme todella on täynnä tämmöisiä kärsimyksiä ja että ne kummallisella tavalla seuraavat meitä, mihin ikinä koetammekin niitä paeta? Ja kuka ei olisi, nähdessään näitä kärsimyksiä, ihmetellyt tai nurkunutkin kohtalon säälimättömyyttä! Mutta kärsimykset ovat Jumalan rakkauden viimeinen todistus. Sillä ne ovat aijotut niille vapaille ihmisille, jotka vapaasti hylkäävät Kristuksen ilmoittaman rakkaudenopin, että he edes omien kärsimystensä kautta ehdottomastikin löytäisivät oikealle tielle. Eikö totta, yksi askel vielä Jumalan puolelta – ja koko siitä tahdon vapaudesta, josta ihminen itse ylpeilee ja joka antaa hänelle arvon olla Jumalan kuvan kaltainen, ei ole mitään jäljellä! Mainitsemani Kristuksen sanat eivät ole mitään satunnaisia lausumistapoja, vaan sisältävät ytimen Kristuksen rakkaudenopista. Ne ilmaisevat ihmisille kokonaan uuden näkökannan, josta luonnollisella ihmisellä ei ole aavistustakaan. Ne tarkoittavat, niinkuin tarkoittaa kaikki, mitä Kristus on sanonut, Jumalan valtakunnan perustamista ihmisten keskuuteen, valtakunnan, jossa ihmiset riippuvat yksistään Isästä ja hänen tahdostaan. Sentähden tämä oppi ulottuu kaikkiin olosuhteisin, mitkä ovat meidän maailmassamme suinkin mahdolliset: Minulla on tosin omaisrakkaus siksi, että ymmärtäisin miten minun on vieraita rakastaminen. Mutta ei siinä kyllä. Minulla on kotirakkaus, että minä oppisin rakastamaan vieraita koteja, että ymmärtäisin kaikki kodit niiksi sijoiksi, joissa asuu minun veljiäni ja sisariani, – minun oman isän lapsia. Ja vieläkin enemmän. Minulla on isänmaa, ja minä rakastan sen kansaa ja sen kieltä, vain ymmärtääkseni, kuinka minun on rakastaminen vieraita maita, vieraita kansallisuuksia ja vieraita kieliä, se on, ymmärtääkseni taaskin, että kaikki eri kansallisuudet ovat saman Isän lapsia, joita hän rakastaa niinkuin meitä. Jos siis olen yhtynyt Isään, niin täytyy minun tässäkin asiassa pitää hänen rakkauttansa, joka kohtaa kaikkia erotuksetta, ainoana ohjeena, eikä hakea maailman opeista mitään erikoista ohjetta, joka sallisi minun rauhassa rakastaa omaani ja vihata vierasta. »Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa.» Aivan niinkuin omaisrakkaus ei voi kasvaa ennenkuin olen oppinut rakastamaan vieraita niinkuin omaisiani, aivan samalla tavalla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että minä koetan puhaltaa hehkuksiin isänmaanrakkauden. Todellinen rakkauskykyni ei siitä liikahda nimeksikään ylöspäin, vaan sen sijaan kasvaa kansallisylpeyteni, johon tosi rakkaus päinvastoin tukehtuu. Ja kansallisylpeys kasvattaa minulle yhä yltyvän kansallisvihan vieraita vastaan. Kaikki kansallisuudet elävät siinä maailman uskossa, että he menisivät suinpäin turmioon, jos seuraisivat uutta totuuden oppia. Ja sentähden he sulkevat rajansa ja koettavat kaikin tavoin nostattaa kansan rakkautta omaan itseensä. Mutta kuka taaskin mittaa ne veriset kärsimykset ja ne raskaat taakat, joita kansojen on kestäminen tullaksensa vihdoin pakostakin tämän saman totuuden tielle, avatakseen rajansa selko selälleen ja oppiakseen toistensa tarpeita palvelemaan ja toisiansa rakastamaan niinkuin omaansa! Vielä minun täytyy ottaa puheeksi pari kohtaa. Olen sanonut, että esimerkiksi äiti, vaikka kuinka koettaisi suurentaa rakkauskykyänsä omiin lapsiinsa, ei sitä voi tehdä. Hänen yrityksensä tulevat päättymään – ja melkein aina päättyvätkin – siihen, että hän yhä enemmän antautuu vaan lastensa ruumiillisen hoidon ja aineellisen hyvinvoinnin palvelemiseen. Ainoastaan yhdessä tapauksessa voi todellinen rakkauskyky suureta. Siinä tapauksessa, että äiti oppii rakastamaan vieraita lapsia niinkuin omiansa, ei ainoastaan tunteissa, vaan teoissa. Sillä silloin hän itse on muuttunut uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi, joka tietää, mitä hänen omat lapsensa ovat ja mitä he tarvitsevat. Hän rakastaa heitä Jumalan rakkaudella, joka ei voi suureta vaan siksi, ettei sitä voi mitata. Jos sen rakkauden ohjeena, jolla meidän on vieraita lapsia rakastaminen, on se rakkauskyky, jolla voimme rakastaa omiamme, niin on ihanteena sille rakkaudelle, jolla meidän on omia lapsiamme rakastamisen, Jumala itse. »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa – –» Mitä tämä merkitsee inhimillisesti? Se merkitsee, että meidän ei ole rakastaminen omia lapsiamme niinkuin kana rakastaa poikiansa, vaan henkisesti, niin, että jos meidän lapsemme, opittuansa meiltä totuuden, sanoisi: »isä ja äiti, minä näen, että totuus minua vaatii uhraamaan henkeni sen edestä, ja minä olen tullut jättämään teille hyvästiä», niin me emme ottaisi häntä syliin estääksemme häntä tästä teosta, vaan ottaisimme hänet syliin siunataksemme hänet siihen. [[Luokka:Heräämiseni]] 3338 5611 2006-09-10T17:27:37Z Nysalor 5 15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 14. Rakkaus|14. Rakkaus]] |seuraava=[[Heräämiseni: 16. Tasa-arvoisuus|16. Tasa-arvoisuus]] |otsikko=15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} : »Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.» (Matth. 7:1.) Kirjanoppineet ja fariseukset toivat kerran Jeesuksen eteen, joka istui temppelissä ja opetti kansaa, huoruudessa tavatun vaimon, ja sanoivat: »Laki käskee meitä, että tämmöiset ovat kivillä surmattavat. Mitäs sinä sanot?» He kysyivät näin, koska tiesivät Jeesuksen opettavan, että ihmisen tulee kuunnella ainoastaan taivaallisen Isänsä ääntä eikä tuomita ketään. Ja he toivoivat siis, että hän olisi nyt sanonut heille jotakin, joka oli heidän omaa lakiansa vastaan. Jeesus, tietäen tämän, kumartui ja kirjoitteli vaan sormellansa maahan, tahtomatta ensin vastata mitään. Mutta kun he yhä vaativat vastausta, ojensi hän itsensä, ja sanoi heille: »Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä.» – – Jos nyt Jeesus olisi antanut toisen vastauksen ja sanonut heille jonkun rangaistuslajin, joka olisi lain mukaan ollut tähän rikostapaukseen sovitettava, niin kenen tahdon mukaan hän silloin olisi menetellyt? Hän olisi menetellyt »kansan tahdon» mukaan, »kansan oikeudentunnon» mukaan, joka on lausuttu kansan laissa. Hän olisi myöskin tehnyt itsensä tuomariksi. Mutta hän ei niin tehnyt, vaan sanoi, että ruvetkoon se tuomariksi, joka tuntee olevansa synnitön. Samaa opetti hän vuorisaarnassansa, kun suorin sanoin kielsi tuomitsemasta: »Miksi näet raiskan, joka on veljes silmässä, etkä huomaa malkaa omassasi? Taikka kuinka sinä sanot veljellesi: odotappas, minä otan raiskan silmästäsi, ja katso, malka on omassa silmässäs? Sinä ulkokullattu, heitä ensin malka ulos silmästäsi, ja katso sitten, kuinka saisit raiskan ulos veljesi silmästä.» Ja kuinka hän olisi voinut ruveta tuomariksi, joka määrää rangaistuksia pahoille ja siis vetoo inhimilliseen pakkovaltaan, kun hän itse juuri oli antanut näille ihmisille uuden lain, että pahoja ei pidä väkivallalla vastustaa? Kristuksen opetus on siis selvä. Juuri näistä syistä oli nyt minunkin valittava Isän tahdon ja yhteiskunnan tahdon välillä. Jos minä olisin tullut tuomariksi, olisi minun pitänyt vannoa tuomarivala. Mitä se on se tuomarivala? Minun olisi pitänyt vannoa, että tulen seuraamaan »kansan tahtoa» eli »kansan oikeudentuntoa» semmoisena kuin se ilmaantuu kirjoitetussa laissa, se on, että tulisin tämän kansan tahdon toimeenpanijaksi, sen kätyriksi, tuomitsemaan sen nimessä niitä, jotka lakia rikkovat. Mikä on kansan tahto? Kuinka se on saatu selville? Kuinka voin olla varma siitä, että se on kansan tahto, joka on vaatinut esimerkiksi kuolemanrangaistuksen rikoslakiimme? Taikka jos valtiopäivälaitoksemme on todella niin merkillinen ja viisaasti kokoonpantu ihmekalu, että sen avulla on käynyt mahdolliseksi päästä kansan tahdon perille, niin mitkä takeet minulla voivat olla siihen, ettei ole päästy ainoastaan kansan tahdon vaan myöskin sen oikeudentunnon perille? Sillä onhan kansan tahto jotakin ihan toista kuin kansan oikeudentunto. Vai voivatko valtiopäivät saada aikaan senkin, mikä jokaiselle yksityiselle on itsensä suhteen niin vaikea saavuttaa, – sen, että kansa todella rupeaa tahtomaan sitä, mitä se pitää oikeana? Mutta olkoon, että valtiopäivämiehet voivat äänestämällä päästä selville siitä, mikä on kansan oikeudentunto. Niin ollen jääpi jäljelle vaan se kummallinen seikka, että oikeudentunto, se on: omatunto, joka pitäisi olla sama kaikilla ihmisillä, voi olla erilainen kansalla kuin sen yksityisillä jäsenillä. Minun olisi nyt vannominen, että tahdon ottaa noudattaakseni »kansan tahtoa», joka suurimmaksi osaksi edellyttää erilaista oikeudentuntoa, kuin mikä minulla on. Vala on Jumalaan vetoova lupaus ihmisille, että tulen menettelemään heidän tahtonsa mukaan. »Taas te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno väärin, vaan pidä valas Herralle. Vaan minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko.» (Kolmas käsky vuorisaarnassa.) Ja todellakin, – kuinka voisin täyttää Isän tahtoa, ja samalla kertaa valalla sitoutua noudattamaan ihmisten tahtoa, joka lakikirjassa löytyy edeltäpäin ilmoitettuna kutakin tapausta varten! Isän tahto on siitä omituinen, että se kussakin eri tapauksessa osoittaa minulle, miten minun on menetteleminen. Olen antautunut kokonaan tälle Isän tahdolle, ja se johtaa minua nykyisyydestä nykyisyyteen. Nyt minä hänelle itsellensä vannoisin, että vastaisuudessa tulen erityisissä tapauksissa aina noudattamaan jotakin muuta kuin hänen tahtoansa! Jos aijon aina seurata Jumalaani, niin en voi samalla kertaa vannoutua jollekin muulle. Jos minä olen valalla sitonut toimintavapauteni, on minun mahdoton edes ajatella Jumalan tahdon täyttämistä. Pelko, että tämä tahto näyttäytyisi ristiriitaiseksi virkavelvollisuuteni kanssa, tekee minulle tarpeelliseksi ajatella Jumalaa niin vähän kuin mahdollista. Minun täytyy nimenomaan oppia panemaan hyvin vähän arvoa sille sisälliselle äänelle, joka tahtoisi nousta virkavelvollisuuksia vastaan. Mahdoton on harjoittaa yhteiskunnallista pakkovaltaa Jumalan nimessä tai edes Jumala ajatuksissa. Ainoastaan kirjoituksissa ja juhlallisemmissa puheissa voi tavata väitteitä, että niin tehdään. Mutta itse asiassa ensimmäinen vallanharjoitus ehdottomasti karkoittaa Jumala-ajatuksen. Pakkovallan harjoitus ajan pitkään saattaa ihmisten uskonnollisen elämän supistumaan vaan jonkinlaiseksi sisälliseksi, personalliseksi erikoiselämäksi, jolla ei ole mitään yhteyttä jokapäiväisen yhteiskunnallisen elämän kanssa, ja luopi heille ahtaan käsityksen Jumalasta, joka ei tahdo mitään tästä elämästä tietää. Kuinka hullunkuriselta heistä tuntuisikaan sekoittaa Jumalan tahtoa johonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen! Ja kumminkin, kaikki riippuu siitä, että me tunnustamme Isän tahdon ainoaksi ratkaisijaksi niissä kysymyksissä, joita elämä eteemme asettaa. Perustumatta Kristuksen nimenomaisiin sanoihin ja opetuksiin, voi saman asian – ettei meidän ole tuomitseminen – todistaa myöskin välittömästi hänen rakkaudenoppinsa avulla. Silloin sanon, että syy, miksi en voinut ryhtyä tuomarintoimeen, oli se, että minun olisi pitänyt tuomita rangaistukseen niitä, joita minun oli rakastaminen niinkuin omaa isääni tai äitiäni tai veljeäni tai sisartani tai parasta ystävääni. Jos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi voinut tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä syystä vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Minä en voisi tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen vuoksi, joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun kasvavan silmäinsä edessä ja on minua pienuudesta pitäen rakastanut. Samaten minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja nähnyt omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei mikään rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus ole suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin jotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka tunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa syyt, kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat, joista vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet, että hän on se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää rakastamaan häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan, etten ole kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske tuomitsemaan häntä. »Mutta, – sanotaan tähän, – ei ole kysymyskään hänen parantamisesta. Tiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen tarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan siitä, että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran jumalallisen oikeuden mukaan, sinun velvollisuutesi olisikin tuomita isäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden, vapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa tapauksissa jäävätä itsensä.» Minä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus roomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi oman poikansa surmattavaksi. – Olisiko todellakin Jumalan tahto, että minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää inhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden vaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle, minä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään lievennyksistä. – Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni, kun nyt olen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni loukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin Jumalan pyhyys virtaisi minun kauttani. Mutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja meidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa minulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on ollut; – tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti, – punastun vieläkin kun sitä ajattelen. – Ja samassa hetkessä minä lutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta jonne olin kohoutunut. Minä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että olin kohonnut sinne, missä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri jumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden valo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen edessä, jota aijoin tuomita. Aivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi tuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule myöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella toivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä. Se on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin selväksi, että minun ei ole tuomitseminen. Yhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun omaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin omaisiani. Ja juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en minä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä tässä tapauksessa ymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen minulle jo selvittää. Sitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että tuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin henkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan jätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis vähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on kysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani, joka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassanvajausrikoksen, olen minä vielä kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä voin sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani jo melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä oikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee minulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi ympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi muuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni on silloin jo horjumaton. Kunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle enin vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi yhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta kysymys, tässä on vaan »päivänselvää», että heitä on tuomittava. Vai vieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita ja huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin oli kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin rangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä oikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin vasta tunnen että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa, ja että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa kostokeinona. Mutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman Isän lapsia! Jos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin ymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai sisartani tai parasta ystävääni! Tai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin mitä sanoo minun omatuntoni? Se sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä, ajattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun välilleni meitä yhdistävää Isää. Edellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin nähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä oikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja varkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän yläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän tiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta he eivät sitä ymmärrä. Ja sentähden minun täytyy pitää huolta siitä, että he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppisivat ymmärtämään. Toisin sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse rangaistuksen tarpeellisuus. Mutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän suhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun tuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin täydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan kasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi kaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan lukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että minä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis sekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät minua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistyksen, jota niiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni. Astuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua muiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen asun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä, – mikä häpeän puna nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa alastomuudessaan! Minun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin ajatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi. Kuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen! Onko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin maanpakoon karkoitettuna ajatuksistani, – onko se todellakin minun! – Ja tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella ilman että kaikki on minun sisässäni kouristunut. Kuinka minä olinkaan saattanut unohtaa nuo tekoni niin kokonaan, etten kymmenkuntaan vuoteen kertaakaan ollut niitä toden teolla ajatellut! Ne eivät olleet astuneet mieleeni edes silloin, kuin olin luullut arvostelevani sisäistä itseäni. Ne eivät olleet vähimmässä määrässäkään antaneet väriänsä sille minulle, jona itseäni pidin. En voi ajatella itseäni noiden tekojen yhteydessä. Minulla ei ole mitään kuvaa semmoisesta minuudesta, jossa noilla teoilla olisi jotakin osaa. Se olisi sentähden minusta ihan mieletöntä, jos joku tahtoisi kaivaa ne semmoisinaan esille, ottaa ne erikseen tarkastaaksensa ja antaa niiden perustuksella arvostelun minusta. Mutta minähän olen valmis ottamaan tarkastaakseni muiden ihmisten tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion – aivan riippumatta siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen minuuden kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä, – ainoastaan ilmiantajan tai yleisen syyttäjän ilmoituksesta! Minä olen sivistynyt ihminen ja minä pidän rangaistusta aivan välttämättömänä rikoksentekijöille. Ja minä olen ollut valmis ottamaan elämäntehtäväkseni poimia tämmöisiä tekoja, tutkia, arvostella ja tuomita niitä, semmoisina kuin ne joutuvat syytteesen ja tulevat todistetuiksi. Minä olen sivistynyt ja ymmärrän, että yhteiskunnan turvallisuus vaatii rangaistusta. Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on välttämätön tappajalle, – ja kumminkin tietää Jumala, että minä kriminaalisesti täysikäisenä opetin pienen tyttölapsen samaan paheeseen, jota itse harjoitin, – että minä näin tehdessäni täydellisesti aavistin, minkä vaaran alaiseksi minä lasta saatoin. Ja vaikka tiedän, että lapsi kuoli aikasin, ja vaikka epäilen itseäni siihen syylliseksi, en minä sivistykseni perustuksella sittenkään mene yleisen syyttäjän luo antaakseni itseäni ilmi, enkä millään tavalla katso itselleni hyödylliseksi tai yhteiskunnallisen turvallisuuden vaativan, että minä kärsisin rangaistuksen. Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on välttämätön varkaalle, – ja kumminkin tietää Jumala, että minä eräässä juhlatilaisuudessa toverieni kesken kokosin hattuun rahoja yhteisten juomien tilaamista varten, mutta tilasin sitten juomia vähemmän summan edestä, kuin minkä olin koonnut, sekä käytin näin kavalletun jäännöksen vielä samana iltana omiin tarkoituksiini. Ja vaikka minä hyvin tiedän, että tämmöinen kavallus ei ole vähempää kuin tavallinen varkauskaan, niin ei minun sivistykseni sittenkään aja minua yleisen syyttäjän luo, enkä minä ollenkaan joudu huoliin yleisen omistusoikeuden turvallisuudesta. Ja mitä minä vielä kaikkea tiedänkään Jumalan edessä! Jumalan edessä voi minun suurempi sivistykseni, se on, parempi ymmärrykseni siitä, mikä on hyvä ja mikä paha, vähimmin oikeuttaa minua tuomitsemaan. Täällä tämä sivistys tuomitsee vaan minua itseäni. Minä tiedän, että minussa on itu, mahdollisuus, kaikkiin niihin rikoksiin, joita kriminaalipsykologiiassa luetellaan ihmisten tekemiksi. Ja tiedän vielä, että tämä itu olisi voinut kasvaa ja kehittyä teoiksi, jollei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo alusta pitäen ohjattu oikealle tielle, – ellen olisi alituisesti nähnyt ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia, jotka minua johtivat hyvään ja haihduttivat rumat ajatukseni, – ellei minulla olisi ollut tarpeeksi millä nälkääni sammuttaa, millä vaatettaa itseäni, millä nauttia lämmintä, kodin rauhaa, virkistyksiä... Enkä minä siis voi tuomita niitä, joilla ei ole osaa minun sivistyksestäni, – jotka ovat saaneet yksin taistella sisälliset taistelunsa ilman kasvatusta ja opetusta, ilman ympäristön ohjausta ja ilman mitään aavistustakaan aatteellisista harrastuksista. Minä voin Jumalan edessä tuntea vaan sitä suurempaa edesvastausta siitä, että minulla on tätä kaikkea ja heillä ei ole. Jumalan edessä minun elämäni ei saa olla muuta kuin alituista pyrkimistä tämän erotuksen poistamiseen. Jumalan edessä ne heidän tekonsa, joita minä sanon rikoksiksi, eivät tuomitse muita, kuin minua itseäni. Sillä minä en ole rientänyt jakamaan heille sivistystä, vaikka olen nähnyt, että he ovat pimeydessä; en ole antanut heille omastani, vaikka minulla on yltäkyllin ja enemmänkin, ja he ovat puutteessa; en ole tehnyt mitään, saattaakseni heidät vertaisikseni ja heidän elämänsä semmoiseksi, että heidän olisi yhtä tarpeeton ja yhtä vaikea tehdä yhteiskunnallisia rikoksia, kuin on minun. Siellä siis, missä maailman käsityksen mukaan tuomari on enin paikallaan, siellä Jumala suurimmalla voimalla osoittaa hänet viralta. [[Luokka:Heräämiseni]] 3339 5612 2006-09-10T17:27:38Z Nysalor 5 16. Tasa-arvoisuus {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi|15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi]] |seuraava=[[Heräämiseni: 17. Tulevaisuus|17. Tulevaisuus]] |otsikko=16. Tasa-arvoisuus. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} : »Te tiedätte, että ne, jotka ovat asetetut kansain päämiehiksi, hallitsevat heitä, ja heidän ylimmäisillänsä on valta heidän ylitsensä. Mutta ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Vaan joka teidän seassanne tahtoo suurin olla, se olkoon teidän palvelijanne; ja joka teistä tahtoo tulla ensimmäiseksi, hän olkoon kaikkein orja.» (Mark. 10:42-44). : »Kansain kuninkaat valitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin. Vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin; ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi suurempi on, sekö joka aterioitsee, vai sekö, joka palvelee? Eikö se, joka aterioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänno niinkuin se, joka palvelee.» (Luk. 22:25-27). : »Sittenkuin hän oli pessyt heidän jalkansa, ja vaatteensa ottanut, istui hän taas ja sanoi heille: Tiedättekö, mitä minä teille tehnyt olen? Te sanotte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein, sillä minä myös olen. Sentähden jos minä, joka olen Herra ja Mestari, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin toinen toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä tein teille. Totisesti, totisesti sanon minä teille: ei ole palvelija suurempi herraansa, eikä sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänet lähetti.» (Joh. 13:12-16). Jotkut sanovat: »Myönnämme kyllä, että Kristuksen rakkaudenoppi, jos pääsisi ihmisten joukossa valtaan, voisi muodostaa maailman uudestaan; mutta me epäilemme, voiko se päästä valtaan meille käsitettävässä tulevaisuudessa. Sillä asia ei ole vielä sillä autettu, että kaikki ihmiset tietävät, että heidän pitäisi rakastaa vierasta niinkuin omaista. Muutos parempaan päin voi tulla kysymykseen vasta silloin, kuin kaikki ihmiset todella rakastavat vierasta niinkuin omaista.» Tämä on nyt se tavallinen väite, jolla me koetamme vapautua meille asetetuista vaatimuksista. Me teemme kysymyksen koko maailmaa tarkoittavaksi, ja ilmaisemme sitten vaan surumme siitä, ettei tämä maailma voi uutta oppia sulattaa. Samassa me emme enää ole tietävinämmekään siitä, että vaatimus olisi ollut mitenkään meille personallisesti tarkoitettu. Tässä ei ole ollenkaan kysymys mistään toimenpiteistä, joilla maailma opetettaisiin rakastamaan vieraita niinkuin omaisia. Tässä on kysymys yksistään siitä, ilmoittaako Jumala jokaiselle yksityiselle tahtonsa olevan semmoisen. Ja jos ilmoittaa, miten silloin tämän yksityisen on suhtautuminen maailmaan. Tässä on siis yksinomaan kysymys yksityisen suhteesta maailmaan, eikä ensinkään maailman muuttamisesta ensin meidän ihanteittemme mukaiseksi. Tosin voi yksityinen omastakin puolestaan sanoa, että hän kyllä myöntää Jumalan tahdon olevan sellaisen, mutta että hän ei voi rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin omaisiaan ja paraita ystäviään, ja että mitäpä silloin siitä myöntämisestä kellekään olisi hyötyä. Ja kuitenkin riippuu kaikki juuri siitä myöntämisestä. Sillä jos minun onkin mahdoton heti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä niinkuin omaisiani, niin minun ei ole mahdotonta heti luopua kaikesta siitä toiminnasta, jolla tieten tai tietämättä olen tätä Jumalan tahtoa polkenut. Minun on mahdollista, niinkauan kuin en vielä osaa kaikkia rakastaa, muuttaa elämäni niin, etten koko sen voimalla ja kärjellä nouse suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Minun on mahdollista juuri ulkonaisessa suhteessani maailmaan asettua muiden ihmisten rinnalla sille kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia. Ensiksikin täytyy yksityisestä elämästäni kadota kaikki se, mikä on suorana esteenä tälle rakkaudelle. Mikä siinä on esteenä? Kaikki entiset pyrintöni; sillä ne ovat kaikki tarkoittaneet minun itseni saattamista muiden edelle. Minä olen toivonut ja hakenut itselleni edullista virkaa, ja olen ollut valmis kilpailemaan kaikkien muiden kanssa tämän viran saamisesta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun oma veljeni olisi toivonut samaa virkaa, olisin minä luopunut kilpailusta. Mutta minunhan täytyy rakastaa vieraita niinkuin veljeäni. Onhan minun mahdoton rakastaa niitä, joiden edelle minä pyrin; sillä mahdoton on minun yhtaikaa sekä toivoa heille kaikkea menestystä että toivoa heidän joutuvan tappiolle. Koska en voi kilpailla veljeni kanssa, jota rakastan, niin en voi, noudattaen Isän tahtoa, kilpailla niidenkään kanssa, joita minun tulee rakastaa niinkuin veljiäni. »Mutta, – sanotaan tähän taas, – melkein kaikkihan yhteiskunnallinen elämä edellyttää tällaista kilpailemista muiden kanssa; kaikki teollisuus edellyttää sitä, kaikki kauppa edellyttää sitä; jokainen kaupunki on elävä kuva siitä, kuinka keskinäinen kilpailu synnyttää edistystä ja uusia elämänmuotoja; ja katsoen inhimillistä elämää ja sen hyörinää ikäänkuin yläpuolelta sitä itseään, meidän täytyy nähdä, että oikeastaan ihmiset kilpaillessaan keskenään eivät tee muuta kuin kilpailevat yhteiskunnan tai yleisön tarpeiden palvelemisessa: paras viranhakijoista paraiten palvelee yhteiskuntaa, taitavin tehtailija tai kekseliäin kauppias paraiten palvelee yleisöä.» Tämä ajatustapa onkin itse asiassa nykyisen kansantaloudellisen tieteilemisen pohjana. Tiedemiehet puhuvat tästä maailmanjärjestyksestä aivan niinkuin se olisi heidän oma keksimänsä järjestelmä. He selittävät sentähden peittelemättä ja avonaisesti, ettei ihmisen ole itseltänsä kysyminen, mitä toisten tarpeita siveellisyys häntä käskee palvelemaan, se on, mitä hän itse pitää muille hyödyllisenä, – vaan että hänen on ainoastaan tutkiminen, mistä palveluksesta enin maksetaan; sillä ainoastaan siten hän voi koota rikkauksia ja tulla yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Vaikka hän siis palvelisi esimerkiksi toisten tarvetta humaltumiseen, niin on se heidän mielestään siveellisesti yhdentekevää. Ja kaikki muutkin ihmiset, kun on kysymys uusista yhteiskunnallisista elämänmuodoista, vetoovat niinikään tähän kilpailun lakiin aivan niinkuin se olisi heidän oma säätämänsä, suurella vaivalla, vuosisataisilla ponnistuksilla ja kaiken mahdollisen ihmisviisauden avulla pystytetty laki, jolla he ovat perustaneet maailman onnen. Ei mikään voi olla suurempi erehdys. Ihmiset eivät ole viisaudellaan ottaneet mitään osaa sen lain säätämiseen, jonka nojalla he itsekkäisimmissä puuhissaan tulevat sittenkin toinen toistaan palvelleeksi. Se on Jumalan taloutta. Siinä vaikuttaa se sama Jumala, joka osaa kääntää kaiken muunkin pahuutemme lopulta meidän parhaaksemme. Jos me siis tahdomme puolustaa itsekkäisyyttämme sillä, että vetoamme kilpailun tuottamiin hyviin seurauksiin, niin on se samaa, kuin jos sanoisimme, että meidän on tekeminen pahaa, jotta Jumala voisi sen kääntää parhaaksemme. Minun täytyy, jos tahdon Jumalan selvästi ilmoitettua tahtoa seurata, luopua kaikista pyrinnöistä, jotka edellyttävät kilpailua ja vahingon saattamista toisille. Mutta sen yhteiskunnallisen toiminnan ala, jolla minä olin, tekee estettä Jumalan tahdon täyttämiselle vielä kahdesta muusta yleisestä syystä. Ensimmäinen on se, että pyrkiessäni eteenpäin virka-uralla, minun menestykseni tulee riippuvaksi joko yksityisestä henkilöstä tai henkilöryhmästä. Ja riippuvaisuus synnyttää luonnon pakosta erityisen suhteen minun ja heidän välillensä. Jos tämä suhde ei ole puhdasta liehakoimista, niin se on vaan tavallista suosiontavoittelemista. Mutta jollei se ole sitäkään, niin se voi olla salattua vihaa pakotetun ulkonaisen kohteliaisuuden alla. Ei missään tapauksessa tätä suhdetta määrää vapaa veljesrakkaus, joka ei voi perustua muuhun kuin tietoon, että olemme syntyisin samasta Isästä. Minun on mahdoton rakastaa tämmöisellä vapaalla rakkaudella niitä, joiden suosiosta yhteiskunnallinen menestymiseni riippuu. Minun rakkauteni täytyy tulla riippuvaksi tästä suosiosta, ja se sammuu heti kun suosio kääntyy minusta pois tai joku nimitys tapahtuu minun ohitseni. Toinen syy on se, että yhteiskunnallinen asema antaa minulle itselleni vallan ja ylemmyyden niiden ihmisten yli, joiden päälliköksi minä tulen. Sillä tämä minun valtani estää minua vapaasti suhtautumasta niihin, jotka ovat sen alaisia. Minä tosin voin syyttää tästä heitä itseään, koska he itse pitävät minua ylempiarvoisenaan ja ovat valmiit minua kumartamaan ja matelemaan edessäni; minä en voi siis parhaalla tahdollanikaan laskeutua täydellisesti heidän vertaisekseen. Mutta samalla pelkään itse, että jos laskeutuisin, he ymmärtäisivät minut väärin ja alkaisivat tuttavallisesti taputella minua olalle. Jos esimerkiksi vahtimestarimme, jonka tehtävänä on muun muassa auttaa päällystakkia ylleni, menettelisi näin, niin ei se olisi suinkaan omiansa minussa herättämään ystävyyden ja veljeyden tunteita häntä kohtaan. – Sen vuoksi minun on mahdoton rakastaa vapaalla, Jumalan tahtoon perustuvalla veljesrakkaudella niitä, joita minun täytyy pitää arvolleni sopivan välimatkan päässä itsestäni, olkoon tämä välimatka sitten vaikka kuinkakin lyhyt ja tuntumaton. ---- Heräämiseni kautta olin näin ihan aavistamattani ja kokonaan toista tietä tullut takaisin keskelle nuoruuteni ensimmäistä ja minulle läheisintä aatetta, – tasa-arvoisuutta kaikkien ihmisten välillä. Mutta kuinka toisellainen, kuinka paljon syvempi ja totisempi oli nyt tämä aate. Se ei ollut minun, se oli Jumalan. Kaikki entiset yhdenvertaisuuden haaveeni, kaikki ajatukset, jotka olivat tarkoittaneet yhteiskunnan vastaista kehittämistä tasa-arvoa kohden, kaikki tieteelliset teoriiani, joilla olin oppinut näkemään sekä entisyyden historiassa tätä kehitystä että vastaisuudessa tämän kehityksen tietä, – se kaikki kadotti arvonsa. Minä olin noilla aatteillani, luottamuksellani yhteiskunnan edistykseen, uskollani sen tulevaisuuteen vaan oppinut miedosti ja silmät ummessa arvostelemaan yhteiskunnan nykyisyyttä. Ja tätä minä olin tehnyt omaksi edukseni. Sillä minähän olin ollut nuoruuteni aatteelle uskoton; olin täysin voimin antautunut yhteiskunnallisen aseman ja vallan tavoittelemiseen ja pyrkinyt aineelliseen varakkuuteen. Jos varhaisimmassa nuoruudessani, jolloin minulla ei ollut mitään asemaa eikä mitään rahoja, minun olikin oikeus hyökätä juuri yhteiskunnan nykyisyyden kimppuun ja julistaa kaikki siinä kelvottomaksi, niin tämmöinen menettely kävi yhä mahdottomammaksi mitä enemmän asemaa ja rahaa minulla joko alkoi olla taikka oli toivo vastaisuudessa saada. Jokainen olisi voinut sanoa minulle, että parasta olisi ensin ajatella omia virheitänsä ja sitten vasta korjata toisten. Sentähden minun tuli hyvin tärkeäksi ummistaa silmäni yhteiskunnalliselle nykyisyydelle, niinkuin ummistin omalleni. Tiesinhän minä, että ne elivät ja hengittivät paraikaa ne huono-osaiset, joilla usein oli nälkä ja kylmä eikä mitään toiveita; tiesin, että ne päivä päivältä kärsivät yhä samaa aineellista puutetta ja samaa henkistä pimeyttä. Samalla minä myöskin tiesin, että itse yhä kartutin varojani ja tietojani, söin hyvin, pukeusin lämpimästi ja asuin mukavasti, ja jos tulin itseäni työllä rasittaneeksi minulla oli aina tilaisuus virkistyksiin ja huvituksiin. Mutta minä selitin, että sekä edellinen että jälkimäinen tosiasia oli seuraus pitkällisestä historiallisesta kehityksestä. Minä tahdoin kyllä tutkia tätä kehitystä, miettiä sen syitä, ehdotella lakeja ja yleisiä toimenpiteitä epäkohdan poistamiseksi. Mutta minä olin karttuvan ijän ja opin perustuksella yhä selvemmin ymmärtävinäni, että syyt eriarvoisuuteen ihmisten välillä olivat liian syvällä, liian kaukana entisyydessä, että niitä olisi voinut yhtäkkiä korjata. Sitävastoin ymmärsin nyt, että nämä »syyt» olivat minussa, ja että niiden korjaaminen äkkiä tai vähitellen oli todellakin aivan minun omassa vallassani. Kun ymmärsin, mitä on tasa-arvo Isän tahtona, – tasa-arvo; joka perustuu siihen, että me olemme saman Isän lapsia, niin minun täytyi hämmästyä, kuinka kaukana juuri minä olin totuudesta. Kummallisella sokeudella olin tähän asti, valittaessani ihmisten välillä olevaa eriarvoisuutta, jättänyt ottamatta lukuun itseäni. Kun nyt käännyin itseeni, kohtasi minua täällä se odottomaton ilmiö, että, vaikka kuvailin olevani yhdenvertaisuuden lämpimin puoltaja, löysin kaikki esteet, jotka tekivät yhdenvertaisuuden mahdottomaksi ihmisten välillä, juuri itsessäsi. Minähän itse pyrin pois kaikesta tasa-arvoisuudesta, kun kilpailin muiden kanssa päästäkseni heidän edelleen. Minähän itse, huolimatta ylpeistä teoriioista, olin valmis kumartamaan esimieheltäni suosiota ja mieltymystä. Ja minä itse katsoin välttämättömäksi pitää alaisiani tarpeellisen välimatkan päässä. – Minähän itse, joka tein työtä silloin kuin tahdoin ja sen verran kuin tahdoin ja niiden aatteiden hyviksi kuin tahdoin, – palvelutin itseäni palkkaväellä, jotka tekivät työtä kaksitoista tuntia päivässä ilman mitään vaihtelua tai vapautta työssä ja semmoisesta paikasta, että juuri hengissä pysyivät. Suutarit, räätälit, ajurit, kyyppärit, vahtimestarit, torimyöjät, kadunlakasijat, – kaikkien näiden työ ei tarkoittanut muuta, kuin tehdä mahdolliseksi minun mukavuuttani ja vapauttani. – Ja vihdoin, omassa kodissanikin minä palvelutin itseäni palkatuilla palvelijoilla, joiden kanssa en olisi saattanut syödä samassa pöydässä enkä olisi voinut pakottaa itseäni kävelemään rinnakkain julkisella kadulla. Nyt minulla ei ollut mitään keinoa, jolla olisin voinut selittää olemattomaksi tai edes lieventää tätä ristiriitaisuutta »olevien olojen» ja Isän tahdon välillä. En voinut epäillä, että minun oli juuri itsestäni hävittäminen tämä inhimillisen eriarvoisuuden perustus, ja tunnustaminen ei ainoastaan ajatuksissa vaan teossa veljikseni ja sisarikseni ne henkilöt, joiden tehtävänä oli minua palvella kantamalla ruokaa eteeni pöytään, korjaamalla jälkiäni, valmistamalla minulle saappaita, vaatteita ja niin edespäin. Enkä olisi koskaan ennen, kuin nyt, voinut aavistaa, että herrasmaisuus oli todella siihen määrään syöpynyt koko minun olentooni, – minuun, joka olin pitänyt itseäni läpitsensä »kansanvaltaisena» ja »vapaamielisenä». Niinkauan kuin oli kysymys vaan myöntämisestä, että minun velvollisuuteni oli asettua tasa-arvoiselle kannalle noiden ihmisten kanssa, oli kaikki selvää ja luonnollista. Mutta kun sitten teossa koetin palvella omaa palvelijatani, niin minun piti pakottamalla pakottaa itseäni siihen, aivan kuin johonkin kuulumattomaan nöyrtymiseen, ja kun minä sain itseni pakotetuksi, niin olin siitä ilonen kuin lapsi jostakin urotyöstä! – Tai kun käskin itseni kovan pyryn aikana kadulle lunta luomaan ja siellä tapasin erään tuttavan taiteilijan, hämmennyin minä ja punastuin hänen edessään kuin olisi hän tavannut minua missä sopimattomassa paikassa tahansa. Erittäin kuvaavana tässä suhteessa täytyy minun mainita vielä seuraava yritykseni. Niiden veljieni joukosta, joiden herrana olin tottunut itseäni pitämään, tuntuivat minusta suutarit olevan kauimpana minusta. Tunnustan, että kun ajattelin itseni laskeutuvaksi johonkin heikäläiseen työverstaasen pimeässä kivijalan alustassa, istuakseni heidän viereensä ja oppiakseni heidän käsityötänsä, niin tuntui kuin olisi vastaani lämähtänyt ylipääsemätön mahdottomuuden muuri. Tuhannet vastasyyt tunkivat päähäni: Sehän olisi ihan turhaa; mitä sillä voittaisin; – järjellinen työnjako; – ihmiskunnalle on enemmän hyötyä minusta, jos kirjoitan, kuin jos valmistan saappaita; – suutarit käsittäisivät minut väärin ja nauraisivat selkäni takana; muut ihmiset selittäisivät käytökseni jonkinlaiseksi omituisuuden tavoitteluksi, sanoisivat, että tahdon matkia Tolstoita, ja niin edespäin. Mutta minulla oli niin selvänä ja niin kirkkaana tieto siitä, että olin oikealla tiellä, että heti ymmärsin kaikki nuo vastasyyt tekosyiksi ja tunsin, että jos olisin antanut niiden vaikuttaa, olisin tieten tahtoin luopunut totuudesta. Mitä mahdottomammalta minusta tuntui, sitä selvemmäksi minulle kävi, että minun täytyi astua tämä askel ja voittaa kaikki vastenmielisyys. Tämä omituinen ristiriitaisuus vaan selvensi minulle, kuinka kauas olin jo eksynyt totuudesta. Kun olin päätökseni tehnyt, menin heti erääseen kenkäkauppaan, jonka isännälle olin tuttu vanhana ostajana. Tässä kohtasi minua ensimmäinen koetus. Miten esittäisin asiani suutarimestarille, joka ei tietysti aavistanut mitään! Mitä hän ajattelisi minusta, kun saisi kuulla omituisen pyyntöni! – Ja niin vahva oli minussa vielä luomani kuva entisestä itsestäni, etten voinut pakottaa itseäni sanomaan suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä. Minä koetin puhuessa peittää hämmennystäni ja käytin semmoista puhetapaa ja äänenpainoa, jolla luulin onnistuneeni säilyttää hänessä rikkomattomana sen kuvan, mikä hänellä, katsoen yhteiskunnalliseen arvooni, olisi pitänyt minusta olla. Sillä hän ei ällistynyt. Sanoin hänelle, että muka halusin läheisesti tutustua kaupunkilaisen käsityöläisluokan oloihin ja elämäntapoihin, ja että senvuoksi tahdoin jonkun aikaa olla läsnä heidän työverstaassaan, ja tehdessäni työtä yhdessä heidän kanssansa, keskustella ja kysellä kaikkea, mikä heitä koskee. Suutarimestari pitikin tuumaani järkevänä, enkä minä nähtävästi pudonnut hänen silmissään vakavien herraskansalaisten rivistä. Mutta kohtalo määräsi minulle uuden koetuksen tämän näin keskeneräisen sijaan. – Suutarimestari ilmoitti, että niin mielellään kuin hän muuten suostuisikin pyyntööni, oli se hänelle mahdoton verstaassa vallitsevan ahtauden takia. Ja neuvoi puolestaan erään toisen luo, jolla olisi sijaa enemmän. Ennen lähtöäni käänsin vielä puheen toisaanne, johonkin leikilliseen aineeseen, siten kokonaan silittääkseni mahdollisen häiriön hänen minua koskevassa ajatusjuoksussaan. – Ja sittenkin tuntui minusta kuin olisi hänen silmäyksensä seurannut minua vielä ovessa mennessäni ja arvostellut: hm, eikö tuo siis olekaan niitä! Ja etäisyys hänestä minuun ikäänkuin lyheni; hän varmaan piti nyt minua lähempänä vertaisenaan, jonka kanssa sopii käyttäytyä tuttavallisemmin. Tunsin selässäni hänen myhähdyksensä, ja se tuotti minulle todellista kärsimystä. Mutta tämä tunteeni ei nyt enää ollut semmoinen, etten olisi voinut asettua sen ulkopuolelle ja arvostella sitä. Päinvastoin se juuri selvitti minulle, että minä paraikaa taistelin koko entistä olemustani vastaan, että minä olin pala palalta hävittämässä tuota kuvaa, joka oli ollut entisen elämäni perustus. Kadulla ensimmäinen raikas tuulahdus puhalsi mieleni puhtaaksi ja totuus oli taas minulle kirkkaana kuin valo itse. Viipymättä läksin toisen suutarimestarin luo. Ja hänelle sain sanotuksi yksinkertaisesti ja suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä, ja pyysin päästä hänen verstaaseensa. Ehdot hän sai määrätä niinkuin itse tahtoi. Hän tosin kummasteli pyyntöäni, mutta ei pannut vastaan. Kuitenkin vielä täälläkin tahdoin edes vähän parsia rikki revittyä kuvaani ja lisäsin sittenkuin olimme sopineet ehdoista, että tarkoitukseni oli samalla oppia tuntemaan työväen oloja. – Jaa, jaa, tietysti, kyllä ymmärrän, herra on vissiin kirjailija taikka niin –? Minä ajattelin, että varsinainen koetus alkaa kumminkin vasta tuolla verstaassa ja että siis on yhdentekevää vaikka tämä täällä jäisikin väärään käsitykseen. Hän oli heti valmis, auttoi minulta päällystakin ja saattoi minut verstaaseeensa. Se oli pienen- ja pimeänlainen huone, jossa ensi katsaukselta näytti vallitsevan epäjärjestys ja likaisuus. Valo tuli ylhäältä, kivijalan soikeista ikkunoista. Ilma oli huoneessa tukahuttavan lämmin. Kaikki miehet ja pojat lakkasivat heti naputtelemasta ja koputtelemasta tekeleitään, kun näkivät minut, jonka isäntä nyt toi heidän eteensä. – Tämä herra tässä – sanoi hän heille ikäänkuin esitellen minua, – tahtoo oppia suutarin työtä. Tiironen siirtyy tänne lähemmäs Tourusta ja Sarén vähän sinnemmäs Pakkalan viereen! – komensi hän. – Herra on niin hyvä, – sanoi hän sitten minulle kohteliaasti kumartaen ja osoittaen istumaan matalalle pallille, joka työnnettiin Tiirosen ja Sarénin väliin, ja katosi samassa omalle puolelleen puotiin. Minä istuin osoitetulle pallille. Suutarit ryhtyivät sanaakaan sanomatta työhönsä ja syntyi kummallinen, järjetön äänettömyys, jonka kuluessa he vaan silloin tällöin katsahtelivat toisiinsa lyhyillä, kysyvillä silmäyksillä, välttäen tyystin kohtaamasta minun katsettani. Olin kuin kuumilla hiilillä. Tukalampaa asemaa lienenkö koskaan tuntenut. Mutta samalla tiesin horjumattoman varmasti, että juuri näin pitikin olla, – että tämä vaan oli kärkeensä kehittynyt taistelu sitä entistä olemusta vastaan, jonka olin ajatuksissani jo hylännyt, ja että minun asiani oli nyt vaan voittaa. – – Vihdoin aloin keskustella heidän kanssaan. Ja he tarttuivat siihen kuumeentapaisesti, aivan kuin hekin olisivat vaan hakeneet tilaisuutta päästäkseen vaikeasta asemasta. Pian olimme tuttavia ja pahin kankeus oli murrettu. Heidän huomiolla ja ystävyydellä ei tuntunut rajoja olevan. Enkä tiedä, kuka olisi voinut hienotunteisemmin varoa, etten minä vaan olisi epäillyt heidän minulle nauravan. Mutta minä tiesin joka sanan mukana, ettei minun taisteluni vielä ollut lopussa. Selvästi tunsin, kuinka minä pelastuakseni koetin luoda heihin uuden kuvan itsestäni, jota he olisivat voineet ymmärtää ja asettaa tarpeellisen korkealle. Minulla oli ikäänkuin kiire antaa heille käsitys itsestäni. Tuntui niinkuin ei olisi ollut minkä päällä seisoa, ennenkuin heillä oli käsitys minusta. Sentähden minulla olikin hyvin paljon puhumista heille itsestäni ja ajatuksistani. Panin nimenomaan merkille, että tämä välttämätön tarve saada pian määrätyksi, mitä minä olin siinä uudessa maailmassa, jossa minulla ei vielä mitään kuvaa itsestäni ollut, olisi voinut antaa oman suuntansa koko minun vastaiselle kehitykselleni. Kuinka hyvin ymmärrän niitä nuoria, sivistyneestä luokasta lähteneitä »sosialistejä», jotka luopuvat entisistä elämäntavoista, antautuvat rahvaan sekaan ja koettavat omistaa sen elämäntapoja! Täällä he juuri tavallisesti eksyvätkin. He ovat luopuvinaan entisestä kuvasta, jossa ovat eläneet, mutta he samalla luovat uuden: he esiintyvät omituisissa puvuissa, he muuttavat käyntitapansa, rupeavat syljeskelemään, puhuvat luonnottomalla äänenpainolla ja lausuvat heille itselleen vieraita ajatuksia. Ja he ihmettelevät, ettei se totuus, jota he niin suurella ponnistuksella ovat koettaneet toteuttaa, annakaan heidän sydämelleen sitä rauhaa ja sitä tyydytystä, jota he olivat odottaneet. Päinvastoin heistä tuntuu kuin olisivat he rikkirevityt ja kaikkien jättämät: toverinsa he ovat itse hylänneet, yläluokka nauraa heille heidän selkänsä takana ja alaluokka ei ota uskoakseen sitä, mitä he koettavat vakuuttaa, vaan pysyy yhä sitkeästi omissa tuumissaan. Mutta kuinka hän voisikaan jäädä kokonaisuudeksi, kun hän entisen yhden kuvan sijaan nyt elää kahdessa ja kolmessakin: alaluokalle hänen pitäisi esiintyä heikäläisenä rahvaanmiehenä, tovereille yhteiskunnallisena uudistajana, ja yläluokalle jonkinlaisena intressanttina ilmiönä! Ja sentähden, jos hänen kärsimyksensä eivät jaksa viedä häntä Jumalan luo, hän tavallisesti palaa entiseen yhteiskuntaluokkaansa, ja, melkein jonkinlaisesta kostontunteesta julistaen valheeksi kaikki, mihin oli pyrkinyt, antautuu suuremmalla vauhdilla, kuin ennen, yläluokan elämäntapaan ja on valmis puhtaalla omallatunnolla ottamaan jälleen osaa sen sortoon ja väärinkäytöksiin. Mahdotonta on ilman Jumalaa kokonaan vapautua entisestä kuvasta. Mahdotonta on myöskin, ilman Jumalaa, olla luomatta uutta kuvaa samassa kuin entisestä vapautui. Sillä jos ei riipu Jumalasta, niin ei voi muuta kuin riippua ihmisistä ja olla siis heidän käsityksensä orja. Mahdotonta on minun siis pysyväisesti asettua oikealle tasa-arvoisuuden kannalle niiden ihmisten suhteen, joita olen pitänyt luonnollisina palvelijoinani, ellen ajattele Jumalaa meidän välillämme yhdistävänä siteenä, isänä samoille veljille. Mutta jos ajattelen Jumalaa, niin en enää voi pitää yrityksiäni heitä lähestymään minään urotyönä. Minun täytyy päinvastoin vaan hävetä, että olen ollenkaan voinut pitää itseäni parempana ja arvollisempana heitä, – hävetä sitä, että minulla voi edes syntyä urotyön ajatus, vaikka kysymys ei ole ollut muusta, kuin tunnustaa Isän edessä, että minä en ole ylempi enkä etuoikeutettu oman veljeni rinnalla. Tässä valossa minulle muuttuvat yhä epäselvemmiksi ne syyt, jotka ennen olivat tekevinään eriarvoisuuden meidän välillämme niin luonnolliseksi. Pääsyy oli ollut se, että yksinkertaisesti olin sivistyneempi heitä. Mutta Jumalan edessä, kuten sanoin, juuri tämä tosiasia käski minua poistamaan kaiken eriarvoisuuden minun ja muiden välillä. Sillä minun sivistykseni ei vaikuttanut, että olisin ollut heitä arvokkaampi siveellisessä suhteessa. Siis juuri siinä, missä erilaisuus olisi oikeuttanut eriarvoisuuden, ei erilaisuutta ollut olemassa, tai jos oli, niin ei ainakaan minun edukseni. Minä en tosin tavallisesti puheessa käyttänyt rumia enkä raakoja sanoja, mutta minä tiedän, että ajatukseni ja useat tekoni eivät suinkaan olleet puhtaampia kuin heidän. Minä join hienompia juomia ja käytin siihen tarkoitukseen pimeämpää vuorokauden aikaa ja paikkoja, joista rähinä ei kuulunut kadulle, – mutta minä tiedän, etten minä suinkaan juonut vähemmän enkä kuluttanut siihen vähemmän aikaa. Mutta jos ei tämä siveellinen puoli sivistyksestäni – ja missä muussa puolessa sivistyksen merkitys olisi – ollenkaan saa tulla kysymykseen, niin voin minä eriarvoisuuteni perustaa vaan siihen, että minulla on tietoja, joita heillä ei ole, ja että minä näiden tietojen perustuksella pystyn semmoiseen työhön, johon he eivät pysty. Minä tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa, jota vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen käytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut tässä asiassa mitään osaa näyteltävänä. Ainoastaan siinä tapauksessa saattaisin minäkin tulla vaa’assa jotakin merkitsemään, jos voisin todistaa, että minun työni on kysynyt suurempia ponnistuksia, suurempaa kestäväisyyttä ja väsymättömyyttä, kuin heidän. Mutta jos minä tässä suhteessa ajattelen ketä tahansa minun ijässäni olevaa työmiestä ja hänen kaksitoistatuntista työpäiväänsä, niin en voi muuta kuin hävetä. En ole tehnyt enemmän työtä kuin he, en edes niinkään paljon. Alan joutua yhä pahemmin ymmälle. Sekö oikeuttaisi minun eriarvoisuuteni, että minä tehdessäni työtä teen »henkistä» työtä? Vai sekö, että minun työni olisi ihmiskunnalle hyödyllisempää kuin heidän? – Mutta eihän mikään työ voi olla hyödyllisempää, kuin se työ, mikä on ihmiskunnalle välttämätön. Ja heidän työnsä on epäilemättä välttämätön, koskemme voi tulla toimeen saappaitta, vaatteitta ja niin edespäin. – Vai sekö, että minun työni olisi vaikeampaa? Mutta eihän se ole vaikeampaa, koska minä sen voin suorittaa käyttämällä vähänkin tarkkuutta ja ajatuskykyä. Kuka hyvänsä heistä, joka olisi samalla tavalla koulutettu, voisi tehdä minun työtäni, ja ehkä vielä paljoa paremmin. Sekö vihdoin olisi antanut minulle suuremman arvon heidän rinnallaan, että minä olin heitä kauniimpi, että minulla oli sileämpi ja hienompi iho, että minulla oli aina puhdas kaulus ja sirotekoiset vaatteet? Mutta nämä kaikki edut olivat minulla senvuoksi, että heidän yksinomaiseksi tehtäväkseen oli joutunut kaikki ruumiillinen työ ja minulle oli valmistettu tilaisuus siitä kokonaan vapautua. Minun kauneuteni, ihoni hienous ja käytökseni somuus oli etuoikeuksia, joita voin nauttia vaan sillä ehdolla, että heiltä nämät edut olivat riistetyt. Ja mitä minun puhtauteeni tulee, niin ei sekään ollut minun ansioni. Huomasinhan verstaassa enemmän kuin yhden kerran, etten ajan pitkään huolinut noudattaa tuskin niinkään suurta siisteyttä kuin he. Miksi minä olin siis verstaan ulkopuolella niin paljoa siistimmän ja puhtaamman näköinen? Siksi, että minä ostin suurimman osan siisteyttäni rahalla, ja sitä he eivät voineet tehdä. Sillä jos kaikki ne kädet, jotka korjasivat tupakintuhkaa pöydältäni ja tomua huoneestani, – jotka kiillottivat saappaani, harjasivat vaatteeni, silittivät kaulukseni, keritsivät tukkani, leikkasivat partani ja kähersivät viikseni, olisivat kieltäneet minulta palveluksensa, – luulen minä, että aivan pian olisin ollut jotenkin samannäköinen, kuin mikä rahvaan mies tahansa. Ajan pitkään minä tuskin olisin viitsinyt panna itseni hoitamiseen enemmän huolta ja vaivaa, kuin nyt ne huolelliset ja työteliäät ihmiset, joita nämä kädet eivät palvelleet. ---- Ei mikään järjen avulla keksitty peruste, jonka tarkoitus on puolustaa tai edes lievästi selittää eriarvoisuutta ihmisten välillä, voi siis pitää paikkaansa. Päinvastoin. Kun asia vedotaan Ylimmän järjen ratkaistavaksi, menee auttamatta hajalle koko se monipuolinen, historiallinen ajatusjärjestelmä, jonka me sukupolvesta sukupolveen olemme toisiltamme perineet, siten vähitellen kasvattaen lujan ja läpipääsemättömän etuvarustuksen omaa totuudentietoamme vastaan. Täällä meidän täytyy nähdä, että keksimillämme teoriioilla ja kaikellaisilla historiallisilla näkökannoilla, joilla me koetamme yhdeltäpuolen selittää keskuudessamme vallitsevaa eriarvoisuutta ja toiseltapuolen uskotella, että me vähitellen yhä lähestymme tasa-arvoa, on vaan ollut tarkoituksena löytää tarpeellista viihdytystä pahalle omalletunnollemme. Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista, että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka ovat meitä alempana. Enkä minä siis ollenkaan saa syyttää yhteiskuntaolojen historiallista kehitystä siitä, että minä yhä pysyn näin ylempänä niitä, jotka ovat minua alempana. Jos syy on haettava entisyydestä, niin on ainoa ja koko syy se, että minä itse olin vähitellen luonut kuvan itsestäni, jolla tahdoin itseäni yleistää; jonka nimeen olin rakentanut tulevaisuuteni, valinnut toimialani, pyrkinyt vaikuttavaan asemaan ja yhteiskunnalliseen valtaan. Siinä on todella ollut ainoa ja ehdoton este yhdenvertaisuuden toteutumiselle. Tie yhdenvertaisuuteen ei siis voi olla se, että minä ensin saavutan omat tarkoitukseni ja toteutan oman tulevaisuuteni, jotta sitten vasta korkealta asemaltani muka voisin vaikuttaa aatteen hyväksi. Se on samaa kuin jos luulisin voivani aikaansaada tasaisempaa omaisuuden jakoa tulemalla ensin itse rikkaaksi. Tie yhdenvertaisuuteen on sama kuin yleensä tie Jumalan luo: Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani. Minun täytyy hävittää se tietoisuudestani, hävittää juuria myöten. Minun täytyy, kun se alituisesti pyrkii entiseksi vaikuttimeksi sydämmessäni ja totuttuun asemaansa ajatuksissani, yhtä alituisesti sitä sieltä häätää, täytyy joka aamu herätä siihen tietoon, etten saa tuota kuvaa ylläpitää, en mitään ajatella enkä mitään tehdä sen vaikutuksesta. Vasta sittenkuin olen onnistunut särkemään ja tekemään olemattomaksi tämän kuvan, vasta sitten minä olen hävittänyt yhdenvertaisuuden ensimmäisen ja todellisen esteen. Sillä kuvani kanssa särkyy koko minun ylpeyteni ja koko maallinen elämäntarkoitukseni. Minun nyt täytyy nöyrtyä rakastamaan samoja ihmisiä, joiden huomiota ja arvonantoa olen tahtonut niin vaativaisesti taivuttaa puoleeni, sillä pienellä, vähäpätöisellä kehittymättömällä rakkauskyvyllä, joka minulla on käytettävänäni. Mutta jos minä huomaan, etten minä ollenkaan voi rakastaa näitä ihmisiä, tai etten minä edes voi käsittää mitä tämmöinen rakkaus merkitsee, niin en minä ainakaan saata enää pitää tätä kykenemättömyyttä minään puolustuksena itselleni, vaan minun täytyy hävetä sitä, pitää sitä henkisenä raajarikkoisuutena, onnettomuutena, johon olen itseni saattanut ja josta minun on hakeminen pelastusta. Minulla on silloin, kuten jo olen sanonut, vaan yksi keino jäljellä: asettua ainakin ulkonaisesti heidän suhteensa semmoiselle kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia. Ja minä luulen, että pelastus silloin tulee jokaista vastaan itsestään, ennenkuin täysi askel on ennätetty ottaakaan: niinkuin kevään henki irroittaa maasta jääkahleet, niin tämä askel on ihmisessä vapauttava rakkauskyvyn. Se on avaava hänelle uuden maailman, jota hän ei ole aavistanut olevan, jonka ääriä hän ei näe, jonka rajoja hän ei tunne, – sillä se on ääretön ja rajaton Jumalan valtakunta. [[Luokka:Heräämiseni]] 3340 6066 2006-09-24T15:29:32Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 16. Tasa-arvoisuus|16. Tasa-arvoisuus]] |seuraava=[[Heräämiseni: 18. Usko|18. Usko]] |otsikko=17. Tulevaisuus. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Jotkut sanovat taas tähän: »Mutta mihin joutuisi koko meidän yhteiskuntamme, jos kaikki näin jättäisivät semmoisen toiminnan, joka sotii heidän yksityistä omaatuntoansa vastaan. Jos ei olisi sotapäällikköjä, niin ei olisi sotamiehiä, ja jos ei sotamiehiä, niin ei koko sotaväkeä. Mutta jollei olisi sotaväkeä, niin kuka tottelisi kuvernööriä, joka on ylimmäinen käskynhaltija? Mutta jollei olisi kuvernööriä, niin ei olisi kruununvoutia eikä vallesmannia, ja kuka silloin panisi tuomiot täytäntöön? Pitäisi jättää velat ryöstämättä ja pahantekijät kiinniottamatta. Ja jos ei olisi tuomareita, niin ei olisi tuomituita, ja jos ei tuomituita, niin ei vankeja, ei vanginvartijoita eikä vankiloita. Jos ei olisi syyttäjiä, niin ei olisi syytetyitä, jollei olisi poliiseja, niin ei olisi järjestystä. Ja jos ei olisi siis oikeutta eikä järjestystä; niin vallitsisi oikeudettomuus ja epäjärjestys; intohimot pääsisivät vapaasti riehumaan, petoina hyökkäisivät ihmiset toinen toisensa kimppuun, yleinen sekasorto ja hämmennys olisi ainoa seuraus.» Taas me siis rupeamme huolehtimaan maailman tähden. Äsken me huolehdimme sitä, ettei maailma kokonaisuudessaan voi muuttua Kristuksen ihanteiden mukaiseksi, koska se voisi käydä päinsä vaan siinä tapauksessa, että kaikki yksityiset ottaisivat samalla kertaa näitä ihanteita seuratakseen. Ja nyt me taas epäilemme, että yhteiskuntamme eli yhteiset asiamme joutuisivat sekasortoon, jos me kaikki ilman muuta alkaisimme seurata näitä samoja ihanteita. Tähän tavalliseen ja usein kuultuun arveluun on vaan vastaaminen, että intohimot, oikeudettomuus ja yleinen sekasorto eivät suinkaan ole mahdolliset semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka kaikki ovat niin hienotunteisia, etteivät suostuisi semmoiseen toimintaan, mikä sotii heidän omaatuntoansa vastaan. Semmoiseenhan edellytykseen – »miten kävisi, jos kaikki jättäisivät» – perustuikin kuitenkin koko johtopäätös. »Mutta, – sanotaan, – tarkoitus olikin vaan kysyä, mitä tekisimme kaikille varkaille, ryöväreille, murhaajille, pettäjille, järjestyksen rikkojille, jos me muut, jotka emme ole heidän kaltaisensa, olisimme niin hienotunteisia näitä sankareja kohtaan, ettemme rupeisi poliiseiksi, syyttäjiksi, tuomareiksi, kuvernööreiksi, emmekä pukeutuisi mihinkään sota-aseisiin vastustaaksemme väkisin yhä yltyvää pahaa?» Tämmöisenä saa kysymys kuitenkin yhä oudomman ratkaisun. Sillä jos me kerran muutumme näin hienotunteisiksi, niin epäilemättä meidän hienotunteisuutemme tulee ilmaantumaan myöskin ja ennen kaikkea siinä, ettemme enää ajattele vaan omien lastemme kouluttamista ja sivistämistä, silloin kuin muiden lapset elävät köyhyydessä ja pimeydessä; ettemme kokoo omiin käsiimme rikkauksia ja siten pidätä niitä muilta; ettemme elä ylellisyydessä, kun tiedämme, että se on ostettu muiden puutteella; ettemme ylennä itseämme ja pyri ensimmäisiksi, vaan tahdomme olla tasa-arvossa ja yhdenvertaisina jokaisen kanssa. Mutta jos hienotunteisuutemme siis ylettyisi myöskin tähän kaikkeen, niin ei murhaajia, rosvoja ja varkaita meidän keskuudessamme olisikaan. Sillä miksi kukaan enää tahtoisi väkisin muilta ottaa, jos hänellä kerran itsellään olisi kylläksi sekä aineellista että henkistä ravintoa? Kysymyksellä saattaa siis olla jotakin järkeä ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä tahdotaan saada tietää, mimmoiseksi meidän yhteiskuntalaitoksemme muodostuisi, jos me asianomaiset, joilla on valtaa, tietoja ja varoja, muuttuisimme niinhyvin yhdessä kuin toisessakin suhteessa hienotunteisiksi. En minä sitä tiedä. Semmoiseen kysymykseen voi jokainen hakea vastausta itseltänsä, kahdenkesken. Sillä onhan se kysymys aivan sama, kuin kysymys: mimmoiseksi yhteiskuntamme muodostuisi, jos me rupeisimme noudattamaan Jumalan tahtoa. Eihän juuri mielellään voisi epäillä sitäkään, että Jumala olisi neuvoton, miten käyttää meidän hyväntahtoisuuttamme meidän parhaaksemme. Mutta jos sittenkin minun on jotakin vastaaminen, niin en tietysti voi perustua muuhun, kuin omiin yksityisiin kokemuksiin. Ja ne minä saatan mielelläni kertoa. Kun minä elin yksistään oman tahdon täyttämistä varten, saatoin minä hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua tarkoituksissani. Mutta minä rukoilin turhaan. Hän ei kuullut minua, vaikka ei kyllä sysännyt luotansakaan. – Ja kun minä en siis tarvinnut Jumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani auttamaan, ja kun hänestä näin ei ollut mitään apua, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään. Mutta tuli sitten aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle uuden tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan puoleen saadakseni häneltä itse elämäntarkoituksen ja osoitti ainoaksi semmoiseksi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle oman tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan rakentamisen. Ei kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, kuin sain nähdä minä ilman vähintäkään omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin suuntaan hänen nyt olisi ollut meneminen. Mutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät sentähden voineet ymmärtää menettelyäni, kun minä jätin kesken pitkälle saatetun ja suuria varoja kysyneen urani. Mitkä varoittivat, mitkä ennustivat minulle ja perheelleni täydellistä perikatoa, – ja taisi olla niitäkin, jotka epäilivät, etten ollut täysissä järjissäni. Jos minä nyt voisin kuvata sen siunauksen laajuutta, joka tästä askeleesta oli seurauksena, niin epäilemättä todistukseni voima kasvaisi, mutta minä tarvitsisin siihen yhtä paljon paperia kuin jo nyt olen tähän kirjaan käyttänyt. Sen vaan sanon, että jos olisin edeltäpäin tiennyt nimenomaan mimmoiseksi uusi tulevaisuuteni tulisi muodostumaan, niin en olisi hetkeäkään epäillyt vaalia vanhan ja uuden välillä. Tämmöisen tiedon kautta olisi kuitenkin koko askeleen merkitys kadonnut. Sillä minä en olisikaan enää voinut perustua vapaasti Jumalan tahtoon, vaan olisin perustunut siihen viekottimeen, mikä tässä uuden tulevaisuuden tiedossa oli. Minunhan oli juuri kehittyminen vapaudettomuudesta vapauteen. Oltuani oman tulevaisuuteni orja minun nyt piti päästä vapaaksi tästä ulkonaisesta viekottimesta. Oman tahtoni eli oman tulevaisuuteni sijaan minun nyt piti perustua Jumalan tahtoon. Siis en minä voinut saada mitään tietää siitä, mikä minua odotti. Mutta kun minulla nyt on personallinen kokemus siitä sanomattomasta siunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon perustumista, niin kuinka minä voisin hetkeäkään epäillä, että koko ihmiskunnankaan kävisi muuten kuin hyvin, jos se perustuisi Jumalan tahtoon? Minä näen selvästi, että ihmiskunnankin »oma tulevaisuus» on kehittynyt yhtä toivottomaan umpisokkeloon, kuin oli kehittynyt minun yksityinen tulevaisuuteni. Me olemme luottavinamme tähän tulevaisuuteen, siihen että kerran selviämme sota-asioistamme ja pääsemme sotaveroista vähemmälle; me kuvailemme, että kerran perustamme kansainväliset sovintotuomarit, ja me mietimme ihan tosissamme, mimmoinen se valta muka pitäisi olla, jonka tehtävänä olisi valvoa tasa-arvoisuutta ihmisten välillä ja jakaa heille tavaraa yhtäpaljon jokaiselle. Mutta päivä kuluu päivän perästä ilman että me näitä hyviä tarkoituksia lähestymme nimeksikään; – päinvastoin, sotaverot yhä kasvavat, riitaisuudet kansojen välillä yhä enenevät ja tavara köyhien ja rikkaiden välillä ei ota tasaantuakseen. Niin kurjalta kuin ihmiskunnan oma tulevaisuus siis minusta näyttääkin, uskon minä, että se juuri jouduttaa ihmiskunnan todellista parasta, sillä sen kautta luottamus tähän sen omaan tulevaisuuteen ennen tai myöhemmin täytyy auttamattomasti kadota. Kansain päämiehet, ylimmäiset ja muut vallanpitäjät, jotka johtavat kansojen työtä ja määräävät kansojen tulevaisuutta, ovat myöskin aikoinaan alamaistensa rukousten ja siunausten kannattamina koettaneet kääntyä asioissaan Jumalan puoleen ja koettavat osaksi yhä vieläkin. Mutta meidän aikamme Jumala ei kallista enää korvaansa sota-asuun pukeutuville kansoille, jotka pyytävät hänen apuansa tarkoituksilleen, jotka sulkevat rajansa ja koettavat naapuriensa kustannuksella rikastuttaa itseänsä. Eivät mitkään kirkot, eivät mitkään juhlamenot, joissa rukoillaan siunausta näille tarkoituksille, ole voineet tuottaa apua. Jumala on läsnä, mutta hän ei kuule meitä. Ja sentähden olemme me vähitellen yhä enemmän jättäneet tämän Jumalan, josta ei ole mitään apua, ja teemme vielä viimeisiä ponnistuksia omin päin toteuttaaksemme tulevaisuutemme. Näin kituu koko ihmiskunta omien tarkoitustensa orjuudessa. Mutta aika on tuleva ja on jo tullut, jolloin Kristuksen oppi antaa ihmiskunnallekin uuden suhteen Jumalaan. Silloin on ihmiskunta kehittynyt sille asteelle, jolta se menee vapauteensa, – jolloin se, oltuaan ihmisten valtakunta, mikä on kulkenut eteenpäin hallitsijainsa ja rahamiestensä tahdon mukaan, muuttuu Jumalan valtakunnaksi, mikä elää jokaisessa ihmisessä yhtäläisesti kuuluvan Jumalan tahdon mukaan. Ja kun ihmiskunta nyt seisoo vapautensa ääressä, niin on luonnollista, että sen tulevaisuus peittyy meidän silmiemme edestä. Ei minkään ihmisen mielikuvitus voi avata tätä salaisuutta. Sillä vapaata ihmiskuntaa ei saa liikuttaa eteenpäin tulevaisuuden häikäsykuva, vaan ainoastaan rakkaus Jumalaan ja usko hänen tahtoonsa. ---- »Mutta – kuuluu vielä vastaväite, – ei ole kylläksi antaa ihmisille yleistä lakia, että heidän on rakastaminen toisiansa. He tarvitsevat selvää ja helposti sovitettavaa lakia, joka ilmaisee heille, miten heidän on menetteleminen jäseninä yhteiskunnassa.» Eikä tässäkään kohden ihmisiltä puutu johtoa Kristuksen opissa. Päinvastoin. Juuri ne Kristuksen käskyistä, jotka lähimmin koskevat ihmisen suhdetta kansalaisiinsa, ovat annetut semmoisessa muodossa, ettei niiden sovittamistavasta voi syntyä vähintäkään epäilystä. Ne eivät nimittäin ole mitään käskyjä, miten meidän on menetteleminen, vaan ovat ainoastaan kieltoja, mitä meidän ei ole tekeminen. Yksi kielto on muun muassa se, josta jo olen puhunut, – ettei ihmisen pidä valalla lupautua täyttämään kenenkään toisen ihmisen tahtoa, koska hän on kutsuttu täyttämään ainoastaan Jumalan tahtoa. Mutta tärkein ja meidän kehityskauttamme ehkä läheisimmin koskeva käsky on se, joka kieltää väkivallalla vastustamasta pahaa. »Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan.» (Neljäs käsky Vuorisaarnassa). Yhtä uusi kuin on maailmalliselle katsantotavalle Kristuksen rakkaudenoppi, joka käskee rakastamaan vierasta niinkuin omaista, yhtä uusi on myöskin tämä sen luonnollinen johtopäätös, pahan vastustamisen kielto. Se on uusi, ja kumminkin, mikä voisi olla enemmän vanhaa ja korvillemme tutumpaa, kuin meidän oma sananlaskumme: pahaa ei ole pahalla kostaminen! – Siis ei myöskään väkivallalla. Uutuus, ei olekaan siinä, että ensi kertaa kuulisimme sitä lausuttavan, vaan uudeksi se muuttuu vasta kun ensi kerran kuulemme vaadittavan sen toteuttamista koko laajuudessaan. Meillä on silloin heti esillä tuhansia vastasyitä, jotka tekevät tuon opin toteuttamisen ainakin useissa tapauksissa mahdottomaksi. Meille tulee hyvin tärkeäksi todistaa, että löytyy tämmöisiä tapauksia. Sillä me hyvin ymmärrämme, että jokainen poikkeus yleisestä periaatteesta heikontaa tätä periaatetta, rikkoo koko sen kärjen ja tekee siitä vaan kauniin lauseen, jota voi käyttää korkeintaan sananlaskuna, – jota tosin voi ehkä opettaakin, mutta jonka noudattamisessa on käytettävä kaikkea valintaa ja varovaisuutta. Me tuomme esiin esimerkkiä, toinen toistaan liikuttavampia, joilla nyt tarkoitamme osoittaa, mihin hullunkurisiin johtopäätöksiin muka tulisimme, jos tekisimme tuon opin ehdottomaksi säännöksi. Pahin esimerkki ei ole siinä, että jos sinua lyö joku oikealle poskelle, niin käännä hänelle myöskin vasempasi. Sillä kunnioituksesta Kristusta kohtaan, joka tätä vertausta käytti, me menemme sen ohi lausumatta siitä sitä tai tätä, taikka, jos varovasti myönnämmekin, että olisihan ylevämielistä siihen määrään hillitä itseänsä, niin kohautamme sitten olkapäämme ja sanomme: mutta me nyt olemme tavallisia kuolevaisia! Paljo pahempia ja arveluttavampia esimerkkiä me voimme keksiä. Me asetumme itse ulkopuolelle tapausta, annamme pahantekijän lyödä, ei meitä, vaan jotakin meille rakasta henkilöä, ja kysymme sitten, onko meidän nytkin seisominen kädet ristissä tai sanominen: lyö vielä toisellekin poskelle! Tai vielä pahemmin: Inhoittava murhaaja hyökkää meidän oman äitimme kimppuun pistääkseen veitsen hänen rintaansa, – pitäisikö meidän antaa hänen suorittaa loppuun katala työnsä? Veret nousevat meidän päähämme pelkästä ajatuksestakin, meidän oma oikeudentuntomme nostattaa meitä kapinaan, ja me olemme valmiit inholla syöksemään mokoman opin luotamme. Sillä me aivan oikein tiedämme, että jollei oppi pidä paikkaansa näissä esimerkeissä, niin on se samassa kelvoton miksikään yleiseksi säännöksi. Sentähden minä tahdon koettaa osoittaa, että oppi todella pitääkin paikkansa kaikissa kohdin, ja että se näin ehdottomana sääntönä muodostaa välttämättömän eikä vähimmin tärkeän osan Kristuksen rakkaudenopista. Epäilemättä löytyy alemmassa kehitystilassa olevia kansoja tai heimoja, joille yhä vielä tuo tuttu käsky: ei sinun pidä tappaman, on jotakin uutta ja käsittämätöntä. Kuinka? – sanovat he, – vaaditteko todellakin, että minun pitäisi jättää henkiin sen joka on minua ja minun sukuani solvaissut? Siinä tapauksessa teillä ei ole mitään oikeudentuntoa, ja teidän moraalinne on käynyt hölläksi! Mutta vaikka me hänet täydellisesti ymmärrämme, vaikka meitä voi miellyttää tuo hänen pyhä loukkaantumisensa, niin tiedämme kumminkin hänen olevan aivan väärässä. Meitä melkein naurattaa hänen itsepäinen pysymisensä omassa harhaluulossaan. Ja me olemme aivan vakuutetut siitä, että, jos vaan jollakin lailla voisimme saada hänelle asian selitetyksi, hänen täytyisi, – niin totta kuin hän on ihminen kuten mekin, – myöntää, että olemme oikeassa ja löytää juuri itsessänsä tuon moraalisen lain, joka on kaikille ihmisille yhteinen ja joka kieltää tappamasta. Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme vakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten perästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän kenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa häntä kieltää tappamasta. Mutta siinä myöskin kaikki. Sillä niinpian kuin hänen mielenrauhansa tulisi häirityksi, niinpian kuin häntä tai hänen sukuansa jälleen loukattaisiin, häviäisi meidän pieni istutuksemme heti kuulumattomiin siihen sykkivän veren tulvaan, joka paisuttaisi hänen sydäntään. Hän viskaisi inholla pois meidän »hennot, humaaniset haaveemme». Hän ei tahtoisi enää mitään niistä tietää. Hän sanoisi meille: minulla on minun omat käsitykseni ja oikeudentuntoni, – pois tieltä! Kuinka ymmärrettävä on hänen raivostumisensa, ja samalla kuinka eksynyt hän on, kun menee tappamaan lähimmäistänsä! Me ymmärrämme, että jos he vaan tunnustaisivat tuon moraalisen lain, ja alkaisivat sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He voisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat yhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen, sivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja, tulisi mahdolliseksi taide, tiede, – kaikki, mikä nyt antaa sisältöä meidän elämällemme. Me sen ymmärrämme, sillä meillä on kaikki nuo siunaukset, ja me tiedämme, että ne ovat meillä juuri sen vuoksi, että olemme tunnustaneet tuon lain yleiseksi ja sitä noudatamme. Me olemme kirjoittaneet ja julistaneet semmoisen lain, että tappaminen on jokaiselle kaikissa tapauksissa kielletty. Mutta nyt on tosin kiusansa meilläkin. Näyttäisi, että kaikki on järjestyksessä. Näyttäisi, että onnestamme ei puutu mitään. Mutta sittenkin meitä jokin painaa. Onko se se tieto, että meidän joukossamme veriset sodat riehuvat, että me tuomitsemme ihmisiä kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen, että toisilla meistä on rajaton valta toisten yli, tai että toiset voivat olla joukossamme upporikkaita ja toiset ryysykerjäläisiä, – vai mitkä yhteiskunnalliset epäkohdat lienevätkään meitä painamassa? Me tosin koetamme vakuuttaa, että ilo riippuu sisällisestä tyytyväisyydestä eikä ulkonaisista seikoista. Mutta kuitenkin jääpi jäljelle kysymys: mistäs sisällinen tyytyväisyys riippuu? Eikö siihen ollenkaan voi vaikuttaa tieto ulkopuolella olevasta vääryydestä ja erehdyksestä? Tai eikö sillä ole mitään tekemistä toisten ilon ja surun kanssa? Mutta mitenkäpä me voisimme päästä sodista ja tuomioistuimista ja mestauksista ja vankeuksista. Täytyyhän meidän toki torjua vihollisen hyökkäystä, täytyyhän meidän tuomita pahantekijät ja vangita rauhanrikkojat. Vai eikö pitäisi? Kuka sanoo, ettei pitäisi? Niin, se on totta, se on tuo vanha juttunne, ettei saa vastustaa pahaa! Mutta onhan yhtä vanha totuus, ettei sääntönne pidä kaikissa tapauksissa paikkaansa. Sillä ettehän toki väitä, että meidän olisi seisominen kädet ristissä, jos esimerkiksi inhoittava murhaaja hyökkäisi oman äitimme kimppuun! Siinä se nyt on se esimerkki, aivan samoilla sanoilla kuin villin, jolle koetettiin vakuuttaa, että tappaminen on kaikissa tapauksissa kielletty. Meille on noin kaksi tuhatta vuotta sitten ilmoitettu, että jos me emme tyydy sen valtakunnan oloihin, jossa elämme, niin meidän keskuuteemme voi tulla perustetuksi toinen valtakunta, onnellisempi ja suurempi, joka lupaa vapautta ja yhdenvertaisuutta kaikille. Mutta tämä toinen valtakunta edellyttää uutta yleistä lakia. Se laki kieltää väkivaltaisesti vastustamasta pahaa. Ja tämä uusi laki on ilmoitettu tavalla, joka ei voi olla meihin vaikutusta tekemättä. Kristus ei ole ainoastaan sanoilla lausunut sitä, vaan hän on omalla kuolemallansa tahtonut saada sen ikuisiksi painumaan meidän mieleemme. Hän oli siinä määrässä meidän pahuuttamme vastustamatta, että salli meidän esteettä itseänsä rääkätä ja ristinpuuhun itsensä naulita, ja vielä sieltäkin tyynesti kuuli herjauksemme, kun me hänelle, täynnä ivaa, huusimme: tules nyt alas sieltä, jos olet Jumalan poika! Mutta tähän istutukseen me suhtaudumme samalla tavalla kuin äskeinen villi suhtautui omaansa. Rauhallisesti ajatellessamme uskonnollisia asioita tai ollessamme muuten tieteilevällä tuulella, me kenties joskus varovasti myönnämme, että todella voi puhua semmoisesta yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa kieltää vastustamasta pahaa. Se alkaa silloin tuntua joltakin tutulta, meissä itsessämme olevalta. – Mutta meidän on mahdoton ajatella sitä käytännössä toteutetuksi. Me sanomme, ettemmehän ole kaikki enkelejä. Tai me alamme luetella esimerkkejä, joissa vähitellen kadotamme tyyneytemme ja kiivastumme yhä enemmän. Ja vihdoin olemme valmiit inholla viskaamaan luotamme koko »teorian». Ne esimerkit, joita me luettelemme ja joita kuvailemme ottavamme aivan sattumalta sieltä täältä elämän eri suhteista, ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin satunnaisia. Niissä kaikissa piilee sama syy, joka ne tekee meille sopiviksi. Niissä on nimittäin kaikissa kysymys siitä, että jokin meille rakas henkilö, meidän äitimme tai oma lapsemme on joutunut jonkun »inhoittavan murhaajan» raadeltavaksi. Se on, me asetamme tahallisesti vastakkain rakastetun ja vihatun henkilön, ja annamme tuon vihatun henkilön mitä julmimmalla tavalla rääkätä rakastettua henkilöä. Nyt selviää kuitenkin meille, jotka ymmärrämme, mitä laki merkitsee, ja siis myöskin mitä moraalinen laki merkitsee, – ettemme saa näin, lain edessä, tehdä mitään erotusta henkilöjen välillä. Meillähän on Kristuksen rakkaudenopissa nimenomaan semmoinen laki, ettemme saa tehdä erotusta ihmisten välillä, – että meidän on rakastaminen vieraita niinkuin omaisiamme, kaikkia ihmisiä erotuksetta niinkuin saman Isän lapsia. Kielto väkisin vastustamasta sitä, joka on paha, on ainoastaan tämän suuren rakkaudenlain käytännöllinen sovittaminen niihin oloihin, joissa tähän asti on vallitsevana lakina ollut silmä silmästä ja hammas hampaasta! Sanon vieläkin, että syyt, miksi meistä tuo laki ja sen sovittaminen näyttävät niin mahdottomilta, perustuvat aivan samaan kuin ne syyt, jotka villien kansain mielestä tekevät heille mahdottomaksi noudattaa lakia: ei sinun pidä tappaman. Ja aivan samalla tavalla kuin villit kansat eivät voi saavuttaa semmoista onnellisempaa elämän tilaa, joka on meille mahdollinen nykyisessä yhteiskunnassamme, elleivät he omista tätä lakia, – aivan samalla tavalla me puolestamme emme voi saavuttaa sitä vapauden valtakuntaa, joka meille häämöittää ja johon me pyrimme yhdeltä puolen kartuttamalla sota- ja poliisivoimiamme ja teroittamalla lakien ankaruutta ja toiselta puolen panemalla toimeen dynamiittiräjähdyksiä ja verisiä vallankumouksia, – ellemme tunnusta yleiseksi sitä uutta lakia, joka on meihin istutettu. Ja vertausta voi vielä jatkaa tähän suuntaan: Villi saattaa arvella, että heidän olonsa voisivat parantua korkeintaan siinä tapauksessa, että kaikki villit samalla kertaa ottaisivat noudattaakseen heille uutta lakia, ja ettei se mitään auttaisi, jos hän vaan yksin sitä alkaisi seurata. Samalla perustuksella olemme mekin valmiit hylkäämään oman uuden lakimme: emme voi, kun eivät kaikki tahdo yhtaikaa. Ja tällöin me unohdamme, että olemme haaveksineet vapauden valtakuntaa, sillä tämmöiseen valtakuntaan täytyy tiekin olla vapaa. Sinne ei voi tulla minkään inhimillisen lain tai yleisen tahdon pakotuksesta. Se voi siis syntyä ainoastaan niin, että ihmiset tulevat sinne yksitellen omasta tahdostaan. Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi! [[Luokka:Heräämiseni]] 3341 5614 2006-09-10T17:27:42Z Nysalor 5 18. Usko {{Otsikko |edellinen=[[Heräämiseni: 17. Tulevaisuus|17. Tulevaisuus]] |seuraava=[[Heräämiseni]] |otsikko=18. Usko. |alaotsikko=[[Heräämiseni]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Uskon merkitys ei ole siinä, että minä uskon jotakin järjen kannalta yliluonnollista; vaan usko saapi sisällyksensä siitä, minkä verran siinä on luottamusta ja uskallusta. Usko Kristukseen, Jumalan poikaan, on, kuten hän itse sanoo, yhtä kuin usko siihen, joka hänet lähetti, se on Isään. Mutta usko Isään ei ole ollenkaan yhtä kuin usko Jumalan olemassaoloon. Jeesuksen opetuslapsi Jaakob sanoo, tästä asiasta puhuessaan, hyvin sattuvasti: »Sinä uskot, että yksi Jumala on; sen sinä oikein teet: perkeleet myös sen uskovat, ja vapisevat. Mutta tahdotkos tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman töitä kuollut on? Eikö Abraham töiden kautta vanhurskautetuksi osoitettu, koska hän poikansa Isaakin alttarille uhrasi?» Jokainen muistaa tuon liikuttavan kertomuksen siitä, kuinka Jumala käski Abrahamin uhrata poikansa, kuinka Abraham jo ojensi veitsensä tappaakseen tämän, mutta kuinka enkeli sitten pidätti hänen kätensä ja ilmaisi Jumalan mielisuosion hänen uskonsa vahvuuteen. – Kristuksen jälkeen meillä on tosin paremmat tiedot siitä, mikä Jumalan tahto on; mutta uskon merkitys ja sisällys on yhä sama kuin Abrahamin päivinä. Nytkin seuraa elävää uskoa Isään välttämättä usko hänen tahtoonsa, hänen tahtonsa täyttämisen mahdollisuuteen ja kutsumukseen. Senvuoksi ylimeno uskottomuudesta uskoon ei ole sitä, että oltuani uskomatta joihinkin henkisiin asioihin, minä jostakin hetkestä asti nyt rupean uskomaan niiden todellisuutta. Jos niin olisi, niin voisi usko pesiytyä ihmissydämmeen vaikuttamatta mitään näkyvää muutosta hänen elämänsä kulkuun. Niin ei ole kumminkaan asian laita, vaan seuraa uskoa aina samalla täydellinen uudestasyntyminen. Tämä ylimeno ei ole oikeastaan siirtyminen uskottomuudesta uskoon, vaan on uskojen vaihtaminen, – semmoisten uskojen, joista kumpikin voi antaa oman suuntansa elämälle. Tahdon sillä sanoa, että jos minulla ennen ei ollut uskoa mihinkään Jumalaan tai vielä vähemmän mihinkään Jumala-Isään, niin en siltä ollut ilman mitään uskoa. Päinvastoin, minulla oli silloinkin semmoinen usko, joka ohjasi elämätäni, tekojani ja ajatuksiani. En tarkoita uskoa ihanteihin, tieteesen, taiteesen, sosialistisiin aatteihin tai muuhun sellaiseen. Tämmöinen usko on aina enemmän tai vähemmän omatekoista teoriiaa, jota voi itse arvostella, muodostella mielin määrin, ja joka voi eri aikajaksoina muuttua toisesta toiseen. Siitä uskosta, joka johti minua ja jota tässä tarkoitan, ei minulla ollut silloin aavistusta. En ollut siitä itsetietoinen. Vasta sitten kuin olen ruvennut toisin uskomaan, näen nyt, että minulla oli usko ennenkin. Se usko oli syntynyt minuun ilman omaa valintaani; sen olin perinyt semmoisenaan maailmalta; maailma oli sen itse minuun painanut. Se kuului niin vereni ja lihani ja luonteeni ominaisuuksiin, etten voinut asettua sen ulkopuolelle, aivan niinkuin en voinut asettua ulkopuolelle itseäni. Jos lyhyesti tahtoisin merkitä, mikä tuo entinen uskoni oli, niin pitäisi minun sanoa, että se oli usko itseeni. Taikka, että luulin olevani oman elämäni herra. Uskoin horjumattomasti siihen, että elämäni tarkoitus oli minun oma menestykseni, että minä siis saatoin hallita tulevaisuuttani, että kaikki siellä riippui siitä, mitä minä tahdoin ja kuinka minä menettelin. Jos joku olisi siihen aikaan sanonut minulle, että minulla on tämmöinen usko, että minä tämän uskoni voimasta puhun, ajattelen ja toimin, että tämä usko määrää koko minun elämäni laadun ja värin, olisin minä pitänyt hänen puhettansa mielettömyytenä, ei siksi, ettei se olisi ollut totta, vaan siksi, että hän sanoi sitä »uskoksi», sitä, mikä on luonnollisin asia maailmassa, mikä ei voi olla muuten. Nyt sitävastoin en voi tuossa entisessä elämänkäsityksessä nähdä muuta kuin vahvan, syvälle juurtuneen uskon. Siinä oli uskon tavallisimmat tunnusmerkit. Päätunnusmerkki on, että se, niinkuin jokainen muukin usko, ei ottanut mitään vaikutusta järjen päätelmistä, joilla voi todistaa sitä vastaan, sen mahdottomuutta. Kuten jokainen elävä usko, niin tämäkin oli ehdottomassa yhteydessä varsinaisen elämänviehätyksen kanssa; kaikki todistukset sitä vastaan tuntuivat vihollismielisiltä, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet riistää pois elämältä juuri sen, mikä siinä oli viehättävää. Sentähden mitä voimakkaammat ja selvemmät todistukset olivat, sitä vastenmielisemmät ne olivat uskolle ja sitä vähemmän se niistä tahtoi tietää. Nyt, kun selvästi ja itsetietoisesti näen tuon oman entisen uskoni, en voi kyllin ihmetellä sen sitkeyttä. Sillä ne todistukset, jotka sitä vastaan puhuivat, ja joita tässä etupäässä tarkoitan, eivät olleet suinkaan mitään keksittyjä filosoofillis-teoloogillisia todistuskappaleita, vaan olivat luonnollisinta tietoa ja jokapäiväisintä kokemusta. Niin, melkeinpä voin sanoa, että koko minun elämäni, sen lukemattomat tapaukset ja monenlaiset muodostukset eivät muuta tarkoittaneet kuin todistaa minulle tuon uskoni mahdottomuutta. Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja kumminkin tiesin, ettei ainoakaan asia elämässäni ollut mennyt niinkuin olin aikonut, ettei yksikään haaveeni ollut toteutunut. Tiesin sen, se oli jokapäiväinen kokemukseni, mutta minä uskoin sittenkin, että ne aikeet, jotka eivät vielä olleet ennättäneet mennä mitättömiksi, tulisivat kyllä toteutumaan niinkuin ajattelin. Sitäpaitsi tiesin kaikista niistä ihmisistä, joita tunsin perinpohjin, että heidän elämänsä oli muodostunut ihan toiseksi kuin he olivat aikoneet; joskus tuntui, että kohtalo menetteli säälimättömästi ja julmasti ohjatessaan heidän elämänsä täydelliseen vastakohtaan kaikesta siitä, mitä he olivat nuoruudessansa haaveksineet. Ja kumminkin, kun näen heitä jo sortuneina ja nolattuina elämän koulussa, ei minua ollenkaan kummastuta kuulla heidän yhä puhuvan tulevaisuudestansa ja yhä koettavan siitä innostua, kuin puhaltaakseen hehkua sammuvaan hiillokseen. Mitäpä heillä muuta olisi tehtävääkään! Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja elin sitä varten, ja kumminkin tiesin, että kuolema minä hetkenä tahansa voi keskeyttää kaikki ne puuhat, joilla tulevaisuuttani rakensin. Minä sentähden en tahtonut ajatella kuolemata enkä ollut siitä tietääksenikään. Kun kuulin kerrottavan, että joku oli kompastunut liukkaalla kadulla, särkenyt pääkallonsa ja kuollut siihen paikkaan, oli se minusta jotakin erikoista, joka ei koskaan voisi minulle tapahtua. Kaikki muut saattoivat olla tuommoisen sattumuksen oikun alaisia, vaan en minä. Minun tulevaisuuteni ja aikeeni tuntuivat olevan ylempänä sattumusta. Ja vaikka jokapäivä näin, että minun ijässäni ja asemassani olevat ihmiset saattoivat kuolla kesken aikeitansa, usein niinkin, että kuolivat juuri silloin, kuin olivat voittaneet kaikki esteet ja vastukset, mitkä olisivat olleet heidän aikeittensa tiellä, niin ei se minuun mitään vaikuttanut: Minä uskoin sittenkin, että elämäni tarkoitus oli minun aikeitteni toteutuminen; – uskoin, että olen oman elämäni herra. Voiko ajatella vahvempaa ja sitkeämpää uskoa! Tätä uskoa ei voi ottaa ihmiseltä pois mikään järki, mikään logiikka, mikään filosofia. Sillä siihen on yhdistynyt hänen elämänsä koko viehätys. Tämän ihmeen voi aikaansaada ainoastaan toinen usko, joka tulee entisen sijaan ja tarjoo suurempaa elämänviehätystä kuin entinen. Ja semmoinen toinen, aivan vastakohtainen usko on usko siihen Isään, joka meille on itsensä ilmoittanut Jeesuksen kautta. Se usko tarjoo uuden elämänviehätyksen vanhan sijaan. Ja sentähden se – ja ainoastaan se – voi juurineen hävittää tuon vanhan sitkeän maailmanuskon. Palaan siihen mistä aloin. Uskon sisällys ei ole siinä, että voin uskoa asioita, jotka minusta tuntuvat yliluonnollisilta ja sotivan järkeäni vastaan, vaan usko saa merkityksensä siitä, minkä verran siinä on luottamusta, uskallusta. (Toinen asia on, että tämä luottamus sitten avaa silmät näkemään paljon semmoista, johon järki sitä ennen ei ole voinut ulottua.) Ainoa »yliluonnollinen», johon sinun on uskominen ennenkuin voit uskoa, että sinun on noudattaminen Isän tahtoa, on se, että sinulla on Isä. Mutta ei tämäkään ole mikään kuiva tosiasia. Eikä se ole ollenkaan sen yliluonnollisempaa, kuin se usko, joka sinua on johtanut elämässäsi ja joka on ollut kaiken toimintasi vaikuttimena. Sinähän itse olet uskonut rakkauteen – ja sehän on kokonansa henkinen asia. Sinä olet uskonut, että ihmiset tulevat sinua rakastamaan, että he tulevat sinua kunnioittamaan, että sinun nimesi tulee olemaan heidän huulillansa, että he tulevat antamaan sinulle tietä, missä kulkenetkin, ja että sinä vielä kuoltuasikin olet pitävä vallassasi suuren osan heidän ajatuksistaan, – että kukaties tulet heidän ajatuksissaan kuolemattomaksi. Ja usko siihen, että sinä voit tämän kaiken tehdä, on ollut sinussa niin sitkeä, ettei mitkään pettymykset ole voineet sitä hävittää. Sinä olet pettymistäsi pettynyt, mitä vanhemmaksi olet tullut. Vihdoin olet ruvennut vihaamaan yhä enemmän ihmisiä ja ihmisryhmiä; mitkä ovat sinusta tyhmiä, mitkä aivan mitättömiä, mitkä muuten vastenmielisiä. Ja kumminkin sinä uskot, että nämä samat ihmiset jossakin vastaisuudessa rupeavat sinua rakastamaan ja sinä muutut heidän ajatustensa esineeksi! Onko se usko luonnollisempi kuin usko, että sinulla on henkinen Isä, joka sinua rakastaa, (jota uskoa sinulle antaakseen ja sinussa vahvistaakseen Kristus on elänyt ja kuollut)? Sillä usko Isään on usko siihen, että hän sinua rakastaa. Nyt minä sanoin, että uskon merkitys riippuu kokonaan siitä, minkä verran siinä on luottamista, uskallusta ja antautumista. Mutta meidän luottamus ei lähde ensiksi liikkeelle, vaan luottamuksen lämpimyys tulvahtaa jo meitä vastaan sieltä ennenkuin me olemme ennättäneet saada silmämme oikein auki. Onko vaikea luottaa siihen, joka sinua rakastaa? Vai onko todellakin niin, että sinun on mahdoton uskoa, että löytyy mitään olentoa, joka sinua rakastaa? Se ei ole totta. Joko sinä uskot, että ihmiset sinua rakastavat tai tulevat rakastamaan, taikka sinä et sitä usko; ja silloin sinä uskot, että löytyy jokin henkinen olento, joka sinua rakastaa tai tulee sinua rakastamaan ainakin sinun kuolemasi jälkeen. Sinä voit sanoa, ettet usko, – voit nauraa koko tälle puheelle ja ehkä todella itsekin kuvailla, ettet usko. Mutta sydämmesi syvimmässä sinä sittenkin uskot, että on jokin, joka sinua rakastaa. Jos sinä sydämmessäsi tätä asiaa epäilisit, niin sinä olisit todellinen pessimisti, joka ei eläisi päähän tätäkään päivää; vaan tappaisi itsensä heti. Mutta nyt sinä et ole mikään pessimisti. Tai jos olet, niin olet niitä, jotka kyllä puhuvat elämän arvottomuudesta, mutta teossa todistavat toista, kun jäävät elämään. Semmoinen pessimisti oli nykyaikaisten pessimistien isä. Hän oli kyllä kadottanut uskonsa siihen, että ihmisten puolelta koskaan voisi odottaa semmoista itsekkyydestä vapaata rakkautta, lämpöä ja hienoutta, mikä voisi tehdä tämän elämän elettäväksi; mutta oikeastaan hän kaikessa hiljaisuudessa kypsytti vaan uutta uskoa itsessänsä, että on Jumala, josta hän on kotosin ja josta ovat rakkaus, lämpö ja hienous löydettävät. Sentähden hänenkään pessimisminsä ei ollut sen vaarallisempi, kuin että hän sanoissa neuvoi ihmiskunnalle itsemurhaa, mutta itse jäi elämään. – Niitä on kyllä todellisia pessimistejä, mutta ne eivät ole filosoofeja eikä semmoisia, joilla vielä on halua ja voimaa mietiskellä filosoofisia kysymyksiä. Ne ovat tavallisia, »jokapäiväisiä» ihmisiä, useimmiten semmoisia, jotka ovat kasvaneet ja kasvatetut ahtaihin porvarillisiin käsityksiin siitä, mikä on sopivaa ihmisten edessä, mikä hankkii ihmisten kunniata ja mikä langettaa heidän tuomionsa. Sanotaan, että esimerkiksi taloudelliset seikat olivat syynä jonkun itsemurhaan. Mutta itse asiassa hän oli vaan ymmärtänyt, ettei hän taloudellisen skandaalinsa jälkeen voi enää esiintyä sinä, minä ihmiset ovat häntä pitäneet ja miksi hän oli heidän silmissään kohonnut. Se on tämä hänen kuvansa täydellinen konkurssi, joka vie hänet itsemurhaan, – pelko, että häneltä otetaan ikuisiksi pois ihmisten arvonanto, johon hän jo osaksi oli päässyt, ja johon hän yhä edelleen oli pyrkinyt, ja että hän sijaan saisi samojen ihmisten joko halveksimisen tai ivan. Sanalla sanoen, hän on kadottanut sen uskon, joka häntä on ylläpitänyt. – Toiset taas tekevät itsemurhan siitä syystä, että heistä näyttää, ettei Jumala heitä rakasta. He ovat mielestänsä niin arvottomia ja niin ilettäviä, ettei heitä Jumala voi rakastaa. Tästä sanotaan tavallisesti, että uskonnollinen epäilys tai mielenhäiriö oli ollut itsemurhaan syynä. Mutta suuri erehdys olisi luulla, että heidän epäilynsä tai miettimisensä koskisi jotakin uskonkappaletta, – että he siksi surisivat, että heidän on mahdoton uskoa Jumalan olemassaoloa ja senvuoksi myöskin hänen rakkauttaan. Jos niin olisi, niin todellakin voisi syyttää Jumalaa siitä, ettei hän ole kyllin selvästi ilmoittanut itseänsä ja todistanut, että hän meitä rakastaa. Ei kukaan ihminen voi syyttää järkeänsä siitä, että hänen muka on mahdotonta uskoa. Jokainen rehellinen ihminen tietää, jos kerran tulee näitä asioita ajatelleeksi, ettei hänen järkensä tässä asiassa tee mitään estettä. Jokainen voi uskoa, että noin kaksi tuhatta vuotta sitten eli ihminen, nimeltä Jeesus. Jokainen voi myöskin uskoa, että tämä mies opetti jotenkin niin, kuin hänestä on kirjoitettu, pääasiallisesti henkisestä Isästä, jota ihmisten pitäisi tunnustaa ja kuulla. Miksi ei voisi uskoa, että hän Getsemanessa, Pietarin, Johanneksen ja Jaakopin seurassa, kun tiesi, että hänen vainoojansa olivat jo tulossa, rukoili tätä Isäänsä näillä sanoilla: »Minun Isäni, jos mahdollista on, niin menköön pois minulta tämä kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin Sinä.» Ja sitten uudestaan rukoiltuansa: »Minun Isäni, ellei tämä kalkki taida mennä pois minulta, muutoin jos en minä sitä juo, niin tapahtukoon sinun tahtos!» Jotka sanat ilmaisevat, että hän oman tahtonsa mukaan olisi suonut käyvän toisin, kuin mihin osoitti se tahto, jonka hän sitten täytti, ja että hän tällä ratkaisevalla hetkellä taisteli jättiläistaistelua oman tahtonsa ja tuon toisen tahdon välillä. Ei ole myöskään vaikea uskoa, että hän todella antautui vastarinnatta vainoojiensa käsiin, ja että nämät, rääkättyänsä häntä, naulitsivat hänet ristinpuuhun. On ainoastaan yksi mahdollisuus jäljellä, se on, epäillä, että kaikki tyyni, kaikki Jeesuksen puheet Isästä ja rukoukset tämän Isän puoleen olivat hänen mielikuvitustansa, – että hän ei kuullut mitään Isän ääntä, vaikka luuli kuulevansa, – että »Isän tahto» toisin sanoen oli sulaa erehdystä hänen puoleltaan. Mutta semmoinen epäilijä voi epäillä mitä hyvänsä, siis omaa järkeänsäkin. Järjen kannalta sitävastoin on helpompi olla epäilemättä, kuin selittää tämmöisen mielikuvituksen mahdollisuus. Jos nyt siis täytyy myöntää, että Jeesus teki tekonsa sen hänessä asuvan hengen tahdosta, jota hän sanoi Isäksensä, niin voipi vaan enää kysyä: mikä tarkoitus oli tällä isällä, joka antoi pojallensa – ainoalle tahtonsa täyttäjälle – käskyn mennä kuolemaan. Ja mitä rehellisemmin sinä kysyt ja mitä rehellisemmin sinä odotat vastausta, sitä selvemmin ja voimakkaammin tulvaa sinulle vastaus, tuhansista lähteistä samalla kertaa: rakkaudesta; että sinäkin uskoisit tähän samaan Isään, ja eläisit ikuisesti. Mutta sittenkään ei uskosi merkitys ole siinä, että sinä vaan myönnät näin olevan; ei siinä, että teet sopimuksen järkesi kanssa, ettei se enää vaivaa sinua turhilla vastaväitteillä, eikä edes siinä, että sinä hurmaannut siitä ajatuksesta, että tuo sinun oma Isäsi, jonka äänen sinä kuulet niin kotoisena kuin se olisi sinun oma parempi itsesi, on samalla kaikkien tähtitaivaitten ja koko maailman Luoja ja elävä henki. »Usko ilman töitä on kuollut». Ei se ole usko lääkäriin, että minä tiedän hänen eteväksi, vaan se, että minä uskon henkeni hänen haltuunsa. Abrahamilla oli usko, kun hän aikoi uhrata oman poikansa. Jeesus uskoi, kun seurasi Isän tahtoa omaan kuolemaansa asti. Elävä usko on se usko, joka voi tehdä Isän tahdon teon vaikuttimeksi. Mutta mimmoisena kohtaa tämä uskon kysymys meitä, jotka olemme eksyneet harhaan totuuden tieltä, – jotka olemme eläneet ilman Jumalata, ja vasta kesken elämätämme heräämme totuuden ymmärrykseen? Yhä ja yhä samana. Me olemme koko ikämme puuhanneet omissa tarkoituksissamme, toteuttaaksemme vaan oman tahtomme. Me olemme rakentaneet itsellemme tulevaisuuden, olemme tahtoneet ylentää itsemme niin monen nähtäväksi kuin mahdollista, olemme aikoneet koota itsellemme tavaraa ja aikaa myöten rikastua. Ja nyt kohtaa meitä yhtäkkiä uusi oppi: Elääksenne teidän on tekeminen teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, eikä omaanne. Eikö ole mitään keskitietä, jonka voisi valita pelastuakseen äärimmäisyyksistä? »Ei kenkään voi palvella kahta herraa: sillä taikka hän tätä vihaa, ja toista rakastaa: taikka hän tähän suostuu, ja toisen ylenkatsoo. Ette voi palvella Jumalata ja mammonata.» Mitä merkitsevät meille nämä sanat? Jos me rakennamme tulevaisuuttamme, emmekö silloin voi palvella Jumalata? Emmekö voi rukoilla Jumalan apua omia tarkoituksiamme varten? Emmekö voi pyytää Jumalalta tarkkuutta, ahkeruutta, kärsivällisyyttä, hyvyyttä, jos huomaamme, ettemme ilman näitä ominaisuuksia voi omia tarkoituksiamme saavuttaa? Eikö tuhannet ihmiset tänäkin päivänä tavoittele omaa menestystänsä, otsa hiessä puuhaa asioitansa, mutta samalla myöskin palvele Jumalaa ja notkistetuin polvin rukoile hänen siunausta pyrinnöillensä? Järkähtämätön vastaus kuuluu: Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja mammonata. Selitys onkin aivan käsillä: Yhtä vähän kuin orja palvelee herraansa sillä, että pyytää häneltä jotakin, yhtä vähän ihminen palvelee Jumalaa sillä, että notkistaa polvensa hänen edessään ja rukoilee häntä. Jeesus kyllä rukoili Jumalaa, silloin kuin hän sanoi: Isä, ota pois minulta tämä kalkki. Mutta ei hän silloin palvellut Jumalata. Aivan niinkuin orja palvelee herraansa ainoastaan silloin, kuin täyttää hänen käskyjänsä, aivan samaten voi Jumalaa palvella ainoastaan sillä, että tekee hänen tahtonsa. »Ette voi palvella Jumalata ja mammonata», merkitsee siis, ettemme voi yhtaikaa täyttää Jumalan tahtoa ja ajaa omia tarkoituksianne. Meille, jotka olemme eläneet eksyksissä, omia tarkoituksiamme varten, esiintyy nyt uskon kysymys siinä, onko meillä kylläksi uskallusta ja luottamusta, voidaksemme vaihtaa oman tahtomme Isän tahtoon. Voimmeko jättää kaikki ne aikeet, joiden tiedämme tarkoittaneen oman tahtomme täyttämistä? Voimmeko jättää kaikki ne tulevaisuuden suunnitelmat, jotka tiedämme luoneemme oman tahdon täyttäminen mielessä? Voimmeko jättää kaikki ne puuhat, joiden tiedämme tarkoittavan tavaran kokoomista itsellemme ja omalle perheellemme, joilla olemme tahtoneet turvata toimeentulomme tai taata itsellemme vanhuutemme päivien suruttomuuden? Jättää tämä kaikki, ja ruveta noudattamaan Isän tahtoa, vaikka sen noudattaminen näyttäisi menevän aivan ristiriitaan kaikkien entisten pyrintöjemme kanssa ja uhkaavan heittää meidät sokean kohtalon kylmiin käsiin, ehkä leivättömiksi, nälkää näkemään. Jättää tämä kaikki sillä luottamuksella, että »kyllä Isämme tietää meidän tarvitsevan sekä ruokaa että vaatteita ja suojaa», tai sillä luottamuksella, että Isä ei voi saattaa häpeään sitä, joka hänen tahtoonsa perustuu. Lapsellista uskoa ei mitata sillä, minkä verran voin uskoa asioita, jotka minusta näyttävät yliluonnollisilta, vaan ainoastaan sillä, kuinka suuri luottamus minulla on mahdollisuuteen noudattaa tätä Isän tahtoa näin vastoin kaikkia inhimillisiä epäilyksiä. Ja meitä, jotka jo täysikäisinä tai ikämme lopulla heräämme Kristuksen sanomaa ymmärtämään, kohdannee siis uskon kysymys aina siinä muodossa, että Jumalan tahdon täyttäminen esiintyy meille ristiriitaisena koko sen elämänrakennuksen kanssa, jota olemme kokeneet pystyttää, ja vaatii meitä palvelukseensa ilmoittamatta meille tuumankaan vertaa siitä uudesta tulevaisuudesta, joka nyt on meidän edessämme. Meidän uskomme on juuri luottamus siihen, että, noudattamalla jokaisena nykyhetkenä Isän tahtoa, näistä nykyhetkistä muodostuu itsestään elämänketju, jonka suunta, tarkoitusperä ja päämäärä on äärettömän paljoa korkeammalla sitä tulevaisuutta, jonka olimme itsellemme osanneet haaveksia, ja että tämä ketju ei voi, kuten meidän entiset omat aikeemme, kuoleman kautta kesken katketa, vaan jatkuu ikuisuuteen. Helsingissä, lokakuussa 1894. [[Luokka:Heräämiseni]] 3342 5615 2006-09-10T17:28:12Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Arvid Järnefelt]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3343 5663 2006-09-15T17:27:55Z Nysalor 5 Isänmaa {{Wikipedia}} '''Arvid Järnefelt''' (1861–1932) == Asiatekstit == * ''[[Heräämiseni]]'' == Romaanit == * ''[[Isänmaa]]'' [[Luokka:Arvid Järnefelt]] 3344 5617 2006-09-10T18:25:16Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Järnefelt, Arvid]] 3345 5618 2006-09-11T16:44:41Z Nysalor 5 Kuopiosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuopiosta. |alaotsikko=Työmiehen vaimo. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Kesän kemut alkavat jo olla lopussa. Viimeisiä huvituksia vielä koetetaan valmistaa ja nauttia. Mutta kaikesta näyttää, että suuremmat touhut ovat luettavat menneitten tapausten joukkoon. Poissa on suomalainen teaatteri-seuruekin hauskutuksineen. – Mutta ikäänkuin jälkikaikuna vielä muistellaan tuota pääkaupungissa huomiota herättänyttä ”'''Työmiehen vaimoa'''.” – Kovin välinpitämättöminä saatettaisiin meitä pitää, jos emme edes lyhyttäkään katsahdusta loisi tuohon tavallaan merkilliseen näytelmään, joka aikanaan pääkaupungin herrain päät pani pyörälle siihen määrään että jotkut jo alkoivat ”hävetä (!) olla miehiä”. Näytelmän laajuus samoin kuin sekin, että siitä jo on varsin paljon puhuttu ja kirjoitettu, estää meitä sitä kaikissa yksityis-kohdissaan tarkoin punnitsemasta, vaan sen kokonaisuudesta ja tarkoituksesta mielimme tehdä Savon lukijoille lyhyen tilin. Nimi, ”Työmiehen vaimo,” luonnollisesti saattaa otaksumaan, että näytelmässä todellakin esitettäisiin työmiehen vaimo semmoisena, kuin heitä ylimalkaan kansassamme tavataan, mutta aivan totena on meille kerrottu, että työmiehen vaimo teaatterista tultuaan kertoi nähneensä aivan väärän kuvan, semmoisen, jolle Suomen työmiehen vaimoin seassa ei löydy vastaavaa todellisuutta. Samaan käsitykseen olemme mekin tulleet asettaissamme rinnakkain kirjassa esitetyn kuvauksen ja elämästä saadut havaintomme. – Noin 30–40 vuotta olemme olleet tilaisuudessa tarkastaa työväen elämää, mutta emme koskaan ole tavanneet työmiehen vaimoa, joka vähäkin sopisi vastineeksi kysymyksessä olevalle kuvaukselle. – Enemmän pontevuutta, puolensa pitäväisyyttä, rohkeutta ja kykyä toki osoittavat työmiestemme vaimot, kuin ”Minna Canth’in Johanna” Vörskyn herrasväen häntä syyttäessä. Sivumennen saatamme mainita, että kovin tavatonta on herra Vörskynkin käytös ja malttamattomuus. Jokohan tuollaista todellisuudessa koskaan on tavattu –? Paljon on epäkohtia elämässä. Yksityisiä poikkeuksia sattuu; mutta emme sittekään voi uskoa, että kukaan, joka kansan elämää tuntee, voi läheskään oikeaksi myöntää näytelmän kuvauksia edes poikkeus-tapauksissa. Epäilemisemme perustuu jo ennen mainitsemaamme pitkä-aikaiseen kokemukseemme. Mutta jos olisikin mahdollista, että yksityisiä harvoja poikkeuksia olisi olemassa, jotka vetäisivät vertoja näytelmässä oleville kumauksille, niin ehdottomasti on väärin esittää asioita juuri kuin olot yleensä olisivat sillä kannalla, mille äärimmäiseen rajattomuuteen menevä poikkeus saattaa ulottua. Me pidämme moisen teon suorastaan epärehellisyytenä, jonka tarkoitus on alentaa työkansan arvoa niiden silmissä, joilla ei ole ollut tilaisuutta tahi halua itse seurata työkansan elämää. Surkeata on nähdä olevia epäkohtia ja varsinkin sitä onnettomuutta, johon tuo surullisesti kuuluisaksi tullut juoppouden pahe on saattanut monta perhettä ei ainoastaan työväessä, vaan n. s. sivistyneessäkin osassa kansaamme, mutta yhtä ikävältä ja – jos mahdollista – vielä loukkaavammalta tuntuu sille, joka todella tietää, kuinka paljon siveellistä voimaa, ihmisyyttä ja kristillistä mieltä on työkansassamme yleensä, kun kuulee ja näkee että samaa todellakin kunnioitettavaa säätyä koetetaan alentaa sivistyneemmän yleisön silmissä. Mutta ei asian arveluttava puoli vielä ole siinäkään kaikki, ei; sanomalehdet ovat jo tietäneet kertoa, että yllä mainittu näytelmä käännöksenä tulee ulkomaalaisillekin esittämään työkansamme elämää ja oloja tuossa kurjassa valossa. Luonnollisesti tuntevat ulkomaalaiset työkansamme elämää vieläkin vähemmän – jos ollenkaan –, kuin omat sivistyneet säätymme. Ei myöskään voine toivoa, että he voisivat aavistaakaan, kuvauksia poikkeustapauksia koskeviksi, vaan pikemmin voivat otaksua, että parempaa siveydellisyyttä tuskin poikkeustapauksinakaan suomen varsinaisessa rahvaassa tavataan. Nuo maita mantereita kiertävät '''mustalaiset''' kai joka paikassa tunnetaan. Kun nyt Suomen kotimainen kirjailija esittää mustalaisen semmoiseksi, jolta kansamme olisi siveyttä oppiminen, niin ei voine ulkomaalainen kovin korkeaksi arvostella suomalaisen siveyttä. – Onko tuo oikein ja rehellisesti tehty? – Onko kuvaus todellisuuteen perustettu? – Kun kumminkin on niin arveluttava askele otettu, niin ei ajatteleva katsoja eikä lukija saata olla tekemättä itselleen kysymystä: ”Mitä todellakin on näytelmällä tarkoitettu?” – – – Me emme ainakaan voi kysymystä vastata muuten kuin asettamalla sen yhteyteen tuon mieliä kiihoittavan ”'''naiskysymyksen'''” kanssa. Mutta samalla näyttää meistä, että naiskysymys nykyisessä muodossaan kaipaa todellista perustetta; sillä todellinen harrastus ei koskaan tarvitse tuekseen noin arveluttavia ja kansaamme halventavia keinoja. Pääasiallisesti koskee näytelmä ”työkansaa,” mutta siihen ei se pysähdy. Rajattomuudessaan menee näytelmä vieläkin kauemmaksi: Kuten yleensä on tunnettu, ovat lakimme ja asetuksemme syntyneet etevimpäin ja sivistyneempäin vaikutuksella, mutta ujostelematta antaa Minna Canth mustalaistytön useita kertoja vakuuttaa: ”'''Teidän lakinne ja oikeutenne; niitähän minun pitikin ampua.'''” Sivumennen saatamme muistuttaa, että tuo monikertainen vakuutus ei voi olla epähuomiosta puikahtanut, kuten eräs näytelmän arvostelija olisi mielellään suonut uskottavan, vaan pikemmin lienee se pidettävä silmäänpistävimpänä osoituksena näytelmän tarkoituksesta. Kuten on tunnettu, on nykyisten ”'''naissankariemme'''” harrastuksena voimassa olemien säännösten muuttaminen ja olevien olojen mullistaminen. Tarkoituksen mukaista siis on entisten moittiminen ja epäluulon alaiseksi saattaminen. Miten oikeutettu kysymyksessä oleva syytös lakia ja oikeuksia vastaan on, emme pituuden välttämisen vuoksi tällä kertaa ota tutkiaksemme; kuka asiasta haluaa päästä selville, hän lukekoon hra prokuraattorin selityksen viime valtiopäiväin asiapapereista. Samalla sietäisi luoda silmäyksen niihin anomus-esityksiin, joita viime valtiopäivillä tehtiin ”'''naisen aseman parantamisesta''';” mutta nekin useat ovat siksi epäkäytännöllisiä ja todellista perustusta puuttuvia, että terve järki helposti huomaa niiden arvon. Sitä paitsi vaatisi niiden perinpohjainen tarkastus siksi laveaa esittelyä, että epäilemme Savon lukijain tyynesti jaksavan sitä loppuun lukea, vieläpä tullee asia ensi valtiopäivillä tarkemmin punnituksi, jotta helposti voimme tällä kertaa jättää ne arvoonsa. Mies. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277022&conversationId=1&action=entryPage ''Savo'' 28.8.1885]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 3346 5619 2006-09-11T16:45:39Z Nysalor 5 Emile Zola täyttänyt 50 vuotta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Emile Zola täyttänyt 50 vuotta. |alaotsikko=Pariisi 2/4 90. |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} Tänään täyttää Ranskan ja ehkäpä koko Euroopan tunnetuin kirjailija, Emile Zola, 50:nen ikävuotensa. Sen vanhempi hän ei vielä ole, mutta kaikkialla sivistyneessä maailmassa on hänen nimensä jo tuttu, olkoonpa sitten kiitettynä tai laitettuna. Siksipä lienee paikallansa antaa Päivälehdenkin lukijoille muutamia tietoja tämän tarmokkaan miehen menneistä vaiheista ja nykyisistä elämän tavoista. Onhan suurten miesten elämäntaistelussa ja kehittymishistoriassa aina kullekin oppimista, ell’ei muuta niin hengen pontevuutta ja voimaa. Pariisissa hän syntyi, Zola; huhtikuun 2:nen päivä 1840 on hänen syntymäpäivänsä. Lapsuutensa hän provinssissa (Aix’issa) vietti, 18-vuotiaana nuorukaisena palasi hän suuren synnyinkaupunkinsa pyörteeseen takaisin ylioppilastutkinnon suorittaaksensa. Ja sen hän kyllä läpäisikin, mutta muuta tutkintoa ei hän tietääkseni olekaan ottanut. Semmoisiin ei hänellä aikaa ollut, elämä ja vastaisuus seisoivat hänen edessään uhkaavina ja armottomina. Ottelu elämästä ja kuolemasta oli alkava. Hän oivalsi sen vaarat, mutta peljännyt hän niitä ei. Kaksi pitkää vuotta kärsi hän kylmää ja nälkää, kaksi vuotta, joina kurjuus nurjat puolensa täysin näytti. Kansankyökeissä jopa laupeuslaitoksissakin oli ”l’Assomor’in”, Therèse Raquin’in y. m. tekijä pakotettu ruumiinsa ravintoa etsimään ja silloin jo lienevät murtauneet hänen korkealle otsallensa nuo syvät huolijuovat, jotka tänään hänen voimakkaille ja lujaluontoisille kasvonpiirteilleen niin vakavan, milteipä kärsivän näön antavat. Mutta ei sortanut Zolata kurjuus eikä nälkä. Kaiken tuon keskessä hän runoja sepusteli, runoja, joissa sanojen helinää ja kauniita sointuja turhaan etsi, vaan joissa elämäntaistelu ja kärsimys kyllin selvään kuivastu. Mikään runomittainen runoilija ei Zola ole ja vähäpätöiset ovat hänen näytelmäyrityksensäkin hänen suurten, mahtavain romaaninsa vuosisadan todellisten sankarirunojen rinnalla. Hänen monipuoliselle, laajaluonteiselle hengellensä on runomittainen runous liian ahdas eitä se sovellukaan muodoksi kaikelle sille, joku hänen rinnassaan kuohui ja kiehui ja joka näin odotti otollista hetkeä ja hiukan rauhaa purkautuaksensa. Sillä rauhaa vaativat suuret teokset, rauhaa ja aineellista huolettomuutta; mutta runoja voi tekaista huolienkin lomassa. Ja niin hän tekikin. Vaikka ei hänellä toisinaan ollut kuin leipää ja hiukan öljyä kastimeksi, ja vaikka hänen kerrankin täytyi vaatteiden puutteessa sänkynsä peitettä päällysnuttunaan käyttää, säilytti hän toivonsa ja luottamuksensa tulevaisuuteen. Hän näet tunsi sisällisen voimansa ja tehtävänsä ja sellaisten nerojen luontaisella vaistolla hän parempaa odotti. Eikä pettynytkään hän toiveissaan. Kuuluisan kustantajan Hachetten palvelukseen jouduttuaan oli hän turvassa nälältä ja kurjuudelta. Tyyneys ja lepo saivat nuo uinuvat aatteet kypsymään, runoilu ehtyi, romaanin kirjoitus alkoi. Ei se ollut rakkauden ruikutusta, ei pilventakaista taidetta eikä ollut se hänellä itsellänkään oikein selvillä. Harvoilla todellisesti itsenäisillä ja vakaisilla uudistajilla esiintyneekin heidän vastainen filosoofinen katsantotapansa ihan selvänä kerrassaan. Vähitellen se aukeaa ja selviää, ensin se katkelmina, jonkunlaisina salamoina sielun sekasorrossa ilmestyy, sittemmin valkenevat valkenemistaan nuo tummemmat ja sekavammat välitkin, kunnes vihdoin koko maailmankatsantotapa kokonaisena ja itsenäisenä selväksi seijastuu päilyen kuin seestynyt kesäinen taivas kirkkaana ja tyynenä. Tuona muodostumisen aikana sopii runomittainen muoto noille vilahtaville aforismeille. Ajatukset eivät vielä ole kyllin selvät tyyntyäkseen ja kangistuakseen proosan selkeään muotoon. Mutta mikäli selvenee sanottava sikäli käy proosa otollisemmaksi ilmiömuodoksi. Niin Zolassakin. Runoutensa aikana oli hän vielä henkisessä hämmennyksessä, mutta tarmokas kyky tunsi jo voimansa seijastuaksensa ja syntyäksensä. Ensimmäisissä kertomuksissaan (Contes à Ninon) voi siellä täällä keksiä enteitä tulevasta mestarista. Kirjanen ”la Confession de Claude” sisältää paljo tietoja hänen omista vaiheistaan, mutta ei sekään vielä erikoinen ole. Vasta ”Therèse Raquinilla” tai oikeastaan vasta suuremmoisella sarjallaan: les Rougon Macquart, jossa annetaan ”luonnonhistoriallinen ja yhteiskunnallinen” kertomus eräästä perheestä toisen keisarikunnan aikana, vasta tällä hän maailman maineen on saavuttanut. Jo alusta näkyy hän olleen selvillä tehtävänsä suuruudesta samoin kuin siitä tavasta, jolla se suoritettava oli. Ensimmäisen osan (la fortune des Rougon) esipuhe sen kyllä osoittaa. Balzacin ”Inhimilliselle komedialle” perustuen hän aikoi historiallisesti ja fysiologisesti näyttää kuinka tämän talonpoikaisen perheen jäsenet eri oloihin ja elämäntapoihin jouduttuaan yhteiskunnallisten vaatimusten pakosta ihan erilaisiksi muodostuvat. Ei ole aikomukseni, eikä sitä P:lehden tila sallisikaan, ruveta tekemään selkoa hänen lukuisista mainittuun sarjaan kuuluvista teoksistaan. La Curé, l’Assomoir, le Ventre de Paris (Pariisin ruokatavarain kauppahallit.) Eugène Rougon, l’abbé Mouret, Nana, la Terre, l’Oeuvre ja vihdoin ”la Bête humaine” (Ihmispeto) ovat kaikki mestariteoksia alallansa antaen meille laajoissa piirteissä ja tarkoin perustettuina nuo moninaiset kirjavat olot ja niiden muodostamat ihmisluonteet ylhäisimmästä syntyperäistä aatelista alhaisimpaan syntyperäiseen juoppoon. Viimeisessä teoksessaan, josta P:lehdessäkin on otteita ollut, käsitellään lokomotiivin kuljettajan elämää ja tunteita. Lieneekö kellään kirjailijalla enemmän vihamiehiä ollut kuin Zolalla, hän oli täydelleen imenyt itseensä ajan tieteellisen hengen, tuon hengen, joka romanttisen aikakauden kautta hiukan pysähtyi kulussaan totuutta kohden, hän oli kuin lääkäri leikellessään ihmisruumista päästäkseen sen salaisuuksien perille. Hän käsitti ihmisen aineellisen puolen suuren merkityksen, käsitti olojen merkityksen ja hänen mielestään tuli kirjallisuuden kääntyä suorastaan pulppuavan elämään, elämään sellaisena kuin se edistyneiden tieteiden valossa meille ilmestyi. Minun ymmärtääkseni ei koko uusi suunta kirjallisuudessa ja taiteessa, etenkin maalaustaiteessa, ole muuta kuin Kantin filosofiia, jota nyt näilläkin aloilla ilmestyy. Zolan taiteelliset teoriiat, joita hän useissa arvostelevissa teoksissaan <nowiki>*)</nowiki> on selvitellyt ja perustellut, ovat minun mielestäni samaa juurta kuin Kantin mielipiteet erotuksesta ”das Ding an sich’in” ja ”das Ding an uns’in” välillä (esine semmoisenaan, esine meistä nähden). Ei filosoofisilla periaatteiltaan, vaan niiden käytäntöönpanolla Zola useita vanhoillisia kovasti loukkasi. Että kaunokirjallisuus alentui kaikellaista alhaistakin tutkimaan, se oli jo monelle syvä loukkaus. Mutta kun se vielä tapahtui kaunistelematta, rohkeasti ja sattuvalla kielellä, niin silloin huudettiin: ristiinnaulitkaa tuo hirviö! Mutta niinhän on kaikille totuuden julistajille huudettu ja siitä huolimatta löytyy sentään vielä kyllin rohkeita uskaltaaksensa sitä asiaa ajaa. Jos mikään osoittaa se ihmishengen mahtavaa viettiä totuuteen sekä tuon aatteen sisällistä voimaa. Zolan kieli se varsinkin oli vanhoille kielellisille sievistelijöille ”anteeksiantamaton pahennus. Akatemiian 40 kuolematonta joutuivat raivoon tuosta hävyttömästä” periaatteesta, jonka mukaan kissa oli kutsuttava kissaksi, koira koiraksi”. Parjaamalla häntä on parjattu Zolata; semmoisetkin, jotka hänestä vaan nimen tulisivat ja yleisen juorun, olivat olevinaan oikeutettuja kantamaan kiviä yhteiseen kivittämiseen tietämättä, mitä tekivät. Luulivathan vaan kuten ristiretkien ja keskiaikaisten innostusten aikana, paholaisen ilmestyvän Zolan haamussa ja siis kunkin kristityn velvollisuuden olevan häntä mukiloida pelastaakseen hyveet ja karkoittaakseen paheet. Ja Zolasta, tuosta vakavimmasta tiedemiehestä, mikä koskaan on kaunokirjailijan kynää heiluttanut, hänestä tehtiin näin jonkunlainen kevytmielisyyden apostoli! Hän, lujaluontoisin ja siveellisin mies, sekoitettiin noihin henkisesti ja ruumiillisesti rappeuneihin, jotka nautittuansa ylemmäärin todellisuudessa vielä kirjassaankin tahtovat nautintojansa muiston avulla uudistella! Semmoinen on hänestä tehty, mutta sen voi ainoastaan tiedottomuus tehdä. Ken hänen teoksensa tuntee, on hänelle tulevan arvon antava. Vielä enemmän se, ken on onnistunut pääsemään hänen yksityiseen tuttavuuteensa, nähnyt hänen työssä, kuullut hänen itkusilmin, puhuvan menneistä tovereistaan, ihmiskunnan tulevaisuudesta y. m. Zola elää nykyään Medon’in pienessä kaupungissa Pariisin lähellä, jossa hän alkujaan köyhän asuntonsa on päivä päivältä kauniimmaksi ja kallisarvoisemmaksi koristellut. Hän, jolla kerran tuskin oli kuivaa leipää ruoakseen istuu nyt turkkilaisten mattojen, kallisarvoisen uutimien ja taulujen keskellä, lepää pehmoisilla sohvilla ja syö, mitä tahtoo. Paitse asuntoansa maalla on hänellä ehkä vielä muhkeampi asunto Pariisissa, vaikka hän täällä ainoastaan pari kuukautta vuodessa viettää. Elämäntavoissaan on Zola yksinkertainen ja työteliäs ihan äärimmäisyyteen saakka. Varhain hän nousee, tekee työtä kello ½ 2:teen, jolloin syö aamiaisensa ja levähtää hiukan, istuu kello 3 taas työhönsä eikä nouse ennenkuin kello 8 illalla aterioidakseen. Ellei vieraita ole, kirjoittaa hän vielä illallisenkin jälkeen muutaman tunnin. Täten vaan voitin käsittää hänen jättiläistuotteliaisuuttansa. Sillä ei siinä kyllin, että hän pari romaania vuodessa valmistaa, hän seuraa aikaansa muillakin aloilla ja kirjoittelee jota päivä kyhäyksen ”Simaphore de Marseilleä” varten, kerran viikossa Figaroon tahi muuhun suureen lehteen sekä jota kuukausi pitemmän tutkimuksen erääseen venäläiseen aikakauskirjaan. Tietysti ei hän tältä työltään jouda Pariisin salongeissa keikastelemaan eikä akkateemikoja tarpeeksi pokkuroimaan. Eikä hän kotonaankaan pidä sellaista hovimaista salonkia kuin esim. Voltaire Nodier, Viktor Hugo y.*m. Pariisissa ollessaan ottaa hän kuitenkin lähimpiä ystäviänsä vastaan joka torstai-iltana. Silloin nähdään siellä Alfonse Daudet ja Edmond de Goncourt, sekä joukko nuoria maalareita ja kirjailijoita, jotka yhteisen aatteen puolesta taistelevat ja mestarinansa Zolata kunnioittavat. Ja ken hänet tässä seurassa näkee ja kuulee, se on nähnyt ja kuullut helläsydämmisen, lujaluonteisen ja suuriaatteisen miehen, vakuuttaa eräs hänen parhaimmista tutuistaan Henry Céard. Oletteko nähneet hänen valokuvaaja? Tavallisen kokoinen; tanakka tekoinen ja voimakkaan näköinen hän on; paksu niska osoittaa rohkeutta, korkea, ryppyinen otsa huolia ja suuria aatteita, nenä on suora ja säännöllinen, ylähuulella on mustahkot viikset ja leu’oilla lyhyeksi leikattu täysi parta. Katse on synkänlainen ja melkeinpä tuikea, joskus hiukan häijykin ja huulilla vuorottelee ivallinen ja hyväntahtoinen hymy. Koko hänen olentonsa tekee meihin jonkunmoisen vaikutuksen kanuunan kuulasta ja yksin tuo lyhyt voimakas nimikin on senlaatuinen, sanoo Guy de Maupassant. Semmoinen hän on aikamme kuuluisin kirjailija, joka tänään on puolen vuosisataa elänyt ja joka tässä ajassa jo on ehtinyt niin suuren elämäntyön suorittaa. [[Kasimir Leino]]. <nowiki>*)</nowiki> Documents litteraires, Les romanciers naturalistes, Le roman experimental, Le naturlisime au théâtre etc. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=217787&conversationId=2&action=entryPage ''Päivälehti'' 14.4.1890]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Émile Zola]] [[Luokka:Kasimir Leino]] 3347 5620 2006-09-11T16:45:52Z Nysalor 5 Naturalismi ja Spiritualismi kaunokirjallisuudessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Naturalismi ja Spiritualismi kaunokirjallisuudessa. |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} == I. == Eikös se ole niin, että järkevän väittelyn ensi ehto on tieto siitä, mistä oikeastaan on kysymys ja missä suhteessa itse asiasta eri mieltä ollaan? Ja kuinka usein se kuitenkin unhotetaan kerrassaan: väitellään, intetään, haukutaan, suututaan – tietämättä, mikä se oikea syy olikaan. Ja tiedättekö mitä tuon kaiken tuottaa? Se ett’ei oltu selvillä väittelyssä käytetyistä sanoista. Käsitykset muutamista sanoista, jotka juuri olivatkin tärkeimmät asiassa, olivat molemmilla perin erilaiset, useimmiten tuiki sekavat. Ja kun sitten kimmastuttiin kiistämään, niin eipä huomattukaan ottaa selkoa siitä, mitä riitapuoli oikeastaan sillä tai sillä tarkoitti, otaksuttiinhan vain, että tottapa se samalla sanalla saman käsitteen ilmaisee. Vasta myöhemmin, mielen kuohun taltuttua asiaa punnitessa juolahtikin mieleen, että se taisi näemmä meinatakin sillä sanallaan ihan toista kuin minä. Ja kun sitten yhdyttiin ja asia uudelleen puheeksi tuli, niin huomattiin molempain käsitteiden samoista sanoissa olleen ihan vastakkaiset. Nyt vasta päästiin järkevään väittelyyn, nyt vasta alettiin ymmärtää toisiansa. Ja kun kerta on niin pitkälle päästy, että täysin toisensa ymmärretään, niin silloin jo myöskin eriäviä vakaumuksia arvossa älytään pitää ja myöntää oikeutettua siinäkin, missä sitä ei ennen huomattu. Tämmöinen käsitteiden sekoitus on mielestäni suurena esteenä m. m. sille kirjalliselle väittelylle, jota meidän aikoinamme jo muudan vuosikausi on Suomessakin kestänyt vastasyntyneestä kapalolapsesta: '''realistisesta kirjallisuudesta'''. Vaikka meidän ahtaissa oloissamme, joissa kieliriidat ja etenkin viimeisinä päivinä ilmestyneet ulkoapäin uhkaavat vaarat ovat pääseikkoja, vaikka niissä kirjalliset taistelut tuntuvatkin myrskyltä vesilasissa, niin ovat ne kuitenkin osoittaneet nekin voivansa mieliä kuohauttaa. Etenkin ovat muutamat maaseutulehdet, jotka ”Finlandin” julistamalle ”kristillissiveelliselle” pohjalle ovat asettuvinaan, yhdessä tämän maammonsa kanssa kimpauneet tuota uutta ”räähkää”, tuota likaa ja lokaa, tuota uskottomuutta ja siveettömyyttä, tuota ... tuota ... tuota '''realismia''' panettelemaan ja voimainsa mukaan kurittamaan. Ja oikein heillä näyttää olevan hyvä mielestä, että viimeinkin saivat syntipukin näkyviin, tuon hirviön, josta oli korvakuuloina juorut ulkomailta kulkeneet ja jota nyt uskalsi ilmestyä täälläkin ”suloisessa Suomessamme” aikoen ruveta suloista idyllielämäämme häiritsemään. ”Keski-Suomessa”, ”Kaikussa” ja ”Savossa” sitä jo oltiin valvovinaan, mutta ei päästy vielä oikein selville, mitä se oli eikä tiedetty mistä saataisiin aita matalimmaksi. Vaan nyt, nyt on se elävänä edessämme: '''Päivälehti''', sese on nyt kaiken pahan inkarnatsiooni, sese on se itselöity uuden ajan pahahenki, joka käypi ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien kenen kitaansa saisi. Sese tahtoo viikingein kaulaan lähättäytyä, sese tahtoo ruotsalaisille maan ja mannut myödä ja eikö jo kohta alettane sen syyksi panna isänmaamme itäiset vaaratkin. Ja uskottomuus, siveettömyys, synti ja kaikki paha, se on Päivälehden syy. Sese on, jota nyt aikoo tuon '''realisminkin''' ottaa siipiensä suojaan auttaaksensa alkavata pirtin poikki käymään. Mikä se on sitten se realismi? Yhdestä se on kaikki paha, minkä hänen ajatusvoimansa luoda saattaa, toisesta on se ajan henki, totuutta janoova ja etsivä ihmissielu, jota rehellisessä hakutyössään on tahtonut ottaa selkoa tästäkin olomuodosta, tästäkin alemmasta maailmasta. Sama sana siis ihan eri merkityksessä. Sama on laita sen sanan jota on täytetty vastakohtana vasta mainitulle: '''idealismin'''. Toisesta on se ihanin, kaunein, säilytettävin ominaisuus, toisesta uneen tuudittava, pettävä opiumihumala, joka estää asioita oikein järjen kannalta punnitsemasta ja joka siis epäjärkevänä ja vahingollisena on hiiden pisaan pakoitettava. Kaikki on relatiivista, ihan kaikki. Niinpä nämä tämmöiset käsitteetkin. On tuiki vaikea määritellä vasta syntynyttä käsitettä ja sovittaa sen ilmaisijaksi vanha tuttu sana, jolla ennen muuta ymmärrettiin. Eikä voi tuollaisia käsitteitä luullakseni ensinkään tarkempaan määrätä tuntematta sen historiaa, sen edellytyksiä ja niitä oloja, joissa se ensin syntyi. Sama on ajatukseni siitäkin käsitteestä, jota ilmaisemme paremman puutteessa sanalla realismi. Vasta sitten kun tunnemme, mitkä asianhaarat sen ovat eloon herättäneet, minkä vuoksi sen on täytynyt syntyä muodostaaksensa tasapainoa antavan vastineen eräälle toiselle ihan päinvastaiselle liikkeelle kirjallisuudessa, vasta sitten kun tämän ynnä kirjallisuuden kehityksen pääpiirteet tunnemme voimme tuolle liikkeelle tulevan arvon antaa. Emmekä silloin voi mitään sille, että toiselta puolen olemme pakoitetut jyrkästi asettumaan noita umpimähkäisiä haukkujoita vastaan, jotka eivät itsekään ole käsitteestä selvillä, toiselta taas on myöntäminen ett’emme siinäkään löydä sitä kehityksen perivaajaa, sitä loppu-autuutta, jota hurjimmat ja sokeimmat uuden liikkeen apostolit saarnaavat. Pidämme sitä yhtenä ihmishengen historiallisesti oikeutettuna luomana, vastapainona romantismin liioitteluille, pidämme sitä muotoaistin kostona kaiken taiteellisen, sopusuhtaisen kompositsioonin halveksijoille, pidämme sitä selvän järjen ja luonnollisen, yksinkertaisen sekä todenmukaisen esityksen kostona yltiöpäälle, retooriselle ja kaunistellulle. Vihdoinkin pidämme sitä yhtenä ihmishengen ilmiömuotona, tämän levottoman hengen, joka aina uutta vaatii, kaikki kokea tahtoo, jota ei mikään mahti ajan pitkään voi pidättää tunkeutumasta sinne, mihin se kerran on kallistua alkanut – kun se ihmishengen saavutettavissa kerran lie. Ja tuo yty ja into, jolla aina jonkun ajan päästä vanha kuori koetetaan pois heittää ja ihmishengelle uusi ilmestysmuoto antaa, mikä on se muu kuin samaisen hengen vapauden halu, pinttyneen, lyöpyneen ja jähmettyneen vihaamme ja uuden vapaamman luominen. Niin ainakin olen minä asian käsittänyt. On mielestäni myöskin kuin tuo riita n. k. realismin ja idealismin vailla ei olisi itse syvimmässä sisuksessaan muu kuin riita materialismin ja spiritualismin. hengen ja aineen välillä. Milloin aineelliset pyrinnöt, parannuspuuhat y. m. pääsevät vallan päälle, silloin saa kirjallisuus elämän ja tieteiden vaikutuksesta materialistisen, maa-peräisen tuoksun; milloin henkiset, pilviä tähtäävät ja taivasta tavoittelevat aatteet yläkynteen tunkeutuvat, silloin on spiritualismin kukoistusta. Uudistan kuitenkin, että tämä on vain minun omia tuumiani, jolle sentään luulisin perustusta löytyvän. Nyt on yhteiskunnalliset, käytännölliset, aineelliset huolet pääasiana, nyt on tieteet käytännön ja yleisen yhteiskunnallisen edistyksen palvelukseen asettuneet. Siksi ovat laineetkin samaisen käytännöllisen huolestamisen palvelukseen tahtoneet ruveta. Ja kirjallisuus? Onhan se ajan peili, onhan se ajanhengen todenmukainen kuvastin ja siksi on luonnollista, että se on semmoinen kuin se nyt on. Ja että tämä ajanhenki on semmoinen, se on koko ihmiskunnan kehityksen syy, ja joka sitä umpimähkään haukkuu, se osoittaa kykenemättömyytensä historian käsityksessä ja ihmishengen sisällisen luonteen ymmärtämisessä. Ihmiskunnan koko kehitys on yhtenäistä, jatkuvaa, ilman hyppyjä. Yksi ajanjakso sisältää olettamiset toiselle, sisältää jo ne siemenet, joista toinen syntyy. Koko elämä on tuollaista syyn ja vaikutuksen vuorovaikutusta, yhtenäistä, aina hiukan muuttuvaa liikkuvaisuutta. Elämä onkin juuri tuossa vaihtumisessa, muuttumisessa; mikä sen ulkopuolella on, se on kuolema, se on .... se on meille tuntematonta. Realismi, taikka jos niin tahdotaan naturalismi, ei siis ole kuin luonnollinen jatko romantismista, niin oudolta kuin se jostakusta ehkä kuuluneekin. Tuo edellä käypä romantismi se kuitenkin jo sisältää kaikki ne ominaisuudet, jotka ennustavat tätä jälempää ilmiötä, se vetää jo naturalismin perässään. Ensinkin siten, että se liiallisuuksiin mennen, vaatii vastakkaisen vastineensa, sillä ihmishengessä asuu kerran sopusoinnun tunne ja ihanne, joka kaikelle liiallisuudelle vaatii vastapainon tasapainossa pysyäkseen. Kaikkina aikoina löytyy aina niitä, jotka menevät liian pitkälle ja niitä, jotka jäävät liian paljo jälelle ja juuri tuo seikka se onkin kaiken edistyksen, kaiken inhimillisen elämän ja vilkkauden perustus ja ehto. Toiseksi ennustaa romantismi naturalismin siten, että se vaati enemmän elämää, enemmän todellista ja totuutta esitykseen (sillä sitä se todellakin vaati, vaikka se innossaan vastustaa jähmettynyttä klassillisuutta oikein voimainsa takaa rienausi liiallisuuteen.) Ovathan nämä naturalistienkin vaatimuksia? Ja se rakkaus kansaan, jota osoitaksen siinä innossa, millä kaikkia kansanlauluja ja kansallisen sivistyksen jätteitä ruvetaan kokoamaan, onhan sekin nykyajan kirjailijoille omituista. Entäs tuo paljon puhuttu ”paikallinen väritys”, jonka tapaamista kukin romantisti piti pääpyrintönään, onhan sekin tärkeimpiä naturalistein vaatimuksia. == II. == Molemmat siis totuutta ja totta etsivät, molempain esikuva on elämä, elämä, tuo ijäti uhkuva, ijäti muuttuva, iäti uusi ja viehättävä kertoilla, joka kaikkien aikojen kirjailijoille on esikuvana ollut olevinaan. Se on erotus vaan siinä tavassa, jolla eri ajat, eri kansat ja eri yksilöt tuon todellisen elämän käsittävät. Eivätkä he koskaan sitä ihan samalla lailla käsitä, siitä on luonto ihmistä ja itseänsä luodessa huolen pitänyt. Mitä Zola sanoo taideteoksesta, kaunokirjallisesta tuotteesta, että se nimittäin on kappale todellisuutta yksilön omituisuuksien valossa, sen voi laajemmassa merkityksessä sovittaa kaikkien aikojen kirjallisuuksiin. Ja miten voisikaan se toisin olla, sillä eipähän kirjallisuus liene mitään ihmisestä erillään syntynyttä ja olevaa, tottahan se on selin luonnollinen tuote luovasta ihmishengestä. Että nämä tuotteet eri aikoina ovat peräti erilaiset, se tietysti riippuu ihmishengen eri kehitystiloista ja koko inhimillisen elämän ja yhteiskunnallisten olojen eri asteista. Kunkin ajan kirjallisuus on oman aitansa va’alla punnittava ja oman aikansa kannalta tuomittava. Ken nykyajan kannalta rupeaa sättimään Sofoklesta, Senekaa, Beaulieauta y. m. se osoittaa oman tyhmyytensä. Aikansa kannalta ovat romanttikotkin tuomittavat samoin kuin nykyään vallalla oleva naturalismikin. Ja kun tältä kannalta kerran arvostelemaan rupeaa, silloin moni seikka selviää, jonka perusteita ei ennen käsittänyt, silloin usean henkilön, useat ilmiöt ja aatteet ymmärtää oikeutetuiksi, jotka muuten lyhytnäköisestä hulluuksilta näyttäisivät. Ken nauraa talonpojalle, joka omalta kannaltaan esim. taiteita ja niiden hyötyä tuomitsee, hän on yhtä vähänäköinen, kuin se, ken entisen ajan kirjailijoiden ”hulluuksille” nauraa pitäen noita jonkinjoutavina. Nykyaika on muun muassa sielutieteen aika. Nyt koetetaan oppia ymmärtämään yksilöt, käsittämään kansat. Tiedämme kyllä löytyvän niitä, jotta ilveillen ja halveksien nauravat kaikelle tuolle puuhalle jo senkin vuoksi, että se on uutta, heidän nuoruudessaan ei sitä tunnettu. Mutta sitä on olemassa paljo muutakin, jota heidän nuoruudessaan ei tunnettu, ja jos he ovat takapajulle jääneet ja sapekkaassa ylenkatseessaan kieltäytyvät näkemästä, mitä on oikeutettua uudessa ajassa, sen pyrinnöissä ja kirjallisuudessa, niin ovat he surkuteltavat. Eivät he oikeastaan ole sitäkään: he ansaitsevat kohtalonsa. Aika on heille kostava, se on ristivä semmoiset yksipuolisiksi, etuluuloisiksi ja orjallisiksi ihmisiksi huolimatta heidän kyvyistään ja avuistaan muissa suhteissa. Emme tahdo edes tehdä kysymystä: '''onko''' nykyisessä kirjallisuudessa oikeutettua, emme tee sitä sen vuoksi, että pidämme tuollaista kysymystä typeränä, koskapa sen voittava valta jo osoittaa sen sisällistä elinvoimaa. Ja millä on elinvoimaa, sillä on oikeus elää, mitä on lahoa ja mädännyttä, se kuolkoon. Kysymme sen sijaan: '''mikä''' on naturalismissa oikeutettua, mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka sille omat valtaan pääsyn mahdollistuttaneet? Se on sen voimakas vietti luontoon, todelliseen elämään, joka on sille voiman antanut. Se on säilyttänyt romanttikojen vietin luontoon ja elämään, mutta se on samalla muodollisessa suhteessa siitä eronnut heittäen hotuun saarnaavan retoriikan, tehden romanttikojen kansanrakkaudesta tolkun käymällä itse kansan pariin esityksissään, ajatuksissaan. Emme tahdo sanoa, että yksistään alemman kansan esittäminen olisi naturalismin tunnusmerkkejä, vaikka ajan kansanvaltainen henki on sen sitä tekemään pakottanut. Mutta tuota alaalla, alikerroksissa hehkuvaa voimaa ja turmeltumatonta elämän iloa kuvatessaan on se itse elämäniloa saanut ja siten pitemmälle tulevaisuutensa lykännyt. Sairaalloisen, kuihtuvan sukupolven sairaalloinen, todenmukainen esittäminen ei voi pitkäikäistä olla. Ihminen on kerran olemassa ja elämässä täällä ”surun ja murheen” laaksossa ja mistäpä hän nyt paremman maailman otti. Tyydy siis siihen ja paranna sitä, mikäli voit; vähentele liiallista illusioonien kukkuraa, aina niitä jonkun verran kuitenkin pohjalle jääpi ja – ala alusta. Mutta elämän ilo ja jonkunlainen toivo on sinun säilytettävä, muuten vie sun tuoni tuvilleen. Pudista pois sairalloisuus, huolesta ja hoivaa sielusi ja ruumiisi parhain kuin voit ja käy työhön. Työssä on elämä, työssä elämänilo. Ja tämä työ, sinun yksityinen työsi oman itsesi ylläpidoksi ja elämänilosi säilyttämiseksi, tämä samainen työ se on niin viisaasti järjestetty, että se muidenkin hyväksi koituu. Naturalistinen kirjallisuus, jonka on ollut kuvastettava nykyisen laajaperäisen ja monipuuhaisen yhteiskunnan eri puolet ja kolkat, on sentähden sisällykseltään yhtä moninaiseksi käynyt. Koettaa mitata kaikkia sen eri haaroja ja muotoja samalla mitalla, olisi hulluutta; asettaa kaikki yhteen rypäjäkseen, olisi lyhytnäköistä. Siinä löydämme ajanhengen eri suuntia vastaavat edustajansa, siinä psykoloogiset, siinä kansanomaiset ja -valtaiset, siinä tieteelliset kirjailijansa. Ainekset ovat siis tuiki vaihtelevia. Mutta yhteistä on kuitenkin, se mikä heillä ollenkaan yhteistä on, esitystapa, muoto. Mutta siinäkin suhteessa löytyy tuiki eriäviä kynäilijöitä, joita on vaikea noihin luokituksiin mahtumaan saada. Kaikki on näette, kuten jo sanoimme, relatiivista. Niin tässäkin. Ja toisekseen on peräti vaikeaa täsmälleen määrätä, missä muoto päättyy ja sisällys alkaa, nämä kun ovat niin kovin läheisessä yhteydessä. Yhteisiä pääpiirteitä kun kuitenkin haluamme, niin voinemme kai realistein eli naturalistein punaisena lankana pitää lähestymistä luontoon, elämän kuvaamista semmoisena kuin se tavallisesti esiytyy silmiimme sekä esitystavan sovittelemisessa oloperäiselle pohjalle, niin että nimitetään kukin käsite koristelematta omalla nimellänsä, koetetaan eri säätyihin ja ammattikuntiin kuuluvien henkilöiden puhumis- ja ajattelemistapaa tehdä niin paljo alkuperäisen esikuvan mukaiseksi kuin suinkin y. m. s. Tämä on kaikki mielestäni pysyväisempää, sillä se kuuluu kaunokirjallisen tuotteen olemukseen. Hupenevaa on minusta sitävastoin tuo yksipuolinen taipumus vaipua alempain kerrosten ja tunteiden kuvaamiseen, se on katoavaa jo senkinvuoksi, ett’ei ihmishenki sellaista yksipuolisuutta siedä. Se rakastaa vapautta, ei anna kahlita itseään minkään. Että tuo suunta, jota ehkä parhaiten Zola edustaa, syntyi päivänvaloon, se osoittaa, että se puoli oli nyt koskettava. Samoin kuin romantikot tahtoivat laajentaa runouden muotoja ja sen liikunta-alaa, sotien vapauden nimessä, samoin tahtoi Zola y. m. yhä laajentaa samaisen runouden muotoja saattamalla senkin puolen runouden hallituspiiriin. Emmekä tästä voi häntä haukkua. Kirjallisuudelle pitää olla koko pulppuava ihmiselämä avoinna, sen pitää saada liikkua vapaasti elääkseen. Yleinen aisti pitää kuitenkin jonkunlaiset rajat, rajat, jotka kirjailijakin, jos hänellä oikeat lahjat kerran on, säilyttää tietää omasta vapaasta tahdostaan. Vapauden, ihmishengen vapauden nimessä panemme vastalauseemme niitä vastaan, jotka vanhoihin mestareihin turvautuen aina noiden töitä perivaajoiksi, ylitsekäymättömiksi esikuviksi asettavat. Meillä suomalaisilla ei noita tuollaisia esikuvia vielä paljo ole, hyödyksikö lie sitten vai vahingoksi. Mutta on tahdottu jo kieliasiassa samaa periaatetta seurata asettamalla Snellman ikuiseksi esikuvaksi. Että hän silloin siksi kelpasi, sitä emme epäile. Mutta olot muuttuvat, vaatimukset myös ja jos nuo vanhat mestarit, jotka itse vapauden aatetta seuraten ja vanhoista etuluuloista ja oloista irtautuen ovat uudistajina juuri suuruutensa saavuttaneet, jos he sanon minä, olisivat tilaisuudessa olojamme seuraamaan ja näkisivät meidän aina vanhojen esikuvain turvissa kituroivan, niin varmaankin he ylenkatseellisella säälillä huutaisivat: voi raukkoja! Niin kyllä voi raukkoja! Raukka on se, joka aina tuollaisen kainalosauvan tarvitsee eikä koskaan omin turvin kulkea uskalla. Ei löytyisi maailmassa monta suurta miestä, ei olojen eikä kirjallisuuden uudistajan, jos kaikki olisivat tuota periaatetta seuranneet. Ennenkuin syntyivät estetiikat ja muut, loi luova ihmisnero ne tuotteet, joiden nojalla tuota kauneusoppia sitten koettiin rakentaa, ja minä puolestani olen täysin vakuutettu, että samalla ihmishengellä on samallainen oikeutensa ajatuksen vapauteen kuin silloin. Otettakoon selko vanhastaan kirjallisuudesta, mutta kadotettu se nuori kirjailija-henki, joka sinne kerrassaan uppoo, voimatta irtautua antamalla omalle oikeutetulle yksilöllisyydelleen vallan omin päin asioita punnita. Minä puolestani tervehdin innolla ja lämmöllä jok’ikistä itsenäistä, vapaata luovaa henkeä, joka säilyttää vanhasta, mikä säilytettävää on, rohkeasti ajatella taitaa ja ajatukselleen selvän muodon antaa. Ja näiden joukosta ne esiin käyvätkin nuo suuret, mahtavat henget, jotka uuden käänteen luovat, ja jotka juuri siksi, että he ovat esikuvista irtautuneet, omasta puolestaan esikuviksi joutuvat. Kullekin vapaus käyttää lahjansa, vapaus aatteelle, sillä vapaus on se luova ja lämmittävä päivä, jonka säteet ihmishengen kauneimpaan kukkaansa saattaa. Sen helteessä yksin tuo kukinta onkin mahdollinen. '''Lähde:''' ''Päivälehti'' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=217775&conversationId=3&action=entryPage 28.3.] ja [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=217776&conversationId=4&action=entryPage 29.3.1890]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Émile Zola]] [[Luokka:Kasimir Leino]] 3348 5622 2006-09-11T16:46:17Z Nysalor 5 Uutta kaunokirjallisuutta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uutta kaunokirjallisuutta. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} ”''Yksin''”. Kirjoittanut Juhani Aho. Porvoossa Werner Söderström. Sen jälkeen kuin Juhani Aho viimeiseen teoksensa ”Helsinkiin” julkasi, on hän kahdeksan kuukautta oleskellut Ranskan vaiherikkaassa pääkaupungissa, tutustunut Ranskalaiseen meikäläisestä perinpohjaisesti eroavaan katsantotapaan elämästä ja siveellisyydestä, oppinut tuntemaan ikivanhan sivistyksen kauniita hedelmiä sekä katkeria irvikuvia, tunkeutunut sekä vanhaan, että uusimpaan ranskalaiseen kirjallisuuteen, siitä kriitillisellä silmällä itseensä sen mehun imien, mikä kauas tähystyvälle kirjailija-hengelle on mieluista. Ja hänen ensimmäinen työnsä ”Yksin”, on selvä tulos hänen tutkimusmatkaltaan. Samalla kuin hän siinä mitä puhtaimmassa suomalaisessa hengessä kertoo keski-ikäisen miehen tulisen rakkauden nuoreen impeen, joka supisuomalaisella soluudellaan vähitellen hänen vanhanpojan elämässä jo osaksi kylmenneen sydämmensä liekkeihin sytyttää, ja mitä hienoimmalla aistilla koskettelee rakkauden salaisia moniväreisiä jänteitä, ottaa hän verratakseen Suomen immen suloutta pariisittaren kuuluisaan viehätysvoimaan ja joutuu vertailussa, nähdessään kuinka hänen suomalainen kuvansa verrattomasti pääsee voitolle, niin rajuihin vastakohtiin, ettei hänen teostaan tyynellä mielellä voi sellaiset lukea, jotka pienimmän viittauksen sukupuolisuhteisin antavat omia intohimojaan ärsyttää. Puhtaan siveellisen rakkauden, sellaisen, joka jalostuttavilla ja runollisuuteen korottavilla tunteilla sielun täyttää ja hekumallista nautinnon himon tyydyttelevän rakkauden irvikuvan panee hän sellaisella purevaisuudella vastakkain, että sitä voisi verrata saarnaan, jossa taivaan ilo ja helvetin surkeus vastakkain asetetaan. Ja Juhani Aho osottaa että se, joka kerran on vakavasti todelliselle rakkaudelle antautunut, hän ei sitä voi irti repiä, vaikka hän pariisittaren viehätykselläkin koettaa impensä kuvan himmentää. Ensimmäisen kompastuksen jälkeen, on kuva, jouduttuaan ala arvoisemman rinnalle verrattavaksi, entistä ihanampi. Ainoastaan yksipuolinen arvostelija, joka ulkonaisiin piirteisin takertuu, voimatta niitten suhteessa toisiinsa kokonaista siveellistä ajatusta löytää, voi Juhani Ahon viimeisen teoksen tuomita, niin säälimättä kuin hän suomalaisen arkoja tunteita rakkauden suhteen kouristeleekin. Suuremmoista on Juhani Ahon kuvausvoima tässä teoksessa, niin perin taiteellinen ja luonteva, että kun hän meren aaltojen räiskettä laivan kylkeen kuvaa, luulee itsensä hytissä istuvan avonaisen ympyrä-ikkunan vieressä, tahi kun hän junan saapumista Pariisiin kertoo, luulee veturien vihellykset korvissaan kuulevansa ja ”sydäntään hiukasevan” ”vaunun kohona hyppiessä”. Yhtä kotonaan on hän Pariisin bulevaardeilla kuin kaislikkorantoja luikkaillessaan tyynenä aamuna Savossa. Samalla kuin kehoitamme niitä kaunokirjallisuuden ihailijoita, jotka tahtovat tutustua nuoren kirjallisuutemme etevimpään suorasanaiseen kertomukseen, teosta lukemaan, annamme kuitenkin sen neuvon, että arkaluontoiset vanhemmat sen ensin itse lukekoot, ennenkuin lapsilleen antavat, jotta eivät tekijää syyttäisi, jos teos heistä on kypsymättömille ”sopimaton” luettavaksi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=261145&conversationId=5&action=entryPage ''Wiipurin Sanomat'' 3.12.1890]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Yksin]] 3349 5696 2006-09-19T17:07:07Z Nysalor 5 Pari pientä korjausta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onko Minna Canth’in ”Salakari” psykoloogillinen? |alaotsikko=Kuopiosta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Kysymys sillä, onko se psykolooginen tai ei, on tätä nykyä aina ensimäinen, kun on lausuttava arvostelu jostain nykyajan kaunokirjallisesta voiteesta, jossa kuvataan ihmisiä ja heidän elämäänsä. Ovatko luonteet luonnolliset? Onko henkilöitten kehitys johdonmukainen? Siitä vastauksesta, minkä teos itse näihin kysymyksiin antaa, riippuu tavallisesti, miten pysyvä arvo sillä on kirjallisuuden aarreaitassa. Minna Canth’in ”Salakari”-nimisestä novellista näyttää julkisista arvosteluista päättäen olevan jotenkin yleinen se käsitys, että se täyttää ne vaatimukset, mitä sielutieteellisenä romaanilta vaaditaan. Ryhtymättä arvostelemaan erityisiä kohtia ja kuvauksia teoksessa sekä tekijän kertomistapaa, joille useimmat arvostelijat ovat antaneet oikeutetun tunnustuksensa, tahdomme ottaa tarkastellaksemme oikeastaan sen psykologillista puolta. Kun kirjan ottaa käsiinsä ja alkaa sitä lukemaan, niin tempaa se lukijan kokonaan mukaansa ja vie sellaisella vauhdilla eteenpäin, että jännitetty mieli ei jouda ajattelemaan muuta kuin omaa menoaan. Jo kirjaa ensi kerran lukiessa syntyy kuitenkin epäilyksiä monen paikan luonnollisuudesta, mutta kun tapaukset sujutetaan kovalla kyydillä toistensa ohitse, tulee arvelemaan, että se, mikä siinä näyttää hämärältä, ehkä on syvyyden hämäryyttä. Mutta toiseen kertaan ja rauhallisella mielellä teosta tutkiessa jää kuin jääkin luopumattomasti mieleen se vaikutus, että ”Salakarilta” ennen kaikkia puuttuu psykoloogillinen ja todellinen pohja. Mitä nyt ensiksikin tulee itse tapahtumaan eli siihen, että eräässä maaseutukaupungissa asuva rehtorin rouva voipi joutua sellaisiin seikkailuihin kuin kirjassa kerrotaan, niin uskallamme suuresti epäillä sen tavallisuutta. Olot meillä ovat vielä sellaiset, että jos moista kerrottaisiin, sitä pidettäisiin tavattoman harvinaisena tapahtumana. Ja poikkeuksen kuvaaminen ei ole omiansa antamaan kuvaa varsinaisesta todellisuudesta. Mutta vaikka myönnettäisiinkin, että tapahtuma semmoisenaan, s. o. suomalaisen maaseutu-rehtorskan lankeaminen, '''voipi olla''' mahdollinen, niin ei kuitenkaan voi uskoa, että se semmoisista syistä ja sillä tavalla tapahtuu kuin Minna Canth on sen kuvannut. Kirjan alussa kuvataan rehtorin perhe-elämä viehättäväksi ja onnelliseksi. Miehen ja vaimon suhde on hellää ja herttaista. Molemmat ovat toisiinsa kiintyneet ei ainoastaan niillä siteillä, joilla lapset yhdistävät heitä toisiinsa, mutta myöskin rakkaudella, joka varsinkin vaimossa on sekä lempiviikon tulista tunnetta että todelliselle kunnioitukselle ja ihailulla perustettua ystävyyttä. Rehtori Karell on humaaninen, mielipiteiltään uudenaikainen, jalo ja kehittynyt, jos saa päättää niistä hämäristä piirteistä, joilla hänet on luvattu. Ja hän rakastaa hänkin vaimoaan. Hymyilee hänelle hellästi, puristaa salaa hänen kättään, jopa souteleekin hänen kanssaan järvellä kesäisinä öinä. Semmoista näyttää suhde olleen pitkin matkaa koko avioliiton ajan, jolloin perhe on ehtinyt enentyä neljällä lapsella. Ainoa, mikä hiukan näyttää häiritsevän hyvää sopua, on rehtorin toimet ja isänmaanrakkaus, joille rehtoorska on mustasukkainen. Mutta selin tyytymättömyys Almassa on seuraus hänen suuresta rakkaudestaan mieheensä. Kun asiain näin ollen Nymark astuu taloon ja emäntä häneen muutamassa viikossa rakastuu, ja muutamain kuukausien kuluessa hänelle kokonaan antautuu, niin ei sitä voi uskoa luonnolliseksi ja mahdolliseksi. Ensiksikin on huomattava, että jos Nymarkin laisia luonteita löytyykin pikkukaupungissa, sellaiset herrasmiehet eivät mitenkään uskalla menetellä sivistyneitten naisten kanssa sillä tavalla kuin Nymark luvataan tekevän. Olkoot he kuinka sydämmettömiä tahansa, niin tyhmiä eivät he ole, että arvokasta rouvaa miellyttääkseen käyttäisivät melkein samallaista menettelytapaa kuin jotain bufettineitiä valloittaessaan. Sellainen nainen taas, joksi Alma kertomuksen alussa kuvataan, ei koskaan suvaitsisi ihailijoiltaan niin rohkeata ja samalla kömpelöä keikailua kuin Nymarkin on (siv. 35 ja 36). Mutta tekijä antaa hänen suuttumatta kuunnella Nymarkin laisen miehen puheita ja vielä niitä mieleensäkin painaa. Toiseksi on, niinkuin jo huomautimme, Alma kuvattu kertomuksen alussa ja sen kuluessakin sellaiseksi, ett’ei hänessä ollenkaan huomaa niitä ominaisuuksia, jotka helpoittaisivat viettelemistä. Voidakseen saada uskottavaksi Nymarkin tekemän häiriön, olisi tekijän pitänyt alusta alkaen tuoda esiin niitä piirteitä Alman luonteessa, jotka tekevät lankeemisen mahdolliseksi. Mutta tuodaanko niitä? Ei tuoda muuta kuin tuo jo itsestäänkin Alman ijällä vähemmin tavallinen sentimentaalisuus ja halu hyväilyyn. Se syy ei kuitenkaan ole riittävä. Sillä lukijan mieleen johtuu hetikohta kuvaukset kirjan alussa, joista näkyy, että Alma on jo oppinut ymmärtämään sen sulon kodissa, joka astuu tulisen ensilemmen sijaan: rakkauden lapsiin. Se kyllä näyttää haihtuvan, kun halu huvituksiin ja mieltymys Nymarkiin on saanut vallan, mutta siinäpä juuri onkin kaksinkertainen rikos psykologiian lakeja kohtaan. Ensiksikin hän huolimatta aivan vähän ennen kuvatusta kiintymisestään mieheensä ja lapsiinsa tuota pikaa rakastuu aivan vieraasen mieheen ja toiseksi hän uusissa tunteissaan tuota pikaa unohtaa sekä miehen että lapset. Sanoimme edellä, että Karellin ja Alman suhde on hyvä. Sellaisena ollen se ei siis voi rikkoutua niin vähäisistä tyytymättömyyden syistä kuin niistä, mitä esitetään. Nymark saa kuitenkin varsin vähäisillä ponnistuksilla Alman täydellisesti valtaansa. Mutta niinkuin jo on huomautettu, edellykset puuttuvat. Voidakseen tehdä valtavan vaikutuksen Alman sieluun, pitäisi toki ilmestyvän sankarin olla varustettuna suuremmilla ja vaikuttavammilla luonteen ominaisuuksilla, jotka pistäisivät hetikohta Alman silmiin ja himmentäisivät miehen. Vaan sen sijaan antaa tekijä Alman virtaillessa Karellia Nymarkiin hänen povensa kohota ilosta, ylpeydestä ja rakkaudesta. ”John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei tosin niin hieno eikä vilkas tuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki.” Mutta tekijähän tahtookin näyttää, että se on aistillinen himo ja halu rajattomaan vapauteen, jonka Nymark Almassa herättää! Niin ehkä väitetään. Että naisen luonteessa on kyteviä hiiliä, joita puhaltamalla saadaan tällaisetkin halut ja himot hehkumaan, sitä ei kukaan epäille. Mutta jos niitä sillä tavalla rupeaa tuleen virittämään kuin Nymark tekee, niin saa ihan varmaan kylmät porot silmilleen. Sillä edellä sanotun lisäksi tulee vielä muistaa, että Almaa ei ole kuvattu aistilliseksi, että hänellä on imevä lapsi ja että aviopuolisojen rakkaus ei suinkaan ole platoonillinen. Ja sitäpaitse: mitä varten Alma rupeaa koketeeraamaan Nymarkin edessä? Kiihoittaakseen '''miehensä''' rakkautta! Nymark on näet tullut sanoneeksi, että miehen rakkaus parhaiten pidetään vireillä siten, että nainen osoittaa suosiota muillekin miehille ja sallii heidän ihailla itseään. Tätä neuvoa Alma nyt päättää käyttää ja siinä ei ole mitään kummaa. Mutta se on kummaa, ett’ei hänessä tätä päätöstä toimeenpannessa näy ollenkaan sen alkuperäistä tarkoitusta. Jos se on tekijän mielestä unohtunut, niin ei se suinkaan ole voinut Alman mielestä unohtua. Luulisi, että vaimo koketeeratessaan miestään kiihoittaakseen tarkastaisi tämän käytöstä ja sitä, minkä vaikutuksen hän tekee. Mutta siitä ei näy vivahdustakaan. Kuinka on moinen ristiriitaisuus ymmärrettävä? Rakkaus Nymarkiinko sen selittää? Mutta edellä näkyy, että se rakkaus, olkoon se hengellinen tai aistillinen, ei ole mitenkään motiveerattu. Ja kuinka ovat ne muut ristiriitaisuudet ymmärrettävät, joita Alman liukuessa Nymarkin helmaan hänessä yhä enemmän huomaa. Kuinka on mahdollista, että hänessä melkein ilman mitään taistelua tapahtuu tuo ääretön muutos? Onko luonnollista, että hän tanssiaisiin lähtiessään häätää kiukkuisesti luotaan pienen poikansa, joka pyytää häneltä apua? Voipiko pienosen rintalapsen äiti ennen vieroittamista heittää hänet koko yöksi itsekseen? Kuinka saattaa hän siihen määrin unohtaa itsensä, että tanssii itsensä pyörryksiin? Onko uskottavaa, että äiti, kun hänelle kerrotaan kuinka lapsensa häntä yöllä kaipasi, vastaa välinpitämättömästi: ”kaivatkoon”? Ja että hän, joka ikänsä näyttää asuneen pikkukaupunkien oloissa, voipi niin kokonaan vapautua yleisen mielipiteen tuomiosta, että vähän sen jälkeen kuin on kuullut juorujen panettelut antautuu niille yhä enemmän alttiiksi lähtemällä rakastettunsa kanssa koko päiväksi luistelemaan? ”Jäädään, ollaan iltaan saakka!" (?) Me vaan kysymme, tahtomatta itsepuolestamme vastata. Sillä ehkä todellakin löytyy sellaisia naisia, vaikka meillä ei ole ollut kunnia heihin tutustua. Mutta jos niitä muita löytyy, niin ei ainakaan Alma voine kuulua heihin. Jos hänessä piilisi luonteen ominaisuuksia semmoisia, ett’eivät ne estä häntä ulkona metsässä, pakkasessa, kun ei vielä ole suoranaista rakkauden tunnustustakaan tapahtunut, vastustamatta heittäymättä ensimäisen viettelijän valtaan, niin totta ne olisivat tulleet ennenkin näkyviin ja ei liki kymmenvuotinen onnellinen avioliitto mitenkään olisi voinut sinä pysyä. Mutta ehkä tuntevat naiset toisensa paremmin kuin me miehet tunnemme heidät. Ratkaiskoot he tällaiset asiat keskenään. Vaan jos he luulevat, että mies ja perheen isä, olkoon hän perisynteihinsä nähden kuinka kelvoton tahansa, voisi vastaavissa oloissa niin ilman mitään katumusta unohtaa velvollisuutensa ja saada omantuntonsa äänen noin helposti kuulumattomaksi, niin tuntevat naiset yhtä '''huonosti''' miehiä kuin '''hyvästi''' toisiaan. Mutta katuuhan Alma! Tuleehan hänen omantuntonsa ääni kuuluville! Tulee, mutta miten? Se tulee vasta lankeamisen jälleen, ennen sitä ei siitä ole näkynyt paljon merkkiäkään. Mutta yhtä luonnottomalta kuin tuntuu lankeaminen, yhtä mahdotonta on, että katumus ilmaantuu niin kuin se on kuvattu. Suuresti epäilyttää ensiksikin, että neljän lapsen äiti ei huomaisi käytöksensä sopimattomuutta ennen. Ja toiseksi tuntuu vähemmän uskottavalta, että itse tapaus niemen nenässä yhtäkkiä voisi tuottaa hänelle noita kauheita omantunnon tuskia, jos niitä kerran ei sen enemmän ole sitä ennen näkynyt ja jos hän ne niin helposti on siihen asti saanut haihdutetuksi. Kokematon tyttö kenties vasta viettelyn jälkeen saapi silmänsä auki, mutta naimisissa olevan naisen mieltä ei tuo tapaus varmaankaan voi niin kokonaan kumolleen kaataa sen oltua siihen saakka aivan kohdallaan. Liekö tekijä heikkoutensa siinä kohden huomannutkin, koskapa hän lisävaikuttimeksi Alman katumukseen tarvitsee Arvin sairastumisen. Mutta sentähdenpä se tuntuukin koko tuo tapaus haetulta effektiltä. Todellisuutta kuvaava kirjailija olisi antanut kaiken ulkonaisen pysyä paikallaan ja jokapäiväisessä elämässä kotona ei olisi huomattu ”mitään outoa, mitään tavatonta”, yhtä vähän kuin edellisessäkään. Ainoastaan Alman sisällinen elämä muuttumattomien olojen vallitessa olisi saanut antaa ratkaisunsa tapahtuneen johdosta. Mutta nyt tekee Minna Canth lapsen sairaaksi, paiskaa äidin selälleen lattialle, sysää hänelle sängyn jalat käteen ja – purettua hänellä kielen rikki. Sitten saa lapsi muuttaa manalaan, että syy hulluksi tulemiseen olisi suurempi. Hulluksi tuleminen ei kuitenkaan näidenkään apukeinojen avulla tunnu luonnollisella. Järjen menettämiseen vaaditaan toki muutakin kuin pelko ja pahat unet. Siihen vaaditaan ruumiillisiakin syitä, mutta ne, joita on tuotu esiin, eivät suinkaan ole riittäviä... Vaan se kauhea suonenvetokohtaus jäältä tultua, sehän pudistaa Alman koko elimistöä. Voisi olla, '''jos''' se olisi uskottava. Mutta sen mahdollisuutta uskallamme epäillä. Sillä Alma on luistellut koko päivän raittiissa ilmassa ja hänen ruumiillisesta heikkoudestaan ei tiedetä mitään. Hänen lapsensa sairastaa, ja tavallisen äidin omat huolet joutuvat tuollaisissa tilaisuuksissa niin syrjään, ett’ei hän anna niiden itseään ainakaan lattialla kieritellä. Olisi vielä yksi ja toinen epäpsykoloogillinen pikkukohtaus huomautettava, niinkuin esimerkiksi nuo vanhanaikuisissa romaanissa usein tavattavat unet helvetistä tulisitte päällekirjoituksineen, mutta jääkööt ne. Olkoon vaan lopuksi sanottu, että ”Salakarin” päähenkilö on yhdistys kolmesta eri luonteesta. Alussa on kuvattu hellä äiti ja rakastava vaimo. Keskellä hän muuttuu kuin taikasauvan koskettamana äärettömän kevytmieliseksi naiseksi. Ja lopuksi tulee terveestä, reippaasta ja iloisesta rouvasta hämärä haamumainen olento, jota nähdessään täytyy otaksua, että hän kaiken ikänsä on kärsinyt mitä kamalimpia sekä henkisiä että ruumiillisia tuskia. Nämä luonteet ovat kuitenkin yksi ja sama rehtoorska Alma Karell. Ja kaikkien niiden osaa ehtii hän muka todellisuudessa näytellä noin puolen vuoden kuluessa. Kysymme: onko ”Salakari” psykolooginen? K. W. R. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277683&conversationId=6&action=entryPage ''Savo'' 29.12.1887]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Salakari]] 3350 5636 2006-09-12T14:13:26Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kirjallisuutta” uudelle nimelle ”Kirjallisuutta (Canth)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirjallisuutta. |alaotsikko=Tampere, 14 p. Joulukuuta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Tuottelias kirjailijamme rouva Minna Canth on täksi jouluksi valmistanut kaksi teosta, jotka ovat ilmestyneet hra G. W. Edlundin kustannuksella. Toisen, nimittäin ”Hannan”, alku ilmestyi jo viime vuoden naisten kalenterissa Excelsiorissa ja lausuimme siitä jo silloin ajatuksemme. Sen painamisesta kokonaisuudessaan oli tässä syksyllä pieni sanomalehtisota. Teos oli tarjottu hra W. Söderströmin kustannettavaksi, vaan tämäpä ei ruvennutkaan sitä kustantamaan, ennenkuin sai tiedon sen sisällyksestä ja arvosta. Hän antoi sen parin asianymmärtävän miehen tarkastettavaksi, joista toinen sattui olemaan pappismies ja vielä semmoinen pappi, jolla on omaperäiset käsitteet sekä siveellisistä että uskonnollisista asioista. Tämä rohkeni nyt tehdä muutamia muistutuksia ”Hannan” suhteen ja lähetti ne teoksen kirjoittajalle. Molemmat tarkastajat lienevät olleet siinä yksimielisiä, ettei teosta semmoisenaan sopisi painattaa, koska hra Söderström ei ottanut kustantaakseen. Sekä tämän kieltäytyminen, että koko tarkastus ja etenkin muistutukset herättivät paheksumista ruotsalaisissa sanomalehdissä. Lieneekö teos sitten muuttamattomana vai muutettuna päässyt painosta, emme tiedä, vaan kovin ei sovi moittia hra Söderströmiä, jos jättikin sen kustantamatta. Sillä ensiksikin täytyy kustantajalla olla täysi valta päättää siitä, minkälaisia teoksia ottaa kustantaakseen ja toiseksi antaa ”Hanna” kyllä aihetta arveluille, jos on kysymys todellisten ja tasapuolinen kuvausten antamisesta oloistamme ja kansastamme. Sen lisäksi on aine ”Hannassa” enimmäkseen semmoista, ettei se huvita suurta yleisöä. Siinä esitetään näet Hanna-nimisen tytön elämänvaiheita kouluaikana ja heti sen jälestä. Ken nyt ei ole kouluoloihin perehtynyt, hän tuskin voi innostuksella seurata kertomuksia koulumaailmasta. Uskonnolle tai siveydelle ei kirjasta luultavasti ole suurtakaan vaaraa. Niinkuin alussa jo tulimme tuntemaan, ovat siinä kaikki, mitä mieheen tulee, esitetty kelvottomaksi. Paitse juoppoutta tulee isästä muitakin huonoja puolia näkyviin. Hän pelaa korttia, on uskoton avioelämässään, suuri egoisti ja aivan tylsistynyt siveyden vaatimusten suhteen. Hän ei tyttärelleen myönnä muuta luvalliseksi kuin olla uuttera kotiaskareissa, iloinen seuraelämässä, huolellisesti noudattaa ulkonaisia säädyllisyyden vaatimuksia ja lopuksi kuuliaisesti taipua menemään vaimoksi varakkaalle miehelle, joka on saanut isältä suostumuksen. Tämä sulhanen on aivan samanlainen tuhlaajapoika kuin Hannan isäkin, juoppo ja irstas. Veli-Jussista lupaa aikaa myöten tulla samallainen. Äiti kärsii ja koettaa tukea onnetonta Hannaansa. Ja nuo nuorukaiset sitten, jotta teoksessa esiintyvät koulutyttöjen kavaljeereina ja rakastajina! Ne ovat sydämmeltään koko perhosia. Ne imevät mehua milloin miltäkin huulilta. Kyllä he ymmärtävät jo varhain kutsumuksensa, vetää nenästä tyttöraukkoja. El noista Voldemareista, Tirreistä eikä Salmeloista, jotka kirjassa esiintyvät, ole oikeata miehen alkua yhdessäkään. Oikein tulee pää pyörälle ajatellessa, että tytöille olisi annettava sama oppi ja sivistys kuin pojille, silloinkin kuin on semmoiset esimerkit silmäin edessä kuin tässä kirjassa annetaan poikakoulun käyneistä nuorukaisista ja miehistä. Kirjassa ei nimittäin ole viittaustakaan muusta parannuksesta kuin tyttökoulujen. Toista laatua on rouva Canthin köyhää kansaa. Siinä annetaan todellinen kuva siitä kurjuudesta, mihin työttömyys voi saattaa työmiehen perheineen. Alusta alkaen on silmäimme edessä ilmi-elävänä nuo ihmisraukat, jotka lukijalle siinä esitetään. Heidän puutteensa ei ole vaan ohitsemenevä tilapää, se on oloista johtunut toivottomuus. Vaan synkät ovat ne mielipiteetkin, jotka puhkeavat ilmi tätä kurjuutta kärsivissä. Liian pitkälle mennään parannustuumissakin. Olisi parempi kerralla lopettaa, kuin vähitellen kiduttaa, sanotaan. Kirjoittajaa ei, muutamista lauseista päättäen, näyttäisi kammottavan, vaikka tämmöistä kurjuutta, jonka yhteiskunta on luonut, noustaisiin väkivallalla poistamaan. Lukemalla kirjan voipi kuitenkin parhaiten perehtyä tähän teokseen. '''Muistosanoja''' on nimenä vihkosella, joka niinikään hra G. W. Edlundin kustannuksella on ilmestynyt. Se sisältää ”muutamain sivistyksemme miesten elämäkertoja.” Vihkosessa on kuudentoista tämän vuosisadan miehen elämäkerta ja kuva. Elämäkerrat ovat, melkein niukanlaiset, vaan lämpimät ja selvät. Kuvat sattuvat, ja koko teoksen ulkomuoto siisti. Useimmat muistosanat ovat nimimerkillä F. B. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=62700&conversationId=7&action=entryPage ''Aamulehti'' 14.12.1886]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Köyhää kansaa]] [[Luokka:Hanna]] 3351 5634 2006-09-12T14:09:58Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kotimaista kirjallisuutta''' voi viitata useaan kirja-arvosteluun: * [[Kasimir Leino]]n [[Kotimaista kirjallisuutta (Yksin)|arvosteluun ''Yksin''-teoksesta]]. * [[Wolmar Schildt]]in [[Kotimaista kirjallisuutta (Kristuksen Seuraamisesta)|arvosteluun ''Kristuksen Seuraamisesta'' -teoksesta]]. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Wolmar Schildt]] 3352 5633 2006-09-12T14:06:06Z Nysalor 5 Kotimaista kirjallisuutta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kotimaista kirjallisuutta. |alaotsikko= |tekijä=Kasimir Leino |huomiot= }} '''Yksin''' kirj. '''Juhani Aho''': Porvoossa, Werner Söderström. Hinta 2 m. 80 p. Sivuluku 159. Juhani Aho on epäilemättä etevin nykyisistä suomenkielisistä kirjailijoistamme. Hänellä on ensistäänkin täydellisesti vallassaan Suomen kieli hienouksineen, rikkauksineen, vivahduksineen, ja sen ohessa on hänen esitystapansa osoittautunut kehityskykyiseksi siinä määrin, että syystä voimme kysyä, tokko löytyykään pohjoismaissa, monta kirjailijaa, jota stiilin suhteen häneltä etusijan veisi. Kieli on hänen käsissään kuin vaha tai juokseva metalli, jota hän on tottunut mielin määrin muotoilemaan; hienolla, n. s. vapaaehtoisella luontevuudella antaupi se hänen ajatuksensa palvelukseen näyttäen meille milloin kokonaisemmin, milloin yhtenäisemmin tekijänsä henkisen elämän kulkua. Mitä tässä olemme sanoneet, se tosin jossain määrin ulottuu Juhani Ahon kirjailijatoimeen ylipäänsä, mutta erittäinkin tarkoitimme tätä hänen viimeksi ilmestynyttä teostansa ”Yksin”. Siinä nimittäin näemme, minkä suuren edistysaskeleen hän valtion kustantaman Pariisinmatkansa kautta on esitystapansa suhteen ottanut. Se tosisuomalainen kirjoitustapa, joka hänellä ennen on ollut, se on kyllä säilynyt, mutta sen ohessa on hän ranskalaisilta mestareilta imenyt tuon selvän, voimallaan, lyhyenlaisen ja sattuvan lauserakennuksen, joka ranskalaisille aina on antanut etevämmyyden muitten kansojen kirjallisuuden suhteen – ainakin muodollisessa suhteessa. Mutta pelkästään muodolliseen ei ranskalaisten vaikutus ole rajoittunutkaan. Juhani Aho saapui Ranskan pääkaupunkiin aikana, jolloin naturalismin yksinvaltius oli tavallansa kumottu, jolloin Zola oli alkanut joutua syrjemmälle ja Paul Bourget, Huysmans. Rod y. m. päässeet yleisön suosioon. Zolata, Maupassantia ja Daudetia oli hän jo ennen lukenut ja heiltä tietysti tietämättänsäkin jonkun verran vaikutusta ottanut; nyt tutustui hän yllämainittujen miesten hienoihin, sielutieteellisiin teoksiin, joihin hänen luonteensa umpimielisyys häntä varmaankin erityisellä voimalla veti. Juhani Aho on kyllä realisti, mutta hän ei ole noita kuivia realisteja, jotta kertovat mehuttomasti tositapahtumat voimatta niille antaa runollisen mielialan suloista henkäystä. Aho liikkuu aina elämän kovaperäisellä alalla, kuten realistin tuleekin, mutta hän on samalla idealisti, eli toisin sanoen hän on edellä kaikkea ”mielialojen runoilija" (”ein Dichter der Stimmungen”). Jokainen tosirunollinen, mieltä sulattava ja tunteita hivelevä ”stemninki” on hänelle juhlahetki, niihin hän aina pyrkii ja välimatkat näitten välillä ovat hänelle ikäänkuin välttämättömiä, talottomia taipaleita. Tämänkin sanomme yllämainittua teosta etupäässä silmällä pitäen. Mielipiteemme nimittäin on, että Aho vasta tässä on oikealla omalla alallaan, hienontuneen sielun hentoisia elämää ja tunteen tuulahduksia kuvatessaan. Näitä ja luontoa, Suomen mahtavaa, hiljaista ja ykstoikkoista, mutta juuri siksi haaveksivaan mielialaan saattavan luontoa kuvatessaan on Aho oikeastaan alallaan. Tosin hän kyllä on kansamme oloja ja elämää enimmin kuvannut ja tehnytkin sen mestarillisesti, mutta meistä nähden on '''se''' runoilijan oikea ala, jolla liikkuessaan hän enimmän itse nauttii ja täyteläisimmin kerrottavansa mukana elää. Sanoimme äsken, että Ranskassa syntynyt uusi, psykolooginen suunta on Ahon runottareen sisällisemmin vaikuttanut. Luulemme myöskin, että Pariisissa yhä enemmän alaa voittava ”symboolinen” esitystapa on tuntuvat jäljet häneen jättänyt. Emme ainakaan me muista hänen missään edellisessä teoksessaan käyttäneen niin kuvarikasta ja niin sanoaksemme vertailusta säkenöivää kieltä kuin tässä. Nämä kuvat eivät kuitenkaan ole noita hämäriä, udunsekaisia kuvia, joita esim. saksalaiset niin mielellään käyttävät tehden kuvauksensa siten yhä epäselvemmiksi. Ahon vertaukset ovat aina valaisevia, selittäviä, luonnosta tai elämästä suoraan temmattuja. En malta olla poimimatta noista lukuisista muutamia esimerkkejä lukijoillemme. Pariisin bulevardeja hän m. m. kuvaa näin: ”Pyörä ei hiiskahdakaan kierähtäessään ja kuuluu ainoastaan kavioiden tumma ääni, niinkuin olisi hevosella sukka jalassa”. – ”Jokaisen hermon pää teroittuu ja jokainen jäsen pinnistyy varuilleen niinkuin tehtaassa, jossa huimaratas mennä karmasee salavihaisesti vonkuen ja liukkaat kautsukkiremmit kiertävät suristen akselista akseliin”. Eräässä toisessa paikassa: ”Ja odottaessani oven avausta käyn minä muutamissa silmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki kauneimmat toivoni, kaikki haaveeni ja kuvailuni, niinkuin kuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä pakenee”. – ”Kirjakaupoista vuotavat kirjat ja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin lumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa, pellavaa ja palttinaa”. Ja niin yhä eteenpäin. Tällainen kirjoitustapa osoittaa käsittääkseni rikasta, tuoresta ja runollista mielikuvitusta ja kun se kerran on olemassa ja kun sen ohessa on osoittautunut kehityskykyiseksi, niin on mielestämme parhaat takeet olemassa kirjailijan tulevaisuudesta. Sanon tämän tahallani niille, jotka, löydettyään yllämainitussa kirjassa joitakuita siveellistä tunnettamme loukkaavia yksityisseikkoja, ovat valmiit tuomitsemaan kelvottomaksi sekä teoksen että tekijän. Vaikka kohta en minäkään juuri olisi halunnut Ahon kertomuksen loppuosaan kaikkia siinä löytyviä yksityiskohtia, kun näet luulen kertomuksen tarkoituksen lyhyemmälläkin esitystavalla kylläksi selvään ajattelevalle lukijalle esiytyvän, niin on kuitenkin mielestäni aivan väärin noitten vuoksi tuomita koko teos ”pornograafiseen” kirjallisuuteen ja heittää loukkoon ”koko makoisa omena”, kuten U. S:n julmistunut arvostelija ankarassa siveellisessä vihassaan tekee. On kyllin tunnettua, miten mokomat arvostelijat tällaisia teoksia lukevat ja käsittävät. Jos joku yksityiskohta on heille vastenmielistä laatua, silloin tehdään tuosta yksityiskohdasta pääasia, unohdetaan kappaleen pääjuoni ja tarkoitusperä ja huudetaan: ristiinnaulitkaa Niin on pitkin matkaa tehty Minna Canthille, ”Salakarin”, ”Kauppa-Lovon” ja ”Lain mukaan” nimisten teosten kirjoittajalle, ja kuitenkin luulemme puolueettoman jälkimaailman hänelle vielä oikeuden antavan. Professori Tudeer lausuu tämän kuun ”Valvojassa” näiden viimeksi mainittujen Minna Canthin teosten johdosta sekä niistä syntyneestä kynäsodasta m. m. seuraavasti: ”Syttyipä ankara kynäsota. Saatiin nähdä, että, muutamien lukijoiden silmät olivat niin pahasti takertuneet kiinni eräisiin kertomuksen ulkonaisiin piirteisiin, etteivät ollenkaan tunkeutuneet sen ytimeen. Mutatis mutandis voisi heihin sovittaa Schillerin sanat: : Wie er räuspert und wie er spuckt, : Das habt ihr ihm glücklich abgeguckt; : Aber sein Genie, ich meine sein Geist... niin se jäi heiltä ymmärtämättä, huomaamatta.” Näin prof. Tudeer. Emme tahdo sanoa, että hän Ahon teoksesta juuri samaa sanoisi, emmehän tiedä sitä. Mutta me sen sanomme, koska mielestämme U. S:n arvostelijalta on kerrassaan huomaamatta jäänyt teoksen siveellinen päätarkoitus. Olemme jo senkin omasta puolestamme myöntäneet, että olisimme suoneet loppukuvauksen vähemmin yksityisseikkoihin meneväksi, mutta sen vuoksi ei saa unohtaa sitä, mitä tekijä etupäässä on tarkoittanut. Johdumme tästä tekemään selkoa itse teoksen sisällyksestä. Keski-ikäinen vanhapoika, joka olemuksestaan ja elämästään jo on melkoisen paljon nauttinut, ollut kihloissa ja rakastellut milloin missäkin<nowiki>*)</nowiki>, huomaa äkkiä oikein todenteolla kiintyneensä erääsen 15 vuotta itseänsä nuorempaan vallattomaan tyttöseen. Vaan tämäpä ei välitäkään hänestä, sanoohan vain pitäneensä häntä aina ”ystävänä, vanhempana veljenään, melkein setänä”. Mutta siitä huolimatta riippuu kirjan sankari kiinni tuossa tytössä kuin viimeisessä oljenkorressa, miksi, sitä hän ei itsekään voi ymmärtää. ”Entisiin (lemmittyihin) nähden oli minulla aina selvillä syyt, minkätähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä löytää. Se on vaan niinkuin se on. Hän on mennyt veriini ensi silmäyksellä, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimia.” Sankari on opettajana uusissa kielissä ja hänelle on tarjoutunut tilaisuus ulkomailla niitä tutkimaan. Pitäisi lähteä matkalle, ei malta, tyttö häntä pidättää. Hän muuttaa kesäksi maalle tuon samaisen perheen luo, jossa hän on kuin oma lapsi ja jonka poika on hänen paras ystävänsä. Yhä toivoo hän, että hän tämän kesän kuluessa saa sanotuksi sanottavansa, tunnustetuksi rakkautensa. Ja vihdoin hän sen tekee ja silloin juuri sai hän tuon vastauksen. Sitten tulee jo syksypuoli, hän ei voi enää viipyä, perhe muuttaa kaupunkiin, hän mukana. Lähdön päivä on jo edessä, mutta sitä ennen tahtoo hän vielä käydä hyvästillä tuossa tuttavassa perheessä, salainen toivo kytee hänessä: ehkä Anna, se on tytön nimi, sittenkin vielä heltyy. Mutta ei. Ilta kuluu, puoliyö joutuu, hänen on lähdettävä. Ehkä lähtiessä kumminkin! Ei silloinkaan, hän poistuu talosta, ei edes hellempää käden puristusta, kylmät hyvästit vain. Katkeran surullisena vetäytyy hän yömajaansa Kämpin ravintolaan ja siellä tuutinkinsa ääressä hän käykin muistossaan läpi suurimman osan tässä kerrottua. Vielä seuraavanakin päivänä ennen laivan lähtöä käy hän Annan asunnon ulkopuolella kävelemässä; miksi, sitä hän ei tiedä, hän pitää itsekin sitä hulluutena. Sitten lähtee laiva, matka alkaa Lyybekkiin, ikävä, ajatusten vaivaamamatta. Aina asuu hänellä mielessään tuo nuori, puhdas profiilinen tyttö, tuskinpa edes rautatiematkan huriseva vauhti ja vaihtelevat maisematkaan saavat siksi hetkeksi poistumaan. Niin tullaan Pariisiin. Miten sankarimme päivänsä täällä viettää, sen saamme tietää niistä mestarillisesti kokoonpannuista kirjeistä, joita hän täältä Annan veljelle kirjottelee. Hän koettaakin saada ne niin hyviksi ja huvittaviksi tuin mahdollista, sillä hänessä vieläkin elää toivo Annan rakkaudesta. Kun hän täällä hienossa maailmassa hienostuu ja siliää ja kun hän aina elää mallikelpoista, siveellistä elämää itse siveettömyyden pesässäkin, niin se ikäänkuin oikeuttaa häntä Annan saantiin. Hänen rakkautensa puhdistuu ja karaistun koetuksen kiirastulessa, ei mitään likaista ajatusta ole hänessä tuota enkeliä ajatellessa. Hänen rakkautensa on kuin olisi se ensimmäinen, hän on Annan edessä yhtä arka tuin koulupoika, joka ensi kerran ihanteensa tapaa. – Nuo kuvaukset Pariisin elämästä ovat Juhani Ahon tarkkatuntoisella, sattuvalla ja mitä kuvarikkaimmalla tavalla piirretyt. Ja mikä ihana mielialan omainen henki tuossa kertomuksessa unkarilaisesta soittokunnasta. Lukekaa sivu 92 ja päättäkää itse! Hän on lähettänyt kirjeensä, joka on oikeastaan Annalle aijottu. Hän toivoo vielä, sillä hän '''tahtoo''', hänen '''täytyy''' toivoa, jos mieli pystyssä pysyä. Levottomana odottaa hän kirjettä, odottaa sitä kauan ja vihdoin se tulee. Veli on tuollainen tavallinen järkevä ihminen, täydelleen resigneerautunut. Hän ei oikein käsitä miksi ystävä juuri hänen sisareensa on niin kiintynyt, onhan muitakin yhtä hyviä. Hän on soittanut läpi kaikki tunnen elämän monimutkaiset melodiiat ja tyytyy nyt kotilieden ynisevään säveleesen; siihen suuntaan kehoittaa hän ystäväänsäkin kehittymään. Aivan toivottomaksi ei Annan veli häntä kuitenkaan jätä; Anna on lukenut kirjeen, ollut hieman liikutettu, vaan ei juuri mitään sanonut. Sankarimme päättää yhä olla uskollinen, nyt jos koskaan koettaa hän, onko hän rakkauden arvoinen. Mutta ratkaiseva hetki lähenee. Jouluaattoilta on käsissä. Ystäväin ja tuttavain puutteessa astelee hän pitkin Pariisin katuja, kunnes päätyy erääsen kahvilaan, jossa on suomalaisia sanomia. Niistä hän äkkiä kauhukseen näkee, että Anna onkin juuri mennyt kihloihin toisen kanssa. Ja nyt se on ratkennut! Viimeinen toivon säije katkennut, se, jota varten yksistään hän on tahtonut elää, paastota ja luonnollensa vastarintaa tehdä, ainoa elon määrä on kadonnut! Nyt on hänelle kaikki yhdentekevää. Ja ikäänkuin uhalla päättää hän syöstä elämään, nautintoon, hekkumaan. Hänellä on siitä jonkunlainen kostontyydytys, hän tahtoo näyttää, ettei hän niinkään raukka ole, ylpeyskinhän sitä vaatii. Ja hän syöksee pariisilaiseen, kurjaan tanssipaikkaan, josta erään ilotytön kanssa poistuu – hekkumaa hakien. Vaan sitä hän ei löydä, ei lihaksessa nautinnossakaan. Kauhistavat unet häntä ahdistavat, keskellä hurmauksen hetkiä kouristuu hänen sydämmensä, hän käsittää kurjuutensa, luonteensa löyhyyden ja rientää pois. Hetkisen onnistuu hänelle nauraa äskeiselle rakkaudelleen, Annalle, siveydelle, kaikelle. Hänellä on siitä jonkunlainen repivä nautinto, omituinen vihavoiva mutta kuitenkin miellyttävä tunto, kuten usein haavan riittaa repostellessa. Ja hän on jähtyvinään, luovinaan kylmän, yksitoikkoisen kuvan tulevasta elämästään, vanhanpojan värittömästä elämästä. Mutta samalla hän ikäänkuin kitistyy kokoon, tyhjyys ympäröipi häntä ja ”aution yksinäisyyden sielukellot” soivat hänen korvissaan. – Mutta se on vain hetkellistä. Kahta kauheammin syöksee epätoivo esille. Annan kuva on taas hänen silmäinsä edessä ja hän voivottelee luin lapsi. Hän tuntee olevansa luin daimoonin vallassa. ”Ehkä haihtuu hän mielestäni lyhyiksi hetkiksi, ehkä illoiksi ja öiksi. Nämä toivottoman todelliset, nämä lahjomattomat aamuhetket, ne tulevat aina olemaan samanlaiset. On tuleva takaisin nämä samat tunteet, tämä sama surkea kaipaus, tämä kuluttava, kirpeloiva ikävä. Elinhän missä elinkään, hainhan lohdutusta ja unohdusta missä hainkaan. Aina olen haparoiva häntä viereltäni, jossa häntä ei ole. Koettelinhan sammuttaa hänen kuvaansa, peittää hänen kasvojaan ... aina on näkyvä vesileima läpi, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa”. Näin loppuu tämä liikuttava, surullinen kertomus. Emme huoli ainakaan tällä kertaa ruveta punnitsemaan mikäli kaikki nuo kuvatut luonteet ovat todennäköisiä ja kestävätkö ne johdonmukaisuuden kylmää arvostelua. Ne vaikuttavat meihin, ja siinä kyllin. Lopuksi tahdomme lisätä ettei tekijä ole aikonutkaan sitä lasten huviksi, eikä ylipäänsä kellekään pelkäksi huviksi. Se on aiottu kypsyneille miehille ja kypsyneille naisille, se on mietiskelyä ja ajatuksia herättävä kirja. '''[[Kasimir Leino]].''' <nowiki>*)</nowiki> ”Kihlaukseni on aikoja sitten purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet.” siv. 21. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218136&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 29.11.1890]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Kasimir Leino]] [[Luokka:Yksin]] 3353 5684 2006-09-17T13:57:20Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kirjallisuutta (Helsinkiin)” uudelle nimelle ”Kirjallisuutta (Helsinkiin, Päivälehti)”: Seliteosa täsmällisemmäksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirjallisuutta. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Helsinkiin, kirjoitti '''Juhani Aho'''. Suomalaisista kirjailijoista on Aho enin arvosteleva, syvimmin koetteleva ja kirjallisesti tunnokkain. Hän ikäänkuin pelkää astua yli sen alan rajain, jonka hän perinpohjin tuntee. Varovaisin askelin on hän aivan vähitellen astunut ensimmäiseltä, talonpoikaisnovellin alaltaan pappilan asukkaihin ja herrasväen luokkaan. Hänen herkkä tunnokkaisuutensa perustuu monivuotisten seurusteluun sen kansan keskuudessa, jota hän kuvaa ja yksin hänen stiilinsä, kirjoitustapansakin, on saavuttanut jonkunlaisen kertovan perusteellisuuden, joka ei kuitenkaan likimainkaan vaikuta ikävystyttävästi. Sillä siinä piilottautuu useimmiten hieno ivallisuus, huomaamaton sille kenellä ei ole aistia siihen, mutta erittäin rattoisa kaikille, jotka ymmärtävät nauraa kansan omaa naurua virheitten ja hulluuksilleen ja herrain ylpeydelle. Esillä oleva kertomus ”Helsinkiin” on kuvaus nuoren ylioppilaan matkasta Kuopiosta Helsinkiin, yliopistolukujaan alkamaan. Aihe on hyvä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vaikuttaisi kenties vielä terävämmin ja koomillisemmin, jos kirjoittaja olisi ottanut käsitelläkseen sankarinsa kaikkein ensimmäistä matkaa pääkaupunkiin, ylioppilastutkintoa varten. Sen olisi pitänyt olla vielä kiitollisempaa. Kaikessa tapauksessa on kertomus nyt ensi sivusta viimeiseen asti täynnä oivallisia, hienoja havaannoita, niin etsimättömän hauskasti esitettyjä, ja niin kiistämättömän varmasti kuuluvia päähenkilölle, että koko tuo pitkä, toimintaa puuttuva kuvaus muodostuu eläväksi ylioppilasbiografiaksi, jota liikkuvana kehyksenä ympäröi Saimaan maisemat, höyrylaivakuvaukset ja rautatiekohtaukset, jommoisia melkein jokainen itse on nähnyt ja kokenut. Tekniikki on Aholla aivan varmana ja vallassaan, osoittaen tyyntä objektivisuutta ja suuria näköaloja kauvas yli aineen ahtaan piirin. Tuollainen voimain säästäminen pieniä aiheita käsittelemättä, voi kyllä olla paikallaan; se on todistus ankarasta itsekritiikistä ja edesvastuunalaisuuden tunteesta, se kiihoittaa uteliaisuutta näkemään millä tavoin kirjailija käsittelee suurempia kysymyksiä, mutta se voi myös antaa aihetta välttämättömiin päätelmiin ettei hän muta ole edistynyt. Yleensähän ei aineen valitseminen määrää kirjailijan arvoa; – nykyaikaisessa kirjallisuudessa, samoin kuin kuvaavassa taiteessa on itse käsittelemistapa pääasiana. Mutta ”stilleben” maalaus ei ole kukoistuksessa, vaikka sitä teknillisessä suhteessa voitaisiinkin käsitellä taidokkaasti. En lainkaan tahdo esittää hra Aholle suurempia tehtäviä, – ei, tarkoitan vaan hänen arastelevaa tarkkatuntoisuuttaan, joka ikäänkuin pidättää häntä kuoressaan. Olen nimittäin vakuutettu hänen kykynsä ulottuvan paljoa suuremmille aloille, kuin ne, joita hän on käsitellyt, hänen, joka sanomalehtialalla on taistellut elämässä ja toiminnassa ilmaantuvan vapaamielisyyden puolesta. Mutta, – kirjailija itse paraiten tietänee, mikä on sopivin ala hänen kyvyllensä. Huumori, joka on omituinen Ahon kirjailija luonteelle, virtaa esille kaikkialla, missä terve ihminen hengittää ja elää, ja Ahon runosuoni on toivoaksemme vastedes yhä vilkkaammin sitä pulppuava. Herra ylioppilas Antti Ljungberg, Ahon kirjan rakastava, itserakas, turhamainen, jokapäiväinen sankari on niin yleisesti tunnettu, että tahtoisin sanoa hänen löytyvän kaikkialla, maamme joka pitäjässä. Pääpiirteet hänestä ja hänen elämästään tapaa melkein jokaisessa teitari-ylioppilaassa, ainoastaan hiukan muodostuneina kunkin Apollonpojan luonteen mutaan. Hänen narrimaisuutensa on siksi sävyisää, ettei hra Ljungberg tunnu iljettävältä; – hän on koiran pentu, siivo, hyvänsävyinen penikka, joka on kasvanut ensimmäisestä lystillisestä palleroisuus tilastaan toiseen kehitystilaan, jossa hänellä on muodottoman pitkät jalat ja täysikasvuisen koiran ruumis, mutta pennun liikkeet ja sielun elämä. Tämä pojan ja miehen välinen olento huvittaa ehdottomasti, samalla kuin hieman säälittää hänen narrimaisuutensa, johon ei hän suinkaan itse ole syypää. Tekijä on muutamilla piirteillä esittänyt pari hänen miehekkäämpää, köyhää ylioppilastoveriaan, mutta selvemmin esiintyvä niistä, hänen raitis, vanhempi ystävänsä Pekka, joka on salakihloissa Antin sisaren kanssa, ei juuri herätä suurempaa myötätuntoisuutta kuin itse sankarikaan, huolimatta hänen uivan vastakkaisista ominaisuuksistaan. Höyrylaivamatka kuluu tavanmukaisessa ryyppimisessä; iltasella pelataan vistiä, johon Antti valitettavasti ei kuitenkaan voi ottaa osaa. Yö tulee ja sen mukana kaikellaiset mielikuvitukset. Seuraavana päivänä astuu Savonlinnasta laivaan Kalle, rikkaan ylioppilaan tyyppi, seuralaisensa ja ystävänsä, ”nakurin”, Niemisen kanssa. Juominki alkaa. Väkevät juomat ovat sitten päävaikuttimena koko matkan menoihin. Kaikki on kerrottu pienimpiin seikkoihin asti, ilman huomattavia sätkäyksiä alkohoolille. Kirjan kokonaisvaikutus pitää kyllä huolta siitä. Lopputulos on sama kuin todellisuudessa, raakuutta juoppoudella kiihoitettaessa. Koko kertomus on niin taiteellisesti, objektiivisesti ja puolueettomasti tehty erityiskohdissaan, ettei tekijä ole päästänyt huudahdustakaan kaikkea esiintyvää pahuutta ja raakuutta vastaan. Mutta juuri sen vuoksi kirja kokonaisuudessaan on kuin elävä vastalause kaikkea raakaa elämän nautintoa vastaan, joka, paha kyllä, on niin omituista oloillemme. Kertomus on sekä surullinen että naurattava, mutta ennen kaikkea tosi, pienimpiinkin tunne-vivahduksiin saakka. Se on peilikuva monen ”valon vartijan” elämästä ja tunteista, esittäen kuvattavaansa niin lahjomattoman oikein, ettei mikään Suomessa ennen julkaistu kirja vedä sille vertoja. Paljon on jo ajateltu syitä asiain tilaan. Ei ole haitaksi vieläkin niitä ajatella ja ken ei näitä oloja tunne, lukekoon Ahon kirjan. Hän ei viittaa mihinkään parannuskeinoihin, hän vaan esiintuo tosiasian. Yleisen mielipiteen ja kasvattajain tehtävä on matkaansaattaa parannusta tavoissa ja ennen kaikkea hankkia nuorisolle parempia huvia. Sillä nuoriso tahtoo ja sen täytyy elää ja nauttia. –ampi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218136&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 29.11.1890]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Helsinkiin]] 3354 6243 2006-10-05T14:41:00Z Nysalor 5 Yksi artikkeli lisää '''Kirjallisuutta''' voi viitata useaan kirja-arvosteluun: * nimettömänä ilmestyneeseen [[Juhani Aho]]n [[Kirjallisuutta (Helsinkiin, Aamulehti)|''Helsinkiin''-teoksen arvosteluun]] ''Aamulehdessä''. * nimettömänä ilmestyneeseen [[Juhani Aho]]n [[Kirjallisuutta (Helsinkiin, Päivälehti)|''Helsinkiin''-teoksen arvosteluun]] ''Päivälehdessä''. * nimettömänä ilmestyneeseen [[Juhani Aho]]n [[Kirjallisuutta (Yksin)|''Yksin''-teoksen arvosteluun]]. * nimettömänä ilmestyneeseen [[Minna Canth]]in [[Kirjallisuutta (Canth)|teoksien ''Hanna'' ja ''Köyhää kansaa'' arvosteluun]]. * nimettömänä ilmestyneeseen [[Minna Canth]]in [[Kirjallisuutta (Työmiehen vaimo)|''Työmiehen vaimon'' arvosteluun]]. * nimimerkin W .... r [[Kirjallisuutta (Bellman)|Bellman-suomennosarvosteluun]]. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Hanna]] [[Luokka:Helsinkiin]] [[Luokka:Köyhää kansaa]] [[Luokka:Työmiehen vaimo]] [[Luokka:Yksin]] 3355 9142 2006-11-17T08:55:10Z Hartz asuu Helsingissä 99 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ohjauksia kirjanostajille. |alaotsikko=Tampere, 19 p. Joulukuuta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} (Jatk.) Paitse edellä mainittuja ”Runoelmia” on kaunokirjallisuuden alalla nyt joulun edellä ilmestynyt kaksi alkuperäistä suorasanaistakin teosta, nimittäin ”Novelleja” ja ”Papintytär.” Ennestään lukijoille tunnettu novellinkirjoittaja Samuli S. on julaissut ”uuden sarjan” novelleja, jonka sarjan muodostavat kappaleet: Jouluaamuna, Tärkeät toimet, Kalalta, Kosto, Laulajaiset, Piispan Ellu, Kynämamseli, Miltä näytti ja Tulipalo. Samuli S:n taito ihmisiä ja elämää kuvatessa on suuri. Hän osaa tuoda esille molemmissa ne puolet, joita kertomukseen tarvitaan. Tämä seikka tekee hänen kertomuksensa todennäköisiksi ja sattuviksi. Kirjailija valitsee kernaammin ihmisten hyvät puolet, joskus naurettavat, vaan harvoin rikokset esitelläkseen. Syvä tunteellisuus, harras uskonnollisuus ja lämmin kansan rakkaus ilmaantuu niissä kauttaaltaan. Esitystapa on vilkasta ja kieli sujuvaa, melkein luonnollisen puhelemisen kaltaista. Semmoisia kappaleita kuin ”Tärkeät toimet,” ”Kalalta” ja ”Tulipalo” ovat harvinaisia kirjallisuudessamme. Ajatuksemme on, että hyödyllisempää ja arvollisempaa luettavaa novellikirjallisuuden alalla tuskin voidaan nuorisolle antaa. Kun Juhani Aho pari kolme vuotta sitten julkasi ensimmäiset novellinsa, olivat kaikki yksimielisiä siltä, että ne osoittivat hänellä oleman suuren luontoisen taipumuksen tämänlaatuiseen kirjailijatoimeen. Uusilla teoksilla on tämä käsitys hänestä yhä vakaantunut. Askel askeleella on hän edistynyt ja samalla rohjennut käydä käsiksi yhä suurempiin yrityksiin. Maalarin uskollisuudella kuvasi hän viime jouluna ilmestyneessä ”Rautatie” novellissaan palasen kahden vanhan aviopuolison elomaa. ”Papintyttäressään” antaa hän nyt elävän kuvan meidänaikuisesta naisen kasvatuksesta ja sielutieteellisestä kehittymisestä. Elli, papintytär, on vilkas suuria haaveksiva lapsi, jonka luonnollisille lapsen mieliteoille ja tunteille äidin nurja käsitys elämästä ja isän kylmä tunnottomuus jo aikaiseen alkaa laskea kahleitaan. Äiti, vaikka hänellä onkin jonkunlainen heikko aavistus vaimon korkeammasta tarkoitusperästä, kokee kaikin tavoin istuttaa tyttäreensä nöyrää alistumista ja sokeata kohtaloonsa tyytymistä. Sentähden on se jumalisuuskin, jota hän teroittaa Ellin mieleen, masentavalta itseensä sulkeutumista eikä ulospäin toimivaa rakkauden voimaa. Isä tahtoo etupäässä tyttärestään hienoa maailman naista, joka ulkonaisesti viehättävällä käytöksellään voisi kerran hankkia itselleen miehen. Oppia ei hän sano naisen tarvitsevan ja sydämmen sivistys on hänelle kokonaan tuntematon. Huomatessaan kuitenkin kodin kykenemättömäksi kasvattamaan semmoista maailman naista ja nähdessään, miten hyvällä elulla siihen suuntaan virkaveljen Helsingin saksalaista tyttökoulua käypä tytär on, saa hän suuren kiireen lähettää Ellinsä kouluun. Vähällä onkin isä onnistua toiveissaan, sillä Ellissä heräsi jo ensi kuukausina koulussa halu ulkonaisilla keinoilla viehättää miestä, joka koulupojan haamussa joutuu hänen tielleen. Mutta se halu sai katkeran lopun ja hän rupesi käyttämään koulua yksinomaisesti tietojensa kartuttamiseksi. Perusteellisemmilla tiedoilla ja vähemmän oppineen ulkonaisissa tavoissa kuin kumppalinsa lopetti hän koulunkäyntinsä ja palasi kotiin. Sekä isä että äiti huomasivat pettyneensä toiveissaan. Isä ei ollut saanut tytärtään semmoiseksi seuraelämän kaunistukseksi, kun toivoi ja äiti, jonka jumalisuus kouluajalla oli yltynyt herännäisyydeksi, näki tyttärensä vaan lukevan maallista kirjallisuutta suostumatta hänen hartauteensa. Jotenkin vieraana eli Elli kotonaan, kunnes isälle saapui apulainen, jonka kanssa hän joutui lopulta naimisiin, vaikkei rakastanut eikä edes kunnioittanutkaan häntä. Kirjailia poikkeaa tässä teoksessaan entisestä tavastaan siinä, että hän lämpimyydellä käsittelee päähenkilönsä vaiheita eikä seuraa niitä realistin välinpitämättömyydellä. Sama tarkka huomaavaisuus ja selvä tajunta, niistä ihmishengen ominaisuuksista, jotka määräävät heidän tekojansa, ilmaantuu tässäkin teoksessa, kuin hänen aikaisemmissaankin. ”Papintyttärellä” on Juhani Aho irtaantunut realistin virheistä, joissa yleisimmät ovat uskonnon halveksiminen ja yksipuolisuus ihmisten arvostelemisessa siinä, että he eivät myönnä heille muita kuin huonoja ominaisuuksia. ”Papintytär” ei loukkaa kenenkään uskonnollisia käsitteitä ja tuo esiin henkilöitensä hyvät ja huonot puolet. Joka ajatuksella lukee tämän teoksensa, joutuu vastoin tahtoansakin ajattelemaan niitä epäkohtia ja sitä nurinpuolisuutta ja luonnottomuutta, joka naiskasvatuksessamme vallitsee. Kaikki on nimittäin esitetty niin silminnähtäväksi ja helposti käsitettäväksi, ettei hetkeäkään epäile niiden todellisuudessa olemistaoloa. (Jatk.) '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=62696&conversationId=1&action=entryPage ''Aamulehti'' 19.12.1885]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Papin tytär]] 3358 5649 2006-09-14T18:51:16Z Nysalor 5 Juhani Aho ja hänen uusin teoksensa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juhani Aho ja hänen uusin teoksensa. |alaotsikko= |tekijä=O. E. Tudeer |huomiot= }} ''Juhani Aho'', Papin rouva. Porvoossa 1893, Werner Söderström. 244 siv. 8:o. Hinta 3: 75, sid. koruk. 5: 25. Kahdeksan vuotta on siitä kulunut, kun Juhani Aho lahjoitti Suomen yleisölle Papin tyttären. Ei ole vielä unohtunut se ihastus, minkä tämä hieno kuvaus herätti. Juhani Aho oli kyllä jo ensimäisillä teoksillaan valloittanut itselleen kunniasijan nuoren suomenkielisen kirjailijapolven eturivissä; mutta niin merkillistä kirjailijakykyä kuin hänen esikoisensa olivatkin osoittaneet niin tuntui kuitenkin siltä, kuin hän olisi yhä ollut oikean työalansa etsinnässä, – sen alan, jolla hän kykenisi raivaamaan omia, oman runoilijaluonteensa viittaamia teitä, avataksensa siten kansallensa uusia näköjä. Ja uteliaasti sentähden varrottiin, mihin suuntaan hänen kehityksensä oli kääntyvä. Papin tytär toi ratkaisun. Nyt Juhani Aho oli löytänyt oman uran, siitä ei enään ollut epäilystä. Ja tuon uuden uran kaunis alku herätti sitä suurempaa iloa juuri sentähden, että sitä käsitettiin alkuna, '''lupauksena'''. Papin tyttäressä tekijä oli osoittanut voivansa intuitsioonintapaisella myötätuntoisuudella tajuta nuoren ihmissydämen epämääräisen kaipuun ja saattaa sen väreet lukijankin tajuttaviksi. Ja yhtä hellällä myötätuntoisuudella, yhtä herkällä siveltimellä oli sitä luontoakin kuvattu, jonka keskuuteen tuo tunnelmain kuvaus oli asetettu; molemmat siten sulautuivat yhteen, yhdeksi vienokaihoiseksi kokonaiskuvaksi. Tämä kuva oli lumoova; mutta kuitenkin oli helppo huomata, ettei tekijä vielä ollut täydellisyyttä saavuttanut. Näytti siltä, kuin hän ei olisi vielä voinut kehittää valitsemaansa aihetta niin, että se olisi täysin määrin kannattanut kaikkea sitä innostusta, jonka hän oli sen kuvaamiseen tuhlannut. Hyvin valaisevalla tavalla tämän huomauttivat m. m. ne kaksi kirjailijaa, jotka Valvojassa arvostelivat merkillistä, suuria lupaavaa kirjaa. Toinen oli Julius Krohn, toinen Eljas Erkko (nimim. Eo), – toinen kypsynyt tiedemies ja hienotajuinen kirjallisuuden tuntija ja harrastaja, toinen innokas, eteenpäin valoa ja vapautta kohti pyrkivä nuorukainen, –molemmat jo manalan maille menneet. Molemmat olivat kirjaan ihastuneet, mutta kumpaisenkin mielestä sen vaikutusta jossakin määrin häiritsi jonkunmoinen '''tehdyn''' tunto. «Tuntuu niinkuin ei tekijä olisi tahtonut kuvata, mitenkä Ellin alkuluonne kehittyy ja muodostuu olevaisissa oloissa, vaan niinkuin masentuminen olisi ollut alussa määrätty ja luonne muodostettu sen mukaan»; näin Erkko (Valvoja 1886 siv. 196). Perusvian lausui Krohn selvin sanoin: se oli Ellin pyrintöjen sisällyksettömyydessä ja tarmottomuudessa. «Mitä elämistä ansaitsevaa hänessä oikeastaan kukistetaan – jokseenkin yhdentekeväähän on, onko tyhjä olemassa vaiko ei.» «Kertoja tahtoo nähtävästi tehdä hänestä jonkunlaisen ahtaitten olojen «marttyyrin», mutta ... hän ei murru, hän vaan omaa kehnouttaan vaipuu maan tasalle.» (Valvoja 1886, siv. 41, 42). Nämät sanat saattavat tuntua liiankin ankarilta; mutta olihan Krohn itse arvostelun alussa selittänyt, että hänen mielestään Papin tytär ansaitsee tulla punnituksi «arvostelun herkimmällä vaa’alla», sillä «kellä on ollut voimaa näin korkealle kohota, siltä voipi ja täytyy vaatia vielä suurempia ponnistuksia, yhä ylemmäksi mestariuden kukkulalle.» Näin Papin tytär – sekä etevien että heikkojenkin puoliensa takia – katsottiin eteenpäin viittaavaksi lupaukseksi. Lupauksena sitä pidettiin siltäkin kannalta katsoen, että tiedettiin – taikka luultiin tiedettävän – että tekijä aikoi vasta ottaa punoaksensa loppuun sen langan, jonka hän Papin tyttäressä oli pannut alulle: hän oli kuvaava suomalaisen naisen, joka olisi kasvanut semmoisissa oloissa kuin Papin tytär ja joutunut semmoiseen avioliittoon kuin hän, – kuvaava mimmoisiksi semmoisen naisen luonne ja kohtalo muodostuisivat elämän taistelussa. Mitenkähän ne mahtavat raikkaat tuulahdukset, jotka viime vuosikymmeninä ovat puhaltaneet läpi kansamme kaikkien kerroksien, heittäen kumoon lahonneen, virkistäen uuteen eloon kaiken elinvoimaisen, – mitenkä ne olivat kuvautuvat hänen sielunelämässään? Kuinka ne olivat vaikuttavat hänen kehitykseensä? Kuinka hän oli suoriutuva siitä ristiriidasta, joka kaiketi oli sukeutuva herättävien uusien voimien ja niitten velvollisuuksien välillä, joihin hän oli vasten oman sydämensä varoittavaa ääntä sitoutunut? Siinä aihe, joka oli suuren runoilijan arvoinen. Ne, joiden toiveet menivät pisimmälle, toivoivatkin, että uudesta teoksesta oli tuleva niitä runohengen tuotteita, jotka opettavat kansoja entistä eheämmin tuntemaan omaa perusluonnettaan, omia voimiaan ja siten innostuttavat niitä pyrkimään yhä tarmokkaammin eteenpäin jaloja päämääriä kohti. En luule suuresti erehtyväni, jos lausun, että ne teokset, jotka Juhani Aho julkaisi Papin tyttären jälkeen, tuottivat hyvin monelle lukijalle jonkunmoisen pettymyksen tunteen. «Helsinkiin» nimisessä novellissa oli erittäin hyviä aiheita; mutta ne oli tekijä jättänyt kesken, kuvataksensa tuskastuttavan tarkkaan tunnelmia, jotka totta tosiaan eivät semmoista huolenpitoa ansainneet. Seuraava suurempi teos, «Yksin», osoitti suurta, kieltämätöntä edistymistä: tekijä oli päässyt täydelliseen herruuteen muodon yli. Teos oli tunnelmankuvaus sekin; kuvattu tunne oli alkuluonteeltaan hieno ja puhdas – siis siinäkin edistys «Helsinkiin»-kirjaan verraten. Mutta se ihminen, jonka rakkaudensuru oli teoksen sisällyksenä, oli kuvattu veltoksi raukaksi, jolla ei näy olevan maailmassa niin mitään muuta tehtävää kuin tuon yhden tunteen vaaliminen; hänen surunsa ei vaikuta hänessä minkäänlaista kehitystä. Huolimatta mahdollisesta etevyydestään tämäkin teos siis jätti lukijan mieleen surkean tyhjyyden tunteen. Sitä kuultiin kyllä ylistettävän: «sehän on yhtä hienoa kuin Bourget», – mutta emmehän Juhani Ahosta olleet toivoneet Bourgeta! Olisihan kummallista, jos kirjallisuuslaji, jolla on juurensa Pariisin elähtäneen hienon maailman raukeassa kyllästymisessä elämään, – jos semmoinen kirjallisuuslaji voisi tyydyttää nuorta elinvoimaista kansaa, kansaa joka tuntee elämän arvon ja lujasti, sitkeästi pyrkii edistymään, ansaitaksensa elää. – Uusia toiveita heräsi, kun ne suorasanaiset runoelmat ilmestyivät, joille tekijä niin vaatimattomasti antoi Lastujen nimen. Niitä lukiessamme emme ainoastaan ihaelleet runoilijan muodollista kykyä; monet niistä saivat hänen virittämänsä soinnokset soimaan meidänkin sydämissämme. Olipa niiden joukossa – etenkin ensimäisessä kokoelmassa – runoelmia, joista ihastukseksemme astui näkyviin sitä, mikä meillä on kalliin maan päällä, runoelmia, joissa tunsimme Suomen kansan sydämen sykkivän. «Puusta asetta vuoleksiessaan leimahtelee puusepältä lastuja hänen työhuoneensa permannolle... Tämmöiset kirjaniekan kynäelmät ne ovat lastuja nekin.» Näin kirjailija itse Lastujen ensimäisen kokoelman esipuheessa selitti näitten runoelmain syntyä. Suuriarvoiseksi tosiaan se teos mahtoi tulla, josta singahteli semmoisia lastuja. Ja eiköhän tuo kirjailijan selitys luonut valoa noihin edellisiinkin teoksiin, jotka oli vastaanotettu niin sekaisilla tunteilla? Ehkä nekin olivat katsottavat, jollei lastuiksi, niin harjoitelmiksi? Ehkä niiden varsinainen merkitys oli siinä, että taiteilija oli työskentelemällä «in corpore vili» opetellut käyttämään yhä varmemmin, yhä notkeammin takeensa aseita, voidaksensa sitten mestarina suorittaa suuren runoilijan arvoisen tehtävän? – – Nyt tuo hartaasti odotettu suuri teos on yleisön käsissä. Sillä kun viime syksyllä ilmestyi Ahon suurin teos, Papin rouva niminen romaani, niin tuskin moni enään kysyi, oliko tämä se tuleva eli pitääkö meidän toista odottaman. Onko Papin rouva nämät toiveet toteuttanut? Onko Suomen kansalla nyt Juhani Ahossa se runoilija, jota se on niin kipeästi kaivannut, niin hartaasti toivonut? Ihmeteltävä taiteilija meillä hänessä on, se on varmaa. Kaikki ne etevät ominaisuudet, jotka Papin tytärtä (ja Yksin-kirjaakin) lukiessamme ihaelimme, esiintyvät Papin rouvassa kehittyneinä korkeimmilleen. Kuinka hienotajuisesti hän osaa tunkeutua kuvattavaansa, naissielun salaperäiseen tunne-elämään, kuinka ihmeen notkeasti hän antautuu sen hienoimpiakin väreitä seuraamaan! Kuinka lämpöisellä myötätuntoisuudella hän on käsittänyt Suomen luonnon kaiken vienokaihoisen sulouden; kuinka kirkkaasti hän on nähnyt ihmissydämen tunteiden siinä kuvastavan: sen kaipuun ja sen riemun, sen toivon ja sen masentumisen! Lieneekö tähän luonnon käsittelyyn vaikuttanut muodinmukainen symbolismi, sitä en tiedä sanoa; kaikissa tapauksissa luonnonsymboliikki Juhani Ahon romaanissa tuntua psykoloogisen totuuden mukaiselta, ei mielivaltaisen oikun tekaisemalla. – Hänen havainnoistaan hänen kuvausvoimansa on valanut kuvia, jotka vaikuttavat yksilöllisten, elämänlämpöisten olijoiden tavoin. Taiteensa aseita hän hallitsee mestarin varmalla kätevyydellä. Kielikin, muodon muoto, on niin sanoaksemme sulautunut yhteen kuvattavien mielikuvien kanssa, niin että nämät ikään kuin sinään kuvautuvat lukijankin mielikuvitukseen. Lukijan sielu taipuu hänen lumous voimansa alaiseksi; se säälinsekainen kaiho, joka henkii koko hänen kuvauksessaan, se painuu meidänkin sydämiimme, vaivuttaen meidät raukeaan haaveiluun. Niin, se mikä Papin tytärtä lukiessamme ihastutti meitä ja herätti meissä ihania toiveita, se kyllä, kuten sanottu, ilmenee hänen viimeisessä teoksessaan suuresti kehittyneenä, taiteellisesti kypsyneenä. Entä se, jota Papin tyttäressä kaipasimme? Se jonka silloin luulimme olevan vasta idulla, näkymättömänä, vaan jonka toivoimme, kirjailijan kehittyessä, kasvavan näkyviin, hänen kansansa iloksi ja virkistykseksi? Sitä ei ole Juhani Ahon viimeisessä teoksessa enemmän kuin Papin tyttäressä ja Yksin-kirjassakaan. Ne aukot, jotka silloin havaittiin hänen kirjailijaluonteessaan, ne hänen viimeisessäkin teoksessaan ammottavat tuon taiteellisesti eheän pinnan alla. Tähän romaaniin Juhani Aho nähtävästi on tahtonut panna parhaimpansa: kirkkaimmat havaintonsa, hellimmän myötätuntoisuutensa, kypsyneen taiteensa kaiken tenhovoiman. Mutta mitä itse kuvattavaan aineeseen, ihmiselämään tulee – sillä sehän on tämän niinkuin jokaisen muun runoilijantuotteen varsinaisena aineena – hänellä ei ole ollut mitään enempää annettavana nyt, kuin kahdeksan vuotta sitten. Papin rouvassa ihmiselämä kuvautuu yhtä sisällyksettömänä, tarkoituksettomana kuin Papin tyttäressä ja kuin sittemmin Yksin-kirjassa. Emme muuta voi uskoa, kuin että tekijä eläessään on havainnut ihmiselämällä voivan olla jotakin sisällystä, jotakin tarkoitusta, jonka vuoksi sitä ansaitsee elää. Osottaahan teos semmoinen kuin Papin rouva ainakin sen, ettei hän itse puolestaan tyydy pelkkiin tunnelmiin, vaan osaa tehdä '''työtä''', tarkkaa, uskollista työtä. Mutta siitä kappaleesta ihmiselämää, jota hän tässä suurimmassa ja kypsyneimmässä teoksessaan niin huolellisesti kuvaelee, siitä on tämä puoli, se puoli jossa ihmiselämän arvo ja merkitys on, jäänyt tykkänään pois! Tämä puute – sama, joka huomattiin Papin tyttäressä – on mielestäni suurempaan romaaniin vaikuttanut vielä haitallisemmin kuin pienempään novellintapaiseen kertomukseen. Se on tehnyt kuvauksen vääräksi. Papin rouvassa tekijä on tahtonut antaa meille elämänkuvauksen nykyajan Suomesta. Mutta onko siinä kuvattu ihmiselämä suomalainen? En puhu tässä elämän ulkopiirteistä vaan niistä sisäisistä ominaisuuksista, niistä voimista, joidenka tuloksena sen pitäisi oleman. Onko päähenkilö, itse papinrouva, nykyaikainen suomalainen nainen? Juhani Aho on kuvannut Ellin naiseksi, joka ei tiedä niin mitään, jonka edestä hän voisi elää ja toimia. Elämänsä tyhjyyden hän täyttää yhtä tyhjillä haaveiluilla. Keskiaikaisen linnanneidin tavoin hän vaan istuu ja haaveksii, haaveksii ritaria, joka kerran on tuleva kaukaa, tuosta suuresta tuntemattomasta ulkomaailmasta, pelastava hänet tyrmästä ja vievä hänet pois mukanaan lemmen hurmaavaan autuuteen. Ritariansa hän haaveksii istuessaan yksin järven rannalla, häntä hän haaveksii, kun hänen aviomiehensä häntä syleilee... Ja kaiken aikaa hän kuitenkin tietää, että tuo kaikki on vaan tyhjää haaveilua. Ja kun sitten «kummista kummallisin» tapahtuu, kun hänen unelmiensa ritari ihka elävänä ilmestyy Tyynelän pappilaan ja lemmensuhde syntyy, niin Ellin tunteet silloinkin pysyskeleivät haaveilujen puolihämärässä. Melkein koko ajan hänellä on jonkunmoinen tietoisuus – milloin selvempi, milloin epäselvempi – siitä, ettei Olavi häntä todenperäisesti rakasta. Mutta hän olisi tyytyväinen, jos vaan Olavi sallisi hänen häiritsemättä haaveilla olevansa rakastettu. Kun vihdoin käy mahdottomaksi enään torjua todellisuus näkyvistä, kun Olavin lihallisuus paljastaa koko hänen rakkaudettomuutensa ja hän tylysti hävittää Ellin unelmat, niin surukaan ei Ellissä herätä mitään voimia tosielämään. Ja sehän on vaan johdonmukaista. Ellin elämällä ei ole ollut mitään muuta sisällystä kuin haaveilua. Kun haaveilut ovat poissa, hänellä ei ole niin mitään. Kaikki on ollut tyhjää, kaikki on tyhjää. Ja tämäkö olisi suomalainen nainen nykyajan sivistynyt suomalainen nainen – sillä onhan Papin rouvan «toiminta» kuvattu tapahtuvaksi aivan meidän päivinämme, ja onhan Elli sivistynyt nainen –? Niin, mitä tästä sanoa? Vuosisatamme alkupuoliskolla Ellin kaltainen naistyyppi ei ehkä maassamme ollut niin aivan harvinainen; ainakaan ei tuntuisi luonnottomalta, jos kerrottaisiin, että niinä aikoina löytyi Suomessa siellä täällä sivistyneeseen luokkaan kuuluvia naisia, jotka olisivat henkiseltä kehitykseltään noin surkastuneet. Vaikka eivät ne silloinkaan mahtaneet olla suuremmassa määrin edustavaisia; sillä olivathan toki sen ajan naiset kasvatetut työhön ja alttiiksiantavaiseen velvollisuudentuntoon; – Ellin äiti Papin tyttäressä onkin yleisesti tunnustettu oivalliseksi tyypiksi. Mutta nykyajan Suomen nainen! Olisiko mahdollista, ettei kirjailija, tuo naissydämen tarkka tuntija, tietäisi mitään siitä, mitenkä viime vuosikymmenien suuri, monipuolinen herätys on vaikuttanut Suomen naisiin? Kuinka heidän näköpiirinsä on laajennut? Kuinka he ovat päässeet tietoisuuteen siitä, että heidän työnsä – tapahtui se sitten kodin piirissä taikka sen ulkopuolella – on isänmaalle ja sen kautta ihmiskunnalle kaikin puolin yhtä tärkeä, yhtä tarpeellinen kuin miesten? – Tämä tietoisuus on Suomen naisissa virittänyt eloon uusia voimia, jalostuttanut entisiä. Riemumielin he ovat rientäneet hankkimaan itselleen tietoa ja taitoa, kehittyäksensä, voimistuaksensa kunnon työntekijöiksi. Ja moni jo tosielämässä toteuttaa sen, minkä hän on oppinut. – Poikkeuksia on tietysti olemassa, – ehkä hyvinkin paljon. Mutta jos kysytään, mikä se tätä nykyä on suomalaisen naisluonteen selvimpänä tunnuksena, niin tokkohan siihen voi olla kuin yksi vastaus: se on hänen palava innostuksensa työhön, itsetietoiseen alttiiksiantavaiseen työhön? – Ja kaikesta tästä ei näy Papin rouvassa vähintäkään merkkiä! – Mutta, väitettäneen ehkä, eihän kaunokirjallisuus ole rajoittunut yksinomaan tyyppejä kuvaamaan. Ehkä Elli onkin tarkoitettu joksikin poikkeusihmiseksi? Niin, runoilija saattaa kyllä ottaa kuvataksensa poikkeusihmisiä. Mutta silloin hänellä on tavallisesti joku erityinen tarkoitus. Usein runoilijan kuvaamassa poikkeusihmisessä joku tärkeä inhimillisen sieluelämän puoli, joka ympäröivässä yhteiskunnassa on sorrettu, kuvataan erittäin voimakkaasti kehittyneeksi; siten poikkeusihminen tavallaan tulee eheän ihmisluonnon edustajaksi surkastuneitten konvenanssiihmisten vastakohtana. Mutta mitään semmoista ei Ellissä ole. Ei, lukija tuskin voi tulla mihinkään muuhun päätökseen, kuin että kirjailija on tarkoittanut Elliänsä tyypilliseksi Suomalaiseksi naisluonteeksi. Mutta silloin hänen kuvauksensa on kun onkin väärä. Nainen, joka viettää niin tarkoituksetonta, toimetonta elämää kuin Elli, joka passiivisena odottaa onneansa tulevaksi haaveksitun rakastajan («prince bleu»n) kädestä, semmoinen nainen muistuttaa paljoa enemmin niitä naistyyppejä, joita löydämme ranskalaisista roomaaneista, kuin niitä, joita näemme ympärillämme tosielämässä oman kansamme keskuudessa. Vai olisikohan mitään erityisesti suomalaista siinä, että Elli katsoo itsensä oikeutetuksi rikkomaan avioliittolupaustaan ajatuksillaan ja sanoillaan, mutta ei – ruumiillaan? Eihän toki! Entäs hänen rakastajansa! – Tuoreessa muistissa lienee monella vielä, kuinka katkerasti Minna Canthia on soimattu miesten vihaajaksi. Mutta mitä sitten sanoa siitä kirjailijasta, joka on luonut Olavi Kalmin? – Minna Canthin intohimoinen myötätuntoisuus tekee hänet usein yksipuoliseksi; hänen mielensä kiintyy yksinomaan toiseen puoleen – tavallisesti naiseen –; ja toinen puoli jääpi hänen huomioltansa syrjään. Siten hänen miesluonteensa usein tulevat vaan yleisin piirtein hahmoilluiksi; ei siis ole kummaa, jos ne monasti ovat sekä epäsympaattisia että taiteenkin kannalta katsoen heikkoja. Mutta Olavi Kalm ei ole suinkaan jäänyt Juhani Ahon huomiosta ja myötätuntoisuudesta osattomaksi. Päin vastoin hänen osalleen on tullut melkein yhtä hellä, yhtä tarkka huolenpito kuin Ellinkin. Mutta sittenkin hänestä on tullut yhtä vastenmielinen ilmiö, kuin mikään Minna Canthin miesluonteista, inhottava egoisti, blaseerattu tyhjäntoimittaja. Sillä meille annettakoon anteeksi, ettemme voi juuri luottaa hänen tieteellisten harrastustensa todenperäisyyteen. – Tyypillisesti suomalaiseksi luonteeksi häntä ei kai ole aiottukaan. ---- Olimme Juhani Ahon uudesta, kauvan odotetusta hengentuotteesta toivoneet paljon. Olimme toivoneet että siitä tulisi teos, joka osaltaan todella rikastuttaisi kansamme henkistä elämää. Mutta mikä kansallinen merkitys voi sillä elämänkuvauksella olla, johon Juhani Aho nyt on tuhlannut suurta taiteilijakykyänsä? Meille ehkä vastataan: yhdentekevä on, mitä kuvataan, kunhan vaan kuvaus on taiteellinen; siinä on taideteoksen merkitys ja arvo. – Niin, onhan tuo romanttinen prinsiippi ''l’art pour l’art'' nyt taas Pariisin muodin mukainen. Tokkohan se silti on oikea? Minusta taiteen merkitys on siinä, että sekin on voima elämäksi. Taideteokset, jossa sitä ei ole, ovat korkeintaan harjoitelmia, olivat ne sitten suoritetut kuinka taidokkaasti tahansa. Meidän päiviemme ranskalaisessa kirjallisuudessa näkee usein nykyistä aikaa verrattavan aleksandrialaiseen aikakauteen. Sehän oli kun olikin aika, jolloin prinsiippi ''l’art pour l’art'' oli vallitsevana. Ja silloin, kuten tunnettu, ei taiteella ollut kansallista merkitystä juuri nimeksikään. Suurin taiteilija, suurin runoilija oli silloin se, joka osasi niin vähäpätöisestä aineesta kuin suinkin mahdollista saada aikaan mitä soreimman, siroimman – joko runoelman tai muun kalun. Jos nyt ranskalaiset – taikka oikeammin, jos johtavat ryhmät Ranskassa ovat sortuneet aleksandrinismiin, niin siihen tietysti on historialliset syyt. Mutta meillä ne syyt eivät ole olleet vaikuttamassa. Suomen kansa on nuori ja terve; se tietää, että sillä on tulevaisuus edessä, mutta tulevaisuus, joka on ansaittava lujalla yhteisellä työllä. Semmoisessa kansassa aleksandrinismilla ei voi olla jalansijaa. Oletteko ehkä lukeneet Pierre Lotin «Fantôme d’orient» nimisen teoksen? – siitä on muuten ollut referaatti Valvojassakin (vuosik. 1892, siv. 348 ja seur.). Senpä kirjan aine on hienon hienoa, voisipa melkein sanoa, että se on varjon varjoa. Siinä kuvataan aikoja sitten kuolleen kevyen lemmen muisto. Kertojan esittäessä, mitenkä hän Konstantinopelissa etsii entisen turkkilaisen lemmittynsä jälkiä, kunnes hän vihdoin löytää hänen hautansa, lukijaa tuuditellaan tunnelmissa läpi tavallisen pitkän romaanin. Ei mitään toimintaa, ei mitään kehitystä, katoavaisuuden kaihoa vain. Onpa siihen totta tosiaan vaadittu taitoa! No niin, kirjassa on paljon kaunista, paljon hienoa ja jaloakin. Mutta se sikseen. Tahdoin vaan saada sanotuksi, että Papin rouvaa lukiessani alituisesti muistui mieleeni tuo Lotin teos. Sillä onhan Ellin elämä yhtä kuollut kuin se lemmentaru, jonka Loti ori kuvannut. Voivathan semmoiset kuvaukset olla kauniit ja liikuttavat, voihan niissä ilmaantua suurtakin runoilijakykyä. Mutta kun suomalainen runoilija, runoilija jolta Suomen kansa on toivonut niin paljon kuin Juhan Aholta, tuhlaa innostuksensa ja työnsä semmoiseen, niin tekee mieli huudahtaa: antakaa toki kuolleitten haudata kuolleensa!... No mutta eihän saa runoilijalta vaatia enempää tai muuta, kuin mitä hän voi oman runoilijaluonteensa mukaisesti antaa? Ei; mutta voi sentään kyllä koettaa selvittää, mitä hän on antanut, mitä ei. Juhani Aho on siksi suuri taiteilija, että hänen etevyytensä helposti saattaa houkutella muitakin kulkemaan hänen jälkiänsä, siinäkin missä ne vievät harhaan. Siitä olemme tässä tahtoneet varoittaa. Tutkikoot kaikki ja pitäkööt sen, mikä on hyvä. Niin, runoilijalta – tai yleensä taiteilijalta – ei saa vaatia muuta eikä enempää, kuin mitä hän individualiteettinsa mukaan voi antaa. Mutta taiteilija itse? Eikö tositaiteilija joka hetki vaadi itseltänsä jotakin enempää, kuin mitä hän edellisellä hetkellä on voinut antaa? Sillä senhän hän tietää, että, jos hän pysähtyy kehityksessään, niin on taantumisen vaara lähellä. Eikä aina riittäne, että hän kehittyessään noudattaa taipumustaan; jos hän ilman muuta antautuu sen johdettavaksi, niin hän saattaa joutua väärälle tolalle, yhtä hyvin kuin jos hän koettaisi sitä polkea. Ainoastaan jos hän tieten pyrkii jaloa päämäärää kohti voittamalla oman taiteilijaluonteensakin heikkoudet ja yksipuolisuudet, voi hän kohota taiteen korkeimmille kukkuloille. Juhani Ahon viimeisestä teoksesta, niin monta etevää puolta kuin sillä onkin, niin suurta edistymistä kuin se osottaakin, käy mielestäni selväksi, että hän tätä nykyä, on painumaisillaan syrjäpoluille. Eiköhän Lastujen kirjailijalla olisi voimaa ryntäistä itseänsä irti väärästä suunnasta? Ainoastaan siten, se on varma vakaumukseni, voi hänestä tulla se, jota hänen kansansa on hänestä toivonut. O. E. Tudeer. '''Lähde:''' ''Valvoja'' 1894. S. 28–37. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:O. E. Tudeer]] [[Luokka:Papin rouva]] 3359 6127 2006-09-24T17:21:43Z Nysalor 5 Kolme artikkelia lisää '''O. E. Tudeer''' (1850–1930) == Kirjallisuusarvostelut == * ''[[Juhani Aho ja hänen uusin teoksensa]]'' * ''[[Minna Canthin novellikokoelma]]'' * ''[[Salakarista (Valvoja)|Salakarista]]'' * ''[[Suomalainen Teaatteri]]'' [[Luokka:O. E. Tudeer]] 3360 5651 2006-09-14T18:51:41Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Tudeer, O. E.]] 3361 5652 2006-09-15T17:27:01Z Nysalor 5 Isänmaa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Isänmaa |alaotsikko= |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} == Luvut == * [[Isänmaa: I. luku|I. luku]] * [[Isänmaa: II. luku |II. luku]] * [[Isänmaa: III. luku|III. luku]] * [[Isänmaa: IV. luku|IV. luku]] * [[Isänmaa: V. luku|V. luku]] * [[Isänmaa: VI. luku|VI. luku]] * [[Isänmaa: VII. luku|VII. luku]] * [[Isänmaa: VIII. luku|VIII. luku]] * [[Isänmaa: IX. luku|IX. luku]] '''Lähde:''' Järnefelt, Arvid 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13682 Isänmaa]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Järnefelt, Arvid 1893: ''Isänmaa''. Otava, Helsinki. [[Luokka:Isänmaa| ]] 3362 5653 2006-09-15T17:27:02Z Nysalor 5 I. luku {{Otsikko |edellinen=[[Isänmaa]] |seuraava=[[Isänmaa: II. luku|II. luku]] |otsikko=I. luku. |alaotsikko=[[Isänmaa]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Vuorelaksi sanottiin vanhaa taloa Honkavaaran kupeella. Ja Niemeläksi toista – toisen mäen rinteellä olevaa. Väkevä koski puhkaisi laajan metsäisen laakson talojen välillä. Se oli jylhä Taivalkoski, joka kohisten laskeutui ylemmästä järvestä alempaan. Entisiin aikoihin nämä talot olivat kaukaisesta kyläkunnasta tänne muuttaneet, – siirtyneet syrjemmäksi isonjaon aikaisia sukuriitoja ja levittäytyneet näin omille aloilleen. Ja vuosien vieriessä alkoi kaltevien mäkien kylkiin tai laaksojen sopukkoihin ilmaantua asukkaita näitten alustalaisiksi. Mitkä olivat torppansa saaneet perintöosana, mitkä taas syrjäsukuisina asustivat kyläkunnan jakamattomilla mailla, jotka metsinä ympäröivät Vuorelan kantataloa. Niemelän talo oli vähäväkisempi, keskellä jylhää hongistoa, jota sen voimat eivät riittäneet kukistamaan. Kovat katovuodet kohtasivat sitten 60-luvulla näitäkin seutuja. Niemelän talo oli menemäisillään häviöön. Suuri kurjuus levisi kaikkialle. Ja vasta monien vuosien perästä alkoi siinä taas näkyä elonmerkkejä. Elpynyt se ehkä olisikin, jollei muita asioita olisi tullut väliin. Vuorela vaurastui pikemmin ja varmemmin. Sen väki oli seudun voimakkainta. Salot ryskyivät sen sekametsäin kaatuessa kaskeksi, ikuiset hongat vavahtelivat sinisen savun pyörteissä, kotipellot yhä laajenivat talon ympärillä, ja metsän raja etenemistään eteni. Ei koko seudussa tiedetty toista niin väkevää kättä taistelussa Tapion väkeä vastaan kuin oli Vuorelan haltijoilla. Niemelä elpyi Vuorelan turvissa. ---- Niihin vaurastumisen aikoihin oli näille maille ilmestynyt outo mies, matalaotsainen ja terävänokkainen. Kerrottiin, että hän oli tullut seisten semmoisen tukin niskalla, joita oli paljon sinä kesänä mennyt vesiä myöten alas ja jotka järvissä koottiin lautoiksi. Hän oli hypännyt maihin, heilauttanut lakkia tovereilleen ja jättänyt lauttansa. Hyvin siivoton hän oli ollut puheissaan, laskenut sopimatonta pilkkaa pitäjän vanhasta kirkosta ja nauranut harmaapäistä rovastia. Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hänen toimensa täällä tarkoittivat. Metsiä hän vain kävi lueskelemassa ja oli hyvin kärkäs niitä ostamaan. Osti käsiinsä kaikki jylhimmät hongikot. Hänellä oli viinapullo taskussaan, kun hän kaupat teki. Olivat maistelleet kovasti Niemelässäkin. Useat olivat mieltyneet tähän mieheen. Hänellä oli aina paljon juttelemista, ja hän tiesikin suuren maailman asioita enemmän kuin muut. Vihdoin hän teki lailliset kauppakirjat Niemelän isännän kanssa ja osti häneltä Taivalkosken 50-vuoriselle arennille. Ja oli sitten hiljaa kuin myyrä. Vihelteli vain itseksensä metsissään. ---- Jonkin ajan kuluttua tuli näille maille paljon melua ja rauhattomuutta. Tuli herroja kaikenlaisia – vatupassit kainalossa. – Kenenkä on tämä koski, he kysyivät. Heille näytettiin mies – Niemelän uusin alustalainen, kosken vuokraaja. – Kenenkä ovat sitten nämä metsät? Taas sama mies. Ja herrain kasvot venyivät. He ymmärsivät miehen kiireestä kantapäähän. Ja he vähensivät äänensä ja alkoivat hieroskella hiljaista kauppaa kosken ja metsäin omistajan kanssa. Kaupat tehtiinkin. Mutta niistä eivät sivulliset saaneet mitään vihiä. Talven tullen alettiin metsiä sortaa alas. – Ja paljon siihen tarvittiin miestä, sekä hakkuuseen että rannoilleajoon. Kevään tultua taas usea lähti suurien tukkilauttain mukana muille maille. Monen torpan kotipellot jäivät toukoa vaille. Ruohon pää kurkisteli maatuneen ohransängen alta, huomasi, ettei ollut mitään pelättävää, kutsui kiiruusti kaikki toverinsa, ja pian oli valloitettuna luvattu maa. Kyntäjää ja kylväjää ei kuulunut. Västäräkit ja heinäsirkat, rikkaruohot ja perhoset viettivät huoletonta kesää sihiseväin poutain kestäessä. Sillä miehet rallattivat alas virtoja kelluvien pölkkyjen mukana. Ja kun he kerran maailmalle pääsivät, niin ei heistä paljoa enää tiedetty. Jos kuka palasi takaisin, niin hän tiesi kertoa, ettei koko maailmassa muuta ollutkaan kuin tukkimetsiä, tukkikauppoja ja tukkilauttoja. Rahoja oli niillä, jotka palasivat, ja vielä enemmän kuuluu olleen niillä, jotka jäivät. ---- Mutta pelkkiin metsäkauppoihin eivät herrain toimet rajoittuneet. He alkoivat rakentaa sahalaitosta Taivalkosken alle. He keräsivät ympäristöstä kaikki saatavissa olevat miespuolet työhönsä ja maksoivat siitä toistakymmentä markkaa mieheen joka lauantai-ilta. Kallio porattiin puhki koskentöyräältä ja teräväkärkisillä vasaroilla naputettiin kivimöhkäleet neliskulmaisiksi. Maa tasoitettiin sileäksi penkereeksi ja vedettiin tiiliä suuret läjät. – Semmoinen pauhina ja räiske tuli koko seutuun, ettei ennen oltu kuultu eikä olisi uskottu saatavan heikoilla ihmisvoimilla syntymäänkään. Ja sitten olivat kaikki niin iloisia, nauroivat ja luikkasivat, että linnut seuduilta pakenivat ja kuuset kummastelivat metsän reunaksi paljastuttuaan. Mutta kun perustuksia ruvettiin laskemaan suureen saharakennukseen, silloin otettiin työhön vaimot ja lapset, kaikki, mitä oli saatavissa – vaimot savea sekoittamaan ja lapset muruja korjaamaan – kaikki. Jos kuka hevosmiehenä tuli, hän sai palkan, jommoista ei olisi aavistanut kellekään maksettavan. Hulluina olivat ihmiset siihen uuteen työhön. Se oli ennenkuulumatonta; sen päämäärää ei oikein tiedetty. Mutta se viehätti ja veti puoleensa. Mitä olisikaan elämä ollut uudistalon kaskimaita karhitessa, kun oli naapurikin viereltä väistynyt, kun koko väkinen voima kerääntyi muurahaisparvena yhteen kokoon – jossa iloittiin ja laulettiin eikä tiedetty huomispäivän murheista! Ja niinpä moni alkaneista uudistaloista hävisi pois mäen rinteiltä; moni heinämaa metsistyi huhkaimen kotisijaksi ja ketun juostavaksi entinen kujatie. Siihen aikaan meni Niemelän perintötalo kokonaan häviöön. Sen herkkä isäntä, joka oli tuon uuden tukkilaisen parissa maistellut ensimmäiset viinansa, oli niin tähän tavaraan mielistynyt, että herkesi tykkänään juopoksi. Hän liikuskeli alinomaa sahan mailla. Sanottiin, että hän kuoli humalapäissään vaimonsa viereen. Emännältä ei koskaan saanut asiaan tarkempaa selitystä. Se vain tiedettiin, että hän samana yönä oli synnyttänyt ennenaikaisen tyttölapsen, joka oli kumminkin jäänyt eloon ja kasteessa saanut ''Liisan'' nimekseen. Sitten kuoli emäntäkin, ja orpo joutui emäntävainajan sukulaisen Iskan hoitoon, joka oli konemestarin apulaisena sahalla. Vuorelan talo oli niitä ainoita, jotka eivät väkeänsä kadottaneet. Vaaran laelle se jäi entiselleen seisomaan. Se elpyi elpymistään vain siellä mäellä. Yksinäisenä ja hiljaisena se kohosi korkealta sijaltaan kohottaen uhitellen päätänsä vastapainoksi sahan punakylkisille rakennuksille, jotka olivat alhaalla vesien tasalla. Ylpeä oli Vuorelan isäntä, ylpeä suvustaan ja maineestaan. Monet sukupolvet olivat häntä ennen askel askeleelta edistäneet Vuorelan viljelyksiä. Hiljaisesti vuosikausien ahkeroimisesta ja hiestä, sitkeistä, karkeakätisistä esi-isistä kertoi Honkavaara laihotilkkuinensa. Eikä sen nykyinen isäntä tahtonut olla edeltäjiään huonompi. Vuorelan vanha perintötalo alkoi tulla kukoistuksiinsa hänen aikanaan. Mutta sama tukkilainen, joka oli näille maille niin odottamatta tullut, maksoi autioksi joutuneen Niemelän ruununrästit ja otti talon haltuunsa. Häntä sanottiin nyt Uusniemeläksi. Ei olisi kukaan voinut uudesta tulokkaasta semmoista ennustaa. Sillä vanha Niemelän talo oli perin rappiolla, ja sen saattaminen kuntoon olisi kysynyt paremmankin miehen sitkeyttä. Nyt nähtiin, että hänellä oli suunnattomasti rahoja, jotka hän oli saanut metsillään, – ja että lähes toinen puoli sahalaitoksesta oli hänen; – sen hän oli vaatinut korvaukseksi vanhan Niemelän jylhästä Taivalkoskesta. Tyhjästä hän oli rikkautensa luonut. Hän teki karjakkonsa emännäksi ja syyti suuret rahansa maahan, joka tehtiin järjestään heinämaaksi. Talous perustettiin karjanhoidolle. Rakennettiin uhkea kivinavetta ja tuotettiin ulkoa kuuluisaa karjarotua. Missä muut olivat saaneet meurostaa otsa hiessä sukupolvesta sukupolveen, se pantiin Uusniemelässä kuntoon parina lyhyenä vuonna, – vierailla, palkatuilla työvoimilla enimmäkseen. Siinä se seisoi nyt Uusniemelä kuin uudestaan luotuna. Ja sen haltijat – entinen tukkilainen ja hänen karjakkonsa – olivat seudun rikkaimpia ihmisiä. Heidän ympärilleen kasvoi alustalaisia, enimmäkseen vierasta, ulkoa muuttanutta väkeä. Ja Uusniemelän isäntä oli herennyt siivosuiseksi, silittänyt ja voidellut tukkansa päätä myöten, pukeutunut verkavaatteisiin ja tärkättyyn kaulukseen. Hänelle tuli kaiken maailman sanomalehdet, ja hänen ympärilleen liittyi koko nuori kansa, joka mielellään uskoo ja rakastaa uutta. Uusniemelässä tiedettiin ja kerrottiin maailman asioita laajempaakin kuin oman ahtaan kotikunnan piiristä. Uusi henki oli tullut Uusniemelän mukana. Vuorelan isäntä, joka oli nähnyt paljon mullistuksia ympärillänsä, paljon harhaan menneitä ja rikkoutuneita toiveita, paljon maltittomuutta, saamattomuutta ja kurjuutta ja joka oli kuitenkin vaarallansa kukistumatonna pysynyt, hän ei nytkään kadottanut tasapainoaan, vaikka näki Uusniemelän semmoisella voimalla ponnistavan eteenpäin hänen sivuitsensa. Ja jos hän näki nuorison suosion hänestä itsestänsä pois kallistuvan, niin hän ei ollut asiasta millänsäkään, sillä hän tunsi nuorison mielen ja tiesi sen vaihtelevaksi. Jonakin päivänä, hän arveli, kun ikää karttuu, nuoret huomaavat, kuka on heidän oikeata etuansa valvonut; huomaavat, ettei ole kaikki kultaa mikä kiiltää. Ja olihan niitä toisia, vanhoja ja vakavia miehiä, jotka sitä lujemmin liittyivät Vuorelaan mitä laajemmalle Uusniemelä pyrki valtaansa levittämään. Vuorela ei voinut tunnustaa, että Uusniemelän asia olisi ollut oikea. Joka oli kuin varkain tänne tullut, kuin varkain ottanut talon haltuunsa, metsät ostanut ja jälleen myynyt! Ja kaikki, mitä Uusniemelä oli mukanansa tuonut, hienostelevat herrastavat ja savukkeet ja koulupuuhat – ne olivat sentähden vastenmielisiä vuorelaisille. Vuorela, joka oli hänkin metsänsä polkuhintaan myynyt, jolle nyt sekä herrat että Uusniemelä salaa irvistelivät, hän oli vaikka näin paljastuneena näyttävä, että rehellinen työ lopultakin perille vie ja että on tuleva aika, jolloin Vuorelan talo seisoo jälleen ensimmäisenä kunniansa kukkuloilla. ---- Eivät näkyneet uusniemeläiset perillisiä saavan. He olivat lapsettomia. Vuorelassa sitävastoin oli ainukainen, sinisilmä lapsi. Se oli ''Heikki''. Se oli Vuorelan emännän silmäterä. Useinpa hän istuen kuistin alimmalla portaalla tuuditteli tätä lastaan illansuussa, kun päivä oli mailleen menossa ja surullisesti paistaen punasi navetan valkoista seinustaa. Lauloi tuutulauluansa, surunvoittoista laulua, maailman avaruutta, kovan onnen kolkkoutta, hyvän onnen lyhyyttä. He rakastivat tätä ainokaistansa koko sielustaan, niinkuin hänessä olisi ollut heidän elämänsä merkitys. Ja he näkivät hänen varttuvan päivä päivältä – kasvavan heidän suuren rakkautensa ympäröimänä, niinkuin kukka helottavassa päivänpaisteessa. Ja koko väki rakasti Heikkiä, sylitteli, sylkytteli. Kesken askareita saatettiin pysähtyä kuuntelemaan, kun isä tai äiti Heikin tekemiä haasteli. Oli kuin koko talo olisi hengittänyt ja ajatellut ja elänyt vain Heikki mielessä. Mutta Heikki-lapsi katseli totisena ympärilleen suurine sinisine silmineen, katsoi kuin olisi kummaa satua kuunnellut – haaveksien omiansa, niinkuin olisi minne muuanne pyrkinyt, – irti rakastavasta sylistä. Saharuukin hän näki ensi kerran lehmäin paimenena ollessaan. Aamun kultainen usva oli juuri paennut vaaran ympäriltä. Kahden suuren kuusen välissä oli kivi. Siltä kiveltä se näkyi. Ja lehmät unohtuivat. Sydän alkoi oudosti sykkiä. Heikki näki suuren savupiipun, näki kosken vaahtoisen putouksen, näki outoja rakennuksia – ja ihmisiä, jotka siellä liikkuivat – paljon ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat? – Tiesivätkö he ollenkaan Heikin kodista? Ja olisivatkohan ottaneet syliinsä, jos sinne heidän luokseen olisi mennyt? – Se oli heidän kotinsa tuo – ja he saivat aina kulkea lautaläjien luona ja katsella savupiippua ja laittaa koskeen myllyjä. Uh, kuinka se kohisi; välistä kovemmin ja välistä hiljemmin! Näkyi navetan katon yli jotakin ruukintapaista, mutta ei se tämmöistä ollut. Tämä oli varmaan toinen. Sinne kun pääsisi! Tuuli leyhytteli pojan tukkaa, palavina tuijottivat hänen silmänsä saharuukille päin. ---- Mutta pieni sydän sävähti äkkiä. Lehmät! Hän juoksi alas, – eivätkö nuo hylyt olleetkin jo apilaniityllä! Ja Heikki koetti niitä sieltä ruoskalla. Lehmät vain kiertelivät toisiansa. Hän lähti juoksemaan kotiin minkä kerkesi. Valkoinen tukka tuprusi tuulessa, ankarasti ponnistivat ja vilistivät pienoiset töppöset juoksussa kivisellä tiellä. Äiti jo kynnyksellä vastaan: – No mikä nyt pojalle tuli? Ja hengästyksissään Heikki soperteli lehmistä ja apila-niitystä. – No vai ei muuta! sanoi äiti nostaen Heikin tupaan. – Leena hoi, käypäs sinä lehmät apilaniityltä! Äiti otti Heikin syliinsä ja rupesi pesemään hänen peukalovarvastaan, joka juoksussa kuinka lie veriin tullut. – Mihinkä on pojan saappaat jääneet? äiti kysyi kääntäen kädellään pojan päätä itseensä päin. – Suurelle kivelle, äiti. – Mitäs se poika siellä suurella kivellä? – Suurelta kiveltä näkyy vielä toinenkin ruukki, suuri ruukki ja savupiippu – Äiti laski Heikin sylistään. – Sama ruukki se on, sama katselipa sitä miltä puolelta tahansa, yhtä ruma joka puolelta. Heikin silmät kääntyivät suurina ja kysyvinä äitiin. Äiti ei sitä huomannut. Kun emäntä jo hämärtäessä tuli kylältä, hän kummasteli, mikä talon katolla oli kuin mikä suuri kerä ikään, katseli, tarkasteli; – eikös vain ollutkin Heikki katolla! – Mitäs Heikki, kultaseni, siellä katolla istut? – Ruukilla on valot ikkunoissa – ---- Eikä Heikkiä lehmäin paimeneksi siitä pitäen pantu, sen kiven vuoksi. Se oli vanhan Manun totinen varoitus. Manu oli talon vanha isäntärenki. Hän oli nuorempana hänkin oleskellut saharuukilla. Hän ei puhunut mielellään siitä, mikä hänet saattoi sieltä lähtemään. Siitä kerrottiin jos jotakin. Olivat hänelle nauraneet ja irvistelleet. Ruukkilaisilla pitää aina olla joku pilkan esineenä. ”Niillä sitä lystiä piisaa”, oli sentähden Manun tapana sanoa. – Vanhempana hän kiintyi yhä lujemmin Vuorelaan ja pääsi siellä niin suosioon, että hänelle uskottiin isäntärengin tehtävät. Sen tiesivät jo muutkin Vuorelan rengit, että siellä suosittiin eniten niitä, jotka ruukkia vihasivat. Sentähden kaikki Vuorelassa vihasivat ruukkia. Mutta vanha Manu ei kärsinyt ruukista puhuttavankaan. Vanha Manu sanoi, että hän oli Heikissä jo ennenkin huomannut kummallisia mielihaluja, ja varoitti kovasti lapsen kuullen ruukkia mainitsemasta. Sen sijaan hän laitteli Heikille kaikenlaisia väkkäröitä ja myllynpyöriä ja vesirattaita, jotta huomio olisi niihin kääntynyt ja lapsi iloisempana pysynyt. Ja niihin semmoisiin saivatkin Heikin kiintymään – ainoaan, sillä kaikesta muusta, mitä kotona tehtiin, hän käänsi katseensa hajamielisenä pois. ---- Pitäjän vanha rovasti kerran Vuorelassa käydessään sattui näkemään Heikin pyöriä ja hammasrattaita. Rovasti ihmetteli. Hän otti pojan polvellensa, katsoi silmiin ja taputteli lapsen kiharaista päätä. – Kouluun teidän pitäisi panna tämä poika, sanoi hän emännälle. Emäntä nauroi: – Johan nyt luopuisin lapsestani! Mutta vaikka rovasti näki, ettei emäntä ottanut asiaa kuuleviin korviinkaan, ei hän kumminkaan herennyt siitä puhumasta. Joka kerta kun hän tapasi, aina muisti uudistaa kehoituksensa. Manu murahteli pahasti itseksensä. Ja vihdoin emäntäkin alkoi lastansa tarkastella. – Mitä ne sinusta sanovat, oma Heikki-tupukkani, hän sanoi puristaen lasta rintaansa vasten. – Onko lapsen ikävä yksiksensä? Niin niin, onhan lapsen ikävä yksiksensä! Käykö äiti Heikillensä toverin hakemassa? Käyhän äiti. Emäntä oli sitten käynyt ruukilla Iskan puheilla ja oli ottanut Manun varoituksista välittämättä Heikki-poikansa mukaansa. Oli sanonut, että katselkoon sitä siellä kylliksensä. Ja Heikki oli jäänyt yksin ulos, kun äiti kävi sisällä Iskan luona. Paljon oli hänen ohitsensa silloin mennyt ihmisiä, ja Heikki oli vain niitä katsellut, ei ruukkia, ei pyöriä eikä savupiippua. Ei yksikään ollut ottanut häntä syliinsä. Kun kotona sitten utelivat pyöriä ja savupiippua, ei Heikki tiennyt niistä mitään kertoa – niinkuin ei olisi käynytkään. ---- Muutaman päivän kuluttua ruukilla-käynnin jälkeen Heikki istui ”suurella ojalla” myllyinensä, oli sinne niin syvään kyykistynyt, että vain vähän valkoista tukkaa näkyi kukkaisan ruohon seasta. Silloin hän samassa kavahti pystyyn. Joku outo mies astuikin pitkin tietä kotia kohti. Se oli ruukkilaisia, sen tunsi kohta. Sillä kaikilla miehillä, jotka sahalla palvelivat, oli omituinen käyntinsä. Notkahteli näet käydessä vasen jalka. Sanottiin sen tavan tulleen siitä, että tehtaalla useissa kohden on vaarallista käydä; täytyy jalalla polkaisten tunnustella, kestääkö silta astua. Mutta Vuorelan emäntä sanoi tavan tulleen siitä, että vanhin tehtaalaisista, Iska-mestari, käveli luonnostaan semmoisella tavalla ja että muut häntä matkivat. Kuinka liekään ollut, kaikki ne vain niin astuivat, pienet tehtaan pojatkin, joilla ei muuta tointa siellä ollut kuin latoa tiilet läjiin patruunan tiilitehtaassa. – Heikki katseli ojan reunalta miestä, joka yhä lähestyi. Vihdoin se näkyi poikkeavan ihan suoraa tietä Vuorelaan. Ja sen takana tuli pieni tyttö paljain jaloin sipsutellen. Tästä Heikki heti juoksi kotiin ilmoittamaan, että olisivat siellä valmiina, kun ruukkilainen tulee. Kuinka Heikki lie arvannut suureksi kunniaksi, että semmoinen notkahteleva mies tulee taloihin. Äiti kirnusi tuvassa. Heikki töytäisi sisälle. – Äiti, äiti, ruukinmies tulee! – Antaapa hänen tulla. – Se on jo punaisen aitan luona! – Vai ei vielä sen lähempänä. Mutta Heikki ei saa rauhaa. Milloin on äitiä nykimässä, milloin ikkunassa katsomassa. Mies tuli pihaan. Äiti vain kirnulla. – Se tulee, se on jo pihassa – voi, voi, äiti hoi, – pian, pian! – – ja Heikiltä pääsi itku. – Mikä kumma sen lapsen onkaan? sanottiin pirtissä. Mies tuli tupaan. Äiti katsoi häneen kirnulta. Ja tunsi pian vieraan. – Kah, Iskako se on? No totta maar kerrankin! Ja Liisako-typykkä se on mukanasi? Ja äiti antoi miehelle kättä ja käski tuvan perälle. Isä oli poissa kunnan asioilla. Sitten äiti sanoi Leenalle, että laittaisi kahvit tulelle ja veisi kamariin, jonne he kyllä kohta tulisivat, jahka vain tästä kirnuamasta pääsisi. Iska alkoi emännän kanssa puhella kaikenlaisista asioista, joita ei Heikki oikein ymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että äiti sanoi kaksi kertaa: ”Jääköön vaan tänne Heikin toveriksi”. Se pieni tyttö, joka oli tullut mukana, kiipesi heti tultua tuvan penkille ja alkoi katsella ikkunasta ulos. Ei ollut tietääkseenkään tuvassa-olijoista. Muitten puhuessa keskenään Heikki tuli hiljaa tytön lähelle, katseli sitä joka puolelta, erittäinkin hänen jalkojansa, jotka olivat punaisen ruskeat, täynnä kovettuneita naarmuja. Tyttö katseli viistoon Heikkiä, mutta ei pitänyt sen enempää lukua. Kyllä hän tuommoisia poikia oli ennenkin nähnyt. Heikki meni ulos pihalle. Siellä hän rupesi puuhailemaan jotakin tarhan särkyneen veräjän ääressä, sitten meni pihan yli maitohuoneeseen, toi sieltä vanhan kiulun ja kulki taas pihan yli, niinkuin talon toimissa ainakin. – Tyttö katsoi aina vaan. – Heikki jätti kiulun talliin, mutta otti sieltä Manun kirveen ja meni taas maitohuoneeseen, jonka ikkunasta hän vilkaisi tuvan ikkunaan, vieläkö se tyttö katsoi. Se katsoi ja näytti nauravan. Hän lienee nauranut jotakin, mitä sisällä sanottiin. Heikki odotteli, että tyttö lakkaisi katsomasta, mutta kun se sitten veti päänsä pois, olisi Heikki tahtonut, että tyttö olisi vieläkin katsonut. Ja Heikki tuli pois maitohuoneesta ja rupesi kovasti keinumaan niillä köysikeinuilla, jotka Manu oli laittanut tikapuihin viidennelle poikkipuulle. Tyttö tulikin samassa ulos, seisoi vähän aikaa katsomassa Heikin keinumista, tuli sitten lähemmäksi ja sanoi: ”Annas minunkin kiikkua!” – Heikki tahtoi astua alas, mutta tyttö ennätti jo nousta ylös. He kiikkuivat niin kovasti, että varmaan olisivat vanhemmat ihmiset kieltäneet. Ensin väsyi Heikki, joka oli keinuttanut; kun toinenkin väsyi, he lopettivat. Silloin tyttö sanoi: – Mikä sinun nimes on? – Heikki on minun nimeni. Mutta mikäs sinun on? – kysyi Heikki vuorostaan. – Liisa on minun nimeni. – Jäätkös sinä meille? – Enkä jää. – Äitipä sanoi, että jäät. – Enpä jääkään. Menen kotiin Iskan kanssa. – Missä on sinun kotis? Liisa tahtoi osoittaa kädellään ruukkiin päin, mutta oli ihan tietämätön, mihinpäin se täältä käsin oli. Kun Heikki sai tietää, että Liisan koti oli ruukilla, niin kyllä hän suunnan itse tiesi, ja kysyi vain siitä savupiipusta. Liisa ei ymmärtänyt, mitä se Heikki oikein siitä savupiipusta –, mutta rupesi kertomaan suurista pyöristä. Ja sitten tuli se Iska tuvasta ulos pihalle. Äiti tuli mukana ja Manu ja piiat ja rengit. Iska sanoi heille kaikille hyvästit ja alkoi lähteä. Silloin Liisa juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä lähteäkseen mukaan. Mutta Iska kumartui hänelle jotakin sanomaan ja pysähtyi. Liisa katsahti kummastuneena ja pelästyneenä ympärilleen ja tarttui sitten vielä lujemmin Iskan käteen, niinkuin olisi sitä myöten tahtonut hänen syliinsä kiivetä. Kun Iska väkisin irtausi, rupesi tyttö ääneensä itkemään. Äiti ja ne muut ottivat hänet sitten keskeensä ja lohduttelivat ja silittelivät. Mutta Iska sillä välin lähti ja katosi pian tienkäänteen taa. He eivät saaneet Liisaa itkemästä taukoamaan. Hän viimein huusi itkussaan. He veivät hänet tupaan, pitivät vuorotellen sylissään ja puhuivat kaikki yht’aikaa. Useina päivinä vielä jälkeenkin päin Liisa tuon tuostakin purskahti hillittömään nyyhkytykseensä. Heikki katseli häntä arastellen, loitompaa, suu auki ja silmät pyöreinä päässä. Vasta pitkien aikojen kuluttua he ensi kertaa leikkivät keskenänsä, ja Heikki kysyi taas ruukin savupiipusta. Liisa alkoi kertoa, mutta sai äkkiä itkun suuhunsa ja jätti Heikin itsekseen. Silloin Heikki haki parhaimman vesimyllynsä, juoksi Liisan luo ja näytti sitä hänelle – ja pyysi taas kertomaan ruukin pyöristä. Ja niin Liisa sitten kertoi, eikä hänen punaisiin silmiinsä enää vettä tullut, – kertoi siitä suuresta vesipyörästä ja sitten höyrypyörästä, josta leveä nahkahihna kulki permannon läpi toiseen kerrokseen. Ja he menivät yhdessä suurelle ojalle myllyinensä ja istuivat sen pitkään äyräsruohokkoon. Heistä tuli tästä pitäen ystävykset. Heikki kiintyi Liisaan yhä enemmän, ja vähitellen alkoi Liisakin tottua uuteen kotiinsa. Kaikki koettivat hyväillä Liisaa yhtä hellästi kuin Heikkiäkin. Ja niinpä oli nyt Vuorelassa kaksi lapsukaista. He kasvoivat vierekkäin kuin kaksi kukkasta, jotka tuuli on toisiinsa kietonut. Siksi jo varhain Vuorelan väessä vakaantui se tieto, että Liisasta tulisi talon emäntä, kun Heikki kerran isännäksi ennättäisi. ---- Heikki oli yhdeksän ja Liisa seitsemän ikäinen sinä syksynä, jona Vuorelan toimekas emäntä sairastui ja nukkui kuolemaan. Tämä tapaus kävi kovasti Vuorelan isäntään. Se tuli ihan äkkiarvaamatta ja aikana, jolloin olisi eniten tarvittu tarkkaa emäntää. Kilpailu uusniemeläisten kanssa oli virinnyt täyteen voimaansa. Vuorelan vaaralla näkyi osattavan pitää puolia Uusniemelälle, joka perusti voimansa päiväpalkkalaisten ja löysäläisten työhön. Mutta emännän äkillinen kuolema oli viedä mieheltä koko ryhdin. Vuorelassa pysähtyi kaikki. Isäntä heitti kerrassaan asiansa ja puuhansa. Ei puhunut juuri mitään. Manu koetteli huokailla iltapuhteilla ja lähennellä, mutta puheisiin ei päässyt. Emännätön talo oli kuollut. Kun sitten lopulta alkoi aivan hullusti käydä, lähti Manu rovastin puheille, – salaa, kenenkään tietämättä. ---- Vuorelan väkeä ei näkynyt usein pappilan eteisessä, vaikka kyllä kirkossa. Tällä asialla oli syynsä. Silloin kun oli ollut kysymys kansakoulun perustamisesta tähän kuntaan, oli Vuorelan isäntä pannut tiukasti vastaan – ja hänen mukanansa useat muut, jotka muuten olisivat varmaan pysyneet ääneti. Tämä koulupuuha oli saanut alkunsa Niemelästä. Mutta Vuorelan isäntä oli puolestaan alkanut epäilevin silmin katsoa kaikkea, mikä oli tuloksena tukkiajoilta tai muuten jossakin yhteydessä hänen seudullaan tapahtuneiden mullistusten kanssa; – ja semmoista oli kaikki, mikä vain Uusniemelästä lähti. – Se kuntakokous oli ollut riitainen ja meluisa. Paha sanakiista oli syntynyt Vuorelan ja Niemelän välillä. Niemelä, jota rovasti kannatti, koska oli innokas kansansivistyksen harrastaja, pieksi suutaan taukoamatta. Sanoivat, että hän puhui kuin olisi hänessä ollut Herran henki. Kiivastumatta, mutta punakkana ja kesken puhettaan vähän väliä rovastiin vilkaisten hän lateli suuret ja leveät sanansa Vuorelan eteen. Mistä hän ne kaikki olikaan onkinut! Hän vertasi tätä kuntaa moniin muihin ja osoitti purevasti, kuinka paljon tämä oli muista jäljessä; eihän täällä ollut ainoatakaan kansakoulua; täällä oltiin kuin keskellä synkintä erämaata. Hän sanoi katkerasti viime aikoina huomanneensa ”taantumisen oireita”; oli ruvettu vastustamaan kaikkia muitakin edistyksen pyrintöjä. – Hän tarkoitti vuorelaisia. – Tämä pieni, mutta sitkeä joukkio oli hänen mielestään ”poisjuuritettava”, sillä se oli ”häpeäpilkku” tälle seurakunnalle – ja niin edespäin. Semmoista ei Niemelä ennen ollut uskaltanut julkilausua. Mutta nyt hän uskalsi, sillä hän tiesi, että rovasti kannatti häntä. Hän oli jo aikaisin ruvennut hieromaan tuttavuutta rovastin kanssa, oli osoittanut harrastusta rovastin toimiin, oli aina aulis häntä palvelemaan, oli niinkuin rovastikin ruvennut puuhaamaan ”kansan sivistyttämistä”, kansakouluja ja lainakirjastoja. Rovasti oli sanonut häntä ”edistyksen mieheksi”. Saarnastuolista. Ja nyt oli Niemelä ensi kerran noussut julkisesti Vuorelaa vastaan. Kun muut jo alkoivat hävetä Vuorelan puolesta, katsoi tämä vain tiukasti Niemelää silmiin, oljenkortta hyppysissään reviskellen. Niemelä lopetti vihdoin puheensa. Hän rykäisi, joi lasillisen vettä ja pyyhki suunsa nenäliinalla. Ennenkuin hän rupesi rovastin viereen istumaan, hän kysyi tältä kaikkien kuullen, eikö rovasti tuntenut vetoa, kun ikkuna oli auki. Rovasti ei tuntenut vetoa, mutta nousi kumminkin panemaan ikkunaa kiinni, jos näet joku muu tuntisi – ehkä Niemelä itse... Niemelä ei voinut sallia, että rovasti ennen häntä saisi ikkunan säpit sijoilleen, ja kiirehti sentähden hänkin niihin käsiksi. Lähimpänä istujat nousivat seisaalleen, jokin tuoli kaatui, ja tätä tyhjää hälinää kesti kauan. Ennenkuin Niemelä pääsi kovaäänisestä naurunhahatuksestaan herkeämään ja ennenkuin rovastikaan oli jälleen sijoillaan, oli Vuorelan isäntä jo sanottavansa sanonut. Ainoastaan muutamat harvat olivat sinnepäin korvaansa kallistaneet. Vuorela puri huulensa yhteen. Tapahtui ensi kertaa, ettei vanhan Vuorelan sanoja kuultu. Kun ei kukaan sen enempää puhunut, äänestettiin lopuksi. Mutta äänestyksessä oli koulun vastustajia enemmän kuin puoltajia. Ja koulupuuha meni sillä erää Vuorelan tahdon mukaan myttyyn. Niemelä vietiin sen sijaan rovastin kääseissä pappilaan vierailemaan. Jonkin viikon kuluttua Vuorela huomasi Suomettaressa maaseutukirjeen kotikunnastansa. Siinä kerrottiin katkerasti viimeisestä kuntakokouksesta, mainittiin ylistellen rovastin valistuneita pyrintöjä ja puhuttiin ivallisesti ”vanhoilla-olijoista”, jotka muka kyllä omaa etuansa osaavat valvoa, mutta kiristävät kukkaronsa suun, kun on kysymys yleisestä kunnan edusta. Veri nousi silloin Vuorelan isännän päähän. Hänkö oli kunnan eduille kylmänä ollut, hän, sen ensimmäinen ja toimeliain jäsen, vuorelaisten päämies, jotka olivat tämän kunnan kanta-asukkaita ja sen ensimmäisiä maanmuokkaajia ennenkuin uusniemeläisten nimestä mitään tiedettiinkään – noitten niemeläisten, jotka olivat kaarnapalasina tänne tulleet, jätteinä suurista tukinuitoista! Olisiko rovasti voinut tämän itse kirjoittaa? ajatteli Vuorela. Niemelä ei olisi toki uskaltanut, eikä sanomalehti olisi koskaan semmoisen miehen kirjoitusta painattanut. Ja sen jälkeen olivat rovastin ja Vuorelan entiset hyvät välit rikkoontuneet. Ei siis kumma, että vanha rovasti hämmästyi nähdessään edessään Manun – tuon vanhan, kiivaan vuorelaisystävän. Rovastin pitkäripsiset, hyväntahtoiset harmaat kulmakarvat nousivat korkealle ylös pitkin ryppyistä otsaa. – Vai Vuorelalta terveisiä, vai niin, vai niin – vai niin? Vanha rovasti, jonka pitäjäläiset – uusniemeläisistä ei silloin tietty – olivat yksimielisesti paimenekseen pyytäneet, oli sydämessänsä vuorelaisiin kiintynyt. He olivat tämän seudun kantaväestöä, kasvaneet siihen kiinni kuin turve maahan. Mutta rovastin pyrinnöt tahtoivat viime aikoina yhä useammin mennä vuorelaisten mieltä vastoin. Rovasti oli itsekin siitä pahoillaan ja tunnusti syyn osaksi olevankin hänen puolellaan, sillä hänhän oli itse entisestään muuttanut paljon katsantokantaa juuri maallisten, kunnallisten asiain hoidossa. Hänestä oli tullut lämmin kansansivistyksen harrastaja, ja hän puuhasi kouluja ja kaikkea maallisen tiedon viljelystä. Suuri Snellmanin herätys oli lyönyt häneenkin leimansa, innostanut vanhan sydämen ja juottanut uutta toimintakykyä niihin suoniin, jotka muuten jo olisivat alkaneet kuivua ja väsähtyä hervottomuuteen. Ja hänen tietysti täytyi kannattaa sitä kunnan miestä, joka häntä sekä ymmärsi että toimillansa kaikin puolin auttoi – Niemelää. Mutta vaikka rovastin oli näin yhä enemmän taivuttava niemeläisten puoleen, oli hänen vanha sydämensä kumminkin vuorelaisten. Rovasti käski Manua istumaan. Ja he puhuivat pitkään keskenänsä, isännästä ja pojasta. Lopuksi rovasti sanoi tulevansa Manun mukana Vuorelaan. Ehkä hänen käynnistään jotakin apua lähtisi. Vuorelan isäntä oli hyvillään rovastin tulosta. Oli kuin olisi vanha ystävä tullut sovinnon kättä tarjoamaan. Mutta kunnan asioista ei Vuorela tahtonut puhua mitään. Ei myöskään tuosta maaseutukirjeestä tullut mitään puhutuksi. He eivät kumpikaan tahtoneet kajota asiaan, joka oli heidän ystävyytensä väliin tullut, vaan koettivat rakentaa uutta sopua vanhan erimielisyyden päällitse. Rovasti puhui sentähden Vuorelan perheasioista, ja Vuorelan isäntä puolestaan puhui nyt niistä mielellään. – Herrassa nukkunut vaimosi, sanoi vihdoin rovasti, – oli toimeliaimpia emäntiä mitä täällä tunnen. Hän lienee sinuakin elähyttänyt, koskapa nyt olet näin hiljaiseksi vaiennut. Mutta Vuorelan isäntä ei ruvennut nytkään sinnepäin vastaamaan. Rovasti ei sen enempää yrittänyt, vaan tunkeutui yhä lähemmäksi toista asiaa, joka oli nähtävästi hänen sydämellänsä. – Viimeiseksi puhuin vaimosi kanssa Heikki-pojastanne. – Niinkuin tiedät, on poikasi minunkin silmäteräni. – Olihan puhe siitä, että poika pantaisiin oikeaan lukumiesten kouluun – Helsinkiin. Isäntä nosti vähän naurahtaen katseensa: – Oliko Kreetakin myöten? – Niin, tiedäthän sen itsekin, vastasi rovasti rykäisten. – Hän pani vastaan. Äidin sydän ei semmoiseen eroon taipunut. Mutta nyt tahtoisin kysyä, mitä sinä asiasta arvelisit? Ja kun Vuorelan vastaus viipyi, niin rovasti jatkoi itse: – Et sinä tunne ajan merkkejä. Sinä luulet tekeväsi kaiken, mitä sinulta vaaditaan, kunhan pidät maasi lannassa ja ojitat peltosi. Mutta sinä, Vuorela, et tiedä velvollisuuksistasi kansalaisena. Ihmisen ei ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on, kaikkien suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystäväin toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartioina. – Olemme näet siellä Helsingissä suurilla uhrauksilla perustaneet suomalaisen alkeisopiston, jonka oppilaat pääsevät kahdeksanvuotisen oppijakson suoritettuaan suoraan yliopistoon. Ja sieltä sitten on tie avoinna vaikka minne, niin hyvin papiksi kuin hallitusmieheksi tai muun tieteen korkeimmalle huipulle. – Niin, mutta tiedäpäs, Vuorela, että tämä kaikki on rahoja maksanut – niin, niin: – suuri on ollut Suomen miesten uhraavaisuus. Ja Suomen naisten sitten! Niistä on moni luopunut kultaisista koristeistaan, päästänyt renkaat korvistansa voidakseen osaltaan edistää asiaa. Ja Herra on siunannut tätä kansansa suurta rakkauden työtä! – Mutta niinkö on sitten käyvä, että ne, joita varten näin paljon on uhrattu, ovat välinpitämättömiä? Pitäisikö meidän pelätä, että vastaperustettu koulu jää oppilaita vaille? Vuorelan isäntä katseli ajatuksissaan eteensä. Oli niinkuin suru emännän kuoleman tähden jälleen olisi käynyt häneen kiinni ja satakyntisenä petona istunut hänen päänsä kimpussa. Sitten hän taas tuli niinkuin järkiinsä ja jatkoi tyynenä keskustelua. – Kyllähän saattaa niin olla kuin rovasti tässä on puhunut. Ja tarvitaanhan sitä nyt entistä enemmän sekä hengellisen että maallisen järjestyksen valvojia, pappeja ja vallesmanneja. Mutta mekin talonpojat tarvitsemme miehemme. Ei auta meidän luopua ainoasta lapsestamme. – Hukkaan menisi koko työni ja kaikki vaivani, jos kadottaisin ainoan perilliseni. Sama on, jos hänet sitten kouluunkin lähetän. Se on niinkuin antaisin hänet silloin pois ja lahjoittaisin Helsingille. Ei tule vuorelaisten eikä niemeläisten osaksi se hedelmä, jonka niin hänestä kasvatan. Kenenkä hyväksi tuleekaan. Ehkä on järkeni sitä liian hidas ymmärtämään. – Mutta minä olen jo vanha mies, – täällä kotona minä tahdon nähdä oman kylvökseni hedelmät. Rovasti istui kauan mietiskellen. Pari kertaa hän oli puhumaisillaan ja katsahti silmäkulmainsa alta Vuorelan isäntää, mutta ei puhunut ennenkuin Vuorela alkoi kääntää keskustelua toisaanne. – Minä tahdon vielä siitä samasta asiasta, – sanoi hän, rykäisi ja työnsi tuolinsa likemmäksi Vuorelaa. – Miksi luulet, että Niemelä ottaa sinusta etusijan, noin kuntakokouksissa, tarkoitan, ja muutenkin missä sananvuoroa käytetään? Ja rovasti näki osuneensa jo nyt oikeaan kohtaan, sillä Vuorelaa hytkäyttivät nämä sanat niinkuin hevosta piiskan napaus. Ja rovasti jatkoi näin: – Sinä olet nukkunut, Vuorela; pitkää karhun unta olet nukkunut! – Ja herättyäsi nyt et sinä näe etkä ymmärrä, että uusi voima on sillä välin tullut maailmaan. Se on sivistyksen voima. Ja se on maalliselta kannalta katsoen uusi mittakaava, jonka mukaan ihmiset arvostellaan. Kun et tahtone silmiäsi ummistaa ja päästä näkemästä Jumalan teitä, niin sinun pitää myöskin nähdä, että Herramme on tämän mittakaavan hyväksynyt. Se on tullut Herran omaksi mittakaavaksi. Sillä sinun pitää näkemän, että niitten käy tässäkin maailmassa hyvin, jotka sivistykseen ja tietoon pyrkivät – paremmin kuin niitten, jotka pimeydessä tahtovat pysyä. Ja taas katsahtaen kulmiensa alta Vuorelaan rovasti sanoi painavasti: – Vai miksi luulet Niemeläisten käyvän hyvin? Miksi luulet ihmisten korvain heidän puoleensa kallistuvan? – Eikö siksi, että he puhuvat sitä, mitä ovat kuulleet sivistyneitten opettavan, sitä, mitä ihmiset täällä eivät vielä tiedä? Ja uutta on ihmiskorva harras kuulemaan. – He ovat heikompaa sukua kuin Vuorelan kantaväki, paljon heikompaa, ja kumminkin he vievät voiton sinulta, kuntamme juurelta? – No? No, Vuorela? Mitä siihen sanot? Ja Vuorela vaipui mietteisiin. Rovasti antoi hänen jonkin aikaa rauhassa mietiskellä. Sitten hän ikäänkuin tapaillen Vuorelan sisimpiä ajatuksia sanoi: – Tietysti, tietysti; sinä olet liian vanha ryhtyäksesi Niemelän kanssa kilpajuoksuun. Eihän sinusta ole sanomalehtien lukijaksi eikä kirjoittajaksi. – Tottahan luit Niemelän maaseutukirjeen? – Hi-hi-hi – – Niemeläkö se –? – Sehän se –! Mutta annahan olla! – Niinkuin sanoin, sinä olet liian vanha päästäksesi niissä asioissa hänestä edelle. Mutta siksi juuri sanon: kun olet itse liian vanha, niin onhan poikasi sitä nuorempi. Pane poikasi kouluun, kyllä hän aina Niemelän saavuttaa. – Eikä Niemelällä ole perillistä. – Lukekoon poika ylioppilaaksi ja palatkoon sitten jälleen isänsä maalle täyttämään ja lopettamaan mikä sinulta on jäänyt keskeneräiseksi. Vuorela nousi seisaallensa ja meni uunin luo piippuansa kopistelemaan. Kun hän jälleen kääntyi rovastiin päin, punersi täysi piipunpesä yhtenä hehkuna. Hänen kasvonsa alkoivat kirkastua. Jotakin eloa välähti hänen katseensa sammuvassa valossa. – En voi sanoa, virkkoi hän vihdoin tyynesti, – että rovastin puhe olisi ihan perätöntäkään. Mutta jäisiköhän se Heikki matalan kattoni alle, jos hän kerran lukeneena herrana tänne palaisi? – Väärin puhut sinä Vuorela meistä lukumiehistä. – Olenhan minäkin lukumies ja enkö ole tätä sinun kotikuntaasi rakastanut niinkuin omaani? Koko ikäni olen täällä työskennellyt, – ja eiköhän minut tänne haudattanekin. – Kyllähän rovasti – sanoi Vuorela liikuttuneena, – ja toistahan olisikin, jos Heikistä pappi tulisi; – miksi en kuuntelisi Heikkiäni oman kotikirkkomme saarnastuolista. Enhän parempaa voisi toivoakaan – – No niinpä niin. – Jollei hän auran kurkeen tahdo tarttua, niin katsotaan, ehkä on tilaa minun vieressäni – jos silloin vielä eletään. Emmehän tulevaisia tiedä. Mutta kun rovasti nyt oli oikean säikeen päässä, ei hän enää hellittänytkään. Hän tuli usein Vuorelaan, ja heistä kasvoi entistä ehommat ystävykset. Ja kun samasta asiasta kerran tuli puhe, niin Vuorela ilmaisi päättäneensä lähettää Heikin Helsingin kouluun. – Siinä teet oikein? – sanoi rovasti vain puristaen Vuorelan kättä. Vuorelan isäntä oli siis ymmärtänyt rovastin puheen tuosta maailman uudesta voimasta, jota sanottiin sivistykseksi – ja hyväksynyt rovastin ehdottaman taistelutavan niemeläisiä vastaan. Tuli päätetyksi niin, että Heikki laitetaan Helsingin vastaperustettuun suomalaiseen alkeisopistoon; että hän käytyään sen läpi suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta sitten sen enempää lukuja jatkamatta antautuu maanviljelykseen. Siitä tulisi sitten niemeläisten vallan loppu. Vuorelan isäntä oli tämän jälkeen kuin toinen mies. Jotakin uutta oli tullut hänen ajatuksiinsa. – Iloisuus palasi vanhaan Vuorelan taloon, levisi koko perheeseen, työväkeen ja kaikkeen ympäristöön. Ja rovasti hykerteli käsiään. Hänelle oli vain pääasia, että hän oli saanut taas yhden oppilaan lisäksi. Kolme hän oli tätä ennen saanut liikkeelle – naapurikunnissa; ja nyt neljännen vihdoin tästäkin, joka muuten oli kuuluisa vanhoillisuuden pesä. [[Luokka:Isänmaa]] 3363 5654 2006-09-15T17:27:05Z Nysalor 5 II. luku {{Otsikko |edellinen=[[Isänmaa: I. luku|I. luku]] |seuraava=[[Isänmaa: III. luku|III. luku]] |otsikko=II. luku. |alaotsikko=[[Isänmaa]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Siihen aikaan kun ikuiset hongikot vielä peittivät Suomen harmaita kallioita ja kanervaisia saloja, joissa ei ollut vielä kuin tikalla ja palokärjellä kolistelemista, siihen aikaan myöskin Suomen pienoiset kaupungit sisävesistöjen varsilla tai meren rantamilla, loppumattomien taipaleitten erottamina ja kaikkea yhdyssidettä vailla, viettivät tuskin tuntuvaa elämää kukin erikseen oman hiljaisen kirkkonsa ympärillä. Jokapyhäisellä saarnallansa kirkkoherra tyydytti niiden henkiset tarpeet, ja kunkin maallisia tarpeita taas punnitsivat isällisellä tarkkuudella kaupungin kauppiaat. Ammattitaito ja hiljainen ahkeruus oli porvariston ainoa ylpeys; ja vanhojen ruotsinaikaisten tapojen säilyttäminen pyhänä oli säätyläisten ainoa huoli. Pääkaupunki kaukana merenrannalla ruotsalaisine yliopistoineen ja kouluineen, sekin eli omaa elämäänsä, tuntematta yhteyttä sen maaperän kanssa, jolle se vähitellen kasvoi. Mutta juuri kesken tätä kuollutta rauhaa oli siellä sen lukumiesten ja hengenpalvelijain joukossa joitakuita, jotka kulkivat kuin Jumalan kipinä sydämessä. He alkoivat puhua isänmaasta ja rakkaudesta kansaan. Ja he hakivat sanoja ilmaistakseen muille sitä elämän väkevää voimaa, joka alkoi pulputa heidän veressään; eivätkä mitkään sanat olleet heille kyllin suuria ja voimakkaita. Mutta kipinä syttyi toisiinkin ja leveni levenemistään. Kävi kuin heräämisen ensi värähdys ihmissieluissa. Se oli uusi oppi. Tuntemattomalla, suurella voimalla se puhui sydämeen: rakasta kansaasi! Se oli Hegelin oppi, jolla hän on lamauttanut Napoleonin maailman-voittaneet joukot ja perustanut Saksan; eikä se oppi ollut muuta kuin: rakasta kansaasi! Opin tullessa meidän maaperällemme oli täällä vastassa pietismi – tuo pitkien talvihämäriemme kasvattama kulttuuriliike, jäykkiä uskonnollisuuteen vajonneita sydämiä. Mutta oppi löysi tiensä sen ajan nuorempaan sukupolveen. Heidän sielussaan eivät vanhempain hartaat pietistiset opit, jotka olivat joskus tuntuneet kuivilta ja ainoastaan alituisesta kuulemisesta mieleen painuneet, olleet missään ristiriidassa ajan uuden aatteen kanssa. Päinvastoin ne vasta sen avulla saivat selityksensä ja ajatuksensa. Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa! Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi! Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämeen, täytyi niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että rakastat kansaasi! Ja katso! Äidin vaivalla istuttama opetus Jumalasta ja hänen pyhästä tahdostaan leimahti mieleen kirkkaana ja selvänä kuin pohjoisen talviyön tuli. Se muuttui eläväksi, maailmaa hallitsevaksi voimaksi, täynnänsä pyhää henkeä ja väkevyyttä. Se ei ilmaissut enää ainoastaan omantunnon lakia hiljaiselle, maailman hyörinästä pois vetäytyvälle sielunelämälle, vaan muuttui kaiken kansalaistoiminnan, kaiken julkisen pyrkimyksen eläväksi laiksi. Ne miehet, joissa tämmöinen aatteen sulautuminen oli tapahtunut, tunsivat sen suuren uudestisynnyttävän voiman itsessänsä. Se valaisi heille elämän uudelta puolelta ja näytti uusia elämäntarkoituksia, jotka vaativat heitä kokonaan itsellensä. Ja heidän täytyi kummastua sitä laajaa hengen valtaa, joka oli näin tullut heidän käsiinsä. Sillä mihinkä he koskettivatkin, siinä heti tuntui heräämisen liike; siinä heti sulivat jäiset siteet, jäykistyneet muodot muuttuivat elimellisiksi ja alkoivat kehittyä. Heidän harras, hilpeä työnsä ja alttiit, ilomielin tehdyt uhrauksensa kantoivat hedelmää pikemmin ja tuhat kertaa runsaammin kuin he olivat voineet aavistaa. He näkivät aamun sarastavan kaikkialla. Ennen alastomat kalliot ruohottuivat, vaiennut laulu alkoi kajahdella. Syntyi suomalainen koulu, virisi Suomen runotar, elpyi Suomen taide. Ja nousi suomen soinnukas kieli uutena tulokkaana sivistyskielten rinnalle. Loppumattomalta näytti uuden syntymyksen alkanut sarja. Ja he seisoivat sankareina meidän heränneen kansamme edessä. He olivat meidän suuria miehiämme. Siinä koulussa, joka oli tämän herätyksen ensimmäisiä tuotteita, sai Heikkikin kasvatuksensa. Hän tuli ylioppilaaksi silloin kun isänmaallinen innostus yliopiston nuorisossa oli palavimmillaan. Vastapainoksi puhtaasti kansalliselle, suomalaiselle herätykselle olivat muutamat maan hallitusmiehistä ja vaikuttavimmista henkilöistä allekirjoittaneet liberaalisen eli sittemmin valeliberaaliseksi sanotun puolueohjelman, joka julkaistiin sanomalehtien ja lentokirjojen avulla yli koko maan. Se sisälsi kaikenlaisia hyväksyttäviä periaatteita, oli kokoonpantu verrattoman kaunispukuiseen muotoon, mutta samalla ylevällä virallisuudellaan ja hallitsevalla isällisyydellään koetti himmentää ja tieltänsä tunkea sitä kansallista liikettä, joka tuoreena ja itsenäisenä kuin keväinen ruoho pyrki kasvamaan joka paikkaan. Kansallisen herätyksen jo vanhentuvien miesten keskuudesta nousi silloin vielä kerran Juhana Vilhelm Snellman, liikkeen varsinainen aloittaja ja tunnustettu päämies. Hän julkaisi Morgonbladetissa kuuluisan kirjoituksensa ”Dagbladspartiets program” ja tappoi yhdellä iskulla koko valeliberaalisen puolueen. Kun liberaalit olivat koettaneet koristella ja tulevaisuuden varalta suunnitella hallitus- ja virkamiehistön tietä, silloin Snellmanin oppi puhui suoraan sen nuorison sydämeen, joka tullen uusista suomalaisista kouluista alkoi tähän aikaan täyttää yliopistoa. Kun liberaalit mahtailivat vanhalla perintökulttuurilla, opetti Snellman, ettei suomalaista kulttuuria vielä ole olemassakaan, että se on vasta luotava. Hän ohjasi nuorison noille suunnattomille työaloille, osoitti, kuinka paljon sillä on rakkauden kohdetta, osoitti sille uusia, suuruuteen vieviä elämäntarkoituksia. Ja nuo suomalaiset talonpoikaistulokkaat, nuo ujot pojat vielä kehittymättömine kasvoineen, silmät palaen totuudenrakkautta ja koko olemus uhkuen tuntematonta, vasta hapuilevaa kehittymisen mahdollisuutta, – he ymmärsivät Snellmanin opin sydämensä koko syvyydellä. Tuskin Snellman itsekään lienee osannut aavistaa sen vaikutuksen voimallisuutta, jonka hänen oppinsa synnytti juuri noissa yliopistoon tulleissa kansan omissa lapsissa. Snellman oli kyllä lausunut aatteensa käytännöllisen toteutuksen olevan siinä, että sivistyneet lähestyvät kansaa ja pyrkivät siihen sulautumaan. Mutta tätä käsitettiin monella tavalla. Teoreetikot puhuivat mieluummin ”kansallisuudesta” ja sen ”hegemoniasta”; toiset ymmärsivät ”kansalla” jotakin valtiollista kokonaisuutta. – Mutta nuoriso ei liene tehnyt erityistä tiliä itselleen tuosta käsitteestä. Se tyytyi siihen, että ”kansan” nimeä mainitessa kotoisen seudun viehkeä, päivänpaisteinen näky välähti mielessä ja kuvastui sen tuttu väestö auroineen, karjoineen, laitumineen. Se oli yliopistoon tullut vain valmistuakseen kansan palvelukseen. Sivistys oli vain kansaa varten. Kansaa ei ollut ainoastaan lähestyttävä, vaan siihen oli kokonansa uppouduttava, sulauduttava. Nuoriso käsitti Snellmanin opin sanasta sanaan: suurena, mahtavana vaatimuksena luopua kaikista turhamaisuuden, yhteiskunnallisen maineen, vallan, rikkauden ja persoonallisen onnen pyyteistä sekä vannoutua kansan palvelukseen, pitää kansan etua kaiken toiminnan aiheena, uhrautua kokonaan sydämineen, toiveineen, tarkoituksineen tuolle kotoiselle kansalle, jota piti kuolemaan asti ylitse kaiken rakastaa. – – Se innostus, joka ylioppilasnuorisossa oli näin leimahtanut ilmiliekkiin, herätti koko maan huomion. Vanhemmatkin ihmiset seurasivat tarkasti uutisia noista myrskyisistä ylioppilaskokouksista, joissa suomenkieli ja suomenmieli tekivät ensimmäisiä ponnistuksiaan päästäkseen ylivaltaan ruotsinkielen ja ruotsinmielen rinnalla. Saavutettujen voittojen kunniaksi vietettiin juhlia ja pidettiin puheita, joissa innostus kuohui yli äyräitten. Kenenkään syrjäisen kokemukset eivät riittäneet ennustamaan mitä olisi tapahtuva huomenna tai ylihuomenna. Sillä nuoriso kulki omaa tietänsä, jota eivät määränneet vieraat kokemukset, – se meni eteenpäin niinkuin valon lapset, uutuutta ja totuutta kohti – niinkuin olisi kulkenut ennen aivan käymättömiä teitä, niinkuin olisi jo huomenna voinut näyttää maailmalle jotakin ennen kuulumatonta, suurta, aavistamatonta. ---- Heikki oli ylioppilaaksi päästyään vain hätimmiten pistäytynyt kotona. Isä olisi tahtonut häntä kohta jäämään Vuorelaan ja alkoi jo olla tiukkana. Mutta sitten tuli sinne vanha rovasti käymään Vuorelan valkolakkista nähdäkseen. Ja kun hän näki nuoren Heikin ja kuuli hänen innokkaan puheensa, niin kiertyi kyynel rovastin silmään: ”Niinhän sitä mekin ennen – aivan tuolla tavalla!” – Hän puhui sitten kahden Vuorelan kanssa, ja isä vihdoin taipuikin; arveli, että olkoon vaan sen vuoden vielä Helsingissä. Ja Heikki palasi Helsinkiin. Ja oli sen vuoden siellä. Ja juuri sinä vuonna virisi ylioppilas-elämä ylimmilleen. Heikki antautui sen pyörteeseen hehkuvin innoin, sillä johtajat pitivät hänestä paljon ja olivat ottaneet hänet sisimpään seurapiiriinsä, missä he pitivät tulisimmat isänmaalliset puheensa ja takoivat rohkeimmat puoluetuumansa. Kun kevät alkoi lähestyä, tapahtui vihdoin suomalaisten ratkaiseva voitto. Kaikki horjuvimmatkin saatiin innostumaan, ja suurella enemmistöllä ylioppilaskunta päätti toimeenpanna juhlan, jossa suomalainen henki tulisi vallitsevaksi ja ruotsinkielelle myönnettiin vain toisarvoinen asema. Se olisi kokonaan suljettu pois, jos olisi oltu varmat kaikista niistä, jotka nyt saatiin äänestämään suomalaisten kanssa. Mutta niiden joukossa oli paljon semmoisia, jotka puhuivat oikeudesta ja kohtuudesta ja olivat horjuvaisia. Ne olivat kukistetut jo nytkin nuo ruotsalaiset. Ne kulkivat masentuneina ulos ylioppilastalosta, jossa olivat tähän asti vielä olleet ylimmässä vallassa. Ja oli kuin heidän mukanansa olisivat vaeltaneet ulos tästä talosta vanhat ruotsalaiset muistot ja traditsionit ja tarinat. – – Eteisessä yksi ja toinen vain nyykäytti hyvästiksi päätä jollekulle tutulle jäävien voittajien joukossa, jotka nyt virtasivat kirkkain kaasuliekein valaistuun ylioppilassaliin voittojuhlaansa viettämään. Se juhla oli kohta täydessä vauhdissa. Mutta kesken kuuminta nousi eräs päättäväisen näköinen, pitkä nuorukainen pöydän päässä ja kilisti lasia sanoakseen jotakin. Hän piti innokkaan puheen saavutetun voiton kunniaksi, mutta lopetti jostakin syystä varoittavalla huudahduksella: ”Hyvät herrat, tähän asti, mutta ei edemmäs!” Jotkut vastasivat hänen puheeseensa epävarmoin hyvä-huudoin, toiset alkoivat keskustella ja väitellä. Mutta silloin nousi sijaltaan eräs johtajista, ja sali hiljeni äänettömäksi. Hän tahtoi säälimättä alastomaksi paljastaa sen kerrassaan raukkamaisen periaatteen, joka piili edellisen puhujan kehoituksessa. ”Mekö emme menisi eteenpäin kertakaikkiaan valitsemallamme tiellä!? Me, jotka olemme ottaneet vasta ensimmäisen askeleen! Me, jotka vasta alamme! – Huono on se ääni, joka nyt huutaa seisahdusta. Eteenpäin nyt jos koskaan! Porttien ja esteiden täytyy edessämme aueta selko selälleen, ja missä ne eivät aukea, siellä me ne kukistamme, siellä me ne muserramme, siellä me ne maahan ruhjomme!!!” – Eläköön!!! rämähti hänelle vastaukseksi kuin yhdestä suusta. Se oli johtaja. Kuinka monet olivat epäilleet ja tunteneet epävarmuutta! Ja kuinka monen hän noilla voimakkailla sanoillaan sai heittämään epäilyksensä ja yhtymään ”punaisten” joukkoon! Riemuhuutojen kaikuessa häntä kannettiin nojatuolissa ympäri valaistua salia. Siihen juhla päättyi. ---- Heikki tuli myöhään kotiinsa, kolmannessa kerroksessa olevaan pieneen huoneeseen. Hän oli vielä aivan haltioissaan kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Isänmaallinen innostus oli tänä iltana syöpynyt hänen mielialaansa, tehnyt sen niin juhlalliseksi, että hänestä oli aivan outoa antautua tavallisiin jokapäiväisyyksiin, riisuutua ja panna maata. Hän vieritti uutimen ylös ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot. Kuu valahti syvälle huoneen sisustaan, ja ilmassa oli varhaisen kevään täyteläs henki. Heikki seisahtui ikkunan ääreen ja painoi ohimonsa sen pieleen; – niinkuin voi tehdä vain yksin ollessaan. Koko Aleksanterinkatu oli kuun valossa, hiljaisena, tyynenä, rauha kaikkialla, ei yksikään ajuri rämisyttänyt katua, hiljainen nukkuva rauha kuun valvoessa. Mustat, kosteat kattopellit kiiltelivät siellä täällä, mutta missä oli valkoista rapattua kivimuuria, siellä kuu tuhlasi valoa koko terältään piirustaakseen rakennusten seinille ylhäältä katsottuja varjokuviansa talojen piipuista ja tikapuista. Ja kivetty katu tuolla alhaalla näkyi pienimpiä erikoisuuksiaan myöten. – Mutta kaikki tämä meni pieneksi vähäpätöiseksi leikiksi, kun katsahti taivaan äärettömään tummansiniseen pimeyteen, jossa tähdet siristivät ja kuu siirtyili hiljalleen eteenpäin yksijonoisten höyhenpilvien lomitse. Heikki muisteli mielessään vielä kertaalleen kaikki tämäniltaiset tapaukset. Moni kohta pani hänen sydämensä sykähtämään. Hänkin oli pitänyt puheen, – ensimmäisensä. Se oli kysynyt häneltä sanomatonta uskallusta. Mutta kerran alkuun päästyään hän oli saanut äänen valtaansa. Hän oli itsekin innostunut ja puhui ex tempore. – – Erittäinkin oli loppu onnistunut. Kaikki olivat seisoneet äänettöminä ja uteliaina. – ”Hyvät herrat!” oli Heikki sanonut lopuksi, ”se Sampo, jota Kalevalan urhot olivat onnensa luojaksi turhaan tavoitelleet, jota maailman alusta alkaen on tavoiteltu ja haettu, se Sampo on nyt löydetty! Snellman on sen löytänyt! Se ei ole vaskea eikä kuparia; se ei ole kultaa eikä hopeaa! Se on – meidän rakkautemme kansaan!!!” Nämä sanat olivat herättäneet yleistä huomiota, ja jotkut vanhemmista olivat tulleet hänen kättään puristamaan ja esittämään veljenmaljaa. Isänmaallinen laulu oli heti jälkeen kajahtanut laululavalta. Ja Antti, joka oli Heikin läheisin toveri ja johtomiehiä, sanoi, että se oli suuri ajatus. Heikki oli puheellaan lupautunut ”punaisinten” joukkoon. Hän oli nyt hänkin ikäänkuin tehnyt valan isänmaallensa, horjumattoman, peräytymättömän valan. Kaikki muut tarkoitukset saivat siirtyä, ainoastaan isänmaata oli tästedes palveleminen. Ja innostusta väräjävin huulin Heikki itsekseen kuutamoisen yön hiljaisuudessa kuiskasi hänen puheensa jälkeen lauletun laulun sanat: : ”Jos sydän sulla puhdas on, : ja mieli vakaa, peloton, : niin yhdy meihin, tänne jää, : ja pyhä vanno vala tää: : Tää Suomenmaa mun toimen’ saa; : sen eestä vaan : ma ainiaan : teen työtä saakka kuolemaan!” ---- : ”Siis vanno näin: : Ain’ eteenpäin! : Ei oikeaan, ei vasempaan, : mutt’ eteen eestä Suomen vaan!” Ja hän vannoi nyt mielessään toisen kerran, pyhästi, väräjävä rukous huulilla. Ja vannoutuneen tunne oli autuas, se oli vapauttava; se selitti hyvin paljon, se ratkaisi sovinnollisesti. Se antoi suorastaan loppumatonta vakaumuksen voimaa, puhalsi jumalaista hehkua sieluun, kasvatti mielikuvitukseen siellä ennen olemattomia kuvia, jotka uutuudellaan ja voimallaan hurmasivat sydämen ja tainnuttivat mielen. Nyt oli hänellä käsissään kaiken henkisen suuruuden lunnassanat. Siinä ne olivat, hän tiesi ne. Niistä oli nyt vain pidettävä kiinni: Rakasta aina vain tuota suurta, tuota kokonaista! Pysy aina täällä henkesi huipulla! Älä päästä luoksesi hajoittavaa jokapäiväisyyttä pikku palveluksineen ja huolineen. Kuinka mitättömältä ja mielettömältä tuntuvat täältä ylhäältä yksilön omaa etua tarkoittavat pyrinnöt! Kuinka kaukana on täältä itsekkyys ja itserakkaus! Kuinka suurta on yhteishyvän takia uhrautuminen, – niin, kuolemakin isänmaan vuoksi! – ”vi sjelva må förgätna dö som vägen i dess sjö!” – – Oi, kuinka elämä on sentään ihanaa ja suurta! – Ja Heikki alkoi mielessään pitää puhetta. Hän oli seisovinaan korkealla puhujalavalla, niinkuin tänä iltanakin. Hänen edessään oli ääretön kuulijajoukko – ne olivat kuutamon valossa törröttäviä savupiippuja talojen katoilla. Tuossa oli yksi, joka seisoi pää kallellaan kuunnellen: tuossa toinen, joka katsoi miettien eteensä. Mutta kaikki ne olivat hiljaa ja silmää värähdyttämättä kuuntelivat mitä puhuja aikoi heille lausua. Oli se jännittävä hetki, jolloin puhujan ensimmäistä sanaa vielä odotetaan. – Hyvät herrat! – – Ja kuulijajoukko värähtää, ottaa ikäänkuin askeleen lähemmäksi, on yhtenä kuuntelevana korvana –. Puhuja alkaa ensin hiljaa, mutta paisuttaa sitten joka sanalla ääntänsä rytmillisissä laineissa: – – – Te, jotka olette kokoontuneet tällä myöhäisellä hetkellä neuvottelemaan siitä suuresta taistelusta, joka päivän valjetessa on alkava, kuulkaa mitä minulla on teille sanomista! Ja koko kuulijaparvi hiljenee jos mahdollista vieläkin tyystimmin. Mutta tuolla takana oli joku muita pitempi savupiippu. Näytti niinkuin itse Snellman olisi viitannut puhujaa luokseen ja sanonut ympärillä seisoville: katsokaa tuonne, tuolla seisoo nuori ylioppilas puhujalavalla, ottakaa vaari hänestä, hän on niitä valituita, kuulkaa mitä hän sanoo! Ja Heikki tuli tästä niin liikuttuneeksi, että hän oli laskeutuvinaan polvilleen tuon suuren miehen eteen ja nyyhkyttäen lausui sanat: – Ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan! Minä olen teidän, minä olen vannoutunut teille! Minä olen toteuttava ne toiveet, joita teillä on minusta, minä olen tekevä vielä enemmän: minä annan elämäni teille! Joku ajuri rämisytti äkkiä hiljaista katua. Heikki vavahti kuin valveille. Hänen silmänsä olivat vettyneet, ja hän kuivasi ne. Tuntui vähän kylmältä. Hän sulki ikkunan vielä viimeisen kerran katsahdettuaan kuutamoyöhön, vieritti sitten uutimen alas ja sytytti viheriäkupuisen lamppunsa. Hän oli henkisesti ravittu, hän oli hyvin onnellinen. Kaikki, mitä oli pöydälläkin, hänen tutut, vanhat, pienet kapineensa, paperiveitsi, mustepullo, kynät, harpin puolikas ja lakkapalanen siinä sinisellä aluspaperilla, niitä hän nyt katseli vähän säälien, ja ne puolestaan ikäänkuin pyrkivät hänelle onnea toivottamaan. Mutta merkillisimmältä näytti Heikistä hänen vanha viulunsa, jolla hänen oli nuoresta pitäen aina ollut tapana soitella. Se tuntui aivan kuin häpeävän olemustaan ja kiertyvän ujon kapeaksi tuolla riippuessaan seinällä. Kuinka äärettömästi eri asioita olivat sentään harjoitella viulunsoittoa ja pyhittää elämänsä suurille aatteille! Jos Antti – hän, joka oli johtomiehiä – olisi tullut tänne ja sattumalta nähnyt tuon viulun, hän olisi varmaan halveksien kysynyt: ”Soitteletko sinä viulua?” Heikki olisi silloin tietysti naurahtanut ja ohimennen sanonut, että se on vain vanha muisto isältä. Mutta pelkästä ajatuksesta Heikki otti viulunsa seinältä, pani sen koteloon ja työnsi sängyn alle – – Vasta juuri ennen maatapanoa hän huomasi pöydällä jotain, jota siinä ei tavallisesti ollut. Se oli kirje, – avaamaton, iltapostissa tullut. Heikkiä hytkäytti. Hän avasi kirjeen vähän levottomana. : ”Heikki-pojalleni! : Nyt kirjoitan sinulle, rakas poikani, taas uudella käskyllä, että tulet kotiin niin pian kuin asiat myöden antavat, meillä alkavat kevätkylvöt nousevalla viikolla ja minun tahtoni on, että tulet jo kohta kotiin, eihän sinusta muuten maanviljelijää koskaan tule, jollet saa olla mukana talon töissä, ja minä olen jo vanha mies enkä jaksaisi, niin myös tahdon sanoa Liisan puolesta terveisiä, joka on emäntänä täällä vanhassa Vuorelassa, että hänkin pyytää sinua kiiruusti tulemaan kotiin. : Isäsi.” Oli niinkuin Heikki olisi tullut jostakin korkeudesta alas. Oh, kuinka tämä putous tuntui katkeralta! Kevätkylvöt, likavesistä lirisevät purot, siat, lampaat, aidat, ojat, lantatunkiot ja sontaiset rengit päivettyneine naamoineen, puukko toisessa kädessä ja toisessa höyryävä peruna, ja koko väestö tapoineen ja puheenparsineen. Sinnekö, sinnekö ikipäiviksi? Kaikki tämä tuli kuin hajoittava, raaka voima keskelle ihanaa aatteiden maailmaa, ruhjoi alas kaiken ja levitti itsensä säälimättä sijaan. Oli niinkuin itku olisi tahtonut tuohon paikkaan tukahduttaa, mutta se ei tullut edes silmiin asti. Heikki tunsi isänsä ja näki hänet nyt ihan kuin elävänä edessään, – hänen varman, tasaisen, mutta peräytymättömän luontonsa. Siinä ei auttanut muu keino kuin totteleminen. – Tuon rauhallisen olennon edessä meni säpäleiksi kaikki aatteellinen isänmaallisuus, niinkuin se olisi ollut tyhjä tuulen tupa; kaikki purkautui samassa hetkessä, ja jäljellä oli käytännöllinen todellisuus: Vuorelan saviset pellot ja isän kysyvä, odottava katse. Ja tiesihän Heikki oikeastaan jo alusta asti, että hänen oli ennen kuolemaansa maahan hautautuminen! Tiesihän hän, että ratkaisevan hetken ennen tai myöhemmin täytyi tulla! Miksi se siis tuntui juuri nyt niin katkeralta, niin sanomattoman masentavalta, aivan kuin olisi suu ikuisiksi tukittu ja hengittäminen enää mahdoton! Niin, se tuli niin sopimattomaan aikaan, se tuli niinkuin takatalvi kesken kesää; tuli pakkona kesken vapautta; tuli kaikkine velvollisuuksineen ja ikävän jokapäiväisyyden ilmikuvana. Ah, jos saisi tuon horjumattoman, jäykän isän ymmärtämään. Hänen silmiensä takana asui jokin salainen lempeys, jokin ääretön mahdollisuus. Jospa jonakin hellänä hetkenä voisi tarttua kaksin käsin hänen harmaantuvaan päähänsä ja kuiskata häiritsemättömän hiljaa hänen korvaansa: isä, isä, annathan minun olla siellä, missä minua niin sanomattomasti haluttaa? Ja isä täynnä pyhää ymmärrystä ei varmaankaan kieltäisi. He jäisivät sinne Vuorelaan, isä ja Liisa. Heikki kyllä heitä muistelisi ja heille kirjoittelisi. Hän ei unohtaisi heitä koskaan, ei edes sittenkään, jos häntä kannettaisiin kerran niinkuin tämäniltaista johtajaa ympäri juhlasalia eläköönhuutojen kaikuessa. – Ja hän tahtoisi silloin tällöin käydä siellä kotona. Silloin he olisivat hänestä ylpeitä ja pitäisivät häntä hyvin hyvänä! Ja Heikin tuli äkkiä lämmin olla, hän hymähti sisäisesti, muisti jotain lapsuudesta, ajatteli Liisaa. Liisa kyllä keinon tietäisi, jos olisi täällä. – Ja taas hän myhähteli. Muisti jotain heidän välistään. Mitä jos isän saisi vielä ymmärtämään, suostumaan edes jonkin vuoden ajaksi! Ja muutahan Heikki ei oikeastaan tarvitsisikaan. Vanhempana hän kyllä tulisi maalle, sillä voihan sieltäkin isänmaan hyväksi vaikuttaa; olihan Meurmankin elänyt suurimman osan ikäänsä maalla maata viljellen ja kumminkin hän oli melkein kuin toinen Snellman. Toukokuun 12 päivänä oli ylioppilaskunta päättänyt viettää suurenmoisen kansallisjuhlan Juhana Vilhelm Snellmanin kunniaksi. Tähän juhlaan aiottiin kutsua ihmisiä kaikkialta ympäri koko maan, myöskin paljon talonpoikia. Heikin ei tarvitsisi muuta kuin ilmoittaa isänsä kutsuttavaksi – – Ehkä isä tänne tultuansa, nähtyään suurenmoisen kansallisjuhlan ja kuultuaan kaikki siinä pidettävät puheet innostuisi hänkin ja tulisi toisiin ajatuksiin Heikin tulevaisuudesta, huomaisi, että nouseva kansansivistys olisi hukassa, jos kaikki isät hänen tavallaan hautaisivat poikansa maanmyyriksi. Ja hän istui heti kirjoittamaan kirjettä isälle. Siitä tuli pitkä, kaunis kirje, jossa Heikki vaati isää välttämättä tulemaan. Juhla tulisi olemaan niin suuri, ettei koskaan vielä semmoista oltu nähty eikä kuultu. Sen tarkoituksena oli samalla saada lähennetyksi sivistyneitä ja talonpoikia toisiinsa ja johtaa heitä ikuiseen liittoon, yhteiseen työhön isänmaan palveluksessa. – Saisihan isä sitten tutustua Heikin tovereihin, joihin Heikki oli ennättänyt lujasti kiintyä, saisi kuulla itse Snellmanin puhuvan, näkisi Koskisen ja Meurmanin ja monia muita isänmaan ensimmäisiä miehiä. – Liisa kyllä hoitaisi taloutta sillä aikaa. Ja tämän kirjoitettuansa hän rauhoittui, riisui vaatteensa ja heittäytyi vuoteelleen, vielä yhä muistellen siellä kaukana kultaisessa kodissa olevaa isää ja Liisaa. Ja hän vaipui syvälle näihin kotoisiin muistoihin. Koko lapsuus kulki hänen editsensä. Ajatus viivähti monessa muistossa ja kietoutui lämpimästi hänen rinnallaan kasvaneen Liisan ympärille. Ja se pysähtyi sen Liisan viereen, jonka hän oli kotona nähnyt jo täysikasvuisena askartavan, kun hän oli siellä pikimmältään pistäytynyt ylioppilaaksi tultuaan. Oli hetkiä, joina Heikki tunsi itsensä ihan kuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mieleensä silloin aina muistui äiti-vainaja ja Liisa ja isä ja koko koti tapoineen ja pikku tapauksineen. Kaikki sen omituisuudet, kömpelöt ihmiset ja pienet harrastukset, ne tuntuivat niin ymmärrettäviltä ja rakkailta. Semmoinen lämmin, hyvä, kodikas tunne pujahti kuin taivaista sydämeen ja pyrki kirkastamaan sen pimeimpiäkin lokeroita. – Sitä vastoin kaikki, mikä oli niin sanottua suurta, isänmaallista, aatteellista, innostusta, muuttui oudoksi, vähän vieraaksi, ja pakeni kauas mustana keränä, joka muistutti sitten olemisestaan vain pienellä painolla sydämeen. Mutta ennen näihin ajatuksiin nukkumista Heikki vielä kerran vavahti valveille: koko tämäniltainen kokous välähti hänen mielessään ja muistui kuutamossa vannottu vala. Kaikki tuo tuntui ikäänkuin nuhtelevan häntä siitä heikkoudesta, johon hän oli langennut antautuessaan noihin hentoihin kotohaaveiluihin. Oikeastaan ei tässä olisi saanut olla kysymyksessä mikään muu kuin suoran vastauksen antaminen isälle. Heikki ei voinut tulla kotiin, siinä kaikki. Olihan isänmaan etu toki suuriarvoisempi kuin mikään muu yksityisen elämän kysymys. Tässä se juuri oli erotus suurten ja pikku sielujen välillä. Suuri sielu ei olisi koskaan epäillyt katkaista mitä yksityistä sidettä tahansa tuon suuren, tuon aatteellisen tähden, joka on kaikkien suurten sielujen oikea elämänala. Eikä Heikkikään olisi epäillyt katkaista siteitään kotonsa kanssa. Ei ainakaan siksi, että se olisi ollut hänen mielestään väärä teko. Se saattoi olla päinvastoin hänen korkeampi velvollisuutensa. Mutta hänestä – ja sen hän tunnusti itselleen melkein häveten – hänestä tuntui sanomattoman vaikealta alkaa asiasta puhetta isän kanssa. Kun isä ei voinut aavistaakaan, että Heikki aikoo jättää Vuorelan! Ja kun hän oli aina ollut siinä luulossa, että Heikki palaisi! – Se oli melkein naisellista, kunpa vain ei suorastaan raukkamaista; mutta samalla tuntui melkein mahdottomalta sitä voittaa. – Mikä omituinen kaksinaisuus on minun luonteessani! ajatteli Heikki. – Minun aatteeni, minun taisteluni hyvän puolesta, minun tulevaisuuteni – ja sitten minä itse! Jos toverini tietäisivät! Jos he tietäisivät, – että minä joskus, kun olen aivan, aivan yksin, ajattelen toista – huuh, se on kauheata! He eivät suinkaan ihailisi minua! Jos he tietäisivät, että minä oikeastaan syvimmässä itsessäni en ole muuta kuin hiljainen, hyvänsävyisä poika, joka tahtoisi totella isää ja päästä Liisan luo, rakastaa viulua ja kaikkea pientä, viatonta ja muiden huomiosta pois jäänyttä – – niin, niin, ja että minun oikeastaan tuli sanomattomasti sääli ruotsinmielisiä, kun he siinä peräkkäin kulkivat ulos; että minä saatoin toden teolla epäillä, kenen puolella oikeus oikeastaan oli! – Hyi, mikä minä olenkaan! Mitä vastakkaisia ajatuksia minussa voi olla! Minussa on jotakin epäluotettavaa! Isänmaa, isänmaa, sinun luoksesi, sinun pyhän lippusi juurelle! – Oi, jos he sen tietäisivät! Jumala minua siunatkoon ja varjelkoon – – Ja hän nukkui rukoukseensa. Lamppu jäi tuolille viereen palamaan, sihisi hiljaa itseksensä. Isän kirje oli käpertyneenä sen vieressä. Saappaat olivat rinnakkain sängyn jalkapuolella, toinen taittuneena, toinen ojona. Heikki mutisi jotain isänmaasta, mutta sitten nukkui sikeään uneen. Hänellä oli kaunis pää, kasvojen ilme ehkä vähän naisellinen, ohimot vaalean kuultavat ja hienon suonen sinistämät. Tukka, vasta viime aikoina vähän tummennut, kiharoitui niskassa ja korvan luona. Ainoastaan alaleuassa oli jotakin, joka muistutti talonpoikaiskasvoja, ja ehkä myöskin kiharat ohimoissa. – Maan tasalle kukistakaa! huusi Heikki ja kavahti istualleen. Hän heräsi, sammutti lampun ja paiskautui jälleen kyljellensä. ---- Muutamia päiviä ennen juhlaa Heikin isä tulikin Helsinkiin. Heikki huomasi jo alusta pitäen, että koko retken tarkoitus oli oikeastaan hänen kotiinviemisensä yhtä paljon kuin Snellmanin juhlan näkeminen. Mutta siitä Heikki ei ollut millänsäkään. Kunhan juhla vain alkaa, – se se sitten kyllä tekee vaikutuksensa. Eikä isä ollut mitenkään nyreissään. Päinvastoin laski leikkiä ja naureskeli, kun he siinä astuskelivat kortteeriin rautatieasemalta. Isä ei ollutkaan mikään äkkinäinen täällä pääkaupungissa. Hänellä näytti olevan aina kiireen tapaista, paljon tuttuja paikkoja käytävänä, ja sukulaisiakin. – Oletko sinä sitä Vendla Friimannia täällä tavannut? sattui hän kysymään. Vendla Friimannia! Voi sitä isää, mistä kaikesta se pitää huolta! Muut elävät nyt suurissa juhlan puuhissa, ajattelevat henkisiä asioita tällä suurella juhlan hetkellä, – ja hänellä on vain ne omansa mielessä. – Kuule, Heikki, tiedätkö missä se on täällä se vesihallitus, – olisi sinne asiaa? Vesihallitus? ajatteli Heikki; jotakin semmoista hän tosin oli kuullut. – Jos sillä olisi jotain yhteistä vesijohdon kanssa, niin sitten ei se kai olisi kaukana Alppilasta. Toisen kerran isä puhui valtiokonttorista. Ei Heikki sitäkään tiennyt; ei tiennyt edes mikä se semmoinen konttori olikaan. Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin Heikki oli yhdessä isän kanssa, oli tällä aina semmoista puhumista, josta Heikki ei ollut oikein selvillä. Milloin hän kyseli raastuvanoikeuden istuntopäivistä, milloin puhui Senaatin talousosastosta. Mutta jos isä olisi ottanut puheeksi kansallisaatteen, niin siitä Heikki olisi tiennyt puhua. Isä vaan ei koskaan ottanut sitä puheeksi. Ja niin he rupesivat juttelemaan vain Liisasta ja muista maalla olevista tuttavista, – niinkuin ei Heikin kanssa olisi muusta voinut puhuakaan. Ja isä seisoi siinä tyynenä selkäänsä uuninmuuria vasten nojaten, piippu hampaissa; ja hänen poskensa punoittivat ja silmät kiilsivät paljosta kahvinjuonnista tuttujen luona. Kunnes hän sitten vähitellen taas rupesi tekemään lähtöä jonnekin ja katosi. Hänellä oli oma maailmansa. – – – Kuinka vähän se isä sentään tuntee minua! ajatteli Heikki, ja hämärä turvattomuuden tunne käväisi sydämessä. Heikki katsahti kelloonsa ja kiiruhti juhlakomiteaan. Suuria valmistuksia tehtiinkin tätä lähestyvää juhlaa varten. Kutsukirjeitä oli lähetetty ympäri maata. Ei ketään jätetty huomioon ottamatta, kuuluipa hän sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa. – Juhlalla oli oleva semmoinen luonne, että siihen erotuksetta ottivat osaa kaikki kansankerrokset, ”koko kansa”. Se oli yhdistävä maanviljelijät ja valtiomiehet, talonpojat ja aatelismiehet, työmiehet ja virkamiehet. Siinä piti ikäänkuin suuri sovintojuhla vietettämän ja yhdellä yhteisellä lämpimällä kädenlyönnillä tasoitettaman mitä vuosisadat olivat jättäneet rikkonaista eri säätyjen välille. Ei puuttunut niitä, jotka uskoivat tämmöisen suuren yhteisen sovinnonteon mahdollisuuteen, – yhdellä kädenlyönnillä, yhtenä iltana, yhden maljan huumauksessa. Miksi ei sama ääretön innostus, joka oli koko nuorison muuttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, voisi levitä laajemmallekin, temmata mukaansa kaikki, koko kansan? Ja niin kutsuttiin suuri joukko tuntemattomia ja tunnetuita talonpoikia eri tahoilta, kutsuttiin kaikki merkitsevimmät mahtimiehet, vaikuttavimmat yhteiskunnan jäsenet, – kaikki yhteen joukkoon sopimaan keskenänsä nuorison lämpimässä sylissä Snellmanin jalkain juurella. Vieraitten luku nousi moniin satoihin. Ja innokkaitten ponnistusten perästä onnistui kaikki mitä parhaiten. Juhlallisesti koristettuna kasveilla, köynnöksillä, kuvapatsailla ja lipuilla oli suuri ylioppilassali, kun se illalla alkoi täyttyä väestä. Sinne tultiin jalan, sinne tultiin vaunuilla; sinne tuli frakkiherroja valkoisine hansikkaineen ja silinterihattuineen, baalipukuisia naisia, jotka vaunuista astuttuaan yhtenä käärönä juoksivat ylioppilastalon rappusia ylös. Ja salissa nuo komeavartaloiset naiset vaaleine, kukkasia täyteen sirotettuine pukuineen loistivat silmiä häikäisevässä valossa. He tunsivat olevansa juhlan juhlallistuttajia. Ja kaikki vähemmän silmäänpistävät juhlavieraat katosivat heidän loistonsa taa. Kaasun ja hajuvesien sekainen hurmaava henki täytti salin kirkastetut, korkeat holvit. – Kaikki oli valmiina. Juhlallisessa jännityksessä, hiljaisessa silkin ja haastelun sorinassa oli koko sali; kunniavierasta vielä odotettiin. Jo rämähti lehteriltä juhlamarssi. Ovet aukenivat selälleen – ja siinä hän seisoi itse, tuo harmaapäinen vanhus, Juhana Vilhelm Snellman. Hän astui vakaasti sisälle, hiljaa kumarrellen oikealle ja vasemmalle, silmissä vilpittömän liikutuksen kyynel. Ja hänen editsensä aukeni tie taajassa väentungoksessa. Hänen olemuksensa oli teeskentelemätön. Olipahan niinkuin ainakin vanhus, joka tuntee kohta päättävänsä raskaan päivätyön. Mutta varmuus oli hänen esiintymisessään, joka ilmaisi selvää tuntoa siitä, että hän oli tuon ympäröivän väkijoukon voimakas hengen johtaja. Hän oli tämän nuorison ehdoton ihanne, sen entusiasmin kohde, sen jumaloitu Juhana Vilhelm Snellman. Mitä ominaisuutta hänen henkiseen jättiläisvartaloonsa vielä olisi voitu ajatella lisäksi, joka olisi voinut tehdä hänen kuvansa täydellisemmäksi?! Ja kun hän tuossa kulki vanhuuden jo vähän köyristämänä heidän riviensä välitse, seurasivat he jokaista hänen liikettään ikäänkuin upottaakseen mieleensä pienimmätkin erikoiskohdat tästä suuresta miehestä, jotta he sitten tuleville sukupolville voisivat kertoa hänet nähneensä ja hänen henkilöänsä kuvata. Hänelle pidetyn puheen perästä, jonka pilventakaisilla sanoilla lausuttu, taivaita tavoittava ylistys liikutti kaikkien mielet, nousi vanhus puhujalavalle. Hän kiitti kunnianosoituksesta ja kertoi sitten yksinkertaisin sanoin elämänsä vaiheitten pääpiirteet; nuoruudestaan, miehuudestaan ja vanhuudestaan. Ja nuoriso imi joka sanan syvälle itseensä. Kuulijat olivat kyllä ottaneet tarkan selon Snellmanin elämäkerrasta, he olivat innokkaasti lukeneet ja kuulleet puhuttavan hänen ponnistuksistaan ja vastoinkäymisistään alkuaikoina, seuranneet ihastuneina kertomusta hänen maineensa noususta. Mutta he eivät olleet vielä tätä kaikkea kuulleet hänen omasta suustaan: kertomusta siitä, kuinka tullaan suureksi mieheksi. Juuri niin kuin hän oli siksi tullut, niin hekin tahtoivat tulla. Ei niinkuin muut, sillä keitä muita voisikaan suuruudessa hänen rinnalleen asettaa! Mitä olivat kaikki maailman Napoleonit häneen verraten! Kuinka suurta, kuinka jumalallista mahtaisi olla seisoa tuossa nyt hänen sijassaan kaikkien ihastuksen ja jännitetyn huomion kohteena! – Eläköön, tuhatkertaisesti eläköön Snellman! Ja sitten he innostuksen temmellyksessä kantoivat sankariansa ympäri juhlasalia kilpaillen siitä, kuka paremmin onnistuisi jumaloimistaan osoittamaan; – he kantoivat niinkuin olisivat kantaneet oman tulevaisuutensa ihannetta ja he huusivat kuin oman tulevaisuutensa toiveille. Kun ensimmäinen huumaus oli sitten ohitse, katettiin saliin suunnattoman pitkiä pöytiä ja syötiin uhkea illallinen. Lukemattomia puheita pidettiin vielä isänmaalle ennen juhlan loppumista. Oli kuin olisi tahdottu soittaa rakkauden loppumatonta äärettömyyttä. Ja kaikkia näitä puheita väritti omituinen liikutus, jommoinen toisinaan valtaa ihmisen, joka on antanut almua. – Niinkuin olisi tahdottu kertomalla kertoa: : – Maa raukka, kuinka taisitkaan : niin rakastettu olla! – – tuo maa, joka kaukana täältä valoisasta juhlasalista, köyhänä, pimeän yön peittämänä ja mitään aavistamatta nukkuu untansa. Heikki oli kaiken aikaa pitänyt silmällä, ettei isältä vain jäisi mitään kuulematta ja näkemättä. Hän itse puolestaan oli innostuksensa partaalla. Näin suurenmoiseksi hän ei sentään olisi voinut kuvitella tämän illan vaikutusta. Ja tietysti se oli tehnyt yhtä syvän vaikutuksen isäänkin. Myöhemmin Heikki sai isän esitetyksi Antille. Heikki vähän pelkäsi isän puolesta, ettei tämä vain puhuisi mitään tyhmyyksiä Antille. Antti arvosteli niin terävästi ja ankarasti ihmisiä, erittäinkin juuri heidän järkensä puolesta. Ja kuinka pieneltä se isä näytti Antin rinnalla! Antti oli pitkä ja roteva, tumma, tuuheatukkainen, ja silmillä oli luureunaiset lasit. Hän oli kaikkien naisten suosikki. Nuoremmat häneen rakastuivat ja vanhemmat hellittelivät. Kaikkialla otettiin hänet vastaan ihastuksella – aivan huolimatta hänen äärimmäisistä mielipiteistään, vaikka hän oli punaisista punaisin ja innokkaista innokkain. Vanhoissa ylimysperheissäkin hän oli hyvä tuttu ja liikkui siellä kuin kotonaan. Hän oli – niin sanottiin niissä piireissä – todellinen jalokivi, vaikkakin vielä hiomaton. Mutta hänen sukuperäänsä ei kukaan välittänyt tiedustella. Eikä hän itse mielellään puhunut kodistaan. Mutta Heikki oli kuullut, että hänkin oli ”kansan lapsi”. Hänen vanhempansa olivat jossain kaukana, vähäpätöisiä ihmisiä, aivan maineettomia; kukaan ei voinut olla utelias heistä mitään tietämään. Ja siihen aikaan oli yhtä vähän tapana kysellä, mistä kukin oli kotoisin, kuin tiedustella, kuka milläkin varoilla eli. Kaikki nuoret elivät kansan rakkaudesta. Heikki jätti heidät kahden juttelemaan. Täynnä hurmaantunutta innostusta kulkiessaan väentungoksessa Heikki vilaukselta näki eräässä syrjäisessä nurkkauksessa kaksi tovereistaan, Ollin ja Eemelin. He istuivat nojaavassa lepoasennossa mitä tyynimmässä keskustelussa keskenään, aivan kuin olisivat olleet jossakin tavallista ikävämmässä iltamassa. He eivät kuuluneet ”innostuneitten” joukkoon, ja heidän seuransa tuntui vieraalta täällä tässä mielialassa. Heikki tunsi sanomatonta ylenkatseen sekaista sääliä noita miesparkoja kohtaan. Hän oli mennä heidän sivuitsensa, mutta kun he hänelle hymyilivät ja nyökäyttivät päätä, ei Heikki malttanut, vaan säälistäkin tuli heidän luoksensa. – Mitä te täällä –? – Ei mitään; – arveltiin vain, että kuinka sinä meitä halveksisitkaan, jos tietäisit, mistä juuri äsken puhelimme, sanoi Eemil. Ja he nauroivat ystävällisesti. – Tiedänhän minä teidät! – No mistä? – Puhuimme vain siitä, kuinka alkuperäistä tuo teidän ihmisjumaloimisenne sentään on. Se on aivan kuin kultaisen vasikan palvelusta, näin syrjästä katsoen. Ihanhan te riehutte ja temmellätte kuin pahimmat villit epäjumalan edessä! – Oh, te ette ymmärrä, – te ette ymmärrä hänen merkitystään ettekä tiedä, mitä hän on kansallensa tehnyt! väitti Heikki kiivaasti. Häntä loukkasi heidän puheensa. Semmoista saattoivat nuo miehet puhua mukavassa rauhassa keskellä tätä valtavaa kansallista juhlahetkeä, jolloin maailman kaikki suuret voimat, sitä johtavat aatteet ja historian hengettäret ikäänkuin liitelivät tässä salissa; jolloin Snellmanin oma jättiläishenki oli vain jonkin askeleen päässä heistä! Heidän puheensa kuului Heikin korvaan pyhyyden saastutukselta. Hän jätti heidät inhon tuntein. Virallisen osan päätyttä kokoontuivat jäljelle jääneet ravintolaan. Siellä istuttiin pitkien pöytien ääreen vasta laitettujen boolien ympärille. Juhlan jälkinäytelmä oli vielä jäljellä, puheet pitämättä nuorison omille johtajille, juhlatoimikunnalle, tovereille ym. Kaikki nämä puheet otettiin vastaan yhä yltyvin innoin ja yhä mieluisammin. Jokainen johtajista oli pitänyt puheensa, paitsi Antti, joka oli yhä ollut keskusteluissa Heikin isän kanssa. Vihdoin he olivat eronneet, ja Vuorela oli lähtenyt kotiinsa. Antti tuli muitten seuraan ja – kaikesta päättäen: – he olivat puhuneet juuri Heikistä! Hän kääntyi kohta Heikin puoleen täytettyään lasinsa reunoja myöten. – Minä olen puhunut isäsi kanssa sinusta. No sinähän aiot jättää yliopiston ja ruveta maanviljelijäksi? – Epäilemättä teet siinä hyvin jalosti. Odota, saat kohta kuulla! Minä en ole vielä pitänyt puhetta. Ja ennenkuin Heikki ennätti mitään vastata, oli toinen jo kilistänyt lasillansa boolimaljan reunaan. – Hyvät herrat! – – Häntä tahtoivat kaikki kuulla. – Meidän joukossamme on eräs toveri, joka on ehkä vielä suurelle osalle läsnäolevista verraten vähän tuttu, mutta sitä paremmin tuttu häneen välittömästi liittyvässä toveripiirissä. – Hyvät herrat! Se on mies, josta hänen toverinsa ovat oikeutetut toivomaan mitä suurimpia, sanalla sanoen, mies, joka kuuluu ”siihen riveiltään yhä taajenevaan kantajoukkoon ylioppilaskunnan nousevassa sukupolvessa, joka on kerran paneva koko programmin toimeen” – – – ”Eläköön K.P.T.!” [”Punaisten” seura] kuului joka taholta, ja boolin huumaamia joukkoja tulvi kaikkialta: – ”eläköön!” – Mutta kun he näkivät, kuka piti puhetta, niin he vaikenivat, tulivat totisiksi ja asettuivat hartaasti kuuntelemaan. – Hyvät herrat! Me kadotamme nyt tämän toverin riveistämme! – – – Mitä, mitä? Kestä on puhe? Kuka hän on? – meni yhtenä humuna kaikkien suussa; eikä kukaan tiennyt. Mutta Heikki seisoi kalpeana, lasi vapisevassa kädessä. Hänen polvensa tuskin kannattivat, ja suu värähteli suonen tykytyksestä. – Hyvät herrat! – Häntä kutsuu toiset tehtävät! Hän jättää meidät, jättää aloittamansa luvut, jättää toiveet vaikuttavasta asemasta yhteiskunnassa ja siirtyy tuonne kauas Suomen sinisille salomaille, kauas pääkaupungin humusta antautuakseen yksinkertaisesti maanviljelijäksi. Ja hänet on tähän päätökseen saattanut tietysti sama aate, joka innostaa meitä kaikkia, se aate, joka käskee meitä sulautumaan kansaan, muuttumaan yhdeksi luuksi ja vereksi sen kanssa. Toivokaamme, että tämä nuorukainen on onnistuva maan sydämessä, noissa kansan syvissä riveissä, levittämään sitä aatetta, jota me täällä edustamme. Ja toivokaamme, että yhä useammat seuraavat hänen hyvää esimerkkiänsä, niin että vihdoin koko kansa saadaan hereille, itsetajuntaan. Suuri on oleva se voima, joka syntyy, kun nuo kaksi elementtiä, me täällä ja kansan rivit siellä, kerran pääsevät yhtymään! – ”Hyvä! – Hyvä! – Hyvä! – ” – Seuratkaamme, sanon minä, kaikki puolestamme, mikäli se on meille mahdollista, tämän nuoren, uhrautuvan toverin esimerkkiä! Koettakaamme oppia yhä lähemmin tuntemaan tätä kansaamme; koettakaamme väsymättä ottaa selkoa sen suruista, sen vaivoista, sen epälukuisista kärsimyksistä; tunkeutukaamme siihen epäkohtien sekasortoiseen joukkoon, joka vuosisatojen kuormana painaa kansamme hartioita! Mutta ennen kaikkea, hyvät herrat, vannoutukaamme ikuisiksi ajoiksi pois kaikesta yhteiskunnallisten asemain tavoittelemisesta näiden asemain itsensä vuoksi; sillä, hyvät herrat, ei mikään voi meitä helpommin viedä juuri siihen, mitä meidän tulee eniten vihata: byrokraattisiin katsantotapoihin, virkavaltaisiin mielipiteisiin. Sanalla sanoen: meistä ei saa tulla ''virkamiehiä!!'' – – ”Hyvä, hyvä! – Eläköön, eläköö-ö-ö-ön!!” – Meidän toimiamme, meidän päämääräämme ei saa olla johtamassa yksityiset, yksilölliset pyyteet, vaan joka paikassa ja kaikkialla se ainoa, joka on kyllin arvokas olemaan kaiken yhteiskunnallisen toiminnan aiheena, se tähti pimeydessä, se suuri käsky, jonka nimenä on ”Kansan Pyhä Tahto!” – Puhuja löi lasinsa säpäleiksi ja hänen esimerkkinsä mukaan monet muutkin. Hänen sanojansa seurasi sanoin kuvaamaton, tärisyttävä, intohimoinen eläköönhuuto. Sen vaiettua ja kuulijain hajaannuttua Antti kääntyi naurahtaen Heikkiin. – Jaa, se on totta, minulla ei ole nyt millä kilistäisin sinun kanssasi, mutta salli sen sijaan puristaa kättäsi. – Minä toivotan onnea, – onnea! Ja hän puristi Heikin kättä. Monet olivat unohtaneet, kenelle puhe oli alkujaan aiottu. Mutta muutamat Heikin tutuista tulivat hänen luokseen. – Heikki, onko se mahdollista! Sinä jätät meidät? – Se on järkähtämätön päätökseni, sanoi Heikki liikuttuneena. Niitten joukossa oli erittäinkin eräs, jonka tuo asia sai intoihin. Se oli Artturi. Hän oli tunnetun säätyläisperheen poika, kävi hienommin ja aistikkaammin pukeutuneena kuin useimmat muut, mutta oli kumminkin kiivaimpia ”kansalliskansanvaltaisia”. Hän suorastaan kadehti Heikkiä. Ja he istuivat saman pöydän ääreen siitä asiasta puhumaan. Siihen kerääntyi vähitellen paljon muitakin, vähemmän tuttuja. Ja Heikin he piirittivät keskukseensa kuin sankarin. He puristelivat Heikin kättä, toivottelivat onnea eivätkä voineet muusta puhua. Päivä oli alkanut valjeta ylioppilastalon saleissa. Suuret ikkunat pyöristettyine päätyineen jo häämöttivät esille vaatien yhä suurempaa huomiota puoleensa, kunnes ottivat kokonaan voiton tuikkivalta kaasulta ja muuttuivat kaikissa suhteissa pääasiaksi. Ei huomattu koska kaasu sammuikaan. Ikkunat muodostuivat silmiä häikäiseviksi aukoiksi, joista valoa virtasi sisälle sinistäen sakean tupakansavun. Ja savun keskeltä pilkisteli vielä monta mustapukuista ja valkearintaista olentoa hehkuvine poskineen ja tulehtuneine silmineen – ja kuului kovaäänistä puhetta aineista, jotka olivat olleet juhlan sisältönä. Kun Heikki tuli kotiinsa, oli isä makuulla. Hän ei ollut riisuutunut, vaan oli heittänyt sarkapalttoon peitteekseen, – ja näytti heräävän, kun Heikki astui sisälle. – No isä, koska lähdemme? kysyi Heikki rohkealla, melkein iloisella äänellä. – Minä olen valmis lähtemään milloin hyvänsä, minä melkein maltittomasti odotan vain mitä pikimmin päästäkseni sinne maalle. – Kyllähän, kun tästä vain saan muutamat asiat reilaan, kyllä sitten mennään. Ja Heikki alkoi isälle kertoa mitä kaikkea hänelle oli puhuttu ja mitä kaikkea hän nyt aikoi tehdä. Ensiksi oli hänen vain opittava tuntemaan nuo suuret epäkohdat. Tätä varten hän tahtoi hiljaisuudessa työskennellä siinä missä muutkin talonpojat; hän tahtoi omin käsin ottaa osaa maanviljelystöihin päästäkseen siten vähitellen tuntemaan kansan elämää ja tarpeita. Mutta näin työskennellessään kansan riveissä hän tahtoi myöskin alati vaikuttaa herättävästi. Hänen oli helpompi kuin kenenkään muun saada kansan luottamusta. Häntä uskottaisiin kyllä ja häntä seurattaisiin. Liike kasvaisi vähitellen, kansa heräisi yhä enemmän itsetajuntaan, kunnes se vihdoin olisi kypsä sivistyskansa ja pystyisi oman onnensa ohjiin. Ja jos ei Heikki tulisi kaikkea itse näkemään, niin ainakin hän olisi pannut työn alkuun. Snellmanin tehtävänä oli ollut vain aatteen herättäminen sivistyneissä. Nyt oli toisten vuoro näyttää mahdolliseksi ja toteuttaa tämä aate. – Mutta kuinka monet niistä, jotka tahtoivat seurata suurta Snellmania, erehtyivät eivätkä voineet löytää hänen suuruutensa tietä. Ei Snellmanin työtä voi kahdesti tehdä. Eteenpäin täytyy mennä! – Niin, isä, lopetti Heikki vihdoin, minä olen nyt siis löytänyt elämäni tien! Mutta kun Heikki sitten vaikeni, kuuli hän vain nukkuneen hiljaista sihinätä isän vuoteesta päin. [[Luokka:Isänmaa]] 3364 5655 2006-09-15T17:27:12Z Nysalor 5 III. luku {{Otsikko |edellinen=[[Isänmaa: II. luku|II. luku]] |seuraava=[[Isänmaa: IV. luku|IV. luku]] |otsikko=III. luku. |alaotsikko=[[Isänmaa]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Niinä vuosina, joina Vuorelan ainoata perillistä oli koulutettu kaukana kotoa vieraissa oloissa, oli talossa tehty kaiken aikaa työtä entistä suuremmalla voimalla ja innolla. Vanhoissa tavoissa ennen niin sitkeästi pysynyt Vuorelan isäntä oli nyt itse ruvennut puuhailemaan kaikenlaisia uudistuksia, ostellut maanviljelyskoneita, ojittanut peltonsa uuden mallin mukaan, pannut suurella alalla toimeen säännöllisen monijakoisen vuoroviljelyksen eikä missään säästänyt tointa, puuhaa ja vaivaa. Mutta vaivalloisin työ, mikä tehdyksi saatiin, oli ollut suurenpuoleisen suon ojitus ja kuivatus. Suo kuului suureen maapalstaan, jonka Vuorelan isäntä oli pakolla lunastanut sukulaisnaapureiltaan. Tämä naapuri oli jo ennen tehnyt kaupat uusniemeläisten kanssa. Ja Niemelä olikin jo varma omistuksestaan; – oli jo alkanut tähystellä ja mittailla suon pintaa ja aloittanut keskus-ojan. Mutta Vuorela oli haastanut hänet käräjiin, joilla Niemelän oli saatava viimeinen kuulutus omistukseensa. Niemeläiset olivat luulleet hänen jo jäävän käräjiltä pois, kun oli kauan viipynyt. Mutta hän oli tullut viime hetkellä; oli täyttä vauhtia ajanut käräjämäkeä alas kulkusten helistessä ja karhuntaljaisten vällyjen lunta viistäessä. Hän oli tullut ja laskenut rahansa käräjätuvan pitkälle pöydälle. Maapalsta oli tuomittu Niemelältä pois. Ja siitä päivästä pitäen oli Vuorelan ylpeä maine alkanut himmentää niemeläisten nimeä. Suo oli nyt suurelta alalta kuivattu ja viljelyskuntoon saatettu. Sinä keväänä, jona Heikkiä odotettiin lopullisesti kotiin tulevaksi, höyrysi sen vasta kuokittu multa sulavan lumen alta. Kaikki tämä odotti Vuorelan ainoata perillistä; häntä odotti talon nuori, emännöitsevä kasvattityttö, sirosuinen Liisa, ja koko väestö, joka oli seurannut talon kuulumatonta vaurastumista ja tiesi, ketä varten kaikki näin oli valmistettu. Oli niinkuin Vuorelan isäntä olisi viettänyt voittojuhlaansa saatuaan Heikin kotiin. Olihan nyt monivuotiset kylvökset kuin tuleentumassa. Eikä rauhaton pelko niitten häviämisestä kalvanut sydäntä. Ja koko seutu puhui talon nuoresta isännästä, hänen opistaan ja vanhan Vuorelan kunniasta. Ihmiset tulivat Heikkiä katsomaan kuin mitäkin taloon tuotua ihmettä. Vuorelan iäkkään Manun koko olemus loisti. Ensiksikin oli niemeläisten herrasmaine saanut kovan kolauksen. Ja toiseksi hän tunsi itsensä niin ylpeäksi saadessaan noin puoleksi totella ja puoleksi opastaa tottumatonta Heikkiä. Uutta eloa oli tullut kaikkeen Vuorelan väkeen. Ja nuori Liisa puikkelehti tuvasta aittaan ja navettaan ja maitohuoneeseen kahta toimekkaampana emäntänä. Heikki oli tullut maalle hyvin reippaana ja iloisena. Hän puhui alussa kovaäänisesti ja varmasti, kulki paljon ovissa niinkuin puuhaillessa ainakin. Matkalla tänne ja alkupäivinä täällä ollessaan oli Heikki vielä täynnänsä Helsingistä tuotua henkeä. Hänen tulevaisuudentoiveensa olivat valoisimmillaan. Mitä enemmän hän tottui siihen uuteen tapaan ajatella tulevaisuutta, joka oli niin äkkiä muodostunut ja niin kokonansa entisestä eroava, sitä enemmän hän oli siihen mielistynyt. Hän tahtoi vähitellen saada kansan ymmärtämään sitä suurta historiallista tehtävää, joka oli sen hartioille pantu. Hänen intonsa, vaikka tyyntyneenä, ei suinkaan ollut voimastaan mitään kadottanut; se oli vain saanut tyynemmän muodon. Hän oli siinä asiassa hyvin varuillaan ja tutki itseään usein. – Hänen silmiensä eteen oli ruvennut aukeamaan kauniin, tasaisen ja voimakkaan elämän selvät piirteet, – joka elämä ei olisi epäsäännöllinen, intohimoisen tavoittelun hedelmä, vaan rauhallisen, tarkoin suunnatun työn tulos. Ne tulkitsivat varmaan väärin Hegeliä, jotka sanoivat, että Hegel oli ylistänyt yksistään sitä elämää, josta hän, Heikki, oli matkustanut pois. Kun Hegel sanoi: ”Ilman intohimoa ei synny mitään suurta”, niin varmaan hän tiesi, että on olemassa toinenkin intohimo, rauhallinen intohimo. Ja kuitenkin on tämäkin voima niin suuri, että se voi värittää jokaisen askeleen ihmiselämässä. – Juuri tämä intohimo voi synnyttää suurta. – Heikin tulevaisuudenkuva oli muuttunut vain muodoltaan. Sen sinisessä etäisyydessä, siellä, missä silmän näköpiiri keskittyy, häämötti sama päämäärä, joka paloi sydämessä Snellmania kannettaessa hurmaantuneen väkijoukon läpi. Siellä etäisyydessä seisoi voimakkaan vartalon kaunis hahmo. Sen pää oli pystyssä ja käsi ojentihe kansan taajojen rivien yli, jotka olivat valmiit seuraamaan hänen pienintäkin viittaustaan. Näiden elonvoimaisten tunteiden vallassa Heikki astui isänsä maalle. Ja kun hänen tulonsa oli kaikessa ympäristössä herättänyt semmoista ihastusta, kulki Heikki täällä kotona niinkuin olisi joka päivä ollut hänen nimipäivänsä. Hän tahtoi olla väen kanssa aivan kuin vertaistensa parissa. Hän tahtoi käyttää jokaista tilaisuutta siihen vaikuttaakseen. Hän tahtoi olla virkeä ja väsymätön. Ja hän oli jo varma siitä, että se oli oikealla tiellä häntä ymmärtääkseen. Hän alkoi sille vähitellen selitellä kansallisuuskysymystä. Ja ennenkuin hän itse aavistikaan, huomasi hän olevansa asian ytimessä, huomasi innostuneensa aivan kuin ylioppilaitten kesken, tunsi poskiensa punoittavan ja äänensä väsyvän paljosta puhumisesta. Ja hänen puhuessaan olivat kaikki aina ääneti, hiljaisessa hartaudessa, kiitolliset joka sanasta, jonka hän lausui. Ei kukaan puhutellut häntä silloin, kaikki vain tuntuivat kuin odottavan, mitä uutta Heikki vielä panisikaan toimeen. Ja keskenäänkin he enimmäkseen puhuivat kuiskimalla. Se melkein vaivasi Heikkiä. Sattui usein, että he hilpeästi naureskelivat työssä ollessaan, että Jaska tapansa mukaan kiusoitteli Leenaa ja Leena häntä vallattomasti torjui tai että heillä muuten oli keskinäisiä puheitaan. Kun Heikki sattui silloin kävelyretkellään heidän työpaikalleen, vaikenivat he samassa äänettömiksi ja totisuus kuvautui heidän kasvoillensa; korkeintaan tiuskaisi Leena Jaskalle viimeisen kerran: ”Soh, hiljaa”; miehet korjasivat lakkinsa ja tytöt liinansa; ja kaikki oli kuin valmista. – Ja hänen lähdettyään he aivan kuin olisivat vapautuneet pakollisesta totisuudestaan, taas alkoivat naureskella ja puhua omiansa. Sentähden Heikki alkoi pyrkiä tuttavallisemmalle kannalle heidän kanssansa. Hän otti joskus osaa heidän töihinsä, pyysi kihvelin tai tadikon käteensä ja oli kaivelevinaan. Ja se herättikin suurta iloa väessä. Työhön tottuneet opastelivat häntä vuorostaan niinkuin lasta, neuvoivat, kuinka kävi kaivaminen tahraamatta vaatteita, ja seuratessaan hänen edistystään kerääntyivät kaikki hänen ympärilleen katsomaan, – tytötkin; minkä vuoksi Heikkiä hävetti suunnattomasti, vaikka hän sitä koettikin peittää sukkeluuksiin. Häntä melkein harmitti. Ja sitten epäilytti vähän, että ehkä ne vielä naurahtavat selän takana. Sentähden hän itse koetti eniten nauraa omaa työtänsä. He käsittivät puolestaan sen niin, että Heikki itsekin piti sitä leikkinä, ja alkoivat hekin laskea pilapuheita hänen yrityksistään. Ja siksi ei koko asiasta tahtonut koskaan tulla totta. Sillä Heikistä tuntui vaikealta alistua siihen, että he hänelle nauraisivat silloinkin, kun hän sattuisi olemaan tosissaan. Ja tuo pelko vaikutti vieroittavasti Heikkiin. Eräänä päivänä päivällistä syödessä Heikki kummaksensa huomasi, ettei hänellä ollut mitään puhumista; aivan kuin hän olisi jo kaikki sanottavansa sanonut. Toiset näyttivät erisin odottavan, mutta kun Heikki yhä oli ääneti, kääntyi puhe talon asioihin, – olipa jotakin neuvottelemista suuren niityn ladosta. Ensi kerran sattui, että Heikin läsnäollessa näin puhuttiin hänen sivuitsensa talon jokapäiväisistä asioista. – Se teki omituisen vaikutuksen Heikkiin. Hän sanoi ikäänkuin leikillä jotakin joukkoon, mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän koetti tarkemmin kuulostella, mistä oli puhe, ja sanoi vihdoin ajatuksensa. Mutta sitäkään ei kukaan ottanut huomioonsa. Oli niinkuin olisi nyt tullut Heikin vuoro olla ääneti. Sama tapahtui seuraavana ja sitten seuraavana päivänä. Hän tunsi, että oli lopullisesti kaiken sanottavansa sanonut ja että koko hänen vaikutuksensa oli samalla loppunut. Hän ikäänkuin vasta nyt alkoi huomata ympäristöänsä. – Siinä ne istuivat pöydän ympärillä nuo karkeakätiset rengit, söivät perunoita käsistään ja leikkasivat leipää puukolla. Kaikki he keskenään ymmärsivät toisiansa jo puolesta sanasta, ei kuin hymisivät vain vähän toisilleen. Isää he kaikki sisällisesti kunnioittivat. Hän istui aina ääneti aterioidessaan. Ja enimmäkseen muutkin. Heikki katseli oudostellen ympärillensä. Tämäkö oli hänen kotinsa – tämä vieras, hänelle tuntematon maailma! Oliko todellakin niin, että hänen täytyisi, pysyvän vaikutusvallan heihin saadakseen, oppia kaikki nuo pikkuseikat, jotka kuuluivat heidän elämäänsä – kaikki nuo peltojen, aitojen, tallin ja navetan pikkuseikat? Ja oppia ne niin, että hän pystyisi heitä neuvomaan, olisi heitä etevämpi? Ei, ei koskaan! Se olisi mahdotonta. Heikki hukkuisi tämän elämän yksitoikkoisuuteen, hävittäisi ikuisiksi ajoiksi oman aatteellisen maailmansa. Mutta miten hän oikeastaan olikaan ajatellut vaikutustansa täällä? – Oliko hän tehnyt siitä itselleen täyttä selkoa. – Herättää kansa? Se on: vaikuttaa persoonallisesti miehestä mieheen? – Mutta siihen ei riittäisi kenenkään ikä. – – Hakea ja löytää epäkohtia? Mutta kun hän oli löytävinään jonkin ja puhui kansakoulunopettajan kanssa sen korjaamisen välttämättömyydestä, oli tällä aina syitä ja esteitä vaa’an toiseenkin päähän: – jaa, jaa, kyllähän – mutta –. Kansan sivistyksestä olivat he jo muka pitäneet huolta minkä heidän pienet voimansa riittivät. Kun Heikki innostui keksinnöstään, että pitäisi perustaa semmoinen kirjasto, johon koottaisiin paras kirjallisuus ja kansa saisi sitä käyttää hyväkseen, sanoi kansakoulunopettaja, että lainakirjaston alku heillä jo oli ja että Niemelän isäntä oli siihen uhrannut koko lailla rahoja. Niemelän isäntä oli kaikkien edistyspuuhien etunenässä, – isän vastustaja, jonka nimeä ei Vuorelassa edes koskaan kuultu. Ettäkö Heikki pyrkisi vaikutukseen kunnallisissa asioissa? Seköhän olisi ollut Antinkin ajatus? Saavuttaisi vähitellen luottamusta kunnan asiain hoidossa ja tulisi kunnan johtavaksi mieheksi? – Ja sitten valittaisiin valtiopäiville ja niin edespäin? Mutta siihen ei Heikki pystynyt; siihen tarvittiin etupäässä käytännöllisyyttä – ja sitä semmoista yhteiskunnallisuutta, joka oli vastenmielistäkin Heikille. Ei, mikään tuollainen ei saanut olla tarkoitusperänä, se saattoi olla vain luonnollisena seurauksena hengen suuruudesta. Suuri henki löytää aina vaikutusalansa; mutta se, jonka tarkoitusperänä on vaikutusalan löytäminen, ei ole suuri henki. ---- Kotona tehtiin heinää. Väki oli iloisella mielellä, lauleli ja luikkasi niityllä. Mutta Heikkiä painoi outo alakuloisuus. Eräänä poutaisena päivänä, kun hän istui ylhäällä ullakkokamarissaan, joka oli erityisesti häntä varten järjestykseen pantu, – koputettiin ovelle hiljaa, ja Liisa astui sisälle. Hän toi tapansa mukaan kahvia tänne ylös, – ja oli tällä kertaa vähän hämillään, kun oli tullut työpuvussaan, paitahihasillaan, liina niskassa ja tukka vähän epäjärjestyksessä. Hänen mukanansa levisi huoneeseen väkevä heinän tuoksu. Hän oli tullut suoraan niityltä. Kahvin tarjottuaan hän sanoi punehtuen ovensuussa: – Kuule Heikki, sinä ehkä kaipaat jotakin; – tai ehkä on tämä huonekin pieni? Minä olen tämän näin omin päin järjestänyt; mutta voisihan alhaallakin – – Ei, ei hyvä Liisa! – Sinä olet huomannut, että olen usein ajatuksissani? – Minulla on täällä, näetkös, niin paljon toimeenpantavaa, josta ette aavistakaan. Te elätte täällä aivan tietämättä siitä, mitä suuressa maailmassa on tekeillä – – Niin, Heikki, sanoi Liisa ujosti, – meillä on paljon sinulta oppimista. Olemmekin niin ikävöineet sinua kotiin. – Hän punehtui taas ja lähti tarjoittimineen. Mistä kummasta Heikki olikaan saanut nuo sanat suuhunsa! Ne inhottivat häntä suunnattomasti. Eikä ainoastaan itse sanat, vaan se ääni, jolla hän ne lausui, hänen liikkeensä ja katsahduksensa Liisaan, – kaikki! Se oli samaa kuin sanoa: te ette vielä ymmärrä antaa minulle kyllin paljon arvoa, te lähestytte liiaksi minua, te ette ole kylläksi ääneti minun seurassani. Ja mitä oppimista Liisalla voisi olla Heikiltä! – Liisalla, jonka silmä niin rauhallisesti ja viisaasti katsoi pitkien silmäripsien välistä maailmaan ja jonka ulkonainen ujous pani aavistamaan semmoista pyhää hengen siveyttä – – Ja kuka täällä oikeastaan tarvitseekaan häntä? Kaikki he ovat terveitä ja iloisia. Heillä on oma maailmansa ja omat pyrintönsä, jotka ovat vieraat Heikille ja hänen maailmallensa. Tämä vierauden tunne oli katkera. Se alkoi aina säälinä omaa elämää kohtaan – ikäänkuin ei kukaan olisi välittänyt, kuin kaikki olisivat hylänneet ja jättäneet yksinäisyyteen. Ja se loppui loukattuun ylpeydentuntoon: no niin, onhan minullakin maailmani! Tuossa on Hegel levollisena levällään. Sinne hänen syvien ajatustensa joukkoon! Noitten äänettömien, suurten ajatusten maailmassa on kuin jumalien maailmassa. ”Minun aikani ei ole vielä tullut.” Ja Heikki otti taas Hegelin eteensä ja tahtoi vajoutua siihen. Mutta hän oli unohtanut, että hänellähän oli ollut edessänsä sama paikka jo monet ajat. Se oli vaikea ajatus, johon Heikki oli aina pysähtynyt kuin elämänsä tienhaaraan. Siinä sanottiin: ”Filosofinen etsivä tutkimus näyttää, että järki äärettömänä voimana on substanssi, kaiken luonnollisen ja henkisen elämän loppumaton alkuaine, samalla kuin se äärettömänä muotona on tämän sisällyksensä toteutus.” – Ja sitten tuli paljon samanlaista, mitä Heikki ei ymmärtänyt. – Antti olisi hänen sijassaan vain pyyhkäissyt sormellaan pitkin tuota sivua ja parilla yleisellä sanalla päässyt koko vaikeudesta. – Mutta Heikki ei voinut täällä maalla niinkuin Helsingissä. – – Kaikki ne paikat, jotka siellä olivat herättäneet suurinta innon hurmausta, joutuivat täällä kuivan järjen kohteiksi. Milloin niitä oli mahdoton käsittää, milloin niitä tahtoi arvostella ja verrata ja hylätä – ja joskus pyrki kylmä iva juuri siinä esille, missä filosofi oli korkeimmilleen innostunut. Täällä maalla Heikki arvosteli Hegeliä aivan niinkuin ne ”innottomat” siellä Helsingissä. Ja vähitellen, aivan huomaamatta, alkaa sydämeen hiipiä epäluottamus omaan kykyyn ymmärtää ja ajatella – Ja sitä epäilystä kasvattaa kaikki – kaikki mikä on edessä, ympärillä ja takana. Se muuttuu kuin muuriksi, joka tuossa tuokiossa sortaa allensa niin, ettei jää mitään jäljelle. Voimaa, voimaa –! Mutta voimaa ei ole. Sen voiman, jota Heikki tarvitsisi, pitäisi olla suurta, itsenäistä voimaa; sen pitäisi olla niin elävää, että se täällä maalla, yksinäisyydessä, riippumatta tovereista, voisi sielussa ylläpitää tuota intohimoa, joka yksin voi suurta synnyttää. – – Mutta semmoista voimaa ei täällä ole. Se jäi sinne toverien keskelle ylioppilassalin pilaristoon. Täällä on vain hiljaisuutta – ääretöntä hiljaisuutta! Se hiljaisuus saattoi toisinaan Heikin aivan kuin suunnilta pois. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään; istui vain eteensä tuijottaen. Ajatus ei pysynyt koossa. Toinen tuli, toinen meni, valtoinaan, omin päin. Toinen ivasi entisyyttä, toinen nauroi tulevaisuutta, häilyvinä, ristiriitaisina. Ja usein ne kiihottuivat kummalliseen sisälliseen taisteluun, joka loppui niinkuin ilman puutteeseen; siitä heräsi niinkuin ainajaisesta. – Ja hiljaisuus hienon hienosti sihisi korvaan, yhä vain uudestaan nukuttaen – – Ah, jos olisi heittää kaikki, kaikki! – Jos olisi heittää kaikki aatteet ja tulevaisuudet! – Jos olisi mennä isän ja Liisan luo ja sanoa: Ottakaa minut mitättömyyksineni! Älkää ajatelko minusta enempää kuin mitä olen. Minä olen vähäpätöisin, pienin pienistä! – – Silloin olisi kaikki ratkaistu, kaikki selvää ja iloista. Silloin olisi päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämessä. – Ja hyvästi silloin kaikki aatteet! Ne eivät enää koskaan liikahtaisi. Voimaa, voimaa –! ---- Päivän helle oli hiipinyt korkeimmilleen ja taivaan rantoja kiertelivät ukkospilvet. Avatun ikkunan pielessä surisi hämähäkinverkkoon sotkeutunut kärpänen. Mutta muuten ei kuulunut mitään, – eikä tuntunut tuulen henkäystäkään ilmassa. Kaukaa se kuului ensin, ukkosen kumahtava jyminä. Ja sen jälkeen vaikeni kaikki niin hiljaiseksi, että Heikki säpsähti. – Oli kuin hän olisi ollut kahden kesken jonkun tuntemattoman voiman kanssa – – Mikä noita uhkaavia pilviä kiidättikään tännepäin semmoista vauhtia? – Ne nousivat yhtenä suunnattomana vuorena, hajoilivat siellä kaukana ja vuoroin taas yhtyivät. Koko taivas nousi tännepäin. Ja seudut sen alla pimenivät. Tuolla sentään vielä ruislaiho iloisena paistaa päivän valossa; toinen puoli järveä tuntuu vielä näkevän yllänsä sinistä taivasta. Mutta nyt jo nekin synkistyvät. Musta vihuri syöksyy järven pinnalle, ja ruislaiho alkaa sotkuisesti lainehtia. Kaukainen sohina lähenee; se lähenee joka haaralta. Sen ääni kasvaa kasvamistaan. – Tuolla pimenee niityn yksinäinen kuusi; tuossa jo sammuu vihanta koivu ojan reunalla. – Ja sohina vain lähenee. Se tulee niin lähelle, että tuntuu kuin täytyisi sen tieltä peräytyä, se on ihan tuossa – – salama leimahtaa, välkähtävä, repäisevä salama, – maata tärähyttää ankara jymäys – ja se jyrinä kiiriskelee kauas pitkin maita, entää joka vuorenloukkoon, joka soppeen, tuhansin kerroin kaiuttaen kaiken seudun. Heikki sulki ikkunan, joka oli päästä säpeistään, kun tuuliaispää siihen ennätti. Hän juoksi alas voidakseen tuvan ikkunasta muun väen mukana katsella rajuilman tuloa. Mutta siellä ei ollut ketään, ei elävää sielua, vaikka oli päivällisaika. Heikki pysähtyi keskelle tuvan lattiaa. Syönti näkyi väeltä jääneen kesken. Tuossa pitkän ruokapöydän päässä oli jonkun piikatytön liina, niinkuin juostessa siihen jätetty. Piimäpyttyyn oli lusikka jäänyt ja toisia kiireessä viskattu mikä minnekin pitkin pöytää. – Ja ovi ulos selko selällään. Mitähän tämä merkitsikään? Ja Heikille selvisi samassa kaikki. Väki oli juossut niityille heiniä kokoamaan ennenkuin sade tulisi. Ja hän, Heikki, seisoi tässä toimettomana, uneliaana, epäselvissä haaveiluissa, vietettyään koko päivän tyhjää toimittaen! – – Minähän itse – ajatteli Heikki – olen asettanut niin, ettei täällä kukaan minua tarvitse! He eivät edes ole sanoneet minulle mitään heinistä. Hän sulki tuvan oven ja juoksi niitylle ukkonen kintereillä. Sade viipyi vielä pilvissä. Kaikki väki olikin niityillä. Kilvan siellä koottiin ja nosteltiin heiniä. Päästyään perille Heikki otti joutilaan haravan ladon kupeelta ja riensi väen luo. Siellä oltiin niin kovassa työn touhussa, etteivät muut huomanneetkaan Heikin tuloa kuin Liisa. – Nosta minun kanssani tämä ruko, Heikki, sanoi hän Heikin ohi mennessään. Ja Heikki jäi siihen Liisaa auttamaan. – Joudu, joudu, Heikki! huusi Liisa nauraen, ja vinha tuuli lennätteli hänen palmikkonsa ilmaan, irroitti päästä liinan ja nosti sen korkealle pyörteeseen. Jaska sai sen haravansa päähän ja sanoi siihen kompasanan, jota Heikki ei ymmärtänyt, ja kaikki rupesivat kohti kurkkua nauramaan. Se oli jotakin heidän välisiään. Liisa punehtui vähän ja löi leikillään haravan varrella Jaskaa takaa. Sitten hän taas tuli Heikin viereen haravoimaan. Omituiselta tuntui Heikistä nyt ensi kerran ponnistella työssä kotiväen kanssa. Siinähän liikkui vakavana isäkin, omin käsivoimin nostellen suunnattomia sylillisiä heiniä. Heikki auttoi häntäkin. Oli niin outoa lisätä omat voimat isän voimiin. Heikki ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin lähellä isää. Hän tunsi isää kohtaan lämpimämpiä tunteita tällä hetkellä kuin monena pitkänä vuonna. Näillä, juuri näillä omilla voimakkailla käsillään oli isä siis vienyt Heikkiä askel askeleelta eteenpäin, kouluttanut häntä ja hankkinut hänelle kaiken sen sivistyksen, josta Heikki oli niin ylpeä ja jonka hän asetti niin korkealle. Kuinka paljon yli oman tarpeen isä olikaan siis työtä tehnyt! – Ja siksi nyt hänen kanssaan heinärukoa nostaessa ei olisi mikään ponnistus tuntunut liian suurelta. – – Olikohan isällä yhä vielä enemmän voimia kuin Heikillä? Ja ensi kertaa Heikki tunsi Liisaakin lähestyneensä, vaikka tässä ei ennättänyt sanaakaan vaihtamaan. Mutta työskentely siinä vierekkäin toi heidätkin parissa hetkessä lähemmäksi toisiaan kuin he milloinkaan ennen olivat olleet. Kaikki turha häveliäisyys oli paennut ja väli työväenkin kanssa kuin taiasta selvinnyt. Heikki saattoi olla muille apuna. Ja sentähden hän saattoi nauraa luonnollisesti ja heittää sanan sinne, sanan tänne vapaasti, yhtään ujostelematta. – Sanomattoman onnelliset olivat nämä hetket. Ne ennättivät vierittää kuin uuden elämän hänen eteensä. – Kun vain nyt osaisi pitää kiinni tästä kaikesta, onnellisesta suhteesta! Aatteet ja tulevaisuus – ne ikäänkuin katosivat tämän rinnalla! – Tämä oli totuus ja elämä! Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli saatu latoon. Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän syöntiä. Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta. Ja virkoavan luonnon tuore henki täytti ilman. ---- Tämän jälkeen Heikki usein otti osaa väen töihin. Nyt oli niinkuin selvinnyt kaikki tyynni: piti vain osata tehdä itsensä tarpeelliseksi; piti tähystellä ja tarkastella, missä saattoi olla hyödyksi. Siellä missä miehiä oli kylläksi, siellä ei tarvinnut työhön tunkeutua, – siellä vain, missä tarvittiin ja kaivattiin. Heikki oli erehtynyt siinä, että oli tahtonut antaa heille kysymättä heiltä, mitä he tarvitsivat: Hän oli tahtonut antaa heille vain sitä, mitä itse luuli heille tarpeelliseksi. Tästedes hän tahtoi olla puhumatta heille kansallisuusaatteista. Hän tahtoi kuulostella mitä he tarvitsivat ja antaa vain mitä he pyytävät. Hän tahtoi olla pienin pienistä, – ja jos ylpeys pyrkisi taas vallalle, olisi sitä vastaan sodittava kaikin voimin. Tämä oli nyt oleva hänen tiensä ja hänen elämänsä. Ja vähitellen Heikki huomasi, että hän alkoi eläytyä jokapäiväisiin kotiaskareihin, jotka tyynesti ja rauhallisesti seurasivat toisiansa jättämättä koskaan työttömäksi ja aina neuvoen eteenpäin toisesta toiseen. Yhä harvemmin entiset repivät muistot tulivat mieleen. Ne alkoivat ruohottua kuin vanha hauta, jonka yllä keväinen elämä tekee parastaan saattaakseen kaiken entisyyden unohduksiin. Se oli semmoista viheriätä, sitkeätä luontoa; semmoista nykyhetkistä, keskipäivän valaisemaa todellisuutta. Tämän kaiken keskeltä oli joskus vaikeakin päästä entisiin muistoihin. Piti ummistaa silmät ja ajatelia kaasuvaloa ja ylioppilassalin pilareita. Silloin se tuli kaikki takaisin: Snellman, isänmaa, toverit, tulevaisuus. Mutta tuli vain erillisenä kuvana, jonka saattoi kuin kouraansa ottaa. Koko entinen olemus aatteineen päivineen, se liikkui ja oli sijoiltaan irti. Mutta se uusi, vihreä, kotoinen maailma – se oli laajempi ja syvempi kuin Heikki olisi voinut aavistaa. Tämä maailma viittasi tietä ihan uudelle suunnalle; siitä alkoi elämä ihan toisaanne; siitä näytti pääsevän vaikka kuinka pitkälle. Se alkoi aueta tältä puolelta siitä pitäen kuin Heikki talven tultua sai pienen, ruskean, mustasilmäisen hevosen omiin hoteisiinsa. Omituinen, sydämellinen suhde syntyi heti heidän välillensä. Heikki alkoi sitä ohjastella, mutta pysyi kumminkin enemmän oppilaan kannalla ja seurasi tyystin sen tapoja ja tahtia. Kun hän tahtoi jotakin omin päin, katsahti hevonen taaksensa, ja he katsoivat syvästi toisiansa silmiin. Vasta pitkien aikojen perästä, kun Heikki paremmin perehtyi talon ajoihin, oppi niitten kiireet ja kiireettömyydet, tunnusti hevonen mestarinsa ja antautui käskettäväksi. Se työ, jota hevosen hoito alituisesti vaati, kiinnitti Heikkiä yhä enemmän tähän elukkaan. Sen mustissa silmissä avautui sen syvä, puhuva sielu, jota ei voinut olla ymmärtämättä ja rakastamatta ja jossa oli aina uutta näkemistä. Mutta päästyään näin oman hevosensa olemuksen perille hän samassa oppi tuntemaan kaikki muut hevoset. Kuinka ne olivat erilaisia kaikki, erilaisia luonteeltaan ja tavoiltaan! Heidän eri nimensä peittivät taaksensa kukin oman omituisen suhteen ympäristöön, oman maailman, jota ei voinut sanoin selittää, – vain tuntea. – Ja niin tuo suuri lehmäkarjakin, jota Heikki oli tähän asti vain ajatellut yhdellä yhteisellä ”karjan” nimellä, se näin lähempää tarkastettuna jakaantui lajeihinsa ja erosi vihdoin eri olennoiksi, joilla kullakin oli oma sisällinen luonteensa, siitä johtuvat tapansa ja oma elämäkertansa. Leena-karjakko ne tiesi kaikki, heidän ikänsä ja sukunsa ja syntynsä, ja puhutteli eri nimillä ja taputteli eri tavalla, – ja jos häneltä kyseli, niin hän kertoi lakkaamatta niin iloisena ja tyytyväisenä lehmistään, että kyynel tahtoi puhuessa hänen silmäänsä kiertyä... Eniten Heikki sentään kummastui sitä maailmaa, joka hänelle avautui hänen tutustuessaan kotiväkeen. Hän oli ennen ajatellut vain yhteisesti myöskin ”renkejä”, – mutta se käsite katosi, kun hän ensi kertaa lähti heidän mukanansa pitkälle ajolle metsiin. Sieltä tultua oli hänellä vain Kalle, Jaska, Rönni, Iisakki ja vanha Manu, jota kaikki muut kunnioittivat, – mutta ei mitään ”renkejä”. Ja siitä asti hänen oli nyt heidänkin kanssaan mentävä sitä samaa tietä, joka oli hänet tutustuttanut hevoseen. Hän heitti kaiken mestaroimisen ja seurasi heitä oppilaana. Ja hän katsoi heitäkin silmiin ja näki heidän sielunsa. Ne olivat ihmisiä, semmoisia kuin Heikkikin. Ne olivat kaikki häntä vanhempia, ja hän tahtoi heille antaa vanhemmuuden kunnioituksenkin. Kuinka väärässä olivatkaan ne, jotka sanoivat, että tieto oikeuttaa herruuteen! Ne eivät varmaan olleet koskaan katsoneet silmiin niitä, joiden herroja he luulivat olevansa. Loimottavan valkean ääressä Heikkikin tahtoi askarrella puhdetöitä väen kanssa. Ja eräänä iltana hän toi viulunsa alas ja alkoi heille soitella. Ja Heikki itsekin taas innostui rakkaaseen viuluunsa, jonka hän jo oli ollut hylätä. Sen ääni kuului omituisen heleältä avarassa pirtissä, ja niin kummallisesti hajosivat sen kieliin muualta maailmasta kiintyneet muistot tähän niille outoon ympäristöön. Eikä kukaan koskaan ollut niin tarkkaan hänen soittoansa kuunnellut. Kun Heikki katsahti ympärilleen, näki hän loimottavassa valossa hartaita kasvoja kaikkialla. Kaikki kuuntelivat niinkuin olisivat olleet jossakin pyhässä toimituksessa, suut auki äänettömässä kuuntelussa. Veistos oli jäänyt kesken ja kirves pysähtynyt. Ja kun he kerran olivat kuulleet, ei Heikki saanut enää rauhaa heidän pyynnöiltänsä. Yhä uudestaan ja yhä uudestaan oli hänen soitettava. Niitä tuli sitten kuulijoita muualtakin. Sanoma Vuorelan maisterin soitosta levisi herättävänä ihmeenä miehestä mieheen, ja pyhäisin oli joskus suurin osa Vuorelan alustalaisia koossa. Viulu oli semmoinen harvinainen kapine heille, jota vain vanhemmat ihmiset olivat kuulleet. Nuoremmalta kansalta se oli hävinnyt kuulumattomiin ruukin ajoista saakka. He olivat kuulleet vain käsiharmonikkaa. Sentähden Heikin soittaessa kaikki heltyivät vanhan viulun sävelistä. Ja kun hän taukosi, alkoivat vanhemmat muistella, ilonkyynel silmässä, – ja nuoremmat pyysivät käsiinsä ja katselivat ja olisivat tahtoneet itse oppia sillä soittelemaan. Ja niinpä tämän talven kuluessa Heikki selvästi tunsi tulevansa ympäristölleen yhä tarpeellisemmaksi. Mitä vähäpätöisemmäksi hän pyrki, sitä varmemmin keräännyttiin hänen ympärilleen ja sitä enemmän oli häneltä kyselemistä ja oppimista. Häntä kuunneltiin ja hänen tapojansakin seurattiin pienimpiin asti. Kerran sanoivat isä ja Liisa, että väki oli ihan toiseksi muuttunut, että se oli kuin uudestaan luotua. Pyhäinen rauha ja siveä hiljaisuus vallitsi Vuorelassa, joka uinui tutuissa piirteissään talven valkoisten luminietosten keskellä. – Mutta tässä äänettömyydessä oli syvää henkeä, ja suuri elämä sykki sen alla... ---- Kaksi vuotta oli Heikki ollut maalla kotona, ennenkuin hän isän kanssa ensi kertaa kävi Niemelässä. Kun siellä vietettiin veljentyttären häitä, kutsuttiin vuorelaisetkin pitoihin. Silloin oli elonkorjuun aika ja kesä uhkuvassa täydellisyydessään. Vuorelan isäntä oli kuitenkin ollut omassa työssään. Hän oli ruvennut uutta kaivoa valmistamaan, – kun kesäinen kuivuus oli uhannut kaikki vedet hävittää, – ja salvosteli itse arkkua sill’aikaa kuin kaksi muuta miestä nosti kaivoksesta soraa. – Paikan oli katsonut tunnettu kaivonkatsoja, repaleinen maantienkulkija. Heikki olisi kyllä tahtonut jonkin matkaa syrjemmälle, mutta katsoja ei ollut siihen myöntynyt; sanoi, että siinä vesi on paljon syvemmällä. Ei kuitenkaan hänenkään kaivoksestaan vettä vielä kuulunut, vaikka oltiin jo viidettä syltä syvällä. Siitä oli naurua ja puhetta piisannut koko talonväelle, kun illansuussa palattiin leikkuutöistä; jokainen toi esiin kokemuksensa ja tietonsa entisiltä ajoilta. Mutta vettä ei kuulunut. Heikki oli par’aikaa työssään, kun Niemelästä tuli kutsut. Se teki niin oudostuttavan, vieraan vaikutuksen. Oli niinkuin olisi hänen käsivartensa lyöty lamauksiin. Kirves vaipui hänen kädestään. – Nytkö hänen siis tuli esiintyä Vuorelan nuorena isäntänä, esiintyä ulkomaailmalle ja sen arvosteltavaksi! ---- Niemelään oli paljon väkeä käsketty, läheltä ja kaukaa. Seudun kaikki varakkaimmat ja kuuluisimmat tilalliset olivat järjestään kutsutut. Eikä siksi Vuorelankaan väkeä oltu unohdettu. Heikki ajoi sinne isän kanssa talon vanhoissa hyväistuimisissa kääsyissä. Ei niin suuria häitä oltu näillä seuduin ennen nähtykään. Eikä sen tapaisia. Sillä Niemelän häät olivat uuden kuosin mukaan laitetut, herrashäät. Vihittiin päivällisen aikaan, joka kohta syötiin. Eikä syödessä istuttu, vaan seistiin – niinkuin herrasväessä on tapana. – Kertoivat, että ruukin patruunalla oli ollut samanlaiset häät, kun sieltä tytär pois naitettiin. – Eivät saaneet tulla sisälle muut kuin kutsuvieraat, jotka tiesivät ihmistapoja. Pappilan väki oli kunniasijalla, ja mustaan silkkiin pukeutunut Niemelän emäntä – talon entinen karjakko – piti heille seuraa sorminiveliään naksutellen. Muut vieraat seisoskelivat enimmäkseen seinämillä ja kävivät vuorotellen ruokaa suurelta pöydältä. Niemelässä oli jo useita aikoja ollut palveluksessa kaksi kaupungista tuotettua piikaa. Ne ne olivat sinne nämä uudet tavat tuoneet. Sanottiin, että he olivat häätkin järjestäneet näin oudoiksi. Ja siinäpä ne hääräsivätkin itsevaltiaina keittiön ja ruokahuoneen välillä. Isäntäväen ei tarvinnut paikaltaan liikahtaa, vaan sai sekä isäntä että emäntä niinkuin vieraatkin noudattaa piikain ohjeita. Muu Niemelän palvelusväki ei saanut sisällekään tulla. Ovesta vain tirkisteli, kun morsian tuli valkoisissaan sisälle viheriäinen kruunu päässä. Niemelän piiat ja rengit olivat sekalaista väkeä. Isäntä tuskitteli ja kuritteli, mutta ei vain tahtonut kunnollista väkeä saada. Hän teki heidän hyväkseen paljonkin; piti säästökassaa ja vakuutti tapaturmalta, hankki sanomalehtiä ja muuta lukemista. Eikä sittenkään tahtonut mitään tulla. Ruukilla ne vain juoksivat, joivat ja hoilasivat, leikkivät sen kalpeakasvoisten, väsyneitten tyttöjen kanssa ja levittivät sairautta Niemeläänkin; – eikä niitä mikään olisi saanut kiintymään talon asioihin. Hyvä kun kuritus ja pelko varkaudesta esti. ”Raakuus ja sivistymättömyys eivät ole vielä kansastamme paenneet”, lohdutteli sekä rovasti että patruuna. Rovasti neuvoi postillaa joka pyhä lukemaan, mutta patruuna vakuutti, että ankara kuri on ainoa apukeino. Niemelä puolestansa huokasi ja arveli, että sekä postilla että kuri voidaan vallan hyvin yhdistää, käyttää niin hyvin toista kuin toistakin, – ja niin hän oli tehnytkin; – mutta itseksensä hän ajatteli tuolla toisella vaaralla olevaa vanhaa perintötaloa. Siellä ei isäntä väellensä postillaa lukenut, eikä siellä kuristakaan mitään tietty. Siellä eivät uuden ajan sivistystavat olleet päässeet pesiytymään eikä muuttamaan elämäntapoja niinkuin Niemelässä. Siellä elettiin vanhan kansan elämää, isäntä ja rengit söivät saman puurokupin äärestä ja veljeksinä kulkivat ulkotöissä. – Ja kumminkin oli siellä säilynyt kotoinen pyhä rauha. Rengit kammoivat ruukkia ja omalla kotimäellään heittivät pyhäisin kiekkoa. Olisiko Vuorelan lukenut poika sittenkin vaikuttanut tuon kaiken! Niemelä oli luullut aluksi, ettei tuosta pojasta lähtisi Vuorelalle mitään kunniaa, kun se kuului olleen niin ujo ja hiljainen eikä tahtonut kunnan riitoihin ollenkaan sekaantua. Mutta Vuorela oli itsekin vetäytynyt kunnan asioista syrjään, ja kumminkin tunsi Niemelä nyt enemmän kuin koskaan, että Vuorela oli hänestä vienyt voiton. Heikki oli Niemelään tultuansa hämmästynyt tämän talon ulkonaista asua. Kaikki oli järjestetty aivan herrasväen malliin. Salissa oli piano ja kukkia ylt’ympärinsä, sohvat, pöydät, valokuva-albumit ja matot. Snellmanin ja Yrjö Koskisen kipsiset rintakuvat tervehtivät häntä tuttuine kasvoineen. Hän ei ollut heitä koskaan tässä ympäristössä nähnyt; ja kumminkin he tuntuivat aivan hyvin täällä viihtyvän: olivatpa ihan kuin kotiutuneetkin korkeille jalustimilleen tuohon kukkien keskeen. Heikki melkein säpsähti sitä vaikutusta, minkä Snellmanin kasvot häneen tekivät. Oli kuin tuo kipsikuva olisi ihan kuuluvasti sanonut hänelle: nuorukainen, aseta tarkoitusperäsi korkealle! Ja Heikki oli tyytynyt kaivonarkkua salvostamaan! Ei, ei, pois tuo ajatus! Se voisi myllertää jälleen kaikki rauhoittuneet tunteet – niin, koko ilon ja onnen! Vastenmielistä oli Heikistä olo täällä. – Miksi hän tunsi itsensä niin sanomattoman epävarmaksi ja ujoksi! Hän ei olisi millään tahtonut kulkea salin poikki muitten katsoessa, ja hän melkein punastui, kun rovasti tuli häntä puhuttelemaan. Hän joutui hämilleen noiden puolisivistyneiden talonpoikaispohattain keskuudessa. Heikki huomasi, ettei hän täällä suinkaan käyttäytynyt niinkuin häneltä odotettiin. Hän oli aluksi kaikkien huomion alaisena, ja monet kuiskutukset tarkoittivat selvästi häntä. Mutta vieraat tulivat vähitellen iloisemmiksi ja puhuivat kovaäänisemmin. Niemelän leveä hohotus kajahteli huoneissa, ja muutakin naurua kuului kaikkialta. Ja Heikki jäi istumaan itseksensä nurkkaan, ja hän tunsi kuinka hän vähitellen unohtui pois kaikkien mielestä. Jospa hän olisi voinut jättää tämän kaiken heti ja lähteä pois. Hillitön koti-ikävä valloitti hänen mielensä. Siellä tuntui niin lämpimältä. – – Siellä lähestyi aurinko jo Honkavaaraa; siellä par’aikaa Liisa kulki pihan yli käsivarret vastakkain rinnalla – ja lampaat tarhassa määkivät yhteen suuhun häneltä ruokaa, nousten toinen toistaan ylemmäksi aitaa vasten. – – Niemelä kulki samassa Heikin ohitse ja pysähtyi hänen eteensä täysi viinilasi kädessä. – No, eikö meidän maisterille viini maistukaan, ha-ha-haa? Kaikki katsoivat sinnepäin ja hiljenivät. Heikki nousi ylös kilistämään ja punehtui. Ja näki sivumennen isänsä, jonka silmät kiinteästi tähystivät häntä ja seurasivat hänen käytöstään, ikäänkuin tahtoen sanoa: ”Nyt, Heikki, nyt anna tulla!” – Mutta Heikki vain hämmentyi yhä enemmän. – No miltä maanviljelys tuntuu, ha-ha-ha-ha, nauroi Niemelä kädet puuskassa hänen edessään. – Nuorella isännällä on paljon oppimista, arvaan minä – ha-ha-ha? Tekisi ehkä mieli sentään Helsinkiin? Vai mitä? – Jaa, jaa, pappa on kova, pappa on kova, ha-ha-ha –. Ja kun ei puheesta tullut sen enempää, hän kääntyi selin Heikkiin muiden vieraittensa puoleen ja rupesi puhumaan Helsingin asioista, yhä samalla lailla rehennellen; kertoi keväisistä ylioppilaskokouksista ja kansallismielisten voitoista, aivan kuin olisi itse ollut läsnä. Ja vieraat kuuntelivat häntä, piirittivät hänet keskuuteensa ja utelivat pieniä yksityiskohtiakin – ja unohtivat Vuorelan maisterin kokonaan. Heikin sydämessä tuntui niinkuin joku vainaja haudassaan olisi raskaasti kääntynyt toiselle kyljelleen. Snellmanin katse tuossa kipsikuvassa oli aivan sama kuin sinä yönä silloin ylioppilastalossa. – Se toi niin elävästi mieleen kaiken. – – Mutta tänne ei tuo kuva voinut kuulua! Tämäkö olisi ollut Snellmanin aate kansansivistyksestä! Ei, ei koskaan! Mitä Heikki ajattelikaan! Eivätkö nuo kasvot päinvastoin ilmaisseetkin kärsimystä, sanomatonta häpeää siitä, että olivat täällä! Niistä puhui harras rukous Heikille: heitä minut alas, riko vaikka säpäleiksi; en kuulu heidän joukkoonsa; en ole koskaan rakastanut puolisivistystä, en koskaan ole tarkoittanut talonpoikaisylimystöä; minun aatteeni on tasa-arvoisuuden aate; minä olen niitten, jotka tuolla ovien takana kurkistelevat; nämä tässä eivät ole minun! – ---- Kun he illansuussa ajoivat kotiin isän vanhoissa, syväistuimisissa kääseissä, painoi Heikkiä ikäänkuin häpeän ja kärsityn tappion tuska. – Mitähän isäkin ajatteli hänestä! Ja sentähden hän sekä kummastui että sanomattomasti ilostui, kun huomasi, ettei isä ollut millänsäkään, vaan päinvastoin alkoi ystävällisesti puhua kotiväestä, vähänväliä lämpimästi hymähtäen milloin mistäkin kertoessa. Suorastaan rajaton hellyys isää kohtaan syttyi Heikkiin. Hän olisi tahtonut syleillä vanhusta. Ja kuinka miellyttävät olivat ukon ruskettuneet, ryppyiset kädet hänen siinä ohjastaessaan, kuinka hellästi musta sarkatakki sulki sisäänsä hänen vanhuudesta jo vähän köyristyneen vartalonsa ja kuinka leppeästi tuuli ajaessa läpätti ruskeata hiussuortuvaa, joka korvan kohdalla pistäytyi esille hänen vilttihattunsa alta! Heikki ymmärsi nyt hyvin isän ja Niemelän välit ja koko heidän keskinäisen sitkeän taistelunsa. Juuri sama henki on Vuorelassa aina pysyvä, mikä siinä nyt vallitsee. Sen tunsi Heikki nyt selvemmin kuin koskaan. Kunhan saisi kaiken muistonkin hävitetyksi tästä Niemelässäkäynnistä! Se oli mielessä semmoisena pahana sykkyränä, joka ei päästänyt sinne entistä iloa. Se oli repinyt auki umpeenkasvaneet haavat, puhaltanut, vaikka hetkeksikin, ilmituleen vanhan tulevaisuushaaveen sammuneen hiilloksen. – Mutta varmaan kotoinen ympäristö jälleen tuudittaisi mielen entiselleen. Kohta se jo näkyy, tuon kuusikkometsän takaa; – sen ruokakellonkatos ja navetta ja vanhan kaivon vipu. – – Sinne sen elämään takaisin! Nämä verkavaatteet ja kaulukset hän panee pois. Vielä tänä iltana hän ottaa taas piilukirveensä ja taas kuulee tuota tuttua kumausta, kun sen tyvellä satuttaa kuivan pölkyn kupeeseen, näkee lastun piilutessa kiertyvän irti levittäen pihkan hajua ja paljastaen männyn valkeaa, verestä puunsisustaa – –. Sillä elämällä ei ollut tulevaisuutta. Se oli vain jakso rauhallisia, toisiansa seuraavia nykyhetkiä. Sen korkein huippu oli ajatus, – että hän ja Liisa kerran vihittäisiin mieheksi ja vaimoksi. Ja miksi se olisi niin kaukana tulevaisuudessa! Olihan hän nyt saavuttanut oikean suhteensa kotiin – eikä mitään juopaa ollut enää hänen ja Liisan välillä. Tai jos vielä olikin, niin hän tahtoi siitä päästä. Sen täytyisi hävitä, kun hän vain saisi itsensä pakotetuksi puhumaan Liisalle. – – Ja ajatus sykähdytti sydäntä ja valaisi koko maailman pyhäisen kirkkaaksi. – – Tuossa on jo kuusikkometsä –! Pieni ylämäki vielä –! – Isä antaa ohjakset minulle, sanoi Heikki. Ja oltuaan kauan puhumatta isä heräsi ajatuksistaan: – No, kah, tuossa on, sanoi hän iloisesti. Ja rupesi vetämään piippunysää taskustansa. Kun he ajoivat kotiveräjästä, kulki Liisa pihan yli – ja lampaat seisoivat määkien tarhan aidan takana. ---- – Sinulle, Heikki, on tullut kirje – tuolla se on tuvan pöydällä, sanoi Liisa. Ja Heikki kiirehti sisälle kirjettä avaamaan. [[Luokka:Isänmaa]] 3365 5656 2006-09-15T17:27:14Z Nysalor 5 IV. luku {{Otsikko |edellinen=[[Isänmaa: III. luku|III. luku]] |seuraava=[[Isänmaa: V. luku|V. luku]] |otsikko=IV. luku. |alaotsikko=[[Isänmaa]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Kirje oli ylioppilastovereilta, jotka olivat panneet toimeksi huvimatkan ja nyt ilmoittivat tulevansa tännekin, vain hetkeksi, ohi matkustaessaan. Niitä oli kolme, ja kaksi heistä oli Heikin ylioppilastovereita, Lulle ja Bruuno. Kolmas, Artturi, oli kyllä ylioppilasaikana Heikin kanssa seurustellut, mutta hänen asemansa korkeasukuisen herrasperheen jäsenenä oli estänyt heitä ihan välittömästi toisiansa lähestymästä. Hän oli ottanut sisarensa, neiti Fannyn, mukaansa. Tätä neitiä Heikki ei ollut ennen nähnytkään. Kaikki he olivat iloisia poikia, innokkaita tulevaisuuden miehiä. Lulle luki luonnontieteitä, geologiaa, ja Bruuno oli filosofi. Mutta Artturista ei oikein vielä tiedetty, mille suunnalle hänen tiensä tulisi kulkemaan. Hän oli ennen kaikkea vapaa taiteilija, niinkuin koko se suku, jonka jäsen hän oli. Kun Heikki oli lukenut heidän iloisen kirjeensä, johon jokainen oli jotakin omakätisesti kirjoittanut, tunsi hän omituista rauhattomuutta. Kirjeen kuori tuoksahti jollekin tutulle hajuvedelle, se oli varmaan sisaren. – Tuo hieno, levottomuutta herättävä tuoksu – kuinka kauas se jo oli ennättänyt unohtua Heikin mielestä! Muistui jokin iltama – ja tanssi – ja kaasuvalot. – – Ja kirjeen sisältö täynnä vallatonta hurjistelua, täynnä keveää suruttomuutta, joka ei tiennyt mistään vaikeuksista eikä sydämen sisäisistä taisteluista! Se liikkui kuin vilpoisemmissä ilmakerroksissa. Elämän iloa henki joka rivi. Kuinka paljon muistoja sai lyhyessä hetkessä kohennetuksi tämä kirje, Heikin sitä seisten lukiessa tuvan pitkän pöydän päässä! Vapisivathan hänen kätensä ihan tuntuvasti, ja sydän – kuinka se sykki! Hän olisi ollut valmis matkustamaan vaikka kuinka pitkät matkat heidän luoksensa, kunhan he vain eivät nyt olisi tänne tulleet! Ei, ei, se oli mahdotonta! Hän olisi tahtonut heiltä ikuisiksi piiloutua, jäniksen tavalla pistää päänsä pensaikkoon ja mykistyä siihen liikkumattomaksi harmaaksi kiveksi, jota ohikulkeva ei aavistakaan eläväksi olennoksi. – Mitä he ajattelevat, kun he hänet nyt näkevät; kun he näkevät, kuinka hän on muuttunut! Eihän hän enää muistaisikaan noita rohkeita käänteitä, sanoja, joilla silloisia ajatuksia ilmaistiin. – He tahtoivat nyt varmaan saada nähdä, mitä hän oli saanut aikaan. He tietysti luulivat, että hän oli saanut aikaan suuren herätyksen täällä maan sydämessä! Ja he saisivat nähdä, ettei mistään semmoisesta ole ollut kysymystäkään. – Mitä sinä sitten olet tehnyt? – he varmaan kysyisivät. – Olen viimeksi kaivanut tuota kaivoa! pitäisi Heikin vastata. Ja koko hänen muuttunut olemuksensa aukeaisi heille selko selälleen. Ei. Kyllä hän tietäisi mitä hän vastaisi. Hän ei ollenkaan antautuisi heidän arvosteltavakseen. Ja jos heistä joku mainitsisi jotakin siitä Snellmanin juhlan jälkeisestä yöstä, hänen päätöksestään ja Antin puheesta, niin selittäisi Heikki kyllä heille. He eivät tunne kansaa eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat, että talonpojat ovat kaikki ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin joukkona; he eivät ymmärrä, että talonpojatkin voivat olla nuoria ja vanhoja, toiset ovat innokkaita, toiset innottomia, toiset taipuvia henkisiin harrastuksiin, toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät tiedä, että ”kansa” on vain käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin ei sitä olekaan, – on vain eri ihmisiä niinkuin joka paikassa muuallakin. Heikki tahtoi näyttäytyä toverien seurassa niinkuin hän olisi vakaantunut entisestään. Sopivassa tilaisuudessa hän sanoisi nauraen, mutta painavasti: ”Ei, – talonpoikien luottamus on ensin saavutettava! Ennen sitä ei voi mikään tulla kysymykseen! Täytyy tulla itse talonpojaksi!” He ajattelisivat silloin: ”Vielä elää Heikissä vanha aate”, ja ihmettelisivät hänen sitkeyttänsä ja hänen tahtonsa lujuutta. Ja niin Heikki voitti levottomuutensa. Hän melkein nauroi säikähdystään. Koko juttu ei tulisi olemaan muuta kuin terveellinen koe hänelle. Ja miksi ei hänkin voisi kerran jälleen pistäytyä noissa vilpoisemmissa ilmakerroksissa! – – Heikki tuli iloiseksi. Jonkin verran entistä ryhtiä ja varmuutta oli hänen puheessaan, kun hän isälle ja Liisalle kertoi asiasta ja kuvasi tovereitaan. ---- Määräpäivänä vieraat tulivatkin. Ensin ajoivat pihaan Bruuno ja Lulle tomuttuneina, mutta iloisina ja meluavina. Nähtyään Heikin he rupesivat huutamaan ja hohottamaan, hyppäsivät rattailta, riuhtoivat Heikkiä käsistä ja piirittivät hänet semmoisella kysymysten määrällä, ettei Heikki saanut yhteenkään vastatuksi. He ottivat kerrassaan voiton hänestä, kaikki edeltäpäin suunniteltu menettely oli hänen puoleltaan mahdoton, ja hänen täytyi antautua heidän seurassaan näin alusta pitäen hetken vaikutusten ajeltavaksi. – No mitäs sinä velikulta täällä? – Kas, kas, olethan ihan kuin vanha maanviljelijä! – Näytäpäs kätesi – ihan karheat, koeta, Lulle! – Mutta kuule, Heikki, – sinä viihdyt hyvin? – Olet aikalailla muuttunut. Sinua ei tuntisi samaksi. Ja kuinka hiljaiseksi olet käynyt! He olivat matkustaneet ympäri koko Suomen, – olivat olleet iloisia kaiken matkaa, ja heitä oli joka paikassa kohdeltu kuin ruhtinaita. Artturi oli piirustellut vihkoonsa kaikki kauneimmat paikat. Tuolla he jo ajoivatkin pihaan, Artturi ja Fanny. Heikki aivan hämmentyi nähdessään jälleen kaupunkilaista naisväkeä. Neiti Fanny oli iloinen ja vallaton. – Tekö nyt olette se Heikki? Nämä ovat teistä puhuneet minulle niin paljon, että olen teihin henkisesti aivan kyllästynyt! – Hän nauroi ja ojensi Heikille valkoista kättään, josta oli juuri vetänyt pois hansikkaan. Heikki ajatteli kuluneita verkavaatteitaan ja punehtui. Artturi sanoi tervehtiessään: – En ole nähnyt koko matkalla vielä niin kaunista kuin teillä täällä. Tämä on suurta, tämä on hurmaavaa! – Me kaikki ihailemme hirveästi juuri tämmöisiä vuoria. – Kuule, Heikki, nyt kun annat meille vain vähän pesuvettä ja toimitat jonkin huoneen sisarelleni, – suo anteeksi, että heti näin vaivaamme! – Liisa! huusi Heikki hätääntyen ja puoleksi kuiskaamalla eteiseen. Liisa tuli esille. – Saata neiti kamariin! Herrat katsahtivat toisiinsa, kun Liisa ja Fanny olivat menneet. – Se on minun kasvattisisareni, selitti Heikki. Ja he menivät kaikki sisälle. ---- Ovessa sanoi Lulle Heikin korvaan: – Heikki, tunnusta! – niinhyvin kuin kihlattu morsiamesi? Heikki hämmästyi ja nauroi sitten luonnottomasti, minkä piti tehdä vastaus tarpeettomaksi. Lulle ei tiedustellut sen koommin. Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen. Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui jänteväksi, sen koko runko solakoitui. Se tunsi varmaan parfyymiä ympärillään ja muisti unohtuneen taidemaailman, – kotonsa, jossa sitä oli ymmärretty. Ja se meni selvästi heidän puolellensa sanoakseen siellä selän takana jotakin äärettömän halveksivaa siitä ympäristöstä, johon se oli ollut pakosta sysätty. – Oh kuinka tämmöinen yksi kesä voi tehdä paljon haittaa, sanoi Artturi ripustaen sen jälleen seinälle. – Minun sormeni ovat aivan kangistuneet. – ---- Isä oli hyvin kaikkien vieraitten mieleen. Bruuno muisti hänet vielä Snellmanin juhlasta. He ihmettelivät vanhan Vuorelan tietoja, kun hän jutteli havaintojaan Helsingistä. Erittäin näkyivät isän jutut huvittavan neiti Fannyä. Hän laittautuikin pian ukon ystäväksi ja kieppui mielellään hänen ympärillään. Mutta sitten tuli totisempaa puhetta. Herrat rupesivat väittelemään keskenään maanviljelyksestä, tieteistä, kansallisuuksista ja monista muista asioista, joita he kaikkia käsittelivät kuin jokapäiväistä ajatuksen ruokaa. Fanny pitkästyi. Hän tuli Heikin luo. – Herra Vuorela, tahtoisitteko minulle näyttää talon ympäristöt, – sill’aikaa kuin nuo muut lörpöttelevät. Ettehän vain pahastune? Heidän mennessään pihaveräjän läpi, jota he molemmat aukaisivat, sanoi Fanny: – Minä kuulin, että te aiotte jäädä tänne maalle, luopua kokonaan kaupungin elämästä, – onko se mahdollista? Heikki ei ollut odottanut, että olisi näin suoraan asiaan tultu. Se oli samaa kuin hypätä arvelematta hänen sydämensä sisimpään keskustaan. Hän hämmentyi kokonaan eikä vähään aikaan puhunut mitään. Neiti Fanny katseli häntä olkihattunsa alta, rupesi äkkiä nauramaan ja pyysi anteeksi kysymystänsä. – He ovat varmaankin minua narranneet, sanoi hän. Ja lisäsi sitten totisena: Kuinka saatoinkaan luulla, että te jäisitte tänne! Te, joka olitte niin innokas aatteen mies! Hän alkoi taas naureskella. Kaikista asioista oli hänellä kyselemistä ja muistuttamista. Ei sitä työkalua, ei sitä esinettä, jota hän ei olisi huomannut. Hän katseli kaikkea puoleksi uteliaisuudesta ja puoleksi naurun halusta. Hän puhui näistä maanviljelyskapineista ja -laitoksista niinkuin kaikki olisi hänelle ollut leikkikaluja, jotka olivat hyvin kaukana kaikesta järjellisestä ja totisesta elämästä. Ja hänen mielialansa tarttui Heikkiin. Hänkin alkoi puoli-ivallisesti puhua maanviljelyksestä. He menivät Honkavaaralle päin. Heikki ei kumminkaan voinut päästä äskeisestä mielenliikutuksestaan. Hän nauroi ja vastaili Fannyn puheeseen ajatellen vain tuota ensimmäistä kysymystä. Ja kun he tulivat Honkavaaran rinteelle, oli siinä Heikin laittama penkki. Siitä näkyi laajalle selkien yli vuorista seutua. – Tämän olette te laittanut. Tämä on teidän lempipaikkanne. Enkö arvannut? – Ja hän istuutui siihen. – On – sanoi Heikki. Ja kun Fanny katsellessaan suurta, tyyntä näköalaa oli jonkin aikaa sekä nauramatta että puhumatta, sanoi Heikki vähän vavahtavalla äänellä: – Neiti, miksi luulette etten minä voisi koskaan tänne jäädä? – Olisiko siis todella mahdollista? – Minä olen niin päättänyt. – Ah, herra Vuorela, sitten teillä on varmaan jokin suuri aate takananne! Teillä on jokin suuri elämäntarkoitus, joka teitä innostuttaa. No niin, siinä tapauksessa voin ehkä ymmärtää teitä. Mutta herra Vuorela, selittäkää minulle, mikä se aate on, joka on niin voimakas, että voitte sen vuoksi niin paljon uhrata? Heikkiin tämä kysymys teki syvän vaikutuksen. Hän tiesi, että hänen vastauksensa tulisi sisältämään veristä valhetta. Mutta eihän hän voinut muuta kuin valehdella. Ja vastaus kumahti hänen korvissaan kuin haudasta. Sama aate, joka innosti Snellmania – – – Ah, herra Vuorela, sitten te olette suuri ihminen minun silmissäni, sanoi Fanny. Sen jälkeen hän pani molemmat kätensä penkin selkäpuulle, nojausi poskellaan niitä vasten ja katsoi kauas etäisyyteen. – – Niin, niin, lausui hän runollisen viehkeällä äänellä. – Ehkä –! Miksei –! Minä vain ajattelen, että kun te olette vielä niin nuori. Ymmärrän kyllä, että vanhempana voi kokonaan uhrata itsensä muille. Mutta nuorena tahtoo elää – hengittää –! En tiedä sentään, – ainakin minä olen semmoinen. – – Kuulkaa, sanoi hän sitten iloisemmin, – uskotteko sielujen yhteiselämää? – Tietysti uskotte. – Ehkäpä sentään onkin yhdentekevää missä kukin olemme ja elämme, kunhan olemme vain saman maapallon pinnalla. Usein, – usein kun ajattelen ystäviäni, jotka ovat kaukana maailmassa, tuntuu minusta kuin niiden sielut olisivat juuri tässä minun luonani. – Ehkä tekin voitte näin ajatella ystäviänne. Ja miksi ette silloin jäisi vaikka tännekin. Onhan täällä niin ihanaa. Mitä te silloin välitätte siitä, että olette täällä niin yksin, ettei teillä ole ympärillänne ainoatakaan ihmissielua, joka teitä ymmärtäisi. – Niin, niin, herra Vuorela, miksi ette silloin jäisi tänne! – Oh, kuinka täällä on kaunista! Ja hän nousi äkkiä istumasta pyyhkäisten kädellään otsaansa ikäänkuin karkottaakseen liiallista tunteellisuutta. Heikki nousi myöskin syvästi liikutettuna. Hänestä tuntui niinkuin hän olisi ollut jo kauan tuttu Fannyn kanssa. He astuivat kotiin asti sanaakaan vaihtamatta. Kun he olivat tulleet kotiveräjälle ja kulkeneet pihan yli, ojensi Fanny Heikille kättä. – Kiitos tästä kävelyretkestä! – sanoi hän sisälle mentäessä. Siellä hän oli taas kuin toinen ihminen. Nauroi ja liverteli ylinnä muita. – Niinkuin äskeisen ja nykyisen hetken välillä olisi ollut ääretön juopa. He istuivat nyt kaikki siinä kamarissa, joka oli tuvan vieressä. Pitkä keskustelu oli syntynyt herrain kesken. Oli kysymys tieteistä ja taiteista ja niitten merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä. Lulle, geologi, oli sitä mieltä, että tieteillä ja taiteilla on ainoastaan välillinen tarkoitus: palvella ihmiskuntaa sen eri aikoina ilmestyvien tarpeiden mukaan – erittäinkin keksintöjen avulla, siten laajentaen yleisen toimeentulon mahdollisuutta. Bruuno taas puolusti kiivaasti aivan toista kantaa. Tieteellä ja taiteella oli hänen mielestään oma itsenäinen tarkoituksensa, joka oli ylempänä kaikkia muita. Ihmiskunnan pyrinnöt eivät voineet rajoittua sen aineellisen hyvinvoinnin tavoittamiseen; niitten tuli tarkoittaa jonkin aatteellisen päämäärän saavuttamista. Tiede ja taide edustivat juuri tämän aatteellisen pyrkimyksen kärkeä. Se, joka on antautunut tieteitten tai taiteiden palvelukseen, on inhimillisten pyrintöjen etunenässä. Ja sentähden ovat kaikki suuret miehet samalla olleet suuria taide- ja tiedemiehiä. Emme voi ajatella suurta miestä, ellemme ajattele häntä ensimmäiseksi tieteessä tai taiteessa. Mutta ihmisiä on kahta lajia, sanoi hän. On suuria sieluja ja on pikkusieluja. Pikkusielut tyytyvät siihen tarkoitukseen, että saavat jokapäiväisen leipänsä ja näkevät ympärillänsä hyvinvointia ja tyyntä rauhaa. Semmoisille on kaikki muu, tieteet ja taiteet, vain välikappaleita. Mutta suuret sielut eivät ole koskaan tyytyneet tuommoisen. Heidän näkönsä ulottuu ylitse lähimmän ympäristön. Suureen henkiseen pyrkimykseen ovat he luodut, aatteiden palvelukseen, lepäämättömään hakemiseen, totuuden tavoitteluun! Semmoisille on tiede elämän ydin ja taide sen koko salaisuus. – Sinä puhut kuin enkeli, sanoi Artturi lyöden kiinni piirustusvihkonsa, jonne hän oli piirustanut näköalan avatusta ikkunasta. – Olen aivan yhtä mieltä. Oikea taiteilija ei kysy koskaan, mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee työtä yksinomaan taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi, että hänen pitää niin tehdä; siksi, että hänellä ei ole mitään yksityistä hyödynkäsitettä silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisäinen kutsumus, sisäinen tarve. Bruuno jatkoi Artturin ajatusta: – Sanalla sanoen, – siksi että hän on suurempien aatteiden palveluksessa. Suuret miehet tarkoittavat koko kansan hyötyä eivätkä voi tyytyä, kuten pikkusielut, vain lähimpään ympäristöönsä. Heidän palkintonaan täytyykin sentähden olla koko kansan rakkaus. – Niin, niin, aivan oikein, sanoi Artturi; suuret ja pienet sielut eroavat toisistaan siinä, mihin ne tyytyvät. Ja Heikki unohti koko maailman kuullessaan heidän voimakkaita sanojaan. Nukkuneet tunteet liikahtelivat sydämessä, – kauan haudassa olleet tunteet. Mutta kesken kaikkea kuului kiireistä juoksun kopinaa porstuasta. Ovi aukeni rämähtäen, ja Liisa oli täyttä vauhtia tulemassa sisälle. Hän pysähtyi kuin ammuttuna oven kynnykselle. Iloinen nauru jähmistyi, ja hän punehtui korvia myöten. Hän ei ollut tiennyt, että vieraat istuivat täällä. – Nej men –! sanoi ruotsiksi Lulle levittäen kätensä, kasvonsa ja koko olentonsa selkoselälleen; – en sådan skönhet! [Hänpä on vasta kaunis!] Neiti Fanny pani lasit silmilleen ja katseli tyystin Liisaa. – Tycker du –? [Oletko todellakin sitä mieltä?] sanoi hän silmiänsä sipristäen. – Tig för guds skull, de’ ä’ ju den blivande värdinnan! [Vaiti, herran tähden, sehän on talon tuleva emäntä!] kuiskasi Artturi silmillään viitaten Heikkiin päin. – Oo! tuntui Fanny siihen sanovan. Ja katsahti Heikkiin. Heikki kuuli kaikki, vaikk’eivät he luulleet. Hän oli käynyt tulipunaiseksi ja katsoi maahan silmäkulmat hermostuneessa liikkeessä. Kun neiti Fanny sanoi noin pitkään: ”Oo – ”, oli hänen äänessään selvä ajatus: Tuossako nyt siis oli se sinun suuri aatteesi! Kaikkea malttia menettämättä tuli Liisa kuitenkin sisälle. – Mikäs on? kysyi isäntä hiljaa häneltä. – Vettä tulee! Jaska nostettiin ylös vyötäisiä myöten märkänä. – – Ähä, hyvä on, sanoi isäntä. Ja Liisa meni samaa tietä. Bruuno oli vähän hermostunut tämän keskeytyksen johdosta. Hän alkoi kumminkin jälleen pohtia samaa ainetta ja puhui pitkään, mutta kuivasti. Ja Liisakin tirkisteli taas ovesta ikäänkuin sanoakseen: ”Etkö jo tule?” Isäntä nyykäytti hänelle vihdoin päätänsä ja lähti. Mutta kun he Heikiltä kuulivat, mikä asia oli, lähtivät he kaikki kaivolle. Siellä kaivonkatsoja seisoi hiekkaläjällä ylpeänä kuin ruhtinas. Hän antoi alas määräyksiänsä kaivon arkun sovittamisesta. He vaihtoivat isännän kanssa vain silmäyksen; ei sanaakaan muuten. Työmiehet nostettiin vuorotellen kaivosta. Lulle katsahti alas asiantuntijan silmin: Aivan oikein, maakerrokset olivat siinä järjestyksessä päällekkäin kuin pitikin. Fanny pudisti häntä hihasta: ”Kuules sinä, insinööri! Osaatko sinäkin kaivoja katsoa? Sinunhan pitäisi osata, kun olet tutkinut maakerroksia ja vesisuonia!” Lulle hermostui; eihän hän nyt heti tässä paikassa voinut selittää mitä hänen tieteensä asiasta tiesi. Kaivonkatsojalla kuului olleen elohopeapullo ja jokin messinkikone kourassa, kun hän kaivonpaikkaa haki. Mikä kone se oli, sitä hän ei sanonut kenellekään. Ja geologi väitti, että se on hullutusta kaikki tyynni. Vettä on aina jonkin matkan päässä maanpinnasta. Mutta Fanny nauroi niin sydämellisesti, että muutkin rupesivat nauramaan. Hän juoksi isännän luo, pujotti kätensä kiltin lapsen tavoin hänen käsivartensa ympäri ja sanoi: ”Eikö niin, isäntä, nuo tiedemiehet eivät kelpaa mihinkään, he kun eivät tiedä kerrassaan mitään.” – Pitävät tietonsa salassa, sanoi isäntä leikillään, – niinkuin tämä kaivomestarikin tässä. Fanny jäi toiselle puolelle kaivoa, kun muut jo tekivät lähtöä. – Ah! – hän huusi – minun ritarini, minun ritarini! Kenen minä teistä valitsen? Lulle ja Bruuno hypähtivät esille. – Ei, ei, – sanoi neiti Fanny, – teistä ei kelpaa yksikään! Saanko pyytää – teitä, nuori herra Vuorela? Antakaa kätenne, minä aion hypätä yli. Muut kauhistuivat. – Mitä te ajattelette, neiti Fanny! Maa voi lohjeta jalkainne alta, ja silloin olette syvyydessä! Mutta kun he aikoivat mennä toiselle puolelle häntä estämään, hän kielsi ja uhkasi toden teolla hypätä. Silloin Heikistä äkkiä pakeni kaikki ujous. Hän viskasi laudan ammottavan kaivon yli, seisahtui tukevasti sen keskikohdalle jalat hajalleen, otti voimakkaasti neiti Fannyn vyötäryksistä ja heitti hänet kevyesti yli. Neiti Fanny ehti kiljahtaa vasta yli päästyään. Hän putosi maahan melkein istualleen, mutta hyppäsi sukkelasti jälleen ylös. – Se oli hyvin tehty! – Herra Vuorela, jos minulla olisi laakeriseppele, kruunaisin minä sillä päänne. Hän näki sitten kivimöhkäleen aivan kaivon reunalla. Tuli sen luo ja koetti liikuttaa. – Saanko? – Tehkää niin hyvin, sanoi Heikki nauraen. Ja kivi putosi mulskahtaen syvän kaivon veteen Fannyn suureksi ihastukseksi. ---- Kauan eivät vieraat viipyneet näillä mailla. Tovereista ei ollut yksikään puhunut siitä illasta. He olivat kuin unohtaneet koko asian. Kun he olivat keskustelleet, niin he eivät koskaan olleet kääntyneet Heikin puoleen. Mitäpä Heikki olisi voinut sanoa niistä heidän suurmaailmankysymyksistään! Oh, jospa he olisivat tienneet, kuinka Heikin sydämessä riehui heidän puhuessaan! ---- Heidän lähdettyään hiljeni Vuorelassa taas maalaiseksi rauhaksi se suurmaailman humu, jonka he olivat lyhyeksi ajaksi tuoneet mukanaan. Toverit olivat hyvästelleet Heikin puoleksi säälien: – ”Kyllä taitaa sinun sentään tulla ikävä täällä – ainakin ennenkuin eukolliseksi pääset? Lähde pois Helsinkiin! – ” Ja niin Fannykin: – Jos teidät kova ikävä joskus valtaisi, niin tervetuloa Helsinkiin! Ja kun hevonen jo nykäisi rattaat liikkeelle, hän vielä oli katsahtanut taakseen ja nyykäyttänyt merkitsevästi päätänsä hymy huulilla. Mutta veräjän tuolla puolen tien käänteessä hän taas nauroi eloisasti ja jo eli toista elämää siellä rattailla, jotka nyt vierivät kohti Helsinkiä pois Vuorelan hiljaisuudesta. Heikki jäi tähän yksinäisyyteen tyhjäksi ja sydämettömäksi. Syksy oli jo tulossa. Muutamassa viikossa oli näky Honkavaaralta kokonaan muuttunut, kun Heikki erään hallaisen syysyön jälkeen tuli sinne. Siellä täällä oli lehti jo kellastunut niemen nenään tai saaren kupeelle. Pilvet olivat paenneet taivaan ylimmälle laelle varjottomiksi hattaroiksi; tyyni järvenpinta viiruili koleasti ja sorsat lentelivät rauhattomissa parvissa korkealla ilmassa. Ohi mennessään yksi ja toinen laskeutui kaislikon reunaan, sitä pikemmin jälleen lähteäkseen. Mutta tuonne etäiseen etelään aurinko näytti paistavan vielä suurella voimalla. Sinnepäin maailma ikäänkuin lämpeni; ja päilyen ja kimmeltäen auringon hopeisessa heijastuksessa sinne vaelsivat vedet milloin avarina selkinä, milloin jyrkkäreunaisien rantatöyräitten välissä. Kauas tuonne siintävää etäisyyttä kohden ne virtailevat, ja heidän matkallansa maat käyvät yhä rikkaammiksi, yhä taajemmin asutuiksi muuttuvat seudut, yhä vilkkaammat ovat ihmiset, kunnes meren rannikolla vihdoin kaupungit nousevat, komeakupuiset kirkot välähtelevät auringon ihanassa loistossa. Hattara tuli auringon eteen. Läheiset seudut himmenivät; mutta sitä kirkkaammin heijastivat ilmanrannassa kaukaisten vesien selät, ja tuhannet pienet laineet siellä hyppivät kuin kiimastellen kiireisessä leikissä. – – Kaikki ne kiiruhtivat, kaikki ne riensivät, iloisina, onnellisina siellä kaukana. Tuuli lehahti pitkässä kuusessa. Se lehahti sitten kauempana koivussa. Sitten vielä kauempana. – Se lensi sinnepäin: – Lintu lensi kuusen oksalle – pri, pry-pry, pri-pri – se katsoi ympärilleen, säikähtyi – hrrrr – lensi pois: sinnepäin! Kaikki ne sinnepäin! Täällä vain, missä hän istui – Honkavaaran rinteellä, penkillä – oli yksinäistä ja kuollutta, elottomuutta. ---- Fanny oli säälinyt Heikin yksinäisyyttä, – ”ei ainoatakaan sielua ympärillä, joka teitä ymmärtäisi”, – oli hän sanonut. Mutta sitten oli tullut tuo kauhea kohtaus, kun Fanny sai tietää, että Liisa oli Vuorelan tuleva emäntä, siis Heikille aiottu vaimo. Heikki ei voinut olla punastumatta itsekseenkin tapausta ajatellessaan. Fanny kuvitteli, että Heikki oli päättänyt iäksi jäädä maalle palvellakseen siten suurta isänmaallista aatetta, että se oli hänelle uhraus – mutta nyt oli Fannylle selvinnyt, että Heikki siis aikoi – naimisiin. Kuinka epärunolliselta se mahtoi hänestä tuntua! – Heikki antautuisi siis varsinaiseksi talonpojaksi, vieläpä käyttäisi hyväkseen täällä maalla tarjoutuvia elämän sulostuttamiskeinoja: menisi naimisiin! Fanny mahtoi sydämessään halveksia Heikkiä. Mutta lähtiessään hän oli taas ystävällinen, aivan kuin olisi jokin side vielä jäänyt heidän välilleen katkeamatta. Se oli varmaankin viimeinen kädenojennus: tule pois, Heikki! Pelasta itsesi tulevaisuudesta, johon aiot iäksi sitoutua! Katso minne me ajamme! Katso kuinka me iloiten ja hymyillen kuin kukkassateessa riennämme tuota tuntematonta, mutta siksi juuri hurmaavaa tulevaisuutta kohti! Sinä olet nuori, sinun täytyy rakastaa sitä, mitä mekin rakastamme. Sinä et voi rakastaa sitä tulevaisuutta, jonka jokainen askel on edeltäpäin määrätty, jonka tie on pienimpiä käänteitään myöten valmiiksi viitoitettu. Kerran me vain elämme; miksi emme siis kokisi elämää sen kaikilta puolin? Miksi hajoittaisimme sen kokonaisen, viehättävän kuvan näkymättömäksi, tasoittaisimme sen palasiksi jokapäiväisyyden yksitoikkoiseen jonoon. Bruuno ja Artturi eivät olleet saaneet tuossa keskustelussaan ajatusta oikein selväksi. Heikki sen tiesi aivan perin pohjin. Heidän olisi pitänyt sanoa: on pikkusieluja, jotka itsekseen jätettyinä vajoavat omaan pienuuteensa, jotka voivat jotakin olla ainoastaan silloin, kun alituisesti näkevät edessään ja ympärillään pyrkiviä ihmisiä. Kuinka Heikki olikaan saattanut niin kokonaan luopua kaikesta ”henkisestä pyrkimyksestä”, niinkuin Bruuno sanoi. ”Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin he tyytyvät”, – oli Artturi sanonut. Mitä Heikki sai siitä, että nämä täällä häntä rakastivat? Nämä muutamat ihmiset! Eikö hän siis koskaan janonnutkaan suurempaa? Eikö hänen näkönsä ulottunutkaan yli lähimmän ympäristön? ---- Ja Heikki huomasi kauhukseen, ettei hän miettinytkään muuta kuin keinoa, kuinka hän pääsisi kotoa. Itse kysymys tuntui kuin jo ratkaistulta. Se on: jos keino olisi ollut helppo, hän ei olisi ollut hetkeäkään kahden vaiheilla; – jollei olisi ollut välttämätöntä sanoa isälle: ”Minä lähden”, niin hän olisi jo poissa täältä. Mutta se tuntui mahdottomalta, ja vain sentähden oli koko ajatuskin mahdoton. ---- Niin kauan kuin syksyn taivas vielä oli kirkas, Heikki kävi usein Honkavaaran kupeella. Hänen silmiensä eteen oli vetäytynyt omituinen suruharso. Kaikki, mihin hän täällä kotona katsoi, oli kuin kauempana hänestä ja entistään himmeämpää. Ja kotona oli jo huomattu hänen mielensä muutos, kaikki katsahtelivat kysyvästi toisiinsa kysymättä mitään. ---- Eräänä päivänä Heikin istuessa penkillään sinne tuli Liisa hiljaa kävellen. Heikki hämmästyi huomattuaan Liisan lähestyvän. Hän häpesi ajatuksiansa. Siinä seisoi hänen edessään Liisa – puhtauden ja siveyden elävänä kuvana. Mutta hänkin punehtui heidän yhtymistänsä Honkavaaran yksinäisellä penkillä – ja katsoi alas, esiliinaansa hyppysissä oikoen. He puhuivat niin harvoin keskenänsä, ettei nyt kumpikaan tiennyt mitä toiselleen sanoisi. Heikkiin tuli jälleen omituinen halu langeta polvilleen hänen eteensä, painaa pää hänen syliinsä ja tunnustaa koko mitättömyytensä. Niinkuin hän oli kerran ennenkin tahtanut tehdä: – sanoa suoraan, että hän ei ollut mikään suuruus, jota olisi pitänyt kunnioittavasti katsoa ja puhutella, että hän päinvastoin oli pienistä pienin. – – Hän tunsi sen kummalliseksi, pakottavaksi välttämättömyydeksi. Nyt selvemmin kuin koskaan. Ja vaikka hän oli koettanut kaikella muulla tavoin lähestyä Liisaa, koettanut hävittää itsestään tunnon siitä, että Liisa oli ”sivistymätön” ja hän ”sivistynyt”, oli siitä tietenkin jotakin jäljellä, – ikäänkuin hän ei olisi vielä voittanut kaikkea itsessään. Hänen täytyi tehdä tuo tunnustuksensa, täytyi jostakin syystä ikäänkuin pyytää anteeksi, – ''täytyi''. Sehän se juuri oli häntä viivyttänyt yhtymästä Liisan kanssa – se, että niin täytyi. – – Sinä, Heikki, olet tullut taas niin pahalle mielelle, sai Liisa vihdoin sanotuksi. – Niin, niin, se on sisäistä tuskaa, vaikeata sieluntaistelua, jota minun täytyy kestää. Nyt oli Heikille vihdoin tullut ratkaiseva hetki. Hän tunsi sen. Kaikki riippui siitä, mitä hän vielä sanoisi. Hän oli kahden vaiheella viimeiseen asti ennenkuin rupesi puhumaan. Ajatusaika tuntui supistuvan hirvittävän lyhyeksi. Ja juuri ennen ensimmäistä sanaa taisteli kaksi vastakkaista ajatusta hänessä mitä tulisimmin. Kun hän vihdoin alkoi puhua, tunsi hän selvästi, ettei hän ollut valinnut sitä ajatusta, joka hänen sydämessään juuri oli vienyt toisesta voiton. Jumala ties kuka vihdoin puhalsi häneen ne sanat, jotka hän Liisalle lausui. Mutta hänen sielussaan vaikeni kaikki silmänräpäyksessä. Ensimmäinen sana oli vain saatava sanotuksi: – Liisa, – minä – olen kärsinyt hirveästi! Kaikki muu tuli helposti. Mitä pitemmälle Heikki sai puhutuksi, sitä enemmän hänen omat sanansa tuntuivat ikäänkuin vapauttavan häntä. – Minä olen huomannut, etten ole luotu täällä maalla elämään. Minä en saa aikaan mitään. Kaikki ne suuret pyrinnöt, jotka toin mukanani, ne ovat menemässä aivan hukkaan. – Katso, minä en ole luotu elämään tämmöisessä hiljaisuudessa, kaukana suuren maailman liikkeestä. Minä tarvitsen suuren maailman ilmaa hengittääkseni. – Luulin itsekin alussa, että voisin täällä toteuttaa ainakin osan niistä tarkoitusperistä, joita ajoin. Mutta minä olen huomannut, etten sitäkään voi. Minulla ei ole täällä mitään vaikutusvaltaa, täällä ei ole mitään intoa, mitään henkisiä pyrintöjä. Täällä on kaikki kuollutta minulle. Minä en viihdy tässä ummehtuneessa elämässä, jossa en näe mitään korkeampia henkisiä pyrintöjä. Täällä maalla on kaikki eteenpäinmeno mahdoton; minä jään vähitellen kaikesta jäljelle ja muutun hedelmättömäksi olennoksi, josta ei ole kellekään mitään hyötyä. Ja kesken puhettaan hän ensi kerran täällä maalla muisti vannoneensa kerran ikuisen uskollisuuden aatteillensa, – se antoi nyt hänelle odottamattoman sisäisen vakaumuksen siitä, että kaikki se, mikä oli Liisalle sanottu, oli todellakin totta. Nyt hän vasta olisikin voinut puhua oikein pitkälti ja kauniisti. Mutta Liisa oli käynyt niin totiseksi, ettei Heikki saanut jatketuksi samaan suuntaan. Tiesihän Liisa, että Heikillä oli suuria ajatuksia ja että hänen työnsä tulisi tarkoittamaan jotakin, jota he eivät kotona ymmärtäneet. Ja olihan siitä ennenkin ollut puhetta heidän keskensä. Mutta Liisa oli tähän asti luullut, että kaikki se tulisi toimeenpantavaksi täällä kotona. Hän oli uneksinut, että silloin olisi Heikki, hänen kasvinkumppaninsa, kunniansa kukkuloilla, silloin ihmiset tulisivat Vuorelaan ihmetelläkseen sen nuorta isäntää – – Nyt sanoi Heikki, että hänen täytyi lähteä muualle, suureen maailmaan, kaikkea tuota tekemään – pois Vuorelasta – pois vanhasta kodista. – – Ja Liisa, miksi hän oli tällä hetkellä tullut Honkavaaran yksinäiselle polulle, jossa tiesi Heikin olevan? Hän painoi päänsä syvälle rintaansa vasten eikä nostanut enää katsettaan – – Sitten minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin, Liisa, sanoi Heikki. – Sinä tiedät, että isä ei soisi minun lähtevän. Minä olen ajatellut kyllä itse hänelle sanoa, mutta se on minulle sanomattoman vaikeata. – Tahtoisitko sinä häntä valmistaa siihen? Liisa ei saanut mitään vastatuksi. Heikki aavisti siihen syyn. – Et suinkaan ole minua käsittänyt väärin? sanoi hän – Aikomukseni ei ole jättää teitä ikipäiviksi. Päinvastoin; olen ajatellut kyllä palata tänne takaisin – sitten. – Nyt minua kutsuu suuremmat elämäntehtävät! Minun on pakko – se on velvollisuuteni! – Sano Liisa, tahdotko puhua asiasta isän kanssa? – Kyllä puhun, sanoi Liisa hiljaa. Hän kääntyi mennäkseen, ja he lähtivät kotiin päin molemmat. Tiellä koetti Heikki kääntää mielialan iloisemmaksi ja päästää Liisan hänen totisuudestansa. Olihan Heikki saanut tämän kaiken kuin limaiseksi. – Ensimmäinen askel, jota Heikki oli pitänyt niin mahdottomana ja jota hän ei olisi koskaan luullut voivansa ottaa, oli nyt kumminkin otettu. Koko kysymys näytti olevan vain siinä, ettei hyvä alku liukuisi käsistä. Sydän sykähti valtavasti, kun siinä nyt syntyi ensimmäinen ajatus Helsinkiin-muuton mahdollisuudesta. Heidän kulkiessaan pitkin tuttua tietä Heikki tunsi kuin hän taas olisi ollut vapautumaisillaan kaikesta pienestä ja harmaasta, tuosta ikuisesta velvollisuuksien erittelemisestä ja omantunnon erikoiskohtiin vajoutumisesta, johon hän oli ennättänyt niin perehtyä täällä maalla. Sitä juuri mahtoi Snellman tarkoittaa, kun hän sanoi: niitä on ihmisiä, jotka tyytyvät kysymykseen, kasvaako tämä tai tuo kukka tunkiolla vai tunkion vieressä, ja jotka ovat valmiit unohtamaan aatteiden korkean taivaanlaen. – Semmoinen pikkusielu oli juuri Heikki. – Mutta hän tahtoi näyttää, että hän vielä voi vapautua tuosta pikkumaisuudesta. Hengen suuruutta oli kyllä hänessäkin! Se ei ollut vielä aivan sammuksissa – Jumalan kiitos! Kotipellon aita oli eräästä kohtaa kumollaan. – Kas tuota, se pitäisi saada paikoilleen – sanoi Heikki välinpitämättömästi haihduttaakseen totisuuden ja pysähtyi muka aitaa nostelemaan. Mutta Liisa kulki seisahtumatta eteenpäin. – Heikki katsahti hänen jälkeensä. – Mitä kummia hän olikaan tehnyt? – Itkikö Liisa? – Ei suinkaan! – Hän piti kai muuten vain päätänsä noin alhaalla. Mutta Heikki oli kuitenkin kuin korkeudesta pudonnut. Jokin tunne siitä, että pitäisi vielä kaikki peräyttää, riehahti hänen sydämessään, nosti kuuman punan hänen poskiinsa. Mutta sekin oli myöhäistä. Kaikki oli äkkiä hänen edessään särjettynä, säpäleinä. Ja pikemmin kuin hän olisi aavistanut hän tämän perästä kohtasi isän totisen katseen. Isä ei sanonut ensin mitään. Mutta Heikki ymmärsi hänen ajatuksensa eikä voinut hänen silmiinsä katsoa. – Minä puhun asiastasi rovastin kanssa, sanoi isä sitten kuivasti. – Jos sinä lukumieheksi rupeat, niin on minun tahtoni, että sinusta tehdään pappi. Hän sanoi sen niin varmasti ja painavasti, ettei siinä tuntunut olevan sijaa hievahtamaankaan, – niinkuin olisi sanonut jotakin, jota oli miettinyt vuosikausia ja josta nyt vihdoin oli päätöksensä tehnyt. Heikkiin vaikuttivatkin isän sanat niinkuin hän olisi kuullut ehdottoman, peräytymättömän käskyn: papiksi! Niinkuin tuomionsa hän kuuli nuo sanat. Vasta itsekseen ollessaan hän kummastui sitä vaikutusta, minkä ne olivat häneen tehneet. Hän oli vastaanottanut ne niinkuin tottelevainen lapsi, jonka kohtaloa määrättäessä ei kysytä, mitä hän itse ajattelee. Tämä lapsellisuushan se myöskin oli juuri niitä Heikin ominaisuuksia, jotka tekivät hänet ihan mahdottomaksi mihinkään itsenäiseen suurtyöhön elämässä. Oikein nauratti, kun ajatteli, että Snellman olisi suunnannut suuren elämänsä askeleita sen mukaan, mitä hänen isänsä tai kotipitäjän rovasti katsoivat hänelle tarpeelliseksi. Eihän hän oikeastaan pannut paljon huomiota isän tuumiin tässä asiassa. Pappia ei hänestä missään tapauksessa tulisi. Se oli mahdottomuus. Se soti kaikkia Heikin aikeita vastaan. – Mutta kun isä sitten tosiaankin lähti rovastiin, Heikki melkein vavahti levottomuudesta. Mitä jos isä todellakin aikoi kiven kovaan vaatia papiksi rupeamaan? Isän aikeet olivat aina niin horjumattoman varmat. Ja hänen käytöksensä viime aikoina oli ollut niin jäykkä ja hänen kasvonsa niin totiset. – Jospa he nyt siellä, rovasti ja isä, päättävät Heikin koko tulevaisuuden, pakottavat hänet ja saavat aikaan mitä tahtovat – –! ---- Ei ainoastaan Vuorelan isäntä, vaan koko muukin väki oli vaiennut äkkiä hiljaiseksi ja totiseksi. Kaikki ymmärsivät isännän mielentilan. Sillä hän oli tuvassa jo sanonut väelle, että nyt Heikki lasketaan takaisin papinkouluun. Ja vanha Manu arvasi kohta isännän ajatuksen: – Niin, niin, sanoi hän huoahtaen, ehkä aikaa myöten – jos Jumala sallii – tämä sama Heikki omassa kirkossamme saarnailee vanhoille korvillemme. Ja se olikin Vuorelan isännän ajatus. Jos Heikki pyrkii jatkamaan aloittamiaan lukuja ja jollei hänestä ole maanviljelijäksi, niin jatkakoon, – ja varttukoon vain sillä tiellä. – On niitä toisiakin keinoja sitoa hänet kotoiseen maaperään – jollei niin lujalle kuin olisi sitonut isänmaan viljelys, niin kumminkin tarpeeksi lujalle, että kotiseutu hänestä hyötynsä saisi. Rovasti kyllä olisi valmis tässä asiassa auttamaan. Hän ottaisi Heikin apulaisekseen, kunnes Heikistä varttuisi pystyvä mies. Ja sitten saattaisi Heikki kyllä kappalaiseksi tänne päästä, jos voimaa ja hyvää tahtoa riittäisi. Melkein tyytyväinen oli Vuorela tähän uuteen tuumaansa. Hän oli varma siitä, että rovasti sen kokonaan hyväksyisi. Olihan rovasti itse saattanut Heikin lukukouluun ja vakuuttanut, ettei Heikki Vuorelalta silti hukkaan menisi. – Vastatkoonpa nyt rovasti sanoistaan. – Ja miksi ei rovasti vastaisikin! Hän oli itse tähän seurakuntaansa lujasti kiintynyt; hän kyllä ymmärtäisi panna arvoa Vuorelan puuhiin saada ainoa perillisensä säilytetyksi tälle kotiseudulle ja tekisi asian hyväksi omasta puolestaan minkä suinkin voisi. Sentähden ajoi Vuorela varmalla mielellä vanhaan pappilaan. Hänen sinne tullessaan oli rovasti parhaillaan puutarhatyössä. Päälaella oli hänellä musta ympyriäinen myssy. Sen alta hänen harmaat, lempeät hapsensa putosivat suorissa suortuvissa olkapäitten tasalle. Hän oli ahkerassa puuhassa: kesän kukoistaneitten, nyt jo lakastuvien ruusukasvien juuret oli talveksi saatava ylös. Ukko penkoi itse myyränä mullassa, ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt siihen. Vuorelan huomattuansa rovasti katsahti häneen ystävällisesti, ja hänen tuuheat harmaat silmäkulmansa nousivat keskelle otsaa. – Vai Vuorelan isäntäkö se on? – ja ne laskeutuivat taas, kun hän käydä hynkkäsi lähemmäksi. – No vai Vuorela, – terve tulemastas, vanha ystävä! Onhan sinulla asioitakin – he-he, – et ilman sitä olisi liikkeelle lähtenyt vanhaa rovastia tervehtimään, – kyllä, kyllä sinun tiedän. – Jaa, jaa, käypä sisään, käypä sisään. Tässä kukkia olen nostellut, että on selkärankani katketa, niin, niin, – käy sisään vaan! – Ja hän saattoi Vuorelan sisälle, istutti hänet keskelle kanslian suurta puusohvaa ja rupesi piippuja valikoimaan. Ja Vuorelan mieli lämpeni rovastin ystävyydestä. Ehkä hän olikin liiaksi surrut kaikkea sitä, mitä oli viime aikoina tapahtunut. Tämä vanha kunnon rovasti, olihan hänkin sentään ikuisilla siteillä tänne kiintynyt, vaikka hänen viljavainionsa oli henkinen. Miksi ei Heikki voisi hänen jälkiään kunnialla seurata ja samalla lailla kiintyä? – No Heikki se pyrkii jälleen Helsinkiin, aloitti Vuorela, sitten kuin he olivat ensin vähän muusta jutelleet. – Vai Helsinkiin, sanoi rovasti, – no niin, niin, sen saatoin arvatakin. – Ja sinä, Vuorela, mitä sinä siihen sanot? – En rupea häntä väkisin täällä pitämään; olen ajatellut, että lukekoon papiksi! – – Hm, pani rovasti; – papiksi. – Ja onko pojalla juuri papiksi halua? Rovasti oli siis unohtanut, että kerran oli itse samaa puhunut. Sitä kysymystä ei Vuorelan isäntä ymmärtänyt. Sentähden rovasti selitti paremmin: – Katsopas, Vuorela – suuri hengellinen kutsumus on tarpeen sille, joka meidän päivinämme tahtoo papiksi ruveta, – semmoinen sisällinen halu, joka yksin voi antaa voimaa sielunpaimenen vaikean viran täyttämiseen. En sano mitään pojastasi. Voi olla, että hän on hyvinkin sopiva. – Voi olla; miksei! – Minä vain kysyn, onko se poikasi oman vapaan tahdon vaali? – Mitäpä pojalla vastaankaan olisi, sanoi vain Vuorela. Hän ei sittenkään käsittänyt rovastin puhetta kutsumuksesta ja halusta. Kellä ei olisi halua siunausta tuottavaan toimeen, semmoiseen, jossa rovasti oli harmaantunut! Kuka ei ylpeillen tuntisi kutsumusta tämmöiseen virkaan! – Ja jos ei tuntisi, niin milläpä varoilla Heikki olisi ostanut itsensä vapaaksi siitä työstä, jonka Vuorela katsoi hänen tehtäväkseen! Rovasti ja Vuorela eivät ymmärtäneet toisiansa tässä asiassa. Sen vain rovasti selvään vainusi, että isän ja pojan tahto oli mennyt vastakkain. – Ja olen ajatellut, sanoi Vuorela vähän arastellen, – että Heikkini saisi papintutkinnon suoritettuaan jäädä tänne rovastin apulaiseksi. Mutta ennenkuin rovasti ennätti vastata, tuli ruustinna ovesta sisälle. – Hän puhui huonoa suomea, mutta teki kuitenkin parastaan. Nähtyään Vuorelan hän ojensi iloisesti kättä tervehdykseksi. – No Vuorela, nyt me kohta pite sano kaikki hyvesti, hän sanoi: – rovasti on nyt hakenut ittens toiseen paikkaan, kaukana teelte. – Vuorela katsahti kysyvästi rovastiin. – Ei voinut ruustinna totta puhua. Ja rovasti näytti vähän hämmentyvän. Hän tunsi koko olemuksessaan Vuorelan kysymyksen raskaan painon. Vasta ruustinnan mentyä hän rupesi selittelemään: – Niin, niin, katsos Vuorela, – en olisi koskaan omasta puolestani muuanne halunnut. Mutta ei auta. En ole yksinäinen. Olen perheellinen mies, ja minulla on paljon lapsia. Tuloni suurenevat uudessa paikassa lähes tuhannella vuosittain. Ymmärräthän, että minun täytyy katsoa myöskin perheeni etua; en voi ajatella ainoastaan seurakuntaani. Vaimo ja lapset ennen kaikkea! – Jaa, jaa, se on tietty: suurella kaipauksella tulen aina muistelemaan tätä pappilaa, joka on minulle kuin kotoni – ja teitä kaikkia seurakuntalaisiani – sinua, Vuorela! Ja kyynel kiertyi vanhan rovastin silmään. Mutta Vuorela nousi nopeasti, sanoi jäähyväiset ja lähti. Kotimatkalla hän yhdytti jalkamiehen. Se oli ankara vanhan kansan körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä – entisiltä ajoilta; sillä viime aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan. – Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi Vuorela kuivasti. Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen. Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa. Mutta sitten käänsi puheensa ihan äkkiä kohti sitä asiaa, joka oli heidät muinoin toisistaan erottanut. Hän oli kuullut, että Heikki jättää Vuorelan. – Etkö ole tyytyväinen poikaasi? Onhan hän ylioppilas, lukenut herra! – – Jaa, jaa, niin on, huokaisi Vuorela. Mutta körttiläinen katsoi häntä nyt pitkään ja entistä ystävällisemmin. – Minunkin on jo poikani täysi-ikäinen, sanoi hän. – Semmoinen maamoukka se vain on, kun olen pitänyt häntä erillään kaikista maailman kouluista; eikä ole syytä moittia, sillä hyvästi näkyy jatkavan mitä vähiä olen täällä aloitellut. Et uskonut sinä vanhaa körttiläis-Kustaata, kun laitoit lapsesi maailmalle! – Tiedäthän, että rovastimme oli minut siihen saanut, sanoi Vuorela. – Hänen luotansa juuri tulenkin. – Ja mitä sanoo rovasti nyt? – Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois. – – Soo, vai muuttaa rovastimme! Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan: – Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin. Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Mutta fariseukset ovat sinulle puhuneet kauniita sanoja, ja sinä olet heitä uskonut. Löysäläisten puheita se on se uusi oppi isänmaasta – yksiä tukkiaikain villityksiä. Mutta teoistansa heidän oppinsa tunnetaan. Sinne meni kansakoulunopettajamme, ja sinne menee nyt rovastimmekin, ja niin ne lähtevät omatkin miehemme, kun vain oppia saavat, mikä minnekin uuteen maailmaan kultaa hakemaan. Siihen jäi heidän puheensa hetkeksi. Mutta sitten körttiläinen sanoi: – Yksinkö jäät nyt kasvattityttösi Liisan kanssa? Ja lisäsi jonkin ajan kuluttua: – Minun poikani, Juho, on voimakas maamyyrä, – ja hänen luontonsa on hiljainen ja siveä. Ja sitten oli körttiläisen erottava omille teilleen. He puristivat ystävällisesti toistensa kättä. Vanhoja ystävyksiä olivat molemmat, ja vuorelaisten sukuja oli körttiläis-Kustaa. ---- Sitten tuli syksy, tuulinen ja lokainen. Muutamassa päivässä oli myrsky repinyt melkein kaikki kellastuneet lehdet puista. Ne, jotka vielä pysyivät kiinni, läpättivät hirveästi. Mutta vihdoin nekin väsyivät, kuivuivat ja putosivat. Siellä alhaalla oli viimeinen epätoivoinen kamppaus käynnissä. Kaikki entiset kesäajan toverit olivat koossa, suuressa rauhattomassa joukossa. Kahisten ja kohisten ne töytäisivät eteenpäin joukossa. Kahisten ja kolokaista tietä, – jotkut hajosivat pyöriskellen sinne tänne. Tuuli ulisi ja vinkui puitten alastomissa oksissa. Vuorelan vanha isäntä oli puhunut kauan Heikin kanssa. Lopuksi hän oli vain sanonut: – Välimme on nyt selvä; sinä olet täysikäinen, tee miten tahdot! Heikki ei ollut malttanut kuunnellakaan isän selvityksiä taloudellisista asioista. Hän oli tyytyväinen siihen mitä isä sanoi voivansa hänelle antaa. – Kaikki muu, mistä isä puhui – perintö-oikeus ja syytingille-myynti – se ei kuulunut Heikkiin. Kun isä oli lopettanut, tarttui Heikki kiitollisena hänen käteensä. Mutta Vuorela katsoi poikaansa kolkosti silmiin eikä sanonut sanaakaan. Ja niin Heikki sitten lähti. Ja se lähtöpäivä oli taas tyyni ja pilvetön kesken näitä syysmyrskyjä. Hiljaa ja sanaa sanomatta toimitettiin sen päivän ilta-askareet. Liisa niinkuin ennenkin tarkasteli piikain toimia navetassa. Niinkuin ennen hän kulki pihan yli, kädet vyötärysten kohdalla päällekkäin, niinkuin ennen lampaat hänelle määkivät tarhan aidan takaa ja niinkuin ennen paistoi iltaan kallistuva päivä, kultaan pyyhkäisten pihaisen kämärikön, kuistin penkille ja siitä eteisen suureen, punertavaan oveen, jota ei koskaan suljettu. Se ovi oli kesäisin aina auki, öin päivin. Ja aina oli sen edessä ollut talonväen istuinpaikka. Siinä sen tienoilla olivat Heikkikin ja Liisa lapsuutensa päivinä kieppuneet ja leikkineet. Ei sitä milloinkaan suljettu. Mutta tänä iltana, kun Liisa iltatöitten päätyttyä kulki siitä, hän pysähtyi ja tuli ajatelleeksi, että jos hyvinkin sulkisi. Hän liikutti sitä. Ovi narahti kummasti eikä tahtonut siirtyä. Sen täytyi. Omituinen varjo juoksi kuistin sillalla, joka ei semmoista ties kuinka pitkään ollut tuntenut, – ja ovi vinkui surullisesti, kunnes sen sävel sulkeutuessa kohosi korkeaksi ja loppui kimakasti kiljahtaen. Silloin painui ensi kerran Liisan pää, ja hillitön itku kuului kulkevan eteisestä tupaan. Kun piiat illemmalla tulivat pihan yli, he pysähtyivät yht’aikaa – mutta alkoivat kohta taas astua, sillä eihän mitään ollut muuta tapahtunut kuin että ovi oli kiinni. Manu tuli viimeiseksi pihan yli. Silloin oli jo pimeä. Hän ei huomannut ovea, ennenkuin oli lyömässä siihen otsansa. Ja siitä hän säikähtyi niin, että hänen täytyi painaa kädellään sydänalaan. [[Luokka:Isänmaa]] 3366 5657 2006-09-15T17:27:16Z Nysalor 5 V. luku {{Otsikko |edellinen=[[Isänmaa: IV. luku|IV. luku]] |seuraava=[[Isänmaa: VI. luku|VI. luku]] |otsikko=V. luku. |alaotsikko=[[Isänmaa]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Heikin silmät olivat vettyneet, kun hän hyvästeli Liisaa. Miksi he ottivat niin juhlalliselta kannalta Heikin lähdön, kotolaiset? Koettihan Heikki monta kertaa puhua iloisesti ja kevyesti, kääntää kaikki leikiksi, mutta isä ja Liisa seisoivat mykkinä hänen edessään ja totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys ikuisesta erosta. He eivät ottaneet korviinsa mitä Heikki heille jo useasti oli sanonut, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut iäksi lähteä. Mutta ihan lähtiessä oli Heikkikin tuntenut jotakin repeytyvän tämän eron takia. Erittäinkin herätti Liisa hänessä sääliä. Oli jotakin niin tottumatonta ja kömpelöä Liisan tavassa hillitä suruansa ja estää itkunpurskahdusta. Ei Heikki ollut koskaan häntä semmoisena nähnyt. Ja nyt kotoisista seuduista vieraammille maille päästyään hän näki itsensäkin aivan toisenlaisena. Hänen oma olentonsa näkyi hänelle aivan kuin ulkoapäin. Ja hänelle selvisi samassa koko hänen suhteensa kotiin; – selvisi, miksi häntä niin välttämättä oli tahdottu jäämään; – selvisi, mitä kaikkea hän oli siellä vaikuttanut, miten hän oli sivistänyt ympäristöänsä, herättänyt muissa halun ajattelemiseen ja henkiseen pyrkimiseen. Ilman mitään ponnistuksia, – vain olemalla heidän keskuudessaan ja heidän vertaisenaan. Ja selvisi vielä, että isän sijassa hän olisi jyrkästi kieltänyt poikaansa lähtemästä kotoa ja sanonut: Sinä olet meidän, sinä olet kasvanut kiinni kotopihan turpeeseen, sinä et saa lähteä, sinun käy onnettomasti, jos lähdet, sillä salainen kirous tulee sinua seuraamaan kaikkialla! – Mutta kaikki oli näin vain heidän kannaltansa, heidän pienen maailmansa kannalta. Kohta alkaa se suuri vieras maailma, joka ei tunne Vuorelan taloa eikä ymmärrä sen kotoisuutta. Siellä näyttää kaikki toiselta. Mitähän ne sanoisivatkaan kotona, jos Heikki vieläkin palaisi takaisin! Sillä olihan hän oikeastaan lähtenyt asiaa perille asti ajattelematta. – Jos hän nyt käännyttäisi tuon eteenpäin lönkkäävän tiedottoman hevoskaakin tässä paikassa tai tuolla noitten pehkojen luona, – ja antaisi juosta kotiin päin! Kyllä he ilostuisivat kaikki, isä ja Liisa – hän varmaankin itkisi ilosta, – ja Heikki itse kulkisi pitkät ajat ilo sydämessä, kävisi ikäänkuin uudelleen tervehtimässä kaikkia paikkoja, sitäkin koivua siellä kotiniityn ojan reunalla. – – Pehkojen luona Heikki pysäyttikin hevosen. Renkipoika katsoi häneen kysyvästi. Ja Heikki pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmiänsä poistaakseen kasvoihin nousseen voimakkaan punan, antoi ohjakset renkipojalle ja käski ajamaan eteenpäin. Niemelän talon ohitse ajettaessa seisoi Niemeläinen keskellä pihamaata. Hän tunsi Heikin kaukaa, näytti nostavan lakkiansa ja heiluttavan sitä hyvästiksi, suu naurussa. Nyt vasta oli Heikille selvää, ettei mistään paluusta voinut enää olla kysymystäkään. Mutta ympäristö alkoi tuntua sitä kolkommalta. Kun sitten oma hevonen oli vaihdettava kyytihevoseen ja kun oma hevonen lähti hynttäisemään tutulle kotimatkalle ja renkipoika viimeisen kerran katsahti taaksensa, silloin Heikistä tuntui niin yksinäiseltä ja surulliselta, että hän olisi ollut valmis itkuun purskahtamaan – niinkuin lapsi. Miten kummallisia nämä tunteet olivatkaan! Vain pari vuotta sitten hän oli samaa tietä matkustanut, – ei silloin ollut näin oudolta tuntunut, näin vierailta kaikki seudut ja näin kylmiltä kaikki ihmiset, joita matkalla tapasi. Oliko hän jo ennättänyt kotonaan niin muuttua, niin vieroittua kaikesta, mikä oli kodon ulkopuolella, niin hennostua? Missä oli se uhkamielisyys, se itsetietoinen arvostelu, jolla hän ennen oli tottunut jokaista vastaantulijaa kohtaamaan? Miksi hän rautatieasemalla, johon hänen pitkä hevosmatkansa vihdoin päättyi, tunsi omituista loukkaantumista siitä, että kaikki siellä kulkivat kylmästi, tervehtimättä ohitse, että he eivät olleet ikäänkuin huomaavinaankaan häntä, että hän ei näyttänyt merkitsevän heidän silmissään mitään? Miksi tuon kylmän virallisuuden keskellä, joksi sekä ihmiset että olot täällä olivat muodostuneet, hän, Heikki, suruineen tuntui niin sanomattoman mitättömältä. Hänestä näytti melkein naurettavalta, että hän oli ollenkaan huolehtinut omista asioistaan, että hän oli ollenkaan asettanut itselleen kysymystä siitä, tekikö hän siinä tai tuossa asiassa oikein vai väärin. Mitä merkitsi hänen vaivansa ja surunsa tässä liikkeen maailmassa, jossa veturit viheltäen suhkaisivat edestakaisin, jossa rautatie kiskoineen katosi, ikäänkuin selitystä salaten, tuntemattomaan kaukaisuuteen, – eikä ainoastaan Heikki, vaan isä, Liisa ja koko koto ruokakelloineen ja kaivonvipuineen. – – Ja miksi vihdoin täällä kaikki tuntuu menevän niinkuin sekaisin? Mikä oli kotona jo valmiiksi ajateltua, se täällä esiintyy uudestaan kysymyksenä. Mitä piti kotona tärkeänä, mihin oli pannut paljon huolta ja minkä vihdoin sai vaivoin kootuksi, se kadottaa tärkeytensä ja merkityksensä ja tulee kuin irti temmatuksi maasta, jossa se on kasvanut. Kaikki kotoinen tyyni selvyys särkyy levottomaan hälinään. Ei ole aikaa mitään hienoa sydämenasiaa ajatella, ei ole aikaa päästä mistään täysin selville. Täällä on kaikkialla tointa ja kiirettä, – täytyy vain katsoa, että seuraa mukana. Ja Heikistä tuntuu kuin jotakin aloitettua olisi jäänyt keskeneräiseksi, – kuin olisi pakko jättää jotain tärkeätä lopettamatta ja ryhtyä uuteen, josta ei vielä tiennyt mitä se olikaan. Epätoivoinen neuvottomuus hiipii sydämeen. Kunpa nyt olisi jossakin yksinäisessä paikassa, kaukana täältä tuntemattomien, virallisten ihmisten keskuudesta – jollakin kotoisella, päivänpaisteisella penkereellä, josta kuulisi lampaankellon kalinaa ja jossa tuulenhenki viileästi liikuttaisi lepänoksaa! – – Mutta samassa matkustajajuna vauhtiaan hiljentäen jo lähenee. Herra Jumala, onko se jo tuossa! – Nytkö! Lämmittäjä vääntää pysähdyspyörää ja veturinkuljettaja, katsahtaen tunteettomasti koneittensa keskeltä ulos, päästää sohisevan ja sihisevän höyrytulvan veturin alle, joka nyt uiden höyryissänsä vyöryy asemasillan eteen. Kello rämähtää asemahuoneen seinällä. Se ihan repäisee sydäntä. Vilvoittelemaan tulleet matkustajat hyökkäävät jälleen vaunuihinsa, ja kaikki on taas valmiina matkan jatkamiseen. Mutta kun juna viheltää ja lähtee liikkeelle, vavahtaa Heikissä outo tunne: nyt on siis kaikki ratkaistu ja päätetty. Ilman että Heikin oli tarvinnut tuntea viimeisen kamppauksen katkeruutta. Ei ole mitään mahdollisuutta enää käännyttää tätä hepoa takaisin kesken taipaletta, kun se jo jyskyttäen pyöriänsä kiitää hihkaisten eteenpäin. Se vie mennessään kuin luonnon välttämättömyyttä mukanansa. Se se on ratkaissut kaiken, koko Heikin kohtalon, ei Heikki itse mitään. Sillä kun hän osti lippua, tunki joku toinen siellä takana häntä eteenpäin: hänen piti ostaa lippu mitä pikimmin, eikä hän ennättänyt muuta ajatellakaan kuin että saisi rahat pian luetuksi. Ja kun hän nousi asemasillalta junavaunuun, niin hänen piti kiiruhtaa, ettei jäisi, – niinkuin kaikki muutkin kiirehtivät. Eikä hän noussut vaunuun suinkaan sen vuoksi, että olisi varmasti päättänyt lähteä. Juna päätti hänen puolestansa. Oh, kuinka sydän saattoi sykähtää! Oli jotakin peloittavaa tuossa sykähdyksessä, – niinkuin olisi syössyt suinpäin alas joltakin turvalliselta paikalta pimeään, tiedottomaan syvyyteen. Ja Heikki koetti olla ajattelematta, jottei sydän enää noin sykähtäisi. Hän kietoutui jälleen kotoisiin muistoihin, piti ne väkisin luonaan, ja hän iloitsi, kun sai ne viihtymään. – Siinä oli hänen edessään jälleen kotoinen kämärikkö ja Liisa tulemassa pihan yli – ja niityn koivu sammuvan päivänsäteen keltaisessa paisteessa. Mistä tämä epätoivoinen alakuloisuus juuri silloin, kun on pääsemäisillään toiveiden perille, – alakuloisuus, joka jäytää sydäntä ja tahtoo pusertaa silmiin aiheetonta itkua? ---- Pääradan asemalla tuli junaan ylioppilaita. Lukukausi oli alkanut. Joukossa oli useita Heikin tuttavia – vaikk’ei yhtään aivan läheistä. Mutta kuinka sanomattomasti he kaikki olivat Heikin silmissä muuttuneet! Ja Heikki kun oli luullut, että ainoastaan hän oli ollut muutoksen alaisena ja uskoton Snellmanin aatteelle – vähitellen sen jättänyt ja vajonnut jokapäiväisyyteen! Hän oli odottanut kuulevansa ihan toisia ajatuksia ja puheita kuin mitä nyt kuuli. Tosin he vielä taisivat puhua Snellmanista yhtä suurella innostuksella, – mutta eivät ruvenneet puhumaan omin ehdoin, – vasta sitten, kun Heikki oli puheen sinnepäin kääntänyt. – Ja mieluummin he sittenkin puhuivat vain niistä tappioista, joita vastustajat olivat kärsineet, – siitä, miten he olivat kukistaneet ja musertaneet nuo poloiset, jotka nyt vain valitustaan ruikuttivat Suomen rannikon kuivilla kallionkielekkeillä. Snellmanin aate ei enää värittänyt kaikkia heidän ajatuksiaan, kuten ennen. Useista asioista he saattoivat puhua niinkuin Snellmania ei olisi koskaan olemassakaan ollut – aivan toiselta, kevyemmältä kannalta. Ja kun Heikki heille muistutti, he kävivät miettiväisiksi tai koettivat sitä epäonnistuneesti sovittaa ennen sanottuun. Useat heistä saattoivat juoda punssia, – noin vain juodakseen, ei ollenkaan itsensä innostuttamiseksi, ja aivan ulkopuolella kaikkea Snellmanin aatetta. Ja ilotuulelle päästyään he antautuivat puhumaan puutaheinää tai saattoivat nauraa naamansa punaiseksi ja hajalle joillekin puoleksi sopimattomille pilapuheille. – Kunpa olisi tavannut jonkun paremman, läheisemmän tutun! Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin; myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin. Hän tervehti melkein syleillen ja oli kysymyksineen paikalla keskellä toisen sisäisintä maailmaa. Hän oli jo naimisissa ja hänen pieni vaimolyllerönsä oli yhtä iloinen kuin hänkin. Hänellä oli – tai paremmin: – heillä oli pieni asioimisto jossakin Helsingin laidassa. Toimeentulo oli niukka, juuri hengissä pysyivät, mutta iloa ja ystävyyttä reunojen yli ja kaikkialle. Hän puhui naurunsekaisesti, kovalla äänellä, ja siirtyi pian toisesta asiasta toiseen, viipyen kussakin vain sen verran, että sai parilla sanalla käväistyksi, niinkuin merkin pannakseen, että tuosta ja tuosta olen jo puhunut. Ja sanoessaan jotakin hän jo näytti ajattelevan mitä sitten sanoisi. Mutta nyt hän keskeytti äkkiä puhetulvansa, katsahti pitkään Heikkiä – ihan silmiin: ”Kuulehan Heikki, et sinä ole oikein hyvilläsi!” – Mutta Heikki ei tuntenut halua tehdä hänelle tiliä suruistansa. Sillä vaikka Eemil saattoikin muuttaa kasvonsa aivan totisiksi, rypistää hienostaan silmäkulmansa ja näyttää huolestuneelta, oli hänen äänessään ja koko olemuksessaan hienon hienoa epäkunnioitusta toisen suruja kohtaan, niinkuin hän ei olisi ottanut uskoakseen valittajan tilan auttamattomuutta tai voinut edes perin pohjin käsittää hänen kärsimyksiänsä. Juuri tämä Eemil oli yksi niistä, jotka Snellmanin juhlassa olivat istuneet nurkassa ja pilkanneet muiden innostusta. Ja Heikkiin oli siitä asti jäänyt häntä vastaan pieni hama sydämeen. Tahallaan Heikki käänsi puheen silloiseen aineeseen, – nähdäkseen, vieläkö Eemil oli samaa mieltä. Mutta kun hän vain mainitsi Snellmanin, sanoi Eemil heti: – Oh, vieläkö sinä niissä elät! Eikä aavistanut kuinka Heikissä kiehahti. Heikki viivytti vähän vastaustaan. – Hänen oppinsa on painunut minuun niin syvälle, että tulen ikäni siinä elämään. Hän on yhäkin ihanteeni; hän oli suurempi kuin yksikään suomalainen. Hänen kengännauhojansa ei ole vielä kukaan kelvollinen päästämään! – Hm, pani Eemil. – Ihailenhan minäkin Snellmanin herätystä enkä kiellä hänen vaikutuksensa laajuutta. Mutta häntä itseänsä en pidä muuna kuin tavallisena rehellisenä työmiehenä meidän muiden rinnalla. Eemil ei siis ainoastaan ollut samaa mieltä, vaan oli vielä kehittynytkin kannassaan. – Sinä tarkoitat, sanoi Heikki ivallisesti, että olemme kaikki yhdenarvoiset ”Herramme ja Jumalamme” edessä. – Juuri niin, kiirehti Eemil myöntämään. – Meidän pitäisi vain keskenämmekin pitää toisiamme yhdenarvoisina eikä vain ”Herramme ja Jumalamme” edessä. Heikkiä melkein raivostutti tämä Eemilin puhe. Mistä hän oli semmoisia oppinut? Olihan Heikki niin pitkän ajattelemisen, niin monen epäselvyyden ja kärsimyksen perästä tullut aivan samaan päätökseen. Sanoihan Eemil juuri sen, mitä Heikki oli tällä omalla sydämellään tuntenut katsoessaan renkiä silmiin siellä maalla. Kun Heikki oli juuri päättänyt ruveta toisin ajattelemaan, niin nyt Eemil olisi taas sinnepäin. – – Ethän voi kieltää erotusta ihmisten välillä mitä tulee heidän kykyynsä, heidän sisälliseen voimaansa, hengen lahjoihin! sanoi Heikki taas yhtä ivallisesti. – Kyllä kiellän, pani Eemil varmasti. Kyvyt saattavat olla erilaiset. Mutta se erilaisuus ei meitä vielä erottaisi. Meitä erottaa muiden ulkoapäin tuleva arvonanto. Maailma hurraa kullanlöytäjälle siksi, että kulta kiiltää, mutta unohtaa mustan metallin kaivajan. – Minä en voi pitää itseäni ja suurinta osaa lähimmäisistäni vähempikykyisenä laumana, jonka yläpuolella seisoisivat jotkin suurempikykyiset olennot. Minun täytyy pitää kaikkia ihmisiä juuri henkisesti yhdenarvoisina voidakseni harrastaa yhteiskunnallista yhdenarvoisuutta. Me emme voi olla sosialisteja ainoastaan aineellisesti. Sitä paitsi, kuten itse sanoit, se on vanhimpia jumalallisia käskyjä ihmisille. – Mutta ethän voi asettaa Snellmania, Suomen suurta nostajaa, esimerkiksi jonkun nurkkakirjurin arvoiseksi! – Katsos, sinä unohdat, sanoi Eemil, että jos Snellman nosti Suomen, niin Suomi oli kumminkin se, joka nousi. Meitä pettää se, että työn tulokset ovat useimmiten niin erilaiset. Mutta tulokset muodostuvat usein riippumatta työntekijästä. Niihin yhtyy aina ja ihan huomaamatta hiljaisuudessa tehty edeltäjäin työ, josta aikalaiset eivät mitään tiedä. He nostavat hänet pilviin niinkuin hänestä yksin olisi kaikki alkunsa saanut. Mutta hänen persoonallinen työnsä ei sittenkään ole sen suurempi kuin tavallisen rehellisen työmiehen. Heikki ei enää jatkanut kysymyksiänsä, ja Eemil rupesi puhumaan muista asioista. Kertoi siitä uudesta keksinnöstä, jota sanottiin telefoniksi ja joka oli jo otettu käytäntöön Helsingissäkin siellä täällä. Hän oli hyvin innoissaan siitä ja antoi sille niin suuren merkityksen, että luuli sen mullistavan koko maailman. – On sentään omituista, sanoi hän, ajatella tätä puhelinkonetta tulevaisuudessa niin laajalle levinneenä, että esimerkiksi yksityisetkin voivat sitä käyttää keskenänsä. Ajatteles, että se tulisi käytäntöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin telegrafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa, tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi, vähimmänkin ajatuksen perille viejäksi, – ja että sitä voisi käyttää pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö luule, että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin, – kohti sen eheytymistä ja kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen häviäisivät. Sillä aivan huomaamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, ne yhtyisivät kolmanteen, neljänteen, – ihmisten välille rakentuisi kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierovan suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä. – – Ja Eemil keskeytti puheensa, katsahti Heikkiin ja nauroi. Hänen oli lähdettävä junasta, joka juuri tuli asemalle. Ei sanaakaan Heikin maallaolosta ja nykyisestä matkasta! Oliko Eemilkin unohtanut. Kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta Eemil näytti tavatessaan vaimonsa asemasillalla. Mutta kuinka kuvaavaa hänelle samalla oli, että hän jo näin nuorena oli naimisissa, ettei hän ollut pelännyt avioliiton proosaa. Hän ei varmaankaan tiennyt mistään suruharsoista, joitten läpi piti kaikki nähdä. Ja hänen teoriansa sitten! Olihan aivan selvä mitä hän oikeastaan ajatteli: olkaamme kaikki vain näin iloisia ja tyytyväisiä kuin minäkin, kaikki tehdä napostelkaamme pikku töitämme, – kyllä yhteiset asiamme vihdoin eduksemme kääntyvät. Edisonin uudet keksinnöt sen tekevät. Ne yhdistävät meidät maailmankokonaisuudeksi – ilman mitään deklamatsioneja meidän puoleltamme! Mutta Eemil oli varmaan pikkusielu! Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin ne tyytyvät. Hän ei voi ymmärtää, että noin luotu maailmankokonaisuus ei voi koskaan ihmissydäntä tyydyttää. Ihmissydän tahtoo itse toteuttaa aatteensa, sen täytyy tietää, että toteutuva aate on seuraus sen omasta työstä, sen oman veren sykinnästä. Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin ystävyydentunteisiin, – jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta, – kansan rakkautta, koko maailman rakkautta! – Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin paljon korkeammalle kaikkia muita. Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta. Hän kuului ihan toisiin piireihin. Heikki odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi tavata jonkun niistä valituista, johtavista. Ne olivat varmaan pysyneet lujina. ---- Ja eräällä asemalla, jossa kaksi suurta rautatienhaaraa yhtyy ja jossa juna pysähtyy pitkäksi aikaa, hän aivan odottamattaan tapasi Antin. Heikki huomasi hänet ensiksi ravintolahuoneen perällä – viinapöydän ääressä syömässä, palttoo auki hartioilla. Antti oli nähtävästi myöskin matkalla Helsinkiin, pohjoisesta päin tulossa. – Hän söi, niinkuin ainakin, kiireisesti ahmimalla, ja paineli tavan takaa toisella kädellään luureunaisia silmälasejaan, jotka eivät tahtoneet nenällä pysyä. Hänen italialainen ryövärihattunsa valtavine liereineen, tumma, tuuhea tukkansa ja muuten kookas vartalonsa, hiukan huolimaton ja hyvin leveäliikkeinen käytöksensä lienee vaikuttanut sen, että hän sai syödä aivan rauhassa; muut matkustajat, jotka aiheuttivat kyllä tungosta ja ahtautta, jättivät hänelle väljän sijan liikkua ja mieluummin kiersivät kuin kurottivat kättään hänen editsensä. Heikkikin, joka muuten palavasti halusi pian saada puhutella Anttia, katsoi parhaaksi antaa hänen ensin syödä syötävänsä ennenkuin meni tapaamaan. – Terve mieheen! Kah, Heikkikö se on! – sanoi hän nielaistuaan viimeisen palan, viskasi rahat myymäpöydälle ja jätti kaikki semmoisekseen: veitsen voihin, olutlasin lautaselle ja lautasliinan rutistettuna yhdeksi mykkyräksi pöydälle ruokien keskelle. Heikki odotti jännityksellä, milloin Antti kysyisi hänen maallaolostaan ja matkoistaan. Hän oli jo päättänyt, miten vastaisi. Hän sanoisi, ettei hän suinkaan ole jättänyt maaseutua kokonaan, vaan että hän vain tahtoo täydentää tietojansa. Mutta Antti ei kysynyt mitään sinnepäinkään. Ihan kuin olisi unohtanut koko asian. Hän puhui päinvastoin Heikin kanssa aivan niinkuin Heikki olisi ollut täydellisesti oikeutettu matkustamaan Helsinkiin. He alkoivat kävellä edestakaisin väkijoukossa. Sitten Antti ehdotteli lasin punssia, ja he joivat. Keskellä jäykkää ravintolahuonetta, jossa Heikki äsken vielä oli hukkua ujouteensa, keskellä näitä vieraita, kylmiä ihmisiä, keskellä tätä välinpitämätöntä, outoa hälinää rupesi Heikistä samassa tuntumaan kodikkaalta. Antti kulki noiden kaikkien ohitse niin ylen varmasti, puhui kovemmin kuin kukaan, nauroi ääneensä, vaikka sattui olemaan hiljaisuus, ja katsoi vasten silmiä kaikkia, jotka häntä tarkastelivat. Antin kanssa ollessa kaikki nuo tuntemattomat korkeat herrat, jotka osaavat niin varmasti liikkua ja niin selvin ylemmyyden tiedoin katsoa muita ihmisiä silmiin – nekin ikäänkuin kadottavat ylhäisen asemansa, muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, joilla saattaa olla virheensä ja naurettavat puolensa, joita voi vallan hyvin arvostella, – toisinaan hiukan ivatenkin. Ja Heikkikin ojentautui koko olennoltaan. Niin oli kuin ensimmäisestä kädenpuristuksesta hän olisi saanut yleisen luottamuksensa takaisin, – maailman luottamuksen häneen ja oman luottamuksensa maailmaan. Hän halveksi Eemiliä ja tämän porvarionnea. He menivät asemasillalle. Siellä Antti pysäytti Heikin, peräytyi hänestä pari askelta ja sanoi: – No, Heikki?! Mutta Heikin vastausta odottamatta hän jatkoi sitten matkaansa junavaunuun. He istuutuivat ikkunan ääreen. Antti rupesi aluksi vain ohikulkevia naisia tarkastamaan ja arvostelemaan. Kuinka hyvin Heikki ymmärsi tämänkin puolen Antissa! Hän saattoi noin vain – tavattuaan parhaan toverinsa, ikäänkuin he olisivat olleet jo kauan yhdessä! – Katsopas, kun on hattu ihan kuin vene kumollaan – tuolla, ei – ei, katso tuonnemmas, – tuo tuolla! sanoi Antti pakottaen Heikin päätä vaununlasista ulos. Ja sitten siellä oli toinen, jolla oli hyvin muhkea vartalo. Antti kuvasi koko hänen olentonsa parilla sanalla ja lisäsi jotakin, jolle he nauroivat ihan katketakseen. Aina Antin mieliala tarttui Heikkiinkin. Antin vieressä Heikki pääsi hengittämään siihen ilmakerrokseen, jostapäin Antti ympäristöään katseli ja hallitsi, josta Antti aina suunnattoman keveästi lajitteli ihmisiä ja nakkeli niitä omatekoisessa luokkajärjestelmässään. Kylläpä oli pitkiä aikoja kulunut siitä kun Heikki viimeksi oli nauranut. Sitten juna vihelsi ja teki lähtöä. Heikki heittäytyi istumaan Anttia vastapäätä ja tunsi, että tuo hänen liikkeensä oli huoleton ja vapaa. – Jaa-a Antti! Tässä minä nyt olen ja tämmöiseksi minä olen käynyt. Mutta sinun pitää huomata, että maalla olen ollut puolitoista vuotta, – ajatteles: puolitoista vuotta yksinäisyydessä! Näin sanoessaan Heikki tunsi hämärästi joka sanalla haavoittavansa kaukaista kotitaloa siellä muistojen maailmassa. Hän puhui Antille, ja kotoinen kuva piti samalla häntä luonaan. Sanojensa välillä hän ennätti olla siellä, kuulla isän jotakin puhuvan ja nähdä hänen panevan lakin päähänsä ulos mennäkseen. Mutta niin oli aina Antin kanssa puhuessa, ettei Heikki osannut sanoa aivan juuri sitä, mitä ajatteli ja tunsi, vaan piti sovittaa sanat sen maailman henkeen, jossa Antti eli. Antti katsahti häneen niinkuin olisi nyt vasta tullut muistaneeksi. – Niin, niin, tosiaankin, sinähän olet ollut kotonasi. – No jaa, kyllä se saattaa hyväksikin olla. Sitä suuremmalla voimalla ryhdyt nyt jälleen asiaan. Tietysti. Asiaan! Siihen yhteiseen suureen asiaan! Antti oli siis todellakin unohtanut! Koko puhe oli siis ollut hetken innostusta, jonka Heikki yksin oli ottanut täytenä totena. Antinkin mielestä siis tosiasiaan voi ryhtyä vain Helsingissä. Ja koko pitkä maallaolon aika rupesi samassa Heikistäkin näyttämään vain joltakin väliajalta, – joltakin lomahetkeltä suuren elämäntyön keskellä. Tuo Antti tuossa yhdisti ensi kädenpuristuksessa Heikin entisyyden ja nykyisen hetken toisiinsa, solmi ne jälleen yhtäjaksoiseksi ketjuksi. Ehkä oli järkeä sentään Heikinkin elämässä, kokonaisuutta keskellä sitä suurta hajaannusta, jossa hän oli tuntenut olevansa! Ja Antti se tämän kaiken rakensi – yhdessä hetkessä – yhdellä sanalla! Antti oli muuten sama kuin ennenkin, mutta hän vain toisinaan näytti vaipuvan mietteisiinsä. Ja oli kummallisen harvapuheinen, hajamielinen. Eikä tahtonut ollenkaan päästä niihin suuriin kysymyksiin. – Jaa, jaa, nuo siunatut tädit! sanoi hän vihdoin ikäänkuin heräten ajatuksistaan. – Tiedätkös, Heikki, mitä tässä on? – hän näytti suurta matkalaukkuaan. – Neljä pulloa punssia, veikkoseni – käytettäväksi virkistykseksi lomahetkinä, työn väliajoilla. Omakätisesti ovat tädit sovittaneet ne tyystin kirjojen väliin. Neljä pulloa! Ja sitä paitsi vielä evästykseksi varoitus: ”Älä nyt sentään liiaksi juo!” – ha-ha-ha! Ja Antti rupesi päästelemään matkalaukkunsa hihnoja. – Näin matkalle ne ehkä riittänevät, hän sanoi vetäen sieltä esille pullon hyvännäköistä ruotsalaista punssia. – Ja meidän on tyytyminen tämmöiseen lasiin! Hän oli varovasti nostanut irti tinapaperisen tötterön pullon suusta. – Maljasi, Heikki! He nauroivat yhdessä keksintöänsä ja joivat ja lähenivät toisiansa. Oli niinkuin entinen toveruus olisi jälleen vironnut heidän suoniinsa. Kuinka toinen, kuinka paljoa sydämellisempi oli Antin ääni, kun hän kädellään pudistaen Heikkiä polvesta sanoi: – No, Heikki, mitä sinulle nyt siis oikein kuuluu? Ja sitten Heikin puhuessa pani tavan takaa: hm – hm –. Ja alkoi sitten itse puhua. Antti puolestaan oli varma ja lujasti vakuuttunut kaikesta siitä mitä puhui ja mitä tahtoi tehdä. Ja kaikki hänen aikeensa liikkuivat niin selvissä, niin suurissa piirteissä, ettei mikään epäilyksen kuolettava kysymys näyttänyt koskaan likellekään päässeen. Nyt vasta oli Antti entisellään. Niin suuri elämänhalu oli hänessä, niin voimakkaat olivat hänen sanansa, että Heikki samassa tunsi itsensä aivan pieneksi hänen rinnallaan, joksikin kummalliseksi olennoksi, jonka aina oli kuljettava hienon hienojen surulankojen ympäröimänä, jotka hän yksin saattoi huomata. Oh, kun saisi kerran väkisin riistää hajalle tuon suruharson, joka esti häntä selvästi eteensä näkemästä, kuten Antti näki! Nyt hän tahtoi sen tehdä. – Maljasi, Antti! Ja se oli jo haihtumassa. Se oli niin hienoa kudosta, että se tuntui hälvenevän yksin siitä ajatuksesta, että siihen koskettaisiin. Kaikki samassa muutti muotonsa ja värinsä. Mieli kohosi ennen tuntemattomille aloille: näin hän ei ollut ties kuinka pitkiin aikoihin asioita katsonut eikä nähnyt – eikä tuntenut, että maailmaa oli aivan äärettömän pitkältä. Mitä hän oikeastaan olikaan surrut? Hän oli kietoutunut jokapäiväisiin pikkuseikkoihin, punninnut niitä ja selvitellyt, ja oli menehtyä niitten paljouteen. Vuosikausia hän oli ollut niitten orjana. Ja ne olivat hänestä tehneet merkitsemättömän; ujon luonteen, jota jokainen saattoi ylenkatsoa tai ainakin olla huomaamatta. Mutta Antin vieressä hän nyt tunsi aivan toista. Tunsi, että hänkin voi elämästänsä jotain tehdä oman makunsa ja mielensä mukaista. Kerran vain elämme! Miksi emme siis eläisi suurta, ihanaa, voimakasta elämää! Pois nuo lukemattomat laskut ja punnitsemiset! Hengähdä, sydän, hengähdä syvästi ja vapaudu pikkumaisuuksista! ---- Heikki alkoi kertoa Antille Eemilistä ja hänen teorioistaan. Antti ei ottanut niitä edes totiselta kannalta, vaan nauroi joka sanalle. – Saatpa nähdä, sanoi hän, kun tulet Helsinkiin, että niitä on paljon Eemilejä. Niitä on vesonut viime aikoina joka taholla. – Ja monet meidän parhaimmat miehemme ovat jättäneet entisen kantansa, laimistuneet ja veltostuneet. Antti mainitsi useampia. – Mutta onhan se surkeata! – sanoi Heikki. Mitä ovat silloin merkinneet kaikki heidän sanansa, heidän lupauksensa ja heidän valansa. – Ttjah, sanoi Antti kohauttaen olkapäitään; – se ei todista muuta kuin ettemme kaikki ole Snellmaneja. Onhan se muuten maailman meno. Niitä on niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää kiitospuheita. Jos he joutuvat itsekseen, vie heidät ensimmäinen tuulahdus mukanaan, he unohtavat kaikki. Heikki tunsi niinkuin pistosta näistä Antin sanoista. Mutta hän iloitsi, että se koski jo menneisyyttä. Hän ei enää koskaan tekisi itseänsä syypääksi semmoiseen. Nyt hän oli jälleen Antin ja toverien ja maailman. Hän kuunteli innokkaasti joka sanaa, minkä Antti sanoi. Ja Anttikin alkoi elpyä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin ennen puhujalavalla. – Turhaa on paheksia, ettei saa kaikkia aatteita yhdellä kertaa upotetuksi tuohon suureen massaan. Joka paikassa kulkee edistyksen tie siten, että massaa vievät eteenpäin jotkut harvat, niin sanotut kansallissankarit. Massa pysyy aina kehityksessä näitä alempana. Oikeastaan kaikki se, mitä me suurimman innostuksen aikana haaveksimme toimeenpanevamme huomenna tai ylihuomenna, se kaikki voi olla ainoastaan meidän tulevaisuutemme asia. Ei meidän tähtemme, – kyllähän me olisimme valmiit, – vaan noitten tähden, jotka kulkevat perässä, joitten silmät ensin ovat avattavat ennenkuin he näkevät. – Snellman on vaikuttanut meihin. Ei ole varmaa, että hän on samaten vaikuttanut muihin. Mutta hänen vaikutuksensa on ulotettava koko kansaan. Koko kansa on saatava hereille, sivistykseen. Siinä on meidän elämämme työ. Siinä on vielä monen Snellmanin elämäntyö. Antti oli aivan innoissaan. Hän hengitti silloin aina kuuluvasti ja vähän nenäänsä. Kuinka oikeassa hän oli! Mitä hyötyä olisi siitä ollut, että Heikki olisi jäänyt maalle vaikuttamaan kotoväkeen ja lähimpään ympäristöönsä. Entäs koko muu Suomi! Ja Heikiltä oli voinut haihtua näin suuret aatteet! Näitä puhuessa kului pian se taival, joka vielä oli jäljellä Helsinkiin. Helsinkiin-tulon aika lähestyi. Palvelusmiehet sytyttelivät lamppuja vaunuissa ja kulkunopeus tuntui yhä kiihtyvän. – – Mutta ennen tuloa Antti tunnusti Heikille olevansa – kihloissa. Tyttö oli Heikille tuntematon. Omituinen tyytyväisyyden hymy levisi Antin kasvoihin hänen tätä sanoessaan. Ja he joivat tytön maljan, kun Heikki oli liikuttuneena toivottanut onnea. Anttikin ajatteli avioliittoa! Mutta kaikki, mitä Antti teki, oli kaunista ja suurta. Heikki ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän niin ilostui Antin uutisesta. Se lohdutti häntä niin kummallisesti ja herätti ajatuksia, joita hän tuskin olisi uskaltanut itselleenkään tunnustaa. ---- Juna hihkaisi pitkän vihellyksen, ja niin jo tuikkivat tuolla lyhdyt Töölönlahden yli. Heikki, joka nyt astui Helsingin asemasillalle, oli uusi Heikki. Punehtuneena punssista, ojentuneena koko olennoltaan hän tapasi Ollin, joka oli tullut häntä vastaan. Antti erosi ja meni menojansa. Ollikin oli iloisella tuulella, nauroi kohti kurkkua ja syleili vallattomasti Heikkiä väentungoksesta huolimatta. Hänen seurassaan oli monta muuta Heikin tuttua. Siinä oli tervehdyksiä ja kysymyksiä ja iloa ja ystävyyttä ja kädenpuristuksia. Kaikki vierastus katosi, ja lämpimältä tuntui pääkaupungin avara syli, – lupaavalta sen rauhaton räminä ja ihmisäänten sotkuinen melu. [[Luokka:Isänmaa]] 3367 5658 2006-09-15T17:27:20Z Nysalor 5 VI. luku {{Otsikko |edellinen=[[Isänmaa: V. luku|V. luku]] |seuraava=[[Isänmaa: VII. luku|VII. luku]] |otsikko=VI. luku. |alaotsikko=[[Isänmaa]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Jonkin kuukauden Helsingissä oltuaan Heikki alkoi huomata, että kaikki täällä oli entisestään paljon muuttunut. Suomalaisen puolueen johtavissa piireissä, ylioppilaitten kesken, kaduilla ja kokoussaleissa elettiin entistä rauhallisemmin, – niinkuin tuosta kansaan sulautumisesta ja lähestymisestä ei olisi koskaan mitään puhettakaan ollut. Ihmisille näytti sillä välin ilmestyneen muita huolia ja puuhia. Puhuttiin vain kunnallisista ja valtiollisista vaaleista ja niitten tuloksista. Kansallisuuskysymyksen kärki oli poistunut ylioppilaspiireistä, jossa sen merkkinä oli ollut sininen laulajalippu ja heränneestä kansanrakkaudesta hurmaantunut mieli. Se oli siirtynyt kunnallisen ja valtiollisen elämän aloille. Ja siellä se viritti aivan uusia tulia. Siellä voitto tai tappio liikutti ihmisten aineellisen edun kysymyksiä. Ja siellä jo hymyiltiin isällisesti kaikelle poikamaiselle innostukselle ja aatteille. Sillä kysymys siellä ei ollut semmoinen, että se olisi kaivannut innostusta tai aatteita. Se koski ainoastaan tapaa, millä parhaiten saisi vastustajan kumotuksi ja itsensä hänen sijalleen. Ja ylioppilaat puolestaan näyttivät kyllästyneen kokouksiin, yllyttelyihin ja puheisiin. He alkoivat ajatella velkojansa ja pyrkivät sentähden pois luentosaleista leipäänsä ansaitsemaan mikä missäkin. Hekin jo nauroivat innostusta ja aatteita: – kansan rakkaus – olihan se kaunis aate, – mutta ei se elätä! Oli vain muutamia siellä täällä, jotka jatkoivat vielä samaan henkeen, pitivät innostuneita puheita ja joivat isänmaanmaljoja. He uskoivat, että into vielä uudestaan viriää, ettei kaikki ole vielä sammunut. Ja siinä toivossa he valvoivat öitä kuunnellen toisiansa ja ottaen aamuauringon vastaan joka kerta niinkuin se olisi ensi kertaa noussut heitä tervehtimään. – – Sitten oli semmoisia, jotka olivat ottaneet kaikki asiat ihan uudelta kannalta. He eivät olleet niitä entisiä, jotka lauloivat innostuneina: ”Vi själva må förgätna dö som vagen i dess sjö!” He eivät olleet niitä, jotka viis välittivät kaikesta yksilön sielunelämästä, kunhan yhteinen asia vain meni eteenpäin. He tahtoivat löytää totuuden juuri sieluista. Eivätkä he uskoneet, että sitä siellä ollenkaan on, jolleivät saaneet sitä esille käsin tunnusteltavaksi. Ja sentähden he eivät säästäneet yhtäkään tunnetta ihmisessä, vaan mielellään tunkeutuivat äärimmäisiin inhimillisiin vaikuttimiin. Seuloivat näitä vaikuttimia ja sanoivat itseään pessimisteiksi, kun eivät löytäneet mieleisiään. Sanoivat, että kaikki näyttävät perustuvan egoismiin, itsekkyyteen. He olisivat tahtoneet semmoisia, jotka olisivat perustuneet altruismiin. Eivätkä sanoneet löytävänsä. Ja yhteisestä asiasta he olivat vähän eri mieltä. Mutta rohkeimmat tunnustivat suoraan olevansa kosmopoliitteja. He ottivat vähintäkään arvelematta isänmaanrakkaudenkin epäilevän arvostelunsa alaiseksi. Selittivät, että sekin on oikeastaan vain egoismia. Viittailivat tällöin erityisiin valtiollisen ja kunnallisen elämän henkilöihin, joitten toiminta osoitti, että isänmaan nimi on vain kaunistuksena heidän vallanhimoisille pyrinnöilleen, maineen ja rikkauden tavoittelulle. ---- Olli, jonka kanssa Heikki joutui asumaan, oli tämmöisiä. Hänkin oli niitä, jotka silloin Snellmanin juhlassa olivat syrjästä ivanneet muiden innostusta. – Mutta hän oli kehittynyt toiseen suuntaan kuin Eemil. Olli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään aatteista. Hän ei uskonut mitään, ei aatteita eikä jumalia. Hän luki lääketiedettä ja seurusteli toveriensa kanssa ravintoloissa. Joskus hän ei Heikkiä nähnyt pitkiin aikoihin – kun oli joutunut pitemmille juomaretkille. Mutta kummallisesti Heikki häneen kiintyi ensi hetkestä. Eivät he, Heikki ja hän, missään kysymyksessä olleet yhtä mieltä milloin Heikin onnistui saada hänet vähäksi aikaa kuuntelemaan. Ei Heikki tahtonut saada hänelle mitään selitetyksi. Olli keskeytti aina jo puoleen lauseeseen alituisella: kyllä, kyllä ymmärrän. Hän otti liian kevyeltä kannalta kaiken, mitä Heikki sanoi. Kun Heikki keskusteli Antin kanssa, sulivat he kokonaan toisiinsa. He ottivat ja antoivat ajatuksia. Antti käsitti ja osasi omaksua ne aatteet, jotka Heikki sai esille. Mutta samat aatteet, jotka näin Anttiinkin vaikuttivat, otti Olli vastaan aivan jokapäiväisellä arvostelun myminällä, katsahtamattakaan Heikkiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut heti käsillä kaikenlaisia painoja vaa’an toiseenkin päähän. Ja siksi Heikiltä aina hänen seurassaan aivan kuin katkesi kesken elokas ajatuksen lanka. Korkeista aatteiden ilmakerroksista hän putosi keskelle käytännöllisen järjen selviä, mutta monimutkaisia polkuja. Hän oli aivan vieras täällä. Ei voinut sanoa sitä eikä tätä. Ei tiennyt mitään. Jokainen poikanulikka olisi voinut nolata hänet ja solmia hänen omiin sanoihinsa. Hänen siipensä olivat kuin katkaistut. Hän ei voinut kohota enää. Ja sanomaton tyhjyys levisi samassa ympärille. Milloin Olli oli kotona, oli hänen tapana lukea maaten selällään vuoteessansa – jalat ojona sängyn selustalla. Ja muutenkin hän enimmäkseen virui vuoteellaan tappaakseen kalvavaa ikävää, josta hän näytti aina kärsivän. Semmoisena hän oli ivallisin. Hän laski usein kirjan alas mahallensa, otti lasit nenältään, hieroi intohimoisesti silmiään ja kääntäen päätänsä Heikkiin päin, joka luki pöydän ääressä ikkunan luona, sanoi jotakin, jota oli kauan hautonut, jotakin ilkeätä, myrkyllistä, joka karmi Heikin sydäntä. Hegeliä ei Olli voinut ollenkaan kärsiä. Filosofeista hän voi suvaita vain Schopenhaueria ja historioitsijoista vain Bucklea. Muuten hän tunnusti oikeastaan vain luonnontieteilijät, oli darvinisti kiireestä kantapäähän, luki Häckeliä ja Büchneriä. Ja Heikki oli varma siitä, että Olli oli mennyt johtopäätöksissään pitemmälle kuin nämä. Sillä Ollille ei riittänyt se, että ihminen on kehittynyt apinantapaisesta olennosta, vaan hän väitti, ettei ihminen edes ole sanottavasti apinaa kehittyneempi. Kaikki inhimilliset tunteet, hienoimmat ja jaloimmatkin, hän selitti kummallisen aineellisesti, riippuviksi erinäisistä fysiologisista edellytyksistä. Heikin olisi tehnyt mieli sanoa, että isänmaallista tunnetta ei toki apinoilla ole. – Mutta hän suorastaan pelkäsi Ollia siinä kohden. Olli olisi ehkä nauranut hänelle vasten silmiä. Olli oli ennenkin pilkannut isänmaallista innostusta. Ihmiset ovat kaikki samanlaiset; miksi rakastaisi toisia enemmän kuin toisia? Hän sanoi, että se kaikki vie kansalliseen itserakkauteen ja luo ihmisiin inhottavaa bismarckilaista henkeä, semmoisiinkin pikkuherroihin kuin kansakoulunopettajat ovat. Ei mitään hän inhonnut niinkuin virallista isänmaallisuutta. Ei edes oikein voinut sulattaa isänmaallisia lauluja. Sanoi, että ne häneen vaikuttavat niinkuin jonkinlainen urhoollisuuden kerskaus. Suurimmat pelkurit ovat aina urhoollisia vain ajatuksissaan ja innostuvat vain ajatuksistaan. Kerran hän kuvasi Anttiakin suureksi pelkuriksi; pelkurimaisuus oli Antin luonteen pääominaisuus, sanoi hän. Heikki ei voinut kyllin ihmetellä tätä luonnekuvausta. Antti pelkuri! Antti, joka katsoi kaikkien yli, joka oli rohkeus itse! Mutta Olli selitti, että kaikki tuo ulkonainen menettely on vain tapa peittää sisällistä pelkuruutta. Se on teeskentelyä alusta loppuun, – sen tarkoituksena on häikäistä vähemmin tarkkasilmäisiä ihmisiä. Mikä kumma vaikutus Ollilla olikaan Heikkiin! Hänen puheensa tuntui sisältävän huutavaa vääryyttä Anttia kohtaan. Ja kumminkin Heikki tunsi selvästi, että hänen oli mahdoton nostaa Anttia omissa silmissään entiselle sijalle. Oli niinkuin jokin olisi takaa lyönyt Anttia polven alle. Hänen miehekäs olentonsa lutistui ja notkahti alas. Ja auttamattoman naurettavilta tuntuivat samassa kaikki hänen korkealentoiset puheensa, hänen eteenpäin viittaava kätensä ja hänen katseensa, joka oli silmäilevinään laajan isänmaan yli niinkuin olisi pitänyt hallussaan koko sen tulevaisuuden ja onnen. Antti, joka oli tehnyt koko Heikin elämän siksi, mikä se oli! Oh, kuinka tunteettomasti, ilkeästi Olli tuossa kaikessa menettelee! – Kun sinä noin arvostelet Anttia, sanoi Heikki, – olisipa hupaista tietää mitä minusta sanot. Olli katsoi kummastuen Heikkiin. Hän ihmetteli, että tuo oli voinut Heikkiä loukata. Ja sentähden hän nauroi vastatessaan: – Sinun olisi pitänyt syntyä naiseksi, Heikki. Hän nousi, ojentihe, vihelteli jonkin aikaa ja lähti sitten ulos kävelylle. ---- Naiseksi; niin juuri! Jospa Olli tietäisi, kuinka paikalleen hän oli osunut! Heikissä ei ollut edes sen verran miestä, että hän olisi osannut olla yksin, irtautua Ollista. Ollin mentyä alkoi tässä huoneessa kaikki tuntua vieraalta ja kylmältä. Uh, jos täällä sairastuisi ja joutuisi vuoteen omaksi! Silloin Olli tietysti muuttaisi pois. – Ollin mielestä on luonnollista, että kukin hoitakoon itsensä ja vastatkoon omasta puolestaan. Hän on aina elänyt itsekseen eikä hän voinut osoittaa tunteellisuutta. Hänessä näytti olevan vain järkeä ja arvostelua. – Eikö olisi ainoatakaan semmoista ystävää, joka ottaisi itseään vaivatakseen? – Mikä hirvittävä irtonaisuuden tunne! Täytyy olla ystäviä! Pois tästä yksinäisyydestä! Ja Heikki riensi ulos. Alakuloisena hän kulki monta katua edestakaisin. Aleksanterinkadulla hänen ohitsensa meni useita tuttuja ylioppilaita. He tulivat luennoilta ja kiirehtivät iloisina mikä minnekin. Heikille he nyykäyttivät päätään tuskin ennättäen vilkaistakaan. Mitä he hänestä! Heillä oli kaikilla omat ajatuksensa ja hommansa. Kun olisi sittenkin tavannut Ollin! Olihan Olli kumminkin juuri ennen lähtöään nauranut ystävällisemmin. Ja ulos mennessään viivähtänyt oven suussa niinkuin sanoakseen: pyytäisinköhän sinutkin mukaan? Ehkä hänessä sentään oli jotakin ystävyyttä Heikkiä kohtaan. Ehkä hän silloin tällöin ajattelikin Heikkiä työskennellessään anatomiasalissa, aasiksella, taikka istuessaan kovaäänisten toveriensa keskellä olutkuopassa. Kun Olli ei tahtonut Heikkiä mukaansa, niin näytti se olevan siksi, että hän ikäänkuin ei hennonut loukata Heikin viattomuutta. Heikki tunsi sen selvästi. Olli nauroi joskus hänelle aivan kuin lapselle. Ja siinä se oli oikeastaan koko se kirous, joka seurasi Heikkiä. Se ujous, se naisellisuus, joka oli esteettömästi siellä maalla päässyt kehittymään, se se juuri tekikin Heikin luonteen niin toisenlaiseksi kuin suurten henkilöiden luonne oli. Olisiko näille koskaan, niinkuin Heikille, kodista eroaminen voinut muuttua miksikään elämänkysymykseksi! Tai olisivatko he koskaan panneet semmoista merkitystä läheisimpään ympäristöönsä, surreet ystäviä ja kaivanneet lämpimyyttä tovereilta! Sama kaksinaisuus asui vieläkin Heikin sydämen pohjalla. Miksi suurten tulevaisuudentoiveiden ohella hänelle pitää olla välttämätöntä, että Olli häntä rakastaa; että nuo, jotka kulkevat ohitse häntä huomaamatta, rakastavat häntä! Suuren isänmaankin rakkaus on vain tyhjyyttä, kun Olli ja nuo muut eivät hänestä välitä. Tuntuu taas täälläkin niinkuin olisi jäljellä vain yksi tie: tekeytyä tieten tahtoen pieneksi ja vähäpätöiseksi niinkuin siellä maalla. Se rauhoittaisi omaatuntoa ja sovittaisi paljon! Mutta samalla se olisi äärettömän järjetöntä: miksi Heikki sitten olisi tullut pois kotoa! Ei! – Siinä kohden oli hänen elämänsä ratkaistu. Oli yksi tie ja se oli selvä: hänen täytyi voittaa pikkumaisuutensa, täytyi taas oppia ajattelemaan ja tuntemaan rohkeammin piirtein, oppia olemaan yksin, kylmänä, – lakata tavoittamasta yksityisten rakkautta! ---- Samassa ajoivat hänen ohitsensa avonaiset vaunut. Niissä istui Fanny veljensä Artturin kanssa. He eivät huomanneet Heikkiä. Fanny oli mustissa vaatteissa. Toisennäköinen kuin siellä maalla. Hänen kalpeutensa pisti nyt paremmin näkyviin. Se sopi hänelle sanomattomasti. Sattumako lie ohjannut nuo vaunut hänen ohitsensa juuri nyt! Mutta se ratkaisi paljon. Sen merkitys tuntui ihan tuossa sydämessä. Sillä Fannyhän oli juuri se ihminen, jonka puoleen Heikin oli käännyttävä tässä yksinäisyydessään. Heikki muisti Fannyn lämpimän käden hänen käynnistään maalla. Yhtä lämmin oli koko hänen olemuksensa. Kaikki hänessä oli niinkuin luotu toista rakastamaan. Hän oli sittenkin ainoa, joka oli osoittanut jonkinmoista huomiota Heikin sisimpään sielunelämään – siellä maalla. Mitä hän sanookaan nyt tavattaessa? Fanny ymmärtää hänet hyvin – Fanny, joka oli ajatellut sielujen näkymätöntä yhteiselämää ja sanoi uskovansa siihen. Fanny ehkä nyt sanoisi: ”No, enkö arvannut oikein, eikö teidän ole parempi olla siinä paikassa, missä teitä ymmärretään?” Silloin Heikki vastaisi naurahtaen: ”Neiti, semmoista paikkaa ei ole kuin yksi ainoa!” – ”Mikä sitten?” – ”Teidän vieressänne.” Taikka jotakin semmoista. ---- Heikki tapasi sitten Fannyn suurissa ylioppilashuveissa. Heikki oli ollut kuin toinen ihminen siitä saakka kun hän näki Fannyn ajavan ohitse. Jotakin varmuutta oli tullut hänen olemukseensa. Ja nyt seistessään väentungoksessa ylioppilassalissa, – seistessään jälleen noitten pilarien juurella häikäisevässä kaasuvalossa, – oli niinkuin kajahdus entisten innostusten ajoilta jälleen olisi mielessä liikahtanut. Hänessä oli ehkä vain ollut liian vähän luottamusta itseensä. Taikka hän oli tahtonut kaikkea yhdellä kertaa. Hän oli tahtonut tyydytystä nykyhetkessä. Kas noita muita, kuinka he kaikki valmistelevat elämäänsä! He eivät välitä siitä, että nyt ovat pieniä ja huomaamattomia. He ajattelevat tulevaisuutta. Vaikka he näyttävät vähäpätöisiltä, on heidän jokaisen sydämessä salainen suuruudentoivon itu. Kuinka hyvin Heikki tunsi joka pienimmänkin ajatuksen, joka heitä askarrutti, kun he kiiruusti vetivät hansikkaita kömpelöihin käsiinsä ja toisiltaan neuvoa kysellen laittelivat kauluksiaan ja kaulahuivejaan ja nykivät frakkejansa tiukemmalle. ”Minä olen tosin vielä kömpelö, en osaa kumartaa, en sulavasti kätellä enkä taitavasti tanssia; mutta tulevaisuus on minun, minä opin vähitellen tuon kaiken ja kerran olen minäkin liikkuva vapaasti tuolla väljemmällä puolen salia; minäkin tahdon olla noiden ylhäisten piireissä tunnettu, tahdon merkitä jotain heidän seuroissaan!” Mutta Heikki menisi toista tietä. Hän alkaisi uransa julkisella esiintymisellä. Hän valloittaisi yleisönsä ylhäältäpäin eikä alhaalta, niinkuin nuo. Eihän kysymys ollut oikeastaan muusta kuin tuon ujouden voittamisesta, aivan niinkuin silloin siellä ylioppilasjuhlassa, jossa Heikki oli ensimmäisen puheensa pitänyt. Kuinka paljon hänellä nyt olisi sanomista näille ihmisille! Hän perustaisi sanoin selittämättömän, syvän ymmärryksen heidän ja itsensä välille. He tuntisivat hänet, koko hänen sydämensä; – sillä hän olisi pannut sen heidän eteensä, tuonut heidän nähtäväkseen sisimmän ytimensä. Hän olisi kuin vannoutunut yleisön lempilapseksi, hän tuntisi sen toiveiden, sen lämpimän rakkauden kietoutuvan ympärilleen. Mikä teko silloin olisi liian vaivalloinen, kunhan sillä voi tätä yleisöä palvella! Kuinka ihana olisi itse kuolemakin, jota tämä yleisö itkisi! Kuolema yleisön lämpimään syliin! – Aseta tarkoitusperäsi korkealle! kajahti Heikissä taas selvänä Snellmanin lause. Niin juuri, se oli oikea elämä, se oli elämä tulevaisuudessa! Valmistua, valmistua vain täydellisesti! Fanny ja rakkaus häneen – se kaikki oli sittenkin vasta toinen asia. Ja nuo ihmiset tuossa, jotka tunkeilevat edestakaisin, jotka nyt ovat valmiit mennessään työntäisemään vähäpätöisen Heikin syrjään, jotka eivät häneen katsahdakaan, – ne ovat kerran kaikki kääntävät kasvonsa häneen, heidän täytyy kuulla mitä hän sanoo, seurata joka lauseen käännettä, hyväksyä, innostua. – – ---- Sieltä ovesta tuli yhä uusia ihmisiä, vaikka esitelmä oli jo pidetty. Nyt vasta tuli Fannykin. Taas veljensä seurassa. Kaikki ovensuussa-olijat huomasivat heti heidät. Fanny oli hyvin huomiotaherättävä kalpeutensa vuoksi, tummine silmineen. Ja kun he menivät, tunkeutuivat muut heidän jälkeensä niin että sulkivat tien ja jättivät Heikin taaksensa. – Siinä oli noussut paljon kihinätä ja puuhaa Fannyn tähden, aivan kuin vesipyreitä suuren kalan jälkeen. Heikki hänet kumminkin tunsi, ja noista tuskin kukaan! Fanny oli näyttänyt vähän hermostuneelta, niinkuin hän ei olisi oikein sietänyt tätä osaa salista. He pyrkivät sinne perälle, missä oli väljempää, mistä kaikki mitättömämmät pysyivät poissa, missä ihmiset tunsivat toisensa, hymyilivät ja jo kaukaa osasivat nyykäyttää päätä tervehdykseksi, missä ei kömpelyyttä näkynyt eikä kukaan toista silmiin tirkistänyt tai syrjään sysännyt. Siellä olivat ne suuret ja ne tottuneet, jotka eivät joutuneet hämille, jos sattuivat vahingossa sylinterinsä maahan pudottamaan. Jos sinne menisi Heikki, heille outo ja vähän kömpelö olento, he katsoisivat hänet maan alle. Jotta siellä voisi, turvallisena liikkua, pitäisi olla silmiä joka taholla. Ja tottumuksella saavutettu pettämätön varmuus joka jäntereessä! Taas sama ujous! Se nousee vastaan joka askeleella ikäänkuin sulkeakseen kaikki tiet ja osoittaakseen kuinka mahdoton hän on kaikkeen, – kaikkeen! Mutta samassa soitettiin lehteriltä tanssin alkua. Musta, ovensuussa viihtyvä frakkijoukko rupesi hitaasti vyörymään salin perälle päin. Ne olivat kaikki nuoria, vasta-alkajia tanssipermannolla. Niinkuin aristunut lammaslauma ne puristuivat siellä kokoon. – Kokoelma ujoja maalaispoikia, joitten rakenteen kömpelyyden frakki ja hansikkaat vaivoin saivat peitetyksi. Heikki rohkaisi mielensä. Hän ei tahtonut kuulua noitten joukkoon. Jos hän oli jättänyt maaseudun, niin ei hän ainakaan noitten kanssa tahtonut yhteyttä tuntea. Hän oli jättänyt sen toisesta syystä kuin nuo. Jotakin alentavaa oli siinä asemassa, johon heidän ujoutensa heidät saattoi. Aivan kuin he olisivat tunnustaneet talonpoikaisen alemmuutensa ja madelleet sen ylemmyyden edessä, johon he kaikin voimin pyrkivät! Ja Heikki erottautui sisäisen inhon tuntein siitä jonosta, joka oli hänet tuonut mukanansa. Hän ei ollut enää ujo. Varmoin askelin hän lähestyi sitä paikkaa, jossa Fanny oli. Se ei ollut kaukana puhujalavasta, ovenpielessä vasemmalla. Siinä Fanny seisoi puhellen pitkän mustaviiksisen herrasmiehen kanssa, joka juuri teki lähtöä pois. Fanny piti häntä kädestä ja pudisteli iloisesti puhuessaan, niin että herra sai lykätä lähtönsä yhä tuonnemmaksi eikä hänen kumarruksillaan ollut mitään seurauksia. Heikistä oli tässä heidän tavassaan jotakin kaunista. Hän tahtoi heti tervehtiä Fannyä, kun he vain olisivat eronneet. Hän tahtoi samalla tavalla. – Mutta Fanny vastasi Heikin tervehdykseen aivan toisella katseella kuin äsken puhuessaan tuon herran kanssa. Hymy oli samassa kokonaan siliytynyt hänen kasvoistaan. Hän sipristi hienostaan silmänsä ja kumarsi vain tuskin tuntuvasti päällään. Heikki oli kumminkin tullut niin lähelle, ettei hänen sopinut peräytyä sanomatta jotakin. Fanny ilmeisesti ei tuntenut häntä. Heikki hämmentyi ja sopersi nimensä. – – Ah, aivan niin, sanoi Fanny niinkuin olisi muistanut jotakin vuosikausia sitten tapahtunutta; – se oli silloin huvimatkalla. Ja hän pani kätensä Heikin olalle valmistuakseen tanssiin. Hän oli niin käsittänyt Heikin kumarruksen. Heikki ei ollut varma valssista. Ja tällä kertaa hänen jalkansa eivät tahtoneet mitenkään virkaansa tehdä. Oli niinkuin ne olisivat sotkeutuneet nuoriin. Fanny kiitti ensimmäisen kierroksen tehtyään ja herkesi tanssimasta. Hän joutui heti toisten, taitavampien käsiin. Suuri, varmaliikkeinen ritari otti hänet Heikiltä ja otti niinkuin lyseolaiselta, joka oli liian aikaisin tunkeutunut aikaihmisten aloille. Ei silmäystäkään Fannyn puolelta, kun hän Heikin jätti. Päinvastoin hän teki sen eräänlaisella hermostumisella ja peitti sen siihen hymyyn, jolla vastasi uuden ritarinsa kumarrukseen. Heikki oli masennuksissa. Epätoivoinen häpeä nosti veren hänen päähänsä. Mitä hän olikaan kuvitellut! – Että Fanny olisi muistanut häntä, – että olisi muistanut, mihin silloinen keskustelu oli pysähtynyt, keskustelu siellä Honkavaaran pihkaisella penkillä! Ja ratkaiseva hetki oli tullut. Joko paeta tätä häpeää, ryöstäytyä ulos tästä salista, juosta – juosta kunnes sortuisi hengästykseen ja mykistyisi kuolleeksi kiveksi. Taikka –? Masentaa häpeä, kukistaa ylpeys ja koettaa vielä! Voittaa hetken katkeruus ja ajatella, että tässäkin asiassa on tulevaisuutensa! Jollei nyt, niin kerran Fanny vielä huomaa hänet. Ei koskaan eikä mistään asiasta ollut Heikki ollut niin varma kuin nyt siitä, että juuri Fannyn täytyisi kerran häntä rakastaa. Tai ainakin siitä, että kaikki muu oli hänelle itsellensä ihan arvotonta. Niin – isänmaa ja kaikki ne ajatukset sinnepäin, niitä ei enää ole olemassa. Ei ole elämää ilman Fannyn rakkautta! Ja siksi ei ole nöyryytystä eikä häpeää. Heikin täytyi vielä tavata Fannyä, – vielä tänä iltana! Ja Fannyn täytyi muistaa, elää uudestaan se Honkavaaran hetki ja uteliaasti tiedustella Heikin aikeita. – Jollei nyt, niin kerran! ---- Samana iltana Heikki vielä tapasikin Fannyn. Se tapahtui pukueteisessä. – Ah, herra Vuorela, sanoi Fanny hänet huomattuaan. – Tahdotteko sanoa veljelleni, että olemme poislähdössä. Heikki toimitti pian asian. Artturi istui siellä tovereineen eikä ollut tietääkseenkään mistään poislähdöstä, pyysi vain Heikkiä ilmoittamaan, että hän tahtoi jäädä. Fanny rypisti hienosti silmäkulmiaan, mutta naurahti sitten Heikille kiitokseksi. – Te olette jättänyt maaseudun? hän kysyi sitoessaan vaippaa päänsä ympärille. – Niin, olenhan minä, vastasi Heikki vain. Ja Fanny nyykäytti päätänsä iloisessa naurussa hänelle hyvästiksi ja lähti saattajinensa. Hän siis muisti kumminkin silloisen keskustelun. Hän oli ehkä vain tanssisalissa tahtonut välttää pitempää keskustelua. Kuinka kaunis Fanny oli! Ja sitten hänellä oli jotain hermostunutta ja kärsivää silmissä, jotka vähän levottomina katsoivat ympärilleen. Ne sisälsivät sanomattoman kyvyn toisen käsittämiseen. Ne paloivat niinkuin olisivat vain siksi palaneet, että olisivat aina valmiit edeltäpäin arvaamaan toisen sisimmän ajatuksenjuoksun. Tuo saattoi hänessä olla aivan tiedotonta ja ehkä juuri sen vuoksi, ettei siihen ollut kukaan osannut panna täyttä arvoa. Ei kukaan ollut tähän asti kaivannut hänen rakkauttaan. Eikö Heikissä ollut kylläksi ainetta Fannyn rakkaudelle? Oo, jospa Fanny tietäisi mitä sisällistä elämää Heikki eli! Eikä muuta tarvittukaan kuin että Fanny vain saisi sen tietää. Hänen täytyisi silloin rakastaa Heikkiä, – juuri sitä, mikä oli Heikille ominaista, mikä oli sisäisintä Heikkiä, mikä oli Heikin syvintä olemusta. – Juuri Heikkiä hänen täytyisi rakastaa. Mahdotonta oli, etteivät juuri he kaksi olisi luodut toisiansa varten. Ja kun Fanny kerran tuntisi Heikin ja rakastuisi häneen! Mikä suuri ihana maailma sieltä vyöryi kuin loihtimalla esille – uusi, ennen aavistamaton, vienoine, mutta äärettömän ihanine väreineen! – Ja sen auetessa oli kuin tuhannet viulut olisivat korkeimmasta diskantista aloittaneet hiljaisen väräjävän sävelvirran. Se oli kuin uuden aamun koitto, – ilman suruharsoa. – – ---- Heikin tultua kotiin oli Olli vielä poissa. Missä lieneekään taas ollut, ei ainakaan iltahuveissa häntä ollut näkynyt. Hänen vuoteensa oli laitettu, uutukaiset lakanat olivat ihkasen sileinä. Ja kello oli jo kaksi aamulla. Oli jotakin naurettavaa tuossa sängyssä, joka odotteli Ollia. Kuinka monta kertaa oli Heikki ennen nähnyt näin yöllä tuon sängyn samalla lailla tyhjänä; ja odotellut Ollia ja ajatellut häntä ikävöiden, surrut sitä, ettei Olli viitsinyt hänen kanssaan liikkua, vaan piti parempana muitten toveriensa seuraa! Mutta nyt Heikkiä melkein nauratti. Kaikki tuo oli nyt äärettömän vähäpätöistä. Miksi Heikki oikeastaan olikaan pitänyt suhdettansa Olliin niin tärkeänä? Aivan kuin Ollin kaltaisia ihmisiä ei olisi kuin yksi ainoa, Olli itse; vain tuo Olli pitkulaisine kasvoineen, jotka punersivat tiheistä täplistään, ruskeine silmineen, joitten ympärykset kuumottivat alituisesta hieronnasta. Fannyn nimi huulilla Heikki vihdoin nukkui. ---- Mutta aamun jo sarastaessa Olli kopisteli sisälle. Heikki heräsi puolivalveille ja näki, että hän oli kovasti juovuksissa. Heikki kääntyi hermostuneesti toiselle kyljelleen päästäkseen Ollia näkemästä. Mutta Olli oli huomannut Heikin inhon. – Niin, niin, sinä Heikki, sanoi hän riisumatta päällystakkiaan ja pitäen käsiään syvällä sen taskuissa, – mutta vaihetaanpa, Heikki, vaihetaanpa! Ota sinä minun elämäni ja anna minulle omasi! Minulla ei ole kotia, anna se minulle; saat kaikki minulta, tuon saappaan ja rillit ja kaikki mitä tahdot – minulla ei ole kotia, vaihetaan! Kuuletko? In vino veritas! Ja hurjasti pudisteltuaan päätänsä hän retkahti istualleen vuoteellensa ja heltyi itkemään. Tämä tämmöinen tapahtui Ollille oikeastaan jo toisen kerran. Ensi kerralla oli Heikki ottanut asian hyvin totiselta kannalta. He olivat yhdessä istuneet kaulatuksin aamuun asti, ja Heikkikin oli kuunnellut kaikkea, mitä Ollilla oli sanottavaa. Mutta seuraavana päivänä oli Olli hirmuisesti hävennyt heltymistänsä. Ei ollut voinut Heikkiä silmiin katsoa ja näytti kärsivän vain tästä häpeästänsä eikä ollenkaan yöllisestä kodittomuudestaan. Heikkiä nyt melkein inhotti, kun Olli aloitti jutun uudelleen. Ja sitäpaitsi vaikutti Ollin esiintyminen häiritsevästi Heikin nykyiseen mielialaan! Hän ei vastannut Ollille sanaakaan. Olli nukkui vähitellen nyyhkytyksiinsä, vaatteet yllä. Heikki sammutti lampun, huoahti keventyen ja uppoutui oman vuoteensa lämpimäin lakanain väliin. ---- Tämä merkillinen ilta ja näin valvottu yö ratkaisi paljon Heikin elämässä. Se ei loppunut auringon nousuun, vaan se ikäänkuin levittäytyi ajassa paljoa ulommas ja väritti koko seuraavan pitkän jakson Heikin elämässä. Samat surulangat näyttivät kumminkin pian jälleen kietoutuvan ympärille kuin ennenkin. Ne olivat niin samat luonteeltaan, ettei niissä ollut mitään, mikä olisi ne entisistä erottanut. Tuntui alituisesti sama kaipuu, sama saavuttamattomuus. Ja kumminkin oli sen aiheena nyt kokonaan toiset syyt. Fanny ei näyttänyt taipuvaiselta mihinkään lähestymiseen eikä osoittanut halua tutustua Heikkiin sen syvemmältä. Mutta se vain yllytti Heikkiä ja sytytti hänen olennossaan kaiken, mikä siinä oli palavaa. Ja niin se alkoi. ---- Hän tuli orjaksi. Häneen syntyi ominaisuuksia, joita hän inhosi, jotka olivat vastoin hänen luonnettaan. Fannyn läheisyyteen päästäkseen hän tahallisesti lähestyi Artturia ja tekeytyi hänen ystäväkseen. Ja onnistui siinä, niinkuin kaikessa, mitä täydellä voimalla tahtoo. Artturi kiintyi Heikkiin hyvin pian. Hän toi Heikin kotiperheeseensä niinkuin minkäkin löydön. Heidän kotonaan kävivät vain jotkut valitut, semmoiset, jotka osasivat esiintyä seuroissa ja ylhäisön saleissa. Artturin isä oli korkea virkamies, vanhaa aatelissukua ja niitä harvoja, jotka säädystään huolimatta olivat ankaroita suomenmielisiä ja sanoivat itseänsä ”kansanvaltaisiksi”. Aatteessa hän salli mentävän vaikka kuinka pitkälle. Mutta käytännössä hän ei kärsinyt kasanvaltaisuutta silloin, kun näki sitä todellisuudessa silmäinsä edessä, – kun näki kaikenlaisten käsityöläisten ja aliupseerien pyrkivän ”suomalaiseen seuraan”. Sitä väkeä oli joka tapauksessa pidettävä määrätyn välimatkan päässä, koska sillä muuten oli taipumus aina pyrkiä liian lähelle. Ja mikä oli iljettävämpää kuin pomaadalla voideltu aliupseeri taikka frakkiin pukeutunut käsityöläinen! Nuorempi väki Artturin kotona puhui henkisestä ylimystöstä, johon kuuluivat kaikki henkisesti hienot ihmiset. Talonpoikakin saattoi olla semmoinen. Varmaan oli talonpoikienkin joukossa todellisia hengen ylimyksiä. Mutta kaikki nuo, jotka ”pyrkivät”, jotka koettivat näytellä sivistyneitä, – ne olivat ”plebsiä”. Kun nämä tuttavat puhuivat, että talonpoikienkin joukossa saattaa olla oikeita, tunsi Heikki, että he tahtoivat samalla saada sanotuksi, että hänkin oli henkisesti ylimys. Ja Heikki yhtyi heidän puheeseensa ja luetteli koko joukon ihmisiä, joista toiset muka olivat ylimyksiä, toiset plebsiä, ja he ihmettelivät ja sanoivat, että Heikki löysi hyvin sattuvia esimerkkejä. Selvää oli, mitä he ajattelivat Heikistä itsestään. Se oli ihan uutta maailmaa Heikille tuo hienojen tapojen ja taiteellisen hengen taltuttama ympäristö. Siellä esiintyivät kaikki täysin tietoisina siitä, että he juuri edustivat sitä ihmisten piiriä, joka oli kaiken muun huipulla, johon muut pyrkivät, johon pääseminen ja jossa eläminen oli ainoa elämän järjellinen tarkoitus. Ja siksi he, jotka olivat siellä, katsoivat alaspäin kaikkiin muihin. Ja eikö hienostuminen ja jalostuminen olekin elämän tarkoitus! Mutta vaikka he olivat hyvin suosiollisesti ottaneet Heikin vastaan, vaikka he vapaasti ja välittömästi antautuivat hänen tuttavuuteensa, tunsi Heikki kumminkin alituista arkuutta heidän seurassaan, ikäänkuin pelkoa, etteivät he vain katsoisi hänen pyrkivän liian lähelle heitä. Oli niinkuin tuo hänen henkinen ylimyksellisyytensä perimmältään olisi riippunut juuri siitä, että hän osasi olla arka ja varovainen suhteessaan heihin. Hänen asiansa oli vain ymmärtää heitä, osata erottaa heidän hienot ajatuksensa, kuunnella heidän tunteittensa leikkiä, osoittaa nopeaa käsityskykyä ja valmista myötätuntoisuutta. Mutta jos hän olisi sanallakaan tuonut tähän piiriin omaa itseänsä, valittamalla puhunut sisällisestä surustaan tai kertonut jotakin omasta elämästään, niin hän olisi varmaan menetellyt taitamattomasti, olisi tunkeutunut liian lähelle heitä. Kerran sanoi Fanny kaikkien seurassa: – Herra Heikki, opettakaa minua rakastamaan kansaa. Tunnustaakseni minä en ymmärrä edes mitä sillä tarkoitetaan. Jos pitää rakastaa talonpoikia, niin en oikein tiedä miltä kannalta sen ottaisin; minulla ei ole mitään tunteita heihin; he ovat minulle aivan kuin joitakin eri olentoja. Heikki oli mennyt tulipunaiseksi heti ensi sanoista. Fanny oli vetänyt hänet ja hänen talonpoikaisen maailmansa ihan odottamatta esille. Ja ainoastaan vaiti olemalla ja sitten hienosti kääntämällä puheen toisiin asioihin Heikki pelastui. Fanny rupesi kerran Heikin kanssa kahdenkesken ollessaan puhumaan samasta asiasta. Hän ei aavistanut minkä syvän ironian hänen pyyntönsä sisälsi Heikille ja että se haavoitti ihan sydämeen asti. Fanny ei tiennyt mitä pyysi. Ei tiennyt, että se oli sitä toista elämää, sitä, joka on ulkoapäin näkymätön, mutta itsessään sisältää loppumatonta valoa ja muuttaa satunnaisen ihmiselämän ikuisuudeksi. Eikä tiennyt, että Heikki juuri oli tämän elämän jättänyt ja mateli nyt hänen edessään, hänen rakkauttaan tavoitellen! Mutta eniten Heikki varoi ilmaisemasta, mitä tunteita hänellä oli Fannyä kohtaan. Ei kukaan saanut aavistaakaan mitään sellaista. Ainoastaan Fanny itse oli nähtävästi huomannut kaikki tyynni. Mutta ikäänkuin jostakin säälistä Heikkiä kohtaan piti hänkin tyystin salassa tämän heidän välillänsä vallitsevan tietämyksen. Silloin vain, kun Heikki yksin oli näkijänä, osoitti hän selvää kylmyyttä. Muulloin hän saattoi olla ystävällinen, jopa helläkin. Siinä se juuri oli Heikille koko vaikeus: ymmärtää, milloin Fanny tarkoitti, niinkuin olisi ollut vain kahden kesken Heikin kanssa, ja milloin hän vain siksi oli iloinen ja ystävällinen, että muita oli samassa seurassa. – Toisinaan tuntui kuin olisi Fanny ihan selvään osoittanut hellyyttä, ihan kuin vain sen heidän salaisen ymmärryksensä perustuksella, vain heidän keskensä. Mutta kun Heikki päästäkseen varmuuteen koetti saada vieläkin selvempää osoitusta, kohtasi hän Fannyn puolelta melkein loukkaavaa kylmyyttä. ---- Kesän tultua Heikki pyydettiin kotiopettajaksi heidän luokseen maalle perheen nuorimpia lapsia avustamaan. Ja siellä maalla oli Fanny hyvin altis ystävyyteen. Häntä ei olisi voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Hän oli melkein rajattoman avoin ja luottavainen. Mutta kun tuon ihanan kesän jälkeen jälleeen muutettiin kaupunkiin, oli kaikki kuin pois puhallettu. Fanny osoitti täällä melkein selvää hermostumista Heikin seurassa, – aivan kuin olisi kärsinyt siitä, etteivät Heikin tunteet rajoittuneet tavalliseen ystävyyteen, jota vastaan hänellä ei kyllä mitään olisi ollut. Kun tämä oli Heikille mahdotonta, teki Fanny kokokäänteen, alkoi karttaa hänen seuraansa ja erittäinkin tapaamista kahden kesken. Eläessään vielä omissa entisissä tulevaisuudentuumissaan Heikki oli monesti nauranut niitä aikamiehiä, jotka rakastuneina saattoivat jättää kaikki totisemmat harrastuksensa, myydä ikäänkuin koko entisyytensä jonkun tyttöletukan tähden. Nyt hän oli itse kaikissa suhteissa noiden järjettömien kaltainen. Kaikki haaveet suurista töistä, joitten palkintona sitten olisi koko kansan rakkaus, mitä ne enää olivat hänelle! Jos hänen työnsä vielä kaikkea tuota tarkoittikin, niin vain Fannyn rakkauden ansaitsemiseksi. Kansaa, isänmaata, – niitä ei hänellä enää ollut. Elämällä ei voinut olla mitään muuta tarkoitusta enää. Jollei Fannyn rakkautta, niin ei mitään. – Ei yksin Fannyn, vaan koko sen ympäristön, jossa hän hengitti. Sillä sen tunnustus oli välttämätön, jotta Fanny koskaan voisi tunnustaa. Heidän täytyisi kerran tunnustaa hänet itsenäiseksi jäseneksi heidän piirissään, – että hänkin kulki siellä elämän huipulla ja ettei hänen tarvinnut katsoa heihin alhaaltapäin – – Eikä hän nähnyt edessään mitään muuta tarkoitusperää. Näissä tulevaisuuden unelmissa vieri vuosi, toinen. Vieri vuosia ilman ainoatakaan nykyhetkeä. Ensin oli se tulevaisuus, joka väritti kaiken työn, joka oli kaiken työn järki ja ajatus, vaikka se olikin kaukana ulkopuolella tämän työn luonnetta, eikä sillä ollut sen kanssa mitään sisällistä yhteyttä; – sitten se tulevaisuus, joka haaveena liikkui mielessä työn lomahetkinä, joka etäisyydellään teki mielen alakuloiseksi; ja vihdoin se tulevaisuus, joka oli lähin, joka poltti mieltä ja saattoi sen kuumeeseen. Se oli kesän odotus. Mutta kun toinen kesä sitten vihdoin tuli, kohtasi häntä se onnettomuus, että Fanny oli melkein kaiken aikaa ulkomailla ja hän yksin lasten opettajana maalla. Sitten tuli pitkän talven perästä kolmas kesä. Nyt oli jo sekin lopussa. ---- Tänä kolmantena kesänä olivat Fannyn ja Heikin välit olleet taas entistä ystävällisemmät. He eivät olleet puhuneet paljoa keskenään ja vähimmin mistään tunteellisista asioista. Mutta kumminkin oli heidän välilleen perustunut vanha ystävyyden ja keskinäisen ymmärryksen side. Ja Heikki tiesi, että se olisi voinut katketa vähänkin varomattomasta kosketuksesta; sentähden hän mieluummin pysyi kauempana. Kunpa vain saisi iäksi jäädä tänne maalle eikä koskaan lähestyä rauhatonta pääkaupunkia! Heikki voisi iäksi tyytyä siihen suhteeseen, joka oli perustunut tänä kesänä. Se oli sanomattoman hienoa sopusointua joka tapauksessa. Se antoi aavistaa edes jotakin mahdollisuutta jossakin tulevaisuudessa – ja juuri sentähden, että se oli niin pyhän koskematon! Mutta nyt oli kesä päättynyt. Huomenna olisivat nämä hiljaiset seudut jo jätetyt ja puhaltamassa levoton kaupunkilaistuuli. Syyspuvut, hatut, hansikkaat, esplanadi kappeleineen ja sähkövaloineen – –! Siellä ei pysy muistossa hieno kesähattarain ja rantakaislikkojen kutoma sydänten side – Muistuttamatta! Oh! Alkaisiko taas sama hirveä talvi! Pitäisikö Heikin taas näytellä syrjäytetyn ja unohdetun osaa, alituisesti vahtia sopivaa tilaisuutta, milloin muistuttaa Fannylle olemassaolostaan, hakea hänen suosiotansa ja asettua hänen silmäystensä eteen, mihin hän katselleekin, milloin iloita myhähdyksestä, jonka hän on ohimennen suonut, milloin taas katkeroitua vieraille suodusta huomiosta – ja alituisesti, alituisesti tavoitella vain tuota saavuttamatonta, alentua, nöyrtyä tuhat kertaa ja sittenkin vain tavoitella! He istuivat kaupunkiinlähdön edellisenä iltana kaikki kokoontuneina suurelle verannalle, jonne näkyi tyyni, ruskoisia pilviä kuvastava järvenpinta ja jonne puutarhan ruusut tuoksahtelivat pienimmänkin henkäyksen käydessä. He kuuntelivat pianonsoittoa, joka kuului eteishuoneesta verannalle. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, taivas rusotti, työväki oli vaiennut ja kadonnut. Hiljaiset yöperhoset vain silloin tällöin lentelivät lentojaan. He istuivat hiljaa, puhumatta sanaakaan keskenänsä, kukin omalla mielisijallaan eri paikoissa suurta verantaa. Fanny istui kaukana verannan päässä molemmat kyynäspäät nojaten kaidepuihin ja kädet korvain takana. Soittamassa oli Fannyn täti, vanhanpuoleinen, pitkäkasvuinen neiti. Hänellä oli tapana näin iltaisin soittaa heille kaikille. Hän saattoi istua tuntikausia pianon ääressä kadottamatta hetkeksikään kuulijoittensa huomiota. Pitkillä, laihoilla ylimyssormillaan hän soitteli, ilman nuotteja ja ilman valoa, silmät enimmäkseen kiinni ja ruumistansa rytmin mukaan tuuditellen. Hän oli Fannyn näköinen, vanhanaikainen väritys koko olennossaan, jo harmahtavat hiukset nostettuna päälaelle, ilman mitään otsatukkaa, hän oli sanomattoman kaunis soittaesaan. Silloin vain hän oikein elikin. Hän rakasti erikoisesti vanhaa musiikkia. Jumaloi Beethovenia ja soitti yhtä täydellä hartaudella Chopinia ja Schumannia, joihin sai valetuksi ylimyksellistä väritystään. Uutta musiikkia Wagnereineen hän ei voinut sulattaa. Hänellä oli tapana sanoa, että tuo uusi suunta oli tuonut sanoja musiikkiin. Hänen mielestään ne eivät olleet missään niin vieraat kuin musiikissa, joka oli sanattomuuden maailma. Sanat vaikuttivat siinä niinkuin taulussa alastomuus, joka vieraita aisteja herättämällä hämmentää taiteellista puhtautta. Ja uusin musiikki oli hänestä pahin kaikista: se oli alentunut alttiiksi vain semmoisille tunteille, joita oli kiihotettu esiin sanalla, palveli vieraita jumalia. Perheen nuoremmat jäsenet antoivat hänelle anteeksi nämä hänen ominaisuutensa. Silloin tällöin he vain yltyivät hänen kanssaan kiistelemään ja masensivat hänet silloin enemmistöllään. – Kauan he kaikki aina valvoivat, kun täti alkoi soittaa, ja soiton päätyttyäkin kesti vielä puhetta ja muistelua pitkälle yöhön. Heikki oli heidän seurassaan saanut kuulla vähitellen kaikki mitä musiikissa oli kauneinta. Musiikki oli vaikuttanut syvästi hänen surunsekaiseen tunne-elämäänsä; milloin se tyynnytti sydäntä, milloin taas repi sen auki: milloin synkistäen, milloin puhaltaen uutta toivoa. Ja joskus! – mihin taivaisiin se saattoikaan nostaa mielikuvituksen, mitä aavistamattomia uusia maailmoita se saattoi avata, – joita ei mikään sana, ei mikään näkö, ei mikään tieto koskaan olisi voinut loihtia esiin! Heikki ei ollut vielä kertaakaan lausunut mielipidettään mistään soitantoa koskevasta asiasta. Hän ei edes aina ymmärtänyt, mitä muut sanoivat; ei voinut aina seurata, kun he alkoivat arvostella ja puhua viittauksin, kun he vertailivat ja pyysivät uudestaan soittamaan ja kuuntelivat ja keskeyttivät ja äkkiä alkoivat kaikki yhtaikaa puhua jostakin, mistä eivät olleet yhtä mieltä. He saattoivat niin antautua taiteeseensa, että näytti kuin ei mikään muu maailmassa olisi voinut heidän harrastustansa herättää. He ikäänkuin elivät näitä iltoja varten. Sillä päivä helteisine aurinkoineen ja häikäisevine hattaroineen heissä vaikutti vain veltostusta ja hermostusta. Keskipäivällä he eivät voineet mihinkään ryhtyä eikä mitään täydellä todella ajatella. Vasta hämärtäessä alkoivat he elpyä ja vähitellen savukkeitansa sytytellen kerääntyä verannalle. Vähitellen alkoi sananvaihto, punousi ajatus ajatuksesta, kehittyi jotakin määrättyä suuntaa kohden ja vihdoin jätti jälkeensä kuin kokonaisen rakennuksen. Kuinka he saattoivat innostua puheistansa! Se oli kuin sisällistä tarvetta heille. He ikäänkuin tyyntyivät vasta saatuaan tuon jokailtaisen rakennuksensa pystyyn; ikäänkuin sillä olisivat sovittaneet päivän toimettomuuden. Ja niin tuli sitten musiikki, tuo taivainen, joka viehkeästi, tainnuttavasti kajahteli hämärään ulkoilmaan ja suli syyskesäyön heikosti siristävään tähteen. – – Se oli heidän aikansa tuo; – ylimyksellinen aika, jolloin kaikki päivän lapset, kaikki kyntäjät ja ojankaivajat ja paimenet ja lypsäjät olivat vaienneet ja vaipuneet unen maailmaan tuolla alapihan matalammissa rakennuksissa. Ne olivat niitä eri olentoja. Ja alettuaan soittonsa he tavallisesti unohtivat Heikin kokonaan. Niin nytkin tänä iltana, – viimeisenä iltana ennen muuttoa. Heikki istui muista erillään eräässä verannan sopukassa, jonne soitto kuului hyvin. Jokin levoton aavistus hänellä oli siitä, että vielä tänä iltana kaikki ratkaistaan. Mutta tänä iltana sointui soitto entistäänkin ihanammin. Ja he olivat äärettömän kaukana kaikesta muusta. Sitten alkoi Artturi soittaa viulua pianon säestyksellä. Kappale oli Wagnerin ”Träume”. Hän soitti erinomaisesti. Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi omiinsa. – Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla! Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen ahdistus. Niinkuin hän, Heikki, nauttisi täällä jotakin kiellettyä, johon hänellä ei ole rehellistä oikeutta. Hänen takanaan oli olevinaan suunnaton joukko kuuntelevia olentoja, niitä, jotka eivät vielä ymmärtäneet, – korvat höröllään, suu puoleksi avoinna. Silmissä heillä paloi outo liekki ja kasvoissa paloi ääretön totisuus. Hän tunsi useita heistä. Ne olivat hänen maalaistuttujaan – myöskin Liisa ja isä. Jotkut heistä olivat käsittäneet tämän hetken rukoushetkeksi ja olivat tulleet virsikirja kädessä. Kaikki he seisoivat liikkumattomina, syvimmässä hartaudessa. – – Ne raukat, raukat siellä maalla! Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä. Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa! Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan kokonaan unohtaneet, – niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa, jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt. – Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan. – He kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat vain toisiansa ymmärtää, – niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan! Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja. – Ja Heikki samassa vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa. – – Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa, sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä rajattomaksi! – – Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne. Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä. Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan. Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen, – tarve vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa, – tarve palvella ja hyödyttää. Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun Fanny ensin on hänen! ---- Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen välinpitämättömästi: – Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan kävelemään? Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten: – Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta! Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen huolellisesti ja virkkoi rappusilla: – Mennään! – Paino oli viimeisellä tavulla. Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä niissä. Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille istumaan, hän vaikeni. – Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen, – minä arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista. Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen – voithan itse tehdä tämän hetken niin lyhyeksi kuin tahdot. Mutta Fanny oli vaiti. – Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä sinulle vastenmielisestä hetkestä. – Minua se vaivaa itseänikin. Sinä autat siis minuakin, jollet viivyttele, – ainoastaan ihan lyhyesti: niin taikka ei – – Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen äänessään oli hienoa hermostusta. – Minä en oikein tiedä, mitä sinä tarkoitat, – ja katsoi poispäin. Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi: – Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä, rakastatko sinä – Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän tunsi Heikin vaikutusta häneen. – Ja hän aloitti melkein anteeksi anovalla äänellä: – Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään, josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt niinkuin sinä; – mutta – – Sinä et sittenkään voi minua rakastaa? – Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en sinuakaan kohtaan. – Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua kohtaan? – Niin, minä – minä vain tiedän – olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja eri oloissa, – mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta, – minä en voi! – – – ---- Näin he erosivat. Fanny ei siis rakastanut! Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä painavammin hänen omalle sydämelleen. Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli teko, – semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa – ikuisen totista kieltä! Ja se on Fannyllekin puhuva, – se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin, ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään – ei mitään muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa, kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset jäljet Fannyyn – niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi ajattelemaan Heikkiä! Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin ylihuomenna. – Ja toinen kysymys: Kuinka? Mutta sekin oli melkein itsestään selvä. Tietysti – ampumalla. – [[Luokka:Isänmaa]] 3368 5997 2006-09-24T15:25:50Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Isänmaa: VI. luku|VI. luku]] |seuraava=[[Isänmaa: VIII. luku|VIII. luku]] |otsikko=VII. luku. |alaotsikko=[[Isänmaa]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Mutta kun ei siitä kohta tullut mitään, niin koko tuuma vaihtui toiseen. Heikin täytyi nyt paeta pois ihmisiä ja maailmaa. Hautautua tietymättömäksi jonnekin korven yksinäisyyteen. Ja samassa herää outo ajatus, joka nostaa veret päähän, joka on melkein uhkamielinen, joka sisältää yht’aikaa pelastuksen hänelle itselleen ja koston kaikille muille: – Kotiin! Hetken risteilivät mielessä syyt ja vastasyyt veren sykinnän mukana, voimakkaina kuin olisivat elämän alkuainekset liikkeellä. Mutta juuri kun syyt ovat voittamassa, tulee sieltä vastaan kylmä, kieltävä päänpudistus ja kuuluu outo ääni: ”Ei, Heikki, tänne älä tule, on jo myöhäistä!” Ja kauhistuneena hän huomaa ensi kerran toden teolla ajattelevansa kotia. – Hän ei ole koko aikana saanut sieltä ainoatakaan kirjettä. Hän oli ensi vuonna vain vastaanottanut ”osan kauppasummasta” isältä, kun tämä oli ruvennut syytingille ja antanut talon Juhon, körttiläis-Kustaan pojan käsiin. Eikä hän itse ole sanaakaan heille kirjoittanut. Hänen kysymyksensä olisivat vain olleet elävänä todistuksena heille, kuinka vähän hän heistä tiesi ja välitti. Ei. Kotiin on mahdotonta! Koko ajatus on liian repivä. Hän tulisi sinne vieraana, – ehkä ei odotettunakaan! Ja taas syntyy hänen mieleensä äärettömän yksinäisyyden tunto. Se kasvaa yhä, katkeroituu, on muuttumassa epätoivoksi. Hänen täytyy löytää joku, joka ei työnnä häntä kylmästi luotaan, joka ei pudista hänelle päätä, joka ei ajattele hänen vääryyksiään tai rikoksiaan – – – ---- Silloin nousee muistojen maailmasta ihan odottamatta hänen mieleensä Ollin unohtunut hahmo. – – – ---- Helsinkiin tultuaan syksyllä Heikki ensi työkseen lähti hakemaan Ollia. Ei hän ollut Ollin kanssa enempää kuin muidenkaan toverien kanssa seurustellut kahteen viime vuoteen paljon ollenkaan. Mutta mitä kauemmas tuo Fannyä koskeva tapaus alkoi jäädä, sitä selvemmin oli vanha Olli taas tullut mieleen. Vuosien perästä muistui ihan eheästi se kesken jäänyt suhde heidän välillänsä, aivan kuin se olisi keskeytynyt eilen tai toissapäivänä. Kaikki oli vielä muistissa semmoisena kuin Heikki oli sen jättänyt. Näin se oli jäänyt: Olli piti Heikkiä hyvin kehittymättömänä, puhui monista asioista niinkuin Heikki ei olisi niitä sinnepäinkään ymmärtänyt, joskus nauroi omissa ajatuksissaan, kun jotain sanoi, – eikä seurustellut Heikin kanssa muuta kuin kotona ollessa. Mutta myöhemmin hän oli kumminkin yhä enemmän alkanut huomata Heikkiä. Heikki oli tuntenut välistä, että Olli ikäänkuin koetti häntä tarkastaa ja oppia jotakin häneltä. Oli alkanut osoittaa joskus sisällistä kiintymystäkin Heikkiin. – Sitten oli Fanny tullut ja keskeyttänyt kaikki tyynni, – niin pitkäksi ajaksi, että Heikki vasta nyt ensi kerran tuli Ollia ajatelleeksi. Mutta nyt sitä elävämmin. Ja se kesken jäänyt suhde muistui nyt mieleen aivan kuin jokin erityisen tärkeä elämänasia. Ja heräsi omituinen halu jatkaa ja muodostaa sitä suhdetta. Niin, se oli nyt Fannyn vastauksen jälkeen melkein tarve, se oli välttämättömyys. ---- Ei kukaan oikein tiennyt, missä Olli asui. Hän kuului pitävän sitä salassa. Hän tahtoi vihdoinkin saada tutkintonsa suoritetuksi ja oli siksi mieluummin yksin kotonaan, milloin siellä oli. Muuten näkyi hän käyvän yhtä usein kapakoissa kuin ennenkin. Heikki vain ei ollut nyt sattunut tapaamaan. Kumminkin Heikin onnistui saada Ollin asunnosta selvä vielä samana tulopäivänään. Oli tuulinen ja sateinen syys-ilta, kun Heikki koputti Ollin ovelle suuren kivimuurin neljänteen kerrokseen. Olli aukaisi melkein samassa kun Heikki oli koputtanut, sillä hän itse oli juuri ulos lähtemässä. – Heikkikö sinä olet? sanoi Olli peräytyen kummastuksesta pari askelta. – Niinkuin näet. Asutko yksin? – Tulehan sisälle – no, terve mieheen, Heikki! Mistä sinä kapsäkkinesi? – Maalta, kotiopettajan toimesta. – Otatko minut täksi yöksi? – Tuohonko sohvalle? Taikka kyllähän minäkin siinä; – saat sinä sängynkin, jos niikseen tulee. Hän riisui päällystakkinsa ja auttoi Heikkiä järjestämään kamssujansa. Yhtä ja toista otettiin kapsäkistä ja ripustettiin nauloihin. He herkesivät molemmat puhumattomiksi kuin sopimuksesta. Olli kuitenkin yhä tarkasteli Heikkiä ja sanoi vihdoin: – Kuule sinä, Heikki, – ethän liene sairas? – ja tavoitteli valtasuonta. – Terve minä olen, ei minua mikään vaivaa. Ja taas he olivat ääneti. Ei koskaan Olli ollut niin kunnioittavasti Heikkiä kohdellut. Hän aavisti jotain suurta surua piilevän Heikin takana ja kulki melkein varpaillaan hänen ympärillään. – Sinähän taisit olla ulos lähtemässä? Älä anna itseäsi häiritä. – Niin, Olli, huomaathan sinä missä tilassa minä olen – minä en voi nyt puhua! Ja hän näki, että Olli aivan hätääntyi. Merkillisiksi olivat käyneet hänen silmänympäryksensä, ja suu vetäytyi kummallisesti kokoon. – Sinä lienet väsyksissä, Heikki? Minä lähetän tytön tänne vuodettasi laittamaan, – pääsethän sitten levolle. – Oh, vastasi Heikki, saatanhan laittaa vuoteeni itsekin. Sano mieluummin tytölle, ettei hän tänne ollenkaan tule koko iltana. Minä tahtoisin olla yksin – sinä ymmärrät, Olli! – Olli viivytteli lähtöänsä. Levottomana hän katseli ympärilleen, tarkasteli uudestaan Heikin kapsäkin ja kulki sitten muutaman kerran vaanien edestakaisin. Heikki seisoi ikkunan luona kääntyneenä ulos pimeyteen päin – niinkuin olisi vain odottanut Ollin lähtevän. Silloin tuli Olli ihan lähelle Heikkiä, otti häntä kädestä ja aikoi jotain sanoa. – Mutta hän oli ilmeisesti niin hämillään tästä sydämellisyyttä ilmaisevasta liikkeestään, ettei saanut sanaakaan suustansa. Heikki huomasi, että Ollin vaalenneet huulet liikahtelivat suonenvedontapaisesti ja koko olennossa asui auttamaton neuvottomuus. – Tämmöistä sattui hänelle varmaan ensi kerran hänen elämässään. Vihdoin sieltä tuli vavahtelevalla äänellä: – Heikki, – lupaa ainoastaan, ettei se tapahdu nyt! Vastaukseksi Heikki vain puristi hänen kättänsä. Ja Olli irtausi ja riensi ulos. Aivan kuin olisi mennyt pakoon jotain, jota häpesi. Ja Heikki hengähti syvään. Hänen kasvoistaan lieveni synkkyys ja suun ympärille ilmaantui melkein mielihyvän hymy. Oliko tuo Olli? Olli liikuttuneena! – Olli, joka muuten oli aina valmis arvostelemaan ja joka ei missään koskaan kadottanut kylmää malttiansa? Kerrankin! Ollin osanotto! Mikä voisi Heikkiä enemmän lohduttaa? Ja jos Heikki kaikki kertoisi, kuvaisi suuren elämänsurunsa hänelle; mitä, jos Olli silloin purskahtaisi itkuun! Totta kyllä, – olihan Heikki ennenkin nähnyt hänen itkevän. Mutta, sehän oli ollut aivan toista. Olli oli silloin päissään, – ja lieneekö silloin ollutkaan mitään itkemisen syytä. ---- Kun Olli tuli kotiin, makasi Heikki vuoteessansa. Lamppu paloi tuolilla ja valaisi häntä kirkkaasti. Kauhistus ilmestyi hetkeksi Olliin. Hän hiipi Heikin vuoteen ääreen ja kuunteli. Heikki hengitti tasaisesti ja tyynesti. Nukkui. Ollin kasvot kirkastuivat. Hän heittäysi hiljaa keinutuoliinsa, venytteli kaikkia jäseniänsä ja jäi pitkäksi aikaa sinne istumaan. Siitä oli nyt jo lähes kolme vuotta, kun he olivat eronneet. Olli tiesi vain, että Heikki oli ollut kaiken aikaa ahkerassa lukutyössä. Mitä hän luki, sitä ei Olli tarkalleen tiennyt. Lienee ollut niitä Heikin filosofioja. Ja sitten arvasi Olli, että Heikki oli rakastunut. Ulkonaisissa oloissa ei kyllä ollut mitään muuttunut. Kaikki oli entisellään. Niin makasi tuo Heikki tuossa kuin olisi eilen hänet viimeksi nähnyt. Ja Olli istui keinutuolissa aivan niinkuin ennenkin palattuaan yöllä kotiin. Lamppu sihisi tuolilla – ja sekin oli Heikin ainainen tapa: hän ei sitä koskaan jättänyt pöydälle palamaan. Heikin kasvoissa näytti kuitenkin jokin omituinen muutos tapahtuneen. Niihin oli tullut jotakin hienostunutta. Nenä oli kuin laihtunut ja silmäluut selvenneet. Niinkuin pitkät kärsimykset olisivat hänen kasvojansa muodostelleet. Olli oli lukevinaan paljon, paljon siitä Heikin silmien luota – semmoista, mikä oli tullut häneen heidän erilläänolonsa aikana sisästäpäin, sieluelämän vaikutuksesta. Mutta ulkonaisesti olivat Heikin kasvotkin samat – pienimpiin yksityiskohtiin asti. Erittäin kummasteli Olli hänen tukkansa ominaisuutta. Se oli aina sama samoine kiharoineen. Siellä oli kihara niskassa, joka oli oudostuttavan itsepintaisesti pysyttänyt muotonsa ja asemansa. Se putosi muita alemmaksi kiehkuraksi niskassa ja ulottui tavallisesti Heikin ahtaan alaskäänteisen kauluksen valkealle pohjalle. Tämä tukka se antoi hänen kasvoillensa niitten ulkonaisen luonteen ja ehkä samalla keveän viittauksen hänen talonpoikaiseen syntyperäänsä. Olli huomasi nyt ensi kerran, että sen todellakin vaikutti tuo kihara. – Hän katseli siksi Heikkiä verrattoman tarkkaavasti, – nousi keinutuolistaan ja tarkasteli joka taholta. Tuolin selkäpuolella riippui Heikin harmaa takki – iänikuinen, jonka Olli muisti vähintään kolme vuotta sitten Heikillä olleen. Sitä sanottiin juhlatakiksi ja se otettiin esille harvoin. Mutta nyt se osoitti jo kulumisen oireita. Kiilteli vähän kyynärpäiden kohdalta ja tarjosi siellä täällä nähtäväksi poimuja, joita vuodet olivat siihen kasvattaneet. Se poloinen oli nähtävästi saanut viime kesänä jokapäiväisen takin viran palvellessaan rakastunutta herraansa. Olli naurahti itseksensä, otti takin tuolin karmilta ja katseli sen kaulusta. Tuon kauluksen vähän virheellinen leikkaus, se juuri antoi takille sen omituisuuden ja jätti sen muistoon. Se kiersi liian alas niskassa, niin että joskus näytti paidan kauluksen alareunaa; mutta edessä se otti tappionsa takaisin pyrkien vähän liiaksi kohoamaan. Heikki ei olisi ollut Heikki, jollei tuo kaulus olisi ollut juuri semmoinen. Niin pitkälle kuin Olli häntä muisti, oli hänellä aina ollut tuo virhe vaatetuksessa, – mikä tuli siitä, että hän käytti halpaa räätäliä ja aina samaa. Olli meni vaatekaapilleen, avasi sen ovet ja otti esille uuden-uutukaisen, lakanaan käärityn, kiiltävän musta-verkaisen vierailutakkinsa. Hän tarkasteli sitä tuntijan katseella ja mietti itseksensä; mutta alkoi sitten sitä mittailla Heikin takin kanssa, leveyden olan päästä olan päähän ja niskaluusta selkäristeykseen. Oli sentään omituista kuinka he olivat samanmittaisia, Olli ja Heikki. Voisi vannoa, että tuo Ollin takki sopisi Heikille aivan yhtä hyvin kuin se sopi hänelle. – – Ja Olli kääri sen huolellisesti jälleen valkoiseen lakanaan; ei vienyt sitä takaisin kaappiin, vaan jätti sen pöydälle. Sitten hän riisuutui, ripusti Heikin takin paikoilleen, sammutti lampun ja sukelsi vuoteeseensa. Kun Heikki seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona ilma muuttunut ja aurinko paistoi iloisesti sisälle. Olli oli puolipukeissa sänkynsä laidalla ja tirkisteli häntä. Hän rykäisi ja nousi seisaalleen, kun Heikki havahtui. Ja Heikin pukeutuessa he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Oli ihan mahdotonta aloittaa Ollin kanssa mitään sydämellisempää puhetta, – vain senvuoksi, että tiesi, että hän olisi kärsinyt ja hävennyt sanomattomasti. Tuntui selvästi, että Olli oli arvannut kaikki tyynni. Ja että hän oli ihan säälimättä antanut tapaukselle sen nimen mikä sille tulikin. Heikistä se oli sentään jotakin muuta kuin miksi Olli sitä ajatteli. Se oli tapaus, jolla oli vuosikausia takanaan, jolla oli syvät syynsä, suuri merkityksensä, jota ei voinut selittää yhtenä eikä kahtena iltana. Mutta Olli olisi varmaan keskeyttänyt kaikki selitykset ja sanonut: sanalla sanoen, sinä olet saanut rukkaset! Vaitiolo rupesi sentään Ollistakin tuntumaan tukalalta, koskapa hän alkoi viritellä puhetta. – Kylläpä on tuo takkiskin jo kulunut. Minä sen muistan vielä entuudesta. Mutta kun ei siihen saanut mitään vastausta, sanoi hän taas jonkin ajan kuluttua: – Voisit minulle tehdä suuren palveluksen. Osta minulta tämä takkini. Se ei sovi minulle ollenkaan. Ja hän veti esille lakanaan käärityn vierailutakkinsa. Hän ilmeisesti tahtoi asettua sille kannalle, ettei Heikin asiasta mitään sen pitempiä puheita saisi tullakaan. – Jos sillä teen palveluksen, niin miksei. Mutta rahaa et minulta saa hyvään aikaan, sanoi Heikki. – En tarvitsekaan tällä haavaa. Mutta koetahan sitä. Ollin pitkä musta takki oli kuin tilattu Heikille. Se sopi mainiosti. Ei ainoatakaan liikaa poimua! Mutta Heikki ei ymmärtänyt niitä asioita. Sillä katsahdettuaan peiliin hän aivan kauhistui. – Ei – ei, Olli, ei tämä minulle käy. Sehän on kuin satula lehmän selässä. Olli ei ottanut kuullakseenkaan. Käänteli vain Heikkiä vasemmalle ja oikealle ja sitten poistuen jonkin askeleen taaksepäin huusi innostuneena: Mainiota! Minä arvasin oikein! Sinusta tulee toinen mies! – Pidäs vähän päätäs pystympänä – niinkuin katselisit olkani yli! – Noin, noin, juuri noin! Suurenmoista! – Sinä olet hullu, Olli! – Pane tämä pystykaulus kaulaasi! Mutta kun Heikki oli saanut Ollin pystykauluksen paikoilleen, purskahti Olli nauruun. – Katso peiliin itse! Tiesinhän minä, että ne olivat nuo sinun kiharasi! Heikki alkoi ottaa kaulusta pois. – Ei, ei, anna sen olla paikoillaan. Nuo kiharat on poistettava! Sinun täytyy erota pyhimysvanteestasi, rakas sielu! Heikin teki niin hyvää heittäytyä onnettomuuksineen lapsen tavoin Ollin käsiin. Sillä selvää oli, että Olli koetti olla näin iloinen ja ystävällinen vain lievittääkseen Heikin surua. Eivätkä surut silloin tuntuneetkaan, ne olivat kuin haihtuneet. – – Kun he sitten menivät päivällisille suuren ravintolan yksinäiseen huoneeseen ja kun Olli päivällisen jälkeen alkoi juoda likööriä, tuli kaikki tyynni ihan itsestään puheeksi. Ja Ollillakin näytti olevan paljon puhumista Heikin asioista. Hän tahtoi kerrankin puhua suunsa puhtaaksi. Kaikkeen oli Heikki itse ollut syypäänä, sanoi hän. Heikki katsoi elämää liian lapselliselta – liian aralta kannalta. Hänessä ei ollut kylliksi miestä. – Ja se taas tuli epäluonnollisesta elämäntavasta. Olli näytti aivan riemuitsevan, kun hän pääsi tähän aineeseen. Se oli syvintä voitonriemua hänessä. Hän innostui eikä malttanut lauseitansa lopettaa. Hän ei voinut olla mistään niin vakuuttunut kuin nyt tästä. – Miehuus riippuu siitä, sanoi hän, että elää niinkuin mies. Eikä hän voinut lääkärinäkään muuta neuvoa. Epäilemättä riippuu psyykillinenkin kypsyys hyvin paljon tästä asiasta. Ja senvuoksi Heikki juuri olikin, sanoi hän, aina osoittanut eräänlaista luonteen kypsymättömyyttä, lapsellisuutta, joka teki hänet niin huomaamattomaksi, ettei hän voinut herättää edes toverien mielenkiintoa. Olli tahtoi, että hän olisi tehnyt kerrassaan lopun ujoudestaan, – yhdellä iskulla tappanut kaikki epäilykset siinä suhteessa. – Se oli Ollin mielestä ihan välttämätöntä Heikille, jos mieli hänen tulla mieheksi. Se oli kaiken järjellisen elämän, kaiken kulttuurielämän ensimmäisiä vaatimuksia, se, että oli voittanut lapsellisen häveliäisyytensä, joka esti pääsemästä itsetietoisuuteen ja kuulumasta muiden silmissä miesten joukkoon. Tämä nyt oli sitä samaa, mitä Olli oikeastaan aina oli hautonut itsessään. Ja Heikki oli sen tiennyt hänen sanomattaankin. Mutta näin suorana vaatimuksena ei Olli ennen ollut esittänyt mielipidettään. Hän odotti ilmeisesti selvää vastausta Heikiltä. Ja Heikin piti nyt ainakin näyttää myöntyväiseltä. Hän olisi muuten kerrassaan vetäytynyt pois siitä ystävällisestä suhteesta, joka oli heidän välilleen niin äkkiarvaamatta syntynyt ja joka korvasi hänelle melkein kaiken. He olisivat taas eronneet ja olleet kylmiä toisilleen – ehkä ainiaaksi. Mutta nyt olisi Heikki vähimmin tahtonut luopua Ollista. – Menemmekö parturiin, kysyi Olli. – Mennään nyt sitten, sanoi Heikki ja tunsi selvästi, kuinka Olli sen käsitti myöntäväksi vastaukseksi myöskin muihin vaatimuksiinsa. – – He menivät hienoimpaan parturiin. Täällä Olli määräsi kaikki. Parturi tunkeutui konesaksineen keskelle Heikin tukkaa. Se leikattiin niin lyhyeksi kuin suinkin voitiin saada, niin että pääkallo siinti esille. Ja siinä ne nyt viruivat parkettipermannolla Heikin tutut kiharat toinen toisensa vieressä – vieraassa ympäristössä. Lakaisijapoika työnsi ne armottomasti uunin eteen, muitten, outojen, tummempien ja vaaleampien joukkoon. – – Heikin ulkonäkö oli niin muuttunut, että hän hämmästyi peiliin katsahtaessaan. Pääkallon muodot tulivat selvinä näkyviin – nenä, suu, silmät saivat aivan erilaisen näön – ja Ollin korkea pystykaulus, joka pakotti Heikin pään luonnottomasti jäykkään asentoon, teki yleisvaikutuksen vielä kummallisemmaksi: oli kuin korvat olisivat syyttä tulleet hallitsevaan asemaan; ne olivat kuin kasvaneet suuremmiksi ja lerpattivat ulospäin; – kaikki muu oli kuin silinnyt ja kadottanut merkityksensä. Mahdotonta oli Heikin ajatella ulosmenoa. Hän olisi mieluummin pistänyt onnettoman päänsä säkkiin ja vajonnut maan alle. Hänen suureksi lohdutuksekseen tuli ulkoa kaksi herraa, joilla oli samalla lailla siintävä pääkallo ja korvat ja pystykaulukset. He olivat pääkaupungin leijonia. – Se oli ihan viimeisin muoti. Monet vähäpätöisemmätkin leikkuuttivat samalla lailla, mutta nämä olivat niitä, jotka ovat aina näkösällä. – Eräs heistä töytäisi vahingossa Heikkiä tullessaan peilin ääreen, mutta pyysi samassa niin kohteliaasti anteeksi, että Heikki meni aivan punaiseksi hämmennyksestä – Lähtiessä Olli otti tahallaan Heikin vilttihatun päähänsä ja jätti hänelle oman sylinterinsä Heikin estelystä huolimatta. Hän tuli aivan kovaääniseksi, ja Heikin piti kuin pitikin myöntyä. Kun he olivat kadulla, juoksi kaunissilmäinen piika heidän ohitseen. Hän katsoi Heikkiin. Ja kun Heikki kääntyi taakseen häntä vielä nähdäkseen, katsahti hänkin ja nauroi silmää iskien. Ennen olivat vastaantulijat aina katsoneet Ollia. Nyt ne katsoivat Heikkiä. Kevyt syysilta hyväili Helsinkiä. Kaasut syttyivät, ja Esplanadin sähkölamput pian voittivat ja hävittivät taivaalta tulevan kellankuultavan iltahohteen. Hiljaa kävellen pitkissä jonoissa, iloisena sorinana liikkuivat pääkaduilla ihmisjoukot – ja pehmeästi jymisi korvaan taantuva kaupungin melu. Olli ehdotteli Kappelia, ja he menivät sinne. Siellä soitti musiikki ja väkeä olivat sijat täynnänsä sekä sisällä että ulkona – huoletonta, nauravaa, ystävällistä, sähkön valaisemaa yleisöä lämpimän syysillan hyvänhajuisessa tuoksussa. – – He tulivat keskikäytävää ylös ja poikkesivat oikealle puolelle. Heikki voitti kaikki ujostelut. Ja se oli nyt entistä helpompaa, kun tuo Ollin korkea kaulus jäykisti niskaa ja pakotti pään pystyyn. Monet ihmisistä aivan kääntyivät katsomaan, ja noissa katseissa oli ikäänkuin uteliaisuuden sekaista kunnioitusta. Varmaan sen vaikutti sylinteri ja kaulus ja musta verkatakki, joka näkyi avatun, kevyen palttoon alta. – Kappelin kylkimajan luona, jonne Olli ja Heikki ensin tulivat, istuivat kaikki hänen viimekesäiset tuttavansa. Mutta Heikki ei pysähtynyt kättelemään. Nosti vain sylinteriä. Eikä vilkaissutkaan Fannyyn. Ylhäällä pääoven edustalla, missä oli valoisinta ja näkyvintä, istui suuri joukko Ollin tuttuja. Heikille ne olivat semmoisia tuttuja, joita tervehditään lakkia nostamalla. Ne olivat anastaneet siinä monta pöytää ja hallitsivat kokonaan sitä seutua. Ne olivat kaikki sylinteripäisiä. Yhdellä vain oli tavallinen huopahattu. Ja se olikin Heikin läheisempi tuttu. Se oli Eemil. Heikin nähtyään hän hyppäsi paikaltaan. – Kas vain! Heikki! Terve mieheen! – Ja kuinka pääkaupunkilaiseksi sinä olet käynyt! Enhän tahtonut sinua tuntea! Ja hän nyki ja reuhtoi lähentelevään tapaansa, niin että Heikin tuli vaikea olla noitten muiden vuoksi, jotka eivät olleet hänelle niin tuttuja. Eemil puhua mellasti aina niinkuin kaikki olisivat olleet saman perheen jäseniä. Hän oli kuin sokea kaikelle mikä maailmassa on ulkonaista arvokkuutta, tahallista kylmyyttä käytöksessä. Hän ei ymmärtänyt sitä ja laskeutui koko olennollaan niitten väliin, jotka olivat toisilleen vieraampia tai säilyttivät keskenään arvonsa mukaista suhdetta; laskeutui ja heti sekoitti kaikki suhteet, nimitti asioita kotoisilla nimillään ja ehdotteli liian aikaisin sinunmaljoja. Mutta Eemil ei onneksi istunut kauan. Hän nyykäytti seuralle hyvästiksi päätä ja katosi jotakin paperilippua liivintaskustaan hakien. Muut ottivat Heikin vastaan aivan toisella tavalla. Nousivat paikoiltaan tervehtiessä ja kuuntelivat huomaavaisesti mitä hänellä oli sanomista. Oli jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa heidän käytöksessään. Ja samalla he näyttivät olevan hyvin uteliaita Heikin olennosta selkoa saamaan. Aivan kuin olisivat nyt vasta ensi kerran hänet nähneet. Heikki tunsi, että he oikeastaan saivat perin pohjin väärän käsityksen hänen henkilöstään; – semmoisen kuin hän olisi ollut elämän vastoinkäymisiä kokenut mies, joka tahtoo kaikella, mitä hän sanoo, laskea hienoa ivaa maailmasta ja ihmisistä ja niiden pyrinnöistä. Mutta samalla he juuri sen tähden näyttivät niin mielellään kuuntelevan häntä. Ja miksi Heikki olisikaan ilmaissut heille oikean itsensä? Saakoot vain väärän kuvan. Semmoisen, joka soveltuu hänen muuttuneeseen ulkomuotoonsa. Kun he siinä istuivat ja urkkivat hänen olentoansa, selvisi hänelle itselleen yhä enemmän mimmoisena hän nyt hetki hetkeltä painui heidän mieleensä. Ja samalla hänessä heräsi halu itse luoda ja muodostella tuota kuvaa; – pienimmistä erikoisuuksista suurimpiin ja tärkeimpiin luonteenpiirteisiin saakka: siitä, kuinka hän nosti lasin huulillensa tai käänsi päätänsä tai naurahti – siihen, mitä hän ajatteli yhteiskunnallisista kysymyksistä, mitä hän itse harrasti ja aikoi. Ja mallina tätä kuvaa luodessa olivat heidän ihanteensa, – ne, joihin he pyrkivät kaikilla liikkeillään ja ajatuksillaan. Heikki otti tarjotun sikarin vastaan. Hän sytytti sen miellyttävimmällä niistä tavoista, joilla oli nähnyt sikaria sytytettävän, eikä puhuessa aina ottanut suusta, vaan piteli paremmin siinä lähitienoilla. Ja mitä ajatuksiin tuli, niin piti etupäässä antaa vaikutus niinkuin ne olisivat jo vakaantuneet. Siksi piti puhua hillitysti, ei suinkaan vain innostua mistään. Ja ennen kaikkea oli vältettävä poikamaisuutta, joka niin helposti saattoi pujahtaa, jos ei muuhun niin johonkin lauseenkäänteeseen kesken vakavintakin keskustelua. – Omista pyrinnöistä ei juuri sopinut puhua. Mutta samassa piti kumminkin antaa selvästi tuntea, että takana oli varmaa yhteiskunnallisuutta. Ei kenenkään tarvinnut tietää, mikä oli se yhteiskunnallinen asema, johon tähtäili; mutta piti olla ihan tuntuvaa, että tähtäili. – Aatteissa eläminen ja isänmaasta puhuminen olisi tehnyt miehen ihan mahdottomaksi heidän silmissään. Piti päinvastoin asettua sille kannalle, että semmoinen saattoi tulla ainoastaan lyseon konventissa kysymykseen, – ja nauraa yläpuolelta, kun tuli puheeksi henkilöt, jotka vielä olivat niin lapsekkaita. Hän itsekin kiintyi omaan kuvaansa. Hänen mielessään oli niin selvänä, kuinka hän siinä istui sylinteri päässä sikarin savua luotaan puhallellen. Ja hän kiintyi erittäin siihen tapaan, millä hänen kuvansa lausui ajatuksensa, se on, mitä se ajatteli ja puhui. Peiliä ei ollut, mutta heidän silmistään näkyvä uteliaisuus sen hänelle kuvasti. Ja omituinen keveys ja ilo tuntuu sydämessä. Uusi, ennen olematon tulevaisuudenkuva väikyttelee muotojansa – paljoa lähempi ja helpommin saavutettava kuin kaikki entiset. Entä jos elämä ei olekaan jakso kärsimyksiä! Mikä pakko hänen onkaan sitä aina semmoiseksi ajatella! Ja Heikki kohautti hattuansa ja mitä sydämellisin hymy huulilla vastasi pöydän toisesta päästä esitettyyn maljaan. He näyttivät kiintyvän häneen yhä enemmän. Piiloon vain koko sisäinen maailma lapsekkaine haaveineen ja ihanteineen. Olli oli oikeassa! ---- Fanny seurueineen lähti ja tuli kulkeneeksi ihan heidän pöytänsä ohitse. Heikki nousi vain paikaltaan ja nosti hattuansa. Fanny pysähtyi epävarmasti, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle tilaisuuden ojentaa kättä hyvästiksi. Ja lensi tulipunaiseksi, kun ei Heikki ojentanut. Mutta heidän mentyänsä selvisi Heikille samassa, ettei hän noiden rukkasten vuoksi suinkaan vielä ollut Fannyä kadottanut. [[Luokka:Isänmaa]] 3369 5660 2006-09-15T17:27:24Z Nysalor 5 VIII. luku {{Otsikko |edellinen=[[Isänmaa: VII. luku|VII. luku]] |seuraava=[[Isänmaa: IX. luku|IX. luku]] |otsikko=VIII. luku. |alaotsikko=[[Isänmaa]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Kahden vuoden kuluttua tämän jälkeen oli Heikki saanut tutkintonsa suoritetuksi ja valmisteli jo väitöskirjaansa. Hän oli kokonaan muuttunut entisestään. Ujous oli voitettu, ja Heikki oli toinen olento, toisen näköinen ja toisen luontoinen. Ja näin oli se viimeinen voitto tapahtunut: Joitakuita aikoja tuon kappeliretken jälkeen oli Eemil tullut Heikkiä tapaamaan, – oli tullut ihan hengästyneenä tapansa mukaan. – Kuulehan, Heikki, sanoi hän, – piäppä puhe ensi juhla-iltamassa! Ovat käskeneet minua toimittamaan puhujan – torstaista viikko – isänmaalle! Heikki tietysti säpsähti ja veri nousi hänen päähänsä. Mutta hänen onnistui salata se Eemeliltä. Eemil oli niitä harvoja, joiden Heikki aavisti tuntevan häntä ja hänen haaveitaan. Miksi Eemil nytkin olisi kääntynyt juuri hänen puoleensa, ellei tavallaan auttaakseen häntä. Se oli selvästi tuota Eemilin lähentelevää ystävyyttä, joka aina harmitti häntä. Eemil tietysti ajatteli, että koska pyrit suureksi mieheksi, niin tässä nyt tarjoan sinulle tilaisuuden kerrankin urasi aloittamiseen; ota pitääksesi puhe isänmaalle äläkä siinä turhia ujostele! Ja jos Heikki vain olisi antanut itsensä ilmi, olisi Eemil todella ruvennut selittämään hänelle, kuinka turhaa se ujous on, kuinka helposti se on voitettavissa ja niin edespäin. Hän näytti olevan siihen jo edeltäpäin aivan valmistunut. Mutta Heikki ei antanutkaan itseänsä ilmi, vaan vastasi Eemilille tyynesti, että jollei heillä ole ketään sopivampaa tiedossa, niin kyllä hän puolestaan mielellään tahtoo auttaa hyvää asiaa. Eemil oli katsahtanut häneen hyvin kummastuneena. – Oliko tuo Heikki! Heikkikö vastaansanomatta suostui esiintymään julkisesti suuressa iltamatilaisuudessa! Ja niin oli nyt Eemilkin harhateillä hänen suhteensa, – luuli, että Heikki oli sisäisesti yhtä paljon muuttunut kuin oli ulkonaisesti, ja sentähden muutti hänkin käytöksensä Heikkiä kohtaan, kohteli entistä kunnioittavammin häntä ja kyseli hänen mielipidettään kaikenlaisissa asioissa, – mitä ei ennen olisi koskaan tullut tehneeksi. Heikki säilytti tyynen rauhallisuutensa ja vastasi kaikkeen venytellen lauseitaan ja teeskennellen miettiväisyyttä. Mutta Eemilin lähdettyä oli häneen tullut masentava tuska. Hän olisi ollut valmis juoksemaan Eemilin jäljestä peruuttamaan lupauksensa. Hän oli luvannut mahdottomuuden. Ja kumminkin hän oli kuin naulattuna lattiaan, kun hänen piti lähteä. Joka hetki vei hänet yhä kauemmas peruuttamisen mahdollisuudesta, ja vihdoin se jäikin mahdottomuudeksi. Ei juuri voinutkaan enää peräytyä. Silloin vasta hän tuli ajatelleeksi, mistä hänen oikeastaan oli puhuttava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, mitä hän tulisi sanomaan, sitä enemmän hänen mielensä musteni. Isänmaa oli kauan sitten unohtunut käsite Heikin maailmassa. Ei, – siinä oli vielä paljon muutakin kuin unohtuminen. Se käsite ei ollut saanut muistua, se oli tahallisesti mielestä vieroitettu. Sillä muistuessa se oli aina tuottanut eräänlaista kipua sydämeen. Vaikka Heikki olikin jo kauan sitten oppinut tässä asiassa asettumaan Ollin kannalle, – oli oppinut pitämään naurettavina isänmaallisia deklamatsioneja ja teko-urhoollisuutta ja myöntänyt itselleen, että kosmopolitismi on ainoa luonnollinen ja järjen kanssa sopusoinnussa oleva kanta, – nousi sittenkin mieleen joskus väikkyvä viheriäinen maa lehtoineen, laitumineen, karjoineen, – nousi kotoisten muistojen mukana ja herätti oman omituisen lämpönsä sydämeen ja sillä lämmöllään muistutti, että Heikin ympärillä nyt oli kylmä, – ja sulkeutui taas näkymättömäksi, jätettyään mieleen tuskaisen kaihon. Ja tällekö isänmaalle, jonka hän oli tahallaan unohtanut, hänen nyt oli julkisesti puhuttava! Se olisi ollut veristä valhetta hänen puoleltaan, – jokainen lause, joka sana! ---- Mutta nyt taikka ei koskaan! Hän tunsi tämän kauhean tiehaaran. Hänen täytyi kerran voittaa itsensä. Sen piti tapahtua! Tietysti nytkin täytyi vain valehdella. Kaikki hajonneet muistot entisiltä ajoilta piti koota, kaikki rohkeimmat ajatukset, kaikki voimakkaimmat lauseet, jotka kehoittivat uhraukseen ja alistumiseen. Niitä oli muistossa vielä paljon. Ne olivat nyt vain kaikki sanoja, kun taas ne silloin vuotivat kuin elävästä hengen lähteestä. Piti valehdella, että ne tulevat sydämestä. Ja kun puhe sitten oli valmis, tiesi hän jo, että hän oli voittanut pahimman vastuksen. Mutta juhlapäivän iltana hän joi Ollin kanssa punssia. Ja kun puheenpidon aika tuli, nousi hän kylmänä ja rauhallisena puhujalavalle. Ujous oli aivan paennut. Jonkin lauseen perästä oli ääni vakaantunut. Hänen liikkeisiinsä oli tullut jotakin outoa vapautta. Niissä oli kuin jotakin Artturilta otettua. Hän tunsi, että häntä kuunnellaan. Ja hän nosti äänenpainonsa luonnottomiin. Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi hän innostuksesta. Korkealle kohottaen lasinsa hän vihdoin huusi eläköötä Isänmaalle. Ja siihen yhtyi juhlaväki kuin yhdestä suusta. Kun hän sitten astui alas puhujalavalta ja kulki väkijoukon läpi, tunsi hän kuinka ihmiset häntä katsoivat ja kyselivät toisiltaan hänen nimeänsä. Sisähuoneen ovensuussa oli Fanny. Hän pysäytti Heikin puhutellakseen häntä. Heikki puhutteli Fannyä niinkuin olisi jo vuosikausia vierinyt siitä heidän keskeisestään tapauksesta, – niinkuin hän puolestaan olisi sen joko unohtanut tai antanut anteeksi. – Fanny punastui usein puhuessaan. Ja kun hän punastui, niin ihojauhe näytti kuin irtautuvan hänen ihostaan. – – Heikki oli hänet kokonaan voittanut, – ihan kuin olisi voinut kietoa sormensa ympäri – – Olli, joka seisoi lähellä ja huomasi heidän keskustelunsa, otti Heikkiä kädestä, kun Heikki jätti Fannyn. – Hän on sinun! sanoi Olli varmalla voitonriemulla, ja hänen silmänsä kiilsivät ilosta ja punssista, jota oli juonut enemmän kuin kylläksi. Ja saatuaan Heikin ravintolan puolelle istutetuksi viereensä hän toivotti ihan totisena onnea. Hän kehui puhetta ja riemuitsi suuresta menestyksestä. Aivan kuin hän olisi unohtanut kaikki pilkkansa ja entiset ilkkumisensa, jolla aina leimasi isänmaallisen innostuksen. Mutta varmaan hän nytkin välitti viis kaikista isänmaista. Hän iloitsi vain siitä, että Heikki oli edullisesti esiintynyt. Ja jos isänmaa saattoi tämmöistä etua tuottaa, niin silloin siitä kyllä voi puhua ja eläköötä huutaa ja innostua. Ja siellä oli sitten paljon muita, jotka tahtoivat tutustua Heikkiin, ja entisiä tuttuja, jotka kaikki kokoontuivat samaan pöytään ja istuivat juomaan. Heikkiä heidän kaikki maljansa tarkoittivat ja heidän katseensa ja puheensa. Mutta vastatessaan heidän maljoihinsa, iloisena juodessaan, Heikki tunsi kuinka hän joi sydämeltään katkeran painon. Tunsi, kuinka hän vähitellen vapautui siitä tuskallisesta häpeän painosta, jonka tuo puhe oli hänelle tuottanut. Ja tunsi, kuinka hän omisti sen ajatuksen, että tuo puhe voisi päinvastoin tuottaa hänelle jotain hyötyä. Sen jälkeen oli Heikiltä kaikki alkanut mennä helposti. Kahdessa lyhyessä vuodessa hän sai toimeen sen, mihin ennen olisi paljon pitempiä aikoja kuluttanut. Ne vaikeudet, jotka olivat Heikkiä alussa peloittaneet, ne olivat vain harhakuvia, niitä ei ollut olemassa. Piti vain kerta kaikkiaan päästä siihen tietoon, että vaikeudet filosofiassa syntyivät filosofin omien ajatusten epäselvyydestä. Filosofia piti kohdella niinkuin lasta; nauraa hänelle, kun hän voimiansa ponnistellen pyristeli sotkeutuneessa ajatusten verkossa, joskus pudistaa hänelle päätä, mutta joskus hyväksyvästi nyökäyttääkin, kun hän sai esille jonkin selvemmän ajatuksen. Mutta ei ollut ainoastaan filosofian vaikeuksien laita tämmöinen. Koko elämän laita oli sama. Aivan niinkuin filosofi koetteli vaikeitten tieteellisten sanojen taakse peittää omaa epäselvyyttänsä ja hataruuttaan ja siten peloittaa arvostelusta liian nuorta järkeä, aivan samalla tavalla oli peloittanut Heikkiä koko muukin elämä, kaikki sen yhteiskunnalliset laitokset, vallanpitäjät, virkamiehet, niin että hän oli aina tuntenut kuuluvansa hallittujen joukkoon. Nyt hän oli kokonaan muuttunut. Hän oli alkanut ymmärtää, että kaikki tyynni oli hienoa petosta, harhanäkyä. Viranomaisuus, se oli vain käsite. Virkatakin sisässä istui tavallinen heikko ihminen, joka oli hyvin harjaantunut heikkouksiansa peittämään, joka oli kehittänyt luottamusta itseensä ja oppinut käskemään. Miksi ei hänkin, Heikki, ottaisi täyttä askelta ja siirtyisi ”hallitsevain” riveihin. Antissa hän oli kerran läheltä nähnyt ja ihaillut tuota voimaa, joka empimättä asettui kaiken yläpuolelle ja joka oli kaiken viranomaisuuden perustus. Nyt hän tunsi sitä itsessänsä! Monet hänen tovereistaan olivat tosin häntä ennen tähän kehityskauteen päässeet. Heikkiä oli myöhästyttänyt hänen lapselliset puuhansa maalla. Mutta se ei tehnyt mitään: hän saattoi nyt vanhempana ja kokeneempana sitä varmemmin valloittaa vasta avautuneet alat. Koko asia oli vain ajan kysymys. Ja sivuasia oli myöskin, mitä tietä se kaikki kävisi. Miksei niinkin, että hän pyrkisi ensin aineelliseen varakkuuteen! Lyhyempi oli kuitenkin toinen tie, ja sillä hän oli jo koko pitkälle päässyt. Se oli maineen. Sen tavoittamisessa hän oli mennyt eteenpäin verrattoman nopeasti ja niin loistavasti, että oli herättänyt yleistä kummastusta ja ihailua. Ja se oli kumminkin hänen pahin vihollisensa. Sillä se oli ainoa ajatus, joka häiritsi hänen lukujansa. Rivien välistä se pyrki esille, tunkeutui keskelle tieteen syvimpiä sokkeloita, keskeytti ajatusjuoksun tai pysäytti kynän, kasvoi, sytytti mielen outoon liekkiin, kunnes sai sydämen sykkimään. Mitään muuta hän ei koko aikana ollut ennättänyt ajatella – tässä kiireisessä kuumeentapaisessa työssä ja pyrkimyksessä. ---- Eräänä iltana istuessaan työpöytänsä ääressä paksun tupakansavun ympäröimänä, vajoutuneena milloin lukemiseen, milloin haaveisiin, hän äkkiä kuuli kuin risahduksen ikkunansa takaa. Hän nousi istualtaan, painoi päänsä kiinni lasiin ja käsillään varjostaen silmiänsä katsoi ulos. Siellä kulki kovassa pakkasessa joku naisolento ohitse. Heikki rypisti tyytymättömänä silmäkulmiansa, sammutti lampun ja lähti ulos. Mutta hän oli kai erehtynyt tuon risahduksen suhteen. Jonkin matkaa kuljettuaan hän tapasi saman turkiksiin kääriytyneen naisolennon, josta hän ei voinut epäillä mitään sellaista. Sillä neiti Fannyn tuttu ääni tervehti häntä turkin sisästä: – Ah, herra Vuorela, oli hyvä että teidät tapasin. Minä olen kauan hakenut tilaisuutta puhua teidän kanssanne! – Hänen äänensä vapisi selvästi, vaikka hän oli puhuvinaan rauhallisesti ja melkein huolimattomasti. – Niin, sanoi Heikki hyvin ystävällisesti, – me emme ole tavanneet pitkään aikaan toisiamme – kohta tulee kaksi vuotta luullakseni? Sitten he kulkivat sanaakaan vaihtamatta kokonaisen katuvälin. – No miten teidän kotonanne jaksetaan, kysyi Fanny epävarmasti, jotain sanoakseen. – En ole siellä käynyt siitä asti kun Helsinkiin muutin. En tiedä mitään heistä. Te muistatte vielä Vuorelan? – Muistan, – oikein hyvin. Ja he kulkivat taas pitkän matkan ääneti. Heikki odotti sitä asiaa. Mutta Fanny käveli levottomasti ja yhä kiireisemmin. Vihdoin hän pysähtyi kadunkulmaan ja sai katkonaisesti sanotuksi: – Tässä minun on erottava. Niin, minä tahdoin teille sanoa, että minä olen usein ajatellut, – minua on usein vaivannut se mitä tapahtui meidän puistossamme – – No mitäpä siitä – onhan se jo kauan sitten ollut ja mennyt, vastasi Heikki vähän kylmästi. Fanny seisoi hetken vielä puhumatta mitään, mutta ojensi sitten hansikattoman, hiukan palelevan kätensä Heikille: – Niin no, hyvästi sitten, Heikki. – Hyvästi. Ja hän lähti kiireisesti omalle suunnallensa. Heikki ymmärsi hyvin Fannyn tarkoituksen. Nyt oli siis tullut Fannyn vuoro! Ja Heikki itsekin oudoksui omaa kylmyyttänsä. Järki sanoi, että tämmöisessä tapauksessa olisi pitänyt tuntea osanottoa. Mutta sydämessä käväisi vain ohimenevä säälintunne, kun hän seurasi Fannyä katseellaan. ---- Kotiin Heikki ei enää viitsinyt mennä. Ravintolaanko taas? Ja siellä uudistaa jälleen tuhansia kertoja sanotut sanat ja ajatukset! Ja puhua ja näyttää innostuneelta ja nauraa tyhmyyksille! Heikki meni konserttiin. Häntä ei huvittanut seura tänä iltana. Hän tahtoi kuunnella musiikkia ja hetkeksi levähtää tavallisista ajatuksistaan ja haaveistaan. Konsertissa ei ollut ainoatakaan hänen tuttavaansa, vaikka väkeä oli niin paljon kuin yliopiston juhlasaliin suinkin mahtui. Kuinka toinen oli tämä yleisö kuin se, joka Heikin tunsi! Hän meni täällä aivan huomaamatta läpi koko salin. Ei kukaan kääntynyt häntä katsahtamaankaan. Esiintyi eräs nuori viulunsoittaja, melkein poika. Hän oli niin sievä ulkonäöltään, ja niin hauskasti kömpelö kumarruksissaan, että yleisö otti hänet heti vastaan sydämellisesti ihastuneena. Kävi tyytyväisyyden humaus läpi koko salin. Hän soitti vain liikuttavaa, surullista musiikkia, ja menestyksestä, hurjista taputuksista huolimatta jatkoi vain samaan henkeen. Kaikki se itsetietoinen tyytyväisyys, jonka suosio sai hänen kasvoihinsa ilmaantumaan, katosi heti, kun hän aloitti jälleen soittonsa. Ja viimeisessä kappaleessa lauloi hänen viulunsa kieli alakuloisimmin; se värisi niinkuin hylätty, rakkautta turhaan janoava ihmissielu. Mistä hän oli saanut nuo tunteensa? Mahdotonta oli, että tuo poika olisi itse jo ennättänyt kokea semmoista syvää kaihoa! Hänen viulunsa kautta puhui kuin jokin etäinen entisyys. Niinkuin hänen esi-isänsä, kaikki vainajat, joitten nuori jälkeläinen hän oli, olisivat hänen kauttansa tuoneet esille valituksen turhaan menneistä pyrinnöistään, sammuneista toiveistaan, – niinkuin häneen olisivat kerääntyneet kaikki entisyyden ja kuolleet surut, vaienneet rukoukset – – Hän on onnellinen, sillä hän tuntee yhteyttä ihmiskärsimysten kanssa. Hän on niitten valittu tulkki. Hänellä on mitä varten elää ja hengittää. Hänessä ei ole, niinkuin Heikissä, tuota maaperästä irtitemmatun tunnetta, joka elättää sydämessä häviämisen pelkoa. Kunpa olisi elämässä, niinkuin hänellä, jotakin, jonka suruja voisi maailmalle valittaa, laulaa sydämensä hienoimmalla sävelellä, – jotakin, joka olisi varmana pohjana takana, – jonka tulkiksi olisi luotu! – – Hänen soittonsa tunkeutui kuulijan sydämen sopukkoihin ja löysi sieltä mitä oli tahtonut: se herätti sieltä syvän, voimakkaan säälintunteen – johonkin tuntemattomaan, epämääräiseen. Kuinka kauan oli siitä, kun Heikki viimeksi oli näin tuntenut! Mutta hän ei löytänyt nyt mitään, mitä olisi voinut kietoa tähän valmiiseen lämpimään sääliinsä. Se ei tahtonut tietää Fannyn kuvasta. Eikä se sopinut vanhempien muistojen ympärille. Soiton vaiettua puhkesi yleisö myrskyisiin suosionosoituksiin; se ei löytänyt kyllin kuuluvaa keinoa tunteittensa ilmaisemiseksi; käsienpaukutuksen ohella se huusi, polki jalkojaan lattiaan, melkein raivosi. – Olivatko nuo kaikki siis tunteneet samaa kuin Heikkikin! Oliko nuori viuluniekka samalla lailla löytänyt tien tuhansiin ihmissieluihin kuin oli löytänyt tien Heikin sydämeen! Nuori poika, joka ei edes ymmärtänyt peittää itsetyytyväisyyden hymyä huuliltaan! Joka ei ollut mitään ajatellut, ei mitään kokenut, ei mitään kärsinyt! – Ja he rakastivat häntä kaikki, he olisivat tahtoneet hänet syliinsä, puristaa hänet kuoliaaksi! Naiset erittäinkin hehkuvine poskineen, – ja ylimykset, joita vain musiikki sai liikkeelle hiljaisista kodeistaan. He rakastivat – ja Heikki kadehti sielunsa koko mustuudella. Oh, kuinka häntä joskus inhotti se piiri, jossa hän oli kuuluisa ja rakastettu! Mutta liian myöhäistä oli hänen vaihtaa yleisöä. Hänen sormensa eivät enää olisi voineet viulunsoittoon taipua! ---- Keväällä oli Heikki vihdoin saavuttanut kaikki tarkoituksensa yliopistossa. Hänen väitöskirjallaan oli ollut loistava menestys. Toverien piireissä hän oli esiintynyt entistä iloisempana ja alttiimpana. Ei muusta paljon tiedetty eikä puhuttu kuin Heikistä. – Arveltiin hänen tulevan menemään ”pitkälle”. Mutta ne, jotka tunsivat lähemmin, ihailivat häntä aivan toisesta syystä. He ihailivat hänen luonnettansa, jota sanoivat harvinaisen miehekkääksi ja lujaksi. Missä Heikki vain esiintyi, siellä hän aina vallitsi kokonaan mielialaa; heti sisään astuttuaan hän valloitti muut kuuntelijoikseen. Ei hänen koskaan kuultu sanallakaan mainitsevan asioita, jotka kuuluivat hänen yksityiseen elämäänsä, ja kaikki utelut, kaikki lähestymiset siinä kohden hän työnsi ystävällisesti, mutta varmasti luotaan. Ei hänellä ollut ainoatakaan semmoista ystävää, jolle hän olisi uskonut itsensä kokonaan, ja useat sentähden kilpailivat Heikin lähimmän ystävän nimestä. Sanottiin kyllä, että Olli tunsi Heikkiä paremmin kuin muut, mutta ei Ollista saanut mitään selkoa. Olli oli joutunut kokonaan rappiolle, juopoksi; teki vähän väliä raittiuslupauksia ja lankesi säännöllisesti. Jotkut sanoivat kiitoksensa ohella Heikkiä kuitenkin vähän kylmäksi, mutta toiset vastustivat kiivaasti tämmöistä arvostelua ja väittivät, että se johtui vaillinaisesta tuntemisesta. ---- Kevät oli varhainen. Jäät viipyivät vielä, vaikka jo mustina, uppoavina Helsingin satamassa, jossa talvehtineita laivoja korjailtiin ja varusteltiin lähestyväksi purjehduskaudeksi, puuhailtiin ja naputeltiin kiireisessä, iloisessa työssä. Ulompana merellä siniset laineet jo laputtivat rantaan päin, ja pian näkyi majakan takaa paksua savua taivaanrannassa. – Tuli suuri ulkomaanlaiva, puhkaisi jäähän väylän ja asettui sataman kylkeen. – Sen mörähtävä vihellys oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Ja kun laiva oli vastaanotettu, jäi väkijoukko vielä pitkäksi aikaa rantakadulle kävelemään. Esplanadi oli mustanaan ihmisiä, jotka eivät malttaneet mennä kotiin, kun päivä juuri meni mailleen, kun sen säteet vielä väikkyivät punertavina kivimuurien ylimmissä ikkunoissa, kun kevään henki viehkeänä, täyteläisenä liikkui tuskin tuntuvassa tuulessa – ja kun silloin tällöin kuului kesää muistuttava ajurinrattaiden räminä pyörien sattuessa sulalle kivikadulle. Mutta erittäinkin nuorison oli keväinen tunne saanut liikkeelle. Nuoret kävelivät parvittain nauraen, rupattaen, vallattomasti toisiansa töykkien. – Iloa oli jokaisessa heidän sanassaan, riemua heidän katseissaan ja liikkeissään; eikä missään näkynyt jälkeäkään surusta tai huolesta. Yksin kulki Heikki tämän väkijoukon keskellä. Hänen ohitsensa virtasi koko tuo ilon ja riemun tulva, hänen korviinsa kuuluivat alituisesti vaihtuvat, naurun pyöristämät, merkityksettömät, katkonaiset sanat – sanotut enemmän livertämisen aikomuksessa kuin puhumisen. – Se oli nuoruutta! Ja se oli ulkopuolella Heikkiä! Mikä katkera pettymyksen tunne! Mikä jäytävä kateus! – Aivan niinkuin nuo olisivat häneltä sen varastaneet. Eivätkä nyt olleet tietääkseenkään hänestä. Eivät katsahtaneetkaan häneen. Hän oli heille liian vanha. He eivät välitä mistään kuuluisista – heille pitää olla vain nuoruutta. – – ---- Siellä kulki sitten suurehko joukko herroja, hänen tuttujansa. Hekin olivat iloisella, keväisellä tuulella. He olivat hetkeksi vapautuneet salkuistansa ja heittäytyneet huolimattomasti alas yhteiskunnalliselta jalustalta, jossa heidän muuten aina oli seisottava luonnottoman jäykässä ja väsyttävässä asennossa. He olivat asemaansa ja sinne pyrkimiseen niin tottuneet, että he pitivät sitä elämänä ja sen tarkoituksena. Mutta kun he näin hetkeksi irtautuivat ja rupesivat vallattomiksi – lykkäsihän tuossa toinen toista leikillään katuojaan – niin se oli heistä ihan satunnaista, sulkumerkkien välissä olevaa poikamaista iloa, joka saattoi olla anteeksiannettavaa silloin, kun ensimmäinen laiva tuli satamaan. He nauroivat kovaäänisesti ja katsoivat ohikulkevia silmiin ikäänkuin sanoakseen: te ymmärrätte, tämähän on aivan satunnaista! Ja kun Heikki kulki heidän ohitsensa, eivät he pysähtyneet häntä puhuttelemaan. Terve – terve, ja päästivät ohitsensa. Heikin kanssa olisi pitänyt ruveta ”yleisistä asioista” puhumaan, eikä heillä nyt ollut siihen halua. Heikki oli heille vain ”tunnettu henkilö”, jonka kanssa he mielellään olivat tuttuja. Mutta kun he jostakin näin iloitsivat ja heittäytyivät jokapäiväisiksi, eivät he silloin Heikkiä ajatelleet. Hän oli aivan ulkopuolella heidän elämäänsä. Ei kukaan heistä aavistanut, että hänen sydämensä pohjalla oli naisellinen, hellyyteen valmis lapsenmieli, joka pyysi heidän rakkauttansa ja joka ohjasi kaikkea hänen toimintaansa, vaikka tämä ulkoapäin näyttikin täysikäisen järjen suuntaamalta. Eikä ainoastaan hänen sydämessään, vaan kaikkien noiden, jotka leikkivät täysi-ikäisiä, arvokkaita, vakaantuneita, yhteiskunnallisia. – Sama lapsi elää heidänkin sydämensä pohjalla. Hän tunsi heidät nyt elävästi. – ---- Rikkaudestaan tunnettu, harmaapäinen kauppaneuvos ajoi komeissa avovaunuissaan kaksivaljakolla pitkin Esplanadikatua. Hän tervehti tuttuja joka taholle. Häntä kaikki ihmiset kääntyivät katsomaan, ihailivat hänen tulisia hevosiaan ja keveitä vaunujaan. Ja kaikkien huulilla oli hänen tuttu nimensä. Siinä oli elämänura, jolle ei ollut koskaan liian myöhäistä siirtyä! Tulla rikkaaksi – se oli kaikkein helpointa; sille, joka rohkeni tehdä sen ainoaksi tarkoituksekseen! Mutta miksi ei Heikki ollut valinnut tätä tietä! Missään tapauksessa ei se vielä ollut liian myöhäistä. Sen voi, jos tahtoo! Kuinka hyvin hän ymmärsi kauppaneuvoksen koko olemuksen, kaikki hänen liikkeensä, hänen hymynsä, hänen tervehdystapansa! Hän hymyilee ja hän tervehtii teitä, jotka siinä jalkaisin maleksitte, niinkuin armosta, mutta todellisuudessa hän on teidän orjanne. Hän kutsuu teidät ympärilleen komeihin valoisiin saleihinsa, hän sirottaa kukkia ja kultaa teidän nähtäväksenne ja hän alentuu armollisesti teidän keskellenne ja suvaitsee huvittaa teitä sukkeluuksillansa. Te nauratte ja samalla ujostelette hänen ylhäistä seuraansa. Sillä te ette aavista, että hänen vanha sydämensä oikeastaan liehakoi teitä, olisi valmis ryömimään teidän jalkainne juuressa, että hän syöttää ja juottaa teitä siinä toivossa, että te ulkopuolellakin hänen kotoansa edes hetken häntä ajattelisitte. – Kaikki ruhtinaat rikkauksillaan, kaikki maailman mainiot ovat vain tavoittaneet pääsemistä teidän vähäpätöisten ajatustenne kohteeksi. Mutta valloittaessaan yhä uusia ihmisryhmiä ympärilleen heidän on pitänyt heittää kaikki toivo teidän rakkautenne heräämisestä; he tyytyvät vain kaukaiseen kunnioitukseen teidän puoleltanne. Niin, – tyrannikin, joka heristää veristä miekkaa ihmisten silmien edessä, hänkin hakee samaa. Hän, poloinen, ei enää voi toivoa kunnioitustakaan; hän turvautuu peloitukseen. Mutta varmaan piilee hänenkin sydämensä pohjalla salainen ujous, sama naisellisuus ja sammumaton pyrkimys! Kuinka hyvin Heikki ymmärsi hänet, hänen raivoisan uhkauksensa: kun ette voi rakastaa, niin pelätkää! ---- Vanha tuttava tapasi samassa Heikin siinä yksin kulkemassa. Se oli Heikin aikaisimpia ylioppilastovereita, Pekka, – niitä entisiä innostuksen miehiä, joita vielä näki siellä täällä niinkuin ränsistyneitä ristejä vanhalla hautausmaalla. Heikkiä inhotti ja melkein hävetti hänen seuransa. Ei mies edes ymmärtänyt käydä vähän siistimmässä päällystakissa! Jollakin toisella kadulla olisi Heikkiä ehkä säälittänytkin hänen epäilyttävien kaulusten keskeltä kurottuva päänsä, – mutta ei täällä. He kääntyivät kohta Kluuvikadulle. – Tuota noin, sanoi Pekka – arvelimmepa tulla sinun luoksesi tänä iltana vistiä pelaamaan? – – Ketkä muut? – Kalle ja Jussi-Mikko – ja puhui se Lassikin tulevansa. Kaunis valikoima henkisiä raajarikkoja! ajatteli Heikki itsekseen. – Kummallista, sanoi hän, – minä juuri tässä itsekseni pääsin ajattelemasta, että kunpa nyt tapaisin jonkun vanhan juurevan toti toverin! – Pekka nauraa tihuutti ja naurusta vettyneillä silmillään katseli niin uskollisesti Heikkiin, että Heikin tuli häntä sääli, ja hän otti Pekkaa käsipuolesta. – Sitten pitää meidän hankkia Olli mukaan, sanoi Heikki. – Mutta Olli kun on raitis? – No sitä suuremmalla nautinnolla hän saa taas juoda. Pekka nauroi ihan katketakseen. He päättivät niin, että Pekka hakisi Ollin käsiinsä. He tahtoivat kaikki ”vanhat” kerrankin olla koossa ja muistella entisiä aikoja. Mutta jälleen yksin jäätyään Heikki käveli kauan edestakaisin pitkin katuja. Vasta myöhään illalla hän muisti vieraansa ja kiiruhti kotiin. He olivat jo kaikki siellä, kun hän astui sisälle iloisen näköisenä, sytytti lamput, vihelteli ja lauloi, niinkuin olisi ollut mitä parhaimmalla tuulella. Ja aukaisi heti kaikki pullot. – Minä en juo, sanoi Olli jo etukäteen. – Eläköön vapaus. Mutta te muut toivoakseni ette halveksi näitä ensi luokan juomia. Eivätkä he vitkastelleet. Ennenkuin he istuivat korttipöydän ääreen Heikki huomasi iltapostissa tulleen kirjeen pöydällänsä. Kun he sitten istuivat, luki Heikki kirjeensä kortteja jaettaessa. – Ja luettuaan hän asetti sen säännölliseen taitteeseen, pisti povitaskuunsa ja aloitti korttipelin. Hän kehoitti heitä ahkerasti maistelemaan saadakseen heidät pian hyvälle alulle. Oikealla puolella hänen vieressään istui Kalle, vielä aivan mykkänä. Hänkin oli aivan samanlainen kuin hänen luopumaton toverinsa Pekka. Hän oli ennen aikaan ollut innokkaimpia, oli ottanut osaa kaikkiin kokouksiin ja juhliin, pitänyt puheita, kehoittanut ympäristöänsä isänmaanrakkauteen, uhraavaisuuteen, intoon. Mutta kaikki tuo oli jo aikoja sitten hänessä vaiennut. Hän oli vähitellen pahasti velkaantunut eikä sitten ollut muuhun joutanut kuin asioilla juoksemaan. Pekka oli häntä auttanut. Sitten hän oli auttanut Pekkaa. – Sitten he olivat molemmat suurten ponnistusten perästä, jakaen ajan lukujen ja rahapuuhien kesken, vihdoin suorittaneet kandidaattitutkintonsa. Ja olivat nyt tyytyväisiä voidessaan kirjoittaa itsenäisiä pankkivekseleitä. Ja kyhäilivät niitä, kunnes niihin sotkeutuivat niinkuin kärpäset hämähäkinverkkoon. Ei ollut heistä enää toistensa auttajaa. He erkanivat loitommalle kukin muka omille apajavesilleen. – Jussi-Mikko oli jo ennen heidän toveruudestaan erkaantunut. Hänellä oli omat auttajansa, eikä hänen suhteensa vielä ollutkaan kaikki toivo mennyt. – Huonoimmin olivat Lassin asiat. Hän oli jo kerran ”istunut” niitten tähden. Mutta hän eli sittenkin aina toivossa. Ja hänellä oli aina paha omatunto, sillä hän tähtäili aina uusia vekselinhyväksyjiä, joista ei uskaltanut hiiskuakaan muille. He olisivat tulleet kuin korpit hänen haaskansa ympärille. Ja sentähden hänenkin täytyi kulkea omaa tietänsä, erillään entisistä asuintovereista. Mutta joskus sisällinen tarve saattoi heidät näin hetkeksi yhtymään. Silloin ei puhuttu raha-asioista sanaakaan. Koko nykyinen elämä oli heille silloin olematonta, – ei oikeata elämää. Oikea alkoi heille vähitellen väkijuomien mukana nousta näkyviin, – se oikea, joka raha-asioista huolimatta jälleen yhdisti heidät yhdeksi sieluksi niinkuin ennen muinoin! Korttipeli heiltä sitä mukaa jäi syrjäasiaksi. Kalle alkoi aina ensin. Hän aluksi vain hienostaan haukuskeli nykyisyyttä. Ei sitä ennen muka niin –! Nyt ne heti yliopistoon tultuaan alkavat ajatella, miksikä tulla – lukevat, raukat, virkatutkintoja varten! – Mutta oletteko kuulleet viimeistä skandaalia? säesti Pekka. – Heidän keskuudessaan on herätetty ehdotus, että ylioppilaat pyytäisivät oman vapautensa rajoittamista, että opettajat järjestäisivät heidän lukunsa ja valvoisivat heidän edistystään – niinkuin kilttien lapsukaisten, jotka liehakoivat saadakseen opettajalta kympin. – Semmoinen ehdotus ei mene läpi niin kauan kuin ylioppilaslakki on suomalaisessa päässä! – Mutta se on saanut suurta kannatusta. – Sinä saat nähdä, että he sen tekevät! Se on tämän ajan henki. – Se on se virkatakin ja kiiltonappien pyydystys! – Äh! Katala henki! He ilmaisivat jokainen inhonsa ja kilpailivat siitä, kuka saisi sen tehdyksi tuntuvimmin. – Qvalis rex talis grex, sanoi Kalle päättävästi. Nythän kaikki meidän johtajamme pyrkivät hallitukseen. He ovat opettaneet, että kenellä ei ole yhteiskunnallista asemaa, hän ei ole mitään. Esimerkki vaikuttaa. Näkyviä ihanteita jokaisen ajan lapset seuraavat. – Mutta miksi, kysytään, miksi he oikeastaan pyrkivät hallitukseen, ne meidän johtajamme? arveli Lassi. Jussi-Mikko, joka oli istunut ääneti, rupesi nauramaan tätä kysymystä: – Vai vielä miksi! Siksi, että se kannattaa, luonnollisesti! – Vääryyttä sinä heille teet, kun niin sanot, puolusteli Pekka. – Ajattele sentään, mitä ne miehet ovat olleet! Mutta Kalle otti pitkän siemauksen väkevästä totilasistaan. Hän alkoi olla nousuhumalassa. Ja muut vaikenivat häntä kuuntelemaan, sillä he tiesivät, että hänestä juuri silloin lähti parasta, mitä siellä vielä oli. – Kuulkaas nyt, sanoi hän, – minä sen tiedän. Minäkin olen ennen heitä soimannut, mutta nyt minä ymmärrän heidät. Minä olen kokenut koko asian tässä omassa sydämessäni. Tiedän, kuinka kaikki käy; tiedän, miksi ihminen vähitellen rupeaa pyrkimään hallitukseen. Suurin kirous on ihmiselle, kun hänelle jotain onnistuu tässä maailmassa. – Niin, niin, mutta se asia sikseen; minä en tässä nyt tahdo puhua itsestäni, vaan heistä. Kalle siemaisi taas lasistansa. – Kun he ensin aloittivat työnsä, niin eivät suinkaan he silloin ajatelleetkaan hallitukseen tulemista. Ei; semmoiset tulevat myöhemmin! He vain rakastivat kansaa, alhaista suomalaista kansaa, ja tekivät jos mitä sen hyväksi; uhrasivat työnsä ja varansa ja koko elämänsä. Esimerkki vaikuttaa, kuten sanoin. Kaikki on siltä ajalta syntyisin. Koko Suomi on silloin luotu. Ihmeitä tapahtui luomisen historiassa silloin. Oli kuin jumalat olisivat tulleet taivaista ottamaan osaa ihmistyöhön. Mutta katsokaas, nyt tulee se, josta sanoin, että minä olen sen kokenut tässä omassa sydämessäni. Minä olen kaiken sen kokenut! – Jos meidän vaatimaton työmme – ajattelivat he – on vaikuttanut näin suuria, mitä silloin tehneekään järjestynyt sotarintama, jota saamme johtaa, mitä valtioviisaus ja mitä osanottomme kansan hallitukseen! Se vanha Aatami kuiskasi näet heille: te olette kaikki tehneet, mitä tehty on! Ja he ovat unohtaneet, että heidän rakkautensa oli tehnyt kaiken. – Minä olen sen kaiken itse kokenut. Pekka tuntee minut. – Siinä sodassa ja valtioviisaudessa he ovat oppineet vain vihaamaan. Ei ole ollut aikaa muuta kuin vihata ja etsiä keinoja vastustajien kukistamiseksi. Ja kaikki entinen rakkaus on käynyt vanhaksi, – korulauseeksi, jota ei kukaan todenperään usko. Nykyinen sukupolvi ei edes sitä ymmärräkään. Vaikk’ei viikset vielä ole kasvaneet, niin jo tulevia eläkkeitä miettivät. Kansanrakkaus! Tjah! Onhan se muka sangen kaunista se; ja sulautukoot ja lähestykööt ne, joilla on aikaa. Nuoret miehet ovat vähitellen oppineet nauramaan aatteille ja innostukselle. Kylmä harkinta on muka parempi kuin aatteet ja politiikka hyödyllisempi kuin mikään innostus. Noh, – ajattelivat jumalat, – kun ette tyydy meidän hallitukseemme, niin hallitkaa itse, ja vetäytyivät pois tapansa mukaan – kuten olen kokenut tässä omassa sielussani. – Siitä saakka on kaikki ollut pysähdyksissä ja kuolleena. – Turhaan vanhat pyrkivät hallitukseen ja turhaan nuoret yhteiskunnalliseen vaikutukseen! – On siinä tuossa Kallessa vielä puhujaa, nauroi Lassi vapauttaakseen seuran vähän tukalasta juhlallisuudesta. – Oo vait, se ei ole mitään puhetta. Johan sanoin, että olen itse kokenut – Lassi pelkäsi, että Kalle vielä yltyisi jatkamaan. – Kukas on sepittänyt tämän laulun – sanoi hän – että : ”omanpa henkeni kieltä ne puhuu : honkain humina ja luonto muu – : itse en sydäntä hillitä taida, : riemusta soikohon raikas suu – ” Eivätkä he voineet hillitä sydäntään, vaan lauloivat kaikki yhteen ääneen: : hoi laari laari laa, hoi laari laari laa : kaikuu mun suloinen Suomeni maa – – Niin juuri, sanoi Kalle. – Mutta olettekos todenperästä kuulostaneet kuinka se hongikko humisee? Puhtainta suomen kieltä – hienointa, utuista, lämmintä kotikieltä! Ikisuomalaista, oman hengen kieltä! – Suomea se käkikin kukkuu hongan latvassa, sanoi Pekka. Kevätkäki! Ja Lassi muisti sen paikan Kalevalasta: : ”Elköhön emo poloinen : Kauan kuunnelko käkeä: : Kun käki kukahtelevi, : Niin syän sykähtelevi, : Itku silmähän tulevi, : Veet poskille valuvi, : Kyynärän ikä kuluvi, : Vaaksan varsi vanhenevi, : Koko ruumis runnahtavi : Kuultua kevätkäkösen!” – Se on hienoa! Se on suurta! sanoi Kalle lyöden molemmilla käsillään otsaansa. He eivät enää lopulla pysyneet istumassa, vaan liikkuivat edestakaisin huoneessa. He puhuivat viittauksin ja ymmärsivät toisiaan parista sanasta, kun kerran olivat saaneet itsessään hereille tuon vanhan, joka juomingissa uudistuvan mielialan. Näin siirryttiin vähitellen entisyydestä tulevaisuuteen. Kaikki he vielä jotakin aikoivat, jotakin suurta, voimakasta, kunhan tästä nykyisestä vain olisi päässyt. Ja niin Pekkakin tuli lempiaineeseensa. Hänen aatteensa oli, että naimisiin oli mentävä talonpoikaisen tytön kanssa. – Hän oli vielä kerran niin tekeväkin. Aina, kun hänen silmänsä alkoivat juomisesta kiilua, toi hän tämän aatteen esille. – Juo, Olli! sanoi hän. Mitäs siinä istua kyykötät tuppisuuna! Ethän ole koko iltana virkkanut sanaakaan! – En juo, sanoi Olli. Hän ei osannut mitään puhua selvänä ollessaan. Oli vain siinä aivan ala-arvoisen ja mitättömän näköisenä nurkassaan. – Juo sinä vain, sanoi Heikki. – Mitä sinä joutavia! – No niin, tiedättehän, että kun Heikki käskee, en voi olla juomatta. Terveydeksenne olkoon! Ja muitten nauraessa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kolmanneksen juomalasia puhdasta konjakkia – ja oli kohta aivan valmis. – Kun Heikki käskee, se on, kun Heikki sanoo: ”Juo!”, niin silloin Olli juo, alkoi hän jauhaa. En minä paljon tarvitse. – Minä rakastan tätä Heikkiä, tätä samaista Heikkiä tässä, rakastan niinkuin koira, tiedättehän sen! Ja eräänlaista naurun ja itkun sekaista nyyhkytystä kuului hänen suustansa. – Mutta mitä sinä Pekka äsken sanoit? alkoi hän sitten uudestaan. Sanoitko, että naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Sittenkö kelpaisi sinulle talonpoikaistyttö, kun olet ensin juonut rahasi ja maineesi? Mutta ei yksikään, sanon minä, ei yksikään talonpoikaistyttö huolisi sinusta. Pekka-rukka. Eikä meistä. Me olemme hylkyjä, vihoviimeisiä –! Sanonko, millaiset tytöt meistä huolii, sanonko? Olli rupesi aina mahdottomaksi tässä tilassaan. Tosin hän ei kauan kestänyt, vaan typertyi pian tajuttomaksi vuoteelle. Mutta mielialan hän oli kumminkin ennättänyt saada alakuloiseksi. Ei virinnyt entinen hehku. He eivät päässeet enää entisyyteen eikä tulevaisuuteen. Ja vaikka he joivat paljon, ei siitä enää tullut muuta kuin hälinää. He alkoivat tulla pisteliäiksi toisilleen, ja yksi ja toinen heidän kurjan nykyelämänsä asioista vedettiin puheen alaiseksi. – Ja Heikkikin, joka ei ollut juonut juuri mitään ja oli tähän asti saanut olla ihan rauhassa, alkoi vähitellen tulla heidän arvostelunsa kohteeksi. Heillä oli kaikenlaista muistuttamista Heikkiä vastaan, tämä kun muka vetäytyi heidän seurastaan. Heikki oli vieraantunut heistä. Heikki oli pyrkinyt pois heidän joukostaan ”yhteiskunnallisten” piireihin – ja muuta sellaista he panivat hänen syykseen. Se jakso heidän juomingistaan oli Heikistä aina vaikein. Olivathan he oikeassa! Hän ei voinut katsoa heitä silmiin. Kaikki hänen tutkintonsa, hänen pyrintönsä, koko hänen elämänsä näytti samassa yhdeltä ainoalta heitä vastaan tehdyltä rikokselta. Hän seisoi ikäänkuin valapattona heidän edessään. Hän selvänä ja he juovuksissa kiiluvine silmineen ja tulehtuneine poskineen. Mutta tällä kertaa oli Heikillä käytettävänään valtti, jota he eivät aavistaneetkaan. Hän pyysi heitä täyttämään lasinsa, täytti omansa ja nousi seisaalleen. – Hyvät herrat, minun täytyy tässä juoda erään vainajan malja. En ole tahtonut sitä ennen tehdä, koska olisin siten ehkä häirinnyt iloista mielialaa, – koska asetan toveruuden korkeammalle kaikkea muuta. Kun nyt on niin myöhä, että kohta kumminkin eroaisimme, en voi enää salata sitä sanomaa, jonka sain meidän istuessamme korttipöydän ääreen, – sanomaa siitä, että isäni on haudassa. – – Hänen maljansa, hyvät herrat. He selvisivät ällistyessään Heikin sanoja. He jäivät seisomaan kuin kivettyneinä hänen ympärilleen. Mutta Kalle kävi lasiinsa ja huusi: – Vielä elää vanha Heikki! – Suo anteeksi, että sanon sinulle pari sanaa ennenkuin lähdemme. Hyvät herrat! Hän on pelannut korttia ja nauranut meidän kanssamme – – vaikka on tiennyt – – Heikki, sinä olet ''mies''! – sinä olet ''mies''! – – Kalle olisi vielä jatkanut. – Vait, Kalle, – keskeytti hänet Pekka – älä jatka enää! Sinä et voi sanoa paremmin kuin olet sanonut: Heikki, sinä olet ''mies''! Ssh – ssh! Vait kaikki! Poistukaamme – – Ssh – ssh! – – He joivat kaikki pohjaan lasinsa, puristivat sitten äänettöminä vuorotellen Heikin kättä, vetivät varovasti Ollin vuoteesta ja puoleksi taluttamalla, puoleksi kantamalla häntä kolistivat sanaakaan haiskahtamatta tiehensä. ---- Heikki seurasi tylysti heitä katseellaan. Sitten hän alkoi siivota heidän jätteitään. Kokosi hajalle heitetyt sikarinpätkät ja pahimmat tuhkaläjät. Nosteli lasisirpaleet lattialta, järjesti tuolit paikoilleen ja korjasi pullot pöydältä. Hän teki tuon kaiken vain voidakseen vielä olla ajattelematta sitä, mitä hänen kohta piti ruveta ajattelemaan. Mutta vihdoin’ hän pysähtyi, ja ajatus pääsi valloilleen. Heikin olisi tehnyt mieli viskautua maahan ja itkeä hurjasti. – Mutta hän oli käynyt niin kömpelöksi itkussa. Kun hän istui ja peitti pään käsiinsä, vavahti hänen äänensä vain oudosti pari kertaa – eikä hän tuntenut sitä omakseen. – Ei, – hän ei voinut, ei osannut enää itkeä! Heikki otti kirjeen jälleen esille ja istui lukemaan sitä toiseen kertaan. Siinä ei ollut ainoastaan isän kuolemasta ja hautauksesta. Sen kirjoittaja oli Juho Kustaanpoika, joka sanoi itseänsä Vuorelan uudeksi isännäksi. Kömpelöllä käsialallaan, tuskin ymmärrettävästi hän siinä koetti kertoa isäntä-vainajan ja hänen välisestä kaupasta, joka tehtiin Heikki-maisterin lähdettyä. Vainaja oli myynyt perintötalon hänelle semmoisilla ehdoilla, että saisi nauttia elinkautista syytinkiä talosta ja että määrätty kauppasumma suoritettaisiin hänen pojalleen Heikille. Sitten oli kirjeessä pitkä luettelo jo maksetuista rahoista ja sen summan suuruus, joka Heikin vielä olisi ollut saatava. – Mutta kun nyt vanha Vuorela on kuollut, on paljon asioita ja laskuja, jotka kaipaisivat selvitystä. Eikä niitä muuten selville saisikaan, paitsi jos Heikki-maisteri itse tahtoisi käydä Vuorelassa. Kaikki tämä oli Heikistä enemmän tai vähemmän yhdentekevää. Mutta sitten oli kirjeen lopussa kohta, jonka hän vasta nyt huomasi ja joka saattoi merkitä Heikille kaikkea kaikessa: samalla kömpelöllä Juhon käsialalla seisoi siinä terveiset – Liisalta. Mitä on Liisa Juholle? lämähti Heikkiin ajatus. Ja vastaus oli selvää selvempi. Liisa on Juhon vaimo! Muulla tavalla ei voinut ollakaan. Kuinka isä olisi muuten voinutkaan Liisan tulevaisuuden turvata ja mihin käsiin hän olisi voinut paremmin uskoa Vuorelan vanhan perintötalon kuin Juhon ja Liisan! Se oli kaikki viisaasti ajateltu ja tehty! Ja Heikki oli kuin lamautunut. Mitenkä Liisa taisi! – Selvästi muisti Heikki Liisan koko olemuksen – semmoisena kuin tämä seisoi Honkavaaran polulla esiliinaansa oikoen. Mikä hienous, mikä pyhä siveys huokui hänestä! Silloin Heikki ei ollut ymmärtänyt jumaloida hänen olemustansa. Kuinka hyvin hän nyt olisi ymmärtänyt! Se oli nyt melkein käsittämätöntä korkeutta tuo Liisa tummine silmineen, alituisesti liikkeellä hiljaisissa kotiaskareissa, ei koskaan tyytymätönnä, kohdellen omituisen tyynesti kaikkia, aina itsekseen miettimässä – ja vain silloin tällöin jollakin sanalla tiedottomasti ilmaisten, kuinka hänen ajatuspiirinsä yhä lavenee. Häntähän Heikki oikeastaan rakasti ja oli koko elämänsä rakastanut. Eikö Liisa sitä tiennyt, koska sanallakaan hänelle ilmoittamatta oli mennyt Juholle! Ei, hän ei tiennyt sitä. Hän oli käsittänyt, että Heikki oli hylännyt hänet luotaan silloin Honkavaaralla. Ne siellä maalla eivät usko sanoja eikä tunteita. Ne uskovat vain tekoja. Mutta ehkä isä on hänet pakottanut Juholle. Niinhän tekevät useimmiten talonpojat, joilla ei ole poika-perillistä: tytär kotivävylle ja itse syytingille! Eikä Liisa ole voinut vastustaa vanhan kasvatti-isänsä tahtoa – – Hän on ehkä sydämessään kärsinyt? Kaikki on särkynyt kotona. Isä on sieltä poissa – hautuumaalla. Vanha Vuorelan perintötalo – ruokakelloineen ja kaivonvipuineen – niin, ja yksinäinen koivu siellä niityn ojan reunalla – se ei ollut enää Heikin koto. Siellä liikkuu hiljaisissa askareissa nuori emäntä – se on vain Heikin nuoruuden ystävä, heillä on yhteistä vain muutamat lapsuudenmuistot, ei mitään muuta! Mutta kenellä sitten on enää mitään yhteistä Heikin kanssa! Heikille oli nyt selvää, ettei hän ollut mitään elämässään saavuttanut – ei yhtäkään niistä tarkoitusperistä, joita oli tavoittanut. Maineen hän oli saavuttanut, mutta ei sitä, mitä oli maineen saavuttamisella tarkoittanut. Ei yksikään niistä, jotka panivat arvoa Heikin luvuille ja edistymiselle ja jotka hänen nimeänsä usein mainitsivat, – ei yksikään niistä rakastanut häntä. Ei yksikään ihminen tuntenut häntä! Yhä kauemmas hän oli tullut ihmisistä. Mutta mikä sitten on ollut hänen elämänsä tarkoitus? Miksi hän oli aina ollut valmis arvottomana heittämään luotansa sen osan, jonka oli luullut jo saavuttaneensa? Miksi oli hänessä syttynyt silloin entistä valtavammat liekit, jotka loimottivat aina yhä uusia aloja kohden? Olisiko Jumala tahallaan sytyttänyt semmoisen tulen ihmissydämeen vain saadakseen hänet alituiseen kuumeentapaiseen ponnisteluun? Mutta jos ihmistyö on Jumalalle niin tarpeellinen, miksi oli Heikin elämä näin muodostunut? Miksi Antti oli silloin ylioppilastalon ravintolassa pitänyt tuon puheen, joka syöksi hänet maalle vasten hänen kaikkia toivojansa? Miksi toverit tulivat sitten sinne maan sydämeen, johon hän jo oli luullut ikuisiksi hautautuneensa, – tulivat ja vastustamattomalla voimalla veivät hänet taas sieltä? Järjetön sattumako olisi yläpuolella Jumalan tarkoituksia? Silloin ei Jumalaa olisi. Ei. Jos Jumala on olemassa, niin ei ole hänelle tarpeen ihmistyö, vaan ihminen. Sentähden hän on antanut ihmiselle vapauden. Mutta juuri tämä vapaus saattoi tuntua kolkoimmalta. Oli kuin Jumala olisi luopuen viereltä sanonut: saat tehdä tekosi yksin ja yksin saat niitten seurauksista vastata! Miksi juuri nyt, kun Heikki ehkä olisi ollut valmis jättämään kaikki kunnianhimoiset pyyteensä, kaikki turhat tavoittelunsa, – kun hän olisi ollut valmis tyytymään taas tuohon kaikkeen pienimpään, vähäpätöisimpään rakkauteen, siihen, jota yksinäinen koti siellä hiljaisuudessa saattoi tarjota, – miksi juuri nyt sulkeutui hänen edestänsä tämäkin tie? Miksi hänellä nyt oli käsissään tämä kirje, joka kertoi hänelle, että hän oli isätön ja että Liisa ei voinut enää koskaan tulla hänen omakseen? Miksi hän juuri nyt sai niin katkerasti tuntea, ettei ollut ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi häntä ymmärtänyt ja tahtonut syliinsä sulkea, että hän oli yksin, sanomattoman yksin! Ei, ei, niin yksin ei Heikki voinut olla. Se oli ammottavan tyhjä, peloittava yksinäisyys! Hänen täytyi vielä saada nähdä Liisa. Liisa oli ainoa ihmissielu, joka tunsi hänet. Liisan läheisyydessä ei ollut yksinäistä. – Ettäkö Liisa on naimisissa! Mitä se merkitsee sielujen keskinäisessä elämässä! Mutta kun Heikki vihdoin kavahti ajatuksistaan, vuotivat kyyneleet virtanaan hänen silmistänsä, vapaasti, niinkuin ennen lapsuudensurujen kohdatessa – keventäen ja lohduttaen. – – [[Luokka:Isänmaa]] 3370 5661 2006-09-15T17:27:26Z Nysalor 5 IX. luku {{Otsikko |edellinen=[[Isänmaa: VIII. luku|VIII. luku]] |seuraava=[[Isänmaa]] |otsikko=IX. luku. |alaotsikko=[[Isänmaa]] |tekijä=Arvid Järnefelt |huomiot= }} Lumet olivat sulaneet ja kesä täydessä voimassaan, kun Heikki oli matkalla vanhaan kotitaloonsa. Hän oli jo melkein suorittanut pitkän hevosmatkansa. Oli vielä yksi kievaritalo, sitten Niemelän talo ja sitten se tuttu tie Niemelästä kotiin. Kievariin tultuansa hän tapasi Niemelän isännän jonkun muun seurassa matkalla poispäin. He eivät tunteneet häntä ensin, vaan katselivat pitkään ja urkkivasti. – Täkäläisiä minä olen, sanoi Heikki, – olen Vuorela-vainajan poika. Niemelä ällistyi. – Vai Heikki-maisteri olette – minä juuri tässä tunnustelin – no, vanhaako kotitaloa nyt tulette katsomaan? Jaa, jaa, niin ne ajat muuttuvat, varttokaas nyt, johan siitä on – kuinka kauan onkaan, kun täältä läksitte? Niin, niin, Vuorela haudattiin tässä pääsiäisen aikaan – vai kuinka se oli, herra opettaja? kysyi hän tuntemattomalta herralta. – Jassoo, suokaa anteeksi, enhän ole esittänytkään: herra maisteri Vuorela – herra kansakoulunopettaja Kiiski – meidän uusi kansakoulunopettajamme. – Herra maisteri matkustaa asioissa? kysyi opettaja. – Niin, on muutamia tilejä vastaanotettava, sanoi Heikki, ja häntä inhotti hänen oma äänensä. – Te olette vasta muuttanut tänne? – Aivan vast’ikään, tällä lukuvuodella. Mutta sen verran kuin näin ensi silmäyksellä voin päättää, miellyttää minua tämä väestö täällä. Ne ovat kaikki sitkeitä vanhoillaan-olijoita, mutta aikaa lisäten saadaan kankeinkin puu taipumaan. Sanalla sanoen: luulen, että tästä kyllä saadaan kalu ja hyvä kalu. Meidän pahin vihollisemme ei ole enää vanhoillisuus. Ei. Se on Amerikka. – Kuinka, ovatko jo täälläkin ruvenneet sinne lähtemään? – Suuressa määrin. Kun vain vähänkin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, ei silloin enää kotikontu kelpaa. Ja joka ei Amerikkaan lähde, niin lähtee muuten kotoa, kaupunkeihin, työansioille tai muuten herrastelemaan. – Siksihän ne vanhat niin vihaavat kansakouluja! – Mutta pahinta kaikesta, jatkoi opettaja, – on se, että papisto alkaa yhä enemmän kallistua heidän puolellensa. Minulla oli kunnia keskustella v.t. rovastimme kanssa. Kysymys oli kansanopistopuuhista. Hän sanoi peittelemättä, ettei hän ole sen asian ystävä. ”Heistä tulee puoliherroja”, sanoi hän. Mutta kun ne saavat semmoisen tuen, niin ei sitten mene mikään asia. Ne ovat sitkeitä, sanon minä, sitkeitä valistuksen vastustajia täällä, sitkeämpiä en ole missään nähnyt! Muissakin kohdin oli opettaja hyvin ankara tätä kuntaa kohtaan. Ihmiset olivat täällä taikauskoisia ja valmiita luottamaan sokeaan kohtaloon. Eivät välittäneet yleisestä terveydenhoidosta, ja suorastaan sitä vastustivatkin, jos se vain kustannuksia kysyi. Niinpä he vastustivat kiven kovaan kunnan lääkärin asettamista tänne, vaikka kaikki tiesivät, että saastainen tauti oli päässyt arveluttavassa määrässä leviämään ja teki tuhojansa parhaimman nuorison keskuudessa. – Mutta kaikki tämä se vielä pannaan oikealle tolalle. Lääkäri on tänne hankittava ja uusia kansakouluja perustettava, niin – ja kansanopisto myös! sanoi opettaja räpyttäen tarmokkaita harmaita silmiänsä ja nykäisten kaljua päätänsä. Hän näytti olevan varma kuin pikku Bismarck siitä, että kerran kävisi kaikki tässä maassa kuin komennon mukaan, koko kansa olisi terveydenhoidon ja sivistyksen ryhdikkäitä pikku sotilaita. Vanha Niemeläkin hymyili hänen innostustaan, samalla ikäänkuin pyytääkseen anteeksi opettajan puolesta, joka ei ollut vielä kaikista täkäläisistä asioista perillä eikä siis tiennyt ketä hänen moitteensa koskivat. Niemelällä oli kiire. Hän istui yksi-istuimisiin kääseihinsä ja kansakoulunopettaja nousi takaistuimelle. Kievarin isäntä hyöri mahtavan isännän ympärillä sovitellen nahkamanttelia hänen jalkojensa ylle. Heikki oli tahtonut tietää, miten talo vaurastui nyt Juhon käsissä. – Jaa, jaa, nauroi Niemelä kääseistä. – Se oli itsepäinen mies, luvalla sanoen, se vanha Vuorela-vainaa. Olisihan hän saanut talolleen rahakkaan ostajan, joka olisi vaikka puhtaan summan hänen käsiinsä jättänyt. Mutta eivät semmoiset kelvanneet. Otti isännäksi köyhän körttiläis-Kustaan pojan, joka oli vuorelaisten sukua. Oli vain sanonut, että ”talo vasikkansa juottakoon”, meinaten teitä, luvalla sanoen – ha-ha-ha. No, en tahdo sanoa mitään, onhan Juho kova raatamaan. Mutta meinaan, että se on maasta nostettava summakin suuri. Voivat kesken väsyä, kun näetten vanhan isännän toivon mukaan eivät saisi taloa velasta kiinnittää. Olihan se Juho kuulemma jo kysellyt lainaa isännän kuoltua. Ja hyvästit jätettyään he ajoivat pois. – Siitä tulee meidän valtiopäivämies, tietääkös majisteri. Niissä asioissa taitaa ajellakin! – kuiskasi kievarinisäntä heidän mennessään sisälle. Mutta Heikki ei kuullut häntä. Miksi Heikki ei ollut uskaltanut kysyä mitään Liisasta! Kysyisikö nyt tältä kievarilta? Mutta kieli ei kääntynyt suussa. Hän ei voinut keksiä mitään sopivaa muotoa kysymykselle. Ja niin hän lähti ajamaan viimeistä taivalta. Kyytipoika ei tuntenut häntä. Mutta kysyä oli häneltäkin mahdotonta. He ajoivat Niemelän talon ohitse ilman että siellä kukaan huomasi heitä. Sitten oli vähän matkaa näreikköä. Tie kääntyy siitä metsään, ja kun se jälleen pääsee aukealle, tulee se kuusikkomäki, jolta näkyy Vuorela, kaukaa vielä, mutta ihan selvästi. Tuossa on se kuusikkomäki! Kerran oli Heikki ottanut ohjakset isän kädestä ja kiiruhtanut valakkaa kotiin. Isällä oli silloin ollut musta sarkatakki yllään ja vilttihattu. Silloin oli ilta niinkuin nytkin. Ja kun he sitten olivat ajaneet kotiveräjästä, oli Liisa kulkenut pihan yli ja lampaat olivat nousseet toinen toistaan ylemmäksi tarhan aitaa vasten häneltä ruokaa määkien. Heikki otti ohjakset kyytipojalta ajaakseen juosten mäkeä ylös. – Mikä se onkaan Vuorelan emännän nimi? kysyi hän välinpitämättömästi pojalta. – Enpä siitä nimestä niin tiedä, mutta senhän se Juho on nainut sen Vuorela-vainaan kasvattityttären. He olivat samassa mäen päällä. Siinä se näkyi kultainen kotitalo – Vuorela, – sen ruokakellonkatos ja kaivon vipu! Heikki antoi ohjakset pois. Se ei ollut Heikin koto. Mitä tekemistä hänellä siellä olikaan! Se tuntui vieraammalta kuin ne lukemattomat vieraat talot, joitten ohi Heikki oli matkallansa ajanut. Sen muodot vain olivat kotoiset, sen sisällys oli vieras. Oh, kuinka kolkolta se näyttikään – melkein viholliselta – Nämä olivat jo Vuorelan maita. Siinä alkaa vanha kotipelto. Mutta miksi se näyttää niin laihalta ja nääntyneeltä? Miksi sen ojat ovat saaneet pahasti umpeentua ja aidat rappeutua? Niin, olihan Niemelä sen jo selittänyt. Juhon ei kannattanut panna mitään maan korjuun ja kunnossapidon hyväksi. Hänen täytyi vain nylkeä tätä maata, nylkeä viimeisiin asti. Sillä se kauppasumma oli isän tahdon mukaan tyhjästä luotava. Ja kun kauppasumma vihdoin oli Heikille maksettu, silloin oli Heikki kuin iäksi pois pyyhitty näiltä mailta, – häntä ei ollut enää olemassa Vuorelalle. – Siksi se juuri oli niin sanomattoman vieras! Niinkuin se olisi tahtonut sanoa: kohta olen sinusta iäksi vapaa! Kotiveräjä oli ihan uusi. Mutta se vanha, punainen, oli vielä jäänyt kumolleen aitaa vasten. Pihamaan vaahterasta olivat tuulet kaataneet suuren haaran, joka oli ennen kallistunut tarhan aidan toiselle puolelle. Ja sitten oli tuvan ja kuistin välinen ovi kiinni. Sekin oli kaikki outoa. Heikki hyppäsi alas kääsyistä ja maksoi kyydin. Ei ketään ollut pihalla kuin pieni poika, joka ei osannut puhua, katsoi vain ällistyneenä Heikkiä suurilla sinisillä silmillään. Heikki tarttui tuvan oven tuttuun kahvaan. Sama vanha ovi, melkein sama ääni sen narahduksessa! Ja tupa oli sama. Joku vaimo-ihminen oli leipiä uunista ottamassa. – Herranen aika! Heikki-maisteriko siinä on? Se oli Liisa. Hän oli aivan kuin kasvanut siitä, kun Heikki oli hänet viimeksi nähnyt, kasvanut ja varttunut. Hänen kasvonsa olivat leipomisesta tulipunaiset. Mutta nopeasti hän pyyhkäisi kätensä jauhosta, päästi siteen päänsä ympäriltä ja heitti esiliinan luotaan. Hänen katseessaan ilmausi vilpitön ilo, kun hän tuli Heikkiä kättelemään. Heikki tunsi itsensä kuin lapseksi tarttuessaan Liisan vahvaan käteen. Hän oli odottanut saavansa nähdä entisen ujon, kaikista pikku asioista punastuvan Liisan, nyt ehkä vielä kärsivänä jotakin sydämen tuskaa. Ja hän näki hyvinvoivan, suoraan hänen silmiinsä katsovan talonpoikaisemännän, jonka kädet olivat raskaan työn karhentamat, jänteet vahvistuneet, koko ruumis tullut rotevaksi ja täytelääksi. Terve hän näytti olevan ja kaukana kaikista suruharsoista – – Ei mitään jäljellä entisestä Liisasta! Hänkin aivan vieras! Heikki ei voinut keksiä sopivia kysymyksiä, joilla olisi keskustelua ylläpitänyt. – Että se Juho sattui olemaan poissa! sanoi Liisa. – Äsken se juuri tässä. – Käynmähän katsomassa näkyisikö tanhualla, – ja hän juoksi ulos. Aivan kuin hänkään ei olisi tiennyt mitä puhua kahden kesken Heikin kanssa. Ja he tulivat molemmat hetken kuluttua sisälle, Juho vähän hämillään, ujostellen. Juho oli suunnattoman suuri ja roteva siinä työvaatteissaan. Päätänsä hänen piti kumartaa ovesta sisälle tullakseen. – Tämmöinenhän tämä on mun Juhoni, sanoi Liisa nauraen ja lykäten esille Juhoa, joka vain sitä enemmän hämmentyi. Mutta kun Heikki sai hänet vihdoin puheillensa, suli hänen kömpelyytensä vähitellen ja hän alkoi naurahdella ja jutella vapaasti. Heikki kiintyi heti hänen suuriin kasvoihinsa. Silmien sinisessä syvyydessä asui puoleensavetävä, sanomaton hyväntahtoisuus, ja koko kasvoista henki luonnon leppeys, vapaa, pettämätön rauhallisuus, joka antoi värinsä koko hänen olemukselleen, niin että olo hänen vieressään tuntui turvalliselta. Hän meni Heikin kanssa sitten kotipeltoja katselemaan. Ja he puhuivat kulkiessaan niistä asioista. Juho piti Heikin asettamia kauppasumman suorittamisen ehtoja itsellensä edullisina. Hän tuntui saavan ikäänkuin uutta voimaa ja uskallusta ja sanoi ehkä voivansa siten velkaantumistakin välttää. Juho valitteli vain väkeänsä. Paljon olivat asiat muuttuneet siitä, kun maisteri täältä lähti. Ja niin kauan kuin talossa vielä oli ollut maisterin aikaisia, ei ollutkaan mitään valittamista. Mutta sitten oli Manu kuollut, Iisakki muuttanut naineena miehenä omaan mökkiinsä ja muut siirtyneet mikä minnekin. Uutta väkeä ei tahtonut kelvollista saada. Jos kauempaa saikin jonkun paremman, niin pian oli hänkin samanlainen. Sillä täällä turmeli ruukki kaikki. Ja ruukkia vain suurenneltiin ja miehiä sinne vain lisäiltiin. Olivat laittaneet paperitehtaan, joka kohta pantaisiin käyntiin. – Mutta Rönni ja Kalle, missä he ovat? kysyi Heikki. Molemmat ovat ruukin palveluksessa. He olivat ruvenneet ensin maistelemaan, sitten olivat alkaneet ikävöidä ja sortuivat vihdoin sinne ruukin iloihin. – Entäs Jaska? – kysyi Heikki arastellen. Sillä Jaska oli ollut hänen lempiystävänsä. Juho viivytteli vastaustaan. Jaska oli sairaana eikä paljon työhön pystynyt. Häntä oli pidetty viime vuodesta saakka kunnan vaivaisena. Kun he palasivat viljelyksiä katsomasta, oli Liisa siistinyt tuvan ja ripotellut katajia permannolle. Itse hän vielä nosteli viimeiset leivät uunista. Se pieni sinisilmä poika, joka oli ollut pihalla, oli nyt sisällä. Se oli heidän lapsensa. Sillä oli Juhon lempeät kasvot. – No mikäs sinun nimes on? kysyi Heikki ottaen lapsen polvelleen ja silittäen sen valkoista kiharaista päätä. – Sano nyt nimes, sano pois! kehoittivat Juho ja Liisa. – Heitti, – virkkoi lapsi. – Sano: Heikki – Heikki Vuorelainen, sano niin! – He-itti Vuorelainen. Heikki punastui ja koetti turhaan sitä peittää. Oli niinkuin hän ja Liisa olisivat tämän tapauksen kautta katsahtaneet toisiansa silmästä silmään ja sydämestä sydämeen. Ja niinkuin myöntääkseen Liisalle kaikki yhdellä kertaa ja yhdellä sanalla Heikki sanoi: – No tätä lasta ette ainakaan kouluun lähetä! Mutta Liisa naurahti. – Kuinka niin? Kyllä se kouluun lähetetään. Ja tuli ja otti lapsen syliinsä ja alkoi puhua sille sen huulia sormillaan nipistellen: – Pannaanhan lapsi kouluun, – sinnehän se lähetetään Helsinkiin lukukouluun, – mitä se lapsi sanoo, pannaanko, lähetetäänkö? – Voi sinua, Heikki hepukkani, sinä tupukkani, sinä typykkäni... Kutkutteli, nauratteli vähän ja laski menemään. Heikki ei voinut uskoa muuta kuin että Liisa puhui leikillään niin. Mutta sitten sanoi Juho samaa. Hän sanoi vielä, että niin oli ollut vanhan Vuorelankin tahto. – Ja eikös se Manu-vainaakin ennen kuolemaansa neuvonut, että ”siihen justiin samaan Helsingin kouluun”, sanoi Liisa leipomauunin luota. Eikä Heikki voinut kylläksi kummastella. – ---- Vasta hänen päästyään yksikseen tämä asia hänelle vähitellen selvisi. He olivat laittaneet yösijan Heikille hänen ullakkokamariinsa. Kun hän illalla tuli sinne, oli lattia pesty ja katajia sinnekin ripoteltu. Hänen vanha pöytänsä oli vielä paikoillaan ja seinähylly ja vaatekaappi. Mutta ei mitään ollut kaapissa, ei hyllyllä eikä pöydällä. Pöytälaatikossa oli muutamia kirjoitettuja paperiarkkeja ja joitakin käytettyjä imupaperipaloja, kaikki koottu järjestykseen. Niissä näytti olevan hänen käsialaansa, joka oli silloin vielä kehittymätön, ja imupaperitkin hän muisti omikseen. He olivat luulleet kaiken tuon tarpeelliseksi ja säilyttäneet vuosikausia, vaikka Heikki oli ne juuri tarpeettomina jättänyt. Yhdessä noista paperiarkeista oli lause, jonka Heikki erityisesti muisti. Hän oli sen kirjoittanut tärkeänä elämänkokemuksena; oli kauan hakenut sopivaa muotoa sille ja vihdoin saanut suurella vaivalla kokoon kömpelön, melkein lapsekkaan lauseen: – Elämä on sitä, että pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi, ja onni on tieto siitä, että on tarpeellinen – Semmoinen oli ollut hänen elämänkokemuksensa silloin, se kokemus, joka oli ollut riippumaton kaikesta ulkovaikutuksesta, syntynyt omassa sydämessä, täällä maalla äärettömässä hiljaisuudessa. Hän itse oli tuon lauseen kirjoittanut ja kumminkin tuntui kuin olisi hänen korvaansa sen nyt kuiskannut joku ihan toinen olento, – lapsekas, mutta paljoa lähempänä totuutta oleva kuin hän itse. Mikä syvä merkitys oli tuolla ajatuksella hänen elämässään! Oliko hän ollut onnellinen koskaan muulloin kuin täällä maalla? Tehdä itsensä tarpeelliseksi! – Semmoisella mielellä hän ei ollut koskaan tehnyt työtä muulloin kuin juuri täällä maalla. Sillä siellä suuressa maailmassa, jossa ei ollut nykyhetkeä, siellä oli kaikkea toimintaa johtanut tulevaisuuden kuvan kangastus. Ja oliko hän täällä maalla ollut tarpeellinen? Miksi he muuten olisivat kaikki yhä vielä muistelleet ”Heikki-maisterin aikoja” jonkinmoisena pyhäisen rauhan ja siunauksen aikana! Ja miksi he muuten sanoisivat lähettävänsä toisen Heikin ”justiin siihen samaan Helsingin kouluun”. Ne raukat toivovat, että ainakin toinen Heikki palajaa. Ja siinä toivossa ne uskaltavat vaikka mitä. – Se sinisilmä lapsi, ainukainen, – valkoisine kiharoineen! ---- Oli niinkuin Heikki olisi nähnyt itsensä tuona lapsena, uudestaan pienenä pyörivän kuistin penkkien luona ja kaivelevan pihamaan mullassa. – Ja sitten nähnyt itsensä jo kasvaneena, milloin työssä kotipellon vaon päässä, milloin täällä ylhäällä ullakkokamarissa, ponnistellen ajatusvoimaansa, suurella vaivalla vihdoin saadakseen kokoon kömpelön lauseen elämästä ja onnesta. – – Siksi Heikiksi takaisin! Takaisin ujoksi lapseksi, takaisin pieneksi, vähäpätöiseksi niinkuin silloin! Kunpa saisi nyt nukkua tänne ylös niinkuin ei olisikaan koskaan ollut täältä poissa, rauhallisesti, tietäen, että siellä ulkona on piha ja talli ja ruokakello, – että ne ovat ihan tuossa seinän takana – ja että ne eivät ole vieraat, vaan tuntevat hänet, eivätkä kummastele, kun hän aamulla tuke ulos – Mutta se kaikki on mennyttä. Ne eivät tunne häntä. Hänen täytyy lähteä täältä, ja kohta hän on taas siellä kolkossa, kylmässä maailmassa, yksin, ihan yksin. ---- Kun Heikki aamulla heräsi, paistoi päivä iloisesti hänen huoneensa seinälle – aivan niinkuin ennenkin. Hän nousi nopeasti ylös, sillä hän aikoi lähteä niin pian kuin mahdollista. Kun hän avasi ikkunan, tuulahti sieltä sisälle miellyttävän raikas ilma. Ja se kaikki muistutti ihan sanomattomasti entisestä. Ja säpitkin olivat ihan samalla tavalla pantavat auringonpaisteesta lämminneiden ikkunanpielien hakasiin. Se kaikki tahtoi väkisin herättää entisen kotirakkauden. Sitä piti väkisin vastustaa. Sillä valtaan päässeenä se olisi tuntunut äärettömän katkeralta, sillä eihän se ollut enää mitään kotia, mitä täällä oli. Mutta aurinko paistoi iloisesti, ihan kuin olisi tahtonut sittenkin antaa uutta uskallusta ja elämäntoivoa. Ja vaikk’ei enää ollut oikeutta tätä kotia rakastaa, niin se tuntui kumminkin näyttävän luotansa ikäänkuin tietä eteenpäin. Olihan Heikillä muka muutakin rakastettavaa. Mitä? – Esimerkiksi ne Helsingin toverit, joihin hänellä oli sellainen vaikutusvalta. Pekka uskollisine silmineen ja Kalle aatteineen. Ja Olli-raukka raittiuslupauksineen! – Ja sitten Fannykin, jonka hän oli tylysti työntänyt luotaan. Rakastaa Fannyä? – Oli niinkuin tämä olisi ollut ihan uusi kysymys, joka ei ollut koskaan ennen hänen päässään liikahtanutkaan. Ja Fannykin näin ajateltuna näytti ihan uudelta ihmiseltä. Hän oli eläessään tavoitellut Fannyn rakkautta, mutta hän ei ollut itse rakastanut. Hän tuskin tunsi Fannyä, tuota hyvää, avomielisyyteen valmista Fannyä! Ja oliko hän rakastanut mitään muutakaan maailmassa? Oliko hän tehnyt yhtäkään vapaaehtoista tekoa toisten hyväksi siitä syystä että rakasti? Oliko hän tehnyt kaikki tekonsa vain siksi, että muut rakastaisivat häntä? Oliko hän rakastanut tätä kotiakaan, joka oli saanut panna viimeiset voimansa häntä ylläpitääkseen? ---- Ja ennen lähtöänsä Heikki nouti mustepullon ja kynän ja otti esille Juhon antamat talonpaperit kirjoittaakseen niihin kuitit pienemmästä osasta kauppasummaa, jonka hän oli jo saanut. Ne kirjoitettuansa hän sitten kirjoitti tyhjälle paikalle niitten alle: Juho Kustaanpojan ja hänen vaimonsa Liisan hyväksi luovun minä täten siitä kauppasummasta, joka minulle ylläolevan kauppakirjan mukaan vielä olisi tuleva, samoin kuin kaikista muista oikeuksistani Vuorelan perintötaloon. Hän lisäsi päivämäärän ja nimensä. Ja niin ei hänellä enää ollut omaisuutta. Hän kääräisi paperit jälleen kokoon ja sitoi nauhan niitten ympärille niinkuin niissä oli ollutkin. Juholle ja Liisalle hän ei sanoisi mitään lahjoituksestaan. He aukaisevat nuo paperit ehkä vasta pitkän ajan perästä siitä kun hän on lähtenyt. Ja heidän ilonsa on oleva suuri, kun he näkevät, että he väsymättömällä työllään ovatkin koonneet itsellensä ja että heidän on mahdollista lähettää Heikkinsä opin teille. ---- Mutta mistä on se syvä riemu, joka juuri nyt kaikkialta virtaa hänen omaan sydämeensä? Taas niinkuin tuhannet viulut alkaisivat korkeimmasta diskantista – Yhdistymätön kaksinaisuus katoaa sydämestä, ja siellä syntyy uusi yksi. Hänhän tässä taas on, hän itse, semmoisena, miksi Jumala oli hänet alkujaan ajatellut. Ja vuosikausia näköä haitannut sumuharso siirtyy hiljalleen silmien edestä. Kadoksissa ollut nykyisyys aukeaa jälleen näkyviin, uhkuvaa eloa tuoden. Kaikki selvenee – kaikki esineet kirkastuvat, tuo permanto tuttuine rakoineen ja Liisan katajat tuossa – koko huone, koko ympäristö! Se on taas niinkuin ennenkin hänen kotonsa, tämä kaikki! Se antaa hänelle taas oikeuden. Se tuntee hänet entiseksi Heikikseen. Ja ulkona tuntee piha ja vanha talli ja ruokakello. Niinkuin hän ei olisikaan koskaan ollut erossa niistä. Ne ovat antaneet anteeksi ja unohtaneet pitkän väliajan. Ne riemuitsevat vain hänen paluustaan! Ja kun hän sitten ojentaa Liisalle kättä hyvästiksi, kun hän antaa suljetun paperikäärön takaisin Juholle ja salaten kyyneleitään kumartuu suutelemaan pientä Heikkiä, – silloin hänen sydämessään tuntuu kuin hän olisi alkanut täyttää jotakin taivaisiin antamaansa pyhää lupausta. Sillä mäellä, josta viimeisen kerran näkyy kotoinen Vuorela, pysähtyy hevonen hengähtääkseen. Viimeisen kerran Heikki sieltä katsahtaa kotitaloa, ja taas muistuu hänen mieleensä elävänä se sinisilmä lapsi. Kunpa voisi muuttua hengeksi, joka aina valvoisi hänen pienen päänsä ääressä, seuraisi hänen kasvamistaan, pysyisi luopumatta hänen vieressään, kun hän lähtee pois maailmalle! Ettei hänestä mikään pääsisi tempaamaan irti tietoa ja tuntoa siitä, mistä hän on kotoisin! Että hän ottaisi maailmalta korkeimman hienouden, minkä se voi tarjota, ja veisi sen niille, jotka ovat hänet lähettäneet! Ja oppisi ymmärtämään, kuinka syvästi he kaipaavat häntä, kuinka he tarvitsevat häntä, kuinka hartaasti he uskovat valoon ja sivistykseen semmoisena kuin hänen hienostunut henkensä sen voi heille antaa! Ja alusta alkaen rakastaisi heitä niinkuin Heikin sydän nyt heitä rakastaa! ---- Niin jää vihdoin koti näkyvistä. Seudut muuttuvat oudommiksi, tuttuisuus niistä katoaa vähitellen kokonaan. Ja muistonako vain seuraa sydämessä kotoinen tunne? Ei, ei! Se näyttää taas luotansa tietä eteenpäin, nyt selvemmin ja voimakkaammin kuin ennen. Mutta itse se tahtoo olla vain tien alkuna. Sen kieli on kotoisen leppeä, kun se hiljaa neuvoen tuntuu puhuvan sydämeen: Minun luonani sinä teit ensimmäisen tekosi siitä, että rakastit. Ja minulta sinä sait takaisin riemun sydämeesi. Katso ympärillesi. Ymmärrä ja rakasta kaikkea tuota, mikä näyttää sinusta vieraalta, niinkuin ymmärsit ja rakastit minua! Tuolla vilkuttaa jokin talo punaista kylkeänsä, tuolla toinen, – kolmas vielä kauempana; ja eikö tuossa ole talo, jolla on ihan samanlainen ruokakellonkatos ja kaivonvipu, ja tuossa aivan kuin kotipelto, ja samahan kiurukin sieltä nousee liverrellen korkeuksiin. Tee sama tekosi uudestaan! Uhraa se mitä sinulla vielä on uhrattavaa! Sinulla on sitä paljon: on nuoruutesi, on työsi, on voimasi, on koko elämäsi! Ja todellakin! Kotoinen tunne leviää leviämistään. Ennen vierailta näyttäneet talot se nyt kietoo lämpöönsä; tuntemattomat ihmiset, jotka pelloillansa työskentelevät, muuttuvat omaisiksi. Tuossa on kuin isä kyntäisi suoraa vakoansa piipunnystyrä hampaissa ja vakaana, vastoinkäymisistä huolimatta valmiina odottamaan vaikka tuhat vuotta ajattelisi itsekseen: vielä se minun Heikkini kerran palajaa! Ja palajaahan Heikki! Hän on valmis taas työhön, – työhön niille, jotka häntä tarvitsevat, valmis antamaan kaiken, mitä hänessä on parasta, mitä hänessä on hienointa, mitä hänessä on syvintä omaa, – tälle armaalle kotikansalle, tälle kotoiselle isänmaalle. Ja riemu täyttää sydämen. Kiuruna kohoaa mieli ylistystä purkamaan. Ylistystä siitä, että on äärettömän paljon rakkauden kohdetta. Ylistystä Jumalalle, joka nähtyään, etteivät meidän ahtaat sielumme ulotu koko hänen ihanaa maailmaansa käsittämään, on siitä erottanut osan isänmaaksemme ja antanut sille oman kotikielen ja sen honkiin puhaltanut oman henkemme humun. [[Luokka:Isänmaa]] 3371 5662 2006-09-15T17:27:37Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Arvid Järnefelt]] [[Luokka:Romaanit]] 3372 5664 2006-09-16T16:56:47Z Nysalor 5 Uutta kirjallisuutta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uutta kirjallisuutta. |alaotsikko=Tampere. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Uutterasti on tänä vuonna kirjallisuuden vainiolla työskennelty. Sitä todistaa tuo melkoinen joukko uusia kirjoja, alkuperäisiä ja käännöksiä, joka on keräytynyt kirjapöydällemme. Lehtemme ahdas tila ei salli meidän ottaa näitä kaikkia tarkastuksen alaiseksi, tahdomme vaan mainita huomattavimmat. '''Köyhää kansaa.''' Kuvaus työväen elämästä. Kirjoittanut Minna Canth. G. W. Edlund, kustantaja 89 sivua. Hinta 1 mk. 25 p. Suurella jännityksellä odotti kirjallisuutta harrastava yleisö rouva Canthin uusia teoksia, joista huhu jo edeltäpäin tiesi kertoa yhtä ja toista. Ei siis ole kummeksittava, että se riensi kiireesti hankkimaan itselleen tämän teoksen. Ja mitä siinä löytyi? Minna Canth, eteväksi kansan-näytelmän kirjoittajaksi tunnettu, on tässä antaunut novellikirjallisuuden alalle ja samalla täydellisesti osoittanut voivansa hallita tätäkin kirjallisuuden alaa. ”Köyhää kansaa” on hyvin kirjoitettu novelli. Kuvaukset työväen elämästä pienempiin yksityiskohtiin saakka ovat niin todellisia, että ne väkisinkin painuvat tulijan mieleen. Nämät kuvaukset ovat surullisia, kovinkin surkeita; työväestön iloton elämä hädän aikana, ponnistukset leivän palasen saavuttamiseksi, kaikessa tässä tekijä on onnistunut erittäin hyvin. Kirjanen kaikessa pienuudessaan on mitä pontevin vastalause rautatiejuhlien ja lahjapalkkioiden ajalle. Johdonmukaisesti ja todellisesti sujuu kertomus, mutta yksi kohta siinä on, jota emme ehdottomasti saata hyväksyä. Puutteiden, yön valvonnan, sieluntuskien ja huolien tähden kadottaa Mari järkensä. Hän tosin koettaa rukoukseen turvautua, uskoa itsensä Jumalan huomaan, mutta liiaksi on hän koeteltu; tuosta ei lähde apua. Hän tulee mielipuoleksi ja suljetaan köyhäin huoneesen. Pitääkö tällainen loppupäätös ryhtiänsä todellisuudessa? Suoraan ei sitä käy kieltäminen, mutta kuvauksessa kansan elämästä on se melkein arveluttava. Kansalla on vielä luja usko. ”Vaikka kokee, eipä hyljää Herra,” nämät Saarijärven Paavon sanat kuvaelevat täydellisimmin kansan katsantokannan tässä suhteessa. Yksityisiä Marin kaltaisia poikkeuksia voipi löytyä, mutta parin kolmen päivän kehitys ei riitä sitä todistamaan oikeaksi. Epätoivoisuus henkii kirjasta; sitä on todellisuudessakin, samoin myös nuot ankarat sanat ”herrojen” toimista löytävät todellisuudessa vastakohtansa. Tämä kaikki antaa aihetta syvään miettimiseen, ja se tekee kirjasen tarkoitusnovelliksi, vaik ka tekijä mestarillisesti osaakin salata itsensä kertomuksen juoksussa. Hän ei pane omia mietteitään, vaan antaa itse tapausten puhua puolestansa. Kirjasen kieli on puhdasta, ulkoasu sievä. '''Juho Reijonen. Vaihdokas.''' Kuvaus vanhan kansan elämästä. Porvoossa, Werner Söderström. Hinta 2 m. 75 p. Siinä toinen kansan elämän onnistunut kuvaaja, joka on voittanut yleisön mitä suurimman suosion ”Kertoelmillaan”. Tämä uusi teos ei tätä suosiota vähennä. Luonnon todellinen kuvaaminen, kevyt, miellyttävä kertomatapa, tuoreutta, alkuperäisyyttä uhkuva kieli, kansan elämän ja tapojen syvä tunteminen, kaikki tämä astuu esiin tässäkin teoksessa. Kirja varmaankin saavuttaisi runsaan menekin, ell’ei ”Kertoelmiin” verraten liian kallis hinta sitä mahdollisesti ehkäise. '''Henrik Ibsen. Kummittelijoita.''' Kolminäytöksinen perhenäytelmä. Suomentanut Elias Erkko. Tampereella Hj. Hagelberg, Hinta 1 mk. 50 p. Tervetullut suomalaiseen kirjallisuuteen on tämä Pohjoismaiden nykyjään suurimman runoilijan teos. Tämä näytelmä kuuluu yhteiskunnallisten ”päivän polttavia” kysymyksiä koskevan näytelmätaiteen alalle, ja Ibsen siinä mahtavalla voimallaan taistelee ”kummittelijoita”, s. o. ennakkoluuloja, vanhentuneita mielipiteitä vastaan. Tätä on tavallansa pidetty ”Noran” jatkona. Rouva Alvingin on ollut käymäisillään, kuten Noran, mutta perheen ystävä, pappi Manders, palauttaa hänet velvollisuuteen Kappale antaa aihetta syviin mietelmiin yhteiskunnallisten kysymysten alalla, osoittaa mitä mätähaavoja on aikakaudessamme ja sen vuoksi kehoitamme jokaisen kirjallisuuden harrastajan hankkimaan itselleen tämän teoksen, jonka suomennoskin on ylipäänsä hyvin onnistunut. Näytelmäin sisältö ja siitä syntyvät kysymykset antaisivat aihetta pitkiin kirjoituksiin, jonka vuoksi emme tahdo siihen tällä kertaa koskea. (Jatket.) '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269234&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 10.12.1886]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Köyhää kansaa]] 3373 5665 2006-09-16T16:56:53Z Nysalor 5 Uutta kirjallisuutta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uutta kirjallisuutta. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} '''Kansan ääniä I. Lain-mukaan. Kauppa-Lopo. Kirj. Minna Canth. ''' Minna Canthilla on jo niin mahtava sananvoima, että kun hän äänensä vaan korottaa, kuuluu siitä heti kaikuja eri tahoilla, lehtikön lävitse kajahtelee se sointuisana, monisäkeisenä, mutta vanhasta suolla olevasta ladosta rämähtää se surkeana hätähuutona häneen takasin. Sellaista kynäsotaa, jota nousi M. C:n Valvojassa julkaisemaa Kauppa-Lopoa vastaan maassamme ei vielä ole milloinkaan nähty. Tunnettu nimimerkki F. A. hyökkäsi sellaisella silmittömyydellä teosta ja sen kirjoittajan yksityistä persoonaakin vastaan, että tulijan täytyi joko uskoa mainittua teosta saastaiseksi kirjallisuuttamme häpäiseväksi ja kirjoittajaa itseään mitä julkisemmaksi siveyden polkijaksi, tahikka pitää arvostelijaa mitä sokeimpana etuluulojen ja rumien mielikuvitusten hallussa olevana panetteliana. Syntyneessä väittelyssä, jonka ensin alkoi nimimerkki H. A. tuli kyllä selville, että F. A. todellisesta vakaumuksesta puhui, vaikka hän oli hongikkoon eksynyt luuloteltua vihollista hosuessaan. Kun vielä tohtori V. Vasenius lopullisen sanan lausui asiasta, pääsi kirjailijan nerokas teos täyteen arvoonsa. Elävästi, sydämmeen käyvästi kuvaa kirjailija tässä teoksessa erästä yhteiskunnan alhaisella asteella olevaa Kauppa-Lopo nimistä naista, jolla kuitenkin raa’oista tavoistaan ja huonosta maineestaan huolimatta on hellä, ystävyyttä etsivä sydän, mutta kuinka eräs ”parempi” rouva, jolle Lopo tekee kaikki, mitä hän voi, jopa auttaa suuresta pulastakin, kiittämättömänä, inhoten työntää hänet luotaan, siksi että hänen, kunniallisen ihmisen oma maine voi muka tahraantua siitä että hän kohtelee vielä ystävällisesti kurjaa hyljättyä olentoa, joka häntä jumaloipi. Mieltä särkevällä tavalla maalaa kirjailija kuinka tuollaisen kurjan, jota kerran on joutunut elämän ulkonaisten laineitten viskeltäväksi, satunnainen tapaus voi viedä auttamattomaan häviöön. Voimakkaalla kuvausvoimallaan ja mehukkaalla kielellään ottaa Minna Canth jo ennen alettuun suuntaan ruoskiakseen inhimillisiä paheita ja yhteiskunnallisia heikkouksia, pelkäämättä suurta aatettaan uskollisesti seuraten ja suunsa puhtaaksi puhuen. Hän on niitten suuri vastakohta, joitten pääasiana on nukuttaa kansanveljensä runolliseen uinailuun kauas sen maailman myrskystä, jonka laineet heitä viskelevät, hän avaa lukijansa silmät näkemään oloja ilman niitä silmälasia, joita sellaiset kuin F. A. ja muut koettavat kiinnittää tulevan sukupolven nenälle. <nowiki>* * *</nowiki> ”Lain mukaan” käy aivan samaa suuntaa kuin ”Kauppa-Lopo”, vaikka kirjailija tässä on uskaltanut ehkä liiaksi korkealta naisen lokaan pudottaa. Hän puhuu tässä työmies Toikan vaimosta, joka alkujaan on hyvä puoliso ja hellä vaimo, mutta joka sitten varomattoman helposti antautuu rikkaan patruunan valtaan, syösten miehensä turmioon ja lapsensa onnettomuuteen. Vaikka Marian luonne onkin selvissä piirteissä kuvattu, luulisi hänen sen mukaan, millaisena häneen alussa tutustumme, tuskin voivan niin helposti antautua. Siinä tapauksessa, että se oli mahdollista, jätti kirjailija siitä psykoloogisesta taistelusta, joka tapahtui Marian sisässä liian suuren osan lukijan ajatuksissa tapahtuvaksi. Ei voi liioin uskoa, että sellainen luonnon lapsi, joka tosin onkin hetkellisen viekoituksen kautta langennut, voisi, kun hän kerran tekonsa kamalat seuraukset näkee, jatkaa rikoksellisuuttaan. Jollei Minna Canth olisi pyrkinyt traagilliseen loppuun, luulemme, että hän olisi pannut Marian katkerasti katumaan tekoansa, mutta ”lain mukaan” oli katumus nyt jo myöhäistä. – Kaikessa tapauksessa lukee teoksen jännityksellä ja nauttii kirjailijan voimakkaista penselin jälistä. Minna Canth on antanut taiteensa suuren aatteen palvelukseen ja jollei taide tule siitä kärsimään, että se yhteiskunnallisia kysymyksiä palvelee, tulee Minna Canth jättämään suuren elämäntyön jälkeensä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=260554&conversationId=2&action=entryPage ''Wiipurin Sanomat'' 28.12.1889]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Kauppa-Lopo]] [[Luokka:Lain mukaan]] 3374 7053 2006-10-15T13:31:23Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirjallisuutta. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} '''Juhani Aho''': '''Yksin'''. Porvoossa Werner Söderström. Suurella hartaudella odotettiin tämän teoksen ilmestymistä ja kun se sitten saapui kirjakauppaan viivyttyään hiukan painoasiamiehen kiirastulessa, kiirehdittiin sitä ostamaan saadakseen tutustua tuohon etevän kirjailijan uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut ulkomaan matkallaan ja sieltä palattuaan. Eivätkä odottajat ole toiveissaan pettyneet. Kirja on niin hyvin kirjoitettu, ettei sen veroista alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallista teosta vielä ole ilmestynyt. Semmoisille, jotka kirjallisuudessa etsivät vain pelkkää hauskuutta ja huvia, ei tämä kirja ole aijottu. Mutta ne pitemmälle kehittyneet ja kypsyneet henkilöt, jotka kirjallisuutta lukevat myöskin oppiakseen siitä ja joutuakseen sen avulla ajattelemaan todisista ja jokaista ihmistä koskevista asioista ja aatteista, ne ovat kirjan luettuaan tyytyväisiä. Eikä heitä ole juuri sanottavasti vaivannut tuo kirjan lopussa kuvattu kurjuuskaan, sillä he tuntevat, kuinka todellista semmoinen on ja kuinka se on surkuteltavaa, mutta kuitenkin peittelemättä tunnustettavaa. He myöskin tuntevat kirjan hengestä, ettei tekijä pienimmälläkään piirteellä puollusta tuommoista kurjuutta; päinvastoin vaikuttaa kirja inhoa siinä kuvattuun inhimilliseen heikkouteen. Ne kirjan arvostelijat, jotka muka siveellisessä innottelussaan sanovat ”viskanneensa kirjan pois luotaan kuin mädänneen omenan”, ne ovat sillä näyttäneet, etteivät ymmärrä kirjailijan tarkoitusta. Vaikka Juhani Aho on realistinen kirjailija ja kuvaa elämän tosi oloja, tuntuu hänen teoksessaan samalla idealistinen henki ja tuo suomalaisten tunnettu surumielisyys on niin tuttua hänelle. Tämän viimeisen kirjansa etulehdelle on hän kirjoittanut: : Soitto on suruista tehty, : murehista muovaeltu. Ja noissa säkeissä soipi korvaan kirjassa läpeensä piilevä surun sävel. Tunne-elämän hienoja väreitä kuvataan siinä kehittyneenä aistilla ja etevällä kyvyllä. Rakkaus, joka ei vastinettaan löydä, on kirjan pääaine. Siitä on aikain kuluessa paljon kirjoitettu, mutta tässä ei se kuitenkaan tunnu vanhalta, sitä on niin uudella tavalla ja uusissa vivahduksissa kuvattu. Tunne-elämän kuvaamisessa huomaa Juhani Ahon olevan vasta oikealla alallaan. Kirjan päähenkilön tunteellisuuden johdosta voipi kyllä epäillä tokko todellisuudessa semmoista miestä on, joka noin antautuisi tunteidensa orjaksi ja samalla olisi kuitenkin niin kehittynyt, että voisi tehdä kaikkia noita kirjassa kerrottuja nerollisia havainnoita sekä itsestään että ulkomaailmasta, maisemista, henkilöistä y. m. Myöskin voisi katsoa puutteeksi sitä, että päähenkilön luonteen muut puolet eivät tule selville, paitse hänen rakkautensa tunteet; muuten jääpi itse mies aivan hämäräksi. Mutta mielestämme on kirjailijan oma asia, minkä puolen ihmisluonnetta hän tahtoo ottaa kuvatakseen, ja tässä teoksessa on hän ottanut esille sankarinsa luonteen yhden puolen, ainoastaan hänen tunne-elämänsä rakastuneena ollessa; luonteen toiset puolet jäävät ja saavatkin jäädä epäselviksi. Samoin voimme luottaa tosi kirjailijaan siinä, että hän on löytänyt ihmisiä samanlaisia kuin hänen puheena oleva päähenkilönsä ja että ne tunteet, jotka monestakin tuntuvat epäluonnollisilta, ovat kuolevaisen ihmisen tunteita eikä mitään tuulen tupia. Ainakin samallaisia tunteita kokenut tietää miten selittämättömät ja käsittämättömät rakkauden tiet useinkin ovat. Myöskin voipi kysyä miten semmoinen kehittynyt mies kuin kirjan sankari voipi rakastua nuoreen tyttöön, jonka henkisestä kehityskannasta ei mitään puhuta, ainoastaan mainitaan hänen ”puhdas profiilinsa ja kihara korvan juuressa”. Mutta tässä on mielestämme pieni sivuasia jätettykin sivuasiaksi ja lukija saapi joko otaksua että tyttö on henkisesti kehittynyt, vaikkei sitä ole mainittu, taikka jättää tuon kysymysmerkiksi niitten tuhansien muitten kysymysmerkkien lisäksi, joita rakkauden alalla niin paljo kyllä on ennestäänkin. Tässä ei ole tilaisuutta ruveta tarkemmin ja pitemmältä tekemään selkoa kirjasta, joka kyllä ansaitseisi paljonkin puhumista. Olemme vaan tahtoneet muutamia puolia siitä puheeksi ottaa. Lukemalla itse teoksen, saapi siinä olevista asioista paremmin selkoa. ---- Lopuksi tässä johtuu mieleemme se tapa, millä kirjoja tavallisesti luetaan. Niitä ahmitaan vaan lehti lehdellä saadakseen vaan tietää niitten sisältö ja miten sitte lopulta kävi. Siinä kiireessä ei joudeta useinkaan ajattelemaan kirjan opettavaista puolta ollenkaan eikä kaikkea, mitä siihen on syvemmälle kätketty, joka ei hutiloimalla lukiessa tartu mieleen, vaan jääpi kokonaan huomaamatta, menee aivan hukkaan. Ja tuo juuri, tuo ydin olisi kaikkein tärkein puoli kelvollisissa kaunokirjallisissa teoksissa. Niissä kerrotaan aina pala omaa elämäämme, omia tunteitamme, niistä lennähtää vasten silmiämme joukko omia vikojamme ja heikkoja puoliamme, ne panevat meidät ajattelemaan, miettimään tosi teolla omaa tilaamme. Sen tähden olisi hyviä kirjoja luettava hitaasti ja tarkalla ajatuksella. Ne olisi luettavat useampaan kertaan. Eikä niinkuin tavallisesti, että lukasee läpi ja heittää unhottumaan. Niitten johdosta olisi ajateltava, otettava ne yhä uudelleen käsille, keskusteltava niistä seuroissa, sanalla sanoen annettava niille todellista arvoa. Sitten vasta hyvät kirjat täyttävät tarkoituksensa. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=278612&conversationId=3&action=entryPage ''Savo'' 9.12.1890]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Yksin]] 3375 5667 2006-09-16T16:57:08Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Uutta kirjallisuutta''' voi viitata useaan kirja-arvosteluun: * nimettömänä ilmestyneeseen [[Uutta kirjallisuutta (1889)|''Kauppa-Lopo'' ja ''Lain mukaan'' -teosten arvosteluun]]. * nimettömänä ilmestyneeseen [[Uutta kirjallisuutta (1886)|''Köyhää kansaa'', ''Vaihdokas'' ja ''Kummittelijoita'' -teosten arvosteluun]]. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Kauppa-Lopo]] [[Luokka:Köyhää kansaa]] [[Luokka:Lain mukaan]] 3376 5670 2006-09-17T13:30:23Z Nysalor 5 Uudemman sielutieteen alalta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uudemman sielutieteen alalta. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Sielutiede ei semmoisenaan ole vallan uutta maailmassa. Aina Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajoilta ovat ihmiskunnan etevimmät henget sitä tutkineet ja erilaisia mietintöjä sen johdosta julkaisseet. Mutta niin paljon kuin siihen onkin aikaa ja vaivaa menetetty, niin vaikeita ja mutkallisia oppi-järjestelmiä kuin onkin rakennettu, ei tiede tässä suhteessa kummintaan ole sen pitemmälle päässyt. Ei ole voitu vastata vielä edes siihen yksinkertaiseen kysymykseen: mitä sielu on? Vielä vähemmin on voitu selittää, mistä se tulee ja mihin se menee, tai missä se alkaa ja milloin se loppuu, mitkä ovat sen elämän ehdot, mistä sen voimat ja kyvyt, sen terveys ja tasapaino riippuvat, j. n. e. Ei päässyt tiede sen selvemmälle näissä esimmäisissä tärkeimmissä kysymyksissä. Ja vallan luonnollisesta syystä: sillä ei ollut vankkaa pohjaa jalkojen alla. Oli alettu, määrästä päästä. Sielu eroitettiin ruumiista, sitä tutkittiin itsenäisenä olemuksena, joka vaan jostain selittämättömästä syystä oli ottanut asuntonsa ruumiissa. Mutta mitä sanottaisiin kasvin tutkijasta, joka ottaisi vaan kukan kasvista eikä juurelle, rungolle tai muille osille panisi mitään merkitystä, saatikka sitte maaperään ja ilmastoon, jossa se kasvaa? Pieni koulupoikakin jo semmoiselle tieteen harrastajalle nauraisi. Ja hän selittäisi, että kukka on tulos koko kasvista, ettei kukkaa opi tuntemaan, ellei tunne juurta ja runkoa, jotka sen synnyttävät ja jotka sille mehun antavat. Mutta näin juuri on viisaustiede menetellyt ihmisen kanssa. Sielua yksinään vaan tutkittiin, ruumis – tuo tomun maja – jätettiin syrjään, unohdettiin. Kävi niin kuin kävi. Viisaustiede hukkui omaan viisauteensa. Tehtiin käänne ja alettiin alusta, luonnon tutkijain tapaan. Otettiin, koko ihminen tarkastuksen alaiseksi. Eikä häntäkään itsekseen, vaan hänen vanhempansa ja esivanhempansa, kansa ja rotu, joilta kaikilta hän oli ominaisuuksia perinyt, aika, jossa hän eli, ne tavat ja aatteet, jotka häneen vaikuttivat ja jotka yhdessä muodostivat henkisen ilmaston hänen ympärillään. Ymmärrettiin vihdoinkin, että vanhemmat ja esivanhemmat ovat yksilölle samasta arvosta kuin siemen on kasville, että kansa ja rotu on hänelle sama kuin maan laatu kasville, aikakauden aatteet, tavat ja harrastukset verrattavat siihen vaikutukseen, mitä ilmastolla on kasviin. Mutta likinnä ja ennen kaikkea on hänen oma elinrakennuksensa perustuksena ja pohjana koko hänen olemukselleen. Se tapa, jolla veri hänen suonissaan virtaa, jolla lihakset jännittyvät ja hermot väräjävät, se tapa juuri määrää hänen mielensä liikkeet, tunteiden, halujen ja kiihkojen, voiman sekä pontevuuden. Samoin aivojen toiminnasta ja aivohiukkasten, laadusta ja keskinäisestä suhteesta riippuu aatteiden, käsityksien ja taipumuksien kehitys. Nyt vasta sai sielutiede varman perustuksen, se oli, löytänyt oikean tien. Lääkärit, romaanien ja näytelmäin kirjoittajat, filosoofit – ylipäätään kaikki, jotta tahtoivat ihmisen personallisuutta oppia tuntemaan, yhtyivät uuteen menetystapaan tutkimisissaan, ja se menestys, jolla he nyt työskentelevät, on lisännyt heidän intoaan, samalla kuin tulokset ovat nähtävinä esim. lääketieteessä, erinomaittainkin sielullisten häiriötilain selvittämisessä sekä mielivikaisten hoidossa, ja kaunokirjallisuudessa, jonka tämä tiede tykkänään on uudistanut, luodessaan tuon n. s. sielutieteellisen eli psykoloogisen romaanin ja näytelmän. Kokemuksia kerätään, havaintoja tehdään, johtopäätökset vedetään näiden tosiasiain nojalla, tarkkojen tutkimusten ja vertailujen vahvistamina. Ei ole sielutiede enää mitään pilventakaista mietiskelemistä ilman perustusta, ilman tuloksia. Se liikkuu varmalla, omantakeisella pohjalla, astuu rohkein askelin eteen päin. Samoin kuin ruumiin kykyjen ja voimain määrä parhaiten näkyy ponnistuksissa ja vastuksissa, saadaan myös sielullisista '''häiriö'''tiloista terveyden ja tasapainon lait parhaiten selville. Sen vuoksi onkin tiedemiesten huomio erinomaittain kääntynyt näihin. Koetetaan päästä niiden syiden perille, jotka vaikuttavat sairaallisen kehityksen. Mutta sepä tieteen nykyisellä kannalla vielä onkin useasti ylen vaikea tehtävä. Alkusyy piilee enimmiten niin syvällä, että on sangen vaikea tunkeutua sen perille, jos muuten ollenkaan siinä onnistutaan. Ja vaikka syy saadaankin tietoon, ei sillä vielä ole sairauden kehitys kaikin puolin selvitetty. Mutta vaikeudet vaan tutkimisen halua kiihoittamat, ja intoa ylläpitää silminnähtävä edistys ja se varma tieto, että tutkimistapa on oikea ja perusteellinen. Vaikutukset ja seuraukset kumminkin ovat kaikkein nähtävänä ja niistä pidetään kiinni, kunnes kaikesta saadaan täysi käsitys. Eräs hämmästyttävä ja samalla valaiseva ilmiö on viime aikoina ollut Ranskan etevimpäin tiedemiesten tutkimisen alaisena. Ilmiö on melkein ainoa laatuaan tieteen tähän astisissa aikakirjoissa. Sairasta on hoidettu eri parannuslaitoksissa, joissa lääkärit ovat tehneet hänestä tarkimpia havainnoita, pöytäkirjoihin merkinneet kaikki muutokset ja havaintonsa, vertailleet niitä keskenään ja julkaisseet kertomuksen niistä sekä erityisissä kirjoissa että useissa aikakauslehdissä. Muutamat näistä kertomuksista ovat varustetut eri aikoina otetuilla sairaan kuvilla, jotka näyttävät kuinka täydellisesti hänen ulkomuotonsakin muuttuu ruumiin tilan ja siitä johtuvan koko personallisuuden eri vaihdoksien mukaan. Esitämme tässä lyhykäisesti julkaistut tiedon annot, sekä ne johtopäätökset, jotka etevimmät tiedemiehet ilmiön perustuksella ovat tehneet. Viime mainitut vastaiseksi kumminkin pysynevät enemmän arveluina, kunnes uudet kokemukset ja havainnot ne varmoiksi vahvistavat. Lähteinä olemme käyttäneet Th. Ribot’n ”Les Maladies de la personnalité” sekä H. Bourru’n ja P. Burot’n ”Variations de la personnalité”, painetut molemmat v. 1888. Tutkimuksen esine oli seitsemäntoista vuotias nuori mies V... L., joka puistuttavien pyörtymyskohtauksien jälkeen tykkänään unohti jonkun ajan elämästään ja samalla myöskin täydellisesti muuttui luonteensa puolesta. Hän oli syntynyt Pariisissa v. 1863. Äiti oli naimaton nainen, hysteria-tautinen ja irstaisuuteen taipuvainen. Isä tuntematon. Äiti rääkkäsi häntä lapsena ja siitä saakka kun hän kävelemään oppi, sai hän kulkea ympäri kerjäämässä. Hän tottui siinä pahuuteen, viimmein varastamaankin, ja pantiin silloin Saint Urbain’in hoitolaitokseen pahankurisia lapsia varten, joissa hänet pantiin tekemään maantöitä. Kun hän eräänä päivänä työskenteli viinitarhassa, puri pensaasen kätkeytynyt käärme häntä käteen. Hän säikähti kauheasti ja iltasella hoitolaan palattuaan, hän meni tainnoksiin. Kohtaukset uudistuivat vähä väliä, jalat heikontuivat ja halvaantuivat viimmein, mutta äly pysyi entisellään. Hän vietiin Bonneval’in sairashuoneeseen. Siellä pantiin huomioon: ”että sairaalla oli avonaiset ja miellyttävät kasvot, että hänen luonteensa oli lempeä, ja että hän osoitti kiitollisuutta hoitajilleen. Hän kertoo elämänsä historian kaikkine sivuseikkoineen, myöskin varastamisensa, jota hän häpee ja katuu; hän syyttää siitä turvattomuuttaan ja toveriaan, jotka häntä viettelivät pahaan. Hän suree entisyyttään ja vakuuttaa olevansa edes päin hyvin rehellinen. Hän osaa lukea ja kirjoittaa jokseenkin hyvin.” Päätettiin opettaa hänelle joku ammatti, joka soveltuisi hänelle, vaivainen kun oli. Hänet kannettiin joka aamu räätälin työhuoneeseen, asetettiin pöydälle, jossa hän luonnollisesta syystä otti räätälien tavallisen aseman, koska molemmat jalat olivat halvatut, suuressa määrässä kuihtuneet ja kankeat. Kahden kuukauden kuluessa oppi V... sangen hyvin ompelemaan, hän työskentelee innolla ja hänen edistymiseensä ollaan tyytyväisiä. Siihen aikaan häntä taaskin tapasi puistuttava pyörtymyskohtaus, joka viidenkymmenen tunnin kuluttua loppui rauhalliseen uneen. Silloin esiintyy hänessä vanha personallisuus uudelleen. ”Herätessään tahtoo V... nousta ylös. Hän pyytää vaatteitaan ja onnistuu saamaan ne päälleen, vaikka se toimi käykin hyvin kömpelösti; sen jälkeen hän ottaa muutamia askeleita huoneessa; halvaus on kadonnut. Jalat kyllä horjuvat ja kannattavat huonosti ruumista, mutta siihen on syynä kuivettuneet jäntereet. Kun V... on pukeutunut, pyytää hän päästä toveriensa kanssa peltotyöhön... Silloin heti huomaamme, että potilaamme luulee olevansa vielä Saint Urbain’in hoitolaitoksessa ja tahtoo taas ryhtyä tavallisiin töihinsä siellä. Ja tosiaankin: hänellä ei ole pienintäkään muistoa taudin kohtauksista, eikä hän tunne ketään ympäristöstään, ei lääkäreitä, ei hoitajia eikä huonetoveriaan. Hän ei usko olleensa halvattuna, vaan väittää, että hänestä tehdään pilkkaa... Ajattelimme tämän olevan jotain ohimenevää mielenvikaa, joka olikin hyvin luultavata pyörtymys-kohtauksen jälkeen; mutta aika kului, eikä muisto palannut. V... tiesi vallan hyvin oleskelleensa Saint Urbain’in hoitolaitoksessa; muisti senkin, että hän ”eräänä päivänä” säikähti käärmettä; mutta siitä hetkestä saakka oli kaikki hävinnyttä. Hän ei muista mitään. Hänellä ei ole tunteakaan kuluneesta ajasta.” ”Me luonnollisesti arvelimme hänen teeskentelevän ja koetimme kaikkia keinoja saadaksemme häntä pettymään, mutta emme siinä kertaakaan onnistuneet. Muun muassa veimme hänet räätälin työhuoneeseenkin, ilmoittamatta hänelle siitä mitään edeltä päin. V... ei tiennyt, mitä katuja hän käveli. Tultuaan perille oli paikka hänelle vallan outo, hän otaksui olevansa siellä ensi kertaa elämässään. Annettiin hänelle neula käteen ja kehoitettiin ompelemaan. Hän ryhtyi siihen niin kömpelösti kuin se, joka ei vielä milloinkaan ennen ole semmoista työtä tehnyt. Hänelle näytetään vaatteita, joita hän on ommellut halvattuna ollessaan. Hän nauraa epäluuloisesti katsellen, mutta taipuu viimmein uskomaan sanojamme tosiksi. Tehtyämme kuukauden ajan kaiken moisia kokeita, havaintoja ja tutkimuksia, tulimme siihen vakaumukseen, ettei V... todenperään mitään muistanut.” Kummallisinta kuitenkin oli huomata, mikä luonteen muutos oli tapahtunut sairaassa, joka oli näin palannut takaisin ensimmäiseen elämäänsä ja perittyihin edellytyksensä: ”Hän ei enää ollut sama ihminen; hän oli tullut riitaiseksi ja herkkusuuksi; antoi röyhkeitä vastauksia. Edellisessä tilassa hän ei välittänyt viinistä, vaan antoi osansa tovereilleen; nyt hän varasti heidänkin viininsä. Kun hänelle sanottiin, että hän ennen on varastanut, mutta ettei hänen nyt enää tulisi sitä tehdä, vastaa hän raa’asti: ”jos hän on varastanut, on hän sen myöskin suorittanut, koska hänet on pantu vankilaan.” Hänet pannaan puutarhatyöhön. Eräänä päivänä hän karkaa, vieden mukanaan erään hoitajan rahoja ja tavaroita. Hänet yhdytettiin viiden peninkulman päästä, juuri kun oli rautatiejunaan nousemassa, lähteäkseen Parisiin. Vaatteensa hän oli myynyt ja ostanut toiset sijaan. Vähällä hän ei antautunut; hän löi ja puri vartijoita, jotka olivat lähetetyt häntä etsimään. Sairashuoneeseen palattuaan hän raivosi, huusi ja vieritteliin maassa. Täytyi sulkea hänet koppiin.” Bonneval’in sairashuoneesta lähdettyään hän monien retkien ja vaiheiden jälkeen viimmein maaliskuussa v. 1885 saapui Rochefort’iin herrain Bourrun ja Burot’n hoidettavaksi. Sillä välin hän jo kuitenkin oli jonkun aikaa ollut Bicêtre’n hourulaitoksessa, silloin vasemmalta puolen halvattuna, ja olivat siellä tohtori Boisin sekä useat muut lääkärit hänen tilastaan tehneet tarkkoja muistiin panoja. Suurimmalla huolella ja kestävyydellä häntä edellä mainitut herrat Bourru ja Burot ovat tutkineet Rochefort’issa. Sinne tullessaan on V... turtana ja halvattuna oikealta puolen. Hän on kielevä, raju ja röyhkeä sekä kasvoiltaan että käytökseltään; hän puhuu kovalla äänellä, sinuttelee ja herjaa kaikkia. Hän polttaa tupakkaa aamusta iltaan ja kiusaa jokaista alituisella tupakan kerjuullaan. Muuten hän on älykäs, seuraa tarkkaan kaikkia päivän tapauksia, suurempia setä pienempiä, hänellä on tavattoman jyrkät valtiolliset mielipiteet ja hän pauhaa rajusti uskontoa vastaan. Voimatta taipua mihinkään kuriin, tahtoo hän tappaa kaikki päällysmiehensä ja yleensä jok’ainoan, joka hiukkaakaan vaatii häneltä kunnioitusta. Puhe on vaivaloista; ääntäminen niin epäselvä, ettei tahdo ymmärtää muuta kuin sanain päätteet. Hän osaa lukea, mutta ääntämisen puuttuvaisuus tekee hänen ääneen lukemisensa käsittämättömäksi. Kirjoittaa hän ei voi, oikea käsi kun on halvattu. Erinomaisen tarkasti hän muistaa kaikki nykyiset ja verekset tapahtumat; hän lukee ulkoa kokonaisia sanomalehtipalstoja. Mutta entisyyden suhteen on hänen muistinsa kummallisesti rajoitettu; on pitkiä jaksoja hänen elämässään, joista hän ei tiedä mitään. Oikein selvillä hän on oikeastaan vaan siitä ajasta, jonka hän nyt on oleskellut Rochefort’issa. Sen ajan hän myöskin muistaa, jolloin hän Bonneval’issa viime kertaa työskenteli puutarhassa, mutta ensimmäiset ajat, käynnit räätälin luona y. m. on hän täydellisesti unohtanut. Tietämätön hän samoin on syntyperästään, lapsuudestaan ja oloistaan Saint Urbain’in hoitolaitoksessa. ”Ensimmäinen työmme oli”, kertovat hrat Bourrut ja Burot, ”koettaa maneitin ja metallin vaikutusta. Oikean puoliseen, halvattuun käsivarteen asetettiin maneitillinen teräskanki. Muutamia sekuntia sen jälleen huomataan, kuinka hengitys laajenee ja käy vaivaloiseksi, ja tuota pikaa hän vaan lyhyesti läähättää. Kasvot muuttuvat, sairas on vanhentuneen näköinen, eikä vastaa enää kysymyksiin, joita hänelle tehdään. Sen ohessa syntyy muodossa ja halvatuissa jäsenissä liikkeitä. Muutaman minuutin kuluttua alkaa hengen veto käydä syvemmäksi, kasvot ovat rauhallisemmat, viimmein erinomaisen syvä henkäys ja kurkun korina ilmoittaa muutoksen lopullisesti päättyneen.” ”Liikkuvaisuus ja tunto kaikissa eri muodoissaan on siirtynyt vasemmalta puolelta oikealle puolelle. Sairas käyttää oikeata kättä ja jalkaa vallan helposti, mutta siihen sijaan on vasempi puoli tykkänään turtana ja halvattuna.” ”Samassa ilmestyy hänessä toinenkin muutos, mutta vielä hämmästyttävämpi. Sairaan koto olento on äkkiä täydellisesti muuttunut: luonne, puhe, kasvot, kaikki on uutta. Hänen käytöksensä on arka. Hän ei välitä enää maidosta, vaikka se tätä ennen oli ainoa ruoka, jota hän halulla nautti. Katse on käynyt lempeämmäksi, melkeinpä ujoksi; puhe on kohteliasta ja selvää. Sairas, jonka käytös aina oli ollut röyhkeätä, on nyt erinomaisen sävyisä, ei sinuttele ketään, vaan kutsuu, jokaista ”herraksi”. Hän polttaa tupakkaa, vaikkei sitä tee juuri halusta. Hänellä ei ole mitään valtiollisia eikä uskonnollisia mielipiteitä; ne kysymykset eivät häntä ollenkaan liikuta, niin kuin hän sanoo. Hän on tottelevainen ja nöyrä. Sanat hän lausuu vallan selvään ja ääneen luku käy sen vuoksi erinomaisen sujuvasti, hän kirjoittaa jotenkin hyvin. Sanalla sanoen: hän ei enää ole sama ihminen, kuin muutama hetki sitten.” ”Ja entä vielä! hän ei enää tunne paikkaa, jossa hän on. Kun koetellaan jatkaa keskustelua, joka kymmenen minuuttia sitten keskeytyi maneittia käsivarrelle asetettaissa, ei hän tiedä mistä puhutaan.” ”Hän luulee olevansa Bicêtre’ssä, luulee eilen nähneensä tohtori Boisin’in ja odottaa hänen käyntiään. Kun hänet viedään, huoneeseensa oudoksuu hän sitä: ”Tämä ei ole minun huoneeni, tässä en ole milloinkaan ollut”. Hän ei tunne yhtäkään sairashuoneen lääkäreistä. Hänelle esitetään sitä sairasta, jonka kanssa hän useimmiten on kävellyt; ”häntä en ole koskaan nähnytkään”, sanoo V... Kun kysytään häneltä vuosilukua ja päivän määrää, vastaa hän: ”nyt on 2 päivä Tammikuuta 1884”, – aika, jolloin hän vielä oli Bicêtre’ssä. Sen jälkeisestä elämästään hän ei tiedä rahtuakaan. Lyhyesti, V... muistaa vaan ne ajat, jolloin hän niin kuin nytkin on ollut halvattuna vasemmalta puolen.” Useampia kokeita tehtiin metallien, maneitin ja sähkön avulla; sairas saatiin näin '''kuuteen''' eri tilaan, joissa kaikissa sielun ominaisuudet: muisto, äly, tunteet ja halut, sanalla sanoen koko personallisuus vaihtui tarkalleen ruumiin olotilan mukaan. Kerromme vaan pari muutosta edellisten lisäisi. Maneittia asetettiin niskaan, takaraivolle. Hengitys taajenee, sairas pysyy liikkumattomana, silmät tuijottavat; huulet alkavat liikkua, sitte leukapielet ja kurkku, lopulta hän haukoittelee ja tointuu. Muutos on tapahtunut. Molemmat jalat ovat täydellisesti halvatut, turtana ja kankeina. Alipuolella ruumista on tunto tykkänään hävinnyt, yläpuolella sitä vastaan on setä tuntoa että liikevoimaa, yhtä suuressa määrässä molemmissa käsivarsissa. Hän haluaa nähdä useita henkilöitä, joita hän ennen oli tavannut Bonneval’issa. On sävyisä, rauhallinen, melkeinpä alakuloinen; ääntäminen on oikeata, mutta puhe on vaillinaista, lapsekasta. Hän ei osaa enää lukea eikä kirjoittaa, vaan tavailee kirjaimia. Äly on varsin huono, samoin muisto. Hän ei tunne ihmisiä, ei tapahtumia eikä paikkoja muuta kuin siltä Bonneval’issa oloajaltaan, jolloin hän samoin kuin nyt oli halvattuna alipuolelta ruumista. Ja siinä ajassa hän nyt luulee elävänsä. Kuvittelee myöskin olevansa Bonneval’issa. Sanoo käyvänsä räätälin luona ompelemassa vaatteita. Hänelle annetaan neula käteen ja hän ompelee kuin tottunut ainakin. Nämä muutokset jo omat hämmästyttäviä, koska niissä kokeen tekijän mielivallan mukaan, tietoisuus ja halvaus täydellisesti ja yhtäpitäväisesti vaihtuvat; mutta huomattava on, että halvaus vaan siirtyi paikasta toiseen samalla aikaa kuin rajoitettu muistokin vaan vaihtoi alaa. Mutta lääkärit toivoivat saavansa hänelle takaisin aivojen toiminnan suuremmassakin määrässä, jos vaan onnistuisivat tykkänään poistamaan halvauksen. ”Muutamien onnistumattomien kokeiden jälkeen”, he kertovat, ”panimme hänet sähkökylpyyn, ja vaikutus oli erinomainen. Ajettuamme hänet sähköiselle jakkaralle istumaan ja kädet tasapainokoneen sylinterille, alkoi hän heti huokua syvään ja molemmin puolin ruumista huomaamme liikkeitä. Hän tepastelee jakkaralla, herkiää sitten liikkumattomaksi, hengitys melkein taukoaa ja äkkiä silmät sulkeutuvat. Kurkussa kuullaan korinaa, hän vetää syvään henkeä. Samassa tuokiossa näyttää vaivaisuus kaikista jäsenistä katoavan. Halvaus ja turtuus, kaikissa muodoissaan, katoo äkkiä siinä silmiemme edessä, samalla kuin muisto siirtyy hänen elämänsä kaukaisimpaan aikaan, ja tieto tavallisesta olotilasta tyyten katoo. V... herää Saint Urbain’in holhouslaitoksessa, 23 p. Maaliskuuta 1877; hän ei ole kuin neljätoista vanha, hän leikkii ja telmii kaikin voimin; ei muista milloinkaan olleensa kipeänä.” ”Hänellä on lapsen ääni, lapsen asento, lapsen kasvot. Hän kertoo aikaisemmasta lapsuudestaan ja tavallisista töistään maanviljelystoimissa.” Tässä viimmeisessä kokeessa sai hermosto niinmuodoin sähkön vaikutuksesta täydellisesti takaisin tunto- ja liikuntavoiman, ja samassa tuokiossa muuttui sairaan itsetieto taakse päin siihen kaukaiseen aikaan hänen elämässään, jolloin hermosto vielä molemmissa suhteissa oli melkein terve. Sittemmin huomattiin, että maneitillinen teräskanki, joka eräänä päivänä lammikon pasengissa asetettiin hänen takaraivolleen, teki aivan saman vaikutuksen. ”Mikä meitä varsinkin suuresti kummastutti”, kertovat lääkärit, ”oli hänen erinomainen notkeutensa ja ripeytensä heti kokeen jälkeen. Emme unohda koskaan, kuinka syvästi liikutetuiksi tulimme ensi kerran, kun näimme tämän äkillisen ja täydellisen muutoksen. Sairas oli halvattuna suurella vaivalla kannettu lammikkoon. Maneitti asetetaan takaraivolle, ja samalla hetkellä hän tarmokkaasti heittäytyy uimaan, liikuttaen vapaasti sekä käsiään että jalkojaan, kipuaa köyden solmuun ja sukeltaa taitavasti.” ”Tämä näky, niin merkillinen luin se olikin, ei meitä kuitenkaan niin suuresti hämmästyttänyt kuin se muutos, jota yhdellä haavaa tapahtui hänen tietoisuudessaan.” ”Ikään juuri tyhmä, ja nyt äly äkkiä herää; tylsä, ja havainto selkiää; raa’at halut hienonevat; maku-aisti muuttuu; luonne käy lempeäksi; puhetapa muuttuu kokonaan, ääni on lauhkea ja kohtelias, liikkeet tasaiset, käytös siivo ja maltillinen. Kun alamme tutkia tätä tykkänään uudelta näyttävää personallisuutta, huomaamme hänet, kyllä samaksi ihmiseksi, mutta siirrettynä kahdeksan vuotta jälelle päin elämässään. Tämä on terve poika eikä enää tuo kahdeksan vuotta vanhempi nuorukainen, jonka sairaus, ja vaivaisuus on perinpohjin toisen laiseksi tehnyt.” ”Eräänä iltana, kun hänet taaskin oli muutettu tähän tilaan, sanoi hän, muutamia hetkiä meidän kanssamme keskusteltuaan, olevansa hyvin väsynyt ja pyysi päästä nukkumaan. Hän painautui peitteen alle eikä kuunnellut enää meidän kysymyksiämme. Siihen sijaan hän alkoi puhella useille tovereilleen entisistä Saint Urbain’in ajoista, hän oli tapaavinaan heitä, toista toisensa jälkeen, jokaiselle hän jotakin sanoi, kyseli ja vastaili, puheli muutamille pitemmältäkin. Meidän oli erittäin hausta syrjästä seurata tätä kaikkea.” ”Keskustelua kesti runsaasti kolme neljättä osaa tuntia. Me kosketamme hänen oikeata kättään, hän herää. Näkee meidät, ja sanoo kummastuneella katseella: ”Te jo olette ylhäällä, hyvät herrat, mitä kello on?” Me tutkimme, häntä yhä edelleen ja hänen vastauksensa ovat aina hyvin sattuvia. Kun huomautamme, että hän on ikäisekseen tavattoman kookas, että jänteret ovat kovin vahvat, vastaa hän: ”Työ vartuttaa ruumista!” Me ihmettelemme, kuinka hänellä jo on huuliparta, vaikka sanoo itseään niin nuoreksi, ja hän vastaa nauraen: ”Hyvä on että se kasvaa, parta antaa heti kohta miehelle arvoa.” Tällä hetkellä on V... koko olennossaan sivistyneen nuoren miehen tapainen, erinomaisen miellyttävä, kohtelias, älykäs, maltillinen. Katse on arvokas, ääni lempeä, puhe sujuva, käytös ja liikkeet sulavat, ruumiin asento mainio. Hän lausuu kummastuksensa siitä, että on joutunut vallan outoon huoneeseen. Hänelle ilmoitetaan, että hän on Rochefort’issa, johon hänet on tuotu sairaana, ja että hän kauvan aikaa on ollut tiedottomana, mutta ettei hänen huoli siitä tulla levottomaksi, myöhemmin, kun hän on täydellisesti parantunut, kerrottaisiin hänelle kaikki. Hän vastaa: ”Minun on vaikea uskoa teitä, hyvät herrat, sillä mahdotontahan on, että muisto voi käsittää, kuinka olisin voinut olla sairaana niin kauvan; vähän aikaa sitten olin vielä vallan terve ja tein työtä. Erään kerran hiukan pyörryin, mutta sekin meni pian ohitse. Minua todella kummastuttaa, hyvät herrat, enkä voi uskoa sitä, jota minulle nyt sanotte.” ”Kesken tätä hauskaa keskustelua tapaa hänet puistatus, ja halvaus palajaa oikealle puolelle. Hän on jälleen sama V..., jonka tunnemme ja näemme joka päivä. Kaikki oli mennyt ohitse, aivan kuin olisi se ollut uni, joka syntyi ja haihtui siinä silmiemme edessä; mutta niin kuin tiedämme, ei tämä ollut sairaan hourausta eikä mielikuvitusta, vaan tapahtui siinä todellinen aivojen selviäminen ja siitä seuraava muutos sairaan muistossa ja ruumiillisessa tilassa, jotka molemmat palasivat takaisin siihen olotilaan, jonka hän kahdeksan vuotta sitten taudin kautta oli menettänyt.” Nämä kokeiden kautta saavutetut personallisuuden muutokset – oikeastaan uusinnot jostain entisestä personallisuuden tilasta – eivät milloinkaan kestäneet pitempää aikaa; tavallisesti vaan puoli- tai neljännestuntia, ainoastaan yhden kerran kokonaisen päivän. Useammiksi päiviksi tai viikoiksi eivät lääkärit oikein tarmokkaasti koettaneetkaan saada muutostilaa jatkumaan. Moneen tärkeään johtopäätökseen on edellä mainittujen tutkimusten kautta tultu. Jättäen syrjään semmoiset, jotka uusista kokeista vielä odottavat vahvistusta, mainitsemme niistä vaan muutamat yleisemmät ja varmemmat. Huomattava on ensiksikin, että tässä puhtaasti aineellisen välikappaleen (metallin, maneitin) kautta saatiin aitaan täydellinen muutos sairaan sielun tilassa, aina sen mukaan kuin sillä hänen ruumiilliseen olotilaansa vaikutettiin. Tämä johdattaa siihen päätökseen, johon muutenkin nykyaikana useilla eri teillä on päästy: '''minkä lainen elimistö, sellainen personallisuus'''. Toinen tärkeä seikka on näiden tilojen täydellinen omantakeisuus. Toinen tila, on toiselle vieras, sillä yhdys-side puuttuu välillä, joka on '''muisto'''. Jokaisella eri tilalla on oma muistonsa, ruumiillinen ja sielullinen, mutta se alkaa ja loppuu sen tilan kanssa. Lehti kääntyy ja uusi personallisuus ilmestyy, jolla ei ole mitään tietoa edellisestä. Itsetietoinen personallisuutemme ei milloinkaan voi olla kuin pieni osa koko siitä personallisuudesta, joka on meissä kätkettynä. Mutta tavallisessa olotilassa on yhteys näiden molempain välillä tarpeen mukainen ja sopusointuinen. Me esiinnymme sekä itsellemme että muille elävänä historiana, ilman suurempia aukkoja. Muutokset tapahtuvat verkalleen, niin ruumiissa kuin sielussakin, niitä tuskin huomataan, vaikka jonkun vuosikymmenen jälkeen ei enää ole paljon mitään jälellä entisestä elimistöstä tai personallisuudesta. Itsetieto meille siis kullakin hetkellä ilmaisee personallisuudestamme vaan yhden ainoan puolen monesta mahdollisesta. Muisto on side, joka nitoo kiinni seuraavan olotilan edelliseen, joten elämä kätkyestä hautaan kaikkine vaihdoksineen muodostuu johdon mukaiseksi kokonaisuudeksi. '''Lähde:''' ''Vapaita aatteita'', toinen vihko, helmikuulla 1890. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3377 7669 2006-10-18T09:42:13Z Jetman 46 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Paradox|Paradox]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Paradox|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Jetman|Jetman]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Todellisuudesta taiteessa |alaotsikko= |tekijä=Agathon Meurman |huomiot= }} == I == Kun tähän vuoden aikaan jokainen, jolla siihen suinkin on tilaisuutta, käy ihailemassa luonnon suurta taidenäyttelyä, lienee ehkä syytä tarjota vaihtelevaisuuden vuoksi lukijalle, hänen levätessään »sub tegmine fagi», kuusien ja lehmusten varjossa, vähäpätöisiä taidemietelmiäkin. Sitä ei käy kieltäminen: aikakautemme vaatii taiteessa ennen kaikkea »totuutta», »totta», »todellisuutta». Ottakaat käteenne taidekritiiki umpimähkään, mistä hyvänsä, siitä saatte olla ihan varmat, että kritiko alusta loppuun saakka tutkii, onko arvosteltavassa kappaleessa totuutta, todellisuutta. Ja siihen määrään on hän totuuteen ihastunut, että hän suopeasti ottaa vastaan semmoisiakin kuvauksia, joissa »ei ole paljon muuta kuin koneentapaista ulkonaisen todellisuuden kuvaamista». Totuuden harrastus voittaa siis tykkänään taideharrastuksen, ja onhan tuo varsin kaunista. Se, jolla ei ole muuta kuin keppihevonen ratsastettava, se antakoon sille ainakin uljaan nimen. Kenties ainakin joku pettyy. Mutta yhä vielä on avoinna tuo suuri, historiaa läpikäypä kysymys: mikä on totta? mikä on totuus? Vastausta siihen tavailee ihmiskunta läpi vuosituhansien, mutta eipä se näy »saavan kirjasta sanaa irti». Mikä on totuus, todellisuus erikseen taiteessa? Jos siihen etsimme vastausta nykyajan taidekritiikeistä, niin on varsin harvinaista löytää mitään kysymyksen tiedeperäistä selvitystä. Ulkonaisista merkeistä päättäen huomaamme vaan, että jokainen luonteenkuvaus, jossa ihminen esiintyy ilettävänä, halpamielisenä, himojensa ohjaamana, tähän aikaan pidetään »todellisena», »totena», »todenmukaisena». Mutta älköön kirjailija tahi taiteilija yrittäkökään kuvata ketään, joka ajattelee tahi toimii jalojen periaatteiden mukaan, sillä silloin hän auttamattomasti kuvaa ihmistä, joka muka »ei enään ole ihminen lihasta ja verestä, vaan kaavailtu idealikuva, semmoinen, jota niin usein saa nähdä teaterissa». Sitä vastoin, kuinka »koneentapaisesti» konnaa kuvailtaneekin, se olkoon anteeksi annettu, sillä »saattaahan semmoisella kuvauksella olla arvoa ainakin kansantieteen tai yhteiskuntaelämän kannalta katsoen». Olkoonpa niin; mutta kyllä silloin korkea taide on kurjasti alennettu kansantieteen ja yhteiskuntaelämän kätyriksi. Paras taideteos lienee silloin kaikenlaisia spitaalitautia kuvaava lääkärikirja. Siinähän on todellisuutta, kuinka ilettävä se onkin; sillähän vasta on arvoa kansantieteen ja yhteiskuntaelämän kannalta katsoen. Saapi kuitenkin olla varsin vakuutettuna siitä, että taide kaikkina aikoina on tavoittanut todellisuuden ja totuuden kuvaamista; tuo ei ole meidän aikakaudellemme miltään omituista. Mutta siinä on erotus, että tuo vanha n.s. idealinen taide, käsitti sekä tehtävänsä että totuuden toisella tavalla. Tehtävänänsä piti se mielen ylentämistä, jalojen tunteiden virittämistä, ja totuuden käsitti se niin, että ihmiset ylipäänsä ovat sekalaista seurakuntaa, että jos on konnia niin on jalojakin ja itsensäkieltäviä. Se luuli huomanneensa, että konnankin sydämmessä vielä on joku tunne hänen onnettomuudestansa, ainakin salainen katumus, ja että pahe tuottaa rangaistuksensa kuten hyvekin palkintonsa, vaikka se näennäisesti sortuisikin. Kun taiteilija näin käsitti ihmistä ja elämää, kuvasi hän ne sellaisiksi, tavotellen todellisuutta ja luullen sitä löytäneensä. Yksin nuo huonossa maineessa olevat »paimenromanit» tarkoittivat nekin todellisuutta, ja kuvasivatkin todellisuudessa aikakautensa teeskenneltyä, haaveksivaa luonnetta, tavallansa »kansantieteellistä ja yhteiskuntaelämää». Siinäpä se on, ettei mittakaavana saakaan olla kansantieteellinen »hyöty», vaan taiteen omituiset vaatimukset. Koettakaamme ottaa selkoa siitä, mitä taiteessa on pidettävä »todellisuutena». Taiteellisesti todellinen ei suinkaan ole kuvaus sentähden vaan, että kenties voidaan näyttää luonnossa »nippasesta nappaseen» samanlainen esine. Sellaisen kuvaaminen ei ole taidetta vaan fotografiaa. Lienee varsin totta, että on ollut olemassa nuo »Siamilaiset kaksoiset», jotka olivat selästänsä yhteen kasvaneet. Jos nyt taiteilija ottaa kuvataksensa ihmisiä yleensä selästä yhteenkasvaneina kaksoisolentoina, niin hän valehtelee, tekee irvikuvan, vaikka hän kyllä voi todistaa, että ihka semmoinen pari todellakin on ollut olemassa. Jos hän taas tahtoo yksinomaan tätä »pariskuntaa» kuvata, niin hän ei enää pysy taiteen alalla. Hän on siirtynyt tieteen alalle, ja silloin on pääasia, että hän tarkoin esittää tuon yksityisen esineen jokaisen piirteen semmoisena, joksi se satunnaisesti on muodostunut tahi epämuodostunut. Mikä siitä poikkee, on ehdottomasti valheellista. Taiteilijan luomisky’ylle ei ole siinä tilaa. Astukaamme johonkin suureen sairalaan ihotautisia varten. Varsin »todellisena» näemme siellä mitä ilettävimpiä näkyjä, semmoisia, joita tavallinen ihminen ei usko mahdollisiksi. Todellista se kyllä on, mutta jos taiteilija ottaa kuvataksensa koko tätä sairalaa ilmoineen, ihmisineen »todellisena elämänä», niin hän surkeasti ja törkeästi valehtelee. Hänen kuvauksessansa ei ole '''taiteellista''' totuutta, vaikka joka ikisellä kuvalla olisikin täydellinen vastaavaisuus »todellisuudessa». Mutta ehkäpä hän juuri tahtoo, opettaaksensa ihmisille elämän kurjuutta, kuvata tuota sairalaa. Olkoon sekin menneeksi. Huomattakoon vaan silloin, että hän on luopunut taiteesta, että hän on julkaissut jonkinlaisia »analecta clinica», joilla saattaa olla tieteellinen, vaan ei suinkaan taiteellinen arvo. Kansan- ja lääketiede saattavat suurestikin hyötyä hänen teoksestansa, sillä ehdolla kuitenkin, ettei hän siihen »pane omiansa», että jokainen piirre on juuri semmoinen kuin hän on sen nähnyt. Älköön vaan sittenkään väittäkö kuvanneensa »elämää semmoisena kuin se on». Hän on kuvannut ihotautisia ihmisiä, mutta ihmisyys kokonaisuudessaan onneksi ei ole ihotautinen. Jos siis taidekuvaus ei ole tosi, sentähden vaan, että voidaan näyttää sitä täysin vastaava esine, niin ei ole toiselta puolen suinkaan ehtona sen todellisuudelle, että luonnossa todellakin on olemassa kuvausta vastaava yksityisesine. Päinvastoin on semmoinen vaatimus mahdoton. Taiteilijan kuvauksen täytyy, näet, esittää jotakin yleistotta, jotakin, joka hänen kuvaamissansa oloissa on ehdottomasti välttämätöntä. Mutta koska hän ei voi kuvaansa ottaa kaikkia niitä epälukuisia vaikuttimia, jotka todellisessa elämässä ovat jokaisella hetkellä ja jokaiseen ihmiseen vaikuttamassa, niin hän ei löydäkään kuvallensa täydellistä vastaavaisuutta todellisuudessa. Siinä kylliksi, jos ne vaikuttimet, joita hän panee liikkeelle, välttämättömästi tuottavat juuri sen tuloksen, johon hänkin pääsee. Silloin on taideteoksessa todellisuutta. Lyyrillinenkin runoilija, kun hän näennäisesti laulaa ainoastaan muka oman sisimmän sydämmensä tunteet, ilot ja tuskat, ei saa yksinomaan tuoda esiin sitä mitä kenties satunnaisesti ulkomaailman ja hänen hetkellisen sisällisen tilansa tähden siinä tuntuu. Hänen täytyy tunteillensa antaa yleisemmän totuuden, semmoisen, että jokaisen terveen ja jalosti miettivän ihmisen täytyy tunnustaa, että semmoisissa oloissa hän ja koko ihmiskunta tuntee, iloitsee ja kärsii samalla tavalla. Alkujuuriltaan väärä on siis tuo joskus kuultu väite, että koska muka »todellisuus» taiteessa on pääasia, niin onkin elämäkerta tulevaisuuden taiteen varsinainen ala. Elämäkerrassa on tuhansittain satunnaisia vaikuttimia, joita ei voi yleisten sääntöjen alle järjestää. Jos ihotautinen ruikuttaa vaivojansa ihmiskunnan yleisinä vaivoina, niin hän valehtelee. Terveessä ihmisessä nostaa hän sääliväisyyttä vaan ei taiteellista myötätuntoisuutta. Ja jos vihdoin taiteilija tahtookin varsinaisesti kuvata ihotautisuuden vaivoja ja varoittaa saastumisesta, niin hän ei silloinkaan, jos hän tarkoittaa taiteellista eikä vaan lääketieteellistä teosta, saa kuvata näitä vaivoja semmoisina kuin '''hän''' niitä tuntee ja kärsii. Hänen täytyy kuvata ihotautisuus semmoiseksi, kuin se yleensä ilmaantuu, ne olot, joissa se syntyy, niitä kärsimyksiä, joita se ihmiskunnalle tuottaa. Näin kuvattuna saattaa tervekin ihminen kutakuinkin käsittää onko kuvauksessa todellisuutta. Ainakin saattavat '''kaikki''' ihotautiset, eikä vaan hän yksin, päättää mihin määrään hän on todellisuutta tapaillut. Eikä häneltä tule yleisöä puuttumaan, ihotautisia kun on kosolta. Todellista, totta, totuutta, kiljuvat ihotautiset arvostelijat täydestä kurkusta. Toiset taas arvattavasti soisivat saada nähdä terveitäkin kuvatuiksi, koska niitäkin on. == II == Ryhtykäämme muutamiin yksityisiin esimerkkeihin. Tuo vanha idealinen taide ei suinkaan karta varjopuolien kuvaamista. Konnia kyllä tapaamme siinäkin – »teaterikonnia» tietysti. Mutta miksi ovat toiset konnat teaterikonnia, toiset taas todellisuuden konnia? Schiller on epäilemättä meidän aikakaudellemme kaiken homehtuneen idealismin perikuva. Sitä saimme riittävästi kuulla, kun »Orleansin neitsyt» muutamia vuosia sitten esitettiin suomalaisessa teaterissa. Ei ole »todellisuutta» laisinkaan! Vaikea on tässäkin ymmärtää, mitä silloin todellisuudella käsitetään. Kielletäänkö tuon kummallisen historiallisen tapauksen todellisuutta? Kielletäänkö sitä ranskalaisen kansallistunteen äkkinäistä purkausta, joka vastustamatta syöksi ennen voitolliset Englantilaiset koko Ranskan alueelta? Kielletäänkö, että siinä oli jonakuna näkyväisenä välikappaleena »Orleansin neitsyt»? No ei toki! Mutta »myöhempi historiallinen tutkimus» onkin saanut selville, että Orleansin neitsyt oli vaan tavallinen karjapiika. Kenties uusin tutkimus todistaa meille, että hän oli vaan jonkunmoinen »Nana». Sittenhän vasta olisi päästy aikamme varsinaiseen todellisuuteen. Mikä todellisesti taiteellinen kuvaus silloin syntyisikään, kun saisimme uuden realistisen Orleansin neitsyen kuvan, jossa kaiketi tuo Nana yllyttää Ranskan armeijan semmoiseen kiimaan, että se silmittömästi syöksee Englantilaisia vastaan, jotka kauniisti juoksevat pakoon. Sehän olisi realismia, oikein nykyajan mallin mukaan. Mutta me toiset, kun näemme jaloja voimia äkkiä leimahtavan kansoissa tahi yksityisissä, me uskomme, että siinä on ollut jaloja vaikuttimiakin liikkeellä, ja sentähden sanomme Schillerin kuvauksen taiteellisesti todeksi, tuokoon sitten uusin historiallinen tutkimus mitä tietoja tahansa Orleansin neitsyestä. Karjapiiaksi tahi portoksi taide häntä ei ikinä kuvaa, koska silloin hänen vaikutuksensa kävisi taiteellisesti mahdottomaksi. Mutta, samoin kuin tämä historiallinen kohtaus, pysyy koko historiakin ijankaikkisesti jyrkimpänä vastalauseena nykyajan »todellisuutta» vastaan. Marttiirat ja ihmiskunnan sankarit rohkeasti syyttävät sitä valheesta osottamalla, että juuri idealiset harrastukset ovat olleet ihmiskunnassa valtaavimmat. Mutta sentähden realismi ei rakastakaan historiallista romania. Mutta niin idealisti kuin Schiller onkin, ei hän suinkaan karta varjopuolienkaan kuvaamista ihmisissä. Tuskimpa mustempaa konnaa kirjallisuudessa löytynee kuin esim. Frans Mohr. No niin, mallinmukainen teaterikonna kai? Verratkaamme siis hänet erääseen ihka uusimpaan konnaan, jonka kanssa hänellä on paljon yhteistä: Ibsenin Rebekkaan »Rosmersholmissa». Molemmat pyrkivät, mitään säälimättä, himojensa tyydyttämiseen. Molemmat käyttävät, tappaaksensa viattomia uhriansa, moralisia kidutuskeinoja; vuosikausia lävitsensä imevät he niiden sydänverta, jotka onnettomuudeksensa sattuvat seisomaan heidän tiellänsä. Miksi on edellinen idealinen teaterikonna, toinen suuremmoinen, »todellisesta elämästä otettu», jopa »tuo tahtotarmokas nainen», kuten eräs suomalainen nainen luuli sopivaksi huudahtaa? Arvattavasti sentähden, että Mohr vielä osottaa ihmisyyttään, itse kauhistuen rikoksiansa, että hänen sydäntänsä kalvaa omantunnontuska, että hän käsittää edesvastauksen ja tulevan rangaistuksen. Mutta semmoinen kurja ei sovi nykyiselle taiteelle. Toista on Rebekan. Hän kertoo ja selittää tyynesti perkeleelliset juonensa, ja kun kauhistuneen kuulijan korvat eivät tahdo kestää, lausuu hän: istupas hiljaa ja kuule loppuun. Kun sitten kertomus on loppuun suoritettu, lähtee hän varsin tyynenä itsemurhaan, tuohon meidän aikakautemme käsityksen mukaan kaikkia sovittavaan urostyöhön. Suuremmoista olkoon, mutta taiteellisesti totta se '''ei''' ole, elämästä se '''ei''' ole otettu. On lady Macbethkin »tahtotarmokas» nainen, maailman edessä hänen kasvonsa ovat tyynet, hänen huulensa hymyilevät, mutta taiteilija näyttää meille väristyttävässä muodossa, mitä hänen sydämensä pohjassa liikkuu. Tuo on taiteellisesti totta. Olihan kyllä »tahtotarmokas» nainen tuo, joka rakastajansa avulla löi naulan nukkuvan miehensä päähän. Tulihan äsken Ruotsissa ilmi sellainen rikos, sittenkun rikolliset olivat eläneet 30 vuotta »onnellisessa» avioliitossa. Mutta kun miehen lävistetty pääkallo nauloineen tuotiin heidän eteensä, tunnustivat he rikoksensa kiertelemättä. Se todistaa, että näissä sydämmissä oli haavoja, joita ei vuosikymmenet voineet parantaa. Se on elämän todellisuus, ja semmoisen täytyy taiteellisenkin todellisuuden olla. Jos voitasiinkin todeksi näyttää, että Rebekan kaltainen epäsikiö todellakin on olemassa, niin kuulluu semmoinen ilmiö henkisten analecta clinica’in alaan eikä taiteen. Taiteellisesti on hän lävitsensä valheellinen. Sama on Zola’n teostenkin laita. Ainoastaan itsepäisimmät »realismin» ihailijat rohkenevat väittää, että hänen »La Terre» tahi »La Bête humaine» olisivat perustetut mihinkään tosiolojen ja tosi-ihmisten tutkimuksiin. Ne ovat »idealiseeratut», enemmän kuin yhdenkään »idealismista» syytetyn taiteilijan teokset. Jos taas »Nana» on tosi kuvaus jostakin pariisilaisesta likaviemäristä, niin sillä sittenkään ei ole taiteellista todellisuutta. Se on, kuten ylempänä sanoimme, kuvaus spitalitautisten sairaalasta, ja on yhtä vähän todellinen, kuin sellaisen kuvaus tehtynä »todellisen elämän» kuvaksi. Mutta Zola ei olekaan tarkoittanut todellisen elämän kuvausta. Hän on tahtonut kirjoittaa semmoisia kirjoja, joille hän toivoi saada menekkiä. Ja hän arvosteli oikein aikansa halut ja himot. Oli kyllä häntäkin ennen ollut »naturalisteja». Mutta niitä luettiin salavihkaa, niistä ei puhuttu. Kuinka saataisiin nuo »ennakkoluulot» hävitetyiksi, siveellisen tunteen protestit vaikenemaan! Siihenkin keksi hän keinon. Hän esiintyi muka kuuden taidekoulun» edustajana, hän vaati »totuutta», hän vaati »todellisen elämän kuvaamista». No, herranen aika, olihan jokaisen velvollisuus oppia tuntemaan »uutta taidekoulua», olihan jokaisen oikeus oppia tuntemaan »elämää semmoisena kuin se todellisuudessa on». Ja Nanat y.m.s. olivat siis jokaisen nuorukaisen kädessä. Nyt hän oppii tuntemaan ja tietysti inhoamaan »todellista elämää» ja tulee varoitetuiksi. Eihän siis nyt enää pitäisi suinkaan löytyä mitään vastaavaa sille viattomalle olennolle, jota kuvaa eräs meidän naiskirjailija, ja joka äsken naineena puhuu miehellensä näin: »Minä pidin avioliittoa jonkinmoisena vähän vakaampana liittona kuin tyttöystävyys, semmoisena, jossa haikara koputti ja toi pienen lapsen kaikille niille, jotka vaan rakkaudella kurotti käsivarsiansa hänelle. Nyt olen syösty taivaastani. Sitten kun, ... sitten kun sinä ... tämän yön jälkeen voin uskoa sinusta mitä hyvänsä. Miksi ei minua varoitettu ... miksi ei minulle sanottu». Sepä vasta todellinen kuvaus »todellisesta elämästä»! Mutta kyllä nyt varoitetaan, kyllä nyt »sanotaan». Kyllä nyt opetetaan inhoamaan »todellista elämää». Saammehan nyt kaikki, erään meikäläisen sanomalehden sanojen mukaan, vapaasti »ryömiä siveellisessä kynismissä». Mitä nyt kirjoitetaan, mitä nyt puhutaan, sitä olisi ennen pidetty suorana mahdottomuutena. Mutta täytyyhän saada kirjallisuutta arvostella, täytyyhän saada puhua »todellisen elämän» inhuudesta ja sitä inhota. Sillä lailla siveellisiksi tullaan eikä tuolla entisellä »viattomuudella». Kyllä nyt tiedetään, ettei haikara lasta tuo. == III == Taideteoksen totuus on samaa kuin kuvausten logillinen välttämättömyys. Saadaksensa tätä välttämättömyyttä näkyviin, täytyy taiteilijan kokonaisuudessa hallita niiden vaikuttimien langat, joita hän panee liikkeelle. Sentähden on taiteilijalle tarpeen luomiskyky. Jos hän vaan yrittää kuvata yksityistä luonnon-esinettä, yksityistä hengenelämää ihka semmoisena kuin hän luulee sen näkevänsä luonnossa, niin hän auttamattomasti lankee taiteen korkeudesta, syystä että hän ei ikinä voi käsittää eikä esitellä kaikkia niitä vaikuttimia, jotka muodostavat sen logillisen välttämättömyyden, joka tässä kohden on olemassa. Luonnon-esineen niinkuin luonteenkin kuvaus jääpi irvikuvaksi, jos sen arvona pitäisi olla pelkkä luonnon tavotteleminen. Kuinka kurja on maalattu ruusu luonnolliseen ruusuun verrattuna; mikä taiteilija voi ikinään kaikella luomisky’yllään luoda edes hyttysen? Sentähden on taide jotakin aivan toista kuin esineen tahi luonteen kuvaaminen »elävästä elämästä». Semmoisena jäisi taide mitä kurjimmaksi hutiloimiseksi. Luonnon kauneutta ei voi taide jäljitellä, sentähden tavoittaa se ihan toista kauneutta, logillisen välttämättömyyden kauneutta. Lausukaamme sananen taiteellisesta kauneudesta. Taiteellinen kauneus ei ole mikään muu kuin taiteellinen totuus. Taiteilija on siis oikeutettu kuvaamaan sitäkin, joka tavallisen käsityksen mukaan on rumaa, epämuotoista, olkoonpa ilettävääkin. Mutta kahdella ehdolla. Ensiksi, että hän näyttää tämän rumuuden, ilettävyyden välttämättömyyttä kuvatussa kohdassa. Toiseksi, ettei hän itse viihdy tässä rumuudessa, ettei hän ryömi ilettäväisyydessä, että hän seisoo sen tuomarina eikä antau sen kanssa rikolliseksi, ja että hän antaa alkuperäisen, kaikessa luodussa välttämättömän alkuperäisen kauneuden kuultaa satunnaisen epämuodon läpi. Ottakaamme tältä kannalta pari taideteosta arvosteltavaksemme. Onko Ibsenin Hedda Gabler mahdollinen? Jos vastaamme siihen myöntämällä tahi kieltämällä, niin on väitteemme yhtä paljon perustusta vailla. Kuka voi tietää mitä satunnaisia epäsikiöitä saattaa luonnossa olla. Mutta taiteella ei ole niiden kanssa mitään tekemistä. Toista olisi, jos tekijä olisi näyttänyt meille mitkä olot, mitkä vaikuttimet ovat olleet tätä epäsikiötä muodostamassa. Silloin olisimme voineet seurata sen kehitystä, päättää se todellisuudesta. Ja jos silloin olisimme olleet pakotetut huudahtamaan: sellaiset olot synnyttävät sellaisia ihmisiä, silloin olisimme voineet ihailla taideteosta. Mutta tekijä heittää meille Heddansa läpitsensä valmiina ja semmoisena hän pysyy muuttumattomana. Ilettävyyden kuvaaminen on ollut tekijän tarkoitus, mutta sen syntyä hän ei näytä, yhtä vähän kuin hän sitä tuomitsee. Tätä puutetta on eräs arvostelija huomauttanutkin. Hän koettaa sentähden omasta mielikuvituksestaan luoda ne olot, jotka ovat Hedda Gableria muodostaneet. Jos hän siinä olisi onnistunut, niin olisi hän luonut taideteoksen. Mutta hänen vakuuttamisensa, että niin ja niin kaiketi on täytynyt olla, ei suinkaan tyydytä lukijata. Kyllä saamme kuulla että Hedda Gabler on kasvanut konventionalismin »jäälinnassa». Mutta mimmoinen tuo jäälinna on, mikä siinä erityisessä jäälinnassa, jossa H. G. oli kasvanut, oli sille omituista, – sillä »jäälinnoja» on kai lukuisia, mutta H. G. on erityisolento –, siihen tarvitsee taas lukija oman mielikuvituksensa avuksi. Sentähden ei ole Ibsenin Hedda Gabler taideteos eikä taiteellisesti todellinen, vaikkapa H. G. ihka elävänä »nippasesta nappaseen» astuisikin eteemme. Hän on pelkkä analectum clinicum. Minna Canth ulkonaisesti taiteellisesti rakennetussa »Salakarissaan» antaa meidän niellä yhden logillisen mahdottomuuden toisensa perästä. Meille kuvataan kerrankin onnellinen aviopari. Mies ei juo, ei käy krouvissa, ja, varsin ihmeellistä, ei rakasta piikojansa. Kelpo mies kaikin puolin. Vaimo miehensä arvoinen, sen verran kuin voimme ymmärtää miehensä »kumppani» eikä suinkaan »enkeli» eikä »nukke». Kelpo vaimo kaikin puoli ja usean lapsen äiti. Valitettavasti on kuitenkin tämän kelpo vaimon ja äidin kelpo miehellä muutakin tehtävänä, kuin Frithiofin rakkauden-elämän idealinen toteuttaminen: »uskollisena ystävänä katsella lemmittyänsä, kun muut uroot Wallhallan hopeaporteista lähtevät taisteluun». Tuolle kelpo vaimolle ja äidille ei anna sitä vastoin talouden eikä lasten hoito mitään tehtävää. Luonnollista on siis, että hänen tulee ikävä, ja hän rupeaa ajan vietteeksi lukemaan »uusia kirjoja» maisteri Nymanin kanssa. Kun ranskalainen kirjailija kuvaa avioliittoansa rikkovia vaimoja, niin on hänellä se hyvä aisti, että vaimo tavallisesti on lapseton, tahi ainakaan ei ole muuta kuin yksi lapsi. Hän ymmärtää, että missä nainen ei ole alusta turmeltunut, siellä vaikuttaa lapset jalostuttavasti ja kasvattavasti takaisin äitiin. Sitä ei aavistakaan pohjoismaiden kirjailijat. Sekä Nora että Salakarin rouva ovat useain lasten äidit. Ranskalaisissa kirjailijoissa me näemme pitkällisen taistelun, hurmaavia himoja, hermostuneita ja veltostuneita olentoja kaiketta siveellisettä ja uskonnollisetta kannatta, ja me voimme jotensakin käsittää turmiota tuottavat vaikuttimet. Täällä meille näytetään meidän vielä henkisesti ja ruumiillisesti terve keskisääty matkivan, mutta törkeimmästi matkivan, parisilaista saastutettua ylhäisöä. Vaimo ja äiti Salakarissa ei suinkaan joudu haaksirikkoon mitään salakaria vastaan. Tieten taiten ja avosilmin purjehtii hän kalliota vastaan. Emme näe mitään viehättävää maisterissa, mutta sitä vastoin antaa rouva siksi selviä viittauksia hänelle, että melkeenpä tekisi mieli syyttää maisteria epäkohteliaisuudesta, jos hän ei olisi niitä ottanut huomataksensa. Lankeemus tapahtuu oloissa, joissa haureellisin nainen olisi kieltäytynyt, täysissä tamineissa, kivikon ja jäätyneen kanervikon kesken. Todellisuutta, kuva todellisesta elämästä! huutavat herrat, rouvat ja ryökinät. Olisi kuitenkin luullut, että ne harmilla ja miehissä olisivat huutaneet: te parjaatte! Mutta koska niin ei ole tapahtunut, olkoon sanottu, että sittenkin on olemassa miehiä, jotka tuntevat meidän keskisäädyn naiset, ja tietävät, että semmoinen kuvaus on parjausta, eikä taidetta. Sillä ei ole vastinetta todellisuudessa edes analectica’na ja taiteellisesti on se epätosi, sillä ne vaikuttimet, joita tekijä panee liikkeelle, eivät mitenkään anna kuvattua tulosta. Jos »uuden ajan» taidetta vastustetaan, on se yksinomaan sentähden että se on luopunut taiteen elämänehdosta: totuudesta. '''Lähde:''' ''Suomen kirjallisuuden antologia'' 3. Realismin sukupolvi. Toimittaneet Kai Laitinen ja Matti Suurpää. Otava, Helsinki. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Uusi Suometar'' -lehdessä 1891. [[Luokka:Agathon Meurman]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3378 6015 2006-09-24T15:27:07Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Realistisesta kirjallisuudesta sananen |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Jo alkaa meidänkin syrjäisissä suonissamme tuntua tykytykset suuren maailman sydämmestä. Joka kerta kuin ajan virta siellä keskiruumiissa valtavasti kuohahtaa, huomataan täälläkin, tuon mahdottoman elimistön kaukaisimmissa osissa, pieniä pulpahduksia. Niin etäällä kuin vielä olemmekin, tulemme kuitenkin vuosi vuodelta ja päivä päivältä yhä likempään yhteyteen muun maailman rientojen kanssa. Emme kuitenkaan kovin likellä ole, sillä semmoista on tapahtunut varsin usein, että kun virrat siellä jo toisiin suuntiin rientävät, täällä meillä vasta alkaa se, mikä siellä on loppumaisillaan. Taistelut suurissa sivistysmaissa saattavat olla tulisimmillaan ja melu korkeimmillaan eikä meille kuulu kuin varsin kaukainen hyminä niinkuin etäälle kulkevasta ukkosesta. Vasta vuosikausien, jopa kymmenienkin perästä ehtii sama pilvi tänne meidän takamaillemme, sama pilvi tosin, mutta paljon laimeampi ja paljoa heikompi. Me sitä silloin kauhistumme, huudamme maailman loppua ja kaiken häviötä emmekä tiedä, että pilvi on siellä, missä se alkoi, satanut virvoittavan sateen ja loihtinut esiin rehevän kasvullisuuden. Niin oli etenkin ennen, mutta tänä sähkön aikakautena näyttävät yhteiskunnalliset ukkosen pilvet kulkevan kiivaampaa kyytiä kuin tähän asti. Ei tarvitse kauankaan odottaa ennenkuin muussa Euroopassa syntyneet liikkeet tännekin saapuvat. Se jo siitäkin nähdään, että täällä joka taholla ukkosen johdattimia valmistellaan, pannaan joka katolle, jonka tiedetään vaarassa olevan, terävähuippuinen peitsi, kärki taivasta kohti ja toinen syvälle vaarattomaan maaemään. Etenkin kirkot ja muut julkiset rakennukset tässä suhteessa hyvästi varustetaan. Siitä päättäen heitä vaara vannaankin ensiksi uhkaa. Uskonnolliset ja yhteiskunnalliset mullistukset sanotaan tuolla etäämpänä olevan tekeillä, niin ainakin kaikki vakuuttavat, jotka sieltä tulevat. Sähköä kerrotaan ilmassa olevan tukehduttavaan määrään asti ja sitä ennustellaan, ettei monta päivää kestä, ennenkuin se pilveen kokoontuu ja alkaa maitten ja mantereitten yli pauhata. Yleinen levottomuus kuuluu vallitsevan siellä, sitä suurempi itse kussakin paikkakunnassa kuta suurempaa räjähdystä vainutaan ja kuta perinpohjaisempaa mullistusta pelätään. Sanoin jo, ettei meillä noista mullistuksista juuri mitään vielä tiedetä. Siellä täällä vaan rakennetaan varokeinoja, niinkuin jo mainitsin. En tiedä kuinka tätä aatellessa tulin ajatelleeksi »Finlandia». Oliko se satunnainen ajatusten tempaus vai johdonmukainen järjen liikunto? Vaan se tällä erää sikseen. Huomautin jo siitä, että vasta vuosikymmenien kuluttua saapuu meille sama taistelu, joka muualla on jo suurimmaksi osaksi loppuun saatettu. Tarkoitin sitä sanoessani etupäässä taistelua kirjallisuuden alalla, jossa viime vuosikymmeninä on koko sivistyneessä Euroopassa tapahtunut suuremmoinen vallankumous. Niinkuin yleisesti jo meilläkin tiedetään, on tuo n.k. realistinen eli tosioloihin perustuva kirjallinen suunta saanut ehdottoman voiton, sysäten syrjään entisen romantiikan pilventakaiset haaveet. Nyt vasta aikainsa päästä näyttää sama taistelu alkavan meilläkin ilmaantua ja ensimmäiset etuvartijakahakat ovat jo siellä täällä tapahtuneet. Vanhan kansan miehet ovat jo muutamin paikoin ottaneet uusia tulokkaita vastaan täydessä sotarinnassa. Todistuksia siihen on jo usealta taholta nähty. Tällä kertaa tahdon vaan mainita erään kirjoituksen »Laatokasta», joka myöskin oli otettuna »Oulun Lehden» n:oon 58 ja josta sen vasta ikään olen lukenut. Ennenkuin kuitenkaan tästä kirjoituksesta mitään puhun, pyydän saada muutamilla riveillä selittää, mikä käsitys minulla puolestani on tuosta uudesta kirjallisuuden suunnasta, sen tarkoituksesta ja sen '''hyödystä'''. Realistinen kirjallisuus on, niinkuin jo nimikin osoittaa, tosioloihin perustuva. Se tahtoo kuvauksiaan tehdessään asettua luonnollisen elämän pohjalle, ottaen siitä aineekseen niin hyvin sen hyvät kuin huonotkin puolet. Yleisesti kuitenkin niin meillä kuin muuallakin realistisella kirjallisuudella tahdotaan ymmärtää ainoastaan elämän varjopuolia esiintuovaa kirjallisuutta ja siihen käsitykseen pyydän minäkin saada tällä kertaa supistaa käsitteeni realistisesta kirjallisuudesta. Mikä nyt ensiksi siis on sellaiseen kirjalliseen suuntaan kuuluvan kirjailijan tarkoitus teoksellaan? Siihen kysymykseen on jo osaksi edellisessä vastattu. Tosioloja esiintuovan kirjailijan tarkoitus on tietysti tosioloja esiintuoda eli tosioloja kuvata. Ja jos hän elämän varjopuolet useimmassa kohden tosioloiksi huomaa, tuopi hän johdonmukaisesti varjopuolet esiin. Että hän niin tekee on luonnollinen asia, sillä hänen rehellisyytensä ja hänen omatuntonsa häntä tähän vaatii ja pakottaa. Tunnokkaana miehenä ei hän voi muuten tehdä. Jos hän siten tulee paljon rumuutta, paljon likaa ja paljon saastaista näkemään, ei suinkaan sitä voi hänelle moitteeksi sanoa, olot ovat heittäneet hänet maailmaan, luonto on antanut hälle silmät, korvat ja taipumuksen niitä käyttämään ja kun sattuu pahuuden keskeen joutumaan ei ole kumma, että hän sen huomaa ja tahtoo siitä kertoa. Hän kuvaa sitä mitä on olemassa ja mitä hän näkee ja jos kuva useinkin näyttää vastenmieliseltä, ei se suinkaan ole sen syy, joka kuvaa, mutta yksistään sen jota kuvataan. Ja jos me sen kerran myönnämme ja uskomme, että maailma on pahuutta täynnä – ja kuinka emme sitä myöntäisi ja uskoisi, kun meihin siitä vuosituhanten kuluessa saarnastuoleista on tyrkytetty ja yhä vielä tyrkytetään? – niin täytynee meidän myöskin myöntää oikeaksi se, että jokainen meistä, joka sitä huomaa, myös on ei ainoastaan oikeutettu, mutta myöskin velvollinen ilmituomaan mitä pahana ja vääränä pitää. Niin on realistinenkin kirjailija kutsumuksensa käsittänyt ja sen mukaan hän ne lahjansa käyttää, jotka ovat hänelle synnynnäiset. Se on hänen teoksiensa ensimmäinen tarkoitus ja siitä seuraa ehdottomasti eräs toinenkin. Ja mikä on tämä toinen tarkoitus? kysymme taas. Ei siihenkään pitkää vastausta tarvita antaa. Ensimmäinen tarkoitus oli varjopuolien kuvaaminen, toinen on varjopuolien poistaminen, s.o. kaiken ruman, väärän ja pahan karkoittaminen ja kaiken kauniin, oikean ja hyvän '''sijaan paneminen'''. Sijaan paneminen! hymähtää tässä vastustaja pilkallisesti. Minä näen aivan selvään, kuinka hän päätänsä pudistaa ja säälivän-ylenkatseellisesti kääntää minulle selkänsä. Tuollaiset realistiset kirjailijatko tahtoisivat ja voisivat mitään sijaan panna? Onhan yleisesti tunnettu, että he »tahtovat kaikki repiä alas, mutta ei mitään sijaan rakentaa», niinkuin jo melkein sananlaskuksi tullut lauseparsi vakuuttaa. Vaan minä pyydän, että arvoisa vastustaja hiukan vielä odottaa eikä selkäänsä käännä, ennenkuin suopi mulle sen kunnian että pikkusenkaan vielä kuuntelee. Sijaan paneminen, se on todellakin realistisen kirjailijan tarkoitus, kun katselee hiukan syvemmälle hänen sydämmeensä eikä aina vaan pidä siitä kiinni, mikä pinnalle paistaa. Sijaan paneminen on hänen salaisin päämääränsä. Ei voi otaksua, että ell’ei hän siitä olisi vakuutettu, että uusia huoneita voi sille sijalle rakentaa, josta hän tahtoo entiset hökkelit pois repiä, hän tuohon vaivaan suotta rupeaisi. Sillä ensiksi ei ole mikään helppo asia »rive saa det ramler», niinkuin muuan norjalainen kirjailija sanoo, ja toiseksi on se hänelle itselleen vaarallista, sillä revittävä huone voi useinkin kaatua hänen itsensä päälle ja haudata hänet raunioihinsa. Siitä huolimatta hän kuitenkin repii ja repii juuri siitä syystä, kun tietää, ettei uutta rakennusta sijaan saada, ennenkuin vanha on kaadettu. Mutta paitse tätä kokemusta on hänellä eräs toinenkin, joka on melkein yhtä pettämätön, ja se on se, että missä vanha rakennus on alas revitty, siihen kohta uusi ilmestyy. Sen minä kyllä myönnän, ettei hän itse suoranaisesti rakenna, mutta siihen en voi millään lailla suostua, että hän ei tahtoisi uutta rakennusta vanhan sijaan eli että hänen tarkoituksensa olisi paljaasta repimisen halusta repiä. Päinvastoin tekee hän kaiken tuon juuri siksi että tahtoo uutta sijaan. Vaan siinä menettelee hän hiukan eri lailla kuin tähän asti on totuttu tekemään. Tähän asti ovat ihmiset tottuneet saamaan ajatuksensa valmiina kirjailijoiltaan viidennessä näytöksessä. Heidän lempirunoilijansa ovat esim. kulettaneet heitä maailman kurjuutta näkemässä ja sen tehtyään viitanneet korkeuteen, neuvoen itsekutakin tästä surkeasta maailmasta eroamaan ja hakemaan idealinsa siellä, missä ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Taikka ovat he toiselta puolen häilyttäneet lukijoitaan taivaan ja maan välillä ihanissa unelmissa, joka kaikki tosiolot unhottaa eikä halua niihin ryhtyä. He kun eivät ole voineet muuten lohduttaa, ovat antaneet lukijoilleen ikäänkuin morfiini-annoksen toisensa perästä pilventakaisia haaveita ja sitä enemmän lisänneet annoksiaan, kuta vähemmän se on ruvennut tyydyttämään. Mutta niin ei tee nykyajan realisti, sillä hän tietää, ettei ihaniin unelmiin hurmaaminen kaikkea aikaa kestä. Hän tietää, että aika tulee, jolloin ei unijuoma auta ja jolloin tosiolot ammottavat entisen haaveilijan edessä kahta kauheampina, kuta enemmin hän on ollut niitä huomaamatta. Hän tuntee lukijansa kyllin hyvin, että luulisi voivansa heidän kaikkien vaatimuksia täyttää. Hän tietää, että yksi yhtä tahtoo, toinen toista uutta rakennusta entisen sijaan, mutta sen hän myöskin tietää, että kaikki ne, jotka jotain uutta tahtovat, ne tahtovat ennen kaikkea vanhan alas revityksi. Ja se on ainoa, jolla hän tätä nykyä voi ihmiskuntaa palvella ja siksi hän yksistään sen tekee. Mutta sitä tehdessään, niinkuin jo edellä sanoin, on hänellä varma luottamus ihmiskunnan omaan haluun uutta vanhan sijaan rakentaa ja myöskin luottamus saman ihmiskunnan kykyyn ja taitoon rakentaa uusi entistä paremmaksi. Hän uskoo ihmisillä olevan siksi tervettä järkeä tallella, että kun '''hän''' on repinyt vanhat olot ja näyttänyt, mikä on näiden kaatumiseen ollut välttämättömänä syynä, '''he''' puolestaan varovat laittamasta uusia, joilla olisi samat puutteet. Hän ei pidä ihmiskuntaa lapsena, jota hänen tulee kädessä pitäen taluttaa, vaan kirjoittaessaan kääntyy hän kuin täysikasvaneen henkilön puoleen, joka tultuaan vaaroista huomautetuksi osaa ne itsestään välttää. Sanalla sanoen, hän tyytyy siihen että valmistaa '''tilaisuuden''' sijaan panemiseen niille paikoille, jotka hän on puhdistanut, ja luottaa siihen, että hänen antamaa tilaisuuttaan tarpeen mukaan hyväksi käytetään. Kun nykyajan realisti näin tehtävänsä käsittää, on hän sen minun mielestäni käsittänyt yhtä hyvin kuin mikä muu hänen edelläkävijänsä kirjailija tahansa. Ja se mikä tällaisissa uudemman ajan kirjailijoissa etenkin pitäisi olla omansa kunnioitusta ja luottamusta herättämään, on heidän tunnollisuutensa ja mielenmalttinsa siinä, etteivät mene ulkopuolelle sitä alaa, jonka ovat valinneet omakseen. He luottavat ihmiskuntaan ja antavat hänelle arvonsa samalla kuin oman arvonsa ymmärtävät. Ja kun niin on, ei mielestäni ole vähääkään oikeutettu se syytös, joka umpimähkään heitetään realistisia kirjailijoita vastaan, siitä nimittäin, että he »tahtovat kaikkia alas repiä, mutta ei mitään sijaan rakentaa». Joka heitä puolueettomasti arvostelee ja pyytää heitä ymmärtää, hänen täytyy aina tulla siihen vakuutukseen, että juuri he, jos jotkin, '''tahtovat''' entisen sijaan uutta ja parempaa panna. Millä tavalla he tässä kohden ovat tehtävänsä käsittäneet, sen olen koettanut muutamilla sanoilla osoittaa. Tämä heidän tapansa on uusi ja siksi sitä toisaalta ei käsitetä, toisaalta tahdotaan väärin käsittää ja väärin selittää. Vaikka siis realistisen kirjailijan molemmat päätarkoitukset, varjopuolien valoon tuominen ja tilaisuuden valmistaminen uuden ja paremman sijaan panemiseen, ovat näin selvät ja vaikka niiden ytimenä ei ole mikään muu kuin totuuteen pyrkiminen ja totuuden saavuttaminen, jota vastaan ei kellään rehellisellä ihmisellä luulisi olevan mitään muistuttamista, niin on kuitenkin hyvin yleinen tuo vastenmielisyys, jopa kammokin, jota tämä realistinen kirjallisuuden suunta on herättänyt. Minä en sano tätä ollenkaan kumastellen; päinvastoin ihmettelisin suuresti, ell’ei niin olisi. Sillä tuollainen vastenmielisyys ja kammo on kolmesta syystä varsin luonnollinen. Ensiksikin on kaikellaisen totuuden ilmituominen hyvin epämukava kaikille niille, joille se lausutaan ja joita se koskee; sitä epämukavampi kullekin aina sen mukaan miten paljo hän niistä oloista suoranaista hyötyä nauttii, joita tahdotaan moittia ja poistaa. Niin on käynyt realistisen suunnankin, sillä etupäässä ovat sen paljastuksista loukkautuneet kirkon ja valtion virkamiehet sekä rikkaampi kauppasääty, joidenka kannattamien laitoksien ja olojen kimppuun esim. norjalaisen Kiellandin kritiikki ja pilkka on etupäässä käynyt. Mutta paitse tätä löytyy pari muutakin vähemmän itsekästä syytä tuohon tunnettuun vastenmielisyyteen. Hyvin usein kuulee jostain realistisesta teoksesta puhuttaessa ja kirjoitettaessa valitettavan sitä, että realistit vaan tahtovat rumaa, likaista ja saastaista esiin tuoda, tahtovat rypeä rapakoissa ja viedä lukijansa samaa tekemään. Ja niin ollen sanovat he mielensä masentuvan eikä kirjan lopussa tunne minkäänlaista sielun jalostumista, hengen puhdistumista j.n.e. Että kuka saa niistäkin oman vaikutuksensa, siitä ei käy väitteleminen, sillä tämä on oikeastaan ma’un asia ja <i>de gustibus non est disputandum</i>. Ja jos johonkin realistinen teos ei tee jalostavaa vaikutusta, niin siitä ei käy häntä syyttäminen. Hän on silloin tottunut hienoihin hengellisiin herkkuihin eikä kestä realistin tarjoamaa voimakasta ruokaa. Mutta että niitä on, jotka sen kestävät ja että se hyvinkin hyvälle voi maistua ja hänen henkeänsä vahvistaa, sitä todistaa parhaiten tuo suuri kannatus, joka realistisen kirjallisuuden osaksi on tullut. Ja että he ainakin tämän kirjoittajaan ja samoin moneen muuhunkin vaikuttavat jalostavastikin, siihen kokemukseen olen tullut kuta enemmän olen realistista kirjallisuutta lukenut. Joka kerta kuin olen laskenut käsistäni esim. jonkun Zolan tai Kiellandin romaaneista, on mieleni ikäänkuin kimmonnut takaisin tuosta liasta ja valheesta, jota kirjassa on paljastettu. Ja henkeni on sen kautta kiireimmiten koettanut puhdistua jos on huomannut itsessään samanlaista olevan. Kun näin on, ei se minun mielestäni ole mitään muuta kuin juuri jalostumista. Vaikka keino siihen on ollut negatiivinen. Viimeinen ja tärkein syy usein mainittuun vastenmielisyyteen realistista kirjallisuutta ja sen harjoittajia vastaan on pelko seurauksista. Siihen pelkoon yhtyvät paitse nuo kaiken totuuden vihaajat, joista jo mainittiin, etupäässä ne, jotka vielä ovat siinä luulossa, että ihmiskunta on alaikäinen lapsi, joka ei voi tulla toimeen ilman heidän, viisaiden ja vanhempien ihmisten, johtoa ja hoitoa. He luulevat, että jos kansoilta temmataan pois heidän vanhat idealinsa eikä anneta uusia sijaan, niin joutuvat he ehdottoman perikadon partaalle tai hävittävät kaikki tämän maan päältä. Vaan tähän pyytäisin ensiksikin saada huomauttaa, että idealia ei niin juuri helposti »temmata» ja jos ne kerran saadaan alas revityksi, niin siihen on ollut pääsyynä niiden oma huonous. Jos taas toiseksi niin horjuvan kansan tukemiseksi ei voida löytää parempaa tukea kuin semmoinen, joka jo lahomisesta itsekin horjuu, niin ei tule suurta vahinkoa jos molemmat kaatuvat. Vaan tätä tämmöistä katsantotapaa en minä usko todeksi. Minä puolestani olen siitä vakuutettu, että kun kansan entiset idealit alkavat mädätä, hänellä on uudet ja paremmat tiedossa, jotka tekevät entiset joutilaaksi ja pois heitettäväksi; niin kauvan kuin taas entiset idealit ovat vahvat, ei uusia tarvita eikä niiden tyrkyttämisestä ole vanhoille vaaraa. Jos taas uusi näyttää alkavan vanhaa voittaa, silloin on tietysti vanha tehtävänsä tehnyt ja kehityksen lakien mukaan tuomittu antamaan sijaa uudelle. Näihin viimeisiin mietteihin olen tullut sen johdosta, että olen jo huomannut, kuinka meilläkin aletaan varustaa vanhaa uutta vastaan. Se on jo, niinkuin alkupuolella tätä kirjoitusta mainitsin, tullut kirkollisella ja yhteiskunnallisella alalla siellä täällä näkyviin muutamien »ukkosten johdattimien» ilmaantumisessa. Kirjallisella alalla, josta tässä on ollut puhe, on sama varustamistaipumus ilmaantunut muun muassa jo mainitussa »Laatokka» nimisessä sanomalehdessä, joka ilmaantuu tuolla kaukana Sortavalassa. Tästä »Laatokan» kirjoituksesta, jossa esiintyvä yksipuolinen käsitys realistisesta kirjallisuudesta on ollut yhtenä syynä kirjoitukseni syntymiseen, pyydän saada vielä vähän mainita: Kirjoituksen tekijän nimimerkki K. R:n mietteihin realistisesta kirjallisuudesta en monella sanalla enää tarvitse kajota, kun jo edellisissä esittämissäni mielipiteissä toivon niihin vastanneeni esiintuomalla omani samasta asiasta. Tahdon vaan huomauttaa sitä, että hän vaikeroi juuri sitä samaa kuin nuo, jotka ovat tottuneet saamaan mielipiteensä ja idealinsa valmiina kirjailijoiltaan, jotka eivät löydä realistein teoksissa mieltä ylentäviä kuvauksia eikä sielua jalostavaa taivaisiin viittaamista. Ja kun hän realistisen romaanin luettuaan ei niissä näe tietä hänelleen viitattavan, jää hän epätoivon ja epäilyksen valtaan eikä osaa minnekään. Niin hän sanoo tällaisten kirjain lukijalle tavallisesti käyvän ja on hän toiseksi vielä sitäkin mieltä, että nuo kirjat saatettuaan ihmisen rauhattomuuden ja toivottomuuden valtaan panevat hänet väkivaltaiseen esiintymiseen olevia valtiollisia, yhteiskunnallisia ja perheellisiä oloja vastaan. Näihin en tarvitse pitemmältä vastata. Ensimainittuun tilaan joutuminen on aina tunnusmerkkinä siitä, että joku uusi totuus on sanottu ja että suuria muutoksia on tulossa. Sille ei kukaan mitään voi, joka, nähdessään vanhan kaatuvan, ei ole ehtinyt uuteen perehtyä. Hän lyhyesti sanoen ei ole silloin jaksanut seurata aikaansa. Mitä jälkimmäiseen pelkoon vallankumouksista tulee, niin siihen ei voi muuta sanoa kuin että jos semmoiset ovat tulossa ja jotain vaikuttavat, niin totta ne silloin ovat tarpeelliset. Ja jos realistinen kirjallisuus totuutta paljastaissaan saa joitakuita mullistuksia aikaan, niin on se pikemmin sen ansio kuin vika. Vai mikä on oikeampi? Estääkkö mullistuksia tulemasta ja pitää totuus piilossa vai päinvastoin? Minusta on »päinvastoin» ehdottomasti oikeampi! Yleisistä mietteistään puhuessaan hra K. R. sitten kääntyy erittäin Alexander L. Kiellandin »'''Työmiehiä'''» nimisen romaanin puoleen, jonka arvostelemista varten hänen yleiset mielipiteensä ovat lausutut. Hän kertoo kirjan hengestä ja käsittää sen tarkoituksen olevan näyttää, millainen Norjan ylhäisemmän kansan ja etenkin virkamiehen suhde on alhaisempaan kansaan ja kuinka jälkimäiset ovat pakoitetut edellisten itsekkäisyyttä pakenemaan Amerikkaan. Tuo käsitys on minunkin käsitykseni ja luullakseni on se oikea. Siitä ei siis väitellä. Mutta sen sijaan pyydän saada koskea erääseen toiseen kohtaan, jota en oikein käsitä. Hra K. R. epäilee näet, onko Kiellandin kuvaus virkamiehistä oikea. Minä en tiedä sitä enemmän kuin hra K. R:kaan, mutta sen kuitenkin tiedän, että ei sen siksi tarvitse väärä olla, että, jos se olisi oikea, »Norja ei voisi kahta päivää pystyssä pysyä.» Herra K. R. asuu paljon likempänä kuin minä erästä suurta valtakuntaa, jonka virkamiesten kunnottomuudesta hänen pitäisi tietää ainakin niin paljon kuin minäkin. Ja minä olen varmasti vakuutettu siitä, että Kiellandin kuvaamat Norjan virkamiehet ovat enkeliä noitten toisten rinnalla. Ja kuitenkin pysyy tuo valtakunta yhä vaan pystyssä!? Kaikkein viimeksi antaa hra K. R. loppuletkauksen »Kaikulle» ja sen toimittajalle, joka on lehtensä novelliosastoon suomennettuna ottanut ja sitten eri kirjana painosta julkaissut Kiellandin romaanin »'''Työmiehiä'''.» Hän arvostelee sitä suurimmaksi kevytmielisyydeksi »että meidän vielä jotenkin puhdashenkiseen kirjallisuuteen aletaan kääntää tällaista '''roskakirjallisuuden''' (!) sikiötä.» Hm! – Ja sitten lisää arvostelija: »lohdutuksenamme on, että Suomen ylimalkaan järkevä kansa ei vielä ole kypsynyt menestyksellä sulattamaan tällaista ruokaa.» Mietteet ja johtopäätökset tulkoot kullekin tästä semmoiset kuin ne voi hälle tulla. Jos hän sen johdolla, mitä olen edellä sanonut, käsittää hra K. R:n hellän huolen Suomen kansasta turhaksi, jos hän roskakirjallisuudella ei ymmärrä sitä, joka valheen alastomaksi paljastaa, ja jos hän luottaa Suomen kansan järkevyyteen ja itsenäisyyteen enemmän kuin sensuurin apuun, niin on hän tullut siihen johtopäätökseen kuin minäkin. Jos hän sitävastoin luulee, ettei Suomen kansa ole kypsynyt vastaan ottamaan realistisen kirjallisuuden vaikutuksia, niin ei hän tee tyhjästä melua, sillä mitä ei ole kypsynyt vastaanottamaan, sitä ei voi vastaanottaa. Jos hän taas on sitä mieltä, että luulee Suomen kansan kypsyneen vastaanottamaan muutakin kuin Schilleriä, Goetheä ja Dickens’ia, niin iloitsee hän, että kustantajat tuolle kansalle suovat tilaisuuden tämän tarpeen tyydyttämiseksi. Hän iloitsee, että suomalainenkin lukijakunta on saatettu tilaisuuteen näkemään, mitä nerokkaat miehet Norjan maassa, jonka olot hyvin useissa kohden meidän oloihimme soveltuvat, nykyisistä oloista arvelevat. Hän iloitsee ettei »Kaikun» toimittaja ole ainoastaan kustantanut »Työmiehiä», mutta että hän taas aivan nykyään on painosta lähettänyt muutamia saman kirjailijan kirjoittamia »'''Novellejakin'''», joissa niissäkin, samoin kuin Kiellandin suuremmissa romaaneissa, hienolla tavalla ruoskitaan yhteiskunnassa ja yksityisissä ihmisissä esiintyviä heikkouksia ja vikoja. Sen sijaan että minä siis olisin pahoillani iloitsen minä jokaisesta realistisesta romaanista, joka suomenkielellä ilmaantuu, ja toivoni olisi, että varsinkin Alexander L. Kiellandin teokset tulisivat kuta pikemmin sitä parempi suomalaisessa muodossa suomalaisen yleisön käsiin. '''Lähde:''' ''Suomen kirjallisuuden antologia'' 3. Realismin sukupolvi. Toimittaneet Kai Laitinen ja Matti Suurpää. Otava, Helsinki. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Kaiku''-lehdessä 1885. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Juhani Aho]] 3379 5675 2006-09-17T13:42:44Z Nysalor 5 Kohtia teoksesta ”Työ” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kohtia teoksesta ”Työ”. |alaotsikko=Käännös »Työläisnaiselle». |tekijä=Émile Zola |huomiot=Katkelmat ovat teoksesta ''Travail'' (1901), jota ei ole ilmestynyt suomeksi. }} Tämä huone, laatuaan suurimpia, kaikui päivät päästään valssilaitosten synnyttämästä melusta. Mutta nyt, yöllä seisoivat ne hiljaisina, ja enemmän kuin puoli huonetta oli synkän pimeyden vallassa. Kymmenestä raudanpuhdistusuunista oli vain neljä käynnissä kahdella puristusvasaralla. Ilmanvedosta liehui siellä ja täällä heikkoja kaasuliekkejä sammuen sakeaan pimeyteen, jonka läpi töin tuskin saattoi nähdä savun mustuttamia, kattotukia tekeviä kantajia. Vesisuihkua tuli pimeydestä esiin, se syöksähti lattialle, kiemurteli, muodosteli siellä ja täällä lätäkköjä, tuolla taas putouksia. Kaikkialla likaa, ilottomuutta, epätoivoa, kiroukselta maistuvaa työtä tässä mustassa, savun täyttämässä vastenmielisessä luolassa. – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – Luukas tuli paikalle valimouunia täytettäessä. Työmiehet laskivat alas tulistetut sulatuskattilat ja kaasivat niihin suppilon avulla teräskappaleita, 30 kilogrammaa kuhunkin. Kolmessa tahi neljässä tunnissa oli sulaminen tapahtunut, sitten alkoi murhaava työ kattilain tyhjentämiseksi. Kun Luukas lähestyi toista uunia, missä apulaiset pitkien tankojen avulla tunnustelivat, oliko valuu valmis, huomasi hän Fauchard’in toisten joukossa. Kalpeana, uupuneen näköisenä, kuihtunein kasvoin teki Fauchard työtä jättiläisvoimin. Tuo hirvittävän näköinen, 15 vuotta suorittamansa työ ei ollut ainoastaan hänen ruumiistaan kuluttanut ja käyristänyt, vaan vielä enemmän hänen henkeään tukahduttanut. Hänen yksilöllisyytensä oli hävinnyt, hän oli vaipunut koneeksi, joka ajattelematta, toistaen yhä samoja liikkeitä suoritti tehtävänsä. Hän oli ikäänkuin tullut sieluttomaksi luonnonvoimaksi, joka taisteli toisen luonnon voiman, tulen kanssa. Rujoine ruumiineensa, sisäänpainuneine harteineen, suhteettomasti kehittyneine jäsenineen ja tulen polttamine, heikontuneine silmineen seisoi hän huolestuneen näköisenä. Hän tunsi vaipuneensa 15:ssa vuodessa hirviön kitaan. Puutteellisen ja äkkiä ehkäistyn kasvatuksen saaneena, muisti hän omanneensa älyllisiä lahjoja, jotka nyt olivat sammumassa, murhaavan ja hajoittavan työn hävittäminä tässä sydämettömässä myllyssä, missä hän sokean eläimen tavoin teki työtä. Hänellä oli vielä eräs tarvis, eräs ilo, se oli juominen. Hänen ilonsa oli juoda 4 litrainen viinaa joka päivä eli joka yö, milloin hän oli työssä, juoda, ettei uuni hänen kuivannutta ihoaan kuin taulaa polttaisi, juoda, ettei pölyyn tukehtuisi, juoda, hankkiakseen siten viimeisen onnentunteen ja saadakseen ololleen tässä loppumattomassa melussa tylsää viehätystä. – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – Tuolla tarttui seppä tuliseen kappaleeseen ja nosti sen alasimelle, millä vasara nopeasti alkoi ylös ja alas tanssia. Se oli korvia huumaavaa ja silmiä häikäisevää. Maa vapisi ja kellojen jyrinän tavoin soi ilma sepän nahkaesiliinoineen ja nahkakintaineen hävitessä sakean kipunasateen keskelle. Säihky oli muutamina silmänräpäyksinä niin nopea, että se kuularuiskun tulen tavoin syöksyi kaikille suunnille. Tämän ulvovan metelin keskellä seisoi työntekijä käännellen rautaa, että se paremmin vasaran alla muodostui tarkoituksen mukaiseksi. Vasara löi, iski eri kohtiin hitaammin ja nopeammin totellen hoitajaansa, joka sitä vivun avulla johti. Luukas tätä lähestyessään tunsi vivunhoitajan Fauchard’in nuoreksi langoksi, joka istui korkealla liikkumattomana ainoastaan pienellä koneellisella kädenliikkeellä ohjaten vipua, keskellä pauhinaa, jonka hän oli valloilleen laskenut. Vipu vasemmalle, niin putosi vasara; vipu oikealle, vasara nousi, siinä kaikki. Pojan henkinen elämä rajoittui tuohon piiriin. Silmänräpäyksen saattoi häntä kipunain syöksyn lomassa nähdä. Miten pieni ja heikko hän oli kalpeine kasvoineen, värittömine hiuksineen, tuijottavine katseineen, pieni raukka olento, jonka ruumiillinen ja henkinen kehitys oli katkaistu eläimellisellä työllä ilman iloa, ilman vapaata valintaa. – – – – – – – – – – '''Lähde:''' ''Työläisnainen'' 25. 4.1907. [[Luokka:Émile Zola]] [[Luokka:Novellit]] 3380 5677 2006-09-17T13:50:20Z Nysalor 5 ”Köyhää kansaa” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Köyhää kansaa”. |alaotsikko=Kuopiosta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Se, joka on saanut palatsinsa yhteiskunnan valoisille kukkuloille rakennetuksi, se ei tunne sitä pimeyttä, joka alhaalla laakson pohjassa asuvata painaa. Eikä siitä tiedä sekään mitään, jonka on onnistunut rakentaa huoneensa ihmiselämän päivän puoleisille rinteille, missä aurinko aina lämmittää ja minne ei ylety kohoamaan alavan korven kylmyyttä huokuvat usvat. Tyytyväisinä katselevat he vaan isoista ikkunoistaan maailmaa, joka laveina näköaloina heidän silmiensä eteen leviää ja näyttää sinne ylös niin kauniilta ja niin suurenmoiselta. Pitkän matkan päästä katsellessa häviävät kaikki häiritsevät, rumat yksityiskohdat ja silmään sattuu vaan hauskasti toisiinsa sulavat värit ja sopusointuisat yleispiirteet. Eikä silloin johdu mieleenkään, että sitä on muunkinlaista maailmaa kuin mikä sinne näkyy. Ei tule ajatelleeksikaan, että tuolla alhaalla ovat näköalat aivan toisenlaiset ja etteivät maailman maisemat sieltä päin katsottuina vivahdakaan noihin ennen tunnetuihin. Ei pistä päähänkään, ett’ei sinne päivä paistaisi yhtä heleästi kuin omaankin pihaan ja ettei siellä yhtä raitis ilma keuhkoja kohottaisi, puhumattakaan siitä, että kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia voisi mielessään kuvailla. Niinkuin esimerkiksi sitä, että vuoren seinä siellä kohoaa jyrkkänä ja kolkkona ja että nämä samat kukkulat, jotka nyt päivän valossa hohtavat, ne juuri luovat pitkiä pimentoja alas laakson pohjaan, jossa ei routa milloinkaan sula. Joskus sieltä alhaalta kyllä saattaa sanansaattajina nousta jotkut kalpeat kasvot ja kuulua korvaan jonkun riutuneen rinnan surkea rykähdys, ja panna mielen vähäksi aikaa miettimään, että onkohan sentään kaikki niinkuin se päältäpäin katsoen näyttää. Silloin tällöin voi tapahtua, että hallaiset huurut kohoavat nuorien rinteille, jopa kietovat huipunkin harmaasen helmaansa, ja tuolloin tuntuu niin kummallisen raskaalta hengittää ja olkapäitä värisyttää. Mutta kun ikkunat ja ovet suletaan ja kun hartioille heitetään lämmin villainen liina, niin haihtuvat mielestä häiritsevät kuvat ja veri virtailee taas entistä vauhtiaan. Mieli keikahtaa uudelleen keveäksi ja jos siihen olisikin ehtinyt laskeutua ohut kerros surumielisyyttä ja sääliä, niin puhaltaa sen ilmanhenki äkkiä pois kuin pöydältä pölyn. Jos hetkeksi selviäisikin suuret vastakohdat ja tulisi ajatuksia sellaisia, että auttava kädenanto olisi tarpeen, niin poistuvat ne pian sen lohdutuksen tieltä, että eihän tuo kuitenkaan ole mahdollista. Sillä luontohan se on kaikki näin asettanut. Sehän on vuoret laaksojen suulle vyöryttänyt ja nehän ne peittävät päivän. Eikähän syy ole kenenkään yksityisen eikä kukaan yksityinen ole velvollinen sitä parantamaan. Ei velvollinen eikä edes oikeutettukaan. Sillä silloin häiritseisi hän ”pyhää maailman järjestystä”, joka aikain alusta on niin ollut ja aina tulee niin olemaan. Eletään siis rauhassa, ollaan totutuihin oloihin tyytyväisiä ja koetetaan olla tuollaista ajattelematta. Helppoa se onkin, sillä usvapilven hajottua paistaa päivä taas entistään helakammin ja kalpea sanansaattaja on aikoja sitten jo astunut alas matalaan majaansa, josta hän luultavasti ei niin aivan hetikohta tule uudelleen itsestään muistuttamaan. Ja kun ei ole puhettakaan siitä, että hänen jälkiään lähtisi seuraamaan, niin saa olla varma, ettei mielen tasapaino taas pitkään aikaan tule häirityksi. <nowiki>* * *</nowiki> Kiusanhenkensä ne kuitenkin kaikille on ja vuorelaisellakin on oma peittonsa. Ja nykyajan ihmisillä on heilläkin hallitsijansa, jotka eivät heitä rauhaan jätä. Sellaisia ovat uudemman ajan realistiset kirjailijat, nuo rauhallisten, nukkuvien omien tuntojen herättelijät. Ja kun ne kerran rupeavat, niin on niistä aivan pääsemättömissä. Omituisia ihmisiä ne ovatkin. Sen sijaan että tyytyisivät vertaistensa vieressä kukkuloilla kuleksimaan, ihailemaan maan ja taivaan avaruutta ja laulamaan kilvan lintujen kanssa luomakunnan kunniaa, niin astuvat he tuonne alamaitten kylmiin komeroihin, kulkevat köyhän kansan kurjissa asunnoissa ja kallistavat korvansa heidän valituksilleen. Siellä he oleskelevat, tekevät havaannoitaan ja muodostavat ne kokonaisiksi kuviksi. Eikä siinä tarpeeksi! Vieläpä uskaltavat astua yläilmoihinkin näiltä retkiltään, nousta ihmisten joukkoon ja, mikä rohkeus, tuoda tekemänsä taulut tullessaan. Ja ripustaa ne aivan nenän eteen, joka talon seinälle, missä vaan sopivan naulan näkevät. Pakoittavat niitä tahtomattakin tarkastelemaan, tai ainakin ohimennen silmänsä niihin heittämään. Ihmiskunta on tuosta tuommoisesta raivoissaan, nuo kuvat heitä kiusaavat, ne loukkaavat heidän kaunotieteellistä aistiaan, ja kuitenkaan he eivät voi niille selkäänsä kääntää. Väkisinkin täytyy heidän niihin huomionsa kiinnittää. Ja turhaan huutavat he kaiken kauneuden häviötä. Se ei kuitenkaan auta, sillä uteliaisuus on suurempi ja kuvat ovat niin voimakkailla väreillä tehdyt, että jos niistä yhdenkään on kerran sattumalta nähnyt, niin seuraa se unessakin mukana. Ja mitä silloin tapahtuu? Tapahtuu se, että ne samat, joita heidän lempirunoilijansa ennen hellävaroen etusormellaan leuasta kohottivat ja neuvoivat aurinkota, kuuta ja tähtiä ihailemaan, nyt saavat tyytyä siihen, että kirjailijat ottavat heitä voimakkaalla kouralla niskasta kiinni ja pakoittavat heitä silmänsä luomaan elämän synkimpihin soppiin, ottamaan selkoa kaikesta siitä kurjuudesta, joka heidän jalkojensa alla liikkuu ja kuulostamaan niitä huokauksia, joita syvyyksistä kohoaa. Muussa maailmassa ovat kirjailijat jo kauvan aikaa tätä tapaa käyttäneet ja heistä on muodostunut vakava, hyvin järjestetty joukko. Meillä on niitä vielä ollut vähän eivätkä ne ole paljoa aikaan saaneet. Ajan henki ja katsantotapa näyttää kuitenkin vähitellen alkavan vaikuttaa. Jo on meilläkin muutamia, joita heidän tunteensa ovat pakoittanut alas laaksoihin astumaan ja kärsivien elämätä tutkimaan. Monta kuvaa eivät he vielä ole ihmisten eteen ripustaneet eivätkä ehtineet suuria vaikuttaa. Mutta ilahuttavaa se kuitenkin on, että silmät ovat sinnepäin kääntyneet ja epäkohtia aletaan huomata. P. Päivärinta on ensikerran eräässä lyhyessä novellissa ”Puutteen Matti” ottanut kuvatakseen köyhän mökkiläisen ja rikkaan provastin suhdetta. Ja Minna Canth on näytelmässään ”Työmiehen vaimo” tuonut nähtäväksi työkansan surkeita oloja ja paikotellen repinyt sitä huntua, jolla näitä aina on tahdottu tehdä niin ihanteellisiksi ja onnellisiksi. Eräässä nyt vasta ilmaantuneessa kuvauksessaan on sama kirjailija tätä työtään jatkanut ja tehnyt yhä isommaksi tuon reiän. ”Köyhää kansaa” on kuvauksen nimi, ja nimi ilmoittaa jo sisällyksen. Tahdomme siitä tässä vaan muutamilla sanoilla kertoa. Eikä se pitkä olekaan. Ahtaan kehän sisään se on sovitettu, mutta yksinkertaisuudessaan on se sitä vaikuttavampi. <nowiki>* * *</nowiki> Köyhä kuusihenkinen työmiehen perhe elää pieneen ahtaasen huoneesen suljettuna. Miehellä ei ole työtä, hän ei voi mitään ansaita eikä mitään joukkonsa ylläpitämiseksi saada kokoon. Ainoa, joka estää perhettä nälkään kuolemasta, on pieni, tois-silmä tyttö, joka kerjuulla saa hankituksi kuivaneita leivän kannikoita ja perunankuoria. Pienin lapsi sairastaa eikä äiti pääse hänen luotaan paljon minnekään. Kerran kuitenkin irtautuu ja lähtee työtä kuulustelemaan. Anoo ensin jauhoja velaksi, mutta niitä häneltä tietysti kielletään. Onnistuu sitten kuitenkin saamaan käsitöitä markan edestä viikossa. Mutta muuta ei mitään. Siitä hän on aivan masennuksissaan ja valvomisesta, huonosta ruuasta ja nälästä on hän sitäpaitse ruumiillisesti kokonaan nääntynyt. Siihen tulee lisäksi pelko lapsen kuolemasta ja huoli pojista, jotka jo näyttävät taipumusta varkaiksi. Syömättä panee hän maata, mutta kaikesta tuosta on hän niin kiihoittunut, ettei saa unta eikä lepoa. Hän uneksii valveilla, hourii auki silmin ja huutaa avukseen Jumalata. Mutta kuitenkin hän vaan on näkevinään pahoja henkiä ja piruja. On näkevinään poikansa linnan rautaristikkojen takana ja tyttärensä häpeässä. Hän kauhistuu, kiihoittuu yhä ja hulluus, joka häntä on vaaninut, tempaa hänet kouriinsa, kun lapsikin kuolee. Ja niin viedään hänet Harjulaan ja suletaan sinne pimeään koppiin. Siellä hän huutaa ja valittaa, järjetön raukka, ja sinne hän jää. – Mutta minkälaista on kotona elämä hänen mentyään. Lapset siellä yksin elävät ikävyydessä ja kolkkoudessa. Ei isäkään voi heitä hoitaa, sillä nyt hän on saanut työtä rautatiellä. Ja on saanut 80 penniä päiväpalkkaa. Rautatien työpaikka on Kotkankallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen sopii hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa hänen vaimonsa on. Kun hän suoristaa selkäänsä ja lepää työstään nojautuen molemmilla käsillään lapioon, menevät hänen silmänsä väkisinkin aina lahdelman ja peltojen ylitse sinne kauas. Usein hän sattuu näkemään, kun ovi aukenee ja joku astuu portaita alas. Ei voi oikein eroittaa, mieskö se on vai nainen, mutta mitäpä hän sillä tiedolla tekee. Mari se ei kumminkaan ole. Hän kaivaa maata rinteen alla; mutta ylempänä on miehiä, jotka hakkaavat kiveä. Ne ovat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä. ”Hei, Holpainen, tules tänne!” sieltä kerran huudetaan. ”Mikä on?” huutaa Holpainen vastaan ja katsoo ylös. ”No, tulehan”. Holpainen astuu hiukan epäillen sinne heidän luokseen. ”Tuossa saat. Ota ja syö”. ”Mitä se on? Kivenmuraa?” ”No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile”. ”Ole vaiti. Kuka tuota syö?” ”Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat leipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi”. ”Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin”, sanoo Holpainen ja lähtee takaisin omalle työlleen. ”Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin”. Holpainen ei välitä vastata. Selkä kyyryssä hän tekee työtään, lyö lapion vankasti maahan ja viskaa kasan multaa ylös. Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuuluu aika ajoin huutava ääni, karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset sisässä hiljenevät silloin. Vaimot taukoovat työstään ja kuuntelevat. Ja kauas se ääni kuuluu ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja kartanolle joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi taukoovat hoidossa, sairaat unohtavat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen tuska ilmoille pääsee ja helpommalta tuntuu heillä silloin povessa. <nowiki>* * *</nowiki> Siihen loppuu kuvaus, jonka Minna Canth on tuonut esille ihan meidän itsemme läheisyydestä, aivan tuolta likeltä, pellon aidan takaa notkosta. Meistä on moni sinne monta kertaa katsonut, ja jotakin epäilyttävää ja outoa olemme ohikulkiessamme kenties sieltä kuulleet, mutta emme ole huolineet käydä sinne selkoa ottamaan, mitä se on. Kirjailija, kiusanhenki, on nyt kuitenkin käynyt sieltä valokuvan tekemässä ja levitellyt sitä joka talon pöydälle. Mihin vaan tulemme, näemme edessämme sen kuvan. Ja meidän täytyy siihen vasten tahtoammekin silmämme luoda ja sitä tarkastaa. Ja joka kerta kuin me sen te’emme, tunnemme me pistoksen sydämessämme. Eikä auta, vaikka heittäisimme tuon kuvan kauaksi luotamme, vaikka peittäisimme sen paperiemme väliin taikka pöydän alle heittäisimme. Se on kerran silmäkalvoamme koskettanut ja siellä se yölläkin kangertelee. Meitä puistattaa, me värisemme, kävelemme levottomina, emmekä tiedä mitä tehdä. Koetamme kuitenkin panna tulta takkaan ja kääriytyä välinpitämättömyyden villaiseen vaippaan. Emmehän me voi mitään tehdä, eihän tuo ole meidän syy. Sehän on yhteiskunnan syy ja olojen vika. Mitä me sille taidamme. Ja mikä tapahtuu? Näyttää siltä kuin me alkaisimme rauhoittua. Tuntuu kuin rupeaisi horkka ruumiistamme pakenemaan. Me jo nauramme ja juttelemme iloisesti. Ja kun menemme muiden luo, niin tekevät ne samalla lailla. Niillä on kädessä tuo kuva ja ne aivan rauhallisesti sitä katselevat. Arvostelevat sitä '''taideteoksen''' kannalta eivätkä ole tietävinäänkään tarkoituksesta eli tendenssista. Ja sellaisena sen uskaltaa jokainen ottaa käsiinsä, kummastellen kuinka hän voi äsken tulla niin liikutetuksi. Vaan olihan tuo liikutuskin tässä yksitoikkoisessa elämässä vaihteen vuoksi vähän virkistävää. Onhan niin turvallista pakkasella istua lämpimässä pirtissä. Onhan niin rauhoittavaa tietää, että tuo kuva on otettu tuolta alhaalta. Mitä se meihin kuuluu, jos siellä on pahoin, kunhan meillä on hyvin. Sitäpaitse tulee joulu puuhineen, eikä ole aikaa kauvan kantaa synkkiä ajatuksia. Ainoa, mitä me voimme tehdä, on se, että annamme kirjan – joululahjaksi ystävillemme. Ei, kukkuloitten itseensä tyytyneet asukkaat eivät vielä ole saaneet tarpeeksi. Niin voimakas kuin kuvaus onkin, niin on se heidän paatuneilla hermoilleen liika heikko. Tuntuvampaa, tuikeampaa täytyy tulla, ennenkun se heihin vaikuttaa ja saa heitä liikkeelle. Vieläkin synkempiä kuvauksia tarvitaan, ja tiheämpään niitä täytyy uusina ja aina uusina eteemme asettaa. Sakeampana täytyy usvan nousta ja levitä yhtämittaisena harmaana esirippuun eteemme. Sillä ennen ei käydä soita ojittamaan eikä routaa karkoittamaan kuin halla rapsii meidän omia viljavainioitamme. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277528&conversationId=1&action=entryPage ''Savo'' 14.12.1886]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Köyhää kansaa]] 3381 6028 2006-09-24T15:27:37Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Jaajaajoo|Jaajaajoo]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Jaajaajoo|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirjallisuutta. |alaotsikko=Tampere, 15 p. Tammikuuta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} '''Helsinkiin'''. Kirjoittanut '''Juhani Aho'''. ”Kaikista suomenkielisistä novellinkirjoittajista on Juhani Aho ainoa, jonka teokset useampaan kertaankin luettuina synnyttävät nautintoa,” lausui joku vuosi sitten ankara, vaan kykenevä arvostelija. Parempaa kiitosta voi kirjailija tuskin toivoa, kuin näissä sanoissa on lausuttu. Sanotaan näet teosten sisältävän niin paljon hyvää, ett’ei sitä kertaansa lukiessa ehdi kaikkea tajuta, vaan jää vielä toisiksikin kerroiksi. Ja jos koetamme ottaa selkoa, missä se hyvä piilee, joka tekee Juhani Ahon teokset niin nautintorikkaiksi, niin emme tarvitse muuta kuin ottaa jonkun hänen novellinsa erityisellä tarkkuudella lukeaksemme. Siitä tapaamme heti pienimpiinkin seikkoihin ulottuvan huomaamiskyvyn, mitä luontevimman esitystavan ja luonteet selväpiirteiset kuin marmoriin hakatut. Ei mitään teeskentelyä eikä tavoittelua. Lukijasta tuntuu kuin kirjailija yhtä mittaa tekisi havaintoja semmoisia, että ne kelpaisivat novellin aiheeksi, sillä niin jokapäiväisiä ja yleisiä ovat enimmäkseen ne tapaukset ja aineet, joista hän ottaa kertoakseen. Ihmiset menettelevät ja toimivat luontaisella johdonmukaisuudella eikä lukija koskaan tapaa heidän toimissaan mitään ristiriitaisuutta eikä luonnollisesta ajatustavasta poikkeavaa. Mihin määrään tuo edellä mainittu arvostelu Juhani Ahon ainoudesta pitää paikkansa, kun paljon uusia tuotteita novellikirjallisuuden alalla on sen perästä ilmestynyt, emme ota päättääksemme, vaan varmana pidämme sen, että hänen viimeinen teoksensa ”Helsinkiin” on samaa laatua kuin ne, joista tuo arvostelu on lausuttu. Senkään aineeksi ei ole haettu sen suurempaa tapausta tuin nuoren ylioppilaan Antti Ljungbergin matka Helsinkiin ensimmäiseksi lukukaudekseen. Kotikaupungin rannassa saa lukija tutustua kertomukseen päähenkilöön, hänen vanhempiinsa, kahteen sisareensa sekä tulevaan lankoonsa Pekka-ylioppilaasen, joka aikoo Helsinkiin viimeistä kertaa. Antti on hiukan levoton lähtiessään, mutta levottomuus ei tule siitä, että täytyy koti jättää, vaan siitä, että hänen rakastamansa Alma, Pekan sisar on lähdössä toisella laivalla toisaanne eikä tullut edes sanomaan jäähyväisiä. Antin isä, varakas virkamies, ei lähdöstä ole millänsäkään, vaan naisväki tietysti oli liikutettu. Äiti pisti Antin kouraan setelitukun pienten tarpeiden ja makeisten ostamiseen sekä antoi koto joukon hyviä neuvoja ja varoituksia. Laiva lähtee ja nyt kerrotaan hyvin tarkasti Antin matkan vaiheet laivalla, rautatiellä ja ensi iltana Helsingissä. Saadaan myöskin tutustua Antin mattakumppaneihin, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Ett’ei matka ole semmoinen kuin nuorelta ylioppilaalta sopisi toivoa, ei suinkaan ole kirjailijan syy, vaan sen todellisuuden, johon kertomus perustuu. Tolkuttomaksi juopuneena pääsee Antti Pekan avulla levolle hyttiinsä ja aamulla kostuttelee hän kohmeloaan uusilla ryypyillä, kunnes kivut ovat alkaneet haihtua ja siksi hyvä vointi saavutettu, ett’ei rautatiematka tunnu vaikealta. Iltasella uusi juopumus Helsingin Kappelissa ja sitten vuokra-ajurin rattailla yön selkään. Korttieriä ei ole tullut hankituksi ollenkaan. Tässä lyhyesti koko kirjan sisällys, vaan kun kaikki on täsmällisesti ja luontevasti kerrottu, karttuu siitä kylliksi ainetta. Välistä poikkeaa kertoja selityksiin, jotka eivät varsinaisesti kuulu aineesen, vaan ne poikkeukset eivät ole pitkiä eikä lukija niitä huomaakaan, ennenkuin taas on päästy alkuperäiselle uralle. Yksi näistä poikkeuksina on kuitenkin sitä laatua, että se erityisesti kiinnittää oloja tuntevan huomion puoleensa. Sivuilla 49–55 kertoo näet kirjailija kouluoloista ja antaa oppilaista tietoja Antin kouluaikana ja kertoo muun muassa seuraavaa: : ”Koulussa oli hänen (Antin) luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, ”suomalaisten” ja ”ruotsalaisten”. Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä löytyi kaksi erikielistä osastoa kummallakin luokalla. Puolueet erosivat osaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja kotikasvatuksen. ”Ruotsalaiset” olivat herrasperheistä, he kävivät hienosti puettuina, heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat iltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat hienompien piirteittensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman käytöksensä kautta kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin ”suomalaisista” oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä ja suuremmissa seuroissa istuivat he juroina seinämillä, sill’aikaa kuin toiset lattialla isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja hartiat leveät. : Useimmat heistä olivat kovinkin köyhät. Lukujensa ohella täytyi heidän ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksi-kirjoittamisella. Sill’aikaa kuin ”ruotsalaiset” kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan, saivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen painajaisiksi. : Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta ”suomalaisissa” toisia tovereita kohtaan. Väli oli aina hiukan kireä. Alemmilla luokilla oli ero vaan saran ja veran ja synnyttivät yhteentörmäykset tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että ”ruotsalaiset”, jotka olivat vähemmistössä, pestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa voittoriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus näkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla vallitsi joko jäykkä vaitiolo taikka pistelevä sanasota. Suomalaiset olivat jo oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat ”kansan lapsia”, että '''heitä''' varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja he päättivät, että he sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä olemaan. Heidän joukossaan oli sitäpaitse koulun taitavimmat oppilaat, ne, joita opettajat nimittivät ”oppilaitoksen ylpeydeksi.” : Vaikka ”ruotsalaiset” melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä ”suomalaisista”, olivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia. Heille osoittivat he suosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai perheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin ilman poikkeuksetta ”ruotsalaisia”, jotka osasivat huvitella, tanssia ja käyttäytyä. Aamulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät toisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat olla erittäin huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista iltaa neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin ja jos oli kuutamo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin. Usein oli eroamisen jälkeen toimeen pantu serenaadeja ikkunain alla. – Erityisessä huoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperossia, joita valtoinaan olivat saaneet nauttia. Illemmalla joskus oli joku opettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kammariinsa kilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut kaikellaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen sana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi riemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla äänellä kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti ”suomalaisia”. Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa katselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sanan. Heille oli jokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta, ett’eivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat ikkunain läpi kuulleet iloista melakkata kadulta huoneisinsa, kun myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä myllyyn lisäsi vielä se, kun opettajat tunnin kuluessa kohtelivat pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti tajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Taikka karttoivat kokonaan kysyä heiltä, ja sen sijaan ”suomalaisilta”, joilla silloin aina oli kovempi päivä.” : Ruotsalaisten täytyi kuitenkin hätätiloissa, niinkuin tutkinnoissa ja koekirjoituksissa nöyrtyä ja pyytää suomalaisten apua. Useimmat ruotsalaiset pääsivät ylioppilaiksi suomalaisten avulla. Tästä avusta oli palkintona että suomalaisia kutsuttiin ruotsalaisiin perheisin niinä aikoina vieraiksi; annettiinpa joskus pitkällisempääkin apua. Ei liene syytä epäillä Juhani Ahon huomioiden oikeutta tässäkin kohdin, vaan satunnaisena on kuitenkin pidettävä tuo jyrkkä raja, jonka tapaamme Antin aikana koulussa. Yleensä on nimittäin seurakunta koulussa sekalainen, niinkuin muuallakin, vaikka tietysti kotiolot, varallisuus ja kasvatus tässä paljon vaikuttaa. Saattaa kyllä olla, että pojat varakkaissa kodissa, joissa kasvatuksesta ja kehittymisestä ei pidetä tarpeellista huolta, veltostuvat ja jäävät kyvyistään heikommiksi, kuin monesta maalaiskodista lähteneet, kun siellä lapset pannaan aikaiseen ankarien velvollisuuksien alaiseksi. Mutta yleisempi lienee kuitenkin se, että suomalaisissakin on veteliä ja kyvyttömiä joukossa, samoinkuin ruotsalaisten poikainkin seassa tavataan pystyviä ja taitavia. Kirjan rakennukseen ei tämä kertomuksesta poikkeus enemmän kuin muutkaan vaikuta häiritsevästi ja vaikk’ei siinä esitetty jako olisikaan aivan tarkka, ei se vähennä kirjan arvoa, sillä jokainenhan myöntää sen, että muutamat kodit kasvattavat kouluun vetelyksiä, joten siitä huomauttaminen on paikallansa. Tapain löyhyys, lähteköön se miltä taholta tahansa, on kansalle kokonaisuudessaan turmiollinen, ja silloinhan on hyvä tietää, että se on koulunuorisoon päässyt kodista eikä ole koulun synnyttämä. Kieli kertomuksessa on sujuvaa, kuvaavaa ja rikasta, joka tietysti lisää lukijan mieltymystä. Teos, joka on ilmestynyt Werner Söderströmin kustannuksella, on painoasultaan siisti ja maksaa 2 m. 75 p:iä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=137688&conversationId=2&action=entryPage ''Aamulehti'' 15.1.1890]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Helsinkiin]] 3382 5679 2006-09-17T13:56:16Z Nysalor 5 Juhani Ahon ”Helsinkiin.” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juhani Ahon ”Helsinkiin.” |alaotsikko=Toinen arvostelu. |tekijä=Eino Sakari Yrjö-Koskinen |huomiot= }} On syytä epäillä, käykö vanhaa sananlaskua ”puhuen asiat paranevat” täysin sovittaminen siihen kirjalliseen sotaan, jota nyt jo kaikissa sivistyneissä maissa käydään n. s. realistillista (oikeammin naturalistillista) kaunokirjallisuutta vastaan. Ajatteleville on kyllin selvinnyt, että kysymys ei enään ole eri ”mausta” tai erilaisesta käsityksestä siitä, mitä taiteella tulee ymmärtää; vaan että tässä on kaksi vastakkaista maailman-katsantoa, jotka keskenään vallasta kiistävät. Hyvin vähän aihetta on siihen toivoon, että selvimmätkään syyt voivat saada toisin ajattelevia muuttamaan mieltänsä asiassa, jossa eri kannat muodostuvat pääasiallisesti toisellaisten voimain vaikutuksesta kuin järkiperusteitten ja järjellisen ajattelemisen. Mutta jos onkin toivotonta työtä puhua sille, jonka silmiä on sokaissut kaikki se loka, mitä useimmat aikamme kaunokirjailijoista räiskyttävät ympärilleen, niin saattaa toiselta puolen löytyä niitä, joitten kanta ei vielä ole täysin ”vakaantunut” ja joihin siitä syystä aikanaan sanottu sana voi vaikuttaa. Velttoutta olisi, varsinkin niiden puolelta, joilla on jotain tekemistä nuorison kasvatuksen kanssa, ääneti kuunnella sitä ylistysvirttä, jota aikamme realistit (emme tarkoita ainoastaan kaunokirjailijoita) toisilleen virittävät. Kieltämätön tosiasia on, että kirjallinen kyky nykyään on sillä puolen; naturalismi on ajan kirjallinen suunta, ja jokainen, ken vähänkin kynään pystyy, tietysti suistuu virtaan. Sitä paitsi tulee myöntää, että suunnassa on koko joukko oikeutettua, varsinkin vastapainon senlaatuiset ihanteellisuudelle, joka kokonaan jättää tosiolot ja mieluimmin oleskelee pilvien takana. Vaan tämä kaikki ei oikeuta sitä, jota kirjallisuuden tonkiminen ihmis-elämän valoissa inhoittaa, iäti pysymään vaiti. Onpa päinvastoin oikein ja kohtuullista, että toiseltakin puolen suu puhutaan puhtaaksi, niinkuin realistitkin ovat omansa puhuneet, jos ei juuri puhtaaksi, niin kumminkin suoraksi ja sileäksi. Liikaa työtä olisi tässä ruveta ylistelemään Juhani Ahon todella etevää kirjailijakykyä; niitä löytyy yltäkyllin, jotka kehumisesta pitävät huolta, ja on sitä mielestämme liiaksi soitettu kaikellaisissa laastari-arvosteluissa, joilla päivälehtien on tapana sulkea nousevia neroja yleisön suosioon. Mutta kirjailijalta lienee oikeus vaatia muutakin kuin kykyä. Kyky itsessään ei ole muuta kuin luonnon laina, jonka arvo kokonaan riippuu siitä, kuinka sitä käytetään. Paljo '''kykyä''' epäilemättä löytyy niittenkin joukossa, jotka meidän päivinämme dynamiitilla, revolverilla ja väkipuukolla tahtovat maailmaa parantaa. Kysymme senvuoksi: minkä arvoinen se kirjailija on, olkoonpa kuinka kyvykäs hyvänsä, jonka hengen tuotteissa ei löydy minkäänlaista ajatusten ja mielen ylevyyttä, ja joka mieluimmin tunkeilee kaikkialla, missä siveellisesti mädänneet olot tai yksityiset ihmiset levittävät ympärilleen katalaa löyhkäänsä. Kirjailijan jos kenenkään korkea tehtävä on olla kansansa opettajana, opettaa sitäkin ylevästi ajattelemaan ja nostamaan silmänsä ihmisyyden ihanteisiin. Mutta mitä voi opettaa kansallensa se, jonka oma henki ei jaksa kohota lokaa korkeammalle! Nämät mietteet allekirjoittaneessa on herättänyt Juhani Ahon viimeksi ilmestynyt teos. Aamulehden viime keskiviikon numerossa on kirjan sisällys lyhyesti kerrottuna, jonka vuoksi ei tarvitse muuta kuin lisätä se, mitä lehti ei ole huomannut. Siitäkin esityksestä jo kuitenkin saattaa nähdä, ett’ei kirjailijaa ole elähyttänyt mikään niistä ihmisluonteen puolista, jotka meitä korottavat eläviä korkeammalle. Emme tiedä, lieneekö herra Aho siitä ajasta, jolloin oivallisen ”Markkinamiehensä” julkaisi, ja jo kehittynyt niiden kannalle, jotka kieltävät tällaisia löytyvänkään. Mutta yhdentekevää; ei asia siitäkään parane, koska tuo kanta kaikessa tapauksessa on siveellisen rappion ja samalla typeryyden. Vaan kertomuksessa nuoren ylioppilaan matkasta pääkaupunkiin on muuta kuin pelkkää korkeamman näkökannan puutetta. Pääpontena, näet, ei ole, kuten Aamulehti sanoo, kahdesti sattunut päihtymys, vaan aivan toisenlainen viehätin: Savonlinnasta Helsinkiin asti, ja laivan ravintolaneitsyestä aina Tarkk’ampuja-kadulle n:o 14, jonne päähenkilö lopuksi häviää, tuulahtaa kirjan melkein joka sivulta lukijata vastaan kuuma, haureellinen leyhkä, joka kääri kaikki himolliseen ilmakehäänsä. Enempää emme sano; emme myöskään kehoita ketään kirjaa lukemaan; mutta ne, jotka sen ovat lukeneet, tietävät, etteivät sanamme asiaa vääristele. Tänlaatuista lukemista katsotaan ansainneeksi sitä kiitosta, ”että se useampaankin kertaan luettuna synnyttää nautintoa.” Todella, vaikea on sanoa kummalla on ”arempi luonto”, silläkö, joka kehtaa julkaista moisen hengentuotteen, vai sillä, joka punastumatta kehuu sitä hyväksi. Mutta se on '''todellista''', sanotaan. Niin voi tapahtua, lisää joku kainompi sopertaen. Niin, semmoista voi tapahtua ja tapahtuu usein. Mutta onko sitten ihan mahdotonta käsittää, että löytyy seikkoja, jotka ovat sitä laatua, ett’ei mikään järjellinen syy oikeuta niitä '''kirjallisuudessa''' levittelemään, – varsinkaan kaunokirjallisuudessa, jonka tuotteita kaikki, nuoret vieläpä lapsetkin lukevat ja ymmärtävät. Tuota vanhaa lausetta: ”realistit tahtovat parantaa maailmaa, näyttämällä sille sen huonot puolet”, voinee tuskin kukaan kohtujärkinen pitää täytenä totena. Pahe, maalattuna kaikessa alastomuudessaan ja lisäksi sillä järkähtämättömällä kylmäkiskoisuudella, joka naturalistisille kirjailijoille on omituinen, ei saata synnyttää muuta kuin pahetta; tämän sekä ajatus että kokemus sanovat yhtä todeksi, kuin että päinvastoin jalojen piirteiden kuvaaminen ihmisluonnosta esimerkin voimalla vaikuttavat hyvää. Eikö ”Helsinkiin” kirjan kirjoittaja, tahtoessaan ylioppilas-elämää '''todellisesti''' kuvata, voinut saada eteensä toisenlaisia muistoja, kuin tuollaista juoppo- ja porttoelämää? Ja eikö hän ylioppilas-toveriensa joukossa muistanut ainoatakaan, joka olisi sopinut malliksi toisenlaiselle päähenkilöt, kuin Antti Ljungberg, – päähenkilöt, jolla olisi ollut edes jotain siveellistä vastustusvoimaa huonon seuran viettelyksiä vastaan. Mutta tarpeetonta on kysyä. Eihän semmosessa olisi ollut mitään viehätystä! Emme lainkaan epäile, että herra Aho, suuren kirjailian itsetunnolla, ylönkatsoo sitä pientä epäsointua, jota yksi ja toinen ääni joskus saa aikaan ihailijoitten kuorossa. ”Kirjoitan näin siitä syystä, että minua haluttaa näin kirjoittaa”, saattaa herra Aho Almqvistin kanssa sanoa. – Aivan oikein, hänellä on täysi valta kirjoittaa mitä haluttaa, ja varmaa on myöskin, ett’ei lukijoita eikä siis kustantajaakaan ole puuttuva. Mutta niinpä on arvostelijallakin täysi valta sanoa mielipiteensä. Ja allekirjoittaneen ajatus on: että ”Helsinkiin” on huono eikä hyvä kirja, joka kaikkien muodollisten ja muiden etujensa ohessa todistaa sisällistä tyhjyyttä; ja tarjota tällaista teosta isänmaallensa on huonoutta. [[Eino Sakari Yrjö-Koskinen|E[ino]. S[akari]. Y[rjö].-K[oskinen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=37548&conversationId=23&action=entryPage ''Aamulehti'' 19.1.1890]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Eino Sakari Yrjö-Koskinen]] [[Luokka:Helsinkiin]] 3383 5680 2006-09-17T13:56:28Z Nysalor 5 Vastausta toiseen arvosteluun {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vastausta toiseen arvosteluun. |alaotsikko=Tampere, 22 p. Tammikuuta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Toisen arvostelijan E. S. Y-K:n epäilys siitä, ettei ”asiat puhuen paranisi”, on ainakin tässä kohdin tarpeetonta, koska ei ensimmäisen arvostelman ja hänen välillään ei ole olemassa tuota sotakantaa, joka nykyään sivistyneissä maissa on vallalla kirjallisuuden eri suuntain suosijain välillä. Ensimmäinen arvostelun kirjoittaja ei nimittäin, enemmän kuin toisenkaan hyväksy sitä, että kirjallisuudessa vedetään esiin kaikki loka ja saasta, jota yhteiskunnassa piilee, vaan vaatii hän, että ne kansalaiset, joiden vallassa puhdistaminen on, rehellisesti ja viipymättä poistavat loan myrkyttämänä sillä muita ilmakerroksia. Eikä hän myöskään hyväksy sitä tinkimistä, jota muutamat vallanpitäjät viime valtiopäivillä käyttivät kokiessaan pelastaa häpeällistä prostitutionilaitosta, vaikka heidän olikin pakko tunnustaa laitos siveellisesti turmiolliseksi. Mutta minun mielestäni onkin Juhani Ahon viimeksi ilmestyneen teoksen arvostelussa syntynyt erimielisyys ihan toista laatua. Arvostelu ylimalkaan ei saata olla muuta kuin sen käsityksen lausuminen, mihin lukija on tullut teosta lukiessaan tai tarkastaessaan. Kun jokaisella saattaa olla oma käsityksensä ja tapansa lukea, niin seuraa siitä, että arvostelu kahden muuten samanmielisenkin välillä tulee erilaiseksi, puhumattakaan niistä, joiden periaatteet useammassa asiassa saattavat olla erilaisia. Seuraan tässä vasta-arvostelussani vähän toista järjestystä kuin toisessa arvostelussa, jolle tämä on vastauksena, on seurattu. Kirjan muodolliset edut tunnustaa toinen arvostelijakin, siitä ei siis siis enempää. Mutta Juhani Ahon kirja ”Helsinkiin” ”todistaa sisällistä tyhjyyttä”, väittää Y-K. ja tuomitsee sen huonoksi. Katsokaamme onko hän osannut oikeaan. Kodissaan kasvanut, maailman harhateihin ja viettelyksiin tutustumaton nuorukainen, varakkaan perheen poika, lähtee ensimmäiselle matkalleen ja näyttämään, mihin kotikasvatus kelpaa. Kirjasta saamme tietää, että hän ennen tätä matkaansa on eleillyt nuorukaisen epämääräisissä ja aavistuksen kaltaisissa unelmissa, kunnes joutuu matkalla näkemään elämää aivan toisilta puolin. Aivan yleisissä oloissa melkein ilman erityistä viettelystä joutuu hän pyörteesen, josta ei pääse, ennenkuin on käynyt täydellisen juopon koulun ja sitten langennut juuri heränneen toisen himonsa viettelykseen. Miten tämä kaikki voipi tapahtua, sen saamme kirjasta nähdä ja kuitenkin sanoo hra Y-K., ett’ei kirjassa ole sisällystä. Minusta jo siinäkin pitäisi olla kylliksi sisällystä tämänkokoiselle kirjalle, kun kerrotaan mitä tietä vuosittain satoja Suomen nuorukaisia kulkee siveelliseen haaksirikkonsa, vaan joll’ei tämä tyydyttäisi muita lukijoita enemmän kuin toista arvostelijaakaan, niin pitänee tuoda lisää kirjan sisällystä näkyviin. Ajatteleva lukija löytää kirjasta ankaran vastalauseen sitä nurjaa kasvatusta vastaan, ett’ei nuorukaisen silmiä avata paremmin tuntemaan niitä vaaroja, jotka häntä elämän tiellä väijyvät. Antti Ljungbergin äidillä on kyllä rannassa koko joukko hyviä neuvoja annettavana pojalleen, vaan nyt ovat sitä laatua, ett’ei niistä ole suurtakaan käytännöllistä hyötyä ja kuinka olisi hän osannutkaan parempia antaa, kun ei hänellä kentiesi ollut aavistustakaan niistä vaaroista, jotka poikaa uhkasivat. Isäkin oli rannassa, vaan hän ei puhunut sanaakaan. Hän varmaankin tiesi omasta kokemuksesta, ett’ei ihminen siltä pahene, jos käypi kaikki haaksirikot ja nauttii nuorena elämän riemuja. Kaikkien kunnioittamana saattaa hän vanhoilla päivillään viettää hiljaista perhe-elämää, kantaa pakkansa ja poltella viinaa lähimmäistensä hauskuudeksi. Nuo tuossa, vaimo ja tyttäret, jotta kunnioittavat häntä miesten mallina ja noudattavat hänen pienintäkin mielitekoansa, eivät aavistakaan hänen nuoruuden elämäänsä: miksi estäisi hän sitten poikansa kulkemasta samaa latua: hulluttelemasta nuorena, pettämästä omaisiaan vanhana? Jos tämä vastalause ei lisää kirjan sisällystä, niin silloin on vika lukijassa eikä kirjailijassa. Tullaan sitten laivalle ja toinen arvostelija alkaa tuntea ”haureellista leyhkää.” Totta on, ettei ilma laivalla ole niin raitista kuin yleisöllä olisi oikeus vaatia, mutta juuri tämä epäkohta onkin kirjassa kuvattu semmoisessa valossa, että koko yhteiskunnan pitäisi nousta kapinaan sitä vastaan. Se on kuvattu vaarallisimmalta puoleltaan, kun on näytetty, miten se vaikuttaa nuorukaiseen, jonka vietit juuri ovat heräämäisillään. Joll’ei tätä laivaretkeä olisi, niin tuskinpa Antti olisi Helsinkiin saavuttuaan joutunut Kappeliin ja siitä eteenpäin luisulla tiellään. Hän oli laivalla oppinut etenkin kaksi asiaa, nimittäin parantamaan pohmeloa uusilla väkijuomamäärillä ja selvästi tajuamaan jonkunlaisena kaipauksena piilevän sukuvietin. Puhvettinaisen läheisyys ja Kallen kevytmieliset puheet olivat olleet herättäjinä. Mutta minkälaisella arkatuntoisuudella on kirjailija nämä seikat samoinkuin senkin mitä Kappelista lähdettyä tapahtui, kuvannut? Häveliäisyyttä on koko matka noudatettu ja asiat kuvatut sillä tavalla, että se nuorukainen, joka ei lukiessaan Antin siirtymistä viattoman nuorukaisen tilasta rikoksellisten saa siitä ankaraa varoitusta, on joko houkko tai ennakolta varustettu kulkemaan saamaa tietä. Julkista pahetta, jota lukemattomien ihmisten on pakko vuosittain nähdä ja suvaita on tällä laivaretkellä armottomasti ruoskittu eikä mitään lokaa ole vedetty esille. Tuskin onkaan paheet, juoppous ja muu riettaus missään niin julkeata kuin sisävesiemme laivoilla, joissa mitään tarkastusta ei kernaasti saata tulla kysymykseen. Laivanpäällikkö kyllä tietää, ketä laivalla on matkustajana ja jos sattuu semmoinen henkilö mukaan, jonka suhteen on pelon syytä, silloin kyllä voidaan elämä asettaa siivolle kannalle; mutta, annas, sattuu vaan tavallisia ihmisiä mukaan, silloin ei ole mitään rajaa, saa elää pitkin tai poikki. Ihan varmaan liikkuu jo vesillämme laivoja, joiden liike ei läheskään kannattaisi, joll’ei niissä harjoitettaisi kapakoimista matkustajain kuljettamisen ohella. Onpa sitäkin saatu kokea tällaisilla laivoilla, etteivät ne lähde laivasillasta, ennenkuin laivaan saapunut vallesmanni on saanut tarpeellisen määrän ryyppyjä, joita ottaessaan hän ei pidä kiirettä, kun tietää olevansa herra laivapäällikön ylitse, jolla on monesta syystä paha omatunto. Tämmöisen nurinpuolisuuden laskeminen ihmisten omilletunnoille on varmaankin luvallista ja luulisin monen vanhemman olevan kiitollisen siitä, että heidän silmänsä on avattu näkemään, mihin vaaraan heidän poikansa joutuvat nykyisen laivaelämän pyörteessä. Ei myöskään ole mielestäni aivan viisasta, kun koetetaan katkaista kärkeä siltä aseelta, joka on tähdätty tähän epäkohtaan, puhumattakaan tuosta kiivaasta tuomiosta, että kirjan julkaseminen olisi huonoutta. Vielä on kirjassa yksi terveellinen viittaus, joka ei suinkaan ole vähäpätöinen. Siinä tilassa kuin Antti lähtee Kappelista, ei hänellä oksi mitenkään tilaisuutta enempään lankeemukseen. joll’ei olisi noita lain suojaamia laitoksia, jonne lukijan ei kuitenkaan tarvitse häntä seurata. Kuka tietää, kuinka moni Antin kanssa tulisi suojelluksi enemmästä turmiosta, jos yhteiskunnassa olisi siksi tarmoa, että hävittäisi sen, minkä koskaan ei olisi pitänyt syntyä. Mutta, sanoo toinen arvostelija ”Helsinkiin” on kaunokirjallinen teos, jossa ei sovi niin likaisia asioita käsitellä kuin tässä on käsitelty. Minusta ”Helsinkiin” on etusijassa psykolooginen kuvaus Antin kehityshistoriassa ja siinä on vaan kuvattu ne vaikuttimet, jotka saivat haaksirikon aikaan. Mitään salattua ei ole kaivettu esille eikä sitä mistä on puhuttu, ole maalattu viehättäväksi, vaan ansaittua inhoa herättäväksi. Kirjailija on, sanotaan, kylmästi kertonut tuosta kurjuudesta, eikä osoittanut mitään sääliä eksyvää nuorukaista kohtaan. Tässä sopinee kysyä, kehen tuo syytös etusijassa sattuu? Siihenkö yhteiskuntaan. joka ei ollenkaan pidä lukua, miten sen nuorisoa aivan sen silmäin edessä houkutellaan turmioon, vaiko kirjailijaan, joka kuvaa tämän yhteiskunnan menetystä ja laitoksia? Ankarimmallakin tuomarilla lienee toki siksi oikeudentuntoa, ett’ei heitä ensimmäistä kiveä siihen, joka ensiksi on saanut silmänsä auki ja rohkenee vedota yhteiskuntaan sen välinpitämättömyydessä. Mutta kirjassa ei ole mitään ylevätä, se ryöjää vaan loassa, väitetään. Kaikkina aikoina on lasten kasvatusta sivistyneessä ja ainakin kristillisessä maailmassa pidetty jalona ja ylevänä toimena. Nykyaikaista kasvatusta ja sen seurauksia on kirjassa otettu tarkastettavaksi ja jos se vie lokaan, minkä kirjailija sille voi. Kyllä luulisin Juhani Ahon runoilijan siipien kannattavan pilviinkin, jos ei lähimmäisen ja isänmaan rakkaus vetäisi häntä sinne, missä hänen kirjailijakynänsä enimmän tarvitaan. ”Papintyttäressä” hän kuvasi naiskasvatuksemme nurinpuolisuutta; kukaan ei silloin muistaakseni syyttänyt häntä kylmyydestä eikä ylevyyden puutteesta, mutta kun uskalsi kajota miesten toimiin, niin silloin joutui ropakkoon. Ollaan kyllä valmiit myöntämään, kun ei tosiasiaa saada salatuksi, että paljon nuorukaisiamme joutuu turmioon, vaan syitä ja vaikuttimia, jotka sinne vievät, ei saisi ottaa puheeksi, vaikkapa ne olisivat kuinka ilmeiset ja helposti autettavat. Onhan ylioppilaissa jaloja mallikelpoisiakin, lisätään. Onneksi niitä on ja vieläpä lukuisastikin. Mutta valitettavasti ei niiden luku kuitenkaan ole niin suuri, että heidän vaikutuksensa riittäisi parantamaan kaikkia tai ehkäisemään hyvin suurta prosenttia joutumasta harhateille. Esimerkki ei siis yksinään riitä. Laivallakin, jossa Antti kulki tohti turmiotansa, oli kulkemassa siivojakin ylioppilaita, vaan mitä vaikutti heidän esimerkkinsä. Ylenkatsetta ja vihamielisyyttä saivat he Antin puolelta osakseen. Kävi siis tässä, niinkuin käy monen hyvän kirjankin, niitä pidetään ikävinä ja typerinä, joiden lukemiseen ei arvomiehen kannata tuhlata aikaansa. Mitäpä olisi Antin-laisella miehellä ollut oppimista tuosta siivosta Pekasta tai kannella matkustavista koulukumppaneistaan, joita vastaan ei toisella arvostelijallakaan liene mitään muistuttamista. Kaikesta tästä huomannee jo lukija, että pysyn entisessä ajatuksissani Juhani Ahon kirjan suhteen enkä mitenkään voi suostua siihen että sen julkaiseminen olisi huonoutta. Lopuksi vielä pari sanaa toisen arvostelun kirjoittajalle. Sanotte että Aamulehdessä on pidetty ”pääpontena” kahdesti sattunutta päihtymystä. Tämä nyt lienee hairausta, sillä en ole niille antanut kertomuksessa mitään ”pontta”, vaan olen maininnut juopumukset siinä järjestyksessä kuin ne kertomuksessa tavataan. Sanotte olevan vaikean sanoa, kummallako on ”parempi luonto”, silläkö, joka julkaisee moisen teoksen, vaiko sillä, joka punastumatta kehuu sitä hyväksi. Edellisestä selvinnee kyllä syyt, miksi kirjaa hyväksi kehuin, vaan tuokin punastuminen kaipaa hiukan selitystä. Se, jota pari kymmentä vuotta jonkun kerran vuodessa on katsellut moista elämää kuin kirjassa on kuvattu, on siksi paatunut, ett’ei se punastu siitä lukiessaan, vaan on päinvastoin iloinen, jos näkee hiukankin toivoa semmoisen elämän lakkauttamisesta. Tämmöistä toivoa herätti minussa ”Helsinkiin” lukeminen ja sentähden en punastunut, kun sanoin ja sanon vieläkin kirjaa hyväksi. Ensimmäisen arvostelun kirjoittaja. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=243866&conversationId=2&action=entryPage ''Aamulehti'' 22.1.1890]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Helsinkiin]] 3384 7491 2006-10-17T17:33:32Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aamulehden Toimitukselle. |alaotsikko= |tekijä=Eino Sakari Yrjö-Koskinen |huomiot= }} Lehtenne viime keskiviikon numerossa ollut vastaus on minussa vahvistanut sen vakaumuksen, ettei pitemmistä puheista olisi mitään hyvää. Kun kahdesta arvostelijasta toinen katsoo kaunokirjallista teosta kehnoksi ja moitittavaksi, toinen sitävastoin löytää samassa teoksessa kaikki mahdolliset ansiot, syvämielisyyttä, ankarata siveellisyyttä, ihmisrakkautta, silloin ei todella asiat puhuen parane. Mutta vielä vähemmän saattaa mitään järkevää keskustelua syntyä siihen nähden, että nuot molemmat arvostelijat ovat ihan samalla ”kannalla”. Aamulehden arvostelija aluksi vakuuttaa ”yhtä vähän kuin minäkään hyväksyvänsä sitä, että kirjallisuudessa vedetään esiin kaikki loka ja saasta, jota yhteiskunnassa piilee”, mutta sitten ei kuitenkaan tiedä miten kylläksi ylistelisi kirjaa, joka juuri tuota lokaa ja saastaa vetää esiin. Tällaiseen logiikkaan on mahdotonta mitään sanoa. Vai tietääkö A:lehden arvostelija jotain vielä saastaisempaa, kuin se, mikä täyttää kirjan koko jälkimäisen puolen? Tai katsooko hän todella sitä tapaa, jolla se on esitetty, niin hienoksi ja peitetyksi, että ainoastaan semmoinen silmä, joka on tottunut kaikkialla pahaa näkemään, sitä voi eroittaa?*) Lyhyesti: olemme lukeneet teosta niin erilaisilla silmillä, että täytyy jättää jokaisen yksityisen lukijan päätettäväksi kumman silmät ovat olleet terveemmät. Muuten ei minulla ole mitään lisättävää arvosteluuni; mutta en myöskään katso voivani sanaakaan siitä peruuttaa. [[Eino Sakari Yrjö-Koskinen|E[ino]. S[akari]. Y[rjö].-K[oskinen]]]. <nowiki>*)</nowiki> Mitä A:lehden arvostelijan mietteisiin eräistä yhteiskunnallisista epäkohdista tulee, luulen, että niiden suhteen olemme samaa mieltä. Mutta odottaa ”Helsinkiin” kirjasta ja muista samanlaisista noiden epäkohtain korjaamista, on toki liikaa lapsellisuutta. Omituista muuten olisi, kuinka Juhani Aho nyt olisi kääntänyt ”ihmisrakkautensa” tuohon suuntaan, kun tietää saman kirjailijan, ”Savoa” toimittaessaan, lämpimästi kannattaneen Geijerstam’in aatteita. '''Ensim. arvost vastaus.''' Hra E. S. S.-K. ei näy ottavan tajutaksensa eroitusta sen loan välillä, jota piilee loukoissa, ja sen, joka ylvästelee laivoilla, rautateillä ja Helsingin esplanaadissa, sillä jos hän niitä erottaisi, silloin ei hän löytäisi mitään ristiriitaisuutta edellisessä vastauksessani. Edellisellä ei saa saastuttaa toisia ilmakerroksia; jälkimäinen jo päässyt kaikkien nähtäville ja sen karkoittamista luulen kirjalla ”Helsinkiin” tarkoitetun. Mitä hairauksia Juhani Aho eläessään mahdollisesti on tehnyt, ei kuulu tähän, koska nyt on puhe kirjasta ”Helsinkiin.” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=93199&conversationId=1&action=entryPage ''Aamulehti'' 24.1.1890]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Eino Sakari Yrjö-Koskinen]] [[Luokka:Helsinkiin]] 3385 5682 2006-09-17T13:56:57Z Nysalor 5 Listaus '''Eino Sakari Yrjö-Koskinen''' (1858–1916) == Asiatekstit == * ''[[Aamulehden Toimitukselle]]'' * ''[[Juhani Ahon ”Helsinkiin.”]]'' [[Luokka:Eino Sakari Yrjö-Koskinen]] 3386 5683 2006-09-17T13:57:05Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Yrjö-Koskinen, Eino Sakari]] 3389 5689 2006-09-17T15:59:35Z Nysalor 5 Kirjallisuutta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirjallisuutta. |alaotsikko=Tampere, 17 p. Maaliskuuta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} (Jatk.) Erittäin hyvä asia oli, että näytelmäkappale ”Työm!ehen vaimo” ilmestyi painettuna. Koko lukevan yhteiskunnan huomio on melkein kiihkoon asti kiinnitetty siihen niiden ristiriitaisten arvostelujen kautta, joita tästä kappaleesta on saatu lukea. Niitä lukiessaan ei se yleisö, joka ei kappaletta ole nähnyt, ole tiennyt, ketä uskoa ja ketä olla uskomatta. Nyt voipi jokainen lukea ”Työmiehen vaimon” ja sitten päättää, kuka oli oikeassa. Voidaksemme lausua ajatustamme kappaleen suhteen, on tarpeen suurimmassa lyhykäisyydessä esittää sen sisällys: Työmies Risto on menestyksellä kosinut säästäväistä ja muuten kelvollista piikaihmistä Johannaa, ja kappale alkaa heidän häillään. Risto ylpeilee niin kelpo morsiamen saannistaan ja ilmoittaa ystävilleen jo ottaneensa huostaansa Johannan säästöt, 600 markan pankkisetelin. Johanna myös on iloinen luullen hyvänkin miehen saaneensa ja tätä iloaan toivoisi hän koko maailman näkemään. Mielellään näyttää hän itseään ikkunasta meluavalle kuokkajoukolle ja kehoittaapa vielä kutsumaan sisälle kaikkien halveksimaa ja ilkeäksi tunnettua mustalaistyttöä Homsantuuta eli Kerttua. Hän raastetaankin sisälle, vaan nyt saadaan kummia kuulla. Homsantuu ilmoittaa Riston ennen kosineen itseään ja saaneen kihlasormuksilla ja muilla lupauksilla Homsantuun narrikseen. Risto ei voi väittää valheeksi hänen syytöstään ja Homsantuu poistuu häistä lausumalla mitä hirveimmän uhkauksen kostostaan. Tästä sulhasensa aikaisemmasta kepposesta joutuu Johanna hirveään hätään; hän riisuu morsiuskoristeensa pois ja uhkaa jättää häätalon ja vasta vihityn miehensä. Hänen ystävänsä Vappu, joka kappaleessa edustaa järkevätä naista, hyväksyy hänen päätöksensä ja kehoittaa häntä sitä toimeen panemaan, vaan vanhemmat naistutut vetoavat Jumalan sanaan ja vihkimislukuihin, jotka kieltävät vaimon luopumasta miehestään ja käskevät olemaan hänen tahdolleen kuuliaisen. Parhaiten tulkitsee Risto edukseen vihkimisluvut, koska hän tulee siihen päätökseen, että Johanna ensi kerran on rikkonut vaimon velvollisuuksissaan häntä muka viatonta aviomiestä vastaan. Hän ei kuitenkaan tahdo olla liian ankara, vaan antaa Johannalle anteeksi, jos tämä koreasti suostuu jatkamaan häitä niinkuin ne olivat alotetutkin. Ehdoton vala rakastaa miestään myötä- ja vastoinkäymisessä saakin hänet jäämään ja häitä pitkitetään. Ensimmäisestä näytöksestä, joka loppuu hääpolskaan, on vielä huomautettava se, että nuoremmat Johannan tutut ja vertaiset ovat tyytymättömät Johannan äksyilemiseen ainoastaan sentähden, ett’eivät luule saavansa kylliksi tanssia eikä iloita. Riston käytöksessä ei muut kuin Johanna ja Vappu näe mitään arveluttavaa. Toinen näytös esittää tapauksia markkinatorilla vuosi Johannan ja Riston häiden jälkeen. Johanna tulee kuihtuneena torille, jossa tapaa häänaisiaan. Nämä surkuttelevat hänen kukistunutta ulkomuotoaan ja tiedustellessaan hänen elämäänsä saavat tietää hänellä jo olevan pojan. Hänen kurjuutensa oikeasta syystä jäävät he kuitenkin tietämättömäksi. Heistä erottuaan alkaa Johanna tuumia, mitä hän sillä ainoalla markalla tekisi, joka hänellä nyt oli ja joka oli työpalkka kahdesta sukkaparista. Vaan hän ei ehdi pitkälle tuumimisessaan, sillä torille saapuu Risto ja hänen viinaveikkonsa Toppo, jotka ovat suuressa pulassa, kun ei ole rahaa, jolla saisi ryypyn aamutuimaansa. Risto on jo hävittänyt kaikki Johannan säästöt ja ryyppy olisi tainnut jäädä saamatta, jolleivät olisi huomanneet Johannaa, jolta Risto nyt mitä tunnottomimmalla tavalla kiristää senkin ainoan markan. Johanna saapi kuitenkin ystävältään Vapulta, joka on kopissa myömässä markkinatavaroita, velaksi leipää ja samalla lupaan kankaankutomista. Risto ja Toppo ovat aikeissa mennä markaltaan pitämään hauskaa elämää anniskelussa, vaan tapaavat sitä ennen Homsantuun, jota Risto kokee lepytellä. Siinä onnistuu hän kuitenkin niin huonosti, että Homsantuu, kun ei muuten saa hänestä eroa, heittää hietaa hänen silmänsä täyteen. Suuri hätä syntyy nyt Ristolle, markkinaväelle ja erittäinkin Homsantuulle, joka ensiksi antaa rahakukkaronsa sisällyksen rohtojen ostamiseen ja sitten, peljäten sen riittämättömäksi, ansaitsee tanssimalla lisää. Kolmas näytös kuvailee mustalaisperheen tilaa ja elämää, johon perheesen Homsantuukin äitinsä puolelta kuuluu. Hänen isänsä on ollut talonmies Tuusniemeltä. Homsantuu yhdyttyään sukulaisiinsa saa tietää vanhemmistaan ja pyytää sitten äitinsä äitiä valmistamaan lääkkeitä Riston silmiin, vaan siihen ei ämmä suostu, kun tietää, mitä miehiä Risto on. Samassa saapuu ladolle, johon mustalaisperhe on yöpynyt, Ristokin ja lupaa asettua Homsantuun kanssa elämään yhdessä ja vaeltamaan ympäri maailman. Mummokin tekee nyt sovinnon Homsantuun rukouksista leppyneenä. Neljännessä näytöksessä on Risto vielä vaimonsa luona ja näyttää eleilevan hänen ansioillaan. Elämä on kuitenkin ikävää, kun ei saa olutta. Tähän tulee vielä Toppo valittamaan haikamiaan ja tiedustaa Ristolta, eikö olisi mitään, jota voisi viedä anniskeluun pantiksi. Johanna on lähtenyt Vörskyn rouvalta hakemaan kudetta kankaasen, joka hänellä on kudottavana mainitulta rouvalta. Topon muistutettua pantista juohtuu jo valmistunut vaate kankaassa Riston mieleen; se leikataan heti ja lähdetään viemään anniskeluun. Ovessa tulee heille vastaan Johannan tuttava Leena-Kaisa ja tämä jätetään nyt kodin ja pojan vartijaksi, jonka toimen Risto oli vaimoltaan saanut, vaan sitten olutkiihkossaan unhottanut. Kauhukseen saa Johanna tietää kotiin tultuaan mitä siellä oli tapahtunut. Syystä pelkää hän kovasti Vörskyn rouvaa, ota oli luvannut tulla katsomaan kangastaan. Tämä armelias rouva tuimistuu silmittömäksi Johannalle, sillä hän luulee hänen hurvitelleen kankaan, kun ei vaimo tahdo heti tunnustaa miestään syylliseksi. Rouva lähtee hakemaan miestään muka ahdistamaan petollista työntekijää, ja nyt vasta Johanna joutuu ahdinkoon. Leena-Kaisan kanssa sopivat he kuitenkin siitä, että Johanna pyytää lainaksi rahaa vanhalta ihailijaltaan sepältä, joka kieltämättä ja mielellään antaakin 50 markkaa, ja nyt saapuu Vörskyn herrasväki rouvasväen yhdistyksen puheenjohtajan rouva Hanhisen seurassa. Mutta Johanna ei saakaan asiata selvitetyksi. Hänelle ei anneta suun vuoroa, ja kun hän tarjoaa maksua kankaasta epäillään hänen häpeällisesti ansainneen ne rahat ja häneltä uhataan ottaa lapsensakin pois, ett’ei muka se turmeltuisi äidistään. Tämä häpeällinen soimaus jo masentaa hänet pyörtymykseen asti, vaan hän toipuu ja odottaa miestänsä puollustamaan lastaan, ett’ei sitä ryöstettäisi heiltä. Silloin tuleekin Toppo ilmoittamaan, että Homsantuu oli vienyt Riston mukanaan. Tämä oli liikaa niin rasitetulle vaimolle kuin Johanna, ja hän lankeaa kuumeesen, joka päättää hänen päivänsä. Viidennessä näytöksessä on Risto taas kotonaan ja hankkiutuu, vaikk’ei vaimonsa ole vielä hautaan saatettu, kosimaan Vappua. Tässä tuumassa häiritsee häntä vähän Homsantuu, joka revolveri kädessä on tullut kaksinkertaista viettelemistä kostamaan. Nyt on Risto hukassa ja valmistautuu kuolemaan. Toppo tuo kuitenkin poliisit apuun, ja kun Homsantuu ennättää kerran ampua, otetaan hänet kiinni. Risto, joka pelosta on kaatunut, huomataan päässeen vaarasta vahingoittumattomana ja hän kehoittaa pitämään tarkkaa vaaria siitä, että Homsantuu joutuu iäksi kiinni, ett’ei häntä enää tarvitseisi peljätä. Lopuksi kosii hän Vappua, vaan saa kuulla selvää kieltä siitä, minkälainen mies hän on ollut. Risto on kuitenkin parantumaton, eikä mitkään soimaukset, ei edes Vapun huomauttama Jumalan rangaistustaan vaikuta häneen. Kaikkiin on hänellä vaan sanottavana: ”Pyh, joutavia! Lähdetään me anniskeluun,” joilla sanoilla kappale loppuu. (Jatk.) '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=54594&conversationId=1&action=entryPage ''Aamulehti'' 17.3.1885]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 3390 5692 2006-09-17T16:02:15Z Nysalor 5 ”Työmiehen vaimo” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Työmiehen vaimo”. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} ”Työmiehen vaimo” nimisestä uudesta näytelmästä kirjoitetaan meille Helsingistä: Rouva Minna Canthin uusi näytelmä näytettiin viime keskiviikkona suomalaisessa teaatterissa ensikerta, ja vaikka kappale ei ole painettu, oli sen sisällys kuitenkin levinnyt yleisöön ja jo ennalta vetänyt huomiota puoleensa, niin että vanha Arkaadia oli tukkimalta täynnänsä väkeä, kun esirippu nostettiin näyttämön edestä. – Se kuvaus elämästä, jonka tämä viisijakoinen kappale esittelee, alkaa häistä – ja umpenee toisen aviopuolison kuolemaan. Ylkä ja morsian – Risto ja Johanna – ovat kaupungin työväkeä, ja kymmenkunta nuoria miehiä ja nämä heidän tuttavistaan iloitsevat heidän kanssansa heidän juhlapäivänänsä. Kun kahvia on juotu, rupee nuori isäntä jouduttamaan väkevimpien juomien sisääntuomista, jonka jälkeen vasta alkaa sitä oikeaa intoa tulla miehiin, tuumailee Risto, syleillen herttaista vaimonapukkaansa ja lohduttaen häntä sillä, että eihän joka päivä sentään juoda, jos nyt häissä maistellaankin. ”Niin”, sanovat tytötkin, ”silloinhan sitä miehet hauskempia ovatkin, kun ovat vähän humalassa”. Morsian ei kuitenkaan hyvin rauhoitu. Ja kolkompaa on talossa, kun kesken iloa ja leikkiä ja morsianta akkunassa näytettäessä kadulla olevalle väkijoukolle säntää ryysyinen mustalaistyttö, tunnettu kylänhylky Homsantuu, sisään, keksii Riston, joka tytön tullessa on piiloutunut toisten miesten ta’a, ja iskee häneen tulta ja myrkkyä suihkivat mustat silmänsä, puhuen samassa julki kuinka Risto on '''hänen''' kihlannut ja valalla luvannut hänen naida. Miehet ja naiset nauravat tuolle hupsulle ja tahtovat hänen paikalla heittää ulos ovesta, mutta Johanna ehkäisee heitä ja sanoo että tyttö on hänen kutsumavieraansa ja ettei kukaan häneen koskeko. Kaikki ilo ja onni on nyt kuitenkin nuorelta vaimolta kerrassaan temmattu, ja ensi tunteensa käskee häntä oitis purkamaan vastatehty liittonsa ja luopumaan miehestä, joka ennen annetulla lupauksella on sitoutunut toiseen vaimoon. Hän tahtoo repiä kruunun päästään ja riisua morsiuspukimensa yltään, – ja mennä. Mutta kun sitten kaikki vieraat, ja etenkin kaksi vanhempaa naista, jotka tietävät naisellisen siveyden vaatimukset ja mikä suhde maailmassa miehellä ja vaimolla on, saapi hänelle muistuttaa kuinka hän papille juuri oli luvannut ”myötä- ja vastoinkäymisissä miestänsä rakastaa” – ja nyt oli ensimäinen vastoinkäyminen tullut – ja kuinka vaimon, se heikompi astia, tulee kaikissa miehellensä alamainen olla, niin hän masentuen hiljentyy ja lupaa taipua. Vieraat käskevät hänen nyt pyytää mieheltänsä anteeksi tämän aiotun uppiniskaisuutensa, ja kehoittavat myös toiselta puolen Ristoa anteeksi antamaan, sillä olihan vihkimyksessäkin sanottu että ”miehen tulee olla kärsivällinen vaimonsa heikkouksille”. Mielellänsä antaakin Risto anteeksi tämän ”heikkouden”. Ulkona rähistään ja huudetaan ”morsian ulos" ja morsian talutetaan nyt väkisten akkunaan katuväen katseltavaksi, ja sitten alkaa uudelleen tanssi, ja esirippu lasketaan. Kun vasta tapaamme avioparin toisessa näytöksessä, on vuosi kulunut. Risto juopi ja laiskottelee, minkä vähän ansaitsee, sen hän kantaa anniskeluun, ja vaimonsa 600 markkaa, jotka tämä oli palveluksessaan säästöön koonnut ja pankkiin pannut, ovat niinikään huijailevan aviomiehen sormien välitse valuneet, minne mikin markka murennut nautinnoihin. Johanna kokee käsityöllä hankkia elatusta, mutta katalaksi käypi ajan pitkään silläkin lailla toimeentulla, kun pieni lapsi kätkyessä on hoidettava ja Risto vaimonsakin ansaitsemat pennit vähä väliä omiin sivutarpeihinsa panee. On kauppa paraillaan käymässä kaupungin torilla, ja siellä takakulmalla seisoo Ristokin ja pakottelee paraikaa vaimoansa antamaan hänelle tuota yhtä markkaa, jonka hän hyvin tietää vaimonsa työstänsä vasta saaneen ja taskussansa säilyttävän. Ei ole leipää eikä särvintä, ja lapsi kituu puutteesta, sanoo vaimo tuskassaan, ja se on kyllä totta, myöntää Ristokin, mutta ”anna nyt vaan pian, niin pääset vähemmällä” ja siinä suili markka sekin vaimon kädestä. – Kurjaa on tämä elämä, ja vielä kurjemmaksi käypi kun Risto, vaimolleen uskottomana, heittäyy entisen lemmittynsä Homsantuun pariin. Homsantuu, näet, samassa näytöksestä tulee juoksunsa, lykäten kottikärryjään, torille, iso joukko katupoikia ympärillään; ja kun Ristokin saapuu ja tahtoo häntä siinä kiusotellen lähestyä, alkaa tyttö kärryistään kahmalollaan nostella perunoita ja saataa ja heittää vimmassaan Ristoa niillä silmiin. Tämä tästä kovasti valittelemaan ja teeskentelemään sokeaksi tulevansa, josta Homsantuu pelästyy, joutuu omantunnonvaivoihin ja rupee tuskissaan tanssimaan mustalaistanssiansa toriväen edessä, saadakseen sillä hankituksi rahaa ja siten rohtoja ja voiteita rakastettunsa silmiin. Tanssittuaan sieppaa hän vanhan hatturämän katupojan päästä, juoksee ympäri väkipiiriä ja kokoo siihen lantteja, saapipa hopeatakin muutamilta ruotsiapuhuvilta nuorilta herroilta, jotka ovat sivumennen pysähtyneet tuota ”sievää” tanssijana ihailemaan. Sitten juoksee tyttö Riston luo ja ammentaa saamansa rahat hänen taskuunsa. (Jatk.) '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=262389&conversationId=2&action=entryPage ''Wiipurin Sanomat'' 4.2.1885]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 3391 5693 2006-09-17T16:02:21Z Nysalor 5 ”Työmiehen vaimo.” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Työmiehen vaimo.” |alaotsikko=Kuopiosta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Joskus on arveltu, minkä verran taide on oikeutettu poikkeamaan historiallisesta totuudesta. Tuo kysymys tietääksemme ei vielä ole tullut selvästi ratkaistuksi, emmekä mekään saata pitää itseämme kylliksi pätevänä tuosta täyttä selvää tekemään. Kumminkin olemme siitä mielestä, että taiteen pitää ainakin pääjohdossaan noudattaa totuuden vaatimuksia ja siinä, missä taide laiminlyö totuuden noudattamisen, on se samalla muuttunut epäterveelliseksi. Asian luuleva huomaa valheen valheeksi ja tuntematon joutuu väärään käsitykseen niistä asian haaroista, joita taide esittää. Työmiehen vaimo on herättänyt suurta huomiota, sekä omassa maassa, että Ruotsissa. Omassa maassa on sitä sekä kiitetty että moitittu; luonnollisesti sen mukaan, miltä kannalta arvostelija on kappaletta käsittänyt ja samalla tosioloja tuntenut, tahi ollut tuntematta, – Ruotsissa tuntuu kappale mieltymyksellä otetun vastaan, ja sitä kai on toivottukin sillä taholla, jolla kappale on syntynyt ja siinä leirissä, jonka toimesta se on tullut naapurimaamme yleisön nähtäväksi. Mutta onko kappale antanut muukalaiselle todellisen kuvan Suomen työväen elämästä? – Onko olojamme tuntematon voinut tuon kappaleen perusteella arvostella työkansamme siveellistä kantaa yleensä semmoiseksi, kuin se yleisesti on? – Me olemme siinä luulossa, että kansamme siveydellinen kanta sen kautta on naapurimaassa joutunut surkuteltavaan maineesen, ja ruotsalainen ehkä kansallisessa ylpeydessään jonkinmoisella itsetyytyväisyydestä kiittää onneaan, ettei asian laita heillä ole sinnepäinkään onnettomalla kannalla, kuin Suomessa. – Omassa maassa on nähtävästi se yleisö, joka ennestään on tottunut työkansaa halveksimaan ”Työmiehen vaimosta” saanut ”vettä myllyynsä”, ja sekin, joka ei muuten ole halveksinut, on tullut väärään käsitykseen tosioloista. Omassa maassa kumminkin on vaara vähempi; sillä tosi-oloja täällä voi kotimainen näytelmä-yleisö kumminkin osapuilleen päästä tuntemaan ja samassa määrässä voi päättää, minkä verran kappaleessa on todellisuutta. Näytteeksi siitä, mitä työkansamme tosi-oloja tunteva katsoja kappaleesta arvelee tahdomme Savon lukijain huomioon saattaa seuraavan otteen Tampereen Sanomista: : »Suomalainen teaatteri näytteli toissa iltana (kesäk. 16 p:n,ä) ”Työmiehen vaimo”-nimistä kappaletta. Aikomuksemme ei voi tässä tietysti olla tuon merkillisen näntelmäkappaleen arvosteleminen, sillä siitä asiasta voisi kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Kappaleen näkeminen tekee katselijaan hirveän kolkon vaikutuksen, ja tekisipä vielä kolkommankin, jos ei tietäisi, että todellisessa elämässä, jota kappale olettaa kuvaavansa, eivät kuitenkaan kaikki Johannan kärsimiset likimainkaan lankea '''yhden ja saman vaimon''' osaksi eikä myöskään kaikki Riston konnuudet säännöllisesti ole tavattavana '''yhdessä ja samassa''' muuten luonnoltansa konnamaisessakaan miehessä. Kappaleen tekijätär on kerännyt kaikki mahdolliset kärsimiset, joista jotkut voivat kohdata huonoon naimisiin joutunutta aviovaimoa ja kaikki mahdolliset konnuudet, joista yhden tahi useamman voi tavata eri mieshenkilöissä ja yhdistänyt kaikki nämät ominaisuudet yhteen ainoaan henkilöön. Siitä tulee, että Johannan kärsimykset ovat niin äärettömän tuskalliset nähdä sekä Riston konnuus kauhistusta herättävä. Mutta näin ollen onkin kappale liioiteltu, se ei ole todellinen kuvaus jokapäiväisestä ihmiselämästä, jota tendenssikappaleiden pitäisi niin todenmukaisesti kuin mahdollista valaista. Mutta jospa tässä kappaleessa on vaan puoleisten todenperäisyyttä, jota emme suinkaan tahdo epäillä, on siinä sittekin miettimisen ainetta yllin kyllin. Siinä että tekijätär on asettanut Homsantuun käteen revolverin, on hän varmaankin hairahtunut ja tämän lienee hänen aistinsakin hänelle sanonut, koska hän ei ole antanut Homsantuun ampuman laukauksen tappaa Ristoa, sillä miestappo naisenkin käden kautta, kun sitä kostoksi tehdään, on rikos eitä ole oikeutettu minkäänlaisten pyrintöjen välikappaleena”. Me puolestamme olemme vakuutetut siitä, että työväkemme oloja tuntevat henkilöt, jotka omistavat sen verran tervettä järkeä, ettei puoluekiihkon hurmaus sokaise tasapuolista arvostelukykyä, ylimalkaan tulevat ”Tyämiehen vaimosta” samaan käsitykseen, kuin edellä on mainittu; mutta tuosta ”hairahduksesta” ja varsinkin siitä, että tekijätär oli hairahduksensa huomannut, olemme me erimieltä, sillä ampuma-juttu näyttää tarkoituksella tehdyn ja on sen vuoksi yhä enemmän moitteen-alainen, koska se suorastaan solvaa olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystämme. Mies. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277452&conversationId=3&action=entryPage ''Savo'' 26.6.1886]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 3393 8735 2006-11-08T09:33:36Z Mzlla 6 siirsi sivun ”Minna Canth ()” uudelle nimelle ”Minna Canth (omaelämäkerta)”: kumoa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Minna Canth |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Norjalaisen kirjailijan Harald Hausenin pyynnöstä on kirjailija Minna Canth kertonut oman elämäkertansa aikakauskirjassa ”Samtiden”. Koska tällainen kuvaus huvittanee suomalaisiakin lukijoita esitämme siitä suomennoksen: Syntyneenä vuonna 1844 Tampereen kaupungissa, jossa isäni, Gustaf Wilhelm Johnson silloin palveli työnjohtajana maamme suurimmassa pumpulitehtaassa, olin pienestä pitäin isäni silmäterä. Muistan vielä mitenkä hän vähäsen ylistellen tapasi kertoa hyvistä lahjoistani työmiehille, jotka kuuluivat seurustelupiiriimme. Ja nämä pitivät minua ihmelapsena, sillä minä luin kuin pappi viiden vuoden ikäisenä, lauloin virsiä kirkkaalla äänellä ja säestin samalla itse harmooniolla. Vaikka isäni eli vähissä varoissa, piti hän kuitenkin huolta siitä, että sain niin hyvän opetuksen kuin tytöt voivat saada maassamme. Kun ei Tampereella ollut mitään tuon vanhan mallin mukaista tyttökoulua, aijottiin minut lähettää Turkuun ja sitte piti minusta tulla opettajatar. Tätä arveli hän korkeimmaksi asemaksi, minkä sellainen lapsi voisi saavuttaa, jota luultiin niin tavattoman lahjakkaaksi. – Äitini sitävastoin ei ollut ensinkään tyytyväinen tyttäreensä, joka alitajuisesti riippui kirjassa kiinni ja luki silmänsä pilalle, mutta käytteli neulaa ja sukkavartaita hyvin kömpelösti eikä yleensä osoittanut vähintäkään taipumusta taloudellisiin toimiin. Kun olin kahdeksan vuotias, muuttivat vanhempani Kuopioon, jossa isäni rupesi mainitun tehtaan tavaroiden kauppiaaksi. Täällä oli kolmiluokkainen ruotsinkielinen tyttökoulu, eikä minun niin muodoin tarvinnut lähteä Turkuun, vaan sain omassa kaupungissamme nauttia sitä opetusta, jota siihen aikaan katsottiin nuorelle tytölle sopivaksi ja riittäväksi. Lapsena oli minulla omituinen kuvitus- ja tunne-elämä. Olin hyvin uskonnollinen, näin näkyjä ja unia, joissa sain nuhteita kun olin tehnyt jotain, joka ei ollut oikein, lohdutusta murheellisena ollessani, ohjausta ja neuvoja, kun tärkeissä tiloissa en tiennyt, mitä tehdä, luulin olevani välittömässä yhteydessä Jumalan kanssa ja kun muistan uskonnonopettajan sanoneen, että Jumala usein kutsui luoksensa ne lapset, joita enimmin rakasti, toivoin, että tämä minullekin tapahtusi. Ikävöin kuolemaa niin kovasti, että toisinaan ajattelin itsemurhaa, mutta en kuitenkaan uskaltanut aikeitani toteuttaa, sillä pelkäsin syntiä ja kuolemaa. Kun vuodet vierivät ja minä jäin henkiin, epäilin hetkisen Jumalan rakkautta, koska hän oli voinut asettaa minut elämän monille viettelyksille altiiksi. Mutta ajatellessani, että siinä piili syvempi tarkoitus, tulin lohdutetuksi ja olin vakuutettu siitä, että minullakin oli joku tehtävä maailmassa. Koulukurssin päätyttyä, ei kuitenkaan minulle selvinnyt mikä tämä tehtävä oli. Ja sillä välin rupesi elämä enemmän minua viehättämään. Vaikka usein vaivuin syvään synkkämielisyyteen, antauduin taas toisin ajoin koko sielustani tanssiin ja huvituksiin. Rakkauden tunne alkoi herätä, mutta oli enimmäkseen katoavaista laatua. Mieltymykseni esinettä kuvittelin alussa oikeaksi täydellisyyden ihanteeksi, mutta tuota pikaa huomasin hänessä pieniä heikkouksia ja silloin loppui koko rakkaus heti paikalla. Joku nuori sydän ”murtui”, minunkin sydämmeni murtui kerran, mutta parani kohta jälleen ja sai entisen luontonsa takaisin. Minua nuhdeltiin, vaan vielä ankarammin minua ahdisti omatuntoni, niin, kärsin siitä kovasti enkä ollut enää minkään arvoinen itse mielestäni. Mutta siitä ei ollut apua, tunteet eivät taipuneet tottelemaan ja luulin jo, että minulle kävisi mahdottomaksi milloinkaan mennä naimisiin; kun olin luonteeltani niin huikentelevainen. Vuonna 1863 perustettiin Jyväskylän kaupunkiin maamme ensimmäinen seminaari kansakoulunopettajia ja opettajattaria varten. Ja yhtäkkiä selveni minulle, että täällä löytäisin tyydyttävän toimialan, tehtävän, jota varten voisin elää. Olin seminaarin ensimmäisiä oppilaita. Innostuneena kansakoulun suureen aatteeseen, halusin kokonaan uhrautua sen palvelukseen, ja vuosi, jolloin toteutin tämän aikomukseni, oli epäilemättä onnellisin elämässäni, Mutta jo seuraavana vuonna rikoin itselleni tekemäni lupauksen mennessäni kihloihin opettajani, luonnontieteen lehtorin Johan Ferdinand Canthin kanssa. Vähää ennen oli seminaarin johtaja lausunut minulle: ”Jumala on varmaankin valinnut sinut välikappaleekseen. Tottele häntä ja rupee opettajaksi. Jos menet naimisiin, et tule koskaan onnelliseksi, sillä tunnet itsessäsi rikkoneesi hänen tahtonsa ja kulkeneesi omia teitäsi.” Näitä sanoja en milloinkaan unohtanut. Tunsin, että joku ääni sisässäni puhui aivan sopusointuisasti niiden kanssa. Kaikki vastukset, joita sittemmin sain kokea, luulin rangaistukseksi tästä anteeksiantamattomasta synnistä. Minun täytyi nyt luopua kaikista ihanteellisista mielihaluistani, voidakseni harjoittaa käsitöitä, valmistaa ruokaa ja järjestää koti ja perhe, johon kaikkeen luonteeni ei tahtonut mitenkään taipua. Tartuin kuitenkin rohkeasti työhön käsiksi, lakkasin lukemasta muuta kuin sanomalehtiä ja koetin tukahuttaa kaipausta mikäli mahdollista. Yhden asian käsitin selvästi: Minun piti olla miehelleni alamainen. Tämän käsitin niin jyrkältä kannalta, että ensi vuosina en lausunut ainoaakaan omaperäistä ajatusta, mieheni tahto oli minun lakini sanan ankarimmassa merkityksessä. Minua kutsuttiin ”valkeaksi laastariksi” (koska en tehnyt hyvää enkä pahaa) ja arveltiin syystä, että olin nolla. Varsinkin kun mieheni ei huolinut mukautua kaupungin seuraelämän vaatimuksiin, jonka moni pani pahaksensa. Tuon tuostakin rohkenin myöhemmin tärkeimmissä asioissa lausua eroavan mielipiteeni. Tätä harkittiin tarkemmin, huomattiin oikeaksi ja seuraukseksi tuli, että mieheni sai rajattoman luottamuksen arvostelukykyyni sellaisissakin asioissa, joita en laisinkaan ymmärtänyt. Kahdeksan vuotta, olin kitunut henkisen ravinnon puutteessa, kun mieheni ryhtyi toimittamaan erästä sanomalehteä. ”Vaimo on luotu miehelle avuksi.” Nyt ei tyhmä omatuntoni enää tehnyt mitään esteitä. Sain uudelleen antautua henkisiin toimiin ja tein sen ilolla ja ihastuksella. Tuntui aivan siltä kuin olisin ruvennut uudestaan elämään. Ja uudistusinto valtasi minut heti. Kirjoitin kiivaita kirjoituksia viinaa vastaan ja nämä herättivät huomiota, sillä raittiuskysymys ei vielä ollut keskustelunalaisena maassamme. Mutta voi kauheata! Olin unohtanut, että lehden omistaja myös omisti viinapolttimon. Hän suuttui kovasti ja moitti minua, että ”poltin poroksi hänen leipänsä”. – Kun vuosi meni umpeen ei mieheni enää ollut lehden toimittaja ja minun täytyi jälleen kääntyä takaisin neulomakoneen puoleen. Parin vuoden kuluttua koitti päivä uudelleen. Uusi lehti, entistä suurempi, perustettiin ja mieheni tuli siihen yhdeksi toimittajaksi. Kahta vertaa suuremmalla innolla tartuin taas kynään ja kirjoitin muun muassa muutamia kirjoituksia naisasiasta, jotka kuitenkaan eivät herättäneet vastakaikua; kysymys oli liian aikaisin nostettu. Silloin kävi suomalainen teaatteri kaupungissamme ja näytteli muun muassa ”Mariannen” sekä ”Pikku Fadeten.” Vaikutus oli syvä ja synnytti minussa vastustamattoman halun koettamaan voimiani näytelmällisellä alalla. Naiivisuudessani tartuin arvelematta työhön käsiksi ja kirjoitin ”[[Murtovarkaus]]” nimisen kansannäytelmän, jossa nuorta tyttöä syyttömästi epäillään varkaaksi ilkeän noidan juonien takia. Totuuden ilmaisi kuitenkin maankiertäjä Hoppulainen, iloinen veitikka, kevytmielinen ja hyväsydämminen, muuten kappaleen paras henkilö, ilmielävänä todellisuudesta otettu, sellaisena kuin hänen näin markkinapäivänä Jyväskylässä. Kun olin päässyt noin keskelle kappaletta, kuoli mieheni aivotulehdukseen. Oltuani kolmetoista vuotta naimisissa, jäin leskeksi seitsemän lapsen kanssa, joista nuorin syntyi melkein seitsemän kuukautta mieheni kuoleman jälestä. Isäni oli kuollut muutamia vuosia ennen, äitini eli vielä, vaikka vähissä varoissa. Ei minulla ollut ketään, johon turvautua ja sitäpaitsi olin sairas. Tulevaisuus näytti minusta synkältä, en tiennyt, kuinka elättäisin suuren perheeni. Isäni oli tehnyt vararikon, mutta minä päätin muuttaa Kuopioon alottaakseni samallaista kauppaa kuin se, jota hän harjoitti. Lopetin ”Murtovarkauden”, lähetin sen suomalaiseen teaatteriin ja luulin nyt, että olisin ainaiseksi pakoitettu luopumaan kirjallisista töistä. Lapseni syntymän jälkeen heikkonivat voimani kovasti. Elontaistelu kävi minulle liian raskaaksi ja olin vähällä murtua. Mielenvikaisuus läheni uhkaavasti. Jouduin kauhean mielentuskan valtaan ja minun täytyi pyytää palvelijatarta ja vanhimpia lapsiani valvomaan vuoteeni luona, sillä käsittämätön voima tahtoi väkisin pakoittaa minua tappamaan nuorin lapseni. Vanha olentoni taisteli kuitenkin kaikin voimin vastaan ja voitti vähitellen. Tauti jätti kuitenkin jälkeensä tuskallisen hermoheikkouden, joka kesti kokonaisen vuoden. Sillä aikaa oli suomalaisen kirjallisuuden seura antanut palkinnon ”Murtovarkaudesta”. Kappaletta näyteltiin ensi kerran keväällä v. 1882 ja sitte seitsemänä iltana perättäin aina hyvällä menestyksellä. Kappaletta on sen jälestä näytelty joka ainoana näytäntökautena. Ja minua kehoitettiin jatkamaan. Olin tällä välin saanut myymäläni kuntoon ja näin, että siltä riitti minulle kylliksi aikaa muuhun työhön. Kirjoitin sen jälestä näytelmän ”[[Roinilan talossa]]”, idyllisen kesäkappaleen, jossa rakkauden ja selkkausten jälkeen tullaan häihin. Kappaletta näyteltiin v. 1883 ja sai se osakseen hyvin ystävällisen kohtelun sekä yleisön että arvostelijain puolelta. Ei yhdessäkään näistä kappaleista ollut minkäänlaista tendenssiä. Siinä suhteessa ei ollut tarkkasilmäisimmälläkään mitään muistuttamista. Olipa kuitenkin: muutamat hyväntahtoiset rouvat kauhistuivat sen äidin kevytmielisyyttä, joka, vaikka oli leski ja seitsemän lapsen äiti, keskellä vaikeita elantosuhteitaan saattoi istuutua teaatterikappaleita kirjoittamaan. Ja samaten olivat jotkut valppaimmista papeista jo ”Murtovarkaudesta” vainunneet vaarallisia siveettömiä ja kristillis-vihamielisiä taipumuksia, josta valittivatkin muutamissa maaseutulehdissä. Samaan aikaan luin Georg Brandesin ”Päävirtauksia” sekä Tainen, Herbert Spencerin, Stuart Millin ja Bucklen teoksia. Ja tunsin vihdoin vapautuneeni näistä dogmeista ja ennakkoluuloista, jotka olivat pitäneet sieluni kahleissa ja raskauttaneet omaa tuntoani kaikenlaisilla pirun juonilla. Uudistusinto valtasi minut jälleen ja kirjoitin ”[[Työmiehen vaimo]]n”, jossa ankarasti moitin lakien vääryyttä naista kohtaan, luonnottomia uskonkäsitteitä, miesten juoppoutta ja siveettömyyttä, naisten tyhmyyttä, pintapuolisuutta ja ennakkoluuloisuutta, lyhyesti kaikkea kieroa ja huonoa, mitä maailmassa tiesin olevan, – ja siihen aikaan en juuri osannut siinä huomata mitään hyvää. Kappaleessa on katkeraa ivaa, mutta se ei sisällä syvempää psykologiaa eikä ole myöskään taiteellisessa suhteessa täydellinen. Siitä huolimatta teki kappale valtavan vaikutuksen, kun sitä näyteltiin v. 1885; jotkut ylistivät sitä pilviin asti, jota vastoin toiset purkivat vihaansa sitä vastaan. Minua ei säästetty; sateli syytöksiä ja haukkumisia. Minut kuvattiin Jumalan kieltäjäksi, – vanhemmat kielsivät lapsiaan käymästä huoneessani, suuri joukko ystävistäni luopui minusta ja jälellejääneillä piti olla paljon siveellistä rohkeutta uskaltaakseen omistaa minut tuttavakseen. Mutta tähän ei yksistään ollut syypää ”Työmiehen vaimo”. Olin kirjoittanut samanhenkisiä kirjoituksia sanomalehtiin, naturalistisia novelleja ja sen lisäksi riivannut nuorisoa lukemalla sille Brandesin ”Päävirtauksia”. Silminnähtävästi ei ollut sillä kertaa maassamme pahempaa ihmistä kuin allekirjoittanut. Hurskaat ihmiset sepittivät ja levittivät mitä uskomattomimpia juttuja, luullen sillä tekevänsä Jumalalle mieluisen työn, – säälittiin lapsiraukkoja, joilla oli sellainen hirviö äitinä j. n. e. Ja luonnollisesti vaikutti tämä taas takaisin minuun. Sieluntila, josta ”Työmiehen vaimo” oli tuloksena, oli elämänhalun, rohkeuden ja voiman tunne, jossa kenties kuitenkin piiloutui sairaaloinen hermoston kiihoitus. Tapahtui äkkiä käännös. Aivojen liiallinen jännitys, lukuisat minua vastaan tehdyt hyökkäykset ja suru ystävien menettämisestä painoivat mieleni masennuksiin. Minun täytyi uudelleen kärsiä alituista mielenvaivaa, rampuuden tunnetta aivoissa, josta saattoi pahinta pelätä. Minut valtasi ääretön katkeruus maatani kohtaan ja ajattelin jo poissiirtymistäkin. Mutta lähetyskutsumus eli minussa edelleen. Tahdoin taistella viimeiseen asti sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolesta. Ja niin kirjoitin ”[[Kovan onnen lapsia|Kovan onnen lapset]]”, kuvauksen köyhälistön kurjuudesta, joka päättyy toivottomuuteen, rikokseen ja vankeuteen. Tämä kappale näytettiin ainoastaan yhden ainoan kerran v. 1888, jolloin se myös ilmestyi painosta. Muut näytännöt kiellettiin; kappaletta pidettiin vallankumouksellisena, kapinaan kiihoittavana. Siihen tuli lisäksi jotakin aivan odottamatonta: arvostelutkin tekivät kappaleen mitättömäksi, ei ainoastaan vanhoilliset vaan myös, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vapaamielisetkin. Olin niin muodoin surkealla tavalla tullut poissysätyksi teaatterista; kirjailijatointani tuskin millään taholla enää katsottiin kehoitusta ansaitsevaksi. Huomasin silloin kylläkin tosiksi Renonin sanat: ”Hyvin voimakkaan ja viisaan pitää sen olla, jonka velvollisuuden tunto, kunnianhimo tai kova kohtalo saattaa sekaantumaan ihmiskuntaraukan asioihin.” Katsoin parhaaksi levätä hetkisen laakereillani – suureksi eduksi kodilleni ja hermoilleni. Seuraavana vuonna menetin kuoleman kautta kaksi parasta ystävääni ja hellästi rakastetun täysikasvuisen tyttäreni. Ja nyt tunsin aivan kuin joutuneeni ijäisyyden portille, sain vapaamman, selvemmän käsityksen elämästä. Lyönnit ja iskut eivät enää minua kohdanneet, enkä enää tuntenut olevani kutsuttu sellaisia antamaan. Läksin taistelusta pois ja rupesin katsojaksi. Mutta siihen tulivat lisäksi vaikeat valtiolliset olosuhteet, jotka uhkaavat synkistyttää kansamme tulevaisuuden. Viimeinen katkeruuden jäännös katosi, työhalu heräsi uudelleen eikä minulla ollut enää vähintäkään halua lähteä isänmaastani. Kirjoitin sitä lähinnä ”[[Papin perhe]]en”, puolueettoman kuvauksen vanhan ja nuoren polven välisestä taistelusta. Tätä kappaletta on näytetty tänä vuonna suomalaisessa teaatterissa puolikymmentä kertaa, lukuunottamatta maaseuduilla pidettyjä näytäntöjä. Sen otti arvostelu suosiollisesti vastaan. Oikeastaan ei minua tyydytä mikään, mitä tähän asti olen kirjoittanut, mutta toivon tästälähin voivani luoda jotakin parempaa, koska minulla vielä on jälellä 13 vuotta kuudenkymmenen ikään eli siihen ikään, jolloin kaikki kirjailijat olisivat ”tapettavat” niinkuin sanotaan. En voi varmasti sanoa, kuinka monasti ensimmäisiä kappaleitani on näytelty, mutta joka vuosi on jotakin niistä näytelty sekä pääkaupungissa että maaseuduilla ja samoin käytetään niitä usein seuranäytelmissä. ”Työmiehen vaimoa” näyteltiin viisi kuusi kertaa Tukholman Uudessa Teaatterissa v. 1886. Vaikeata on minun myöskin mennä ratkaisemaan, kumpaiseltako vanhemmistani olen kirjallisen taipumukseni perinyt. Mutta luulen, että samoinkuin olen saanut kasvoni piirteet ja pään muodon perinnöksi isältäni, mutta kasvojeni värin äidiltäni, samoin ovat sielun omaisuuteni perintöä molemmilta, – tunne-elämä perintöä äidiltäni, järki-elämä isältäni. – '''Lähde:''' ''Kodin suuret klassikot: Minna Canth''. 1987. Weilin + Göös, Espoo. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Päivälehdessä'' 30.6.1891. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Minna Canth]] 3394 7005 2006-10-15T13:21:36Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyvä päivä – kirvesvarsi. |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Meidän kirjeenvaihtajamme jo viime numerossa mainitsi muutamalla sanalla noista lukemattomista vastalauseista, joita oli Helsingin lehdissä tehty, ei sitä vastaan, mitä hra G. af Geijerstam oli sanonut, mutta sitä vastaan, mitä hän '''ei ollut sanonut'''. Kun tuo tuollainen rajaton protesteeraaminen jo yleensä on erinomaisen koomillista ja kun tälle tämän talviselle protesteeraamiselle harva entinen vertoja vetänee, niin eihän sitä malta olla noista toisen viikkoisista vastalauseista vielä vähäsen lukijoilleen kertomatta. Me olemme ne kaikki lukeneet, kaikista Helsingin lehdistä, ja meillä on niitä lukiessa ollut armottoman hauska. Ensiksi huvittaa meitä äärettömästi tuo ääretön taipumus vastalauseisin, joka ilmautuu sekä helsinkiläisissä että niissä, joita he maaseutulaisiksi kutsuvat. Se taipumus se on niin suuri, että se on muodostunut ankaraksi velvollisuuden tunnoksi, melkeinpä siveelliseksi pakoksi. Ihmiset näyttävät ikäänkuin pelkäävän, että heistä voidaan luulla mitä pahaa tahansa, jos he eivät pane vastalauseita kaikkeen, mitä eivät hyväksy. Jos siis esimerkiksi joku julkisuudessa lausuu jotakin, jolle joku taputtaa käsiään, niin ei toinen joku voi rauhoittua, ennenkun hän saa kaiken kansan kuullen huudetuksi, että hän ei suinkaan ole taputtanut käsiään. Vieläpä nekin, jotka eivät ole olleet samassa huoneessakaan, eivät edes siinä kaupungissakaan, jossa käsiä on taputettu, julistavat juhlallisesti, etteivät he ole sille käsiään taputtaneet; sillä muuten saattaisi olla niitä, jotka luulisivat, että he todellakin ovat taputtaneet käsiään sille, jota eivät ole edes kuulleet. Tuo se on ensiksi tässä vastalausetten panemisessa meidän mielestämme ”julman koomillista.” Mutta vielä koomillisempaa on se, että suuri joukko noista vastalauseitten tekijöistä ei ilmoita, ketä he ovat. Sen sijaan, että painaisivat nimensä vastalauseittensa perään, pujahtavat he ”urhoollisesti” nimimerkkien ja salanimien taaksi. Kun esim. herra Geijerstam esiintyy paljain päin ja avosilmin, pukeutuvat hänen vastustajansa mustaan dominoon, joka on niin tiivisti suljettuna, ettei siinä ole kuin pari pikkuista reikää, ne, mistä nyrkit pistetään puimaan. Tällä lailla varustettuina hyökätään sitten totuutta puolustamaan isoissa ryhmissä. Ja niin vilisikin tuollaisia nimimerkki- ja salanimi-kummituksia Helsingfors Dagbladissa, Nya Pressenissä ja osaksi myöskin Finlandissa ja Uudessa Suomettaressa kuin hiiriä heinikossa. Siellä suikkelehti epämääräisiä, hämäriä ”yhteiskunnan jäseniä”, ”naineita miehiä”, ”humaniteetin ystäviä”, ”miehen siveellisyyden ystäviä”, ”säädyllisyyden ystäviä”, ”ääniä maaseudulta”, ”qvinnoria”, ”männeriä” ynnä kaikenkarvaisia olentoja, joista ei vielä tänäkään päivänä tiedetä, olivatko ne kaloja vai lintuja. Toiset olivat vähän selvemmin sukupuolensa ilmaisseet. Sellaisia olivat ”Liedot”, ”Matit”, ”A–i–a’t” ja ”Aarnet”, joka viime mainittu kuitenkin ilmoitti ainoastaan sentähden ottavansa naamion silmillään, että hänen naamionsa tunnetaan paremmin kuin hänen nimensä. Ainoastaan jotkut uskalsivat avosilmin esiintyä ja sen he tekivät luultavasti siksi, että heidän naamionsa olisi ollut vähemmin tunnettu kuin heidän nimensä. Mathilda Asp, Viktor Heikel ja Minna Canth ottivat osaa yhteisiin maskeraadiin tavallisessa baalipuvussa. Ja kaikki nämä ne nyt kohottivat nyrkkinsä korkealle ilmaan ja panivat ”vastalauseita ja ”yhä uusia vastalauseita” yhtä ainoata sanaa vastaan, ja se sana oli sana ”hävytöntä”. Eikä siinä auttanut, vaikka hra Geijerstam olisi kuinka monta kertaa tahansa selittänyt, ett’ei hän ole sanonut sitä, mitä hänen on sanottu sanoneen. Ei kukaan ollut kuullut mitään muuta kuin tuon yhden ainoan sanan: ”hävytöntä” ja siinä ”hävyttömyydessään” riippuivat he kynsin hampain kiinni. Eivätkä hellittäneet sitä enemmän kuin pieni penikka luupalasta, jonka se on saanut jostain siepatuksi. ”Tämän minä olen saanut ja tämän minä pidän ja jos sinä tahdot tämän multa ottaa, niin minä purasen”. Ja oikein näkyvällä mielihyvällä ne sitä heiluttavat ja puistelevat eikä siinä auta houkuttelemiset. Vaikka hra Geijerstam kokee selittää, että hänet on väärin käsitetty ja että hän ei ole sillä sanallaan tarkoittanut sitä, mitä hänen luultiin tarkoittaneen, niin vastataan hänelle vaan: ”jaa, jaa, mutta sinä sanoit sen, sinä sanoit sen!” – ”Niin, mutta en minä tarkoittanut sillä sitä, mitä te luulette minun tarkoittaneen”. – ”Jaa, jaa, mutta sinä sanoit sen, sinä sanoit sen”. Eikä siinä auta houkuttelemiset. Yksi oli vielä joukossa, joka sekä oli kuullut, mitä herra G. oli sanonut, että myöskin tiesi, että hra G. oli tarkoittanut toista kuin mitä hän oli sanonut tarkoittamansa. Se oli ”Aarne” ja vailla hra G. oli sanonut ei mitään sen hartaammin toivovansa kuin että miesten siveellisyys saataisiin samalle kannalle kuin naisten, niin väitti hän kuitenkin kiven kovaan, että ”hra G. pitää miehen puhtaana pysymistä luonnottomana”. Eikä ainoastaan väittänyt, mutta koetti sitä todistaakin. Sillä kyllä hän tuntee sen miehen jo ennestään ja tietää, ettei sen sanoihin ole luottamista. Se on toki semmoinen velikulta, että vaikka se esim. sanoo suorastaan tuomitsevansa laillisen haureuden vääräksi, ”tahtoo hän kuitenkin saattaa työtä laillisen prostitutionin poistamista varten naurettavaksi”. – Ja samalla kuin tuo mainittu nimimerkki panee tätä vastaan vastalauseensa, protesteeraa hän vielä paremmaksi vakuudeksi kansan naisen puolesta, joka tietysti ei itse kykene protesteeraamaan. Kansan nainen se näet aina joutuu sivistyneen miehen uhriksi ja pelastaakseen häntä noiden hirviöiden käsistä, täytyy sivistyneiden naisten saada tehdä sellainen päätös, etteivät he mene naimisiin miehille, jotta eivät ole sitä ennen täydellisesti ”puhtaita”. Onhan se tuo ihan selvää logiikkaa (naisten logikaa). Sen mukaan täytyy sinun siis, jos näet suden lammaslaumassa liehuvan, pelastaaksesi karitsoita itse kuta kiireemmän kautta kiivetä korkealle kivelle katsomaan. Mutta vielä loogillisempia kuin ”Aarne” ovat hänen sisarensa M. Asp ja ”A–i–a.” Kun herra G. on moittinut tuota Tukholman naisyhdistyksen tekemää päätöstä, niin nämä ovat ymmärtäneet sen niin, '''että hra G. on kieltänyt''' nuoria tyttöjä ”tekemästä itsensä, sielunsa, ruumiinsa ja tulevaisuutensa kanssa mitä heille hyväksi näkyy.” Oikein näkyy tänne asti, kuinka siinä niskaa nakeltiin ja kuinka nenä nypykkä kohosi korkealle. – ”Mekö emme saisi tehdä, mitä päätöksiä tahansa! Kuka meiltä sitä voi kieltää! Eikö meillä ole vapaus tehdä itsemme kanssa, mitä me tahdomme.” – Herra Jumala, kuka teitä on siitä kieltänyt. Tehkää veikkoset mitä päätöksiä tahansa, jos teitä vaan huvittaa. Olettehan huviksenne ennenkin tehneet koko joukon asioita, joista on ollut yhtä vähän hyötyä kuin tästäkin tulee olemaan. Sen olisimme hra G:n sijassa vastanneet. Nämä tässä mainitut huvittavat kohdat eivät kuitenkaan ole aivan puhtaasti koomillisia, sillä niitä lukiessa sekoittuu nauruun harmi melkein tahallisesta väärin käsityksestä. Aivan puhtaasti koomillisia ja viattomasti hullunkurisia ovat kuitenkin muutamat muut. Professorin rouva Aspin esiintymisestä on jo kirjeenvaihtajamme maininnut. Pääkaupungin lehdet kertovat tarkemmin, miten mainittu rouva esiintyi. Kun näet hra Geijerstam oli luentonsa lopettamaisillaan, nähtiin hento naisen haamu lähenevän puhujalavaa, siinä selvässä tarkoituksessa, että hän aikoo jotakin yleisölle puhua. Pantuansa vastalauseen herra Geijerstamin käsityksiä ja mielipiteitä vastaan siveellisyyden asiassa sanoi tuo vihastunut nainen (den indignerade damen) sen tekevänsä siksi, etteivät ihmiset Ruotsinmaassa saisi (!) sitä käsitystä, jotta käsien taputukset hra G:n kunniaksi osoittivat kuittien läsnäolleiden mielipidettä. Kun hän oli loppuun puhunut, sai hänkin käsientaputuksia ja kimeitä (!) hyvä-huutoja läsnäolevilta emansipationinaisilta. No, se oli kai se näytelmä ja semmoisenaankin aika lystimäinen. Mutta yhä somemmalta se rupesi seuraavina päivinä näyttämään. Kohta huomispäivän sanomalehdissä luetaan lyhyt pätkä, jossa ”joukko yhteiskunnan jäseniä” (kuinka suuri tuo joukko oli ja ketä siihen kuului, sitä ei tietysti mainita) ihmettelee Mathilda Aspin '''rohkeutta''' ja kiittää häntä siitä, että hän on uskaltanut panna tuon protestin. Vaan jos luulette, että rouva oli siihen tyytyväinen, niin on teillä hänen rohkeudestaan hyvin huonot käsitykset. Ei, hän haluaa vielä enemmän kiitosta ja niin hän painattaa sanomalehtiin kirjoituksen, jossa hän kiittää niitä, jotka ovat häntä kiittäneet. Vieläpä julkaisee Setä Topeliukselta saamansa kirjeenkin, jossa tämäkin häntä kiittää. Olisi tietysti ilkeintä parjaamista, jos sanoisi, että kaiken sen tekee hän niin ilmeisellä mielihyvällä, että syrjäinen tulee ajatelleeksi, että ehkä tämä loppukohtaus olikin näytelmän sisimmäisin tarkoitus. Paha vaan, että tekijä itse esiintyi sekä näyttelijänä, että arvostelijana. Se Aspista. Sitten tulee neiti A–i–a. Hänenkin kohtansa on yhtä koomillinen. Vaikka hän kummastelee sitä, kuinka rohjetaan, niinkuin hra Geijerstam, pitää peittelemätöntä puhetta naisia kohtaan, ei hän kuitenkaan katso itselleen sopimattomaksi lausua miehistä sanoja, jotka monessa kohden ovat aivan rivouden rajalla .. ihan tipahtamaisillaan. Sitten hän ilmoittaa, että on niitä koko joukko ”jaloja, nerokkaita ja vähemmän erootillisia naisia”, jotka tuntien voimansa, – voivat (joshan ei juuri emigreerata, niin kuitenkin) yksin elättää henkensä ilman miehen apua. Vielä hän ilmoittaa, ett’ei mies ennen 25 vuoden ikää voi täyttää perheen isän velvollisuuksia sekä olla loppumattomasti uskollinen vaimolleen. Niin että hän puhuu kuin mies tuo A–i–a. Jos niitä on Suomessa suuri joukko sellaisia, joilla on kaikkiin tilaisuuksiin vastalauseet valmiina, niin on niitä senkinlaisia, jotka osaavat antaa ”neuvoja” ja tehdä ”ehdotuksia”, tulkoon pula eteen minkälainen hyvänsä. Tuollaisia tyyppejä ovat ”nainut mies” ja Viktor Heikel. Edellinen neuvoo hyväntahtoisesti Geijerstamia, mitenkä hänen olisi pitänyt sanoa ja mitenkä ei. Ei olisi pitänyt sanoa: ”'''kaikkti miehet''' maailmassa ovat taipuvaisia tekemään syntiä siveellisyyttä vastaan”, vaan olisi pitänyt sanoa: ”'''suuri osa''' miehiä maailmassa j. n. e.” Taikka vielä paremmin: ”'''vähänen osa''' miehiä”, kun näet on pohjoismaiden miehistä puhe. – Jälkimäinen taas on varmasti vakuutettu siitä ja neuvoo muillekin sitä, että epäsiveellisyydestä parhaiten päästään siten, ett’ei olla epäsiveellisiä. Ja lisäksi määrää hän jokaiselle, jolla on taipumusta epäsiveellisyyteen – kylmiä kylpyjä. Se neuvo ei suinkaan ole hulluimpia. Paitse sitä, että se kaikesta pahasta päästää, niin voi se juuri senkautta olla vastaisuudessa suuresta käytännöllisestä merkityksestä. Kun näet tulee – niinkuin luultavasti tulee – tuo Tukholman naisten päätös täälläkin noudatettavaksi, niin eihän muuta tarvitse kuin ottaa selko siitä, ottaako se tai se nuorukainen kylmiä kylpyjä, ja silloin saa olla jotenkin varma siitä, että hän .. ett’ei hän .. että hän – niin, emme tiedä, kuinka sitä sanoisimme. Paras on ehkä olla sanomatta mitään. Vaikka tässä ehkä olisi kylliksi, niin emme kuitenkaan malta olla mainitsematta, että oli niitä hulluja, jotka pitkin katuja riputtelivat paperipalasia, joihin oli kirjoitettu sanat: ”kääntykää takaisin! Antakaa hra Geijerstamin pitää hävytön katsantotapansa itseänsä varten”, ja että oli myöskin toisia huhuja, jotka luultavasti sitä varten, ett’ei heitä luultaisi yhteen puulaakiin kuuluviksi, tekivät .. niin, mitä he tekivät?.. juu, tekivät vastalauseen hekin. Kun toiset sanoivat, ”ett’ei saa mennä sisään”, niin toiset panivat protestin sitä vastaan, ett’ei saa sanoa, ”ett’ei saa mennä sisään.” Sillä jokaisella täytyy saada olla vapaus mennä sisään, jos hän tahtoo. Molemmat ne olivat nämä ”suomalaisia naisia, äitejä”. Ja kaiken tämän siunatuksi lopuksi tulee muutamia päiviä myöhemmin vielä Minna Canth, joka tämän hälinän aikana on oleskellut Helsingissä, ja ei tosin enää pane protestia, mutta ilmoittaa, että ”hän sattuneista syistä (?) saa täten tietää antaa, että '''hänen''' kantansa siveellisyysasiassa on ”just se sama”, joka oli – ennenkin. Ken siitä entisestä haluaa selkoa ottaa, hän saa sen ”Valvojasta”, ”Exelsiorista” ja ”Ajatuksista”. Mutta nyt emme enää jatka. Sanomme vaan, että semmoista se oli se suuri protesteeraaminen, joka oli protesteeraamista, ei sitä vastaan, mitä hra Geijerstam oli sanonut, mutta sitä vastaan mitä hän '''ei ollut sanonut'''. Kun yksi puhui pellosta, niin toinen piti pitkiä puheita pellon aidasta. Kun yksi sanoi: ”hyvä päivä”, niin toinen vastasi: ”kirves varsi!” Ja sellainen keskustelu se on aina syrjäisen kuulla ”julman koomillista”. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277565&conversationId=2&action=entryPage ''Savo'' 17.3.1887]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Juhani Aho]] 3395 6224 2006-10-02T19:13:39Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kirje Helsingistä” uudelle nimelle ”Kirje Helsingistä (1887)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirje Helsingistä. |alaotsikko=Maaliskuun 9 p. 1887. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Sisällys: Kevät-aurinko, – Teaatterit. – Geijerstam. – Neuvosmiehen vaali. Kevät lähettää meille terveisiänsä herttaisella auringon paisteellansa, mutta josko siihen voi luottaa, on tietämätöntä. Mutta kuitenkin ovat auringon lemmelliset säteet herättäneet lämmintä tunnetta eloon kaikkien sydämmissä, joihin nuo viehättävät valovirrat ovat päässeet; joka räystäs osoittaa jaloillemme, kuinka voimallisen vaikutuksen tuo aikainen kevät-aurinko on matkaan saanut. Mutta jos emme tahdo panna luottamustamme siihenkään niin täytyy meidän kuitenkin uskoa kevään olevan läsnä tuosta pikku perhosesta, joka toissapäivänä leijuili erään talon ympärillä tiilillä, tai noista kauniista sinivuokkosista, jotka koristavat eläintarhassa mättäitten päitä. Tästä kaikesta voi suoraan sanoa kevään olevan oviemme edessä. Noilla kauniilla kuuvalo-illoilla näyttää myöskin olleen voimakkaampi puoleensa veto, kuin meidän teaattereillamme. Ruotsalaisessa teaatterissa täytyi maanantainen näytös lykätä toistaiseksi, kun ei ollut kuin 21 markan edestä myöty pilettejä illalla. ”Svarta Dominon”, jota silloin piti näytettämän, ei näyttänyt omaavan enää minkäänlaista voimaa, jolla olisi voinut vetää yleisöä puoleensa päin. Jos teaatterin johtokunta ajatteli, ottaessaan tämän opera-comique’n repertoariinsa, että se olisi ollut kassan ystävä, niin silloin se pettyi. Kohta ensimmäisessä näyttämyksessä voi nähdä, jotta tämä kappale oli pian menevä esi-isäinsä luo, ilman ettei kukaan pudottaisi ainoatakaan kyynelettä kaipaukseksi. Luultavasti ovat nämä kuuvalo-illat vaikuttaneet myöskin, että suomalaisenkin teaatterin salongissa on ollut harvalukuinen yleisö. Siellä ovat näytelleet ”Kotikahakkaa” ja ”Antonius Putroniusta”, – tämä viimeksi mainittu on Suomeen paikallisenneltu Holberg’in ”Erasmus Montanus”. Näyttely on ollut hyvin hoidettua ja ylimalkaan sievää, mutta ei ole kuitenkaan voinut tehdä itseään aivan vapaaksi jostain pienestä heikkoudesta, jonka yleisö on käsittänyt vähitellen. Kiitettävä on kuitenkin suomalaisen teaatterin ahkeroiminen ylläpitääkseen loistavata ja isoa repertoaria. Perjantaina näytellään Shakespearen murhenäytelmä ”Macbeth”; ”Julius Caesar” ja ”Othello” samalta runoilijalla, jolla ovat työn alla, tulevat vasta tulevana syksynä näytettäviksi. Siis nämä ei ole mitään pieniä vaivan-näköjä, joita tehdään, ja kun likemmin ajattelee teaatterin pieniä varoja, niin se on ihmeellistä, että tällaiset näytökset kun nämä ovat, saadaan niin ihmeen loistaviksi, kun ne vaativat sangen paljon luonnistuaksensa. Mutta teaatterista hyppää ajatukset muualle. Myös tämäkin on päivän kuumia kysymyksiä, nimittäin riita, jota G. af Geijerstam’in lujentojen suosijat pitävät hänen vapaimmasta maailmanhavainnostaan ja meidän ajastamme. Erään tällaisen luennon loputtua nousi professori Asp’in rouva ylös ja puhui kaikkien äitien nimessä häntä vastaan; hänen mielestään oli tämä siveysoppi turmeleva nuorukaisia ja tekevä heistä kataloita hekumassa-eläjiä. Seuraavana luento-iltana oli kaksi käskyläistä ovella, jotta jakelivat jokaiselle sisään pyrkijälle paperilistoja, jotka olivat painetuita, ja jotta kehottivat kuulijoita palaamaan takaisin, eikä luulemaan väärän-opin saarnaajaa. Olipa käyty poliisimestarinkin luona pyytämässä, jotta herra G. olisi kielletty pitämästä luentojaan, mutta tähän pyyntöön ei oltu suostuttu. Sanomalehdissä seurasi väitös väitöksen perästä uutterasti. Väiteltiin ja väitettiin loppumattomasti. Yksi väitti sitä mieltä ja vääryyttä vastaan, jota luennossa seurasi, sekä niitä sananparsia vastaan, joita puhuja käytti; hei, jopa tuli tuossa toinen, joka väitti päinvastoin. Tämä väite näytti olevan monta vertaa pahempi kuin koko luennot olikaan. Sanomalehtien palstoista ovat väitehalut vähitellen tunkeutuneet perheisin. Monessakin paikoin otetaan asiasta kiini aivankuin olisi täysi tosi kädessä. Onpa kertakin päästy sellaiseen aineesen, jota ennen ei ele uskallettu niin julkisesti käsitellä – ne ovat aitoja asioita – kun tulevat huomaamaan toinen toisensa ajatukset, niin huomaavat myöskin, että omaavat aivan päinvastaisen mielipiteen kukin. Kiistat teepöydässä tulevat yhä kuumemmiksi, ja se on tapahtunut joskus, että kiista loppuu kyynelvirralla kummaltakin puolen. Kun herra G. tuli tänne pitämään luentojaan, näyttipä toki aivankuin olisi hänen luentonsa olleet kyllin itäneitä, jotta olisi voinut kyllin kylvellä jo; mutta kukapa olisi luullut niiden tuollaista hälinätä nostavan? Kaikki olivat niin hyvin toimitettu. Lukeminen uudemmilta kirjailijoilta, pääasiallisesti ruotsalaisesta kirjallisuudesta, oli kokoon kutsunut niinhyvin ystävällisiä ihailijoita kuin uusille aatteille valansa tehneitä vihamiehiäkin, ja kun nyt yksi näistä tuli, niin sanoakseni, luiruttamaan korvaamme näitä uusia aatteita, ja tyystin niitä selittämään, niin oli aivan kuin olisi heitetty palava soihtu johonkin täytettyyn ruutikellariin. Se pirisi ja kuohui kaikkialle. Missä ennen oli istuttu tyyneenä, siellä on nyt yhäti sanasotaa siitä uudesta, mitä on kuultu, tai oikeimmin sanoakseni, pakoitettu kuulemaan. Se kestää kauan ennenkuin meri käy tyyneeksi myrskyn jälleen, jolloin vasta näkee mitä seurauksia sillä on. Onko hyvää tai pahaa, sitäkään ei tiedä kenkään. Samalla kertaa kun tämä asia on varressa niin toimii myöskin eräs toinen asia päästäkseen varttumaan pääkaupunkilaisten keskessä, nimittäin, kumpiko puolue on voittava siinä käsillä olevassa kunnallis-neuvosmiehen vaalissa. Ruotsalainen puolue näkyy olevan erinomattain pirstattu; sillä se on jaettu kolmeen eri osaan, kullakin osalla oma kandidaatinsa. Nämä kolme kandidaatia ovat: kaupungin kassanhoitaja '''J. A. Söderström''', kauppias '''A. A. F. Lindberg''' ja kauppamiesten kokouksessa asetettu kandidaati, kauppias '''O. Sohlström'''. Suomalaiset ovat yhdistäneet itsensä liberaalien kanssa ja asettaneet kandidaatikseen filosofian maisteri '''K. Lindholm’in'''. ”Sopu tuottaa voimaa”, sanotaan, ja myös on se nytkin niin. Se on niinkuin kädessä jo, että viimeksimainittu pitää paikan omanansa. Pääkaupungin lapsi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=31762&conversationId=6&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 15.3.1887]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3396 5708 2006-09-22T23:11:22Z Nysalor 5 Kuopiosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuopiosta. |alaotsikko=Kirje Helsingistä. Maalisk. 7 p. |tekijä=K. Viljakainen |huomiot= }} Päivän kuuluisa mies ei ole pianonsoittajien mestari, tuo nuori 23 vuotias Eugen d’Albert, joka täydelleen on hurmannut Helsingin musiikkia rakastavan yleisön ei myöskään hra Jean Boldt, joka vaati prokuraattorin lakkauttamaan ohjesääntöisen prostitutsioonin, vaan hra Geijerstam, jonka nimen on tähän aikaan saanut tuulla kaikkialla mainittavan kodeissa, kaduilla, kahviloissa, virkahuoneissa ja joka paikassa, missä ihmisiä tapaa. Hra Geijerstam on yleisenä keskustelun eli oikeimmin väittelyn esineenä. Ja mistä syystä? Vastaus on pian käsillä. Vilkaise vain pääkaupunkilehtien kolmatta sivua, siellä näet useampia kirjoituksia, joilla jokaisella on suurilla kirjaimilla päällekirjoituksena ”protesti” ja joihin jokaiseen on sekoitettu nimi: G. af Geijerstam. Asia, joka on antanut aihetta noihin kiivaihin keskusteluihin ja vastalauseisin, on lyhykäisyydessään seuraava. Hra Geijerstam, joka jo entuudelta on tuttu Helsinkiläisille kirjojensa ja arvostelunsa kautta, piti täällä moniaita kaikin puolin eteviä luentoja kirjallisuutta koskevista aineista, niinkuin Zolasta, Ruotsin uudemmista kirjailijoista sekä naiskysymyksestä ruotsalaisessa kirjallisuudessa – luentoja, joita yksimielisesti on kiitetty niin asiallisen sisältönsä kuin sen erinomaisen tavan puolesta, jolla luennon pitäjä niitä esitti. Mutta kertoessaan ruotsalaisten naiskirjailijan kantaa naisvapautusriennossa tuli hra Geijerstam lausuneeksi myöskin mielipiteensä muutamista siveellisyysharrastuksista ja tämä hänen käsityksensä ei ollut kaikkein kuulijain, etenkin naisten mieleen. Ja tätä mielipahaa heidän on täytynyt purkaa, niinkuin kohta olen kertova, sekä suullisesti että kirjallisesta. Eikä sitä ole lieventänyt sekään seikka, että eräs lehti kertoi erehdyksestä väärin luennon pitäjän sanat tuossa arkaluontoisessa asiassa, jossa hänellä on seuraava käsitys. Minä uskon, sanoo hra Geijerstam, että suuren ja pitkällisen siveellisyysharrastuksen kautta vähitellen saavumme siihen yhdenvertaisuuden tilaan, jolloin siveellisyys on yhtä suuri miehissä kuin naisissa, jolloin miehissäkin rakkaus ja vietti ovat yhtä, niinkuin ne nyt ovat naisissa. Mutta tätä korkeata tarkoitusperää ei saavuteta silmän räpäyksessä vaatimalla ehdotonta puhtautta miehiltä, sillä nykyiset olot eivät vielä sitä myönnä, vaan verkalleen siihen päästään siten, että nuorison kasvatus asetetaan vaikuttamaan enemmän kuin tähän asti samaan suuntaan ja että tehdään aikaisia avioliittoja mahdollisiksi ja tavallisiksi. Moraali yksinään ei paljoa vaikuta, kun sillä on tosi-asiat vastassa. Ja sentähden oli se hra Geijerstamista hävytöntä, kun eräs Tukholman naisyhdistys teki sellaisen liiton, ettei kukaan sen jäsenistä menisi miehelle, jonka edellinen elämä ei ole aivan täydellisesti ”puhdasta”. Tämä Geijerstamin vakuutus on nyt se, johon niin suurella innolla on isketty kiinni ja häntä on koetettu saattaa niin huonoon valoon kuin mahdollista monella keinoin. Niin on menetellyt ”Uuden Suomettaren” ”Matti”, joka viittaa siihen, kuinka von Bergen pari kolme vuotta sitte sai kättentaputuksia ja ”vielä enemmän kontantteja”, kuinka hra Geijerstam on ”von Bergenin maanmies ja sielunheimolainen”, että hra Geijerstam ei käytännöllisesti hyväksy puhtauden vaatimusta miehiltä, että viime luento ”tuotti luennon pitäjän taskuun toista tuhatta markkaa”, j. n. e. tuohon vanhaan, tunnettuun malliin. Mutta kyllä sanomalehti ”Finland” sentään aina vetää vertoja U. S:lle, missä vaan tulee kysymys solvaista miehiä, joiden aatteet eivät ole suuren enemmistön. Lehti näet katsoo soveliaaksi pääkirjoitukseensa ottaa seuraavan otteen eräästä ulkomaalaisesta lehdestä koskeva luennon pitäjiä ja vastalauseita: ”Yleisö panee aina vastalauseensa '''kirjallisten rihkamakauppiaitten julkeita yrityksiä vastaan'''.*) Mutta onko tällaisella vastalauseen minkäänlaista käytännöllistä merkitystä! Pakoitetaanko senkautta '''likaviemäriveden tarjoilijoita tislaamaan tavaransa'''? *) Ei suinkaan!... '''tuo kirjallinen rihkamakauppias pitkittää suurella voitolla likaisten tavarainsa kaupittelemista summissa ja vähittäin'''” *). Tämä on ”Finlandin” siveellisyyttä. Mitä tulee niihin lukemattomiin vastalauseisiin sanomalehdissä, niin voi sanoa, että sangen useat niistä osoittavat, kuinka liiallinen into voi estää tyynen järjen punnitsemasta asiaa ja kuinka se siten pilaa tarkoitettua vaikutusta. Hra Geijerstam ei lausunut syyttä, että kun tehdään vastalause, niin tehtäköön se sitä vastaan, mitä vastustaja on sanonut, eikä sitä, mitä hän ei ole sanonut. Samoin olisi suotava, että tällaisissa asioissa, joista nyt on ollut puhe, pitäisi käyttää vähäsen hienompaa ja sievempää kieltä kuin ylimalkaan sanomalehtien kirjottajat ovat tehneet ja useilla vastalauseitten tekijöillä olisi siinä suhteessa paljon oppimista hra Geijerstamilta. Mutta sanomalehtien palstat eivät yksinään riittäneet vastalauseitten tulvalle. Kun hra Geijerstam lopetti viimeisen edellisen luentonsa, astui näet professori Aspin rouva lavalle ja lausui jyrkän ”protestin” edellisen puhujan katsantotapaa vastaan. Jos kohta mainittu rouva on monelta taholta saanut paljo kiitoksia ”rohkeudestaan,” niin on hänen menettelynsä herättänyt suurta pahastusta toisissa, jotka heti senjälkeen sanomissa ilmoittivatkin mielialansa lausuen samalla, ettei hra Geijerstam koskaan ole koskettanut siveellisyyskysymystä semmoisella tavalla, että eri lailla ajattelevien tarvitsisi ryhtyä vallattomuuksiin, eikä hän myöskään ole pyytänyt keskustelua kysymyksessä, vaan hän on ainoastaan esittänyt kirjallisista seikoista puhuessaan oman yksityisen mielipiteensä tahtomatta sitä muihin tyrkyttää. Päinvastoin on hra Geijerstamin lämmin, selvä ja viehättävä esitys sekä puolueeton arvostelutapa vaikuttanut paljo hyvää herättämällä ajatuksia ja harrastuksia, niin että moni on häntä hiljaisuudessa kiittänyt huolimatta vastalauseiden tulvasta. Semmoinen se oli se Geijerstamin juttu! [[K. Viljakainen|[K. Viljak]–ai–[nen]]] <nowiki>*)</nowiki> Minun alleviivama. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277564&conversationId=3&action=entryPage ''Savo'' 15.3.1887]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:K. Viljakainen]] 3397 5709 2006-09-22T23:11:28Z Nysalor 5 Mitä hra G. af Geijerstam puhui Zola’sta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mitä hra G. af Geijerstam puhui Zola’sta. |alaotsikko=Helsingissä 23 p. helmik. |tekijä=K. Viljakainen |huomiot= }} Kello on tuossa paikassa kuus, siis hän kohta tulee, hra G. af Geijerstam, tuo uusi ruotsalainen kirjailija, joka on ilmoittanut pitävänsä luennon Emile Zola’sta. Ollaan Helsingin seurahuoneen isossa soittosalissa ja kun katsomme ympärille, näemme, että sali on ahdinkoon asti täytetty naisilla ja herroilla, jotka ovat kokoontuneet luentoa luulemaan. Eipä aikaakaan, niin kello on kuus ja lavalle astuu lyhyenläntä mies, jonka hyvin muodostuneet kasvot, korkea otsa ja miellyttävät silmät heti ilmaisevat, että edessämme on nerokas mies, jota varmaankin ansaitsee kuulla. Ja kätten taputuksien lakattua hra Geijerstam alkoi luentonsa, josta olen tehnyt seuraavat pienet muistiin panot. Uudenaikuisella kirjallisuudella tarkoitetaan täällä pohjoismaissa tavallisesti n. k. tendenssi-kirjallisuutta, joka syntyi ikäänkuin entisen kuolleen jälkikaiku-kirjallisuuden vastapainoksi ja joka on osoittanut itsessänsä olevan suurta elinvoimaa. Tämä nuori tendenssi-kirjallisuus on hyvä ja oikeutettu, sillä se keskustelee nykyajan moninaisista polttavista kysymyksistä ja täyttää sillä tavoin sen vaatimuksen, jonka jokaisen kirjallisuuden tulee täyttää, sen nimittäin, että se on tarkasti kuvaava ajan todellisen luonteen ja hengen. Jos kirjallisuus tahtoo elää ja jos se tahtoo jotakin merkitä, niin täytyy sen ilmaista, mitä ajan syvyydessä liikkuu, sen tulee esiintuoda aikakauden pyrinnöt ja riennot, sen tulee edustaa aikansa aatteita, sen tulee tuoda oikea ja tarkka kuva ajan todellisesta hengestä. Samoin kuin entisistä kirjallisuudesta voimme mielessämme kuvailla menneitten aikojen ihmisiä, heidän olojaan ja pyrintöjään, menneitten aikojen rientoja, aatteita, intohimoja, samoin pitää nykyaikuisen kirjallisuuden kuvastaa, mitä nykyajan pohjalla liikkuu. Mutta tendenssi-kirjallisuudella on suuria vaaroja. Kun tendenssi-kirjailija, mies tai nainen, alkaa teosta kirjoittaa, niin hän ensiksi ajattelee, millä tavalla hän toisi esiin sitä kysymystä tai niitä kysymyksiä, joita hän kirjassaan tahtoo käsitellä, hän ajattelee henkilöitä, oloja ja kohtauksia; joiden kaikkein tulee omalla tavallaan tehdä lukijalle selväksi kirjan tarkoitus-perän. Ja silloin on se suuri vaara tarjona, että kirjan henkilöt muuttuvat verettömiksi, abstraktisiksi olennoiksi, jotka ovat vieraita todellisuuden maailmassa. Eikä kirja tee aijottua vaikutusta. Siinä näet on yksipuolisen, väitteelle perustetun tendenssi-kirjallisuuden suuri vaara, johon se voi joutua ja alinomaa joutuu. Tämän tarkoitusperä-kirjallisuuden kanssa ei suurella ranskalaisella kirjailialla Emile Zola’lla ole mitään yhteistä. Sen vuoksi onkin häntä niin vaikea ymmärtää. Tosin havaitaan Zola’nkin teoksissa tarkoitusperä, mutta se ei koskaan tule suoranaisesti näkyviin, vaan käy kuin mahtava pohjavirta. Mutta senpä tähden se vaikuttaakin syvemmin kuin mitkään saarnamiehet ja moraali-leivokset. Zola rakastaa elämää, hän rakastaa sitä tulisesti ja intohimoisesti ja ilman ennakkoluuloja, hänen opettajansa on nykyaikainen tiede, jonka tulokset ovat hänessä sulautuneet ehjäksi maailman katsannoksi. Zola’lla on elämä lähtökohtana eitä kuten tendenssi-kirjailijoilla se, johon he tuumailuistaan ovat saapuneet. Ja Zola on oppinut elämää kuvaamaan. Hän ei kuivasti ota valokuvia luonnosta ja elämästä, josta naturalistejä usein syytetään, vaan hän luo siitä ehjän täydellisen taulun, sillä Zola on runoilija, hän on aikansa, meidän aikamme suurin runoilija. Suuremmassa määrässä kuin kukaan muu on hän käsittänyt aikakauden, jossa eletään, ja täydellisemmin kuin kenenkään muun on hänen onnistunut tätä aikaa kuvata. Sen vuoksi on Zola meidän aikamme enin luettu kirjailija. Zola’ta ovat muutamat kutsuneet epäsiveelliseksi; on sanottu, että hän kuvaa ainoastaan elämän varjopuolia ja että hän tekee sitä liian laveasti. Näitä syytöksiä tehdessä voi viitata siihen kieltämättömään tosi asiaan, että suuria neroja taiteen ja kirjallisuuden alalla on kaikkina aikoina ja kaikissa maissa syytetty samasta asiasta kuin Zola’ta. Ja se on tapahtunut siitä syystä, että he eivät koskaan ole mestariteoksia luodessaan sallineet päivän häilyväin säädyllisyyden sääntöjen määrätä rajoja töilleen, vaan he ovat asettauneet yli näitä sääntöjä voidaksensa palvella korkeampia tarkoitusperiä. Mies, joka jättää pelastamatta nuoren naisen, sentähden että tämä on alastonna, on narri, ellei jotakin vielä pahempaa. Sama on kirjailijan laita. Työtä tehdessään hän ei muista ajatella, tuleeko koulutyttö punastumaan tai ei kirjoitetun johdosta. Mitä taas siihen tulee, että Zola vaan ottaisi kuvataksensa elämän varjopuolia, niin se ei ole totta, eikä siinäkään muodossa, että hän suuremmalla mielihalulla kuvaisi niitä kuin muita asioita. Hän kuvaa elämän sellaiseksi kuin se todellisuudessa näyttäytyy, eikä sellaiseksi, kuinka pitäisi olla, ja siitä on seuraus, että hänen velvollisuutensa on kuvata niin hyvät kuin pahat. Perustusta vailla on niinikään se syytös, että Zola käyttää liiallista laveutta näiden likaisten asiain kuvaamisessa. Sillä hän kertoo aivan yhtä tarkkaan ja yhtä laajasti muotimakasiinin vaatteista, juustokaupan juustoista, läkkisepän hääruuista kuin seikoista, joista ei muka pitäisi kertoella. Syytös kääntyy siis Zola’n koko kertomustapaa vastaan ja kysymys siitä taasen on tykkönään kaunotieteellistä laatua, se on makukysymys, jolla ei ole yhteyttä siveellisyyden kanssa. – Esitelmän pitäjä kääntyi sitte puhumaan Zola’n eri kirjallisista tuotteista, osoittaen mitä keskinäistä yhteyttä niissä on, josta kuitenkin pidän tarpeettomana kertoa, kun teoksia ei vielä ole käännetty suomen kielelle ja niitä siis harvat ”Savon” lukijat tuntevat. – – – Hra G. af Geijerstam puhuu pontevalla ja selvällä äänellä sekä erinomaisen sujuvasti ilman koristuksia ja tyhjiä fraasseja. Kuulijain täytyy ehdottomasti seurata hänen vilkasta esitystään keskeymättömällä tarkkaavaisuudella ja huomio jäännittyy korkeimmilleen, kun hän kertoo jonkun kohtauksen mainitun kirjailijan teoksista. Hra Geijerstam on vielä puhunut ruotsalaisen kirjailijan Strindbergin merkityksestä skandinaaviaalisessa kirjallisuudessa. Siitä ehkä vastedes saan tilaisuuden panna paperille muutamia muistoon panoja. [[K. Viljakainen|[K. Viljak]–ai.–[nen]]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277562&conversationId=4&action=entryPage ''Savo'' 10.3.1887]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:K. Viljakainen]] 3398 5710 2006-09-22T23:11:40Z Nysalor 5 Listaus '''K. Viljakainen''' (1853–1913) == Asiatekstit == * ''[[Kuopiosta (1887)|Kuopiosta]]'' * ''[[Mitä hra G. af Geijerstam puhui Zola’sta]]'' [[Luokka:K. Viljakainen]] 3399 5711 2006-09-22T23:11:51Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Viljakainen, K.]] 3400 5712 2006-09-22T23:12:03Z Nysalor 5 Mimmoisen käsityksen on ”Savon” lukijakunta saanut ”Geijerstamin jutusta”? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mimmoisen käsityksen on ”Savon” lukijakunta saanut ”Geijerstamin jutusta”? |alaotsikko= |tekijä=Elisabeth Stenius |huomiot= }} Meille on julkaistavaksi jätetty seuraava kirjoitus: == Mimmoisen käsityksen on ”Savon” lukijakunta saanut ”Geijerstamin jutusta”? == Savon lukijakunnassa löytyy arvattavasti paljon semmoisia, jotta eivät lue Dagbladia, Nya Presseniä ynnä muita lehtiä, joissa tuota niin kutsuttua Geijerstamin juttua on laveasti ja mitä suurimmalla innolla käsitelty. Jos Savo pitää lukijakuntaansa jonkunmoisessa arvossa, on se siis velvollinen sille kertomaan asiasta tavalla semmoisella, että lukijat siitä saavat jos mahdollista '''oikean''' käsityksen. Mutta onkohan Savo Geijerstamin jutussa menetellyt niin? Katsokaamme! Eräs nuori ruotsalainen kirjailija ja arvostelija tulee tänne Suomeen luentoja pitämään. Hän puhuu hyvästi kirjallisuudesta ja siitä ei ole kenelläkään ollut vastaan sanomista. Mutta hän ottaa sen ohessa toisenkin asian puheeksi, nimittäin siveellisyyden ja se, minkä hän siitä sanoo, on herättänyt paheksumista laajoissa piireissä ympäri koko Suomenmaan. Välttääksemme sitä, ettei meitä kenties uskottaisi, tahdomme tässä käyttää Savon oman kirjeenvaihtajan sanoja asiasta. Ne kuuluvat näin: ”Minä uskon, sanoo hra Geijerstam, että suuren ja pitkällisen siveellisyysharrastuksen kautta vähitellen saavumme siihen yhdenvertaisuuden tilaan, jolloin siveellisyys on yhtä suuri miehissä kuin naisissa. – Mutta tätä korkeata tarkoitusperää ei saavuteta silmänräpäyksessä vaatimalla ehdotonta puhtautta miehiltä, sillä '''nykyiset olot eivät sitä vielä myönnä''', *) vaan verkalleen siihen päästään siten, että nuorison kasvatus asetetaan vaikuttamaan enemmän kuin tähän asti samaan suuntaan. – – Sentähden oli se hra Geijerstamista hävytöntä, kun eräs Tukholman naisyhdistys teki semmoisen liiton, ettei kukaan sen jäsenistä menisi miehelle, jonka edellinen elämä ei ole aivan täydellisesti puhdasta.” Geijerstam on siis suoraan sanonut, että '''nykyisissä oloissa''' miehiltä ei voi vaatia ehdotonta puhtautta ja että jos naiset sitä vaativat, niin on semmoinen vaatimus hävytön. Tämä lienee kylläksi selvää ja meidän takapajulle jääneessä Suomenmaassa ihan uutta oppia. Odotimme sentähden, että Savo pian lausuisi mielipiteensä asiasta ohjaukseksi nuorille, oppimattomille ja – typerille. Se tuli kuin tulikin mutta missä ja mimmoisessa muodossa?! Savon ”kellari kerroksessa” – siis paikassa, jossa ei juuri koskaan vakavia asioita käsitellä, – ilmestyy kirjoitus, pitkän pitkä ja katkeran ivallinen, jossa eräs joku kertoo Savon lukijakunnalle, ettei kukaan muu kuin hän itse ja hänen hengenheimolaisensa ole oikein käsittänyt hra Geijerstamin puhetta. Tämä viisas mies ruoskii nyt mitä suurimmalla innolla ei ainoastaan niitä naisia, jotka ovat olleet niin ”äärettömän hullunkurisia”, että ovat vastustaneet hra Geijerstamin siveysoppia, mutta myöskin miehiä, – niiden joukossa yksin Topeliustakin, koska hän on uskaltanut pitää naisten puolta vasten hra Geijerstamia. Ja hyväksi lopuksi pilkkaa tuo kaikista viisain mies koko Suomemaata, siitä että ihmisillä täällä muka on ”niin ääretön taipumus vastalauseisiin”, ja että niitäkin on, jotka ”osaavat antaa neuvoja ja tehdä ehdotuksia, tulkoon pula eteen minkälainen hyvänsä.” Mitä hra Geijerstamiin tulee, tietää tuo kaikista viisain mies, että toiset ovat häntä ”melkein tahallaan” väärin käsittäneet, toiset luultavasti typeryydestä. '''Mutta mimmoisen käsityksen on nyt Savon lukijakunta saanut tästä kaikesta?''' Tietysti 1) sen, että hra Geijerstam on jalo ruotsalainen aatelismies ja viisas niinkuin kaikki ulkomaalaiset ja 2) sen, että onpa kuitenkin koko kunnia Suomen maalle, että edes kaksi suomalaista häntä oikein käsittivät, nimittäin Savon kirjeenvaihtaja hra –ai– ja tämä kaikista viisain mies Savon kellarikerroksessa. Ja siihen oli asia loppua. Suomalaiset ovat niin tottuneet kuulemaan, että he ovat ”tuhmia”, ettei tämä uudistettu syytös näyttänyt ketään vaivaavan paitse erästä naista, joka vieläkin otti asian puheeksi ja pyysi Savolta selityksiä. Ja silloin sai hän seuraavan vastauksen: ”Meidän kanta siveellisyysasiassa on se, että me vaadimme miehiltä samaa siveellisyyttä kuin naisilta.” Kysymme vielä: '''minkä käsityksen on Savon lukijakunta tämän jälleen saanut tästä kaikesta?''' Me puolestamme olemme vaan saaneet sen, ettei Savo tässä Geijerstamin jutussa ole menetellyt rehellisesti: Ensin se katkerasti pilkkaa niitä, jotka vastustavat Geijerstamia siveellisyysasiassa, ja sitte se lopuksi selittää, että sillä on samat mielipiteet kuin Geijerstamin vastustajilla – siveellisyysasiassa. Ihminen ei voi samalla olla puolustaja ja vastustaja. Ehkä sanomalehti sen voi. Tuota emme kuitenkaan ymmärrä, yhtä vähän kuin sitäkään, että siveellisyys olisi semmoinen asia, josta sopisi leikkiä laskea, emmekä sentähden ota uskoaksemme, että tuo ivakirjoitus kellarikerroksessa oli ”pientä pilantekoa vaan.” Meidän mielestämme se oli aivan toista, vaan ei siitä kannata puhua sen enempää. Tahdomme vaan, koska aika kerran on semmoinen, että se sallii jokaisen lausua mielipiteensä, suoraan sanoa: Meidän mielestä on Savo menetellyt hyvin väärin, kuin se on tehnyt siveellisyysasian pilan esineeksi, sillä '''niin''' me olemme sen käsittäneet ja hyvin moni muu on ollut yhtä typerä. Ja me surkuttelemme niitä nuoria esitelmän pitäjiä ja kirjailijoita, joilla kyllä on suuri taito, mutta joissa ei enää ole sitä kuntoa, että rohkeasti lausuisivat kansoille: katsokaa, tuossa on hyveen ja totuuden vaivalloinen tie, vaeltakaa sitä, vaikka monesti lankeaisitte, vaikka haavoittuisitte, vaikka henkenne menettäisitte. Edelleen vaan! Sillä elämä on taistelua eitä irstaista vapautta. E. Stenius. <nowiki>*)</nowiki> Minun alleviivaama. Vaaditaanpahan kuitenkin jopa ankarastikin esim. ehdotonta '''rehellisyyttä''', köyhinä, jopa työttöminäkin aikoina köyhimmältäkin väeltä ja muuta itsensä hillitsemistä. '''Toimituksen vastaus.''' – Näyttää siltä kuin me saisimme varsinaiseksi tehtäväksemme tähän aikaan korjata niitä erehdyksiä ja väärinkäsityksiä, joita muutamat täkäläiset naiset ovat suvainneet saada eräästä kellarikerroksessamme olleesta kirjoituksesta, jota he kutsuvat ivalliseksi ja pilkalliseksi. Tämä tällainen kirjaileminen ja ”pukkien” laitaan merkitseminen ei suinkaan ole hupaista työtä. Kun jo koulunopettajakin, joka ajatus- ja kirjoitusvirheiden oikomisesta saa varsinaisen vuosipalkan, tällaisen velvollisuutensa täyttämisestä on monta kertaa pahemmassa kuin pulassa, niin mitä sitten sanomalehden toimittaja, jonka tehtävään tämä ei ollenkaan kuulu. Kumppanit saattavat kyllä olla huvitetut näkemään, mitenkä väärin se ja se koulutyttö on aineensa kirjoittanut, mutta suuri yleisö ei luultavasti isosti välitä siitä, kuinka monta korjausta meidän on täytynyt tehdä tuon tai tämän täysikasvaneen naisen kyhäelmiin. Sentähdenkin olisimme kernaasti heittäneet tämän niinkuin edellisenkin paperikoriin. Suokoon lukijakunta meille kuitenkin anteeksi, eteemme tunnetun naiskirjailijan avonaisella nimikirjoituksella varustettua kirjoitusta ole tahtoneet sillä tavalla kohdella. Varmaankin olisi naisten asialle ollut voitoksi, jos ei tämä eikä edelliset olisi tulleet julkisuuteen. Sillä yhä koomillisemmaksi tuo alkujaankin koomillinen asia vaan muuttuu tämän pyhän vihan kautta. Koetamme supistaa vastineemme mahdollisesti lähimpään. ”Koomillisen ja epäloogillisen naisen” kirjoitus oli hyvin epäselvä emmekä sen tarkoitusta oikein ymmärtäneet. Rouva E. Stenius’en kyhäys on siinä suhteessa selvempi, että sen tarkoitusta ei tarvitse seulomalla hakea. Emme tiedä ”mimmoisen käsityksen Savon lukijakunta on saanut” siitä. Mutta ”Savo” itse on ainakin kirjoituksen tarkoituksen ymmärtänyt siksi, että ”Savoa” tahdotaan saattaa epäluulon alaiseksi koko lukijakuntansa silmissä. Muuten ei ainakaan voi selittää syytöksiä sellaisia kuin että ”Savo” ei ole menetellyt rehellisesti; että ”Savo” on vastustanut ja puolustanut samaa asiaa yht’aikaa; että ”Savo” on laskenut leikkiä siveellisyyden kanssa, ja että ”Savossa” (nuorissa kirjailijoissa) ei ole sitä kuntoa että rohkeasti lausuisi kansoille: ”katsokaa, tuossa on totuuden vaivalloinen tie – – – sillä elämä on taistelua eikä '''irstaista vapautta'''.” Katsokaamme, miten nämä syytökset ovat perustettuja. Mitä nyt ensiksikin ensimäiseen ja toiseen syytökseen tulee, niin huomautettakoon kaikkia niitä, jotka eivät ole sitä ennen huomanneet, että ”Savo” painatti palstoihinsa kirjeenvaihtajansa kirjeen semmoisenaan ja jätti johtopäätökset ajattelevain lukijain itsensä tehtäväsi. Kun ”Savon” mielestä jokaisella sen lukijalla olisi pitänyt olla siksi vakaantunut käsitys siveellisyys-asiasta, ett’ei se ”Savon” kannasta muuttuisi sinne eikä tänne, niin ei ”Savo” luullut tarvitsevansa heidän ohjatakseen asettua eikä sentähden tullut omaa kantaansa ilmaisseeksi. Mutta kun ”Savo” sitten luettuaan ”koomillisen ja epäloogillisen naisen” kyhäyksen, alkoi hämärästi aavistaa, että oli niitä ”nuoria, oppimattomia ja – typeriä”, joiden tukeaksensa kantaansa kenties pitäisi saada tietää toistenkin kanta, niin ilmoitti sitten ”Savokin” kantansa. Me sanoimme nimenomaan vaativamme miehiltä samaa siveellisyyttä kuin naisilta, mutta lisäsimme siihen lauseen, jonka arvoisa rouva on nähnyt hyväksi '''jättää pois''' kirjoituksestaan ja sen nojalla tehnyt johtopäätöksensä. Me lisäsimme luulevamme, ”ett’ei sitä toteuteta sellaisien päätöksien kautta kuin tekivät nuo Tukholman naiset.” Kun hra G. juuri tätä päätöstä oli moittinut ja protestantit juuri tätä hänen moitettaan vastaan pauhanneet, niin ei meillä siis voinut olla sama mielipide kuin heillä. Me emme niin muodoin ole puolustaneet ja vastustaneet samaa asiaa emmekä menetelleet epärehellisesti. Mutta sitä nyt kuitenkin rouva E. Stenius rohkenee väittää. Jos me nämä kaksi syytöstä olemme voineet jotenkin rauhallisella mielellä torjua, niin on varsin vaikea olla hermostumatta vastatessaan kolmanteen syytökseen. Emme tiedä, miten koulunopettaja menettelee, kun hän uudelleen ja aina uudelleen on saman virheen korjannut, ja se kuitenkin uudelleen ja aina uudelleen sukeltaa esiin. Luulemme, ett’ei hänen mielenosoituksensa jää paljaasen hermostumiseen. Siinä toivossa, että sekaantuneet aivot vihdoinkin selviäisivät, koetamme me välttää edes hermostumista, joka aina on huonon pedagoogin tapa. Me olemme sanoneet ja vakuuttaneet ja tahdomme tehdä vielä kerran sitä samaa, että emme ole pilkanneet siveellisyys-'''asiaa''', josta meidänkään mielestämme ei sovi leikkiä laskea, mutta kyllä sitä '''tapaa''', jolla protestantit ovat siveellisyysasiaa ajaneet. Ja nuo sanat, jotka jo itsestään olisi pitänyt käsittää, ne olemme selvyyden vuoksi vielä harventaneet. Mutta se ei ole auttanut. Katkaistaksemme kaiken mahdollisuuden aitumuksille ajatuksille niiden yli hyppäämään, korotamme ne yhä korkeammaksi. Siis: me emme ole pilkanneet siveellisyys-'''asiaa''' vaan kyllä sitä '''tapaa''', jolla siveellisyysasiaa on noiden protestien kautta ajettu. Näkyykö se nyt ja käsitetäänkö se nyt? Luulisimme, ett’ei pitäisi voida edes typeryyttäänkään syyttää silloin kuin selvä tunnustus huudetaan korvan juuressa. Viimeinen syytös on suoraan sanoen ilkeä. Suotakoon meille ruma sana anteeksi, mutta sopivampaa emme ole löytäneet. Syytös on sitä ilkeämpi kuin se on salasyytös. Sillä vaikka siinä ei suoraan sanota, että elämä meidän mielestämme on ”irstaista vapautta”, niin ovat sanat kuitenkin sellaisessa yhteydessä, ettei ole epäilemistäkään, ketä niillä on tarkoitettu. Moiseen häväistykseen ei tee mieli puuttua. Sen pudistaa päältään kuin vastenmielisen matosen, jota ei edes viitsi jalallaan tallata. Kirjoittajan viisastelemiset ”kaikkein viisaimmasta miehestä Savon kellarikerroksessa” ja omasta sekä muiden teeskennellystä typeryydellä voisivat antaa aihetta leikin lyöntiin. Samalla tavalla pitäisi myöskin kohdella hänen paralellejaan ”puhtauden” ja ”rehellisyyden” välillä. Hupaiseksi kuvautuisi niinikään kirjoittajan väite, että meidän kirjoituksessamme on pilkattu koko Suomen maata(!). Mutta tällä kertaa emme enää ole leikillisellä tuulella. Eikä meille muuta jää jälelle kuin surkutella, että naiskysymyksen, jolle soisimme onnellista ja tosioloihin perustuvaa tervettä kehitystä, asianajajat voivat tehdä itsensä syypäiksi sellaisiin mielenpurkauksiin kuin arvoisa kirjoittaja on itsensä tehnyt. Olisimme toivoneet, että hienompaa kirjoitustapaa olisi käytetty ja että olisi arvokkaammin esiydytty, kun kerran siveellisyys-asia on otettu puheeksi. Olisi myöskin suotavaa, että ennenkun hyökätään vastustajan kimppuun, otettaisiin selko siitä, onko hän todellakin itse '''asiassa''' vastustaja. Jos naiskysymys on tästä sen varsinaisten ajajain kirjoittamistavasta kärsinyt, niinkuin se varmaankin on, niin emme me puolestamme sille mitään mahda. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277568&conversationId=5&action=entryPage ''Savo'' 24.03.1887]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Elisabeth Stenius]] 3401 5713 2006-09-22T23:12:13Z Nysalor 5 Listaus '''Elisabeth Stenius''' (1847–1924) == Asiatekstit == * ''[[Mimmoisen käsityksen on ”Savon” lukijakunta saanut ”Geijerstamin jutusta”?]]'' [[Luokka:Elisabeth Stenius]] 3402 5714 2006-09-22T23:12:20Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Stenius, Elisabeth]] 3404 6124 2006-09-24T17:21:03Z Nysalor 5 Suomalainen Teaatteri {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomalainen Teaatteri. |alaotsikko=M. Canth, Työmiehen vaimo. |tekijä=O. E. Tudeer |huomiot= }} Niistä ajoista saakka, jolloin [[Henrik Ibsen|Ibsenin]] [[Nora|Noora]] pani mielet kuohumaan, ei mikään Suomalaisessa teaatterissa esitetty näytelmä ole yleisössä herättänyt niin harrasta osan-ottoa eikä antanut aihetta niin kiihkeään keskusteluun kuin rouva M. Canthin viimeinen kappale. Mutta nytkin, samoin kuin noina Nooran aikoina, keskustelu näyttää ainakin osaksi joutuneen harhateille. Sallittakoon meidän, ennen kuin ryhdymme riidan-alaisen kappaleen arvostelemiseen, lyhyesti esittää, millä tavoin runoteokset yleensä ja erittäin nykyajan tendenssidraamat meidän mielestämme ovat arvosteltavat. Selväähän on, että jokainen runoteos – esiintyköön se sitten runopuvussa taikka suorasanaisessa muodossa – on arvosteltava semmoisenaan, se on: arvostelijaa on kysyminen: minkä kuvaa runoilija on tahtonut saada aikaan mielikuvituksessamme, ja millä tavoin hän on sen tehnyt? Yleensä draamallinen runous esittelee ihmisluonteita asetettuina toimimaan ja kehkeytymään määrätyissä oloissa, määrätyissä asemissa. Mitä nykyajan tendenssidraamoihin tulee, niissä useimmiten näytetään, kuinka muutamat ihmisluonteet semmoiset, jommoisia meidän aikakautemme synnyttää, joutuvat niissä oloissa, jotka aikamme on joko perinyt tahi luonut, surkeaan onnettomuuteen, masentavaan tunteiden sekasortoon, vieläpä siveelliseen haaksirikkoonkin; siten näytetään kuinka kaukana nykyinen ihmispolvi vielä on siitä siveellisestä ihanteesta, jota se kykenee omaksensa käsittämään. Ja jos me katseltuamme semmoista näytelmää, näemme tuon ihanteen selvempänä kuin sitä ennen, ja sydämessämme herää katkera suru sen laiminlyömisestä ja harras into sitä omistamaan ja toteuttamaan, niin silloin on runoilija saavuttanut tarkoituksensa. On usein kuultu väitettävän, ett’ei tuo kirjallisuuden laji ole oikeastaan runoutta ollenkaan, kosk’ei se muka sovi kaunotieteen määräämiin kaavoihin. Sitä mielipidettä vastaan meidän on vaan muistuttaminen, että estetiikan kaavat ovat parhaasta päästä johtopäätöksiä taideniekkojen teoksista; niiden on siis muodostuminen taiteiden kehityksen mukaan, eikä päin vastoin. Vähät muutoin nimestä. Joka ei sille kirjallisuuden lajille suo runouden nimeä, nimittäköön sitä toisin. Hiukan omituista vain olisi, jos ne kirjailijat, jotka meidän aikoinamme nerokkaan kuvitusvoimansa tuotteilla mahtavimmin ovat kaiuttaneet henkemme jaloimpia säveliä, pyyhittäisiin pois runoilijain riveistä. Mutta kuten sanottu, tuo nimikysymys jääköön sikseen. Jos myönnetään puheena olevien näytelmien tarkoituksen olevan semmoisen, kuin yllä selitettiin, niin on samalla myönnetty, että sitä on etupäässä pidettävä silmällä niitä arvosteltaessa eikä niihin tyrkytettävä mitään muun laista tarkoitusta. Harhateille siis joudutaan jos kysytään, kuten monen on tapa tehdä: ”miten olisi kirjailijan mielestä hänen kuvaamiensa henkilöiden pitänyt toisessa tahi toisessa kohtauksessa menetellä, välttääksensä sitä haaksirikkoa, johon he joutuvat?” Onhan esim. kysytty: ”olisiko äsken vihityn Johannan pitänyt rikkoa vihkimävalansa?” – jopa on kysytty: ”olisiko Ristosta tullut kunnon mies, jos hän olisi nainut – Vapun?” j. n. e. Semmoiset kysymykset ovat turhanpäiväisiä, sillä eihän runoilija ole ottanut osottaaksensa, miten noiden henkilöiden olisi pitänyt menetellä siinä tahi siinä tapauksessa, vaan hän on tahtonut näyttää, että ihmiset, jotka ovat tottuneet ajattelemaan ja toimimaan semmoisella tavalla kuin nuo näytelmässä esitetyt henkilöt, saattavat johdonmukaisesti, eläessään siinä keskustassa missä elävät, joutua kurjaan tilaan. Luonnollista on, että, jos runoilijan on todella onnistunut luoda luonteita semmoisia, että ne tuntuvat olevan lihaa meidän lihastamme, emme voi katsella niiden erehdyksiä ja niiden kärsimyksiä näitä omaan itseemme sovittamatta. Mutta jos niiden opetusta käsitämme suoranaisina neuvoina, joiden mukaan meidänkin olisi samanlaisissa tilaisuuksissa menetteleminen, niin saatamme taaskin joutua harhateille. Esim. kun Noora-kiistan aikoina kysyttiin: ”neuvooko Ibsen vaimoa, joka on riitaantunut miehensä kanssa, heti pötkimään tiehensä huolimatta lapsistaankaan?” – tahi jos joku arvostelija nykyään on arvellut rouva Canthin neuvovan petettyä naista murhaamaan pettäjää vieläpä yrittämään maan lakia ja oikeutta kukistaa, niin on mainittujen runoilijoiden näytelmiä katseltu aivan väärältä näkökohdalta. Oikeammin on senlaatuista näytelmää käsittänyt se katselija, joka surulla tunnustaa, että siinä on paljastettu ihmiskunnan siveellisiä voimia kalvava vamma, ja sydämessään lupaa tehdä työtä sitä poistaaksensa. Sillä sehän juuri on noiden ”tarkoitusperäisten” näytelmien tarkoitus. Pohjoismaiden tendenssirunoudessa voipi erottaa kaksi eri suuntaa; toinen viittaa etupäässä siihen, että yksilön on alottaminen tuota paheen poistamisen, ihanteen toteuttamisen työtä omassa itsessään, kukistamalla mahdollisuuden mukaan niitä luonteen taipumuksia, jotka saattavat johtaa paheesen; toinen taas kehottaa meitä ryhtymään taisteluun niitä ulkomaailmassa vallitsevia epäkohtia vastaan, jotka pahetta tukevat. Itse asiassa tietysti toinen harrastus on aina yhteydessä toisen kanssa, vaikka eri runoilijat, kukin luonteensa mukaan, ovat etupäässä kääntäneet huomionsa jommankumman puolelle. Ibsen on edellisen suunnan syvämielinen edustaja, Björnson näyttää, kallistuvan enemmän jälkimmäisen puolelle ja siihen suuntaan kääntyy myöskin rouva Canthin tendenssinäytelmä. Yllä lausutuista mietteistä käynee selväksi, mimmoiselta näkökohdalta arvelemme ”Työmiehen Vaimon” olevan katseltavan ja arvosteltavan. Samalla niistä myöskin luullaksemme käypi selväksi, mimmoinen ajatuksemme tämän näytelmän arvosta on. Yleensä meidän täytyy tunnustaa, että kappale tekee meihin niin valtavan vaikutuksen, että tuntuu vaikealta ryhtyä sitä tyynesti arvostelemaan. Rouva Canth on Työmiehen vaimossa esittänyt äärettömän surkean kuvauksen kansamme elämästä; palavalla mieliharmilla hän on kuvannut, kuinka itsekäs mies saattaa rankaisematta jalkainsa alle sorjaa vaimonsa, ilman että tällä on mitään mahdollisuutta puolustaa itseänsä; sen ovat häneltä riistäneet osaksi ”laki ja oikeus,” osaksi kansan käsitys laista ja oikeudesta, osaksi ja perinpohjaisimmin se ajatustapa ja se luonteenlaatu, joka on yleisen katsantotavan johdosta juurtunut itse vaimoonkin. Ja saattaapa sama mies lisäksi itsekkäiden, törkeiden himojensa tyydyttämiseksi turmella toisenkin naisen elämän, ja kuta turvattomampi tämä on, kuta kehnompi siis miehen käytös on, sitä vähemmin on miehen tarvis peljätä moitettakaan – saatikka sitten rangaistusta. Tämä synkkä kuvaus on esitetty erinomaisella draamallisella mahdilla ja elävyydellä; selvästi tuntee, ett’ei se ole tekemällä tehty, vaan tosirunoilijan luoma. Se tarkka havaitsemiskyky, joka ilmaantuu rouva Canthin edellisissäkin näytelmissä, esiintyy tässä kappaleessa suuresti kehkeytyneenä. Hänen edellisiä kappaleitansa on saattanut moittia siitä, että tuo tarkka silmä, joka ilmestyi yleisten kansallisten olojen ja useiden henkilöitten kuvaamisessa, ei ulottunut samassa määrässä syvempimielisiin, tuntehikkaampiin luonteisin, koska niiden kuvaus tuntui välistä hieman abstraktiselta. Työmiehen vaimossa sitä vastaan kaikki kaikenluontoiset henkilöt esiintyvät täysiverisinä tosi-ihmisinä; he toimivat ja ajattelevat, he ilmaisevat mietteitään ja tunteitaan tarkoin oman luonteensa ja olosuhteittensa mukaisesti. Ainoa poikkeus on ehkä niissä lauseissa, joilla Helka, mustalais-ämmä, ylistää mustalais-elämän onnea, sillä ne tuntuvat hiukan akadeemillis-rheetorisilta. – Mitä eri luonteiden kuvaamiseen tulee, niin ne ovat kaikki luontevia ja johdonmukaisia. Tietysti luonteen johdonmukaisuus ei ole samaa kuin loogillinen johdonmukaisuus; kun on moitittu Homsantuun käytöstä 3:nessa näytöksessä ristiriitaisuudesta, niin on unhotettu että tulisten tunteiden logiikka on aivan toinen kuin kylmän järjen. Näyttää yleensä siltä, kuin moni arvostelija olisi arvostellut hänen luonnettaan samalla tavoin, kuin näytelmässä kuvatut jokapäiväiset ihmiset; kun tuossa onnettomassa, turvattomassa, lapsuudestaan saakka sorretussa ja pilkatussa tytössä, jonka suonissa kuohuu kaukaisen, kuuman etelän tuima veri, eivät löydä vakavaa säännöllistä suomalaista luonnetta, niin he pitävät häntä, toiset hulluna, toiset luonnottomana. Sanoohan näppärä Laura-neitsy, että Homsantuu oli vaatteita huuhtoessaan ruvennut avannolla tanssimaan; ”johan siitä semmoisesta ihmistä tulee! kyllä kai!” – Erittäinkin on arveltu, ett’eivät nuo Homsantuun viimeiset sanat ole sopusoinnussa semmoisen henkilön ajatustavan ja henkisen kannan kanssa. Mutta onhan koko yhteiskunta ollut yksimielinen häntä sortamaan, onhan hänen jo täytynyt oppia, ett’ei hänellä siellä sijaa ole. Kun vihdoin tuo ”maan mato, tuonen toukka” nostaa päätään kostaaksensa sille miehelle, joka on syössyt hänet, ennestään onnettoman, äärettömään kurjuuteen, niin silloin tämä mies turvautuu maan lakiin ja oikeuteen; kyllä ne tulevat asianmukaisilla keinoilla siitä huolta pitämään, ett’ei hänen tarvitse tässä elämässä peljätä kostoa. Mikä on luonnollisempaa, mikä johdonmukaisempaa, kuin että tuo onneton – jonka muka olisi pitänyt yhteiskunnan lakeja ja laitoksia rakastaa ja kunnioittaa – lausuu vimmassaan vastaukseksi: ”Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, – niitä minun pitikin ampua.” Suureksi kunniaksi on runoilijalle, että hän on saattanut yhtä lempeällä sydämellä ja yhtä mahtavalla kuvausvoimalla kuvata kahta toisistaan niin eroavaista naisluonnetta, kuin Homsantuu ja Johanna ovat. Johanna on ”todellinen nainen,” mutta ei suinkaan kuvattuna ivalla, vaan päinvastoin hellällä myötätuntoisuudella, joka sytyttää samanlaista tunnetta katselijainkin sydämessä. Tosin yksi tärkeä kohta hänen kuvauksessaan näyttää sotivan hänen luonnettaan vastaan: kuinka saattoi tuommoinen vakava, järkevä, hienotunteinen tyttö rakastua semmoiseen kaikin puolin kunnottomaan mieheen, jommoisena Risto esiintyy koko näytelmässä, alusta loppuun saakka? Tässä kajoamme seikkaan, jossa mielestämme on kappaleen heikoin puoli. Mutta virhe ei ole oikeastaan Johannan vaan Riston luonteessa. Kyllä sekin luonne on, valitettavasti, todenperäinen ja itsessään johdonmukainen – vieläpä liiankin johdonmukainen. Mutta se ei täydelleen täytä sitä sijaa, joka on sille annettu näytelmässä. – Luullaksemme tekijä on Ristoa tarkoittanut jonkunmoiseksi Don Juanin-luonteeksi. Ja onhan Jumala paratkoon totta, että liedosta Lemminkäisestä saakka meidän aikoihimme asti kansat ja yksityiset, miehet ja naiset ovat ihmetelleet ja lempineet tuota vastustamattoman naisten viettelijän perikuvaa. Mutta siihen perikuvaan kuuluu välttämättömästi jotakin muuta, kuin reipas ulkomuoto vain: Don Juanin-luonne on sankari-luonne; hän voittaa kaikkien sydämen sen kautta, että hänessä ilmaantuu paljon hyviäkin avuja, vaikka hän leikitellen tuhlaa ne pois joutaviin. Etenkin siihen luonteesen kuuluu rohkeutta, vieläpä uhkarohkeuttakin; juuri tuo viettelijän miehuullisuus tekee, vanhan käsityksen mukaan, naisten heikkouden anteeksi-annettavaksi. Risto taas on kiireestä kantapäähän kurja. Hänestä emme saa kuulla emmekä nähdä mitään muuta hyvää, kuin ett’ei hän ole vaimoansa lyönyt; ehkä on myös ajateltava, ett’ei hän ole ollut varsinainen juoppo, ennen kuin sai Johannan 600 markkaa käsiinsä. Mutta kovin raakana hän ilmaantuu jo häissään – jo ennenkuin hänen konnamainen käytöksensä Homsantuuta vastaan on tullut ilmi – ja lopussa hän esiintyy vaivaisena pelkurina. Tekijä on, myötätuntoisuudessaan sorretuita vastaan, kuvannut sortajaa niin kurjaksi, niin vihattavaksi kuin mahdollista, mutta sen kautta hän on jossakin määrin heikontanut sitä vaikutusta, jota hän on tavottanut; siihen sääliin, jota tunnemme Johannaa kohtaan, sekaantuu epäilys, eikö hänessäkin ollut vikaa, kun saattoi miehekseen ottaa semmoisen kunnottoman hylkiön. Muut luonteet muodostavat sen kuvauksen pohjan, josta päähenkilöt aivan luontevasti astuvat esiin. Yleensä niitä saattaa myös verrata antiikkisen tragedian kööriin, joka edustaa maailman tuomiota toimivista henkilöistä; erotus on vaan siinä, että vanhassa tragediassa köörin langettama tuomio oli enimmiten myöskin runoilijan ja katselijoiden, kun sitä vastoin Työmiehen vaimon tekijä ja samoin katselijatkin tuota maailman tuomiota epäävät. Koryphaioksena (köörin johtajana) on vanha Leena Kaisa, jonka persoonassa ruoskitaan sitä ”kristillisyyttä,” josta rakkauden ja oikeuden henki on haihtunut, niin että kuiva kuori vaan on jälellä. – Toiselta kannalta kuin muut sivuhenkilöt luopi tuo älykäs velikulta Toppo valoa kuvattuihin yhteiskunnallisiin oloihin, näyttämällä mimmoisia johtopäätöksiä niistä johdonmukaisesti saattaa tehdä. Selvää on, että sen epäkohdan, jota mainitsimme, kun oli puhe Johannan ja Riston luonteista, täytyi jossakin määrin vaikuttaa haitallisesti koko suunnitelmaan. Muutoin on toiminta suunniteltu kiitettävällä taidolla. Tosin ei sen eri kohtia sido toisiinsa tuo välttämätön kausaalinen täytymys, joka Ibsenin näytelmissä on niin erinomaisen vaikuttava; niihin verraten saattaisi sanoa, että rouva Canthin näytelmässä eri kohtaukset esiintyvät jotensakin itsenäisinä kuvaelmina. Mutta johdonmukaisesti ja luontevasti ne kuitenkin seuraavat toinen toistansa, ja vaikuttavalla tavalla ne ovat järjestetyt; esimerkkinä huomautettakoon vaan sitä lohduttavaista huoahduksen hetkeä, jonka kolmannessa näytöksessä vallitsevat lempeät tunteet meille suovat keskellä toisen ja neljännen näytöksen sydäntä viiltävää realismia. Vaikka siis toiminnan suunnitus on mielestämme Työmiehen vaimossa yleensä hyvin onnistunut, niin etevyydessä sen vielä suuresti voittaa dialoogi. Tämän laatimisessa Työmiehen vaimon tekijällä ei ole enään keltään oppimista; siinäpä ”Ei tunnu vasaran jälki, Eikä pihtien pitämät.” Niin sujuva, niin vilkas, niin luonteva on esitettyjen henkilöiden keskustelu, että sekä tekijä että teaatteri unohtuvat katselijoilta; ja kuitenkin on joka lause taidokkaasti laadittu ja asetettu juuri niin, että se tekee mitä mahtavimman vaikutuksen. Semmoista ei saa aikaan muu, kuin tosi-runoilijan äly ja into. – – Kansallisella näyttämöllämme '''Työmiehen vaimoa''' on näytetty tavalla semmoisella, joka on sallinut sen monta hyvää puolta astua selvästi näkyviin ja tehdä tarkoitetun vaikutuksen. Vieläpä se tärkeä muutos, joka kappaletta näytettäessä on tehty sen loppunäytökseen, antaa sen päätarkoituksen astua esille vielä selvemmin, kuin jos tekijän laatima loppu olisi säilytetty. Ne joilla on ollut tilaisuus painettuun alkutekstiin verrata näytelmää, jommoisena sitä teaatterissa esitettiin, ovat kyllä huomanneet, että näytettäessä on jätetty pois se loppukohtaus, jossa Vappu, sen jälkeen kuin Homsantuu on viety pois vankeuteen, tulee Riston kotiin, ja vaatii häntä vastaamaan vanhurskauden valta-istuimen edessä niistä kahdesta naisesta, joiden elämän hän on turmellut. Tämä tämmöinen loppu on kyllä itsessään kaunis ja tyydyttävä, ja onhan siinä paras puolustus niitä vastaan, jotka rouva Canthin näytelmässä ovat vainuneet uskonnon halveksimista. Mutta eihän tekijä kuitenkaan ole etupäässä ottanut viitataksensa meitä siihen oikeuteen, joka haudan toisella puolella on kumoava vääryyden vallan, vaan avataksensa silmämme, jotta näkisimme ne hirveät, ihmis-arvoa alentavaiset epäkohdat, joita meidän on velvollisuus voimiemme takaa koettaa poistaa jo tästä maailmasta. Ja tämä tarkoitus saavutetaan epäilemättä parhaiten siten, että kappale päättyy Homsantuun vangitsemiseen ja sortajien rehentelemiseen; se johon tämä masentava loppukohtaus ei vaikuta, hän ei hyötyne, vaikka sen jälkeen puhuttaisiin ihmisten ja enkelein kielillä. – Että tämä loppu on näyttämöllä draamalliselta kannalta vaikuttavampi, on tuskin tarpeellista mainitakkaan. Mitä varsinaisiin näyttämöllisiin laitoksiin tulee, niin on jo kylliksi tunnettu, että niistä pidetään kansallisessa teatterissamme tarkkaa huolta; kuitenkaan emme voi olla erittäin huomauttamatta, kuinka erinomaisen hyvin oli tässä kappaleessa sivuhenkilöltä harjoitettu; markkina-elämän kuvaaminen esimerkiksi voipi vetää vertoja siihen, mitä saapi nähdä Meiningiläisten näyttämöllä. Yleensä emme luule milloinkaan teaatterissamme nähneemme suurta, syvämielistä näytelmää näytettävän niin kaikin puolin oivallisesti kuin Työmiehen vaimoa. Mitä päähenkilöihin tulee, niin neiti Avellanin Johanna todistaa hänen edistyneen sille kannalle, että hän ikäänkuin sulautuu täydelleen yhteen näytettävän luonteen kanssa. Hänen Johannassaan ei ollut ainoatakaan väärää nuottia; aivan luontevana ja yksinkertaisena hän esiintyi, ja juuri sentähden hän saattoi niin syvästi liikuttaa. Erittäinkin on mielestämme ihmeteltävä se hieno maltillisuus joka ilmestyi Johannan kärsimyksen historian viimeisessäkin osassa; se vaan lisäsi hänen kovan kohtalonsa sydäntä viiltävää vaikutusta. Neiti Aalbergilla oli Homsantuuta, tuota tunteittensa vallassa olevaa luonnonlasta näyttäessänsä erinomainen tilaisuus osottaa monipuolista neroansa; yhtä suloinen kuin hän oli surussaan ja rakkaudessaan kolmannessa näytöksessä, yhtä masentavan mahtava hän oli koston vaatijana kappaleen alussa ja lopussa. – Muista henkilöistä emme voi olla erikseen mainitsematta herra Rautiota; hänen Topponsa oli niin täynnä huumoria, ett’ei sen parempaa voi missään nähdä; ilolla suomalainen yleisö ottaa vastaan ne hyvät lupaukset, joita herra Rautio on tämän roolin kautta sille antanut. ''[O. E.] T[udeer].'' '''Lähde:''' ''Valvoja'' 1885. S. 166–172. [[Luokka:Kirjallisuusarvostelut]] [[Luokka:O. E. Tudeer]] [[Luokka:Työmiehen vaimo]] 3405 6151 2006-09-24T21:10:14Z Nysalor 5 Wikitys kuntoon {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Minna Canthin novellikokoelma. |alaotsikko= |tekijä=O. E. Tudeer |huomiot= }} ''Minna Canth'', Novelleja. I, II. Helsingissä 1892, Otava. 238 + 294 siv. 12:o. Hinta 5: 50, hienommalla paperilla 6: 50. Aika ajoin on, milloin missäkin julkaisussa, sanomalehdissä, aikakauskirjoissa, kalentereissa y. m. saatu lukea Minna Canthin kirjoittamia kertomuksia ja kuvauksia. Moni niistä on ollut sitä laatua, että se on syvästi painunut lukijain mieleen, ovatpa muutamat panneet mielet kuohuksiinkin ja antaneet aihetta kiivaaseen ajatusten vaihtoon – tahi ehkä oikeammin yhteentörmäykseen: Näitten nerokkaan kirjailijan hengentuotteiden pelastaminen siitä unholan haudasta, johon tuommoiset tilapäiset, hajanaiset julkaisut tavallisesti pian vaipuvat, ei saattanut olla kuin ajankysymys. Vuosien kuluessa niitä onkin jo karttunut niin monta, että ne on voitu koota siksi sieväksi kaksiosaiseksi kokoelmaksi, joka äskettäin on täydellisenä ilmestynyt. Yksi kokoelman novelleista, «[[Agnes]]», on kuitenkin ennen julkaisematon. Yhteensä on kokoelmassa 16 kertomusta; ensimäiset ovat vuodelta 1877, viimeinen, äsken mainittu «Agnes», vuodelta 1892. Ne siis edustavat 15 vuoden kirjailijatointa. Mutta huomattavia on kuitenkin, että kokonaisen 9 vuoden väliaika jakaa ne kahteen hyvin erilaiseen ja erisuuruiseen jaksoon; edellisessä on kolme novellia vuosilta 1877 ja 1878; toinen jakso alkaa vasta vuodesta 1887; siihen kuuluvat muut 13 novellia. Nuo ensimäiset kolme novellia, «[[Ensimmäiset markkinat]]», «[[Äiti ja poika]]» ja «[[Päivä koittaa]]» olivat ensin olleet luettavina Päijänne lehdessä ja sitten (1878) esiintyneet «Novelleja ja kertomuksia» nimisen sarjan I osassa. Niiden arvo on melkein yksinomaan siinä, että ne ovat kirjailijan kehityshistorian todistuskappaleita, – ja semmoisina ne kai on otettu nyt ilmestyneeseen novellikokoelmaan. Niitä kirjoittaessaan kirjailija ei vielä tuntenut omia voimiansa, vaan noudatti – tieten tai tietämättänsä – tavallisen sovinnaisen romaanityylin malleja. Silloin tällöin kuitenkin näissä ensimäisissäkin kyhäelmissä jo huomataan joku oman havainto- ja kuvaamiskyvyn välähdys; ja niissä ilmaantuva lämmin myötätuntoisuus kärsivien kanssa sekä halu käsittää olemuksen suurta arvoitusta ovat niin ikään niitä ominaisuuksia, jotka myöhemmin, suuresti kehittyneinä, muodostavat Minna Canthin kirjailijaluonnetta. Maailmankatsomus on niissä sopusointuinen, luottavainen, ja – ainakin «Äiti ja poika» nimisessä kuvauksessa – se vaikuttaa lukijaan sydämen vakaumuksena. Kuinka tärkeät ne 9 vuotta, jotka kuluivat näitten ensimäisten kyhäysten ja kokoelman muitten novellien välillä, ovat olleet kirjailijan kehitykselle, sen helposti käsittää, kun muistaa, että niiden aikana valmistuivat näytelmät «[[Murtovarkaus]]» (1881, näyteltiin 1882), «[[Roinilan talossa]]» (1883), ''«[[Työmiehen vaimo]]»'' (1885), pitempi kertomus «[[Hanna]]» ja tuo pieni mutta mahtava, taiteellisesti eheä kuvaus ''«[[Köyhää kansaa]]»'' (1886). Novellikokoelmassa, kuten sanottu, tämä tärkeä kehityskausi ei ole itse edustettuna, mutta sen tuloksena saatamme epäilemättä pitää sitä kehityskantaa, joka ilmaantuu kaikissa kokoelman 1886 vuoden jälkeen kirjoitetuissa novelleissa. Olihan tekijä «Köyhää kansaa» nimisellä kuvauksellaan jo kohonnut niin korkealle taiteellisuuden kannalle, ettei varsin silmäänpistävää edistymistä siinä suhteessa lähinnä seuraavina vuosina ollut odotettavissakaan. Korkeintaan voipi huomata, että ensimäinen sen jälkeen kirjoitettu kuvaus, «[[Kuoleva lapsi]]» (1887), on taiteellisessa suhteessa lähempänä ensimäisiä kyhäyksiä kuin muut kertomukset; siinä näet kauniiseen, liikuttavaan todellisuuden kuvaan sekaantuu paikoittain joku sovinnaisen symboliikin piirre, josta sen eheys jossakin määrin häiriintyy. Muut novellit eivät tosin kaikki ole taiteelliseen etevyyteen katsoen tasa-arvoisia, mutta eriäväisyydet näkyvät olevan niiden keskinäisistä kronoloogisista suhteista riippumattomat. Kaikissa ilmaantuu ihmeellinen kyky havaita ja havaintoja kuvaella niin että lukija on itse välittömästi havaitsevinaan ne – oli niiden esineenä sitten ulkonaisen todellisuuden ilmiöitä tai ihmisolennon aate- ja tunne-elämän salaperäiset värähdykset. Ei liioin erehtyne, jos luulee tuon harvinaisen kuvauskyvyn ammentavan suuren osan voimaansa siitä voimaperäisestä rakkaudesta, jota tekijä tuntee havaittavaansa kohtaan, – rakkaudesta, joka pysyy rakkautena, silloinkin kun se ilmaantuu vihan muodossa. Siksi ne synkät kuvaukset, joissa tekijä on esittänyt nykyisten kulttuuriolojemme epäkohtia, painuvat niin syvälle lukijan mieleen; mutta siksi saattaa myös välistä pilkahtaa esiin herttaista huumoria, etenkin silloin kun tekijä ottaa kuvataksensa nuorten tyttöjen vasta umpusta puhkeavan sieluelämän vivahduksia, niinkuin leikkisästi ivallisessa kuvauksessa «[[Eräs Puijolla käynti]]» («Samskolans vän» nimisestä juhlalehdestä, 1891), taikka yksinkertaisuudessaan niin liikuttavassa «[[Lapsenpiika]]» nimisessä pikkukertomuksessa (1887). Mutta juuri tästä tekijän kuvausvoiman subjektiivisesta luonteesta näkyy myöskin se epätasaisuus johtuvan, joka eri novelleja verrattaessa pistää silmään. Joskus näyttää siltä kuin tekijä, vastoin omaa luontoansa, olisi koettanut kertoa eli kuvata vain itse kuvaamisen vuoksi, ilman syvempää osanottoa tai tarkoitusta; silloin kuvaus jättää meidät väliäpitämättömiksi; niin on mielestäni «[[Ystävykset]]» nimisen kertomuksen laita (vuodelta 1888). Toisinaan taas näyttää tapahtuneen, että subjektiivinen puoli on vienyt voiton havaitsemisesta. Silloin henkilöt joko lausuvat ajatuksia, jotka heidän lausumikseen tuntuvat luonnottomilta (niin «[[Kauppias Roller]]»issa [1887] etenkin keskustelu kirjakaupassa), taikka he lausuvat ajatuksia, jotka kyllä ovat heille luonnollisia, mutta joita he tosielämässä, semmoisina ja semmoisissa oloissa kuin heitä on kuvattu, eivät juuri ilmoittaisi noin suorin, mietityin sanoin (niin esim. «[[Lehtori Hellmanin vaimo]]» [1890, Pohjalainen nimisessä sanomalehdessä]); siten kuvaus saattaa kadottaa elämänlämpöänsä, ja siihen tulee helposti jotakin kaavamaista. Mutta missä sekä subjektiivinen osanotto että todellisuuden tarkka havaitseminen ovat korkeimmillaan, siinä ne, merkillistä kyllä, ovat tasapainossa, ja siinä on edessämme eheitä, mahtavasti vaikuttavia taideteoksia. Sitä laatua on pitempien kertomusten joukossa ''«[[Kauppa-Lopo]]»'' (vuodelta 1889, ensin painettu Valvojassa, sitten erään toisen kertomuksen kanssa eri kirjana), pienemmistä kuvauksista esim. «[[Eräänä sunnuntaina]]» (1888, päin. 1889-vuoden Excelsior kalenteriin) ja «[[Epäluulo]]» (1891, Valvojassa). Näin ollen on tietysti vaikeata Minna Canthin teoksia arvostellessa erottaa toisistaan niiden taiteellista puolta eli muotoa ja niiden sisällystä eli aatteita, jotka niissä pyrkivät ilmaantumaan. Minna Canthin parhaimmissa teoksissa hänen aatteitansa ei lausuta semmoisenaan ilmi; ne ovat luettavat koko esitetystä toiminnasta. Eikä luulisi sen lisäksi kaivattavan mitään opetustelevaa «fabula docet»; se seikka että moni lukija sittenkin näkyy olleen sen tarpeessa, ei juuri ole nykyiselle sivistyskannallemme kunniaksi! Mutta se sikseen. Voipikohan niissä aatteissa, jotka Minna Canthin novelleissa (1886 vuoden jälkeen) ilmaantuvat, huomata mitään kehittymistä mihinkään varmaan suuntaan? Siihenkään ei ole aivan helppo vastata. Kaikissahan kuvautuu levottoman sielun innokas pyrkiminen vapautta kohti, sen taistelu sortoa, vääryyttä ja valhetta vastaan. Paljonhan maailmassa sortoa, vääryyttä ja valhetta onkin; tuska ja sääli täyttävät taistelijan sydämen; ei ole kummaa jos hän on taipuvainen havaitsemaan – ja kuvaamaan – etupäässä elämän synkkiä puolia. Siinä kohden ei juuri näy mitään selvää kehittymistä toiseen tai toiseen suuntaan. Eri vuosilta on kuvauksia siitä, mitenkä elämän arvoitus käy ihmiselle niin tuskallisen raskaaksi, että hän joutuu mielipuolisuuden partaalle, vieläpä itsemurhaankin («Kauppias Roller» 1887, «Eräänä sunnuntaina» 1888, «Epäluulo» 1891); elämän taisteluun murtuu «Kauppa-Lopo» (1889), «Lehtori Hellmanin vaimo» (1890), tavallaan myös «[[”Vanha piika”|Vanhapiika]]» (1891); surullisesti päättyy «[[Kasvinkumppanit|Kasvinkumppaneissa]]» (1889) tarina sorrosta ja viettelemisestä, surkeaksi on ihanan, suurilahjaisen «Agnes»in (1892) elämänura kääntynyt. Mutta ei tunnu sittenkään siltä kuin kirjailijan katsomustapa olisi niinä vuosina pysynyt kaikin puolin muuttumatta. Sitä kehittymistä eli selviämistä, joka siinä näkyy tapahtuneen, voidaan ehkä selvemmin huomata, jos otetaan tekijän viimeiset näytelmätkin avuksi. ''Kovan onnen lapsissa'' (1888) tekijän myötätuntoisuus oli kait hyvin suuressa määrin niiden puolella, jotka nousevat taisteluun yhteiskuntajärjestystä vastaan, joka heistä tuntuu vain sorrolta ja vääryydeltä; mutta hän on kuitenkin suunnitellut näytelmänsä niin, että katselijan lämpimin osanotto tulee niiden osaksi, jotka, koska heidän omatuntonsa niin vaatii, alistuvat lain alle, vaikka heidän elämänonnensa siihen murtuu. ''Kauppa-Lovossa'' (1889) tekijä näyttää mitenkä valo ja varjo, hyvä ja paha saattavat olla sekaantuneina samassa henkilössä ja mitenkä ne eri ihmisten kesken saattavat olla aivan toisin jakauntuneina, kuin mitä puusta katsoen luulisi; hän ei tuomitse, hän opettaa ymmärtämään ja tuntemaan myötätuntoisuutta. ''[[Papin perhe]]essä'' (1891) asetettiin vahakkain vanha ja nuori sukupolvi, sorron ja vapauden edustajina. Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, mille puolelle tekijän omat sympatiiat kallistuivat. Mutta siitä huolimatta hän kohosi molempia korkeammalle kannalle ja kykeni siten havaitsemaan ''ihmistä'', rakkautta kaipaavaa ja rakastavaa ihmistä, sorronkin edustajassa. – »Agnes«-novelli (1892) on aiheeltaan tavattoman intressanti. Siinäkin asetetaan rinnakkain kaksi vastakkaista luonnetta. Ne ovet naistyyppejä, sivistyneestä kansanluokastamme. Toisella puolen (Liisi) on tyypillinen suomalainen vaimo, velvollisuuksillensa uskollinen, kaino tunteitansa ilmaisemaan, mutta hellästi rakastava isänmaata, miestänsä ja lapsiansa ja kykenevä innostumaan; hän on oppimaton suuren maailman menoissa, hänen näköpiirinsä on vielä ahtaanpuolinen, hänen sielunsa lepää tyynenä, intohimojen myrskyt eivät ole sen rauhaa häirinneet; hänen periaatteittensa pätevyyttä, hänen luonteensa perusteita ei ole vielä elämän taistelussa koeteltu. Toisella puolen (Agnes) on aivan toisenlaiseksi kehittynyt nainen, hänkin tyypillinen. Hän on ollut tuon toisen koulutoverina ja lapsuuden ihanteena; mutta hän on joutunut Pietariin, «suuren maailman» keskuuteen, ja siellä kehittynyt ympäristönsä vaikutusten mukaan. Kun hän sattuu käymään entisillä kotitienoillaan, kaikki muut näyttävät hänen rinnallaan kömpelöiltä, sivistymättömiltä talonpojilta. Kaikkia hän hurmaa, ei ainoastansa kauneudellaan ja «stiilikkäällä» käytöksellään, vaan myös vapaasti kehittyneellä älyllään. Mutta hän on kylmä egoisti, isänmaata hänellä ei enään ole, ja niin älykäs kuin hän onkin, niin laaja kuin onkin hänen näköpiirinsä, niin hänellä ei ole elämässään muuta tehtävää kuin hakea nautintoa ja huvitusta. Onpa hän valmis lyhykäisen huvittelemisen vuoksi tallaamaan muitten ihmisten, lapsuudenystävänsäkin, elämänonnen jalkoihinsa. Hän onkin vapautunut siitä siveellisyyden käsityksestä, jota hänen kotimaassansa pidetään pyhänä ja oikeana: hän on naineen miehen jalkavaimo, siis meidän käsityksemme mukaan langennut nainen. – Ja kuitenkin tekijä on kyennyt häntäkin ymmärtämään, häntäkin kuvaamaan niin, että sääli meissä voittaa vihan. Onnetonhan se on, jonka elämä on tullut noin tyhjäksi, – sitä onnettomampi kun hänellä on älyä ja sivistystä nähdäksensä itse selvästi tuon kammottavan tyhjyyden kuilun, josta ei enää voi pelastua. Mutta kertomuksen päävaikutus ei ole vaan siinä, että opimme semmoisessakin tuhon tuottajassa näkemään ja säälimään onnetonta lähimmäistä. Sen suunnitelmassa on mielestäni jotakin muutakin, joka ei tosin ole päässyt valmistumaan aivan selväksi tulokseksi. Kun Agnes, mylleröityänsä hirmumyrskyn tavoin Liisin ja hänen miehensä rauhallisia, sopusointuisia oloja, kertomuksen lopulla on lähtenyt pois, kun ne intohimot, jotka hän on heihin virittänyt, ovat asettuneet, niin ei näy kaikesta tästä jääneen jälelle kuin kamala muisto, joka vaan enentää palautuneen rauhan herttaista onnea. Mutta yksinomaan siihen tulokseen kertomuksen juoksu ei näy olevan suunniteltu; minusta ainakin – enkä ole siinä yksin – tuntuu siltä kuin se olisi paljoa korkeammalle tähdätty. Eiköhän sekä luonteiden että toiminnan kuvaus johda siihen, että luulisi hirmumyrskyn ihmisten elämässä – samoin kuin luonnossakin tapahtuu – puhdistavan ilmaa, virkistyttävän, herättävän uusia voimia? Onhan Liisin siihen asti uinailleelle intelligenssille avautunut uusia näköaloja; eikö hänelle siitä ala uusi kehityskausi? Onhan hänen siihenastisen maailmankatsomuskannan perusteita ankarasti järkytetty; eikö hän koeta muodostaa sitä uudestaan vankemmalle pohjalle? Ovathan sekä Liisi että hauen miehensä oppineet entistä paremmin tuntemaan omaa itseänsä; eivätkö he entisen särkyneen sopusoinnun sijaan pyri rakentamaan uutta, syvempään tietoisuuteen perustuvaa? Eivätköhän he astu koetuksesta samalla nöyrtyneinä ja voimistuneina elämän taistelua varten? – Niin, semmoiseen tulokseen Agnes-kertomus näyttää tähtäävän; se on suunnitetta ''kehityshistoriaksi'', vaikka se päättyy luonteen- ja situatsioonin-kuvausten tavoin. Siksi onkin luonnollista, ettei se tunnu niin eheältä kuin esim. Kauppa-Lopo. Mutta se lupaa paljon tulevaisuuden suhteen. Minna Canthin uusimmasta novellista käy mielestäni selväksi, että hänen katsomustapansa ja samalla hänen taiteensakin todella ovat kehittymässä siihen suuntaan, jonka enteitä olemme olleet havaitsevinamme jo muutamissa hänen edellisistä teoksistaan. Ja jos hän siihen suuntaan yhä edistyy, niin on meillä toivo saada vastaisuudessa häneltä teoksia, joissa yksityiskohdat on käsitelty momentteina kuvattavien ihmisten kehityksessä, ja ''kehitys'' siis on kuvauksen pääaineena. O. E. Tudeer. '''Lähde:''' ''Valvoja'' 1892. S. 567–572. [[Luokka:Kirjallisuusarvostelut]] [[Luokka:O. E. Tudeer]] 3406 6126 2006-09-24T17:21:23Z Nysalor 5 Salakarista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Salakarista |alaotsikko=(Valvoja 1888) |tekijä=O. E. Tudeer |huomiot= }} Mikä on syy siihen, että tässä novellissa kuvatun perheen onni joutuu salakarille ja häviää surkeaan haaksirikkoon? Luettuansa läpi kirjan, seurattuansa onnettoman Alman nopeata luistamista perikadon partaalle ja nähtyänsä sen vihdoin päättyvän lankeemukseen ja kuolemaan, lukija on aluksi vielä täydelleen sen tenhon alaisena, jonka rouva Canthin ihmeellinen kuvaamiskyky on omiaan vaikuttamaan; tuntuuhan hänestä ikään kuin hän olisi omin silmin nähnyt kaiken tuon hirveän edessänsä tapahtuvan. Mutta kun hän sitten, lumouksesta vähitellen toinnuttuaan, luopi uudestaan katsauksen esitetyn ihmiskohtalon pääpiirteihin, niin herää häneen – niin on ainakin arvostelijan käynyt – jonkunmoinen epävarmuuden tunne; ei voi olla kysymättä: mutta mikä sitten on syy siihen, että noin täytyi päättyä onnellisen perheen onnen? Sillä tietäähän lukija ennaltaan sen, ett’ei rouva Canthin ole tapa kuvata ihmisten kohtaloita sokean sattumuksen kyhäämiksi eikä viekkaiden juonten kutomiksi; ja havaitseehan hän tätäkin kirjaa lukiessa, että tekijä on tarkoittanut jotakin muuta, kuin miellyttävää veltostuneiden hermojen kiihottamista vaan. Mutta mitä? Tunnustamme suoraan, ett’ei meidän ole onnistunut löytää tähän kysymykseen täysin tyydyttävää vastausta. Kertomuksen alussa meille esitetään onnellinen aviopari. Lasten ijästä päättäen sen yhteiselämää on jo kestänyt noin 9 vuotta. Mies on luonteeltaan jalo ja suora, hän rakastaa vaimoansa, luottaa hänen rakkauteensa ja kunnioittaa häntä vapaana järkevänä vertaisenansa. Vaimo on jouduttuansa naimisiin, vetäytynyt pois seuraelämän huvituksista ja antautunut vaimon ja äidin tehtäviin; miestänsä ja lapsiansa hän hellästi rakastaa, onhan hänen miehensä hänen mielestään muita jalompi ja etevämpi; ilosta, ylpeydestä ja rakkaudesta hänen povensa sykkäilee, kun hän, vakavista asioista keskusteltaessa, huomaa miehensä kohoavan ikään kuin hallitsijana yli kaikkein muiden. Yhden pilvenhattaran vaan havaitsemme heidän onnensa kirkkaalla taivaalla: Alma-rouva on mustasukkainen miehensä isänmaallisille harrastuksille; ja kun tämä valtiopäivämieheksi valittuna ei näy enää niiden rinnalla huomaavan eikä muistavan muuta mitään, ei lähestyvää eron hetkeäkään, niin Alma-rouvan tunteet loukkaantuvat. Keskinäinen kylmeneminen syntyy, mutta, kuten onnellisessa kodissa ainakin, vaan muutamiksi päiviksi; sitten sovitaan, ja kaikki on jälleen hyvin. Arveluttaa vaan se seikka, että sovinnon näyttää vaikuttavan, parhaasta päästä aistillinen vietti. Tuota mainittua mustasukkaisuutta ja siitä johtuvaa yksinäisyyden tunnetta maisteri Nymark käyttää alussa välikappaleena, virittääksensä Alma-rouvassa turhamaisuuden ja huvittelemishalun kipinää ja sitten käypi niinkuin käypi. Näyttää siis melkein siltä, kuin tekijä olisi nimenomaan tahtonut kuvata, kuinka sen naisen onni ja kunnia ovat vaarassa, joka, huolimatta vakavista yleisistä harrastuksista ja niitä käsittämättä, pysyy tunne-elämän kannalla. Epäilemättähän laveampi näkö- ja harrastuspiiri selvittää järkeä ja saattaa myöskin mieltä lujittaa; ainakin se estää heittäytymästä kokonaan turhamaisten huvitusten pyörteesen. Mutta tämä kaikki ei meidän mielestämme riitä selittämään Alma-rouvan surkeata kohtaloa. Se ei suinkaan johdu esitetyistä perusteista. Ne ovat kyllä tyypillisiä; mutta niin ei ole seurausten laita. Onhan yleensä velvollisuuden ja siveellisen puhtauden tunne niin syvälle juurtunut meidän maan sivistyneihin (taikka sivistyneeseen luokkaan kuuluviin) naisiin, että, vaikka useat, ehkä useimmat ottavat yhtä vähän osaa yleisiin harrastuksiin kuin Alma-rouva, ja vaikka epäilemättä monella on aviokumppaniltaan vielä vähemmän tukea kuin Almalla, kovin harvoin tapahtuu, että joku joutuu semmoiseen siveelliseen haaksirikkoon kuin hän, saatikka sitten takertuu niin törkeästi viritettyihin ansoihin kuin hän. Jos Alma on todenmukaisesti kuvattu, niin hän on todella tavattoman heikko astia; silloin kummastuttaa vaan, että tämä vasta niin pitkän avioelämän jälkeen tulee ilmi. Oli miten oli, varmaa on, että tekijän tarkoitus olisi käynyt selvemmäksi, mahdollista on, että hänen kuvauksensa olisi tuntunut täysin johdon- ja todenmukaiselta, jos hänen olisi onnistunut luoda kertomuksessa esiintyvät miehet eläviksi yksilöiksi. Erittäinkin on suureksi haitaksi, että John, Alman puoliso, on jäänyt milt’ei tyhjäksi abstraktsiooniksi. Hän kyllä lausuu jaloja ja syvämielisiä aatteita, joista lukija todella on tekijälle kiitollinen; mutta tekijään hän niiden kautta tutustuukin, eikä Johniin. Sillä Johnilta puuttuu melkein kokonaan persoonallisia piirteitä; abstraktisia aatteita vaan hänellä on. Vai olisiko tekijä häntä tarkoittanut semmoiseksi verettömäksi kaava-ihmiseksi, jommoisena hän kirjassa enimmiten esiintyy? Silloin tietysti ymmärrämme helpommin Alma-raukan kohtalon. Mutta ei toiselta puolen tunnu siltä, kuin tekijä olisi sillä tavoin tahtonut jakaa syyn tasan kumpaisenkin aviopuolison hartioille (vaikka itse elämässä, semmoisten olojen vallitessa kuin rehtori Karellin perheessä, syytä useimmiten on sepissä yhtä hyvin kuin sysissäkin). Siksi on tekijä häntä liian paljon suositellut, tekemällä hänen omien aatteittensa kannattajaksi. Maisteri Nymarkin luonteenkuvauksesta tietysti emme voi odottaa sitä tapahtumien syntyjen syvien selvitystä, jota Alman ja hänen puolisonsa sekä heidän keskinäisen välinsä esittämisestä melkein vaadimme. Nymark on noita pikimustia ideaalikonnia, joita, Jumalan kiitos, tapaa useammin romaaneissa ja näytelmissä, kuin tosielämässä. Lieneeköhän juuri todenmukaista, että semmoinen henkilö noin avomielisesti paljastaa omia periaatteitaan? Ei sitä ainakaan luulisi parhaaksi keinoksi naisen viettelemiseen joll’ei tämä ole ennaltaan tavattoman ”kiitollinen objekti”. Tähän asti ehkä olemme monen mielestä liian yksipuolisesti pitäneet silmällä kertomuksen heikkouksia. Olemme näet koettaneet saada selville niitä syitä, jotka ovat vaikuttaneet sen, että kirjan varsinainen periaate on jäänyt hämäräksi. Että kirjalla on suuriakin ansioita, emme sillä ole suinkaan tahtoneet kieltää. Sisältö on taidokkaasti järjestetty, niin että tapausten kehkeytyminen aina selvästi ja nopeasti kulkee eteenpäin. Kompositsiooniin katsoen Salakari epäilemättä on [[Hanna]]-kertomusta etevämpi ja kokonaisempi. Kukin kohtaus on tässäkin kirjassa esitetty samalla ihmeteltävällä runoilijavoimalla, kuin rouva Canthin edellisissä kirjoissa, eikä niiden vaikutusta heikonna se suunnitelman hajanaisuus, joka esim. Hanna-kertomuksessa häiritsi lukijan nautintoa ja osanottoa. Vastustamattoman vaikutuksen tämä kirja lukijaan tekeekin. Erittäinkin tuo naisellisen puhtauden koko henkilöä murtava reaktsiooni hetken saastumista vastaan, josta ei maailma mitään tiedä, on kuvattu tavalla semmoisella, ett’ei sen muisto pian lukijan mielestä häviä. Sen tarkoituksen ainakin on tekijä täysin määrin saavuttanut. ''O. E. T[udeer].'' '''Lähde:''' Canth, Minna 1996: ''Salakari''. SKS, Helsinki. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Valvoja'' -lehdessä 1888. [[Luokka:Kirjallisuusarvostelut]] [[Luokka:O. E. Tudeer]] [[Luokka:Salakari]] 3407 6128 2006-09-24T17:21:59Z Nysalor 5 [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3408 6129 2006-09-24T17:22:21Z Nysalor 5 Salakarista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Salakarista |alaotsikko=(Uusi Suometar 290/1887) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Rehtori Karell vaimonsa ja lastensa kanssa on muuttanut maalle kesäksi. Rehtori on tyyniluontoinen, vakava mies, joka useimmissa asioissa ajattelee syvempään kuin monet muut. Vankkaan suomimielisyytensä yhdistää hän vapaakauppaan kallistuvia mietteitä ja arvostelee puolustavaisesti uudensuunnan kirjallisuutta. Vaimoansa hän rakastaa. Rehtorin rouva ei ole miehensä kaltainen muussa kuin että hänkin rakastaa puolisoaan. Iloinen, vilkas ja tunteellinen joutuu hän ikäviinsä kun mies, John, hänen mielestään yhäti joko istuskelee kammarissaan kirjoituspöytänsä ääressä taikka hoitaa yhteiskunnan asioita. Ei juuri paljoja puhele, tulee ja menee usein ajatuksiinsa vaipuneena, on kylmä ja väliin tylykin omaa Almaansa kohtaan. Almaa usein peloittaa ettei miehensä kenties piittaakaan hänestä oikein, ja tämä tunne saattaa hänet alakuloiseksi ja pahalle tuulelle. Miehensä rakkaus oli hänelle kaikki kaikessa – mikään muu asia ei voinut tätä vaimoa innostuttaa, hänellä ei ollut minkäänlaista muuta pyrintöä, ei ainoatakaan. Hänelle alati tulee uudestaan mieleen tuo sama, ettei kenties John häntä sentään oikein rakastakaan – kuinka hirveältä ajatella että jos hän kuolee John ottaa toisen vaimon ja antaa sille enemmän kuin hänelle nyt – taikka jos John kuolee ja hän jää yksin lasten kanssa. Joskus koettaa hän miehellensä näitä luulojaan ilmoittaa, mutta John vaan hymyilee hänelle ja pyytää häntä rauhoittumaan. Kerta yrittää tulla epäsopua ja molemmat käyvät vuorokauden ajan vieraina toisilleen. Mutta sitten tulee jälleen sovinto. Talon parhaita tuttavia ovat pormestari Lagander ja maisteri Nymark. Viimemainittu ihailee nuorta rehtorin rouvaa, jota hän pitää kauneimpana naisena koko seudulla. Hän hakee usein Alman seuraa ja näillä kahdella on paljon puhumista keskenään. Nymarkin mielestä ihmiset liian paljon noudattavat kuivettuneita muotoja ja liian vähän päästävät luontoa vaikutukseensa. Ja naisista sanoo hän Almalle, että ne ovat heikkoja juuri siinä, missä niiden tulisi olla voitolla, rakkaudessa nimittäin. He eivät ole rahtuakaan politillisia. He eivät osaa säilyttää miehen rakkautta. ”Niin kauan kuin mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas”, mutta niin pian kuin nainen on antautunut ja sanonut: ”minä olen sinun”, silloin on ”mies voittanut ja nainen menettää valtansa”. Apukeinona pitää Nymark ettei nainen milloinkaan sano: ”minä olen sinun”, vaan antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon välillä, ”osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii näiden ihailla itseään”. Tähän tapaan sujuu Nymarkin puhe vastakin. Hän rupeaa käymään yhä useammin Karellissa, ja kun talon isännällä on kovasti työtä eikä hän ehdi saattaa rouvaansa seuraelämään, johon Nymark kehoittaa Almaa, rupee Nymark, hänelle kaitsijaksi ja nyt huvitellaan ahkerasti. Alma ensin alussa loukkaantuu kuin John ei välitä hänestä, joko hän sitten on kotona tai menee huvittelemaan, ja nähtyänsä näin olevan antautuu hän yhä enemmän seuraelämälle. Nymark joka, kumppanilleen on ihmetellyt kuinka Karell saattaa olla niin välittämätön niin kaunista rouvasta ja uhannut vielä sen viimein Karellilta ottaa, lähestyy Almaa aina enemmän ja pian ollaan molemmin puolin palamassa, kunnes vaimo eräällä luisteluretkellä, jolla astuvat maalle erääseen niemeen, antautuu. Mutta heti sen perästä joutuu nuori vaimo kauheimpiin tuskiin, hän eriää taakseen katsomatta rakastajastaan ja hiipii salaa pahantekijän tavoin katuja ylös ja tulee kotiinsa, tampuuriin. Siellä seisoo John vakavana ja kysyy, tietääkö hän jo että heidän Arvinsa on sairastunut rokkoon? Nyt alkaa vaimolle tuskan aika lyhyt tosin, mutta kolkko ja kova. Ensin hirmuisissa omantunnon vaivoissa ja hävyn alaisena valvoo hän yöt päivät poikansa sairasvuoteella, itse melkein koko ajan puoleksi tolkultaan. Lapsi kuolee, onneton vaimo koettaa tointua ja John lähtee valtiopäiville. Mutta tuskin on mies lähtenyt, niin alkaa Alma uudelleen hourailla, ajaa eräänä päivänä palvelijan kanssa poikansa haudalle, josta tuodaan takaisin ilmi kuumeessa ja hourailevana. Nyt sairastuu hän uudelleen, ja kova aivopoltto lopettaa yhdeksässä päivässä hänen elämänsä. Siinä kertomuksen lyhyt, surullinen juoni. Olemme tottuneet Minna Canthin kynästä saamaan noita nerokkaita kuvauksia yhteisen kansan riveistä, tämän kansan, jota kaikki kuin yksi mies rakastamme, jota kaikki tahdomme oppia tuntemaan ja josta niin vähän vielä tiedämme. Se vaikutti että ensi hetkessä kun otimme nyt ilmoitettavamme kirjan käteemme ja huomasimme tekijän siinä valinneen aineensa toiselta alalta, ihan uusimpain joukosta, meistä tuntui kuin olisimme jonkunlaisella kaipauksella ruvenneet sitä lukemaan. Mutta se tapa, jolla tekijä on aineensa täytellyt, hälventää pian tämän tunteen, ja ennen kuin tietääkään on lukija keskellä yleiseen inhimilliseen elämään tunkeuvaa kysymystä, joka ei saata kellekään vieras olla. Voipi sanoa ettei semmoista sentään meillä usein tapahdu, ja se on totta mitä tulee loppukohtiin, s.o. vaimon aviorikokseen ja hänen siitä seuraavaan kuolemaansa, mutta ehtoihin katsoen liikkuu kuvaus aivan tutulla alalla. On sanottu ettei kertomuksesta tiedä mitä tekijä ajattelee. Edellinen osa Alman avioliittoa ei näy tekijää tyydyttävän, mutta jälkimmäinen osa, tuttavuus Nymarkin kanssa, näkyy vielä vähemmin sitä tekevän, sanotaan. Meidän käsityksemme mukaan silmiinpistävin totuus, minkä kuvaus lukijan sydämeen kirjoittaa, on tuo vanha, mutta aina unohtunut, että kuolema on synnin palkka ja että tahrattu omatunto ei salli onnea niin kauan kuin se paatumaton on. Se on sama totuus, minkä viimeksi Rosmersholmassa nähtiin ja joka Tolstoin ”Anna Kareninan” elämästäkin selviää. Mutta tämän ohessa ja pohjalla antaa rouva Canthin kuvaus ajattelemisen aihetta semmoista, joka johdattaa lukijan tekijän kanssa kysymyksestä kysymykseen. Toiminta on supistettu niin ahtaasen puitteesen, luonteenkuvaus on niin perin koristelemisesta puhdas, ettei luulisi siinä sen syvempää löytyvän, ja kuitenkin näiden ihmisten lyhyt kilvoitus vetää puoleensa koko sydämemme, ja meidän täytyy päätyä selvittämään itsellemme mitä kaikkea tuossa oli vaikuttamassa näiden lähimmäistemme harhailemiseen ja onnettomuuteen. ”Ikävyys on elämän puutetta”, sanoo Nymark. Ja Almalla on ikävä. Hänellä ei ole niin kuin miehellään halua mihinkään määrättyyn työhön, eikä mieskään häntä mihinkään kehoita. Ei mikään aate innostuta häntä; ei naisystävät vedä hänen mieltään puoleensa, ei lapsetkaan hänen elämäänsä täytä. Ainoa, johon hänen mielensä on kietoutunut, on miehen ihailu ja lemmenosoitukset. Tätä täytyy pitää onnettomana tälle vaimolle, ja samassa johtuu ajattelemaan kuinka paljon vastattavaa esim. kasvatuksella on tässä kohdin. Täytyy sääliä tätä nuorta naista kuin sitä miestä, jonka elämän kumppaniksi hän on tullut. Ikävyys vetää häntä pois sinne, missä hänelle tarjotaan sitä, jota vakava miehensä ei taida tarjota hänelle. Ta niin askel askeleelta suilaa hän alas rikokseen. Muodon puolesta ilmaantuu Salakari täydellisempänä kuin Hanna, varsinkin kokonaisuuteen katsoen. Rivi riviltä, sivu sivulta juoksevat lauseet ja jaksot niinkuin tasainen, solmuton lanka pyöreältä kerältä. Koko kertomus on läpitsensä toimivien henkilöiden hallussa. Tekijää ei näy eikä kuulu. Kaikki mietteet on jätetty lukijain tehtäväksi. Mutta etteivät ne pahaan päin suuntaansa ota, siitä on kuvaajan näkymätön käsi uskollista huolta pitänyt. '''Lähde:''' Canth, Minna 1996: ''Salakari''. SKS, Helsinki. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Uusi Suometar'' -lehdessä 290/1887. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Kirjallisuusarvostelut]] [[Luokka:Salakari]] 3409 6130 2006-09-24T17:23:11Z Nysalor 5 Émile Zola {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Émile Zola. |alaotsikko=Kirjailijain muotokuvia. XIV. |tekijä=Eliel Aspelin |huomiot= }} Jokainen Valvojan lukija on useasti kuullut puhuttavan siitä uudesta suunnasta kaunokirjallisuuden alalla, joka nykyään paisuu paisumistaan ja uhkaa tallata maahan kaikki entiset ihanteet, samalla kuin se ylenkatseellisesti pilkkaa vanhan estetiikan määritelmiä ja sääntöjä. Jokainen on niin-ikään kuullut sanottavan Zola’ta tämän suunnan pelottavimmaksi tahi hävyttömimmäksi edustajaksi, kirjailijaksi, jonka paras nautinto muka on laveasti kertoa alhaisimmista henkilöistä, ryömiä rikoksen ja epäsiveellisyyden saastaisimmissa luolissa. Useammat tuntenevat häntä kuitenkin ainoastaan nimeksi ja maineesta; mutta onpa Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissakin ilmestynyt uusi kirjallinen suunta, joka näyttää kovin oudolta ja uhkaavalta. Sielläkin useat ja uusimmat kirjailijat etsivät aineita, jotka tähän saakka ovat olleet kaunokirjallisuudelle vieraita, käyttävät sanoja, joita ei ennen siistissä kirjassa ole luettu ja soimaavat entisiä ideaaleja ja ideaalin miehiä. Aika-ajoin on Valvojassakin nähty esityksiä erinäisistä skandinavilaisista kirjailijoista, jotka kuuluvat tähän suuntaan. Tosin ei niissä ole tarkastettu skandinavilaisten ja ranskalaisten naturalistien keskinäistä väliä; mutta tosiasiassa on jo tunnettu, että puheena oleva uusi suunta on Ranskasta päin tullut Pohjoismaihin. Että pohjoinen ja eteläinen naturalismi kuitenkin monessa kohden eroaa toisestansa on ihan luonnollista, koska kirjallisuudessa välttämättömästi täytyy kuvastua kansain eri luonteet ja erillaiset sivistys-olot. Tähän nähden olisi varsin hauska yrittää vertailemaan pohjoismaisia kirjailijoita vastaaviin ranskalaisiin; mutta se olkoon erinäisen kirjoituksen aine. Tällä kertaa on kyllin tehtävää yrityksessä luoda Émile Zolan kuvaa. == I. == Émile Zola, joka syntyi Pariisissa v. 1840, on suvultaan sitäkin eteläisempi. Hänen isänsä oli syntyisin Venetialainen ja hänen isoäitinsä oli kreikkalainen nainen Korfun saaresta. Muuten oli isä varsin etevä ja nerokas insinööri. Muutettuansa Ranskaan nai hän siellä erään sen maan tyttären Émilie Aubertin. Émile asui vanhempainsa kanssa Etelä-Ranskassa melkein koko nuoruutensa iän. Isä kuoli kuitenkin varahin ja varaton äiti muutti joku vuosi sen jälkeen v. 1858 Parisiin. Käytyänsä Saint-Louisin lyseen läpi piti Émilen suorittaman ratkaiseva tutkinto, mutta sai kuin saikin repposet kirjallisuuden professorilta. Siihen päättyivät hänen säännölliset lukemisensa ja samaan aikaan joutui nuorukainen aineellisestikin aivan oman onnensa nojaan. Useita vuosia vietti hän nyt mitä kurjinta elämätä, kirjoitellen runoja ja tarinoita, joita hän tarjosi sanomalehdille, ja nähden nälkää. Tähän aikaan hän omasta kokemuksesta oppi tuntemaan ne suuren maailmankaupungin yöpuolet, jotka hän sitten on pelottavalla todenmukaisuudella kuvannut. Vihdoin onnistui hän saamaan jonkunmoisen paikan kirjankustantajan Hachetten palveluksessa ja vähitellen rupesi hänen asemansa parantumaan, sillä hän oli hyvin säännöllinen töissänsä. V. 1885 hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa ”La Confession de Claude”. Sitä ennen oli hän jo julkaissut ensimmäisen kokoelman kertomuksia Ninonille, jota sittemmin toisia on seurannut. Tämän jälkeen saapi hän Evénement lehden silloisen päätoimittajan hra de Villemessantin suojelijakseen. Zolan tehtäväksi annettiin kirjallisten ja taidearvostelujen toimittaminen mainitussa lehdessä. Näissä arvosteluissa, myöhemmin painetut nimillä ”Mes haines”, esiintyi kuitenkin nuoren kirjailijan naturalistiset käsitykset taiteesta ja hän herätti semmoisen metelin sen-aikuisissa taiteilijain piireissä, että Villemessant katsoi paraaksi kieltää hänen arvostelemasta maalaustaidetta. Sillä aikaa oli hän jo luonut useita teoksia, joista etevimmät olivat ensiksi näytelmiksi kirjoitetut, mutta sittemmin romaaneiksi muodostetut ”Thérèse Raquin” ja ”Madeleine Ferat”. Hän oli tullut tunnetuksi; mutta hänen asemansa oli yhä epävakainen. Kumminkin oli se pian parantuva. Samaan aikaan oli näet hänessä kehkeytynyt suunnitelma siihen mahtavaan romaanijaksoon, joka oli tuottava hänelle ei ainoastaan kunniaa vaan myöskin turvatun aineellisen toimeentulon. Kun ''Rougon-Macquart'' romaanien suunnitelma oli kypsynyt niin täydellisesti, että hän voi sen paperille kirjoittaa, meni hän kirjankustantajan Lacroixin luokse esittelemään suuria aikeitansa. Tämä suostui häntä auttamaan ja siitä hetkestä on Zolan toimeentulo ollut turvattu. Sopimus tehtiin semmoinen, että kirjailija saisi 500 francia kuukaudessa sillä ehdolla, että hän joka vuosi kirjoittaisi kaksi romaania. Zola taisi nyt ottaa äitinsä luoksensa ja alkoi hyvin menestyä kodossaan, johon hän oli vaimonansa tuonut sen Ninonin, jolle hän on omistanut pienemmät kertomuskokoelmansa. Pariisin piirityksen aikana oleskeli hän Marseillessa ja toimitti siellä sanomalehteä. Rauhan jälkeen palasi hän jälleen pääkaupunkiin. Kustantaja Charpentier oli nyt ottanut vastataksensa Lacroixin sitoumuksesta ja odotti, että Zola puolestansa täyttäisi lupauksensa. Kirjailija ei kuitenkaan voinut vuosi vuodelta olla yhtä tuottelijas, jota paitse 500 francia kuukaudessa ei riittänyt hänen talouteensa. Seuraus oli, että hän rupesi velkaantumaan. Huomattuansa, että asiat olivat kääntymässä huonosti, meni Zola kustantajansa luokse pyytämään määrättyjen ehtojen muuttamista. Hra Charpentier sanoi jalosti, ett’ei hänen aikomuksensa suinkaan ollut häneltä mitään varastaa. Tästä lähin sai hän 40 cent. jokaisesta myydystä kappaleesta hänen romaaneistaan ja oli hänellä sen laskun mukaan kohta saatavana 10,000 francia. Myöhemmin kohotettiin kirjailijan osa 50 cent:iin kappaleesta ja varsinkin ”l’Assommoir”in ja ”Nana”n tavattoman menekin kautta on Émile Zolan varallisuus kasvanut, niin että hän nykyänsä 44:n vuoden vanhana on Ranskan rikkaimpia kirjailijoita. Rikkauden rinnalla on hänen maineensa kasvanut, niin että hän siihenkin nähden on kansansa ja maailman ensimmäisiä kirjailijoita. Täten luotuamme pikaisen katsauksen Émile Zolan elämänvaiheisin, tarkastakaamme niitä käsityksiä kaunokirjallisuudesta, joita hän yrittää toteuttaa romaaneissaan. == II. == Zola ei ole ainoastaan käytöllisesti koettanut lukuisissa teoksissa toteuttaa aatteitansa ja noudattaa vakuutustansa kirjallisella alalla. Hän on myös tavattoman ahkera kriitikko. Erinäisissä aikakauskirjoissa hän on julkaissut lukuisia kirjoituksia, joissa hän arvostelee tämän vuosisadan ranskalaisia kirjailijoita sekä toisia, joissa hän teoreettiselta kannalta käsittelee kirjallisia asioita *). Koottuina muodostavat nämä kirjoitukset jo puolen tusinaa volyymejä. Yksi näistä volyymeista on nimeltä ”Le roman expérimental” ja sisältää alkukirjoituksena samannimisen artikkelin, joka selvästi ja lyhyesti esittää Zolan teorian uuden-aikaisesta romanista. Sen tarkastaminen saattaa meidät käsittämään mikä tämä ”uusi” on. Palauminen luontoon, se naturalistinen liikunto, joka on vuosisatamme johtava aate, on, väittää Zola, vähitellen saattava kaikki ihmisellisen hengen ilmiöt samalle tieteelliselle valtatielle. Kun hän ryhtyy esittämään millaiseksi kirjallisuuden tulee muodostua, niin hän sen vuoksi ottaakin osviitaksensa Claude Bernardin teoksen ”Johdatus kokeellisen lääketieteen tutkintoon” (Introduction à l’étude de la medicine éxperimentale). Siinä kirjassaan on mainio lääkäri esitellyt sen experimenttaalisen menestystavan, jota lääketieteen tulee käyttää tutkimistyössään, voidaksensa siltä ”taiteen” kannalta, jolla se on tähän saakka ollut, kehittyä varsinaiseksi tieteeksi. Bernard on osottanut, että tuo metoodi, jota tähän saakka yksistään kemistat ovat käyttäneet tutkiessaan elottomia aineita, myös sopii käytettäväksi eläviä organismia tutkittaessa. Sillä järkähtämätön determinismi (ennakkomääräys), joka ilmestyy luonnollisten ilmiöiden olemis-ehdoissa, vallitsee yhtä hyvin elävissä organismeissa kuin elimettömissä aineissa. Tämä determinismi, s. o. toisilla sanoin se lähin syy, joka vaikuttaa ilmiön esiintymisen, ei ole muuta kuin olemuksen tahi ilmiön luonnollinen eli aineellinen ehto. Siihen determinismiin perustaa Claude Bernard menetystapansa ja Zola puolestansa väittää, että yhä sama tutkimustapa saattaa myös tuntemaan intohimojen synnyn ja kehkeytymisen sekä henkistä elämätä ylimalkaan. Hänen ei tarvitse, sanoo hän, paraasta päästä muuta kuin panna ”romaaninkirjoittaja” sana ”lääkäri” sanan sijaan, voidaksensa kirjallisellakin alalla käyttää Claude Bernardin perustelmia. Kokeellinen menetystapa tieteellisessä tutkimisessa eroaa vanhemmasta, huomioon perustuvasta siinä, että kokeilija ei ainoastaan, niinkuin huomailija, ota vaaria itsestään esiytyvistä ilmiöistä ja pane huomioitansa muistoon, vaan hän toimittaa jonkun, tavallisesti satunnaisen, huomion johdosta syntyneen, tieteellisen aatteen perustuksella, kokeita, joiden kautta hän aikaan saapi uusia ilmiöitä, huomaa niitä ja tutkii, missä määrin ne vahvistavat tahi epäävät tuota aatetta. Huomailijan tutkiminen riippuu sattumuksesta, jota vastoin kokeilija sopivien keinojen kautta voi jotakin erinäistä tarkoitusta varten vaihdella tahi muodostaa luonnollisia ilmiöitä, niin että ne esiintyvät tavalla, jolla sattumus harvoin taikka ei koskaan tuo niitä tutkijan huomattaviksi. Niin pian kuin koe on matkaan saanut ilmiön, muuttuu tutkija huomailijaksi ja ottaa tarkoin vaarin kokeensa vaikutuksista. Aivan samalla tavoin, sanoo Zola, menettelee romaanin kirjoittaja. Hänessäkin on niin-ikään yht’aikaa huomailija ja kokeilija. Huomailijana hän kertoo asiat, niinkuin hän ne on todellisessa elämässä nähnyt, hän laskee ikäänkuin sen perustuksen, jolla ilmiöiden tulee kehittyä, sitten hän muuttuu kokeilijaksi ja alottaa kokeensa, s. o. hän antaa henkilöiden toimia jossakin erinäisessä kertomuksessa, osottaaksensa, että tapausten juoksu on juuri semmoinen kuin tutkittavien ilmiöiden determinismi vaatii ja määrää. Zola panee esimerkiksi yhden Balzacin romaaneista, mutta sopivampi lienee samassa tarkoituksessa muistuttaa Gretchenistä Göthen Faustissa, joka on meille tutumpi. Runoilija tarttuu todellisuuteen käsiksi, kun hän asettaa Gretchenin näyttämölle ja johtaa häntä kohtaan Faustin, joka neidon silmissä on kaunis nuori todellinen mies eikä mitään yliluonnollista. Sitten antaa Göthe molempien vaikuttaa toisiinsa, rakastuneen miehen rakkaudelle kypsyneesen neitoseen. Mutta sen ohella hän kuvaa meille sen keskustan tahi ympäristön, jossa tyttö on kasvanut, koko hänen edellisen, sisällisen ja ulkonaisen elämänsä ja rajoittaa sen kautta runoilijatointansa yhä ahtaimpiin puitteisiin, koska hän ei sen jälkeen enää voi antaa tämän neidon tehdä juuri mitä tahansa, vaan täytyy hänen antaa neidon loogillisesti, psykoloogillisesti ja vieläpä fysioloogillisestikin kehittyä tarkasti, niinkuin nuo ahdistavat ennakkoperustukset vaativat. Ja niin sitten käykin. Jos olettaa, että Gretchen olisi pettänyt Faustin taikka muistuttanut vihkimisen tärkeydestä ennenkuin hän antautui rakastajallensa, niin ei neito enää olisi se, jota Göthe on kuvannut. Runoilijalla ei siis, pantuansa kokeensa alkuun, ollut muuta tehtävätä kuin tarkasti huomata välttämättömiä ilmiöitä. Tehtävä on, sanoo Zola, tietää mitä vaikutuksia toinen tai toinen intohimo, kun se ilmestyy toisessa tai toisessa keskustassa ja toisissa tai toisissa ehdoissa, synnyttää yksilössä ja yhteiskunnassa. Siten tulee kertomus ainoastaan yksinkertaiseksi pöytäkirjaksi (procès-verbal) kokeesta, jonka romaanin kirjoittaja antaa kehittyä yleisön silmien edessä. Hän myöntää kuitenkin, että tässä ollaan kaukana kemiallisten ja fysioloogillistenkin tutkimusten varmuudesta; sillä me emme vielä tunne niitä vaikuttimia, jotka sammuttavat intohimoja ja jotka tekevät mahdolliseksi niitä selittää. Mutta kokeellinen romani on vasta alkamassa, mahdotonta on siis puhuakkaan sen tuloksista; nyt on vaan metoodi kysymyksessä. Tavallinen väite naturalistisia kirjailijoita vastaan on se, että ne kertoessaan ovat valokuvaajia. Se on tyhmä nuhde, arvelee Zola. Kokeen aate on välttämättömässä yhteydessä mukailemisen aatteen kanssa; Naturalistit lähtevät tosin tosioloista; mutta näyttääksensä tosiasiain koneistoa (mécanisme) on täytymys herättää ja johtaa ilmiöitä; siinä on kirjailijan keksintövoima ja äly toimimassa. Kokeellinen romaani mukailee luontoa, koskaan käymättä sen ulkopuolelle ja koska ”huomio osottaa, kokemus opettaa”, niin on naturalistiselle romaanille myönnettävä kokemuksen korkea opetustoimi. Pakottamatta kirjailijaa ahtaisin rajoihin, myöntää kokeellinen metoodi romaaninkirjoittajalle koko hänen ajatusvoimansa ja luojaneronsa vapauden. Hänen täytyy katsella, ymmärtää, keksiä. Huomatun tosiasian täytyy hänessä herättää aate toimeenpantavasta kokeesta, kirjoitettavasta romaanista, jotta hän pääsisi jonkun toden täydelliseen käsittämiseen. Sitten kun tehtävän kokeen suunnitelma on mietitty ja päätetty, täytyy hänen joka hetki arvostella johtopäätöksiä semmoisen miehen älyn vapaudella, joka yksistään hyväksyy ne tosiasiat, jotka ovat ilmiöiden determinismin mukaisia. Hänen työnsä alkaa epäilyksestä ja tarkoittaa ehdotonta tietämistä; eikä hän lakkaa epäilemästä ennenkuin intohimon koneisto, purjettuna ja uudestaan kokoonpantuna hänen toimestansa, käy luonnon määräämien lakien mukaan. Tämä on pääsisällys Zolan kirjoituksen ensimmäisestä luvusta. Seuraavat luvut tarkoittavat esitetyn kokeellisen metoodin perustamista ja selvittämistä kirjallisella alalla. Ennenkuin käydään arvostelemaan, on tarpeellista katsoa, mitä kirjailijamme edelleen lausuu, varsinkin koska hän tavan takaa puolustaa itseänsä erinäisiä, vastustajain muistutuksia vastaan. Jos ken on jäänyt epätietoiseksi siitä mitä lauseet semmoiset kuin ''infohimon koneisto'' tarkoittaa, niin kyllä Zola antaa tarkemmat tiedot, kuinka ne ovat käsitettävät. Esiintuomalla Claude Bernardin peruslauseen: ”Elävissä olennoissa yhtä hyvin kuin elimettömissä aineissa ovat jokaisen ilmiön olemus-ehdot määrätyt poikkeettomalla tavalla”, sanoo hän sen osottavan tieteen nykyistä kehkeytymis-astetta. Siinä nyt ollaan, jota vastoin menneellä vuosisadalla kokeellisen metoodin käytäntö loi kemian ja fysiikan tieteet. Mutta seisahdutaanko siihen? Nähtävästi ei. On olemassa experimenttaalinen kemia ja fysiikka, experimenttaalinen fysiologia on syntymässä, myöhemmin saadaan vielä experimenttaalinen eli kokeellinen romaani. Koska oppineet semmoiset kuin Claude Bernard, arvelee Zola, nyt osottavat, että määrätyt lait hallitsevat ihmisen ruumista, niin voidaan erehtymisen pelotta ennustaa sitä hetkeä, jolloin vuorostansa ajatuksen ja intohimojen lait ovat selville saatu. Sama determinismi hallitsee kiveä tiellä ja ihmisen aivoja! Nämät mietteet ottaa kirjailijamme lääkärin teoksesta, jatkaaksensa esitystänsä niiden nojalla. Romaaninkirjoittajan tehtävä on siten jollakin tavoin tutkia tieteellistä psykologiaa täydentääksensä tieteellistä fysiologiaa. Lait ovat vielä tuntemattomat, mutta jo voidaan sanoa, että poikkeematon determinismi on olemassa kaikkia inhimillisiä ilmiöitä varten. Ja niin pian kuin se on myönnetty on sen tutkiminen tullut velvollisuudeksi. Metoodi on tiettynä, menköön vaikka koko elämä kuin vaan pienikään osa totuutta valloitetaan. Uskaltamatta määritellä niitä lakeja, jotka hallitsevat ihmisen älyllisiä ja intohimollisia ilmiöitä, arvelee Zola kuitenkin voivansa sanoa, että ''perinnäisyydellä'' on siinä kohden suuri vaikutus. Toiseksi pitää hän ''keskustaa'' (milieu) varsin tärkeänä. Tulisi, sanoo hän, siihen nähden tutkia Darwinin teoriat, vaikk’ei hän tällä kertaa asiaan ryhdy. Ainoastaan keskustasta hän lausuu, että hänen luullaksensa perhekunnan, elävän olentoryhmän tutkimisessa on yhteiskunnallinen keskusta erin-omaisen tärkeä. Ihminen ei elä yksinänsä, vaan yhteiskunnassa, yhteiskunnallisessa keskustassa, joka alituisesti mukailee ilmiöitä. Tämä yhteiskunnallinen keskusta on sekin puolestansa kemiallisten ja fyysillisten lakien määräämä, s. o. elävän olentoryhmän vaihteleva tulos. Siitä jälleen luonnollisesti seuraa, että kerran voidaan vaikuttaa siihen yhteiskunnalliseen keskustaan, kun on opittu tuntemaan ne lait, jotka hallitsevat ihmisen henkisiä ilmiöitä. Kokeellinen romaani siis vastaanottaa yksinäisen ihmisen fysioloogin, käsistä ja jatkaen tehtävän suorittamista se yrittää tieteellisesti ratkaisemaan kysymystä, kuinka ihmiset menettelevät yhteiskunnan jäseninä. Tieteellisen romaanin rajaa luonnollisesti ei voida asettaa kauemmaksi kuin tieteen rajapyykkiä yleensä. Claude Bernardin mukaan me emme koskaan voi oppia tietämään ''miksi'', me voimme ainoastaan tietää ''kuinka'' asiat tapahtuu. Jos emme voikkaan tietää, ''miksi'' opiumi matkaansaapi unta, niin me voimme tietää tämän unen mekanismin s. o. ''kuinka'' opiumi vaikuttaa unta. Kokeellinen romaani on siis vuosisatamme tieteellisen kehityksen tulos; se täydentää fysiologian, joka perustuu kemiaan ja fysiikkaan. Sanalla sanoen se on meidän tieteellisen aikakautemme kirjallisuus, niinkuin klassillinen ja romantillinen kirjallisuus on vastannut skolastillista ja teoloogillista aikakautta. Samoin kuin tieteellä on tällä kirjallisuudella selvä päämääränsä, johon se pyrkii. Koko kokeellisen tehtävän tarkoituksena on vain: edeltäpäin arvata ja johtaa ilmiöitä s. o. tehdä itsensä elämän mestariksi, voidaksensa sitä johtaa. Sama on romaaninkirjoittajan unelma, kun hän käyttää kokeellista metoodia tutkiessaan ihmisen luonnollista ja yhteiskunnallista elämää. Me olemme, sanoo Zola, kokeellisia siveydenharrastajia, jotka kokeiden kautta näytämme kuinka intohimo kehittyy yhteiskunnallisessa keskustassa. Sinä hetkenä, jolloin me tunnemme sen taikka sen intohimon mekanismin, voidaan sitä hoitaa ja palauttaa taikka ainakin tehdä se mahdollisesti vähemmin haitalliseksi. Kas siinä, jatkaa hän, on meidän naturalististen teostemme käytöllinen hyöty ja ylevä siveellisyys, ne kun purkavat ja uudestaan kokoonpanevat pala palalta ihmisellisen koneiston, saadaksensa sen käymään keskustain vaikutuksen alaisena. Kun aika on tullut, niin ei ole muuta tarpeesen kuin vaikuttaa yksilöihin ja keskustoihin, jos tahdotaan päästä parempaan yhteiskunnalliseen tilaan. Siltä tavoin me harrastamme käytöllistä sosiologiaa ja meidän työmme auttaa valtiollisia ja taloudellisia tieteitä. En tiedä jalompaa tehtävää, laveampaa tarkoitusperää. Tulla hyvän ja pahan herraksi, hallita elämää, järjestää yhteiskuntaa, vähitellen ratkaista kaikki yhteiskunnalliset kysymykset, asettaa kaikkialla vakaat perusteet oikeudelle, kun kokeiden kautta ratkaistaan kaikki rikoksellisuuden kysymykset – eivätköhän ne ole ihmisellisen työn kaikkein hyödyllisimpiä ja siveellisimpiä työntekijöitä? Tämän jälkeen Zola vertaa kokeilijain tointa ihanteellisten romaaninkirjoittajain työhön. Jälkimmäiset, sanoo hän, alkavat huomiosta ja kokemuksesta, perustaaksensa teoksensa yliluonnollisuuteen ja järjettömyyteen; mutta semmoinen työ on hedelmätön. Ihmisen älyllinen valloitustyö on siinä, että yritetään rajoittaa indeterminismiä, edistyä tunnetusta tuntemattomaan, jotta tultaisiin luonnon hallitsijaksi; idealistiset romaaninkirjoittajat pysyvät tahallansa kaikellaisten uskonnollisten ja filosoofillisten ennakkoluulojen nojalla tuntemattomassa ja puolustavat itsensä sillä hämmästyttävällä tekosyyllä, että tuntematon on jalompaa ja kauniimpaa kuin tunnettu. Idealistein harrastukset ovat turhia, ne kun joka yrityksessä lankeevat metafyysilliseen kaaokseen. Innokkaasti puolustaa kirjailijamme naturalisteja sitä väitettä vastaan, että he muka ovat fatalisteja. Hän nimittäin sanoo deterministin ja fatalistin välillä olevan suuren, ilmeisen erotuksen. Edellisellä on vakuutus, että kullakin ilmiöllä on lähin syynsä, jonka kokeellinen tutkimus voi saada selville, mutta hän ei yritäkään selvittämään ilmiöiden sisintä luontoa (l’essence des phénomènes). Ilmiöiden determinismiin voidaan vaikuttaa, jota vastoin fatalismiin ei voida mitään. Fatalismi olettaa ilmiön välttämättömästi esiintyvän, vaikka ei tarpeellisia ehtoja olekkaan olemassa, jota vastoin determinismi on välttämätön ehto ilmiölle, jonka esiintyminen ei ole pakollinen. Niin pian, sanoo Claude Bernard, kun voimme vaikuttaa ilmiöiden determinismiin, esim. siten että keskustoja mukaillaan, niin emme ole fatalisteja. Kokeellisen romaaninkirjoittajan siveellinen tehtävä on siis, päättää Zola, tutkia yhteiskunnallisten ilmiöiden determinismiä. Hänen ei tarvitse tehdä päätöksiä, sillä itse koe, joka tapahtuu yleisön silmien edessä, sisältää tarkoitetun päätöksen. Se on lainsäätäjäin, johtopäätösten käyttäjäin asia sitten hallita ilmiöitä, kehittämällä hyviä ja vähentäen pahoja ihmiskunnan hyödyksi. Niinkuin edellisestä hyvin näkyy on kirjallisuus (= kaunokirjallisuus) Zolan mukaan muuttuva tieteeksi. Erinäisessä luvussa hän vielä laajemmin kehittää ajatustansa siihen nähden. Niistäkin sivuista tahdon esiin tuoda pari valaisevaa kohtaa. Claude Bernard sanoo, että moni lääkärikin pitää vielä lääketiedettä ”taiteena”, jonka harjottaja siis on taiteilija (artiste), jota erinäisissä tilaisuuksissa hänen neronsa ja personallinen käytös-älynsä (tact) johtaa; se kanta on kuitenkin voitettava, lääketaide on muuttuva varsinaiseksi tieteeksi. Vielä suuremmalla syyllä, arvelee Zola, ansaitsee romaaninkirjoittaja taiteilijan nimeä, koska hän on vielä syvemmästi indeterminismiin vaipunut; mutta jos ilmiöiden epälukuisuus ja sekavuus tekeekin hänelle monta vertaa vaikeammaksi johtaa romaania tieteelliselle polulle, niin ei se saa estää häntä seuraamasta vuosisadan yleistä kehitystä. Claude Bernardin lauseen, että ihmishengen toiminta aina alkaa tunteesta, astuaksensa siitä järjen ja vihdoin kokeen asteelle, muuttaa Zola aineeseensa, sanomalla, että koska tunne on kokeellisen metoodin alkuaste, niin kokeiljan nero tulee koko työn johtajaksi. Neron keksimä aate on siemen; metoodi on se maa, joka antaa sille tarpeelliset ehdot kehittymiseen, menestymiseen ja paraimpien hedelmien tuottamiseen luonnon mukaan. Se, joka pysähtyy aatteeseen a priori ja tunteeseen, nojaamatta järkeen ja pyytämättä todistuksia kokeilta, hän on runoilija ja lausuu arveluita, jotka eivät mitään todista, vaan johtavat hyödyttömiin keskusteluihin. Runoilija tyytyy ideaaliin, vaikka ideaali ei muuta ole kuin se, jota emme tiedä. Päinvastoin että siihen tyydyttäisiin, on ihmisen tehtävä joka päivä rajoittaa ihanteen piiriä ja valloittaa totuudelle alaa tuntemattoman kustannuksella. Viimeisessä luvussa puhuu Zola siitä esitystavasta, joka on luonnollinen ja välttämätön uudessa romaanissa. Siihen nähden on tärkein kohta, että tekijä itse on oleva kokonaan puolueeton ja näkymätön; hän voi näkyä ainoastaan teoksen alkuaatteessa ja yleisessä muodossa. Mutta niinkuin tositieteellisessä tutkimuksessa tutkijan yksityiset mielipiteet katoavat todistuksen taakse, niin ei myöskään romaaninkirjoittajan tule esiintyä henkilöiden ja tapausten arvostelijana. Romaani on, niinkuin ylempänä sanottiin, pöytäkirja, jossa asiat tarkasti kerrotaan, tekijän mielen näkyviin tulematta. Tästä johtuu myös se laki, joka on määräävä kirjailijan tyylin. Suuri tyyli, sanoo hän, on se, jossa ajatusten johdonmukaisuus ja selvyys yhtyvät toisiinsa eikä lyyrillisessä kaunopuheliaisuudessa, jota tähän saakka on ylistetty. Jonkun lukijan mielestä olen ehkä liian laveasti esittänyt Zolan mietteitä; mutta koska se oppi, jota hän niin innokkaasti saarnaa, epäilemättä on nykyajan merkillisin ja mahtavin ilmiö kaunokirjallisuuden alalla, on varsin tärkeätä, että se täydellisesti tunnetaan. Seuraavassa jaksossa saamme tätä uutta suuntaa arvostella, sitten kun ensin on luotu katsaus Zolan romaaneihin. ''Eliel Aspelin.'' <nowiki>*)</nowiki> Suuri osa Zolan kriitillisistä kirjoituksista on ensin ilmestynyt käännettynä Pietarilaisessa aikakauskirjassa Wjestnik Euroopi, jolle hän lausuu sydämelliset kiitoksensa siitä, että se osotti hänelle vieraanvaraisuutta, silloin kuin ei yksikään pariisilainen aikakauskirja ottanut häntä vastaan eikä kärsinyt hänen kirjallista taisteluansa. '''Lähde:''' ''Valvoja'' 1884. S. 547–557. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Eliel Aspelin]] [[Luokka:Émile Zola]] 3410 6132 2006-09-24T18:31:51Z Nysalor 5 Kristinopin ydin unhotettu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kristinopin ydin unhotettu. |alaotsikko=Kreivi Leo Tolstoin mukaan. |tekijä=Leo Tolstoi |huomiot= }} Venäjän sydämmessä lähellä suurta Moskovan kaupunkia asuu maatilallaan vanha, harmaapäinen uros. Itse hän kyntää maansa, itse neuloo vaatteensa ja kenkänsä, itse keittää ruokansa sekä antaa apua ja hyviä neuvoja kaikille, jotka kääntyvät hänen puoleensa. Työ on hänen elämänsä arvo, lepo hänen nautintonsa ja armeliaisuus hänen onnensa. Ja tyytyväisenä hän siellä elää, kaukana kaupungin seuraelämästä ja huvituksista. Tämä 61 vuotias vanhus on synnynnältään Venäjän rikkaimpia ja ylhäisimpiä aatelismiehiä. Nuorena oli hän komea ja miellyttävä upseeri, sankari pääkaupungin hienoissa seuroissa. Miehenä hän kirjoitti teoksia, jotka kohottivat hänet suurimpain kirjailijain joukkoon. Mutta sitte häntä alkoi inhottaa elämänsä liiallinen hienous ja epäilyttää ne olot ja ajatustavat, joissa hän oli kasvanut. Vähitellen hän tuli siihen päätökseen, että elämä luonnon helmassa maalla oli parempi kuin kaupungin elämä; ja vielä että kristinoppi puhtaudessaan sisältää kaiken sen viisauden, mitä ihminen tarvitsee. Hän herkesi kirjoittamasta romaaneja hienosti sivistyneiden säätyluokkien huviksi, sillä hänestä oli tarpeellisempaa opettaa suurta tietämätöntä kansaa. Ja sen jälkeen hän on kirjoittanut kansalle. Semmoinen on kreivi Leo Tolstoi, kenties ainoa vakava kristinopin julistaja meidän aikanamme. Ei hän huoli yhteiskunnan järjestyksestä, ei hallituksen säännöistä, ei pappien saarnoista eikä kansojen tavoista ja ajatuksista, vaan pelkäämättä hän julistaa Kristuksen ylevää ja selvää oppia, jota hän ennen nuorempana oli ymmärtänyt väärin. Minulle kävi, sanoo kreivi Tolstoi, niin kuin miehelle, joka koettaa väärän piirustuksen avulla kyhätä kuvapatsaan pienistä marmorin palasista, mutta joka yht’äkkiä jostain isommasta palasesta arvaa, että onkin kysymys ihan toisesta taideteoksesta. Silloin hän alkaa uudestaan, ja sen sijaan kun hän ei ennen saanut siitä syntymään mitään kokonaista, huomaa hän nyt, että palasien reunoissa olevat mutkat ja syvennykset sopivat yhteen ja että niistä saa kokonaisen teoksen. Lapsuudestani asti oli minuun aina evankeliumia lukiessani syvästi koskenut se osa Jesuksen oppia, jossa hän saarnaa rakkautta, nöyryyttä, itsensä kieltämistä ja pahan palkitsemista hyvällä. Tämä on minusta aina ollut kristinopin ydin, ja epäuskostani ja epäilyksestäni huolimatta, tunnusti sydämmeni sen olevan totuutta. Sepä saikin minut liittymään siihen uskontoon, joka suurelle ja ahkeralle kansalle on elämän ainoa ja todellinen sisällys – oikea-uskoisen *) kirkon uskontoon. Mutta liittyessäni tähän kirkkoon havaitsin heti, ettei sen oppi ollut kristin-opin ydintä. Mikä minulle oli pää-asia, näytti olevan vaan sivuseikka kirkon opissa, ja mikä minusta oli tärkeintä, se ei ollut tärkeintä kirkosta. Kirkon opista minua vieroittivat sen eriskummaiset opinkappaleet sekä se, että kirkko hyväksyi ja puollusti kuolemanrangaistusta, sotia ja vainoja, joita kaikissa kirkkokunnissa vallitseva suvaitsemattomuus synnyttää. Sillä nuo kirkot kukin puolestaan katsovat toisiaan ala-arvoisiksi. Pahinta minusta oli kuitenkin, ettei kirkko ollut milläänkään kaikesta siitä, mikä minusta tuntui olevan Jesuksen opin varsinainen ydin, ja että se kiivaasti intoili kaiken laista, joka minusta oli vähemmän tärkeätä. Tunsin tässä olevan jotain, joka ei ollut totta, mutta minun oli mahdoton saada selville, missä kohden vika oikeastaan oli. Sillä ei kirkon oppi ensinkään kieltänyt Jesuksen opin olentoa; päin vastoin se sen täydelleen tunnusti, mutta laittoi vaan niin, ettei se päässyt etusijaan. Ne säännöt, joita kirkko minulle tarjosi, eivät ensinkään opettaneet kristillisen vaelluksen harjoittamista, jota niin hartaasti halasin; pikemmin ne minua siitä vieroittivat. Hartaasti ja välttämättä halasin semmoista elämää, joka perustuisi kristilliselle totuudelle, ja kirkon säännöt eivät ollenkaan tunteneet sitä totuutta, jota minä rakastin. Kirkon säännöt uskonkappaleista, oppimääritelmistä, sakramenttein käyttämisestä, paastoista ja rukouksista eivät olleet minulle tarpeelliset, enkä voinut niissä nähdä mitään kristilliselle totuudelle perustettuja elämän ohjeita. Eikä siinä kyllä, vaan kirkon säännöt heikonsivat ja häiritsivät usein sitä kristillistä mielialaa, joka yksin antoi elämälleni arvoa. Pahimmin saattoi minut ymmälle, että kaikki ihmiskunnan kurjuus, tapa tuomita ja kirota toisiaan, viha vieraita kansoja ja uskontoja vastaan ja ne sodat ja veren vuodatukset, jotka olivat siitä seurauksena, – että kirkko hyväksyi ja kannatti näitä kaikkia. Jesuksen oppia, joka sanoo: ”Älkää tuomitko, olkaa nöyrät, antakaa toisille heidän vikansa anteeksi, kieltäkää itsenne ja rakastakaa”, saarnasi kirkko suurella suulla, mutta samalla se hyväksyi semmoista, joka ei ollenkaan soveltunut tähän oppiin. Sitä paitse oli minusta aina tuntunut kummalliselta, että ne Raamatun paikat, joihin kirkon opinkappaleet perustuivat, olivat kaikista vähimmän selvät, mitä Raamatussa on. Sen sijaan olivat ne, joista siveyslaki johtuu, selvimmät ja yksinkertaisimmat. Ja kuitenkin olivat kirkon opinkappaleet ja vaatimukset varmat ja tarkat, kun taas siveyslakia tottelemaan kehoitettiin niitä häilyvimmillä ja salaperäisimmillä sanoilla. Sitäköhän Jesus on tarkoittanut? Ei mikään muu kuin evankeliumit voineet epäilyksiäni hälventää. Evankeliumeissa oli Jesuksen vuorisaarna minusta aina ollut erikoisempi ja arvokkaampi kuin kaikki muu. Sitä luvinkin useimmin. Ei missään muualla Jesus puhu niin suurella juhlallisuudella, ei hän missään anna selvempiä ja silmään pistävämpiä elämän ohjeita eikä kaikkein sydämmissä enempää vastakaikua herättäviä. Ei hän missään olekaan lausunut sanojaan suuremmalle yhteisen kansan kokoukselle. Jos selviä ja varmoja kristinopin peri-aatteita ollenkaan on, niin tässä niiden pitää olla lausutut. En lukenut yksin vuorisaarnan, vaan kaikkia evankeliumia ja kaikkia jumaluus-oppineiden tekemiä evankeliumien selityksiä. Nämä viimeksi mainitut selittivät, että Jesuksen vuorisaarnassa olevain ohjeiden tarkoituksena oli osoittaa sitä täydellisyyden määrää, mihinkä ihmisen on pyrittävä, vaikka hän, joka aina on halukas syntiin ja siihen vajonnut, ei koskaan voi sinne asti päästä, vaan että ihmisen lunastus riippuu hänen uskostaan ja rukouksistaan ja Jumalan armosta, – mutta nämä selitykset eivät minua tyydyttäneet. Minusta näytti kummalliselta, että Jesus, jos hän jo edeltä käsin olisi nähnyt ihmiselle mahdottomaksi omasta voimastaan noudattaa hänen oppiaan, kuitenkin olisi antanut tällaiset yhtä selvät kuin ihmeteltävät siveyssäännöt ja suorastaan määrännyt ne itse kunkin yksityisen ihmisen seurattavaksi. Niitä lukiessani tunsin iloisella varmuudella, että paikalla, siinä silmänräpäyksessä, voin alkaa '''tehdä''' niiden mukaan. Hartaasti sitä halasin, yritinkin sitä, mutta silloin vasten tahtoani juohtui mieleeni kirkon oppi, joka sanoo: ”Ihminen on heikko, hän ei voi sitä tehdä,” ja heti tunsin tulevani heikoksi. Sanottiin minulle montakin kertaa: sinun pitää uskoa ja rukoilla, mutta tunsin, että horjuva uskoni esti minua rukoilemasta. Minulle sanottiin: sinun pitää rukoilla, että Jumala antaisi sinulle uskon, sen uskon, joka kehoittaa rukouksiin, jotka antavat uskon, joka kehoittaa rukouksiin j. n. e. loppumattomiin asti. Kokemuksesta tiesin tämän keinon vaikuttavan vähän. Ainoa vaikuttava keino tuntui minusta aina olevan Jesuksen käskyjen noudattaminen. Ja sitte tehtyäni joukon hyödyttömiä tutkimuksia, perin pohjin tarkastettuani kaikki Jesuksen opin jumalallisuutta puollustavat ja vastustavat kirjat ja kirjoitukset, lukemattomia epäilyksiä ja sielun tuskia kärsittyäni olin taas yksin sydämmeni ja salaperäisen kirjani kanssa. Sitte vasta, kun olin poistanut mielestäni sekä oppineiden tiedemiesten että jumaluus-oppineiden selitykset, heittänyt ne luotani pois noudattaen Jesuksen sanoja: ”Ellette tule niin kuin lapset, ei teidän pidä pääsemän taivaan valtakuntaan,” – silloin yht’äkkiä ymmärsin, mitä en ollut ennen ymmärtänyt. Ei se minulle valennut tekstiä vertailemalla ja selittämällä, eikä syvällisellä ja nerokkaalla mietiskelyllä, – pain vastoin. Ymmärsin kaikki jättämällä pois mielestäni kaiken sen, mikä selityksen nimellä kulkee. Ne sanat, jotka minulle tulivat koko opin avaimeksi, ovat Mateuksen 5 luvun 38 ja 39 värssyissä: ”Te olette kuulleet sanotuksi: ’Silmä silmästä ja hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää olko pahaa vastaan.” Kerran välähti mieleeni näiden sanojen yksinkertainen ja selvä tarkoitus; ymmärsin, ettei Jesus niissä sano enempää eikä vähempää kuin mitä hän sanoo. Ja kohta näin kaiken sen kaatuvan, joka minulta oli peittänyt totuuden, ja totuus näkyi kaikessa suuruudessaan. Te tiedätte sanotuksi vanhoille: ”Silmä silmästä ja hammas hampaasta.” Mutta minä sanon teille: ”älkää olko pahaa vastaan.” Nämä sanat muuttuivat minusta äkkiä aivan toisiksi, niin kuin en olisi niitä koskaan ennen kuullut. Ja oikeastaan olinkin aina ennen tätä kohtaa lukeissani jostain kummallisesta epähuomiosta mennyt sivu sanojen: ”minä sanon teille: älkää olko pahaa vastaan,” huomaamatta niitä. Vast’edes puhellessani sangen useain kristittyjen kanssa, jotka hyvin tunsivat evankeliumin, sain usein nähdä heidän olleen yhtä sokeat näitä sanoja näkemään. Ei kukaan muistanut niitä, ja tästä paikasta puhuttaessa otti useampi kuin yksi kristitty Uuden Testamentin käsille nähdäkseen, oliko siellä tosiaan sillä tavalla. Minä ja muut olimme tarttuneet vasta seuraaviin sanoihin: ”Mutta jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle toinenkin poski j. n. e.” Jesus sanoo: ”Älä vastusta pahaa ihmistä, ja jos niin teet, voit kyllä kohdata semmoisia, jotka lyötyään sinua toiselle poskelle, lyövät toisellekin, jotka saatuaan sinulta hameen, ottavat muunkin vaatteen, jotka käytettyään sinun työsi omaksi edukseen, teettävät sinulla työtä yhä enemmän, ja jotka ottavat kaikki eivätkä anna mitään. Mutta vaikka sinun täytyisi kärsiä kaikki tämä, niin elä kuitenkaan missään nimessä tee pahalle vastarintaa. Tee kaikesta huolimatta hyvää sille, joka käyttää väkivaltaa ja tekee sinulle vääryyttä.” Isä, joka lähettää poikansa pitkälle matkalle, kieltää hänen viivyskelemästä tiellä, mutta ei käske häntä viettämään unettomia öitä, ei olemaan ilman ruokaa ja juomaa eikä kulkemaan sateessa ja pakkasessa. Hän sanoo hänelle: ”Jatka matkaasi pysähtymättä, vaikka kastuisitkin läpi märäksi tai kylmästä kontistuisit,” Niimpä ei Jesuskaan sano: ”Käännä poskesi lyötäväksi ja kärsi,” vaan sanoo: ”Älä ole pahaa vastaan, ja kävipä miten tahansa, älä tee pienintäkään vastarintaa.” Saatuani selville naiden sanojen yksinkertaisen ja oikean ajatuksen, sen joka niissä on lausuttu, niin heti koko Jesuksen opissa, ei ainoastaan hänen vuorisaarnassaan, vaan myös neljässä evankeliumissa, kaikki mikä oli näyttänyt hämärältä kävi selväksi, vastakkaisuudet hävisivät, ja mikä minusta oli tuntunut tarpeettomalta tuli välttämättömän tärkeäksi. Kaikkialla selittää Jesus moneen kertaan, että se joka ei ole ottanut ristiänsä ja luopunut kaikesta, eli toisin sanoin että se joka ei ole valmis kärsimään kaikkea mikä häntä voi kohdata noudattaessaan käskyä: ”Älkää olko pahaa vastaan,” että se ei voi olla hänen opetuslapsensa. Opetuslapsilleen sanoo Jesus: ”Olkaa kuin kerjäläiset, olkaa valmiit kärsimään vainoa, vaivoja ja kuolemaa tekemättä vastarintaa sille, joka on paha.” Itse valmistautuu hän kärsimään ja kuolemaan vastustamatta pahaa, nuhtelee Pietaria, kun tämä osoittaa olevansa siitä huolissaan, ja lopuksi kuolee kehoittaen olemaan vastarintaa tekemättä, vaan aina uskollisesti pysymään hänen opissaan. Kaikki hänen ensimmäiset opetuslapsensa noudattivat tätä käskyä, viettivät elämänsä viheliäisyydessä, vainottuina, eivätkä palkinneet pahaa pahalla. Jesus siis on selkeästi sanonut juuri sitä, mitä hän sanoi. Voidaan selittää, että tämän ohjeen seuraaminen on vaikeaa ja vaivaloista, voidaan väittää, etteivät kaikki tuntisi olevansa onnellisia sen seuraamisesta, voidaan sanoa, että Jesus oli uneksija, ihanteissa eläjä, mutta sitä ei voida kieltää, että hän selvimmillä ja selkeimmillä sanoilla on lausunut, mitä on tahtonut sanoa, nimittäin ettei ihminen hänen oppinsa mukaan saa vastustaa sitä joka on paha, ja että niin muodoin se, joka on hänen oppinsa omistanut, ei saa koskaan tehdä vastarintaa. Ja kuitenkaan eivät uskovaiset eivätkä uskottomat tahdo tietää mitään tästä Jesuksen sanojen yksinkertaisesta ja selvästä sisällyksestä. Minä tiesin ennastaan niin kuin kaikki tiedämme, että Jesuksen opin todellinen tarkoitus on rakkaus lähimmäistä kohtaan. ”Kääntää poskensa lyötäväksi, rakastaa vihamiehiään,” – siinähän on itse kristinopin sisimmäinen olento. Sen olin tiennyt lapsuudestani asti; mutta miksi en käsittänyt näitä sanoja aivan yksinkertaisesti? Miksikä etsin, mitä lienenkään vertauksellista tarkoitusta niistä etsinyt? Älä ole pahaa vastaan, se on: älä koskaan vastusta väkivaltaa, eli toisin sanoin: älä koskaan tee mitään, mikä sotii rakkautta vastaan. Ja jos joku käyttää sitä hyväkseen ja tekee sinulle vääryyttä, niin kärsi vääryys turvautumatta koskaan väkivaltaan, kävipä kuinka tahansa. Jesus on tämän lausunut niin yksinkertaisin ja selvin sanoin, ettei sitä voi selvemmin sanoa. Kuinka sitte minä, joka uskoin tai koetin uskoa tämän olevan Jumalan sanaa, kuitenkin väitin mahdottomaksi seurata sitä omasta voimastaan? Jos isäntäni sanoo minulle: Mene puita hakkaamaan! ja minä vastaan: Se käy yli minun voimaini, niin täytyy olla toinen kahdesta: joko minä en usko todeksi, mitä isäntäni sanoo, taikka en tahdo tehdä, mitä hän käskee. Kuinka voin minä sitte tästä Jumalan yksinkertaisesta ja selvästä käskystä sanoa, etten voi sitä noudattaa ilman ylenluonnollista apua, kun en ollut edes yrittänytkään totella häntä? Jumala, sanotaan, on astunut alas maan päälle ihmisiä lunastamaan. Lunastus on sitä, että toinen persoona kolminaisuudessa. Poika kärsi ihmisten edestä ja vapahti heidät synneistä ja lahjoitti heille kirkon, jonka helmassa on se armo, josta uskovaiset tulevat osallisiksi. Mutta sitä paitse on Poika myös lahjoittanut heille opin ja elämänsä esikuvan heidän vapahtamisekseen. Kuinka voin sitte sanoa, että hänen antamiaan elämän ohjeita on vaikea seurata, vieläpä mahdoton ilman ylenluonnollista apua? Ei sillä hyvä, ettei hän itse koskaan ole sanonut mitään semmoista, vaan hän on nimenomaan julistanut, että joka ei niitä seuraa, ei ole tuleva Jumalan valtakuntaan. Ei hän ole koskaan sanonut, että hänen oppinsa noudattaminen olisi vaivaloista ja vaikeaa, pain vastoin hän sanoo: ”Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä.” Ja evankelista Johannes sanoo, että ”hänen käskynsä ei ole raskaat”. Ja kun Jumala sanoo käskyjänsä helpoiksi noudattaa, kun hän itse ihmisenä on niitä noudattanut ja hänen opetuslapsensa tehneet hänen tavallaan, kuinka, – kysyn sitä vielä kerran – kuinka minä voin ruveta puhumaan, että niitä on mahdoton seurata ilman ylenluonnollista apua? Jos joku kaikin voimin koettaisi saada jonkun lain kumotuksi, mitä pahempaa hän voisi tehdä kuin sanoa, että sitä on mahdoton noudattaa ja että lain antaja itse on ajatellut sitä mahdottomaksi täyttää ilman ylenluonnollista apua? Aloin muistella, mistä olisin saanut päähäni sen kummallisen ajatuksen, että Jesuksen laki kyllä oli jumalallinen, mutta ettei sitä voi käytännössä toteuttaa. Silloin havaitsin, että sitä oli aina lapsuudestani saakka tyrkytetty minuun ihan huomaamattani ja että myöhemmällä ijälläni olin yhä tiukemmin kasvanut kiinni tähän omituiseen erehdykseen. Lapsesta saakka oli minulle opetettu, että Jesus on Jumala ja hänen oppinsa jumalallista, mutta samalla opetettiin minua kunnioittamaan niitä laitoksia, jotka väkivallan voimalla suojelivat minua pahoilta ihmisiltä; minua opetettiin pitämään pyhänä näitä laitoksia. Minua opetettiin vastustamaan sitä joka on paha, minussa herätettiin se ajatus, että väkivallan tieltä väistyminen on alentavaista ja vastarinnan tekeminen kunniakasta. Minua opetettiin tuomitsemaan ja rankaisemaan. Sitte minut pantiin sotapalvelukseen, se on, vastustamaan pahoja ihmisiä murhalla ja veren vuodatuksella. Ja Jumalan siunausta rukoiltiin sille sotajoukolle, johonka minä kuuluin. Aina täyteen miehuuteen asti opetettiin minua kunnioittamaan semmoista, mikä oli suoraan vasten Jesuksen oppia, – antamaan väkivallan tekijälle samasta kädeltä ja väkivaltaisesti kostamaan, jos vääryyttä tehtiin minua, perhettäni tai kansaani vastaan. Sitä totuin katsomaan hyväksi ja oikeaksi enkä ollenkaan Jesuksen käskyjä vastaan sotivaksi. Kaikki mitä ympärilläni oli, sekä oma että perheeni ja omaisuuteni turvallisuus, oli sen lain pohjalla, jonka Jesus on hylännyt, – sen lain että ”hammas hampaasta”. Hengelliset oppi-isäni saarnasivat minulle, että Jesuksen jumalallista lakia oli mahdoton noudattaa ihmisheikkouden tähden, ja saman opetuksen sain ympäriltäni kaikista ikivanhoista yhteiskunnallisista laitoksista. Näin tämä ajatus vähitellen valtasi minut niin täydellisesti, tuli niin tavakseni ja niin hyvästi soveltui pahoihin taipumuksiini, etten ollenkaan huomannut, mihinkä ristiriitaisuuden olin joutunut. En huomannut, että on mahdotonta tunnustaa Jesusta Kristusta, sitä Jumalaa, jonka opin perustuksena on: ”Älkää olko pahaa vastaan,” ja samalla aikaa voimainsa takaa työskennellä omaisuuden, valtion, tuomioistuinten, seisovain sotajoukkojen eteen, – sanalla sanoen asettaa koko elämänsä Jesuksen oppia vastaan ja sitte vaivata samaa Jesusta rukouksillaan, että hän auttaisi meitä pitämään hänen käskyjänsä, antamaan anteeksi eikä vastustamaan pahaa. Silloin en vielä ollut ajatellut sitä, että olisi ollut paljoa yksinkertaisempaa asettaa elämänsä Jesuksen opin mukaan ja sitte rukoilla häneltä tuomioistuimia, verilöylyjä ja sotia, jos kuka ei voisi olla onnellinen ilman niitä. Nyt ymmärrän syyn erehdykseeni. Se tuli siitä, että tunnustin Jesuksen '''sanoilla''', vaan töissäni hänet kielsin. Kun yhtaikaa tunnustin Kristuksen opin jumalallisuuden ja asetin koko elämäni ihan sitä vastaan, – mitä muuta keinoa minulla sitte oli kuin selittää, että tätä oppia oli mahdoton käytännössä noudattaa? <nowiki>*)</nowiki> Kreikkalais-venäläinen kirkko nimittää itseään oikea-uskoiseksi. Kertojan muist. '''Lähde:''' ''Vapaita aatteita'', ensimmäinen vihko, heinäkuu 1889. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Leo Tolstoi]] 3411 6133 2006-09-24T18:32:36Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Leo Tolstoi''' (1828–1910) == Asiatekstit == * ''[[Kristinopin ydin unhotettu]]'' [[Luokka:Leo Tolstoi]] [[en:Author:Leo Tolstoy]] [[es:León Tolstoi]] [[fr:Léon Tolstoï]] [[hr:Lav Tolstoj]] [[ru:Лев Николаевич Толстой]] 3412 6134 2006-09-24T18:32:46Z Nysalor 5 [[Luokka:Venäläiset kirjailijat]] [[Luokka:Venäläiset kirjailijat|Tolstoi, Leo]] [[ru:Категория:Лев Николаевич Толстой]] 3413 6135 2006-09-24T18:38:05Z Nysalor 5 Naiskysymyksestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Naiskysymyksestä |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == I == ”Naiskysymys on tuottanut suurta häiriötä maahamme”, kuullaan tuon tuostakin monen huokaavan. Ja onhan se osaksi tottakin. Uusi aika on herättänyt uusia aatteita, uusia totuuksia eloon, ja nuo aatteet, nuo totuudet pyrkivät voimaan ja valtaan pääsemään. Ne ravistelevat vanhoja, rakkaita tapoja ja tottumuksia, ne kiskovat ja repivät vääriä etuluuloja, joiden alla perustus on lahonnut, ne luovat uusia näköaloja, muuttavat entiset katsantotavat ja osottavat, että samat totuudet, joita isoäiti ja iso-isä pitivät järkähtämättöminä, eivät meille enää olekkaan totuuksia. Tuommoisesta tietysti aina ensi aluksi pientä häiriötä syntyy; mutta onko sitä valittaminen? Onko valittaminen sitä, että nuo suuret henkiset liikkeet, jotka ikäänkuin mahtavana virtana leviävät yli koko sivistyneen maailman, että ne vyöryttävät aaltojaan meidänkin kaukaisille rannoillemme? Ei suinkaan. Yhtä vähän kun sitäkään valitamme, ett’emme ole kuuroja emmekä mykkiä. Elämä on parempi kuin kuolema, valvominen parempi kuin nukkuminen. Jos tämä tunnustetaan totuudeksi miehelle, minkätähden ei siis myöskin naiselle? Suomessa on luonto kova ja niukka antimiltaan, kansa köyhä ja harvalukuinen, ottaa vasta ensimmäisiä itsenäisiä askeleitaan henkisten rientojen tanterella. Jos se tahtoo kasvaa ja kehittyä, jos se ylipäätään tahtoo ''elää'', tulee sen koota kaikki voimansa, yksin pienimmätkin ja suoda jokaiselle eri ainekselle alaa vapaasen edistymiseen ja työskentelemiseen. Toinen kansanluokka ei saa vaurastua toisen murtumisella, toinen sukupuoli ei saa sortaa toista eikä despootillisen valtansa painolla tukehduttaa sen elinvoimia. Kaikkien eri osien kunnollisuus on kokonaisuuden menestymiselle välttämätöin ehto ja ainoastaan tasaisen, harmoonillisen kehityksen kautta on niinmuodoin vankka perustus kansalliselle sivistyksellemme saatava. Kansalaisena ja ihmisenä tulee siis Suomenkin naisen pyrkiä eteenpäin, tulee uskalijaasti raivata tieltään niitä esteitä, jotka haittaavat hänen yhtämittaista kehitystään ja näyttää kuntoaan ensiksikin siinä, että valloittaa itselleen senlaisen aseman, jossa hänellä on tilaisuutta käyttää voimiaan ihmiskunnan ja totuuden palvelemisessa. Ell’ei hän sitä tee, niin hän laiminlyö velvollisuutensa, eikä ole hänen elämällään silloin muuta merkitystä, kuin enintään tulevan sukupolven maailmaan saattaminen. Ensimmäinen ehto naisen edistymiselle on persoonallinen ja henkinen ''vapaus''. Siihen perustuu kaikki muu. ”Vapaus”, sanoo Buckle, ”on yksityisen oikealle kehittymiselle tärkeintä samoin kuin kansojenkin todelliselle suuruudelle. Vapaus ei ole minkään tarkoituksen välikappale; se on tarkoitus itsessään. Kaikkien yhteiskunnallisten ja valtiollisten laitosten pääpyrintönä pitäisi olla vapauden turvaaminen, kehittäminen ja enentäminen. Ainoastaan pedantit ja tyrannit saattavat verrata sitä tieteesen ja kirjallisuuteen. Vissien hyvin vähäpätöisten rajoitusten myöntämisellä on se jok’ainoan ihmisen vastustamatoin oikeus, jota ei mikään asianhaarain voima, eikä mikään traditsiooni saa häneltä riistää. Ei ole ihmisellä oikeutta luovuttaa sitä omalta persoonaltaan, vielä vähemmän lapsiltaan. Se on kaiken itsearvon perustuksena ja ilman sitä tuo suuri oppi siveellisestä edesvastauksesta vaipuisi alas valheeksi ja petokseksi. Se on meillä pyhänä vakuutena, ja rakkaus siihen on pyhä luonnon valtimus, joka on syvään juurtunut sydämiimme”. Vapautta naiselle! Toiminnan vapautta, ajatuksen vapautta! Vanhojen, jäykistyneiden muotojen ja tapojen paino puristaa ja masentaa meidän henkisiä voimiamme. Vapaan kilpailun este yhteiskunnan eri työaloilla pakottaa meitä aineellisessa kurjuudessa kitumaan. Tällä tavoin nainen muuttuu koneeksi ja kadottaa luonnollisuutensa, ollen vaan toisten apinana. Elämä ja elämän tarkoitus on kuin seitsemällä sinetillä lukittu kirja hänen edessään. Vaikea mahtaisi olla näyttää, minkä totuuden nojalla mies on riistänyt naiselta kaikki oikeudet ja pidättänyt itselleen kaikki edut. Sillä emmehän enää ole raakalaiskansaa, että meillä ruumiin väkevyydellä oikeuksia anastettaisiin. Meillä niinkuin muuallakin on naisen vapauttamisen pyrinnöitä kohdeltu enimmiten joko kylmäkiskoisuudella taikka ivalla, vihalla ja mielivaltaisella suvaitsemattomuudella, joka on ilmestynyt milloin hienommassa, milloin törkeämmässä muodossa. Tuota nyt ei auta ihmetellä eikä pahoin peljästyä. Läpi koko historian on ihmiskunnan edistys kulkenut juuri samaa vaivalloista polkua. Vanhoilla-olijoita aina on, joita ympäröitsee nuo traditsioonien tukevat muurit ja etuluulojen pilven korkuiset vuoret. Ajan tunteet eivät saa sijaa heidän sydämissään, eivätkä sen ajatukset heidän järjessään. Mutta totuudella on elinvoimaa. Se hajoittaa muurit, se tasoittaa vuoret ja pääsee kuin pääseekin voitolle. Vaikka noiden etuluulojen mitättömyys on niin päivänselvä, ett’ei juuri kannattaisi tuhlata niille sanoja, täytynee kuitenkin ottaa puheeksi muutamia semmoisia, joista on pahin vastus ja jotka näyttävät olevan syvimpään juurtuneet. Ensimmäinen niistä ja se, joka kenties juuri suomalaisessa naisessa voi enimmin epäilystä herättää, on tuo farisealainen vääräuskoisuus, joka julkeaa käyttää pyhää raamattua aseenaan sorron ja mielivaltaisuuden puolustukseksi. Aina siitä saakka kuin farisealaiset ja kirjanoppineet raamatun varjossa Kristusta vainosivat, ovat valon ja edistymisen vastustajat säännöllisesti luuletelleet herkkäuskoisia, että heillä muka on uskonto liittolaisena. Ihmiset, jotka eivät kykene Kristin-opin jaloa henkeä käsittämään, eksyvät muotojen ja dogmien labyrinttikäytäviin siksi kun sokeudessaan rupeavat juuri sitä vastaan sotimaan, jota he luulevat palvelevansa. Kuinka ankaraa vastarintaa semmoiset ihmiset ovat tieteellisille totuuksillekin tehneet, sen pitkin matkaa historia meille näyttää. Mutta nuo totuudet ovat kuitenkin aina voitolle päässeet. Kun muutamia sukupolvia vaan on mennyt, ne jo tunnustetaan oikeutetuiksi ja ennen pitkää niitä pidetään niin välttämättöminä, ett’ei tylsempijärkisetkään voi kylläksi ihmetellä, kuinka semmoista koskaan on saatettu kieltää. On siis aivan luonnollista, että naistakin koetetaan kahlehtia pimeyteen ja orjan tilaan raamatun avulla. Se kunnioitus, joka naisella ylipäätään on uskontoa kohtaan, tekee aseen erin-omaisen sopivaksi. Paavalin sanoja vedetään yhä uudelleen esiin, erin-omattainkin kun on kysymys naidun vaimon oikeuksista. Stuart Mill antaa sattuvan vastauksen niille väitteille, joilla uskonnon varjossa koetetaan naisen vapauden pyrinnöitä ehkäistä. ”Tosi on”, hän sanoo, ”että kirkko vaatii kuuliaisuutta säädännöissään, mutta turhaa lienee etsiä niiden vaatimusten perustusta kristinuskossa. Paavalin kerrotaan sanoneen: vaimot olkaa miehillenne alamaiset! Mutta hän on myöskin sanonut orjille: olkaa herroillenne kuulijaiset! Paavalin toimena ei ollut yllyttää ihmisiä vastarintaan voimassa olevia lakeja kohtaan; senlaiset kiihotukset eivät soveltuneet hänen tarkoitukseensa, joka oli kristin-uskon levittäminen. Mutta siitä, että apostoli otti yhteiskunnalliset olot sellaisina kuin ne hänen aikanansa olivat, emme saa päättää, että hän tahtoi julistaa tuomionsa niille harrastuksille, joita aikojen kuluessa tehtäisiin näiden olojen parantamiseksi, enemmän kuin hänen nämäkään sanansa: kaikki valta on Jumalalta, antaa sotaväelliselle despotismille oikeutta selittämään sitä hallitusmuotoa ainoaksi kristilliseksi. Joka väittää kristin-opin tarkoituksena olevaa ylläpitää kaikkia niitä hallitusmuotoja ja yhteiskunnallisia oloja, jotka sen ilmestyessä olivat voimassa, hän tahtoo vetää kristin-uskon alas muhammedilaisuuden ja brahmanisuuden tasalle. Juuri sentähden, ett’ei sillä ole niitä tarkoituksia ollut, on kristin-oppi ollut ihmiskunnan kehittyvän osan uskontona, jota vastaan muhammedin- ja brahman-opit ovat seisahtuneiden kansojen uskontona, tai paremmin taantuvien, sillä kohdallaan pysyvänä ei todenperään mikään yhteiskunta voi olla. Kaikkina kristin-uskon aikoina on ihmisiä ollut, jotka ovat tahtoneet sitä tehdä noiden liikkumattomien uskontojen kaltaiseksi, tehdä kristityltä muhammedilaisiksi ja raamattua koraniksi. Noilla ihmisillä on ollut suuri valta ja monen on täytynyt uhrata elämänsä heitä vastustaessaan; mutta heitä on vastustettu ja vastustaminen on tehnyt meitä siksi, mitä nyt olemme, se on vielä tekevä meitä siksi, mitä meidän tulee olla”. Ne oikeudet, joita nainen pyytää itselleen saavuttaa, kuuluvat luonteeltaan yhteiskunnalliselle, eivätkä uskonnolliselle alalle, vaikka ne, samoin kuin kaikkinainen kehitys, puhtaasen kristin-uskoon perustuvat. Turhaa onkin siis ruveta sekoittelemaan kahta eri asiaa ja niistä suotta kiistelemään. Sen verran ainoastaan, kuin naiskysymys moraalisia käsitteitä koskee, voidaan sitä uskonnolliselta kannalta tarkastaa. Mutta siinäpä jo tulemme erääsen toiseen harhaluuloon. Arvellaan, että sivellisyys maailmasta häviäisi naisen vapauttamisen kautta. Peljätään, että naisen siveelliset käsitteet tulisivat yhtä sekaviksi ja löyhiksi kuin miehen, jos ulkonainen pakko, joka häntä tähän saakka on rajojen sisällä pitänyt, poistettaisiin. Päinvastoin! Annettakoon naiselle valistusta samalla kuin hän saa vapautta, niin hänessä kasvaa semmoinen sisällinen hillitsemisen voima, joka on suurempi ja arvoisampi tuota entistä ulkonaista pakkoa, – voima, joka ei enää ole ainoastaan kieltävää laatua, vaan myöskin toimivaa. Mielipiteet ja moraaliset käsitteet muuttuvat tosin, mutta ne muuttuvat paremmiksi, ne selviävät. Nainen ei silloin enää pidä muotoa pääasiana eikä pääasiata sivuasiana. Hän voi esim. kävellä vapaasti yösydännä ypö yksin Kaisaniemellä yhtä hyvin kuin joku mieskin; eikä uskalla kukaan sentähden hänen mainettansa vahingoittaa. Mutta: yhtä suurena häpeänä kuin hän pitää yhteyden ja seurustelemisen huonon, langenneen naisen kanssa, yhtä suurena häpeänä hän myöskin pitää yhteyden ja seurustelemisen sen miehen kanssa, jonka kautta tuo nainen on langennut, tai jonka kanssa hän on syntiä harjottanut, olkoon mies sitten missä asemassa hyvänsä yhteiskunnassa. Ei ole miehellä pienintäkään oikeutta huonoon elämään enemmän kuin naisellakaan; tuomio ja rankaistus olkoon siis yhtä ankara toiselle kuin toisellekin. Kun näin pitkälle on päästy, täytyy myös pitää jotenkin epäiltävänä sen naisen siveellistä kantaa, joka tanssisalissa tai muualla seurustelee epäsiveellisen ja saastaisen miehen kanssa. Sitten sanotaan vielä: ”emansipatsioonin kautta naiset kadottavat naisellisuutensa”. Asia riippuu siitä, mitä ”naisellisuudella” ymmärretään. Onko se tuo kainous, joka istuu sohvassa ja virkkaa, joka sääntöjen mukaan nostaa ja laskee silmäluomiaan eikä pidä sopivana julkilausua ainoatakaan järkevää ajatusta, ei ainoatakaan vakaantunutta mielipidettä (kenties siitä syystä, ett’ei hänellä semmoisia ole?), – onko se tuo enkeli, joka ei tee mitään pahaa eikä mitään – hyvää? Se katoaa, aivan varmaan se katoaa. Tai onko naisellisuus ”alttiiksi-antavaisuudessa”, ”itsensä uhraamisessa” ja ”itsensä kieltämisessä” – s. o. siinä merkityksessä, kuin näitä sanoja naisesta aina käytetään? Sen mukaan, millä osottaa nainen nyt ”alttiiksi-antavaisuutta”, ”itsensä uhraamista” j. n. e.? Vastaus: sillä, että hän kieltäytyy kalliimmista oikeuksistaan ja laiminlyö pyhimmät velvollisuutensa ''ihmisenä'', ollakseen ''nainen'', s. o. ollakseen ensin joillekuille miehille mielitiettoisena leikkikaluna ja sitten jollekulle miehelle alammainen orja. Myöntäkäämme, että ne naissielut, jotka sellaiseen asemaan tyytyvät ja siihen ennen kaikkea pyrkivät, eivät todella vielä olekkaan niin pitkälle kehittyneet, että he vapautta ja laveampaa työalaa ansaitsisivat, tai kykenisivät niitä hyväkseen käyttämään. Jos nyt kuitenkin tahdotaan ratsastaa noilla sanoilla ”alttiiksi-antavaisuus”, y. m. niinkuin nainen olisi niihin velvoitettu enemmän kuin mies, niin voidaanko väittää, ett’ei nainen juuri edistymisen tiellä niitä parhaiten tarvitse. Nainen, joka totuuden tähden uskaltaa antaa iskuja ja ottaa iskuja, panee myös jotakin altiiksi. Nainen, joka jättää rauhan laakson mennäkseen henkisten rientojen taistelutanterelle, vahvasti luottaen siihen, että hänenkin aseitaan tarvitaan tuossa yleisessä sodassa pimeyttä vastaan – hänkin uhraa itsensä. Nainen, joka vapaaehtoisesti luopuu miesten mielitiettoisuudesta pakottaakseen heitä ennen kaikkea ''kunnioittamaan'' häntä, – kenties on nainen kieltäytynyt jostakin, vai kuinka? Kysyn sitä noilta ”todellisilta” naisilta. Mutta naisellisuus onkin jotain korkeampaa ja jalompaa kuin tuommoinen kanamaisuus eli hanhimaisuus, – miksi sitä nyt nimittäisimme. Ja juuri sentähden, että naisellisuus voittaisi enemmän alaa, pääsisi enemmän vaikuttamaan ihmiskunnan hyväksi, juuri sentähden onkin naiselle vapautta ja tasa-arvoa suotava. Erin-omaisen hyvin puhuu Buckle naisellisten voimain tarpeellisuudesta tieteidenkin alalla. Suomennan tähän muutamia kohtia. ”Vanhan ajan kiitetyt sivistykset olivat suurimmassa määrässä yksipuolisia ja masentuivat siitä syystä, ett’ei yhteiskunta kaikissa asioissaan edistynyt, vaan uhrasi muutamia aineksiaan turvatakseen toisten edistymistä”. ”Ne siis, jotka haluavat laajentaa tieteiden rajoja, koettakoot etupäässä innokkaasti enentää naisten vaikutus-alaa, että ihmishengen kaikki avunlähteet mitä pikemmin tulisivat hyväksi käytetyiksi. Sillä voittepa olla varmat, että se aika nyt lähenee suurilla askeleilla, jolloin täytyy käyttää ja viimeiseen asti lukuun-ottaa jok’ainoa noista apulähteistä. Pian tulee meille paljon vaikeampi tehtävä, kuin mitä tähän saakka olemme milloinkaan toimittaneet, pian tulemme kohtaamaan vaikeuksia, joiden poistamiseen vaaditaan kaikenlaiset apukeinot, kaikenlaiset voimat. Tätä nykyä olemme vielä tieteiden lapsuuden ajassa. Kaikki mitä olemme toimeen saaneet on vaan pieni tomujyvänen siihen työhön verraten, mikä meillä vielä on jäljellä. Sillä mitäpä nyt sitten oikeastaan tiedämme? Olemme hyvin valmiit puhumaan ikäänkuin jo olisimme tunkeutuneet totuuden sisimpään pyhyyteen ja kohottaneet jumalattaren huntua, vaikka todenperään vielä pelokkaina ja vapisevina seisomme ulkopuolella esikartanon sisäänkäytävää emmekä uskalla sen kynnyksen yli astua”. ”Edessämme on suuri ja loistava tie, monta aikakautta vaaditaan ennenkuin sen päähän päästään. Runsaan ja ihanan viljan näemme tuolla kaukaisuudessa, jossa kenties muutamat meistä saavat viikatetta käyttää, mutta jonka korjuu suurimmaksi osaksi täytyy olla jälkeentulevaisillemme sallittu. Mutta elkäämme siitä masentuko, olkaamme päinvastoin hyvässä toivossa. Voimme täydellä syyllä luottaa siihen, että kun ihmishenki kerran kokoo kaikki voimansa, se myöskin kykenee voittamaan ne vastukset, joita ulkomaailma sille tarjoo. Niinkuin me etevyydessä olemme esivanhempamme voittaneet, niinpä lapsemmekin meidät voittavat. Me, jotka luonnon voimille teemme usein kyllä heikkoa ja taitamatointa vastarintaa, emme vielä koskaan ole kaikkia voimiamme koettaneet, emme koskaan kaikkia kykyjämme yhdistäneet tuota yhteistä vihollista vastaan. Siitä syystä se on meistä usein voitolle päässyt ja meidän on täytynyt kärsiä monta vaikeata tappiota. Mutta niin suuri on ihmishengen pontevuus, niin suuri on elonvoima tuolla kuolemattomalla ja jumalallisella prinsiipillä meissä, ett’emme yhtäkaikki kadota uskallustamme, vaikka olemmekin pettyneet toivossamme. Tappiomme juuri päinvastoin kutsuvat kaikki apukeinomme esiin, ja voimmepa toivoa, että jälkeentulevaisemme käyttävät hyväkseen meidän onnistumattomia kokeitamme ja että heidän on sallittu tehdä viimeinen ratkaiseva matka tuossa suuressa kamppauksessa ihmishengen ja luonnon välillä matka, jota he onnella ja menestyksellä käyvät, jossa uusia voitonmerkkiä lakkaamatta saavutetaan, jossa jok’ainoa taistelu loppuu valloituksella, jok’ainoa ottelu voitolla”. Lopuksi uskallan vielä omin luvin lainata tähän muutamia sattuvia lauseita herroilta A. Meurmanilta ja Yrjö Koskiselta, jotka lauseet, vaikka ovatkin kansallis-asian johdosta lausutut, kuitenkin erinomaisen hyvin soveltuvat myös naiskysymykseen. Vanhoilla-olijoille, jotka aina kiven kovaan tahtovat vastustaa kaikkea uutta, lausuu herra A. Meurman kirjasessaan ”Om våra partiförhällanden” muutamia päteviä sanoja. Suomennettuina ne kuuluvat näin: ”Uuden aatteen oikeutta ei niinmuodoin aina voi kieltää. Tapahtuu, näet, että Jumala, yhtä varmasti kun hän sukupolvet uudistaa, myöskin uudistaa ajan. Jos voimassa oleva käsittää, mitä aikakaudessa elää, ja väistyy tieltä, kun sen hetki on lyönyt, silloin tapahtuu tuo, jota historia sanoo reformatsiooniksi. Mutta jos kuollut muoto tahtoo vallita sittenkin kun elämä sen jo on jättänyt, silloin täytyy se syöstä hautaansa, ja historia tarttuu ankarampiin keinoihin”. Ne sanat pitävät paikkansa. Terottakoon ne mieleensä itsekukin, joka koettaa naisten nykyisiä oikeutettuja harrastuksia väkivoimalla tukehduttaa. Niille taas, jotka uusien harrastusten tähden tulevaisuudesta epäilevät, lausui hra senaattori Yrjö Koskinen eräässä puheessa ylioppilaille vuonna 1878 näin: ”Siihen kysymykseen, mikä nyt oikeastaan tämä tulevaisuus saattaa olla, ei kukaan voi antaa mitään suoranaista vastausta. Entisyys ei anna niin tarkkoja vastauksia tulevaisuuteen, että sitä voi edeltäpäin tarkoin kuvata. Mutta se onkin kysymys, jolla ei tarvitse päätänsä vaivata. Voimme olla vakuutetut, että ne sukupolvet, jotka silloin vaikuttavat, ymmärtänevät velvollisuutensa, jos me nimittäin tällä hetkellä teemme meidän velvollisuutemme siinä tilassa missä nyt ollaan. Sillä vaikeimmissa oloissa on yksityisille ja kansoille viisain diplomatia, kaikkein viisain politiikki, tehdä velvollisuutensa, paraimmalla ymmärryksellä koettaa tutkia, mitä kulloinkin velvollisuutena on ja silloin täyttää tämän hetken tarpeen, tämän hetken velvollisuuden”. Tänlaiset sanat, Suomen enin kunnioitettuin ja rakastettuin miesten lausumat, juurtuvat mieliin, painuvat sydämiin ja kantavat hedelmiä. Kiitollisuudella tunnemme, että ne opit ja totuudet, jotka J. V. Snellman, Yrjö Koskinen ja A. Meurman ovat kansalleen julistaneet, Suomen naisten harrastuksillekin ovat parhaana perusteena ja tukeena. Paljon olisi vielä etuluuloja, jotka otteluun vaativat, mutta kenties on lukija jo väsynyt niihin yhtä paljon kuin kirjoittajakin. Niitä vastaan sotiminen on todella yhtä kuin aidanseipäiden kanssa kilpaa juokseminen. Jätämme ne siis tällä kertaa rauhaan, luvaten vast’edes lisää, jos tarve vaatii. Käymme sen sijaan tarkastamaan muutamia erityiskohtia naisten pyrinnöissä. == II == Kääntyessäni naiskysymyksen erityiskohtiin, tunnen kipeästi tietojeni puuttuvaisuuden kaikilla niillä aloilla, joilla se liikkuu. Asian perinpohjaiseen ja tarkkaan selvittämiseen vaadittaisiin varmat ja hyvät opit pedagogiikassa, luonnontieteissä, filosofiassa, juridiikassa, kansallistaloudessa, yhteiskuntaopissa y. m. Allekirjoittanut ei ole niin onnellinen, että hän tieteellistä pohjaa omistaisi tai kykenisi sen nojalle jotain rakentamaan. Perustana on vaan elämän kokemus ja siitä syntynyt luja vakuutus. Mutta niidenkin avulla mahtanee jossakin määrin toimeen pystyä. Ja vaikka spesiaalisten tietojen puute estääkin käsittelemästä asiaa niin monipuolisesti, niin detaljissa, kuin tarve epäilemättä vaatisi, olen kuitenkin varma siitä, että juuri ne opit, jotka elämän kokemus antaa, pääasiassa yhtäkaikki parhaiten totuuteen vievät. Niinpä lähdenkin siis tällä perustuksella empimättä asettamaan naisen kasvatusta ja yhteiskunnallista asemaa arastelemattoman kritiikan alle. Mainitsin jo sanan ''kasvatus''. Mikä on naisen kasvatus nykyaikana kodissa ja koulussa, ja mitä sillä tarkoitetaan? Eikö se, totta puhuen, ole vaan ainoa suuri kutoelma etuluuloista ja järjettömyyksistä? Sen kautta naisen henki samoin kuin ruumiskin puristetaan rautaisiin kureuumiin ja turmellaan siten molemmilta se terveys, jolla luonto mahdollisesti ilman tuota konstikasta kasvatusta ne varustaisi. Jo pienestä lapsesta saakka koetetaan naisessa tukahduttaa kaikkea luonnollisuutta; sen sijaan tavoitellaan saada hänelle niin paljon kuin mahdollista ulkonaista koristusta, josta kaikesta taas seuraa sisällinen tyhjyys tai valheellisuus. Omiaan se kasvatus on ollut valmistamaan orjalle orjan sielua. Omiaan se on ollut tekemään naista mahdolliseksi mukautumaan tuon raskaan ikeen alle, jolla ihmissuvussa vielä vallitseva raakalaisuus näkee hyväksi heikompaa sortaa. Omiaan se on ollut saamaan naista sokeasti luottamaan niihin vääriin ja vanhentuneihin prinsiippeihin, jotka hänen ahtaan ja tukalan asemansa ovat määränneet. Ja omiaan se myöskin on ollut tekemään naisesta esteen sukukunnan suurelle pyrkimiselle korkeampaan siveelliseen kehityskantaan. Vaikea on todella tulla selville siitä, mitä naisen kasvatuksella oikeastaan nykyaikana tarkoitetaan. Tahdotaanko hänelle antaa terve ruumis ja terve sielu? Tahdotaanko ylipäätään kasvatuksen kautta valmistaa naista elämää varten. Annetaanko hänelle taitoa ja kykyä elatuksen hankkimiseen? Annetaanko hänelle senlaisia tietoja ja perusteita, että hän täysi-ikäiseksi tultuaan itsekasvatuksen kautta voisi yhä edistyä? Ja vihdoin: tehdäänkö hän kelvolliseksi henkisesti ja ruumiillisesti kasvattamaan uutta sukupolvea maailmaan? Ei, valitettavasti ei! Kaikessa tässä hänen kasvatuksensa niin kodissa kuin koulussakin pyrkii juuri päinvastaiseen suuntaan. Terve ruumis on epäilemättä ihmisen menestymiselle välttämätöin ehto. Naiselle se on ainakin yhtä tärkeä kuin miehellekin, ell’ei vielä tärkeämpi. Kuitenkin koetetaan sekä kodissa että koulussa, niin paljon kuin suinkin voidaan, turmella ja heikontaa tyttöjen ruumiillista terveyttä. Sillä välin kuin pojat tuolla ulkona raittiissa ilmassa saavat mielin määrin harjotella voimiaan ja karaista ruumistaan, istuu tyttö hiljaa ja sävyisästi sisässä, posket kalpeina, katse väsyneenä. Mutta äiti ja opettajatar katselevat häntä mielihyvällä, sillä tuolla tavalla tyttö osottaa olevansa ”hyvin kasvatettu”, olletikkin, jos hänellä vielä on kädessä neulomatyö tai edessä koulukirja, johon silmät ovat kiintyneet, vaikka väsyneet aivot eivät mitään käsitystä sen sisällyksestä saa. Eihän se ole ”sopivaa” eikä ”hienoa”, että tyttö samoin kuin nuo vallattomat pojat juoksemisella, kipuamisella ja telmäämisellä saisi verensä liikkeelle ja jäsenensä notkistuneiksi, tai kirkumisella ja pauhaamisella keuhkojaan vahvistaisi. Taivas varjelkoon! Johan se olisi varsin kauheata. Mutta mikä sen sijaan ei ole kauheata, vaan päinvastoin oikein hienon hienoa, se on tuo huono ruoansulatus, tuo yleinen heikkous, tuo alakuloisuus, tuo tylsä haluttomuus ja nuo lukemattomat vaivat ja taudit, jotka luonnontutkijat ja lääkärit tarkemmin selittäkööt. Noista vallattomista pojista tulee maailmaan raittiita miehiä, jotka pystyvät jotakin toimittamaan. Noista ”hienoista” ja ”hyvin kasvatetuista” tyttäristä sitä vastaan saamme heikkohermoisia, kivulloisia naisia, jotka huonosti kykenevät velvollisuuksiaan täyttämään ja jotka elävät vaan itselleen kiusaksi ja muille rasitukseksi. Mutta siitä eivät nykyiset kasvattajat välitä. He tietävät, että tuommoinen raitis, luonnollinen tyttö, jonka suonissa elonvoima uhkuaa, jonka poskilla terveyden puna hohtaa ja jonka silmistä nuoruuden puhdas ilo säihkyy, ei ollenkaan vastaa nykyajan nais-ihannetta. Sitä vastaan tuo hento raukka, joka hengästyy pienen matkan käveltyään ja jonka vaivalloista elämää ainoastaan rohdot pitkittävät, on juuri sopiva kaikki vaatimukset täyttämään. Hän on niin eteerillinen, niin ”naisellinen”, hänen sielunsa elämä on vaan tunteellisuutta (väärää ja kivulloista tosin, mutta se ei haittaa), koko hänen olentonsa näyttää rukoilevan apua ja turvaa. Semmoinen nainen miestäkin miellyttää, sillä hän naissuvun puolesta antaa tälle ikäänkuin vakuutuskirjan kaikkien ennen anastettujen etujen nautinto-oikeuteen. Ja koska naisen onni tässä matoisessa maailmassa enemmän tai vähemmän riippuu miehen mielivallasta, ja koska hänen arvonsa mittamääränä ei ole kunto eikä kyky, vaan se mies, jonka mielisuosion hän onnistuu voittamaan, niin kasvatuskin luonnollisesti kääntyy tähän suuntaan. Väärään päämaaliin mennään väärää tietä. Mutta vääryys ei koskaan siunausta tuota. Täytyykö huomauttaa miehille, kuinka pahoin he erehtyvät, tahtoessaan naista tuommoiseksi avuttomaksi raukaksi, joka ilman heitä ei pystyssä pysyisi? Mikä ilo ja turva miehille semmoisesta puolisosta on, jonka kivulloisuus ja siitä syntynyt sairasmielisyys tekee elämän kodissa ikäväksi ja tukalaksi ja tuottaa sitä paitse hänelle suurta taloudellista rasitusta. Huonosti hän siinä kohden on ymmärtänyt oman hyötynsä; mutta mikä pahempi on: hän on sen ohessa tehnyt suurta syntiä jälkeentulevaisilleen, joille hänen puolisonsa ruumiillinen ja henkinen heikkous menee perintönä. Kun tyttö on koulunsa lopettanut, on hänen ”kasvatuksensa” myöskin päättynyt. Annetaanko hänen nyt ryhtyä todelliseen työhön, joka jossakin määrin voisi huonon kasvatuksen vaikutuksia parantaa? Ei! Romaanien lukeminen, ”käsityöt” (= pitsein virkkaaminen j. n. e.), muotilehtien tutkiminen, pianon soittaminen, pintapuolinen seuraelämä, tanssit ja huvitukset – kas siinä keinot, joiden avulla häntä viedään yhä kauemmas tosi-elämästä ja sen vaatimuksista. Terveiden ja järjen kustannuksella yhä enemmän näin kiihdytetään tuota ennen jo kylläksi kiihtynyttä tunteellisuutta. Liiallisen istumisen ja fantasiatyön lisäksi tulevat vielä nuo onnettomat kureuumit, joiden ansioksi varmaan on luettava puolet kaikista n. s. sisällisistä vaivoista, joita nykyajan naiset niin runsaassa määrässä kärsivät. Konstiteltu kauneuden käsitys on luonnollisuuden pahin vainooja. Naisen täytyy olla hoikka vartaloltaan ja sen vuoksi puristetaan hänen rintakehänsä kokoon, sisälmykset osaksi litistetään, osaksi taas tungetaan pois luonnolliselta kohdaltaan, jolloin ne painavat ja vahingoittavat ruumiin arempia osia. Ajatelkaamme vaan, kuinka näin kaikki elimet estetään vapaassa toiminnassaan ja silloin voimme käsittää, mitä kureuumien käyttäminen ruumiin terveyteen vaikuttaa. Kuitenkin puhutaan alin-omaa naisen luontaisesta heikkoudesta, niinkuin muka esteenä hänen oikeuksiinsa pääsemiselle. Kasvatettakoon poikaa yhtä typerästi ja ahdasmielisesti kuin naista, puristettakoon nuorukainen kureuumiin ja katsottakoon, kuinka pitkälle hänellä voimia ja terveyttä riittää. Jos olisikin mahdollista, että kivulloisessa ruumiissa asuisi terve sielu, pidetään tyttärien kasvatuksessa paremmaksi varmuudeksi vielä erityisesti huolta siitä, ett’ei se tule tapahtumaan. Ei siinä kyllin, että huonolla fyysillisellä kasvatuksella hermosto turmellaan ja lapsen mieli jo sen kautta tehdään sairaaksi, hänen sieluansa ahdistetaan ja puristetaan sitä paitse kaikilla mahdollisilla keinoilla, sen vapaata luonnollista kehkeymistä ehkäistään ihmeteltävällä taitavuudella, sanalla sanoen, koko kasvatussysteemi on vielä pahempana haittana sielulle kuin kureuumit ovat ruumiille. Tyttären mieli valetaan ennen tehtyyn kaavaan; sen itsetoiminta niin muodoin estetään, jota vastaan toisten ajatukset, toisten mielipiteet istutetaan häneen niin juurta jaksain, ett’ei hän edespäin tosielämässäkään enää kykene vapaasti eikä itsenäisesti asioita punnitsemaan. Ja kun nämä ulkoapäin tungetut ajatukset ja mielipiteet vielä lisäksi ovat enimmäkseen vaan menneitten vuosisatojen etuluuloja, ahtaita katsantotapoja, pintapuolisia ja vääriä käsityksiä hyvästä ja pahasta, niin ne eivät ainoastaan ehkäise sielun harmoonillista kehkeytymistä, vaan suorastaan tappavat kaikki ne jalot ainekset, jotka luonto on ihmissieluun itämään kylvänyt. Tuhansien sääntöjen ja määräysten, kieltojen ja käskyjen rautaverkkoon kiedotaan tytön oma tahto ja raitis lapsen-ilo, siksi kuin kumpaisestakaan ei enää ole merkkiäkään jäljellä. Onko ihme jos häneltä täysikasvuisena puuttuu tahdon voimaa ja luonteen lujuutta! Itsenäinen, vapaa tutkiminen ja ajatteleminen estetään; ahdasmielistä ”mammaa”, ”tanttia” ja opettajatarta täytyy tyttären pitää auktoriteettina, joilta hänen sokealla luottamuksella tulee vastaanottaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat dogmit, joita nämä näkevät hyväksi häneen terottaa. Onko ihme, ett’eivät naiset saa mitään itseluottamusta, että heidän järkensä ja ajatusvoimansa tylsistyy, onko ihme, että oman kykenemättömyyden tunne pakottaa heitä vaistomaisesti aina turvautumaan toisen ihmisen johdatukseen! Mutta siinä ei kyllin, että tahdon voima kuoletetaan ja järjen kehittyminen estetään, vielä tiedetään kolmas keino, jolla naiselta kaikki onnellisuuden mahdollisuudet tässä elämässä poistetaan. Tarkoitan tuota tunteellisuuden rajatointa kiihdyttämistä, jonka kautta heikkoa hermostoa yhä enemmän turmellaan. Nainen kärsii tosielämän vaivoja kymmenkertaisesti, ja kun sairas mieli ei näistä vielä saa tarpeeksi asti tuskan aihetta, luo hän itselleen mielikuvituksessa satakertaisesti olemattomia vaivoja. Ketä hän sillä hyödyttää, itseäänkö vai ympäristöään? Ihmetellä täytyy, miksi juuri naisen suhteen niin sitkeästi pidetään kiinni tuosta vanhasta katsantotavasta, että muka maailma on murheenlaakso, jossa ihminen on sitä parempi, kuta enemmän hän kärsii ja kuta enemmän ”kieltää itseään”, s. o. kuta vähemmän hän välittää oman sielunsa ja ruumiinsa hyödystä. Järki ja kokemus kuitenkin sanovat toista. Järjen mukaan ei ihminen rankaisematta saa luonnon lakia rikkoa, ei siis tahallansa vahingoittaa sieluaan eikä ruumistaan. Itsemurha on sitä paitse Jumalan sanassakin kielletty. Kokemus myöskin todistaa sen ihmisen parhaiten voivan velvollisuutensa täyttää, jolla on hyvä terveys, raitis, iloinen mieli ja pikkuisen rohkeutta, jota vastaan arkaluontoinen, kivulias raukka huonosti kykenee elämän taistelua taistelemaan ja niitä vastuksia voittamaan, joita täällä kumminkin runsaassa määrässä itsekullekin tarjotaan. ''Tahdotaanko sitten kasvatuksen kautta antaa naiselle taitoa ja kykyä elatuksen hankkimiseen?'' Mitä vielä! Ell’ei hän onnistu saamaan miestä, joka hänet elättää, niin kärsiköön puutetta ja kuolkoon; yhteiskunnassa hänellä ei ole sijaa, eikä häntä pidetä täysin oikeutettuna elämään, joskin kristillisestä rakkaudesta ja jalomielisestä suvaitsevaisuudesta hänen sallitaan ikäviä ja hyödyttömiä päiviään jossakin sopessa kuluttaa. Niin ainakin luulisi kasvatukseen nähden. Erinomaisella huolella opetetaan nuorelle tytölle taitavuutta semmoisiin töihin, joilla ei yksikään ihminen enää kykene henkeänsä elättämään, ja samalla huolenpidolla vedetään hänen huomionsa ja halunsa pois semmoisista, joilla hän voisi aineellisen toimeentulon itselleen perustaa. Nykyinen elinkeinolakimme sallisi kuitenkin naiselle tilaisuutta monenmoisiin tuottaviin toimiin, jos häntä vaan kasvatuksen kautta tehtäisiin niihin kykeneväksi. Mutta taaskin tulevat nuo etuluulot ja vanhat katsantotavat esteeksi. Naisen tulee olla ”kodikas” ja semmoisena pidetään häntä ainoastaan silloin kun hän aamusta iltaan istuu jonkun turhanpäiväisen käsityön ääressä, vaikka hän sen kautta laiminlöisikin taloudelliset toimet ja monet muut tärkeämmät tehtävät. Eikö hän päinvastoin kotinsa etua paremmin valvo, jos hän tekee sellaista työtä, josta hän vähimmällä ajan ja voimain hukkaamisella kantaa suurimman hyödyn? Teollisuuslehden 5:nessä numerossa on huomiota ansaitseva kirjoitus, jossa esiintuodaan Frithiof Foss’in ajatuksia naisen asemasta taloustieteen kannalta. Muun muassa siinä sanotaan: ”Niin kauan pysyy nainen entisessä asemassaan, kunnes yleisössä on herännyt se vakuutus, että naisenkin täytyy olla yhtenä renkaana siinä suuressa ketjussa, joka muodostaa yhteiskunnan taloudellisen toiminnan, ja että naisen toimiala on mehiläispesässä ei kuningattaren, vaan tavallisen työmehiläisen. Niin kauvan kuin naista pidetään yksin vaan ''menettävänä'', eikä samalla myöskin ''tuottavana'' elimenä yhteiskunnassa, ei hän voi koskaan päästä yhtäveroiseksi miehen rinnalle. Huolellinen isä, joka kantaa tytärtään käsillään, pukee hänet silkiin ja haihduttaa kaikki murhepilvet hänen valkoiselta otsaltaan, on huono taloudenhoitaja, sillä hän johdattaa tyttärensä askel askeleelta köyhäin kodin ovelle. Sanotaan: nainen on heikko, häntä täytyy suojella. Mutta onko se ''suojelemista'', kun avutonna, tahdotonna heitetään olento elämän aaltoihin aivan kuin vene airoitta, purjeitta, peräsimettä, tahi kun vanhin lähettää tyttärensä maailmaan, kovin hienotunteisena, ylpeänä, suuriin ajatuksiinsa paisumaisillaan, mutta tyhjänä kuin kilisevä kulkunen, perusteellisia tietoja ja kokemusta vailla ja vaarassa helposti joutua haaksirikkoon vähäisimpiinkin elämän luotoihin. Kuinka voidaan ajatella, että tällainen olento voi joutua tiedokkaan, työhön kykenevän toimekkaan miehen vertaiseksi, joka ponnistaa kaikkia voimiaan voidakseen elättää itseänsä, jonka täytyy tehdä kaksi ja kymmenkin vertaa työtä, koska löytyy kovin paljon naisia, joista täytyy huolta pitää –”. ”Jos tarkastamme niitä töitä, joita aikakautemme naiset harjottavat, niin huomaamme, että ne yksinomaisesti ovat n. s. käsitöitä. Tässä emme ota lukuun talouden hoitoa, vaan työtä ''voittoa'' tuottavana toimena. Tavalliset naisten käsityöt eivät kannata, ne tuottavat vaan nimellisen voiton, koskapa työntekijän elatus ja toimeentulo maksaa saman verran tahi enemmänkin kuin työn tuotteella saadaan kaupassa. Syynä tähän on se seikka, että koneet ja monet monituiset naiset, joiden ei tarvitse työstään elää, voivat valmistaa käsitöitä halvemmasta. Useimmissa perheissä valmistetaan taloudessa tarvittavat naisten käsityötuotteet kotona; muualta ei siis tarvitse ostaa niitä, joten ne, jotka käsitöistään yksin elävät, eivät saa menekkiä tuotteilleen, eikä ainakaan semmoista hintaa, jotta työ kannattaisi, koskapa tehtaat siinä suhteessa ovat voittamattomat kilpailijat. Kun tätä seikkaa mietimme, niin huomaamme helposti, kuinka suuri ajan ja työkyvyn hukka se on, että naiset käyttävät voimiaan n. s. käsitöihin. Selvää on, että monet muut työt, jotka voisivat hyödyttää paljoa suuremmassa määrässä ja tuottaa varsinaista voittoa tekijälleen vähäarvoisten käsitöiden vuoksi jäävät tekemättä”. Kuta enemmän ihmiskunta lisääntyy, sitä ankarammaksi käy taistelu olemisen puolesta. Elatuksen hankkiminen on kaikille olennoille, eläimille samoin kuin ihmisillekin, oikeus ja velvollisuus. Joilla enin on neroa ja voimaa, ne parhaiten itselleen tien raivaavat; saamattomat ja heikot raukeavat, jäävät jäljelle. Se on ihmiskunnan yhtämittaiselle kehittymiselle välttämätöin luonnonlaki. Mutta vapautta täytyy olla itsekullakin indiviidillä käyttämään ja kasvattamaan voimiaan tässä yleisessä taistelussa. Jos yhteiskunta tahtoo pystyssä pysyä, ei se pakollisilla keinoilla saa estää enemmän toista kuin toistakaan vapaasta kilpailemisesta. Mahdollisuuden ehdot olkoot itsekullekin yhtä suuressa määrässä tarjona. Ainoastaan siten oikeutta ja kohtuutta noudatetaan. Jos vähänkään vertaamme tyttö- ja poikakouluja toisiinsa, huomaamme kohta, kuinka suunnatointa vääryyttä valtio on tehnyt sille sukupuolelle, jota heikommaksi sanotaan, ja jota sen siis tulisi pikemmin edes-auttaa kuin sortaa. Pojille on jos jonkinlaisia oppilaitoksia valmistettu, jotka kaikki vievät selvään, määrättyyn tarkoitukseen. Taipumuksiensa ja lahjojensa mukaan saa poika vapaasti valita, millä alalla hän parhaiten tahtoo elatuksensa hankkia ja voimiaan ihmiskunnan hyväksi käyttää. Lukuunottamatta noita ”jatko-opistoja” joissa vaillinaisesti valmistetaan opettajattaria huonosti palkattuihin virkoihin, ei tyttökouluillamme ole mitään käytännöllistä päämäärää. Yliopisto on naiselta suljettu, ja samalla ovat häneltä myös kaikki ne oikeudet kielletyt, jotka hän sillä tiellä voisi itselleen hankkia. Senaatin uuden tyttökoulu-järjestelmän ehdotuksessa nimenomaan vielä sanotaan, ett’ei tyttökoulujen tarkoituksena tule olemaan ''valmistus ylioppilastutkintoon''. Juuri kuin tuo olisi niin erinomaisen suuri ansio, että siitä vielä erityisesti piti vakuutettaman. Kyllä se muutenkin hyvin tiedetään, ett’ei tyttökouluillamme vielä pitkään aikaan tule olemaan sitä eikä mitään muutakaan ''järjellistä'' tarkoitusta. Mutta niinkauvan kuin turhaan odotamme oikeutta virkatielle pääsemiseen, huomatkaamme, ett’ei se tie suinkaan ole ainoa, jolla hyötyä ja menestystä saavutetaan. Kaupan ja teollisuuden ala on nykyisen elinkeinolain nojalla naisellekin avoinna. Niissä toimissa hän saa kantaa työstään sen hedelmän, jonka ahkeruutensa ja taitavuutensa ansaitsee. Sitä vastaan näkee valtio, niinkuin tiedämme, hyväksi maksaa samasta virasta, samasta työstä naiselle paljon vähemmän palkkaa kuin miehelle. Vieläpä ovat useat käytännölliset toimet muutenkin vähemmän rasittavia ja samalla kuitenkin tuottavampia kuin virkatoimet. Ne perustavat siis paremman aineellisen toimeentulon, joka juuri onkin taas tärkeänä ehtona ihmisen itsenäisyydelle ja vapaudelle. Kun nainen näin saa vankan, reaalisen pohjan jalkainsa alle, herää hänessä itsetuntoa, uskallusta ja luottamusta omiin voimiinsa. Huoletoin aineellinen toimeentulo suo hänelle sen ohessa aikaa ja tilaisuutta myöskin korkeampiin pyrintöihin, joita hän voi harrastaa sitä suuremmalla voimalla ja pontevuudella, kuta vapaampi ja itsenäisempi hänen asemansa on. Vanhaa, perin hullua etuluuloa on vaan sekin, että käytännölliset toimet muka edellyttävät tekijässään poroporvarimaisuutta, tai että ne olisivat halvempiarvoisia kuin virkatoimet. Hyvävarainen asioitsija tai teollisuuden harjottaja on päinvastoin onnellisemmassa tilassa kuin virkamies, joka enemmän tai vähemmän riippuu esimiehensä mielivallasta; eikä hänen tehtävänsä suinkaan vähemmän arvoinen liene ihmiskunnan edistymiselle kuin ikinä viimeksi mainitunkaan. Sitä paitse täytyy naisen kasvatuksen kaikessa tapauksessa tulla käytännöllisemmäksi jo senkin tähden, että hänellä tuonlaisessa tosityössä on terveellinen vastapaino tunteen ja fantasian liialliselle lennolle. Antaantukoon sitten mille uralle hyvänsä, mutta ensin hänen täytyy siirtyä takaisin todelliseen elämään, josta nyt on melkoisesti vieraantunut. Ainoastaan todellisen elämän pohjalle rakennetussa luonnollisessa järjestyksessä voi naisen kehitys käydä varmaa ja tervettä suuntaa. Mutta onhan vielä pari kysymystä vastattavana. ''Annetaanko naiselle kasvatuksen kautta sellaisia tietoja ja perusteita, että hän täysi-ikäiseksi tultuaan itsekasvatuksen kautta voisi yhä edistyä?'' Minkälaiset ovat tässä suhteessa meidän tyttökoulumme ja missä määrässä ne yllämainittua tarkoitusta täyttävät? Valitettavasti siihen kysymykseen on vaan yksi vastaus: Koko tyttökoulu-järjestelmä on niin huono, niin peräti kelvotoin, ett’ei ole paranemisen toivoakaan, ennenkuin perinpohjainen muutos tapahtuu. Hauskaa olisi tietää, mitä järkevää periaatetta ensiksikin oppiaineiden valitsemisessa on seurattu. Arvattavasti on joku pätevä syy, minkätähden tyttökouluissa niin pelokkaasti kartetaan sellaisia oppiaineita, jotka ajatusta kehittäisivät. Ja samasta pätevästä syystä kaiketi noita vieraita kieliä pidetään niin tärkeän tärkeinä, vaikka oppilaita ei edes ainoatakaan niin pitkälle viedä, että heillä olisi halua tai kykyä vierasta kirjallisuutta hyväkseen käyttämään. Entä kurssit sitten! Muutamassa vuodessa sälytetään lapsen muistoon semmoinen joukko tietoja, ett’ei hän ennätä puoliakaan sulattaa, ennenkuin ne jo kaikki haihtuvat. Siitä seuraa ensiksikin liiallinen vaivaantuminen, toiseksi väsymys ja haluttomuus, kolmanneksi surkea ja auttamatoin sekasotku ajatuksessa ja ymmärryksessä. Jos näin ajamalla päähän tupatuista tiedoista jotakin muistoon jäisikin, tulee se kaikessa tapauksessa olemaan pintapuolista ja vajanaista ja perustaa siis tuon johdonmukaisuuden puutteen, tuon ajatuksen haperoisuuden, jotka sitten väitetään olevan naisen luontaisia ominaisuuksia! Ja mitä sanotaankaan tyttökoulujen opetustavasta, joka kuitenkin on huonoa huonompi. Valmiiksi leivottuna tyrkytetään lapsen mieleen dogmia ja sääntöjä, joita hänen tulee sokealla luottamuksella ottaa totuuksina vastaan, kysymättä: ”onko niin?” ja ”minkätähden?” Voitaisiinko keksiä parempaa keinoa kuolettamaan ihmislapsen sielussa omatakeisen tutkimisen halua ja elävän tiedon kykyä. Ei puhettakaan järjen luonnonmukaisesta, säännöllisestä kehittämisestä, ei yritystäkään johdattamaan lasta itsenäiseen havaintoon ja työskentelemiseen, jonka kautta hänen mielensä pysyisi raittiina ja tahtonsa saisi lujuutta, kestävyyttä ja voimaa. Senkinlaiset aineet kuin uskonto, historia ja luonnontieteet tehdään ikäviksi muistotiedoiksi, jommoisina niiden hyöty on tuiki vähäinen taikka – ei mikään. Voimistelu on kuivaa komentoa opettajan puolelta, väkinäistä ja halutointa tottelemista oppilaiden. Ryhdikkäät, voimakkaat liikkeet, jotka ruumiissa jotakin vaikuttaisivat, eivät tule kysymykseen. Sanalla sanoen: tyttökoulumme eivät missään suhteessa vastaa nykyajan tarpeita ja vaatimuksia. Niissä ei ainoastaan ''estetä'' oppilaiden henkisten voimain kehkeytymistä, vaan niissä suorastaan ''turmellaan'' ja ''kuoletetaan'' luontaisten lahjain alkuaineksetkin. Ja niistä saammekin sitten, – emme ''naisia'', jotka itsetietoisella uskaliaisuudella kykenisivät asioita punnitsemaan ja antamaan niille ansaitun arvonsa, vaan ''naisraukkoja'', jotka ikänsä pysyvät kaikenmoisten tyhmien etuluulojen kahleissa, eivätkä niinmuodoin pääse vapaan kehityksen alkuaskeleitakaan ottamaan. Tulemme sitten viimeiseen kysymykseen. ''Pidetäänkö kasvatuksessa huolta siitä, että nainen tulee kelvolliseksi ruumiillisesti ja henkisesti kasvattamaan uutta sukupolvea maailmaan?'' Kuinka siinä suhteessa jälkeentulevaisten etua valvotaan ja ihmiskunnan onnellisuutta edesautetaan? Liikuttavan kauniisti puhutaan ''äidin'' pyhistä velvollisuuksista. Tunnustetaan, ett’ei toista tehtävää ole maailmassa niin painavaa, niin vaikeata, kuin on äidin tehtävä. Koko ihmissuvun ruumiilliset ja henkiset voimat, sen kehitys ja tulevaisuus riippuvat äidistä, kasvattajasta. Mahdettanee siis yhteiskunnassa, jossa tämä kaikki käsitetään ja tunnustetaan, myöskin huolellisesti valvoa, että nainen kasvatuksen kautta valmistuisi tähän tärkeään toimeen, saisi siihen tarpeellista tietoa ja taitoa. Kuinka on? Vastaa siihen sinä, äiti, joka seisot tuon avonaisen haudan partaalla ja katselet kuinka sydänkäpysi mustaan multaan peitetään. Ja vastaa sinä, joka näet lapsesi kituvana ja kärsivänä lähtevän elämän polulle. Ja sinä, jonka kaunis kantama tuolla turmelusten pyörteessä kieppuu ja vajoomistaan syvyyteen vajoo. Kohtalonsa kova käsi, sallimuksenko ohjaus, vai Luojanko tahto syyn kantaa? Ei, elä petä itseäsi turhalla luulolla. Oma taitamattomuutesi, oma ymmärtämättömyytesi, omat erhetyksesi sen ovat tehneet. Sydänveresi olisit antanut, jos olisit voinut tuon estää, mutta sinä et voinut. Ei pienintäkään ohjausta, ei pienintäkään neuvoa sinulle annettu tehtävääsi. Sinä tulit äidiksi, näit äkkiarvaamatta edessäsi velvollisuuden, jonka täyttämiseen sinulta puuttui sekä tiedollista että käytännöllistä kykyä. Mitä auttoi nyt ranskan kieli, mitä Beethovenin sonaatit, mitä nuo lukemattomat romaanit ja pitsivirkkaukset pienen, heikon ihmistaimen hoitamisessa! Sinä käännyit tätien puoleen, neuvoa anoen. Yksi sanoi niin, toinen näin. Epäselvyytesi vaan kasvoi. Surulla näit, ett’ei lämmin rakkautesi, ei parhain tahtosi, ei alttiiksiantavaisuutesi mihinkään riittäneet, vaan että siihen vaadittiin tietoa ja taitoa, jota nyt ainoastaan kokemuksen kautta voit itsellesi hankkia, kenties yhden, kenties useamman lapsen uhraamisella. Lukemattomat vaikeroimiset, lukemattomat tuskain huudot lähtevät äitien sydämistä. Ankarina syyttäjinä ne kohtaavat tätä yhteiskuntaa, joka äidin tehtävän tärkeyden tunnustaa eikä kuitenkaan mitään tee kelvollisten äitien kasvattamiseksi. Äärettömät summat menetetään virka- ja ammattilaisten valmistamiseen, mutta naisen suhteen laiminlyödään sanalla sanoen kaikki. Tyhjää korupuhetta vaan tuo äidin suuresta tarkoituksesta tulevan sukupolven kasvattajana. Sokurileivoksia, joilla koetetaan nälkäistä pettää. Niin kauvan kuin naista ei tuohon tehtävään valmisteta, nähdään hänessä tosin synnyttäjä, mutta äitiä ei, eikä kasvattajaa. Mutta ken noita huutoja kuulee, ken noita vaikeroimisia korviinsa ottaa? Suurella tyytyväisyydellä ja itserakkaudella muistutetaan meitä vaan yhä ”korkeammista” ja ”täydellisistä” tyttökouluistamme, ja siitä suuresta ”sivistysmäärästä”, joka niissä saavutetaan. Kylläpä ne toden totta ovat ihmeteltävän ”korkeita” ja ”täydellisiä!” Ja kylläpä se ”sivistysmäärä” on ylen arvokas, joka tekee ihmisen kelvottomaksi elämän pyhimpiä velvollisuuksia täyttämään. Spencer, puhuu yllämainitusta asiasta seuraavaisesti: ”Jos jonkun ihmeellisen sallimuksen oikusta jälkimaailma ei meistä muuta tietoa saisi kuin kokoelman koulukirjojamme ja muutamia päästötodistuksia, voimme arvata, kuinka hämilleen muinaistutkija siinä maailmassa kävisi, kun hän ei näissä merkkiäkään näkisi siihen suuntaan, että todistuksen omistaja mahdollisesti tulisi vanhemman velvollisuuksia täyttämään. Luulemme hänen tekevän seuraavan johtopäätöksen: ”tämä oppijärjestys varmaan on niitä varten, jotka naimattomuuden lupauksen ovat tehneet. Enhän näe tässä pienintäkään vihiä annettaneen lasten kasvatuksesta. Ne eivät ole voineet niin typeriä olla, ett’eivät tuohon vastauksen alaiseen toimeen ole valmistuksesta huolta pitäneet. Varmaan tämä siis lienee ollut jonkun munkkikunnan koulukurssi”. ”Eikö se todella ole kummallista, ett’ei vähintäkään opetusta anneta kasvatustieteessä niille, jotka mahdollisesti ennemmin tai myöhemmin tulevat vanhemmiksi, vaikka lasten elämä tai kuolema, heidän siveellinen kuntonsa tai lankeemuksensa juuri hoitajasta riippuu. Eikö ole eriskummallista, että uuden sukupolven kohtalo jätetään ajattelemattoman tottumuksen, oikun tai mielikuvituksen nojaan, johon vielä liittyy taitamattomain lapsenhoitajani ja etuluuloisten äidin-äitien neuvot. Jos kauppias alkaa toimensa osaamatta luvunlaskua ja kirjanpitoa, huudettaisiin häntä hulluksi ja surullisia seurauksia odotettaisiin. Tai jos joku anatomiaa lukematta on olevinansa kirurgi, ihmettelisimme hänen rohkeuttaan ja surkuttelisimme hänen parannettaviaan. Mutta kun vanhemmat alkavat vaikeata tehtävätään lapsen kasvattamisessa, vaikka he sitä ennen eivät ole edes ajatelleet, mitkä fyysilliset, moraaliset tai intellektuaaliset periaatteet heitä ohjaisivat, – se ei herätä mitään ihmettelemistä niiden suhteen, jotka niin tekevät eikä sääliä niitä kohtaan, jotka uhriksi joutuvat”. ”Niihin kymmeniintuhansiin, jotka henkensä heittävät, pankaa vielä nuo sadattuhannet, jotka heikolla ruumiinrakennuksella työlästä elämää elävät, ja ne miljoonat, joiden terveydentila on huonompi, kuin se muuten voisi olla, ja saattepa jonkunmoisen käsityksen siitä kirouksesta, jonka elämänlakia tuntemattomat vanhemmat saattavat lastensa yli. Ajatelkaa vaan hetkinen kuinka lapsen elämänjärjestys alinomaa vaikuttaa vahingollisesti tai hyödyllisesti läpi koko elämän, ja kuinka kaksikymmentä väärää hoidantotapaa on yhtä oikeata vastaan ja tulettepa ymmärtämään niitä kauheita seurauksia, joita tällainen sattumuksen järjestys myötänsä tuo. – Ja kun pojat sekä tyttäret kasvavat heikkoina ja kivuliaina, pitävät vanhemmat sitä tavallisesti onnettomuutena – Jumalan koettelemuksena. Kun vanhempain ajatukset tietysti ovat tuota tavallista sekasortoista laatua, kuvittelevat he vaivan tulleen ilman mitään syytä, taikka sitten ovat syyt olleet yliluonnollisia. Mutta niinpä ei toden totta olekaan laita. Muutamissa tapauksissa ovat ne epäilemättä perityitäkin, mutta useimmissa huonot säädännöt ne perustavat. Ylipäätään ovat vanhemmat itse edesvastauksessa kaikista tuskista, kivulloisuuksista, alakuloisuudesta ja kurjuudesta. He ovat ottaneet lapsen hoidettavakseen; julmasta huolettomuudesta he ovat laiminlyöneet ottaa selkoa noista elämän prosesseista, joihin he lakkaamatta käskyillään ja kielloillaan vaikuttavat; suurimmassa tietämättömyydessä fysiologian ensimmäisistä laeista he vuosi vuodelta ovat turmelleet lapsiensa terveyttä ja niin muodoin matkaansaaneet kipua ja kuolemaa ei ainoastaan lapsilleen vaan vieläpä heidän jälkeentulevaisilleenkin”. ”Yhtä suuri on taitamattomuus ja siitä seuraava vahinko, kun fyysillisestä kasvatuksesta luomme silmämme moraaliseen. Katsokaapa tuota nuorta äitiä ja hänen lainsäädäntöjään lastenkammarissa. Ei ole vielä monta vuotta siitä kun hän itse vielä kävi koulua, jossa hänen muistoaan rasitettiin sanoilla, nimillä ja päivänluvuilla, jonka ohessa hänen ajatuskykyänsä tuskin ollenkaan harjoitettiin; jossa ei ainoatakaan osviittaa hänelle annettu lapsuudessa alkavien taipumusten eri hoidantotavoista, ja jossa ne lait, joiden alainen hän oli, eivät vähimmässäkään määrässä tehneet häntä kykeneväksi omatakeista kasvatustapaa harkitsemaan. Väliaikaiset vuodet kulutti hän musiikkiin, fantasiatöihin, romaanien lukemiseen ja huvituksiin; ei ajatustakaan äidin vastauksen-alaiselle kutsumukselle, eikä tule paljon kysymykseenkään tuo kunnollinen henkinen kehitys, joka voisi olla valmistuksena äidin kalliille tehtävälle. Ja ajatelkaa häntä, kun hän saa kehkeytyvän ihmissielun haltuunsa uskotuksi! Katsokaa, kuinka tykkänään tietämätön hän on niistä ilmauksista, joiden kanssa hänellä on tekemistä; kuinka hän on ottanut täyttääkseen velvollisuuden, jota perusteellisimmankin tiedon avulla vain vaillinaisesti voi suorittaa. Hän ei tunne mielenliikutusten luontoa, ei niiden johdonmukaista kehittymistä, niiden ilmaantumisia, eikä missä niiden oikeutettu esiintyminen loppuu ja väärinkäytös alkaa. Hän luuletteleikse, että jotkut tunteet ovat ainoastaan huonoja – eikä se ole totta minkään suhteen – ja toiset taas, menivät kuinka pitkälle tahansa, hyviä, joka ei liioin ole totta. Ja yhtä tietämätöin hän myöskin on eri hoitotapojen vaikutuksesta. Kuinkapa noita surullisia seurauksia, joita hän jok’ainoa hetki näkee, voitaisiin välttää? Kun hän ei myöskään tunne sielun-elämän ilmauksia, ei niiden syitä eikä vaikutuksia, tekee hänen sekaantumisensa niiden suhteen useimmiten suurempaa vahinkoa kuin hänen suurin välinpitämättömyytensä voisi aikaansaada. – Koska hänellä ei mitään tieteellistä johdatusta ole, eikä hän myöskään kykene saamaan sitä selville tutkimalla niitä sielunelämän ilmauksia, jotka hänen lapsessaan esiintyvät, tulee hänen hallitsemisensa olemaan ajattelematoin, muuttelevainen, vahingollinen ja turmelisi todenperään kaikkityyni, ell’ei kehityksessä olevan sielun luontainen suuri pyrkimys sukukunnan korkeimpaan siveelliseen kantaan voittaisi muita pienempiä vaikutuksia”. ---- Olen koettanut tuoda esiin epäkohdat naisen nykyisessä kasvatuksessa. Mutta kuinka ne ovat parannettavat, kuinka on muutos tapahtuva? Vastaus ei ole niinkään vaikeata, kun sen ensi katsannossa luulisi olevan. Totuus on yksinkertainen, se kulkee aina suorinta tietä; erhetykset vaan mutkikkaille poikkeavat. Ennen kaikkea: pois konstikkaisuus ja teeskenteleminen, pois tuo ulkonainen kiilto, tuo sisällinen valhe ja nuo pintapuoliset tiedot. Kasvatus olkoon ''kansallinen'' ja ''luonnonmukainen''. Kehitys käyköön tasaista polkua, tarkoin seuraamalla luonnon määräämiä fyysillisiä ja psyykillisiä lakia. Johdatettakoon lasta havainto-opetuksen kautta itsetoimintaan ja annettakoon luontaisten voimain siten vapaasti kasvaa; vanhempain tulee poistaa ulkonaisia esteitä, raivata tietä, olla apuna ja tukena, tarjota lapselle edistymisen välikappaleita, sen mukaan kuin hän kykenee niitä itselleen omistamaan ja hyväkseen käyttämään. Sillä tavoin lapsi säännöllisesti ja johdonmukaisesti edistyy; itsetyöskentelemisessä pysyy mieli raittiina ja elpyneenä, tahtoon tulee kestävyyttä ja voimaa, ajatuskyky kasvaa, huomio teroittuu. Sen ohessa lapsi harjaantuu omin neuvoin edistymään, eikä silloin ''koulun'' loppu tule olemaan ''oppimisen'' loppu, vaan ainoastaan se kohta kehittymisen yhtämittaisessa jaksossa, jolloin kasvattajan apu on käynyt tarpeettomaksi. Siveellisessä suhteessa tulee kasvattajan samoin seurata luonnon viittaamaa tietä, muistaen, ett’ei lapsesta ole tuleva ''orja'', vaan ''vapaa'', ''itsehallintoon'' kykenevä ihminen. Olkoon kasvattaja lapsen kokenut ystävä ja neuvonantaja, ei säädäntöjä laativa, rankaiseva tuomari; osottakoon ja huomauttakoon kasvatilleen huonon käytöksen luonnollisia seurauksia; opettakoon häntä tuntemaan omaa itseänsä sekä erottamaan sielussaan hyvät ja huonot taipumukset; herättäköön hänessä siveellisyyteen pyrkimisen halua ja totuttakoon häntä niinmuodoin omin voimin hillitsemään ja tukahduttamaan alhaisempia, itsekkäisiä tunteita sekä kehittämään ylevämpiä. Ja käyköön tässäkin suhteessa edistyminen tasaisessa, luonnollisessa järjestyksessä, sen mukaan kuin nuoressa sielussa siveelliset voimat kasvavat ja varttuvat. Tyttökoulut ovat rakennettavat tykkänään toiselle perustukselle kuin tätä ennen. Heitettäköön pois tuo vanha, kulunut, tyhjä fraasi naisen ”korkeammasta sivistyskannasta”. Suomen kansa on liian köyhä kustantamaan itselleen noita ”korkeasti sivistyneitä” – tyhjäntoimittajia. Pidettäköön etupäässä silmällä elämän todellisia vaatimuksia. Koulu tarjotkoon ensiksikin naiselle samoin kuin miehellekin sellaisia tietoja, joiden avulla hän vastedes taipumustensa ja voimainsa mukaan saattaa hankkia itselleen tarpeellisen elatuksen. Tuottavan työn ja toimen kyky on naiselle tarpeellinen, joutui hän sitten naimiseen tai ei. Toiseksi: koska naisen luonnollisena tarkoituksena aina tulee olemaan uuden sukupolven kasvattaminen, on kouluissa annettava hänelle siihen tiedollista opetusta. ''Luonnontieteillä'' on naiskouluissa siitäkin syystä oleva suuri merkitys. Selitettäköön oppilaille luonnonlait niiden totuuksien nojalla, jotka tiede nykyaikana on selville saanut. Luonnontieteihin perustettakoon terveydenhoito-oppi ynnä kasvatus-oppi. Ja kolmanneksi: siihen nähden, että ''taloudenhoito'' useimmiten tulee olemaan naisen tärkeimpiä tehtäviä, on hänelle annettava opetusta myöskin ''taloustieteessä''. Keskisäädyissä nykyään vallitseva ekonoomillinen häviötila perustuu muiden epäkohtien ohessa suuressa määrässä myöskin perheen emäntien taitamattomaan ja ymmärtämättömään talouden hallintoon. Naisen ahdas asema, hänen tottumattomuutensa tuottaviin toimiin, omistus-oikeuden puute, ynnä monet muut seikat ovat vaikuttaneet hänessä joko välinpitämättömyyttä, taikka epäselvyyttä, taikka varsin vääriä käsityksiä talousseikoissa. Hän ei ymmärrä tulojen ja menojen, produktsioonin ja konsumtsioonin keskinäisiä suhteita; ei kykene edes arvostelemaan eikä vertaamaan eri töiden ja tointen todellisesti tuottavaa taloudellista hyötyä. Voisin esiintuoda monenmoisia valaisevia esimerkkiä, mutta ne eivät ole tässä paikallaan. Varma vaan on, että perheiden ja yhteiskunnan edut vaativat naisen järjen kehittämistä tälläkin alalla. Taloustieteen kautta hänen näköalansa laajenee ja käsitteensä selviävät, hän oppii tukemaan perheensä taloudellista toimeentuloa, eikä niinkuin nyt usein tapahtuu ymmärtämättömän menetyksen kautta sitä hävittämään. Mitä muihin oppiaineihin tulee, suunniteltakoon niissä oppimäärät niin, että nainen koulun päätettyä voi suorittaa ylioppilastutkinnon ja siten tulee tilaisuuteen opintojaan yliopistossa jatkamaan, jos hänellä siihen halua ja varoja on. Senaatin ehdotus tyttökoulujen uudesta järjestämiseen on herättänyt suurta ja yleistä mielipahaa. Eikä ihmekään. Entiset oppilaitokset eivät enää lähesmäärinkään tyydyttäneet ajan tarpeita ja vaatimuksia. Parannuksia toivottiin ja – luvattiin. Odotetaan vuosi vuodelta; asiaa harkitaan, komiteat istuvat (taikka seisoivatko, sitä en tiedä), senaattikin jo vihdoin ottaa kysymyksen tarkastuksen alaiseksi. Ja niin julkaistaan sitten tuo ehdotus, jossa ensimmäisenä huolenpitona on: estää kansakoulujen oppilaita tyttökouluihin pääsemästä, toisena: estää tyttökoulujen oppilaita yliopistoon pääsemästä. Muuten jäädään jokseenkin entiselleen. – Noinko pitkälle nyt siis päästiin kaikkien anomuksien ja rukouksien, kaikkien toivojen ja odotuksien, kaikkien lupauksien ja vakuutuksien jälkeen! Eikö tämä taas ole uusi todistus siitä, ett’ei meillä naissivistyksen korottamiseksi tahdota todenperään mitään tehdä? Oli ennen Kartagon ja Rooman naisilla voimaa, intoa ja tahtoa panemaan kaikki alttiiksi isänmaansa edestä. Liianko paljon luotettiin Suomen naisiin, kun uskottiin heidän uhraavan jonkun eau de cologne pullon, muutaman hansikkaparin, pystyttääkseen yhdistetyin voimin sukupuolelleen ''yhden kunnollisen suomenkielisen oppilaitoksen maamme pääkaupunkiin''? '''Lähde:''' ''Kodin suuret klassikot: Minna Canth''. 1987. Weilin + Göös, Espoo. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Valvoja''-lehdessä 1884. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Minna Canth]] 3414 6136 2006-09-24T18:38:14Z Nysalor 5 Naiskysymyksestä vielä sananen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Naiskysymyksestä vielä sananen*) |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} <nowiki>*)</nowiki> Toimitus ei ole tahtonut kieltää sijaa seuraavilta mietteiltä, joita se ei kuitenkaan voi muutamissa kohdin hyväksyä. taikka oikeammin hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna. Sitä vapaammin saammekin asian näin ollen seisoa sen ulkopuolella, katsella, tutkia ja langettaa tuomiomme. Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä. Kohta ensi silmäyksellä tulee esiin niin paljon valhetta ja vääryyttä, tekopyhyyttä ja ulkokullaisuutta, ristiriitaisuutta ja hulluutta, että joutuu aivan epätoivoon ja kysyy ehdottomasti: onko siellä ollenkaan mitään hyvää, ja kelpaavatko nuo ihmiset, jotka tuossa yhteiskunnassa jäseninä ovat, kelpaavatko ne enää niin mihinkään? Piispa Johansson tosin paimenkirjeessään vakuuttamistaan vakuuttaa, että tämä kaikki on ”Jumalan pyhä maailmanjärjestelmä.” Mutta minä puolestani uskon että herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vaan on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa. Hulluudeksi he nyt itsekin sanovat noita laitoksiaan. Pappissäädyssä viime valtiopäivillä naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä, niinkuin herra piispan puheesta ymmärsin, että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kun heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan. Muuten ei tuo mitään outoa ole, että miehet taaskin koettavat vetää Jumalaa edesvastauksen omista pahoista töistään. Sitä he ovat osanneet tehdä maailman alusta saakka, niinkuin itse kertovat. Muistakaamme vaan isä Aadamin sanoja: ”vaimo, jonkas minulle annoit –.” Patriarkat ja muut pyhät miehet elivät monivaimoisuudessa (julkisesti, ei salaa niinkuin nykyiset herrat), ja raiskasivat valloitettujen kansojen neitsyet. Sen sanoivat tapahtuvan Jumalan tahdosta, ei omasta pahasta halusta, ei millään muotoa. Ja kun Israelin kansa kävi sotaa naapurikansojen kanssa, poltti, murhasi, hävitti, oli sekin vaan Jumalan ankara käsky, joka siihen pakoitti, – saman Jumalan, joka sanoi: ”rakasta lähmmäistäs, niinkuin itseäs.” Luonnollisesti seuraavat meidän patriarkat esi-isäinsä esimerkkiä ja selittävät naisen orjuuden Jumalan määräämäksi, he poloset kun eivät muulla tavalla enää voi sitä puolustaa. ”Ihmiset tekevät aina Jumalansa semmoiseksi, ett’ei hän heidän helmasyntejään häiritse,” sanoi eräs pappi hiljan, ja siinä hän oli oikeassa. Niinkuin yllä olevasta käy selville, eivät miehet Aadamin ajoista ole suuresti muuttuneet, vaan ovat pysyneet jotenkin samalla kannalla. Näyttää siis siltä, kun Darwinin kehityshistoria ei heidän suhteensa oikein pitäisikään paikkaansa. Naisissa sitä vastaan on silmiinpistävä eroitus. Saara kutsui Abrahamia herrakseen, mutta nykyiset vaimot ”streikkaavat” ja sanovat miestänsä sinuksi. Kelvottomat! Mihinkä tässä joudutaan, jos vaimojen valta tuota menoa kasvaa. Minulla olisi pieni ehdotus. Eikö olisi parasta, että tulevana vuonna nostettaisiin kirkonkokouksessa uudelleen kysymys siitä, onko naisella sielua vai ei? Kun tuosta asiasta kuudennella vuosisadalla Maçon’in kirkonkokouksessa riideltiin, voitti vaan pienellä enemmistöllä se puoli, joka väitti hänellä olevan sielun. Mutta enemmistö ei aina ole oikeassa, niinkuin hyvin tiedämme. Entä kun saataisiinkin vielä todistetuksi, ett’ei hänellä sittenkään ole sielua, niin kerrassa päästäisiin kaikesta pulasta. Sillä eihän sieluttomalle olennolle tarvitse mitään inhimillisiä oikeuksia antaa, eikä niitä kukaan voine silloin enää vaatiakaan. Semmoiseksi se nyt on tullut se yhteiskunta, ett’ei siinä näytä naiselle jalansijaa olevan. Mutta kun kaikki ympäri käy, onko syytä sinne niin kynsin hampain pyrkiäkään? En minä ainakaan näe, mikä siellä juuri luokseen houkuttelisi. Koulutko, kenties? Peräti huonot! Läksyjä läksyjen päälle ja taas vaan läksyjä. Ei, toista opetustapaa käytti ennen Kristus, toista myöskin Sokrates. Ja he kasvattivat viisaita ihmisiä maailmaan, ei tuommoisia virkakoneita, joita tämän ajan kouluissa leivotaan. Taikka valtiolliseen elämäänkö pyrkisimme? Tuohon, jossa iljettävän kavala politiikki sokaisee silmät? Kaikki pyhät meitä estäköön siihen sekasotkoon joutumasta. Entä yhteiskuntaan? Uh! Siellä hallitsee ja vallitsee raha eikä sen ruhtinaan orjaksi tee mieli ruveta. Mutta kirkko? Ei, sillä sinne ken joutuu, hän kahleisiin pannaan. Jäljelle jää vaan avioliitto. Mitä sanomme siitä? Kansojen voima, tulevan sukupolven henkinen, moraalinen ja ruumiillinen terveys, ihmiskunnan luonnonmukainen kehitys riippuu suurimmassa määrässä siitä siveellisestä perustuksesta, jolle eri sukupuolten yhdyselämä on rakennettu. Että tässäkin kohden yhteiskunnallisessa järjestelmässä on jotakin kauhean väärää, jotakin sairasta ja mätää, se on päivän selvä. Nuo legaliseeratut prostitutioni-laitokset ynnä tuo yhä enenevä määrä voimattomia naisia sen tarpeeksi asti todistavat. Siveellisyys tässä kristillisessä yhteiskunnassa on kuin maan tuhnio, josta läkähdyttävä pöly ilmoille tuoksuaa, kun sitä vähän jalalla koskettelee. Osa naisia poljetaan eläintä alhaisempaan tilaan, heiltä ihmisyys riistetään toisten naisten varjelemista varten. Kuinka kauvan tätä kärsimme? Kuinka kauvan menemme avioliittoon miesten kanssa, joita noiden onnettomain kiroukset painavat? ”Täytyyhän meidän,” muistuttavat heikot sielut, ”emme elä muutoin; kaikki omatakeinen toimeentulon mahdollisuus on meiltä riistetty.” Olkoon, mitäpä siitä. Ell’emme elä, lieneehän voimia kuolla. Mutta totuuden suhteen ei enää auta tinkiminen, jos nim. meillä on oikea rakkaus ihmiskuntaan, jos hartaasti tahdomme sen onnellisuutta edistää. Nykyiset olosuhteet ovat tukalat, kenties vielä tukalammat miehelle kuin naiselle. Auktoriteettien raskas ies, jäykistyneiden muotojen rautaverkot estävät ihmishengen vapaata kehittymistä ja masentavat sen elämän voimat. Seurauksena on toisella puolen väsymys, laimeus ja velttous, toisella rauhaton, uhkaava tyytymättömyys. Sukukunnalta puuttuu vakuutuksen intoisuus, mielen jäntevyys, karaktäärin lujuus. Valittava huokaus käy kautta koko maailman; perinpohjaista uudistusta joka haaralla yhä kipeämmin kaivataan. Vapautukoon nainen niistäkin harvoista siteistä, joilla hän tuohon mätäiseen yhteiskuntaan on kiinnitetty. Kasvakoon ja valmistukoon itsenäisesti tulevalle tehtävälleen. Ja kun otollinen hetki on tullut, nouskoon hän ihmiskunnan äitinä ja kasvattajana valtaistuimelle ja ottakoon tehokasta osaa lakien laadintaan, uskonnon puhdistamiseen, tieteen ja taiteen kehittämiseen sekä yhteiskunnallisen elämän uudesta järjestämiseen. Silloin kaikukoon uudelleen maailmassa nuo ensimmäisen miehen sanat: ”vaimo, jonkas minulle annoit –”, ei nuhteena enää eikä syytöksenä, vaan riemullisena kiitos- ja ylistysvirtenä. '''Lähde:''' ''Kodin suuret klassikot: Minna Canth''. 1987. Weilin + Göös, Espoo. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Valvoja''-lehdessä 1885. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Minna Canth]] 3415 6137 2006-09-24T18:38:20Z Nysalor 5 Siveellisyys-asia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Siveellisyys-asia |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Päivän polttavimpia kysymyksiä on maassamme tätä nykyä ''siveellisyys-asia.'' Sen nosti hereille ensiksikin herra Boldtin tunnettu anomus prokuraattorille haureuslaitosten hävittämisestä, johon prokuraattori kuitenkin epäämällä vastasi. Mutta tulisimmilleen se nousi niiden luentojen johdosta, joita nuori kirjailija Ruotsista, herra Geijerstam piti hiljakkoin Helsingissä. Kirjallisuudesta puhuessaan hän nimittäin kosketti myöskin siveellisyysrientoihin, väittäen niiden menevän liiallisuuteen siinä, että nyt jo pannaan ehdoton siveellisyys ohjelmaan, vaikka olot vielä tekevät sen mahdottomaksi. Meidän tulee pyrkiä siihen, että miehessä samoin kuin naisessakin vietti ja rakkaus yhdistyvät, mutta tämän periaatteen toteuttamiseen on pyrkiminen vaan vähitellen, askel askeleelta. Liiallinen jyrkkyys vaatimuksissa tuottaisi arvaamattomia onnettomuuksia, sillä luonnon vietti on miehessä niin suuri, ett’ei sitä vaaratta voi tukehduttaa. Ankarasti hän moitti erästä nais-yhdistystä Ruotsissa jonka jäsenet olivat päättäneet, että he menisivät avioliittoon ainoastaan puhtaitten miesten kanssa, lausuen, niinkuin sanat sattuivat, että tänlainen päätös oli ”hävytön ja puolustamaton.” Sillä se matkaan saisi vaan vihaa ja eripuraisuutta sukupuolten välillä. Myöskin hän moitti sitä, että nais-asiaan siveellisyyden kysymys sekoitettiin, koska ne molemmat eivät ollenkaan kuuluneet toisiinsa. Ajatuksen ja sanan vapauden ystävä ei voi muuta kuin myöntää, että herra Geijerstam oli täydellisesti oikeutettu lausumaan rehellisen mielipiteensä asiasta, joka on kaikkein kipein kohta yhteiskunnallisessa elämässämme. Mutta yhtä oikeutetut, jopa velvoitetutkin olivat toiselta puolen ne, jotka eivät näitä hyväksyneet, tuomaan julkisesti esiin oman kantansa siinä. Sillä puhuen ainoastaan asiat selvenevät; vastakkaisten katsantotapojen yhteentörmätessä molempain yksipuolisuudet parhaiten esiintyvät ja tasapuolisempi arvostelu tulee mahdolliseksi. On tahdottu moittia hra Geijerstamin vastustajia suvaitsemattomuudesta, ja tosin muutamien suhteen siinä syytöksessä oli perääkin. Mutta olipa hra Geijerstam puolestaan myöskin osottanut suvaitsemattomuutta tuomitessaan sitä hävyttömyydeksi jos naiset vaativat puhdasta entisyyttä siltä mieheltä, jonka kanssa he elämänsä yhdistävät. Kun miehellä ammon aikoja on ollut sama oikeus naisen suhteen, ei todella ymmärrä, millä johdonmukaisuudella tahdotaan estää naista tekemästä samaa vaatimusta. Ainakin se mahtaa olla hänen omassa vallassaan, muuten ei naisen vapaudella olisi niin mitään merkitystä. Eikä sekään pidä paikkaansa, että tämän vaatimuksen seurauksena olisi viha ja eripuraisuus sukupuolten välillä. Sillä ankaruudellaan naiset tässä osottavat paljon suurempaa ja todellisempaa rakkautta toiseen sukupuoleen. Täytyyhän jokaisen ajattelevan ymmärtää, että senlainen vaatimus juuri tarkoittaa ja edistää miehen onnea yhtä hyvin kuin naisenkin ja koko tulevaa sukupolvea. Väärä on myöskin se väitös, ett’ei siveellisyys-asia muka kuulu naiskysymykseen. Se hylkyluokka, jonka miesten huonot elämän tavat muodostavat naissuvussa, huutaa ja kaipaa etupäässä pelastusta ja apua. Sitä paitse naisten tärkeimmät elämän tehtävät ovat likeisessä yhteydessä siveellisen olotilan kanssa yhteiskunnassa. Kodin puhtaus, perheen onni, kasvamisen menestys ovat siitä riippuvat. Ihmiskunnan kehityksessä tulee nainen olentonsa mukaan aina enemmän työskentelemään siveellisen puolen hyväksi kuin aineellisen tai henkisen. Luonnollista siis, että hänen vapautumisensa ensimmäisenä harrastuksena on siveellisen olotilan parantaminen yhteiskunnassa. Ja mitä merkitystä olisikaan naisen osan-otolla yhteiselämään, ellei hän esiintoisi omaa omituista voimaansa, oman sisällisen olemuksensa luontoa, vaatien näille huomiota. Vastoin herra Geijerstamia luulemme, että juuri ehdoton siveellisyyden vaatimus on ainoa keino siveellisyyden harrastuksen menestymiseen, aivan samoin kuin ehdoton raittius on tehokkaammasti edistänyt raittiutta kuin kohtuuden ystäväin laimeat pyrinnöt. Suuret aatteet kysyvät aina marttyyrejä, – yksityisiä, jotka hehkuvan innon voimasta uhraavat oman onnensa, oman pienen elämänsä niiden hyväksi. Siinäpä jumaluuden leima ihmis-poloisen otsassa ja heijastus iankaikkisuuden toivosta. Näissä kohdissa olemme siis eri mieltä hra Geijerstamin kanssa. Mutta ajattelemiseen ja vakavaan itsekritiikkiin hänen moitteensa kumminkin antoivat aihetta. Varoitukset vihan herättämisestä sukupuolien välille olivat tavallaan paikoillaan. Sillä, yksipuoliset me naiset tässä suhteessa tosin olemme olleet. Olemme tarkastaneet ja tuominneet vaan miesten vikoja, omiamme emme ole huolineet tutkimaan ruveta. Semmoisesta helposti syntyy toiselta puolen tuomitsemisen halu, toiselta farisealainen ylpeys. Ja kuitenkin, jos tarkemmin ajattelemme, ei meidän suinkaan sovi tähän astisesta siveellisyydestämme suuresti kerskata, sillä eipä sitä vielä ole koetukselle pantu. Ehkä siitä, kun kaikki ympäri käy, saammekin suureksi osaksi juuri miehiä kiittää, sillä ell’eivät he olisi ehdottomasti vaatineet meiltä puhtautta ja viattomuutta, niin kuka tietää, minkälaisia olisimme. Tähän saakka nainen on ollut ilman tahtoa, ja vastustamatta vaan mukautunut miehen mieltä myöten. Mistä hän siis kerskaa? Miehet ne ovat, jotka ankaran vaatimuksensa kautta ovat sisartaan, puolisoaan, tytärtään siveettömyyden loasta varjelleet ja vahvat muurit heidän ympärilleen rakentaneet. Nyt vasta muurit hajoovat; nainen seisoo täysi-ikäisenä ja vapaana, osottakoon nyt, mihin hän kelpaa. Osottakoon, että hänellä todella on lujaa siveellistä voimaa. Näyttäköön, mitä laatua hänen vapauden pyrintönsä ovat; tarkoittavatko ne siveellisten periaatteiden höllenemistä, luonnon viettien valloille päästämistä, vaiko itsetietoisen puhtauden säilyttämistä kaiken mädännyksen keskellä. Toiseksi taas ei siveellisen olotilan huonous yhteiskunnassa suinkaan yksin-omaan ole miehen syy. Sillä mitäpä on nainen tähän asti tehnyt sen parantamiseksi? Jos hänellä olisi ollut enemmän tahdon voimaa, enemmän itsensä kieltävää rakkautta hyveesen, emme nyt tosin olisi tällä kannalla kuin olemme. Ja vielä enemmän: Nainenkin on ollut siveetön aivan siinä määrässä kuin olot sen vaan ovat sallineet. Tuota niin sanottua koketteeraamista ei ole pahana pidetty, eikä sitä, että hän puolialastomana ilmestyy miesten keskelle tilaisuuksissa, joissa kuumuus, viinit, myöhäinen ilta, ynnä muut kiihotukset ovat omiaan aistillisuutta herättämään. Ainoa puolustus naiselle on, ett’ei se tähän saakka ole itsetietoisesti tapahtunut. Olojen paranemista naiset myöskin itse estävät. Sillä heidän turhamaisuutensa, heidän ylellisyytensä elämäntavoissa ovat juuri n. s. sivistyneissä siinä määrässä suuret, ett’ei mies enää voi ajatellakkaan avioliittoa ilman mahdottomia tuloja. Eivätkä he ollenkaan pidä velvollisuutenaan itse puolestaan perheen toimeentuloa auttaa, ei säästäväisyyden eikä tuottavan työn kautta. Jälkimmäisen suhteen tosin voi muistuttaa, että tuottavan työn alat ovat naiselle niin harvat, ett’ei niitä riitä naimattomillekaan saatikka sitten naineille. Mutta hyvällä tahdolla aina jotakin voi tehdä. Ja ell’ei tilaisuutta eikä kykyä olisikaan ansiolliseen työhön, niin säästäväisyyttä kumminkin voi harjoittaa. Pantakoon suu säkkiä myöten; lakaiskoot emännät itse lattiansa, keittäkööt itse puuronsa, sen kansankin naiset saavat tehdä. Ehkä se alussa vähän kovalta tuntuisi, mutta pian siihen tottuu. Sillä ainoastaan näin voimme miehelle tehdä aikaisen avioliiton mahdolliseksi ja – ainoastaan näin olemme täysin oikeutetut vaatimaan häneltä ehdotonta puhtautta. '''Lähde:''' ''Kodin suuret klassikot: Minna Canth''. 1987. Weilin + Göös, Espoo. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Valvoja''-lehdessä 1887. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Minna Canth]] 3416 6138 2006-09-24T18:38:25Z Nysalor 5 Onko naiskysymys oikealla tolalla? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onko naiskysymys oikealla tolalla? |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Naiskysymys, joka muutamia vuosia sitten oli kaikille vanhoillisille oikea pelotin, näyttää tätä nykyä voittaneen heidän suuren suosionsa. Ei sitä enää pitkiin aikoihin ole epäilty eikä vaarallisena pidetty, päinvastoin kaikkian ahdasmielisimmätkin sen ”hyväksyvät”, jopa ottavat sen ohjelmaansakin ja luulettelevat, että nyt asia on niinkuin sen olla pitää, kun he sen ovat siipiensä suojaan asettaneet. Mutta sepä seikka juuri meissä taas epäluuloa herättääkin ja panee ajattelemaan, onko naisasia todellakin tätä nykyä maassamme tyydyttävällä kannalla? Kun aate ensin heräsi noin kymmenkunta vuotta takaperin, ei se suurta kannatusta saanut naistenkaan puolelta, jotka enimmäkseen pysyivät välinpitämättöminä sen suhteen. Vastustus siihen sijaan oli ankara. Ne, jotka aatteellisesti olivat asiaa ajaneet, huomasivat, ettei tyhjästä sanasodasta lähde mitään hyötyä, vaan täytyi näitä aatteita myöskin toteuttaa käytännöllisessä elämässä. Mutta sitä varten täytyi voittaa naisten suuri enemmistö puolelle. Ennenkuin oli toivoa sen tarkoituksen saavuttamisesta, täytyi ottaa suuri taka-askel. Ei uskallettu puhua muuta, kuin mitä keskiajan kannalla olevan ihmisen käsityspiiriin hyvin mahtui. Että ”nainenkin on ihminen”, että ”Jumala on yhtä kalliisti lunastanut hänen sielunsa kuin miehenkin”, että ”köyhä, naimaton nainen täytyy saada laajempaa työ-alaa, koska koneet ovat anastaneet heidän entisen toimeentulo-länteensä”, j. n. e. Ja todistukseksi siitä, ettei mitään vaarallisia hankkeita ollut, perustettiin viattomia naislehtiä, jotka eivät mene kysymyksessä edes niinkään pitkälle, kuin nuo vihatut vapaamieliset ”Nya Pressen” ja ”Päivälehti.” Perustettiin myöskin työtoimistoja naisia varten, hankittiin ompelijattareille kesä-asuntoja, ja harjoitettiin kaikenmoista hyvää ja kiitettävää armeliaisuutta naisia kohtaan. Viimein tahdottiin myöskin osoittaa, ettei emansipeerattu nainen suinkaan halveksi ”oikeata” työ-alaansa, ja niin lähetettiin joku oppimaan ruuan laittamista Englantiin ja sitten perustettiin Helsinkiin ”kyökkejä.” Onhan tämä kaikki hyvää ja kiitettävää. Ei sitä sovi kenenkään moittia. Emmekä me moitikaan. Ihmettelemme vaan, että tätä tämmöistä tulosta varten tarvittiin ”naiskysymystä” ja eri äänen kannattajia naisille. Tarkoitus on kumminkin saavutettu. Naiskysymys on saanut paljon puoltajia, ja naisyhdistyksiä perustetaan kaikkialle. Toinen asia on, josko nämä ”naisyhdistykset” tulevat missään suhteessa eroamaan entisistä niin sanotuista ”rouvasväen yhdistyksistä”, joiden ohjelmana oli ainoastaan armeliaisuus. Kenties nyt tulee sentään kyökki-puuha lisäksi. Mutta mihin on jäänyt kysymys naisten äänestys-oikeudesta? Mihin on jäänyt kysymys kunnallishallintoon pääsemisestä? Miksi ei kuule enää mitään siveellisyyskysymyksestä? Niin yksipuolisesti ja ahtaasti, kuin tätä viimeistä harrastusta ajettiinkin, olisi siitä kuitenkin aikaa voittaen selvinnyt järkevä, oikea käsitys yhteiskuntaolojen parannukseksi, ellei se olisi tohahtanut ja sitten heti – rauennut sikseen. Alussa kumminkin luultiin, että nainen tässä suhteessa jos missä, jotain todella vaikuttaisi, että hän uudistaisi, puhdistaisi, ja niin tulisi tärkeäksi työvoimaksi ihmiskunnan kehityshistoriassa. Pelkäämme pahoin, että tämä suuri enemmistö, joka on voitettu puolelle, on muodostunut hankalaksi esteeksi naisasian säännölliselle edistymiselle. Se on taakka, jota on vaikea hinata jäljessään, se on valta, joka pitää koko naiskysymyksen kireellä aisoissaan. Ei uskalleta sanoa sanaakaan, josta ei varmaan tiedetä, että jokaikinen Fanny ja Nanny sen hyväksyy. Ja niin tapahtui, ettei viime valtiopäivien aikaan naiset itse oman asiansa eduksi toimittaneet tuon taivaallista. Elleivät muutamat vapaamieliset valtiopäivämiehet ja samoin sanomalehdet olisi hiukan muistaneet naistenkin oikeuksia valvoa, olisivat nämä valtiopäivät saaneet mennä sivu, ilman että naisten tilan parantamiseksi olisi rahtuistakaan tehty. Onhan luonnollista, että edistysriennoissa aina joskus tapahtuu taantuminen. Kenties se jossain määrässä on tarpeellinenkin. Mutta jos taantuminen tulee pitkälliseksi ja kestäväksi, silloin se jo on vaarallinen. Ja meistä todellakin tuntuu, että naiskysymyksen taantumis-tila on liiankin arveluttava. Ellei pian elon merkkiä ilmaannu, on pelättävä, ettei koko aatteella ollutkaan oikeata perustusta eikä pohjaa. '''Lähde:''' ''Kodin suuret klassikot: Minna Canth''. 1987. Weilin + Göös, Espoo. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Keski-Suomi''-lehdessä 8.8.1891. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Minna Canth]] 3417 6139 2006-09-24T18:38:30Z Nysalor 5 Mikä on naisasian lopullinen ohjelma? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mikä on naisasian lopullinen ohjelma? |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Tuntunee hiukan oudolta nostaa tätä kysymystä aikana, jolloin naisasian eteen uutteruudella ja suurella menestyksellä työskennellään. Sillä lieneehän näiden pyrintöjen tarkoitus toki selvillä, ne, lyhyesti sanoen, tarkoittavat: naisen tilan parantamista aineellisessa, henkisessä ja siveellisessä suhteessa. Siinä tosin onkin naiskysymyksen ensimmäinen tehtävä suunniteltuna. Mutta ei se siihen rajoitu. Syvemmälle sen juuret ulottuvat, korkeammalle sen tarkoitusperä tähtää. Naiskysymys ei ole ainoastaan ''naiskysymys'' vaan ''ihmiskunnan'' kysymys. Voisimme siis tarkemmin määrätä edellä mainitun ohjelman näin: Naiskysymys käsittelee naisen tilan parantamista aineellisessa, henkisessä ja siveellisessä suhteessa siinä tarkoituksessa, että hän voisi ihmiskunnan keskitystyössä osallinen olla. Koneisto ei voi työtänsä tehdä, ellei kaikki sen osat ole oikeassa kunnossa. Ihmiskunta ei luojan määräämää tarkoitustaan saavuta, ennenkun kaikki sen jäsenet ovat mukana yhteisessä, suuressa ponnistuksessa. Kun naiset ovat suljetut riveistä pois, on silloin toinen puoli ihmiskuntaa lamassa, ja luonnollisesti toinenkin puoli semmoisesta epäsuhtaisesta tilasta kärsii, samalla kuin kehitys kokonaisuudessaan käy vaivaloiseksi taikka tympistyy tykkänään. Naisliikkeessä on samoin kuin työväenkin liikkeessä tahdottu nähdä ainoastaan itsekkäisyyden tunnusmerkkiä. ”Naiset ja työkansa vaativat itselleen oikeuksia, että voisivat omia etujaan valvoa, omaa toimeentuloaan turvata.” Niin väitetään. Mutta jos tässä olisi perää, tuiki vähäinen silloin olisi näiden nykyaikaisten suurten liikkeiden merkitys maailman historiassa. Itsekkäisyys, vallan ja voiton himo ei pitkällistä menestystä saavuta eikä pysyväistä tulosta jälkeensä jätä. Onneksi nämä väitteet ovatkin aivan turhat ja osoittavat vaan ahdasta, lyhytnäköistä ja pintapuolista katsantokantaa. Me ihmiset tavallisesti näemme ainoastaan ulkokuvan asioista, emme niiden ydintä, näemme vaikutukset, emme syitä, jotka nämä vaikutukset matkaansaavat ja jotka useinkin piilevät syvällä niiden takana. Vaan jos avarammalta luomme katseen naisliikkeen perustuksiin, huomaamme pian, kuinka sillä on varmat, historialliset edellytykset, kuinka sen voimakas esiintyminen juuri tähän aikaan on kehityslakien välttämättömänä seurauksena, – niiden kehityslakien, jotka johtavat ihmiskuntaa täydellisyyden tarkoitusperää kohti. Hetkellisesti ja pintapuolisesti katsottuna voivat naisliike ja työväen liike kantaa itsekkäisyyden ja oman edun leimaa. Hiukan syvemmästi, avarammasti niitä tutkiessamme näemme molemmissa ijankaikkisen, jumalallisen hengen vastustamatonta vaikutusta. Sanoin, että naisliikkeen tarmokas luonne juuri tähän aikaan on kehityslakien välttämättömänä seurauksena. Ennen se tuskin olisi ollut mahdollinenkaan. Niin kauvan kuin raaka voima oli vallalla ja väkevämmällä oli oikeus sortaa heikompaa, niin kauvan eivät naisen vapauden pyrinnöt olisi mihinkään auttaneet. Syntyessään ne jo olisivat surmansa saaneet, aivan kuin keväimen ensi kukkaset, jotka liian aikaiseen nostavat päänsä mullasta kylmän hallan purtaviksi. Mutta nyt on uusi käännekohta tapahtunut ihmiskunnan elämässä. Siveellinen ilmanala on jonkun verran puhdistunut, oikeuskäsitteet alkavat käydä selvemmiksi. Ei enää hyvällä omallatunnolla yksityinen sorra toista yksityistä, ei väkevämpi puolue heikompaa puoluetta, ei suuret kansat pieniä kansoja. Sodat ja tappelut valtakuntain välillä ovat harventuneet, ne tulevat mahdottomiksi sitä mukaa kuin ihmiskunta sisällisesti jalostuu ja ulkonaisissa tavoissaan hienontuu. Samalla on henkielämässä uudistuksen kaipuu kipeimmillään. Teollisuuden aikakausi ei ijäisyyden tarvetta voinut tukahduttaa. Aineellisen hyödyn tavoitteleminen jätti tyhjyyden jälkeensä. Tiede ei kyennyt elämän suurta kysymystä ratkaisemaan. Itsekkäisyyttä kiihoitti hyödyn oppi äärimmilleen, nautinnon himoa yllytti ajallisuuteen rajoittuvat pyrinnöt. Mutta itsekkäisyys ja nautinnon himo eivät onnellisuuteen vie, rauhattomuus ja sielun sairaus niitä seurasi. Kuolematon ihmishenki tarvitsee jotain kestävämpää, parempaa, kuin minkä hetkellinen, ohi menevä riemu antaa. Tänä päivänä se isoo ja janoo enemmän kuin koskaan ennen sitä ravintoa, joka ihmisen elämän antaa, ja haluaa niitä aarteita, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Ylenmääräinen itsekkäisyyden kiihoitus synnytti kaipuun sen vastakohtaan, rakkauteen ja alttiiksi antavaisuuteen. Mutta kansojen keskuselämä, yhteiskunnalliset ja valtiolliset olot ovat yksipuolisesti kehittyneet. Mielien parhaat ominaisuudet, voima, järki ja äly ovat saaneet niissä vapaasti vaikuttaa. Mutta ''sydäntä'' ne puuttuvat. Ja puute on syntynyt siitä, että nainen on suljettu pois yleisistä riennoista. Sillä yhtävarmasti kuin voima ja järki ovat miehen suurimpia kykyjä, ovat taas sydämmen ominaisuudet, rakkaus, alttiiksi antavaisuus, sympaatilliset tunteet ylipäänsä, varsinkin heikkoja ja kärsiviä kohtaan, naisluonteen vahvimpia avuja. Niitä ominaisuuksia juuri tätä nykyä kysytään ja sen vuoksi onkin aika otollinen naisvapauden aatteelle, se on historiallisesti edellytettyä, naisen ''velvollisuus'' vaatii häntä osalliseksi yhteiseen työhön. Ne, jotka naiskysymyksessä ovat nähneet vaan itsekkäisyyden aiheita, ovat tahtoneet myöskin väittää, että nainen laajennetun työalan kautta menettää nuo yllämainitut, naiselliset ominaisuutensa, tulee miesmäiseksi. Lyhytnäköisyyttä sekin päätös todistaa. Ei muutu ruis ohraksi eikä ohra rukiiksi sillä, jos ne rinnakkain samaan peltoon kylvetään ja ovat saman ilmanalan ja saman hoidon alaisia. Minkä luonto on kerran erilaiseksi tehnyt, ei sitä ulkonaiset suhteet samanlaiseksi muuta. Että nainen vapauden kautta kasvaa, kehittyy ja muuttuu, on päivän selvää, mutta hän tekee sen oman luontonsa mukaisesti eikä miehen luonnon mukaan. Nainen, joka perheen äitinä sekä lasten hoitajana ja kasvattajana on tuonut esiin alttiiksi antavaisuuden ja rakkauden ominaisuuksia, tulee yhteiskuntaelämässä niiden samojen ominaisuuksien perustuksella toimimaan. Semmoisena häntä siellä kaivataan, semmoisena hänen ilmestymisensä yhteiskunnassa ja valtiossa tulee olemaan käännekohtana ihmiskunnan historiassa ja hänen vaikutuksensa suunnattoman suuri merkitykseltään. Nykyaikaiset olot vaikeuttavat arvaamattomassa määrässä ihmiskunnan kehitystä korkeampaan henkiseen ja siveelliseen kantaan, sillä ne tekevät elämän mahdottomaksi ilman itsekkäisyyttä. Jos työskentelemme millä alalla tahansa, on se työskentely enemmän tai vähemmän omaa hyötyä tarkoittava. Eikä ole muunlainen työ mahdollinen, koska elämän ehdot riippuvat työn palkasta. Lait, uskonto, politiikka, kaikki ne vetoovat ihmisten itsekkäisyyteen. Sorto on yleisen järjestyksen perusteena, tietämättään, tahtomattaan täytyy yksityisten olla siinä osallisina. Uskonto on kristityissä maissa jo lähes kaksi tuhatta vuotta opettanut ihmisrakkautta ja alttiiksi antavaisuutta, mutta keskuselämässä on päinvastaiset periaatteet pantu käytäntöön. Ja siinä määrässä ne ovat ytimenä ja juurena kaikille laitoksille, että nykyinen yhteiskunta järkiään hajoisi, jos ne yhtäkkiä muutettaisiin kristin opin totuuksien mukaisiksi. Mitä tehtävää olisi poliiseilla, jos rikokselliset olisivat äidillisen hoidon, kasvatuksen ja edesvastauksen alla, siksi kuin rikoksellisista haluistaan vapaiksi pääsisivät? Mihin joutuisivat oikeuslaitoksemme, mistä saisivat tuomarit, lakimiehet ja kirjurit tuloja, jos sovinnollisuuden ja veljeyden harrastukset voitolle pääsisivät? Olisiko kaupan ja teollisuuden kehitys mahdollinen, ellei yksityisen voitonhimo ole kiihottimena? Tai kukoistaisivatko taiteet, menisikö tiedekään eteenpäin ilman viljelijäinsä kunnian himoa? Ja vihdoin viimein, mitä tekisimme sotavarustuksillamme ja niiden päälliköillä, jos kansat siveellisen ja uskonnollisen mielen pakotuksesta kieltäytyisivät toisiaan murhaamasta. Näin yhteiskunnalliset ja valtiolliset olot ihmisissä kiihottavat ja ylläpitävät itsekkäitä tunteita, koventavat ja raaistavat luonteita, siihen sijaan kuin niiden tulisi herättää ja taivuttaa sydämmiä myötätuntoisuuteen, lempeyteen ja hyvyyteen. Niin, nämä olot, tämä nykyinen maailmanjärjestys on siihen määrään nurja, että ihminen, joka luonteeltaan on hienotunteinen ja alttiiksi antavainen, ehdottomasti on tuomittu sortumaan, ellei hän kovenna mieltään ja saa hellempiä taipumuksiaan tylsistymään. Hänellä ei muuten ole jalansijaa keskuselämässä eikä hänen vaikutuksellaan ole minkäänlaista menestystä. Naisen tulee työskennellä siihen suuntaan, että nämä olot järkiään muuttuvat toiselle kannalle, muuttuvat hänen luontonsa mukaisiksi. Itsekkäisyyden juuret tulee repiä pois yleisestä maailman järjestyksestä ja kaikki yhteiskuntalaitokset ovat semmoisiksi saatavat, että ne ihmissydämmen hyviä ominaisuuksia kysyvät, vaan huonommille eivät anna tilaisuutta vaikuttaa. ”Oloja ei voi muuttaa, ennenkun koko sukukunnan henkinen ja siveellinen kanta on kohotettu ylemmäksi”, sanovat vanhoilliset, kaiken edistyksen ikuiset vastustajat. ”Kasvattajana, äitinä voi nainen parhaiten vaikuttaa olojenkin uudistumiseen”. Mutta juuri kasvattajana, äitinä on nainen ennen kaikkea velvollinen puhdistamaan ja uudistamaan myöskin yhteiskuntaa, ja valvomaan, etteivät ne olot, joihin lapsi elämässä joutuu, ole ristiriidassa niiden periaatteiden kanssa, joita hän on kasvatettavaansa istuttanut. Mitä hyötyä hänen työstään on, jos kaikki, mitä hän rakentaa, elämässä revitään alas? Ja kuinka voi sopusointuun kehittyä nuorukainen, joka yhteiskunnassa löytää vallan toiset käsitteet vallitsemassa kuin ne, jotka äiti ja opettaja hänelle antoi? Tosin olojen uudistusten täytyy käydä käsi kädessä ihmisten sydänten uudistuksen kanssa. Pelto ei kasva viljaa, ellei siihen kylvetä hyviä siemenjyviä. Mutta siemenjyvätkään eivät voi itää, ellei niitä sopivaan peltoon kylvetä. Molemmista on huolta pidettävä. Naisen työala tulevaisuudessa on laaja, hänen tehtävänsä tärkeä. Mitä vuosisadat, vuosituhannet ovat rikkoneet ja laiminlyöneet, se kaikki tulee hänen korjata ja parantaa. '''Lähde:''' ''Kodin suuret klassikot: Minna Canth''. 1987. Weilin + Göös, Espoo. Ensimmäisen kerran ilmestynyt ''Nuori Suomi'' III -albumissa 1893. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Minna Canth]] 3418 6140 2006-09-24T18:38:50Z Nysalor 5 Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} == Luvut == * [[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa: I. luku|I. luku]] * [[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa: II. luku |II. luku]] * [[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa: III. luku|III. luku]] '''Lähde:''' Canth, Minna 1896: ''Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa''. Otava, Helsinki. [[Luokka:Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa]] 3419 6141 2006-09-24T18:39:08Z Nysalor 5 I. luku {{Otsikko |edellinen=[[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa]] |seuraava=[[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa: II. luku|II. luku]] |otsikko=I. luku |alaotsikko=Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Viime syksynä piti neiti Ellen Key, joka kieltämättä on Ruotsin etevimpiä naisia, esitelmän Köpenhaminassa ”''Väärinkäytetystä naisvoimasta''” ja sittemmin, jatkoksi tälle, toisen Tukholmassa tämän vuoden tammikuussa ”''Luonnonmukaisista työaloista naiselle''”. Nämä molemmat esitelmät, jotka myöskin ovat ilmestyneet painettuina ja täydennettyinä, ovat herättäneet suurta melua pääasiallisesti Ellen Keyn itsensä vuoksi, eikä suinkaan sen tähden että hänen esiintuomansa mielipiteet sisältäisivät mitään uutta, selvittävää, mieltä ylentävää taikka muuten millään tavalla huomiota ansaitsevaa. Päin vastoin osoittavat siinä esiintuodut vanhat, ijänikuiset väitteet suurinta johdonmukaisuuden puutetta ja kumoavat tykkänään toinen toisensa, joten kirjan lopputulos on – plus minus noll, toisin sanoen: ei mikään, niinkuin tuonnempana tulen osoittamaan. Mutta hämmästyttävää todellakin on, että näiden esitelmien pitäjä, tämän kirjasen tekijä on: ''Ellen Key'', hän jonka tähän saakka olemme oppineet tuntemaan etevänä naisasian kannattajana ja selväpäisenä, järkevänä, itsenäisenä ja kyvykkäänä yhteiskunnallisten olotilojen arvostelijana. Se kuitenkin on psykolooginen ilmiö, jolle historiassa löydämme vertoja melkein kaikkien aatteiden harrastajissa. Ottaaksemme lähimpänä olevia esimerkkiä, ei tarvitse mennä etemmäksi kuin fennomanian alkuaikoihin meillä. Kuinka silloinkin moni mies, joka ensin oli innokkain innokkaimmista, väsähtyi ennen pitkää ja teki äkkiarvaamattoman kuperkeikan. Se nyt kuuluu ihmisellisiin heikkouksiin, eikä auta niistä sellaisista tapauksista masentua. Sillä onneksi eivät suuret aatteet riipu horjuvista kannattajistaan, ne menevät eteenpäin niistä huolimatta, jättäen luopurit jälkeensä. Palatkaamme neiti Keyn esitelmiin. Kun väistämme syrjään kiertopuheet ja korulauseet, on ajatuksen ydin ensimmäisessä lyhyesti seuraava: Nainen on etupäässä sukupuoliolento. Erotiikka, sukupuolivaisto, jo siitä johtuva äidillisyys on hänen oikea alansa. Siinä hänen luontonsa omituisuus, jota tulee silmällä pitää hänen työalaansa määritellessä. Väärin tekee nainen siinä kun pyrkii miesten työaloille, erinomattainkin niille, jotka vievät henkiseen suuntaan. Hänen tehtävänsä on elämän synnyttäminen ja siitä johtuu, ettei hänellä ole voimaa henkiseen tuotantoon. Ei yhdenkään naisen nimi loista ihmiskunnan ijänkaikkisten nimien joukossa. Eikä nainen sillä alalla milloinkaan ole mitään kunnollista matkaan saanut, hänen työnsä on ollut ja tulee aina olemaan puolinaista, sillä hänellä ei ole sitä halua tehtäväänsä kuin miehellä. Hän ei antaannu sille kokonaan niinkuin mies, sillä sukupuolivaistosta johtuva persoonallisen antautumisen tarve ehkäisee hänen intonsa semmoiseen työhön, joka ei ole tämän hänen sisimmän luontonsa omituisuuden kanssa yhteydessä. Todistuksena tähän mainitsee neiti Key, ettei tälläkään vuosisadalla, vaikka se onkin ”naisten vuosisata” ole mitään etevämpää naisvoimaa henkisellä alalla ilmestynyt. Vaikka nainen onkin velvollisuuksistaan pitävä ja ahkera, vaikka hän erikoistehtävissä on täsmällinen ja tarkka, ei hänellä ole sitä initsiatiivin ja luomisvoiman kykyä kuin miehellä. Ei hän pysty raivaamaan itselleen tietä pienemmistä tehtävistä suurempiin tehtäviin. Pankeissa ja toimistoissa hän jää alempiin asemiin sillä välin kuin mies syventyy alaansa ja kohoo korkeampiin. Tehtaissa tyytyy nainen koneensa automaattiseen käyttämiseen, jota vastoin mies ottaa selkoa tuon koneen rakennuksesta ja toiminnasta. Turhaa on ajatellakaan, että nainen koskaan kohoisi henkisesti miehen rinnalle ja kykenisi tällä alalla hänen kanssaan kilpailemaan. Turhaa on ajatella senkään nojalla, että naiset äidiltään ovat perineet huonomman henkisen kyvyn, vaan kun äidit enemmän kehittyvät, tulee tämä haitta poistumaan. Neiti Key muistuttaa, että äidin kehitys menee perintönä ei ainoastaan tyttärelle, vaan myöskin pojalle, jonka henkinen etevyys siis kasvaa samassa määrässä. Miehen henkisen etevämmyyden todistaa kuitenkin neiti Keyn mielestä parhaiten se seikka, että niilläkin aloilla, jotka varsinaisesti ovat kuuluneet naiselle, nimittäin kasvatuksen, kodin järjestämisen ja keittotaidon, on mies aina ollut uudistusten ja parannusten toimeenpanija. Ja yksin lapsen ensimmäisen hoidonkin suhteen on miehellä ansionsa, sillä Rousseau se oli, joka jälleen herätti naisessa halun tämän kaikkein vaistomaisimman äidin velvollisuuden täyttämiseen. Nainen on tunteiden, vaistojen, impulssien ihminen. Näitä puolia hänen tulee kehittää sekä itsessään, että miehessä, niitä luontonsa omituisuuksia hänen tulee säilyttää ja niiden mukaan elämänsä tehtävä valita. Henkisellä alalla hänen tulee olla ja pysyä miehen tuotteiden selvittäjänä ja viljelijänä, siihen hänen luonteensa soveltuu ja hänen vaikutusvoimansa on silloin vaikka välillinen, suurempi kuin nyt. Viime vuosisadan lopulla, kun naiset pitivät ”salonkia”, hoitivat seuraelämää ja kirjevaihtoa, oli heidän merkityksensä vallan toinen. Ranskan vallankumouksen alussa sanoi Mirabeau: ''Ellemme saa naisia mukaan ei tule mitään tapahtumaan.'' Mutta mitä arvoa voi mies nyt antaa naiselle, jossa hän näkee vaan heikon jäljennöksen omasta itsestään? Tässä nyt ovat ne syyt ja todistukset, joilla neiti Key koettaa repiä alas sen, mitä naisvapautuksen alalla on viime aikoina toimeen saatu. Se on niinkuin nähdään tuo ijänikuinen vanha virsi, jota ei enää olisi odottanut kuulevansa piintyneimmän vanhoillisenkaan puolelta, saatikka sitten naiselta, joka tähän saakka on ollut tuon konservatismin lujimpia vastustajia. Nämä hänen väitteensä ovat vaan reminissensiä, jälkikaikuja, entisiltä ajoilta, joka vaikuttaa vaan sen, että hän joutuu sisälliseen ristiriitaan ja epäjohdonmukaisuuteen, niinkuin pian tulemme näkemään. Häneltä puuttuu vakuutuksen voima, sillä hän on kerran jo totuuden käsittänyt, eikä sen vuoksi enää voi kokonaan sen vastustamiseen antaantua. Väite, että nainen on ja tulee olemaan henkisesti kykenemätön, jota vastaan hänen voimansa on impulseissa, vaikutuksissa, haluissa ja tunteissa, ei ole muuta kuin jälkikaiku tuosta vanhasta uskosta, ettei naisella ole sielua. Sillä vaistot, halut ja tunteet, varsinkin siinä merkityksessä kuin neiti Key ne ottaa, erotiikan seuraajina, eivät kuulu siihen syvimpään ytimeen, jolla on ijankaikkisen elämän mahdollisuus. Jos nainen omistaa ainoastaan sielun ulkonaisemmat puolet ja hyvin vähäisessä määrässä taikka ei ollenkaan sen sisimpiä ominaisuuksia, silloin on hän todella miestä ala-arvoisempi olento, johonka johtopäätökseen neiti Keyn väitteistä ehdottomasti täytyy tullakin. Otaksutaan, että neiti Key on oikeassa, että naisen henkinen kyky ja työhalu ovat verrattain huonot, niinkuin neiti Key tahtoo väittää. Mitä se todistaa? Ei suinkaan muuta kuin, että se on ollut hänelle suureksi vahingoksi, ettei hän ole saanut henkisiä voimiaan kehittää ja vartuttaa, että ne alat, jotka siihen olisivat antaneet tilaisuutta, ovat olleet häneltä suljetut. Ja silloin pitäisi ennen kaikkea siinä kohden saada muutos toimeen. Onhan se päivän selvää. Mutta ei! Nainen henkisellä alalla tekee vaan ala-arvoista työtä, sen vuoksi naisasian naiset suuresti erehtyvät, kun ohjaavat hänet menemään siihen suuntaan; sen sijaan kuin koettaisivat häntä pysytellä niillä aloilla, jotka luontaisten taipumusten mukaan vasituisesti hänelle kuuluvat. Nyt luulisi, että neiti Key näyttäisi, kuinka hänellä niissä toimissa on todellista kuntoa, kuinka hän sillä omalla alallaan on matkaansaanut ainakin yhtä hyvää tai parempaa kuin miehet, varsinkin kun hän niinkuin hyväntekeväisyydessä ja kasvatuksessa on saanut vapaasti käyttää voimiaan jo ammon aikoja ennen kuin naiskysymyksestä mitään tiedettiin. Neiti Key seuraakin omaa ajatusjuoksuaan sen verran, että jo sanoo naisen hyväntekeväisyydessä kohonneen miehen rinnalle ja erotiikan alalla äidillisyydessä olevan suorastaan neron mieheen verraten. Mutta hän ei selitä millä tavalla. Päinvastoin hän heti kohta kumoo nämä sanansa, tuodessaan esiin, että nainen hyväntekeväisyydessäkin on ollut pintapuolinen: hän on koettanut vaan hätää lieventää, eikä ole välittänyt poistaa niitä yhteiskunnallisia syitä, jotka hädän ja puutteen matkaansaavat. Ja äidillisyydessä on todella vaikea ymmärtää, mitä neiti Key naisen nerolla siinä suhteessa tarkoittaa. Kasvatuksen alalla hän koko ajan esiintuo naisen kunnottomuutta. Opettajana koulussa hän vaan tyytyy paikkaamaan vanhaa vaatetta, hänellä ei ole uskallusta viemään sitä roskakammariin, niinkuin hänen pitäisi. Ei missään tule naisen kykenemättömyys itsenäiseen uudistavaan työhön niin päivän valoon kuin koulussa ja kotikasvatuksessa, jossa naisellinen puolinaisuus ja dilettantismi on kaikkein suurimmassa määrässä päässyt rehoittamaan, sanoo neiti Key. Nykyajan äidit puhuvat kasvatuksesta ja ajattelevat kasvatusta ja – turmelevat kasvatuksen paljon pahemmin kuin entisajan äidit, jotka antoivat lasten hoitaa itseään, hän jatkaa. Missä siis nerollisuus ilmestyy? Siinäkö vain, että hän lapsen synnyttää? Fyysillisiä elämän funktiooneja, tehtäviä, ei tähän saakka kumminkaan ole nerollisuudeksi käsitetty. Kun nyt neiti Key tahtoo säikyttää naisen pois henkiseltä työalalta sen nojalla, ettei hän sillä mitään ensiluokan tuotetta matkaansaa, pitäisi hänen, ollakseen vähänkään johdonmukainen, suorastaan kieltää hänet semmoisesta, jossa hän työn turmelee, etenkin kun työ on niin tärkeä kuin lasten kasvatus. Mutta ei! Kasvatus se kuitenkin on naisen vasituinen ala, hänen tulee kasvattaa ei ainoastaan lasta, vaan myöskin miestä ja yhteiskuntaa, väittää neiti Key. Ja siksi tulee hänen kuin tuleekin yhtäkaikki saada täydet kansalaisoikeudet. Ei suinkaan, neiti Key? Mitä hän niillä oikeuksilla tekisi, kun hän niitä ei kumminkaan tulisi käyttämään? Nehän vaan houkuttelisivat hänet pois hänen vasituisilta, luonnon mukaisilta työaloiltaan. Ja hänkö kasvattamaan miestä! Hän, joka on ja auttamattomasti tulee aina olemaan henkisesti miehestä takapajulla? Hän kehittymätön, vähäkuntoinen kasvattaisi sitä, joka on häntä kaikin puolin korkeammalla kannalla! Onko hullunkurisempaa ennen kuultu? Arvoisa neiti Key! Olisitte edes sanoneet, että miehen tulee kasvattaa naista, niin olisitte olleet jonkun verran johdonmukainen ja siinä olisitte onnistuneet tuomaan esille jotakin uutta, siihen sijaan kuin nyt ette muuta tee kuin revitte toisella kädellänne alas sen, mitä toisella koetatte rakentaa. Sanotte, että hänen tulee myöskin kasvattaa yhteiskuntaa. Oletetaan, että hänellä vastoin teidän väitteitänne olisi siihen kykyä, haluaisin tietää, millä tavoin se kasvattaminen tapahtuisi, jos hän pysyttelee yhteiskunnan ulkopuolella, niinkuin tähänkin asti. Ja ulkopuolelle hän ehdottomasti tulee jäämään, jos niinkuin te tahdotte enimmät yhteiskunnalliset tehtävät yhä edelleenkin on olevat yksinomaan miesten hallussa. Siinä yhteiskunnassa ei naisella ole jalan sijaa, se tulee olemaan ja pysymään ''miesten yhteiskuntana'', jossa naisella ei ole mitään vaikutusvaltaa, saatikka sitten kasvattamisen mahdollisuutta. Te väitätte, että nainen ennen on vaikuttanut paljon enemmän, vaikka välillisesti seuraelämän ja kirjevaihdon kautta, kuin nyt, jolloin hän tunkeutuu kilpailemaan miehen kanssa samoille työkentille. Siinä naiset vaan rivittävät itsensä nolliksi miehen numeron jälkeen. Mutta kääntykööt naiset toiselle suunnalle, olkoot ”äitinä” holhotkoot ennen kaikkea heikkoja taimia, joita nerot (miehiset tietysti) kylvävät ihmissieluun. ''Mischmasch'' – niinkuin ruotsalainen sanoo. Nerojen aatteet eivät kaipaa naisen enemmän kuin miehenkään holhousta, ne päinvastoin kasvattavat ja kehittävät sekä naista että miestä. Siinä naiset tosiaan olisivat nollina, mutta sen pahempi ei miehen numeron jälessä, vaan sen edessä. Itsenäisessä työssä ei nainen minkään logiikan mukaan ole nollana toisen numerolle, vaan hän on numero yhtä hyvin kuin joku mieskin. Suuresti erehdytte siinäkin, kun luulette naisen enemmän vaikuttaneen mieheen ja yhteiskuntaan kuin nyt. Kysykää niiltä sadoilta tuhansilta äideiltä, jotka sydämen kivulla ja vavistuksella seurasivat poikansa lähtöä ulos maailmaan. Sillä kodin seinien ulkopuolella vallitsi järkiään toiset käsitteet hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, kuin ne, joita äiti oli koettanut lapseensa istuttaa. Hän oli niiden suhteen voimaton, hän tiesi sen. Ne olivat niin yleiset, niin valtavat, ne syytivät niin paljon roskaa ja mutaa nuoreen sieluun, että oras, jonka äiti oli kylvänyt, pian tukahtui. Äidin opit väleen unohtuivat, ja poika kulki toisia teitä, niitä teitä, joita muutkin miehet kulkivat ja joille yhteiskuntamoraali häntä vei. Tiedättekö neiti Key, kuinka lukemattomia, kuinka katkeria kyyneliä äidit tämän asian tähden ovat vuodattaneet? Ei, te ette sitä tiedä, te ette ole sitä kokeneet, eikä ole teillä ollut avoin silmä sitä näkemään. Sillä muussa tapauksessa ette voisi – jos teillä rahtuistakaan lienee sydäntä – tuolla kylmällä ylenkatseella kivittää niitä naisia, jotka panevat rehellisen työnsä ja kaikki voimansa toisenlaisten olotilojen aikaansaamiseen. Ettei heidän työnsä ole turhaan mennyt, sen todistavat ne kauniit hedelmät, jotka puhtaasti aatteellisellakin alalla nyt jo ovat ilmestyneet. Neiti Key itsekin myöntää, että naiset ovat ruvenneet tehokkaasti rauhan aatetta edistämään, vaikka hän tässä niinkuin muussakin koettaa vähentää heidän työnsä arvoa väittämällä, että se harrastus on kumminkin miesten alkuunpanema, ja mainitsee todistukseksi jonkun Björnsonin kirjoittaman pienen runon. Bertha von Suttnerin kirjasta ”''Aseet pois''” hänellä ei ole mitään kiitoslausetta annettavana ja kuitenkin lienee tämä kirja enemmän kuin mikään muu vaikuttanut rauhan aatteen leviämiseen. Samoin käyvät raittiusriennot ja siveellisyyspyrinnöt käsikädessä naisvapautuksen kanssa. Käsitteet, yleinen mielipide ja elämän tavat ovat nyt jo suuresti muuttuneet parempaan päin, vaikkei vielä likimainkaan kaikki ole niinkuin olla pitäisi. Mutta Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä. Muistakaamme, ettei vielä ole kahtakaankymmentä vuotta siitä, kun naisvapauden pyrinnöt todenteolla alkoivat. ”Naisten vuosisadaksi” tätä voi sanoa ainoastaan siinä suhteessa, että hän näinä viimeisinä vuosikymmeninä on herännyt suurempaan itsetajuntaan ja alkanut käyttää voimiaan toisin kuin ennen. Tulevat vuosisadat vasta näyttävät, mikä merkitys naisvoiman vapautumisella tulee olemaan ihmiskunnan historiassa. [[Luokka:Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa]] 3420 6142 2006-09-24T18:39:19Z Nysalor 5 II. luku {{Otsikko |edellinen=[[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa: I. luku|I. luku]] |seuraava=[[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa: III. luku|III. luku]] |otsikko=II. luku |alaotsikko=Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Ensimmäisessä esitelmässään neiti Key näin sotkeutuu omissa ajatuksissaan, puhuu itsensä pussiin, niinkuin sanotaan suomen kielellä. Mutta se ei vielä ole mitään verraten hänen toiseen esitelmäänsä, jossa hän jo tekee – suoranaisen konkurssin. Mitkä ne nyt sitten ovat ne uudet ”luonnonmukaiset työalat”, jotka neiti Key on keksinyt, ja joiden laiminlyömisestä hän niin armottomasti rökittää naisasian naisia, jotka väärään suuntaan muka ohjatessaan vapautuneita naisvoimia, estävät häntä täyttämästä omaa omituista tehtävätään yhteiskunnassa. Saamme kuulla. Kun taaskin karsimme pois tyhjänpäiväiset korulauseet, joilla neiti Key pitkin matkaa koettaa ajatuksen köyhyyttä peittää, tulemme tietämään, että ensimmäinen ja tärkein niistä huomaamatta jääneistä toimialoista on – lapsen hoitajan toimi ammattina. Sivistyneen naisen tulee antaantua lapsen hoitajaksi ja neiti Key vakuuttaa, että sivistyneitä lapsen hoitajia ennen pitkää kysytään yhtä paljon kuin sivistyneitä sairaanhoitajia tätä nykyä. Neiti Key tosin sivumennen mainitsee, että parempi olisi, jos äiti itse voisi antaa lapselleen sekä ruumiillisen että henkisen hoidon. Mutta hän huomauttaa, ettei äiti useinkaan ole siihen tilaisuudessa. Hänellä on joko muita kotitoimia taikka häntä estävät ne velvollisuudet, joita hänelle (hänen miehensä?) yhteiskunnallinen asema mukanaan tuo. Myöskin hänen täytynee olla jossain ansiotyössä ulkopuolella kotia, taikka on hänellä jotain erityisiä lahjoja, joiden kehitystä hän ei voi uhrata. Toisilla taas ei ole minkäänlaista taipumusta lasten kasvatukseen, sillä vaikkakin nainen tulee äidiksi, ei hän siltä tule kasvattajaksi. Kasvattajankin toimeen vaaditaan erityisiä luonnonlahjoja, sanoo neiti Key. Mitä onnetonta sekasotkua tämä on? Neiti Key tuo esille uusia ”luonnonmukaisia” työaloja naiselle ja tämä ”uusi” työala edellyttää, että toinen nainen, jolle tämä toimi etupäässä ”luonnonmukaisesti” kuuluu, sen luovuttaa toiselle. Ja tätä ehdottaa sama neiti Key, joka vähää ennen soimaa naista siitä, että se oli mies, jonka täytyi jälleen eloon herättää naisessa äidillisen vaiston! Neiti Key löytää nyt tuhansia syitä jotka oikeuttavat naisen vapautumaan tästä kalliimmasta velvollisuudestaan ja jättämään ne toiselle. Muut kotitoimet, yhteiskunnallinen asema (!), ansiotyöt ulkopuolella kotia (siinäkö ''väärässä'' suunnassa?), muut taipumukset, joita ei voi uhrata (jotkako siis ovat tärkeämpiä?), pedagoogisten lahjain puute (toisin sanoin: haluttomuus) j. n. e. Mihinkä nyt sitten jäi äidillisyys, joka oli ainoa ja läpikäyvä luonnon ominaisuus naisessa, niinkuin neiti Key edellä väitti? Näin pitkälle ”väärään suuntaan” ei vielä ikinä ole kukaan naisasian nainen mennyt, kuin mitä neiti Key tässä itse tekee. Ei, neiti Key! Äidin velvollisuus on naiselle ensimmäinen ja rakkain kaikista velvollisuuksista, muut vähemmin tärkeät saavat väistyä sen rinnalta ellei hän voi niitä toimittaa sen ohessa, kuin hän pitää lasta valvontansa alla. Se nainen, joka tahtoo kehittää muita lahjojaan äidin velvollisuuksien kustannuksella, se ei ansaitse äidin nimeä. Ja kovin pintapuolinen on se nainen, joka katsoo yhteiskunnallisen aseman kannattamisen vaativan hänen aikansa ja voimansa siinä määrin, että hänen täytyy luovuttaa lastensa kasvattaminen toiselle. Sen äidin taas, jonka ansion tähden täytyy tehdä työtä ulkopuolella kotia, kannattanee tuskin palkata vierasta sivistynyttä lapsenhoitajaa. Ansio silloin supistuisi niin vähiin, ettei voitto olisi mistään merkityksestä verraten siihen, että hänen täytyy jättää koti ja lapset vieraan haltuun. Ja mitä muihin kotitoimiin tulee, ne harvoin ovat sitä laatua, ettei äiti niiden ohella voisi lasta silmällä pitää ja sen hoitoa ja kasvatusta huolehtia. Erikoistapauksissa kyllä saattaa joskus sattua, että sivistynyt ja täysin luotettava lapsenhoitaja on tarpeen vaatima, niinkuin esim. äidin sairaana ollessa. Mutta poikkeustiloja ne tulevat olemaan, ja useimmiten lienee äidillä silloinkin joku sisar, täti tai muu sukulainen, jolle hän mieluummin sen toimen uskoo. Neiti Key kertoo jonakuna ihmeenä nähneensä erään tapauksen, jolloin nuori rouva, joka osaksi halusta, osaksi ansionkin tähden oli antaantunut erityiseen toimeen ulkopuolella kotia, otti sisarensa hoitamaan kaksivuotista lastaan. Ja tämä teki tehtävänsä niin suurella halulla ja kunnolla, että molemmat olivat täydellisesti tyytyväisiä. Voisin kertoa neiti Keylle, että näitä tämmöisiä ihmeitä on tapahtunut hyvinkin usein ei se ole ainoa kerta, kuin sisar rakkaudella hoitaa sisarensa lapsia. Siinä ei mitään uutta eikä hämmästyttävää ole. Eikä neiti Key siltä ole tässä mitään uutta uraa missään suhteessa esille tuonut, sillä ammoisista ajoista saakka on lapsenhoito ollut naisen huostassa, niin sivistyneen kuin sivistymättömänkin. Mies siihen ei ole milloinkaan puuttunut, ei edes isänäkään. Yhtä vähän onnistuu neiti Key muitakaan oloja löytämään, jotka olisivat paremmin ”luonnonmukaisia” toimia naiselle, kuin ne, jotka naiset nyt ovat hankkineet itselleen, taikka semmoisia, joita he olisivat halveksineet ja laiminlyöneet, naisellisuudelleen vahingoksi, niinkuin hän ensimmäisessä esitelmässään väittää. Rakennustaide, jolla alalla naisen kuitenkin, tulee olla vaan miehen apulaisena, muistuttaa neiti Key, ryytimaanviljelys, meijerihoito – siinä ne ovat kaikki! Mikä näistä nyt olisi huomaamatta jäänyt? Eivätkö naiset yhä enenevässä määrässä ole näillekin työaloille antaantuneet? Ovat kyllä, neiti Key itsekin sen myöntää. Ruotsissa on olemassa ryytimaankoulu, hän kertoo, johon vuodesta 1891 naisoppilaitakin otetaan. Haltijoitten luku on vuosi vuodelta lisääntynyt ja johtajan vakuutuksen mukaan ovat naiset hänen koulussaan osoittaneet erinomaista halua ja taipumusta tähän toimeen. Millä neiti Key siis osoittaa, että kaikki ne syytökset, jotka hän on viskannut naista kohtaan, ovat oikeutettuja? Ei niin millään! Fraaseja hänellä on varastossaan runsas määrä, mutta kun hänen tosiasioilla pitäisi sanojaan vahvistaa, tulee tyhjyys esille. Neiti Key itsekin lopulta myöntää, ettei hän kykene tätä vaikeata kysymystä ratkaisemaan, ja siinä vihdoinkin olemme hänen kanssaan täydelleen yhtä mieltä. Parasta, ettei hän olisi yrittänytkään. Jätän tähän neiti Keyn sekamelskan, joka tosiaan ei olisi kannattanut näinkään pitkää selontekoa. Sanoin alussa, ettei neiti Keyn esitelmistä ole minkäänlaista tulosta. Mutta on sitä sentään ollut jossakin suhteessa. Miehet, joiden valtaistuin on horjunut, riemuitsevat, kun neiti Key nyt rientää sitä tukemaan. Ja hiveleehän se tietysti heidän itserakkauttaan, tuntuuhan se erinomaisen suloiselta, kun heille näin pyhää savua suitsutetaan, kun nainen jälleen notkistuu polvilleen heidän edessään ja vakuuttaa heille heidän yliherruutensa kestävyyttä maailman loppuun asti. Nya Pressen antaa neiti Keylle lämpimimmän myötätuntoisuutensa, ja eräs sen ruotsalainen kirjeenvaihtaja ennustaa näiden esitelmien tulevan muodostamaan käännekohdan naisasian kulussa. Olkoon heille kernaasti suotu tämä lyhyt ilo, helpotukseksi kaikkien tappioiden välillä. Illusiooneilla on aina viehätyksensä, vaikkakin niitä ennen pitkää seuraa – katkera pettymys. Muutamat takapajulle jääneet ”maaseutunaisetkin” ovat myöskin pitkistä ajoista rohjenneet taas neiti Keyn turvissa kynään tarttua. Viisaimmin olisivat kumminkin tehneet, jos nytkin olisivat pysyneet alallaan, sillä heidän aikansa on auttamattomasti ollut ja mennyt. Ettei naisilta vieläkään puutu revoltin, kapinan voimaa, niinkuin neiti Key muun ohessa väittää, sen osoittavat ne monet vastalauseet, jotka hänen esitelmiensä johdosta ovat ilmestyneet, sekä sanomalehdissä että kirjasissa, niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Huomattavimpia edellisten joukossa meillä ovat E. L:n kirjoitus Koti- ja Yhteiskunnassa, L. H:n Nutidissa ja A–i–an Nya Pressenissa. Yllä mainituista kirjasista on toinen, ''Alma Gleven'' ”''En protest''” ilmestynyt Ruotsissa, toinen ”''Till Ellen Key''” nimettömältä tekijältä Suomessa. Edellisessä näistä tehdään neiti Keylle se huomautus, että naisvoima siinä merkityksessä kuin hän sen ottaa, on jo ammoisista ajoista ollut vapautunut. Nainen on saanut vaimona ja äitinä antaa itsensä alttiiksi rakkaudessa, uhrata sydänverensä niiden eteen. Jos niin on vaadittu, hoitaa heitä, vaalia heitä siksi kuin selkä on mennyt koukkuun ja päälaki vaalennut. ''Rakkautta'' ei suinkaan tarvitse opettaa naiselle, siihen hänellä vieläkin on sekä halua että kykyä. Vaan hänellä ei ole siihen useinkaan tilaisuutta. Ei se ole nainen, joka kosii, ei nainen, joka perhettä voi perustaa, ei hän nykyisten yhteiskuntaolojen vallitessa ole perheen elättäjänä. Ja siinä tapauksessa täytyy hänen saada käyttää voimiaan toisella taholla. Mutta sydämetöntä on huudahtaa naiselle: erotiikkaan ja äidillisyyteen sinulla ainoastaan on kykyä ja taipumusta, sillä alalla sinä ainoastaan tulet onnelliseksi, kun niistä ei toinen eikä toinen kumminkaan ole naisen vallassa. Neiti Keyn väitteen naisen puuttuvasta työkyvystä sanoo Alma Cleve johtuvan siitä, että naisella yhä vieläkin on niin rajoitettu työala. ”Du som är kvinna, kan ingenting vinna” (Sinä joka olet nainen, et mitään voita vainen), oli kerran eräs pikkuinen poika pannut päällekirjoitukseksi joululahjaan, jonka hän antoi rouva Cleven tyttärelle. Ja tuo tieto se on, joka ehkäisee naisen työhalun ja työkyvyn. Lahjakkaimmallakin naisella on tuhatta vertaa enemmän ulkoapäin tulevia esteitä ja vaikeuksia kuin miehisellä työtoverilla. Ponnistelkoon hän voimiaan kuinka paljon tahansa, parhaat ja tärkeimmät toimet ne kumminkin pidätetään miesten hallussa, hän saa kiittää, jos hänelle murunenkin suodaan rikkaan pöydältä, jos mies sallii hänen päästä edes semmoiseenkaan paikkaan, missä on paljon työtä ja niukasti palkkaa. Lopuksi Alma Cleve nuhtelee neiti Keytä siitä tavasta, jolla hän naisille puhuu, niistä nöyryytyksistä, joita hän viskaa heille vasten silmiä, siitä röyhkeydestä, jolla hän on anastanut itselleen vallan puhua naiselle niinkuin järjettömälle, ala-arvoiselle olennolle. Ellei tätä hänen menettelyänsä vastaan nousisi ääniä naisten puolelta, silloin todella ”naisvoima” olisi vaarallisilla harhateillä. Toisin puhui Natsarealainen profeetta ennen naiselle. Hän se oli, joka antoi naiselle tasa-arvon miehen kanssa, ei koukkuisten vertailujen kautta, joissa tunne pannaan toiseen vaakaan, nerollisuus toiseen, vaan ''tosi-ihmisen'' merkityksessä, jossa tunne, järki ja henki muodostavat kokonaisuuden. Se käsitys, jonka nainen saa hänen sanoistaan siitä, mikä ja minkälainen hänen tehtävänsä ja asemansa tulee olla, antaa hänelle ''parhaimman naisvoiman''. Eikä mikään uudenaikainen Pythia kykene niiden sanojen totuutta kumoamaan. Kirjasessa ''Till Ellen Key, kvinnofrågans prima principia'' kerrotaan mainitulle esitelmäin pitäjälle erinomaisen selvällä tavalla ja vakuuttavalla totuudella niitä naiskysymyksen ensimmäisiä periaatteita, jotka hän näyttää unohtaneen. Ihmiselliset oikeudet ovat jo periaatteessa tunnustetut yhtäläisiksi kaikille ihmisille. Yhteiskunnat edustavat ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, siis tulee niiden noudattaa mainittua periaatetta. Ihmisellisten oikeuksien yhtäläisyydestä seuraa niinmuodoin yhteiskunnallisten oikeuksien yhtäläisyys. Yhteiskunnan lait määrittelevät yhteiskunnalliset oikeudet ja niitä seuraavat velvollisuudet. Siitä johtuu, että yhteiskunnan lakien tulee olla yhtäläiset kaikille yhteiskunnan jäsenille. Elleivät niin ole, asettavat ne sen, joka ei nauti yhdenvertaisuutta toisten kanssa, ulkopuolelle lakia, ja samalla osaksi myöskin ulkopuolelle yhteiskuntaa, jossa heillä niin sanoen on vaan vieraan oikeudet. Ja niin todella onkin laita, mitä naiseen tulee. Monessa suhteessa hänen asemansa meidänkin maassamme on sama kuin täällä oleskelevien ulkomaalaisten. Sen todistaa kirjan tekijä esiintuomalla useita vertailukohtia. Mutta sen lisäksi naiselta puuttuu paljon muitakin oikeuksia, joita miehiset yhteiskuntajäsenet nauttivat. Semmoiset olosuhteet luonnollisesti herättävät naisessa, jolla on karaktääriä ja itsetuntoa, katkeruutta yhteiskuntaa kohtaan. Hän näkee kuinka kaikki miehet aina päivätyöläiseen saakka pyrkivät oikeuksiaan laajentamaan, niitä oikeuksia, joista hän on tykkänään poissuljettu. Hän näkee lakia laadittavan ja muutettavan, ilman että hänellä on niihin sananvaltaa, vaikka hänen tulee niille alistua yhtä hyvin kuin miehenkin, ja vaikka nämä lait hänenkin etujaan kipeästi koskevat. Selitettyään mitä kaikkia haittoja nämä vääryydet naista kohtaan tuottavat, tulee kirjoittaja siihen kumoomattomaan johtopäätökseen, että naisen tulee saada vapautta kehittämään luonnollisia taipumuksiaan työhön, vapautta käyttämään saavutettua työkykyään, vapautta omaisuutensa hoitamiseen ja töittensä edesvastaukseen, vapautta ottamaan osaa lainlaadintaan, tai toisin sanoen, naisen tulee saada: ''Täydellisesti yhdenvertaiset kansalaisoikeudet yhteiskunnan kaikilla aloilla.'' [[Luokka:Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa]] 3421 6143 2006-09-24T18:39:35Z Nysalor 5 III. luku {{Otsikko |edellinen=[[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa: II. luku|II. luku]] |seuraava=[[Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa]] |otsikko=III. luku |alaotsikko=Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Sen jälkeen kuin edellinen jo oli kirjoitettu ja painettu, olen saanut käsiini ''Ellen Keyn'' uusimman kirjan: ''Kvinno-psykologi och kvinlig logik. En studie och ett försvar.'' Se on syntynyt niiden vastalauseiden johdosta, joita näyttää runsaassa määrässä ilmestyneen Ruotsissakin, hänen edellisessä kirjassaan ”Miss-brukad kvinnokraft” esiintuomiin mielipiteisinsä. Neiti Key koettaa tässä tarkemmin selittää kantaansa ja valittaa, ettei häntä ole lainkaan käsitetty, eikä ole vähän vähääkään voitu seurata hänen ajatusjuoksuaan. Minä taas pelkään syyn olevan siinä, ettei neiti Key itsekään tiedä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa, sillä niin peräti ristiriitaisia väitteitä ja tendensiä hänen molemmat kirjansa uhkuvat, että niissä selvästi esiintulee kaksi toisistaan jyrkästi eroavaa kantaa. Toinen, joka puolustaa naisen vapautta ja naisen oikeuksia ja joka johtopäätöksissään tulee juuri samoihin tuloksiin kuin nuo vihatut naisasianaisetkin. Toinen taas, joka väittää että nämä tulokset ovat arvottomia, jopa vahingollisiakin, ja joka ennen kaikkea ylvästellen puhuu naisasianaisten ”henkisestä keskinkertaisuudesta,” heidän ”sokeudestaan,” heidän ”hermeetisesti suljetuista aivoistaan” ja syyttää heitä melkein kaikista epäkohdista, mitä maailmassa löytyy, eritotenkin tuossa miesten laittamassa ja miesten hoitamassa yhteiskunnassa. Edellisessä tunnemme jälleen entisen neiti Keyn, mutta jälkimmäisessä tuntuu minusta aivan kuin kuulisin nykyisen ”nuoren Ruotsin” mellastelevan. Ja kun neiti Key niin suurella painolla puhuu naisen tehtävästä miehisten aatteiden vastaanottajana, holhojana ja levittäjänä, tulee tästä ehdottomasti siihen käsitykseen, että hän nyt koettaa tätä tehtävätä nuoren miehisen Ruotsin suhteen toteuttaa. Mutta niitä molempia kantoja on mahdoton sulattaa yhteen. Ollakseen johdonmukainen ja selvä, täytyy neiti Keyn valita jompikumpi näistä ja hyljätä toinen. Sillä ristiriitaisuutta, joka on olemassa hänen ajatuksissaan, ei peitä pitkät puheet, ei lukuisat syrjäpoikkeukset, eikä liioin nuo kauniit fraasitkaan. Ja juuri tuosta samasta logiikan puutteesta johtuu, ettei hän tässä uudessa kirjassaan pääse sen selvemmäksi. Edellisessä hän väitti, että naisasian naiset vievät naisvoiman väärään suuntaan, kun johtavat sitä miehisille työaloille, ja laiminlyövät niitä, jotka luonnonmukaisesti kuuluvat naiselle. Hän ei kumminkaan kyennyt esiintuomaan mitään näistä ”luonnonmukaisista” työalaista, joita olisi syrjäytetty. Eikä hän taas millään tavalla tahdo estää naista menemästä tuohon ”väärään suuntaan.” Kuinka on voitu häntä niin väärin käsittää, hän huudahtaa. Onhan hän selvään sanonut, että hän täydessä merkityksessä ''on ajatellut naisen, naineen tai naimattoman, yhteisessä työssä miehen kanssa kaikilla aloilla aina ylös valtion hallintoon ja lainsäädäntöön''*) (siv. 111 viimeksi ilmestyneessä kirjassa). Ja toisessa kohden (siv. 115 samassa kirjassa) hän taas lausuu: ”Tyttö samoin kuin poikakin tarvitsee semmoisen kehityksen yleisihmisellisissä kyvyissään ja yksilöllisissä taipumuksissaan, että hän saavuttaa sekä vissin määrän yleisinhimillistä sivistystä, että myöskin mahdollisuuden itsensä elättämiseen jollakin ulkonaisella työalalla, ellei hän saa työtänsä kodissa.” Vielä edelleen (siv. 161) hän sanoo tulleensa siihen johtopäätökseen, että nainen ”''täydelleen vapaasti – ilman että ainoakaan edeltäpäin vedetty raja häntä siinä estää – tulee saada koetella mahdollisuuksiaan jokaikisellä alalla'', jotka alat monelle vienee muulle suunnalle, ''eikä äidillisyyden''.” *) Samoin hän (siv. 117 ja 118 lämpimästi puolustaa yhteiskouluja. ”Yhteiskoulu on jo osoittanut tasottavan vaikutuksensa erityisiin sukupuolien keskinäisiin heikkouksiin. Tyttö oppii työskentelemään sekä ahkeruudella että järkevyydellä, hän saa elävämmän halun itse lukemiseen, saa enemmän konsentratioonia ja vakavuutta, enemmän kykyä eroittamaan pääasian sivuseikoista, suuri osa hänen luonteensa turhuudesta ja pintapuolisuudesta poistetaan, Poika hienoutuu luoneeltaan, hänen tunteensa ihmistyvät, hänen käsityksensä tunne-elämän arvosta jalostuu. ''Se on juuri tämä molemminpuolinen tasoitus yksipuolisuuksien suhteen naisen ja miehen luonnossa, joka on niin tärkeä yhteiselämän onnellisuudelle avioliitossa samoin kuin menestyvälle yhteistyölle elämän kaikilla aloilla. Ja tämän tasoituksen täytyy, tullakseen perinpohjaiseksi, alkaa jo yhteiskoulussa.''” *) Hyvä kaikki! Mutta nyt minä vaan pyydän kysyä: mitä muuta ovat naisasian naiset tahtoneet? Mihin muuhan he pyrkivät, kuin juuri tähän kaikkeen? Mistä syystä neiti Key siis alkoi sotaa heitä vastaan? Mikä oli tarkoituksena kaikilla niillä soimauksilla, jotka hän viskaa heille vasten silmiä? Mihin joutuvat kaikki nuo suuret puheet ”väärinkäytetystä naisvoimasta?” Ylioppilastutkintoa näyttää neiti Key ennen kaikkea vihaavan ja moittii naisia siitä, että he pyrkivät sen suorittamiseen. Mutta se ei suinkaan ole pahempi naiselle kuin miehellekään. Miksi ei hän siis moiti miehiä samasta syystä? Ja kuinka hän luulee, että nainen voi päästä vaikuttavimmille yhteiskunta-aloille, ellei hän sitä suorita, koska se nyt kerran vaaditaan? Ja kaikkien soimausten jälkeen, joita hän on viskannut ylioppilastutkintoa ja naisylioppilaita sekä niiden johdosta naisasian naisia vastaan, myöntää hän jo itsekin (siv. 128), että ylioppilastutkinto on ''”ett nödvändigt ondt'' (paha, jota ei voi välttää), josta äidit ei saa tyttäriään estää, silloin kuin nämä pyrkivät johonkin määrättyyn työhön. Ja lisää, että ylioppilastutkinto on kumminkin vähempi paha, kuin jos tytär vetelehtisi nuoruutensa ajat ilman mitään todellista työtä. Sivulla 122 hän sanoo, puhuessaan lapsenhoito-kurssin tärkeydestä, että olisi suuri julmuus muutamia nuoria tyttöjä kohtaan keskeyttää heidän lukujaan muutamiksi vuosiksi. Siinähän se nyt on! Ympäri mennään, yhteen tullaan. Neiti Key ruoskii naisia siitä, että he tyytyvät miesten laittamiin huonoihin kouluihin, siihen sijaan, kuin heidän tulisi ne kokonaan uudistaa. Mutta toiselta puolen hän vakuuttaa, ettei naisella ole ollut eikä tule olemaan uudistavaa voimaa millään alalla, ei koulun, ei kodin, eikä edes keittotaidonkaan. Ja jonkunmoisella ilolla hän vakuuttaa, ettei koulujen Messias tule olemaan naissukua. Miksi hän siis ruoskii naisia siitä, etteivät he tee semmoista työtä, joka menee yli heidän voimiensa? Ihmeellistä logiikkaa! Tämän kaiken ohessa neiti Keyn kuitenkin täytyy myöntää, että naiselliset voimat paljon ovat toimineet koulujen parantamiseksi, ja että löytyy koko joukko ruotsalaisiakin naisia, jotka kouluissaan erinomaisella menestyksellä ovat panneet uudistuksia toimeen. Emmeköhän tämän lisäksi myöskin voinee päättää, että yhteiskoulut ovat syntyneet enimmäkseen naisten vaikutuksesta? Kun toiselta puolen taas muistamme, että naisen asema opettajattarena on enimmäkseen riippuen miehisistä esimiehistä ja että yksityiskouluissakin oppikurssien täytyy olla sopusuhtainen muitten koulujen kanssa, on mielestäni neiti Keyn soimaus jokseenkin kohtuuton. Ennemmin voisi ihmetellä, että naiset nykyisissä olosuhteissa ovat niinkin paljon aikaansaaneet. Neiti Key kummeksii viimeisessä kirjassaan, ettei hänen vastustajansa ole puhuneet niin sanaakaan siitä psyykillisen rajoituksen laista, jolle hän ”Väärinkäytetyssä naisvoimassa” pani pääpainon ja luulettelee, että tahallaan ovat luiskahtaneet tämän hänen mielestään kumoomattoman totuuden ohi. Tunteiden kehitys ja henkinen kehitys eivät voi käydä rinnan, hän väittää. Naisen tulee valita joko toinen taikka toinen. Tunteet tarvitsevat yhtä paljon harjoitusta kuin intelligensikin, eikö sitä käsitetä? huudahtaa hän tuskastuneena. Tuo väite on pelkkää kammari-teoriiaa ja pulpettifilosofiaa, joka ei tosielämässä lainkaan pidä paikkaansa. Yhtä jos väitettäisiin ettei kädet ihmisen ruumissa voi kasvaa samalla kuin jalatkin. Taikka ettei sydän voi työskennellä yhtä aikaa aivojen kanssa. Niin eri puolia ovat tunne-elämä ja henkinen elämä ihmissielussa, ettei ne suinkaan ole esteeksi toisilleen. Päinvastoin ne ovat semmoisessa keskinäisessä suhteessa, että toisen viljeleminen elähdyttää, virkistää ja vahvistaa toista. Uskontojen perustajat, runoilijat ja taiteilijat ovat siinä kohden parhaana esimerkkinä. Eikä äidin tunteita laimenna enemmän yksi työ kuin toinenkaan; sen voin vakuuttaa neiti Keylle. Ja se on totuus, joka perustuu elämän kokemukseen, eikä mihinkään teoreettiseen arveluun. Henkinen työ tulee varmaankin kehittämään naisen tunne-elämää, mutta varjelkoon taivas, että se kehitys menisi siihen suuntaan kuin neiti Key sitä arvelee. Miellyttämishalu on sen pahempi meissä naisissa ja liiankin suuri ja mitä erotiikkaan tulee, niin siinä jos missä on tuo kultainen sääntö: ”kohtuus kaikessa” paikallaan. Neiti Key puhuu ihaillen erotiikan täyteläisyydestä naisessa ja sanoo muun muassa, ettei kukaan mies koskaan ole ansainnut eikä koskaan tule ansaitsemaan sitä syvintä rakkautta, jonka erootillisen olemuksensa koko loistavuuteen kehittynyt nainen voi antaa. Miksikäs hän ei sitä ansaitseisi, mutta kun sitä tulee niin ylenmääräisesti paljon, niin se luonnollisesti häntä tympäisee. Sen olen kuullut miehiltä itseltään samoin kuin senkin, ettei heille mikään ole niin vastenmielistä kuin nähdä naisen rakastuvan heihin, ilman että he sitä rakkautta ovat etsineet tai pyytäneet. Sekin kuuluu olevan kuin kylmää vettä heidän niskoilleen, jos nainen heti kohta on valmis antamaan rakkautensa, kun he vaan sitä pyytävät. Mutta kuta niukempi nainen on, kuta enempi he saavat nähdä vaivaa häntä voittaakseen, sitä enemmän hän heitä miellyttää. Tätä nyt ei oikein tahtoisi voida käsittää, mutta täytynee kait se uskoa, koska miehet tuon tuostakin niin vakuuttavat. Ja kyllä se vaan täytyy myöntää, että tuommoinen erootillinen täyteläisyys ”kaikessa loistossaan” naisessa – kyllä se vaan ilettää syrjästäkin katsojaa. Nainen on rakkaudessaan mieheen kehityksen kautta saavuttanut suurimman nerollisuuden sanoo neiti Key. ”Hän voi säilyttää nuoruuden joustavuuden rakkaudessaan aina vanhuuteen saakka. Usein nähdään, äidin, jolla on täysikasvuisia lapsia, vielä seitsentoista vuotiaan tavoin rakastavan miestään.” Minä ihmettelen, että neiti Key, joka näyttää panevan luonnollisuudelle niin suuren arvon, voi pitää tämmöistä jonkunmoisena edistyksenä naiselle. Aika aikaa kutakin. Ja erotiikka ei voi olla samaa viisikymmen-vuotiaalle, jolloin se luonnon lakien mukaan hänen sukupuoli-olennostaan loppuu, kuin se on seitsentoista-vuotiaalle, joka vasta naiseksi kehittyy. Se olisi luonotonta mitä suurimmassa määrässä, eikä ainoastaan luonnotonta mutta inhottavaa. Luulisi että tuo äiti ”erootillisessa loistossaan” vähän ujostelisi lapsiaankin, samoin kuin lapsia aivan varmasti hävettäisi äidin puolesta. Luonnollinen kehitys aviovaimon rakkaudessa vie vallan toiseen suuntaan. Erootillinen puoli antaa siinä yhä enemmän sijaa levolliselle, herttaiselle ystävyydelle elämän toveria kohtaan, sekä kunnioitukselle, hellyydelle ja äidilliselle huolenpidolle. Kun hän on muutamia lapsia synnyttänyt, on hän sukupuoli-olentona tarkoituksensa saavuttanut. Siitä johtuu muutos hänen erootillisissa tunteissaan. Muu kaikki on epätervettä, vastenmielistä luonnottomuutta. Jos neiti Key luulee, että tuo seitsentoista-vuotiaan erotiikka on avioliiton onnelle välttämätöntä vielä vanhoilla päivilläkin niin hän suuresti erehtyy. Anna Kareninan historia on siinä suhteessa tosi ja opettavainen. Neiti Key panee aivan liian suuren arvoon erotiikan huumaukselle. ”Että uskollisuus erityisille luonteille on niin äärettömän vaikeata, että he useasti pakoitetaan uudelleen rakastamaan, johtuu siitä syvästi psyykillisestä syystä, että he näin uudelleen ja yhä uudelleen nauttivat sen elämän-hurmauksen, sen kaikkien voimien riemun, jonka erootillinen onni antaa. Avioliittokysymys on ennen kaikkea kysymys tiiman onnellisuuden tunteen pelastamisesta ajan ja yhdyselämän tylsentävästä vaikutuksesta”, hän sanoo. Mutta onko neiti Key ajatellut, mihinkä joudumme, jos tämmöistä ”elämän huimausta” ja ”kaikkien vapautettujen voimien riemua” pidämme päämaalinamme, emmekö sitä avioliitossa voi saavuttaa, koska se asian luontoon ja laatuun nähden on mahdotonta? Selvästi siihen, että me yhä useammin ”rakastamme uudelleen.” Elämää kokeneena naisena sanon vielä kerran: varjelkoon taivas meitä senlaisesta tunteiden kehityksestä. Sillä se olisi perhe-elämän, koti-onnen ja kaiken siveellisyyden perikato. Hyvin kuvaava on se tapa, millä neiti Key nyt puhuu Sonja Kovalevskystä, verraten siihen, mitä hän ennen kirjassaan ”Anne Clarlotte Leffler” on hänestä lausunut. Nyt saamme kuulla, kuinka mielellään Sonja Kovalevsky olisi antanut koko matemaatillisen neronsa ja maineensa voittaakseen porvarillisen naisen yksinkertaisen rakkauden onnen (siv. 67). Kuinka Sonja sata kertaa oli vakuuttanut, että hän olisi viskannut koko kirjailija-lahjansa kelle hyvänsä, joka sen vaan halusi korjata, jos hän sillä olisi matkaansaanut muutamia parannuksia pieniin kasvoihinsa. Tyttärenä, vaimona, äitinä ja rakastavana naisena hän, niinkuin Anne Charlotte Lefflerkin biografiiassaan hänestä ilmituo, hänen onnettomuutensa johtui siitä, ettei suuri henkinen tuotanto soveltunut yhteen naisellisten velvollisuuksien ja huolenpitojen kanssa. Siinä myöskin syy hänen elämänsä rikkinäisyyteen. Ja – mikä tietysti neiti Keyn mielestä on parasta kaikesta – ”tämä juuri vaikutti, ettei Sonjalla ollut tarpeeksi kovia sanoja, esiintuodakseen naisasianaisten pintapuolista näkökantaa kaikissa elämän monimutkaisissa tehtävissä.” (siv. 68). Kolme vuotta takaperin neiti Key taas edellä mainitussa kirjassaan sanoo, ettei hän voinut kaikin puolin hyväksyä sitä kuvaa, jonka rouva Leffler oli antanut Sonja Kovalevskystä. Ja syy oli seuraava: Rouva Leffler ei osannut eroittaa Sonjassa sitä, mikä oli satunnaista, hetkellistä hänen luonteessaan siitä, mikä siinä oli varsinaista. Sonjan luonne oli vastakohtia, ristiriitaisuuksia, suureksi osaksi slaavilaisen rodun ominaisuuksia. Sitä paitse hän oli mielialojen ihminen. ”Kun painettuna lujistutetaan senlaisen henkilön kaikki mielenmuunnokset, päähän pistot ja ristiriitaisuudet, annetaan ehdottomasti kiinteät piirteet semmoiselle, jolla todellisuudessa on vaan pilvien kevyet sulavat muodot.” ”Monet monituiset kerrat otti A. Ch. Leffler Sonjan leikkipuheet täydestä eli puolitotena. Ja se arvo joka biografiiassa annetaan kaikelle tällä hetkelliselle, tekee kuvan epäselväksi. Kaikkein jokapäiväisin ihminen voisi, jos hänen mielijohteilleen ja ristiriitaisuuksilleen pantaisiin sama paino kuin hänen töilleen, tulla eriskummalliseksi, – kuinka paljon suuremmassa määrässä tämä siis tapahtuukaan poikkeusluonteen suhteen” (Anne Charlotte Leffler, siv. 137 ynnä seuraavat). Eiköhän neiti Key nyt itse ole tehnyt itseään syypääksi aivan samaan erehdykseen? Edelleen sanoo neiti Key samassa kirjassaan, ettei rouva Leffler kyennyt arvostelemaan tieteellistä puolta Sonjan personallisuudessa. ”Rakkaus tieteesen se oli, joka kieltämättä tälle personallisuudelle antoi sen korkeuden ja vakavuuden, sen niin sanoen henkisen selkärangan.” Sitä vastaan on rouva Leffler, ”syystä että hänen oma elämänsä siihen aikaan oli täynnä erotiikkaa, ''aivan liian paljon nähnyt Sonjan myöhemmässä elämässä ainoastaan erootillisen puolen''. *) Se tosin oli hänen elämänsä keskustana viime vuosina, mutta tiede, kirjallinen toimi, äidillisyys eivät siltä menettäneet hänen todellista intressiään, vaikka hän saattoi – lyhyemmiksi ajoiksi – syrjäyttää ne tuon suuren konfliktin tähden. Ja Sonja uskoi voimaperäisyyden kaikessa, myöskin rakkaudessa, riippuvan niistä vaikeuksista, joita oli voitettavana, senvuoksi hän piti luultavana että, jos tarkoitus tulisi saavutetuksi, ei hän tyytyisikään siihen onneen, joka saavuttamattomana, näytti hänestä niin suurelta; kaikessa tapauksessa se ei pitemmältä voisi vetää häntä pois rakkaudesta tieteesen, kirjallisuuteen tai lapseen.” (siv. 149.) Konflikti ei sitä paitse lainkaan ollut kunnianhimon ja rakkauden välillä, kertoo vielä neiti Key, vaan siinä, että mies, jolle Sonja antoi koko sydämensä, ei kosinut häntä rakkaudesta, ainoastaan ystävyydestä ja sympatiasta, jonka hän myöskin avonaisesti Sonjalle tunnusti. Näin kirjoitti neiti Key kolme vuotta sitten. Miksi värittää hän asian nyt vallan toisin? Senkö vuoksi vaan, että se näin paremmin soveltuu hänen tarkoituksiinsa? Sonja Kovalevskystä äitinä hän taas mainitussa kirjassaan lausuu, että ”vaikkakaan hänen aikansa ei myöntänyt niin suuressa määrässä antaantua tyttärensä kehittämiselle kuin hän olisi tahtonut, antoi hän kuitenkin niinä hetkinä, joina hän oli hänen parissaan, enemmän hellyyttä, myötätuntoisuutta ja kehitystä, kuin ne monet esikuvana olevat naiset, jotka eivät milloinkaan ajattele muuta kuin lapsiaan, viemättä heitä kuitenkaan henkisesti askeltakaan eteenpäin.” (siv. 142). Tähän tahtoisin vaan lisätä, että jos Sonja Kovalevsky intensiivisellä luonteellaan olisi kokonaan ja yksinomaan antautunut lapsensa kehittämiselle, olisi siitä varmaankin tullut tuota ”ylikasvatusta” (öfveruppfostran), josta neiti Key niin suurella ylenkatseella soimaa nykyajan äitejä, paljon suuremmassa määrässä kuin ennen on nähtykään. ”Anne Charlotte Leffler etsi Sonja Kovalevskyn personallisuudessa syyn hänen puuttuvaan onneensa, joka, muuten olikin helppo löytää,” (siv. 169) sanoi Neiti Key kolme vuotta sitten. Ja luonnollisesta se olikin. Luonne, joka oli niin täynnä vastakohtia ja ristiriitaisuuksia, – jotka ominaisuudet neiti Keyn omien vakuutuksien mukaan perustuivat venäläiseen kansallisuuteen ja slaavilaiseen rotuun eivätkä siis johtuneet hänen asemastaan – ei voinut elämässäkään olla harmoonillinen ja kokonainen. Hänestä ei neiti Key siis millään tavalla saa vahvistusta nykyisille väitteilleen. Sitä paitse on asiassa vielä toinenkin puoli. Tuliset, hehkuvat luonteet, joissa ajatus ja tunne-elämän ylenpalttisuus uhkuaa yli äyräiden, harvoin, jos koskaan, tuntevat sitä tyytyväisyyttä sitä rauhallista onnea ja sopusointuisuutta, jonka tavallinen ihminen usein saavuttaa. Miehisten nerojen historia sen parhaiten todistaa. Mutta he eivät kumminkaan millään ehdolla vaihtaisi tuskiaan, kärsimisiään tuohon onneen. ”Parempi olla tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, parempi rauhaton Sokrates kuin rauhallinen kyyhkynen. Ei se ole ainoastaan parempaa, se on myös onnellisempaa”, sanoo Stuart Mill. Voi niitä muuten olla tuhansia muita tavallisiakin naisia, jotka rakastavat eivätkä saavuta vastarakkautta. Ja missähän määrässä niiden luku lisääntyisikään, jos naiset panisivat erotiikan kehittämisen ja erotiikan etsimisen päämääräkseen, niinkuin neiti Key tahtoo! Kyllä kaiketi maailma ennen pitkää olisi silloin täynnä onnettomasti rakastuneita naisia, jotka, kykenemättöminä minkäänlaiseen työhön, itkisivät vaan ja surisivat sydämensä särkymistä ja elämänsä haaksirikkoa. Ja katkeroittaisivat onnellisempia kanssaihmisiä kohtaan. Sitten he vähitellen – hassastuisivat yhä enemmän, kunnes menettäisivät järkensä tykkänään. Semmoistakin se saattaa olla se ”erootillinen nerollisuus” ja ”erootillinen täyteläisyys”! Sanon kun sanonkin vielä kerran: varjele meitä korkea taivas! Toinen ”kärki” neiti Keyn esitelmässä väärin käytetystä naisvoimasta oli, niinkuin hän nyt sanoo, rauhan kysymys. Siihen eivät hänen vastustajansa ole voineet mitään vastata. Eikä kukaan ole kyennyt puolustamaan sitä intoa, millä osa Ruotsin naisia on liittynyt maan sotatuumiin. Mitä se todistaa? Selvästi vaan sitä, etteivät hänen vastustajansa enemmän kuin hän itsekään hyväksy naisten osallisuutta näissä sotatuumissa. Mutta millä oikeudella neiti Key syyttää naisasian naisia tästä ”väärinkäytetystä naisvoimasta”? Millä oikeudella hän panee tämän muutamain Ruotsin naisten toimen yhteyteen naisliikkeen kanssa? Ovatko Ruotsin naisasian naiset asettuneet näiden sotatuumien etupäähän? Taikka ovatko he millään tavalla liittäneet niitä naisasiaan? Ei, sitä ei neiti Key kykene näyttämään. ”Naisliike ei meillä ulkonaisesti ole sotavarustuksien kanssa ollut missään tekemisessä, mutta sisällinen yhteys kumminkin on olemassa molemmilla liikkeillä.” (Kvinnopsykologi siv. 154.) Millä hän sen todistaa? Muistaako neiti Key, että naisliikettä on muuallakin, ei vaan Ruotsissa? Itsekin neiti Key edellisessä kirjassaan juuri tunnusti, että naiset ovat tehneet paljon työtä rauhan aatteen edistämiseksi. Eiköhän tämä ilmiö suuremmalla syyllä olisi pantava yhteyteen naisliikkeen kanssa eikä tuo erikoistapaus Ruotsissa, joka pikemmin johtuu vaan entisaikain naisten taipumuksesta vastaanottaa ja itseensä sulattaa miesten aatteita, jota taipumusta neiti Key muuten ihailee ja pitää naisluonteen välttämättömänä, luontoon perustuvana ominaisuutena muulloin, paitsi silloin kuin hän siitäkin ominaisuudesta koettaa tekaista aseen naisasian naisia vastaan. Muutamia muitakin poikkeustapauksia samaan suuntaan luettelee neiti Key. Amerikassa on eräs kenraalin tytär ampunut neekeripojan, joka oli puutarhassa hedelmiä varastamassa ja eräs naislehti on kiitellyt sitä nautintoa, mikä naisellakin voi olla metsästämisestä! Niinkö pintapuolisesti neiti Key katselee naisliikettä, ettei hän ensinkään voi eroittaa sitä, mikä siinä on vasituista, oleellista, sitä mikä siinä on voimana ja syvyytenä, vaan takertuu kaikenlaisiin joutaviin harvinaistapauksiin, pikkuseikkoihin, jotka itse liikkeeseen nähden eivät ole niin mistään merkityksestä! Toinen muistutus, jonka tahtoisin tehdä neiti Keylle kysymyksessä olevan asian johdosta, on tämä: Kuinka julkeaa neiti Key puhua niin kauniita sanoja rauhan aatteesta samassa hengen vedossa kuin hän suurimmalla kylmäverisyydellä, ylenkatseella ja vihalla alkaa sotaa koko naissukua ja erinomattain naisasian naisia kohtaan? Onko hän ensinkään tullut ajatelleeksi, missä määrässä hän itse noudattaa niitä rakkauden, myötätuntoisuuden, hellyyden ja äidillisyyden vaatimuksia, joita hän naisille tekee, sen ohessa kun hän heitä armottomasti kivittää? Vai onko niin, että näitä naisellisia ominaisuuksia tulee toteuttaa ainoastaan miesten suhteen, ei naisten? Naisiako tulee vaan ahdistaa, soimata, panetella, sortaa? Heidän töitään ja tarkoituksiaan mustata, heidän pyrintöjensä hedelmiä estää ja mitättömäksi tehdä? Niin, tietysti! Miehiä tämä ilahduttaa ja onhan miesten miellyttäminen, neiti Keyn mukaan, naisen ensimmäisiä velvollisuuksia! Naista varten ei ole kirjoitettu tuo kultainen elämän ohje: rakasta enemmän Jumalaa kuin ihmisiä, noudata enemmän. hänen tahtoaan kuin ihmisten tahtoa. Se totuus pitää kaiketi vaan miesten suhteen paikkansa. Vai lieneekö tultu jo siihen johtopäätökseen, että ''mies'' on oleva naisen Jumala, että muun korkeamman Jumalan etsiminen on häneltä kielletty? Muutenkin neiti Key käsittelee naisliikettä niin tuiki ahtaalta ja rajoitetulta näkökannalta, että se todella tuskastuttaa. Naisasiasta kokonaisuudessaan hän on tekevinään selkoa, ja kuitenkin hän perustaa arvostelunsa vaan muutamiin Ruotsin naisasian naisiin ja heidän toimiinsa. En tiedä enkä tunne, missä määrässä hänen sanansa heidän suhteensa pitänee paikkansa, varmaa vaan on, ettei ne sitä ensinkään tee Suomen naisasian naisiin nähden. Täällä liike ensiksikin on täydelleen demokraattinen. Naisyhdistyksen haaraosastoihin maaseudulla kuuluu enimmäkseen kansan naisia. Ja pyrinnöt ovat tarkoittaneet yhtä paljon kansan ja työväen naisen kuin keskisäädyn naisenkin etua. Ettei naisasian naiset kotiolojenkaan parantamista ole laiminlyöneet, sen todistaa ne monet keittokoulut, jotka heidän toimestaan ovat maahamme perustetut. Ja äidillisyyttäkö he halveksisivat! He, jotka enimmäkseen itse ovat äitejä, taikka ovat he ottaneet hoitaakseen ja kasvattaakseen mikä omaisten, mikä ventovieraiden orvoiksi jääneitä lapsia. Voinpa, muita esimerkkejä mainitsematta, kertoa neiti Keylle eräästäkin naisyhdistyksen puheenjohtajasta, joka on adopteerannut elinkautiseen kuritushuoneesen tuomitun äidin kolme turvatonta lasta, hoitaa ja kasvattaa heitä hellimmällä äidinrakkaudella ja – tekee samalla työtä nääntymiseen asti heitä elättääkseen ja jos mahdollista turvatakseen myöskin heidän tulevaisuuttaan. Ei, neiti Key, te iskette kirveenne kantoon, niinkuin suomalainen puheenparsi sanoo. Jos naisasian naisia jostakin pitäisi nuhdella, ei se ainakaan ole siitä, mistä te sitä teette, vaan vallan toisesta syystä. Ja nyt tuon esille sen, mikä minun sydäntäni on monasti kaivellut. He ovat aivan liian naisellisia, liian kärsivällisiä, liian sävyisiä, liian pitkämielisiä, liian lauhkeita, liian helläsydämisiä, liian – sanalla sanoen: liian kristillisiä. Tällä tavoin emme toden totta ikinä pääse perille. Neiti Keyn mielestä naisasia on mennyt niin suurilla askelilla eteenpäin, ettei enää paljon ole tehtävää ennenkuin se jo lopullisesti on täydellisesti voitolla. Minusta taas ei vielä ole niin mitään saavutettu. Miehet tekevät kaikessa, niinkuin itse tahtovat. He riistävät meidän poikamme sotapalvelukseen, rääkkäävät heitä siellä, raaistuttavat heitä, turmelevat heitä siveellisesti ja istuttavat heihin vanhoja, mädänneitä periaatteita. Ja me äidit, me, jotka olemme heidät synnyttäneet, hoitaneet, kasvattaneet, me jotka kivulla ja tuskalla, päiviemme huolella, öittemme valvomisella olemme heidät ostaneet, me saamme vaan neuvottomina sitä katsella, noudattaa lakia, jonka laatimisessa emme ole olleet osallisina, joita tehdessä ei ole katsottu tarpeelliseksi kuulla meidän ajatustamme. Ja kun valitamme tästä vääryydestä, kun parkaisemme sydämemme kyllyydestä, silloin meille vaan pilkallisesti hymähdetään, aivan kun olisi vaatimuksemme niin suunnaton ja järjetön, ettei siihen kannata edes vastata. Sotalaitos täytyy olla, sanoo rauhaa rakastavainen neiti Keykin, täytyyhän maata puolustaa. Vihollinen muuten hyökkäisi maahan, sortaisi kansan. Ja sekö oikeuttaisi meitä aseita käyttämään? Mitä sanoi meidän uskontomme perustaja öljymäellä opetuslapselleen, joka puolustamisen tarkoituksessa tarttui miekkaan? Mutta välittävätkö nämä kristityt kansat herransa ja mestarinsa käskyistä! He koettavat vaan lahjoa häntä kirkonmenoilla ja juhlilla – ja paaduttavat sydämensä. Ei, sanon minä, aseet pois! Aseet pois ainakin meillä Suomessa. Ja jos se kunnia meidän osaksemme tulisi, että saisimme kuolla marttyyrikuoleman rauhan aatteen tähden, niin eipä Suomen kansa silloin turhaan olisikaan maailman markkinoille ilmestynyt! Mutta tämä on vaan ”huutavan ääni korvessa” niin kauvan kuin nainen seisoo ulkopuolella yhteiskunnallista ja valtiollista elämää, niinkuin hän vielä tänä päivänä tekee. Ja ulkopuolelle hän jää maailman loppuun asti, ellei tästäkään lähtien naisasiaa suuremmalla tarmolla, suuremmalla voimalla, suuremmalla pontevuudella ja rautarohkeudella eteenpäin viedä, vaan kiltisti yhä edelleenkin tyydytään niihin armomuruihin, jotka miehet, monen nöyrän pyynnön jälkeen, suvaitsevat meille viskata. <nowiki>*)</nowiki> Minun harventama. [[Luokka:Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa]] 3422 6144 2006-09-24T18:39:46Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Minna Canth]] 3423 6145 2006-09-24T18:40:00Z Nysalor 5 Kirje Kuopiosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirje Kuopiosta. |alaotsikko=Huhtik. 27 p. |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} (Sisältö: Kalle Ahon '''Epäilijä'''). '''Suomalainen Kansanteaatteri''' näytteli täällä t. k. 23 ja 24 p:nä Kalle Ahon draaman '''Epäilijä'''. Senjohdosta tässä pari sanaa. Tämä kappale, vaikka jo lähes viisi vuotta sitten kirjoitettu, näyteltiin nyt vasta ensi kerran. Suomalaisen teaatterin kotimaista kirjallisuutta harrastava johtaja oli tosin aikonut ottaa sen näyteltäväksi, mutta johtokunta teki esteen. Jonkun vuoden päästä se sitten ilmestyi painosta ja herrat kritikoitsijat riensivät kilvan sen kimppuun. Näytelmä ei ollut tuota tavallista sorttia. Nuori, kahdeksantoista vuotias aloittelija oli uskaltanut poiketa traditsionien radalta; hän oli siis kukistettava. Se onnistuikin sitä helpommin, kun heidän puolellaan oli kaikki auktoriteetin mahti, jota vastaan ainakin meidän maassamme näyttää olevan mahdoton taistella. Mitä julmia sitten mahtaa tämä näytelmä sisältää? Onko tendenssi siinä niin kamala tai sen taiteellinen arvo niin peräti mitätön, että tuommoinen murhatuomio oli tarpeellinen ja oikeutettu? Vastaus riippuu niistä periaatteista, joita taiteen ja kirjallisuuden suhteen noudatetaan. Onko teaatteri oleva ainoastaan huvituslaitos, vapaiden hetkien hauskaa viettoa varten, tai onko sen tarkoitus ihanilla valhekuvilla auttaa meitä unhoittamaan elämän vaivat ja murheet tai leveiden, iloisten mielenliikkeiden kautta karkoittaa kaikki vakavammat ajatukset, jotta joskus tahtovat mieleen tungetella, ja nukuttaa meitä huolimattomuuden rauhalliseen uneen. Jos se todellakin on oleva sellainen, ovat nämä tällaiset kappaleet ehdottomasti heti tukahdutettavat, juurineen jos mahdollista pois kitkettävät. Mutta taltta olisi samalla kansallisen elämän ja edistyksen kuolemanjulistus. Ajan Henki on vakava, epäilevä; se näkee elämässä kauheita epäkohtia ja siksi tahtoo se vapaasti perustuksia myöten tutkia ja tarkastaa, onko meidän maallinen olemisemme oikealle vai väärälle pohjalle laskettu, onko kaikki hyvää, mitä hyväksi sanotaan vai olisiko mahdollisesti suuria erhetyksiä totuuden varjossa päässyt valtaan. Joka tätä tahtoo estää hän menee hajottamaan Jumalan työtä ihmissielussa, hän ”tekee syntiä Pyhää Henkeä vastaan”. Jos tahdotaan, että teaatteri on jotain muuta kuin kevytmielinen huvituslaitos, joka levittää ympärilleen siveellistä pahetta tai lievemmästi sanoen, nukuttaa ihmisiä yhä syvempään uneen, jos tahdotaan, että teaatterilla on arvoa ja merkitystä kansallisessa kehityksessä, jos tahdotaan, että se vaikuttaa ylentävästi eikä päinvastoin vedä vaikeasti nousevaa aatteellista elämäämme jälleen alas, niin silloin tulee meidän työskennellä yksimielisesti siihen suuntaan, että henkisen elämän virtaukset pääsevät siellä vapaasti, ilman esteittä ilmestymään ja vaikuttamaan. Tämä on tärkeä elin-ehto kansalliselle taiteelle ja kirjallisuudelle, tätä paitsi ei kumpikaan niistä ole menestyvä. Kalle Ahon '''Epäilijä''' koskettaa ihmis-elämän vakavimpia, syvimpiä kysymyksiä. Siinä esitetään kaksi vastakohtaa. Toisella puolen sokea, fanaatillinen usko, joka vaalii Jumalaa – vastoin sitä ”maailman järjestystä”, jonka hän on meille noudatettavaksi asettanut, toisin sanoen vastoin niitä luonnonlakia joiden alaisiksi hän on meidät pannut – ihmetöillä osoittamaan voimaansa ja suuruuttaan. Tätä mielentilaa edustaa nuori, vakava, syvätunteinen pappi, nimeltä Antti. Tieteet ovat järkähyttäneet hänen lapsuutensa uskonnollisia käsitteitä, tasapaino on kadonnut hänen sielustaan, tuntuu kuin perustukset horjuisivat hänen jalkainsa alta. Rajattomalla kiihkolla, joka vie suorastaan fanatismiin, halveksii hän kaikkia ihmisellisiä toimenpiteitä, ”taistelee Jumalan kanssa”, vaatien Häntä suoranaisesti tarttumaan tapausten juoksuun ja estämään hallan tuloa. Se kuitenkin tulee, kauhistukseksi tuolle köyhälle kansalle, joka Nerlon kanavatyön kautta on töin tuokin kuolemasta tähän saakka pelastunut. Antti joutuu epätoivoon ja huudahtaa lopuksi: ”En käsitä minä sinun suuruuttasi, Herra!” Tämä huudahdus ynnä kysymys voisiko hän kenties olla apuna kärsiville kanssa-ihmisilleen, jättävät sijaa sille toivolle, ettei hänen tuskansa ja taistelunsa tule häntä turmioon viemään, vaan että hän epäilyksen syvyydestä on löytävä totuuden helmen että hän nöyrtyen ja mieltään malttaen ymmärtää oikeaan uskoon vaadittavan ei yksinomaan mielikuvituksen, vaan kaikkien sielun voimien, järjen, tahdon ja tunteen tasaista, yhtämukaista kehitystä. Ja sillä tavoin hän toivotenkin välttää sen surullisen kohtalon, johon uskonnollinen fanatismi on vienyt tuon onnettoman Mäkärän, jonka mielipuolisuus on kappaleessa ikäänkuin varoittavana osoitteena, mihin tällainen intohimoinen kiihko lopulta saattaa viedä. Vastakohtana Antille on näytelmänsä nuori lääkäri, Kari, joka raitismielisenä ”ottaa elämän semmoisena kuin se on” eikä tahdo suotta vaivata itseään ”etsimällä semmoista, jota hän ei kuitenkaan löydä”. Tieteessään ja ihmis-ystävällisissä toimissaan on hän löytänyt elämälleen sisällyksen. Mutta Antin sieluntarpeita ei hänen ”kylmä järkensä” tyydytä, päinvastoin yltyy tämä hänen muistutuksistaan yhä suurempaan kiihkoon, jonka vuoksi ystävien väli onkin vähällä särkyä. Kari kuitenkin viimeisessä näytöksessä estää Antin menettämättä itseään epätoivossaan. Tämä näytelmä teki meihin syvän ja liikuttavan vaikutuksen. Mutta suuren yleisön suosiota se valitettavasti ei voittanut, joka muuten olikin arvattava. Ihmiset ovat tottuneet saamaan teaatterissa leveämpää, helpommin sulavaa ravintoa, jonka vuoksi he alussa karttavat ja tuntevat vastenmielisyyttä näitä liian ankaria kysymyksiä kohtaan, joita tällaiset kappaleet väkisenkin herättävät. Käsitämme myöskin, ett’eivät uskonnolliset mielellään näe näitä asioita teaatterissa esiintuotavan, he kun ovat tottuneet pitämään teaatteria, tähän saakka usein syystä kyllä, epäsiveellisenä, syntisenä laitoksena. Mutta nämä tällaiset näytelmät juuri ennustavat taiteessa ja kirjallisuudessa muutosta parempaan päin. Niiden, jotka totuuteen ja vakavaan elämän katsantotapaan pyrkivät, pitäisi siis päinvastoin kannattaman tätä suuntaa, vahvasti luottaen siihen, että ”jota etsii, hän löytää.” Välinpitämättömyys, kevytmielisyys, itsekkäisyys, – siinä vaarat jotka tuottavat turmiota ja joita kaikkien vakavien henkien tulisi yhdistetyin voimin vastustaa. Vähälukuisen yleisön kylmäkiskoisuudesta päättäen, näytti siis '''Epäilijän''' esittäminen olevan sekä Kansanteaatterille että näytelmän kirjoittajalle tappioksi. Mutta tappio oli varmaankin vaan näennäinen, sillä hyvän ja oikean palveleminen ei koskaan voi toden perään tappioksi olla, vailla se aluksi siltä tuntuiskin. Me onnittelemme hra Aspegrénia, että hän uskalsi ottaa tämän tappion kärsittäväkseen. Hän osoitti sen kautta, ett’ei hän tahdo pysyä vieraana kansalliselle kehitystyölle, ei noudattaa yksipuolisen katsantotapojen vaatimuksia eikä tarjota yleisölle taidetta ”blot til Lyst.” Mitä näytelmän taiteelliseen ja aatteelliseen arvoon tulee, sanomme vaan lyhyesti vakuutuksemme, että se on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden parhaimpia ilmiöitä ja kaiken varmaan nuoren aloittelijan ensimmäisenä teoksena melkeinpä ihmeteltävä. Tällä emme tahdo väittää, että se olisi vallan täydellinen, taikka ettei se voisi olla vieläkin syvempi ja suuremmoisempi sekä luonteiden puolesta johdon mukaisempi. Mutta näissä kaikissa suhteissa se jo täyttää kohtalaisia vaatimuksia ja on sen ohessa draamallisesti vaikuttava ja taidokkaasti kokoon pantu. Erittäin liikuttavan vaikutuksen teki äidin kuolema toisessa näytöksessä, sekä kansan, lasten, vaimoin ja työmiesten esiintyminen halla yönä Nerkon kanavan luona. Luonteiden puolesta on Kari selvä ja johdonmukainen; Antin äiti samoin. Mutta Antti itse esiintyy epäilijänä liian kehittymättömänä, paikka paikoin milt’ei lapsellisena. Usein on hänen huudahduksissaan väärää pathosta, niin kuin esim. toisen näytöksen loppurepliikissä, jossa hän lausuu äsken kuolleesta äidistään: ”olitko petetty vai pettänyt!” Epäselvä on myöskin Elli, Antin vaimo. Antti kehuu hänen lapsellista uskoaan ja hän se Antin saa jälleen kääntymään epäilyksistään. Mutta minkä kautta? Missä ilmestyy hänen uskonnollisuutensa? Että hän ensi näytöksessä peljästyy kerttiläisen helvetin-uhkauksia, eikä siitä syystä seuraa toisia nuoria kokkotulelle, ei todellakaan mitään erinomaisen selvää kantaa tässä suhteessa osoita. Hän on yksinkertainen, luonnollinen lapsi, ei muuta. Ylipäätään voisi näytelmän suhteen tehdä sen muistutuksen, että se on liiaksi supistettu, jonka vuoksi siinä muutamissa paikoin ilmestyy ikäänkuin aukkoja; toisissa taas ovat kohtaukset liian vähän motiveerattuja, liian irtonaisia, etteivät tarkasti liity itse pääjuoneen, niinkuin esim. Niskalan emännän käynti pappilassa, niin luoneva kuin hän siinä muuten onkin. M[inna]. C[anth]. '''Lähde:''' ''Keski-Suomi'' 4.5.1889. [[Luokka:Kirjallisuusarvostelut]] [[Luokka:Minna Canth]] 3424 6146 2006-09-24T18:40:10Z Nysalor 5 Heräämiseni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Heräämiseni. |alaotsikko=Kirj. Arvid Järnefelt. |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Aikomukseni ei ole kirjoittaa yllä mainitusta kirjasta mitään ”arvostelua”, ainoastaan lausua muutamia puitteita, sen johdosta. Sillä senlaisen kirjan suhteen, jossa tekijä lahjomattomalla suoruudella tunnustaa syntinsä, kertoo luonteensa varjopuolista, lankeemuksistaan, taisteluistaan ja nousemisestaan, vaikenee arvostelu tavallisessa merkityksessä, jättäen sijaa ainoastaan kunnioitukselle ja myötätuntoisuudelle. ”Heräämiseni” on kirja, jota tulee lukea, vanhan sekä nuoren, sivistyneen ja sivistymättömän, kirjallisuutta harrastavan ja kirjallisuudesta välinpitämättömän. Itsekunkin omasta kehityskannasta riippuu, minkä verran hän kirjaa käsittää, millä hartaudella hän sitä lukee ja mitkä vaikutukset hän siitä vastaanottaa. Arvostelut, selitykset eivät siinä suhteessa pitkälle auta. Ellei lukijalla itsellään ole vielä mitään henkistä kokemusta, ellei hän tunne edes edes korkeamman elämän kaipaustakaan, jää tämä kirja hänelle ehdottomasti vieraaksi. Mutta niille, joilla on kykyä ja halua vakaviin ajatuksiin, niille on kirja parhain joululahja, minkä voivat saada. Kirjallisuuden tähänastiset tarkoitusperät ovat olleet kokonaan toista laatua. Ne ovat kosketelleet joko ulkonaisia, yhteiskunnallisia olosuhteita, taikka sielun ajallisia, vaihtelevia tiloja, sen ulospäin kääntynyttä toimintaa, ominaisuuksia, joiden juuret eivät syvemmälle, olemuksen ytimeen ulotu, tunteita, intohimoja, mielialoja, tunnelmia, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän hetkellistä ja haihtuvaa laatua. Nyt on alkanut kirjallisuudessa sarastaa toinen aika, joka ennustaa korkempia, kauemmaksi tähtääviä pyrintöjä. Arvid Järnefeltin ”Heräämiseni” on näitä uuden ajan enteitä. Se ei tyydy antamaan meille kuvauksia niistä tai näistä ristiriitaisuuksista, siitä tai tästä kohtalon sallimuksesta, eipä edes tuon entisen ”psykoloogisen” romaanin tapaan siitä sielun toiminnastakaan, jonka yllykkeenä ovat tunteet ja intohimot. Se elämä on tekijän mielestä vain unen näköä, ei sen todellisempaa. Oikea elämä, se elämä, jonka juuret ovat ijankaikkisuudessa ja joka ijankaikkisuudessa hedelmiä kantaa, se elämä alkaa vasta herättyä, uuden syntymisen jälkeen, kun valo on tunkeunut hengen ytimeen saakka ja päässyt sieltä vaikuttamaan. Tämän elämän alkua hänessä itsessään tekijä kirjassa kuvaa. Arastelematta, peittelemättä, kuin Jumalan kasvojen edessä hän meille kertoo sisällisen elämänsä vaiheet. Johtavana säkeenä, pääpyrintönä, läpi koko kirjan on lyhyesti sanottuna: päästä meitä pahasta, lähestulkoon Sinun valtakuntasi! Me näemme, kuinka tämä harras toivo toteutuu ja hän löytää tukevan elämän perustuksen, jolle ilomielin alkaa rakentaa tulevaa kehitystänsä. Hän on löytänyt tien totuuteen ja samalla rauhan; vakuutuksen voimalla hän nyt astuu eteenpäin. Suureksi lohdutukseksi on senlaiset kirjat kuin ”Heräämiseni” niille, jotka ovat tutustuneet viimeaikaiseen, masentavan surulliseen dekadanssi-kirjallisuuteen, niinkuin Hans Jägerin ja August Strindbergin teoksiin, joista ”Die Breichte eines Thoren” on suurin häpeäpilkku koko Pohjoismaiden kirjallisuudelle. Siinäkin tosin kirjailija peittelemättä kertoo synneistään, mutta kuinka peräti toisella tavalla! Hän rypee tahrassaan, kuvaa sitä nautinnolla, ei tunnusta pahaa pahaksi, eikä pyri siitä pois. Siihen tahraan hän hukuttaa kaikki kalliit lahjansakin, neronsa, hienoutensa, oikeudentuntonsa, jopa järkensäkin. Hän ei, poloinen, enää kykene edes huomaamaan sitä surkeata alentumisen tilaa, johon synnit ovat hänet vieneet, ei hän ymmärrä oman sielunsa sairautta, eikä syytä rauhattomuuteensa, vielä vähemmän hän kykenee siitä nousemaan, taikka pelastusta etsimään. Dekadanssi-kirjallisuus oli henkisen elämän vaipumista synkkään yöhön. Se oli materialismin ja samalla naturalistisen suunnan loppu-henkäys, viimeinen kuolemanhuokaus. Uusi päivä valkenee, uusi kehitysjakso alkaa, uudet hengen tuotteet syntyvät. Airueena kulkee symbolismi kirjallisuudessa ja taiteessa, sitä kintereissä seuraa ilmi-totuus koko kirkkaudessaan. Tämän uuden ajan, esikoisena meidän maassamme me tervehdimme Arvid Järnefeltin kirjaa: ”Heräämiseni”. Ilosanomana otamme sen vastaan, iloisia toiveita se meissä herättää. Ohi on mennyt sen kirjallisuuden aika, joka ruoski, haavoitti, repi alas. Sijaan tulee uusi, joka parantaa ja rakentaa jälleen. Kasvakoon, kehittyköön se meillä suureksi ja voimakkaaksi! – M[inna]. C[anth]. '''Lähde:''' ''Päivälehti'' 18.12.1894. [[Luokka:Heräämiseni]] [[Luokka:Kirjallisuusarvostelut]] [[Luokka:Minna Canth]] 3425 6147 2006-09-24T18:40:40Z Nysalor 5 Lääkäri {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lääkäri |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} Tohtori Hammar oli vasta hiljakkoin astunut virkaansa kaukaisen maaseutukaupungin toisena lääkärinä. Mutta vaikka hän olikin paikkakunnalla vielä vallan outo, ei häneltä kumminkaan työtä puuttunut. Sairaiden luku kaivoi päivä päivältä, mikä sen sitten lieneekin vaikuttanut, ehkäpä tuo ainainen uutuuden halu ihmisissä, ehkäpä myöskin muutamat onnistuneet parantumiset, joista huhu tietysti pian levisi ympäri. Erinomattain hyvällä menestyksellä hän muiden muassa oli hoitanut rouva Wilkmania, kaupungin pormestarin puolisoa, joka sairasti kovaa hermotautia. Hän ei vuosikauteen ollut liikkunut missään, virui vaan päivät päätään vuoteella tai istui sohvassa, synkkämielisenä ja puhumattomana. Ei kyennyt työhön, ei välittänyt taloudestaan eikä lapsistaan. Hänen miehensä pelkäsi pahinta, sillä pari kertaa hän jo oli tehnyt itsemurhan yrityksiäkin, väittäen että henget häntä siihen pakoittivat. Oli kaikilla järkevillä syillä koetettu saada häntä luopumaan sairaista mielikuvituksistaan, mutta turhaan. Hän vaan suuttui ja takertui niihin yhä pahemmin. Hammar kielsi pois kaiken vastustelemisen; ei saanut puhua mitään semmoista, joka johtaisi häntä entisiin ajatuksiinsa, niitä päinvastoin oli kaikin tavoin haihdutettava. Hän muutettiin toiseen huoneesen, josta oli kaunis näkö-ala järvelle päin, hänelle laitettiin uudet iloisen väriset vaatteet, ja tummat uutimet poistettiin ikkunoista, että täysi valo pääsi virtaamaan sisään. Sen ohessa otti Hammar selkoa hänen luonteestaan ja mielenlaadustaan, voidakseen herättää hänen sielussaan uutta tervettä toimintaa, joka heikentäisi ja hävittäisi entisen turmiollisen. Niin hän muun muassa sai hänet ulottamaan kaunista tapisseri-työtä, johon he yhdessä valitsivat kaavan. Hammari seurasi työn edistymistä joka päivä suurella mielihalulla, joka vähitellen tarttui sairaaseenkin. Samalla tavalla hän vähitellen sai hänet pitämään huolta lapsistaan. Hammar ilmoitti hänelle että heidän nuorin poikansa oli heikko; ellei häntä hoidettu hyvin, saattoi häneen tulla vaarallinen hivutus-tauti. Siitä saakka ei rouva Wilkman enää puhunut itsestään, vaan aina pojastaan ja hänen sairaudestaan. Hänen mielensä virkistyi ja elämän halu kasvoi päivä päivältä. Sairaus oli voitettu. Sen jälkeen kääntyivät kaikki heikkohermoiset ja hysteerilliset naiset Hammarin puoleen, josta syystä hän sai ajatella mielihäiriöitä paljon enemmän kuin ruumiillisia sairauksia. Ja kuinka paljon niitä ilmestyikin hänen ympärilleen, kun kerran silmät avautuivat niitä näkemään! Sekä semmoisia, jotka liiaksikin vaivojaan valittivat, että taas toiselta puolen niitä, jotka eivät apua hakeneet eivätkä tuskiaan ilmituoneet, vetääntyivät vaan erilleen ihmisistä ja kantoivat yksinäisyydessä raskaita ajatuksiaan. Mutta näiden lisäksi hän vielä tuli näkemään paljon sielun häiriöitä henkilöissä, jotka eivät mitään psyykillistä kipua tunteneet ja jotka sekä omissa että muiden silmissä kävivät terveinä, koska eivät liioin käsitteissä eikä ajatuksissa erinomaisempaa sekavuutta osoittaneet. Päinvastoin he usein olivat älynsä puolesta niin eteviä, että hämmästyttivät muita omituisuudellaan, sattuvilla huomautuksillaan ja säkenöitsevällä nerollaan. Näissä, joita ihmiset tavallisesti pitivät etevinä henkilöinä, jopa suuremmoisina neroinakin, ilmestyi kuitenkin Hammarin lääkärisilmälle selvät sairauden merkit. He tuskin milloinkaan talttuivat yhteiskunnalliseen tehtävään ja asemaan, jos semmoista laisinkaan saavuttivat, olivat oikullisia ystävyydessä ja rakkaudessa, viskautuivat äkkinäisesti ja ilman syytä mielentilasta toiseen, ilosta suruun, toivosta epätoivoon, hellyydestä vihaan, rajusta toimintahalusta tylsimpään välinpitämättömyyteen ja päinvastoin, puuttuivat tykkänään luonnollisia tunteita perhettään kohtaan ja laiminlöivät siinä suhteessa kaikki velvollisuutensa, kostivat hyvän pahalla, osoittivat kiittämättömyyttä kiitollisuuden asemesta, harhailivat levottomana sinne tänne, joutuivat helposti jonkun halpamaisen intohimon orjiksi ja sortuivat lopullisesti onnettomuuteen, ellei kuolema heitä sitä ennen korjannut. Hammar vertaili kokemuksiaan lääkärinä historiallisesti tunnettuihin henkilöihin ja tuli siihen johtopäätökseen, että neron ja hulluuden välillä on yhteyttä enemmän kuin luullaankaan. Ei sen tapainen sielun sairaus kuitenkaan ainoastaan neroissa ilmestynyt, siitä kyllin todistivat nuo nykyajan yleiset henkisen heikkouden tilat: blaseeraus ja pessimismi, tahdon lamauttaminen ja karaktäärin puute toiselta puolen, toiselta taas luonnottomasti kiihoittuneet sukupuolivietit, sokeat uskonnolliset ja poliitilliset intoilemiset, itsekkäisyys, kunnianhimo ja omanvoiton pyynti, jotka lopulta usein veivät hulluuteen ja itsemurhaan. Tieteestään ei Hammar saanut tyydyttävää selvitystä näihin sielun sairauden moninaisiin ilmestysmuotoihin, vaan täytyi hänen enimmiten turvautua omiin tutkimuksiinsa. Hän keräili uusia kokemuksia, milloin siihen vähänkään tilaisuutta sai lääkäritoimensa ulkopuolellakin, tutki, vertaili ja veti johtopäätöksiä. Eräänä lauvantai-iltana meni Hammar väsyneenä päivän töistä kaupungin seurahuoneelle, virkistyäkseen siellä muiden parissa. Siellä sattuikin silloin olemaan tavallista enemmän miehiä koolla. Suuressa ravinto-salissa he istuivat tai seisoivat eri ryhmissä, mitkä pelasivat biljardia, mitkä kiistelivät, mitkä totisina hiljaa keskustelivat, mitkä taas vitsailivat ja nauroivat. Hammar pyysi viiniä ja istahti sanomalehti-pöydän ääreen. Pöydän toisella puolen istui lihava, outo herrasmies, nähtävästi joku maakauppias, ja luki suurella tarkkaavaisuudella paikkakunnan lehteä. Hammar sytytti papyrossin ja katseli häntä syrjästä. Mies samalla lopetti lukunsa ja huomasi katseensa. ”No, lieneeköhän tuokin totta?” hän sanoi lukemansa johdosta. ”Kyllä kai, koska se on painettu”, vastasi Hammar hymyillen. ”Mutta jopa se tyttö on merkillinen kapine”. Hammar tuli uteliaaksi. ”Saanko minäkin nähdä?” Mies ojensi hänelle lehden, osoitti paikan ja vetäen povitaskustaan rahapörssiään hän läksi tarjouspöydän luokse Hammarista sen enempää piittaamatta. Hammar luki lehdestä seuraavaa: ”'''Eriskummallinen pahantekijä.''' Karjalankorvessa on hiljakkoin vangittu eräs nuori, kuusitoista vuotias palvelustyttö, Sohvi Rantala, jonka rikostöiden rekisteri on lyhyessä ajassa ehtinyt kasvaa hämmästyttävän suureksi. Talossa, jossa hän palveli, oli pitkin syksyä vähän väliä kadonnut yhtä ja toista, milloin rahaa, milloin vaatteita, milloin mitäkin tavaraa. Että joku kotirosvo löytyi heidän seassaan, siitä olivat kaikki talossa selvillä, mutta varmaa epäluuloa ei osattu pitää kehenkään, ennenkuin Sohvi alkoi syyttää toista, Liisa nimistä palvelijaa ja tuoda esiin kaikenmoisia todistuksia häntä vastaan. Ensimmältä ei tahdottu näitä uskoa, sillä Liisa oli hiljainen ja siivo, eikä hänestä semmoista oltu milloinkaan havaittu. Mutta kun Sohvin kehoituksesta viimein tutkittiin hänen kirstuaan ja sieltä tosiaankin löydettiin muutamia hävinneitä kapineita, otaksuttiin hauet kumminkin syylliseksi. Liisa eroitettiin palveluksesta ja laitettiin pois. Mutta siltä eivät parantuneet talon olot. Tavaroita hävisi niinkuin ennenkin. Sen ohessa tapahtui muitakin tavattomia seikkoja, jotka herättivät hämmästystä kaikissa ja saivat erinomattain palvelusväen ja lapset suureen jännitykseen. Milloin he yösydännä vavahtivat ylös parhaasta unestaan, kun kartanolta jostain kuului kauhea jyske, milloin särkyivät ikkunain ruudut aivan itsestään, ilman minkäänlaista syytä, milloin syöksettiin tulisia kekäleitä kauvas lattialle tuvan uunista ja milloin sattui mitäkin salaperäistä, selittämätöntä. Oli joskus nähty valkoinen kummituskin liikkuvan iltapimeässä talon likellä. Kaikenmoisia huhuja levisi näistä tapauksista ympäri kylää ja ruvettiinpa taloa jo vähän niinkuin kammoamaan. Luultiin, että siellä pahat henget raivosivat, ja isäntää kehoitettiin haetuttamaan pappia niitä manaamaan. Emme tiedä lieneekö hän noudattanut kehoitusta vai ei, vehkeet eivät ainakaan talossa tauonneet. Alkoivatpa käydä vaan raivoisammiksi ja vaarallisemmiksi. Käsittämättömästä syystä syttyi milloin mikin kohta, tuleen. Ensiksikin paloi sauna, vaikka siellä ei koko päivänä oltu tulta liikuteltu. Sen jälkeen riihi, jossa ei talon väestä kukaan ollut käynyt moneen vuorokauteen. Niinikään syttyi kerran perheen ruoalla ollessa tuvan vinni tuleen. Silloin sanoi Sohvi nähneensä valkeaan mekkoon paetun miehen juosseen kartanon poikki maantielle päin. Miehet töyttäsivät jälestä. Mutta kun he olivat juosseet kappaleen matkaa oikeaan käteen, huusi Sohvi: ”ei se sinne, tuonne se livisti vasempaan”. Miehet kääntyivät sille suunnalle, tutkivat koko lähiseudun, mutta jälkeä ei löydetty. Sohvi alkoi ennustella. ”Jo taas kummia kuuluu ennenkuin illassa ollaan, minä viime yönä näin semmoista unta, ” oli hänellä tapana sanoa. Ja aina hänen puheensa toteutui. ”Elä sinä edes ennustele,” rukoilivat naiset. Mutta Sohvi ei herennyt. ”Minkä sille taidan, kun ilmoitetaan,” hän vastasi. Hän nähtävästi nautti toiston pelvosta, kiihoitti sitä ja oli itsekin pelkäävinään. Ja niin hän eräänä aamuna tiesi kertoa, että sinä päivänä ne vasta ihmeet tapahtuisivatkin. Ei entiset mitään niiden rinnalla. Miehet uhkasivat olla varuillaan ja isäntä, joka näistä ennustuksista vihdoinkin alkoi kantaa epäluuloa tyttöön itseensä, panetti heti murkinan jälkeen hevosen valjaisiin. Hän läksi kolmen virstan päässä olevaan kirkonkylään vallesmannia puhuttelemaan ja miehet hälvenivät töilleen kaikessa rauhassa, sillä he otaksuivat ihmeiden tapahtuvan vasta iltapuoleen niinkuin tavallisesti ennenkin. Vaan siinä he pettyivät. Kello kaksitoista päivällä oli äkkiä asuinhuone-rakennuksen suuri vinni ilmitulessa, ja ennenkuin miehet ehtivät maillekaan, syttyi lähellä olevan aittarakennuksen katto myöskin palamaan. Tuuli yltyi ja tuli leveni humisten ympäri, pian olivat talon kaikki rakennukset sen vallassa. Sammutustoimiin oli mahdoton ryhtyä, koetettiin vaan pelastaa minkä voitiin. Enimmät jäivät kuitenkin tulen uhriksi, asuinrakennuksesta ei varsinkaan saatu paljon mitään korjatuksi. Vallesmannin tutkinnossa sotkeutui Sohvi Rantala puheissaan niin, että hänen syyllisyytensä tuli kokonaan ilmi. Hän, tuo kuusitoista vuotias tyttö on yksinään matkaansaattanut kaiken häiriön. Hän se on varastellut, saattanut syyttömät kärsimään, on kummitellut, säikytellyt, sytytellyt ja viimein polttanut poroksi koko talon. Kun tyttö näki, ettei enää voinut valhejutuillaan pelastua, alkoi hän kerskaillen kertoa vehkeistään. Hän ilmeisesti nautti kuulijainsa hämmästyksestä ja ihmettelemisestä. Ei hän osoittanut vähintäkään katumusta tai tunnon vaivoja, ei merkkiäkään siitä, että olisi ymmärtänyt tehneensä pahoin. Tai jos hän sen ymmärsi, ei hän siitä ainakaan välittänyt. Hänessä ei voinut huomata pienintäkään mielenliikutusta, ei edes rangaistuksen pelkoa. Kerran hän tosin koetti karata ja kenties myöskin lopettaa itsensä, mutta se tapahtui vaan kuin kiusanteolla, kylmäkiskoisessa sydämettömyydessä. Hän oli vanginkuljettajan tuvassa, ilman rautoja. Vartija otti kaljatuopin pöydältä ja kääntyi juomaan. Samassa silmänräpäyksessä pujahti Sohvi ovetta ulos ja kun juostiin jälestä, ei häntä enää näkynyt missään. Kartanolta haettiin joka paikasta, vaan kun ei löydetty, lähdettiin maantielle ja katseltiin jälkiä joka suunnalta. Ei jäänyt pihamaalle muita kuin Anni niminen karjapiika. Silloin kuuluu kaivosta kumea ääni: ”Anni hoi – tulepas auttamaan minua täältä pois!” Anni kurkisti kaivon reunalta ja siellä hän toden totta seisoi alhaalla. Vettä ei ollut kuin vyötäisiin saakka. ”Nosta veikkonen minut ylös, paleltaa.” Annin kutsumuksesta tulivat takaa-ajajat paikalle ja Sohvi hinattiin kaivosta pois. ”Mitä ihmettä sinä sinne kaivoin menit? ” kysyttiin häneltä. ”Ilman vaan teitä härnätäkseni,” hän vastasi. Tytön älyssä ei huomata mitään vikaa. Hän on ”liiankin viisas”, sanovat itänen toverinsa. Se ”viisaus” kumminkin lienee pääasiallisesti osoittautunut siinä, että hän näennäisellä rehellisyydellä ja kylmällä tyyneydellä osasi niin pettää ympäristönsä, ettei pitkään aikaan mitään epäluuloa häneen langennut. Sohvi Rantala on syntynyt Kurjalan korvessa, vihkimättömistä vanhemmista. Äiti, tunnettu jotenkin irstaisesta elämästään, on sairastanut langettavaa tautia ja ollut aika ajoin mielenviassa. Sohvi on pienestä pitäen ollut huudolla. Tähän asti ei hänestä mitään kummempia tiedetty tapojen puolesta. Lapsena hän on ollut kivulias, kärsinyt varsinkin usein pyörtymyskohtauksia. Lukee huonosti sisältä, ja on kinkeriluvuissa saanut alituisesti nuhteita siitä, ettei tunne kristinopin yksinkertaisimpiakaan totuuksia. Tyttö istuu nyt täkäläisessä lääninvankilassa odottamassa oikeuden tutkintoa ja tuomiota.” Hammar puhalsi paperossin savun kauas eteensä ja silmät jäivät tuijottamaan samaan suuntaan. ”No, veli Hammar, mitä sinä siinä niin syvästi mietiskelet?” Kvist, nuori varatuomari, löi häntä olkapäälle. Hammar heräsi ajatuksistaan. ”Oletko lukenut sanomalehdissä tuosta merkillisestä tytöstä Kurjalan korvessa?” ”Murhapolttajasta? Sehän on vanha asia.” ”Vai niin? Minä en ole sitä ennen huomannut. Silmäilen tavallisesti vaan uutisosastoa. Niin – tämä tosiaan näkyy olevan vanha lehti.” ”Se muuten oli kumman kovaluontoinen tyttö. En ole nähnyt mokomata ennen. Oikeudessa, hän seisoi kuin puupalikka kello yhdeksästä edellä puolen kello kuuteen illalla, parin tunnin loma-ojalla. Eikä valittanut, eikä liikahtanut sen vertaa, että kerrankaan olisi raudat kalahtaneet. Hän muuten olisi saanut istua, jos olisi sitä pyytänyt. Mutta hän ei ääntä päästänyt, vaikka jalat niin turposivat, että viilaa täytyi käyttää, ennenkuin raudat saatiin jaloista pois.” ”Sinä olit läsnä, kun häntä tutkittiin?” ”Olinhan minä siellä käräjissä Nyrénin apulaisena –” ”Joko asia päättyi?” ”Päättyihän se. Kuritushuoneesen hän tuomittiin kymmeneksi vuodeksi.” ”Mutta olitteko varmat siitä, ettei hän ollut sairas?” ”Hänkö sairas? Kaukana siitä. Pulska ja roteva ja täyteläinen kuin itse terveys. Harvoin niin kehittynyttä kuusitoista vuotiasta näkeekään.” ”Ei se mitään todista. Voimat ovat saattaneet mennä liiemmästi ruumiin hyväksi, ja sielu siitä syystä sitä enemmän heikontua.” ”Ettäkö hänen järjessään olisi vikaa? Elä luule. Tyttö oli viisaampi kuin moni muu. Melkein nerokas. Keksi oikeudessakin yhden valhejutun toisensa jälkeen, jolla koetti sotkea pois koko jutun. Ei hän tyhmä ollut.” ”Minun mielestäni hän juuri siinä osoitti ajatuksessa onteluutta, kun niinkuin sanoit, keksi yhden valhejutun toisensa jälkeen. Olisi hänen terveellä järjellä pitänyt ymmärtää, että hän sen kautta parhaiten toi syyllisyytensä ilmi.” ”Mutta, veli hyvä, emmeköhän tapaa hirmuisen paljon ajatuksen onteluutta ja terveen järjen puutetta niissäkin, jotka eivät rikoksiin lankea?” ”Kyllä, tietysti. Aivan samalla tavalla kuin yskääkin ilman keuhkotautia.” ”Sinä ehkä pitäisit kaikkia rikoksellisia mielisairaina? ”Luulen että heistä hyvin moni kärsii siveellistä mielivikaisuutta siinä määrässä, ettei heitä voi pitää edesvastauksen alaisina töistään.” ”Vaikka ajatuksen juoksussa ei mitään tuntuvaa sekaannusta ilmestyisikään?” ”Vaikka niin. Se on siveellinen puoli sielusta, joka silloin oikeastaan on vikaantunut. Sairaus ilmestyy tunteissa, taipumuksissa, mielenliikkeissä ja pyrinnöissä, jotka kaikki ovat luonnottomia ja turmiollisia. Sen ohessa osoittaa sairas täydellistä tylsyyttä siveellisten käsitteiden ja opinkappaleiden suhteen. Häneltä puuttuu kaikenlainen oikeudentunto eikä hän tiedä mitään omantunnon vaivoista, tehköön kuinka julmia rikoksia hyvänsä.” ”No niitä semmoisia, eikö niitä pitäisi rangaista?” ”Ei. Heidät pitäisi panna sairashuoneisin.” Suuri naurun räjähdys katkaisi tässä heidän keskustelunsa. Heidän ympärilleen oli kokoontunut paljon miehiä, niiden joukossa myöskin äskeinen paksu maakauppias, joka Hammarin huomion ensin oli kääntänyt tuohon sanomalehden kertomukseen. Ja hän se varsinkin oli huvitettu niistä mielipiteistä joita näin sattumalta pääsi kuulemaan. Hän nauroi siinä hajareisin seisoessaan, kädet housuntaskuissa, niin että lihava ruumis tärisi ja kasvot muuttuivat tumman puhuviksi. Alkoipa häntä viimein oikein ryittääkin. Hammar loi häneen pitkän katseen. ”Mikä teitä noin naurattaa?” hän kysyi, kun toinen sen verran oli tointunut, että kykeni kuulemaan. ”Vielä häntä kysyy ... vielä häntä kysyy, mikä naurattaa! – Ohhoh, oikeinpa koskee sydän-alaan tämä – tämä ilo.” ”Ryypätkää vähän vettä.” ”En mokomia hassutuksia ole ennen kuullut. Anteeksi, herra tohtori! Mutta kun ajattelen, että kaikille murhaajille, varkaille ja ryöväreille ruvettaisiin juottamaan rohtoja, niin en totisesti voi muuta kuin nauraa.” Ja hohottamisellaan hän viekoitteli toisetkin lystikkäästi hytkähtelemään. Hammar painoi paperossin päätä tuhka-astiaan, eikä näyttänyt vähääkään välittävän heidän naurustaan. Kutsui vaan tyynesti passaripojan luokseen ja suoritti hänellä velkansa. ”Etteköhän” – kauppias yltyi rohkeaksi toisten puoltavasta naurusta – ”kuulkaa nyt, tohtori, elkää menkö vielä. Etteköhän kirjoittaisi minulle semmoista resettiä, jolla saisin kaikki velkamieheni maksamaan minulle saatavani. Ettei oikeuteen tarvitsisi mennä –” Hän painoi pyöreän päänsä pullevain hartiainsa sisään ja otti toisen nuotin naurulleen: ”Khii – khii – khii –” Ja kiiluvat silmät kääntyivät ympärillä seisovain puoleen, odottaen tämän erinomaisen sukkeluuden tuottamaa vaikutusta. Hammarin säälivä katse sivuutti koko ryhmän. ”Tuletko mukaan, Kvist, niin lähdemme katsomaan tyttöä läänin vankilassa? Minulla on vapaata huomenna aamupäivällä” ”Tulen mielelläni. Mihinkä aikaan?” ”Tuossa yhdeksän jälkeen.” ”Hyvä. Kello yhdeksän olen luonasi.” Hammar nyökkäsi hänelle päätään ja läksi. Nauru taukosi. ”Mutta eikö tuo teidän tohtorinne ole hiukan –?” Kauppias koputteli tarkoittavasti päätänsä. ”Ei siitä tähän asti ole täällä mitään huomattu,” virkkoi siihen kaupungin kansakoulun opettaja. ”Nyt hän tosin oli merkillinen tuumissaan.” ”Neljäkymmentä paria raippavitsoja, siinä roistoille paras lääke,” arveli maakauppias. ”Sanotaan, että koppivankeus vaikuttaisi vieläkin tehokkaammin.” ”Minua se harmittaa”, liittyi puheesen eräs kunnian arvoinen porvari, ”kun mokomille hylkiöille vielä rakennetaan linnoja kuin palatseja, sillä välin kuin rehelliset saavat asua pahanpäiväisissä hökkeleissä. Tämä meidänkin vankila täällä kuuluu jo olevan liian ahdas ja vanhanaikainen, muka. Uutta aijotaan rakentaa. Eikö se semmoinen ole varojen tuhlaamista, minä kysyn, eikö jo vaan –?” ”Hauska olisi tosiaan tietää, paljonko meidänkin vankimme maksavat valtiolle,” tuumaili kansakoulunopettaja. ”Miljoonia niihin menee hyvinkin,” arveli maakauppias. Miettivän näköisinä ja päätä pudistellen miehet niitä vetääntyivät takaisin lasiensa ääriin. Kvist oli vähällä myöhästyä linnalle lähdöstä seuraavana aamuna. Kello löi kymmentä ja hän vasta oli menossa Hammarin luokse. Mutta tämä tulikin häntä vastaan. ”Noo –? Kuinka sinun kellosi käy?” kysyi Hammar, kun lähelle saapui. ”Kellossa veikkonen ei ole vikaa. Mutta minä en saanut unta viime yönä ennenkuin tuossa aamupuoleen.” ”Mikä sinua vaivasi?” ”En tiedä. Olin niin hermostunut siitä Sohvi Rantalan asiasta. Ei siltä, että minä vielä hänen sairauttaan uskon, mutta – jos hän nyt kumminkin olisi mielivikainen – siveellisesti mielivikainen, kuinka sinä sanoit, – niin onhan väärin tuomita häntä rangaistukseen? Häntä ja muita samanlaisia?” ”On niinkin.” ”Mutta mistä no kaikki tietää, ketkä ovat mielisairaita, ketkä ei?” ”Siinäpä se! Niitä pitäisi tutkia.” ”Sinä nivelet, että lääkärin pitäisi antaa lausuntonsa joka ikisestä rikoksellisesta, ennenkuin häntä tuomitaan?” ”Niin, kyllä se on minun mielipiteeni.” ”Hm –” He eivät enää mitään puhelleet, vaan astuivat äänettöminä, kumpikin omissa ajatuksissaan, kunnes saapuivat linnan suljetun portin eteen. Hammar soitti: luukku avattiin, hän antoi korttinsa ja pyysi päästä linnan päällikön puheille. Heidät laskettiin suureen, autioon, korkeiden muurien ympäröimään pihaan, jossa haudan-kolkko hiljaisuus vallitsi. Vahti vei heidät kansliaan. Siellä istuivat päällikkö ja pappi, joka vasta oli lopettanut linnan kirkon menon. ”Te tahtoisitte tutkia Sohvi Rantalaa?” lausui päällikkö, kun Hammar oli esittänyt asiansa. ”Vallan kernaasti minun puolestani. Voin sanoa teille vaan edeltäpäin, että terveeltä hän ainakin näyttää ruumiin puolesta. Ja mitä sieluun tulee, niin voinee pastori Jansson antaa meille siinä suhteessa jotain tietoja, sillä hän on monet kerrat käynyt tyttöä puhuttelemassa.” Pastori Jansson nousi pöydän toiselta puolen, tervehti Kvistiä ja esitteli itsensä Hammarille. ”Eihän siinä poloisessa huomaa sielun kipua vähääkään,” alkoi pappi pitemmittä mutkitta. ”Hän on päinvastoin niin kovaa ainesta, että harvoin semmoista tapaa. Olen käynyt näinä aikoina joka päivä hänen luonaan ja koettanut pehmentää hänen sydäntään, mutta turhaan. Hän on niin jäyhä ja niin paatunut, ettei häntä millään keinolla saa liikutetuksi. Ei hän tunne katumusta, ei omantunnon vaivaa, ei hänellä ole edes käsitystä hyvästä ja pahasta. Kunpa olisi hänen sielunsa sairas edes, silloin kyllä toisi toivoa kääntymystä, mutta nyt –” ”Voihan ruumiskin olla niin turtana, ettei tunne kipua, vaikku neulalla pistetään,” sanoi Hammar hymyillen. ”Eikä se silti ole terveyden merkki.” Pastorin silmät levenivät. ”Ettehän kumminkaan tahtone verrata sielun ja ruumiin tauteja toisiinsa?” ”Miks’ei?” Pastori jäi katsomaan häneen. Hän nähtävästi ei ollenkaan tajunnut, mitä toinen oikeastaan tarkoitti. Eikä Hammar ruvennut puhettaan tarkemmin selittämään, sillä vahtimestari heitä jo odotti, suuri avain-nippu kädestä, he läksivät Kvistin kanssa hänen mukaansa. ”Tämä meidän vankilamme on kovin ahdas”, puhui vahtimestari, astuissaan siinä heidän edellään. ”Täytyy pitää monta yhdessä huoneessa. Ja siitä on niin paljon hankaluutta. Koppia ei ole kuin muutamille, joita ihan suurimmasta pakosta täytyy erillään pitää. Niinkuin esimerkiksi tätä Raatikaista täällä, jos herrat tahtovat häntä katsoa. Hän muuten on Suomen suurimpia pahantekijöitä. Syytetty monesta murhasta, ryöväyksistä ja jos mistä. Oli jo kerran ennenkin kiinni, mutta pääsi karkuun ja sitten ei tahdottu häntä enää tavoittaa.” ”Katsotaan vaan häntäkin sivumennen,” sanoi Hammar. Vahtimestari pysähtyi avainnippuineen oven eteen, aukaisi ja päästi heidät sisälle pieneen, pimeään koppiin. Raudat kalisivat, seinän vierestä karkasi mies ylös kuin peto, jota luolassaan hätyytetään. Hartiat kohosivat, selkä kouristui, pää painui eteenpäin, joka liike muistutti ilmeisesti verta himoavaa tiikeriä, joka väijyy saalista ja vahtii sopivaa hetkeä, hyökätäkseen sen kimppuun. Mutta lujat kahleet kiinnittivät miehen muuriin, hän jäi seisomaan kädet harallaan keski-lattialla. ”Onko Raatikainen lukenut sitä kirjaa, jonka eilen annoin?” kysyi vahtimestari. Epäselvää murinaa hän sai vastaukseksi. ”Kuinka? Minä en kuullut. Vastatkaa kovemmin.” ”Kyllä minä sinulle, p–le, näyttäisin kirjat, jahka tästä irti pääsisin.” ”No, noh! Siivolla, siivolla –” Uusia sadattelemisia seurasi. Vahtimestari uhkasi rangaistuksella, mutta siitä yltyi vanki melkein raivoon. Hammar häntä sillä välin tarkasteli. Päälaki oli litteä, otsa matala ja jyrkkä, takaraivo taaksepäin antaantuva ja suuri. Sieramet olivat leveät, poskiluut pistivät kulmikkaina esille ja silmät pyörivät villinä haralla seisovan tukan alla. Raakaa eläimellisyyttä ilmestyi miehen koko olennossa. ”Lähtään pois,” sanoi Kvist, joka oli jäänyt kynnykselle seisomaan. ”No, mitä sanot hänestä?” jatkoi hän, kun ovi oli suljettuna. ”Onko hänkin siveellisesti mielivikainen?” ”Ei, oikeastaan. Ei ainakaan samassa merkityksessä.” ”Vaan kuinka?” ”Luonto on ottanut hänessä taka-askeleen. Hän kuuluu entisiin kehitysjaksoihin. Patagooniassa hän olisi vieläkin paikoillaan, mutta sattui miesparka syntymään järjestettyyn yhteiskuntaamme.” ”Eikö häntäkään saisi tuumita rangaistukseen sinun mielestäsi?” ”Hm –” Ennenkuin Hammar ehti vastata, tuli naisvankien hoitaja käytävällä heitä vastaan, ja vahtimestari jätti heidät hänen huostaansa. He pyysivät päästä suoraa päätä Sohvi Rantalan luokse ja hän vei heidät rakennuksen toiseen päähän tilavaan ja valoisaan huoneesen. Siellä oli kaksi naista sisällä; toinen, vallan nuori, valkoverinen ja lihava, seisoi ikkunan luona, toinen makasi vuoteella lähellä ovea. ”Se on hän, tuolla perällä,” sanoi hoitaja ja väistyi takaisin käytävään. Hammar läheni tyttöä ja tervehti häntä. ”Te olette kotoisin Kurjalankorvesta?” Tyttö katsoi häneen tyynesti eikä näyttänyt haluavan vastata. ”Ettekö ole sieltä?” ”Olen.” ”Vieläkö vanhempanne elävät?” Sohvi käänsi silmänsä muuanne, keskustelu ei nähtävästi ollut hänelle mieluinen. ”Onhan äitinne vielä elossa, kuinka minä muistan kuulleeni?” puuttui Kvist puheesen. Sohvi loi lyhyen katseen häneen, lieneekö ehkä tuntenut hänet oikeuden istunnosta. Sitten hän taas kääntyi välinpitämättömänä ja huolettomana toisaanne. Ei ilmestynyt hänen kasvoissaan pienintäkään värettä, vaikka kuinka tarkkaan olisi katsonut. Hänelle näytti olevan yhden tekevätä oliko heitä siinä tai ei. Mutta terveen näköinen hän tosiaankin oli, sen Hammarin täytyi myöntää itselleen. Lihava ja pullea, käsivarret pyöreät ja kädet hyvin muodostuneet. Kasvot pikemmin kauniit kuin rumat, ilman mitään huomattavaa epäsäännöllisyyttä tai vinoutta, pää oli jotakuinkin tasainen, korvat tavalliset ja yhtä suuret. Ei silmissä, ei liikkeissä eikä missään hermostumisen tai kiihkeyden merkkiä. Ja tuo rauhallinen katse, tuo puhdas, valkoinen hiviö – ”Kummallista,” arveli Hammar itsekseen, ”voiko turmelus niin kätkeentyä, ettei sen merkkiä ulkonaisesti missään huomaa. Eikö hän tunne pelkoakaan? Eikö surua tilastaan?” Hän päätti koettaa. ”Te olette saanut kovan tuomion?” hän sanoi äkkiä. Ei muuttunut katse. Eikä minkäänlaista vaikutusta. Ja kuitenkin hän selvästi kuuli kysymyksen. ”Mahtaa olla hirveää, kun saa kuluttaa nuoren ikänsä vankilassa. Vai kuinka?” ”Mikä teitä nyt vaivaa?” kysyi Kvist. ”Olihan teillä hyvä supliikki oikeudessa.” Mutta nyt hän vaan ei virkkanut mitään, ei uhallakaan. Hammar aavisti, että hän tahallaan tahtoi heitä harmittaa vaiti-olollaan ja mahdottomuudellaan, ja ajatteli sen vuoksi kääntää huomiota toisaanne ja ruveta Kvistille puhumaan muista asioista, kun samalla heikko, vaivaantunut ääni kuului oven luota, vuoteesta. ”Vastaa, Sohvi, kun herrat ovat niin ystävällisiä, että tahtovat sinusta tietää.” Jopa leimahti viha Sohvin silmissä. ”Vastaa itse. Mitä heidän tarvitsee minua tutkia, enemmän kuin sinuakaan. Enpä minä ole edes lasta sioille syöttänyt niinkuin sinä.” Hammar vilkaisi tauluun seinällä, jossa molempain naisten nimet ja rikokset olivat merkityt. ”Riikka Kehvo, Kurjalan korresta. Syytetty lapsen murhasta,” hän luki siinä. Hiljainen vaikeroiminen kuului vuoteelta Sohvin viimeisten sanojen jälkeen ”Oletteko sairas?” kysyi Hammar ja katsoi nyt vasta tarkempaan sinne päin. ”En minä ole terve, hyvä herra, en varmaankaan ole.” Kummallinen pää nousi vuoteelta, pää, jossa ei hiuksia ollut muuta kuin lyhyitä, mustaa sänkää, jonka alta kuulti harmahtava iho. Kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet, silmät elottomat, väsyneet. ”Olisinko minä tämän näköinen, jos terve olisin? En varmaankaan ole terve.” Hammar meni lähemmäksi, otti häntä käsiranteesta ja koetteli suonta. ”Mika teitä vaivaa?” ”Koskee välistä tänne olkapäähän ja välistä sydän alaan. Ja pää tuntuu niin oudolta. Ei se ole ollenkaan niinkuin minun pääni, vaan aivan kuin siinä olisi joku vieras pää.” ”Kuinka kauvan olette tuntenut itsenne sairaaksi? ” ”Voih – hyvin kauvan. Siitä saakka kuin – kuin ymmärsin” – hän huokasi kipeästi – ”kuin ymmärsin, miten laitani oli,” jatkoi hän tuskin kuultavasti. ”Minäpä tiedän, kenelle Riikka oli raskaana. Se oli serkulleen. Ville Kehvolle.” Sohvin kasvat olivat vilkastuneet. Toisen häväistys tuotti hänelle iloa ja se kiihkeys, millä hän juuri tässä kohden tarttui puheesen osoitti kyllin selvästi sukuvietin valtaa hänessä itsessään. Hammar salavihkaa tarkasteli häntä syrjästä kaiken aikaa, vaikka oli teroittavinaan huomionsa yksinomaan lapsenmurhaajaan. ”Oliko serkkunne luvannut mennä avioliittoon kanssanne?” kysyi Kvist. ”Kyllähän se silloin lupasi,” nyyhkytti hän vastaukseksi. ”Ja oli semmoinen heittiö, että rikkoi lupauksensa?” ”Renkinä kun on, niin eihän hän miten voi, jos tahtoisikin. En minä häntä nyt ole nähnytkään pitkään aikaan. Mutta itkenyt oli, kertoi täti, ja sanonut, että meni siinä yksi tyttö pilalle hänen tähtensä.” Hän itki ja puhui katkonaisesti. Mutta Sohvi nautti niin, että oli inhottavaa nähdä. ”Te varmaan palvelitte samassa talossa, jossa serkkunne oli renkinä?” kysyi Hammar. ”Niinhän minä tein. Mutta sitten eivät syksystä enää huolineet, kun epäilivät että olin raskaana.” ”Mihinkä te sitten jouduitte?” ”Kotiin menin, vanhempaini luokse. Mutta isä kun on kova mies, – ette usko, hyvät herrat, kuinka hirmuisen kova hän on –” ”No niin?” ”Niin, en uskaltanut sanoa, kuinka asiat olivat, eikä äitikään uskaltanut. Yhdessä me äidin kanssa itkimme kaiken talvea ja surimme onnettomuuttani. Pääni oli ihan höperönä. Monta kertaa menin jo avannollekin siinä mielessä, että sinne heittäytyisin, mutta enhän minä kumminkaan hirvinnyt.” ”Milloinka lapsi sitten syntyi?” ”Loppiaisen jälestä. Yöllä menin tuskissani ulos navettaan, en virkkanut äidillekään mitään, ja siellähän se sitten syntyi. Enkä minä vielä tällä hetkellä tiedä, elikä se vai ei, kun olin niin tajutonna. Sinne se minulta jäi, mutta en minä sitä sikojen eteen pannut. En pannut, en! Ne sen sieltä muuten löysivät, miten lienevät löytäneet. Hyvä Jumala, armahda! En minä sitä tahallani tehnyt. Tuomarikin sanoi, että se tapahtui varomattomuudesta, kuuletteko – varomattomuudesta.” Hän pani painon joka ainoalle tavuulle ja antaakseen vielä suurempaa merkitystä sille sanalle, hän ojennetulla sormellaan teki liikkeitä tavujen mukaan. ”Varo – matto – muudesta – niin sen tuomarikin sanoi.” ”Niin, varomattomuudesta kait se tapahtui. Mutta mitenkä sitten kävi?” kysyi Hammar. ”Sijat tietysti söivät lapsen”, puuttui Sohvi nähtävällä mielihyvälle puheesen. ”Ja kyllä hän sen tahallaan pani niille eteen, vaikkei tunnusta.” Riikan haalahtavat silmät pyörivät hätääntyneinä, hän hengitti läähättäen ja tukahtunut voihkina tuntui tulevan aina sydämen syvimmästä puhjukasta. ”Mitenkä minä sen tahallani, Jumala itse tietää, etten minä ollut tunnossani. En vieläkään saa selville, millä tavalla minä sieltä navetasta ylös tulin. Siinä vasta selvisin, kun tuvassa seisoin ja pitelin näin ikään sängyn tolpasta kiinni. Siihen sitten vajosin vuoteelle enkä siitä noussut kuukaus määriin. Olinhan minä kipeä, vaikka vallesmanni ei tahtonut uskoa –” ”Mitä varten teidän päänne ajettiin paljaaksi?” ”Äiti sen ajoi siinä kuu maatessani hiukset menivät niin takkuun, ettei saanut suoriutumaan. Vallesmanni siitäkin äyski, sanoi että otettiin tukka vaan sen vuoksi, että näyttäisin sairaammalta. Mutta en minä sitä sen vuoksi, eikä äitikään –” ”Jos koettaisitte istua ylhäällä ja kävellä vähäsen aina lomaan, se olisi teille terveellisempää.” ”Enhän minä jaksa. Surusta vai mistä lienevät voimat niin menneet, että päätä huimaa ja lyö kaikki mustaksi silmissä kun yritän nousemaan.” ”Niin nähkääs, kun te siellä yötä päivää makaatte vuoteella ja haudotte raskaita ajatuksianne, tulette viimein niin heikoksi ettette enää kykene mihinkään. Teidän täytyy väkisenkin ryhtyä johonkin työhön ja karkoittaa mielestänne pois nuo ikävät muistot.” ”Ei, Jumala minua varjelkoon syntiäni unohtamasta. Enhän silloin saisi armoa viimeisellä tuomiollakaan. Mutta pastori sanoi, että jos minä nyt ihan totisesti suren ja jos olen oikein nöyrä, niin minut Herra synnistäni vielä puhdistaa. Ja surenhan minä, ei voi kipeämmästi ihminen enää surra, ja olenhan minä nöyrä. Jumalan ja kaikkien edessä tunnustan, ettei ole tässäkään huonekunnassa niin suurta syntistä kuin minä olen –” Hän lausui taaskin harvalleen ja suurella äänen painolla, jota seurasi ojennetun sormen liikkeet, nuo viimeiset sanat: ”ettei ole tässäkään huonekunnassa niin suurta syntistä kuin minä olen,” ikäänkuin vakuuttaakseen sillä omaa itseäänkin ja koko maailmaa, että hän nyt tosiaankin oli oikein katuvainen ja oikein nöyrä. ”Häntä käy sääli,” kuiskasi Kvist Hammarille. Mutta tämä oli nyt tykkänään kiintynyt Sohviin, joka semmoisella mielihalulla seurasi Riikan kertomusta surustaan ja onnettomuudestaan, ettei heistä enää pitänyt mitään lukua. Hän oli kumartunut eteenpäin, silmät kiilsivät ilkeydeltä ja ilosta, kasvot melkein hehkuivat ja suu oli hymyssä. Hammar koetti valloittaa hänet äkkiarvaamatta. ”Mutta kuinka tuli Sohvi sytyttäneeksi kartanon vinnin tuleen? Kertokaas nyt tekin!” Eipä onnistunut sitenkään. Sohvi suoreni samassa silmänräpäyksessä, hymy katosi, kasvot jäykistyivät entiselleen. ”En muista,” hän tokasi vastaukseksi. ”Eikö sitä sattunut kukaan edes näkemään?” ”En muista.” ”Kerro nyt, Sohvi, miksi sinä et saata kertoa? Kyllähän sinä muistat, kun vaan tahdot,” rukoili Riikka. ”Mikä pakko minun on muistamaan, enemmän kuin Riikkakaan muistaa, millä tavalla lapsensa sijoille syötti. Kerroppas sinä ensin se.” ”En minä syöttänyt – varo – matto – muudesta –” ”Etkö muista sitäkään, millä tavalla navetasta ylös tulit, etpäs muista sitäkään.” ”Enhän minä muista, kun en ollut tajussani.” ”Pakkokos oli minun olla tajussani enemmän kuin Riikankaan.” Hän sihisi viluista ja riidan halusta. Mutta Riikka taukosi puhumasta ja silloin hän taas jähmetä kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hammar näki parhaaksi jättää hänet sikseen. Sohvi ei vastannut heidän hyvästiinsä, ei ollut sitä kuulevinaankaan. Mutta Riikka seurasi heitä kärsivällä katseellaan. ”Hyvästi, kiitoksin siitä, että meistä kurjista välitätte,” hän sanoi. ”Että annatte itsenne niin alas ja tulette tänlaisia katsomaan.” ”No, ja mitä sanot tuosta murhapolttajasta?” kysyi Kvist uteliaana, kun he taaskin olivat ulkona käytävässä. ”Onko hänessä tuota siveellistä mielivikaisuutta?” ”Hm... Häntä täytyisi pitää sairashuoneessa ja tutkia vuosikausia; ottaa selkoa hänen entisyydestään ja kaikista hänen suhteistaan ja oloistaan ja terveydentilastaan aina lapsuudesta saakka, ja lisäksi vielä hankkia tietoja hänen vanhemmistaan ja sukulaisistaan, ennenkuin täydellä varmuudella voi mitään sanoa.” ”Mutta kuinka arvelet, sen mukaan mitä tähän saakka ole havainnut?” ”Tuo siveellinen mielisairaus on tavallisesti synnynnäinen ja ilmaantuu jo pienestä pitäen. Mutta päättäen tämän jotakuinkin säännöllisistä ja sopusuhtaisista kasvon piirteistä ja tasaisesta pään muodostuksesta on se hänessä puhjennut ilmi vasta naitioksi tultua, joka muuton on harvinaisempaa. Sen vuoksi ei tauti vielä ole ehtinyt painaa leimaansa hänen ulkomuotoonsa.” ”Etteikö se sitten olisikaan hänessä perinnöllistä?” ”Perintönä arvatenkin henkinen heikkous ja taipumus tautiin, päättäen noista pyörtymyskohtauksista lapsuudessa ja huonosta lukutaidosta, sekä siitä, mitä äidistä oh kerrottu sanomalehdessä.” ”Mutta sano, hyvä veli, onko täntapainen menettely hänen suhteensa siinä tapauksessa oikea? Hänen ja muiden, samanlaisten?” ”Siinäpä se! Tulevaisuus ratkaiskoon sen kysymyksen.” ”Mutta toiselta puolen täytyyhän yhteiskunnan suojella itseään.” ”Suojeleehan se itseään raivohulluiltakin, ilman että niitä tuomitaan ja rangaistaan, vaikka kohta olisivatkin pahaa tehneet. Ja niitä kun sopivalla tavalla hoidetaan, niin raivokohtaukset harvenevat ja lievenevät. Paremmissa hourulaitoksissa niistä ei enää tiedetä paljon mitään. Luulen että rikokset vähenisivät samalla lailla, jos pahantekijöitä hoidettaisiin uudemman sielutieteen mukaan.” ”Sitten tullaan ehkä vähitellen Tolstoin oppiin: ei sinun pidä seisoman pahaa vastaan.” ”Ei suinkaan. Kyllä meidän tulee seisoa pahaa vastaan, mutta tykkänään toisella tavalla kuin tähän saakka. En muuten tunne Tolstoin moraali-filosofiiaa, ehkä tarkoittaa hän samaa, ja siinä tapauksessa, sitä parempi, jos eri teitä tullaan samoihin johtopäätöksiin.” He pistäysivät kansliahuoneesen sanomaan jäähyväisiä. Siellä istuivat vielä pastori ja päällikkö entisillä sijoillaan, nähtävästi heitä odotellen. ”Minä olen täällä miettinyt teidän äskeistä puhettanne, tohtori Hammar”, sanoi pastori, ”ja nyt myönnän että te osaksi olette oikeassa. Sairaita sieluja ovat kaikki herrasta pois eksyneet, vaikka kohta eivät kipua tunnekaan, eivätkä sokeudessaan kärsi onnettomasta tilastaan.” ”No niin? Heitä tulee siis parantaa eikä kurittaa, eikö niin?” ”Parantaa, aivan oikein, parantaa. Mutta parantaa juuri kurittamisella”. ”Miksi kurittamisella?” ”Koska se on ainoa keino, joka pehmentää kovat sydämet ja paatuneet mielet”. ”Tiedättekö sen niin varmaan? Entä jos löytyisi muita parempia keinoja?” ”Mitä ne olisivat?” ”Hyvä, järjellinen hoito. Uusi kasvatus, niin sanoakseni”. Pastorin epävarma katse siirtyi ikäänkuin neuvoa pyytäen Hammarista Kvistiin ja Kvististä päällikköön. ”Mutta siihen uudemman aikainen vankien hoito pyrkiikin”, sanoi päällikkö. Kasvatustavasta vaan voimine olla eri mieltä. Käyttääkö lain vitsaa vaiko evankeliumin lempeyttä. Minä puolestani luulen, eitä näiden poloisten suhteen täytyy vielä turvautua edelliseen”. ”Sitä varten on Jumala miekan antanut esivallalle”, lausui pastori, ”että se pahalle antaisi ansaitun palkkansa”. ”Vaan elämmehän me nyt uuden liiton ajassa”, muistutti Hammar, hymyillen mielessään, sillä hän tiesi hyvin, ettei hänen teologiiansa pitkälle riittänyt. ”Eikö meidän siis tulisi kuikissa ihmisellisissä suhteissamme toteuttaa evankeliumia ja hyljätä laki?” ”Ei”, huudahti pastori varmalla äänellä. ”Ensin laki, sitten vasta evankeliumi. Pahantekijän täytyy nöyrtyä ja tulla synnintuntoon, ennenkuin hän voi ottaa lohdutusta vastaan”. ”Siinä tapauksessa Sohvin huonetoveri, Rilkka – mikä hänen olikaan nimensä – ?” ”Minä tiedän. Niin, hän on tullut todelliseen katumukseen”. ”Häntä ei siis ainakaan pitäisi kurittaa enempää”. ”Kuinka?” Pastori alkoi jo hermostua. ”Täytyyhän hänen sovittaa rikoksensa, tiedämmä”. ”Sen hän tekee sisällisellä tuskallaan kahdenkertaisesti. Omassa tunnossaan hänellä on syyttäjänsä ja tuomarinsa”. ”En totta totisesti minä ymmärrä, mihinkä te oikeastaan tahdotte tulla?” Pastori löi molempia kämmeniään pöytään ja hänen katseensa kävi tuikeaksi. ”Mihinkäkö tahdon tulla? En mihinkään muuhun kun teidän oppiinne, – kristinoppiin. Kuinka te luette raamatussanne rakkaudesta – se kaikki kestää, kaikki kärsii – osoittakaapa sitä mielenlaatua näitä onnettomia kohtaan –”. Pastorin kiivaus huvitti Hammaria, hän olisi vielä halunnut jatkaa keskustelua tähän suuntaan, mutta Kvist kiiruhti sekoittumaan heidän puhettaan. ”Se on muuten omituista”, hän alkoi, ”että nuo kurjalankorpilaiset ovat aina olleet niin huonossa maineessa. ”Ne ovat niitä Kurjalankorven rosvoja”, heistä tavallisesti sanotaan, kun suurissa pulkissa ilmestyvät markkinoille. Ja ”se on tietymättömissä, kuin kurjalankorpilaisen taivaasen pääsy”, on niinikään vanha sananlasku”. ”Se on totta”, lausui päällikkö, ”sieltä on täällä meilläkin enin holhokkia”. ”Ja sitten siellä on niin paljon idioottejakin, että aivan on kuin joku kirous painaisi sitä paikkakuntaa”. ”Vai on siellä paljon tylsämielisiä?” puuttui Hammar puheesen. ”Tavattomasti”. ”Sepä tosiaankin merkillistä”. ”Niin, mitä sinä arvelet siitä, Hammar?”’ ”Jos sillä seudulla henkinen ja siveellinen olotila on verrattomasti huonompi kuin muualla, ja siellä sen lisäksi vielä on paljon tylsämielisiä, niin – onkohan koskaan tutkittu maan laatua sillä seudulla?” ”En tiedä, mutta tuskinpa vaan”. ”Mitä?” Pastorin silmät seisoivat pystyssä ja hiuksetkin kohosivat pörhälleen. ”Ettehän vaan tarkoittanekaan, että siveellisyys ja henkinen kehitys riippuisi maan laadusta?” Hammar ei voinut olla hymyilemättä. ”Vai pidättekö meitä pilkkananne, tohtori Hammar”. ”En suinkaan, taivas varjelkoon. Enkä minä ihan sitä tarkoittanutkaan, mitä te otaksuitte”. ”Selittäkää sitten tarkemmin, minä pyydän”. ”Kyllä, – jos vaan maltatte tyynesti kuunnella. Kenties olette joskus kuulleet mainittavan, että keski-Euroopassa, nimittäin etelä-Saksassa ja Schweizissä on muutamia seutuja, joissa henkinen tasapaino on alempana kuin muualla. Kun joku uusi suku muuttaa paikkakuntaan, ilmestyy jo toisessa polvessa henkistä heikkonemista joka seuraavissa polvissa lisääntyy lisääntymistään, jos nimittäin suku yhä oleskelee samalla paikkakunnalla. Semmoisella seuduilla ei milloinkaan synny nerokkaita ihmisiä, eikä edes semmoisia, jotka hiukankaan kohoisivat keskinkertaisuutta ylemmäksi. Siveellinen ja henkinen olotila huononee huononemistaan ja tylsämielisten luku on arvaamattoman suuri”. ”Ja syynä siihen?” kysyi pastori jännitettynä. ”On arveltu olevan maanlaadun”. Pastori nosti suurta konttoorikirjaa pöydältä, paiskasi sen takaisin semmoisella voimalla, että huone lämähti ja ryntäsi kävelemään. ”Ja tämmöistä – tämmöistä me kuuntelemme –?” hän puhkesi vavisten puhumaan, kääntyen päällikön puolten. ”Eikö se ole häpeällistä?” Päällikkö näytti olevan hämillään. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Pastori käveli vielä syvästi liikutettuna pari kertaa edes takaisin lattialla. Sitten hän vakavana seisahtui Hammarin eteen. ”Sielun paimenena tässä laitoksessa, minä teitä kiellän tästä puolin käymästä vankien luona”. Hänen suonensa löivät ja kurkkua ahdisti niin ettei hän tahtonut osata puhua. Mutta hetkisen vaiettua ja puri kertaa rykäistyään hän taaskin pääsi ääneen. ”Te ette sitä paitsi olekaan tämän vankilan lääkäri, eikä teillä niinmuodoin ole täällä mitään tekemistä.” Hammar katseli häntä rauhallisesti odottaen, jos hänellä olisi vielä enemmän sanottavaa. Päällikkö käänteli konttorikirjan lehtiä ja silmäili sivuja oikeaan ja vasempaan. ”Olkaa rauhassa”, sanoi Hammar viimein tarttuen hattuunsa. ”En minä enää tulekaan.” Ja jäähyväiset sanottuaan he läksivät, Kvist ja hän. ”Mitä on ajatteleminen tuosta tohtorista?” kuului pastorin ääni vielä käytäväänkin. Natisten meni linnan portti kiinni heidän jälkeensä ja sisäpuolella väännettiin avainta lukossa. ”Hm... Olisin minä kumminkin tahtonut sitä tyttöä vielä tutkia,” sanoi Hammar. ”Mutta nytpä sinne et enää pääse.” ”En pääse”. Hän vaan hymyili sille asialle. ”Älä paheksu, hyvä veli, mutta kyllä minä sinua sentään varoittaisin,” lausut Kvist hiukan epäröiden. ”Mistä varoittaisit?” ”Puhumasta ajatuksiasi niin liian avomielisesti kuikkien tyhmeliinien kuullen, niinkuin eilen siellä ravintolassa ja nyt taas täällä.” ”Ja mitä se haittaisi?” ”Se voi vahingoittaa sinua. Vähentää praktiikkiasi.” Hammar nauroi. ”Niin, niin, älä naura.” ”Noh – jos niin kävisikin, entä sitten? Kait niitä aina joitakuita sairaita jäisi jäljellekin.” Ei Hammar sentään ottanut sitä uskoakseen, eikä ajatellut asiaa sen enemmän. Parin päivän perästä hän ei enää muistanut koko juttua. Tuli silloin pormestari Vilkman häntä vastaan kadulla. Hammar tervehti ja pysähtyi puhelemaan. ”Kuinka rouvasi jaksaa? Onko hän terve?” ”Kiitos –” Vilkman lausui sanan hidastellen ja ikäänkuin epätietoisena siitä, mitä hänen oikeastaan tulisi vastata. ”Noo? Onko jotain tapahtunut?” ”Nlin – huonompi hän taas on.” ”Etkä ole lähettänyt sanaa. Minä menen heti hänen luokseen.” ”Ei – älä vaivaa itseäsi.” Hän näytti olevan erinomaisen kiusattuna. Hammar katsoi hänen kummastellen. ”Ei se taida olla mitään vaarallisempaa.” He vaikenivat molemmat lyhyen hetken. Sitten Hammar jatkoi, ja matala ääni teki hänen puheensa painavaksi: ”Sinä peität minulta jotain?” ”Ei – – mitä se olisi?” ”Siihen odotan sinulta selitystä.” ”En minä tiedä –” Mutta Hammar alkoi aavistaa. ”Onko jotain huhuja –” ”Niin – totta puhuen, koska sinä tahdot saada selkoa asiasta, niin täytyy minun myöntää, että vaimoni jostakin syystä –” ”Että vaimosi oli kuullut jotain ja sen vuoksi rupesi epäilemään –” ”Kääntyi entiseen lääkäriinsä lapsen, ei itsensä puolesta alkujaan –” ”No, niin? ” ”Hän selitti, että lapsessa ei lainkaan olisi mitään hivutustautia.” ”Ja vaimosi sairastui, kun sai sen tietää? ” ”Hän pahastui sitä, että häntä suotta oli peloteltu. Sulkeutui huoneesensa eikä tahdo ketään nähdä.” ”Siinä oli! Nyt hän vaipuu entiseen tilaansa. – Ettekö te ymmärtäneet – niin mistäpä sen ymmärsitte, kun en uskaltanut sitä sinullekaan sanoa. Et olisi kumminkaan voinut pitää sitä kielesi takana.” ”Mitä niin?” ”Että hivutustauti oli keksitty vaimosi takia. Tahdoin sillä vetää hänen ajatuksiaan pois hänestä itsestään ja kiinnittää häntä elämään.” ”Mutta – teithän sinä hänet levottomaksi –” ”Kun sen kautta voitin pahemman levottomuuden. – Kuinka – jos minä nyt kuitenkin menisin häntä katsomaan?” ”Älä mene, hyvä veli, – hän ei – minun täytyy tunnustaa, että hän ei nyt sietäisi sinua nähdä.” ”Sitten minä en sille mitään voi. Väkisen en tahdo tunkeutua –” ”Älä pune pahaksesi!” He erosivat. Hammarille jäi mieleen Vilkmanin tutkiva epävarma katse ja mietti itsekseen, mitä se oikeastaan merkitsi. Vai tuliko se vaan siitä, että hänellä oli vaikea tuoda esille sanottavaansa? Mutta hän sai pian uusia kummastelemisen aiheita. Sairaiden luku väheni päivä päivältä, hänen odotushuoneensa tyhjeni ja tuon tuostakin tuli pieniä kohteliaita lippuja huonompien sairaiden omaisilta, joissa pyydettiin, ettei hän enää vaivaisi itseään käymään heidän luonaan, he lähettäisivät sanan, jos hänen apuaan vielä tarvitseisivat j. n. e. Sanaa tietysti ei sen koommin kuulunut, he olivat vaan tahtoneet hänestä päästä. Ja kaikki nuo heikkohermoiset, hysteerilliset naiset, jotka eivät ennen antaneet hänelle pahaakaan rauhaa – niihin olivat hekin joutuneet? Ei sattumaltakaan hän heitä enää nähnyt. Joskus vilahti kaukana jossain kudun kulmassa tutut hameen liepeet, mutta ne katosivat samaa päätä. Terveetkin häntä huomattavasti karttoivat. Jos hän missä joutui ihmisten pariin, pysyttelivät kaikki hänestä niin loitolla kuin mahdollista, syrjästä vaan heitettiin häneen arkoja hätäisiä silmäyksiä. Ja kun hän lähestyi puhuttelemaan jotakin henkilöä, niin tämä sävähti, silmiin ilmestyi kauhua, eikä hän saanut kuin lyhyitä sanoja vastaukseksi. Ja kiire sitte tuli poistumaan hänestä, niin pian kuin suinkin ilkesi sen tehdä. Kvist oli ainoa poikkeus. Hän aina lyöttääntyi Hammarin seuraan, missä vaan sattui häntä tapaamaan. Häneltä Hammar viimein vaatikin selitystä tähän kaupunkilaisten outoon käytökseen. ”Luulin ensin että tuo menisi ohitse aikaa voittaen,” hän sanoi, ”mutta asiat näyttävät päinvastoin käyvän yhä pahemmiksi. Nyt olen jo saanut nimettömin kirjeitäkin, joissa minua kehoitetaan lähtemään paikkakunnalta pois.” Kvist oli vakavana, kuunnellut hänen puhettaan, eikä hän ihan heti saanut vastatuksi. Mutta Hammar tiukensi kysymystään. ”Tässä on jotain, jota minä en käsitä. Ja minä tahdon saada siitä selvää.” Kvist loi silmänsä maahan, hänen äänensä oli painunut tavallista matalammaksi, ja vaivoin hän sai sanat esille. ”Muistathan, että varoitin sinua puhumasta ajatuksiasi liian avomielisesti kaikkein kuullen.” ”Muistan, enkä sitä ole tehnytkään sen koomin. En varovaisuuden takia, mutta muuten vaan, kun ei ole soveltunut.” ”Siinä, mitä olit puhunut, olikin jo aivan tarpeeksi. Pantiin siivet sivuun ja yhdestä höyhenestä tuli seitsemän suurta kanaa. Kerrotaan, että sinä olet mielipuoli ja –” ”Ah – no, nyt minä ymmärrän!” Hän purskahti makeaan nauruun. Kvist katsoi häneen kummastelen. ”Siitäkö syystä siis –? Ihmis-raukat, mitä sitten ihmettelen, että he minua pelkäävät.” ”Ehkäpä he vähitelleh tulevat huomaamaan erhetyksenaä.” ”Ei, sitä en jää minä odottamaan.” ”Mitä aijot –?” ”Erota virastani täällä. Oikeastaan minulla onkin ollut tuumana lähteä ulkomaille vuodeksi tai pariksi. Tuonnempana sen vasta ajattelin tehdä, mutta – sama, vaikka hetikin.” Kvist ei voinut puhua siihen juuri mitään. Mutta sydämessään hän päätti, ettei pitkiä aikoja kuluisi, ennenkuin hänkin lähtisi pikku kaupungin tukehuttavasta ilmasta pois suureen, avaraan maailmaan. Muutamia päiviä tämän jälkeen istui Hammar turkkiin vyötettynä takertua reessä, jonka taakse suuri kapsäkki oli nuoritettu. Kvist seisoi reen vieressä, he olivat jo sanoneet jäähyväiset toisilleen. Kyytimies paineli vällyn syrjää tyynyjen alle, veti sitten rukkaset käsiinsä, hyppäsi kuskipenkille ja tarttui ohjaksiin. ”No, hyvästi!” ”Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!” ”Kiitos!” Hevonen kiidätti pois jäälle päin. Kvist seisoi siinä ja katseli heidän jälkeensä, niin kauan, ettei enää erottanut hevosta eikä rekeä, enemmän kuin miehiäkään. Kaikki oli vaan yhtenä mustana pallona, joka pieneni pienenemistään auringon valaisemalla kirkkaalla selällä. '''Loppu.''' '''Lähde:''' ''Pohjalainen'' 1891–92. [[Luokka:Novellit]] [[Luokka:Minna Canth]] 3426 6153 2006-09-25T12:52:39Z Nysalor 5 Ajatuksia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ajatuksia. |alaotsikko= |tekijä=Minna Canth |huomiot= }} ”Luomistyö jatkuu elämän taukoamattoman toiminnan kautta”, lausuu eräs ranskalainen kirjailija. Täydellisyyden kaukaista päämäärä kohden käy ihmiskunnan kehitys. Henki kasvaa tiedossa ja taidossa, moraaliset käsitteet selviävät. Uudet totuudet pyrkivät esiin, vaatien entisiä väistymään tieltä. Mutta näillä on tukensa säännöissä, tavoissa ja laissa; entisyyden ja auktoriteetin voima niitä kannattaa. Ja niin syntyy kollisiooni, sitä tuimempi, kuta vaikeampi otettava askel on, kuta jyrkempi eriäväisyys vanhan ja uuden välillä. Eikä kollisioonia voi välttää, ellei ihmiskunnan edistymistä pysähdytetä, ellei elämää kuolemaksi muuteta. Sekin on mahdotonta, sillä luonnon lait toisin määräävät. Aineessa ja hengessä on elämää ja tämä elämä ilmestyy yhtämittaisessa kehittymisessä. Niinpä sen korkeimmassa olomuodossakin, ihmisessä. Yksityiset kehittävät kansaa, kansat ihmiskuntaa. Suurenmoinen on voima, joka eteenpäin vie, ja sen mukaan kun tämä voima pääsee vapaasti vaikuttamaan, sen mukaan luonnon lakia ja luojan tarkoituksia noudatetaan. ”Ihminen on ainoa eläin, joka ei koskaan ole tyytyväinen.” Hän haluaa aina parempaa, hänen täytyy yhä muuttua, edistyä, se on hänen päämääränsä, sillä luomistyö hänestä, korkeimmasta olomuodosta, yhä korkeampaa kehittää. Pohjoiset kansat eivät tähän saakka ole ihmiskunnan kehitystä eteenpäin vieneet. Mutta aika on tullut, joka tehtävän täyttämiseen heitä kutsuu. Uskonnolliset ja moraaliset kysymykset ovat heränneet yhdessä naisten vapauden pyrinnön ja sociaali-demokraatillisten liikkeiden kanssa. Ne heräsivät samaan aikaan, ne ovat vaan eri ilmauksia ihmiskunnan uudesta kehitysjaksosta. Luonnollista on, että nämä kysymykset juuri täällä, kylmän ilma-alan kansassa ratkaisunsa saavat. Ankara luonto tekee ihmiset vakaviksi, elämän kovuus ja vaivaloisuus karaisee sielun ja ruumiin. Aistilliset nautinnot ja hetkiset ilot eivät meitä niin suuressa määrässä viehätä, kuin etelän vilkkaita asujamia, emmekä niistä kestävää tyydytystä saa. Todellisempaa me halajamme ja varmempaa. Sielun syvyydestä täytyy sen ilon kasvaa, joka meidän ilomme on. Ja se kasvaa ainoastaan silloin, kun sisälliset vakuutukset ovat sopusoinnussa elämän ja ulkonaisten olosuhteiden kanssa. Kipeästi kaipaa aika tapain muutosta siveellisessä katsannossa. Tämä koskee elämää ylimalkaankin, mutta erinomattain miehen ja naisen välisiä suhteita. Ettei nykyinen järjestelmä ole oikea, osoittaa olotila suurissa kulturimaissa, joissa sen epäkohdat surkeita hedelmiä ovat tuottaneet. Tuoreessa muistossa lienee vielä meidänkin maassa Pall Mall Gazettin paljastukset. Hieno kulturiherra ei enää armahda pienen lapsenkaan viattomuutta. Meillä tosin ei vielä liene niin pitkälle ehditty. Uhrina täällä on vaan tuo köyhä, valistumaton nainen, jota miehet lähestyvät ilman sääliä, ilman tunnon vaivoja. Eivät he näe hänessä onnetonta kanssa-ihmistä, jota tulisi pelastaa, vaan ei syvemmälle painaa. Murhasta rankaisee laki. Rikos, jonka miehet tänlaista naisparkaa kohtaan tekevät, on pahempi kuin murha. Mutta sitä ei rankaise laki, eikä sitä tuomitse maailma. Ei yhteiskunta heitä auttaakseen mitään tee. Siitä vaan huolta pidetään, ettei heidän kauttaan miehissä tautia leviäisi. Luonto kumminkin tämän vääryyden kostaa. Se rankaisee ei ainoastaan rikoksellisia, mutta myöskin heidän lapsiaan ”kolmanteen ja neljänteen polveen.” Kaiken varmaan on ihmisen niin hoitaminen sieluaan ja ruumistaan, että hän elämän täyteläisyyttä voi suurimmassa määrässä tuntea. Se on hänen siveellinen velvollisuutensa, koska ainoastaan terve ihminen kykenee itse onnellisuutta saavuttamaan ja samalla myöskin muita hyödyttämään. Meidän tulee niinmuodoin asettaa elämämme ''luonnonmukaiselle'' kannalle, s. o. meidän tulee tarkoin noudattaa niitä lakia, joiden alainen sielu ja ruumis on. Tähän nähden eivät meidän avioliitotkaan siveellisyyden vaatimuksia täytä. Vaimo ei avioliitossa ole oman ruumiinsa herra. Häneltä on avioliiton kautta riistetty se luonnollinen oikeus, jota yksin eläimetkin saavat nauttia. ”Vaimon tahto pitää miehen tahdolle alammainen olla”, sanotaan jo vihkimäluvussa. Surkuteltavimmassa tilassa on varsinkin juopon miehen vaimo, jonka siveys ja puhtaus on luonnottomain himoin vallassa olevan, järjettömän ihmisen menetettävänä. Lisäksi hän vielä lapsissaan tulee näkemään isän paheiden seurauksia. Tämä rangaistus ei hänelle kuitenkaan ole ansaitsematon, sillä hän on, ehkäpä useimmiten väärästä velvollisuuden tunnosta, ihmisyytensä uhrannut ja rikoksen tehnyt luontoa vastaan, taikka sanokaamme: Jumalan luonnossa ilmoitettua tahtoa vastaan. Myöskin on monen lapsen synnyttäminen, olletikin kun se tiheään tapahtuu, vaimon terveydelle vahingollinen, jopa siinä määrässä, että se useasti vie hänet ennenaikojaan hautaan. Siveetöntä on ja rikoksellista niin menetellä ruumiinsa kanssa, että sen elämän voimat vähenevät. Eikä ole kellään oikeutta siihen ihmistä pakoittaa. Jos onni avioliitossa edespäin on mahdollinen, sitten kun nainen yleisemmin on herännyt itsetietoon ja kehittynyt sille asteelle, että hän tuntee ja ymmärtää velvollisuutensa tulevaa sukupolvea kohtaan ja että häntä ankarampi siveellisyyden tunne elähdyttää, on kaksi muutosta elämän tavoissa välttämätöntä. Ensiksikin: miehen täytyy ennen avioliittoa elää nuhteettomasti ja puhtaasti, samoin kuin naisen. Toiseksi miehen tulee kunnioittaa vaimoaan täydellisesti tasa-arvoisena ja vapaana ihmisenä, niinkuin myös rakastaa häntä siinä määrässä, ettei toinen kuolemaansa jouduttaa tahdo, joka kunnioitus ja rakkaus ellyttävät hänessä suurta itsensä hillitsemisen kykyä. Mutta siveellisyys ei ole ainoastaan siinä, että sukupuolten välinen yhteys on luonnonmukainen ja oikea, taikka että yksilö ylipäätään hallitsee himojaan ja halujaan sekä hyvin hoitaa ruumiinsa ja sielunsa terveyttä. Eikä vielä siinäkään, että hän monipuolisen toiminnan kautta pääsee kaikkia kykyjään vapaasti kehittämään ja siten elämän voimaa ja täyteläisyyttä mahdollisimman suuressa määrässä omistamaan. Niin pitkälle itsekkäisyys tosin on ihmisen ensimmäinen siveellinen velvollisuus. Mutta siihen se ei saa rajoittua. Eläimessäkin jo kehittyy huolenpito omasta itsestä luonnollista uraa, ulottuen puolisoon, sikiöön, jopa yhteiskuntaankin, niinkuin muurahaisissa esimerkiksi. Tämä huolenpito eli rakkaus kasvaa, laajenee, kuta korkeampi kehitysjakso on. Ihmisessä se ilmestyy kaikkian voimakkaimpana ja itsetietoisimpana, samoin kuin hänen kykynsäkin rakkauden perustuksella toimimaan on suurin. Mutta ihmisessäkin se kehittyy ja enenee, ulottuen yhä avarampiin piiriin, aina sen mukaan kuin hän henkisesti ja siveellisesti varttuu. Patriarka rakasti vaan omaa perhettään, omaa sukuaan. Juutalainen jo maatansa ja kansaansa. Kristinoppi julisti rakkauden velvollisuutta koko ihmiskuntaan. Mutta kansat eivät silloin vielä olleet kypsyneet tätä jaloa ja suurta oppia käsittämään. Pakanamaihin kun sitä levitettiin, sekoittivat ihmiset siihen omia katsantotapojaan, omaa ahdasmielisyyttään ja taika-uskoisuuttaan, ja niin sen alkuperäinen puhdas henki turmeltui. Mutta tämän, kristillisyyden alkuperäisen hengen uudistamiseen, sen toteuttamiseen ''elämässä'', pyrkivät ajan voimakkaat aatevirrat. Ruvetaan ymmärtämään, ettei rakkaus, oikeus, tasa-arvo ja vapaus ole kuolleita sanoja vaan, mutta että niitä myös tulee teossa ja työssä toteuttaa. Se on ajan vakava vaatimus, ja ainoastaan niiden perustukselle rakennettu yhteiskunta voipi täst’edes menestyä ja eheänä säilyä. Jätteinä pakanallisesta aikakaudesta on semmoinen yhteiskunta-järjestelmä, joka on perustettu itsekkäisyydelle ja sorrolle, jossa toinen ihminen kuluttaa toista, toinen kansaluokka toista kansaluokkaa rajussa taistelussa olemisen puolesta. Sen järjestelmän hedelmät ovat kypsyneet. Pieni vähemmistö nyt omistaa rikkauden, valistuksen ja vallan, sillä välin kuin suurin osa kansaa, juuri raskaimman työntekijät elävät köyhyydessä ja kurjuudessa, heidän monilukuiset lapsensa kasvatuksen ja hoidon puutetta kärsivät. Yhteiskunnalliset olot heitä painavat alas; vankilat, bordellit ja hoitohuoneet ovat viheliäisten viimeiset surkeat satamat. Ja kurjuus on tullut niin suureksi, ettei yksityinen eikä yleinen avun-anto mihinkään hyödytä, koska se toiselta puolen on vaan hetkinen ja riittämätön, toiselta puolen taas kasvattaa velttoutta ja kavaluutta. Hoitohuoneet eivät köyhyyttä poista, eikä pelastuslaitokset langenneita naisia varten siveettömyyttä karkoita, enemmän kuin vankilatkaan rikoksia estävät. Vika on syvemmällä, on itse järjestelmässä, joka ei perustu oikeuteen eikä rakkauteen, vaan sallii toisten anastaa etuoikeuksia toisten kustannuksella. Että tänlainen olotila näin kauan on saanut vallita kristityissä maissa osoittaa vaan, kuinka hitaasti kehitys käy, kuinka vaikeasti rakkauden oppi voitolle pääsee. Mutta ratkaiseva hetki lähestyy; häiriöt ja levottomuudet Europan suurissa sivistysmaissa ennustavat pikaista ja tärkeää käännekohtaa ihmiskunnan historiassa. Reaalisuutta vaatii nykyaika kaikkialla. Kristinoppi on haudattu kirkonseinien sisään ja kiedottu dogmatiikan kahleisin. Irroittukoon niistä ja tulkoon ulos keskuuteemme, opettamaan meille vapautta, tasa-arvoa ja rakkautta. Järjestäköön yhteiskuntamme siihen suuntaan, ettei elämän ehdoissa toinen ihminen ole pakoitettu toista kuluttamaan, vaan että he molemmat luontoa kuluttavat. Johtakoon meitä niin pikaiseen ja tehokkaasen parannukseen kuin mahdollista tuon suurimman ja köyhimmän kansankerroksen tilassa. Vaikuttakoon nopeampaa revolutionia ihmisten ajatus- ja tunnetavassa, herättäköön oikeuden ja totuuden harrastuksen senlaisen, ettei vääryyksiä yhteiskunnassa suosita eikä velvoiteta ketään vasten parempaa tietoaan niitä suvaitsemaan ja kannattamaan. Vasta silloin voi levollisempi aika taas koitua ihmisten yhteiselämässä, työn ja toimen hedelmät suurempaa siunausta tuottaa. '''Lähde:''' ''Excelsior'' 1887. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Minna Canth]] 3427 6158 2006-09-25T12:56:18Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Ajatuksia''' voi viitata useaan tekstiin: * [[Minna Canth]]in kirjoitukseen ''[[Ajatuksia (Canth)|Ajatuksia]]''. * [[Samuel Gustaf Bergh]]in kirjoitukseen ''[[Ajatuksia (Bergh)|Ajatuksia]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Minna Canth]] [[Luokka:Samuel Gustaf Bergh]] 3428 6160 2006-09-25T14:08:16Z Nysalor 5 Aili {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aili. |alaotsikko=Näytelmä viidessä näytöksessä, kuudessa kuvaelmassa. |tekijä=Matti Kurikka |huomiot= }} KAIKKI OIKEUDET PIDÄTETÄÄN. NEITI IIDA AALBERG. : SUURTEN HENKEIN KUVAT MEILLE LOIT, : NIMEN SUOMEMME SA KUULUVILLE TOIT! Omistaessani tämän teokseni Teille, arvoisa taiteilija, tiedän, että Te luette itsenne ”siihen uuden ajan joukkoon, joka kirjoittaa lippuunsa: Totuus!” Jos sitä en tietäisi, en voisi syvää kunnioitustani ja ihailuani Teille osoittaa rauhallisena tällä teoksella, jossa lausuttuja ajatuksia niin erilaisilla tunteilla tiedän vastaan otettavan – julkisesti lausuttuina. Vaikkei teokseni miksikään tienraivaajaksi ole aiottu, uskallan sen julkaista ja vielä Teille omistaa, koska olen vakuutettu siitä, että parempi on puhumalla – vaikka heikoin voiminkin – vetää esille yhteiskuntamme heikkouksia, paheita, kuin työntää niitä yhä syvemmälle sen terveitäkin kerroksia turmelemaan. : Köpenhaminassa, Elokuun 31 p. 1887. :::: M. K. == HENKILÖT: == : ROUVA HARTIN, valtioneuvoksen leski. : AILI, hänen tyttärensä. : AHRÉN, hovioikeuden auskultantti, Ailin sulhanen. : GRYHLING, entinen luutnantti, Hartinin veli. : TEUVO KARHI, ylioppilas. : HELLI HILTUNEN, Ailin ent. koulutoveri. : EMMA, Hartinin palvelustyttö. : ELLO KASKI, koneenkäyttäjä. : ULLAMATAMI, Emman äiti. : LÄÄKETIETEEN PROFESSORI. :”LAPSIMUORI”, asioitsija ja salakapakoitsija. : JUHO, työmies. : JUHON VAIMO. : SILLMAN. : RUHAS-PEKAN AKKA. : ELSA. : SIRKKU, } : MATTI,&nbsp;&nbsp;&nbsp; } köyhiä lapsia. : JUKKA,&nbsp;&nbsp; } : ELLI,&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; } : ERÄS TYÖMIES. : PALVELUSTYTTÖ. : KANTAJA. Tapaus nykyaikana Helsingissä. == Näytökset == * [[Aili: Ensi näytös|Ensi näytös]] * [[Aili: Toinen näytös|Toinen näytös]] * [[Aili: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] * [[Aili: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] * [[Aili: Viides näytös|Viides näytös]] '''Lähde:''' Kurikka, Matti 1887: ''[http://www.gutenberg.org/etext/17818 Aili: näytelmä viidessä näytöksessä, kuudessa kuvaelmassa]''. Helsinki. [[Luokka:Aili| ]] 3429 6167 2006-09-25T14:13:55Z Nysalor 5 [[Luokka:Aili]] {{Otsikko |edellinen=[[Aili]] |seuraava=[[Aili: Toinen näytös|Toinen näytös]] |otsikko=Ensi näytös. |alaotsikko=[[Aili]] |tekijä=Matti Kurikka |huomiot= }} Komea salonki, johon perällä veranta liittyy kaikkine koristuksineen. Verannan avoimesta kaksois-ovesta näkyy kaunis puutarha. Kummallakin sivulla kaksi ovea. === 1:n KOHTAUS. === ''Emma'' ja ''Kaski''. ''Emma'' ja ''Kaski'' tulevat verannan kohdalle puutarhaan. EMMA. No hyvästi nyt. KASKI. Etkö voisi hetkeksi lähteä vielä tuonne meren rantaan päin kävelemään. Katso kuinka tuo vesikin tuolla värähtelee somasti. Tule pois! EMMA. Stasrotinna on hirveän ankara. Jos viisi minuttiakin olen yli luvatun ajan toruu hän jo. KASKI. Hm! Jään siis yksin. – Kuinkahan tämän illan taasen kulumaan saan. EMMA. No, kyllä te miehet ajan aina kulumaan saatte. KASKI. En minä ainakaan. EMMA. Kuinka niin? KASKI. Kenenkä kanssa minä juuri –. Ei minulla ole sellaista ystävätä täällä – Mutta kuules, minä tulen kyökkiin kanssasi pakinoimaan illemmalla. EMMA. Hyvin kernaasti minun puolestani, jollei stasrotinna olisi sitä ankarasti kieltänyt. KASKI. Minä tulen salaa. EMMA. Salaako? Ei Ello! Sitä en minä tahdo. On niin hyvä olla, kun ei tarvitse yhtään teeskennellä eikä valehdella. Eikä se ole juuri kaunistakaan tuolla tavoin – – KASKI. Mitä pahaa siinä olisi? EMMA. Pahaksipa sitä vanhat ihmiset sanovat. KASKI. Vanhat, niin! Samalla tavoin ovat ne kuitenkin nuorena itse tehneet. Mutta kun ne itse ovat väärin käyttäneet vapauttaan tahi kuulleet aikuistensa syntejä, luulevat he nuorta sukupolvea niin turmeltuneeksi, ettei siihen voi enää ollenkaan luottaa. – Saanhan tulla? EMMA. Ei, ei! Kun se nyt on kerran kielletty, niin en minä – Olen vielä liian nuori epäilemään, mitä äitini on minulle opettanut. KASKI. Saanko tulla tänne huomenna sinua tapaamaan. EMMA. Huomennako. – Tuota – ai, en minä huomenna jouda. Menen äitiäni tervehtimään; silloin on hänen syntymäpäivänsä. KASKI. No, jonakin toisena päivänä sitten. Kurkistaa salonkiin. Onpa täällä komeata! EMMA. Stasrooti oli upporikas mies. KASKI. Ja tuossa nyt rahat seisovat. EMMA. Kadehditko sinä toisen rikkautta? KASKI. En laisinkaan. Minua harmittaa vaan, että suuret rahat näin jouten seisovat leskien hallussa. Jos kauppamies on rikas, saa hänen rahoistaan hyötyä köyhäkin, sillä hän pitää rahansa liikkeessä. Mutta mitäpä hyötyä on tällaisten rikkaudesta. Tulee oven sisäpuolelle. EMMA. Älä Herran tähden! Jos stasrotinna sattuisi – === II:n KOHTAUS. === Rouva ''Hartin'', edelliset. HARTIN. Tulee. Mitä! – Emma! KASKI. Kumartaa nöyrästi. Suokaa anteeksi! Menee. HARTIN. Mitä tämä on? EMMA. Antakaa hyvä stasrotinna anteeksi! Tuo nuori mies on minun hyvä ystäväni. Hän saattoi minut kotiin, ja nähtyään tuosta puutarhasta tämän kauniin salin, hän ei voinut olla – Hänellä ei ole tilaisuutta koskaan tällaista näkemään. HARTIN. Lempeästi. No, minä uskon sanojasi. Kyllä minä luotan sinun rehellisyyteesi. – Mutta vastedes ei se saa tapahtua. Ei se sovi, näet, että sinä annat tuttavasi tahi ystäväsi – – EMMA. En minä koskaan enää! HARTIN. No, mene nyt kellarista portviiniä hakemaan. EMMA. Kyllä. Menee. ''Hartin'' istahtaa nojatuoliin pöydän viereen ja rupeaa Dagblad’ia katselemaan. === III:s KOHTAUS. === Edellinen, ''Aili''. AILI. Tulee kirja kädessä. Äiti katsopas tätä. Tuollaiseksi tahtoisin minä meidän kesä-asuntomme, kun naimisiin menemme, – jos minä saisin määrätä sen muodon. HARTIN. Hymyilee. No näytähän. – Sitä sinä vaan ajattelet. Ottaa kirjan käteensä, jonka takakanteen on kaava piirustettu. AILI. Ah, kuinka hupaista se on äiti, istua itsekseen kamarissaan tahi kävellä puutarhassa ja vaan tuumailla millaiseksi uuden kotini järjestän. Minulla on se selvillä jo pienempiin yksityiskohtiin asti. HARTIN. Katselee kirjan kansilehteä. Mikä kirja tämä on? AILI. Niin, sen aivan unohdinkin. Eno antoi tämän minulle tänä aamuna. Hän sanoi, että se sopii erittäin hyvin minulle. Kiltti eno! Ei huoli siitä itse, vaikka osti. HARTIN. Lukee. Utopier – August Strindberg – Ei Aili! Tätä et sinä saa lukea. AILI. Miksikä en? HARTIN. Tämä kuuluu siihen nykyajan epäsiveelliseen kirjallisuuteen. AILI. Millaista se on sitten se epäsiveellinen kirjallisuus? HARTIN. Se on sellaista, jota nuoret tytöt eivät saa lukea. Panee kirjan pöydälle. AILI. Mutta lukevathan niitä muut tytöt. HARTIN. Paha kyllä. – Mutta sinä et ainakaan ole kypsynyt niitä sulattamaan. AILI. No milloinka sitten? HARTIN. Kun olet naimisissa. AILI. Miksi silloin vasta? HARTIN. Sen sitten saat tietää. Telefooni soi viereisessä huoneessa. AILI. Menee telefoonin luo. Haloo! – – On! – – Olen! – Hellikö se on? – – Mitä? – Vai niin! Nauraa. – Terve tulleita – Hyvästi! Tulee. Helli sanoo tulevansa ylioppilas Karhin kanssa meille. – – Sepä oli hauskaa! HARTIN. No kyllä se on hyvä, että vieroittavat sinut edes vähäksi aikaa rakkausunelmistasi. AILI. Mitä tarkoitat? HARTIN. Ethän sinä tähän aikaan muuta ajattelekaan kuin Vilhelmiäsi ja tulevaa kotiasi, milloin sen vielä saatkaan. AILI. Mitäs pahaa siinä on? HARTIN. Kaikella on rajansa. === IV:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Gryhling''. ''Gryhling'' tulee unisena, tukka pörröllään yöviitta päällä, sikaria poltellen oikealta takimaisesta ovesta. HARTIN. Kaarlo! Mitä tuo nyt on taas? GRYHLING. Mitä? HARTIN. Että se tapahtuu aamulla, sitä en juuri ihmettele, mutta iltapäivällä tulla tuollaisena muitten, – niin miks’en sanoisi, naisten näkyviin, se ei käy laatuun. GRYHLING. Jos aamupäivällä, niin miks’ei myös iltapäivällä. HARTIN. Omassa kamarissasi elä ja ole niinkuin sinua haluttaa, vaikka päälaellasi kävelisit, kun se sinua huvittaa. – GRYHLING. Ei, kiitoksia! HARTIN. – mutta meitä et epähienoilla tavoillasi saa alinomaa rasittaa. – Sanoppas suoraan, miksi käyttäyt sinä, joka olet ikäsi elänyt hienoissa piireissä, noin kummallisesti? GRYHLING. Siksi, että se minua huvittaa. HARTIN. Mutta meitä se ei huvita. – Mene nyt pukemaan itseäsi, tänne tulee vieraita kohta. – Kuule odotahan. Saat tämän kirjan takasin. Aili ei tahdo sellaista kirjallisuutta lukea. GRYHLING Sellaista kirjallisuutta? HARTIN. Niin juuri! Sinun pitäisi ymmärtää, ettei Strindbergin teokset sovi nuorelle, siveälle neitoselle. ''Gryhling'' rykäsee ivallisesti, ottaa kirjan. HARTIN. Mene nyt! En tahdo nähdä sinua enää tuollaisena silmissäni. Menee vasemmalle. === V:s KOHTAUS. === ''Gryhling'', ''Aili''. GRYHLING. Teidän siveellisyyttänne! AILI. Itsekseen. Voi, voi! Hän luulee nyt, että minä – – Gryhling aikoo lähteä. Eno, kuule! GRYHLING. No? AILI. Älä sinä minua tuomitse. Kyllä minä sen mielelläni lukisin, mutta kun äitini kieltää. GRYHLING. No niin! Kyllähän minä sen arvasinkin. AILI. Minä niin kernaasti tahtoisin tietää, millaisia ne ovat sitten nuo Strindbergin teokset. GRYHLING. Tästäpä et sitä juuri tietää saisikaan, sillä tämä on juuri teikäläisiä ”siveitä” varten tehty. Jos olisin sinulle ”Giftas” nimisen teoksen antanut, se olisi ollut toista. AILI. No mitä siellä on sitten sellaista? GRYHLING. Silittää Ailin päätä. Jos minun tyttäreni olisit, saisit tietää kaikki. AILI. Miksen nyt? GRYHLING. Siksi että äitisi sen kieltää. – Mutta lähdenpä nyt, etten saisi häneltä uutta saarnaa kuulla. Menee oikealle. === VI:s KOHTAUS. === ''Aili'', sitten ''Hartin''. AILI. Hm! Ihmeellistä! – Mutta viis minä, heidän salaisuuksistaan; on minulla muutakin ajateltavaa. – Olenhan iloinen, onnellinen morsian, onhan minulla kelpo sulhanen, joka minua sydämestään lempii. – Välistä tosin hänkin suuttuu ja rypistää silloin niin somasti kulmakarvojaan. Mutta sitte tulee hän kiltiksi taasen. – Toista on äitini laita. Hänet kun kerran pahalle tuulelle saa, on hän totinen pitkän aikaa. – Ja kaikesta hän viitsii suuttuakin. – Oliko tuo nyt niin pahaa, että enoni – – Mutta onhan se hänen asiansa. Menee pianon luo. En tahdo tuota vanhaa rimputusta! – Jotakin uutta! – Minä tahdon oppia työtä tekemään. Tuumailee. Sepä ei olisi hullumpaa. – Näinhän kuinka puutarhuri menetteli. Panee sanomalehden lattialle. Kas noin! Ottaa yhden kukan ja kaataa, iloista laulua hyräellen, mullan ruukusta sanomalehdelle. Kun en vaan pilaisi. HARTIN. Tulee vesikannu kädessä. Mitä teet sinä nyt? AILI. Panen tälle kukalle uutta multaa. HARTIN. No mutta herranen aika! Oletko sinä aivan –? Jätä se heti! Ei tuollainen toimi sovi sinulle. Fyi! AILI. Miksikä ei? HARTIN. Vieläkö rupeat vastaan inttämään? AILI. Katsoo kysyvästi. Sinä komennat, äiti, minua aivan kuin mitäkin –? HARTIN. Aili! Arvostelemaanko sinä minua rupeat! – Minä varoitan sinua ajoissa. Menee kannun kanssa oikealle. === VII:s KOHTAUS. === AILI. Kummallista! Vaikka niin varmaan tiedän hänen rakastavan minua enemmän kuin ketään muuta, voipi hän kuitenkin tuolla tavoin – Kuinka sallii hänen rakkautensa sellaista. Enhän minä uskalla Vilhelmilleni vähintäkään pahaa mieltä saattaa. Onhan suurin iloni päinvastoin, kun häntä ilahduttaa saan. Niin! Sellaista on oikea rakkaus. Omituista todellakin kuinka se saattaa ihmisen kokonaan haltuunsa ottaa. Eihän muuta juuri ole mielessänikään kuin hän. Vai olisiko äidin rakkaus aivan toisellaista kuin morsiamen. – Mutta joku tulee. – Vilhelm luultavasti! === VIII:s KOHTAUS. === Edellinen, ''Ahrén''. AHRÉN. Muodikkaasti puettu herrasmies, tulee perältä. Hyvää päivää, kultaseni. AILI. Juoksee hänelle kaulaan. Terve tullut. Syleilevät. AHRÉN. Mitä kuuluu, lintuseni? AILI. Hyvää muuten, mutta äitini on vaan hiukan pahalla päällä. AHRÉN. Pahallako päällä? AILI. Niin, hän torui minua. AHRÉN. Kai hänellä oli syytä siihen. AILI. Menetkö sinä jo hänen puolelleen, vaikka et vielä tiedä asiatakaan! AHRÉN. Kuule Ailiseni. Ei tytär saa äitiään arvostella. Niinkuin Jumalan työt meistä usein ovat selittämättömiä, emmekä häntä vastaan kuitenkaan nurista saa, niin täytyy meidän mukaantua vanhempiemmekin tahdon alle, erittäinkin sinun, joka olet vielä niin nuori ja kokematon. AILI. Mutta jos sattuisi niin, että vanhemmat tekisivät lapselleen suoraa vääryyttä. AHRÉN. Niin ei ole sittenkään lapsen asia ruveta heitä rankaisemaan. AILI. Mistä on hänen silloin oikeutta etsiminen? AHRÉN. Hänen tulee olla kärsivällinen vaan. Pahuus kyllä rankaisee itse itsensä. AILI. No niin kai se lienee. AHRÉN. Jos sinä vaan olet kiltti ja kuuliainen, niin kyllä hänkin on hempeä sinua kohtaan. Kiitä Jumalaa siitä, että sinulla on niin hyvä äiti. AILI. Kyllä minä olenkin aina hänen tahtoaan noudattanut, niin vaikealta kuin minusta ensin tuntuikin hillitä poikamaista luontoani. AHRÉN. Tuntuuko se vieläkin vaikealta? AILI. Tuntuu joskus. Minun mieleni tekisi välistä olla iloinen ja vallaton. AHRÉN. No mutta eihän äitisi sitä kiellä. AILI. Minä tarkoitan toisella tavoin. Tahtoisin telmata tuolla ulkona niinkuin pojat, tahtoisin juosta ja vihellellä. Kuules! Viheltää. Enkö osaa? AHRÉN. Onko tuo sinusta niin hauskaa? AILI. On kyllä. – Tuleppas painimaan. Mutta sinä vaan yhdellä kädellä. – Tuleppas! AHRÉN. Sinun pitää muistaa, että olet hieno daami. AILI. Sepä en tahtoisikaan olla! AHRÉN. Silittää Ailin päätä. Voi millainen lapsi sinä olet vielä. AILI. No niinhän minä olen. AHRÉN. Tämmöisenä sinusta juuri enimmin pidänkin. Minä tahtoisin, että pysyisit aina tällaisena viattomana lapsena. AILI. Tahtoisitko? AHRÉN. Onhan naisen tärkein tehtävä kodin sulostuttaminen. Kun mies häärii raskaissa virkatoimissaan, on vaimon hellyys, sulous hänen paras virvokkeensa. Sellaisena on perheelämä ihaninta, sellaisten avioonni on aina varma. Ottaa Ailin syliinsä. AILI. Eikö vaimo voisi kumminkin olla suloinen, hellä, vaikkei hän lapsellinen olisikaan. Eihän se lapsellisuus kuitenkaan kauan kestä. AHRÉN. Hyvää on säilytettävä niin kauan kuin mahdollista. Silloin kun vaimo jo oppii tuntemaan ihmiselämän varjopuolet, silloin ovat aviopuolisot itsekin päässeet jo tuon ensimäisen hurmaustilan ohitse. He vakaantuvat askareihinsa ja mies näkee silloin jo uusia olentoja, joissa äidin entinen viaton lapsellisuus on täydellisyydessään. AILI. Tarkoitat lapsia. AHRÉN. Hiukan hämillään. Niin! AILI. Minä olen välistä ajatellut millaista olisi olla äitinä. Eikö se liene ihanata, kun saa sellaisten pikkuisten olentojen kanssa viereksiä lattialla, painia ja leikkiä kuurupeittosilla. AHRÉN. Eiköhän se liene. AILI. Minä tahtoisin, että meillä olisi neljä lasta – kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. – Poikien nimenä olisi – AHRÉN. Aili! Ei nyt puhuta sellaisista. – Kyllä niistä ennätämme vielä. === IX:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Hartin''. HARTIN. Tulee kannun kanssa. Kas, johan sinä olet täällä. Fyi, sylitysten! Ei se käy laatuun vielä. AHRÉN. Suutelee Hartinia kädelle. Päivää. AILI. Miksi en minä Vilhelmin sylissä istua saa? HARTIN. Panee kannun kädestään. Naimisiin kun olette menneet, silloin saatte olla niinkuin tahdotte, nyt ei se sovi vielä. – Se näyttää rumalta. – No, mitä kuuluu Vilhelm? AHRÉN. Hyvin vaan! Mitä teillekin? HARTIN. Miksi et eilen täällä käynyt? AHRÉN. Käy tyytyväisenä istumaan kiikkutuoliin. En tahtonut puhua teille koko asiasta sanaakaan, ennenkuin olin varmuutta saanut. AILI. No? AHRÉN. Oletko utelias! Kannattaapa ollakin. Eilen kävin enoni puheilla. HARTIN. No? Mitä arveli senaattori? AHRÉN. Hän lupasi minulle viran senaatin kamaritoimikunnan kansliassa. AILI. Lupasiko? Riemuissaan. Voi, voi, sitten voimme pian viettää häät. HARTIN. Aili! Mitä tuo nyt on! Ei sinun sovi häistä puhua. AHRÉN. Kuukauden päästä pääsen ylimääräiseksi kopistiksi, josta sitten on helppo vakinaiseen virkaan päästä. AILI. Sepä hauskaa! Toivotan onnea. AHRÉN. Kiitos vaan! HARTIN. Erittäin hauskaa. Pääasia nyt on vaan, että vakinaisen arvokkaan viran saat. Minä pidän sitä prinsiipin vuoksi ihan välttämättömänä, voidaksesi tyttäreni kanssa naimisiin mennä. Niin, ja sekin on erittäin hyvä, että viran Helsingissä saat. AHRÉN. Siinä noudatinkin kokonaan teidän tahtoanne. Olisinhan hovioikeuteen milloin hyvänsä päässyt. HARTIN. No kuinka paljon palkkaa saat? AHRÉN. Ei se ensi alussa suuri ole, mutta onhan siitä sitten helpompi hyvän palkan ääreen päästä. Ensi alussa korkeintaan pari tuhatta markkaa. HARTIN. Se on liian vähän. Et sillä voi vaimoasi elättää. AHRÉN. No – eihän sillä juuri yksinäänkään kovin reimasti elää voi, mutta – – HARTIN. Mutta? AHRÉN. Mutta – tuota. – Mitä aioinkaan sanoa? – AILI. Onhan meillä äiti, sen sijaan varoja. HARTIN. Ei sellaisen miehen kuin Ahrénin kunniatunne salli hänen ruveta elämään vaimonsa varoilla. AHRÉN. Itsekseen. Perhanan eukko! AILI. No mutta eikö se ole yhdentekevää, kenen varoilla – HARTIN. Sinä et käsitä tällaisia asioita. Mies on liian, – liian ylpeä voidakseen, niin sanoakseni, mennä vaimonsa hankkimaan kotiin. Hän tahtoo ensin itselleen vankan aseman, hän panee uuden kotinsa täyteen kuntoon ja tuo sinne sitten vaimon, olkoon tämä rikas tahi köyhä. Eikö niin, Vilhelm? AHRÉN. Aivan oikein. Minä tarkoitinkin, että voipihan sitä ehkä saada tuon palkan lisäksi sivutuloja. HARTIN. Toivokaamme. === X:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Helli'' ja ''Karhi''. ''Helli'' ja ''Karhi'' tulevat. AILI. Kas siinähän te olettekin! Terve tulleita! HELLI. Hyvä päivä! KARHI. Päivä! HARTIN. Terve tulleita. Esittää. Varatuomari Ahrén – ylioppilas Karhi. HELLI. Ailille. Minulla oli oikein ikävä sinua. KARHI. Tänään annetaan Suomalaisessa teatterissa rouva Edgrenin mainio kappale ”Todelliset naiset.” Minä pyysin neiti Hiltusta kanssani sitä katsomaan, mutta hän pani ehdoksi, että jos te tulisitte myöskin, niin hän kyllä – AILI. Voi äiti kulta! Mennään. HARTIN. Se riippuu siitä, millainen tuo kappale on. KARHI. Rouva Edgren ruoskii siinä mestarillisesti nykyaikaista epäsiveellisyyttä. HARTIN. Vai niin! KARHI. Vaikka se meidän oloillemme liioitetulta tuntuukin, on sen merkitys täälläkin suuri. HARTIN. Sääli, ettei Aili voi tulla sitä katsomaan. KARHI. Miksikä ei? HARTIN. Eihän ne sellaiset sovi nuorelle neitoselle. KARHI. No mutta – HARTIN. Minä pyydän, ei siitä sen enempää. Jotta Ailin mieli ei pahaksi kävisi, voisitte te nuoret mennä esimerkiksi – – AHRÉN. Populäärikonserttiin. HARTIN. Aivan niin! HELLI. Kyllä minä teatteriin menen. AHRÉN. Minä puolestani lähden paljon kernaammin konserttiin, sillä en ole juuri mikään teatterimies. HELLI. Mitä sillä tarkoitatte? AHRÉN. Mitäkö tarkoitan. Että käyn harvoin teatterissa. KARHI. Ohhoh! AHRÉN. Mikä painava ”ohhoh.” AILI. Sulhoni on, näet, ollut niin ahkerissa lukuhommissa näihin aikoihin asti, ettei hän ole joutanut juuri – – – HELLI. Sen verran on jokaisella aikaa. AHRÉN. On muutamilla, Vilkasee Karhiin. mutta ei kaikilla. HARTIN. No mutta painakaa puuta, hyvät vieraat. Olipa hauskaa, että tekin herra Karhi kerran taasen meille tulitte. Erittäin hauskaa. KARHI. Ainakin minulle. HARTIN. Taidatte tekin olla kovissa lukuhommissa. KARHI. Tavallani. HARTIN. Mitä tarkoitatte? KARHI. Minä tutkin innolla nykyaikaista kirjallisuutta, mutta vähemmän olen pitänyt lukua yliopistoluvuista. AHRÉN. Tuo on yleinen vika nuorissa ylioppilaissa. Kulutetaan kallista aikaa kaikellaisiin tarpeettomiin lukuihin ja – HELLI. Tarpeettomiin? AHRÉN. Niin! Tarpeettomiin niille, jotka pitävät tutkintonsa suorittamista pääasiana. KARHI. Hymyillen. Minäpä en pidäkään tutkintojen suorittamista pääasiana. AHRÉN. Ettekö? Ivallisesti. No mitä sitten? KARHI. Minä luen, opiskelen tuntemaan niitä nykyajan tärkeitä ”kysymyksiä”, jotka virtana vierivät sivistyneen maailman läpi, yhteiskuntaamme sen ytimiin asti kosketellen. AHRÉN. Mihinkä luulette niillä tiedoilla pääsevänne? KARHI. En leivän ääreen, mutta sitäpä varten en ole yliopistoon tullutkaan. Olisin minä leipää tarpeikseni saanut renkinäkin. AHRÉN. Nauraa pilkallisesti. Vai niin! AILI. Vilhelm älä naura. Herra Karhi voi olla hyvinkin oikeassa. AHRÉN. Niin sitä luulisi puusta katsoen. Mutta nuo ovat sellaisia nuoren miehen mielikuvituksen tuotteita, joille todellisuus pian tekee surkean lopun. Te tunnette kai, herra Karhi, tuollaisia arvoisia, vanhoja siiviksiä, joita löytyy kutakin osakuntaa koristamassa. KARHI. Kiivastuen. Niitä on monellaisia! Älkää sekoittako laiskureita, juoppoja ahkeriin vilpittömiin työntekijöihin. AHRÉN. Hartiniin kääntyen. Minulla on tuttava, joka tuli ylioppilaaksi samana vuonna kuin minäkin. Hän sai jo ensi lukukautena päähänsä, ettei muka professorien luennoista ole mitään hyötyä, koska kirjoista muka saapi paljon selvemmin ja mukavammin samat tiedot, mitä yliopiston opettajat kuivasti esittävät. KARHI. Minä yhdyn häneen täydellisesti – ainakin jos hän on filoloogi. AHRÉN. Hän on ylioppilas vieläkin, tulematta koskaan miksikään. KARHI. Saisiko tietää, ketä tarkoitatte? AHRÉN. Miksei. Se on Pekka Toivonen. KARHI. Mies, jolle ei vedä vertoja yksikään noista vix-maistereista, jotka suurimman viftinsä muistoksi kultasormusta etusormessaan pyörittelevät. Hänestä toivon minä paljonkin. – Perin syvämietteinen, sivistynyt mies. AHRÉN. Se riippuu siitä ketä sivistyneenä pidetään. KARHI. Pistävästi. Ei sitä ainakaan titteli tee. AHRÉN. Mutta kuitenkaan ei pääse minnekään ilman tuota – titteliä. HELLI. Surkeasti kyllä. AHRÉN. Mutta tuo syvämietteinen sivistynyt mies on nyt korviinsa asti veloissa ja voipi joutua milloin hyvänsä hunnikolle, deekikselle, kuten sanotaan. KARHI. Rikkaalla on rahaa, köyhällä velkoja. – Oletteko te, herra varatuomari, rikas? AHRÉN. En suinkaan! KARHI. Teillä on sitten velkoja. HARTIN. No, no herrat! Älkää kiivastuko! AHRÉN. Menee Ailin luo, hiljaa. Epähieno keltanokka. Menevät verannalle ja siitä puutarhaan. HARTIN. Minä pidän tuollaisista väittelyistä, kunhan ei mennä liiallisuuksiin. Vasemmalta kuuluu asteitten rämäys, niinkuin joku lasiastia olisi rikki mennyt. Herranen aika! Rientää vasemmalle. === XI:s KOHTAUS. === ''Helli'', ''Karhi''. HELLI. Kuinka itserakas tuo herra. KARHI. Hän varatuomari, minä vaan ylioppilas. HELLI. Kosketittepa kipeään kohtaan. KARHI. Kiivastuuhan sitä vähemmästäkin. HELLI. Hyvää se tekee, kun nolaa tuollaisia herroja. KARHI. Pahaksi onneksi sellaiset eivät juuri ymmärrä nolausta. He ovat niin varmat sanojensa erehtymättömyydestä, ettei heidän itseluottamustaan millään saa järkähtämään. HELLI. Se se juuri kiusallisinta. KARHI. Tässä kohden ovat teoloogit ja juristit samallaisia. Molemmat ovat he yhtä vakuutettuja itsensä kuin toiset raamatun, toiset lain erehtymättömyydestä. HELLI. No, no. Älkää nyt ruvetko liioittelemaan. KARHI. Hm. Tietääpähän silloin ainakin koko totuuden sanoneensa, jos vähän enemmänkin. HELLI. Aina te osaatte itseänne puollustaa. KARHI. Ja aina te minua ymmärrätte. Menevät myöskin puutarhaan. === XII:s KOHTAUS. === ''Gryhling'', ''Emma''. GRYHLING. Tulee oikealta. No minne ne vieraat niin äkkiä haihtuivat. Taikka menkööt minun puolestani. En minä kuitenkaan heidän seurassaan menestyisi. ''Emma'' tulee vasemmalta, tuoden tarjottimella karafiinin viiniä ja useita lasia. Viiniä! Sepä hyvä. Lähestyy Emmaa. No mitä se pikku sirkku niin alas katselee? Taputtaa poskelle. EMMA. Herra! GRYHLING. Oho! Oletko äkänen – – No, en minä enää! Taputtaa taasen. EMMA. Stasrotinna tulee. === XIII:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Hartin'', ''Karhi'', ''Helli'', ''Aili'', ''Ahrén''. HARTIN. Tulee. No missä vieraat? GRYHLING. Ottaa viiniä. Minä juuri ajattelin, että tekisipä hyvää lasi viiniä. Lähtee menemään omalle ovelleen päin. HARTIN. Älä nyt pakene taasen. GRYHLING. Osh! Käy istumaan. HARTIN. Menee verannalle. Missä ne nuoret? Huutaa. Kuulkaa, hyvät vieraat! Aili ja Vilhelm! Tulkaa viiniä ottamaan, olkaa hyvät! Itsekseen. Kuinka hauskaa nähdä nuo molemmat niin onnellisina. Kun kerran heidät saa rinnatusten nähdä polvillaan alttarin edessä, silloin tuntunee, kuin olisi elämäni työ lopussa. Jospa kaikki äidit panisivat niin paljon huolta tyttäriensä kasvatukseen. Mutta ei moni viitsi, usea ei voikaan. Helli ja Karhi tulevat, tervehtivät Gryhlingiä. KARHI. Harvinaisen kaunis puutarha teillä. HELLI. Ja tuo ihana näköala sitten. Aili ja Ahrén tulevat juoksien sisään. HARTIN. Kas vaan kuinka keveä se Vilhelmikin vielä on. AHRÉN. Rakkaus tekee nuoreksi. HELLI. Niinkö te arvelette. Minä luulisin päinvastoin. KARHI. Samaa mieltä olen minäkin. AHRÉN. Silittää Ailin kättä. Sanotte niin siksi, että ette ole tunteneet vielä todellista rakkautta. KARHI. Kun nuorukainen tuntee rakkauden siteillä itsensä toiseen liitetyksi, alkaa hän paljon vakavammin katsomaan eteensä, rupeaa paljon enemmän vaatimaan itseltään. Onko se lapsellinen tunne? AHRÉN. Jokainen ihminen katsoo eteensä, vaatii itseltään sen enemmän, minkä vanhemmaksi tulee. Siihen ei rakkautta tarvita. Rakkauden maukas neste sulostuttaa, keventää elämää, saattaa lapsen tavoin unohtamaan kaikki huolet ja vastoinkäymiset. Eikö niin Ailiseni? Silittää Ailin kättä. AILI. Kyllä se niin on. AHRÉN. Me tiedämme mikä rakkaus on, me! Etsiä saapi kihlatuita, jotka ovat niin onnellisia ja samalla niin varmoja toistensa ikuisesta rakkaudesta, kuin me. HELLI. Itsekseen. Kuka tietää! Ääneen. Tänään on kaunis ilma. HARTIN. Niin on. Kaunis on kevät. AHRÉN. Minä en muista koskaan näin varhaista kevättä olleen. Tavattoman on kaunis ja lämmin. HELLI. Itsekseen. Sitä odotinkin. Ääneen. Kun ei vaan tulisi takatalvi kevään urpuja jäädyttämään. AHRÉN. Vielä mitä. Nytkö enää talvi voisi tulla. Olkaa nyt! HELLI. Omituisella painolla. On tapahtunut joskus, että kevään surkealla tavalla katkasee odottamaton takatalvi, jolloin kevätpäivän lämpimään tottuneesta ihmisestä se tuntuu kahta kamalammalta. Ei saa olla mistään ihan varma! AILI. Hellille. Minä ymmärrän tarkoituksesi. Ei se voi olla mahdollista. ''Gryhling'' nousee, aikoo lähteä. HARTIN. Kuule Kaarlo! Etkö lähde meidän kanssamme teatteriin? GRYHLING. Niin minäkö? HARTIN. Sinä juuri. GRYHLING. Mitä minä siellä teen. HARTIN. Annetaan ”Todelliset naiset.” GRYHLING. Hymyilee. Mitäpä minä niistä. HELLI. Kuinka te niin voitte sanoa? GRYHLING. Minä olen saanut tarpeekseni niistä jo muutenkin. HARTIN. Oletpa kohtelias. AILI. Ehkä enolla on siihen syytäkin. HELLI. Mutta ettehän te toki kokonaan teatterin hyödyllisyyttä kieltäne? GRYHLING. Mitäpä hyötyä siitä on sitten? HELLI. Se luopi eteemme eläviä kuvia ihmiselämästä. GRYHLING. Minä näen niitä mielestäni aivan kyljikseni teatterin ulkopuolella, ja paljon paremmin todellisuudessa näytellään kuin näyttämöllä. AHRÉN. Tuo ei ole hullusti sanottu. Ja jos siellä sitten esitettäisiin vaan kauniita kuvia ihmiselämästä, mutta ei. Etsitään alinomaa mitä likasimpia ja rumimpia. KARHI. Se, joka ei näe kuvan varjopuolia, ei käsitä valoisiakaan. AILI. Niinkö arvelette? HARTIN. Jopa te olette väärällä tolalla. Sen mukaan pitäisi johdonmukaisesti nuorille tytöille opettaa kaikki rumimmatkin asiat maailmassa. KARHI. Luonnollisesti. HARTIN. Ailille. Mene nyt pukeutumaan, lapsukaiseni, pian on lähdettävä. AILI. Tule, Helli, sinä minun kanssani. HELLI. No – tuota – voinhan minä – HARTIN. Menkää te tytöt vaan rupattelemaan siellä rauhassa asianne. Me täällä väittelemme vähän vielä, koska – Hymyilee. herra Karhilla näkyy niin hyvä halu olevan. AILI. Sinä Helli, näyt niin mielelläsi ottavan osaa keskusteluun. Jää sinä tänne vaan. Katkerasti. Minä menen yksin. Menee. === XIV:s KOHTAUS. === Edelliset, paitsi ''Aili''. KARHI. Aili neiti näkyy niin vastenmielisesti luopuneen keskusteluamme kuulemasta. HARTIN. Minä en tahdo hänen lapsellista mieltään häiritä millään oudoilla asioilla. – Se on minun kasvatustapani. Pysyköön hän viattomassa tietämättömyydessään, niin kauan kuin se on mahdollista. – Niin! Minä pyytäisin selitystä äsköiseen kummalliseen väitteeseenne. Tulisiko meidän äitien puhua suoraan tyttärillemme mitä epäsiveellisimmistä asioista, vai mitä tarkoitatte? KARHI. Juuri äidin velvollisuus on selittää ne perin pohjin tyttärilleen, vieläpä pojilleenkin. HARTIN. Kuinka luulette te luonnollisen häveliäisyyden sitä sallivan? KARHI. Se tapahtukoon askel askeleelta neitosen kasvaessa niin, ettei hän täysikäiseksi tultuaan tiedä milloin se on tapahtunutkaan. GRYHLING. Miksei kerrassaan! AHRÉN. Kylläpä te näytte suurta arvoa antavan immen puhtaudelle, häveliäisyydelle, joka kuitenkin on neidon paras koristus. KARHI. Mitä oli Eevan häveliäisyys, ennenkuin hän oppi synnin tuntemaan. Yhtä vähän voi puhua pienokaisen lapsen kuin Eevan häveliäisyydestä ennen syntiinlankeemusta. Te tahdotte, ettei nuori neito tietäisi mitään niistä asioista, joitten suhteen hänen pitää häveliäs olla, ja kuitenkin pidätte häveliäisyyttä hänen parhaana koristuksenaan. Hänelle ei sanota, mikä synti on, mutta kielletään syntiä tekemästä. Pitäähän meidän tuntea vihollisemme voidaksemme häntä välttää, vastustaa. HARTIN. Hellän äidin on mahdotonta sellaisilla asioilla puhtaan lapsen sielua tahrata. Jos hän kerran miehelään joutuu selviävät ne asiat kaikessa tapauksessa. GRYHLING. Nauraen. Eiköhän! HARTIN. Siksipä jätämmekin nuo asiat miesten selitettäviksi. HELLI. Mutta kuinka käy tavallisesti noitten puhtaitten sielujen, jos minunkin sallitaan mielipiteeni lausua? Saatuaan ensikerralla äidiltä vastauksen, joka ei tytärtä tyydytä, käyttää hän tilaisuutta uudelleen kysyäkseen, mutta saa tietysti samallaisen vastauksen. Vaikkapa hän ei saisikaan äidiltään tuota varomatonta muistutusta ”ettei sellaisia asioita saa kysellä”, huomaa hän asian arkuuden ja tulee uteliaaksi. Nuoren vilkkaalla mielikuvituksella luulottelee hän asiata kahta kamalammaksi, pyrkii kuuntelemaan vanhempien, kokeneempien toveriensa sopotuksia, nuuskii salaa luvattomia romaaneja, joista hän nuoren intohimolla imee itseensä kaiken tuon kelvottoman, siten todellakin tahraten puhtaan sielunsa. Onko tuo nyt parempi kuin että äiti luontoperäisellä hienotunteisuudellaan samat asiat ajoissa hänelle selittäisi sen sijaan, että hän koettaa asioita kiertelemällä ja vääristelemällä vieläpä valheillakin ulkokultaista puhtautta säilyttää? GRYHLING. Bravo! KARHI. Ja luuletteko te, että miehestä tuntuu paremmalta saada haltuunsa koskematon orvokkia kasvava niitty tahi rikkaruohojen täyttämä pelto, kuin valmis, tarkalla silmällä hoidettu uhkuva laiho? GRYHLING. Minä sanoisin yhtyväni teihin täydellisesti, jollette puhuisi noin kiertelemällä ja koristelemalla selviä asioita, vaan sanoisitte suoraan, että sellainen nainen vaan nykyjään kelpaa avioliittoon, joka jo on aivan selvillä siitä, kuinka – HARTIN. Kaarlo! Muista, että tässä on naisia myöskin. ''Gryhling'' nauraa hohottaa. Te herra Karhi puhutte niinkuin ainakin sellainen, joka nykyaikaista kirjallisuutta on ahminut. Mutta älkää luulko vanhoja vuosisatojen kokemukseen perustuvia periaatteita voitavan muutamien kynäniekkojen mielikuvaelmilla kumota. AHRÉN. Nuori mies sellainen kuin te, herra Karhi, luopi mielellään itselleen kaikenlaisia kauniilta näyttäviä ilmalinnoja, jotka sitten, kun on opittu maailmaa tuntemaan tarkemmin, haihtuvat kuni tuhka tuuleen. KARHI. Saanko vapaasti puollustaa itseäni, rouva Hartin. HARTIN. Tietysti! KARHI. Ahrénille. Meidän nuorien silmille viskataan niin usein tuo muistutus: ”Mitä sinä keltanokka höpiset!”, ettei se enää vaikuta. AHRÉN. Paha merkki. HARTIN. Minä lienen kylliksi iäkäs antamaan teille sen äidillisen neuvon, että hankkikaa itsellenne ensin kokemusta, tulkaa isäksi ja kasvattakaa lapsenne uusien periaatteittenne mukaan, mutta ruvetkaa sitten vasta vanhaa kasvatustapaa vastustamaan, kun kokemus on takananne ja työnne hedelmät näkyvissä, – sitten vasta. KARHI. Hedelmistä minä juuri näen ettei äitiemme kasvatusoppi ole oikea, sillä olenhan itse ja onhan kaikki veljeni ja sisareni sen mukaan kasvatettu. – Mutta en minä sillä väitä, että minun puollustamani uusi kasvatustapa olisi ehdottomasti aivan oikea, vaikka olenkin varma, että vanha on väärä. HARTIN. Te tahdotte siis repiä alas vanhan, voimatta tarjota uutta ehdottomasti parempaa sijaan. KARHI. Kyllä se sitten selviää itsestään, kun vanha on murretuksi saatu. === XV:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Aili''. AILI. Tulee. Nyt olen valmis. HARTIN. No, voimme sitten lähteä. AHRÉN. Konserttihan alkaa vasta puoli kahdeksan. AILI. Ja minun pukeutumiseni kanssa pidettiin sellaista kiirettä. HARTIN. Aili! Ahrénille. No te voitte viipyä täällä vielä hetken. Ei ole sopivaakaan tulla sinne liian aikaiseen. Me lähdemme siis! KARHI. No niin! Hyvästi! AILI. Hyvästi! Käykää meillä vastakin. HELLI. Hyvästi, Aili. AILI. Sinun pitää käydä useammin meillä. HARTIN. Mennessään. Ajatte sitten vosikalla. Tähän aikaan liikkuu jo kaikellaista väkeä kaduilla. Menevät. === XVI:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Ahrén'', ''Gryhling''. AILI. Mitä keskustelitte te täällä minun poissa ollessani? AHRÉN. Karhihan se täällä urheili kielensä kanssa. GRYHLING. Vahinko, ettet ollut kuulemassa. Olisi siitä sinulle hyötyä ollut. Sillä on kieli hallussaan, sillä pojalla. AHRÉN. Lörpöttelee puita heiniä niinkuin keltanokka ainakin. GRYHLING. Ei suinkaan! Päinvastoin näkyy hän ymmärtävän hyvinkin asioita. AILI. Sen verran kuin minä Karhia tunnen, en toden totta luulisi häntä pelkäksi lörpöttelijäksi. Kyllä hän on teräväjärkinen, ajatteleva nuorukainen. AHRÉN. Niinkö arvelet. No, sittenhän te kaksi Osoittaa Gryhlingiä ja Ailia pilkallisesti. sovitte hyvin yhteen. AILI. Enoni ja minäkö? No, se on tietty. ''Ahrén'' menee verannan ovelle. Vaikka äiti aina enoa toruu, pidän minä hänestä paljonkin. Taputtaa Gryhling’iä kädelle. Ollaanhan me hyviä ystäviä, vai kuinka, eno? GRYHLING. Joll’et sinä sisareni tytär olisi, voisi meistä tulla hyvinkin hyvät ystävät. AILI. Mitä tarkoitatte? GRYHLING. Sinä olet kasvatettu niin kokonaan toisellaisia ihmisiä varten, kuin minä olen, ett’et sinä minua voisi ymmärtää. AILI. Minä tahdon oppia tuntemaan sinua. GRYHLING. Hm! AILI. Mitä se Vilhelm siellä katselee? Oletko loukkaantunut? Fyi, kuinka lapsellinen. Vai oletko mustasukkainen? AHRÉN. Mustasukkainen! AILI. No, ethän sinä siitä toki loukkaannu, ett’en minä ole ihan samaa mieltä sinun kanssasi, ja uskallan sen sanoa. GRYHLING. Jos muistat äitisi oppia, et sano niin. AILI. Kuinka? GRYHLING. Eikö sinua ole opetettu kaikessa mukaantumaan toisen tahdon alle, ensin äitisi ja sitten –? AILI. Sitten? GRYHLING. Hm! AILI. Aina sinä lopetat tuolla kummallisella ”hm”. GRYHLING. Hm! – Mutta te tahdotte kai olla kahden kesken. – Minä jätän teidät. AILI. Ei! Istu vaan täällä. Onhan hauskempi kolmen pakinoida. GRYHLING. Hm! === XVII:s KOHTAUS. === ''Ahrén'', ''Aili''. AHRÉN. Kuule, Aili, minä tahdon sanoa sinulle vakavan sanan. AILI. Leikillisesti. No! AHRÉN. Tämä ei ole mitään leikkiä. AILI. Tekeytyy totiseksi. No, annas tulla! AHRÉN. Sinun pitää olla varovainen tuon enosi suhteen. AILI. Kummastuen. Enoni suhteenko varovainen? AHRÉN. Katso, sinä et sitä ymmärrä. Hän on entinen upseeri, on elänyt aikoinaan noin ”liian vapaasti”, hänellä on sanalla sanoen ominaisuuksia, jotka tekevät hänet sopimattomaksi sellaisen nuoren immen kuin sinun luottamusmieheksi. AILI. Minä en ymmärrä. AHRÉN. Enempää ei sinun ole tarviskaan ymmärtää. Lupaathan noudattaa neuvoani? AILI. No, mutta selitähän. Mitenkä on hän elänyt sitten vapaasti? Mitä pahaa siinä on? AHRÉN. Hm! AILI. Taasen tuo harmillinen, salaperäinen ”hm”. Tiedätkö, sinä teet minut uteliaaksi. Sanoit nuo sanat ”liian vapaasti” niin kummallisella äänellä, että minusta tuntuu niissä piilevän jotakin, jota en ole käsittänyt tähän asti laisinkaan. AHRÉN. Upseerit, näetsen, elävät tavallisesti hyvin hurjasti, juovat, lyövät korttia ja muuta sellaista. He ovat huoletonta väkeä, joilla ei ole mitään syvempiä ajatuksia, periaatteita. Heiltä ei neitonen voi mitään hyvää oppia, päinvastoin. AILI. Enostani on minulla, Vilhelm kulta, toisellainen ajatus. Hänellä on päinvastoin hyvinkin paljon tuollaisia itsenäisiä ajatuksia, joilla hän useasti saattaa äitinikin hämilleen. Jos hän on aikoinaan juonut ja korttia lyönyt, en minä häntä tuomitse. Ei hän minulle sellaisia opettamaan rupea. Kyllä sinä tuomitset häntä väärin kokonaan. AHRÉN. Eikä hänen elämänsä nytkään ole moitteetonta. Päinvastoin liikkuu hänestä pahojakin huhuja. AILI. Pahoja huhujako? Millaisia? AHRÉN. Hm! AILI. Taasen tuo ”hm”. Se rupeaa rasittamaan minua oikein. Selitähän, millaisia huhuja? AHRÉN. Sinä et nyt ole vielä siinä ijässä, siinä asemassa – – Niitä löytyy asioita, joita ei voi nuorelle immelle selittää. AILI. Ja saamatta tietää syitä, pitäisi minun ruveta kammoamaan enoani. Tiedätkö, tuo tuntuu minusta keveimmin sanoen kummalliselta. AHRÉN. Se saattaa siltä tuntua, mutta minä en nyt voi pitempiin selityksiin ruveta. Pitäisihän sinun toki luottaa minuun sen verran, että, vaikka en selitäkään syitä, uskot minun vakuutuksestani puhuvan. AILI. Niin, kyllä, kyllä. Miksi en minä uskoisi sitä, mutta voithan sinäkin erehtyä. – Ja minusta tuntuu muuten niin luonnottomalta, ettemme me edes saa puhua avoimesti keskenämme mistä asioista hyvänsä. Se aivankuin vieroittaa minua sinusta. AHRÉN. Mitäpä me sille voimme, kun se kerran on luvatonta. AILI. No emmekö me koskaan saa sellaisista puhua? AHRÉN. Kyllä, sitten kun olemme naimisissa. AILI. Nousee. Siis kaikki on suljettu avioliiton verhon taakse. AHRÉN. Maailman järjestys on nyt kerran sellainen. – No riittää tällä kertaa. – Jo on aika lähteä konserttiin. Menevät. === XVIII:s KOHTAUS. === ''Gryhling'', sitten ''Emma''. GRYHLING. Tulee. No, johan ne ovat menneet. Saapas nähdä, kuinka kauan sitä kevättä kestää. Ei ollut tyhmä sen Hellin ennustus takatalvesta. Oireita näyttää jo alkavan ilmaantua. – Hm! Peijakkaan poika se Karhikin. Pani eukon pään aivan pyörälle saarnoillaan. Niin sitä tuli vaan, kuni vettä syksyiseltä taivaalta. Hm! Tosin vähän lapsellinen! Toisellaiset seuraukset olisi hänen kasvatusopistaan. – Annas kun naiset, nuoret likat, oppisivat kaikki hävyttömät asiat tietämään niinkuin miehetkin, niin kyllä sitä sitten –. Saisi jutellakin kaikista asioista noin suoraan vaan. – Ei olisi se hullumpaa! Silloin ei kiusaisi ihmistä tuo pirullinen siveellisyys, jota täytyy milloin varovasti silitellä, milloin kaartaa kuni äkäistä rakkia. No, silloin kun minä laskettelisin sukkeluuksia, että hörkössä olisi heidän korvansa. ''Emma'' tulee astioita korjaamaan. GRYHLING. Itsekseen. Siksipä saan tyytyä tällaisiin. Näitten kanssa saa olla, kuten tahtoo. Panee verannan oven kiinni. No, Emma! Etkö tahdo viiniä? EMMA. Ei, kiitoksia. GRYHLING. Mitä vielä. Kaataa. Skoolataanpas. Olemmehan me hyviä ystäviä. EMMA. No, jos herra tahtoo. Juopi lasin reunasta hiukkasen. GRYHLING. Mitä siitä maistelemisesta. Juodaan pohjaan. EMMA. No, jos tahdotte. Juopi pohjaan. GRYHLING Pitäähän meidänkin jollain tavoin itseämme huvitella, kun olemme kotiin jäädä saaneet. Käyppäs istumaan tuohon. Ole sinä rouva, minä olen herra. EMMA. Kuinka leikkisä herra tänään on. GRYHLING. Painaa Emman harteista istumaan sohvaan. Kas noin! EMMA. No, mutta! GRYHLING. Kuinka vanha sinä olet? EMMA. Toisella kymmenellä. GRYHLING. Kas vaan, kuinka sukkela! Ottaa vyötäisistä Emmaa. EMMA. No, mutta herra! GRYHLING. Pelkäätkö sinä minua? Olenko minä mielestäsi liian vanha ystäväksesi. EMMA. Mutta eihän sovi, että – – GRYHLING. Mitä joutavia. Juodaanpas enemmän. EMMA. Älkäähän nyt toki! GRYHLING. Eikö se ollut hyvää? Kaataa. Kas noin! Antaa Emmalle pikarin käteen. Juo nyt vaan. EMMA. Voi, voi! GRYHLING. No, ei tässä nyt auta. EMMA. Eihän nuori tyttö saa väkeviä juoda. GRYHLING. Juopihan Ailikin. EMMA. Se on totta. GRYHLING. Kun minä sinulle tarjoan, ei sinun tarvitse mitään pelätä. Viepi pikarin suulle. Kas noin! EMMA. Juopi. Minä tulen humalaan. GRYHLING. Mitä vielä. Ei tämmöisestä humalaan tulla. – Minä pidän sinusta, tiedätkö, Emma. Sinä olet niin reipas tyttö! Sanoppas, tahtoisitko sinä jotakin. Pyydä minulta jotakin. EMMA. Minäkö? GRYHLING. Pyydä vaan! EMMA. Ettekö te suutu? GRYHLING. Mitä vielä. EMMA. Itsekseen. Voi, voi! Jos uskaltaisin. GRYHLING. No? EMMA. Jos – te – nyt välttämättä tahdotte niin – Hieroo ujosti lettiänsä. GRYHLING. Mitä? Sano vaan. EMMA. Niin voisittehan te – – – GRYHLING. Anna tulla! EMMA. Huomenna on äitini syntymäpäivä. GRYHLING. Tahtoisitko ostaa hänelle jotakin. – Sehän on kaunista! – No, mitä tahdot sinä – – Mustan silkkiliinanko tahi – – EMMA. No, vaikka. Mutta minua hävettää. GRYHLING. Minähän sinulle sitä tarjoan. Siis mustan silkkiliinan. – No, mitä se maksaa. Riittääkö kaksi kymmentä markkaa? EMMA. Riittää. Siinä on liikaakin, mutta minä tuon loput takasin. GRYHLING. Ei ole tarpeen! EMMA. Kiitoksia, hyvä herra luutnantti. GRYHLING. Ei sinun tarvitse näin kahden kesken ollessamme minua herraksi nimittää, sano vaan Kalleksi tahi jotain sellaista. – EMMA. Voi, kuinka lystikäs te olette. Kalleksiko minä – GRYHLING. Niin, mutta minä tahdon ensin palkan lahjasta, ennenkuin sen saat. EMMA. Palkanko? GRYHLING. Yhden suukkosen. EMMA. Ohhoh! GRYHLING. Onko se muka liian paljon. Vetää Emman luokseen. Ole nyt kiltti vaan. EMMA. Äitini on kieltänyt suutelemasta ketään miestä. GRYHLING. Äitisi! Niin kaikki äidit kieltävät ja kuitenkin suutelevat kaikki tytöt. EMMA. Kaikki tytötkö? GRYHLING. Poikkeuksetta! EMMA. Se ei ole totta. GRYHLING. Enköhän minä tunne paremmin maailmaa kuin sinä. EMMA. Mutta eihän Aili ainakaan – GRYHLING. Eikö Ahréniakaan? EMMA. Niin, omaa sulhastaan? GRYHLING. Hän on kihloissa. Siksi saa hän vaan sulhastaan suudella; mutta sinä olet vapaa, sinä! EMMA. Mistäpä minä sellaisia asioita ymmärtäisin. GRYHLING. Suutelee. Kas noin! EMMA. Voi, voi! GRYHLING. Suutelee ja hyväilee. No, tule nyt minun kamariini, niin saat rahat. Saatpa katsoa minun kauniita kuvakirjojanikin. EMMA. Mutta ettehän minulle mitään pahaa tee? Aikovat mennä. GRYHLING. Säikähtää. Joku tulee. – ''Emma'' menee verannan ovea avaamaan. GRYHLING. Itsekseen. Hyvä alku ainakin! Menee kamariinsa. === XIX:s KOHTAUS. === ''Emma'', ''Aili'', ''Ahrén''. ''Aili'' ja ''Ahrén'' tulevat. AILI. Miksi tämän oven lukkoon panit? EMMA. En minä – – sitä kiinni pannutkaan. Herra luutnantti sen taisi panna. AILI. Vai niin. Kenen kanssa sinä puhuit täällä. EMMA. Herra luutnanttihan se – – AILI. Rauhallisesti. Vai niin, vai niin. Minä jo ajattelin. ''Emma'' ottaa tarjottimen, menee. AHRÉN. Itsekseen. Kas vaan Gryhlingiä. === XX:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Ahrén''. AILI. Kas niin! Täällä on paljon hauskempi olla. Eikö niin? – Ethän sinä suuttunut minuun ole, Vilhelm. AHRÉN. Mitä vielä. Minä vaan kummastelen sinua. Olethan kuin tuulen pyörtämä. AILI. No, kun minä nyt olen sellainen. AHRÉN. Sanoppas oikein, mistä se pisti päähäsi, ett’et tahdokaan konserttiin mennä. AILI. Tahdotko sen tietää. AHRÉN. No? AILI. Tuumailee. Mitenkä sen selittäisinkään. No, en keksi sopivaa vertausta. Mutta etkö sinä käsitä, että se harmittaa, kun minut käsketään konserttiin, jossa alinomaa saa käydä – siksi, että minä tahdoin teatteriin päästä. Minä en saa syödä, mitä tahdon, vaan minulle puretetaan niinkuin pienokaiselle. AHRÉN. Hm! – No, millä nyt rupeamme itseämme huvittelemaan. AILI. Tuleeko sinulle täällä ikävä? AHRÉN. No, ei juuri ikävä. AILI. Mene sinä vaan toveriesi luoksi, kyllä minä kotona toimeen tulen. On minulla tekemistä. AHRÉN. No mitä? Jos saan luvan kysyä. AILI. Mitäkö? Hämillään. Minä, – minä – soitan, laulan, luen – tahi – tahi – === XI:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Sirkku''. ''Sirkku'' tulee verannan ovelle, niijaa nöyrästi. AHRÉN. Joka paikkaan ne kerjäläiset! Mitä sinä tahdot? SIRKKU. Vähän leipää. AHRÉN. Kyökistä sellaista pyydetään. AILI. Lähestyy Sirkkua. Voi sinä pikkuinen olento! Mikä sinun nimesi on? SIRKKU. Sirkku. AILI. Kenen tyttö sinä olet? SIRKKU. Äitini. AILI. Eikö sinulla isää ole? SIRKKU. Ei! AILI. Onko äitisi köyhä? SIRKKU. On. AILI. Onko sinulla nälkä? SIRKKU. On. AILI. Itsekseen. Voi, millainen suloinen olento tuollaisissa repaleissa. Ääneen. Tuleppas tänne. Taluttaa Sirkun tuolin luo, käy itse istumaan. Tahtoisitko sinä tulla rikkaaksi? SIRKKU. Katselee pelottomasti ympärilleen. Mitä? AILI. Tahdotko sinä rikkaaksi tulla? SIRKKU. En. AILI. Etkö? No, miksikä et? SIRKKU. Rikkaat ovat pahoja ihmisiä. AILI. Kuka sinulle niin on sanonut? SIRKKU. Äiti. AILI. Mutta pyydäthän sinä kuitenkin leipää rikkailta, SIRKKU. Kun täytyy. AILI. Mitä sinä tekisit, jos kuitenkin saisit paljon rahaa? SIRKKU. Katsoo suurin silmin Ailiin. Minä, minä ostaisin leipää äidille, Ellille, Jukalle, Matille ja, ja Viitasen Maikille ja Pekalle ja – AILI. Nauraa herttaisesti. Voi sinä pikku enkeli! Ottaa rahaa kukkarostaan. Vie nyt tämä äidillesi ja pyydä häntä ostamaan ruokaa. SIRKKU. Kiitoksia! Voi, voi! Näin paljon! Minä menen äidin luo. Juoksee pois. AILI. Vaipuu ajatuksiin. Kuinka en ole ennen tuollaisia olentoja huomannut! Tiedätkö, Vilhelm, mitä aion? AHRÉN. No? AILI. Minä rupean köyhiä lapsia hoitamaan. En tahdo enää toimettomana olla. AHRÉN. Uusi päähänpisto! [[Luokka:Aili]] 3430 6166 2006-09-25T14:13:53Z Nysalor 5 [[Luokka:Aili]] {{Otsikko |edellinen=[[Aili: Ensi näytös|Ensi näytös]] |seuraava=[[Aili: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |otsikko=Toinen näytös. |alaotsikko=[[Aili]] |tekijä=Matti Kurikka |huomiot= }} Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vasemmalle vievän, takimaisen oven vieressä olevalle tuolille on heitetty päällysnuttu. === I:n KOHTAUS. === ''Aili'' yksin. AILI. Istuu kiikkutuolissa, kirja kädessä. Kuka tätä viitsii lukea. Mokomaa löröä! Valitsee se äitikin aina viisaudessaan juuri sellaisia kirjoja, jotka minua ei enää huvita. Antaisi edes lukea kelpo kirjoja, kun ei tässä muullakaan saa aikaansa kulumaan. Kun katselee köyhiä, jotka hommaavat ja työtä tekevät leipänsä tähden, niin oikein kateeksi käypi; kun näkee nuorien miehien lukevan ja virkoihin pääsevän, en voi muuta kuin surra, ett’en ole mieheksi luotu. Miksi pitää meidän ylhäisten naisten näin työttöminä, aivan ilman mitään innostuttavaa tointa olla. Tuleehan rikkaus ja sivistys täten vaan kiroukseksi. – – Niin, niin! Kummallinen tämä maailma sentään on. Kaikellaisia kysymyksiä hyörii alinomaa kuni pyörteenä aivoissani. Jos vaikka keneltä kysyn, kaikki he vastaavat samalla tapaa: ”Ette te sellaisia asioita ymmärrä.” ”Te olette vielä liian nuori.” Miks’en minä ymmärtäisi niinkuin muutkin. Olenhan huomenna jo 19 vuotias. Mutta lapsi vielä kuitenkin. – Siksikö että olen naimaton neitonen. Jos olisin poika tahi rouva, en olisi enää lapsi. – – Äiti, äiti! Miksi tahdot sinä välttämättä minua lapsena pitää, vaikka en enää lapsi ole. Lapsena opetit minut jo täysi-ikäisten tavoin käyttäytymään! Nyt olen todella täysi-ikäinen, ja sinä tahdot minua lapsena pitää. Mikä ristiriitaisuus! – Kun minä kylven, et uskalla sisään tulla, sillä häveliäisyyteni, hienotunteisuuteni ei muka sitä salli. Minä omaa äitiäni häpeäisin! Niin! Ja kuitenkin on enon albumi täynnä alastomien naisten kuvia. Sitten vasta saan oppia noita heidän salaisuuksiansa tietämään, kun naimisiin pääsen. Niinhän he aina sanovat! Hm! Mitä tekevät sitten mies ja vaimo sellaista, ettemme me tytöt sitä tietää saisi. – Rippikoulussa selitti kirkkoherra puoli tuntia kuudetta käskyä, enkä kuitenkaan ymmärtänyt siitä sanaakaan. – Oh, kuinka minun mieleni tekisi repiä rääsyiksi tuo kiusallinen verho. Miksi emme me tytöt sen taakse katsoa saa, kun naimattomat miehet saavat. Minä tahdon tästä päästä. Tahdon lentää vapauteen, vaikka siivet taittuisivat. Tahdon tietää kaikki, kaikki. Tahdon oppia tuntemaan maailman, jotta voisin sitten sen kimppuhun käydä. === II:n KOHTAUS. === Edellinen, ''Helli''. HELLI. Tulee juoksujalassa. No terve tullut takasin kaupunkiin. AILI. Helli! Heittäytyy kaulaan. Voi kuinka minä olen sinua kesäaikana ikävöinyt. Minä tarvitsen sinua lähelläni. HELLI. Mikä sinua vaivaa? AILI. Tyhjyys rinnassa, kahleet jaloissa! HELLI. Aili parka! Sinä et ole onnellinen. Kasvosi sen todistavat. AILI. En! HELLI. Etkö rakasta sulhoasi? AILI. Katsoo suurin silmin Helliin. Ky–yllä! HELLI. No, miksi sitten onneton olet? AILI. Onhan onnen ensimmäinen ehto tyytyväisyys? HELLI. On kyllä. AILI. Minä en ole elämääni tyytyväinen. Lapsena olin tyytyväinen, silloin olin myöskin onnellinen. HELLI. No, mikä sinut on nyt tänä kesänä niin äkkiä tyytymättömäksi tehnyt? AILI. Silmäni ovat auenneet. Minä tunnen itseni orjaksi, jolta oma tahto kielletään. En saa askeltakaan ottaa ilman, että minulle heti huomautetaan: ”Ei niin saa tehdä, ei se sovi.” HELLI. Niin, äitisi taitaa pitää sinua kovalla. AILI. Sinä sen kyllä jo aikaa huomasit, mutta et minua herättänyt. HELLI. Hm! Enhän voinut teidän perheasioihinne sekaantua. AILI. No, kyllähän minä ymmärrän. HELLI. Mutta onko sinulla kylliksi tahdon voimaa? AILI. On kyllä! HELLI. Vapauta itsesi kahleistasi. AILI. Kuinka olisi se mahdollista? HELLI. Ethän hyväksy äitisi mielipiteitä? AILI. En suinkaan. HELLI. Mitä sitten muuta kuin asetut häntä vastaan. Ei sinun tarvitse tällaisissa asioissa hänen periaatteitaan noudattaa. AILI. Äitiänikö vastaan nousisin! Sitä en toki voi! HELLI. Ymmärrä minua oikein. Sinä olet uuden ajan lapsi, äitisi vanhan. Ei hän voi ymmärtää, mitä nykyajan henki oikeana pitää. Hän on siksi liian piintynyt vanhentuneihin tapoihinsa. Samoin kuin tiede, taide, kirjallisuus aina muuttaa suuntansa, parantuu, samaten täytyy meidänkin muuttua, joll’emme tahdo jälelle jäädä. Yhtä vähän kuin voitaisiin väittää, että meidän on maata pidettävä kakkarana, jonka yli aurinko kerran vuorokaudessa vierähtää, siksi että vanhanajan ihmiset niin luulivat, yhtä vähän tarvitsee meidän kaikkea sitä oikeana pitää, mitä vanhat ainoana oikeana pitivät. AILI. Tahdotko sinä saada minut epäilemään kaikkia niitä asioita, joita äitini on minut opettanut pyhinä totuuksina pitämään. HELLI. En suinkaan! Minä vaan arvelen, ett’ei totuutta voi löytää, ennenkuin kaikkea on epäillyt. AILI. No, jos jokainen olisi oikeutettu omin päin kaikkea epäilemään, voisi yksi luulla yhtäällä, toinen toisaalla totuuden löytäneensä. HELLI. Pääasia on, että jokainen viimein saa sellaisen vakuutuksen, ett’ei hän sitä voi enää epäillä. AILI. Vaikka eri ihmisten vakuutus samasta asiasta olisi kuinka erilainen hyvänsä? HELLI. Luonnollisesti. Eiväthän ne voikaan samallaisia olla. Niin on äitisikin laita. Hänellä on omat periaatteensa, mutta ei sinun siksi niitä oikeina tarvitse pitää. Hän tahtoo sinua kasvattaa ahtaudessa, mutta sinä tarvitset vapautta. Ei ole muuta keinoa, kuin että vapaudut siteistäsi. Koetti minunkin äitini minua aikoinaan kesyttää, mutta minä tein kerrassaan lopun niistä yrityksistä. AILI. Kuinka vapaa ja raikas sinä sentään olet! Tuo tuntuu minusta niin kummalliselta – samalla aivan kuin unelmalta vaan. Minun luontoni oli näet alkuaan paljon hilpeämpi, vallattomampi kuin sinun. Sinun kouluun tullessasi rupesin jo muuttumaan. Kun minä lapsena pääsin metsään pujahtamaan, tuntui minusta niin suloiselta, tuntui niinkuin rinnaltani olisi paino vierähtänyt. Minä hengitin vapaasti ja liitelin hurjan lailla puulta puulle, kiveltä kivelle. – Mutta sivistys pani kahleet jalkoihini. Minua alettiin opettaa puhumaan niinkuin sivistyneen naisen tulee, minua kiellettiin juoksentelemasta, sillä se ei muka sopinut hienolle neitoselle. Neljätoista-vuotiaana pantiin päälleni entisen lyhyen hameen sijaan epämukava pitkä leninki, jossa en enää saanut pitkiä askeleitakaan ottaa. Oo, kuinka minä kärsin nähdessäni lasten Esplanaadin hietikolla kilpaa juoksevan tahi Kaisaniemen nurmikolla viereksivän! Kuinka olisi mieleni tehnyt poikien kanssa laipiolla ratsastamaan! – Vakaana, totisena sain sen sijaan käydä töpsyttää äitini rinnalla, tohtimatta edes taakseni vilkaista. – Juoksunhaluinen, uppiniskainen koira saadaan nöyrtymään. Oliko ihme sitten, että minä taivuin? HELLI. Aili kulta! Ensi kerran kuulen sinun näin puhuvan. Tosin olen huomannut, että sinussa piili jotakin, mutta näin paljoa en voinut aavistaa. Muistathan, kuinka sinua koulussa pilkkasin fröökinämäisyydestäsi! Anna se minulle anteeksi. AILI. Siihen oli sinulla täysi syy. Äitini sai minut todellakin niin mielensä mukaisesti veistetyksi, että ansaitsin pilkkaasi. Mutta nyt sinä käsität minua. Tunnen itseni niin onnelliseksi, saadessani nyt sinulle avata sydämmeni. Me tulemme nyt hyviksi ystäviksi. HELLI. Olemmehan ennenkin olleet! AILI. Se oli toisellaista. Minä tahtoisin, että sinä olisit aina luonani. Sinun vapaa, mutta kuitenkin vakava käytöksesi antaa minulle rohkeutta, se saattaa minut unhottamaan kärsimykseni. HELLI. Sinä tiedät nyt tien vapauteen. Seuraa sitä! AILI. Niin, minä tiedän sen. – Joku tulee. HELLI. Minä kohtasin Esplanaadilla Karhin. Kuultuaan minun tänne tulevan, lupasi hän tulla perässä hetkisen päästä. Ehkä se on hän. AILI. No, sepä hyvä! Minä pidän hänestä niin paljon. HELLI. Ja minä sitten. Menevät verannalle päin. Lapsia menee verannan sivuitse. AILI. Hoidokkaanihan ne siellä – HELLI. Mennään heitä puhuttelemaan. AILI. Voi, kuinka minä olen heihin kiintynyt. Jos voisin, kokoaisin luokseni kaikki köyhät lapset. Menevät. === III:s KOHTAUS. === ''Sillman'' yksin. SILLMAN. Tulee vasemmalta takaovesta hiipien sisään. Ei ole ketään! Hihhihhii sen pojan rohkeutta. Hoksaa päällysnutun. Tuonko ottaisin? Ei hemmetissä! Koettaa taskuja. Täältä ehkä löytäisi leipärahan. Kas! Vetää ulos hopeaisen kotelon. Tuo se kelpaa meidän pojalle. Menee kiireesti pois samaa tietä, taakseen vilkaisten. === IV:s KOHTAUS. === ''Emma'', ''Gryhling''. EMMA. Tulee vasemmalta. Herra Jumala! Mitä pitää minun tehdä? – Mutta miksi en hänelle sanoa voisi. – Niin! Avaa Gryhling’in oven. Herra! Saanko tulla sisään? GRYHLING. Sisältä. Et! Tulee ulos. Mitä asiata? EMMA. Olen jo kauan aikonut sen teille sanoa, mutta aina se on jäänyt. GRYHLING. Tulee rauhattomaksi. No, mitä nyt? EMMA. Jollet minua nyt auta, olen hukassa. GRYHLING. Mitenkä auta? EMMA. Minä pelkään pahinta – tahi oikeammin minä olen varma siitä. GRYHLING. Oma asiasi! EMMA. Minun oma asianiko! Olenko minä siihen syypää. GRYHLING. Kuka sitten? EMMA. Kas vaan. Etkö sinä minua narrannut? En minä koskaan olisi langennut, joll’et olisi silloin maalla humalaan juottanut ja viekoitellut. GRYHLING. Yhtäpaljon viekoittelit sinä minut. EMMA. Minäkö? GRYHLING. Niin, juuri sinä. Otithan jo edeltäkäsin keväällä maksun. EMMA. Minäkö maksun? Herra Jumala! Nekö 20 markkaa äitini silkkihuiviin? GRYHLING. Yhden tekevää, mihin ne käytit. Ja riittää nyt. Mitä minä tein, siitä vastaan, mitä sinä, siitä saat itse vastata. EMMA. No mutta olethan sinä seurauksiin ainakin yhtäpaljon syypää kuin minäkin. GRYHLING. Nauraa pirullisesti. Me söimme yhdessä makeata soppaa. Jos sinä siitä kipeäksi tulit, en minä siihen syypää ole. EMMA. Mutta olethan sinä, Herran tähden, lapsen isä niinkuin minä olen – Hyrähtää itkemään. GRYHLING. En minä tässä keskellä päivää rupea kanssasi pakinoimaan – – Sinä sait minusta pian tarpeiksesi, pidä nyt huoli kakarastasi! EMMA. Vai olisi minun, siksi, että ensi alussa annoin itseni vietellä, pitänyt ruveta sinun jalkavaimoksesi! GRYHLING. Silloin olisin sinusta tahi ainakin penikastasi huolen pitänyt. EMMA. Ajattelehan toki! Täytyyhän sinun siitä kuitenkin huoli pitää. Sinun lapsesihan se on! GRYHLING. Vai täytyy! Todellako! EMMA. Joll’et hyvällä suostu, niin pakoitan sinut siihen. GRYHLING. Nyt loppuu kärsivällisyyteni! EMMA. Ja minun myös! GRYHLING. Mene matkoihisi näkyvistäni tahi – EMMA. Älä peloittele! – Tuollainen hirviö! Viattomalta, köyhältä tytöltä ryöstit hänen ainoan aarteensa, kunnian, ja kehtaat sitten tuolla tavoin – – GRYHLING. Vai niin! Kyllä minä sinulle näytän, kuka tässä – Odota vaan! Menee verannalle. EMMA. Sitä en olisi uskonut. Menee itkien pois. === V:s KOHTAUS. === ''Gryhling'', ''Aili'', ''Helli''. ''Aili'' ja ''Helli'' tulevat. AILI. Täällähän on enokin. HELLI. Hyvä päivä. ''Gryhling'' antaa äänetönnä kättä. AILI. Miksikä, hyvä eno, olet noin totisen näköinen? GRYHLING. Hm! AILI. Taasen hm! Mikä sinua vaivaa? GRYHLING. Ei mikään! AILI. Eno kulta, mikä sinun on? Olethan sinä aina niin tyyni ja rauhallinen, ei sinua koskaan näe pahalla päällä, jollei kasvoissasi juuri riemun ilmauksiakaan huomaa. Käyhän nyt tuohon istumaan. Gryhling käypi istumaan, Aili tulee hänen polvelleen. Katsoppas minua nyt suoraan silmiin. Kääntää Gryhlingin pään itseensä päin. Kas noin! – kyllä siellä pohjalla on jotakin. – No, en minä tahdo olla utelias. Mutta heitä se unholaan, mitä lieneekin. Silittää poskelle. Tätä enoani rakastan minä, tiedätkö, Helli, niin suuresti. HELLI. Kai hän sen sitten ansaitsee. AILI. No se on tietty! GRYHLING. Sinä olet sellainen suloinen olento! Silittää Ailin päätä, nousee, menee päällysnuttunsa luo, etsii taskusta. Missä se minun sikarikoteloni lienee! Menee oikealle. AILI. Mikä kumma häntä nyt vaivaa? Sinä et taida tuntea vielä oikein häntä. HELLI. En ollenkaan. Omituiselta hän vaan tuntuu. AILI. Niin, hän on omituinen mies. Vaikka päältäpäin totisen näköinen, ivaa hän mielellään kaikkea. Minusta tuntuu, kuin olisi hänkin tyytymätön oloihimme. Ja se se kiinnittää minut häneen kahta enemmän. === VI:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Karhi'', sitten ''Ahrén''. KARHI. Tulee. Hyvä päivä! AILI. Terve tullut. Se oli oikein tehty. KARHI. Saavuin jo viime viikolla kaupunkiin, mutta en ole tullut teille pistäyneeksi. AILI. Painakaa puuta. Mitä kuuluu uutta? KARHI. No, eihän tässä juuri sen kummempaa. Olin, kuten tiedätte, koko kesän Kuopiossa. Asuin aivan lähellä kaupunkia eräässä maatalossa. Siellä sain soudella ja käyskennellä yksinäni metsissä, kirja kainalossa. AILI. Luitteko kovasti? KARHI. Aina vähän. Filosofiiaahan minä koko kesän tutkiskelin. AILI. Filosofiiaako! Onko se hauskaa? KARHI. No niin erinomaisen! Voi niitä suuria salaisuuksia, niitä ihania aatteita, mitä niistä kirjoista löytää. AILI. Te miehet olette onnellisia saadessanne kaikkea sellaista tutkia. Toista on meidän kanssamme. KARHI. Kuinka niin? AILI. No, jos minä esimerkiksi rupeaisin filosofiiaa lukemaan, niin luulisi äitini minun hulluksi tulleen. Eihän me naiset sellaista lukea saada. HELLI. Miksikä ei! Minä olen käynyt usein yliopistossa filosofiian luennoillakin. AILI. Sinäkö? HELLI. Niin, minä ja useita muitakin tyttöjä. AILI. Älä nyt! Etkä ole ennen sitä minulle sanonut? Minä lähtisin niin mielelläni mukaan, jos äitini vaan sallisi, mutta sitäpä hän ei tee. Hän on liian tarkka vanhan ajan sääntöjen noudattaja. KARHI. Te siis vastahakoisesti niitä seuraatte? AILI. Tietysti! Ne rasittavat minua. KARHI. No, mutta herrainen aika! Tiedättekö, jos minä nyt rehellisesti sanon ajatukseni – AILI. Sanokaa vaan. KARHI. – niin on teissä vika itsessänne. AILI. Minussako? KARHI. Ei täysi-ikäistä neitoa voi mihinkään pakoittaa. AILI. Hyvä teidän on niin sanoa. Olisittepa itse lapsuudestanne asti kasvatettu häkissä istumaan. – Ja katsokaapas vaan kanarialintua. Jos sen päästääkin vapaaksi ulko-ilmaan, niin joutuu se aivan ymmälle. Ei se osaa käyttää hyväkseen vapauttaan. KARHI. Mutta jos se näkee muita vapaita, iloisia kanarialintuja, yhtyy se joukkoon ja oppii pian vapautensa arvoa käsittämään. AILI. Niin! Minä ymmärrän teitä. Tehkäämme me kolmen liitto. Minä yhdyn teidän vapaasen seuraanne. Tahdotteko? KARHI ja HELLI. Riemulla! AILI. Ja nyt rupeatte te, herra Karhi, meitä sinuttelemaan. KARHI. Kernaasti. Ja tekin nimitätte sitten vaan Teuvoksi minua. AILI. No tietysti. Kättelevät. HELLI. Me sinuttelemme toisiamme jo ennestään. AHRÉN. Tulee. Kas vaan, kuinka sydämmellinen kättely. AILI. Oo! Sulhonikin siinä. Terve tullut. AHRÉN. Tervehtii. Onko äiti kotona? AILI. Ei ole, mutta kyllä hän pian tulee. AHRÉN. Itsekseen. Sen arvasin. AILI. Mitä hänestä? AHRÉN. Ei juuri mitään erityistä, mutta – KARHI. Hellille. Ehkä jätämme heidät. HELLI. Niin, menemme vaikka puutarhaan. Menevät. AILI. Minnekä te –? AHRÉN. Ailille. Antaa heidän mennä. Tahdon puhua kanssasi. === VII:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Ahrén''. AILI. No mitäpä sinulla nyt niin vakavia tuumia? AHRÉN. Minä käyn suoraan asiaan. AILI. Heittäytyy huolettomana sohvaan. No! AHRÉN. Minua eivät miellytä nuo sinun ystäväsi. AILI. Pistävästi. Vai niin! AHRÉN. Tahdon siitä syystä ajoissa sinua varoittaa. Sinä olet kokematon tyttö vielä ja annat siksi kaikellaisten aineksien helposti itseesi vaikuttaa. AILI. Niinkö luulet! AHRÉN. Minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse. AILI. Vai niin! AHRÉN. Sinä et koskaan voi tulla onnelliseksi aviopuolisoksi, jos avaat korvasi tuon keltanokan hurjille mielipiteille. AILI. Millaisia ne sitten ovat? AHEEN. Olisihan hän valmis vaikka kumoamaan kokonaan meidän yhteiskuntamme. AILI. Ivallisella hymyllä. Mutta jos minulla oli samallaista halua. AHRÉN. Lähestyy. Älähän nyt ole niin ajattelematon. Muista äitiäsi ja minua. Käy istumaan sohvalle Ailin viereen. Äitisi on kasvattanut sinut niin puhtaaksi, niin, – niin – kuinka sanoisinkaan. Hän iloitsee äärettömästi siitä, että hänen on onnistunut kasvattaa sinut juuri sellaiseksi, jommoinen hänen mielestään immen esikuva on. Kuinka voisit sinä turmella hänen vaivaloisen työnsä hedelmät. Hyväilee Ailia. AILI. Mutta minä en voi olla sellainen, kuin hän tahtoo. AHRÉN. Muistahan minuakin. Olenhan oppinut sinua kunnioittamaan, ihailemaan juuri sellaisena, jommoiseksi äitisi sinut kasvatti. Tahdotko sinä nyt minun toiveeni murtaa? AILI. Onhan sinulla elämä edessä ja maailma auki. Hankit toisen, joka paremmin vastaa toiveitasi. AHRÉN. Kuinka voit sinä tuolla tavoin puhua. Nyt olemme toista vuotta kihloissa; minä olen yhä paremmin oppinut sinua tuntemaan, ja rakkauteni on samassa määrässä kasvanut. Sinä olet nyt maailmani, koko tulevaisuuteni. Enhän voi sinutta enää toimeen tulla. Nojaa päänsä Ailiin. AILI. No, etkö sinä voisi sitten enää minua rakastaa, jos minä muuttuisin toisellaiseksi, kuin mikä olen ollut tähän asti? AHRÉN. Kyllä! – Mutta minä kärsin kuitenkin, jos näen sinun menettävän kalliimman ominaisuutesi. Suutelee. Eikö sinusta tunnu kuitenkin suloiselta istua näin minun rinnallani, sylitysten, kaulatusten. AILI. Kuinka kummallista! Äsken vielä kuohui aivoissani uusia ajatuksia, uusia näköaloja. – Nyt haihtuvat ne jo kokonaan. Yksi ainoa suloinen hurmaava tunne vallitsee sielussani. Äsken vallitsivat aivoni, nyt olen kokonaan sydämmeni vallassa.... AHRÉN. Eikö näin olisi paras aina olla? AILI. Hiljaa. Minkä lähemmäs rintaasi minut painat, sen syvemmälle vaivun tuohon selittämättömään hurmauksen tilaan. Eikö sinustakin siltä tunnu? AHRÉN. Kyllä! AILI. Ollessani näin, voin sulkea silmäni, unohtaa kaikki tyyni, sinutkin, – tuskin voin mitään ajatellakaan. – Mielikuvitukseni vaan on valloillaan. Se luopi eteeni kaikellaisia ihania kuvia. AHRÉN. Minkälaisia? AILI. Minä luulen voivani todellakin sen sanoin selittää. On aivan kuin näkisin edessäni taulun, jossa luonto uinuu äänetönnä, hiljaa seisovat puut, värähtämättä järven pinta, kaikki, kaikki on niin hiljaa, – mutta kuitenkin tuntuu siltä, kuin kaikki odottaisi kärsimättömänä jotakin, – aurinkoa. Se rusottaakin jo itäisen taivaan rannalla, ulottuvatpa sen tuliset säteet jo korkeimman koivun latvaan, jossa lehdet vienosti käyvät värähtelemään. – Tuollainen kuva on edessäni. AHRÉN. Etkö muista, kuinka lapsena usein näit samallaisia kuvia, heti kun vaan silmäsi ummistit. Ainoastaan onnelliset, viattomat lapset sellaista mielikuvituksen leikkiä näkevät.... Etkö nyt huomaa, kuinka äitisi on sinussa kaikkia lapsen kalliita ominaisuuksia säilyttänyt? Sinä olet lapsi vielä! AILI. Herää unelmistaan. Lapsiko? En ole lapsi enää. Toisellaisia olivat ne kuvat, joita lapsena näin. Viaton ja puhdas olen kyllä, mutta lapsellinen en. On silitellyt Ahrénin kättä. Katso, missä on kihlasormuksesi? AHRÉN. Itsekseen. Perhana! Ääneen. Olen unohtanut sen sattumalta kotiin pöydälleni... Ole huoletta, ei se sieltä minnekään joudu. Suutelee. Sitten itsekseen. Hitto vieköön! Mihin olen sen jättänyt. Kun ei olisi vaan se Elsan riivattu – EMMA. Tulee. Saisinko, neiti, astiat ja lusikat. ''Aili'' ottaa pöydältä avaimet, menee. AHRÉN. Minä tulen mukaan. Menee perässä. === VIII:s KOHTAUS. === ''Helli'', ''Karhi''. ''Helli'' ja ''Karhi'' tulevat puutarhasta, keskustellen innokkaasti. KARHI. Muista, mistä väittely alkoi. Minä väitin vaan, ett’ei miehet suinkaan yksistään ole syypäät naisen poljettuun asemaan, vaan naiset itse myöskin, sillä eiväthän he ennen muuta juuri vaatineetkaan kuin miehen suojelevaa ystävällisyyttä ja korkeintaan herruutta omien ovien sisällä. Turvautuvathan he Ranskassa vieläkin pääasiassa lumousvoimaansa. HELLI. No niin, no! Eihän meistä väittelijöiksi ole. Meillä on liiaksi samallaiset mielipiteet. KARHI. Siinä sanot aivan oikein. Meillä on liian samallaiset mielipiteet, voidaksemme riidellä. HELLI. Minua todella tuo oikein kummastuttaa välistä. KARHI. Itsekseen. Nyt jos milloinkaan. Ääneen. Tuota, minä tahdon puhua sinulle nyt suoraan asian, josta kyllä jo olisin ennen puhua voinut, mutta se on aina jäänyt. Olet ehkä huomannut, että minä olen sinua kohtaan käyttäytynyt toisella tavoin kuin kaikkia muita, ja olenhan, kuten sanotaan, suorastaan sinua hakkaellut. Minä tahdon kerrankin selittää syyn käytökseeni. Ystävyyteni sinua kohtaan ei ole ollut teeskenneltyä eikä tuollaista salonki-ihailua. Käytöstäni ei ole määränneet mitkään salaiset syyt, joita en voi tunnustaa. Minä olen suoraan ja koristelematta puhuen seurannut luonnollista taipumusta, olen oppinut pitämään, miksen käyttäisi runollisempaa sanaa, rakastamaan sinua. Siinä kaikki. Tahdoin vaan tämän ilmaista, että tietäisit minut rehelliseksi mieheksi, jos asianhaarat meidät eroittaisivat toisistamme. Toivon, että tämä tunnustukseni tekee meidät vielä paremmiksi ystäviksi kuin tähän asti olemme olleet. Eikö niin? HELLI. Hämillään. No, – tie – tys – ti! === IX:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Hartin'', ''Aili'', ''Ahrén''. Hartin tulee ulkoa. KARHI. Itsekseen. Kas niin. Nyt se on tehty. HARTIN. Täällähän on vieraita. KARHI. Tervehtii. Terveisiä Kuopiosta. HARTIN. Kiitoksia. Hellille. Aili on sinua kovasti ikävöinyt. HELLI. Niin hän sanoi. Aili ja Ahrén tulevat. HARTIN. Oletpa sinä kohtelias, Aili. Jätät vieraat yksin – AILI. Me olemme niin hyviä tuttuja. HARTIN. Vaikka olisittekin. – Ei se käy laatuun sittenkään. ''Emma'' tuopi kahvia. AILI. Minun käy sääliksi sinua, äiti, kun sinä aina olet huolissasi käytöksestäni. Kyllä sinä jo voit rauhoittua. Minä kyllä kykenen itse jo itseäni hoitamaan. HARTIN. Ankarasti. Mitä sinä sanot? KARHI. Älkää ymmärtäkö väärin, rouva Hartin, tytärtänne. Aili neiti tarkoittaa vaan hyvää. Eikö teistä itsestännekin tunnu tarpeettomalta valvoa niin älykkään immen käytöstä, kuin Aili on. HARTIN. Pyydän anteeksi. Mutta minä soisin, ettette koettaisikaan turkuttaa minuun mielipiteitänne. Kyllä minä olen liian vankka omissani. AILI. Minä en todellakaan voi ymmärtää sinua. Olethan sinä itse ollut lapsi, ollut neitonen. Piditkö sinä 19-vuotiaanakin äitisi huolenpitoa tarpeellisena? HARTIN. Minä olinkin silloin jo naimisissa. AILI. No muuttaako se asian? HARTIN. Et ymmärrä, tyttöseni, sellaisia asioita. AILI. Kuinka tyhmänä minua pidätkään! Jos 17-vuotiaana olisin naimisiin mennyt, olisinko silloin kehittyneempi ollut käytöksestäni huolta pitämään, ymmärtämään ”sellaisia asioita” kuin nyt? Vai vihkimys-toimituksellako on niin suuri vaikutus? HARTIN. Silloin olisi sinulla ollut oikeus ja velvollisuus ainakin siihen. AILI. Mutta ei nyt! Onnetonta! KARHI. Jos sinulla nyt sitten on – AHRÉN. Itsekseen. Sinulla! KARHI. – niin ääretön halu päästä holhonalaisuudesta ja naiminen on ainoa keino, niin miksi ette mene naimisiin? HARTIN. Asianhaarat eivät sitä vielä salli. KARHI. Olisipa hauska tietää, mitkä asianhaarat voivat kahta ihmistä naimisiin menemästä estää. HARTIN. Ohhoh! Pidättekö te sitä vaan niin helppona asiana? KARHI. Sulhanen menee papin luo, pyytää kuuluutusta, kolmen viikon päästä häät; sillähän se on tehty. HARTIN. Niinkö kevytmielinen te olette? KARHI. En suinkaan. Minä pidän päinvastoin avioliittoa niin tärkeänä, ett’en anna sitä minkään asioitten estää. Ei saa edes varojen puutekaan – AHRÉN. Pilkallisesti. Kuinka luulette sen päinsä käyvän, mennä avioliittoon ilman varoja, ilman varmaa leipää? KARHI. Aivan yksinkertaisesti. Jos kaksi henkilöä kerran ovat toisiinsa ehdottomasti liittyneet, eivätkä tahdo pitkällä, toivottomalla kihlauksella toisiaan näännyttää, niin on heillä ainoana keinona mennä naimisiin. Muuta keinoa ei yhteiskuntamme salli. Joll’eivät he naimisiin mene, tekevät he itselleen sekä toisilleen vääryyttä, jos menevät, ei siitä kukaan tule kärsimään, ei ainakaan he itse. HARTIN. Hymyillen. No, kuinka panevat he kuntoon yhteisen kodin, joll’ei – KARHI. Joll’ei tilaisuutta, varoja löydy, niin asuvat erillään toisistaan kuten ennenkin. AILI. Mutta tuo kuuluu ainakin kauniilta. Kuinka moni pari on naimisiin menemättä siksi, ettei heidän varansa riitä kodin perustamiseen. AHRÉN. Ja te luulette todellakin käyvän päinsä, olla naimisissa ja asua erillään. KARHI. Täytyyhän heidän kihloissa ollessaankin erillään asua. AHRÉN. Se on aivan toista. KARHI. Minusta ihan samaa, vieläpä pahempaakin. HARTIN. Minä en todellakaan voi kyllikseni kummastella teidän kevytmielisyyttänne. Oletteko te, nuori mies, koskaan ajatellut, mikä oikeastaan avioliitto on, kuinka pyhä se side on, joka aviopuolet toisiinsa liittää? Oletteko ajatellut, ettei perheesen kuulu yksistään mies ja vaimo, vaan myöskin lapsia. Kuinka silloin niitten käypi, – jos tässä kerran ruvetaan – Katsoo Ailiin. niin avoimesti puhumaan. KARHI. Rakastumasta ei voi ketään kieltää, mutta siitä on välttämätön seuraus naiminen, ainakin minun mielestäni, joka kauhistun pitkiä kihlauksia. He menevät siis naimisiin, sillä heillä ei ole muuta keinoa. Mitä sitten seuraa, sille eivät he mitään voi. Jos joku on janoon kuolemaisillaan, juopi hän tarjona olevaa vettä, vaikka siinä mahdollisesti myrkkyä olisi. Kuinka lasten käypi, siitä he eivät ole edesvastauksessa. Joko niistä sitten pitäköön valtio huolen, tahi yksityisten perustamat laitokset, taikka täytyy heidän pysyä lapsettomina. HARTIN. Kauhistuen. Mitä tarkoitatte? KARHI. Sitä, mitä sanoin. HARTIN. Mutta mitä te nyt höpisette? AHRÉN. Itsekseen. Tämä on jo liikaa! AILI. Aivan oikein, Karhi. Minä ymmärrän sinua. Tässä kohden on yhteiskuntamme väärälle tolalle joutunut. Tuo seikka kannattaa kaikkien ajattelemista. HARTIN. Itsekseen. Katso nyt! Ääneen. Aili kulta, älä viitsi joutavien tähden päätäsi vaivata. AILI. Joutavienko! Minä en pidä niitä laisinkaan joutavina, päinvastoin. Tuo on seikka, jota minä pystyn ajattelemaan, sillä minä tunnen itse, kuinka paljon niissä on perää. Minussa ne ovat löytäneet hedelmällisen maan. HARTIN. Liikutettuna. Suokaa anteeksi vieraat, mutta minä en nyt voi olla suoraan puhumatta. Minä kadun suuresti sitä, että annoin teidän, herra Karhi, lasketella hurjia tuumianne. Minä tahdon siitä nyt tehdä lopun. Karhi ja Helli nousevat seisomaan. KARHI. Mitä tarkoitatte? AHRÉN. Minä olen samaa mieltä stasrodinnan kanssa. Te olette tuoneet tänne ajatuksia, joita voisi kenties lausua julki ylioppilashuoneen ravintolassa tahi visti-pöydän ääressä, – mutta – KARHI. Suuttuu. Tämä menee liian pitkälle. AILI. – No mutta – HARTIN. Ailille. Mene kamariisi, Aili! AILI. Tuimasti. Minäkö? Taistelee hetken, menee tulipunaisena oikealle. HARTIN. Älkää ymmärtäkö minua väärin, herra Karhi. En minä teitä loukata aikonut, vaikka en voikaan kieltää, että tuo mielen-ilmaus Ailissa pisti sydämmeeni. Ailin tähden pyydän teitä vastakin seurassamme olemaan, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, ettette yritäkään häneen kumouksellisia ajatuksianne istuttaa. Huomenna on Ailin syntymäpäivä. Olette terve tullut tänne taasen! KARHI. Antaa kylmästi kättä. Hyvästi! HARTIN. Näkemään asti! HELLI. Hyvästi! HARTIN. No, minne kiire sinulla? HELLI. Meillä on herra Karhin kanssa sama matka. KARHI. Itsekseen. Niin, sama matka! Menevät. === X:s KOHTAUS. === ''Hartin'', ''Ahrén'', ''Aili''. HARTIN. Kyllähän se nyt vähän epähienoa oli, että – – AHRÉN. Ei ollenkaan! Te ette tunne tuollaisia nenäkkäitä ylioppilaita. Ei ne hienoja viittauksia ymmärrä. HARTIN. Ovelta. Aili! AILI. Tulee. Poissako? Kuinka saatat sinä, äiti! HARTIN. He tulevat huomenna meille uudestaan. – Aili parka! Hän on pannut sinun pääsi pyörälle. Oliko ihme sitten, että minäkin hiukan kiivastuin. AILI. Ethän sinä juuri, mutta Vilhelm, joka aivan, niin, melkein hävyttömästi häntä kohteli. HARTIN. No, mutta Aili. Kuinka voit sinä käyttää tuollaisia sanoja. Luulisi sinut sairaaksi aivan, niinkuin vaaleat kasvosi todistavatkin. Sulhostasi sillä tavoin puhut. AILI. Onko hän parempi kuin muutkaan? HARTIN. Herran tähden, mitä sinä ajattelet, tyttö? – Parasta on kuitenkin, että sovitte keskenänne. Muista, Aili, velvollisuutesi! Minä odotan! Menee. === XI:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Ahrén''. AHRÉN. Mitä huolit sinä, sydänkäpyseni siitä, mitä minä hänelle sanoin! Aikoo syleillä. AILI. Anna minun olla! Sinä näyt todellakin luulevan voivasi pestä kaikki puhtaaksi sillä, että suutelet minua. En minä ole lainkaan niin ahne sinun suukkosillesi. AHRÉN. Ottaa hänet syliinsä ja istahtaa nojatuoliin. Tulehan nyt sentään tähän, niin saamme kaikki selville. AILI. Laske irti hetipaikalla! AHRÉN. No mene sitten! Laskee. AILI. Niinpä menenkin! Luuletko sinä minua nukeksi, jolle saat tehdä, mit’ikinä haluat, aivan oman mielesi mukaan. Topp tykkänään! sanon minä siihen. Aikoo mennä. AHRÉN. Itsekseen. Saakeli! Liekö tuo täyttä totta! Ääneen. Aili! Älähän nyt suutu. Puhutaanhan nyt järkevästi. Aili! Sovitaan pois. AILI. Jos pyydät anteeksi Karhilta. AHRÉN. Anteeksiko. Kylläpä sinulla on ehdot. AILI. Minä menen sitten! AHRÉN. No, no. Älähän nyt ole tuittupäinen. – Tuota – eiköhän tässä nyt sentään sovintoon päästäne – No, minä lupaan, lupaan! Onko nyt sovittu? AILI. No! AHRÉN. Saanko nyt antaa suukkosen. AILI. Ottaa saat. AHRÉN. Etkö sinä minulta tahdokaan. AILI. Teeskennellen totisuutta. Minä olen vielä äskeisestä liiaksi liikutettu. AHRÉN. Hymyillen. Vai niin! No minä otan sitten vaan! Suutelee. Kas noin! Ottaa Ailin syliinsä. Onhan näin sentään paljon rauhallisempi olla? ''Aili'' nojaa äänetönnä hänen rintaansa vasten. Näetkö, kuinka ihmeellisesti maailmassa on kaikki asetettu. Äsken olit vielä tulinen ja kiukkuinen, mutta eikö nyt jo, kun olet syliini painunut, kaikki ole unohtunut pois. – Luonto on määrännyt miehen naisen turvaajaksi, hänen siipiensä suojassa vaan voi nainen täydellisen onnen löytää. AILI. Luonto on tuhma! AHRÉN. Etkö tahdo siis sylissäni olla? AILI. Tahdon kyllä, mutta minä en voi käsittää, mistä syystä juuri naisen pitää mieheen turvata. Miksi ei ole päinvastoin? AHRÉN. Hymyilee. Voi sinä pikkuinen tipuseni. Miksi kulkee maa auringon, ei aurinko maan ympäri? AILI. Kaikki on tuhmaa, maailma ja minä itsekin. AHRÉN. Mennään nyt äitisi luo. Minun täytyy kohta lähteäkin. Menevät oikealle. === XII:s KOHTAUS. === ''Gryhling'', ''Emma''. GRYHLING. Tulee. Hiis vieköön koko tytön! En olisi uskonut itseäni näin heikoksi! Heh! Moisen asian tähden rupean tässä omantunnon vaivoihin antautumaan. – Mutta kiusallista on se kuitenkin, siitä ei pääse minnekään. – Hän rupesi uhkailemaan! Hm! Se voi tulla vaaralliseksi. Parasta lie, että ajoissa torjun hyökkäyksen. – Hänet pitää saada pois näkyvistä. EMMA. Tulee. Armahda minut. Toimita minut pois vaan täältä. Muuta en pyydä. GRYHLING. Älä koetakaan kietoa minua asiaasi. EMMA. Eikö sinulla ole sydäntä laisinkaan? GRYHLING. Se on minun asiani! Menee ulos. === XIII:s KOHTAUS. === ''Emma'', ''Kaski''. EMMA. Voi minua! Nojautuu verannan oven pihtipuoliaiseen. KASKI. Tulee puutarhaan verannan oven kohdalle. Emma! EMMA. Itsekseen. Mitä kuulen! KASKI. Tänä iltana olen vapaa. Lähden pian pois kaupungista. – Annathan minun tulla illalla luoksesi? EMMA. Ei, ei! Et saa tulla, et saa tulla! Tulee ikäänkuin pakoon. ''Kaski'' katsoo murheellisena hänen jälkeensä, lähtee hitain askelin pois. Ello-parka! Kaikki on mennyttä. – Mutta jos olisin hänelle kaikki tunnustanut. – Ei! Yksin tahdon taakkani kantaa. Hän hylkäisi minut kuitenkin, kuten kaikki muutkin. Ja tuntuisihan se vaan kahta kauheammalta! Jos he sitten säälisivätkin minua. Lisäisihän se vaan kärsimyksiäni: Itkee. === XIV:s KOHTAUS. === ''Ahrén'', ''Emma''. AHRÉN. Tulee. Käsissäni olet, tyttö, kuitenkin miljooninesi! Pöksähtää Emmaan. Mitä nyt? EMMA. Enhän minä mitään! AHRÉN. Katsahtaa taakseen, taputtaa sitten Emmaa poskelle. Mitä sinä itket, tyttöseni? EMMA. Työntää hänen kätensä. Mitä se teitä liikuttaa! AHRÉN. Kas, kas kuinka kiukkuisia tänään ovat Eevan tyttäret. Menee. EMMA. Neiti-parka! Et tunne miehiä! Ottaa kahviastiat, menee. === XV:s KOHTAUS. === ''Aili'', yksin. AILI. Tulee hitaasti oikealta. Hän läksi... Kummallista! Miksi tuntuu niin tyhjältä rinnassani taasen? Vai rakastanko häntä todella niin suuresti. Äsken hänen kanssaan riidellessäni sykki sydämmeni niin nopeasti, mutta heti kun pääni hänen rinnalleen painoin, sydämmeni aivan kuin lakkasi kokonaan sykkimästä. Mutta se levähti hetkisen vaan. Pian rupesi se uudestaan tykyttämään niin kummallisesti; se löi harvaan, mutta niin kovasti, että sen ohimoissani kuulin. Kuitenkin tuntui niin suloiselta! – Ja nyt hänen lähdettyään, aivan kuin jäätyy sydämmeni.. Äsköinen hurmaus vei voimani, minä riudun! Heittäytyy kiikkutuoliin. Onhan rakkaudella ja hurmaavilla itämaan juomilla samallainen vaikutus. Kun niitä nauttii, vievät ne mukanaan outoon tuntemattomaan maailmaan, jossa kaikki on niin ihanata, mutta jossa aina pyrkii kauemmas, vaan minkä kauemmin niitä on nauttinut, sen jyrkempi on sitten jälkivaikutus. Kaikki tuntuu niin väsyttävältä, niin ikävältä. Huokaa. Tätä en kauan kestä! Minä menehdyn kuni noitten juomain auttamattomat nauttijat, vaivun yhä syvemmälle, kunnes en voi siitä enää päästä. Vaipuu masentuneena ajatuksiinsa. [[Luokka:Aili]] 3431 6163 2006-09-25T14:08:38Z Nysalor 5 Kolmas näytös {{Otsikko |edellinen=[[Aili: Toinen näytös|Toinen näytös]] |seuraava=[[Aili: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |otsikko=Kolmas näytös. |alaotsikko=[[Aili]] |tekijä=Matti Kurikka |huomiot= }} Puutarha, jonka vasemmalla puolen on huvila kukilla ympäröittyine verantoineen; perällä aita ja siinä portti; portin vasemmalla puolen kaivo; perällä näkyy meri; oikealla tuuheita koivuja. === I:n KOHTAUS. === ''Emma'' yksin. EMMA. Kastelee kukkia. Kukka-parat. Jokainen teitä ihailee, jokainen osaa hyväkseen käyttää silloin, kun olette kauniita, tuoksuvia; mutta harva viitsii virkistää, lohduttaa, kun kuihtumaan rupeatte. – Niin uljaana seisoit sinäkin georgini vielä viikko sitten. – Tuossa nyt seisot surkastuneena, onnettomana, pää kallellaan. Hm! Kuinka omituinen tämä maailma. Samallainen kukkain kuin ihmistenkin kohtalo. Kukaan ei lohduta, kukaan ei tule avuksi. – – En voi muuta kuin itkeä vaan, itkeä itsekseni ja surra kurjaa kohtaloani. – Hän kävelee pää pystyssä, – iloitsee ehkä vaan konnantyönsä onnistumisesta. – – Niin, konnantyön! Kuinka saatoin minä kokematon tyttö niin varoillani olla. – Hän sokasi minut ja vei mukanaan. – Nyt aukenivat silmäni, mutta myöhään. – Kurja! Jättää nyt, kun juuri hänen apuansa tarvitsen, minut oman onneni nojaan. Oh jospa minulla voimaa olisi, kostaisinpa hänelle, kostaisin, että ikänsä minua muistaisi. – Mutta Jumalan sanassahan sanotaan: ”Ei ole kosto ihmisten vaan Jumalan.” Niin! Väärinhän se tosin olisi! – Mutta miksi hän sitten saattoi minut tähän onnettomuuteen? – Mitä on minun tehtävä? – Aili neiti, hän kyllä on auttavainen ja hyväsydämminen. – Kuinka hellästi hän noita lapsiparkoja kohtelee, syöttää ja vaatettaa. – Mutta enhän häntä voi alentaa tällaista kurjuutta kuulemaan. – Tänne en enää jää. Pois tahdon, pois jonnekin tuntemattomaan paikkaan, minne ei tuttavani ylönkatseelliset silmäykset ylety, mistä äitini ei minua löydä. Oo, äiti, äiti! Hyvin luulit tyttäresi kasvattaneesi. Varoitit minua kyllä seisomaan viettelijöitä vastaan, mutta miksi et opettanut minua tuntemaan vaaran suuruutta, miksi et sanonut, kuinka oli sitä vältettävä. Nyt sen kyllä tiedän, mutta myöhään, myöhään. Lähden stasrotinnan puheille kohta, tunnustan kaikki ja sitten lähden. Niin! Heittää kannun kädestään. Hän uhkasi kostaa minulle kamalasti, jos hänen nimensä tahraan. Hänen nimensä! – Mutta mitäpä pahempaa voisi hän enää minulle tehdä, kuin mitä on tapahtunut. Huolinko minä hänen uhkauksistaan. Enpä huolikaan. Lähtee. Mutta stasrotinna! Seisattuu. Hän on niin tunteellinen, arka tällaisia asioita kuulemaan. Joutuisihan hän epätoivoon. – Voi Jumalani! Tule minulle avuksi! === II:n KOHTAUS. === Edellinen, ''Kaski''. KASKI. Tulee. Itsekseen. Tuossa hän onkin! Ääneen. Hyvä päivä, Emma! EMMA. Säikähtäen. Sinäkö se olet? KASKI. Katsoo hetken kysyvästi. Emma, mikä sinulla on? EMMA. Mikäkö? – – Ei mikään! KASKI. Sinähän aivan kuin pelkäisit minua. Mitä on tapahtunut? Vai olisitko? – EMMA. Mitä? KASKI. Hm! Minä vaan ajattelin, että jos – – EMMA. Jos? KASKI. Tulin, näet, hyvästi jättämään. Lähden huomenna matkalle. EMMA. Minne? KASKI. Minä tässä eräänä päivänä kirjoitin Varkauteen kirjeen hakien koneenkäyttäjän paikkaa siellä tehtaassa. Eilen sain telegrammin, jotta saan tulla niin pian kuin vaan ennätän. EMMA. Hm! KASKI. Odottamattapa toteutui toiveeni. EMMA. Niin näkyy. KASKI. Emma. Mitä me tässä suotta kiertelemme. Sano suoraan, mikä sinua vaivaa. Minulle voit, jos kelle, sydämmesi avata. ''Emma'' katselee äänetönnä maahan. Oletko rakastunut? – Minä näen sen silmistäsi. – Minuunko? Keneenkäs muuhun! EMMA. Turhilla toiveilla petät itseäsi. KASKI. Mitä? Itsekseen. Toistako hän – Ääneen. Vai niin! Lähden siis! – Mutta ennen lähtöäni tahdon välimme kuitenkin selväksi tehdä. Sano suoraan, saanko toivoa sinua omakseni, vai enkö. EMMA. Itsekseen. Poika-parka! Totuutta en sinulle voi sanoa, pettää en sua voi. KASKI. Vastaa, tahdotko tulla vaimokseni, vai et! EMMA. En, en voi! KASKI. Masentuneena. Siis turhia toiveeni kaikki, petollista sinun ystävyytesi. EMMA. Älä tuomitse minua väärin. En minä – – KASKI. Ei ole tarvis mitään selityksiä enää. Vaimokseni et tahdo tulla, siinä tarpeeksi. Nyt lähden. Aikoo lähteä. EMMA. Minä en voi! – Mutta odotahan. KASKI. Mitä! Seisattuu. EMMA. Jos keväällä palaat tänne, niin selitän sulle kaikki. Toivokaamme siksi. KASKI. Keväälläkö? Miksi ei yhtä hyvin nyt? EMMA. Nyt en voi! KASKI. No! – Kummalliseen epätietoisuuteen minut jätät, mutta minä toivon kuitenkin ja palaan keväällä vastausta saamaan. EMMA. Voi hyvin! KASKI. Hyvästi! Antaa kättä, menee. EMMA. Poika-parka! Käy itkemään. Menee talon taakse. === III:s KOHTAUS. === ''Juho'', hänen ''vaimonsa''. JUHO. Hoipertelee pullo kädessä tuolla puolen aitaa, laulaa. Mitä minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla ja ralla. VAIMO. Tulee perässä. Juho, tule nyt kotiin! JUHO. Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä? VAIMO. Etkö sinä häpee tuolla tavoin – ja vielä keskellä päivää. Ajattelehan, että poikasikin jo rupeaa ymmärtämään. JUHO. Mene hitoille, akka! ''Vaimo'' tempaa pullon hänen kädestään. JUHO. Vai sinä uskallat. – Annatkos tänne. Väistyvät oikealle takasin. === IV:s KOHTAUS. === ''Aili'' yksin. AILI. Tulee. Kas niin! Nyt siis 19 vuoden vanha. Niin vanha ja kuitenkin näin keskenkasvuinen. Olenhan kuni koulutyttö, hapuroin sinne tänne, enkä kuitenkaan selville pääse, rauhaa saa. – Ennen syytin vaan vapauden puutetta, nyt huomaan, että itsessäni on salaisuus, joka vapauttani kahlehtii. Tuntuu aivan kuin salainen mato jäytäisi voimiani, enkä kuitenkaan saa selville, mitä se on. – – Vapauden puute ei sitä yksistään tee. – Jotain muuta se on. – Mitä? Sen tulevaisuus selittäköön. – Helppo ei vaan tämä taistelu ole. Jospa edes olisin kyllin voimakas äitiäni vastustamaan, mutta en voi sitäkään. Eilen sen jo näin. – Ah, kuinka mieleni olisi tehnyt nousta äitiäni vastaan, mutta sitä en voinut. – No, ehkä se parasta olikin. – Eihän se kerrassaan voikaan käydä. – Mutta Vilhelmiä kohtaan aion olla ankara. – – Koettakoonpa hän vaan enää minua tyhmän lapsen tavoin kohdella. – Mutta tuo ihmeellinen taikakeino, jolla hän minut valtaansa aina saa. – En mene enää hänen syliinsä, en anna hänen painaa enää itseäni rintaansa vasten. – Sillä hän minulta aina tahdon voiman viepi. – Kummallista, ettei vieraita näy. – Saapas nähdä, minkä lahjan Vilhelm taasen tuopi. – Tietysti jonkun tarpeettoman korukapineen. – Ja äitini hän antoi tietysti omansa – kaksi tusinaa hopealusikoita, niin, ja kultakantisen raamatun. Enon rohkeus minua kummastuttaa. Antaa alastoman naisen kuvan, Takasen Ainon. – Kyllähän sen äidin teki mieli jotain sanoa, mutta ei kehdannut. – Pilkallisesti. Onhan se kauheata, – alastoman naisen kuva! Vakavasti. Jos olisi miehen edes, se nyt ehkä oudolta tuntuisi! === V:s KOHTAUS. === Edellinen, ''Sirkku'', ''Matti'', ''Jukka'' ja ''Elli'' tulevat. AILI. No, pikku-lintuseni! SIRKKU. Me tulemme onnea toivottamaan Aili-tädille. AILI. Riemuitsee. Vai niin! No olettepa te kilttiä. – Mutta mitä toitte minulle syntymäpäivälahjaksi. SIRKKU. Ujosti. Tässä! Tarjoaa pienen omatekoisen neulatyynyn. Mutta se on niin huono. AILI. Ei suinkaan. Kas vaan! Kiitoksia. Suutelee Sirkkua. MATTI. Minä toin hevosen! AILI. Hevosenko. – Katsoppas vaan, kuinka uljaan hevosen. – Itsekö sen teit? MATTI. Minä! AILI. No, tällä minä rupean ajelemaan. No, mutta Jukka sitten. ''Jukka'' seisoo ujona. SIRKKU. Jukalla ei ollut mitään tuotavaa. – AILI. Niin, niin. Hän onkin pieni vielä. – – Suutelee Jukkaa. Ja pikku Elli sitten? ''Elli'' tulee suutelemaan. Suukkosenko? Se oli oikein – Nauraa tyytyväisenä. No, menkää nyt kyökkiin ja sanokaa Emmalle, että minä käskin teille kahvia antamaan. SIRKKU. Kiitoksia. Lapset menevät. === VI:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Hartin''. HARTIN. Tulee verannalle, näkee lasten menevän. No, Aili! – Minne ne lapset niin pian läksivät? AILI. Minä lähetin heidät kahvia juomaan. HARTIN. Vai niin. No, no! – – Onko tuo nyt sinusta todellakin hauskaa hyväillä alinomaa noita? AILI. Miksi sitä kysyt? Olenhan sen monta kertaa jo sanonut. HARTIN. Minusta sinä vaan liian paljon niitä ajattelet. – Olet ruvennut laiminlyömään soittotuntejasi ja – – AILI. Kuuleppas nyt, äiti, mitä aion! HARTIN. No, mitä nyt taas? AILI. Minä aion ruveta käymään filosofiian luennoilla yliopistossa. – HARTIN. Hämmästyen. Sinäkö? Älä nyt hulluttele! AILI. Siellä käy paljon muitakin nuoria naisia. HARTIN. Vaikka. – Mutta muista sinä asemasi. Ei siellä muut käy kuin tuollaiset, jotka tahtovat näyttää, kuinka korkealle he muka pyrkivät. AILI. Siinä erehdyt. Helli käy siellä myöskin. – HARTIN. Älä nyt anna hänen liian paljon itseesi vaikuttaa... Hän on aivan toista lajia kuin sinä. – Ja sitten on hän terve punakka tyttö, kun sinun laihtumisesi sitä vastoin alkaa yhä enemmän minua huolestuttaa. Se on rasittavaa istua tuntikausia siellä liikkumatta yhdellä paikalla. Et sinä sitä kestä. Ja Vilhelm sitten! Mitä hän sanoisi? AILI. Ole huoletta – Eihän toki siellä mitään epäsiveellistä opeteta – HARTIN. Itsekseen. Kyllä valitsit hyvän tilaisuuden, veitikka! Menee takasin. AILI. Ei mitään vastausta. === VII:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Helli''. HELLI. Tulee. Aili! Siinähän sinä oletkin. Hyvä että sinut täällä jo tapasin. Minulla on sinulle suuri salaisuus, – Ai, niin! Minä nyt olen sellainen hätäkello. Toivotan onnea. Elä kauan ja tule onnelliseksi. Tässä olisi pieni muisti! Antaa onnentoivotuskortin. AILI. Ai kuinka kaunis! Kas, runonpätkäkin. Omaa tekoako? HELLI. Ei, Erkoltahan sen lainasin. AILI. Lukee. : Häkkilintu. : Lintu pyrähtelee häkissään. : No, jos koetteeksi päästetään – – – : Tuoss’ on auki akkuna – he heijaa! : Siitä lintu ulko-ilmaan leijaa. : Linda itkee: ”nyt sen surma vie!” : Lintu laulaa: ”tääll’ on auki tie! : Vaivun varhemmin tai myöhemmin, : Lauluni on vapaa kuitenkin.” : Linda tuntee jotain kaipausta, : Kaipausta, rinnan ahdistusta. : ”Siivet kun on lentokuntoiset, : Vapahina leijaa lintuset. : ”Vaarallista!” mulle huudetaan, : Itse kun vaan ajattelenkaan, : Tuhat veruketta, pahaa paulaa : Turhan luulon rautalangat laulaa.” HELLI. Kuuleppas nyt, Aili. AILI. Niin, sinähän aioit jotakin sanoa. HELLI. Minä tahdon kysyä sinulta neuvoa. AILI. Minultako? No? HELLI. Näetkös, kun me eilen täällä teillä jäimme saliin kahden kesken Karhin kanssa, niin tunnusti hän minulle rakkautensa. AILI. Mitä kummaa siinä oli? Suostuit tietysti? HELLI. Mihin? AILI. No, mutta mitä sinä ajattelet? HELLI. Minä en ymmärrä sinua. AILI. Annoitko sinä hänelle suostumuksesi. HELLI. Siihen tunnustukseenko? AILI. Herranen aika! Olenko nyt minä tyhmä vai sinäkö? – Rupesitko hänen morsiamekseen? jos nyt tahdot niin suoraa kysymystä. HELLI. Morsiamekseen? En! – Katso ei hän muuta kuin ilmoitti minua rakastavansa, ei mitään muuta – AILI. No, eikö hän kosinut sitten laisinkaan? HELLI. Sepä se juuri olikin, ettei hän kosinut. AILI. No, mitä kummaa se sitten oli? HELLI. Hän saattoi minut eilen vielä kotiinkin täältä, mutta ei puhunut enää siitä sanaakaan. AILI. Mitä kummaa se on? HELLI. Hän on niin ajatteleva mies, ett’ei hän yksinkertaisuudessa sitä tehnyt. AILI. En ole tuollaista tapausta koskaan kuullut tahi lukenut. HELLI. Minä ajattelin, että jos hän ei muuta tahtonutkaan kuin rehellisesti tunnustaa tunteensa, kuten hän itse silloin sanoikin. Ehk’ei tahdo sitoa minua itseensä, kun ei hänellä ole varoja tarpeeksi. AILI. Niinkö paljon on sitten hänen sanoillaan merkitystä? – Väittihän hän eilen juuri, että – HELLI. Niin, hän puhuikin kihlautuneista silloin. Mutta ehkä hän siksi ei vielä tahdo kihloihinkaan mennä. AILI. Jos hän kerran sinua rakastaa, niin kuinka voisi hän olla tahtomatta kihloihin? HELLI. Sen enemmän kun minä lemmin häntä. AILI. Sen kyllä arvasin. – No, mitä aiot tehdä? HELLI. Tiedätkö, mitä ajattelen! AILI. No! HELLI. Kun hän kerran rakkautensa minulle tunnusti, niin eikö ole aivan luonnollista, että minä puolestani teen samoin. AILI. Hm. Kyllähän se hyvin somaa olisi. HELLI. Mutta minulla ei liioin ole varoja. Voinko minäkään kosia? AILI. Arveletko siis, että sillä on oikeus kosia, jolla varoja on? HELLI. Niin kai. Olisihan se luonnollista, että se, joka voi kodin perustaa, mennä takuusen seurauksista, pyytää toista aviokumppanikseen. AILI. Tiedätkö, tuo ei ole hullumpaa. Mutta kovin emansipeeratulta se kuuluu. HELLI. Emansipatiooni on nykyajan naisen kunnia. AILI. Mutta kuinka käypi nyt, kun ei teillä kummallakaan varoja ole? HELLI. Siinäpä kysymys. AILI. No, mitä arvelet? Ilmaisetko hänelle? HELLI. Tuntuu niin kummalliselta. AILI. Tietysti pitää sinun se tehdä. Minulla ehk’ei olisi nykyjään ainakaan rohkeutta siihen, mutta tekisin minä sen, jos sinuna olisin. HELLI. Niin. Minä teen sen – vielä tänään. AILI. Saapas nähdä, mitä hän silloin tekee. Onko hänellä rohkeutta seurata mielipiteitään... HELLI. Minä olen ainakin valmis hänen rinnallaan vaikka mihin. AILI. Kuinka onnellinen sinä kuitenkin olet saadessasi miehen, joka niin täydellisesti vastaa toiveitasi. Minäkin tunnen itseni onnelliseksi, nähdessäni sinut onnellisena. HELLI. Aili! Sano minulle suoraan... Rakastatkohan sinä vaan sulhoasi? AILI. Toden totta, sitä en tiedä itsekään. HELLI. Etkö tiedä? AILI. Kihloihin mennessämme rakastin häntä. Hän olikin ainoa sivistynyt nuori mies, jonka kanssa sain useammin yhdessä olla, hän tuntui minusta niin oppineelta, hienolta. – Mutta nyt on tuo kaikki ruvennut jo tuntumaan ikävältä. Hänen oppinsa tuntuu yksipuoliselta ja hänen käytöksessään on jotakin outoa, niin, tekisipä mieleni sanoa teeskenneltyä, itserakasta. Tosin usein unohdan nuo hänen heikkoutensa ja voin vielä tuntea hänen rinnoillaan entistä onnellisuutta, mutta koetan sitäkin välttää. – Olen niin suuresti muuttunut. Hän on liian nöyrä, taipuu aina äitini tahdon alle. Minä tarvitsisin miehen, joka tempaisi minut sylissään avaraan maailmaan. Sellaista minä oikein rakastaa voisin. Mutta sellaista ei kohtalo ole minulle määrännyt. – Siksipä minä lakastun, kuihdunkin. Ainoastaan uusi, kiivas lempivirta suonissani voisi herättää vereni entiseen eloonsa. Nyt sykkii se sen verran vaan, että elossa pysyn. HELLI. Aili-parka. Sinä kärsit. Yhä enemmän kalpenevat kasvosi kyllä sitä hyvin todistavat. Minä olen todellakin huomannut jo kauan aikaa sinun ulkomuodossasikin väsymyksen jälkiä. AILI. Eikö totta? HELLI. Mutta miksi et pura kihlausta? AILI. Mitä sanotkaan. – Nytkö enää. – Ohhoh! Et tunne äitiäni. Hän on suuresti Vilhelmiin mieltynyt ja pitäisi sitä kunniattomana tekona. Ja Vilhelmikin rakastaa minua. – Niin! – Ei Helli-kulta. Ennen kärsin minä. Heille en tahdo sellaista surua tehdä. HELLI. Voi sinä puhdas, jalo sydän! – – No lähdetkö filosofiian luennoille? Huomenna on ensimmäinen. AILI. Lähdetään, lähdetään. Minä puhuin siitä juuri äidilleni. Ei hän siitä oikein pitänyt, mutta ei kieltänytkään. === VIII:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Ahrén''. AHRÉN. Tulee perältä, mies seuraa häntä kantaen jotain. Hyvä päivä! AILI. Päivä! AHRÉN. Ottaa mieheltä esineen, mies lähtee. Saan toivottaa onnea kainaloiselle kanalleni. Suutelee. Tässä olisi sinulle pieni – – – AILI. Mitä sinä taasen – – – AHRÉN. Tyytyväisenä. Varovasti, armahani. AILI. Repäisee päällyksen. Ai, ai sinua! Noin kallisarvoinen peili! HELLI. Katso, siinä on kirjoitus. AILI. Lukee. : ”Kun poskillasi puna vielä rusottaa, : nuoruuden silmäsi kun säihkyy vielä tulta : niin elämätä sulhosi mi aina sulostaa, : jos tietää tahdot, kysy multa! : Ja ikä kirkkaan otsasi jos rypistää : ja silmäis loisteen huolet vievät sulta, : niin elämätä miehesi mi silloin virkistää, : jos tietää tahdot, kysy multa.” HELLI. Tehän runoilettekin. AHRÉN. Vähän kaikkea. HELLI. Itsekseen. Tuon olen jostain muistikirjasta jo ennen lukenut. AILI. Runo on kyllä kaunis, mutta ei sinun olisi pitänyt näin kallista peiliä ostaa. Suotta rahojasi kulutat. – Onhan minulla ennestään peiliä tarpeeksi. AHRÉN. Loukkaantuneena. Enhän minä koskaan oikein osaa valikoida. AILI. Älä nyt loukkaannu, kyllä minä tiedän, kuinka vaikea sinun on lahjaa valita, mutta siksipä olisit voinut jättää sen kokonaan ostamatta. HELLI. Itsekseen. Ehkä jätän kahden heidät. AHRÉN. Sinä nyt vasta olet. Neiti Hiltunen, mitä te arvelette? – Olisinko minä voinut olla ostamatta mitään morsiamelleni hänen 19:nä syntymäpäivänään? HELLI. No aivan hyvin. AHRÉN. Hyvä teidän on niin sanoa nyt, mutta annas kun kihloissa olisitte – – HELLI. Luuletteko meitä naisia niin ahnaiksi lahjoille. Menee. === IX:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Ahrén''. AHRÉN. Minua kummastuttaa suuresti sinun käytöksesi ja vieraan läsnäollessa vielä. AILI. Kas kuinka hellätunteinen sinä olet. AHRÉN. Vieläkö ivaat. Ennen olit aina iloinen ja kiitollinen, vaikka kuinka vähäpätöistä olisin tuonut. AILI. Se oli ennen. AHRÉN. Eilen näkyy muutos tapahtuneen. AILI. Jospa olisikin. AHRÉN. Aili kulta, älä nyt rupea taasen onneamme häiritsemään. Aikoo syleillä. AILI. Peräytyy. Kenessä syy? AHRÉN. Etkö rakasta minua enää? AILI. En sillä tavoin kuin ennen ainakaan. AHRÉN. Mitä! Etkö sillä tavoin kuin ennen? AILI. Tähän asti olen vaan tuntenut rakkauden velvollisuuksia, nyt olen oppinut myöskin sen oikeuksia käsittämään. AHRÉN. Mitä viisastelemista tämä nyt on. Onko nyt Karhi sinulle ampiaisia päähän pannut? AILI. Etkö ole odottanut minulta itseltäni niin paljon järkevyyttä? Kyllä olet hyvä. Olet nyt kaksi vuotta saanut vaan ottaa, ja kun nyt minä rupean sinulta jotakin vaatimaan, sanot sitä viisastelemiseksi. AHRÉN. Minäkö vaan ottaa. Enkö ole aina ollut sinua kohtaan, niinkuin sulhasen tulee, kohtelias ja ystävällinen, enkö ole aina muistanut syntymä- ja nimipäiviäsi. – Mutta mitä tässä turhia loruamme. Heitä nyt jo tuo ruma leikki! AILI. Vai leikkinä sinä tätä vaan pidät. Et ole tosiaan tottunut kanssani vakavista asioista puhumaan. AHRÉN. Rupeatko Nooraa näyttelemään? AILI. Ehkä! AHRÉN. Osh! AILI. Sanoppas oikein suoraan, millainen on sinun nais-ihanteesi. AHRÉN. Sen olen sinulle satoja kertoja sanonut. AILI. Siis sellainen kana, jommoinen äitini tahdosta olen saanut olla. Siinäpä se! Sinä et ole huomannutkaan, että minäkin kasvan, kehityn. Luulit voivasi pitää minua samallaisena lampaana elämäni läpi, jommoiseksi äitini oli minut kesyttänyt. Siinä erehdyit suuresti. – AHRÉN. Itsekseen. Joko satatuhantiset rupeavat luisumaan käsistäni. Ei mar! Ääneen. No, ole sinä millainen tahansa. Sinä olet ja pysyt ihanteenani. Sinua minä rakastan, vaikk’et tahtoisikaan, vaikka millaiseksi muuttuisit. AILI. Mutta etkö pidä lukua laisinkaan siitä, voinko minä sinua rakastaa? AHRÉN. Kuinka voit sitä epäillä – AILI. Siinä tapauksessa pitää sinun myöskin muuttua. AHRÉN. No millaiseksi? AILI. Meidän pitää tulla avoimiksi, pitää ruveta puhumaan kaikista asioista niinkuin toverit, niinkuin naineet. AHRÉN. Sinä vaadit mahdottomia. AILI. En lainkaan. AHRÉN. Minä olen juuri enimmin oppinut ihailemaan tuota sinun neitseellistä viattomuuttasi, joka suurista silmistäsi välkkyy, sitä sielunpuhtautta, jota sinussa olen oppinut löytämään enemmän kuin kenessäkään muussa. Luuletko sinä nyt minun niin vaan luopuvan siitä? Luuletko voivani sen tahria ja kokonaan menettää? AILI. No, etkö voisi minua rakastaa enää silloin, kun viattomuuteni katoaisi? AHRÉN. Tämän sormuksen kautta! Totta tosiaan – sitä epäilen. AILI. No eikö sitten ole parasta, että ajoissa eroamme? Tahdotko antaa pois sormukseni? AHRÉN. Säikähtäen. Miksi niin! Olethan sinä aivan – AILI. Luonnollistahan silloin on, ett’et naimisiin jouduttuamme voi minua rakastaa enää, sillä silloinhan tuo viattomuus, kuten itse olet sanonut, ainakin katoaa. – AHRÉN. Hämillään. Niin! Älä sinä sekoita kahta asiaa toisiinsa. Silloin on aivan toista. – AILI. Aivan toista! Mitä sinä aina noin kautta rantain kuljeksit. Mikä ero on sitten silloin? Sano suoraan. AHRÉN. No, herranen aika. Sitähän en juuri voi tarkemmin ruveta selittämään. Jos rupeaisin vastaamaan kaikkiin kysymyksiisi, selittämään kaikkia aviosäädyn salaisuuksia, niin pitäisi minun mennä niin pitkälle, ett’ei jäisi mitään, mikä meidät naineista eroittaisi. AILI. Sitäpä juuri vaadinkin. AHRÉN. Jospa nyt äitisi tämän keskustelun olisi kuullut, niin luulisi hän sinut hulluksi. – – AILI. Hän ja sinä, sinä ja hän. AHRÉN. Mutta lopetetaan tämä nyt ainakin tällä kertaa. Äitisi kai jo odottaa. Tule, kultaseni. Hyväilee. Eikö ole paljon hauskempi olla näin sovussa sentään. AILI. Huokaa ajatuksiin painuneena. En minä tiedä todella, mitä ajattelisin. Aikovat lähteä sisään. ''Gryhling'' tulee puutarhan portista. AHRÉN. Tuolla tulee enosi. – Mene sinä sisään. Minulla on hänelle vähän asiata. – – ''Aili'' menee verannalle ja sisään. === X:s KOHTAUS. === ''Ahrén'', ''Gryhling''. AHRÉN. Kuule, veli! GRYHLING. No! Antavat kättä. AHRÉN. Veli hyvä. Minulle sattui tässä pieni sekoitus raha-asioissa. Aioin juuri mennä vekseliä lunastamaan, kun sain tiedon, että eräs takuu oli maksettava. Olen nyt joutunut pahaan pulaan. Olisi muuten saakelin ilkeätä, jos anoppimuori saisi vihiä raha-asioistani. – Hyväksythän sinä minulle vekselin. GRYHLING. Suurenko? – AHRÉN. Pienen vaan. Tuhannen markan. GRYHLING. No eiköhän tuota – – – AHRÉN. Lyö olalle. Arvasinhan sen. – Kiitos vaan. Minun täytyy nyt rientää naisten luo. – Tulen sitten kamariisi, niin saat piirtää nimesi. – Menee. === XI:s KOHTAUS. === ''Gryhling'' yksin. GRYHLING. Kun ei vaan ukko spekuleeraisikin enemmän eukon rahoja kuin tyttöä. – Hihhihhii! Sitähän minä jo ajattelin. – Mitäpä sitä nuori mies luopuisikaan vapaudestaan, joll’ei siitä mitään palkkaa saisi. – Ja aimo palkan tuo ukko saapi, sitä ei voi kieltää. – Vahinko vaan, että Aili – – no, kyllähän tuosta sillä voi siivo mies tulla, kunhan vaan veloistaan pääsee. Aikoo mennä verannalle. Siellä jo vieraita kuuluu olevan. – Menisinkö kyökin kautta. – Se tyttö siellä taasen. – Kiusallista! – Olisin antanut hänen ennen rauhassa olla! – Säälihän sitä nyt vähän on sentään. Hyvä tyttö sydämmeltään. – Mutta tehty on tehty. – Ja enhän minä häntä hoitamaan voi ruveta. – Tässä ruvetkoon omantunnon vaivoihin mokoman piikaletukan takia. – Saan vaan hänet näkyvistäni, niin kaikki hyvä. – Hiisi vieköön koko jutun! – – No, mitä tässä nyt enää sitä tuumailen. – Johan se on myöhäistäkin. Ei se sisareni kauan asiata viivyttele. Voisihan tuolle nyt juuri antaa jotain, jos jalomielinen tahtoisi olla, mutta tuskin se juuri sopiikaan. – Rupeaa vielä enemmän ahdistamaan. Tuumailee rauhattomana kepillään maata hakaten. Ash! === XII:s KOHTAUS. === Edellinen, ''Karhi'', ''Emma''. KARHI. Tulee aidan taakse. Itsekseen. En tahdo tuota tavata. – Väistyn hetkeksi! Kun Ailin vaan kohtaan, ja Hellin – niin lähden. En menesty noitten muitten seurassa. Menee sivulle puitten taakse. EMMA. Tulee ämpärin kanssa. Luutnantti, yksi sana vielä. GRYHLING. Mitä sinulla on kanssani tekemistä. EMMA. Kysyn viimeisen kerran, tahdotko pelastaa minut häpeästä, lapsesi kurjuudesta? GRYHLING. Mitä sinä höpiset! Aikoo mennä. EMMA. Siinä tapauksessa huudan koko maailmalle, mitä olet tehnyt, vedän sinut kanssani häpeään. – GRYHLING. Sinä uskallat! Koetahan! – Ja kenen luulet itseäsi uskovan? – Älä luulekaan voivasi nimeäni tahrata. EMMA. Raivostuen. Sinun nimeäsi tahrata! GRYHLING. Eropassin olen sinulle muuten jo toimittanut ja sen aika hyvän. – Viskaa rahakukkaron Emman jalkoihin. Nyt on välimme kuitti! Koeta sitten kostaa, jos voit! Menee. KARHI. Itsekseen. Sepä vasta oli uutinen. Poistun hetkeksi. Menee. === XIII:s KOHTAUS. === ''Emma'' yksin. EMMA. Ottaa rahakukkaron. Teenkö väärin ottaessani tämän? En! Itselleni en sitä ota, vaan hänen lapselleen. – Kun en vaan tätä kadottaisi. En tahdo sitä avatakaan, ennenkuin lapselleni rahaa tarvitsen! Vai eropassin olet toimittanut, vai – – No, kunhan täältä pääsen. Hyvä sekin. – Ehkä voin kuitenkin peittää vielä kaikki, mutta joll’en voi, silloin – niin silloin heittäydyn mereen. – Sillä on kaikki autettu. – Uh! Minun ruumiini löydetään, tutkitaan, minusta itsemurhaajasta kirjoitetaan sanomalehtiin, kaikki minusta kammolla puhuvat, – äitini saapi sen tietää. Ei! Sitä en tee. Olisihan se kauhea rikos. En pääsisi edes siunattuun maahankaan, vaan jonnekin koiranraatojen sekaan. – Ja veisinhän hänet, tuon pienen syyttömän enkelin sinne mukanani. Kauheata! Ennen mitä tahansa! – Oh, jospa voisin äidilleni kaikki tunnustaa, mutta se on mahdotonta. Kuolisihan hän sille paikalle! Ammentaa vettä. === XIV:s KOHTAUS. === ''Ulla'', ''Emma''. ULLA. Tulee portista Emman huomaamatta. Kuinka viaton, puhdas hän on. Hukkaan ei ole mennyt työni, turhaan en ole hänen tähtensä Jumalaa rukoillut. Ääneen. Emma lapseni! EMMA. Kauhistuen. Äitini! ULLA. Mikä sinua, tyttöseni, vaivaa? EMMA. Ei mikään. – Säikytit vaan minut. – ULLA. Jotain on tapahtunut. Ethän uskalla katsoa minua silmiinkään. – Huokaa. Itsekseen. Olisinko pettynyt. Ei. Se on mahdotonta! Ääneen. Tulin sinulle ilmoittamaan, että pikku veljesi on kovin kipeä. EMMA. Hajamielisesti. Vai niin! ULLA. Pitäisi saada lääkäri ja lääkkeitä, mutta rahaa, ei ole. Odottaa hetken vastausta. ''Emma'' tuijottaa äänettömänä maahan. Ajattelin, että ehkä sinä voisit – – saada rouvalta. EMMA. Olenhan saanut viime kuun palkkani jo. ULLA. Eiköhän hän antaisi tästä kuukaudesta edeltäkäsin? – Onhan hän hyvä ihminen. Ja jääthän sinä kuitenkin koko vuodeksi. EMMA. Tuskinpa! ULLA. Kuinka niin? Älä ole kevytmielinen, lapseni. Muista neuvoni: koeta aina olla tyytyväinen siihen, mitä sinulla on. – Parempi tulee itsestään sitten. Mistäpä voisitkaan paremman paikan saada? EMMA. Itsekseen. Mitä hänelle sanoisin? Ääneen. Täällä on niin paha herra. ULLA. Eikö muuta! Älä ole milläsikään! Niitä on kaikkialla maailmassa. Täällä olet kuitenkin, sen verran kuin tunnen emäntääsi, hyvässä säilössä. Muista vaan, mitä olen sydämmeesi painanut, niin vältät kaikki loukkauskivet. Rukoile Herralta voimaa vastustamaan viekoituksia. Hän kyllä lapsistaan huolen pitää. EMMA. Itsekseen. Äiti-parka! === XV:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Hartin''. HARTIN. Tulee verannalle. Emma! Minne sinä taasen karkasit? Tiedäthän, että pitää olla aina saapuvilla, kun on vieraita. ULLA. Armollinen rouva stasrotinna. Suokaa anteeksi. Minun tähteni hän viivähti. HARTIN. Vai niin, tekö matami. – Olipa hyvä, että satuitte tulemaan. Mitä kuuluu? ULLA. Ei hyvää, armollinen rouva stasrotinna. – Poikani on kovin kipeänä. HARTIN. Vai niin! Pitää hankkia lääkäri. ULLA. Sitähän minä tänne tulinkin. Tahdoin pyytää teiltä vähän rahaa tyttäreni tämän kuun palkasta, mutta – – HARTIN. Minä säälin teitä, hyvä matami, mutta minun täytyy teille sanoa totuus. Emmaa olen tähän asti pitänyt rehellisenä tyttönä, mutta nyt täytyy minun katkeruudella ilmoittaa, että olen suuresti erehtynyt. ULLA. Mitä sanottekaan! HARTIN. Silloin, tällöin olen huomannut, että pieniä kappaleita on kadonnut, mutta kun sitä aina suuressa taloudessa tapahtuu, en ole siihen huomiotani kääntänyt, mutta nyt on tullut asia, josta minun täytyy hänen rehellisyyttään epäillä. EMMA. Minäkö? HARTIN. Veljeltäni on kadonnut kallisarvoinen hopeainen sikarikotelo. ULLA. Ja Emma olisi sen varastanut. EMMA. Se on valhe! HARTIN. Kukaan muu ei käy hänen kamarissaan kuin Emma! Siis on hän sen ottanut! EMMA. Nojautuu sanattomana kaivonkantta vasten. Itsekseen. Tätä vielä puuttui! Oo sinä konna! ULLA. Voi kauheata! Niinkö suuresti olen minä erehtynyt. Näinkö sinä maksat minulle vaivani, hellyyteni. Voi sinä kurja raukka! HARTIN. Epäilen vielä pahempaakin, mutta sitä en tahdo sanoa. Se kyllä vielä ilmi tulee itsestään. ULLA. Kauheata, kauheata! HARTIN. Minä säälin teitä, matami. Saatte nyt tämän kuun palkan kokonaan ja viekää hänet sitten täältä jo tänä iltana. – En voi nähdä häntä silmissäni. ULLA. Menköön hän, minne tahtoo. Minä en hänestä enää välitä. – En tahdo hänen rahojaan. – Hyvästi, rouva stasrotinna. – Minä en tätä kestä. – Täytyy mennä kotiin peittämään häpeätäni. Hyvästi. Menee. HARTIN. Mene nyt teetä laittamaan. Ei sinun kuitenkaan tarvitse yön selkään lähteä. Olet huomiseen asti. Menee. ''Emma'' nojaa äänetönnä hetken kaivoon, menee. === XVI:s KOHTAUS. === ''Helli'', ''Karhi''. HELLI. Tulee kirje kädessä. Missä se Teuvo viipyy. Vai eikö hän tule eilisen loukkauksen tähden laisinkaan. – – Käy istumaan verannan luo penkille. Tämän saa hän lukea. Tehköön sitten, mitä tahtoo. – Hm! Sääli Aili-parkaa. – Niin jalo sydän tuollaisen miehen omana. – Teki niin mieleni sanoa hänelle, että tuo värssyn pätkä oli lainattu, mutta en tahtonut hänen sydäntään loukata. – KARHI. Tulee. Itsekseen. Kas, tuollahan luullakseni Helli istuukin. Tulee hiljaa Hellin luo, tempaa kirjeen hänen kädestään. Mitä salaisuuksia! HELLI. Uh, kuinka säikähdin. – KARHI. Hyvä päivä! HELLI. Päivä, päivä, mutta anna pois kirjeeni! KARHI. Tuossa, tuossa. En minä niin raaka toki ole, että toisen kirjeen lukisin! Tarjoaa kirjettä. HELLI. No lue, lue! KARHI. Katsoo kirjeesen, lukee. ”Teuvo!” Minullehan se on! ”Sanot olevasi uuden ajan ihminen, mutta aineellisista syistä koetat tukehduttaa syvimpiä tunteitasi. Mikä muu kuin varojen puute olisi estänyt sinua kuulemasta sydämmesi ääntä. Eikö sinulla ole rohkeutta liittää kohtaloasi toisen kohtaloon, jonka rinnassa samallaiset tunteet kuohuvat? Onhan käsitysten helpompi kamppailla saman asian edestä kuin yksitellen. : Helli.” Sinä rakastat minua! HELLI. No enköhän! KARHI. Mutta ennenkuin kauemmas menemme, tahdon minä ilmaista heti, ett’en minä suinkaan vastaa niitä puhtauden vaatimuksia, joita nykyajan naiset miehille asettavat. HELLI. Oletko siis sinäkin – KARHI. Siihen saakka kuin en keneenkään yksityiseen naiseen ollut kiintynyt, en katsonut velvollisuudekseni vastustaa luonnollisia vaatimuksiani. Mutta heti kun sinuun miellyin, on se ollut suorastaan mahdotonta. HELLI. Nytkin ymmärrän sinua. Et ole minua etkä rakkauttasi vastaan rikkonut, olet siis puhdas. KARHI. Se oli oikein! Nyt käsitän täydellisesti, minkä aarteen sinussa olen löytänyt. Me olemme toisiamme varten. Lyövät kättä. === XVII:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Hartin'', ''Aili'', ''Ahrén''. ''Hartin'', ''Aili'' ja ''Ahrén'' tulevat. AHRÉN. Mikä ”rendez-vous” täällä? KARHI. Voitte toivottaa onnea nuorelle parille! AILI. Hyppää Hellin kaulaan. Helli-kulta. AHRÉN. Ivallisesti. No nyt saamme kai pian häät. KARHI. Kolmen viikon päästä. Eikö niin, Helli? HELLI. Niin! HARTIN. Epäilevästi itsekseen. Mitähän tuostakin tullee? [[Luokka:Aili]] 3432 6164 2006-09-25T14:08:50Z Nysalor 5 Neljäs näytös {{Otsikko |edellinen=[[Aili: Kolmas näytös|Kolmas näytös]] |seuraava=[[Aili: Viides näytös|Viides näytös]] |otsikko=Neljäs näytös. |alaotsikko=[[Aili]] |tekijä=Matti Kurikka |huomiot= }} == I:n KUVAELMA. == Huonerähjä, jossa perällä ja oikealla ovi, vasemmalla ikkuna ja nurkassa musta uuni, jossa liedellä on kahvipannu tulella; ikkunan luona pöytä, jonka vieressä pari tuolia; oikealla seinällä vanha kaappi ja sen tällä puolen pieni pöytä ja jakkara. === I:n KOHTAUS. === ''Lapsimuori'' yksin. LAPSIMUORI. Paksu akka, likainen esiliina vyöllä, hommaa kahvipannun ääressä kuppien kanssa. Ne saavat tänä iltana palkkansa. Tuota päätä saanen minäkin ”kunteja”. Hihhihhii! Kaffiahan minä vaan tarjoaa tarvitseville – sellaisen kretan kanssa, jota ei kissa syö. – Jokainen ei niin sukkela olekaan. Jumala on antanut älyä pääkoppaani. Miks’en sitä käyttäisi? – Ette te nuuskijat minua enää kiinni saakaan. Kerran kompastuin, vaan tyhmä minä olinkin pannessani viinan kaappiin. Sieltä ne aina ensimmäiseksi syynäämään menevät. Avaa uunin edessä lattiassa maton alla olevan runnin auki ja vetää sieltä esiin ensin suuren, sitten pienemmän litteän pullon, kaataa suuresta pullosta litteään jotakin. Konstit on monellaisia – – Panee suuren pullon takaisin koloonsa. Äh, ole siellä, kyllä sinua vielä tarvitaan. Panee runnin kiinni, vetää maton päälle. Kas noin! Maistaa pullosta. Kylläpä siitä kannattaakin rahaa maksaa. – No, nyt kaikki valmiiksi! Sitoo pullon siitä riippuvista nauhoista vyötäsilleen esiliinansa alle ja asettaa sen suun esiliinassa olevan pienen reiän kohdalle. Ole siinä, ystäväni, ja odota emäntäsi käskyjä. – – Voi sentään! Kuinka sukkela olet sinä, Lapsimuori! – Lapsimuori! Keksivät he nimen kanssa. Olisipa siinä viisailla tuumimista, eivätkä he sittenkään siitä selvää saisi. – Lapsimuori! On niin hyvä olla, kun saa työtä tehdä. Ja kokonaista kaksi virkaa sitten – – joll’ei kolmekin – – Ai, taitaapa se Ruhas-Pekan akka tulla tänään rahaa ottamaan. Ottaa kaapista kirjan. Niin näkyy – – Hyvä, etteivät tule kaikki yht’aikaa, – vaikka eipä se Lapsimuori hätään joutuisi, vaikka tulisivatkin – Se on tuottava, tuo afääri, kun vaan saisi enemmän niitä pentuja käsiinsä. – Pietariinko vienevät vai mereen? Toisivat hullut tänne vaan. Pirullisesti. Kyllä minä niistä huolen pitäisin. Tuo tyttö tuolla. Se se vasta kalu on. – Antaa kukkaronsa haltuuni, jossa on sata markkaa! Hiis vieköön! Antaisinkohan hänelle takaisin ne! Vaikkapa lie varastanut! === II:n KOHTAUS. === Edellinen, ''Ruhas-Pekan akka''. RUHAS-PEKAN AKKA. Tulee. Tänä aamuna kuoli se jo! LAPSIMUORI. Vihdoinkin! Sinä taisit syöttää sitä liian hyvin. – Mitä, eikö se jo ollut neljän kuukauden ikäinen? RUHAS-PEKAN AKKA. Syntihän niitä olisi nälkään tappaa. – LAPSIMUORI. Ei niitä tappaa tarvitsekaan, mutta mitä niistä sellaisista on suotta syötettykään. – Sanoinhan, että kaikessa tapauksessa saat palkan puolesta vuodesta. RUHAS-PEKAN AKKA. Hm. No niinhän se justiin on. Ja parempihan niitten on ollakin, kun täältä pääsevät. – LAPSIMUORI. Se ei saa tulla vaan tytön korviin, että lapsi kuollut on. RUHAS-PEKAN AKKA. Miks’ei? LAPSIMUORI. No, et sinä sitten enää palkkaa saa! RUHAS-PEKAN AKKA. Ymmärrän, ymmärrän – No saanko nyt toisen? LAPSIMUORI. Vaikka heti paikalla. RUHAS-PEKAN AKKA. Sepä hyvä – – No, siitä sitten eri palkka. – LAPSIMUORI. Kuinkas sitten. RUHAS-PEKAN AKKA. Tästäpä tulee hyvä afääri. – LAPSIMUORI. Enkös sitä sanonut Menee oikealle ovelle. Kuuletko siellä? Tule tänne! – – Mitä, etkö jaksa? Kuinka kauan rupeat sinä laiskottelemaan? === III:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Emma''. EMMA. Tulee kurjan, kalpean näköisenä, hoipertaen näkyviin. Mitä tahdotte? Käypi istumaan. LAPSIMUORI. Tässä on nyt se armelias vaimo, joka ottaa lapsesi huostaansa. EMMA. Joko nyt? LAPSIMUORI. No, milloinka sitten! EMMA. Älkää häntä vielä viekö! LAPSIMUORI. Mitä hulluttelet? Vai rupean minä kymmenen kertaa tässä – Menee oikealle. EMMA. Mutta ette saa hänelle pahaa tehdä. Hän on niin hento vielä, raukka. – Lupaattehan häntä hyvin hoitaa? Kyllä minä maksan! LAPSIMUORI. Tulee nyytin kanssa. Tässä on! EMMA. Tarttuu kiinni lapseen. Oma, rakas poikani! Suutelee. Kuinka viaton olet sinä, pikku enkelini – – LAPSIMUORI. No, mitä tässä ruikuttamaan rupeat. Pidä itse kakarasi, jos et raaski laskea luotasi. Mutta mene myös itse heti matkoihisi. – EMMA. Säikähtäen. Enhän minä! Suutelee. Hyvästi! LAPSIMUORI. Ottaa lapsen, antaa Ruhas-Pekan akalle. Tuoss’ on. Saat mennä nyt! RUHAS-PEKAN AKKA. Hyvästi! Menee. === IV:s KOHTAUS. === ''Emma'', ''Lapsimuori''. LAPSIMUORI. No, mitenkäs sitten sen maksun kanssa. – Hän jätti minun asiakseni sopia siitä. EMMA. Niin tuota, – kuinkas te tahdotte? LAPSIMUORI. Sinä olet nuori tyttö vielä. – Minä luulen voivani hankkia sinulle hyvän paikan. EMMA. Voitteko? Kiitos! Millaisen? Palveluspaikanko? LAPSIMUORI. Nauraen. Palveluspaikan. – En suinkaan! – Paljon paremman. Saat pukea itsesi fiiniksi daamiksi. EMMA. Mitä sanotte? LAPSIMUORI. Eikä sinun tarvitse mitään työtä tehdä. EMMA. Mikä paikka se on sellainen? LAPSIMUORI. Millainen lapsi sinä olet. – Näeks, täällä on eräs hyväpalkkainen virkamies, joka etsii itselleen ”pidettävää”. EMMA. Minä en ymmärrä! LAPSIMUORI. Hänellä on kyllä ruma, kivuloinen frouva, mutta hän tahtoisi nuoren, kauniin tytön – – EMMA. Matami! Mitä te sanottekaan. – – Sellaiseksiko te tahtoisitte minut? – – En ikinä! Luuletteko te minua niin kurjaksi? LAPSIMUORI. Mitäpä sinulla enää muutakaan virkaa olisi! EMMA. Heittäytyy tuoliin. Voi taivahan Jumala! Minne olet sinä minut viskannut? Eikö sinulla enää ole armoa laisinkaan! Mitä pahaa olen minä sinua vastaan tehnyt, ettäs minua näin rankaiset? LAPSIMUORI. No, jollet tahdo niin kelpo palkkaa kuin häneltä saisit, niin on minulla toinenkin paikka. Eikä sekään huono ole. – EMMA. En tahdo sellaiseksi, en koskaan! LAPSIMUORI. Sinä olet puhdasverinen, terve tyttö. Minä hankin sinulle hyvän amman paikan. Kelpaako se? EMMA. No, ammaksi minä kyllä rupean. Se on ihan toista. – LAPSIMUORI. Saat 30 markkaa kuussa palkkaa ja vapaan ylöspidon. EMMA. Niinkö paljon? LAPSIMUORI. Mutta yhdellä ehdolla. EMMA. No? LAPSIMUORI. Että sitoudut edeltäkäsin maksamaan koko ensivuoden, vaikka missä paikassa olisit, puolet palkastasi lapsesi hoitajalle. – EMMA. No, mutta ne rahat, mitkä teille annoin? LAPSIMUORI. No, niitä oli juuri niin paljon, että saat niillä kortteerin, ylöspidon ja minun vaivani kuitatuksi. – Viisitoista markkaa jää ehkä ylitse vielä. EMMA. En lukenut rahoja. Eikö siinä enempää ollutkaan? LAPSIMUORI. Mitä? Suostutko maksamaan puolet? EMMA. No, voinhan minä. – LAPSIMUORI. No, sitten on kaikki selvillä. Mene nyt levolle. Kyllä minä kutsun, kun ruvetaan paperia tekemään. EMMA. Paperia? LAPSIMUORI. Niin. Laillista sopimusta. Kuinka sitten. Minä tahdon kaikki tyyni tehdä laillisesti. EMMA. Ymmärrän. – Enempää en nyt voi. Päätäni pyörryttää niin kovasti. LAPSIMUORI. Kuinka hento sinä olet! En minä ennen muinoin nuorra ollessani ollut kolmea päivää mokomasta kipeänä. ''Emma'' menee. === V:s KOHTAUS. === ''Lapsimuori, ''Sillman'', ''työmies'', ''Juho''. LAPSIMUORI. Nyt on asiat hyvällä kannalla. Viisitoista markkaa kuukaudessa. – Ruhas-Pekan akalle viisi, – jää kymmenen. Hykertää käsiään. Sepä oiva pala. SILLMAN. Tulee. Annappa mulle kahveeta! LAPSIMUORI. Kretan kanssa? SILLMAN. Niin! Hymyilee. LAPSIMUORI. Kaataa kahvia kuppiin ja täyttää sen pullosta esiliinan alta. Ja hyvää pitää sen olla. Tuopi pöydälle. Kymmenen penniä. SILLMAN. Tuossa. Maksaa ja rupeaa maistelemaan. TYÖMIES. Tulee. Onko viinaa? LAPSIMUORI. Ei ole! Mutta kaffia on. TYÖMIES. Sanoivathan ne täällä olevan. LAPSIMUORI. Ei ole. TYÖMIES. No saakeli! Menee. SILLMAN. Olettehaa työ varovai. LAPSIMUORI. Täytyy olla, täytyy! SILLMAN. No niinhää se on, niin! JUHO. Tulee. Mitä täällä saapi? LAPSIMUORI. Kaffia. JUHO. Kahviako vaan. No sama se. Kun olis ollunna viinaa. LAPSIMUORI. Kaataa kahvia, mutta ei lisää pullosta, tuopi pöydälle. Tässä olisi. JUHO. Hiljempaa. Eiköhän sentään olisi parempaa? LAPSIMUORI. On parempaakin. Vie kupin kiukaan luo, täyttää pullosta, tuo takasin. Tässä, mutta se maksaa kymmenen penniä. JUHO. Maistaa. No, tämä on toista! Maksaa. LAPSIMUORI. Siinäpä onkin kretaa, jota ei kissa syö. JUHO. Nauraa. Kretaa, jota ei kissa syö. Sepä ei ole hullumpaa. LAPSIMUORI. Ettäs tietäisitten, mitä on sanottava, jos vieraiksi miehiksi vaadittaisiin. – – Menee kiukaan luo. JUHO. No, kuuluvat tahtovan poistaa kaikki kapakat. SILLMAN. Niin kuuluu. LAPSIMUORI. Silloin vasta minun kahvilleni ootkonki tulisi. JUHO. Se on tietty. – Kummat olot siitä syntyis, kun nuo raittius-apostolit käskemään pääsisivät. SILLMAN. Tyrsähtää kesken juomistaan nauramaan. Apostolit. JUHO. Niin juuri. Pianhan ne panevat papitkin viralta. SILLMAN. Kuinka niin? JUHO. No, väittäväthän ne ymmärtävänsä Raamattua paremmin kuin Kuopion piispa. SILLMAN. No niihhää ne sannoo. LAPSIMUORI. Itsekseen. Vähänpä näitä näkyy tänä iltana tulevankin. SILLMAN. Mikäs mies työ oletten, ku työ kaikki noi asiat nii hyvin tierätten? JUHO. Niin minäkö? Ka, olenhan vaan Suomen kansalainen. SILLMAN. Niin, niin. Mu’ missäs työssä eli toimessa työ oletten? JUHO. Aina missä työtä vaan saa. Tähän aikaan en missään. No mikäs mies te olette? SILLMAN. Kivityössähää mie oli, mu’ satuin syömään toisen miehen eväät, niin ajettiin pois. JUHO. Hmhm! === VI:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Kaski''. KASKI. Tulee kurjissa vaatteissa, humalassa. Onko teillä juotavaa? LAPSIMUORI. On kahvia. KASKI. Antakaa kymmenen pennin edestä. Menee oikeanpuolisen pöydän luo, panee rahan pöydälle. Tuoss’ on viimeinen. Itsekseen. Sitten hirteen. LAPSIMUORI. Tässä olisi. KASKI. Hyvä! Käy istumaan käsien nojaan, nukkuu. LAPSIMUORI. Itsekseen. Mikä tuo lienee? Juholle. Osaatteko te kirjoittaa? JUHO. No enköhän tuota – LAPSIMUORI. Tahdotteko kirjoittaa minulle vähän. Minä annan teille siitä kupin kaffia kretan kanssa palkaksi. JUHO. Mitä? LAPSIMUORI. Kyllä minä tikteeraan. JUHO. No miks’ei. LAPSIMUORI. Tuo paperia, musteastian ja kynän. Kirjoittakaa näin. JUHO. Asettuu kirjoittamaan. No. – LAPSIMUORI. Minä allekirjoitettu – JUHO. – tahi kirjoittanut. Kirjoittaa. LAPSIMUORI. No tahi niin. Minä allekirjoittanut lupaan ja sidon itseni – JUHO. – sitoudun. LAPSIMUORI. – sitoudun maksamaan leskifrouva Karoliina Vilhelmina Vilhelmsonille puolet siitä palkasta, kuin JUHO. – joka. LAPSIMUORI. – joka minä tästä päivästä lukien saan. JUHO. – jonka – j. n. e. Kirjoittaa hitaasti perässä ja toistaa aina hiljaa, mitä muori lausuu. Helsingissä – – – LAPSIMUORI. Menee oikealle ovelle. Tyttö hoi! Tuleppas tänne. ''Kaski'' herää. SILLMAN. Onko täällä tyttöjäkkii? === VII:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Emma''. EMMA. Tulee. Mitä tahdotte? LAPSIMUORI. Paperi on nyt valmis. Kirjoita nimesi alle. ''Emma'' menee vasemman pöydän luo, kirjoittaa. JUHO. Lukee perässä. Emma Hyväri. KASKI. Herää ajatuksistaan. Mitä hänestä? EMMA. Mitä kuulen? Tuijottavat hetken toisiinsa. KASKI. Surkeasti. Taivahan Jumala! Oletko sinä –? EMMA. Ello! Vaipuu itkien lattialle. KASKI. Tyttö-parka! Näinkö alas olet sinä vaipunut! EMMA. Ello, Ello! Pelasta minut, pelasta minut täältä kurjuudesta! KASKI. Nyt vasta! Nyt, kun itse loassa matelet, nyt kun olet jo minut perässäsi vetänyt. – Myöhäistä. Jos tahdot, niin saat rinnallani sijan hirsipuussa. EMMA. Rakas Ello! Älä minua tuomitse. Olen viaton! KASKI. Viatonko sinä! EMMA. Viekas konna mun petti. Jos olisit opettanut minut vaaran suuruutta tuntemaan, en kompastunut oisi. Kompastuneet ovat viisaammat minuakin, oliko ihme, jos minut, kokematon tyttö, narrattiin. Jos silloin olisin sinun turvissasi ollut, olisin yhtä puhdas, yhtä neitseellinen kuin äitini rinnoilta lähtiessäni. KASKI. Mitä kuulen! Olisitko uskollinen ollut mulle? EMMA. Niin totta kuin taivaassa on totuuden Herra, niin totta kuin tuonelan syvimpään onkaloon vaipunen, jos valehtelen, niin totta en sinua vastaan ole tahallani vähintäkään rikkonut. KASKI. Auttaa Emmaa ylös. Tyttö-rukka! – Nousehan toki. Mitä on sinulle sitten tapahtunut? Kerro! EMMA. Jos jaksan. – Muistathan, kuinka onneton olin käydessäsi hyvästi jättämässä. KASKI. Niin! No? EMMA. Silloin olin jo varma siitä, että kohtaloni oli ratkaistu. Minä kannoin jo pienokaista. Se luutnantti, stasrotinnan veli, se juotti minut kerran juovuksiin ja narrasi. – Minä en tullut silloin mitään ajatelleeksi ja varomattomasti kyllä antausin hänen valtaansa. – – Pian kuitenkin silmäni aukenivat, mutta silloin oli jo myöhäistä. Päästäkseen minusta irti syytti hän minua vielä varkaudesta. Mihin lie näet kadottanut sikarikotelonsa ja sanoi sitten minun varastaneen sen. – Rouva uskoikin häntä, kertoi asian vielä äidillenikin, joka siitä suuttui niin, että hylkäsi minut kokonaan. Sepä se pahinta! KASKI. Emma-kulta! Itkekäämme yhdessä kohtaloamme. Kova on sinun kohtalosi ollut, mutta ei juuri sen parempi minunkaan. Vaikka olin sitounut olemaan tehtaassa kevääsen asti, läksin sieltä pois, sillä en voinut vastustaa haluani päästä tänne. – Tulin tänne ja sain kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut. Sinua itseäsi en löytänyt ja rupesin juomaan; join rahani, vaatteeni, kunniallisen nimeni, kaikki. – Tänä iltana aioin mennä hirteen. EMMA. Minun tähteni. KASKI. Itse olen syypää kaikkeen. Miksi en ensin etsinyt sinua ja saanut selitystä? – Olisimme siten aikaa sitten pelastuneet kurjuudesta. Kyynelsilmin. Emma! Anna minulle anteeksi. Sinä olet nyt silmissäni yhtä puhdas kuin ennenkin, sinua rakastan nyt monta vertaa enemmän kuin koskaan ennen. – Mutta olenhan minä nyt vaan kurja-raukka! EMMA. Armahani! Rohkeutta vaan! Ryhdytään rinnatusten taisteluun leipämme, kunniamme tähden. Eiköhän Jumala meille vielä parempiakin päiviä suone! KASKI. Niin! – Syleilee Emmaa. EMMA. Antaa hän, kun yhdessä rukoilemme vaan. Heittäyvät polvilleen. ''Työmiehet'' katsovat hämmästyneinä, liikutettuina kohtausta. ''Lapsimuori'' seisoo rauhattomana kiukaan edessä. SILLMAN. Hiis vieköön, tämä käypi sydämmelle. Emmalle. Kuulkais! JUHO. Tästä päivästä en maista viinan tippaakaan! ''Emma'' ja ''Kaski'' nousevat. SILLMAN. Emmalle. Kuulkais! Missäs työ palvelitten silloin, kun se sikaarikotelo hukku? EMMA. Missäkö? – Stasrotinna Hartinilla Kaivopuistossa. SILLMAN. Itsekseen. Piru vieköön! Kun rikkaalt’ luulee ottavasa, ja kumminkii köyhälle pahaa tekee. KASKI. Katselee ympärilleen. Ja täällä olet sinä saanut olla – – EMMA. Äitini luo en tohtinut pyrkiäkään. Ulos hän minut kuitenkin olisi ajanut. KASKI. Mutta lähdetään nyt täältä. EMMA. Minne? KASKI. Minne tahansa, mutta täältä pois. JUHO. Kuulkaa, vieraat, tulkaa minun luokseni yöksi. Vaikka minä olenkin tällainen renttu, on minulla siivo vaimo, joka teidät ilolla vastaan ottaa. – KASKI. Kyllä kernaasti. EMMA. Kiitoksia! – Näetkö, Ello, Herra tulee jo meille avuksi. JUHO. Olen suuresti kiitollinen, jos teidät vähäpätöiseen suojaani viedä saan. Saattepa nähdä, että vaimoni vielä siunaa teitä. KASKI. Emma.. Mutta lapsi? EMMA. Ole huoletta! Menevät kaikki muut paitsi Lapsimuori. LAPSIMUORI. Toista tällaista tapausta en tahdo kattoni alle. === II:n KUVAELMA. === Kadun kulmaus Helsingissä; vasemmalla kallioryhmä, oikealla kadun tällä puolen puinen rakennus, jonka valaistut ikkunat ovat valkeilla kartiineilla peitetyt, talon kolkassa palaa lyhty. === VIII:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Helli'', ''Ahrén''. ''Aili'', ''Helli'' ja ''Ahrén'' tulevat vasemmalta. HELLI. Kiitoksia paljon! Kyllä minä nyt jo uskallan yksinkin mennä. Ei sinun ole hyvä rasittaa itseäsi, kun niin heikko olet ilmankin. AILI. Tämä virkistää päinvastoin minua. AHRÉN. Niin ehkä nyt kuitenkin saatamme kotiinne asti. Tämä katu juuri on tunnettu rauhattomuudestaan. AILI. Miksi niin? AHRÉN. No, näetkös, täällä on niin paljon kapakoita ja muita sellaisia turmeluksen pesiä. AILI. Onko? Ja te asutte juuri täällä, Helli. HELLI. Mitäpä sille voipi. – Täällä ovat kortteerit huokeampia. AILI. Mutta eikö teitä peloita kahdenkesken ollessanne? – Äitisikin on vanha ja kivuloinen. HELLI. No, saapihan sitä mukaantua oloihin vaikeampiinkin. AILI. Mutta kyllä se kuitenkin olisi parasta, että muuttaisitte miehesi kanssa yhteen asumaan. HELLI. Johan me olemme ruvenneet sitä itsekin ajattelemaan, mutta kun tämä kortteeri on niin ahdas ja me olemme sen koko vuodeksi vuokranneet, niin täytyyhän sitä kevääsen asti erillään pysyä. === IX:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Karhi''. KARHI. Tulee oikealta. Kas, siinähän sinä oletkin. Tulen teiltä juuri. – Hyvää iltaa, Aili! Tervehtii. HELLI. Olin Ailin luona ja he tulivat nyt minua saattamaan. KARHI. Saatte toivottaa onnea uuteen yritykseen. AILI. No mihinkä? HELLI. Oletko jo –? KARHI. Minä sain lainan enoltani ja avaan piakkoin tupakkakaupan. Nykyjään huonon kurssin aikana luulen sen rupeavan kannattamaan, erittäinkin mitä Venäjän tupakkaan tulee. AHRÉN. Ylenkatseellisesti. Tekö tupakkakauppiaaksi? KARHI. Niin, minä juuri, minä. AILI. Oletpa sinä ihmeellinen mies. Minä kunnioitan sinua. Antaa kättä. Mutta eikö sinun käy sääliksi, Teuvo, nuorta vaimoasi antaessasi hänen näin yksin olla? KARHI. Mikä on parempi, sekö, että olisimme kihloissa niinkuin te, tahi naimisissa niinkuin me? AILI. Olet oikeassa. Te olette onnellisempia, kuin me. HELLI. Jos kauppa rupeaa hyvin käymään, niin muutamme yhteen asumaan. KARHI. Miksi ette tekin mene jo naimisiin? Onhan teillä varoja. AILI. Vilhelmin palkka on vielä liian pieni. KARHI. Vilhelmin palkka. Onhan sinulla sen sijaan. Eikö se ole yhden tekevää, kellä tuota metallia on? Ja mikä ansio sinulla sitten on niihin varoihin, perit ne yksinkertaisesti. AILI. Kyllä se totta onkin, mutta äitini ei tahdo eikä – Katsoo Ahréniin. KARHI. Mitä, ettekö te tahdo? AHRÉN. Kunniani ei sitä salli. KARHI. Nauraa. Jo nyt jotakin kuulee. Ei pitäisi toki noin yksinkertaisesti teeskennellä. AILI. Katsoo kysyvästi Ahréniin. Mitä? HELLI. Kuulkaa, lähtekää meille hetkeksi vielä. AILI. Me saatamme sinut kotiin vaan. On jo liian myöhäistä. Menevät oikealle. === X:s KOHTAUS. === ''Gryhling'', ''Lapsimuori''. Oikealta talosta kuuluu laulua. GRYHLING. Tulee. Ash – Ylioppilaan pakanat ovat jo sinne ennättäneet. Hiis vieköön heidät kaikki. Aina ne ovat rauhallisia ihmisiä häiritsemässä. – Uuden Suomettaren Matti osaa tehdä jupakan pienistäkin asioista. Rupeaisipa kerran maalaamaan ylioppilaitten elämää tällaisissa paikoissa, niin ehkä pääsisi heistä. – Räyhäisivät ainakin vähemmän. LAPSIMUORI. Tulee perältä. Kuka se tuossa? Lähestyy. Eikö se ole luutnantti? – – GRYHLING. Tshii! Tekö se olette? LAPSIMUORI. Hyvä että tapasin. GRYHLING. No? LAPSIMUORI. Se tyttö, josta puhuin, ei rupeakaan, vaikka silloin luulin. – Suuri vahinko. – Sellainen mehevä tyttö! GRYHLING. No hiis! LAPSIMUORI. Mutta olkaa huoletta. Kyllä toimitan vielä. – Hihhihhii! Vai täällä te nyt – –? GRYHLING. Hm! – Mutta siellä näkyy jo keltanokkia olevan, niin että – – LAPSIMUORI. Niin, niin! Kyllä ymmärrän. Ei juuri teidän ikäisenne herra mielellään sinne mene poikien joukkoon. – Mutta odottakaahan vaan, kyllä, kyllä minä teille vielä hankin, kyllä minä hankin, – hankin. GRYHLING. No hyvästi vaan – Täytynee lähteä sitten. LAPSIMUORI. Hyvää yötä vaan. – Kyllä minä – – Gryhling menee. – – kyllä minä en sinun rahojasi niin hevillä jätä. – – Menee. === XI:s KOHTAUS. === ''Elsa'' yksin. ELSA. Tulee vasemmalta, lähestyy hitain askelin kulmataloa, hyrisee boccacciota. Kummallista! Mikä se on tuo tunne? – Aina kun aion astua tänne sisään, tuntuu aivan kuin joku pidättäisi minua ja samalla niinkuin hiiri pitkin selkääni vikeltäisi. – Enkö ole vielä tottunut tätä kotonani – hm – virkapaikkanani pitämään? Niin! Kolme vuotta, kokonaista kolme vuotta! – Kuinka pian se aika kuluu! Siellä istuu äitini tuvassa Mälarin rannalla rukkinsa ääressä, ajattelee kyyneleet silmissä: ”Missä minun Elsaseni, missä minun ainokaiseni?” – Kuinka hiljaista, rauhallista oli siellä, joskin vaatteeni karkeat olivat, ruokani yksinkertaista. – Luulen ihan edessäni olevan tuon herttaisen kuvan. – Äitini kehrää niin onnellisena, tyytyväisenä kierot lasisilmät nenällään, virsiään hyristen, kissakin kehrää kyyryssä lämpimällä pankolla unisia silmiään availlen ja tuon tuostakin luoden minuun ystävällisen silmäyksen ikäänkuin ajatellen: ”Eikö meidän elämämme ole sentään onnellisinta, mitä ajatella voipi.” Huokaa. Ne ajat ovat olleet ja menneet! Hän on niin hyvä, rukoilee minun edestäni Jumalaa. – Uh! En tahdo Jumalaa ajatella, tulen vaan pahalle tuulelle. – Ja mitäpä häntä ajattelisinkaan, mokomaa säälimätöntä! Miks’ei hän kuullut rukoustani silloin, kun häntä avukseni huusin. Jos hän silloin olisi auttanut, olisin nytkin hänen lapsensa. – Hahhahhaa! Sanoihan tohtori Richard, ett’ei Jumalaa löydy laisinkaan, – eikä perkelettäkään. – Mutta jos tohtori on väärässä? Siellä se nyt nauraa paraillaan, hieroo kynsiään. – Hm! Sisältä kuuluu surullista laulua. Olisiko äitini suotta ollut niin varma siitä, että Jumala löytyy? – Silloin ei minua hyvät päivät odota. Laulu muuttuu nauruksi. Niin! Se on oikein! Tässä ruvetkoon suremaan. – Iloinen tahdon olla niinkauan, kuin otsassani ei ryppyjä ole. – Sitten – niin, sen saan sitten nähdä. === XII:s KOHTAUS. === Edellinen, ''Aili'', ''Karhi'', ''Ahrén'', sitten ''Elsa''. ''Aili'', ''Karhi'' ja ''Ahrén'' tulevat oikealta. KARHI. No, tässä eroaa tiemme. Hyvää yötä! AHRÉN ja AILI. Hyvästi! Karhi menee kallion tältä puolen. AILI. Voi, kuinka minä iloitsen, että nuo kaksi kelpo ystävää vihdoin saavat oman yhteisen kotinsa. – AHRÉN. No, johan tuo olikin aika. – Mutta lähdetäänpä nyt. – Sinun pitää päästä levolle jo. ELSA. Go’ afton, Ville! AILI. Kuka se tuo on? AHRÉN. Aikoo lähteä. Tule pois! AILI. Mitä kummaa tämä on? AHRÉN. Tule nyt, tahi saat jäädä yksin. – AILI. Oho! Mene vaan, jos tahdot. Lähestyy naista. Saanko luvan kysyä – – ELSA. Nauraa. Kysykää vaan. – AILI. Ken te olette, joka sulhastani Villeksi nimitätte? ELSA. Olenhan vaan Ahrén viittaa Ailin selän takaa. hänen tuttavansa. – AILI. Saanko esittää itseni – nimeni on Hartin – ELSA. – Hm! Minun nimeni on – – on Elsa – AILI. Elsa –? ELSA. Niin, Elsa. AILI. No mutta – – ELSA. Vaan Elsa! AHRÉN. Itsekseen. Perhana vieköön. Uhkaa nyrkillään Ailin selän takaa. ELSA. Lähestyy porttia. Sinun rätinkisi, Ahrén, on vielä maksamatta! Menee kiireesti pihalle. === XIII:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Ahrén''. AILI. Mitä tämä on? AHRÉN. Mitä sinä kaikista huolit? AILI. Mitäkö minä huolin? Selitä heti kaikki tyyni tahi – Sisältä kuuluu: ”hurraa”. Mikä on tämä talo? AHRÉN. Mistä minä sen tiedän. AILI. Ja kuitenkin on sinulla siellä maksamattomia rätinkejä. AHRÉN. Minä voisin kyllä sinulle selittää kaikki tyyni. – Huomaisit, ett’ei siinä ole mitään sen kummenpaa. – Mutta se ei käy laatuun. AILI. Siinä tapauksessa eroavat tässä tiemme! AHRÉN. No, mutta Aili! Älä nyt ole hurja. – Tule pois. – Saat sitten kaikki selville. AILI. Vai lupauksilla luulet tästä pujahtavasi. – – Erehdyt! AHRÉN. No, minä selitän sitten. – Katso, tässä on nyt sellainen epäsiveellisyyden pesä, jossa nuoret, hurjat miehet juoden ja mässäten öitään viettävät. – – AILI. No, ja sinä? AHRÉN. Kerran – siitä on nyt useampia vuosia – jouduin minä kumppanien petoksen kautta myöskin tänne. – En tiennyt ollenkaan, mikä laitos se oli. – Mutta kun sen pian hoksasin, läksin tietysti matkoihini. – Enkä täällä sen koommin ole käynyt. Kumppaneiltani on tuo kaiketi nimeni tietää saanut. AILI. Mutta rätinki? AHRÉN. Sitä en voi mitenkään muuten selittää, kuin että joku veitikka on minun nimelleni täällä ollut mässäämässä. AILI. Pudistaa päätään epäileväisesti. Minä menen sinne katsomaan. AHRÉN. No, mutta oletko sinä mielettömäksi tullut? – Muista äitiäsi. Hankkisithan sillä päällesi poistumattoman häpeäpilkun. AILI. Silläkö vaan, että menen sinne katsomaan? AHRÉN. Ei sinne kukaan kunniallinen nainen mene. AILI. Mutta miehet menevät – AHRÉN. Niin. Se on aivan toinen asia. – Teidän naisten asema yhteiskunnassa on aivan toinen kuin miesten. AILI. Tahdot sanoa, että teillä on kaikellaisia etuoikeuksia, joita meiltä kiellätte. – AHRÉN. No, mutta onhan tämä miesten pahimman turmeluksen pesä, jossa vaan kunnottomat, epäsiveelliset juopot ja muut sellaiset käyvät. Ethän sinä toki sellaista kadehti. – Mutta äitisi odottaa! AILI. Mene sinä itse sitten maksamaan rätinki, jotta ei sinun – ja minun tulevaa nimeäni täällä häväistäisi. AHRÉN. No, sen voin tehdä. – Mutta eikö sinua peloita jäädessäsi tänne yksin? – AILI. Mene pian vaan. Odotan tässä lyhdyn alla. ''Ahrén'' menee sisään, ''Aili'' nojaa huoaten lyhtypatsaasen. === XIV:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Elsa''. ELSA. Tulee portista. Neiti! AILI. Kuka se? ELSA. Yksi sana vaan. Älkää uskoko miehiä, he valehtelevat kaikki. Minä säälin teitä. Mutta totuus ilmi tulkoon. – Tässä! Ojentaa Ailille jotakin. AILI. Ottaa vastaan. Sormus! ELSA. Me olemme läheisiä sukulaisia, kuten tuosta näette. Te hänen morsiamensa, minä hänen jalkavaimonsa. Tuo sormus on teidän omanne. Sen häneltä kerran otin, hänen nukkuessaan vuoteellani. AILI. Tarkastaa lampun valossa hämmästyneenä sormusta. Herra Jumala! Tännekö tämä sormus olikin ”unohtunut!” Nojaa lampun pylvääsen. Sellainenko hän on? Voi maailma, maailma. Tälläistäkö on verhosi takana! ELSA. Neiti-parka. Ette ole ennen sellaista aavistanut. Parempi olisi ollut, että olisitte nämä synkät asiat tietää saanut aapiskirjasta kuin nyt näin myöhään ja tällä tavoin. AILI. Katsoo tutkivasti, mutta lempeästi Elsaa. Saisinko kysyä teiltä jotakin? ELSA. Hyvin kernaasti. Mutta pian. Hän palaa kohta. AILI. Kuinka olette te tuollaiseksi naiseksi joutunut? ELSA. Hymyilee katkerasti. Niinkuin useimmat muutkin. Annoin kerran vaan narrata itseäni sellaisen miehen, joka vakuutti minua lempivänsä. AILI. Ettekö te voi sitten pelastua enää täältä? ELSA. Minä en tahdo. AILI. Ettekö tahdo? Onko teidän hyvä olla sitten? ELSA. On kyllä, ainakin niin kauan kuin olen nuori ja kaunis. AILI. Mutta mitä sitten, kun vanhaksi tulette? ELSA. Huolettomasti. Vaikka järveen. AILI. Minä ihmettelen teitä! Sallikaa minun pusertaa kättänne. Antaa kättä. Minä tekisin kernaasti lähempää tuttavuutta kanssanne. ELSA. Liikutettuna. Ei, neiti! Pysykää minusta erillänne. Olkaa niin kauan puhtaana, kuin voitte. – Olen minäkin kerran yhtä puhdas ollut, kuin te, mutta en osannut hillitä tunteitani, himojani ja kun kerran päästin ne valloilleen, en voi niitä hallita, vaan ne vallitsevat päinvastoin minua. – Hyvästi! Menee. AILI. Kun päästää tunteet, himot valloilleen! Minä olen aina vaan ajatellut tunteitani, nyt kuulin, että ne voivat himoiksi muuttua. Niin. Hän on viattomat tunteeni turmellut, minullakin on himoja. Mutta vielä ei ole myöhäistä palata! – Jumala sen ties! Rintani tuntuu niin kummalliselta, voimani olen tässä taistelussa menettänyt. Voinko niitä enää takaisin saada? Miss’ on hän –? Mutta viipyköön. Jääköön vaikka ijäkseen sinne. Koetan yksin kotiin päästä. Lähtee epävarmasti vasemmalle astumaan. Polveni vapisevat niin kovasti. === XV:s KOHTAUS. === ''Aili'', ''Emma'', ''Kaski'', ''Juho'', ''Ahrén''. ''Emma, ''Kaski'' ja ''Juho'' tulevat. JUHO. Tämän kadun varrella minä asun. KASKI. Pitää kiinni Emmasta. Koeta, Emma-kulta, ponnistaa voimiasi. Kohta olemme perillä. EMMA. Älä ole huolissasi. – Ei se muuta ole kuin väsymystä vaan mielenliikutuksen jälkeen. AILI. Emma! EMMA. Mitä kuulen! ''Ahrén'' tulee, kuuntelee ääneti keskustelua. AILI. Sinäkö se olet, Emma? EMMA. Herra Jumala! – Aili-neiti! Kuinka olette te täällä? AILI. No, älä minusta huoli. – Mitä on sinulle tapahtunut? EMMA. Paljon, paljon! AILI. Tule jonakin päivänä meille. – Minä tahdon kuulla sinun vaiheesi ja auttaa sinua, jos voin. KASKI. Emma on nyt minun morsiameni! AILI. Vai niin. – Onnea! KASKI. Me tulemme pian teille! Meillä on asiatakin. AILI. Asiata! KASKI. Mutta hyvästi nyt, meidän täytyy nyt mennä! EMMA. Hyvästi, kulta-neiti! AILI. Huokaa. Hyvästi! Itsekseen. Vielä lisäksi jotain! ''Emma'' lähtee seuralaisineen. Huutaa. Isvoshik! AHRÉN. Aili! Kuuluu jyrinää. Aili menee Ahrénia kuulematta sinne päin, josta jyrinä kuuluu. Mitä se tuo nyt on olevinaan! Ehkä rangaistus! Nauraa. [[Luokka:Aili]] 3433 6165 2006-09-25T14:09:04Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Matti Kurikka''' (1863–1915) == Näytelmät == * ''[[Aili]]'' [[Luokka:Matti Kurikka]] 3434 6168 2006-09-25T14:14:16Z Nysalor 5 Viides näytös {{Otsikko |edellinen=[[Aili: Neljäs näytös|Neljäs näytös]] |seuraava=[[Aili]] |otsikko=Viides näytös. |alaotsikko=[[Aili]] |tekijä=Matti Kurikka |huomiot= }} Sama paikka kuin ensi näytöksessä. Salissa on siellä täällä hajallaan Ailin kapineita. Verannan ovi suljettu. === I:n KOHTAUS. === ''Hartin'', ''Aili''. HARTIN. Huokaa. Mikä hänelle nyt on tullut? Ei puhu mitään, ei syö mitään. Istuu vaan huoneessaan. Kun se lääkäri tulisi! Korjaa hatun pianolta, huivin kiikkutuolin taukselta y. m., vie ne vasemmalle eteiseen. AILI. Tulee oikealta. Sanokoon mitä tahansa, en aio häneltä salata. – Ja jos hän rupeaa saarnaamaan, niin kyllä minä nyt tukkean hänen suunsa. Tiedän enemmän kuin hän. HARTIN. Tulee takaisin. Siinähän sinä olet. Mitä luet sinä? AILI. Strindbergin viimeistä teosta. HARTIN. Huokaa. Aili! Niinkö vähän lukua pidät enää tahdostani. Siksi ett’et ole terve, ja saat menetellä mielesi mukaan, käytät väärin vapauttasi. Ethän toki Strindbergiä lukea saa, kaikkein vähimmin tuota teosta, jota ei kirjakaupoissa myydäkään saa. Mistä olet sen hankkinutkaan? AILI. Karhilta sain lainaksi. HARTIN. Aina vaan Karhi. Se pariskunta on tullut meille kiroukseksi. AILI. Ankarasti. Äiti! Kuinka niin uskallat sanoa? Muista, että he ovat minun paraita ystäviäni! HARTIN. Sepä se on pahinta! AILI. He tulevat tänään meille. HARTIN. Et sinä voi nyt vieraita vastaan ottaa. AILI. Minä olen itse heidät kutsunut. Kello soi vasemmalla. HARTIN. Jätäpä minut nyt! Aili menee. Palvelustyttö menee avaamaan. === II:nen KOHTAUS. === ''Hartin'', ''Professori''. PROFESSORI. Tulee vasemmalta. Hyvää huomenta! HARTIN. Terve tullut! Näyttää nojatuolia. Olkaa niin hyvä! ''Professori'' käy lasisilmiä pyyhkien istumaan. Herra professori! Kauan aikaa olen huomannut, että tyttäreni laihtui ja vaaleni päivä päivältä yhä enemmän. Hän yski, mutta kun sanoin sitä arveluttavaksi ja tahdoin lähettää teitä noutamaan, kielsi hän sen jyrkästi. Minä puolestani en tahtonut hänen nuorta sydäntään loukata. Eilis-iltana kävi hän myöhään illalla sulhasensa kanssa saattamassa kotiin erästä tuttavataan ja vilustui nähtävästi siellä matkalla, vaikka hän senkin kieltää. Olkaa nyt hyvä, herra professori, ottakaa tarkka selko hänen tilastaan. Minä pyydän! PROFESSORI. Jaha! Missä hän on? HARTIN. Täällä viereisessä huoneessa. Menevät oikealle. Hetken äänettömyys. === III:s KOHTAUS. === ''Sillman'' yksin. SILLMAN. Tulee hiipien sisään vasemmalta. Onneksi oli ovi auki! Voin nyt sen tänne jättää kenenkään huomaamatta. Panee sikarikotelon pienelle pöydälle. Kas noin! Mitä sillä kuitenkaan tekisin, kun nimikin on kannessa. – Ja hyvä se olikin! – Uh, nyt siitä on päästy. Menee. Hetkisen päästä soi kello. === IV:s KOHTAUS. === ''Palvelustyttö'', ''Gryhling''. ''Palvelustyttö'' tulee takimmaisesta ovesta, aikoo mennä avaamaan. GRYHLING. Tulee vastaan. Ovi olikin auki. Aikoo taputtaa poskelle. ''Palvelustyttö'' työntää äkäisesti hänen kätensä, pyörähtää pois. Se on tyttö, joka ei parane. Ei pääse millään pakanan kimppuun. Ei ole tuollainen tyhmä enkeli, jota voisi nenästä vetää. Tuntee kaikki metkut ja juonet. – Lähestyy oveansa. Mitä sillä työmiehellä lie ollut meidän korridoorissa tekemistä. Luiskahti niin pelokkaasti sivuitseni. Olisi pitänyt tuolta tytöltä kysyä, mutta eihän sen kanssa puheisin pääse. – Mutta olkoonpa minun puolestani! === V:s KOHTAUS. === ''Ahrén'', ''Gryhling''. AHRÉN. Tulee, panee hattunsa pikkupöydälle sikarikotelon päälle, lyö Gryhlingiä olalle. No veli. Mitä kuuluu? GRYHLING. Eipä mitään. AHRÉN. Hiljaa. Kuule, eikö täällä ole mitään skandaalia tapahtunut? GRYHLING. Täälläkö? Skandaalia? AHRÉN. No hyvä! Minä jo olin huolissani. GRYHLING. Mitä tarkoitat? ''Ahrén'' kuuntelee oikealle vievän oven vieressä. Ailin sanovat sairaaksi. AHRÉN. Hm! Hän ei ole siis mitään puhunut. GRYHLING. Onko jotakin tapahtunut sitten? – AHRÉN. No, niitten akkain kanssa ei osaa kyllin varovainen olla. – Kuka se siellä heidän luonaan on? GRYHLING. Ehkä lääkäri. AHRÉN. Se on mahdollista. – Mennäänpäs sinun kamariisi, niin kerron kaikki. GRYHLING. Tehdään niin. AHRÉN. Se likka oli siis niin viisas, ett’ei hiiskunut eukolle sanaakaan. – Saakelin hyvä asia. Menevät. === VI:s KOHTAUS. === ''Hartin'', ''Professori'', ''Aili'', sitten ''Ahrén''. ''Hartin'' ja ''Professori'' tulevat totisen näköisinä. HARTIN. No, herra professori? Kuinka on laita? PROFESSORI. Hm! HARTIN. Puhukaa Herran tähden. ''Professori'' pudistaa päätään. Mitä? ''Aili'' tulee ovelle, nojaa käsiään pihtipuoliaisiin, kuuntelee. PROFESSORI. Olisi pitänyt minut ennen kutsua. HARTIN. Eihän toki vielä vaaraa ole? PROFESSORI. Vaaraako? On! HARTIN. Mitä sanotte! Onko hän arveluttavasti kipeä? PROFESSORI. Ei vielä arveluttavasti, mutta se voi siksi muuttua. HARTIN. Älkää Herran tähden. PROFESSORI. Se voi helposti muuttua keuhkotaudiksikin. HARTIN. Kuinka olisi se mahdollista? Olenhan minä koettanut pitää hänestä niin tarkkaa vaaria kuin suinkin, sekä lapsena ollessaan, että sen jälkeen kuin hän kihloihin joutui. PROFESSORI. Kirjoittaa reseptiä. Onko hän kauan ollut kihloissa? HARTIN. Kolmatta vuotta! PROFESSORI. Vai niin. – Siinäpä se! HARTIN. Mitä tarkoitatte? PROFESSORI. Tyttärenne on kuumaverinen ja tunteellinen, hänen fysiikkansa ei ole parasta laatua. – Jos olisitte antaneet hänen heti naimisiin mennä, niin olisi hän nyt terve. HARTIN. Herra Jumala! Te saatatte minut epätoivoon! PROFESSORI. Joku suuri mielenliikutus on voinut myöskin lisätä heikkoutta. HARTIN. Mielenliikutusko? Missä olisi hän –? PROFESSORI. Matkustakaa ulkomaille, Nizaan tahi Korsikaan vielä paremmin. Se on paras keino parannukseen. HARTIN. No mutta –! PROFESSORI. Lähtekää hetipaikalla matkalle. HARTIN. Siitähän hän arvaisi heti kaikki. PROFESSORI. Hm! HARTIN. En tahdo sitä hänelle vielä ilmaista, puhumattakaan syystä hänen heikkouteensa. Se loukkaisi liiaksi hänen neitseellisyyttään. ''Aili'' nyykäyttää ylenkatseellisella säälillä päätään, katoaa. Voi surkeutta! Miksi en heti antanut heidän naimisiin mennä! Olisihan minulla, Jumala paratkoon, varoja ollut. Mutta enhän ole moisesta vaarasta kuullut puhuttavankaan! Huokaa. Vaan mikä kerran on tapahtunut, siihen täytynee mukaantua. Koetan kestää kaikki tyyni niin, ett’ei hän mitään huomaa. Tekeydyn niin iloiseksi kuin mahdollista ja koetan häntä huvitella kaikella tavoin. ''Ahrén'' tulee. PROFESSORI. Jaa, minun pitää nyt lähteä. Ottakoon näitä kahdesti päivässä. AHRÉN. Hyvä päivä, äiti! PROFESSORI. No hyvästi nyt vaan! Lähtee, ottaa Ahrénin hatun. AHRÉN. Suokaa anteeksi. Ottaa hattunsa. Tämä on minun. – Kas, kenen tuo on? Ottaa pöydältä sikarikotelon. HARTIN. Mitä ihmettä! Tämähän on Kaarlon kadonnut – Menee professorin perässä eteiseen. === VII:s KOHTAUS. === ''Ahrén'', ''Hartin''. AHRÉN. Olisiko tyttö todellakin kipeä? Sepä olisi minulle täräys! Mutta pidä kiinni, Ahrén, saaliistasi. Toista samallaista ei ole tarjona. Tänä keväänä pitää häät toimeen saada viimeistään. HARTIN. Tulee takaisin. Vilhelm-parka. Koeta kestää ikävä uutinen. AHRÉN. Mitä nyt? HARTIN. Aili on sairas! AHRÉN. Herra Jumala! HARTIN. Ja kamalinta on, että professori luulee syyksi tautiin sen, että olette olleet liian kauan kihloissa. AHRÉN. Sitä olen minäkin jo ajatellut. HARTIN. Etkä ole minulle mitään sanonut. AHRÉN. Kuinka olisin voinut sellaista? – Mutta nytpä voimmekin jo häämme viettää, sillä nyt olen päässyt kanslistiksi. HARTIN. Oletko? No, toivotan onnea! Niin! Se on parasta! Te vietätte häät ja sitten yhdessä matkustamme ulkomaille. Eikö niin? AHRÉN. Jos te tahdotte vaan! HARTIN. Sinä olet saavuttanut siinä määrin minun luottamukseni ja kunnioitukseni, että uskallan haltuusi ainoan tyttäreni uskoa, vaikka hän sairaskin on. Sinä kykenet häntä paremmin hoitamaan kuin minä. AHRÉN. Enhän toki! Mutta parastani tahdon kuitenkin koettaa. HARTIN. Minä lahjoitan teille tämän huvilan jä jään luoksenne sitten asumaan. Eikö niin? AHRÉN. Suutelee hänen kättään. Te olette liian hyvä! Itsekseen. Nyt ei karhut peloita enää. HARTIN. Mutta Ailille emme anna viittaustakaan vaarasta. AHRÉN. Parasta on! === VII:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Aili'', sitten ''Gryhling''. AILI. Tulee. Oo, arvoisa sulhonikin täällä! AHRÉN. Aikoo lähestyä. Hyvä päivä! AILI. Katkerasti hymyillen. Älä tule lähelleni. – Minä olen kipeä. – Se voisi tarttua. AHRÉN. Mitä vielä. Ei se vaarallista ole. AILI. Hm! HARTIN. Toivota onnea Vilhelmille. Hän on nyt vakinainen kanslisti. AILI. Kylmästi. Vai niin! AHRÉN. Nyt voimme pian häät viettää. Vihdoin saapuu onnemme kesä. AILI. Katkerasti. Takatalvi! HARTIN. Kun nyt vaan varovainen olet ja iloinen, niin kyllä kaikki vielä hyvin käy. AILI. Niin, kyllä minä aion olla iloinen. Saatpa nähdä, kuinka minä kesällä soutelen uudessa veneessäni, lauleskelen lempilauluani. Olen keksinyt sille uudet sanatkin. Laulaa pianolla säestäen. : ”Voi kuin suloista oisi kuolla silloin, : Kun mieli raitis, nuori vielä on. : Sais lainehilla lauleskella illoin : Ja olla neitosena Vellamon. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suloista ois, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos kuolla vois. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suloista ois, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos nuorra kuolla vois. : Oi ystäväni siellä lainehilla, : Kuin onnellisna siellä oisinkaan. : Te sallittenhan Ailin sinne tulla? : Hän yhtyy teidän kanssa laulamaan: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suloista ois, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos kuolla vois. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suloista ois, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos nuorra kuolla vois.” HARTIN. Liikutettuna. Miksikä noin surullista! Aivan kuin haudan partaalla oisit. Teeskennellyllä iloisuudella. Sinun pitää laulaa jotakin iloisempaa. Se virkistää, elähyttää sinua. Soittaa kelloa. Kuinka saisimme tänään jotakin hupaista toimeen? ''Palvelustyttö'' tulee. Kutsu luutnantti tänne! ''Palvelustyttö'' menee oikealle. AILI. Äiti, minä tahtoisin viettää tänään pienet kemut. HARTIN. Olkoon menneeksi. Sinä saat tänään olla emäntänä, saat määrätä kaikki mielesi mukaan. AILI. Saanko? Kiitoksia! ''Palvelustyttö'' tulee. Tuoppas kaksi pulloa sampanjaa. GRYHLING. Tulee. Itsekseen. Ash, mitä he nyt minusta taasen! AILI. Kuule, eno, tänään vietämme hupaisen päivän. Mutta miksi olet sinä noin synkän näköinen? Silittää poskelle. Kun kerran saisin selville, mistä nuo synkät pilvet sinun otsallesi nousevat. GRYHLING. Suutelee Ailia otsalle. Maailmassa on niin paljon salaisuuksia. Käypi veltosti istumaan kiikkutuoliin. AILI. Mutta missä ne Karhit viipyvät? AHRÉN. Tyytymättömänä. Tulevatko he tänne? AILI. Lyhyesti. Tulevat! Kello soi. Kas, siinä he ovatkin. Menee avaamaan. HARTIN. Mistä hän niin äkkiä iloiseksi tuli? AHRÉN. Niin! Mistä muutos? === IX:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Ulla''. AILI. Tulee takaperin takaisin. Käykää sisään vaan. ULLA. Tulee nöyrästi kumarrellen. Suokaa anteeksi, että – HARTIN. Vai niin! Mitä matamilla on asiata? AILI. Ettekö te ole sen Emman äiti, joka – ULLA. Niin, armollinen neiti. Antakaa anteeksi. – AILI. Mitä vielä. Painakaa puuta. Te näytätte niin kärsivältä. ULLA. Onhan sitä, Jumala paratkoon, tässä maailmassa kärsimyksiä. HARTIN. Niin todellakin! Minulla on teille lohdutus, matami. Gryhlingiin kääntyen. Sinäkö, Kaarlo, tämän sikarikotelosi – GRYHLING. Mistä olet sen löytänyt? AHRÉN. Tuossa pikkupöydällä se oli äsken. GRYHLING. Sepä kummallista! HARTIN. Ullalle. Tyttärenne ei siis ainakaan sitä varastanut, olkoon sitten vaikka ihmeen kautta tänne joutunut. GRYHLING. Kotiin tullessani kohtasin äsken korridoorissa salaperäisen näköisen miehen, ja tuo ovi oli auki. – AILI. Näettekö nyt? Enkö minä sanonut, ett’ei Emma voinut olla varas. ULLA. No Jumalan kiitos! Hän ei siis ainakaan ollut varas. Jospa siinä olisikin kaikki! AILI. Onko siis muutakin hänelle tapahtunut? ULLA. On, Jumala paratkoon! HARTIN. Rauhattomana. Miksi rasitat häntä kysymyksilläsi? ULLA. Ei neiti minua laisinkaan rasita. Tuntuu päinvastoin niin hyvältä kuulla tällaisen enkelin ääntä. Sellaiseksi tahdoin minäkin tyttäreni kasvattaa, mutta – AILI. Mutta? ULLA. Te ette siis tiedä ollenkaan, kuinka Emman on käynyt? AILI. En! ULLA. No, eihän teidän tarvitsekaan sellaista tietää. AILI. No, mutta kun minä pyydän. ULLA. Te olette niin nuori ja viaton. Ette te sellaisia saa oppia tietämään. AILI. Ei löydy mitään niin pahaa, ettei sitä tietää saisi! ULLA. No, jos tahdotte. Katsoo Hartiniin kysyvästi. Hän menetti kunniansa, tulevaisuutensa, kaikki. – AILI. Kuinka? ULLA. No, hän – lankesi. AILI. Lankesi? Sai lapsenko? Katsoo äitiinsä. Vai niin! Kello soi. Karhit tulevat! Menee avaamaan. === X:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Helli'', ''Karhi''. ''Aili'' ja ''Helli'' tulevat ensin. AILI. Ja minä kun odotin. HELLI. Aili-parka! Miltä sinä näytät! AILI. Ei tee mitään. Kunhan te tulitte vaan. Sinä olet sen terveempi. KARHI. Tulee, tervehtii kohteliaasti, mutta kylmästi. Minä pyydän lupaa ilmoittaakseni, että tuolla ulkopuolella odottaa kaksi henkilöä, joilla olisi tälle perheelle tärkeätä asiaa. Sallitaanko heidän tulla sisään? AILI. Kaikki ovat meille tänään tervetulleita! ''Karhi'' menee vasemmalle. ULLA. Minä tahdoin vaan kysyä vähän tyttärestäni; ehkä tahdotte, että nyt lähden ja tulen toisen kerran? AILI. Ei, ei, olkaa täällä vaan. ''Karhi'' tulee, hänen perässään ''Emma'' ja ''Kaski''. === XI:s KOHTAUS. === Edelliset, ''Emma'', ''Kaski''. ULLA. Tyttäreni! EMMA. Rakas äitini! Syleilevät. ULLA. Voi kuinka olen sinua kaivannut. Väärin tein sinua kohtaan. Syyttä sinua varkaudesta syytettiin – Miksi jätin sinut oman onnesi nojaan silloin, kun enimmin apua tarvitsit? – Anna minulle anteeksi. EMMA. Minähän sinua vastaan olen rikkonut. Miksi en tullut heti luoksesi, tunnustanut kaikki ja pyytänyt anteeksi? Ethän olisi minua silloin luotasi työntänyt. ULLA. En, en! Yhdessä olisimme sitten kestäneet kaikki. EMMA. En luullut sinun voivan rikostani anteeksi antaa. AILI. Liikutettuna. Voi kuinka hyvin minä ymmärrän tuon. Mitä olisin minä tehnyt, jos olisin samallaiseen tilaan joutunut? Mitä olisin minä, äiti, tehnyt? ''Hartin'' seisoo jäykkänä, äänettömänä. Onko meidän välimme sellainen ollut, että olisin sinulle kaikki tunnustaa voinut? Ei! Sitä en koskaan olisi tehnyt! Tässä on kaksi saman kohtalon alaista, saman kasvatuksen uhria. Emma ja minä. HARTIN. Mitä puhut sinä Herran tähden? AILI. Emmalle. Sinä sait siis lapsen? EMMA. Niin! AILI. Tytönkö vai pojan? EMMA. Kauniin sinisilmäisen pojan. AILI. Missä on se nyt? EMMA. Huokaa. Annoin erään armeliaan vaimon huostaan. AILI. Kenenkä? EMMA. En tiedä hänen nimeään. AILI. Etkö tiedä hänen nimeään? EMMA. Se asioitsija, jota Lapsimuoriksi kutsutaan, toimitti sen erään toisen huostaan. ULLA. Herra Jumala! Voi lapsi-parkaa! AILI. Löytyykö sellaisia asioitsijoita? ULLA. Löytyy, Jumala paratkoon! Kauheita laitoksia! He ottavat kovaonnisten lapsia toimittaakseen ne kelpo maksua vastaan hyvään säilöön – sydämettömien nylkyrien käsiin, joitten luona ne kurjassa hoidossa tavallisesti kituvat kuoliaiksi. AILI. Mitä kuulen! Ja sellaisten asioitsijain annetaan rankaisematta jatkaa tointaan. KARHI. Yhteiskunnassamme on, kuten näet, varjopuoliakin. AILI. Voi kauheata! Eikö sinulla enää ollut mitään muuta keinoa? EMMA. Äitini hylkäämänä, ei mitään! ULLA. Mutta ken oli lapsen isä? AILI. Niin! Kuka on lapsen isä? EMMA. Katsoo uhkaavasti Gryhlingiin. Sitä minä tulinkin sanomaan. Osoittaa Gryhlingiä. Tuossa on lapseni isä, elämäni onnen murtaja! Hän minut humalaan juotti, petti ja sai sitten säälimättömiin kouriinsa. Yleinen hämmästys. GRYHLING. Minä! Kuinka uskallat? EMMA. Siksi, ett’en pelkää enää uhkauksiasi. Valallani voin vahvistaa, että tuo, juuri tuo minun, puhtaan, kokemattoman tytön kunnian kavalasti ryöväsi. GRYHLING. Älkää uskoko häntä. Hän valehtelee! Minäkin, voin valallani vannoa itseni syyttömäksi. Ivallisesti. Kumpaa meistä uskotaan! AILI. Ketä pitää minun uskoman? Yhtä varma olen Emman viattomuudesta kuin kelpo enoni rehellisyydestä. KARHI. Minä säälin sinua, Aili-parka, mutta totuuden pitää julki tulla. Minä voin todistaa, että Emman syytös on oikea. Olen itse omin korvin kuullut Gryhlingin tunnustavan sen, puhuessaan Emman kanssa puutarhassa tuolla viime syksynä Ailin syntymäpäivänä juuri. Maksoipa hän Emmalle rahasummankin, hänen kunniansa korvaukseksi. EMMA. Kunnianiko korvaukseksi! Ei suinkaan. Hänen lapsensa varalle sen otin. AILI. Hoipertaa taaksepäin. Silmäni pimenevät. Olen kuullut liian paljon yht’aikaa. HARTIN. Valittaa. Sellainen konnako olet, kurja veljeni? Saatoit, tahrata tällä tavoin kunniallisen nimeni! ''Gryhling'' istuu masentuneena nurkassa tuolilla. AILI. Ponnistaen voimiansa, tyynesti. Tälläinenkö siis tämä yhteiskuntamme, niin kurjan kurja? – Ja minulle on sitä niin valoisaksi, onnelliseksi kuvailtu. Silmäni ovat auenneet. – Näen sen syvimpiin lomiin asti. Ei löydy täällä siis ketään enää, johon luottaa voisi. Enonikin, jota niin rehellisenä miehenä olen pitänyt! – Oo, kuinka kauhea on isku! Viime aikoina on minusta tuntunut, kuin olisi koristus, pylväs toisensa jälkeen, pudonnut pirstaleiksi yhteiskunta-rakennuksestamme; eilen rupesi se kokonaan huojumaan ja romahti nyt kerrassaan yhteen kurjaan läjään, minä, me kaikki sen mukana. AHRÉN. Aili-kulta! Älä anna sen niin kovasti mieltäsi järkyttää. Ei tuo niin kauhea asia ole, kuin se näyttää. – AILI. Vaikene, sinä kurja mies! HARTIN. Aili, Herran tähden! AILI. Tempaa sormestaan sormuksen, viskaa sen Ahrénin jalkojen juureen. Tuossa on sormuksesi! Tässä on minun omani, jonka sinulle annoin ikuisen liiton vahvikkeeksi. Katkerasti. Jalkavaimoltasi tämän eilen sain. ''Ahrén'' hämmästyy, aikoo puhua, lähtee kiireesti pois. HARTIN. Jumalani! Tätä vielä puuttui! Heittäytyy sohvaan. AILI. Voi teitä äidit, voi! Miksi revitte nuorta sydäntäni näin! Miksi kaikki näin odottamatta, yht’aikaa! HARTIN. Kohottaa päätään, rukoillen. Koeta tyyntyä, armahani. Jumala tahtoo koetella meitä! Pitää tyynesti ottaa vastaan tällaiset iskut. AILI. Sen olisit ennen voinut sanoa. Miksi et ole minua opettanut maailmaa tuntemaan sellaisena, kuin se on? Silloin voisin tyynesti katsoa sen varjopuoliakin. Mutta kun ennen vaan valoa katsella sain, pimentää odottamaton varjo silmiäni. Kaikki olet säästänyt viimeiseen hetkeen. Ja nyt hyökkäävät ne päälleni joka taholta kuni myrkylliset nuolet, saastuttaen minulta kaikki lapsuuteni muistot, elämäni onnen, tulevaisuuteni unelmat. En näe enää muuta kuin kurjan maailman, jossa ihmishaahmot pelokkaina, onnettomina hiipivät, joka hetki valmiina uutta kovaa kokemaan. – Niin! Minä en ole kasvatettu tässä maailmassa olemaan, siksi tahdonkin pois! HARTIN. Aili-kulta! Lakkaa jo! AILI. Minä olen tähän asti vaiennut, mutta nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi. Minä lähden pois ja iloitsen siitä. Jos eläisin mielelläni ja minun täytyisi kuolla, kärsisin; jos kuolla tahtoisin, mutta en pois pääsisi, kärsisin myöskin. Onneksi sekä tahdon että pääsen täältä. Olen, näet, kasvatettu niin, että samalla kuin olen tullut tyytymättömäksi elämääni, olen myöskin taudin saanut. HARTIN. Mitä sinä nyt – AILI. Vielä kuolon partaalla ollessani tahdot minulta totuuden salata. Onneksi tiedän sen jo. Sinä pakoitit minut liian kauan kihloissa olemaan. HARTIN. Aili-kulta! AILI. Niin, niin! Älä koetakkaan minua harhateille viedä. Kihloihin mennessäni häntä rakastin ja vielä kauan sen jälkeenkin, mutta minkä enemmän sain hänen rinnoillaan uinua, minkä kauemmin sain nauttia tätä salonki-rakkautta, sen kauemmas hänestä vieraannuin. Kuinka usein tutkin itseäni, kuinka monta kertaa koetin ottaa selvää siitä madosta, joka rintaani jäyti, mutta se oli minulle mahdotonta. Sinulta en kysyä voinut. Se jäyti jäytämistään, kunnes parannus on myöhäistä ja nyt on minulla tauti. Vastaa, äiti, onko se totta? HARTIN. On, lapsi-parkani! Sairas olet, mutta vaarallista ei se suinkaan vielä ole. Älä kuoloa pelkää! ''Palvelustyttö'' on tuonut sampanjaa, avannut pullot ja kaatanut laseihin. AILI. Muille. Juokaa nyt minun maljani. Ottaa lasin. No, ettekö tahdo? Miksi seisotte siellä? Tulkaa lähemmäs. Ottakaa lasit itsellenne. Palvelustytölle. Jos lapset jo ovat tulleet, niin saata heidät tänne. Kaikki paitsi Gryhling ovat ottaneet lasit. Kas niin! Kilistää. Nyt on puheeni loppunut, äiti. Sinua en kuitenkaan ole syyttää tahtonut, sillä parastanihan sinä olet aina tarkoittanut, mutta kasvatusoppiasi moitin, ahdasmielistä yhteiskuntaamme, meidän oppineitamme, jotka eivät huomaa, mikä paino neitosia tukehduttaa; jotka eivät käsitä, kuinka nuori sydän kituu heidän ulkokullatun siveysoppinsa alla. HARTIN. Heittäytyy Ailin kaulaan. Armas lapsukaiseni! Anna minulle anteeksi. AILI. Äiti-kulta. Nyt vasta olen tyttäresi! Lapset tulevat. Tuoss’ ovat ne, joitten kanssa tahdon viettää loput elämästäni. He ovat vielä vapaat yhteiskuntamme kirouksesta. Hyväilee lapsia. HARTIN. Sano alottavasi heidän kanssaan uuden elämän. – '''LOPPU.''' – [[Luokka:Aili]] 3435 6169 2006-09-25T14:14:49Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Matti Kurikka]] [[Luokka:Näytelmät]] 3436 6170 2006-09-25T14:15:12Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Kurikka, Matti]] 3437 6172 2006-09-25T15:11:03Z Nysalor 5 13:na päivänä Joulu-kuusa 1839 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=13:na päivänä Joulu-kuusa 1839 *). |alaotsikko= |tekijä=Esaias Tegnér |huomiot= }} : Ansion aarret, : Arvosa aina, : Kallihin, kauniin : Kaikista on; : Kuuntele kuiten : Kantelon kieltä; : Kantelon soitto : Sulonen on. : Tuntenet – toivon, – : Tuttavat äänet; : Muinoset muistot : Tuottavat ne’; : Poutaset päivät : Piilovat niisä, : Laululle vielä : Lämmittävät. : Niekkoen niekka, : Väinälän Vilkko! : Miksisä meiltä : Muuttava oot? : Eik’ ole täällä : Toivosat touvot, : Tähtinen taivas, : Kultanen koi? : Lapsuuen laksot : Lauleksi käyvät, : Mailmalle mielii : Mainio mies, : Pohjolan valta : Voimasi vaatii : Taivaista työtä, : Toimittamaan. : Veljiltä varsin : Viljava istut, : Istut ja illon : Iloksi joit; : Riemusen rauhan, : Miettivän mielen, : Taitavan toimen : Syömestä soit. : Laajalle lausees : Leimahen lensit, : Pimentolalle : Päivättämään; : Suokohon onni! – : Muistosi malja! : Muistosi meillä : Mieleemme jää. : Taivahan täyven : Toivomme sulle : Riemua, rauhaa : Riistoja myös; : Viljele, Veikko! : Vaivasi annit; : Kypsyneet kylvöt : Kuttuvat pois. <nowiki>*)</nowiki> Neliäänin lauleltu Ringin Drapan mukahan Frithiofin sadusa. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123262&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 18.1.1840]. [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[Luokka:Runot]] 3438 6173 2006-09-25T15:12:03Z Nysalor 5 Seura-puhet Frithion ja Björnin välillä, Frithion sadusta suomennettu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Seura-puhet Frithion ja Björnin välillä, Frithion sadusta suomennettu *). |alaotsikko= |tekijä=Esaias Tegnér |huomiot= }} : '''Frithio.''' : Björni, jo tuskaun ma merehen. : Lainehet ovat hei! kumpanit kurjat – : Pohjolan tunturit korkiat, korjat : Muistuvat mull’ aina mielehen. : Autuas se, jot’ ei hyljännyt maansa : Isäinsä haudoilt’ ei ajellut pois! : Kauvan o’on uinut ah! aaltoen kanssa, : Levon jo sorrettu löytyvän sois! : '''Björni.''' : Meri on hyvä, sit’ älä laita, : Ilo ja vapaus merellä, : Laineetki lystit on vesillä : Niitä mä kuljen, vaan veltto se maita. : Vanhaksi tultua, maalle minäin : Niinkuin syys ruoho riudun ja kuolen. : Nyt juon ja sodin ma merellä näin, : Nyt olen ilonen, hyljäten huolen. : '''Frithio.''' : Jää meidät kuitenki maalle ajoi, : Lainehet luonamme kuolleina löydät; – : Päiviä talven, kuin synkiksi käyvät, : Autio-rannalla viettää en voi. : Vielä nyt Pohjosa Joulua oisin : Ringin ja ryövätyn kultani kans’; : Hiuksensa palmikot nähdäni soisin, : Äänensä kuullani suloudesans’. : '''Björni.''' : Hyvä, jo ymmärrän, Ringille teemme : Vainotun Viikingin kosto-työn. : Hovin me poltamme kesken yön : Ynnä sen Vanhan – ja vaimonsa viemme. : Eli jos tahdot sä miehen tapaan : Ruhtinan hävikin tehdesi nähdä : Kuttut sä iäiselle sotahan taan: – : Kummin nyt tahdot, niin mielimme tehdä. : '''Frithio.''' : En salli sotaa, en polttoakaan, : Rauhalla Ruhtinan luokse nyt menen, : Syytä ei Ringin, ei vaimonsa hänen, : Ylhäiset rankovat minua vaan. : Vähä on maan päällä toivoni enään, : Hyvästi jätellä Inkriä suon – : Hyvästin ijäksi! tultua kevään : Eli jo ennen, niin takaisin o’on. : '''Björni.''' : Frithio, en turhuuttas sanoa taida, : Suret ja voivotat vaimon vuoks’; : Mailmas’ on tuhansin vaimoja luoks; : Yhtä et saa, jäähän sadoin sun naida. : Suodesi, tuon tätä tavarata : Etelän mailta ma lastatun laivan, : Kaunista laumaa ja lakiata, : Ja’amme sen veljin, vaan pa’ammeko arvan. : '''Frithio.''' : Ilonen olet kuin keväinen sää, : Sodasa miehuisin, neuvoisa syvin; – : Väinön ja Kauvon ne tunnet sä hyvin, : Impi sull’ outo ja kylmä kuin jää. : Töitä ei taivaisen moittia sovi, : Varo jos saatat sen vihastumaan; – : Varhain ja hiljanki luotuen povi : Saapi sen säteistä rajuamaan. – <nowiki>*)</nowiki> Tämä meille lähetetty Seura-puhet pannaan näihin Sanomihin, sanaakaan muuttamatta, ansioineen ja virheineen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123255&conversationId=2&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 21.1.1832]. [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[Luokka:Runot]] 3439 6175 2006-09-25T18:43:58Z Nysalor 5 Äänettömyys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Äänettömyys. |alaotsikko=(Nikanderilta) |tekijä=Karl August Nicander |huomiot= }} : Äänettömyys! sie : Elämän kuolo : Kuoleman elo, : ja Tutkinnon äiti : Aatoksen lähde : Rauhoa tuo! : Sielullen tuota : Lepo, ja poista : Pois se maailman : Hirmuinen pauhu! : Lämpöisten siipeisi : Suojaan syämmeni : Levollen suo! : Että se huoletta : Että se äänettä : Ois kuin aalto : Tynell’ on vait : Äänettömyys! sie : Elämän kuolo : Kuoleman elo : Rauhasi tuo! : Vait oli ensi- : Imisen aatos : Vait ens ihmisen : Ruoko’uskin. : Vait Paradisin, : Riemuinen rauha. : Kukkaiset joivat : Valon ja kasteen, – : Valo ja kaste : Taivaalta tullessa : Olivat vait. : Äänetti ylpeet : Puut viheriäiset : Kohoilivat; : Aurinko heitä : Säteillänsä : Kruunasi vait. : Ensimäisellä : Äänellä kuoli : Viattomuus. : – – – : – – – <nowiki>*)</nowiki> Syystä, jolle emme mahda mitään, on tämä kirjoitus täytynyt ilmaantua tälläisnä, ja myös lehden ulosanti viivähtyä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=107043&conversationId=3&action=entryPage ''Kanawa'' 12.11.1846]. [[Luokka:Karl August Nicander]] [[Luokka:Runot]] 3440 6176 2006-09-25T18:44:08Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Karl August Nicander''' (1799–1839) == Runot == * ''[[Äänettömyys]]'' [[Luokka:Karl August Nicander]] 3441 6177 2006-09-25T18:44:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Nicander, Karl August]] 3442 8388 2006-10-27T20:20:34Z Nysalor 5 Muotoiluja paremmiksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Keksin laulu jäänlähdöstä Tornionväylässä vuonna 1677 |alaotsikko= |tekijä=Antti Keksi |huomiot=Runo on sepitetty vuonna 1677. }} <poem> Jo nyt Herra kesää tekee /Jo nyt Jesus kesää tekee Luoja suuri suveaapi. Maria maata paljastaapi. Tulvan tuopi tunturista, Veden vaaroist' valottaapi Tornionjokehen johdattaapi. Niittysaaren Simulta siirsi, Härjän Juusolta hävitti. Niityn lohkais Lovikassa, Pajalassa pahoin teki. Niityn otti, karin jätti, Kaatoi karin niityn päälle. Puodin Mommalta pudisti, Sirman jyvät siirsi poijes, Jost olutt olevasti, Lappi laudi juoda sait, Kurkkuins' kuivuutta surevat, Kurmupeskeiss' kulkijat. Kaappais myllyn Kaartisesta, Jarhoisehen juhaman vei, Tääl' oli vetttä viljemmälti, Kivet kävit käpsemmältä. Pellon porkkais' peräti. Ladot järveltä lakaisi. Tuskin jätti Turtolaslta. Tappoi siellä talvimyllyn, Jolla Erkki verons' veti, Manttaalinsa kaikki maksoi. Pääkkö huusi huikiasti, Kynsivaaran kyljessä; "Auta miestä ajallansa, Sinun turvihin tulvan tieltä" Laukkoi maalle Lampiselle, Tiesi kyllä tikatun tien / Tiesit tien Tikkalahan Tunsi talon tuttavansa, Lykkäs luhdin lyngällensä, Pirtin siirsi pihalle. Pani jutohon Juoksenkia, Kylää kuuluisaa kululle, Kattilakoskehen kohdastansa, Padon paiskais' niskalle. Juntti sitten metsähän meni, Kirjoinensa, karjoinensa, Neuvoinenesa, nastoinensa, Siellä itse puuhun puiki, Kussa uhrit lujast' lupais', Ja avut kirkkohon kiintiästi, "Jos viel' Herra helpon antais', Että kodin kohtaisin". Matkusti maalle Marjosaarheen. Minä Keksi kankahalda katson, Varoittelen vaaran päältä, Turvass' Torakankorvassa. Jospa Herra johdattaisi, Hirren antais' armostansa, Paunuiks' kaikki panisin, Kirkon katon kunistaisin, Templin harjaa hajonnutta. Kaatain maahan Kaulirantaa. Kulki Kuivakankahasehen. Kohkoinen kovasti ähkyi, Valta vanha röyhkiästi: "Siirry sinne saaren puolheen, Kaada paja Kainulaisen! Erkki itse itkeköhön, Kainulainen katsokohon, Palkehitansa parkukohon". Sieltä sitten kulkeissansa, Kylän Haapaisen hajoitti, Särkijärven jäitä säästi, Vesto metsähän veteli, Striikki samois samaa tietä. Pakkais' maalle pappilahan. Pappi parka pahoillansa, Katui tuloans' Torniohon, Papiks' pahaan pitäjähän. Hauki kylvöt kynteleepi, Tijunnit tietämättömätkin, Piijat vain hyvänä pidit, Tuvan etehen tulvan tullen, Korennon pois olalt' korjas'. Sitten sieltä Mikkolahan, Kussa kaatoi kalkkipuodin, Tervan sekahan sekoitti, Lempo tästä leivät leipoi, Paha puoli puuron pieksi, Näitä teki Närkissä, Hajoitti Harakankorven, Pesän variksilt' varisti. Oikiahansa Ojaisesta, Kävi Käyräsvuopiohon, Olli poikians' opasti, Irvihampahilla irvisti: "Pankahat kaljut kahden puolen, Tulva toistikin voi tulla". Norkutti maalle Nopalle, Ajoi siellä aidat kokohon. Arvais' mennä Alkkulahan, Kaupunkiin katsomahan. Jänkkä jäiltä haaskattihin, Riekko itse puuhun riensi, Luttu teki lupaukset, Lassu lahjat kirkkohon määräis', Niuro ei näist' mitähän tiennyt, Knuutti kujalta kurkisti, Immo irvisti ikkunasta, Yrjänä kohta yritteli, Joonas joutui juoksemalla, Vasken väänsi väärin puolin, Kalun halvimmin hajoitti, Karkiainen kaukaa katsoi, Eipä Jurvaa jutohon saanut, Kauppi karsi katon päälle, Sikainen sijansa piti. Varttosaares' vajelsi, Aitan oikiahans ojensi, Päin päivän laskemalta, Känsi päin päiävn nousualle. Niuhkui sieltä Niemiselle, Kaisa-Juntti valta vanha, Kylän kuuluisa profeta, Puheli Punaista merta, Muisti töitä Mooseksen; Jäät nyt kaaduit kahden puolen. Kulki sieltä Kumppanille, Lykkäis luhdin lyngällensä, Kaatoi kodan korjallensa, Ämmän liedelle levitti, Tappoi ämmän tajoinensa, Kirjoinensa karjoinensa. Tuskin säästi Tulkkilata, Ajatellen Armassaarta, Naakki maalle Nautapuodin, Saksan saaresta eroitti, Grapen(Krapin) lapset laudi, kaikki, Kankahalle karkoitti. Koivukylä korkialla, Ei se tunne tulvan töitä, Raiskais' sitä rakisateet, Humalamaita hukutti, Hamppukylvöt hajoitti, Ukon säällä pellot särki. Vitsaniemess' viipyissänsä, Kaatoi maahan kalapuodit, Korpikylä kohdastansa, Näistä häistä voiton saapi. Kosken juovat kaikki korjais', Kalan saalihin runsahaks' saatti. Järvi kaunis Karunkissa, Lähestyy nyt lähemmäksi, Sinne Sirman jyvät jouduit, Kahden puolen Karunkia, Maltahiksi kaikki maaduit, Husa siellä humalat keitti, Riston Lassi olutta laski, Håhlin Matti maistaissansa (Ailin Matti maistaissansa) Oppi oluven tuntijaksi, Maltahan makeutta kerskais', Juomast' vihdoin millei juopui, Karunkia Kaanan maana Piti Saksaa parempana, Jutteli koht' juovuksissa, Puheli kans' pojillensa, Juoman hyvyyttä julisteli: "Hyvä Mauno Martinpoika, Potentaati Pohjanmaalla. Järvi kaunis Karunkissa, Siell' on olutt' olevasti, Päällä liukkhan Liedakan, Niskakoskenkostehella, Jukes taal tjaatsekortnest, Juste vuolak sjattai puurist! Kulki kuullen Kukkolahan, Haaskais' siellä Harilata, Paulukselle pahoin teki, Myllyn myötä mudoin vei; Ämmät sitä ärjyvät, Käsikievä käyttävät, Latoja vain kolhoiss' kulkui, Joista puita puuttumatta, Ajelthiin ja aidaksia, (Vuosi puita poltettihin Ajastaika aidaksia) Vojakkala voiton tunsi, Kalajuovat hyviks' kaivoi, Lohta niistä lohaistiinki, Sitä pyythiin, sitä syöthiin, Ukkoin parrat rasvast' paistoi. Meni maalle Mattilahan, Jatkon Juntin juotohon pani, Taavo karkais' Karjalahan, Juusolan itse ikä tappoi. Karisti nyt kaupunkihin, Survoi maahan suolapuodit, Kauppamiehet kaikki seurassä Keskens' keskustelevat: "Hamppuja nyt halventakaamm' Että Herra helpon antais', Hahden saisimm' hangoillensa, Tervarinnan tervehenä". Hellälässä viimeiks' viipyi, Momman aittaa ahdisti. Onko raudast' rakettu, Taikka (tahikka) vaskest' valettu. Sinä Christian Erkinpoika, Merehen kauvas mene nyt! Ettes toisti Torniota, Häijyst' tulis' hävittämähän! Aurinko sun alentakohon, Meren svallit survokohot! Nämä nähty tapahtuvan, Tornionjovell' totisesti, Vuosiluvull' lujettavall' </poem> [[Luokka:Antti Keksi]] 3443 6192 2006-09-28T19:08:30Z Nysalor 5 {{Midi}} {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oamulla, Muoria Kuvaelessaan *). |alaotsikko=(Suomentama Fredmanin Lauseista, N:o 39). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} {{Midi|tiedosto=CMB_EP39.MID|otsikko=Oamulla, Muoria Kuvaelessaan}} : Myrskyt taukoovat jo pois – : Ilma kaunis – kohta ois, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Varjot väheneepi; – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Päivä läheneepi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pilvet kulkee, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sumun sulkee, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ilmoittaavat päivän, julki. : Tuulet hiljain puhaltaa, : Lehet kaikki liikuttaa; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hoavat kaikki huojuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suot ja lähet kuohuu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tetret soittaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ohjat, joita... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miesi hevoistansa hoittaa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Uunissapa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Palaapi jo : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Risuja ja : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tikkuja. No! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jopa velli-pata kiehuu – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mies, jo tulellans’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suuren tukan kans’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Piippu-nysällänsä liehuu; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Istuin kivellä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Työmies, niitulla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lapiansa kohoittaa. : Krouvair soappaitansa soa, : Viina-pannuns’ hivuttaa; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuoppiinsak jo tarttuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ovessansa varttuu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Piippu syttyy, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ukko kiihtyy : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kylän poikihin ja tyttö’in. : Eukko, veräjässäpä, : Painaa peätäns’ käteensä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinnek tännek huojuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nukkuupi ja nuojuu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Päivä paistaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Akka raiska : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Havaihtee, ja tuopin maistaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Myllyssäpä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rattaat jo käyp’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuulin ja näin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kujasta päin – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sepän takoomista, tarkast; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Palkimellaan hään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Paukuttaapi näin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Puoleksipa vaikka alast. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lieuu tulen kans’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vasarohillans’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Laulain oamu-virttänsä. : Ilma raitis’, – terveik tuo! : Pienimmätpä kukat, nuo : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jopa puhkiavat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oamu-kasteen soavat; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kauniist’ loistaa; – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lemun – noista : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Etelätteretpä poistaa. : Mehtä tuolla sinittää, : Vuoret kaikki pimittää – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Roavat kaikenlaiset, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kylän lapset, naiset, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Käypi tuolla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Soittaa suolla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Soattaa karjan pohjos-puolla. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiurutpa, niin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Liuhaavat nuo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kukkopaki – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Laulaapi tuo; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Havaihteepi koko luonto. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Uueks’ voitoks, myös, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Uueks’ kauniiks’ työks, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jott’ ei puuttuis mitään näissä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nousi Muovits jo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Otti värin, ja : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Istui taulunsapa luo. : Kappas muorin! – Minkäs neän; : Nauha-myssy – kappas hään! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kukat povellansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Piska polvillansa; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Päivän varjo : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuolla kurja – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Voi tuo Muovits, mikä hurja! : Voipa pahuus! Naurattaa : Kuin tuon rymän nähä soa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hatun kanssa peässä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niinkuin herras-väessä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Neätkös tuota! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lykkeä luota : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Käsiänsä, aivan suotta – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nisujaan hään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Väistelööpi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hyvästipä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Emäntäni : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Olet kuvaillutki tauluun. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mutta, sanos sen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miksi istuu hän : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kanan kanssa kainalossaan? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sy on, keltain, se : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ett’ sen ystävä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ukko vanha eleä viel’. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Storm och böljor tystna ren”'' &c. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=114516&conversationId=3&action=entryPage ''Suomi'' 15.5.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Fredmans epistel n:o 39]] 3444 6662 2006-10-14T14:25:24Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.134|62.248.155.134]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.134|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Viinan juoja *). |alaotsikko=(Suomentama Fredmanin Lauluista, N:o 10 *). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juua kaiket pitkät yöt, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eleä hulluin kanssa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Moassa on matalat työt, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Päivill’ vaivojansa. : Empä huolik mistäkään – – : Joski pyörtyisi mun peän’ – – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minun peän’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minun peän’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minun peän’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minun peän’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kunnek mieli taipuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miesi rukka vaipuu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jsän vanhan takissa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rikkinäinen retki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juomarien parvessa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juonina joka hetki; : Pulloini on aivan uus’! : Oamull’, päiväll’, illan suus,’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Illan suus,’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Illan suus,’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Illan suus,’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Illan suus,’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Otan minkä voineen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin kuin ykskin toinen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jospa nousis isäni : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vielä hauvastasa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin hään sanois: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;”poikani, Juoppas minun kanssa!” : Veli kulta! sanoisin, : Miellelä sen tekisin; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tekisin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tekisin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tekisin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tekisin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siitten jouvuk välleen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Levollesi jälleen! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Josma rikkaaks’ joutuisin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Saisin rahat kanssa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tottapa ma jouluksi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kävisn’ kellon kanssa. : Ostaisin, kuin monet muut, : Uuet kenkät, sukan suut; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sukan suut, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sukan suut, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sukan suut, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sukan suut, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Uuen karva lakin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja paremman takin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mutta kuivaa kulkkuinen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Karsinoipi kaula; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ukot, joutukaapa tänn’! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juokeepas ja laulaa. – : Suosiolla, rauhassa, : Viimmeisen jo ryypyn soan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ryypyn soan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ryypyn soan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ryypyn soan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ryypyn soan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siitten miesi nukkuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viinoissansa hukkuu. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Supa öfver klockan tolf, lefva bland förryckta”'' &c. Elköön kultainen luulko, jotta, näihen monen '''juomari-lauluihen''' toimittamisellamme, johtattaisimme lukioitamme juopumisehen! Kertoamme vielä nytkin, jotta hulluus monesti kyllä meitä naurattaa; voan kennenpä tekisi mieli siksikään huulluksi ruveta? Niin myös tässä: jos kohtaki tässä ei juopumista häväistäkö ja varsin pilekatak ja poletak, niin kuitenkiin, luonnollisen tapansa tarkalla kuvittamisella, uskoisimme näihen juoma-virsien käytettämisessä varmemman ehkä löytyvän keinon juopumisen karttamiseksi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123287&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 17.4.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Supa klockan över tolv]] 3445 6191 2006-09-28T19:08:25Z Nysalor 5 {{Midi}} {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuli-palosta. |alaotsikko=(Suomentaminen Fredmanin Lauseista, N:o 34 *)). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} {{Midi|tiedosto=CMB_EP34.MID|otsikko=Tuli-palosta}} : Mikä kurjuus, tuolla kaulla! : Lasit rikki, katto pois; : Kukko puhteellaan jo laulaa, : Rumpu kuuluu kulmass’ toiss’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hoipa! Hoipa! pitkin moata : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huuto käypi ainiaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Varttuissaan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vettä soahaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kellot soipi aina voan. : Kirkon torni tuolla paistaa, : Kuumottaapi kaiken yön; : Heinissäpä, tallin laessa, : Toruu akat tehyn työn. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Akkunassa kissa naukuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hiiren syöjää hirmuttaa; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Samassa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Koirat ne haukkuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Itku, nauru, tarjona. : Pumput suihkii, piiput säihkyy, : Hirnuu hepo aisoissaan; : Moa vapisoo, ruiskut räiskyy, : Kaikk’ on veen jo vallassa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miehet, joukottain, ne kiikkuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juoksoovatten tänn’ ja sinn’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Varkaatkin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tässä liikkuu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pelko, pakko, yläisin. : Kahtokaapas, kuin on kaita : Tie ropakko, kurainen; : Roastuvanki toinen laita : Poahtuu, tuolla, itekseen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Akkunastaan vanha vaimo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kurkistellen, irvistää – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Silmissään : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viha ja vaino; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Paljas peä on, etkös neä? : Seinän vasta, neät, jos’ lystät, : Kärryt, pantu pystyyn päin; : Rikkinäisestä lyhystä : Suitsuu vielä kynttiläin. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tien ravissa, makoo tuolla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juopunutkin jouto-mies’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuka ties : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Taitaa kuolla? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Otak häntä huonehes’! : Kiukoon kivet antaa löylyt, : Raunioistaik näistä soat; : Tulen liekit, vesi-höyryt, : Yltä ympäir leimahtaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tässä, Muovits! Mikä paukeh? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tulen voarat, miekkoin kanss’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vallallans’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kova ja lauhkee : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaimoin parku, lastens kanss’. : Siinä talo, kuss’ on portti – : Ryypätäänpäs kerran viel’! : Ilot itkumme jo sorti, : Syntyypi jo toinen miel’: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ukko Muovits naurahtaapi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pullostansa vielä juo – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kohta tuo : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sanan soapi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tullak tuonelan jo luo. : Naurahtaa kuin piikit, pyssyt, : Teällä teköö toimensa; : Piikoin rievut, herroin myssyt, : Vieri toinen toisensa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuolla makoo hujan-hajan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hameet, huivit, kauhtanat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kohta soat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toisen majan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toiset tilukset ja moat. : Kannak kauniist’ kanleleisi! : Jopa palaa toinen puol’; : Otat kanssais mantteleisi, : Ja tuo vanha karmi-tuol’! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sarven, torven, minkäs löyvät, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kannak kanssais mitäs soat! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jumalat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Auttaa köyhät; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Äläs huiluis unohtak!” : Niinkuin muinon uros Troijan, : Riensi Muovits portistaan; : Huilut, hailut, mitkä voijaan, : Soatti valkian voarasta. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuli tukkahan jo tarttuu : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niskaan ruiskusta jo sai; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hui ja hai! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vesi parskui, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kylmäks’ kyllä tunteek tais’! : Moanpa voivat, onnet teijän : Ompi turhuus, tyhjyys voan! : Köyhyys, kurjuus, tämä meijän, : Välleen muuttaa majansa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Muovits pistiin olvelahan; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siellä tuopin velaks’ pyys’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ryypäys – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Polvillahan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nukkui siihen köyhäisyys. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Ack hvad för en usel koja, spräckta rutor, brutna läs.”'' &c. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=118391&conversationId=2&action=entryPage ''Suomi'' 20.3.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Fredmans epistel n:o 34]] 3446 6189 2006-09-28T18:59:42Z Nysalor 5 Paremmin muotoiltu ilmaus <div class="medialink" style=" float: right; border: 1px solid #aaa; min-height: 50px; margin: 1em; font-size: 90%; padding: 3px;"> [[Kuva:Gnome-speakernotes.png|left|40px]] Kuuntele midi-tiedostona seuraavan kappaleen melodia:<br /> '''''[[Media:{{{tiedosto}}}|{{{otsikko|{{{tiedosto}}}}}}]]''''' ([[:Image:{{{tiedosto}}}|tietoa tiedostosta]]) </div><noinclude> [[Luokka:Mallineet]] [[sv:Mall:Midi]] </noinclude> 3447 6193 2006-09-29T19:30:42Z Nysalor 5 Jeä-hyvesteleminen, Kesä-päivänä, Suuruistellessa, ruohistossa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jeä-hyvesteleminen, Kesä-päivänä, Suuruistellessa, ruohistossa. |alaotsikko=(Suomentaminen Fredmanin Lauseista N:o 82) *). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} {{Midi|tiedosto=CMB_EP82.MID|otsikko=Jeä-hyvesteleminen, Kesä-päivänä,<br/> Suuruistellessa, ruohistossa}} : Istuppas heinikossa! : Ja otak kontistamme, jossa : Lie viinaa purakossa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja jotaik eineeks’, uskon mie. : Kappas kuin pullot paistaa! – : Ja viinaa heiss’ on monellaista; : Otappas nyt ja maista – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mikäpä heistä paras lie! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ottakaa Työ, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nytki myös ruohistossa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juokaa ja syö! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Istuitek heinikossa – : Tähänpä ruetaan nyt myö! : ''Corno'' – – – Jo ruetaan nyt myö. : Katospa kuin on koria : Tämä paikka – aivan soria, : Lehtokin nuori, noria, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Se viherteäpi ihana. : Lehet, ne lipattaapi, : Kuin heihin tuuli puhaltaapi; : Varjonsak alla soapi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Myö istuitella suojassa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Otappas ja : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinun pulloisi korjaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juuaanpahan.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Katospa kuin on koria, : Ja tämä paikka ihana – : ''Corno'' – – – On aivan ihana. : Käkikin istuu puussa, : Ja kukkuu, tuolla, salmen suussa; : Kiurukin lenteä tuossa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ylähällä taivaassa. : Talossa renkit puivat, : Ja kalat rannoillen jo uivat, : Jo suot ja moat on kuivat – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja nurmet nuoret iloisat. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kohtapa soat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ehkä tässäkin kuussa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Moa-omenat. – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Käki jo istuu puussa, : Ja tuopi suven sanomat – : ''Corno'' – – – Toi suven sanomat. : Jo ruohot kaikki voivat, : Ja tuomikot – ne kukkiloivat, : Paimenten sarvet soivat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja iloitteloo koko moa. : Oriit ja tammat hirnuu – : Ja torpan tyttö voita kirnuu – : Viilpytty sill’ on hirmu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja muniakin jonkuu sa’an. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pihassapa.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jopa siihen ne toivat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Leheksia – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nyt ruohot kaikki voivat, : Ja hajahtaavat lemunsa – : ''Corno'' – – – Hajahtaa lemunsa. : Neitonen, toimessansa, : Levittelööpi ruokiansa – : Marjoja, majion kanssa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja muna-voita tarjoo hään. : Kass’ kuin hään tuolla miehuu, : Ja, lusikoillaan, liukkaast’ liehuu; : Kahvitki jopa kiehuu.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja piirakkoitansakin neän. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Syyväänpähän, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nytki tuomisiansa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mielellähän.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Neitoneri toimessansa – : Hään eipä jouvak kiireistään : ''Corno'' – – – ei jouvak kiireistään. : Soittakaa veli-kullat, : Kosk’ on tuttuin tänne tullut; : Laulatkee niinkuin hullut – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja reuhatkaa ja riemuitkaa! : Jo suuruspulloin halaan, : Ryypyn – peälle ruoka-palan, : Toisen – syötyä kalan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viinan tilkkaa maistellaan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oletahan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hänen muistikseen pullot – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juokaa nyt voan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Soittakaa veli kullat.... : Ja ollaanpa nyt riemuillaan! : ''Corno'' – – – Ja ollaan riemuillaan. : Viimeiks ma kiitän teitä, : Ja soan jeä-hyväkseni heitteä; : Elkeä unohtak meitä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuulespa, armas, kultani! : Kohta meill’ ero tulee, : Ja mullaks’ muuttuvani luulen; : Jopa tuonetar kuulen.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kysyvän perästäni. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tok’, kuitenki – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ennen kuinpa tuo peilleä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp; &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mun silmäni.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viimeiks mä kiitän teitä, : Hyvästi nyt mun armani! : ''Corno'' – – – Hyvästipä kultani. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin ''”Hvila vid denna källa”'' &c '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123291&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 12.6.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Fredmans epistel n:o 82]] 3448 6194 2006-09-29T19:30:50Z Nysalor 5 Juomarin valitus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juomarin valitus *). |alaotsikko=(Suomentaminen Fredmanin Lauseista N:o 23). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} {{Midi|tiedosto=CMB_EP23.MID|otsikko=Juomarin valitus}} : Äitini kulta! kuka sun soatti : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vuoteelle isäni? : Siinäkös siitten yksissä jo moattiin? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Voipa poloini! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Halaisit vanhan; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaivani kannan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sinun tahtoisi; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Koskas sa huiskit, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Leikit ja kuiskit, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Virkist’ vereni. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Maht’ piteä ilekseis : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Neitsykäisyyteis! : Kutti, sun vuotees ja sänkyis-värkki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kussa sun neitsyys jätti! : Kutti, sun silmäis ja sun piikuus-merkki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jonka isäin petti! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kutti, kuin kantoi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kihlat, ja antoi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suostumuksensa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kutti, kuin läksit : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sänkyyn, ja – täksi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vuoksi – haluilla! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vai liekös saunassa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minun synty-moa? : Uskollisuutta en kahok miks’kään, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuttipa vanhempain! : Tässäpä, pitkällään, nyt makeon yksin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hyvän levon sain! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kenkäin nätti, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Riepu ja rätti, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Paita mustana; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huivi ja takki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Karvatoin lakki : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;On mun turvana! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mun ruumis syyhytteä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nostappas mun peä! : Kylmät on käteini, ja seäret laihat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Puisteloo kaikki luut; : Vaipuuvat moahan, eikä mitään taijak, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kahoppas nuo muut’! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Silmäini, veikot, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ovat jo heikot, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huonot kaikki tyyn’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eikä mun kaula, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jaksakkaan laulaa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mikäs siihen syy? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Liekös viinaa viel’? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tekisi mun miel’. : Janottaa minuu – joisin kuin härkä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaikkapa mitä voan; : Olenki juoppo – vaikk’en viinan märkeä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Olek soanutkaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Köyhä jos kohti, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ryyppeä tok’ tohtii; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kulkku, kultaini : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaikissa retkiss’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuoleman hetkiss’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kastan suutani; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja, vaikka kuolen nuon – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vieläik siitten juon. : Luukut jo peäitä’än, avaavat oven, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sänkyt jo heitetään; : Tähtipä koilta painetaan moan poveen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pilviin peitetään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Päivä jo paistaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tornit ne loistaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ilma kaunis lie – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Missä mun housut? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tässäpä rousit, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jotka krouviin vie. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Enkös siis’ viinaa soa? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuolen janosta. : No, niin mä tahon karaista mielein! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Horjua sinneppäin; : Nytpämä voijan kulkkuini ja kielein, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaikki jäsenein’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hurraapa huuta! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nyt ei ouk muuta! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– Koatak laskuun, hoi! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nytpä mä voinnun. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Luonnun ja toinnun, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Enkä pelkeäk noi.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuo tänn’ viinaisi! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiitos kultaini. – : Moattuais, kiitän! Kostelen niitä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jotkapa häissä joi; : Kätkyni tekiääki hyvin kiitän! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Siihen hirren toi. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Voimaisi kiitän, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tekojais siilten, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vanha isäni! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jospa me taisimm’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tavata, saisimm’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ryyppeä viikonkin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tottapa juovuksiin – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Joutuisit moar’ niin. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Ack du min moder, säg hvem dig sände”'' &. Tämä laulu, onki kaikista '''Bellmanin''' lauluin-laitoksista, meijän mielestämme, kauniin, syvä-luontoisin ja synkkä-sanaisin. Kuvataan muka, hänessä, juoppo-lallin surkuteltavata ja meitä hirmuttavaa mielen-luontoa, koska hään, selväpeässä, turmelustansa katuvainen, kiroilen syntymisensä, päivittelöö tätä onnetointa elämän laitoa, mutta kuitenkin haluttaa häntä heti taas, hillihtemätäk, entiset himonsa, kunnekka hään viinalta vähittäin virvoitettu, siihen jo unouttaa surunsa ja mieli-murheensak, ja jälleen toas, juovuksissaan, humala-riemuillaan rehettelöö. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123289&conversationId=2&action=entryPage ''Suomi'' 1.5.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Fredmans epistel n:o 23]] 3449 6195 2006-09-29T19:30:55Z Nysalor 5 Juopuneen horajamista, telmätessään {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juopuneen horajamista, telmätessään *). |alaotsikko=(Suomentaminen Fredmanin Lauluista N:o 62). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei puhettakaan! : Sill’saakeli soikoon – kuin suuttuisin voan, : Niin penkit ja pöyvät, ja taivas ja moa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ne pelkäis, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ett’ selkääns’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hyö kohtapa, jokainen, soa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin tiijät sen, mies! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ett’ saakeli soikoon ... kukapa ties? : Ei Pohjolan portto, eik’ hiijenkään väki, : Ne pystynek minuun, kuin viinoa laskussain näki. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Peikko, tuo väitteä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heitteä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Peitteä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Meitä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kyllämä kuritan tuon! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois tieltäin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois tieltäin! :|: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos et’ sä puolloisi juok. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Olkaappas vait! : Saakeli soikoon – jo selkäisi sait! : Paukutan peähäis, ett’ halkiaa luu. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin tuokaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja juokaa! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sill’ '''Bacchus''' ei suvaihtek muu. : Hattuisi näin! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kallellaan, kohallaan, – takoapäin! – : Ja nuttuisi pois! Jotta näkisi kaikk’, : Ett’ tämäkin työ onpa saakeli kova ja vaikk’. – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Yksinki pappi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tappi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nappi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sappi – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Totta moar’ – kaikkipa nuo.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois tieltäin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois tieltäin! :|: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jos et sa pulloisi juo. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Aldrig ett ord, för ta mig tasan tunnor bänkar och bord”''' &c. Tässä kuvaillaan muka sitä reuhoamista, milt’ei tappelemista, kuin syntyy, koska isäntä hyvin jo juovuksissaan, ja välistenkin horajaissaan, tahtoo pakottoo vieraitansa ylenpalttiseen juomiseen; ja koska nämät kokeevat, hänen kiini-pitämisellänsä, esteä turmioita tekemästä. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123283&conversationId=3&action=entryPage ''Suomi'' 3.4.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] 3450 6196 2006-09-29T19:31:01Z Nysalor 5 Kapraal Kuren Hauvattaissa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kapraal Kuren Hauvattaissa *). |alaotsikko=(Suomentaminen Fredmanin Lauseista N:o 38). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} {{Midi|tiedosto=CMB_EP38.MID|otsikko=Kapraal Kuren Hauvattaissa}} : Poisipa tieltä! Kah hosujapa, tupsupäinen, : Kirveellään liehuu: jo auki koko tie! : – – Kah piiparikin, viiksikkäinen, : Vaskisen huilunsak huuliilen jo viel : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rumpali paukkaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;'''Pohto''' käypi eilläpäin; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Huutaa jo kaukaa: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Seisoppas näin! : Katoppas tuota! Kuin häijy käsiänsä heitteä, : Palikkaa viskoo, ja nahkaan paukuttaa; : – – Kaks’ talrikkia toinen heistä : Paiskoopi yhteen. Yks’ torveen puhaltaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Yksipä peuhaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rautaisilla pellillään; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Roiskaa ja reuhaa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Teköö hään. : Kahoppas '''Pulliain'''! kuin tihjältään hään astuskelee, : Itkeinpä lempiäst’ – pehmyt-syväinen; : – – Ja perästäpä kiiruhtelee : '''Kiukas''' ja '''Liukas''', ja tuokin '''Hyvöinen'''. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jalkansa muuttaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiverinsä kantelee; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuules kuin huutaa: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Seisatkee! : Terveppäs '''Pohto'''! Etkös mummu neäk, kuin meillen : Silmänsä iskee, ja nauraa pilkan vuoks’? : – – Jo tahistaanpa hoipertelee – : ''Ett tu'', ja ''ett tu'', piek tahti, astuk luoks’! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kass’ kuin tuo narri : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ylpeileeksen lakistaan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Valkoiset varret, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Soappaissaan. : Lehkolan '''Kaisa''' ikkunassaan itkeskelee, : Hempiä, lempiä, kiero silmäns’ kanss’. : – – Kanteleensa kihnuttelee : Krouvairi – nauraa, ja soittaa viulullans’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;'''Hulkoisen''' leski : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kirjan kanssa, suruissaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Seisoopi tässä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juovuksissaan. : Siittenpä Suntia, siitten Uni-lukkair tuloo, : Krouvari '''Juolas''', ja krouvair '''Pulloinen'''. – : – – Annas soittaa, jottas kuuluu! : Rumppali hyrrää, ja pauhaa yhtenään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vähinpä eissä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kontaa Lukkair, huitissaan; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kantavan, käissä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lapiansa. : Juonipa kulkoo. Veikko, kuk’ on kuollut näistä? : Kapraali Kurki, Hämeen jalka-väess’; : – – Ja siitten käypi, johto-väistä, : Poikansa nuorin, törö-myssy peäss’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hään kirstun jälkeen : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Käypikin, ja siitten myös : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juottaja '''Pälkäin''', : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja papismies. : Ja Kapraal’ '''Kurki''' hään heitti tupen miekkoinensa! : Nyt hään on kuolut. – Vai, onko kuollut jo? : – – Hään viimen mustutt’ viiksiänsä, : Maaliskuun toisena, männä vuonna jo. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Näyttäimme uhkeeks’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Voan on turhuus elomme – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;'''Kurki''', sun tuhkais – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kunnoitamme. : Perhana vieköön! Seiskee suorat! Oikaistatkee! : Keännäitkee! – Kunniaksi, kiverien kanss’! : – – Olallenpas! Soitatkeepas! : Tarkoitak taivaaseen! Laakaiseppas kanss’! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;'''Kurenpa''' seikat,. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiiteläänpä viinan läss’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiitospa veikot, – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vahista täst’! <nowiki>*)</nowiki> Sillä laulannolla luin: ''”Undan ur vägen, se hur Profossen med plumager”'' &c. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123295&conversationId=4&action=entryPage ''Suomi'' 24.7.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Fredmans epistel n:o 38]] 3451 6197 2006-09-29T19:31:07Z Nysalor 5 Kortin lyönti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kortin lyönti *). |alaotsikko=(Suomentama Fredmanin Lauseista, N:o 42). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} {{Midi|tiedosto=CMB_EP42.MID|otsikko=Kortin lyönti}} : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jo ma luulen, uskon sen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sull’ on vuoro, veikkonen! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sotkek kortit, jakaa siitten : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Meillen niitä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kultainen! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ristii-ässän – jokos sait? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rouvan myös! – No oles vait. – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuninkaspa paras teällä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pistäk peälle! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mitäs hait? : Muoriseni, kultainen, uotappas, uota! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pistäk tuota! Pistäk tuota! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pistäk kultainen! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ulla sini-puvussaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hieno helma istuu voan. – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaulallansa helmeet väilyy, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Solet häilyy : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rinnassaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miten nyt on? Heitäk sie! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hertta-rouva tilin vie. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viisi-silmäkin on tuolla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Toisten puolla! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miten lie? : Äläpäs sä kultainen huolikkaan tuota! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lykkeä luota, lykkeä luota! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuka jakaapi? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pata-kakkonenpa toi! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heti Ulla senki soi; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hitto, eipä ässä puonnut! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eikä tuonut : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Voiton. Voi! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiitän nöyrimmästipä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Etkös sait jo ässän sä? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Muistak, veikkoinen, niin meilläik : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oli eilläik : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Voittoki! : Näytäppäs sie valttiais – lyö jotta pöllyy. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heitäk, heitäk! heitäk, heitäk, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Heitäk heitä jo! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ullan pienet sormet voan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pilkistäiksen toisinaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Korttiloissa onnen antaa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Voiton kantaa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tosiaan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Katos kuin tuo, silmillään, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kahtoo tännek. Jopa neän! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Sormuksenpa sormessansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nauraissansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pitää hään. : Huuappas ja huu’a! Kas Muovits, tuo koira, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viepi kaikki, viepi kaikki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Korjaa käsillään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mutta kuulkaa, veikkoiset, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Avatkeeppas oven het’! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Talven pakkaiset – ne vaipuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois jo taipuu : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kylmimmät. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Muori Kaisa, katoppas! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tähet kiilteä taivahass’– : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuu jo tavallaanpa si’ittyy, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vesi riittyy – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kahoppas. : Viskooppas sa peälleisi voatteisi Ulla! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Paha tulla, paha tulla : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ehkä sairahaks’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lammilla ajetaan toi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuules kuinka kulit soi! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jeä se kesteä, kunnek’ puhkii; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jopa uhkii! : Minkäs voi? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kahok varsa, voahessaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kultaisissa valjaissaan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuinka’ juostensa jo koipii. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ehkä voipii : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vuoronsa! : Voi kahtokeppas tuonnek, kuin miehet ne ajaa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hyvin loaja, hyvin loaja, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ympäir lampia. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kappas Ruunain! Kappas viel’ – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Joll’ on harjuistimet – siel’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuin se, kavioillaan, keikkuu; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Etkös, veikko, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tekis’ miel’? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kennen sälkö, kilvan peäll’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juoksoopi, kuin poro, jeäll’? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jopa kuuleppas – kuin räikkyy! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Etkös säiky : Olla teäll’? : Pojatpa nuo luistaavat rantoja myötä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Puolen yötä, puolen yötä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiitä kiertelee. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oriik tuolla, veikkonen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lenteä täyttä nelisin; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pilku peä, ja jauho turpa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaunis kurkku, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kultainen! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mutta valkoinenpa, tuo : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Joka avannosta juo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kahok kuin se häntäns’ heittää! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kohti meitä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Silmäns’ luo. : Kuules kuin nuo miehet – ne kiljuu ja huutaa? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mitäs muuta, mitäs muuta? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viinoa ne juo. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suet ulvoo konsanaan; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jopa sataa, kylmeä soan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oven kiini! Pistäk uuniin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Puita, suinkin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pistäk voan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Neät kuin puihen laivat, täss’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Seisoo hallan huuhtehess’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vainiot ja pellot, huuhat, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lehot, luhat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Iljanness’. : Kultaini, tuo laskuin! jo vilut mun puistaa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kehnomp’ muista, kehmomp’ muista, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kohta kuolen täss’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuules kuinka – seinän taa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuiskuu, ryöpyy, lunta sa’a, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuulet tuntuu, kuu jo kammoo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tähet sammuu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vuoronsa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tässä seurassa niin myö, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kosk’ on kolkko päivä, yö, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Viinan voimoapa kiitämm’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Otak siitä! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– Juo ja syö! : Muistiksi mun tyttöni, armahi aina! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kortit lainak, kortit lainak! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuloo uusi työ. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Ren Calad jag spår och tror”'' &c. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=98957&conversationId=5&action=entryPage ''Suomi'' 29.5.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Fredmans epistel n:o 42]] 3452 7269 2006-10-16T15:55:37Z Nysalor 5 Kunnollinen versio takaisin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mähöiselle. |alaotsikko=(Suomentama Fredmanin Lauseista Nro 13 *). |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} {{Midi|tiedosto=CMB_EP13.MID|otsikko=Mähöiselle}} : Tokkopa kaikki jo ko’ossa lie? : '''Myllärin Matti''', ja Hotakka – sie? : '''Junttilan Jussi'''? – Jo, teälläpä, mie! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– Kaikki ko’ossa lie. – : Renkit ne huiskaavat hevoisillaan, : Nyt tuloo vaunut, ja rattahat vaan – : Vieraat tänn’ tuppailee parahaillaan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kohta tanssitaan. – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ouvot ja tuttavaiset, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miehet kuin nuokin naiset, : ''Corno''. – – – Kaikki jo on teäll’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vanha '''Vauhkoin''', vaimoneen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;'''Mähöinenki''' miekkoinensa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;'''Loatikkainen''' lapsineen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;'''Joutsa''' joukkonensa. : Tuossapa tuoki on – – tervek mies! : '''Laurilan''' isäntä! poikansa myös! : '''Eskolan''' emäntä – silkissä, ees’! : Takana, nauhoiss’ ja vyöss’. : Tuossaik on '''Muovits'''! – Kah, terveppäs mies’! : Missäs out ollutki .... lempopa ties’! : Paitais on palava, hiukseis on hiess’ – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niinpä terveik mies. : Karhun on rukkaiset kätessä – neäts’! : Ilveksen nahkainen lakkikin peäss’. : Veihti on vyöllänsä, ruoska on käess’ – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rukkaisetpa neäts’!.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Neitoiset – kappas noita! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuules, jo sarvet soittaa.... : ''Corno'' – – – '''Tiina''', vaimoväest, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hyvin huonosti hään voi – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jokos keännyit tautiin '''Tiina'''? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Poveis aukki! – tuokaas hoi – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Väheä saksan viinaa! : '''Laurilan''' isäntä – ryypätään pois! : Rakkauen ruusut, ne viinoa sois – : Suupa jo peätyypi naurullen; ois : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Valmis – kuinpa tois. : No '''Eerik Porka''', paak lakkisi peä’äs! : Eläs sie seisok – kuin pahassa hä’äss’. : Läheppäs sisään, ja vaimoinki väess’, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Panek lakkiis peä’äs’! : Kintahat käteisi, hyppeäppäs mies! : Kättereks’ tuletki, ehkäpä ties’?.... : '''Mähöisen''' miekkoinen seisoopi e’ess’; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hyppeäppäs, nyt mies! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mieltyypi hyvä suopa.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ukko on – aika juopa. : ''Corno'' – – – Jo on viereheis – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Keikuttelek häntä voan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Miehuuttaisi, tuolle, näytäk; – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ukko '''Mähöinen''' ei soa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Nähä miten käyttäit. : Puhallak torvellais, puhallak sie! : Erkko ei väliä, mistäkään, pie – : Kätensäk hiljallen helmoillen vie – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ukko – – missä lie ? : Kuuleppas, '''Mähöinen'''! kuuleppas hoi! – : Mitäs sä ähkäät, ja voihkaat ja voi’? : Tässäpä pulloisi .... lakkiis on toi! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ryypätäänpäs hoi – : Eläs sä, veikkonen, joutavia! : Tansissa toistapa luulla ei soa – : Kaikkipa tässä on kannuksissaan – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Juuvaanpas nyt vaan! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaikki täss’ käypi laillen – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Soaha, ja olla vaillen.... : ''Corno'' – – – «Tok’ – ei kuitenkaan?».... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Paipatatkos tuosta viel’? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lyöppäs, häntä, suuta vasten! – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;'''Mähöisenpä''' teköö miel’ : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Riitaan – vaimoin lasten. : '''Eerikki Porka''', no – jokos sa sait? : '''Lurila''', '''Hotakka'''? – mitäs te hait? : '''Myllärin Mattiki''', oleppas vait! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kaikk’ on kuitti, pailt’.... : Missäs on viinais? Jo kellot ne lyö – : Vartiat huutaavat, puoless’ on yö. : Seälisin tytöt, jo outtaavat hyö – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jopa kellot lyö. : Tähet ne kiilteä, ja sammuuvat pois – : Pilvessä yö, joit’ ei nähäkkään vois. : Kohta jo mieltyisin .... eikö täss’ ois : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tyttö, joka sois?.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaimot, ja miehet, halaa – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Minunki mielein palaa – : ''Corno'' – – – Jospa piijan tois! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Olen valmis!.... Jokos myö.... : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rakkauski mielein voittaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Veikot, tansitkeepas työ – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Annas sarven soittaa! : '''Mähöinpa''' veikkonen – mitassa teäll’? : Otappas ryypysi, pureppas peäll’! – : Olet kuin susipa liukkaalla jeäll’. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiitos vaimo-väell’! <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Nå ä nu alla församlade här” ''' &c. Otettu kirjasta ”'''Sampo''',” p. 167. Tässäki laulussa kuvaellaan, niinkuin ”'''Äsköisessä Tansissa'''” (lue N:o 2) halpaan ja alhaisemman kansan leikkipaikkoja, kussa, paihti tanssimista ja hyppii mistä, usseen harjoitetaan kaikellaista irtonaista elämän-laitaa, niinkuin viinan juontia, toruamista ja muutaik irstaisuutta. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123293&conversationId=6&action=entryPage ''Suomi'' 26.6.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] [[sv:Fredmans epistel n:o 13]] 3453 6200 2006-09-29T21:26:57Z Nysalor 5 Vanha Jussi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanha Jussi *) |alaotsikko=(Suomennettu Fredmanin Lauluista, N:o 44.) |tekijä=Carl Michael Bellman |huomiot= }} : ”Kuulespa, ukko! – Miten nyt on laita? : ”Kuinkas sun akkais, armas, voi”? : ”Kiitänpä nöyrästi! – Kuka sanoo taitaa? : ”Tuossapahan! – En sanook voi. : ”Ja, ja, ja, ja! Mun murheeni on suuri! : ”Mierukkapa minä! – Viekas hään : ”Kaikki kummallen jo näytteä – : ”Hitto hänen mieltäns’ täytteä”! : ”Älä ouk tuosta millenkään”! : ”Miläspä siitten mieltäisi nyt kaivaa? : ”Toruuttenko toisinaan”? – : ”Ei! Kuin ne tuosta puheet kerran saivat, : ”Niin mullen aina nauretaan. : ”Tuossapa on yks’ koiran-silmä! : ”Toinenki, tuos’ on, pilkka-suu. – : ”Suutun kyllä! Jospa voisin, : ”Hiijen helvettiin ne soisin”! : ”Vähäpäs tuosta! Eikös muu”? : ”Voan veikkoseini! Liekös siitten muita, : ”Kuin tuo yksi, armoissaan”? : ”Voi, veli kulta! Kuin metässä on puita, : ”Niin niitä tapaat aitassaan. : ”Itkenpä kyllä katkerasti..... : ”Poloinenpa poika”! – ”Mitäs tuo? : ”Täytäk pullois, toisen puolen”! : ”Kohta, kultainen, ma kuolen” – : Vieläpä vainen... Tuoss’ on, juo”! : Kuulespa, Jussi! Eikös annak suuta, : ”Taputak leukais, lähtiissäis”? : ”Lämmittää kyllä lihaani ja luuta; : ”Sanoopi: ”kahok ihtiäis”! : ”Lakkini, peähäin, kauniist’ laittaa; : ”Mutta sill’ on häjyt mielessään..... : ”Kukas, kultainen, tuon taitaa”? : ”Juoppas vieläik? Ei se haitak; : ”Riemussa vietäk päiviäis”! <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Gamla bror Jockum, klang vid denna rågan.”'' '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=84882&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 6.3.1847]. [[Luokka:Carl Michael Bellman]] [[Luokka:Laulut]] 3454 6202 2006-10-01T12:11:29Z Nysalor 5 Avioelämää {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Avioelämää. |alaotsikko=(Giftas) |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} == Ainehisto. == === Edellinen osa === * [[Avioelämää: Esipuhe|Esipuhe]] * [[Avioelämää: Hyveen palkka|Hyveen palkka]] * [[Avioelämää: Rakkaus ja jyvät|Rakkaus ja jyvät]] * [[Avioelämää: Päästä naimisiin|Päästä naimisiin]] * [[Avioelämää: Täytyy|Täytyy]] * [[Avioelämää: Korvaus|Korvaus]] * [[Avioelämää: Huono onni|Huono onni]] * [[Avioelämää: Viilloksia|Viilloksia]] * [[Avioelämää: Luonnoton valinta, tai rodun synty|Luonnoton valinta, tai rodun synty]] * [[Avioelämää: Uudistusyritys|Uudistusyritys]] * [[Avioelämää: Luonnonesteitä|Luonnonesteitä]] * [[Avioelämää: Fenix-lintu|Fenix-lintu]] Tästä osasta puuttuu kertomus ”Ett Dockhem”, joka julkaistaan esiintulleista syistä vasta jälkimäisessä osassa. '''Lähde:''' Strindberg, August 1907: ''Avioelämää: kaksitoista kertomusta avioelämästä: puhuttelu ja alkulause''. Edellinen osa. Suomentanut [[Siimes Kanervio]]. K. Kaatra, Tampere. [[Luokka:Avioelämää| ]] 3455 6203 2006-10-01T12:11:35Z Nysalor 5 Esipuhe {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää]] |seuraava=[[Avioelämää: Hyveen palkka|Hyveen palkka]] |otsikko=Esipuhe. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} == Puhuttelu. == ''Puhuttelija'': No tehän olette taas tekassut uuden romanin. ''Kirjailija'': Niin hullusti on tosiaankin käynyt! Tiedän kyllä siitä kovasti rangaistavan, mutta en voinut pidättäytyä. ''Puhutt.'': Minun ymmärtääkseni on koko lailla epäjohdonmukaista moittia kirjailemista ja kuitenkin sitten itse kirjailla. Myönnättekö sen? ''Kirj.'': Myönnetään! ''Puhutt.'': Myönnätte siis toimivanne epäjohdonmukaisesti? ''Kirj.'': Se on totta. Minä olen niinkuin kaikki maailmassa kehityksen lakien alainen, ja kehityshän edistyy taka-askelinkin. Tämä romani on myöskin pieni taka-askel, mutta älkää siitä suuttuko. Parin vuoden päästä lakkaan kokonaan tekemästä romaneja, näytelmiä ja runoja, jos suinkin mahdollista! ''Puhutt.'': Mihinkäs toimeen te sitten ryhdytte? ''Kirj.'': Aijon tulla puhuttelijaksi. Olen tosiaankin sitä ajatellut. Katsokaas, minä olen väsynyt arvaamaan ihmisten aikomuksia, varsinkin kun he kirjottavat kirjoja; teen kuin te: menen ja kysyn heiltä. Mutta palatkaamme asiaan! Mitä pidätte uudesta kirjastani? ''Puhutt.'': Se on mielestäni huonosti tehty. Se ei ole johdonmukaisesti kehitetty. ''Kirj.'': Te olette tosiaankin oikeassa! Se ei ole loppuun saakka kehitetty. Siinä on asian ydin. Aikomukseni oli kertoa koko joukon tapauksia, tavallisia tapauksia miehen jo vaimon keskinäisestä suhteesta, ei neljää poikkeustapausta niinkuin rouva Edgren, eikä ihmetapauksia kuin Ibsen, mitkä kuvaukset sitten otetaan kaikkien tapausten kaavaksi. Siitä syystä olen vaan kertonut illallisista Stallmästargårdenilla, missä on kahta lajia lohta, dilliä, tuoretta gurkkua, pieniä pihviä, espanjan-sipulia, kukkopoikaa ja mansikoita. Sitäpaitsi on minulla rapuja (naarasrapuja) Rejnersillä, pannukakkuja Djurgårdenilla; Norrtullsgatanilla puisto, jossa on kukkiva omenapuu, kuudenlajisia kukkia ja pari yökehrääjää. Vielä on minulla Adolf Fredrikin kirkko, yksi floretti ja vähintään kolmekymmentä merimiessanaa, mitkä olen ottanut merenkulkusanakirjasta! Eikös se ole kylliksi realistista? ''Puhutt.'': Kyllä, mutta olisitte kirjottanut jotakin kornetti Wanadiksesta tai kuvannut luontoa Schweizerdalenissa, mitä niin hyvin osaatte. Kuvaukset eivät ole, niinkuin jo sanoin, täydelliset. Sitäpaitsi on kirjanne epäsiveellinen. Myönnättekö sen? ''Kirj.'': Se on kyllä sitä teidän käsitteittenne mukaan, sillä jos siveellisyys on sitä miksi se on tullut, rikos luontoa vastaan, niin silloin on kirjani epäsiveellinen, se kun on luonnon mukaan kirjotettu. ''Puhutt.'': Tulemme taas Rousseauhon, ja siihen ei tarvitse mitään vastata! Mutta kolmanneksi on teidän kirjanne vanhoillinen. Te joka olette mukamas vapaamielinen, ivailette naiskysymystä. Kuinka sitä uskallatte? ''Kirj.'': myönnän kyllä, että vaaditaan suurempaa rohkeutta ajan muotihulluuden ivaamiseen, kuin virran mukana kulkemiseen! ''Puhutt.'': Voitteko sanoa nykyistä naiskysymystä hulluudeksi? ''Kirj.'': Yhtä rikollista on tahtoa vapauttaa naista luonnosta kuin miestäkään. Painakaa se mieleenne, herra puhuttelija, että nykyiset yritykset naisen vapauttamiseksi luonnosta ovat sellaisessa kapinassa luontoa vastaan, että ne rankaisevat itsensä. – Mutta jos haluatte lukea alkulauseeni, niin saatte kuulla täydellisesti mitä minä ajattelen asiasta. Haluatteko? ''Puhutt.'': Lainaisin sen mieluummin. ''Kirj.'': Ja painattaisitte sen! Mielellään! Sitä parempi kuta useammat sen saavat lukea. Tässä se on! == ALKULAUSE. == Naiskysymykselle, jolla yhteiskunnan perusteitten nykyään väitetään lepäävän, näyttää minusta annetun liian suuri arvo. Naiskysymys, sellaisena kuin se nykyään hurmehtii, koskee vaan kulturinaista, ehkä 10 prosenttia väestöstä, ja on siis erään ryhmän etuja käsittelevä kysymys. Mutta kulturi-ihmisen työ pitää aina suurta melua itsestään ja näyttää helposti siltä kuin se koskisi koko ihmiskuntaa. Naiskysymys on jo ratkaistu jos otetaan maan koko väestö huomioon, tai maalaisväestön keskuudessa. Seuraavassa esimerkki. Talonpojalla ja hänen vaimollaan on yhtäläinen kasvatus. Jos toinen osaa kirjottaa, osaa toinen laskea. He ovat jakaneet työn (menemättä yksityisseikoissa niin pitkälle kuin kulturi-ihminen), niin että ovat ottaneet osansa luonnon viittauksen mukaan, eikä toinen vallitse ainetta jota toinen ei ymmärrä. He ovat siis jokseenkin oikein sanottuna; henkisessä avioliitossa. Talonpojan vaimo ei voi kadehtia miehensä vapaata asemaa, sillä ei ole kunniakkaampaa liikkua lantaläjällä kuin keittää puuroa, ei kunniakkaampaa kesyttää varsoja kuin kasvattaa lapsia. Hauskempi pikemminkin on istua lämpimässä tuvassa tai navetassa kuin savisessa ojassa survoa ja paistattaa aurinkoa selkäänsä tai kädet jääsohjon peittäminä vetää nuottaa. Jos mies hoitaakin ne vähät rahat mitkä kokoon saadaan, niin on vaimolla avain aittaan. Mitä vaimo ansaitsee kehruulla talvi-iltasin, sen hän saa pitää omana rahastonaan ja ostaa sillä kahvia ja sokeria. Maa, jonka vaimo mahdollisesti perii, ei kuulu naimaoikeuteen. Vaimo tulee siis varsin hyvin toimeen ilman ”naidun naisen omistusoikeutta.” Jos sanomalehdissä on kuultu puhuttavan talonpojan vaimoista, jotka ovat saaneet selkään miehiltään, niin on myöskin, vaikkei sanomalehdissä (sillä mies ei koskaan kirjota sellaista lehtiin) talonpoikain kuultu saavan selkään vaimoiltaan. Vahvin aina vallitsee, olkoon se sitten mies tai vaimo. Talonpojan vaimo on harvoin uskoton miehelleen, osittain siitä syystä, että hänellä ei ole aikaa, osittain siitä syystä, että naimattomilla pojilla on tarpeeksi tyttöjä. Mies taas on harvoin uskoton, kun tytöt eivät mielellään halua ”äijämiestä”, heillähän on vallan tarpeeksi poikia. Miehen ja vaimon ominaisuudet luonnonihmisissä ovat jokseenkin samat. Kun vaimo raskaana ollessaan on vähemmän puolustuskykyinen ja synnytyksen jälkeen tarvitsee ruokaa lapsilleen ja suojaa heille, on hän asettunut miehen turviin. Mies ei siis ole pakottanut häntä valtansa alle. Miehen rakkaus vaimoonsa puolisona ja lasten äitinä on aina ollut takauksena siitä, ett’ei häntä ole orjana kohdeltu. Ja kunnioitus, jolla mies kohtelee naista talonpoikaiselämässäkin, johtuu siitä, että hänet kasvatti nainen – äiti. Nainen sitävastoin ei kohtele miestään samalla kunnioituksella, sillä hän on pöllyyttänyt poikasia niitten pieninä ollessa ja tuntee siitä syystä vieläkin ylivoimansa. Hän on aina ja ennen kaikkea äiti. Katsohan vanhaa isoäitiä takan ääressä kuinka hän kohtelee perheen isää, aina kuin poikaa. Kulturinainen sitävastoin on yhtä turmeltunut kuin mieskin. Kulturirakkaus on hyvin monimutkainen asia. Pohjalla on suvun jatkamisvaisto. Kun yhteiskunta alkoi vaatia takeita lapsille ja keksi avioliiton, ja avioliiton mukana seurasi omaisuus ja yhteiskunnallinen asema, työnnettiin luonnonrakkaus takasijalle, sai yläluokan silmissä aistillisuuden leiman ja piti verhottaman rakastelulla. Kun mies etsi puolisoa itselleen, täytyi rakastelun verhoon peittää semmoiset harrastukset kuin saada vaimokseen hyväsukuinen nainen, saada omaisuutta ja niinedespäin. Siitä syntyi vastenmielinen, teeskennelty naispalvelus. Kun naamari sitten avioliitossa putosi, katsoi vaimo joutuneensa petetyksi, ja siitä syntyi niin monta onnetonta avioliittoa. Kulturinaista ei sorreta! Kun herra istuu sohvalla vieraassa huoneessa ja nainen astuu huoneeseen, nousee herra seisomaan. Kun nainen on juonut teensä, nousee joku herra ja nostaa kupin pois. Koskaan ei ole nähty päinvastaista. Jos joku naimaton herra asuu Söderillä, niin hän ei uskalla olla menemättä Kungsholmenille, kun joku pyytää häntä saattamaan jotakin naista kotiin Kun miehet ja naiset juhlivat yhdessä, juo mies naisen maljan ja kiittää kunniasta minkä nainen on hänelle osottanut! Kihlausaika on miehelle harjotusta kaikenlaisissa palvelustoimissa, joita hän avioliitossa, lisääntyneen työn tähden ei enää ehdi suorittaa. Vaimo kaipaa palvelijaansa ja löytää vertaisensa. Silloin luulee hän saaneensa sortajan. Mutta minkälaista sortoa harjottaa sitten mies avioliitossa? Mies valitsee tavallisesti vaimon ja on tavallisesti rakastunut häneen. Naimisen vaikeus saattaa hänet toivomaan ehdotonta onnea avioliitossa, niin että hän todellisuudessa sitten tavallisesti tuntee itsensä noloksi. Hän huomaakin enkelin vaan tavalliseksi ihmiseksi ja tämä pettymys panee hänet huonolle tuulelle. Mutta hän rakastaa vaimoaan! Aina ei ole varma, että vaimo rakastaa miestään, eihän vaimo ole valinnut. Vaimo on siis edullisemmassa asemassa. Ja niin on laita useimmissa avioliitoissa. ”Kotirauhan” säilymiseksi tekee mies mitä myönnytyksiä tahansa, sillä kotirauha kuului hänen rohkeimpiin unelmiinsa avioelämän autuudesta. Useimmissa tapauksissa on rouva herrana talossa ja mies herrana ulkopuolella taloa. Tästä ei ole rouvalla mitään vahinkoa. Rouva määrää piikojen työt, ruuan laiton, lastenkasvatuksen ja hoitaa tavallisesti rahat. Mies jättää tavallisesti tulonsa vaimolleen, jättää hänelle neularahat, joita vaimo saa käyttää selvää niistä tekemättä. Itse täytyy miehen selvittää joka penni minkä on käyttänyt sigarreihin – ja punschiin! Vaimon asema ei siis ole orjattaren eikä miehen asema sortajan! Katsokaamme nyt kuinka [[Henrik Ibsen|Ibsen]], joistakin tuntemattomista, käsittämättömissä syistä on pilakuvannut kulturinaisen ja kulturimiehen teoksessaan ”''[[Nora|Et dukkehjem]]''”, joka on tullut oikeaksi uskonkirjaksi naiskysymysintoilijoille. Et dukkehjem on näytelmä. Kirjotettu ehkä jollekulle suurelle näyttelijättärelle, jonka esitykset sfinksimäisessä luomisessa ovat aina saavuttaneet menestystä. Kirjailija on tehnyt varsin väärin miestä kohtaan, kun ei esitä perinnöllisyydessä mitään miehen puolustukseksi, mutta kylläkin vaimon, jonka jälkimmäisen puolustusta hän usein painostaa puhuessaan hänen isästään. Mutta katselkaamme lähemmin tätä Noraa, joka nyt on tullut kaikkien turmeltuneitten kulturinaisten ”ihanteeksi.” Ensimäisessä näytöksessä valehtelee hän miehelleen. Salaa vekselinväärennyksen, kujeilee takana ja riitelee yksinkertaisten asiain tähden, näöltään pelkästä valheen halusta. Mies sitävastoin luottaa häneen avoimesti kaikessa, jopa pankkiasioissakin, mikä osottaa, että hän kohtelee Noraa kuin todellista vaimoaan, kun sitävastoin vaimo ei puhu koskaan miehelleen mistään asiasta. Mies ei siis pidä Noraa nukkena, mutta Nora sensijaan miestään. Että Nora olisi väärentänyt vekselin tietämättömyydestä, sitä ei kukaan usko! Se voi olla mahdollista vaan kun istuu teatterissa ja katselee miellyttävää näyttelijätärtä. Enkä minä usko sitäkään, että Nora olisi väärentänyt vekselin ''yksinomaan'' miehensä tähden, sillä usein oli Nora puhunut siitä kuinka sanomattoman ihanaa oli päästä Italiaan. Laki ja lakimies eivät hyväksyisi sellaista puolustusta. Nora ei siis ole mikään suuri pyhimys, vaan parhaassa tapauksessa kanssarikollinen, joka on yhdessä nauttinut varkauden hedelmää. Sitten sekaantuu Nora asioissaan! Mies saa vielä kerran tilaisuuden, vastoin kirjottajan tahtoa, osottaa kuinka suuresti hän luottaa vaimoonsa ja häntä kunnioittaa keskustellessaan Noran kanssa erään pankkiviran täyttämisestä. Ajatelkaas mikä tyranni se onkaan joka ei tahdo ottaa vekselinväärentäjää pankkikamreriksi! Mitä olisikaan Nora sanonut jos herra Helmer olisi tahtonut erottaa palveluksesta jonkun piian? Siitä olisi tullut toinen leikki! Tulee sitten se näytös, jossa Nora tahtoo lainata rahoja kuppatautiselta tohtori Rankilta. Siinä on Nora tosiaankin suloinen! Hän näyttää tohtorille, ikäänkuin lainahommansa johdannoksi, ihonväriset sukkansa. – ''Nora'': Eivätkö ole kauniit? Täällä on nyt niin pimeä; mutta huomenna. – Ei, ei, ei: Te saatte vaan nähdä jalkaterän. No niin, kyllähän saatte nähdä ylemmäksikin!” – ''Rank'': ”Hm!” – ''Nora'': ”Miksi niin arvellen katselette? Luuletteko etteivät ne sovi?” – ''Rank'': Siitä minulla tosiaankaan ei ole mitään varmaa käsitystä! – ''Nora'': (katsoo hetkisen tohtoria) ”Hyi häpeä!” (Lyö tohtoria keveästi korvalle sukillaan) ”Siinä saatte!” (Panee kokoon sukat). – ''Rank'': ”Mitähän muita suloja minä saan nähdä?” – ''Nora'': ”Te ette saa nähdä mitään enää; tehän olette taitamaton.” (hyräilee itsekseen ja etsii jotakin neulomatavaroista). – Senmukaan mitä minä voin käsittää tarjoo Nora itsensä – käteistä maksua vastaan. Sehän on hyvin ihanteellista ja sievää! Kaikki tietysti rakkaudesta mieheen! Häntä pelastaakseen! Mutta mennä ja tunnustaa asemansa miehelleen, ei, se ottaisi todella liian kovasti ylpeyteen! Noran kielellä kuuluu se, ettei hän vielä ollut varma siitä näyttäisikö mies jo hänelle sen ”hirvittävän!” Seuraa sitten Tarantella-näytös, jossa vartavasten Helmer esitetään väärässä valaistuksessa. Nyt unohtaa katselija, että Nora on hupakko, jota Helmer kohtelee kuin järkevää naista, nyt saadaan nähdä Helmerin ''vaan'' kohtelevan Noraa kuin nukkea. Se näytös on kunniaton! mutta se tekee suuren vaikutuksen! Se on ''näytös'' sanalla sanoen! Se että Helmer yöllä rakastelee vaimoansa osuttaa vaan, että hän on nuori ja Nora on nuori. Mutta kirjottaja osottaa tällä että Helmer, jolla ei ole aavistustakaan Noran rumista keinotteluista, on aistillinen, liian aistillinen olento, joka ei osaa antaa arvoa vaimonsa erinomaisille henkisille ominaisuuksille, joita Nora tosin ei ole näyttänytkään, ja Nora saa väärän martyrisädekehän. Tämä näytös on epärehellisin niistä mitä Ibsen koskaan on kirjottanut! Seuraa sitten selvitys, jossa on paljo sekasotkua, paljo petollista hämärää ja paljo valetta. Helmer herää ja huomaa olleensa sidottu valehtelijaan, teeskentelijään. Mutta nyt on katselijan myötätunto niin kokonaan Noran puolella, että hänen mielestään Helmer on väärässä! Jos Helmer olisi nähnyt sen näytöksen missä sukat ja tohtori esiintyivät, niin ei hän olisi pyytänyt Noraa jäämään, mutta hän ei sitä nähnyt. Sitten saa Helmer tietää, että hän, vaimonsa ja lapsensa ovat pelastuneet yhteiskunnallisesta kuolemasta ja vararikosta, ja hän tulee iloiseksi! Pane käsi sydämelle perheen isä, ja kysy itseltäsi etkö tulisi iloiseksi saadessasi tietää, ettei rakasta vaimoasi, lapsiesi äitiä viedäkään vankilaan? Mutta ne ovat vaivaisia tunteita! Ei, korkeampia niitten pitää olla! Korkealle ihanteellisuuden valetaivaaseen! Helmer pitäisi ruoskittaman. Hän on rikollinen! Ja kuitenkin puhuu hän niin ystävällisesti valheelliselle vaimolleen. – ”Ah”, sanoo hän, ”sinulla, Nora, on varmaan ollut kolme kauheata päivää!” Mutta sitten katuu kirjottaja taas rehellisyyttään miesraukkaa kohtaan ja panee vääriä sanoja hänen suuhunsa. Se on luonnollisesti kehnoa kun Helmer sanoo Noralle antavansa anteeksi! Olisi kai ollut kolloa Noran ottaa vastaan anteeksiantoa mieheltään, joka kuitenkin kohteli häntä, Noraa, täydellä luottamuksella, vaimon valehdellessa koko ajan. Ei, Noralla on suuremmat näköalat. Ja sitten unohtaa Nora niin jalomielisesti kaiken menneisyyden, että hän unohtaa kaiken senkin mitä ensimäisessä näytöksessä tapahtui. Näin puhuu Nora nyt, ja teatteriyleisö on myöskin unohtanut ensimäisen ja toisen näytöksen, sillä nyt ovat nenäliinat esillä. ''Nora'': Eikö ole mielestäsi merkillistä, että me kaksi, sinä ja minä nyt ensi kertaa puhumme keskenämme vakavasti?” Helmer hämmästyy tällaisen valheellisen kysymyksen sisällyksestä niin, että hän (tai kirjottaja) vastaa: ”Niin, vakavasti – mitä se merkitsee?” – Tarkotus on saavutettu: saada Helmer elukaksi. Helmerin olisi pitänyt vastata: ”Ei, pikku muruseni, ei se mielestäni niin suurta merkitse. Vakavasti me jo puhuimme silloin kun lapsemme syntyivät, sillä me puhuimme niitten tulevaisuudesta, me puhuimme hyvin vakavasti silloin kun sinä tahdoit saada vekselinväärentäjän Krogstadin kamreriksi pankkiin, vakavasti me olemme puhuneet silloin kun koko minun elämäni oli kysymyksessä, vakavasti niinikään rouva Linderin saatavasta, kodin taloudellisesta asemasta, kuolleesta isästä, kupansyömästä tohtorista; me olemme puhuneet vakavasti kahdeksan pitkää vuotta; mutta leikkiäkin me olemme puhuneet ja siinä tehneet oikein, sillä ei elämä ole yksinomaan vakavuutta. Me olisimme puhuneet enemmänkin vakavista asioista, jos sinä olisit minulle uskonut huolesi, mutta siihen sinä olit liian ylpeä, sillä sinä tahdoit mieluummin olla minun nukkeni kuin minun ystäväni.” Mutta herra Ibsen ei anna Helmerin sanoa näitä sanoja, sillä todistaahan piti että Helmer on elukka, ja muutenhan piti Noran saada lausua loistopuhelunsa, jota sitten perässälaususkellaan kaksikymmentäviisi vuotta. ''Nora'' nimittäin vastaa: ”Kahdeksana (8!) pitkänä vuonna – pitemmänkin aikaa – aina ensimäisestä tutustumishetkestä saakka, emme koskaan ole puhuneet vakavaa sanaa vakavista asioista!” – Nyt täytyy Helmerin, uskollisena ikävälle elukka-osalleen, vastata: ”Pitäisikö minun sitten yhäti uskoa sinulle huolia, joita et kuitenkaan voisi hartioiltani keventää?” – Tässähän Helmer puhuu hyvin kauniisti, mutta se ei ole totta, sillä vaimon olisi pitänyt Helmerille asiansa uskoa. Tämä näytös on tavattomasti väärä. Ja sitten laskettelee Nora muutamia hienoja (ranskalaisia) puheluja, joitten hohkainen viisaus on niin kevyttä, että se haihtuu kun siihen puhaltaa. ''Nora'': Te ette ole koskaan minua rakastanut! Teistä on vaan ollut hauskaa olla rakastunut minuun!” Missä on ero? Ja sitten sanoo Nora: ”Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt!” Se ei ollut Helmerille niinkään helppoa, kun Nora aina oli teeskennellyt. Sitten saa Helmer-raukka sanoa sellaisia tyhmyyksiä kuin että hän kasvattaa Noraa. Sellaista kai mies viimeksi sanoo jollekulle naiselle. Mutta Helmerinhän täytyy olla yksinkertainen sillä leikki lähestyy loppuansa ja Noran täytyy ”nykästä.” Sitten tulee Helmer lempeämieliseksi. Hän pyytää anteeksi: anteeksi siitä että ''Nora'' on väärentänyt vekselin, valehdellut ja pettänyt. Sitten sanoo Nora järkevän sanan. Hän tahtoo erota avioliitosta löytääkseen itsensä. Syyllä voidaan kysyä eikö se kävisi päinsä samassa kodissa missä lapsetkin ovat, elämän todellisuudessa ja suhteessa Helmeriin, sillä Noran rakkaus kuoli kaatuessa. Mutta se on makuasia. Se taas, ettei Nora muka katsoisi itseään kyllin arvokkaaksi kasvattamaan lapsiaan, on valetta hänen suustaan, koskapa hän juuri vähää ennen keikkui kovin korkealla läksyttäessään viatonta Helmeriä. Johdonmukaisemmin hän olisi menetellyt jäädessään lastensa luo tässä tapauksessa, kun kerran luuli miestään sellaiseksi raukaksi, joka ei ymmärtänyt ”hirvittävää.” Sillä kuinka hän olisikaan voinut uskoa lasten kasvatuksen sellaiselle vajavaiselle olennolle. Noran lepertely siitä ”hirvittävästä”, että Helmer ilmiantaisi itsensä syylliseksi Noran rikokseen, on niin romantisen – naurettavaa, ettei se sanaakaan selitystä kaipaa. Se taas, että ”sadattuhannet naiset” olisivat uhrautuneet miestensä tähden, on sellainen kohteliaisuus naisia kohtaan, että Ibsenin luulisi olevan jo liian vanhan sanoakseen sellaista. Sitten puhelee Nora kaikenlaista turhuutta: hän on rakastanut miestään, ja kuitenkin sanoo Nora kahdeksan vuotta olleensa vieras nainen joka on synnyttänyt vieraan miehen lapsen! Helmer myöntää ettei hän ole ollut täydellinen ja lupaa muuttua toisenlaiseksi! Sehän on varsin kaunista ja kaikki takeethan viittaavat siihen, että jatko tulee paremmaksi kuin alku. Muta se ei luonnollisesti sovi näytelmään! Pamahdus täytyy kuulua kun esirippu laskee! Sitten todistaa (?) Nora olleensa nukke! Eikö Helmer ollut sijottanut huonekaluja tahtonsa mukaan? No! Mutta jos rouva vaan olisi suvainnut lausua tahtonsa, olisi kyllä saatu nähdä missä kaappi olisi ollut! Miksei Nora tehnyt sitä? Se oli kaiketi hänen mielestään yhdentekevää: ja siinä hän saattoi olla oikeassa. Jos sitten Nora oli nukke, niin ei suinkaan se ollut Helmerin vika, sillä hän kohteli Noraa luottamuksella kuten vaimoaan ainakin, mutta sitä ei Ibsen tahtonutkaan todistaa, vaan vastakohta oli todistettava, mutta siihen ei hänellä ollut kylliksi voimaa, sillä hän ei uskonut tehtäväänsä ja hänen oikeudentuntonsa murtautui joskus esiin! Mitä kirjottaja itse on ajatellut tästä teoksestaan, sitä ei koskaan saada tietää. Se teki vaikutuksensa, käsiteltiin yleensä sorretun naisen manifestiksi ja herätti sellaisen myrskyn, että tyynimmätkin luonteet siinä kiihtyivät. Sillä teoshan todistaa aivan päinvastaista mitä sen pitäisi todistaa. Vai onko teos vaan todistuksena siitä kurjuudesta mikä syntyy vakavia asioita käsittelevästä teatterikappaleesta? Vai, valitaksemme toisen näkökohdan, eikö se olekaan sorretun naisen puolustamista, vaan pikemmin esitys perinnöllisyyden vaikutuksesta luonteeseen? Silloin olisi kirjottajan pitänyt olla siksi kunniantuntoinen, että hän myöskin Helmerin puolustukseksi olisi laskenut hänen perinnölliset taipumuksensa. Vai onko se Noran huono kasvatus? Sitä Nora tosiaankin paljo syyttää. Miksei Helmer saa syyttää huonoa kasvatustaan? Vai onko se semmoisenaan vaan pelkkä näytelmä ja uudenaikaista naisten hempeilyä, silloin se sopivimmin kuulukoon ”Yleisten huvien” joukkoon. Ei siitä silloin tarvitse vakavasti keskustella, vielä vähemmin ansaitsee se sitä kunniaa, että se yllyttää ihmiskunnan kaksi puoliskoa toisiaan vastaan. Kuitenkin tuli tämän ”Nukkekodin” kautta kysymys onnettomista avioliitoista päivän polttavaksi. Kaikki rouvat pitivät miehiään tyranneina ja itseään joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä nukkeina. Siten saatiin kirjallisuudessa nähdä kokonainen sarja aviomiehiä, jotka väärensivät vekseleitä ja loppunäytöksessä saivat selkään rouviltaan. Mutta kirjailijattaret eivät olleet yhtä kohteliaita kuin Ibsen, he eivät tuoneet puolustukseksi miehille perinnöllistä vekselinväärennystaipumusta. Saatiinpa myöskin nähdä miehiä, jotka haaskasivat vaimojensa rahoja, mutta miestensä rahoja tuhlaavia vaimoja ei oikeuden tähden koskaan nähty. Huolimatta kaikesta tyhmästä mitä kirjotettiin, voitettiin sentään senverran, että avioliittolaitoksen jumalallisuutta ruvettiin epäilemään ja tunnustettiin vihdoinkin oikeutetuksi avioero keskenään sopimattomien aviopuolisoiden välillä. Ja se oli hyvä! Syyt onnettomiin avioliittoihin ovat monet. Ensinnäkin avioliiton oma luonne. Kaksi ihmistä, eri sukupuolta sitäpaitsi, antaa toisilleen varomattoman lupauksen elää yhdessä koko ikänsä. Avioliitto perustuu siten mahdottomuuteen. Toinen kehittyy yhtäälle, toinen toisaalle, ja siten särkyy liitto. Tai toinen jää entiselleen kun toinen kehittyy, ja rikki menee suhde silloinkin. Epäsopu puolisoiden kesken voi syntyä siitäkin, että kaksi vahvaa luonnetta sattuu yhteen ja molemmat huomaavat, että jokainen sopimus on mahdoton muulla ehdolla kuin sillä, että toinen mukaantuu, ja se synnyttää vihan liittoa kohtaan. Jos he olisivat vapaat, taipuisivat he; nyt he eivät sitä tahdo, sillä se olisi henkilöllisyytensä uhraamista. Lopuksi voivat he kehittyä sille asteelle, että he, pelastaakseen henkilöllisyytensä sekaantumisen, vaistomaisesti, itsesäilytysvaistosta vihaavat toistensa ajatuksia, ja vastaansanominen tulee tarpeeksi, takaukseksi siitä, että kumpikin saa pitää itsensä ja omat ajatuksensa. Tämä on ylen tavallinen tapaus, jota maailman on ollut niin vaikea selittää. He rakastivat toisiaan, heillä oli samat ajatukset, mutta äkkiä syntyi tämä käsittämätön vastenmielisyys, ja sitten nähdään vaan kaksi eripuraista aviopuolisoa. Seuraa sitten ne tapaukset jolloin niinkutsuttu uskottomuus on erottanut puolisot. Nyt on asia niin surullisesti, että muutamat ihmiset ovat syntyneet monogamiaan,<ref>yksivaimoisuuteen.</ref> siis uskollisuuteen, mikä ei ole hyve, vaan ominaisuus, toiset taas polygamiaan,<ref>monivaimoisuuteen. Suomentaja.</ref> siis uskottomuuteen. Jos nyt vastakohdat sattuvat yhteen niin syntyy siitä suuri kurjuus. Luonnossa, ainakin kehittyneempien eläinten keskuudessa, on tämä sukupuolisuhde säännöllinen. Härkä on polygamisti, kukko niinikään. Sorsa on villissä tilassa monogamisti, mutta kesynä (ankka) polygamisti. Kulturin vaikutusta siis. Petoeläimet ovat yleensä villissä tilassa monogamisteja ja uros seuraa naarasta uskollisesti niinkauvan kun emällä on poikasia. Kyyhkysten rakkautta ovat runoilijat paljon ylistäneet, ja kyyhkyset perustavat tosiaankin pesuuskunnan elämää varten, mutta (kauhea mutta runoilijoille) jos puoliso vahingottuu, haavottuu tai muuten rampaantuu, niin rakkaus haihtuu tipotiehensä ja puoliso etsii itselleen uuden elämänkumppanin. Tämähän on kaikkea muuta kuin runollista, eikä siitä syystä kukaan runoilija olekaan uskaltanut paljastaa kyyhkysten kehuttua rakkautta, peläten naisten vihaa. Yleensä on luonnossa nähtävissä se seikka, että ravintoaineitten saanti vaikuttaa ratkaisevasti avioelämään. Petolinnut munivat vaan pari munaa, koska saalis on kovassa, ja uros auttaa naarasta munien haudonnassa, toisen saalista hakiessa, sillä näitten eläinten ruokaa ei ole joka pensaassa. Sehän on oikea avioliitto. Merilinnut kohtaavat toisensa soidinojalla. Kun uros on tehnyt rakkaan työnsä lentää se merille voimaan hyvin, naaras saa tehdä pesää, hautoa munat ja hankkia ruuan yksin. Kun sitten syksyllä poikaset jo ovat suuriksi kasvaneet, kohtaavat kaikki toisensa ulkona merellä. Naaraksista tuskin mikään on niin kovalla kuin ampiainen. Kun se syksyllä on hedelmöittynyt etsii se kolon itselleen puun kuoressa etelän puolella ja asettuu sinne talvilevolle. Koirakset kuolevat ensi pakkasen tullessa. Kun kevät tulee, saa naaras yksin rakentaa taidokkaan pesänsä monine lokeroineen, joihin se asettaa munat. Ja sitten täytyy sen elättää suuri joukko poikasia. Luonto on sälyttänyt sen selkään suuren työtaakan, mutta vielä ei ole siinä huomattu mitään halua vapautua luonnonlaista. Se voisi kuitenkin tehdä sen niin helposti asettumalla vaan talveksi puun pohjoiselle puolelle, sillä silloin se paleltuisi, ja ihmiskuntaa kohtaisi se suuri tappio, ettei sillä olisi ensinkään ampiaisia. Näemme siis, että eläinten siveys riippuu suuresta joukosta taloudellisia, fysillisiä, geologisia y. m. suhteita. Olemme nähneet kuinka kulturi tekee polygamisteja esim. koirasta, joka kesynä saa ruokansa ilmaiseksi<ref>Se polisiasetus, että naaraskoirat on suljettava huoneisiin, on synnyttänyt luonnottomia paheita tässä uskollisessa eläimessä.</ref>. Yhden ainoan tapauksen polyandriasta<ref>monimiehisyys. Suomentaja.</ref> mainitsee Darvin kehittyneempien eläinten keskuudessa: kottaraisen pesässä on tavattu useampia koiraksia. Muuan toinenkin ilmiö on luonnossa, seikka mikä kulturin ohella häviää, se on säännöllinen kiima-aika. Villit nisäkkäät pariutuvat kerran tai kahdesti lämpimänä vuodenaikana. Kotieläimet ja ihminen milloin tahansa. Voiko siitä syystä sanoa ihmistä epäsiveellisemmäksi? Ei, se johtuu vaan siitä, että ihmisen on kaikkina vuoden aikoina yhtä helppo tai vaikea saada ruokaa ja lämmintä poikasilleen, mikä ei ole asianlaita eläimiin nähden. Niitten täytyy kiirehtiä keväällä saadakseen poikaset valmiiksi taisteluun ennen syksyn tuloa. Saattaa olla, että miehissä usein tavattava taipumus polygamiaan, on perinnöllisyyttä jo menneiltä kehityskausilta. Olkoon asian laita miten tahansa, surullista se joka tapauksessa avioliitossa on, sillä se rikkoo sopimuksen ja häiritsee luottamusta. Vielä ikävämpää on polyandria naisissa, sillä jos mies onkin uskoton, ei hän pakota vaimoaan elättämään toisen lasta, mutta jos nainen on uskoton, saattaa hän miehensä tekemään työtä toisen miehen lapsen hyväksi, ja se on ruma muoto varkautta. Kun nyt avioliitto, inhimillisenä laitoksena ja puhtaasti käytännöllisistä syistä syntyneenä, on niin täynnä puutteellisuutta ja loukkauskiviä, kuinka voi sitten niin moni avioliitto kestää? Sen pitää koossa vaan yhteinen etu, luonnon ikuinen avioliittotarkotus, lapset. Ihminen on alituisessa taistelussa luonnon kanssa, mutta joutuu aina alakynteen. Tuolla kulkee kaksi rakastavaista, jotka tahtovat muuttaa yhdessä asumaan, osaksi huvin vuoksi, osaksi nauttiakseen toistensa seurasta. Loukkauksena pidettäisiin puhua tulevista lapsista. Jo kauvan ennenkuin lapsi syntyykään huomaavat he, ettei se autuus ollutkaan niin taivaallista, ja siten muodostuu suhde ikäväksi. Sitten syntyy lapsi! Silloin kaikki muuttuu jälleen uudeksi ja suhde muodostuu ihanaksi, sillä ruma itsekkäisyys kahdenkeskisestä seurustelusta häviää. Avioliitto ilman lapsia on surullista, eikä se mikään avioliitto olekaan. Laki onkin aina alkuajoista saakka suonut tässä tapauksessa helpon pääsyn eroon. Hedelmätön tai lapseton vaimo on hyvin surkuteltava, mutta siitä huolimatta hän on poikkeus luonnossa, siitä syystä ei hän ymmärrä oikein miehen ja vaimon keskinäistä suhdetta, eikä hänen sanojensa pitäisi mitään merkitsemän. Samasta syystä ei pitäisi antaa neljälle Ruotsissa nykyään kirjottavalle rouvalle, heidän sanalleen mitään erikoisempaa arvoa, sillä kaikki neljä he elävät lapsettomissa avioliitoissa. Mikä ero onkaan neiti Brennerin naisihanteella ja Lean tai rouva Schwartzin? Lapseton nainen ei ole nainen. Eikä hän ole myöskään mies. Siitä syystä on nykyaikainen naisihanne epämiellyttävä hermafroditi<ref>Hermes ja Afrodite-sanoista: mies-nainen. Suomentaja.</ref>, joka muistuttaa koko paljo grecicismiä. Lapset siis pitävät koossa avioliiton. Mutta nyt seuraa suuri, pohjaton kysymys siitä, onko yksilö, jatkaessaan sukua velvollinen uhraamaan yksilöllisyytensä omistautuakseen kokonaan lapselle! Luonnossa, jos sieltä vastausta etsimme, ei ole sitä mitä me kutsumme yksilöllisyydeksi. Ja mitä on sitten ihmisen yksilöllisyys? Kokoelma luulotteluja joittenkuitten päämäärien saavuttamisesta elämässä; useimmiten hyvinvoinninhalua, joskus, kun yksilö tuntee edustavansa kärsivää sukua, pyrkimys saada elää koko suvun, eikä yksistään poikasiensa tähden. Jälkimmäisessä tapauksessa saavat omat poikaset auttaa itseään. Mutta Noralla, ihanteella ei voi katsoa olevan mitään sellaisia harrastuksia. Hän pyrkii vapauteen, itsekkääseen, nautintorikkaaseen, ibseniläiseen vapauteen, asettaakseen huonekalut mihin tahtoo, päästäkseen pyytämästä anteeksi tyhmiä tekosiaan, vapaudessa hautoakseen ajatuksiaan, vaivatakseen niitä kuin savea, sitten tehdäkseen niistä pieniä epäjumalankuvia, vapauteen imettäjän ja äidin tehtävistä, sanalla sanoen: vapauteen luonnonlaeista. Nora on romantinen ihmeolento, tulos siitä kauniista maailmankatsomuksesta jota idealismiksi kutsutaan, ja joka on tahtonut ihmisille uskotella, että he olivat jumalia ja että maa oli pieni taivas. Siitä, että kirjailija itsekin on käsittänyt Noran aatteet oikuiksi, oli todisteena sekin, että Ibsen näytelmäänsä korjatessa antaa Noran jäädä kotiin. Jos Noralla olisi ollut jokin kutsumus, mikä ei muuten ensinkään ilmene hänen viimeisistä puheluistaan, olisi hän varmaan mennyt; ja jos hän sen lisäksi olisi ollut heikko ihminen, olisi hän kenties palannut takaisin jälleen. Kysytään siis: onko naisen asema todellakin yhdenmukainen luonnon kanssa? Eikö hänen pitkä äitiytensä ole martyriutta, ja ovatko nämä vapautusyritykset niin aivan vastoin luontoa? Katsokaamme kuinka asia on ”toisten” eläinten keskuudessa. Suurempien nisäkkäitten keskuudessa, joitten elinikä on sama kuin ihmisen, kestää äitiys vuoden tai kaksi. Sitten on hän vapaa, kunnes seuraava kerta sattuu. Ihmisen naaras on kulturiolojen tähden sidottu lähipitäen koko ijäkseen. Pojat lasketaan vapauteen noin 20 vuotiaina, tytöt samoin, jos heitä koskaan lasketaan. Miksei heitä aikaisemmin lasketa? Sentähden, etteivät voi aikaisemmin elättää eivätkä suojella itseään. Perhe on siis ihana polisilaitos, jonka yläluokka on perustanut nuorison suojelemiseksi (puhun koko ajan yläluokan- tai kulturiavioliitosta). Kulturinaisen tyytymättömyydessä pitkään äitiyteen on siis jotakin luonnollista, ja hänen näennäinen kulturinvastustamisensa ja miehensä tyraniuden vastustaminen, se on yksinkertaisesti kapina samaa vihollista vastaan, jota mieskin vihaa, nurinpäinen yhteiskunta, vaikka vaimo näkee miehessään tämän yhteiskuntasorron henkilöityneenä. Luonnonihmisten (talonpoikaispiireissä) keskuudessa ei nainen kärsi niin pitkää äitiyttä. Ensinnäkin siitä syystä että lapset alkavat olla apuna jo tuossa seitsemän kahdeksan vuoden vanhoina; toisekseen kun koti ei ummehdu, mies kun asuu tuvassa vaan syödessään ja maatessaan ja muun päivän oleilee ulkosalla. Kaupungissa säätyläispiireissä sulloudutaan pieniin huoneisiin, ja surkuteltavampaa olentoa ei silloin ole kuin nuori tyttö. Hänen ja vangin kohtalo muistuttavat suuresti toisiaan. Äidin täytyy alati vartioida ettei vaan jonkun ”huonomman” rodun koiras hedelmöittäisi hänen tytärtään! Pohjolan kotia on paljo ylistetty. Etelän kodit ovat vähemmän helteisiä. Se on ilmastokysymys. Pohjolan koti sisäikkunoineen, jotka turmelevat ilman, kaakeliuunit (kotoinen liesi!), pitkä talvi ja syksy ja kevät, jotka pakottavat ihmisiä, yhdessä kasassa kiusaantumaan, ne ovat tehneet tämän kodin minun mielestäni kaikkea muuta kuin ihanaksi. Sitä ei huomaa omassa perheessään, vaan toisten. Ensin isä ja äiti yhteenkytkettyinä elinaikaisilla siteillä. Jos toisella on jokin ajatus jota toinen ei hyväksy, niin opettelee edellinen vaikenemaan viideksitoista vuodeksi tai ainakin teeskentelemään. Ja sitten pitkät pojat. Kotona siveellisyyttä, ulkona epäsiveellisyyttä. Valehdella vanhemmille tai ainakin vaijeta. Keskenään, päästyään tappelemasta, riitelevät ja kinaavat he, sillä se on ihmisen luonteessa. Ja sitten tuntevat he vanhempien salaisen toivomuksen: nähdä heidät jossakin asemassa elämässä, s. o. ajaa heidät ulos! Sitten kasvatus. Isän ja äidin alituinen vikojen vaaniminen heissä. Viat pysyvät ja lopulta tunnetaan vihaa niitä kohtaan, jotka vaan tarkastelevat ja vaanivat. Lapsi alkaa hiljakseen arvostella vanhempiaan ja kadottaa kunnioituksensa häneen. Siinä on kokonainen sarja teeskentelyä, ja koti tulee rumaksi, paitsi romaneissa. Kun lapset sitten pääsevät elämään ja vapauteen, tuntevat he itsensä niin rajattoman onnellisiksi, että he parhaassa tapauksessa käyvät kotona vaan sunnuntaisin syömässä päivällistä. Nyt istuvat vanhemmat yksinään eivätkä uskalla ajatusta keskenään vaihtaa pelosta että häiritsisivät kotirauhan, ja kotirauha on lasten jälkeen perheen perusta. Sen säilyttämiseksi taipuu lujinkin tahto, tai ainakin oppii teeskentelemään alistuvansa. Tämä on tosin yleispiirteinen, liioiteltu kuvaus, mutta olkoonpa avioliitto kuinka onnellinen tahansa, siinä on kuitenkin aina jotakin nujerrettua, jotakin salaista teeskentelyä, ja pohjalla molemminpuolinen orjuudentila. Mutta varmaankin on jotakin epätäydellisyyttä pitkässä äitiydessä, ja sitä taas vaatii kulturi. Onnellisen avioliiton muodostumiseen vaikuttavat monet yhteensattuvat suotuisat olosuhteet, niinkuin sopusointu luonteissa, maussa ja vioissa. Ja missä molemmat puolisot tuntevat mieltymystä toisiinsa, siellä on suurimmat takeet onneen, sillä rakkaus on luonnonvoima joka voittaa yksilön järkeilyn, voittaa hänen tahtonsa lujuudessa, ja murtumatta kestää mitkä myrskyt tahansa, mitkä koukut tahansa. Tällaisissa tapauksissa saa rakkaus, näennäisestä itsekkäästä pyrkimyksestään huolimatta, kun se näyttää etupäässä koskevan puolisoita eikä lapsia, jotakin suurta ja oikeutettua itseensä, ja useimmin se saisi vapaammin vaikuttaa, jos sukupuolet saisivat vapaammin seurustella, sillä miehellä on nyt kerta kaikkiaan alkuunpano-oikeus, ja tyttö istuu ja odottaa sulhoa saapuvaksi, sitä oikeata ja omaa, mutta kun sitä ei kuulu, ottaa hän ensimmäisen paraan. Nykyisissä oloissa on kuitenkin naiskysymyksen tempaaminen ympäristöstään mahdotonta ja vahingollista. Naisen halu vapautua on sama kuin miehenkin levoton pyrkimys vapautukseen. Vapauttakaamme vaan siis miehet ennakkoluuloistaan niin naisetkin saavat vapautensa. Mutta meidän tulee työskennellä tätä päämäärää varten yhdessä kuin ystävät eikä kuin viholliset. Mitä nainen tulevaisuudelta, lähemmältä tai kaukaisemmalta on oikeutettu vaatimaan, sen tahdon seuraavassa, vapautuakseni siitä epäluulosta, että vanhoillisia ajatuksia puolustaisin, esittää: === NAISEN OIKEUDET === jotka luonnon mukaan hänelle kuuluvat, mutta jotka nurinpäisen yhteiskuntajärjestyksen kautta (ei miesten tyranniuden kautta) on häneltä riistetty. 1:o. Oikeus saada samanlainen kasvatus kuin mies. Tällä en tarkota, en kyllin usein voi sitä huomauttaa, että nainen nyt kuvittelisi tulevansa ''korotetuksi'' miehen tasalle, oppimalla kaikkia niitä tarpeettomia asioita, joita mies nyt saa ahtaa päähänsä. Tulevaisuus, joka varmaan poistaa eron kansa- ja alkeiskoulujen väliltä, ylioppilas- ja muitten tutkintojen väliltä, on tunteva velvollisuudekseen järjestää yksiainoa yhteinen kansalaistutkinto, joka korvaa ripillepääsyn. Tämä tutkinto on sama miehelle ja naiselle, ja käsittää täydellisen luku-, kirjotus- ja laskutaidon, tiedon isämaan lainlaadinnasta, kansalaisoikeuksista ja velvollisuuksista, sekä yhden elävän kielen. Joka sitäpaitsi tahtoo tietää mitä Cicero ajatteli Lucius Sullasta ja mitä Moses aikoi Israelin lapsille, hän etsiköön ne tiedot, jos hänellä nimittäin on aikaa sellaiseen ylellisyyteen, kun tulevaisuus on vaativa jokaiselta kansalaiselta, että hän ruumiillisella työllä hankkii elantonsa, niinkuin luonto sen on määrännyt. 2:o. Koulujen täytyy olla yhteisiä pojille ja tytöille, niin että molemmat sukupuolet aikaisin oppivat tuntemaan toisensa, eikä niinkuin nyt, että pojat kuvittelevat tyttöjä enkeleiksi ja tytöt luulevat poikia ritareiksi. Täten vältetään myöskin kaikki mielikuvituksen ennenaikaisen kehityksen mykät synnit, jotka juuri perustuvat sukupuolten eristämiseen. 3:o. Tytöllä täytyy olla sama vapaus ”kulkea irrallaan” ja valita seuransa mistä tahtoo. 4:o. Täydellinen yhdenvertaisuus sukupuolten kesken poistaakseen vastenmielisen teeskentelyn, jota kutsutaan galanteriaksi tai kohteliaisuudeksi naisia kohtaan. Tyttö ei siis vaadi, että poika nousee seisaalleen ja jättää paikkansa, sillä se on orjan alamaisuusmerkki, eikä veljeä saa totuttaa siihen, että sisaret laittavat hänen sijansa tai neulovat hänen paitansa napit; sellaiset työt hän tehköön itse. 5:o. Naisella täytyy olla äänioikeus. Kun vastaisuudessa hänen ripillepääsynsä on siinä, että häntä kuulustellaan tiedoissa sen yhteiskunnan lainlaadinnassa jossa hän elää, ja kun yhteiskunta joka vuosi, niinkuin yhtiöt nykyään, saa tehdä vuosikertomuksen jokaiselle kansalaiselle, saa nainen niinkuin mieskin arvostella mille henkilölle tai asialle hän antaa äänensä. 6:o. Nainen on vaalikelpoinen kaikkiin toimiin, mikä ei tule vaikeammaksi itsehallinnon vaikuttaessa, ja nyt, kun hän, epäjohdonmukaista kylläkin, voi tulla hallitsijaksikin. Itsehallinto ei tule ammattihallinnoksi, vaan sellaiseksi kuin kunnallishallinto, luottamustoimeksi, joka suoritetaan joutilaina hetkinä. Onko viisaampaa ja sopivampaa ihmistä hallitukseen kuin vanha äiti, joka äitiydessään ja kotiaskareissa on tottunut hallitsemaan ja vallitsemaan? (Meidän esi-isillämme oli niin suuri kunnioitus vanhojen vaimojen järkeä kohtaan, että he laskivat sen yliluonnollisten asiain joukkoon). 7:o. Tämän kautta tulevat tavat ja lait lempeämmiksi, sillä kukaan ei ole oppinut antamaan anteeksi niin paljon kuin äiti, ei kukaan muu niin hyvin voi olla kärsivällinen ja vähän vaativainen puutteellisiin ihmislapsiin nähden. 8:o. Nainen vapautetaan sotapalveluksesta. Joka tätä pitää epäoikeutettuna, ottakoon huomioon, että luonto sen tasottaa raskaassa äitiydessä. Tulevaisuudessa ei muuten ole mitään kunniakasta toimittaa santarmipalvelusta. Se on vaan velvollisuus. 9:o. Kun tulevaisuuden yhteiskunta, oikeudenmukaisesti jakamalla luonnon yhteiset rikkaudet, takaa kaikille syntyneille ravinnon ja opetuksen, jää avoliitto, joka nyt on takaajana näistä eduista, tarpeettomaksi. Mies ja vaimo tekevät sopimuksen, suullisen tai kirjallisen, liitosta, niin pitkäksi aikaa kuin tahtovat, ja on heillä oikeus, ilman lakia ja evankeliumia, rikkoa se kun niin hyväksi näkevät; näinollen luonnollisesti sattuu sellaistakin, että kaksi koirasta tahtoo saada saman naaraksen, se on tiettykin, mutta taistelu ei tule niin julmaksi, ja naaras ratkaisee vaalin, mikä nyt ei ole asian laita, sillä ei kukaan enää silloin nai arvon tai rahan tähden, kun sellaisia ei enää ole. Vapaa valinta tulee täten luonnolliseksi ja rotu senkautta paranee. ---- Tämä tulevaisuuden naisesta ja avioliitosta. Mitä nykyisissä oloissa voidaan tehdä avioliiton ajalliseksi parannukseksi, se on: 1:o. Että seurustelu poikien ja tyttöjen kesken tulee vapaammaksi. 2:o. Että poikien kasvatus tehdään yksinkertaisemmaksi, jotta tyttöjenkin kasvatus kohtuudella voidaan yksinkertaistuttaa. 3:o. Että tyttö vapautetaan (samoin kuin poikakin) lukemasta niin paljo menneisyydestä, mutta pakotetaan sensijaan ottamaan selvä nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä, niin että nainen voi. 4:o. Mitä pikemmin saada äänioikeuden. 5:o. Valheellinen naisten palveleminen lakkaa itsestään, ja mies ja nainen seurustelevat keskenään kuin miehet nyt. Ei niin, että miehet pitävät yksinään juhlia, jotka päättyvät siihen että juodaan malja naisen onneksi, joka istuu kotona ja syö puuroa ja maitoa. 6:o. Siviliavioliitto saatetaan voimaan, jotenka avioero tehdään helpommaksi. Ei sentähden, että olisi luultavaa avioerojen lisääntyminen; kun eron saanti on helpompi, niin tuntuu side keveämmältä, ja mies saadaan pois siitä luulottelusta, että hän omistaa vaimon. Lapset pitävät kyllä yhdessä puolisot, jollei satu mitään erittäin raskasta. Vastenmielinen lakipykälä papiston varotuksesta tai välttämättömästä ”karkaamisesta” häviäisi siten. 7:o. Lakipykälät miehen esimiehisyydestä lakkautetaan. 8:o. Nainen tulee täysi-ikäiseksi 18 vuotiaana, ilman mitään rajotuksia. 9:o. Avioehtokirja ja pesäero tulevat välttämättömiksi. 10:o. Naisella olkoon oikeus (kun hänen kasvatuksensa on tehty miehen kasvatuksen kaltaiseksi) päästä kaikkiin virkoihin ja harjottaa mitä tointa tahtoo. (Mutta veriseksi tulisi kilpailu jos nyt laskettaisiin pari miljonaa naista työmarkkinoille. Tässä täytyy mahdollisesti, nykyisissä oloissa, taipua epäjohdonmukaisuuteen, jollei kenties työvoimain liiallisuus pakottaisi syntymään uutta yhteiskuntajärjestystä.) 11:o. Mies olkoon velvollinen avioliittoon mentäessä pitämään yllä henkivakuutusta, niin ettei hän kuoleman sattuessa jättäisi vaimoa ja lapsia hätään, varsinkin olkoon tämä velvollisuutena, jos hän on nainut naisen tuottavasta toimesta. 12:o. Nainen pitää nimensä, eikä hänen tarvitse ottaa miehen arvonimeä naispäätteellä, sillä arvonimi on nykyisissä oloissa omaisuutta, usein varsin kalliisti ansaittu ja rahan arvoinen. Yhdenvertaisuus vaatii sitä. Ja näin välttyy moni nainen kiusauksesta ostaa rahoillaan arvonimi. Pojat saavat isän nimen, tyttäret äidin. 13:o. Aviovuode on jaettava. Sillä ”siveellisyyttä” loukkaava yhteinen makuuhuone ja vuode rankaisee itsensä, aiheuttaa suhteen häiriintymistä, inhoa ja kyllästymistä, vieläpä pahempaakin. Nainen saisi täten vapaamman aseman ja säilyttäisi omistusoikeuden ruumiiseensa. 14:o. Vaimolla pitää olla, jos hän on vaan miehensä vaimo ja lasten äiti, omistamatta itsenäistä tointa, erityinen rahaerä vaatteisiin ja huveihin. Älköön hänellä olko palkkaa, älköönkä saako vaatteita lahjana, josta pitää kiittää. Mutta hänellä pitää silloin myöskin olla ''oikeus'' maksaa itse huveistaan, miehenkin läsnäollessa, ja vapautua siitä että ”tarjotaan.” 15:o. Jos nainen avioliitossa ansaitsee erityisellä toimella jotain, eikä hoida kotia, niin olkoon hän velvollinen ansioistaan jättämään kotia varten yhtä paljo kuin mieskin. Jos nainen kotiakin varten työskentelee, niin pitäköön ansionsa, sillä hänen ansiotaan kotona pidetään senkautta lisänä, eikä kuten nyt, orjanpalveluksena. == PUHUTTELU. == ''Kirjailija'': Oletteko nyt selvillä siitä mitä minä tarkotan? ''Puhuttelija'': Varsin tarpeeksi! ''Kirj.'': Ei siis mitään väärinkäsitystä? Se on hyvä! ''Puhutt.'': Te olette uskaltanut käydä Ibsenin kimppuun; se on vaarallista! ''Kirj.'': Joka on uskaltanut käydä Kaarle XII:sta kimppuun, se ei pelkää pirua eikä männinkäisiä! Seitsemän kertaa olen pudonnut ja noussut jälleen ylös; sietää vielä kerran pudota! Muuten olenkin ahdistellut Nukkekotia vaan uskonkirjana! En pidä uskonkirjoista! Kun tällainen uskonkirja kerran tehdään, niin siihen sitä sitten juututaan kiinni kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi, eikä päästä paikalta hievahtamaan! Mitä Ibseniin tulee, niin on hänen esimerkkinsä näyttänyt kaunokirjallisuuden vaarat. Hän kirjotti Brandin Kristinuskoa ''vastaan'', ja lukijat tekivät siitä kristinopin uskonkirjan! Sehän oli kaunista! Hän kirjotti Gengangere epäsiveellisyyttä vastaan, ja siveelliset tekivät siitä epäsiveellisyydenuskonkirjan. Hän kirjotti Folkefienden yhteiskuntaa vastaan, ja yhteiskunnan pahimmat viholliset heittivät kiviä hänen peräänsä. Sellaista on olla Moses vuorella ja puhua kielillä, vaan riepu pään päällä. Hän kirjotti nuoruutensa suruista ja pettymyksistä Kongs-Emnernessä, ja muuan filosofian kandidati Helsingissä kirjottaa siitä yliopistollisen väitöskirjan ja todistaa sen olevan puhtaasti historiallisen näytelmän. Jos kandidati olisi menetellyt perinpohjaisemmin, olisi hän kirjottanut Ibsenille ja kysynyt asian oikeata laitaa; silloin olisi hän, jos Moses olisi vastannut, saanut selvän asiasta. Ibsen otti kerran rievun pois ja puhui ihmisten kielillä. Se tapahtui kuten muistetaan Gengangeren jälkeen. Silloin kielsi hän itsensä! Ehkä hän tahtookin tulla väärinymmärretyksi! Silloin olen minä paraiten ymmärtänyt Nukkekodin. Mutta jättäkäämme tämä. Oletteko muuta ymmärtänyt väärin? ''Puhutt.'': Kyllä, tehän olette sosialisti! ''Kirj.'': Se on totta, niinkuin kaikki sivistyneet ihmiset meidän aikanamme. Enkö saisi olla sosialisti? ''Puhutt.'': Ihmettelen sitä. ''Kirj.'': Ihmettelette? Perustuslaki ei tahdo kenenkään omaatuntoa pakottaa tai antaa pakottaa! Minulla on siis oikeus olla sosialisti! Mutta jos te itseänne anarkistiksi kutsutte niin valehtelette. Onko vielä jotakin? ''Puhutt.'': Te olette itse kirjottanut naisesta näytelmän, jota minä en ymmärrä! ''Kirj.'': Se voi olla minun vikani, mutta se voi olla myöskin teidän. Te tarkotatte Herra Bengtsin vaimoa! Niin, hyvä herra, se on 1:o hyökkäys naisen romantista kasvatusta vastaan. Luostari, se on naiskasvatuslaitos! Ritari, se on mies; kaikki ovat ritareita nuorten tyttöjemme mielestä. Kun sitten elämän todellisuus alkaa, huomaakin nainen, että mies on talonpoikaiskollo. Mies luulee naista lepertelijäksi, mutta todellisuus kehittää hänet naiseksi, jota kasvatuslaitos ei voinut tehdä. 2:o se puolustaa rakkautta sellaisena luonnonvoimana, joka voittaa kaikki riitaisuudet ja kukistaa vapaan tahdon. 3:o se pitää naisen rakkautta laadultaan korkeampana (kun lisätään äidinrakkaus) kuin miehen. 4:o se on puolustuspuhe naisen oikeudelle saada omistaa itsensä. 5:o se on näytelmä ja se on synti. Mutta se sai rangaistuksensa. Muuan romanttinen haukku, jolla oli liian matala otsa, puri minua sääreen ja tahtoi todistaa, että minä olin romantikus, minun juuri panetellessani ja ivatessani romantikia, ja se oli oikein minulle, sillä ei tarvitse kirjottaa näytelmiä kun tahtoo puhua vakavasti. Muistakaa, että kaikkia näytelmiä ilmotetaan ”Yleisten huvien” joukossa. ''Puhutt.'': Mutta tehän hyökkäätte käsittämättömällä tavalla naisasianajajien kimppuun ja itse olette kuitenkin radikali! ''Kirj.'': Juuri niin! Minä ahdistelen sitä puolustamatonta tapaa jolla kysymystä käsitellään. Ja naiskysymys on saanut ruman lemmiskely-vivahduksen meidän päivinämme. Koko Nukkekoti on vanhanaikaista, romantista naispalvelua, täynnä ihanteellista raihnaisuutta. Ranskassa on Dumas nuorempi tahtonut nyt antaa äänioikeuden kaikille pappien kasvattamille kasvatuslaitostytöille. Tiedättekö mitä siitä seuraisi? Se että jesuitat ja kapusinit äänestettäisiin pääsemään jälleen maahan ja keisarinna Eugénie asetettaisiin valtaistuimelle! Minä olen ahdistellut naisen pyrkimystä vapautua synnyttämisestä, ei kehdosta eikä keittiöstä. Olen ahdistellut naisten halua saada turmella äidit opettamalla heille latinaa, niinkuin isät jo ennen on turmeltu. Minä olen, painakaa se mieleenne, ahdistanut avioliittoa ''nykyisissä oloissa'', olen osottanut, että täydellinen autuus on mahdotonta, olen osottanut, että nainen ''nykyisissä olosuhteissa'' on usein (ei aina) kasvatuksen kautta tullut tallukaksi, olen siis, huomatkaa se, ahdistanut naisten kasvatusta, kirkollista avioliittoa ja miesten naispalvelus-vapauttamista, en ole siis moittinut naista, vaan olen moittinut, kirjottakaa se muistiin suurilla kirjaimilla, ''Nykyisiä Olosuhteita''. Nainen ei tarvitse minun puolustustani! Hän on äiti ja siitä syystä on hän maailman hallitsijatar. Ja vapaus jota hän nyt tahtoo on se sama vapaus, jota kaikki miehetkin tahtovat! Sen me hankimme ystävinä eikä vihollisina, sillä silloin emme mitään saisi. Oletteko nyt käsittänyt? <references/> [[Luokka:Avioelämää]] 3456 6204 2006-10-01T12:11:42Z Nysalor 5 Hyveen palkka {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Esipuhe]] |seuraava=[[Avioelämää: Rakkaus ja jyvät|Rakkaus ja jyvät]] |otsikko=Hyveen palkka. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Kun äiti kuoli oli poika kolmentoista vuotias. Pojasta tuntui siltä kuin olisi ystävänsä kadottanut, sillä sinä yhtenä vuotena jona äiti vuoteessa sairasti, oli poika ikäänkuin lähemmin tutustunut äitiinsä; muuten sangen harvinainen ilmiö vanhempien ja lasten suhteessa. Poika oli nimittäin aikaisin kehittynyt ja hänellä oli hyvä ymmärrys; hän oli lukenut paljon muitakin kuin koulukirjoja, sillä hänen isänsä oli kasvitieteen professori Tiedeakademiassa ja hänellä oli hyvä kirjasto. Mutta äiti ei ollut saanut kasvatusta, naimisissa ollessaan oli hän miehensä ensimmäinen taloudenhoitajatar ja monien lapsien hoitaja. Kun äiti sitten joutui vuoteen omaksi kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ijässä, monien lapsivuoteitten murtamana ja uupuneena monien vuosien yövalvonnasta (hän ei ollut kuuteentoista vuoteen saanut nukkua yhtään kokonaista yötä), ja kun ei hän enää voinut taloustoimiinkaan ryhtyä, joutui hän tutustumaan vanhimman jälkeiseen poikaansa; vanhin veli oli kadetti ja kävi kotona vaan sunnuntaisin. Kun äiti ei enää ollut perheenemäntä vaan ainoastaan sairas, katosi entinen kurisuhde, mikä aina on vanhempien ja lasten välillä. Kolmentoista vuotias poika istui melkein aina äitinsä vuoteen vieressä, milloin vaan joutui koulultaan ja luvuiltaan, ja silloin luki hän ääneensä äidilleen. Paljon oli äidillä kysyttävää ja paljon oli pojalla selitettävää; senkautta katosivat heidän väliltään ne arvoastemerkit, mitkä ikä ja asema olivat asettaneet, ja jos jompikumpi heistä nyt oli etevämpi, oli se poika. Mutta äidillä oli entisestä elämästään paljon opettamista pojalleen, ja siten olivat he vuorotellen opettajana ja oppilaana. He voivat lopulta puhua kaikesta. Ja poika, joka silloin oli kypsymis-ijässä, sai monta, äidin hienotunteisuudella ja toisen sukupuolen kainoudella annettua neuvoa ja tietoa siitä salaperäisestä ilmiöstä, jota kutsutaan suvun lisäämiseksi. Poika oli vielä viaton, mutta koulussa hän oli nähnyt ja kuullut paljon sellaista, mikä oli hänestä vastenmielistä ja häiritsi häntä. Äiti selitti kaikki mitä selittää saattoi, varotti poikaansa nuoruuden vaarallisimmista vihollisesta ja otti pojaltaan pyhän lupauksen, ettei hän koskaan antaisi houkutella itseään huonojen naisten luo, ei edes uteliaisuudesta, sillä ei kukaan voi taata itseään sellaisessa tapauksessa. Ja äiti neuvoi poikaansa puhtaaseen elämäntapaan ja kääntymään rukouksella Jumalan puoleen kun kiusauksen hetki lähestyi. Isä oli kokonaan antautunut itsekkäästi nauttimaan tieteestään, mikä oli kuin suljettu kirja hänen vaimolleen. Isä oli, äidin ollessa viimeisillään, tehnyt keksinnön, mikä hänen nimensä saattaisi kuolemattomaksi oppineessa maailmassa. Hän oli nimittäin eräällä kaatopaikalla Norrtullin pohjoispuolella löytänyt muunnoksen eräästä saviheinästä, jolla oli kaarevia karvoja muuten suorakarvaisessa kukkakehässä; ja parhaillaan neuvotteli hän Berlinin tiedeakademian kanssa saadakseen tämän muunnoksen Flora Germanicaan, ja hän odotti joka päivä sellaista vastausta, että akademia ikuistuttaisi hänet antamalla kasville nimen, joka kokonaisuudessaan kuuluisi: Chenopodium molle B; Wennerstræmianum. Kuolinvuoteen ääressä oli hän hajamielinen, muissa ajatuksissa, melkein epäystävällinen, sillä hän oli juuri saanut akademian myöntävän vastauksen, ja hänen mieltään pahotti se, ettei hän voinut riemastuttaa itseään eikä vielä enemmän vaimoaan tällä suurella uutisella. Sillä äiti ajatteli vaan taivasta ja lapsiaan. Jo tuntui miehestä itsestäänkin naurettavalta puhua nyt vaimolleen kaarevakarvaisesta kukkakehästä; mutta, puolusteli hän itseään, tässä ei ollut kysymys kaareva- tai suorakarvaisesta kukkakehästä, vaan tieteellisestä keksinnöstä, vieläpä hänen omasta ja hänen lastensa tulevaisuudesta, koskapa isän kunnia oli heidän leipänsä. Kun vaimo illalla kuoli, itki mies katkerasti; eikä hän ollut itkenyt moniin, moniin vuosiin. Hän tunsi kauheita omantunnontuskia menneisyyden pientenkin vääryyksien tähden, sillä hän oli erinomainen, mallikelpoinen aviomies, hän katui ja häpesi kylmyyttään ja hajamielisyyttään edellisenä päivänä, ja eräänä tyhjyyden hetkenä huomasi hän kurjan itsekkäisyydenkin tieteessään, jota hän luuli ihmiskunnan hyväksi viljelevänsä. Mutta ei tämä liikutus kestänyt kauvan. Olihan vaan kuin olisi raottanut vieterillä varustettua ovea; se meni kiinni nopeasti, ja seuraavana aamuna, kirjotettuaan sanamuodon hautauskorttiin, istuutui hän uudelleen ja kirjotti kiitoskirjelmän Berlinin tiedeakademialle. Senjälkeen ryhtyi hän jälleen työhönsä akademiassa. Palattuaan kotiin päivemmällä, aikoi hän mennä vaimonsa luo puhumaan ilostaan, sillä vaimo oli aina ollut hänen uskollisin ystävänsä surussa, ja koko hänen elämässään ainoa sellainen, joka ei kadehtinut hänen menestystään. Nyt kaipasi hän suuresti tätä ystäväänsä, joka aina oli ”myöntänyt”, niinkuin hän sanoi, joka ei koskaan sanonut vastaan, koska ei tiennyt mitä olisi sanonut, kun mies vaan esitti käytännölliset tulokset tutkimuksistaan. Jo ajatteli isä hetkisen lähemmin tutustua poikaansa, mutta he eivät tunteneet toisiaan, ja isä oli aina ollut sellaisessa suhteessa poikaansa kuin upseeri sotamieheen. Hänen arvonsa ei myöntänyt lähestymistä, ja poika muutenkin häntä jonkinverran epäilytti kun hänellä oli terävämpi pää kuin isällä, ja siitäkin syystä, että poika oli lukenut joukon uusia teoksia, joita isä ei tuntenut, mistä joskus sattui seikka sellainenkin, että isä, professori, oli vallan tietämättömänä poikansa, lukiolaisen edessä. Tällaisissa tapauksissa täytyi isän joko lausua halveksiva tuomio uusista tyhmyyksistä, tai käyttää mahtikieltä ja sanoa, että koulupoikien täytyy pysyä läksyissään. Silloin saattoi tapahtua, että poika viittasi johonkin ”läksykirjaan”, ja silloin raivostui professori, hänen mielestään olivat uudet oppikirjat ”päin helvettiä.” Isä syventyi uudelleen kasvikokoelmiinsa ja poika meni omille askareilleen. He asuivat Norrtullikadulla länteen Observatorio kentästä. Pieni yksikerroksinen kivirakennus, jota ympäröitsi laaja, puutarhayhdistyksen entinen puisto, oli perintönä joutunut professorille. Mutta kun hän tutki vaan deskriptivistä kasvitiedettä välittämättä ensinkään paljoa hauskemmasta kasvifysiologiasta ja morfologiasta, joka hänen nuoruudessaan oli vielä kapaloissaan, oli elävä luonto hänelle miltei vieras. Hän antoi siitä syystä ihanan puutarhan rappeutua ja vuokrasi sen eräälle puutarhurille sillä ehdolla, että hän ja lapset saisivat muutamia etuoikeuksia puutarhaan. Poika kulki puutarhassa kuin puistossa ikään, nautti sen luonnosta, semmoisenaan, välittämättä mitään sen tieteellisestä puolesta. Hänen luonteensa oli kuin huonosti tehty heiluri: liian paljo äidin pehmeätä metallia, liian vähän isän kovaa. Siitä syntyi kiistaa ja epätasaisuutta. Välistä äärimmäisyyteen asti herkkämielinen, välistä kova, epäilevä. Äidin kuolema otti häneen kovasti. Poika suri äitiään niin kovasti, että äiti jäi hänen sieluunsa esikuvaksi kaikesta hyvästä, kauniista ja suuresta. Sitä seuraavan kesän vietti poika mielikuviaan hautomalla ja lukien romaneja. Mutta suru ja varsinkin toimettomuus olivat järkyttäneet hänen hermostonsa ja saaneet hänen mielikuvituksensa toimintaan; kyyneleet olivat lämpimän huhtikuunsateen kaltaiset, mikä hedelmäpuut herättää eloon unestaan ja houkuttelee ne kukkimaan ennen aikaansa ja paleltumaan: toukokuunhallat ennenkuin hedelmöittyminen on päättynyt. Hän oli viidentoista vuotias, siinä ijässä jolloin kulturi-ihminen on kypsynyt antamaan elämää tuleville sukupolville, ja mistä hänet estää se, ettei voi hankkia ravintoa poikasille. Hän oli siis astumassa siihen vähintään kymmenvuotiaaseen kärsimysaikaan, jonka kuluessa nuori mies saa alituisesti taistella itsevaltaista luontoa vastaan, ennenkuin hän saa toivoa voivansa ansaita oikeuden täyttää luonnon laki. ---- On muuan lämmin iltapäivä helluntain seutuvilla. Omenapuut ovat täynnä valkoista kukkaa, jota luonto tuhlaten yhä uutta umpustaan aukaisee. Tuuli heiluttelee puita ja siitepölyä on ilmassa kaikkialla; osa pääsee täyttämään tehtäväänsä ja herättää elämää, osa putoo maahan ja hukkuu. Mitäpä välittää äärettömän rikas luonto siitä mihin joku kourallinen pölyä joutuu! Ja kun kukkanen on hedelmöittynyt, pudottaa se hennot lehtensä, mitkä pian kuihtuvat hiekkakäytävällä, ensi sateen jälkeen mätänevät, hajoavat, muuttuvat mullaksi ja nousevat jälleen kukkiakseen ja sillä kertaa ehkä hedelmänkin kantaakseen. Mutta nyt alkaa taistelu; ne jotka onnekseen ovat joutuneet päivänpuolelle, menestyvät hyvin; hedelmä paisuu yhä, ja jollei hallaa tule, niin hedelmä tuleentuu; mutta ne, jotka ovat joutuneet pohjoispuolelle, kaikki raukat, jotka värjöttävät muitten varjossa, eivätkä koskaan saa nähdä aurinkoa, ne kuihtuvat ja puutarhuri lakasee ne kokoon ja vie kottikärryllä takapihalle. Ja sitten ovat omenapuun oksat täynnä puolikypsiä hedelmiä, pieniä, turpeita, kullankeltaisia raakaleita, joitten posket punaisina hohtavat; alkaa uusi taistelu: jos ne kaikki saavat elää, niin taittuvat oksat ja puu kuolee. Siitä syystä tulee myrsky! Silloin täytyy varren olla vahvan jotta kiinni pysyy; voi heikkoja, sillä ne on tuomittu häviämään. Sitten tulevat hyönteiset! Niillekin on annettu elämä ja velvollisuus jatkaa sukuaan! Toukat syövät omenan aina vartta myöden ja se putoo hiekkakäytävälle. Mutta madolla on hyvä maku, ja se valitsee vahvimmat ja terveimmät, sillä muuten jäisi elämään liian monta vahvaa ja taistelu tulisi liian kiivaaksi. Mutta illan tullen ja päivän hämärtäessä alkavat eläinten vaistomaiset himot herätä. Yökehrääjä laskeutuu vastakaivetulle lämpimälle multapenkereelle ja houkuttelee puolisoaan. Mitä? Sen saavat koirakset ratkaista! Ja kotikissa hiipii täysinäisenä ja lämpimänä muurinnurkastaan juotuaan vastasiivilöidyn iltamaitansa ja kulkee varovaisesti narsissien ja keltaisten liljojen keskellä, peläten tulevansa kasteesta märäksi ja pörröiseksi ennenkuin rakastaja joutuu. Ja sitten haistelee se vastapuhjennutta lavendelia, ja päästää houkuttelevan nauvunnan. Naapurin aidan läpi tulee musta kissa leveäselkäisenä kuin näätä ja vastaa kutsuntaan; mutta sitten tulee puutarhurin kolmivärinen kissa karjapihasta, ja nyt syntyy taistelu. Musta, pehmeä ruokamulta ryöppyää niitten ympärillä ja vastakylvetyt redisit ja spenatintaimet temmataan äkkiä hiljaisesta unestaan ja tulevaisuudenunelmistaan. Vahvin voittaa ja naaras odottaa puolueettomana antautuakseen sitten voittajan intohimoisiin syleilyihin. Voitettu pakenee etsiäkseen uutta taistelua missä se mahdollisesti on vahvin. Ja luonto hymyilee tyytyväisenä, sillä se ei muuta uskottomuutta tunne kuin sen mikä rikkoo sen määräyksiä, ja se antaa voimakkaimmalle hänen oikeutensa, sillä se tahtoo vahvoja lapsia, vaikkapa se sitten surmaisikin pienen yksilön ”äärettömän” minän. Eikä ole siinä mitään hämminkiä, ei arveluita eikä huolta seurauksista, sillä luonto antaa ruokaa kaikille – paitsi ihmiselle. Poika meni puutarhaan kun illallinen oli syöty ja isä istuutui makuuhuoneen ikkunan ääreen polttaakseen piippua ja lukeakseen iltalehdet. Poika kulki pitkin käytäviä ja tunsi kaikki ne tuoksut joita kasvi ilmaan huokuu vaan kukkaa tehdessään, hienoimman ja vahvimman ydyn ilmaöljyistä, jotka itseensä keskittävät yksilön koko voiman voidakseen kohota sukunsa edustajaksi. Hän kuuli lehmusten latvoista hyttysten häälaulun, joka korvaamme soi valittaen kuin surulaulu, hän kuuli yökehrääjän houkuttelevat äänet, hän kuuli kissojen kiimaisen porun, aivan kuin kuolo eikä elämä perintöä lahjottaisi; sontiaisen surinan, yöperhosen lepatuksen, yökköjen piipityksen. Poika pysähtyi narsissiryhmän eteen, taittoi kukan ja haisteli sitä kunnes suonet ohauksissa alkoivat jyskyttää. Ei koskaan hän ollut niin tarkkaan katsellut sitä kukkaa. Mutta viime lukukaudella oli hän lukenut siitä nuorukaisesta, joka muuttui narsissiksi. Ei hän ollut tässä tarussa huomannut mitään erikoista ajatusta. Nuorukainen ei saa vastarakkautta, vaan hänen himonsa kohdistuu häneen itseensä, ja lopulta hänet liekki syö, rakastunut kun on omaan kuvaansa, minkä näkee lähteestä! Nyt, tarkastellessaan näitä valkeita sisälehtiä, ja terälehtiä, jotka olivat vahankeltaiset kuin sairaan posket, ja niitä hienoja, punaisia suonia, samanlaisia kuin keuhkotautisilla, joitten veri yskiessä on tunkeutunut ihon äärimmäisiin, hienoimpiin huokosiin, tuli hän ajatelleeksi erästä koulutoveriaan, muuatta nuorta aatelismiestä, joka oli kulkenut merikadettina kesällä, ja jolla oli samanlainen muoto. Kauvan kukkaa haisteltuaan haihtui siitä vahva neilikan tuoksu ja jälelle jäi äitelä, suovankaltainen haju, joka häntä iletti. Poika kulki edelleen kunnes käytävä kaareutui oikealle leppien alla. Hämärässä näki hän etäällä suuren, vihreän keinun, joka heilui edes ja takaisin. Toisella laudalla seisoi tyttö ja antoi keinulle vauhtia siten että taivutti polvensa ja heitti ruumiinsa eteenpäin pitämällä käsillään kiinni korkealta keinunaisoista. Se oli puutarhurin tytär joka oli päässyt ripille pääsiäisenä ja oli hiljan saanut pitkän hameen. Mutta tänä iltana oli äiti antanut hänen pukeutua puolipitkään hameeseen, jonka hänen piti käyttää rikki kotona. Nähdessään nuoren herran tuli tyttö ensin vähän hämilleen kun hänen sukkansa näkyivät, mutta hän jäi keinuun seisomaan; ja Teodor-herra meni lähemmäksi ja katseli tyttöä. – Älkää seisoko siellä, herra Teodor, – sanoi tyttö joka parhaillaan sai keinun täyteen vauhtiin. – Miksen saisi täällä seisoa, – vastasi poika, joka tunsi tytön hameen liepeitten hulmahtelevan kuumiin ohimoihinsa. – Ei saa, sanoi tyttö. – Kun vaan pääsen sinne niin keinutan Augustaa, – sanoi herra Teodor ja heittäytyi ripeästi keinuun. Ja niin seisoi poika keinussa vastapäätä tyttöä. Ja kun keinu nousi niin kietoutuivat tytön hameen liepeet pojan säärien ympäri, ja kun keinu meni alas, seisoi poika nojautuneena tyttöä vastaan yläpuolella ja katsoi tyttöä suoraan silmiin, jotka loistivat pelosta ja nautinnosta; ja ohut pumpulipusero hiipi tiiviisti nuorten rintojen mukaan, jotka selvästi kohosivat ohuen kankaan alta; ja tytön suu oli puoleksi avoinna niin että hänen valkoiset, terveet hampaansa hymyilivät pojalle, aivan kuin hän olisi tahtonut purra tai suudella poikaa. Yhä korkeammalle kohosi keinu, kunnes se jo huiski vahteran korkeimpien oksien päitä. Silloin päästi tyttö kiljahduksen ja putosi pojan syliin, niin että tämän täytyi istuutua laudalle. Kun poika tunsi tytön lämpimän, pehmeän ruumiin painautuvan hänen ruumistaan vastaan, kulki kuin sähköisku kautta koko hänen hermostonsa, hänen silmänsä pimenivät ja hän olisi varmaan hellittänyt tytön jollei olisi tuntenut tämän vasenta rintaa oikeassa olkavarressaan. Keinu hiljeni. Tyttö hypähti ylös ja istuutui vastapäiselle keinulaudalle. Ja siinä he istuivat maahan katsellen; toistensa kasvoihin he eivät uskaltaneet katsella. Kun keinu pysähtyi, nousi tyttö pois ja vastasi muka johonkin huutoon, vaikkei kukaan kutsunutkaan häntä; ja herra Teodor jäi yksin. Veri juoksi pojan suonissa. Hän tunsi elinvoimansa kasvaneen kaksinkertaiseksi. Mutta hän ei tiennyt selvään mitä oli tapahtunut. Hän kuvitteli hämärästi olevansa sähkötin, jonka positivinen sähkö oli purkautumisen kautta yhtynyt negativiseen sähköön. Ja tämä oli tapahtunut heikon, ulkonaisesti viattoman kosketuksen kautta nuoreen naiseen. Sellaista ei hän ollut tuntenut esim. silloin kun hän painiskellessaan toveriensa kanssa heitä voimakkaasti syleili. Hän oli siten tuntenut naisen vastakkaisen polaritetin ja hän tunsi nyt mitä merkitsi olla mies. Ja hän oli mies. Se ei ollut liian aikaisin kehittyneisyyttä, joka luonnolle väkivaltaa tekemällä olisi liian aikaisin puhjennut, sillä hän oli vahva, karaistu, terve nuorukainen. Kulkiessaan siinä käytävillä tunsi hän uusien ajatuksien kohoavan sieluunsa. Elämä tuntui hänestä vakavammalta, velvollisuudentunto kaikui hänen sielussaan yhä selvemmin. Mutta hän oli vasta viidentoista vuotias. Hän ei ollut vielä päässyt ripille, ei voitu häntä vielä moneen vuoteen merkitä yhteiskunnan kirjoihin, eikä niinollen voinut ajatellakaan itsensä elättämistä, vielä vähemmin vaimon ja lapsien. Hänen vakava mielialansa ei nimittäin johtanut häntä mihinkään hatariin ajatuksiin, vaan nainen oli hänelle jotakin itse elämää varten; hänen toinen polaritetinsa, hänen täydennyksensä. Hän oli nyt henkisesti ja aineellisesti kypsä hankkiakseen itselleen elantoa. Mikä esti häntä? Hänen kasvatuksensa, joka ei ollut opettanut hänelle mitään hyödyllistä; hänen yhteiskunnallinen asemansa, joka ei sallinut hänen ryhtyä käsityöhön; kirkko, joka ei ollut vielä saanut hänen valaansa siitä, että hän olisi papistolle uskollinen; valtio, joka ei ollut vielä saanut hänen valaansa siitä, että hän olisi uskollinen Bernadottelle ja Nassaulle; koulu, joka ei vielä ollut saanut puristaa häntä kypsäksi yliopistoa varten; yläluokan salainen liittoutuminen alaluokkaa vastaan; kokonainen vuosi hassutuksia lepäsi hänen ja hänen nuoruutensa päällä. Hänestä tuntui nyt, kun hän tunsi olevansa mies, ikäänkuin koko edessäoleva kasvatus olisi laitos, jossa hänet ensin piti salvettaman ennenkuin uskallettiin laskea haremiin, missä mieskuntoisuus olisi ollut vaarallista, sillä mitään muuta aatetta ei hän kaikesta tästä löytänyt. Siten vajosi hän jälleen nykyiseen holhouksenalaiseen tilaansa. Hän tunsi olevansa kuin valkosallatin taimi, joita sidotaan nippuihin ja asetetaan kukkaruukun alle jotta ne tulisivat niin valkoiseksi ja hauraaksi kuin mahdollista, ja siitä syystä estetään saamasta auringonvaloa, työntämästä vihreätä lehteä, kukkimasta, ja varsinkaan hedelmää kantamasta. Näissä mietteissään kulki hän edes ja takaisin puutarhan käytävillä kunnes kello löi kymmenen Adolf Fredrikin kirkossa. Silloin kääntyi hän jälleen rakennukseen päin mennäkseen huoneeseensa ja laskeutuakseen levolle. Mutta etehisen ovi oli jo sulettu. Hänen täytyi koputtaa keittiökamarin ikkunaan. Palvelustyttö tuli alushameissaan aukaisemaan ja poika näki tytön paljaat olkapäät kun paita oli valunut alas. Kaikki haaveilu oli silmänräpäyksessä kadonnut, hän tahtoi tarttua kiinni tyttöön, painaa hänet rinnalleen, sanalla sanoen, pariutua, sillä nyt oli nainen hänelle vaan naaras. Mutta tyttö oli jo kerinnyt sisälle ja sulkenut oven jälkeensä. Silloin häpesi poika ja meni huoneeseensa. Sisälle tultuaan avasi hän ikkunan, huuhtoi kasvonsa pesuvadissa ja sytytti lamppunsa. Päästyään vuoteeseen alkoi hän lukea Arndtin ”Hengellisiä Aamuääniä”, jonka kirjan hän oli perinyt äidiltään, ja josta hän aina luki palasia varmuuden vuoksi iltasilla, sillä aamulla oli aika täpärällä. Kirja palautti hänen mieleensä sen viattomuudenlupauksen, jonka hän oli antanut äidilleen, ja silloin sai hän tunnonvaivoja. Muuan kärpänen, joka lensi lampunlasia vastaan ja siivet kärventyneenä surisi yöpöydällä, johti hänen ajatuksensa muualle epävarmempaan, ja kun hän oli pannut pois Arndtin sytytti hän sigarrin. Hän kuuli kuinka isä veti jaloistaan pois saappaita makuuhuoneessa alakerroksessa; kuinka hän kolisti piippunsa uuninreunaa vastaan; kaatoi vettä pullosta lasiin ja valmistaikse vuoteeseen. Sitten ajatteli hän kuinka yksinäiseltä isästä mahtoi tuntua nyt kun hänen vaimonsa oli poissa. Ennen kuuli hän lattian läpitse kuinka he tuttavallisesti keskustelivat puoliääneen asioista, joista he aina olivat yhtä mieltä; mutta nyt ei kuulunut enää mitään ääntä, ainoastaan kuollutta kolinaa yksinäisen ihmisen puuhailusta, josta syntyneet äänet täytyi asettaa yhteen niinkuin kuvat kuva-arvoituksessa, saadakseen niihin jotakin elämää. Vihdoin pani poika pois sigarrinsa sammutti lampun ja luki hiljaa Isämeidän, mutta ei ehtinyt kauvemmaksi kuin viidenteen käskyyn kun jo nukkui. Keskellä yötä heräsi hän unesta. Hän oli pitänyt puutarhurin tytärtä sylissään. Missä ja koska, sitä hän ei muistanut, sillä hän oli vallan huumaannuksissa, ja hän vaipui kohta taas uneen. Aamulla oli hänen mielensä raskas ja päätänsä kivisti. Uudelleen suuntautuivat hänen ajatuksensa tulevaisuuteen, mikä raskaana painosti hänen mieltään ja tukahuttavasti ahdisti koko hänen oloaan. Pelolla hän näki kesän joutuin rientävän ja yhä nopeammin lähenevän alennustilan koulussa, missä hänen omat ajatuksensa tukehtuivat toisten ajatuksien alle, missä omaperäisestä toiminnasta ei ollut mitään apua, koska ainoastaan määrätty luku kuluneita vuosia saattoi viedä hänet päämäärään. Se oli vallan kuin olisi matkustanut tavarajunassa; veturin täytyi olla niin ja niin kauvan asemalla, ja kun höyrypaine tuli liian raskaaksi sentähden ettei voimaa tarpeeksi käytetty, täytyi avata vara-aukko. Liikennehallitus oli aikataulut laatinut, eikä saatu siitä syystä tulla liian aikaisin asemille. Se oli pääasia. Isä huomasi kyllä pojan kalpenevan ja laihtuvan, mutta hän luuli sen johtuvan äidin kuoleman surusta. ---- Tuli sitten syksy. Ensinnä koulu. Poika oli kesällä seurustellessaan aikaihmisten kanssa ja romanien taisteluita lukiessaan tottunut pitämään itseään täysi-ikäisenä. Nyt puhuttelivat opettajat häntä sintiksi. Toverit, pojat, jotka eivät vielä kunnioittaneet ruumiillista vapautta, kävivät häneen käsiksi, mikä taas puolestaan pakotti hänet menettelemään samalla tavalla. Ja kuinka täytti tehtävänsä tämä sivistyslaitos, jonka piti jalostaa ja kehittää häntä yhteiskuntaelämää varten; mitä se opetti ja kuinka se jalosti? Oppikirjat olivat kauttaaltaan kirjotetut yläluokan tarkastuksen alla, ja niitten tarkotus oli saada alaluokka ihailemaan yläluokkaa. Opettajat puhuivat joskus oikein liikutettuina oppilaille siitä kuinka kiittämättömiä he olivat; he eivät tienneet, mitä etuja heidän vanhempansa heille antoivat, lahjottamalla heille tämän sivistyksen, jota ilman niin monet köyhät saivat jäädä. Ei, nuoret eivät tosiaankaan olleet vielä niin turmeltuneita, että he olisivat voineet selvästi nähdä koko tämän petosjärjestelmän suunnattoman laajuuden ja edut. Antoiko opetus pelkän aineensa tähden koskaan mitään puhdasta iloa? Ei! Siitä syystä täytyi opettajien lakkaamatta vedota oppilaitten huonoihin intohimoihin, kunnianhimoon (sievempi nimi sille alhaiselle ahneudelle, että toista pidetään suuremmassa arvossa kuin toista), itsekkäisiin etuihin. Mikä kurja naamiohuvi koko koulu! Ei yksikään nuorukaisista uskonut mitään hyvää siunaantuvan siitä, että lueteltiin vihattuja kuninkaita, opittiin kuolleita kieliä, todistettiin aksiomeja, määriteltiin itsestään selviä asioita, laskettiin kukkien heteitä, ja käyntiniveliä hyönteisten takajaloissa, lopuksi kuitenkin sen enempää tietämättä kuin että niitä kutsuttiin sillä nimellä latinaksi. Kuinka monta pitkää tuntia haaskattiin siihenkin, että koetettiin tieteellisesti jakaa suorakulma kolmeen yhtäsuureen osaan, vaikka se voitiin ”epätieteellisesti” (s. o. käytännöllisesti) suorittaa yhdessä minutissa astemittarilla. Kuinka halveksittiinkaan kaikkea mikä oli hyödyllistä! Sisaret, jotka lukivat Ollendorffin ranskan kielioppia, puhuivat ranskaa parin vuoden kuluttua, lukiolaiset eivät osanneet sanoa sanaakaan kuuden vuoden kuluttua. Ja kuinka ylhäisellä sääliväisyydellä he lausuivatkaan sanan Ollendorff, se muka sisälsi kaiken sen tyhmyyden, mikä oli tehty sitten maailman luomisen. Mutta kun sisaret pyysivät selitystä ja kysyivät eikö kieli ollut olemassa sitä varten että ihminen voisi lausua ajatuksensa, niin vastasi nuori sofisti lauseparrella, jonka muuan opettaja oli nähnyt mainitun Talleyrandin lausumaksi: Ei, kieli on olemassa ihmisen ajatusten salaamiseksi. Tätä ei luonnollisesti voinut nuori tyttö käsittää, sillä miehet osaavat aina salata järjettömyytensä, mutta tyttö luuli että veli oli hirmuisen oppinut, eikä hän enää väitellyt. Ja sitten väärennetty estetika, joka heitti lainatusta loisteesta ja väärästä kauneudesta tehdyn harsonsa yli kaiken. ”Seiso uljaana, valon ritarivahti”, saatiin laulaa, ”rohkeana eri teilläsi!” Mikä ritarivahti aateliskirjoineen, ylioppilastodistuksineen! Kaikki tyyni vääriä todistuksia, ainakin sen mukaan mitä he itse ymmärsivät valolle, se on yläluokalle, jolla oli hirvittävä etunsa pitää alaluokkaa pimeydessä kouluillaan ja uskonnollaan. ”Ja eteenpäin, eteenpäin valon tiellä!” Aina mainittiin asiaa käännetyllä nimellä! Luonnollisesti siitä syystä, että kun ”alaluokka” toisi valoa oloihin, niin se saataisiin valmistettua jo etukäteen siihen, että se levittäisikin pimeyden oppeja! Sinä nuori, ”reipas” taistojoukko! Tosiaankin olivat reippaita kaikki nämä nuoret miehet, joita veltostutti toimettomuus, tyydyttämättä jäänyt sukupuolinautinto, kunnianhimo ja halveksiminen kaikkia niitä kohtaan, joilla ei ollut varaa tulla ylioppilaiksi! Oi niitä yläluokan runoilijoita, kuinka ihanasti he ovatkaan valehdelleet Olivatko he pettureita vai petettyjä? Mitä nämä nuorukaiset puhuivat keskenään? Luvuistako juttelivat? Ei koskaan! Korkeintaan todistuksesta! He puhuivat ruokottomuuksia. Aamusta iltaan! Tyttökohtauksista, biljardipelistä, punschista, sukupuolitaudeista, joista olivat kuulleet vanhempien veljiensä puhuvan. Päivällisajalla menivät he ”ottamaan paradin”, ja se joka asioista eniten oli selvillä saattoi sanoa luutnantin nimenkin ja missä hänen tyttönsä asui. Kerran oli kaksi ”valon ritarivahtia” kuudennelta luokalta mennyt yksinkertaisesti Hasselbackenille keskellä kirkasta kesäpäivää kahden prostitueratun naisen kanssa ja asettunut julkisesti parvelle syömään päivällistä. He erotettiin yksinkertaisuutensa tähden oppilaitoksesta. Ettei se tapahtunut rikollisesta kehnoudesta voitiin huomata siitä, että he vuotta jälkeenpäin suorittivat ylioppilastutkinnon, voittaen siten aikaa kokonaisen vuoden, ja että he, päätettyään lukunsa Upsalassa, lähetettiin erääseen Europan pääkaupunkiin valtakunnan lähetystössä edustamaan yhdistettyjä kuningaskuntia Ruotsia ja Norjaa. Tällaisessa ympäristössä kiusaantui nuori herra Teodor parhaan nuoruutensa ajan. Hän oli kyllä huomannut petollisuuden oloissa, mutta ei voinut tehdä selvää pesäeroa! Kuinka se kävisi päinsä, kysyi hän usein itseltään, mutta ei saanut vastausta. Hän tuli luonnollisesti kanssarikolliseksi ja oppi vaikenemaan! Rippikoulu tuli hänelle samanlaiseksi ivanäytelmäksi kuin koulukin oli ollut. Nuoren papinapulaisen, joka oli opettajana, piti opettaa neljänä kuukautena Lutherin katekismusta hänelle, joka oli lukenut teologiaa, exegetikaa, dogmatikaa, uuden testamentin kreikaksi ja niin edespäin. Mutta ankara pietismi, joka vaati totuutta elämältä ja elintavoissa, vaikutti hänen sieluunsa voimakkaasti. Eräänä marraskuunaamuna oli heidät sitten kutsuttu kirkkosaliin sisäänkirjotusta varten. Herra Teodor oli äkkiä jäsenenä sellaisessa piirissä, mikä oli vallan toinen kuin se, mikä häntä koulussa ympäröitsi. Kun hän astui saliin, tarkastelivat häntä ainakin sadat silmät, jotka kaikki katselivat häntä kuin vihollista. Siellä oli tupakkatehtaalaisia Ljunglöfistä, nokikolaripoikia ja oppipoikia kaikista ammateista. He näyttivät tosin olevan vihollisia keskenäänkin, sillä he huutelivat hokunimiä toisilleen, mutta tämä vihamielisyys eri ammattien kesken oli vaan tilapäistä laatua; ja vaikkapa he riitelivätkin niin lopulta sentään aina olivat sovussa. Hän tunsi merkillisen tukahuttavan ilman tulevan vastaansa, ja siinä vihassa, jolla häntä ilmeisesti katseltiin, oli halveksimista, jos kohta jonkinlaista kunnioitusta, tai kateuttakin. Turhaan haki hän silmillään toveria, jonka kanssa olisi voinut pitää yhtä, joka oli samoin vaatetettu. Sellaista ei ollut. Seurakunta oli köyhä ja rikkaat lähettivät lapsensa saksalaiseen seurakuntaan, joka silloin oli muotissa. He olivat kansan lapsia; he kuuluivat alaluokkaan, jonka kanssa hän nyt Herran alttarin ääressä tuli yhdenvertaiseksi. Hän kysyi itseltään mikä juopa heidät oikeastaan erotti! Eivätkö he ruumiillisesti olleet yhtä hyvät kuin hänkin? Kyllä, ehkä parempiakin, sillä kaikki he jo ansaitsivat itse elantonsa, jopa toiset kykenivät auttamaan ijäkkäitä vanhempiaankin. Oliko heidän järkensä mahdollisesti huonompi? Sitä hän ei voinut väittää, sillä hän kuuli heidän ivapuheitten muodossa letkauttelevan toisiaan mitä terävimmillä huomioilla ympäristöstään, he laskettelivat niin juurevia sukkeluuksia, että ylpeys vaan esti häntä nauramalla palkitsemasta niitä; ja kun hän muisteli niitä monia pölkkypäitä joita hänen tovereissaan oli koulussa, ei hän voinut keksiä mitään selvää rajaa näiden poikien ja itsensä välillä. Mutta se oli kuitenkin olemassa! Rumat vaatteet, rumat kasvot, vai karkeat kädetkö sen muodostivat? Niin, osittain kyllä! Ja heidän rumuutensa häntä etupäässä vierottikin! Mutta olivatko he huonompia sentähden että olivat rumia? Hänellä oli mukanaan floretti, sillä hän meni iltapäivällä miekkailuharjotukseen. Sen pani hän erääseen nurkkaan, ettei se herättäisi epämieluista huomiota. Mutta se jo huomattiin. Kukaan ei tiennyt mikä se oikeastaan oli, mutta sen he käsittivät että se aseentapainen oli. Rohkeimmat tekivät asiaa nurkkaan päin tutkiakseen sitä. He koettelivat kahvan päällystää, raapustelivat kynsillään suojeluslevyä, taivuttelivat terää ja koettelivat sormillaan kärjessä olevaa pientä nahkapalloa. Oli kuin jänikset olivat haistelleet metsästä löytämäänsä pyssyä. He eivät ymmärtäneet mihinkä sitä käytetään, mutta he tunsivat siinä olevan jotakin vihamielistä, jotakin salattua tarkotusta. Lopulta tuli muuan satulasepänoppilas, jonka veli oli kaarttilainen, ja selitti läsnäolijoille koko kysymyksen: ettekö näe että se on sapeli, senkin räkäkuonot! Ja näin sanoen heitti hän kunnioittavan katseen herra Teodoriin, katseen, mikä salaista ymmärtämystä sisältäen tahtoi sanoa: me tämän asian ymmärrämme! Mutta senpä näki nuoranpunojapoika, joka kerran oli ollut tykkiväessä päästäkseen rummuttajaksi, ja kun hän tuomiota langetettaessa katsoi joutuneensa sivuun, ei hän voinut pitää suutaan, vaan selitti, että he saisivat häntä purra selkään jollei esine ollut miekka! Seurauksena oli sellainen tappelu, joka pian muutti koko kirkkosalin yhdeksi suureksi koiratarhaksi, jossa tomu tuoksahteli ja kiljunta kovana soi. Silloin avautui ovi ja kynnyksellä seisoi papinapulainen. Nuori, kalpea, laiha mies, pisamia kasvoissa ja siniset silmät vetisinä. Ensin huudahti hän. Pedot lakkasivat tappelemasta. Sitten purki hän sydämestään sanoja Jesuksen kalliista verestä ja Pahan vallasta ihmissydämissä. Lopulta sai hän kaikki satakunta poikaa istumaan penkeille ja tuoleille. Mutta nyt oli hän vallan hengästyksissään ja huone oli täynnä tomua. Hän heitti silmäyksen ikkuna-aukkoon ja sanoi raukealla äänellä: avatkaa luukku. Mutta sepä oli kuin myrskyn jälleen herättäminen. Kaksikymmentäviisi poikaa syöksyi ikkunan luo yhteen kasaan saadakseen kiinni luukunnuorasta. – Menkää paikoillenne! – kiljasi pappi ja juoksi hakemaan keppiään. Tuli taas hetkiseksi hiljaisuus. Pappi mietti käytännöllisempää keinoa saadakseen luukun auki ilman tappelua. – Sinä, – sanoi hän, ja osotti muuatta säikähtynyttä raukkaa, – mene avaamaan luukku! Pikkupoika meni ikkunan luo ja koetti selvittää sekaantunutta nauhaa. Hiljaa ja hengähtämättä odotti seurakunta tulosta, kun samassa muuan suuri poika, jolla oli yllään merimiespuku, ja joka hiljan oli palannut Espanjasta ”Carl Johan”-nimisellä prikillä, menetti kärsivällisyytensä: – Tässä te, saakeli vieköön, näette pojan joka osaa, – sanoi hän, ja siinä samassa oli hän riisunut takin yltään, kiivennyt ikkunalaudalle ja veitsellään leikannut poikki nauhan. – Töllistelkää vaan minua! – ehti hän sanoa vielä ennenkuin pappi päästi sellaisen kirkaisun kuin heikkohermoinen nainen ja siten oikein säikäytti merimiehen, joka vakuutti että nauha oli niin pahasti sekaantunut, ettei muu auttanut kuin leikata se poikki. Pastori oli vallan kauhistuksissaan. Hän oli tullut hiljaiselta maaseudulta eikä voinut aavistaakaan, että nuoriso saattoi olla niin turmeltunut, niin vajonnut epäsiveellisyyteen ja syntiin ja kadotuksen tiellä niin kauvaksi tullut, kuin tämä nuoriso. Ja sitten taas seurasi pitkät jutut Jesuksen kalliista verestä. Ei kukaan ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä eivät he käsittäneet mitä oli vajoaminen kun eivät olleet koskaan korkealla olleetkaan. Seurakunta pysyi siitä syystä kylmäkiskoisena. Pappi jatkoi sitten puhettaan Jesuksen kalliista haavoista, mutta ei siitäkään kukaan tärähtänyt kun ei kukaan tietänyt ketään Jesusta haavottaneensa. Pappi koetti sitten vaikuttaa perkeleelläkin, mutta sen nimi oli heille niin tuttu jokapäiväisestä puhetavasta, ettei sekään tehnyt mitään vaikutusta. Lopulta osasi hän oikeaan! Hän puhui keväällä tapahtuvasta ripillepääsystä. Hän puhui heille vanhemmista, jotka toivoivat saavansa lapset täysikuntoisina elämään; mutta kun hän puhui työnantajista, jotka eivät antaneet työtä ripillepääsemättömille, silloin oli hän vastustamaton, eikä ollut yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt ripillepääsyn syvällistä merkitystä. Nyt oli pappi todellinen ja nyt ymmärsivät häntä kaikki nuoret mielet. Rajuimmatkin lauhtuivat. Sisäänkirjotus alkoi. Kuinka monta huonoa papinkirjaa siinä olikaan! Kuinka he voisivatkaan tulla Jesuksen tykö kun eivät heidän vanhempansa olleet vihityt; kuinka voisivatkaan he päästä syntisen armopöydälle kun heidän isänsä oli rangaistu ensikertaisesta pahanteosta. Hui! Sellaisia syntisiä! Herra Teodoria loukkasi syvästi nämä julkisesti tehdyt häväistykset. Hän olisi halunnut vähän edes torkahtaakin, mutta ei voinut. Kun hän vihdoin pääsi esittämään papinkirjansa ja papinapulainen luki: Poika Teodor, syntynyt sinä ja sinä päivänä ja sinä vuonna; vanhempansa: Professori ja Ritari ..., silloin kulki kuin heikko päivänloiste apulaisen kasvojen yli ja hän nyökkäsi ystävällisesti kysyessään: kuinka pappa voi? Ja vetäytyi sitten taas kuin surumielisyyden huntu hänen kellahtaville kasvoilleen kun hän näki äidin kuolleeksi, minkä hän muuten jo ennestään tiesi, ja hellähkön rakas, valittavan itkuinen huokaus: ”Hän oli Jumalan lapsi, hän”, pääsi hänen suustaan, ikäänkuin itselleen vaan puhuttuna ja kuin moitteeksi ”papalle”, joka oli vaan professori ja ritari. Sitten sai herra Teodor mennä. Ulos tultuaan luuli hän olleensa todistamassa jotakin sellaista, mitä ei koskaan luullut voivan ollakaan. Olivatko nämä nuorukaiset niin syvälle vajonneet siitä syystä, että he kiroilivat ja puhuivat raakuuksia! Kiroilihan hänen isänsä, enonsa ja koko seurapiiri keskenään! Mistä tapain turmeluksesta täällä puhuttiin? He olivat rajumpia kuin hemmotellut lapset, sillä he olivat vahvempia. Oliko se taas lasten syy, että heillä oli ”merkityt” papinkirjat? Hänen isänsä ei ollut koskaan varastanut, mutta tarvitseeko silloin varastaa kun on kahdeksantuhannenmarkan tulot ja saa tehdä työtä mielensä mukaan. Olisihan se ollut naurettavaa tai luonnotonta jos hän olisi varastanut. Ja sitten meni herra Teodor jälleen kouluun ja siellä tunsi hän mitä merkitsee se kun on saanut kasvatuksen; siellä ei oltu turhantarkkoja pikkuvirheistä; omat ja vanhempain heikkoudet saivat täällä olla jokseenkin rauhassa; täällä oltiin vertaisten keskuudessa ja kaikki ymmärsivät toisiaan. Sitten mentiin katsomaan paradia, hiivittiin erääseen kahvilaan pienelle ”munkkituikulle” ja sitten mentiin miekkailemaan. Ja kun luutnantti täällä kutsui herraksi, tunsivat kaikki nämä notkeajäseniset vapaaliikkeiset ja ilokasvoiset nuorukaiset, jotka tiesivät hyvän päivällisen heitä kotona odottavan, että oli kaksi maailmaa, ylempi ja alempi, ja hänen mielestään tuntui siltä kuin olisi omatunto vähän riiponut muistellessaan synkkää kirkkosalia ja surullisia ihmislapsia, joitten kaikkia haavoja ja salaisia vikoja tarkasteltiin suurennuslasilla, jotta pääsisivät osallisiksi siitä todellisesta nöyryydestä, jota ilman yläluokka ei olisi saanut rauhassa viljellä iloisia heikkouksiaan. Ja siten syntyi epäsointu hänen elämäänsä. ---- Toisaalta veti luonto herra Teodoria elämän aavistuksena-tunnetuihin houkutuksiin, toisaalta hiljan saatu taipumus kehotti kääntämään selän koko elämälle ja suuntaamaan sielunsa taivasta kohden, mutta ei koskaan rikkonut hän äidilleen antamaa lupaustaan. Voimakkaasti vaikuttivat häneen rippikoulutunnit kirkossa ja seurustelu sikäläisten toverien ja papin kanssa. Toisinaan oli hän synkkä ja mietiskeleväinen ja hän tunsi, ettei elämä ollut sellaista kuin sen piti olla. Tuntui siltä kuin jokin hirvittävä rikos olisi tehty entisinä aikoina ja että se nyt peitettäisiin petoksen mereen; hän tunsi olevansa kuin hämähäkin verkkoon kiedottu kärpänen; kun hän reikää itselleen koetti, niin yhä kiinteämmästi solmiutuivat langat ja yhä tukahuttavammalta tuntui. Eräänä iltana luettiin kirkon kuorissa, sillä pappi käytti kaikkia vaikutuskeinoja, saadakseen tottelevaisiksi nuorten kovat sisut. Oli tammikuu. Pari kaasuliekkiä valaisi heikosti kuorin ja väärensi hirveästi alttarin marmorikuvien piirteet. Koko suuri kirkko, jossa kaksi holvia ristikkäin kulki, oli hämäränä. Kauvimpana perällä heijastui urkujen tinatorvista heikosti kuorin kaasuliekkien valo. Ja yläpuolella näkyivät tuomiopasuunoihinsa puhaltavat enkelit pimeiltä, uhkaavilta, yliluonnollisen suurilta ihmisolennoilta. Ristikäytävien päät peittyivät täydelliseen pimeyteen. Pappi oli selittänyt kuudetta käskyä. Hän oli puhunut huoruudesta avioliitossa ja sen ulkopuolella. Kuinka aviopuolisot huoruutta harjottivat, siitä ei pappi oikein voinut selvää tehdä, vaikka hän itse oli naimisissa, mutta huoruudesta ulkopuolella avioliittoa oli hän kyllä selvillä. Sitten johtui hän puhumaan itsesaastutuksesta. Kun pappi tämän sanan mainitsi, kulki kuin huumaus nuorukaisjoukon läpi, ja kalpein poskin tuijottivat he pappiin kuin olisivat aavetta katselleet. Niinkauvan kuin hän puhui helvetin rangaistuksesta olivat pojat jokseenkin tyyniä, mutta kun hän alkoi lukea kertomuksia eräästä kirjasta, kuinka muuan kahdenkymmenenviidenvuotias nuorukainen selkäydin mätänä oli kuollut Jumalan lapsena, silloin luhistuivat he kokoon penkeilleen ja tunsivat lattian allaan keinuvan! Vihdoin jutteli pastori heille kertomuksen pojasta, joka kahdentoistavuotiaana joutui hulluinhuoneeseen; ja neljäntoistavuotiaana kuoli uskossa vapahtajaansa. Silloin oli poikajoukko kuin sata pestyä ruumista. Lääke tätä pahaa vastaan, se oli vaan Jesuksen kalliit haavat. Tosin ei pappi antanut mitään lähempää selitystä siitä mitenkä niitä voitaisiin menestyksellä käyttää liian aikaisin kehittynyttä miehistymistä vastaan. Mutta piti pysytellä poissa tansseista, teattereista, leikkituvista ja ennen kaikkia välttää naisia; se on, juuri päinvastoin mitä pitäisi tehdä. Kokonaan vaikeni pappi siitä, että tämä pahe on huutava vastalause sille yhteiskuntalakien julistukselle, että mies vasta täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta olisi mieskuntoinen. Eikä siihenkään koskettu, että pahetta voitaisiin estää aikaisemmilla avioliitoilla, siten että hankittaisiin ruokaa kaikille, eikä koottaisi sitä vaan muutamille. Tulos oli kuitenkin se, että pitäisi heittäytyä Jesuksen syliin, se on toisin sanoin: käydä valtionkirkoissa, luopua kaikesta maailmallisesta puuhasta ja jättää se yläluokalle. Ja lopuksi pyysi pappi juttunsa päätteeksi viittä ensimmäistä ensi penkillä jäämään kirkkoon puhuteltavakseen. Hänellä olisi heille puhuttavaa erityisesti kullekin. Siten tulisi hän juttelemaan heidän kaikkien kanssa vähitellen. Viisi ensimmäistä näyttivät kuin kuolemaantuomituilta. Heidän rintansa painui selkään kun ei hengitys enää kulkenut, ja jos tarkkaan olisi katsellut, olisi erottanut kuinka heidän hiuksensa olivat kohonneet pari senttimetriä ja kuinka se märkänä valui heidän ruumiinkaltaiselle kamaralleen. Kaikki veri oli heidän kasvoiltaan paennut ja silmäterät olivat kuin lasipallot valkoisessa nahassa, liikkumattomina ja kahdenvaiheilla, tunnustaakko vai puikahtaa rohkean valheen suojaan. Rukous luettiin ja laulu Jesuksen haavoista laulettiin, mutta tänä iltana se kävi kuin keuhkotautisilta ja välistä se kokonaan pysähtyi kuin janoisten kuivaan yskään. Alettiin lähteä. Yksi niistä viidestä koetti luikkia karkuun, mutta pappi huusi: jää tänne! Se oli kauhea hetki. Herra Teodor, joka istui etupenkillä, kuului niitten viiden joukkoon. Hän tunsi ilkeästi moirivan sydäntään. Ei sentakia että hänellä olisi ollut sydämmellään jotakin syntiä siinä suhteessa, mutta hän tunsi olevan miehen sielun sisintä loukkaavaa tällä tavoin riisuutua alasti. Ne neljä muuta istuivat kaukana toisistaan; satulasepänpoika, joka oli muassa, koetti laskea jonkin sukkeluuden, mutta se tarttui hänen kurkkuunsa. He näkivät sielunsa silmissä polisin, vankilan, sairaalan ja taustalla hulluinhuoneen. He eivät tienneet mikä oli koettavana, mutta heistä tuntui kuin olisi kysymyksessä ”selkäänanto raastuvan portailla.” Ainoa lohdutus oli se, että ''hän'', herra Teodor oli muassa. Eivät he tienneet minkävuoksi se oli lohdutus, mutta he tunsivat ilmassa, ettei ainakaan hänelle, professorin pojalle voinut tapahtua mitään pahaa. – Tule tänne, Wennerström, – sanoi pappi joka oli sytyttänyt kaasuliekin sakaristossa. Wennerström meni sinne ja ovi sulettiin. Neljä jälelle jäänyttä koetti istua kaikissa mahdollisissa asennoissa saadakseen ruumiilleen lepoa, mutta se ei onnistunut. Vihdoin tuli Wennerström ulos, itkeneenä, liikutettuna ja hän meni suoraan kuorinovesta pihalle. Tultuaan kirkkomaalle muistui hänen mieleensä nopeasti mitä oli tapahtunut. Pappi oli kysynyt oliko hän tehnyt syntiä. Ei, ei ollut tehnyt. Näkikö hän unia? Näki! Unet ovat yhtä synnillisiä, sillä ne paljastavat sydämmemme pahuuden, ja Jumala katsoo sydämmeen. Hän tutkii ytimet ja munaskuut ja tuomitsee meidät kerran jokaisesta syntisestä ajatuksesta, ja unet ovat ajatuksia. – Usko minulle, poikani, sydämesi, sanoi Jesus. Mene Jesuksen luo, rukoile, rukoile, rukoile. Mitä viatonta, puhdasta ja suloista on, se on Jesus! Jesusta alusta loppuun, Jesus minun kaikkeni, minun elämäni, minun toivoni, minun autuuteni! Hillitkää himonne ja olkaa kestäväiset rukouksessa, sanoo Jesus! Mene Jesuksen nimeen äläkä silleen syntiä tee! Hän tunsi sielunsa olevan kapinassa, mutta samalla murtuneen. Eikä hän sitä voinut auttaa, että se oli murtunut, sillä hän ei ollut koulussa vielä oppinut mitään tervettä järkeä – Jesuistista sofistikaa vastaan. Tosin hän silläkin vähäisellä sielutieteenopilla, minkä oli koulussa saanut, olisi voinut sitä väittää mielikuvituksen tuotteeksi, että unet olivat ajatuksia, mutta saman tekevä, ei Jumala katso sanoja! Logikansa sanoi hänelle, että oli jotakin luonnonvastaista tässä aikaisessa naishimossa. Ei hän voinut naida kuudentoistavuotiaana, kun ei kerran voinut elättää vaimoaan, mutta ei hän myöskään päässyt selville seuraavasta ajatuksessa kysyäkseen miksi hän ei voinut elättää vaimoaan kun kerran jo oli mieskuntoinen, sillä, jos hän sitä olisi tahtonut, olisi häntä vastassa kuitenkin ollut: yhteiskuntalaki, jonka yläluokka oli laatinut ja nyt suojeli pistimillä. Luontoa oli siis jollain tavalla loukattu kun mieskuntoisuus tuli nopeammin kuin kyky hankkia leipää. Se oli turmelusta! Hänen mielikuvituksensa oli turmeltunut, ja hän tahtoi puhdistaa sen kieltäytymyksellä, rukouksella ja taistelulla. Kotiin palattuaan huomasi hän isän ja sisaruksien jo syövän illallista. Teodor häpesi heitä kuin olisi hän ollut saastainen. Isä kysyi kuten tavallisesti oliko Teodor jo saanut kuulla koska he pääsivät ripille. Sitä ei Teodor tiennyt. Hän ei syönyt mitään syyttäen pahoinvointia. Mutta tosisyynä oli se, ettei hän uskaltanut syödä iltasin. Sitten meni hän huoneeseensa lukemaan erästä Schartaun kirjottamaa teosta, jonka oli saanut papilta. Siinä puhuttiin järjen turhuudesta. Tässä, juuri siinä viimeisessä kohdassa missä luuli edes vähän selvyyttä saavansa, sammutettiin valo. Järki, jonka avulla hän joskus oli heikosti toivonut voivansa päästä pois pimeiltä vuorilta, sekin oli syntiä; vielä synnillisempää kuin mikään muun, sillä se nousi kapinaan Jumalaa vastaan, iski siihen mihin ei olisi saanut iskeä! Miksei ”siihen” saisi kajota, sitä ei selitetty, mutta se oli kai siitä syystä, että jos ”siihen” olisi kajottu niin samalla olisi petos tullut ilmi. Hän ei enää kapinoinut vaan antautui! Ennen vuoteeseen menoaan luki hän Arndtista pari aamuääntä, koko synnintunnustuksen, Isämeidän ja Herransiunauksen. Hänen oli hirvittävästi nälkä, mutta hän tunsi siitä jonkinlaista vahingoniloa, aivankuin hänen vihollisensa olisi joutunut tappiolle. Sitten nukkui hän. Yöllä heräsi hän. Hän oli nähnyt unta olleensa Norrbackalla syömässä hyvän illallisen ja juoneensa champagnea ja menneensä illallisen jälkeen yksityishuoneeseen jonkun tytön kanssa. Ja nyt herättyään muisti hän tarkkaan koko kauhean illan! Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, heitti raidit ja patjat lattialle ja laskeutui pelkälle jouhialustalle ottaen vaan ohuen villavaipan ylleen. Hän paleli ja oli nälissään, mutta perkele täytyi kuolettaa. Hän rukoili vielä kerran Isämeidän höystäen siihen vähän omaansakin. Aivot alkoivat sitten vähitellen pimetä, ankarat piirteet kasvoissa herposivat, suu hymyili, ja kevyitä, iloisia olennoita, pientä puheenrupatusta, naurua ja valssinsäveleitä kaikui hänen korvaansa, hohtavia laseja, avoimia, elämänraikkaita kasvoja ja vapaita katseita tuli hänen silmäänsä; oviverho nousee; punaisten silkkiverhojen raosta näkyy pieni pää, suu hymyilee ja silmät elävät, kaula on paljas aina rintojen kaartoon asti, olkapäät pyöreät kuin pehmeän käden muovailemat; vaatteet putoavat alas hänen nähtensä ja nainen on hänen sylissään. Kun hän heräsi, löi kello kolme. Hän oli taas hävinnyt. Nyt repi hän jouhialustankin pois vuoteesta; polvistui uuninkivien viereen ja rukoili omin sanoin palavasti Jumalaa pelastamaan häntä, sillä nyt tunsi hän olevansa taistelussa itse perkeleen kanssa. Hän laskeutui maata pelkille vuoteen pohjalaudoille, ja omituinen nautinto oli hänestä tuntea kuinka vyöt viilsivät käsivarsiin ja nilkkoihin. Ja aamulla heräsi hän täyteen kuumeeseen. ---- Kuusi viikkoa oli hän vuoteessa. Jalkeille päästyään tunsi hän itsensä terveemmäksi kuin ennen. Lepo, hyvä ravinto, lääkkeet olivat vahvistaneet hänen voimiaan, ja siitä syystä tuli taistelu kahta kiivaammaksi jälestäpäin. Mutta hän taisteli. Keväällä pääsi hän ripille. Se järisyttävä näytelmä, jolloin yläluokka otti valan alaluokalta Kristuksen ruumiin ja veren kautta, ettei jälkimäinen sekaantuisi koskaan edellisen asioihin, vaikutti häneen kauvat aikoja. Se häpeämätön petos, joka näyteltiin Högstedtin Piccardon-viineillä à 65 äyriä kannu, ja Lettströmin maissinäkyleivillä à 1 kruunu naul., ja jota pappi jakoi yli 1800 vuotta sitten teilatun kansanvillitsijän Jesus Nazarenuksen lihana ja verenä, se ei pannut häntä tarkemmin asiaa ajattelemaan, sillä siihen aikaan ei ajateltu, saatiin vaan ”tunnelmia.” Vuotta jälkeenpäin suoritti hän ylioppilastutkinnon. Ylioppilaslakki tuotti hänelle suurta iloa, sillä vaistomaisesti tunsi hän siinä saaneensa pääsykirjan yläluokkaan. Jotakin kuvitteli hän ja toverinsakin tietävänsä, ja opettajat selittivät heidät kypsiksi tietoon. Mutta tunsivatko kaikki nämä ylpeät nuorukaiset edes sen palturin josta niin kerskasivat! Jos olisi kuultu kuinka he ylioppilasillallisilla kerskasivat ei tietävänsä viittä prosenttiakaan niistä oppikirjoista joista heille oli todistus annettu, ja kuinka he vakuuttivat pitävänsä kerrassaan ihmeenä sitä että olivat ylioppilastutkinnosta suoriutuneet, niin olisi sivullisen ollut vaikea uskoa heitä. Ja jos samoilla illallisilla olisi kuultu kuinka muutamat nuoremmat opettajat, nyt, kun raja-aita oli poistettu eikä enää tarvinnut teeskennellä, avonaisesti, puoleksi juopuneina viittilöiden vannoivat, ettei koko opistossa ollut ainoatakaan opettajaa, joka olisi kunnolla voinut suoriutua ylioppilastutkinnossa, niin olisi selvä mies uskonut, että ylioppilastutkinto oli vaan nuora, jota mieltä myöten voitiin jännittää yläluokan ja alaluokan välillä, ja silloin tuntui koko ihme kuulumattomalta petokselta. Olipa muuan opettaja joka yhteismaljasta maistellessa väitti, että olisi järjetöntä uskotella itselleen ihmisaivojen voivan samaan aikaan pitää muistissaan ne kolmetuhatta vuosilukua mitkä olivat historiassa, maailman viisituhatta kaupunginnimeä, kuusisataa kasvia ja seitsemänsataa eläintä, luut ihmisen ruumiissa, maan kivilajit, jumaluusopilliset rodut maailmassa, tuhat ranskankielen lauselmaa, tuhat englantilaista, tuhat saksalaista, tuhat latinalaista, tuhat kreikkalaista, puolimiljonaa sääntöä ja poikkeusta, viisisataa matematista, fysikalista, geometristä ja kemiallista määritelmää. Hän otti todistaakseen, että sellaiset aivot olisivat yhtäsuuret kuin Upsalan tähtitornin kupu. Humboldt ei lopulta enää muistanut kertomataulua eikä tähtitieteen professori Lundissa jakaa kahta kuusinumeroista kokonaista lukua. He luulivat osaavansa kuutta kieltä, eivätkä he edes osanneet omankaan kielensä kahdestakymmenestätuhannesta sanasta muuta kuin korkeintaan viisituhatta. Ja sitten puhui hän siitä kuinka oli huomannut poikien petkuttavan. Niin, hän tunsi kyllä kaikki temput! Kyllä hän oli nähnyt kuinka pojat olivat kirjottaneet vuosilukuja kynsiinsä, kuinka heillä oli kirjat kannen alla ja kuinka he kuiskasivat! – Mutta, – niin lopetti hän; – mitä pirua sille tekee? Jollei vähän silmiään ummistaisi, niin ei koskaan tulisi ylioppilaita. Kesäksi jäi Teodor kotiin puutarhaan Norrtullgatan varrelle. Paljo hän mietiskeli tulevaisuuttaan ja vastaista uraansa. Ne arvonimet joita hän oli saanut siinä suuressa jesuitikongregationissa, joka yläluokan nimellä oli yhteiskunnan perustanut, ja jonka salaisuuksia hän koskaan ei voinut nähdä, tekivät hänet tyytymättömäksi elämään ja pappina tahtoi hän pelastua epätoivosta. Mutta maailma houkutteli häntä. Valoisalta ja kirkkaalta se näytti hänen silmissään, ja voimakas, kuohuva veri huusi elämään. Taistelu häntä repeli ja työttömyys teki taistelun yhä kovemmaksi. Hänen synkkyytensä ja terveytensä huononeminen jo huolestuttivat isää. Tämä kyllä käsitti mitenkä asian laita oli, mutta hän ei voinut pakottaa itseään puhumaan pojalleen suoraan niin arkaluontoisesta asiasta. Eräänä sunnuntai-iltana kävi professorin veli, linnotusväen kapteeni tervehtimässä veljeään. He istuivat puistossa ja joivat kahvia. – Oletkos huomannut kuinka Teodor viimeaikoina on muuttunut? – kysyi professori. – Niin, hänen aikansa on tullut, – sanoi kapteeni – luulenpa sen jo olleen kauvan! – No, – sanoi professori, – etkö sinä haluaisi puhua hänelle, minä en sitä voi! – Jos olisin nuorimies, näyttelisin sedän osaa, – sanoi kapteeni, – mutta lähetänpä Kyöstin hänen kimppuunsa! Pojan täytyy saada tyttöjä maistaa, muuten hän pilaantuu. Vahvaa rotua tämä Vennerströmien, vai kuinka? – Niin, sitä se on, – sanoi isä, – minä olin mieskuntoinen, viidentoistavuotiaana, mutta olipa minulla muuan koulutoveri joka ei päässyt ripille siitä syystä että oli tehnyt lapsen eräälle rippikoulutytölle! – Katsohan Kyöstiä, miltä se poika näyttää! Eikös piru vieköön sillä ole leveät lantiot ja reidet kuin vanhalla kapteenilla! Hän pitää huolta itsestään, hän! – Minä kyllä tunnen mitä se maksaa, mutta sekin parempi kuin tautia itseensä hankkivat, – sanoi isä. – Pyydäpäs sinä, että Kyösti ottaisi Teodorin mukaansa ja vähän haistattaisi maailmaa. – No sen teen, – sanoi kapteeni. Ja niin tuli selväksi se asia. ---- Eräänä heinäkuun iltana, kun kesä uhkui parasta lämmintään ja kaikki oli täydessä kukassaan, luonto siunatussa tilassa, kun keväällä hedelmöitetty emä hedelmään kypsyy, istui herra Teodor huoneessaan ja uneksi. Hän oli seinälleen naulannut suuren taulun ”Tule Jesuksen tykö”, jonkinlaisen ”älkäämme väitelkö” luutnanttiveljelle, joka silloin tällöin pistäysi kotona rykmenttinsä leiripaikalta. Hän oli iloinen sielu, joka aina oli ”hoitanut itseään”, niinkuin setä sanoi, ja helkkunaan heitti hän kaikki mietiskelyt tämän maailman turhuudesta. Tänä iltana oli hän luvannut tulla tapaamaan Teodoria kello seitsemän, he puhuisivat isän syntymäpäivän viettämisestä. Teodorin salainen ajatus oli saada veli äkkiyllätyksellä parempiin ajatuksiin. Mutta Kyöstin salainen suunnitelma oli saada Teodor järkiinsä. Kellon seitsemää lyödessä pysähtyi pika-ajuri (herra luutnantti tuli aina ajurilla) portille, ja heti senjälkeen kuuli Teodor portaissa kannuksen kilinää ja sapelin helinää. Hyvää päivää vanha myyrä, – tervehti vanhempi veli. Miehellä oli nuori, voimakas vartalo. Kiiltävien ratsusaapasvarsien alta näkyivät mitä parhaimmat pohkeet; ja sotilastakin pitkien liepeitten alta näkyivät lanteet sellaiset kuin percheronhevosella. Kultainen miekkahihna teki rinnan kuin leveämmäksi ja kannikehihnan ristike oli sellaisilla pakaroilla, että niillä olisi voinut istua! Hän heitti silmäyksen ”Tule Jesuksen tykö”-tauluun, irvisti, mutta ei puhunut mitään siitä asiasta. – Tule mukaan nyt Teodor niin mennään Bellevuen puutarhurille valmistelemaan ukon juhlaa. Ota päällesi vaan ja lähde matkaan, vanha Baruch. Teodor olisi vähän vastustellut mutta veli tarttui hänen käsivarteensa, pani lakin takaraivolle veljensä päähän, pisti sigarrin hänen suupieleensä ja avasi pesukaapin oven. Teodor tunsi vähän pöllämystyneensä ja joutuneensa pois osastaan, mutta hän seurasi. – Aja nyt Bellevuehyn, – sanoi luutnantti ajurillle, – mutta ajakin niin että oriittesi maha maata viistää! Teodorin täytyi nauraa veljensä varmuudelle. Ei koskaan olisi hän voinut kutsua vanhaa, nainutta ajuria sinuksi. Tiellä puhua purpatti luutnantti kaikenmoista, ja kaikkia vastaantulevia tyttöjä hän silmäsi. Niin kulkivat he erään kotiin palaavan hautauskulkueen ohi. – Näetkös, näetkös, – sanoi Kyösti, – kuinka saakuran sievä tyttö istui viimeisessä vaunussa! Ei, Teodor ei ollut nähnyt, eikä tahtonut nähdä. Sitten tuli heitä vastaan omnibus, jossa oli Norrbackan tyttöjä. Silloin nousi luutnantti seisaalleen ja heitti lentomuiskuja tytöille, keskellä katua. Se oli vallan hassua. Senjälkeen suorittivat he asiansa Bellevuessä. Kotimatkalla käänsi ajuri ilman lähempää määräystä hevosensa Stallmästargårdenille. – Täytyy saada vähän haukattavaa suuhunsa – sanoi Kyösti ja työnsi veljensä ulos ajurista. Teodor oli kuin huumauksissa. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään raittiuslupausta eikä hän nähnyt mitään sopimatonta siinä että meni ravintolaan, vaikkei ollut ennen tullut sitä tehneeksi. Hän seurasi veljeään, vaikka sydän kurkussa. Etehisessä kohtasi luutnantti kaksi tyttöä, jotka seuraavassa silmänräpäyksessä olivat hänen sylissään. – Hyvää päivää, kyyhkyläiseni, – tervehti hän heitä ja suuteli kumpaistakin. – Tässä te näette oppineen veljeni, hän on vielä koskematon, mutta sitähän en ole minä, vai kuinka Jossan? Tytöt katselivat kainosti Teodoria, joka ei tiennyt mihinkä silmänsä loisi, niin repäisevältä ja hämmästyttävältä kuului veljen puhe; ja niin riensivät he ylös portaita. Päästyään yhdet portaat ylöspäin kohtasivat he pienen mustan tytön joka oli itku silmissä; hän näytti siistiltä ja teki Teodoriin hyvän vaikutuksen. Luutnantti ei suudellut häntä vaan kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä ja tilasi hyvän illallisen. Se oli valoisa, iloinen huone, jossa oli peilejä ja piano, ja järjestetty juuri tällaisia juhlia varten. Luutnantti avasi pianon kannen sapelillaan, ja ennenkuin Teodor vielä oikein pääsi selville missä ollaankaan, istui hän jo pianotuolilla ja kädet soittimilla. – Nyt soitat valssin, – sanoi veli. Ja katso, herra Teodor soitti valssin. Ja luutnantti riisui sapelinsa ja tanssi Jossan kanssa kauhean valssin, niin että kannuksen pyörät iskivät tuolin- ja pöydänjalkoihin. Sitten heittäytyi hän sohvalle ja kiljasi: – Tänne, orjattaret, leyhyttelemään kasvoihin raikasta ilmaa! Teodor vaipui mollisointuihin ja pian siitä oli hän Gounodin Faustissa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan taakseen. – Menkää antamaan hänelle suutelo, – kuiskasi veli, mutta sitä ei uskaltanut kukaan tytöistä tehdä. Ei, he pelkäsivät niin häntä ja hänen synkkää soittoaan. Mutta rohkein heistä meni pianon luo ja tahtoi sanoa jotakin. – Eikö se ole Noita-ampuja? – kysyi tyttö. – Ei, – vastasi Teodor kohteliaasti, – se on Faust. – Hän näyttää niin siivolta, tuo sinun veljesi, – sanoi pieni musta tyttö, jonka nimi oli Riken. – Hän on vallan toista maata kuin sinä, vanha Schajasi! – Hän onkin pappi, – kuiskasi luutnantti. Se teki syvän vaikutuksen tyttöihin, eivätkä he enää suudelleet luutnanttiakaan muuta kuin salaa, ja Teodoria katselivat he hämillään, arkoina kuin kanat ketjukoiraa. Tuli sitten illallinen! Ja niin helkkunasti ruokaa! Siinä oli kahdeksantoista lautasta ilman lämmintäruokaa. Ja Kyösti iski sitten ryyppyihin. – Kippis sinä vanha papinkisälli, – sanoi hän. Eikä Teodorkaan voinut olla maistamatta paloviinaa. Se lämmitti niin suloisesti, ohut, lämmin huntu laskeutui hänen silmilleen ja ruokahalu heräsi kuin villieläin hänen sisuksissaan. Mainiolta maistui tuore lohi erikoisine makuineen ja diili sen höysteenä huumaavana; redisit karmivat kurkkua ja huusivat olutta, ja pienet biffit portugalilaisine sipuleineen, joista lähti tuoksu sellainen kuin nuoresta tanssivasta tytöstä, ja hummeri merenrantatuoksuineen, ja raikasmakuiset gurkut, jotka hampaissa niin ihanasti narskuivat; ja sitten kukkopoikaa persiljalla höystettynä, mikä muistutti puutarhuria. Portteri souteli suolissa kuin lämpimät laavavirrat, mutta puutarhamansikoitten päälle, hei, jo pamahtikin champagne, ja tyttö tuoda tyllytteli tätä kuohuvaa juomaa, joka pulppueli kuin lähde. Ja pitihän tytönkin ottaa lasi. Puhua rupatteli sitten luutnantin kanssa kaikenmoista ja Teodor oli kuin mäihäinen puu, ruoka kuhisi hänen ruumiissaan niin että hän luuli itseään tulivuoreksi. Uusia ajatuksia, uusia tunteita, uusia mietteitä ja uusia näkökohtia leijaili kuin perhosia hänen aivoissaan. Ja niin istuutui hän jälleen pianon ääreen, mutta mitä hän soitti sitä hän ei enää tietänyt. Koskettimet hänen sormiensa alla tuntuivat kuin kovilta luukappaleilta, joista hänen sielunsa tahtoi hengen ulospuristaa, järjestää, koota ja taas murtaa, hajottaa. Ei hän tiennyt kuinka kauvan hän soitti, mutta kun hän lakkasi astui veli huoneeseen. Hän näytti onnelliselta kuin jokin korkeampi olento ja hänen kasvonsa loistivat elämää ja voimaa. Ja sitten tuli Riken huoneeseen tuoden ison juomamaljan, ja heti senjälkeen tulivat kaikki tytöt huoneeseen. Ja luutnantti joi heidän maljansa, yhden onneksi toisensa jälkeen. Ja Teodorin mielestä oli kaikki niinkuin ollakin piti ja lopulta tuli hän niin rohkeaksi että suuteli Rikenin olkapäätä. Mutta tyttö vetääntyi pois, näyttipä loukkaantuneeltakin, ja silloin häpesi Teodor. Ja kun kello oli yksi täytyi heidän lähteä. Kun Teodor pääsi huoneeseensa yksinäisyyteen tunsi hän elämänsä hyvin sameriaiseksi. Hän repi seinältä ”Tule Jesuksen tykö”-taulun, ei siitä syystä ettei enää olisi uskonut Jesukseen, vaan koska se tuntui hänestä kerskailulta. Hän ihmetteli uskonnollisuutensa löyhyyttä, joka oli kuin pyhätakki, ja hän ihmetteli eikö ollutkin sopimatonta kulkea pyhävaatteissa koko viikkoa. Hän tunsi olevansa yksinkertainen arkipäiväihminen, jota hän itsekin hyvin saattoi sietää, ja suurempaa rauhaa tunsi hän sielussaan löytäessään itsensä tällaiseksi yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi. Ja yönsä nukkui hän raskaassa, virkistävässä unessa. Seuraavana aamuna vuoteesta noustessa olivat hänen kalpeat poskensa kuin täyteläisemmät ja hän tunsi itsessään iloista elämänhalua. Hän lähti kävelemään, ja kuinka siinä kulkikin, niin joutui Norrtullille. – Jos menisin Stallmästargårdeniin katsomaan kuinka tytöt voivat, ajatteli hän. Ja ennenkuin hän vielä oikein huomasikaan istui hän jo heidän pöydässään sakset kädessä perkaamassa karviaismarjoja. Ja he juttelivat edellisestä illasta, veljestä, siitä kuinka hauskaa heillä oli ollut. Eikä lausuttu yhtään sopimatonta sanaa. Tämä oli hänen mielestään kuin elämää perheen keskuudessa, eikä hän sitä voinut katsoa synniksi. Juotiinpa sitten kahviakin, Teodor tarjosi tytöille. Tuli siihen lopulta ravintolan emäntäkin ja luki seuralle ääneensä Dagbladia, ja Teodorista tuntui aivan kuin olisi ollut kotonaan. Ja hän tuli sinne toistekin. Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän yhtä porrasta ylemmäksi Rikenin huoneeseen. Tyttö istui neulomassa. Teodor kysyi oliko hän [Alkuperäisessä teoksessa puuttuu tästä kohdasta tekstiä.] Ja sitten puhuivat he veljestä. Hän oli leiriharjotuksilla ja tarkastusretkillä eikä palaisi pariin kuukauteen. Sitten joivat he punschia ja kutsuivat toisiaan sinuksi. Eräänä päivänä kohtasi Teodor Rikenin Haga-puistossa. Tyttö poimi kukkia. He istuivat ruohikkoon. Tytöllä oli yllään niin ohut kesäpuku, että poika näki kuinka rinnat kuulakkaina kohosivat ja rintakuoppa oli tummempana niiden välissä. Poika kietoi käsivartensa tytön vyötäisten ympärille ja suuteli häntä. Tyttö suuteli takaisin niin että maailma pojan silmissä pimeni. Silloin veti poika tytön syliinsä kuin tukehuttaakseen hänet, mutta tyttö riistäytyi irti ja sanoi hyvin vakavasti, että Teodorin täytyi olla hiljaa jos mieli häntä uudelleen kohdata. Ja niin he sitten seurustelivat pari kuukautta. Teodor oli rakastunut tyttöön. Hän piti pitkiä, vakavia juttuja elämän korkeimmista tehtävistä, rakkaudesta, uskonnosta, kaikesta, ja sillä välin koetti tehdä hyökkäyksiään tytön siveyttä vastaan, mutta sai aina takaisin omilla sanoillaan. Ja sitten häpesi hän taas niin kauheasti, että oli voinut ajatella jotakin sellaista viattomasta tytöstä. Hänen intohimonsa nousi lopulta suuresti ihailemaan tätä tyttö-raukkaa, joka niin monien kiusauksien keskellä oli voinut säilyä puhtaana. Hän oli heittänyt kokonaan mielestään kaikki pappisajatukset, aikoi suorittaa muun tutkinnon, ja – kukatiesi – ehkä naida Rikenin. Hän luki nyt runoja tytölle, ja tämä neuloi. Suudella sai hän niin paljon kuin vaan tahtoi, hyväillä ja puristellakin koko rohkeasti, mutta ei enempää. Vihdoin tuli veli kotiin. Silloin pantiin heti toimeen kekkerit Stallmästargårdenilla ja Teodor sai tulla mukaan. Mutta hänen täytyi soittaa heille, soittaa lakkaamatta. Hän soitti parhaillaan valssia, jota ei kukaan tanssinut, kääntyi samassa katsomaan taakseen ja huomasi olevansa yksin salissa! Hän nousi tuolilta ja meni etehiseen. Tuli moniin pikkuhuoneisiin, ja tuli lopulta makuuhuoneeseen. Siellä näki hän näyn mikä pani hänet heti syöksemään ulos, ottamaan hattunsa ja häviämään, ulos yöhön. Vasta aamulla tuli hän huoneeseensa Norrtullgatanille, yksin, murrettuna, ja hävinnyt oli häneltä usko elämään, rakkauteen ja ''naiseen'' luonnollisesti, sillä oli vaan yksi nainen maailmassa ja se oli Riken Stallmästargårdenilla! Kun tuli syyskuun 15 päivä, matkusti hän Upsalaan suorittamaan papintutkintoa. Vuosia kului. Hänen terve järkensä samertui vähitellen kaikista niistä tyhmyyksistä, joita hän nyt ahtoi päähänsä. Mutta kun yö tuli ja vastustus lakkasi, mursi luonto tien itselleen ja otti väkivallalla sen, minkä kapinallinen ihminen tahtoi siltä kieltää. Hän tuli kivuloiseksi. Hänen kasvonsa laihtuivat ja hänen pääkallonsa ulkonevimmat luuosat työntyivät selvästi näkyviin, hänen ihonsa tuli kellertäväksi kuin väkiviinassa säilytettävän sikiön ja näytti aina märältä ja ohuitten parranhaituvien välistä puhkesi pisamia. Silmä oli sammunut; kädet niin laihat että jäntereet kaikki nahan alta paistoivat. Hän oli kuin kuvapiirros jossakin sellaisessa teoksessa jonka tarkotus oli osottaa inhimillisiä paheita, ja kuitenkin oli hän puhdas. Eräänä päivänä pyysi siveysjumaluusopin professori, itse nainut mutta ankara mies, saada puhutella häntä yksityisesti. Professori kysyi niin hienotunteisesti kuin mahdollista oliko hänellä jotakin sydämellään, tunnustaisi sen vaan. Ei, hänellä ei ollut surunaan syntiä, mutta hän oli onneton. Professori kehotti häntä valvomaan, rukoilemaan ja olemaan vahvan. Veljeltään sai hän pitkän kirjeen, jossa veli pyytää häntä unohtamaan koko tuon pikkutapauksen jonka hän sattui näkemään. Ei tyttöjä pidä ottaa vakavalta kannalta! Maksaa ja mennä! siinä hänen filosofiansa, ja sillä tuli hän toimeen mainiosti. Leikkiä piti vielä niinkauvan kuin oli nuori, vakavat hetket kyllä vielä kerkiäisivät. Avioliitto oli yhteiskunnallinen laitos suvun jatkamista varten, ei sen enempää. Kun vakaannutaan niin naidaan j. n. e. Tähän vastasi Teodor pitkässä, kristillisen hengen täyttämässä kirjeessä, johon ei tullut vastausta. ---- Kun Teodor oli suorittanut erotutkintonsa keväällä, täytyi hänen lähteä kesäksi Sköfdeen ottamaan kylmän veden kylpyjä. Syksyllä palasi hän Upsalaan. Mutta ne uudet voimat joita hän kylpylaitoksessa oli hankkinut, olivat luonnollisesti vaan uutta polttoainetta tuleen. Hän tuli yhä huonommaksi ja huonommaksi. Hänen hiuksensa olivat niin harvenneet että päälaki kuulsi läpitse. Hänen askeleensa olivat laahustavat, ja kun toverit näkivät hänet kadulla, värisytti heitä kuin olisivat nähneet hyvin paheisiin vajonneen ihmisen Hän alkoi itsekin huomata sen ja tuli araksi. Lähti ulos enää vaan iltasin. Ei uskaltanut nukkua vuoteessa öisin. Rauta, jota hän oli ottanut liiaksi, oli turmellut hänen ruuansulatuksensa. Seuraavana kesänä lähetettiin hän Karlsbadiin. Seuraavana syksynä alkoi huhu kulkea Upsalassa, ilkeä huhu, joka ruhkaantui kuin pilvi taivaanrannalle. Tuntui siltä kuin olisi jätetty auki jokin likaviemärinluukku, ja kauhea haju äkkiä tullut muistuttamaan, että kaupunki, ihana sivistysluoma, lepäsi mädäntyneellä perustalla, joka milloin tahansa saattoi särkeä putket ja myrkyttää koko yhteiskunnan. Kuiskailtiin että Teodor Vennerström jonakin hulluudenkohtauksen aikana oli ahdistanut kodissaan erästä miestoveriaan ja tehnyt tälle häpeällisiä ehdotuksia. Sillä kertaa oli kuiskailtu totta. Isä tuli Upsalaan ja neuvotteli jumaluusopillisen tiedekunnan dekanuksen kanssa. Tautioppien professori kutsuttiin neuvotteluun. Mitä piti tehdä? Lääkäri vaikeni. Lopulta kysyttiin hänen mielipidettään. – mutta, hyvät herrat, tehän tiedätte niinkuin minäkin, että on vaan yksi keino. – Ja mikä se on? – kysyi jumaluusoppinut. – Pitääkö teidän kysyä sitä millä luontoa parannetaan, – sanoi lääkäri. – Niin, sitä täytyi tosiaankin, – sanoi jumaluusoppinut joka oli naimisissa, sillä se ei ollut luontoa, että ihminen eli epäsiveellisesti. Isä sanoi tietävänsä, että tässä tapauksessa auttoi vaan seurustelu naisen kanssa, mutta hän ei tahtonut antaa pojalleen sellaista neuvoa, sillä ajatelkaa, jos poika saisi taudin. – Sitten hän on aasi jollei kykene suojelemaan itseään, – sanoi lääkäri. Dekanus pyysi, että näin järkyttävän puheaineen käsittely siirrettäisiin sopivampaan huoneustoon. Hän ei voinut puolestaan sanoa mitään kysymyksen johdosta. Ja sille kannalle jäi asia. Asia painettiin villaisella kun Teodor kuului yläluokkaan. Parin vuoden päästä suoritti hän jumaluusopintutkinnon ja lähetettiin Spaahan. Kiinapulveri, jota hän oli nauttinut, oli mennyt polviin, ja hän käveli kahden sauvan varassa. Spaassa säikähdytti hän sairaatkin kauhealla ulkomuodollaan. Mutta olipa siellä muuan kolmenkymmenenviiden vuotias saksalaisnainen, jossa näytti heränneen sääli miestä kohtaan. Hän istui papin kanssa yksinäisessä pensastossa puistikossa ja puhui elämän korkeimmista kysymyksistä. Hän kuului suureen Evangeliseen allianssiin, jonka tarkotus oli puhdistaa elämäntapoja. Hänellä oli valmiita kirjotuksia lehtiin ja aikakauslehtiin jotka tahtoivat poistaa siveettömyyttä naimattomien kesken, ja erityisesti poistaa ammattihaureuden. – Katso minua, sanoi nainen, olen kolmenkymmenenviidenvuotias, ja enkö ole parhaissa voimissa! Miksi hullut puhuvat että epäsiveellisyys on välttämätön paha. Minä olen valvonut ja rukoillut ja taistellut hyvän taistelun Herran Jesuksen Kristuksen tähden. Nuori pappi katsoi naista, hänen täyteläisiä rintojaan ja korkeita lanteiltaan, ja sitten katsoi hän itseään ja ajatteli: on sentään hirvittävä erilaisuus ihmisten välillä tässä maailmassa! Syksyllä menivät komministeri Teodor Vennerström ja siveä neitsyt Sofia Leidschutz kihloihin. – Pelastettu, – huokasi isä, saatuaan kuulla uutisen kodissaan Norrtullgatanilla. – Saa nähdä kuinka käy, – ajatteli veli kasarmissaan Ladugårdslandetissa. – Kun ei vaan rakas Teodor veljeni olisi niitä tähtiä jotka rakastaessaan kuolevat. Teodor Vennerström meni naimisiin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin synnytti hänen vaimonsa maailmaan nivelleiniä potevan pojan. Kolmetoista kuukautta senjälkeen oli Teodor Vennerström kuollut. Lääkäri, joka kuolintodistuksen antoi, pudisti päätään, nähdessään rehevän suurikasvuisen naisen itkien seisovan sen pienen arkun ääressä, jossa lepäsi kahdenkymmenenkahdeksan-vuotiaan nuoren miehen luuranko. ”Plus oli liian suuri ja minus liian pieni”, ajatteli hän, ”ja siitä syystä söi plus sen minuksen.” Mutta isä, joka eräänä sunnuntaina sai sanan poikansa kuolemasta, istui lukemaan saarnaa. Ja lopetettuaan lukemisen ajatteli hän itsekseen näin: maailma on vallan mullinmallin kun hyveitten harrastajat saavat sellaisen palkan. Ja siveä leski, syntyisin Leidschutz, meni vielä naimisiin kahdesti ja sai kahdeksan lasta ja kirjotti artikkeleita liikakansotuksesta ja epäsiveellisyydestä. Mutta lanko sanoi, että sepä on kirottu nainen joka niin ottaa hengen miehistään. Mutta se hyveistä vapaa luutnantti nai ja sai kuusi lasta, ja tuli majuriksi ja oli onnellinen elämänsä loppuun asti. [[Luokka:Avioelämää]] 3457 6205 2006-10-01T12:11:48Z Nysalor 5 Rakkaus ja jyvät {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Hyveen palkka|Hyveen palkka]] |seuraava=[[Avioelämää: Päästä naimisiin|Päästä naimisiin]] |otsikko=Rakkaus ja jyvät. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Notario ei varmaankaan ollut tutkinut viljanhintoja, kun hän lähti majurin taloon kosimaan, mutta majuri oli. – Rakastan häntä, – sanoi notario. – Paljoko ansaitset? – kysyi vanhus. – Tuhat kaksisataa tosin, mutta me rakastamme toisiamme, setä... – Se ei kuulu minuun; palkka on liian pieni. – Niin ja onhan minulla sivutuloja, mutta Louise tuntee sydämmeni... – Älä lörpötä – paljoko sinulla on sivutuloja? – Täällä maalla me tapasimme ensi kerran... – Paljoko sivutuloja? – lyijykynä oli valmiina. – Ja tunteitaan, tietääkö setä, niitä... – Kuinka paljo sinulla on sivutuloja? – Hän piirusteli variksenvarpaita imupaperille. – Ah, kyllä siitä selvitään, kunhan... – Aijotko vastata, vai etkö! Paljoko sivutuloja? Numeroita! Tosiasioita! – Minulla on käännöstyötä kymmenen kruunua arkilta, on ranskankielen tunteja, minulle on luvattu oikolukua... – Lupaukset eivät ole tosiasioita! Numeroita, poika, numeroita! No, nyt kirjotan. Mitä saat käännöstyöstä? – Mitäkö saan? Ei sitä voi näin vaan sanoa! – Eikö voi sanoa? Sinulla on käännöstyötä, sanot, etkö voi sanoa mitä se on? Mitä lörpötystä tämä on. – On Guizot, Sivistyshistoria, 25 arkkia. – A 10 kruunua, tekee 250 kr. Mitä vielä? – Vielä? Ei sitä edeltäpäin tiedä! – Kas niin. Ei tiedä edeltäpäin! Mutta edeltäpäin se on tiedettävä! Sinä luulet, että avioliitto on sitä, että muutetaan yhteen ja hullutellaan! Ei, poikaseni, lapsi tulee yhdeksässä kuukaudessa ja se tarvitsee ruokaa ja vaatteita! – Eihän tarvitse saada lapsia siinä samassa, kun rakastetaan ''niinkuin me'' setä, ''niinkuin me''... – Kuinka pirussa te sitten rakastatte? – ''Kuinka me'' rakastamme toisiamme? – Hän asetti kätensä liivinsä rintamusta vasten. – Eikö tule lapsia, kun rakastetaan niinkuin te? Hölmö! Olet perhananmoinen hölmö! Mutta taidat olla kunnon mies, ja saat mennä kihloihin; mutta käytä hyvin kihlausaikasi hankkiaksesi leipää, sillä kovat ajat ovat tulossa. Viljanhinnat nousevat! Notario ihan punastui kuullessaan lopun, mutta ilo oli sentään niin suuri, että hän suuteli ukon kättä. Ja taivaan Jumala, kuinka onnellinen hän oli! Ja kuinka onnelliset he olivat! Kun he ensi kerran kulkivat käsi kädessä kadulla, niin säteilivät he onnesta, ja heistä tuntui kuin ihmiset pysähtyisivät avaten rivinsä ollakseen kunniavartioina heidän riemukulkuessaan, ja he kulkivat ylväin, ylevin katsein, pystyssä päin ja joustavin askelin. Ja sitten tuli sulhanen morsiamen kotiin illoin; ja he istuivat keskellä salia yhdessä lukien oikolukua. Ja ukkokin tuumi, että tämä oli reima mies. Ja kun he lopettivat, sanoi sulhanen: ”nyt olemme ansainneet kolme kruunua!” Sitten suutelivat he. Ja seuraavana iltana olivat he teatterissa ja ajoivat kotiin, ja se maksoi kaksitoista kruunua. Ja väliin, kun sulhasella olisi ollut iltatunteja, niin – mitä ei tekisi rakkautensa tähden – niin jättikin hän tuntinsa ja tuli morsiamensa luo. Ja he lähtivät kävelylle. Mutta häät lähenivät. Se oli toista. He ostelivat huonekaluja. Tärkeimpiä vain. Louise ei aikonut ensin olla mukana vuoteita ostettaessa, mutta, kuinka olikaan, hän tuli mukaan. Kaksi vuodetta tietysti, rinnakkain, ettei tulisi niin monta lasta, tietysti! Ja pähkinäpuuta kaikki, joka pala, pähkinäpuuta, sitten punaraitaiset alustat ja höyhenpatjat. Ja kummallakin peitteensä, mutta samallaiset, ja Louise tahtoi sinistä, sillä hän oli vaalea. Ja sitten punaverhoinen lamppu ja Venuspatsas. Ja pöytäastiat; tusina laseja joka lajia hiotuin reunoin. Ja veitsiä ja kahveleita, hienoja kaikki ja nimikirjaimin merkityitä. Ja lopuksi keittokalusto. Mutta silloin täytyi äidin tulla mukaan. Ja touhua oli! Tunnustaa vekseleitä, juosta pankeissa, käydä käsityöläisillä, hakea asunto, asettaa uutimia. Ja mies ennätti. Työ sai vähän myöhästyä, mutta odotappas, kun hän oli naimisissa, silloin sitä alettaisiin taas! Kaksi huonetta vain aluksi, sillä järkevästi piti alkaa! Mutta koska nyt vain oli kaksi huonetta, niin voihan ne sisustaa hauskasti. Ja huoneusto maksoi kuusisataa kruunua toisessa kerroksessa Hallituskadun varrella. Ja kun Louise huomautti, että viidellä sadalla olisi saanut kolme huonetta ja keittiön neljännessä kerroksessa, niin nolostui hän vähän, mutta mitä se teki, kun vaan rakastettiin toisiaan. Niin kyllä Louisekin arveli, mutta rakkaudelle ei olisi ollut esteeksi, saada isompi huoneusto halvemmalla. Niin, tyhmä hän oli, mutta ei sekään mitään tehnyt, kun vaan rakastettiin. Ja niin olivat huoneet kunnossa. Ja makuuhuone oli kuin pikku temppeli. Ja vuoteet olivat niin sievinä siinä ja aurinko paistoi sinisille peitteille ja valkeille raideille ja pienille päänaluksille joihin eräs naimaton täti oli ommellut nimet; suuria kukkaisia kirjaimia, jotka kietoutuivat toisiinsa kuin pitkään syleilyyn ja suutelivat siellä täällä yhteen sattuessaan. Ja rouvalla oli oma osastonsa ja sen edessä japanilainen suojus. Ja salissa joka oli ruokahuone, työ- ja vastaanottohuone, siellä oli piano (1200 kruununa), kirjotuspöytä, jossa kymmenen laatikkoa, ”pähkinäpuuta joka pala”, ja isot peilit ja istuimia ja kaappi ja ruokapöytä. ”Näkyi todellakin, että siinä asui hienoa väkeä” eivätkä he voineet käsittää mitä olisi tehnyt eri ruokahuoneella joka oli semmoinen ikävä huone rottinkituoleineen! Ja häät pidettiin lauantai-iltana! Ja sitten sunnuntai-aamu! Hei, sitä elämää! Eikö olekin ihanaa olla naimisissa! Eikö olekin avioliitto ihana keksintö! Saa totisesti tehdä mitä tahansa, sitten vielä vanhemmat ja sisarukset onnittelevat lisäksi! Ja makuuhuone on pimeä vielä klo 9 aamulla. Ei tahdota avata verhoja vielä, vaan sytytetään punaverhoinen lamppu, joka heittää hurmaavan valon siniselle peitteelle ja valkeille raideille, jotka ovat vähän rypistyneet, ja Venus seisoo ruusunpunaisena ja alastomana; ja tuossa makaa pikku rouva, niin autuaan raukeana, mutta niin kylliksi nukkuneena, kuin olisi ensi yön elämässään oikein hyvin maannut. Eikä kaduillakaan ajeta, sillä on sunnuntai, ja kellot soivat, niin riemuisasti, kuin kutsuisivat ne koko maailman kokoon kiittämään ja ylistämään sitä, joka loi miehen ja naisen. Ja mies kuiskasi pikku rouvan korvaan, että tämä kääntyisi poispäin; sillä hän tahtoi mennä antamaan määräyksiä aamiaisesta. Ja pää katosi päänaluksiin. Hän saa yönutun hartioilleen ja menee verhon taa vetääkseen vähän vaatteita ylleen. Ja niin tulee hän saliin, ja aurinko on levittänyt suuren loistavan tien yli lattian; eikä hän tiedä, onko kevät, kesä, syksy vai talvi; hän tietää vain että on pyhä! Ja hän tuntee nuorenmiehen-elämänsä kuin ilkeän pimennon väistyvän, ja kodissaan tuntee hän tuulahduksen vanhasta kodista ja tulevain lastensa kodista! Hei, kuinka voimakas hän on! Hän tuntee tulevaisuuden tulevan kuin vuoren vastaan. Hän puhaltaa siihen ja se sortuu hiedaksi hänen jalkoihinsa, ja hän lentää yli kattojen pikku vaimonsa käsivarrellaan. Ja hän kokoaa vaatteensa, jotka on heitellyt pitkin huonetta; ja valkea kaulaliina on asettunut taulun kehykselle kuin perhonen. Hän menee keittiöön. Ah, kuinka uusi vaski välkkyy, ja äsken tinatut kattilat! Tämä on heidän kotinsa! Palvelustyttö tulee alushameisillaan. Ihme kyllä ei hän huomaa tämän alastomuutta. Tämä on suvuton hänelle! Sillä häntä varten on vain yksi nainen olemassa! Hän tuntee olevansa siveä kuin isä lapsensa edessä ja hän käskee tytön menemään lähiravintolaan hakemaan aamiaista, heti, mutta hienoa sen on oltava. Portteria ja Bourgogne-viiniä! Kellarimestari kyllä tietää. Sanoo terveisiä minulta! Ja hän menee sisään, naputtaa makuuhuoneen ovelle. – Saanko tulla? Pikku huuto: – Et, ystäväni, odota hiukan! Hän kattaa itse pöydän. Ja kun aamiainen tulee, asettaa hän sen heidän omille pikkulautasilleen. Ja hän asettaa servietit ja pyyhkii viinilasit. Ja morsiuskukkavihon panee hän lasiin rouvan lautasen luo. Ja kun tämä sitten tulee kudotussa aamunutussaan, ja aurinko häikäisee häntä, pyörryttää häntä hiukan, hiukan vain, ja miehensä auttaa hänet mukavalle istuimelle ruokapöydän ääreen. Ja nyt täytyy rouvan ottaa pieni kuminaryyppy likörilasista, ja sitten kaviarivoileipä. ”Ah, kuinka hauskaa! Saa tehdä, mitä ikänä tahtoo, kun on naimisissa! Ajatteles, mitä mamma sanoisi, jos näkisi Louisensa juovan.” Ja mies tarjoo hänelle ja juoksee ja hoitaa häntä kuin olisi hän morsian vielä. Millainen aamiainen sellaisen yön jälkeen! Eikä kellään ole oikeutta ”sanoa mitään.” Ja se on oikein, ja huvitella saa parhaalla omallatunnolla, ja se juuri hauskinta onkin. Onhan sitä nuorena miehenä ollut mukana samallaisilla aamiaisilla, mutta mikä erotus! Haluttomuutta, levottomuutta, ei, sitä ei nyt ajatella! Ja kun hän ostereiden päälle juo lasin oikeaa Göteborgin portteria, ei hän kyllin voi halveksia naimattomia. ”Ajatteles kuinka tyhmiä ihmisiä, kun eivät mene naimisiin! Itsekkäitä ovat; pitäisi verottaa niitä kuin koiria!” Mutta rouva uskaltaa väittää, niin ystävällisesti ja hiljaisesti kuin mahdollista, että ”hän kyllä säälii niitä raukkoja, joilla ei ole varoja mennä naimisiin, sillä muuten he kyllä menisivät kaikki!” Ja notario tuntee piston sydämessään, ja pelästyy hetkeksi, kuin oltuaan ylimielinen. Koko hänen onnensa riippuu taloudellisesta kysymyksestä, ja jos, jos. Ah! Lasi tähän! – Hän sanoo onneksi: meillä! – Oh! Kerta ei ole vielä mitään! Sitten syömme silliä ja perunoita! – Syötkö sinä silliä ja perunoita? – Luulenpa kyllä. – Niin kun olet ollut pienellä rymyllä, ja saat lihalaitteita päälle. – Vai semmoista sinä puhut! Ei, terve! Teiri on mainio! Ja sitten kruunuarsakoita! – Ei, mutta oletko ihan mieletön, Ludvig! Kruunuarsakoita tähän vuoden aikaan! Mitä mahtavatkaan maksaa! – Maksaa? Eivätkö ole hyviä? No! Sehän on pääasia. Ja sitten viiniä! Enemmän viiniä! Eikö elämä ole ihana? Ah! Ihana! Kello kuusi iltapäivällä olivat hienot ajopelit portilla. Rouva oli suuttua. Mutta kuinka suloista oli noin puolimakaavassa asennossa rinnatusten keinua edelleen Eläintarhaa kohti. Oli kuin makaisi samassa vuoteessa, kuiskasi Ludvig, ja sai näpsäyksen käsilleen päivänvarjostimella. Ja tuttavat seisoivat tiepuolessa tervehtien ja toverit viittasivat kädellään kuin sanoakseen: ahaa, poikaveitikka, olet saanut rahoja! Ja kuinka nuo ihmiset olivat pienet, ja kuinka tasainen oli tie, kuinka kevyt kulku vietereillä ja nahkapatjoilla. Niin piti aina olla! Sitä kesti kokonaisen kuukauden! Tanssiaisia, vierailuja, päivällisiä, illallisia, teatteri. Ja välillä kotona. Se oli sentään parasta! Kuinka ihanaa pitojen jälkeen ottaa vaimonsa isältä ja äidiltä, heidän nenänsä edestä pistää hänet vaunuun, lyödä ovi kiini, nyykäyttää vanhemmille: nyt menemme kotiimme! Ja siellä teemme, mitä tahdomme. Ja sitten kotona pieni yöateria ja sitten istua ja lörpötellä aamupuolille! Ja kotona oli Ludvig aina järkevä! Periaatteessa! Kerran yritti rouva koetella, miltä suolalohi ja perunat ja kaurakeitto maistuisivat. Mainiolta! Ludvig oli kyllästynyt siunattuun ruokalistaan. Ensi perjantaina, kun piti taas tulla lohta, toi Ludvig kotiin kaksi metsäkanaa! Hän pysähtyi ovelle ja huusi: – Voitko ajatellakaan, Liisu, voitko ajatella niin kuulumatonta? – Mitä niin? – Niin, uskotko, kun sanon, että ostin, itse ostin metsäkanaparin, niin arvaas mistä hinnasta? Rouva oli enemmän tyytymättömän kuin arvaamishaluisen näköinen. – Ajatteles, kruunu parilta! Rouva oli ostanut metsäkanoja 80 äyrillä parin, mutta, lisäsi hän sovittaen, ettei aivan häpäisisi miestään, sinä talvena oli paljo lunta. – Niin mutta sinun täytyy myöntää, että tämä on huokeaa! Mitäpä ei hän olisi myöntänyt, kun sai nähdä miehensä iloisena. Illalla oli määrä syödä puuroa, koetteeksi. Mutta kun Ludvig oli syönyt metsäkanan, oli hän ihan pahoillaan, ettei jaksanut syödä niin paljo puuroa kuin olisi ''tahtonut'' näyttääkseen että hän todella tahtoi syödä puuroa. Ja puuroa söi hän kernaasti, mutta maito oli tehnyt hänelle pahaa vilutaudista saakka. Hän ei voinut nauttia maitoa, mutta puuroa hän syö joka ilta, joka ilta, kun hänen pikku vaimonsa ei vaan ole vihainen. Eikä puuroa enää tullut! Kuuden viikon kuluttua sairastui rouva. Päätä kivisti ja annatti ylen. Vain pieni vilustus. Mutta ylenannatus ei loppunut. Hm! Olisikohan hän syönyt jotain myrkyllistä. Vaskiastiat olivat äsken tinatut. Lääkäri kutsuttiin. Hän hymyili ja sanoi, että oli niinkuin pitikin. Kuinka piti olla? Hullusti? Lörpötystä! Ei ollut mahdollista. Kuinka se voisi olla mahdollista? Ei, seinäpapereissa oli syy, niissä on kai arsenikkia! Lähetetään apteekkiin! Myrkytöntä, kirjotti apteekari. Sepä ihmeellistä? Ei myrkkyä seinäpapereissa. Rouva oli yhä kipeä. Herra luki terveysoppia, ja sitten kuiskasi hän jotain rouvan korvaan! Kas, siinähän se olikin! Lämmin jalkakylpy vain! Neljä viikkoa myöhemmin selitti kätilö, että kaikki oli ”niin kuin pitikin!” – Niinkuin pitikin! Niin, tietysti, mutta kovin pianpa se tuli! No, koska nyt kerta oli niin, niin – kuinka hauskaa! Aatteles, pienokainen! Hurraa! Isä ja äiti! Mikä nimi pojalle? Sillä poika se oli. Tietysti! Mutta nyt puhui rouva vakavasti miehensä kanssa! Ei ollut näkynyt käännöstyötä eikä oikolukua häitten jälkeen. Ja palkka ei yksin riittänyt. – Niin, niin, humussa oli eletty. Herrajumala, kerran vaan oli ihminen nuori, mutta nyt tuli toista. Seuraavana päivänä meni notario vanhan ystävänsä, aktuarion luo pyytämään tätä takuuseen. – Kun on isäksi tulemassa, rakas veli, niin on menoja edessä! – Aivan niin, veliseni, – vastasi aktuario, ja siksi ei minulla ole ollutkaan varoja mennä naimisiin, mutta sinä olet onnellinen, kun on varoja. Notario ei ilennyt pyytää. Olisiko hänellä otsaa pyytää tämän vanhan nuorenmiehen auttamaan hänen lastansa, miehen, jolla ei itsellään ollut varoja hankkia lapsia. Ei, sitä ei hän sentään voinut. Kun hän tuli kotiin päivälliselle kertoi rouva, että kaksi herraa oli ollut häntä kysymässä. – Miltä ne näyttivät? Olivatko nuoria! Oliko niillä nenäkakkulat? Varmaankin kaksi luutnanttia, hyviä ystäviä. – Ei, luutnantteja ne eivät olleet, näyttivät vanhemmilta! – Ahaa, vanhoja Upsalatovereita, jotka tulivat katsomaan, miten vanha Ludde eli perheen isänä. – Ei, ne olivat tukholmalaisia! Tyttö kutsuttiin sisään. Hänestä ne olivat vähän rojuisen näköisiä ja niillä oli kepit. – Kepit! Hm! – Mitäs ne olivat! No, ne olivat luvanneet tulla takaisin. Muuten oli hän ostanut kannun hyötymansikoita ihan pilkkahinnasta! – Ajatteles, ulkomaan mansikoita puoli toista kannulta, tähän vuoden aikaan. – Ludvig, Ludvig, miten tässä käy? – Mainiosti. Olen tänään saanut uuden käännöstyön! – Mutta sinulla on velkoja, Ludvig! – Joutavia! Odotas, kun saan suuren lainani! – Lainasi! Sehän on uusi velka! – Niin, mutta sellaisilla ehdoilla! Ei puhuta nyt raha-asioista! Eivätkö mansikat ole hyviä? Mitä? Maistuisiko lasi sherryä. Liina! Juoksepas tuomaan pullo sherryä, hyvää! Hänen nukuttuaan päivällisunensa salin sohvalla pyysi rouva sanoa pari sanaa. Mutta hän ei saanut suuttua! – Suuttua? Hän! Herranen aika! Talousrahoja kai? – Niin. Puotitili oli maksamatta! Teurastaja karhusi, ajuri ”juoksi”, oli vaikeata! – Ei muuta! Ne saavat joka killingin huomispäivänä! Hävytöntä, karhuta tuommoisia rippeitä. Ne saavat joka killingin ja menettävät ostajan! Mutta ei nyt puhuta siitä. Lähdetään liikkeelle! Ei vaunuja nyt! Mennään raitiotievaunussa Eläintarhaan vähän tuulettumaan. Ja niin mentiin eläintarhaan; kun tultiin ravintolaan ja pistäydyttiin yksityishuoneeseen, kuiskailivat salissa istuvat nuoret herrat. Luulivat seikkailijoiksi! Niin hassua! Mutta rouva ei oikein pitänyt siitä. – Ja lasku sitten. Ajatteles, jos olisi oltu kotona, mitä kaikkea olisi saatu niillä rahoilla! Kuukaudet kuluvat. Aika lähenee! Tarvitaan kehto ja pikkuvaatteita. Ja tarvitaan paljo. Herra Ludvig on päiväkaudet liikkeessä raha-asioissa. Mutta viljanhinnat ovat kohonneet. Kovat ajat lähenevät! Ei käännöstyötä, ei oikolukua. Ihmisistä on tullut materialisteja. He eivät enää lue kirjoja, vaan ostavat rahoillaan leipää. Kuinka karkea, prosallinen aika. Ihanteet katoavat maailmasta eikä metsäkanoja saa alle kahden kruunun paria. Ajurit eivät tahdo kuljettaa notarioita ilmaiseksi Eläintarhaan, sillä heilläkin on vaimo ja lapset, ja kauppias tahtoo maksuakin tavaroistaan. Oi, kuinka realistista! Päivä tulee ja yö on läsnä! Herra saa pukea ylleen ja juosta hakemaan kätilöä! Sairasvuoteen äärestä saa hän juosta eteiseen ottamaan vastaan karhuja. Ja niin on hänellä tyttärensä käsivarsillaan! Silloin itki hän, sillä hän tunsi vastuunalaisuuden olevan voimiaan painavamman ja hän tekee lupauksia. Mutta hänen hermonsa ovat pilalla. Hänellä on käännöstyötä, mutta hän ei voi istua sen ääressä, sillä hänen täytyy alinomaa juosta hoitamaan asioitaan. Hän töytää appiukon luo, joka on tullut kaupunkiin, viemään iloista sanomaa. – Olen isä! – Hyvä, sanoo appi, – onko sinulla leipää lapselle? – Ei, ei tällä kertaa. Sedän täytyy auttaa! – Kyllä, tällä kertaa. Mutta ei enempää. Ei ole enempää kuin mitä lapset tarvitsevat! Ja rouvan pitää saada kananpaistia ja kuuden markan viiniä. Oikeata! Ja kätilölle sata kruunua. – Miksi vähemmän kuin muut. Antoihan kapteenikin sata? Rouva on pian jalkeilla. Ah, hän on kuin tyttönen taas, solakka kuin puun vesa, hieman kalpea, mutta se sopii hänelle. Appi tulee heille ja puhuu yksityisesti Ludvigille. – Nyt olet hyvä etkä hanki lisää lapsia vähään aikaan, – sanoo hän, sillä silloin olet hukassa. – Mitä isä puhuu! Eikö olla naimisissa! Eikö rakasteta toisiaan! Eikö pidä saada lapsia? – Kyllä, mutta pitää saada leipää lapsille! Rakastaa kyllä kaikki nuoret tahtovat, leikkiä, pistäytyä sänkyyn, huvitella, mutta edesvastuu! – Appikin on tullut materialistiksi! Oi, kuinka kurja aika. Ei ihanteita enää! Talo oli turmiolla. Rakkaus eli, sillä se oli voimakas, ja nuorten mieli oli pehmeä. Mutta ulosottolaitos ei ollut pehmeä. Ulosmittaus oli edessä ja konkurssi uhkasi. Ennen sitten ulosmittaus. Appiukko tuli suurine matkavaunuineen ja vei tyttärensä ja tyttärensä tyttären ja kielsi vävyn näyttäytymästä ennenkuin hänellä oli leipää ja velat maksetut. Tyttärelle ei hän sanonut mitään, mutta mentäessä kotiin, tuntui hänestä kuin toisi vieteltyä. Hän oli lainannut viattoman lapsensa nuorelle herralle vuodeksi, ja sai hänet takaisin ”turmeltuna.” Tämä tahtoi kyllä jäädä miehensä luo, mutta eihän hän lapsineen voinut kadullakaan asua! Ja niin sai herra Ludvig nähdä kotinsa hävitettävän. Mutta eihän se ollut hänen, kun hän ei ollut sitä maksanut. Huu! Nuo kaksi herraa ottivat vuoteet ja vaatteet; ottivat vaskikattilat ja peltiastiat; pöytäastiat ja kruunut ja kynttilä jalat, kaikki, kaikki! Ja kun hän seisoi yksin huoneessaan, kuinka tyhjää, kurjaa. Olisipa Louise täällä! Mutta mitä tekisi tämä tyhjissä huoneissa! Ei, parempi näin. Hänen oli hyvä! Ja niin alkoi julman elämän vakavuus! Hän sai oikolukua eräässä aamulehdessä. Puoliyöstä kello kolmeen kesti työ. Hän sai jäädä toimeensa, koska ei ollut tullut konkurssia, mutta virkaylennyksestä ei ollut toivoa! Lopuksi sai hän luvan käydä katsomassa vaimoaan ja tytärtään kerran viikossa, mutta aina vartiomisen alaisena. Lauantaiyön nukkui hän appiukon viereisessä kamarissa. Sunnuntai-iltana täytyi hänen lähteä takasin kaupunkiin, sillä sanomalehti ilmestyi maanantaiaamuna. Ja kun hän ottaa jäähyväiset vaimoltaan ja tyttäreltään, jotka saattavat häntä portille, ja heiluttaa lakkiaan mäeltä, silloin tuntee hän olevansa niin kurja, niin onneton, niin nöyryytetty. Entäs vaimonsa sitten? Ludvig on laskenut, että hän tarvitsee kaksikymmentä vuotta maksaakseen velkansa! Ja sitten! Sitten ei hän vieläkään voi elättää vaimoa ja lasta. Mutta hänen toivonsa? Ei ole mitään! Jos appiukko kuolee, ovat hänen vaimonsa ja lapsensa puilla paljailla, eikä hän uskalla toivoa heidän ainoan tukensa kuolevan! Oi kuinka elämä on julmaa, se kun ei voi hankkia ruokaa ihmislapsille, kun se kumminkin voi antaa sitä kaikille muille luoduille olennoille! Oi niin julmaa, niin julmaa! Kun ei elämä voi antaa metsäkanoja eikä hyötymansikoita kaikille ihmislapsille! Niin julmaa, julmaa! [[Luokka:Avioelämää]] 3458 6206 2006-10-01T12:11:53Z Nysalor 5 Päästä naimisiin {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Rakkaus ja jyvät|Rakkaus ja jyvät]] |seuraava=[[Avioelämää: Täytyy|Täytyy]] |otsikko=Päästä naimisiin. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Saattoi tosiaankin sanoa, että he työnsivät tytön miehen syliin. Tyttö oli vanhin viidestä sisaresta ja hänellä oli sitäpaitsi kolme veljeä. Tyttöjen huoneessa oli hyvin ahdasta, eikä ollut mitään harvinaista pieni kahakka kellosepän perheessä. Sulhanen soitti alttoviulua hovikapellissa ja puhutteli itseään kuninkaalliseksi kamarimusikukseksi. Tyttö pääsisi hyviin naimisiin! Mies näki tytön jossakin ja pisti nenänsä oven raosta sisälle. He asettivat pojan ja tytön sohvalle, sisaret nappasivat tyttöä selkään, veljet sanoivat ”nuo kahden”, ja isä ja äiti olivat kohteliaita, ja siinäpä musikus sai tytön. Sulhanen kävi tervehtimässä täsmälleen kello viisi joka iltapäivä ja hänen täytyi lähteä kello puoliseitsemän, sillä hänen piti olla teatterissa kello seitsemän. Helvetin ikävää oli olla kihloissa, mutta tottahan se paranisi kun päästäisiin naimisiin. Ukko, joka myöskin tahtoi saada jotain hauskuutta vävystä, oli intohimoinen lautapelin pelaaja. Siinäpä minun mieheni, ajatteli äijä, ja niin täytyi sulhas-raukan pelata lautaa joka iltapäivä. Tyttö istui vieressä tai meni ulos huoneesta kauheitten mäjähdyksien tähden ja vävy sai aina turkkiinsa. Ukko piti hänestä siitä syystä paljo, paitsi kun sulhanen oli hajamielinen ja teki erehdyksen, mikä tapahtui varsin usein. Sunnuntaisin oli sulhanen päivällisellä morsiamen luona. Silloin sai hän puhua teatterijuttuja: mitä näyttelijä se sanoi silloin kun näyttelijätär se sanoi niin! Ja sitten puheli ukko siitä mitenkä olot olivat ennen Forsslowin ja Högqvistin eläessä. Ja päivällisten jälkeen, ukon nukkuessa, pääsivät he hetkiseksi kahden. Mutta missäpä he olisivat voineet olla yksin? Tyttöjen huone oli täynnä, pojat valtasivat kaikki sohvat ja ukko piti hallussaan makuuhuonetta. He saivat istua ruokailuhuoneessa kumpikin rottinkituolillaan ja vanharouva torkkui keinutuolissa. Sulhanen oli hirveästi väsynyt ja uninen päivällisten jälkeen ja olisi myöskin halunnut nojata ruumistaan johonkin, mutta hänen täytyi istua kuin tikku kovalla rottinkituolilla ja koettaa pitää kättään tytön vyötäisten ympärillä. Ja kun he suutelivat, oli aina joku irvistelevä veli oven takana heitä matkimassa, tai istui joku sisar jossain nurkassa ja näytti kovin siveelliseltä. Ja minkälainen touhu hänellä olikaan vapaapileteistä! Joka päivä täytyi hänen hakea molemmat pilettinsä kansliasta jotta perheen teatteritarve olisi tullut tyydytettyä, ja kuitenkin täytyi hänen sitäpaitsi salakulettaa pojat joskus kulissien kautta sisälle. Jopa heidän sukulaisuussuhteensa kävi lopulta niin vahvaksi, että he suikkelehtivat itse sisälle, ja pisin pojista oli eräänä iltana heitetty ulos kun hän oli koetellut erään tanssijattaren rintoja, niinkuin oli erään diplomatin nähnyt tekevän näytöksien väliaikoina. Lauvantai-iltasin oli sulhanen useimmiten vapaa ja silloin teki hän morsionsa kanssa pienen retkeilyn Djurgårdeniin. Tietysti täytyi äitimuorin olla mukana, ja aniharvoin pääsivät he edes silläkään, sillä ainakin kaksi sisartakin oli matkassa. – Pane ylles ja tule matkaan, – sanoi morsian. – Adolfilla ei kai ole mitään sitä vastaan, että menemme kävelemään. Kuinkas Adolfilla olisi ollut mitään sitä vastaan? Mutta kun ruoka Alhambralla piti maksettaman, niin tuntui se kuusi kertaa niin raskaasti kuin jos olisivat olleet kahden. Ja saattoipa sekin tapahtua, että äitimuori väsähti. Silloin täytyi ottaa vaunut ja Adolf sai istua nokalla. Hauskaa tosiaankin saada rahojensa edestä haistella viinahista ajuria ja istua kuin korkkiruuvi voidakseen kysyä Eliniltä paleliko hän. Joskus sattui niinkin, että ”veljet” tulivat hakemaan sisaria Alhambralta, ja aina heidän hajuaistinsa ohjasi heidät tarjoilupuolelle, ja pitkä Carl pyysi aina lankomiestä ”hellittämään” vähän hänen puolestaan, sillä ei hän tullut sinne oikeastaan tullakseen pöytään kutsutuksi. Ja hyvin saattoi sekin muuten tapahtua, että Erik kutsui langon vähän sivuun ja ”nykäsi” viitosen, hopeaisen tai pahimmassa tapauksessa viisikymmentä äyriä. Kun ei sulhanen koskaan saanut olla kahdenkesken morsiamen kanssa, ei hän päässyt ensinkään tuntemaan tyttöä. Hän tiesi vaan rakastavansa, ja se sai riittää. Mutta hän odotti paljo avioliitosta jolloin hän kokonaan saisi omistaa rakastettunsa. Ja kun hänellä oli sunnuntaina kuulutustodistus taskussaan, söi hän viimeistä nuorenmiehenpäivällistään Skomakarkällarissa valoisin, iloisin mielin, ajatellen nuorta vaimoa ja yksinolemista hänen kanssaan; saada istua samassa sohvassa ja puhua hänelle ilman irvisteleviä veljiä tai ilkeitä sisaria. Ja kun hän pikku laivalla kulki Skeppsbrolta Nybrolle, paistoi tammikuun aurinko niin punaisena ja muodosti loistavan tien jääsohjoiseen veteen veneen jälkeen, ja Djurgårdenin vihreät kuuset kulkivat silmissä ohitse kuin kunniavahdit selvästi kuvastuen sinipunervaa iltataivasta vasten, eikä koskaan ollut hän huomannut sellaista valoa ilmassa eikä maassa. Ja kun hän tuli kotiin vinttikamariinsa ja riisui arkivaatteet pukeakseen ylleen hännystakin ja valkean huivin, niin pani hän pois kaiken ikävän, kaiken pahan, koko nuorenmiehen vastenmielisen ja epäsäännöllisen elämän, ostettuine naissuosioineen. Eikä tulevaisuudessa yhtään varjoa näkynyt. Hän kokosi viimeiset pikkuesineet vanhojen vaatteitten joukkoon matkalaukkuun, mikä piti vietämän hänen uuteen kotiinsa, jossa hän nukkuisi tämän yön. Vanhan leposohvan jätti hän hyvästi kuin jonkin erikoisen olennon, ja hän näki vielä jälkiä sen päällisessä viimeisen tytön nappikengistä. Asuntoakalle sanoi hän hyvästit ilman sen suurempaa kaipausta omasta puolestaan, mutta sitä suuremmaksi suruksi akalle. Vaimoparka itki ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta hänelle ja hänen uudelle kodilleen. Illalla olivat häät vanhempien luona. Kun hän vihdoin, saatuaan kuulla koko kuurollisen hävyttömyyksiä langoiltaan, jotka nyt löivät häntä selkään ja kutsuivat Ravaillaciksi, sittenkun äitimuori, joka kohteli häntä kuin ryöväriä, oli runsaasti vetistellyt ja hiljaa kehottanut häntä olemaan hyvä rakastetulle tyttärelleen, vihdoin kietoi kätensä vaimonsa vyötäisille ja vei hänet vaunuihin, tahtoivat muutamat veljet seurata mukana kotiin, mutta hän veti vaunujen oven kiinni niin että ruudut helisivät ja toivotti pojat helvettiin. Niin he siis vihdoinkin olivat kahden. Mutta nyt, nähdessään miehensä melkein voitonriemuisena, alkoi vaimo häntä pelätä. Sellaisena ei hän ollut miestään ennen nähnyt. – Oliko se ihmeellistä? – kysyi mies. Mutta vaimo itki eikä tahtonut ottaa vastaan miehen hyväilyjä. Mies närkästyi ja hyvin surkeina sitten tultiin uuteen kotiin, jossa palvelustyttö, joka oli ajanut kuskilaudalla, huomasi unohtaneensa tulitikut. Seuraavana aamuna oli miehellä opetustunti kello seitsemän. Heidän täytyi elää ymmärtäväisesti sillä hänen palkkansa oli pieni, ja hän tahtoi heti korvata sen mitä oli menettänyt kihlausaikana. Kello yhdeksän tuli hän kotiin suurukselle. Senjälkeen meni hän soittoharjotuksiin. Päivällisen jälkeen täytyi hänen levähtää hiukan, sillä opetustunnit alkoivat taas kello neljältä. Mutta rouvan mielestä oli karkeata se, että mies otti päivällisunet. Hän istui yksin kotona odottamassa, ja kun mies vihdoin tuli kotiin, pani hän maata. Mutta miehen täytyi, muuten ei hän olisi jaksanut kello neljältä. Hänen täytyi. Kello neljä tuli oppilas. Ja sitten hyvästi vähäksi aikaa, pikku ystävä! – Mutta kyllä sinä sentään voisit lähettää oppilaan kotiin tänään! – Mahdotonta, täytyi olla ankara itselleen. – Ja kun oppilas tuli, kuuli rouva ulkoa kuinka mies löi tahtia jalallaan lattiaan ja kuinka kauhea viulu vinkui ijäisesti samaa c d e f g a h. Mutta sitten soi äkkiä ovikello ja sisään syöksyi veljeä kolme, ja kaikki neljä sisarta. Ja sitten naurua ja riehkinää. Ja pitkä Carl meni heti kaapille ja asetti esille punschilasit ja sanoi jotakin törkeätä, ja sisaret kurkistivat sisarensa silmänalusia, oliko hän hyvinkin sininen. Ja rouvan täytyi mennä kaapille hänenkin ja ottaa osa talousrahoista ja lähettää Lina viinikauppaan. Adolf, joka oli kuullut metelin, avasi oven ja nyökkäsi ystävällisesti langoille ja kälyille. Hän oli sydämmestään iloinen siitä, että vaimo sai jotakin ajankulua; iloinen hän todella oli, mutta hänellä ei ollut aikaa tulla heidän joukkoonsa. – Kuules, sinun nenäsihän on vallan viheriä, – sanoi Erik, joka oli hyvin kärkevä, ja Adolf vetäytyi jälleen sisähuoneeseen. C d e f g a h c! Jumala, kuinka opetustunti häntä tänään kiusasi. Tuolla ulkona kävi meno ja lasien helinä, mutta hän ei saanut olla mukana. Lopulta koputti rouva ovelle. Adolfin pitäisi edes tulla juomaan tervetuliaismalja poikien ja tyttöjen kanssa! Niin, sen hän voi tehdä! Mutta sitten sisälle taas! Kello viisi tuli uusi oppilas. – Tämä on tosiaankin sinun hauskaa kuulla, Elin, tämä sianteurastus, – sanoi Malla. Mutta silloin Elin loukkaantui ja sanoi ettei naimisiin mennä huvin tähden. – Mitä varten sitten? – Se ei kuulu sinuun. Alkoipa sisarten väli siinä jo tulistua, kun Adolf tuli ulos, sanoakseen hyvästi, hänen täytyi mennä Operaan! Mutta hän pyysi heitä kaikkia jäämään sisaren luo illalliselle jottei tämän tulisi ikävä. Mutta häntä ei heidän pitänyt odottaa. Ja he jäivät. Kun mies tuli kotiin yöllä kello kaksitoista, nukkui vaimo. Sali, hänen hieno salinsa oli täynnä tupakansavua ja haisi lialle; pöytäliina, joka vielä eilen oli puhdas, oli nyt tahrainen, rikkinäinen lasi oli lattialla, oluenjätteet haisivat laseissa. Voi oli syödä syritelty pieneksi kokkareeksi; kaikki pehmeä leipä oli hotkittu, ja eräällä lautasella oli viipale rasvasta sianlihaa (ne pirut olivat syöneet laihan lihan kaikki!), kuivunut kielenviipale kuin guttaperkapallosta leikattu, ja kaksi ansjouvista, joissa näkyi haarukan jälkiä. Vaimo heräsi. – Onko sinulla siellä mitään syötävää, ukkoseni, – kuului patjoista. – No olihan sitä, ei hän siitä niin paljoa perustanut. Hän meni itse hakemaan keittiöstä olutta. Ja sitten meni hän vuoteeseen. Rouva olisi tahtonut vähän ensin jutella, mutta mies nukkui kohta. Seuraavana päivänä tuli anoppi päivällisvierailulle. Kun Adolf tuli kotiin, haisi salissa portviini. Iltapäivällä tuli appiukko. Adolfilla oli taas tuntinsa ja äijä lähti pian pois, kiukuissaan, sillä kyllä sitä saattoi ottaa vähän vapautta kun oli vastanainut. Mutta veljet ja sisaret pysyivät kiinni. Aina oli joku vapaana, ja he vuorottelivat. Aina oli punschia pöydällä ja sigarrin tuhkaa matoilla. Eräänä päivänä uskalsi Adolf tehdä varovaisen huomautuksen siitä kovasta punschin juomisesta, jossa hän ei voinut olla osallisena. Hyi kuitenkin! Että kehtasikin; ikänä ei enää kukaan sukulainen jalallaan astuisi hänen kotiinsa. Vaimo kyllä tiesi, että kaikki oli miehen, ja sen saisivat muutkin tietää. – Ei, pieni ystäväni, oli vaan kysymys siitä, että juotiin punschia joka päivä, joka päivä, enkelini. – Mutta se ei ollut totta, sillä eilen ei juotu yhtään. – Tosi kyllä, mutta jos yhtenä päivänä kolmestakymmenestä ei juotu, niin voitiin kyllä kuvaannollisesti sanoa, että juotiin joka päivä. Vaimo ei ymmärtänyt kuvaannollista puhetta. Ei ollut saanut niin hienoa sivistystä, että olisi kuvia ymmärtänyt, mutta piikit hän ymmärsi. Voi sentään, ei hän ollut voinut aavistaakaan, että naimisissaolo oli sellaista. Mieshän ei ollut koskaan kotona, ja kun hän oli kotona, niin hän joko makasi tai riiteli. Ja sitten sanoi mies vielä karkeasti, että koko pesä oli hänen. Onnettomuudeksi oli pitkä Carl samana päivänä turhaan koettanut lainata, hän oli saanut kieltävän vastauksen, ja sen lyhköisen, ilman anteeksipyyntöjä. Huhu siitä levisi pian samoinkuin punschihistoriastakin, ja Adolf huomattiin ahneeksi rakkariksi ja petolliseksi rakkariksi, sillä ei hän ollut koskaan sellainen heidän kihloissa ollessaan. Adolf ei ollut läsnä ja sai puolustaa itseään sillä, että hänellä oli siihen varaa ollessaan yksin, mutta ettei se käynyt, yksinkertaisen yhteenlaskun mukaan, enää päinsä, kun hän oli kaksi, mutta mitäpä siitä, se otettiin vaan nuhteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut jotenkin pakotettu elättämään kellosepän tytärtä. Seuraus oli tästä se, että Adolf itse toi pöytään punschin kun heinäsirkat tulivat, ja silloinhan hän ei voinut puhua mitään talousrahojen kulutuksesta, kun hän itse niitä haaskasi sillä tavalla. Eräänä yönä tuli Adolf kotiin väsyneenä ja nälkäisenä kuten tavallisesti. Juusto oli kuin kaapittu nauris, tyhjillä lautasilla oli merkkejä pienistä pihveistä, toisella maksamakkaroista. Rasvaista sianlihaa oli vähän jälellä, muutamia munankuoria, eikä yhtään voita. Mies oli hyvin nälkäinen ja hermostunut, olisipa suuttunutkin jos olisi jaksanut, mutta hän päätti päästä irti kurjasta asiasta laskemalla leikkiä. Vaimo oli jo vuoteessa ja odotti vaan myrskyä. – Kuules, ystäväni, – sanoi mies, – eikö sinun kaikissa veljissäsi ole ketään joka pitäisi sianrasvasta? Kaikki-sanassa oli kärki. – Onko minulla mielestäsi niin paljon veljiä? – Onpahan niitä! Enemmän sinulla on veljiä kuin minulla voita. – Eikö siellä ole voita? – Niin, vaimo ei ollut tosiaankaan sitä huomannut ja oli pahoillaan, mutta peräytyä hän ei tahtonut. Siitä syystä sanoi hän: – En ole sinun palvelijasi! – Sitä ei mies ollut koskaan uskonutkaan, sillä jos olisi niin ollut, niin toista olisi silloin näkynyt. – Mitä toista? – No, se oli samantekevää! – Oh, sehän oli hirveätä, mies aikoi lyödä häntä... – Niin, jos hän olisi palvelustyttö, mutta ei nyt! – Mies siis kuitenkin tahtoi lyödä häntä? – Niin, jos hän olisi palvelija, nyt ei hän ollut sitä, eikä häntä siis lyötäisi! – Se oli parasta! Hän oli mennyt naimisiin ollakseen vaimo eikä palvelija! Jos jotakin oli epäjärjestyksessä niin saisi mies puhua siitä palvelijalle, eikä hänelle riidellä. Hän oli jättänyt hyvän kotinsa ja heittäytynyt tuollaisen miehen syliin! ”Hyvä koti”-sanojen kohdalla yskähti herra Adolf, varomattomasti kyllä! – Eikö se ollut hyvä koti? Oliko hänellä jotakin muistuttamista sen johdosta? Eikö siellä ollut tarpeeksi hienoa j. n. e. Sellaista se sitten oli lähes joka ilta. Sitten tuli lapsi. Rouva ei yksin voinut hoitaa lasta. Mallan täytyi tulla sinne vähäksi aikaa. Malla tuli ja asettaikse saliin ensinnä. Herra Adolf luuli olevansa monivaimoisuudessa, sillä Mallan alushameet olivat usein makuuhuoneessa hänen housujensa päällä. Ja pöydässä tarjosi Malla. Makuuhuone tuli lapsihuoneeksi, ja saadakseen salin rauhaan, täytyi herra Adolfin jättää oma huoneensa. Hän ei tietysti voinut enää pitää ”sianteurastusta” omassa kodissaan, vaan sai juosta pitkin taloja ja soittaa vierailla ovilla, kuulla anteeksipyyntöjä sellaisia, että pikku-Fredrik oli sairas tai koulussa, venyä kapakoissa odottaessaan uutta tuntia, kun oli liian pitkältä kotiin. Harvoin hän enää tuli kotiin. Iltasin istui hän Operakellarilla tovereineen ja puhui soitosta ja muusta sellaisesta mikä häntä miellytti. Haukkumista sai hän kyllä kuulla kotiin palatessaan, niin ettei sinne ollut niin erityistä kiirettä. Kotona oli helvetti, se oli kaikki mitä hän tiesi, eikä hänellä mielestään ollut mitään vaimoa; ei ollut koskaan ollutkaan; tuskin uskoi koskaan saavansakaan. Mutta lapsia hän sai. Missä vika oli, siitä hän ei koskaan päässyt selville. Vaimo sanoi sen johtuvan siitä, ettei mies koskaan ollut kotona, ja mies puolusteli itseään sillä että toimi oli sellainen. Ja molemmat he olivat oikeassa. Mutta eihän mies voinut valita muuta tointa! Ei, sehän oli mahdotonta! Eihän voitu teatterissa näytellä päivisin, kun kaikki ihmiset tekivät työtä päivänvalossa. Mies myönsi auliisti, ettei vaimo voinut olla iloinen ollessaan avioliitossa sellaisen miehen kanssa, joka tuli kotiin vaan öiksi kuin jonkun porton luo (ja tuskin sitäkään); se oli nyt kerran sillä tavalla, eikä elämä aukaise kaikkia pähkinöitä mitkä kulturin pähkinäpensastossa ovat kasvaneet; täytyi mukautua siihen, niinkuin niin paljoon muuhunkin. Vaimo oli mennyt naimisiin päästäkseen naimisiin, ja sitä oli mieskin, voiko mies kieltää sitä? Siksipä oli heidän laitansa sellainen kuin se oli. Sitä ei kukaan ihminen voinut auttaa. Sitä ei voinut pirukaan auttaa – nykyisissä olosuhteissa! [[Luokka:Avioelämää]] 3459 6207 2006-10-01T12:11:57Z Nysalor 5 Täytyy {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Päästä naimisiin|Päästä naimisiin]] |seuraava=[[Avioelämää: Korvaus|Korvaus]] |otsikko=Täytyy. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Juuri tasan kello puoliyhdeksän seisoo eräänä talvi-iltana muuan mies ovella joka johtaa ravintolan lasiparvekkeelle. Vetäessään matematisella tarkkuudella käsistään kastorhansikkaita, katsoo hän yli sumentuneitten silmälasiensa ensin oikealle, sitten vasemmalle, nähdäkseen mahdollisesti jonkun tuttavan. Sitten ripustaa hän päällystakkinsa sen tavalliseen koukkuun, oikealle lämmitysuunista. Tarjoilija Gustaf, maisterin entinen oppilas, on määräystä odottamatta mennyt ja korjannut leivänmurut hänen pöydältään, sekottanut sinapin, helistänyt suola-astian ja kääntänyt toisapäin pyyheliinan. Sitten menee hän määräyksettä edelleen noutamaan pullon Medhamraa, avaa puolikkaan Yhdistykseläistä, jättää maisterille kuin näönvuoksi ruokalistan ja sanoo enemmän tyhjänä muodollisuutena kuin kysymyksenä: – Rapuja. – Naarasrapuja? – sanoo maisteri. – Suuria naarasrapuja, – sanoo Gustaf ja menee keittiöluukulle ja huutaa: – Suuria naarasrapuja, maisterille, ja paljo dilliä! Sitten menee hän noutamaan voita ja juustoa, leikkaa pari viipaletta leipää ja vie maisterin pöydälle. Tämä on sillävälin tehnyt retkeilyn parvekkeella saadakseen iltalehtiä, mutta on löytänyt vaan Posttidningenin. Korvaukseksi ottaa Dagbladetin, jota hän ei päivällisillä ehtinyt lukea; ja sitten panee hän alleen tuolille Dagbladetin, kääntelee Posttidningeniä ja asettaa sen vasemmalle puolelleen leipäkorin päälle. Sitten sivelee hän veitsellään muutamia matematisia voikuvioita leivälleen, leikkaa suorankulman Sveitsin juustoa, kaataa lasiin kolmeneljännestä viinaryypyksi ja vie sen suunsa kohdalle: siinä pidättää hän hetkisen, kuin epäillen lääkettä ottaisi, heittää päänsä taaksepäin ja sanoo huh! Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän kuolinpäiväänsä asti Kun ravut, kuusi kappaletta, on tuotu, tutkii hän niitten sukupuolta, ja kun ei ole mitään vastaansanottavaa, käy hän nautintorikkaaseen työhönsä. Pyyhkeen kulma pannaan irtokauluksen alle, kaksi juustovoileipää pannaan valmiiksi lautasen viereen ja hän kaataa lasiin olutta ja puolikkaan sitä toista. Sitten ottaa hän pienen rapupuukon ja alkaa teurastuksen. Ei ole muita kuin hän, joka osaisi syödä rapuja Ruotsissa, ja kun hän sattuu näkemään jonkun syövän rapuja, sanoo hän: sinä et osaa syödä rapuja. Ensin tekee hän leikkauksen ravun pään ympäri, ja kun on saanut suunsa lävelle, imee hän. – Se on kaikkein hienointa, – sanoo hän. Sitten irrottaa hän selkäkilven muusta ruumiista, kaapii rasvan kilvestä, iskee hampaansa sitten itse runkoon ja imee syvin siemauksin; sitten massuttelee hän pieniä jalkoja kuin sparrista. Senpäälle syö hän vähän dilliä, juo kulauksen olutta ja purasee voileipää. Tarkkaan avattuaan sakset ja imettyään kaikista raoista syö hän lihan ja siirtyy häntään. Kun hän on syönyt kolme rapua, juo hän taas vähän ja lukee virkanimitykset Posttidningenistä. Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän aina vastakin. Hän oli kahdenkymmenenvuotias alkaessaan syödä tässä ravintolassa, ja nyt on hän kolmenkymmenenkahden vanha, ja Gustaf on ollut tarjoilijana täällä kymmenen vuotta! Hän on vanhin tarjoilija ravintolassa, hän on vanhempi kuin kellarimestari, sillä tämä on omistanut liikkeen vasta kahdeksan vuotta! Hän on nähnyt monta ryhmää päivällisvieraita; toiset kestivät vuoden, kaksi ja viisikin; sitten hävisivät he, menivät toiseen paikkaan, muuttivat toiselle seudulle tai menivät naimisiin. Hän tuntee itsensä hyvin vanhaksi, eikä hän kuitenkaan ole kuin kolmenkymmenenkahdenvuotias! Tämä on hänen kotinsa, sillä huoneessaan Ladugårdslandetissa hän vaan nukkuu! Kello tulee kymmenen. Silloin nousee hän ja menee pieneen ravintolasaliin, missä toti häntä odottaa. Nyt tulee kirjakauppias. He pelaavat shakkia tai puhuvat kirjoista. Kello puoliyksitoista tulee toinen viulu Dramatiselta. Se on muuan vanha puolalainen joka pakeni Ruotsiin 64:n jälkeen ja elättää nyt pakosta itseään sillä mitä ennen piti huvinaan. Puolalainen ja kirjakauppias ovat jo täyttäneet 50 vuotta, mutta he viihtyvät maisterin seurassa kuin ikäisensä kanssa ainakin. Tarjoilupöydän takana istuu kellarimestari. Hän on vanha merikapteeni, joka on rakastunut etusalonkiin ja päätti siitä syystä yhdistää kohtalonsa tarjoilijattaren kanssa. Rouva vallitsee nyt keittiössä ja antaa keittiöluukun olla aina auki pitääkseen silmällä ukkoa, ettei tämä menisi ja ottaisi ”naukkua” ennenkuin vieraat ovat lähteneet. Mutta sitten kun kaasu on sammutettu ja vuode kunnossa, saa ukko astiallisen rommitotia unijuomaksi. Kello yksitoista alkaa tulla nuoriaherroja, jotka kulkevat varovasti tarjoilupöydän luo ja kuiskaten kysyvät kellarimestarilta onko hänellä ”yksityistä huonetta” vapaana yläkerroksessa, ja sitten kuuluu hameitten kahinaa; ne koettavat kulkea nopeasti eteisen läpi päästäkseen huomaamatta ylempään kerrokseen. – No, – sanoo kirjakauppias, joka on saanut puheaineen kuin ilmaiseksi; – etkös jo ole ajatellut suvun jatkamista, vanha Blom. – Minulla ei ole varoja, – sanoo maisteri. – Miksi et mene itse naimisiin? – Ei kukaan huoli minusta nyt enää, – sanoo kirjakauppias, – sittenkun pääni on tullut sellaiseksi kuin vanha hylkeennahkalaukku. Sitäpaitsi minulla on vanha Stafvani, minulla. Stafva oli salaperäinen olento, jota kukaan ei uskonut löytyvän. Hän sai täydentää kirjakauppiaan toteutumattomat unelmat. – Mutta entäs herra Potocki? – kysyi maisteri. – Hän on jo kerran ollut naimisissa, eikö se riitä, – sanoo kirjakauppias. Puolalainen nyökkää kuin metronomi ja sanoo: – Niin, olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, – ja sitten juo hän totiaan. – Hush! – Niin, – sanoo maisteri, – jolleivät nuo naiset olisi sellaisia hatukoita niin saattaisipa asiaa ajatella, mutta kun ne ovat sellaisia kirottuja hatukoita. Puolalainen nyökkää taaskin päällään ja hymyilee, sillä hän ei tiedä mitä hatukka merkitsee ruotsiksi. – Olen ollut onnellisissa naimisissa – hush! – Ja sitten alkaa lasten poru ja happamat vaatteet uuninreunalla, – jatkaa maisteri, – ja sitten palvelijoita ja keittiönkäryä. Ei, suuri kiitos! Ja sitten saa tuskin nukkuakaan yöllä! – Hush! – sanoi puolalainen. – Herra Potocki sanoo hush, hän, – lisäsi kirjakauppias nuorenmiehen tavallisella vahingonilolla, kun hän kuulee jonkun naineen miehen puhuvan moittien avioliitosta. – Mitä minä sanoin? – kysyi puolalainen ihmetellen. – Hush, – matki kirjakauppias, ja keskustelu päättyi yhteiseen irvistykseen ja tupakkapilveen. Ja sitten tulee kello kaksitoista. Yläkerrassa vaikenee piano, joka on säestäärämistänyt mies- ja naisäänistä kuoroa; tarjoilijat lakkaavat juoksemasta parvekkeen ja keittiöluukun väliä; kellarimestari asettelee jääsäiliöön viimeisiä champagnepulloja, joita viedään yläkertaan; kaasuliekki sammutetaan; ja kolme ystävystä nousee ja lähtee, kukin kotiinsa, ”viattomaan nuorenmiehenvuoteeseensa”, mutta kirjakauppias kotiinsa Stafvansa tykö. ---- Maisteri Blom oli kahdenkymmenenvuotiaana keskeyttänyt lukunsa Upsalassa ja mennyt pääkaupunkiin ylimääräiseksi opettajaksi. Antamalla sitäpaitsi opetustunteja koulun ulkopuolellakin tuli hän toimeen hyvästi. Hän ei pyytänyt paljoa elämältä. Järjestys ja rauha oli kaikki kaikessa. Huoneessaan Ladugårdslandetissa, jonka hän oli vuokrannut eräältä vanhalta mamselilta, sai hän enemmän kuin mitä nuorimies tavallisesti haluaakaan, sillä hän sai hoitoa ja ystävällisyyttä, kaikkea sitä hellyyttä minkä luonto tässä naisessa oli aikonut toiselle ikäpolvelle hänen vertansa; se tuli nyt ilmaiseksi maisterille. Neiti piti hänestä hyvää huolta. Mutta maisteri, jonka äiti jo varhain oli kuollut, ei ollut tottunut saamaan tällaista huolehtimista ilmaiseksi, ja ottikin siitä syystä lahjan vastaan kuin jonkinlaisena tunkeilemisena vapauttaan vastaan, mutta hän otti sen vastaan! Ravintola oli kuitenkin hänen kotinsa. Siellä maksoi hän kaikesta ja tunsi olevansa vapaa, ei velvollisuuden eikä kiitollisuudentunnetta ketään kohtaan. Syntyneenä maaseutukaupungissa Keski-Ruotsissa, oli hän muukalainen Tukholmassa. Ei hakenut ketään! Ei käynyt vieraisilla perheissä ja kohtasi vaan ravintolassa tuttujaan, puheli heidän kanssaan, mutta ei uskonut heille mitään tärkeämpää, eikä hänellä sellaista olisi ollutkaan. Hänen toimensa koulussa, missä hän vaan opetti kolmannella luokalla, teki hänestä mielestään sellaisen keskenkasvannaisen. Olihan hän päässyt kolmannelta luokalta ja tullut seitsemännelle, aina ylioppilaaksi asti; mutta nyt istui hän kuitenkin paikallaan kolmannessa luokassa, hän oli istunut siinä kaksitoista vuotta, eikä koskaan edemmäksi päässyt. Hän opetti vaan Euclideksen toisen ja kolmannen kirjan, se oli luokan opintomäärä. Koko elämä näytti siis hänestä vaan palaselta, mutta palaselta ilman alkua ja loppua: toinen ja kolmas kirja. Vapaana aikana luki hän arkeologiaa ja sanomalehtiä. Arkeologia on muotitiede, ajan sairaus, voi sanoa. Ja se on vaarallista, sillä se osottaa useimmissa tapauksissa, että inhimillinen hassutus on ollut jokseenkin pysyväistä laatua. Sanomalehdissä näki hän shakkipelin; – politika oli hänelle mieltäkiinnittävää peliä – kuninkaasta, ei sen enempää, sillä hän oli kasvatettu, hän niinkuin kaikki muutkin, siihen käsitykseen, joka oli tullut hänelle kuin uskoksi, että meitä ei liikuttanut se mitä maailmassa tapahtui, siitä pitivät huolen ne, joille Jumala oli antanut vallan. Tämä tapa katsoa maailmaa antoi hänen sielulleen suuren ja hiljaisen rauhan, ei hän ketään häirinnyt, eikä häntä kukaan. Kun hänestä joskus näytti jokin seikka kovasti hassulta, niin hän lohdutteli itseään sillä, että sitä ei nyt voinut pirukaan auttaa! Kasvatus oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä itsekkään, ja katekismus oli opettanut hänelle, että kun kukin pitää omista asioistaan huolta, niin hyvin käy, tulkoon mitä tahansa. Hän hoitikin toimensa koulussa erinomaisesti; ei tullut koskaan liian myöhään; ei ollut koskaan sairas; ja yksityiselämässään oli hän nuhteeton. Maksoi vuokransa päivälleen, ei koskaan syönyt laskuun ja meni ”naisten” tykö kerran viikossa (hän ei koskaan sanonut menevänsä ”tyttöjen” tykö). Hänen elämänsä kulki kuin juna kirkkailla raiteilla, kellon mukaan, pysähtyi määrätyille asemilleen, ja hän vältti kuin älykäs mies ainakin kaikkia yhteentörmäyksiä. Tulevaisuutta ei hän koskaan ajatellut, sillä oikea itsekäs mies ei koskaan ajattele niin kauvaksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että tulevaisuus on hänelle vaan korkeintaan pari – kolmekymmentä vuotta. Niin kului hänen elämänsä! ---- Oli juhannuspäivän aamu, kirkas, aurinkoinen niinkuin sen ollakin pitää. Maisteri makasi vuoteellaan ja luki egyptiläisten sotataidosta, kun mamselli Augusta toi kahvia. Päivän kunniaksi oli neitsyt leikannut safranileipää ja pistänyt muutamia sireninkukkia tarjottimelle, sitäpaitsi oli hän jo edellisenä iltana pannut muutamia koivunoksia uunin taka, hakenut puhdasta hietaa ja sen päälle pari keltaesikkoa sylkylaatikkoon ja peilipöydälle lasiin muutamia kieloja. – No eikös maisteri lähde pienelle huvimatkalle tänäänkin? – kysyi muija ja heitti silmäyksen ympärilleen niihin kaunistuksiin, joita oli pieneen huoneeseen hankkinut, saadakseen sanasen tunnustukseksi tai kiitokseksi. Mutta maisteri ei ollut huomannut koreuksia, sanoi vaan kuivasti: – Ei, mamseli Augusta, tietäähän hän hyvin, etten minä koskaan lähde huvimatkoille ihmisten survottavaksi, kuulemaan kakarain kauheata porua. – No mutta eihän nyt voi kaupungissakaan kulkea näin kauniina juhannuspäivänä? Kyllä kai maisteri nyt ainakin Djurgårdeniin menee? – Sitä vielä viimeiseksi tekisin, varsinkaan tänään, kun kaikki kansa näyttää sinne menevän. Ei, minun on täällä kaupungissa niin hyvä olla, ja joskus ne kaiketi loppuvat nämä pyhärehkinätkin. – Rakas maisteri, – intti akka, – paljo on sellaisia ihmisiä, joitten mielestä on aivan liian vähän pyhiä vuosikautisessa raskaassa työssä. Mutta jos maisteri nyt olisi hyvä ja sanoisi mitä hän tahtoo, niin laitettaisiin järjestykseen, sillä sisar ja minä aijomme lähteä Mariefrediin ja palaamme sieltä vasta kello kymmenen illalla? – Hauskaa matkaa, mamselli Augusta, en tarvitse mitään, tulen kyllä yksin toimeen! Portinvartija saa siivota, kun lähden päivälliselle. Ja hän jäi yksin kahvitarjottimineen. Kun hän oli kahvin juonut sytytti hän sigarrin ja jäi makuulle vuoteeseensa tutkimaan egyptiläisten sotataitoa. Ikkuna, avoinna kun oli, narisi saranoillaan heikon eteläisen tuulen puhaltaessa. Kello kahdeksan alkoivat kaikki Ladugårdslandetin kirkonkellot soida, suuret ja pienet, ja Katarina, Maria ja Jakob yhtyivät niihin, ja kävi sellainen helinä ja kumina että pakanakin olisi siitä tullut epätoivoon. Kun kellonsoitto oli tauvonnut, alkoi muuan tykkiväensoittokunta soittaa erästä francaisea Nybrohamnissa. Maisteri kieriskeli raideissaan vuoteellaan, jopa olisi vaivautunut nousemaankin ja sulkemaan ikkunan, jollei olisi ollut niin liiaksi kuuma. Ja sitten kuului muutamia rummunpärrytyksiä Carl XIII:sta torilta, mutta sen keskeytti taas uusi torvisoittokunta eräästä toisesta laivasta Nybrohamnissa. Mutta pahaenteinen rummunpärrytys Carl XII:sta torilta lähestyi. Ne olivat tarkka-ampujia, ja he kulkivat Storgataa pitkin. Ja nyt sai hän kuulla Norrköpingin tarkka-ampujamarssin kuudesti; sitä säestivät laivain huudot, kirkonkellot ja – torvisoittokunnat, mutta lopulta se kulki Kastellholmaan päin ja hävisi sinne. Hän nousi vuoteestaan kello kymmenen, pani parranajovettä lämpiämään väkiviinakeittiöönsä. Paita oli piirongin päällä valkeana ja kovana rinnastaan kuin lauta. Neljännestunnin sai hän työskennellä ennenkuin sai napit reikiin. Sitten ajeli hän partaansa puolisen tuntia. Senjälkeen kampasi hän hiuksensa huolellisesti, aivan kuin olisi suorittanut jonkin hyvin tärkeän toimituksen. Ja kun hän veti housuja jalkaansa varoi hän niitä pääsemästä maahan, etteivät pölyyntyisi lattiasta. Hänen huoneensa oli yksinkertainen, hyvin yksinkertainen ja hyvässä järjestyksessä. Siinä ei ollut mitään yksilöllisyyttä, se oli ylimalkainen kuin hotellihuone. Ja kuitenkin oli hän asunut siinä kaksitoista vuotta. Muitten ihmisten huoneeseen kokoontuu tavallisesti jo sellaisena aikana yhtä ja toista pikkuesinettä: lahjoja, pieniä korukaluja, loistoesineitä. Täällä ei ollut edes piirrosta seinällä, mikä jossain kuvalehdessä on saanut tunteitten kielet väräjämään, ei ystävällisen sisaren neulomaa sohvakoristetta, ei valokuvaa joistakin rakkaista kasvoista, ei kirjaeltua kynänpyyhjettä kirjotuspöydällä; kaikki oli ostettu halvasta hinnasta, tarpeettomien kulujen vähentämiseksi ja omistajan riippumattoman aseman säilyttämiseksi. Hän meni ikkunalle nähdäkseen kadulle ja Tykistökentän yli satamaan. Melkein vastapäätä olevassa talossa näki hän eräässä huoneessa naisen liivisillään sukivan hiuksiaan. Hän kääntyi pois kuin jostakin rumasta tai sellaisesta mikä saattoi häiritä hänen rauhaansa. Alhaalla satamassa liehui kaikilla purje- ja höyryaluksilla lippuja, ja virta välkehti auringonpaisteessa. Kirkkoon meni muutamia muijia virsikirjat käsissään. Tykistötalon edustalla käveli vahti sapeleilleen ja näytti tyytymättömältä, silloin tällöin vilkaisten tornikelloon, vieläkö oli pitkältä vahdinvaihtoon. Muuten olivat kadut tyhjiä, harmaita, helteisiä. Hän katsoi taas naista joka pukeutui. Nainen oli ottanut ihojauhosivelimen ja siveli jauhoa parhaillaan sieramiinsa peilin edessä, venyttäen kasvojaan niin että hän näytti apinalta. Maisteri lähti ikkunalta ja istuutui keinutuoliin. Hän suunnitteli ohjelmaa päivän varalle, sillä kaikista huolimatta pelkäsi hän sentään yksinäisyyttä. Arkipäivisin oli hänen ympärillään koulunuorisoa, ja vaikkei hän rakastanutkaan näitä villipetoja joita hänen piti kesyttää, se on opettaa teeskentelyn vaikeata taitoa, tunsi hän jonkinlaista erityistä tyhjyyttä kun he eivät olleet hänen ympärillään. Nyt kesälomalla oli hän järjestänyt jonkinlaiset lomakurssit, mutta nekin olivat nyt lyhyellä lomalla, ja useita päiviä oli hän nyt ollut yksinään, ottamatta lukuun ruokailuaikoja, jolloin hänellä oli aina varmasti seurana kirjakauppias ja toinen viulu. Kello kaksi ajatteli hän, kun paradi on päättynyt ja kansajoukko ehtinyt hajaantua, menen ravintolaan ja syön päivällistä, siellä on hiljaista ja rauhallista tänään ja siellä juomme kahvia ja punschia, kunnes ilta tulee, jolloin mennään Rejnersiin (se nimi oli ravintolalla Berzeliuksen puiston luona). Kellon lyödessä kaksi, otti hän hattunsa, harjasi huolellisesti vaatteensa ja lähti ulos. – Olisipa ihme jollei heillä olisi tänään keitettyjä ahvenia, – ajatteli hän. – Ja ehkäpä tänään voisi ottaa sparristakin, kun kerran on juhannus! Ja sitten käveli hän alaspäin, etsien varjoa kruununleipomon korkean seinän suojassa. Berzeliuksen puistossa istui työläisperheitä lapsivaunuineen samoilla penkeillä missä arkisin istui Suuren Puutarhakadun ylhäisiä ''bonneja''. Hän näki erään äidin antavan lapselle rintaa. Se oli suuri, uhkuva rinta, johon pienokaisen kätönen melkein vajosi kun hän siihen kiinni tarttui. Maisteri kääntyi pois inholla. Näitten vieraitten olo ''hänen'' puistossaan häiritsi häntä. Hänestä se oli samaa kuin nähdä palvelusväkeä salongissa herrasväen ollessa poissa. Eikä hän voinut sitä antaa heille anteeksi, että he olivat rumia. Niin tuli hän ravintolan lasiparvekkeen luo ja aikoi juuri laskea kätensä ovenripaan, vielä kerran ajatellen ihania ahvenia ”ja runsaasti persiljaa”, kun hän samassa huomaa valkean paperilapun, johon on jotakin kirjotettu ja joka oli kiinnitetty lasiruutuun. Hänen ei tarvinnut lukea sitä, sillä hän tiesi mitä siihen oli kirjotettu: että ravintola oli juhannuspäivän sulettuna, mutta hän oli sen unohtanut! Hänestä tuntui kuin olisi hän iskenyt päänsä johonkin lyhtypaaluun katukäytävällä! Hän raivostui. Ensin suututti häntä kellarimestari joka oli sulkenut ravintolan, sitten se, että hän itse oli unohtanut tämän sulkemisen! Hänestä tuntui niin tavattomalta se, että hän oli saattanut unohtaa sellaisen asian, niin tavattomalta, ettei hän sitä uskonut, vaan haki jotakuta, joka oli ollut siihen syynä. Se oli luonnollisesti kellarimestari. Hän oli pois suunniltaan, lamassa, epäkunnossa, murtunut. Hän istuutui eräälle penkille ja oli vähällä itkeä kiukusta. Pom! ja samassa iski pallo keskelle paidanrinnustaa. Hän kimmahti seisaalleen kuin härsytetty vaapsiainen ja tahtoi saada käsiinsä rikollisen, kun hän näki pienten, rumien tytönkasvojen nauravan hänelle päin silmiä, ja tytön takana erään työmiehen, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässä panamahattu, ja joka hymyillen otti tyttöä kädestä ja kysyi herralta tekikö kipeätä, ja sitten näki hän kokonaisen liudan palvelustyttöjä ja kaarttilaisia, jotka nauroivat. Hän etsi silmillään polisikonstapelia, sillä hän tunsi tulleensa loukatuksi ihmisoikeuksissaan, mutta kun hän näki konstapelin tuttavallisesti juttelevan lapsen äidin kanssa, ei hän tuntenut mitään halua riidellä vaan meni suorastaan Norrmalmin torille ottaakseen ajurin ja mennäkseen kirjakauppiaan luo, sillä nyt ei hän enää kauvempaa voinut olla yksin. Päästyään ajurinrattaille tunsi hän itsensä jotenkin turvatuksi, ja nyt kuivasi hän nenäliinalla paidanrintamuksensa, jossa oli pölyinen pallonjälki. Päästyään Götgatalle maksoi hän ajurin varmana siitä että tapaisi kirjakauppiaan kotona. Mutta kulkiessaan ylös portaita alkoi häntä huolestuttaa! Jos ei kirjakauppias olisikaan kotona! Hän ei ollutkaan kotona! Eikä koko rakennuksessa ketään muutakaan! Sillä niin tyhjältä se kuulosti hänen koputtaessaan ovelle, ja askeltensa kuuli hän kaikuvan portaissa. Kun hän vihdoin taas seisoi yksin kadulla, ei hän tiennyt mihinkä menisi. Potockin osotetta hän ei tiennyt ja mahdottomalta näytti hänestä saada käsiinsä osotekalenteriakaan tänään, kun kaikki myymälät olivat sulettuina! Hän kulki, tietämättä minne tie johti, alas Götgataa, Skeppsbrolle, Norrbrolle ja Carl XIII:sta torille. Ei yksiäkään tuttuja kasvoja kohdannut hän, ja hän tunsi haavottavasti iskevän tämän kansajoukon, joka oli vallannut kaupungin herrojen poissaollessa, sillä hän oli kasvatettu ylimysmieliseksi niinkuin me muutkin, valtion kouluissa. Nälkä, joka ensi temmellyksessä oli lauhtunut, alkoi taas herätä. Silloin valtasi hänet uusi kauhea ajatus, jota hän raukkamaisuudesta ei ennen ollut uskaltanut ajatella loppuun asti: missä saan päivällistä? Hän oli lähtenyt ulos, taskussaan vaan päivällislippuja ja rahaa yksi kruunu ja viisikymmentä äyriä, koko hänen rahastonsa. Pilettejähän saattoi käyttää vaan Rejnersillä ja yhden kruunun oli hän jo käyttänyt ajamiseen. Hän tuli jälleen Berzeliuksen puistoon. Siellä istui työläisperheitä ja söi ruokakoreistaan: keitettyjä kananmunia, rapuja, pannukakkuja! Eikä polisi sanonut mitään! Tuollapa istui jo muuan konstapeli voileipä kädessä ja olutlasi toisessa. Eniten kävi hänen sisulleen se, että nämä ihmiset, joita hän halveksi, olivat hänestä voitolla tällä kertaa! Mutta mikseipä hän voinutkin mennä johonkin maitokauppaan ja tyydyttää nälkäänsä. Miksei? Niin! Vastauksen karkotti hän luotaan kuin röyhtelyn; ja niin meni hän alas laivasillalle lähteäkseen Djurgårdeniin, missä hänen täytyi tavata tuttavia, joilta saattoi, niin vastenmielistä kuin se olikin, lainata rahaa päivällisiin, mutta hienoihin päivällisiin, Hasselbackenilla! ---- Laivalla oli paljon väkeä, niin että maisterin täytyi seistä koneen vieressä joka lämmitti hänen selkäänsä ja pirskotti talisulaa hänen vaatteilleen, samalla kuin hänen täytyi seistä ja katsoa tuijottaa erään keittäjättären hiussykeröä ja haistella pahentunutta hiusrasvaa. Mutta ei yksiäkään tuttuja kasvoja! Päästyään Hasselbackenille oikaisi hän runkonsa niin suoraksi kuin mahdollista ja koetti saada arvokkaan ja vapaan ryhdin. Kenttä ravintolan edustalla muistutti teatterikatsomoa ja näytti täyttävän sellaisen tarkotuksenkin, nimittäin olevan kohtaus- ja näyttelypaikka sellaisille joilla on jotakin näytettävää. Kauvimpana perällä istui upseeria, sinisinä kasvoiltaan liiallisesta syönnistä ja juonnista; heidän lähellään muutamia ulkovaltojen edustajia, harmaina ja uupuneina siitä voimiakysyvästä työstä, että puolustivat joitakuita maanmiehiään jotka olivat tapelleet satamassa, tai että olivat läsnä juhlanäytännöissä, lastenkastajaisissa, häissä, hautajaisissa y. m. Mutta siinäpä olikin sitten hieno yleisö. Sillä keskellä kenttää huomaa maisteri Ladugårdslandetin nokikolarin perheineen, kellarimestarin ”Helvetin Kuningas”-ravintolasta, provisorin ”Sjubben”-apteekista ynnä muita ja heidän ympärillään kulkee vihreä vartija hopeakoruissaan ja kädessään kullattu sauva ja heittää halveksivia katseita tähän seuraan, ikäänkuin kysyäkseen mitä heillä oli täällä tekemistä. Maisteri tuntee kovasti hämmästyvänsä niistä monista katseista jotka kaikki näyttävät sanovan: katsos tuolla hän kulkee ja hakee päivällistään. Mutta hänen täytyy kulkea edemmäksi! Ja hän tulee parvekkeille missä syödään ahvenia ja sparrista, missä juodaan sauternea ja champagnea. Ja hei, siinäpä jo häntä lyökin tuttu käsi olalle, ja kun hän kääntyy, näkee hän tarjoilija Gustafin loistavat kasvot, ja hän ottaa vastaan kädenpuristuksen ja teeskentelemättömän: – no mutta kas kun maisterikin on täällä; mitäs kuuluu? Ja tarjoilija Gustaf, joka oli niin iloinen saadessaan tuntea itsensä hetkiseksi rinnastetuksi herransa kanssa, tuntee kankean puupalikan lämpimässä kourassaan ja kohtaa pari katsetta, teräviä kuin neulankärjet. Ja tämä kova käsi painoi eilenillalla niin lämpimästi kymmenenkruunun setelin hänen kouraansa ravintolasalissa ja tämä mies kiitti häntä puolenvuoden palveluksesta ja huomaavaisuudesta kuin ystävää. Ja tarjoilija Gustaf menee entiselle paikalleen toveriensa luo, hämillään ja suuttuneena. Mutta maisteri menee katkerin mielin jälleen ulos, ulos läpi koko väkijoukon, joka hänen mielestään ivaillen kuiskailee: ei hän saanut päivällistä! Ja sitten tulee hän kauemmaksi nurmikoille. Tuolla seisoo Kasperi ja saa selkään vaimoltaan. Tuolla taas muuan merimies näyttää Onnentähdessä sitä odotettua palvelustytöille, tykkimiehille, kaartilaisille ja kisälleille. He ovat syöneet päivällistä kaikki nämä ja näyttivät iloisilta, ja hetkisen hän jo mielestään oli huonompikin kuin he, mutta sitten muisti hän, etteivät he tietäneet kuinka egyptiläinen leiri linnotettiin, ja silloin tunsi hän olevansa jälleen ylhäällä, eikä hän voinut ymmärtää kuinka ihmiset saattoivat vajota niin syvälle, että he tunsivat iloa sellaisesta surkeudesta mikä nyt juuri heitä huvitti! Hän oli kuitenkin menettänyt halunsa tutkia useampia ravintoloita ja meni Novillaan päin, ohi Tivolin ja Singelbackenin. Siellä nurmikentällä tanssi nuoriso viulun soidessa; vähän matkaa siitä oli muuan perhekunta asettunut nurmelle erään tammen alle; mies, perheenisä, oli polvillaan, paitahiasillaan, paljain päin, olutlasi toisessa kädessään ja makkaralla höystetty voileipä toisessa; hänen lihavat, iloiset kasvonsa, jotka olivat suun ympäriltä hyvin ajellut, loistivat ilosta ja hyväntahtoisuudesta, kun hän kehotti vieraitaan, luultavasti vaimoaan, appivanhempiaan, lankojaan, puotipalvelijoitaan, palvelustyttöjä, syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä tänään oli juhannus koko päivän. Ja tuo iloinen mies lasketteli sukkeluuksia niin että koko seura kierteli ruohossa nauraen sydämmensä pohjasta. Ja kun pannukakkua tarjottiin ja sormin syötiin ja portviinipullo kiersi ympäri, piti vanhin puotipalvelija puheen, milloin lausuen jotakin niin sydämmellistä, että rouvat ottivat esiin nenäliinansa, ja isäntä pisti toisen poskipartansa kärjen suupieleen, milloin taas niin hauskaa, että hyvähuudot ja nauru keskeyttivät puhujan; silloin sumentui maisterin mieli; mutta hän ei mennyt tiehensä, vaan istuutui eräälle kivelle muutaman männyn taakse, katsellakseen ”eläimiä”. Kun puhe oli päättynyt, joivat isäntä ja emäntä maljan, joka päättyi hurraahuutoihin. Samalla säestettiin sitä harmonikoilla ja kaikilla lautasilla jotka suinkin olivat vapaina. Sitten nousi seurue lähteäkseen juoksemaan leskistä. Ja isoäiti meni erään pensaan taka auttamaan kaikkein nuorinta ja äiti itse sai napittaa keskulaisten housut. – Mitä eläimiä – ajatteli maisteri itsekseen ja kääntyi poispäin, sillä luonnollinen oli hänestä rumaa, koskapa kaunis oli luonnotonta, paitsi ”tunnustettujen” mestarien tauluissa kansallismuseossa. Ja sitten näki hän kuinka nuoretherrat riisuivat paitahiasilleen ja tytöt ripustivat kalvosimensa orapihlajapensaisiin; ja sitten asettuivat he riviin ja sitten juoksivat he. Ja tytöt nostivat hameitaan niin että sukkanauhat näkyivät, punaisia ja sinisiä nauhoja joita saa ostaa rihkamapuoteista; ja kun ritari oli saanut kiinni naisensa, otti hän sen syliinsä ja pyöritti niin että tytön polvetkin näkyivät, ja silloin nauroivat vanhat ja nuoret niin että vuoret kaikuivat. – Oliko se viattomuutta vai turmelusta? – ajatteli maisteri taas. Mutta varmaankaan ei seura tietänyt mitä merkitsi outo sana korruption, ja siksi iloitsivat he. Kun he olivat juoksemiseen väsyneet, oli kahvikin jo valmista. Eikä maisteri voinut käsittää mistä ritarit olivat oppineet olemaan niin kohteliaita naisille, sillä he ryömivät nelinkontin hakemaan sokeriastiaa ja kermaa palvellakseen tyttöjä, ja kiristäjät hikisissä liivinselkämyksissä olivat kuin ”selkään istutetut rivat”. – Siinä koirakset naaraksille kiemailevat, – ajatteli hän – mutta odottakaahan! Mutta sitten näki hän isännän, iloisen sielun, kohteliaasti tarjoovan kahvia vanhalle appi-isälleen ja anoppi-äidilleen, vieläpä vaimolleenkin, ja kaikille puotipalvelijoille ja palvelustytöille, ja kun joku kieltäytyi tarjouksesta sanoen: ”herran pitää ottaa itse”, vastasi tämä, että hän kyllä ehtisi sittenkin. Ja sitten näki hän appi-isän tekevän pajupillejä pikkupojille, ja isoäiti hääräsi siinä ympärillä kuin piika ja tahtoi pestä kaikki astiat! Ja silloin ajatteli maisteri, että itsekkäisyys oli sentään merkillinen asia, kun se voi ottaa niin inhimillisiä muotoja, niin jakaa, että näytti siltä, kuin kaikki antaisivat ja ottaisivat ihan yhtä paljo, sillä itsekkäisyyttä se oli, se oli selväkin! Ja sitten leikkivät he panttileikkejä, ja lunastivat jokaisen pantin suuteloilla, oikeilla suuteloilla keskelle suuta niin että mäiskyi, ja kun iloinen kirjuri ”seisoi kaivossa” ja sai suudella suurta tammea, teki hän sen niin hassunkurisesti ja syleili paksua runkoa aivan kuin halataan tyttöä, kun ei kukaan näe, ja riemuisasti sille naurettiin, sillä kaikki tiesivät kuinka se käy, vaikkei kukaan tahtonut tehdä sitä toisten nähden. Maisteri, joka aluksi oli arvostellen katsellut näytelmää korkealta näkökannaltaan kivellä, oli vähitellen niin kiintynyt heidän iloonsa, että hän melkein tunsi olevansa mukana seurassa. Jopa hän saattoi hymyilläkin puotipalvelijan sukkeluuksille, ja isäntä, joka näytti olevan pikkukauppias, oli yhdessä tunnissa saanut hänen myötätuntonsa. Mutta sepä olikin sitten ensiluokkainen ilokukko. Hän osasi ”nylkeä kissaa”, ”kulkea rapuna”, ”maata” puunrungolla, ”niellä rahoja”, ”syödä tulta” ja tehdä kaikkia konsteja. Ja kun hän otti kahvileivänviipaleen erään nuoren tytön kureliiveistä ja antoi sen sitten hävitä oikeaan korvaan, silloin nauroi maisterikin niin että hänen tyhjä vatsansa hyppi. Ja sitten alkoi tanssi. Maisteri oli lukenut Rabesin kieliopista sellaisen lauseen kuin ”Nemo saltat sobrius, nisi forte insanit”<ref>Ei kukaan tanssi selvänä jollei ole kovin raivostunut. Suomentaja.</ref> ''Cic.'', ja hänestä oli aina tuntunut, että tanssi oli hulluuden ilmaus. Hän oli tosin nähnyt koiranpenikoiden ja varsojen tanssivan, kun ne olivat iloisia, mutta hän ei luullut Ciseron aikoneen ulottaa väitettään aina eläimiin asti, ja eläinten ja ihmisten välille oli maisteri oppinut vetämään paksun viivan. Mutta kun hän nyt näki näitten nuorien ihmisten, selvinä, mutta muuten kylläisinä pyörähtelevän harmonikan ryhdikkään poljennan mukaan, tuntui siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut keinuun, jonka hänen silmänsä ja korvansa panivat liikkeelle, eikä hän lopulta voinut muuta kuin polkea jalallaan tanssintahtia hänkin, hiljaa, pehmeätä sammalta vastaan. Kun oli kolme tuntia kulunut, nousi hän ylös. Mutta hänestä tuntui melkein vaikealta lähteä sieltä; oli kuin olisi pitänyt keskeyttää hauska seurustelu; sillä hän tunsi kuin olleensa heidän mukanaan, mutta lempeämmäksi hän oli tullut sydämmeltään ja tunsi rauhaa ja suloista raukeutta aivan kuin itsekin olisi huvitellut. Ilta oli tullut; jokunen kiiltokylkinen vaunu laahasi muutamia naisia, jotka makasivat, yllään valkeat teatterikapat, vaunun takaistuimella kuin käärinliinoissa ruumiit, valkeaksi sivuttuina ja silmien alla mustat juovat, maalattuina, sillä oli siihen aikaan muotissa se, että piti näyttää ylösnousseelta ruumiilta. Maisterin ensi ajatuksenkulku sai hänet miettimään, että noilla naisilla mahtoi olla hyvin ikävä, mutta ei hänen käynyt heitä sääliksi, ei hiukkastakaan. Mutta suuren maantien alapuolella, avaralla laivareitillä tulivat höyrypurret takaisin huvimatkoilta, lippujen liehuessa ja soiton raikuessa, ja niin hurrattiin, soitettiin ja laulettiin, että se kuului aina Djurgårdsbergille asti. Maisteri ei ollut koskaan tuntenut elämäänsä niin yksinäiseksi kuin tässä kansanvilinässä, ja hänestä tuntui kuin ihmiset katselisivat säälien häntä, joka yksin kulki siinä kuin mikäkin jörri, ja hän itsekin tunsi sääliä itseään kohtaan. Hän olisi tahtonut mennä puhuttelemaan ensimmäistä vastaantulijaa, ketä tahansa, vaan saadakseen jälleen kuulla oman äänensä, sillä siinä yksinäisyydessään tunsi hän kuin joku vieras olisi kulkenut hänen rinnallaan. Ja nyt alkoi muuan muisto kiusata hänen omaatuntoaan. Hän muisti tarjoilija Gustafin Hasselbackenilla, miehen joka ei voinut hillitä iloaan nähdessään hänet. Jo pääsi hän niin pitkälle, että toivoi tulevan vastaan kenen tahansa ja lausuvan ilonsa hänet tavatessaan! Mutta ketään ei tullut. Jopa sentään tulikin; kun hän istui höyrypurressa, tuli muuan lintukoira, joka oli isännästään hukkunut, ja laski päänsä hänen polvelleen. Ei maisteri tavallisesti sietänyt koiria, mutta nyt ei hän sitä hätistänyt luotaan; polveen tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä, ja eksynyt eläin katsoi häntä niin silmiin, kuin olisi tahtonut häntä ottamaan selvää isännästä. Mutta kun he pääsivät maihin Nybron luona, juoksi koira tiehensä. – Se ei tarvinnut minua enää – ajatteli maisteri, ja sitten meni hän kotiin ja pani maata. ---- Tämän juhannuspäivän vähäpätöiset tapaukset olivat kuitenkin järkyttäneet maisterin varmuutta. Hän huomasi nimittäin, että huolellisuus, varovaisuus ja älykäs harkinta ei riittänyt ihmiselle. Hän tunsi ympärillään jonkinlaista epävarmuutta. Jopa ravintolakin, hänen kotinsa, oli niin epäluotettava, että hän saattoi milloin tahansa tulla suljetuksi sen ovien ulkopuolelle. Gustafin osottama kylmyys alkoi myöskin tuntua hänestä painostavalta. Tarjoilija oli tosin yhtä kohtelias kuin ennenkin, huomaavaisempikin tavallistaan, mutta ystävyys oli kadonnut, luottamus niinikään. Tämä teki maisterin epäluuloiseksi, ja joka kerta kun hän sai kuivan lihapalan tai liian vähän perunoita, ajatteli hän: aha! nyt hän kostaa minulle! Kesä tuli maisterille hirveäksi, sillä toinen viulu matkusti pois, ja kirjakauppias oleksi enimmäkseen Mosebackenilla. Eräänä syksyiltana istuivat toinen viulu ja kirjakauppias ravintolassa juomassa totiaan, kun maisteri tulee huoneeseen kainalossa muuan käärö, jonka hän huolellisesti kätki erääseen tyhjään pullon koriin romunurkassa. Maisteri oli ärtyisällä tuulella ja hyvin hermostunut. – No, vanha Blommi, – alkoi kirjakauppias jo varmaankin sadannen kerran, – etkö jo mene naimisiin? – Piru menköön naimisiin; eikö tässä ole kylliksi muutenkin huolta! Ja mikset mene itse naimisiin? – purasi maisteri. – Oh, minullahan on vanha Stafvani, minulla, – vastasi kirjakauppias, joka oli kaavaan valanut joukon vastauksia joukkoon kysymyksiä. – Minä olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, – sanoi puolalainen. – Mutta minun vaimoni on nyt kuollut, hush! – Tosiaankin, – sanoi maisteri – mutta kuinkas herra sitten on leskimies? Puolalainen ei ymmärtänyt käännettä, muuta kuin nyökkäsi vaan päällään myönnytyksen merkiksi. Maisterin mielestä he tuntuivat väsyttäviltä. Keskustelu liikkui aina samaan suuntaan, samoista asioista; ja hän tiesi heidän vastauksensa ulkoa. Kun hän lähti hakemaan sigarria päällystakkinsa taskusta etehisestä, juoksi kirjakauppias romunurkkaan ja otti maisterin paketin. Kun ei se ollut sen tarkemmin sulettu, sai hän sen pian auki ja avasi kääröstä hyvän amerikalaisen yöpaidan, jonka hän huolellisesti levitti maisterin tuolin selkämykselle. – Hush! – sanoi puolalainen ja irvisti kuin jotakin rumaa nähdessään. Kellarimestari, joka piti hyvästä pilasta, kyykistyi tarjoilupöydän alle ja nauroi ääneensä, tarjoilija jäi saliin, ja pian pisti muuan keittäjätär päänsä ulos luukusta. Kun maisteri palasi huoneeseen ja sai nähdä koiruuden, kalpeni hän raivosta, ja kohta epäili hän kirjakauppiasta, mutta kun hän näki Gustafin eräässä nurkassa nauravan, juolahti hänen mieleensä entinen ajatus: hän kostaa minulle! Ja sanaakaan sanomatta tempasi hän paidan, heitti rahat pöydälle ja meni! Siitä päivästä lähtien ei maisteria enää Rejnersillä nähty. Kirjakauppias oli kuitenkin saanut tietoonsa, että hän söi Ladugårdslandet-ravintolassa. Ja niin hän tekikin! Mutta hän oli hyvin tyytymätön! Ruoka ei ollut huonoa, mutta se ei ollut laitettu sellaisella tavalla johon hän oli tottunut. Tarjoilijat eivät olleet huomaavaisia. Usein aikoi hän jo palata Rejnersille, mutta ylpeys esti häntä siitä. Siten oli hänet heitetty kodistaan; siten oli monivuotinen tuttavuus särkynyt viidessä minutissa. Syksyllä sattui uusi isku. Mamselli Augusta oli saanut pienen perinnön Nyköpingistä ja aikoi jättää Tukholman lokakuun alussa. Maisterin täytyi muuttaa. Ja hän muutti joka kuukausi, sillä ei hän voinut nyt mihinkään tyytyä. Toinen paikka ei ollut huonompi kuin edellinen, mutta se ei ollut sama! Hän oli niin tottunut kulkemaan vanhoja katujaan, että hän joskus joutui entisen asuntonsa portille saakka ennenkuin huomasi erehdyksensä. Hän oli sanalla sanoen vallan sekaisin. Lopuksi kävi niin, että hän muutti perheeseen asumaan, niin sydämmestään kuin hän olikin sitä aina vihannut ja kauhistunut. Ja siinäpä sitten tuttavilta hänen jälkensä katosivat. Taasenkin eräänä iltana Rejnersillä istuu puolalainen yksin, poltellen, juoden ja hikotellen, itämaalaisen tavoin haaveillen, mikä ominaisuus on hänen rodulleen ominaista. Silloin tulee kirjakauppias sisälle kuin myrskytuuli; iskee hattunsa lyttyyn pöytää vasten ja huudahtaa: – Herran Jesta sentään, olettekos kuulleet ihmeempää? Puolalainen herää konjakki- ja tupakkanirvanastaan ja mullistelee silmiään. – Herran Jesta nyt sentään, olettekos tosiaankaan kuulleet mokomaa? Hän on mennyt kihloihin! – Kuka on mennyt kihloihin? – kysyy puolalainen vallan säikähtäneenä hatun rääkkäämisestä ja vapahtajan nimen niin viljalta väärinkäyttämisestä. – Maisteri Blom! – Ja kirjakauppias pyytää totilasin ikäänkuin korvaukseksi siitä ravinnosta jota hän on tarjonnut. Ja kellarimestarinkin täytyy tulla esiin tarjoilupöydän takaa kuulemaan. – Onko siinä rahoja? – kysyy hän ilkkuen. – Ei, sitä en luule, – sanoo kirjakauppias, joka nyt on sankari ja jakaa vaan vähittäin lahjojaan. – Onko hän kaunis? – kysyy puolalainen. – Minun vaimoni oli niin kaunis, niin, hush! – Ei, ei hän ole edes kauniskaan, – sanoo kirjakauppias. – Mutta hän näyttää hyvältä tytöltä! – Oletteko nähnyt sitten heitä? – kysyy kellarimestari. Onko hän vanha? – Ja hän kurkistaa keittoluukkuun päin. – Ei, hän on nuori! – Entäs hänen vanhempansa? – jatkaa kellarimestari. – Isä kuuluu olevan satulaseppä Örebrossa! – Mutta sepä vasta lurjus oli! – sanoo kellarimestari, – ja uskokaa minua, ei kukaan vältä kohtaloaan! Ja sanottuaan tällaisen viisauslauselman ikäänkuin siunatuksi lopuksi, menee hän jälleen tarjoilupöytänsä taakse. Kun vähän on tyynnytty siitä ettei ole raha kysymyksessä, ruvetaan mietiskelemään ”millä he elävät.” Ja kirjakauppias tekee ylimalkaisen laskelman maisterin tuloista ja siitä ”mitä hän voi ansaita opetustunneillaan.” Kun se kysymys oli loppuun käsitelty, tahtoo kellarimestari kuulla lähempiä seikkoja. ”Missä tapasi hän tytön? Onko hän vaalea vai tumma? Rakastaako hän sulhastaan?” Tätä viimeistä kysymystä ei pidetä ensinkään vähäarvoisena, ja kirjakauppias ”luulee niin”, sillä hän näki kuinka tyttö roikkui maisterin käsivarressa illalla erään myymälän ikkunan edessä Arsenalsgatalla. – Niin, mutta että hän tosiaankin, sellainen puupölkky, saattoi rakastua! – se oli ihan uskomatonta. Mutta millainen aviomies hänestä mahtaa tulla? Kellarimestari tiesi, että maisteri oli ruokiin nähden ”kirotun” turhantarkka, ja sitä ei saa olla kun aikoo naimisiin (kurkistaa keittiönluukulle!) ja sitten tahtoo hän kovin mielellään ottaa totilasin illalla. Luuliko hän sen käyvän päinsä joka ilta kun oli naimisissa? Ja eikähän maisteri sietänyt lapsiakaan! Hui! vihelsi hän, ei siitä hyvää tule! – Uskokaa minua, ei siitä hyvää tule! Ja sitten voin teille, herrat, mainita vielä yhden asian (tässä nousi hän seisaalleen, vilkasi ympärilleen ja jatkoi kuiskaten), luulenpa piru vieköön, että sillä vanhalla hipokritillä on jokin lemmensuhde. Ettekös muista, herrat, sitäkin iltaa kun – hihihihi – yöpaita! Sepä se! Ei siinä ollakaan missään lehmän selässä! Pitäköön vaan rouva Blom huolta siitäkin, odottakaa vaan! Pahempaakin on nähty! Mutta en minä sano mitään! Tosiseikka kuitenkin oli, että maisteri oli kihloissa ja aikoi mennä naimisiin parin kuukauden kuluttua. Mitenkä sitten kävi, se ei kuulu enää kertomukseen, ja vaikeatapa onkin tietää mitä kodin luostarimuurien sisäpuolella tapahtuu, missä vaitiololupaus jokseenkin tarkkaan pidetään. Varmaa on vaan se, ettei maisteria enää senjälkeen koskaan nähty kapakassa. Kirjakauppias sai, tavatessaan kerran maisterin yksin kadulla, kuulla pitkän ripityksen siitä, että hänen pitäisi mennä naimisiin. Niin, maisteri oli ruvennut ahdistelemaan nuoriamiehiä, ja sanonut heitä itsekäiksi, kun eivät tahtoneet jatkaa sukua, että sellaisille käille pitäisi panna suuri vero, sillä kaikki välilliset verot kohtaavat etupäässä perheenisää, niin, hän meni niinkin pitkälle, että vaati laadittavaksi lakia, joka rankaisisi nuorenmiehensäädyn kuin rikoksena, joka ”sotii luontoa vastaan.” Kirjakauppias, jolla oli hyvä muisti, lausui arveluita siitä, että sitoisi itsensä johonkin ”hanheen”, johon maisteri vastasi, että ''hänen'' vaimonsa oli älykkäin nainen maan päällä. Kaksi vuotta sen jälkeen oli puolalainen nähnyt maisterin rouvineen teatterissa, ja ”hänen mielestään he näyttivät onnellisilta, hush!” Kolme vuotta myöhemmin oli kellarimestari tehnyt huvimatkan juhannuksena Mariefrediin, Siellä linnan vieressä nurmikolla oli hän nähnyt maisterin lykkäävän lapsivaunuja ja kantavan ruokakoria, muassaan kokonainen karavani herroja ja naisia, jotka näyttivät ”olevan maalta.” Maisteri oli päivällisen jälkeen laulanut lauluja ja juossut ”pukkusilla” nuorten herrojen kanssa. Hän näytti kymmentä vuotta nuoremmalta ja oli oikea ritari naisia kohtaan. Kellarimestari, joka oli vallan lähellä seuruetta, oli päivällistä syötäessä kuullut herran ja rouvan puhelusta osan. Kun rouva otti ruokakorista astiallisen rapuja, oli hän pyytänyt ettei Albert olisi vihainen, mutta hänen oli vallan mahdoton saada naaraksia vaikka oli hakenut läpi koko Munkbron. Ja silloin oli maisteri kietonut kätensä vaimonsa vyötäisille ja vakuuttanut syövänsä yhtä mielellään koirasrapuja, ja tyytyväinen oli hän siihen mitä oli. Ja kun sitten pikkuruinen alkoi huutaa vaunussa, oli maisteri nostanut hänet käsivarrelleen ja kantanut kunnes itku taukosi. No, nehän olivat pikkuasioita, mutta kuinka ihmiset saattoivat elää naimisissa, vaikka he poikamiehinäkin vaan tuskalla tulivat toimeen, se oli tosiaankin arvotus. Mutta näytti siltä kuin lapset toisivat ruokaa muassaan tullessaan maailmaan, siltä se tosiaankin näytti! <references/> [[Luokka:Avioelämää]] 3460 7040 2006-10-15T13:29:25Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Täytyy|Täytyy]] |seuraava=[[Avioelämää: Huono onni|Huono onni]] |otsikko=Korvaus. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Aikanaan pidettiin häntä yliopistonerona, eikä ollut epäilystäkään siitä, ettei hänestä tulisi jotakin suurta. Mutta lakitieteen kandidatiksi päästyään täytyi hänen mennä Tukholmaan ansaitsemaan. Väitöskirjan teko täytyi siirtää tuonnemmaksi. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, mutta varoja ei ollut. Siitä syystä oli hän päättänyt mennä rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin. Ja siksipä nähtiinkin hänen Upsalassa ja sittemmin Tukholmassa seurustelevan hienoimmissa piireissä mihin hän vaan saattoi päästä. Upsalassa joi hän vanhempana ylioppilaana aina veljenmaljan vastatulleitten aatelismiesten kanssa, ja nämä tunsivat itsensä hyvin mairitelluiksi vanhemman maanmiehen tuttavuudesta. Ja sitten tultiin ystävyyssuhteisiin, hänelle edullisiin, ja kesällä kutsuttiin hän vanhempien hoviin. Ja siellä hän sitten vainueli. Hänellä oli seurustelutaitoa, soitti ja lauloi ja jutteli hyvin sujuvasti naisten kanssa, ja siksipä häntä suosittiinkin. Hänen pukunsa puhui suurempaa loistoa kuin minkä hänen varansa olisivat sallineet, mutta koskaan hän ei lainaillut rahoja aatelismiehiltä eikä ystäviltään. Olipa hän ostanut pari arvotonta osakettakin Kropp & Wäng o. y:ssä, eikä hän unohtanut sopivassa tilaisuudessa huomauttaa, että oli mentävä yhtiökokoukseen. Toista kesää oli hän jo hakkaillut muuatta aatelisneitiä, jolla oli jonkinlainen maatila, ja jo puhuttiin hänen hyvästä menestyksestään, kun hän äkkiä hävisi hienoista piireistä ja meni kihloihin sellaisen köyhän tytön kanssa, jonka isä oli tynnyrintekijä ja vailla maatilaa. Hänen ystävänsä eivät voineet ymmärtää sitä, että hän niin itsestään iski mäihään. Hän kun oli niin hyvässä vireessä, jo piti saalista ihan haarukan nokassa, ei muuta kuin hotkaista. Niin, ei hän sitä itsekään voinut käsittää kuinka hänen monivuotiset suunnitelmansa niin nopeasti saattoi sekottaa muuan tytöntypykkä, jonka oli nähnyt vaan kerran eräällä laivalla. Hän oli lumoissa, aivan varmaan. Hän kysyi ystäviltäänkin eikö tyttö ollut kaunis. Ei, sitä he eivät tosiaankaan voineet sanoa, suoraan puhuakseen. Mutta älykäs se tyttö kuitenkin oli. Katsokaapas sen silmiin! Ne puhuvat. Ystävät eivät voineet mitään nähdä, vielä vähemmin kuulla, sillä tyttö ei koskaan puhunut. Mutta hän kävi tynnyrintekijän kodissa joka ilta, ja kas se tynnyrintekijäpä vasta oli älykäs mies, saakeli soikoon! Tuomari oli polvillaan, ikäänkuin muistutellen kesäistä hovielämäänsä, ja piteli lankavyhtiä; hän lauloi tytölle, soitti, puhui teatterista ja uskonnosta, ja aina oli hän huomaavinaan myöntävän vastauksen tytön syvissä silmissä. Hän kirjotti tytölle runoja, ja laski hänen jalkoihinsa laakeriseppeleensä, kunnianhimoiset unelmansa, jopa väitöskirjansakin. Ja sitten meni hän naimisiin. Tynnyrintekijä joi häissä itsensä hutikkaan ja piti tytöille ruokkoomattoman puheen; mutta varatuomari näki äijän esiintymisessä niin paljo tervettä luontoa, niin paljo rakastettavaisuutta, ettei hän ukkoa pidätellyt, pikemmin vaan yllytti häntä pahempaan. Hän viihtyi niin hyvin näitten yksinkertaisten ihmisten keskuudessa; siellä sai olla oma itsensä. – Kas siinä on rakkaus, – sanoivat ystävät. – On se rakkaus sentään jotain ihmeellistä! Ja niin olivat he avioliitossa. Kului kuukausi, kaksikin kuukautta. Ja mies oli niin onnellinen. Iltasin istuivat he kahden ja mies lauloi Rosen i Nordanskog; se oli vaimon mielilaulu. Ja mies puhui teatterista ja uskonnosta, ja vaimo kuunteli niin hartaasti! Mutta ei vaimo koskaan mitään puhunut, hän oli vaan yhtä mieltä miehensä kanssa ja virkkasi sohvankoristeita. Kolmantena kuukautena rupesi mies jo vanhaan tapaansa ottamaan päivällisunensa. Rouva tahtoi istua vieressä sillä ei hän voinut olla yksin. Tämä vaivasi miestä, sillä hän olisi mielellään halunnut olla omissa aatoksissaan. Joskus tuli rouva miestään vastaan Norrbrolle, ja se hyvin hänen ylpeyttään kutkutti kun sai nähdä miehensä juoksevan toverien luota hänen tykönsä. Ja sitten vei hän miehensä kotiin kuin voittokulussa; mies oli yksin ''hänen''! Neljäntenä kuukautena ei mies enää ''jaksanut'' laulaa Rosen i Nordanskog. Se oli niin kulunut! Ja sitten otti hän käteensä kirjan, ja niin istuivat he vaiti. Eräänä iltana piti miehen mennä muuatta kuolinpesää selittävään kokoukseen, jonka jälkeen syötäisiin illallinen. Silloin oli hän ensimmäistä iltaa poissa kotoa. Rouvan piti kutsua joku ystävätär iltaa viettämään ja panna sitten aikaisin maata, sillä mies viipyisi kauvan. Ja ystävätär tuli, ja sitten lähti hän kello yhdeksän. Rouva istui saliin odottamaan, sillä hän ei menisi maata ennenkuin mies tulisi kotiin. Ei hän kuitenkaan voisi nukkua. Ja niin istui hän huoneistossa aivan yksin. Mitäpä hän olisi tehnyt! Tyttö oli jo mennyt levolle, ja kaikki oli hiljaa. Seinäkello naksutti yksikantaan. Mutta kello ei ollut vasta kuin kymmenen, kun hän väsyneenä pani pois virkkuunsa. Hän meni sinne ja tänne, puhdistelikin vähän paikkoja ja oli hermostunut. Tämä se oli avioelämää. Temmataan irti ympäristöstään ja pannaan kolmeen tyhjään huoneeseen, kunnes mies tuli kotiin humalaisena ja raakana. Mutta rakastihan mies häntä, ja olihan nyt pakko olla liikeasioissa. Hassuahan oli sitä ihmetellä. Mutta rakastiko mies häntä vielä? Eikö hän tässä hiljankin kieltäytynyt pitelemästä lankavyhtiä, jota tointa ennen niin himoitsi – ennen naimisiinmenoa. Eikö hän eilen näyttänyt vähän tyytymättömältä kun Norrbrolla tavattiin ennen päivällistä! Ja vaikkapa hän olisikin kokouksessa illalla, niin tarvitsiko siltä olla illallisella. Kello oli vasta puoliyksitoista kun hän oli nämä seikat miettinyt. Oikein häntä ihmetytti se, etteivät nämä ajatukset jo ennen olleet hänen mieleensä juolahtaneet. Ja sitten ne synkät mietteet taas virisivät ja sielun silmissä ohitse vilistivät. Mutta nyt ne olivat jo saaneet vahvistusta. Mies ei hänelle enää juuri paljo puhunutkaan. Ei koskaan enää laulanut, ja piano oli sulettuna. Ja valehdellut oli siinäkin, että nukkui päivällisen päälle, makasihan se vaan ja luki ranskalaista romania. Hän oli siis valehdellut vaimolleen! Kello oli vasta puoli kaksitoista. Hiljaisuus oli kauheata. Hän avasi ikkunan ja katseli kadulle. Siellä pari herraa teki kauppoja kahden naisen kanssa. Niin, sellaisia ne miehet ovat! Jospa vaan hänenkin miehensä! Silloin menisi hän järveen! Rouva sulki ikkunan ja sytytti kynttiläruunun makuuhuoneessa. ”Täytyy nähdä mitä tekee”, oli mies sanonut eräänä tuttavallisena hetkenä. Vielä oli siellä kaikki niin kirkasta ja hienoa. Viheriäinen sijapeite oli kuin niitty josta heinä on hiljan tehty, ja pienet valkoiset poskipatjat kuin kissanpoikaset kedolla; hänen pukunsa oli silkoisenloistava; peilissä ei ollut vielä vesipirskeitten rumia jälkiä, ja hopeaiset pinnat hiusharjassa, ihojauhorasiassa ja hammasharjassa olivat vielä niin kirkkaat. Heidän tohvelinsa vuoteen alla olivat vielä niin uudet ja kankeat, kuin eivät koskaan joutuisikaan ajelehtimaan. Kaikki oli vielä niin nuorteansiroa, mutta sittenkin oli se jo niin vanhaa. Hän tunsi kaikki miehensä laulut, kaikki hänen salonkikappaleensa, kaikki hänen sanansa, kaikki hänen ajatuksensa. Hän tiesi tarkkaan mitä mies sanoisi päivällispöytään istuessaan, kaikki mitä hän sanoisi kun he olivat kahdenkesken illalla. Hän oli kyllästynyt, hän oli väsynyt kaikkeen. Oliko hän rakastanut miestään? Oli kyllä! Oli tosiaankin! Mutta tässäkö ne nyt sitten olivat kaikki hänen nuoruutensa unelmat! Tulisiko koko elämä tällaiseksi! Niinpä kai! Mutta ... hehän saisivat lapsia! Niin, mutta vielä ei näkynyt merkkiä siitä! Hei! Silloinpa ei hän enää olisikaan yksin; silloin saisi mies olla poissa niin paljo kuin tahtoisi, sillä olisihan kotona silloin joku jota hän, vaimo, saisi hoitaa ja hyssytellä, jolle puhella. Ehkä tästä puuttuikin vaan lapsi. Ehkä olikin avioelämän tarkotus toista kuin se, että herra sai pitää kotonaan naiseläjän, ja pitää sitä lain turvissa yksin, rauhassa! Niin kyllä! Mutta pitäisihän miehen sentään häntä rakastaa; ja sitä hän ei tehnyt! Ja sitten itki rouva! Kun mies tuli kotiin kello yksi, oli hän vallan selvä. Mutta hän oli vähältä suuttua nähdessään vaimon vielä ylhäällä. – Mikset ole pannut maata? – oli hänen ensimmäinen tervehdyksensä. – Kuinka minä olisin voinut nukkua kun odotin sinua? – No mutta tämähän nyt vasta on merkillistä. Sittenhän en minä koskaan uskalla lähteä ulos! Luulenpa että olet itkenytkin! – Niin, minä olen itkenyt, ja itkeä kai minun täytyy, kun et sinä – rakasta – minua – enää. – Enkö minä rakasta sinua kun minun täytyy kulkea liikeasioissa? – Eihän illallinen ole mikään liikeasia. – Kas niin! Nyt ei enää uskalla uloskaan mennä! Sehän nyt vasta on pirua kuinka naisten pitää olla kintereillä aina! – Kintereilläkö! Niin, sen kyllä näin eilen päivällä kohdatessani sinut Norrbrolla. Mutta en enää koskaan tule sinua ottamaan vastaan kotimatkalla. – Mutta, pikku ystäväni, kun minä kuljin päällikköni kanssa... – Huhuhu! Nyt pääsi rouvalta itku ja hän sai väristyksiä. Täytyi mennä herättämään Lina ja saada hauteita. Mies itki, hänkin! Sydämmen kyyneleitä! Omaa kohtaloaan, kovuuttaan, kelvottomuuttaan, toiveitaan, kaikkia! Mutta tässähän oli enemmän kuin toiveet! Mieshän rakasti häntä! Eikö ollut niin? Sanoihan vaimokin rakastavansa häntä, nyt, kun mies oli polvillaan sohvan vieressä ja suuteli vaimonsa silmiä. Niin, he rakastivat toisiaan! Pilvi vaan oli kulkenut ohitse! Pahoja aatoksia yksinäisyydessä. Vaimon ei tarvitsisi enää koskaan, ei koskaan olla yksinään. Ja niin nukkuivat he toistensa syliin, ja vaimo hymyili jälleen. Mutta seuraavana päivänä ei vaimo mennyt miestään vastaan. Mies ei kysynyt mitään päivällispöydässä. Mies puhui paljo, mutta vaan puhuakseen, ja tuntui siltä kuin hän puhuisi vaan itselleen. Illalla kertoi hän vaimolleen pitkiä juttuja elämästä Sjöstaholmilla, ja mitä neidit sanoivat paroonille ja mitä nimiä kreivin hevosilla oli. Ja seuraavana päivänä puhui hän väitöskirjastaan. Eräänä päivällisaikana tuli mies kotiin hyvin väsyneenä. Vaimo istui salissa ja odotti Hänen lankakeränsä oli pudonnut lattialle. Mies kulkee ohitse, ja lanka sekaantuu hänen jalkoihinsa; pitsi heltiää vaimon käsistä ja laahaantuu lattialle. Mies suuttuu ja potkaisee langan jaloistaan; hän oli liian väsynyt kumartuakseen ja ottaakseen kerän lattialta. Vaimo sanoo jotakin kiivasta miehen epäkohteliaisuudesta. Mies vastaa ettei hänellä ole aikaa ajatella vaimon askaruksia, ja saattaisipa vaimo muuten ryhtyä tekemään jotakin hyödyllistäkin. Miehen täytyi ajatella väitöskirjaansa jos tahtoi pitää huolta tulevaisuudestaan. Ja siitä syystä täytyi heidän koettaa supistaa menoja Ja siinä sitä oltiin. Seuraavana päivänä istui vaimo kutomassa sukkaa miehelleen, kyyneleet silmissä. Mies selitti, että tuli halvemmaksi ostaa koneella kudottuja sukkia. Silloin purskahti rouva taas itkuun. Mitäpä hän tekisi? Lina piti huolta taloudesta, eikä keittiössä ollut työtä muuta kuin kahdelle. Rouva siisti itse huoneet. Tahtoiko mies, että Lina piti erottaa. – No eihän nyt sitä! – No kuinka sitten! – Sitä ei mieskään voinut sanoa, mutta jotakin täytyi olla hullusti. Talous tuli liian kalliiksi. Siinä oli kaikki! Se ei käynyt päinsä pidemmältä, eikä mies voinut koskaan kirjottaa väitöskirjaansa. Ja sitten kyyneleitä ja suuteloita ja suuri sovinto! Mutta mies alkoi nyt olla poissa pari iltaa viikossa. Liikeasioita! Miehen täytyi luonnollisesti näyttäytyä ulkosalla. Niin täytyi tehdä, muuten hänet unohdettiin. Voi niitä pitkiä iltoja! Mutta nyt meni rouva aina maata ja oli nukkuvinaan kun mies tuli kotiin Jo oli vuosi kulunut, eikä vieläkään näkynyt mitään merkkiä lapsesta. Varatuomarista alkoi tämä kovasti muistuttaa erästä suhdetta mikä hänellä ennen oli erääseen tyttöön, sillä erotuksella vaan, että tämä oli paljoa ikävämpi ja kalliimpi. Keskustelusta ei tullut enää mitään, tyhjänpäiväisistä talousasioista vaan joskus sananen vaihdettiin. Vaimohan oli miehen mielestä liian yksinkertainen. Itseäänhän mies vaan oli kuunnellut, ja vaimon silmien syvyyshän johtui vaan siitä, että hänellä oli niin suuret silmäterät, niin tavattoman suuret silmäterät. Mies puhui nyt jo suoraan entisestä rakkaudestaan mikä jo alkoi sammua. Ei, se riipasi sydämmeen niin kipeästi, niin armottomasti. Se ei voinut kuolla. Mutta niin puheli hän itselleen joskus. Kaikki tässä maailmassa kuluu. Mikseipä sitten kuluisi myöskin Rosen i Nordanskog. Kun oli sitä saanut kuulla kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa, niin kuluihan se, ei siinä auttanut pirukaan. No! Oliko vaimo oikeassa tehdessään siitä sen johtopäätöksen, että rakkauskin oli kulunut. Ei, ja kuitenkin hiljainen oli! Mutta jos tämä olikin vaan lihallisten himojen tyydyttämistä? Sitäpä kai se oli, kun ei kerran lapsia tullut. Eräänä päivänä päätti mies kysyä neuvoa eräältä naineelta toverilta; hehän olivat molemmat jäseniä naineitten vapaamuurariliitossa. – Kuinka kauvan olet ollut naimisissa, veli? – Kuusi vuotta! – Onko mielestäsi ikävää olla naimisissa? – Alussa se vähän tuntui siltä, mutta kun lapset tulivat, sai taas hengittää. – Mutta kuules, miksenhän minä saa lapsia? – Se ei ole sinun vikasi, mutta se on helposti autettavissa. Lähetä vaimosi lääkäriin! Mies puhui hienoisesti vaimolle, ja tämä meni lääkäriin. Hei! Kuusi viikkoa senjälkeen oli asia oikealla laidallaan. Ja nytpä tuli häärinää taloon! Kas sellaista puuhaa! Ja sitten oli pikkuvaatteita salin pöydällä, ja niitä pistettiin piiloon valokuva-albumien ja runokirjojen alle kun joku tuli ovelle. – Ja uudestaan ne taas puikahtivat esille kun se olikin vaan mies joka tuli huoneeseen. Ja sitten piti nimeä mietittämän pojalle. Sillä pojan sen piti olla. Ja sitten neuvoteltiin ”rouvan” kanssa, ja siinä piti ostettaman lääkärinkirjoja, kehtoja ja sijavaatteita. Ja sitten se tulikin! Ja se oli poika! Ja kun mies näki ”pienen, punaisen, voiltahaisevan babianin” lepäävän niillä rinnoilla, joita hän ennen oli pitänyt leikkikaluinaan, ja kun hän näki pienen naisen olevan todella naisen, ja suuret silmäterät, jotka katsoivat pienokaista niin syvästi kuin olisivat tulevaisuuteen katselleet, silloin käsitti hän näissä silmissä kuitenkin olevan jotakin syvää, syvempää kuin mitä hänen teatterinsa ja uskontonsa saattoi käsittää. Ja nyt leimahti jälleen liekkiin se ensimmäinen, vanha rakkaus, ja muassaan se toi jotakin uutta, jotakin sellaista minkä hän oli kyllä aavistanut, mutta ei ymmärtänyt. Ja kuinka kaunis olikaan vaimo päästessään jälleen jalkeille. Ja niin älykäs kaikessa siinä mikä koski pienokaista. Ja mies tunsi itsensä mieheksi. Sensijaan että hän ennen puhui kreivin hevosista ja paronin krikettipelistä, puhui hän nyt melkein liiaksi pojastaan. Ja ollessaan illalla ulkona halusi hän kotiin, ei siitä syystä, että vaimo olisi istunut odottamassa kotona kuin paha omatunto, vaan senvuoksi, että mies tiesi vaimolla olevan seuraa. Ja miehen palatessa kotiin makasivat he, sekä vaimo että pikkuinen. Mies oli oikein kuin mustasukkainen pikkuisen vuoksi. Ja tunsi itsensä syrjäytetysi, sillä olihan se kuin jonkinlainen viehätys, kun tiesi jonkun kaipaavan. Nyt sai mies ottaa päivällisunenkin; ja kun Harald jo voi olla ihmistenkin seurassa, silloin avattiin pianokin uudelleen, ja silloin laulettiin Rosen i Nordanskog, sillä se oli ihan uusi Haraldille, ja se tuli uudeksi Laura-raukallekin, joka ei ollut saanut kuulla sitä niin pitkiin aikoihin. Eikä äidillä ollut enää koskaan aikaa virkata, mutta talopa olikin täynnä pitsikoruja. Mutta eipä tullut mitään väitöskirjaakaan. – Sen saa Harald kirjottaa, – sanoi varatuomari, sillä nyt tunsi hän, ettei elämä ollut lopussa kun se loppui. Ja sitten istuivat he monena iltana kuin ennenkin, ja puhelivat, mutta nyt puhuivat he molemmat, sillä nyt ymmärsi vaimokin jo mitä he puhuivat. Hän tunnusti olevansa yksinkertainen kuin kana, joka ei mitään ymmärtänyt teatterista eikä uskonnosta, mutta vaimohan olikin sen sanonut miehelleen, vaikkei tämä ollut sitä uskonut. Mutta nyt ei mies uskonut sitä laisinkaan. Ja he lauloivat Rosen in Noranskog, ja Harald kirkui joukkoon, ja he tanssivat Rosen i Nordanskogin sävelten mukaan, ja he tuutivat sen mukaan, eikä se koskaan kulunut, eipä! [[Luokka:Avioelämää]] 3461 6209 2006-10-01T12:12:05Z Nysalor 5 Huono onni {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Korvaus|Korvaus]] |seuraava=[[Avioelämää: Viilloksia|Viilloksia]] |otsikko=Huono onni. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Voithan ajatella kuinka herkullista on asua yhdessä saman naisen kanssa koko ikänsä, kun pari miestoveriakin vaan vaivoin voivat kestää pari lukukautta. Ja miehillähän sentään on enemmän samallaisia tapoja ja juonia. Ole varoillasi vaimoa valitessasi, ja opi tuntemaan morsiosi ennenkuin nait hänet! Niin varotteli vanha setä tavallisesti nuorta veljenpoikaansa, mutta mitä se auttoi? Mies ei ''valitse'' vaimoaan, vaan se vaali, luontainen valinta, tapahtuu useimmiten itsestään. Ja niin tapasi tämäkin mies omansa! Se oli muuan komea, kahdenkymmenenkahdenvuotias tyttö. Hän oli ollut valmis naimisiin jo seitsemäntoistavuotiaana ja oli sitten istunut viisi vuotta kotonaan ja odottanut päästäkseen naimisiin, pois kodin pakosta, äidin jankutuksesta ja sisarien kaivamisesta. Ja sitten tuli mies, pelastaja, ritari. Ritari oli tukkukauppias ja oli perinyt vanhan, hyvän liikkeen Skeppsbron luona. Hänellä oli tyynet, hiljaiset tavat, ja hänen suurin halunsa oli vaan perustaa koti ja päästä rauhaan. Hän oli tosiaan luotu mitä parhaimmaksi ja sopuisimmaksi aviomieheksi. Ja sitten menivät he naimisiin! Mies oli järjestänyt kaikki, laskenut ja suunnitellut mitä heidän onneaan varten tarvittaisiin. No! Häitten jälkeisenä päivänä ei vielä asiat olleet järjestyksessä, sillä he olivat päivällisillä appivanhempien luona. – Mutta seuraavana päivänä! Miehen piti olla konttorissa kello yhdeksän. – Mehän kai juomme kahvia kello kahdeksan, – sanoi mies vaimolleen. Rouva vastasi myöntävästi, hän oli niin nukuksissa vielä. Mies nousi ylös kello puolikahdeksan ja piti huolta kahvipöydän kattamisesta, ja sitten asetti hän kukkia vaimonsa lautasen luo, ja sitten sytytti hän tulen munankeittäjään. Sitten meni hän makuuhuoneeseen. – Ylös nyt, pikku muijaseni, kahvi on valmista – sanoi hän. Mutta vaimo kääntyi seinään päin ja sanoi että hän tahtoi vielä vähän maata. – Hm! Mies siis odottaisi puoliyhdeksään. Sitten tuli hän uudelleen makuuhuoneeseen. – Sehän nyt ihmeellistä on, ettet anna minun maata! Juo sinä vaan kahvisi, minä saan kyllä myöhemminkin. Mies tuli alakuloiseksi, mutta päätti kuitenkin odottaa. Ikävää se kuitenkin oli, sillä hänen piti mennä konttoriin katsomaan aamupostia. Mutta sitä hauskempaahan olisi sitten. Pieni kahdestaanseurustelu kahvipöydässä oli aina väikkynyt hänen mielessään yhtenä kotoisen onnen tärkeimpänä kohtana. Kello puolikymmenen uskalsi mies taas uudelleen yrittää. Mutta nyt se oli vielä ihmeellisempää ettei vaimo saanut maata. Hän oli tottunut makaamaan niin kauvan kuin tahtoi, ja hän toivoi, ettei mies enää ruvennut häntä kasvattamaan. Miksei mies ollut juonut kahviaan? Mikä oli häntä estänyt? Vaimo halusi saada kahvin vuoteeseen kun heräsi, mutta unensa tahtoi hän nauttia häiritsemättä. Silloin tuli mies murheelliseksi, mutta ei hänellä ollut siihen mitään sanottavaa. Ja juodessaan sitten kahvia yksinään, tuntui hänestä kuin olisi poikamies jälleen. Eikä hän ollut iloinen mennessään konttoriin. Päivällisruoka oli kaikki kerrassaan sokeroitua. Mies inhosi makeita ruokia, mutta ei tahtonut pahottaa vaimonsa mieltä. Kuitenkin kysyi hän, oliko se tapahtunut vaimon vai keittäjättären tahdosta. Se oli vaimon mielen mukaan, sillä hän oli tottunut siihen kodissaan. Sallatissa oli kermaa ja sokeria. Mies taas kysyi eikö vaimo pitänyt enemmän öljyssä höystetystä sallatista. Ei, vaimo ei sitä voinut sietää. Mutta voitiinhan miehelle laittaa osa erittäin öljyssä. Ei hän tahtonut nirsuilla, ei se sitä kannattanut. Olkoon miten tahansa. Ruoan jälkeen joi mies tavallisesti kahvia, mutta lääkäri oli kieltänyt sen rouvalta. Mies sai juoda kahvinsa yksin. Lukisiko hän sanomalehtiä vaimolleen? Siellä oli muuan hyvä artikkeli Irlannin-kysymyksestä. – Hui, ei mitenkään! Ei vaimo halunnut kuulla mitään sellaista ikävää. Sitten viritti mies sigarrin. Se oli hyvä havanna-sigarri, jonka hän oli ostanut suorastaan Bremenistä. Suuri hämminki! – Poltatko sinä? – Tietysti. Etkö siitä tiennyt? – En! – Isäni piti polttamista hyvin siivottomana tapana, ja minulle tekee pahaa tupakansavu. Mies laski sigarrin pöydänreunalle ja katseli haikeasti kuinka se vähitellen hiiltyi hienoksi tiuhaksi, valkeaksi kuin pumpuli. Illalla aikoi mies lukea ääneensä. Mitä ihmettä? Dickensiäkö? Ei, vaimo ei voinut kärsiä englantia eikä englantilaisia kirjailijoita. Eikö miehellä ollut ranskalaisia. Ei, mies taas inhosi kaikkea mikä tuli Ranskasta. – Se oli vahinko! Ja sitten täytyi miehen mennä tanssiaisiin, illallisille ja teatteriin. Viimeinen kiusasi häntä eniten, sillä helposti huomasi hän näyttelemisen katsomossa olevan mieltäkiinnittävämpää kuin näyttämöllä. Ja sitten ei saanut puhella, ei pitää toisiaan kädestä, vielä vähemmin suudella. Keväämmällä täytyi heidän luonnollisesti saada kesähuvia. Mies äänesti Mälaria, sillä hän oli kasvanut sen rannalla, mutta vaimo ei voinut asua Mälarin rannalla, sillä hän oli saanut siitä yskää, ja niin asettuivat he erääseen paikkaan Saltsjön rannalla. Mies rakasti kalastusta ja metsästystä, ja hänellä oli purjevene. Ne olivat hänen elämänsä kolme intohimoa, ja niitten avulla paranteli hän lyhyenä kesäaikana terveyttään, joka talvella oli huonontunut. Ensimmäisenä sunnutai-aamuna maalle päästyään nousi mies ylös kello viisi, otti mukaansa ruokapussin, kalakomppeet ja avukseen yhden miehen. Ja kuinka hyvältä maistuivatkaan piippusauhut ja kuinka suloista oli kiskoa vedestä ahvenia! Ja sitten tuli hän kotiin mitä parhaimmalla tuulella kello kaksitoista. Hän riensi kohta suutelemaan vaimoaan, mutta tämä työnsi hänet takaisin. Mies haisi raa’alle kalalle ja tupakalle. Että sivistynyt mies tosiaankin saattoi nauttia moisesta karkeasta huvituksesta. Ja vaimo oli sitten vielä saanut odottaa suurukselle. Kissa sai syödä niin paljo ahvenia kuin tahtoi, ja loput heitettiin tunkiolle. Päivällisellä tulisi kai vaimo jälleen hyvälle mielelle, sillä miehellä oli varattuna yllätys. He tulivat puistoon ja joutuivat sillalle. Siellä oli hieno purjevene, ja muuan mies merimiehen vaatteissa odotti herrasväkeä, lähteäkseen viemään heitä merelle. – Purjehditko sinä? Onko se sinun veneesi? – Onpa niinkin, ystäväni, – sanoi mies ylväästi. – Etkä siitä ole minulle sanaakaan maininnut! En koskaan voi päästää sinua purjehtimaan. Sinun täytyy luvata minulle, Ernst, ettet koskaan mene purjehtimaan. Kuuletkos! Jos rakastat minua! Ernstin täytyi luvata, vaikka hän epäillen miettikin kummanko valitsisi, epäsuosion vai korkeimman huvituksensa. Tosiaan on minulla ollut hirvittävän huono onni. Ja sitten menivät he puistoon, ja heillä oli ikävä. Mutta rouva pani iltapäivällä toimeen vieraskutsut, ja silloin tuli luutnantteja ja varatuomareita, ja he istuivat parvekkeella ja puhuivat teatterista ja soitosta, ja herra Ernst sai kulkea ja niistää heidän sigarreitaan ja tarjota valkeeta ja täyttää punschilaseja, niin että kun ilta tuli, oli hän väsynyt kuin ravintolatarjoilija. Ja kun hän koetti sekaantua keskusteluun, sai hän aina sellaisia sutkauksia, joihin ei osannut vastata, sillä nuoretherrat olivat niin näsäkkäitä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut kellarimestari koko iltapäivän ja kuin hänen kotinsa olisi ollut kapakka. Syksyllä alkoi näkyä merkkejä raskaudentilasta. Rouva suuttui, suuttui mieheensä ja itseensä. Mutta hän kiristi liivit tiukalle ja kulki maailmalla viimeisiin asti. Pari viimeistä kuukautta oli hän vallan raivoissaan. Tällaista ei enää koskaan saisi tapahtua! Miehen täytyi lukea ranskalaisia romaneja jotka häntä ilettivät, ja laahata kotiin joitakuita ystäviä jotka saattoivat rouvaa huvittaa. Ja talo oli täynnä ystäviä. Sitten syntyi lapsi. Rouva ei luonnollisesti tahtonut itse imettää, sillä hän ei olisi sitten enää voinut kulkea avokauloin juhlissa. Terveeksi tultuaan puhui rouva miehelleen ratsastustunneista. Mies kysyi lääkärin neuvoa. Tämä epäsi. Seuraavana päivänä tuli rouva kotiin ”Professorin” luota, joka oli määrännyt ehdottomasti ratsastamista. Hän oli ”määrännyt”, kuuletkos! Sitä ei voinut auttaa. Herra Ernstiä hirvitti kovasti koko ratsastuslaitos. Sinne tullessa löyhkäsi vastaan kiimaisten eläinten, hien ja ammoniakin haju. Avoimissa pikkuovissa näkyi puolialastomia naisia, yllään vaan housut ja paita. Vastenmieliseltä tuntui hänestä myöskin se ruumiillinen kosketus, kun tallimestari auttoi hänen rouvaansa satulaan, kun tuo vahvapakarainen kersantti tarttui hänen vaimoaan vyötäisille ja asetteli polvet oikeaan paikkaan satulassa. Ja kaikki nämä kavalierit ja hehkuvat katseet, mitkä seurasivat hänen vaimonsa vartalon kaikkia liikkeitä. Täällä oli irtaisuutta ilmassa, ja täällä tapahtui pahaa salassa. Mutta lääkäri oli ”määrännyt.” – Ratsasta sinä kanssa, – sanoi vaimo, kun mies kerran oli tyytymätön. Mies ratsasti mukana pari kertaa, mutta sai sydämmentykytyksen ja pudotti hattunsa, sai haukkumisia tallimestarilta ja joutui naurunalaiseksi. Lopulta tuli vaimo eräänä päivänä ja sanoi ratsastustuntien siirretyn iltatunneiksi. Heidän piti harjotella kadrillia soiton säestyksellä. Mies saisi katsella parvelta jos tahtoi. Yhden illan mies siellä istui, mutta ei istunut enää toisten. Hän sai välillä juosta ja palvella herroja ja naisia, availla champagnepulloja ja tarjota sodavettä. Vihdoin sai hän jäädä yksin kotiin lapsen luo. Sitä onnea hän olikin uneksinut! Ja sitten ajatteli hän kaikkia niitä vaimoja, jotka saavat istua yksin kotona, sillä aikaa kun miehet juovat kapakoissa. Miksei hän ollut kohdannut elämänsä polulla sellaista onnetonta naista, eivätpä he kaksi olisi silloin olleet yksin? Huono onni! Huono onni! Kadrillia ajettiin yhä uudestaan ja pian sitä seurasivat illalliset. Eräänä yönä kello kahdentoista tienoilla kuului eteisen ovesta hirveätä kellonsoittoa. Herra Ernst istui tapansa mukaan lapsihuoneen vieressä ja luki Dickensiä. Hän hyppäsi aukasemaan; hänen vaimonsa seisoi siellä ulkopuolella yksin, ja mies kuuli kuinka askeleet hiipivät ulos portaita. Rouva oli sairas. Mies vei hänet sisälle. Rouva oli aivan kalpea ja silmissä oli omituinen kiilto. – Ernst, – sanoi hän ja purskahti hermostuneeseen nauruun joka oli kuin itkua – Rakastatko minua? Rakastihan mies. – Olen sairas, niin sairas. Rouvan kasvonpiirteet veltostuivat ja hänen suunsa hymyili surumielisesti. – Voi, kuinka sinua rakastan! Herra Ernst tuli levottomaksi, sillä sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut moneen, moneen aikaan. – Oletko minulle vihainen? – sanoi rouva ja kiemurteli tuskissaan. Mieskö, eihän laisinkaan, mutta onnellisempi hän olisi, jos vaimo ei olisi niin paljoa poissa kotoa. – Vai niin, hän oli liiaksi poissa; kun lääkäri oli ”määrännyt” sen. Eikö siis hänen terveytensä merkinnyt mitään miehelle? – Kyllä, kyllä, mutta pikkulapsi! – Oliko sillä mitään puutetta, pienokaisella! Eikö hän ollut yhtä hyvä äiti lapselleen kuin joku muukin, joka lapsirakkaaksi tekeytyy... Nyt täytyi rouvan nousta tuolilta – ja hän oli sairas. Mies auttoi vaimonsa makuuhuoneeseen ja aikoi kutsua Kirstiä. – Ei, ei mitään tarvittu, ei Kirstiä, ei ketään! Ja sitten sai hän juodakseen vettä ja istui sohvalle. Herra Ernst oli ihan kalpea. Huone haisi konjakille – ja tupakalle! – Noo, missä sinä nyt olet huvitellut, vanha toukka? – sanoi vaimo. – Olet varmaan lukenut taas Dickensiä! Hui, kun minä olen kipeä! Ja niin oli hän kipeä taas! Sitten tahtoi hän mennä suutelemaan pienokaista! Mutta mies asettui tielle ovella. – Sinä et mene sinne! – Kuka sen kieltää? – Minä! Sinä, saatana, olet juovuksissa! – Hahahaha! Et sitä turhaan sanonut! Sellainen aasi mikäs olet, etkä mies, hyi piru! Rouva aikoi heittää miestään eräällä kirjalla, mutta kaatui lattialle. Herra Ernst herätti Kirstin ja sai rouvan vuoteelle. Sitten laskeutui hän maata parille matolle lapsihuoneen oven eteen ja makasi siinä koko yön. ---- Mies ei nähnyt vaimoa aamulla. Mutta konttoriin mennessään päätti hän varmasti ottaa eron vaimostaan. Mutta millä perusteella? Juopumuksestako? Laki ei ollut edellyttänyt sellaista tapausta. Entä sitten häpeä! Seurapiiri! Mutta sen täytyi tapahtua! Mies ajatteli läpitse yön tapahtumat. Mitä sanoja olikaan heitetty! Ilman valmistuksia, heti. Mutta salassa se oli valmistettu. Koko aamupäivän kulki hän kuin surevainen ja piti itseään kuolleena. Mitä saattoi elämä hänelle enään antaa? Ja lapsi ilman äitiä! Raskain askelin meni hän kotiin päivälliselle. Mikä myrsky siellä mahtoikaan olla vastassa! Mitä tulisikaan tapahtumaan! Hän kulki viimeistä katuosaa; pysähtyi erään myymälän kohdalle ja katseli tavaroita ikkunassa. Menisikö kotiin ollenkaan? Eikö olisi parasta tehdä loppu koko kurjuudesta? Mutta lapsi, lapsi! Tultuaan portaille kuuli hän laulua ja pianonsoittoa. Kun hän pääsi sisälle istui hänen vaimonsa ja säesti pianolla erästä ystävätärtä joka lauloi. Ja sitten juoksi vaimo rakasta ukkoaan vastaan ja suuteli häntä. Ja miehestä tuntui kuin olisi hän saanut terveytensä jälleen takaisin. Ja kaunis oli vaimo tänään. Ja millä sulolla hän kertoikaan ystävättärelle kuinka sairas hän oli ollut yöllä, mainitsematta mitään epämiellyttäviä yksityiskohtia. Ja heillä oli hauska päivällinen kolmisin. Ja sitten jäivät he kahden. Ei sanaakaan puhuttu eilisestä. Mies makasi vuoteessa ja katseli kuinka vaimo riisui. Vaimo näytti miehen mielestä julkeammalta kuin ennen, mutta samalla kauniimmalta. Mies vihasi vaimoaan, mutta hänen lihansa oli kahleissa. Ei koskaan voisi hän elää ilman tätä naista. Ja niin jatkettiin entistä elämää. Mies istui ratsastushuoneen parvella ja avasi champagnepulloja. Hän seisoskeli ruokasalien ovilla ja olla rääpösti valveilla kokonaiset tanssiaisyöt, sillä itse hän ei tanssinut. Hän istui teatterissa ja kantoi vaimonsa shaalia, pani hänen kenkänsä nappiin vaan saadakseen hetkisen nähdä hänen pohkeensa. Mutta joskus hän sentään väsyi ja istui kotona. – Mikä elukka, – sanoivat herrat. – Mikä naisko se rouva, – sanoivat muutamat naiset. Eräänä päivänä sai mies lukea eräästä lauvantai-lehdestä kuvauksia erään hienoon maailmaan kuuluvan naisen elämästä. Ne olivat kauheita asioita. Oli nähty hänen suutelevan miehiä porttikäytävissä. Kauhea epäluulo heräsi miehessä. Mutta hän ei voinut saada todistuksia, sillä sellaisille retkille ei oteta todistajia. Mutta hänen rauhansa oli mennyt. Hän tunsi itseään petettävän, mutta ei voinut tehdä sille mitään. Eräässä raivonpuuskauksessa hankki hän itselleen rakastajattaren. Nainen petti hänet kahden kuukauden kuluttua. Mies otti uuden; ja sama oli seuraus. Hän halusi vaimon saavan tietää siitä. Mutta vaimo ei mitään tiennyt, tai teeskenteli tietämättömyyttä. Ja niin elettiin edelleen, vuodesta vuoteen! Erotako? Ei, sitä ei mies voinut lapsen tähden. Eikä hän sitäpaitsi voinut elää ilman vaimoaan. Eräänä yönä, juotuaan vahvasti erään ystävänsä luona, avasi hän sydämmensä ja sanoi kaikki mitä ystävä jo ennestään tiesi. – Et sinä ole ainoa, sinä, – sanoi ystävä. Miehellähän vaan on alkuunpano-oikeus. Siitä seuraa, että hän melkein joka tapauksessa on orja, sillä joka rakastaa, se on orja. Melkein kaikki avioliitot syntyvät miehen rakkauden perusteelle. Niin on luonnossakin. Koirakset tekevät hyökkäyksen, naaras istuu ja odottaa. Kuka? Kuka sattuu tulemaan! Ja usko pois, naiset ne hallitsevat maailmaa, vaikkei heillä olekaan äänioikeutta. Nainen meni naimisiin päästäkseen pois kodista, ja niin tekevät useimmat naiset. Sinä nait päästäksesi kotiin! Onko vaimosi rikollinen? Ei, se on hänen luonteessaan, hän on syntyään polyanristi; luonto on sinut taas tehnyt monogamistiksi. Huono onni teidät vaan on yhteen saattanut! Huono onni, ystäväni! Niin, se oli kyllä selitys herra Ernstinkin mielestä, mutta mikään lohdutus se ei ollut! Erehdys oli tehty, mutta se ei ollut korjattavissa. – Sillä jos sovitaan toisilleen, se saadaan tietää vasta jälestäpäin, ja silloin se on myöhäistä! – sanoi ystävä. – Mitä sitten pitää tehdä? ''Mitä'' pitää tehdä? – Pitää kai lopulta tehdä kuin maalaispojat, sanoi leikkisästi ystävä, joka jo alkoi kyllästyä. – Mitäs he tekevät sitten? – Ottavat selvän siitä jo etukäteen! Jaa, ne saakulin maalaispojat, ne ovat viekkaita! [[Luokka:Avioelämää]] 3462 6210 2006-10-01T12:12:09Z Nysalor 5 Viilloksia {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Huono onni|Huono onni]] |seuraava=[[Avioelämää: Luonnoton valinta, tai rodun synty|Luonnoton valinta, tai rodun synty]] |otsikko=Viilloksia. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Hänen silmänsä olivat auvenneet näkemään maailman hassuutta, mutta hänellä ei ollut voimaa tunkeutua pimeyden läpi ja nähdä syytä tähän hassuuteen; siitä syystä joutui hän epätoivoon ja särkyyntyi. Sitten joutui hän rakastamaan tyttöä, joka meni naimisiin toisen miehen kanssa. Hän valitteli sitä ystävilleen ja ystävättärilleen, mutta nämä vaan nauroivat hänelle. Siten kulki hän kappaleen tietään yksin, ”väärinkäsitettynä.” Hän kuului hienostoon ja otti osaa sen huveihin, koska ne olivat hänelle unohdusta; mutta hän halveksi niitä, eikä sitä salannutkaan. Eräänä iltana oli hän jälleen tanssiaisissa. Hän tanssi siellä erään nuoren tytön kanssa, joka oli harvinaisen kaunis, ja jolla oli ilmeikkäät kasvot. Valssin loputtua vei hän tytön seinävierelle. Jotakin oli puhuttava, mutta mitä. Vihdoin lopetti tyttö äänettömyyden ja sanoi: Parooni on kai hyvin huvitettu tanssista? – Ei, ei ensinkään! vastasi tämä. Oletteko te? – En tiedä mitään hassumpaa, vastasi tyttö. – Parooni oli löytänyt oikean naisen! – Miksi sitten tanssitte? kysyi parooni. – Samasta syystä kuin te, vastasi tyttö. – Voitteko tietää ajatukseni? kysyi parooni. – Mitä vaikeutta siinä olisi. Henkilöt, jotka ajattelevat samoin, tuntevat aina toistensa ajatukset. – Hm! Te olette merkillinen tyttö; uskotteko rakkauteen? – Ei! – En minäkään! Mutta naidahan sentään täytyy! – Niin, alan tosiaankin uskoa niin! – Tahtoisitteko tulla naimisiin minun kanssani? – Miksei? Me emme kuitenkaan koskaan tappelisi! – Hyi! Mutta mistä sen tiedätte? – Sentähden että olemme samaa mieltä! – Niin kyllä, mutta se voi tulla yksitoikkoiseksi! Meillähän ei ole koskaan mitään kertomista toisillemme, kun me jo etukäteen tunnemme toistemme ajatukset! – Se on totta, mutta yksitoikkoisempaa sentään olisi elää naimatonna, väärinkäsitettynä; tiedättehän! – Se on totta! Tahdotteko ajatusaikaa? – Kyllä, kotiljongiin asti! – Ei pidemmältä? – Miksi pidemmältä? – Parooni johdatti tytön salonkiin ja jätti sinne. Sitten joi hän muutamia laseja champagnea. Illallisten kestäessä tarkasteli hän tyttöä. Tämä antoi parin nuoren diplomatin palvella itseään, mutta näytti ilmeisesti ivaavan heitä ja kohtelevan kuin tarjoilijoita. Kun tuli kotiljongin aika, meni hän suoraan tytön luo ja jätti kukkavihkonsa. – Hyväksyttekö? kysyi parooni. – Hyväksyn, vastasi tyttö. – Ja niin he olivat kihloissa. Se oli oikea avioliitto, sanoi maailma. He olivat kuin luodut toisilleen. Sama yhteiskunnallinen asema, samat varallisuussuhteet, ja samat ”väljehtyneet” käsitykset elämästä. Väljehtymisellä tarkotti maailma sitä, etteivät he pitäneet tanssiaisista, näytännöistä, basareista, ja muista jaloista huvituksista, jotka antavat elämälle sen oikean arvon. Ja he olivat kuin kaksi vastapestyä kivitaulua, samanlaiset vielä, mutta aavistamatta vähääkään kuinka elämä tulisi niihin kirjottamaan. Koskaan he eivät kysyneet kihlausajan hellinä hetkinä: Rakastatko minua; sillä he tiesivät, etteivät toisiaan rakastaneet, koskeivät kerran uskoneet rakkautta olevan. He puhuivat vähän, mutta he ymmärsivät toisiaan niin hyvin. Ja sitten menivät he naimisiin. Mies oli aina huomaavainen, aina kohtelias, ja he olivat hyviä ystäviä. Lapsi ei mitään muuttanut heidän suhteessaan, jollei sitä, että nyt saivat jotakin puheenaihetta. Miehessä alkoi kuitenkin jonkinlainen toimintahalu herätä. Hän alkoi tuntea vastuunalaisuutta, ja mikä tärkeämpää, ikävystyä toimettomuuteen. Hän eli koroillaan, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään valtionvirkaan. Hän alkoi nyt kuitenkin miettiä jotakin sopivaa tointa, mikä saattaisi täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Hän kuuli henkien ensimmäiset aamuhuudot kun he alkoivat herätä, ja hänen mielestään vaati velvollisuus häntä ottamaan osaa siihen suureen tutkimustyöhön inhimillisen kurjuuden alkusyistä. Hän alkoi lueskella, seurata politikaa, ja kirjotti vihdoin erääseen lehteen artikkelin oppikoulukysymyksestä. Siitä seurasi se, että hänet pantiin oppikouluvaliokuntaan. Mutta siitä alkoikin tutkiminen, sillä kysymykset täytyi perusteellisesti selittää. Paroonitar makasi sohvalla ja luki Chateaubriandia tai Mussetiä. Hän oli kadottanut kaiken toivonpa ihmiskunnan pelastamisesta, ja häntä vaivasi se, että möyrittiin sitä tomua ja kuonaa, minkä vuosisadat olivat verhonneet inhimilliset laitokset. Mutta hän huomasi kuitenkin jäävänsä miehestään jälelle. He olivat kuin kaksi kilpa-ajohevosta. He punnittiin ennen lähtöä, ja he huomattiin samanpainoisiksi; he olivat luvanneet pitää radalla yhtä jalkaa; kaikki oli niin hyvin laskettu, että he päättäisivät juoksun samaan aikaan ja pääsisivät kilpailusta samalla hetkellä. Mutta nyt oli mies jo häntä edellä kokonaisen hevosen mitan. Jollei hän kiirehtisi, jäisi hän jälelle. Niin kävikin! Vuotta senjälkeen oli mies valtionrevisori. Hän oli matkoilla kaksi kuukautta. Nyt tunsi paroonitar rakastavansa miestään, hän tunsi sen siitä, että pelkäsi kadottavansa hänet. Miehen palattua oli vaimo kuin tulenliekki, mutta miehen pää oli täynnä matkalla tehtyjä huomioita. Mies näki kyllä, että eronhetki oli läsnä, mutta hän tahtoi lykätä sen tuonnemmaksi, estää sitä jos suinkin mahdollista. Sitten alkoi mies kertoa vaimolleen suurissa, elävissä kuvissa, kuinka oli järjestetty se jättiläiskoneisto, jota valtioksi kutsutaan; koetti selittää pyörien kulun, kehityksen moninaisuuden, sen pidättäjät ja ha’at, huonot heilurit ja epävarmat ilmareijät. Vaimo seurasi mukana vähän aikaa, mutta sitten hän väsyi. Tuntiessaan huonommuutensa, antautui hän kokonaan lapsenkasvatukseen; hän tahtoi oikeana malliäitinä osottaa, että hänkin johonkin kelpasi. Mutta mies ei pitänyt sitä arvossa. Hän oli nainut hyvän toverin, mutta nyt hänellä oli vaan hyvä lapsenhoitaja. Kuka saattoi sitä auttaa, kuka saattoi kaikki edeltäpäin nähdä? Talo oli nyt täynnä valtiopäivämiehiä ja revisoreja, ja herrat puhuivat politikaa päivällispöydässä. Rouvan työ rajottui siihen, että piti silmällä tarjoilun hoitoa. Parooni oli aina siksi hienotunteinen, että asetti yhden nuoren kirjurin emännän kummallekin puolelle puhumaan teatterista ja soitosta, mutta paroonitar vastasi aina lastenkasvatuksella. Jälkiruokaa syötäessä ei koskaan unohdettu juoda emännän maljaa, ja sitten päätäpahkaa lentää herran huoneeseen, tupakoiden puhumaan politikasta. Paroonitar meni silloin lastenkamariin ja tunsi katkeruudella että mies oli nyt niin paljo edellä, ettei hän enää koskaan miestään saavuttaisi. Mies työskenteli paljo kotona iltasin, ja kirjotti myöhään yöhön, mutta silloin oli huone aina lukittu. Kun mies sitten näki vaimonsa itkeneen, otti se hänen sydämmeensä kovasti, mutta eihän heillä ollut mitään toisilleen sanottavana. Heillä ei ollut ennenkään toisilleen mitään puhuttavaa. Mutta kun työ miestä joskus ikävystytti, kun hän tunsi oman henkilönsä yhä köyhtyvän, tunsi hän tyhjyyttä, kuivuutta, ja kaipasi jotakin lämmintä, läheistä, josta hän muisteli nuoruudessaan uneksineensa. Mutta jokaisen sellaisen ajatuksen heitti hän pois kuin jonkin uskottomuuden, ja korkea käsitys oli hänellä velvollisuudesta vaimoaan kohtaan. Tehdäkseen vaimonsa elämän edes jossainmäärin siedettävämmäksi, ehdotti mies, että kutsuttaisiin perheeseen vieraaksi talvikaudeksi muuan naisserkku, josta vaimo oli niin usein puhunut, mutta jota mies ei ollut koskaan nähnyt. Tätä oli paroonitar jo kauvan toivonut, mutta nyt, kysymyksen todella tultua vireille, ei hän sitä tahtonutkaan. Hän ei tahtonut sitä missään tapauksessa. Mies kysyi syytä, mutta sitä ei vaimolla ollut. Tämä kiihotti miehen uteliaisuutta, ja lopuksi tunnusti vaimo, että hän pelkäsi tätä serkkua; voisi vielä riistää miehen häneltä; mies rakastuisi. Sepä ihmeellinen tyttö, se täytyy nähdä. Paroonitar itki ja varotti mutta parooni nauroi, ja niin tuli serkku. Oli päivällisen aika. Parooni tuli kotiin väsyneenä kuten tavallisesti, oli unohtanut serkun ja uteliaisuutensa tähän tyttöön nähden. He istuivat syömään. Parooni kysyi serkulta pitikö tämä teatterista. Ei, siitä hän ei pitänyt. Piti enemmän todellisuudesta kuin kuvahisesta. Serkku oli perustanut kotiseudullaan ompelukoulun ja yhdistyksen vapautettujen vankien auttamiseksi. – Haha! Täällä oli juuri vankeinhoitokysymys käsiteltävänä. Serkulla oli useita valaisevia tietoja annettavana. Ja vankeinhoidosta puhuttiin sitten koko päivällisaika. Ja serkku lupasi kirjottaa asiasta pienen artikkelin, minkä parooni sitten tarkastaisi ja lopullisesti muokkaisi. Tapahtui kaikki mitä paroonitar oli aavistanut. Herra parooni meni henkiseen avioliittoon serkun kanssa, ja vaimo jäi syrjään. Mutta serkku oli myöskin kaunis, ja kun hän nojasi paroonin kirjotuspöydän vieressä, tunsi tämä jonkinlaista lämmintä suloutta, kun serkun pehmeä käsivarsi koski hänen olkapäähänsä tai kuuma hengitys tuntui poskeen. Eivätkä he aina puhuneet vankeinhoidosta. He puhuivat myöskin rakkaudesta. Serkku uskoi sielujen rakkauteen, ja hän selitti niin hyvin kuin voi, että avioliitto ilman sielujen rakkautta oli laillistettua haureutta. Parooni ei ollut seurannut rakkautta koskevien uusien käsityksien kehitystä, ja hänen mielestään oli tämä kovaa puhetta, mutta perusteita sillä tosiaan oli. Mutta serkulla oli muitakin ominaisuuksia, mitkä tekivät hänet vallan erinomaiseksi oikeaan henkiseen avioliittoon. Hän sieti tupakkaa ja voi polttaa paperossia. Tästä seurasi se, että hän päivällisten jälkeen voi mennä herojen huoneeseen ja puhua politikaa. Silloin oli hän kerrassaan viehättävä. Omantunnon silloin vähän loukuttaessa, saattoi parooni nousta istuimeltaan hetkiseksi, mennä vaimonsa luokse lapsihuoneeseen, suudella häntä ja pienokaista ja kysyä heidän vointiaan. Ja paroonitar oli kiitollinen, mutta hän ei ollut onnellinen. Parooni palasi seuraan loistavalla tuulella aivankuin olisi täyttänyt jonkin velvollisuuden, ja seurassa hän pysyi. Joskus loukkasi se häntä, ettei ''hänen'' vaimonsa voinut olla mukana, ja hän tunsi kuin painostaisi tämä toinen puoli häntä alas. Kun kevät tuli, ei serkku lähtenytkään kotiin, vaan seurasi talonväkeä kylpypaikalle. Siellä pani hän toimeen seuranäytännön seudun köyhien hyväksi, ja hän ja parooni näyttelivät vastakkain, luonnollisesti rakastajaa ja rakastajatarta. Sillä yhtä luonnollisella seurauksella, että liekki leimahti palamaan, vankeinhoitokysymys sai kesälomaa ja rakkaus syttyi ilmituleen. Mutta se oli vaan henkistä tulta. Yhteiset harrastukset, samat käsitykset ja kenties samanlaiset luonteet. Paroonittarella oli ollut hyvää aikaa ajatella asemaansa. Eräänä päivänä sanoi hän miehelleen, että kun kaikki heidän välillään kerran oli lopussa, niin paras oli erota. Tätä ei mies sentään tahtonut ja joutui epätoivoon. Serkku sai lähteä ja vaimo sai nähdä eikö hän sentään ollut kunniallinen mies. Serkku lähti pois. Sitten alkoi kirjeenvaihto. Paroonittaren täytyi lukea kaikki kirjeet. Hän ei olisi sitä tahtonut, mutta parooni tahtoi sitä. Lopulta paroonikin mukautui ja luki itse kirjeensä. Ja vihdoin tuli serkku takaisin! Silloin se repesi! Parooni oli huomannut ettei hän voi tulla toimeen ilman häntä! Mitä piti tehdä? Erotako? Se olisi kuolema! Jättääkö? Mahdotonta! Purkaa avioliitto, jota paroonikin nyt piti laillistettuna haureutena, ja mennä uusiin naimisiin? Niin, se oli ainoa rehellinen menettelytapa, vaikka se olikin tuskallista. Mutta sitä ei serkku tahtonut! Hän ei tahtonut joutua siihen huutoon että oli houkutellut miehen vaimonsa luota; ja häpeä, häväistysjutut! – Mutta epärehellistä oli salata sitä vaimolta, epärehellistä oli jatkaa tällaista suhdetta; ei saattanut tietää kuinka pitkälle se menisi! – Mitä? Mitä ajatteli hän? Mihinkä se menisi? – Sitä ei saattanut tietää! – Oh! Häpeällistä! Mitä ajatteli parooni hänestä? – Että serkku oli nainen! – Ja sitten laskeutui mies polvilleen ja tunnusti hehkuvan rakkautensa, että hän heitti helvettiin serkun vankeinhoidot ja koulut, ettei hän tiennyt oliko serkku se vai tämä, mutta sen tiesi, että rakasti häntä! – Silloin halveksi serkku häntä ja matkusti suorastaan Parisiin. Parooni matkusti heti jälessä ja kirjotti Hamburgista kirjeen vaimolleen. Selitti heidän tehneen erehdyksen ja olisi epäsiveellistä antaa suhteen jatkua. Pyysi eroa! He erosivat, ja vuotta jälkeenpäin oli parooni nainut serkun. Silloin heillä oli lapsi. Mutta se ei häirinnyt heidän onneaan, päinvastoin. Siellä ulkona oli paljo uusia aatteita, ja vahvat tuulet siellä puhaltelivat! Mies sai vaimon kirjottamaan teoksen ”Nuorista rikoksentekijöistä.” Se arvosteltiin huonoksi. Silloin raivostui rouva ja vannoi ei koskaan enää kirjottavansa. – Silloin rohkeni mies kysyä kirjottiko vaimo vaan saadakseen mainetta, oliko hän kunnianhimoinen. – Vaimo taas kysyi miksi mies kirjotti! – Tästä syntyi pieni sananvaihto. Mutta virkistävää oli vaan saada kerran kuulla toinenkin mielipide kuin omansa. – Omansa? Mitä se merkitsi? Eikö vaimolla ollut omia ajatuksia. – Tästä lähtien oli hänen suurin ylpeytensä saada näyttää omaavansa itsenäisiä mielipiteitä, ja niitten täytyi siitä syystä olla aina toisia kuin miehen, ettei vaan mitään sekaannusta syntyisi. – Silloin selitti mies, että vaimolla sai olla mitä mielipiteitä tahansa, kunhan vaan rakasti miestään. – Rakastaa? Mitä se oli? Mieshän oli eläin kuten kaikki miehet, ja hän oli ollut petollinen vaimolle. Mies ei rakastanut hänen sieluaan vaan hänen ruumistaan! – Niin, molempia rakasti mies, vaimoaan semmoisenaan, kokonaisenaan! – Voi kuinka petollinen oli mies ollut! – Ei, ei petollinen, vaan itsepetoksen uhri, luullessaan rakastavansa, ainoastaan vaimonsa sielua. He olivat kulkeneet väsyksiin Boulevardilla ja päättivät siitä syystä istua lepäämään erään kahvilan edustalle. Vaimo sytytti paperossin palamaan. Tarjoilija tuli luo, varsin epäkohteliaasti, ja sanoi ettei täällä polteta. Tarjoilija sanoi tämän olevan paremman paikan, ja siitä syystä ei tahdottu karkottaa pois muita vieraita, laskemalla sisälle ”sellaisia naisia.” He nousivat, maksoivat ja lähtivät. Parooni raivosi; nuori paroonitar oli vähältä itkeä. – Katsos, siinä on ennakkoluulojen valta! Polttaminen oli miehen tekona tyhmyys, sillä tyhmyyttähän on polttaa, mutta naiselle se oli rikos! Poistakoon sen ennakkoluulon kuka voi! Ja joka tahtoo! Parooni ei tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi ensimmäiseksi uhriksi, ja saisi sen jokseenkin vähäarvoisen kunnian, että oli rikkonut ennakkoluuloja vastaan. Sillä muutahan se ei ollut. Venäjällähän polttavat hienon maailman naiset eri ruokalajien välillä suurilla juhlapäivällisilläkin. Käsitteet siis muuttuivat sillä tavalla leveysasteitten mukaan. Eivätkä nämä pikkuasiat sentäänkään olleet vailla merkitystään elämässä, sillä pikkuseikathan juuri muodostavat elämän. Jos miehillä ja naisilla oli samat pahat tottumukset, niin saattaisivat he helpommin seurustella keskenään, oppia tuntemaan toisensa ja helpommin toisiinsa sopiutua kuin nyt! Jos he saisivat samallaisen kasvatuksen, olisivat heille edutkin samat, eivätkä he koskaan elämässä eroaisi. – Tässä pysähtyi parooni aivan kuin olisi jotakin tyhmää sanonut. Mutta paroonitar ei kuunnellutkaan, sillä hänen ajatuksensa eivät olleet seisahtuneet loukkaukseen. – Häntä oli solvaissut muuan tarjoilija, hänet oli ajettu pois paremman kansan seurasta. Tässä oli jotakin takana! Varmasti! Heidät tunnettiin täällä! Varmaankin, hän oli sen jo ennenkin huomannut. – Mitä oli hän huomannut? – Sen että heitä kohdeltiin halveksien ravintoloissa. Ei luultu heidän olevan naimisissa, kun he kulkivat käsikoukkua ja olivat kohteliaita toisilleen. Kauvan oli vaimo sitä sietänyt, mutta nyt ei hän enää voinut. Mutta mitä se oli verrattuna siihen mitä kotoa kuului? – Mitä oli hän kuullut kotoa sellaista, josta ei ollut miehelleen kertonut? – Oh! Sellaisia asioita! Sellaisia kirjeitä! Ja varsinkin ne nimettömät kirjeet! – Entäs parooni sitten! Häntä kohdeltiin kuin rikoksellista! Eikä hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta! Hän oli noudattanut kaikkia lain vaatimuksia, eikä ollut tehnyt aviorikosta. Hän oli lähtenyt maasta lain määräyksen mukaan, antanut peräänkuuluttaa itseään ja saanut avioerolupakirjan kuninkaalliselta konsistoriolta; papisto, pyhä kirkko oli leimatulla paperilla vapauttanut hänet entisestä avioliittolupauksestaan; hän ei siis ollut rikkonut sitä vastaan! Voitiinhan vapauttaa kokonaisia kansoja hallitsijalleen tekemästä uskollisuudenvalasta, kun maa vallotettiin, miksei yhteiskunta tunnustanut tätä vapautusta lupauksestaan? Eikö juuri yhteiskunta ollut antanut konsistoriolle oikeutta purkaa avioliittoja? Kuinka siis saattoi yhteiskunta tuomita omaa lakiansa? Yhteiskunta oli siis sodassa itseään vastaan! Häntä kohdeltiin todella kuin pahantekijää! Eikö lähetystösihteerikin, hänen vanha ystävänsä, ollut lähettänyt takaisin vaan yhtä käyntikorttia, kun hän oli lähettänyt oman ja vaimonsa kihlakortin! Eikö häntä sivuutettu kaikissa julkisissa kutsukorttijaoissa? – No niin, paroonitar oli saanut kärsiä pahempaakin. Muuan Parisissa asuva ystävätär oli sulkenut ovensa häneltä, ja useat olivat kääntyneet poispäin, kun hän tuli kadulla heitä vastaan. Ei kukaan tiedä mistä kenkä puristaa ennenkuin saa sen jalkaansa! He olivat nyt saaneet jalkaansa kengät, oikeat espanjalaiset saappaat, ja he olivat nyt sodassa yhteiskuntaa vastaan. Hieno maailma oli karkottanut heidät luotaan! Hieno maailma! Tuo kokoelma lähes pähkähulluja ihmisiä, jotka elivät salassa keskenään kuin koirat, mutta kunnioittivat toisiaan niinkauvan kun ei mitään töyssähdystä tullut, se on, olivat kylliksi rehellisiä irtisanomaan sitoumuksen, odottamaan lankeamispäivää ja voittamaan sen vapauden minkä laki myönsi. Ja tämä hienosto, yhteiskunnan huippu, jakoi kaikessa valheellisessa rikollisuudessaan yhteiskunnallista arvoa, sellaisen mittakaavan mukaan, jossa kunniallisuus oli alempana nollaa. Yhteiskunta oli siis valheista kudottu! Kun sitä ei oltu ennen huomattu. Mutta nyt piti tutkiskella vähän tätä kaunista rakennusta ja tarkastella sen perusteita. Pitkään aikaan eivät he olleet niin yksimielisiä kuin tullessaan kotiin sinä päivänä. Paroonitar jäi senjälkeen lapsensa luokse kotiin, ja hän odotti toista. Tämä taistelu kävi hänelle raskaaksi, ja hän oli siihen jo kyllästynyt! Hän oli väsynyt kaikkeen! Hieno maailma oli mielellään mukana komeasti kalustetussa ja lämpimässä huoneessa kirjottamassa vapautetuista vangeista ja tarpeeksi pitkän välimatkan päässä ojentamassa heille hyvin hansikoidun käden, mutta hieno maailma ei tahtonut ojentaa kättään naiselle, joka oli mennyt naimisiin avioliitosta eronneen miehen kanssa. Miksei? Siihen ei ollut helppo vastata. Parooni eli kuitenkin mukana maailmassa. Edustajahuoneessa, kokouksissa ja kaikkialla kuuli hän kiivaasti moitittavan yhteiskuntaa. Hän luki sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, seurasi kirjallisuutta ja tutkiskeli. Hänen vaimoansa uhkasi sama kohtalo kuin edellistäkin: jäädä jälkeen! Mutta ihmeellistä se oli! Vaimo ei voinut seurata kaikkia yksityisseikkoja miehen tutkimuksissa, useita kohtia uusissa opeissa hän ei voinut hyväksyä, mutta hän tunsi miehensä olevan oikeassa ja toimivan hyvän asian puolesta. Mies taas tiesi varmaan kotona olevan ”avustajan”, joka ei väsyisi, ystävän joka tarkotti hänen parastaan. Heidän yhteinen kohtalonsa ajoi heidät yhteen kuin säikähtyneet kyyhkyset rajuilman tullessa. Vaimossa virisi nyt ilmiliekkiin naisellisuus, jota nyt niin vähässä arvossa pidetään, ja joka on osa äidistä, siitä luonnonvoimasta, minkä nainen on saanut. Se laskeutui kuin lämpö takasta lapsien yli, kuin auringonpaiste mieheen, kuin rauha kodin ylitse. Mies ihmetteli usein sitä, ettei hän enää kaivannut entistä toveria, jonka kanssa hän ennen saattoi puhua kaikesta, hän huomasi ajatuksiensa voimistuneen sen jälkeen kun hän lakkasi niitä kohta julkilausumasta; ja hän tunsi enemmän voittaneensa hiljaisessa hyväksymisessä, ystävällisessä nyökkäyksessä, osaaottavassa kädenpuristuksessa. Hän tunsi itsensä vahvemmaksi kuin ennen ja vapaammaksi aatteittensa tarkastuksessa; hän oli yksin nyt, mutta yksinäisempi ennen, sillä silloin vastustettiin häntä niin, että se herätti vaan epäilystä. Oli jouluaatto Parisissa. Heidän pienessä asunnossaan Cours la Reinen varrella oli arkihuolet syrjäytetty ja suuri joulukuusi haettu Saint Germainen metsästä. Parooni ja paroonitar aikoivat lähteä ulos suuruksen jälkeen ostamaan joululahjoja pikkulapsille. Paroni kulki syvissä mietteissä, sillä hän oli hiljan saanut painosta julaistun kirjasen nimeltä: Onko hienosto yhteiskunta? Mutta hän ei tiennyt mitenkä se oli otettu vastaan. He joivat kahvia kauniissa ruokasalissa ja ovet olivat auki aina lapsikamariin asti. He kuulivat kuinka imettäjä leikki lasten kanssa, ja paroonitar oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli tullut niin lauhkeaksi ja hänen onnensa oli niin tyyntä. Muuan pienoisista jostain syystä kiljahti, ja rouva nousi pöydästä katsomaan. Samassa toi palvelija postin ruokasaliin. Parooni aukaisi kaksi ristisidettä. Toinen oli ”suuri ja arvossapidetty” lehti. Parooni käänteli ja katseli sitä ja huomasi kohta lihavan päällekirjotuksen: ”Warg i Weum!” Ja sitten luki hän muutamia riviä: ”Joulu oli tullut! Tämä pyhien aika, rakas kaikille puhtaille sydämmille. Nämä pyhät, joita kaikki kristityt kansat pyhittävät, jolloin rauha ja lepo vallitsee koko ihmiskunnassa, jolloin murhamieskin panee puukon taskuunsa, ja varas kunnioittaa pyhää omistusoikeutta, näinä pyhinä, jolloin varsinkin Pohjolassa, sekä historiallisen tavan perusteella, että esi-isien ajoilta perityn kunnioituksen mukaan j. n. e. Ja sitten tulee kuin haju jostain likaviemäristä, muuan henkilö, joka ei ole katsonut arvoansa alentavaksi murtaa pyhimpiäkään siteitä, ja syöksee kiukkuansa yhteiskunnan arvokkaimpia jäseniä kohtaan, kiukkua, mikä on johtunut mitä alhaisimmasta kostonhimosta...” Parooni taittoi kokoon lehden ja pisti sen takintaskuun. Hän aukasi toisen ristisiteen. Siinä oli ivakuva hänestä ja hänen vaimostaan. Hän antoi tämän lehden mennä samaa tietä kuin edellisenkin, äkkiä, sillä vaimo tuli huoneeseen. Mies joi kahvinsa ja nousi lähteäkseen pukeutumaan. Sitten menivät he ulos yhdessä. Aurinko paistoi kirkkaasti kuuraisiin platanipuihin Champs Elysées’illä, ja Place de la Concorde avautui kuin suuri aurinkoinen keidas keskellä kiviaavikkoa. He kulkivat käsikkäin, mutta miehestä tuntui kuin vaimo tukisi häntä. Vaimo puhui siitä mitä he ostaisivat lapsille, ja mies vastasi niin hyvin kuin voi. Vihdoin keskeytti mies puhelun kuin katkaisten ja lausui kuin vaan muuna mietteenä: – Tiedätkö mikä ero rangaistuksella ja kostolla? – Ei, sitä ei vaimo ollut ajatellut. – Olisipa ihmeellistä jollei se olisi niin: että kun nimetön sanomalehtikirjailija kostaa, silloin on se rangaistus, mutta kun nimeään käyttävä ei-sanomalehtikirjailija rankaisee, silloin on se kosto! Kirjottautukaamme uusien profetain joukkoon! – Vaimo pyysi, ettei mies häiritsisi jouluiloa muistelemalla sanomalehtiä. – ”Nämä pyhät”, kertasi mies itsekseen, ”jolloin rauha ja sovinto j. n. e.” He kulkivat pitkin Rivoli-katua, menivät Boulevardeille ja tekivät ostoksia. Vaimo oli mitä reippaimmalla mielialalla ja koetti ilahuttaa miestään. Mutta mies oli aatoksissaan. – Lopulta lausui mies: – Kuinka voisi olla paha omatunto kun on tehnyt oikein? – Sitä ei vaimo tiennyt! – Oliko se siitä syystä, että hienosto kasvatti meitä saamaan pahan omantunnon joka kerta kun me nousimme sitä vastaan? Luultavasti! Eikö sillä ollut oikeutta ahdistaa vääryyttä, jota vääryys oli loukannut? Siitä syystä, ettei kukaan muu kuin se, jota oli loukattu, tulisi kostaneeksi, ja hienosto ei tahtonut tulla koston uhriksi. Miksei hän hyökännyt hienostoa vastaan vielä siihen kuuluessaan? Siitä syystä luonnollisesti, ettei hän tuntenut sitä! Täytyi katsella taulua etäämmältä voidakseen saada siitä kokonaiskäsityksen! – Miksi puhua niin julmia asioita nyt jouluaattona. – Se on totta, nyt oli jouluaatto, ”nämä pyhät...” Ja sitten ajoivat he kotiin. Ja joulukuusessa kynttilät sytytettiin, ja siitä loisti valoa ja onnea, mutta synkästä kuusesta tuli hautajaisten haju, ja se näytti kolkolta, kolkolta kuin paroonin kasvot. Mutta sitten toi imettäjätär huoneeseen pienokaiset. Silloin kirkastuivat paroonin kasvot, sillä hän ajatteli, että kun lapset ovat kasvaneet, niin saavat he niittää iloa siitä mihin vanhemmat ovat kyyneleitä kylväneet, silloin on heillä paha omatunto kun rikkovat luonnon lakeja vastaan, eikä kuin nyt, kun me aaveitten ajamina pakenemme, rottingin piiskaamina, pappien juttujen säikäyttäminä ja hienoston kasvattamina hienoston hyväksi. Ja paroonitar istui pianon ääreen, kun tytöt tulivat huoneeseen ja palvelija. Ja rouva soitteli vanhoja, surumielisiä tanssikappaleita, joista pohjolan asukas iloitsee, ja palvelijat tanssivat lapsien kanssa, mutta he eivät näyttäneet iloisilta. Se oli kuin jokin velvollisuus julkisessa jumalanpalveluksessa. Sitten saivat lapset ja palvelusväki joululahjansa. Ja sitten menivät pienokaiset nukkumaan. Paroonitar meni saliin ja istuutui erääseen nojatuoliin. Parooni istui eräälle pikkutuolille vaimonsa jalkoihin. Sitten nojasi hän päänsä vaimonsa syliin. Voi, se oli niin raskas, niin raskas! Ja vaimo silitti miehensä tukkaa, mutta ei sanonut mitään. – Mitä! Mies itki? – Niin, mies itki. Vaimo ei ollut koskaan nähnyt miehen itkevän! Se oli kauheata! Miehen koko voimakas ruumis vapisi, mutta hän ei nyyhkyttänyt, eikä hän ääntä päästänyt! – Miksi hän itki? – Hän oli niin onneton? Onnetonko vaimonsa kanssa? – Ei, ei, ei hänen kanssaan, mutta kuitenkin! – Olivatko he olleet pahoja hänelle? – Olivat! – Voiko hän puhua siitä? – Ei! – Mies vaan tahtoi istua siinä, vaimonsa luona! Niinkuin hän oli äitinsä turvissa, kerran, kauvan sitten! Vaimo puhua leperteli hänelle kuin lapselle! Hän suuteli miehen silmäkansia ja kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä. Vaimo tunsi itsensä niin ylpeäksi, niin ihmeellisen vahvaksi, eikä hän itkenyt; mutta kun mies näki vaimonsa sellaisena, sai hänkin jälleen rohkeutta. – Että hän tosiaankin saattoi olla niin heikko! Oli tosiaankin kauhean raskasta kantaa näitä teennäisiä vastaopinioneja! Uskoivatko hänen vihollisensa itse mitä sanoivat? Se oli mahdotonta ajatella, mutta niin he sentään tekivät. Nähtiinhän kivien kiinnikasvavan mäntyihin, kuinka eivät sitten aatteet kasvaisi aivoihin! – Mutta vaimohan uskoi hänen olevan oikeassa, hänen tahtovan hyvää! – Sen hän uskoi! Mutta mies ei saisi suuttua! eikö mies kaivannut lastaan, sitä toista! – Kaipasi kyllä, mutta sitähän ei voinut auttaa! Ei, ei vielä! Mutta miehen ja niitten muitten, jotka työskentelivät tulevaisten pelastukseksi, täytyi miettiä jokin pelastuksen keino niille! Vielä ei miehellä ollut mitään ehdotusta, mutta vahvemmat päät kuin hänen ja monet yhdessä voisivat kyllä kerran ratkaista sen kysymyksen mikä nyt näytti mahdottomalta. – Niin, heidän täytyi! – Mutta heidän avioliittonsa, nyt, oliko se oikea avioliitto, kun mies ei tahtonut sanoa vaimolle suruaan? Eikö sekin ollut pro...? – Ei, se oli oikea avioliitto, sillä he rakastivat toisiaan; se ei ollut laita ennen, silloin! Eivätkö he rakastaneet toisiaan? Saattoiko vaimo kieltää sen? – Ei, rakkahin, sitä ei hän voinut! – No, silloin se oli oikea avioliitto Jumalan ja luonnon mielen mukaan! [[Luokka:Avioelämää]] 3463 6211 2006-10-01T12:12:13Z Nysalor 5 Luonnoton valinta, tai rodun synty {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Viilloksia|Viilloksia]] |seuraava=[[Avioelämää: Uudistusyritys|Uudistusyritys]] |otsikko=Luonnoton valinta, tai rodun synty. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Parooni oli suurella ja jalolla suuttumuksella (todella synnynnäisellä) lukenut ”Työnorja”-lehdestä kuinka yläluokan lapset pian kuolisivat, jolleivät ne riistäisi äidinmaitoa alaluokan lapsilta. Hän oli lukenut Darwinia ja tullut siihen käsitykseen, että ylimyslapset valinnan kautta olivat korkeampia kehitysasteita eläinsuvusta ihminen. Mutta perinnöllisyysoppi oli hänessä herättänyt suuren vastenmielisyyden käyttää imettäjiä, koska mahdollisesti alaluokan maidossa voisi ylimyksellisiin suoniin virrata eräitä alaluokkalaiskäsitteitä, mielikuvia ja harrastuksia. Hän oli siitä syystä hyväksynyt periaatteen, että hänen vaimonsa imettäisi itse, ja jollei se maito riittäisi, annettaisiin lapselle lehmänmaitoa pullosta. Maidon ottaminen lehmistä oli kaiketi hänen oikeutensa, koska lehmät söivät hänen omaa heinäänsä, ja ne ilman sitä kuolisivat nälkään tai eivät olisi syntyneetkään. Ja sitten syntyi lapsi. Se oli poika! Parooni oli ollut vähän levoton ennenkuin ilmotettiin poika syntyneeksi, sillä hän oli köyhä mies, mutta vaimo oli hyvin rikas. Vaimon rikkauksia ei mies kuitenkaan voinut päästä nauttimaan, jollei avioliitto tulisi siunatuksi perillisellä naimakaaren oo:n luvun ja oo:n pykälän mukaan. Ilo oli siitä syystä suuri ja teeskentelemätön. Poika oli pieni, läpikuultava, täysirotuinen olento, jolla oli sinisiä suonia ihonpinnassa. Mutta veri oli siitä huolimatta ohutta. Äiti oli enkelin kaltainen, ruokittu valituilla särpimillä, suojeltu turkiksilla ilmanalan haitallisia vaikutuksia vastaan, ja hipiältään ylhäisenkalpea, kuten hienonrodun naiset ainakin. Äiti imetti itse lastansa, ja katso, nyt ei tarvinnut lypsää maalaisnaisia saadakseen kunnian jäädä elämään! Ne olivat pelkkää juttua. Lapsi imi ja parkui neljätoista päivää. Kaikkihan ne lapset pieninä poraavat, niin ettei se mitään merkillistä ollut. Mutta lapsi laihtui. Se laihtui vallan hirvittävästi. Lääkäri kutsuttiin antamaan neuvoa. Salaisessa neuvottelussa miehen kanssa selitti lääkäri suoraan, että lapsi kuolisi jos äiti sitä edelleen imettäisi, sillä äiti oli sekä hermostunut että tyhjärintainen. Niin, lääkäri oli tieteellisesti tutkinut maidon ja osotti yhtälöillä, että lapsi kuolisi nälkään, jos tällaista menettelyä jatkettaisiin. Mitä piti siis tehdä, sillä lapsi ei saanut kuolla? Imettäjä vai pullo? Lääkäri suositti kuitenkin imettäjää. Pulloa ruvettiin siis käyttämään. Paras hollantilainen lehmä, mikä oli saanut kultamitalin maanviljelysnäyttelyssä, otettiin taloon ja ruokittiin heinällä. Kuivalla nurmiheinällä. Lääkäri tutki maidon ja se oli hyvää. Ja kaikki kävi pullolla ruokittaessa mainiosti! Kuinka sitä ei tultukaan ennen huomanneeksi! Kuinka sievästi nyt päästiinkään imettäjästä, kotityrannista, siitä kelvottomasta, jota sai ruokkia ja hyvitellä, jolla sitäpaitsi oli ehkä jokin tarttuva tauti! Mutta lapsi laihtui siitä huolimatta ja porasi. Huusi yötä ja päivää! Sillä oli selvästi vatsankipu. Oli hankittava uusi lehmä ja uusi tarkastus maidosta tehtävä. Maitoa pestiin Karlsbadervedellä (oikealla Sprudel-vedellä), mutta lapsi vaan porasi. – Ei auta muu kuin ottaa imettäjä –, selitti lääkäri. Ei, sitä ei tahdottu. Ei tahdottu riistää maitoa toisten lapsilta, se oli luonnotonta, ja sitäpaitsi pelättiin ”perinnöllisyyttä.” Kun kerran parooni tahtoi puhua luonnosta ja luonnottomuudesta, niin saattoi lääkäri selittää herra paroonille, että jos luonto saisi vaikuttaa, niin kaikki aateliset suvut häviäisivät ja niiden maaomaisuus joutuisi kruunulle. Niin viisaasti oli luonto sen järjestänyt, ja ihmisen kulturi oli vaan naurettavaa taistelua itse luontoa vastaan, taistelua, jossa ihminen kuitenkin lopulta sortuisi. Herra paroonin rotu oli tuomittu häviöön, se näkyi siitä, ettei hänen vaimollaan ollut kylliksi ravintoa sikiölleen; elämän ylläpitämiseksi täytyi siis ryöstää (tai ostaa) toisten naarasten maitoa. Rotu eli siis ryöstöllä aina pikkuseikkoihin asti. – Olisiko sekin ryöstöä, kun maito ostettiin! Kun se ostettiin? – Kyllä, sillä ne rahat, joilla kansan äidinmaitoa ostettiin, olivat nekin työn tulos. Kenen työstä tulos? Kansan! Sillä eihän aateli tehnyt työtä! – Mutta lääkärihän oli sosialisti? – Ei, hän oli darwinisti. Mutta salli kyllä mielellään sosialistiksikin kutsuttavan, sillä se oli hänestä yhdentekevää! – Niin, mutta oliko ostaminen ryöväystä? Se oli kova puhe! – Kyllä, kun ostettiin sellaisilla rahoilla joita ei oltu ansaittu. – Ei siis ansaittu ruumiillisella työllä. – Niin! – No, mutta sittenhän oli lääkäri myöskin ryöväri? – Niin kyllä! Mutta ei kai se estänyt häntä puhumasta totuutta? Eikö parooni muista sitä ryöväriä, joka teki parannuksen? Kuinka totta hän puhui. Puhelu keskeytettiin, mutta lähetettiin hakemaan professoria. Tämä sanoi paroonia murhaajaksi kun ei jo ollut hankkinut imettäjää! Paroonin täytyi taivuttaa vaimonsa. Hänen täytyi purkaa koko entinen todistelurakennuksensa ja esittää yksinkertainen tosiseikka: rakkaus lapseensa (verrattuna perintökaareen). Mutta mistä saisi imettäjän? Ei ollut ajattelemista kaupungista, sillä siellä olivat kaikki ihmiset mätiä! Ei, maalaistyttö se täytyi olla. Mutta rouva ei tahtonut tyttöä, sillä olihan sellainen tyttö, jolla oli lapsi, epäsiveellinen olento, ja olisihan kauheata, jos poika saisi perinnöllisen taipumuksen. Lääkäri sanoi, että kaikki imettäjät olivat tyttöjä, ja jos nuori parooni saisi perinnöllisen taipumuksen mennä tyttöjen tykö, niin osotti se vaan hänen terveyttään, ja sellaisia taipumuksia täytyy aina pitää suuressa arvossa. Ketään talonpoikaisvaimoa ei varmaankaan voisi saada, sillä jolla on maata se tahtoo myöskin saada lapsia itse. – No, mutta jos naitettaisiin tyttö jonkun rengin kanssa. – Saisi silloin odottaa yhdeksän kuukautta. – Niin, mutta jos naitettaisiin tyttö, jolla jo oli lapsia? – Se ei olisi tosiaankaan hullumpaa! Parooni tiesi kyllä sellaisen tytön, sillä hänellä oli kolmenkuukautias lapsi. Hän tiesi sen liiankin hyvin, sillä hänen kihlausaikansa oli kestänyt kolme vuotta, ja lääkärin oli lopulta täytynyt ”määrätä” hänen olemaan uskoton. Parooni meni itse tytön luo ja kysyi asiaa. Tyttö saisi itselleen torpan jos hän menisi naimisiin talli-Antin kanssa ja tulisi imettäjäksi hoviin. No sehän oli selväkin, että tyttö mieluummin sitä halusi kuin kantaa häpeätä tällä tavalla. Tulevana sunnuntaina kuulutettaisiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, ja Antti saisi mennä kotiinsa pariksi kuukaudeksi. Parooni katseli tytön lasta ihmeellisellä kateudentunteella. Se oli suuri ja vahva pojankölliskö. Kaunis se ei ollut, mutta kestämään se tulisi monta sukupolvea. Se oli tosiaankin syntynyt elämään, mutta se ei ollut sen kohtalo. Anna itki kun poika vietiin lastenseimeen, mutta kartanon hyvä ruoka lohdutti häntä vähitellen, sillä hän sai syödä herrasväen ruokaa ja juoda porteria ja viiniä niin paljo kuin tahtoi. Sitten sai hän ajella ulkosalla suurissa vaunuissa, joissa oli eri palvelija vielä kuskilaudalla. Sai lukea ”Tuhannen ja yksi yötä.” Eikä hän koskaan eläissään ollut päässyt sellaisille päiville. Mutta parin kuukauden päästä palasi Antti kotiin. Hän oli käynyt tervehtimässä vanhempiaan. Oli syönyt, juonut ja lepäillyt. Hän ryhtyi nyt torpantöihin mutta kaipasi kovasti Annaansa. Eikö saisi edes kävästä Anttia katsomassa. Ei, sitä ei rouva voinut sallia. Ei mitään sekaannusta! Annalta alkoi maito vähetä, ja pieni parooni alkoi porata. Kysyttiin neuvoa lääkäriltä. – Päästäkää ne yhteen, – sanoi hän. – Mutta jos se on vahingollista? – Päinvastoin! Mutta Antti piti sitä ennen ”tarkastettaman.” – Siihen ei Antti suostunut. Antti sai pari hyvää lammasta, ja sitten hän tarkastettiin. Eikä pieni parooni enää itkenyt. Mutta sitten tuli sairashuoneelta sellainen sana, että Annan poika oli kuollut kurkkutautiin. Anna sai maidonheiton ja pieni parooni porasi taas kovasti. Annaa ei voitu enää pitää, hän meni Antin tykö kotiin, ja uusi imettäjä oli hankittava. Antti oli mielissään siitä että pääsi oikein naimisiin, mutta Anna oli saanut omat tapansa. Hän ei voinut juoda enää brasilialaista, vaan tahtoi jaavalaista. Eikä hänen terveytensäkään sitä kestänyt, että kuudesti viikossa syötiin silakoita. Hän ei jaksanut kylliksi puuhata taloudessa, ja siitäpä syystä alkoi leipä vähetä. Vuoden päästä täytyi Antin lähteä kartanosta, mutta paroni oli hänelle lempeä, ja hän sai jäädä torppaan. Anna teki päivätöitä kartanoon ja näki usein pienen paroonin, mutta ei se tuntenut häntä, ja hyvähän se oli. Mutta poika oli kuitenkin maannut hänen rinnoillaan. Sentähden hän oli uhrannut oman poikansa hengen. Mutta hän oli hedelmällinen ja sai vielä paljo poikia, joista tuli torppareita, rautatientyömiehiä, ja yhdestä tuli vanki. Mutta vanha parooni ajatteli levottomuudella sitä päivää, jolloin nuori parooni menisi naimisiin ja saisi perillisiä. Paljo tyynempi hän olisi ollut, jos se toinen pieni parooni, joka kuoli lastentarhassa, olisi elänyt kartanossa. Ja kun hän luki ”Työnorjaa”, täytyi hänen myöntää, että yläluokka eli alaluokan armoilla, ja kun hän luki Darwinia, niin ei hän voinut kieltää sitä, että valinta, sellaisena kuin se nykyään on, oli kaikkea muuta kuin luonnollista. Mutta se oli nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, eikä sitä voitu muuttaa, sanokoot tohtori ja sosialistit mitä tahansa. [[Luokka:Avioelämää]] 3464 6212 2006-10-01T12:12:17Z Nysalor 5 Uudistusyritys {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Luonnoton valinta, tai rodun synty|Luonnoton valinta, tai rodun synty]] |seuraava=[[Avioelämää: Luonnonesteitä|Luonnonesteitä]] |otsikko=Uudistusyritys. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Hän oli inhoten nähnyt, miten tytöt kasvatettiin tulevien miestensä taloudenhoitajiksi. Siksi hän oli opetellut muuatta ammattia, joka voi elättää häntä elämän kaikissa olosuhteissa. Hän osasi tehdä kukkasia. Mies oli tuskaisena nähnyt, miten tytöt istuivat ja odottivat, että heidän tulevat miehensä pitäisivät huolen heistä; hän tahtoi naida vapaan, itsenäisen naisen, joka osasi elättää itsensä; silloin näkisi hän vaimossaan vertaisensa ja elontoverin, eikä vain taloudenhoitajansa. Ja kohtalo tahtoi, että he kohtasivat toisensa. Mies oli maalari, taiteilija, ja nainen teki, kuten sanottu, kukkasia, ja Parisista olivat he saaneet nuo uudet aatteet. Sepä oli aistikas avioliitto. He olivat vuokranneet kolme huonetta Passystä. Atelieri oli keskellä; herran huone toisella ja rouvan toisella puolella. He eivät tahtoneet käyttää yhteistä vuodetta; moista sikamaisuutta, jolla ei ollut vähintäkään vastinetta luonnossa, ja joka vain synnytti liiallisuutta ja vallattomuutta. Entä samassa huoneessa riisuutuminen, hui! Ei, kumpikin omassa huoneessaan, ja sitten yksi puolueeton huone, atelieri. Ei yhtään palvelijaa; sillä he toimittivat yhdessä kyökkiaskareet. Vain muuan vaimo, joka tuli aamuin ja illoin. Se oli hyvin suunniteltua, ja se oli aivan oikein ajateltu. – Mutta kun saatte lapsia? – kysyi epäilijä. – Me emme lapsia saakaan! Hm! Hekö eivät saisi lapsia! Se olisi ihastuttavaa! Mies meni joka aamu torille ja teki ostokset. Sitten hän valmisti kahvin. Vaimo lakasi, laittoi kuntoon vuoteet ja siivosi. Ja sitten ryhtyivät he töihinsä. Kun he väsyivät siihen, niin puhelivat he hetken, antoivat toisilleen pieniä neuvoja, nauroivat ja pitivät sangen hauskaa. Ja kun päivällisen aika tuli, teki mies tulta ja vaimo huuhtoi vihannekset. Mies hääräsi vaimon juostessa ryytikauppaan, ja sitten vaimo valmisti pöydän miehensä kantaessa ruokia siihen. Mutta eivät he eläneet kuin sisarukset. He sanoivat joka ilta toisilleen hyvää yötä ja sitten he menivät kumpikin huoneeseensa. Mutta sitten naputettiin rouvan ovelle ja silloin huudettiin: Sisään! Mutta vuode oli liian ahdas, eikä iloa kestänyt kauvan, vaan kumpikin heräsi aamulla omassa vuoteessaan. Ja silloin naputettiin seinään. – Huomenta tyttöseni! Miten voit tänään? – Kiitos, sangen hyvin, miten voit itse? Joka aamu tuntui tapaaminen aina uutuudelta, eikä se vanhentunut koskaan. Ja iltasin läksivät he ulos yhdessä ja kohtasivat kansalaisiaan Syrachissa. Eikä rouva pelännyt tupakansavua, sillä ei hän ujostellut koskaan. Se oli avioliiton ihanne, arvelivat toiset, eivätkä he olleet koskaan nähneet niin onnellista paria. Mutta tytöllä oli vanhemmat, jotka asuivat sangen kaukana. Ja he kirjottivat ja kysyivät nimenomaan, eikö Liisalla ollut toivoa vieläkään, sillä he toivoivat niin mielellään saavansa lapsenlapsen. Liisan tuli muistaa, että avioliitto oli lasten vuoksi, eikä vanhempien. Liisa arveli tämän olevan sangen vanhanaikaisen mielipiteen. Mutta silloin kysyi äiti, oliko uusien aatteiden tarkotuksena hävittää ihmissuku sukupuuttoon. Sitä ei Liisa ollut ajatellut, eikä hän siitä suuria piitannutkaan. Hän oli onnellinen, samoin hänen miehensä, ja nyt oli maailma vihdoinkin nähnyt onnellisen avioliiton, ja sen vuoksi oli maailma kateellinen. Mutta hauskaa heillä oli. Kumpikaan ei ollut toisensa herra, ja kassan jakoivat he keskenään. Toisinaan ansaitsi mies enemmän, toisinaan rouva, mutta he tasasivat toisensa. Entä kun heidän syntymäpäivänsä oli! Silloin heräsi rouva siihen, että tuo vanha vaimo toi hänelle kukkavihon ja pienen kirjelapun maalattuine kukkasineen, ja silloin saattoi hän lukea: ”Rouva Kukannupulle toivottaa onnea hänen maalarinsa, joka kutsuu hänet erinomaiselle aamiaiselle huoneeseensa – nyt heti!” Ja sitten naputettiin herran ovelle ja sitten – sisään! Ja he söivät aamiaista miehen vuoteessa ja akka jäi sinne koko iltapäiväksi. Se oli ihastuttavaa! Eikä se koskaan tuntunut vanhalta. Sillä sitä kesti kaksi vuotta. Ja kaikki ennustivat väärin. Sellaisen tuli avioliiton olla. Mutta sitten tapahtui niin, että rouva sairastui. Hän uskoi sen tapettien syyksi, mutta mies arveli bakterien. Niin, varmasti olivat bakterit syylliset. Mutta jotakin oli myös epäkunnossa. Kaikki ei kuin sen olisi tullut olla. Varmaankin se oli vilustuminen. Ja sitten tuli rouva niin lihavaksi. Hän oli mahtanut saada kasvin, josta saatiin lukea niin paljon. Niin, varmaankin se oli kasvi. Ja sitten meni rouva lääkäriin. Ja kotiin tullessaan hän itki. Se oli tosiaankin pieni kasvi, mutta sellainen, joka pyrki päivänvaloon aikanaan ja tahtoi kukoistaa ja kantaa hedelmiä sekin! Mies ei itkenyt. Hän piti sitä oivallisena, ja sitten läksi tuo lurjus kerskumaan sitä Syrachiin. Mutta rouva itki taasen. Miten oli heidän keskinäinen suhteensa nyt muuttuva? Ei hän enää voinut ansaita rahaa työllään, ja hänen oli syötävä miehensä leipää. Ja sitten oli heidän hankittava palvelijatar. Huh, niitä palvelijattaria! Välttämättömyys oli ajanut karille kaikki suunnitelmat, mietiskelyt ja ennustukset. Mutta rouvan äiti kirjotti leimuavan onnentoivotuskirjeen ja toisti kerran toisensa jälkeen, että Jumala oli luonut avioliiton lasten tähden, vanhempain ilo oli vain sivuseikka. Aku vakuutti, ettei hän koskaan ajattele sitä, ettei rouvansa ansaitse mitään! Eikö hänellä ollut kyllin työtä hoitaessaan miehensä lasta, eikö sekin ollut rahan arvoista! Eikö raha ole vain työtä! Hän siis maksoi sillä lailla osansa. Mutta rouvan mieltä apeutti kauvan se, että hänen oli syötävä miehensä leipää; mutta kun pienoinen tuli, unohti hän kaikki. Ja hänestä tuli miehensä vaimo ja toveri kuin ennenkin, mutta hänestä tuli sitä paitsi miehensä lapsen äiti, ja sitä piti mies kaikista paraimpana. [[Luokka:Avioelämää]] 3465 6213 2006-10-01T12:12:23Z Nysalor 5 Luonnonesteitä {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Uudistusyritys|Uudistusyritys]] |seuraava=[[Avioelämää: Fenix-lintu|Fenix-lintu]] |otsikko=Luonnonesteitä. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Tyttö oli isänsä huolenpidon kautta saanut oppia kirjanpitoa, siinä tarkoituksessa, ettei hänen osakseen tulisi naisen tavallinen, surullinen kohtalo: istua ja odottaa miestä. Tyttö oli nyt ollut kirjurina rautatien tavaratoimistossa ja tunnustettiin kunnolliseksi kirjuriksi. Renkejä hän komensi niin että sitä oli hauska nähdä, ja edessäpäin hänellä oli kaunis tulevaisuus. Sitten tuli viheriä metsästäjä metsäopistosta, ja sitten mentiin naimisiin. Mutta lapsia ei tehtäsi. Siitä tulisi vaan henkinen avioliitto sitä oikeata mallia, ja maailma saisi nähdä, että nainen oli sielullinen olento eikä mikään pelkkä naaras. Puolisot kohtasivat toisensa päivällisellä ja yöllä, ja se oli oikea avioliitto, kahden sielun yhdistys, ja olihan se tosin ruumiittenkin, mutta siitä ei luonnollisesti puhuttu. Eräänä päivänä kertoi rouva kotiin tullessaan, että työaika oli muutettu. Valtiopäivät olivat määränneet Malmöseen tulemaan uusia yöjunia, ja hänen täytyi tästä lähtien olla virassa kello kuudesta yhdeksään iltasin. Se tekikin mutkan laskuihin. Mies taas ei voinut tulla kotiin mitenkään ennen kello kuutta. Se oli mahdotonta! Nyt saivat he syödä päivällistä kumpikin yksin ja tapasivat toisensa vaan yöllä. Se oli miehen mielestä liian vähän. Ja kuinka ne illat olivat pitkiä! Mies tuli hakemaan vaimoaan. Mutta hänestä ei ollut ensinkään hauskaa istua samalla paikalla tavaratoimistossa ja olla siinä renkien ja kantajien tölmittävänä. Aina hän oli tiellä. Ja kun hän joskus aikoi vähän jutustaa vaimonsa kanssa, tämän istuessa kynä korvan takana, niin saattoi hän saada sellaisenkin huomautuksen että: ole nyt hiljaa vielä vähän aikaa! Ja silloin kääntyivät rengit poispäin, mutta hän saattoi heidän selkäpuolestaan nähdä, että he virnistelivät. Joskus ilmotti joku kirjuri hänen läsnäolonsa lauseella: ”Rouvan mies odottaa rouvaa!” Ja ”rouvan mies” ei kuulunut juuri mieluisalta. Mutta eniten kiusotti häntä se, että hänen rouvallaan oli polvitoverina työpöydän ääressä nuorukainen, joka katseli hänen vaimoaan suoraan silmiin ja joskus kumartui hänen olkapäänsä ylitse katsoakseen pääkirjaan, niin että hänen leukansa kosketti rouvan rintaa! Ja he puhuivat fakturoista ja sertifikateista ja asioista, mitkä saattoivat merkitä mitä tahansa, sillä ei hän niistä mitään ymmärtänyt. He seurustelivat keskenään hyvin tuttavallisesti ja näyttivät tuntevan paremmin toisensa ajatukset kuin mies ja vaimo. Ja sehän oli luonnollistakin kun kerran vaimo seurusteli sen iloisen nulkin kanssa enemmän kuin miehensä kanssa. Ja kun mies tahtoi puhua metsänhoidosta, vastasi vaimo aina tavaraliikenteellä, sillä suu puhuu sydämmen kyllyydestä. Mies alkoi yhä useammin arvella, että se ei sittenkään ollut oikea henkinen avioliitto, sillä jos se sellainen olisi ollut, olisi hänen täytynyt olla tavaratoimistossa. Mutta nyt hän oli metsänhoitolaitoksessa. Eräänä päivänä, tai paremmin eräänä yönä sanoi vaimo, että hän aikoi lähteä seuraavana lauvantaina erääseen rautatieläisten kokoukseen, ja sen jälkeen illallisille. Mies kuuli tämän esityksen mielipahalla. – Lähdetkö sinä tosiaankin? – kysyi mies kaikessa yksinkertaisuudessaan. – Mikä kysymys? – Niin, mutta sinähän olet ainoa nainen niin monien miesten seurassa, ja kun miehet ovat juovuksissa, käyvät he raaoiksi! – No mutta menethän sinäkin opettajakokouksiin ilman minua? – Niin kyllä, mutta en yksin suurempaan naisseuraan! – Miehet ja naisethan olivat yhdenarvoisia, ja erittäin kummastutti vaimoa se, että ''mies'', joka aina oli saarnannut naisen vapauttamista, saattoi vastustaa hänen lähtemistään! Mies kyllä myönsi, että ne olivat vanhoja ennakkoluuloja hänen päässään, hän myönsi että vaimo oli oikeassa ja ''hän itse'' väärässä, mutta siitä huolimatta pyysi hän vaimoaan jäämään pois tuolta matkalta; se tuntui hänestä niin vastenmieliseltä! Hän ei voinut päästä siitä tunteesta irti! – Se oli epäjohdonmukaisuutta! – Niin, se oli kyllä epäjohdonmukaisuutta, mutta tarvittiinpa varmaan kymmenenkin sukupolvea, jotta yksilöt samasta tunteesta vapautuisivat! – Niin, mutta sitten ei saanut mieskään enää mennä opettajakokouksiin! – Suhde ei ollut sama, sillä siellä oli vaan miehiä! Ei se olisi mitään että hän meni yksin pois, ilman miestään, vaan se, että vaimo meni yksin niin suureen miesseuraan. – Hän ei tulisi olemaan yksin, sillä rahastonhoitajan rouva tulisi kanssa mukaan ollakseen... – Mitä? – Rahastonhoitajan rouva! – No ehkäpä mies sitten sai tulla mukaan sillä oikeudella että hän oli ”rouvan mies!” – Oh! Tahtoisiko hän tosiaankin nöyryyttää itsensä sillä lailla ja kulkea kintereillä! – Kyllä, hän tahtoi nöyryyttää itsensä. – Oliko hän mustasukkainen? Oli kyllä! Hän pelkäsi, että jotakin voisi tulla heidän välilleen. – Hyi! Mies oli mustasukkainen, mikä loukkaus! Mikä häväistys, mikä epäluulo. Mitä mies ajattelikaan hänestä? – Kaikkein parasta! Hän tahtoi sen näyttää vaimolle, ja siitä syystä sai tämä mennä, yksin! – Jaha, hän sai tosiaankin sen kunnian, että sai luvan lähteä ulos yksin. Mikä armollisuus. Vaimo meni! Ja tuli kotiin aamulla! Hänen täytyi herättää mies ja kertoa kuinka hauskaa heillä oli ollut! Ja kuinka sen kuuleminen huvittikaan miestä! He olivat pitäneet puheita hänen vaimolleen, laulaneet kuorossa ja tanssineet. – Kuinka oli vaimo sitten tullut kotiin? – Herra Nulkki oli saattanut häntä portille. – Olisipa tosiaankin ollut hauskaa jos joku miehen tuttavista olisi nähnyt hänen rouvansa kulkevan käsikoukkua herra Nulkin kanssa kello kolme aamulla. – Mitä se tekisi? Oliko vaimolla huono maine? – Ei vielä, mutta hän voisi sen saada! – Kaikkia vielä! Mies oli vaan mustasukkainen, ja mikä pahinta, kateellinen. Hän ei suonut vaimolleen mitään huvia. Niin, sellaista oli olla naimisissa! Kun poissa kotoa ollessa oli vähänkin hauskaa, sai kotiin palatessa taas nuhteita! Hyi kuinka tyhmää avioliitto sentään oli! Ja oliko tämä edes mikään avioliitto! He tapasivat toisensa vaan yöllä kuin muukin naimakansa. Ja miehet olivat kaikki samallaisia. Kohteliaita kyllä ennen häitä, mutta sitten, sitten! Ja mies oli aivan samallainen kuin kaikki muutkin miehet. Hän katsoi omistavansa vaimon ja voivansa kokonaan tätä hallita! – Mies luuli, että he kerran olivat uskoneet saavansa omistaa toinen toisensa, mutta hän oli erehtynyt. Vaimo se omisti hänet, niinkuin omistetaan koira, josta aina saa olla varma. Oliko mies muuta kuin vaimon vahtimestari, joka sai iltasin hakea hänet virastosta, oliko hän muuta kuin ”rouvan mies?” Mutta tahtoiko vaimo olla miehen rouva? Oliko se yhdenvertaisuutta. – Vaimo ei ollut tullut kotiin saadakseen riidellä. Hän tahtoi aina olla miehensä rouva, ja mies olisi aina hänen pieni miehensä. – Champagne vaikuttaa! – ajatteli mies ja kääntyi seinään päin. Vaimo itki ja pyysi miestään olemaan oikeamielinen ... ja suomaan anteeksi hänelle. Mies kääriytyi peitteeseen. Vaimo kysyi vielä kerran, eikö mies tahtoisi olla ... eikö mies tahtoisi, että hän olisi hänen rouvansa? – Kyllä, tahtoihan mies! Mutta hänellä oli eilen illalla niin kauhean ikävä ettei hän enää koskaan soisi elävänsä sellaista iltaa. – Niin, mutta unohtakaamme se nyt! Ja he unohtivatkin sen, ja vaimo oli jälleen miehensä pikku rouva. Kun viheriä metsästäjä seuraavana iltana tuli taas hakemaan rouvaansa, oli tämä varastohuoneessa, mies jäi yksin konttoriin ja istuutui vaimonsa tuolille. Avautuu muuan lasiovi ja herra Nulkki kysyy: – Annikki! Oletko siellä? – Ei, se oli hänen miehensä! Mies nousi ja lähti matkaansa. Herra Nulkki kutsui hänen Annaansa Annikiksi ja sinuksi! Annikki! Se oli jo liikaa. Kotiintuloa vietettiin suurella riidalla, jolloin viheriä metsästäjä tuli selvästi huomaamaan, että hänen oppinsa naisen vapauttamisesta oli pelkkää teeskentelyä koskapa hän ei olisi sallinut vaimonsa kutsuvan sinuksi tovereitaan. Pahinta oli se, että mies itse tunnusti teoriansa valheeksi! – Se ei ollut tarkotus! Mieskö muuttaisi mielipidettään? Mitä? – Niin, herraparatkoon! Mielipiteitten täytyi muuttua todellisuuden mukaan, mikä oli niin muuttunut sekin! Mutta jos hän ennen oli uskonut henkiseen avioliittoon, niin nyt ei hän uskonut avioliittoon laisinkaan. Sehän oli edistystä juureviin parannuksiin päin! Ja mitä taas tuli siihen avioliiton henkiseen puoleen, niin oli rouva henkisesti avioliitossa enemmän herra Nulkin kanssa, jonka kanssa hän päivän pitkään vaihtoi ajatuksia tavaraliikenteestä, kuin hänen kanssaan, jonka metsänhoidosta rouva ei ensinkään ollut innostunut! Oliko sitten heidän avioliittonsa niin henkistä? Oliko se tosiaankin niin henkistä? – Ei, ei nyt enää! Heidän rakkautensa oli kuollut. Mies oli sen tappanut hylätessään heidän suuren uskonsa, uskon ... naisen vapautukseen! Suhde kävi yhä vaikeammaksi, ja viheriä metsästäjä haki henkisiä avioliittoja metsänhoitajien seurassa ja hylkäsi koko tavaraliikenteen, jota koskaan ei ollut ymmärtänyt. – Sinä et ymmärrä minua, – sanoi rouva usein! – Ei, en ole sitä oppinut, – sanoi mies. Eräänä yönä, tai paremmin eräänä aamuna sanoi mies aikovansa lähteä kasvitieteelliselle retkelle muutaman naisopiston oppilaitten kanssa. Hän oli opettajana eräässä naisopistossa. – Oh! Eikä mies ollut siitä ennen puhunut mitään! Olivat kenties jo suuriakin tyttöjä? – Mahdottomia! Kuudentoistavuotiaasta kahteenkymmeneen asti. – Hm!... Se oli kai aamupäivällä? – Ei, iltapäivällä! Ja sitten piti heidän mennä pienille illallisille Lidingöbrolle? – Hm! Opettajatar oli kai mukana? – Ei! Mutta hän luotti niin täydellisesti metsäherraan kun tämä oli naimisissa! Katsos, joskus on mukavaakin olla naimisissa. Seuraavana päivänä oli rouva sairas. Oliko miehellä tosiaankin sydäntä jättää vaimonsa kotiin? – Virka ennen muuta! Oliko rouva hyvinkin sairas? Ah, niin kauheasti! Lähetettiin hakemaan lääkäriä rouvan vastustelemista huolimatta. Lääkäri selitti sairauden aivan vaarattomaksi, mies kyllä saisi mennä! Ja vasta tuossa aamupuoleen tuli viheriä metsästäjä kotiin! Hei, kuinka hän oli iloinen! Ja hauskaa heillä oli ollut, saakelin hauskaa! Sellaista päivää ei hänellä ollut moniin, moniin aikoihin! Ja nyt se repesi: Huhuhuhu! Se taistelu oli tosiaankin rouvalle liian ankara! Ja valallaan täytyi miehen vakuuttaa ei koskaan muita kuin rouvaansa rakastavansa! Ei koskaan! Rouva sai hermokohtauksen, ja viinietikkaa haettiin! Mies oli liian jalomielinen kertoakseen yksityisseikkoja illallisilta Lidingöbrolla, mutta ei hän voinut olla koskettamatta vanhaa vertausta omasta koiranasemastaan, ja hän rohkeni kiinnittää vaimon huomiota siihen seikkaan, että rakkauskäsitteeseen sisältyy omistusoikeus – myöskin naisen puolelta. Ja mitä rouva sitten oikeastaan itki? Samaa minkä johdosta mies kiroili silloin kun vaimo oli liesussa kahdenkymmenen miehen kanssa! Pelkäsikö hän menettävänsä miehen! Mutta kadottaahan voidaan vaan se mikä omistetaan! Omistetaan! Ja sillä tavalla sitten taas elää repostettiin, paikkaamalla. Mutta tavaratoimisto ja tyttöopisto leikkasivat saksillaan sen mitä kokoon saatiin harsituksi, eikä se ollut mikään sopusointuinen avioliitto. Mutta hei! Yhtäkkiä tuli rouva sairaaksi. Hän oli varmaan nostanut varastohuoneessa liian kovasti jotakin esinettä. Hän oli niin innokas, eikä voinut sietää renkien kuhnailua. Hän tahtoi usein tarttua kiinni omin käsin. Vatsassa oli vika! Siellä tuntui vähän kovalta, selitti kätilö. Ja niin oli asia valmis! Ja kuinka rouva olikaan suuttunut! Kiukuissaan miehelle, joka varmaankin koiruuksissaan oli sen tehnyt! Kuinka nyt kävisi vaimon ja hänen tulevaisuutensa? Heidän täytyi jättää lapsi johonkin lastenseimeen. Niin oli tehnyt Rousseaukin. Hän oli tosin vähän hassahtanut mies, mutta tässä kohdassa hän oli oikeassa. Ja niitä oikkuja sitten! Metsäherran täytyi heti lopettaa opetuksensa tyttökoulussa, ihan heti. Mutta pahinta oli se, ettei rouva voinut enää mennä varastohuoneeseen. Hän sai vaan istua ja kirjottaa konttorissa. Ja kaikkein pahinta oli se, että hänelle annettiin konttorissa avustaja, jonka salainen tehtävä oli tulla hänen sijaansa, kun hän joutuisi lapsivuoteeseen. Eivätkä työtoveritkaan enää olleet entisenlaisia. Ja rengit irvistelivät. Hui, hän olisi tahtonut näkymättömiin kätkeä häpeänsä. Mieluummin sulkeutua kotiin ja keittää siellä ruokaa kuin kulkea täällä ihmisten ihmeenä. Voi, mitkä ennakkoluulojen kuilut ammottavatkaan miesten petollisissa sydämmissä. Viimeisenä kuukautena otti rouva virastosta lomaa. Hän ei jaksanut kulkea Ladugårdslandetiin ja sieltä pois neljästi päivässä. Ja sitten tuli hänelle nälkä keskellä aamupäivää ja täytyi lähettää hakemaan voileipiä. Joskus oli hän pahoinvoipakin ja oli käytävä vuoteeseen. Minkälaista elämää! Mikä surullinen kohtalo sentään olikaan tullut naisen osaksi! Ja sitten syntyi pienokainen! – Lähetetäänkö se lastenseimeen? – kysyi metsäherra. – Voi, eikö hänellä ollut sydäntä? – Olipa niinkin. Ja pienokainen jäi kotiin! Mutta sitten tuli liikennehallituksesta hyvin kohtelias kirje, jossa kysyttiin pikkurouvan vointia! Rouva voi hyvin ja tulisi toimeensa jo ylihuomenna. Hän oli vielä heikko ja ajoi siitä syystä toimistoon hevosella. Mutta hänen täytyi lähettää juoksupoika kotiin kysymään pikkuruisen vointia, aluksi pari kertaa päivässä, sitten joka toinen tunti. Ja saatuaan kuulla lapsen itkeneen tuli hän vallan kiihkoihinsa ja juoksi kotiin. Mutta avustaja oli aina saatavissa. Hallitus oli hyvin kohtelias eikä puhunut mitään. Eräänä päivänä huomasi rouva imettäjän ehtyneen, eikä se hylky vielä sitä edes ilmottanut, tietysti pelosta menettää paikkansa. Täytyi taas pyytää lomaa jotta ehti hakemaan uutta imettäjää! Oh! Kaikki ne olivat samallaisia. Ei mitään kiintymystä toisten lapsiin, raakoja ja itsekkäitä olivat vaan. Eikä niihin koskaan voinut luottaa! – Ei, – sanoi mies, – siinä tapauksessa voi luottaa vaan itseensä! – Sinä kai tarkotat, että minun pitäisi jättää paikkani. – Minun puolestani saat tehdä mitä tahdot! – Ja tulla sinun orjattareksesi! – Ei, sitä en ollenkaan tarkota! Pikkulapsi tuli kipeäksi kuten kaikki pienet lapset tulevat. Se alkoi saada hampaita! Lomaa otti rouva lomalta päästyään! Pikkuinen sai hammaspolton! Piti kiikuttaa kehtoa yöllä, mennä virastoon päivällä, unisena, väsyneen, levottomana, ja sitten taas lomaa. Viheriä metsästäjä oli hyvä, kanniskeli yökaudet itkevää lasta, mutta ei puhunut sanaakaan rouvan virasta. Mutta rouva tunsi miehensä ajatukset. Mies vaan tyynesti odotti rouvan lopultakin jäävän kotiin; mutta hän oli petollinen ja vaikeni sentähden! Kuinka miehet sentään ovat petollisia! Hän vihasi nyt miestään ja olisi mieluummin tappanut itsensä kuin luopunut virastaan ja jäänyt miehensä orjattareksi! Metsäherra oli nyt kokonaan heittänyt kaiken toivonsa naisen vapauttamisesta luonnonlaeista, ''nykyisissä olosuhteissa'', lisäsi hän, älykkäästi kyllä. Kun lapsi oli viidenkuukautias, oli rouva taas raskas. Herra Jumala sentään! – Niin, kas kun se kerran alkaa, niin on paha itse irti! Metsäherran täytyi uudelleen ruveta opettamaan tyttökoulussa, ansion tähden, ja nyt – nyt laski rouva aseensa! – Nyt olen sinun orjattaresi, – huokasi hän, palatessaan virastosta, josta oli saanut eron, – nyt olen orjattaresi. Siitä huolimatta vallitsee rouva taloa ja mies jättää joka pennin hänen huostaansa. Halutessaan ostaa sigarrin, pitää hän ensin pitkän puheen ennenkuin uskaltaa esittää itse asian. Vaimo ei koskaan kiellä, mutta miehestä on sentään vähän kiusallista kerjätä joka penniä. Ja kollegioissa hän saa istua, mutta ei illallisilla, ja päättyneet ovat myöskin kasvitieteelliset ulkoilmaretkeilyt tyttöjen kanssa! Eikä hän sitä erityisesti kaipaakaan, sillä hänen mielestään on hauskinta leikkiä lapsen kanssa! Toverit sanovat hänen olevan tohvelin alla, mutta sille hän vaan hymyilee, ja sanoo sen sillä tavalla parhaiten menestyvän, sillä hänen vaimonsa on niin älykäs ja hyvä nainen. Mutta vaimo väittää yhä olevansa miehensä orjatar, ja se hän onkin, ja se onkin hänen ainoa lohdutuksensa surkeudessa, pikku raukka! [[Luokka:Avioelämää]] 3466 6214 2006-10-01T12:12:27Z Nysalor 5 Fenix-lintu {{Otsikko |edellinen=[[Avioelämää: Luonnonesteitä|Luonnonesteitä]] |seuraava=[[Avioelämää]] |otsikko=Fenix-lintu. |alaotsikko=[[Avioelämää]] |tekijä=August Strindberg |huomiot= }} Mansikka-aikana näki hän tytön ensikerran pappilassa. Paljo hän oli tyttöjä ennenkin nähnyt mutta tämän nähdessään tiesi hän että se oli hänen tyttönsä. Mutta ei hän uskaltanut mitään sanoa, ja tyttö hymyili, sillä poika oli vasta lyseolainen. Mutta hän palasi ylioppilaana. Ja silloin kietoi hän kätensä tytön vyötäisille ja suuteli häntä. Tyttö oli neljäntoistavuotias nainen. Korkeina kohosivat hänen täyteläiset rintansa, aivan kuin varroten pieniä, ahneita turpasia ja pieniä kiinnitarraavia kätösiä, joustavaa oli hänen astuntansa, ja lanteitten soudanta sellainen kuin voisi hän kantaa paria pienokaista sydämmensä alla koska tahansa. Hänen hiuksensa olivat heleänkeltaiset kuin puhdistettu hunaja ja vesihuurun tavoin ne kaarehtivat hänen otsansa ympärillä. Silmistä säihkyi tuli, ja hipiä oli raikas, ja pehmeä kuin hansikkaan nahka. He olivat kihloissa ja suutelivat toisiaan kuin linnut puutarhassa lehmuksen alla, metsässä, ja elämä aukeni heidän eteensä kuin aurinkoinen, täysiheinäinen niitty. Mutta pojan täytyi ottaa tutkinto, vuoritutkinto, ja se kesti ulkomaanmatkoineen kymmenen vuotta! Kymmenen vuotta! Ja sitten matkusti poika Upsalaan! Kesäksi palasi hän taas pappilaan, ja tyttö oli aina yhtä suloinen. Kolme kertaa tuli poika sillä tavalla, mutta neljännellä kertaa oli tyttö kalpea. Hänellä oli pieniä, punaisia juovia sieramissa ja povi oli laskeutunut. Kun kesä tuli kuudennen kerran, otti tyttö rautaa, seitsemäntenä kesänä matkusti hän kylpylaitokseen. Kahdeksantena oli hän hermostunut ja kärsi hammassärkyä. Tukka oli kadottanut loisteensa, ääni käynyt teräväksi, nenään ilmestynyt pieniä, mustia pilkkuja, povi poissa kokonaan, käynti laahustavaa ja posket lontossa. Talvella sai hän hermokuumeen ja tukka oli leikattava. Kun se uudelleen kasvoi, oli se tuhkan värinen. Poika oli rakastunut vaaleaveriseen, neljätoistavuotiaaseen tyttöön, hän ei voinut sietää tummia, ja hän nai kaksikymmentäneljävuotiaan tytön, jonka tukka oli tuhkanharmaa, ja joka ei tahtonut olla häissään avokauloin. Mutta mies rakasti häntä siitä huolimatta. Hänen rakkautensa ei ollut niin myrskyistä kuin ennen, mutta se oli vakavaa ja tyyntä, ja pienessä vuoristokaupungissa ei mikään häirinnyt heidän onneansa. Vaimo sai kaksi poikaa perätysten, mutta mies tahtoi niin mielellään tyttöä. Ja tulikin sitten vaaleaverinen tyttö. Ja siitä tuli isän silmäterä. Tyttö kasvoi ja tuli äitinsä näköiseksi. Hän tuli seitsemänvuotiaaksi, ja kahdeksanvuotiaana hän oli täydellisesti samannäköinen kuin äitinsä oli ollut siinä ijässä. Eikä isä muuta joutunut tekemäänkään kuin puuhailemaan tyttärensä kanssa, kun vaan vähänkin sai joutoaikaa. Äiti oli saanut talousaskareita suorittaessaan karkeat kädet. Nenä oli madonsyömä ja ohimot kuopallaan. Hänen vartalonsa kävi kumaraiseksi muurin luona seisomisesta. Ja isä ja äiti tapasivat toisensa vaan aterioidessa ja yöllä. Eivät he koskaan riidelleet, mutta ei se ollut sellaista kuin ennen. Mutta tytär oli isän ilona. Olisipa melkein voinut sanoa, että isä oli rakastunut tyttäreensä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tyttäressä jälleen syntynyt äiti, ja kun hän jälleen saisi nähdä tyttäressään sen näyn, minkä niin pian oli menettänyt silmistään. Isä melkein kainosteli tytärtään, eikä koskaan mennyt huoneeseen tyttären pukeutuessa. Hän epäjumaloitsi tytärtään. Eräänä aamuna jäi tytär vuoteeseen eikä tahtonut nousta ylös. Äiti luuli tytärtä vaan koulukipeäksi, mutta isä lähetti noutamaan lääkäriä. Kuolonenkeli oli tullut tervehtimään; sairaus oli kurkkumätää. Toisen vanhemmista täytyi paeta toisten lasten kanssa. Isä ei tahtonut paeta. Äidin täytyi muuttaa kaupunkiin toisten lasten kanssa, ja isä jäi kotiin sairaan luo. Ja siellä hänen tyttärensä nyt makasi! Tulikiveä poltettiin niin että kultaukset taulunkehyksissä mustenivat ja samoin hopeakalut ruokakaapissa! Isä oli epätoivoissaan, kulkiessaan yksin tyhjissä huoneissa, ja kun hän yöllä makasi yksin suuressa vuoteessa, tuntui hänestä siltä kuin olisi hän leski. Isä osti leikkikaluja pienokaiselle, ja tyttö hymyili leikkiessään Kasperia vuoteen reunalla, ja hän kysyi äitiään ja sisariaan. Ja isä meni äidin asunnon luo, nyökäytti päätään ylös ikkunaan äidille ja heitti lentosuukkosia lapsille. Ja äiti sähkötti punasilla ja sinisillä paperipalasilla ikkunaruudulla. Mutta eräänä päivänä ei pikkutyttö enää tahtonut leikkiä Kasperia, eikä hän enää hymyillytkään. Ei voinut e nää puhuakaan. Kuolema tuli, tuli pitkine rystöisine käsineen ja tukahutti hänet. Mutta taistelu oli kova. Silloin tuli äiti sinne! Ja omatunto nuhteli siitä, että hän oli jättänyt lapsensa. Talossa oli suuri valitus ja suuri hätä. Ja kun lääkäri tahtoi avata pienen ruumiin, niin ei isä olisi sitä sallinut. He eivät saisi tehdä veitsellään pahaa hänen tyttärelleen; sillä ei hän isälle ollut vielä kuollut. Mutta ruumiinavauksen täytyi tapahtua. Ja silloin tahtoi isä lyödä ja purra lääkäriä. Mutta pienokaisen haudalle rakennutti isä patsaan ja kävi haudalla joka päivä koko vuoden. Toisena vuonna harvemmin. Työ oli raskas ja aikaa vähän. Vuodet alkoivat painostaa, askeleet kävivät raskaammiksi ja surun haava kasvoi umpeen. Joskus hävetti häntä se, ettei hän katkerammin surrut, mutta sitten hän sen unohti. Hän sai vielä kaksi tytärtä, mutta se ei ollut sama; ei sitä ensimmäistä voinut mikään korvata. Elämä oli ankaraa, kultaus oli huomaamatta kulunut siitä nuoresta naisesta, joka kerran oli sellainen – ettei maanpäällä toista. Kultaus oli myöskin kulunut kerran niin loistavasta pesästäkin. Lapset olivat tehneet lommoja rouvan hopeaiseen kihlajaislahjakalustoon, kolhineet vuoteen ja potkineet tuolinjalkoja. Täyte pistihe näkyviin sohvan rikkiöimistä, eikä pianoa oltu avattu moniin vuosiin. Laulu oli vaiennut lasten kirkunan tieltä, ja äänet olivat tulleet koviksi. Hyväilysanat oli pantu pois kuin lastenvaatteet, ja hyväilyjen siassa oli nyt hierontaa. Alettiin vanheta ja väsyä. Isä ei ollut enää polvillaan äidin edessä, vaan istui kuluneessa nojatuolissaan ja antoi äidin hakea tulitikkuja kun tarvitsi piippuunsa valkeata. Oltiin vanhoja! Sitten kuoli äiti, isän ollessa viidenkymmenvuotiaana. Mutta silloin virisi eloon kaikki se vanha. Kun vaimon murtunut ja kuolinkamppailujen rumentama ruumis kätkettiin maan poveen, silloin heräsi eloon nuoren neljäntoistavuotiaan tytön muisto. Silloin suri mies sitä minkä hän oli menettänyt jo niin kauvan sitten, ja kaipauksen mukana seurasi katumus. Mutta ei isä ollut koskaan ollut paha vanhallekaan äidille, ja sille samallehan hän oli ollut uskollinen, sitä samaa holhonnut ja hänen eteensä polvistunut kun äiti oli neljäntoistavuotiaana pappilassa. Ja rehellisesti sanoakseen kaipasikin hän juuri etupäässä sitä nuorta tyttöä, vaikka kaipauksessa oli myöskin osansa vanhan äidin hyvää ruokaa ja ehtymätöntä huolenpitoa, mutta se oli kuitenkin toista. Mutta tämän tapauksen jälkeen oli isä hellempi lapsilleen. Muutamat olivat jo lentäneet ulos pesästä, toiset olivat vielä siellä. Kokonaisen vuoden vaivattuaan ystäviään vaimonsa elämän yksityisseikoilla, tapahtui äkkiä jotain merkillistä. Hän sai äkkiä nähdä erään nuoren kultakiharaisen tytön, joka oli vallan samannäköinen kuin hänen vaimonsa neljäntoistavuotiaana. Hän piti sitä kuin jonkinlaisena merkkinä lempeältä taivaalta, joka vihdoinkin tahtoi hänelle antaa sen ensimmäisen. Mies rakastui tyttöön kun tämä oli niin sen ensimmäisen näköinen. Ja niin meni hän uusiin naimisiin. Nyt oli hän siis saanut sen. Mutta lapset, varsinkin tytöt, osottivat nuorelle äitipuolelleen nurjaa mieltä, heitä hävetti katsoa häntä, heidän mielestään oli suhteessa jotakin likaista, että isä oli uskoton heidän äidilleen. Ja sitten joutuivat he pois kodista, ulos avaraan maailmaan! Mies oli onnellinen! Ja oli ylpeä siitä, että nuori tyttö suostui häneen. – Jälkiniittoa vaan! – sanoivat hänen vanhat ystävänsä. Vuoden päästä sai rouva pikkuisen. Isä oli tottumaton lapsenporuun ja halusi nukkua yönsä. Hän muutti huoneisiinsa kokonaan, mutta rouva itki. Isän mielestä olivat naiset niin aina kintereillä. Nuori rouva oli mustasukkainen edelliselle rouvalle. Mies oli nimittäin, heidän kihloissa ollessaan, ajattelemattomasti kyllä sanonut, että rouva muistutti muodoltaan suuresti hänen ensimmäistä rouvaansa. Ja sitten oli rouva saanut lukea heidän rakkaudenkirjeensä. Nyt enemmän yksin ollessaan muistui rouvan mieleen kaikki. Niinpä hän muisteli perineensä kaikki hyväilynimensäkin vaan siltä edelliseltä ja olevansa siten vaan jonkinlaisena sijaisena. Se kiusasi häntä, ja hän teki kaikki, kaikki mahdolliset tyhmyydetkin, voittaakseen miehen itselleen vaan oman itsensä tähden. Tämä väsytti miestä. Ja kun hän yksinäisyydessä teki vertailuja, joutui uusi rouva koko paljon häviölle. Tämä ei ollut niin lempeä kuin se edellinen, ja tämä kiihotti hänen hermojaan. Sitäpaitsi alkoi hän kaivata lapsiakin, jotka hän oli ajanut ulos pesästä. Tuli sitten vielä pahoja uniakin, ja mies luuli olleensa uskoton edelliselle vaimolleen. Ei ollut kotona enää hauskaa. Se oli tyhmää mikä oli tehty, ja se olisi voitu jättää tekemättä. Sitten alkoi mies kulkea ravintoloissa. Mutta silloin raivostui rouva. Mies oli pettänyt hänet. Hän oli vanha haikara, mutta varokoon itseään. Sellaisen ''vanhan'' toverin ei ollut hyvä jättää ''nuorta'' rouvaansa yksin, se saattoi olla vaarallista! – Vanha? Oliko hän vanha? Sepä saatiin nähdä! Ja sitten muuttivat he taas yhdessä asumaan. Mutta elämä tuli silloin seitsemän kertaa pahemmaksi. Mies ei tahtonut auttaa yöllä lapsen kiikuttamisessa, ja pienokaisen täytyi olla lapsihuoneessa! Ei, sillä lailla ei mies ollut menetellyt sen ''ensimmäisen'' lasten kanssa. Mies väsyi ja kiusaantui kokonaan. Kahdesti oli hän luullut näkevänsä fenix-linnun kohoavan sen neljäntoistavuotiaan tuhasta, ensin tyttäressä, sitten toisessa vaimossa, mutta hänen sielussaan eli nyt vaan se ensimmäinen, se pappilan pikkutyttö, mansikka-ajalla, lehmuksen alla, metsässä, se jota hän ei koskaan saanut; mutta nyt, hänen aurinkonsa laskiessa mailleen ja päivien lyhetessä, nyt näki hän synkkinä hetkinään vaan kuvan ”vanhasta äidistä”, joka oli hyvä häntä ja lapsia kohtaan, joka ei koskaan riidellyt, joka oli ruma, joka seisoi keittiössä, joka korjasi poikien nahkahousut ja tyttöjen hameet; ja kun hänen voitonhuumauksensa oli haihtunut, ja hän näki kirkkaasti, niin ihmetellen ajatteli hän, että eikö vanha äiti sentään ollutkin se oikea fenix-lintu, joka nousi niin kauniina ja tyynenä sen neljäntoistavuotiaan tuhkasta, munittuaan munansa ja nypittyään untuvat rinnastaan poikasilleen ja elätettyään niitä verellään kuolemaansa saakka! Kauvan hän sitä ihmetteli, ja kun hän vihdoin laski väsyneen päänsä patjoille ei enää koskaan noustakseen, silloin oli hän varma siitä. [[Luokka:Avioelämää]] 3467 6215 2006-10-01T12:12:47Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:August Strindberg]] [[Luokka:Novellikokoelmat]] [[Luokka:Siimes Kanervio]] 3468 6217 2006-10-01T12:13:16Z Nysalor 5 Listaus '''Siimes Kanervio''' (1880–1918) == Suomennokset == * Strindberg, August: ''[[Avioelämää]]'' (''Giftas'') [[Luokka:Siimes Kanervio]] 3469 6218 2006-10-01T12:13:25Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat]] 3470 6219 2006-10-02T19:12:34Z Nysalor 5 Eräästä näytelmästä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Eräästä näytelmästä. |alaotsikko=Tampereelta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Näytelmätaide on jo vanha taide. Sen syntyperä on tuolla hämärässä muinaisuudessa. Siellä on se muinaisjumalien palveluksesta alkunsa ottanut. Nykyaikana on näytelmätaide eroitettu kirkollisuudesta, mutta kansojen sivistys- ja opetuslaitoksena pidetään näytelmät eli teateri kirkon ja koulun apulaisena. Jos teateri on kieleltään kansallinen ja mieleltään ankarimman mukaan siveellinen, niin, toden totta, kannattaakin se kirkon ja koulun apulaisena pitää, mutt’ ei muuton. Meidän nuori, mutta jättiläisaskelilla edistynyt ja kauniisti vaurastunut kansallisteaterimme, suomalainen teateri, on näyttelöluetteloonsa ottanut ainoastaan puhtaasti siveellisiä kappaleita, lukuun ottamatta joitakuita burleskoja eli aistillisilveilyjä. Kuluvalla vuodella on se erittäin arvoisia kappaleita näytettäväkseen valinnut. Yksi näistä on ”Nora”niminen. Tämä on nostanut useissa katsoessa täällä kovaa vastenmielisyyttä itsekappaleesen ja tästä syystä vähän teaterin halveksumista. Ibsenin ”Noran” pitävät täällä useat sangen ala-arvoisena ja yleisöä turmelevana kappaleena. Lieneekö tuo ankara arvostelu oikeutettu vai tarvinneeko sitä edes vähän lievittää? Meidän nähdäksemme kappaleen hyvät puolet melkoisesti voittavat sen huonot puolet ja sentähden se kyllä pitää paikkansa suomalaisen teaterin näytelmäluettelossa. – Mikä on kappaleen periaatteena? Kirjoittajan tarkoitus nähtävästi on osoittaa se totuus, että avioliitto, joka ei ole oikein molemminpuoliselle sydämen luottamukselle ja rakkaudelle perustettu raukee omaan voimattomuuteensa, vaikkapa näyttäisi kuinkakin onnelliselta ja viehättävältä maailman silmissä. Tämän totuuden on tekijä oikein todistanut. Sen, mitä tuommoisen onnettoman perheen jäsenille avioliiton rikuttua tapahtuu, jättää hän toisen uuden draaman näyteltäväksi, sillä tämä jo itsestään joinkin pitkä draama kasvaisi liian laveaksi, jos kaikki tuon loppukohtauksen seuraukset selitettäisiin ja sovitettaisiin tässä. Emme millään muotoa voi kiittää tuota tekijän rohkeata sutkausta. Tekijä aivan häikäilemättä antaa pintapuolisen kasvatuksen saaneen rouvan, joka ”oravana” ja ”leivona” miehensä ympärillä hyppelee ja lentelee, syöstä maailmaan ”ihmiseksi oppimaan”, mutta ei anna mitään neuvoa eikä tietoa niistä sivistys- ja kasvatuslaitoksista, jotka tuon melkeinpä aistillisella kannalla olevan ja närkkään rouvan kasvattavat ”ihmiseksi”. Siinä kirjailijallisrohkeutta jäämäänkin asti! Nora tosin puhuu kauniita sanoja ja antaa lupauksia ”ihmiseksi” kasvattamisestansa, mutta emme tahoo hänen sanojansa juuri uskoa, kun nuo sanat voipi sangen hyvin pitää aivan luonnollisena sydämen purkauksena tuona hetkenä, jona hän tulee surkean pettymyksensä huomaamaan. Hän tuona hetkenä tuskin saattoi sanoa muuta. Hän lähtee ihmiseksi oppimaan, mutta kun emme mitään todistuksia saa, mitenkä tuossa onnistuttiin, niin jäämme kahden vaiheelle ja kysymme: mitenkä päättyi Noran kasvatus ja taistelu? Taisteluun läksi hän tuosta Tyttikodista; mutta voittiko hän taistelussa vai vaipuiko maailman surkeuteen ja lokaan? Näihin kysymyksiin täytyy katsojan kokea vastausta etsiä Noran edellisestä elämästä ja sydämestä. Noralle on Luoja lahjoittanut hyvän sydämen: se rakastaa, se innostuu ja alttiiksi antaa itsensä kokonansa. Vaikka Nora oli kasvatettu ”tyttinä” kodissaan ja vielä tuo laimea ja lemmetön miehensäkin häntä tämmöisenä leikkikapineena piti, näkyy hänessä kuitenkin luonteen lujuutta ja päättäväisyyttä. Kun nämä seikat sovittelemme toisihinsa, niin voimme alottaa, että Norasta tuli kelpo itsensä kasvattaja miehensä luota lähdettyänsä, jonka jälkein vasta Noran oikea kasvatus alkaa ja hän vielä kerran palaa kotihinsa täydesti oppineena äitinä, joka osaa opettaa sekä lapsiansa että miestänsä, hän opettaa lapsensa, nuo pikku nukkisensa, tietämään Jumalasta ja uskonnosta, vaikk’ ei hänen kotonansa ollut onni näistä ihmisen sekä maalliselle että ijankaikkisen elämälle välttämättömistä tiedettävistä päästä osalliseksi, sillä hänen vanhempansa eivät Jumalaa tunteneet. Useammat moittijat kiroovat ainoastaan Noraa ja väittävät häntä enemmän, melkeinpä kokonaan yksin, syylliseksi kuin hänen miestänsä. Mutta syy nähtävästi on molemmin puolinen. Noran heikkous siinä, että hän pitää kaikellaisia kiekailuja ja salaamista luvallisena. Miehen vika on taas rakkaudeton ja liehakoiva hyvänäpito, joka ensimmäisestä vastoinkäymisestä kääntyy raivoovaksi vihaksi, joka hänet estää edes vähäsen tutkaisemasta asian juurta. Kun Nora paremmalta taidotta, hyvää tarkoittaen oli aina tehnyt ja toiminut ja nyt näkee syvän puuttuvaisuutensa sekä pettymyksensä, vaikuttaa se Norassa ankaran päätöksen: koska en minä voi lapsiani kasvattaa, tulee minun hankkia itselleni taitoa ja viisautta tässä tärkeässä työssä, että ei heistäkin tulisi yhtäläisiä nukkeja, mimmoinen minä itse. ”Enemmän on toteltava Jumalaa kuin ihmisiä”, soi ehkä salainen sävel hänen hellässä sydämessänsä ja suruisessa sielussansa. Ehkä jonkun vuoden kuluttua saamme nähdä ”Uuden Noran”, jollakin näyttämöllä, jossa nähdään hänet uudistuneena: hän opettaa lapsillensa Raamattua ja neuvoo heitä elämän lähteelle, jossa kaikki täydellisen sovinnon saavat. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=292158&conversationId=4&action=entryPage ''Koi'' 5.10.1880]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Kirjallisuusarvostelut]] 3471 6220 2006-10-02T19:12:39Z Nysalor 5 Kirje Helsingistä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirje Helsingistä. |alaotsikko=Tampere, 26 p. Helmikuuta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Vaikka tärkeitä valtiollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä paraikaa on päivänjärjestyksessä, niin näkyypä kuitenkin vielä olevan huomiota jäljellä teatteri-asioihinkin. Sitä todistaa se vilkas kynäsota, joka on nousnut sanomalehdistössä, varsinkin sanomalehdessä ”Finland” nykyjään suomalaisessa teaatterissa annetusta uudesta murhenäytelmästä ”Työmiehen vaimo.” Tämä tunnetun etevän kirjailijattaren rouva Canth’in tekemä kappale on nostanut niin suurta huomiota, että siitä riidellään ja kinastellaan melkeen kaikissa piireissä, varsinkin niissä, joissa osaanotto naiskysymyksessä on elävä. Vastustajia on kappaleella kyllä, jos sillä on puolustajiakin. Mutta vastustajat ovat pääasiallisesti semmoisia, jotka pitävät sen parhaana, että maailma on, niinkuin se tähän saakka on ollut johtajineen ja sorrettuin vääryyksineen ja epäkohtineen; jotka kammoavat kaikkia parannuksia ja siis eivät tahdo avata ei korviaan eikä silmiään niitten epäkohtien oivaltamisen, jotka siveyttä ja ideaalisuutta maailmassa jalkojensa alle tallailevat. ”Työmiehen vaimo” on kappale uudessa todellisuusrunoelman muodossa, joka todellisuuden sattuvalla tavalla kuvailee sitä kurjuutta, joka johtuu juoppoudesta ja muusta epäsiveellisyydestä, ja näyttää, kuinka nainen hienoine tunteineen ja jaloine katsantotapaineen sortuu kuolemaan saakka miehensä kevytmielisyyden ja yhteiskunnassa vallitsevain vääryyksien johdosta. Tekijä on tässä kappaleessa osoittanut mitä suurinta näytelmärunollista kykyä. Kappale tulee luultavasti, käännettynä skandinaavilaisien kansojen kieliin, menemään pohjoismaiden näyttämöillä etevimpäin nykyajan kirjailijain teosten rinnalla. Pyyntö on tekijän luona ja tehtykin kappaleen kääntämisestä ja oikeuden saamisesta kustantaa ja esittää sitä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa ja jokaisen, joka ei ole piitynyt vanhoillaanolija tahi joka ei ole meidän aikamme oloihin soveltumattomain kaunotieteellisten sääntöjen '''sokea''' ihastelija, täytyy myöntää, että tämän kappaleen ihanteellisena perustuksena on ihmiskunnan tärkein tehtävä, naisen ja miehen siveellinen parantuminen, perheen ja ihmiskunnan uudestaansynnyttäminen. Tämmöisen kappaleen vastustaminen osoittaa, kuinka puuttuneet ihmiset ovat vanhoihin etuluuloihin ja kuinka vähän halua ihmisellä tavallisesti on syväntyä todellisten asioitten miettimiseen. Niin on ”Finland’issa” nimimerkki A. M., vaikka hän ei ole kappaletta nähnytkään, suurimmalla vihaisuudella hyökännyt sitä vastaan, solvaten sitä li’an ja niin sanoakseni kaiken paheen osoitteeksi, mitä yhteiskunnassa voi olla. Nimimerkki A. M:n kirjoituksia vastaan on ankarimpia vastalauseita kuitenkin tehty sekä ”Finland’in” omissa palstoissa että muissa lehdissä. Ja hänen väitteittensä perättömyys ja vääryys on niin selvästi todistettu, että hyvä asia ei ole muuta kuin voittanut hänen hyökkäyksistään. Erittäin hauska on ollut nähdä, millä valistuneella katsannolla Suomen talonpoikaissääty on ottanut vastaan tätä kappaletta. Naiskysymys – erittäin mitä tulee naisen tasa-arvoon miehen kanssa naisen työn oikeudenmukaisuudelliseen sekä asian siveelliseen puoleen – suositaan talonpoikaissäädyssä paljo enemmän, kuin monissa n. k. herrasmies-piirissä. Ja tämä osoittaa enemmän kuin mitään muu asian oikeutusta samalla kuin se on osoitus kansamme siveellisestä inhimillisestä asemasta. Talonpoikaissäädyllämme on avonainen silmä siveellisyyden ja ihmisarvon vaatimusten suhteen myös naisen elämään ja kohtaloon sovitettuina. Erityisestä merkityksestä oli sen vuoksi se kunnioitus, joka tuli kappaleelle ja sen pääroolin taitavalle näyttelijättärelle, Neiti Avelanille, osaksi, kuin muun talonpoikaissäädyn jäsenistä, Edusm. Summa Uudeltakirkolta eräänä iltana näytännön loputtua, antoi Neiti Avelanille kauniin kultaisen rintaneulan kunnialahjaksi suomalaisen talonpoikaissäädyn jäsenten puolesta. Tämä oli parempi todistus kappaleen arvosta kuin suomalaisessa teaatterilla on mitään kappaletta vielä kohdannut. Ruotsalaisen teaatterihuoneen johtokunta on vasen pyytänyt hallitukselta huojennusta niitten suurten lainain suorittamisesta, jotka tämä teaatterihuone on valtion varoista saanut. Tämmöisiä huojennusta ja pidennyksiä lainojen suorittamisessa on jo niin kauan ja niin monta kertaa saatu, että olisi paikallansa että oikeuden ja kohtuullisuuden vaatimukset valtion varojen käyttämisessä tässä suhteessa otettaisiin vaarin, vertaamalla, kuinka paljo suomalainen teaatteri nauttii apua valtiolta ja kuinka paljo ruotsalainen, jossa arvostelemisessa myös olisi huomioon otettava missä suhteessa on kohtuullista, että valtio antaa apua ruotsalaisen teaatterin ylläpitämiseksi. Emme suinkaan tahdo väittää, ettei valtion nykyisissä oloissamme vielä pitäisi auttaa ruotsalaista näytelmää. Mutta numeroitten esiintuomisilla tahtoisimme, että annettaisiin yleisölle tilaisuus nähdä ja arvostella, kuinka valtionvarat mainitussa suhteessa ovat käytetyt, sekä että kohtuus tulisi vallitsemaan kysymyksessä olevan valtion avun antamisessa. Runebergin syntymäpäivänä tänä vuonna perustivat ruotsalaisen sivistyksen harrastajat pääkaupungissa uutta seuraa nimellä ”Svenska litteratur sällskapet” (= ruotsalainen kirjallisuuden seura). Tämän tarkoituksena on koota ruotsalaiseen kulttuuriin kuuluvia kirjallisia muistomerkkejä ruotsalaisessa kansassa ja yleensä tehdä työtä ruotsalaisen kielen ja kirjallisuuden ylläpitämiseksi ja varttumiseksi. Tähän seuraan liittyvät jäsenet maksavat määrätyn jäsenrahan vuodessa, ja perustuu seura niin muodoin aineellisessa suhteessa yksityisiin varoihin. Seuraa senvuoksi ei voida muuta kuin mieltymyksellä tervehtiä. Samallainen oikeus ja velvollisuus kuin suomalaisella kansalla on ylläpitää itseään ja varttua täyttääksensä tehtävänsä ihmiskunnan historiassa, samallainen oikeus ja velvollisuus on ruotsalaisella kansalla ylläpitää itsensä ja edistyä täyttääksensä – myös se – tehtävänsä. Mikä raa’in ja epäinhimillisin olisi sellainen väite, jos joku voisi vielä semmoista esiintuoda: minulla on historiassa tehtävää, sinulla ei; sinun tulee kuolla eli elää mitättömänä orjana minun talossani. Semmoista väitettä on ennen ruotsinkiihkoisesta lahkokunnasta kyllä kuulunut suomalaista kansaa suhteen; mutta tämä ei oikeuta niitä käyttämään samaa mittaa ruotsalaisia vastaan. Meidän tulee päinvastoin kristillisellä kansana ilota kaikista askeleista edespäin, kuin veljeskansamme astuu itsetietoisuudessa ja sivistyksessä. Ja joka erityisen osan edistys yhteisessä isänmaassa enentää myös koko isänmaan onnea ja menestystä. Pääasia on tietysti vaan, ettei osan ylläpitäminen tapahdu kokonaisuuden kustannuksella ja tämän vahingoksi, s. t. s. aineellisessa suhteessa, ettei valtion varoja käytetä yhden kansallisuuden hyväksi suuremmassa suhteessa kuin kansa ottaa osaa yleisissä valtion menoissa. Semmoisia pyrinnöitä ruotsalaisen kirjallisuuden ja ruotsalaisen kansallisuuden hyväksi, kun ruotsalainen kirjallisuuden seura on, joka perustuu yksityisiin voimiin, ei voida muuta, kuin, niinkuin jo sanoimme, ilolla tervehtiä, toivoen että ne aatteet ja pyrinnöt, joita tämä seura tulee kannattamaan, tulevat olemaan sopusoinussa suomalaisen valtion tarkoituksen kanssa ja että niitä tulee elähyttämään tosi isänmaallinen ja kansallinen henki sekä veljellinen rakkaus suomalaista kansaa kohtaan. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=41317&conversationId=3&action=entryPage ''Aamulehti'' 26.2.1885]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3472 6221 2006-10-02T19:12:44Z Nysalor 5 Millä perusteilla meillä arvostellaan kirjailijoita? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Millä perusteilla meillä arvostellaan kirjailijoita? |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Kirjailija-apurahan antamista varten asetettu arvostelijakunta esitti, niin kuin muistetaan, 4,000 mkan apurahan tällä kertaa annettavaksi nuorelle ruotsinkieliselle kirjailijalle '''Karl A. Tavaststjernalle'''. Arvostelusta sulettiin pois Juhani Aho ja J. H. Erkko, jotka äskettäin ovat saaneet muita apurahoja. Oudompia ovat sitä vastaan ne syyt, joilla mentiin rouva Minna Canthin sivu. Häntä koskeva kohta arvostelijakunnan lausunnossa kuuluu näin: : ”Arvostelijakunta ei ole katsonut olevan syytä, huolimatta hänen kieltämättömistä lahjoistaan, hänen tuotteliaisuudestaan ja hänen julkaisemansa teosten arvosta, ehdottaa apurahaa annettavaksi rouva Minna Canthille, koska tiettävästi hänen taloudellinen kantansa on verrattain turvattu ja hänen olonsa eivät näytä sallivan hänen käyttää yleistä apurahaa sellaiseen opintojen ja kokemusten laajentamiseen, joka hänen vastaiselle kehitykselleen voisi olla toivottava.” ”Hemmet och Samhället” nimisessä aikakauskirjassa sanoo eräs lähettäjä tätä lausetta ”suuren moiseksi näytteeksi siitä, kuinka meillä osataan asettaa sanat korteille”. Ja antaa sille näin kuuluvan selityksen: : ”Kirjailijan kieltämättömistä lahjoista, tuotteliaisuudesta ja hänen julkaisemiensa teosten arvosta ei arvostelijakunta sano välittävänsä, vaan perustaa sen sijaan päätöksensä semmoiseen, jota ei se eikä kukaan muu voi tietää: siihen hyötyyn, mitä apurahasta voisi olla kirjailijan vastaiselle kehitykselle! : Ei suinkaan arvostelijakunta ole niin yksinkertainen, että luulisi kenenkään ottavan tätä täydestä. Mutta arvostelijakunnan herrat ovat olleet arkoja eivätkä kirjallisen arvonsa vuoksi ole uskaltaneet lausua julki, mitä heidän arvonsa korkeiden asianomaisten silmissä velvoittaa heitä ilmaisemaan: että Minna Canth on levoton ja vaarallinen henkilö, joka näkee mitä asianomaiset eivät tahtoisi nähtävän. Ja kun he eivät uskalla sitä sanoa, puristavat he takakäteen hiljaa asianomaisten kättä, kumartavat kirjailijalle ja sanovat: Teillä kyllä on tietämättömät ja monipuoliset lahjat, paljoa monipuolisemmat luin Tavaststjernalla; elämää ja ihmisiä Te tunnette paremmin kuin hän, sillä olette itse tehnyt työtä ja kärsinyt; Teistä on paremmat toiveet, sillä kirjailijatoimellanne on varma pohja – Te tiedätte mitä Te tahdotte. Teidän työskentelynne on sen tähden tuleva kansan hyödyksi ja kirjallisuuden kunniaksi. Mutta Te voitte niin hyvin siellä Kuopiossa. Ettehän Te voi matkustaa ulkomaille tutkimaan ihmisiä kahvilain edustalla tai katselemaan taulukokoelmia. Ja sitä paitse olette ansainneet niin hyvästi pienellä kaupallanne ja käsikirjoituksillanne. Jos Teitä haluttaa matkustaa, niin saapihan Teidän luottamuksellanne matkarahoja lainaksi niinkin paljon, että voitte vielä palkata jonkun siksi aikaa hoitamaan talouttanne. Mitä 4,000 mk. on sille, joka on niin rikas, niin taitava talouden pitäjä ja niin säästäväinen kuin Te. : Ja sitte he kumartavat vielä kerran ja tyytyväisinä iskevät silmää asianomaisille, jotka antavat heille ystävällisen vihjauksen, kiitokseksi siitä, kun he ovat tehneet niin tuin kiltit, kuuliaiset lapset.” Aivan toista virttä veisaa Mikkeliläinen vapaamielisten syöjä ”Suomi” lehti. Tietysti ei se tahdo apurahaa annettavaksi Minna Canthille. Mutta ihan toisista syistä kuin arvostelijakunnan lausunnossa mainituista. Helsingin herrat edes ovat osanneet kätkeä todellisen ajatuksensa, näyttääkseen taiteen tuntijoilta eikä poliisilaitoksen kätyreiltä. Mutta Mikkelin herrat eivät maalaisviattomuudessaan ole huomanneet koko temppua, vaan katsovat velvollisuudekseen puhua suunsa puhtaaksi. Näytteeksi sikäläisten sanomalehtimiesten kehityskannasta annamme heillekin sanan vuoron. ”Suomi” pauhaa: : ”Ainoastaan se siis, että arvostelijakunta on katsonut sopivaksi isällisellä huolenpidolla määritellä missä määrin asianomaisen olot sallivat hänen kysymyksessä olevia apurahoja käyttää, on estänyt sen antamasta ne Minna Canth’ille. Muutoin arvostelijakunta katsoo hänen kirjailijavaikutustansa senkaltaisiksi, että olisi sopivata sitä Suomen kansan yleisiltä varoilla tukea ja vaurastuttaa. Tosin ottaa Minna Canth teoksissansa käsittelevät aineet, sekä henkilöt että olokohdat, kansan ”syvistä riveistä”, ja me luulisimme kai sen johdosta, että hän, jos joku, on kansallinen kirjailija sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta sitä hän kuitenkaan ei liioin ole, sillä koko hänen ajatusjuoksunsa liikkuu kansallemme vieraalla alalla. Hän on, mitä hänen kansalliseen kirjailijaluonteesensa tulee, ainoastaan taitava valokuvaaja, joka käyttäin sukkelasti ja sattuvasti kansanelämästä otettuja valokuviansa liikuntavaroina muualta lainattujen, runsaasti ja polkuhinnalla saatavien hajoittamisaatteiden käytäntöön panemista varten. Koko hänen kantansa on lainattu ja meille vieras, ja sentähden ei ole hän myöskään, suuresta ky’ystänsä huolimatta, voinut kansan omaksi tulla; ei hän lämmitä sen sydäntä, eikä hän valista sen ymmärrystä. : Tämä on kuitenkin ainoastaan asian toinen puoli. Siinäkin tapauksessa ett’ei arvostelijakunnan kaikilla jäsenillä olisi ollut tilaisuutta tutustua Minna Canth’in kaikkiin teoksiin, olisi heidän kuitenkin lukuisista ja monellaisista julkisista arvosteluista pitänyt huomata, että hän mitä selvimmällä tavalla kirjoissansa käy sotaa kristinuskoa vastaan, jota se kansa tunnustaa, jonka varat tässä ovat käytettävinä, ja jota se valtio on ottanut suojellaksensa, joka on kysymyksessä olevain apurahain antamisen välittäjänä.” Meidän ajatustamme tuskin tarvinnee lausua. Loukkaavaa ja vastaisuudessa ehkä vaarallistakin on ottaa lukuun semmoisia yksityisiä syrjäseikkoja kuin arvostelijakunnan lausunnossa mainittu peruste. Jos siihen suuntaan jatkettaisiin, tulisivat ennen pitkää kunkin taiteilijan ruokahalu, elintavat y. m. saman laiset seikat määräämään kenelle näitä apurahoja on annettava, eikä ollenkaan heidän kirjailija-arvonsa. Tämän muistutuksen teemme siinä tapauksessa, '''että''' arvostelijakunta on sanonut mitä se on tarkoittanut, ja ettei lankakauppa-aatteen takana piile mitään pahempaa. Mutta vielä kauvempana oikeudesta on ”Suomen” herrojen ajatus, että tuota apurahaa käytettäisiin ruoskaksi kirjailijoille, että sen saamisen toivo pitäisi heitä aisoissa. Semmoinen menettely ei muuta tarkoittaisi kuin alentaa kirjallisuuttamme ja kirjailijoitamme matelijoiksi. Onnistuttaisiinko sitä tekemään, se on eri kysymys. Vaikka vielä otettaisiinkin täydestä arvostelijakunnan taloudellinen periaate, ei sittenkään olisi saanut mennä Minna Canth’in sivu ja pysähtyä Karl A. Tavaststjernaan. Sillä ruotsinkielisenä kirjailijana Tavaststjerna ansaitsee ja on ansainnut käsikirjoituksillaan hintoja, joista suomenkieliset kirjailijat eivät rohkene uneksiakaan. Sitä paitse toinen on nuori vapaa mies, toinen nainen ja lukuisan perheen äiti. Ei siis voi olla eri mieliä siitä, kummanko kehitykselle nuo rahat olisivat olleet enemmän tarpeen. Ja vaikka otettaisiin lukuun ”Suomenkin” periaate, että valtioavun antaminen Minna Canth’ille voisi sokeimpia uskon kiihkoisia veron maksajoita loukata, ei kuitenkaan arpa lankeaisi Karl A. Tavaststjernaan, sillä hän ei ole rahtuakaan parempi, ellei pahempi. Sitä paitse olisi tässä ollut erinomaisen hyvä tilaisuus yleisillä varoilla korvata sitä vahinkoa, minkä esim. pappien palkkaaminen vuosien kuluessa on tuottanut niille, jotka eivät syystä tahi toisesta ole näitä pappia tarvinneet. Ovat vaan auttaneet uskovaisia papin palkan maksussa! Tahtoisivatko nyt uskovaiset jäädä heistä jälelle avuliaisuudessa? Tämä on sanottu enemmän pilan vuoksi, ikään kuin ei Minna Canth’in kirjailija-toimella olisi suosijoita niin paljoa, että yksistään '''heidän''' kahden vuotisista veroistaan hyvin olisi joutaneet 4,000 mk. tähän tarkoitukseen. Kaikki siis viittaa siihen, ettei millään järkevällä syyllä voi tällä kertaa hyväksyä kirjailija-apurahan antamista kellekään muulle kuin rouva Minna Canthille. Ja vielä suuremmaksi tulee vääryys, kun se annetaan juuri hra Karl A. Tavaststjernalle. A. M. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=278222&conversationId=2&action=entryPage ''Savo'' 8.6.1889]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3473 6222 2006-10-02T19:12:49Z Nysalor 5 Uusi kirjallinen yritys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uusi kirjallinen yritys. |alaotsikko=Kuopio 11 p. Kesäk. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} – '''Uusi kirjallinen yritys.''' Rouva Minna Canth ja hra A. B. Mäkelä alkavat täältä Kuopiosta antaa ”'''Vapaita Aatteita'''” nimistä kirjateosta, josta ensimäinen vihko ilmestyy ensi heinäkuun kuluessa. Kuusi semmoista vihkoa ilmestyy tänä vuonna, yksi kussakin kuukaudessa kahden painoarkin kokoisena. Jos yritys näyttää onnistuvan, annetaan tulevana vuonna uusi jakso samaa teosta. Tämän kirjateoksen tarkoituksena on luotettavimpain lähteiden mukaan esittää nykyaikaisen tieteen tuloksia, joista historiaa ja luonnontieteen eri aloja tulee tällä kertaa enin silmällä pidettäväksi. Sitä paitse on aikomuksena käsitellä tärkeimpiä aikakautemme yhteiskunnallisia kysymyksiä eli sitä, ovatko kaikki nykyaikaiset olot ja laitokset semmoisia kuin selvä järki ja kristinoppi ne vaatisi; varsinkin tulevat työkansan kärsimykset ja puutteet huomioon otetuiksi. Vaihtelevaisuuden vuoksi esitetään muutamia asioita kertomusten muodossa. Suurimmaksi osaksi tulevat kirjoitukset olemaan lyhennyksiä ja käännöksiä ulkomaalaisten tiedemiesten ja kirjailijain teoksista, vähemmäksi osaksi alkuperäisiä. Kaikki kirjoitukset koetetaan pukea niin helppoon muotoon, että niitä voi melkein kuka tahansa koulun käymätönkin ymmärtää ja lukea sekä opikseen että huvikseen. Ensimäiseen vihkoon tulevat kirjoitukset: ”Maailman synty ja maailman loppu” (professori Rudolf Falbin mukaan), ”Kristinopin ydin unhotettu” (kreivi Leo Tolstoin mukaan) sekä kertomus ”Kuinka rikasta haudataan”. Tämän vuotiset vihkot maksavat tilattaessa lähetyskustannuksineen yhteensä 1 mk. 50 pn., mutta jos lähettää 20 mk. tahi sitä enemmän, saa 1 m:kalla vihkosarjan luoksensa lähetetyksi. Yksityiset vihkot maksavat ostettaessa 50 p:niä kappale. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=278223&conversationId=1&action=entryPage ''Savo'' 11.6.1889]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3474 6227 2006-10-02T19:16:40Z Nysalor 5 Kursivointeja '''Kirje Helsingistä''' voi viitata useaan lehtikirjoitukseen: * nimettömänä ilmestyneeseen ''Aamulehden'' ''[[Kirje Helsingistä (1885)|Kirjeeseen Helsingistä]]''. * nimettömänä ilmestyneeseen ''Sanomia Turusta'' -lehden ''[[Kirje Helsingistä (1887)|Kirjeeseen Helsingistä]]''. {{Täsmennyssivu}} 3475 6231 2006-10-03T16:54:31Z Nysalor 5 Lihavoinnit kursivoinneiksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sananen Suomen kielen ulko-muodosta<ref>Suomen sanat ovat enimmiten pitkät. Nîtä kun yhdistetään tulevat sylen pituisiksi, ja ovat vaikêt sekä lasten että muiden äkkinäisten lukea, ellei nîtä enimmästi eroteta tavû-merkillä. Jälkimmäisen sanan alkutavûlla ei ole ihan nîn kova korko kuin ensimmäisellä sanalla, mut on se kuiteni kovempi kuin jos olisi vân yksinen, pitkä sana. Esimerkiksi sanoissa: ''ulkomuoto'' ja ''ulkonainen''. Kolmannella tavulla ''muo'' on kovempi korko kuin kolmannella tavulla ''nai''. Jo senkin tähden on parempi kirjottâ sanat: ''ulko-muoto'' erokkêlla.</ref> ja venytys-merkistä. |alaotsikko= |tekijä=Wolmar Schildt |huomiot= }} :: Kirjotuksen<ref>Puoli-î, esim. sanoissa: kirjo''i''tus, kirjo''i''ttaisin, iloto''i''n, rîpa''i''sen y. m., on melkên tarpêton, ja ihan sopimaton kîreisessä, toimellisessa puhêssa. Ei sitä käytetä Itä-Suomessa, ei Pohjos-Suomessa, eikä Keskisuomessa, ei pitkin Hämêssäkään; miten lienê Turun puolessa. Se tekê sanan suotta suoveti pitkäksi. Sûri-arvoisessa puhêssa ja kun tahto antâ enemmän pontta ja sointia jolle-kulle sanalle, nîn sopî sitä î:tä viljellä. Nînhän myös kirkon-kello, kun soittamasta pääset, soipi vielä kauvan jälestäpäin.</ref> lyhemmŷs on pitemmŷttä parempi. ::: Kun venyke<ref>Nämä merkit sanotan venykkeiksi, sillä äänikkêt, joidenka päällä ne ovat, luetân eli ikäänkuin venytetään pitkiksi. Nuo merkit nimitetään myös lyhikkeiksi, sillä ne lyhentävät kirjotuksen, kun ei tarvitse kirjottâ kahta, vân yhtä äänikettä.</ref> on äänikkên päällä, nîn tämä :: luetan pitkäksi, nimittäin: â, ê, î, ô, û, ŷ, ::: luetan kuin: aa, ee, ii, oo, uu, yy. Jokainen tietää että kieli on ihmis-hengen sikiö, se on se luonnollinen pukine, se verho, se välitön aine, jolla yksityinen ihminen, taikka useammat yksilöt<ref>Yksilö, individ.</ref> voivat toisille henkilöille<ref>Henkilö, person.</ref> ilmotella ajatuksiansa. Nînkuin tŷni järvi kuvastelê taivân ja lehtevät rannat, nîn kielikin osottelê kunkin kansan hengellisen tilan. Jos kansa vielä seisô luonnollisella kannalla, totta kielikin kûlû ainoasti honkien huiskêlta ja lainên läiskêltä. Vân jota enemmän kansakunta kohô luonnolliselta pohjaltân, sekä irtântû luonnon siteistä ja pidäkkeistä, yleten sen herraksi, sitä vapâmman muodon sâvat kaikki hengen työt, samaten sîs kielikin. Nîn on Suomenkin kieli jo paljo mûttunut alkutuisesta olostân, jopa paljo nîstäkin ajoista, joina ensin saimme kirjallisûtta. Kieli on mûttunut ei ainoastân sanojen ääntymisen puolesta, jota korva – kûlo-aisti – huomâ, mutta myöskin nîden ulko-näöltä, jota silmä – näkö-aisti – havaitsê. Sen kirjotus-tapa ja kirjaimet ovat muka sânêt toisen muodon vähitellen. Kirjallisûtemme alku-aikoina oli saksalainen räntti yleinen Saksan ja Ruotsin mâla, ja tuli sillä lailla ulko-pukinêksi meidänkin kielelle. Pysyi sitten kauvan itsevaltiaisena Suomessa. Mutta, kun selko ja ihana latinainen räntti oli yleinen useammissa muissa mân-jûrin kirjallisûksissa, pääsi se myös Saksalaisten, Ruotsalaisten ja vîmen Suomalaistenkin kirjoihin pukinêksi. Tätä nykyä on se Saksan ja Ruotsin mâlla jo miltei tavallisempi kuin vanha koukervoinen räntti, joka arvattavasti aikoja myöten siellä joutû muinelmien joukkôn. Samaten käyne Suomessakin, että soreat latinaiset kirjaimet vienevät voiton vanhalta saksalaiselta räntiltä, joka paennê näkymättömîn kirjastojen loukkoihin. Mutta, onpa Suomen kirja-kielessä vielä yksi silmään pistävä virhe, nimittäin pitkien äänikkeiden leveä kirjotus-tapa. Pian joka asia tosin on suhteinen;<ref>Suhteinen, relativ.</ref> nînpä tuokin virhe on ainoastân suhteinen, eikä vakituinen.<ref>Vakituinen, absolut.</ref> Entisille ajoille se kirjotus-tapa oli kyllä sovelias ja kaunis, vân nyt se kieltämättä näyttää pitkä-pîmäseltä. Nyt kun rauta-teitä rakennetân ja aikâ opimme paremmin käyttämään, on myöskin entinen eli tähän-astinen pitkä kirjotus-tapa heitettävä pois. Tämä lyhennetty tapa on varmân sekä silmille ihanampi, että joutusampi kirjottavalle. Tietääksemme hyveksî jo moni sivistynyt henkilö tätä ûtta kirjotus-lâtua; mut arvattavasti moni sitä paheksî kovasti, eikä luovu vanhasta. Tämä pysyväisŷs kîni vanhassa onkin erittäin Suomalaisten ominaisutena. Onpa meillä esi-kuvâ tähän venytys-merkkîn myös muissa kielissä. Meidän heimolaiset Madjarilaiset eli Ungerilaiset pitävät venykettä pitkien äärikkeiden päällä, nimittäin: â = aa; sitä tavatân myöskin latinaisissa kirjotuksissa: ā = aa; nîtä käytetään nîn-ikään ranskan kirjelmissä: â = aa, muita mainitsematta. Ja koska näitä lyhikkeitä<ref>Nämä merkit sanotan venykkeiksi, sillä äänikkêt, joidenka päällä ne ovat, luetân eli ikäänkuin venytetään pitkiksi. Nuo merkit nimitetään myös lyhikkeiksi, sillä ne lyhentävät kirjotuksen, kun ei tarvitse kirjottâ kahta, vân yhtä äänikettä.</ref> löytŷ ranskan kielessä, joka on sivistyneimmiä ja aivan arka kaikelle rumalle, nîn sopine nîtä viljellä Suomenkin kirjallisûdessa. Ajatus ja muisti ovat johdattanet meidät tähän-astisessa esityksessä; sâkôn nyt kuvatti<ref>Kuvatti, fantasi.</ref> meitä viehätellä tulevaisûtên. Me näemme sînä kuinka aikojen päästä, ehkä vasta vuosisatojen kuluttua, silloinen, voimakas ja sûri Suomen kansa katselê näitä vanhoja aikoja. Se kummeksî ja oudoksî kuinka vielä yhdeksännen-toista vuosi-sadan keski-tienoilla oli Suomalaisilla minûtin pituisia äänikkeitä, koska nîtä kaksittain kirjo-tettîn. Se päättää, että koska nämä vanhan-aikaiset ihmiset olivat nîn hitaita puhêssân, nîn totta sitä olivat myös likennêltäkin. Ja tokko se on oleva kovin väärässä tuossa päätöksessänsä? Pŷtäisimme valistunutta lukijâ vilkasemân johonni vanhaa ruotsin-kielisên kirjân, jossa tulê näkyvin esim. sana: book. Tätä hän lausu lûltavasti vetämällä pitkään näin: bo-o-o-ok, lûllen muka sitä vanhoina aikoina nîn pitkään venytetyksi. Mut uskottavasti eivät sitä jûri pitempään puhunêt sillon kuin nytkään, vaikka soreuden ja nopeuden vuoksi sitä nyt kirjotetân yhdellä o:lla. Ruotsin kielessä ei käytetä venykettä, sinä osotetân pitkiä äänikkeitä muilla lailla; vân meidän kielessämme semmoinen lyhike on tarpêllinen. Tosin tämmöiset ûtûdet ovat outoja äkkinäiselle. Vân jos nîstä on etua, nînkuin onkin, totta tulevat vähitellen tavaksi, vaikka kuinka ensimmättä yltyisi vastustajoita. Ja onkin rohkea lûlomme järkähtämätön, että tämä latinainen räntti lyhikkeinên kerran on oleva yleinen Suomen kielessä. Oikeimmiten olisi ä ja ö kirjotettavat latinaisilla pûstavilla æ ja œ. Sillä tavalla kirjotettaisin esim. sanat: ''elkööt pitäkö äänikkeitä äiän (paljo), se näyttää rumalta ja törkeältä, taikka päättäköön kukin ja tehköön mieltään myöten'', näin: ''elkôet pitækœ âenikkeitæ æiæn, se næyttâe rumalta ja tœrkeæltæ; taikka pâettækôen kukin ja tehkôen mieltâen myôeten''. Olisi tuo kuitenni lîan jyrkkä mûtos: vân kerran kukaties sekin tapahtunê. <references/> '''Lähde:''' ''Suomi: tidskrift i fosterländska ämnen''. 1856. Finska Litteratur-Sällskapets förlag, Helsingfors. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Wolmar Schildt]] 3476 6235 2006-10-03T17:03:06Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Döbeln Juuttaassa. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot=Suomentanut [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. }} : Provasti lausui: »Döbeln lohdutusta : Ei huoli; jos nyt kuolee, hukkunee. : Mä nuhtelen, taritsen johdatusta, : Ja hän on ääneti ja kuuntelee; : Mut äkkiä kavahtaa istuillensa: :»Vie pappi pois,» hän huutaa rengillensä, :»Hänt’ elä laske tänne konsanaan!» : Sopiikos näin puhua kuolevaisen? : Vaan itse käyköön koston koskevaisen, : Mä tein, niin voin, mi kuului virkahan.» : Näin lausui pöydässänsä pulskeassa : Pyhä Provasti huoaten, ja löi : Rintaansa myös, ja leikkasi samassa : Palasen vielä paistia ja söi. : Mut Döbeln taudin tuskissa kovissa : Nyt heittelihen, silmänsä tulissa, : Ja rinta kuohui, kasvo olj kuummennut. : Väki hänen olj pohjaan päin paenna, : Ei kahteen päivään ensinkään levännä, : Hän itse Joensuuhun joutunut. : Verensä liekkisi, mut mielessänsä : Tuli se poltti kahta tuimempi; : Levottomuus syvempi silmästänsä, : Kuin paljas taudin hohde, säihkysi. : Hetket hitaat lukien hän odotti, : Ja kuunteli ja päätänsä kohotti, : Ovea kohden luoden silmänsä. : Ov’ aukesi, varoen pitkin siltaa : Kenraalin luo käy nuorukainen hiljaa. : Ja Döbeln virkkoi vierahallensa: :»Taiaksi, tohtori, ma turhaks’ oisin : Taitonne tuominnut hyvin toteen, : Jos luulemaan ei ois mun saanut toisin : Rikottu otsain ja veli Bjerkén. : Mit’ ootte käskenyt, mitäpä kiellyt, : Totellut oon sentähden, kaikki niellyt, : Kuin lapsi, rohtonne ja jauhonne. : Ne taidolla tosin te laittelette, : Vaan niitä syömään jos mun vanginnette, : Niin viekää poies lääkityksenne.» :»Mun täytyy päästä vaikka Tuonelasta, : En jouda nyt enää sairastamaan, : Tykin jylyn jo kuulen Juuttahasta, : Siell’ onni Suomalaisten ratkaistaan. : Mun täytyy päästä miesteni sekahan, : Sill’ Adlercreutzi muuten vangitahan, : Kuin käypi sitten, Suomi, rientosi? : Ei, rohdot mulle antakaa väkevät, : Kut huomenna pahemmaksi tekevät, : Mut saavat mun tänään jaloilleni!» : Ei mieluist’ oo se lause lääkärille; : Vaan kumminkin näkönsä selkeni, : Hän loi kätensä rohto-pöytäselle : Ja rohto-pullot maahan pyyhkäsi: : »Nyt, kenraali, on esteheni poissa!» : Pune punastui Döbelin kasvoissa, : Ylös hän hyppäis voimatonnakin: :»No kiitos, kunnia nyt, ystäväni, : Hyvästi arvasitte mielalani, : Te ootte mies, jos mies oon itsekin.» : Juuttaass’ olj ampuminen vaienunna : Ja kuolo kunnon saaliin korjannut, : Ja Suomen joukon voima rauennunna, : Se olj hajallansa ja heikonnut; : Vihollinen paennut ei, peräytyi, : Luo Kosatskovskin uudestaan keräytyi, : Ja uutta uhkasi ryminätä. : Samoin kuin pilvi pitkäisen, kun siirtyy : Rannalle taivallan ja siihen piirtyy : Uutt’ uhkaa tulta ja jylinätä. : Ken voi nyt meidän miestä kiihoitella, : Ken harvat joukot tappeluhiin vei? : Uroutta, tuimaa intoa tapella : Olj kyllä, vaan järestäjätä ei. : Se mies, jok’ oli turvamme, tukemme, : Jok’ olj lujimmatkin vihollisemme : Pakoon osannut aina painaltaa, : Muk’ ei nyt saanut miestensä keralla : Viimeistä kertaa kuolon kankahalla : Kovan osamme kanssa taistella. : Se muistetaan, sinä et ollut poissa, : Uros uroista, Ecki kuitenkaan, : Sä, jonka kuulu muiston on kodoissa, : Mut jonk’ osattomuutt’ ain’ itketään! : Vaan sä ja kaikki muut uroot tapella : Paremmin taisitte kuin taivutella; : Sen taisi vaan tää sairas yksinään, : Varoissanne, mut vaiti te olitte, : Grönhagen, Kothen, Schantz, ja arvelitte, : Mut Konow vaan kiroili miehiään. : Vaan hiljaa, kuulkaa! Tuolla hurratahan, : Ja ratsasmies tulee. Ken mies se on? : Se huuto on! Mitäs nyt riemuitahan, : Ja mistä käy se hurra ponneton? : Ja hurraa, hurraa kaikuu kaikki vaarat, : Se ääni paisuu, täyttää kaikki haarat, : Ja viimein laskeutuvi laaksohon. : Hän tullut on, on joukkonsa seassa, : Se pieni mies, joll’ on side otsassa, : Kenraali kiivas, uljas, vilpitön. : Hän ääntäsee, ja kaikki vaikenevat, : Hän katsahtaa, ja miehet kaikonneet : Riviin taas itsensä asettelevat, : Ja komppaniiat on kokoutuneet. : Tiheessä miestä välkkävi aseissa, : Ja joukko kurja, musta, riepaleissa, : On taas järestynyt ja hirmuinen; : Se kaatua ei aio, ei tapata, : Se arvelee jo päällenkin karata, : Kun uusi into temmannut on sen. : Nyt nähtiin Döbeln pitkin ratsastavan : Asettuneen väkensä rintoa, : Sen silmä tuntui tarkoin katsastavan : Joka ukon kykyä, intoa. : Sen kyllä Suomalainen, Ruotsalainen : Älysi, että tuuma oudonlainen : Hänen nyt liikutteli luontoaan. : Hän lauhempi olj kuitenkin kuin ennen, : Ja suu myhähti, kuin hän keksi kennen : Jylseitä, arpipäitä tuttujaan. : Juur niitä oli harmaapää Pistuoli, : Kapraali ensi komppaniiassa. : Jalassa toisess’ oli kenkää puoli, : Ja toinen paistoi aivan paljasna. : Lähettyänsä Döbeln seisahtavi : Ja tuimin silmin mieheen katsahtavi, : Hän hämmästyy ja ompi ensin vait. :»Olithan», lausui viimein hän sanoen, :»Lapuan leikissä ja Kauhajoen, : Tämänkö palkan voitostasi sait?» :»Herr kenraali,» niin lausui vastaan ukko, :»Täss’ antamanne pyssy vielä on. : Sen piippu on eheä, ja sen lukko : Lyö tulta vielä. Siinä kyllä on. : Puvustani minu’ ei soihmattane, : Kun ei pukua mieheks’ arvattane; : Ei vaate miestä paljon eistytä. : Olj kengässä tai ei, luku’ ei tuosta, : Kun saapi seisoa, ei täydy juosta, : Niin jalka seisovi myös kengättä?» : Ja Döbeln ääneti ukon edessä : Kohotti lakkiaan tähän sanaan. : Hän läksi nyt luo Brakelin; väessä : Luutnantin seisoi rumpali Platan. : Hän olj jo ollut Armfeltin parissa; : Palikat vanhukselt’ enää tahissa : Ei nousseet, löihän mieli-määrittäin, : Ja virvelistä nyt hän viisi tiesi : Mut tappelussa aina löi kuin miesi. : Hänelle lausuvi kenraali näin: :»Etk’ oo jo rumpuhusi kyllästynyt, : Eik’ ole nuorempaa nyt lyömähän? : Täss’ oot sa kaiken päivää köykistynyt, : Et rumpua nyt saa jysähtämään.» : Ukost’ ei mieluinen se lause ollut: :»Tosin olen ma vanhaksi jo tullut, : Mut vielä toimitan totutun työn; : Kaks’ on minulla vielä kättä jäykkää, : Kun huudatte kuin Armfelt: päälle käykää! : Mä harvaiseen, mut hartahasti lyön.» : Lapuan sankar silloin kättä antoi : Armfeltin aikuiselle miehelle. : Hepo hänen joelle tästä kantoi, : Vei Gyllenbögelin luo, rannalle. : Niin vasta maalt’ otettu nuorukainen : Siin’ istui, kasvo kalvaa, vaaleainen; : Kenraali keksi sen ja kiljasi: :»Ken oot sa, pöllö, ja mikä hätänä, : Kun kasvosi on aivan vaaleana, : Sä kuoloako kartat, pelkuri?» : Eteen kenraalin astui nuorukainen, : Avasi nukkavierun nuttunsa, : Povesta paistoi haava nyt punainen, : Ja hurme huppelehti haavasta. :»Tuon sain ma taannoisessa tappelussa : Ja tukkia en malttanut melussa, : Se vuosi kasvon kalvakaksi näin. : Mut viel’ on mulla voimaa voittamahan, : Jos kerran käymme vielä koittamahan; : Mä toinnuin uudestaan, kuin teidän näin.» : Vesi herahti silmään Döbelille: :»Niin käykäämme, väkeni verraton, : Vihollistemme kanssa miekkaisille! : Tää päiv’ ihana, päivä voiton on. : Upsierit, joukkojanne johtakaate, : Ja kaikin puolin päälle leikatkaate, : Jo saalihimme seisoo valmisna. : Se turhaa oisi vielä nyt epäillä, : Ett’ ei saa voittoa uroilla näillä, : Nää voisi maailmankin vallata.» : Ja silloin pitkin linjaa riemu raikui: :»Nyt käykää päälle, lyökää, nylkekää!» : Pistuolin ääni kauheasti kaikui, : Platan se rumpuansa jyskyttää, : Ja poika, joll’ on reikä rinnassansa, : Lujasti astuu hänkin toisten kanssa, : Ja Döbeln miekka käissä ensinnä. : Ja päivä-kult’ olj vielä taivahalla : Kuin Venäläinen jo olj pakosalla : Ja Adlercreutzin tie avattuna. : Ja sotajoukot pois olj poikennehet : Tienoihin toisiin tuimin kuoloineen. : Kedolla, joll’ olivat pauhannehet, : On illan suussa miesi itsekseen. : Oronsa puussa kiini on lähellä, : Hän seisoo maalla, jonka on verellä : Viha nyt peittänyt ja kuolleilla. : Ja tuuli kaukaa voitto-huudon tuopi, : Se miesi silmänsä ylöspäin luopi, : Ja lause silloin käy sen huulilta: :»Työ tehty on, mä pääsen voittajaksi, : Mut toinenkin on vielä tehtävä. : Minua mainitaan epäilijäksi, : Epäillenpä totuus etsittävä; : Kuhunpa kumminkin ajun’ osasi, : Sinua etsi se ja sun tapasi, : Sä, jonka tahdon jälkeen kaikki käy; : Sinullenpa nyt kiitokseni annan : Ja tässä kuolon kankahalla kannan, : Joss’ ei se kellenkänä muille näy.» :»Sä synnyin-maani mulle annoit jälle, : Vaikk’ olj jo sammumassa toivoni; : Sä kaikki näät, niin tutki, jos syvälle : Mä arvata sen voinen lahjasi! : Jumalataan voip’ orja kumarrella, : Mä kerjätä en voi, en imarrella, : En etsi armoa, en palkkoa. : Ilolla tahdon vaan eteesi tulla, : Ja kaiken, mik’ on riemua minulla : Sydämmessäin, sinulle ilmoittaa.» :»Sä mulle annoit innon kiihoitella : Vihollisemme päälle joukkoni; : Mä vasta vierin sairas-vuotehella, : Mit’ ois omani voinut voimani? : Vaan voitto meidän on, ja tie sulettu : Nyt Suomalaisten taas on puhdistettu, : Ja toivo uus, sytyttämäni mun. : Mut sä, sä yksinäis meidän pelastit, : Sä Luojani, kuin meihin päin katsastit, : Sä voiton annoit, kunnia on sun.» : Näin lausui mies, sen ääni vaikenevi, : Hän silmänsä alas nyt maahan loi. : Ja päivä maillensa jo poikkenevi, : Yö kuoleman kedolle peiton toi. : Ken, kallis kansa, nähdä voi osaasi, : Iloko vaiko huoli on majaasi : Ajassa vastaisess’ asettuva? : Vaan kuink’ iloinnet, kuinpa surret silloin, : Paraina päivinäis sen päivän, milloin : Sai voiton Döbeln, ollut muistava. ''Jälkimaine.'' »Malttaa köyhä keittää, ei jäähdyttää,» on sanalasku, jota meidänkin maan kirjan-tekijät ja -kääntäjät seuraavat teostensa kohdassa, hyvin kyllä tietäen, ett’ ei tyhjä säästäen parane. Ruomalainen Horaatsio, jolle edellinen suomalainen sanalasku ei ollut tuttu, ajatteli toisin ja neuvoi runoteoksia säästämään vähintäsäkin yhdeksän vuotta, päättäen runon salvan takana paranevan samoin kuin viinan. Puolen tätä parannus-aikaa on tämä suomennokseni täyttänyt, sillä se syntyi v. 1852 ja luettiin ensi kerran muiden kuulla Savo-Karjalaisten erojaisjuhlassa myöhä syksyllä mainittuna vuonna. Parannut se ei kuitenkaan paljon ole tällä ajalla, niinkuin ne tuttavani, jotka siitä silloin ottivat kopiot, ovat näkevät, jos viihtivät kopioitansa tämän painetun kanssa verrata. Enkä luule että se paljon paraneisi, jos sitä vielä toisetkin neljä vuotta piilossani piteleisin. Usiampien kehoituksesta lasken sen siis maailmaan, vaikka hyvin näen ne vaillinaisuudet, joita välttämään minussa ei ollut miestä, sillä toiselta puolen tiedän, että Suomen kielen tunteva siitä paikka paikoin kumminkin on löytävä nautintoa. Parin nimen toisiksi muuttamisen ja myös koko yrityksenkin pyydän alkuperäisen runon jalon tekijän anteeksi antemaan. '''Lähde:''' ''Suomi: tidskrift i fosterländska ämnen''. 1856. Finska Litteratur-Sällskapets förlag, Helsingfors. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Döbeln vid Jutas]] 3477 6241 2006-10-04T22:03:28Z Nysalor 5 Uutta kirjakaupasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uutta kirjakaupasta. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Suomalainen kaunokirjallisuus on viime-aikoina kärsinyt oikeata hallavuotta. Jouluksi tuli ulos useita ruotsinkielisiä kaunokirjallisia teoksia, mutta suomeksi taas ei mitään. Hra leht. C. A. Gottlund, tunnettu jo entisistä ajoista suomenkielisenä kirjoittajana, on näinä aikoina antanut lisäyksen köyhälle kaunokirjallisuudellemme; ulosantama kirjansa on: '''C. M. Fredmanin Lauluja ja Loiluja. Käytetty Suomeksi ja Suomen moahanki sovitettuna C. A. Gottlundilta'''. Tämä on ensimäinen vihko suuremmasta vasta tulevasta runokokouksesta nimeltä: '''C. A. Gottlundin runoilemisia'''. Tämä vihko sisältää 18 laulua ja loilua ynnä soitanto. Kirja on ulkomuodoltaan sievä. Paperi ja paino soma. Se on painettu Kirjallisuusseuran kirjapainossa. Kirja, painettuna hienomman paperin päälle ja nuottien kanssa, maksaa 50 kop. Karkeamman paperin päälle painettuna sekä ilman nuotitta se maksaa 25 k. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=295904&conversationId=1&action=entryPage ''Helsingin Uutiset'' 11.5.1863]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Kirjallisuusarvostelut]] 3478 6242 2006-10-05T14:36:59Z Nysalor 5 Kirjallisuutta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirjallisuutta. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Kirjallisuutta. (Lähetetty.) Lehtori [[Carl Axel Gottlund|Gottlundin]] kerrotaan kuulemamme mukaan työskennelleen julkaistakseen ''uuden vihkon'' onnistuneita suomennoksiaan ''Fredmans sånger och Epistlarista''. Herra Gottlundin bellmaniaadit, tai [[Carl Michael Bellman|Bellmanin]] mukaiset jäljitelmät, sisältävät, kuten tunnettua on, yhtä paljon alkuperäistä kuin käännöstä, koska hän on suomen kielen savolaisella murteella, hyvin naiivisti ja omalaatuisella vapaudella osannut käyttää hyväkseen bellmanilaisia motiiveja. W .... r. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=42076&conversationId=1&action=entryPage ''Finlands Allmänna Tidning'' 1.2.1864]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Kirjallisuusarvostelut]] [[sv:Litterärt]] 3479 6244 2006-10-05T15:11:31Z Nysalor 5 Malline Kuvauksia ja unelmia -teokselle '''Lähde:''' Runeberg, Fredrika 1900: ''[http://www.gutenberg.org/etext/15987 Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia]''. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> [[Luokka:Fredrika Runeberg]]<includeonly> [[Luokka:Novellit]] </includeonly> 3480 6265 2006-10-05T16:11:17Z Nysalor 5 Kielilinkki [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Runeberg, Fredrika]] [[sv:Kategori:Fredrika Runeberg]] 3482 6249 2006-10-05T15:48:39Z Nysalor 5 Aikyn {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aikyn. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} Hiljaa lauloi iltatuuli univirttänsä laineelle, joka laskeusi levolle. Koivujen lomasta välkähti auringon luoma pitkä, väräjävä valojuova järven pinnalla. Ylt’ympärillä seisoivat kukkaset, kastehelmet lehdillään. Hiljaa humisten laskeusi lepo yli maan. Uinuiko nainen rannalla? Ei hän itsekään tiennyt, mutta unta hän näki. Hänen vieressään seisoi enkeli. Nainen nousi tarjotaksensa enkelille kukkaa kädestään. Se oli ruusu, ruusu tumma ja hehkuva, mutta lehdillä näkyi vain muutamia harvoja kastepisaroita. Siltä ainakin näytti. Ankaraksi kävi katse enkelin. ”Tunnetko minua?” kysyi hän. ”Minä se olen, joka kokoan kaikki naisen sydämen syvyydestä vuotaneet kyyneleet. Niistä tulee helmiä, joilla taivaan saleja koristetaan. Toisetkin enkelit tuovat sinne koristeita: rubiineja synnyinmaan edestä vuodatetusta sydän verestä, äidin valvontain ja isänhuolten helmivöitä ja moninaisia kalleuksia taivasta varten, kukin laatunsa mukaan. Mutta, vaimo, vitkaan maksat verosi sinä. Katso kuinka harvoja pisaroita ruusulla näkyy. Aikoja on ollut, jolloin sinäkin suoritit täyden mittasi, mutta pitkään aikaan et enään ole sitä tehnyt. Olen ollut kohtaasi kärsivällinen. Nainen, luuletko yksin saavasi veroasi välttää? Riennä kyynelmittaasi täyttämään sinäkin!” Timanttimaljaan vierivät nyt pisarat ruusulta, mutta voi, ne melkein katosivat sen pohjalle, niin vähän niitä oli. Vavisten lankesi nainen polvillensa. ”Valoisa tytär taivaan, armahda maan heikkoa lasta! Elä ankarasti veroasi vaadi! Jos täytynee mun kyyneleillä korvata sydämeni rikkaus, sen kyyneleettömyys, oi, silloin lannistuu sieluni.” ”Katso”, sanoi enkeli, ”mitta on täytettävä, vielä puuttuu paljon.” Vielä kerran vavahti nainen: ”Valoisa enkeli, salli mun samota kautta aikain etsiäkseni kyyneleitä, suo vaeltaani päivän maihin, pohjolan jäihin, salli etsiäni, ehkä löydän jonkun huomaamatta vierähtäneen kyyneleen, jolla voisin mittaani edes osaksi täydentää! Liian vähän olen vielä itse veroa suorittanut, jotta kykeneisin yksin maljaa täyttämään.” Hän katsahti ylös lukeaksensa enkelin kasvoista vastauksen, mutta silloin lankesi auringon viimeinen säde värähdellen yli vetten ja sattui hänen silmäänsä. – Enkeli oli kadonnut. Mutta katso, naisen sydän on etsinyt kätketyt kyyneleet, huomaamatta maahan vierähtäneet. Tahdotko nähdä niistä muutaman, hyytyneen pisaran maasta pohjolan pimeillä perillä? Ehkä sitten haluat nähdäksesi jonkun polttavan kuumankin päivän mailta? Tunturilla raivoaa lumimyrsky. Ei saata ihmissilmä aueta sen pauhaavaa pyörrettä katsomaan. Helpompi venosen kulku kautta Jäämeren hurjan aallokon, myrskyn jääkappaleita vaahtona viskellessä, kuin nyt poron matka kautta lumen aaltomaisten syvyyksien. Muukalainen matkustaa yli tunturin. Ei edisty matka. Poro pysähtyy, muukalainen pysähtyy, opas pysähtyy. Missä löytänee muukalainen oppainensa suojaa? Haudanneeko lumimyrsky heidät helmaansa? Syönevätkö sudet heidät suuhunsa? Vähän savua näkyy lumimeren pinnalla, nietoksen harjalla. Sen alla on ihmis-asunto. Muukalainen ja opas raivaavat tiensä sinne. Myrsky viskaa heidät kumoon. He auttavat toisiansa jalkeille. Vähitellen saavuttavat he teltat. Siellä on valoa, siellä juhlitaan. Hylkeenrasvalamppu loistaa, häitä vietetään. Isä on myönyt nuoren, nelitoistavuotiaan Aikynin kierolle Mirganille. Muukalainen astuu sisään. Sisällä on lämmin. Virtana syöksee lämmin ulos ovesta, mutta katoaa lumituiskuun. Saako muukalainen suojaa? Mitä tekee vieras tunturilla? Vieras on kai suuri herra, jolla on paljon papereita, on ehkä tsaarin jälkeen valtakunnan ylhäisin mies? Aikooko hän lukea porot verottaaksensa Samojeedeja? Muukalainen sanoo tahtovansa oppia Samojeedein kieltä. Tahtooko hän loitsia pois porot tuntureilta? Aikyn astuu esiin lattialle. Hän kumartaa kerta toisensa jälkeen syvään, maahan saakka. Hän laulaa, katse nöyrästi maahan kiinitettynä: ”Minne poloista viedään? Täytyykö hänen lähteä pois, pois vieraaseen kotiin? Lähteäkö täytyy pois kodista kultaisesta, isän ja äidin luota? Oi isäni, miksis möit hänet, valkean peurasi? Hän olisi tahtonut hyväksesi tehdä työtä päivät, tehdä yöt. Olisihan hän toki ollut sen arvoinen, kuin minkä elantonsa sulle maksaa. Jää hyvästi, isäni, joka olet ollut mulle lempeä! Jää hyvästi, äitini! Ellös sure sydämestäsi vuotanutta kyyneltä! Jää hyvästi, veikko! Oi, miksis et suojellut turvatonta? Jää hyvästi, sisko! Oi, sinäkin koito kasvat naiseksi! Niin mua koissa kasvatettiin, kuin olisin ollut poika ja olinkin vain tyttö raukka. Nyt täytyy lähteäni pois miehen palvelijaksi. Hyvästi, herttainen koti!” Taas kumarsi Aikyn kierolle Samojeediile niin syvään, että otsansa kosketti lattiaa. ”Sinä, herrani, Aikynin valtija, ellös poloista muserra, vaikka sen sallisikin valtasi. Elä palvelijatartasi halveksi. Suo hänen kasvoissasi nähdä lempeä isäntä. Elä ole Aikynille ankara, elä hänelle haastele, kuin hangelle haastelee lumimyrsky. Ei niin viisasta, ett’ei erehtyisi, mutta parhaan kykynsä mukaan tahtoo Aikyn toimia. Elä vihastu, jos vastaasi rikkoisin.” Päiviä kului. Muukalainen seurasi mukaan Mirganin kylään ja viipyi siellä monien telttojen keskuudessa. Hän oppi Samojeedein kieltä ja kuuli, kuinka mies puhui Aikynille, kuin hangelle haastelee lumimyrsky. Hän näki Aikynin tekevän työtä ahkerammin kuin orja. Mutta ei koskaan saanut hän kokea edes sen vertaa ystävällisyyttä kuin orja. Muukalainen sanoi miehelle: ”Ole vaimollesi lempeä! Elä hennolle olennolle sälytä työtä, joka olisi itsellesikin liian raskasta. Kohtele häntä ystävällisesti. Hän on ihminen, kuten sinäkin.” ”Olisinko ottanut vaimon ja kalliisti maksanut hänestä kolmekymmentä poroa, ellen olisi tahtonut veden-ja puunkantajaa ja askareitten toimittajaa?” Sitten heitti Mirgan Aikynille järsityn luun. ”Tuoss’on, koska herra puolestasi puhuu. Muuten olisit saanut olla rimatta vielä päivän. – Vaimoko ihminen? Hyi, saastainen elukka!” Muukalainen virkkoi Aikynille hangella: ”Sydäntäni kirvelee nähdessäni sinua, noin nuorta ja soreata, pidettävän pahemmin kuin orjaa.” Lempeästi nosti Aikyn silmänsä ja katsahti muukalaiseen: ”Vieras, oletko vaimosta syntynyt”? Eikö omassa maassasi ole naisia, koska minua säälit? Eihän oloni ole muitten naisten oloa tukalampi. Sellainenhan on kohtalomme.” ”On kotimaassani naisia, mutta he ovat toki ihmisiä. Tule, Aikyn, seuraa minua! Vien sinut kotimaahani, sinä opetat mulle Samojeedein kielen oikein perin pohjin ja vaikka sinun sielläkin täytyisi palvelemalla elatuksesi ansaita, ei sinua ainakaan rääkättäisi.” Vakavasti vastasi Aikyn: ”Vaikeata on kärsiä rääkkäystä. Heikon naisen pehmyt iho kaihtii keihäänterällä piirtelemistä. Hänen sielunsa säpsähtää aina ankaraa sanaa. Mutta se tulee siitä, että hän on heikko, että hän on huono. ''Num'' on hänet sellaiseksi tehnyt. Ei saa poro valittaa, että ihminen sitä pieksee, ei saa pyy valittaa, että sitä satimeen pyydetään, eikä saa vaimokaan valittaa, että hän on orja. Niin on säädetty. Onhan Mirgan minut kalliisti ostanut. Eikö hän saata teurastaa poroansa, eikö hän saata koiraansa lyödä, eikö hänellä ole oikeutta tehdä ostetulla omaisuudellaan mitä vain tahtoo? Ei Aikyn ole varas. Ei hän aijo pettää Mirgania ja viedä pois Mirganin ostamaa vaimoa. Tahtooko vieras viedä mukanaan jonkun, joka opettaa häntä puhumaan Samojeedein kieltä? Aikynin kotona on poika, pyydä häntä tulemaan. Hän tulee mielellään, sillä komein kohtalo olisi hänestä nyt vain hangella makaavan tunturihiiren arvoinen. Hän lähtee minne tahdot, hän on mennyt mies. Sen jälkeen kuin Aikyn myötiin on hänestä yhdentekevää, kuinka kurjaksi elämänsä käy. Mutta sinun kanssasi hän lähtee, sillä olet ollut Aikynille ystävällinen.” Kaksi kertaa oli telttoja siirretty ja muukalainen tuli uudelleen Mirganin kylään. Hän oli nyt matkalla kotimaahansa takaisin ja mukanansa oli nuori Samojeedi Aikynin kodista. Taas muukalaisen sydäntä ahdisti, kun hän näki Aikynin kärsivän. Hän huomasi hennon varren täyteen uurretuksi keihäänpiirtämiä arpia, näki kalpeat, kuopalle laihtuneet posket, kumaran käynnin. Orjana hän oli nähnyt vaimon olevan kaikkialla, missä oli samoillut, mutta kuitenkin liikutti häntä enimmin Aikynin kohtalo. Porot seisoivat jo valjaissa, kohta oli lähdettävä. Mirgan oli metsästämässä. ”Tule, Aikyn! Maksan Mirganille kolmekymmentä poroa lunnaiksi sinusta, niin pääset vapaaksi. Osto-orjansa olet, etkä vaimonsa. Tule, Aikyn! Ystäväsi, nuorukainen, seuraa minua. Kotimaassani opit tuntemaan Jumalan, siellä tulet nuoruutesiystävän vaimoksi, siellä tulet ihmiseksi.” Aikynin silmät säteilivät, mutta hän ei virkannut mitään. Silloin sanoi nuorukainen: ”Pyysin Tadibéetä (tietäjätä) kysymään hengiltä. Sanoin: ”ovat ottaneet valkoisen peurani ja myöneet sen toiselle, joka ei tahdo siitä luopua. Maksan hänelle, minkä hän on maksanut, enkä valkoista poroani ryöstä.” Tadibée kysyi hengiltä, löi rumpuansa, kuunteli henkien vastausta. He vastasivat: ”Pyydä nuorukaista jättämään telttaan poron lunnaat ja viemään se pois, niin se on jälleen hänen omansa.” Vielä kirkkaammin säteili Aikynin silmä, mutta uudelleen loi hän katseensa maahan ja sanoi: ”Muukalainen, näin kertovat muinaistarumme. Eli ammoin Tadibée nimeltä Urier. Hän oli kaikista tietäjistä taitavin, kaikista ennustajista etevin, kaikista viisaista viisahin. Mutta maa oli hänestä huono, hän halasi taivaaseen. Niin käski hän molempia vaimojaan tekemään uudet vaatteet heille kaikille ja uudet valjaat poroille, eikä niihin saanut sekottaa mitään vanhaa. Urier nousi ahkioonsa ja molemmat vaimot nousivat kukin ahkioonsa ja porot vetivät heitä ylös kohden taivasta. Mutta Urier näki, että nuoremman vaimon poro ei jaksanutkaan kohota ylöspäin, vaan ahkio painui yhä alemmaksi maata kohden. Tietäjä kysyi vaimoltansa ja tämä vastasi: ”Ompelin pukuuni lapsen kapalosta ottamani nauhan. Se se minua maahan vetää. Salli mun palata.” Ja Urier antoi vaimonsa kääntyä takaisin, mutta toinen vaimo nautti tietäjän kanssa taivaan ihanuutta, ajoi sen vahvoilla poroilla, eikä koskaan kärsinyt riistan, eikä muun hyvän puutetta. Muukalainen, olet viisas kuin Urier, ystävä, luonasi olisi taivas, mutta Aikynin puvussa on nauha lapsen kapalosta, hän ei saata sua seurata.” {{Kuvauksia ja unelmia}} 3483 6772 2006-10-15T08:01:44Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Simrit. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} Mahtava kuningas Artasasta levähti kerran matkalla päivän Niinivessä ja hänen alamaisensa viettivät ilojuhlia sen johdosta, että kuningas heidän muureinsa sisällä viivähti. Silloin astui esiin kahdeksan maan ihaninta impeä, koristettuina kullalla ja kalleilla kivillä ja loistaen yhtä paljon kauneudesta kuin komeudesta ja he tanssivat kuninkaan edessä. Heidän lopetettuansa viittasi kuningas kaikista kauneimpaa heistä tulemaan kuninkaallisen istuimen eteen. Neito tuli, polvistui ja painoi kunnioittavasti otsansa käsiinsä. ”Ken olet, maasi ihanin tytär?” kysyi kuningas. ”Onnekas olkoon kuninkaan elämä!” vastasi impi. ”Palvelijattaresi on Moabilaisen, Bosnai vainajan, ainoa lapsi.” Kuningas puhui edelleen: ”Rikkautta omistat enemmän, kuin sydämesi toivoakaan voi, sillä isäsi suunnattomat aarteet ovat kuulut ympäri maan. Minkä armon haluaisit minulta pyytää?” ”Kuninkaan autuus ijäti kestäköön! Uskaltaako palvelijattaresi toivoa kuninkaan suvaitsevan kuulla hänen rukoustansa?” ”Anomuksesi olkoon täytetty jo ennenkuin sen lausunutkaan olet, sä seudun kaunehin kukka. Tahdotko valita puolison itsellesi maan jaloimpien joukosta? Waikka kuninkaan oman pojan valitsisit, saat hänet omaksesi, sen vannon. Eli halajatko valtaa ja kunniaa? Laaja, kuni auringon, on Artasastan valta. Hän antaa sulle mitä vaadit, sillä olet löytänyt armon hänen silmäinsä edessä.” ”Kuninkaan olkoon kunnia ja ylistys! Woitto ja valta häntä aina piirittäköön! Halpa on osa, jota palvelijattaresi pyytää. Anna, oi kuningas, hänelle puolisoksi Israelilainen Bani, joka esihuoneessasi palvelee!” Kuningas rypisti kulmakarvojansa ja sanoi: ”Bosnain tytär, kuninkaan hyvyys on pyhä. Kauneutesi ja rikkautesiko annettaisiin vankeuden lapselle, yhdelle niistä, jotka kuninkaan armosta ovat saaneet luvan palata kotimaahansa, hävitettyä kaupunkiansa rakentamaan? Sinäkö, maasi jaloin tytär! Isäsi suku hylkäisi sinut!” ”Rohkeneeko palvelijattaresi puhua?” ”Puhu!” ”Tämä Bani on kasvanut isäni talossa. Tyttären sielu on häneen kiintynyt, kuin viiniköynnös puuhun. Ken voi heitä erottaa molempia vahingoittamatta? Palvelijattaresi suku ei tahdo antaa häntä vankeuden lapselle. Mutta katso, oi kuningas, sinun tahtosi on heidän lakinsa ja lakisi on pyhä. Palvelijattaresi tietää, että sanasi on vankka vuori.” Kuningas käski kutsua sisään Moabilaisen Bosnain veljen. Tämä saapui heti ja heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen. ”Artasasta käskee sinua antamaan veljesi tyttären puolisoksi Israelilaiselle Banille ja maksamaan hänelle neidon perinnön viimeiseen ropoon asti ja antamaan immen estämättä seurata Bania tämän kotimaahan, jonne kuningas on sallinut hänen lähteä omaistensa luo.” ”Kuulen ja tottelen,” vastasi mies ja lähti kuninkaan käskyä täyttämään. Mutta Bosnain tytär meni kotiansa ja sulkeutui kammioonsa, jossa heittäytyi polvillensa ja kiitti Israelin Jumalaa, joka oli häntä auttanut. Hänen vanha hoitajansa, joka oli häntä kotiin saattanut, oli jo matkalla ehtinyt saada tietää mitä kuninkaan luona oli tapahtunut ja juoksi nyt Banille ilmoittamaan hänen onneansa. ”Nyt,” huusi vanhus riemuiten, ”nyt saamme viedä sydämeni tyttären isäimme maahan ja kaikki hänen rikkautensa tulevat omiksesi, sieluni poika!” Tajuttuansa vanhuksen tarkoituksen pyysi Bani häntä anomaan Simritiltä tilaisuutta kahden kesken keskusteluun. Kun sitten Simrit ja Bani tapasivat toisensa, sanoi Bani: ”Simrit, oi Simrit, onko minun uskominen mitä hoitajasi mulle sanoi? Tahtoisitko todellakin sinä, isäsi tytär, seurata köyhää ja halveksittua vankia?” Simrit punastui, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: ”Bani, olen puhunut puolestamme. Tiesin tahtovasi minut omaksesi, mutta olevasi toivoton. Nyt olen sinun.” Bani otti Simritin käden molempiin käsiinsä, mutta vaikeni. Wiimein virkkoi hän: ”Kiitos, oi Simrit, tästä suloisesta hetkestä. Mutta katso, en kuitenkaan saata hyvyyttäsi niin väärinkäyttää. Huomenna lähden kotimaahani. Siellä teen työtä kansani hyväksi. Mutta sinä, Simrit, et saa mua seurata. Täällä olet arvossapidetty. Täällä on sulla ystäviä. Maasi ruhtinaat sinusta kilpailevat. Voi, meillä olisit muukalainen, siksi sinua siellä hyljättäisiin, kun taas täällä vankeuden lapsia halveksitaan. Jää tänne kunniaan ja rikkauteen!” Nyt nosti Simrit silmänsä, kohotti päänsä korkealle ja sanoi: ”Ei, Bani, sinun mukanasi tahdon seurata, sinun luonasi on kotini, täällä olen vieras. Jumalaasi olen kauvan palvellut. Hän on tuleva Jumalakseni ja kansasi kansakseni. Pyhittäkäämme omaisuudestani puolet Jumalan temppelille ja sinä olet oleva herrani.” Vuoden olivat Bani ja Simrit asuneet kaupungissa, joka oli tunnin matkan päässä Jerusalemista ja Bani oli kansansa päämiehiä. Ja Simrit oli istunut kammiossaan ja kehrännyt ja kutonut kallis-arvoisia kankaita, mutta nyt istui hän melkein koko päivän vaan lapsensa luona ja iloitsi sen kauneudesta. ”Bani, oi herrani,” sanoi hän usein miehellensä, ”paljon hyvää on Herra mulle antanut. Kuinka taitaa sydämeni kyllin kiittää ja ylistää?” Ja kun toiset naiset, Moabilaisten, Kananealaisten ja muiden vieraiden kansakuntain tyttäret kaunisteleivat kultaisilla koristeilla ja somistivat tukkansa ja astuivat näin koristettuina kaiken kansan nähden, tahi tanssivat epäjumalainsa edessä, sanoivat he Simritille: ”Simrit, miksis yksin sulkeudut huoneeseesi? Katso, kylliksi olemme uhranneet, jättäessämme kodin ja ystävät seurataksemme vankeuden lapsia heidän hävitettyyn kaupunkiinsa. Eihän meidän tarvitse kaikista huveista kieltäytyä.” Mutta silloin sanoi Simrit: ”Olkaamme iloiset kukin omalla tavallamme. Mulla on iloa enemmän, kuin monella muulla.” Muut naiset eivät kuitenkaan häneen suuttuneet, sillä hän oli lempeä ja nöyrä sydämestään, eikä toisia moittinut, vaikk’ei seurannutkaan heitä. Mutta katso, silloin tuli käsky kaikille vankeuden lapsille Juudassa ja Jerusalemissa kokoontua Jerusalemiin ja joka ei kolmen päivän kuluessa tullut, hänen tavaransa piti hävitettämän ja hän itse seurakunnasta erotettaman. Ja Bani siunasi poikansa ja sanoi vaimollensa: ”Herra olkoon kanssasi, Simrit. Lähden Jerusalemiin.” Ja Simrit vastasi: ”Herra suokoon sinun onnellisesti palata. Sydämeni on raskas.” Ja Bani meni ylös kaupunkiin ja istautui kaiken kansan kanssa Herran huoneen eteen. <ref>(Esran Kirja, 10 l, 10 v. ja eteenpäin.)</ref> ”Ja pappi Esra nousi ja sanoi heille, te olette rikkoneet naidessanne muukalaisia vaimoja ja lisänneet Israelin synnit. Niin tunnustakaat nyt se Herralle teidän isäinne Jumalalle ja tehkäät sitä, kuin hänelle kelpaa ja eroittakaat teitänne maan kansoista ja muukalaisista vaimoista. Niin vastasi koko seurakunta ja sanoi korkealla äänellä: se pitää niin tapahtuman, kuin sinä meille olet sanonut. Mutta kansaa on paljon ja on sade ilma ja ei voi ulkona seisoa, eikä tämä ole yhden eli kahden päivän työ, sillä meitä on paljon, jotka olemme siinä asiassa sangen suuresti syntiä tehneet. Anna meidän päämiestemme koko seurakunnassa toimittaa, että kaikki, jotka meidän kaupungeissamme ovat naineet muukalaisia vaimoja, tulevat tänne määrättynä päivänä, jokaisen kaupungin vanhempien ja tuomarien kanssa, siihen asti kuin meidän Jumalamme viha kääntyy meistä tämän syyn tähden.” Mutta Bani istui liikkumatta, kuni ukkosen iskemänä, ei kääntänyt kättä, ei hievahuttanut huulta. Mutta kun kansa alkoi hajaantua, silloin hän nousi. Näöltänsä oli hän kuin tulenliekki ja pukunsa liehui myrskyssä, mutta pitkä, kihara tukka riippui nyt suorenneena ympäri päätä ja virtana valui siitä vesi. Niin astui hän esiin pappein ja vanhimpain eteen ja sanoi: ”Seis! Elkää harjoittako vääryyttä Herran, Israelin Jumalan, nimessä! Täytyykö viattoman kärsiä syyllisen rinnalla? Karkoitettakoon ne, jotka epäjumalain-palvelusta ja sopimatonta menoa ovat harjoittaneet, karkoitettakoon vaan. Mutta katsokaa! Mullakin on vaimona Moabilainen nainen. Ken ei hänen hurskauttaan ja jumalanpelkoaan tuntisi? Onko viaton karitsa petojen kera karkoitettava?” Mutta silloin huusi kaikki kansa: ”Miksi Banin suhteen yksistään tehtäisiin poikkeus, jotta Herran viha meitä hänen tähtensä kohtaisi?” Ja he huusivat ja melusivat niin, ett’ei Bani saanut puhua enempää. Viimein syöksi hän raivostuneena kotiinsa. ”Simrit,” huusi hän heti sisälle tullessansa, lähtekäämme pois täältä! Pane kokoon omasi ja lapsen tavarat ja tarpeelliset talouskapineet. Aasit ja kamelit ovat pian valmiit. Matkustamme pois.” ”Bani, oi herrani, miksis noin vihastut? Mitä on tapahtunut?” Bani kertoi nyt Simritille, että muukalaiset vaimot ja lapset piti eroitettaman Israelin kansasta ja sanoi sitten: ”Sinua en koskaan hylkää. Tahdon luopua isästä ja äidistä ja jäädä vaimoni luokse. Matkustamme vieraille maille”. Itkien polvistui Simrit ja rukoili Israelin Jumalalta voimaa. Sen jälkeen nousi hän ja sanoi: ”Ei suinkaan, oi Bani, pidä sinun luopua kansastasi tullaksesi muukalaiseksi pakanain seassa vaimosi tähden. Katso! Olet kansasi päämiehiä. Minkälaista esimerkkiä näyttäisit, ettäs ensimmäisenä rikkoisit Herran käskyä? Katso, minä lähden. Anna mulle jotakin, jotta voisin elää ja kasvattaa poikasi, niin tahdon etsiä turvapaikkaa itselleni maasi rajaseuduilla, jotta näkisin uhrisavun Herran alttarilta ja tuntisin kukkien tuoksun maasi niityiltä. Sinä otat vaimoksesi jonkun Israelin tyttäristä ja pian unhotat Simritin. Katso, ei sovi minun valittaa, olenhan omistanut niin paljon. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi”. ”Ensimmäisenä päivänä kymmenennessä kuukaudessa istui Esra pappi ja päämiehet heidän isäinsä seurakuntain seassa ja erottivat he niin pois kaikki muukalaiset vaimot ja heidän lapsensa seurakunnasta.” Bani oli tuskasta raivoissaan. He asettivat vahteja häntä vartioimaan ja Simrit ja hänen poikansa ja palvelijattarensa nostettiin kamelien selkään ja he saivat oppaan, jonka tuli viedä heidät Simritin sukulaisten luokse. Mutta Simrit sanoi: ”Ei suinkaan sukulaisteni luo, sillä he ovat minut hyljänneet, sentähden, että käännyin Israelin Jumalan palvelijaksi ja seurasin Bania tänne”. Silloin kehottivat ne, jotka olivat määrätyt häntä pois viemään, häntä ilmoittamaan, minne hän halusi tulla viedyksi. Sitä ei Simrit tiennyt, vaan pyysi heitä viemään häntä minne vain tahtoivat, kyllä kaiketi Herra hänelle kodin antaisi. Mutta kun he asettivat Simritin kamelin selkään ja matkue lähti liikkeelle, silloin pettivät hänen voimansa ja hän vaipui tunnottomana alas. Samassa tuli Esra astuen sitä samaa tietä ja sanoi: ”Ken on tämä nuori vaimo?” Ja kansa, joka ylt’ympärillä seisoi, vastasi itkien, että se oli Simrit, Banin vaimo, joka oli antanut omaisuutensa Herran huoneelle ja nyt lapsinensa oli lähdössä maanpakoon: Ja Esra kyseli edelleen. Silloin vastasi hänelle Simritin vanha hoitaja, joka itki emäntänsä vieressä: ”Herra, kun ruhtinaat ja kuninkaat tahtoivat pidättää tätä sydämeni tytärtä hänen omassa maassaan, niin, kun se mies, jota hän tahtoi seurata, hänkin pyysi Simritiä jäämään kunniaan ja rikkauteen, silloin vastasi hän, kuten Ruth: ”Sinun Jumalasi on minun Jumalani ja sinun maasi on minun maani.” Ja sitten hän sanoi: ”Puolet rikkaudestani tahdon antaa Jumalasi huoneelle.” Ja sen on hän tehnytkin. Jo lapsuudesta saakka olen minä, palvelijattaresi, opettanut häntä palvelemaan Israelin Jumalaa ja nyt hänet ajetaan pois, kuin pahantekijää. Kysykää vaan kaikilta näiltä, minkälainen hän on ollut.” Silloin huusi kaikki kansa korkealla äänellä: ”Sinä Jumalan mies, elä anna karkoittaa häntä! Katso, hän on ollut äiti lapsillemme, hänen aittansa on ollut köyhälle avoinna ja jumalanpelkonsa on ollut kynttilä meidän teillämme.” Silloin Esra käski, että Simrit vietäisiin takaisin huoneeseensa siellä virvoitettavaksi ja sitten meni hän jälleen Jerusalemiin, jonne paljon kansaa häntä seurasi ja jossa vanhimpain neuvosto vielä koossa oli. Ja hän meni ylös templiin ja rukoili Herralta ymmärrystä tämän asian käsittelemiseen. Sitten kokosi hän taaskin kansan vanhimmat ja sukukuntien päämiehet ja kertoi heille Banin vaimosta ja he sanoivat kaikki yhdestä suusta: ”Hänen hurskautensa tähden Herra hänet vastaan-ottaa.” Kun kansa kuuli tämän tuomion, riensi se takaisin Banin kaupunkiin, vapautti hänet, koristi häntä seppeleillä ja kantoi häntä ilolla ja riemulla ympäri, laulaen ja huutaen: ”Herran armo pysyy ijankaikkisesti hänen pelkääväistensä päällä.” Mutta kotonansa oli Simrit polvillansa lapsensa vuoteen vieressä ja ylisti Herraa siitä suuresta armosta, jonka Hän oli hänelle osottanut. ”Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut ihmeellisen hyvyyden vahvassa kaupungissa; sillä minä sanoin pikaisuudessani: minä olen silmäisi edestä sysätty pois. Kuitenkin kuulit sinä minun rukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi huusin.” ”Riemuitkaat Herralle kaikki maa, veisatkaat, ylistäkäät ja kiittäkäät.” <references/> {{Kuvauksia ja unelmia}} 3484 6251 2006-10-05T15:48:44Z Nysalor 5 Manalan neito {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Manalan neito. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} ”Elämä on rakkautta.” Tahdotko kuulla tarinaa Kalman tyttärestä? Tummana vyöryy Tuonen virta. Ken häämöittää sumussa sen rannalla? Ken lähestyy Manalan pimeätä pirttiä? Kalma seisoo rannalla. Hän kutsuu Manalan tyttäriä: ”Kalman tyttäret, Tuoni lähestyy tummaa kotiansa, vahva valtijas, maan herra, lähestyy saaliillensa. Komea on tuomansa saalis. Kalman tytär, sisaristasi nuorin, tartu airoihin, siirrä venho, virran toiselle rannalle.” Jo soljuu venho verkalleen tummaa vettä. Hiljaisin aironvedoin soutaa Tuonelan tytti. Katseensa tähtää kauvas, tuonne missä lähestyy Tuoni. Kenen voimakas, kaikki kadottava hävityksen ruhtinas mukanaan tuopi? Kalpea nuorukainen, vartesi osottaa voimaa joka jäntereessä, miten olet antanut itsesi voittaa? Molemmin puolin ylpeätä otsaasi riippuvat uhoitellen kiharasi, nyrkkiin pusertunut kätesi pitää vielä suurta säilää ja vielä viipyy vihan leima ohimoillasi, vielä veri rintasi haavasta punaisena pulppuaa. Sinun oli voima, sinun oli kauneus, miksi sallit Tuonen viedä sinut mukanaan? Mutta silloin kuului kantelon kieliltä sävel. Vieno tuulahdus värähytti valjua vettä, laulu kajahti, sointuivat sanat. Kalmattaren venho pysähtyi. Tuoni ei pysähtynyt, riensi vaan yhtä menoansa eteenpäin. ”Liian on myöhäistä, vanha laulaja,” huusi Kalmatar rannalta. ”Ei Tuoni tempaamaansa saalista takaisin anna. Jouduta lauttaasi. Manalasta ei kenkään palaja.” Mutta täyteläisempänä kaikui laulu, voimakkaampina soivat sanat. Sanan valta voitti raudan vallan. Voimatonna hervahti Tuonen saalista kohden ojennettu käsi. Nuorukainen aukaisi silmänsä. Uhkaavana kajahti hämärässä Kalman ääni: ”Haa, vanhus siellä ylhäällä, vieläkö loitsujasi luet? Kohta on kuitenkin valtasi lopussa.” Mutta venhossa istui Kalmatar. Hän katseli värähtämättä nuorukaista. Sävelten soidessa kirkastui vähitellen katse, silmästä vierähti kyynel, ensimmäinen sieltä kiertynyt. Taaskin kaikui Kalman ääni uhkaavana pimeässä: ”Kalmatar, sinä äitisi nuorin, mene, seuraa paennutta saalista ulos maailmaan, kiinnittäy hänen kupeeseensa, ime veri haavastansa, voima lihaksistansa. Tuo emosi kotiin takaisin ryöstetty saalis. Ei elämä saa kuolemaa voittaa! Kalmatar, mene!” Heräävän nuorukaisen vieressä seisoi Kalmatar, kuni niityllä öinen sumu. Nyt kohotti nuori sotilas päätänsä ja syleillen häntä seisoi Kalmatar, iloiten siitä, että saisi viedä hänet kotiin asuntoonsa. Mutta silloin huusi nuorukainen: ”Väisty, aave inhottava, maadu maahan maan hyväksi, jos sä sieltä tullut lienet, tahi ilmahan asetu, kotis kurja jos on siellä, tahi vaipuos vetehen, kalojen jos sisko lienet, tytär mustien murien.” Kamalan katseen loi Kalmatar nuorukaiseen, mutta häntä katsellessaan kiertyi taaskin kyynel hänelle silmään ja kuni laskehtiva sumu, kuni häämöittävä varjo haihtui hän pois. Mutta omassa kodissaan uhkeassa Hamilassa lepäsi kalpea nuorukainen vuoteellansa. Vieressä istui äiti ja siveli haavoitettua hiljaa ihmevoiteella ja sitoi hienoja siteitä haavoille. Loitompana seisoi rikas tyttö, joka oli luvannut tulla haavoitetun morsioksi, mutta hän ei puhunut mitään, seisoi vaan ovella katsellen huoneeseen. Silloin suhahti viileä tuulahdus ovesta hänen vieressään ja samassa seisoi Kalmatar haavoittuneen vieressä. Kauhistuneena peräytyi nuori morsian ja kaatui tunnottomana kartanolle. Sairas tahtoi nousta häntä auttamaan, mutta äiti asetti hänet varovasti takaisin vuoteelle ja voimakas nuorukainen lepäsi siinä kuin lapsi, äidin rientäessä taintunutta auttamaan. Mutta hiljaa kuiskasi Kalmatar: ”Suudelman jos huulillesi soisin, olisit omani, mutta, oi, emoni kartanoissa, joissa kadotus ja hävitys asustavat. Rakkaus on elämää. – Miksi lempisi kuolon neito? Suo vain joskus seisoani vuoteesi vieressä, joskus nähdä sinut onnellisena rinnalla sen, jonka sydämessä lämmin veri ja ehkä lämmin rakkauskin asuu, mutta joka ei kuitenkaan saata sua rakastaa kuin minä. Elä työnnä poloista pois elämästä, valosta, luotasi!” Ja Kalmatar painoi kalpean otsansa ristissä-olevia käsiänsä vastaan nuorukaisen edessä, joka kammolla katseli häntä ja käski häntä poistumaan. Taas vilahtikin Kalmatar pois. Ainoastaan tiedottoman tytön vieressä viivähti, silitti lempeästi kylmillä käsillään kultaisia kiharoita ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta kun neito silmänsä aukaisi, hiipi poloinen huoaten pois. Puron reunalla istui sitten Kalmatar ja lauloi hiljaa itseksensä: : ”Kalmatar, oi, kaukomieli, : Miksi lämpöä sä etsit, : Lämpöä ja iloisuutta? : Riemuako emollasi : Tuonelassa tummaisessa? : Riemuako siskoillasi : Manan mustissa majoissa? : Riemua en etsikkänä, : Etsin lämmön pisaraista : Pientä, kuin on sydämessä : Pääskyn, linnun pienemmänkin, : Kukan hennoimmankin syissä, : Tomuhiukan helmasessa. : Valon sädettä mä etsin, : Kipunaista himmeätä, : Pienoista, kuin perhon silmä. : Mut on lämpöä vain hällä. : Hän on yksin valo, ilo, : Hän, mi sinut, raukka, hylkäs! : Tainnu, tainnu, Tuonen neito, : Valhe-unta ällös nähkö!” Yöt ja päivät valvoi Kalmatar nuorukaisen vieressä tämän nukkuessa. Ummistuneita silmiä hän yhäti lemmellä katseli ja kalpealle poskellensa levisi vienon rusohohteen vivahdus. Mutta nuorukainen heräsi ja tuulosen lailla pakeni poloinen pois. Ja taas lauloi Manalan neito: : ”Jospa oisin sirkku pieni : Jota armas kuuntelevi! : Oisin edes kukka vieno, : Jonka taittoi kullan käsi! : Tuulahduksena jos saisin : Poskiansa virvoitella, : Valoisa ois kohtaloni. : Luoja lempeä, mun salli : Lumihiuteheksi tulla : Suortuvilla sulavaksi! : Tahi kuplaseksi vainen : Käsillänsä haihtuvaksi! : Taikka mullan tuhkaseksi : Jota asteleisi armas!” Aika kului edelleen. Sairas parani ja lähti niin eräänä päivänä morsiamensa vanhempain luo ja sanoi: ”Antakaa mulle neito, viedäkseni hänet vaimokseni kotiini.” Mutta neitosen äiti vastasi: ”Ken nopsan hirven kytkeä tahtoo, ei pidä viipyä. Ken kiitävää koskenkuohua tavottaa, ei saa odottaa. Hirveä nopsempi, kosken vettä häilyvämpi on neidon mieli. Tyhjän pesän tapaa vitkastelija. Reipasta nuorukaista, eikä kalpeata sairasta, rakastaa neidon sydän ja pois kera rikkaan kosijan lähti hän etelään.” Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, mutta kultaiset kihlat kädessä musertuivat muruiksi, jotka tunkeutuivat käteen hänen astuessaan ulos ovesta palataksensa kotia. Hän ei sitä huomannut. Nuorukaisen rinnalla asteli Kalmatar, kalpea neiti. Hän vilvoitti hehkuvaa poskea, hän laski kätensä nuorukaisen sydämelle ja tyynnytti sen tuimaa, tulista tykintää. Nuorukainen heittäytyi alas nurmikolle. Vielä viipyi hänen vieressään Kalmatar. Hän seurasi onnetonta ilomielin, sillä tämä ei häntä nyt karkoittanut, mutta voi, siksi vaan, ett’ei häntä huomannut. Hiljemmin hyökyi vilvoittunut veri nuorukaisen suonissa, helpotti jo hehkuva poltto sydämen, vaimeni silmänkin vihainen vimma Tuonen neitosen hoitaessa. Mutta silloin heräsikin nuorukainen tajuamaan ulkomaailmaa ja huusi harmistuneena: ”Poistu, peikko! Miksi minua vainoot?” Ja usvana haihtui neidon haamu pois. Mutta synkässä hongikossa keski-yön myrskyssä lauloi Kalmatar: : ”Peitä, yöhyt, Kalman tyttö, : Ett’ei silmä häntä keksi! : Riehu rajusiivin, myrsky, : Ääntä ett’ei kuulis korva! : Sakene, oi synkkä metsä, : Jott’ei jalka luokses löydä! : Kätke helmahasi raukka, : Toivoton mi yksin onpi! : Elämässä, kuolossakin : Kaikilla on toivo vielä. : Tuonen tytti tuiretuinen : Toivoa ei tunnekkana! Mutta lännestä tuli kansanjoukkoja yli meren. Tulella ja miekalla he maata hävittivät, vajottivat maahan jumalien alttarit ja pyhäköt. Ja ''yhtenä miehenä'' nousivat Suomen nuorukaiset muukalaisia vastustamaan ja Suomen joukkoja johti Kalmattaren lemmikki. Vaan valtavana vyöryi vierasten virta Suomen joukkoja vastaan, yhä etemmäksi tunkeutuivat muukalaiset. Ja Suomen nuorukaiset kaatuivat, kuin kaatuu honka kirveen-iskusta, sillä heidän jumaliensa valta oli kukistettu ja Voimakas Jumala taisteli muukalaisten puolesta. Kalmattaren nuorukainen seisoi vielä yksin pystyssä kaatuneen joukon keskellä, mutta silloin lensi siivekäs nuoli hänen sydämeensä. Hän kaatui, miekkojen melske vaikeni, taistelutanner jäi autioksi. Mutta kaatuneen vieressä seisoi Kalmatar. Kuolon tyttö ei voinut kaatunutta elähyttää. Katso, silloin ilmestyi öiselle tantereelle ylevä olento. Korkeutta tavoitti voimakas pää, jolta hopealta hohtavain suortuvain viljava vuo aaltoili. Hiljaa häilyivät viitan valkeat poimut öisessä tuulessa. Vakavuus asui ylevällä otsalla, mutta lempeältä, vaikka samalla vakavalta, näytti kauniisti kaareva, tuuhean parran ympäröimä suu. Ylevän haamun luokse astui Kalmatar ja sanoi: ”Isä, katso nuorukaista, Suomen toivoa ja ylpeyttä! Saako Tuoni hänet omaksensa temmata? Täytyykö hänen tulla viedyksi autioon Manalaan? Madotko saavat runnella tätä ruumista, jonka Luoja loi vankaksi kuin vuori, kauniiksi, kuin päivänvalo?” ”Neito,” sanoi ylevä vanhus, ”olet Manalan tytär!” ”Isä,” vastasi neito, nöyrästi notkistaen päätänsä, ”kotini oli Manalassa, mutta laulusi antoi mulle rakkaudessa kauniimman kodin. Kerran ennenkin palautit kaikkivoivalla laulullasi nuorukaisen hengen Tuonelan tuvilta. Isä, solmios sanat sanoihin, ellös salli Suomen nuorukaista viedä pimeään Manalaan!” Ylöspäin kohosi vanhuksen katse hänen vastatessaan: ”Tuonen neito, minunkin valtani väistyy voimakkaamman tieltä. Vaka, vanha Väinämöinen lähtee pois. Etsi häntä, joka on voimakkaampi laulua, sillä hän on rakkaus, joka on voimakkaampi sanojen tietäjää, sillä hän on itse sana.” Vanhus lähti ja yöhön ja murheeseen jäi Kalmatar, sillä ei hän tiennyt kusta etsiä häntä, joka auttaa taitaa. Silloin kuului kaukaa hiljainen laulu, rukous Korkeimman puoleen taivahissa. Tähtönen tuikahti kirkas taivahan laella ja Kalmatar vaipui polvillensa, mutta ei rukoillut, sillä hän ei tietänyt rukouksen sanoja. Mutta hänen polvistuessaan tuli hänen luoksensa se Kaikkein Voimallisin, jonka edestä vanhuksen oli täytynyt väistyä. Riemusta vavisten tarttui neito hänen hohtavan, valkean vaatteensa liepeeseen ja painoi päänsä alas. Ja taivaallisesti hymyillen ojensi Kaikkivaltias kätensä ja neidon olkapäille kasvoi välkkyvät siivet ja taivaallisen valon loistossa polvistui, miekanterä maahan käännettynä, haavoittunut nuorukainen. Mutta kun Taivahinen taas poistui, vaipui nuorukainen vaalenneena maahan ja neito kumartui hiljaa hänen puoleensa, vapautti suudelmalla hänen henkensä ja lensi sen kanssa ei enää Manalaan, vaan autuaitten asuntoihin, korkeampahan kotihin. {{Kuvauksia ja unelmia}} 3485 6252 2006-10-05T15:48:46Z Nysalor 5 Salik Sardar Khaanin puoliso {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Salik Sardar Khaanin puoliso. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} : Päivyen koi : Laski jo, kullaten pilvet. : Hehkuen hohtaa taivas, maa. : Säihky-aallot, loistoisat liekit, : Hattarain helke vapaa tää, : Min lausutte, oi? : Tahdotte kai : Päivästä kertoa, tuosta : Loistossa lännen mi asustaa, : Vihaa yötä, syvyyttä tutkii? : Sinnekö mieltäin taivuttaa? : Min tahdotte, oi? : Itä, sä yö, : Uinuvat ruususet tuudit : Pehmeillä tuoksupatjoillaan. : Hiljaa häilyy utuinen huntu, : Satujen impein verho tuo! : Oi, haaveiden maa! : Ruusujen maa, : Itä, sä satujen kehto, : Valjun, vienon Suomen laulun : Rikas, lämmin, kukkaisa sisko, : Tumma, hehkuva itä, oi, : Sä lumosit mun! Ihanat olivat Ben Hamounin puutarhat, ihanat niiden ruusut, mutta ihanin oli puutarhan valtijatar, Ben Hamounin tytär. Puutarhan sisimmässä pohjukassa, keveitten pylvästen varassa kohosi hänen linnansa. Tuoksuvat jasmiinit ja uhkeat ruusut sen seininä ylenivät. Katon muodosti kullasta, purpurasta ja kalliista kivistä hohtava holvi. Valtijattaren hovinaiset olivat nuoria, kauniita neitoja kuultavan valkoisissa puvuissa, lukemattomat ruusut ja liljat ja kukkaset hänen hovineitensä. Kun hän lavitsan pehmeillä, helmikoristeisilla patjoilla lepäsi, silloin sohisivat puutarhan suihkulähteet sulavimpia säveleitään ja vienoimmat virtensä visersivät satakielet. Mutta kun hän taas impeinsä kera iloisessa kisassa valtakunnassansa liiteli, silloin satakielet kimakasti tuhansin kielin livertelivät ja uhkeana henkivartiona liihoitteli hänen ympärillänsä välkkysiipisiä, kiiltäviä perhosia. Tiesikö Alheidi, mitä on ilo? Tiesi, sillä se oli hänen alituisena toverinansa. Tiesikö Alheidi, mitä on suru? Tiesi, sillä hän oli nähnyt erään leikkitoverinsa sairastavan ja rakkaimman satakielensä kuolevan. Tiesikö Alheidi, mitä on rakkaus? Ei. Hänen silmänsä eivät milloinkaan olleet nähneet muuta miestä, kuin hänen isäänsä. Eräänä aamuna istui Alheidi yksinänsä nurmikolla säihkyvän suihkulähteen partaalla. Ajatuksiinsa vaipuneena piti hän kättänsä hienon vesisateen alla, jotta tämä ponnahti ilmaan ja hajosi tuhansiksi kimalteleviksi helmiksi nurmikolle, kukkasiin ja tytön hiuksiin, koristaen niitä kauniimmin, kuin tummissa kiharoissa tavallisesti välkähtävät timantit. Silloin kuuli hän outoa melua, katsahti äkkiä ylös, ja katso – hänen edessään seisoi nuori mies, joka säihkyvin silmin häntä katseli. Tyttö yritti paeta, mutta muukalainen esti häntä. ”Ihana Alheidi,” sanoi hän, ”henkensä on erämaan poika pannut alttiiksi sinut nähdäksensä, mutta ei hän sitä kadu. Viivy vain silmänräpäys, niin on hän saanut runsaan palkinnon.” Alheidin teki mieli paeta, hänen teki mieli jäädä, hän halusi katsoa maahan, hän halusi katsoa muukalaista silmiin. Hän viipyi silmänräpäyksen toisensa jälkeen. Pian kuului eräs hänen leikkitoverinsa lähestyvän laulaen. ”Huomenna, auringon mailleenmeno-aikana, ihana Alheidi,” sanoi muukalainen ja katosi, merkitsevästi nostaen sormensa huulillensa. Ken oli muukalainen? Mitä hän tahtoi? Mistä hän tuli? Miten oli hän päässyt sisään? Koko päivän lepäsi Alheidi äänetönnä leposohvallansa. Ilta joutui ja vielä olivat koskematta päivällisen tuoksuvat hedelmät, vielä häilyivät valloillaan, vain löyhästi sidottuina ja koristeitta, kiiltävät kiharat. Valkeni aamu, jo heräsivät kukkaset ja perhot, mutta vielä ei ollut Alheidi nukkunut. Viimein sulkeutuivat kuitenkin hänen silmänsä suloiseen uneen ja hänen herätessään oli aurinko jo korkealla taivaankannella. Armahat impyet, koristakaa valtiatartanne tänään tavallista huolellisemmin! Miksi tahtoo hän tänään olla niin kaunis? Miksi koristelee hän? Ketä ajattelee hänen sydämensä? Tahtooko hän kauneudessaan isällensä loistaa, vaiko siksi, että tuntematon muukalainen on hänet näkevä? Aurinko on laskemaisillaan. Pian painuu päivä lännen pehmeihin pilvipatjoihin uinumaan. ”Alheidin ystävättäret, jättäkää minut yksin! Tahtoisin uinua hetken. Elkää salliko kenenkään lähestyä.” Mutta eipä uinunutkaan Alheidi. Menisikö Alheidi suihkulähteelle? Tulleeko hän, tuo ihana muukalainen? Täytyyhän Alheidin toki varoittaa häntä, käskeä häntä poistumaan, muutenhan voisi vieras vartoa liian kauvan ja tulla huomatuksi. Se olisi hänelle varmaksi kuolemaksi. Verkkaisin askelin astui Alheidi kaivoa kohden. Sielläpä seisoikin jo muukalainen, tuo kookas ja ihana, säihkysilmäinen. ”Alheidi, ihanin, armahin aurinko! Missä olisi maailmassa ketään, jonka kauneutta sinun rinnallasi voisi edes tähteenkään verrata!” ”Etkö tiedä, muukalainen, että Ben Hamounin orjat surmaisivat sinut, jos sinut täältä löytäisivät? Riennä pois! Ainoastaan varoittaakseni sinua tahdoin sinua tavata.” ”Ihana Alheidi, joskin tuhat kuolemaa minua uhkaisi, en saata sinua koskaan jättää. Minun täytyy saada sinut omakseni, minun täytyy vapauttaa sinut, taikka kuolla puolestasi! Alheidi, sä taivaallinen, mitä oletkaan muuta, kuin vanki, vaikka kahleesi ovat kullatut? Etkö elä täällä teljettynä, kuni vangittu vuorikauris, kätkettynä, kuni kaivoksen syvyydessä timantti, tai simpukassa helmi? Tule, Alheidi, tule, ollos vapaa! Tule morsiokseni, tule morsioksi Salik Sardar Khaanin, joka erämaan aavikon vapaita heimoja hallitsee! Tiedätkö, saatatko edes aavistaakaan, mitä vapaus on? Tiedätkö, miten sykkii sydän kiitäessä tuulen vauhtiakin vinhemmin nuolennopealla ratsulla, joka tuntee ratsastajan tahdon, ennenkuin hän sitä edes merkilläkään on ilmaissut? Oletko nähnyt miehiä verisessä ottelussa erämaan petojen kanssa? Ovatko sinulle osottaneet suosiotansa äärettömäin aavikkojen asukkaat, ne, jotka omistavat maailman, sillä heillä on hevosensa, keihäänsä ja tikarinsa? Haluatko helmiä ja kalliita koristeita? Sana vain ja saat sellaisia yltäkyllin, vaikka ne olisivatkin noudettavat itse Persian kuninkaan aarre-aitasta. Jos taas haluat kallis-arvoisia voiteita ja pyhää savua, niin kauppamatkueitten pelkurit pojat niitä sinulle verona suuria määriä maksavat. Tahi tahdotko kauniita orjattaria? Maan jaloimmat tyttäret ryöstetään sinulle palvelijoiksi. Tule, Alheidi! Salik Sardar Khaan on vapaiden ruhtinas. Hän on halveksinut kaikkia naisia ja rakastanut ainoastaan sankaritöitä ja sotaista kunniaa; mutta Alheidi on voimakkaan voittanut. Tahdotko tulla orjattareksi jonkun pelkurin Shahin, joka satojen joukosta sinut tuskin näkee, tai tahdotko tulla sankarin armaaksi, hänen silmäinsä valoksi, sydämensä vereksi, elämänsä tuleksi? Tule Alheidi! Kuulitko laukauksen? Se oli merkki. Uskolliset seuralaiseni ryntäävät nyt salaman tavoin isäsi taloon. Elä säikähdä, armahin! Eivät he saa siellä mitään vahingoittaa, eikä ryöstää, ainoastaan kääntää huomiota sinne päin, ett’ei kukaan ajattelisi sinun vartioimistasi. Tule, Alheidi! Virkku varsani vartoo sinua täällä ulkona. Pian kiidämme vuoristoon, jossa joukko urhoollisia seuralaisiani meitä odottaa. Meidän on vain tämä silmänräpäys, ei muuta. Joudu, tule, Alheidi!” Äkki-arvaamatta kietoi nuorukainen kätensä ihanan immen solakalle vyötäreelle ja kantoi hänet riento-askelin puutarhasta muuriin murretun aukon kautta ulos kedolle. Siellä seisoi sidottuna korskuva hevonen. Sen selkään hypähti Salik, ihana taakkansa edessään. Tyttö ei ollut ehtinyt ajatella, tiesi tuskin olisiko pitänyt huutaa apua. Nyt riensi jalo eläin eteenpäin, vainottua lintua vikkelämmin, kevyttä gatselliakin keveämmin. Tulta tuiskivat laajentuneet sieramet, yhä vinheni sen vauhti, kaviot tuskin koskettivat maata. Alheidin sydän sykki ihastuksesta. Salik tuki häntä käsivarrellaan, toisessa kädessä oli hänellä ohjakset. ”Alheidi, armahin, kohta olemme turvassa.” ”Salik, turvassa olen sinun luonasi!” Mutta keitä tuolla kaukana kedolla näkyy? Sinne on ilmestynyt neljä ratsumiestä. Hurjasti huutaen hyökkäävät he eteenpäin. He ajavat pakenevia takaa. Tulisen ratsun salamannopea vauhti vähenee. Se on kaksinkertaiseen taakkaansa tottumaton, vaikka Alheidi onkin kevyt, kuni nuoren karitsan hienoin villa. Takaa-ajajat pääsevät lähemmäksi. Salik kannattaa Alheidia vieläkin tukevammin. Hän ottaa ohjakset suuhunsa ja keihään käteensä. Vaahdon peittämänä pureksii jalo ratsu päitsiänsä, kannusten haavoittamat kupeet vuotavat verta, mutta se ei enää vinhana vihurina lennä, se korskuu, se ponnistaa voimiansa. Yhä lähemmäksi pääsevät takaa-ajajat. ”Katso, Salik, vartijani! He yllättävät meidät. Elä salli Alheidin elää sinun kuolemaasi näkemään! Anna minun kuolla tikaristasi tässä rinnallasi! Ei olisi raskas moinen kuolo.” Eräs takaa-ajajista näytti piakkoin pääsevän muita etemmäksi. Silloin kuului suhina, varjo vilkahti yli aavikon ja samassa suistui sekä hevonen että ratsastaja suin päin hiekkaan. Toinen ratsumies vilahti hänen ohitsensa, mutta jo tunkeutui Salikin toinen keihäs tämänkin hevosen rintaan. Korskuen karkasi se pystyyn ja kaatui ratsastajineen maahan. Nyt oli jo kolmaskin ratsastaja ehtinyt lähelle. Hän ampui laukauksen, mutta kovassa vauhdissa se ei osunut, vaan samassa silmänräpäyksessä makasi hän itse Salikin kuulan lävistämänä verissään tantereella ja hänen hevosensa laukkasi hillitöntä vauhtia takaisin yli aavikon: Salik tempasi esiin toisen pistoolinsa. Neljäs takaa-ajaja näytti epäröivän tuokion. Salikin tarkka silmä ja varma käsi lennättäisi luodin hänen sydämeensä, ennenkuin hän saattoi toivoakaan voivansa Salikiin osata. Hän oli kahden vaiheilla. Mutta katso! Kuohuvana virtana vyöryi vuoristosta lauma sotureita hurjasti huutaen. Riemuiten ympäröivät he Salik Sardar Khaania ja hänen morsiantansa ja pian olivat he kaikki kadonneet takaa-ajajan näkyvistä. Eri suunnilta olivat Ben Hamounin orjat etsineet pakolaisia, mutta ilman Alheidia he palasivat. Ja Ben Hamoun heittäytyi huoneensa permannolle repien tukkaansa ja partaansa ja huutaen kerran toisensa jälkeen: ”Allah on sallinut ryövärien ryöstää elämäni kunnian, ihanan koristeeni! Jo ensitulevalla uudella kuulla olisi hänet otettu herrani Shahin haaremiin. Miten mahtavaksi olisinkaan hänen kauttansa voinut tulla, kuinka kunnioitetuksi! Tyttäreni olisi ollut ihanin herrani naisista. Ja nyt hän on poissa saavuttamattomissa!” Nyt lähestyi Alheidin vanha hoitajatar hiljaa Ben Hamounia ja sanoi: ”Herra, jos suvaitsisit kuulla halpaa neuvoani, niin voisit vielä saada tyttäresi takaisin.” ”Olisit häntä vartijoinut!” ärjäsi Ben Hamoun. ”Se olisi ollut parempi, kuin neuvo nyt.” ”Oh ho,” valitti hoitaja vanhain palvelijain tavallisella äänellä. ”Allah Ben Hamounin järkeä varjelkoon! Eikö minun teidän omasta käskystänne täytynyt totella häntä, kuin itse Shahin äitiä, ja eikö hän aina kehottanut minua menemään iltarukoukseen moskeaan? Miten sitten juuri sinä päivänä olisin jättänyt sitä tekemättä? Mutta jos Ben Hamoun olisi älykäs, lähettäisi hän minut nyt heti sukulaisensa, kauniin Zaidan luo, koettaaksensa hänen kauttansa saada Shahia, jonka varjon Allah aina pienentymättömänä säilyttäköön, lähettämään ryöväreitä takaa-ajamaan.” Tämä neuvo oli Ben Hamounille mieleen. Hoitaja lähetettiin kahden, kallis-arvoisia lahjoja kantavan orjattaren kera kauniin Zaidan luo, joka oli Shahin lempisultanittaria. Koko haaremissa puhkesi ilmoille suuri suru ja parku, kun Alheidin ryöstö tuli tiedoksi ja vielä, että hän oli viety aivan pääkaupungin muurien luota. Kun Shahi hetken kuluttua astui sisään, syöksi kaunis Zaida hiukset hajallaan, itkien ja huutaen hänelle vastaan, sanoen: ”Oi, että minun täytyy näkemän päivän tällaisen, jolloin moinen häväistys kohtaa herraani, jonka kunnia koko maailmata valaisee!” Shahi kysyi, mikä oli hätänä ja Zaida vastasi kiihkein kyynelin: ”Eikö tuskan katkerin neste sydämeni maljaa täyttäisi, kun näen herraani ja kuningastani näin häväistävän? Katso! Erämaita samoavat rosvot ovat tänään rohjenneet tunkeutua aina pyhän kaupunkisi porttien edustalle ja ovat ryöstäneet kotoansa pois sukulaiseni, ihanan Alheidin. Kuningas, jos saatat sellaisen häväistyksen anteeksi-antaa, niin ellös enään anna kasvosi loistaa haaremin porttien sisällä, sillä naisesi eivät kyyneliltä niiden valoa näkisi!” Ja taaskin vuodatti hän kyynelvirran. Shahin käskystä astui nyt sisälle haaremin katsontamies, Hojar Bashi. ”Kuka oli vasta ryöstetty Alheidi?” kysyi kuningas. ”Oi herra, hän oli ihanin aarre. Palvelijallesi oli onnistunut löytää tämä jalokivi naisten joukossa ja hän oli jo määrätty sitä ylenpalttista onnea nauttimaan, että olisi saanut haaremiasi koristaa. Kaunis hän oli, kuin hohtava täysikuu, ihana, kuni hehkuva aamurusko. Ainoastaan ensitulevaan uuteen kuuhun saakka aikoi hänen isänsä pitää häntä luonaan, valmistaaksensa häntä arvokkaasti onneansa vastaan-ottamaan.” Nyt astui sisälle päävisiiri, jonka Shahi oli kutsuttanut luoksensa. ”Sadratsan,” lausui Shahi ankarasti hänelle, ”kelvoton palvelija, miksi et ilmoita minulle, miten pääkaupunkiani häväistään? Rosvot uskaltavat tunkeutua aina sen porttien edustalle asti.” Sadratsan heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallansa lattiaa ja sanoi: ”Allah on suuri. Kuninkaan valta kestää ijankaikkisesti. Kukapa voisi viisaudessa ja tarkkanäköisyydessä hänelle vertoja vetää? Sallikoon kuningas armonsa auringon paistaa halvan orjansa ylitse, joka on syönyt tuhkaa ja jonka tarkkaavaisuuden silmä on nukkunut, jotta hän on velvollisuutensa laiminlyönyt.” ”No niin. Jos ennen aamurukouksen julistusta olet tuonut neidon takaisin ja tuhonnut rohkean rosvon koko joukkoinensa, niin tahdon sinua armahtaa. Hänen päänsä olkoon oman pääsi lunnaana!” Pehmeällä, sametinnukkaisella nurmikolla lähteen partaalla lepäsi Alheidi. Vähän loitompana nukkui tumma sotilasparvi, jota yössä tuskin näkikään. Kukin makasi satuloidun hevosensa vieressä. Miehistä valvoi ainoastaan Salik. ”Alheidi, armahin, huomenna saavumme omaisteni luo. Hetken lepo täytyy minun suoda miehille ja hevosillekin, he eivät muuten kestäisi. Miten et sitten sinä, hento sulotar, olisi uupunut? Miksi et tahdo uinua? Ja kuitenkin hennon tuskin pyytää sinua sitä tekemään, sillä enhän silloin saisi nähdä silmäisi säihkyntää, en kuulla äänesi sulosointua!” ”En saata. Niin outo on mieleni, niin monta ajatusta päässäni risteilee, enkä kuitenkaan voi ajatella muuta, kuin yhtä, – että olen sinut tavannut.” ”Kaipaat ehkä kotisi pehmeitä patjoja”. ”En koskaan ole levännyt niin pehmeillä patjoilla, kuin tämä nurmi!” Äkkiä hypähti eräs nukkujista pystyyn, mutta laskeutui heti korva maata vasten kuuntelemaan. Salik huomasi sen ja tuli tarkkaavaksi. Mies nousi pian ja tuli Salikin luo. ”Salik Sardar Khaan, etkö kuule hevoskavioiden kopsetta? Onko sinutkin lumonnut nainen?” Salikin silmästä sinkosi salama yöhön. ”Abbas! Mutta sinuun en tahdo suuttua!” Sitten kumartui Salikkin maahan kuuntelemaan. ”Näitä hevosia on monta. Ne ovat varmaankin Shahin lähettämät meitä takaa-ajamaan. Emme saa saattaa Alheidia vaaraan.” Hän vihelsi. Samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ratsujensa selässä. ”Erämaahan, ääneti, varovasti, kuin väijyvä tiikeri, mutta nopeasti, kuin siivekäs lintu!” Suhina sävähti kautta vuorten, kiitäviä varjoja vilahti yli tanteren. Keveitä pilviäkö yli kedon liiteli? Hiljainen yötuuliko se henkäili? Mutta taivaankansi oli kirkas, tummansininen, eikä liikkunut lehteä puissa sen lähteen reunalla, jonka luona Alheidi vast’ikään oli levännyt. Ja nyt ovat varjotkin kadonneet ja hiljaista, äänetöntä ja hämärää on pienen lähteen ympärillä kaikki. Mutta yö kuluu edelleen ja hento, vain leikkiin ja leikkiä seuraavaan suloiseen lepoon tottunut kukka herpoaa ja kalpenee. Alheidi tahtoo Salikilta salata väsymystään, hän pysyttelee vielä pystyssä, vaikka horjuen. Salaman nopeudella hyppää silloin Salik ratsunsa selästä, ”Rientäkää, etsikää, olisiko mahdollista löytää lähde! Käymme lepäämään, vaikka tuhannet vainolaiset kintereillämme olisi! Alheidi, vähinkin vaaleuden vivahdus kasvoillasi, pieninkin silmäisi säihkyntää himmentävä pilvi koskee minuun kipeämmin, kuin koskaan Shahin tikarit!” Löytyipä läheisyydessä lähde. Sinne kantoi Salik käsivarsillansa Alheidin ja, polvistuen hänen viereensä, virvoitti hän häntä viileällä vedellä. Mutta vainolaiset eivät olleet jäljiltä eksyneet. Taivaanrannalle ilmestyi kiiltävä keihäsrivi. ”Elä pelkää, Alheidi! Sinun tähtesi on voitto meidän!” ”Ratsun selkään joka mies! Taistoon Alheidin puolesta! Jokainen, joka lähestyy hänen lepoansa häiritsemään, on kuoleman oma!” Nopeasti riensi ratsujoukko yli kentän. Alheidi yksin jäi levottomana lähteen luo. Erämaassa vallitsi äänettömyys, mutta äkkiä häiritsi hiljaisuutta taistelevain kimeät huudot. Pian näki Alheidi poispäin rientäviä, pakenevia parvia, mutta lähdettä lähestyi hiljaa ratsastaen muutamia harvoja miehiä. Ketä kuljettavat he keskellänsä? Salik Sardar Khaania, jonka he tuovat haavoittuneena taistelusta. ”Alheidi, nyt olet meidän, olemme ajaneet heidät pakoon. Ennenkuin he ehtivät lähettää uusia vainoojia jälkeemme, olemme turvassa vuoriemme välissä, oman kansani keskuudessa.” Seuraavan päivän aamu valkeni ja Salik makasi nyt omassa teltassansa, koristetulla vuoteellansa. Hänen haavansa tummeni, kuume poltti hänen veressänsä. Vaieten ja huolissaan kulkivat hänen sotilaansa ympäri, sillä he huomasivat haavat kuolettaviksi. Silloin astui teltan ovelle vanha vaimo. ”Antakaa tilaa viisaalle, joka paljon tietää ja mahtaa!” Vaimo pysähtyi Alheidin eteen, joka surren istui sairaan vieressä. Verkalleen, tuskin kuuluvalla äänellä, sanoi vanhus: ”Erämaassa, kahden tunnin matkan päässä täältä kasvaa puu. Kun kaunis nainen keskipäivän hetkellä sen oksia taittaa, vuotaa siitä balsamia, joka heti parantaa raudan viat, mutta viimeisen tunnin matkan täytyy naisen astua yksin.” Alheidi nousi nopeasti. Hiljaa hiipi hän teltasta. Vanhus seurasi häntä. ”Saatatko minua ensimmäisen tunnin matkan? Osotatko mulle tien?” ”Eikö kukoistavain puutarhain nuori, hento köynnös pelkää yksin erämaassa liitelemistä?” ”Äiti, onhan Salik sairas. Rientäkäämme, jotta ennen päivällishetkeä ehtisin saada tehtäväni toimitetuksi!” Seuraavan päivän aamu oli käsissä ja riemulla tervehti Alheidi aurinkoa, sillä Salikilla ei enään ollut mitään tuskia ja haavat olivat melkein terveet. ”Oi, Alheidi! Sieluni vapisee ajatellessani sinun uskaltaneesi mennä yksin erämaahan. Olisithan sinä, joka olet mulle henkeäni kalliimpi, voinut joutua petojen saaliiksi.” Kuukausia oli kulunut. Silloin tuli eräänä päivänä Abbas Salikin luo, varustettuna kuin pitemmälle matkalle. ”No, Abbas,” virkkoi Salik ystävällisesti, ”minne aijot, kun en minä ole siitä kuullut, sinä, uskollinen toverini, joka et koskaan ole minua jättänyt?” ”Lähden Ispahaniin.” ”Jalopeurain luolaan lähdet. Tuskin lie tauonnut höyryämästä erämaassa kaatuneiden Shahin miesten veri.” ”Tuskin olisi jalopeura odottanut meidän tuloamme hänen luolaansa, ell’ei, kuten tiedät, hänen sotilastensa päämies olisi kertonut tuhonneensa meidät kaikki, meidän murhattuamme ensin tytön, taistelun aiheen. Mies rakasti henkeänsä, siksi hän lähtikin pakoon. Mutta vaikk’ei hän olisi niin sanonutkaan, niin eipä Salik Sardar Khaan aina ole aristellut lähestyä leijonaa, vaikka sen omassa luolassakin.” ”No, mitä Ispahanissa aijot? ”Tehdä kauppaa.” ”Profeetan nimessä, sitä en koskaan olisi arvannut! Olethan aina pitänyt keihäänkalsketta rahanvaihtoa rakkaampana. Mutta ehkä tahdot tehdä kauppaa minunkin puolestani. Mulla on yltäkyllin karjaa ja muuta tarpeetonta tavaraa.” ”Olen aikonutkin pyytää saadakseni myödä muutamia tarpeettomia kappaleitasi.” ”Sano mitä tahdot, sulla olkoon vapaa valinta.” ”Sotaratsusi, keihääsi ja tikarisi.” Salik rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta pian selkeni hänen katseensa taas ja hän sanoi: ”Abbas, olet tyytymätön tähän tavattomaan, muutaman kuukauden kestäneeseen lepoon. Mutta elä siltä luule taistelemisen minulta unhoon jääneen. Pian teemme taas retken. Kohta järjestän kaikki sitä varten.” Abbas riemuitsi ääneensä, mutta vaikeni yht’äkkiä, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kumarsi sanoen: ”Armollisen ja lempeän Jumalan nimeen, kunnia olkoon maailman hallitsijalle! Olen valmis sua seuraamaan minne vain tahdot. Palvelijani myökööt liiat karjastani.” Havaitsetko pölypilveä tuolla aavikon reunalla, Alheidi? Tiedätkö, mitä se merkitsee? Salik se siellä miehinensä ryöstöretkeltä palajaa. Alheidi, joka on istunut kummulla katsellen ulos etäisyyteen, nousee. Hänen huntunsa häilyy tuulessa, käsi varjostaa tummia, mustia silmiä, katse tähystää. ”Hän se on! Saatan jo erottaa hänen turbaaninsa värin. Mutta miksi niin hitaasti tulet, Salik? Eikö sydämesi Alheidia ikävöitse? Oletko hankkinut aarteita ja onko niiden vaaliminen sulle lemmittysi kohtaamista rakkaampi? Vai oletko ehkä haavoitettu? Haa, balsamipuu erämaassa! Salik, Salik, riennä! Sydäntäni kalvaa tuli! Hennot ovat jalkani, mutta kantavat ne minut kuitenkin sinua vastaanottamaan!” Samassa syöksyi vaimoja ja lapsia hurjasti huutaen lähestyviä vastaan. Alheidia värisytti ja hän pysähtyi hetkeksi. Silloin riensi ratsujoukko naisten ja lasten seuraamana riemuhuutojen kajahtaessa, ohitse sen paikan, missä Alheidi seisoi. Salik ei häntä huomannut. Ja katso, Salikin edessä hevosen selässä istui nainen. Siinä oli Alheidikin kerran istunut, mutta kuka oli tämä? Alheidin kasvot hehkuivat kuin leimuava liekki. Hitaasti seurasi hän saapuneita ja meni asuntoonsa. Mutta siellä kohtasi hänen silmiänsä outo näky. Lepolavitsalla istui se nuori nainen, jonka Salik vasta oli tuonut muassaan. Hän oli valkoinen kuin laakson lilja, ainoastaan poskilla kajasti vieno ruusunhohde. Vaaleat kutrit aaltoilivat lumivalkeilla hartioilla ja lempeät silmät, siniset, kuin taivaankansi, olivat kyyneleitä tulvillaan. Sellaista ei ollut Persian mustasilmäinen tytär milloinkaan nähnyt. Salik astui Alheidia vastaan. ”Tuon sulle siskon, Alheidi! Hoida häntä hyvin! Olen ottanut hänet kauppiailta, jotka kuljettivat häntä myötäväksi. He olivat ostaneet hänet turkkilaisilta, jotka taas olivat hänet ryöstäneet kaukaa, hyvin kaukaa. Katso, hän on kaunis. Hänen kauneutensa on yön hopeakirkkaan kuutamon kaltainen. Olet usein sanonut et pitäväsi naisistamme, he kun ovat niin hurjia. No, tämä on lempeä ja suloinen. Sitä paitsi, tuon sinulle vielä kallis-arvoisia koristeita ja kauniita kankaita.” ”Kunhan tuot rakkautesi takaisin, Salik, niin on se mulle kaiken maailman aarteita kalliimpi.” Vieras tyttö nousi, astui Alheidin luo, lausui oudolla kielellä muutamia sanoja, otti Alheidia kädestä, puristi sitä sydämellisesti ja katsoi lempeillä sinisilmillään herttaisesti häneen. Alheidi sulki hänet ystävällisesti syliinsä, sanoen: ”Enhän saata sinuun suuttua, kyyhky pieni!” Päivä päivältä lähenteli suloinen muukalaistyttö yhä enemmän Alheidia ja Alheidi sai häntä rakastamaan. Mutta yhä katkerampaa tuskaa kärsi Alheidin sydän, sillä hän näki Salikin silmien yhä lämpimämmin palavan, hänen katsellessaan niin ihanaa, mutta aina alakuloista vierasta tyttöä. Mutta sydämensä sisimpään sopukkaan kätki Alheidi tuskansa. Niin tuli Salik eräänä päivänä hänen luoksensa. ”Alheidi! Hevoseni, lempiratsuni, on haavoittunut. Mene, Alheidi, erämaahan noutamaan balsamia haavan parantamiseksi.” Alheidi katsahti silmänräpäyksen Salikiin. ”Salik Sardar Khaan, erämaassa asustaa tiikereitä. Rakastatko hevostasi hellemmin, kuin minua?” ”Onko Alheidi lapsellisen arka? Etkö tahdo tehdä mielikseni? Etkö tahdo pelastaa hevostani, joka kerran toi sinutkin tänne?” Alheidi läksi. Taas tuli Salik eräänä päivänä Alheidin luo. Lepolavitsalla oli kaksi kukkaa, ruusu ja lilja. Sardar leikki kukilla ja nautti niiden tuoksua. Sitten jätti hän ruusun lavitsalle ja piti vain liljaa kädessään. ”Oi, Salik, tuhoa ruusu, mutta elä heitä sitä luotasi yksin kuihtumaan! Ei ole niin raskasta kuolla, kuin elää unhoitettuna.” Salik otti jälleen ruusun käteensä ja piti sitä siinä liljan kanssa. ”Alheidi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voit vaatia, että minä yksin alati rakastaisin vain yhtä? Lempi on myöskin kukkanen. Elä pyydä kukkaa olemaan kuihtumaton, kuin kivi. Ei se silloin olisi kaunis. Mutta onhan Alheidikin Salikille rakas.” Salik lähti pois ja Alheidin sydämessä asui yö. Taaskin kului muutamia päiviä. Silloin kutsui Salik Sardar Khaan Alheidin luoksensa. Tämä tuli. ”Alheidi! Metsästysretkellä haavoitti keihäs pahasti lempikoiraani. Sitä ei saata pelastaa muu, kuin se balsami, jonka alkulähteen tunnet. Mene, ettäs ehtisit sinne ennen keskipäivän hetkeä ja olisit kotona jälleen siihen aikaan, kuin miehineni metsästysretkeltä palajan.” ”Oi, Salik, balsamia hevosellesi tuodessani kuulin tiikerin kiljuntaa.” Salik ei vastannut mitään. Alheidi seisoi vielä tuokion epäillen. Silloin sanoi Salik hitaasti: ”''Kahdesti'' ei Salik Sardar Khaan samaa käskyä anna.” Alheidi poistui. Kauvas hän ei vielä ollut ehtinyt, kun hänen eteensä ilmestyi viisas vaimovanhus, jolla oli kädessä pieni, tuskin sormen pituinen tikari. ”Sieluni tytär! Vanhus ei voi sinua retkelläsi seurata. Salik Sardar Khaan on käskenyt minua uutta, vaaleata morsiantansa koristamaan. Tässä tahdon antaa sulle jotakin hänelle lahjaksi sopivaa. Alheidi, kolme surmaa on tämän tikarin terällä. Katso, sen kolme särmää ovat terävät, elä niihin koske, pieninkin kosketus haavoittaa ja pieninkin haava tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman!” Hiljaa, kuten tullutkin oli, hiipi vanhus pois. Alheidin silmä leimusi. Hän katseli terästä. ”Kolme surmaa! Haa! Alheidi! Tahtoisitko tappaa tuon hurskaan tytön, joka itkee Salikin valtaa, jota hän ei vastustaa voi? Vaalea, vieras tyttö, ei Alheidi sinua vihaa.” Mutta jo oli Alheidi erämaassa vaelluksellaan. Kuumasti paahtoi päivä hiekkaa, hehkuva maa poltti Alheidin jalkoja. Ajatteliko hän kirveleviä jalkojansa, ajatteliko hän erämaassa väijyen hiipivää tiikeriä, vai ajatteliko hän Salik Sardar Khaanin ihanata morsianta, joka nyt seisoi kaikessa komeudessansa koristettuna, kuin hopeanhohtavain pilvien lomassa täysikuu ja Salikin palavia silmäyksiä, jotka, unhoittaen Alheidin, nyt ainoastaan uuden morsiamen ihanuudesta hurmautuivat? Mutta Alheidiakin katselee säihkyvät silmät, ei Salikin lemmestä hurmautuneet, ei, vaan palavat, pedon päässä pyörivät pallot. Alheidi, etkö näe erämaan herraa, miten hän hiljaa jäljissäsi hiipii? Jo jännittää hän koukistetut kyntensä, välkähtävät jo kumartuessaan täpläiset kupeet. Hän hyökkää saaliinsa kimppuun, ja musertuneena, verissään, viruu Alheidi vavahdellen hiekassa. Mutta ken se vahvan kukisti? Miksi erämaan herra hiekassa vieritteleiksen? Vavahdus vaan vielä ja kuolleena loikoo tiikeri saaliinsa vieressä. Alheidi ei ollut tikariansa unhoittanut. Huutoja kuuluu erämaassa. Keveänä kiitää miesjoukko esiin. Se on Salik Sardar Khaan, joka miehinensä palajaa kotiin suloista morsiantansa noutamaan. ”Haa, vasta tapettu tiikeri! Alheidi! Sepä oli Salik Sardar Khaanin puolison arvoista! Mutta hän on haavoitettu. Pitäkää hänestä huolta, minä ratsastan kotiinpäin. Lähetän sitten orjia häntä kotiin kantamaan.” Jo nosti Salikin hevonen kavioitansa juoksuun, kun Alheidi hiljaisella äänellä rukoili: ”Salik, ennenkuin lähdet, laskeudu hevosesi selästä ja anna mulle kätesi, ell’ei muun tähden,” lisäsi hän omituisesti hymyillen, kun Salik näytti epäilevän, ”niin kiittääksesi minua tiikerin taljasta.” ”No, miksipä mulla ei olisi siihen aikaa,” sanoi Salik, hypähti hevosen selästä ja ojensi Alheidille kätensä, johon tämä tarttui ja painoi sitä sydäntänsä vastaan, sanoen: ”Jää hyvästi, Salik! Siunattu olkoon Allah ja Profeetta, saan kuolla sinun luonasi! Vielä pyyntö, se on viimeinen. Oi Salik, ota vielä kerran käteni molempiin käsiisi ja purista sitä ystävällisesti, kuten ennen oli tapasi tehdä.” Salik tarttui Alheidin umpinaiseen käteen ja virkkoi hajamielisesti: ”Ei suinkaan haavasi niin vaarallisia ole. Kyllä kohta tulet kukoistavaksi jälleen. Minä ratsastan nyt edeltäkäsin kotiin.” Jo istui Salik ratsunsa selässä. Alheidin pää vaipui hervotonna hiekkaan, yksi ainut veripisara kiertyi esille hentojen sormien lomasta ja ratsun tuulenvauhdilla rientäessä pois yli hiekka-aavikon, lepäsi jo Salik Sardar Khaanin kaunis vaimo vainajana vieressä erämaitten herran, tiikerin. Keitä ovat nuo, jotka naisten asuntoa lähestyvät, mitä kantavat he? Kantavatko he koristuksia, vai kukkia, vaiko lahjoja ihanalle morsiamelle hänen hääpäivänänsä? Mutta miksi ovat hitaat heidän askeleensa, miksi synkät heidän katseensa, miksi eivät he riemuitse? Oi, eivät tuo he morsiolle koristeita, ei lahjoja, eikä kukkia, kuihtunutta kukkaa vain kantavat, sitä kukkaa, joka oli kaunehin kaikista. Mutta katso! Naisten asunnosta syöksee esiin vaalea, vieras tyttö. Komeita koristeita kimaltelee hänen hiuksissaan, mutta silmissä välkkyy kyyneleitä. Hän näyttää kauhistuneena pakenevan. Surullinen saatto tulee hänelle vastaan. Hän pysähtyy, hän vapisee. ”Alheidiko kuollut? Sä suloinen olento, sä ainoa turvani! Mutta kas, mikä puoleksi ummistuneessa kädessäsi välähtää? Kiitos, Alheidi!” Hiljaa irroitti hän tikarin Alheidin kylmästä kädestä, mutta viipyy vielä, näyttää epäilevän. Katso, hän polvistuu, puristaa tikarin käteensä, hän rukoilee. Hänen esi-isäinsä kielellä sanat hänen huuliltansa sukeutuvat: ”Isä, oi Isä, vahvista horjuvaa lastasi kärsivällisesti kantamaan, mitä hänen kärsittäväksensä määräät! Tämä pieni ase vaivaisen vapauttaisi. Oi Jumalani, oi Jumalani, vahvista minua, että kärsivällisesti ja nöyrästi voisin sanoa: ”tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun!” Rukouksessa kilvoitellessansa painoi hän tuskissaan käteensä petollisen raudan ja vienosti, kuten kukkanen illalla kupunsa sulkee ja päänsä kallistaa, vaipui vaalea immyt kalvenneena nurmi vuoteelle. Salik Sardar Khaan, elä niin rajusti ryntää ruusun ja liljan, noiden kuihtuneiden, leposijalle! Elä raivoa noin! Miksi isket rintaasi tuon pienen raudan, sehän tunkeutuu tuskin pintaa syvemmälle! Eihän miehen henki muutaman veripisaran mukana kuiviin juokse, eikähän tikarin terällä ollut kätkettynä kuin ''kolme'' kuolemaa! {{Kuvauksia ja unelmia}} 3486 6253 2006-10-05T15:48:48Z Nysalor 5 Kielo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kielo. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} Oletko nähnyt suurinta ja kauneinta siltaa, mikä veden yli viepi? Oletko saattanut suorana ja rohkeana seisoa siellä ylhäällä, korkealla, ei vähempää kuin peninkulman pituisella sillalla ja voinut päätäsi huimaamatta katsoa alas syvyyteen molemmin puolin, kristallikirkkaaseen veteen? Tai oletko huimautuneena tarttunut sua tukevaan, vahvempaan ystävään, jott’et kummallekaan puolelle suistuisi alas välkkyvään hautaan? Kun ammoisina aikoina vanha Väinämöinen oli laulamalla luonut laajan Suomensaaren, oli siroittanut siihen sen tuhannet järvet ja laulanut kauneutta yli koko maan, ja niin aavat Saimaanvedet niemineen ja salmineen päilyen hänen silmäinsä edessä lepäsivät, silloin hymyili vanhus iloisesti. Mutta hän sanoi: ”Verkalleen liikkuu jo vanhus, hitaasti kulkevat myös Suomen miehet. Eivät he jäniksen lailla juokse, eivätkä oravan kanssa hyppele. Pitkä on matka järveä kiertää. Siltaa on tarvis.” Ja katso, silloin lauloi hän kaunoisen Punkaharjun kaartumaan yli Puruveden kirkkahan kalvon. Oletko nähnyt koivuja ja kuusia, jotka kasvavat toinen toistensa yllä sillan molemmilla puolin? Eivät ne kuitenkaan toistensa latvoilla kasva, vaikka siltä melkein näyttää, kun ne tuossa seisovat jyrkänteessä toistensa päällä. Oletko veden kirkkauden pettämänä tahtonut poimia kiiltävän valkeita kiviä ja simpukoita järven pohjasta, jossa ne monen kyynärän syvyydellä vedenpinnan alla kiiluvat? Kannaksen keskikohdan vaiheilla seisoo koivu. Se seisoo siinä niin iloisena ja katselee yli laajan järven. Hiljainen tuuli humisee yli harjun. Se kohottaa koivun notkeita, nuorteita oksia. Kauniisti kumartelee solakka, vaaleanvihanta koivu ja vihmoo kukkaispölyänsä vuoroin kukkulan toiselle, vuoroin toiselle puolelle alas välkähtävään veteen, missä pienoisia hopeahattaroita sinisyvyydessä purjehtii taivaalla, joka siellä alhaalla ylhäisen taivaan kuvana päilyy. Ja kielot koivun juurella, ne kukkivat ja riemuitsevat, mutta niiden siskot, jotka ovat kasvaneet muutamia harvoja askeleita kauvempana rattaanraitioitten välissä tiellä, ne tuoksuvat myöskin, vaan niiden valkean puvun peittää pöly ja ne kaihoovat ja ikävöivät, eivätkä itse tiedä miksi. Niin maantien kaihoova kukkanen kysyy: ”Siskot, valkeat, tuoksuvat kielot, miten saatatte te niin raittiisti tuoksua ja kukoistaa ja miksi kaihoomme me?” Ja kielot vastaavat: ”Tuoksumme ja kukoistamme koivun suojassa, emmekä muuta tiedä. Mutta kysykää ruusuilta. Katsokaa, kuinka rehevästi ne kukoistavat!” Ruusuja kasvaa rinteellä tiheässä. Kielot kysyvät: ”Ruusut, punaiset, hehkuvat, miten saatatte niin rehevästi, niin runsaasti kukoistaa? Mikä se sydäntänne niin riemastuttaa? Miksi täytyy meidän poloisten kaihoella?” Iloisesti vastaavat ruusut: ”Kas, me kasvamme tässä niin vapaasti! Meitä ei muserra matkustajan pyörä, tuskin saavuttaa meitä hänen rattaansa liikkeelle lennättämä tomuhiukkanenkaan ja koko tämä kaunis, edessämme aukeava maailma on meidän. Olemme rikkaat: meillä on aurinkoa, meillä on kastetta, mutta – meillä on kuitenkin kaikkea vain puoleksi, kun seisomme tässä harjun toisella rinteellä. Mutta kas koivu, sillä on ylt’ympärillänsä koko avaran maailman ihanuus, sillä on aurinkoa, ilmaa ja eloa, vaikka sitä tulisi miltä puolen, sentähden on koivu suuri, sentähden on koivu voimakkaampi ja soreampi kaikkia muita.” Mutta maantien kielo ei tiennyt miten päästä hänkin tomusta valoon ja vapauteen. Tuli sitten siihen nuori tyttö. Hän poimi rattaanraition kielon ja solmi sen seppeleeseensä ja samassa oli seppel valmis. ”Sinuhun, kaunis koivu, tahdon seppeleeni ripustaa, korkealle, huojuvalle oksallesi!” Ja ylhäällä korkeudessa liehui nyt kukkanen ja eli valosta silmänräpäyksen siellä, missä ei mikään tomu sen kauneutta himmentänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli se kuollut. {{Kuvauksia ja unelmia}} 3487 6254 2006-10-05T15:48:48Z Nysalor 5 Tuulahdusten leikki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuulahdusten leikki. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} Alhaalla pienessä, kukoistavassa notkossa harjoittivat pienet tuulahdukset veitikkamaista leikkiänsä. Sepä vasta elämää! He temmelsivät toistensa kanssa, olivat voittosilla, viskelivät ympärillensä pieniä korsia, tuhansia kepposia he keksivät. ”Katsokaa, tuolla on kummallinen kappale,” sanoi muuan tuulahdus. ”Siemenhän se vaan on,” virkkoi toinen. ”Malttakaahan, minä tiedän,” tokasi eräs hyvin nokkaviisaan näköinen, ”katsokaa, tässä juuri kasvoi se komea kukka, joka oli suloisista tuoksuista niin rikas, että koko päiviksi riitti niiden kanssa leikkiminen ja niitä kanniskeleminen. Kyllä tämä on sen kukan siemen.” ”Voi, kuinka hauskaa, voi, kuinka mainiota!” huusivat kaikki ja alkoivat siementä siirrellä. Siemenellä oli pitkät haivenet ja niitä nostelivat tuulahdukset, yksi yhtä, toinen toista, sysäsivätpä muutamat reippaimmat vähän itse siementäkin. Mutta siinäpä se kuitenkin vielä oli paikallansa ja vallattomat, häilyvät tuuloset kyllästyivät pian työhön ja alkoivat taas leikkinsä, jättäen siemenen oman onnensa nojaan. Mutta muuan pieni tuulahdus pudisti yhä vielä pikkuisen siementä, nykäisi haivenia ja sanoi itseksensä: ”Onko sitä todella sellainen raukka, ett’ei saa tätä siementä tuonne ylös! Olisihan niin erinomaista, jos noin komea kukka kasvaisi siellä ylhäällä! No, jos kerran leikkiä taitaa, niin taitaa kai työtäkin tehdä!” Ja sitten hän kävi oikein voimiensa takaa siemenen kimppuun ja sai sen haivenineen päivineen temmaistuksi syliinsä. Mutta eipä ollut niinkään helppoa kantaa sitä ylös kunnaalle. Raskaine taakkoinensa ei tuulahdus yhtään jaksanut kohota yli heinänhuippujen, vaan täytyi hänen pujottaida heinien lomitse ja levätä siellä täällä karkeimmilla korsilla, nojaten siementänsä johonkuhun lehteen. Hänen näin tunkeutuessaan eteenpäin tarttui haiven kiinni sinne, toinen tänne. Se oli yhtä työlästä, kuin ihmiselle olisi kantaa suurta puuta oksineen, juurineen kautta metsän, niin monta estettä tielle sattui. Milloin oli pieni hyönteinen pudonnut selälleen ja makasi maassa koivet pystyssä, niillä kaikin voimin ilmassa sätkien, mutta pääsemättä kuitenkaan pystyyn ja sitä täytyi tuulahduksen auttaa jalkeille; milloin oli taas kukkanen tarttunut päästään heinänkorren alle, eikä päässyt valoa nauttimaan, ennenkuin tuulahdus ravisti heinänkortta niin kauvan, että kukka sai päänsä irti. Samassa juoksi pitkäkoipinen vaaksiainen siitä ohitse ja sanoi: ”Kuinka olet tyhmä! Pidä huolta omasta asiastasi ja anna toisten hoitaa omansa,” ja sitten harppasi se tiehensä vielä pitemmillä askeleilla, kuin oli tullutkaan. Mutta eipä seurannut pikku tuulahdus tätä viisasta neuvoa, vaan auttoi kuitenkin seuraavaa hyönteistä ja seuraavaa kukkaa. Mutta kautta laakson tohahti nyt tuulenpuuska ja sai aikaan hirmuisen mullistuksen koko nurmivaltakunnassa. Satoja kukkia siirtyi asennostaan, tuhansittain pieniä hyönteisiä joutui kokonaan matkasuunnastaan eksyksiin ja tuoksuvan kukkasen siemenen tempasi vihuri hirmuisessa vauhdissaan pois. ”Hyi, tuota huimapäätä,” sanoi tuulahdus noustessaan pää pyörällä pystyyn kuperkeikasta, jonka oli täytynyt tehdä. ”Minnehän nyt siemeneni katosi?” Ja nyt, kun hänellä ei ollut mitään kannettavaa, lehahti hän lentoon niin korkealle, kuin suinkin jaksoi. Ja kas: tuolla oli siemen. Se oli pudonnut tikulle juuri sille kunnaalle, jonne tuulahdus oli aikonut sen viedä. Heti oli tuulahdus sen luona ja löyhytti sen tikulta alas multaan. Mutta sillä välin oli jo tullut ilta ja tuulosemme oli leikistä ja työstä väsynyt ja komean, hopeakoristeisen, sinisen lepokammion hän itsellensä keksi ja kävi siihen nukkumaan, vielä naurahtaen onnistuneelle retkellensä. Mutta seuraava päivä oli niin kuuma ja niin tyyni, että kaikki tuulahdukset nukkuivat koko päivän. Ja sellaisia päiviä seurasi sitten monta ja sillä välin satoi ja myrskysi niin, ett’eivät mitkään pienet tuulahdukset rohjenneet retkille lähteä. Mutta muutamana päivänä heräsi pieni tuulahduksemme siitä, että aurinko häntä paahtoi ja vilkaistessaan yllensä, huomasi hän olevansa katotta päänsä päällä, sillä sinikello, johon hän oli käynyt nukkumaan, oli kuihtunut. Nyt lähti hän, iloisesti siipiänsä ravistaen, ulos maailmaan. Ja katso, ensimmäiseksi sattuivat hänen silmänsä siihen kauniiseen, tuoksuvaan kukkaan, joka oli hänen siemenestänsä kasvanut ja parhaillaan avasi ensimmäiset verholehtensä ja levitti ensi tuoksunsa yli tienoon. Nyt ei ollut enään aikaa nukkumiseen. Nyt tuli kiire herättää kaikki niillä seuduin nukkuvat tuulahdukset suloisten tuoksujen kanssa leikkimään ja niitä laaksoille ja vuorille levittämään. Ja hauska leikki siitä syntyi, uskokaa pois! {{Kuvauksia ja unelmia}} 3488 6255 2006-10-05T15:48:50Z Nysalor 5 Köynnöskasvi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Köynnöskasvi. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} Matkustaja toi vierailta mailta kaksi siementä. Hän antoi ne minulle, mutta pelkäsin, ett’en oikein niiden hoitoa ymmärtäisi ja menin pyytämään neuvoa naapuriltani, joka oli puutarhuri. Hän oli lainpuustavin mies, ankara sääntöjen noudattaja ja kaiken vapauden vihaaja. Hänen puutarhassaan ei ollut heinänkortta, puut seisoivat tasaisiksi leikattuina suorissa riveissä, pyörylöissä, kahdeksikoissa ja neliöissä, ei ainutkaan oksa uskaltanut pyrkiä ulommas muita. ”Niistä tulee köynnöskasveja,” sanoi hän siemenistäni. ”Aseta ne nuorten puiden viereen varjopuolelle.” ”Varjopuolelleko?” kysyin kummastellen. ”Niin,” sanoi hän. ”Niin niitä aina istutetaan, eikä muu kelpaa. Kyllä köynnös siltä puun lehtien lomitse valoa saa. Mitäpä se enempää tarvitsisikaan! Se saa elää puun kustannuksella, ei se itsenäiseksi kasviksi kelpaa. Sido ja köytä sitä määrättyihin muotoihin ja kuoseihin, sitä myöten kuin se kasvaa, leikkaa pois kaikki ilmassa huojumaan pyrkivät oksat ja saatpa nähdä, kuinka kauniiksi ja tarkoituksenmukaiseksi se tulee.” Minusta tuntui raskaalta köynnökseni kohtalo, mutta tottelin miehen neuvoa, sillä olihan hän minua niin paljon viisaampi. Mutta istutin kuitenkin vaan toisen siemenistä. Se kasvoi, köynnökseni lykkäsi latvansa ylemmäs, minä köytin ja sidoin sitä. Se työnsi varrestansa lienteitä, hentoja säikeitä, ikäänkuin niillä tarttuakseen ja kiintyäkseen johonkin, mutta usein väännettyäni, muodostettuani ja sidottuani sitä, oli sattunut kääntymään ulospäin juuri se puoli, josta säikeiden tuli kasvaa ja niin häilyivät nämä tenhottomina ilmassa ja minä leikkasin ne pois. Puun runko oli paikoittain rosoinen ja kyhmyinen. Kovaan köytetty köynnökseni tuli sellaisilta kohdin kulmikkaaksi, kummalliseksi ja melkein kuin solmuiseksi. Vähitellen kasvoivat kuitenkin kalvakkaat varret ylemmäksi. Ne tunkeutuivat kavalasti useiden puun hienompain oksain välitse ja pakoittivat niitä vääntymään suunnastaan, toisia oksia kietoivat ne kokoon ja takerruttivat toisiinsa ja puuni ja köynnökseni seisoivat nyt sotkeutuneina kummalliseksi olemukseksi, missä tosin puu oikeastaan näytti köynnöstä tukevan, mutta moni väitti köynnöksen kuitenkin puuta hallitsevan. Pienet, kalpeat kukat koristivat kuitenkin siellä täällä köynnösraukkaani, mutta se näytti niin vinolta, niin särmäiseltä ja luonnottomalta, että ajattelin: ei, köynnös, sellainen ei varmaankaan ollut olentosi oikea laatu. Toisen puun viereen istutin nyt toisen siemenen siten, että köynnös ja puu tulivat saamaan saman verran Luojan aurinkoa ja ilmaa ja valoa. Siemeneni versoi. Annoin varren kasvaa vapaasti, sitomatta sitä pakolliseen, väärään asentoon. Naapurini, puutarhuri, tuli ja näki sen. Hän hymähti pilkallisesti ja sanoi: ”Vai niin! Tahdot tuosta köynnöksestä kasvattaa puuta, mutta kas sitä siitä ei kuitenkaan ikinä tule. Ei köynnöksestä koskaan tule muuta, kuin köynnös.” ”Tarvitseeko sitten välttämättömästi pakkoa tullaksensa siksi, kuin on luotu olemaan?” ajattelin minä. ”Tarvitseeko Jumala ihmislain pakkoa avuksensa, saadaksensa luomakuntansa täydelliseksi?” Mutta en vastannut mitään. Näinhän, että Jumalan vapaassa, ihanassa maailmassa kaikki kahleitta ja siteittä luonnistui hyvin ja luotin köynnökseeni. Ja köynnökseni kasvoi ja se lähetti hienot säikeensä ulos ja kiinnitti ne puuhun ja se kiertyi puun ympäri ja kehittyi yhä rehevämmäksi ja hiipi yhä lähemmäksi puuta. Myös tämäkin puu oli toisin paikoin rosoinen ja kyhmyinen, mutta vapain, pehmein kiertein peitti köynnökseni epätasaisuudet ja kiinnitti usein juuri niihin säikeensä ja usein puhkesi juuri niillä kohdin sen kauneimmat kukkaset. – Ja monikin hento oksa, joka ensin näytti muutamia päiviä ilmassa häilyvän, kiertyi sitten puuhun ja sen oksiin ja hiipi niin hyväillen, voisi melkein sanoa sopusointuisesti, sen oksien väliin. Mutta piirteitä sorretun viekkaudella hankitusta vallasta, jotka toisessa köynnöksessä niin usein esiintyivät, niitä ei tässä ollut olemassakaan, vaan kaikessa vienoudessaan ja sulossaan ihanana ja kauniina kukoisti köynnökseni, kantaen täyteläisiä, uhkeita ja tuoksuvia kukkia. Yhä suuremmaksi ja komeammaksi kasvoi puuni, yhä pehmeämmäksi ja rehevämmäksi kävi köynnökseni. Ja ne olivat puutarhani ihanin kaunistus ja silmäini sulo ja riemu. {{Kuvauksia ja unelmia}} 3489 6256 2006-10-05T15:48:52Z Nysalor 5 Intiaanin nainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Intiaanin nainen. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} ”Miksi kantaa Oikameonna, vaimo vanhus, seppeltä suortuvillaan, miksi ruusut vanhan päätä koristavat? Nuorellehan seppel sopii, kaunottarellehan ruusut soveltuvat, iloinenhan kukkia kantaa. Koristettu olkoon rakastettu, olkoon morsian! Viskaa, vanhus, seppel pois!” ”Miksi kantaa Lilameha, nuori neito, suortuvillaan seppeltä, miksi ruusut nuoren päätä koristavat? Usein kuihtuu surusta nuoren sydän, ennenkuin seppel suortuvilla on kuihtua ehtinyt, usein itkee morsian, ennenkuin ruusu hänen hiuksillaan on lakastunut. Kanna nöyrästi seppeltäsi, Lilameha, elä kanna sitä niin ylpeästi päivänvalossa, että aurinko sen polttaa!” ”Korkealla nuori neito seppeltä kantakoon. Hänen silmässään asuu tuli, huulillansa hymy ja sydämessänsä ilo!” ”Varovasti nuori neito seppeltä kantakoon, pitkältä on hänellä surun varalta elämää. Vanhuksen seppel ehtii tuskin enää kuihtua, ennenkuin hänen päänsä jo multaan lasketaan. Oli Oikameonnakin kerran nuori, koristi hänenkin päätänsä morsiusseppel ja hän luuli, ett’ei se koskaan kuihtuisikaan. Vishtonnoh, mahtava päällikkö, oli hänen uljas sulhonsa. Oikameonna oli Vishtonnohin silmä, oli hänen wigwaminsa valo. Vishtonnoh oli Oikameonnalle silmää ja valoa, elämää ja ilmaa kalliimpi ja ylpeänä, kuin Lilameha nyt, kantoi silloin Oikameonna seppeltään. Mutta katso, päivä vaihtui yöksi. Monasti ei ollut Vishtonnoh majoja siirtänyt, monasti ei ollut puhveli metsäseuduilta virranlaaksoon samonnut, kun jo toinen vaimo hänen mattonsa järjesti, eikä Oikameonnalla enään ollut tilaa Vishtonnohin wigwamissa. Näes, Oikameonnalla ei edes ollut toivoa saada suuren hengen maassa Vishtonnohia palvella, toinen oli häntä seuraava sinne saalisrikkaille metsästysmaillekin. Mutta lähestyi se aika, jolloin Vishtonnohin heimomme miesten kanssa tuli kostaa Mustajalkain heimolle ja sentähden käski hän siirtää asunnot lähemmäksi heidän aluettansa. Ja majat muutettiin ja soturit lähtivät ja niiden mukana meni Vishtonnohin uusi vaimo. Mutta Oikameonnan täytyi jäädä heikkojen luokse, lasten luokse ja Oikameonnan sydäntä poltti. Ei ollut Oikameonna vanha, eikä pelkuri, eikä lapsi. Lilameha! Nuori oli tosin silloin Oikameonnan pää, mutta seppeltä ei se kantaa voinut, sillä hänen sydämensä oli iloton. Mutta kautta korpimaan seurasi yksinäinen nainen salaa heimon jälkiä. Hän ei peljännyt sarvillansa multaa rajusti puskevaa puhvelia, hän ei peljännyt väijyvää pantteria, vaan hän pelkäsi Vishtonnohin vihaa, jos tämä näkisi hänen olleen päällikön käskylle tottelemattoman. Mutta Oikameonna ei saattanut jäädä lasten luokse. Käske vuorikaurista pysymään alallaan, kun sen karitsan ryöstät, käske vuoripuron pyörteeseen pudonnutta lehteä pysähtymään, käske vaimoa jäämään paikoilleen, kun hän on miehestänsä erotettu. Hiljaa hiipi Oikameonna yöllä Vishtonnohin majan ympärillä. Siellä havaitsi hän haamun. Se oli päällikön nuori vaimo, joka levottomasti tutkistellen seutua kuunteli. Hän ei ollut pettynyt. Muuan Mustajalkain heimon soturi luikerteli heinikossa vakoilemassa. Hän huomasi nuoren vaimon ja keihäs oli lentämäisillään hänen kädestään. Mutta silloin sattui häneen nuoli, keihäs vaipui alas ja kosketti vain keveästi nuorta vaimoa jalkaan. Mistä tuli nuoli yksinäisessä yössä? Sen tiesi Oikameonna yksin. Mutta Vishtonnohin nuori vaimo vaipui maahan. Oliko keihäs myrkytetty? Elä kuihdu, nuori metsäkukka, syvästi surisi Vishtonnoh, kovasti kärsisi päällikkö! Elä kuole, kaunoinen, ei Vishtonnohin pidä kärsimän. Oikameonna taitaa auttaa. Mutta lapsi, jonka Oikameonna eilen synnytti metsässä, ken hentoa hoitaa, jos Oikameonna nuoren naisen haavan myrkystä kalpenee? Ken pojalle kukkia poimii, ken häntä äidin silmillä katselee, jotta hänestä kasvaisi suuri soturi? Vishtonnoh on katsova häntä isän silmillä, nuori vaimo on poimiva äidittömälle kukkia, korpi on kasvattava pienoisen sotilaaksi. Mutta ei kuollutkaan Oikameonna, myrkky oli heikkoa, hän taintui vaan. Hän eli kuin hiekalla taimi, kun ei sadepisaraakaan taivaasta tipahda. Mutta Oikameonna oli voimakas, hän nosti jälleen päänsä. Katso, Lilameha, moni talvi on sen jälkeen ketoja kuihduttanut, ja nyt kantaa Oikameonna jälleen seppeltä, sillä nyt kukoistaa Oikameonnan sydän jälleen. Oikameonna se nyt taaskin Vishtonnohin maissin musertaa, hän se päällikön matot järjestää. Hänen poikansa, metsän hento lapsukainen, nyt uljas, kaunis nuorukainen se on, joka Vishtonnohin rinnalla taistelussa seisoo. Oikameonna se on seuraava päällikköä, kun hän kerran lähtee suuren hengen luokse runsaille metsästysmaille metsästämään. Oikameonna se häntä siellä saa palvella ja valita hänelle uljaasta saaliista mehevimmät palat. Lilameha, sä nuori, somasti lepää vanhankin suortuvilla seppel, kunhan hänen sydämessänsä ilo kukoistaa.” {{Kuvauksia ja unelmia}} 3490 6257 2006-10-05T15:48:55Z Nysalor 5 Kamtshatkalaisen vaimo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kamtshatkalaisen vaimo. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} Eitel on rikas. Hän asuu puisessa talossa. Pitoja vietetään. Karhunlihaa keitetään. Nuoret tanssivat karhuntanssia. Yhä useampia liittyy tanssijoihin. Selkä kumarassa ja polvet koukussa matkivat he karhun hissuttelevaa käyntiä ja kömpelöä kompuroimista. Tytöt nauravat. Vanhukset vilkastuvat. Ukot eivät enää saata houkutusta vastustaa, hekin yhtyvät tanssiviin. Yö on jo joutumassa, kuumuus käy tukehuttavaksi, hylkeenrasva-lamppu savuaa, yhä innokkaampana jatkuu tanssi. Karhunliha on keitetty. Tanssi taukoo. Eitel jakaa rasvan vierasten kesken. Liha syödään sitten. Eitel laulaa karhun pään kunniaksi. Hän hyväilee sitä, hän puhuu sille ystävällisiä sanoja: ”Sä ihanainen, sä metsän kultamarja! Katso, miten hyvänä sua pidämme! Mene, kerro kumppaneillesi, sukulaisillesi, kuinka sinua rakastamme! Pyydä heitä tulemaan jurttaimme läheisyyteen! Pyydä heitä mielellään antautumaan käsiimme! Elä suinkaan luule meidän sinut tappaneen! Eihän toki! Kamtshatkalainen rakastaa sinua, hän tahtoo kietoa kukkia kiharoihisi. Ei. Kasakat, muukalaiset, jotka ovat voittamaisillaan jalansijaa joukossamme ja saamaisillaan ylivaltaa seassamme, he ne karhun surmaavat. Heidän luokseen ei sinun pidä suosiolla lähteä. He ne ovat, jotka pakoittavat meitä sinua surmaamaan. He haluavat saada taljasi.” Miksi istuu nuori Reeka niin totisena? Minkätähden ei hän näytä Eitelin laulua kuuntelevan? Mitä etsii Reekan katse? Etsiikö se ampumapilkkaa? Ei. Silloin lähtisi hän ulos kedolle. Etsiikö se lohen välkkyviä suomuksia? Ei. Silloin menisi hän alas rantaan. Etsiikö se tyttöä, jonka pukua ahmantalja koristaa? Amulamela on kaunis, hän on komeasti koristettu. Lumivalkeina välähtävät hänen päälaellaan ahmankäpälät. Kaksi yötä kuluu. Reeka tulee Eitelin luokse. ”Isäntä, olen tullut tänne sinua palvelemaan.” Naiset katsovat toisiinsa. He ottavat Amulamelan piiriinsä. He käärivät hänet vaatteihin, niin että ainoastaan kasvot jäävät näkyviin. ”Pidä puolesi, Amulamela, olet kaunis, olet voimakas! Ei sinua vähästä palveluksesta myödä. Ole hyvin varuillasi, elä anna kosijan koskettaa pintaasi! Vartijoimme sinua tarkoin.” Vuosi vieri, jää suli, nurmi kasvoi ja kuihtui ja taas laskeutui nietos maahan. Vielä palveli Reeka. Vielä ei ollut hänen onnistunut saada tyttöön koskea. Jos vaatteiden alta näkyi vaikka vain sormenpää, olivat naiset vartijoimassa. Jos Reeka silloin koetti lähestyä, oli kuusi kättä häntä lyömässä, kolmekymmentä sormea häntä kynsimässä. Reekan keihäästä kaatuu karhu, soobelin nahkoja tuo hän kimputtain. Eitel iloitsee palvelijastaan. Eiköhän hän kohta liene palvellut tarpeeksi, voittaaksensa itsellensä vaimon? Amulamela on voimakas, hänestä saattaa olla paljon hyötyä. Hän jaksaa kantaa polttopuita ja vettä piankaan väsymättä. Hän osaa löytää metsähiiren pesän ja tuoda sieltä juuria talveksi. Miksipä antaisi Eitel hänet vieraalle miehelle ilman riittävää korvausta? Harjoitettuasi hyvää koiraa reippaasti rekeä vetämään, et sitä muukalaiselle lahjaksi anna. Eitel aikoo lähteä metsään saaliinnoudantaan. Reen edessä on valjaissa viisi virkkua koiraa. Ne ulvovat. Amulamela jakaa niille rannalla löytämänsä kalan. Ne haukkuvat vihaisesti, mutta nuoren neidon nähtyänsä ne vaikenevat. Ynseät, kesyttömät kaikille muille, ovat ne kuitenkin Amulamelalle sävyisät. Iloisesti hyppää hän rekeen. Koirat riuhtaisevat itsensä irti. Ei ehdi Amulamela edes tarttua ohjaustankoon, ennenkuin ne jo hyökkäävät jyrkännettä alas. Silmänräpäyksessä on reki lentänyt nurin ja tytön pää sattunut kiveen. Reekalla on sukset jalassa, hän on jo tytön vieressä. Hän avaa tämän turkin, kiertää käsivartensa hänen kaulaansa ja kantaa tainnoksiin vaipuneen sisälle. Reeka on koskettanut Amulamelan ihoa. Hän on voittanut tytön. Häät juodaan. Taas on nurmi kasvanut ja kuihtunut, taas on jää ja lumi kerran verhonnut meret ja maat ja taas on nyt hanki sulanut. Amulamelan käsivarrella lepää lapsi. Hän laulaa lapselle: ”Nuku makeasti, nuku herttaisesti! Tosin istuu Balakitg pilvissä ja pudistaa pitkiä kiharoitansa, jotta myrsky puissa pauhaa, mutta lapsi lepää äidin sylissä, eikä tarvitse tuulta peljätä. Ei, ei! Kohta tyyntyy tuuli ja puut seisovat liikkumattomina, sillä Balakitg väsyy kiharainsa heiluttamiseen. Pian odottaa Savina niin iloisena, niin iloisena, miestänsä kotiin. Hän koristaa hiuksiansa kukilla, niin punaisilla. Siitä taivas illanruskossa hohtaa. Nuku, nuku, pienoinen! Balakitg tulee, hän tulee tänä iltana kotiin. Savina riemastuu ja kirkas ja kaunis on ilma koko huomispäivän ja lapsi saa leikkiä nurmella.” Reeka ottaa keihäänsä seinältä ja sanoo: ”Tummen tytär on sorea.” ”Niin on,” vastaa Amulamela. ”Sanotaan olevan väärin ottaa kaksi vaimoa, moni on kuitenkin niin tehnyt,” sanoo Reeka ikäänkuin itseksensä. Amulamela laulaa yhä lapselle: ”Mutta, ell’ei Balakitg tule illaksi kotiin, odottaa Savina koko yön ja itkee, itkee koko päivän ja rankat sadekuurot virtaavat Savinan kyyneleistä maahan.” Kauvan aikaa seisoi Reeka ääneti punniten keihästä kädessään. Viimein sanoi hän: ”Tahdon palvella Shahin, Tummen tyttären, tähden.” Kalpeaksi, kuin vastasatanut lumi, kävi Amulamelan poski. Hän ei virkkanut mitään. ”Huomenna lähden sinne.” Amulamela oli vaiti. Hänen kätensä yhä hoitivat lasta. Mutta yhä värittömämmäksi vaaleni hän. Hänen silmänsä näyttivät sammuneen. Reeka lähti. Kun aurinko vaipui mereen ja Savinan ruusut taivaankannella heloittivat, palasi hän. Mutta Amulamela ei ruusuja nähnyt. Hän istui yhä vielä hievahtamatta paikallaan. Reeka astui sisälle. Amulamela nousi kantamaan sisälle puita ja vettä ja suorittamaan ilta-askareensa. Aamu valkeni. Reeka nousi. Hän pukeutui poislähtöä varten. Amulamela astui hänen luoksensa. ”Kiitos, Reeka! Olet ollut mulle hyvä, ystävällisempi, kuin kukaan muu naistansa kohtaan. Et ole minua halveksinut, vaikka olen ollut vaimosi vaan, niin, oletpa toisinaan suonut minun istua vieressäsikin karhuntaljalla. Voisit, kuten niin moni muu, ottaa vaimosi mukaasi toimittamaan palveluksen raskaimmat työt. Olet hyvä, Reeka, kiitos! Niin onnellinen, kuin minä, ei ole vielä ainoakaan nainen ollut.” Reeka lähti. Ei ollut kuu monasti valoansa vaihtanut, kun Amulamelan nähtiin lähestyvän Tummen kesä-asuntoa. Reeka oli juuri käynyt vuorilla jäätä noutamassa, nyt seisoi hän polttopuita pilkkomassa. ”Reeka, lapsi nukkuu. Se ei enää heräjä.” Reeka iski muutamia kertoja peräkkäin kiivaasti jo halkaistuun puuhun. Kotvasen kuluttua sanoi Amulamela: ”Palvelus-aikasi on pitkä. Shahi on kaunis, hänen isänsä on rikas. Raskaaksi käy Reekalle pitkä palvelus, Amulamelan helma on tyhjä, lapsi ei häntä kaipaa.” Vielä ei ole vuosi umpeen kulunut ja jo juodaan Reekan ja Shahin häitä. Eikö Tumme tyttärestään pitempää palvelus-aikaa vaatinut? Niinkö vähä-arvoinen hän oli? Ei. Mutta Tumme ei voinut pitkää palvelusaikaa vaatia, sillä häntä oli palvellut kaksi. Amulamela oli Reekan kanssa palvellut Shahin tähden. {{Kuvauksia ja unelmia}} 3491 6258 2006-10-05T15:48:56Z Nysalor 5 Suomivaimo Saimaanniemellä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomivaimo Saimaanniemellä. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} Kauvan, kauvan aikaa, monta sataa vuotta sitten, kun Suomi ei vielä ollut Ruotsin vallan alle joutunut, silloin seisoi niemellä Saimaan rannalla muhkea talo ja siellä asui vanhaan Savonkansaan kuuluva suku, ylpeä ja mahtava. Monta ottelua olivat tämän suvun miehet kestäneet Hämäläisiä ja Karjalaisia vastaan ja monta hävitysretkeä olivat he tehneet aina kauvas Venäjän rajoille saakka. Mutta nyt oli toinen, vaikeampi vihollinen noussut vastustettavaksi, nimittäin Ruotsalaiset, nuo ylpeät, meren poikki tulleet. He taistelivat ristillä ja miekalla, he taistelivat sanalla ja heidän valtansa alle sortuivat vähitellen kaikki Suomen heimot. Mutta Saimaanniemen suku seisoi vielä vankkana, se ei peljännyt miekkaa, ei sanaa, eikä ristiä. Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Pyhä Piispa Henrik ensi kerran Kristuksen nimeä Suomen rannoilla saarnasi, mutta vielä eli ylpeän itsenäisenä Saimaan rannalla Saimaanniemen suku. Sinne eivät Ruotsin kuninkaan voudit rohjenneet tulla veroa kiskomaan, sillä sinne sellaisille asioille lähteneet olivat saaneet syytä yritystänsä surkeasti katua, eikä kukaan uskaltanut ketään Saimaanniemen väestä oikeuteen manata. Mutta niemen talossa istui suvun vanhin ja sääsi lakia ja ankaraa oikeutta omaistensa kesken. Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ja saarnasi ristin-oppia ylpeälle väelle siellä sisällä, joka istui mies toisensa rinnalla nuorimman pojan hääpitoja viettämässä. Ja runolaulajat lattian keskellä lakkasivat hetkeksi laulustaan. Käsi kädessä, vaieten, kuuntelivat he ja ihmettelivät, mitä tästä mahtoi seurata. Mutta pian alkoi toinen heistä kajahuttaa: : ”Nytpä vanha Väinämöinen : Tupasesta tuhman lauloi, : Kielipalkun suohon suisti, : Somerohon kutsuttaman.” Ja silloin kohahti suostumussohina tuvan lavitsoita pitkin. Vihoissansa poistui ristin mies, sanoen: ”Voi teitä, te pakanat! Onnettomuus on teidät musertava ja vielä te nyt hylkäämäänne kasteen armoa kerran kerjäätte!” Pitkä aika oli kulunut ja Saimaanniemen suku oli viimeinkin joutunut melkein häviöön. Taukoomattomat taistelut olivat sitä vähitellen kuluttaneet. Siellä istui nyt takan ääressä jäljellä ainoastaan kolme ijäkästä veljestä, kolme harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat kaatuneet, paitsi nuorin, Saivo, ja hänen kuudessa reippaassa pojassaan yleni nyt Saimaanniemen suvun toivo. Mutta Saivo oli lähtenyt metsään opettamaan vanhempia poikiansa taistelemaan metsän kuningasta vastaan ja kotona takan ääressä istuivat nyt nuo kolme hallipartaa ja Saivon vaimo, Ylpytär, nuorempain lasten kanssa. Silloin astui taas sisälle ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin ja lausui: ”Vanhat pakanat haudan partaalla, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikaisi sielut! Suostukaa pyhään kasteeseen ja Ristiinnaulitun merkkiin! Ettekö ole nähneet, miten teitä kirous seuraa! Miehenne ovat kuolleet, ainoastaan vanhuksia ja lapsia on jäljellä. Nöyrtykää Herran rankaisevan käden alle!” Silloin suuttuivat ukot uunin vieressä ja Ylpytär kavahti pystyyn ja sanoi: ”Laittau matkoihisi mies! Ei jauha taikasi Ylpyttären sydäntä jauhoksi, mahtavampaa sen silloin olla pitäisi! Mene, etteivät Saivon pienet lapset sinua pois kantaisi!” Ja ristin mies meni, mutta hänen sanansa eivät olleet lempeyden sanoja, vaan vihan ja kirouksen. Vielä asui hajallaan metsien syvyydessä, kankaiden ja järvien takana miehiä, jotka eivät olleet vieraan vallan alle taipuneet. Toisinaan, kun eivät enää muuta voineet, olivat he alistuvinaan muukalaisten ikeen alle, mutta nousivat taas kapinaan, milloin siellä, milloin täällä. Mutta Saivo sanoi: ”Ei yksityinen helposti karhuakaan kaada, saati sitten vihollista. Useat saattavat voittaa, missä yksityinen kaatuu.” Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten huostaan ja samosi kautta sydänmaitten ja metsien kehoittamaan kaikkia Suomen heimosta vielä jäljellä olevia, niin Hämäläisiä, kuin Karjalaisia ja oman heimonsa miehiä, nousemaan aseihin yhteistä vihollista vastaan. Mutta Ruotsalaiset ottivat Saivon vangiksi, sanoivat häntä kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti ulos vanhimman poikansa ja sanoi: ”Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, että voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!” Poika lähti. Mutta vuosi vieri, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi toiselle pojallensa: ”Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!” Poika lähti. Mutta vieri vuosi, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi kolmannelle pojallensa samoin, kuin oli molemmille toisille sanonut. Mutta vuosi kului ja tupaan astui taaskin ristin mies ja sanoi: ”Nainen, onko Herra sinua nyt kyllin koetellut? Miehesi ja molemmat vanhemmat poikasi ovat kuolleet. Onko sydämesi nyt nöyrtynyt?” Vaan Ylpytär vastasi: ”Houkkio! Siitäkö nöyrtyisi sydämeni, että rakkaimpani ovat miehinä eläneet ja Suomenmaan puolesta kuolleet? ''Nyt'' vasta saatan ylpeillä! Ja vielä elää heidän työnsä täyttäjä.” ”Niin, hän elää,” ilkkui mies, ”palvelijana kuninkaan hovissa, silkistä ja kullasta kiiltävänä ritarina kuninkaan palveluksessa?” ”Valhetta puhuu viekkaan kieli,” vastasi Ylpytär. ”Ell’et sanojani usko, niin katso silmilläsi. Mutta vielä sortumuksen päivä sinullekin koittaa, ylpeä nainen,” sanoi mies ja poistui. Mutta Ylpyttären sydämessä polttivat hänen sanansa. ”Onko hän, sydämeni rakkain lapsi, tullut palvelijaksi Suomenmaan ryöstäjän, hänen, joka surmaa Suomen sorean kielen ja kietoo kielensä kahleet yli Suomen kansan ja Suomen sydänten? Heidän taikatemppunsa ovat rikkauksilla ja kullalla nuorukaisen silmät sokaisseet. Olihan leipää, joskin kovempaa, Suomenkin maassa. Voi sitä, joka kullasta ja leivästä isänmaansa myöpi! Kunnialla ja loistollako he ovat hänen silmänsä häikäisseet! Vieraan palveluksessa voitettu kunnia on, kuni vedessä vaahto, arvotonta kiiltoa vaan.” Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin Saimaannientä puolustamaan ja hän sanoi: ”Muistakaa sitä perintöä, jonka olette hoidettavaksenne saaneet! Vielä ei ole valloittajan jalka Saimaanniemelle astunut. Mahtavan ajan vaatiessa täytyy lapsenkin olla mies.” Ja Ylpytär tekeytyi ulkonaisesti nöyräksi ja lähti ulos kansan keskuuteen ja hän etsi poikaansa. Ja hän sai tietää tämän olevan Ruotsin toisella rajalla taistelevain sotamiesten joukossa ja hän lähti häntä sieltä asti etsimään. Mutta hänen kulkiessaan joukosta toiseen poikaansa etsimään, astui taas hänen eteensä ristin mies, se sama, joka oli häntä kotituvassa uhannut. Ja hän sanoi: ”Nainen, taivuta sydämesi nöyryyteen: talosi on poltettu, poikasi ovat kaikki kolme sitä puolustaessaan kaatuneet, eikä koko suvustasi ole jäljellä ketään muuta, kuin kuninkaan hovissa palveleva, sydämensä ristin edessä nöyryyttänyt poikasi.” ”Kaatuneetko ovat kaikki? Nuorinko myöskin? Elä toki vielä sula, sydän, elkää vielä lauhtuko, jäntereet, vielä täytyy eloa jatkaa! ''Yksi'' on ehkä vielä pelastettavissa.” Ja hän kiiruhti pois. Taistelukentällä kuolleitten ja kuolevaisten keskellä tapasi Ylpytär poikansa. Hänen hoitonsa herätti kuolemaisillaan olevan tietoonsa. ”Äitini! Sinäkö täällä?” sanoi hän. ”Kiitos! Katso, kuolen nuorena, mutta kuoloni on ihana! Kuolenhan synnyinmaan puolesta!” Ja hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän kuoli. Mutta Ylpytär lyyhistyi maahan. ”Haa, pettynyt raukka! Kuolit harhaluuloosi, kuolit valheen vankina. Jos olisit kaatunut jalossa taistelussa näitä vastaan, joiden joukossa nyt sodit, niin olisi kuolosi ollut kaunis. Kuole, Ylpytär, elämäsi on lopussa!” Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies. Hän näki vaivaisen maahanvaipuneen ja hän sanoi: ”Nyt, Ylpytär, olet murtunut. Tule minun kädestäni vastaanottamaan hyvitystä!” Mutta Ylpytär sanoi: ”Poistu, paha noita, eläkä kuolemalle pyhitettyyn kajoa!” Mutta yli kuolleitten tanteren liihoitti hiljaa hento haamu. Se oli nuori, valkopukuinen tyttö, musta risti rinnalla. Hän oli sydämessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksesta ristille pyhitetty. Hän tuli kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisella äänellä, mutta sydämensä syvyydestä. Ja yhä hartaammin ja hartaammin kaikui hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa näytti itsekieltäymyksenä siihen sulautuvan ja nousevan Jumalan luokse. Ja hän huomasi maahanvaipuneen äidin ja vuodatti hellin sanoin sydämensä rukoukseen murtuneen puolesta. Hän rukoili lohtua ja selvyyttä sille, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, ja kärsivällisyyttä ja itsensäkieltävää sydäntä. Ja Ylpyttären sydän heltyi, hän itki. ”Kiitos sulle, oi tyttö, sä lapsi vierahan maan, kasteesta Ylpyttären elon-iltana! Suomen vanhan kansan luo lähtee Ylpytär. Anna lempeän, kauniin rukouksesi kaikua yli kuolevan!” {{Kuvauksia ja unelmia}} 3492 6259 2006-10-05T15:48:58Z Nysalor 5 Hildred {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hildred. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} ”Laulujen Klenmor, laula, anna soida sävelten harpunkieliltä! Viritä virsi sankaritöistä, sodan verisestä, huumaavasta leikistä! Anna soiton kajahtaa, ”kuin kilvillä kalvankalske”; mutta laula myöskin kauneuden kiitosta, anna lauhtua laulun, kuin lauhtun illan lempeä kaiku tyyneyden Loch Lomondin vesillä vallitessa, kun miekanmittelön melskekin hempeänä ja hyväillen Ben Lomondin kalliolta kajahtaa, kuin loiskina lempeän laineen.” Mielihyvällä kosketti päällikön puhuessa Klenmor harpun kieliä ja vuorivirran lailla kohisivat kuohuvana koskena sävelet. Mutta nopeasti nousi pystyyn mies päällikön vierestä, jossa oli istunut paljon ylempänä vasalleja, vieläkin ylempänä palvelijoita pöydän alapäässä. Se oli Dougal, Hildredin kasvatti-isä, tulevaisien-tietäjä. Esiin astui hän laulajan luo, tempasi huotrasta tikarinsa ja sivalsi sillä kielet poikki, jotta ne katkenneina kimakasti valittaen hajalleen kimposivat. Kuin yön pilvistä salama, sinkosi katse päällikön silmästä. ”Dougal, entinen urostyö kuluu, riitä ei kilveksi hetken pahalleteolle. – Tuokion säilä helposti tulevaisuussilmän sammuttaa. Mene!” Korkealle kohotti Dougal harmaan päänsä ja sanoi: ”Ei koskaan pidä Eakinin tytär kuulla laulua, jossa ylistetään sen kauneutta, joka hänen jälkeensä kerran on istuva Korallin’ rinnalla päällikön puolison paikalla. Korallin’ kalpa vanhan Dougalin lävistäköön, hän taitaa kyllä kuolla.” Tuokion seisoi hän paikoillaan ja poistui sitten verkalleen salista. Kalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas istui ylpeä Hildred, Korallin’ puoliso, sysimustat silmät vaan leimusivat. Mutta päällikkö itse istautui jälleen, tarttui viiniä kukkurallaan olevaan hopeamaljaan ja tyhjensi sen kiivaasti yhdessä henkäyksessä, täytti sen uudelleen ja ojensi sen laulajalle sanoen: ”Juo, Klenmor, juo! Anna viinin virittää laulun tulta! Kätke malja, lohduttakoon sen hopea sinua kielten hopean kadottamisesta!” Laulajan synkkä katse kirkastui, mutta laulua isännän antelijaisuuden kiitokseksi ei hän laulajan tavoin voinut virittää, sillä katkenneet olivat kantelon kielet. Ja nyt nousi Korallin ja sanoi: ”Ylös, nuolet ja jouset! Rientäkäämme! Joka ampuu tuon patsaaseen kiinnitetyn kilven puhki, saa mainion jahtitorven palkakseen.” Pystyyn karkasivat kaikki miehet ja tempasivat aseensa. Korallin’ katseesta peljästyneenä oli nuori Eedit ikäänkuin suojaa etsien painautunut aivan likelle Hildrediä. Saksilaistyttö ei vielä ymmärtänyt ylänkömaan kieltä. Hän oli ainoastaan nähnyt, vaan ei käsittänyt, mitä vasta oli tapahtunut. Nyt katsoi hän ylös Hildrediin, mutta nähdessään tämän jäykästi häntä silmäilevän, väistyi hän, mieli synkkänä tietämättä oikeastaan miksi, kauvemmaksi hänestä ja koetti kiinnittää huomiotaan miesten sotaleikkeihin. Vielä kauvan istui Hildred kalpeana, kuvapatsaantapaisena, mutta viimein virkkoi hän kolkosti: ”Haa, tiesin sen jo kauvan sitten, tunsin sen niin olevan, vaikka en tahtonut sisällistä ääntä uskoa! Mutta tietäjän sanoissa kuvastuu tulevaisuus. Hänen silmänsä näkee vielä kasvattityttären kunnia-istuimella Korallin’ rinnalla; mutta sisäinen silmä näkee siinä jo saksilaisten tytön. Haa, minun täytyy saada apua!” Vielä säteilee valossa Ben Lomondin huippu, laaksossa vallitsee yö. Yli Loch Lomondin pinnan pauhaa mylvivä myrsky ja viskaa vaahtopäitä kohti jyrkkänä vedestä kohoavaa, autiota kalliota. Ei, ei autiota, kallionlouhikossa asuu siellä Norna vanhus, veden ja tulen ja ilman mahtava valtijatar. Yksinäinen venonen taistelee järven vihaisia vaahtoharjoja vastaan. Ken on se uskalijas, joka ei myrskyä ja yötä pelkää? Päällikön vaimo, hänkö se on, joka tukka liehuvana tuulessa ja vaatteet vihurin vallassa taistelee vastaan myrskyä ja sadetta, joka nyt alkaa virrata alas? ”Norna avaa, avaa Hildredille, päällikön vaimolle!” Kuorimattomista hirsistä veistetty ovi työnnettiin syrjään ja ulos luolan ulkoholviin astui Norna. Räiskyvä soihtu hänen kädessään paloi kirkkaasti ja singahutti säkeniä laajalle ympäröivään yöhön, joka nyt vaippana laskeusi yli tienoon. Kelohonka Ben Lomondin kukkulalla häämöitti vaan hämärästi enää vasten pilvistä taivasta. Mutta kirkkaasti valaisi soihtu Nornan kookasta vartta hänen siinä seisoessaan ja kädenviittauksella tervehtiessään heimonsa päällikön puolisoa ja pyytäessään häntä käymään sisälle. Hildred astui sisälle. Vesi virtasi hänen hiuksistaan ja vaatteistaan. Hän ei sitä huomannut. ”Norna, sinä olet mahtava. Päällikkösi vaimo rukoilee sinulta apua.” Norna hymyili omituisen hurjasti. ”Rakastiko Korallin’ vaimo sadetta ja myrskyä, koska ei liikkeelle lähtiessään käskenyt niitä tyyntymään?” ”Myrskyä, sadetta? Vähät niistä! Aseta myrsky ihmisrinnassa, Norna! Se se taitoa kysyy!” ”Onhan Hildred ylpeä. Eikö hän kykene asettamaan myrskyä niin pienessä lammikossa, kuin on ihmissydämen veri? Mitä Hildred Nornalta pyytää?” ”Norna, kuule minua! Eräs heimomme lapsi, Korallin’ sukulaisia, meni naimisiin alamaan pojan, Saksilaisen kanssa ja muutti puolisonsa kera tämän kotiin, jossa hän myös synnytti lapsen. Joku aika sitten kuolivat isä ja äiti ja Korallin otti huostaansa turvattoman tytön, jonka suonissa heimon veri virtaa. Korallin toi tytön taloonsa ja siitä saakka on tämä siellä oleskellut. Alamaan tytön kultakutrit, hänen mairittelunsa ja kuutamosilmänsä ovat Korallin’ lumonneet. Saksilaisten hento tyttö, joka ei taida muuta, kuin kamarissa neulan kanssa leikkiä, on voimakkaan velhonnut. Norna on mahtava, sinä hallitset luonnonvoimia. Poista Korallinia kiehtova lumous, karkoita saksilaistyttö!” ”Onko Hildred miehensä sydäntä tutkinut?” ”Kauvan olen mielistelevän, hennon tytön liehakoimista peljännyt. Tänään sain varmuuden. Dougal, tulevaisien-tietäjä, on nähnyt hänet Korallin’ vaimona.” ”Eikö Hildred ole kuolevainen?” ”Olen, kuolevainen olen, niin, ja jäljestäni on ehkä toinen tuleva Korallin’ vaimoksi. Toinen on omistava hänen sydämensä, toinen on tuleva hänen lastensa äidiksi. Hän on unhoittava Hildredin ja toinen on jakava hänen kunniansa ja istuva hänen rinnallansa. Haa, ja Eakin, poikani, pienoiseni, hän joutuu äidittömäksi ja emintimän silmä on kadehtien katseleva Korallin’ esikoista! Mutta, vaikka niinkin kävisi, kunhan ei siksi tule tämä Eedit, tämä saksilaisnukke, tämä heikko korsi, joka jo miekan-helähdyksen kuultuansa katkeaa! Ylänkömaan päällikön puoliso ei saa olla heikko, hänen tulee sietää aseenkalskeen kuulemista, eikä pidä verenvuodatusta peljätä. Aurinko ei saa vuoteessa tavata häntä, suuren talon hoitajata, satojen muonanjakajata. Saksilaisten tyttö lepää hemmoteltuna patjoillansa ja palvelijattaret hävittävät kokoamani runsaat varastot. Loppuiko konsa tartanikangas Hildredin kammioista, vaikka miehistä viisikymmentä olisi pukuja tarvinnut? Saksilaisten tyttö on kehräämisen asemesta oppinut kirjasta lukemaan, kankaankudonnan sijasta kynällä kirjoittamaan. Norna, neuvo minua poistamaan Korallinia kietova lumous!” ”Huomenna tulee Norna päällikön taloon.” Norna viskasi muutamia luolan kolkassa hehkuvia kekäleitä kokoon ja heitti niille lisää risuja, jotka leimahtivat tuleen. Savu tuprusi luolan holvikattoa kohden ja katosi näkymättömistä raoista ulko-ilmaan. ”Tuli on lämmin Nornan luolassa, kuin päällikönkin salissa. Elä lähde vielä, kuule myrskyä, kuule sadetta! Norna ei niitä pelkää; hän asuu sateessa, häntä kantaa myrsky. Mutta nämä vallat eivät maan valtijaita kumarra. Elä vielä lähde, poski on kalvas, käsi vapisee.” ”Huomenna,” virkkoi Hildred, vastaamatta Nornan kutsuun. ”Huomenna, vaikka tuuli, aalto ja pilvet sitä vastaan asettuisivat!” Ja Norna tuli, mutta kuumeessa ja houreissa makasi Hildred. Hän sanoi: ”Norna, kohta kuolen, sitä mylvi mulle myrsky, sitä sohisi mulle sade tunkeutuessaan lävitseni ja hyydyttäessään vereni jääksi, sitä aallot vaahdoten venheen laitaan kohisivat. Minun täytyy kuolla, mutta hänen täytyy minua seurata, hänen täytyy myöskin kuolla. Anna mulle tuo tikari, sukkelaan! Hänen täytyy kuolla!” Kiivaasti tempasi Hildred tikarin, mutta viskasi sen sitten kauvas luotansa: ”Ei, ei sentään kuolla! Hän on niin hento. En tahdo heikkoa sortaa. Eläköön hän, kunhan ei tavota sitä, mikä on minun, minun ijankaikkisuudessakin! Poistakoon hän lumouksen, johon hän Korallin’ kietoo.” Kotvasen lepäsi Hildred ääneti, mutta puhui sitten taas matalalla, hillityllä äänellä: ”Norna, minun täytyy kuolla, mutta en sitä voi, ell’en tiedä, ett’ei tämä saksilaistyttö milloinkaan tule Korallin’ vaimoksi, ei milloinkaan lapseni äidiksi!” Pystyyn kohosi Hildredin kalpea, tuijottava haamu ja sanoi kumeasti: ”Jos Eedit tulee Korallin’ vaimoksi, niin täytyy minun kostaa. Sielussani palaa tuli, se on vihan liekki, se ei sammua saata. Valtasi nimessä, Norna, tulta ja vettä vallitsevain voimain nimessä manaan sinua: anna mulle koston keinoja!” Ikäänkuin manauksen masentamalla vaipui Norna vavisten kokoon. Hän vastasi ankaralla ponnistuksella: ”Haa, minun täytyy totella, kuoleva hallitsee minut, ei ihminen enää, eikä vielä henki!” ”Kiiruhda, Norna, kohta on liian myöhäistä! Mitä saa aikaan kuolleen viha, joka vielä haudassakin elää?” Pystyyn nousi Norna, kalpeana, kuin kuollut. Hänen silmänsä tuijottivat, hiukset näyttivät nousevan pystyyn ja käsi ojennettuna seisoi hän puhuen ikäänkuin pelokkaasti, kuin hänen olisi ollut pakko lausua sanat: ”Eeditin tultua Korallin’ vaimoksi on hän kolme kertaa vallassasi, silmänräpäyksen joka kerralla. Kerran joka kevät, päivän valjetessa kuun juuri täydeksi tultua, päivän ja yön tasaannuttua keväällä. Jos sulle onnistuu sillä hetkellä tavata hänet nukkumassa, on hän vallassasi. Mutta hengen lakeja ei kukaan rankaisematta riko. Ell’ei teko silloin ole suoritettu, niin ei sulla enään ole pelastusta sammumattoman vihan kuluttavasta tulesta. Hildred, Hildred, valitse rakkaus, elä vihaa valitse! Se kalvaa, se polttaa ijankaikkisesti! Anna vihan sammua rakkauteen!” Valitushuutoja kaikuu yli Loch Lomondin vesien. Itkua ja?? parkumisen kaiku kajahtaa Ben Lomondin rotkoista. Minkätähden itkevät heimon vanhat vaimot, minkätähden valitushuutoja kajahtaa? Korallin’ ylpeä puoliso on kuollut, häntä vielä kerran kunnioitetaan, ennenkuin ruumiinsa multaan kätketään. Valvojaisia vietetään, itkijät siellä kuolonvalitusta itkevät. ---- Kauvan laulavat runoniekat laulua Hildred ylpeästä ja Eedit soreasta. Ja ylänkömaan tytöt laulavat laulua siitä, kuinka rakkaus kuitenkin vihan voittaa. Runoilijat laulavat ja ylänkömaan immet laulavat, ett’ei Hildred ylpeä saanut rauhaa haudassansa. Viha pakoitti häntä harhailemaan, kuin tuulessa syksyinen pilvi. ”Ensimmäisenä vuonna,” niin laulavat he, ”kuun ensi kerran täydeksi tultua, koittehen ensi säteen taivaanrannalla kimmeltäessä, tapasi Hildredin harhaileva henki Eeditin työssä ahkerain neitojensa etupäässä ja kahta vertaa suurempi viha sydämessä riensi hän pois harhailemaan vielä vuoden.” ”Toisena vuonna,” niin laulavat he, ”samalla hetkellä tapasi Hildred Korallin’ nuoren vaimon rukoilemassa nukkuvan puolisonsa vuoteen ääressä ja kahta katkeramman vihan vallassa täytyi hänen taas rientää pois harhailemaan.” ”Ja kolmannen vuoden hetki tuli,” niin laulavat he vielä, ”ja hurjassa myrskynpyörteessä tuli Hildredin ajelehtiva henki tempaamaan nyt nukkuvan Eeditin. Mutta nuoren emintimän käsivarrella, kiharapää nojallaan hänen rintaansa, uinuu pieni poika, Hildredin lapsi. Ensi kerran on kuumeessa hehkunut poika saanut hetken levon, ensi kerran ovat Eeditin silmät uupumuksesta ummistuneet, hänen monta päivää ja yötä valvottuansa ja vaalittuansa sylissänsä vaikeroivaa lasta.” ”Yhä tyynemmäksi lauhtuu myrsky,” niin laulavat runoniekat, niin laulavat tytöt, ”yhä kirkkaammaksi selkenee taivas, itä koristeleiksen hehkuvilla ruusuilla, päivän silmä säteilee yli maailman ja iloisena aukaisee nuori Eedit silmänsä, sillä niin herttaisen tyynesti nukkuu pienoinen hänen povellaan.” ”Eikä enää,” niin lauletaan riemuisin sävelin, ”ei enää levotonna harhaile Hildredin henki, sillä haudan toisella puolellakin elää tosin viha, mutta vihaa voimakkaampi on rakkaus ja Hildredin viha sammui rakkauteen.” {{Kuvauksia ja unelmia}} 3493 6262 2006-10-05T15:50:12Z Nysalor 5 Lähde {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Odaliski. |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} Vuorten välkkyvänvalkoiset lumihuiput hehkuvat tulipunaisessa hohteessa. Mahtavina, juhlallisina seisovat nuo kahden maan-osan väliset vartijat. Mutta vuorten rinteillä kasvaa vapaissa ryhmissä kukoistaen keltaisia atsaleoja, sinipunervia alppiruusuja ja punaisia kurjenpolvia. Ei hentoina, kuin akkunassa riutuvat ruukkukasvit, ei, nämä kasvavat taivasalla, siksi kukoistavat ne niin runsaasti ja ihanasti. Miksi kajahtaa aseidenkalske kautta tienoon? Taisteleeko Kaukaasian poika mahtavaa vihollistansa, kotkaa, vastaan? Ei, tänään ei Kaukaasialainen taistele, hän vaan leikkii sotaa. Nuoret miehet, urheat ja uljaat, kiitävät salamoina vikkelillä ratsuillansa. Kuule kuinka kalvat helähtäen vastakkain kalskaavat! Leikki käy vilkkaammaksi. Tuossa ottelee kaksi. Toisella on pitkäkarvaista lakkia peittävä käärinliina sidottu vyötäreelle. Hän heittää sen yltään, hän viskaa pois suojelevan ”burkansa,” ne kun estävät hänen liikkeitänsä. Nyt on molemmalla taistelijalla ainoastaan ruumiinmukaiset takkinsa. Patruuni-taskut rinnalla kiiltävät kullasta ja sametista. Mutta vielä ovat koskematta kiväärit, nyt vaan miekkoja mitellään. Nyt taas rientävät kaikki samaa päämäärää kohden. Heittokeihäät suhahtavat, miekat kilahtavat ja helskähtävät. Tuuliko se akanoita hajoittaen tohahti yli kedon, vai miehetkö ne tulisilla ratsuillansa poies karahuttivat? – Tyhjää on kaikki. Myrskyten, pauhaten kiitävät taas kaikki kokoon. Soinnukkaita huutoja kaikuu. Laukauksia pamahtaa. Ratsastajat riippuvat äärimmäisestä varppaankärjestään jalustimessa. Taaksepäin, sivulta, hevosen alta, tuhannessa eri asennossa laukaisevat he pyssynsä, mutta Tsherkessin kuula ei määrästään eksy, kaikki kuulat osuvat samaan pilkkaan ja taaskin miekat vilkkaassa hyörinässä heläjävät ja korskuvat hevoset juoksevat vapaina ympäri, sillä melkein yhtä nopsajalkaisina, kuin hevoset, taistelevat miehet nyt jalan toisiansa vastaan ja ajavat toisiansa takaa. Miksi leikkii Kaukaasialainen verisiä leikkejä? Mitä tahtovat nämä miehekkään ihanat sotilaat, ylpeät, kuni Kaukaasian vuoret? He tahtovat elää, he tahtovat kuolla jalon päämäärän puolesta, he tahtovat elää, he tahtovat kuolla synnyinmaallensa! Puron partaalla laaksossa on maja. Se on ulkonäöltään halpa. Ken siinä asuu? Keskellä majan lattiaa seisoo Vaali. Hänet huomattuasi näyttää sinusta maja kullasta ja jalokivistä säteilevän ja tuoksuvan tuntuvat siellä Persian ruusut. Oletko nähnyt päivän ensi säteestä punastuvaa lunta vuoren huipulla? Se ei ole niin puhdasta, kuin Vaalin otsa. Oletko nähnyt täyteläisintä ruusua? Se on halpa hänen poskiinsa verrattuna. Oletko puoleksi pilven peitosta leimahtavaa salamaa nähnyt? Se on himmeä, rinnalla sen tulen, jota Vaalin silmiä varjostavat sysimustat silmäripset verhoavat. ”Vaali, kukkaseni, armaani, elä anna noiden hurjain äänten rauhaasi häiritä! Katso, kuinka houkuttelevasti vuoteesi sua kutsuu! Olen patjoja pöyhöttänyt. Tai kenties tahtoo kyyhkyni hiukan syödä? Kas tässä! Tosin pitäisi sinun saada hienointa ja parhainta, mitä maassa on, mutta tänään mulla ei ole sulle parempaa antaa. Maista nyt sentään vähän! Varro, varro, vieno karitsani! Niin, niin! Tultuasi ylhäisen ja rikkaan Pashan haaremiin pääset paremmille päiville? Ken tietää, ehkäpä ostaa sinut itse Padishah!” ”Äitini, en saata nukkua. En jaksa syödä. Mitä ulkona kajahtaa?” ”Voi, kulta-omenaiseni! Miehethän siellä leikkivät sotasilla. Ei se semmoinen naisiin kuulu. Elä siitä välitä. Hopeapilveni, kultainen täysikuuni, syö tämä kaunis hedelmä! Laskeudu levolle! Näes, kerron sulle jotakin. Muutaman aurinkokauden kuluessa saapuu se mies, joka on sinut loistoon ja kunniaan vievä. Et saa onnesi löydäntään lähtiessä olla kalpea ja laiha. No, lapseni, elä näytä itkunhaluiselta. Miksi kaihoaisit köyhää kotiasi, sinä, joka lähdet sulaan tanssiin ja riemuun, loistoon ja komeuteen?” Vaali kietoi hyväillen käsivartensa vanhan äitinsä kaulaan ja sanoi: ”Äiti, sano, onko tuo kaikki sitten niin suuri onni?” Vanhus pudotti hämmästyksissään maljan kädestään. ”Vaali, sydänkäpyni, Allah sinua varjelkoon, mikä sitten olisi onnea? Katso täällä raatavaa, vanhaa, köyhää äitiäsi, isääsi, jonka täytyy tehdä työtä, veljeäsi, joka lähtee sotaan ja kenties kuolee siellä, – ja sinua! Sinun ei täällä köyhässä kodissammekaan tarvitse muuta tehdä, kuin nukkua ja viettää hyviä päiviä. Katso, eikö vyö sulavasti kierrä solakkaa varttasi, jota saa käsiinsä mahtumaan? Etkö ole hieno ja pehmyt, kuni kuohkein untuva? Etkö ole kaunis, kuin täysikuu, oi lapseni, silmäteräni? Kuinka saatat epäillä onnelliseksi tulemistasi? Saattaako vähävarainen mies sinut ostaa? Ei, kuningatar sinusta tulee siinä haaremissa, jonne joudut! Luuletko vanhan äitisi voivan sinusta maksettavien rahojen tähden kestää surua sinun, kultasilmänsä, kadottamisesta? Ei koskaan, ell’ei sinua odottaisi sellainen onni! Mutta sieluani painostaa kuitenkin se, että sinun on matkustaminen niin myöhään syksyllä.” ”Äiti, muistatko taistelussa vangiksi joutunutta nuorukaista, joka sitten vaihdettiin täältä pois? Hän oli kotoisin kaukaa täältä, hyvin kaukaa, maasta, josta en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, maasta, jossa suurimpana osana vuotta on talvi ja ainoastaan vähän aikaa vihanta maa, jossa kansa on niin köyhää, että se joskus syö puitten kuorta ja jossa ihmiset iloitsevat, kun saavat huoneissa viihtymään pieniä vesoja niistä kasveista, jotka täällä kaikissa rotkoissa kukoistavat. Ja kuitenkin tuntui hän halveksivan sellaista elämää, kuin nyt kuvailet.” ”Voi, ymmärtämätön lapsi! Hänhän oli uskoton, koiransikiö. Enkä edes kieltänyt sinua istumasta illoin kaivolla kuuntelemassa hänen puhettansa ja kertomuksiansa lapsille! Enkä estänyt häntä opettamasta sinua paperille kirjoittamaan! Siitä on nyt jo kulunut kolme vuotta ja nyt olet neljäntoista-vuotias ja aika-ihminen. Pitäisi sinun toki jo ymmärtää, ett’ei uskottoman sanoja pidä ajatella! Käy nyt vaan levolle ja nuku. Nuoren tytön ei pitäisi koskaan ajatella muuta, kuin olla kaunis.” Vinkuen pauhasi myrsky yli Mustanmeren aaltojen. Kiehuva, kuohuva vesi kohoaa vuoriksi, harjat hajoavat ryöppyäväksi vaahdoksi. Kaarnanpalasena kieppuu meren raivoa vastaan taisteleva pieni, turvaton alus. Eikö laivassa sitten olekkaan ketään elävää ihmistä? Mikä lasti se niin arvoton on, että sitä talvimyrskyjen raivotessa ja usvien vesillä liikkuessa uskaltaa panna Mustanmeren aalloille alttiiksi? Laivan lastina on ruusuja. Ihania ruusuja. Kaksikymmentä-kahdeksan Georgian ja Tsherkassian kauniinta ruusua. Purppuraruusuja vasta, mutta nyt Damaskon valkoruusun kaltaisia, jonka lehtien lomassa näyttää viipyvän vain aamuruskon vieno heijastus. Mutta mies, ruusujen omistaja, hän ei ole kalpea kuin elämä, hän on kalpea, kuin kuolema. Yhteenpuristettujen huulten välistä tunkee kirous. Hänen omaisuuttansa uhkaa tässä perikato. Yksinään aavalla merellä taistelee pieni Kaiki myrskyä vastaan. Ei mikään purjehtija uskalla tähän vuodenaikaan liikkeelle lähteä. Mutta juuri sentähden on pieni alus matkalla, sillä nyt ovat satamassa venäläiset risteilijälaivatkin, jotka muuten ajavat takaa joka ainoata yli aaltojen kiitävää, ihmislastilla lastattua purtta. Sentähden täytyy panna kauniit ruusut Mustanmeren talvimyrskyille alttiiksi. – Jos moni hukkuu, maksetaan jälellejääneistä sitä enemmän. Mitäpä siitä, että kaikkein täytyy matkasta kärsiä! Voittavathan jälellejääneet loistoisan elämän, elämän sellaisen, jota heitä lapsuudesta asti on opetettu pitämään naisen suurimpana onnena! Mutta kas! Taivaanrannalta sukeltaa esiin purje. Se piiloutuu jälleen aaltojen taakse, se sukeltaa uudelleen esiin, se näkyy selvemmin, vaikka vielä talvisumujen verhoamana. Se lähestyy, se lentää myrskyn siivillä, se pääsee yhä lähemmäksi. Kaiki levittää kaikki purjeensa. Vesi kokassa kohisee. Aalto toisensa jälkeen roiskahtaa yli kannen. Etäinen risteilijä taistelee, kuin vesilintu, vaahtopäitä vastaan. Tuuli tarttuu rajusti purjeisiin. Eteenpäin, eteenpäin, hurjassa kilvassa! Yhä lähemmäksi Kaikia pääsee vainooja. Jo saattaa erottaa mastonhuipussa liehuvan lipun värit, jo näkyvät sen keulassa kanuuna-aukot. Hurjana raivosta riehuu Ibrahim, luopio, nuorten ruusujen omistaja. Hän syytää laivurille ja merimiehille haukkumasanoja, hän herjaa, hän kiroo. Mutta lähemmäksi, yhä lähemmäksi tulee takaa-ajaja. Kotvasen seisoo Ibrahim liikkumatta, vaiti, yön synkeys silmissään. Äkkiä karkaa hän pystyyn. ”Paholainen, et ainakaan ole häviöstäni hyötyvä!” Hän laskeutuu alas siihen huoneeseen, missä nuoret immet vavisten ovat painautuneet toistensa likelle, tietämättä oikeastaan mitä ulkona tapahtuu. ”Ihanat immet, minne matkustamme, sen tiedätte kaikki. Tiedätte, mikä teitä Stambulissa odottaa. Oletteko kuulleet ”Tuhannen ja yhden yön” satuja, oletteko kuulleet puhuttavan siitä suloisesta elämästä” jota kaunotar mahtavan miehen haaremissa viettää, elämästä, joka on kudos huveista, tanssista, koristeista ja jalokivistä? Jos valtijatar haluaa nukkua, löyhyttävät orjattaret viileyttä hänen kasvoillensa; jos hän haluaa iloita, toimeenpannaan hänen viittauksestaan ihanimmat tanssit; jos hän tahtoo koristellaida, sanoo hän vaan sanasen ja koristeita, helmiä ja kalliita kiviä kootaan hänen ympärilleen ja käytettävinään ovat Intian hienoimmat tuoksut. Kylvyssä nuorten, kaunisten neitosten parissa kuluttaa hän leikiten päivänsä. Tuoksuvain ruusupensasten keskellä, suihkukaivojen säteiden ympäröimänä nauttii armas illan ihanuutta ja lymyssä-olevain laulajatarten sulosävelet kilvan satakielten laulun kanssa houkuttelevat herttaista unta tämän paratiisin-yrttitarhan valtijattarelle hänen levätessään uhkuvilla nurmilavitsoilla hiljaa sohisevan vesi-altaan vierellä. Ei mikään työ hänen kuultavia, ''henna''värisiä sormenpäitänsä tahraa. Ainoastaan silkkiä, kultaa ja helmiä on hänellä tarjolla, jos hän joskus tahtoisi kirjailla kukan tai koristeen. Kauneuden kaikkivallalla hallitsee hän läheistöänsä ja hänen herransa, ylpeä Pashakin, on hänen nöyrin orjansa. Kas sellaiseen loistoon olen tahtonut teidät viedä, tiedättekö sen?” Monet kasvot sävähtivät äkkiä punaisiksi, mustat silmät säteilivät silkkisten silmäripsien alta. Useimpain katseet osottivat, että hurmaavan ihanaksi oli itämaitten tyttärille kuvattu naisen elanto komeassa Stambulissa. Ainoastaan Vaali loi katseensa alas ja huokasi syvään. ”No niin,” jatkoi Ibrahim, ”neito raukat, jylhäin vuorten herttaiset kukkaset, jotka olen tahtonut ihaniin puutarhoihin siirtää, seuratkaa minua!” Koko neitoparven seuraamana kiiruhti Ibrahim kannelle. ”Katsokaa tuonne! Tiedättekö mikä tuo laiva on? Katsokaa, kuinka likelle se jo on päässyt! Se on venäläinen sotalaiva, joka lähestyy riistääkseen teidät käsistäni, temmatakseen teidät kaikesta teitä odottavasta onnesta. Saattaisitte epäillä sanojani, mutta olette kuulleet isänne, äitinne ja veljenne sanovan samaa. Tiedätte moskovalaisten risteilijäin vaanivan siepataksensa pois Stambulin loistoon kuljetettavia neitoja. Haa! Katsokaa! He tulevat yhä lähemmäksi! Ei aikaakaan, niin nämä koirainsikiöt tarttuvat teihin saastaisilla kourillansa ja raastavat hunnut silmiltänne. He vievät teidät omaan maahansa ja sen sijaan, että olisitte tulleet valtijattariksi mahtavain Pashain luona, annetaan teidät mustille, saastaisille kasakoille orjiksi. Tanssin ja soiton sijasta pakoitetaan teitä raskaaseen työhön, jossa huvina on piiskan-iskut ja koristeina ryysyt. Haa! Tahdotteko antautua hurjien joukkioitten valtaan? Silloin kiroisivat äitinne harmaita hiuksiansa!” Tuskasta vavisten painautuivat nuoret kokoon, kuin hortensian kukkatertussa kukkaset. Nyt pamahti laivasta laukaus, kuula vinkui halki ilman ja samassa romahtivat Kaikin säpäleiksi pirstoutuneesta mastosta purjeet alas. Ibrahimin huulilta pääsi kiroustulva. ”No niin. Tsherkassian ja Georgian immet, urheitten, vapaitten sotilaitten tyttäret ja siskot, – tahdotteko tulla kasakkain orjattariksi, vai tahdotteko kernaammin kuolla?” Vavisten, kalpein huulin, kuiskasivat nuoret neidot: ”Kernaammin kuolla.” Ja impein joukosta astui etumaisena esiin Vaali. Hän heitti huntunsa syrjään ja katsahti kohden taivasta, mutta siellä ei näkynyt tähteä, joka olisi hänen silmäykseensä vastannut. ”Vaali on vapaa, vapaat olemme kaikki, jos vaan tahdomme. Seuratkaamme toisiamme kuolemaan!” Vaali käänsi kasvonsa itään päin. Vielä iski kuula risteilijästä Kaikin taklinkiin. Kaiki laskeutui kallelleen. Mikä se vilahtaa vasten synkkää vettä? Laivan-jysäyskö se lumivalkoista vaahtoa ilmaan viskasi, vai laineetko ne kuohuen huuhtoivat yli kannen? Keveitä pukuja liehuu, kotvasen keinuu aalloilla tiheään solmiutunut ruususeppel. Huuto, yksi ainoa säikähdyksen huuto kajahtaa – ja, aallot nielevät Kaukaasian ja Georgian ihanimmat immet. Laivalla syntyy kiivas hälinä. Venhe lasketaan vesille ja miehitetään silmänräpäyksessä. Nuori upseeri ja kaksi laivamiestä tahtovat venheessä käydä taistelemaan myrskyä ja aallokkoa vastaan. Venhe keikahtaa nurin. Laivamiehet saavat kiinni sen laidasta. Upseeri ui vielä muutamia vetoja. Valkoisen puvun lieve hulmuaa vedessä lähellä häntä. Hänen onnistuu tarttua siihen. Hän taistelee kuohuvaa aallokkoa vastaan ja saavuttaa viimeinkin venheen, jonka laitaan hänenkin onnistuu toisella kädellään tarttua. Toisella taas pitää hän lujasti kiinni valkoisesta vaatteesta. Mutta voimat alkavat uupua, kohta hän ei enään ole kykenevä pitämään venheenlaidasta kiinni. Mutta jo ovat pelastajatkin likellä. Laivasta on jo ehditty laskea vesille suurempi venhe ja pian ovat he kaikki laivassa, venheen kolme soutajaa ja tainnoksissa oleva tyttö. Herää, Vaali! Et nukkuisi, jos tietäisit ken se on, joka koettaa sinua elämään palauttaa. Eikö Vaali enää muista lapsuutensa-ystävää, vangittua nuorukaista kaukaisesta maasta? Tämä on jo tuntenut syvyyden haudasta pelastamansa immen ja pian tervehtii Vaalinkin silmä pelastajaansa. Myrsky asettuu, usva haihtuu. Aurinko loistaa jälleen. Muutamia päiviä risteilee laiva vielä merellä. Viimein on se kuitenkin palausmatkalla satamaan. Mutta taas nousevat myrsky ja maininki vastaisiksi, taas sakenevat laivan ympärillä sumut, taas näyttää kolkko meri raivoansa ja ohjaamattomana hylkynä viskautuu viimein laiva Turkin rannikolle, jossa se murskautuu pirstoiksi. Rannalle kokoontuu ihmisiä. He vapauttavat Ibrahimin ja laivanruumassa vankeina säilytetyt maamiehensä ja näiden yllyttäminä rääkkäävät he laivamiehistöä. Ibrahimille annetaan takaisin hänen omaisuutensa, hänen orjattarensa. ---- Orjamyymälän ovet ovat avoinna. Naiset istuvat hunnuitta, sillä ostajat kulkevat huoneesta huoneeseen tarjolla olevaa kauppatavaraa katsomassa. Näetkö noita abyssiinialaisia naisia, ylpeitä, kauniita ja suloisia? Surumielin, mutta lempeästi, silmäilevät he ohi kulkevia ostajia. He eivät itke, he eivät puhu, katse vaan ilmaisee surua. Ja nämä sysimustat naiset välkkyvänvalkoisine hampaineen! Reippaita työntekijöitä, jos kohta eivät valkoisten naisten vertaisia kauneudessa. He ovatkin hinnaltaan halvemmat. Tuo uljas, mustasilmäinen nainen, sylissään lapsi, jota hän epätoivoisin katsein painaa povellensa, onko hänkin myötävänä? Hän luulee niin. Hänen miehensä on lähettänyt hänet tänne rangaistukselle. Mies oli eilen käskenyt vaimoa polvistuen ojentamaan hänelle piippua ja vaimo oli sen tehnyt, mutta vastahakoisesti. Hänen on sentähden opittava nöyryyttä. Vaikka joku tahtoisikin hänet ostaa, ei häntä kuitenkaan myödä. Mies on hyvä, hän ei tahdo vaimoansa hyljätä. Hän tietää tämän olevan pohjaltaan sävyisän ja tottelevaisen ja pitävän miestänsä omaa henkeänsäkin kalliimpana. Nyt astuu sisälle komea mies. Hänen turkkinsa osottaa ylhäistä arvoa. Myöjät kumartavat hänelle kunnioittavasti ja näyttävät kauneimpia kauppatavaroitaan. Mutta uusi ostaja pudistaa vaan päätänsä vilkaistessaan huoneesta toiseen. Myöjät ympäröivät häntä kunnioitustansa osottaen. He kiittävät tavaroitaan, he avaavat uusia, ennen puoleksi suljettuja ovia. Joka huoneessa näkyy siellä ainoastaan yksi tyttö vanhan orjattaren vartijoimana. Venheelliselle kauniita naisia Guuriasta on onnistunut huomaamatta päästä yli meren. Näitä ihania impiä täten näytellään. Loistavat puvut, helmet ja koristeet heitä kaunistavat. Ylpeinä, välinpitämättöminä katsovat useimmat tarkastavasta ostajasta poispäin. Ei, vielä ei ole tämä tyytyväinen. Kauniimpaa vaaditaan Padishahin haaremiin. Nyt tunkeutuu esille uusi myöjä. ”Herra, jos suvaitsisit luoda silmäyksen siihen ihanaan impeen, mikä palvelijallasi on myötävänä, niin et enään olisi tyytymätön.” Hän avaa erään oven ja näyttää voitonriemulla kaunotarta. Vaali, miksi synkistää katsettasi suru, miksi väräjää kyynel pitkissä silmäripsissäsi? Etkö näe, kuinka hurmautuneena sisääntulija sinuun tuijottaa? ”30,000 piasteria, herra, ei paraakaan vähempää. Paljoa enemmän hän minulle maksaa. Kadotin monta. Jälellä on vaan tämä ainoa, ihanin kaikista!” ”Rahat ovat sinun!” vastaa ostaja. ”Herra, jos hän teille maksaakin paljon, niin saattekin omaksenne kauneimman naisen koko Stambulin muurien sisällä.” ”Allah, Allah! Ei ole sellainen nainen halpaa miestä varten. Ei. Tarvitsen porrasta armon-aurinkoon kiivetäkseni. Lahjoitan hänet Padishahille, voittorikkaalle Shehinshahille, loistavalle sultaanien sultaanille. Elköön hänen varjonsa koskaan vähentykö!” Lepolavitsallansa istuu Murad Pasha nautiten kefiänsä. Piipusta nousee keveitä savupilviä hienotuoksuisimmasta tupakasta. Koko Pashan olennossa ilmenee tyyneys ja tyytyväisyys. Huomaa selvään hänen näkevän unta, vaikk’ei nukukaan. Orja astuu huoneeseen. ”Herra, orjasi, frankki, jolle olet suvainnut sallia onnen saada langeta maahan kasvoisi eteen, rukoilee armoasi.” Hiukan pahoillaan kefinnauttimisen keskeyttämisestä nousi Murad, mutta vastaan-otti vieraansa ystävällisellä: ”Olkoon aika onnekas!” laskien samalla kätensä, peukalo pystyssä, rinnallensa. Kun muukalainen oli tervehtinyt ja vastaan-ottanut piipun, jonka hajupihkaisessa hammasluussa kimalteli jalokiviä, kun häntä oli ruusuvedellä pirskoitettu ja hänelle oli annettu kultakirjainen pyyhe polville ja hän oli alkanut juoda hänelle tarjottua, taidokkaasti sekoitettua kahvia, alkoi Murad keskustelun, heidän vaihdettuansa ensin muutamia kohtelijaisuuksia. ”Olin eilen kutsuissa maanne lähettilään luona ja näin miten itse vaivaudutte tanssimalla, sen sijaan, että antaisitte naisenne tanssia teille. Ihmeellistä! Ihmeellistä! Niin monta hunnutonta naista, niin paljon kauneutta! Allah, Allah, siinä on jo liikaa oikea-uskoisen nähtäväksi! Mitä jää-ihmisiä mahtanette ollakaan, kun sallitte naistenne noin kaikkien silmäin edessä näyttäytyä! Puhelin heistä muutaman kanssa. Olette todellakin kadehdittavia: He ovat kauniit, kuin ''Hourit'' (enkelit) ja viisaat, kuin ''Mollahit'' (papit). Sellaisia naisia olisi hauska omistaa! Kuinka ikävät ovat sitä vastaan meidän naisemme! Ihanat, kuin täysikuu, posket kuin ruusut, silmät kuin tuli, mutta hengettömät, typerät, kuin kuvapatsaat! Allah, Allah! Noihin yksinkertaisiin olentoihin kyllästyy!” ”Voitteko muuta heiltä vaatiakaan,” sanoi muukalainen asettaessaan kahvikuppinsa pienelle, jalokivillä koristetulle lautaselle. ”Suvusta sukuun orjuuden alaiset, opetusta vailla kun ovat, mitä voitte heiltä odottaa? Ehk’ette edes anna naistenne oppia lukemaan ja kirjoittamaankaan?” ”Lukemaan ja kirjoittamaanko? Vielä mitä! Mitäpä he sillä! Ei muuta, kuin vehkeilisivät vaan! Lukisivat ja kirjoittaisivat rakkaudenkirjeitä. Ei, Profeetan nimessä, ei, tiedot eivät naisille kuulu! Olla kaunis ja koristautua miellyttääksensä herraansa, sitä vaan naisen tarvitsee ymmärtää; Ja mitä orjuudesta, puhutte! Paljasta lorua! Tekevätkö he muuta, kuin syövät ja nukkuvat, pukeutuvat komeasti ja käyvät kylvyissä? Miehen täytyy ahertaa ja tehdä työtä heidän oikkujensa tyydyttämiseksi. Hän se on orja, eivätkä he. Kavalat he ovat, kuin kärmeet.” ”Kavaluus on orjan ase. Pakoitatte naisianne sitä käyttämään. He tarttuvat siihen, kun heiltä vapaus ja oikeus kielletään.” Nyt ilmoitti palvelija Pashan lääkärin saapuneen ja samassa astui sisälle vielä nuori Hekim Muhammed Effendi. Tämä Pashan uskottu ystävä tuli nöyrästi huoneeseen, mutta Pasha viittasi häntä heti lähemmäksi ja sanoi: ”Muhammed Effendi, kuulehan tuon frankin puhetta! Sellaista olen ennenkin natsarealaisilta kuullut. Heidän naisensa saattavat ehkä olla järkeviä, niin, ehkäpä siveitäkin, sanotaan. Toisellaisia ovat itämaan tyttäret! Jumala on Jumala ja Mahomet on hänen profeettansa. Kaikki on hyvin niinkuin on.” Nyt kääntyi hän taas muukalaiseen ja kysyi: ”Ettekö ole kuullut puhuttavan uudesta firmaanista (asetuksesta) naisten kasvavaa vallattomuutta vastaan? Tarpeen vaatima kerrassaan! Eikö näe heidän vetävän jasmakiansa niin alas, että toinen puoli poskea paljastuu? Eikö feredshe, johon he kääriytyvät, usein ole niin pehmeästä kankaasta, että melkein saattaa arvata, onko nainen nuori vai vanha? Eivätkö he säädyllisten, keltaisten puolisaapasten asemesta monasti käytä mustia kenkiä? Nämä ja monet muut sellaiset epäjärjestykset ovat nyt ankaran rangaistuksen alaiset.” Muukalainen pudisti hiukan päätänsä. ”Pidittehän kuitenkin meidän naistemme korkeampaa sielunkykyä arvossa. Sallikaa omillennekin vähän vapautta! Antakaa heidän orjain asemesta tulla vaimoiksenne ja saattepa nähdä heidän ainoastaan kavaluuteen kykeneväin kuvain sijasta kehittyvän ihmisiksi.” Nuori Hekim nousi, astui askeleen eteenpäin ja virkkoi: ”Ah, jospa vaan tietäisitte, kuinka typerät naisemme ovat, niin ette puhuisi noin! He eivät sietäisi vapautta. He tulisivat huonoiksi, siveettömiksi, uskottomiksi. Ei, ei, saatatte voittaa meidät, tehdä meidät orjiksi, raadella meitä, mutta naisia emme koskaan vapauta.” ”Totisesti, totisesti, Jumala on suuri! Niin se on! Toisin ei tapahtua taida. Allah on luonut meidät heidän herroiksensa,” sanoi Pasha myöntävästi, puhaltaessaan savua piipusta. ”Ja kuitenkin tulen tänään varta vasten pyytämään erään naisen vapauttamista. Teidän Ylhäisyytenne tuntee ryöstettyä venäläistä laivaa koskevan jutun. Tiedätte myös teidän hallituksenne lähettiläämme vaatimuksesta käskeneen vapauttaa miehistön ja palauttaa tavarat omistajilleen. Mutta erästä henkilöä, nuorta tsherkessityttöä, ei kuitenkaan ole vapaaksi päästetty. On väitetty hänen olevan erään hänen ylhäisyytensä Sultaanin alamaisen oman. No niin. Ministerimme näkisi kernaimmin, ett’ei hänen tarvitsisi vaivata korkeata Porttia tällä asialla. Kerrotaan Teidän Ylhäisyytenne ostaneen mainitun orjattaren. Päästäkää hänet vapaaksi! Ostohinta maksetaan teille heti.” ”Bakkalum, saammepa nähdä,” sanoi Pasha miettivästi, tupruttaen savua piipustaan. Lyhyen vaiti-olon jälkeen lisäsi hän: ”Kernaasti tahtoisin toivonne täyttää, mutta ei se tällä kertaa kuitenkaan käy päinsä. Tyttö on jo monta päivää sitten lähetetty hänen ylhäisyytensä Sultaanin haaremiin ja Kislar Agha ja Kehaja Khadunna ovat hänet vastaan-ottaneet. Kovin ikävää, kovin ikävää! Sieltä ette voi häntä saada.” Muukalainen loi epäluuloisen silmäyksen Pashaan, joka istui suopeasti piippuansa polttaen, eikä edes näyttänyt huomaavan vieraansa synkkää katsetta. ”Poika parka,” ajatteli vieras itsekseen, ”sanoinhan hänelle heti, ett’ei koskaan ole onneksi rakastua turkkilaiseen naiseen oikein täydellä todella.” Useiden keskinäisten kohtelijaisuus-osotusten jälkeen lähti vieras pois ja Pasha kääntyi kohta sen jälkeen lääkäriin sanoen: ”Uskoton koira! Mokoma giauri tulee pyytämään paratiisin houria, joka on luotu yksinomaan oikea-uskoisen elämää sulostuttamaan!” ”Mutta ethän, herra, vielä ole lähettänyt tyttöä pois?” huomautti Muhammed. ”Bosh, bosh, saastaiselle elukalleko antaisin totuuden helmeä? Läkähtyköön hän valheeseen! Huomenna tyttö viedään. Annan Fatmen ilmoittaa sen hänelle, jotta hän olkoon valmis ja koristelkoon itseänsä parhaan mukaan.” Eikö iloitse Vaali, kuullessansa suuren päivän lähestyvän? Eikö ajattele hän iloa, jota tuntisi hänen äitinsä, jos tietäisi tyttärensä saavuttavan korkeimman maallisen onnen, minkä hän on hänelle kuvitella voinut? Ei. Vaali istuu synkkänä, vaiti kuin marmorikuva. Surumielisen ympärillä häärii vanha neekerivaimo Fatme. Hän juttelee myötäänsä ja tahtoisi huvittaa murheellista kaunotarta. Hän ylistää hänen kauneuttaan, hänen onneaan. ”Ohho! Kaikkein herrain herra, uskon valo, maailman valtijas! Niin, syytä sulla kyllä lienee olla vakava ja aprikoida, miten oikein olla, kuin eleä sinua odottavassa suuressa kunniassa! Mutta ole iloinen, ihana Vaali! Sinua kauniimpaa kukkaa ei loistava aurinko vielä ole valaissut. Allah heitä varjelkoon, Kasseki Sultaanitarta, kuuta ja lisäksi kaikkia Seraljin tähtiä, kai he kaikki kauneudesta säteilevät. Allah minua heitä solvaamasta varjelkoon, mutta minulla ei ole ollut onnea heitä nähdä, sitä vastoin kuin näen ''sinun'' kauneutesi näillä molemmilla vanhoilla silmilläni. – Ohho! Uskottomalle, saastaiselle kafiirilleko sinä muka olisit aijottu? Sellainen tunkeutui hänen armonsa Pashan luo, (jonka elon Allah onnekkaaksi tehköön!) ja tahtoi sinut ostaa. Hyi, sellaista koiraa!” Vaali alkoi äkkiä tarkata vanhuksen puhetta. ”Tahtoiko hän ostaa minut? Sanoitko niin?” kysyi hän kiivaasti. ”Tahtoi, lapsi, tahtoi! Sellainen mieletön houkkio! Sanoi erään frankin karillejoutuneesta laivasta tahtovan sinut omaksensa. Kylläpä kai! Kuulin orjien tuolla sisällä kertovan tuon kaiken.” Vaalin kasvot olivat auringon valaiseman järven kaltaiset, jonka jok’ikinen laine loistoa heijastaa, mutta äkkiä peittävät pilvet päivän silmän ja synkkinä, tummina hyrskyvät jälleen järven aallot. ”Kas noin! Noin sinun tulee loistaa! Nyt olet kaunis! Ei, lapsi, elä uudelleen surullista katsetta kasvoillesi päästä! Huomenna, kun sinut viedään Seraljiin, tulee sinun ottaa tuo kaunis katsanto!” ”Huomenna? Huomennako jo?” ”Niin. Hänen armonsa Pasha pyysi minua ilmoittamaan siitä sinulle ja käski minua koristamaan sinua mitä kauneimmin. No, no, elähän nyt siitä niin hirveästi hätäänny! Käy nyt levolle, että huomenna sitten olet kukoistava!” Mutta ei etsinyt unessa uutta loistetta Vaalin silmä, ei sitä edes kyyneleet virkistäneet. Levottomasti heittelihe nuori neito vuoteellansa, jossa olisi uinua pitänyt. ”''Hän'' kehoitti minua rukoilemaan. Mutta voi! Onhan Profeetta itse sen niin säätänyt. Rikottaisiinko ''hänen'' lakiansa naisen tähden, joka on luotu vain miehen huviksi ja jonka onni tai onnettomuus ei mitään merkitse? Isäni, isäni, etkö saata tyttäresi huutoa kuulla? – Oi ei! Isänihän on minut rahasta myönyt! Äiti, sinähän rakastit pientä tyttöäsi! Oi ei, oi ei! Ei hänkään, jos voisikin, tahtoisi minua vapauttaa! Hän iloitsisi onnestani. Veli, sä uljas, nuori veljeni, sinä vapauden puolesta taisteleva sotilas, auta Vaali raukkaa! Oi ei, ei! Sinä olet jalo sotilas, Vaali vain poloinen tyttöparka, jonka täytyy kuolla, voi, mutta joka ei kuitenkaan saa kuolla! Miksi sai Vaali kauneutta? Ei itsensä iloksi, rakastettunsa riemuksi! Mutta onhan kauneus Vaalin oma. Eikö Vaali voi sitä hävittää? Mutta voi! ''Hän'' ei välittäisi rumasta! Vaali lähetetään orjakauppaan, myödään jonkun köyhän miehen orjattareksi, saa raataa ja raskaassa työssä uurastaa! Mutta kenties! ''Hänhän'' etsii Vaalia. Eihän hän rumaa Vaalia rakastaa saata, mutta hän on häntä säälivä, hän ostaa ehkä Vaalin orjattareksi kauniille naiselle, jonka valitsee vaimoksensa hän, joka tahtoo rakastaa ainoastaan yhtä. Vaali saisi hänen vaimoansa palvella, häntä koristaa, ilahuttaa hänen mieltään ystävällisellä, huomaavalla palveluksellaan ja ''hän'' iloitsisi siitä.” Oli aamu. Fatmen oli saatettava Vaali kylpyyn. ”Fatme, muistatko väkevää nestettä, jolla kiillotit vaskiheloja tuolla ja joka, kun siitä singahti pisara sormelleni, poltti siihen haavan, josta sanoit ainaisen arven jäävän? Voitko hankkia mulle sitä?” ”Mitä Vaali sillä?” kysyi kummastellen Fatme. ”Käyttämällä sitä kylvyssä teen ihoni hienoksi. Olet ylistänyt hipiäni sametinkaltaista lienteyttä. Nyt kuulit salaisuuden, jonka kautta sen sellaiseksi saan. Mutta et saa hiiskua siitä kellekään.” ”Herra, ihana orjattaresi on musta,” sanoi orja astuessaan Murad Pashan luo. ”Mustako? – Mitä loruat, sinä koiransikiö?” ”Hän on peseytynyt sillä öljyllä, jolla kiillotamme metalleja.” Orja vaikeni, mutta huomatessaan herransa vihan alkavan kuohua niin kovasti, että pelkäsi siinä paikassa saavansa viestistänsä selkäsaunan, lisäsi hän: ”Mutta Hekim Muhammed Effendi sanoo, että öljyn saa pestyksi pois.” ”Mitä valehtelet, koira?” ”Menehtyköön palvelijasi, jos valehtelee! Hekim tapasi vanhan Fatmen, kun tämä oli viemässä öljyä Vaalille, ja, viisas kun on, arvasi hän orjattarella olevan jotakin pahaa mielessä ja vaihtoi väkevän hapon värjäävään öljyyn, joka tosin kovasti kirveltää ihoa, mutta jota saattaa toisella nesteellä pestä pois.” Pasha istahti takaisin sohvalle, jolta hämmästyksessään oli kavahtanut pystyyn. ”Allah, Allah! Mokomakin kiukkuinen ilkiö! Luuleeko hän maksaneeni 30,000 piasteria sitä varten, että hän saisi kauneutensa turmella? Sellainen petturi! Tahtoo varastaa minulta kauneutensa, josta olen niin kalliin hinnan maksanut! Tahtoo peijata multa omaisuuteni! Kuten sanoin, eivätkö naiset ole enemmän eläimiä, kuin ihmisiä? Onko heillä vähintäkään käsitystä oikeasta ja väärästä? Ei. Elukoita he ovat, pahempia, kuin elukat. Herrani Sultaanin parran kautta, vähemmästäkin sitä saattaa raivostua. Mutta mitäpä hänelle voin? Jos häntä rankaisutan, itkee hän ja turmelee silmäinsä loiston. Kiittämätön! Enkö ole tuottanut hänelle niin komeita pukuja, että olisivat itse Sultaanitar Walideelle soveltuneet? Enkö ole antanut tarjota hänelle sekä sokerihilloa, että sokerileivoksia? Mutta sellaiset he ovat, tunnen heidät, kavalia ja kiittämättömiä ovat.” ---- Kulunut on kymmenen vuotta. Lämpimänä ja kirkkaana kaareilee päivä yli Stambulin. Kultainen Sarvi säteilee, tuhanten kukkain tuoksu täyttää ilman. Seraljin rannalla keinuu katettu purjevene. Pienempiä venheitä kiitää ympäri ajamassa kaikkia muita pursia pois tieltä. Seraljin naisista muutetaan muutamia Kadiköin kesälinnaan. Seraljin portilta, rantaan asti pingoittavat mustat orjat kangaskaistaleita molemmin puolin tietä, jott’ei kukaan vilahdukseltakaan näkisi hunnutetuita naisia, jotka nyt Kislar Aghan ja mustan orjaparven seuraamina astuvat palatsista. Useimmat naiset juttelevat vilkkaasti. Se on suuri ja tärkeä tapahtuma tulla muutamaksi viikoksi siirretyksi toiseen linnaan. Se se heitä vilkastuttaa. Utelijaina vilkkuvat naiset ympärillensä, mutta eivät saata nähdä muuta, kuin taivaan ja varjostavat vaateseinät. Muutamia ihmisiä on lähestynyt vaateseiniä. Heidät karkoitetaan etemmäksi. Eräs frankki, nainen rinnallaan, lähestyy aivan likelle. Tuuli nostaa vaateseinän lievettä, Kislar Agha huutaa kiivaasti orjille pitämään paremmin varalta. Vähäinen hälinä syntyy. Eräs Seraljin naisista päästää hillityn huudon. Frankki ja hänen toverinsa siirtyvät kauvemmas. Muutamia päiviä tämän jälkeen toi vanha vaimo venäläisen ministerin hotelliin kirjeen ja kukkamaljakossa kasvavan kasvin. Sieltä saatettiin nämä perille omistajalle, eräälle matkustajalle. Kirje kuului näin: ”Vaalin entinen ystävä ja pelastaja, rauha olkoon kanssasi! Näin sinut muutama päivä sitten. Sinä et saattanut minua tuntea. Sinä olet sama kuin olit: Waimosi, eläköön autuaana hän, seisoi sivullasi, kuin rinnalla auringon seisoo aamurusko. Vaali on vanha, sammunut on silmän säihky, lakastuneet ovat posken ruusut. Vaali on tuntenut ilon; hänellä oli tytär. Neljän kuukauden vanhana kihlattiin hän Mustafa Pashalle, tuolle vanhalle veren-imijälle. Viiden kuukauden ikäisenä kuihtui hento taimi. Äiti ylisti Allahin armoa. Vaalilla oli lintu häkissä: se lauloi ja lohdutti hänen sydäntään. Mutta Vaali käsitti, mitä on pakko ja vankeus! Hän antoi viedä ystävänsä lehtoon Bosporon rannalle. Kun myyty tyttö vietiin kodistansa, näki hän siemenen putoavan maahan siitä heinätukosta, jota hänen veljensä hevonen parhaillaan söi. Tyttö otti siemenen ja kätki sen povellensa. Siemenestä on Vaalin huoneessa kasvanut pieni puu. Mutta se riutuu, se halajaa vuoriston vapaaseen maailmaan. Vaalin entinen ystävä! Wie puu sen kotimaan ilmaan, istuta se sen kotimaan multaan! Tee tämä Vaalin tähden! Muuta toivomista ei hänellä ole. Sinä opetit Vaalille, ett’ei saa henkeänsä lopettaa: Vaali elää. Sinä opetit häntä rukoilemaan: hän rukoilee. Rauha olkoon kanssasi, hänen kanssaan, joka sydäntäsi riemastuttaa ja lastesi kanssa! Vapaus ja elämän täysinäisyys olkoon teidän!” {{Kuvauksia ja unelmia}} 3494 6774 2006-10-15T08:02:01Z Hartz 13 rv {{Wikipedia}} '''Fredrika Runeberg''' (1807–1879) == Novellit == * ''[[Aikyn]]'' (''Aikyn'') * ''[[Hildred]]'' (''Hildred'') * ''[[Intiaanin nainen]]'' (''Indianens qvinna'') * ''[[Kamtshatkalaisen vaimo]]'' (''Kamtschadalens hustru'') * ''[[Kielo]]'' * ''[[Köynnöskasvi]]'' * ''[[Manalan neito]]'' * ''[[Odaliski]]'' (''Odalisken'') * ''[[Salik Sardar Khaanin puoliso]]'' (''Salik Sardar Khans maka'') * ''Simrith''-novellin suomennokset ** ''[[Simrit]]'' ** ''[[Simrith]]'' * ''[[Suomivaimo Saimaanniemellä]]'' * ''[[Tuulahdusten leikki]]'' (''Fläktarnas lek'') [[Luokka:Fredrika Runeberg]] [[sv:Författare:Fredrika Runeberg]] 3495 6263 2006-10-05T16:02:58Z DifiCa 47 Uudelleenohjaus sivulle [[Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus]] #REDIRECT [[Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus]] 3496 6267 2006-10-06T10:58:21Z Mzlla 6 tervetulomalline pääosin Wikikirjaston pohjalta {| align="center" class="toccolours" width="100%" |- | <center>[[Kuva:Info-pictogram.png|Info-pictogram.png]]&nbsp;&nbsp;&nbsp;<big>'''Tervetuloa Wikiaineistoon, {{PAGENAME}}!'''</big></center> Wikiaineistossa pidetään uusien käyttäjien liittymisestä mukaan. Tässä on pari asiaa, jotka saattavat kiinnostaa sinua: * [[Ohje:Ohje|Ohjeita projektiin liittyen]] * [[Wikiaineisto:Hiekkalaatikko|Hiekkalaatikko]], Wikiaineiston erityinen sivu jolla voit kokeilla muokkaamista vapaasti. Jos jokin asia askarruttaa, niin voit kysyä [[Wikiaineisto:Kahvihuone|kahvihuoneessa]], Wikiaineiston yleisellä keskustelualueella. <center>'''Toivottavasti pidät Wikiaineistossa käyttämästäsi ajasta!'''</center> |- |} 3498 6269 2006-10-06T16:43:44Z Nysalor 5 Oma proosasuomennos alkuperäisestä englanninkielisestä runosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tähti |alaotsikko= |tekijä= | override_author=[[Ann Taylor]] ja [[Jane Taylor]] |huomiot=Runon tunnetuin suomennosmukaelma on ''Tuiki tuiki tähtönen''. }} : Tuiki, tuiki, pieni tähti, : Kuinka ihmettelenkään, mikä olet! : Maailman yllä niin korkealla, : Kuin timantti taivaalla. : Kun paahtava aurinko on poissa, : Kun se ei enää loista, : Silloin luot heikon valosi, : Tuiki, tuiki, koko yö. : Silloin pimeydessä matkaaja, : Kiittää sinua pikkuruisesta tuikkeestasi, : Hän ei näkisi kulkea, : Jos et tuikkisi. : Tummansinisellä taivalla sinä pysyt, : Ja usein verhojeni läpi kurkistat, : Sillä sinä et koskaan sulje silmääsi, : Ennen kuin aurinko on taivaalla. : Kirkas ja pikkuruinen tuikkeesi, : Antaa matkaajalle valoa pimeydessä: : Vaikken tiedä, mikä olet, : Tuiki, tuiki pieni tähti. [[Luokka:Ann Taylor]] [[Luokka:Jane Taylor]] [[Luokka:Runot]] [[en:The Star (Taylor)]] [[sv:Blinka lilla stjärna]] 3499 6270 2006-10-06T16:43:51Z Nysalor 5 Listaus '''Ann Taylor''' (1782–1866) == Runot == * ''[[Tähti (Taylor)|Tähti]]'' [[Luokka:Ann Taylor]] 3500 6271 2006-10-06T16:43:57Z Nysalor 5 Listaus '''Jane Taylor''' (1783–1824) == Runot == * ''[[Tähti (Taylor)|Tähti]]'' [[Luokka:Jane Taylor]] 3501 6272 2006-10-06T16:44:07Z Nysalor 5 [[Luokka:Englantilaiset runoilijat]] [[Luokka:Englantilaiset runoilijat|Taylor, Ann]] 3502 6273 2006-10-06T16:44:10Z Nysalor 5 [[Luokka:Englantilaiset runoilijat]] [[Luokka:Englantilaiset runoilijat|Taylor, Jane]] 3503 6274 2006-10-06T17:00:28Z Nysalor 5 Oma proosasuomennos alkuperäisestä ruotsinkielisestä runosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Marian hämmästys |alaotsikko= |tekijä=Carl Jonas Love Almqvist |huomiot= }} : Karitsat niin valkeat niityllä käyvät; : mutta Jeesus-lapsi niiden kanssa kulkee. : Hämmästynyt Maria seisahtuu ja huudahtaa: : ”Näen sädekehän lapsen hiusten ympärillä!” [[Luokka:Carl Jonas Love Almqvist]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Marias häpnad]] 3504 9639 2006-12-23T17:03:52Z Nysalor 5 Jos joukosta tuhannen tähden {{Wikipedia}} '''Carl Jonas Love Almqvist''' (1782–1866) == Asiatekstit == * ''[[Pohjan Eläimet]]'' == Runot == * ''[[Jos joukosta tuhannen tähden]]'' * ''[[Kuunteleva Maria]]'' * ''[[Marian hämmästys]]'' * ''[[Noita Kaarle-kuninkaan aikana]]'' [[Luokka:Carl Jonas Love Almqvist]] [[sv:Författare:Carl Jonas Love Almqvist]] 3505 6276 2006-10-06T17:00:50Z Nysalor 5 Luokka ja kielilinkki [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Almqvist, Carl Jonas Love]] [[sv:Kategori:Carl Jonas Love Almqvist]] 3506 6277 2006-10-06T19:16:49Z Nysalor 5 Kuunteleva Maria {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuunteleva Maria |alaotsikko= |tekijä=Carl Jonas Love Almqvist |huomiot= }} : Taivaan Herra, miten kaunis : &nbsp;&nbsp;&nbsp;on kuulla ääni autuaan enkelin suun! : Taivaan Herra, mikä auvo : &nbsp;&nbsp;&nbsp;on kuolla lauluun ja säveliin! : Hiljaa, sieluni, sula virtaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;tummaan taivasten purppuravirtaan! : Hiljaa, autuas henkeni, vaivu : &nbsp;&nbsp;&nbsp;jumalsyliin, viileään, hyvään! '''Lähde:''' [[Uuno Kailas|Kailas, Uuno]] 1931: [http://pge.rastko.net/etext/100006 ''Uni ja kuolema'']. WSOY, Porvoo. [[Luokka:Carl Jonas Love Almqvist]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] [[sv:Den lyssnande Maria]] 3507 6278 2006-10-06T19:16:53Z Nysalor 5 Noita Kaarle-kuninkaan aikana {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Noita Kaarle-kuninkaan aikana |alaotsikko= |tekijä=Carl Jonas Love Almqvist |huomiot= }} : Tällä vuorella ovat muorin mustat luut, : hänen, joka keväällä roviossa paloi. : Nyt saat kuulla tarun tulesta punaisesta: : miten muori pantiin roviolle palamaan. : Muori otti mäntytikkuja valkoisia, : mutta ne tikut hän pisti muurin rakoon. : Hän meni hiljaa muurin luokse : ja lypsi vapisevin käsin maitoa pienille lapsilleen. : Mutta se rievä maito oli lehmästä rikkaan papin. : – Lapset saivat seisoa äidin rovion luona. '''Lähde:''' [[Uuno Kailas|Kailas, Uuno]] 1931: [http://pge.rastko.net/etext/100006 ''Uni ja kuolema'']. WSOY, Porvoo. [[Luokka:Carl Jonas Love Almqvist]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 3508 6281 2006-10-06T19:47:22Z Nysalor 5 Ballaadi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ballaadi |alaotsikko=(Vapaa mukailu) |tekijä=Jean Richepin |huomiot= }} : Kosi tyttöä köyhä poika, vaan : ei häntä se tyttö tahtonutkaan. :»Sanot lempiväs. Koiralleni mun : siis oitis tuo sydän äitis sun –» : Meni poika. Ja äitinsä tappoi hän : ja otti sydämen sykkivän... : Sitä kantoi käsi vavisten : ja lankesi, – pudotti sydämen. : Makas pölyssä tien se verissään. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Oi, silloin tään : sanan lausui se hiljaa valittain: :»Laps, eihän sinuun sattunut vain?» '''Lähde:''' [[Uuno Kailas|Kailas, Uuno]] 1931: [http://pge.rastko.net/etext/100006 ''Uni ja kuolema'']. WSOY, Porvoo. [[Luokka:Jean Richepin]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 3509 6308 2006-10-08T00:33:06Z Nysalor 5 Kielilinkin päivitys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirje leiriltä |alaotsikko=(Come up from the fields, father) |tekijä=Walt Whitman |huomiot= }} :»Tule vainioilta, isä, täällä on kirje Peteltä; : tule portaille, äiti – pojaltasi on tullut kirje.» : Katso: on syksy. : Katso, miten puut, vihreät ja punaiset ja keltaiset : huokuvat viileyttä Ohion kyliin, kun tuuli tuutii lehtiä, : omenat kypsyvät tarhoissa ja rypälet säleiköllä. : (Tunnetko köynnösten rypälten tuoksun? : Tunnetko, miten tuoksuu tattaripelto, jossa mehiläiset : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;surisivat äsken?) : Korkealla kaiken yllä – taivas, niin tyyni, : niin läpikuultava sateen jälkeen, ihmeellisin pilvin; : ja taivaan alla on myöskin kaikki tyyntä, elävää ja kaunista : – ja farmi kukoistaa. : Vainioilla kasvaa kaikki hyvin; : mutta tule vainioilta nyt, isä – tule, tyttäresi huutaa sinua; : ja tule ovelle, äiti – tule suoraa tietä suurelle ulko-ovelle. : Äiti, hän rientää minkä ehtii – jalat vapisevat – se tietää : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;pahaa, : hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä. : Kiiruhda, avaa kirje. : Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;on alla, : voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;oi sinä haavoitettu äidinsydän! : Kaikki pyörii hänen silmissään – mustat läikät tanssivat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;– hän käsittää vain tärkeimmät sanat, : katkonaisia lauseita. – »Osunut rintaan, ratsuväkihyökkäys, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;makaa sairaalassa, : tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian.» : Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon : koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kaupungeissa ja kylissä; : kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;heikkoudesta kaatumaisillaan : nojaa hän pihtipieleen. :»Älä sure niin, rakas äiti» (tuskin täysikasvuinen tytär : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;nyyhkyttää nämä sanat; : pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä). :»Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian.» : Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;hänen tarvitsekaan parantua, vakaan ja : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;uskollisen sielun). : Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut, : ainoa poika on kuollut. : Mutta äidin tarvitsee parantua, : heikon olennon, pian mustiin puetun; : päivällä hän ei koske ruokaan – yöllä hän koettaa nukkua, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;herää usein : herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä, : oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä – : lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois : seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen : poikansa luona. '''Lähde:''' [[Uuno Kailas|Kailas, Uuno]] 1931: [http://pge.rastko.net/etext/100006 ''Uni ja kuolema'']. WSOY, Porvoo. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] [[Luokka:Walt Whitman]] [[en:Leaves of Grass/Book XXI#Come Up from the Fields Father]] 3510 6284 2006-10-06T19:48:17Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Walt Whitman''' (1819–1892) == Runot == * ''[[Kirje leiriltä]]'' [[Luokka:Walt Whitman]] [[en:Author:Walt Whitman]] [[es:Walt Whitman]] 3511 6285 2006-10-06T19:48:26Z Nysalor 5 [[Luokka:Yhdysvaltalaiset runoilijat]] [[Luokka:Yhdysvaltalaiset runoilijat|Whitman, Walt]] 3512 6286 2006-10-06T19:48:39Z Nysalor 5 Eräs vanhus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Eräs vanhus |alaotsikko= |tekijä=Dan Andersson |huomiot= }} : Sain leivän jotenkuten, : se tuli kuin ylhäältäpäin. : Minä pystytin pirtin, mut en : edes kolonut hirsiäin. : Petun keväät toivat taloon, : puun mahlaa väkeni joi. : Minä asetin ansoja saloon, : ja se riitti, min Herra soi. : Tilan annoin poikani hoivaan, : ja hän myöskin vaimon nai. : Tämä äyskiä, lyödä voi vaan – : kovin raataa rengit sai. : En pojalta kuullut koskaan : minä sanaa mieluisaa, : talo vaikk’ oli vainioineen : minun kätteni ahertamaa. : Kuin pureva sirpin terä, : kuin kylmä jää ja hyy : oli vaimo se, kiukun kerä, : minun vanhuudenvaivani syy. : Ja törmällä rattaat sitten, : säkin heiniä rattailla näin; : ja aisoissa rattahitten : oli Harmaa riippuvin päin. : Mitäs – mietin – jos tuota tutkaan, : mihin matkaan aiotaan. : Mut en kysyä tohtinutkaan – : paras pysyä vaiti vaan. : Olin vaiti, en kysynyt mitään, : söin nurkassa velliäin; : ei puhunut poikani liioin. : Koko tunti kului näin. : Oli outo se päivä. Kukaan : ei äyskinyt, riidellyt. : Nous pöydästä poikani: – Mukaan, : isä, tuleppas rattaille nyt! : Mitä juhlaa vietetäänkään? : Joko toinen aika sai? : Mut en suotta kyselemäänkään – : saan tietää – sitten – kai. : Minut tänne hän toi. Olen vanha, : en jaksa puhuakaan. : Joka päivän tyynenä kohtaan, : mitä tuokin se tullessaan. : Mut on vaivaistalossa hyvä : tämä tuntea lohdutus: : povi maan on likellä syvä : ja syys, sadonkorjaus. : Puulavall’ on pahnoja hiukan – : minä valvon ja ikävöin; : elon lailla on ilma raskas, : näen painajaisia öin. : Kova oli hän isäänsä kohtaan, : pois kaipaan kuitenkin: : kovan, ainoan poikani tähden : yhä maata kuokkisin. '''Lähde:''' [[Uuno Kailas|Kailas, Uuno]] 1931: [http://pge.rastko.net/etext/100006 ''Uni ja kuolema'']. WSOY, Porvoo. [[Luokka:Dan Andersson]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 3513 6287 2006-10-06T19:48:52Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Dan Andersson''' (1888–1920) == Runot == * ''[[Eräs vanhus]]'' [[Luokka:Dan Andersson]] [[sv:Författare:Dan Andersson]] 3514 6288 2006-10-06T19:49:00Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Andersson, Dan]] [[sv:Kategori:Dan Andersson]] 3515 6289 2006-10-06T19:49:11Z Nysalor 5 Lahja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lahja |alaotsikko= |tekijä=Harriet Löwenhjelm |huomiot= }} : Pien sydämeni veli, haluaisin : sinulle krysoliitin lahjoittaa. : Jos valioimmat aarteet omistaisin, : ne antaisin. : Mut mulla, kautta Herran, : ei mitään ole, höyhenenkään verran; : rukoilla autuuttas voin kuitenkin. : Mä otan pyhiinvaeltajan kaavun : ja kuljen loputtoman pitkän tien : ja ryömin pyhät portaat, kunnen saavun : mä temppeliin : ja eessäs, Herra, makaan; : mä siinä kerjään enkä hievahdakaan, : sä kunnes sanot: Tapahtukoon niin! : Mä otsa maassa huudan nimeäsi: : Oi Herra Jumala, oi Jehova, : joll’ onni, riemu ovat kädessäsi, : sult’ anon vain: : On pieni veli mulla : ja aarrekätköt ihmeelliset sulla, : suo lahja hälle, osa autuain! : Suo hälle riemu, joka pyörryttäisi, : jos sekunninkaan sitä maistaisin! : Niin, ettei ihanuus sen häviäisi, : niin suo se, niin! : Oi Herra, anon sua: : suo, ettei aivan unohtaisi mua : hän, osaansa kun tulee, taivaisiin. '''Lähde:''' [[Uuno Kailas|Kailas, Uuno]] 1931: [http://pge.rastko.net/etext/100006 ''Uni ja kuolema'']. WSOY, Porvoo. [[Luokka:Harriet Löwenhjelm]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 3516 6290 2006-10-06T19:49:19Z Nysalor 5 Listaus '''Harriet Löwenhjelm''' (1887–1918) == Runot == * ''[[Lahja]]'' [[Luokka:Harriet Löwenhjelm]] 3517 6291 2006-10-06T19:49:27Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Löwenhjelm, Harriet]] 3518 6292 2006-10-06T19:49:45Z Nysalor 5 Kärsimysviikolla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kärsimysviikolla |alaotsikko= |tekijä=Erik Axel Karlfeldt |huomiot= }} : Oi suloisuuden suloisuutta syvää – : sovittaa, lääkitä ja tehdä hyvää, : hymyillä, virkkain: :»Vain ilon, valon muistan, muuta en!» : Mult’ ovat keväät ainiaaksi poissa : ja ystäväni haudan kammitsoissa; : on ilta kirkkain, : mä istun yksin, ruskoon katsellen. : Ja minä nousen, menen kirkkotarhaan, : lomitse hautakivien mä harhaan; : ne hämy peittää : ja niihin »Rauha» kirjoitettu on. : Käyn jäistä tietä, lepäämättä mennen, : mun täytyy määrään päästä yötä ennen, : mi varjon heittää : koht’ yli ehtoon suuren tuokion. : Myös sinä istut yksin, iltatähden : etäisen välkkeen hymyhuulin nähden, : ja tuuli lauha : tuo sulle tulkittavaa paljon niin. : Maaks’ ehtivät jo ystäväni tulla – : vain yks on vanha vihollinen mulla: : Jumalan rauha : talossa, josta minut häädettiin. : Oi suloisuuden suloisuutta syvää! : Puut mustat soivat kevään virttä hyvää, : ja sade helää : kuin itku onnellinen, hiljainen. : Mult’ unohtuneet kyyneleni ovat, : mä anteeks annoin kaikki lyönnit kovat, : vain kiitos elää : vuoks rakkauden kuolleen, kaukaisen. '''Lähde:''' [[Uuno Kailas|Kailas, Uuno]] 1931: [http://pge.rastko.net/etext/100006 ''Uni ja kuolema'']. WSOY, Porvoo. [[Luokka:Erik Axel Karlfeldt]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 3519 6293 2006-10-06T19:49:52Z Nysalor 5 Sydämen arvoitusten kirjasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sydämen arvoitusten kirjasta |alaotsikko= |tekijä=Erik Axel Karlfeldt |huomiot= }} : Sekö tott’ oli vai veren oikkua vain, : palo purppuranpunainen sielussain? : Nimen tiedätkö tunteelle päällä maan, : elon liekille, vaiti mi haudataan? : Sinut joskus sydänyön hetkenä nään, : kun huiluunsa tarttuu se hivelevään; : yli kasteisen tien, ohi virran veen : tulet taas, tulet uneeni syksyiseen. : Olen katsova silmiisi kaipaaviin, : haet kättäni lempeihin lupauksiin; : suven ruusu sun laillas ei loistaa vois; : tuli ihmeenä, ihmeenä liu’ut pois. : Kun salaisuuksia sydämes : vait ajattelet, mentyä nuoruutes, : kesän kuolevan kuullossa ovesi taa : tulen, entisen helkkeen soittoni saa. : Minä kätkin ne tummat säveleet, : sinä kuulet ne taas, sinult’ unhoittuneet; : surun-vienona soi, ohi kiiruhtaen, : joen laulu ja tuulten ja rakkauden. '''Lähde:''' [[Uuno Kailas|Kailas, Uuno]] 1931: [http://pge.rastko.net/etext/100006 ''Uni ja kuolema'']. WSOY, Porvoo. [[Luokka:Erik Axel Karlfeldt]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] 3520 6294 2006-10-06T19:50:05Z Nysalor 5 Joutomies {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joutomies |alaotsikko= |tekijä=Erik Axel Karlfeldt |huomiot= }} : Ken olet, mies? Tulet mistä päin? : – En voi sitä virkkaa sulle. : Kodist’ en minä tiedä, en isästäin, : ei sikiä poikaa mulle. : Hyvin enköhän pitkää tietä tulle. : Miten uskosi laita on? – Tiedän tään: : en mitään mä tietää saata. : Jos en oikein usko, en väärinkään, : olen tähynnyt taivaanmaata. : Olen Jumalaa etsinyt, oota ja aata. : Elos millainen? – Myrsky ja vaiva vain, : tulen taistoista, niihin lähden; : palan, kaipaan turhia kaipuitain, : vähän pilkettä pilvistä nähden. : Miten iloitsen eloni tähden. '''Lähde:''' [[Uuno Kailas|Kailas, Uuno]] 1931: [http://pge.rastko.net/etext/100006 ''Uni ja kuolema'']. WSOY, Porvoo. [[Luokka:Erik Axel Karlfeldt]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Uuno Kailas]] [[sv:En löskerkarl]] 3521 6298 2006-10-06T19:58:51Z Nysalor 5 {{Wikipedia}} {{Wikipedia}} '''Erik Axel Karlfeldt''' (1864–1931) == Runot == * ''[[Joutomies]]'' * ''[[Kärsimysviikolla]]'' * ''[[Sydämen arvoitusten kirjasta]]'' [[Luokka:Erik Axel Karlfeldt]] [[sv:Författare:Erik Axel Karlfeldt]] 3522 6296 2006-10-06T19:50:26Z Nysalor 5 [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat]] [[Luokka:Ruotsalaiset runoilijat|Karlfeldt, Erik Axel]] [[sv:Kategori:Erik Axel Karlfeldt]] 3523 6301 2006-10-06T20:06:13Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Tähti''' voi viitata * [[Ann Taylor]]in ja [[Jane Taylor]]in runoon ''[[Tähti (Taylor)|Tähti]]''. * [[Lars Stenbäck]]in runoon ''[[Tähti (Stenbäck)|Tähti]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Ann Taylor]] [[Luokka:Jane Taylor]] [[Luokka:Lars Stenbäck]] 3524 6304 2006-10-07T20:54:00Z Nysalor 5 Frithiof tuloo Kuninkaan Ringin tykö {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Frithiof tuloo Kuninkaan Ringin tykö *). |alaotsikko=(Ruotista suomennettu). |tekijä=Esaias Tegnér |huomiot= }} : '''Ring''' Kuninkas, rahillaan, jouluna oltta joi, : Sen viereen istui puoliso, nuor’ ja kaunis toi; : Kuin syys ja suvi nähtiinpä niitä vierekkään, : Tuo oliik sulo kevät, se kolkko syksy hään. : Niin tupahanpa tuli jo ukko vieras sinn’; : Hään peästä jalkoin asti nahoissa pukeiksin. : Hään piti kepin käissään, ja kävi kyyryssään; : Mutt’ korkeemp’ kuin ne toiset, niin oli kuitenk’ hään. : Hään istuaksein paniin, sopessa, pankolla; : Siin’ onki köyhäin paikka, ainakin arvolla. : Nuo hovinherrat nauroit, ja iskit silmänsä; : Ja sormellaan osotti, ukkoa, ilvensä. : Nyt vihastuipa vieras, sen silmät leimahtaa; : Hään miehen, yhen heistä, rinnoista kiini soa. : Ja sukkelasti keänsi sen ylös-alaisin. : Ne toiset vaikenivat: myö oisiik tehnyt niin. : «Mikäpä häly tuolla? Kuk’ murtaa rauhaani? : «Niin tules ukko tänne, puheillen, kultani! : «Mikä on nimeis? Mistäs sä olet? Mitäs hait? : Niin sanoi, vihapäissään, kuninkas – muuta pait. : ''«Kyll’ paljonpa sa kysyt! Voan minä vastaan sull’:'' : ''«En annak nimein kellen; se kuuluupi minull’.'' : ''«'''Katumuksessa''' synnyin, '''puutos''' mun taloni;'' : ''«Tänn’ tulin '''Ulvilasta''', – siin’ vietin yötäni.'' : ''«Ma ennen muinon kulin, merellä, laivalla;'' : ''«Sill’ oliik vahvat siivet, se lensi ilolla.'' : ''«Mutt’ nyt jo hyljättynä, se jäätyy rannalla;'' : ''«Itek oon vanhaks tullut: vaivapa vanhalla.'' : ''«Ma tulin tiijustellen, opiksi, mieltäisi;'' : ''«Niin tehtiin mullen pilkkaa, en olek narriksi!'' : ''«Ma sain niskasta narrin, ja keänsin häntä päin.'' : «Suok anteeksi Kuninkas! – Tok’ vahinkoksi ei.»'' : «Et pahoinpa sa panek sanojais, veikkonen! : «Sill’ kunnia vanhoille»: istuppas pöyvällein! : «Voan heität hoamuis poisi! Sun soisin nähäkseinl : «Piilten ei ilo synnyk, toivonpa ilon, näin.» : Ja nytpä, vieraan peältä, läks’ karhun nahka vain, : Sen vanhanpa siassa, nyt nähtiin nuorukain; : Ja otastapa aina hartioin liepeelle, : Sen kelta tukka laineht’, kuin kulta-viipeleet. : Hään seisoi siinä, uljas, sini-sametillaan, : Hopein solettu vyössään, kussa tapiola : Oil kauniist’ kuvaeltu, peotkin, luonnossaan, : Ne, ympäir kupeitansa, tavoitti toisiaan. : Kalvoisimessaan kantoi renkaan, kullasta, uus; : Kupeeltaan riipui miekka, kuin tuli-leimaus, : Silmällä vakavalla, hään kahtoi ympäir, nuon – : Hään kaunis oil kuin ''Balder'', ja uhkea kuin ''Thor''. : Hämmästy’n '''Inkan''' poskeet, ne muutti karvansa: : Kuin revon-tulet poahtaa tunturin hankia, : Kuin kahet lillukaiset, tuulen tuimuuessa, : heilyyvät laineen peällä – niin liehytt’ rintansa. : Nyt puhalsivat torveen, ja kaikki hiljaks’ jäi; : Sill’ nyt oil luvan hetki, jota käytettiin näin: : Sinn’ tuotiin oras Frejrin, joll’ omena, oil suuss’, : Kukilla kaunistettu, nelj-ryömin, kaunis, uus’, : Ja '''Ring''' Kuninkas repi harmaja hapsiaan, : Hään koski posson ohtaan, ja teki lupansa: : «Ma vannon voittaakseini sankarin '''Frithiof''', : «Niin ''Frej'' mun auttakooni, ja ''Odin'' ja myös ''Thor''! : Irvistellenpä naurain, nyt vieras kohottiin, : Silmänsä, suutuksissaan, vihasta leimahtiin; : Hään löi miekkansa pöytään, jott’ raaikkui salissa, : Ja ylös kaikki urot ne hyppäis rahistaan. : ''«Niin kuuleppas, Kuninkas, mun lupauksein myös!'' : ''«Tuo Frithiof on mun heimo, sen tunnen, se on mies.'' : ''«Ma vannon hänen puolta ma piän ikäni,'' : ''«Avulla Tuonen neijon, ja terän miekani.'' : Kuninkas, naurain, sanoi: «kyll’ olet rohkia! : «Tok’ sanat vapaat olkoon Kuninkaan hovissa; : «Juotappas’ häntä, Rotnink’, parhaillais, mik’on täss’! : «Ma soisin hänen jeävän, kaikeksi talveks’, täss’. : Ja Rotnink viinasarven hään otti, täynäns, nuon; : Härän otasta soatu, kalupa kaunis tuo. : Jaloilla hopeisillaan, monenki renkaan kans’, : Kuvilla vanhoin aikoin, kirjuttamisillans’. : Silmällä moahan kahtoin, hään tarjoi sarven täll’; : Mutt vapisipa käsi, jott’ viina ripsaht’ peäll’. : Kuin päivä-lasku vuohen kukkaapa punoittaa, : Niin polttivat pisarat sen kauniin sormia. : Ja mielelläänpä, vieras, hään sarveen otti kiin. : Ei kaks’ sen tyhjäks’ juonut; jotk’ miehiks’ mainittiin; : Voan heti, arvaamatak, Rotninkin hyväksi, : Niin voipa, yhell’ kerrall’, sen, yksin, tyhjensi. : Runoja kanteleensa hään otti samassa, : Ja lauloi runon kauniin, rakkaista pohjassa: : ''Hagbarlista'' ja ''Signest’'', ihaisest’ laulaissaan – : Syämmet kovat suli kupariss’ rinnoissa. : Hään ''Valhallasta'' lauloi, ja ''Einherijästä'', : Vehkeistä uroin vanhoin, moalla ja merellä; : Käsi jokaisen miekkaan, ja silmät kiihoitt’ hään, : Ja sarvi aina kulki, joukossa, yhtenään. : Kovinpa siellä juotiin, kuninkaan hovissa; : Jokainen uros oliik hyvinpä huitissa, : Ja mäniik siitten moata, hiljaisest’ rauhallans’; : Voan '''Ring''', kuninkas vanha, hään makais '''Inkan''' kans’. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Kung Ring han satt högbänk om Julen och drack mjöd”'' &c. Painettu Sampo-kirjassa p. 63–68. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123285&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 10.4.1847]. [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[Luokka:Runot]] 3525 6306 2006-10-07T21:32:18Z Nysalor 5 Frithiofin Sota-Laki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Frithiofin Sota-Laki *). |alaotsikko=Tegnériltä **). (Ruotista suomennettu). |tekijä=Esaias Tegnér |huomiot= }} : Nyt hään purjehti pois meren aukioillen, : Hään läks’ kaukaa kuin soalistaan hak’; : Mutta soturioitansa karissaan pit’. : Voitkos kuulla sen meriläis-lak’? : «Ei piek huoneissa moata, eik katoksen all’: : «Vihamiesipä tuvassaik lie; : «Makook kilpeisi peäll’ ja piek miekkaisi käiss’! : «Peitteheksiki taivahais pie! : «Lyhyt vasaran vars’ ompa voivalla '''Thor''', : «Kyynär’-pitkä on miekkakin '''Frein'''; : «Siin’ on kyll’! Jos oot mies, riennäk vihajais peäll’; : «Sillä lyhyt ouk miekkaisi ei. : «Vaikk’ on rajukin tuul’, purjeis nokkahan sa’a! : «Hauskat ovatki myrskyiset seät; : «Laskek venoisi vesillen – pelkur’ on hään : «Joka vältteä – vaikk’ pohjaankin määt. : «Vapa neitonen moall’, ei ouk merelle sen; : «Joski '''Freija''', hään pettäis sun voan; : «Sillä poski punainen on viekkaus juur, : «Ja sen paulat on kiemuransa. : «Viinaa vanhatki joi, olek päissäis sie myös! : Jos voan kunnolla kannatat sen. : «Joka hoipertaa moalla, hään nouskoon ylös; : «Voan jos horjut, määt – pohjahan päin. : «Jos neät kauppiaan purtta, niin suojelek tuot’! : «Multa heikko hään – maksakoon työs; : «Hään on voitonsa orja, sie merellä mies; : «Paremp’, kultaansa, miekkaisi myös’! : «Ja’ak, merellä, soalistais arvalla vaan; : «Miten käyp’, elä pahaksi paak! : «Mutta kuninkas ite – ei arpahankaan; : «Hään voan kunnian, yksinään, soap’. : «Nyt neät soturit jo, siinä kina ja työ; : «Käypi kiivaast’ jo kilpeihin kiin. : «Jos sa askelen vältät, soat eroisi meilt’: : «Tiek kuins tahot! – voan laki on niin. : «Tyyvyk voitollais! Voan, joka armoais pyyn’, : «Sill’ ei puolta, hään riitaa ei suok; : «Niinpä kuulek sen rukousta nytkin myös: : «Konna se, jok’ ei seälisi tuon’. : «Niin on merellä tapa, ja mies ompi hään : «Joll’ on hoavoja rintansa täys; : «Annak vereisi juostak, vaikk’ päivän ja yön, : «Sijok siitten – jos meijän out mies. : Niin hään julisti lainsa, ja nimensäkkin : Tuli kuultuiksi vieraisiin ma’in; : Eikä löytänyt vertaansa aallojen peäll’: : Ja sen joukot, ne sotivat ain’. : Mutta ite hään perällä istui, ja siin’ : Kahtoi siniseen syvyyteen päin; : «Olet synkkä! Voan sinussa rauha tok’ lie, : «Kosk’ ei peälläisi löyvykkähän. : «Joski Jumala suuttuisi, miekkahan hään, : «Jos niin suotu on, koatunen mie! : «Mutt’ hään pilvessään pysyy, ja mietöksillään : Hään voan hätyttelööpi muu miel’. : «Voanpa tappelussa, niin on korkeissaan hään, : «Nousoo, kotkana, ilmohinsa; : «Ja sen ohta on kirkas, ja kuuluu sen eän’, : «Kuin hään kokasta salamoittaa. : Niinpä aina hään voitosta voitollen läks’, : Oli vakava voahtien peäll’; : Ja hään kulki eteläänpä soaresta soar : Kunnek tulipa Greekan mereen. : Kuinpa korpia näk’, tuolla allojen luo, : Kussa temppelit notkistaiksen – : Mitä oatteli – Freja sen tieteä, ja sie; : Ja, te Runojat, arvaatten sen. : «Täss’ on asuntomme, teällä korpi ja soar’, : «Teällä kirkko, jonk’ isäni näi! : «Se oil tännepä, johonma kultuein pyys’; : «Mutta, mieletöin, pohjoiseen jäi. : «Eikös onni, ja rauha, ouk metistöss’ teäll’; : «Eikös muistit lie pylvien luo? : «Niinkuin rakkaihen kuiskeet on lähteisten eän’: : «Linnut laulaavat runonsa, nuo. : «Missä Ingeborg nyt? Lie hään hyljänyt mun, : «Vanhaan, vaivaiseen Ruhtinahan? : «Emmä soatak sen heitteä, jos henkissä lie; : «Jos ma saisin tuon nähäksein voan! : «Jo on vuottapa kolm’; koska kotoa läks’n: : «Koska näinmä nuo runoisat moat. : «Tokko tunturit siellä viel’ henkissä lie, : «Liekkö kesä mun syntymä-moass’? : «Isäin hauvallepa minä istutin puun; : «Vieläköhän lie kasvava tuo? : «Kuka korjannoon tuon? Annak voimaisi, moa! : «Sillen, taivaskin, kastettais suok! : «Miksi viivymme viel’, näissä vieraissa maiss’! : «Otan verot, mies’murhaaja mie – : «Kyll’ on kunniaksein! Ja toi kultakin, tuot’, : «Emm’ missäkään arvossa pie. : «Jopa lippukin osottaa pohjoiseen päin! : «Pohjassakin on rakkaimmat moat; : «Niinpä seuraanki taivaisten tuulien myöt’, : «Jopa palajan takaisin toas. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ''”Nu han sväfvade kring på det ödsliga haf”'' &c. Äsköin painettu '''Sampo'''-nimellisessä kirjassamme p. 57–62. <nowiki>**)</nowiki> ''Esaias Tegnér'', joka, Piispana Lundin Hiippakunnassa Ruotin moalla, äsköttäin on kuollut, oli näinä aikoina kuuluisin Runo-niekka siellä maisin. Hänen kirjoistaan on ''”Frithiofs Saga”'' (Frithiofin satu) tullut muista kuulluisammaksi, ja senki tähen jo käytetyksi useampihinkin kielihin. Ainoasti Suomalaisille ei ouk siitä niin sanoakaan vielä tullut tievyksi; jonkapa tähen olemme tätäkin ottaneet koitellaksemme. Kauniit ovat kyllä kaikki hänen tekemät-laulunsa, kielen suloisuutensa ja verratointen vertaustensa suhteen; kuitenkin emme luek heijän arvoansa sen veroiseksi, kuin monet muut ovat tätä kahtoneet. Kaikki hänen kirjallisia viljellyksiä julistetaan nyt ilmaantuvan 16:sa kirjan kappaleesta. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=118389&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 13.3.1847]. [[Luokka:Esaias Tegnér]] [[Luokka:Runot]] 3526 6310 2006-10-10T19:17:20Z Nysalor 5 Kaikki tai ei mitään {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaikki tai ei mitään. |alaotsikko= |tekijä=Henrik Ibsen |huomiot= }} : Eroita valo virvasta, : elämä suurt’ on taidetta. : – – – – – – : Mit olet, ollos kokonaan. : Jumalan vanhurskauden lain : voi täyttää ''ihmistahto'' vain. : Sä ensin ''tahdo'' jotakin : ei suurin, pienin palasin, : ei yksin työtä semmoista, : mi kysyy hiukan vaivoja, – : mut ''tahdo'' jotain voittoisasti : kuin miesi kuolon kauhuun asti. : Ken ristinpuuhun nurjana : käy kuoloon, hän ei marttyyri; : vaan jos sa ''tahdot'' ristinpuuhun, : ja ''tahdot'' vaikka koskee luuhun, – : ja ''tahdot'' kun jo uhkaa yö, : niin pelastuksen hetki lyö. : – – jos tingitään, : se ain’ on kullan kumarrus. '''Lähde:''' ''Työläisnainen'' 25.4.1907. [[Luokka:Henrik Ibsen]] [[Luokka:Runot]] 3527 6320 2006-10-13T16:51:06Z Nysalor 5 Muotoiluja kuntoon ja luokat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Leo ja Liina |alaotsikko=Näytelmä yhdessä näytöksessä |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} == HENKILÖT: == : LIINA, kartanon-omistaja. : LEO, kasvate kartanossa. : ANTON, Liinan eno, vanha jääkärimestari. : ANNA, kartanon emännöitsijä. : ELIAS, palvelija kartanossa. (Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä.) (Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummallakin puolella, rahien takana tuuheita kuusia, perillä peltoja ja vuoria. Liina, Anna ja Leo tulevat vasemmalta.) LIINA. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulle onnellista matkaa! LEO. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan mene muistostani tämä aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistä kaukana ja kaukana synnyinmaasta. LIINA. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni. LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänen kättänsä, koska heitän nämät metsät ja vuoret; siellähän ennen, veljinä kamppaellen, ajelimme Tapiolan karjaa. LIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä tämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä. Pitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja siinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.) LEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua lähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi puolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani ikuisesti liekehtivä tuli! – Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja viileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta! LIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo! LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi, mielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on lyhyt. LIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu valmiiksi matkalles. Riennä vaan! LEO. Minä riennän! (Menee oikealle.) LIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin, että mielii hän meistä pois. ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele. LIINA. Et ihmettele? ANNA. Jotain kuiskataan. LIINA. Mitä kuiskataan? ANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta, löytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha ha! LIINA. Hoo! ANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen – ah! – kultakanaseksi Leollensa. LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä kerroit. ANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta sankariansa luokseen. LIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä, joka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon onnensa. ANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne alla! – Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta ainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat. LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki. ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja meno, siinähän elämä ja ilo. – Tehkäät häitä, fröökinäni! LIINA. Häitä! Minä? ANNA. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten tähden, ah niiden hyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen) Tehkäät häitä! LIINA. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oi sinä hälläkkä! ANNA. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat päivät. – Mutta sallitteko pientä kysymystä? LIINA. Minä sallin. ANNA. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo kilisevä, helisevä herra, nöyrästi kumartanut teille? LIINA. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein. ANNA. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne, mutta sai kiellon. LIINA. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle niskallensa, narri? ANNA. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen. LIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina. – Mutta enintään pidinkin hänen kumarruksensa leikkinä vaan. ANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen. LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen. ANNA. Ja niin äveriäs mies. LIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys! ANNA. Vänrikiltä? LIINA. Kaikilta! ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman tavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi? LIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois! ANNA. Mutta minä muistelen – LIINA. Mitä muistelet? ANNA. Elämän ankaraa lakia! LIINA. Mitä huolin siitä? – Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan heille jalon hylkäykseni. ANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme teiltä kiellon? LIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri täynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö nyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki, elämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä julkeus! Sydämmeni paisuu! ANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten sydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut? LIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon hän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä vähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin ehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä aattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin noihin miehiin, minä? Vale! ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein? Siipoiksi Kyöpeliin! LIINA. Mitä huolin siitä? – Mene! Murkinan hetki on lähellä. ANNA. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen! (Poistuu vasemmalle.) LIINA. (Yksin) Menköön hän etsimään onneansa; niin toivon, ja toivon kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon rakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki, hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin toista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas sieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo kunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah, tynsän teeskelyksen muoto velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittämätön poika; riennä, riennä meistä kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain aurinkojen alle. – Niin riehuu, telmää povessani tuonne tänne taistelo kuin maan järistessä merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmärrä! Jos ystävältä kysyisin, miksi sydämmeni riehuu levotonna, niin hän kenties haastelis immen lemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos nurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuorten alle! Ja hän ... hän poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo oikealle.) Tuolla kallion kiireellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja hänen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katoo väikkyen pois oikealle. – Anton tulee vasemmalta) ANTON. (Yksin) Hän matkustaa meistä pois, hän muuttaa perin maapallomme selkäkilvelle, asumaan ikänsä meidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen kohtalo! Sonnipäiset könit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööt tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydän kuin karhunpenikka, olisi pitänyt maailmoja marssiman ja keihäitä murskaileman täällä. Mutta Leoni lähetän vallan vastakynsin ulos hurjille retkille. Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta pojastani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan, tarkkamielisen ja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää täällä seisomaan antura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin. – Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on pojalla tässä? Ainoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä, joka ei koskaan ollutkaan täällä rikkauden kone, vaan pikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hän viimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken, viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintö, ha ha ha! – Ei! pakene kauas tyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta hedelmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.) ELIAS. Herra! ANTON. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja kyräilet sinä, itsepäinen oinas? ELIAS. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräilenkin tällä hetkellä. Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimäistä vihellystä? ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuorat tiensä! Minä en kärsi heitä. ELIAS. En juuri minäkään tänään. Ah, viehän rautainen tie meidän kalliin ystävämme kauas pois! – Herra, teitä on jo varrottu täällä kovin. ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa. ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt? ANTON. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta. ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja? ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa vauhtia leikkiin. ELIAS. Niin, niin! ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat. ELIAS. Kas se! ANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs. – Miksi varrotaan minua tässä? ELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan perilliseksi. ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän lähtevän? ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä. – Hänellä on piljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin, siitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea Leomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen, joka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme tuosta, herra. ANTON. Mitä sanoo Liina? ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hän Leostamme ennen oikein armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emäntä hieman kuni kylmentynyt häneen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ymmärrä. Mutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitänyt tuleman oivallinen pari. ANTON. Mitä sanot? ELIAS. Eikö olis tuo käynyt päisin? ANTON. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvatteensa. ELIAS. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen. Tosin on nyt tyttö hieman aikavampi, mutta se ei mitään meriteeraa. Kahdeksan ja kaksikymmentä on hän, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen alas. Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäinen mies. Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli hän taloon ja, muistanhan vielä, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan, pahanen. Mutta eipä hän siinä kauan seisonut; tulihan rouva itse ja otti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja haudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpo elatus-äiti. Mutta kuinka kävi kuitenkin? Mutta kas, kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja kasvatti ja koulutti pojasta miehen. ANTON. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulupoikansa, hän, korskeudessa verraton? ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari. ANTON. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä korkealla, katsahtaen tämänaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja hänkö täällä kantamaan vaimon taakkoja? Ja löytyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään kohden poika-tellukkoja täällä? ELIAS. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon pöyhkeän prinsessan tähden. ANTON. Mitä, mitä jaarittelet sinä? ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni. ANTON. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No sanoppas, mitä olet nähnyt, ja sano pian, sillä huomaas tätä sauvaa, poika. ELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle. Katsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa. ANTON. Haarulla? Höh! ELIAS. Hanhenkynällä. ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh! ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan. ANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan! ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitäkin, että kirjoittaa osaan. ANTON. Tule asiaan, sanon minä! ELIAS. Nytpä tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui hän kerran, Leo nimittäin, lystihuoneen portailla, kirja kädessä ja lyijyspännä, minun kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän katosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli. Sieltähän nyt viskasi tuulonen melkein syliini erään paperilapun, jonka viipymättä saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessäni sitä, kurkkasin, kurkkasin häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? No peijakas! nimi »Liina, Liina, Liina» seisoi siinä monet kymmenet kerrat, ja koukistelipa jok’ainoan »Liinan» ympärillä joko armahin kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen näin; ja mitä tuosta aattelette? ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Ääneensä) Pojan velvollisuus on kunnioittaa äitiänsä. ELIAS. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huomasinhan paperilla vielä värsyjäkin, joissa mielestäni valitti onneton rakkaus. – Mutta pian tuli hän taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi. Niin, tämän olen nähnyt. ANTON. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta äänettä asioista, jotka eivät koske sinuun, ja mene toimiis! ELIAS. Olin juuri aikeissa lähtemään. ANTON. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles hammasrivin takana noista hulluista luuloistas. ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari. ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.) ELIAS. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee vasemmalle.) ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta kyllä hänen masennan vielä. – Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska muistelen tuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempo on riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet kätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt minä huomaan, että juuri niin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti rakastava mies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai tämäkö juuri sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan unohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni! (Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois. LEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika! ANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt? LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi! ANTON. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitä katsot minua? Luuletko, ett’en tiedä, mihin huokaukses lentää? LEO. Oi sanokaat! ANTON. Hämeenlinnaan! LEO. (Erikseen) Hän vainuu siis vääriä jälkiä. Hyvä! ANTON. Tiedänpä oikein! LEO. Niinköhän? ANTON. Sinä huokaat. LEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset, heitetään ne pois "tetrao urogallus"’ten nimessä! Kuinka jaksavat he? ANTON. Metsotko? LEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri! (Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi! ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus’ta! Urogallus, urogallus! Uhkea, verraton "nomen" tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja he tappelevat kuin sankarit. – Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin? Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi. LEO. Mutta en taida. ANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen nimensä...? (Muistelevalla muodolla) LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi! ANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla on samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle totuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka tähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä? LEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät. ANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun kuulla sanoista toinen. LEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan. ANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen impeä lempii? LEO. Ketä? ANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei? LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa? ANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat? LEO. Mitä kysytte? ANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei? LEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri hänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista, mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja siellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen ruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao urogallus, sehän olkoon ensimäiseni! ANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha! – Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa, vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein peevelissä tuolla iltaruskos »tulisissa tauloissa», – niin tiedän, että löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin, sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri! – Mutta täyteen toteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias nimessä. LEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille tällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa! ANTON. Voi myös olla kultaseskin. LEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen minä? ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea, ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen tohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä kellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin. – Mutta nyt jokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä myös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin, vakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme, salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme; mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein hänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja. – Enhän, Leo, kummastelisi sydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana korkeudessa. LEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan nyt kaikki hyvin! ANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs syliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse purjehdit lännen manterelle. – Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses tuosta meidän emännästä. LEO. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja siitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon. ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja Jumal’ avita, eihän kaukana, ett’ei hurja silmäni puserra vettä! Hetkessähän lähdet. LEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran näin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä kumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty katsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen, onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi – ja tänä päivänä! Ihmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä tumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä seisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös, mutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso – välkkeen peittyessä taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja Pandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen langetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä siellä yksikään toivon tähti. ANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen mielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon kaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda kaikkia. LEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai upottaa vimma »lohduttavaan maljaan»...? ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo... LEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon hän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa menköön hän hautaansa. ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva. LEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen! ANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun kelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma isäs. (Ravistaa häntä kädestä.) LEO. Mutta oi kuolema! ANTON. Miksi kuolema kuitenkin? LEO. Muistellessani vimman kohtaa. ANTON. Mitä? LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa – haa! ANTON. No mitä? LEO. Minä murhaisin itseni! ANTON. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tallessa, sen tiedät. Mutta kuinkahan olet itse kätkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta, veitikka? LEO. Keltä? – Mitä tiedän minä? – Keltä neidolta? ANTON. Liinalta. LEO. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi, ett’ei enään kauemmin täällä luetella hulluuksia hulluin ihmislasten! Kaikki olkoon tuhka ja tomu! ANTON. "Silentium!" LEO. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä! No keitä sitten? Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitä kylmemmäksi muuttui vakaa muotoni, katseeni melkein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista. ANTON. Sinä olet kamppaillut kuin mies. LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhä kylmettää mun tultani tammikylmäksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttä! ANTON. Sinä katala! LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Hänessähän näki rakastava silmäni hengen niin korkean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden lae, koska se on kirkas; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikka usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa. – Mutta nyt ei enään sanaakaan asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystäväni. ANTON. Oikein! Ei sanaakaan! – Sinä matkustat meistä kauas ja kauanhan kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika, matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan. (Höyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinä on juhtamme! LEO. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, ja kohoaa taasen mun sieluni myrsky! ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti hänen kättänsä jäähyväisiksi. Tuollahan näen hänen, tuolla keinumäellä, ja menenpä saattamaan häntä koruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kerta vielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettu matkaan, niinkuin pitää. (Menee oikealle.) LEO. Mutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla muodolla vasemmalle perille. – Liina tulee oikealta periltä.) LIINA. (Yksin) Jo kuulin kileän äänen, mi ainiaaks’ huusi meiltä Leon kauas. Oi eron hetki, sinä kalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä vallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa myrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, se nyt puhalletaan riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkö toivoton lempi tuskittelee uniensa tyhjässä valtakunnassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa, kurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisesti koittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee, kohden häntä, kylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo puoleheni turhaan säteilevällä silmällänsä? – Mutta miksi ymmärrän sydämmeni väärin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeän elatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pieni kasvatteensa äkisti siirtyy hänestä pois, ja siitähän syntyi vimma. – (Mietiskelee hetken äänetönnä, ottaen jalon, ylevän muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin kuohuisi kaikki, mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta, niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto? Ja mitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuorukaisen lemmen huokauksia liehtoko tänne, ellei mieli hän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei, vaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon hän minua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta, mutta huomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsän peitossa.) ANTON. (Erikseen) Ahaa, siinähän seisot! Mutta mikä muoto! Yht’aikaa ylpeän nais-sankarin ja pilvissä surevan seraafin. LIINA. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässä pohjassa, ovat mulle silmäs, ja äänes kuin talven tuulen ääni. ANTON. (Erikseen) Sinä haastelet kuusille, piikaseni! – Mutta enemmin. LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri eronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot tunteet. ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis. LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni huokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos! (Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti? Useinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi himmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas tyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki, tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain sinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun sydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas! – Mutta kaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa taas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti vasemmalle. Anton astuu esiin.) ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko noidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei, vaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua, poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta, hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin pyörryttävä taivaanvuori, – ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska se kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit laskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen kalleutta sydämmelles’. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt seisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin säkkiä? ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no! ANTON. Jääköön säkki tähän. ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne vielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän? ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva! ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen. ANTON. Elias! ELIAS. Minun täytyy, ei auta. ANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki, haa! ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon hänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar sinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh! ANTON. Sinä musta peikko! ELIAS. Minäkö? ANTON. Sinä killisilmä pakana! ELIAS. Minäkö? ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä sinun plakaisin! ELIAS. Kun antaisin. ANTON. Sinä sonnipää! ELIAS. Kun antaisin. ANTON. Sinä härkäpää! ELIAS. Kun antaisin ... plakata. ANTON. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles, että varron heitä jäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene! ELIAS. Minä teen sen. (Menee vasemmalle.) ANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa hän silmäni mustenemaan. – Mutta voihan köntti olla vaiti kuin muuri. Peijakas! hänpä juuri parahin mies kätkemään asian, joka paikalla on tekevä ihmeitä. Saihan se kyteä vuosia rauhassa heidän povessaan, kyteä kypsäksi äänettömyyden mujussa ja lemahtaa nyt ylös selkeään ilmaan, koska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias! – Tuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytön poski hieman vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett’ei se olekkaan juuri keveätä. Mutta Leo? Hoo, hän astelee kuin mies, kuin sellainen mies, joka tuskittelee tuhon meitä lähetessä, mutta koska on se tullut, sylkee häntä vasten partaa. – Tulkaat, te kaksi; minä tahdon tehdä teidät yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima’un toimestani; ja rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan käyttäis tämän tempun jokin toinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin ämmä, kuin ämmä! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstöt pystyssä kuin ahvena! (Leo ja Liina tulevat vasemmalta periltä.) LIINA. Tuossahan eno! ANTON. Vartoen teitä. No nythän tulitte, ja minä tervehdin teitä: niin, ole tervehditty, sinä sorea pari! LIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas. ANTON. Oivallista! LIINA. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juuri jäähyväishetkellä? ANTON. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisen henkilön vänrikiksi. LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle? ANTON. Ketä poikaa? LIINA. Leoa. ANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tyköäsi maankulkeuteen pois? LIINA. Tahdotteko seurata häntä? ANTON. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan häntä kuin sureva isä. – Kas niin, lapsemme, ota hyvästi hellästä mammastas, halaten häntä koruisesti. Täyttäkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä aikaa joutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistä hieman taemmas, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen käsiänsä.) LIINA. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidä hänen käskynsä ja hän siunaa sinun päiväs. LEO. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta, ja toivon teille ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitä kiitollinen sydämmeni kuiskaa! LIINA. Olkoon jo kylliksi. Kas tässä mun käteni. (Leo suutelee kättä.) Jää hyvästi, ja elämäsi matkalla ole aina mies! Hyvästi! LEO. Ikuisesti hyvästi, ylistettävä nainen! (Lähtee kiivaasti poispäin, lausuen Antonille) Tulkaat! ANTON. Varro, mies! (Vetää häntä takaisin kohden Liinaa.) LEO. Mitä aiotte? ANTON. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy hän myös Liinaan ja vetää häntä kohden Leoa.) Poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa, hei! LIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno! LEO. (Tempoilee) Hellittäkäät! ANTON. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillä nyt on itse »metsän halliparta» naittajanne. LEO. Te mieletön! LIINA. Te hullu! Päästäkäät minua! ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa. LIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno! LEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon? LIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno! ANTON. Käsi käteen vaan! LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina painaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.) ANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni. Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan tyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto isältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä onnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan! (Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä! Leo, huomaa se merkki. LIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä? ANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä. LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt! ANTON. Jumal’ avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä kylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat. Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten, mikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas maahan! Näithän sinä? LEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka, hullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme! ANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja minä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn. (Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän vauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti löylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani takaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh! (Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat hämmästyneinä, tuskallisina.) LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys! LIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi minun tänne? LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos? Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden. LIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä, teidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka juuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä myötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo sinulle annoin, sinulle, hurja henki! LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona, jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon unohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon tunnustaa. LIINA. (Erikseen) Mitä mielii hän tunnustaa? (Istuu penkille.) LEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on, kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis tietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin; ja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.) LIINA. (Nousee kiivaasti ylös.) Mitä taidat, sen huomaan nyt. Sinä uskallat tehdä tämän tunnustuksen! LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi. – Mutta sanoohan toki tarina, että kerran laakson kaino kukkanen täällä lemmistyi korkeuden tähteen. LIINA. Haa, mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista, että olen sinun kasvattanut. LEO. Mutta ettehän... LIINA. Vaiti! – Ja muistele vielä vuosia välillämme ja anna iälle kunniansa. LEO. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juhlaisessa, hämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen kaksois-sisar. LIINA. (Hetken äänetönnä.) Mitä haastelet sinä? Pois! LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis hän on tässä vihassansa! LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde! LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy! LIINA. (Kuin havaten) No’o, sinä viivyt vielä? LEO. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun hetken päästä lähdettävä. LIINA. Ja viivyt kuitenkin. LEO. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron katsantoa. LIINA. Silmässähän sydämmen aatos. LEO. Oi kylmä lähtölause! (Höyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua toinen vihellys. (Lähtee käymään.) LIINA. Kuule vielä kolmas. LEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään! LIINA. Kuule sitten vielä yksi sananen. LEO. Sanokaa. LIINA. Me eroomme siis? LEO. Iankaikkiseksi! LIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo! LEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää poispäin.) LIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi viivy, Leo, viivy! LEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut. LIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en milloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.) LEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule, ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki, mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin huulilta tuomiotorven pois ja lausui: »olkoon vaikeus uusi!» Niin lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni, eilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos! – Mutta enhän koskaan unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett’en pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on tämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen kuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin hän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä, nyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee esiin) Oi, Liina, Liina! LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa. LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian. LIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen tutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua. Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi tuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä morsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me katsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin olkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista: sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä saamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana meidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se muista. LEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa? LIINA. Pois! Mitä tahdot? LEO. Syleillä sinua tahdon! (Syleilee häntä.) LIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme tehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas pyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala! LEO. Upotat itses! LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja painaen otsansa vasten hänen rintaansa.) LEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana päänsä, joka autuaasti painaa mun poveani? – Elämämme on Elysium! – Oi Liina! LIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot? LEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina vetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois tämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin. (Istuvat penkille oikealla.) LIINA. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heittäen kaualliset, salatut tuskamme pois! Ooh! LEO. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä. LIINA. Oi, vielähän äsken katselin minä levotonna luontoa. LEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset; sillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne! LIINA. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu! Nyt on meillä kanssasi rauha. LEO. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyyni ja valtias! LIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun ystäväni! minä hengitän vapaasti; sillä pudotinhan valtikkani alas ja rauhan tein minä, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava uhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla. Mutta nyt pois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jännitys mun elämäni laivan purjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani? LEO. (Vetää häntä povellensa.) Ja tässähän oikea satamas. LIINA. Haa! Oletko varma siitä? LEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinä olet mun epäjumalani. LIINA. Ja »sinä» sä sanoit, »sinä», ah voi! LEO. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme. LIINA. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan tomuisen maamme pahteessa häpee ja hohtaa sun jumalattares tässä. (Kääntäen kasvonsa Leosta) Minä mieletön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt? LEO. Ihanaisin Liina! LIINA. Vaiti, poika, vaiti! LEO. Sinä ihanaisin taivaan alla! LIINA. Minä narri! LEO. Kaukana, Uranon piirissä, on sinusta kehno narri. LIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu! LEO. Jalo ja viisas! LIINA. Narrien narri! LEO. Ja minä olen sinun uljas sulhases. LIINA. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äsken? Poika, poika vaan! Ja miksi mä kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä nöyrytys, mikä nöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinä? Sinä? Hahaa! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille.) LEO. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jääkärimme, itse jääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena! LIINA. (Kohottaen päätänsä ja katsoen vasemmalle) Ja jääkäriä seuraa korven karhu, tuo meidän arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin kerroinhan vuotaa nyt päällemme autuutemme sarvi! LEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua tässä rinnallas heidän lähetessään! Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen mennä, mutta Liina estää hänen.) LIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitä huolimme? Tässä istumme kuin ruhtinaspari kunniassaan; sillä ansaitseehan arvon lemmenliitto. – Mutta kas tuota metsäkyöpeliä, Leo! (Anton tulee.) LEO. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painettuina oikein äkeästi alas. LIINA. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin hänen huulosensa myhäilevät niin makeasti, niin makeasti. ANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota säkki selkääs ja saata se vaunuihin ja siitä tuonne höyryvään kartanoon sekä säkki että mies. Pian! (Elias, säkkineen, lähtee oikealle perille.) LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon säkki! (Elias kääntyy vasemmalle.) ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin kömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos halkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.) LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin – oi taivaan riemu! – se saatettakoon takaisin taas. ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne? ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta! LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.) Sille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme, tahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi unohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä vimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni! ANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit minulle melkein laillisen puustin. LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi! LEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja suokaa meille siunauksenne! ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja? ANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja juuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät, iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset! ELIAS. (Ääneensä) Mitä? ANTON. Onnelliset aina! LIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme! LEO. Teitähän kiitämme! ANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa! ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa! (Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen lähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo mies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken, syleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme, hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.) '''Lähde:''' Kivi, Aleksis 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12824 Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma]''. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Kivi, Aleksis 1878: ''Valitut teokset'' 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Kirjoitettu 1867. [[Luokka:Aleksis Kivi]] [[Luokka:Näytelmät]] 3529 6321 2006-10-13T17:25:20Z Nysalor 5 Ennen ja nykyään {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ennen ja nykyään. |alaotsikko=Kuvauksia naisen elämästä. |tekijä=Hanna Ongelin |huomiot= }} * Osa I. ** [[Ennen ja nykyään: Ennen]] ** [[Ennen ja nykyään: Nykyään]] '''Lähde:''' Ongelin, Hanna 1886: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12824 Ennen ja nykyään 1: kuvauksia naisen elämästä]''. Tampere. [[Luokka:Ennen ja nykyään]] 3530 6322 2006-10-13T17:25:32Z Nysalor 5 Ennen {{Otsikko |edellinen=[[Ennen ja nykyään]] |seuraava=[[Ennen ja nykyään: Nykyään|Nykyään]] |otsikko=Ennen. |alaotsikko=[[Ennen ja nykyään]] |tekijä=Hanna Ongelin |huomiot= }} Liedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet, koristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisista maista; tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellen valkeaa paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillut viikinkiuros kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistään vierailla mailla. Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljasta soturia, komeita nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossa olevat poikansa; kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa. – Niinkuin tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista ja kilvistä, niin säteilivät myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessa suurista kaukaisista meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemää tummakiharaista etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemän kuoliaaksi laivan kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisella kuminalla aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimilla iskuillaan tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkea liedellä leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voitti meren pauhun ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löi miekanlappeen tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaista oli salissa. Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksi kärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa, ja vihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin, ja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeasti puettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyö kultahela-veitsineen vyötäisillä. – Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enään kuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä, että kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästyksellä neitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen. Impi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alas portaista. – Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkas kuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni, ennenkuin astuin ylisiltä. Koska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin? Kuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata. – Asa-Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissa ja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa kuivunutta kurkkuani. Neitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myöten vaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestä ruoka-aitasta. – Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuorta orjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmän puita tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdon minä kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen. Orja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, ylevä ja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvi kädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivat toisiansa. Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosen poskilla. Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleen tuleen. Neitsykäinen astui vanhuksen luo ja ojensi hänelle simasarven, joka perheenisän juotua kävi ympäri seuran. – Nyt tahdon minä jutella teille sadun, viehättävän ja komean kuin Asa-Thorin ottelu jättiläisen kanssa. Brynhild, tytär, sinä voit jäädä seisomaan tänne tupaan ja kuunnella kertomusta, jos sinua haluttaa. – Enkö minä saa istua rahille veljeini viereen? – Koska se tapa tuli viikinkimajoihin, että naiset istuvat miesten kanssa vieretysten? Mutta jollet sinä voi seisoa, niin voithan istua rahille, tuonne Alfin viereen. Neitosen posket hehkuivat kuin aurinko myrskysäällä. Hän käänsi isälle selkänsä ja meni pois ylistupaan. Alf nousi ja meni ulos huoneesta. Vanhus kertoi kuunteleville sotureille uljaan tarun, kuinka hän oli taistellut villien merirosvojen kanssa, ottanut heidän laivansa ja aarteensa, polttanut laivat tuhaksi, tehnyt miehet orjiksi ja vienyt aarteet kotiinsa. Kuin taru oli loppunut, sanoi hän nuorimmalle pojista: – Sinä, Björn! Ota harppuja laula meille kaunis laulu. Björn nousi seisomaan, otti harpun, asettui rahille ja lauloi: : Ihanaistahan : Salituvass’ on : Lieden liehuvan : Ääress’ olla, : Mesisarven joss’ : Impi täyttää. : Tok’ ihanampaa : On valkosiivin : Lohikäärmehen : Käydä merta : Terän kirkkahan : Kisahan. Björnin laulaessa nousi Brynhild seisoalleen neitosten majassa avonaisen akkunan ääreen. Myrsky liehutteli hänen hiuksiaan. Sydämmessä paloi tuli, kuumempi kuin liekki tuvan liedellä. Suloinen olisi hänen ollut istua Alfin vieressä, mutta ennen tahtoi hän vaikka tuhannen kertaa kuolla, kuin istua orjan istuimelle. Hänen sydämmensä kiehui. Tulikuumat kyyneleet purkautuivat kiehuvasta lähteestä ja virtasivat pitkin poskia. Hän vilkasi ulos yön pimeyteen. Tuolla alhaalla rannassa seisoi kookas vartalo. Hän tunsi sen hyvin. Orjakaan ei istunut orjainrahilla kuuntelemassa vapaitten miesten urotöitä. Hän seisoi tuolla alhaalla pauhaavan meren rannalla, kohotti kätensä pilviä kohden ja rukoili: – Korkeat jumalat! Suokaa minullekin joku urotyö! Myrsky oli lakannut raivoamasta, synkkä meri vyöryi, kuohuen kuin säännöllinen juhlavirsi, rantapaasia vasten syysauringon kalpeassa hohteessa. Kaukana näköpiirin rajalla haamoitti valkeat purjeet kuin jättiläislinnun levitetyt siivet, ja pimeää vettä vasten välähteli kuin valkean kimallus. Purjeet näkyivät selvemmin. Välähdykset kävivät kirkkaammiksi. Siellä oli kolme komeaa viikinkilaivaa lähestymässä, ja kultaiset lohikäärmeen päät välkkyivät kuin tuli auringon paisteessa. Laivat laskivat rantaan. Majassaan istui vanha uros perä-rahilla, koko väki ympärillään, ja ylevältä näytti kaunis Brynhild lieden ääressä. Ovi avautui ja tupaan astui nuori sankari, loistavassa asussa, pedon talja hartioilla. Häntä seurasi kaksitoista voimakasta miestä. Siinä oli tuo mainio Helge-sankari, joka oli käynyt kaukaisilla viikinkiretkillä, voittanut monta vihollista, anastanut suuria aarteita ja rakentanut itselleen linnan Englantiin. – Terve sinulle, mahtava Rolf! tervehti Helge. Satakunta miestä ja suuri joukko lahjoja muassani olen rauhallisessa tarkoituksessa: tullut vierailemaan luoksesi. Vanhus ojensi itsensä. – Ole tervetullut, Helge Gadmarin poika! Sinä ja sinun väkesi olkaat tervetulleet talooni! Monta härkää pitää teurastettaman, simaa yltäkyllin oleman, ja harpun äänen kaikuman sinun kunniaksesi. Astu esiin, urhea vieraani, ja asetu viereeni! Tytär! ojenna meille kultainen sarvi. Brynhild täytti sarven ja vei sen isälle, joka joi ja ojensi sen vieraalleen. Muukalainen otti juomasarven. Hänen silmänsä loistivat, kuin hän katsahti impeen. – Sorea neiti! Sinun kunniaksesi tyhjennän sarven, sanoi hän. Uhkeat vieraspidot vietettiin viikinkilinnassa. Tulisoitot paloivat tuvassa. Paistit paistettiin. Simaa ja viiniä oli yltäkyllin. Uljaita urotöitä kertoeltiin, lauluja laulettiin, ja harppua soitettiin. Mutta ylistuvassa istui kaunis Brynhild yksinään, ja kalliolla, kuohuvan meren rannassa, oli nuori orja. Kolme päivää ja kolme yötä kesti pitoja. Kolmantena päivänä, jolloin vieras uros oli valmis lähtemään pois, astui hän perheenisän eteen, sanoen: – Voimakas Rolf! Suuresti olen minä ihastunut tyttäreesi. Tahdotko antaa hänet minulle vaimoksi? Kauneimman laivoistani kaikkineen, mitä siihen kuuluu, ja sata naulaa hopeaa tarjoon minä sinulle antimeksi neitosesta. Kallisarvoista vaatteusta hän saa pitää, maata purppura- ja silkkipeitoilla ja täyttää sarven huoneessani. Lempeä tahdon minä olla hänelle, niinkuin voimakkaan, tuleekin olla hentoa ja siveää naista kohtaan. Sano, otatko korviisi puhettani? Rolf nousi ylös, sanoen: – Urhokas Helge! Suurella ilolla kuulen sanasi ja olen täydellisesti tyytyväinen niihin runsaisin lahjoihin, joita sinä tarjoat. Palttinaiset ja karitsan villaiset vaatteet, hopea- ja kultakoristimet, seitsemän täysinäistä arkkua, lahjoitan minä morsiamelle myötäjäisiksi. Tapahtukoon sinulle niinkuin mielesi halajaa! Hän löi miekan lappeella pöytään. Brynhild astui tupaan. – Tytär! Tämä jalo sankari on valinnut sinut morsiameksensa, ja minä olen antanut sinut hänelle kallisarvoista ja komeaa korvausta vastaan, kuten sopii niin mainehikkaille uroille kuin hän ja minä. Laita itsesi valmiiksi seuraamaan häntä, kuin hän täältä lähtee ja palvellos häntä uskollisella mielellä ja uutterasti kaikkina elinpäivinäsi. Neitosen posket tulivat vaaleaksi kuin lumi. – Minä en tahdo seurata Helgeä, isä! Minä en rakasta häntä. Vanhus löi miekalla pöytään, niin että huone kajahti ja harpunkielet helähti. – Asa-Thorin nimessä! Rohkeneeko tytär kieltää, kuin isä on hänet uskonut ja luvannut morsiameksi kuuluisalle sankarille? Vaikene ja tottele vastustamatta minun käskyäni! – Nuori impi on kaino kuin kyyhkynen, sanoi Helge. Mutta kainous haihtuu myrskytuuleen laivankannella ja kyyhky hiipii uskollisen miessydämen turviin. Hän otti kultaisen renkaan ranteestaan ja asetti sen neitosen käteen, mutta Brynhild kiskaisi sen pois ja sinkahutti lieden hehkuun. Silloin välähtivät Helgen silmät kuin tulenliekki. Hän nosti immen tukevalle käsivarrelleen ja ojensi kätensä vanhukselle ja pojille. – Terve teille ja hyvästi, jalo isä! ja te, nuoret uroot! Kuin kevättuuli taas puhaltaa, olkaa tervetulleet vieraspitoihin minun linnaani! Uljain askelin morsian käsivarrellaan, vetäytyi hän linnasta, miestensä seurassa. Rannalla, missä laivat olivat valmiina, seisoi Alf-orja. Miekka kädessä astui hän urosta vastaan, kohotti miekan hänen otsaansa kohden ja huusi: – Naisryöstäjä! Päästä impi vapaaksi sylistäsi! Kuin ei vapaasukuinen isä eikä veljet suojele neitoa muukalaisen väkivallasta, niin orja vetäköön miekan. – Kuka olet sinä katala raukka, joka uskallat astua, solvausta suu täynnä, mahtavaa sankaria vastaan? ärjyi Helge ja heitti morsiamen miehilleen; ne hillitsivät neitosen, joka taisteli kuin vangittu kotka, temmatakseen itseänsä irti heidän käsistään, ja kaatoivat hänen alukseen. Helge veti miekkansa ja hurjaksi kävi ottelu rannalla hänen ja Alfin kesken. Veri purskahti, ja orja suistui halaistuin otsin mereen, jossa valkoinen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi hänen verestään. – Purjeet pullistuivat ja laivat kiitivät pois yli ulapan. Myrsky-yö vetäytyi jälleen Pohjanmerelle. Laivankannella seisoi kalpea impi, pitäen jäykin käsin pitkästä, liehuvasta tukastaan kiinni, ja hänen silmänsä paloivat kuin tuhovalkea pimeänä yönä. Meri ärjyi. Myrsky vinkui. Kultakoristeinen lohikäärme nauskui, kiitäen siivet leveellään yli syvyyden. – Neitosen luo laivankannelle astui voimakas uros. – Lempeä impi! kuului hänen äänensä. Minun morsiameni olet sinä. Minä olen sinut kunniallisesti pyytänyt ja laillisen korvauksen kautta saanut isältäsi. Tule syliini! Hän ojensi kätensä neitoa kohden, tahtoen syleillä häntä. Mutta tämä pakeni hänen edestään kuin tuulenlöyhäys. Huimassa vauhdissa koetti uros tavoittaa häntä, mutta ei saavuttanut. – Pian on kyyhky väsyvä, kuin haukka sitä ahdistaa, huusi hän vihoissaan ilkkuvalla äänellä. Mihin tahtoo hän paeta laivankannelta aavalla merellä? Silloin juoksi Brynhild ylös laivan etukeulaan ja osoitti ulos merelle. Tämän nähdessään kauhistui uros. – Ollos rauhassa! huusi hän, meni ruoriin ja pysyi siellä alallansa. Mutta ryöstetty impi seisoi laivalla ja katseli ulos mustaan yöhön. Hän ajatteli valoisata huonetta, jossa pystyvalkea räiskyi liedellä, ylistupaa, jossa hänen äitinsä, kuninkaan tytär kaukaisilta mailta, jonka hänen isänsä morsiamenaan oli tuonut kotiin sotaretkeltä ja joka oli kuollut, hänen vielä lapsena ollessaan, opetti häntä neulomaan silkkiä ja kultaa, ja jolta hän sai kuulla monta ihmeellistä satua. Hän ajatteli nuorukaisen halaistua otsaa, joka vielä tänä aamuna oli niin puhdas ja kirkas; hän kohotti kätensä öistä taivasta kohden ja vannoi pyhän valan, jonka ainoastaan myrsky ja jumalat kuulivat. Mahtavan Helgen linnassa vietettiin suuret pidot. Satamäärä uroita istui suuressa pylvässalissa. Kallis juoma vaahtosi kultaisissa maljoissa, ja harppujen ääni kaikui avaroissa saleissa. Ilomielin istui uros perärahilla, ja hänen rinnallaan kaunis Brynhild lumivalkeassa pukimessa. Mutta morsiamen posket olivat vaaleat kuin palttina, synkät kuin yö hänen silmänsä. Hän ei hymyillyt eikä sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Kuin pidot olivat lopetetut, valkeat sammutetut, maljat tyhjennetyt, säveleet lakanneet helähtelemästä, ja uroot uneksuivat pehmeillä petojen taljoilla ihanista nummista ja kaukaisista lehdoista, viiniköynnöksineen ja lemuavine kukkineen, vei Helge morsiamensa kauniisen makuukammioon, hyvänhajuisesta puusta tehtyyn vuoteesen, joka oli koristettu hopealla ja kullalla ja peitetty etelämaalaisella purppurapeitteellä. – Kaunoinen impeni! Täällä saat sinä levätä luonani, sanoi hän. – En koskaan lepää minä sinun luonasi, kuului neidon vastaus. Et ole sinä minulta kysynyt, rakastanko minä sinua. Väkivallalla olet sinä minut vienyt isäni talosta ja verellä ja murhalla olet sinä minut anastanut, vaan rakkauttani et ole voittanut. – Mistä murhasta sinä puhut? Eikö isäsi antanut sinua minulle vapaatahtoisesti ja ystävällisellä mielellä, ja eivätkö veljesi tervehtäneet minua rauhalla, niin tullessani kuin lähteissäni? – Eikö tuossa ole vielä verta ihan tuoretta miekassasi? Katso! Brynhild paljasti Helgen miekan, joka riippui hänen kupeellaan. – – Min, kehnoa orjan verta! Huomenna asemieheni kirkastaa miekkani jälleen välkkyväksi. – Ei koskaan kirkasteta sitä miekkaa enää. Minä kostan sinulle, miehentappaja, orjan hengen, sillä hän oli sydämmelleni rakkaampi kuin isä, veljet, koti ja elämä. Sulhoni olet sinä surmannut, ja sentähden pitää sinun kuolla. Hän kohotti miekan ja työnsi sen Helgen sydämmeen. Verissään kaatui hän morsiusvuoteelle. Brynhild heitti miekan hänen viereensä ja lähti ulos salista, pois merenrannalla olevalle korkealle kalliolle. Meri pauhasi ankarasti. Suurten valkoisten lintujen lailla lenteli vaahto yli aaltojen. Mustien, hajonneitten pilvien lomasta kumotti täysikuu, niin että ne näyttivät hopeapatsaisilta porteilta suuren vuoren onkaloissa. Brynhild lausui: : Lempeä Freja, : Vaunuissa kulta : Verissä et saa : Nähdä mua. : Nyt Tuonelaan käyn : Pilviporteista. : Ja sankaryljän : Kun surmasin : Miekallaan, jossa : Veri viaton : Ol’ nuorukaisen, : Ma kostin vaan. : Ja kostoll’ orjan : Ma vapaaks’ ostin: : Nyt, sankararvon : Hän saatuaan, : Juo mettä kanssain : Jumalissa ja : Miekoin soittavi : Kanneltaan. Niin lausui Brynhild. Hän ojensi kätensä taivaankantta kohden ja syöksyi kallion huipulta mereen. Pilvinen hopeaportti sulkeutui ja aallot soittelivat harpunsäveliä morsiusmatkalla. [[Luokka:Ennen ja nykyään]] 3531 6323 2006-10-13T17:25:41Z Nysalor 5 Nykyään {{Otsikko |edellinen=[[Ennen ja nykyään: Ennen]] |seuraava=[[Ennen ja nykyään]] |otsikko=Nykyään. |alaotsikko=[[Ennen ja nykyään]] |tekijä=Hanna Ongelin |huomiot= }} – Hm! sanoi kapteeni Ivarsson. Pojan kasvatus tulee kuitenkin aina hyvin kalliiksi. Toivoisin, että minulla olisi vaan kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan. Hän loi ystävällisen isänsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka istui keinutuolissa perähuoneen pimeimmässä nurkassa, mutta nyt nousi ylös ja jätti huoneen hiljaisin askelin. – Minkätähden Gerda meni ulos? kysyi kapteeni rouvaltaan, joka istui lampun ääressä kutomassa sukkaa. Rouva oli hyvin miellyttävän näköinen, keski-ikäinen ihminen, kasvonpiirteensä olivat hienot, ja hänen ruskeista silmistään loisti mielen eloisuus. – Vai niin, menikö hän? Rouva katsahti oveen, josta tytär oli hiipinyt. – Ehkä hän tuli pahoilleen siitä, että minä sanoin poikien kasvatuksen tulevan kovin kalliiksi ja haluavani pitää vaan kaksi tyttöä. Tiedäthän, että Gerda on aina kadehtinut Rudolfia siitä, että hän on poika ja saa opiskella. Mutta kyllä siinä on yhdessäkin, ilman että vielä tyttö olisi yliopistossa. – Mutta jos tytöllä olisi parempi pää kuin pojalla, niinkuin luulen olevan juuri meidän lasten laidan? –- Hm, jaha! Vaikka niinkin olisi, niin täytyyhän pojan kuitenkin aina saada varsin toisenlaisen kasvatuksen kuin tytön. Hänestä pitää tulla jotain, olkoon hänen päänsä sitte huonompi tahi parempi. Tytöllä sitä vastoin on kotinsa, joka hänestä huolen pitää, tahi myöskin joutuu hän naimisiin ja saa menonsa mieheltään. Hänen ei tarvitse yritellä hankkia itselleen toimintaa yhteiskunnassa. Sentähden on hänen kasvatuksensakin paljoa yksinkertaisempi ja halvempi kuin pojan. Rouva Ivarsson laski kutimensa ja nojautui tuoliin. Hän näytti vaipuvan syviin mietteisin. – Niin, sitenhän sen laita on, sanoi hän vähäisellä huokauksella. Mutta minkätähden niin on? Sitä minä olen tuumaillut koko elämän ikäni. Katsoppas vaan Gerdaa! Hän on niin lahjakas, ja niin tietohalukas sitten! Jos hän saisi opiskella, niinkuin Rudolf, niin pääsisi hän kauas tieteissä, ja ihan varmaan tulisi hänestä jotain erinomaista. Sen sijaan istuu hän nyt tuolla mietiskelemässä kirjojaan ja lukee välistä koko yöt läpeensä, kuin hänen päivällä on täytynyt auttaa minua käsitöissä ja taloudellisissa askareissa. Minä näen kyllä, että, hän suree, vaikka hän ei tahdo sitä osoittaa. Minun tyttöparkaani! – Gerda istuu liian paljon huoneilmassa mietiskelemässä, senhän olen sinulle jo ennen sanonut. Hän ei tahdo olla ulkona muitten ihmisten seurassa, eikä hänen tee mieli huvituksiin, niinkuin muun nuorison. Eiköhän mahda tulla viimein kirjatoukka koko tytöstä? Minä juuri haluaisin lähettää hänet suveksi veljeni luokse maalle. Se tulisi häntä virkistämään, kuin hän saa peuhata niitten nuorten kanssa siellä. – Maikki, hänen serkkunsa, on juuri hänen kanssaan saman ikäinen, ja pojatkin ovat kotona kesällä. Minä kirjoitan ihan varmaan Fredrikille asiasta. Jos Rudolf matkustaa ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, josta juuri on kysymys, – lääkäri sanoo sen olevan ihan välttämätöntä. – Ivarsson-ukolta pääsi salainen huokaus, sillä hän ajatteli, että hänen täytyisi kiinnittää talonsa, saadakseen matkarahaa pojalle, – jos Rudolf matkustaa, niin voit sinä ehkä jonkun aikaa olla ilman Gerdaa täällä kotona. Niin, ja onhan sinulla aina palvelustyttö. – Jos Fredrik ja Anna-Maria tahtovat ottaa hänet vastaan pariksi viikoksi suvella, niin tulee hänelle varmaankin hauskaksi saada mennä maalle vähäsen virkistäymään. Hän ei saa matkustaa ulkomaille, hän, pienokaisraukka! Minä tiedän kyllä, että se olisi suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, jos hän saisi tulla tuonne suureen maailmaan ja nähdä kaikki sen ihanuudet. Minä olen kuullut sen hänen puheestaan, kuin joku on kertonut ulkomaista tahi kuin hän itse on lukenut kirjoituksia niistä. Mutta, Jumala nähköön, kuin ollaan köyhät, niin täytyy kieltäytyä monesta hyvästä. – Kiitä onnea, rakas Hanna, ettei molempien lastemme tarvitse hakea terveyttä vierailla mailla, vaan että tyttömme on terve ja rivakka. – Rudolf-raukka! hauskempi tietysti olisi hänelle, jos hän saisi terveenä ja voimissaan elää ihmisten ilmoilla. Silloin voisi hän saada jotain hyötyä siitä hengen kehitykselleen. – Tahtoisitko sinä lainata rahoja talon kiinteimistöä vastaan Rudolfin ulkomaan matkan tähden, vaikkei se olisikaan tarpeellinen hänen terveydelleen? – Ihan varmaan! Se on selvää, – siinä tapauksessa, jos sellainen matka olisi hyödyllinen hänen kasvatukselleen. Enkö tekisi mitä uhrauksia tahansa lapseni vastaisen menestyksen tähden? Kunnotonhan isä olisin muuten. – Nyt tulemme taas kasvatuskysymykseen. En voi auttaa, että minun mielestäni tytöt kärsivät suurta vääryyttä. Sillä aikaa kuin vanhemmat ponnistelevat viimeisiin saakka, hankkiakseen pojilleen täydellisen sivistyksen, niin saavat tytöt tyytyä muutamiin vähäpätöisiin tieteen muruihin, olkoon heillä sitte kuinka hyvä pää tahansa. Se on väärin, ja siinä ajatuksessa minä pysyn. – Sinä olet kummallinen, Hanna! Minä en ymmärrä, hitto vieköön, yhtään mitä sinä tarkoitat nurinallasi ja noilla ”tieteenmuruillasi”. Olemmeko tosiaankin laiminlyöneet Gerdan kasvatuksen? Eikö hän ole käynyt tyttökoulua alusta loppuun saakka, ja lisäksi kiitoksella ja kunnialla? Sitte on hän päälle päätteeksi saanut tuntia kielissä ja soitannossa ja kaikessa mahdollisessa – kumminkin – niin, vähintäin tuhannen markan arvosta. Minä olen kustantanut tyttärelleni hienomman kasvatuksen kuin moni rikkaampi isä tyttärilleen, tahdon sinulle sanoa, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että minä olisin ollut hänestä huolimaton taikka väärin tehnyt kummallekaan lapsistani. Kapteeni nousi, kävi kiivaasti muutamaan kertaan lattian ja seisattui akkunan eteen, katsella tuijottaen ulos pimeälle kadulle. Hetkisen aikaa oli hiljaista. Rouva oli jälleen tarttunut kutimeensa. – Ei kukaan voi sanoa, että sinä olet väärin tehnyt tyttärellesi, rakas Otto! kävi hän vihdoin tyynesti puheesen. Gerda on todellakin, kuten sanoit, saanut paremman kasvatuksen kuin monen rikkaamman tyttäret, enkä minä puhukkaan erittäin hänestä, mutta minun ajatukseni on, että tyttöjen sivistys ylipäänsä on hyvin niukka poikiin verraten. – Niukka! Kapteeni kääntyi akkunasta ja lähestyi vaimonsa eteen. – Niukka! Mitä tahdot sinä sitte minun tekemään? Pitääkö minun hankkia opettaja-joukko antamaan heille tuntia ja työntää heille suuria rahamääriä? Jos minä olisin rikas, voisi se juuri tapahtua, jos se huvittaisi häntä, mutta sinä tiedät, että minun täytyy lainata rahaa Rudolfin ulkomaanmatkaa varten. Mistä minä ottaisin sitte varoja hänen lukutuntiinsa? Ja sitten? Mitä hyötyä siitä sitten olisi? Ottaisiko hän ylioppilastutkinnon, vai mitä? Ja mitä se sitten pyhittäisi? Gerda on, jumalan kiitos, kaunis tyttö. Onni voi olla suotuisa meille, niin että hän pääsee hyviin naimisiin. Mitä hän tekisi sitten ylioppilastutkinnolla? Ei, jos minä olisin rikas, niin lähettäisin hänet johonkin talouskouluun ulkomaille. Se olisi oikeen terveellistä hänelle, sillä hän on liian vähän taloudellinen. – Sitä et saa sanoa, Otto! Silloin teet Gerdalle väärin. Kuinka hyvä hän on auttaessaan minua kaikella mahdollisella tavalla, sekä käsitöissä että vaatteitten silityksessä ja kaikessa. – Niin, niin, ymmärretään! Mutta kaiken tuon hän tekee vaan uskollisuudesta sinuun ja huojentaakseen sinun vaivojasi. Hän tekee sitä ilman mitään intoa, sen näkee kyllä selvästi, sillä hänellä ei ole ollenkaan taloudellista luonnetta, mikä kuitenkin on kaikkein tärkein tytölle, – varsinkin köyhälle tytölle. – Luuletko sinä sitten, että hän talouskoulussa, vieraalla maalla, innostuisi enemmän talousaskareihin, kuin kotonaan, omaa äitiänsä auttaessaan? – Niin, arvellaan kyllä, ettei parempaa koulua sillä alalla voisi löytyä, kuin oma koti ja työskenteleminen äidin valvonnan alla, mutta sinä et teekkään täyttä totta hänen ja hänen toimiensa kanssa, vaan sinä huhdot ja työskentelet itse vaan, että hän saisi istua aikasin aamusta myöhään iltaan saakka nenä noissa siunatuissa kirjoissaan. Talouskoulussa saavat sitä vastoin oppilaat luvan määrätyillä tunneilla tehdä kaikki ne askareet, jotka kuuluvat oppijaksoon. Siellä opitaan järjestykseen, ja se ei voi vahingoittaa Gerdaa. – En minä usko sittenkään, että työintoa voidaan opettaa, jos se puuttuu ihmisen luonnosta. – Ah, loruja, rakas Hanna! Tyttö on vaan pilaantunut tuosta kirotusta lukemisesta ja mietiskelemisestä, joka kestää päivät ja yöt läpeensä. Hän tarvitsee raikasta ilmaa. Siinä kaikki. Saat nähdä, että kuin hän on oleskellut maalla muutaman viikon ja käynyt maitokamarissa ja karjapihassa Anna-Marian kanssa ja ottaa osaa hänen käytännöllisiin toimiinsa, niin on hän unhoittanut kaikki kirjarepaleensa, vanhat filosofinsa ja mitä sojua se lieneekkään, kuin hän uneksuu koko pitkäisen aikansa, ja tulee kotiin reippaana, talouden hoitoon ihastuneena tyttönä. – No, sittenhän ei tarvita ollenkaan talouskoulua, naurahti rouva Ivarsson. – Ei, sitä minä toivon, sillä kuten tiedät, niin minulla ei ole varaa lähettää häntä kauemmaksi pois. Puolisoiden puhe keskeytyi hetkiseksi. Rouva kutoi sukkaa, ja kapteeni käveli edestakaisin. – Hyvin kummallista on sittenkin, ryhtyi edellinen viimein puheesen, etteivät tytöt voi saada samaa sivistystä kuin pojat, tulla ylioppilaiksi niinkuin hekin ja lukea ja opiskella niin paljon, kuin heillä on siihen halua ja kykyä, koska Herramme on varustanut heidät samalla ymmärryksen lahjalla ja yhtä hyvällä kyvyllä kuin pojatkin. Juuri sitä asiaa olen minä hyvin usein mietiskellyt. Minä tiedän itsestäni, millainen halu minulla oli lukemiseen nuorena, kuinka minä valvoin monta valoisaa kesäyötä lukemalla veljeini kirjoja ja kuinka minä kadehdin niitä, jotka saivat tulla ylioppilaiksi ja valita, minkä tien vaan halusivat. – Mutta silloin tapasimme toisemme vanhimman sisaresi häissä, ja sinä rakastuit minuun ja tulit pieneksi sieväksi vaimokseni ja silloin sinä heitit koko tieteilemisen siksensä ja sinua huvitti paljon enemmän puuhata kodissasi, huolitella ukkoasi ja kasvattaa lapsiasi, etkä kertaakaan ole sen jälkeen kaipaillut korkeaoppisuutta. Eikö minulla ole oikein, Hannaseni? Kapteeni taputti vaimoansa hartioille ja katsahti hellästi hänen silmiinsä, mutta hänen katseessaan kuvautui samalla suurta itserakkautta ja itseensä tyytyväisyyttä. Tämä vastasi tuohon lemmekkääsen silmäykseen, mutta salaisesti pääsi huokaus hänen rinnastansa. – Tosin olen ollut onnellinen kanssasi, Otto! paljon onnellisempi kuin ansaitsen, mutta en ole koskaan voinut tukehuttaa haluani enempään tietoon, kuin minulla, paha kyllä, nyt on, ja niinkuin minä ennen surin itseni tähden, suren minä nyt tyttäreni tähden. – Mitä tahdot sinä sitten, rakas Hanna, ja Gerda ja te kaikki, jotka istutte suremassa onnetonta asemaanne? Tahdotteko te tulla ylioppilaiksi, vai kuinka? Ja mitä sitten? Jos vaimo vaan istuu kiinni kirjoissaan eikä vähintäkään pidä lukua, kuinka askareet ja lapset hoidetaan, kuinka hupaisen sinä tosiaankin luulet miehelle olevan sellaisen kodin? Rouva Ivarsson naurahti surumielisesti. Hänen sydämmessään kaikui kysymys: onko sitten naisen korkein tarkoitus, laiminlyömällä oman henkensä vaatimukset, ainoastaan koettaa hankkia miehelle hupaisuutta? mutta hän ei lausunut sitä suotta ärsyttääksensä tuittupäistä herraansa ja puolisoansa, joka ei kuitenkaan koskaan myöntäisi sen oikeutta. Hän sanoi: – Mutta minä en ymmärrä, minkätähden nainen ei voi tulla kelvolliseksi perheenäidiksi, vaikka hänellä onkin perinpohjainen sivistys. Eihän tiedot koskaan vahingoksi ole. Miehestä voi tulla kunnon maanviljelijä tahi hän voi ryhtyä mihin käytännölliseen toimeen hyvänsä, vaikka hän onkin oppinut. Se lisää päinvastoin hänen arvoansa. Mutta että naisen täytyy olla taitamattoman, tullaksensa kelvolliseksi perheenemännäksi, se on todellakin hyvin kummallista! – Kuka sitte sanoo, että hänen pitää oleman taitamattoman? Minä en suinkaan tahdo kieltää tytöltä kelvollista koulusivistystä, sovitettu hänen sukupuolensa mukaan, enkä hienoa kasvatusta, jos hän kuuluu säätyluokkaan, jossa se on tarpeellista. Ja minun mielestäni nais-sivistys on todellakin nykyään niin oivallinen, kuin vaan toivoa sopii. Se ei juuri voi olla parempi. Toisin oli ennen maailmassa. Silloin olivat, naisten tiedot kurjalla kannalla. Moni ylhäisenkään perheen tytär ei saanut edes opetella kirjoittamaan. – Se oli todellakin surkeata! – Kyllä niin, mutta siihen aikaan pidettiin se riittävänä naisille. Ja jos joku silloin rupesi puhumaan sellaisesta kasvatuksesta, kuin tytöt nyt saavat, niin olisi se katsottu suurimmaksi tuhmuudeksi, aivan samalla tavalla kuin nykyään, jos on kysymys niiden tieteilemisestä. – Rakas Hanna! Älä vertaile järkeä ja kiihoittuneita mielikuvituksia, mahdollista ja mahdotonta toisiinsa. Kukin asia erikseen! – Sinä olet imenyt Gerdan aatteita, vaikka sinun pitäisi ymmärtäväisenä äitinä vastustaman niitä. – Kelvollinen, perheenemäntä, joka on ollut ylioppilas! Ha, ha, ha! Niin, sitä ihmettä tahtoisin nähdä! – Miehen laita on vallan toinen. Hän voi olla kuinka oppinut tahansa ja kuitenkin hoitaa velvollisuutensa. Mutta jos nainen, joka on ollut ylioppilas, joutuu naimisiin, niin ylenkatsoo hän kaikki taloudelliset velvollisuudet ja hyödylliset toimitukset. Ne ovat liian yksinkertaisia hänen korkeaoppisuudelleen. Nainen on liian heikko, rakas Hanna! antautuakseen monelle haaralle yhtä haavaa. Sentähden pysyköön hän kutsumuksessaan, älköönkä ruvetko yrittämään mieheksi päästä, sillä ei se kuitenkaan onnistu koskaan. Rouva Ivarsson naurahti. – Niin tyhmän en luule kenenkään naisen olevan, sanoi hän. Mutta puhuaksemme vakaasti, ajattelen minä, että todellisesti sivistyneen miehen pitäisi olla paljoa onnellisemman naisen rinnalla, joka on samalla sivistysasteella kuin hän itsekin, kuin jos hän sen sijaan olisi yhdistetty alhaisemmalla kannalla olevan henkilön kanssa, joka ei ymmärtäisi häntä eikä voisi vaihettaa ajatuksia hänen kanssansa. – Sitä ei vaadi kukaan ymmärtäväinen mies vaimoltaan, olkoon hän kuinka sivistynyt tahansa. Hän tietää, että tällä on maailmansa hänessä, ja mies rakastaa ja kunnioittaa häntä yhtä paljon jo siitä syystä, jos hän muutoin on rakastettava ja uskollinen vaimo. – Ei, rakas eukko! koko tuo naiskysymys, jota minä puolestani sieluni ja sydämeni pohjasta kammoksun, on paljasta mielettömyyttä, joka ensiksi on pöllähtänyt muutamien vanhojen neitosten aivoihin. – – – – Eipäs niinkään, kyllä niitä on miehiäkin, jotka puolustavat naisen oikeuksia. – Miehiä, jaa! Uh! Ilvehtijöitä, jotka pilkkaavat naisten herkkäuskoisuutta ja nauravat heidän selkänsä takana. Ei, rakas ystävä! On olemassa ikivanha sääntö, jonka luonto itse on määrännyt ja jota me ihmiset emme voi kumota, se sääntö kuuluu: naisen maailma on kodin maailma. Mitä siihen lisätään, se on pahasta. Kapteenin äänessä oli jonkunlainen iloinen, päättävä mahti, ikäänkuin hän olisi arvellut lausuneensa ratkaisevan tuomion koko jutusta. – Mutta ne naiset sitten, jotka eivät koskaan joudu naimisiin? – Niin, se on heidän oma syynsä! Kapteeni pyörähti korollaan. – Kuinka sinä taidat sanoa niin, Otto! Tiedäthän sinä, että löytyy paljon enempi naisia maailmassa kuin miehiä. – No entä sitten! He voivat antautua johonkin naiselle, sopivaan toimeen, esim. tulla opettajattariksi, sillä siihen nainen kieltämättä on hyvin sopiva. Ja ylipäänsä on: tähän aikaan koko joukko toimia, kirjoitustöitä virkalaitoksissa, sähkösanoma-palvelusta ja muita sellaisia, jotka ovat avoimet naisille. – Mutta jotka miehet muutama vuosi sitten pitivät yhtä sopimattomina naisille, kuin he nyt hylkivät heidän pitemmälle edistymistänsä sivistyksen ja itsenäisyyden tiellä, vastasi heleä ääni ovelta, ja nuori Gerda, joka hetkinen sitten oli jättänyt huoneen, astui jälleen sisään, avoin kirje kädessä. Huoneesta lähdettyään oli hän sulkeutunut kammioonsa, kuin hän kuuli isänsä haluavan pitää kaksi tyttöä eikä poikaa ollenkaan, koska se tulisi huokeammaksi; tämä lause oli kohdannut hänen sydäntään kuin polttava pistos. – Kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan! kertoi hän mielikarvaudella itsekseen. Kaksi tyttöä, niin, kolme, neljä, viisi tyttöä eivät maksaisi niin paljon kuin yksi ainoa poika. Mitä tarvitsee tyttö? Mitä maksaa hänen kasvatuksensa? Ei mitään! Poika olkoon minkälainen pölkkypää, minkälainen laiskuri tahansa, tyttö muka ei koskaan lahjakas, niin häneen kuitenkin tupataan tietoja, – tyttö saa jäädä taitamattomuuteensa. Hän onkin vaan tyttö ja pääasia on että hän oppii ”taloutta” tehdäkseen elämän miehellensä hupaiseksi. Minä tunnen isän ja muitten miesten saarnat sillä alalla. Minä osaan ne ulkoa. Neitonen otti kirjan hyllystä, istui pöydän ääreen, väänsi lampun suuremmalle, aukaisi kirjan merkin kohdalta ja oli pian niin vaipunut lukuunsa, että hän näytti unhoittaneen kaiken muun. – Oi! äännähti hän äkkiä, kohottaen päätänsä, leuka puristettua nyrkkiä vasten. Oi! minkätähden en minä saa juoda tieteen syvästä lähteestä? Minkätähden en saa, kuten Rudolf, kuunnella valistuneitten opettajain ääntä? Jos minä olisin niin onnellinen, en minä tuhlaisi kallista aikaani hänen laillaan turhuuteen. Oi, ei! Minä käyttäisin joka ikisen hetken päivästä ja yön levon lisäksi, ammentaakseni tietoja ja tunkeutuakseni syvälle tieteen salaisuuksiin. Oi, Jumalani! Minkätähden en minäkin saa omistaa kaikkea sitä kaunista ihmeellistä, mitä ihmistutkimus ja ihmisnero on keksinyt ja luonut? kuitenkin, kukas estää minua? Enkö minä voi kotona täällä yksinäisessä kammiossa lukea kaikkia Rudolfin kirjoja läpi? – Toista kuitenkin on kehittää sieluansa salaisuudessa ikäänkuin synnin teossa, toista taas saada vapaasti omistaa aikansa tieteille, saada käydä oppisaleissa ja hyödyttää maailmaa saavutetuilla tiedoillaan. Tätä onnea nauttii Rudolf ainoastaan sen tähden, että hän on nuorukainen, – ja kuinka vähän hän siitä välittää! Syvän katkeruuden väreet kävivät hänen nuoruuden voimaa uhkuvilla huulillaan. Neitonen pisti kätensä kiharaan tukkaansa ja hänen vaaleanruskeat, kirkkaat silmänsä tuijottivat kolkosti hänen kalpeista, säännöllisistä kasvoistaan. – Neiti, viisi penniä! kuului samalla palvelustytön ääni ovelta. Postimies on tuonut neidille kirjeen. – Minulle? – Niin, niin, Ruotsista – hän sanoi. Gerda koetteli kiireissään taskuansa ja ojensi rahan tytölle, joka tuota pikaa toi hänelle kirjeen. Nähtyään päällekirjoituksen kävi hänen otsallaan hieno värähdys. Hän mursi kiireesti sinetin, ja silmäillessään sisällystä muuttui hänen ilonsa miltei tuskalliseksi riemuksi. Iloinen toivon hymy oli hänen huulillaan ja hän kiiruhti vanhempainsa luo, mutta silloin kuuli hän ovelta kapteenin viimeiset sanat ja vastasi niihin: – Minä olen saanut kirjeen Emma Wallströmiltä! jatkoi hän. Tämä oli ollut Gerdan koulukumppani ja he, ollen kouluajalta uskolliset ystävykset, olivat kirjevaihdossa keskenään vielä sittenkin, kuin hänen vanhempansa, – isänsä oli ruotsalainen insinööri, – olivat muuttaneet takaisin Ruotsiin, jossa he asuivat Upsalassa. – Emma kirjoittaa ottaneensa ylioppilastutkinnon loistavilla arvolauseilla ja alkavansa syksyllä jatkaa opintojansa. Hän on antaunut kasvatustieteen alalle. Hän sanoo, että minä suvella voisin valmistautua tutkintoon ja lupaa lähettää seuraavassa kirjeessä ilmoituksen vaatimuksista. – Ja jos äiti ja isä suostuvat siihen, niin tulisin syksyllä Upsalaan ja saisin asua Wallströmin luona, kaikkiaan viidestäkymmenestä kruunusta kuukaudessa. Se ei ole mitään kallista, se! Sehän on vaan seitsemänkymmentä markkaa. Sanokaas, eikö se käy päinsä? Gerdan kädet vapisivat niinkuin hänen äänensäkin ankarasta mielenliikutuksesta. Hän oli kalpea. Näkyi koko hänen olennostaan, että nykyinen hetki oli hänestä tärkeä käännekohta hänen elämässään, sillä siitä riippui äärettömän paljon. Äiti katseli häntä hartaalla, surunsekaisella osanotolla. – No, äiti ja isä! Mitäs te sanotte? – Minä sanon, vastasi kapteeni, että se on haaveksimista ja hulluutta. Minä en todellakaan tiedä, kuinka sinä, Gerda, ymmärtäväinen tyttö, voit tuoda esiin sellaisia lapsellisuuksia. Sinä olisit valmis jättämään äitisi, joka niin hyvin tarvitsee sinun apuasi, valmis matkustamaan toiseen maahan, kuluttaaksesi aikaasi toimissa, joista sinulla, hitto vieköön, ei ole vähintäkään hyötyä, muuta kuin vaan maksavat isällesi suuret rahat. Tiedäthän rakas lapsi! että minä en ole rikas, vaikka minulla on tämä pieni kaupunginkartano ja eläkerahani. Se ei ole toden totta paljon perheen elättämiseksi, ja voithan myös ymmärtää, että veljesi kasvatus on maksanut kauniit rahat, ja nyt juuri olen minä hänen tähtensä pakoitettu – – – Rouva Ivarssonin viehättävä, rukoileva silmäys keskeytti kapteenin lauseen. Äidin katse oli pyytänyt isältä, ettei hän juuri tällä hetkellä haavoittaisi tyttären sydäntä, mainitsemalla uhrausta, jota taas oltiin valmis tekemään pojan puolesta, vaikka hänen sisareltansa kiellettiin hänen sydämmensä hartain toivo, hänen enimmin oikeutettu vaatimuksensa, kiellettiin hänen hengenvoimainsa ja taipumuksensa kehittyminen. Syvä hiljaisuus vallitsi useita minuuttia. Kapteeni käveli edes takaisin. Rouva kutoi, ajatuksiinsa vaipuneena, sukkaa, silloin tällöin katsahtaen: tyttäreen, joka seisoi pöydän vieressä, kirkkaassa lampun valossa, liikkumattomana kuin kivipatsas, molemmin käsin nojaten pöydän syrjään, rypistynyt kirje kourassa ja hänen katseensa, josta kaikki elo oli äkkiä sammunut, oli toivottoman synkkä ja hänen kasvonsa kalpeat kuin kuolleen. – Mutta, isä! alkoi hän vihdoin sekavalla äänensoinnulla. Kuinka voit sinä olla niin julma? Olenhan minä sinun lapsesi, niinkuin Rudolfikin ja minä olen maksanut sinulle niin vähän häneen verraten ja tehnyt niin paljon hyötyä kotonani, jota hän ei koskaan ole tehnyt. – Ethän sinä aio tahtoa, vastasi kapteeni kiivaasti, että hän, joka on mies, auttaisi äitiäsi keittiön liedellä tahi istuisi neulomassa? Hänestä, jos hän saa elää, on vastaedes oleva hyötyä muulla paljon arvokkaammalla tavalla. Kullakin on kutsumuksensa täällä maailmassa, ja naisen kutsumus on uutteruudella ja innolla antautua taloustoimiin. En koskaan, rakas Gerdani! suostu tuohon järjettömään pyyntöösi, en! Siksi pidän minä sinusta todellakin liian paljon ja olen liian varova sinun vastaisesta onnestasi. Muista se! – No, älkäämme nyt niin suorastaan päättäkö asiata, rakas Otto! kävi rouva Ivarsson lempeästi välittämään. Me emme ole vielä ennättäneet miettiä sitä. – Miettiä! Mitä tarvitsee asiata miettiä, joka on kerrassaan luonnoton? Siitä tehdään heti päätös, siinä se. – Minä iloitsin niin sanomattomasti, – minä toivoin! – – – kuiski Gerda vapisevin huulin, ja kyynelvirta juoksi hillitsemättä hänen poskilleen. Kapteeni katseli häntä jonkun aikaa, lähestyi ja laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi; – Malta mielesi, tyttöni! Tuohan on vaan lapsellisuutta – – – – – Mutta tyttö ei kuullut häntä. Hän väisti hänen koskettamistaan, painoi kirjeen silmiänsä vasten ja jätti huoneen, kovasti nyyhkyttäen. Äidin silmät, jotka katselivat hänen jälkeensä, olivat täynnä kyyneliä. – Tyttö-raukkani! sanoi hän. Tiedätkös, Otto! Ehkä minullakin äitinä ollen on sanottavana, minun mielestäni et sinä tee oikein Gerdalle. Minä rakastan Rudolfia sanomattomasti, niin, ehkä paljoa enemmän kuin sinä, sillä isän tunne ei voi koskaan helleydessä vertoja vetää äidin tunteille, enkä minä ole aina lukuunottanut hänen vikojaankaan, jota minä välistä olenkin katunut, ja olen sydämellisesti iloinnut kaikista uhrauksista, mitä olemme voineet tehdä hänen hyväkseen, – mutta Gerdaa minä rakastan yhtä paljon kuin häntä, ja minun mielestäni me emme saa niin suoraa päätä hyljätä hänen ainoaa toivoansa, joka koskee koko hänen elämänsä onnea, koska emme ole kieltäneet Rudolfiltakaan mitään, emme suurta emmekä pientä. Rouva Ivarsson oli puhunut vakavalla mielimurheella ja hän kohotti lujan katseensa kapteeniin, joka lähestyi hänen eteensä ja näytti malttamattomana odottavan loppua hänen lauseestaan. – Enkö minä ole sinulle sanonut, alkoi hän, että Rudolf tulevaisuudessa on monin kerroin korvaava sen, mitä olemme hänelle tehneet; mutta Gerda – jos minä nyt myöntyisin hänen naurettaviin oikkuihinsa ja lähettäisin hänet opiskelemaan Upsalaan, – opiskelemaan Upsalaan! Kuinka voi viisas ihminen puolustaa sellaista mielettömyyttä! – ja jos minä luovuttaisin useita satoja, niin, ehkäpä tuhansia markkoja hänen päähänsä pöllähtäneitten oikkujen takia, – mitä saakelin hyötyä, – en muuta voi sanoa, – siitä sitten olisi? Mikä hänestä sitten tulisi? Lääkäri vai lakiniekkako, vai pappi, vai mikä? vai mahtaisiko hän tulla kotiin vihittynä viisaustieteen maisterina vai tohtorina ja alkaisiko hän sitte sinun kanssasi puuhata talonaskareissa, vai aikoisiko hän mennä naimisiin ja ripustaisi laakeriseppeleensä ja tohtorihattunsa lastenkamarin seinään, tahi jollei hän joutuisi naimisiin, niin hakisiko hän opettajattareksi, vai kirjuriksi virkalaitoksiin? Ajatteles nyt, mitä hyötyä hänellä on maisterina olemisestaan! – Ei, rakas eukko! Ajatteles vaan järjen kannalta. – Voin vakuuttaa sinulle, että minä pidän molemmat lapseni yhtä rakkaana, ja että molempain menestys on hartain toivoni, ja juuri sentähden en voi sallia semmoista, mikä pikemmin olisi heidän onnettomuudekseen kuin onnekseen, Gerda matkustaa suvella veljeni luo ja antaa raittiin maaseutuilman puhaltaa houreet päästään. Ja nyt en tahdo enää kuulla puhuttavan koko Upsalanmatkasta. Hieno punerrus nousi rouva Ivarssonin poskille. – Jos minun käytettävänäni olisi varoja, sanoi hän, niin saisi Gerda kumminkin matkustaa sinne, ainakin koetteeksi joksikin ajaksi. Mutta, sen pahempi, – – – – – Sen pahempi on sinun perintösi, eukkoseni, tässä talossa, joka monta vuotta on antanut suojaa päämme päälle, niin että sinä et voi tuhlata sitä hullutuksiin. – Talohan pitäisi kumminkin kiinitettämän Rudolfin matkarahoja varten. – Minun mielestäni pitäisi äidin olla iloinen, että edes jollakin tavalla voidaan hankkia varoja niin tärkeää tarkoitusta varten, kuin lapsensa terveyden parantamiseksi. – Varmaan minä sen teenkin, mutta sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minäkin, että Rudolfissa itsessä on syy heikkoon terveyteensä; Gerda sitä vastoin on elänyt ahkerana ja hiljaisena kotona. – Kaunis vertaus! Nuorukaisen elämänlaatu on ja täytyy olla aivan toinen kuin tytön, muuten ei hänestä miestä koskaan tulisi. Mutta se on asia, jota te, naiset, ette koskaan voi, ettekä tahdo, käsittää. Rudolfilla on luonnostaan heikko ruumis. Ja jos hän olisikin ollut vähän varomaton, niin ei sinun mielestäsi ole ollenkaan meidän velvollisuutemme kykymme mukaan koettaa auttaa hänen terveyttänsä ja voimiansa entiselleen? Mutta sinä se käsität asian oikein naisten kannalta. Gerda on, Jumalan kiitos, terve, mutta jos hän vaan olisi sairas ja henki ja terveys vaarassa, niin epäilemättä minä uhraisin viimeisen roponi, mutta hullutuksiin en anna penniäkään. – Kyllä meillä voisi olla keinoja kuluttaa vähän terveenkin tyttäremme puolesta ja antaa Gerdan ainakin yhden talven olla Ruotsissa. Kuulithan itse, ettei se tulisi kalliiksi ja voisithan ottaa vähän suuremman lainan, kuin kuitenkin talo kiinnitetään, niin että hän saisi vähintäin neljännen osan siitä, mitä tarvitaan Rudolfin laskuun. Tuhannessa markassa olisi kylliksi hänelle talvikuukausiksi Upsalaan. Kuka voi tietää, mitä keinoja tulisi toiseksi vuodeksi. Jos on päiviä, on keinojakin. – Niin, silloin minä olen jo ehkä kuollut, ja sinä saat itse vallita omaisuuttasi niinkuin halajat, yltyi kapteeni. Kyllä se on sentään taivaan onni teille, naisväki, että me, miehet, olemme peräänkatsomassa sekä teitä, että teidän rahojanne, niin ettette saa tuhlata niitä, niinkuin teitä vaan itse haluttaa. – Sinä unhotat, rakas Otto! innossasi kaikki ne miehet, jotka ovat hävittäneet vaimonsa ja lastensa ja sisariensa perinnön ja osuuden. – Niin no! ne ovat huonoja miehiä. Kuka niistä puhuu? Tahi myös ovat he käyttäneet rahat kauppatoimiin ja keinotteluihin, joita eivät naiset ymmärrä ja joitten onnistumattomuus ei ole miesten syy. Minua et sinä voi kuitenkaan moittia mistään sellaisesta. Loput unhotat sinä, eukkoseni! – ne lukemattomat, vaimot, jotka ovat kurjuuteen miehensä saattaneet. Kapteeni alkoi taas kävellä. – Tuskin ovat ne niin monilukuisat, kuin ne miehet, jotka ovat toimittaneet vaimonsa ja lapsensa maantielle. Rouva Ivarsson pani hitaasti kutimensa kokoon ja nousi ylös. – Se on ja jää, jatkoi hän, minun mielipiteekseni, että poika ja tyttö ovat saman arvoiset sekä hengen että ruumiin puolesta. Hän jätti peräkammion ja meni tyttärensä huoneesen. Siellä oli pimeä. – Gerda, oletko sinä täällä? kysyi hän. Rouva Ivarsson oli vähän hämmästynyt. Mihin oli tyttö joutunut kovassa mielenliikutuksessaan? Mutta silloin havaitsi hän pimeää lasia vasten ihmisvartalon liikkumatonna nojaavan pöytään. Hän lähestyi ja laski hellästi kätensä tytön hartioille. Tämä vavahteli nyyhkytyksistä. – Gerda, oma lapseni! Malta mielesi! Eihän ole mitään onnettomuutta tapahtunut. Älä ole niin tulinen. Kaikki voi tulla vielä hyväksi. Isälläsi on omat mielipiteensä ja hän on kovin itsepintainen, – sen minun täytyy sanoa, vaikka hän on sinun isäsi, mutta hän on myös sydämellisen hyvä ja pitää sinut hyvin rakkaana, siitä voit olla varma. – Hyvä! Rakas! kuiskasi tyttö käheällä äänellä. Ei se ole mikään hyvä isä, eikä se rakasta lastansa, joka polkee sen koko elämän onnen, sen tulevaisuuden, jalkainsa alle. – Hiljaa, hiljaa, rakkaani! Sinä et tiedä, mitä puhut. Sinä olet niin liikutettu. Ei saa lausua sillä tavalla vanhemmistaan. Gerda vaikeni ja nyyhkytti vielä ankarammin kuin ennen. – Oma tyttöseni! jatkoi äiti. Minä en tiedä, mitä minä tahtoisin uhrata, jos minulla olisi jotain uhrattavaa, täyttääkseni sinun toiveesi. Jos asia minusta riippuisi, niin ei varmaankaan olisi mitään esteitä pyrintöjesi tiellä. Mutta, näetkös, isä tarkoittaa sinun parastasi omalla tavallaan. Ja ole varma siitä, että hän antaisi sinun seurata taipumustasi, jos hän voisi ajatella, että sinä muuten todellakin tulet onnettomaksi. – Eikö hän sitä sitte näe? Eikö hän sitä sitte käsitä? Gerda kohotti sitte kiivaasti päätänsä. Täytyisikö minun sitte ampua otsaani, vaiko heittäytyä järveen, että hän saisi silmänsä auki? Hän puhui kiihkeällä innolla kesken nyyhkytystään. – Rakas lapsi! Sinä teet minun onnettomaksi, tuolla tavalla puhuessasi. – Niin, äiti! Se ei vahingoita, jos sinä, jos isä, jos te kaikki, saatte maistaa vähän onnettomuutta myös. – Sinä, äiti! sinä olet myös heikko raukka – – Hiljaa, Gerda, hiljaa! Sinähän puhut äidillesi. – Sinä olet orja, etkä uskalla pitää omaa tahtoasi. Ha! Jos minulla olisi mies, ja hän tahtoisi omavaltaisesti määrätä minun lasteni onnen ja onnettomuuden, silloin hän saisi nähdä, että hänellä on naisen, äidin kanssa tekemistä, eikä minkään nöyrän palvelijattaren. – Lapsi, lapsi. Mitä tahdot sinä minun tekemään? Minä en voi niin mitään, kuin hän on lausunut järkähtämättömän tahtonsa. – Ja miksi niin? Eikö ole se vähäinen omaisuus, joka on tässä kodissa, eikö huone, jossa asumme, ole sinulle kuuluvaa? Sinä olet itse sanonut, että se on ostettu sinun perinnölläsi. Tahdotko sinä sitte olla ilman sanan valtaa huoneessasi? Etkö sinä voi sanoa: minä tahdon, ja sen pitää tapahtuman, niinkuin minä tahdon, aivan niinkuin isäkin sanoo? Eikö kaikki ne rahat, jotka ovat tuhlatut Rudolfin kasvatukseen ja huvituksiin, ole juuri olleet sinun omaisuuttasi. Minkätähden et sitte voi uhrata vähäistä osaa siitä tyttäresi kasvatukseen? – Rakas, lapsukainen! Kuinka voit sinä puhua noin ymmärtämättömästi? Sinä tiedät aivan hyvin, että isä kaikki hallitsee. Eihän minulla, vaimo kuin olen, ole mitään oikeutta päättää siitä vähästä, mikä meillä on. Samoin isä yksin päättää lapsistakin, niinkauan kuin he ovat alaikäiset. – Kurjaa! huoahti Gerda. Mutta Rudolf, hän on täysi-ikäinen, hän, lisäsi hän kovemmalla äänenpainolla, ja hänen tahdostaan riiputte te siis molemmat. – Sinä olet äreissäsi, Gerda! Kuitenkin täytyy minun antaa tällä hetkellä sinulle anteeksi. Rouva Ivarsson vaipui muutamaksi minuuttia ajatuksiinsa, käsi tyttären hartioilla. Sanat, että poika muka hallitsisi vanhempia, olivat hänelle katkeraa totuutta. – Lapsi! sanoi hän viimein, vetäen tytärtä luoksensa. Minä olen tekevä sinun puolestasi kaikki, mikä on minun voimassani, vaikka siitä tulisi riita isäsi kanssa, niin raskaalta kuin se tuntuukin minusta. Minun tähteni ei pidä olla sinulla syytä valituksiin. Ja vaikka en onnistuisikaan saamaan toivomuksiasi täytäntöön, niin älkäämme kuitenkaan menettäkö rohkeutta. Ethän sinä oikeastaan kadota mitään, vaikka sinä vähän odotatkin. Sinä olet vielä hyvin nuori ja omistat koko joukon tietoja ja aina voit enemmän kehittää niitä. Kaikki pojat eivät suorita ylioppilastutkintoa sinun ijälläsi. Minä ajattelin: voihan tulla parempia aikoja. Jos on päiviä, kyllä keinojakin. Isä voi kuolla ja silloin saamme me vapaan vallan! Tämä ajatus lensi nopeasti kuin salama läpi Gerdan sielun. Samassa silmänräpäyksessä karkoitti hän kuitenkin tuon kammottavan tuumansa, ja anteeksiantamuksen huokaus pääsi häneltä huomaamattansa Jumalan puoleen. Tosiaankin saattaa usein ihmismieleen juolahtaa mitä kummallisimpia vihan tunteita paraita ystäviäkin vastaan, mutta se tapahtuu tavallisesti vaan ärtyneessä mielentilassa. Kumpikin on vakuutettu olevansa oikeassa. Kenessä siis vika? Toisessa tai molemmissa. – Minkätähden sinä istut pimeässä, oma ystäväiseni? kysyi rouva Ivarsson. Sytytä lamppusi, kuivaa kyyneleesi, tyttöni! ja ota kirjasi ja lue. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. Minä uskon, että isä myöntyy, kuin meillä vaan on kärsivällisyyttä. Gerda totteli. Hän sytytti lamppunsa ja koetti näyttää rauhalliselta, joka kuitenkin oli vaikeaa, sillä itku tahtoi väkisinkin tulla. – Se on hyvin kummallista, sanoi hän lamppua sytyttäessään, että niin yksinkertainen ja luonnollinen asia kuin lasten halu saada sivistystä voi vaikuttaa taistelua ja riitaa heidän ja vanhempain kesken. Se ei olisi ihmeellistä, jos isä olisi sellainen henkilö, joka yleensä halveksisi ja vastustaisi lastensa hengenviljelystä, kuten monet vanhemmat tekevät, mutta tämähän olisi valmis uhraamaan, en tiedä mitä kaikkia, Rudolfin kasvatukseen. Mutta minä, minä se en ansaitse pienintäkään uhrausta, vaikka minulla on yhtä hyvä pää kuin Rudolfillakin, niin, ehkä parempikin, – ja tuhannen kertaa suurempi halu tieteisin kuin hänellä, – ja miksi tämä vääryys? Niin, sentähden, että minä olen – tyttö. Neitonen puristi huulensa yhteen, ja hänen sydämmensä oli katkeruutta täynnänsä. Äiti katseli häntä surullisesti. – Ei! sanoi hän itsekseen. Tämä ei käy laatuun. Tästä pitää tulla loppu. Hän pyyhkäsi hiukset tyttärensä otsalta, suuteli häntä poskelle ja jätti huoneen, johon Gerda jäi synkkiin mietteisiinsä kumaraisiin kirjansa yli, kääntämättä siitä lehteäkään. Viimein nosti hän päänsä ripeästi. Hän näytti tehneen jonkun päätöksen. Otti pöytälaatikostaan postipaperi-arkin ja alkoi kirjoittaa kirjettä. Hän ilmoitti ystävättärellensä, Ruotsiin, synkät toiveensa, puhui lujasta aikeestaan, olla rohkeuttaan kadottamatta ja lupasi pian seuraavassa kirjeessä antaa tietoja ystävättärelleen asiain laidasta. Rouva Ivarsson oli sillä aikaa lähtenyt keittiöön, ja kapteeni huoneesensa. Kuin vanhemmat ja tytär pari tuntia myöhemmin kohtasivat toisensa illallispöydässä, ei kukaan heistä lausunut sanaakaan asiasta, josta tänä ehtoona oli niin kiivaasti keskusteltu. Kaikki näyttivät hyvin vakavilta, eikä kukaan puhunut paljon mitään. – Rudolfia ei kuulu tulevan kotiin illalliselle tänä ehtoona, sanoi kapteeni. – Ei, siltä näyttää, tuumasi rouva Ivarsson. Gerda ei maininnut mitään, mutta isä vilkasi häneen äkkiä, melkein arasti, terävällä katseellaan, joka näytti sanoneen: – Hän on ulkona lukutoimissaan. Heti, kuin ateria oli loppunut, katosi tytär takaisin huoneesensa. Kapteeni oli pistänyt piippuunsa ja istunut keinutuoliin, ja rouva Ivarsson istui lampun ääreen ja alkoi parsia poikansa sukkia. – Itse nyt näet, alkoi kapteeni, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. Itse nyt näet, minkälaiseksi ne houreet tekevät Gerdan. Sen sijaan, että hänen pitäisi olla kotonaan iloisa ja hupainen tyttö, niinkuin muutkin tyttäret, on hän nyreä ja synkkä ja näyttää oikein vihaiselta. Pidätkö sinä sellaisen käytöksen kauniina ja sopivana tyttärelle, iäkkäitä vanhempiansa kohtaan? Rouva Ivarsson ei vastannut heti. Mutta sanoi sitte: – No, minkä sinä pidät syynä hänen suututtavaan käytökseensä? – Luonnollisesti ne tyhmät mietteet, jotka hän on saanut päähänsä. – Mutta olethan sinä, niin paljon kuin mahdollista, koettanut karkoittaa niitä hänen päästään. Mikä on syynä, ettei se ole onnistunut? – Se, että sinä pidät; yhtä hänen kanssaan ja revit alas, mitä minä rakennan. – Tahi pikemmin, rakas ukko! rakennan, mitä sinä revit, sillä jollen minä olisi lohduttanut ja kehoittanut häntä kärsivällisyyteen ja toivoon, niin katkeruus ja epätoivo myrkyttäisivät hänen elämänsä. – Niin, sinä olet jo lapsuudesta saakka pilannut hänet, hellimällä ja suosimalla hänen haaveellisia aatteitaan. Kyllä hyvin uskonkin, että nyt on vaikea saada häntä järjelliseksi. – Tiedätkös mitä, Otto? Rouva Ivarsson laski pois kutimensa. Minä tahdon sanoa sinulle, että minä olen tehnyt peruuttamattoman päätöksen. Tytön mieltä ei saa katkeroittaa, eikä hänen tulevaisuuttaan pilata sinun itsepäisyytesi tähden. Hän ei ole mihinkään vikaan syypää, ei tahdo mitään huonoa eikä moitittavaa, jota meidän velvollisuutemme olisi kieltää häneltä. Hänen ainoa toivonsa on hankkia tietoja, eikä meillä ole oikeutta estää häntä siitä. Ja sentähden sanon sinulle, että minun tahtoni hänen äitinänsä on se, että hän saa seurata haluansa ja matkustaa Ruotsiin. Minun on vaikeaa, mutta teen sen kuitenkin lapseni tähden, muistuttaa sinua, että tämä pieni omaisuus, joka meillä on, on perintö vanhemmiltani, ja minulla on oikeus ainakin vähäistä osaa käyttää siitä. Enhän minä ole koskaan tehnyt vastaväitöksiä, kuin on ollut kysymys Rudolfin tarpeista. Ja sentähden on se nyt minun vakaa päätökseni, että kuin sinä otat tuon lainan talon kiinnitystä vastaan, niin otetaan se niin suuri, että Gerda saa tuhannen markkaa, muuten – – – – Muuten? – Muuten kiellän minä suostumukseni kiinittämiseen, sillä ilman sitä, ei tule koko lainasta mitään, sen sinä tiedät. Kapteeni katsoa tuijotti rouvaansa, kuin mitäkin ihmettä. – Niin, sepä oli kaunista äidin rakkauden kerskaamista, kuin tahdot tehdä mahdottomaksi poikasi aiotun matkan, jonka sinä tiedät lääkärin sanain mukaan olevan ihan välttämättömän hänelle. Niin, sellaisia ovat naiset! lisäsi hän, halveksivaisesti naurahtaen. – Sinä erehdyt, Otto! Minä en suinkaan tahdo panna esteitä Rudolfin matkan tielle. Silloinhan olisin varsin luonnoton äiti. Minä tahdoin vaan pakoittaa sinua antamaan vähäisen osan summasta Gerdalle. Minä sanon sinulle, että se on vaan itsepintaisuuttasi, ei mitään muuta, kuin sinä vastustat hänen toivomustaan. Kuinka monet vanhemmat, joilla ei ole suurempaa omaisuutta kuin meillä, kuluttavat suuret rahat tyttäriinsä, antaen heidän harjoitella soitantoa ja maalaustaidetta ulkomailla? Onko se hyödyllisempää, se, kuin antaa tytön perehtyä tieteissä, kuin hänellä kerran on siihen halua ja kykyä. – Mutta se on tavallista! vastasi kapteeni kiivaasti ja pontevasti. Ja se sopii tytölle, mutta matkustaa yliopistoon ja tulla ylioppilaaksi, se ei sovi hänelle sinä ilmoisena ikänä, sanon minä! Ja minun tyttärestäni ei pidä tulla mikään ihmisten pilkka, enempää kuin muittenkaan. – Onko se sinun viimeinen sanasi, Otto? – Niin, se se on! – Vai niin! No, sitten ei tule mitään talon kiinnittämisestä. – Vai niin! Kapteeni nousi tuoliltaan ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta. Vielä kauvan, myöhään iltaan, istui rouva Ivarsson yksin lampun valossa sukankutimineen. Välistä vaipui työ hänen polvilleen, ja hän itse joutui syviin, surullisiin ajatuksiin, välistä lakkasi hän kokonaan kutomasta ja kuunteli jotain eteisestä, mutta kuin ei ketään tullut, ryhtyi hän jälleen yksitoikkoiseen tehtäväänsä. Hän odotti poikaansa. Kello löi yksitoista, löi kaksitoista. Yhä vielä istuu äiti yksinään valvomassa. – Ja pienessä kammiossaan istui tytär kumaraisissaan, ahkerasti kirjoittamassa muistiinpanoja paksuun vihkoon. Synkeys hänen kasvoistaan oli kadonnut. Hieno punerrus peitti hänen kalpeat poskensa, silmänsä loistivat innostuksesta, kynä liikkui kiitävällä nopeudella paperilla. – Mutta sisällä huoneessaan makasi kapteeni koisaten vuoteella. Vihdoin, kuin kello oli lyönyt puoli yksi, narisi ulko ovi ja joku koperoitsi eteisen lukkoa. Rouva Ivarsson astui ylös, kiiruhti kuulumattomin askelin eteiseen ja aukaisi oven. – Rudolfiko siellä on? kuiskasi hän. – Olen niin! vastasi kova, vähän epävarma ääni. Oletko sinä vielä ylhäällä, äiti? Mitä tuhmuutta se on? Onhan minulla avain itselläni. Pitkä haamu astui eteiseen, riisui hitaasti päällysnuttunsa ja heitti sen tuolille, josta se luikui alas lattialle. Rouva Ivarsson pani oven lukkuun, otti takin lattiasta ja ripusti sen vaatenaulaan. Hattu päässä meni poika hänen edellänsä peräkamariin. Rudolf Ivarsson oli pitkä, hoikka, nuori mies, tarkoin muodin mukaan puettu. Hänen hienot, vaaleat kasvonsa, suurine sinisilmineen ja valkeine viksineen, olivat kopean ja itserakkaan, vaikk’eivät tosin ilkeän näköiset, ja hänen nuorukaismuodossaan ilmestyi jonkinlainen sairasmainen velttous, tällä hetkellä enemmän silmiinpistävä kuin tavallisesti, sillä hän näytti olleen, ei oikeastaan juovuksissa, mutta kuitenkin hyvin väsynyt liian paljosta illan-huvituksesta. Hän asetti hattunsa pianon kannelle ja etsi taskustaan nenäliinaa. – Onko sinulla nenäliinaa, äiti? En voi käsittää, mihin omani on joutunut. Ah! se jäi varmaan palttoon taskuun. Hän lähestyi ovea. – Ei, odotappa! Älä mene kolistelemaan ovia, sanoi rouva Ivarsson painuneella äänellä. Minä tuon sinulle nenäliinan. Hän meni ja palasi heti jälleen, ja antoi nenäliinan pojalle, joka oli istunut keinutuoliin. – Missä sinä olet ollut koko illan? kysyi hän, pannen työnsä kokoon. – Alkaako nyt kuulusteleminen? – Ei, ei ollenkaan, mutta älä puhu niin kovasti, – isä makaa. Minä kysyin vaan muuten, kuin sinä lupasit tulla kotiin illalliselle. – No, entä sitten? Eihän se niin tärkeätä ollut. Minä tulin menneeksi teaatteriin parin ystävän kanssa, ja sitte me olimme illallisella. Ei siinä sen pahempaa. – Sinun ei pitäisi olla ylhäällä niin myöhään, Rudolf! Sinä tiedät kyllä, ettei se tee sinulle hyvää. – Oh, ei se ole vaarallista! Se ei tee mitään, joko minä valvon tai makaan, niinkauvan kuin minä olen kotona. Ainoa, mikä minua auttaa, on lämpimämpi ilmanala. Päinvastoin makaan minä puolen yötä saamatta unta ja kieriskelen ja hikoan, kuin minä menen aikasin vuoteelle. Jos minä sitävastoin väsytän itseni oikein perinpohjin ja panen maata vähän myöhempään, niin minä nukun kuin porsas. Thure Jullin, hyvä ystäväni, lääkärin oppilas, mainitsi juuri illalla, että minun pitäisi matkustaa niin pian kuin mahdollista, ja heti suoraa päätä lähteä Siciliaan. Minä tahtoisin juuri tietää, tokko isä on ryhtynyt mihinkään rahapuuhiin? Minun täytyy aamulla puhua hänen kanssaan täydellä todella asiasta. Rudolf haukoitteli oikein sydämmen pohjasta ja nojautui, silmät kiini, keinutuolin selkälautaan. – Mene nyt maata! Nyt ei kumminkaan ole liian aikainen minun mielestäni. – Ei! – Minä tunnen todellakin itseni väsyneeksi. Ajatteles, että huvissakin voi tulla väsyneeksi, niin, vieläpä väsyneemmäksi kuin työssä. Minä olen monta kertaa tehnyt sen havainnon. Rudolf nousi ylös. – Hyvää yötä, äiti! – Hyvää yötä, rakas Rudolf! Tulenko minä sytyttämään kynttiläsi? – Oh, ei se ole tarpeellista! Minä voin kyllä itse löytää sekä kynttilän että tulitikut. Haukotellen lähti Rudolf peräkamarin viereiseen, makuusuojaansa. Rouva Ivarsson katsahti hänen jälkeensä, huoahti, otti lamppunsa ja meni sänkykamariinsa ja laskeutui vihdoinkin levolle vaikka sydämmensä oli surua täynnä. Seuraavana aamuna keskustelivat isä ja poika kauan aikaa kahdenkesken isän makuuhuoneessa, mutta raha-asioista ei kapteeni virkannut mitään vaimolleen, vaikka söivät yhdessä suurusta, Rudolfin lähdettyä kaupunkiin sisarensa seurassa, jonka äiti oli lähettänyt muutamille ostoksille. Matkalla alkoi Rudolf keskustelun, ja sanoi: – Olethan kuullut vanhemmilta, että minä matkustan ulkomaille? – Sinä? En, siitä en ole kuullut sanaakaan. – Niin, ja jotenkin pian. Lääkäri on sanonut sen olevan ihan välttämättömän tarpeellisen minun terveydelleni. Minä matkustan yhtä päätä aina Siciliaan saakka. Oi, miten haluan päästä sinne kauas etelään ja oikein perinpohjin lämmitellä ja nauttia! Siellä tahdon tulla oikein uudeksi ihmiseksi. Gerda oli käynyt tavallista kalpeammaksi veljen puhuessa. Hänen huulensa puristuivat kovasti yhteen, mutta alas painuneet silmäluomet estivät katseen ilmaisemasta, mitä hänen sydämmessään piili. – No, rakas sisar! Näyttää siltä, kuin ei sinua ollenkaan huvittaisi, että minä saan mennä sinne kauas, virkistämään uupuneita voimiani. Siinä et tekisi sisarellisesti. Minä odotin sen sijaan saavani nähdä sinun sydämmellisesti iloitsevan hyvästä uutisestani. – Mistä sinä saat rahoja matkallesi? Sehän ei maksa vähää? kysyi vihdoin Gerda, painuneella äänellä. – Ooja! Tarkoin laskettuna tarvitsen minä tosin pari tuhatta markkaa. Se riippuu ylimalkaan kokonaan siitä, kuinka pitkän ajan minä tulen viipymään siellä. Ja isä on kyllä niin, hyvä että hän hankkii minulle varoja. Ukko lainaa, ymmärrettävästi, sillä eihän hänellä ole puhdasta rahaa enempää kuin muutama sata markkaa, ja ne tarvitsette te täällä kotona. Hän oli myöskin niin hyväntahtoinen, ettei hän mutkitellut eikä epäröinnyt vähintäkään, vaan piti asian ihan luonnollisena, kuin sen kerran lääkäri oli määrännyt. Me puhuimme siitä jo tänä päivänä, ja nyt on päätetty, että minä lähden kumminkin jo neljäntoista päivän kuluessa tahi kesäkuun alussa. – No, sinä et sano mitään! Sisarukset olivat käyneet oikotietä, läpi puiston, joka oli lähellä heidän kotiansa. Ei ketään ihmistä näkynyt yksinäisillä käytävillä. Gerda seisattui ja katseli veljeä säihkyvin silmin. – Minä sanon, vastasi hän, että kyytiä sinun pitäisi saaman ja sitte lähetettämän maalle auran kurkeen tahi merille näkemään vaivoja, Se olisi varmaan parempi parannuskeino heikkoon terveyteesi, kuin tuo Sicilianmatka. Kurja raukka sinä olet, Rudolf! Etkö ole oleskellut yliopistossa viisi vuotta, suorittamatta ainoatakaan tutkintoa? Rahamäärät, joita on kulutettu sinuun, olet sinä käyttänyt turhiin, usein kelvottomiinkin, tarkoituksiin ja olet peittänyt heikkojen vanhempiesi silmät kerskauksillasi ja valeillasi. Ja vaikka sinä itse olet turmellut terveytesi, niin otat sinä ihan röyhkeästi vastaan vanhempaisi uhraukset, saadaksesi matkustaa etelään ja tulla jälleen siellä terveeksi, etkä osoita edes kiitollisuutta heidän hyvyydestään. Nyt olen minä ensimmäisen ja viimeisen kerran suoraan sanonut ajatukseni. Rudolf joutui aivan hämilleen, kuin hän oli kuullut Gerdan odottamattomat sanat, eikä ensin saanut kiukultaan sanaa suustaan. – Sepä oli oikein sisarellista, kaikki tuo! kuului hänen vapiseva äänensä vihdoin, kuin hän oli tointunut. Ja niin kauniisti ja naisekkaasti sitten! – Minä kiitän nöyrimmästi! Halvin palvelianne, neiti Ivarsson! Hän nosti ilkkuvan; kohteliaasti hattuansa, käänsi Gerdalle selkänsä ja meni hänen luotaan nopein askelin katsomatta edes ympärilleen. Neitonen seisoi muutaman hetkisen liikkumatta, vilkasi vielä veljeänsä vihaisella katseella ja lähti menemään. Parin tunnin kuluttua palasi Gerda kotiin asiansa toimitettua, mutta Rudolfia ei näkynyt koko päivänä talossa. Vasta myöhään yöllä tuli hän kotiin, ja tiuskoi äidilleen, joka taas oli valvonut odottamassa häntä. Hän oli juovuksissa, selitti, ”että hän oli tullut siihen ikään, ett’ei hän tarvinnut mitään lapsenhoitajaa, vaikk’ei sitä hänen äitinsä ahtaine ”naiskäsitteineen” muka koskaan oppisi tajuamaan, ei, vaikka tulisi sadan vuoden vanhaksi,” meni huoneesensa ja paiskasi oven kiini. Seuraavina päivinä oli nuori herra hyvin vähän kotona, sanoi vanhemmillensa syyksi lukutoimensa ja ”jäähyväispidot” kumppanien kesken ja karttoi varsinkin päivällisaikaa kotona, ettei hänen tarvitsisi olla sisarensa silmäiltävänä, sillä tämän sanat, vaikka hän alinomaa yrittikin röyhkeällä halveksivaisuudella unhoittaa ne turhanpäiväisinä naisten loruina ja lapsellisena kateutena, kuitenkin vaikuttivat alinomaa hänen pohjalta turmeltumattomassa sydämessään tuskallisen levottomuuden ja nöyryytyksen tunteen. Hän kysäsi ehdottomasti itseltään, eikö hän mahtanut nauttia monin kerroin enemmän kotinsa varoja, kuin hänen ahkera, vaatimaton sisarensa. Mutta tämähän olikin vaan tyttö, ja hän nuorukainen! Eikä hänen kasvatuksensa maksa samaa kuin pojan, ja nuorukaisen elämä onkin järjestetty varsin toisella tavalla kuin tytön, ja sillä on suurimmallakin säästäväisyydellä tarpeita, jotka eivät tule hänelle ollenkaan kysymykseen. Nämät olivat ne viisaat lohdutusperusteet, joilla hän alinomaa hillitsi sydämensä äänen, mikä tuon tuostakin kuiskasi: – Eiköhän sisaresi mahda sentään olla tavalla tai toisella oikeassa? Päivät vierivät, mutta kapteeni ei lausunut sanaakaan rouvalleen lainasta ja kiinnityksestä. Vanha herra oli ainoastaan, tavattoman vähäpuheinen ja joskus vaimonsa ja tyttärensä läsnäollessa tuli hän lausuneeksi ”holhonalaisista miehistä” ja ”ankarista naisista,” jollaiset lauseet rouva Ivarsson piti heidän viimeisestä vakavasta keskustelustaan johtuneina. Viikko oli siten kulunut. Rouva Ivarsson varusteli kiireesti pojan matkatarpeita. Hän neuloi hänelle koko joukon uusia liinavaatteita, jossa työssä Gerda häntä autteli neulomakoneella. Hän auttoi pesussa, kiilloitti ja silitti vaatteita, kutoi ja parsi sukkia ja tarkasti pojan jotenkin huonosti hoidettua vaatevarastoa, tämä sitä vastoin, kotona käydessään, näytti pitävän kaikkia näitä puuhia niin luonnollisina, etteivät ne edes ansaitsisi sydämellistä kiitoksen sanaa. Vihdoin, toista viikkoa jo kuluttua rouva Ivarssonin viime keskustelusta miehensä kanssa, sanoi hän, kuin tämä istui päivällisen jälkeen keinutuolissa polttaen piippua: – No, rakas Otto! Kuinka nyt on rahojen laita? Matkustaako Rudolf vai kuinka? – – Tietysti hän matkustaa? Kapteeni laski keinutuolin taaksepäin hitaasti ja puhalsi paksun savupilven. – Entä laina sitten? Koska sinä sen asian toimitat? – Se on jo toimitettu. Rahat ovat kaapissa tuolla sisällä. Kapteenin ääni oli jotenkin ystävällinen. Siinä oli huomattavana ainoastaan jonkunlaista teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. Rouva Ivarsson pudotti hämmästyksestä työnsä ja katseli hetken ajan mieheensä, niinkuin olisi jotakin tahtonut häneltä kysyä, mutta tämä ei ollut huomaavinaankaan hänen katsettansa, vaikka kyllä huomasi. – Kuinka sait sinä kiinnityksen sitten? – En minä olekaan lainannut mitään kiinnitystä vastaan. – Mutta minä en ymmärrä! – Minä lainasin rahat takuuta vastaan, enkä huolinut koko kiinnityksestä, kuin asia kävi muutenkin päinsä. Kapteeni puhui aina vaan samaan levolliseen tapaansa, ihan välinpitämättömästi, niinkuin olisi keskusteltavana joku jokapäiväinen seikka, joka ainoastaan liikutti häntä eikä olisi ollenkaan sopinut olemaan yhteisenä puheenaineena puolisoitten kesken. Rouva Ivarsson tunsi katkeruudella, että häntä pidettiin järjettömänä olentona, jonka ajatukset ja toiveet eivät muka olleet mistään arvosta. Hän oli hetken vaiti. Viimein sanoi hän: – Ne ovat, ymmärtääkseni, asioita, joihin minun ei tule mitään. Anna anteeksi uteliaisuuteni, rakas Otto! Hän ryhtyi jälleen työhönsä näennäisesti rauhallisena. Niin katkeralla äänellä ei kapteeni vielä koskaan ollut kuullut vaimonsa puhuvan heidän kuudenkolmatta vuotisen avioliittonsa ajalla. Rouva Ivarssonin sydäntä karvasteli kovasti. Hän istui työhönsä kumartuneena. Niin kauvan kuin heidän avioelämänsä oli vierinyt tyyntä, loivaa uraansa myöten, jossa ei ainoatakaan kiveä löytynyt, oli se näyttänyt sekä hänestä itsestään, että muistakin hyvin onnelliselta, aivan sopusointuiselta. Mutta nyt, kuin vihdoinkin loukkauskivi oli sattunut tielle, ja heidän hiljainen elämänvirtansa syöksyi alas tuntemattomaan syvyyteen, nyt läikkyi väkivaltaisesti sen kirkkaat aallot ja kiehuivat ja kuohuivat niin mustina, kuin ei niistä enää koskaan voisi kuvastua kirkas sinitaivas. Vihdoinkin oli tullut molempain puolisoitten välille kiivas, äkkiarvaamatoin taistelu, joka riisti heidän elämältään hupaisen rauhan, ja saattoi tuon luottavaisen ja uskollisen puolison katkeralla tuskalla huomaamaan, että se sopusointu, joka oli hänen autuutensa, ei ollutkaan kotilieden, ”ikuinen tuli”, joka palaisi yhtä rauhallisena ja kirkkaana auringonpaisteessa kuin rajuilmassakin, vaan ainoastaan kehno soihtu, joka valaisi niin kauniisti rauhassa, mutta sammui ensimäisessä myrskytuulessa, huomaamaan, että hän ei ollut puoliso, jumalallisen ja järjellisen säädännön mukaan puolisonsa vertainen, vaan että hänen miehensä piti hänen vaan järjettömänä, holhonalaisena olentona, heikkona orjana, jonka ajatus ja toivo olivat vähäarvoiset. Ja kapteeni Ivarssonia olivat kuitenkin niin hyvin hänen vaimonsa kuin koko maailmakin pitäneet aviomiesten mallina. Tuo ilo oli monta vuotta elähyttänyt rouva Ivarssonia, mutta kuin hän nyt niin julmasti luottamuksessaan pettyi, tuntui hänestä kuin joku hänen sydänjuuriinsa kasvanut side olisi ratkennut, ja sydän vuotaisi verta, aivan kuin se tahtoisi kuiviin juosta. Pitkä äänettömyys seurasi. Kapteeni keinui keinumistaan ja poltteli piippuansa omissa mietteissään, ja rouva Ivarsson neuloi melkein koneellisella innolla. Hänenkin ajatuksensa olivat kaukana työstä. Syvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan vanhan keinutuolin yksitoikkoinen natina. Ei kukaan, joka tällä hetkellä olisi osunut astua tuohon kodikkaasen huoneesen, ijäkkäiden puolisoiden luo, olisi voinut aavistaa, että juuri täällä, tässä huoneessa joku silmänräpäys ennemmin oli lausuttu muutamalla, näennäisesti niin tyynellä ja jokapäiväisellä sanalla, ehkä ikuisiksi ajoiksi kahden sielun ero, jotka enemmän kuin neljänneksen vuosisataa olivat uskollisesti olleet yhdessä. Kapteeni nousi viimein ylös ja meni huoneesensa. Rouva Ivarsson istui työssään, kunnes hämärä esti häntä jatkamasta. Silloin nousi hän ja lähti tyttärensä huoneesen, jossa hän laskeutui vuoteelle, mutta ei nukkunut, vaan oli pitkällään, kädet pään takana, ja katseensa kirkkaissa, ajattelevissa silmissään oli aivankuin hän olisi tarkastellut etäisiä maailman oloja. Äiti lähestyi tytärtänsä, laskeutui polvilleen hänen vuoteensa viereen ja painoi, puhjeten ankaraan nyyhkytykseen, harmaantuneen päänsä lapsen rintaan. – Äiti! mitä sinulta puuttuu? kysyi Gerda liikutettuna. Mitä on tapahtunut? Useita minuuttia kului ennenkuin äiti ankarassa mielenliikutuksessaan voi vastata kysymykseen. Hän itki elämänsä, sydämensä, pyhintä onnea. – Lapseni! Lapsi raukkani! Meitä orjaraukkoja! kuiskasi hän viimein ja kertoi tyttären sydämen ääressä, hänen syliinsä suljettuna, sen, jota hän ei, jos hän olisi ollut katolilainen, olisi virkannut ripitystuolillakaan. – Hän kertoi rakkaudestaan puolisoonsa, luottamuksestaan häneen, monivuotisesta avio-onnestaan, kertoi niistä taisteluista, joita hän oli saanut kokea tyttärensä tulevaisuuden huolesta, tuskallisesta tappiostaan, joka oli rikki reväissyt vanhan rakkauden siteen. Gerda kuunteli äidin kertomusta ja liittyi häneen vielä lujemmin. Pimeä hämärrys esti äidin näkemästä synkeyttä, joka laskeutui kuin syysyö tyttären kasvoille, hänen kirkkaille silmilleen. Vihan syys-sumua itsevaltaisen isän tuomio vaan levitti lapsen lämpimään, raittiisen sydämeen. Gerda vihasi nyt sekä veljeään että isäänsä, vihasi heitä oikein sydämensä pohjasta, vaikka ei hän sitä sanoiksi lausunut. Äiti ja tytär, nämät kaksi maailman silmissä niin onnellista naista, olivat tuossa liittyneinä toistensa sydämeen ja huokailivat etu-luulojen ja miehen itsevaltiuden vääryyttä, he olivat vaan kaksi, meidän vapaan, valistuksen aikakautemme miljooneista orjista. Ei rouva Ivarsson eikä Gerdakaan lausuneet kapteenille enää sanaakaan tyttären Upsalamatkasta. Molemmat naiset täyttivät hiljaa, kuin tavallisesti, tehtävänsä ja kapteeni oli leppeä perheenisä, kuten ennenkin. Mitä hyödyttikään enää mainita tuollaisia vähäpätöisiä perheselkkauksia, joita tapahtuu kaikissa avioliitoissa, mutta jotka eivät mitään merkitse, jos niiden kanssa menettelee ymmärtäväisen miehen tavalla? Hän oli näyttänyt, että hän oli ”isäntä talossaan” ja sillä oli loppunut tuo pieni lasten leikki, jolla hänen ymmärtämätön vaimonsa ja haaveellinen tyttärensä olivat huvitelleet itseänsä. Mutta tuo rikkiviisas isäntä talossaan oli liian sokea näkemään kylmää loistetta puolisonsa surullisissa silmissä ja tyttärensä synkkää katsetta. Ja vaikka hän olisi jonkun kerran huomannutkin jotain sellaista, niin ei hän ollut siitä millänsäkään, arveli niiden vaan olevan varjoja, jätteitä noista äsken tapahtuneista eripuraisuuksista, jotka kyllä kirkastuisivat, kuin vaan ei osoittanut niille mitään huomiota. Rudolf lähti kuin lähtikin matkalle. Jäähyväiset olivat sangen hellät äidin ja isän, mutta jotenkin kylmät sisaren puolelta. Toukokuun lopussa sanoi kapteeni eräänä päivänä päivällispöydässä: – Minä sain tänään kirjeen Fredrikiltä. Hän ja Anna-Maria lähettävät sydämellisiä terveisiä ja sanovat, että Gerda on tuhansin kerroin tervetullut koska hyvänsä, ja mieluummin niin pian kuin mahdollista. – Näetkös, tyttöseni, jatkoi hän, kääntyen tyttäreen, minä kirjoitin joku aika takaperin Fredrik-sedälle ja pyysin, että sinä saisit mennä sinne muutamaksi viikoksi. Sinä olet työskennellyt niin ahkerasti koko talven sekä käsitöissä että talousaskareissa ja vaivannut itseäsi lukemisella, jota sinä aina ajattelet, että pidän välttämättömänä, että saat vähän levähtää ja nauttia maaseutuilmaa. Sinä oletkin viimeisinä aikoina ruvennut näyttämään kauhean kalpealta. Laita nyt pian itsesi kuntoon! Kuinka isälliseltä, kuinka hyvää tarkoittavilta kuuluivat nämät sanat ja se ääni sitten, jolla ne lausuttiin! – Kuinka voisin jättää äidin yksin? kysyi Gerda. – Oi, rakas lapsi! Sitä ei sinun tarvitse huolehtia. Äiti oli niin hyvä ja sanoi jo kauvan sitten, kuin me asiasta keskustelimme, että hän kyllä vähäisen ajan voipi auttaa itse itseään, kuin sinä vaan saat mennä maalle vähän virkistymään. Ja minä tahdon kysyä: kuinka sinä olisit voinut jättää äitiä yksin, kuin sinä tahdoit matkustaa Upsalaan ja viipyä siellä koko vuoden? Gerdan katse tuli tavallista synkemmäksi. – Silloin en olisi lähtenyt kotoa levähtääkseni ja huvitellakseni, vastasi hän vakavalla äänellä. Kapteeni olisi mielellään vastannut jotain, mutta hän ei löytänyt sanoja, ja oli siis vaiti. – Minä kirjoitan sitten sedälle, että sinä tulet aivan heti? kysyi hän pöydästä noustua. – Niin, jos isä niin käskee. – No! Enhän minä nyt kumminkaan käske, virkkoi vanha herra ärtyneellä äänellä. Minä tarkoitin hyvää esitykselläni, mutta joll’et sinä tahdo lähteä, niin jääköön se. Sinulla on vapaa tahtosi luonnollisesti. Katkera hymy vetäytyi Gerdan huulille. – Minä mukannun kokonaan isäni tahtoon. Isä tahtoo, että minä lähden, ja siis minä matkustan sinä päivänä kuin isä määrää. – Päivän saat itse määrätä. – Miksi niin? Isä on hyvä ja määrää kaikki. Minä mukaannun. Hän kiitti vanhempia ruoasta ja jätti huoneen. Kapteeni katseli hänen jälkeensä. – Hänelle tekee hyvää päästä pois sisä-ilmasta, mumisi hän, ja meni vastaamaan veljensä kirjeesen. Pappilassa, Gerdan sedän luona, kului kaunis suvisydän-aika hupaisesti. Kirkkoherran molemmat nuoremmat pojat, ylioppilaat, olivat olleet kotona jo kuukauden alusta saakka, ja juhannuksen ajaksi oli myös vanhin poika, maisteri, joka oli sanomalehden toimittaja eräässä suurenlaisessa maaseutukaupungissa, ottanut loma-aikaa kuukaudeksi, saadakseen levähtää kotonansa maalla. Sitä paitsi oli pappilassa kaksi tytärtä, hilpeää ja iloista, punaposkista impeä, jotka muutama vuosi sitten, olivat käyneet tyttökoulua lähimmässä kaupungissa ja jotka, ollen varsin tyytyväiset tietomääräänsä ja elämän asemaansa, eivät ollenkaan havainneet kalpean, vakavan, vähän kankean pääkaupunkilais-serkkunsa synkkämielistä asemaansa nurkumista eivätkä hänen palavaa haluansa korkeampaan vaikutukseen, kuin mitä kodin yksitoikkoiset askareet tarjosivat hänelle. Päin vastoin ylistelivät he serkkuansa onnelliseksi, hän kun sai oleskella pääkaupungissa, ja ottaa osaa sen huvituksiin, ja se tuntui heistä varsin kummalliselta, kuin hän kerran oli sanonut kaipaavansa erään toiveen täyttymystä. Mutta Gerda kantoi surulliset ajatuksensa ja kaipauksensa itsekseen, sillä ensi silmäyksellä havaitsi hän, etteivät hänen; serkkunsa, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, voineet paraimmalla tahdollansakaan käsittää hänen sielunsa elämää. Hän koetti siis kohdella heitä yksinkertaisella ystävyydellä, voidakseen synnyttää heissä vastavaikutusta, ja he tulivatkin, huolimatta heidän vastakkaisista luonteistaan, ennen pitkää rakkaiksi ystäviksi, sillä Gerdan selvä, voimakas luonne, teki syvän vaikutuksen tyttöihin. Kuin hän oli oleskellut pari viikkoa sedän talossa, niin alkoikin raitis ilma ja maan askareet elähyttää hänen mieltänsä. Hän ei ollut enään niin vähäpuheinen, hänen poskensa saivat verevämmän värin; iloinen nuoruuden ääni kaikui yhä useammin hänen huuliltansa, ja hän otti osaa yhä suuremmalla ilolla töihin ja huvituksiin kuin ennen. Jos tuo hyvä kapteeni olisi nyt nähnyt tyttärensä, niin olisi hän varmaan ollut itse tyytyväisyys ja hieronut käsiänsä sekä iloinnut siitä, että hän oli hoksannut lähettää tyttären maalle parantumaan opin houreista. – Gerda tosin oli pannut matkalaukkuunsa muutamia historiallisia ja viisaustieteellisiä kirjoja, mutta niitä avattiin enää aniharvoin. Ei ollut juuri aikaakaan siihen. Eihän voinut lämpimänä, ihastuttavana suvipäivänä sulkeutua huoneesen kirjan ääreen ja illoilla oltiin niin väsyneitä, ettei mistään lukemisesta voinut tulla puhettakaan. Gerda oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei ollut koskaan ennen elämässään oleskellut vapaana ja joutilaana maalla, nuoruus siis vaati osansa. Juhannusehtooksi oli pari ylioppilasten ystävää läheisestä kaupungista ja pruustinnan sisar, leskirouva tyttärineen, kutsuttu vieraille. Ilta oli hupainen. Tanssittiin kukkaisriu’un ympärillä pihassa. Laulettiin, laverreltiin ja naurettiin. Kuka on tuo solakka, vaaleapukuinen tyttö, joka, nuoruuden ilohymy huulilla ja ruusut poskilla, leijailee tanssin hyörinässä ruohopermannolla, kauniin nuorukaisen käsi vyötäisillä? Voiko se olla Gerda? Kyllä siinä on hänen kasvonpiirteensä, mutta missä synkkä katse hänen säihkyvistä silmistään, missä kolkko varjo hänen hymyileviltä kasvoiltaan? Syysyö oli haihtunut juhannusauringon paisteessa. Ja hänen vieressään oleva kihara-ja vaaleatukkainen, kirkassilmäinen, uljas nuori-herra oli maisteri Leonard Ivarsson, pastorin vanhin poika, sanomalehden toimittaja, Gerdan serkku. Oli laulua, oli naurua, iloa ja tanssia. Kaksi nuoruuden kukkaa, Gerda ja Leonard, kuiskasivat valoisana juhlayönä, tuoksuvien sirenipensasten suojassa toisilleen viehättävän salaisuuden, joka ei kuitenkaan kauan kätkössä pysynyt, sillä ennenkuin nuorukainen myöhempänä kesällä lähti kotoa, vietettiin siellä iloinen juhlallisuus, johon kapteeni Ivarssonkin rouvineen tuli, Gerdan ja Leonardin kihlaus. – Näetkös nyt, äiti! sanoi kapteeni, ilosta säteilevin silmin. Näetkös nyt, että minulla oli oikein! Tämä oli jotain parempaa kuin Upsalanmatka, uskon minä! Nyt joutuu Gerda oikeaan asemaansa. Myöskin rouva Ivarsson iloitsi ja toivoi, että hänen tyttärensä rakkauden autuudessa ja onnellisessa avioliitossa saisi täyden korvauksen pettyneestä halustansa päästä osalliseksi tieteen aarteisin; mutta hän muisti samalla kuinka suuresti hän oli rakastanut omaa miestänsä, millä iloisilla toiveilla hän hänen kanssaan oli käynyt vihkituolille ja kuusikolmatta vuotta elänyt onnellisena hänen rinnallaan, ja kuitenkin oli tämä onni ollut vaan hairaus, halpamainen orjuus, sillä hänen puolisonsa ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt häntä henkisenä vertaisenaan, ei koskaan myöntänyt hänelle samaa ihmisarvoa kuin itselleen. Sen olikin hän ihan selvään nähnyt ja tuntenut tuona kauheana, unhottumattomana hetkenä, jolloin hänen sydämensä pyhä side katkesi ja jolloin hänen onnensa tähti putosi taivaalta. Ajatteles, jos Gerda saisi kestää saman julman koetuksen avioliitossaan! Kuitenkin Leonardilla oli laajempi sivistysmäärä kuin vanhalla kapteenilla, ja hän kuului nuorempaan sukupolveen. Hän näytti niin ylevämieliseltä ja innokkaalta kaikissa asioissa. Ehkä ymmärsi hän paremmin, kuin tuo vanhus, totuuden ajan pyrinnöissä naisenoikeuksien saavuttamiseksi. Hellä äiti koetti masentaa surettavia kysymyksiä, iloisilla toiveilla. Kuitenkin hiipi se ajatus usein esiin, että ehkä olisi ollut parempi, jos Gerda olisi saanut uhrata elämänsä tieteille. Häät piti pidettämän jouluna. Nuorella Leonardilla oli tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin turvattu toimeentulo sanomalehden toimittajana, ja hän kiiruhti nyt pientä kotiansa asettamaan kuntoon, mutta menetteli siinä tarpeettoman tuhlaavaisesti, josta hänen morsiamellaan ja vanhemmillaan ei ollut aavistustakaan ja velkaantui jo varustaessaan kotinsa niin muhkeaan sisustukseen kuin mahdollista. Morsiantaan näytti hän jumaloivan. Melkein joka päivä sai tämä häneltä pitkät kirjeet, joissa purkautui hehkuvassa runomuodossa rakkauden kaipuuta ja rakkaudentoiveita ja suuria ajatuksia elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Gerda oli onnellinen. Voimakas ja kiihkeä, kuten kaikki hänen tunteensakin, oli hänen rakkautensakin, ja hänen luottamuksensa rakastettunsa hengenjalouteen ja uskollisuuteen oli luja kuin kallio. Hän tosin oli kuullut äitinsä surullisen elämäkerran, mutta että hän omassa avioliitossaan voisi tulla samaan kohtaloon, se ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Ääretöin eroitushan oli hänen isänsä, tuon vanhan, pintapuolisesti sivistyneen, ahdasmielisen entisen soturin ja nuoren, runsaslahjaisen ja perinpohjin sivistyneen, korkea-aatteellisen sulhon, kannan välillä, ja tämä eroitus oli takauksena siitä, ettei hänen koskaan olisi pakko tulla osalliseksi äidin tuskastuttavaan kokemukseen. Miten onnellinen olikaan tyttönen, tuossa kuin hän, salavihkainen hymy huulilla ja tajuamatoin loiste ennen niin synkissä silmissä, paljoa kiihkeämmällä innolla, kuin mitä hän koskaan ennen oli osoittanut tieteissä, nyt työskenteli antimiensa valmistuksessa! Leonardin ihastuttavat kirjeet olivat hänelle tuhansin kerroin kalliimmat, tuhansin kartoin opettavammat kuin kaikki ne paksut, yksitoikkoiset kirjat, vanhat historioitsijat ja viisaustieteilijät, jotka nyt saivat olla kokonaan hyljättyinä kirjakaapissa. Kuinka paljon ihanampi oli hänen oman sydämensä tarina kuin kertomukset kaikista maailman historian sankaritöistä, ja todellista viisautta, niin, avainta viisauden salaiseen kaikkein pyhimpään, sitä ei löytynyt noiden vanhojen filosofien kuivissa kirjoituksissa, vaan rakastavan nuorukaisen kirkkaissa silmissä. Syysyön sumut, kuten jo mainitsimme, olivat hälvenneet kesäauringon säteistä. Viha isää ja veljeä vastaan oli kadonnut Gerdan riemuisasta sydämestä, kuin inhoittava, mieletön harhaluulo. Tarjosihan elämä autuuden, nautinnon paljoa runsaamman kuin kaikkien tiedon aarteitten omistaminen voisi lahjoittaa. Miksi vihastuisi hän sitte isäänsä, joka oli kieltänyt häneltä vähempiarvoisen, kuin hän kerran oli voittanut kalliimman? Ehkä se olikin korkeamman voiman sallimus, että hän kielsi hänen matkustamasta Upsalaan, sillä jos se olisi tapahtunut, niin hän ehkä ei koskaan olisi kohdannut Leonardia. Hän rukoili Jumalalta anteeksi pahat tunteet, joita hänessä oli ollut isää kohtaan, ja lupasi kahdenkertaisella uskollisuudella sovittaa nurjamielisyytensä. Entäs Rudolf? Niin, tosin oli hän veltto, mutta olihan hän hänen oma, ainoa veljensä, ja oli aina ollut hyvä ja ystävällinen häntä kohtaan. Eikö hän ollut silloinkin ihan julma, kuin hän suuttui siitä, että tämä sai matkustaa ulkomaille, etsimään parannusta heikolle terveydelleen! Sydämensä uhkuvassa helleydessä ja onnessa kirjoitti hän lämpimän, melkein tuskallisen hellän kirjeen veljelle, joka sattumalta oli pohjois-Italiassa, koska lääkärit kielsivät hänen juuri pahimpana suvikuumana menemästä etelämmäksi. Hän tosin ei saanut mitään vastausta tähän kirjeesen, vaan ainoastaan sivumennen terveisiä ja kiitoksen ystävällisestä kirjoituksestaan eräässä Rudolfin kirjeessä isälleen. Ja Ivarsson ukko taas, kuin hän näki tyttärensä muuttuneen hilpeän käytöksen, ja tuli tietämään hänen katuvaisen mielihartautensa, vaikkei se sanoissakaan ilmaantunut, käveli huoneessaan, voittoriemusta tyytyväisenä ja hänen katseensa ja hymynsä näyttivät alinomaa sanovan: – Katsos, kuinka oikein minulla oli! Mutta meillä miehillähän on aina oikein. Emmekä me ole pahoja, joskin me, naisten omaksi hyödyksi, ohjaamme heitä heidän haaveellisissa hullutuksissaan, emmekä anna heidän menetellä oman mielensä jälkeen, sillä muutenhan jouduttaisiin suorastaan hukkaan. Vähää ennen joulua vietettiin Gerdan häät. Rudolf ei tullut, kuten vanhemmat ja sisar toivoivat, kotiin juhlapäiväksi, vaan kirjoitti ainoastaan muutamia ystävällisiä onnentoivotus-riviä Gerdalle ja isälle kirjeen, jossa ilmoitti, että lääkärit olivat kehoittaneet häntä viipymään yli talven Italiassa, jonka tähden hän sydämellisesti pyysi ”hyvää isäänsä” lähettämään hänelle vähäisen rahalisän – noin kaksi tuhatta markkaa. Ukko Ivarsson närkästyi vähän tähän kirjeesen. Hän oli toivonut saavansa nähdä jälleen poikansa terveenä ja reippaana ja päälle päätteeksi oli hän jo talon kiinnitystä vastaan ottanut tyttären myötäjäisiä varten lainan, kaksinkertaisesti niin suuren, kuin olisi ollut tarpeeksi hänen Upsalanmatkalleen, – mutta nythän olikin kysymyksessä myötäjäiset! Eikö jokainen oikein ajatteleva isä mielellään tekisi uhrausta sellaista tarkoitusta varten? Ukko närkästyi, kuten sanottu, Rudolfin kirjeesen, mutta mitäs oli muuta tehtävänä, kuin suostua lääkärien määräykseen ja lähettää rahat pojalle. Gerdan häitä aiottiin viettää hyvinkin komealla tavalla. Ivarssonin perhe kuin oli sangen säästäväisesti elänyt, vierasvaraisesti ottanut vastaan tuttavia, harvoin pitänyt mitään suuremmoisia pitoja, niin pidettiin kohtuullisena viettää ainoan tyttären häät niin loistavasti kuin mahdollista. Mutta kuin Rudolfia ei ollut kotiin odotettavana, kuten toivottiin, juhlahetkeksi, niin piti kapteeni sopimattomana panna toimeen mitään suurempia pitoja. Rouva Ivarsson oli heti valmis suostumaan tähän mielipiteesen, koska hän oli aivan kyllästynyt noihin ulkonaisiin huvituksiin, sitten kuin sisällinen ilo hänessä oli sammunut, ja Gerda, jonka vakaa luonne ei edes hänen morsiusilossaan muuttunut, oli kokonaan tyytyväinen siihen, että tuo aiottu komea juhlallisuus vaihdettaisiin yksinkertaisiin päivällishäihin. Onnellisuudestaan ja ensimäisen rakkautensa ihastuksesta säteilevänä kävi Gerda yksinkertaisessa villapukimessaan, myrttiseppele tummakutrisessa päässään ja häilyvä huntu ympärillään, rakkaansa rinnalla vihkituolille ja vannoi lupauksensa, täydellisesti vakuutettuna tulevaisuutensa jaloimmasta onnesta. Mukana äitinsä hartaat siunaukset ja isän sydämelliset onnentoivotukset, seurasi Gerda puolisoaan heidän uuteen kotiinsa, jonka kallisarvoinen sisustus suuresti hämmästytti häntä ja siellä äskennaineet viettivät häiriintymättömässä autuudessaan vuoden, jonka lopulla nuori rouva lahjoitti puolisolleen pojan, ja pienokaisen kastejuhlassa oli Gerdalla ilo vieraana tervehtää vanhempiansa ja veljeään, joka sillä aikaa oli tullut kotiin ja esiintyi sisarelleen komeana, pitkäpartaisena maailman miehenä, mutta kasvonsa olivat vielä veltomman ja kalpeamman näköiset, kuin kotoa lähteissään. Oleskeleminen eteläisessä ilmanalassa ja ulkomaan lääkärien määräykset näyttivät olleen tehottomat hänen kivulloisuuteensa. Hän oleskeli nyt koko talven joutilaana kotona. Viimein sanoi hän, ettei hän huonon terveytensä tähden saattanut jatkaa opintojaan ja että hän mieluimmin tahtoisi ruveta maata viljelemään. Hän uneksui saavansa vuokrata suurenlaisen maatilan ja sen toivon hän aina lausui vanhempainsa kanssa keskustellessaan. Vihdoin keväällä ilmaantuikin hänelle tilaisuus siihen. Muutamia penikulmia pääkaupungista oli nimittäin talo vuokrattavana. Ivarsson ukko lähti asianomaisen luo poikansa puolesta. Nuorta Ivarssonia pidettiin sievänä ja rehellisenä nuorukaisena. Häntä säälittiin heikon terveytensä takia, koska se pakoitti hänen lopettamaan opintonsa. Tiedettiin, että hänen isällään oli vähäinen omaisuus, niin ett’ei tarvittu pelätä mitään tappiota. Jos poika joutuisi pulaan, niin isä kyllä auttaisi häntä. Ivarsson-ukkoa pidettiin kerrassaan kunnollisena ja luotettavana miehenä. Rudolf sai siis vuokran kohtuullisilla ehdoilla. Isä ja hänen vanha ystävänsä, varakas ylhäinen virkamies, rupesivat takausmiehiksi. – ”Veljesi on nyt päättänyt ruveta maanviljelijäksi,” kirjoitti kapteeni tyttärelleen. ”Ja tätä päätöstä pidän minä varsin viisaana. Hänen, paha kyllä, ylen heikko terveytensä, huononisi huononemistaan liiallisesta lukemisesta, ja kuin hän vihdoin olisi valmis käymään virkamiehen tielle, voisi se kentiesi olla kokonaan murtunut. Raitis elämä ja vapaampi toiminta maalla vahvistaisivat sen sijaan, siitä olen vakuutettu, hänen voimiaan ja tekisivät hänestä pian oikeen reippaan miehen.” Rudolf muutti vuokratilalleen ja alkoi tutkia maanviljelys-kirjallisuutta, sillä käytännölliseen maanviljelemiseen oli hän luonnollisesti täydellisesti perehtymätöin, eikä hänessä tähän toimeen suinkaan ollut mitään todellista, vaan ainoastaan luuloteltua intoa. Nuoresta Rudolfista, joka oli luonnostaan vähälahjainen henkisessä suhteessa, vaikka ei alkuansa mikään sielunvammainen, olisi voinut tulla vakaan kasvatuksen kautta lujamielinen ja ahkera mies, mutta nyt, hemmoittelevan kohtelun kautta, mikä oli tullut lapsuudesta asti hänen osakseen, oli hänestä tullut veltto laiskuri; hänen tylsä sielunsa, jossa ihmisluonnon rikkaruohot vapaasti olivat saaneet kehittyä, ei voinut innostua mihinkään maailmassa. Koko nuoruuden innostus, se tahdon voima ja itsetunnon ylevyys, jotka mahdollisesti olisivat voineet kehittyä tässä puutteellisessa hengessä, olivat nyt kokonaan sammuneet tuossa, yleisen tavan mukaan tuomitaksemme, hyväsydämisessä, kunniallisessa ja oivallisessa miehessä. Rudolf alkoi tehdä suuremmoisia muutoksia ja parannuksia tiluksen hoitamisessa, eroitti vanhoja kelvollisia palvelijoita ja koetti kaikkiin saada uusmuotisen järjestyksen, mikä tosin olisi voinut olla sangen hyödyllistä ymmärtäväisemmän ja kokeneemman henkilön johdossa. Muutoksista oli luonnollisena seurauksena ainoastaan suuret rahakulungit, paljoa suuremmat, kuin mitä talo tuotti. Se olikin kaikin puolin liian pieni, voidakseen kestää nuoren vuokraajamme äkkipikaisia, suuriaikeisia parannuksia, ja sitä paitsi tämä ensimmäinen vuokravuosi antoi säännöttömän hoidon takia niukemman sadon kuin koskaan ennen vanhain haltijain aikana. Kuin jotkut vanhemmat pitäjän maanviljelijät huomauttivat Rudolfia tästä, vastasi hän vaan pöyhkeästi, että täytyyhän sellaisena ensimäisenä uudistusvuotena antaakkin tulon mennä hukkaan ja saada näennäinen tappio, mutta tämä muka olisi välttämättömyys, jota vanhan ajan maanviljelijät eivät voisi käsittää, ja seuraukset ajanmukaisista parannuksista ilmestyisivät monenkertaisena voittona tulevaisuudessa. Nuori Rudolf teki vaan velkaa, voidakseen ajanmukaiset parannuksensa panna täytäntöön. Hänen isänsä, jonka varallisuus oli koko joukon suurempi kuin se rahasumma, mitä hän oli takuussa, rupesi taas takaamaan näitä velkoja ja kehoitti veljensä, provastin, tulemaan toiseksi takausmieheksi, sillä entinen takuumies ei myöntynyt ollenkaan enää tulemaan, kuin häneltä sitä ystävällisesti kysyttiin. Nuori Rudolf-herra koetti pysyä kelpo miehen maineessa. Hän seurusteli ahkeraan pitäjän nuorten rikasten kartanon herrain kanssa, joitten joukossa oli pari hänen ylioppilas-kumppanejaan, matkusteli usein kaupunkiin, pani toimeen metsästysseurueita, piti komeita juoksijahevosia, jotka maksoivat kauniit rahat, ensiksikin ostaa ja sitten vielä ruokkia talliin kauroilla, häntä ylimalkaan suosittiin ja ylisteltiin vierasvaraiseksi isännäksi, hupaiseksi seuraveljeksi, ”peijakkaan kohteliaaksi” pojaksi, oikein reima mieheksi. Vuokran maksuaika joutui myöskin käsille. Isä Ivarsson sai vieraaksi poikansa, joka keskusteli hänen kanssaan kahdenkesken. Siitä oli seurauksena se, että kapteeni jälkeen puolenpäivän, sitten kuin Rudolf oli lähtenyt kaupunkiin, ilmaisi vaimolleen, että oli välttämätöintä ottaa uusi: laina talon kiinnitystä vastaan, johon tämä tyynesti suostuikin. Kapteeni sai rahat. Ensimmäisen vuoden vuokra maksettiin. Kaikki oli selvillä, ja Rudolf sanoi tyytyväisenä vanhemmilleen: – Tämä ensimäinen vuosi on ollut vähän tukalanlainen, Mutta sehän on luonnollista. Talossa oli niin kirotun paljon uudestaan järjestämistä, nykyajan järjellisimpien vaatimusten mukaan. Mutta tulevana vuonna, toivoakseni, ei minun tarvitse luottaa isän apuun, vaan päinvastoin, jollei aavistamattomat vastukset ehkäise laskujani, maksan tämän velan isälle. – Rudolfista tulee kyllä kelpo mies maanviljelyksessään. Kuulitkos, että hän jo seuraavana vuonna aikoo maksaa, mitä minä nyt luovutin hänen puolestaan? sanoi kapteeni tyytyväisyydestä muhoillen rouvalleen, kuin poika oli poistunut. – Hyvin paljon rahaa on häneltä kumminkin mennyt tänä vuonna, arveli rouva Ivarsson. Jos hän tarvitsee joka vuosi yhtä paljon maanviljelykseensä, niin ei siitä pitäisi tulla suuria velansuorituksia. – No sinä nyt puhut kuin naiset ainakin! Mitä sinä ymmärrät sellaisista asioista? Minun mielestäni ei pitäisi puhuman asioista, joita ei käsitä, mumisi kapteeni. Toisena vuonna kävi samoin kuin edellisenäkin. Rudolf eli suurellaisesti ja jatkoi parannuspuuhiaan, joiden täyttämisen hän jätti erään nuoren, ruotsalaisen voudin rajattomaan mielivaltaan, sillä hän itse oli antautunut yksinomaisesti seuraelämän huvituksiin. Kun kapteeni kerran moitti häntä tällä tavalla käyttäymästä, vastasi hän: – Rakas isä! Minä olen aivan rauhassa, saatuani tämän miehen taloon. On paljon parempi, että minä jätän koko hoidon miehelle, joka on perehtynyt maanviljelyyn, kuin että minä itse hutiloitsisin toimissa, jotka kuitenkin ovat enimmäkseen minulle vieraat. Ja Nilsson on erittäin taitava mies alallaan. Minulla onkin rajatoin luottamus hänen ehdoituksiinsa, ja jos niitten toimeenpano maksaakin vähän alussa, niin onpa voitto sitä suurempi. Hän on esimerkiksi laskenut, että suuri suonviljely, jota kaikki ihmiset pitävät vaikeana ja niin hiton kalliina, että se kolmessa vuodessa korvaisi kaikki, mitä se nyt kuluttaa. Hän on sen numeroilla todistanut. – Niinpä niin! arveli kapteeni, kyllähän se on hyvä, kuin vaan kaikki käy onnellisesti. Toinen suurenlainen yritys, johon vouti neuvoi isäntäänsä, oli se, että ostettaisiin puutavaraa. Oli juuri se aika, jolloin metsän hakkaaminen oli täydessä vauhdissaan. Tämä oli ehdoitus, joka enemmän kuin mikään muu miellytti toimeliasta Rudolfia. Hän tulisi ainoalla tenho-iskulla uppo rikkaaksi. Isä varoitti häntä kiirehtimästä siinä yrityksessä, tahi ryhtymästä siihen suuressa mitassa, koska voi aavistaa, että turmiota tuottava seisaus ennemmin tai myöhemmin tulisi puutavarain markkinoilla, – saman varoituksen sai Rudolf ylipäänsä muiltakin tahoilta, – mutta hän nauroi vaan ja sanoi, että vanhat olivat tottuneet maailman alusta epäilemään nuorten yrityksiä, ja että ihmiskunta, jos se aina olisi kuullut vanhuuden varovaisia neuvoja, vielä olisi paratiisin aikuisella kannallaan. Mutta sanotaanhan raamatussakin, ett’ei ihminen sielläkään totellut varoittavaa ääntä, vaan tahtoi koettaa onneaan omalla vastuullaan, ilvehti Rudolf. – Niin, ja sentähden tuli synti myös maailmaan, vastasi rouva Ivarsson. – Mitä vielä! Vanhoja satuja, joita papit ja profeetat ovat keksineet, peloittaakseen tuhmaa kansaa ja vetääkseen heitä nenästä, mutta niihin ei tartu viisaat ihmiset. Naiset ylimalkaan ovat sellaisia, että he pysyvät tuossa vanhassa taikauskossa ja aina näkevät siinä jonkun korkeamman opettavaisen merkityksen, kuin me miehet sitä vastoin ripeästi käymme elämään ja seuraamme terveen järjen ääntä. Mutta sehän onkin ihan luonnollista ja anteeksi annettavaa. Se seuraa naisen ja miehen erilaisesta luonnosta, erilaisesta kasvatuksesta ja asemasta maailmassa. Kuin hänen piirinsä on paljon rajoitetumpi kuin meidän, ja hän ei ole pakoitettu pitämään elämää todellisena, kuten me, niin on itse selvää, että hän istuu miettimässä haaveksittua maailmaansa, sillä aikaa, kuin me teemme työtä hänen eteensä. Hän on kaunista, mutta samassa heikkoa sukupuolta, sitä ei voi auttaa. – Mitä sukupuolta te sitten olette, miehet? – Me olemme voimakasta sukupuolta, selitti Rudolf, ylvästelevä hymy huulilla. Rouva Ivarsson katseli totisesti, melkein sääliväisesti, viisaasen, ”voimakkaasen” poikaansa, joka tuossa istui niin mukavasti nojallaan keinutuolissa, pitäen hienoilla käsillään sivupuista ja puhallellen hyvänhajuisia savuja hienosta sikaristaan. Päällänsä oli tummansininen hännystakki, vaalea huivi kaulassa ja jalokivillä koristettu sormus pikkulillissä, eikä hän näyttänyt ensinkään reippaalta maanviljelijältä, vielä vähemmin ”voimakkaan” sukupuolen jäseneltä, vaan mitä raukeammalta katukeikarilta. – Älä sano naisista, että he ovat heikommat astiat, hymyili Ivarsson-ukko sohvan nurkastaan. Tiedäthän, että he alkavat tutkia tieteitä nykyään. – Niin, samoin kuin Gerda nyt tutkii, ha, ha, ha! Kapteenista tuntui pila äärettömän hauskalta, ja hän nauroi tukehtuakseen, mutta rouva Ivarsson meni sanaa sanomatta hiljaa huoneesta. – Katsos, ”äiti,” hän ottaa aina pahakseen, kuin sanankin vaan lausuu naisten opinnoista, sanoi ukko, katsellen rouvansa jälkeen. Hän on niin lapsellinen, että hän aina vielä huolehtii, kuin Gerda ei saanut seurata naurettavaa oikkuansa ja tulla ylioppilaaksi. Kyllä kai, se olisi ollut juuri viisaasti, se! kuin vaan ajattelee, kuinka onnellinen tyttö nyt on avioliitossaan. Hän on saakelin kunnon poika, tuo Leonard! – Nyt täyttää hän kumminkin kutsumuksensa, tuumasi herra Rudolf. Nainen ylioppilaana, miesten kumppanina yliopistossa, – ei, se on ja pysyy tapahtumatta, – hyi, piru vie! Sehän on ihan vastoin naisen luontoa, vastoin sitä viattomuuden ja kainouden pyhyyttä, jonka pitää häntä verhoaman ja jota paitsi hänellä ei ole mitään arvoa, saarnatkoon he mitä tahtovat naisen oikeuksista. – Juuri niin ajattelin minäkin. Naisen maailma on kodin maailma. – Luonnollisesti! – Odotas, isä! sanoi Rudolf, kuin hän vanhempia hyvästijättäessään taputti kapteenia hartioille. Älä parjaa metsäkauppoja. Minä tiedän kyllä, mille kannalle asetun, ja kuin tämä vuosi on kulunut, heitän minä hiiteen koko vuokraukset ja ostan itselleni oman talon. – Pojassa on kumminkin paljasta neroa, niin hento kuin hän onkin, tuumaili kapteeni, kuin Rudolf oli istunut pieneen, komeaan rekeensä, tarttunut ohjiin ja nyökäisten akkunaan, jossa äiti seisoi, pyörähti ulos portista tulisella hevosellaan. Kuinka täytti herra Rudolf Ivarsson tarkoituksensa ihmisenä ja maanviljelijänä? Miks’ei, oivallisesti! Hän teki parannuksia ja hautasi tuhannen toisensa jälkeen vuokraustiluksen sammalsoihin, joitten viljelyksessä isännöitsijä, joka oli herransa koko käytöksestä päättänyt hänen olevan upporikkaan, kummasteli vaan, ett’ei niin suurellinen ja hieno henkilö, kuin herra Rudolf Ivarsson, hankkinut omaa tilusta, vaan tyytyi vuokrataloon. Kerran, kuin isännöitsijä lausuikin tämän kummastuksensa, vastasi Rudolf: – Minun aikomukseni onkin ostaa maatilan, mutta minä tahdoin ensiksi vuokratilalla koettaa, onko minulla taipumusta maanviljelykseen ja perehtyä toimeen. Tämä oli isännöitsijästä hyvin viisaasti ajateltu ja puhuttu. Rudolf osti joukon metsäosuuksia ja käytti kymmenittäin päivämiehiä puitten hakkuusen. Metsäpalstain hinnasta annettiin vekseliä. Keväällä alkoi uitto ja samassa kallis oikeuden käynti uittomiesten laittomasta menettelystä. Puutavara saapui vihdoin pääkaupunkiin ja ladottiin lautatarhoihin. Nyt olivat ne saatavat lastatuiksi laivoihin ja myydyiksi ulkomaille. Tämä kävi kuin tanssi ”hyvien ystävien” avulla ja välityksellä, mutta he kiskoivat vaivansa palkinnoksi vähintäin puolen voitosta ja viettelivät tuon nuoren, rikkiviisaan toimintamiehen, jonka kerskailevan herkkäuskoisuuden ja sokean ymmärtämättömyyden he kyllin huomasivat, menettämään toisen puolen rohkeisin kauppayrityksinsä, joista he korjasivat koko voiton, kuin sitä vastoin Rudolf jonkinlaisella hämmästyksellä näki äsken niin täydet kätensä tyhjinä. Mutta he taas kokemuksen vakuuttavalla voimalla selittivät hänelle, että sellaiset onnen vaihtelut ovat aivan välttämättömät vähänkin suurenlaisissa yrityksissä, ja ett’ei tarvitse ollenkaan peljästyä, vaan tulisi ainoastaan yhä rohkeammin käydä eteenpäin. Näitä neuvoja Rudolf totteli liiankin mielellään, ollen niinmuodoin pelkäämätöin oppilas korkeammassa asioimiskoulussa. – Seuraus tästä oli, että nuori maanviljelijä eräänä päivänä keväällä, tosin kyllä pitkän ajan kuluttua vuokranmaksupäivästä, oli isänsä luona ja puhui vakavan ja välinpitämättömän näköisenä laveista toimistaan, ja aivan veljellisellä tuttavuudella, kuten täysi-ikäisen pojan sopii suopean isän kanssa, ilmoitti hän olevansa sattumalta rahapulassa ja kysyi, eikö isä voisi auttaa häntä ”pinteestä” tuolla ”kirotulla vuokralla.” Mitään vaaraa ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. Hänellä oli aivan tilapäinen puute puhtaasta rahasta, joka kyllä pian olisi poistettu, kuin voitto suuresta kauppayrityksestä, joka sattumalta oli niellyt kaiken rahan, lankeisi ulos. Siis, tahtoisiko ukko tehdä hänelle tuon pienen avun, korkoa ja edullista korkoa vastaan, ymmärrettävästi? – Sinä antaut liian laveisin yrityksiin, rakas Rudolfini! Sen olen minä aina sanonut ja sanon nyt taas, tuumaili Ivarsson-ukko, otsa synkkänä. – Laveisin yrityksiin! Mitä vielä! Kuinka moni on paljon suuremmissa toimissa ja panevat alttiiksi monin kerroin enemmän kuin minä, ja ovat kuitenkin aivan rauhalliset tulevaisuudestaan. – Niinpä niin! Ne ovat rikkaat henkilöt. Heillä on varaa kärsiä tappioitakin. – Rikkaat henkilöt? Niin kyllä! mutta he panevat koko omaisuutensa kaikissa tapauksissa kerrassaan alttiiksi. Juuri heidän suuremmat tulonsa saattavat heidät antaumaan suuriin yrityksiin, jolloin he voisivat yhtä helposti joutua tappioon, kuin minäkin, – jos välttämätöintä olisi. – Niin, niin! – Mutta minä pysyn siinä, mitä sanoin, että sinä nimittäin teit siinä varomattomasti, alottaessasi metsäkaupat ja kaikki muut kalliit yrityksesi ja parannuksesi talossa samalla kertaa. Kuka kiittää sinua siitä, että olet haudannut useita tuhansia markkoja toisten maahan? Rudolf käveli edes takasin huoneessa, vilaisten tuon tuostakin halveksivaisesti, mutta samassa sääliväisesti, vanhaan isään, joka ei ymmärtänyt enää nuoruutta. – Toisten maahan! Kunniahan on hoitaa ”toisten maata” ajanmukaisella ja tunnollisella tavalla! Eikö se merkitse mitään isän mielestä? Ja mitä taas tulee minun muihin yrityksiini, niin silloin on paras kerrassaan ruveta talonpojaksi jollekin kurjalle maatilalle jos pelkurimaisesti pakenee jokaista satunnaista vastusta, niitä vähänkin laajalliset kauppatoimet välttämättömästi tuottavat. Joka ei mitään uskalla, se ei mitään voitakaan. Mutta sitä en voi kieltää, että jos välttämätöntä apua ei ole saatavissa tukalina hetkinä, niin voi koko asema auttamattomasti sortua, ja silloin ollaan hukassa. Rudolf kumarsi päänsä, rypisti kulmakarvansa ja vihelteli hiljoilleen, kädet taskussa astuskellen edes takaisin. – – Kuinka suuren summan sinä tarvitsisit nyt sitte? kysyi kapteeni vihdoin. Rudolf pyörähti ympäri ja jäi isän eteen. – Ennen kaikkia vuokrarahan. Ja sitten pari metsävekseliä, jotka ovat maksettavat muutaman päivän kuluessa, kumpainenkin kolmentuhannen arvoinen, – siis kaikkiaan kaksitoista tuhatta markkaa. Mitäs tuo summa oikeastaan on? Ei mitään, kuin sen vaan omistaisi! – Eikö sinulla ole siis ollenkaan puhdasta rahaa itselläsi? – Kyllä, pari sataa markkaa, mutta se on luonnollisesti sama kuin ei mitään. – Niin, sen ymmärtää se, joka käyttelee ainoastaan suuria summia, muistutti kapteeni, vähän närkästyneellä ja kärsimättömällä äänellä. Viimeisellä kerralla, kuin olit kaupungissa, jatkoi hän, puhuit sinä suuresta voitosta, jonka sinä olit saanut viimeisestä puukaupasta. Joihin on se rikkaus joutunut, kun sinä nyt taas olet rahan puutteessa? – Kuinka, lempo vieköön, isä saattaa olla noin yksinkertainen? Isähän tietää, että minä olen suurissa kauppatoimissa ja voi kuitenkin kysyä mihin rahat ovat joutuneet! No, olenhan minä luonnollisesti, kuten jo mainitsin, pannut rahat liikkeesen, sitä paitsi maanviljelystyöt, metsän valmistua ja puitten uitto ja oikeuden käynnit ja kaikki muut pahuukset, jotka aina välttämättömästi seuraavat suurenlaisia kauppatoimia, ovat nielleet melkoisia summia. Rudolf pyörähti koroillaan ja jatkoi astelemistaan. – Minä ajattelin vaan, ett’ei sinun nyt, kuin maksupäiväsi lähestyi, olisi sopinut tehdä itseäsi tyhjäksi rahasta. Niin paljon ajatusta pitäisi voivan vaatia ymmärtäväiseltä ihmiseltä. Rudolf pysähtyi ihan isän eteen. – Kuuluu, kunniani kautta, ettei isä ole mikään toimimies! – Ei! en olekkaan, mutta minusta lapsikin voisi ymmärtää sen järjettömäksi, kuin luovutaan tarpeettomasti rahoista, juuri kuin tiedetään, että tullaan niitä ennen pitkää tarvitsemaan. Rudolf polki hiljaa hermostuneen kärsimättömyydestä hienolla saappaallaan permantoon. – Jaha! Minä tunnen tuon! Vanhan tavan ijankaikkista laulua! Luopua rahoistaan tarpeettomasti! – Eikö olisi mielettömyyttä, kysyn puolestani, – mielettömyyttä, kuin on tilaisuus panna rahansa liikkeesen, joka varmana voittona antaa summan takaisin nelin, – vieläpä viisin kertaisesti, – silloin sen sijaan pistää rahat laatikkoon ja säästää niitä pientä hyödytöntä maksua varten, joka lankee useita viikkoja myöhemmin, – kuin on keinoja muulla tavalla hankkia tämän maksun? – Sehän olisi suorastaan hullujen tapaista! – Mutta yhtä mahdotointa, kuin ottaa otava taivaan kannelta, on teidän, vanhojen, päähän saada mahtumaan, että kauppatoimissa välttämättömästi täytyy syrjäyttää pienempi korko suuremman tieltä, jos tahdotaan saada vähänkin suurempaa voittoa ja laventaa asioita. Ei! Teidän periaatteenne on, että pitäisi koko ikänsä istua jossain sopessa ja kätkeä samaan ahtaasen piiriin muutamat rahakolikkonsa, sen sijaan kuin pitäisi olla rohkeutta käyttää niitä hedelmää tuottavaksi siemeneksi. Jos kaikki olisivat seuranneet teidän mielipiteitänne, niin ei ainoakaan ihminen maailmassa olisi saanut kokoon varallisuutta. – Olis kyllä! Moni vanhain mielipiteitten ihminen on koonnut varallisuuden, ja suurenkin päälle päätteeksi. – Niin, mutta uskomattomilla, elinajan kestävillä ponnistuksilla! He ovat uhranneet koko aikansa, kaappiakseen kokoon, sanasta sanaan, kaappiakseen kokoon rikkauden, joka nykyajan yksinkertaisella, rohkeammalla ja valistuneemmalla tavalla, kauppayrityksiä harjoittamalla, voidaan hankkia parissa vuodessa, jopa usein yhdessä hetkessä, ainoalla, hyvin lasketulla iskulla. He ovat, käyttääkseni vertausta, leikanneet joka korren erikseen, kuin sitä vastoin nykyään niitetään viikatteella. – Kuka on sinulle opettanut koko tuon rikkiviisaan toiminta-filosofian? – Oma, terve järkeni, luonnollisesti. Nehän ovat niin itse tiettyjä ja selviä asioita, että yksinkertaisimmankin pitäisi voiman käsittää niitä. – Senpä tähden minä käsitänkin ne vallan hyvin, vieläpä paremmin, kuin luuletkaan, rakas Rudolf! – Ja minä pelkään, että sinun kauppaystäväsi ja hyvät veljesi, jotka houkuttelevat sinua heittämään rahasi heidän suuriin yrityksiinsä, lopuksi vetävät sinua nenästä ja korjaavat sekä omansa että sinun tulosi. – Minä annan anteeksi sanat, joilla isä solvasi miehiä, joitten kunniaa ja luotettavaisuutta ei ole vähintään epäilemistä, minä kuin pidän sellaiset lauseet suorana seurauksena isän vanhanaikaisista mielipiteistä, mutta minä pyydän saada olla kuulematta vast’edes sellaista puhetta ihmisistä, joita minä pidän ystävinäni. – Mutta, palataksemme asioihimme, – onko minulla mitään apua odotettavana isältä, vai eikö? – – Sanos minulle, – mistä tahtoisit sinä minun ottamaan rahoja, niin mielelläni kuin tahtoisinkin auttaa sinua? – Mistä? Eikö isällä ole tämä talo, joka maksaa vähintäänkin kolmin kerroin tuon tarvittavan summan? Mikä estää ottamasta lainaa talon kiinnitystä vastaan? Olenhan minä lapsi ja perillinen, ja siis minulla on osani myös, toivoakseni. Äläkä koskaan pelkää, että minä aion hävittää isää tahi ketään muutakaan. Jos minä pääsen selville tästä pulasta, niin lunastan, minä velkani ja maksan kuinka suuren koron isä vaan tahtoo vaatia. – No, no, no! Kuka puhuu koroista lasten ja vanhempain kesken? Mutta, katsos, minulla on velvollisuuksia myös äitiäsi ja sisartasi kohtaan. – Isä saa olla täydellisesti levollinen ja lisäksi varma siitä, että minä kyllä olisin voinut saada apua ystäviltäni, jos minä olisin sanankin lausunut, mutta minusta on mieluisampaa kääntyä omaisiini. Aivan kuin eteväkin toimimies, ei Rudolf pitänyt tarpeellisena mainita, että hän oli kääntynyt muutaman ystävänsä puoleen, saadakseen tuon ”mitättömän summan,” mutta saanut sen sijaan tyytyä vaan erittäin ystävälliseen kieltoon, tietysti sillä selvällä syyllä, että ystävät, kuten hän itsekin, osuivat olemaan ihan satunnaisessa, mutta kuitenkin ”kirotussa rahapulassa.” – Niin, niin! tuumasi Ivarsson-ukko. Kyllähän se on parasta, kääntyä sukulaisiinsa, kuin sattuu olemaan ahtaalla. – Ja sinä voit ymmärtää, että minä autan sinua aivan mielelläni, kuin se vaan on minun vallassani ja joll’eivät toiset, joista minä olen edesvastuussa, kärsi mitään vahinkoa. Isä ja poika jatkoivat vielä hetken aikaa ystävällistä keskusteluaan, jossa jälkimäisen onnistui kumota edellisen kaikki arvelut ja täydellisesti tehdä hänet vakuutetuksi toiveittensa toteutumisesta ja lupauksiensa varmuudesta. Ja samana päivänä, kuin Rudolf oli pois mennyt, esitti kapteeni rouvalleen, että talo kiinnitettäisiin uudestaan. – Se on ikävää, lopetti hän, mutta mitä ei tekisi lastensa tähden? Rouva Ivarssonin tyyni katse muuttui tuliseksi. – Niin kyllä! vastasi hän, vähän vapisevalla äänellä. Mutta eikö Gerda sitte ole myöskin sinun lapsesi? Ja miten tylysti kielsit häneltä tuon vähäpätöisen tuhatmarkkaisen, vaikka näit hänen palavan halunsa, hänen surunsa? – Kas niin! Olemmeko nyt taas noissa entisissä hullutuksissa! Kuin tyttö jo useita vuosia on ollut onnellinen vaimo, niin tulet sinä vielä tuomaan esiin hänen lapsellisuuksiaan, jotka hän itse jo kauan aikaa on unhottanut, siitä voit olla varma, ja minä iloitsen sydämeni pohjasta, että minä ymmärsin oikeaan aikaan tehdä lopun koko hassutuksista. Teidän, naisten, laita on kummallinen, kuinka voitte te höpistä kaikellaista roskaa. Se on, ymmärrettävästi, anteeksi annettava, sillä teillä ei ole mitään tärkeämpää ajateltavana. Mutta sen minä sanon sinulle, Hanna! Nyt en tahdo enää ainoatakaan kertaa kuulla puhuttavan koko tuosta ylioppilas-jutusta, ja tähän se jääköön! Rouva Ivarsson oli tullut kuolon kalpeaksi. Kauan pidätetty, syvä tuska tuli näkyviin täydessä väessään hänen silmistään, jokaisesta kasvonpiirteestä, hänen vapisevista käsistään. – Koska nyt on viimeinen kerta, kuin tahdot kuulla puhuttavan asiasta, niin tahdon minä myöskin lausua ajatukseni siitä viimeisen kerran, sanoi hän ankarasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. Kapteeni olisi mielellään tavalliseen, suopeaan holhoojan-tapaansa kieltänyt vaimoansa lausumasta mitään enempää asiasta, mutta tämän hiljaiselle olennolle tavatoin mielenliikutus, joka ilmestyi hänen sanoissaan, äänessään ja koko ulkomuodossaan, herätti hänen huomiotansa ja jonkinlaisella hämmästyneellä uteliaisuudella odotti hän äänettömänä ja tuijottavin silmin jatkoa hänen sanoihinsa. – Missä olen rikkonut häntä vastaan, josta hän voi moittia minua? kysyi hän itsekseen. Jos kukaan on ollut hyvä mies, niin se olen ollut minä! – Minä en puhu enää mitään Gerdan toivosta päästä Upsalaan, jatkoi rouva Ivarsson. Voihan tapahtua, että niin on hyvä, kuin nyt on. Hän on vapaasta tahdosta itse valinnut kohtalonsa. Mutta ei ollut puhetta mistään naimisesta, kuin sinä kielsit apusi hänen opintoihinsa, muista se! Joll’ei rakkaus Leonardiin ja avioliitto hänen kanssaan olisi lahjoittanut iloa ja onnea hänelle, niin olisi sinun kova itsepintaisuutesi tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajakseen. Vanhempaini jättämästä perinnöstä tahdoin ottaa tuon pienen summan; jonka Gerda olisi tarvinnut. Sinusta tuntui luonnollisesti tunnottomalta, kuin minä mainitsin tätä asiaa, mutta eihän se ole sopimattomampaa, jos nainen kerran muistuttaa, mitä hän on tuonut pesään, kuin sekään, että miehet alinomaa kerskaavat pitävänsä vaimosta huolta. Ehkä sinäkin olisit valmis väittämään elättäneesi minua, vaikka kolmas osa perinnöstäni meni nuoruuden velkaisi maksamiseksi? Kapteenin kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Hän käänsi päänsä ja potkasi kärsimättömästi sohvapöydän jalkaan. – Kiitos, kiitos rakas Hanna! – Ja kuinka teet sinä nyt, Otto? Sinä kielsit Gerdalta ropoisen siitä, joka oikeuden mukaan kuului hänelle, ja nyt sinä uhraat kaikki varamme Rudolfin hullumaisiin yrityksiin ja teet Gerdan perinnöttömäksi hänen tähtensä. Eikö, omatuntosi nouse sellaista menetystapaa vastustamaan? – Ja sinä luulet, kävi kapteeni säihkyvin silmin ja vapisevin huulin puheesen, että Rudolf tahtoisi hävittää sisarensa! Te, naiset, ymmärrätte vaan vähän miehen kunniantunnosta. Te voitte uskoa omain poikainne olevan kunniattomia raukkoja sentähden vaan, että te ahtaalta näkökannaltanne ette voi käsittää miehen vaikutusalaa ettekä hänen tarvettaan luoda itselleen muista riippumatoin asema. Yhtä varmaan kuin minä elän tällä hetkellä, yhtä varmaan olen minä vakuutettu siitä, että Rudolf kerran täydellisesti, vieläpä korkoin kanssa, jos niin vaaditaan, on suorittava, mitä meidän nyt täytyy lainata hänelle, voidakseen alkaa tiensä, ja ett’ei sinun eikä Gerdan eikä kenenkään muunkaan tarvitse kärsiä vähintäkään hänen tähtensä. – Jumala sen suokoon. Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, mistä hän paraimmalla tahdollansakaan mahtaa saada rahoja sen lainan maksamiseen, jonka sinä nyt tahdot hänelle ennakolta antaa, jos hänen ratansa menee edelleenkin alaspäin samoin kuin se on alkanutkin. – Menee alaspäin! Niin ei ole ajateltavakaan, saada teitä, naisia, näkemään missään asiassa nenänpäätänne kauvemmaksi, eikä ymmärtämään, että suuresta jotakin lähtee. Jos toimimies tarvitsee sattumoilta jonkun rahasumman, niin on hän jo muka häviön tiellä, ja jos nuorukainen viettää vähänkin iloista ja surutointa elämää, lopettaakseen nuoruuden raivoansa ja tullakseen todelliseksi mieheksi, niin huudatte te heti, että hän on langennut, kevytmielinen raukka, kadotettu olento, ei kenenkään kunniallisen naisen rakkauden arvoinen. – Tytöt eivät tarvitse koskaan tuollaista raivon aikakautta tullakseen ihmisiksi, vaan jos he käyttäytyvät vähänkin varomattomasti, niin ryöstetään heiltä kunnia ja arvo, ja heidän maineensa on koko elämäniäksi tahrattu. – Minä luulen, että sinä olet hulluna, Hanna! – Onhan helvetinmoinen eroitus pojan ja tytön välillä. – – Niin, tosiaan, ”helvetinmoinen” eroitus se näyttää olevan. – Mitä! – Niin, ethän sinä vaan tahdo väittää, että pojan tulisi elää tytön lailla? Mitä saakelia, – en voi paremmin tulla ja sanoa, – pitäisikö hänestä sitte tulla maitoporsas, nunna, joku kuunpaisteinen kuva! Mutta jos tyttö eläisi nuorukaisen tavalla, niin se ei kävisi laatuun, langennut hän olisi, kuten sanoit. Etkö käsitä sitä? – En. – Vai niin! se kunnostaa järkeäsi. – Minä en käsitä, että se kasvatus, joka on välttämätön ennenkuin nuorukaisesta tulee todellinen mies, että se voi tehdä tytöstä langenneen naisen, enkä myöskään sitä, että se hyve ja puhtaus, jota vaaditaan tytöltä, on turmiollinen nuorukaiselle. Sitä filosofiaa en minä ymmärrä. – Vai niin! etkö ole lukenut vielä niin paljon korkeaoppisen tyttäresi filosofiallista kirjastoa? Kyllä luulen löytäväsi sen opin myöskin siellä, sillä se on ollut olemassa jo maailman alusta. Kapteeni käveli kiivaasti muutaman kerran edes takaisin lattian. – Joko nyt loppui jankkaamisesi? sanoi hän, seisahtuen vaimonsa eteen. Tahi jos sinulla on enempää sanottavaa, niin sano se nyt kerrassaan, että sitte tulee rauhakin. – Kuinkas on kiinnityksen laita? Kaikesta tuosta, mitä sinä nyt latelit, voisi päättää sinun kieltävän, luullakseni! Sinä saat tosin suojella tyttäresi etua, niin ett’ei hän joutuisi maantielle kehnon veljensä kautta. Niinkuin hän nyt muka istuisi polttavassa leivän puutteessa, kuin hänellä on sellainen mies kuin Leonard, joka hänestä huolen pitää! Tahi tahtooko hän varmuuden vuoksi ottaa äidinperintönsä jo hänen vielä eläessään, ettei isä ja veli vaan sitä hävittäisi? Ärtyneen tyrannin solvaavalta ivalta tuntui kapteenin viimeiset sanat. Rouva Ivarssonin silmät täyttyivät katkerilla kyynelillä nähdessään tämän miehen, joka oli ollut hänen sydämelleen kallis, jonka toiveita ja tahtoa hän oli niin iloisesti totellut, jonka luonteen hän oli kuvaillut niin jaloksi koko sen ajan, kuin he olivat yhdessä eläneet aviopuolisoina, nähdessään hänet nyt edessään, halpamaiseen vihaan syttyneenä hänen rehellisistä sanoistaan, ja kuullessaan nuot turhamaiset herjaavat sanat hänen huuliltaan. – Kiinnitä mitä vaan haluat. Hallitsethan sinä kumminkin kaikki, sanoi hän. Et sinä, eikä kukaan muukaan saa sanoa, että minä olen pannut esteitä poikani tulevan menestyksen tielle. – Minä sanon nyt kerrassaan sinulle kaikki: älä kysy vast’edes minun suostumustani. Mitä minä merkitsen? Minä olen vaan holhuunalainen, mitään merkitsemätön orja. – Kerran luulin vielä, että minulla järjellisenä ihmisenä on sananvaltaa minulle kuuluvaan omaisuuteen, ja äitinä uskoin itselläni olevan vallan tehdä jotain tyttäreni hyväksi, ja panemalla jonkun ehdon, ennenkuin suostuin kiinnitykseen, tahdoin hankkia sen kautta Gerdalle tuon vähäisen rahamäärän, minkä hän olisi tarvinnut, mutta silloin sinä järjestit asian, kysymättä minun suostumustani, ett’ei vaan sinun tahtosi olisi riippuvainen niin alhaisesta olennosta kuin vaimosi, ja kuin minä kysyin kuinka asian laita oli, niin sain huolettoman, vaillinaisen vastauksen, aivan kuin minä olisin ollut palvelia ja puheena olisi ollut asia, joka ei ollenkaan minua liikuttanut. Ja kuitenkin riippui siitä lasteni onni ja menestys. – Sinä hetkenä, Otto! katkesi monivuotinen rakkauden side sydämessäni. Minä en ollut puolisosi, vaan palvelijasi, ja sinä tiedät, että minä olen elänyt siitä päivästä huoneessasi orjana, ja siksi jään. Mitä Jumala on eroittanut, ei ihminen voi yhdistää. Rouva Ivarsson lähti hitain askelin huoneesta, johon hänen puolisonsa jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Lopuksi hän alkoi astella edestakaisin, pää rinnalla ja kädet seljän takana, tupakkapiippu sormissa. Kummallisia sanoja ne olivat, mitä hänen vaimonsa oli lausunut! Hänen, joka aina oli pitänyt heidän avioliittoansa onnellisimpana, sopusointuisimpana ja malliksi sopivimpana, mitä voitiin ajatella! Ja hänkään ei koskaan liene ollut mikään kohtuuton mies. Ei, kunnian ja arvon kautta! Sellainen ei hän koskaan ole ollut. Hän oli rakastanut ja kunnioittanut vaimoansa, kuten tunnollisen miehen tulee ja sopii, ja tämä tosiaan ansaitsikin sen! – Ja nyt tämä hokee sitä alinomaa, kuinka hän oli vähäisellä laillisella vallallaan, jota luultavasti paremmat miehetkin usein käyttävät vaimoansa vastaan, kohdellut häntä, kuin tämä väänteli ja käänteli asioita, joita ei ymmärtänyt, ja tämä muka oli niin syvältä loukannut häntä, niin syvältä, ettei hän enää siitä hetkestä saakka pitänyt itseään hänen vaimonaan. Se muka sitten oli syynä! Kapteeni seisahtui akkunan eteen. Hänen piippunsa oli kauan sitte sammunut ja hajamielisenä laski hän sen kukka-astiaan. Kauan seisoi hän mietteisiin vaipuneena, ne tulivat aina syvemmiksi ja syvemmiksi. Monenlaisia olivat hänen ajatuksensa, ne kävivät pitkässä rivissä läpi hänen sielunsa. Hänestä tuntui toinen ajatus synnyttävän vastustamattomasti toisen ja lopuksi asettuvan hänen eteensä ja tarkastelevan häntä vakailla katseillaan. Kapteenista tuntui, niinkuin hän ei enää olisikaan perheensä haltija, sillä niin vaikutti häneen vaimonsa odottamatoin puhe. Hän menetti kaiken luottamuksen itseensä. Hänen, joka aina oli ollut niin hellä ja järjellinen aviomies, niin tunnokas isä, hänen täytyi nyt nähdä vaimonsa riistävän häneltä rakkautensa ainoastaan sen tähden, että hän oli menetellyt kuin isäntä talossaan. Vaimo oli siinä tehnyt pahoin. Hänen naisekas itserakkautensa oli loukattu, siinä koko asia. Hänellä väärin oli. Hänhän oli '''mies''', pää. Hän oli oikeassa, pannessaan tahtonsa voimaan, huolimatta vaimostaan ja lapsistaan ja käyttäessään kodin varoja. Mutta sanotaan myös, että mies ja vaimo ovat '''puolisot'''. Kuinka voi toinen sitte olla hallitseva ja toinen hallittava? Eivät he ole puolisot sillä tavalla. Mutta vihkisanoissakin mainitaan, että vaimon pitää miehellensä alamainen oleman. Ja sen pitäisi varmaan olla Jumalan sana. Niin kyllä, mutta silloin eivät he olisikaan puolisot, vakuutti jokin sisällinen ääni. Hehän ovat vaan herra ja palvelija. Mutta eiköhän mainita raamatussa tuosta alamaisuudesta? Kuinka olet sinä nyt niin ihastunut raamatun sanaan, sanoi ääni taas, sinä joka et juuri koskaan ole pitänyt väliä, mitä siellä on? – Niin kyllä, siten käy meidän, ihmisten! Kuin raamatun sana tuntuu meissä vastaavan itsekkäitä toiveitamme ja mielipiteitämme, silloin me sitä suosimme mielellämme. – Mutta vaikka jotain sellaista olisikin raamatussa, niin sanoo järki, ett’ei voida olla puolisot, jos toisen tulee hallita, toisen totella. Puolisoittenhan täytyy olla samanarvoiset, vai kuinka? Niin, mutta puolisoita ei olla kuitenkaan. Miehellä on alansa ja vaimolla myös. Ulkonainen, käytännöllinen, päättävä, hallitseva toimi, se on edellisen ala. Taloudellinen, lempeä, rakkaudellinen, hoitava taas on jälkimmäisen asia. Eikö sillä tavalla ole tasapainoa? – Oi, miten kekseliäs on ihmisten itsekkyys! Eikö se ole etevä asianajaja! – Kapteeni tunsi itsensä niin rauhalliseksi. Oli aivan kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämmeltään. Hän oli aivan oikeassa ja oli ihan tarkoin käsittänyt asemansa. Hänen vaimolleen ei ollut tapahtunut millään tavalla vääryyttä. Jalompi osa, korkeampi kutsumus olivat hänen. Miksi oli hän sitte tyytymätön? Minkä tähden pitää hän itseänsä halveksittuna? Kapteeni tunsi sydämmensä oikein huojennetuksi ja sielunsa ylennetyksi avioliitto-kysymyksen ratkaisemisesta, jonka hän oli keksinyt. Vaimollehan oli uskottu paljon arvokkaampi tehtävä avioliitossa. No hyvä, muistutti tuo kiusoittava, sisällinen ääni, jos niin on, täytyisihän hänellä olla sama arvo kuin miehelläkin, vieläpä korkeampikin, sillä eihän anneta alemmalle olennolle jalompaa tehtävää. Se sotii kaikkea järkeä vastaan. Ja jos hänellä on korkeampi arvo, jalompi tehtävä, niin ei voida häntä estää päättämästä talon varoista, ja lasten kasvatuksesta. – Tämä totuus koko uhkaavassa voimassaan selveni kapteenin rehellisessä, puoluettomassa sydämessä, joka kuitenkin tahtoi uinailla perityissä ennakkoluuloissa. Silmänräpäyksessä selveni hänelle monta vuosisataa kestänyt hairaus avioliitossa ja yhteiskunnassa. Ja tälle hairaukselle oli hän uhrannut vaimonsa rakkauden, tyttärensä henkisen kehityksen! – Kaksi tuntia seisottuaan ikkunassa miettimässä kääntyi hän, meni huoneesensa, sulki oven ja itki katkerasti. Nyt tahdomme katsoa, kuinka on Gerdan laita. Hän oli ollut naimisissa puoli neljättä vuotta. Hänen pikku poikansa oli saanut sisaren, joka nyt oli muutaman kuukauden vanha. – Olivatko nämät vuodet lahjoittaneet nuorelle vaimolle onnea? Oliko hän nauttinut maallisen autuuden suloa ja tuntenut henkensä ja sydämensä halut ja toiveet tyydytetyiksi tällä nautinnolla? Jälestäpäin saamme nähdä! Hän rakasti jäntevän henkensä koko voimalla ja innolla sitä miestä, joka oli voittanut hänen rakkautensa, sitä miestä, jonka hengessä hän oli toivonut löytävänsä täyden vastineen sielunsa unelmiin ja vastauksen sen tutkiviin kysymyksiin. Tämän miehen omistaminen, jokapäiväinen yhdessä olo hänen kanssaan olivat hänen hurmaava autuutensa, jossa hän huolitteli henkeänsä, koko olentoansa, kuin paratiisin lähteellä. Ja Leonard kohteli nuorta vaimoansa kaikella hellyydellä, mikä voi löytyä eloisassa, kuusikolmatta vuotiaassa miehessä, kohteli jumaloivalla ihastuksella sitä puolisoa, jonka hän oli vapaasta tahdostaan valinnut. Hänen taitonsa, hänen halunsa tieteisiin hämmästyttivät ja ihastuttivat häntä. Gerda oli täydellisesti onnellinen avioliitossaan ensimmäisen vuoden. Toisena vuotena oli asian laita sama, vaikka ensimmäinen autuuden huumaus alkoi haihtua. Leonard oli hellä, iloinen, rakastettava, mutta hän vietti paljon enemmän aikaa ulkona kotoa, kuin edellisenä vuonna. Hän kutsui aina useimmin ja useimmin tuttuja kotiin luoksensa, välistä päivälliselle, välistä illalliselle, jolloin hän oli Gerdasta yhtä erillään, kuin jos hän olisi ollut kotoa poissa. Hän seurusteli alinomaa vieraitten ihmisten kanssa. Milloin oli se tai se ystävä kutsunut hänet luoksensa, milloin hän taas jonkun hengenheimolaisen kanssa sopi erittäin hyvin yhteen mielipiteissä, ja kuin hänen nuori puolisonsa sellaisissa tapauksissa, menemättä levolle, oli istunut valveilla, odottamassa häntä kotiin, lausui hän melkein moittivasti, puoleksi välinpitämättömästi, tyydymättömyytensä tuollaisesta ”romantillisesta lapsellisuudesta,” kuten hän sanoi, ja kielsi hänen olemasta huolissaan hänen tähtensä, vaikka hän jonkun kerran viipyisikin poissa myöhään yöhön, ja kehoitti häntä vaan rauhallisesti menemään levolle, sillä hän ”kadottaisi vaan kauneutensa,” sellaisella tarpeettomalla valvomisella. Sellaiset sanat olivat tuskan pisto Gerdan sydämeen. Eikö hän sitte ollut mistään muusta, mistään korkeammasta arvosta puolisolleen, kuin olla vaan kaunis hänen silmissään? Eikö hän ymmärtänyt, että hänen rakkautensa se oli, joka kehoitti hänet luopumaan levosta ja odottamaan häntä kotiin tulevaksi, ett’ei hän arvelisi itseään kohdeltavan välinpitämättömästi, ja ett’ei hänestä tuntuisi koti tyhjältä ja autiolta, kuin kaikki makaavat unen helmassa? Ja minkä tähden hän etsi vieraita ystäviä, heidän kanssansa haastellakseen? Minkä tähden hän puhui aina yhä harvemmin hänen kanssaan aatteista, jotka liikkuivat hänen mielessään, ja kuin Gerda välistä johti keskustelun ajatuksen ja tietojen alalle, minkä tähden hän kuunteli niin välinpitämättömästi hänen puhettaan, vaihtoi keskusteluaineen ja alkoi puhelemaan jokapäiväisistä, arvottomista asioista? Eikö hän ollut kasvanut ollenkaan tämän henkiseksi puolisoksi? Kyllä sentään! hän tunsi olevansa juuri se, mutta Leonard ei huolinut antaa hänen lausua jaloimpia, lämpimämpiä tunteitaan ja ajatuksiaan, ja jos hän jonkun kerran lausuikin, kuunteli tämä, kuten sanottu, hajamielin hänen sanojaan, antaen hänelle joskus ystävällisen lavertelevan vastauksen, joka usein osoitti selvästi, että hän oli väärin käsittänyt vaimonsa ajatukset. Seuraus tästä oli, että Gerda aina enemmän ja enemmän kätki rikkaan henki-elämänsä itseensä. Kirjat, jotka olivat hänen ilonsa ja henkinen ravintonsa vanhempainsa luona ja jotka hän oli tuonut mukanaan uuteen kotiinsa, otettiin jälleen esille kaapistaan, ja nuori vaimo alkoi uudestaan pitkinä yksinäisinä hetkinä, kuin hänen miehensä viipyi ystäväinsä seurassa, etsiä suruissaan virkistysjuomaa runojen ja tietojen lähteestä. Sanotaan, että naisen rakkaus, kuin se valloittaa hänen sydämensä, on hänelle kaikki kaikessa, täyttää kaikki hänen tarpeensa, kaikki hänen toiveensa ja siihen yhtyy kaikki muutkin hänen halunsa ja unelmansa. Me vastaamme, että rakkaus todellakin on korkein ja voimallisin tunne, mikä ihmissydämessä voi olla ja myönnämme, että nainen etupäässä on kutsuttu tämän pyhän tulen vartijaksi, mutta myöskin älyn tuli, yhtä hyvin kuin mikään muukaan jalo sielunvoima, on Jumalan lahja, kallis ja katoamatoin sellaisenaan, jos ei ihminen itse, kuten, paha kyllä, moni onnetoin tekee, koeta haudata sitä elävältään. Joskin rakkaus on ihmishengen korkein elonmerkki, niin ei suinkaan luojan tarkoitus ollut, että muut jalot voimat pitäisi tukahutettaman sen kaikkivoivalla vallalla. – Ei! kaikkien voimiemme tulee muodostaa sopusointuisan kokonaisuuden, niitten tulee vaikuttaa omaksi kehitykseksemme ja jalostuttamiseksemme, kanssaihmistemme iloksi ja onneksi; ja rakkauden tulee olla henkielämämme sielu, pyhä henki, joka elähyttävänä ja kirkastavana voimana tunkee koko olentomme joka soluun. Siinä ihmisessä, olkoon hän mies tai nainen, joka on saanut älyn ihanan lähteensuonen omakseen, ei voi tätä suuntaa tukahuttaa, ei voi se kuihtua auringonpaahteisina kuumina päivinä ei myöskään surun jäätävän talven alla. Niin oli myöskin Gerdan laita. Vaikka vanhat ystävät, kirjat, morsiusilon juhlapäivinä olivatkin unhotetut, niin kuitenkin monta kertaa hän sittemmin suloisimmassa onnessaankin, ihastuksen kaipuulla muisteli noita hyljätyitä rakkaitaan, ja ne olivat hänestä kallis, kätketty aarre, mikä joka hetkenä oli hänen nautittavanaan ja sen omistaminen teki hänen maallisen onnensa vielä rikkaammaksi. Ja kuin ensimäinen autuuden kesäpäivä alkoi mennä mailleen, silloin otti hän noina pitkinä hetkinä, jotka hänen puolisonsa vietti vieraissa ystävissään, ja sitten kuin hän oli unen helmaan tuuditellut lapsensa, omat pienokaisensa, jotka päivän yksinäisyydessä laverruksillaan tenhosivat pois kaikki kaipauksen ja synkkämielisyyden pilvet hänen sydämestään, – silloin otti hän kirjansa ja tunkeutui rakkaudessa jalostuneen, selvätajuisan henkensä avulla palavassa innossaan tietojen viehättäville aloille ja hän omisti itselleen sen ilon, sen runsaan henkisen ravinnon, minkä tämä toiminta lahjoitti hänelle yksinäisyyden hetkinä, karkoitti kokonaan pois sen kärsimättömyyden ja katkeruuden, joka muutoin olisi anastanut hänen sydämensä ja osoittautunut hänen käytöksessään, mutta nyt hän sitä vastoin voi, tyyni, omantakeisen voiman tunne koko olennossaan, ystävällinen rauha kasvoissaan, ottaa vastaan viipyvää puolisoansa tervetulleena kotiin. Syy vaimonsa iloiseen ja lempeään käytökseen, katseisin ja sanoihin, oli täydellinen salaisuus Leonardille, vaikka ei niin olisi tarvinnut olla, jos hän totisella rakkauden innolla olisi tarkasti huomioonsa ottanut hänen sielunjäntevyytensä ja elämäntapansa. Nyt hänestä näytti tässä miellyttävässä käytöksessä vaan ilmestyvän oikea naisellisuus, joka hänet teki niin hempeäksi hänen silmissään. Rikaslahjainen Leonard ei ymmärtänyt kaikessa viisaudessaan puolisoansa, koska hän, kuten niin monta tuhatta muutakin, sekä selvä- että sekavajärkistä miestä, itse sitä huomaamattaan, oli soentunut ja paatunut ikivanhoissa ennakkoluuloissa, jotka jo useassa tapauksessa ovat tulleet osaksi ihmisluontoa. Hänelle ei koskaan juolahtanut mieleen, että nainen voisi ajatusten alalla olla hänen vertaisensa, käsittää hänen aatteitaan ja omiensa kautta herättää uusia hänessä, vaikka jonkun kerran lienee hauskaa ”kiusan vuoksi” keskustella naisen kanssa oppineista asioista, oikeastaan vaan koetellakseen ja tutkiakseen häntä kuin mitäkin luonnon ilmiötä, ja kuullakseen naisen käsitystä asioista, jotka hänen luonteelleen ja oikealle alalleen muka ovat aivan vieraat. Hän ei tullut edes ajatelleeksikaan, että hänen poissaolonsa kotoa tuskastuttaisi Gerdaa. Pitäisihän hänen kyllä ymmärtämän ett’ei mies, varsinkin hänen toimessaan, voinut sulkeutua vaimoineen huoneesen, vaan täytyi oleskella ihmisten kesken. Olihan hänellä lapsensa huvina ja taloudelliset askareet toimena, silloin kuin hänen ”jonkun kerran” täytyi olla poissa. Että hänellä vaimonsa luona olisi voinut olla runsaampi hengen ravinto, kuin ystävien joukossa, se ajatus ei koskaan juolahtanut hänen mieleensä. Tämä tosin oli erinomaisen lahjakas nainen, mutta kuitenkin ainoastaan ”nainen”, eikä hänellä siis ihan luonnollisesti ollut sellaista kasvatusta ja kirjatietoa, että hän voisi seurata hänen ajatusjuoksuaan ja oppimääräänsä. Hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, että Gerda vietti yksinäiset hetkensä lukemisella ja että hän henkensä viljelemisellä varjeli sydämensä raskasmielisyydestä ja kärsimättömyydestä. Päinvastoin, kuin hän jonkun kerran katsahti hänen kirjakaappiinsa, ajatteli hän itsekseen, että hänen tietohalunsa oli kyllä haihtunut, kuin hänellä oli hellempää ja naiselle kalliimpaa huvia saatavana. Niin naisten aina käy, ajatteli hän, ja sehän on ihan luonnollista. Heillä on oma velvollisuutensa ja meillä, miehillä, on omamme. Siten oli aika kulunut näinä vuosina. Ei mitään ulkonaista häiriötä, ei mitään onnettomuutta ollut kohdannut Gerdaa eikä hänen kotiaan. Leonardin tulot eivät tosin olleet liian suuret, mutta kuitenkin ne riittivät heidän kohtalaiseen elintapaansa, ja Gerda ei vähintäkään aavistanut, että hänen miehensä oli tehnyt suuremmoisen velan naimisensa jälkeen, mutta sehän oli vaan luonnollista. Henkilö hänen toimessaan ei voinut elää kuin luostarissa. Hänen täytyi seurustella ihmisten kanssa, ja se maksoi aina vähän, ajan mittaan. Maailman kunnioitus kadotetaan, jos eletään saiturina, ja se vahingoittaa tulevaisuudenkin. Hänen vaimonsa ei tarvinnut kuitenkaan tietää, että hän oli velkoja tehnyt. Naiset eivät ymmärrä sellaisia välttämättömyyksiä. Hän kyllä ajan pitkään hankkisi parempia tuloja ja sitäpaitsi olihan Gerdalla odotettavana perintö vanhemmiltaan. Hyvä ja ystävällinen puoliso oli Leonard aina vieläkin, hän näytti erittäin rakastavan lapsukaisiaan ja vietti leikkimällä ja lavertelemalla heidän kanssaan harvalukuiset jouto-hetkensä. Vaimoansa muisti hän hedelmillä, makeisilla sekä osti hänelle silloin tällöin jonkun uusimman tuotteen kaunokirjallisuuden tai soittotaiteen alalla, hänen huvituksekseen sillä ajalla, kuin hänen ”joskus” täytyi jättää hänet yksikseen. Kaupungissa pidettiin nuorta sanomalehden toimittajaa ja hänen puolisoaan onnellisen parin esikuvana, siellä he kävivät käsi kädessä; uljas ja hymyilevä oli Leonard ja hän katseli lempeän suojelijan näköisenä kauniisen vaimoonsa, jonka uinailevasta katseesta pilkoitti sisällinen rakkaus, kuin se sattui hänen puolisoonsa tahi lapsiinsa. Siinä oli rakastava pari, tuumailtiin, ja moni kaupunkilaisvaimo, joka arveli itsellään olevan syytä moittia miestänsä yhdestä tai toisesta syystä, vetosi useinkin maisteri Ivarssoniin, hän kuin oli oikea rakastettavan miehen malli. Oliko Gerda todellakin onnellinen? Kyllä? – Hän tosin tunsi syvällä surulla, että, hänen puolisonsa ei ymmärtänyt häntä, kuten hän oli toivonut, mutta hän rakasti häntä kyllin suuresti, ollakseen kuitenkin onnellinen, ja hänen rakkauden ja tieteen valossa yhä enempi kypsyvä henkensä oli opettanut hänelle sen viisauden, jota hänellä ei ollut nuoruuden kokemattomuudessaan, että nimittäin kaikki eivät voi ajatella ja tuntea samalla tavalla, vaan kukin niiden lahjain mukaan, jotka hänelle suodut ovat, ja että paljon hyveitä ja etevyyksiä voi olla ihmisessä, vaikka hänellä onkin toinen käsite elämästä, toiset pyrinnöt kuin meillä itsellä. Hän oli oppinut käsittämään ihmispersonallisen pyhyyden, oppinut ymmärtämään, että jokaisen ihmisen velvollisuus itseään ja ihmiskuntaa kohtaan on olla veltosti alistamatta sisällistä elämäänsä ja henkisiä voimiaan jonkun toisen olennon vaikutuksen alaiseksi ja niinmuodoin olla uhraamatta omaa itsenäisyyttään jonkinlaiseksi arvottomaksi lisäksi, vaalistuneeksi kiertokasviksi jonkun hallitsevan olennon hyötyisän rungon ympärille, vaan sen tulee itsenäisesti kehkeytyä siksi, miksi luoja on hänet määrännyt. Hän ymmärsi koko tuon suloisen vapauden ja siunauksen sellaisesta pyrinnöstä, ymmärsi sen sopusoinnun, joka syntyy siitä, kuin tätä pyrintöä elähyttää rakkauden pyhä voima ja joka tekee kaksi avioliitossa yhtynyttä puolisoa, niinkuin koko ihmiskunnankin, yhdeksi kauniiksi lujaksi kokonaisuudeksi, joka kaikin puolin täyttää määrätyn tarkoituksensa. Niin ajatteli ja tunsi Gerdan yksinäisillä hetkillä työskentelevä, valossa ja totuudessa aina korkeammalle pyrkivä henki. Hän oli niin lujasti vakuutettu puolisonsa luonteen jaloudesta, hänen kutsumuksensa mukaisesta työstään, ettei hän hetkeäkään epäillyt, että he molemmat, jos kohta kumpikin omalla alallaan, kulkivat elämän korkeinta tarkoitusta kohden ja olivat toisilleen täysin kelvolliset. Nyt ymmärrämme, kuinka Gerda voi olla niin perin onnellinen, vielä kauankin sen jälkeen kuin lempiviikkojen herttainen aika alkoi haihtua, ja vaikka hänen puolisonsa niin monta kertaa laiminlöi kodin ilot, olemalla ulkona seuraelämässä ja huvituksissa. Sillä välin jatkoi Rudolf kolmantena vuokravuotena suuremmoisia maanviljelys- ja kauppatoimiaan, jotka enimmäkseen olivat ”kauppamatkoja” kaupunkiin ja muihin seutuihin, jossa hänellä oli joku vanha, hyvin aikaan tuleva ystävä lukuajoilta, joka avoimin sylin vastaanotti entisen iloisen kumppanin ja pidätti häntä jonkun viikon kerrassaan metsästysmatkoilla, peliseuroissa ja muissa vähäisissä, hauskoissa nuorenmiehen huvituksissa, ja sen aikaa tuo taitava isännöitsijä kotona hautasi summan toisensa jälkeen kokeissaan. Kuin tämä kolmas vuosi oli loppuun kulunut, sai kapteeni Ivarsson taaskin vieraaksi poikansa, jolla tällä kerralla oli tuotavana paljon tärkeämpi esitys omaksi ja vanhempainsa hyödyksi, kuin koskaan ennen. Isä Ivarsson oli kuin olikin vielä tämänkin kerran pakotettu auttamaan häntä hiukan tuolla ”kirotulla vuokra-rahalla,” joka sitte, niinkuin ukko sanoi, oli ”suorastaan järveen heitettyä rahaa, noina ensimmäisinä vuosina, koska huonosti hoidetun talon kuntoon asettaminen nielasi kaiken sen tuotteet ja paljon enempi sen lisäksi.” Päivällispöydässä esitti hän vanhempien mietittäväksi erään ”tarkoin punnitun” ja ”aivan hyväätarkoittavan” ehdoituksen, jonka hän oli huomannut ”kaikin puolin sangen edulliseksi,”, että nimittäin isä myisi tuon ”vanhan lahonneen kaupunkitalon, joka vaan tuottaisi tarpeettomia huolia ja muutenkin se tulisi perinpohjin korjattavaksi tuottaakseen vähääkään isännälleen,” – ja että vanhemmat tulisivat asumaan hänen luokseen maalle. – Menee kaikki hiiteen, kuin on talous ja sitte vielä maatalous ilman emäntää, selitti Rudolf. Se vanha neitsy, joka minulla siellä on, lienee tosin hyvä paikallaan, mutta hänen itsepäisyytensä on minun kiusani, kuin minä kumminkin olen hänen isäntänsä, ja hän palvelija. Ja muutenkin: en minä juuri voi taata häntä. Varsin toista on, kuin on omainen, joka hoitaa kaikki. Sinä olet vielä ripeä, äitiseni! Eikö sinua haluttaisi tulla talooni emännöitsijäksi? Siinähän olisi sinulle jotain toimintaa. Mitä sanot ehdoituksestani, äiti? – Hm! sanoi rouva Ivarsson hämmästyneenä sellaisesta esityksestä ja vaikea olikin hänen ajatella täydellistä mullistusta niissä elämän tavoissa, joihin hän niin monen vuoden kuluessa oli tottunut, mutta toiselta puolen, kuin pää-asiallisin kohta, itse ydin hänen elämänsä onnessa, oli murtunut, hänen ja puolisonsa välinen rakkauden side katkennut, ja kuin hänen ennen niin hupainen, rakas kotinsa näytti hänestä niin tyhjältä ja hävitetyltä, vaikka ei kukka-astiakaan ollut muuttanut paikkaa, ja hän tässä kodissa oli vaan entisen puolisonsa palvelija eikä vaimo, vaikka maailma yhä edelleenkin piti heitä vanhan avioparin mallikuvana; kuin tämä muutos kaikessa synkeydessään tuli hänen mieleensä, näytti hänestä kaikki muut käänteet hänen elämässään tämän jälkeen kuitenkin vaan pikkuseikoilta. Pikemmin tuntui hänen surulliselle sydämelleen virkistävältä ja lieventävältä, saada kokonaan unhottaa vanhan kodin sekä ilosine ja katkerine muistoineen, ja tulla uusiin oloihin ja uuteen toimintaan. Myöskin piti hän erittäin edullisena pojan taloudelle, jos hän ottaisi sen käsiinsä, ja hän tahtoikin ilolla uhrata vanhuutensa voimat lapsensa eduksi. Äidinrakkaudelle omituisella, vahvalla luottamuksella toivoi hän yhä vielä, huolimatta kaikista vastoinkäymisistä, mitä jo oli kärsitty, poikansa kypsyvän vihdoinkin ymmärtäväiseksi mieheksi, ja toivoi hänelle onnellista tulevaisuutta, ja vaikka hän eläisikin vielä häiritsemättömässä onnessaan vanhassa kodissa, niin ei hän olisi sentään hetkistäkään epäillyt jättää sitä, kuin hän vaan olisi tiennyt jollakin tavalla voivansa edistää lapsensa tulevaa onnea. Muuten ymmärsi hän sangen hyvin, kenenkään sitä sanomattakaan, että kaupungintalo oli myytävä rahan hankkimista varten vuokran maksamiseksi tälläkin kerralla, sillä se suuri voitto ei ollut vielä langennut, jonka Rudolf toivoi saavansa kaupasta, mihin hän oli kuluttanut tulonsa, ja joka edelleenkin yhdessä hänen tuhlaavan elämäntapansa ja hurjien maanviljelys-yritystensä kanssa nielasi kaikki, mitä puukauppa tuotti. Kaikki tämä kävi parissa minuutissa rouva Ivarssonin ajatusten läpi, samalla kuin hän taas tunsi katkeraa tuskaa ajatellessaan, kuinka vähäinen osa kodin varoista oli uhrattu tyttäreen, kuin poika sitä vastoin oli saanut nauttia melkein kaikki, eikä siitä runsaasta kylvöstä kuitenkaan näyttänyt tulevan niin mitään näkyviin. Mutta olihan Rudolf hänen ensin syntynyt rakastettu lapsensa, huolimatta kaikista niistä tuskista, mitä hän oli tuottanut hänelle, ja kentiesi kaikki kääntyisi vielä paremmaksi kuin voitiin aavistaakin, kuiskasi toivo äidinsydämessä. Rouva Ivarsson suostui siis muuttamaan poikansa luo. Kapteenin ja Rudolfin välillä oli asia jo valmiiksi puhuttu. Alettiin valmistautua matkalle vanhasta kodista. Rudolf sai puolestaan vähäisen lykkäysaikaa vuokran maksussa, koska hänen isänsä oli takuussa siitä, sillä tiedettiin, että ukko Ivarssonilla, vaikka hän jo oli antanut kauniit rahat poikansa puolesta, kuitenkin vielä oli kylläksi jälellä lunastaakseen tämänkin sitoumuksen. Kaupunkitalo ilmoitettiin myytäväksi. Kuin sen asema oli erittäin edullinen ja kun siihen sitä paitsi kuului suuri ja hyvä tontti, sopiva uusille rakennuksille, tuli joukko ostajia ja kapteenin onnistui saada hyvät rahat siitä, niin että hänellä, sitten kuin Rudolfin vuokraraha oli eroitettu, oli muutama tuhat jäljellä, jotka hän pani pankkiin tyttärensä laskuun siinä vakaassa päätöksessä, ett’ei hän liikuttaisi ropoakaan siitä pojan tähden, joka jo oli saanut yllin, kyllin. Kapteenilla, samoin kuin hänen vaimollansakin, oli se iloinen toivo, että nuorukaisen talous ja toimet tulisivat vallan toiselle kannalle kuin vanhemmat muuttaisivat hänen luokseen. Myöskin luulivat näkevänsä vilahduksen pojan uskollisuudesta siinä, kuin Rudolf toivoi heidän kotiutuvan hänen luokseen, mutta se kuitenkin oli erehdys, sillä Rudolfin esitys tuli vaan hänen rahapulastaan ja tarkoituksena sillä oli, että talon myyminen auttaisi häntä siitä. Toukokuussa muutettiin maatilukselle, jossa Rudolf antoi koko toisen puoliskan päärakennuksesta vanhempiensa asunnoksi, sittenkuin hän tuhlaavaan ja kopeilevaan tapaansa suurilla kulungeilla oli korjauttanut sen ja laitattanut sellaiseen sisustukseen, että se olisi kelvannut vaikka komeimmaksi kaupungin asumukseksi. Se herätti vanhuksissa, varsinkin äidissä, suurta tyytymättömyyttä ja tuotti hänelle itselleen hyväntahtoisia nuhteita, jotka taas sytyttivät hänen vihaansa. Hän sanoi vanhempiaan säädyttömiksi poroporvareiksi, kuin he voivat ruveta moittimaan hänen tarkkaa huolellisuuttaan, valmistaessaan heille hupia ja mukavuutta, ja ensimäinen päivä kuin vanhemmat olivat uudessa kodissa, pilvinen ja sateinen päivä, tuntui kummankin puolisen tyytymättömyyden kautta kahta vertaa synkemmältä sekä vanhemmille että pojalle. Rouva Ivarsson ajatteli surusydämin, yöllä valveilla maatessaan ja kyyneleillä kastellen päänalustaan, että se oli huono merkki vanhempien tulevaiseen oloon pojan huoneessa, kuin ei ensimäinen päivä hänen kattonsa alla kulunut rauhassa, ja hän katui katkerasti paheksumisellaan antaneensa syytä epäsopuun. Kaksi vuotta kului, mutta vanhuksien toiveet pojan aseman parantumisesta heidän olonsa kautta hänen kotonaan eivät olleet toteutuneet. Rouva Ivarssonin ryhtyminen taloustoimiin, tuotti tosin vähäisiä säästöjä, mutta Rudolfin hurja elämäntapa jatkui edelleen hillitsemättä. Isässä, jonka hänen onnistui täydellisesti soaista kauniilla lauseillaan ja sekavilla puheillaan, oli varma vakuutus, että kaikki päättyisi hyvin. Äiti sitävastoin levottomuudessaan ja murheissaan, piti tätä päätöstä epävarmana, varsinkin sen jälkeen, kuin hän erään kerran Rudolfin luona oli nähnyt hänen suuren kauppaystävänsä, ulkomaalaisen, joka muutama vuosi sitten oli yht’äkkiä asettunut pääkaupunkiin, jossa hän ”tuli, näki ja voitti” ”tyhmien suomalaisten” terveen järjen, järjesti suuremmoisen kauppatoimiston, houkutteli kauppoihinsa joukon ihmisiä, vieläpä vanhoja rouviakin, jotka halusivat panna pienen omaisuutensa niin hyvälle kannalle kuin mahdollista, arveli ja kuvitteli saavansa mitä loistavimmat tulokset älyllisistä keksinnöistään, osti itselleen kivirakennuksen ”päästäkseen asumasta vuokralla,” ajeli kahdella kallisarvoisella hevosella, kohteli vierasvaraisella jaloudella taiteilijoita ja taiteilijattaria ja seurusteli kaikkein korkeimmissa piireissä. – Tämä herra laajoilla kauppamatkoillaan oli ”pistäynyt katsomaan rakasta ystäväänsä ja hyvää veli-Ivarssonia,” koska siihen oli hyvää tilaisuutta. Sittenkuin vieras oli kääriytynyt karhunnahka-turkkiinsa ja kadonnut näkyvistä, jäi hänen nuori isäntänsä iloiseen, ylpeään mielenjännitykseen, jota tämä kuitenkin koki peittää, täydellisen maailmanmiehen välinpitämättömyyden hunnulla, – kapteeni taas oli vilpittömästi ihastuksissaan ”tuohon jaloon herraan,” joka ”sen voi heti nähdä hänestä,” – oli ”perin pohjin kunnon mies,” – mutta rouva Ivarssonin kasvoille jäi vielä entistä synkemmät varjot. Kuin vielä vaikutus tuon erinomaisen vieraan tenhovoimasta oli tuoreena, rohkaisi tuo hyvä nainen itsensä ja varoitti peittelemättömin sanoin poikaansa, tuosta vieraasta herrasta. Kaikuvalla naurun hekoituksella otti Rudolf vastaan tämän varoituksen, taputti äitiä ystävällisesti hartioille ja sanoi hänen hyväntahtoisuutensa ja pojallisen kunnioituksen tähden antavansa hänelle anteeksi hänen naurettavan epäluulonsa moitteetonta kunnon miestä kohtaan, mutta pyysi häntä vast’edes olemaan vaivaamatta itseään sekä muita tarpeettomalla levottomuudella hänestä ja hänen asioistaan. Näiden kahden viime vuoden vuokraa oli Rudolf yhtä kykenemätöin maksamaan kuin edellistenkin, sillä kaikki hänen tulonsa ja melkoiset lainat lisäksi, jotka hän oli ottanut isän tietämättä, menivät kuten ennenkin hänen hulluihin yrityksiinsä. Kapteeni, ollen perin kunnollinen, mutta erittäin herkkäuskoinen ja epäkäytöllinen mies, uskoi ehdottomasti hänen valeitaan ja kerskailevia luulottelujaan, ja koki kaikin voimin auttaa häntä hänen monissa ”satunnaisissa” ahdingoissaan. Myöskin täytyi, huolimatta kapteenin vakaasta päätöksestä olla muka koskematta Gerdan nimessä pankkiin pantuihin rahoihin, kumminkin ottaa ne viimekuluneen vuoden vuokran maksuun. Rouva Ivarssonin vastaväitteet ja tuskallinen tyytymättömyys olivat isän ja pojan mielestä vaan tavallisia ”naisten arveluita,” ei mitään huomiota ansaitsevia. – Niinmuodoin oli Rudolf tuhlannut vanhempien kaikki varat ja hävittänyt sen vähäisen jäännöksen siitä, jonka piti olla sisaren perintöosa. Tämä ei näyttänyt kuitenkaan millään tavalla huolestuttavan häntä, sillä olihan vanhempien uhraukset vaan lainaa, jonka hän runsaasti korvaisi, niin pian kuin toivottu suuri voitto tuosta isosta kauppayrityksestä lankeisi, joka ei nyt kauaa kestäne. Eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin voitto tuli saatavaksi ja sillä tavalla, että tuo suuri ulkomaalainen asioitsijamies eräänä kauniina päivänä, ”odottamattomien vastusten” tähden, niiden joukossa ulkomaisten rahakauppiaitten häviö, joitten kanssa hän oli yhteydessä, huonosti onnistunut rautatieyritys, suurenlainen metsäpalo, joka oli hävittänyt useita tuhansia syliä puita, y. m., piti itsensä pakoitettuna tekemään konkurssin, pelasti häviöstä muutamia kallisarvoisia ”pirstaleita” entisestä komeudesta, pudisti tomun jaloistaan ja vetäytyi kotiin omaan maahansa, jälelleen jättäen kaikki kauppaystävänsä pitkine nenineen ja tyhjine kukkaroineen seisomaan rannalle. Nyt olisi rouva Ivarssonilla ollut syytä riemuita tarkkanäköisyydestään, joll’ei tuska, mitä hän tunsi, olisi ehkäissyt jokaista ilontunnetta ja saattanut hänet sydämellisesti toivomaan, että hänellä olisi tuhansin kerroin ollut väärin. – Rudolf ja isä olivat aavistamattoman ukoniskun jälkeen tainnottomina hämmästyksestä, joka kuitenkin pian raukeaksi vihaksi kävi, ja lukemattomat olivat ne valat, joita vannottiin ”kirotun keinottelijan” perikadoksi, hän kuin oli viekoitellut rehellisten ihmisten rahat ja sitten mennyt matkoihinsa. Rudolfin viha ja epätoivo taas näytti koskevan etupäässä häntä itseään ja toivotonta asemaansa, johon hän oivallisen asioimisystävänsä petoksen kautta oli joutunut. Hän ei millään muotoa myöntänyt, että hän oman typeryytensä kautta oli aikaan saanut onnettomuutensa, ja hyvin vähän näytti sekin häntä surettavan, että hän oli perin tyhjentänyt iäkkäät vanhempansa ja tehnyt sisarensa perinnöttömäksi. Tämä mies, jo synnynnäisestä taipuisa itsekkäisyyteen, oli hemmoittelevan kasvatuksen kautta niin piintynyt ja paatunut itsepäisyyteensä, että se hänessä oli tukehuttanut jokaisen tunteen, ei ainoastaan hellemmän uskollisuuden, vaan myöskin jalouden ja vilpittömyyden tunteet, niin, vieläpä terveen järjen päätösky’ynkin. Hän piti sen aivan itseselvänä, että hänen lähimmäisensä uhrasivat kaikki hänen tähtensä, mitä heillä oli, niin, hänestä se ei ollutkaan mitään uhrausta. Se oli hänen mielestään ihan luonnollista, että hän sai käyttää omaistensa rahoja, sen kuin niitä riitti, niinkuin hän tahtoi, aivan mielinmäärin, ja hän olisi pitänyt lähimmäisiään sydämettöminä hirviöinä, jos he olisivat koettaneet vastustaa hänen itseanastamiaan oikeuksia. Ei hän myöskään voinut huomata viettäneensä tuhlaavaa elintapaa. Mitä vielä! Hän arveli päinvastoin, että hän niukkain tuloinsa tähden oli pitänyt puutteenalaista elämää ja saanut kokea monta itsekieltämyksen hetkeä. Nyt piti hän itseänsä surkuteltavana marttyyrina, joka on joutunut jalon uskollisuutensa ja halpamaisen petturin kavaluuden uhriksi. Kerran vakavasti keskusteltaessa huomautti äiti häntä, että Gerdan perintö oli hukkaantunut juuri hänen kauttansa, ja koetti herättää hänen omaatuntoaan huomaamaan sitä vääryyttä, jonka hän oli tehnyt. Rudolf kuunteli röyhkeällä kärsimättömyydellä hänen sanojaan ja alkoi puhua: – Mitäs hätää Gerdalla on? Onhan hänellä oivallinen mies pitämässä huolta hänestä, ja hän voi kuin kala vedessä, kuin minä, köyhä raukka, sitä vastoin saan retostaa vastuksissa ja kurjuudessa. Mutta äiti onkin ollut aina puolueellinen minua kohtaan Gerdan tähden. Mitä se sitte tekee, jos minä kärsinkin, kuin ei vaan tuulenpuuska häntä kohtaa! Minä luulen kyllä, ett’ei olisi välittänyt, vaikka minä olisin ollut päiväpalkkalaisena, kuin vaan Gerda olisi saanut elää kuin ruhtinatar. Nuot yhtä mielettömät kuin sydämettömätkin sanat herättivät kärsimättömän naisen suuttumusta, ja hän vastasi: – Mutta kuuleppas, Rudolf! Sinä itse ehkä olisit ollut kunnioitettavampi ja vanhempasi onnellisemmat, jos sinä olisit ollut päiväpalkkalainen, etkä, kuten nyt, tyhjäntoimittaja. Kirouksia mumisten hampaittensa välistä, jätti Rudolf vihoissaan äitinsä, valjastutti hevosen vaunujensa eteen ja lähti pois, erään ystävänsä luokse, ja siellä viipyi hän yhtäpäätä pari päivää, tointumassa saamastaan iskusta ja kodissa tapahtuneista häiriöistä, ja katui jo sydämensä pohjasta koskaan ”ottaneensa noita vanhoja luoksensa; mutta mitäs peijakkaassa sentään muuta oli tehtävänäkään, kuin kerran talo oli myytävä? Kyllähän he tosin olisivat saattaneet elää kaupungissa ukon eläkerahalla, sillä kuinka paljon tarvitsee pari tuommoista vanhaa ihmistä menoihinsa? – Mutta ihmiset olisivat silloin huutaneet jo täyttä kurkkua, että hän oli hävittänyt heidät, ja täytyyhän sentään ajatella vähän kunniaansakin tässä matoisessa maailmassa.” Sellaisia jotenkin olivat tuon kiittämättömän pojan ”ylösrakentavaiset” ajatukset. Sen yrityksen mentyä myttyyn, jossa Rudolf oli osallinen, joutui hänen omatkin asiansa mitä sekavimmalle kannalle. Hänen velkojansa, aivan yhtä herkkäuskoiset kuin hän itsekin, olivat näkevinään jotain takeita, niinkauan kuin hän oli kaupoissa tuon mahtavan patruunan kanssa, mutta nyt alkoivat he ahdistaa häntä ja hänen konkurssiin joutumisensa oli vaan hetken kysymys. Silloin sattui aavistamatoin tapaus, joka näytti antavan jotain toivoa parempaan päin. Eräs rikas, vanha, naimaton mies, kaukaista sukua kapteenille ja molempien lasten kummi, kuoli, ja oli testamentissään jakanut ristilapsilleen viisikymmentä tuhatta markkaa, kuitenkaan ei, kuten kohtuullista olisi ollut, yhtä paljon molemmille, vaan siten, että Rudolf sai kolmekymmentä ja Gerda kaksikymmentä tuhatta. Sehän oli aivan luonnollista, – ja sellainen jako tapahtuu usein tässä ymmärtäväisessä maailmassa, – että naimaton veli, joka oli hävittänyt vanhemmat ja sisaren, sai suuremman summan kuin tämä, joka oli avioliitossa ja kahden lapsen äiti. Rudolfista oli tämä epätasainen jako aivan luonnollinen, niinkuin kaikki muukin vääryys, kuin ne vaan olivat hänen omaksi edukseen. Kapteeni, hän oli puolisonsa vaikuttavan läksytyksen kautta saanut ensin jonkinlaisen aavistuksen siitä halpamielisestä itsekkäisyydestä, jota miehet, paraimmatkin heistä, usein melkein julmurien tavoin käyttävät naista vastaan; mutta nyt iskun kautta, joka oli kohdannut pojan asioita ja samassa sekä tämän että hänen omaa itserakkauttaan, oli hän herännyt sokeudestaan täyteen kirkkauteen, – ja nyt huomautti hän pojalle, kuinka onni, huolimatta hänen kelvottomuudestaan, oli ollut niin suosiollinen hänelle, että hän suurimman hädän hetkellä sai keinoja mahdollisesti korjatakseen asioittensa rappiotilaa ja kehoitti häntä, sen verran kuin hänen sanansa voivat vaikuttaa, maksamaan velkansa, ja koska nämät, sen mukaan, mitä isä luuli tietävänsä, eivät vielä täysin vastaisi perintösummaa, panemaan loput pankkiin, vähäiseksi hyvitykseksi sisarellensa tekemästä vahingosta. Rudolf kuunteli ehdoitusta jonkinlaisella säälivällä ivanaurulla väliin nykäisten olkapäitään. Hän tiesi kyllä paremmin, hän, kuin tuo yksinkertainen ukko, että hänen velkansa olivat paljoa suuremmat tuota mitätöntä perintösummaa. ”Senkin vietävä kummi, vaikka oli niin rikas, ei kuitenkaan sallinut hänelle enempää kuin tuon pilanpäiväisen summan, kolmekymmentä tuhatta markkaa. Olisihan hän saattanut kyllä antaa hänelle kaikki viisikymmentäkin tuhatta ja vähän enemmänkin vielä. Mitä Gerda teki koko perinnöllä? Olihan hän kyllä hyvässä turvassa. Kolmekymmentä tuhatta! Täytyisi olla todellakin sellainen vanhan aikainen pölkky kuin ukkovaarikin, pitääkseen kolmeakymmentä tuhatta markkaa minään rikkautena. Mutta ihan paraaksi, edes jonkin läven täytteeksi, tuli sentään tuokin viheliäinen summa.” Raha tuli todellakin paraasen aikaan hänelle. Tuli tiedoksi, että hän oli saanut perinnön, ja itse piti hän huolta, että sen arvo jäi jotenkin epätiedon vaiheille, sillä hän oli hyvin salakähmäinen siinä suhteessa, mainitsi usein mielellään jonkun vähemmän määrän, kuin todellinen summa olikaan, että voitaisiin aivan hyvin, jos oikea tulisi joskus mainituksi, uskoa sen olevan ainoastaan puolet todellisesta rahamäärästä. Salavihkaa ja vaitiolon välipuheella kuiskasi hän jossakussa tilaisuudessa eräälle tutulleen nelin kerroin suuremman summan, kuin se oikeastaan oli. Nämät pienet, yhtä sukkelat kuin hyödyllisetkin kujeet, oli hänen suuri kauppaystävänsä eräänä ystävyyden hetkenä opettanut hänelle. Tällä tavalla jäi asian todellinen laita epätietoon. Velkojiensa läsnäollessa hän koetti näyttää hyvin luotettavalta ja keskustella mitä kaunopuheliaisimpaan tapaansa, ja ne rauhoittuivatkin ja luottivat hänen hyviin lupauksiinsa järjestää asiansa niin, että kaikki olisivat tyydytetyt. ”Olisihan sentään synti, arveltiin, syöstä turmioon kunnon poikaa, joka oli joutunut liukkaan petturin uhriksi, kuten moni vanhempi ja kokeneempikin mies.” Rudolf nauroi partaansa ja maksoi kerran harvinaisuuden vuoksi vuokran omalla rahalla. Mihin loput perintösummaa joutuivat, on vaikea sanoa. Kumminkaan ei sillä maksettu mitään velkaa. Uusi vuosi alkoi ja kului niinkuin kaikki edellisetkin hurjuudessa ja laiskuudessa, kuin vanhemmat sitä vastoin surivat sydämensä pohjasta ja katuivat katkerasti vetelyyttään pojan kasvatuksessa, mutta se oli liian myöhäistä; synkässä, häviönsä partaalla olevassa kodissa, he nyt istuivat. Tämän kuudennen vuokravuoden lopussa teki Rudolf konkurssin. Hän oli nyt tehnyt sekä itsensä että vanhempansa kerrassaan tyhjäksi rahalta. Kaikilla kolmella heillä ei ollut muuta kuin kapteenin pieni eläkeraha toimeentulon piteiksi. Rudolf oli vähää ennen vararikkoaan käynyt lankonsa luona, joka oli huostaansa ottanut vaimonsa äsken saadun perinnön. Rudolfin matkan tarkoitus oli saada nyt lainata tuo raha taikka kumminkin osa siitä, mutta kapteeni oli varoittanut vävyänsä kirjeessä, minkä hän oli kirjoittanut hänelle omantuntonsa kehoituksesta ja sisällisestä rakkaudestaan jo niin julmasti vääryyttä kärsinyttä tytärtä kohtaan; raskaalla ja pojan tähden häväistyllä sydämellä hän sen teki. Leonard kielsi niinmuodoin Rudolfin pyynnön, mutta sai siitä osakseen monta salaista kirousta rakkaalta langoltaan. Vararikkonsa jälkeen tuli Rudolf vanhempiensa luokse, jotka olivat vuokranneet vähäisen maatiluksen pitäjässä, muutama penikulma kauempana, ja sanoi heille päättäneensä matkustaa Amerikaan, etsimään onneansa uudessa maailmassa, kuin vanha oli ollut niin hävyttömän nurja hänelle. Hänen päätöksestään ei tietysti tullut mitään, vaan hän katsoi paremmaksi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta viipyä vanhempainsa luona, viettäen aikaansa täydellisessä toimettomuudessa ja maailmaa vihaavassa synkkämielisyydessä. Sitä paitsi piti hän itseänsä syyttömänä marttyyrinä halpamielisten, kelvottomien ihmisten tähden ja surkuteltavien asian laitain vuoksi: alituisesti puheli hän oivallisesta elämästä ja suurista toiveista, jotka häntä muka odottavat vapaassa Amerikassa, missä hän, kaikkien poroporvarien kiusalla täällä kotona, kokoisi miljoonia, se näet tapahtuisi ainoastaan yhdessä kädenkääntämässä, kuin vaan on pää oikealla paikallaan. Siten oli Rudolf, yhäti haaveillen tulevaa suuruuttaan Atlantin toisella puolen, viettänyt enemmän kuin vuoden ajan köyhäin vanhempainsa luona ja muutaman kuukauden sisarensa kodissa, – mutta silloin hänen terveytensä tila alkoi tulla arveluttavaksi. Hänen vanha sairautensa, jota hän niinkuin kaikkea muutakin oli kelvottomasti hoitanut, kiihtyi nyt kivisteleväksi ja vaaralliseksi vaivaksi, joka pani hänet sairasvuoteelle. Huolimatta niukoista varoistaan, täyttivät vanhemmat yhtä tarkkatuntoisesti kuin ennenkin rakkaudenvelvollisuutensa koettamalla hankkia onnettomalle pojalle kaikkea sitä hoitoa, mikä hänelle oli tarpeen. Lääkäri selitti, että sairaan on aivan välttämättömästi oleskeleminen jossain kylpypaikassa suven ajan, ja kapteeni lainasi rahasumman eläkkeensä puolta kiinnikettä vastaan, hankkiakseen pojalle varoja tälle matkalle. Rudolf lähtikin lääkärin määräämälle kylpypaikalle Ruotsiin ja palasi sieltä näennäisesti vahvistetuilla voimilla, mutta talven tullessa sairastui hän uudestaan, ja nyt valvoi isä ja äiti yöt päivät hänen vuoteensa ääressä, kunnes viimein, useita kuukausia kestäneitten kärsimysten perästä, kuolema hänen itsehankkimistaan tuskista ja turmeltuneesta elämästään pelasti tuon raukan. Pitkällisistä tuskista nöyrtyneenä katui hän katkerasti, nähdessään tunnottomasti kohtelemainsa vanhempain itsensäkieltävän rakkauden, ja sillä mielellä erosikin hän tästä elämästään, ilottomasta, kuten se oli ollut, huolimatta kaikista sen huvituksista; siitä erosi hän astuakseen laupiaan, elävien ja kuolleitten tuomarin eteen, äitinsä palaviin esirukouksiin suljettuna. Gerda ja hänen kotinsa oli myöskin saanut näinä viimeisinä aikoina kärsiä kovia mullistuksia. Kuten olemme sanoneet, oli hänen puolisonsa vaimonsa tietämättä tehnyt velkaa. Kuin nyt Gerdan perintö joutui hänen käsiinsä, niin hän vanhan lain ja ammoisista ajoista säilyneen miesoikeutensa nojalla, vaimolta ollenkaan kysymättä, otti sen haltuunsa ja käytti sen hyväkseen, maksoi ensin velkansa, ja sittenkuin tämä nuori herrasperhe, miehen jyrkän tahdon mukaan, oli pitänyt loistavat pidot kaikille tuttaville, pani hän loput pankkiin. Eräänä päivänä, juuri siihen: aikaan kuin Rudolf oli matkustanut kylpypaikalle, tuli Leonardin luo eräs vanha kumppani ylioppilas-ajoilta. Hän oli erään ruukin isännöitsijä ja oli saanut tietää että hän, Leonard, ”oli saanut periä” ja pyysi ”vanhan ystävyyden tähden” hänen takaustaan jotenkin suureen summaan. Jalon Leonardin mieleen ei voinut laisinkaan tulla kieltää tätä pyyntöä entiseltä kumppanilta, jonka hän tiesi olevan kunnon miehen ilman ainoatakaan virhettä. Sehän olisi ollut hyvin halpamaisesti tehty! Ja eihän tässä mitään vaaraa muuten ollutkaan tarjolla. Ystävän pyyntö kaikessa mutkallisuudessaan ja mielitteleväisyydessään oli tuskin lausuttu, kuin Leonard jo ainoassa kynän vedossa oli kirjoittanut nimensä tuon takaus-sitoumuksen alle. Gerda ei tiennyt tästä mitään, eikä hänen miehensäkään huomannut ilmoittaa sitä hänelle, sillä nehän ovat ”miesten asioita, eivätkä ne koske naisia.” Mutta kuinka olikaan, ruukinisännöitsijä teki muutama kuukausi myöhemmin konkurssin, yhtä komean kuin hänen tuumansakin olivat suuret. Onnettomuus iski kuin hävittävä pommi nuoren sanomalehden-toimittajan rauhalliseen kotiin, hetkinen, ja se oli muuttunut raunioksi. Se summa, josta Leonard muitten takuumiesten kanssa oli sitoutunut vastaamaan, oli monin kerroin suurempi kuin hänen vaimonsa pieni omaisuus. Toiset takuumiehet olivat vähävaraisia asioitsijoita, joitten talo tarvitsi vaan tämän iskun, romahtaakseen sorakasaksi. Leonard joutui mukana häviöön, hänen täytyi antaa tuo vähäinen pää-oma viimeisen ropoon saakka, täytyi nähdä kuinka jokainen esine tästä hupaisesta kodista raastettiin huutokauppa-kamariin ja joutui vasaran alle, ja hänen täytyi näin hävitettyyn kotiin, jossa tuskin löytyi peitettä maattavaksi, leipäpalaa syötäväksi, jättää puolisonsa ja kolme pientä lasta, nuorin ainoastaan muutaman viikon vanha, heidät hän saattoi keppikerjäläisiksi; itse hän seurasi oikeudenpalvelijaa velkavankeuteen. Mitä Gerda tästä kaikesta sanoi? Alussa hän oli aivan tainnoksissa tästä odottamattomasta iskusta. Mutta sitte leimahti hänen kiivautensa ilmituleen yhteiskunnan, lakeja ja tapoja vastaan, jotka sallivat toisen puolison edes kysymättä toisen ajatusta käyttää omaksi hyväkseen kodin, vaimon, omaisuuden, vaikka kuitenkin ovat puolisot, ja kumpikin järjellinen olento, – hän yltyi vihaan puolisoansa vastaan, joka, huolimatta siitä jaloudesta, mikä hänessä oli niin usein ilmaantunut sekä sanoissa että töissä, kuitenkin oli alentunut menettelemään näitten raakojen lakien ja tapojen mukaan. Hänen vihastuksensa oli niin voimakas, että se uhkasi sammuttaa hänen rakkautensa puolisoon ja panna ylenkatseen sen sijaan. Mutta Leonard oli nöyrä ja vilpitön, hän tunnusti suoraan, että hän oli ollut ajattelematon orja vanhain ennakkoluulojen vallan alla, joitten vääryys ja mielettömyys hänelle nyt onnettomuuden kautta kävi selväksi. Kuin hän omantunnon soimausten ja epätoivon vallassa oli hänen jalkainsa juuressa, viimeistä iltaa kotona viettäessään, sai hän tämän sydämmen liikutetuksi, hänen vihansa tukahutetuksi, ylenkatseen karkoitetuksi ja herätti hänessä osanottavaisuutta ja kunnioitustakin häntä, onnetointa, kohtaan, sillä sitä rohkeasti ja kunniallisesti tunnustettu vika aina vaikuttaakin jaloissa ihmissieluissa. Gerda antoi anteeksi Leonardille, ennenkuin hän läksi ikävälle matkalleen autiosta kodista. Nyt alkoi Gerdalle, martyyrille, kauhea aika, sellainen aika, jota lukemattomat naiset, huomiota nostamatta ja hätäänsä unohdettuina, ovat kokeneet ja vielä joka päivä kokevat maailmassa. Hän ei asunut enää tuossa vähäisessä komeassa huoneuksessa, joka kymmenen vuoden ajan oli ollut hänen asuntonaan, vaan eräs perheen tuttu antoi tilaa käyttämättömässä maakerroksessa tälle nuorelle rouvalle ja hänen lapsilleen. Hän kuin oli tyhjä kaikista varoista, ei voinut pitää palvelustyttöä, vaan hänen täytyi itse hoitaa askareensa. Muutamat ystävät, jotka ilonpäivinä olivat vierailemassa Gerdan entisessä, hupaisessa kodissa, lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja ja raha-apua; nämät lahjat olivat ainoat, mistä hänen oli ensialussa eläminen. Vuodenaika oli kylmä, halot kalliita ja niitäkin niukasti, huone maakerroksessa oli kylmähkö ja niin kostea, että seinät nurkissa olivat jäässä. Näin viheliäisessä asumuksessa, jossa liesikin oli kylmä, talouskaluja vaan joku muutama, nekin lainatut, istui Gerda, lapset ympärillään, imettämässä nuorintaan surun kuihduttamasta rinnastaan, ja ahkeralla käsityöllä ja puhtaaksi kirjoituksella hankki hän välttämättömimmän jokapäiväisen leivän. Tässä hädässä, kokonaan miehensä aikaansaattamassa, ajatteli hän kuitenkin joka päivä ja joka hetki rakkaudella häntä, sillä olihan hän huomannut ja vilpittömästi katunut viallisen käytöksensä ja kärsi varmaan sanomattomia tuskia vankilan muureihin suljettuna, hän, jolla oli niin uljas ja vapaa henki. Usein sai Gerda kirjeen häneltä. Niissä hän kertoi yksinäisyyden hetkinä ikävät mielimurheensa ja kaipauksensa, ja surun raskaan käden alla nousi hellä, jalo tunne hänessä, mikä teki hänet vielä rakkaammaksi kuin koskaan ennen onnettomalle vaimolle. Pitkissä, sydämmellisintä rakkautta uhkuvissa kirjeissä elähytti Gerda taas puolisonsa lannistuvaa rohkeutta ja toivoa, mutta samalla lohduttaakseen häntä, kuvaili hän oman tilansa paljoa paremmaksi, kuin se todella olikaan. Gerdan onnettomuus oli isku, joka melkein kokonaan mursi iäkkäät ja niin kovasti koetellut vanhemmat. Itsekkin kuin olivat köyhät, eivät he voineet muulla auttaa ja lohduttaa häntä kuin hartailla esirukouksilla ja hellillä kirjeillä, joita he kyynelillään kostuttivat. Puoli vuotta oli kulunut. Sillä ajalla oli Gerdan onnistunut todellakin yhtämittaisella työllä, – parin ystävän avulla, jotka eivät hädänkään hetkenä hyljänneet häntä kuten muut, vaan olivat pysyneet uskollisina. – kohota köyhyyden kuilusta ja hankkia itselleen yksinkertainen mutta hupaisa asunto, nimittäin pieni kamari ja osa kyökkiä. Hänen vanhin poikansa jatkoi taas koulunkäyntiänsä, vaikka hänen siitä oli täytynyt hädän pahimmillaan ollessa luopua. Gerdan syyttömästi kärsimä kova onnettomuus ja se sankarimoinen tapa, millä hän sen kesti, tapa, millä hän koetti jälleen rakentaa hävitettyä kotiansa, olivat herättäneet yleistä sääliä ja aukaisseet monen silmät näkemään, kuinka kurja vaimon tila oli miehensä vallanalaisena holhottina. Mutta hänkin sentään tulee täysivaltaiseksi tavallisesti silloin, kuin mies hallituksellaan on saattanut kodin turmioon. Silloin on myös hänen osansa tuo raskas velvollisuus koota hävitetyn pesän pirstaleet, niistä ”heikolla voimillaan” ja ”ymmärtämättömyydessään” rakentaa uuden itselleen, lapsilleen ja usein uupuneelle miehellensäkin, joka vielä joskus kopeillen hallitusoikeudestaan tahtoo olla vallanpitäjä perheessä. Puolisonsa hellät kirjeet olivat elähyttäneet ja voimistuttaneet Leonardia niin paljon, että hän tointui vähitellen epätoivostaan, mikä hänet oli vankeuden ensi aikoina vallannut, ja hän alkoi ajatella jotain tehtävää. Hänellä ei ollut enää ainoatakaan kirjaa. Hänen vuosien kuluessa hankkima, kallisarvoinen kirjastonsa oli mennyt huutokaupassa polkuhintaan. Sama kohtalo oli Gerdankin rakkailla kirjoilla, joista jokainen oli hänen kallis ystävänsä; aina hänen nuoruutensa alusta monina yksinäisinä hetkinä olivat ne olleet hänen jaloimpien ajatustensa vaikuttimena; äärettömäin lohtusanainsa kautta olivat ne herättäneet hänessä eloon monta uutta aatetta, tieteen ja viisauden voimalla kasvattaneet hänen henkensä vapaaksi, voimakkaaksi ja lempeäksi. Nämät uskolliset ystävät säilyttivät niin monta pyhää muistoa lehdissään, joihin hän monta monituista kertaa oli kirjoitellut ajatuksia ja tunteita, kuin runoilijain tahi viisaitten lumoavat sanat olivat niitä hänen sydämessään herättäneet. Gerdan täytyi nähdä ryöstöpalvelijain kiskovan tätä verratonta aarretta kirjakaapista, mätettävän suureen koppaan, peitettävän muutamilla vanhoilla lattiamatoilla ja kuletettavan huutokauppakamariin täyttämään vähäpätöisellä hinnallaan, ehkä parilla kymmenellä markalla, edes tuuman verran sitä ammoittavaa kuilua, minkä hänen puolisonsa oli kaivanut kotinsa alle. Se hetki, jolloin kirjakokoelma ryöstettiin Gerdalta, oli hänelle katkerin koko tällä raskaalla ajalla, melkeinpä katkerampi sitä, kuin hänen puolisonsa vietiin vankeuteen, sillä nehän olivat juuri ne rakkaat, äänettömät ystävät, jotka olivat opettaneet hänet oikein jalomielisesti ja vaatimattomasti rakastamaan miestänsä, samassa kuin ne olivat kasvattaneet hänet vapaaksi, puolisonsa vertaiseksi ihmiseksi, ja yhdistäneet häneen rakkauden eikä orjuuden siteillä. – Hän oli tosin velkojalta pyytänyt saada pitää kirjansa, mutta siihen ei suostuttu, koska tätä kirjakokoelmaa pidettiin talon arvokkaimpana omaisuutena, ja muutenkin arveltiin, että kirjoistahan ei voisi olla mitään erityistä hyötyä naisihmiselle, ja varsinkin perheenäidille, jolla on kyllä muutakin tehtävää. Eihän niissä voi olla mitään säilytettävää arvoa niinkuin jossain koristeessa tahi muussa sellaisessa muistossa. Kuin hän vast’edes saapi parempia tuloja, hankkikoon hän uuden kirjakokoelman, tuumattiin. Niin kyllä, mutta he eivät tienneet, nämät ankarat tuomarit, ett’ei vanhoja kirjoja voi korvata uusilla, yhtä vähän kuin miljoonilla voi ostaa itselleen uutta ystävää, kalliin poismenneen sijaan. Kuin Gerda velkojalta sai kieltävän vastauksen pyyntöönsä saada pitää kirjansa, kääntyi hän erään tuttavansa naisihmisen puoleen, jonka hän piti vilpittömänä ystävänään, pyytäen tätä, koska hän ei ollut kenestäkään riippuva, huutamaan huutokaupassa hänen kirjavarastonsa, niin että hän saisi lunastaa ne jälleen tulevina, parempina päivinä, joita ihminen tukalimmillakin hetkillään aina toivoo saavansa vielä nähdä. Hyvin surkean näköisenä päivitteli ystävä Gerdan tilaa ja omaa kykenemättömyyttänsä auttamaan häntä, vaikka hän muka kaikella muotoa toivoi voivansa tehdä sen. Mutta kuin kirjat varmaan huutokaupassa nousisivat hyvin korkeaan hintaan, ja hänen kaikki rahansa olivat pankissa ja kotona ainoastaan sen verran, kuin oli välttämätöntä hänen jokapäiväisiin menoihinsa, niin ei hän voinut, niin ikävältä kuin se hänestä tuntuikin, täyttää Gerdan pyyntöä. Gerda seurasi vanhaa tosi sananlaskua: ”kuin tippuu tynnyristä, ystäviä yltäkyllin, mutta kuin lakkaa tippumasta ystäviä ei yhtäkään,” eikä liioin enää sen koommin koetellut ystävien uskollisuutta kovan onnen päivinä, vaan antoi asiain mennä menojaan eikä enää koettanut pelastaa ainoatakaan pirstaletta rakkaan kodin omaisuudesta; hän ei välittänyt enää edes niistä rakkaista kirjoistaan, hän katseli vaan rauhallisesti, kuinka hänen ympäriltään kaikki riistettiin ja raastettiin, ja kuinka hän jäi seisomaan kuin yksinäinen kasvi maahan, joka äsken vielä niin kaunis ja vihannoiva, nyt oli muuttunut mustaksi multaröykkiöksi. Vaikka miehet hyvin paljon ylistelevät naisen taloudellisia taipumuksia ja väittävät niitten olevan hänen kiitettävimmät hyveensä, mutta kummallisinta kyllä, heidän omaatuntoaan ei useinkaan rasita, vaikka he tuhlaavaisuudellaan ja muilla kevytmielisillä teoillaan ovat kodin autioksi tehneet, kodin, jonka hellä naisen käsi vuosien kuluessa huolella ja hiljaisella ahkeruudella on järjestänyt ja valmistanut hupaisuuden temppeliksi. Leonardilla ei ollut, kuten sanottu, ainoatakaan kirjaa aikansa kuluksi vankeudessa, mutta hän hankitutti toimitusmiehellä puhtaaksikirjoitusta ja käännöstyötä ja näitten tulolla osti hän paperia ja muita kirjoitustarpeita ja alkoi tehdä erästä historiallista kertomusta, joka jo kauan oli ollut hänen mielessään. Pimeähkössä vankikammiossa istui hän pienen raudoitetun ikkunan ääressä hämärinä talvipäivinä ja huonon kynttilän valossa pitkinä pimeinä iltoina ahkerasti kirjoittamassa mielikuvituksensa tuotteita. Pian oli hänen työnsä valmis, mutta kehen kääntyä saadakseen sille kustantajan? Olikohan mahdollista, että ennen tai oikeammin äskettäin niin suosittu kirjailija olisi kokonaan unohdettu lukuisassa ystävä piirissä, joka häntä oli ympäröinnyt, vaikka hän vankeudessaan ei ollut kuullut heistä sanaakaan. Ainakaan ei kukaan hänen ystävistään ollut yrittänyt vapauttaa häntä vankeudesta, eikä se ollut ihmeteltäväkään, koska niillä henkilöillä, joita hän tunsi, ei ollut varoja, jos kohta tahtoakin siihen. Jos hän vaan kirjoittaisi jollekin ystävälleen ja lähettäisi käsikirjoituksensa, niin voisi hän saada kustantajan – ja tulot kirjasta saisi Gerda ja lapset. Hän ei ajatellut itseänsä. Hän saa kyllä istua vankilan muurein sisällä kärsimässä rangaistusta vaimolleen ja lapsillen tekemästä vääryydestään. Mutta ennenkuin Leonard ennätti lähettää käsikirjoitustaan, sattui hänelle se odottamaton onni, että eräs entinen lukukumppani, nykyään yliopiston-opettaja, ollessaan matkalla siinä kaupungissa, jossa Leonard oli vankina, etsi hänet linnasta, vangitusta tämä sattuma näytti olevan taivaan sallimus, sillä nyt hän oli löytänyt oikean miehen, joka ottaisi hänen käsikirjoituksensa huostaansa; ja sen tämä suurimmalla mielihalulla tekikin. Muutaman viikon kuluttua sai Leonard vakuutetun kirjeen ja siinä paljoa suuremman palkkion kuin hän oli toivonutkaan ja päälle päätteeksi erittäin kiittelevän kirjoituksen kustantajalta, joka pyysi useampiakin teoksia samaa oivaa laatua. Nyt oli hän niin iloinen, että hän kutsui onnettomuuskumppaninsa, erään kauppiaan ja ravintolanpitäjän, ja myös päällysmiehen pitoihin linnaan. Pidettiin iloinen aika, lauleltiin, lausuttiin, soitettiin viulua ja juotiin puoli yöhön. Leonard tunsi olevansa miltei onnellinen keskellä onnettomuuttaan. Hän tiesi, että kumminkin nykyisissä oloissa melkoinen summa oli matkalla hänen vaimolleen. Hän kuvaili, kuinka hämmästyneeksi, kuinka iloiseksi hän tulee, saadessaan tämän odottamattoman lahjan, kuinka ystävällisesti hän ajattelee häntä, joka sen lähetti ja kertoo että ”isä on lähettänyt paljon rahaa.” Leonard tunsi olevansa oikein ylpeä. Hänhän se kumminkin on, joka vankeuden kurjuudessakin ollessaan pitää huolta perheestään, niinkuin isän velvollisuus onkin. Hän ryhtyi uudestaan työhön ja kirjoitti innokkaasti yöt päivät. Ehkä olikin hän luotu kirjailijaksi. Ja kuka ties hänen oli juuri kiittäminen vankeuttaan siitä, että hänen kynänsä tuli käytetyksi. Olihan mahdollista, ett’ei hänen koskaan muuten olisi tullut koetettua sitä. Kaikki, mitä tapahtuu, on hyväksi. Niin lohdutteli itseään tuo hyväsydäminen, mutta kevytmielinen mies ja rakensi ilmalinnojaan toisen toistaan komeamman, ensimmäisen pienen menestyksensä perusteella. Vihdoin alkoi hän epäillä, että ne tapaukset, jotka näennäisesti olivat olleet niin suuri onnettomuus hänelle ja hänen perheelleen, oikeastaan olisivat onni, ja että se myrskyvihuri, joka oli hävittänyt hänen kotinsa, ja singahuttanut hänen läheisensä kurjuuden ja surun aavikoille, että se vaan olisi ollut se tuuli, joka saattaisi hänen älynsä ja maineensa hehkuvan kipenen leimuamaan kirkkaassa, liekissä. Aivan niin, siten hän asian oikea laita olikin! Leonard oli oikeen onnellinen, oikein kohtalolle kiitollinen. Taas tuo vanha miesten itsekkäisyys. Mielipahansa niistä kärsimyksistä, jotka hän oli vaimolleen ja lapsilleen valmistanut, sai hän kokonaan haihtumaan, kuvailemalla että nämät kärsimykset olivat aiheena hänen omalle menestykselleen, ja jos jonkun kerran hänen suuriin unelmiinsa pujahtikin se hämmästyttävä ajatus, että hänen omaisensa sentään olivat nähneet paljon vaivaa hänen tähtensä ja että hänen kunniakas tulevaisuutensa oli ostettu kylläkin kalliilla hinnalla, hääti hän nämät harmittavat soimaukset sillä, että hänen kunniansa varmaan levittäisi loisteensa myös hänen puolisoonsa ja lapsiin ja nämät tulisivat niinmuodoin kyllin palkituksi siitä, mitä he ovat kärsineet hänen tähtensä, vieläpä kenties rikkaammiksi sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa, kuin jos ei mitään häiriötä olisi tapahtunut heidän elämässään. Sillä tavalla on itsekkäisyys aina valmis lohduttamaan ja lepoon tuudittamaan rauhatonta omaatuntoa. Ei koskaan juolahtanut Leonardin päähän, että hän olisi onnellisissakin oloissa voinut käyttää lahjojansa, hädän tarvitsematta häntä siihen pakoittaa, koska hänellä oli ollut niin monta päivää ja hetkeä joutilaana, mutta jotka hän sen sijaan oli tavallisesti käyttänyt mitättömiin jaarituksiin ystäväseuroissa. Ja missä ystävät nyt olivat? Leonardin kirja, joka ilmestyi painosta keväällä, onnistui herättämään pääkaupungissa mitä suurinta mieltymystä tekijään. Hankittiin lähempiä tietoja hänestä itsestä ja hänen laidastaan; ja hänen onneton tilansa tuli yleisen säälin esineeksi. Yksi pääkaupungin sanomalehti halusi saada tuon nerokkaan kirjailijan toimitukseensa, ja alettiin miettiä keinoja hänen vapauttamisekseen vankeudesta, sillä olihan sopimatonta, että annettiin sellaisen ky’yn liu’eta pahantekijäin joukossa vankina ja ainoastaan sentähden, että hän oli ollut avulias ja luottavainen. Muutamat varakkaat henkilöt sanomalehti-yhtiöstä suostuivat tarjoamaan lainaksi hänelle vapaaksipääsemiseen tarvittavan rahan, ja hänelle esitettiin kirjeellisesti tämä aikomus, johon vanki luonnollisesti suostui ilolla. Hän kiirehti ilmoittamaan siitä kirjeessä, joka oli täynnä mitä toivehikkaampia tulevaisuuden suunnitelmia, puolisolleen, joka luonnollisesti hänkin ilolla tervehti tätä paremman ajan koittoa. Rahat maksettiin. Leonard astui vankilasta ja kiiruhti perheensä luo. Hämmästyneenä katsahti hän ympärilleen vaimonsa pienessä, hupaisessa kodissa. Kuinka hän on saavuttanut tämän kohtalaisen toimeentulon ja vielä niin lyhyessä ajassa, sillä eihän ollut kulunut vielä vuottakaan siitä, kuin Leonard lähti kotoa. Kuka oli auttanut häntä? Ei kukaan! Hän oli ainoastaan ahkerasti tehnyt työtä. Mahdotonta! Leonard, niinkuin kaikki muutkin miehet, oli pitänyt naista aivan avuttomana, jollei häntä tue joku heidän voimakkaammasta su’usta. Usein kuitenkin tuo sama voimakkaampi sukupuoli ei epäile itsekkäisyydessään heittää omiin voimiinsa tätä avutonta olentoa eikä myöskään käyttää hyödykseen hänen heikkoja voimiaan. Tällä hetkellä tunsi Leonard sydämessään pistävän esiin epäluulon, josta jo paljas aavistus saattoi hänet vimmaan. Ja hän rohkeni todellakin asettua tuomariksi marttyyrin eteen lausuen hänelle epäluulonsa, oikeutetun kehoituksensa tekemään selvää tavasta, millä hänen oli onnistunut kohota kurjuudesta, sillä hän piti aivan selvänä, ett’ei se vähäinen summa, minkä hän oli vankeudesta lähettänyt, voinut tehdä tätä ihmettä, varsinkin kuin vaimo ensi näkemisen iloisassa, sanatulvassa oli kertonut hänelle, että vanhin poika jatkoi taas koulunkäyntiänsä ja että hän oli muuttanut uuteen kotiin jo ennen, kuin mainittu summa tulikaan. Gerda, joka selvästi oivalsi tämän solvaisevan luulevaisuuden ja jonka puhdas sielu siitä kovasti haavoittui, laski, sanaakaan vastaukseksi lausumatta, Leonardin eteen muistiinpano-kirjan, johon hän oli heidän eronsa aikana merkinnyt joka pennin, kuin hän oli ansainnut ja pannut menemään. Häpeästä punastuneena silmäili Leonard näitä lehtiä, jotka kuiviin numeroihinsa kätkivät kertomuksen sankarimaisen naisen kovasta taistelusta oman ja omaistensa kohtalaisesta toimeentulosta, ja kuin Leonard oli pannut kirjan kiini, ojensi hän sen jälleen hänelle niin nöyrästi anteeksipyytävän näköisenä, että Gerda sydämessään antoi anteeksi hänen solvauksensa, kummaltakaan puolelta sanaakaan enää lausumatta tästä aineesta. Hänen rakkautensapa se juuri olikin, mikä oli yllyttänyt Leonardia epäluuloon. Se, joka rakastaa, on luulevainen, ja luulevaisuus on tunnoton, sen ymmärsi Gerda aivan hyvin. Leonard kiiruhti pääkaupunkiin tervehtimään suosijoitaan ja lähemmin sopimaan uudesta toimipaikastaan ja valmistamaan perheensä tuloa. Häntä vastaanottivat mitä sydämellisimmällä tavalla hänen tulevat esimiehensä, ja tarjosivat hänelle erittäin edulliset ehdot suuren sanomalehtensä toimituksessa, ja ehdottivat, että hänen asiansa järjestettäisiin siten, että joku vähäinen osa hänen palkastaan joka kuukausi jätettäisiin velan maksuksi. Leonard oli sangen tyytyväinen ehdotukseen ja hän arveli saavansa vielä jatkaa hyvällä menestyksellä alkanutta kirjallisuuttansa, koska sanomalehti-työstä jäi hyvin paljon aikaa jälelle. Hän vuokrasi soman asunnon ja lähti hakemaan perhettänsä, joka kuukausi hänen vankilan portista ulosastuttuaan otti uuden kodin haltuunsa. Pääkaupungissa menestyi Leonard oivallisesti. Hänen toiveensa selkenivät yhä enemmän joka päivä. Kärsimänsä onnettomuus tuotti vielä erityistä mieltymystä tähän iloiseen, kauniisen ja soreaan kirjailijaan, hän kuin luottamalla petolliseen ystävään oli joutunut köyhyyteen ja vankeuteen. Marttyrinkirkkaus ympäröi häntä yleisön silmissä. Puhuttiin myöskin, että hänen vaimonsa oli ollut hyvin itsensä uhraava ja ponteva onnettomuudessa. Ainoastaan muutamat pääkaupungin sivistyneet muistivat hänet neito-ajoilta, jolloin hänen sanoivat olleen erittäin vakavan ja tietohaluisen, vaikka vähän ”omituisen” tytön. Neljännestä osastakaan Gerdan kärsimisiä ja ponnistuksia ei kuitenkaan ollut kellään aavistusta, mutta vaikka ne olisi tunnettukin, niin olisi varmaan kuitenkin sanottu, kuten nytkin: ”mitä ei voisi kestää ja kärsiä sellaisen miehen tähden?” ja jos Gerda olisi toisin menetellyt, niin olisi häntä sanottu huonoksi vaimoksi. Niin kului vuosi. Sillä ajalla olivat hupaisuuden lisäksi Gerdan vanhemmatkin olleet hänen kotonaan, he näet olivat kutsutut sinne jouluksi ja viipyivät useita viikkoja tyttärensä luona, jolloin vanha, kovaa kokenut äiti näytti uudestaan virkoavan eloon, hellitellessään lastensa lapsia. Mutta kapteeni istuskeli vaan nyreissään katselemassa herttaista perheseuraa, ja sydämen koetuksista ja vakaista ajatuksista tarkemmaksi tulleella huomioky’yllään luki hän tyttären kalpeista, eloisista kasvoista, mitä surupäiväin sanomattomat urotyöt tiesivät kertoa. Ja hän ajatteli, että tytärhän, vääryyttä kärsinyt lapsi, sentäänkin teki hänelle ilon, hän yksinään, sen täytyi hänen huokauksella tunnustaa, muistaessaan poikaa. Leonardilta oli taas tullut kirja, joka sai vielä suurempaa suosiota kuin ensimäinen, ja ylipäänsä pidettiin häntä lahjakkaimpana ja aatteellisempana sanomalehtimiehenä. Nuoret vasta-alkajat kirjallisuuden alalla saivat hänestä ennakkoluuloista vapaan ja hyväntahtoisen neuvonantajan, kaikki ihmiset puhuivat hänen viehättävästä olennostaan ja hänen luonteensa oivallisuudesta. Sitten kuin hän myytyänsä viimeisen teoksensa hyvästä hinnasta Ruotsiin oli suoriunut velastaan, poistuivat hänen taloudelliset vaurionsa yhä loitommalle, niin että jäi ainoastaan kimalteleva jälkihohde hänen uhraavasta ystävyydestään ja syyttömästä kärsimisestään; jopa puhuttiin, ja siinä oli perääkin, että hän alkoi lukea filosofian tohtorin arvoa. Hänen komeat tuulentupansa olivat siis toteutuneet, vaikka tavallisesti niin ei käy. Gerda oli onnellinen. Hän oli haaksirikon kauhuista myrskyn ja kuohujen läpi taistellen pelastunut tyynen rannan lujalle kalliolle. Nyt ei pitäisi minkään myrskytuulen enää voiman kumota hänen rauhallista majaansa. Leonard oli eloisa, uuttera ja herttainen. Rohkeita, ihania aatteita syntyi hänen sielussaan, ja vaikka hänellä nyt uudessa asemassaan suosittuna sanomalehtimiehenä ja mieleisimpänä kirjailijana oli laaja ystäväpiiri ja vaikka hän usein vieteltiin kotoa pois ja välistä vietti kokonaisia päiviä poissa kumppanien ja ystävien seurassa, niin tuntui Gerdasta kuitenkin niinkuin hän ei olisi ollut niin yksin nyt kuin ennen, heidän avioliittonsa ensi aikoina, vaikka hän seurusteli yhtä vähän kuin silloin muitten ihmisten kanssa, mutta niinä hetkinä, jotka hänen puolisonsa vietti kotonaan, seurusteli hän ja keskusteli vaimonsa kanssa, vieläpä, kuin opettajansa, johon hän monessa tapauksessa loi silmänsä ja jonka päätelmiä ja ajatuksia hän iloisella luottamuksella kuunteli. Kärsimyksen päivät olivat Leonardille ilmaisseet hänen vaimonsa oikean arvon, joka oli ollut häneltä salattuna heidän avioliittonsa ensimäisinä suruttomina päivinä. Gerda oli onnellinen ja ne hetket, jotka jäivät hänen perhe- ja kotitoimistaan, pyhitti hän kuten ennenkin, henkisten kykyjensä kehittämiseen. Hänen vanhat kirjansa tosin olivat hävinneet ja joutuneet sinne tänne, mutta uusia saatiin pian sijaan. Vaikk’eivät ne sisältäneetkin samoja muistoja nuoruuden ajoilta kuin hänen vanhansa niin ei se voinut häntä kauan kumminkaan enää surettaa, sillä hän oli sen luontoisia, jotka eivät huoli niin paljon syrjäseikoista, kuinka tärkeitä ne olleekin, kuin he vaan saavuttavat toivotun tarkoitusperänsä. Mitäpä hän siis suotta sureksisi kirjainsa katoamista, koska hänellä on vapaa tilaisuus toisista, uusista, ammentaa sielunsa ravintoa samalla nautinnolla, kuin mitä vanhat olivat hänelle suoneet. Gerda oli onnellinen. Hänen elämänsä oli jälleen täydellisesti sopusointuinen, ja koko hänen olentonsa sai entisen suloutensa. Joku vuosi oli siitä kulunut, kuin Leonard muutti pääkaupunkiin. Tällä ajalla oli Gerdalla palvelustyttö, joka kaukaa maaseudulta oli tullut pääkaupunkiin onneansa etsimään. Hän oli seitsentoista vuotias ja ihmeen kaunis, ihana metsäkukkanen, kohonnut erämaan puhtaassa yksinäisyydessä. Tämä tyttö, hänen harvinainen ihanuutensa ja runollinen luonteensa, hän kuin alinomaa hyräillen kaukaisen kotiseutunsa kansanlauluja sekä toimitti iloisesti ja ahkerasti askareensa, saavutti kokonaan hienotunteisen, sivistyneen emäntänsä mieltymyksen. Gerda vietti monta iltaa, kuin Leonard oli poissa, keskustelussa tyttösen kanssa, joka tavallisesti silloin teki jotain helpollaista käsityötä; itse hän istui jakkaralla tytön vieressä, sepitteli helpollaisen säestyksen hänen omituisiin lauluihinsa ja salli hänen, tahtoen jollakin tavalla palkita hänen hyvin toimitetun päivätyönsä, laulaa laulujansa hänen säestyksensä mukaan ja hänestä oli hauskaa keskustelulla ja sopivain kirjain lukemisella kehittää tyttösen lahjakasta, mutta vielä taitamattomuudessa uinailevaa henkeä, ja tyttönen näyttikin päivä päivältä yhä enemmän mieltyvän emäntäänsä. Kuin nuori Katarina oli palvellut lähes puoli vuotta Gerdalla, huomasi tämä kummallisen muutoksen tytön olennossa. Sen sijaan kuin hän ennen oli ollut ihan vilpittömästi sydämellinen emäntäänsä kohtaan, näytti hän nyt yhä enemmän ja enemmän nurpealta ja arkamaiselta. Hän toimitti askareensa ahkerasti ja huolellisesti kuten ennenkin, mutta ei hän näyttänyt pitävän väliä Gerdan suosiollisesta katseesta ja hänen hyväksyvistä sanoistaan. Iltasin, oltaessa Gerdan huoneessa tavalliseen keskusteluaikaan, ei tytöllä näyttänyt olevan enää mitään halua kyselemiseen enempää kuin vastauksiinkaan, hän istui vaan mykkänä, innokkaasti tehden työtänsä, ainoastaan silloin tällöin vetäen syvän huokauksen, ja kuin Gerda kehoitti häntä laulamaan, epäsi hän aina. Kaikista näistä merkeistä tuli Gerda siihen johtopäätökseen, että tyttö oli tutustunut johonkuhun, joka oli vanginnut hänen sydämensä, ja hän päätti emäntävelvollisuutensa ja ihmisystävyyden oikeudella ryhtyä asiaan ja pitää silmällä tyttöä, ett’ei hän, kuten monta tuhatta hänen kaltaistaan, joutuisi halpamaisen rakkaudenliiton uhriksi. Hienotunteisuudessaan Gerda käytti kuitenkin suurinta hellyyttä tässä arassa asiassa. Hän päätti ainoastaan salavihkaa ja tarkasti pitää silmällä tyttösen luonnetta ja käytöstä ja vielä hellemmällä kohtelulla kuin tähän asti herättää hänen sydämessään luottamusta emäntäänsä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Katarina vaipui vaan päivä päivältä yhä syvemmälle haaveelliseen synkkämielisyyteensä, ja Gerda oli kovin levoton tytön tähden, jonka hän vaistomaisesti aavisti olevan onnettomalla polulla, sillä kunniallinen rakkaus käy edes avoimin otsin, ilman pelkoa ja arkuutta. Hänen levottomuutensa lisääntyi vielä enemmän, huomatessansa Katarinalla olevan esineitä, joita hän omalla palkallaan ei olisi voinut hankkia eikä myöskään hänen vertaisensa sulhanen hänelle lahjoittaa, niinkuin kallisarvoisia, jalokivillä koristettuja kultaneuloja. Hän näki hänen myöskin usein syövän hedelmiä, makeisia, viinimarjoja ja kaikellaisia makeisia, ja oli vakuutettu ett’ei tyttö niitä itse ostanut, vaan saanut ne joltakulta lahjaksi. Tuollaisia turhanaikaisia korukaluja näkee joskus sivistyneitten miesten käyttävän jonkinlaisena syöttinä, joilla koettavat houkutella nuoren, kokemattoman nais-raukan suosion puoleensa, he käyttävät niitä jonkinlaisena kurjana matosena, joka pannaan koukkuun, sillä saatavaksi tuo herkkukala, joka ahmaistaan ja sitten heitetään ruodot tunkiolle. Kuin vielä muutamia kuukausia oli kulunut, huomasi Gerda katkerimmaksi mielikarvaudekseen tyttösen olevan vallan surkeassa tilassa. Silloin piti hän välttämättömänä velvollisuutenaan ryhtyä asiaan ja syytti itseään, kuin hän ei aikaisemmin ollut pakoittanut Katariinan luottamaan paremmin häneen, kuin ehkä vielä olisi ollut aika pelastaa häntä, – otti hänet kahdenkesken huoneesen ja kysyi häneltä vakaasti hänen laitaansa ja kuka oli hänen viettelijänsä. Tyttö oli vastaukseksi vaan ääneti, mutta kuumat kyynelet vuotivat hänen poskilleen. Gerda puhui kauan aikaa hänen kanssaan ja koetti aivan hyväntahtoisilla sanoilla, jaloimmalla ihmisrakkaudella, saada häntä puhumaan suoraan, lupasi hänelle lempeintä tuomiota, hellintä osanottoa, neuvoa ja apua. Turhaan! Mutta kuin hän laski kätensä tytön hartioille ja tarkasteli kirkkaalla, terävällä katseellaan häntä silmiin, silloin vaipui tuo raukka, aivan kuin tämän jalon, petetyn naisen käsi olisi painanut hänet maahan, alas hänen jalkoihinsa, kostutti niitä kyynelillään ja kuiskahti sen kauhistavan tunnustuksen, että Gerdan puoliso, hänen isäntänsä, oli viettelijä. Tämä isku oli Gerdalle odottamaton. Tyrmeänä, puoleksi tunnotonna, vaipui hän maahan palvelustyttönsä viereen. Mitä oli kaikki kärsimys, kaikki kurjuus, kuin hän tätä ennen oli saanut Leonardin tähden kokea, tähän kuoliniskuun verrattuna! Hän olisi ilolla elänyt hänen kanssaan katalassa maan luolassa ja jakanut hänen kanssaan pettupalasen, vieläpä kerjäläissauva kädessä kuljeskellut hänen rinnallaan, niinkauan kuin hän vaan oli vakuutettu hänen siveellisestä puhtaudestaan, hänen uskollisuudestaan siihen pyhään rakkauden valaan, jonka tämä oli vannonut hänelle. Tämähän vakuutus oli se sovittava side hänen ja hänen puolisonsa välillä, joka uhalla oli kestänyt kaiken masennuksen, kaiket kärsimykset. Ja nyt se oli katkennut! Nyt oli mies katalassa halpamielisyydessään rikkonut uskollisuutensa ja kuin arvottoman rievun polkenut jalkainsa alle avioliiton pyhyyden. Hän oli ruvennut kaksinaimiseen, hyväksynyt sen raakalaiskatsantokannan ja ne tavat, jotka vallitsevat kaukaisissa maissa, jotka ovat kahlehditut häpeällisen orjuuden kahleilla, sillä kaksinaimiselta näytti auttamattomasti Gerdan puhtaasta sielusta puolison rikos. Juuri nyt, kuin onni taas hymyili heille niin lupaavasti, kuin hän oli riemuinnut miehensä menestyksestä ja niin luottavaisesti toivonut onnellista, kaunista tulevaisuutta, juuri nyt oli hän niin julmasti, niin kavalasti hävittänyt hänen toiveitten pyhyyden ja, – synkkä epäluulo nousi hänen sieluunsa, – kenties jo kauan tätä ennen rikkonut uskollisuutensa, vaikka sattumalta oli hänen onnistunut salata petoksensa häneltä; tämä oli hyvin luultavaa, varsin todenmukaista (ja myös totta). Tällainen suuri tukahuttava tuska, joka tavallisesti saattaa ihmissieluun hurjan, kylmän mielen, hallitsi Gerdan sydäntä. Hän nousi ylös, puristi ääneti tytön kättä niin kovasti, että tämä oli vähällä kirkaista ja sanoi ainoastaan nämät sanat: – Kiitän vilpittömyydestäsi! Minä en hyljää sinua, käski häntä viittauksella poistumaan ja jäi yksinään huoneesen. Hetkinen sen jälkeen tuli Leonard kotiin, iloisena, lempeänä ja viehättävänä, kuin ainakin. – Gerda! sanoi hän jo sisään astuessaan, nähtyään oven raosta valonhohteen makuukammiosta. – Gerda! Minä kerron sinulle jotain ilahuttavaa. Minua on tahdottu ottamaan osaa erääsen suuren historialliseen teokseen, jota nuoret kirjailijamme aikovat toimittaa. Minun voitto-osuuteni ei ole mikään pieni oleva. Työ on taattu. – Mitä sanot sinä asiasta, carissima mia? Leonard käytti italialaisia lempinimiä, kuin hän oli oikein hyvällä tuulella. Mielihyvissään ja iloissaan uusista, suurista toiveistaan, astui hän, huoletonna ja uljaana puolisonsa luokse, mutta jäi hämmästyksestä seisomaan, nähdessään hänet astuvan vastaansa kuolonkalpeana kuin marmorikuva, muutama kymmenen vuotta vanhentuneena, aivan kuin kaikki elämä olisi sammunut hänestä. – Mikä sinua vaivaa? aikoi hän lausua, mutta sanat jäivät hänen kielelleen, ja hän katsella tuijotti vaan, sanaakaan saamatta, niin kummallisesti muuttunutta puolisoansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut hänen kalpeaa haamuansa, eikä itse rakasta Gerdaansa, joka tavallisesti lempeä hymy huulilla vastaanotti hänet tervetulleeksi kotiin. Aavistus tuon kolkon muutoksen syystä nousi hänen sydämeensä, ja kylmä väristys kävi hänen jäsenissään. Äänetönnä seisoivat Gerda ja hän hetken aikaa toisensa edessä. Jokainen elonmerkki oli kadonnut Leonardin kasvoista. Silmänsä tuijottivat kauhistuksella vaimoon. Hän tunsi, seisoessaan siinä, että hirvittävä, auttamaton mullistus hänen elämässään oli uhkaamassa. – Mitä sinä ai’ot, Gerda? alkoi hän viimein soinnuttomalla äänellä. Gerda vaikeni. Jokainen hänen jäsenensä oli jähmettynyt, hänen kielensä tuskasta lamautunut, kuin hän näki edessään miehen, jota hän oli niin suuresti rakastanut, jonka uskollisuuteen ja kuntoon hänessä oli ollut niin järkähtämätön luottamus, sen miehen, jonka omana puolisona hän oli ollut yli kahdentoista vuoden ajan, omain lastensa isän, kuin hän nyt näki hänet edessään katalana pettäjänä, hävyttömänä teeskentelijänä, joka niin tunnottomasti voi turmella nuoren naisen hengenrauhan ja ihmisarvon. Hurja taistelu raivosi tällä hetkellä Gerdan sielussa, taistelu kiihkeän rakkauden ja omantunnon, harhaantumattoman siveyden tunteen välillä, joka kirosi ja halveksi avioliitonrikkojaa ja kielsi vaimon enää kauemmin pitämästä häntä puolisonaan. Taistelu oli suoritettu, peräyttämätön tuomio langetettu. Jalompi tunne oli voittanut alhaisemman. – Ei meillä ole enää mitään yhteyttä, kuului Gerdan kumea, mutta vakava ääni. Minä en ole enää sinun puolisosi, minä jätän sinun huoneesi. Heti, kuin Leonard kuuli Gerdan äänen, murtui myöskin se lumous, mikä oli hänen kielensä pitänyt kahleissaan. – Gerda! kävi hän sanoiksi. Oletko mieletön, kuin puhut jättäväsi minut? Ethän sinä tiedä, mitä sanot. Gerda, rakas ystävä! puhukaamme järjellisesti keskenämme. Hän lähestyi askeleen ja ojensi innokkaasti rukoilevalla liikkeellä kätensä häneen. – Puhukaamme järjellisesti! kertoi hän. Kuule minua, Gerda! Hänen vaimonsa ei liikahtanut paikasta, ei liikahuttanut jäsentäkän. Hänen kirkas katseensa oli vaan jäykkänä ja terävänä tuossa rikollisessa miehessä. – Minulla ei ole mitään kuultavaa sinulta, ei mitään muutakuin että sinä olet rikkonut uskollisuutesi minuun, häväissyt avioliittomme ja, ollen rakastavinasi minua, vietellyt viattoman tytön, oman palvelijattaresi. Onko tämä valhe vai tosi? Leonard käänsi alas kalpeat kasvonsa. Vilaukselta kävi hänen päässänsä ajatus, mikä houkutteli häntä antaumaan vaaralliseen leikkiin ja kieltämään rikoksensa, mutta sellaiseen julkeaan kavallukseen oli hän kuitenkin liian rehellinen. – Se on totta, sanoi hän tukahtuneella äänellä, mutta minä sanon vielä kerran: puhukaamme asiasta ymmärtäväisten ihmisten tavalla. Kuule minua Gerda! oma Gerdani! Minun rakkauteni sinuun ei ole ollut teeskenneltyä. Yhtä vilpittömästi ja hartaasti kuin hääpäivänämme olen rakastanut sinua aina tähän hetkeen. Sydämeni on kokonaan ja jakamatta ollut omasi. Älä pahoita mieltäsi, rakkaani! vertaamalla hetkistäkään itseäsi ja arvoa, joka minusta sinulla on, tähän tyttöön ja niihin suhteisin, missä hän pahaksi onneksi on minuun ollut. Tällä yhteydellä ei ole mitään tekemistä minun rakkauteni ja uskollisuuteni kanssa sinuun. Tämän älykkään ja samalla jalon puolustuksensa lausui Leonard melkein jonkinlaisella ystävällisesti moittivalla äänellä, jotenkin niinkuin lapselle selitetään erehdystä, johon hän on joutunut. Puhuessaan nojasi hän kämmenellään pöydän syrjään ja loi vaimoonsa kopean, rohkean katseen, joka tuntui vähän sopimattomalta tässä tilaisuudessa. Puolustuspuheensa lopetettuaan oli hän vakuutettu, että hänen oli onnistunut saada puolisonsa tajuamaan väärän ja lapsellisen käsityksensä aviollisesta uskollisuudesta. Tällä luulolla ei kuitenkaan ollut perää. Gerda ei näyttänyt ollenkaan käsittäneeltä tahi vakuutetulta. Hän katsella tuijoitti päin vastoin hämmästyneenä miestänsä, aivan kuin ei hän olisi joko ymmärtänyt hänen sanojaan tahi olisi epäillyt, ett’ei hän ollut selvällä järjellä. – Minä en ymmärrä sinua! sanoi hän vihdoin. – Ah niin, rakas lapsi! lausui Leonard hilpeästi vastaan, ystävälliseen tapaansa. – Se ei minua ollenkaan kummastuta. Sinä ja kaikki sinun kaltaisesi kasvatte omassa viattomuudessanne ja haaveellisessa! elämänkäsityksessänne. Ja juuri tämä tietämättömyys asiain todellisesta, useinkaan ei ihanteitanne vastaavasta laidasta lisää nuoren naisen viehätysvoimaa enemmän kuin luuletkaan, meidän miesten silmissä, samalla kuin se on syynä siihen, että te usein meistä, miehistä, ja myöskin oman sukupuolenne jäsenistä, lausutte mitä ankarimpia tuomioita, aivan kuin sinä nyt olet tehnyt minulle. Tarkempi katsahdus maailman menoon ja ihmisluonteesen on kuitenkin sekä sinussa että muissa huojentava nämät päätelmät ja opettava teille, koska naisen on oikeus ryhtyä tuomitsemaan miehen elämää ja toimintaa ja koska siitä oikeaan aikaan lakkaaminen. – Jatka! sanoi Gerda. – Jatka! kertoi Leonard hämillään. Mitä pitäisi minun vielä sanoman? Minä luulen puhuneeni asian selvästi kyllä, ja toivon Gerdani samalla mielen ylevyydellä tuomitsevan tätä hairahdusta, josta nyt on puhe, kuin hän on tuominnut miehensä kaikki muutkin virheet. Anna minulle anteeksi, kallein puolisoni! Hän ojensi Gerdalle kätensä. Hurja viha, ylenkatse, leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan. – En suinkaan! kävi hän sanoiksi, ja hänen äänessään oli ankara, terävä sointu. Niin helposti ei ole vahinko korvattu. Nyt ei ole puhe mielivaltaisesta menettelemisestä vaimon ja hänen omaisuutensa kanssa, aivan kuin hän olisi vaan järjetön kotieläin, ei ole puhe hävitetystä kodista, leivättömästä perheestä. Sellaiset virheet ovat lastenleikkiä, verraten siihen rikokseen, johon sinä olet tahriutunut, ja ne antaa anteeksi uskollinen rakkaus ilolla, kuin niitä vilpittömästi kadutaan. Mutta tämähän on häväisty pyhyys, rikottu vala. Minun anteeksi antamiseni, jos minä sen sinulle lahjoittaisin, ei voisi sovittaa tätä Jumalan pyhäin lakien rikkomista. Sen siteen, jonka sinä olet rikki repinyt, täytyy pysyä murrettuna. Meidän täytyy erota. Ensimäisen kerran onnettomuuden ja köyhyyden kohtauksen jälkeen uhkasi Gerda Leonardia tällä rangaistuksella. Mutta nyt, kuin tämän menetystapa oli herättänyt hänen ylenkatseensa, näyttikin hän hänelle, mitä oli väliä hänen entisellä suurella hairauksellaan ja sillä törkeällä rikoksella, johon hän nyt oli tehnyt itsensä syypääksi. Leonard silmäili puolisoansa. Tämä rautainen vastaus, jonka hänen mukavat ja rikkiviisaat siveyden periaatteensa äkkiarvaamatta kohtasivat, herätti hänessä katkeraa tuskaa, mikä näkyi selvästi hänen katseessaan. Kuinka loppunee tämä taistelu? Kuinka torjua tuo uhkaava hävitys? Hän rakasti todellakin, huolimatta kevytmielisyydestään, vaimoansa niin hartaasti, ett’ei hän voinut olla joutumatta mitä tulisimpaan tuskaan, ajatellessaan kadottavansa hänen rakkautensa, kadottavansa hänen itsensä, ja nyt kuin tämä vaara uhkasi häntä, tuntui hänestä, kuin Gerda ei koskaan olisi ollut hänelle niin kallis kuin juuri nyt. Hän pyyhkäsi tärisevällä kädellään kosteaa otsaansa. – Gerda! sanoi hän vapisevalla äänellä. Olkaamme järjelliset, älkäämme ajattelematta syöskö tulevaisuuttamme pirstaleiksi! Sinä kelpaat kuitenkin muuhun kuin uhriksi onnettomuuteen, jota ei sillä kuitenkaan voi tyhjäksi tehdä. Gerda! Se vika on sinussa ja kaikissa naisissa, ett’ette voi eroittaa sydämen ja aistien tunteita toisistaan. Te tahdotte tietää vaan yhdenlaisesta rakkaudesta ja kaikkia ihmisluonnon taipumuksia ja myötätuntoisuuksia nimitätte te yhteisellä nimellä rakkaudeksi. Te ette tahdo käsittää, että mies sydämensä jaloimmilla voimilla voi rakastaa uskollisesti vaimoansa ja samalla leimahtaa huikentelevaan mielenvimmaan toisen naisen hempeydestä. Anna anteeksi, ystäväni, että minä käytän sanoja, jotka ehkä haavoittavat naisekasta hienotunteisuuttasi, mutta meidän täytyy kerran tulla selville tässä asiassa, ja sinä olet jo kyllin vanha, voidaksesi huomata eroituksen miehen ja naisen luonnon välillä ja siitä seuraavat erilaiset oikeudet ja velvollisuudet. Katkera, pilkallinen hymy vetäytyi Gerdan kasvoille, kuin Leonard pyysi häneltä anteeksi sanoja, joita hänen oli pakko käyttää. Hän pelkäsi sanoillansa haavoittavansa hänen naisellista hienotunteisuuttansa, hän, joka ei kuitenkaan epäillyt häiritä hänen rauhaansa, eikä kuolettavaisesti haavoittaa hänen sydäntään mitä sopimattomimmalla teolla! Sellaisiin ristiriitaisuuksiin joutuu mies usein syypääksi, ja se tulee vaan siitä, että he ovat tottuneet pitämään naista kukkana ja orjana, mutta harvoin vapaana, tasa-arvoisena ihmisenä. Leonard, jatkoi: – Paljon, mikä on anteeksi annettava naisessa, on hyljättävä miehessä, ja päinvastoin. Naisen heikko ja puutteellinen rohkeus esimerkiksi, ei koskaan ole hänessä säälittävä vika, kuten miehessä, kuin taas tuo niinsanottu kevytmielisyys, joka ei miehessä te’e haittaa hänen ihmisarvollensa eikä hänen asemallensa yhteiskunnassa, sitävastoin on alentavaa ja anteeksiantamatonta naisessa. Jos me katsomme asiaa tältä ainoalta oikealta ja tosiperusteelliselta näkökannalta, niin täytyy meidän ehdottomasti lausua paljoa lievempi tuomio miehen hairahduksista, kuin minkä sinä äskettäin minulle langetit, vaikk’en minä suinkaan tahdo kieltää, ett’ei semmoinen erehdys olisi viaksi luettava. Vika se on todellakin, kuten kaikki muukin himojen valtaan antauminen, mutta ei sentään läheskään niin paha vika, kuin se näyttää teistä, naisista! – Etkö voi käsittää, rakas vaimo, ett’en minä rikkonut sydämeni uskollisuutta sinuun, vaikka minut pahaksi onneksi harhaannuttivat ihmisluonnon intohimot, nähdessäni tämän tytön todellakin lumoavan kauneuden ja hänen luonnollisen suloutensa. – Minä pyydän vielä kerran anteeksi sinulta, jos sanani loukkaavat mieltäsi. Usko minua, julkeudesta minä en lausu sanojani näin peittelemättä, sillä sydämeni tuntee sanomattomia tuskia. – Ei! Mutta minä tahdon ja minun täytyy puhua suoraan, ja sen voimme puolisoina. Vilpittömästi olen tunnustanut ne tunteet, jotka minut ovat villinneet, eikö jo senkin pitäisi kehoittaa sinua lempeämmin tuomitsemaan minun vikaani. Ja muutenkin saan sinulle sanoa, ett’ei syy onnettomuuteen ole niin yksinomaan minunkaan juuri. Minä en olisi koskaan rohjennut ruveta viettelemään viatonta tyttöä, ja himoa häneen kentiesi ei olisi minussa herännyt, vaan tunteeni häntä kohtaan olisi jäänyt siksi, kuin se ensiksi oli, nim. hänen ihanuutensa, aivankuin taideteoksen ihmettelemiseksi, – mutta minun täytyy todellakin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, sanoa tätä tyttöä ennemmin minun viettelijäkseni, kuin päinvastoin. Jo ensi ajoista kuin hän oli meillä, kohteli hän minua sellaisella tavalla ja katseli minua välistä sellaisella katseella, joista, – sitä ette voi te, naiset käsittää, – ei kukaan mies, hän ei olle koskaan niin jyrkkä peri-aatteessaan, voi olla välinpitämätön, kuin se tulee niin kauniilta naiselta, kuin Katri on. Syy ei niinmuodoin ollut yksinomaan minun. – Minkälaista miehen ylevämielisyyttä on ensin houkutella nuori tyttö-parka turmioon ja sitte panna rikos hänen syykseen. – Yhtä usein on nainen miehen viettelijä, kuin päin vastoin. – No niin, mutta ne ovatkin kokeneita, kevytmielisiä naisia, eikä nuoria, viattomia tyttöjä. – Mitä sinä tiedät niistä asioista? – Sen, mitä lukemattomat surulliset tapaukset, joita joka päivä saamme nähdä, ja mitä oma terve järkeni ovat minulle opettaneet. Leonard astuskeli hitain askelin edestakaisin huoneessa. – En koskaan, en koskaan olisi minä antaunut tuohon hairahdukseen, en, ennen minä olisin ajanut tuon onnettoman naisen talostani, jos minä olisin tainnut aavistaa, jos minä olisin voinut ajatellakkaan näitä katkeria seurauksia ajattelemattomuudestani, sanoi hän enemmän itsekseen, kuin Gerdalle. Mutta minä en ajatellut – – – – Niin, mutta eihän silloin ajatellakkaan, kuin himo on mielen anastanut. Ei, minun tarkoitukseni oli rehellisesti pitää huolta hänen tulevaisuudestaan ja hänen, – omasta lapsestani. Tämän velvollisuuden täyttää sellaisissa tapauksissa jokainen kunnon mies. Ainoastaan heittiöt voivat jättää hätään ja kurjuuteen naisen, joka on antautunut heille. Gerdan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Leonard seisattui hänen eteensä. – Rakas vaimo! sanoi hän. Kuin minä nyt olen kunniallisesti tunnustanut kaikki sinulle, niin tuomitse minua maltilla ja rakkaudella, kuten jalon naisen, hyvän puolison, tulee ja sopii. Usko minua, kuin minä vielä kerran juhlallisesti vakuutan, että minun tunteillani tähän tyttöön ja suhteillani häneen ei ole mitään vaikutusta sydämeni rakkauteen ja uskollisuuteen sinua kohtaan. Älä alenna itseäsi asettumalla hetkeksikään hänen rinnalleen. Te kumpikaan ette voi toisiltanne ottaa, ette toisillenne antaa mitään. – Olenhan kuitenkin nainen, niinkuin hänkin, muistutti Gerda. Ajatteles, jos Katarina, olisi ollut minun sijassani ja minä hänen. Silloinhan olisit sinä avioliitossa hänen kanssaan, ja minä olisin tuo arvoton palvelustyttö, sinun huonojen himojesi esine. Sinä näet, että se on vaan sattumus, ainoastaan se seikka, että tämä tyttö ja minä olemme syntyneet erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, joka on tehnyt minut sinun lailliseksi vaimoksesi, ”sydämesi” puolisoksi, hänet halveksituksi rakastajaksesi. – Ah, Gerda! Älä tuo esiin tuollaisia järjettömiä vertauksia! Niissä ei ole perää. Tässä tytössä ei ole sitä sielunelämää, sitä henkistä suloutta, että minä, vaikka hän olisi minun vertaiseni, ja minä naimaton mies, voisin hänelle osoittaa jalompaa rakkautta tahi yhdistää hänen elämänsä omaani. Sinä olet nainen niinkuin hänkin, sanot sinä. No niin, mutta se onkin ainoa yhtäläisyys teillä, sillä hän on aivan toisellainen nainen kuin sinä. Siinä on eroitus. Minussa ei ole häneen mitään jalompaa tunnetta, mitään sydämen taipumusta. Sydämeni kuuluu yksinomaan sinulle, niinkuin se ainakin on ollut ja on viimeiseen hengenvetoon saakka oleva. Hän ei ole minkään arvoinen ihmisenä. Minulle on myöskin sama, joko hänellä on hyvä tai huono luonne. Hurja raivo säihkyi Gerdan sysimustista silmistä, jotka kiiluivat hänen aaveenkaltaisista, kalpeista kasvoistaan. Hän puri hampaitansa niin, että nirinä kuului ja pusersi kätensä niin kovasti nyrkkiin, että kynnet painuivat lihaan ja veri tirskui ulos, vaikk’ei hän siitä mitään tuskaa tuntenut. – Kurja! äännähti hän viimein. Ja kuitenkin liityit sinä tähän naiseen kuin puolisoon. Leonard ällistyi ja tumma punahdus nousi hänen kasvoihinsa. – Niin, aistien puoliso, ei sielun! vastasi hän korkealla äänellä ja ilkeän näköisenä. Hänen mielensä oli Gerdan solvaisevan vastauksen kautta joutunut raivoon. Hän mittaili lattiaa kiivain askelin. Oli aivan hiljaista, ainoastaan Leonardin raskas astunta kuului ja siitä seuraava lasi- ja porsliini-astiain tärisevä helinä. Viimein seisattui hän Gerdan eteen. Kova mielenliikutus hehkui hänen kasvoissaan. – Gerda! sanoi hän. Huolimatta siitä solvauksesta, kuin minulle tehnyt olet, nöyristyn sinun edessäsi enemmän kuin kukaan mies nöyristyisi naisen edessä, vaikka olisi rikkonutkin häntä vastaan, mutta juuri koska minä rakastan sinua niin hartaasti, sentähden tahdon edessäsi maahan painaa ylpeyteni. Nöyryydessäni saatat nähdä rakkauteni kukkulan. – Gerda! Kallis ystävä! Rakas puoliso! Minä olen pahoin rikkonut sinua vastaan. Minä ansaitsen vihasi, ylenkatseesi. Mutta salli sydämesi, naisen tunteesi puhua. Se kaunistaa sinua enemmän kuin kopea katkeruutesi. Anna minulle anteeksi! Tämä onneton tapaus, tämä raju myrsky, joka on meitä koetellut, liittäköön meidät vaan lujemmin toisiimme uskossa ja rakkaudessa. Älä hylkää katuvaa! Gerda! minä en voi elää sinutta. Ankaran, todellakin vilpittömän tunteensa vallassa vaipui Leonard puolisonsa jalkoihin ja syleili rukoillen hänen polviaan. Tämä katseli muutaman hetken ääneti häneen. Sydämessään näytti tapahtuvan koko hänen elämäänsä koskeva päätös hänen itsetuntonsa ja rakkauden välillä. Hän kumartui, irroitti Leonardin kädet polvistaan ja nosti hänet ylös. – Leonard! sanoi hän. Vastaa minulle: miten olisit sinä menetellyt minua kohtaan, jos suhteemme olisi päinvastainen, jos minä olisin rikkonut niinkuin sinä? – Haa, Gerda! Kuinka taidat tehdä tuollaista kauheaa kysymystä? Jos sinä olisit ollut minulle uskoton! Haa! Minä olisin sinut ajanut huonestani. Minä en olisi enää koskaan tahtonut nähdä kasvojasi. Minä olisin tahtonut tappaa sinut. – Ja kuitenkin pyydät sinä anteeksi minulta rikollisuuttasi? – Ah, sehän on aivan toista. Eihän voi olla mitään yhtäläisyyttä näissä seikoissa. Sinä olet nainen. Uskotonta naista ei voi kärsiä. Hän on pettänyt puolisonsa uskollisuuden, häväissyt kodin pyhyyden, pannut poistamattoman häpeäpilkun miehensä kunniaan, perheensä maineesen ja menettänyt oikeuden katsoa lapsiansa silmiin. – No, entäs uskoton mies? – Hänen laitansa on toinen, sanon minä. Sehän on vallan luonnollista; ja ethän sinä voine olla niin lapsellisen taitamaton, ett’et voi käsittää, mitä eroitusta on näillä asioilla. Leonard puhui innollisesti vakuutuksella ja näytti siltä, kuin olisi hänestä ollut erittäin ihmeellistä, ett’ei hänen vaimonsa ymmärtänyt niin yksinkertaisia ja itseselviä asioita. – Miehen ja vaimon laitahan, jatkoi hän, – minun täytyy vielä kerran sanoa se, – on aivan toinen tässä tapauksessa, niinkuin monessa muussakin. Niin on ollut maailman alusta, ja sinä se pysyy kaikkina aikoina, sillä se perustuu siveelliseen välttämättömyyteen, luonnon lakeihin. Miehellä on toiset intohimot kuin naisella, voimakkaammat, aistillisemmat, pintapuolisemmat tahi eläimellisemmät, jos niin saan sanoa minua väärin ymmärtämättä. Hän voi himojen raivossa rikkoa siveydellisyyden säännöt, vieläpä näennäisesti uskollisuudenkin, kuitenkaan sentähden pettämättä sydämensä luottamusta tahi hämmentämättä sielunsa puhtautta tahi menettämättä kunniaansa. Hän voi säilyttää sydämensä jumalattaren solvaisemattomassa pyhyydessä, vaikka hän jonkun kerran pyörähtelisikin luonnotarten ja sulottarien hurjassa leikissä. Sentähden juuri ei hän alennu, kuten nainen, himojen harhoista; juuri sentähden säilyttää hän, ja syystä kyllä, arvonsa yhteiskunnassa solvaisemattomana, huolimatta vioista, joihin himo on hänet niellyt; hän pysyy kunniallisena miehenä, huolimatta huikentelevaisuudestaan. Ja juuri tämä kaksoisluonto, tämä ihmeellinen tunteen rikkaus, – solvaisemattoman, pyhän, sydämen rauhoitetussa temppelissä palavan tunteen rikkaus, – ja himojen lumous, – se juuri tekee miehen suuremmaksi, korkeammaksi kuin naisen, ja se on antanut hänelle vallan maan päällä. Naisen laita on toinen. Hän voi rakastaa vaan yhdellä tavalla. Kuin hän joutuu intojensa valtaan, niin ihastuu hänen koko olentonsa ruumiineen, sieluineen, usein vähäpätöisimpäänkin seikkaan. Hän ei voi säilyttää koskematonta pyhää loukkoa sydämessään korkeamman tunteen varalta. Ei, hän luovuttaa sille, jolle hän antaa ruumiillisenkin olentonsa, myöskin sydämensä kokonaan. Sentähden, kuin hän rikkoo siveyden ja uskollisuuden lakeja vastaan, kohtaa häntä, ja syystä kyllä, koko häpeä ja rangaistus rikoksesta. Mikä miehelle on vaan anteeksi annettava hairaus, se on luettava naiselle rikokseksi. Se on oikea, muuttamaton siveydenlaki. Nyt olen minä vastannut sinulle, ja jos sinä kysyt koko maailman siveellistä vakuutusta, vaikkapa sen ankarimmilta viisaudenopettajilta heidän ajatustaan tästä asiasta, niin heidän loppupäätöksensä on yhtäpitävä vastaukseni kanssa. – Minä en ole, huomautti Gerda, ainoastaan ihmetellen, vaan myöskin kummastellen kuunnellut, kuinka älykkäästi, kuinka viekkaasti tuumitellen puolustit rikostasi. Se oli raa’an voiman, miesten itsekkäisyyden keksimää ja vaan halujen hillitsemättömän vallan eduksi ja naisen terveen päätösvoiman sekaannuttamiseksi. Mutta sinä olet paljon erehtynyt, jos sinä olet odottanut minun olevan tuollaisia kurjia heikkotahtoisia, yksinkertaisia naisia, jotka alamaisella kunnioituksella taipuvat herrojensa mukavain lakimääräysten mukaan. Ei! Järkähtämättömän, jumalallisen siveyslain käskyissä ei ole mitään ehtoja eikä poikkeusmääritelmiä niin toista kuin toistakaan sukupuolta varten. Kuudes käsky on lausuttu samalla järkähtämättömällä ankaruudella sekä miehelle että naiselle. Ja eikö naisen orjuuden historia selvään näytä, kuinka mies pääsee rankaisematta rikoksista, joista nainen puoleltaan joutuu kovaan edesvastaukseen; se osoittaa kuinka mies pidetään vapaana, kuin sitävastoin koko rikoksen kuorma sälytetään heikon naisen hartioille. Mutta minun elämäkertani ei ole kuuluva tuohon historiaan, minun nimeäni ei piirretä niitten lukemattomien vaimo-raukkain joukkoon, jotka ovat alentaneet ihmisarvonsa ja luontonsa pyhyyden, niinkuin orja itämaisen herran haaremissa, häväistyssä, rikotussa avioliitossa, jakaakseen puolisonsa rakkauden ja omistusoikeuden häneen, toisten orjain kanssa, jotka kuitenkin ovat yhtä kalliit omistajalleen kuin hänkin. Meidän täytyy erota. – Gerda! Epätoivo näytti vallanneen kokonaan Leonardin. – Jos sinä olisit, alkoi Gerda uudestaan ja lempeämpi katse keskeytti sen jäykän katkeruuden, mikä peitti hänen kalpeat piirteensä, – jos sinä olisit silloin, kuin minä kysyin sinulta, mitenkä olisit tehnyt minulle, jos minä olisin ollut rikollinen, jos sinä silloin olisit vastannut minulle, että sinä olisit antanut minulle anteeksi ja jälleen ottanut minut puolisoksesi, niin silloin olisin uskonut sanasi vilpittömyyden; minä olisin lukenut niiden totuuden katseestasi, – ja minä olisin antanut sinulle anteeksi. Mutta kuin sinä selitit, että sinä ylenkatseella olisit hyljännyt minut, jos minä olisin tehnyt sen rikoksen, minkä sinä pidät itsesi oikeutettuna saamaan minulta anteeksi, kuin sinä julkisesti olet ilmaissut minulle koko huonon, itsekkään käsityksesi elämän pyhimmistä velvollisuuksista ja olet osoittanut minulle, että minä, huolimatta kaikista kauniista sanoistasi, joita lausuit arvostani, en ole sinun vertaisesi, vaan ainoastaan orja, niinkuin muutkin naiset, niin, siksi on meidän liittomme rikottu, minä en voi enää kauempaa alentua olemaan sinun puolisonasi. Meidän täytyy erota. – Gerda! Älä lausu tuota kauheaa sanaa! – Anna minulle anteeksi! Unohda kaikki, mitä minä tuskissani olen puhunut. Älä minua hylkää! Minä en voi elää ilman sinua. Minä joudun hukkaan, jos sinä jätät minut, sinä, joka olet parempi puoli minussa! – Sinähän olet juuri äskettäin selittänyt, että miehellä on korkeampi luonne, korkeampi arvo, kuin naisella. Kuinka voin minä, nainen, sitte olla parempi puoli sinussa? – Sinä olet julma, Gerda. Armahda minua! Minä tunnustan vikani sinulle. Minä olen menetellyt kurjasti, kelvottomasti. Sinulla on oikeus syöstä minut luotasi, mutta älä tee sitä. Armahda minua! – Sinä heikko mies! Hetkinen sitten puolustit sinä niin pöyhkeästi vikaasi ja miehuullista ylevyyttäsi, mutta kuin sinä näet järkähtämättömän vakuutukseni ja päätökseni, jonka sinä luulit kumoavasi muutamilla miehekkäillä, viisailla lauseparsillasi, kuin sinun täytyy pelätä kadottavasi minut, jota sinä kuitenkin rakastat, vaikk’ei rakkauteni eikä keskinäinen onnemme olleet sinulle kylliksi, niin silloin lankeat sinä nöyrästi jalkoihini, luovut kaikeista kopeista väitteistäsi ja kerjäät minulta anteeksi antoa. Ei, Leonard! Elämä, avioliitto, ei ole mitään leikkiä, vaan pyhää todentekoa. En minä etkä sinä ole leikkikaluja, joita vaihtelevain tunteittemme kuohut voi heitellä sinne tänne. Minä pidän sinut suuremmassa arvossa, jos sinä lujasti pysyt väärissä mielipiteissäsi, kuin jos sinä kehnona pelkurina niistä luopuisitkin, mutta taas heti, kuin pelon hetki on ohitse, omistaisit ne jälleen. Ja mitä arvoa voisit sinä minuun panna, jos minä toisella hetkellä lausun lujan päätökseni ja toisella taas olen valmis kumoamaan sen? Ei mikään puhdas ja jalo, vaan ihmiselle arvoton, lihallinen rakkaus, vaadi siveellisen vakuutuksemme, ihmisarvomme uhraamista. Ei, Leonard! – Runsas kyynelvirta puhkesi Gerdan silmistä. – Koska minun rakkauteni sinua kohtaan, jatkoi hän, niinä tuskan hetkinä, joita minä olen kärsinyt tänä iltana, ei ole voinut peruuttaa päätöstäni, niin ei sinun epätoivosi, sinun rukouksesikaan voi sitä tehdä. Meidän täytyy erota. Leonard oli kovin liikutettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui tuolille. Gerda istui, kuulumattomista nyyhkytyksistä vavahdellen, tuolilla, toisella puolen pöytää. Kolkkoa olisi ollut katsella, kuinka puolisot, tuskan rauentamina, istuivat ääneti hämärässä huoneessa, myöhäisenä yön hetkenä, keskellänsä olevan lampun heikossa valossa, nämät puolisot, jotka vielä olivat nuoret ja joilla oli kaikki, mikä vaan voi lisätä elämän rikkautta ja suloutta, heillä oli tietoja ja lahjoja, turvattu toimeentulo, rakastettavat lapset, – nämät puolisot, jotka jo monta vuotta olivat yhdessä eläneet, kestäneet raskaat koetukset, surut ja ilot yhdessä jakaneet, he nyt tuossa istuivat moniahta tuntinen sitte niin rauhallisessa, mutta nyt autiossa kodissa, masentavan onnettomuuden uhreina, onnettomuuden, joka ei ollut ansaitsematon, vaan toisen puolison julkean kevytmielisyyden tuottama. Kauan aikaa kesti syvä hiljaisuus. Lopuksi nosti Leonard päänsä. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat epätoivoista päätöstä. – Mutta jos minä aviomiehen oikeudellani kiellän sinun jättämästä minut? sanoi hän. – Niin en minä tottelisi sellaista kieltoa, lausui Gerda, sävyisästi vastaan. Koska sinä olet rikkonut avioliittomme, niin ei ole mitään ulkonaisia kahleita, jotka voivat sitoa minut sinuun. – Mutta jos minä julkisen kuulutuksen kautta kutsuisin sinut takaisin? – Ja minä en tottelisi kutsumusta, niin tulisi eromme myöskin kansakunnallisen lain puolesta vahvistetuksi. Hetkinen äänettömyyttä seurasi. – Ja sinä, sanoi vihdoin Leonard lempeällä äänellä, joka aina olet ollut niin hellä ja esimerkiksi kelpaava äiti, sinäkö voisit jättää lapsesi? – Jättää lapseni! En koskaan! He seuraavat mukanani. – Lapsia et sinä saa temmata minulta. Siinä saa laki päättää välimme. – Hyvä! Vetoo vaan tuomioistuimeen. Laki on tuomitseva minun edukseni. En minä, vaan sinä olet rikkonut avioliittomme ja menettänyt isänvelvollisuutesi. Taas muutaman minuutin äänettömyys. Leonard kohotti äkkiä päänsä. – Missä on todistajat, jotka ovat kuulleet minun tunnustavan erehdykseni? kävi hän sanoiksi ivallisen rohkeasti. Tyttöä tuolla – hän teki halveksivaisen liikkeen sinne sivulle, missä keittiö oli, – ei tarvitse kenenkään uskoa. Hän voi valehdella. Gerda ei vastannut mitään, mutta hänen tuskallinen, terävä katseensa saattoi Leonardin painamaan häpeissään päänsä alas. – Lapset päättäkööt itse, kummanka luokse he tahtovat jäädä, lausui hän taas jonkun ajan kuluttua. – Niin, lapset langettakoot itse tuomiansa, kuiskasi Gerda. Hän nousi ylös. – Mihin sinä menet? kysyi Leonard luoden häneen jäykän katseen, joka viilsi Gerdaa sydäntä. Hänestä tuntui, kuin puolisonsa olisi pelännyt hänen heti tällä hetkellä tahtovan hänet jättää, ja hän itse näytti Gerdasta avuttomalta lapselta, kun se näkee rakkaimman ystävänsä valmiina jättämään hänet ja pelästyneellä kysymyksellään koittaa pidättää häntä. Hänen täytyi tällä hetkellä ponnistaa kaikki sielunkykynsä voidakseen olla heittäytymättä miehensä syliin ja ollakseen sanomatta: minä jään luoksesi! – Mutta hänen täytyi voittaa sydämensä. Hän ei saanut panna alttiiksi ihmisarvoansa, ei saanut vilpistellä siveellisessä vakuutuksessaan, puolisonsa ja omassa kunniassaan, jonka pelastukseksi hän oli kestänyt niin epätoivoisen taistelun, ja hän tunsi, että jos hän olisi heikko tällä hetkellä, niin menisi tuo kalliisti ostettu voitto ainiaaksi hukkaan, sillä jos hän nyt kääntyisi puolisonsa puoleen, niin ei hän voisi enää koskaan säilyttää arvoansa miehensä silmissä. – Minä menen herättämään lapsia, sanoi hän. – Miksi häiritä heitä yösydännä? – Katsos! Juuri nyt täytyy minun kuulla heidän päätöksensä. Minä en voi elää tuntiakaan tietämättömyydessä siitä, ja varmuuttahan sinäkin haluat. Hän meni huoneesta ja palasi hetkisen kuluttua, lapset mukanaan, jotka kiiruussa puettuina, kysyvillä, pelästyneillä silmillään katsella tirrittivät vanhempiin, jotka kalpeina ja vapisten seisoivat heidän edessään. – Mitä tämä on, isä? kysyi vanhin poika, melkein kahdentoista vuotinen Leo. Onko jokin onnettomuus tapahtunut? Leonard käänsi päänsä pois päin. – Kysy äidiltä, huo’ahti hän. Poika käänsi kysyvän katseensa äitiinsä, ja kaksi nuorinta lasta liittyivät lujasti hänen helmaansa. – On sillä tapaa, sanoi Gerda, puhuen vaivaloisesti, että isä ja minä olemme sopineet, että minä matkustan pois. – Koska sinä tulet takaisin? kysyi kymmenvuotias Hildur hätäisesti. – En koskaan. Kolmiääninen sydäntäsärkevä huuto pääsi lasten rinnasta. Kovasti valittaen pitivät he äidistä lujasti kiini. Leonard katsella tuijotti tätä ryhmää. – Tahdotteko jäädä, minun luokseni vai mennä pois äitinne kanssa? kysäsi hän. Te saatte itse sanoa, niinkuin tahdotte. Nyt oli päättävä hetki käsillä. – Onko se totta, isä? kysyi Leo. – On! Tuo ymmärtäväinen poika tunsi, että tämä hetki oli äärettömän tärkeä vanhemmille, tunsi aistimaisesti, että äiti oli voimakkaampi taistelussa, jota tässä käytiin, tunsi, että hän omasta päätöksestään ja vastoin isänsä tahtoa meni pois, jättäen tämän suureen tuskaan. Lapsi ei epäillyt hetkistäkään, ett’ei äiti olisi ollut oikeassa siinä, mitä teki, vaikka hän ei voinut aavistaa syytä siihen, mutta hänen sydämessään tuntui mitä syvin sääli isää kohtaan, ja vaikka poika rajattomalla rakkaudella oli äitiin liittynyt, olisi mieluisammin mennyt hänen kanssansa, jos hän olisi seurannut itsekkäistä haluansa, niin voitti hän nyt kuitenkin sankarimielin itsensä, kuivasi silmänsä ja meni päättävällä ryhdillä isän luo, sulki käsiinsä hänen käsivartensa ja sanoi: – Minä jään sinun luoksesi, isä, jos minä saan? Leonard painoi liikutuksella pojan rintaansa vasten ja peitti hänen päänsä suuteloihinsa ja kostutti sitä kyynelillään. Molemmat nuoremmat lapset liittyivät yhä lujemmin äitiin, ikäänkuin olisivat peljänneet, että heidät pakoitetaan eroamaan hänestä ja jäämään isän luokse niinkuin velikin. Suuret kyynelet vuotivat hiljaa pitkin Gerdan poskia, kuin hän katseli isää ja poikaa. Hänen ensinsyntyneensä, se lapsi, joka aina oli ollut isän rakkain, hylkäsi äitinsä ja meni isän luo, mutta terävä äidinsilmä luki lapsen sielusta, näki sen uhrin, minkä tämä isälle kantoi, ja hänen sydämensä oli pakahtua. Häntä viettelytti taas kovasti luopua päätöksestään ja lapsineen jäädä puolisonsa luokse. Mutta hän tunsi, että hänen heikkoutensa olisi vahingoksi yhtä paljon tälle, kuin hänelle itselleenkin; tunsi silloin kadottavansa kaiken voiman hänen sydämensä ja ajatustapansa jalostuttamiseksi, jos hän nyt tukahuttaisi paremman tunteen itsessään; tunsi, ettei hän kauempaa voisi olla esikuvana lapsilleen, jos hän olisi heikompi kuin he, ja hän voitti vielä kerran itsensä, puristi nuorimmat lapset itseensä ja kysyi heiltä: – Ja te, jäättekö te isän tykö, vai tuletteko minun kanssani? – Minä olen sinun tykönäsi, äiti! kuiskasi Hildur. – Minä tahdon olla äidin kanssa, sanoi kolmevuotias Naimi. Arpa oli langetettu. Lapset olivat tehneet vaalinsa. Vielä tänä yönä kirjoitti Gerda vanhemmilleen, ilmoittaen heille tapauksen, joka oli kohdannut häntä, ja päätöksensä, mihin hän oli ryhtynyt, ja seuraavana päivänä alotti hän valmistaa lähtöä kodista. Kalpea ja harvasanainen hän oli, mutta rauhallinen ja lempeä. Aikasin tämän päivän aamulla kutsui hän Katarinan luoksensa. Kalpeana ja arkana seisoi onneton tyttö hänen edessään, odottaen vakavalta emännältänsä ankaraa käskyä korjaamaan itsensä siitä perheestä, jonka hän oli häväissyt suurella synnillään. – Katarina! sanoi Gerda. Minä matkustan nyt pois enkä enää palaa tänne. Sinä saat seurata minua ja pysyä luonani. Minä olen suojeleva sinua ja sinun lastasi, aivan kuin se olisi omani. Tyttö jäi katselemaan, hämmästyksissään Gerdaa eikä luullut oikein ymmärtäneensä hänen sanojaan. Hänen hyvä emäntänsä, jonka hän oli niin julmasti pettänyt ja jonka onni, sen käsitti hän nyt, oli juuri hänen kevytmielisyytensä kautta hävitetty, hän ei hyljännyt rikoksellista naista, uskotonta palvelijaa, vaan hän lausui hänelle lempeitä sanoja ja ilmoitti hänelle sen ihmeellisen sanoman, että hän tahtoi pitää hänet luonansa ja suoda hänelle turvaansa. Katarina ei voinut sanaakaan vastaukseksi saada. Hän tuijotti vaan Gerdaan, niinkuin hän olisi katsellut lohduttavaa taivaan ilmiötä. – Niin, se on kuten sanoin, jatkoi tämä. Etkö sinä tahdo seurata minua? Tyttö syöksyi ääneensä itkien hänen jalkoihinsa. Gerda nosti hänet ylös, pyyhkäsi lempeästi hyväillen hänen kaunista otsaansa ja sanoi: – Lapsi raukka! Rauhoitu nyt ja laita kapineesi kuntoon. Me lähdemme pian. Sitten, kun olemme tulleet uuteen kotiimme, saamme rauhassa keskustella tulevaisuudestamme, ja silloin saat vilpittömästi uskoa minulle kaikki, mikä sydäntäsi rasittaa. Kenellekään tutulle päätöstänsä ilmaisematta vietti Gerda kotonaan ne päivät, jotka olivat välttämättömät matkavalmistuksiin. Leonard näytti hyvin alakuloiselta, mutta osoitti kuitenkin miehuullista levollisuutta, eikä enää sanallakaan koettanut häiritä hänen aikomustaan. Puolisot kohtasivat toisensa aterian aikoina ja viettivätkin jonkun hetken silloin keskenään neuvottelemassa, miten järjestäisivät sekä oman että lastensa tilan. Mitään vihollisuutta ei ollut heidän välillään. He olivat kumpainenkin paljastaneet toisilleen sydämensä salaisuudet juurta myöten, ja voivat nyt niin muodoin katsoa rehellisin katsein toistansa silmiin. Ennenkuin Gerda ennätti jättää kotinsa, tuli kirje hänen vanhemmiltaan. Isän kirje osoitti tuskaa ja hämmästystä ja sisälsi varovaisia vihjauksia, että Gerda ehkä oli ollut liian ankara puolisoansa kohtaan, ja eiköhän olisi paremmin sen anteeksi antavan lempeyden mukaista, jota miehellä on oikeus odottaa jalolta naiselta ja enemmän onnea tuottavampaa unhoittaa hänen vikansa ja pysyä hänen luonaan. Mutta äiti, joka aina paremmin kuin isä oli ymmärtänyt tyttärensä hengen ja mielialan, kirjoitti hänelle kirjeen, joka tosin oli täynnä tuskaa, paljon sydämellisempää kuin isän, tuskaa, jossa piili salavihkaista nuhdetta, – mutta siinä näkyi kuitenkin joka rivillä hänen harras suostumuksensa tyttärensä päätökseen. Äidin sydän oli kaikessa alakuloisuudessaanko täynnä ylpeilevää iloa lapsensa jalosta, siveellisestä voimasta. Viisi päivää siitä, kuin Gerdan ja hänen miehensä väli oli murtunut, seurasi Leonard, itkevä poikansa mukana, poismenevää puolisoa rautatien asemalle. Gerda ja hän puristivat toisensa kättä, vaihtoivat jäähyväis-suutelon, Leonard syleili tyttäriään, äiti sulki pienokaisen sydämelleen; juna vei hänet pois ja jälelle jäänyt puoliso palasi surun murtamana, itkevää poikaansa taluttaen, autioon kotiin. Ja poiskiitävässä vaunussa vaipui Gerda lastensa viereen, ihan masennuksissa, mutta tieto siitä, että hän oli pelastanut luontonsa pyhyyden perikadosta ja ankarasti tuomitsemalla puolisonsa rikoksen, valmistanut hänelle mahdollisuuden siveelliseen uudestasyntymiseen, se tieto antoi hänelle voimaa, kestää niitä tuskia kuin ero hänelle tuotti. Vähän sen jälkeen kuin perhe oli asettunut pääkaupunkiin, oli Gerda vakuuttanut henkensä, pitääkseen siten huolta jälkeenjäävistä omaisistaan, jos kuolema sattuisi kohtaamaan häntä. Vuotuisia suorituksiansa ei hän jättänyt miehensä kassan nojaan, vaan hankki niihin varat omalla työllään. Sittenkin, kuin perheen raha-asiat olivat joutuneet paremmalle kannalle, ja vaikka lasten hoito ja talonaskareitten huoli sekä rakkaat, milloinkaan unhottamattomat opinnot, kylläkin tarkasti veivät hänen aikansa, niin hankki hän kuitenkin yhä edelleen vähäisen tulon omaan taskuunsa, sillä hänen itsenäinen mielensä ei tahtonut yksinomaan olla miehensä kassan turvissa, eikä tehdä selvää hänelle vähäpätöisimmästäkin menosta. Suuren osan pikkutulojaan käytti hän vanhempiensa avuksi heidän ahtaassa tilassaan, vaikka nämät ensi alussa lujasti sitä vastustivat, mutta kuitenkaan eivät voineet he kauemmin kieltää tuota rakkaan lapsen hellää itsepintaisuutta. Nyt kuin Gerda jätti kodin ja suorastaan hylkäsi Leonardin tarjoaman avun, hänen ja lasten toimeentuloksi, olisi hänen tilansa ollut sangen avuton, jollei hänen olisi onnistunut hengenvakuutustaan panttaamalla saada lainaa erään perheystävän välityksellä, jolle hän antoi selkoa niin paljon asemastaan ja aikomuksestaan kuin välttämätöntä oli tarkoituksen saavuttamiseksi. Holhonalainen kuten vaimo on, täytyi hänen, koska hän laillisesti oli miehensä puoliso, asian päättämiseksi hankkia hänen suostumuksensa, jonka tämä antoikin, vaikka vastentahtoisesti. Gerda lähti Ruotsiin ja asettui Upsalaan asumaan, jossa hän hankki itselleen sievän kodin; siinä Katarinakin, hänen onnensa turmelija, sai rauhallisen turvapaikan ja jalon hoidon, sekä henkisessä että ruumiillisessa suhteessa. Nyt täytti Gerda rakkaan nuoruuden toiveensa, rupesi oppilaaksi yliopistoon, ja innokkaana tieteilijänä etsi ja löysikin hän terveellisen virvoituksen raastetulle sydämelleen. Vaikka hänet jo oli jättänyt varsinainen nuoruuden ikä ja kukoistus, niin tyydytti hän nuoruuden innolla janoaan tietojen lähteestä; hän herätti opettajissaan ja muussakin ympäristössään suurinta mieltymystä, varsinkin kuin hänen kalpeista kasvoistaan ja kirkkaista, surkumielisistä silmistään voitiin lukea hänen surullisen kohtalonsa vaiheet. Kuluneen elämänsä vaiheita ei Gerda ilmaissut kenellekään uuden kotiseutunsa asukkaalle, mutta ihmiset saivat kuitenkin huhujen kautta naapurimaasta epävakaisia tietoja hänen kohtalostaan ja, kuten tavallista, ihmisten uteliaisuutta ärsytti vielä enemmän Gerdan äänettömyys, niin että oltiin valmiit kuulemaan ja uskomaan mitä kummallisimpia juttuja hänestä. Tämä huoletti kuitenkin hyvin vähän Gerdaa, jos hänellä siitä edes oli aavistustakaan, hän kävi vaan tyyntä rataansa eteenpäin. Kaksi lukukautta luettuansa suoritti hän hyvillä arvosanoilla kasvatusopin kandidatitutkinnon ja sai erittäin edullisen opettajapaikan Ruotsin pääkaupungin etevimmässä tyttökoulussa. Hän muutti niinmuodoin Tukholmaan, ja oli mielestänsä niin onnellisessa asemassa, että hän kirjoitti vanhemmilleen voivansa tarjota heille turvatun toimeentulon, heidän vanhoiksi päivikseen, joka heille olisikin ollut hyvään tarpeesen, vaikka he kieltäytyivät aluksi ottamasta vastaan hänen tarjoustaan; mutta Gerdan itsepintaisuus ja hänen vakuutuksensa, että he läsnäolollaan tekisivät hänen elämänsä paljoa hupaisemmaksi, voittivat viimein vanhuksien vastustuksen. He myivät vähäisen talous-kalustonsa, ja suunnittivat matkansa tuonne ystävälliselle rannalle, johon vanhuuden koti tyttären katon alla viittasi elämän vaivoista väsyneitä vanhuksia tulemaan. Se aika oli vihdoinkin koittanut, jolloin vääryyttä kärsinyt tytär, jonka hänen isänsä sokeassa luottamuksessaan kevytmieliseen poikaan, oli perinnöttömäksi tehnyt, voi vanhemmilleen tarjota turvapaikan omin voiminsa rakentaman katon alla. Nämät ajatukset täyttivät vanhuksien sydämen matkalla uuteen kotiin, ja syvää, sielun sisintä kaivelevaa nöyryytyksen tunnetta sai isä-vanhus kokea, tuntiessaan hartaiksi tervetuliaisiksi sulkeutuvansa hänen syliinsä. Äkkinäinen, aivan aavistamaton, mullistus Gerdan kodissa ja hänen poismatkustuksensa herättivät, kuten on ymmärrettäväkin, suurta hämmästystä hänen entisessä kotiseudussaan. Se oli pitkän pituiset ajat ainoana keskusteluaineena, ja siitä kuului arveluja selityksiä, toinen toistaan kummallisempia, niinkuin sellaisissa tapauksissa on tavallista. Nämät puolisot, jotka monta vuotta olivat olleet yhdessä ja kaikkien mielestä olivat olleet jalon avioparin mallikuva, he nyt erosivat äkkiä, oikeinpa hätäilemällä, kenenkään koskaan kuulematta sanaakaan, ei edes pienintä vihjaustakaan oikeasta syystä sellaiseen eroon. Tuo hieno, korkeasti sivistynyt, nuhteeton vaimo hylkäsi äkkiä kotinsa ja puolisonsa, sen puolison, jolle hän tämän tuottamina onnettomuuden päivinä itsensäkieltäväisellä miehuudella oli pysynyt uskollisena, hylkäsi hänet juuri nyt, kuin heidän oli onnistunut jälleen saada kotinsa kuntoon, ja heidän aineellinen tilansa tuli päivä päivältä yhä turvallisemmaksi ja toivehikkaammaksi. Mikähän salaisuus oli tähän kummalliseen tapaukseen kätketty? Yleinen sääli tuli tuon ilmeisesti sortuneen, hyljätyn puolison osaksi, jonka suljetuilta huulilta ei koskaan sanaakaan päässyt arvoituksen selitykseksi; hän vetäytyi vaan lukuisain ystäväinsä ja tuttaviensa seurasta, kieltäytyi antamasta apuansa siihen historialliseen teokseen, jota hän mainitsi tuona kovaonnisena iltana, sulkeutui poikineen yksinäiseen kotiinsa, ja jonkun ajan kuluttua näkyi vaan rappioinen varjokuva äskettäin niin eloisasta miehestä. Ihmisten innostus meni tässä salaperäisessä asiassa niin pitkälle, että koetettiin tutkia sitä pikkupojalta, joka oli isän ainoana seurana, mutta poika, joka ei aavistanutkaan syytä äidin poismenoon, mutta hyvin ymmärsi, että suuren, surullisen syyn siihen täytyi olla, ei voinut, taikka ei tahtonut antaa uteleville mitään selkoa. Hän naurahti vaan surkumielin ja vastasi, että hänen oli hyvin ikävä äiteä, mutta hän kyllä vielä saisi tavata hänet. Sellaista tapausta ei luonnollisesti voitu jättää rauhaan, ennenkuin oli niinpaljon kuin mahdollista sitä tutkisteltu ja arvaeltu. Sellaista makupalaa ei ole joka päivä pureskeltavana. Muutamat olivat varmuudella tietävinään, että Ivarssonin herrasväki ei ollutkaan niin onnellinen, kuin luultiin, sillä mies oli ollut oikea tyranni vaimolleen. Kukahan olisi voinut ajatella mitään sellaista hänen iloisesta, sydämellisestä olennostaan! Mutta niin kuitenkin oli. Toiset huhut kuiskasivat Leonardin aviollisesta uskottomuudesta ja panivat kauniin palvelustytön jonkinlaiseen yhteyteen hänen rikoksensa kanssa. Mutta Gerdahan oli ottanut tytön mukaansa. Tätä hän ei luonnollisesti olisi tehnyt, jos tämä olisi ollut syyllinen. Sehän oli selvää! Tämä huhu siis näytti heti perättömyytensä ja sammui jo alkuunsa. Kerran saatiin kuulla, mutta kovalla vaitiolon ehdolla, sekin surullinen salaisuus, että rouva Ivarsson, ”joka aina lie ollut vähän kummallinen,” äkkiä olisi tullut mielenvikaan ja että hänen matkansa tarkoituksena on saada oleskella jonkun aikaa jossakussa Ruotsin hulluinhoito-laitoksessa. Sentähden oli kaikki käynyt niin hiljaisuudessa, sentähden ei hän käynyt missään hyvästijättämässä ja sentähden lähetettiin palvelustyttökin hoitamaan häntä matkalla. Mutta lapset? Miksi ne olivat mukana? Vai ehkä sairaan päähän oli pistänyt tahtoa pitää ne luonansa, ja hänen annettiin seurata tahtoansa, ett’ei enempää hänen mieltänsä häirittäisi. Maisteri Ivarsson raukka, niin kyllä! Sitä herttaista miestä! Oliko ihme, jos hän näyttikin sortuneelta ja vetäytyi yksinäisyyteen surussaan? Mutta myöskin tiettiin kertoa, että Gerda tervejärkisenä oli valmistellut matkatarpeitaan ja vieläpä ottanut lainan hengenvakuutustaan vastaan. Kaikkea tätä ei hän olisi voinut tehdä, jos hänen järkensä olisi ollut suunniltaan. Ei, sehän on ymmärrettävä! Niinmuodoin tuon mielenvika-jutun täytyy olla erehdys. Mutta entäs laina? Siinä uusi arvoitus uteliaille. Hän otti lainan hengenvakuutustaan vastaan! Hänen miehensä ei ollut varustanut häntä matkarahoilla, vaan hänen täytyi hankkia itse omat varat. Siinä oli jotain erinomaista. Vaimon täytyi olla syyllinen, ja hänen oli täytynyt antaa aihetta eripuraisuuteen. Muuten olisi Leonardin täytynyt kustantaa hänen matkansa ja maksaa hänen ja lapsien elatuksen. Niin oli itse selvää, että Gerda oli syyllinen. Niin pitkälle oli tultu asian varmuudesta. Mutta nyt oli aprikoittava, minkälainen hänen vikansa oli. Oltiin yhtä mieltä siinä, että tämä esikuvaksi kelpaava nainen oli ollut uskoton vaimo. Juuri niin, sitenhän olikin! Ja muisteltiin tuota pikaa koko joukko seikkoja, jotka ennen, kuin ei ollut mitään syytä epäluuloon, olivat olleet huomaamattomissa, mutta nyt paljastuivat sitä kirkkaammassa valossa ja osoittivat selvästi, että oikeassa oli sittenkin heidän arvelunsa. Muistettiinpa, kuinka Gerda siinä ja siinä tilaisuudessa oli hymyillyt omituisella tavalla sille tai sille herralle, kuinka hänen miehensä jossakin tilaisuudessa oli näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, kuinka hänet eräänä iltana oli kohdattu kahden vieraan mieshenkilön kanssa, ja kuinka hän oli punastunut mainittaessa, jotakin nimeä, josta oli väitelty j. n. e. j. n. e. äärettömyyksiin. Olipa sentään kummallinen supatus seurapiireissä alemmasta ylhäisempään saakka! Niin turmeltunut oli silloin maailma! Kukahan olisi sentään voinut luulla mitään sellaista tästä hienosti sivistyneestä, päältä niin siveellisestä, sanoissaan niin totisesta naisesta, joka aina lausui mitä puhtaimpia mielipiteitä! Ei! Ei pidä luottamustaan panna kehenkään. Ja kaikki ne sitte, jotka olivat seurustelleet tuon karkurin kanssa, ja pitäneet häntä ystävänään, miten suureen kauhistukseen he joutuivat! Ajatteles, jos heidän siveellisyytensä olisi kärsinyt vahinkoa tästä seurustelemisesta – ja heidän nuoret tyttärensä sitten! Ajatteles, että hän oli ”semmoinen ihminen,” eikä siitä ollut aavistustakaan! Huu, miten harmillista! Minkälainen häväistys! Ja se miesparka sitten! Se oivallinen mies-raukka! Miten surkuteltava hän oli! Ja kuinka jalomielisesti kärsi hän kovan onnensa! Ei sanallakaan tahtonut ilmoittaa tämän kelvottomuutta! Hyvin kummallista oli kumminkin, että Leonard oli jättänyt hänelle kaksi lastansa. Ja vielä juuri ne pienet tytöt! Minkälaisen kasvatuksen, minkälaisen siveellisyyden voi äiti heille hankkia? Vieläpä jotkut mainita sujahuttivat: ”kukapa tietänee syyn, miksi Leonard vähemmän oli mieltynyt nuorempiin lapsiin? Hän piti kumminkin vaan pojan.” Kuin huhu mainitsi, että Gerda oli lukemassa Upsalan yliopistossa, silloin nuot ankaran siveelliset juoruseurat vasta oikein rupesivatkin. ”Hänellä oli aivan nuoresta tytöstä saakka ollut kummallisuutensa, ja taivas tiesi, mitä hänestä olisi tullut, jos ei hänellä olisi ollut kunnioitettavia vanhempia, jotka olivat häntä silmällä pitäneet? Johan hänessä silloin oli tuo oppikiihko, ja hän olisi tahtonut matkustaa Upsalaan, mutta isä pani vastaan, ja niin siitä ei tullut mitään. Ja nyt, vaikka hän on ollut naimisissa niin monta vuotta ja vielä sellaisen erinomaisen miehen kanssa, ja vaikka hänellä jo on suuria lapsia, – vanhin poikakin on jo kaksitoista vuotias, – lähtee hän tuota päätä miehensä, lapsiensa ja kaikkien luota ja rupee kuin mielipuoli lukemaan Upsalassa, vanha ihminen nuorten poikain seassa! Harjoittamaan tieteitä! Niin juuri, niin! Tieteet ovat vaati tekosyy. Asian oikea laita on se, että hän on kevytmielinen ihminen, ollen muka siveellinen hyvinkin perinpohjin, mutta oikeastaan hän ei viihtynyt kodissaan eikä saanut mitään mieltymystä pyhistä velvollisuuksistaan puolisona ja äitinä, vaan ikävöi vapaasen elämään, tuonne kauas nuorten miesten seuraan yliopistoon! Siinä oikein näkee, kuinka tuon mainion naiskysymyksen laita on ja näkee, ett’ei niillä, jotka sitä suosivat, ole mitään oikeata siveellisyyttä. Jos hänellä todellakin olisi ollut oikea harras mieltymys tieteisin, niin olisihan hän saanut täällä kotona professorien edessä oppia niitä. Ei hänen olisi tarvinnut karata miehensä ja lastensa luota sentähden, mutta hänelläpä onkin vaan muut innostukset, sehän on selvää ja ymmärrettävää. Ja sitä mies raukkaa! Miten hän on surkuteltava! Ja hänen, kuin piti olleen niin sydämellisesti kiintynyt häneen ja pitäneen häntä niin suuressa arvossa! Ja hän kantaa onnettomuutensa kuin mies! Nainen, sellainen kuin hän, sellainen julkea teeskentelijä, hän on oikein häpeä sukupuolelleen. Eihän enää voi luottaa ainoaankaan vaimoon, näyttäköön hän kuinka kunnialliselta tahansa, sillä kukas olisi uskonut mitään semmoista tästä? Mutta mitäs kaikkea ei saisi nähdä ja kokea! Ajat huononevat huononemistaan.” Melkein siihen tapaan loruiltiin. Mokomia päätelmiä lausuttiin häpeämättömällä varmuudella asiasta, joka kuitenkin jokaiselta ilman eroitusta oli oikeastaan kätketty aivan tietämättömiin ja vielä sitten ilman vähintäkään todistusta häjyjen johtopäätöksiensä totuudesta. Niin käy aina maailmassa. Niin tunnollinen ja hellä on aina ankarasti siveellinen yhteiskunta tuomitessaan seikkoja, joita se ei tunne ja henkilöitä, joita se ei ymmärrä. Oudoksuttiin kovasti, kuin ei Leonard kuuluttanut sanomalehdissä karannutta vaimoansa ja tutkittiin innolla virallista lehteä kuitenkin löytämättä ikävöityä ilmoitusta. Uusi jalomielisyyden ilmaus petetyssä miehessä! Hän oli liian kunniallinen julkisesti ilmoittaakseen vaimonsa häväistystä ja kokonaan repiäkseen siteen heidän välillään. Siten kului vuosi. Leonard, tosin eläen hyvin erillään maailmasta, oli kuitenkin kunniottettavalla miehuudella luonut päältänsä surun masentavat kahleet ja etsinyt lohdutusta väsymättömässä työssä. Hän oli loistavilla arvolauseilla ottanut filosofian tohtorin arvon, ja hän vihittiin siihen samaan kevään vihkiäisissä, vuosi Gerdan lähdöstä, ja harvinaisesta onnen sattumuksesta, juuri samana päivänä, kuin hän Upsalassa suoritti opettaja-kandidatitutkintonsa; tästä omituisesta tapahtumasta sai Leonard hämmästyksellä ja liikutuksella tiedon ruotsalaisten sanomalehtien ilmoituksista, samoin kuin Gerdakin samoilla tunteilla suomalaisista lehdistä huomasi ilmoituksen heidän yhteisestä juhlapäivästään. Kuin lukemiset tohtorin arvoa varten olivat päättyneet, alkoi Leonard kirjoittaa suuremmoista kirjallista teosta, johon hän jo kauan oli valmistaunut ja koonnut aineksia. Väsymättömällä ahkeruudella toimitti hän työn loppuun ja hän sai siitä sekä kunniaa että tuloja. Synkeä vakavuus oli vetäytynyt ennen niin hilpeän miehen kasvoihin ja olentoon. Hänen sielunsa oli sen kostoniskun kautta, joka oli hänen vaimonsa järkähtämättömässä tuomiossa kohdannut häntä, herännyt ihan valveille puoleksi tietämättömän itsekkäisyytensä tyytyväisestä uinailustaan, ja sen huikaisevassa valossa näki hän selvästi tämän itsekkäisyyden kaikissa väärissä, kaunistelluissa perusaatteissaan, sen oikeassa valossa ja arvossa. Hän huomasi minkälaisessa harhaluulossa hän ja useammat hänen sukupuolestaan olivat eläneet. Hän tunsi sielunsa sisimmässä, että hänen puolisonsa oli oikeassa, ja hänen mielensä oli todellakin siksi rehellinen, ett’ei hän koettanut tukahuttaa tätä tunnetta. Hän sen sijaan vaipui totisiin mietteisin elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja lujasti päätti hän kestää uljaasti tulikokeen sielunsa jalostamiseksi. Gerdan kanssa ei hän ollut kirjevaihdossa, koska tämä ei ollut kehoittanut häntä siihen ja hän, heikompi puolue, oli liian ylpeä rukoillakseen suostumusta siihen. Mutta hänen poikansa kirjoitti usein äidille ja sai häneltä pitkiä, palavan rakkaita vastauksia. Tämä lapsen ja äidin kirjevaihto oli ainoa yhdistys puolisoitten välillä. Niistä häjyistä solvaisevista puheista, joita hänen vaimostaan oli kulkemassa, jopa heidän niinsanottujen ystäväinkin kesken, ei Leonardilla ollut mitään aavistusta, sillä ei yksikään parjaaja ollut rohjennut hiiskahtaa hivaustakaan tuolle surunalaiselle miehelle tästä asiasta; hän vaan uskoi päinvastoin varjon koko salaperäisestä tapauksesta lankeavan yksin hänen ylitsensä, mutta hän päätti sen, ansaittuna rangaistukselta, nöyryydellä kantaa. Mutta erään kerran, se oli toisena vuotena Gerdan poislähdöstä, kertoi hänelle hänen rakkain ja luotettavin ystävänsä, nuori lääkäri, mitä halventavia huhuja ja luuloja yleisöllä oli hänen puolisostaan, ja mainitsi erittäin kaksi henkilöä hänen enin kunnioittamista ystävistään, jotka useassa tilaisuudessa hävyttömällä tavalla oli puhuneet hänen vaimostaan. Leonard joutui hämmästyksiin ja mielenmurheesen. Hänen puhdas, jalo puolisonsa, joka oli pannut oman onnensa, oman äidinsydämensä siveellisen vakuutuksensa uhriksi, hän oli mitä häpeällisimpäin epäluulojen esineenä ja parjausten pilkkana, ja hän, oikea syyllinen, rikoksellinen, häntä surkuteltiin ja sääliteltiin, häntä jokainen kunnioitti! Joku aika sen jälkeen oli hän kutsuttu erääsen suurenmoiseen juhlaseuraan, jossa oli herroja ja naisia kaupungin arvokkaimmista perheistä. Tässä tilaisuudessa olivat molemmat ”ystävät,” jotka Gerdan kunniaa olivat solvaisseet, myöskin saapuvilla. Illallisella, kuin imartelevilla sanoilla onniteltiin Leonardia eräästä kirjoituksesta, jonka hän oli julkaissut sanomalehdessä ja joka oli herättänyt suurta huomiota, ja kuin hänelle esiteltiin hänen maljansa, nousi kunnioitettu mies seisomaan. Kalpeana silmäili hän ympärillään olevaa seuraa vakaalla katseellaan, totisempana ja surullisempana kuin tavallisesti, ja sanoi: – Kunnioitettavat naiset ja herrat! Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, että minä käytän tätä tilaisuutta, kuin minä olen tässä lukuisassa, hienosti sivistyneessä seurassa, jossa on myöskin saapuvilla moni, joka on tehnyt minulle kunniaa, sanomalla olevansa minun ja vaimoni ystävä, tätä tilaisuutta, antaakseni selitystä, jota oma kunniani ja rakkauteni ja kunnioitukseni puolisooni eivät kauemmin salli minun salata. – Tietoihini on tullut, että on koetettu antaa kaikenlaisia vaimoni kunniaa solvaisevia selityksiä hänen lähdöstään tältä seudulta. Hämmästystä ja jännitettyä uteliaisuutta osoittava liikenne kävi läpi koko lukuisan seuran. – Syy, jatkoi Leonard soinnuttomalla, mutta jykevällä äänellä, syy hänen lähtöönsä tästä kaupungista, onnellisen yhteiselämämme rikkumiseen, on minun, minun yksinään. Puolisoni on puhdas ja moitteeton kuin äsken satanut lumi. Minä olen syyllinen. Minä olen rikkonut uskollisuuteni, pettänyt vaimoni ja häväissyt avioliittomme häpeällisen kevytmielisyyden teolla. Vaimoni jalo vakuutus ei sallinut hänen enää puolisona elää rinnallani. Rangaistukseni on kova, mutta oikea. Minä taivun kunnioituksella hänen tuomioonsa, ja sydämessäni asuu hän pyhänä suojelusenkelinä, jota ei mitkään pahat vimmaukset lähetä uskaltane. Hiljaisuus vallitsi kokoontuneissa. Joka sydän oli tullut vastustamattomasti liikutetuksi, kuin tuo oman syyllisyytensä kautta niin kovasti koeteltu mies, voittaen oman ylpeytensä, pestäkseen vaimonsa syyttömästi loukatun kunnian, astui esiin kokouksessa, jossa hän melkein oli kunniavieras, ja paljasti salatun rikollisuutensa. Jokainen tunsi Leonardin antaessa tätä selitystä, että joka sana siitä oli totta. Sen luki hänen silmistään, ja oli ymmärrettävä, ett’ei kukaan mies näin julkisella tavalla, näin avoimin katsein, olisi ottanut päällensä vaimonsa rikollisuutta, vaikk’ei tämä koskaan olisi ollut hänelle niin rakas, hänen maineensa pelastaminen hänelle koskaan niin kallis. Uskottiin ehdottomasti ne sanat, mitä lausuttiin. Ei yksikään epäillyt tällä hetkellä Gerdan viattomuutta. Leonard kumarsi seuralle, ja kuin illallinen oli loppunut ja malja esitelty kunniavieraalle vähää ennen pöydästä noustua, otti hän hattunsa poistuakseen. Isäntä lähestyi häntä ja pusersi ääneti hänen kättään. Muut läsnäolevat seurasivat esimerkkiä, ja1 Leonard huomasi olevansa heti liikutetun joukon keskellä, joka kunnioituksen ja säälin katseilla ääneti puristi hänen käsiään. Hän vastasi sanaakaan lausumatta käden puristuksiin, tervehti seuraa syvällä kumarruksella ja katosi. Hämmästynyt, liikutettu mieliala kesti vielä kokoontuneissa. Kuiskailtiin siellä täällä. Tämä oli siis tosi, asian oikea laita! Tämä kelpo mies oli siis syyllinen, hän oli tehnyt aviorikoksen! Mutta miten jalomielisesti hän nyt tunnusti vikansa! Eikö hänessä sittenkin ollut jalo itsetuntoisuus! Hiljainen ihmetyksen kuiskina rupesi kuulumaan äänettömästä joukosta. Harvinaista oli, että mies puhdistettuaan vaimonsa kunnian ja tunnustettuaan vikansa, oli kokoontuneiden ja melkein koko yleisönkin mielestä vielä viehättävämpi ja enemmän arvossa pidetty henkilö kuin koskaan ennen, mutta Gerda sitä vastoin yhtä moitteellinen, kuin ennenkin. Nähtiin ainoastaan Leonardin kärsivä muoto, hänen hyljätty tilansa, kuultiin ainoastaan hänen ylevää tunnustustaan, mutta ei ollut silmää näkemään sitä korkeaa siveellisyyttä, jonka käskystä hänen vaimonsa oli uhrannut oman sydämensä, onnellisen asemansa yhteiskunnassa. Häntä sanottiin sydämettömäksi, itsekkääksi ihmiseksi, leppymättömäksi olennoksi, turhanpäiväiseksi luulijaksi. Hänen käytöstään mainittiin halpamaiseksi ja epänaisekkaaksi, sillä hänenhän täysi-ikäisenä naisena olisi pitänyt ymmärtämän, että miehet, jaloimmatkin, voivat syttyä himoihin, joilla ei ole mitään yhteyttä heidän sydämensä kanssa, ja että ymmärtäväisen ja rakastavan vaimon velvollisuus on lempeällä anteeksiantavaisuudella menetellä sellaisissa hairahduksissa. Sellaisella menettelytavalla saa yhä hellemmän ja hartaamman luottamuksen mieheltänsä, mutta ei suinkaan törkeässä leppymättömyydessään, kiroomalla ja hylkäämällä häntä. Tällä tavalla ei kenenkään oikeamielisen vaimon tule menetellä. Kaukana siitä! Ja ajatteles! Tämä niin kovasti kohdeltu mies, hän astuu kumminkin tunnustamaan vikansa suuren seuran edessä, suojellakseen sydämettömän vaimonsa kunniaa. Kuinka rakkaan hänen sentään täytyy olla hänelle, ja eikö hän sentäänkin ole hyvin jalo! Mutta vaimo ei luonnollisesti ole häntä koskaan ymmärtänyt. Jos hän, vaimo, olisi ollut rikollinen, niin, olisi miehen luonnollisesti sopinut hyljätä hänet, sillä onhan miehellä oikeus vaatia naiselta mitä moitteettominta elämää. Mutta miestä ja sitte niin eriomaista miestä, tuomita häntä niin halpamielisesti! – Leonard niin muodoin pysyi jalona, sääliteltävänä, kuin sitä vastoin Gerdaa, joskin hänen kunniansa oli pelastettu, moitittiin rikolliseksi puolisoksi. Maailma on auttamatoin. Emme suinkaan tahdo väittää, ett’ei Leonardin ylevämielinen käytös ollut omiaan herättämään sekä kunnioitusta että sääliä häneen, mutta mielestämme Gerdankin menetystavalle olisi pitänyt tehdä vähäisen oikeutta. Neljä vuotta oli kulunut puolisoitten erosta. Leo oli tänä keväänä päässyt ripille ja suorittanut ylioppilastutkinnon melkein samaan aikaan. Iloa ja rakkautta tulvaava kirje, jonka Gerda kirjoitti pojalleen, onnitellen häntä kahdenkertaisen, tärkeän juhlan johdosta, jota hän oli viettänyt, sisälsi kuitenkin surullisen ilmoituksen. Vanha isoisä, joka koko talven oli ollut hyvin heikko, oli nyt kevään tullen käynyt yhä heikommaksi ja oli täytynyt kääntyä vuoteen omaksi, josta hän luultavasti ei enää nouse. Vanhus, joka oli valmis jättämään elämän, lähetti nuorelle tyttären pojalle, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen, hartaimmat onnentoivotuksensa tärkeään askeleesen, jonka tämä juuri nyt oli ottanut elämään. Liikutettuna ojensi nuorukainen kirjeen isälle, joka luki sen ja vaipui syviin ajatuksiin. Sen jälkeisenä päivänä sanoi hän pojalle: – Leo! laita itsesi valmiiksi. Me lähdemme tervehtimään äitiä ja vanhuksia. Laiva lähtee yöllä. Hurmaannuksiinsa ihastui poika odottamattomasta, ilahuttavasta uutisesta, joka mitä ihanimmaksi todellisuudeksi aivan kuin tenho-iskulla muutti hänen sydämensä hartaimman halun, jota hän ei ollut rohjennut sanoiksi lausua. Syliinsä sulki nuorukainen isänsä, kyynelten tulvatessa hänen säteilevistä silmistään. Muutama tunti myöhemmin istui tuo totinen mies ja iloisesta malttamattomuudesta värähtelevä nuorukainen valoisana, tyynenä kevätyönä laivankannella, matkalla autuaalliseen päämääräänsä. Seuraavan päivän illalla, kuin Gerda tuli koulusta ja astui kotiinsa, lensi häntä vastaan kaunis, tummakutrinen nuorukainen, sulki hänet rintaansa, suuteli häntä lukemattomat kerrat oikein raivosasti ja kostutti ilokyynelillään hänen poskensa, ja kuin viimeinkin tuo pitkä syleily oli loppunut, astui Gerdan luo hänen miehensä, hopeasäikeitä tukassa ja parrassa ja silmissä rakkaus, puhtaammaksi palanut kuin hopea ja kulta kaipuun ja itsekoetuksen sulatusuunissa, ja ojensi hänelle kätensä. Gerda ei ensi hämmästyksissään poikansa kohdattua ollut huomannut, että toinenkin henkilö oli huoneessa. Hän luuli, että poika oli tullut yksin tervehtimään häntä ja vanhuksia. Nyt seisoi Leonard hänen edessään. Luja vaimo, joka niin monet kerrat päivien ja öitten unelmissa oli tämän kohtauksen nähnyt, joutui aivan liikutuksiin kuin unelma oli muuttunut todellisuudeksi, mutta hän hillitsi itsensä. Kalpea oli hän, mutta katse rehellinen, sen syvyydestä pilkoitti koko hänen suuri rakkautensa, hänen sydämensä salainen, sanomaton ilo nähdä jälleen hyljättyä rakastettuansa, laskea kätensä hänen käteensä. – Anna anteeksi! sanoi Leonard. Minä olen tullut Leon mukana tervehtimään sinua ja tapaamaan ”vanhaa iso-isää,” ennen kuin hän täältä lähtee. – Tervetuloa! Puolisot istuivat myöhään yöhön puhelemassa suuresta yhteisestä ihastuksestaan, lapsista, ja niistä joutuivat he vähitellen itseensä, työskentelyihinsä ja pyrintöihinsä. Toukokuun yö kävi jo päivälle, kuin he nousivat ja sanoivat toisilleen hyvää yötä. – Ja Katarina? kysyi Leonard. – Katarinan laita on hyvin. Hänellä näytti olleen erityinen taipumus taide-käsityöhön. Minä lähetin hänet kehittämään taipumustaan. Hän edistyi jättiläis-askelin, ja hänellä on nyt opettajatarpaikka eräässä käsi työ-koulussa maaseudulla, – Ja hänen lapsensa? – On kuollut. Tyttö-pienokainen oli hurmaavin olento, mitä saa nähdä. Hän oli perinyt äidin ihmeteltävän kauneuden. Minä pidin sen luonnollisesti luonani, kuin Katarina lähti käsityö-kouluun. Mutta kuin tämä oli puolen toista vuoden vanha, ja voi sekä kävellä että puhua, tuli kova keuhkotulehdus ja päätti pienokaisen elämän. Kuin lääkäri selitti kaiken toivon menneen, ilmoitin minä sähkösanomalla Katarinalle. Hän saapui kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Vaikka hän oli paljon saanut kärsiä lapsensa tähden, suri hän nyt kuitenkin itsensä aivan epätoivoiseksi. Minä, joka kuoleman kautta en ole menettänyt yhtään lasta, olin huono lohduttajaksi. Jumala siunatkoon pienokaista, jonka ei koskaan tarvinnut kokea elämän tuskia! Gerda kääntyi pöytään, jossa oli muutamia valokuvia kehyksissä, pari vartalokuvaa ja joitakuita muita korukappaleita. Suurin valokuvista oli Leonardin muotokuva. Tämän edessä oli kaunis kukkavihko tuoksuvista kielokukista. Gerda otti yhden taulun, ympärillä luonnikkaasti leikattu kehys, se oli mitä herttaisimman lapsukaisen kuva, ja ojensi sen Leonardille. Heleä punerrus lennähti tämän kalpeille kasvoille, ja hänen kätensä vapisivat, kuin hän otti taulun. Ääneti katseli hän liikutuksella kuvaa. – Kehys on Katarinan työtä. Eikö se ole kaunis? sanoi Gerda, ottaessaan taulun takaisin, ja pani sen paikalleen. Leonard nyökkäsi myöntävästi. – Mikä tuon pienokaisen nimi oli? – Gerda. – Hyvää yötä, Leonard! – Hyvää yötä! Puolisot erosivat aamun valetessa, koettaakseen viimeinkin lepoa, mutta ei kumpanenkaan heistä edes uinahtanut tänä yönä yksinäisellä vuoteellaan. Rauhaisaan sairashuoneesen paistoi kevätillan suloaurinko. Kalpeana ja hiuenneena, tukka ja parta hopeavalkonen, lepäsi vanha isoisä vuoteellaan, ympärillä puoliso, lapset ja lastenlapset. Hänen sisäänpainuneet silmänsä katselivat kuolevaisen kirkkaalla katseella rakkaitansa ympärillään. – Eikö se ole suloista ja oikein hyvä, sanoi hän, se on suuri Herran Jumalan armo, armo, jota minä vanha syntis-parka en ole ansainnut, – koskas armo sentään onkaan ansio? – että minä viimeisinä hetkinäni saan nähdä teidät kaikki rakkaimpani koossa ympärilläni – Kiitos, Leonard, ettäs tulit! Hän nyökäytti päätään vävylleen. – Gerda! jatkoi hän, ojentaen kuihtuneen kätensä tyttäreen, joka lähestyi ja hellästi tarttui ojennettuun käteen. – Gerda, rakas lapsi! Minä olen suuressa velassa sinulle, velassa, jota en minä voi hyvittää. Ainoastaan sinun lempeä anteeksiantosi voi sovittaa sen ja antaa rahtua rauhaa täältä lähtevälle sielulleni. Gerda, oma lapseni! Minä olen julman vääryyden tehnyt sinulle. Minä olen, sokeana vanhoissa, halpamaisissa ennakkoluuloissa ja omassa tunnottomassa itsekkäisyydeseäni, ainoastaan sentähden kuin sinä olit nainen, huonon osan sinulle antanut, olen estänyt henkesi luonnollisen kehityksen, katkeroittanut nuoruutesi ja tehnyt sinut perinnöttömäksi veli-raukkasi tähden, jonka sisällisessä heikkoudessani onnettomaksi saatoin, valmistin hänelle väärän elämän suunnan ja liian aikaisen haudan. Rangaistukseni on ollut kova, mutta oikea. Pitkät, kolkot vuodet olen minä murheessa ja mielimurteissani koetellut itseäni ja mietiskellyt elämän totuutta. Minä olen oppinut ymmärtämään naisen arvon ja hänen Jumalalta itseltä saaneen samat oikeudet, joita me miehet vuosituhansien kuluessa häpeällisesti ilman mitään oikeutta olemme polkeneet. Rakas tytär! Isälle, joka ryösti sinulta pyhät oikeutesi, olet sinä lahjoittanut hellän vanhuuden kodin, oman voimasi luoman, Herran Jumalan siunaaman. Sinussa olen minä nähnyt todellisen naisen korkeudessaan, jalon äidin kasvattaman. Minä tahdoin kasvattaa orjan, mutta hän kasvoikin sankarittareksi. Kiitos, rakas tytär! kaikesta siitä lohdutuksesta ja opetuksesta, kuin sinä minulle antanut olet, ja anna minulle anteeksi rikokseni! Liikutuksen vallassa vaipui Gerda polvilleen vuoteen viereen ja painoi huulensa kuihtuneesen käteen, josta hän piti kiini. Vanhuksen puhuessa puhkesi suuren, yltäkylläisen ilon säde iäkkään äidin silmästä, kuin hän istui puolisonsa vuoteen ääressä. Tämä tunnusti itsekkäisen erehdyksensä, lausui suuren totuuden sanoja, hän nousi heikkouden, itsepintaisuuden ja ennakkoluulojen pimeydestä, puhtaana ja jalona, todellakin hänen rakkautensa arvoinen, semmoinen, jollaiseksi hän nuoruuden onnellisina päivinä oli hänet uneksinut. Paha oli mennyt. Kaikki oli sovintoa ja selvää. Kuin Gerda oli noussut, ja muutkin läsnä olevat hiljaa ja kunnioituksella jättäneet huoneen, ett’eivät häiritsisi vanhusta, jonka heikot voimat näyttivät kovin rauenneilta, jäi äiti yksin hänen luoksensa, kumartui häneen, sulki hänet syliinsä ja painoi suutelon hänen huulilleen. Tässä suutelossa, joka rakkaudella jälleen yhdisti vanhat puolisot, hengähti kuoleva pakenevan henkensä. Hiljaa uinahtaen makasi hän jälleen, voitetun rakkauden suutelo vienosti hymyilevillä huulillaan ja ilta-auringon siunaava loiste otsallaan. Sen päivän illalla kuin vanhan isän hautaus oli vietetty, seisoi Gerda surupuvussa yksinään peräkammiossaan syvissä ajatuksissa, nojaten kasvonsa tuoksuviin ruusuihin kukkapöydällä. Leonard astui sisään ja lähestyi häntä. – Gerda! sanoi hän. Minä lähden nyt kotiin, mutta minä olen ajatellut jättää Leon tänne luoksesi suven ajaksi. Sen palkinnon hän todellakin ansaitsee. Gerda katsoi ylös. – Sinä lähdet? sanoi hän tarkkaavalla, kysyvällä katseella. - Niin! Syvä liikutus, suuri, puhdas sielunvoima, paistoi Leonardin silmistä, ja loi kirkkauden hohteen hänen vanhentuneille, mutta vielä kauniille, surusta ja syvistä ajatuksista jalostuneille kasvoilleen, voittoloisteen hengen taistelusta lihan ja itsekkäisyyden kanssa. – Niin, Gerda, sinä jalo, sinä armas! sanoi hän. Minä menen pois, enkä pyydäkkään edes jäädä tänne, sillä nyt olen minä oppinut selvästi ymmärtämään sinun sielusi, sinun menetystapasi, oppinut ymmärtämään ne ikuiset, pyhät oikeuden ja vääryyden käskyt ja sen järkähtämättömän rangaistuksen, jonka pitää kohdata jokaista, joka vaan uskaltaa sohaista niitä. Sinä kysyit kerran minulta, kuinka olisin sinun asemassasi menetellyt. Minä vastasin, että minä olisin hyljännyt sinut. Minä en peruuta nytkään niitä sanoja, mutta minä lausun saman ankaran tuomion itsestänikin. Minä en vaadi nyt enään kuten ennen itsekkäisessä julkeudessani lempeämpää tuomiota, suurempaa armoittelua sen tähden, että minä mies olen. En! Tuomiosi oli oikea ja jalo, ja sittemmin olen mitä täydellisimmästä vakuutuksestani tuominnut itseni samalla tuomiolla. Minä en ansaitse olla sinun puolisosi. Ja sentähden minä menen pois. Minä menen rauhaan, Gerda! Iloinen ei ole sydämeni, mutta se on rauhallinen, ja minä kiitän Jumalaa, joka sinussa on ilmoittanut minulle totuuden. Voi hyvin, rakkaimpani! Hän ojensi Gerdalle molemmat kätensä ja hänen katseessaan oli korkia rakkaus, puhdas kaikesta tomun kuonasta, katseessa, joka läpäsi tuskan kyynelusvan hänen silmässään. – Jää hyvästi! Gerda kohtasi hänen katseensa. Tarkkaava, kysyväinen näkönsä oli muuttunut toivorikkaaksi iloksi. Hän laski kätensä puolisonsa käsiin. – Älä mene pois, Leonard! helähti hänen äänensä, kirkas ja suloinen kuin armoituksen autuaallisen sanoma hengeltä tuomitulle, joka oli suoriutunut maailman kanssa ja hurskaassa nöyryydessä kävi päin kohtaloansa. Nyt, jatkoi hän, seisot sinä edessäni siinä jalossa ihmisellisessä korkeudessa, jossa minä olin nähnyt sinut hartaimmissa rukouksissani, toivoin vienoimmissa unelmissa. Ole tervetullut, rakkaani! Hän taittoi suloisesti tuoksuvan valkoisen ruusun suuresta kukkivasta ruusukasvista edessänsä ja ojensi sen Leonardille. – Punaiset ruusumme, sanoi hän, ovat kuihtuneet. Meille kukkivat valkoiset. Olkoon tämä morsiamen tervehdys sulholle uutena hääpäivänä! [[Luokka:Ennen ja nykyään]] 3532 6324 2006-10-13T17:26:10Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Hanna Ongelin]] [[Luokka:Romaanit]] 3533 6325 2006-10-13T17:26:26Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Hanna Ongelin''' (1848–1893) == Romaanit == * ''[[Ennen ja nykyään]]'' [[Luokka:Hanna Ongelin]] 3534 6326 2006-10-13T17:26:34Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Ongelin, Hanna]] 3535 6327 2006-10-13T18:44:03Z Nysalor 5 Tervehdys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tervehdys. |alaotsikko= |tekijä=Aukusti Korhonen |huomiot= }} : Yks’ sana, sävel suloinen, : Yks’ miete kaunis, herttainen, : On mulla rinnassani ain’, : Sen taivahalta sain. : Se sana – oi kuin ihana! : Se miete kuinka riemuisa! : En sanoilla, en runoilla : Voi sitä kuvata! : Se syämein saapi sykkimään, : Ja ilosta mun itkemään, : Se on mun kukkain korvessa : Tuo kulta hempukka. : Jos kaiho mua vaivaa nyt, : Jos paljon olen kärsinyt, : Niin mull’ on kukka kumminkin : Yks’ kulta suloisin. : Niin lennä laulu riemuten, : Vaan minne? Itse tiedät sen! : Ja sulo soidin tervehdä : Mun kulta impeä! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=253192&conversationId=1&action=entryPage ''Tieto-Sanomia Suomen Kansalle'' 12.4.1871]. [[Luokka:Aukusti Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 3536 6428 2006-10-14T09:38:47Z Hartz 13 rv '''Aukusti Korhonen''' (1851–1874) == Runot == * ''[[Tervehdys]]'' [[Luokka:Aukusti Korhonen]] 3537 6429 2006-10-14T09:38:58Z Hartz 13 rv [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Korhonen, Aukusti]] 3538 6430 2006-10-14T09:39:14Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Indianit. |alaotsikko=(Suomennos.) |tekijä=Anonyymi |huomiot= }} Amerikan ensimmäiset asujamet kuuluvat kaikki ruskeaan eli amerikalaiseen ihmis-lajiin, paitsi Eskimoilaiset, jotka asuvat Amerikan pohjoisemmissa osissa jäämeren rannoilla, jotka tavallisesti luetaan Mongolilaiseen ihmis-lajiin. Amerikan alku-asukkaita kutsutaan yhteisellä nimellä Indianeiksi. Kun Kolumbo ensimmäisen kerran tuli Amerikan saaristoon luuli hän tulleensa itä-Indiaan, ja kutsui sentautta saarelaisia Indianeiksi, joka nimi sen perästä on annettu kaikille asukkaille uudessa maailmassa, joilla on ruskea iho. Indianit itse kutsuvat itseänsä ”ruskeiksi miehiksi”. Heillä on karkea, suora, musta tukka ja ruunit silmät. Kaunistaaksensa itseänsä viiltelee ja piirtelee he ihonsa kaikenlaisilla kuvauksilla; painelevat lastensa päät litteiksi ja soikeiksi; maalavat muotonsa viheriäksi, keltaiseksi, punaiseksi ja mustaksi; koristelevat muut jäsenensä piirretyillä maalatuilla kuvilla; pistelevät koristuksia riippumaan nenästä ja huulista ja venyttelevät korvalehtensä niistä riippuvilla painoilla olkapäihinsä asti. Kaikilla Indianeilla on paljoa tarkemmat ja terävämmät aistimet kuin Europalaisilta. Jälistä hiekassa, mullassa tai heinikkossa voivat he eroittaa ”ruskeako” vai ”valkea” ihminen siitä on kulkenut. Ja voivat niistä lukea kuinka monta henkeä siitä on astunut. Korva maassa voivat he kaukaa jo kuulla vihollisen joukon kulkevan ja määrätä sen suuruuden. Tottuneita muuttelevaiseen ja liikkuvaan elämään metsissä, ovat he voimakkaita metsänkävijiä ja rivakoita juoksijoita; muihin raskaampiin ruumiintöihin ei heillä ole kestävyyttä. Indianit oppivat vähän, vaan mitä he oppivat pitävät he hyvässä muistissa. ”Heidän muistinsa, sanoo eräs kirjailija, on kuin kivitaulu, josta ei mitään voi poispyyhkiä”. Heillä on hyvin kaunis kaikuva ääni, ja erinomainen puheentaito. Heidän kokouksissaan pitävät he usein pitkiä monta tuntia kestäviä esitelmiä, joita lukuisat kuulijat ihastuksella kuuntelevat. Rehellisyys on silmiinpistävimpiä puolia Indianein luonteessa. Kun he menevät ulos asunnoistaan, panevat he halon oven eteen. Sitä sanotaan indianein lukoksi. Vihollisiansa vahingoittaaksensa käyttävät he mitä tehollista keinoa vaan tahansa. Lapsiinsa on heillä hellä rakkaus, ja lapset puolestaan näyttävät vanhempiansa vastaan kauniinta hellyyttä. Eräs indiani oli ampunut toisen syystä, että tämä oli loukannut häntä, ja jätettiin sentähden murhatun sukulaisille rangaistavaksi. Seistessä tuomariensa kesken lausui hän ”minä olen mies, enkä pelkää kuolemata, vaan surkuttelen vaimoa ja neljää lasta, jotka nuorena jätän tänne; surkuttelen vanhaa isääni ja äitiäni, jotka minä metsästykselläni olen elättänyt”. Tuskin oli hän lausunut nämä sanat ennenkuin hänen isänsä nousi ylös ja sanoi: ”Poikani kuolee urhoollisesti. Vaan hän on nuori ja voimakas. Hän voi paremmin hoitaa äitinsä, vaimonsa ja neljät lapsensa. Hänen täytyy siis elää. Minä olen elämäni loppua likellä, enkä voi olla enää kellekään hyödyllinen; en voi enää kiitää kuin kauris, jonka juoksu on nopea kuin tuulen vihuri, jota ei voi nähdä; en voi enää maata kuin jänis, jonka silmät eivät mene kiinni. Olen elänyt kuin mies, ja nyt tahdon kuolla kuin mies”. Kaikki itkivät vanhuksen ympärillä. Viimeisen kerran sanoi hän jäähyväiset omilleen, laski päänsä tukille ja yhdellä kirveen iskulla oli pää eroitettu ruumiista. Indianeilla on hyvin suuri itsensä hillitsemisen kyky ja halveksuvat kokonaan kuolemata. He ovat hyväntahtoisia ja kohteliaita käytöksessään kaikkia varsinkin vieraita vastaan. Mutta samalla kertaa julmia, vihaperäisiä ja viekkaita vihoillisiansa vastaan. Eikä heidän kostonhimoansa voi muulla sammutin kuin verellä. Sota on heidän mieluisin tekonsa, ja kaikki keinot ovat sallitut hävittääksensä vihollisensa hengen tai omaisuuden. Suurinna kunniana heillä pidetään nylkeä ihmisen pääkallon. ”Tomahawken”illaan – pitkävartisella kirveellään, – tapettuansa vihollisen vetää hän nylkypuukollaan kuolleen päänahkan tukan kanssa pois ja ripustaa sen voitonmerkkinä vyöteilleen. Kuta enemmän päänahkoja vyöteisillä riippuu, sitä suurempi sankari. Indianit uskovat Suureen Henkeen taivaassa, jota he palvelevat kaikkivaltiaana ja hyvänä. He huomaavat hänen läsnä-olon virtain kuohuvissa koskissa; ukon jyrinässä ja vuorien rotkoissa. He uskovat tulevata elämää tämän perästä, joka kuitenkin vaan on jatkoa tästä maallisesta. Temppeliä ja pappia heillä ei ole, vaan kyllä suuri joukko tietäjiä ja taikamiehiä. Uhrit, joita he tekevät jumaloilleen, – sillä heillä on paitsi Suuri Henki monta jumalaa, suurempia ja pienempiä, sekä hyviä että pahoja, – ovat hyvin erilaiset. Tavallisesti uhraavat he koiria, karhuja, hedelmiä j. n. e. Monivaimoisuus vallitsee näitten ”ruskein miesten” luona. Vaimoa kohdellaan melkein kuin orjaa. Hän saapi tehdä kaikki raskaimmat työt. He ruokkivat hevoset, tekevät ja purkavat teltit, tekevät vaatteet, ja kaikki muut sisä-työt. Miehet käyvät sotaa, metsästävät ja lystäilevät leikeillä. Sillä välin ovat he joutilaina, venyvät päivänpaisteessa, syövät ja makaavat. Indianin asunnot ovat enemmiten telttiä, tehtyjä joko seipäistä ja savesta, tahi metsänpetojen taljoista. Muutamat asuvat maaluolissa. Huonekalut ovat tietysti aivan yksinkertaiset ja huonot. Rautakapineita ne vasta ovat saaneet Europalaisilta kauppiailta. Muutamain heimoin vaimot tekevät ruukkuja ja muita astioita punaisesta savesta. Indianein sota-aseet ovat nuolet, jousi, kirves, keihäs, nuija ja puukko. Indianit ovat jaetut pieniin heimoihin ja sukuihin, joidenka päämiehenä on ruhtinas rajoitetulla vallalla. Tärkeämmät asiat päättää tavallinen enemmistö heimon vanhimpain asiasta keskusteltua. Kun rauhaa eli liittoa tehdään tupakoivat ruhtinaat kotkan höyhenillä koristetusta n.k. rauhanpiipusta, joka kulkee suusta suuhun ja silloin on kaikki sovittu. Rauhan tehtäessä kaivetaan aina yksi sotakirves maahan. Indianeilla ei näy olevan mitään tulevaisuutta. Yksi osa heistä on tungettu kaukaisimpiin seutuihin, jossa he harjoittavat vanhaa elatustapaansa, metsästämistä ja kalastamista; toinen suurin osa on taas joko hävinnyt sukupuuttoon taikka muuttunut Europalaisen tapoihin, viljellen kykynsä mukaan maanviljelystä ja teollisuutta. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=253208&conversationId=2&action=entryPage ''Tieto-Sanomia Suomen Kansalle'' 2.8.1871]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3539 6431 2006-10-14T09:39:24Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vuonna 2000 |alaotsikko=Katsaus vuoteen 1887 |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} * [[Vuonna 2000: Suomentajan alkulause|Suomentajan alkulause]] * [[Vuonna 2000: Alkulause|Alkulause]] * [[Vuonna 2000: Ensimäinen luku|Ensimäinen luku]] * [[Vuonna 2000: Toinen luku|Toinen luku]] * [[Vuonna 2000: Kolmas luku|Kolmas luku]] * [[Vuonna 2000: Neljäs luku|Neljäs luku]] * [[Vuonna 2000: Viides luku|Viides luku]] * [[Vuonna 2000: Kuudes luku|Kuudes luku]] * [[Vuonna 2000: Seitsemäs luku|Seitsemäs luku]] * [[Vuonna 2000: Kahdeksas luku|Kahdeksas luku]] * [[Vuonna 2000: Yhdeksäs luku|Yhdeksäs luku]] * [[Vuonna 2000: Kymmenes luku|Kymmenes luku]] * [[Vuonna 2000: Yhdestoista luku|Yhdestoista luku]] * [[Vuonna 2000: Kahdestoista luku|Kahdestoista luku]] * [[Vuonna 2000: Kolmastoista luku|Kolmastoista luku]] * [[Vuonna 2000: Neljästoista luku|Neljästoista luku]] * [[Vuonna 2000: Viidestoista luku|Viidestoista luku]] * [[Vuonna 2000: Kuudestoista luku|Kuudestoista luku]] * [[Vuonna 2000: Seitsemästoista luku|Seitsemästoista luku]] * [[Vuonna 2000: Kahdeksastoista luku|Kahdeksastoista luku]] * [[Vuonna 2000: Yhdeksästoista luku|Yhdeksästoista luku]] * [[Vuonna 2000: Kahdeskymmenes luku|Kahdeskymmenes luku]] * [[Vuonna 2000: Yhdeskolmatta luku|Yhdeskolmatta luku]] * [[Vuonna 2000: Kahdeskolmatta luku|Kahdeskolmatta luku]] * [[Vuonna 2000: Kolmaskolmatta luku|Kolmaskolmatta luku]] * [[Vuonna 2000: Neljäskolmatta luku|Neljäskolmatta luku]] * [[Vuonna 2000: Viideskolmatta luku|Viideskolmatta luku]] * [[Vuonna 2000: Kuudeskolmatta luku|Kuudeskolmatta luku]] * [[Vuonna 2000: Seitsemäskolmatta luku|Seitsemäskolmatta luku]] * [[Vuonna 2000: Kahdeksaskolmatta luku|Kahdeksaskolmatta luku]] '''Lähde:''' Bellamy, Edvard 1902: ''[http://www.gutenberg.org/etext/15061 Vuonna 2000: katsaus vuoteen 1887]''. Saksasta suomentanut [[J. K. Kari]]. Työväen sanomalehtiosakeyhtiö, Helsinki. [[Luokka:Vuonna 2000| ]] 3540 6432 2006-10-14T09:39:34Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Alkulause|Alkulause]] |otsikko=Suomentajan alkulause. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} ''Edvard Bellamy, amerikalainen sanomalehtimies ja kirjailija, syntyi Massachusettin valtiossa Yhdysvalloissa 1850. Hänen teostaan »'''Vuonna 2000'''» pidetään parhaana tulevaisuuden yhteiskuntaa kuvailevana romaanina, kuten näkyy sen suunnattomasta menekistäkin. Sitä myytiin Yhdysvalloissa parin ensimäisen vuoden kuluessa jo yli 300,000 kpl. Samaan aikaan meni Englannissa sen lisäksi kaupaksi kolmattakymmentä painosta. Ja yhtä suosittuja ovat olleet siitä ilmestyneet lukuisat käännöksetkin, joita on muutamilla kielillä julkaistu kaksittain.'' ''Tekijä kuvailee kirjassaan yhteiskuntaa vuonna 2000, johon hän kertoo omituisten tapahtumain kautta siirtyneensä ihka elävänä, keskelle uutta sukupolvea uusine katsantokantoineen ja tapoineen. Verratessaan silloista edistystä nykyisiin oloihin, jotka luovat toisille kansankerroksille loisteliasta ylellisyyttä, toisille pohjatonta kurjuutta, joutuu hän ankarasti arvostelemaan nykyistä yhteiskuntaa ja paljastamaan sen puutteita sekä epäkohtia. Tätä tehdessään täytyy hänen kosketella nykyjään vallitsevan yhteiskuntamuodon sekä tuotanto- ja tavaranjakojärjestelmän arkoja elinkysymyksiä. Senpätähden onkin kirja saanut osakseen sekä innokasta ihailua että kiivaita moitteita sekä sosialistiselta että vastustajain taholta, aina sen mukaan, missä määrässä se kulloinkin on vastannut arvostelijan käsitystä tulevan kehityksen kulusta.'' ''Mutta vaikka mielipiteet täten ovatkin joutuneet jyrkästi vastakkain, kun kirjaa on arvosteltu, eri puolueissa tai puolueryhmissä vallitsevain käsityskantain tulkkina, ollaan kuitenkin yksimielisiä siitä, että se sisältää helppotajuisessa ja huvittavassa kertomuksen muodossa syviä siveellisiä opetuksia sekä avaa ikäänkuin itsestään lukijain silmät näkemään useita nykyisiä luonnollisiksi ja oikeudenmukaisiksi luuloteltuja oloja toisessakin valossa. Kirjan luonnetta kuvaavana esimerkkinä mainittakoon, että se synnytti kaikkialla Yhdysvalloissa porvarikunnan vapaamielisissä piireissä joukon seuroja sekä sittemmin laajan liiton toteuttamaan tekijän esittämiä aatteita. Sikäläiseen sosialistiseen työväestöön on sen vaikutus tietysti ollut vielä suurempi, kehittävämpi ja opettavampi. Olkoon siitä sama hyöty meidänkin työväestöllemme.'' : ''Turku 4/III 02.'' ::::: ''J. K. Kari.'' [[Luokka:Vuonna 2000]] 3541 6434 2006-10-14T09:39:35Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Suomentajan alkulause|Suomentajan alkulause]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Ensimäinen luku|Ensimäinen luku]] |otsikko=Alkulause. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Shawmut-yliopiston historiallinen tiedekunta Bostonissa. 26 p. joulukuuta 2000. Meidän, jotka nyt elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeistä vuotta niin yksinkertaisen, johdonmukaisen ja siunauksista rikkaan yhteiskuntajärjestelmän alaisina, että se näyttää muodostavan terveen ihmisälyn riemusaaton, on varmaankin vaikea, ellemme nimittäin ole harjoittaneet laajempia historiallisia opinnoita, käsittää, että nykyinen täydellinen yhteiskuntajärjestelmä ei ole vielä vuosisadankaan vanha. On kuitenkin peräti helppo todistaa, että aina yhdeksännentoista vuosisadan loppuun saakka uskottiin yleensä, että vanha teollisuusjärjestelmä kaikkine kauheine yhteiskunnallisine seurauksineen oli kestävä kautta aikojen, kunhan sitä vähän paikkailee. On ihmeellistä ja melkein mahdotonta uskoa, että se summaton siveellinen ja aineellinen kehitys, joka sen jälkeen on tapahtunut, on voinut tapahtua niin lyhyessä ajassa! Tuskinpa löytyisi toista selvempää todistusta siitä, kuinka helposti ihmiset tottuvat parempiin oloihin ja alkavat pitää niitä aivan luonnollisina, vaikka entisetkin olot näyttivät heistä sellaisilta, etteivät monet osanneet toivoa parempia. Tämä havaanto on omiaan jäähdyttämään niiden maailmanparantajain intoa, jotka toivovat puuhainsa palkaksi tulevien sukupolvien syvää kiitollisuutta. Tämä kirja koettaa auttaa niitä, jotka tahtovat saada selvän käsityksen yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisistä yhteiskunnallisista eroavaisuuksista, mutta pelkäävät näitä asioita valaisevia kuivia historiallisen tutkimuksen tuloksia. Kun tekijä opettajana saavuttamansa kokemuksen nojalla tuntee, että oppimista pidetään sangen väsyttävänä, on hän koettanut lieventää kirjan opettavaa luonnetta käyttämällä siinä kertomuksen muotoa, joka jo itsessäänkin toivottavasti kiinnittää jonkun verran mieltä. Lukijasta, jolle nykyiset yhteiskunnalliset laitoksemme ja niiden pohjana olevat periaatteet ovat tuttuja, tuntunevat tohtori Leeten selitykset jotenkin jokapäiväisiltä. Mutta meidän on muistettava, etteivät ne olleet tuttuja tohtori Leeten vieraalle, ja että tämä kirja on kirjoitettu nimenomaan siinä tarkoituksessa, että lukijat lukiessaan unhottavat tuntevansa näitä asioita. Vielä yksi asia. Puhujat ja kirjailijat, jotka ovat käsitelleet tätä kahden vuosituhannen välistä käännekohtaa, ovat melkein poikkeuksetta pitäneet silmällä tulevaisuutta. He eivät ole kiinnittäneet samaa huomiota menneisyyteen ja jo saavutettuihin edistysaskeleihin, kuin tulevaisuuteen, vielä saavutettavaan kehitykseen, joka on yhä jatkuva eteen- ja ylöspäin, kunnes ihmiskunta on saavuttanut tuntemattoman päämääränsä. Tämä on tosin hyvä, varsin hyvä; mutta toiselta puolelta emme luullakseni voi mistään löytää suotuisampaa maaperää suloisille toiveille ihmiskunnan jatkuvasta kehityksestä tulevan vuosituhannen kuluessa kuin luomalla »katsauksen» viime vuosisataan. Toivoen, että tämä kirja on kyllin onnellinen löytämään lukijoita, jotka harrastuksesta sisältöön jättävät esityksen puutteellisuudet huomioonottamatta, astuu tekijä nyt syrjään ja jättää puhevuoron herra Julian Westille. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3542 6436 2006-10-14T09:39:55Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Alkulause|Alkulause]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Toinen luku|Toinen luku]] |otsikko=Ensimäinen luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Minä näin päivänvalon Bostonissa v. 1857. »Mitä!» sanonee lukija, »''kahdeksantoista''sataa viisikymmentä seitsemän! Se on erehdys! Hän tarkoittaa tietysti ''yhdeksäntoista''sataa viisikymmentä seitsemän.» Pyydän anteeksi, se ei ole erehdys. Hengitin ensikerran Bostonin itätuulta toisena joulupäivänä, joulukuun 26 päivänä vuonna 1857, ei 1957, noin kello neljän tienoissa iltapäivällä. Ja voin vakuuttaa, että tuuli oli jo silloin yhtä purevan kylmä kuin nykyisenä armon vuonna 2000. Nämä syntymistäni koskevat ilmoitukset näyttävät tietysti jokaisesta peräti mielettömiltä, varsinkin jos mainitaan, että olen näköjäni kolmenkymmenen ikäinen. Siksipä ei olisikaan kummaa eikä moitittavaa, vaikka lukija heittäisi syrjään kirjan, joka uhkaa panna hänen herkkäuskoisuutensa niin kovalle koetukselle. Mutta siitä huolimatta vakuutan lukijalle täydellä todella, että en aio kertoa hänelle satuja, ja koetan saada hänet täydellisesti vakuutetuksi tästä, jos hän malttaa vielä hetken tarkata sanojani. Sallittakoon minun siis – sillä nimenomaisella ehdolla, että tulen todistamaan äskeisen väitteeni – lausua, että tiedän paremmin kuin lukija, milloin olen syntynyt. Ja nyt jatkan kertomustani. Jokainen koulupoika tietää, ettei yhdeksännentoista vuosisadan lopulla tunnettu meidän aikamme sivistystä, eipä edes sen tapaistakaan, vaikka ne ainekset, joista nykyinen sivistys on syntynyt, olivat jo silloin kiehumistilassa. Ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa tuon ylimuistoisista ajoista vallinneen yhteiskuntien jaon neljään luokkaan tai kansakuntaan, kuten niitä voisi kutsua, koska niiden välinen ero, ero köyhien ja rikasten, sivistyneiden ja tietämättömäin välillä todella oli paljoa suurempi kuin nykyjään ero eri kansojen välillä. Minä puolestani olin rikas ja sivistynytkin; omistin siis kaikki onnen-ehdot, mitä parempiosaiset siihen aikaan nauttivat. Vietin loisteliasta elämää. Työnäni oli huvitukset ja elämän nauttiminen. Ylläpitooni tarvittavat varat sain toisten työstä, tarvitsematta osottaa heille minkäänlaista vastapalvelusta. Vanhempani ja heidän vanhempansa olivat eläneet samalla tavalla, ja toivoinpa, että perilliseni, jos sellaisia ilmestyisi, saisivat elää yhtä mukavaa elämää. Lukija kysynee, miten voin elää ihan hyötyä tuottamattomana jäsenenä maailmassa. Miksi maailman täytyi elättää tyhjäntoimittajaa, joka olisi kyennyt itsekin tekemään työtä? Vastaus on, että isäni iso-isä oli koonnut rahasumman, jonka nojalla hänen jälkeläisensä siitä saakka olivat eläneet. Päätätte luonnollisesti, että summa lienee ollut peräti suuri, kun ei kolme joutilaisuudessa elävää miespolvea ollut voinut kuluttaa sitä loppuun. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Summa ei suinkaan ollut alkujaan erittäin iso. Se oli päinvastoin paljon kasvanut alkuperäisestä sillä ajalla, kun kolme sukupolvea oli joutilaana elänyt sen varassa. Tällainen mahdollisuus näyttää loitsimiselta. Miten voi käyttää rahoja ilman että ne vähenevät, miten synnyttää lämpöä ilman palamista? Salaisuus oli siinä, että silloiset ihmiset osasivat taitavasti käyttää erästä keinoa, joka nyt jo on onneksi unohtunut, mutta joka esi-isäimme käsissä oli kehittynyt erittäin laajaperäiseksi ja täydelliseksi: he osasivat vierittää oman ylläpitonsa taakan toisten hartioille. Sen, joka tähän päämäärään oli päässyt – ja siihen kaikki pyrkivät – sanottiin elävän pääomansa koroilla. Kävisi liian pitkäksi ruveta tässä selittelemään, miten entinen yhteiskuntajärjestelmä teki tämän mahdolliseksi. Huomautan vain, että pääoman korot muodostivat jonkunlaisen vakituisen veron, jota pääoman-omistajat nostivat ammattialoilla palvelevilta työntekijöiltä. Olisi väärin luulla, ettei tämä meidän mielestämme peräti väärä ja mahdoton järjestelmä koskaan joutunut esi-isäimme arvostelujen alaiseksi. Päinvastoin oli lainsäätäjäin ja profeetain pyrintöperänä kautta aikojen ollut koron poistaminen tai ainakin korkokannan alentaminen. Mutta nämä pyrinnöt eivät koskaan onnistuneet, kuten oli luonnollistakin vanhan yhteiskuntajärjestelmän vallitessa. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, s. t. s. yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, eivät hallitukset yleensä enää koettaneetkaan järjestää näitä seikkoja. Kuvatakseni lukijalle yleisin piirtein puheenaolevan ajan ihmisten yhteiselämää ja köyhien sekä rikasten suhdetta toisiinsa on mielestäni parasta verrata silloista yhteiskuntaa jättiläisvaunuihin, joiden eteen oli valjastettu summattomia ihmisjoukkoja vetämään niitä pitkin mäkistä ja hiekkaista tietä. Ajurin nimi oli nälkä, eikä hän sallinut kenenkään levätä, mutta siitä huolimatta oli kulku hidasta. Vaikka vaunujen vetäminen niin huonoa tietä myöten oli peräti raskasta, olivat vaunujen kaikki paikat täynnä matkustajia, jotka eivät astuneet koskaan alas, ei edes jyrkimmissä ahteissa. Katolla olevat paikat olivat erittäin viileitä ja mukavia. Sinne ei ylettynyt pöly, ja niiden omistajat voivat mukavasti ihailla näköaloja tai arvostella vetäjinä ponnistelevain ansioita. Nämä paikat olivat tietysti hyvin haluttuja, ja niistä kilpailtiin kovasti, sillä jokainen piti tärkeimpänä elämänsä tehtävänä hankkia itsellensä sijaa vaunuissa ja jättää sen perintönä lapsilleen. Vaunulain mukaan voi kukin luovuttaa sijansa, kenelle tahtoi, mutta toisaalta oli myöskin monta onnettomuustapausta, joiden kautta sija menetettiin ikuisiksi ajoiksi. Sillä vaikka istuimet olivat sangen mukavat, olivat ne kuitenkin hyvin horjuvat, ja joka kerta kun vaunut äkkiä jysähtivät, vierähti joku istuimeltaan ja putosi maahan, jossa hän heti pakoitettiin tarttumaan köysiin ja kiskomaan eteenpäin vaunuja, missä hän itse äsken vielä matkusti sangen mukavasti. Paikkansa menettämistä pidettiin luonnollisesti suurena onnettomuutena, ja pelko, että tämä voisi tapahtua joko jollekin itselleen tai hänen omaisilleen, oli alituisesti uhkaavana pilvenä ajajain onnentaivaalla. Lukija kysynee: eivätkö nuo ihmiset ajatelleetkaan muita, kuin yksinomaan itseään? Eikö heidän asemansa käynyt heille sietämättömäksi, kun he vertasivat sitä vaunujen eteen valjastettujen veljiensä tai sisartensa asemaan, tai näkivät, että heidän painonsa lisää näiden kuormaa? Eivätkö he tunteneet sääliä kanssaihmisiänsä kohtaan, joista heitä erotti vain onnen sattuma? Kyllä vaunuissa olevat lausuivat usein säälivänsä niiden eteen valjastettuja, varsinkin kun vaunut joutuivat huonoon kohtaan tiellä, kuten alituiseen tapahtui, tai peräti jyrkän mäen alle. Silloin oli sangen tuskallista nähdä vetäjien epätoivoisia ponnistuksia, heidän tuskallisia vavahduksiaan nälkäruoskan armottomista iskuista, ja noita monia, jotka vaipuivat voimattomina vetohihnojen viereen ja poljettiin lokaan. Tämä näky sai katollaolevat usein puhkeamaan sangen kiitettäviin tunteenpurkauksiin. Sellaisina aikoina oli matkustajilla tapana huudella kehoituksia köysissä ponnisteleville, kehoittaa heitä kärsivällisyyteen ja kuvitella heille korvausta kärsimyksistään ja kovasta kohtalostaan tulevassa maailmassa. Toiset taasen kokosivat rahoja ostaakseen voiteita ja laastaria haavoitetuille ja raajarikkoisiksi joutuneille. Oltiin yksimielisiä siitä, että vaunujen raskaus oli peräti surkuteltava asianhaara, ja yleinen helpotuksen tunne täytti mielet, kun päästiin jonkun sangen huonon tieosan ohitse matkan varrella. Tämä helpottava tunne ei kuitenkaan johtunut yksinomaan säälistä vetäjiä kohtaan, vaan siitä, että sellaisissa paikoissa olivat koko vaunut ilmeisen kaatumisvaaran alaisina, jolloin kaikki olisivat pudonneet maahan ja menettäneet paikkansa. Totuuden mukaisesti täytyy tunnustaa, että pääasiallisena seurauksena vaunujen eteen valjastettujen kurjuuden näkemisestä oli se, että matkustajat tunsivat vielä selvemmin paikkojensa arvon vaunuissa ja koettivat kynsin hampain säilyttää niitä. Jos he olisivat tunteneet olevansa itse turvassa, ja tietäneet varmasti, etteivät he eivätkä heidän omaisensa koskaan putoa alas katolta, olisivat he vähän välittäneet vetäjistä, vaikka ehkä olisivatkin toisinaan heittäneet roponsa siteiden ja voiteiden ostamiseksi. Tiedän kyllä, että moinen menettely tuntuu kahdennenkymmenennen vuosisadan miehistä ja naisista uskomattomalta, eläimelliseltä julmuudelta, mutta kaksi sangen merkillistä seikkaa selittävät tämän tylyyden, ainakin osaksi. Ensiksikin uskottiin järkähtämättömästi, ettei ihmiskunta voinut pysyä pystyssä eikä päästä eteenpäin muutoin kuin siten, että joukko veti vaunuja, joissa muutamat harvat ajoivat. Uskottiinpa vielä lisäksi, ettei valjaita, vaunuja, teitä eikä työjakoa voi tuntuvammin korjatakkaan. Aina ne olivat olleet samanlaisia kuin nyt, ja sellaisina ne tulevat aina pysymäänkin. Oli surkeaa, että niin oli, mutta sitä ei voinut auttaa, ja filosoofinen maailmankatsomus kielsi tuhlaamasta sääliväisyyttä asioihin, joita ei voitu muuttaa. Toinen seikka oli vielä omituisempi. Vaunujen katolla istuvat luulottelivat nimittäin, etteivät he olleet aivan samanlaisia, kuin vetohihnoissa ponnistelevat sisarensa ja veljensä, vaan että he olivat hienommasta aineesta ja kuuluivat korkeampiin olentoihin, jotka oikeudenmukaisesti voivat vaatia, että heitä vedetään. Tämä näyttää käsittämättömältä, mutta kun minä itsekin olen aikoinani ajanut juuri samoissa vaunuissa ja ollut saman harhaluulon vallassa, niin on sanojani uskottava. Omituisinta tässä kuvittelussa oli, että nekin, jotka vast’ikään olivat maasta päässeet kiipeämään jollekin istuimelle, joutuivat sen alaisiksi jo ennenkuin hihnojen synnyttämät rakot ja känsät olivat ehtineet kadota heidän käsistään. Ne taasen, joiden vanhemmat ja esivanhemmat olivat olleet kyllin onnellisia säilyttämään paikkansa vaunuissa, uskoivat järkähtämättä, että heidän kaltaistensa ja tavallisten ihmisten välillä oli suuri ero. On selvää, että tällainen kuvittelu muutti ihmiskunnan kärsimyksien luoman säälintunteen pintapuoliseksi filosoofiseksi surkuttelemiseksi. Tämä on ainoa syy, jonka voin lausua pyytääkseni sen nojalla anteeksi sitä välinpitämättömyyttä, joka oli omiaan kuvaamaan minunkin suhdettani veljieni kurjuuteen sinä aikana, mistä kirjoitan. Vuonna 1887 aloin kolmannenkymmenennen ikävuoteni. En ollut vielä naimisissa, mutta olin kihloissa Edit Bartlettin kanssa. Hän matkusti kuten minäkin vaunuissa, tai toisin sanoen oli rikas – päästäksemme jo käyttämästä äskeistä vertausta, jonka toivon tehneen tehtävänsä ja antaneen lukijalle yleisen kuvan senaikaisesta elämästämme. Kun rahalla silloin voitiin hankkia kaikki elämän sulot, jopa sivistyksenkin siunaukset, saivat tytöt kyllä kosijoita, kunhan olivat rikkaita, mutta Edit Bartlett oli sen lisäksi myöskin kaunis ja miellyttävä. Tiedän, että lukijattareni vastustavat tässä suhteessa väitettäni. »Kaunis hän ehkä lienee ollut», kuulen heidän sanovan, »mutta miellyttävä hän ei voinut olla missään suhteessa käyttäessään pukuja, jotka olivat siihen aikaan muodissa. Päähineenähän oli jalan korkuinen kummallinen rakenne, ja hameen takapuolelle oli keinotekoisesti muodostettu tavaton lisäke, joka rumensi ihmisruumista enemmän kuin mikään aikaisempi neulojattarien keksintö. Miten voi kuvitellakaan, että kukaan olisi miellyttävä sellaisessa puvussa!» Väitös pitää kyllä paikkansa, enkä voi vastata siihen muuta, kuin huomauttaa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan naiset kyllä ovat todistuksena siitä, kuinka sopiva puku korottaa naisen miellyttäväisyyttä, mutta sen nojalla, mitä muistan heidän äitiensä äiteistä, voin minä puolestani väittää, ettei minkäänlainen puku, kuinka muodoton ja rumentava se lieneekin, voi tykkänään riistää heidän viehättäväisyyttään. Meidän vihkiäisemme oli määrätty tapahtuvaksi heti, kun uusi taloni, jota parhaallaan rakennutin erääseen hienoimpaan kaupunginosaan, oli valmistunut. Hienolla kaupunginosalla tarkoitan rikasten asumia kortteleita, sillä meidän on muistettava, ettei Bostonin kaupunginosien miellyttävyys riippunut siihen aikaan luonnonsuhteista, vaan siitä, minkälaista väkeä niissä asui. Jokainen luokka asui erikseen omissa kortteleissaan. Rikas, joka asui köyhien keskellä, tai sivistynyt, jonka ympäristössä oli ainoastaan sivistymättömiä henkilöitä, tunsi itsensä erakoksi oudon ja kateellisen kansan joukossa. Kun aloin rakennuttaa taloani, toivoin sen valmistuvan talvella 1886; mutta se oli vielä seuraavan vuoden keväälläkin keskeneräisenä, ja vihkiäisteni viettäminen oli siis yhä tulevaisuuden kysymys. Tämän viivytyksen syynä, joka tietysti oli omiaan suututtamaan hurmautunutta rakastajaa, oli joukko työlakkoja, s. t. s. muurarit, kirvesmiehet, maalarit, levysepät ja muut rakennustyössä tarvittavat ammattilaiset kieltäytyivät tekemästä työtä. En voi enää muistaa, mikä näiden lakkojen erityisenä syynä oli. Ne olivat siihen aikaan niin yleisiä, etteivät ihmiset enää välittäneet kysellä, mistä ne kulloinkin johtuivat. Lakkoja oli jatkunut melkein katkeamatta milloin yhdellä, milloin toisella teollisuusalalla aina sitte suuren taloudellisen ahdinkoajan vuonna 1873. Oltiinpa jouduttu jo niin kauas, että pidettiin poikkeuksena, jos joku työväenryhmä harjoitti ammattiaan muutamia kuukausia yhtämittaa. Lukija, joka kiinnittää huomionsa mainittuihin vuosilukuihin, käsittää tietysti, että nämä teollisuusaloilla sattuneet häiriöt olivat ensimäisiä itsetiedottomia ja yhtenäisyyttä puuttuvia yrityksiä siinä valtavassa liikkeessä, joka loi nykyisen teollisuusjärjestelmän kaikkine johdonmukaisine yhteiskunnallisine seurauksineen. Luodessamme katsauksen taaksepäin, tuntuu tämä kaikki niin selvältä, että lapsikin voi sen käsittää. Mutta me emme olleet profeetoita emmekä siis voineet silloin selvästi tajuta, mitä ympärillämme tapahtui. Huomasimme kuitenkin, että maan teollisuus oli sangen kierossa asemassa. Työnantajain ja työntekijän, pääoman ja työn välinen suhde oli jollakin käsittämättömällä tavalla joutunut vinoon. Työntekijöihin oli äkkiä ja melkein kaikkialla tarttunut taudin tavoin syvä tyytymättömyys asemaansa, ja heidät valtasi luulo, että oloja voitaisiin tuntuvasti parantaa, kunhan tiedettäisiin, mistä alkaa. Yksimielisesti vaadittiin joka taholla korkeampia palkkoja, lyhempää työaikaa, parempia asunnoita, syvällisempää opetusta sekä osallisuutta elämän mukavuuksiin ja nautinnoihin: kaikki vaatimuksia, jota ei luultu voitavan täyttää, jos ei maailma tulisi tuntuvasti rikkaammaksi. Vaikka työväestö osaksi tunsikin, mitä se tahtoi, ei se kuitenkaan tiennyt, miten tämä voitaisiin saavuttaa, ja se innostus, joka kokosi työväestöä jokaisen ympärille, ken edes näytti voivan antaa jonkunlaista selitystä asiaan, teki äkkiä kuuluisaksi monen, joka halusi puolueenjohtajan mainetta, vaikka usea heistä kykeni hyvin vähän asiaa valaisemaan. Kuinka epävarmalta työväestön pyrinnöt näyttivätkin, ei ole epäilemistäkään, etteivät he tarkoittaneet täyttä totta. Sitä todistaa se altis innostus, millä he tukivat toisiaan lakoissa, jotka olivat heidän tärkeimmät aseensa, ja se uhrautuvaisuus, jota he osottivat päästäkseen näissä voitolle. Oltiin peräti erimielisiä ylemmissä kerroksissa siitä, mihin nämä työväenlevottomuudet – sillä nimellä kutsuttiin yleisimmin tätä kuvaamaani liikettä – lopullisesti johtavat. Kiivasluonteisimmat, pintapuolisimmat vakuuttivat kiven kovaan, että työväen vaatimusten täyttäminen on mahdotonta ja asiain luonnolle vastaista, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei maailmassa ole kylliksi siihen vaadittavia varoja. Ihmiskunta pelastuu yleisestä nälkäkuolemasta ainoastaan siten, että rahvas tekee kovaa työtä ja elää puutteessa, eikä heidän asemaansa voida parantaa niin kauan kuin maailma on yhtä köyhä kuin silloin. Työntekijät eivät taistele kapitalisteja vastaan, sanoivat he, vaan he ponnistelevat välttämättömyyden rautaista tutkainta vastaan, jonka alaisena koko ihmiskunta on. Heidän rauhoittumisensa riippuu siitä, kuinka kauan heidän kovapäisyytensä estää heitä huomaamasta asiain todellista tilaa, ja vakuuttamasta itsiään siitä, että välttämättömyyttä ei voida muuttaa, vaan sitä on kärsittävä. Vähemmän kiivaat ja syvällisemmät myönsivät tämän kaiken todeksi. Työntekijäin vaatimuksia ei luonnollisesti voida koskaan toteuttaa, se on itsestään selvää. Mutta on pelättävää, etteivät he huomaa tätä seikkaa, ennenkuin ovat saaneet yhteiskunnan täydellisen sekasorron valtaan. Heillähän on äänioikeus ja siis valta tehdä, mitä tahtovat, ja heidän johtajansa juuri pyrkivät synnyttämään häiriötä ja sekasortoa. Muutamat näistä synkkämielisistä ennustajista väittivät, että koko yhteiskunnan täydellinen perikato on odotettavissa jo aivan läheisessä tulevaisuudessa. He väittivät, että ihmiskunta on jo ehtinyt sivistyksen tikapuiden ylimmälle askeleelle ja on nyt syöksemäisillään päistikkaa alas, jonka jälkeen se taas uudelleen virkoo ja alkaa uudelleen kiivetä ylöspäin. Tällaiset uudistuvat tapahtumat sekä historiallisina että esihistoriallisina aikoina ovatkin ehkä olleet syynä niihin omituisiin, tähän saakka selittämättä jääneisiin kuhmuihin, joita huomataan ihmisten pääkalloissa. Ihmiskunnan historia liikkuu, kuten kaikki suuret liikkeet, kehässä ja tulee yhä uudelleen lähtökohtaansa takaisin. Käsite loppumattomasta kehityksestä suoraviivaiseen suuntaan on mielikuvituksen tuote, jolla ei ole mitään vastinetta todellisessa luonnossa. Pyrstötähden soikea rata ehkä parhaite sopisi kuvaamaan ihmiskunnan historiaa. Ylös, lähemmäs aurinkoa pyrkien nousee ihmiskunta raakuuden yöstä sivistyksen päiväpaisteeseen, laskeutuaksensa taas kaukaista alkukohtaansa kohden avaruuden etäisimpiin seutuihin. Tämä oli tietysti äärimmäisyyksiä tavotteleva katsantokanta, mutta muistan vakavia miehiä tuttavieni joukosta, jotka lausuivat jotenkin samanlaisia mietteitä puhuessaan ajan merkeistä. Kaikkien ajattelevien ihmisten yleisenä mielipiteenä oli epäilemättä, että yhteiskunta lähestyy ratkaisevaa käännekohtaa, joka voi johtaa syvällisiin muutoksiin. Työväenlevottomuudet, niiden syyt, suunta ja parannuskeinot olivat alituisena puheenaineena sekä sanomalehdissä että vakavissa keskusteluissa, tunkien kaikki muut syrjään. Yleisön hermostunut mielipiteiden jännitys pukeutui selvimpään muotoonsa siinä levottomuudessa mikä syntyi, kun eräs pieni, anarkisteiksi kutsuttu joukko alkoi kiihoituksensa. Heidän mielestään oli Amerikan kansa saatava hirmutöillä säikytetyksi omistamaan anarkistiset opit – juuri kuin mahtavaa kansaa, joka äsken oli masentanut toisen puolen asukaslukunsa nostaman kapinan, säilyttääksensä yhteiskuntajärjestyksensä, voitaisiin yksistään pelottamalla saada muuttamaan tätä järjestystä. Kun kuuluin rikkaisiin, joille oli suurta etua vallitsevasta järjestelmästä, oli minussa tietysti samat tunteet vallalla kuin muissakin luokkani jäsenissä. Työväestöä kohtaan tuntemaani vastenmielisyyttä olivat sitäpaitse omiaan lisäämään ne persoonalliset syyt, joiden johdosta olin suuttunut heihin, heidän työlakkonsa kun myöhästyttivät avio-onneani. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3543 6437 2006-10-14T09:40:12Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Ensimäinen luku|Ensimäinen luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kolmas luku|Kolmas luku]] |otsikko=Toinen luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Toukokuun 30 päivä sattui vuonna 1887 maanantaipäiväksi. Tätä päivää oli Yhdysvaltojen kansa viettänyt juhlana yhdeksännentoista vuosisadan viimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Se oli niin sanottu »seppelöimispäivä», niiden pohjoisvaltioitten sotilasten muistoksi, jotka olivat ottaneet osaa sotaan estääksensä etelävaltioita luopumasta unionista. Ne, jotka olivat sodasta hengissä päässeet, kulkivat tällöin sotilas- ja siviilihenkilöiden saattamina, soittokunta etunenässä, hautuumaille laskeaksensa kukkaseppeleitä kaatuneitten toveriensa haudoille, – toimenpide, joka muodostui sangen juhlalliseksi ja liikuttavaksi. Edit Bartlettin vanhin veli oli myöskin kaatunut sodassa, ja perheellä oli tapana käydä seppelöitsemispäivänä hänen haudallaan Mount Auburnin hautuumaalla. Minä olin pyytänyt saada seurata heitä ja palattuamme illalla kaupunkiin menin morsiameni kotiin. Kun istuimme illallisen jälkeen seurusteluhuoneessa, otin erään iltalehden käteeni ja näin siitä, että äsken oli taas puhennut uusi lakko rakennusalalla, jonka tähden kovaonnisen taloni valmistuminen siirtyi yhä tuonnemmaksi. Muistan tarkkaan, kuinka syvästi tämä suututti minua. Sadattelin niin vahvoilla sanoilla kuin naisten läsnäollessa suinkin voin sekä työmiehiä yleensä että erittäinkin näitä lakkolaisia. Läsnäolevat olivat aivan samaa mieltä kuin minä, ja ne huomautukset, joita asiasta syntyneessä keskustelussa lausuttiin kansanvillitsijäin kurjasta ja tunnottomasta menettelystä, olivat sellaisia, että asianomaiset herrat olisivat varmaan höristäneet korviaan niitä kuullessaan. Oltiin yksimielisiä siitä, että olot muuttuvat päivä päivältä yhä kurjemmiksi, eikä kukaan enää voi sanoa, mitä lopuksi tulee. »Pahinta kaikista on», sanoi rouva Bartlett, »että koko maailman työväki näyttää yht’aikaa tulleen mielettömäksi. Europassa ovat olot vielä kurjemmat kuin meillä. Siellä en tosiaankaan uskaltaisi asua. Kysyin äsken mieheltäni, mihinkä muuttaisimme, jos kaikki kauheat asiat toteutuisivat, joilla sosialistit meitä uhkaavat. Hän vastasi, ettei hän enää tiedä ainoatakaan muuta paikkaa, missä yhteiskunta vielä on varmoilla perusteilla, kuin Grönlannin, Patagonian ja Kiinan». »Kiinalaiset käsittivät vallan hyvin, mitä tekivät, estäessään länsimaista sivistystä pääsemästä maahansa», huomautti joku. »He ymmärsivät paremmin kuin me, mihin se viepi. He näkivät, että se on vain valepukuun verhottua dynamiittia». Muistan, että kutsuin Editin syrjään ja koetin saada hänet vakuutetuksi siitä, että meidän olisi viisainta mennä naimisiin heti, odottamatta talon valmistumista. Voisimmehan matkustella jonkun aikaa, kunnes kotimme olisi kunnossa. Hän oli sinä iltana sanomattoman kaunis. Musta surupuku, joka hänellä oli yllään päivän merkityksen johdosta, oli omiansa erinomaisen vaikuttavasti kohottamaan hänen ihonsa puhtautta. Nytkin vielä voin sieluni silmillä nähdä hänet edessäni sellaisena, kuin hän oli sinä iltana. Hyvästit sanottuani seurasi hän minua eteiseen, ja minä suutelin häntä kuten tavallisesti lähtiessäni. Tämä hyvästijättö ei eronnut rahtuakaan muista, jolloin olimme sanoneet toisillemme jäähyväiset lyhyeksi ajaksi. En voinut yhtä vähän kuin hänkään edes hämärästi aavistaa, että tämä oli erinomaisempi kuin ennen. Mutta niin kuitenkin oli! Oli vielä jotenkin aikaista nuoren sulhasmiehen lähteä pois morsiamensa luota. Mutta se ei suinkaan riippunut rakkaudestani. Minä olin nimittäin jo kauan kärsinyt unettomuutta, ja vaikka muuten olinkin aivan terve, olin sinä päivänä ihan uupumukseen saakka väsynyt, koska olin melkein kokonaan valvonut kaksi edellistä yötä. Edit tiesi tämän ja hän oli sentähden vaatinut, että minun oli mentävä kotiin kello yhdeksän ja pantava heti maata. Asuntonani oleva talo oli kolme sukupolvea ollut sen perheen omaisuutta, jonka nuorin ja ainoa edustaja suoraan alenevassa polvessa minä olin. Rakennus oli suuri, vanha ja hirsistä tehty sekä sisustettu vanhanaikaisella ylellisyydellä, mutta se sijaitsi korttelissa, joka jo aikoja sitte oli menettänyt viehätysvoimansa, sinne kun oli alettu rakentaa vuokrakasarmeja ja tehtaita. Ei johtunut mieleenikään tuoda sellaiseen taloon morsiantani, kaikkein vähimmän niin viehättävää olentoa, kuin Edit Bartlett oli. Olin ilmoittanut sen myytäväksi ja käytin sitä ainoastaan nukkuakseni siellä yöt, sillä söin klupissani. Palvelijani, uskollinen neekeri nimeltä Sawyer asui kanssani talossa ja piti huolen vähäisistä tarpeistani. Talossa oli eräs laitos, jonka kadottaminen minua huolestutti ja jota pelkäsin joutuvani suuresti kaipaamaan vastaisuudessa. Se oli makuukammioni, jonka olin teettänyt perustuksen alle. Jos minun olisi täytynyt käyttää maan pinnalla olevaa makuuhuonetta, en olisi laisinkaan voinut nukkua kaupungissa, jonka yöllinen melu ei koskaan lakkaa. Mutta tähän maanalaiseen kammioon ei tunkeutunut heikointakaan ääntä ulkomaailmasta. Kun olin astunut sinne sisään ja sulkenut oven, ympäröitsi minut haudan hiljaisuus. Jotta ei maaperän kosteus pääsisi tunkeutumaan sinne sisälle, olivat paksut seinät ja lattia hydraulisesti puserretusta sementistä. Kun käytin huonetta myöskin arvoesineitten säilytyspaikkana, olin antanut rakentaa katon ilmanpitävästi toisiinsa liittyvistä kivilevyistä ja ulompi rautainen ovi oli peitetty vahvalla asbestikerroksella. Täten varustettuna kesti huoneeni sekä varkaiden mahdolliset yritykset että sattuvan tulipalon vaaran. Ohkanen putki, joka oli yhteydessä katolle asetetun imurin kanssa, välitti ilmanvaihtoa. Luulisi, että sellaisen makuusuojan omistaja voi nauttia rauhallista, virkistävää lepoa, mutta aniharvoin voin sielläkään nukkua kunnollisesti kahta yötä peräkkäin. Olin niin tottunut valvomaan, etten välittänyt isosti, vaikka yhden yön uni menikin hukkaan. Mutta jos sain istua kaksi yötä pöytäni ääressä lukemassa voimatta nukkua vuoteessani, uuvuin niin, että pelkäsin sairastuvani johonkin hermotautiin. Viimeisenä keinona turvauduin silloin keinotekoiseen uneen. Huomatessani kahden valvotun yön perästä, että kolmas samanlainen oli tulossa, lähetin kutsumaan tohtori Pillsburya. Häntä kutsuttiin tohtoriksi ainoastaan kohteliaisuudesta, sillä hän oli, kuten siihen aikaan sanottiin, »luonnonlääkäri» tai puoskaroitsija. Hän itse kutsui itseänsä »animaalisen magnetismin professoriksi». Olin tutustunut häneen sattumalta tutkiessani kerran huvin vuoksi eläimellisen magnetismin ilmiöitä. Hän ei luullakseni ymmärtänyt lääkintätaidosta hölyn pölyä, mutta varmaa oli, että hän oli erinomaisen taitava magnetiseeraaja. Kolmatta unetonta yötä odottaessani lähetinkin sentähden tavallisesti hakemaan häntä, jotta hän rauhoittavilla sivellyksillään uuvuttaisi minut uneen. Olipa hermostoni kuinka kiihtyneessä tilassa tahansa, voi tohtori Pillsbury tavallisesti lyhyen ajan kuluttua lähteä luotani, jättäen minut mitä sikeimmän unen helmoihin, jota kesti siksi, kunnes minut herätettiin vastaisen hypnoottisen käsittelyn avulla. Herättäminen oli paljoa yksinkertaisempi kuin nukuttaminen, ja mukavuuden vuoksi olin antanut tohtori Pillsburyn opettaa Savyerille tämän menettelyn. Ei kukaan muu paitse uskollinen palvelijani tiennyt tohtori Pillsburyn käyntien tarkoitusta, eipä edes sitä, että hän kävi luonani. Luonnollisesti aioin ilmoittaa salaisuuteni Editille heti vihkimisemme jälkeen. Tähän saakka en ollut kertonut hänelle siitä vielä sanaakaan, sillä epäilemättä yhdistyi magneettiseen uneen jonkunlainen vaara, ja minä tiesin, että hän vastustaisi menettelyäni mitä jyrkimmin. Vaara oli luonnollisesti siinä, että uni voisi tulla liian sikeäksi, joten ei nukuttajan voima enää voisi sitä katkaista, ja silloin seuraisi puutumustilaa kuolema. Useista kokeista olin tullut huomaamaan, että tämä vaara oli peräti pieni, jos vain otettiin huomioon muutamia tarpeellisia varovaisuuskeinoja, ja toivoin voivani saada Editinkin vakuutetuksi siitä, vaikka en sitä itse asiassa voinut oikein uskoa. Lähdettyäni kysymyksenalaisena iltana Editin luota menin suoraan kotiini ja lähetin Savyerin heti hakemaan tohtori Pillsburya. Sillävälin menin maanalaiseen kammiooni, vaihdoin pukuni mukavaan aamunuttuun ja aloin lukea iltapostissa tulleita kirjeitä, jotka Savyer oli asettanut kirjoituspöydälleni. Eräs niistä oli uuden taloni rakennusmestarilta. Se vakuutti aivan oikeiksi ne johtopäätökset, joita olin tehnyt sanomalehtikertomuksen nojalla. Uusi lakko, kirjoitti hän, lykkää hänen sitoumuksensa täyttämisen epämääräiseksi ajaksi, kun eivät työnantajat eivätkä työntekijät aio myöntyä ilman sitkeää taistelua. Keisari Caligulan kerrotaan toivoneen, että koko Rooman kansalla olisi vain yksi ainoa pää, jotta hän olisi voinut lyödä sen kerralla poikki, ja pelkäänpä, että minä tämän kirjeen luettuani hetken olin valmis toivomaan samaa Amerikan työväenluokan suhteen. Synkät mietteeni keskeytyivät, kun Savyer palasi tohtorin kanssa. Hänen oli ollut vaikea saada tohtoria mukaansa, kun tämä aikoi vielä samana iltana matkustaa pois kaupungista. Pillsbury kertoi minulle, että hän oli sitte viime näkemisemme saanut tietoonsa edullisen paikan eräässä etäisessä kaupungissa ja päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen heti. Kun säikähtyneenä kysyin häneltä, miten minun käy hänen poissaollessaan, antoi hän minulle muutamain Bostonissa asuvain magnetiseeraajain osotteita, vakuuttaen, että kysymyksenalaiset henkilöt omistivat saman voiman kuin hänkin. Jonkun verran tyyntyneenä tämän kysymyksen suhteen käskin Savyerin herättämään minut seuraavana aamuna kello yhdeksän. Sitte laskeuduin mukavaan asentoon vuoteelleni aamunuttu ylläni ja antausin tohtori Pillsburyn käsittelyn alaiseksi. Tavattoman hermostunut tilani lienee ehkä vaikuttanut sen, että tajuntani katosi hitaammin kuin ennen, mutta vihdoin vaivuin suloiseen uneen. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3544 6438 2006-10-14T09:40:24Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Toinen luku|Toinen luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Neljäs luku|Neljäs luku]] |otsikko=Kolmas luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} »Hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän aluksi näkee ainoastaan yhden meistä». »Lupaa siis, ettet kerro siitä mitään». Edellinen oli miehen, jälkimäinen naisen ääni. Kumpikin puhui kuiskaten. »Minun täytyy katsoa, miten hänen laitansa on». »Ei, lupaa minulle ensin täyttää pyyntöni». »Myönny siihen», kuiskasi kolmas myöskin naisen ääni. »Hyvä, minä lupaan», vastasi mies. »Menkää nopeasti pois, nyt hän herää». Kuulin vaatetten kahinaa ja avasin silmäni. Komea, noin kuudenkymmenen vuotias mies oli kumartuneena ylitseni. Hänen kasvoillaan kuvastui sydämellinen hyväntahtoisuus ja samalla uteliaisuus. Hän oli minulle aivan outo henkilö. Nousin kyynärpääni nojaan ja katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut muita henkilöitä, kuin me kahden. En ollut koskaan ennen käynyt siinä, enpä edes missään muussakaan samantapaisesti kalustetussa huoneessa. Katsoin uudelleen seuralaisenani olevaa henkilöä. Hän hymyili. »Kuinka voitte?» kysyi hän. »Missä minä olen?» kysyin minä. »Olette minun talossani», kuului vastaus. »Miten minä olen tänne tullut?» »Puhumme siitä myöhemmin, kun olette hiukan vahvistunut. Älkää olko missään suhteessa levoton. Olette ystävien keskuudessa ja hyvissä käsissä. Kuinka voitte nyt?» »Tuntuu hieman omituiselta», vastasin, »mutta luulen olevani aivan terve. Olkaa hyvä ja kertokaa, miten olen joutunut nauttimaan vierasvaraisuuttanne? Mitä minulle on tapahtunut? Kuinka olen tullut tänne? Olinhan maatapannessani omassa talossani». »Selityksiin meillä on kyllin aikaa myöhemmin», vastasi tuntematon isäntäni rauhoittavasti hymyillen. »On parasta välttää jännittävää keskustelua, kunnes olette hiukan virkistynyt. Olkaa hyvä ja maistakaa muutamia kulauksia tätä lääkettä, se on teille hyvää. Minä olen lääkäri». Minä työnsin lasin pois ja nousin istumaan vuoteelleni, vaikka vaivoin, sillä päätäni tuntui pyörryttävän. »Pyydän saada heti tietää, missä olen, ja mitä olette tehnyt minulle», sanoin. »Hyvä herra», vastasi seuralaiseni, »sallikaa minun pyytää teitä pysymään levollisena. Mielestäni olisi parempi, että te ette pyytäisi selityksiä näin äkkiä, vaan jos välttämättömästi tahdotte, niin koetan täyttää pyyntönne. Mutta ensin teidän täytyy maistaa tätä juomaa, se vahvistaa teitä hiukan». Join, mitä hän tarjosi minulle. Sitte hän sanoi: »Ei ole niinkään helppoa, kuin näytte luulevan, sanoa teille, miten olette joutunut tänne. Te voitte kertoa siitä minulle yhtä paljon kuin minä teille. Te olette äsken herännyt syvästä unesta, tai oikeammin tiedottomuuden tilasta. Sen voin sanoa teille. Sanotte vaipuneenne tähän uneen kotonanne. Saanko kysyä, milloin se tapahtui?» »Milloin?!» vastasin, »milloinka se tapahtui! Eilen illalla luonnollisesti, kello kymmenen. Käskin palvelijani Savyerin herättää minut kello yhdeksän. Mihin Savyer on joutunut?» »Sitä en voi teille varmasti sanoa», vastasi seuralaiseni katsoen minua sangen omituisesti, »mutta olen vakuutettu siitä, että hänellä on pätevät syyt poissaoloonsa. Voitteko nyt sanoa minulle hiukan tarkemmin, milloin vaivuitte uneen, tarkoitan minä päivänä?» »Luonnollisesti eilen illalla, kuten jo sanoin – ellen nimittäin ole nukkunut kokonaista vuorokautta. Mutta hyvä jumala, eihän se voi olla mahdollista; ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisin nukkunut hyvin kauan! Panin maata seppelöitsemispäivänä». »Seppelöitsemispäivänäkö!» »Niin, maanantaina, kolmaskymmenes päivä». »Suokaa anteeksi, missä kuussa?» »Tässä kuussa luonnollisesti, ellen ole nukkunut kesäkuuhun saakka, mutta sehän ei voi olla mahdollista!» »Nyt on syyskuu». »Syyskuu! Ette kai aikone väittää, että olen nukkunut toukokuusta asti. Sehän on uskomatonta». »Saadaan nähdä», vastasi hän. »Sanotte panneenne nukkumaan toukokuun kolmantenakymmenentenä päivänä?» »Niin kyllä». »Saanko kysyä, minä vuonna?» Katsoin häntä sanattomana silmiin hetken. »Minä vuonnako?» kerroin vihdoin hiljaa. »Niin, minä vuonna, sallikaa kysyäkseni. Kun sanotte sen, voin sanoa teille, kuinka kauan olette nukkunut». »Vuonna 1887», vastasin. Isäntäni pakotti minut juomaan lasista ja koetteli valtimoani. »Hyvä herra», sanoi hän, »käytöksenne osottaa, että olette sivistynyt mies, joka ei suinkaan ollut, kuten tiedän, teidän aikananne yhtä luonnollista ja yleistä, kuin nyt. Olette siis jo epäilemättä tullut huomaamaan, ettei tässä maailmassa oikeastaan voida sanoa mitään seikkaa ihmeellisemmäksi, kuin jotakin toistakaan. Kaikilla ilmiöillä on yhtä tärkeät syynsä ja yhtä luonnolliset seurauksensa. On luonnollista, että se, mitä nyt aion sanoa teille, hämmästyttää teitä, mutta luotan siihen, että ette anna sen liian suuressa määrässä häiritä mielenne tasapainoa. Ulkomuodostanne päättäen olette tuskin kolmikymmenvuotias, ja ruumiillinen tilanne on jotenkin samanlainen, kuin liian pitkästä ja syvästä unesta heränneen henkilön. Mutta siitä huolimatta on tänään syyskuun kymmenes päivä vuonna 2000, joten olette nukkunut satakolmetoista vuotta, kolme kuukautta ja yksitoista päivää». Tunsin joutuvani tajuttomaksi, jonka tähden join lääkärin kehotuksesta kupillisen jotakin lientä. Sen jälkeen minua alkoi kovasti nukuttaa ja minä vaivuin uudestaan sikeään uneen. Kun heräsin, virtasi täysi päivänvalo huoneeseen, joka ensi kerralla oli ollut keinotekoisesti valaistu. Salaperäinen isäntäni istui lähellä vuodettani. Hänen katseensa oli poispäin kääntyneenä, kun avasin silmäni. Minulla oli siis hyvä tilaisuus tarkastella häntä ja miettiä omituista asemaani, ennenkuin hän huomasi, että olin hereillä. Pyörrytys oli kokonaan kadonnut, ja ajatukseni olivat aivan selvät. Juttu, että olisin nukkunut satakolmetoista vuotta, jonka olin äsken heikkona ja häiriötilassa ollessani uskonut vastaväitteittä, palasi uudelleen mieleeni, mutta en uskonut sitä ensinkään, vaan hylkäsin sen heti naurettavana pettämisyrityksenä, vaikka en voinut edes hämärästi aavistaa, mitä syitä siihen olisi voinut olla. Jotakin kummallista oli kuitenkin tapahtunut, sillä olinhan herännyt oudossa talossa outojen ihmisten keskuudessa. Mutta mielikuvitukseni ei kyennyt muihin selityksiin, kuin mitä hurjimpiin arveluihin tästä ihmeellisestä tapahtumasta. Olinkohan joutunut jonkinlaisen salaliiton uhriksi? Näytti tosiaan vähän siltä, mutta toiselta puolelta oli huomattavissa, että jos ihmisen kasvojenilmeeseen laisinkaan voi luottaa, voi pitää varmana, ettei tuo läheisyydessäni istuva jalopiirteinen mies sielukkaine kasvoineen voinut olla osallisena rikollisessa tai pahansuovassa hankkeessa. Sitte aloin miettiä, enköhän liene joutunut ystäväini typerän pilan esineeksi. Ehkäpä he ovat jollakin tavalla urkkineet selville maanalaisen makuusuojani salaisuuden ja ryhtyneet tähän puuhaan saadakseen minut huomaamaan magneettisten kokeiden vaarallisuuden. Mutta tämäkään otaksuminen ei näyttänyt todenmukaiselta. Savyer ei olisi millään hinnalla ilmaissut salaisuuttani, eikä minulla myöskään ollut sellaisia ystäviä, jotka olisivat voineet ryhtyä tähän juoneen. Mutta kaikesta huolimatta tuntui minusta todenmukaisimmalta, että olen pilan esineenä. Katselin huonetta puoleksi odottaen näkeväni jotkut tutut kasvot pilkistävän esiin jonkun verhon poimuista tai tuolin takaa. Kun loin silmäni seuralaiseeni, katseli hän jo minua. »Olette nukkunut erittäin sikeästi kokonaista kaksitoista tuntia», virkkoi hän iloisesti, »ja huomaan, että se on tehnyt hyvää. Näytätte paljoa terveemmältä. Kasvoillanne on terve väri, ja silmänne ovat kirkkaat. Kuinka voitte nyt?» »En ole milloinkaan ollut paremmissa voimissa», vastasin, nousten istumaan. »Muistanette kai ensimäisen heräämisenne», jatkoi hän, »ja hämmästyksenne, kun sanoin teille, kuinka kauan olette nukkunut?» »Luulen teidän sanoneen, että olen nukkunut satakolmetoista vuotta». »Aivan niin». »Myöntänette kai, että väitteenne tuntuu jotenkin mahdottomalta», sanoin ivallisesti hymyillen. »Myönnän kyllä, että tapahtuma on hyvin merkillinen», vastasi hän. »Mutta jos siihen on tarpeelliset edellytykset, ei se ole epätodenmukainen eikä mahdoton, sen verran tunnemme jo magneettista unitilaa. Jos tämä on täydellinen, kuten tässä tapauksessa oli laita, on koko elontoiminta ehdottomasti lakannut, eikä minkäänlaista kudosten kulumista tapahdu. Ei ole myöskään minkäänlaista rajaa tällaisen unitilan pituudelle, jos ulkonaiset ehdot suojelevat ruumista fyysillisiltä vahingoilta. Tämä valekuolemantapaus on tosin pisin, mitä tunnetaan, mutta ei myöskään tiedetä mitään syytä, minkätähden ette olisi voinut pysyä samassa tilassa läpi monien vuosisatojen, kunnes maan yleinen jäähtyminen olisi hävittänyt ruumiinne ja laskenut sielun vapauteen, ellei teitä olisi ennen löydetty, ja jos huone, josta teidät löysimme, olisi säilynyt loukkaamatta». Minun täytyi tunnustaa, että jos todellakin olin joutunut pilan esineeksi, oli sen keksijä löytänyt erinomaisen miehen toteuttamaan tuumaa. Hänen vaikuttava ja vakuuttava esiintymisensä olisi voinut saada todennäköiseksi vaikkapa väitteen, että kuu on tehty viheriästä juustosta. Kasvoilleni ilmestyi epäilevä hymy, katsoessani häntä, kun hän selitteli teoriiaansa magneettisesta unesta, mutta se ei näyttänyt laisinkaan häiritsevän häntä. »Ehkä olette hyvä ja kerrotte minulle lähemmin, miten löysitte kammion, josta mainitsitte, ja sen sisällön», pyysin häntä. »Kuuntelen mielelläni hyviä satuja». »Tässä tapauksessa ei paraskaan satu voi vetää vertoja todellisuudelle», vastasi hän vakavasti, alkaen sitte kertomuksensa. »Minä olin jo monta vuotta aikonut rakentaa taloni vieressä olevaan suureen puutarhaan laboratorion kemiallisia kokeita varten, joita harjoitan hyvin mielelläni. Viime torstaina aloimme vihdoinkin kaivaa rakennuksen kellarin paikkaa. Illalla oli työ valmis, ja perjantaina piti muurarien ryhtyä toimeensa. Mutta yöllä oli tavattoman kova sade, ja aamulla oli kellarini kuralätäkkönä, seinät sisään vierineinä. Tyttäreni, joka oli lähtenyt mukaani katselemaan hävitystä, huomasi erään muurin kulman, minkä sade oli paljastanut vierittäessään yhden kellarinsivun pois. Hän huomautti minulle siitä. Vieritin maata pois laajemmalta, ja kun muuri näytti jatkuvan etemmäksi, päätin tutkia sitä lähemmin. Työmiehet, joita lähetin hakemaan, kaivoivat esiin suorakulmaisen holvin, joka oli noin kahdeksan jalkaa alempana maanpintaa, ja näytti aikoinaan olleen rakennettu vanhan rakennuksen perustuksen kulmaukseen. Holvin katolla oleva tuhka- ja hiilikerros osotti, että tuli oli hävittänyt rakennuksen. Itse holvi oli säilynyt vahingoittumatta, ja seinien sementti oli aivan kuin uutta. Holvissa oli ovi, jota me emme kuitenkaan voineet murtaa. Sentähden menimme sisään katon kautta, irroitettuamme muutamia kivilohkareita. Ulos tulvaava ilma oli tosin ummehtunutta, mutta puhdasta, kuivaa eikä erittäin kylmääkään. Astuttuani lyhty kädessä alas huomasin olevani yhdeksännentoista vuosisadan tavan mukaan sisustetussa makuukammiossa. Vuoteella makasi nuori mies. Luonnollisesti otaksuimme, että hän oli kuollut, kuollut jo sata vuotta sitte, mutta hänen erinomaisen hyvin säilynyt ruumiinsa herätti sekä minun että paikalle kutsumaini ammattitoverien ihmettelyä. Emme olleet uskoneet, että palsameeraustaito oli ollut noin korkealle kehittynyt, mutta tässähän oli edessämme selvä todistus siitä, että esi-isämme olivat sen tarkoin tunteneet. Toverini, joiden tiedonhalu oli herännyt, aikoivat heti ryhtyä kokeisiin, saadakseen selville palsamoitsemisessa käytetyn menettelyn, mutta minä estin heitä. Ainoana syynä tähän, ainakin ainoana syynä, joka nyt täytyy mainitakseni, oli se, että muistin joskus lukeneeni, kuinka korkealle teidän aikalaisenne olivat kehittäneet eläimellisen magnetismin käyttämisen. Mieleeni johtui, että ehkäpä ei palsamoimistaito olekkaan ollut sinä salaisena voimana, joka on voinut säilyttää ruumistanne noin kauan, ehkäpä säilyttäjänä on yksinkertaisesti elämä, ja te olette magneettisessa unessa. Tämä aate näytti minusta itsestänikin niin naurettavalta, että en lausunut sitä julki, välttääkseni toverieni ivaa, vaan esitin muita syitä, saadakseni heidät siirtämään kokeensa tuonnemmaksi. Tuskin olivat he poistuneet, kun minä jo alotin tarkoituksenmukaiset herätyskokeet, joiden tuloksen te tunnette.» Vaikka kertomus olisi ollut vieläkin mahdottomampi, olisi esityksen perusteellisuus sekä kertojan vakuuttava esiintymistapa saanut kuulijan hämmästymään. Mielialani alkoi jo muuttua sangen kummalliseksi, kun samalla huomasin kuvani eräässä seinällä riippuvassa kuvastimessa, hänen lopettaessaan kertomuksensa. Nousin kävelemään ja menin kuvastimen luokse. Kasvot, jotka siinä näin, olivat täsmälleen samat eivätkä päivääkään vanhemmat, kuin ne, jotka olivat katselleet minua seppelöitsemispäivänä, kun olin sitonut kaulaliinani, mennäkseni Editin luokse – ja siitä oli muka kulunut satakolmetoista vuotta, kuten tuo herra luuli voivansa uskotella minulle! Tunsin selvästi ja valtavasti, että olin petoksen uhri. Suuttumus täytti mieleni ajatellessani, kuinka röyhkeän vapaasti minua oli veijattu. »Hämmästytte varmaan», alkoi isäntäni puhella, »kun näette, että vaikka olette toistasataa vuotta vanhempi, kuin sinä iltana, jolloin menitte maanalaiseen makuukammioonne levolle, ei ulkomuotonne kumminkaan ole muuttunut. Mutta ei siinä ole mitään kummastelemista. Juuri sen kautta, että elontoiminta on ollut kokonaan poissa, olette voinut elää näin kauan aikaa. Jos vähäinenkin aineenvaihto olisi tämän tilan kestäessä tapahtunut ruumiissanne, olisi se jo aikoja sitte kokonaan hajonnut». »Hyvä herra», vastasin minä kääntyen häneen, »en tosin voi ensinkään käsittää, minkätähden koetatte vakavan näköisenä uskotella minulle tätä omituista satua todeksi, mutta olette tietysti itsekin kyllin viisas huomaamaan, etteivät muut kuin tylsämieliset usko sitä. Sallikaa siis minun jo päästä kuulemasta järjestelmällisiä mielettömyyksiä ja vastatkaa minulle suoraan, tahdotteko järkevästi selittää, missä olen ja miten olen tänne tullut. Jos ette sitä tee, otan itse selon asiasta enkä anna kenenkään estää itseäni.» »Ettekö siis usko, että nyt on vuosiluku 2000?» »Pidättekö vieläkin tarpeellisena kysyä sitä», vastasin. »No hyvä», vastasi kummallinen isäntäni. »Vaikka ette uskokkaan minua, niin kai uskotte omia silmiänne. Oletteko kyllin vahva tulemaan kanssani muutamaa kerrosta korkeammalle?» »Olen yhtä vahva kuin milloin muulloin tahansa», vastasin vihaisesti, »sen saatte ehkä pian huomata, jos jatkatte tätä pilaa vielä vähän aikaa». »Pyydän teitä, hyvä herra», kuului seuralaiseni vastaus, »että ette liian jyrkästi usko olevanne pilan esineenä, jotta ei vastavaikutus tule liian suureksi ja vahingolliseksi, kun huomaatte, että olen puhunut totta». Hänen osanottava, jopa säälinsekainen äänensä sekä järkähtämätön ja hyväntahtoinen, vihaisista sanoistani loukkautumaton levollisuutensa vaikutti minuun sangen omituisesti, ja minä seurasin häntä ulos huoneesta peräti sekavassa mielentilassa. Hän vei minut rakennuksen ylimpään kerrokseen, ja kun olimme vielä nousseet lyhyet portaat, tulimme tasaiselle, aitauksen ympäröitsemälle katolle. »Olkaa hyvä ja katsokaa ympärillenne», sanoi hän päästyämme ylös, »ja sanokaa, onko tämä yhdeksännentoista vuosisadan Boston». Jalkojeni juuressa oli suuri kaupunki. Kaikkialla näkyi kilometrien pituisia, leveitä, puiden varjostamia ja upeiden rakennuksien reunustamia katuja. Rakennukset eivät olleet katkeamattomissa riveissä kylki kyljessä kiinni, vaan yksistään, suurempain tai pienempäin istutusalojen ympäröitseminä. Jokaisessa korttelissa oli suuria, avonaisia aloja puistoina. Lehvien välitse näkyi kuvapatsaita ja suihkukaivoja ilta-auringon valossa. Joka taholta kohosi summattomia, tavattoman kauniisti ja juhlallisesti vaikuttavia yleisiä rakennuksia uljaine pylväsriveineen. En tosiaankaan ollut koskaan nähnyt tätä kaupunkia, enpä edes sen vertaistakaan. Vihdoin käänsin katseeni läntiselle taivaanrannalle. Olihan tuo sininen, auringon laskua kohden polveileva nauha vesirikas Charlesjoki. Katsoin itään päin. Bostonin satama levisi edessäni ympäröitsevine niemineen, eikä ainoakaan sen viheriöistä saarista ollut kadonnut. Nyt tiesin, että isäntäni oli puhunut totta. Olin joutunut ihmeellisen kohtalon alaiseksi. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3545 6439 2006-10-14T09:40:39Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kolmas luku|Kolmas luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Viides luku|Viides luku]] |otsikko=Neljäs luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} En tosin vaipunut tainnoksiin, mutta koettaessani kuvitella mieleeni asemaani, rupesi päätäni pyörryttämään, ja muistan, että seuralaiseni täytyi voimakkaasti tukea minua, saattaessaan minut katolta erääseen ylimmän kerroksen tilavaan saliin. Siellä hän pakotti minut juomaan pari lasia hyvää viiniä ja hiukan aterioitsemaan. »Toivon, että tulette pian taas voimiinne», sanoi hän kehottavasti. »En olisi käyttänyt niin jyrkkää keinoa, saadakseni teidät vakuutetuksi asian todellisuudesta, ellei teidän käytöksenne, joka tällaisissa oloissa oli täysin anteeksiannettava, olisi pakottanut minut siihen. Pelkäsin hetken, sen tunnustan», lisäsi hän nauraen, »että lyötte minut maahan – kuten yhdeksännellätoista vuosisadalla lienee ollut tapana sanoa – jos en heti saa teitä vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Tiedän, että Bostonin asukkaat olivat teidän päivinänne kuuluisia nyrkkitaistelijoita ja pidin viisaimpana toimia niin joutuin kuin suinkin. Luulenpa teidän jo peruuttavan syytöksenne, että olisin tahtonut pettää teitä». »Jos olisitte sanonut minulle», vastasin liikutettuna, »että on kulunut tuhat vuotta sadan asemesta siitä, kun viimeksi näin tämän kaupungin, uskoisin teitä». »Yksi vuosisata siitä tosin vain on kulunut», vastasi hän, »mutta monen edellisen vuosituhannen kuluessa on maailmanhistoria saanut tyytyä pienempiin muutoksiin». »Ja nyt», jatkoi hän tarttuen käteeni vastustamattoman sydämmellisesti, »lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi kahdennenkymmenennen vuosisadan Bostoniin ja tähän taloon. Nimeni on Leete; tohtori Leeteksi minua kutsutaan». »Minun nimeni on Julian West», vastasin, puristaen hänen kättänsä. »On hauska tutustua teihin, herra West», vastasi hän. »Kuten näette, on tämä rakennus entisen talonne paikalla, ja minä toivon, että kotiudutte täällä ennen pitkää». Kun olin syönyt, suostuin kiitollisuudella tohtori Leeten ehdottamaan kylpyyn ja puvun muuttamiseen. Näytti siltä, etteivät nuo perusteelliset muutokset, joista isäntäni oli puhunut, olleet suurestikaan kajonneet miesten pukuihin, sillä muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta ei pukeutuminen tuottanut erikoisia vaikeuksia. Ruumiillisessa suhteessa tunsin nyt olevani entiselläni. Mutta epäilemättä lukijani haluavat kuulla, miltä minusta tuntui henkisessä suhteessa. Mitä tunsin mielessäni, kun huomasin äkkiä olevani aivan uudessa maailmassa? Vastauksen asemasta kysyn, miltä teistä tuntuisi, jos teidät äkkiä, silmänräpäyksessä muutettaisiin maan pinnalta esimerkiksi paratiisiin tai tuonelaan. Liitäisivätköhän ajatuksenne heti takaisin maan pinnalle, josta äsken lähditte, vai saisiko ensi hämmästyksen ohimentyä syntyvä uuden ympäristön herättämä mielenkiinto teidät hetkeksi unohtamaan entisen elämän, vaikka se myöhemmin palaisikin mieleenne? Voin sanoa vain sen, että jos muutoksen luoma mielentilanne olisi sama kuin se, mitä minä tunsin kuvaamassani siirtymisessä, on viimeksimainitsemani otaksuminen oikea. Uuden ympäristön herättämä hämmästyksen ja uteliaisuuden tunne täyttivät tykkänään mieleni heti, kun ensimäinen mielenliikutus oli ohitse, ja karkoittivat kaikki muut ajatukset. Entisen elämäni muisto katosi tykkänään joksikin aikaa. Tuskin olin ruumiillisessa suhteessa tullut entiselleni isäntäni ystävällisen huolenpidon kautta, kun jo tunsin palavaa halua päästä uudelleen katolle. Pian istuimmekin siellä sangen mukavilla tuoleilla. Kaupunki levisi ympärillämme ja allamme. Kun tohtori Leete oli vastannut moniin, vanhoja, kadonneita ja niiden sijalle ilmestyneitä uusia rakennuksia ja paikkoja koskeviin kysymyksiini, kysyi hän, mikä erotus vanhan ja uuden Bostonin välillä enin herätti huomiotani. »Puhuakseni ensin pienistä asioista», vastasin hänelle, »luulen, että savupiippujen ja savun katoaminen ensimäisenä pisti silmiini». »Vai niin», huudahti seuralaiseni vilkkaasti, »olin unohtanut savupiiput, on jo niin kauan siitä, kun ne joutuivat pois käytännöstä. Jo lähes sata vuotta sitte tuli tuo alkuperäinen polttotapa, jota te käytitte synnyttääksenne lämpöä, vanhentuneeksi». »Kaupunkia katsellessani ihmetyttää minua myöskin asukasten varallisuus, jota tuollainen upeus välttämättömästi edellyttää». »Maksaisin mitä tahansa, jos saisin luoda katsauksen teidän aikakautenne Bostoniin», vastasi tohtori Leete. »Epäilemättä olivat senaikuiset kaupungit jotenkin kurjia, kuten huomautuksestannekin jo voi päättää. Vaikka teillä olisikin ollut kylliksi kauneuden aistia, laittaaksenne ne siisteiksi, jota en tahdo epäillä, niin olisi silloisen kummallisen talousjärjestelmän luoma yleinen köyhyys estänyt teidät siitä. Sitäpaitsi ei silloin vallitseva ylenmäärin kehittynyt individualismi ollut omiansa edistämään yleistä hyvää tarkoittavaa yhteistyötä. Kaikki rikkaudet, mitä teillä oli, lienee käytetty melkein yksinomaan yksityisten mukavuudeksi. Nykyjään sitävastoin käytetään ylijäämät kaikkein mieluummin yleisten paikkojen koristelemiseen, josta jokainen voi nauttia». Aurinko oli jo laskullaan, kun tulimme toisen kerran katolle, ja jutellessamme kietoi yö kaupungin vähitellen vaippaansa. »Tulee pimeä», sanoi tohtori. »Menkäämme alas, niin esittelen teidät vaimolleni ja tyttärelleni». Hänen sanojensa johdosta muistui mieleeni naisten äänet, joiden olin kuullut kuiskuttelevan, kun heräsin tajuntaani. Suostuin ilolla hänen ehdotukseensa, sillä olin sangen utelias näkemään, miltä naiset näyttävät vuonna 2000. Huone, jossa tapasimme isäntäni puolison ja tyttären, oli kuten koko rakennuksen sisusta miellyttävästi valaistu. Tiesin, että valon täytyy olla keinotekoista, mutta en voinut huomata lähdettä, mistä se levisi. Rouva Leete oli sangen hienon näköinen ja hyvin säilynyt nainen, arviolta yhtä vanha kuin miehensäkin. Heidän tyttärensä taas oli keväänsä ensi kukoistuksessa oleva kaunein nainen, mitä koskaan olin nähnyt. Hänen kasvonsa olivat niin lumoavat, kuin tummansinisistä silmistä, helakasta ihosta ja täysin säännöllisistä piirteistä suinkin voi muodostua, mutta vaikkapa hänen kasvonsa eivät olisikaan olleet niin hurmaavat, kuin ne todella olivat, olisi jo yksin hänen vartalonsa virheetön sulous riittänyt takaamaan hänelle paikan yhdeksännentoista vuosisadan kaunotarten joukossa. Tuossa rakastettavassa olennossa yhtyi toisaalta naisen hentous ja hienous, toisaalta terveys ja kuohuva elinvoima, jota niin usein olin kaivannut oman aikakauteni naisissa, sopusointuisaksi, lumoavaksi kokonaisuudeksi. Eräs sattuma, niin vähäpätöinen kuin se olikin verrattuna kaikkeen siihen, mitä minulle jo oli tapahtunut, herätti myöskin huomiotani kun meidät esiteltiin toisillemme: hänenkin nimensä oli Edit. Tämän iltainen seurustelu oli varmaankin ensimäinen laatuaan seurustelun historiassa, mutta peräti erehdyttävää olisi luulla, että keskustelumme olisi ollut luonnotonta tai jäykkää. Luulenpa tosiaan, että ihmiset käyttäytyvät sitä luonnollisemmin, kuta luonnottomammat tai tavattomammat ovat ne olot, joissa he esiintyvät, epäilemättä siitä syystä, että tällaiset olot tekevät kaiken teeskentelemisen mahdottomaksi. Ainakin oli minun seurustellessani näiden toisen aikakauden ja toisen maailman edustajain kanssa keskustelumme niin luottavaa ja avomielistä, että sellaista tapaa ainoastaan harvoin vanhainkaan tuttavain piirissä. Epäilemättä riippui tämä pääasiallisesti isäntäväkeni erinomaisen hienotunteisesta käytöstavasta. Emme luonnollisesti voineet puhella mistään muusta, kun niistä omituisista tapahtumista, joiden johdosta olin heidän keskuudessansa, mutta he juttelivat niistä niin luonnollisen ja avomielisen osanottavasti, että tapahtumat suurimmaksi osaksi kadottivat kammottavan salaperäisyytensä, joka niin helposti olisi voinut päästä vallalle keskustelussa. Olisi voinut luulla, että he olivat tottuneet seurustelemaan edellisiltä vuosisadoilta heidän keskuuteensa eksyneitten henkilöitten kanssa, niin hienotunteisesti he käyttäytyivät. Mitä itseeni tulee, eivät henkiset voimani ole koskaan olleet vilkkaammat ja terävämmät eikä käsityskykyni valppaampi kuin sinä iltana. En luonnollisesti tarkoita, että olisin hetkeksikään unohtanut kummallisen asemani, mutta juuri se synnytti minussa kuumeentapaisen vilkkauden, jonkunlaisen henkisen huumauksen.<ref>Tätä mielentilaa selitettäessä on muistettava, että ympäristössäni oli keskusteluainetta lukuunottamatta tuskin mitään, joka olisi muistuttanut minua siitä, mitä oli tapahtunut. Aivan taloni läheltä olisin vanhasta Bostonista löytänyt seurustelupiirejä, jotka olisivat olleet minulle paljoa vieraampia. Kahdennenkymmenennen vuosisadan Bostonilaisten kieli erosi edellisen vuosisadan sivistyneitten kielestä paljon vähemmän, kuin tämä viimeksimainittu esim. Washingtonin tai Franklinin kielestä. Samoin ei molempain vuosisatojen välinen ero puvuissa ja huoneitten kalustuksessa ollut suurempi, kuin muodin vaihtelut yhdeksännellätoista vuosisadalla yhden ainoan sukupolven eläessä.</ref> Edit Leete ei ottanut sanottavasti osaa keskusteluun, mutta kun hänen kauneutensa vetovoima tuon tuostakin sai minut luomaan katseeni häneen, huomasin, että hän tarkasteli minua hartain, melkein viehättynein katsein. Oli selvää, että minä olin herättänyt hänen huomiotansa tavattoman suuressa määrässä, jota ei suinkaan tarvinnut ihmetellä, jos hänellä vain oli jossakin määrin vilkas mielikuvitus. Vaikka otaksuinkin, että uteliaisuus oli pääasiallisena vaikuttimena hänen mielenkiintoonsa, vaikutti hänen katseensa minuun tavalla, jota se ei olisi tehnyt, ellei hän olisi ollut niin kaunis. Tohtori Leete näkyi samoin kuin naisetkin sangen halukkaasti kuuntelevan kertomustani niistä suhteista, joiden alaisena olin paneutunut levolle maanalaiseen kammiooni. Jokainen koetti arvailla, miten oli mahdollista, että minä olin unohdettu herättämättä. Lopuksi päättelimme seuraavan otaksuman todenmukaisimmaksi, vaikka ei kukaan tietysti voi olla varma sen yksityiskohdista: Holvin katolla tavattu tuhkakerros osotti, että talo oli palanut. Otaksuttavaa on, että tulipalo oli sattunut samana yönä, jolloin minä nukuin. On siis myöskin otaksuttavaa, että Sawyer oli menettänyt henkensä joko tulipalon tai jonkun sen kanssa yhteydessä olevan tapahtuman kautta. Silloin on loppu aivan luonnollista. Ei kukaan muu kuin hän ja tohtori Pillsbury tienneet kammion olemassa olostakaan, vielä vähemmän, että minä olin siellä, eikä tohtori Pillsbury, joka samana iltana oli matkustanut New-Orleansiin, luultavasti ollut kuullut mitään koko tulipalosta. Ystäväni ja yleisö luulivat tietysti, että minä olin joutunut liekkien saaliiksi. Vaikka raunioita olisi kaivettukin, ei olisi voitu löytää perustuksessa olevaa kammiotani, ellei kaivamista olisi toimitettu hyvin perusteellisesti. Jos paikalle olisi heti rakennettu, olisi tällainen kaivaminen ollut välttämätöntä, mutta epävakaiset ajat ja paikan epäedullinen asema olivat estäneet uudestaan rakentamista. Niiden puiden suuruus, jotka olivat kasvaneet taloni paikalle, osotti tohtori Leeten sanojen mukaan, että tontti oli ollut rakentamatta ainakin puoli vuosisataa. <references/> [[Luokka:Vuonna 2000]] 3546 6441 2006-10-14T09:40:49Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Neljäs luku|Neljäs luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kuudes luku|Kuudes luku]] |otsikko=Viides luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Kun naiset myöhemmin illalla olivat menneet pois, ja me olimme jääneet tohtori Leeten kanssa kahden, kysyi hän, nukuttiko minua. Siinä tapauksessa voisin mennä levolle vuoteeseeni. Mutta jos haluaisin valvoa myöhäisempään, olisi hän suurimmalla mielihyvällä valmis valvomaan kanssani. »Minä menen tavallisesti myöhään levolle», sanoi hän, »ja imartelematta teitä voin sanoa, että tuskin voi ajatella hauskempaa seuraa, kuin teidän. Emme totta tosiaan saa usein tilaisuutta puhutella yhdeksännentoista vuosisadan miestä». Olin koko illan jonkinlaisen pelon painostamana ajatellut hetkeä, jolloin minun pitäisi jäädä yksin mennäkseni nukkumaan. Näiden sangen ystävällisten vierasten ympäröimänä, heidän myötätuntoisen osanottavaisuutensa tukemana ja vahvistamana olin voinut säilyttää mieleni tasapainon. Mutta silloinkin oli keskustelun väliaikoina salaman nopeudella välähtänyt mielessäni se tuskan esimaku, joka minut oli valtaava, kun ei mikään enää kiinnittänyt puoleensa ajatuksiani. Tiesin, etten voisi nukkua sinä yönä, ja olen varma, ettei kukaan käsitä sitä pelkuruudeksi, vaikka tunnustankin, että kauhistuin valveilla makaamista ja miettimistä. Kun sanoin tämän suoraan isännälleni vastaukseksi hänen kysymykseensä, arveli hän, että olisi kummallista, ellei mielialani olisi juuri sellainen. Mutta unen suhteen voisin olla huoleti. Heti kun haluan mennä nukkumaan, antaa hän minulle lääkettä, joka varmaan hankkii minulle levollisen unen. Seuraavana aamuna tunnen hänen vakuutuksensa mukaan itseni yhtä levolliseksi, kuin olisin ollut jo kauan aikaa tämän uuden maailman kansalaisena. »Ennenkuin näin voi käydä», vastasin, »täytyy minun tutustua hieman tarkemmin tähän Bostoniin, johon olen uudelleen ilmestynyt. Sanoitte äsken katolla istuessamme, että kulunut vuosisata on saanut aikaan suurempia muutoksia ihmiskunnan oloissa, kuin ennen vuosituhannet. Nähdessäni kaupungin, voin sen kyllä uskoa, mutta olen sangen utelias lähemmin tietämään, minkälaisia nämä muutokset ovat. Alkaakseni jostakin – sillä alahan on epäilemättä sangen laaja – kysyn, miten olette voineet ratkaista työväenkysymyksen tai oletteko voineet laisinkaan ratkaista sitä? Se oli yhdeksännentoista vuosisadan ratkaisematon arvoitus, ja kun panin levolle Bostonissa, uhkasi tämä arvoitus hävittää koko yhteiskunnan, kun ei se voinut keksiä sille vastausta. Maksanee kai vaivan nukkua sata vuotta, saadaksensa tietää, miten vastaus kuuluu, – jos todella olette sen keksineet». »Luulen olevani oikeutettu väittämään, että olemme ratkaisseet arvoituksen, koska nykyjään ei tunneta työväenkysymystä, eikä sellaista voi enää syntyäkkään», vastasi tohtori Leete. »Yhteiskunta, joka ei voinut ratkaista niin yksinkertaista tehtävää, ei ansainnutkaan parempaa, kuin perikadon. Itse asiassa ei yhteiskunnan, tarkkaan katsoen, tarvinnut ratkaista kysymystä laisinkaan, sillä se selveni itsestään. Ratkaisuna oli taloudellisen kehityksen välttämätön tulos, joka ei olisi voinut muodostua toisenlaiseksi. Yhteiskunnan tehtävänä oli vain tunnustaa tämä kehitys ja tukea sitä, kun sen suunta tuli tarkoin selville». »Ainoa, mitä minä voin tämän johdosta sanoa», vastasin, »on, ettei kukaan tuntenut tällaista kehitystä vielä siihen aikaan, jolloin minä nukuin.» »Sanoitte muistaakseni nukkuneenne vuonna 1887». »Aivan niin, toukokuun 30 p. 1887». Toverini katsoi minua hetken miettivän näköisenä. Sitte hän huomautti: »Tahdotte siis väittää, ettei yhteiskunta vielä silloinkaan yleensä tuntenut sitä käännekohtaa, joka silloin oli tulossa. Luonnollisesti uskon selitystänne täydellisesti. Monet meidän historioitsijamme ovatkin jo huomanneet tuon teidän aikalaistenne omituisen sokeuden ajan merkkeihin nähden; mutta meidän on vaikeampi käsittää muutamia muita historiallisia tosiasioita – niin selviltä ja yksinkertaisilta kuin ne näyttävätkin näin taaksepäin katsoen. Tarkoitan niitä lähestyvää muutosta ennustavia ilmiöitä, joita jo teidänkin aikananne oli huomattavissa. Olisi sangen hauskaa, herra West, saada hiukan tarkempi selvitys siitä katsantokannasta, miltä te ja vertaisenne arvostelitte yhteiskunnallista tilaa ja sen tulevaisuutta vuonna 1887. Huomasitte kai ainakin sen, että jonkun suuren muutoksen täytyy olla seurauksena laajalle levinneistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista levottomuuksista, niiden perustana olevasta kaikkien kansankerrosten tuntemasta luokkaerosta ja ihmiskunnan yleisestä kurjuudesta». »Sen kyllä huomasimmekin», vastasin minä. »Tunsimme, että yhteiskunta oli menettänyt ankkurinsa ja joutunut tuuliajolle. Ei kukaan voinut sanoa, mihin se kulkeutuu, mutta kaikki pelkäsivät kallioita». »Mutta olihan virran suunta aivan selvä», sanoi tohtori Leete. »Jos vain olisitte viitsineet ottaa siitä selon, olisitte huomanneet, että se ei vie matalikolle, vaan syvälle kulkuvedelle». »Meillä oli siihen aikaan sananlaskuna: Herrat ovat aina viisaammat raatihuoneelta tullessaan, kuin sinne mennessään», vastasin minä. »Ainoa, mitä voin sanoa, on että nukkumaan mennessäni olivat olot sellaiset, että en olisi hämmästynyt, jos olisin äsken katolta nähnyt joukon hiiltyneitä, sammaltuneita raunioita tämän ihanan kaupungin paikalla». Tohtori Leete kuunteli tarkasti ja nyökäytti miettien päätänsä, kun lopetin. »Sananne todistavat», huomautti hän, »että Storios on ollut aivan oikeassa kuvatessaan teidän aikakauttanne, vaikka tähän saakka on yleensä luultu, että hän on liioitellut kuvaillessaan olojen synkkyyttä ja ihmisten sekasortoisia ajatuksia. On luonnollista, että sellaisena murrosaikana kuin silloin syntyy aina levottomuutta ja kiihtymystä. Mutta kun näkee, kuinka selvästi kehittymään pyrkiväin voimain suunta oli viitotettu, olisi valmis otaksumaan, että kansojen mielet täytti toivo eikä pelko». »Ette ole sanonut vielä, minkä vastauksen olette löytäneet arvoitukseen», sanoin hänelle. »Olen utelias tietämään, minkälaisen kehityskulun käänteen kautta voi sellainen aikakausi, kuin minun oli, luoda nykyisen rauhan ja hyvinvoinnin, jota näytte saavan nauttia». »Suokaa anteeksi», lausui isäntäni, »tupakoitsetteko?» Sytytettyämme sikarrit jatkoi hän: »Koska näytte samoin kuin minäkin mieluummin juttelevan kuin nukkuvan, niin on ehkä parasta, että koetan teille selittää nykyistä taloudellista järjestelmäämme ainakin senverran, että tulette huomaamaan, ettei sen kehityksessä ole ollut mitään salaperäistä tai käsittämätöntä. Teidän aikuistenne Bostonilaisten sanotaan olleen halukkaita kyselemään, ja minä todistan sukulaisuuteni heidän kanssansa siten, että kysyn teiltä aluksi, mikä oli teidän mielestänne aikoinaan tärkein piirre työväenlevottomuuksissa?» »Luonnollisesti työlakot», vastasin. »Aivan oikein, mutta mikä teki työlakot niin pelottaviksi?» »Lujat työväenjärjestöt». »Mikä oli näiden lujien järjestöjen tarkoituksena?» »Työntekijät väittivät, että heidän täytyy järjestyä, voidakseen toteuttaa vaatimuksiansa ja puolustaa oikeuksiansa». »Niin onkin», sanoi tohtori Leete. »Työväenjärjestöt ja lakot johtuivat kapitaalin, pääoman kasaantumisesta suurempiin ryhmiin, kuin koskaan ennen. Ennenkuin tämä kokoontuminen alkoi, kun kaupan ja teollisuuden johtajana vielä oli lukemattomat pienet, vähäisellä pääomalla varustetut liikkeet vähälukuisten mutta summattomalla pääomalla varustettujen suurliiketten asemasta, oli työntekijän asema työnantajaan nähden jotenkin vapaa ja riippumaton. Ja kun silloin pienikin pääoma tai uusi aate riitti luomaan jokaiselle oman liikkeen, tuli työntekijöistä yhtämittaa työnantajia, eikä näiden luokkain välillä oikeastaan ollut määrättyä tai ylipääsemätöntä rajaa. Silloin ei tarvittu työväenjärjestöjä eikä myöskään voinut syntyä yleisiä lakkoja. Mutta kun pienen pääoman omistajat olivat suorittaneet tehtävänsä, ja suurten pääomain kasaantuminen alkoi, muuttuivat olot toisiksi. Yksityinen työntekijä oli ollut vähäväkisille työnantajille suhteellisesti tärkeä, vaan nyt hän kadotti kaiken merkityksensä ja voimansa suurkapitalistia vastaan, samalla kuin häneltä riistettiin mahdollisuus kohota työnantajaksi. Itsensäpuolustamisvaisto pakotti hänet liittymään yhteen toveriensa kanssa. Sen ajan historia osottaa, että tyytymättömyys pääomain kasaantumista vastaan oli pelottava. Luultiin, että yhteiskunta joutuisi siten kauheamman hirmuvallan alaiseksi, kuin koskaan ennen. Uskottiin, että kasaantunut pääoma laskee työntekijäin hartioille niin häpeällisen orjuuden ikeen, ettei sellaista oltu vielä koskaan ennen kannettu: orjuuden, jonka herroina eivät olleet enää ihmiset, vaan sieluttomat koneet, ja tyydyttämätön voitonhimo ainoana tarkoitusperänä. Luodessamme katsauksen taaksepäin emme voi kummastella työntekijäin epätoivoa, sillä tuskinpa on ihmiskunta koskaan sitä ennen katsonut silmästä silmään kurjempaa ja kauheampaa kohtaloa, kuin se, minkä alaiseksi se olisi joutunut, jos odotettu hirmuvallan muoto olisi toteutunut. Sillävälin kehittyi teollisuuselämä kaikista valituksista huolimatta yhä suuremmiksi etuoikeutetuiksi yhtiöiksi. Yhdysvalloissa, jossa tämä kehitys oli ehtinyt etemmäksi kuin Europassa, ei yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä enää onnistunut ainoakaan yksilöllinen yritys tärkeimmillä teollisuusaloilla, ellei sillä ollut käytettävänään suuria pääomia. Ne pienet liikkeet, joita vielä yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli, kävivät nopeasti perikatoansa kohti jäännöksinä menneistä ajoista tai elivät ne suurten liikeyritysten loiskasveina, ellei niiden liikealana ollut pienet piirit, jotka olivat vielä liian vähäpätöisiä vetämään puoleensa suurkapitalistien huomiota. Silloisia pikkuliikkeitä voi verrata rottiin ja hiiriin, jotka elivät koloissa ja pimeissä nurkissa, turvataksensa olemassaolonsa siten, että koettivat olla herättämättä huomiota. Rautatiet olivat laajenneet yhä laajemmiksi verkoiksi, kunnes jokainen rata maassa oli parin ison yhtiön hallussa. Kaikki tärkeimmät tehdasalat olivat liittojen käsissä. Nämä liitot, renkaat, trustit, tai mitä nimeä ne lienevät kantaneetkin, määräsivät hinnat ja lakkauttivat kaiken kilpailun, mikäli ei vastustajana ollut yhtä mahtava rengas. Siinä tapauksessa seurasi taistelu, jonka lopputuloksena tavallisesti oli vielä laajempi rengas. Suuret, kaupunkeihin perustetut kauppaliikkeet kukistivat haaraosastojensa kautta kaikki kilpailijansa maaseuduilla ja sulattivat itseensä kaupunkienkin pienemmät kauppiaat, kunnes kokonaisen kaupunginosan liike oli ''saman'' katon alla, missä satoja entisiä kauppiaita palveli kauppa-apulaisina. Kun pienten pääomain omistajat eivät voineet sijoittaa rahojansa omiin liikkeisiin, ei heillä ollut muuta keinoa, kuin ostaa niillä sen suurliikkeen osakkeita, jonka palveluksessa he olivat, ja näin he tulivat kaksinkertaisesti riippumaan suurliikkeistä. Se tosiasia, etteivät kansan epätoivoiset ponnistukset voineet estää liike-elämää luisumasta yksien käsien ohjattavaksi, osottaa selvästi, että tähän yhdistymiseen oli päteviä syitä. Pienten kapitalistien lukemattomine liikkeineen oli täytynyt jättää taistelutanner suurkapitalistien haltuun yksinkertaisesti sentähden, että he olivat toisen aikakauden lapsia, ja siis kykenemättömiä täyttämään niitä vaatimuksia, joita höyryn ja sähkön sekä summattomain jättiläisliiketten kehitys asetti heidän suoritettavikseen. Entisaikojen järjestelmän palauttaminen, vaikka se olisi ollut mahdollistakin, olisi ollut hollikyytien aikakauteen palaamista, kun kerran on totuttu rautateihin. Niin rasittava ja sietämätön kuin suurpääoman valta olikin, täytyi sen uhrienkin kirouksistaan huolimatta myöntää, että kansan eri teollisuushaarojen tuotantokyky oli kasvanut suuressa määrässä, ja että liiketten yhdistymisen kautta syntyneen yhteisen hallinnon menot olivat supistuneet paljoa pienemmiksi kuin ennen, jonka ohessa yleinen varallisuus oli kasvanut ennen aavistamattomassa määrässä sen jälkeen kuin uusi järjestelmä oli voittanut vanhan. Tämä edistys oli tosin tehnyt rikkaat yhä rikkaammiksi ja siten suurentanut heidän ja köyhälistön välillä olevaa juopaa, mutta siitä huolimatta oli kieltämätöntä, että pääoma katsottuna ainoastaan varallisuuden synnyttäjänä oli tullut yhä hedelmällisemmäksi samassa määrässä kuin se oli kasaantunut yhteen. Jos vanha järjestelmä pienine pääomineen olisikin voitu saattaa käytäntöön, olisi se tosin synnyttänyt suuremman yhdenkaltaisuuden elämäntavoissa sekä enemmän persoonallista arvoa ja vapautta, mutta tämän seurauksena olisi ollut yleinen köyhyys ja aineellisen edistyksen keskeytyminen. Eikö siis voitu millään tavalla säilyttää tuota valtavaa, pääomain keskittymisestä syntyvää ja suurempaa varallisuutta synnyttävää voimaa, joutumatta Kartagon tapaisen rahavallan kahleisiin? Vastaus oli valmiina jo heti, kun tämä kysymys lausuttiin. Huomattiin, että yhä suuremmissa piirteissä esiintyvä pääoman keskittyminen ja kasaantuminen yksinoikeutetuksi liike-elämän johtajaksi, jota niin toivottomasti ja turhaan oli koetettu vastustaa, olikin itse asiassa kehityksen tulos, jota vain tarvitsi johdonmukaisesti kehittää ja luoda siten kultainen tulevaisuus ihmiskunnalle. Viime vuosisadan alussa oli kehitys jo ehtinyt huippuunsa lopulliseen yksityisten kansojen piirissä tapahtuvaan pääomain kasaantumiseen nähden. Maan teollisuutta ja kauppaa eivät enää johtaneet vastuunalaisuudesta vapaat yksityiset henkilöt, jotka voivat menetellä päähänpistojensa mukaan, omat edut ainoana tarkoitusperänään, vaan johtamisvalta oli siirtynyt yhdelle ainoalle koko kansaa edustavalle liitolle, joka toimi kaikkien puolesta yhteiseksi hyödyksi. Kokonainen kansa järjestyi yhdeksi ainoaksi suureksi liikepiiriksi, joka sulatti itseensä kaikki pienemmät ryhmät. Siitä tuli yksi ainoa kapitalisti entisten monien sijaan, yksi ainoa etuoikeutettu työnantaja, joka hävitti kaikki entiset pienemmät etuoikeudet, ja jonka voitot tulivat kaikkien hyväksi. Renkaitten aikakauden lopputuloksena oli yksi ainoa suuri rengas. Sanalla sanoen: Yhdysvaltojen kansa päätti ottaa koko liike-elämänsä johdon omiin käsiinsä aivan samoin kuin se oli sata vuotta sitte ottanut käsiinsä maansa hallinnon. Se järjesti nyt liike-elämänsä samojen perusteiden mukaan, kuin se oli ennen järjestänyt valtiollisen elämänsä. Ja vihdoinkin, vaikka omituisen myöhään, huomattiin tuo ilmeinen tosiasia, ettei mikään ala ole niin omiaan valtion hoidettavaksi, kuin kauppa ja teollisuus, joista koko kansan olemassaolo riippuu. Huomattiin, että näiden jättäminen yksityisten, ainoastaan omia etujansa valvovien kansalaisten käsiin on yhtä mieletöntä, kuin valtiollisten asiain johdon jättäminen yksityisten henkilöitten tai luokkien käsiin, jotka käyttävät sitä omaksi edukseen». »Tuollainen sanomaton mullistus, josta kerrotte, ei tietysti voinut tapahtua ilman suuria väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta?» huomautin. »Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »se tapahtui tykkänään ilman väkivaltaa. Muutoksen tarpeellisuus oli huomattu jo aikoja ennen. Yleinen mielipide oli kypsynyt ottamaan sitä vastaan, ja sen puolustajana oli kansan suuri enemmistö. Oli yhtä mahdotonta vastustaa sitä asevoimalla kuin todisteluillakin. Toiselta puolelta ei kansa enää tuntenut katkeruutta suuria renkaita eikä niiden johtajia kohtaan, huomattuaan ne välttämättömiksi väliasteiksi taloudellisessa kehityksessä. Suurten, etuoikeuksilla varustettujen yhtiöitten kiivaimpain vastustajain täytyi myöntää, että niillä oli ollut välttämätön ja peräti tärkeä tehtävä suoritettavanaan, kasvattaessansa kansaa kykeneväksi ottamaan liike-elämän johdon omiin käsiinsä. Viisikymmentä vuotta ennen olisi maan teollisuuden siirtäminen valtion käsiin ollut rohkeimmankin mielestä uhkarohkea yritys. Mutta suuret yhtiöt ja renkaat olivat käytännöllisesti opettaneet kansalle uusia katsantotapoja tässä suhteessa. Vuosien kuluessa oli rengasten nähty käsittelevän tuloja, jotka olivat paljoa suuremmat, kuin valtion tulot, sekä johtavan satoja tuhansia työntekijöitä sellaisella menestyksellä ja taloudellisella säästäväisyydellä, joka olisi ollut mahdotonta pienissä oloissa. Huomattiin, että kuta suurempi liike on, sitä yksinkertaisempain periaatetten mukaan sitä on johdettava. Samoin kuin kone työskentelee varmemmin kuin käsi, samoin tuottaa suuren yhtiön johdossa käytettävä järjestelmä paremmat tulokset, kuin isännän silmä pienissä liikkeissä. Täten vaikutti kehitys sen, että kun ehdotettiin liike-elämää otettavaksi valtion huostaan, ei kukaan enää pitänyt ehdotuksen toteuttamista mahdottomana. Se oli tietysti pitempi edistysaskel kuin mikään entisistä, mutta tiedettiin, että kun koko kansa on ainoa liikkeen omistaja, poistuu monta vaikeutta, joita vastaan yksityisten liiketten on täytynyt taistella». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3547 6442 2006-10-14T09:41:02Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Viides luku|Viides luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Seitsemäs luku|Seitsemäs luku]] |otsikko=Kuudes luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Tohtori Leete herkesi puhumasta ja minäkin olin vaiti koettaessani luoda yleistä käsitystä niistä suunnattomista yhteiskunnallista järjestelmää kohdanneista muutoksista, joita noin valtavan mullistuksen täytyi tuoda mukanaan. Vihdoin lausuin: »Hallinnon toiminta-alan laajentaminen noin suuressa määrässä on lievimmin sanoen valtava yritys». »Laajentaminenko? Mikä laajentaminen?» »Minun aikakaudellani pidettiin turvallisuuden säilyttämistä ja kansan puolustamista ulkonaisia vihollisia vastaan, siis sotilas- ja poliisivallan käyttämistä hallitusten varsinaisena tehtävänä». »Mitkä herran nimessä ovat sitte kansan viholliset?» huudahti tohtori Leete. »Ranska, Englanti ja Saksako, vaiko nälkä, vilu ja alastomuus? Teidän aikakaudellanne oli hallitusten tapana pientenkin kansainvälisten selkkausten sattuessa ottaa haltuunsa kansalaiset ja laittaa satojatuhansia heistä surmatuiksi tai raajarikoiksi sekä tuhlata kansan varallisuutta kuin vettä, ilman että uhreille oli tästä vähintäkään ajateltavaa hyötyä. Nykyjään ei ole sotia eikä hallituksellamme sotaväkeä, mutta sen sijaan se ottaa muutamiksi vuosiksi johtaakseen jokaisen kansalaisen työtä, suojellaksensa heidät kylmää, nälkää sekä alastomuutta vastaan ja voidaksensa pitää huolta kaikista heidän henkisistä sekä ruumiillisista tarpeistaan. Olen vakuutettu, herra West, että jos tarkemmin ajattelette asiaa, myönnätte varmaan, että teidän aikuistenne hallitusten toimialaa oli luonnottomasti laajennettu, vaan ei meidän. Vaikka olisi kysymyksessä mitä parhaimmat tarkoitusperät, eivät nykyiset ihmiset antaisi hallituksillensa sitä valtaa, joka niille ennen myönnettiin mitä huonoimpiin tarkoituksiin». Minä vastasin: »Tahtomatta ryhtyä vertailuihin, huomautan vain, että meidän aikakauden valtiomiesten vallanhimo ja lahjojen otto olisi tehnyt teollisuuden hoitamisen valtion kautta aivan mahdottomaksi. Meidän mielestämme olisi tuskin voinut tehdä huonompaa tekoa, kuin luovuttaa rikkauden luojana olevain tuotannon välikappalten johto politiikkojen käsiin. Aineelliset edut olivat silloisissa oloissa jo muutenkin liian usein puolueitten leikkikaluna». »Epäilemättä olette oikeassa», vastasi tohtori Leete, »mutta nykyjään elämme aivan toisissa oloissa. Meillä ei ole puolueita eikä politikoitsijoita, ja vallanhimo sekä lahjojen otto ovat sanoja, joilla on nykyjään vain historiallinen merkitys». »Siinä tapauksessa on ihmisluonteen täytynyt suuresti muuttua», sanoin. »Ei laisinkaan», väitti tohtori Leete, »vaan ihmisten elantosuhteet ovat muuttuneet, ja niiden mukana heidän toimintansa vaikuttimet. Teidän aikananne oli yhteiskunta järjestetty siten, että viranomaiset joutuivat alituisesti kiusaukseen käyttää valtaansa väärin joko omaksi tai jonkun toisen eduksi. Kun olot olivat sellaiset, näyttää ihmeelliseltä, että voitte ensinkään uskoa asioittenne johtoa heidän käsiinsä. Nyt sitävastoin on valtio järjestetty siten, ettei virkamies voi, vaikka haluaisikin, hankkia itselleen eikä muille etua käyttämällä virkavaltaansa väärin. Olkoonpa hän vaikka kuinka huono, ei häntä voi lahjoa, sillä hänelle ei ole siitä mitään hyötyä. Meidän yhteiskuntamme ei tunne palkintoja epärehellisyydestä. Nämä seikat voitte käsittää, täydellisesti vasta sitte, kun opitte vähitellen lähemmin tuntemaan olojamme». »Mutta ettehän ole vielä vastannut minulle, miten olette ratkaisseet työväenkysymyksen», huomautin minä. »Tähän saakka on ollut puhetta vain pääomasta. Kun kansa oli ottanut käsiinsä tehdasten, konevoiman, rautateiden, maanviljelyksen ja vuorityön johdon, siis yleensä koko maan kapitaalin, jäi työväenkysymys vielä ratkaisematta. Ottaessaan kapitaalin tehtävät huoleksensa, sai se samalla tietysti myöskin kapitalistien vaikeudet kannettavikseen». »Nämä vaikeudet katosivat samalla, kuin kansa otti pääomat haltuunsa», vastasi tohtori Leete. »Kun työ järjestettiin yhden ainoan johdon alle, ratkesi työväenkysymys itsestään, vaikka se teidän aikakaudellanne ja silloisen järjestelmän vallitessa todellakin näytti mahdottomalta ratkaista. Kun kansa oli ainoa työnantaja, muuttuivat kaikki kansalaiset kansalaisoikeuksiensa perusteella työntekijöiksi, jotka jaettiin eri toimiin teollisuuden tarpeen mukaan». »Olette siis yksinkertaisesti käyttäneet yleisen asevelvollisuuden periaatetta sellaisena kuin se meidän aikakaudellamme oli, ratkaistaksenne työväenkysymyksen». »Niinpä kyllä», vastasi tohtori Leete, »se seurasi itsestään, kun kansa tuli ainoaksi kapitalistiksi. Kansaan oli jo juurtunut se käsitys, että maan puolustamista tarkoittavaan asevelvollisuuteen on jokaisen terveen kansalaisen otettava ehdottomasti ja samalla tavalla osaa. Helppoa oli silloin huomata, että samoin oli jokaisen kansalaisen velvollisuus suorittaa osansa kansan ylläpidoksi tarvittavaa ruumiillista tai henkistä työtä, vaikka kansalaiset voivat suorittaa tämän tehtävän jossakin määrin tasan jaettuna kunkin osalle vasta sitte, kun valtio oli tullut ainoaksi työnantajaksi. Työn järjestäminen oli peräti mahdotonta niin kauan kuin työnantajina oli satoja tai tuhansia yksilöitä sekä yhtiöitä, joiden välillä ei minkäänlaista yhteisvaikutusta koetettu eikä olisi voitukaan saada aikaan. Sentähden sattuikin usein, että suuret joukot henkilöitä, jotka olisivat mielellään halunneet tehdä työtä, eivät sitä löytäneet, kun taas toisaalta ne, jotka tahtoivat joko kokonaan tai osaksi laiminlyödä tämän velvollisuutensa, voivat sen helposti tehdä». »Tuleeko nyt siis jokaisen pakollisesti ottaa osaa valtion järjestämään työhön?» kysyin. »Osanotto työhön on niin selvä ja luonnollinen asia, ettei siihen tarvitse ketään pakottaa», vastasi tohtori Leete. »Sitä pidetään niin luonnollisena, etteivät ihmiset enää osaa ajatellakkaan sitä pakoksi. Henkilö, jota tässä tapauksessa pitäisi pakottaa, joutuisi tavattoman halveksimisen alaiseksi. Mutta toisaalta on tämä työ niin ehdottomasti välttämätöntä, että siinä suhteessa on liian lievää sanoa sitä pakolliseksi. Koko yhteiskuntamme nojautuu niin täydellisesti sille perustukselle, että jos voisi otaksua jonkun henkilön vetäytyvän pois tämän velvollisuutensa täyttämisestä, niin hänellä ei olisi vähintäkään mahdollisuutta pitää huolta toimeentulostaan. Hän sulkisi itsensä siten ulos maailmasta, pois kansalaistensa joukosta, sanalla sanoen: surmaisi itsensä». »Onko palvelusaika tässä teollisuusarmeijassa elinkautinen?» »Ei suinkaan! Se alkaa myöhemmin ja loppuu varemmin kuin keskimäärin teidän aikakaudellanne. Teidän tehtaanne olivat täynnä lapsia ja vanhuksia, mutta meillä on nuoruuden aika omistettu kasvatukselle, ja täyden kypsyyden aika, josta lähtien ruumiinvoimat alkavat vähetä, käytetään lepoon ja virkistäviin huvitteluihin. Työaika alkaa kasvatuksen päätyttyä yhdennestäkolmatta ikävuodesta ja kestää kaksikymmentäneljä vuotta, loppuen siis 45 ikävuoteen. Vaikka yleinen työvelvollisuus loppuu 45 vanhana, voidaan sitä vanhemmatkin kansalaiset hätätilassa, kuin on puute työntekijöistä, kutsua palvelukseen, kunnes he ovat täyttäneet 55 vuotta. Tämä tapahtuu peräti harvoin, oikeastaan tuskin koskaan. Joka vuosi lokakuun 15 päivänä on tarkastuspäivä, jolloin yhdenkolmatta vuoden vanhat kutsutaan työhön ja kaikki neljäkolmatta vuotta palvelleet 45 vuotiaat lasketaan juhlallisesti vapaiksi. Tämä on meillä juhlapäivä, josta laskemme kaikki tapahtumat. Se on meidän olympiaadi, vaikka se uudistuu joka vuosi. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3548 6691 2006-10-14T14:34:33Z Nysalor 5 Palautus {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kuudes luku|Kuudes luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kahdeksas luku|Kahdeksas luku]] |otsikko=Seitsemäs luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} »Minun luullakseni», huomautin, »alkavat menettelytapanne pahimmat vaikeudet vasta sitte, kun olette kutsuneet kansalaiset suorittamaan työvelvollisuuttansa, sillä siihen loppuu yhdenkaltaisuus sotajoukon kanssa. Sotilailla on kaikilla sama, vieläpä sangen yksinkertainen tehtävä suoritettavana. Heidän tulee vain oppia käyttämään aseita, marssimaan ja tekemään vahtipalvelusta. Mutta työn armeijan täytyy oppia pari kolmesataa eri ammattia ja kyetä ne suorittamaan. Mikä johtajanero hallinnossa kykenisikään viisaasti ratkaisemaan, mille alalle suuren kansan kunkin yksityisen jäsenen tulee antautua, mitä ammattia ruveta harjoittamaan?» »Hallinnolla ei ole sen ratkaisun kanssa mitään tekemistä». »Kuka sen sitte ratkaisee?» »Jokainen omasta puolestaan, seuraten luonteensa taipumuksia. Ei kammota mitään vaivoja, kun koetetaan saada kukin yksilö kykeneväksi huomaamaan luonnollisia taipumuksiansa. Meidän teollisuusarmeijamme on järjestetty sen periaatteen nojalle, että ihmisen luonnolliset taipumukset, sekä henkiset että ruumiilliset, määräävät varmimmin, millä alalla hänen työnsä tuottaa suurimman hyödyn yhteiskunnalle ja enimmän tyydytystä hänelle itsellensä. Vaikka kukaan ei voi vetäytyä suorittamasta yleistä työvelvollisuuttaan muodossa tai toisessa, saa jokainen yksityinen vapaaehtoisesti valita – muutamia tarpeellisia määräyksiä noudattaen – millä alalla hän tahtoo suorittaa työvelvollisuutensa. Kun yksilön tyytyväisyys ja onnellisuudentunne palvelusajan kuluessa riippuu siitä, että hän saa tehdä työtä, johon hänellä on taipumusta, tarkastelevat vanhemmat ja opettajat jo aikaisimmista ikävuosista alkaen ilmestyviä merkkejä lasten taipumuksista. Kasvatuksessamme on annettu tärkeä sija kansallisen teollisuusjärjestelmän ja sen kehityshistorian tutkimiselle samoin kuin kaikkien tärkeimpien ammattien alkuperusteille. Vaikka ei tämä käytännöllinen opetus saakkaan supistaa koulujemme päämääränä olevan yleisen hengenviljelyksen opetusaikaa, ehditään siellä kuitenkin opettaa nuorisoamme sekä tarkkaan tuntemaan kansallisen teollisuutemme järjestelmä että myöskin harjoittamaan heitä jossakin määrässä tutustumaan työkaluihin ja niiden käyttämiseen. Koulumme oppilaat käyvät opettajiensa johdolla usein työpajoissa, ja usein tehdään pitempiäkin retkeilyjä, jotta he oppisivat tuntemaan eri teollisuusaloja. Teidän aikakaudellanne ei kenenkään tarvinnut hävetä sitä, ettei hän laisinkaan tuntenut oman alansa ulkopuolella olevia ammatteja, mutta nykyjään olisi tällainen tietämättömyys voittamattomana esteenä sen meillä vallitsevan aatteen toteuttamisessa, että jokaisen tulee kyetä avoimin silmin valitsemaan itsellensä toimialan, joka parhaiten vastaa hänen kykyänsä ja taipumuksiansa. Tavallisesti on nuorukainen jo paljoa ennen työhön astumistaan tullut selville, mille alalle hän antautuu, jopa hankkinut jonkun verran ammattitaitoakin, ja odottaa vain kärsimättömästi aikaa, jolloin hän saa astua riveihin». Minä huomautin: »Tuskinpa voinee sattua niin, että niiden lukumäärä, jotka haluavat ryhtyä harjoittamaan jotakin ammattia, vastaisi sillä alalla tarvittavain työntekijäin lukua. Tavallisesti lienee ilmoittautujia joko enemmän tai vähemmän». »Vapaaehtoisten lukumäärä vastaa jokseenkin tarvetta», vastasi tohtori Leete. »Hallinnon tulee valvoa, että näin käy. Pidetään tarkkaa lukua siitä, kuinka monta vapaaehtoista kullekin alalle tarjoutuu. Jos heidän lukumääränsä jollakin alalla on tuntuvasti suurempi tarvetta, päätetään sen johdosta, että kysymyksenalainen ammatti on muita miellyttävämpi. Jos taas toiselta puolelta tarjoutuvain vapaaehtoisten joukko alkaa vähetä tarvittavaa määrää alemmaksi, todistaa se, että ammattia pidetään liian rasittavana. Hallituksen huolena on valvoa, että kaikkien ammattien viehätysvoima, mikäli se riippuu työehdoista, pysyy yhtäsuurena, toimet yhtä rasittavina henkilöille, joiden taipumuksia ne vastaavat. Tämä tapahtuu siten, että työaika järjestetään eri aloilla eri pitkäksi työn vaikeuden mukaan. Huokeammissa, miellyttävissä olosuhteissa suoritettavassa työssä on pitempi työaika, mutta vaikeissa ammateissa, kuten kaivostöissä, on työaika lyhin. Ei ole minkäänlaista edeltäpäin määrättyä teoreettista sääntöä, jonka mukaan työn rasittavaisuus päätettäisiin. Kun hallinto vähentää työtaakkaa joiltakin työväenryhmiltä ja lisää sitä toisille, noudattaa se työväestön omaa mielipidettä, joka ilmestyy vapaaehtoisten lukumäärässä. Periaatteena on, ettei kenenkään työ saa yleensä olla suorittajalleen vaikeampaa kuin jonkun toisen työ. Tässä tulee työntekijäin itsensä olla ratkaisijana. Ei mikään rajoita tämän periaatteen sovittamista käytäntöön. Jos joku erityinen toimi on niin vaikeaa tai vastenmielistä, ettei siihen ilmoittaudu kylliksi vapaaehtoisia, ellei työaikaa lyhennetä kymmeneen minuuttiin, niin tämä tehdään. Jos ei silloinkaan ketään ilmoittaudu, jätetään koko ammatti. Mutta todellisuudessa riittää jo pienempikin työajan lyhennys tai jotkut muut siihen yhdistetyt edut takaamaan tarpeellisen määrän halukkaita työntekijöitä jokaiselle yhteiskuntaa hyödyttävälle työalalle. Mutta jos todellakin tällaiseen yhteiskunnalle hyödylliseen työhön välttämättömästi liittyvät vaikeudet ja vaarat olisivat niin suuria, etteivät myönnetyt edut riittäisi voittamaan ihmisten vastenmielisyyttä kysymyksenalaista työtä kohtaan, tarvitsisi hallinnon vain siirtää se tavallisten toimialojen ulkopuolelle, selittämällä, että sen suorittamiseen tarvitaan »erityistä rohkeutta», ja että ne, jotka työhön ryhtyvät, ansaitsevat kansan erityistä kiitollisuutta. Silloin tarjoutuu vapaaehtoisia kylliksi. Meidän nuoret miehemme ovat sangen kunnianhimoisia eivätkä he jätä sellaista tilaisuutta käyttämättä. Käsitätte tietysti, että kun teollisuuden suorittaminen riippuu vapaaehtoisista, on kaikilta aloilta koetettu täydellisesti poistaa epäterveelliset tai hengenvaaralliset työehdot. Terveys ja turvallisuus on joka ammatissa taattu. Kansa ei raatele eikä teurasta satojatuhansia työntekijöitään, kuten yksityiset kapitalistit ja yhtiöt tekivät teidän aikakaudellanne». »Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos näin ollen johonkin ammattiin ilmoittautuu useampia vapaaehtoisia kuin tarvitaan?» »Silloin on niillä etuoikeus, jotka ovat hankkineet laajimmat tiedot haluamastaan ammatista. Mutta ei kenenkään, joka pitemmän aikaa haluaa päästä jollekin ammattialalle, tarvitse jäädä siitä pois. Jos joku ei voi päästä haluamaansa toimeen, on hänellä tavallisesti pari muuta, edellisen kaltaista ammattia, jotka jossakin määrässä viehättävät häntä. Jokaisen tulee kehittää taipumuksiansa niin, että hänellä on halua toiseen tai kolmanteen työhön, ellei hän ensiksi haluamaansa saa, tapahtukoonpa tämä sitte joko työhön ryhdyttäessä tai myöhemmin, kun joku uusi keksintö tai muuttuneet vaatimukset tekevät hänet ensimäiseen toimeensa kykenemättömäksi. Silloin hän voi aina löytää uuden, suhteellisesti miellyttävän toiminta-alan. Tämä paikan vaihtoa koskeva periaate on sangen tärkeä järjestelmässämme. On vielä lisäksi huomattava, että jos jossakin ammatissa yhtäkkiä syntyisi työntekijöiden puutetta täi tuotantoa pitäisi äkkiä korottaa, koetetaan asia tosin ennen muuta järjestää vapaaehtoisuuden tietä. Mutta hallitus voi hätätilassa myöskin ilmoittaa tarvittavan ylimääräisiä tai ottaa tarvittavat työvoimat joltakin toiselta alalta. Nämä voidaan kuitenkin ottaa ainoastaan ammattitaidottomain tai tavallisten työntekijäin luokasta». »Miten siihen luokkaan saadaan työntekijöitä?» tiedustelin häneltä. »Siihen kai ei kukaan ruvenne vapaaehtoisesti?» »Ammattitaidottomain luokkaan luetaan kaikki kolmen ensimäisen vuoden työntekijät. Vasta tämän ajan kuluttua saa nuorukainen, jota siihen saakka voidaan käyttää mihin työhön tahansa johtajain määräyksen mukaan, valita erityisen toimialan. Ei kukaan pääse vapaaksi näistä kolmesta ensimäisestä työvuodesta, joiden kuluessa kaikkien täytyy tottua tarkkaan järjestykseen. Nuoret miehemme ovatkin hyvin iloissaan, saadessaan vaihtaa tämän ankaran koulun ammattialoilla vallitsevaan suhteellisesti suurempaan vapauteen. Jos joku on niin kykenemätön, ettei hän ole voinut huomata itsessään taipumusta mihinkään erityiseen ammattiin eikä siis kykene valitsemaan omaa toimialaa, saa hän jäädä tavalliseksi työntekijäksi. Mutta sellaiset tapaukset ovat luonnollisesti, kuten ymmärtänette, hyvin harvinaisia». »Kun joku on valinnut ammatin itsellensä», huomautin, »niin täytyy hänen luonnollisesti pysyä siinä koko työaikansa». »Ei se ole välttämätöntä», vastasi tohtori Leete. »Vaikka tiheitä ja oikusta johtuvia muutoksia koetetaan estää, jopa kielletäänkin, voi kuitenkin jokainen työntekijä määrätyillä ehdoilla ja ottaen huomioon ammattien tarpeet, hakea vapaaehtoisena siirtoa toiselle alalle, jos hän luulee, että se sopii hänelle paremmin kuin ensiksi valitsemansa. Tässä tapauksessa hän on samojen ehtojen ja määräysten alainen, kuin ensi kertaa työhön astuva, vapaaehtoinen. Samoin voi työntekijä, myöskin erityisiä ehtoja noudattaen, muuttaa toiselle paikkakunnalle, kun se ei tapahdu liian usein. Teidän järjestelmänne vallitessa voi oloihin tyytymätön työntekijä tosin jättää työnsä milloin tahansa, mutta samalla hän myös pani vaaranalaiseksi koko toimeentulonsa, vieläpä tulevaisuutensakin. Me olemme huomanneet, että ainoastaan hyvin harvat tahtovat luopua vanhasta opitusta toimestaan ryhtyäksensä uuteen sekä vaihtaa vanhat ystävänsä ja työtoverinsa uusiin. Ainoastaan huonoimmat työntekijät muuttelevat tällä tavalla, niin usein kuin määräyksemme sallivat. Terveydellisistä syistä johtuvat muutokset hyväksytään tietysti aina». »Teollisuusaloilla voi järjestelmänne kyllä olla erittäin hyvä ja johtaa erinomaisiin tuloksiin», myönsin minä, »mutta en usko, että sitä voidaan sovittaa korkeammilla henkisillä aloilla niihin ihmisiin, jotka eivät palvele kansaansa kättensä, vaan henkensä työllä. Luonnollisesti tarvitsette tekin tämänlaatuisen työntekijöitä. Miten voitte valita ne maanviljelys- tai teollisuustyöväestön joukosta? Tämä kai vaatii luullakseni sangen tarkkaa seulomista». »Vaatii kyllä», vastasi tohtori Leete. »Siinä tarvitaan mitä huolellisinta tutkimista, ja sentähden annammekin jokaisen yksilön itsensä päättää, tahtooko hän ryhtyä henkiseen vai ruumiilliseen työhön. Kolmivuotisen palveluskauden kuluttua, joka on jokaisen suoritettava tavallisena työntekijänä, päättää kukin luonnollisia taipumuksiansa seuraten, tahtooko hän kehittyä taiteen tai tieteen palvelukseen tai tulla maanviljelijäksi tai teollisuustyömieheksi. Jos joku luulee paremmin pystyvänsä henkiseen kuin ruumiilliseen työhön, on hänellä kaikki keinot käytettävinään ja tiet avoinna tutkiaksensa luuloteltujen taipumustensa pätevyyttä ja harjoittaaksensa sekä kehittääksensä niitä, voidaksensa sitte antautua seuraamaan kutsumustansa, jos hän siihen kykenee. Teknilliset, lääkintätaidon, kuvanveiston, maalaus-, musiikki- ja näytelmätaiteen sekä korkeimmat tieteelliset oppilaitokset ovat halullisille ehdottomasti avoinna». »Eivätkö ne ole täynnä nuorisoa, jonka ainoana tarkoitusperänä on päästä tekemästä työtä?» Tohtori Leete nauroi hieman ivallisesti, virkkoen: »Voin teille aivan varmasti vakuuttaa, ettei ainoakaan pyri näihin oppilaitoksiin siinä tarkoituksessa, että hän siten välttäisi työtä. Ne ovat sellaisia varten, joilla on erinomaiset taipumukset valitsemallaan oppialalla, ja jokainen, jolla ei näitä taipumuksia ole, tekee mieluummin vaikka kaksinkertaisia työpäiviä ammatissaan, kuin koettaa seurata sellaista luokkaa. Luonnollisesti on monta sellaista, jotka ovat erehtyneet kutsumuksessansa ja palaavat teollisuuden palvelukseen, huomattuansa, etteivät he voi täyttää oppilaitoksien vaatimuksia. Tätä ei pidetä häpeänä, sillä yhteinen hyvä kehottaa jokaista kehittämään niitä kykyjä ja luonnonlahjoja, joita hän luulee huomanneensa itsessänsä, mutta joiden olemassaolo voidaan todistaa vasta kokeiden kautta. Korkeimmat koulut olivat teidän aikakaudellanne melkein tykkänään riippuvia oppilasten ylläpidosta, ja näyttää siltä, että ne antoivat todistuksia kykenemättömillekin henkilöille, jotka siten saivat paikkoja henkisen työn aloilla. Meidän koulumme ovat kansallisia laitoksia, ja se, joka on suorittanut niiden kurssit, ei tarvitse muita todistuksia kyvystänsä». »Jokaisella on tilaisuus astua opin teille, kunnes hän on täyttänyt 30 vuotta», jatkoi tohtori. »Sen jälkeen ei ketään enää oteta oppilaaksi, koska siinä tapauksessa aika, jolloin hän voi alallaan palvella kansaansa ennen eroamisikään joutumistansa, tulisi liian lyhyeksi. Teidän aikakautenne nuorukaisten täytyi jo aivan nuorina valita alansa, ja sentähden he sangen usein tykkänään erehtyivät kutsumuksestaan, joutuivat väärälle uralle. Nykyään tiedetään, että muutamain henkilöiden luonnonlahjat kehittyvät paljoa myöhemmin kuin toisten, ja sentähden on opin tie meillä auki kuusi vuotta, neljänkolmatta vanhasta 30 ikävuoteen saakka». Huulillani oli jo kymmenkunnan kertaa ollut eräs kysymys, joka minun aikanani oli pahimpana esteenä teollisuuskysymyksen lopullista ratkaisua pohdittaissa. Nyt sen lausuin: »On omituista», sanoin, »että ette ole vielä maininnut sanaakaan palkanmaksujärjestelmästänne. Kun kansa on ainoa työnantaja, täytyy hallituksen tietysti järjestää palkat ja määrätä, kuinka paljon kukin saa, lääkäristä alkaen päivätyöläiseen saakka. Voin sanoa, ettei tällaista järjestelmää olisi meidän aikanamme missään tapauksessa hyväksytty, enkä ymmärrä, miten se nytkään voi käydä laatuun, ellei ihmisluonne ole tykkänään muuttunut. Meidän aikakaudellamme ei kukaan ollut tyytyväinen palkkaansa. Sekin, joka itse sai kylliksi, oli varma siitä, että hänen naapurinsa sai liiaksi, ja paheksui sitä. Jos tästä johtuva yleinen tyytymättömyys, joka puhkesi esiin kirouksina ja lakkoina lukemattomia työnantajoita vastaan, olisi voitu kohdistaa yhtä ainoaa, esim. hallitusta vastaan, ei se olisi pysynyt pystyssä kahta palkanmaksupäivää, vaikka olisi ollut kuinka luja». Tohtori Leete nauroi sydämellisesti. »Aivan niin, aivan niin», sanoi hän. »Yleinen työlakko olisi syntynyt jo ensimäisenä palkanmaksupäivänä, ja hallitusta vastaan suunnattu lakkohan on vallankumous». »Kuinka te siis voitte estää vallankumousta syntymästä joka palkanmaksupäivänä?» kysyin. »Onko joku suuri filosoofi keksinyt uuden laskutavan, jonka nojalla voidaan tarkkaan ja kaikkien mieliksi määrätä kaiken työn suhteellinen ja todellinen arvo, olkoonpa se sitte ruumiillista tai henkistä, käden tai äänen, korvan tai silmän työtä? Tai onko ihmisluonne muuttunut niin täydellisesti, ettei kukaan enää katso omaa etuansa, vaan jokainen harrastaa toisten parasta? Muuten en voi asiaa selittää». »Ei ole tapahtunut kumpaakaan», vastasi isäntäni nauraen. »Mutta nyt teidän täytyy muistaa, herra West, että te olette sekä potilaani että vieraani, ja sallia minun saattaa teidät levolle. Huomenna puhelemme enemmän. Kello on jo yli kolmen». »Se on epäilemättä viisas määräys», vastasin, »jos vain voitte sen toteuttaa». »Siitä kyllä pidän huolen», vastasi tohtori, ja sen hän tekikin. Hän antoi minulle pikarillisen jotakin juomaa, joka uuvutti minut uneen heti, kun kallistin pääni tyynylle. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3549 6511 2006-10-14T14:02:43Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.151.133|62.248.151.133]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.151.133|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Hartz|Hartz]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Seitsemäs luku|Seitsemäs luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Yhdeksäs luku|Yhdeksäs luku]] |otsikko=Kahdeksas luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Kun heräsin, tunsin olevani sangen virkeä. Makasin vielä pitkän ajan nauttien ruumiillista hyvän tunnetta; Edellisen päivän kokemukset, heräämiseni vuonna 2000, uuden Bostonin näkeminen, isäntäni ja hänen perheensä sekä kaikki kuulemani kummalliset seikat olivat tykkänään kadonneet muistostani. Luulin olevani kotonani makuukammiossani, ja mielessäni liitelevät puolihämärät kuvat olivat entisessä elämässäni sattuneita tapahtumia tai saavuttamiani kokemuksia. Puolinukuksissa muistelin seppelöitsemispäivän vaiheita, matkaa Editin ja hänen vanhempainsa seurassa Mount Auburnin hautuumaalle sekä yhteistä illallistamme kaupunkiin palattuamme. Muistelin, kuinka kauniilta Edit oli näyttänyt, ja johduin sitte ajattelemaan avioliittoamme, mutta tuskin oli mielikuvitukseni alkanut kehitellä tätä suloista ainetta, kun haaveiluni katkasi mieleeni johtunut kirje, jonka olin edellisenä iltana saanut rakennusmestarilta sen johdosta, että syntynyt työlakko oli siirtänyt taloni valmistumisen epämääräiseen tulevaisuuteen. Tämän muiston synnyttämä mieliharmi sai minut kokonaan hereille. Johtui mieleeni, että olin päättänyt kello yksitoista tavata rakennusmestariani, keskustellakseni hänen kanssansa työlakosta, ja avattuani silmäni loin katseeni vuoteeni jalkapäässä olevaan kellooni, nähdäkseni kuinka myöhäinen nyt oli. Mutta katseeni ei löytänytkään kelloa, päinvastoin huomasin heti, etten ollutkaan omassa makuusuojassani. Ponnahtaen istualleni sängyssä katselin ällistyneenä outoa huonetta, jossa olin. Luulenpa istuneeni täten hetken aikaa vuoteessa tuijottaen ympärilleni, kykenemättä käsittämään mitään. En voinut tämän ajan kuluessa erottaa itseäni ympärilläni olevista persoonattomista esineistä, yhtä vähän kuin kehittymätön sielu, joka ei ole vielä ottanut vastaan niitä vaikutuksia, mitkä tekevät sen persoonaksi. On kummallista, kuinka tuskallinen tämä kykenemättömyydentunne on. Mutta sellaisia me olemme. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä henkistä tuskaa, jota kärsin sen aikaa, kun sokeana, avuttomana etsin itseäni rajattomasta tyhjyydestä. Ei mikään muu sielun tila voi synnyttää samanlaista tuskallista, ehdotonta henkisen elämän pysähtymisen tunnetta, joka on seurauksena erään sielun tukipisteen, ajatuksen lähtökohdan katoamisesta, kuten silloin käy, kun henkilö hetkeksi menettää tietoisuuden omasta itsestänsä. Toivon, ettei minun koskaan enää tarvitsisi kokea samaa. En tiedä, kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt – ijankaikkisuudelta se aika minusta tuntui – kun muisto kaikista entisistä tapahtumista yht’äkkiä välähti salaman tavoin esille. Muistin, kuka ja missä olin, miten olin tänne tullut, ja käsitin, että ne kuvat, jotka äsken olivat liikkuneet sielussani eilen tapahtuneina, olivatkin kotoisin aikakaudelta, jonka sukupolvi jo kauan, kauan sitte oli muuttunut tomuksi. Hypähtäen vuoteestani seisoin keskellä lattiaa, puristaen molemmin käsin ohimoitani, jotka tuntuivat halkeavan. Sitte kaaduin takaisin vuoteelle ja makasin siinä liikahtamatta, painaen kasvojani tyynyyn. Vastavaikutus, joka oli välttämättömänä seurauksena siitä sielun kiihtymisestä ja henkisestä kuumeesta, minkä kauhistuttava havaantoni oli ensimäisenä synnyttänyt, oli nyt tullut. Tunteiden myrsky, joka oli varttonut vain sitä, että tulisin täysin selville nykyisestä asemastani ja siitä johtuneista seikoista, valtasi minut nyt. Makasin vuoteella, pitäen siitä suonenvedontapaisesti kiinni, ja taistelin kiristynein hampain ja vaikeasti huohottaen ankaraa taistelua, säilyttääkseni järkeni. Sielussani oli kaikki mennyt pirstaleiksi, kadottanut pohjan. Entiset tuntemistapani, aateyhtymät, käsitykseni ihmisistä ja asioista, kaikki oli hajonnut, kadottanut yhteytensä ja kiehui nyt, kuten näytti, hurjassa sekasorrossa. Ei ollut jälellä enää minkäänlaista tukikohtaa, ei mitään ehyttä. Ainoastaan tahto oli vielä jälellä, mutta mikäpä ihmistahto olisi ollut kyllin luja huutamaan sellaiselle kuohuvalle merelle: »asetu, tyynny!» En uskaltanut ajatella. Kun koetinkin kuvitella mieleeni tapahtuneista seikoista johtuvia seurauksia, tunsin aivoissani sietämätöntä pyörrytystä. Minut alkoi vallata luulo, että olin kaksi henkilöä, kaksoisolento, ja tämä näytti yksinkertaisimmin selittävän kummalliset kokemukseni. Tiesin, että olin tulemaisillani hulluksi. Jos makaan tällä tavalla miettimässä, olen mennyttä kalua. Minun täytyy keksiä jotakin, mikä karkottaa mietteeni, vaikkapa vain ruumiin liikuntoa. Hyppäsin vuoteeltani, pukeuduin nopeasti, avasin oven ja kiiruhdin alas portaita. Oli vielä varhainen aamu, tuskin valoisaa, jonka tähden en tavannutkaan ketään rakennuksen alemmissa kerroksissa. Eteisessä riippui hattu, jonka pistin päähäni. Avatessani ovea huomasin sen niin huolimattomasti suletuksi, etteivät murtovarkaudet siitä päättäen näyttäneet kuuluvan nykyisen Bostonin vaaroihin. Astuin ulos. Kaksi tuntia kävelin tai juoksin pitkin kaupungin katuja, kiertäen useimmat niemekkeen korttelit. Ainoastaan muinaistutkija, joka tuntee erotuksen nykyisen Bostonin ja yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin välillä, voi jossakin määrin käsittää, kuinka usein minut valtasi syvä hämmästys tämän ajan kuluessa. Katsellessani eilen rakennuksen katolta kaupunkia, oli se kylläkin näyttänyt minusta oudolta, mutta silloin näin sen vain pääpiirteissään. Vasta nyt katuja kierrellessäni huomasin, kuinka suuri ja täydellinen muutos oli. Muutamat minun aikakaudeltani säilyneet jätteet olivat omiaan tuomaan tämän muutoksen yhä selvemmin näkyviin, sillä jos niitä ei olisi ollut, olisin luullut vaeltavani ihan oudossa kaupungissa. Henkilö, joka on jättänyt syntymäkaupunkinsa lapsena ja palaa sinne viidenkymmenen vuoden kuluttua, huomaa sen tosin muuttuneen suuresti. Hän hämmästyy, vaan ei joudu päästänsä pyörälle. Hän tietää, että pitkä aika on kulunut, ja että se on vaikuttanut muutoksia myöskin hänessä itsessään. Hän muistaa ainoastaan hämärästi tuon lapsuutensa ajan kaupungin. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä välillä olleesta ajasta. Tietoisuuteni sanoi, että olin eilen, muutamia tunteja sitten vaeltanut näitä katuja, joissa tuskin pieninkään kohta oli säilynyt entisellään. Vanhan kaupungin kuva oli muistossani niin tuoreena ja selväpiirteisenä, ettei todellinen kaupunki voinut sitä syrjäyttää, vaan taisteli sen kanssa, joten milloin toinen milloin toinen niistä tuntui unelmalta. Kaikki, mitä näin, sekottui mielikuvituksessani yhdeksi kuten kaksi samalle levylle päällekkäin otettua valokuvaa. Vihdoin jouduin takaisin samalle ovelle, josta olin tullut ulos. Askeleeni lienevät vaistomaisesti tuoneet minut entisen kotini paikalle, sillä itse en ollut kulkiessani käsittänyt, että palaan sinne takaisin. Tämä talo tuntui minusta kodilta yhtä vähän, kuin mikä muu paikka tahaan tässä oudon sukupolven asumassa kaupungissa, jonka asukkaat tuntuivat minusta yhtä täydellisesti vierailta, kuin kaikki muutkin nykyjään maan päällä elävät miehet ja naiset. Jos käytävän ovi olisi ollut lukossa, olisi se luultavasti muistuttanut minulle, ettei minulla ole talossa mitään tekemistä, ja minä olisin jatkanut matkaani. Mutta se avautui, kun työnsin sitä. Epävarmoin askelin kulin eteisen läpi ja astuin erääseen sen vieressä olevaan huoneeseen. Heittäydyin tuolille ja painoin käsilläni polttavia silmiäni, jotta pääsisin näkemästä ympäristöäni ja tuntemasta sen synnyttämää kamalaa yksinäisyyden tunnetta. Mieleni vallannut sekasorto oli niin suuri, että se synnytti ruumiillistakin kivun tunnetta. Mitenkäpä voisinkaan kuvata silloin kärsimääni tuskaa, kun aivoni tuntuivat sulavan, tai sanomatonta avuttomuuden tunnetta, joka minut oli vallannut. Tuskissani vaikeroitsin ääneeni. Aloin tuntea, että kadotan järkeni, jollen nyt saa tukea. Mutta silloin apu saapuikin. Kuulin äkkiä vaatetten kahinaa ja katsahdin ylös. Edit Leete seisoi edessäni. Hänen kauniit kasvonsa kuvastivat syvintä osanottoa. »Mitä on tapahtunut, herra West?» kysyi hän. »Olin täällä, kun tulitte sisään. Huomasin, että olitte peräti onnettoman näköinen, enkä voinut olla tulematta esiin, kuullessani teidän valittavan. Miten teidän on käynyt? Missä olette ollut? Enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?» Ehkäpä hän lienee puhuessaan sattumalta tai säälistä ojentanut molemmat kätensä minua kohti. Tartuin niihin ja pusersin niitä yhtä vaistomaisesti, kuin hukkunut tarttuu kiinni ja puristaa köyttä, joka hänelle heitetään viime hetkessä. Nähdessäni hänen surulliset kasvonsa ja säälin kostuttamat silmänsä, poistui pyörryttävä tunne aivoistani. Toisen henkilön hellä myötätuntoisuus, joka väreili hänen sormiensa hiljaisesta puserruksesta, antoi minulle tarvitsemani tuen. Hänen tyynnyttävä ja lohduttava läsnäolonsa vaikutti kuten ihmeitä tekevä taikajuoma. »Jumala siunatkoon teitä», sanoin hetken kuluttua. »Hän teidät lienee lähettänytkin luokseni juuri nyt. Luulenpa, että olisin tullut mielipuoleksi, jos ette te olisi saapunut tänne». Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. »Herra West», sanoi hän, »me näyttänemme teidän mielestänne peräti sydämettömiltä. Kuinka voimmekin jättää teidät yksin niin pitkäksi ajaksi. Mutta kai kohtaus jo on ohi? Voittehan jo paremmin?» »Kyllä», vastasin, »kiitän siitä teitä. Jos vielä viivytte hetkisen luonani, tulen pian entiselleni». »Minä en aiokkaan mennä pois», sanoi hän, ja hänen kasvoillaan väreili mielenilme, joka osotti hänen myötätuntoisuutensa selvemmin, kuin tuhannet sanat, »Ette saa pitää meitä niin sydämettöminä, kuin olemme ehkä näyttäneet jättäessämme teidät yksin. Olen tuskin voinut nukkua rahtuakaan viime yönä, sillä mieleeni johtui alinomaa, kuinka omituiselta teistä mahtanee tuntua, kun heräätte aamulla. Mutta isäni sanoi, että te nukutte myöhäiseen. Hän sanoi myöskin, että ei ole hyvä osottaa teille aluksi kovin paljon sääliä. Olisi vain koetettava johtaa ajatuksianne pois siitä, mitä oli tapahtunut, ja saada teidät tuntemaan, että olette »ystävien joukossa». »Te olette jo sen selvästi osottanut», vastasin. »Mutta käsitätte tietysti, että siirtyminen vuosisadan sivuitse on tavaton harppaus, joka ei voi olla järkyttävästi vaikuttamatta, ja vaikka en ehkä eilen sitä näyttänyt aivan selvästi käsittävänikään, olen tänä aamuna kuitenkin ollut hyvin tuskallisten tunteiden vallassa». Pitäessäni hänen käsiänsä käsissäni ja katsellessani hänen kasvojansa voin jo hiukan laskea leikkiäkin tilastani. »Ei johtunut kenenkään mieleenkään, että menisitte ulos kaupungille yksin niin varhain aamulla», puheli hän. »Missä olitte, herra West? Kerroin hänelle kokemukseni heräämisestäni alkaen siihen hetkeen saakka, jolloin katsahdin ylös ja näin hänet edessäni, – kuten olen kertonut ne jo lukijalle. Puhuessani valtasi hänet syvä sääli, ja vaikka päästin hänen toisen kätensä irti, ei hän koettanut vetää pois toista, epäilemättä sentähden, että hän huomasi, kuinka rauhoittavalta minusta tuntui pidellä sitä kädessäni. »Voin jossakin määrin käsittää tunteenne», sanoi hän. »Tilanne lienee ollut kauhea. Ja lisäksi jätimme teidät yksin kamppailemaan kauheaa taisteluanne. Voitteko antaa sen anteeksi?» »Onhan kaikki jo ohitse. Olette tällä kertaa kokonaan haihduttanut epätoivoni», vastasin hänelle. »Ettehän anna sen enää palatakkaan», lausui hän levottomana. »Sitä en voi luvata», sanoin. »Liian varhaista on vielä arvella sinne tai tänne, mutta siltä minusta tuntuu, ajatellessani, kuinka outoa ja kummallista kaikki on ympärilläni». »Mutta ette ainakaan saa enää koettaa yksin taistella sitä vastaan», pyysi hän. »Luvatkaa tulla meidän luoksemme, sallikaa meidän ottaa osaa taisteluunne ja koettaa auttaa teitä. Vaikka emme paljoa voisikaan, on kuitenkin parempi olla yhdessä, kuin koettaa yksin kärsiä sellaisia tunteita». »Tulen kyllä luoksenne, jos sallitte sen», lupasin hänelle. »Tietysti, tietysti, minähän sitä pyysinkin», huudahti hän innokkaasti. »Minä teen kaikki voitavani auttaakseni teitä». »Teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin tuntea osanottavaisuutta minua kohtaan, kuten nyt näytätte tekevän», sanoin. »On siis päätetty», virkkoi hän hymyillen kyyneleet silmissä, »että ensi kerralla tulette minun luokseni ja avaatte sydämenne minulle, ettekä lähde enää juoksemaan ympäri Bostonia outojen ihmisten joukkoon». Edellytys, että me muka emme olisi outoja toisillemme, ei tuntunut minusta enää sanottavasti omituiselta. Minun kärsimykseni ja hänen osanottavat kyyneleensä olivat saaneet meidät niin lähelle toisiamme muutaman minuutin kuluessa. »Lupaan teille», lisäsi hän kasvoillaan ihastuttavan veitikkamainen ilme, joka myöhemmin muuttui innostukseksi, »että kun tulette luokseni, koetan osottaa surkuttelevani teitä mitä syvimmin, mutta älkää hetkeäkään luulko, että todella surkuttelisin teitä, tai edes uskoisin, että te itse kauan surkuttelette asemaanne. Yhtä varmasti, kun tiedän, että nykyinen maailma on taivas teidän aikuiseenne verraten, yhtä varmasti tiedän myöskin, että ennen pitkää tunnette ainoastaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on sallinut teidän jatkaa täällä elämäänne, joka katkesi niin omituisella tavalla teidän aikakaudellanne». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3550 6513 2006-10-14T14:02:47Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.151.133|62.248.151.133]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.151.133|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Hartz|Hartz]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kahdeksas luku|Kahdeksas luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kymmenes luku|Kymmenes luku]] |otsikko=Yhdeksäs luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Tohtori ja rouva Leete astuivat sisään. Heidän kasvoillaan kuvastui syvä hämmästys, kun he kuulivat, että olin aamulla yksin kierrellyt kaupungilla, sekä ilmeinen tyytyväisyys, nähdessään minut niin levollisena tapahtuman jälkeen. »Kävelymatkanne lienee huvittanut teitä», sanoi rouva Leete hetkistä myöhemmin syödessämme aamiaista. »Näitte varmaan sangen paljon uutta». »Näin sangen vähän sellaista, mikä ei ollut uutta», vastasin hänelle. »Enin kummastelin, kun ei Washingtonkadun varrella ollut kauppapuoteja eikä Statekadulla pankkeja. Mihin ovat kauppamiehenne ja pankkiirinne joutuneet? Ehkäpä olette toimittaneet heidät kaikki hirteen, kuten anarkistit minun aikakaudellani lupasivat tehdä». »Niin huonosti ei ole käynyt», vastasi tohtori Leete. »Me olemme aivan yksinkertaisesti lakkauttaneet heidän toimensa. Nykyinen yhteiskunta ei tarvitse heidän apuansa». »Kuka sitte myy teille tavaroita, joita haluatte ostaa?» kysyin ihmetellen. »Nykyjään ei enää osteta eikä myydä. Tavaroiden jako on järjestetty aivan toisella tavalla. Emme myöskään tarvitse pankkiireja siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole rahoja». »Neiti Leete», sanoin minä kääntyen Editiin, »pelkään, että isänne nyt syöttää minulle pajuköyttä. En moiti häntä, sillä minun tietämättömyyteni houkuttelee häntä hyvinkin viettelevästi siihen. Mutta minunkin herkkäuskoisuudellani on rajansa enkä usko mahdottomia muutoksia yhteiskunnallisessa elämässä». »Isäni ei laske leikkiä, sen voin todistaa teille», vastasi hän vakuuttavasti hymyillen. Keskustelu kääntyi toisaalle – muistaakseni sen johdosta, että rouva Leete alkoi kysellä yhdeksännentoista vuosisadan naisten pukuja koskevia seikkoja. Vasta aamiaisen jälkeen, kun tohtori oli pyytänyt minut kerallansa rakennuksen katolle, joka näkyi olevan hänen mieluisin oleskelupaikkansa, jatkoi hän äsken keskeytynyttä puheluamme. »Hämmästyitte, kun äsken sanoin, että tulemme toimeen tarvitsematta rahoja tai kauppaa», huomautti hän. »Mutta vähällä vaivalla voitte käsittää, että teidän aikalaisenne tarvitsivat rahaa ja kauppiaita ainoastaan sentähden, että tuotanto oli yksityisten käsissä; joten molemmat nyt luonnollisesti ovat tarpeettomia». »Sitäpä en voikkaan käsittää, ainakaan näin päätäpahkaa», vastasin. »Asia on aivan selvä», vastasi tohtori Leete. »Kun sekä välttämättömiä elintarpeita että elämän mukavuutta tarkoittava tuotanto oli lukemattomien eri henkilöiden käsissä, joiden välillä ei ollut minkäänlaista yhdyssidettä eikä riippuvaisuutta, täytyi yksityisten henkilöiden välille syntyä loppumaton tavarain vaihtamisen, jos mieli heidän saada kaikki tarpeensa tyydytetyiksi. Tämä vaihto oli kauppaa, ja rahoja tarvittiin välittäjäksi. Mutta heti kun kansa tuli kaikkien tavaroiden ainoaksi tuottajaksi, ei yksilöiden enää tarvinnut ryhtyä vaihtamaan saadaksensa tavarat, joita kukin tarvitsi. Kaikki saatiin ''yhdestä'' paikasta eikä mistään muualta. Kaupan sijalle syntyi uusi järjestelmä. Tavarat jaetaan nyt suoraan kansan varastopaikoista, jolloin raha on aivan tarpeetonta». »Miten jakaminen toimitetaan?» kysyin. »Mahdollisimman yksinkertaisesti», vastasi tohtori Leete. »Joka vuoden alussa merkitään jokaisen henkilön hyväksi valtion kirjoihin yhtä suuri saamisvaatimus, kuin hänelle lankeava osa maan vuotuisesta tuotannosta on. Hän saa samalla myöskin luottokortin, jolla hän voi milloin tahansa nostaa joka kylässä olevista yleisistä varastoista mitä haluaa. Tämä järjestelmä poistaa, kuten huomaatte, kaiken kaupan yksityisten väliltä. Haluatteko nähdä, minkälaisia luottokortit ovat?» »Huomaatte», jatkoi hän, kun minä uteliaana tutkiskelin hänen antamaansa korttia, »että se on asetettu määrätylle dollarisummalle. Olemme säilyttäneet tuon vanhan sanan, mutta emme itse asiaa. Se ei meillä enää merkitse todellista esinettä, vaan on ainoastaan laskuopillinen termi, jota tarvitsemme, voidaksemme verrata eri tuotteiden arvoa toisiinsa. Tätä varten määrätään kaikkien tavarain hinta dollareissa ja senteissä aivan kuin teidän aikakaudellannekin. Kun otan tavaroita varastosta tämän kortin nojalla, merkitsee virkamies sen korttiini siten, että hän leikkaa siitä pieniä neliöitä vastaavasta arvosta». »Jos haluaisitte ostaa jotakin naapuriltanne, niin voitteko siirtää osan luottoanne hänelle korvaukseksi kysymyksenalaisesta tavarasta?» kysyin häneltä. Tohtori Leete vastasi: »Ensiksikään ei naapureillamme ole mitään myytävää, eikä luottoamme voisikaan missään tapauksessa siirtää toiselle, se on täydellisesti persoonallinen. Ennenkuin kansa voisi edes ajatellakkaan hyväksyä esittämäänne menettelyä, täytyisi sen tarkkaan tutkia kaikki sen yhteydessä olevat seikat, tullaksensa vakuutetuksi niiden täydellisestä oikeudesta. Rahan omistaminen ei suinkaan todista, että niiden omistaja todellakin on oikeutettu omistamaan ne. Vaikka ei muita syitä olisi ollutkaan, olisi tämä jo ollut riittävä rahan poistamiseen. Rahathan olivat ennen yhtä arvokkaita sen käsissä, joka oli ne hankkinut murhan tai varkauden kautta, kuin senkin, joka oli ahkeruudellaan kerännyt ne. Nykyjään ihmiset kylläkin vaihtavat ystävyyden lahjoja keskenään, mutta ostamisen ja myymisen katsotaan olevan ristiriidassa sen keskinäisen hyväntahtoisuuden ja epäitsekkäisyyden kanssa, jonka tulee vallita kansalaisten kesken. Sitäpaitse se loukkaa etujen yhtäläisyyttä, joka on yhteiskuntajärjestyksemme kulmakivenä. Käsityksemme mukaan on kauppa kaikkine seurauksineen vahingollinen yhteiskunnalle. Se kasvattaa yksilön etsimään omaa etuansa toisten kustannuksella, ja yhteiskunta, jonka jäsenet ovat kasvatetut tällaisessa koulussa, jää aina jokseenkin alhaiselle sivistysasteelle». »Mutta miten käy, jos menonne nousisivat jonakin vuonna suuremmiksi, kuin korttinne myöntää?» kysyin. »Luottosumma on niin suuri, että usein käy päinvastoin, se ei kulu läheskään loppuun», vastasi tohtori Leete. »Mutta jos sattuisi joitakin suuria menoja, jotka sen lopettaisivat, voimme saada etukäteen jonkun osan seuraavan vuoden summasta, vaikka tätä menettelyä ei yleensä kannateta, vaan koetetaan päinvastoin estää siten, että etukäteen otetuista tarpeista lyhennetään tuntuva prosentti. Jos joku osottaa olevansa auttamaton tuhlari, voidaan hänen osansa suorittaa kuukausittain tai viikottain, eikä vuosittain, kuten muille, tai jos on välttämätöntä, voidaan hän asettaa holhouksen alaiseksi». »Jos ette voi koko osaanne kuluttaa, niin voitteko säästää jäännöksen ja siten koota omaisuutta?» kysyin häneltä. »Voimme jossakin määrässä, jos odotamme menojemme lisääntyvän. Mutta jos tätä ei erikseen ilmoiteta, otaksutaan, että kansalainen, joka ei ole käyttänyt koko osaansa, ei ole voinut sitä tehdä, ja jäännös jää silloin yhteiseen varastoon». »Sellainen menettely ei ole suinkaan omiaan kehottamaan kansalaisia säästäväisyyteen», huomautin minä. »Sitä ei ole tarkoitettukaan», kuului vastaus. »Kansa on rikas eikä se vaadi ketään kieltäytymään tarpeistaan. Teidän aikakaudellanne täytyi ihmisten kerätä rahoja ja tavaroita tulevien päivien varalle sekä itselleen että lapsilleen. Välttämättömyys teki säästäväisyyden hyveeksi. Mutta nyt sillä ei ole enää sellaista jaloa tarkoitusperää, ja kun säästäväisyydestä ei enää ole hyötyä, ei sitä myöskään enää pidetä hyveenä. Ei kenenkään tarvitse nyt surra huomista päivää itsensä eikä lastensa tähden, sillä kansa takaa jokaiselle jäsenelleen ravinnon, kasvatuksen ja elämän mukavuudet kehdosta hautaan saakka». »Onpa se laaja takaus!» sanoin minä. »Mitä takeita on siitä, että jokaisen henkilön työ riittää korvaamaan kansalle hänen ylläpitonsa synnyttämät menot? Yhteiskunta kokonaisuudessaan voinee kyllä kyetä hankkimaan toimeentulon kaikille jäsenillensä, mutta toiset ansaitsevat työllään luonnollisesti enemmän, kuin he ylläpidoksensa tarvitsevat, toiset taas vähemmän, ja näin on taas edessämme ratkaisematta palkkakysymys, josta ette ole vielä tähän saakka sanoneet mitään. Kuten muistatte, keskeytyi keskustelumme eilen illalla juuri tähän kysymykseen. Sanoin silloin ja sanon nytkin mielipiteenäni, että tämän kysymyksen tyydyttävä ratkaiseminen on kansallistuotantojärjestelmän vaikein tehtävä. Kysyn vieläkin, miten voitte määrätä yhteiskunnassa tarvittavain lukemattomain eri tointen arvon ja korvauksen edes lähimainkaan oikein, varsinkin kun työt ovat sellaisia, ettei niiden välillä ole ainoatakaan vertailukohtaa. Meidän aikanamme määräsi kauppamarkkinoilla vallitseva kilpailu sekä työn että tavarain hinnat. Työnantajat maksoivat mahdollisimman vähän ja työntekijät koettivat saada niin paljon kuin suinkin. Siveellisessä suhteessa ei tämä järjestelmä tosin ollut kaunis, sen myönnän, mutta sen avulla voimme nopeasti ja edes suunnilleen ratkaista kysymyksen, joka vaatii vastausta kymmeniä tuhansia kertoja päivässä, jos mieli maailman edistyä laisinkaan. Meillä ei ollut mitään muuta ratkaisutapaa käytettävänämme». Tohtori Leete vastasi: »Se olikin ainoa käytännöllinen keino teidän järjestelmänne vallitessa, joka sai jokaisen yksilön edut ristiriitaan toisten etujen kanssa. Mutta surkuteltavaa olisi ollut, jos ei ihmiskunta olisi koskaan voinut keksiä parempaa menettelytapaa, sillä teidän järjestelmänne sovitti ihmisten keskuudessa käytäntöön paholaisen periaatteen: »sinun hätäsi minun hyötyni». Työstä tuleva palkka ei riippunut työn vaikeudesta, vastenmielisyydestä tai sen tuottamista vaaroista, sillä kovimman ja epämiellyttävimmän työn tekijöille maksettiin kaikkein huonoimmin, vaan se riippui yksinomaan siitä kuinka paljon niiden, jotka työntekijöitä tarvitsivat, täytyi maksaa». »Myönnän kyllä todeksi kaiken, mitä sanotte», vastasin minä, »mutta palkkojen määrääminen kysynnän ja tarjonnan perusteella oli kuitenkin kaikista puutteistaan huolimatta peräti käytännöllinen menettelytapa, enkä voi käsittää, minkä tyydyttävän ratkaisun te olette voineet keksiä sen sijaan. Kun valtio on ainoa työnantaja, ei enää luonnollisesti voi olla minkäänlaista kilpailua eikä kauppamarkkinoitakaan. Hallituksen täytyy siis määrätä mielivaltaisesti kaikki palkat. Mutta minä puolestani en voi kuvitellakkaan toista mutkallisempaa ja arkaluontoisempaa tehtävää, joka olisi omiaan yhtä suuressa määrässä synnyttämään tyytymättömyyttä, ratkaistakoonpa se miten tahansa». »Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »luulenpa, että pidätte vaikeudet liian suurina. Otaksukaamme, että ajattelevista miehistä muodostetun komitean tehtävänä olisi kaikkien palkkojen määrääminen, ja että vallitseva järjestelmä sallisi jokaisen vapaasti valita toimialansa, kuten nyt on laita. Huomannette kai, että vaikka ensimäinen arvioiminen olisikin virheellinen, niin virheet korjautuisivat ennen pitkää itsestänsä. Suotuisille aloille tunkeutuisi liian paljo vapaaehtoisia ja epäsuotuisille liian vähän, kunnes virhe oikaistaisiin. Tämän sanon kuitenkin ainoastaan ohimennen, sillä vaikka menettely onkin mielestäni käytännöllinen, ei sitä ole toteutettu meidän järjestelmässämme». »Mitenkä siis järjestätte palkat?» kysyin häneltä vielä kerran. Tohtori Leete vaipui hetkeksi mietteisiinsä ja vastasi sitte: »Minä tunnen tarpeeksi teidän aikakautenne oloja, voidakseni käsittää, mitä kysymyksenne tarkoittaa, mutta nykyiset olot eroavat tässä suhteessa siinä määrässä entisistä, että en tiedä, miten voisin parhaiten vastata kysymykseenne. Kysytte, miten järjestämme palkat. Voin vastata teille ainoastaan, ettei meidän yhteiskuntaoppimme tunne mitään käsitettä, joka edes jossakin määrässä vastaisi teidän aikanne sanaa ''palkka''». »Tarkoitatte tietysti, että ette tunne rahaa, jolla palkka maksetaan», sanoin minä. »Mutta se luotto, joka jokaiselle myönnetään yhteisiin tavaroihin nähden, vastaa meidän aikamme palkkaa. Miten määrätään summan suuruus, jonka arvosta kukin eri aloilla työskentelevä työntekijä voi ottaa tavaroita varastoista? Mitä perustuksia kullakin on vaatia erityistä osaansa? Mikä on tavarainjaon perustuksena?» »Perustuksena on ihmisyys», vastasi tohtori Leete. »Kukin saa osansa sen tähden, että hän on ihminen». »Senkö tähden, että hän on ihminen?» utelin epäluuloisena. »Ette kai tarkoittane, että jokaisen käyttöosa on yhtä suuri?» »Juuri sitä tarkoitan». Lukijan, joka ei ole käytännöllisesti tutustunut muuhun yhteiskuntajärjestelmään kuin nykyiseen, vaan tietää ainoastaan historiasta, että edellisillä aikakausilla vallitsi aivan toinen järjestelmä, on mahdoton käsittää, kuinka rajattomasti ällistyin tohtori Leeten yksinkertaisen selityksen johdosta. »Näette siis», sanoi hän nauraen, »ettemme ole maksamatta palkkoja yksistään sentähden, ettemme käytä rahoja, vaan sentähden, ettemme tunne emmekä tarvitse mitään teidän ''palkkojanne'' vastaavaa». Olin toipunut hämmästyksestäni jo sen verran, että voin ryhtyä esittämään niitä epäilyksiä ja vastaväitteitä, joita tämä peräti hämmästyttävä järjestelmä heti herätti minussa, yhdeksännentoista vuosisadan miehessä. »On varma, että muutamat tekevät työtä kaksi sen vertaa, kun toiset», huudahdin minä. »Tyytyvätkö siis hyvät työntekijät järjestelmään, joka alentaa heidät keskinkertaisten arvoisiksi?» »Kenelläkään ei ole pienintäkään syytä valittaa kärsivänsä vääryyttä», vastasi tohtori Leete, »sillä jokaiselta vaaditaan sama määrä työtä». »Haluaisinpa tietää, miten voitte sen tehdä, sillä eihän ole kahta ihmistä, joiden voimat ja kyky olisivat ihan yhtäsuuret». »Ei mikään ole yksinkertaisempaa», kuului tohtori Leeten vastaus. »Jokaiselta vaaditaan yhtä suuria ponnistuksia, toisin sanoen jokaisen täytyy tehdä parhaansa». »Olkoonpa niin», vastasin minä, »mutta vaikka kaikki tekevätkin voitavansa, on toisen työn tulos siitä huolimatta kahta kertaa suurempi kuin toisen». »Totta kyllä», vastasi tohtori Leete, »mutta työn tuloksen suuruus ei ole missään yhteydessä ansion kanssa, josta nyt on kysymys. Ansio on moraalinen käsite, työn tulos taas aineellinen tuotemäärä. Olisi kummallista logiikkaa, jos siveellistä kysymystä koetettaisiin ratkaista aineellisen mittakaavan mukaan. Ansiosta puhuttaessa voidaan ottaa kysymykseen ainoastaan työhön pantu vaiva. Kaikki, jotka tekevät voitavansa, tekevät yhtä paljon. Ihmisen kyky, olkoonpa kuinka valtava tahansa, voi määrätä ainoastaan hänen velvollisuuksiensa suuruuden. Lahjakas henkilö, joka ei tee kaikkea, mitä voisi, on huonompi työntekijä, kuin vähemmän lahjakas, joka tekee parhaansa, vaikkapa edellinen valmistaisikin enemmän kuin jälkimäinen. Hän on kuollessaan velkaa kanssaihmisillensä. Luoja määrää ihmisen tehtävät sen kyvyn kautta, jonka hän on hänelle antanut, ja me vaadimme vain, että tämä määräys täytetään». »Tuo on kieltämättä sangen ylevää filosofiaa», sanoin minä», mutta siitä huolimatta on mielestäni väärin, että henkilö, joka valmistaa jotakin tuotetta kaksi sen vertaa kuin toinen, saa saman palkan kuin hänkin, eikä tämä vääryys vähene siitä, että kumpikin on koettanut parhaansa». »Luuletteko todellakin niin?» kysyi tohtori Leete. »Minusta taas tuntuu teidän ajatustapanne peräti kummalliselta. Nykyajan katsantokannan mukaan ei ketään palkita sentähden, että hän voi tehdä kaksi kertaa niin paljon kuin joku toinen, vaan häntä päinvastoin rangaistaan, ellei hän sitä tee. Palkitsivatko yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset hevosta siitä, että se voi vetää raskaamman kuorman kuin vuohi? Me löisimme hevosta, jos ei se näin tekisi, sillä se on vuohta vahvempi, joten sen siis pitää jaksaakkin enemmän. Ihmeellisesti ne siveelliset käsitteet näkyvätkin muuttuvan». Tätä sanoessaan oli tohtorin kasvoilla sellainen ilme, että minun täytyi väkisinkin nauraa. »Meidän aikalaisemme tosin palkitsivat ihmisiä heidän lahjojensa mukaan, vaikka he antoivatkin vuohiin ja hevosiin nähden voiman määrätä suoritettavan palveluksen suuruuden. Mutta luulen tämän menettelytavan varsinaisena syynä olleen sen havaannon, että eläimet, jotka eivät kykene ajattelemaan, tekevät jo luonteensa vaatimuksesta parhaansa, kun taas ihmisiä voidaan houkutella siihen ainoastaan siten, että heidät palkitaan suoritetun työn paljouden mukaan. Tämän johdosta kysyn vieläkin, mitenkä te olette voineet karttaa tämän välttämättömyyden, elleivät nimittäin ihmisluonteet ole tuntuvasti muuttuneet viimeisten sadan vuoden kuluessa?» »Saman välttämättömyyden alaisia me olemme vieläkin», vastasi tohtori Leete. »En usko ihmisluonnon tässä suhteessa rahtuakaan muuttuneen sitte teidän aikakautenne. Se on vieläkin sellainen, että keskinkertaiset ihmiset tarvitsevat erityisiä palkinnoita tai etuja, jos mieli heitä saada käyttämään kaiken kykynsä jossakin suhteessa». »Mutta miten voidaan kiihottaa ihmisiä suurempiin ponnistuksiin, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, tehköötpä he sitte vähän tai paljon?» kysyin minä. »Yhteishyvän harrastus voi tällaisenkin yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kiihottaa yleviä luonteita tarmokkaaseen toimintaan, mutta eivätkö tavalliset ihmiset lyö tehtäviänsä laimin ja, huomatessaan etteivät suurimmatkaan ponnistukset voi lisätä eikä laiskutteleminen vähentää heidän tulojansa, ajattele: »hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin»? »Luuletteko todellakin», vastasi isäntäni, »että ihmisiin ei pysty mitkään muut vaikuttimet, kuin uhkaava puute tai ylellisyyden toivo, koska näytte otaksuvan että turvattu ja kaikille samanlainen toimeentulo poistaisi kaiken toimintahalun? Eivät teidän aikalaisennekaan toden perästä uskoneet sitä, vaikka he ehkä luulivat uskovansa. Sillä kun kaikkein suurinta ponnistusta vaativa oman itsensä uhraaminen oli kysymyksessä, niin he vetosivat aivan toisenlaisiin kiihottumin. Sotilaille, joiden esim. tuli kuolla kansansa puolesta, eivät he esittäneet motiivina korkeata palkkaa, vaan saavutetun kunnian, ihmisten kiitollisuuden, isänmaanrakkauden ja velvollisuuden tunnon, eikä löydy ihmiskunnan historiassa aikakautta, jolloin nämä vaikuttimet eivät olisi loitsineet esiin parasta ja jalointa, mitä ihmisissä on. Eikä siinä kyllin. Sillä jos lähemmin tarkastelette rahan himoa, joka teidän aikananne oli tavallisin kiihotin ponnistuksiin, huomaatte, ettei rahan hankkimisen vaikuttimena ollut yksistään kurjuuden pelko tai ylellisyyden halu. Useilla henkilöillä oli päinvastoin aivan toiset syyt rahojen kokoilemiseen. He himoitsivat valtaa, halusivat saavuttaa jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman tai olivat kunnianhimoisia ja tahtoivat hankkia kyvykkään ja yrityksissään menestyvän miehen maineen. Huomaatte siis, että vaikka olemmekin poistaneet kurjuuden ja sen synnyttämän pelon sekä liiallisen ylellisyyden ja halun siihen, on meillä vielä jälelläkin sangen useita vaikuttimia, jotka ennen olivat rahan keräilemisen perusteena, ja samoin on jälellä kaikki ne vaikuttimet, jotka ovat omiaan kiihottamaan suurimpiin ponnistuksiin. Alhaisempain kiihottimien sijaan, jotka eivät enää voi vaikuttaa meihin, on tullut ylevämpiä, teidän aikakaudellanne aivan tuntemattomia. Kun ei mitään työtä enää tehdä yksityisten, vaan koko kansan hyödyksi, kiihottaa patriotismi ja ihmisrakkaus työntekijöitä ponnistelemaan aivan samoin kuin teidän aikananne sotamiehiä. Teollisuusarmeija on sotajoukko yhtähyvin täydellisen järjestyksensä kuin sen uhrautuvaisuudenkin kautta, joka innostuttaa sen jäseniä. Samoin kuin te koetitte isänmaanrakkauden ohella herättää myöskin kunnianhimoa kiihottaaksenne sotilastenne urhoollisuutta, samoin teemme mekin. Kun teollisuusjärjestelmämme perustuu siihen, että jokaisen tulee tehdä yhtä paljon, toisin sanoen kaikki, mitä hän voi, niin ovat työntekijäin kehottamista tarkoittavat keinot luonnollisesti sangen tärkeänä osana järjestelmässämme. Täällä on kansan palveluksessa osotettu ahkeruus ja into ainoana varmana tienä maineeseen, arvoon ja vaikutusvaltaan. Se palvelus, jonka yksityinen on tehnyt yhteiskunnalle, määrää hänen arvonsa siinä. Verrattuna niihin keinoihin, joita nykyjään käytämme saadaksemme ihmiset uutteraan toimintaan, on pureva puute ja turha loisto, joihin te luotitte, yhtä huonoja ja epävarmoja kuin raakojakin. Teidänkin alhaisella aikakaudellanne jo ajoi kunnianhimo ihmisiä paljoa hurjempiin ponnistuksiin, kuin rahanhimo milloinkaan olisi voinut». »Olisi hyvin hauskaa saada lähemmin tutustua teidän yhteiskuntajärjestelmäänne», sanoin minä. »Järjestelmämme on tietysti yksityiskohtiinsa nähden sangen laajaperäinen», vastasi tohtori Leete, »sillä se on koko työ-armeijamme järjestön perustuksena. Mutta lyhyestäkin selityksestä voitte saada ainakin jonkunlaisen yleiskäsityksen». Keskustelumme keskeytyi, sillä miellyttävä Edit astui ylös luoksemme. Hän oli kävelypuvussa ja tuli keskustelemaan isänsä kanssa jostakin asiasta, jonka tämä oli jättänyt hänen toimitettavakseen. »Kuule, Edit», huusi tohtori poistuvan tytön jälkeen, »herra West varmaankin seuraa sangen mielellään sinua varastoihin. Olen kertonut hänelle hiukan tavarainjako-järjestelmästämme, ja ehkäpä hän nyt haluaa tutustua siihen käytännössäkin». »Tyttäreni kulkee sangen mielellään tavaravarastoissa», virkkoi hän minuun kääntyen. »Hän voi kertoa niistä teille enemmän kuin minä». Ehdotus oli tietysti hyvin mieleeni, ja kun Edit oli kyllin ystävällinen sanomaan, että minun seurani miellytti häntä, lähdimme yhdessä ulos. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3551 6449 2006-10-14T09:42:04Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Yhdeksäs luku|Yhdeksäs luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Yhdestoista luku|Yhdestoista luku]] |otsikko=Kymmenes luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} »Jos tahdotte, että selitän teille, miten menettelemme tavaroita ottaessamme», sanoi Edit kävellessämme katua, »niin tulee teidän ensin kertoa minulle, miten te menettelitte tässä suhteessa. En ole koskaan käsittänyt sitä, vaikka olen siitä paljon lukenut. Teillähän oli esim. paljon puoteja, jokaisessa oma varastonsa. Kuinka siis voivat teidän aikakautenne naiset päättää, mitä he ottavat, ennenkuin olivat käyneet jokaisessa puodissa? Sillä eiväthän he muuten tietäneet, mitä oli valittavissa». »Aivan niin oli asian laita», vastasin minä. »Se olikin ainoa keino tutustua saatavissa oleviin tavaroihin». »Isäni kutsuu minua väsymättömäksi varastoissa kulkijaksi, mutta kyllästyisinpä tosiaan ennen pitkää, jos minun täytyisi tehdä kuten he», huomautti Edit leikillisesti. »Toimeliaat rouvat valittivatkin katkerasti puodeissa käynnistä johtuvaa ajan hukkaa», sanoin, »mutta toimettomiin naisiin vaikutti tämä järjestelmä heidän valituksistaan huolimatta sangen terveellisesti, sillä se antoi heille tilaisuuden tappaa aikaa». »Mutta otaksukaammepa, että kaupungissa oli tuhatkunta puotia, mistä sata samaa laatua. Miten ehtivät joutilaimmatkaan käydä niissä kaikissa?» »Luonnollisesti he eivät ehtineetkään tehdä sitä», vastasin minä. »Ne, jotka ostivat paljon, oppivat ajan oloon tietämään, mistä he voivat toivoa löytävänsä, mitä etsivät. Tämä luokka kehitti puotien tavaralaatujen tuntemisen melkein erityiseksi tieteeksi ja teki sangen edullisia kauppoja, ostaen parasta tavaraa halvimmalla. Pitkällistä kokemusta tarvittiin, ennenkuin tämä taito opittiin. Ne, joilla ei ollut aikaa taikka kyllin paljon ostettavaa, voidakseen saavuttaa tämän kokemuksen, ostivat mistä sattui, ja saivat tavallisesti vähän ja huonointa tavaraa korkeimmalla hinnalla. Riippui tykkänään sattumasta, tekikö kokematon henkilö edullisia kauppoja». »Miksi kärsitte noin kiusallista ja epämukavaa järjestelmää, kun kerran huomasitte niin selvästi sen varjopuolet?» »Sen laita oli samoin kuin koko yhteiskunnallisen järjestelmämmekin», vastasin. »Me näimme sen puutteet ainakin yhtä selvästi kuin te, mutta me emme voineet niitä poistaa.» »Tässä on meidän piirimme tavaravarasto», sanoi Edit, tultuamme erään suuren komean rakennuksen eteen, joita jo aamulla olin katsellut. Rakennuksen ulkopuolella ei mikään muistuttanut yhdeksännentoista vuosisadan ihmiselle kauppapuotia. Suurissa ikkunoissa ei ollut tavaranäytteitä eikä kilpiä tavaraluetteloineen houkuttelemassa ostajia. Rakennuksen seinällä ei myöskään ollut mitään merkkiä tai kirjoitusta osottamassa sisällä harjoitettavan liikkeen laatua. Sen sijaan oli sisäänkäytävän päällä majesteetillinen veistokuvaryhmä, jonka päähenkilönä oli kaunis, rikkauden jumalatarta kuvaava nainen runsaudensarvi käsissään. Ulos ja sisään virtailevasta ihmistulvasta päättäen näyttivät molemmat sukupuolet kulkevan kaupoissa jotenkin samassa suhteessa, kuin yhdeksännellätoista vuosisadallakin. Astuessamme sisään kertoi Edit, että jokaisessa kaupunginosassa on tällainen suuri jakopaikka, joten ei kenenkään tarvitse sinne päästäkseen kulkea pitempää kuin viiden tai korkeintaan kymmenen minuutin matka. Ensi kerran sain nyt tilaisuuden nähdä kahdennenkymmenennen vuosisadan yleisen rakennuksen sisustaa. Näkö vaikutti minuun valtaavasti. Olin suuressa hallissa, johon tuli runsaasti valoa sekä kaikilla puolilla olevista suurista ikkunoista että katon suuresta kupoolista, joka kaareutui sata jalkaa korkealla päämme päällä. Sen alla hallin keskellä oli upea suihkulähde, joka teki ilman miellyttävän vilpoisaksi ja raittiiksi. Seiniä ja kattoa peittivät pehmytväriset freskomaalaukset, jotka lievensivät sisään virtaavaa valoa, imemättä sitä itseensä. Suihkulähteen ympärillä olevilla tuoleilla ja sohvilla istui useita henkilöitä keskustelemassa. Salin seinillä olevat kirjoitukset osottivat, mitä tavaroita kunkin pöydän luona oli saatavissa. Edit suuntasi kulkunsa erään pöydän luokse, jossa oli hämmästyttävä joukko musliininäytteitä, ja alkoi valikoida niitä. »Missä on kauppapalvelija?» kysyin, sillä pöydän takana ei ollut ketään eikä sinne näyttänyt ketään tulevankaan palvelemaan yleisöä. »En tarvitse vielä häntä», vastasi Edit. »En ole vielä päättänyt, mitä otan». »Meidän aikanamme oli kauppa-apulaisen pääasiallisena tehtävänä auttaa yleisöä tavarain valinnassa», vastasin minä. »Mitä! Määräsivätkö he, mitä ostaja tarvitsee?» ihmetteli Edit. »Kyllä usein, ja vielä useammin he houkuttelivat ihmisiä ostamaan sellaistakin, mitä he eivät olisi tarvinneetkaan», sanoin. »Eikö heidän menettelynsä ollut naisten mielestä epäkohteliasta?» kysyi Edit kummastellen. »Mitä kauppa-apulaisen tarvitsi välittää siitä, huoliko yleisö tavaroista vai ei?» »Juuri siitä heidän piti etupäässä välittääkkin», vastasin minä. »He olivat palkatut myömään tavaroita mahdollisimman paljon ja pian. Ja heidän tuli tehdä kaikki voitavansa, – paitse ei käyttää väkivaltaa – saavuttaaksensa tämän päämäärän». »Aivan niin», vastasi Edit. »Kuinka tuhma olinkaan unhottaessani, että kauppiaan ja hänen apulaistensa toimeentulo riippui siihen aikaan tavarain myynnistä. Nyt on luonnollisesti aivan toisin. Tavarat ovat kansan. Ne ovat täällä tarvitsevain saatavissa, ja apulaisten tehtävänä on palvella yleisöä sekä ottaa vastaan heidän tilauksensa. Mutta ei kansalle eikä apulaisille koituisi pienintäkään hyötyä siitä, että joku saataisiin ottamaan tavaraa jonkun kilon tai metrin enemmän, kuin hän tarvitsee». Hän lisäsi nauraen: »Lienee tuntunut hullunkuriselta, kun puotipalvelijat koettivat houkutella ottamaan jotakin, jota ostaja ei tarvinnut, tai jonka ottamisesta hän ei ollut varma». »Mutta olisihan hyödyksi, että nykyisetkin puotipalvelijat antaisivat teille tietoja tavaroista, houkuttelematta teitä silti ottamaan niitä», arvelin. »Se ei ole palvelijan tehtäviä», vastasi Edit. »Nämä painetut kortit, joiden oikeuden hallitus takaa, antavat meille kaikki haluamamme tiedot». Nyt vasta huomasin, että jokaiseen näytteeseen oli kiinnitetty kortti, sisältävä ilmoituksen tavaran valmistuksesta, aineesta ja laadusta sekä sen arvon, joten kyseleminen oli tarpeetonta. »Palvelijan ei siis tarvitse sanoa sitä eikä tätä tavaroista, joita hän myö, vai kuinka?» kysyin. »Ei, hänen ei tarvitse tietää tai olla tietävinään niistä mitään. Häneltä vaaditaan ainoastaan kohteliaisuutta ja tarkkuutta ottaessaan tilauksia vastaan, siinä kaikki». »Tämä yksinkertainen keino estää summattoman joukon valheita», huudahdin. »Tarkoitatteko, että teidän aikakautenne kauppa-apulaiset antoivat vääriä tietoja tavaroista?» kysyi Edit. »Jumala varjelkoon minua sitä sanomasta», vastasin. »Olihan useita, jotka eivät niin tehneet, ja he ansaitsevat erityisen tunnustuksen. Sillä kun otamme lukuun, että sekä kauppapalvelijan oma että hänen vaimonsa ja lastensa toimeentulo riippui siitä, kuinka paljon hän voi myödä, käsitämme, että hän oli alituisessa kiusauksessa pettää liiketuttavaansa tai joutua itse petetyksi. – Mutta häiritseehän lörpöttelyni valintaanne, neiti Leete!» »Ei ensinkään, olen jo valinnut». Näin sanoen hän painoi erästä nappia, ja tuokion kuluttua saapui palvelija. Hän kirjoitti tilauksen pienelle taululle kynällä, joka teki kaksi jäljennöstä. Toisen taulun hän antoi Editille ja pani toisen pieneen säiliöön, jonka hän sitte pisti kuletusputkeen. »Tämä on tilauksen jäljennös», sanoi Edit poistuessamme pöydän luota sitte kun palvelija oli merkinnyt hänen ottamansa tavaran arvon luottokorttiin. »Jokainen tavaranottaja saa jäljennöksen, jotta lähetettäessä mahdollisesti tapahtuneet erehdykset helpommin huomattaisiin ja voitaisiin korjata». »Valintanne kävi hyvin nopeasti», sanoin. »Mistä tiedätte, ettei jossakin toisessa varastossa olisi ollut soveliaampaa tavaraa käytettäväksenne? Vai täytyykö jokaisen ottaa tarpeensa omasta piiristään?» »Ei suinkaan» vastasi hän. »Me saamme ottaa, mistä tahdomme, vaikka kukin luonnollisesti useimmiten käyttää lähinnä kotoansa olevaa varastoa. Eikä toisiin varastoihin menosta sitäpaitse ole mitään hyötyä. Tavarat ovat kaikissa aivan samat, ja jokaisessa on esillä näytteitä kaikista tuotteista, mitä Yhdysvalloissa valmistetaan tai tuodaan maahan muualta. Sentähden on valitseminen helppoa, eikä koskaan tarvitse käydä kahdessa varastossa». »Tässä lieneekin vain näytevarasto? Eihän täällä ole ketään jakamassa tavaroita ja käärimässä niitä kääröihin». »Kaikissa jakopaikoissamme on esillä ainoastaan näytteitä. Ainoastaan aniharvoja lajeja voi niistä saada suoraan. Kaikki muut tavarat ovat kaupungin suuressa keskusvarastossa, johon ne viedään suoraan tehtaista. Me tilaamme tarpeemme näytteiden ja niihin liitettyjen ilmoitusten mukaan. Tilaus lähetetään keskusvarastoon, josta tavara toimitetaan tilaajalle». »Sillä tavoin kai säästynee paljon työtä», arvelin minä. »Meidän järjestelmämme vallitessa möi tehtailija tavaransa tukkukauppiaalle ja tukkukauppias vähittäinmyyjälle, joka vasta möi kuluttajalle. Joka kerralla täytyi tavaroita siirtää toiseen paikkaan. Teidän järjestelmänne tekee tarpeettomaksi tämän tavarain kuljetuksen samoin kuin vähittäiskauppiaatkin summattomine apulaisjoukkoineen. Tämä myymälähän on itse asiassa tukkukauppaliikkeen tilaus-ja malliosasto, eikä tarvitse suurempaa henkilökuntaa kuin sekään. Meidän aikanamme olisi tuskin kymmenkunta ostajia houkuttelevaa, tavaroita näyttelevää, niitä palottelevaa ja kääröihin asettavaa kauppa-apulaista ehtinyt tehdä saman työn, kuin täällä yksi ainoa. Voimain säästi on summaton». »Sen kyllä uskon», sanoi Edit, »vaikka meillä ei ole luonnollisesti ollutkaan käytännössä muuta kuin nykyinen järjestelmä. Teidän pitäisi pyytää isääni joskus viemään teidät keskusvarastoon, jossa otetaan vastaan tilaukset kaikista koko kaupungin mallivarastoista, pannaan tavarat kääröihin ja lähetetään ne määräpaikkaansa. Olin kerran hänen kanssansa siellä ja kyllä se katsomista ansaitsikin. Järjestelmä on tosiaankin täydellinen. Katsokaas tuolla esimerkiksi istuu pöytänsä ääressä virkamies, joka kerää ja lähettää tämän mallivaraston tilaukset perille. Mallivaraston eri osastoista saapuvat tilausliput johtoputkeja myöten hänelle. Hänen apulaisensa lajittelevat ne ja asettavat joka ryhmän eri koteloonsa. Virkamiehen edessä on toistakymmentä putken päätä, joista kukin johtaa keskusvaraston eri osastoihin. Hän asettaa kotelon tilauksineen asianomaiseen putkeen, jossa rutisteltu ilma kuljettaa sitä eteenpäin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua putoaa kotelo keskusvarastossa erityiselle pöydälle, johonka kokoontuvat kaikki muutkin saman ryhmän tilaukset eri näytevarastoista. Tilaukset luetaan, merkitään ja suoritetaan uskomattoman nopeasti. Varsinkin on niiden suorittaminen hauskaa nähdä. Kangaspakat esimerkiksi ovat asetetut koneellisesti liikkuville pyörille, ja leikkaaja, joka myöskin suorittaa tehtävänsä koneella, katkoo yhtä mittaa pakan toisensa perästä kappaleiksi kunnes hänen työaikansa on lopussa ja toinen astuu tilalle. Yhtä nopeasti käy kaikki muukin tilausten suoritus. Valmiit kääröt lähetetään sitte avarampia putkia myöten eri kaupunginosiin ja kannetaan siellä koteihin. Voitte käsittää, kuinka nopeasti kaikki käy, kun sanon, että tilaamani tavarat tavallisesti joutuvat pikemmin kotiin kuin ne joutuisivat siinä tapauksessa, että ottaisin itse ne mukaani». »Mutta miten menetellään harvemmin asutuissa maaseutupiireissä?» kysyin minä. »Järjestelmä on sielläkin aivan sama», vastasi Edit. »Putkijohdot yhdistävät kylien näytevarastot piirikunnan keskusvarastoon, joka voi olla useiden penikulmain päässä. Mutta kuletus käy niin nopeasti että tästä johtuva ajan hukka on peräti vähäinen. Muutamin paikoin on säästäväisyyden vuoksi asetettu ainoastaan yksi yhteinen putkijohto yhdistämään useita kyliä tavaravarastoon, ja silloin syntyy viivytystä, kun toisten kylien täytyy varttoa toisia. Väliin kestää kaksi tai kolmekin tuntia, ennenkuin saa tilaamansa tavarat. Näin kävi ainakin sillä paikkakunnalla missä olin viime kesän, ja se oli minusta sangen epämukavaa».<ref>Sen jälkeen kuin olin kirjoittanut ylläolevan, on minulle ilmoitettu, että mainittu tavarain lähetystä haittaava epäkohta on jo poistettu muutamissa piirikunnissa, ja jokainen kyläkunta saa ennen pitkää oman putkijohtonsa.</ref> »Maalla olevat mallivarastot eivät varmaankaan liene muissakaan suhteissa kaupunkien mallivarastojen veroiset», arvelin minä. »Päinvastoin», vastasi Edit, »ne ovat ihan yhtä hyvät. Pienimmänkin kylän mallivarastossa on valittavana kaikki maan tavarat aivan samoin kuin täälläkin, sillä ne saavat tavaransa samoista lähteistä, kuin kaupunkienkin varastot». Palatessamme kotiin herätti rakennusten erilainen koko ja muhkeus huomiotani. »Miten voivat asunnot olla noin erilaisia, vaikka kaikkien kansalaisten tulot ovat yhtä suuret?» kysyin kummastellen. Edit vastasi: »Sentähden, että vaikka tulot ovatkin yhtäsuuret, on asukasten maku erilainen, joten kaikki eivät käytä tulojansa samoin. Muutamat rakastavat kauniita hevosia, toiset kuten minä, hienoja pukuja, toiset taasen haluavat syödä hienosti. Vuokra, jonka kansa saa näistä asunnoista, vaihtelee niiden suuruuden, aseman ja upeuden mukaan, joten jokainen voi löytää mieleisensä. Suurimmissa asunnoissa asuu tavallisesti suurimmat perheet, joiden eri jäsenet voivat yhteisesti maksaa vuokran, kun taasen pienet perheet, kuten meidän, pitävät pienempiä ja halvempia asuntoja mukavampina. Sehän on tykkänään makuasia. Olen lukenut, että ihmiset entisaikaan usein pitivät suuria asuntoja ja elivät muutenkin ylellisesti – vaikkei heillä olisi ollut siihen varojakaan – ainoastaan uskotellakseen toisille, että he ovat rikkaampia, kuin todella olivatkaan. Oliko asia todella niin, herra West?» »Täytyy myöntää, että niin on laita», vastasin minä. »Mutta käsitätte tietysti, ettei nykyjään enää voi sellaista tapahtua, sillä jokaisen tulot tunnetaan, ja samalla tiedetään, että mitä toisaalla tuhlataan, se toisaalla säästetään». <references/> [[Luokka:Vuonna 2000]] 3552 7028 2006-10-15T13:26:44Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kymmenes luku|Kymmenes luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kahdestoista luku|Kahdestoista luku]] |otsikko=Yhdestoista luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Kun tulimme kotiin, ei tohtori Leete ollut vielä palannut ulkoa eikä rouva Leeteäkään näkynyt. »Pidättekö musiikista, herra West?» kysyi Edit. Vakuutin, että elämä ilman sitä oli mielestäni arvoton. »Minun tulisi oikeastaan pyytää anteeksi kysymystäni», lausui Edit. »Ei ole tapana enää meidän päivinämme tiedustella sellaista asiaa toisiltansa. Mutta olen lukenut, että teidän aikanne sivistyneissäkin luokissa oli henkilöitä, jotka eivät soitosta välittäneet». »Mutta teidän on otettava huomioon lieventävänä asianhaarana, että meidän musiikkimme oli toisinaan jotenkin vastenmielistä laatua», sanoin minä. »Niinpä kyllä», arveli hän. »Minä tiedän sen, ja pelkäänpä, ettei se olisi minuakaan miellyttänyt. Haluatteko siis nyt tutustua hiukan meidän säveltaiteeseemme, herra West?» »Ei mikään olisi minusta mieluisempaa, kuin saada kuunnella teidän soittoanne tai lauluanne», sanoin minä. »Minunko!» huudahti hän nauraen. »Luuletteko, että minä rupeaisin soittamaan tai laulamaan teille». »Niin todellakin toivoin», vastasin minä. Kun hän huomasi neuvottomuuteni, hillitsi hän naurunsa ja virkkoi: »Luonnollisesti laulamme nykyjään kaikki harjoittaaksemme ääntämme, ja muutamat opettelevat omaksi huvikseen soittamaankin jotakin soittokonetta, mutta se, mitä varsinaiset harjaantuneet säveltaiteilijat meille tarjoavat, on niin täydellistä ja ihanaa sekä niin vähällä vaivalla jokaisen nautittavissa, ettei meidän johdu mieleenkään kutsua omaa lauluamme tai soittoamme musiikiksi. Kaikki todella etevät laulajat ja soittajat palvelevat kansaa musiikkialalla, ja me muut olemme enimmäkseen vaiti. Mutta haluatteko todella kuunnella musiikkia?» Vakuutin vielä kerran haluavani. »Tulkaa sitte musiikkihuoneeseen», sanoi hän. Minä seurasin häntä erääseen huoneeseen, jossa oli paneeliseinät ilman seinäpapereita. Lattiakin oli kiillotettua puuta. Valmistauduin näkemään uusia keksintöjä soittokoneiden alalla, mutta en huomannut huoneessa mitään, jota edes vilkkain mielikuvitus olisi voinut otaksua soittokoneeksi. Ällistynyt ulkomuotoni näytti suuresti huvittavan Editiä. »Olkaa hyvä ja katsokaa päivän ohjelmaa», sanoi hän ojentaen minulle kortin. »Sanokaa, mitä haluatte kuulla, ja ottakaa huomioon, että kello on nyt viisi.» Korttiin oli painettu päivämäärä syyskuun 12 p. 2000 sekä pisin musiikkiohjelma, mitä koskaan olin nähnyt. Se oli yhtä vaihteleva kuin pitkäkin, sisältäen erinomaisen valikoiman sooloja, duetteja ja kvartetteja sekä vokaali että instrumenttaalimusiikin alalta ynnä useita orkesterikappaleita. Jouduin ihan pyörälle katsellessani tuota kummallista ohjelmaa, mutta Editin rusottava sormenpää saattoi minut jäljille, viitaten erityistä osastoa, jonka edellä oli »kello 5 iltapäivällä». Nyt huomasin, että koko tuo summaton ohjelma riitti koko päiväksi ja oli jaettu kahteenkymmeneen neljään kutakin vuorokauden tuntia vastaavaan osastoon. Ryhmässä »kello 5 iltapäivällä» oli vain muutamia kappaleita, ja minä viittasin haluavani kuulla erästä urkusävellystä. »Hauskaa, että tekin pidätte uruista», sanoi Edit. »Luulenpa, ettei mikään muu musiikkilaji sovellu mielialaani yhtä usein kuin se». Hän osotti minulle mukavan paikan sekä astui sitte toiselle puolelle huonetta. Siellä hän kosketti, mikäli näin, ainoastaan paria nappia. Samassa täyttivät mahtavat urkujen sävelet huoneen. Soiton voima oli jollakin tavalla sovitettu tarkasti huoneen koon mukaan, joten se ei kuulunut liian kovalta. Kuuntelin kappaleen loppuun, tuskin uskaltamatta hengittää. Sellaista musiikkia yhtä mestarillisesti esitettynä en koskaan ollut kuvitellutkaan kuulevani. »Ihanaa!» huudahdin, kun viimeinen suuri sävellaine vähitellen häipyi. »Itse Bach lienee varmaan istunut urkujen ääressä. Mutta missä urut ovat?» »Varttokaahan vielä hetkinen», sanoi Edit. »Soisin teidän kernaasti kuulevan erään valssin, ennenkuin jatkatte kyselyänne. Minusta se on aivan hurmaava». Samalla täyttivät viulun säveleet huoneen viehättävinä ja lumoavina kuin kesäyö. Kun soitto oli lopussa, jatkoi hän: »Soitossa ei ole mitään salaperäistä, kuten näytte luulevan. Sen synnyttäjinä eivät ole tarujen tenhottaret, vaan hyvät ja rehelliset sekä sangen taitavat ihmiskädet. Olemme vain sovittaneet musiikinkin alalle saman työtä säästävän yhteistoimintaperiaatteen kuin muillekin aloille. Kaupungissa on joukko musiikkisaleja, joiden kuulosuhteet ovat tarkasti sovitetut eri musiikkilajeille. Nämä salit ovat telefoonin kautta yhteydessä kaupungin kaikkien huoneistojen kanssa, joiden asukkaat suorittavat vähäisen maksun – ja varma on, ettei kukaan jätä sitä suorittamatta. Jokaiseen saliin kuuluva soitto- ja laulukunta on niin suuri, että ohjelma riittää neljäkolmatta tuntia, vaikka kullakin yksityisellä tai ryhmällä on vain pieni osa päivittäin suoritettavana. Tämänpäiväisestä kortista näette tarkemmin katsoen, että joka ohjelmassa on rinnakkain neljä ryhmää, edustaen erilaatuista musiikkia. Nämä ohjelmat suoritetaan yht’aikaa eri saleissa. Kun vain käytätte tätä nappia, johon liittyvä lanka yhdistää soitantosalit tähän rakennukseen, voitte kuulla kaikki nyt esitettävänä olevat neljä ohjelmaa. Ohjelmat ovat sitäpaitse järjestetyt siten, että eri saleissa samaan aikaan suoritettavat kappaleet edustavat ei ainoastaan instrumenttaalimusiikkia eri soittokoneille sekä laulua, vaan myöskin sekä iloisia että surullisia aiheita, joten jokaisen maku ja mieliala aina voi tulla tyydytetyksi». »Luulenpa, neiti Leete», sanoin minä, että jos olisimme keksineet keinon, jonka avulla kukin olisi voinut kotonansa kuunnella täydellistä, mestarillista ja jokaisen mielialaan soveltuvaa musiikkia kuinka kauan ja mihin aikaan tahansa, olisimme jo uskoneet saavuttaneemme ihmisellisen onnen huipun emmekä enää olisi koettaneetkaan pyrkiä sen etemmäksi.» »Totta tosiaan en minäkään voi käsittää», vastasi Edit, »miten ne teikäläiset, jotka todella kaipasivat musiikkia, voivat sietää silloin vallinneita tapoja. Todella kuulemista ansaitsevaa soittoa eivät kansan suuret joukot luullakseni saaneet koskaan kuulla, ja parempiosaisetkin ainoastaan sattumalta hämmästyttävän korkeasta maksusta ja epämukavissa oloissa, silloinkin ainoastaan lyhyen hetken, jonka joku toinen mielivaltaisesti määräsi, puhumattakaan kaikenlaisista muista haitoista. Ajatelkaamme esim. teidän konserttejanne ja oopperoitanne! Mahtoi tuntua kauhealta istua yhden tai parin musiikkikappaleen tähden, jotka miellyttivät, tuntikausia kuulemassa sellaista, mistä ei välittänyt! Päivällisillä ollessa voi jättää syömättä sen ruokalajin, josta ei pidä. Kukapa ryhtyisikään ateriaan, jos hänen täytyisi syödä kaikkea, mitä tuodaan esiin? Ja kuitenkin on ihmisen kuulo yhtä herkkä kuin makukin, siitä olen varma. Luulen, että te suvaitsitte kehittymättömäin henkilöiden laulua ja soittoa kotonanne niin paljon ainoastaan siitä syystä, että hyvää musiikkia oli peräti vaikea saada kuulla». »Aivan niin», vastasin minä. »Meidän oli joko kuultava sellaista musiikkia tai oltava ilman, muuta valitsemismahdollisuutta ei ollut». »Niinpä niin!» huokasi Edit. »Lähemmin ajatellen ei ole ensinkään kummallista, että teidän aikakaudellanne niin useat ihmiset eivät välittäneet rahtuakaan musiikista. Luulenpa, että minäkin olisin sitä karttanut». »Tarkoititteko äsken», kysyin minä, »että musiikkiaika kestää yli vuorokauden? Ohjelmasta päättäen tosin näyttää siltä, mutta kukapa kuuntelisi soittoa esimerkiksi sydänyön ja aamun välillä?» »Niitä on paljon», vastasi Edit. »Ihmisiä on valveilla ja toimessa joka hetki. Ja vaikka eivät muut välittäisikään musiikista aamupuolella yötä, virkistää ja viihdyttää se unettomia, sairaita ja kuolevia. Kaikissa makuuhuoneissamme on vuoteen pääpuolessa telefoonilaitos, jonka avulla jokainen, ken ei voi nukkua, voi kuunnella jokaiseen mielentilaan soveltuvaa musiikkia mielensä mukaan». »Onko minullekin luovutetussa huoneessa sellainen laitos?» »Tietysti! Kuinka peräti ajattelematon olin, kun en huomannut sanoa sitä teille eilen! Isäni kyllä osottaa teille tänä iltana ennen maata menoanne, miten laitosta hoidetaan. Ja olenpa varma, että musiikki karkottaa kaikki epämiellyttävät tunteet, jos ne vielä alkaisivat teitä ahdistaa». Kun myöhemmin illalla olimme koolla, kyseli tohtori Leete varastossa käyntiämme. Keskustelussa jouduimme vertailemaan yhdeksännentoista vuosisadan oloja kahdennenkymmenennen vuosisadan oloihin. Silloin johtui puhe perintökysymykseen. »Luultavasti ei omaisuuden periminen enää ole sallittu», arvelin minä. »Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »sitä ei vastusta kukaan. Kun tutustutte meihin lähemmin, hra West, tulette todella huomaamaan, että nykyaikana rajoitetaan ihmisten persoonallista vapautta paljoa vähemmän kuin teidän aikakaudellanne. Me tosin vaadimme lain mukaan, että jokaisen tulee palvella määrätty aika kansaa, sen sijaan kuin te sallitte heidän valita joko työnteon, varkauden tai nälkäkuoleman. Mutta tämä perustuslakimme on itse asiassa vain luonnon säätämän määräyksen – Eedenissä annetun käskyn – toisinto, mikä jakaa kuorman tasan kaikille. Tätä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta ei meidän yhteiskuntamme perustuksena ole minkäänlaista lain säätämää pakkoa. Me olemme säilyttäneet tahdon vapauden täydellisesti, sillä yhteiskuntajärjestelmämmehän on terveissä elinehdoissa elävän ihmisluonteen johdonmukainen kehittymistulos. Perintökysymys on omiaan selvittämään tätä seikkaa. Kun kansa on ainoa kapitalisti ja maanomistaja, rajoittuu yksilön omistusoikeus luonnollisesti hänen vuotuiseen eläkkeeseensä ja sen avulla hankittuihin talous- ynnä käyttökaluihin. Kun hän kuolee, lakkaa hänen eläkkeensä samoin kuin eläkkeet teidänkin aikakaudellanne. Hautajaisia varten myönnetään erityinen summa. Jälkeenjääneen omaisuutensa saa hän määrätä, kenelle tahtoo». »Mutta miten voidaan estää arvokkaita esineitä aikojen kuluessa kasautumasta yksityisten käsiin siinä määrässä, että kansalaisten aseman yhdenarvoisuus todella joutuu vaaranalaiseksi?» kysyin minä. »Se seikka tulee järjestetyksi ihan itsestänsä ja aivan helposti», kuului vastaus. »Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa on yksityisomaisuudesta vain vastusta, kun se nousee yli sen määrän, mitä todellinen mukavuus vaatii. Henkilöä, jolla teidän aikakaudellanne oli talo täynnä kulta- ja hopeatavaroita, hienoja porsliineja, kalliita huonekaluja ja muuta sentapaista, pidettiin rikkaana, sillä näillä esineillä oli rahallinen arvonsa ja ne voitiin milloin tahansa muuttaa rahaksi. Mutta jos joku henkilö nyt joutuisi sadan sukulaisensa yhtä aikaa sattuvan kuoleman kautta perimään kaiken heidän omaisuutensa, pidettäisiin häntä peräti onnettomana. Kun tavaroita ei voida myödä, on niillä arvoa ainoastaan sikäli, mikäli omistaja niitä todella tarvitsee tai mikäli hän voi nauttia niiden kauneudesta. Kun hänen tulonsa edelleenkin ovat yhtäsuuret, täytyisi hänen tuhlata niitä sekä vuokratessaan huoneet, joissa hän tavaransa säilyttää, että palkitaksensa hoitokustannukset. On aivan varmaa, että asianomainen henkilö koettaa mahdollisimman pian jaella ystävilleen tavarat, joiden säilyttäminen häntä vain köyhdyttää, ja yhtä varmaa on, ettei paraskaan ystävä huoli enemmästä, kuin hän mukavasti voi säilyttää ja hoitaa asunnossansa. Käsitätte siis, että on aivan tarpeetonta varovaisuutta kansan ryhtyä torjumaan persoonallista perintöoikeutta estääksensä siten yksityisomaisuuden kerääntymistä. Huoleti voidaan jättää kunkin yksilön asiaksi valvoa, ettei hän saa liian suurta tavarataakkaa kantaakseen. Tässä suhteessa ollaan niin varovaisia, että sukulaiset tavallisesti kieltäytyvät vastaanottamasta perintöä, pidättäen siitä ainoastaan jonkun pienen esineen muistoksi. Kansa ottaa haltuunsa luovutetun perinnön ja siirtää sen, millä on arvoa, yhteisomaisuudeksi tavaravarastoihin». »Puhuitte hoitokustannusten palkitsemisesta», sanoin minä. »Siitäpä johtuu mieleeni kysymys, jonka jo usein olen aikonut tehdä. Miten olette ratkaisseet palvelijakysymyksen? Kuka rupeaa enää palvelijaksi yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat saman arvoisia? Meidänkin naistemme oli jo vaikea saada palvelijattaria, vaikka silloin ei vielä voinut puhuakaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisuudesta». »Meidän olisi peräti helppoa hankkia sellainen palvelijakunta, jommoista te ette osanneet uneksiakaan, juuri sen kautta, että kaikki olemme yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoisia, eikä mikään voi tätä tasa-arvoisuutta järkyttää. Sillä onhan palveleminen kunniakasta yhteiskunnassa, jonka periaatteena on, että kaikkien täytyy vuorostaan palvella toisiaan. Näin voisimme menetellä, jos palvelijoita tarvitsisimme», vastasi tohtori Leete. »Mutta me emme niitä tarvitse». »Kuka sitte tekee kotona tarvittavat työt?» kysyin. »Niitä ei enää olekkaan», vastasi rouva Leete, jonka puoleen olin kääntynyt. »Vaatteemme pestään sangen halvalla yleisissä laitoksissa ja ruokamme keitetään yhteisissä keittiöissä. Kaikki tarpeemme valmistetaan ja korjataan yleisissä työpajoissa. Sähkö valaisee ja lämmittää kotimme. Asunnoksemme emme valitse suurempaa huoneistoa kuin tarvitsemme, ja me kalustamme sen siten, että siivoamisesta ja järjestämisestä on mahdollisimman vähän työtä. Emme siis todellakaan tarvitse enää palvelijoita». »Teidän aikalaisenne eivät välittäneet keksinnöistä, joiden avulla palvelijain työ olisi saatu tehdyksi», jatkoi tohtori Leete. »Heillähän oli köyhemmissä kansankerroksissa loppumaton varasto orjia, joiden tehtäväksi voi jättää kaikki raskaat ja vastenmieliset työt. Mutta nyt, kun meidän jokaisen täytyy vuorostamme tehdä kaikkea yhteiskunnassa tarvittavaa työtä, on työn helppoudesta jokaiselle yksityiselle kansalaiselle persoonallista etua ja jokainen koettaa parhaansa saadakseen yhteisen taakan keveämmäksi. Tämä onkin aiheuttanut suuren joukon työtä säästäviä keksintöjä kaikilla aloilla. Ensimäisenä tuloksena oli taloudenpidon järjestäminen mahdollisimman mukavaksi vähimmällä työllä». »Jos taloudessa sattuu erityisiä suurempaa työtä vaativia tapahtumia», jatkoi tohtori Leete, »kuten esimerkiksi yleinen siivous tai sairaudentapauksia, voimme aina saada tarpeellista apua ulkopuolelta». »Mutta miten maksatte tämän avun, kun teillä ei ole rahoja?» »Emme luonnollisesti maksakkaan apulaisille, vaan kansalle. Auttajia saadaan, kun käännytään asianomaisen konttoorin puoleen, ja heidän palkkansa merkitään pyytäjän luottokorttiin». »Maailma mahtaa nykyjään olla naisten paratiisi», huudahdin. »Minun aikakaudellani ei edes rikkaus eivätkä lukuisat palvelijajoukot voineet kokonaan rapauttaa perheen emäntiä taloushuolista. Köyhien ja kohtuullisesti toimeentulevain luokkien naiset taasen elivät ja kuolivat näiden huolien marttyyreinä». »Aivan niin», virkkoi rouva Leete. »Olen lukenut silloisista oloista kylliksi tietääkseni, että kuinka huono miesten asema lienee silloin ollutkin, olivat he kuitenkin onnellisempia, kuin heidän äitinsä ja vaimonsa». Tohtori Leete sanoi: »Kuorma, joka mursi teidän aikanne naiset, on köykäinen kuin höyhen kansan leveillä hartioilla. Naisten kurjuus johtui samoin kuin kaikki muukin sen aikuinen kurjuus siitä, että te ette kyenneet yhteistoimintaan. Tämä taas oli seurauksena aikanne individualismista, jolle yhteiskuntanne oli rakennettu, kykenemättömyydestänne huomaamaan, että kanssaihmisistänne olisi ollut kymmenkertainen hyöty, jos olisitte toimineet heidän kanssansa yhdessä, ettekä taistelleet heitä vastaan. Minua ei kummastuta se, että ette osanneet elää mukavammin, vaan se, että voitte laisinkaan elää yhdessä, sillä koetittehan vointinne mukaan saada toisianne orjiksenne ja anastaa heidän omaisuutensa». »Lakkaahan toki, isä!» keskeytti Edit nauraen. »Jos noin kiivaasti jatkat, luulee herra West, että syytät yksityisesti häntä». »Kun tarvitsette lääkäriä, niin ilmoitatteko ensin asianomaiseen konttoriin ja otatte vastaan sen, ken lähetetään?» kysyin minä. »Yleistä sääntöä ei voida sovittaa lääkäreihin», vastasi tohtori Leete. »Jos mieli lääkärin menestyä työssään täytyy hänen tuntea sairaan ruumiinrakenne. Sairaan tulee siis voida kutsua erityinen lääkäri, ja hän menettelee aivan kuin teidän aikalaisennekin. Ainoana erotuksena on, että lääkäri ei ota maksua omaksi hyödykseen, vaan kansan hyödyksi, siten että hän poistaa erityisen taksan vahvistaman summan sairaan luottokortista». »Mutta jos maksu aina on sama eikä lääkäri voi, kuten luulen, kieltäytyä noudattamasta käskyä, niin eivätkö hyvät lääkärit joudu aina olemaan työssä ja huonot jää joutilaiksi?» kysyin epäillen. »Älkää luulko, että minä, vanha lääkäri, olen itserakas ja turhamainen, vaikka sanonkin, että meillä ei olekkaan huonoja lääkäreitä», vastasi tohtori Leete. »Teidän aikananne voi kuka tahansa sangen pintapuoliset tutkinnot suoritettuaan ryhtyä kokeiluihin, joiden esineenä oli kanssaihmisten ruumiin terveys, jopa elämäkin. Nyt ei ole niin. Lääkäriksi ei hyväksytä ketään, ellei hän ole suorittanut sangen perusteellisia tutkinnoita ja kokeita sekä osottanut ilmeisiä taipumuksia lääkärin ammattiin. Sitäpaitse on teidän muistettava, ettei kukaan lääkäri nykyjään koetakkaan laajentaa toimialaansa toisten lääkärien kustannuksella, sillä siihen ei ole mitään syytä. Ja vihdoin täytyy jokaisen määräaikoina jättää lääkintähallitukselle kertomus toiminnastaan. Jos huomataan, ettei jollakin ole kylliksi työtä, hankitaan sitä hänelle». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3553 6515 2006-10-14T14:02:50Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.151.133|62.248.151.133]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.151.133|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Hartz|Hartz]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Yhdestoista luku|Yhdestoista luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kolmastoista luku|Kolmastoista luku]] |otsikko=Kahdestoista luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Kun minun täytyi kysellä loppumattomiin, oppiakseni edes pintapuolisesti tuntemaan kahdennenkymmenennen vuosisadan oloja, ja kun tohtori Leeten kärsivällisyys näytti olevan yhtä loppumaton, istuimme valveilla vielä useita tunteja sen jälkeen, kun naiset olivat poistuneet. Muistutin isännälleni, mihin aamullinen keskustelumme oli katkennut, ja sanoin haluavani sangen mielelläni kuulla, minkä järjestelmän avulla teollisuusalojen työntekijöitä voitiin kiihottaa ahkeruuteen, kun heidän ei tarvinnut pelätä toimeentulonsa menettämistä. »Ennen kaikkea tulee teidän muistaa», vastasi tohtori Leete. »että työhalun kehittäminen korkeimmilleen ei ole ainoa päämäärä, johon järjestelmämme tähtää. Toinen ja yhtä tärkeä on hankkia sekä alempiin että ylempiin päällikköjen ja johtajain paikkoihin samoin kuin korkeimpiin kansan virkoihinkin varmasti kyvykkäitä henkilöitä, joiden oma rata takaa, että heidän alaisensa tekevät parhaansa, joten ei minkäänlainen laiminlyönti saa tulla kysymykseenkään. Työn armeijamme on järjestetty pitäen silmällä kumpaakin mainittua päämäärää. Ensimäisen ryhmän muodostavat luokkiin kuulumattomat työntekijät, jotka tekevät mitä tahansa. Siihen ryhmään tulee jokaisen rekryytin kuulua ensimäiset kolme vuotta. Tämä ensimäinen aste on jonkinlainen koulu, vieläpä ankarakin, jossa nuoriso totutetaan tottelemaan ja tuntemaan sekä täyttämään velvollisuutensa. Vaikka ne monenlaatuiset työt, joita tämän luokan tulee tehdä, estävät työntekijöitä siirtymästä askel askeleelta ylemmäksi, kuten myöhemmillä asteilla tapahtuu, merkitään kuitenkin jokaisen henkilön työt kirjaan, ja ne, jotka ovat osottaneet erityistä kuntoa, saavat palkinnoita, kun taas laiminlyöntejä rangaistaan. Kuitenkin on mielestämme tarpeetonta asettaa nuorten koko tulevaa elämää riippumaan nuoruuden tavallisesta kevytmielisyydestä, ellei suurempia vikoja ilmesty sen ohessa. Senpätähden voivatkin kaikki, jotka ovat ilman erityisiä vikoja suorittaneet ensimäisen asteen, valita itsellensä alan, joka parhaite vastaa kunkin taipumuksia. Kun tämä on tehty, siirtyy kukin oppilaaksi valitsemallensa alalle. Oppiaika on tietysti eri pitkä eri aloilla. Sen kuluttua tulee oppilas täysin oikeutetuksi työmieheksi ja ammattinsa itsenäiseksi jäseneksi. Oppiaikana pidetään jokaisen kykyä ja ahkeruutta erittäin tarkasti silmällä, ja tulokset merkitään erityisiin arvostelukirjoihin. Näiden mukaan osotettu erityinen kunto palkitaan sopivalla tavalla, ja kirjojen näyttämä keskiarvo määrää, minkä arvoasteen kukin saa täysinoikeutettujen työntekijäin keskuudessa. Vaikka teollisuuden ja maanviljelyksen eri haarat vaativatkin tässä suhteessa erilaista sisällistä järjestystä aina luonteensa mukaan, on kuitenkin kaikkialla tapana jakaa työntekijät kykynsä perusteella kolmeen luokkaan, ja useilla aloilla on nämä vielä jaettu kahteen osastoon. Oppiaikanaan osottamansa kyvyn mukaan saa nuorukainen ensimäisen, toisen tai kolmannen luokan työntekijän arvon. Luonnollisesti voivat ainoastaan tavattoman etevät ja kyvykkäät nuorukaiset päästä suoraan oppilaasta ensimäisen luokan työntekijöiksi. Useimmat siirtyvät kolmannen luokan jäseniksi kohoten ylempiin luokkiin vasta sitä mukaa, kuin saavuttavat kokemusta ammatissaan. Sentähden toimitetaan uusi luokkiin jako aina määräaikojen kuluttua, jotka ovat kussakin ammatissa yhtä pitkät, kuin saman ammatin oppiaika. Siten ei todellisen ansion tarvitse jäädä pitkäksi aikaa odottamaan tunnustustansa, eikä veltto voi luottaa entisiin ansioihinsa, ellei hän tahdo laskeutua alempiin luokkiin. Eräs tärkeimpiä ylimmän luokan jäsenyydestä johtuvia etuja on työntekijän oikeus saada valita joku ammattinsa haara erikoisalakseen. Luonnollisesti ei ole tarkoituksena, että nämä erikoisalat olisivat sanottavasti helpommat tai vaikeammat kuin toiset, mutta siitä huolimatta on niiden välillä usein muita tuntuvia erotuksia, jonka tähden valintavapautta pidetäänkin suuriarvoisena. On kyllä totta, että huonoimmankin työntekijän toivomukset otetaan hänen työalaansa määrättäessä mahdollisuuden mukaan huomioon, sillä siitä ei riipu ainoastaan hänen tuleva onnensa, vaan myöskin se hyöty, jonka hän täten tuottaa yhteiskunnalle. Mutta nämä alempain työluokkain toivomukset, mikäli ne ovat sopusoinnussa toimialan yhteisten etujen kanssa, toteutetaan vasta sitte, kun ylempiin luokkiin kuuluvain vaatimukset on täytetty, joten he usein saavat tyytyä valintaan, mikä vastaa heidän vaatimuksiansa vasta toisessa tai kolmannessa sijassa, voidaanpa heidät, jos niin tarvitaan, muuttaa toiseen työhönkin. Tämä vapaa valitsemisoikeus astuu voimaan jokaisessa korotuksessa, ja jos joku menettää entisen arvoasteensa, on hän samalla myöskin vaarassa joutua vaihtamaan toimensa, josta hän pitää, toiseen vähemmän mieluisaan. Uuden luokkiin jakamisen tulokset julkaistaan, ja niille, jotka sitte viime jaon ovat saavuttaneet korkeamman asteen, lausutaan kansan kiitos, jota paitse heille jaetaan julkisesti uuden luokkansa merkit». »Minkälaisia ne ovat?» kysyin. »Jokaisella alalla on oma merkkinsä», vastasi tohtori Leete. »Se on rahan muotoinen, mutta niin pieni, että se helposti voi jäädä huomaamatta, ellei tiedä, mistä sitä etsii. Se on ainoa työarmeijan merkki, paitse missä yhteinen etu vaatii erityisen virkapuvun käyttämistä. Luokkamerkki on kaikilla eri aloilla saman muotoinen, mutta kolmannessa luokassa se on rautaa, toisessa hopeaa ja ensimäisessä kultaa. Tehokkaimpana keinona saada kukin koettamaan parhaansa on määräys, että yhteiskunnan tärkeimpiin toimiin pääsevät ainoastaan ensimäisen luokan jäsenet. Sitäpaitse ovat nämä luokat ainoana arvonmittaajana lukuisille joukoille, jotka eivät ole antautuneet taiteen, kirjallisuuden tai tieteen palvelukseen. Mutta sen lisäksi on vielä muita vähäisempiä, vaikka ehkä yhtä tehokkaita keinoja, jotka saavat jokaisen koettamaan parhaansa. Sellaisia ovat muutamat ylempiin luokkiin kuuluville myönnetyt erityiset pienemmät edut ja oikeudet. Vaikka nämä edut ovatkin sellaisia, että ne eivät voi herättää vihaa alemmissa luokissa, ovat ne kuitenkin omiaan alituisesti pitämään jokaisessa vireillä halua kohota lähinnä seuraavaan luokkaan. On sanomattoman tärkeää, etteivät ainoastaan hyvät, vaan myöskin keskinkertaiset ja huonotkin työntekijät voivat tuntea ylenemishalua. Ja kun viimeksimainitut ovat enemmistönä, on sitä tärkeämpää, ettei arvoasteikkomme riistä heiltä toivoa eikä saa heitä alakuloisiksi, samalla kun se kiihottaa toisia yhä eteenpäin. Sentähden ovatkin luokat jaetut eri osastoihin. Osastojakin on kussakin luokassa kolme, ja siirtäminen niihin tapahtuu samaan aikaan kuin luokkiin jakaminenkin. Jos siis ei oteta lukuun johtajia, luokittamattomia työntekijöitä eikä upseereja, ei alimpaan luokkaan koskaan voi kuulua enempää kuin yhdeksäs osa työarmeijan jäsenistä, näistäkin useimmat henkilöitä, jotka ovat äsken päättäneet oppiaikansa ja toivovat kohoavansa ylemmäksi. Ainoastaan peräti pieni osa työarmeijasta pysyy koko palvelusaikansa alimmassa luokassa. He ovat henkilöitä, jotka välittävät asemastaan yhtä vähän, kuin kykenevät sitä korjaamaan. Työntekijän ei edes tarvitse tulla siirretyksi ylempään luokkaan, päästäksensä aavistamaan, mitä kunnia ja maine ovat. Siirtämiseen vaaditaan hyvä todistus työntekijän kyvystä yleensä. Mutta sen ohessa voivat henkilöt, joiden todistukset, vaikka hyviäkin, eivät ole olleet riittävän hyviä siirtämiseen, samoin kuin nekin, jotka ovat innolla toimineet jossakin ammatissa tai suorittaneet jonkun erikoisen tehtävän, tulla julkisesti mainituiksi kunnialuetteloissa sekä saada erilaisia palkintoja. Ansiot, ilmestyköötpä ne missä muodossa tahaan, eivät koskaan jää tunnustusta vaille. Jos henkilöt, jotka eivät tunne jalompia vaikuttimia, alkaisivat todella lyödä laimin tehtävänsä, tekisivät huonoa työtä tai osottaisivat ilmeistä laiskuutta, on työarmeijan järjestys siksi hyvä, että heitä ei luonnollisesti kärsittäisi. Ihminen, joka kykenee suorittamaan palveluksensa, mutta itsepintaisesti kieltäytyy sitä tekemästä, voidaan asettaa toisista erilleen ja ruokkia ainoastaan vedellä ja leivällä, kunnes hän taipuu. Teollisuusarmeijamme alimmat virkamiehet ovat henkilöitä, jotka ovat kaksi vuotta pysyneet ensimäisen luokan ensimäisellä osastolla. Jos heitä on liian paljon, otetaan ainoastaan ensi osaston ensi ryhmä. Siten ei kukaan joudu ohjaamaan toista ennen kolmenkymmenen vuoden ikää. Johtajaksi joutuneen korotus ei luonnollisesti riipu enää hänen omasta työstänsä, vaan hänen johdettavinaan olevista työntekijöistä. Korkeammat esimiehet valitaan johtajien joukosta, jotka viisaan valikoimisen kautta ryhmitetään eri luokkiin. Vielä ylempiä viranomaisia valittaessa noudatetaan toisia periaatteita, joiden selitteleminen veisi liian kauan aikaa. Teidän aikakautenne pienissä liikkeissä ei kuvailemaani luokittelujärjestelmää olisi luonnollisesti voitu toteuttaa, sillä eihän useissa niistä ollut edes niin monta työntekijää, että olisi riittänyt yksi joka luokkaan. Teidän on otettava huomioon, että kun kansa kokonaisuudessaan järjestää työn, toimii joka alalla suuret järjestöt. Tätä teollisuusaloilla toteutettua laajaa mittakaavaa sekä hajallaan yli koko maan olevia eri teollisuuslaitoksia saammekin kiittää siitä, että voimme paikkoja vaihtamalla hankkia jokaiselle työtä, johon hän parhaite kykenee. Kun olen esittänyt järjestelmämme pääpiirteet, saatte te, herra West, vastata kysymykseen, ovatko henkilöt, jotka tarvitsevat erityisiä kiihottimia tehdäkseen parhaansa, kehotuksen puutteessa? Eivätkö ihmiset, joiden ennen täytyi tehdä työtä tahtoivatpa tai ei, tällaisen järjestelmän vallitessa koeta kaikissa tapauksissa parastansa?» Vastasin myöntävästi, huomauttaen että päinvastoin voisi moittia kiihoituskeinoja liian tehokkaiksi; varsinkin nuoret voivat joutua ponnistelemaan liiaksi. Ja luulenpa totta puhuen samaa vieläkin, vaikka olen näin kauan ollut uudessa maailmassa ja tutustunut lähemmin sen oloihin. Tohtori Leete kehotti minua ottamaan huomioon, että työntekijäin toimeentulo ei suinkaan riipu hänen arvostaan, joten eivät elantohuolet ole lisäämässä pettymisen katkeruutta. Sitäpaitse on työpäivä lyhyt, vapaa-ajat uudistuvat säännöllisesti, ja pakollinen työ loppuu parhaassa ijässä, neljänkymmenenviiden vuoden vanhana. Olen taipuvainen myöntämään, että nämä syyt ehkä riittävätkin torjumaan pelkoni. »Minun täytyy vielä huomauttaa teille paria seikkaa, jotta ette käsittäisi minua väärin», jatkoi tohtori Leete. »Meidän yhteiskuntajärjestömme periaatteena on, että kaikki, jotka tekevät työnsä niin hyvin kuin voivat, ovat yhtä ansiokkaita, olkoonpa työn tulos suuri tai pieni. Kun myönnämme etevimmille työntekijöille suurempia etuja kuin vähemmän kykeneville, ei menettelymme suinkaan ole ristiriidassa edellämainitun periaatteen kanssa. Olen jo osottanut, että järjestelmämme mukainen ylenemisen toivo on omiaan kehottamaan heikompia yhtä hyvin kuin voimakkaitakin pyrkimään eteenpäin. Heikommat eivät suinkaan paheksu sitä, että todella kykenevä asetetaan johtajaksi. Sehän edistää yhteistä hyvää. Vaikka me käytämmekin kilpailun kiihottavaisuutta järjestelmässämme hyväksemme, ei teidän silti tarvitse luulla, että jalotkin luonteet tarvitsevat sitä. Päinvastoin he eivät pidä sellaista toimintaperustetta edes kyllin arvokkaana seurataksensa sitä. Heillä on toimintaohje omassa sielussaan eikä heidän tarvitse etsiä sitä itsensä ulkopuolelta. He eivät mittaa velvollisuuksiansa toisten henkilöiden tekojen, vaan oman kykynsä mukaan. Niin kauan kuin heidän työnsä on heidän voimainsa mukainen, on heidän mielestään luonnotonta odottaa kiitosta tai moitetta, jos työn tulos sattuu olemaan suuri tai pieni. Kilpailu on sellaisten henkilöitten mielestä filosoofisesti järjetön ja siveellisesti hyljättävä, koska se synnyttää meissä ihailun sijasta kateutta, ja osanottavan surkuttelun sijasta itsekkäisyyttä, kun näemme toisen menestyvän tai epäonnistuvan. Mutta kaikki ihmiset eivät ole vielä kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeisenä vuotenakaan ehtineet tälle kehityskannalle. Sentähden meidän täytyy käyttää kiihotuskeinoja, jotka sopivat kehittymättömille luonteille. Näitä varten on kiivas kilpailu erinomainen kannus. Ne, jotka sitä tarvitsevat, tuntevat sen. Ne taas, jotka ovat kohonneet sen vaikutusalaa ylemmäksi, eivät sitä tarvitsekkaan». »Huomautan vielä», jatkoi tohtori Leete, »että ne, jotka ovat joko henkisessä tai ruumiillisessa suhteessa niin heikkoja, että olisi kohtuutonta vaatia heitä pysymään työnarmeijan muassa, muodostavat erityisen, toisista tykkänään riippumattoman luokan, jonkunlaisen invaliidiryhmän, jonka jäsenet tekevät helpompia, heidän voimainsa mukaan sovitettuja töitä. Kaikki henkisesti tai ruumiillisesti kykenemättömät, kuuromykät, rammat, sokeat, jopa mielisairaatkin kuuluvat tähän luokkaan ja käyttävät sen merkkiä. Vahvemmat tekevät usein miehen työn, heikommat luonnollisesti eivät tee mitään, mutta ei kukaan, joka voi jotakin tehdä, tahdo tykkänään luopua työstä. Mielisairaatkin koettavat valoisina hetkinään tehdä, mitä voivat». »Invaliidiryhmän muodostaminen on todella hyvä aate», sanoin minä. »Sen huomaa yhdeksännentoista vuosisadan raakalainenkin. Se on erinomainen armeliaisuuden harjoittamiskeino eikä loukkaa vastaanottajan tunteita». »Armeliaisuudenko?» kummasteli tohtori Leete. »Luuletteko, että pidämme mainitsemiani kykenemättömiä armeliaisuuden nauttijoina?» »Tietysti», vastasin minä, »sillä eiväthän he itse kykene hankkimaan toimeentuloansa». Tohtori keskeytti minut vilkkaasti: »Kukapa sen voinee tehdä!» sanoi hän. »Sivistyneessä yhteiskunnassa ei voida puhuakkaan oman toimeentulonsa hankkimisesta. Yhteiskunnassa, joka on niin alhaisella kehitysasteella, että perheenkin yhteistoiminta on tuntematon, voi kukin yksityinen mahdollisesti itse pitää huolen itsestään, vaikka silloinkin ainoastaan jonkun osan elinajastaan. Mutta siitä hetkestä kuin ihmiset alkavat elää yhdessä, perustaen vaikkapa alhaisimman yhteiskuntamuodon, on itsensä ylläpitäminen yksinomaan omin voimin mahdotonta. Kohoava sivistys ja yhä laajemmalle ulotettu työnjako tekevät tämän toisistaan riippuvaisuuden aivan yleiseksi. Kuinka eristetty yksityisen henkilön toimiala näköjään lieneekin, on hän kaikissa tapauksissa jäsenenä äärettömän laajassa ammatti-osuuskunnassa, joka käsittää koko kansan, jopa koko ihmiskunnan. Molemminpuolisen riippuvaisuuden välttämättömyys on takeena keskinäisen avustamisvelvollisuuden täyttämisestä. Teidän järjestelmänne suurin julmuus ja järjettömyys oli tämän tukemisvelvollisuuden puute». »Olkoonpa niinkin», vastasin minä. »Mutta tätä ei voida sovittaa henkilöihin, jotka yleensä eivät kykene ottamaan osaa tuotantoon». »Sanoinhan jo aamulla luullakseni», lausui tohtori Leete, – »tai ainakin aijoin sanoa – että ihmiset ovat oikeutetut saamaan ravintonsa kansan pöydältä sentähden, että he ovat ihmisiä, – eikä sentähden, että he ovat terveitä ja voimakkaita – kunhan he vain ottavat osaa työhön voimainsa ja kykynsä mukaan». »Sanoitte kyllä», vastasin minä, »mutta otaksuin, että tämä koskee ainoastaan sellaisia työntekijöitä, joiden taito ja kyky ovat erilaiset. Käsittääkö tuo määräys myöskin ne henkilöt, jotka eivät tee mitään? »Eivätkö hekin ole ihmisiä?» »Onko minun siis käsitettävä sananne siten, että rammat, sokeat, sairaat ja kykenemättömät ovat samassa asemassa, kuin paras työntekijä, saaden samat tulot?» »Tietysti», kuului vastaus. »Niin laajalle ulottuva hyväntekeväisyys olisi saanut meidän aikamme innostuneimmankin ihmisystävän ällistymään», lausuin hänelle. »Jos teillä olisi kotonanne sairas, työhön kykenemätön veli», jatkoi tohtori Leete, »niin antaisitteko hänelle huonompaa ruokaa, huonommat vaatteet ja asunnon, kuin itsellänne on? Pikemmin tekisitte päinvastoin, eikä johtuisi mieleennekään kutsua sellaista hyväntekeväisyydeksi tai armeliaisuudeksi. Tuon sanan käyttäminen siinä yhteydessä tuntuisi teistä hyvin vastenmieliseltä». »Luonnollisesti», vastasin, »mutta suhde ei olekkaan sama. Kaikki ihmiset ovat epäilemättä tavallaan veljiä, mutta tätä yleistä veljeyttä ei voi missään suhteessa verrata veren veljeyteen, sillä edellisen perustuksena eivät ole samat tunteet eivätkä samat suhteet kuin jälkimäisen». »Siten puhuu yhdeksästoista vuosisata!» huudahti tohtori Leete. »Ei tarvitse laisinkaan epäillä, että ette ole nukkunut sangen kauan. Jos lyhyesti koettaisin selittää teille sen salaisuuden, mikä näyttää kohoavan eteenne tarkastellessanne nykyistä sivistystämme, olisi minun sanottava: Salaisuus on siinä, että suvun kaikkiyhteys ja ihmiskunnan veljeys olivat teidän aikakaudellanne vain kauniita puheenparsia, mutta meidän keskuudessamme, meidän ajatus- ja tunne-elämässämme ne ovat yhtä todellisia ja vahvoja siteitä, kuin veriheimolaisuuskin. Mutta vaikka emme ottaisikaan lukuun tätä, en sittenkään voi käsittää, miksi ihmettelette sitä, että niilläkin, jotka eivät voi tehdä työtä, on yhtä täysi oikeus kuin kaikilla muillakin saada osansa työntekijäin työn tuloksista. Eihän teidän aikakaudellannekaan liene riistetty kansalaisoikeuksia niiltä henkilöiltä, jotka eivät kyenneet suorittamaan asevelvollisuuttansa, vaikka sen suorittaminen oli pakollinen kaikille, jotka kykenivät siihen. Kykenemättömät jäivät kotiin niiden suojeltaviksi, jotka pystyivät taisteluun, eikä johtunut kenenkään mieleenkään kieltää heiltä tätä oikeutta tai halveksia heitä sentähden. Meidän palvelusvelvollisuutemme töissä vastaa teidän asevelvollisuuttanne. Työkykyisen miehistön tulee suorittaa tämä velvollisuus, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että niiltä, jotka eivät kykene velvollisuuttaan täyttämään, olisi riistettävä kansalaisoikeudet, joihin me luemme myöskin kansalaisten ylläpidon. Työntekijä ei ole kansalainen sentähden, että hän tekee työtä; vaan hän tekee työtä sentähden, että hän on kansalainen. Samoin kuin te piditte heikomman suojelemisen vahvemman velvollisuutena, samoin me, jotka emme enää käy sotia, pidämme heikomman puolesta työskentelemistä vahvemman velvollisuutena. Ratkaisua, joka jättää suuren osan esillä olevasta tehtävästä suorittamatta, ei voida hyväksyä oikeaksi. Ja huonosti olisi onnistunut meidänkin yrityksemme ratkaista yhteiskunnallista kysymystä, jos ei olisi otettu huomioon rampoja, sairaita ja sokeita, vaan jätetty heidät elukkain tavoin ulkopuolelle pitämään itse huolta itsestään niin hyvin kuin voivat. Paljoa parempihan olisi ollut jättää vahvat ja terveet oman onnensa nojaan kuin heikot ja onnettomat, joita kohtaan jokaisen pitäisi tuntea myötätuntoisuutta ja koettaa pitää huolta sekä heidän henkisestä että ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Kuten aamulla jo sanoin, on jokaisella miehellä, jokaisella vaimolla ja lapsella oikeus saada toimeentulonsa välikappaleet. Tämän oikeuden perustuksena on se selvä, varma ja yksinkertainen tosiasia, että kaikki ovat saman ja ainoan ihmisperheen jäseniä Jumalan kuva on tässä suhteessa ainoa käypä raha: ken sen omistaa, hänen kanssansa ja’amme kaikki, mitä meillä on. Teidän aikakautenne sivistyksessä lienee tuskin ollut toista ilmiötä, joka loukkaisi nykyisiä tunteita yhtä suuressa määrässä, kuin se kohtelu ja laiminlyönti, jota osotitte riippuvassa asemassa oleville luokille. Vaikka ette olisikaan tunteneet sääliä, vaikka veljeyden tunne olisikin ollut teille vieras, niin miten voitte jättää huomaamatta, että ryöstitte heikkojen luokalta heidän ilmeiset oikeutensa, kun ette pitäneet heistä huolta?» »En voi oikein käsittää, mitä tarkoitatte», vastasin minä. »Myönnän kyllä, että näillä kansankerroksilla oli oikeus vaatia sääliämme, mutta millä perusteella olisivat sellaiset henkilöt, jotka eivät ottaneet osaa tavarain tuotantoon, voineet oikeudenmukaisesti vaatia osaansa toisten työn tuloksista?» »Minkätähden kykenivät teidän työntekijänne tuottamaan enemmän, kuin yhtä suuri joukko villejä?» vastasi tohtori Leete. »Eikö tämä johtunut yksinomaan siitä, että te olitte saaneet perinnöksi edellisten sukupolvien taidot ja keksinnöt? Eikö se johtunut siitä, että te olitte ottaneet valmiina vastaan koko yhteiskuntajärjestelmän koneiston, jonka rakentaminen oli vaatinut vuosituhansia? Miten saitte huostaanne nämä taidot ja järjestelmät, jotka loivat yhdeksän kymmenesosaa tuotteittenne arvosta? Perittehän ne, eikö niin? Mutta eivätkö nuo onnettomat, rammat ja kykenemättömät veljenne, jotka te työnsitte ulkopuolelle, olleet yhtä oikeutettuja perillisiä kuin tekin? Mitä teitte heille? Ettekö ryöstäneet heiltä heidän osaansa, antaessanne heille tähteitä pöydältä, jonka ääreen he perillisinä olivat oikeutetut asettumaan, ja ettekö vielä lisäksi solvaisseet ryöstettyjä, kutsuessanne näitä jätteitä almuiksi ja niiden jakamista hyväntekeväisyydeksi?» »Niin, herra West», jatkoi tohtori Leete, kun en vastannut mitään, »yhtä vähän kuin voin ymmärtää heikkoja ja kykenemättömiä kohtaan osottamaanne oikeudentunnon ja veljellisen rakkauden puutetta, yhtä mahdotonta on minun käsittää, kuinka teidän aikakautenne ihmiset voivat ilomielin suorittaa tehtävänsä, vaikka he tiesivät, että heidän lapsiltaan tai lastensa lapsilta voidaan kovan onnen kohdatessa riistää kaikki elämän mukavuudet, jopa sen välttämättömät tarpeetkin. En myöskään käsitä, kuinka henkilöt, joilla oli lapsia, voivat kannattaa yhteiskuntajärjestelmää, joka suosi ruumiillisesti ja henkisesti voimakkaita enemmän kuin heikkoja. Sillä juuri saman järjestelmän kautta, josta isälle oli ollut hyötyä, voi hänen poikansa, jonka edestä isä oli valmis uhraamaan elämänsä, joutua kerjäläiseksi ainoastaan siitä syystä, että hän ehkä on heikompi kuin muut. En ole koskaan voinut käsittää, kuinka teidän aikakautenne miehet uskalsivat jättää jälkeensä lapsia». ---- '''Huomautus'''. Tohtori Leete oli kyllä edellisenä iltana keskustellessamme nimenomaan kertonut, kuinka huolekkaasti jokaista koetettiin johdattaa huomaamaan taipumuksiansa ja seuraamaan niitä, kun työala oli valittavana. Mutta vasta kun sain kuulla, että työntekijäin tulot ovat kaikilla aloilla yhtä suuret, huomasin selvästi, kuinka varmoja tämän järjestelmän vallitessa voitiin olla siitä, että jokainen valitsee itsellensä valjaat, mitkä hänelle mukavimmin sopivat ja sallivat hänen koettaa parhaansa yhteisen kuorman vetämisessä. Minun aikakauteni ei kyennyt järjestelmänmukaisesti ja tehokkaasti kehittämään ja käyttämään hyväksensä ihmisten taipumuksia teollisuuden eikä ajatustoiminnan aloilla. Siitäpä johtuikin sen ajan yleinen voimien tuhlaus- ja onnettomuudentunne. Aikalaiseni voivat tosin vapaasti valita toimialansa, mutta tämä vapaus oli vain näennäistä. Itse asiassa voi tuskin kukaan itse määrätä alaansa. Olosuhteet pakottivat päinvastoin heitä toimiin, missä heistä oli suhteellisesti vähän hyötyä, koska heillä ei ollut taipumusta työhönsä. Rikkaat eivät olleet tässä suhteessa sanottavasti parempiosaisia kuin köyhätkään. Jälkimäiset, joilta sivistyksen tie oli yleensä suljettu, eivät tavallisesti olleet tilaisuudessa edes huomaamaankaan varsinaisia luonnonlahjojaan, ja vaikka he olisivat tunteneetkin itsensä siinä suhteessa, eivät he varojen puutteessa voineet taipumuksiaan kehittää. Lukuunottamatta erityisiä onnellisen sattuman aiheuttamia poikkeustapauksia, oli köyhälistöön kuuluvan mahdotonta päästä korkeampaa sivistystä vaativille aloille – suureksi vahingoksi ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan myöskin koko kansalle. Toisaalta esti varakkaita, jotka voivat hankkia sivistystä ja kehittää taipumuksiaan, yhteiskunnalliset ennakkoluulot melkein yhtä suuressa määrässä noudattamasta kutsumustaan. Eiväthän he voineet missään tapauksessa ryhtyä ruumiilliseen työhön, vaan heidän täytyi antautua opin teille, olipa siihen taipumusta tai ei. Täten meni yhteiskunnalta hukkaan paljon hyviä ammattilaisia. Moni koetti rahallisten etujen vuoksi tunkeutua taipumuksistaan huolimatta aloille, missä oli hyvät tulot, karttaen huonosti palkittuja tehtäviä, joihin olisi ollut kykyä. Täten tuhlattiin tavaton määrä voimia. Mutta nyt on kaikki toisin. Samanlainen kasvatus ja yhtäläinen kehittymistilaisuus saattavat jokaisen huomaamaan taipumuksensa, eivätkä yhteiskunnalliset ennakkoluulot tai varallisuuskysymys voi enää estää ketään valitsemasta toimialaansa. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3554 6687 2006-10-14T14:28:01Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.134|62.248.155.134]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.134|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kahdestoista luku|Kahdestoista luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Neljästoista luku|Neljästoista luku]] |otsikko=Kolmastoista luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Kun aioin mennä nukkumaan, seurasi tohtori Leete Editin lupauksen mukaan minua makuuhuoneeseeni osottaaksensa, miten musiikkitelefoonia hoidetaan. Hän näytti, kuinka erästä ruuvia kiertämällä voi saada säveleet joko tulvaamaan koko voimallaan huoneeseen tai kaikumaan niin heikkoina ja kaukaisina, että tuskin tiesi, kuuliko niitä todella, vaiko vain kuvitteli kuulevansa. Jos samassa huoneessa makasi kaksi henkilöä, joista toinen tahtoi kuulla musiikkia, toinen nukkua, voi laitoksen järjestää siten, että säveleet kuuluivat toisen vuoteelle, mutta eivät toisen. »Sen neuvon annan teille, herra West», lausui tohtori Leete, »että jos suinkin voitte, on teidän ensi yönä viisaampaa nukkua, kuin kuunnella maailman kauneintakaan musiikkia. Niiden jännittävien tapahtumain jälkeen, joita olette saanut kokea, on uni kerrassaan korvaamaton vahvistuskeino». Mieleeni johtui aamulliset kokemukseni, ja minä lupasin seurata hänen neuvoansa. »Hyvä», sanoi hän. »Asetan siis telefoonin soittamaan kello kahdeksan». »Mitä tarkoitatte?» kysyin. Hän kertoi, että eräänlaisen kellolaitoksen välityksellä voitiin musiikkia käyttää herättämään huoneessa nukkujan millä kellon lyönnillä tahansa. Nyt jo aloin huomata ja olen myöhemmin tullut täysin vakuutetuksi siitä, että unettomuuteni samoin kuin muutkin elämän vastenmieliset seikat olivat jääneet minulta yhdeksännelletoista vuosisadalle. Vaivuin nyt samoin kuin edellisenäkin iltana, ilman minkäänlaisia nukuttamiskeinoja syvään uneen heti, kun laskin pääni tyynylle. Uneksuin istuvani Abencerragien valtaistuimella Alhambran salissa, missä olin pannut toimeen juhlan kenraaleilleni ja ritareilleni, joiden tuli seuraavana päivänä seurata puolikuuta Espanjan kristittyjä koiria vastaan. Suihkulähteiden vilvoittama ilma oli täynnä kukkien tuoksua. Joukko pyöreäjäsenisiä ja purppurahuulisia neitosia tanssi viehättävää, sulavaa tanssia torvien ja kielisoittimien sävelten mukaan. Kun katselin ylös siroille parvekkeille, huomasin silloin tällöin jonkun kuninkaallisen haaremin kaunottaren säihkyväin silmien ihaillen katselevan salissa olevia maurilaisen ritariston parhaita helmiä. Yhä kovemmin kaikui soitto, yhä kiihkeämmäksi kävi tanssi, kunnes ei erämaan poikain kuohahteleva veri enää voinut hillitä sotaista innostustansa. Tummat ritarit hypähtivät istuimiltaan, tuhannet miekat välkähtivät esille huotristaan, ja innokas huuto »Allah il Allah!» kajahti kautta salin ja pylväistöjen, herättäen minut. Oli kirkas päivä ja »Turkkilaisen reveljen» kiihkeät säveleet täyttivät huoneeni. Aamiaista syödessämme kerroin isännälleni aamullisen unelmani. Sain silloin kuulla, että yksinomaan sattuma ei ollut asettanut kysymyksenalaista kiihkeää sävellystä herättäjäkseni. Kappaleet, joita aamuisin soitettiin eräässä musiikkisalissa, olivat kaikki innostuttavia ja elähdyttäviä. »Espaniasta puhuessamme johtuu mieleeni», huomautin minä ohimennen, »etten ole vielä ensinkään kysellyt, minkälaisiksi olot ovat muodostuneet Europassa. Ovatko vanhan maailmankin yhteiskunnat muuttuneet yhtä perinpohjaisesti, kuin täällä?» »Tietysti», vastasi tohtori Leete. »Europan samoin kuin Australian, Meksikon ja osaksi Etelä-Amerikan suuret kansat ovat nyt teollisuustasavaltoina, kuten Yhdysvallatkin, jotka ovat olleet kehityksen tienraivaajana. Kansojen keskinäisen rauhan turvaamiseksi on muodostettu vapaa, yhteinen liittohallinto, joka käsittää koko maapallon. Kansainvälinen neuvosto järjestää liittovaltioiden väliset kauppa- ja liikesuhteet sekä päättää, mihin yhteisiin toimiin kulloinkin on ryhdyttävä, jotta alemmalla asteella olevat kansakunnat saataisiin kohotetuiksi yhä korkeamman sivistyksen osallisuuteen. Omien rajojensa sisäpuolella on kullakin kansalla täydellinen itsehallinto». »Miten voitte harjoittaa kauppaa, kun teillä ei ole rahaa?» kysyin minä. »Omassa maassanne ja oman kansanne kesken toimitettavissa asioissa voitte jollakin tavalla selvitä rahoittakin, mutta kun harjoitatte kauppaa ulkomaiden kanssa, täytynee teidän käyttää jonkunlaista rahaa». »Ei suinkaan», vastasi tohtori. »Raha on silloinkin aivan tarpeetonta. Niin kauan kuin ulkomainen kauppa oli yksityisten liiketten käsissä, oli raha välttämätöntä, koska ilman sitä olisi ollut mahdoton selvittää monimutkaisia suhteita. Mutta nykyjään on kauppa kansainvälinen asia. Kansat ovat kauppiaina, joten niitä on vain tusinan verran maailmassa. Ja kun liike on kansainvälisen neuvoston valvonnan alaisena, voidaan kansojen keskiset kauppasuhteet pitää selvillä yksinkertaisen tilitys- ja kirjanpitojärjestelmän avulla. Tullimaksuja luonnollisesti ei ole. Kansa tuottaa muista maista ainoastaan sellaisia tavaroita, jotka yleisesti tunnustetaan tarpeellisiksi. Jokaisella kansalla on erityinen toimistonsa, joka välittää tavaranvaihdon vierasten kansojen kanssa. Amerikalainen toimisto esim. on laskenut, kuinka paljon maassa tarvitaan jonakin vuonna Ranskan tuotteita. Se lähettää tilauksen Ranskan toimistolle, joka samoin tilaa tarvitsemansa Amerikalaiset tuotteet meidän toimistoltamme. Samoin käy tavarain vaihto kaikkien muiden kansojen välillä». »Miten määrätään ulkomaisten tavarain hinnat, kun ei ole enää minkäänlaista kilpailua?» kysyin minä. »Hinta, jonka kansa pyytää toiselta tavaroistaan, on luonnollisesti sama, kuin omien kansalaistenkin maksama hinta», vastasi tohtori Leete. »Siten vältetään kaikki väärinkäsitykset ja selkkaukset. Itse asiassa ei tietysti kansoja voida velvoittaa valmistamaan tuotteitansa muille kansoille. Mutta tavarain vaihdosta on käytännöllistä hyötyä kaikille. Jos joku kansa säännöllisesti toimittaa toiselle joitakin tavaroita, täytyy kummaltakin puolelta ajoissa ilmoittaa, jos halutaan saada aikaan muutoksia tavaramäärään tai muihin tuotantoon vaikuttaviin seikkoihin nähden». »Mutta entäs jos joku kansa, joka yksin voi hankkia joitakin luonnontuotteita, kieltäytyisi luovuttamasta niitä joko kaikille muille tai jollekin erityiselle kansalle?» »Sellaista ei ole koskaan tapahtunut», vastasi tohtori Leete. »Sitäpaitse olisi siitä suurempi vahinko kieltäytyjälle, kuin muille. Laki kieltää suosimasta toista kansaa enemmän kuin toistakaan. Se määrää, että kaikkia on kohdeltava aivan samalla tavalla. Mainitsemanne menettelytavan tähden suljettaisiin sitä harjoittanut kansa tykkänään pois kaikkien muiden maailman kansojen yhteydestä. Meidän ei siis tarvitse olla huolissamme viittaamanne mahdollisuuden vuoksi». »Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos joku kansa, jolla on luonnon määräämä yksinoikeus joihinkin tavaroihin ja luovuttaa näitä muihin maihin enemmän, kuin se itse käyttää, korottaisi hinnat hyötyäksensä naapurinsa kustannuksella? Omat kansalaiset joutuisivat luonnollisesti myöskin maksamaan samoista tuotteista korotetun hinnan, mutta siitä huolimatta tuottaisi menettely kansalle siksi suurta hyötyä, että se palkitsisi moninkertaisesti tämän tappion». »Kunhan lähemmin opitte tuntemaan, miten kaikkien tavarain hinnat määrätään, niin huomaatte helposti, kuinka mahdotonta niitä on muuttaa muulloin kuin niiden valmistamiseen tarvittavan ajan tai työn vaikeuden muuttuessa», vastasi tohtori Leete. »Jo tämä periaate, joka on käytännössä sekä kansainvälisessä että kansallisessa liike-elämässä, estää mainitsemanne menettelyn. Ja sitäpaitse käsitämme aivan selvästi, että niinhyvin kansalliset kuin kansainvälisetkin edut ovat yhteiset, sekä olemme syvästi vakuutettuja siitä, että itsekkäisyys on suurinta hulluutta. Tämä tieto ja vakuutus on nykyjään jo juurtunut siksi syvälle ajatus- ja toimintatapaan, ettei pelkäämäänne epärehellisyyttä voi sattua. Me odotamme kaikki aikaa, jolloin kaikki maailman valtiot voidaan lopullisesti yhdistää yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Se on epäilemättä yhteiskunnan lopullinen muoto. Siitä johtuu uusia etuja, joita ei nykyinen yhdenarvoisten valtioitten liitto voi vielä luoda. Nykyinenkin järjestelmä jo on kuitenkin siksi hyvä, että jätämme mielellämme sen aatteen toteuttamisen tulevien sukupolvien tehtäväksi. Onpa muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittävät, ettei tuo yhdistymisaate koskaan toteudu, koska nykyinen liittojärjestelmä ei ole ainoastaan yhteiskuntakysymyksen väliaikainen, vaan sen lopullinen ja paras ratkaisu». »Miten menettelette», kysyin, »jos ei kahden kansakunnan välinen tili päättyisikään tasan? Otaksukaammepa esimerkiksi, että olemme lähettäneet Ranskaan enemmän tavaroita, kuin Ranska meille». Tohtori sanoi: »Joka vuoden lopussa tarkastetaan jokaisen kansan kirjat. Jos Ranska on meille velkaa, voimme me vuorostamme olla velkaa ehkä jollekin toiselle kansalle, joka taas on velkaa Ranskalle, j. n. e. Erotukset, jotka jäävät tasaamatta, kun kansainvälinen neuvosto on päättänyt tilit ja hyvittänyt saatavat kansojen kesken, eivät missään tapauksessa ole suuria. Mutta olkootpa ne minkälaisia tahansa, vaatii liittoneuvosto, että ne tasoitetaan vuoden tai parin kuluessa. Se voi myöskin vaatia tasoitusta milloin tahansa, jos se huomaa, että erotus tulee kovin suureksi, sillä kansojen ei anneta joutua kovin suureen velkaan toisillensa, koska niiden välinen ystävyydentunne voisi siitä kärsiä. Samasta syystä valvoo liittoneuvosto huolellisesti myöskin sitä, että kansojen väliset vaihtotavarat ovat parasta laatua». »Mutta miten tasoitatte lopulliset erotukset, kun teillä ei ole rahoja?» kysyin. »Kunkin maan tärkeimmillä tuotteilla. Aikoinaan on sovittu siitä, mitä tuotteita ja kuinka paljon jokaisen maan on tällaisissa tapauksissa suoritettava». »Haluaisinpa vielä saada tietää, miten on siirtolaisuuden laita», kysyin minä. »Kun jokainen kansa muodostaa suljetun tuotanto-osuuskunnan, ja kaikki tuotannon välikappaleet ovat kansan omaisuutta, täytyy siirtolaisten, jos heidän ensinkään sallitaan astua maihin, kuolla nälkään. Luullakseni ei siis nykyjään enää voi olla puhettakaan siirtolaisuudesta». »Päinvastoin on siirtolaisuus vieläkin yleistä, jos nimittäin tarkoitatte siirtolaisilla henkilöitä, jotka muuttavat maasta toiseen, asettuaksensa sinne asumaan», vastasi tohtori Leete. »Asia on järjestetty yksinkertaisen kansainvälisen sopimuksen kautta siten, ettei kukaan joudu kärsimään siitä vahinkoa. Jos esim. joku yhdenkolmatta ikäinen mies muuttaa Englannista Amerikaan, menee Englannin kansalta hukkaan hänen ylläpitoonsa ja kasvatukseensa käytetyt varat, mutta Amerika saa työntekijän ilmaiseksi. Amerikan siis tulee luonnollisesti korvata tämä Englannille. Sama periaate on kaikkialla käytännössä. Jos henkilö muuttaa pois maasta palveluskautensa lopulla, maksetaan korvaus sille maalle, johon hän muuttaa. Työhön kykenemättömistä henkilöistä pitää oma kansa huolen. He saavat muuttaa ainoastaan silloin, kun kansa takaa heidän toimeentulonsa. Näiden ehtojen mukaan on jokaisella oikeus muuttaa, milloin haluaa». »Mutta miten menetellään, jos joku tahtoo matkustella huvikseen tai lähteä tutkimusretkille? Miten voi muukalainen matkustaa maissa, joiden asukkaat eivät ota maksuksi rahaa, vaan saavat toimeentulonsa tavalla, josta matkustaja ei voi päästä osalliseksi. Hänen luottokorttinsa ei tietysti voi säilyttää voimaansa vieraassa maassa. Miten hän voi maksaa matkansa?» »Amerikalainen luottokortti on Europassa nykyjään yhtä hyvä, kuin ennen amerikalainen kulta», vastasi tohtori Leete. »Ja ehdotkin ovat samat: se tulee vain vaihtaa sen maan maksuvälikappaleihin, missä kulloinkin matkustetaan. Amerikalainen, joka saapuu Berliniin, vie luottokorttinsa liittoneuvoston paikallistoimistoon ja saa saksalaisen luottokortin, joka vastaa joko täyttä amerikalaisen kortin arvoa tai ainoastaan osaa siitä, kuinka omistaja kulloinkin haluaa. Liittoneuvoston kirjoihin merkitään kysymyksenalainen summa Amerikan maksettavaksi Saksalle». ---- »Ehkä herra West haluaa tänään syödä päivällisen »Elefantissa?» sanoi Edit lopettaessamme aamiaisen. »Se on meidän piirimme ravintola», selitti isä. »Kaikki ruokamme keitetään yleisissä keittiöissä, kuten jo eilen kerroin teille. Ravintolassa syödessä on ruoka vaihtelevampaa ja palveleminen huolellisempaa kuin kotona. Aamiainen ja illallinen syödään tavallisesti kotona, koska ei katsota maksavan vaivaa lähteä niitä varten ulos. Mutta päivällinen syödään säännöllisesti muualla. Sillä aikaa kuin olette ollut meillä, emme ole menetelleet näin, koska arvelimme, että on parasta odottaa, kunnes ehditte hiukan tutustua vallitseviin oloihin ja tapoihin. Mitä arvelette nyt? Syömmekö tänään päivällisen ravintolassa?» Vastasin suostuvani ehdotukseen mielelläni. Hetken kuluttua tuli Edit nauraen luokseni ja sanoi: »Keksin eilen erinomaisen tuuman miettiessäni, miten voisin saada teidät koteutumaan tänne, kunnes olette ehtinyt tutustua tapoihimme. Mitä sanotte, jos saatan teidät omien aikalaistenne seuraan, vieläpä sellaisten, jotka varmaankin ovat aikoinaan olleet teille hyvinkin tuttuja?» Vastasin jotenkin epämääräisesti, että se luonnollisesti olisi minusta hauskaa, mutta mahdotonta oli minun käsittää, miten tuuman voisi toteuttaa. »Tulkaa kanssani!» vastasi hän nauraen. »Saatte nähdä, että minä voin pitää sanani». Monet kummalliset tapaukset, joita olin kokenut, olivat luonnollisesti vaikuttaneet, etten ollut aivan herkkä hämmästymään, mutta siitä huolimatta tunsin jonkinlaista jännitettyä uteliaisuutta seuratessani Editiä erääseen huoneeseen, jossa en ollut vielä käynyt. Se oli pienoinen, kodikas kammio, seinät kirjakaappien peitossa. »Täällä ovat ystävänne», sanoi Edit osottaen erästä kaappia. Ymmärsin hänen tarkoituksensa luotuani pikaisen silmäyksen kirjojen selkämyksiin. Siinähän oli Shakespeare, Milton, Wordsworth, Shelley, Tennyson, Defoe, Dickens, Thackeray, Hugo, Hawthorne, Irwing ja joukko muita sekä minun aikuisiani että vanhempia kirjailijoita. Edit oli tosiaankin täyttänyt lupauksensa, vieläpä paljoa täydellisemmin, kuin toteuttaessaan sen puustavillisesti. Hän oli saattanut minut ystävien joukkoon, jotka olivat pysyneet yhtä nuorina kuin minäkin, huolimatta vuosisadasta, mikä oli kulunut siitä, kun olin viimeksi ollut tekemisissä heidän kanssansa. Heidän henkevä innostuksensa oli vieläkin yhtä ylevä, heidän pilapuheensa yhtä sattuvat, heidän naurunsa ja kyyneleensä yhtä tarttuvat kuin silloinkin, kun heidän teoksensa lyhensivät kuluneen vuosisadan ihmisten aikaa. En ollut enää yksin enkä voinutkaan tuntea itseäni yksinäiseksi sellaisessa seurassa, huolimatta siitä suuresta katkelmasta, mikä erotti entisen elämäni nykyisestä. »Olette hyvillänne, kun toin teidät tänne», huudahti Edit riemastuneena huomatessaan kasvoistani, miten hänen yrityksensä oli onnistunut. »Tuuma oli mainio, eikö niin, herra West? Oli tuhmaa, etten tullut sitä ennen ajatelleeksi. Jätän teidät nyt näiden vanhojen ystäväinne seuraan, sillä tiedän, että ne ovat nyt mielestänne mieluisimmat, mutta muistakaa, että ette unhota uusia ystäviänne vanhojen tähden». Siten hän hymyillen varoitteli minua ja poistui. Vanhoista ystävistä oli Dickens mielestäni läheisin ja viehättävin. Otin erään hänen teoksensa ja aloin lukea. Hän oli ollut lempikirjailijani edellisellä, yhdeksännellätoista vuosisadalla. Harvoin ehti kulua viikkoa, jolloin en olisi etsinyt jotakin hänen teostansa käsiini kuluttaakseni joutoaikaani. Mikä ennen lukemani kirja tahansa olisi nykyisissä oloissa vaikuttanut syvästi mieleeni. Sitä enemmän Dickens, jonka tunsin niin tarkkaan, että hänen kertomuksensa palauttivat tavattoman voimakkaasti ja elävästi mieleeni muistoja entisestä elämästäni. Niinpä vaikuttivatkin hänen kirjoituksensa minuun enemmän kuin kenenkään muun runoilijan olisivat voineet. Nykyisyyden ja entisyyden vastakkaisuus sai minut selvästi käsittämään omituisen asemani. Kuinka uusi ja outo jonkun henkilön ympäristö lieneekin, taipuu hän sangen pian pitämään itseänsä osana siitä, joten hän melkein heti kadottaa kykynsä katsella sitä objektiivisesti ja täysin käsittää sen uutuutta. Tämä kyky oli minussakin jo jonkun verran heikontunut. Mutta se heräsi jälleen, kun lueskelin Dickensiä, sillä hänen kuvaelmainsa herättämät ajatukset saivat minut omistamaan entisessä elämässäni vallinneet katsantokantani. Selvemmin kuin koskaan ennen näin nyt entisyyden ja nykyisyyden toistensa jyrkkinä vastakohtina. Yhdeksännentoista vuosisadan suurimman kaunokirjailijan nero voi todellakin samoin kuin Homeronkin uhoitella aikaa, vaikka hänen jännittäväin kertomustensa aiheet, köyhien kurjuus, vallanpitäjien vääryydet ja yhteiskuntajärjestelmän tyly julmuus olivat kadonneet maailmasta yhtä jäljettömiin, kuin Circe-noita, laulavat sireenit, julma Charybdis ja yksisilmäiset kykloopit. Niiden parin tunnin kuluessa, jotka istuin kirjastossa avoin kirja edessäni, ehdin lukea ainoastaan pari kolme sivua. Jokainen lause, jokainen rivi toi esiin uuden puolen tapahtuneesta muutoksesta ja johti ajatukseni kauas laajoille ja mutkikkaille syrjäpoluille. Istuessani siten syviin mietteisiin vaipuneena tohtori Leeten kirjastossa, aloin yleensä yhä selvemmin ja yhtäjaksoisemmin käsittää omituista näytelmää, jota katselemaan olin niin kummallisella tavalla joutunut. Syvästi jouduin kummastelemaan kohtalon oikkua, joka oli sallinut aikalaisistani yhden ainoan, vieläpä sellaisen, joka sitä vähimmän ansaitsi tai oli siihen huonoimmin valmistunut, jäädä elämään maanpäälle tämän uuden aikakauden elämää. En ollut edes aavistanut, että tällainen uusi maailma on muodostumassa, vielä vähemmän olin työskennellyt sen eduksi, kuten niin moni muu aikalaiseni oli tehnyt, välittämättä narrien pilkasta tai ihmisten väärinkäsityksistä. Olisihan ollut paljoa sopivampaa, että joku noista kauas näkevistä, rohkeista henkilöistä olisi saanut nähdä aatteensa toteutuneena ja nauttia vaivojensa hedelmiä. Kun tohtori Leete etsi minua muutamia tunteja myöhemmin, olin vielä kirjastossa. »Edit kertoi keksintönsä minulle», sanoi hän, »ja se oli mielestäni erinomainen. Olin utelias näkemään, kenen teoksiin ensimäiseksi ryhdytte. Ahaa, Dickensin! Tekin siis ihailette häntä. Siinä suhteessa olemme me nykyajan ihmiset samaa mieltä kuin tekin. Meidän mittakaavamme mukaan on hän etevämpi kaikkia teidän aikakautenne kirjailijoita, ei sentähden, että hän olisi ollut loistava nero, vaan sentähden, että hänen jalo sydämensä sykki köyhien puolesta, että hän otti yhteiskuntajärjestelmän uhrien asian omaksensa ja käytti kynäänsä paljastaaksensa sen julmuuksia ja teeskentelyä. Ei kukaan hänen aikalaisensa ole kyennyt samassa määrässä kuin hän kääntämään ihmisten huomiota vanhan järjestelmän synnyttämään vääryyteen ja kurjuuteen, eikä samassa määrässä voinut avata heidän silmiänsä huomaamaan lähestyvien suurten mullistusten välttämättömyyttä, vaikka hän ei itsekään selvästi tajunnut, minkälaisia odotettavissa olevat muutokset ovat». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3555 6689 2006-10-14T14:28:06Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.134|62.248.155.134]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.134|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kolmastoista luku|Kolmastoista luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Viidestoista luku|Viidestoista luku]] |otsikko=Neljästoista luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Aamupäivällä alkoi ankarasti sataa. Arvelin katujen olevan siinä kunnossa, että isäntäväkeni täytyisi luopua tuumastaan syödä päivällinen ulkona, vaikka olinkin kuullut, että ravintola oli jotenkin lähellä. Senpätähden hämmästyinkin suuresti, huomatessani naisten päivällisaikaan olevan valmiina lähtemään, vieläpä ilman kalosseja ja sateenvarjoja. Kun tulimme kadulle, selveni tämä salaisuus. Pitkin koko katukäytävää oli laskettu alas yhtäjaksoinen, vedenpitävästä kankaasta tehty katos, joka muutti katuvieruksen valoisaksi ja aivan kuivaksi käytäväksi. Siellä kulki joukottain seurustelupuvussa olevia naisia ja miehiä. Katujen risteyksissä olevat avoimet paikat olivat myöskin ylt’yleensä katetut. Edit Leete käveli rinnallani. Häntä huvitti ja kummastutti suuresti, kun kerroin, että minun aikakaudellani oli mahdoton kulkea sateella, Bostonin katuja, ellei ollut sateenvarjoa ja kummikenkiä tai vedenpitävää sadetakkia. »Eikö silloin siis laisinkaan käytetty kattoja katuvieruksilla?» kysyi hän. »Sellaisia tosin oli, mutta kun ne olivat yksityisten laittamia, oli niitä hyvin harvassa ja nekin puutteellisia», vastasin. Hän kertoi, että nyt ovat kaikki Bostonin kadut sateisella säällä suojatut samoin kuin sekin katu, jota pitkin kuljimme. Katot kääritään ylös, kun niitä ei enää tarvita. »Olisihan typerää», arveli hän, »antaa ilman vaikuttaa ihmisten tapoihin ja jättää heidän toimensa siitä riippuviksi». Tohtori Leete, joka käveli edellämme ja oli osaksi kuullut keskustelumme, kääntyi meihin ja sanoi: »Individualismin ja yhteistoiminnan aikakausien välistä eroa kuvaa sangen sattuvasti se tosiasia, että kun yhdeksännellätoista vuosisadalla satoi, pingoittivat Bostonin asukkaat kolmesataatuhatta sateenvarjoa yhtä monen pään suojaksi, mutta kahdennellakymmenennellä vuosisadalla pingoitetaan vain yksi ainoa sateenvarjo suojaamaan kaikkia». Kävellessämme eteenpäin sanoi Edit: »Isäni käyttää sangen mielellään yksityis-sateenvarjoa esimerkkinä, kuvatessaan vanhoja aikoja, jolloin jokainen eli ainoastaan itseään ja perhettään varten. Meidän taidekokoelmassamme on eräs kuva yhdeksänneltätoista vuosisadalta. Se esittää sateessa olevaa ihmisjoukkoa. Kukin suojelee sateenvarjollaan itseään ja vaimoaan, tiputtaen vettä naapuriensa päälle. Isä sanoo, että taiteilija on maalannut taulun ivakuvaksi aikakaudestaan». Astuimme samalla suureen rakennukseen, johon virtana riensi ihmisiä. Suojeluskatos esti näkemästä rakennuksen etusivua, mutta jos ulkopuoli oli sopusoinnussa sisustan kanssa, joka oli paljoa upeampi, kuin edellisenä päivänä näkemässäni tavaravarastossa, niin oli rakennus varmaankin erinomaisen muhkea. Edit mainitsi, että sisäänkäytävän yläpuolella olevaa veistosryhmää ihailtiin erityisesti. Nousimme suurenmoisia portaita ylös ja astelimme pitkin leveätä käytävää, jossa oli paljon ovia molemmin puolin. Eräässä oli isäntäni nimi. Astuimme sisään ja olimme muhkeasti sisustetussa ruokasalissa, jossa oli neljää henkilöä varten katettu pöytä. Ikkunoista näkyi piha komeine suihkukaivoineen. Soiton säveleet täyttivät ilman. »Näytte olevan täällä kuin kotonanne», sanoin kun olimme istuneet pöydän ääreen ja tohtori Leete oli soittanut erästä kelloa. »Itse asiassa olemmekin täällä kotonamme», vastasi hän, »vaikka tämä kotimme osa on vähän erillään muista. Jokainen tähän piiriin kuuluva perhekunta saa vähäisestä vuotuisesta maksusta käytettäväkseen erityisen huoneen tässä suuressa rakennuksessa. Toiseen kerrokseen on järjestetty tilaa matkustaville ja yksityisille henkilöille. Jos haluamme syödä täällä, tilaamme ruuan edellisenä iltana, valiten silloin haluamamme lajit joka päivä sanomalehdissä julkaistavain luettelojen nojalla, joista näkyy, mitä on saatavissa. Aterian saa kukin niin ylellisen tai yksinkertaisen kuin haluaa, mutta kaikki on luonnollisesti paljoa halvempaa ja parempaa, kuin kotona valmistaen voidaan saada. Tuskinpa on toista alaa, joka saa osakseen kansalaisten harrastuksen samassa määrässä, kuin ruuanlaittotaidon kehittäminen, ja sanonpa suoraan, että voimme olla ylpeät tällä palvelusalalla saavuttamistamme tuloksista. Vaikka teidän sivistyksessänne ilmestyikin monta surettavaa puolta, luulen kuitenkin, herra West, ettei mikään ollut masentavampaa, kuin ne kurjat ateriat, joihin täytyi tyytyä jokaisen, ken ei ollut hyvin rikas». »Tuskinpa olisitte meidänkään aikalaistemme joukosta löytänyt ainoatakaan, joka ei olisi tässä asiassa ollut samaa mieltä kuin tekin», vastasin minä. Samassa astui palvelija sisään. Hän oli komea nuori mies, yllään virkapuku, joka erosi ainoastaan hiukan muiden käyttämistä puvuista. Katselin häntä tarkasti, sillä näinhän vasta ensi kerran teollisuusarmeijan palveluksessa olevan jäsenen esiintymistä. Päättäen siitä, mitä olin kuullut, oli edessäni oleva nuori mies täysin sivistynyt henkilö, kaikissa suhteissa niiden arvoinen, joita hän parhaallaan palveli. Mutta heti voi aivan selvästi havaita, ettei tämä suhde synnyttänyt pienintäkään arkailua kummallakaan puolella. Tohtori Leete puhutteli nuorta miestä sivistyneiden ihmisten tavoin ilman alentuvaisuutta, mutta myöskin ilman kopeutta. Nuori mies taas käyttäytyi henkilön tavoin, joka koettaa täsmälleen suorittaa toimekseen saamansa työn ilman tunkeilevaisuutta tai alamaisuutta. Hänen käytöksensä oli kuin palveluksessa olevan sotilaan, kuitenkin ilman sotilasmaista jäykkyyttä ja kaavamaisuutta. Kun nuorukainen poistui, sanoin: »En voi lakata ihmettelemästä, että hänen kaltaisensa nuorukainen noin tyytyväisenä toimittaa palkollisen tehtäviä». »Palkollisen!» kummasteli Edit. »Mitä sellainen sana merkitsee? En ole kuullut sitä koskaan ennen». »Se on nyt jo vanhentunut ja käytännöstä syrjäytynyt sana», selitti hänen isänsä. »Mikäli minä käsitän, merkitsi se aikoinaan henkilöä, joka teki toisten edestä erittäin ikävät ja vastenmieliset työt, ja oli sentähden halveksitussa asemassa. Eikö niin, herra West?» »Jotenkin», vastasin minä. »Henkilökohtaiset palvelukset, kuten esim. aterioitsevien palveleminen, olivat palkollisten tehtäviä ja niitä pidettiin minun aikakaudellani niin alentavina, että sivistyneet henkilöt mieluummin olivat ilman palvelusta, jopa kärsivät puutettakin, kuin alentuivat sellaiseen». »Sepä oli tosiaan omituinen ja luonnoton katsantokanta!» huudahti rouva Leete kummastellen. »Mutta tottapa jonkun täytyi tehdä sellaisetkin työt», sanoi Edit. »Luonnollisesti», vastasin minä. »Mutta me jätimme ne sellaisten henkilöitten tehtäviksi, joilla ei ollut muuta keinoa kuin joko tehdä ne tai nähdä nälkää». »Ja heidän hartioillensa työntämänne taakan teitte yhä raskaammaksi siten, että osotitte halveksivanne heitä», huomautti tohtori Leete. »En ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitatte», sanoi Edit. »Ette suinkaan tarkoittane, että panitte toiset ihmiset tekemään puolestanne töitä, joiden tähden heitä halveksitte, tai otitte heiltä vastaan palveluksia, joita ette olisi itse suostuneet korvaamaan samanlaisilla teoilla? Sitä ette luonnollisesti voi tarkoittaa, herra West?» Minun täytyi tunnustaa hänelle, että asianlaita oli todellakin ollut siten. Tohtori Leete tuli avukseni. »Käsittääksenne Editin kummastusta», sanoi hän, »tulee teidän ottaa huomioon nykyinen katsantokanta. Meidän siveelliset periaatteemme kieltävät meitä ottamasta toiselta henkilöltä vastaan palvelusta, jota emme olisi valmiit samalla tavalla korvaamaan, jos niin tarvittaisiin. Tämän periaatteen rikkominen on mielestämme samaa kuin lainaaminen, kun ei aio velkaansa milloinkaan maksaa, Ja jos jotakin koetettaisiin pakottaa tällaiseen palvelukseen käyttämällä hänen köyhyyttään tai puutteenalaista asemaansa välikappaleena, pitäisimme sitä samanlaisena rikoksena kuin ryöväystä. Pahinna vikana sellaisissa yhteiskuntajärjestelmissä, jotka jakavat ihmiset eri luokkiin tai sallivat sellaisen jaon, on juuri se seikka, että ihmisten kaikkiykseydentunne heikkonee. Omaisuuden epätasainen jako sekä erilainen oppimis- ja sivistymistilaisuus jakoivat teidän aikanne yhteiskunnan luokkiin, jotka pitivät toisiansa monessa suhteessa eri rotuina. Mitä tulee nykyiseen molemminpuoliseen toistensa palvelemiseen, ei teidän aikakautenne olojen ja nykyisyyden välillä itse asiassa ole läheskään niin suurta eroa, kuin ensi katsahduksella näyttää. Yhdeksännentoista vuosisadan sivistyneet miehet tai naiset olisivat yhtä vähän kuin mekään sallineet vertaistensa tehdä heidän puolestaan töitä, joiden toimittajia he halveksivat. Köyhiä ja sivistymättömiä he taas pitivät paljoa halpa-arvoisempina, ikäänkuin alhaisempaan rotuun kuuluvina olentoina. Tasaisesti jakautuva varallisuus ja yhtäläinen sivistyskanta, joiden hedelmiä nyt kaikki nauttivat, on tehnyt meidät kaikki samaan luokkaan kuuluviksi, ja tämä luokka vastaa yleensä teidän aikakautenne parempiosaisten luokkia. Tämä elämänehtojen yhtäläisyys oli välttämätöntä, jos mieli ihmisten kaikkiykseyskäsitteen ja veljeydentunteen tulla todelliseksi vakaumukseksi ja käytännöllisen toiminnan pohjaksi, kuten nyt on laita. Näitä sanoja käytettiin kyllä jo teidänkin aikakaudellanne, mutta ne olivat vain sisällyksettömiä puheenparsia». »Valitsevatko ravintolapalvelijatkin itse ammattinsa?» kysyin. »Eivät», vastasi tohtori Leete. »He ovat nuorta väkeä ja kuuluvat siihen työarmeijan osastoon, jota ei vielä ole jaettu eri aloille. Tähän osastoon kuuluvat suorittavat kaikki sellaiset työt, jotka eivät vaadi erityistä ammattitaitoa. Ravintoloissa palveleminen on tällainen toimi, ja jokainen rekryytti palvelee jonkun aikaa tarjoilijana. Siinäkin olen noin nelisenkymmentä vuotta sitte palvellut muutamia kuukausia tässä samassa ravintolassa. Teidän on pidettävä mielessä, että niissä töissä, joita suoritetaan kansan palveluksessa, ei ole minkäänlaista arvoasteikkoa. Henkilö, joka palvelee toista, ei pidä itseään hänen yksityisenä palvelijanaan, eivätkä muutkaan pidä häntä sellaisena. Hän ei myöskään riipu vähintäkään palveltavastaan. Hän palvelee aina vain kansaa. Ei ole minkäänlaista erotusta tarjoilijan työn ja minkä muun toimen välillä tahaan. Tarjoilijan toimi tosin on henkilökohtaista, mutta se ei merkitse mitään meidän katsantokantamme mukaan. Lääkärin ammatti on yhtäläistä. Yhtä vähän kuin pelkään, että tarjoilija halveksuu minua sentähden, että olen lääkärinä palvellut häntä, yhtä vähän johtuisi mieleeni halveksia häntä sentähden, että hän palvelee minua tarjoilijana». Päivällisen jälkeen kuljetti isäntäväkeni minua kaikkialla rakennuksessa, jonka laajuus ja muhkea rakenne herättivät ihmettelyäni. Rakennus ei ollut ainoastaan ravintola, vaan samalla myös suuri huvittelulaitos ja piirikuntansa seuraelämän keskus. Siellä oli käytettävissä kaikki virkistys- ja huvittelukeinot. Kun ihmettelin näkemiäni, virkkoi tohtori Leete: »Täällä näette toteutuneena sen, mitä sanoin teille, kun ensi kertaa keskustelimme katsellessamme kaupunkia. Huomautin silloin, että menettelemme päinvastoin kuin yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset: koristamme kaikin keinoin julkiset, koko yleisön käytettävissä olevat paikat, vaikka yksityisessä perhe-elämässämme rakastammekin yksinkertaisuutta. Välttääksemme tarpeetonta vaivaa pidämme kotonamme koru- ja taideteoksia ainoastaan sen verran, minkä kodikkaisuus vaatii. Mutta yhteiselämämme on kehittynyt niin loistavaksi ja upeaksi, ettei maailma ole koskaan vielä sen veroista nähnyt. Jokaisella ammatti-ja teollisuusryhmällä on omat klupihuoneustonsa, yhtä suuremmoiset kuin tämä. Samoin on sellaisia rakennuksia maaseuduilla, vuorilla ja rannikoilla urheilun harjoittamista ja vapaa-aikojen viettoa varten». ---- Huom.! Yhdeksännentoista vuosisadan lopulla oli usein tapana, että muutamain Yhdysvaltojen yliopistojen köyhät oppilaat koettivat pitkien kesälupien aikana ansaita lukukauden tarpeita varten varoja siten, että asettuivat ravintoloihin palvelemaan tarjoilijoina. Muutamat koettivat ajan ennakkoluulojen mukaisesti väittää, että henkilöt, jotka vapaaehtoisesti antautuvat sellaiseen toimeen, eivät voineet olla todellisesti sivistyneitä maailmanmiehiä. Mutta tällainen arvostelu kumottiin ja osotettiin, että he ansaitsivat päinvastoin tunnustusta, koska he esimerkillään puolustivat kaiken kunniallisen ja tarpeellisen työn arvoa. Tällaisen todistuskappaleen käyttäminen on omiaan kuvaamaan minun aikakaudellani vallinnutta yleistä käsitteiden sekaannusta. Tarjoilijan ammatti ei olisi tarvinnut erityistä puolustusta paremmin kuin moni muukaan senaikuinen elinkeino, mutta siihen aikaan oli mahdotonta puhua työn arvosta. Työnsä myöminen mahdollisimman korkeaan hintaan ei ollut yhtään parempaa, kuin mahdollisimman korkean hinnan kiskominen tavaroista. Kumpikin oli kauppaa, jota voitiin arvostella ainoastaan afäärin kannalta. Vaatiessaan maksun työstänsä rahassa hyväksyi työntekijä rahan mittapuuksi ja luopui siten vaatimuksesta tulla arvostelluksi jonkun toisen perusteen mukaan. Se tahrapilkku, jolla tämä välttämätön menettely saastutti jaloimmankin palvelusmuodon, pahoitti jalojen ja tunteellisten henkilöiden mieliä syvästi, mutta sitä ei voitu poistaa. Eikä siitä ollut ainoatakaan poikkeusta. Kuinka ylevää palvelus lienee ollutkin, määräsi markkinoilla vallitseva kilpailu sen hinnan rahassa. Lääkärin täytyi myydä taitonsa, apostolin saarnansa aivan samoin kuin kaikkien muidenkin. Profeetan, joka oli aavistanut Jumalan tahdon, täytyi tinkiä ilmestyksensä hintaa ja runoilijan kaupata aatteitaan kirjamarkkinoilla. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tämän aikakauden suurin onni verrattuna siihen aikaan, jolloin minä ensi kerran näin päivänvalon, niin vastaisin: se on työn arvossapitäminen, joka on saavutettu siten, että sille ei määrätä hintaa rahassa, ja että olemassaolon kilpailu on poistettu. Kun jokaista vaaditaan tekemään parhaansa, asetetaan Jumala hänen mestarikseen, ja kun kunnia on ainoa kelpo työn palkinto, on meidän aikamme sotalaitoksen paras ominaisuus siirtynyt kaikille palvelusaloille. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3556 6663 2006-10-14T14:25:26Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.134|62.248.155.134]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.134|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Neljästoista luku|Neljästoista luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kuudestoista luku|Kuudestoista luku]] |otsikko=Viidestoista luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Katsellessamme rakennusta jouduimme kirjastohuoneeseenkin emmekä voineet vastustaa kiusausta heittäytyä lepäämään siellä oleville muhkeille nahkapäällyksisille nojatuoleille. Istuimme hetkeksi juttelemaan erääseen sivukammioon, jonka seinät olivat katosta lattiaan saakka kirjojen peitossa.<ref>En voi kyllin ylistää sitä suloista vapautta, mikä vallitsee kahdennenkymmenennen vuosisadan yleisissä kirjastoissa vastakohtana yhdeksännellätoista vuosisadalla vallinneille ohjeille, jotka saiturin tavoin kätkivät kirjat yleisöltä, joten niitä voi saada käytettäväkseen ainoastaan suurella ajan hukalla sekä monen puuhan kautta, jotka olivat omiaan karkottamaan tavalliset kirjallisuuden ystävät loitolle kirjastoista.</ref> »Edit sanoi minulle», virkkoi rouva Leete, »että olette ollut koko aamun kirjastossa. Tiedättekö, että olette mielestäni kadehdittavin kuolevaisista?» »Olisipa hauskaa kuulla minkätähden», vastasin. »Koska viime vuosisadan kirjat ovat teille kaikki uusia», vastasi hän. »Saatte lukeaksenne niin paljon hauskoja kirjoja, että tuskin ehditte ensimäisten viiden vuoden kuluessa syömäänkään. Olisinpa tosiaan valmis mihin uhrauksiin tahansa, kun saisin vielä kerran lukea uusina Berrianin novellit». »Tai Nesmythin», lisäsi Edit. »Niin, tai Oaten runot tai »Menneisyys ja nykyisyys» tai »Alussa» tai – voisinpa luetella tusinan kirjoja, joista jokainen on yhtä arvokas kuin vuosi elämästä», huudahti rouva Leete innostuneena. »Kulunut vuosisata lienee siis ollut erittäin runsastuotteinen kirjallisuuteen nähden». »Niin on», vastasi tohtori Leete. »Se oli tavattoman voimakkaan henkisen kehityksen aikakausi. Tuskinpa lienee ihmiskunta koskaan ennen kokenut niin nopeasti toteutuvaa, mutta samalla niin laajaperäisesti vaikuttavaa aineellista ja henkistä kehitystä, kuin vanhan järjestelmän muuttuessa uudeksi. Ihmiset alkoivat käsittää, kuinka suuri onni heille oli tapahtunut, ja huomasivat, että tapahtuneet muutokset eivät olleet ainoastaan yksityiskohtaisia parannuksia, vaan olivat omiaan kohottamaan koko ihmissuvun korkeammalle kehityskannalle rajattomine kehitysmahdollisuuksineen. Silloin täytti uusi voima ja uusi elämä koko ihmishengen siinä määrässä, että ainoastaan keskiajan renässansi-aika voi antaa siitä edes heikon käsityksen. Seurasi kehityskausi, jolla ei ole koskaan ollut vertaistansa. Koneelliset ja tieteelliset keksinnöt, taidetten luomiskyky, musiikki ja kirjallisuus kohosivat huippuunsa». »Koska sattui puheeksi kirjallisuus», lausuin, »niin sallinette minun kysyä, miten kirjoja nykyjään julkaistaan? Tekeekö senkin kansa?» »Tietysti». »Mitenkäs se on mahdollista? Julkaiseeko hallitus kaikki, mitä kirjoitetaan, yhteisellä kustannuksella, vai pidättääkö se itsellensä sensuroimisoikeuden ja laskee painosta ainoastaan sen, minkä hyväksi näkee? »Se ei tee kumpaakaan», vastasi tohtori Leete. »Painoasiain viranomaisilla ei ole minkäänlaista sensuroimisvaltaa. Heidän velvollisuutensa on painattaa kaikki, mitä heille esitetään, mutta he tekevät sen ainoastaan sillä ehdolla, että kirjoittaja ottaa suorittaakseen ensimäiset kustannukset. Hän saa maksaa siitä etuoikeudesta, että häntä julkisesti kuunnellaan, ja jos hänen sanottavansa on yleisen kuulemisen arvoista, tekeekin hän sen mielellään. Jos tulot olisivat eri suuret, kuten entisaikoina oli laita, voisivat asiain näin ollen ainoastaan rikkaat esiintyä kirjailijoina, mutta nyt, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, on tämä määräys ainoastaan kirjoittajan vaikuttimien vakavuuden mittana. Tavallisen kokoisen kirjan julkaisukustannukset voidaan suorittaa yhden vuoden luotosta, jos hiukan säästetään ja kieltäydytään. Kun kirja on julkaistu, asetetaan se kansan myytäväksi». »Tekijä saa luonnollisesti silloin jonkinlaisen prosentin myyntisummasta, kuten meidänkin aikakaudellamme oli tapana», arvelin. »Ei juuri niin», vastasi tohtori Leete, »mutta jotenkin sinnepäin. Kirjan hinta määrätään julkaisukustannusten ja kirjoittajalle suoritettavan prosentin mukaan. Tekijä määrää prosentin suuruuden. Jos se on liian korkea, koituu vahinko hänelle itselleen, sillä kirjasta ei kukaan huoli. Summa, jonka tekijäpalkkio tuottaa, merkitään hänen hyväksensä, ja hän vapautetaan suorittamasta kansalle jotakin toista hänen velvollisuutenaan olevaa palvelusta niin kauaksi aikaa, kuin summa riittää hänen ylläpitoonsa. Jos kirjalla on edes jonkunlainen menekki, saa tekijä täten vapautta useimmiksi kuukausiksi, jopa pariksi kolmeksi vuodeksikin, ja jos hän tällä ajalla luo uusia teoksia, joilla on menestystä, jatkuu hänen virkavapautensa edelleenkin niin kauan kuin hänen kirjojensa menekki oikeuttaa hänet siihen. Kirjailija, jonka teoksia luetaan, voi siten hankkia kautta koko palvelusaikansa toimeentulonsa kynällään. Jokaisen kirjailijan kyky, jonka yleinen mielipide arvostelee, määrää siis sen tilaisuuden, minkä hän voi kirjalliselle toiminnalle omistaa. Tässä suhteessa ei siis meidän järjestelmämme lopputulos eroa sanottavasti teidän käyttämästänne, mutta siinä on kaksi muuta sangen tärkeää eroavaisuutta. Ensiksikin on nykyinen sivistys siksi korkea, että kansan arvostelu kykenee nykyjään tarkasti ratkaisemaan kirjan todellisen arvon, jota ei teidän aikakaudellanne voinut toivoakkaan. Toiseksi ei nykyjään ole minkäänlaista etuoikeus- tai suosikkijärjestelmää, joka voisi olla todellisen ansion tunnustamisen esteenä. Jokaisen kirjailijan on yhtä helppo saada teoksensa julkisuuteen. Mikäli voi päättää teidän aikakautenne kirjailijain valituksista, olisivat he varmaan pitäneet tällaista ehdotonta yhdenmukaisuutta hyvinkin suuressa arvossa». »Samoja periaatteita noudattaen tunnustatte varmaan ansiot muillakin aloilla, missä syntyperäisellä kyvyllä on ratkaiseva merkitys, kuten soitannossa, maalauksessa, kuvanveistossa ja teknillisissä keksinnöissä», tiedustelin häneltä. »Kyllä pääasiassa», vastasi tohtori Leete, »vaikka menettely onkin yksityiskohdissaan erilainen eri aloilla. Taiteen alalla on kansa ainoana tuomarina, kuten kirjallisuudessakin. Se määrää, mitkä veistokuvat tai maalaukset asetetaan yleisiin rakennuksiin, ja täten saavutettu menestys vapauttaa taiteilijan muista töistä, joten hän voi tykkänään antautua harjoittamaan taidettaan. Teostensa jäljennösten kautta, joita myydään, saavuttaa hän samat edut, kuin kirjailija kirjojensa menekin kautta. Kaikilla aloilla, missä syntyperäinen kyky tulee kysymykseen, seurataan samanlaista menettelyä: kaikille koetetaan avata vapaa toiminta-ala ja heti kun erityinen kyky ilmestyy, poistetaan kaikki sitä estävät kahleet ja annetaan sen vapaasti kehittyä. Vapautusta muista toimista ei tässä tapauksessa pidetä lahjana tai palkintona. Se on ainoastaan keino, jonka avulla suuremmat ja arvokkaammat palvelukset käyvät mahdollisiksi. Meillä on luonnollisesti eri laitoksia tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta varten. Ainoastaan etevimmät henkilöt pääsevät niiden jäseniksi, ja sitä pidetään suurena kunniana. Kansan korkein kunnianosotus, korkeampi kuin edes presidentin arvo, jonka saavuttamiseen vaaditaankin vain tervettä järkeä ja uskollista velvollisuuksien täyttämistä, on punainen nauha, jonka kansa äänestyksen kautta antaa aikakauden eteville kirjailijoille, taiteilijoille, insinööreille ja keksijöille. Sen omistajana voi olla ainoastaan sata henkilöä yht’aikaa, vaikka jokainen kyvykäs mies maassa viettää lukemattomia unettomia öitä haaveksien tätä kunniaa. Samoinpa kävi minullekin». »Juuri kuin äiti ja minä olisimme sinusta enemmän pitäneet jos olisit sen saanut!» huudahti Edit, lisäten: »vaikka en suinkaan tahdo kieltää, ettei sen kantaminen olisi hyvinkin hauskaa». »Sinulla, lapseni, ei ollut valitsemisen tilaisuuttakaan, vastasi tohtori Leete. »Sinun täytyi ottaa isäsi sellaisena kuin se oli, ja koettaa kuvitella häntä niin hyväksi kuin voit. Mutta äitisi sitävastoin ei suinkaan olisi huolinut minusta, ellen olisi hänelle vakuuttanut, että varmaan voitan punaisen tai ainakin sinisen nauhan». Rouva Leete vain hymyili miehensä leikkipuheelle. »Mitenkäs on sanomalehtien ja aikakauskirjojen laita?» kysyin. »En voi väittää, ettei kirjankustantamisjärjestelmänne ole monessakin suhteessa parempi kuin meidän. Ensiksikin se tarmokkaasti auttaa todellisia kykyjä, mutta yhtä tärkeää on mielestäni, että se riistää rohkeuden sellaisilta henkilöiltä, joista voi kehittyä ainoastaan huonoja kynäniekkoja. Tätä järjestelmää ei kuitenkaan liene helppo sovittaa sanomalehtijulkaisuihin. Yksityinen henkilö voidaan kyllä pakottaa maksamaan kirjan julkaisusta, sillä se menoerä esiintyy ainoastaan yhden kerran, mutta kukapa jaksaisi maksaa joka päivä ilmestyvän sanomalehden kustannukset. Siihenhän tarvittaisiin meidän aikamme yksityiskapitalistien syvät taskut, ja nekin tyhjentyivät väliin, ennenkuin yritys alkoi kannattaa. Jos teillä siis laisinkaan lienee sanomalehtiä, täytynee luullakseni hallituksen julkaista ne yhteisillä varoilla ja asettaa niihin toimittajat, jotka esittävät hallituksen mielipiteitä. Tämä menettelytapa lienee kylläkin paikallaan, jos järjestelmänne on kaikilla aloilla niin täydellinen, ettei yleisten asiain johdossa ole vähääkään moitteen sijaa, mutta ellei näin ole laita niin on virallisesta määräyksestä vapaan, riippumattoman sanomalehdistön puutteesta luullakseni sangen huonoja seurauksia. Tunnustanette kai, tohtori, että vapaasta sanomalehdistöstä on kaikista puutteellisuuksista huolimatta ollut paljon hyötyäkin vanhan järjestelmän aikana, jolloin pääoma oli yksityisten käsissä. Tämä hyöty teiltä on mennyt hukkaan, vaikka olettekin voittaneet toisella taholla». »Surukseni täytyy minun riistää tämäkin lohdutus teiltä, herra West», vastasi tohtori Leete nauraen. »Ensiksikään ei sanomalehdistö ole mielestämme ainoa eikä paraskaan keino yleisten asiain vakavassa arvostelussa. Meistä näyttävät teidän näitä asioita koskevat sanomalehtikirjoituksenne yleensä kypsymättömiltä ja pintapuolisilta sekä useimmiten ennakkoluulojen ja katkeruuden värittämiltä. Jos ne otaksutaan olleen yleisen mielipiteen tulkkeja, saadaan hyvin huono käsitys kansan silloisesta sivistyskannasta. Jos ne taasen itse loivat yleisen mielipiteen, ei kansa silloin ollut kadehdittavassa asemassa. Jos nykyään joku kansalainen haluaa todenperään vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen jossakin yhteisessä asiassa, julkaisee hän kirjan tai lentokirjasen aivan samoin kuin muutkin kirjat toimitetaan. Näin hänen ei kuitenkaan tarvitse menetellä siitä syystä, ettei meillä olisi sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, eikä senkään tähden, että niiltä puuttuisi ehdotonta vapautta. Sanomalehdistömme on nimittäin järjestetty siten, että se kuvastaa yleisen mielipiteen paljoa tarkemmin, kuin teidän aikakaudellanne, jolloin pääoma oli niiden valvojana vaatien, että ne ovat ensi sijassa rahalähteitä ja vasta toisessa sijassa kansan äänenkannattajia». »Mutta jos hallitus painattaa lehdet yleisillä varoilla», huomautin minä, »niin kai sen myöskin täytyy valvoa niiden suuntaa. Eikö hallitus aseta lehtien toimittajia?» »Hallitus ei maksa lehden kustannuksia, ei valitse toimittajia eikä vaikuta vähintäkään niiden suuntaan», vastasi tohtori Leete. »Ne henkilöt, jotka lukevat lehteä, suorittavat myöskin sen kustannukset, valitsevat toimittajat ja erottavat heidät, elleivät he ole heihin tyytyväisiä. Tuskinpa voitte väittää, ettei sellainen sanomalehdistö ole yleisen mielipiteen avomielinen tulkki». »En suinkaan», vastasin, »mutta miten on mainitsemanne menettely mahdollista». »Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Otaksukaamme, että muutamat naapurini ja minä haluamme saada aikaan lehden, joka julkaisee ja valvoo paikkakuntamme, ammattimme tai toimialamme etuja ja harrastuksia. Silloin keräämme allekirjoituksia kunnes saamme niin monta, että vuosimaksut riittävät kustannuksiin. Maksut tulevat luonnollisesti suuremmiksi tai pienemmiksi osanottajain lukumäärän mukaan. Jokaisen vuosimaksu leimataan luottokortista, joten ei kansa voi koskaan joutua kärsimään tappiota sanomalehdestä. Kansa on vain kustantaja, joka ei voi kieltäytyä suorittamasta pyydettyä työtä. Lehden tilaajat valitsevat sitte jonkun toimittajaksi. Jos valittu suostuu toimeen, pääsee hän vapaaksi muista töistänsä niin kauaksi aikaa, kun hän on toimittajana. Hänelle ei makseta palkkaa, kuten teidän aikananne, mutta sen sijaan maksavat tilaajat kansalle hänen ylläpitonsa suuruisen summan korvaukseksi siitä, että hän on riistetty muista yleisistä toimista. Hän johtaa lehden aivan samoin kuin teidän aikakautenne toimittajat, mutta hänen ei tarvitse ottaa huomioon rahallisia näkökohtia eikä puolustaa yksityispääoman etuja vastoin yleistä hyvää. Ensi vuoden kuluttua valitsevat tilaajat uudelleen joko entisen toimittajan seuraavaksikin vuodeksi, tai kutsuvat toimittajaksi toisen henkilön. Kunnollinen toimittaja pysyy luonnollisesti edelleenkin toimessaan. Jos lukijamäärä lisäytyy ja sanomalehden tulot siis kohoavat, parannetaan lehteäkin siten, että hankitaan lisää toimitusvoimia, siis aivan samoin kuin teidän aikanannekin». »Kuinka suoritatte korvauksen avustajille, kun ei teillä ole rahoja?» kysyin. »Toimittaja sopii heidän kanssansa kirjoitusten hinnasta», vastasi tohtori Leete. »Tämä summa siirretään sanomalehden tuloista heidän yksityiselle luottokortilleen, ja avustajille myönnetään tätä summaa vastaava vapaa-aika aivan samoin kuin muillekin kirjailijoille. Aikakauskirjoja toimitettaessa noudatetaan samaa menettelyä. Ne henkilöt, jotka haluavat suunniteltua julkaisua, merkitsevät yhteensä niin suuren summan, että sanomalehteä voidaan julkaista yksi vuosi, valitsevat toimittajan, joka määrää korvauksen avustajille aivan samoin kuin sanomalehdissäkin, ja valtion kirjapainojen tulee luonnollisesti pitää huoli julkaisusta siihen tarvittavine töineen ja aineineen. Jos ei toimittajaa enää tahdota pitää palveluksessa eikä hän ole voinut muilla kirjallisilla töillä hankkia itsellensä oikeutta käyttää aikaansa vapaasti, palaa hän yksinkertaisesti takaisin teollisuusarmeijaan. Tahdon vielä lisätä, että vaikka toimittaja tavallisesti valitaan vuodeksi ja pysyy virassaan useita vuosia peräkkäin, on kuitenkin pidetty huoli siitäkin, että lukijat voivat äänestyksen kautta erottaa hänet toimestaan milloin tahansa, jos hän muuttaa sanomalehden suuntaa tai ei johdata toimitusta tilaajain mielen mukaan». »Jos olen käsittänyt asian oikein», huomautin minä, »ei innokkainkaan lukemis- tai tutkimisvapauden halu voi vapauttaa ketään täyttämästä velvollisuuksiansa teollisuusarmeijassa, ellei hän noudata äsken kuvailemaanne menettelyä. Jokaisen täytyy kirjallisuuden, taiteen tai keksintöjen alalla suorittamansa hedelmällisen työn kautta korvata kansalle palveluksensa teollisuusarmeijassa tai hankkia kyllin suuri luku henkilöitä, jotka sitoutuvat suorittamaan hänen ylläpitonsa». »On varma», vastasi tohtori Leete, »ettei kukaan työkykyinen mies voi nykyaikana enää vetäytyä suorittamasta työosaansa eikä elää toisten kustannuksella, kutsukoonpa hän sitte itseään oppineeksi tai tunnustakoon suoraan, että hän on laiska. Mutta sen ohella on yhteiskuntajärjestelmämme kyllin joustava antaaksensa jokaisen inhimillisen kyvyn vapaasti kehittyä, kunhan ei vain pyritä riistämään toisia tai elämään toisten työn kustannuksella. Paitse äsken mainitulla tavalla päästään teollisuusarmeijasta vapaaksi myöskin siten, että noudatetaan hiukan itsekieltäymystä. Kuka tahansa voi kolmenkymmenen kahden vuoden vanhana, kun puolet palvelusajasta on kulunut, saada eron teollisuusarmeijasta sillä ehdolla, että hän tyytyy loppuikänsä puoleen siitä ylläpidosta, minkä muut kansalaiset saavat. Tämä riittää aivan hyvin elämiseen, vaikka silloin täytyykin luopua loistosta ja ylellisyydestä, ehkäpä hiukan mukavuuksistakin». Kun naiset illalla poistuivat mennäksensä levolle, toi Edit minulle erään kirjan lausuen: »Jos ette maata mentyänne voi heti nukkua, herra West, huvittanee teitä ehkä silmäillä tätä Berrianin kertomusta. Sitä pidetään hänen parhaana teoksenaan ja siitä saanette jonkunlaisen käsityksen siitä, minkälaisia nykyaikaiset kertomukset ovat». Istuin valveilla huoneessani, kunnes aamu alkoi sarastaa ja luin »Penthesileaa», voimatta laskea kirjaa kädestäni ennenkuin se oli lopussa. Älköön kukaan kahdennenkymmenennen vuosisadan suurten kaunokirjailijain ihailija panko pahaksensa, kun sanon, että kirjaa ensi kertaa lukiessani vaikutti minuun syvemmin kaikki se, mikä oli jätetty pois, kuin se, mitä kirjassa oli mainittu. Minun aikuiseni kirjailijat olisivat mieluummin ryhtyneet polttamaan tiiliä ilman polttoaineita kuin suostuneet kirjoittamaan romaania, josta on karsittu pois kaikki ne kiihotuskeinot, jotka johtuvat rikkauden ja köyhyyden, sivistyksen ja tietämättömyyden, raakuuden ja hienouden, ylhäisen ja alhaisen sukuperän välisistä vastakohdista, sekä kaikki yhteiskunnallisesta ylpeydestä tai kunnianhimosta, rikastumisen halusta tai köyhtymisen pelosta ja omaa sekä muiden elämää koskevasta huolenpidosta johtuvat vaikuttimet – kirjoittamaan romaania, jossa tosin olisi rakkautta yllin kyllin, mutta ei luonnottomain esteitten tai sääty- ja omaisuussuhteitten kahlehtimaa, vaan ainoastaan sydämen ääntä noudattavaa. Lukiessani »Penthesileaa» sai paremman yleiskäsityksen kahdennenkymmenennen vuosisadan yhteiskunnallisista oloista, kuin olisin voinut saada pisimmistäkään selityksistä. Tohtori Leeten kertomukset tosin olivat, mitä itse tosiasioihin tulee, sangen syvällisiä ja valaisevia, mutta ne olivat täyttäneet mieleni vain hajallisilla vaikutelmilla, joiden kokoonliittäminen oli minulle onnistunut sangen huonosti. Berrian liitti kuvat havaannolliseksi kokonaisuudeksi. <references/> [[Luokka:Vuonna 2000]] 3557 6459 2006-10-14T09:43:11Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Viidestoista luku|Viidestoista luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Seitsemästoista luku|Seitsemästoista luku]] |otsikko=Kuudestoista luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Seuraavana aamuna nousin ylös vähää ennen aamiaista. Astuessani alas portaita tuli Editkin eteiseen samasta huoneesta, missä olimme kohdanneet toisemme eräänä edellisenä aamuna, kuten olen kertonut. »Kas vain!» huudahti hän, silmissään lumoavan veitikkamainen ilme. »Aiottehan taas hiipiä salaa samanlaiselle yksinäiselle aamukävelylle, joka vaikuttaa teihin niin erinomaisesti. Mutta tänäänpä minä olinkin teitä valppaampi! Nyt olette joutunut kiinni!» »Osotatte epäilevänne oman lääkitystapanne tehokkaisuutta, jos luulette, että kävelyretkestä nyt olisi samat ikävät seuraukset kuin silloin», sanoin minä. »Sitäpä puhetta on hauska kuulla», sanoi hän. »Olin tuolla sisällä sitomassa kukkakimppua aamiaispöydälle, kun kuulin askeleenne ja luulin huomaavani, että hiivitte salaa alas». »Olette aivan erehtynyt», vastasin. »En edes aikonutkaan mennä ulos». Vaikka hän koettikin uskotella minulle, että kohtauksemme oli satunnainen, aloin kuitenkin epäillä – ja huomasin myöhemmin olleeni aivan oikeassa – että tuo lempeä olento oli noussut parina kolmena viime päivänä tavattoman varhain täyttääksensä itse omistamansa hoitajavelvollisuuden ja estääksensä minut pääsemästä yksin ulos, jos nimittäin sattuisin joutumaan samaan mielentilaan, kuin kerta ennen. Kun hän hyväksyi minut apulaisekseen kukkakimpun teossa, menimme huoneeseen, mistä hän oli tullut. »Tiedättekö aivan varmaan», kysyi hän, »että olette nyt päässyt tykkänään vapaaksi niistä kauheista tunteista, joiden alaisena olitte eräänä aamuna?» »En voi kieltää, että minusta vieläkin väliin tuntuu hyvin kummalliselta», vastasin. »Joskus täytyy minun vieläkin kummastellen kysyä itseltäni, kuka oikeastaan olen. Olisi kai liikaa odottaakin, ettei kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut asianlaita olisi näin. Mutta luullakseni on varmaa, etteivät tuollaiset tunteet enää saa minua pois suunniltani, kuten silloin melkein oli käydä». »En koskaan unhoita, kuin onnettomalta silloin näytitte», sanoi hän. »Jos olisitte pelastanut ainoastaan elämäni», jatkoin minä, »voisin ehkä löytää sanoja, joihin pukisin kiitollisuuteni, mutta kun pelastitte järkeni, eivät sanat enää riitä kyllin selvästi ilmaisemaan, missä kiitollisuudenvelassa olen». Puhuin liikutuksen valtaamana, ja hänenkin silmiinsä kohosi kyyneleitä. »Olisi liikaa uskoa kaikkea tuota», virkkoi hän. »Mutta sangen hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin. Minähän tein itse asiassa sangen vähän. Olin sangen huolissani teidän tähtenne, sen tiedän. Isäni kyllä sanoo, ettei meidän pidä hämmästyä mitään, minkä voi tieteellisesti selittää, ja luullakseni on teidänkin pitkän unenne laita siten. Mutta kun vain ajattelenkin, miltä tuntuisi olla teidän asemassanne, alkaa minua pyörryttää. Tiedän varmaan, että en voisi kestää sitä». »Kyllä sitte», vastasin, »jos enkeli tulisi ratkaisevalla hetkellä tukemaan ja lohduttamaan teitä myötätuntoisuudellaan, kuten minun luokseni saapui». Jos kasvoni koskaan lienevät kuvastaneet, mitä luonnollisesti tunsin tätä lempeätä, nuorta, rakastettavaa tyttöä kohtaan, joka oli suorittanut sellaisen enkelin tehtävän elämässäni, kuvastivat ne sillä hetkellä varmaan ylevää ihailuani ja kunnioitustani. Tämä kasvojenilme tai sanat tai molemmat yhdessä vaikuttivat, että hän loi silmänsä alas lumoavasti punehtuen. »Pysyäksemme asiassa», jatkoin, »täytyy minun sanoa, että vaikka eivät teidän tunteenne olisikaan olleet yhtä tärisyttäviä kuin minun, mahtoi kuitenkin tuntua hyvin kummalliselta, että mies, joka kuuluu toiseen vuosisataan ja on jo satasen vuotta ollut näköjään kuollut, virvotetaan jälleen elämään». »Se tuntui tosiaankin käsittämättömän kummalliselta alussa», sanoi hän. »Mutta kun aloimme kuvitella itseämme teidän asemassanne oleviksi ja ajattelimme, kuinka paljoa kummallisemmalta teistä mahtoi kaikki tuntua, unhotimme luullakseni jokainen omat tunteemme. Niin ainakin minulle kävi. Asia näyttikin sitten pikemmin käsittämättömän jännittävältä ja liikuttavalta, kuin kummalliselta, näytti sellaiselta, minkä vertaista ei koskaan ennen oltu kuultu eikä nähty». »Mutta eikö teistä tunnu kummalliselta istua minun kanssani saman pöydän ääressä, kun tiedätte, kuka olen?» »Teidän on muistettava», vastasi hän, »että te ette näytä meistä yhtä vieraalta, kuin me teistä. Me kuulumme tulevaisuuteen, josta teillä ei ole voinut olla aavistustakaan, sukupolveen, josta ette tiennyt mitään, ennenkuin näitte meidät. Te taas olette saman sukupolven jäsen, kuin esivanhempammekin. Me tunnemme heidät, mainitsemme alituisesti useiden teidän aikalaistenne nimiä. Olemme tutkineet teidän ajatus- ja elantotapojanne. Se, mitä te sanotte ja teette, ei oikeastaan kummastuta meitä, kun taas me emme voi sanoa emmekä tehdä mitään, mikä ei teistä ole vierasta. Näette siis, herra West, että jos te luulette voivanne ajanoloon tottua meihin, ei teidän tarvitse ihmetellä, että te ette tuntunut meille aivan oudolta ensi hetkenäkään». »Siltä kannalta en ole vielä katsellutkaan asiaa», vastasin. »Puheessanne on tosiaankin paljon huomioonotettavaa. Onhan paljoa helpompi nähdä tuhat vuotta taaksepäin, kuin viisikymmentä vuotta eteenpäin. Taaksepäin katsoen ei vuosisata olekkaan pitkä aika. Olisin voinut aivan hyvin tuntea teidän esivanhempanne. Ehkäpä todellakin tunsin heidät. Asuivatko he Bostonissa?» »Luulen, että he asuivat». »Ettekö siis tiedä sitä varmaan?» »Kyllä», vastasi hän. »He lienevät asuneet täällä». »Minulla oli suuri tuttavapiiri kaupungissa», sanoin. »On hyvin luultavaa, että tunsin heidät tai että olen ainakin kuullut jotakin heistä. Ehkäpä olen ollut hyväkin tuttava heidän kanssansa. Eikö teistä olisi hauskaa, jos sattumalta voisin ilmoittaa teille kaikkein tarkimmat tiedot esivanhemmistanne?» »Olisihan se hyvin hauskaa». »Ettekö tunne perheenne historiaa niin paljon, että voisitte sanoa minulle, kutka esi-isistänne elivät Bostonissa minun aikakaudellani?» »Kyllä tunnen!» »No mainitkaapa jonkun nimi?» Hän oli parhaallaan pistämässä itsepäistä oksaa kukkakimppuun eikä vastannut heti. Portailta kuuluvat askeleet ilmaisivat, että muut perheen jäsenet saapuivat luoksemme. »Ehkä joskus toiste», sanoi hän. Aamiaisen jälkeen ehdotteli tohtori Leete, että tulisin hänen kanssansa katsomaan tavara-keskusvarastoa ja jakamislaitoksia, joista Edit oli minulle kertonut. Matkalla sanoin: »Olen jo monta vuorokautta ollut teidän perheessänne sangen omituisessa asemassa, tai oikeastaan minulla ei ole siellä mitään asemaa. En ole ennen kajonnut tähän seikkaan tältä kannalta, koska olen ollut niin useiden erilaisten vaikutusten alaisena. Mutta nyt alan jo tuntea hiukan kiinteämpää pohjaa jalkojeni alla ja minulle alkaa selvetä, että mitenkä keskuuteenne lienen joutunutkin, olen nyt kaikissa tapauksissa täällä, ja minun on siis koeteltava mukautua oloihin niin hyvin kuin voin. Sentähden haluaisin nyt puhua kanssanne hiukan asemastani». »Älkää suinkaan olko huolissanne siitä, että olette vieraanani perheessäni», vastasi tohtori Leete. »Minä aion pitää teidät luonani vielä kauan. Teidän kaltaistanne vierasta ei tavatakkaan joka päivä, ja kainoudestanne huolimatta ymmärrätte, ettei sellaista harvinaista olentoa hevillä lasketa pois». »Kiitos, tohtori», sanoin. »Olisi naurettavaa, jos koettaisin osotella äärimmäistä kainoutta ja kieltäytyisin vierasvaraisuudestanne, kun minun kuitenkin on yksistään teitä kiittäminen siitä, että en enää makaa elävänä haudattuna odottamassa maailmanloppua. Mutta en voi missään tapauksessa kauan käyttää hyväkseni ystävällistä tarjoustanne, sillä jos aion tulla tämän vuosisadan kansalaiseksi, täytyy minulla olla määrätty tehtävä täytettävänäni. Minun aikanani ei olisi tosin suuressa, sekasortoisessa ihmismeressä laisinkaan huomannut yhtä henkilöä, olkoonpa hän tullut maailmaan millä tavalla tahansa. Hän olisi voinut raivata itsellensä alan, missä olisi halunnut edellyttäen, että hän olisi ollut kyllin voimakas. Mutta nykyjään on toisin. Jokainen on järjestetyn kokonaisuuden osa, jolla on määrätty paikka täytettävänä, määrätty tehtävä suoritettavana. Minä yksin olen järjestelmän ulkopuolella enkä käsitä, miten voin päästäkkään siitä osalliseksi. Nykyisessä yhteiskunnassa ei näytä olevan paikkaa muille kuin niille henkilöille, jotka ovat siinä syntyneet tai siihen muuttaneet toisesta samanlaisesta yhteiskunnasta». Tohtori Leete nauroi sydämellisesti. »Myönnän», sanoi hän, »että yhteiskuntajärjestelmämme on siinä suhteessa puutteellinen, ettei meillä ole mitään säädöstä sellaisten tapausten varalle, kuin teidän kohtalonne on. Mutta käsitättehän, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi, että väestö voisi lisäytyä muullakin kuin luonnollisella tavalla. Teidän ei kuitenkaan tarvitse luulla että emme voi hankkia teillekin paikkaa ja sopivaa tointa. Olette tähän saakka joutunut yhteyteen ainoastaan minun perheeni kanssa, mutta älkää silti luulko, että olen pitänyt salassa teidän olemassa-oloanne. Päinvastoin herätti kohtalonne jo ennen heräämistänne yleistä mielenkiintoa, joka sittemmin on yhä kasvanut. Sen johdosta, että tarvitsette lepoa, pidimme parhaana että minä otan teidät aluksi yksinomaisesti huostaani ja että minä ja perheeni koetamme tutustuttaa teitä sen maailman pääpiirteisiin, mihin nyt olette joutunut, ennenkuin ryhdytte tekemään tuttavuutta muiden kansalaisten kanssa. Toimialanne nykyisessä yhteiskunnassa on ollut meille selvillä ensi hetkestä saakka. Ainoastaan harvat meistä kykenevätkään tekemään kansalle niin suuria palveluksia kuin te, jahka kerran jätätte taloni, jota ette kuitenkaan saa vielä pitkiin aikoihin ajatella». »Mitäpä minä voisin tehdä!» huudahdin. »Luuletteko ehkä, että osaisin jotakin ammattia tai taidetta, tai olisin yleensä kykenevä johonkin! Vakuutan, että niin ei ole laita. En ole eläissäni ansainnut dollariakaan, en ole tehnyt tuntiakaan työtä. Olen vahva, ja minusta voisi ehkä tulla tavallinen työmies, mutta muuta ei!» »Vaikka se olisikin suurin palvelus, mitä voisitte kansalle tehdä, huomaisitte ennen pitkää, että sitä toimialaa pidetään yhtä kunniakkaana, kuin mitä muuta tahansa», vastasi tohtori Leete. »Mutta te kykenette vielä paremmin erääseen toiseen toimeen. Tunnette paljoa paremmin kuin paraskaan historiantutkijamme kaikki yhteiskunnalliset olot yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, siis aikakaudelta, joka on mielestämme historiallisesti huvittavin. Kun olette kyllin tutustunut oloihimme ja haluatte ryhtyä selittämään meille aikakautenne elämää, on teille professorin toimi avoinna jossakin yliopistossamme». »Mainiota, todella erinomaista!» sanoin ja helpotuksen huokaus kohosi rinnastani, sillä tämä näin käytännöllisesti järjestynyt seikka oli jo alkanut huolettaa minua. »Jos todellakin erityisesti haluatte tutustua yhdeksännentoista vuosisadan oloihin», jatkoin, »sopii toimi ihan erinomaisesti minulle, on aivan kuin minua varten luotu. En usko, että voisitte keksiäkkään toista alaa, missä voisin ansaita leipäni, mutta tästä voin itseäni kehumatta sanoa, että olen toimeen erityisesti kykenevä». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3558 6460 2006-10-14T09:43:22Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kuudestoista luku|Kuudestoista luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kahdeksastoista luku|Kahdeksastoista luku]] |otsikko=Seitsemästoista luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Työ keskusvarastossa oli niin huvittavaa kuin Editin kertomuksen nojalla olin odottanutkin. Jouduin ihan innostuksen valtaan nähdessäni niin monta ja erinomaista esimerkkiä siitä, kuinka monikertaiset tulokset järjestetty työ tuottaa. – Tavaravarasto oli mielestäni kuin jättiläismylly, jonka tuuttiin heitettiin alituisesti kokonaisia juna-ja laivalasteja tavaroita. Ne purkautuivat toisesta päästä ulos muutamia kiloja tai grammoja, muutamia metrejä, senttimetrejä tai litroja sisältävinä kääröinä, vastaten puolen miljoonan ihmisen tarpeita. Kerroin tohtori Leetelle, miten kauppa kävi minun aikakaudellani, ja hän laski ilmoitusteni perusteella, kuinka summattomasti uusi järjestelmä säästi työvoimia. Kotimatkalla sanoin hänelle: »Kun yhdistän teidän aikaisempiin kertomuksiinne ja neiti Leeten mallivarastossa antamiin selityksiin kaiken sen, mitä tällä matkalla näin, luulen olevani jotenkin selvillä siitä, miten tavarain jakaminen täällä tapahtuu, ja käsitän hyvin, että kaikki välittäjät samoin kuin rahatkin käyvät järjestelmänne kautta tarpeettomiksi. Mutta haluaisin mielelläni saada myöskin lähemmin selkoa siitä, miten tavarain tuotanto on järjestetty. Olette jo pääpiirteissään kertonut minulle, miten työarmeija on koottu ja järjestetty, mutta kuka varsinaisesti järjestää tuotannon? Kuka määrää lopullisesti, mitä missäkin osastossa on tehtävä, jotta kaikkialla valmistuu tarpeeksi paljon tuotteita, eikä työtä tuhlata. Tämä näyttää minusta peräti monimutkaiselta ja vaikealta tehtävältä, jota ratkaisemaan tarvitaan aivan erityistä kykyä». »Luuletteko todellakin niin?» kummasteli tohtori Leete. »Vakuutan, että niin ei ole laita. Järjestelmä on päinvastoin niin yksinkertainen ja nojautuu niin selviin sekä johdonmukaisiin periaatteisiin, että sen hoitajiksi Washingtonissa tarvitaan keskinkertaisia kykyjä, ja he voivat suorittaa työn yleiseksi tyytyväisyydeksi. Koneisto, jota he hoitavat, on tosin summattoman suuri, mutta se on niin johdonmukainen, selvä ja yksinkertaisesti työskentelevä, että se käy melkein itsestänsä. Ainoastaan mielipuolen menettely voisi synnyttää sen toiminnassa häiriöitä. Te myönnätte asian todeksi, jahka selitän hiukan. Alkakaamme tavarain jaosta, koska tunnette sen jo jotenkin hyvin. Jo teidän aikakaudellanne voitiin tilaston avulla laskea, kuinka monta metriä samettia, puuvilla- tai villakangasta, kuinka monta hehtoa jauhoja tai perunoita, kuinka monta kiloa voita, kuinka monta kenkäparia, hattua tai päivänvarjoa kansa kulutti vuodessa. Kun tuotanto oli yksityisten käsissä eikä mitenkään voitu saada tilastoa todellisesta kulutuksesta, eivät luvut tosin olleet aivan tarkkoja, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin oikeita. Mutta nyt, jolloin jokainen kansan varastoista ulos annettava nuppineula merkitään kirjoihin, ovat ne luvut, jotka osottavat, kuinka paljon kutakin tavaraa käytetään viikossa, kuukaudessa tai vuodessa, aivan tarkat. Näiden nojalla lasketaan seuraavan vuoden tarpeet, tietysti ottaen lukuun kaikki kysyntään mahdollisesti vaikuttavat seikat, jotka lisäävät tai vähentävät kulutusta. Kun hallitus on hyväksynyt tämän ehdotuksen, joka varmuuden vuoksi asetetaan hiukan korkeammaksi, kuin numerot osottavat, lakkaa jakamisviraston vastuunalaisuus siksi kunnes tavarat taas tuodaan sen jaettaviksi. Mainitsin äsken, että kulutusarvio tehdään aina seuraavaksi vuodeksi. Todellisuudessa menetellään täten kuitenkin ainoastaan niiden välttämättömien tavarain suhteen, joiden kysyntä on tasainen ja varma. Useiden pienempäin tuotteiden kysyntä on hyvin vaihteleva, milloin halutaan yhtä laatua, milloin taas toista. Näitä tavaroita valmistetaan ainoastaan kulloinkin vallitsevan tarpeen ja muodin mukaan. Jakamisvirasto valmistaa sellaisessa tapauksessa aina uudet tilaukset edellisen viikon numeroiden perusteella. Koko teollisuusala jakautuu kymmeneen hallintopiiriin, joista jokainen käsittää läheisiä ammatteja. Kutakin yksityistä ammattia edustaa erityinen toimisto, joka pitää tarkan huolen alastaan, sillä työskentelevistä henkilöistä, tuotannosta ja keinoista, joiden avulla sitä voidaan kohottaa. Jakamisvirasto lähettää hallinnon hyväksymät luettelot valmistettavista tavaroista noille kymmenelle teollisuusalojen hallintopiirille, jotka jakavat ne vuorostaan eri ammattien toimistoille. Nämä antavat tilaukset väestönsä suoritettaviksi. Jokainen toimisto on vastuunalainen sen osaksi tulleesta työstä, jota asianomainen piirihallinto ja hallitus valvovat. Sitä paitse eivät jakotoimistot ota vastaan tavaraa, ennenkuin ovat sen koetelleet. Ja vaikkapa tuotteen virheellisyys tai huonous huomattaisiinkin vasta kuluttajan käsissä, voidaan syyllistä nykyisen tuotantojärjestelmän vallitessa etsiä aina siihen työntekijään saakka, joka on valmistanut tuotteen erikoisosia. Kansan käyttämien teollisuustuotteiden valmistus ei kuitenkaan vaadi läheskään koko työvoimaa. Kun eri teollisuusalat ovat saaneet tarpeellisen väestönsä, käytetään jälelle jääneet työvoimat uuden pääoman luomiseen, kuten rakennusten, uusien teollisuuslaitosten ja koneiden valmistukseen». »Yksi seikka tässä järjestelmässänne voi luullakseni olla tyytymättömyyden aiheena», huomautin. »Kun ei yksityisiä liikeyrityksiä enää ole, niin kuinka voidaan olla varmat siitä, että tuotannon alalla tulee otetuksi huomioon pienet vähemmistötkin, jotka ovat tottuneet yhteen tai toiseen tuotteeseen, mitä eivät muut enää kysy? Virallinen määräys voi milloin tahansa riistää heiltä mahdollisuuden tyydyttää tällaista yksilöllistä tarvettansa, ja he joutuvat kärsimään yksistään sentähden, että enemmistön maku on toisenlainen kuin heidän». »Se olisi todellakin sangen julmaa», vastasi tohtori Leete, »mutta voin varmasti vakuuttaa teille, ettei sellaista satu meidän keskuudessamme, sillä pidämme vapautta yhtä suuressa arvossa, kuin veljeyttä ja vertaisuutta. Kunhan opitte paremmin tuntemaan meidän yhteiskuntajärjestelmämme, tulette huomaamaan, että viranomaiset ovat täällä kansan palvelijoita todella, eikä vain nimeksi. Hallinnolla ei ole oikeutta estää minkään tuotteen valmistamista, jos sitä vielä kysytään. Jos kysyntä vähenee niin paljon, että tavaran valmistaminen tulee kalliiksi, täytyy sen hintaa tietysti korottaa vastaavassa määrässä, mutta niin kauan kuin kuluttaja on valmis maksamaan tuotteesta vastaavan hinnan, ei sen valmistamista lakkauteta. Jos taasen kysytään tavaraa, jota ei vielä ole valmistettu, ja jos viranomaiset ovat epätietoisia kysynnän todellisesta suuruudesta, ryhdytään tavaraa valmistamaan, jos käyttäjät pyytävät sitä ja samalla takaavat määrätyn menekin. Jos hallitus tai enemmistö tahtoisi määrätä kansalle tai vähemmistölle, mitä se saa syödä, mitä juoda, miten itsensä vaatettaa, kuten teidän aikananne luullakseni oli laita Amerikassa, pidettäisiin sitä kummallisena taantumuksena. Teillä oli ehkä syytä kärsiä näitä persoonallisen vapauden rajoituksia, mutta meistä olisi sellainen menettely sietämätöntä. On hauskaa että otitte tämän kysymyksen puheeksi, joten sain tilaisuuden osottaa teille, kuinka paljoa suoranaisemmin ja tehokkaammin yksityinen kansalainen nykyjään voi vaikuttaa tuotantoon, kuin teidän aikakaudellanne, jolloin niinkutsuttu yksityisyrittelijäisyys oli vallalla. Sitä olisikin oikeammin kutsuttava kapitalisti-yrittelijäisyydeksi, sillä yksityisellä kansalaisella oli siinä yleensä sangen vähän sananvaltaa». »Mainitsitte äsken, että kalliiksi tulevien tavarain hintaa voidaan korottaa», huomautin hänelle. »Mutta miten voitte yleensä määrätä hintoja maassa, missä ei ole laisinkaan kilpailua ostajain ja myyjäin kesken?» »Se tapahtuu aivan samoin kuin teidän aikanannekin», vastasi tohtori Leete. »Haluatte luonnollisesti tarkempaa selvitystä», jatkoi hän, kun katsoin häntä hiukan epäillen. »Mutta selitys on aivan helppo. Teidän aikanannekin jo pidettiin jonkun esineen hinnan perusteena niitä työkustannuksia, mitä sen valmistamiseen tarvittiin. Nyt menettelemme aivan samalla tavalla. Silloin vaikuttivat erilaiset palkat myöskin eroa hinnoissa. Nyt, jolloin kaikkien palkka on sama, vaikuttaa hintaan ainoastaan se tuntimäärä, mikä kullakin alalla työskennellään päivässä. Ammateissa, jotka ovat niin vaikeita, että päivässä ollaan työssä ainoastaan neljä tuntia, jotta saataisiin kylliksi vapaaehtoisia, on luonnollisesti päivätyön kustannukset kaksi kertaa suuremmat kuin ammateissa, missä työskennellään kahdeksan tuntia. Tulos on, kuten huomaatte, työkustannuksiin nähden sama, kuin jos neljä tuntia työskentelevä olisi teidän aikakaudellanne saanut kaksi kertaa suuremman palkan kuin muut. Kun tämä lasku sovitetaan kaikkeen työhön, minkä jonkun tuotteen valmistaminen vaatii, saadaan tuotteen suhteellinen hinta, s. t. s. sen hinta muihin tuotteisiin verrattuna. Valmistus- ja kuljetuskustannusten lisäksi täytyy muutamien tavaralajien hintoja määrättäessä ottaa myöskin lukuun valmistukseen käytetyn raaka-aineen harvinaisuus. Tämä ei kuitenkaan tule kysymykseen välttämättömissä elintarpeissa eikä tuotteissa, mitä valmistetaan joukkokulutusta varten, koska niihin tarvittavia raaka-aineita on yllin kyllin saatavissa. Tällaisia tavaroita pidetään sitäpaitse aina runsaasti varastossa, jotta ollaan aina valmiit ottamaan vastaan vaihteluja, mitkä syntyvät lisäytyneestä kysynnästä tai pienemmästä valmistuksesta, jopa väliin kadostakin. Näiden tuotteiden hinnat alenevat vuosi vuodelta, mutta kohoavat ainoastaan aniharvoin, tuskinpa koskaan. Sen sijaan on sellaisiakin tuotteita joita ei koskaan voida saada tarpeeksi, ja toisia taas, joita on määrättyinä aikoina vähemmän kuin kysytään. Sellaisia ovat esim. tuoreet kalat ja maitotalouden tuotteet, kun taas edellisen ryhmän muodostavat sellaiset tavarat, joiden valmistamiseen tarvitaan harvinaista taitoa tai harvoin tavattavaa raaka-ainetta. Ainoa, minkä tässä tapauksessa voimme tehdä, on koettaa tasoittaa tavarain satunnaisesta vähyydestä johtuvia epäkohtia. Tämä käy siten, että korotetaan hintaa toistaiseksi, jos puute on ohimenevää laatua, tai pysyväisesti, jos se tulee kestämään pitemmän aikaa. Korkea hinta merkitsi teidän aikananne, että ainoastaan rikkaat voivat saada kysymyksenalaista tavaraa, mutta nyt, kun kaikilla on samat tulot, vaikuttaa kallis hinta ainoastaan sen, että tuotetta ostavat vain ne, joita se aivan erityisesti miellyttää. Kuten kaikille liikemiehille jää luonnollisesti kansallekin toisinaan varastoon sellaisia tavaroita, joista ei enää huolita, koska ne ovat joko muodin vaihtelun, ilman muutosten tai muiden syiden tähden menettäneet arvonsa. Sellaisia tuotteita luovutetaan kuluttajille toisinaan alle valmistuskustannustenkin, kuten liikemiehet teidänkin aikananne tekivät. Tappio lasketaan liikekustannuksiin. Kun kuluttajajoukko, jolle näitä jätteitä voidaan tarjota, on peräti suuri, ei yleensä olekkaan vaikeata saada niitä menemään ainoastaan vähäisellä tappiolla. – Tällainen on pääpiirteissään meidän tuotanto- ja jakamisjärjestelmämme. Onko se itse asiassa niin monimutkainen, kuin äsken arvelitte?» Sanoin, että järjestelmä oli mielestäni mitä yksinkertaisin. Tohtori Leete virkkoi: »Enpä luule liioittelevani väittäessäni, että jonkun lukemattomain yksityisliiketten päällikön työ oli teidän aikananne paljoa vaikeampaa, kuin nykyjään niiden Washingtonissa toimivain miesten, jotka johtavat koko kansan tuotantoa, sillä täytyihän edellisten sanomattoman tarkasti valvoa markkinain vaihtelua, kilpailijain juonia ja velallistensa maksukykyä. Tämä kaikki osottaa, paras ystäväni, kuinka paljoa helpompaa on hoitaa oikeasta kohdasta alettua kuin väärin alulle pantua asiaa. Kenraalin, joka voi ylhäältä ilmapallosta nähdä koko taistelutantereen yli, on helpompi ohjata miljoona sotamiestä voittoon, kuin alaupseerin menestyksellä johdattaa plutoonaansa tiheikössä». »Mahtava lienee mies, joka johdattaa tätä koko kansan parhaiden voimain muodostamaa työarmeijaa», huomautin. »Hän lienee maansa ensimäinen, arvokkaampi kuin Yhdysvaltojen presidentti?» »Hän on Yhdysvaltojen presidentti», vastasi tohtori Leete, »tai oikeammin sanoen teollisuusarmeijan johto on presidentin tärkeimpiä tehtäviä». »Miten presidentin vaali toimitetaan?» kysyin. »Kertoessani teille, kuinka tärkeä vaikutin kilpailuhalu on kaikilla teollisuusarmeijan asteilla», sanoi tohtori Leete, »mainitsin jo, että erityisen ansiokkaat henkilöt kohoavat kolmen alemman asteen kautta upseerin arvoon ja tässä piirissä taas luutnantista päälliköksi tai »esimieheksi» sekä vihdoin everstiksi. Sitte seuraa – suuremmilla teollisuusaloilla vasta yhden väliasteen kautta – jonkun yksityisalan kenraalin arvo. Hänen välittömän johtonsa alaisena on koko teollisuushaaran työ. Hän on sen toimiston päällikkö, jonka alaisena hänen ammattitoverinsa työskentelevät, ja hän on myöskin vastuunalainen sen toiminnasta. Ammattialan päällikkönä olevan kenraalin asemaa pidetään loistavana, ja se tyydyttääkin jo useimpain kunnianhimon. Mutta häntä, osaston kenraalia – jatkaakseni vertausta sotilasjärjestelmän kanssa – ylempänä on noiden kymmenen teollisuusryhmän päälliköt, kukin hoitaen useampia toisilleen sukua olevia tuotannon haaroja. Nämä työläisarmeijan kymmenen pääryhmän päälliköt vastaavat jotenkin teidän aikanne armeijaa komentavia kenraaleja, sillä jokaisen heidän alaisinaan on kymmenkunta jopa parikymmentäkin yksityisten teollisuusalojen päällikkönä olevaa kenraalia. Nämä kymmenen upseeria muodostavat ministeristön, jonka esimiehenä on armeijan korkein päällikkö, Yhdysvaltojen presidentti. Teollisuusarmeijan ylipäällikön tulee käydä kaikkien arvoastetten lävitse työmiehestä alkaen. Katsokaamme, kuinka se tapahtuu. Kuten olen jo sanonut, voi työntekijä ainoastaan osottamansa kyvyn kautta kohota upseerinkokelaaksi. Luutnantista hän kohoaa everstiksi tai päälliköksi äsken mainitsemassani järjestyksessä. Kokelaiksi pääsevät ainoastaan ne, joilla on parhaat todistukset. Ammattialan päällikkö nimittää kaikki alaisensa toimimiehet, häntä itseään ei nimitetä, vaan hän valitaan äänestyksellä». »Äänestykselläkö!» huudahdin kummastellen. »Eikö se ole omiaan heikontamaan järjestyksenpitoa ammattialalla, sillä kokelaat tietysti koettavat hankkia niiden työntekijäin kannatusta, jotka ovat heidän johdettavinaan?» »Niin epäilemättä kävisi», vastasi tohtori Leete, »jos työntekijöillä olisi ääni-oikeutta tai vaikutusvaltaa näissä vaaleissa. Mutta niin ei ole laita. Juuri siinä on eräs järjestelmämme omituisuus. Ammattialan päälliköksi valitaan joku eversti, ja vaalin toimittavat kunkin alan kunniajäsenet, siis ne, jotka ovat aikansa sillä alalla palvelleet ja saaneet eron. Kuten tiedätte, pääsemme me vapaiksi teollisuusarmeijasta neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina ja voimme käyttää lopun elämäämme joko kehittääksemme itseämme tai kaikenlaisiin virkistyksiin. Siitä huolimatta on jokainen yhä edelleen lujilla siteillä yhdistetty ammattialaan, johon hän aikoinaan kuului, ja seuraa sitä harrastuksella. Ystävyyssuhteet, joita siellä olemme solmineet, kestävät kuolemaan saakka. Jäämme edelleen ammattialallamme kunniajäseniksi ja valvomme tarkasti sekä innokkaasti, että se menestyisi ja pysyisi maineessa nuoremman sukupolvenkin käsissä. Klupeissa, joihin samaan ammattiin kuuluvat »vanhat herrat» kokoontuvat seurustelemaan keskenään, on yleisimpänä keskusteluaineena ammattialaa koskevat asiat, ja nuorten päällikönkokelaitten täytyy olla sangen kyvykkäitä, jos mieli kestää tämän »vanhan kaartin» arvostelua. Tähän seikkaan on kansa luottanut jättäissään kunkin ammattialan päällikön valitsemisen sen kunniajäsenten huoleksi. Ja luulenpa olevani oikeassa väittäessäni, ettei mikään aikaisempi yhteiskunnallinen järjestö ole voinut muodostaa ihanteellisempaa valitsijajoukkoa, kuin tämä on. Se on tykkänään puolueeton, tuntee aivan tarkkaan ehdokasten kyvyn ja kunnon, harrastaa asiaa ja koettaa parhaansa mukaan ottaa sen edut huomioon vaalia toimittaessansa. Kun se ei sen lisäksi ole minkäänlaisten itsekästen vaikuttimien alainen, on se kaikin puolin täysin sopiva toimeensa. Kaikki kymmenen komentavaa kenraalia, toisin sanoen kymmenen ammattiryhmän päällikköä valitaan niiden eri alojen kenraalien keskuudesta, jotka muodostavat ryhmän. Vaalin toimittavat kaikkien ryhmään kuuluvain ammattialojen kunniajäsenet. Kukin erikoisala koettaa saada oman päällikkönsä valituksi, mutta ei yhdelläkään ole niin paljon ääniä käytettävinään, että se voisi saada kokelaan yksinään lävitse, ellei hän saavuta muiden erikoisalojen enemmistön kannatusta. Voin vakuuttaa, että nämä vaalit ovat peräti vilkkaita». »Presidentiksi valitaan luonnollisesti joku noista kymmenestä eri ammattiryhmien päälliköstä», huomautin. »Niin tehdään», vastasi tohtori Leete, »mutta he voivat päästä ehdokkaiksi vasta sitte, kun ovat olleet jonkun ajan poissa tästä toimesta. Harvoin ehtii kukaan suorittaa kaikki asteet aina ammattiryhmän päällikön toimeen saakka ennenkuin hän on täyttänyt neljäkymmentä vuotta. Ja suoritettuaan tässä toimessa vaadittavan viisivuotisen palveluskauden, on hän jo neljänkymmenenviiden vuotias. Jos hän on vanhempi, pysyy hän kuitenkin toimessaan, kunnes palveluskausi on lopussa. Jos hän taasen on nuorempi, pääsee hän siitä huolimatta vapaaksi tämän viisivuotisen palvelusajan suoritettuaan. Ei olisi asialle hyödyksi, että hänet lähetettäisiin uudelleen entiseen paikkaansa riveissä. Tarkoituksena on saada hänet tottumaan siihen ajatukseen, että hän taas kuuluu kansan suureen joukkoon ja on sen jäsen samalla kuin teollisuusarmeijankin. Sitäpaitse tulee hänen koettaa tällä väliajalla perehtyä muidenkin ammattiryhmien yleisiin tuotantosuhteisiin, eikä ainoastaan sen, jonka johtajana hän on ollut. Presidentti valitaan ammattiryhmien entisten vaalikelpoisten johtajain joukosta. Vaaliin ottavat osaa kaikki ne kansalaiset, jotka eivät kuulu työ-armeijaan». »Eivätkö työarmeijan jäsenet saa äänestää presidentin vaalissa?» kysyin. »Eivät», vastasi tohtori Leete. »Se vaikeuttaisi järjestyksenpitoa armeijassa, joka on presidentin toimia koko kansan edustajana. Tässä häntä auttaa tehokkaasti tarkastusvaliokunta, jolla on sangen tärkeä tehtävä järjestelmässämme. Sen ratkaistaviksi jätetään kaikki valitukset tai muistutukset, jotka koskevat tavarain laatua, päällysmiesten sopimatonta käytöstä tai kunnottomuutta sekä kaikenlaisia toimessa sattuneita epäkohtia. Tarkastusvaliokunta ei kuitenkaan ryhdy toimiin yksinomaan vasta sitte, kun sille on jätetty valitus. Se panee toimeen tutkimuksia myöskin kuulemiensa virkavirheitä koskevain huhujen johdosta, sekä ennen kaikkea koettaa järjestelyn ja alituisen, kaikkia aloja käsittävän valvonnan kautta huomata ja poistaa epäkohtia, joita ei vielä ole keksitty. Presidentti on toimeensa astuessaan tavallisesti lähes viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen toimikautensa kestää viisi vuotta, joten hän on kunniakas poikkeus säännöstä, että neljänkymmenenviiden vuoden ikä oikeuttaa asettumaan lepoon. Kun hänen toimiaikansa on lopussa, kutsutaan kokoon kansankongressi, joka ottaa vastaan presidentin toimintakertomuksen ja joko hyväksyy tai hylkää sen. Edellisessä tapauksessa valitaan presidentti tavallisesti edustamaan maatansa viideksi vuodeksi kansainvälisessä liittoneuvostossa. Kongressi tarkastaa myöskin toimestaan eroavain ammattiryhmäin johtajain toimintakertomukset, ja sen lausuma moite tai paheksuminen riistää asianomaiselta oikeuden päästä ehdokkaaksi presidentin vaalissa. Mutta aniharvoin on kongressilla syytä muuhun kuin kiitollisuuteen näitä korkeimpia toimimiehiään kohtaan. Jo se seikka, että he ovat kohonneet syvistä riveistä ja käyneet niin monien ja vaikeiden kokeitten lävitse, todistaa kyllin selvästi heidän erinomaista kykyään ja kuntoaan. Mitä taas heidän rehellisyyteensä tulee, on yhteiskuntajärjestelmämme jo takeena siitä, että heidän ainoana toimintaohjeenaan on ainoastaan kansalaistensa kunnioituksen saavuttaminen. Lahjominen on mahdotonta yhteiskunnassa, jossa ei ole köyhiä lahjottaviksi eikä rikkaita lahjojiksi, jota paitse korkeampain virkojen täyttämistapa jo tekee vaalikiihotuksen ja kannatuksen hankkimista tarkoittavan keinottelun mahdottomaksi». »Yhtä seikkaa minun täytyy vielä kysyä», sanoin. »Ovatko taiteen tai tieteen palvelukseen antautuneet oikeutetut ehdokkaiksi presidentin vaalissa? Ja jos näin on laita, niin mihin ryhmään he kuuluvat siinä arvoasteikossa, joka on vallalla teollisuusarmeijassa?» »He eivät kuulu siihen ensinkään», vastasi tohtori Leete. »Insinöörit, arkkitehdit ja muut käytännöllisten alojen oppineet kuuluvat teollisuusarmeijaan, mutta muut taiteen ja tieteen edustajat, kuten opettajat ja lääkärit sekä palveluksestaan teollisuusalalla vapautetut taiteilijat ja kirjailijat eivät kuulu teollisuusarmeijaan. Sentähden he ovatkin oikeutetut ottamaan osaa presidentinvaaliin, mutta eivät voi itse tulla valituiksi toimeen. Kun presidentin tärkeimpänä tehtävänä on valvoa teollisuusarmeijan työtä ja ylläpitää järjestystä, on välttämätöntä, että presidentti itse on suorittanut kaikki asteet siinä, kyetäksensä täydellisesti toimeensa». »Se on aivan paikallaan», vastasin. »Mutta jos eivät lääkärit eivätkä opettajat ole kyllin perehtyneet teollisuuteen päästäksensä presidentiksi, ei presidenttikään luullakseni ole kyllin selvillä lääketieteestä tai kasvatuksesta, voidakseen asettua johtamaan näitä aloja». »Sitä hän ei teekkään», sanoi tohtori Leete. »Hän on vain vastuunalainen yleensä siitä, että lakeja noudatetaan kaikilla aloilla. Muuta tehtävää hänellä ei ole lääketieteen eikä kasvatuksen alalla. Niitä johtavat erityiset, alan omien jäsenten keskuudesta valitut vanhimpain neuvostot, joissa presidentti on puheenjohtajana ja käyttää ratkaisevaa äänivaltaa. Jäsenten valitsemisen näihin neuvostoihin, jotka myöskin tekevät tilin toimestaan kongressille, toimittavat opettaja- tai lääkärikuntien kunniajäsenet, siis kaikki maassa olevat palveluskautensa suorittaneet lääkärit tai opettajat». »Kun jätätte kunkin alan johtokuntain jäsenten vaalin sen entisten jäsenten toimitettavaksi», huomautin, »olette itse asiassa vain sovittaneet koko kansaan saman menettelyn, jota meidän aikakaudellamme väliin käytettiin pienemmässä mittakaavassa eräissä yliopistoissa. Niidenkin hallinnon vaalin toimittivat laitoksen entiset oppilaat». »Vai niin, oliko teillä todellakin sellainen tapa jo käytännössä?» kummasteli tohtori Leete. »Sitä en ole tiennyt, eivätkä luullakseni muutkaan meikäläiset. Tuo tieto huvittaa meitä, sillä kysymyksenalaisen menettelytavan synnystä on paljon keskusteltu. Olemmepa jo luulleet, että siinä kerrankin on ilmiö, joka on »uutta auringon alla». Vai yliopistoissanne? Sepä on hauskaa! Kerrotte kai siitä joskus toiste lähemmin?» »Siitä on sangen vähän kerrottavaa», vastasin. »Olen jo sanonut kaikki, mitä siitä voi sanoa. Aate on tosin sieltä kotoisin mutta silloin se oli vielä kehdossaan, täällä se on vasta kehittynyt täyteen kukoistukseensa». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3559 6666 2006-10-14T14:25:32Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.134|62.248.155.134]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.134|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Seitsemästoista luku|Seitsemästoista luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Yhdeksästoista luku|Yhdeksästoista luku]] |otsikko=Kahdeksastoista luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Samana iltana istuimme tohtori Leeten kanssa vielä hetken yhdessä, sitte kun naiset olivat menneet levolle. Keskustelimme, mitä seurauksia on siitä, että kansalaiset vapautetaan työstä neljänkymmenenviiden vuoden iässä. Keskustelun aiheutti tohtori Leeten äskeinen kertomus siitä, missä määrässä nämä lepoon asettuneet kansalaiset ottavat osaa maan asiain hoitoon. »Neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen», sanoin minä, »on vielä kymmenen vuotta täysissä ruumiillisissa voimissa ja parikymmentä vuotta täysin voimakas henkiseen työhön. Eivätkö voimakkaat luonteet pidä pikemmin rangaistuksena kuin palkintona sitä, että heille jo tässä iässä annetaan ero, heidät työnnetään syrjään». »Hyvä herra West!» huudahti tohtori Leete nauraen, »ette aavista, kuinka omituisilta esittämänne yhdeksännentoista vuosisadan aatteet väliin tuntuvat meistä, kuinka ne meitä huvittavat! Tietäkää siis, te toisen ja kuitenkin saman suvun lapsi, että työ, jota jokaisen on osaltaan suorittaminen, jotta kansa voisi viettää aineellisessa suhteessa turvattua ja mukavaa elämää, ei ole suinkaan tärkeintä, huvittavinta eikä arvokkainta, mihin voimme käyttää voimiamme. Me pidämme sitä velvollisuutena, jota ei voida välttää. Vasta kun se on suoritettu, voimme tykkänään käyttää voimamme korkeampia tarkoitusperiä varten, jalostaviin toimiin ja henkisiin nautinnoihin, jotka vasta muodostavat elämän. Me tosin teemme kaikki, saadaksemme taakan tasaisesti jaetuksi sekä työn yksityiskohdissaan mahdollisimman viehättäväksi ja vähän rasittavaksi. Ja olemmehan onnistuneetkin siinä määrässä, että työ ei ole raskasta muuten kuin suhteellisesti, onpa se usein suorastaan huvittavaakin. Mutta me emme pidä elämän päätarkoituksena työtä, vaan korkeampaa ja jalompaa toimintaa, johon voimme antautua työkauden suoritettuamme. Luonnollisesti eivät kaikki, eivätpä edes useimmatkaan harrasta tieteellisiä tai kirjallisia kysymyksiä ja opintoja, jotka tekevät vapaa-ajan suurimmaksi elämän nautinnoksi sen mielestä, ken niihin on ihastunut. Useat pitävät elämän loppupuolta huvien aikana, jolloin matkustetaan, seurustellaan vanhojen ystävien ja työtoverien kanssa tai puuhataan toimissa, mihin on persoonallista halua. Toiset taasen rientävät huvista huviin – sanalla sanoen elämän loppupuolella nautitaan kaikessa rauhassa kaikkea sitä hyvää, mitä nauttija on itse ollut luomassa. Mutta huolimatta erilaisista persoonallisista taipumuksista, jotka määräävät, miten kukin yksilö käyttää elämänsä vapaa-ajan, olemme kaikki yksimielisiä siitä, että palveluksesta vapautuminen vasta alkaa sen ikäkauden, jolloin pääsemme täydellisesti nauttimaan perinnöllisiä oikeuksiamme, – jolloin vasta tulemme todella täysi-ikäisiksi ja pääsemme vapaiksi kaikesta pakonalaisuudesta sekä valvonnasta. Silloin vasta nautimme palkkaa työstämme. Samoin kuin teidän aikakautenne kärsimättömät nuorukaiset tuskin malttoivat odottaa, kunnes täyttivät yksikolmatta vuotta, samoin odotamme me päivää, jolloin tulemme neljänkymmenenviiden vanhoiksi. Yhdenkolmatta iässä tulemme miehiksi, neljänkymmenenviiden vanhoina uudelleen nuoriksi. Se ikäkausi, mitä te kutsuitte kypsyneeksi miehuudeksi ja vanhuudeksi, on nykyjään kadehdittavampi osa elämää, kuin nuoruus. Nykyajan varallisuus ja täydellisesti huoleton elämä, joka tulee jokaisen osaksi, siirtävät varsinaisen vanhuudenijän paljoa kauemmaksi ja tekevät sen paljoa hauskemmaksi, kuin teidän aikakaudellanne. Tavallisen lujarakenteiset henkilöt elävät keskimäärin kahdeksankymmenenviiden tai yhdeksänkymmenen vuoden vanhoiksi ja me olemme luullakseni neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina nuorempia, kuin te kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Meistä tuntuu omituiselta, että te jo neljänkymmenenviiden vuotiaina, jolloin meillä alkaa elämän nautintorikkain osa, aloitte tuntea olevanne vanhoja ja katsella taaksepäin elettyyn ikään. Teillä oli aamupäivä, meillä taas on iltapäivä elämän valoisin osa». Keskustelumme johtui sitte muistaakseni kahdennenkymmenennen vuosisadan leikkeihin ja kansanhuveihin, joita vertailimme yhdeksännentoista vuosisadan vastaaviin ilmiöihin. »Yhdessä suhteessa niissä on huomattavan suuri ero», sanoi tohtori Leete. »Meillä ei ole enää ammattiurheilijoita, noita teidän aikakautenne omituisia olentoja, eivätkä meidän aikamme atleetit taistele enää hankkiakseen rahaa, kuten teidän. Nykyjään kilpaillaan yksinomaan maineen tähden. Jalo kilpailu eri ammattialojen välillä sekä työntekijän kaikkiykseydentunto ammattitovereitansa kohtaan aiheuttavat alituisesti kaikenlaisia kilpaleikkejä sekä maalla että vesillä. Palveluskautensa suorittaneet kunniajäsenet ovat yhtä innostuneita, kuin nuori polvikin. Ensi viikolla on Marbleheadin luona kilpapurjehdus ammattikuntien kesken. Silloin voitte vertailla tällaisen kilpailun synnyttämää yleistä innostusta siihen, mitä samanlainen tapaus synnytti teidän aikakaudellanne. Nykyjään tunnustetaan Rooman kansan huuto: »leipää ja huvituksia!» täysin järkeväksi sekä oikeutetuksi. Leipä on elämän ensi ehto, huvitukset toinen aivan yhtä tärkeä, ja kansa pitää huolen siitä, että molempia on saatavissa. Yhdeksännentoista vuosisadan amerikalaisten oli yhtä vaikea tyydyttää toista kuin toistakin näitä tarpeita. Vaikka kansa olisi silloin saanutkin enemmän joutoaikaa, olisi se luullakseni joutunut ymmälle siinä, miten sitä käyttää. Me emme joudu koskaan sellaiseen pulaan». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3560 6463 2006-10-14T09:43:42Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kahdeksastoista luku|Kahdeksastoista luku ]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kahdeskymmenes luku|Kahdeskymmenes luku]] |otsikko=Yhdeksästoista luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Tavallisilla kävelymatkoillani pistäysin eräänä aamuna Charlestownissa. Muutokset, joita vuosisata oli saanut aikaan tässä kaupunginosassa, olivat liian monilukuiset ja suuret kerrottaviksi. Erityisesti herätti huomiotani, että vanha valtion vankila oli kadonnut. »Se on hävitetty jo ennen minua, mutta olen kuullut siitä kerrottavan», sanoi tohtori Leete, kun mainitsin asiasta aamiaista syödessämme. »Meillä ei ole enää vankiloita. Kaikki atavismin tapaukset hoidetaan sairaalassa». »Atavisminko tapaukset!» huudahdin ihmeissäni. »Niin», vastasi tohtori Leete. »Ainakin puoli vuosisataa sitte ja luullakseni jo aikaisemminkin lakattiin näitä onnettomia rankaisemasta». »En ymmärrä, mitä tarkoitatte», sanoin. »Atavismiksi kutsuttiin meidän aikakaudellamme sitä, kun jossakin elävässä henkilössä esiintyi erittäin selvästi joku hänen esivanhemmissansa tavattu erityinen piirre. Tarkoitatteko, että rikoksia pidetään nykyjään tällaisina esi-isien aikaisemmasta menettelystä johtuvina ilmiöinä?» »Pyydän anteeksi», vastasi tohtori Leete hymyillen puoleksi leikillisesti puoleksi hyvittelevästi, »mutta kun kysytte noin suoraan, täytyy minun tunnustaa, että niin teemme». Olin kuullut jo niin paljon seikkoja, jotka osottivat jyrkkää eroa yhdeksännentoista- ja kahdennenkymmenennen vuosisadan siveyskäsitteiden välillä, että olisi ollut mieletöntä loukkautua tohtori Leeten sanoista. Ja jos ei tohtori olisi puhunut niin anteeksipyytävällä äänellä eikä rouva Leete ja Edit näyttäneet niin kiusallisesti hämmästyneiltä, en varmaankaan olisi punastunutkaan, kuten nyt kävi, kun vastasin: »Minulla ei tosiaankaan ole ollut syytä ylpeillä aikalaisistani, mutta totta puhuen – –» »Mehän teidän aikalaisianne olemme, herra West», kiirehti Edit keskeyttämään. »Aikalaisia ovat ne, joiden joukossa eletään, ja koska elätte meidän keskuudessamme, olette te aikalaisemme». »Kiitos, neiti! Koetan ajatella samalla tavalla kuin te», vastasin, ja mieliharmini katosi heti, kun näin hänen katseensa. »Olenhan sitäpaitse kasvatettu Kalvinin uskoon», jatkoin nauraen, »joten minun ei tarvitsisi laisinkaan ihmetellä väitöstä, että rikokset ovat isien perintöä». Tohtori Leete jatkoi: »Itse asiassa emme suinkaan käytä sanaa atavismi viitataksemme sillä teidän aikalaisiinne – Edit suokoon anteeksi, että käytän sitä sanaa – emmekä suinkaan tahdo väittää, että pidämme, aineellista edistystä lukuunottamatta, itsiämme parempina, kuin silloiset ihmiset olivat. Teidän aikakaudellanne johtui ainakin yhdeksäntoista kahdeskymmenesosaa rikoksista – jos käsitämme sanan laajimmassa merkityksessään ja otamme lukuun kaikki hyljättävät teot – yksityisten erilaisista varallisuussuhteista. Köyhiä ajoi puute rikoksiin, rikkaita taas suuremman voiton toivo sekä halu pitää ennen voittamansa omaisuuden. Kaiken rikoksellisuuden aiheuttajana oli joko suoraan tai välillisesti rahan himo. Rahan omistaminen merkitsi silloin kaiken hyvän omistamista. Se oli sen myrkyllisen rikkaruohon juuri, jota lainsäädäntö-, tuomioistuin-ja poliisikoneistonne tuskin voi estää tukahduttamasta sivistystänne tykkänään. Kun asetimme kansan kaiken omaisuuden yksinoikeutetuksi isännäksi ja takasimme jokaiselle yksilölle riittävän toimeentulon, poistimme samalla toisaalta kaiken kurjuuden ja estimme toisaalta varallisuuden kasaantumisen. Siten revimme juuret siltä myrkylliseltä kasvilta, joka loi varjoaan koko teidän yhteiskuntanne ylitse, ja se kuivui kuten Joonaan kurpitsa yhdessä ainoassa päivässä. Se suhteellisesti pieni määrä rikoksia, mikä ilmestyi henkilökohtaisina väkivaltaisuuksina ilman että voitonhimo oli vaikuttimena, rajoittui jo teidän aikakaudellanne ainoastaan valistumattomiin ja eläimellisissä oloissa eläviin ihmisluokkiin. Nykyjään, jolloin kasvatus ja hyvät tavat eivät enää ole muutamien harvojen etuoikeuksia, vaan kaikkien yhteisomaisuutta, kuullaan tuskin puhuttavankaan moisista hirmutöistä. Käsittänette siis, minkätähden käytämme sanaa atavismi, kun puhumme rikoksista. Teemme niin, koska melkein kaikilta niiltä eri rikoksilta, mitä te tunsitte, nyt puuttuu varsinaisia syitä. Jos niitä siitä huolimatta sattuu, voidaan ne selittää ainoastaan esi-isiltä perittyjen luonteenominaisuuksien sairaloisina ilmauksina. Te kutsuitte henkilöitä, jotka varastivat ilman varsinaista syytä, kleptomaaneiksi ja piditte vääränä rangaista heitä samoin kuin muita varkaita. Menettelitte todellisten kleptomaanien suhteen aivan samoin, kuin me menettelemme atavismin uhrien kanssa. Me surkuttelemme ja säälimme heitä sekä asetamme heidät tarkan, mutta lempeän valvonnan alaisiksi». »Teidän oikeuslaitoksillanne lienee helppo työ», huomautin. »Kun ei teillä ole varsinaista yksityisomaisuutta, ei liikeriitoja kansalaisten kesken, ei kiinteimistöjä jaettavina eikä velkoja perittävinä, ei teillä myöskään voi olla näistä johtuvia käräjäjuttuja, ja kun ei täällä myöskään ole toisen omaisuuden anastamisesta johtuvia rettelöitä sekä ainoastaan aniharvoja rikoksia, ette luullakseni ensinkään tarvitse tuomareita ettekä asianajajia». »Asianajajia meillä ei ole ainoatakaan», vastasi tohtori Leete. »Kun kansan ainoana tarkoitusperänä riita-asioissa on saada totuus selville, olisi peräti typerää laskea asiaan osallisiksi henkilöitä, joiden ainoana tehtävänä on saada se sotketuksi ja peitetyksi». »Kuka sitte puolustaa syytettyjä?» »Jos hän on syyllinen, ei hän tarvitse puolustajaa, sillä hän tunnustaa useimmiten syyllisyytensä itse», vastasi tohtori Leete. »Syytetyn vastaus syytökseen ei ole meillä enää pelkkä muotoseikka, kuten teillä, vaan se vaikuttaa ratkaisevasti asian päätökseen». »Ette kai tarkoittane, että syytetty julistetaan vapaaksi, jos hän väittää olevansa syytön?» »Sitä en tarkoita. Ketään ei syytetä yksinomaan epäluulojen perusteella, ja vaikka hän kieltääkin, jatketaan tutkintoa siitä huolimatta. Mutta näin käy ainoastaan aniharvoin. Useimmiten syytetty tunnustaa. Jos hän valhettelee ja todistetaan sittemmin selvästi syylliseksi, tuomitaan hänelle kaksinkertainen rangaistus. Valhetta kuitenkin kammotaan niin syvästi, että ani harvat rikolliset koettavat sen avulla pelastua». »Sepä on kummallisinta, mitä olen tähän asti kuullut!» huudahdin. »Jos valhe on joutunut pois käytännöstä, on täällä tosiaankin »uusi taivas ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu», kuten profeetta on ennustanut». »Samoin uskovat monet muutkin nykyjään», vastasi tohtori. »He väittävät, että elämme tuhatvuotisessa valtakunnassa, ja paljon onkin seikkoja, jotka näyttävät puolustavan tätä väitöstä. Mutta suotta te sitä ihmettelette, että valhetteleminen on kadonnut maailmasta. Ei siinä ole mitään ihmeteltävää. Olihan valhe jo teidänkin aikakaudellanne harvinaista samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvain henkilöiden kesken. Pelosta johtuva valhetteleminen oli arkuuden merkki ja petosta tarkoittava valhe keinottelun välikappale. Ihmisten erilainen taloudellinen asema ja voiton himo jakoivat lakkaamatta palkintoja valhettelijalle. Mutta siitä huolimatta kammoivat jo silloin valhetta kaikki ne, joiden ei tarvinnut pelätä eikä koettaa pettää toisiaan. Kun nykyjään olemme kaikki samanlaisessa taloudellisessa asemassa, kun ei kenenkään tarvitse enää pelätä toistansa eikä kukaan voi vähintäkään hyötyä toisen pettämisestä, on valheen kammominen käynyt niin yleiseksi, että nekin, jotka jossakin suhteessa ovat rikoksentekijöitä, alentuvat, kuten sanottu, ainoastaan aniharvoin valhettelemaan. Jos syytetty kuitenkin turvautuu valheeseen, määrää tuomari kaksi toveriaan selittämään asiaa. Toinen näistä puolustaa syytettyä, toinen koettaa saada selville todisteita hänen syyllisyydestään. Kuinka vähän näillä miehillä on yhtäläisyyttä teidän aikanne palkattujen syyttäjäin ja puolustajain kanssa, jotka jo ennakolta ottivat tehtäväkseen joko syytetyn vapauttamisen tai langettamisen, huomaatte siitä, että tutkinto on alettava alusta, elleivät molemmat tule aivan yksimieliseen päätökseen syytöksen suhteen. Jos jomman kumman menettely edes hiukan vivahtaisi puolueelliselta, pidettäisiin sitä tavattomana häpeänä». »Ovatko siis sekä syyttäjä että puolustaja myöskin tuomareita?» kysyin. »Ovat. He vuorottelevat näissä toimissa. Toisinaan he ovat tuomareina, toisinaan syyttäjänä tai puolustajana. Mutta olkootpa he missä näissä toimissa tahansa, tulee teidän aina pysyä puolueettomina. Menettelemme itse asiassa samoin, kuin oikeusistuin, jossa on kolme tuomaria, kukin koettaen valaista asiaa omalta näkökannaltaan. Jos he kaikki ovat asiasta yhtä mieltä, voimme täydellä syyllä otaksua, että päätös on niin lähellä totuutta, kuin ihmiset yleensä voivat päästä». »Oletteko siis poistaneet valamiehet?» »Ne olivat tosin paikoillaan teidän aikakaudellanne, jolloin oli palkattuja asianajajia, lahjoja ottavia tuomioistuimenjäseniä sekä tuomareita, jotka usein olivat riippuvassa asemassa. Mutta nyt ovat valamiehet tarpeettomia. Ei ole enää mitään syytä, joka saisi tuomarin toimimaan muussa tarkoituksessa, kuin saadakseen selville totuuden». »Miten tuomarit valitaan nykyjään?» kysyin. »Hekin ovat kunniakkaana poikkeuksena säännöstä, että kaikki henkilöt saavat vapauden toimestaan neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina. Presidentti nimittää joka vuosi tuomareiksi tarpeellisen määrän tämän ikärajan saavuttaneita henkilöitä. Nimitettyjen lukumäärä on tietysti aivan vähäinen ja toimesta johtuva kunnia siksi suuri, että sen katsotaan täysin korvaavan täten syntyvän palvelusajan pitennyksen. Tuomarintoimesta voidaan tosin kieltäytyä, mutta niin käy ainoastaan aniharvoin. Valitun toimintakausi on viisi vuotta, eikä häntä voida valita sen jälkeen uudelleen. Korkeimman tuomioistuimen jäsenet, joiden on valvottava lakien noudattamista, valitaan tuomarien keskuudesta. Jos tässä virastossa tulee joku paikka avonaiseksi, valitsevat sinä vuonna eroamisvuorossa olevat tuomarit siihen jonkun toverinsa, jonka palveluskausi ei vielä ole lopussa. Se on heidän viimeinen tehtävänsä, ja he äänestävät toimeen henkilöä, jonka luulevat siihen parhaiten kykenevän». »Kun ei kertomuksestanne päättäen ole enää mitään sellaisia toimia, joissa tuomari voisi käytännöllisesti valmistua virkaansa, niin ryhtynevät he harjoittamaan ammattiansa suoraan lainopillisesta tiedekunnasta päästyään», sanoin. »Ei ole enää lainopillisia tiedekuntia», vastasi tohtori hymyillen. »Erityistä lakitiedettä ei myöskään ole. Vanha yhteiskuntajärjestelmä monimutkaisine sotkuisine suhteineen tarvitsi mutkallisia ja venyviä lakeja, jotka vuorostaan vaativat selityksiä. Mutta nykyisen johdonmukaisen järjestelmän vallitessa tarvitsemme ainoastaan muutamia täysin selviä ja yksinkertaisia lakimääräyksiä. Kaikki ihmisten väliset keskinäiset suhteet ovat paljoa yksinkertaisempia, kuin teidän aikakaudellanne. Senpätähden emme tarvitsekkaan enää hiuksia halkovia lakimiehiä, jotka pitivät hallussaan teidän käräjäsalejanne, vääntäen asioita puoleen ja toiseen. Mutta älkää luulko, että halveksisimme noita vanhoja kunnianarvoisia herroja, vaikka emme voi heitä enää käyttää. Päinvastoin me kunnioitamme heitä syvästi, melkeinpä pelkäämme heitä, sillä he yksin kykenivät selittämään sitä sekavuutta, mihin omistusoikeus, kauppasuhteet ja persoonallinen riippuvaisuus olivat saattaneet yhteiskuntanne. Mikäpä voisikaan painavammasti ja räikeämmästi todistaa järjestelmänne monimutkaisuutta ja sotkuisuutta, kuin juuri se seikka, että oli välttämätöntä polvi polvelta riistää kyvykkäimmät henkilöt muilta aloilta ja muodostaa heistä erityinen opetettu ammattikunta, joka hädin tuskin kykeni edes hiukan ymmärrettävästi selittämään voimassa olevaa lakia niille, joiden kohtalo siitä riippui. Teidän suurten juristienne julkaisut, Blackstonen, Chittyn, Storyn ja Parsonin teokset ovat kirjastoissamme, vierekkäin Duns Scotus’en ja muiden skolastikoitten kirjojen kanssa todistamassa inhimillistä kykyä, mitä on tuhlattu asioihin, joilla ei ole vähintäkään yhteyttä nykyisten harrastustemme kanssa. Meidän tuomarimme ovat aivan yksinkertaisesti paljon kokeneita, terävänäköisiä ja varovaisia parhaassa iässä olevia henkilöitä. Mainitsen vielä teille hiukan alempaan tuomariemme tärkeimmistä tehtävistä», jatkoi tohtori Leete. »He ratkaisevat kaikki sellaiset riitakysymykset, missä työntekijä syyttää päällysmiestä väärästä tai sopimattomasta kohtelusta. Näitä kysymyksiä tutkii ja ratkaisee ainoastaan yksi tuomari, eikä tuomiosta voida valittaa. Kolme tuomaria käsittelee ainoastaan raskaampia syytöksiä. Teollisuusarmeijassa tulee pitää tarkkaa järjestystä, jos mieli sen menestyä, mutta työntekijä on oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista ja säädyllistä kohtelua, ja tätä vaatimusta kannattaa koko kansan yleinen mielipide. Päällysmies käskee ja työntekijä tottelee, mutta ei ainoakaan päällikkö ole niin korkealla, että hän uskaltaisi osottaa röyhkeyttä alhaisintakaan työntekijää kohtaan. Eräs nopeimmin ja varmimmin rangaistavia rikoksia onkin viranomaisen osottama törkeä tai raaka käytös alaisiaan tai yleisöä kohtaan. Tuomarimme eivät vaadi viranomaisiltamme ainoastaan oikeudenmukaista, vaan myöskin kohteliasta käytöstä kaikkia kohtaan. Eivät suurimmatkaan kansalle osotetut palvelukset voi puolustaa syytettyä, jos hän on käyttäytynyt raa’asti tai loukkaavasti». Tohtori Leeten puhuessa kiintyi huomioni siihen, että hän aina vain käytti sanaa »kansa» eikä koskaan puhunut Yhdysvaltojen yksityisten valtioitten hallituksista. Sen johdosta kysyin, ovatko yksityiset valtiot hävinneet, kun maasta on muodostettu yksi tuotantopiiri. »Se oli välttämätöntä», vastasi hän. »Yksityisten valtioitten hallitukset vaikuttivat häiritsevästi teollisuusarmeijan valvontaan ja järjestyksenpitoon, jonka tulee olla yhtenäisen ja yhdenmukaisen. Ja vaikka eivät yksityisten valtioitten hallitukset olisikaan käyneet sopimattomiksi muista syistä, ovat ne aivan tarpeettomia nykyjään, jolloin valtion hallinto on niin peräti yksinkertaista teidän aikakauteenne verraten. Nykyjään on hallituksen melkeinpä ainoana tehtävänä tuotannon johtaminen. Melkein kaikki ne toimet, jotka olivat teidän aikakautenne hallitusten huolena, ovat nyt lakanneet. Meillä ei ole armeijaa, ei laivastoa eikä minkäänlaista sotilaslaitosta. Meillä ei ole ulkoasiain ministerejä, ei valtion rahastoa, ei tullia, veroja eikä veron kantajia. Ainoat hallituksen toimenpiteet, mitä teidän aikakaudeltanne on säilynyt, on oikeuslaitos ja järjestyksen ylläpito. Olen jo kertonut teille, kuinka yksinkertainen meidän oikeuslaitoksemme on verrattuna teidän monimutkaiseen koneistoonne. Tuomariemme tehtävä on, kuten sanottu, niin yksinkertainen sentähden, ettei meillä ole rikoksentekijöitä, ja niitä taas ei ole, kun ei ole rikokseen houkuttelevia syitä. Samasta syystä emme tarvitse järjestyksen valvojiakaan, siis teidän poliisilaitostanne, kuin nimeksi». »Kun teillä ei ole mitään lakiasäätävää virastoa eikä yksityisvaltioitten kongresseja ja kun yleinen kongressi kokoontuu ainoastaan joka viides vuosi, niin mitenkä yleensä voitte säätää lakeja?» »Meillä ei ole lainsäädäntöä laisinkaan, tai oikeammin on ainoastaan nimeksi», vastasi tohtori Leete. »Vaikka kongressi on koollakin, sattuu harvoin, että siellä esitetään mitään tärkeämpää lakiehdotusta. Jos niin käy, jätetään ehdotus seuraavan kongressin hyväksyttäväksi, jotta vältettäisiin kypsymättömät päätökset. Ne periaatteet, joiden nojalle yhteiskuntajärjestyksemme on rakennettu, estävät kaikki riidat ja väärinkäsitykset, mitkä tekivät lainsäädännön teidän aikakaudellanne välttämättömän tarpeelliseksi. Ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia teidän laeistanne oli säädetty suojelemaan yksityisomaisuutta sekä järjestämään ostajain ja myyjäin välisiä suhteita. Ellemme ota lukuun persoonallista omaisuutta, kuten vaatteita ja muita käyttötarpeita, ei meillä ole yksityisomaisuutta, ei liioin ostajia eikä myyjiä. Sentähden onkin melkein kaikki entinen lainsäädäntö käynyt tarpeettomaksi. Teidän aikakautenne yhteiskuntaa voidaan verrata kärjellään seisovaan pyramiidiin: ihmisluonteen painolaki uhkasi alituisesti kaataa sen, ja se pysyi oikein- tai paremmin nurinpäin ainoastaan lukemattomien tukien, kannattimien ja köysien, s. t. s. teidän monien lakienne avulla. Yhdysvaltojen yksi yhteinen kongressi ja neljäkymmentä yksityisvaltioitten lainsäätäjäkuntaa, jotka voivat leipoa vuodessa yhteensä parikymmentätuhatta lakia, eivät siitä huolimatta jaksaneet asetella riittävää määrää uusia tukia niiden sijaan, joita alituisesti kaatui ja kävi tehottomaksi, jos niihin nojautuva kuorma hiukankin muutti asemaa. Nyt sitävastoin on yhteiskunta oikealla pohjallaan eikä tarvitse keinotekoisia kannattimia enemmän kuin ikivuoretkaan». »Kai teillä ainakin on kunnallishallinnot toimessa yhteisen hallinnon ohella?» kysyin. »Kyllä ja niillä onkin sekä tärkeä että laaja ala hoidettavanaan. Kunnallishallinnot pitävät huolta yleisön mukavuudesta ja sen huvittelutilaisuuksista sekä kaupunkien laajentamisesta ja kaunistamisesta». »Miten ne voivat toimia näillä aloilla, kun ne eivät voi vaatia asukkaitansa työhön eikä ole rahoja, millä palkata työntekijöitä muualta?» »Jokaisella kaupungilla tai kunnalla on oikeus käyttää omiin yleisiin tarpeisiinsa määrätty osa siitä työstä, minkä sen asukkaat suorittavat kansan hyväksi. Tätä työtä, josta kunta saa vastaavan luoton, voi kunnallishallinto käyttää mielensä mukaan». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3561 6465 2006-10-14T09:43:52Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Yhdeksästoista luku|Yhdeksästoista luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Yhdeskolmatta luku|Yhdeskolmatta luku]] |otsikko=Kahdeskymmenes luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Saman päivän iltapuolella kysyi Edit ohimennen, olinko käynyt katsomassa puutarhassa olevaa maanalaista makuukammiotani, josta minut oli löydetty. »En ole vielä käynyt», vastasin. »Suoraan sanoen en ole vielä uskaltanut tehdä sitä siitä syystä, että vanhan makuukammioni näkeminen voisi herättää liian vilkkaita vanhoja muistoja ja järkyttää mieleni tasapainoa». »Aivan niin», sanoi hän. »Luullakseni onkin ollut parasta, että olette pysynyt sieltä poissa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, eikä puhua asiasta mitään». »Päinvastoin oli hyvä, että otitte sen puheeksi», vastasin. »Vaara, jos sitä laisinkaan olikaan, kesti ainoastaan pari kolme ensi päivää. Teitä on minun etupäässä kiittäminen siitä, että tunnen olevani niin varma ja kotiutunut tässä uudessa maailmassa. Menisin aivan mielelläni nyt iltapäivällä kammiooni, jos tulette mukaani ja karkoitatte loitolle kaikki kummitukset». Edit vastusteli ensin hiukan, mutta huomattuaan, että aioin todella mennä, suostui hän seuraamaan minua. Multavalli, joka oli luotu ylös perustusta kaivettaessa, näkyi puiden välistä taloon, ja muutamia askeleita käveltyämme olimme paikalla. Kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, kun työ keskeytyi sentähden, että kammion asukas löydettiin. Ovi vain oli avattu ja kivilaatta asetettu paikoilleen katolle. Me laskeusimme alas kaivokseen, kävimme ovelle ja astuimme heikosti valaistuun huoneeseen. Kaikki oli vielä aivan samoin kuin sinä iltana satakolmetoista vuotta sitte, jolloin olin vaipunut pitkälliseen uneeni. Seisoin hetken puhumatta paikoillani ja katselin huonetta. Seuralaiseni katseli salaa minua pelon ja säälin sekaisella uteliaisuudella. Ojensin käteni ja hän tarttui siihen – hänen hennot sormensa vastasivat hiljaa puserrukseeni. Vihdoin hän kuiskasi: »Eikö olisi parasta, että lähtisimme pois täältä? Älkää luottako liiaksi itseenne! Teistä mahtaa tuntua kummalliselta». »Päinvastoin», vastasin, »omituisinta on, ettei minusta ensinkään tunnu kummalliselta». »Eikö todellakaan!» ihmetteli Edit. »Ei vähintäkään», sanoin. »Mielenliikutusta, jota te nähtävästi odotatte ja jota minäkin luulin tuntevani täällä käydessäni, ei näy ilmestyvänkään. Minä tunnen kylläkin, minkä vaikutuksen kaikki nämä ympärilläni olevat esineet tekevät mieleeni, mutta ne eivät vaikuta tärisyttävästi. Tämä ihmetyttää minua enemmän kuin teitä. Aina tuosta kauheasta aamusta saakka, jolloin te tulitte avukseni, olen koettanut karkoittaa mielestäni jokaisen entistä elämääni koskevan ajatuksen samoin kuin olen välttänyt tätä huonetta yksinomaan sentähden, että olen pelännyt mielenliikutusta. Olen tässä suhteessa henkilön kaltainen, joka on pitänyt jotakin jäsentä aivan liikuttamatta yhdessä kohden, koska hän on pelännyt siitä koituvaa kovaa kipua, mutta koettaessaan vihdoin sitä liikuttaa, huomaakin että se on lamautunut, aivan tunnoton». »Tarkoitatteko, että olette kadottaneet muistinne?» »En suinkaan. Muistan kaikki entisen elämäni yhteydessä olevat seikat, mutta ne eivät vaikuta minuun sanottavasti. Entinen elämäni on yhtä selvänä edessäni kuin eilinen päivä, mutta näiden muistojen herättämät tunteet ovat yhtä heikkoja ja himmeitä, kuin tietäisin, kuten itse asiassa onkin laita, että ne ovat jo vuosisadan vanhoja. Tämän seikan voi luullakseni helposti selittääkkin. Ympäristön muutos vaikuttaa aivan samoin kuin pitempi ajanjakso: kummassakin tapauksessa näyttävät äsken eletyt tapaukset siirtyvän kauas entisyyteen. Kun heräsin syvästä unestani, tuntui entinen elämäni olevan yhtä lähellä kuin eilinen päivä, mutta nyt kun olen tutustunut uuteen ympäristööni ja nähnyt ne merkilliset muutokset, joiden alaisena maailma on ollut, ei minun ole enää vaikea vaan päinvastoin pikemmin helppo uskoa, että olen nukkunut kokonaisen vuosisadan. Käsitättekö, miltä tuntuu, kun on elänyt vuosisadan neljässä päivässä? Tunnen, että minulle on käynyt juuri niin, ja tämä tunne vaikuttaa, että entinen elämäni näyttää niin etäiseltä ja himmeältä. Käsitättekö, miten sellainen on mahdollista?» »Voin käsittää sen aivan hyvin», vastasi Edit mietteissään, »ja meidän kaikkien tulisi olla kiitollisia tällaisesta asiain tilasta, sillä siten on teiltä luullakseni säästynyt paljon kärsimyksiä». Koettaen selittää omituista mielentilaani sekä hänelle että myöskin itselleni, sanoin: »Kuvitelkaapa mieleenne, että joku henkilö on kärsinyt jonkun vahingon tai esim. kadottanut jonkun rakkaan ystävän, ja saa tietää surullisen tapahtuman vasta monta, monta vuotta, ehkäpä puoli miespolvea myöhemmin. Hän tuntee silloin jokseenkin samaa kuin minä nyt. Ajatellessani lähimpiä ystäviäni, joita minulla oli kauan, kauan sitte, ja sitä tuskaa, mitä he ovat tähteni kärsineet, tunnen pikemmin vienoa sääliä kuin polttavaa surua. Ajattelen heitä samoin kuin aikoja sitte sattunutta surullista tapahtumaa». »Ette ole maininnut mitään omaisistanne», sanoi Edit. »Joutuiko teitä moni suremaan». »Minulla oli, Jumalan kiitos, sangen vähän sukulaisia eikä ketään läheisempiä, kuin pari serkkua», vastasin. »Mutta oli eräs henkilö, joka ei tosin ollut sukulaiseni, vaan kuitenkin minulle kalliimpi kuin ainoakaan sukulainen. Hänenkin nimensä oli Edit kuten teidänkin. Hän olisi läheisessä tulevaisuudessa tullut vaimokseni». »Voi. kuinka hän mahtoi surra katoamistanne!» huokasi Edit. Lempeän tytön osottama syvä tunteellisuus kosketti herkkää kieltä tähän asti ikäänkuin puutumuksen tilassa olleessa sydämessäni. Silmäni, jotka olivat niin kauan pysyneet kuivina, täyttyivät kyynelillä. Kun olin voittanut mielenliikutukseni, huomasin Editinkin olevan kyynelten vallassa. »Jumala siunatkoon teidän sääliväistä sydäntänne», sanoin. »Haluatteko nähdä hänen kuvansa?» Kaulassani oli kultaketjuun kiinnitettynä pieni kotelo, sisältäen Edit Bartlettin kuvan. Se oli ollut rinnallani koko pitkän uneni ajan. Irroitin ketjun, avasin kotelon ja annoin sen seuralaiselleni. Hän otti sen käteensä syvästi liikutettuna, katseli kauan noita suloisia kasvoja ja painoi ne vihdoin huulilleen. »Tiedän, että hän oli kyllin lempeä ja hyvä ansaitakseen kyyneleenne», sanoi hän, »mutta muistakaa, että hän on jo kauan sitte lakannut suremasta. Hän on jo puolen vuosisataa ollut autuaitten majoissa». Niinhän todella olikin. Kuinka polttavaa surua hän lienee tuntenutkin, oli hän jo aikoja sitte lakannut itkemästä, ja minunkin liikutukseni katosi, kyyneleeni kuivuivat. Olin rakastanut häntä rajattomasti entisessä elämässäni, mutta siitähän oli jo kulunut toistasataa vuotta! Ehkäpä joku syyttää minua näiden sanojen johdosta tunteettomuudesta, mutta eihän ole kellään sellaisia kokemuksia kuin minulla, ja ainoastaan niiden nojalla voidaan minua tuomita. Kun aioimme lähteä huoneesta, sattui katseeni eräässä nurkassa olevaan suureen rautaiseen kassakaappiin. Osotin sitä seuralaiselleni ja sanoin: »Tämä huone oli sekä makuukammioni että kassaholvini. Tuossa kaapissa on useampia tuhansia dollareita kullassa ja suuri määrä arvopapereita. Jos olisin nukkumaan mennessäni aavistanut, kuinka kauan uneni kestää, olisin lohduttanut itseäni sillä, että tuolla oleva kulta riittää tyydyttämään tarpeeni, heräsinpä sitte kuinka kaukaisessa maassa tai millä aikakaudella tahaan. Jos joku olisi sanonut minulle, että tulee aika, jolloin se menettää ostokykynsä, olisin pitänyt tällaista väitöstä mahdottomimpana unihaaveena. Nyt olen kuitenkin herännyt kansan keskuudessa, jolta en voi ostaa edes leivän palasta, vaikka antaisin siitä maksuksi vaununlastin kultaa». Luonnollisesti en saanut Editiä käsittämään, mitä kummallista siinä oli. »Minkä ihmeen tähden teidän sitte pitäisi voida ostaa kullalla leipää?» kysyi hän vain. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3562 6427 2006-10-14T09:38:32Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kahdeskymmenes luku|Kahdeskymmenes luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kahdeskolmatta luku|Kahdeskolmatta luku]] |otsikko=Yhdeskolmatta luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Tohtori Leete oli ehdotellut, että menisimme seuraavana aamuna katselemaan kaupungin kouluja ja korkeampia oppilaitoksia. Hän lupasi silloin parhaansa mukaan selittää minulle kahdennenkymmenennen vuosisadan opetusjärjestelmää. »Saatte nähdä», sanoi hän, kun lähdimme matkaan aamiaisen syötyämme, »että opetusjärjestelmämme on monessa tärkeässä suhteessa erilainen kuin teidän. Pääasiallinen ero on kuitenkin siinä, että nykyjään kaikki poikkeuksetta voivat saada samanlaisen perusteellisen opetuksen, kuin teidän aikakaudellanne tuli ainoastaan pienen vähemmistön osaksi. Kaikki, mitä olemme tehneet ihmiskunnan aineellisen hyvinvoinnin edistämiseksi, ei olisi mielestämme edes mainitsemisen arvoista, jos emme sen lisäksi olisi voineet hankkia kaikille samanlaista sivistymismahdollisuutta». »Mutta se kai maksaa tavattomasti», huomautin. »Vaikka siihen kuluisi puolet maan tuloista, ei kukaan nurisisi», vastasi tohtori Leete, »eipä vielä sittenkään, vaikka se veisi kaikki ja jättäisi meille vain niukan ruuan. Mutta itse asiassa ei kymmenentuhannen nuorukaisen kasvattaminen maksakkaan kymmentä, eipä edes viittä kertaa niin paljon kuin tuhannen. Kasvatuksenkin alalla toteutuu sääntö, että kaikki suuressa kaavassa harjoitetut työt tulevat suhteellisesti paljoa halvemmiksi, kuin pienet yritykset». »Korkeampi opetus oli minun aikakaudellani peräti kallista», sanoin. »Jos saa luottaa historioitsijoihimme», vastasi tohtori Leete, »ei opetus yliopistoissa ollut erittäin kallista, vaan varoja nieli pääasiallisesti siellä vietetty elämä ja nautinnot! Varsinaisesta opetuksesta suoritettavat maksut olivat yliopistoissanne sangen huokeat, ja olisivat olleet vieläkin huokeammat, jos tieteitä olisi yleisemmin harjoitettu. Nykyjään ei korkeampi opetus ole kallimpaa kuin alhaisempikaan, sillä opettajat saavat samoin kuin muutkin työntekijät saman ylläpidon kaikilla asteilla. Olemme aivan yksinkertaisesti liittäneet sata vuotta sitte Massachusettissa käytäntöön otettuun pakolliseen kansakouluun kuusi ylempää luokkaa, joissa nuorukaisiamme opetetaan, kunnes ovat täyttäneet yksikolmatta vuotta. Täällä he saavuttavat niinkutsutun »korkeamman sivistyksen» kuten teillä oli tapana sanoa. Me emme sysää enää lapsia ulos maailmaan omiin hoteisiinsa neljän- tai viidentoistavuotiaina, jolloin he vasta ovat oppineet ainoastaan jonkun verran lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan». »Vaikka ei otettaisikaan lukuun näistä ylimääräisistä kouluvuosista syntyviä kustannuksia», huomautin, »emme me olleet kyllin varakkaita pitämään lapsia näin kauan erillään varsinaisesta työstä. Vähävaraisten luokkain lapset menivät työhön jo kuudentoista vuotiaina, jopa aikaisemminkin, ja olivat kahdenkymmenen iässä jo oppineet ammattinsa». »Meidän katsantokantamme mukaan ei tämä menettelynne ensinkään lisännyt tuotantoa», vastasi tohtori Leete. »Huolellisen kasvatuksen synnyttämä suurempi kykeneväisyys korvaa ennen pitkää kasvatukseen uhratun ajan kaikilla muilla aloilla, paitse ehkä kaikkein yksinkertaisimmissa töissä». »Sitäpaitse me pelkäsimme, että korkeampi opetus tekee ihmiset haluttomiksi varsinaiseen ruumiilliseen työhön, vaikka siitä onkin hyötyä henkisille harrastuksille». »Teidän aikakaudellanne lieneekin asianlaita ollut siten, niinhän olen lukenut», vastasi tohtori Leete. »Eikä se olekkaan ihmeellistä, sillä teidän aikakaudellannehan kuului jokainen ruumiillisen työn tekijä raakaan ja sivistymättömään kansanluokkaan. Mutta nyt ei enää ole tällaista luokkaa. Mainitsemanne pelko oli siihen aikaan aivan oikeutettua, sillä pidettiinhän silloin aivan luonnollisena ja asiaan kuuluvana, että korkeamman sivistyksen saaneet voivat antautua ainoastaan virkamiesalalle tai elää joutilaina. Jos henkilö, joka ei ollut rikas eikä kuulunut etuoikeutettuihin luokkiin, oli saanut sellaisen kasvatuksen, mutta ei voinut hankkia vastaavaa toimialaa, pidettiin hänen elämäänsä hukkaan menneenä, häntä itseään haaksirikkoisena, ja hänen sivistystään pikemmin kykenemättömyyden ja tunnottomuuden, kuin kyvyn merkkinä. Nykyjään taasen, jolloin korkeaa sivistystä pidetään välttämättömänä jokaiselle ammattialasta huolimatta, yksinkertaisesti sentähden, että hän kykenisi käsittämään ja nauttimaan elämää, ei sivistys tuo mukanaan mainitsemianne seurauksia». »Mutta paraskaan kasvatus ei voi poistaa syntyperäistä tylsyyttä eikä henkisten lahjojen puutetta», huomautin. »Jos ei ihmisten henkinen kykeneväisyys ole yleensä paljoa suurempi, kuin minun aikanani, on korkeampia tarkoitusperiä tavotteleva kasvatus useimpiin ihmisiin nähden turhaan mennyttä vaivaa. Meidän mielestämme täytyi ihmisessä olla jonkun verran vastaanottavaisuutta, ennenkuin maksoi vaivaa ruveta häntä opettamaan, aivan samoin kuin maassa täytyy olla jonkun verran luontoperäistä hedelmällisyyttä, ennenkuin sitä kannattaa ryhtyä viljelemään». »Onpa hauskaa», sanoi tohtori Leete, »että käytitte juuri tuota vertausta. Sillä juuri sen minäkin olisin valinnut, voidakseni teille selvästi esittää, miltä kannalta nykyinen sukupolvi katselee kasvatusta. Sanoitte, ettei ryhdytä viljelemään maata, joka on niin hedelmätöntä, ettei se maksa viljelyskustannuksia. Mutta niinhän kuitenkin tehdään. Sekä teidän aikananne että nykyjään muokataan paljon sellaisia palstoja, joiden tuotteet eivät maksa kustannuksia. Tarkoitan puistoja ja muita sellaisia yleisiä paikkoja, jotka loukkaisivat kauneudenaistia, jos ne saisivat hoitamatta kasvaa rikkaruohoja ja ohdakkeita. Sentähden niitä hoidetaan, ja vaikka niiden tuotteet eivät riitäkkään korvaamaan hoitokustannuksia, on tuskin maata, jonka viljeleminen syvemmässä merkityksessä puhuen kannattaisi paremmin, kuin niiden. Samoin on miesten ja naisten laita, joiden kanssa joudumme tekemisiin, joiden ääntä me alituisesti kuulemme ja joiden käytös vaikuttaa lukemattomilla tavoilla elämäämme, – ovathan he itse asiassa yhtä läheisessä yhteydessä sen kanssa, kuin ilma, jota hengitämme, tai ne ainekset, joista valmistamme ruumiillisten tarpeittemme tyydyttäjiä. Jos emme kykenisi hankkimaan kaikille täydellistä kasvatusta, valitsisimme kasvateiksemme raaimmat ja tylsimmät mieluummin kuin kyvykkäät, ja koettaisimme opettaa heitä mahdollisimman hyvin. Se, jolla on hyvät luonnonlahjat ja syntyperäistä hienotunteisuutta, voi paljoa paremmin tulla toimeen ilman kasvatusta, kuin tässä suhteessa vähemmän lahjakas. Käyttääkseni erästä teidän aikalaistenne puheenpartta, emme pitäisi elämää elämisen arvoisena, jos meidän täytyisi elää tietämättömän, raan ja sivistymättömän kansan keskuudessa, kuten teidän aikakautenne harvojen sivistyneiden täytyi tehdä. Kukapa tahtoisikaan antautua pahalta haisevaan joukkoon kunhan hän itse on valeltu hajuvedellä? Voiko viihtyä palatsissakaan, jos sen joka puolella on haisevat takapihat? Tällainenhan oli teidän aikakaudellanne niiden asema, joita pidettiin sivistyneimpinä ja hienoimpina. Tiedän, että köyhät ja tietämättömät kansankerrokset kadehtivat siihen aikaan rikkaita ja sivistyneitä, mutta minusta näyttää, että jälkimäisten asema ei ollut paljoa parempi kuin edellistenkään, heidän kun täytyi asua kaikenlaisen saastan ja eläimellisen kurjuuden keskellä. Teidän aikanne sivistyneet olivat samassa asemassa kuin henkilö, joka on kaulaa myöten haisevassa suossa, mutta koettaa lohduttaa itseään hajuvesipullolla. – Nyt käsittänette, miltä kannalta me arvostelemme korkeampaa sivistystä. Ei mikään ole ihmiselle niin tärkeää, kuin elää sivistyneitten, kunnon ihmisten keskuudessa. Ei mikään työ, mitä kansa tekee meidän hyväksemme, voi edistää onnellisuuttamme samassa määrässä kuin se, että se kasvattaa ympäristömme sivistyneiksi kansalaisiksi. Jos tämä lyödään laimin, kadottaa oma sivistyksemmekin puolet arvostaan, ja moni erityinen tunneala, jota olemme koettaneet kehittää, muuttuu alituiseksi kiusan lähteeksi. Jos ainoastaan muutamat pääsevät korkeimman sivistyksen osallisuuteen, ja kansan syvät rivit jäävät siitä kokonaan osattomiksi, kuten teidän aikananne oli laita, laajenee näiden kerrosten välinen kuilu niin suureksi, että he ovat kuin eri eläinluokkiin kuuluvia olentoja, jotka eivät millään tavalla voi käsittää toisiaan. Mikäpä on julmempaa ja epäihmisellisempää, kuin sivistyksen kohtuuton ja väärä jako ainoastaan muutamille? Yleinen ja kaikille samanlainen sivistys ei tosin poista luonnonkirjojen synnyttämää eroa, mutta se kohottaa suuresti alhaisimmalla kannalla olevia. Raakuus on nykyjään kadonnut. Kaikki käsittävät jonkun verran tieteitä, ymmärtävät henkisiä kysymyksiä ja kunnioittavat vielä korkeampaa sivistystä, jota he eivät ole voineet saavuttaa. He kykenevät itse nauttimaan sekä myöskin jokainen, vaikka kukin eri tavalla, avustamaan hienostuneen seuraelämän huveja ja nautinnoita. Puhutaan yhdeksännentoista vuosisadan sivistyneestä seuraelämästä, mutta senhän muodostivat vain muutamat peräti pienet, hajallaan olevat kosteikot äärettömässä erämaassa. Yksilöitä jotka todella kykenivät henkiseen toimintaan ja hienostuneeseen seuraelämään, oli niin vähän aikalaistensa kokonaissummaan verraten, että heitä tuskin kannattaa mainita, kun on yleensä puhetta silloisen ihmiskunnan sivistyksestä. Yksi ainoa nykyisen maailman sukupolvi edustaa enemmän henkistä elämää, kuin ennen viisi vuosisataa». »Vielä on minun mainittava eräs seikka», jatkoi tohtori Leete, »joka myöskin suuresti vaikuttaa siihen, että nykyjään vaaditaan täydellistä yleissivistystä kaikille. Se on tulevan sukupolven oikeus vaatia sivistyneitä vanhempia. Lyhyesti sanoen: on kolme seikkaa, joihin kasvatuksemme perustuu. Ensiksikin on jokaisella yksilöllä oikeus vaatia paras kasvatus, mitä kansa voi jäsenillensä antaa, ja tämä oikeus on jokaisella yksinomaan hänen itsensä tähden, koska sivistys on hänen onnellisuutensa ja elämännautintonsa ehto. Toiseksi on ympäristöllä oikeus vaatia, että jokainen on täysin sivistynyt, koska se on välttämätön yhteisen seuraelämän ehto. Kolmanneksi on syntymättömillä oikeus vaatia, että kansa takaa jokaiselle sivistyneet vanhemmat». En tahdo kuvata yksityiskohdissaan, mitä kaikkea havaitsin sinä päivänä kouluissa. Kun en ollut aikaisemmassa elämässäni sanottavasti harrastanut kasvatusopillisia asioita, voin vertailla nykyisiä kouluoloja entisiin ainoastaan muutamissa suhteissa. Lukuunottamatta tohtorilta kuulemaani tosiasiaa, että ylempi opetus oli samoin kuin alempikin yhteinen kaikille, herätti etupäässä huomiotani, että oppilasten ruumiinkin kehityksestä pidettiin erinomaista huolta, ja että oppilasta arvosteltaessa otettiin lukuun myöskin voimistelu ja leikit samoin kuin tietopuolinen edistyskin. »Kasvatushallinnon on vastattava sen haltuun uskottujen oppilaiden ruumiin kehityksestä yhtä hyvin kuin heidän henkisestäkin jalostumisesta», selitti tohtori Leete. »Meidän kasvatuksemme, joka alkaa kuuden ja päättyy yhdenkolmatta vuoden iässä, saavuttaa kaksi päämäärää: sen tulee kehittää kasvatti mahdollisimman täydelliseksi sekä ruumiillisessa että henkisessä suhteessa». Koulunuorison erinomainen terveys minua todellakin kummastutti. Katsellessani jo ennen ei ainoastaan isäntäväkeni erinomaisen suhteellista ja kaunista ulkomuotoa ja ruumiinrakennetta, vaan myöskin kävelymatkoillani tapaamiani ihmisiä olin tullut siihen johtopäätökseen, että koko ihmiskunta on sitte minun aikakauteni suuresti edistynyt ruumiillisessa suhteessa. Ja kun nyt katselin noita voimakkaita nuorukaisia ja reippaita, terveitä tyttöjä sekä vertasin heitä yhdeksännentoista vuosisadan kouluissa näkemiini oppilaihin, en voinut olla mainitsematta asiasta tohtori Leetelle. Hän kuunteli minua sangen tarkkaavaisena. »Todistuksenne tässä suhteessa on erinomaisen arvokas», sanoi hän. »Me olemme kyllä uskoneet, että mainitsemaanne kehitystä on tapahtunut, mutta uskomme on tietysti perustunut ainoastaan teoreettisiin otaksumisiin. Omituinen kohtalonne on aiheuttanut sen, että ainoastaan te yksin voitte puhua tässä asiassa kokemuksesta. Arvostelunne, sen voin vakuuttaa, herättää sangen suurta huomiota, jos esitätte sen julkisesti. Mutta itse asiassa olisi peräti kummallista, jos ei ihmiskunta olisi ruumiillisessakin suhteessa kehittynyt. Teidän aikananne turmelivat rikkaudesta johtuvat hurjastelut sekä henkinen ja ruumiillinen laiskuus osan ihmisiä, kun taas suurten kansakerrosten elinvoimaa kalvoi köyhyys ja siitä johtuva kohtuuton työ, huono ravinto ja epäterveelliset asunnot. Työ, jota vaadittiin lapsilta, ja taakat, joita sälytettiin naisten hartioille, jäytivät itse elämän juuria. Näiden kurjien olojen asemasta vallitsee nyt kaikkialla mitä suotuisimmat elämän ehdot. Lapset hoidetaan ja kasvatetaan mahdollisimman huolellisesti, ja työ, jota kaikilta vaaditaan, kestää ainoastaan parhaan ikäkauden eikä ole koskaan kohtuutonta. Elantohuolia ja alituisesti jännittävän olemassaolon taistelua ei enää tunneta yhtä vähän kuin monia muitakaan vaikuttimia, jotka olivat omiaan tukahduttamaan ja hävittämään ihmisten sekä ruumiin että hengen kehityksen. Rodun täytyy tietysti parantua, siksi perusteellisesti ovat olosuhteet muuttuneet. Itse asiassa tiedämmekin varmasti, että parannusta on tapahtunut muutamissa suhteissa. Niinpä on esim. mielisairaus, joka oli yhdeksännellätoista vuosisadalla pelottavan yleinen mielettömästä elantotavasta johtuva ilmiö, kadonnut melkein kokonaan ja samoin sen toinen vaihtopuoli, itsemurhat». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3563 6467 2006-10-14T09:44:04Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Yhdeskolmatta luku|Yhdeskolmatta luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kolmaskolmatta luku|Kolmaskolmatta luku]] |otsikko=Kahdeskolmatta luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Olimme luvanneet kohdata naiset ravintolassa päivällisillä. Päivällisten jälkeen he poistuivat, koska heillä oli jotakin toimitettavaa. Me jäimme istumaan viinilasien ja sikarien ääreen jutellen kaikenlaisista asioista. »Herra tohtori», sanoin keskustelun kestäessä, »siveelliseltä kannalta katsoen on teidän yhteiskuntajärjestelmänne sellainen, että olisin mieletön, jos en ihailisi sitä ja pitäisi sitä parempana, kuin kaikki muut tähän asti maailmassa tavatut yhteiskuntamuodot ja ennen kaikkea minun oman onnettoman vuosisatani järjestelmä. Jos tänään jälleen vaipuisin hypnoottiseen uneen, joka kestäisi yhtä kauan kuin edellinenkin, ja jos aika kuluisi taaksepäin eikä eteenpäin, joten heräisin unestani yhdeksännellätoista vuosisadalla, myöntäisi varmaan jokainen ystäväni, jolle kertoisin näkemiäni, että teidän maailmanne on järjestyksen, oikeuden ja onnen paratiisi. Mutta minun aikalaiseni olivat sangen käytännöllistä väkeä, ja ihailtuansa aikansa järjestelmänne siveellistä kauneutta ja aineellista loistoa, alkaisivat he laskea ja kysellä, mistä olette saaneet rahoja tehdäksenne jokaisen noin onnelliseksi. Sillä todellakin tarvitaan paljoa suurempaa varallisuutta, kuin kansa minun aikanani voi luoda, jos mieli hankkia jokaiselle kansalaiselle niin mukava, jopa ylellinenkin toimeentulo, mitä kaikkialla näkee. Voisin tosin nyt jo kertoa ystävilleni jotenkin tarkkaan kaikki muut järjestelmänne puolet, mutta en kykenisi vastaamaan tätä kysymystä. Silloin he sanoisivat, että olen nähnyt unta, eivätkä enää uskoisi minua, sillä he olivat erinomaisia laskijoita. Tiedän, että jos Yhdysvaltojen koko vuositulot olisi minun aikanani jaettu tasan kaikkien sen asukasten kesken, olisi kukin saanut ainoastaan kolmen tai neljänsadan dollarin vaiheille, siis juuri sen verran, että se olisi riittänyt välttämättömiin elämäntarpeisiin, mutta ainoastaan aniharvoihin tai tuskin mihinkään mukavuuksiin. Miten on mahdollista, että teillä on niin paljoa suurempi varallisuus käytettävänä?» »Kysymys on sangen tärkeä ja oikeutettu, herra West», vastasi tohtori Leete, »enkä moittisi ystäviänne, vaikka he pitäisivätkin kertomustanne haaveiluna, ellette voisi kysymyksenalaisessa tapauksessa tyydyttävästi vastata heidän tiedusteluihinsa. Kysymys on kuitenkin niin laaja ja monipuolinen, etten minäkään voi siihen täydellisesti vastata ilman pitkiä selityksiä, jotka veisivät paljon aikaa. Muutamista kirjastossani olevista tilastollisista julkaisuista, jotka teille näytän, saatte tarkat tiedot tämän yhteydessä olevista seikoista. Mutta olisihan todella vahinko, jos teidän täytyisi mainitsemassanne tapauksessa jäädä sanattomaksi vanhojen ystävienne edessä, kun minä voin lyhyidenkin yleisten selitysten avulla johtaa teidät oikeille jäljille tässä asiassa. Aluksi mainitsen muutamia pienempiä teidän aikakautenne menoeriä, jotka me voimme säästää. Meillä ei ole valtion, kunnan eikä kaupunkien velkoja, joiden korkoja täytyisi maksaa. Meillä ei ole, kuten jo olen sanonut, armeijaa eikä laivastoa, siis ei niistä johtuvia menojakaan. Meillä ei ole veroja eikä siis myöskään koko sitä suurta virkamiesjoukkoa, joka tarvittiin niitä määräämään ja kokoamaan. Tuomareita, poliiseja ja vanginvartioita oli teidän aikakaudellanne yksin Massachusettin valtiossa paljoa enemmän, kuin nyt koko Yhdysvalloissa. Meillä ei ole enää kuten teillä kokonaista rikoksentekijäin luokkaa kuluttamassa yhteiskunnan varallisuutta. Niiden henkilöiden luku, jotka ovat ruumiillisten vammojen tähden enemmän tai vähemmän kykenemättömät toimimaan tuotannon palveluksessa, kuten sairaat, heikot ja vaivaiset, oli teidän aikakaudellanne niin suuri, että he olivat raskaana taakkana työkykyisten hartioilla, mutta nyt, kun kaikki elävät terveellisissä ja mukavissa oloissa, on heitä ainoastaan peräti pieni prosentti, joka supistuu supistumistaan polvi polvelta. Paljon olemme säästäneet myöskin sen kautta, että olemme poistaneet rahat ja siis myöskin tuhannet raha-asiain yhteydessä olevat toimet, jotka riistivät summattoman joukon ihmisiä hyödyllisestä työstä. On myöskin otettava huomioon, että teidän aikakautenne rikasten persoonallinen ylellisyys ja loisto on kadonnut – seikka, jonka merkitystä tosin voidaan liiotellakkin. Edelleen on muistettava, ettei enää ole rikkaita eikä köyhiä laiskureita – ei ainoatakaan kuhnuria. Entisaikojen köyhyyteen vaikutti sen lisäksi sangen tuntuvasti summaton työn ja aineiden tuhlaus, joka johtui siitä, että kukin laittoi ruuan ja toimitti pesemisen sekä lukemattomat muut pienet tehtävät kotonansa. Nyt ne ovat yhteistöitä. Mutta enemmän kuin missään näistä, vieläpä enemmän kuin kaikissa yhteensä, säästämme tavarain jaossa. Kaikenlaiset kauppiaat, tukku- ja vähittäinmyyjät, välittäjät, asioitsijat, kauppamatkustajat ja lukemattomat muut sellaiset henkilöt tuhlasivat teidän aikakaudellanne tavattomasti työvoimaa tavarain tarpeettomaan käyttelemiseen ja käsittelemiseen. Jakamiseen tarvitaan nyt tuskin kymmenes osa entisestä väestöstä. Työvoimaa ei mene hukkaan vähintäkään, ei ainoakaan pyörä liiku turhaan. Tunnette jo pääpiirteissään, miten tavarain jako toimitetaan. Tilastotieteilijämme ovat osottaneet, että jakamistoimeen tarvitaan nyt kahdeksaskymmenes osa työvoimasta. Teidän aikakaudellanne se vaati palvelukseensa kansan kahdeksannen osan, joka siis riistettiin pois varsinaisen tuotannon aloilta». »Alanpa jo käsittää, mistä varallisuutenne johtuu», sanoin minä. »Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »ette te vielä tiedä sitä. Säästöt, joista olen maininnut, voisivat ehkä tehdä äsken mainitsemanne kolmen tai neljänsadan dollarin suuruisen jokaiselle lankeavan vuosivoiton osan puolta suuremmaksi, jos otetaan lukuun kaikki niiden kautta saavutettu työn ja aineiden säästö. Mutta nämä menoerät ansaitsevat tuskin mainitsemista sen rajattoman tuhlauksen rinnalla, mikä välttämättömästi johtui siitä, että koko kansan tuotanto oli teidän aikananne yksityisten käsissä. Niin kauan kuin tämä järjestelmä oli vallalla, eivät aikalaisenne voineet vapautua köyhyydestä ja kurjuudesta, vaikka olisivat kuinka koettaneet säästää kulutuksen alalla, ja vaikka olisi keksitty kuinka tehokkaita tuotantoa lisääviä koneita. Tuskinpa voitaisiin laatia toista järjestelmää, joka tuhlaisi työvoimia yhtä suuressa määrässä, kuin teidän aikananne tuhlattiin. Ihmishengen kunniaksi on kuitenkin mainittava, että teidän järjestelmäänne ei ole koskaan keksitty, se on vain perintö raakalaisuuden ajoilta, jolloin yhteiskuntajärjestelmän puute teki kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi». »Myönnän kyllä, että tuotantojärjestelmämme oli siveellisessä suhteessa sangen huono», sanoin minä, »mutta ellemme ota lukuun sen siveellistä puolta, oli se mielestämme erinomainen kone synnyttämään varallisuutta». »Kuten jo sanoin», vastasi tohtori Leete, »on kysymys niin laaja, että emme voi sitä nyt perusteellisesti käsitellä, mutta jos haluatte kuulla muutamia tärkeimpiä väitöksiä, mitä meillä nykyajan miehillä on teidän teollisuusjärjestelmäänne vastaan, kun vertaamme sitä meidän järjestelmäämme, niin mainitsen lyhyesti eräitä niistä. Tappiot, mitkä johtuvat siitä, että teollisuuden johto on jätetty yksilöitten käsiin, jotka eivät ole missään suhteessa vastuunalaisia ja toimivat ilman vähintäkään yhtenäisyyttä, ovat pääasiassa neljää laatua. Ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämä tuhlaus, toiseksi kilpailusta ja samalla alalla toimivain keskinäisestä vihamielisyydestä joutuvat vahingot, kolmanneksi aina uudistuvan liikatuotannon, taloudellisten ahdinkoaikojen ja niistä aiheutuvain tuotannonhäiriöiden synnyttämät tappiot, ja neljänneksi käyttämättä jääneen pääoman ja työvoimain kautta syntyvä tuhlaus. Jokainen näistä neljästä epäkohdasta voisi yksinäänkin tehdä kansan köyhäksi, vaikka kolme niistä olisikin poistettu. Tarkastakaamme ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämiä tappioita. Kun tuotanto ja kulutus oli teidän aikananne aivan järjestämätön ja summittainen, ei voitu mitenkään pitää silmällä, kuinka paljon jotakin tuotetta tarvittiin ja kuinka paljon sitä valmistettiin. Sentähden oli jokaisen yksityiskapitalistin liikeyritys aina jossakin määrässä epävarmaa, uskallettua kokeilua. Kun ei hän mitenkään voinut saada tarkkoja tietoja alaansa kuuluvain tavarain tuotannosta ja kulutuksesta, kuten meidän hallituksellamme on käytettävinä, ei hän koskaan tarkkaan tuntenut yleisön tarpeita eikä myöskään niitä toimenpiteitä, mihin muut kapitalistit jo olivat ryhtyneet tyydyttääksensä niitä. Kun otamme tämän huomioon, ei meitä kummastuta kuullessamme, että jokaisessa liikeyrityksessä oli paljoa suurempi mahdollisuus joutua häviöön kuin voittaa. Tavallistahan olikin, että henkilöt, jotka vihdoin onnistuivat, olivat monta kertaa yrittäneet turhaan. Suutari, joka turmelee neljän tai viiden jalkineparin tarpeet ennenkuin saa yhdet valmiiksi, on jokseenkin samassa asemassa kuin teidän aikalaisenne olivat yksityisliiketten vallitessa ellemme ota lukuun hukkaan mennyttä työaikaa. Yhtä ainoaa onnistunutta liikeyritystä vastasi tavallisesti neljä tai viisi epäonnistunutta. Kilpailu oli toinen suuri tuhlauksen ja tappion lähde. Teollisuusala oli kuin taistelutanner, mikä käsitti koko maailman. Toistensa kanssa kamppaillessa tuhlattiin työvoimia niin paljon, että ne olisivat riittäneet luomaan rikkautta kaikille, jos ne olisi käytetty yhteiseksi hyödyksi, kuten nykyjään. Tässä sodassa ei tullut kysymykseenkään armahtaminen eikä säästäminen. Kun joku tunkeutui jollekin tuotantoalalle ja ryhtyi täydellä tarkoituksella hävittämään niiden liikkeitä, jotka olivat sillä alalla ennen toimineet, perustaaksensa sitte oman yrityksensä niiden raunioille, oli tämä teko vain urostyö, jota kaikki ihailivat. Yksin siihen sieluntuskaan ja ruumiillisiin kärsimyksiin sekä kurjuuteen nähden, mitä teollisuustaistelu tuotti voitetuille ja heistä riippuville henkilöille, oli se yhtä kauheaa, kuin varsinainen sota. Kun nykyajan ihminen luo katseen teidän aikakauteenne, kummastuttaa häntä ensi näkemällä kaikkein enin se tosiasia, että samalla alalla työskentelevät kansalaiset pitivät toisiansa vihollisina, joita piti polkea ja hävittää, sen sijaan kuin heidän olisi tullut samaan päämäärään pyrkivinä työtovereina olla veljellisessä ystävyydessä keskenään. Tämä näyttää todellakin hulluudelta, ihan mielipuolten menettelyltä. Mutta kun lähemmin tarkastaa asiaa, käy tuo menettely aivan selväksi. Hengen kaupalla toistensa kanssa kilpailevat aikalaisenne tiesivät aivan hyvin, mitä tekivät. Yhdeksännentoista vuosisadan tavaranvalmistajat eivät työskennelleet ylläpitääksensä yhteisvoimin yhteiskuntaa, kuten nyt on laita, vaan jokainen koetti pitää huolta ainoastaan omasta toimeentulostaan yleishyvän kustannuksella. Jos tehtailijanne tätä tehdessään samalla kartuttivat kansallisvarallisuutta, tapahtui se aivan tarkoituksetta, sattumalta. Yhtä usein ja helposti sattui, että he kartuttivat ainoastaan yksityisomaisuuttaan yhteisten etujen kustannuksella. Samalla alalla toimivat kilpailijat olivat toistensa pahimpia vihollisia, sillä teidän järjestelmänne vallitessa, joka asetti yksityisedut tuotannon ainoaksi vaikuttimeksi, toivoi tietysti jokainen tehtailija, että hänen valmistamat tuotteensa olisivat hyvin harvinaisia. Hänen etujensa mukaista oli, ettei niitä valmistanut kukaan muu kuin hän. Ja hän pyrki tähän ylevään päämäärään, mikäli olosuhteet sallivat, siten että hän koetti mahdollisimman tarkkaan hävittää kaikki samalla alalla työskentelevät. Kun hän oli saattanut perikatoon niin monta kilpailijaansa kuin mahdollista, koetti hän liittyä yhteen niiden kanssa, jotka olivat taistelun kestäneet, alkaaksensa heidän kanssansa yhteisen sodan yleisöä vastaan. Tällaiset liitot, joita te luullakseni kutsuitte renkaiksi, trusteiksi ja syndikaateiksi, koettivat kohottaa hinnat niin korkeiksi kuin yleisö suinkin suostui maksamaan, ennenkuin se lakkasi tuotetta käyttämästä. Yhdeksännentoista vuosisadan tehtailijan hartaimpana haluna oli saada jonkun välttämättömän tuotteen valmistaminen yksinomaan huostaansa, voidaksensa sitte kiskoa summattomia hintoja kansalta, joka ei voinut tulla toimeen ilman kysymyksenalaista tavaraa. Tätä menettelyä kutsuttiin yhdeksännellätoista vuosisadalla tuotantojärjestelmäksi! Jätän teidän päätettäväksenne, herra West, eikö sitä voitaisi muutamissa suhteissa paljoa paremmalla syyllä kutsua tuotannon-estämisjärjestelmäksi. Joskus, kun meillä on tarpeeksi aikaa, pyydän teitä tarkasti selittämään minulle erään kysymyksen, jota en koskaan ole saanut selville, vaikka olen jotenkin paljon tutkinut sitä. Se kuuluu: kuinka voivat niin terävänäköiset henkilöt, kuin teidän aikalaisenne monessa suhteessa todella olivat, antaa koko yhteiskunnan elantotarpeitten ja muiden tuotteiden valmistuksen sellaisen kansaluokan käsiin, jonka ainoana harrastuksena oli saada koko yhteiskunta kärsimään puutetta? Vakuutan teille, että emme ihmettele sitä, ettei maailma moisten olojen vallitessa voinut rikastua, vaan paljoa enemmän sitä, ettei se tykkänään kuollut puutteeseen ja kurjuuteen. Sitä paremmalla syyllä voimme tätä ihmetellä, jos katselemme vielä lisäksi muutamia muita järjestelmänne synnyttämiä tuhlausmuotoja. Lukuunottamatta onnistumattomien liikeyritysten aiheuttamaa työn ja pääoman tuhlausta sekä alituista uuvuttavaa kilpailutaistelua, oli teidän tuotantojärjestelmänne alituisesti alttiina keikahduksille, jotka tuottivat yhtä suurta tuhoa viisaalle kuin typerällekin, yhtä suurta vahinkoa onnelliselle kilpailijalle kuin hänen uhreilleenkin. Tarkoitan noita viiden tai kymmenen vuoden kuluttua uudistuvia liikepulia, kriisejä, jotka hävittivät kansan teollisuuden, löivät kumoon kaikki heikot liikkeet ja saattoivat vahvatkin lamaustilaan. Kriisejä seurasi pitkällinen, usein vuosikausia kestävä »huono aika», jolloin kapitalistit vähitellen toipuivat iskusta ja keräsivät voimia, työntekijät taasen näkivät nälkää ja kapinoitsivat. Sitte taas seurasi lyhyt kukoistuskausi, kunnes puhkesi uusi kriisi pitkällisine ahdinkoaikoineen. Samassa määrässä kuin kauppa kehittyi ja saattoi kansat yhä enemmän toisistaan riippuviksi, kävivät kriisitkin yhä laajemmiksi, kunnes ne käsittivät koko maapallon. Ja kun kriisien ala laajeni, jatkui niitä seuraava lamausaika yhä pitemmäksi, kun ei ollut enää koskematonta alaa, mistä imeä uusia voimia. Kuta enemmän teollisuus kehittyi ja tuotteiden määrä kasvoi sekä teollisuuteen käytetty pääoma lisääntyi, sitä tiheämmin sattui ahdinkoaikoja, kunnes vihdoin kaksi huonoa vuotta vastasi yhtä hyvää, ja koko tuo suuri ja valtava teollisuusjärjestelmä oli sortumaisillaan oman painonsa alle. Teidän aikakautenne taloustieteilijät puhuivat asiasta pitkältä ja puoleen jos toiseenkin, mutta tulivat vihdoin siihen toivottomaan päätökseen, että kriisejä on yhtä mahdoton estää tai edes rajoittaa, kuin kuivuutta tai myrskyjä. Ei ollut muuta keinoa, kuin kärsiä tämä välttämätön paha, ja myrskyn ohimentyä luoda uudelleen hävitetty teollisuus, samoin kuin asukkaat seuduilla, missä maanjäristykset ovat yleisiä, yhä uudelleen rakentavat hävitetyt kaupunkinsa entisten raunioille. Aikalaisenne, jotka väittivät, että häiriöitten syyt ovat etsittävät itse teollisuusjärjestelmästä, olivat aivan oikeassa. Häiriöt olivat mitä läheisimmässä yhteydessä itse järjestelmän kanssa ja tulivat sitä tuhoavammiksi, kuta enemmän liike-elämä laajeni ja kehittyi. Tärkeimpänä syynä oli eri aloja yhdistävän yhteisen johdon puute, joten tuotanto ei voinut kehittyä säännöllisesti eikä yhtenäisesti. Tuotanto ei kasvanut rinnakkain kaikilla aloilla eikä yhtärintaa kysynnän kanssa. Kysynnän laajuutta ei voitu tuntea, kuten me tunnemme sen jakopaikkojen välityksellä. Ensimäinen huomattava merkki siitä, että jollakin teollisuusalalla oli valmistettu tuotteita enemmän kuin tarvitaan, oli hintojen laskeutuminen, tehtaitten vararikot, tuotannon lakkauttaminen ja työntekijäin erottaminen. Näin kävi monella tuotantoalalla hyvinäkin aikoina, vaikka pula syntyi vasta, jos ala oli tavattoman laaja tai käsitti monta tuotannonhaaraa. Tuotteita oli silloin markkinoilla niin paljon, etteivät kuluttajat voineet ostaa niitä alennetuillakaan hinnoilla. Kun näiden tavarain valmistajain palkka tai voitto pieneni, jopa lakkasi kokonaankin, eivät he enää voineet ostaa eikä kuluttaa niitäkään tuotteita, mitä ei vielä ollut markkinoilla liiaksi. Näidenkin menekki siis väheni tai lakkasi kokonaan. Siten syntyi menekin seisahdus sellaisillakin aloilla, missä ei ollut ylituotantoa. Niidenkin tuotteitten hinnat laskeutuivat ja valmistajat joutuivat työttömiksi sekä leivättömiksi. Silloin oli kriisi täydellisesti kehittynyt eikä mikään voinut sitä estää, ennenkuin koko kansan varallisuus oli rappiolla. Eräs oloihinne perustuva yhä uudistuvain ja laajenevain ahdinkoaikojen syy oli myöskin raha- ja luottojärjestelmänne. Niin kauan kuin tuotanto oli yksityisten käsissä ja myyminen sekä ostaminen välttämätöntä, jos mieli saada tarpeensa tyydytetyiksi, olivat rahat tarpeen vaatimia. Mutta ne olivat luonnollisesti vain ravinnon, vaatetten ja muiden tarpeellisten tuotteitten sovittuja edustajia. Kun tämä unhotettiin, sekautuivat käsitteet tavaroista ja niitä edustavista rahoista, ja tämä synnytti luottojärjestelmän hämmästyttävine petoksineen. Kun ihmiset olivat tottuneet hyväksymään rahan tavaran asemasta, astuivat he vielä askeleen kauemmaksi ja hyväksyivät lupauksen rahan asemasta, kunnes tykkänään unohtivat katsoa, onko edustajan takana laisinkaan edustettavaa esinettä. Raha oli todellisten tavarain merkki, mutta luotto oli vain merkin merkki. Kullalla ja hopealla, siis todellisella rahalla, oli määrätyt rajansa, mutta luotolla ei. Seurauksena oli, että luotto, s. t. s. maksun lupaus ei ollut enää missään suhteessa rahoihin, puhumattakaan tavaroihin, joita olisi pitänyt olla luottoa vastaamassa. Tällaisen järjestelmän vallitessa olivat alituiset ja säännöllisesti uudistuvat kriisit yhtä välttämättömiä, kuin rakennuksen sortuminen, jonka painopiste on aseman ulkopuolella. Te luulottelitte sekä itsellenne että muille, että rahoja saa laskea liikkeelle ainoastaan hallitus tai sen valtuuttamat pankkilaitokset. Mutta itse asiassa laski jokainen, ken antoi markan luoton, liikkeeseen saman verran rahoja, jotka paisuttivat vastaavassa määrässä liikettä, kunnes seuraava kriisi puhkesi. Yhdeksännentoista vuosisadan viimeisten vuosikymmenien omituisena tunnusmerkkinä onkin luottojärjestelmän tavaton laajeneminen, joka vuorostaan selittää suurimmaksi osaksi sen aikuiset alituiset liikepulat. Mutta vaikka luotto oli näin vaarallinen, ette te kuitenkaan voineet tulla toimeen ilman sitä, sillä kun maan pääoma ei ollut valtion tai muun yleisen järjestön hallussa, oli luotto ainoa keino, jonka avulla voitte koota rahoja ja suunnata niitä teollisuusyritysten palvelukseen. Täten tuli teollisuusalalla vallitseva yksityisyrittelijäisyysjärjestelmä vielä vaarallisemmaksi, koska erityiset liikealat voivat siten anastaa haltuunsa suhteettomasti suuren osan maan käytettävissä olevaa pääomaa ja siten valmistaa kriisiä. Liikeyritykset toimivat luottonsa nojalla aina suureksi osaksi vierailla rahoilla, joita he saivat osaksi toisiltaan, osaksi pankeilta ja kapitalisteilta. Ja kun luotto heti kriisin ensi oireiden ilmestyessä lakkasi, oli se omiansa jouduttamaan kriisin puhkeamista. Aikalaistenne onnettomuus oli, että heidän täytyi rakentaa teollisuusyrityksensä aineista, jotka paljas sattuma voi millä hetkellä tahansa muuttaa räjähdysaineiksi. He olivat samassa asemassa kun mies, joka taloa rakentaessaan käyttää muuraussaven asemasta dynamiittia. Luottoa ei voi verrata muuhun. Jos tahdotte selvästi havaita, kuinka tarpeettomia liikehäiriöt, joista olen puhunut, itse asiassa ovat, ja kuinka ne johtuivat yksinomaan siitä, että tuotanto oli jätetty järjestämättömäin yksityisyritysten varaan, niin katselkaa meidän järjestelmämme toimintaa. Ylituotanto yksityisillä teollisuusaloilla, joka oli teidän aikakautenne pelottavin kummitus, on nykyjään aivan mahdotonta, sillä kun tuotanto ja tavarain jakaminen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, määrää kysyntä tarjonnan aivan yhtä tarkasti, kuin höyryn päästäminen koneeseen määrää silinterin työn. Mutta otaksukaammepa siitä huolimatta, että jonkun tuotteen valmistuksessa on virheellisten ilmoitusten tähden syntynyt ylituotantoa. Silloin valmistaminen luonnollisesti vähenee tai lakkaa kysymyksenalaisella alalla. Vaan se ei tee ketään työttömäksi. Jouten jääneet työntekijät saavat heti tointa summattoman suurien työhuoneiden jossakin toisessa osastossa, ja ainoastaan muuttoon tarvittava aika kuluu hukkaan. Kansan varallisuus taas voi kestää kuinka suuren ylituotannon tahansa ja säilyttää liialliset tuotteet varastoissa, kunnes ne on kulutettu. Ylituotannon sattuessa ei nykyjään enää käy kuten teidän aikakaudellanne, jolloin tavattoman monimutkainen tuotantokoneisto joutui kokonaisuudessaan epäkuntoon ja suurenti alkuperäisen erehdyksen tuhatkertaiseksi. Kun meillä ei ole rahoja, ei meillä myöskään ole minkäänlaista luottojärjestelmää. Kaikki laskumme koskevat todellista tavaraa – jauhoja, rautaa, puita, villoja ja työtä – joiden petollisena edustajana teillä oli raha ja luotto. Meidän arviolaskuissamme ei voi sattua erehdystä. Vuoden tuotteista käytetään se, minkä kansa tarvitsee, ja samalla järjestetään tarpeelliset työt, jotta saadaan seuraavana vuonna tarvittavat tuotteet. Työn ja aineiden ylijäämä voidaan ilman vaaraa käyttää kaikenlaisiin parannuksiin. Jos pellot antavat tavallista huonomman sadon, on seuraavalle vuodelle siirtyvä ylijäämä tavallista pienempi – siinä kaikki. Lukuunottamatta tällaisia vähäpätöisiä, luonnollisista syistä johtuvia vaihteluja tuotannossa ei meidän liike-elämässämme voi sattua minkäänlaisia häiriöitä. Kansan varallisuus kasvaa lakkaamatta polvi polvelta, kuten virtaava joki, joka alituisesti levenee sekä syvenee». »Teidän liikepulanne, herra West», jatkoi tohtori Leete edelleen, »olisivat jo mainitsemaini parin muun suurenmoisen tuhlausmenettelyn kanssa voineet yksinäänkin pitää teidät alituisessa köyhyydessä kautta aikojen. Mutta on vielä eräs köyhyytenne syy, josta tahdon mainita, nimittäin se, että jätitte suuren osan työvoimaa ja pääomaa käyttämättä. Meillä tulee hallinnon pitää huolta siitä, että jokainen hiukkanen maan pääomaa ja työvoimaa on alituisesti toimessa. Teidän aikananne ei pääoma eikä työ ollut yhtenäisen johdon ja valvonnan alaisena, joten suuri osa niitä aina oli joutilaana. »Pääoma», oli teillä tapana sanoa, »on luonnostaan arka, se vetäytyy piiloon», ja olisipa todella ollutkin kevytmielistä, jos se ei olisi »vetäynyt piiloon» aikakaudella, jolloin oli melkein varmaa, että ei mikään liikeyritys vastaa laskuja. Ei ole ollut aikakautta, jolloin ei teollisuuteen käytetty pääoma olisi voinut tuntuvasti lisäytyä, jos yritysten varmuus olisi voitu määrätä. Teollisuusyrityksiin käytetty pääoma vaihteli alituisesti tavattoman suuressa määrässä aina sen mukaan, kuinka varmalla pohjalla liike-elämä kulloinkin oli. Täten vaihteli maan tuotanto tavattomasti eri vuosina. Epävarmoina aikoina kiinnitettiin teollisuuteen paljoa vähemmän pääomaa kuin varmoina aikoina, ja samasta syystä jäi suuri osa pääomaa parhainakin aikoina käyttämättä, »vetäytyi piiloon», koska häviämisen vaara oli silloinkin kyllin suuri. Vielä on meidän otettava huomioon, että se suuri määrä pääomaa, joka aina pyrki käytäntöön, kunhan liikeyritys oli edes jotenkin varma, kiihoitti tavattomasti kilpailua kapitalistein välillä heti kun ilmestyi edullinen pääoman käyttämistilaisuus. Kun pääoma oli joutilaana, joutui tietysti työvoimiakin joutilaaksi vastaavassa määrässä. Jokainen häiriö liike-elämässä, pieninkin vaihtelu kaupan tai tuotannon alalla, puhumattakaan lukemattomista konkursseista, joita hyvinäkin aikoina sattui joka vuosi, tekivät alituisesti ihmisiä työttömiksi ja leivättömiksi milloin viikoiksi, milloin taas kuukausiksi, jopa vuosikausiksikin. Suuret joukot työttömiä kierteli alituisesti ympäri maata työn haussa, joutuen ensin kuljeskeleviksi jutkuttajiksi, sitte rikoksentekijöiksi. »Antakaa meille työtä!» kuului melkein lakkaamaton huuto tuosta työttömäin armeijasta, joka paisui huonoina aikoina niin valtavaksi ja toivottomaksi joukoksi, että hallitustenkin asema näytti väliin käyvän vaaran alaiseksi. Voiko olla selvempää ja painavampaa todistusta siitä, kuinka kykenemätön teidän yksityisyrityksiin perustuva tuotantojärjestelmänne oli rikastuttamaan kansaa, kuin tosiasia, että kapitalistien täytyi tällaisinakin köyhyyden ja kurjuuden aikoina taistella keskenään varmoista pääoman sijoittamistilaisuuksista, ja työntekijäin kapinoida ja polttaa, kun eivät saaneet työtä?» »Ja nyt, herra West», jatkoi tohtori Leete yhä, »pyydän teitä pitämään mielessänne, että olen tähän saakka vain epäsuorasti esittänyt muutamia kansallisen tuotantojärjestelmän etuja siten että olen paljastanut yksityistuotannon vallitessa ilmestyviä vaarallisia puutteellisuuksia ja heikkouksia, joita ei enää ole. Teidän täytynee myöntää, että mainitsemani seikat riittäisivät yksinään jo selittämään, minkätähden kansa on nyt niin paljon rikkaampi kuin teidän aikakaudellanne. Kuitenkaan en ole vielä maininnut laisinkaan monia muita etuja, mitä järjestelmällämme on teidän järjestelmänne rinnalla. Otaksukaammepa, ettei yksityistuotantojärjestelmässänne olisi laisinkaan ollut mainitsemiani puutteita, ei onnistumattomain liikeyritysten synnyttämiä tappioita, jotka johtuivat kysynnän ja tarjonnan väärästä arvostelemisesta ja kykenemättömyydestä luoda yleiskatsaus koko tuotantoon. Otaksukaamme edelleen, ettei olisi ollut lamauttavaa ja voimia tuhlaavaa kilpailua eikä kriisien, vararikkojen tai pitkällisten huonojen aikojen kautta syntyviä vahingoita, samoin ei myöskään joutilasta pääomaa eikä työvoimaa. Otaksukaamme vielä, että kaikki nämä yksityiskapitalistista tuotantojärjestelmää välttämättömästi seuraavat epäkohdat olisivat poistuneet jonkun ihmeen kautta, ilman että järjestelmää olisi siltä ollut tarvis hyljätä. Vaikka näinkin olisi ollut, olisi nykyisen, koko kansan valvoman tuotantojärjestelmän luomat tulokset paljon suuremmat, kuin teidän järjestelmänne olisi voinut saavuttaa otaksumassamme parannetussakaan muodossa. Teidän aikakaudellannekin oli jo jotenkin suuria kutomoja ja kehruulaitoksia, vaikka ei niitä voidakkaan verrata meidän laitoksiimme. Epäilemättä olette käynyt joskus jossakin näissä yhdeksännentoista vuosisadan suurissa tehtaissa, jotka peittivät laajoja maa-aloja, käyttivät palveluksessaan tuhansia työntekijöitä ja yhdistivät yhden katon alle, yhden johdon ohjattaviksi sadottain eri toimia, mitkä muuttivat esimerkiksi pumpulipaalun karttuunipakoiksi. Olette ihmetellyt sitä sekä ihmis- että konevoiman säästämistä, joka saavutetaan sen kautta, että jokainen pyörä, jokainen käsi toimii sopusuhteisesti saman päämäärän saavuttamiseksi. Olette ehkä myöskin ajatellut, kuinka vähän sama työvoima voisi saada aikaan, jos se työskentelisi hajallaan, kukin henkilö yksikseen, välittämättä toisista. Pitäisittekö liioitteluna, jos teille sanottaisiin, että suurinkin tulos, minkä yksityiset erikseen työskentelevät työntekijät voivat saada aikaan, vaikkapa he toimisivatkin täydellisessä ystävyydessä toistensa kanssa, ei ainoastaan lisäänny prosenteissa, vaan tulee moninkertaiseksi, jos heidän työnsä järjestetään saman yhtenäisen johdon alaiseksi? No niin, herra West: siitä saakka kuin koko kansan tuotanto järjestettiin saman johdon alle, yhdeksi kokonaisuudeksi, missä jokainen pyörä tarttuu toiseen, siitä saakka on tuotanto kohonnut yhtä paljon teidän aikakautenne tuotantoa korkeammalle – vaikka emme ottaisikaan lukuun silloista, äsken mainitsemaani suunnatonta tuhlausta – kuin teidän aikanne tehdastyö kohotti sen yksikseen työskenteleväin työntekijäin tuotantoa korkeammalle. Niin kauan kuin kansan tuotannon johto on tuhatpäisen kapitalistiluokan käsissä, on sen valmistuskyky, vaikkapa yksityiset liikkeet eivät olisikaan toistensa vihollisia, yhdeksi tuotantoalaksi järjestetyn kansan tuotantokykyyn verraten yhtä suuri kuin tuhansien itsenäisten päällikköjen komennettavana olevan kansajoukon tai villilauman sotakyky on hyvin harjoitetun ja yhden kenraalin komennossa olevan armeijan sotakykyyn verraten – esim. sellaisen sotakoneen, kuin Saksan sotajoukko oli Moltken aikana –». »Kuultuani selityksenne», sanoin minä, »en enää ihmettele, että kansa on nykyjään rikkaampi kuin minun aikakaudellani. Pikemmin minua alkaa kummastuttaa, etteivät kaikki teidän kansalaisenne ole rikkaita kuin Kroisus». »No onhan meillä jotenkin hyvät olot», vastasi tohtori Leete. »Elämämme on niin mukavaa ja hyvää, kuin voimme toivoa. Täällä, jossa jokaisen kansalaisen tulot ovat yhtäsuuret, ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään ulkonaisesti pöyhkeilevä, mielettömyyteen saakka kilpaileva loisto, joka itse asiassa edistää todellista hyvinvoinnin tunnetta joko sangen vähän tai ei ollenkaan. Me haluamme ainoastaan sellaista, mikä todella edistää elämän mukavuutta. Meidän kaikkien vuosiosinkomme voisi olla paljoa suurempi, jos jakaisimme tuotannon synnyttämän ylijäämänkin. Mutta meidän mielestämme on parempi käyttää se yleisiin laitoksiin ja huvituksiin, joihin kaikki ovat osalliset, kuten esim. yleisiin huoneistoihin ja rakennuksiin, taidekokoelmiin, siltoihin, kuvapatsaisiin, kulkuneuvoihin, kaupunkien kaunistukseen sekä suuriin soitannollisiin- ja näytelmäesityksiin samoin kuin kaikenlaisiin huvittelu- ja virkistyslaitoksiin. Te, herra West, ette ole vielä ensinkään nähnyt, miten me oikeastaan elämme. Kodeissammekin tosin on mukavuutensa, mutta elämämme esiintyy koko loistossaan vasta sen ulkopuolella seuraelämässä. Kun tutustutte siihen lähemmin, käsitätte kyllä, »mihin rahat menevät», kuten teidän aikakaudellanne sanottiin, ja luulenpa teidän myöntävän, että menettelemme oikein, käyttäessämme niitä siten». Kun hetkistä myöhemmin kävelimme hiljalleen kotiin ravintolasta, sanoi tohtori Leete: »Luullakseni ei rikkautta palvelevia aikalaisianne olisi voinut mikään loukata syvemmin, kuin syytös, että he eivät osanneet hankkia rahaa. Siitä huolimatta lausuu historia heistä tämän tuomion. Teidän järjestämätön, sisällisten riitojen raatelema teollisuutenne oli taloudelliselta kannalta katsoen yhtä mieletön, kuin se oli siveellisesti hyljättävä. Itsekkäisyys oli sen ainoa laki, ja itsekkäisyys tuotannon alalla on itsemurha. Kilpailu, joka on itsekkäisyyden ulkonainen muoto, on toisin sanoen voiman hävittämistä, kun taas yhteistoiminta on hedelmällisen tuotannon ainoa salaisuus. Mutta vasta sitte kun yksityisvarallisuuden kokoomishalu on väistynyt yhteisen varallisuuden keräämishalun tieltä, voi todellinen yhteistoiminta tuotannon alalla syntyä ja varsinainen rikkauden luominen alkaa. Vaikkapa ei periaate, että kaikkein täytyy samalla tavalla ottaa osaa sekä työhön että nautinnoihin, olisikaan ainoa inhimillinen ja järkevä yhteiskunnan perustus, toteuttaisimme sen kuitenkin ainoana kansallistaloudelliselta kannalta katsoen oikeana periaatteena, sillä todellista yhteistoimintaa ei voi tuotannon alalle syntyä, ennenkuin itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnin hajottava vaikutus on lakannut». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3564 6469 2006-10-14T09:44:25Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kahdeskolmatta luku|Kahdeskolmatta luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Neljäskolmatta luku|Neljäskolmatta luku]] |otsikko=Kolmaskolmatta luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Illalla istuin Editin kanssa musiikkihuoneessa kuunnellen muutamia kappaleita, jotka olivat herättäneet huomiotani päivän ohjelmassa. Erään väliajan kestäessä sanoin: »Kysyisin mielelläni erästä asiaa teiltä, neiti Leete, mutta pelkään, että pidätte minua tungettelevana, jos sen teen». »En suinkaan», vastasi hän. »Kysykää vain». »Minä olen samassa asemassa kuin syrjäinen urkkija», jatkoin minä, »joka on sattunut kuulemaan pari kolme nähtävästi häntä itseään koskevaa sanaa, vaikka ne eivät olleet aiotut hänen kuultavikseen, ja joka on kylliksi röyhkeä kysymään loppua siltä, ketä hän on kuunnellut». »Oletteko kuunnellut salaa?» kysyi Edit ihmeissään. »Olen kyllä», sanoin, »mutta sellaisessa tilaisuudessa, että tekoni on anteeksi annettava, kuten tekin luullakseni myönnätte». »Sehän kuuluu hyvin salaperäiseltä», sanoi Edit. »Asia onkin niin salaperäinen», vastasin, »että itsekkin olen toisinaan epäillyt, olenko todellakin kuullut sen, mitä aion kysyä teiltä, vai onko kaikki ainoastaan unta. Pyydän teitä selittämään minulle, miten sen laita oikeastaan on. Asia on seuraava: Kun heräsin satavuotisesta unestani, tunkeutui ensimäisenä tajuntaani muutamia ympärilläni keskustelevia ääniä. Sittemmin olen huomannut, että äänet olivat teidän ja teidän vanhempainne. Ensin kuulin, ellen erehdy, isänne sanovan: »hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän aluksi näkee ainoastaan yhden meistä». Ellei kaikki ole paljasta unta, vastasitte te: »Lupaa siis, että et kerro siitä mitään». Isänne tuntui viivyttelevän lupauksen antamista, mutta kun uudistitte vaatimuksenne ja äitinne ryhtyi puolustamaan teitä, lupasi hän vihdoin. Ja kun avasin silmäni, näin ainoastaan isänne». Olin puhunut totta sanoessani, että en ollut varma, oliko keskustelu, jonka luulin kuulleeni, ollutkin ainoastaan unta, niin uskomattomalta minusta tuntui, että nämä ihmiset voisivat tietää minusta – heidän esi-isäinsä aikalaisesta – mitään sellaista, jota en itse tietäisi. Mutta kun näin, mitä sanani vaikuttivat Editiin, käsitin heti, että tapahtuma ei ollut unta, vaan uusi salaisuus – vielä hämärämpi, kuin kaikki entiset. Sillä heti kun Edit huomasi, mitä kysymykseni tarkoitti, joutui hän peräti hämilleen. Hän, joka aina ennen oli niin vapaasti ja avonaisesti katsellut minua suoraan silmiin, loi katseensa alas ja punastui otsaa myöten. »Suokaa anteeksi», sanoin heti, kun selvisin hämmästyksestä, mihin sanojeni omituinen vaikutus oli minut saattanut. »Kuulemani keskustelu ei siis ollutkaan unta. Te tiedätte jonkun minua koskevan asian, jota salaatte minulta. Eikö ole mielestänne hiukan kovaa, kun ei minun asemassani oleva henkilö saa tietää kaikkea, mikä koskee häntä itseään». »Se ei koske teitä – tarkoitan ei suorastaan teitä. Ei todellakaan», vastasi hän niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla. »Mutta koskeehan se minua ainakin jollakin tavalla», väitin. »Asia varmaankin huvittaisi minua». »Enpä usko edes sitä», vastasi hän punastuen ja luoden hätäisen katseen minuun. Lumoava hymy leikki hänen huulillaan, osottaen että hän kiusallisesta hämmästyksestään huolimatta huomasi asemassamme jonkun naurettavan puolen. »En tiedä varmaan, voiko asia edes huvittaakkaan teitä». »Isännehän olisi sanonut sen minulle», sanoin houkutellen. »Te hänet siitä estitte. Isänne mielestä minun siis olisi tullut saada tietää se». Hän ei vastannut. Hän oli niin hurmaava hämmästyksessään, että halusin yhtä paljon jatkaa tätä tilaa, kuin saada selville asiaa. Sentähden kysyin vielä: »Enkö saa sitä koskaan tietää? Ettekö aio koskaan sanoa sitä minulle?» »Se riippuu eräästä asiasta», vastasi hän pitkän vaitiolon perästä. »Mistä sitte?» utelin. »Kysytte liian paljon», vastasi hän. Sitte hän kääntyi minuun ja hänen selittämätön katseensa, punastuvat poskensa ja hymyilevät huulensa vaikuttivat aivan hurmaavasti, kun hän jatkoi: »Mitä arvelette, jos sanon, että asia riippuu – teistä itsestänne?» »Minustako?» kysyin ihmeissäni. »Kuinka se on mahdollista?» »Herra West, nyt menee kaunis kappale hukkaan». Se oli hänen ainoa vastauksensa. Hän astui telefoonin ääreen koskettaen sitä, ja kauniin adagion säveleet täyttivät huoneen. Sitte hän varoi, ettei väliaikaa päässyt syntymään. Hän ei katsonut minuun, vaan näytti tarkasti kuuntelevan soittoa. Hänen poskillansa vaihteleva syvä puna osotti kuitenkin, että hänen ajatuksensa liitelivät muualla. Vihdoin hän virkkoi, että olin luultavasti kuullut kylliksi musiikkia siksi kerraksi. Kun nousimme ylös lähteäksemme pois, astui hän luokseni ja sanoi yhä katsoen laattiaan: »Herra West, te sanotte, että olen osottanut teille hyvyyttä. Sitä en tiedä erityisesti tehneeni, mutta jos te todella luulette niin, niin pyydän, luvatkaa minulle, että ette enää koskaan kysy minulta asiaa, josta tänään puhuitte, ettekä koeta kysellä sitä keneltäkään muiltakaan – esimerkiksi isältäni tai äidiltäni». Tällaiseen pyyntöön voi tietysti vastata ainoastaan yhdellä tavalla. »Suokaa anteeksi, että olen pahoittanut mielenne», sanoin. »Luonnollisesti lupaan täyttää pyyntönne. Jos olisin tiennyt, että kysymykseni on teille kiusallinen, en olisi puhunut koko asiasta mitään. Pahastuitteko todellakin, kun olin utelias?» »En ensinkään». »Ja kun en kysele teiltä tätä asiaa», jatkoin, »niin sanotte sen minulle joskus vapaaehtoisesti. Rohkenenko toivoa sitä?» »Ehkä», kuiskasi hän. »Eikö sen varmempaa?» Hän loi syvän, tutkivan katseen minuun. »Luultavasti sanon sen teille – joskus». Siihen loppui keskustelumme, sillä hän ei antanut minun jatkaa enää. Sinä iltana ei luullakseni itse tohtori Pillsburykään olisi saanut minua nukkumaan, ei ainakaan ennen kuin aamupuolella. Arvoituksia oli tosin sattunut ratkaistavakseni joka päivä, mutta ei mikään ollut niin salaperäinen ja samalla viehättävä, kuin tämä, jonka selitystä Edit Leete oli kieltänyt minut kyselemästä. Se oli kaksinkertainen arvoitus. Mitenkä hän ensiksikin voi tietää jotakin minusta, tykkänään toisen aikakauden muukalaisesta? Ja jos hän tiesikin jotakin, niin miten tämä tieto voi niin syvästi liikuttaa häntä? On arvoituksia, jotka ovat niin vaikeita, että ei selitystä voi aavistaakkaan, ja tämä näytti olevan sellainen. Olen liian käytännöllinen luonteeltani tuhlatakseni arvoitusten tapaisiin hullutuksiin aikaani, mutta kun arvoitus pukeutuu elävän ja kauniin tytön muotoon, on sen selville saaminen sitä jännittävämpää, kuta vaikeammalta se näyttää. Yleensä voidaan tosin jotenkin varmasti väittää, että nuoren tytön punastuminen kertoo kaikkina aikoina ja joka kansan keskuudessa nuorelle miehelle saman tarun, mutta peräti mahdottomalta tuntui selittää Editin punastuvat posket täten. Olinhan minä sellaisessa asemassa ja tuttavuutemme vasta niin lyhyt, että tuollainen otaksuminen olisi ollut sulaa mielettömyyttä. Salaisuus oli sitäpaitse vanhempi, kuin tuttavuutemme. Mutta Edit oli kaikissa tapauksissa enkeli, ja minä liian nuori, joten ei ymmärrys eivätkä järkisyyt voineet sinä yönä tykkänään karkoittaa ruusunhohtavia unelmia vuoteeltani. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3565 6471 2006-10-14T09:44:35Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kolmaskolmatta luku|Kolmaskolmatta luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Viideskolmatta luku|Viideskolmatta luku]] |otsikko=Neljäskolmatta luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Aamulla menin varhain alas toivoen tapaavani Editin yksinään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kun en löytänyt häntä sisältä, menin puutarhaan, mutta ei hän ollut sielläkään. Tällä matkalla pistäysin maanalaisessa kammiossani ja istahdin sinne hetkeksi lepäämään. Kirjoituspöydälläni oli useita sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Arvelin, että tohtori Leeteä ehkä huvittaisi nähdä Bostonin lehti vuodelta 1887, ja otin sentähden sen mukaani, kun menin sisälle. Aamiaisella kohtasin Editin. Hän punastui tervehtiessään minua, mutta oli muuten aivan levollinen. Aamiaista syödessämme silmäili tohtori Leete sanomalehteä, jonka olin hänelle antanut. Samoin kuin kaikissa muissakin sen aikuisissa lehdissä oli siinäkin joukko uutisia työväenliikkeestä, työlakoista ja -suluista, työväenpuolueiden ohjelmista ja anarkistien hurjista uhkauksista. Kun tohtori Leete luki meille muutamia näitä uutisia, kysyin: »Minkä verran ovat anarkistit ottaneet osaa uusien olojen luomiseen? He pitivät aikoinaan tavatonta melua, ainoastaan sen tiedän heistä». »He eivät ole luonnollisesti ottaneet siihen laisinkaan osaa, vaan päinvastoin estäneet sitä», vastasi tohtori Leete. »Sen he tekivätkin sangen tarmokkaasti, niin kauan kuin heitä oli, sillä heidän jyrkät vaatimuksensa vaikuttivat, ettei tahdottu kuulla maltillisiakaan yhteiskunnallisia parannusehdotuksia. Näiden hurjapäiden kannattaminen olikin parannusten vastustajain viekkaimpia keinoja». »Kannattivatko he anarkisteja?» kysyin kummastuneena. »Kyllä», vastasi tohtori Leete. »Ei ainoakaan historiantutkija epäile enää, että kapitalistit maksoivat anarkisteille, jotta he liehuttaisivat kapinan veristä lippua ja saarnaisivat murhaa, ryöstöä ja murhapolttoa sekä pelottaisivat siten heikkoja, jotta kaikki todelliset parannusyritykset tukahdutettaisiin. Onpa ihmeellistä, että te annoitte niin täydellisesti pettää itsenne!» »Mitä syytä teillä on luulla, että anarkistit saivat kapitalisteilta kannatusta?» kysyin. »Syyt ovat aivan selvät», vastasi tohtori Leete. »Täytyyhän kaikkien huomata, että anarkistien menettely oli omiaan hankkimaan heidän ajamalleen asialle tuhat vihollista samalla kuin yhden ystävän. Jos ei otaksuta, että he olivat palkatuita, täytyisi heitä pitää rutihulluina.<ref>Myönnän, että anarkistien menettelyä on vaikea selittää muuten, kuin otaksumalla heidän olleen kapitalistien palkkaamia, mutta siitä huolimatta on tämä otaksuminen aivan väärä. Eikä sitä minun aikakaudellani uskottukaan, vaikka se nyt loitolta katsoen näyttää niin luonnolliselta.</ref> Ei kai ainakaan Yhdysvalloissa voinut mikään puolue järkisyiden nojalla otaksua pääsevänsä päämääräänsä, ellei se saanut kansan enemmistöä aatteittensa puolustajaksi, kuten sittemmin kansanpuolue». »Kansanpuolue, mikä se on?» kysyin. »Se lienee syntynyt vasta myöhemmin. Oliko se joku työväenpuolue?» »Ei», vastasi tohtori. »Työväenpuolueet eivät olisi yksinään voineet saada laajempia ja pysyväisiä muutoksia aikaan. Ne olivat luokkajärjestöjä, ja siis liian ahtaalle pohjalle rakennettuja voidaksensa saavuttaa koko kansaa tarkoittavan päämäärän. Vasta sitte kun tunnustettiin, että talous- ja yhteiskuntajärjestelmän uudestaan rakentaminen jalommille siveellisille periaatteille ja yhteishyvä, yleinen varallisuus päämääränä; ei ollut ainoastaan yhden, vaan kaikkien luokkien, sekä rikasten että köyhien, sivistyneitten ja sivistymättömäin, vanhojen ja nuorien, heikkojen ja vahvojen, miesten sekä naisten parasta tarkoittava yritys, vasta sitte voitiin menestyksellä ryhtyä aatetta toteuttamaan. Syntyi kansanpuolue, joka toteutti sen valtiollista tietä. Puolue omisti tämän nimen luultavasti siitä syystä, että sen tarkoituksena oli saada sekä tuotannon eri haarat että tavarain jakaminen kansan käsiin. Itse asiassa se ei olisi voinut löytääkkään kuvaavampaa nimeä, sillä koettihan se saada kansan aatteen toteutumaan laajemmassa ja täydellisemmässä merkityksessä, kuin sitä koskaan ennen oli käsitetty. Kansaa ei enää katsottu vain ihmisjoukoksi, joka on liittynyt yhteen ainoastaan määrättyjä valtiollisia tarkoituksia varten, mitkä vaikuttavat yksilön onneen ainoastaan sangen kaukaa ja pintapuolisesti. Kansan tuli olla yksi perhe, yksi sisällinen kokonaisuus, sen tuli olla kuten korkealle taivasta kohti kohoava mahtava puu, jonka lehdet ovat kansalaisia ja saavat ravintonsa puun nesteistä, mutta samalla ravitsevat vuorostaan puuta. Kansanpuolue oli isänmaallisin kaikista puolueista, sillä se koetti jalostaa isänmaanrakkautta, kohottaa sen vaiston kannalta todelliseksi, itsetietoiseksi tunteeksi, siten että se teki isänmaan todelliseksi isänmaaksi, isäksi, joka antaa lapsilleen kaikki, mitä he tarvitsevat elämän ylläpitoon ja mukavuuteen, eikä ole ainoastaan epäjumala, joka vaatii, että hänen puolestaan on vastustelematta käytävä kuolemaan». <references/> [[Luokka:Vuonna 2000]] 3566 7066 2006-10-15T13:32:17Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Neljäskolmatta luku|Neljäskolmatta luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kuudeskolmatta luku|Kuudeskolmatta luku]] |otsikko=Viideskolmatta luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Edit Leete oli luonnollisesti tehnyt minuun syvän vaikutuksen aina siitä hetkestä saakka, jolloin olin niin omituisella tavalla joutunut vieraaksi hänen vanhempiensa kotiin. Oli selvää, että eilis-illan tapahtumat kiinnittivät ajatuksiani yhä enemmän häneen. Alusta alkaen oli minua miellyttänyt hänen iloinen avomielisyytensä ja teeskentelemätön suoruutensa, joka enemmän muistutti jaloa viatonta poikaa kuin ainoatakaan tuntemaani tyttöä. Halusin saada selville, oliko tämä miellyttävä piirre hänelle omituinen, vai johtuiko se mahdollisesti niistä naisten asemaa koskevista yhteiskunnallisista muutoksista, mitä epäilemättä oli tapahtunut sitte minun aikakauteni. Kun satuin samana päivänä olemaan kahden tohtori Leeten kanssa, käytin tilaisuutta hyväkseni ja johdin keskustelun tähän asiaan. »Kun naisilla ei enää ole taloudenhoidosta johtuvaa taakkaa kannettavanaan», sanoin, »ei heillä liene nykyjään muuta tointa, kuin hoidella kauneuttaan ja kehittää luonnonlahjojaan». »Meidän miesten mielestä», vastasi tohtori Leete, »ansaitsivat he täydellisesti toimeentulonsa, käyttääkseni teidän aikakautenne puheenpartta, vaikka eivät tekisikään mitään muuta. Mutta olkaa vakuutettu, että he ovat liian ylpeitä suostuaksensa ottamaan almuja yhteiskunnalta, vaikkapa ne annettaisiinkin maksuksi siitä, että he ovat yhteiskunnan koristuksena. Taloustoimista vapautuminen oli heille tosin mieluista, koska ne eivät ainoastaan olleet tavattoman raskaita, vaan myöskin summatonta voimien tuhlausta yhteistoimintaan verraten. Mutta he halusivatkin vapautua taloudenpidosta ainoastaan voidakseen sitä tehokkaammin edistää yhteistä hyvää toisella, mukavammalla ja tarkoituksenmukaisemmalla tavalla. Naiset ovat samoin kuin miehetkin työarmeijan jäseniä ja luopuvat siitä ainoastaan silloin, kuin äidin velvollisuudet vaativat. Useimmat naiset ovatkin joko nuorempina tai vanhempina olleet tuotannon palveluksessa mikä viisi, mikä kymmenen tai viisitoista vuotta, ja lapsettomat naiset koko palveluskauden». »Naisen, joka joutuu naimisiin, ei siis tarvitse luopua tuotannon, palveluksesta»? kysyin minä. »Ei paremmin kuin miehenkään», vastasi tohtori. »Minkätähden he siitä luopuisivat? Naimisissa olevalla naisella ei ole enää nykyaikana taloustoimia, kuten jo kuulitte, eikä suinkaan aviomies liene pieni lapsi, joka tarvitsee hoitoa». »Meidän aikanamme pidettiin surkuteltavana epäkohtana sitä, että naisten täytyi tehdä niin paljon työtä, mutta minusta näyttää, että he tekevät täällä enemmän työtä kuin meillä», huomautin minä. Tohtori Leete nauroi. »Aivan niin onkin asia», sanoi hän. »Naiset työskentelevät nykyjään samoin kuin miehetkin. Mutta siitä huolimatta ovat he paljoa onnellisempia, kuin yhdeksännentoista vuosisadan naiset, jotka olivat, jos voi luottaa aikalaistenne kirjoituksiin, sangen onnettomia. Naisemme voivat nykyjään paljoa tehokkaammin kuin teidän aikananne auttaa miehiä ja ovat siitä huolimatta paljoa onnellisempia siitä syystä, että me seuraamme heidän samoin kuin miestenkin työn suhteen periaatetta, että jokaisen tulee päästä alalle, mihin hänellä on paras taipumus. Koska naiset ovat heikkovoimaisempia kuin miehet ja muistakin syistä sopimattomia eräille tuotannonaloille, ovat heidän työalansa ja ne ehdot, joita on noudatettava työtä tehdessä, järjestetyt näitä tosiasioita silmällä pitäen. Kaikkialla ovat raskaimmat työt miesten ja ainoastaan kevyemmät naisten suoritettavina. Naisten ei sallita missään tapauksessa antautua toimeen, joka ei niinhyvin työn kovuuteen kuin sen laatuunkin nähden ole täysin sopivaa hänen sukupuolelleen. Sitäpaitse on naisten työpäivä tuntuvasti lyhempi kuin miesten, he saavat useammin lomaa ja sen lisäksi on pidetty huolta siitä, että he voivat levätä, jos he lepoa tarvitsevat. Nykyajan miehet käsittävät aivan hyvin, että naisten kauneus ja sulous on elämän suurin nautinto ja tehokkain kiihotin voimain ponnistukseen. Käsittäen tämän ja tietäessämme, että kohtuullinen ja säännöllinen, kyvyn mukaan sovitettu työ on ruumiinvoimain parhaallaan ollessa erittäin terveellistä sekä ruumiille että sielulle, sallimme naisten ottaa osaa tuotantoon. Olemme vakuutettuja, että naistemme kukoistava terveys, joka on täydellisenä vastakohtana teidän aikanne yleiselle kivuloisuudelle naisten keskuudessa, johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että kaikilla on samanlaista terveellistä ja virkistävää työtä». »Sanoitte naistenkin kuuluvan »työarmeijaan», sanoin. »Kuinka he voivat olla saman johdon ja järjestelmän alaisia kuin miehet, kun heidän työehtonsa ovat aivan erilaiset?» »Heillä onkin oma johtonsa», vastasi tohtori Leete. »He ovat pikemmin työarmeijan apujoukkona kuin sen varsinaisena osana. Heidän ylipäällikkönään on nainen ja muutenkin on johto heidän keskuudessaan yksinomaan naisten käsissä. Päällikön samoin kuin ylemmät viranomaisetkin valitsevat ne naiset, jotka ovat suorittaneet palveluskautensa. Tässä menetellään siis aivan samoin, kuin miesten päällikköä tai johtajia valittaessa. Naisten järjestön johtaja on jäsenenä presidentin neuvostossa ja hänellä on kielto-oikeus naisten työtä koskevien määräyksien suhteen, kunnes kongressi ratkaisee kysymyksen. Oikeuslaitoksistamme puhuessani en muistanut sanoa että meillä on sekä miehiä että myöskin naisia tuomareina. Naisten johtaja nimittää naispuoliset tuomarit toimeensa. Jutuissa, joissa molemmat riitapuolet ovat naisia, on nainen tuomarina. Jos riitapuolina on mies ja nainen, tuomitsee silloin sekä mies- että naistuomari, joiden päätöksen tulee olla yksimielinen». »Naiset näkyvät siis täällä muodostavan niin sanoakseni valtion valtiossa», huomautin. »Niinpä kyllä, ainakin jossakin määrässä», vastasi tohtori Leete. »Mutta tämä »valtio» ei käy vaaralliseksi kansan kokonaisuudelle, kuten tulette huomaamaan. Eräs teidän yhteiskuntajärjestelmänne lukemattomia virheitä oli juuri se, että te ette tunnustaneet eri sukupuolten erilaista yksilöllistä luonnetta. Miesten ja naisten välinen kiihkoisa taipumus toisiinsa on liian usein estänyt ihmisiä käsittämästä ja huomaamasta sitä syvää eroavaisuutta, joka monessa suhteessa tekee eri sukupuolet vieraiksi toisilleen ja kykenemättömiksi käsittämään toisiansa yhtä hyvin, kuin samaan sukupuoleen kuuluvat henkilöt. Sen sijaan kuin eräät teidän aikakautenne parannustenharrastajat nähtävästi koettivat tukahduttaa eri sukupuolien väliset eroavaisuudet, olemme me antaneet niiden vapaasti kehittyä, ja siten on sekä kummankin sukupuolen erityistunteet että myöskin eri sukupuolten välinen tunne-elämä vain syventynyt ja vahvistunut. Teidän aikananne ei naisilla ollut ainoatakaan sellaista toimialaa, missä he eivät olisi joutuneet luonnottomaan kilpailuun miesten kanssa. Me olemme avanneet heille oman maailmansa omine elämäntehtävineen, pyrintöineen ja kunnianhimoineen, ja, vakuutan teille, että naisemme ovat näihin oloihin sangen tyytyväiset ja tuntevat olevansa onnelliset. Meistä tuntuu, että naiset joutuivat teidän aikakaudellanne sivistyksenne uhreiksi suuremmassa määrässä, kuin mikään muu kansanluokka. Huolimatta pitkästä ajasta, joka siitä saakka on jo kulunut, tuntuu vielä nytkin mieltäliikuttavalta ajatella heidän yksitoikkoista, kehittymätöntä elämäänsä, joka supistui avioliitossa yhä ahtaammalle, heidän ahdasta näköpiiriänsä, joka useimmiten ei ulottunut kodin neljää seinää sekä pienten persoonallisten harrastusten piiriä ulommaksi. Minä en puhu nyt ainoastaan varattomain kansankerrosten naisista, joiden tavallisesti täytyi työssä raataa itsensä kuoliaiksi, vaan varakkaista ja rikkaista. Naiset eivät voineet astua elämän suurten surujen tai pienten vastuksien piiristä ulos ihmiskunnan yleisten asiain raittiiseen ilmakehään, he eivät voineet harrastaa muita asioita, kuin perheellisiä. Sellainen elämä olisi tehnyt miehen tylsäjärkiseksi tai mielipuoleksi. Nyt on kaikki toisin tässäkin suhteessa. Ei kuule enää kenenkään naisen toivovan, että hän olisi mies, eikä myöskään kenenkään vanhemman haluavan lapsistaan mieluummin poikia kuin tyttöjä. Tyttäremme ovat elämänuransa suhteen yhtä kunnianhimoisia kuin pojatkin. Avioliitto ei ole enää heille kahle eikä se vieroita heitä vähimmässäkään määrässä suurista yhteiskunnallisista harrastuksista tai kuohuvasta ulkomaailman elämästä. Ainoastaan silloin, kuin äitiys täyttää naisen sielun uusilla tunteilla ja harrastuksilla, vetäytyy hän joksikin aikaa pois ulkomaailmasta. Myöhemmin hän voi milloin tahansa astua entiselle paikalleen toveriensa keskuuteen eikä hänen tarvitse koskaan katkaista yhteyttä heidän kanssansa. Naiset ovat nykyjään sangen onnellisia olentoja, jos vertaamme heidän asemaansa minkä tahansa entisen aikakauden naisten asemaan. Ja samassa määrässä ovat he kehittyneet yhä kykenevämmiksi luomaan myöskin miehen onnen. »Mutta eivätkö tyttöjen monet harrastukset», kysyin, »ole omiaan vierottamaan heitä avioliitosta? Nythän he työskentelevät innolla työarmeijassa ja pyrkivät ehdokkaina siellä saavutettaviin luottamustoimiin, joka kiinnittänee kokonaan heidän mielensä». Tohtori Leete nauroi. »Sitä teidän ei tarvitse pelätä, herra West», vastasi hän. »Luoja on pitänyt tästä asiasta niin hyvää huolta, että mitä muutoksia naisten ja miesten välisissä suhteissa tapahtuneekin, pysyy se vetovoima, mikä heillä on toisiinsa, aina muuttumatta. Sitä todistaa jo sekin, että avioliittoja solmittiin yksin teidän aikakaudellannekin, jolloin olemassaolon taistelu ihmisten kesken syrjäytti melkein kaikki muut ajatukset, paitse elantohuolia, ja jolloin tulevaisuus oli niin epävarmaa, että näytti melkein rikokselliselta uhkarohkeudelta ottaa kantaakseen vanhempain edesvastuuta. Mitä nykyiseen rakkauteen tulee, sanoo siitä eräs kirjailijamme, että tämä tunne nyt täyttää miesten sekä naisten sieluissa koko sen tyhjän tilan, mikä syntyi, kun elantohuolet loppuivat. Tämä on kuitenkin liiottelua, kuten käsitätte. Mutta yleensä ei avioliitto laisinkaan häiritse naisen elämän tehtävää. Päinvastoin asetetaan naispuolisen työarmeijan tärkeimpiin toimiin ainoastaan sellaisia naisia, jotka ovat olleet sekä aviopuolisoina että äiteinä, koska he vasta silloin kykenevät täydellisesti edustamaan sukupuoltansa». »Annetaanko naisille samanlaiset luottokortit kuin miehillekin?» kysyin. »Tietysti». »Mutta naisille kai myönnetään käytettäväksi pienempi summa kuin miehille, koska perheenäidin velvollisuudet usein keskeyttävät heidän työnsä». »Pienempi summako!» huudahti tohtori Leete. »Ei suinkaan! Kaikki kansalaisemme saavat samanlaisen ylläpidon. Tästä säännöstä ei ole ainoatakaan poikkeusta, ja jos niin olisikin, vaikuttaisivat mainitsemanne keskeytykset luonnollisesti, että naisille myönnetty summa kasvaisi eikä pienenisi, kuten näytte otaksuvan. Voiko olla mitään palvelusta, josta kansa olisi suuremmassa kiitollisuudenvelassa sen suorittajalle, kuin lasten synnyttäminen ja kasvattaminen kansalle? Meidän mielestämme ei kukaan maailmassa ole ansiokkaampi kuin hyvät vanhemmat. Ei löydy toista yhtä itsekkäisyydestä vapaata, yhtä vähän korvausta itsellensä vaativaa tointa – vaikka sydän sitä tehdessä saakin täyden palkinnon – kuin lasten kasvatus ja hoito, sillä lapsethan muodostavat maailman, kun meitä ei enää ole». »Puheestanne päättäen eivät naiset siis toimeentuloonsa nähden riipu vähintäkään miehistään». »Eivät tietysti!» vastasi tohtori Leete. »Ja yhtä vähän riippuvat lapset vanhemmistaan, kun heidän ylläpidostansa on kysymys, vaan kyllä lempeään hoitoon nähden. Kun lapsi on kasvanut, lisää hänen työnsä yhteisomaisuutta eikä hänen vanhempainsa varallisuutta, jotka ehkä silloin jo ovat kuolleet. Sentähden on luonnollista, että myöskin lapset ylläpidetään kansan varoilla. Jokainen kansalainen, olkoonpa hän mies, vaimo tai lapsi, saa aina ylläpidon suoraan kansalta, ilman välikäsiä, vaikka vanhemmat luonnollisesti toimivat jossakin määrässä lastensa holhojina. Yksilön suhde kansaan, hänen jäsenyytensä siinä oikeuttaa hänet myöskin saamaan ylläpitonsa kansalta, eikä tämä oikeus riipu millään tavalla hänen suhteestansa muihin yksilöihin, jotka ovat samoin kuin hänkin kansan jäseniä. Jos jonkun henkilön aineellinen toimeentulo riippuisi jostakin toisesta henkilöstä, loukkaisi se meidän siveellisiä tunteitamme, eikä sellaista menettelyä sitäpaitse voisi puolustaa minkään järkevän yhteiskuntateoriian kannalta. Mitenkä kävisi persoonallisen vapauden ja arvon sellaisten olojen vallitessa? Tiedän kyllä, että te kutsuitte itseänne vapaiksi jo yhdeksännellätoista vuosisadalla. Mutta tämä sana ei voinut silloin merkitä samaa kuin se nyt merkitsee. Sillä silloin ette varmaankaan olisi käyttäneet sitä yhteiskunnasta, jonka melkeinpä jokaisen jäsenen aineellinen toimeentulo tykkänään riippui toisista henkilöistä: köyhät rikkaista, työntekijät työnantajista, vaimot miehistä ja lapset vanhemmista. Sen sijaan että kansa olisi jakanut tuotantonsa tulokset suoraan jäsenillensä, joka olisi ollut suorin ja yksinkertaisin menettelytapa, näyttää siltä, että te pinnistitte ajatuskykyänne keksiäksenne mahdollisimman monimutkaisen kädestä käteen jakamisjärjestelmän, joka toi mukanaan mahdollisimman syvää persoonallista nöyryytystä kaikille vastaanottaville luokille. Mitä taas siihen tulee, että naisten aineellinen toimeentulo riippui miehistä, kuten teidän aikananne oli tavallista, lienee rakkaus tehnyt tämän riippuvaisuuden edes jotenkin siedettäväksi niissä avioliitoissa, mitkä olivat tälle pohjalle rakennetut, vaikka tuo tunne lienee aina tuntunut nöyryyttävältä ajattelevista naisista. Mutta entäs niissä lukemattomissa tapauksissa, jolloin naisten täytyi joko avioliiton muotoa noudattaen tai ilman sitä myydä itsensä miehelle, voidaksensa elää? Yksin teidän aikalaisennekin, niin tunteettomia kuin he olivatkin liikuttavimmillekin yhteiskunnallisille epäkohdille, näkyvät aavistaneen, ettei tässä suhteessa ole kaikki siten, kuin olla pitäisi. He surkuttelivat naisten asemaa ainoastaan sääliväisyydestä eikä heidän mieleensäkään johtunut ajatella, kuinka suurta julmuutta ja ryöstöä miehet harjoittivat riistäessään itselleen kaikki maailman omaisuuden ja pakottaessaan siten naiset pyytelemään ja kerjäämään osaansa heiltä. – Mutta suokaa anteeksi, herra West, puhunhan asiasta niin kiihkeästi, kuin kaikki se riistäminen, kaikki kärsimykset ja nöyryytykset, mitä naisparkojen osaksi tuli, olisi aivan äskeinen tapahtuma eikä vuosisadan vanha ilmiö. Näyttäähän jo melkein kuin tahtoisin syyttää teitä, epäkohdista, joita te epäilemättä paheksuitte jo silloin yhtä paljon kuin minä nyt». »Luonnollisesti lankeaa minullekin osa edesvastausta silloisen maailman kurjuudesta», vastasin minä. »Ainoastaan yhden seikan voin tuoda esiin itseni ja kaikkien aikalaisteni puolustukseksi, sen nimittäin, että naisten asemaa oli mahdoton perusteellisesti ja pysyväisesti parantaa, ennenkuin yhteiskunta oli kehittynyt nykyisen tuotanto-ja jakojärjestelmän kannalle. Heidän asemansa huonous johtui, kuten mainitsittekin, pääasiassa siitä, että koko heiden aineellinen toimeentulonsa riippui miehistä, enkä voi kuvitella mitään muuta yhteiskuntajärjestelmän muotoa kuin teidän toteuttamanne, mikä olisi voinut vapauttaa naiset miesten holhuunalaisuudesta samoin kuin miehetkin toisten miesten ylivallan alta. Luulen, että naisen asemaa koskevat syvälle ulottuvat muutokset eivät ole voineet olla jättämättä huomattavia jälkiä eri sukupuolten välisiin suhteisiin ja seurusteluun. Sen asian tutkiminen tulee huvittamaan minua». »Luulenpa, että tärkein muutos, minkä huomaatte, on täydellinen vapaus ja suoruus, joka nyt on tässä suhteessa omituisena tunnusmerkkinä päinvastoin kuin teidän aikakaudellanne, jolloin eri sukupuolten välinen seuraelämä oli mitä mutkallisinta teeskentelemistä. Eri sukupuolet seurustelevat nyt täysin tasa-arvoisina tovereina toistensa kanssa eikä heidän suhteita toisiinsa määrää mikään muu kuin rakkaus. Kun naisen aineellinen toimeentulo riippui teidän aikakaudellanne miehestä, oli nainen tavallisesti voitolle joutuvana puolena avioliittoa solmittaessa. Mikäli voi päättää teidän aikalaistenne kertomuksista, näkyvät alemmat luokat myöntäneenkin tämän seikan jotenkin avomielisesti ja suoraan. Mutta hienommat seurapiirit sitävastoin koettivat salata sitä kaikenmoisten mutkallisten sopivaisuussääntöjen avulla, joiden tarkoituksena oli esittää asia aivan päinvastaisessa valossa, siis siten, että avioliiton solmimisesta hyötyy pääasiallisesti mies. Jotta tätä sovinnaista itsepetoksen varjoa olisi voitu säilyttää, oli välttämätöntä, että mies aina näytteli kosijan osaa. Senpätähden pidettiinkin mitä törkeimpänä soveliaisuussääntöjen loukkaamisena, jos nainen osotti rakastavansa jotakin miestä, ennenkuin tämä oli ilmoittanut haluavansa saada hänet puolisokseen. Meillä on tosiaankin kirjastoissamme teidän aikakautenne kirjailijain teoksia, joiden ainoana tarkoituksena on pohtia kysymystä, tokko ja missä mahdollisissa tapauksissa nainen voi avomielisesti tunnustaa rakkautensa ennen kosimista, tuottamatta menettelyllään häpeätä sukupuolelleen. Tämä näyttää meistä peräti hassunkuriselta, vaikka tiedämmekin, että kysymyksellä oli teidän oloissanne vakavatkin puolensa. Sillä jos nainen tunnustaessaan rakastavansa jotakin miestä, itse asiassa vaati tätä kantamaan hänen ylläpitonsa taakkaa, on selvää että ylpeys ja hienotunteisuus pakottivat sydämen äänen vaikenemaan. Kun astutte meidän seuraelämään, herra West, saatte olla valmis vastaamaan joukottain tätä asiaa koskevia kysymyksiä, sillä nuorisoamme tietysti suuresti huvittaa tutustua entisaikojen tapoihin tässä suhteessa»<ref>Minun on myönnettävä, että kokemukseni on osottanut todeksi tämän tohtori Leeten ennustuksen. Nuorisoa ja varsinkin nuoria tyttöjä huvittaa ja naurattaa nykyjään tavattomasti yhdeksännentoista vuosisadan »kosimisen kummalliset vaivat», kuten he niitä kutsuvat.</ref>. »Tunnustavatko tytötkin siis rakkautensa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla?» kysyin. »Tietysti, jos se huvittaa heitä», vastasi tohtori Leete. »Heillä ei ole suurempaa syytä kuin rakastuneilla miehilläkään salata tunteitansa. Teeskenteleminen on tytöissä yhtä halveksittavaa kuin miehissäkin. Jos joku haluaisi näytellä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, joka teidän aikakaudellanne harvoin petti rakastunutta, pettyisi kosija nyt täydellisesti, sillä ei kukaan enää menettele siten». »Naisten riippumattomasta asemasta seuraa luonnollisesti, kuten oloihin perehtymätönkin voi huomata», sanoin minä, »että nykyjään ei enää solmita avioliittoja muista syistä, kuin rakkaudesta». »Sehän on itsestänsä selvää», vastasi tohtori Leete. »Kuinka omituiselta tuntuu ajatella maailmaa, jossa kaikki avioliitot ovat solmitut rakkaudesta! Aivan mahdotonta on teidän, tohtori Leete, käsittää, kuinka oudolta ilmiöltä sellainen maailma tuntuu yhdeksännentoista vuosisadan miehestä!» »Kyllä minä jossakin määrässä käsitänkin sen», vastasi tohtori. »Mutta siitä ylistämästänne tosiasiasta, että kaikki avioliitot nykyjään ovat rakkausavioliittoja, on tärkeämpiäkin seurauksia, kuin ehkä ensi silmäyksellä voitte huomata. Se merkitsee, että sukupuolivalinta, joka pyrkii säilyttämään ja lisäämään parhaita yksilöitä ja jättää huonot kuolemaan sukupuuttoon, voi vasta ensimäisen kerran ihmiskunnan historiassa astua voimaan ilman rajoituksia ja esteitä. Köyhyys ja kodin tarve eivät enää houkuttele naista hyväksymään lastensa isäksi sellaista miestä, jota hän ei voi rakastaa eikä kunnioittaa. Rikkaus ja yhteiskunnallinen asema eivät enää voi estää naista huomaamasta miehen yksilöllisiä ominaisuuksia. Raha ei enää »kultaa narrin ahdasta otsaa». Sekä ruumiillinen että hengen ja luonteen etevämmyys, kuten kauneus, sukkeluus, miellyttäväisyys, ystävällisyys, jalomielisyys, nero ja miehuullisuus ovat ominaisuuksia, jotka varmasti tulevat säilymään jälkimaailmalle. Jokainen sukupolvi seulotaan hiukan tiheämmällä seulalla kuin edellinen. Ominaisuudet, joita ihmisluonne ihailee, säilyvät, kun taas sille vastenmieliset taipumukset katoavat vähitellen. On tietysti koko joukko naisia, joiden täytyy saada rakastetuksensa henkilö, mitä he ihailevat, ja he koettavatkin sentähden päästä »ylhäisiin naimisiin», kuten teidän aikananne sanottiin. Mutta tässäkin tapauksessa toteutuu äsken mainitsemani luonnonlaki, sillä tällainen naiminen ei nykyjään merkitse avioliittoa rahasäkin tai arvonimien, vaan sellaisten miesten kanssa, jotka ovat kuntonsa tai ihmiskunnalle suorittamainsa suurten palvelusten kautta kohonneet kansalaisiansa ylemmäksi. Tällaiset henkilöt muodostavat nykyjään ainoan ylimyskunnan, ainoan ylhäisön, ja heidän kanssansa solmittu avioliitto tuottaa kunniaa. Mainitsitte tuonnottain, että kansamme on ruumiillisessa suhteessa suuresti kehittynyt sitte teidän aikakautenne. Silloin mainitsin muutamia seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet ihmissuvun parantumiseen. Mutta tärkeämpi kuin yksikään niistä on pari kolme sukupolvea jatkunut vapaa sukupuolivalinta. Luulen teidän huomaavan, jahka olette ehtinyt lähemmin tutustua kansaamme, että tämä etevämmyys ei rajoitu ainoastaan ruumiillisiin ominaisuuksiin, vaan ilmestyy myöskin henkisellä ja siveellisellä alalla. Olisi hyvin kummallista, jos ei niin olisi laita, sillä nykyjään ei sukupolven jalostumista edistä yksistään tuo mainitsemani, aivan vapaasti vaikuttava valtava luonnonlaki, vaan myöskin syvä siveellinen vastuunalaisuudentunne. Teidän aikanne yhteiskunnassa vallinnut individualismi, oman edun etsiminen, ei ainoastaan tukahduttanut tykkänään todellista veljeyden tunnetta ja yhteishyvän harrastusta silloisten ihmisten keskuudesta, vaan myöskin käsityksen nykyisen sukupolven edesvastauksenalaisuudesta tulevaa kohtaan. Nykyjään on tämä vastuunalaisuudentunne, jota ei ole koskaan ennen otettu laisinkaan huomioon, kehittynyt aikakauden suureksi siveelliseksi aatteeksi. Se tukee velvollisuudentunteen koko vakaumuksella ja voimalla ihmisten luonnollista taipumusta valita aviopuolisoksensa paras ja jaloin toisen sukupuolen jäsen. Tästä seuraa, että kaikki ne kiihoituskeinot, joiden avulla me koetamme edistää ahkeruutta, kykyä, neroa ja kaikkia muita hyviä ominaisuuksia, eivät vaikuta nuoriin miehiimme läheskään yhtä tehokkaasti, kuin se tosiasia, että naiset ovat heidän kykynsä ja kuntonsa tuomareina ja lupaavat oman itsensä palkinnoksi voittajalle. Ei mikään kiihoitus, houkuttelu tai palkinto vaikuta yhtä tehokkaasti, kuin tieto, etteivät ainoatkaan säteilevät tytön kasvot hymyile veltolle ja kunnottomalle velvollisuuksiensa laiminlyöjälle. Nykyajan naimattomat »vanhat pojat» ovatkin melkein kaikki poikkeuksetta henkilöitä, jotka eivät ole kunniakkaasti voineet suorittaa elämäntehtäväänsä. Rohkeutta, vieläpä erityisesti huonoa rohkeutta vaaditaan naiselta, joka antaisi näitä onnettomia kohtaan tuntemallensa sääliväisyydelle niin suuren vallan, että se saisi hänet uhoittelemaan yleistä mielipidettä – sillä mitään muuta estettä ei ole – ja ottamaan jonkun heistä miehekseen. On huomattava, että hänen oman sukupolvensa arvostelu on tässä tapauksessa ankarampi ja vaativampi sekä vaikeampi voittaa, kuin miesten. Naisemme käsittävät täydellisesti, että he ovat tulevan sukupolven vastuunalaiset valvojat, joiden huostaan tulevaisuuden avaimet on uskottu. Heidän velvollisuudentunteensa tässä suhteessa muistuttaa melkein uskonnollista innostusta, ja he juurruttavat tyttäriinsä jo lapsuudesta alkaen saman vastuunalaisuudentunteen». Kun illalla menin huoneeseeni, valvoin vielä kauan ja luin erästä Berrianin romaania, jonka tohtori Leete oli minulle antanut. Se käsitteli samaa asiaa, mihin hän oli selityksensä lopulla viitannut, nimittäin vallitsevaa käsitystä vanhempain vastuunalaisuudesta. Yhdeksännentoista vuosisadan romaaninkirjoittajat olisivat poikkeuksetta käsitelleet aihetta siten, että lukija olisi tuntenut sairaloista myötätuntoisuutta rakastavia kohtaan ja vihannut niitä kirjoittamattomia lakeja, joita he rikkoivat. Minun ei tarvitse lähemmin kertoa – sillä kukapa ei liene lukenut »Ruut Eltonia» – kuinka tykkänään toiselta kannalta Berrian käsittelee kysymystä ja kuinka valtavan voimakkaasti hän terottaa lukijan mieleen periaatteen: »meidän valtamme syntymättömäin ylitse on kuin Jumalan valta, sekä meidän vastuunalaisuutemme heitä kohtaan yhtä suuri. Samoin kuin me täytämme velvollisuutemme syntymättömiä kohtaan, samoin menetelköön hänkin meitä kohtaan». <references/> [[Luokka:Vuonna 2000]] 3567 6473 2006-10-14T09:44:55Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Viideskolmatta luku|Viideskolmatta luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Seitsemäskolmatta luku|Seitsemäskolmatta luku]] |otsikko=Kuudeskolmatta luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Luulenpa, että jos koskaan on syytä antaa anteeksi ihmiselle, joka on joutunut »viikkopöllöksi» eikä tiedä, mikä päivä on käsillä, niin oli minulla niiden omituisten olojen alaisena, joihin olin joutunut, täysi oikeus vaatia anteeksi-antavaisuutta tässä suhteessa. Kaiken sen jälkeen, mitä olin sekä kuullut että nähnyt kahdennenkymmenennen vuosisadan elämästä, ei minua olisi todellakaan ensinkään kummastuttanut, jos minulle olisi sanottu, että ajanlaskukin on tykkänään muuttunut ja että nykyjään lasketaan aikaa viisi-, kymmen- tai viisitoistapäiväisissä eikä enää seitsenpäiväisissä ryhmissä, kuten ennen. Edellisessä luvussa kertomani keskustelun jälkeisenä aamuna johtui vasta ensi kerran mieleeni ottaa selkoa mikä viikonpäivä oli käsissä. Tohtori Leete kysyi nimittäin aamiaista syödessämme, halusinko kuulla saarnaa. »Onko nyt siis sunnuntai?» huudahdin. »On», vastasi hän. »Viime viikon perjantaina löysimme teidän maanalaisen kammionne, jota löytöä saamme kiittää nykyisestä seurastanne. Lauantaina heti puoliyön jälkeen heräsitte ensi kerran ja sunnuntaina iltapäivällä toisen kerran, silloin aivan täysissä voimissa». »Onko teillä siis vielä jälellä sunnuntait ja saarnat?» kysyin. »Meidän aikanamme jo oli profeetoita, jotka ennustivat, että maailma on vapautunut molemmista jo paljoa ennen tätä aikaa. Olen sangen utelias kuulemaan, kuinka kirkkolaitos soveltuu nykyiseen yhteiskuntajärjestelmäänne. Kai teillä on jonkunlainen kansankirkko kansan asettamine pappeineen?» Tohtori Leete nauroi ja kysymys näytti suuresti huvittavan myöskin rouva Leeteä sekä Editiä. »Te mahdatte todellakin pitää meitä sangen omituisina ihmisinä, herra West», sanoi Edit. »Valtiokirkko oli jo yhdeksännellätoista vuosisadalla tässä maassa voitettu kanta, ja te luulette, että olemme taantuneet uudelleen omistamaan sen». »Mutta mitenkä voivat vapaat kirkkokunnat ja yksityiset pappismiehet olla mahdollisia maassa, missä kaikki rakennukset ovat kansan omaisuutta ja missä jokaisen velvollisuus on palvella teollisuusarmeijassa?» kysyin minä. »Kansan uskonnonharjoittamis-muodot ovat luonnollisesti muuttuneet jotenkin paljon vuosisadan kuluessa», vastasi tohtori Leete, »mutta vaikkapa otaksuisimmekin, että ne ovat pysyneet aivan entisellään, soveltuisivat ne kuitenkin aivan hyvin nykyiseen yhteiskuntajärjestelmäämme. Kansa antaa jokaisen yksityisen tai henkilöryhmän käytettäväksi rakennuksen, kunhan siitä taataan vuokra, ja he saavat käyttää sitä niin kauan kuin vuokra maksetaan. Mitä taas pappeihin tulee, on menettely yksinkertaisesti seuraava: Jos joukko henkilöitä haluaa jonkun yksilön palvelusta erityisiin persoonallisiin tarkoituksiin, joilla ei ole yhteyttä yleisen kansanpalveluksen kanssa, voivat he, tietysti edellyttäen, että kysymyksenalainen henkilö suostuu toimeen, päästä aina tarkoituksensa perille aivan samoin kuin sanomalehdentoimittajan tarvitsijatkin, nimittäin siten, että he maksavat luottokortistaan kansalle korvauksen kysymyksenalaisen henkilön työvoiman menettämisestä. Tämä kansalle jostakin yksilöstä suoritettava korvaus vastaa palkkaa, joka teidän aikakaudellanne suoritettiin yksilölle itselleen. Mainittua periaatetta voidaan sovittaa kaikkiin yksityiskohtiin ja tapauksiin, missä ei valtion johto voi tulla kysymykseen, ja siten on yksityisyrityksillä näillä aloilla ihan täysi toimintavapaus. – Jos haluatte tänään kuulla saarnaa, voitte joko mennä kirkkoon sitä varten tai kuunnella sitä täällä kotona». »Kuinka minä voin täällä kuunnella saarnaa?» »Teidän tulee vain yksinkertaisesti siirtyä määrättynä aikana meidän kanssamme musiikkihuoneeseen ja etsiä mukava tuoli. On kyllä vielä nytkin henkilöitä, jotka haluavat kuunnella saarnaa kirkossa, mutta useimmiten suoritetaan saarnat samoin kuin musiikkiesityksetkin erityisissä huoneissa, joita rakennettaessa on otettu huomioon kaikki äänen kuulumiseen vaikuttavat seikat. Nämä huoneet ovat telefooniyhteydessä tilaajain kotien kanssa. Jos haluatte mieluummin mennä kirkkoon, tulen kernaasti mukaanne, mutta en tosiaankaan usko, että voitte missään kuulla parempaa puhetta, kuin täällä kotona. Sanomalehdestä näkyy, että tänään aamupäivällä saarnaa herra Barton. Hän puhuu ainoastaan telefoonin välityksellä, väliin sadanviidenkymmenentuhannen suuruiselle kuulijakunnalle». »Vaikka ei muita syitä olisikaan, saisi jo kokeen uutuus ja saarnan kuunteleminen noin oudoissa oloissa minut kuuntelemaan herra Bartonia», sanoin minä. Kun pari tuntia myöhemmin istuin kirjastossa lukemassa, tuli Edit hakemaan minua musiikkihuoneeseen, jossa tohtori ja rouva Leete jo odottivat meitä. Tuskin olimme asettuneet mukavaan asemaan kun kello soi ja hetken perästä alkoi kuulua miehen ääni, joka puhui meille tavallisen keskustelun tapaan, kuten olisi itse puhuja ollut samassa huoneessa piilossa jossakin. == Herra Bartonin saarna. == Ääni puhui: »Viime viikosta saakka on meidän keskuudessamme ollut eräs arvostelija yhdeksänneltätoista vuosisadalta, elävä edustaja esivanhempaimme aikakaudelta. Kummaa olisi, jos tuollainen harvinainen tapaus ei saisi mielikuvitustamme täyteen lentoon. Ehkäpä olemmekin useimmat jo koettaneet kuvitella mieliimme yhteiskuntaa sellaisena, kuin se oli sata vuotta sitte, ja asettua mielikuvituksessamme elämään sen aikakauden elämää. Kehoittaessani teitä luomaan kanssani katsauksen muutamiin tämän aikakauden oloihin, joita tämä sattunut tapahtuma on saanut minut miettimään, luulen pikemmin seuraavani teidän omia ajatuksianne, kuin johdattavani niitä uusiin asioihin». ---- Silloin kuiskasi Edit jotakin isälleen, joka nyökäytti päätään ja kääntyi minuun. »Herra West», sanoi hän, »Edit arvelee, että teistä ehkä on tuskallista kuulla sen suuntaista esitelmää, kuin herra Bartonin puheen alku näyttää viittaavan. Vaikka niinkin olisi laita, niin ei teidän silti tarvitse jättää saarnaa kuulematta. Jos haluatte, niin Edit yhdistää langan herra Sweetserin puhehuoneen kanssa. Siinäkin tapauksessa voin vakuuttaa, että saatte kuulla hyvän puheen». »Älkää millään muotoa!» vastasin. »Paljoa mieluummin haluan kuunnella, mitä herra Bartonilla on sanottavaa». »Kuten tahdotte», vastasi isäntäni. Kun tohtori kääntyi minuun, kosketti Edit erästä seinässä olevaa nappia, jolloin herra Bartonin ääni äkkiä vaikeni. Nyt painoi Edit taas nappia ja samassa alkoi uudelleen kuulua vakava, myötätuntoinen ääni, joka oli vaikuttanut minuun suosiollisesti ensi hetkestä saakka. ---- Ääni jatkoi: »Rohkenen otaksua, että tämä katsaus on vaikuttanut meihin kaikkiin samalla tavalla, olemme nimittäin kaikki hämmästyneet joutuessamme ajattelemaan niitä valtavia muutoksia, mitä yksi ainoa lyhyt vuosisata on saanut aikaan ihmiskunnan sekä henkisessä että aineellisessa elämässä. Kuitenkaan ei ole yhdeksännentoista vuosisadan kansan ja maailman köyhyyden sekä sen nykyisen rikkauden välinen ero suurempi, kuin mitä ennenkin on huomattu maailman historiassa – tuskinpa se on suurempi, kuin esimerkiksi ero Amerikassa seitsemännellätoista vuosisadalla tai toisin sanoen siirtolaisuuden ensi aikoina vallinneen varattomuuden ja sen hyvinvoinnin välillä, mihin maa oli kohonnut yhdeksännentoista vuosisadan lopulla; tuskin suurempi, kuin ero Wilhelm Valloittajan ja kuningatar Viktorian aikuisen Englannin välillä. Vaikka ei valtion varallisuus kelvannutkaan silloin kuten nykyjään mittakaavaksi, kun kansan asema on kysymyksessä, voi se kuitenkin tarjota joitakin vertauskohtia, kun haluamme arvostella yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välistä eroa yksinomaan aineelliselta kannalta, katsoen. Mutta kun ryhdymme vertaamaan toisiinsa näiden kummankin vuosisadan siveellisiä oloja, on edessämme ilmiö, jota vastaavaa ei ole toista historiassa, etsittäköönpä sitä kuinka etäisiltä aikakausilta tahansa. Olisi anteeksi annettavaa sanoa: »tässä on varmaankin tapahtunut ihmetyö». Mutta kun hämmästyksestämme selvittyämme alamme arvostellen tutkia luuloteltua ihmettä, huomaamme, ettei siinä olekkaan mitään erinomaista, vielä vähemmän varsinaista ihmettä. Voidaksemme käsittää tämän ihmeelliseltä näyttävän tosiasian ei meidän ole laisinkaan tarvis otaksua, että ihmiskunta on siveellisesti uudestasyntynyt, tai että kaikki pahat on hävitetty ja jätetty ainoastaan hyvät jälelle. Asia saa aivan luonnollisen ja yksinkertaisen selityksen, kun otamme huomioon, mitä ympäristön muuttuneet olot vaikuttavat ihmisten luonteeseen. Ihme johtuu yksinkertaisesti siitä, että entisen yhteiskuntajärjestelmän sijaan, joka oli rakennettu itsekkäisyyden ja väärinkäsitetyn oman edun pohjalle, ja joka vetosi valitettavasti ainoastaan yhteishyötyä vihaaviin ja eläimellisiin ihmisluonteen puoliin, on tullut uusi järjestelmä, jonka perustuksena on järkevän epäitsekkäisyyden synnyttämä todellinen oma etu, ja joka vetoaa ainoastaan jaloihin ja yhteispyrintöjä edistäviin taipumuksiin ihmisluonteessa. Ystäväni, jos tahdotte taas nähdä ihmiset villien eläinten kaltaisina, jommoisia he näyttävät olleen yhdeksännellätoista vuosisadalla, ei teidän tarvitse tehdä muuta, kuin asettaa jälleen voimaan vanha yhteiskunta- ja teollisuusjärjestelmä, joka opetti heidät pitämään kanssaihmisiään luonnollisina saaliinaan ja etsimään voittoansa toisten häviöstä. Epäilemättä arvelette, että ei kovinkaan hätä tai puute voisi pakottaa teitä elämään sillä, minkä voisitte suuremmalla taidollanne tai voimallanne riistää toisilta, jotka tarvitsevat osansa yhtä hyvin kuin tekin. Mutta otaksutaanpa, ettei teidän ole pidettävä huolta ainoastaan omasta elämästänne. Tiedän aivan hyvin, että esi-isäimme joukossa on täytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat mieluummin uhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut kysymys, kuin pitäneet sitä yllä toisten käsistä riistetyllä leivällä. Mutta tätä he eivät voineet tehdä. Oli rakkaita olentoja, joiden elämä riippui heistä. Mies rakasti vaimoansa silloin kuten nytkin. Jumala yksin tietänee, kuinka he uskalsivat tulla isiksi, mutta heillä oli kaikissa tapauksissa lapsia, joita he epäilemättä rakastivat samoin kuin mekin omiamme – joita heidän täytyi elättää, vaatettaa, kasvattaa. Lempeimmätkin olennot tulevat häikäilemättömiksi, kun heidän on huolehdittava sikiöistään, ja siinä petoeläinten yhteiskunnassa, josta puhun, tekivät juuri hellimmät tunteet leipätaistelun niin hurjaksi ja julmaksi, kuin se oli. Niiden tähden, jotka hänestä riippuivat, ei miehellä ollut mitään valitsemismahdollisuutta, hänen täytyi syöksyä tuohon alentavaan kamppailuun – täytyi pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää, ostaa liian halvalla ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää kilpaileva liike, jonka avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiansa, houkutella ihmisiä ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja myymään, mitä heidän ei olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään, kiristää velallisiaan ja pettää velkojiaan. Vaikka olisi kauhusta itkien koettanut etsiä, olisi tuskin voinut löytää alaa, jolla olisi voinut ansaita elantotarpeensa ja pitää huolta perheestänsä tarvitsematta polkea heikompaa kilpailijaansa ja riistää leipää hänen suustansa. Yksin uskonnon palvelijatkin olivat saman julman välttämättömyyden alaiset. He varottivat seurakuntaansa rahanhimosta, mutta huolenpito perheestä pakotti heitä aina pitämään silmällä ammatista johtuvia rahatuloja. Noilla ihmisparoilla ei todellakaan ollut helppo asema: heidän tuli saarnata ihmisille jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, vaikka he itse samoin kuin kaikki muutkin tiesivät aivan hyvin, että nämä hyveet saattoivat silloisissa oloissa kerjäläissauvan käteen jokaiselle, ken niitä todella koetti harjoittaa. He saarnasivat siveyslakeja, joita ihmisten täytyi alituisesti rikkoa itsensäsuojelemisvaiston pakosta. Katsellessaan kurjaa, epäinhimillistä yhteiskunnallista näytelmää ympärillään valittivat nämä arvoisat miehet ihmisluonnon turmelusta – juuri kuin ei itse enkelikin turmeltuisi mokomassa paholaisen koulussa. Uskokaa minua, hyvät ystäväni, kun vakuutan teille, että ihmisluonteen jumalallinen alkuperä ei tule näkyviin nykyisenä onnen aikakautena läheskään yhtä selvästi, kuin noina pahoina päivinä, jolloin ei edes kovinkaan olemassaolon taistelu, missä armeliaisuus oli sulaa hulluutta, voinut tykkänään hävittää maailmasta jalomielisyyttä ja hyvyyttä. Ei ole vaikea käsittää, kuinka epätoivoisesti miehet ja naiset, jotka toisissa oloissa olisivat olleet lempeyden ja rakkauden perikuvia, iskivät ja raatelivat toisiansa haaliessaan rahoja. Meidän on vain muistettava, mitä merkitsi siihen aikaan olla ilman rahaa, mitä merkitsi köyhyys. Se merkitsi ruumiillisessa suhteessa nälkää ja janoa, vilun ja kuumuuden tuskia, sairauden sattuessa hoidon puutetta, terveyden päivinä lakkaamatonta kovaa työtä. Se merkitsi siveellisessä suhteessa sortoa ja halveksimista sekä alentavan kohtelun kärsimistä, raakaa käytöstä nuoruudesta alkaen, lapsellisen viattomuuden, naisellisen sulouden ja miehen arvon menettämistä. Henkisessä suhteessa se merkitsi tietämättömyyden kuolettavaa vaikutusta, kaikkien niiden ominaisuuksien kuihtumista, jotka erottavat ihmisen eläimestä, merkitsi elämän alentumista ainoastaan ruumiillisten toimintain kiertokuluksi. Ystäväni, jos teidän täytyisi valita joko tällainen kohtalo itsellenne ja lapsillenne tai alkaa tavoitella kultaa äsken kuvailemallani tavalla, niin kuinkahan kauan luulette kestävän, ennenkuin olisitte vaipuneet samalle siveellisyyden asteelle, kuin esi-isänne olivat? Pari kolme vuosisataa sitte tehtiin Intiassa eräs hirmutyö niin inhoittavassa ja kauheassa muodossa, että se näyttää aina pysyvän ihmiskunnan muistissa, vaikka ei siinä surmansa saaneiden lukumäärä ollutkaan suuri. Joukko englantilaisia vankeja suljettiin vankikoppiin, jossa ei riittänyt ilmaa kymmenennellekään osalle heistä. Nuo onnettomat olivat urhoollisia miehiä ja hyviä tovereita, mutta kun kuoleman tuskat alkoivat kouristella heitä ja he olivat tukehtumaisillaan, unhottivat he kaiken muun ja joutuivat kauheaan taisteluun kukin yksikseen kaikkia muita vastaan, raivataksensa itsellensä tien eräässä seinässä olevan pienen reiän luo, josta voi saada henkäyksen ilmaa. Se oli taistelua, joka muutti ihmiset metsän pedoiksi. Kun elämään jääneet kertoivat sen kauhuja, tärisytti se esivanhempiamme niin syvästi, että vielä sata vuotta myöhemmin näemme tapahtumaa alituisesti mainittavan kirjallisuudessa kuvaavana esimerkkinä äärimmäisestä inhimillisestä kurjuudesta, joka on yhtä inhoittavaa ruumiillisessa kuin henkisessäkin suhteessa. Esi-isämme lienevät tuskin voineet aavistaa, että Kalkuttan »musta luola» sisään suljettuine, hulluuden rajoille joutuneine miehineen, jotka raatelivat ja polkivat toisiansa maahan anastaaksensa itsellensä paikan ilma-aukon vieressä, on meidän mielestämme erinomaisen sattuva kuva heidän aikakautensa yhteiskunnasta. Kuitenkaan ei kuva vielä sellaisenaan ole täysin vastaava, siitä puuttuu eräs puoli. Kalkuttan mustassa luolassa ei ollut hentoja naisia, ei pieniä lapsia, voimattomia vanhuksia eikä vaivaisia taistelussa osallisina. Siellä joutuivat kärsimään ainoastaan vahvat miehet. Kun ajattelemme, että vanha yhteiskuntajärjestelmä, josta olen puhunut, vallitsi koko yhdeksännentoista vuosisadan, kun taas uusi sen sijalle astunut järjestelmä jo näyttää meistä vanhalta, koska eivät isämmekään ole nähneet muuta kuin sen, täytyy meidän ihmetellä sitä nopeutta, millä tämä perusteellinen muutos on tapahtunut, joka ulottui laveammalle kuin ihmiskunnan kokemukset millään edellisellä aikakaudella. Mutta jos katselemme ihmishengen kehityskantaa yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä, katoaa kummastuksemme. Vaikka emme voikaan sanoa, että yksikään senaikuinen yhteiskunta olisi ollut yleisesti sivistynyt siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nyt käytämme, voitiin kuitenkin silloinkin elävää sukupolvea jo kutsua sivistyneeksi edellisiin verraten. Tämän suhteellisesti alhaisenkin sivistyskannan välttämättömänä seurauksena oli, että yhteiskuntajärjestelmän puutteita ja heikkouksia alettiin huomata yleisemmin kuin koskaan ennen. On kyllä totta, että nämä puutteellisuudet olivat aikaisemmin olleet suuremmat, paljoakin suuremmat. Mutta kohoava kansanvalistus vasta toi ne selvästi näkyviin, aivan samoin kuin aamun sarastus valaisee kaikki ympäristössä vallitsevan saastan, joka pimeässä ehkä vielä näytti siedettävältä. Sen ajan kirjallisuudessa ilmenee pysyvänä sivusäveleenä sääliväisyys köyhiä ja onnettomia kohtaan ja suuttumuksen purkaukset, kun yhteiskuntakoneisto oli niin peräti kykenemätön poistamaan ihmiskunnassa vallitsevaa kurjuutta. Nämä myötätuntoisuuden ilmaukset osottavat selvästi, että aikakauden jaloimmat henkilöt jo ainakin silloin tällöin täysin käsittivät heitä ympäröitseväin olojen inhottavan mädännäisyyden, ja että elämä kävi tunteellisimmille ja jaloimmille ihmisille tämän myötätuntoisuuden tähden melkeinpä sietämättömäksi. Vaikka aate ihmiskuntaperheen elävästä yhteydestä ja veljeysaatteen toteuttamisesta ei ollutkaan vielä kehittynyt läheskään siinä määrässä, että yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset olisivat tunnustaneet sen järkähtämättömäksi siveelliseksi periaatteeksi, kuten nyt on laita, erehtyisimme kuitenkin, jos otaksuisimme, ettei heillä ollut laisinkaan tätä vastaavia tunteita. Voisin luetella muutamain sen aikuisten kirjailijain teoksista useita sangen kauniita kohtia, jotka osottavat, että jotkut harvat jo käsittivät tämän aatteen aivan selvästi ja epäilemättä sangen monet sitä hämärästi aavistivat. Sen lisäksi on meidän muistettava, että yhdeksästoista vuosisata oli ainakin nimellisesti kristillinen, ja se tosiasia, että yhteiskunnan koko teollisuus- ja kauppajärjestelmä oli täysin anttikristillisellä pohjalla, lienee myöskin osaltaan vaikuttanut asiaan, vaikka myönnän, että tämä vaikutus olikin sangen pieni ainakin niihin, jotka nimellisesti tunnustivat olevansa Jesuksen Kristuksen seuraajia. Sangen omituisen ilmiön huomaamme, jos ryhdymme tutkimaan, minkätähden mainitsemani uskonnollinen puoli vaikutti niin vähän, minkätähden yhteiskunnallisia epäkohtia yleensä kärsittiin vielä sittenkin, kun kansan suuri enemmistö oli tullut huomaamaan niiden kohtuuttoman vääryyden, ja miksi tyydyttiin miettimään ainoastaan pieniä parannuksia kurjiin oloihin. Sentähden, että parhaimmatkin sen aikakauden henkilöt uskoivat vahvasti, että pysyvän yhteiskuntajärjestelmän perusteiksi voidaan asettaa ainoastaan huonoimmat ihmisluonteen taipumukset. Heille oli opetettu ja he uskoivat, että ihmiskuntaa piti koossa ainoastaan voitonhimo ja itsekkäisyys, ja että kaikki ihmisten keskinäiset siteet höltyisivät, jos näiden vaikuttimien kärkeä koetettaisiin katkaista tai niiden alaa rajoittaa. Sanalla sanoen: ihmiset uskoivat aivan päinvastoin kuin me – yksinpä nekin, jotka olisivat halunneet uskoa toisin – he luulivat, että yhteiskunnan koossapitävänä voimana olivat yhteiskuntaelämää hajoittavat eikä sitä edistävät ihmisten taipumukset. Heidän mielestään oli aivan selvää ja luonnollista, että ihmiset elivät yhteiskunnissa ainoastaan voidakseen pettää ja sortaa toisiaan sekä tullakseen vuorostaan itse petetyiksi ja sorretuiksi, ja että yhteiskunta, jossa nämä pyrinnöt pääsivät esteettömästi vaikuttamaan, voi menestyä, kun taas kaikkien etua tarkoittavalle yhteistoiminta-aatteelle perustetulla yhteiskuntajärjestelmällä oli heidän mielestään sangen pieni menestymismahdollisuus. Näyttää tykkänään mielettömältä vaatia ihmisiä nykyjään uskomaan, että ihmiskunta on todellakin joskus pitänyt tuollaisia järjettömiä otaksumisia tosina. Mutta varma historiallinen tosiasia on, että esivanhempamme uskoivat niitä, ja yhtä selvästi on todistettu, että juuri tämä nurinkurinen luulo viivytti niin kauan vanhan yhteiskuntajärjestelmän poistamista vielä sittenkin, vaikka jo yleensä huomattiin ja tunnustettiin sen sietämättömät epäkohdat. Tästä myöskin johtuu yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä kirjallisuudessa ilmestyvä syvä toivottomuus, runoissa kuvastuva synkkämielisyyden väre ja humorin kyynillisyys. Tunnettiin, että ihmiskunnan asema oli sietämätön, mutta ei laisinkaan käsitetty, miten sitä voisi parantaa. Luultiin, että kehitys oli vienyt ihmiskunnan umpisokkeloon, josta se ei enää päässyt ulos. Tämän aikakauden ihmisten mielialaa valaisevat räikeästi muutamat meille säilyneet kirjoitukset, joita tiedonhaluiset voivat vieläkin tutkia kirjastoissamme. Niissä koetetaan pitkien ja vaikeiden todistelujen kautta osottaa, että huolimatta ihmisten kurjasta asemasta, on eräiden vähäpätöisten syitten tähden kuitenkin parempi elää huonoakin elämää, kuin lopettaa se! Kun ihmiset halveksivat itsiänsä, halveksivat he myöskin luojaansa. Uskonto rappeutui rappeutumistaan. Epätoivon ja pelon pilviseltä taivaalta tunki ainoastaan heikkoja ja kalpeita säteitä valaisemaan maassa vallitsevaa toivotonta sekasortoa. Surkuteltavalta mielettömyydeltä näyttää meistä todellakin, että ihmiset epäilivät häntäkin, jonka henki eli heidän rinnassaan, tai pelkäsivät senkin kättä, joka heitä talutti. Mutta meidän on muistettava, että lapset, jotka ovat päivällä rohkeita, ovat väliin yöllä käsittämättömän pelkureita. Sen jälkeen on jo tullut aamu. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla on sangen helppo uskoa, että Jumala on ihmisten isä. Esitelmän ahtaissa kehyksissä olen luonnollisesti voinut ainoastaan lyhyesti viitata muutamiin seikkoihin, jotka valmistivat ihmisten mieliä ottamaan vastaan vanhan järjestelmän muutosta uudeksi. Samoin olen voinut ainoastaan pääpiirteissään esittää muutamia vanhoillisuuden ja toivottomuuden ilmiöitä, jotka hetkisen estivät edistyksen kulkua, vaikka sen aika jo oli tullut. Ne, jotka ihmettelevät muutoksen äkillistä nopeutta sitte kun sen toimeenpano oli huomattu mahdolliseksi, unhottavat sen hurmaavan vaikutuksen, minkä toivo tekee ihmismieleen, joka jo kauan sitten on lakannut toivomasta, vaipunut synkän epätoivon helmaan. Kun aurinko nousee niin pitkän ja synkän yön perästä, täytyy sen vaikuttaa huikaisevasti. Siitä hetkestä alkaen, kun ihmiset uskalsivat uskoa, että ihmiskunta ei ollutkaan määrätty jäämään kääpiöksi, joka jo oli kehittynyt täyteen kokoonsa, vaan että sillä oli edessään ääretön kehittymismahdollisuus, lienee vastavaikutuksen puhkeaminen ollut valtava. Ei mikään voinut vastustaa tätä uuden uskon synnyttämää innostusta. Silloin ihmiskunta varmaankin tunsi taistelevansa asian puolesta, johon verrattuna historian suurimmatkin liikkeet olivat mitättömiä. Ihmiskunnalla olisi ollut käytettävänä miljoonia marttyyrejä, mutta juuri sentähden niitä ei tarvittu tällä kertaa ensinkään. Vanhan maailman pienten valtioitten palatsivallankumoukset olivat useinkin maksaneet enemmän verta, kuin koko se suunnaton olojen muutos, mikä vihdoinkin saattoi ihmiskunnan oikealle tielle. Sen henkilön, kenen on sallittu elää nykyisellä loistavalla aikakaudella, ei sovi toivoa toisenlaista kohtaloa osakseen. Mutta siitä huolimatta olen minä ajatellut, että mielelläni luopuisin tästä valoisasta, kultaisesta nykyisyydestäkin, jos voisin sen vaihtaa tuohon myrskyiseen, levottomaan murrosaikaan, jolloin sankarit mursivat tulevaisuuden teljetyt portit ja toivottoman joukon silmien eteen avautui synkän muurin asemasta, mikä ennen oli sulkenut heiltä tien, ääretön, lumoava kehittymismahdollisuus, jonka päämäärää emme vieläkään voi nähdä huikaisevan valonpaljouden tähden. Kukapa voinee väittää, ystäväni, ettei nykyistä onnen ja nautinnon aikakauttakin kannattaisi vaihtaa elämään, jossa pienikin vaikutin on vipu, minkä painosta vuosisadat vapisevat ja nousevat perustuksiltaan? Tunnemme kaikki tuon viimeisen suurimman ja vähimmän verta vaatineen vallankumouksen historian. Yhden ainoan miespolven ajalla luopuivat ihmiset kaikista raakalaisaikakauden tottumuksista ja tavoista sekä omistivat yhteiskuntamuodon, joka oli kyllin arvokas järkeville, vapaille ihmisille. He luopuivat ryöstöjärjestelmästään, alkoivat työskennellä yksimielisesti. He oppivat äkkiä sen viisauden, että yhteistoiminta ja veljeys on sekä rikkauden että onnen lähde. Niin kauan kuin kysymykset: »mitä minä syön, mitä minä juon, mitä minä puen ylleni», koskivat ainoastaan yksilön omaa persoonaa, synnyttivät ne alituista pelkoa ja huolta. Mutta kun asiaa ei enää katsottu yksilölliseltä vaan veljelliseltä, yhteiskunnalliselta kannalta – kun kysyttiin: »mitä ''me'' syömme, mitä ''me'' juomme, mitä ''me'' puemme yllemme», raukesivat kaikki vaikeudet itsestään. Kun ihmiskunta oli koettanut ratkaista elantokysymystä individualismin kannalta, oli yrityksen seurauksena orjuutta ja kurjuutta ihmisten suurelle enemmistölle. Mutta tuskin oli kansa tullut ainoaksi pääoman omistajaksi ja työnantajaksi, kun puutteen sijaan tuli ylellisyys ja viimeisetkin toistensa nöyryytyksen jäljet katosivat maan päältä. Orjuus, jota vastaan oli suunnattu niin monta turhaa iskua, käyty niin monta turhaa taistelua, oli vihdoinkin kuollut. Naisten ei tarvinnut enää ottaa vastaan elantotarpeitaan armopaloina miehiltä, ei työntekijäin työnantajilta eikä köyhien rikkailta, vaan kaikki saivat osansa yhteisestä varastosta kuten lapset isänsä pöydältä. Ei kukaan enää voinut käyttää kanssaihmistään välikappaleena hankkiakseen voittoa itselleen. Ainoa persoonallinen voitto, jonka muilta ihmisiltä voi hankkia, oli heidän kunnioituksensa. Kansalaisten keskinäisissä suhteissa ei ollut enää tilaa röyhkeydelle eikä matelevaisuudelle. Ensi kerran sitte luomisen seisoi jokainen ihminen suorana, pystypäisenä Jumalansa edessä. Puutteen pelko ja voitonhimo lakkasivat vaikuttamasta ja katosivat, kun jokaiselle taattiin runsas toimeentulo eikä kukaan voinut haalia itselleen kohtuuttomia omaisuuksia. Ei ollut enää kerjäläisiä eikä armopalojen jakajia. Oikeus riisti armeliaisuudelta kaiken toiminta-alan. Kymmenen käskyä kävivät melkein tarpeettomiksi ja vanheutuneiksi maailmassa, jossa ei ollut mitään syytä varastaa, ei mitään aihetta valehdella joko sitte pelosta tai oman edun tähden, ei mitään kadehtimisen syytä, kun kaikki olivat samanlaisessa asemassa, ja aniharvoja väkivaltaisuuden töitä, kun ihmiset eivät enää voineet vahingoittaa toisiansa. Vanha, niin monen aikakauden pilkkaama unelma ihmisten vapaudesta, veljeydestä ja vertaisuudesta oli vihdoinkin toteutunut. Samoin kuin jalomielisyys, oikeudentunto ja sääliväisyys olivat entisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa vain haitaksi sille henkilölle, jolla näitä ominaisuuksia oli, samoin joutui kovasydämisyys, voitonhimo ja itsekkäisyys uudessa yhteiskunnassa ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Kun ei elämänehtojen hankkiminen enää – ensi kerran koko ihmiskunnan elämässä – kehittänyt ihmisluonteen eläimellisiä ominaisuuksia, ja kun kaikki se hyöty, mikä ennen oli ollut itsekkäisyydestä, oli niin täydellisesti kadonnut, että nyt päinvastoin oli etua epäitsekkyydestä, voitiin vasta ensi kerran selvästi huomata, minkälainen turmeltumaton ihmisluonne oikeastaan oli. Kaikki alhaiset, huonot taipumukset, jotka tähän saakka olivat rehevästi rehottaneet ja työntäneet hyvät puolet kokonaan varjoon, kuivuivat nyt kuten kellarissa kasvaneet sienet päivänvalossa, ja ihmisluonteen jalot ominaisuudet puhkesivat sellaiseen kukoistukseen, että entiset pilkkaajat alkoivat pitää ylistyspuheita, ja ihmiskunta joutui ensi kerran eläissään kiusaukseen rakastaa itseään. Ennen pitkää huomattiin todeksi – mitä eivät entisaikain papit ja filosoofit ikinä olisi uskoneet – että ihmisluonne itse asiassa on pohjaltaan hyvä eikä paha, että ihmiset ovat luonteeltaan ja mielenlaadultaan jaloja eivätkä itsekkäitä, sääliväisiä eivätkä julmia, lempeitä eivätkä röyhkeitä, jumalallisia pyrinnöissään ja pyhän uhrautuvaisuuden sekä hellyydentunteitten innostuttamina todellisia jumaluuden kuvia eivätkä sen irvikuvia, kuten he ennen näyttivät olevan. Alituiset, kautta lukemattomain sukupolvien jatkuneet kurjat olot ja elantosuhteet, jotka olisivat voineet turmella kuten sanoin itse enkelinkin, eivät olleet voineet sanottavasti muuttaa ihmisen luonnollista aateliutta, ja heti kun nämä turmiolliset kahleet katkaistiin, ponnahti ihmiskunta kuten väkivaltaisesti taivutettu puu alkuperäiseen ylevään asemaansa. Pukeakseni koko asian vertauksen ahtaasen muotoon, voin verrata entistä ihmiskuntaa suohon istutettuun ruusupensaaseen, jonka täytyi juoda sen mustaa rämevettä, hengittää päivällä sen myrkyllistä, sumuista ilmaa ja kärsiä yöllä sen kylmiä, kosteita henkäyksiä. Lukuisat puutarhurit olivat polvi polvelta koettaneet parhaansa, saadaksensa sen kukkimaan, mutta jos siihen joskus ilmestyikin puoleksi avautunut nuppu, kalvoi mato jo senkin sisustaa, ja kaikki puuhat raukesivat tyhjään. Useat väittivätkin aivan todella, että pensas ei ollutkaan ruusu, vaan vahingollinen kasvi, joka oikeastaan pitäisi repiä irti ja polttaa. Puutarhurit arvelivat kuitenkin yleisesti, että kasvi kyllä kuuluu ruusujen sukuun, mutta sitä vaivaa joku salainen, parantumaton tauti, joka estää kukkaset puhkeamasta ja muutenkin tekee koko kasvin niin kurjan ja huonon näköiseksi. Oli kyllä muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittivät, että pensas on hyvä, mutta vika on sopimattomassa maassa, ja jos kasvi istutetaan uuteen sopivaan paikkaan, menestyy se paremmin. Mutta nämä henkilöt eivät olleet ammattipuutarhureita, ja kun viimeksimainitut alkoivat soimata heitä haaveksijoiksi ja tuulenpieksäjiksi, alkoi kansakin enimmäkseen pitää heitä sellaisina. Alkoivatpa muutamat kuuluisat siveyssaarnaajat vielä väittää, että vaikkapa täytyykin selvien todisteiden pakosta myöntää, että pensas mahdollisesti menestyisi paremmin toisessa paikassa, on paljoa arvokkaampaa ja kasvattavampaa sille itselleen, että se koettaa kukkia suossa, kuin suotuisemmissa olosuhteissa saavutettu menestys. Nuput, jotka pääsevät aukeamaan, voivat kyllä olla hyvin harvinaisia ja niistä puhenneet kukat värittömiä sekä tuoksuttomia, mutta nepä edustavatkin siveelliseltä kannalta katsoen paljoa suurempaa voimaa, kuin puutarhassa vaivatta kehittyneet kukkaset. Ammattipuutarhurien ja siveyssaarnaajain tahto pääsi voitolle. Ruusupensas sai olla suossa, ja vanhaa menettelyä jatkettiin. Yhtä mittaa kaadettiin sen juurille uusia lantaseoksia. Matoja koetettiin tappaa ja kaikkialle ilmestyvää hometta sekä loiskasvia poistaa lukemattomilla keinoilla, joita jokaista kehuttiin parhaaksi ja ainoaksi. Siten jatkui sangen kauan. Väliin luuli joku huomaavansa pensaassa heikkoja ulkonaisia parantumisen oireita, mutta toiset väittivät päinvastoin, että pensas näytti entistä kurjemmalta. Yleensä oli mahdotonta sanoa, oliko mitään huomattavaa muutosta tapahtunut. Vihdoin sitte, kun yleensä epäiltiin, tuleeko pensaasta entisellä paikalla mitään, otettiin kysymys pensaan muuttamisesta toiseen paikkaan uudelleen harkittavaksi, ja tällä kertaa siihen suostuttiin. »Koettakaamme», sanottiin yleensä, »ehkäpä se menestyy muualla paremmin. Tuossa sitä ei kannata enää hoitaa». Ja niin muutettiin ihmiskunnan ruusupensas ja istutettiin hyvään, lämpöiseen, kuivaan maahan, jossa sitä aurinko kylvetti päivällä, tähdet vartioitsivat yöllä, ja lauhkea etelätuuli hyväili sen lehtiä. Silloin huomattiin, että se todellakin oli ruusupensas. Madot ja loiskasvit katosivat siitä itsestään, ja sen oksia peittivät mitä ihanimmat punaiset kukat, joiden tuoksu täytti koko maailman. Takuuna meille määrätystä korkeasta tarkoitusperästä on se, että Luoja on asettanut sydämiimme rajattoman täydellisyyden mittakaavan, jota käyttäen saavuttamamme voitot aina näyttävät vähäpätöisiltä, eikä päämäärämme näytä koskaan tulevan sen lähemmäksi. Jos esi-isämme olisivat voineet aavistaa, että syntyy yhteiskunta, jossa ihmiset elävät veljesten tavoin sovussa keskenään ilman riitoja, kateutta, väkivaltaisuuksia ja sortoa, jossa he saavat itse valitsemallaan ammattialalla suorittamansa kohtuullisen, ei koskaan terveyttä rasittavan työn palkkioksi ylläpidon, mikä vapauttaa heidät kokonaan huomispäivän huolista, joten heidän on yhtä vähän tarvis murehtia toimeentulostaan, kuin puun, minkä juuria vesirikas, kuivumaton puro kastelee – jos he olisivat voineet kuvitella tällaisen tilan mahdolliseksi, olisi se näyttänyt heidän mielestään paratiisilta. He olisivat sekoittaneet sen yhteen taivaskäsitteensä kanssa eivätkä olisi voineet uneksiakkaan, että tuon tilan saavuttaneilla olisi enää mitään, mitä toivoa tai mihin pyrkiä. Mutta kuinkas on meidän laitamme jotka seisomme sillä huipulla, mikä heille kaukaa häämötti? Olemmehan jo melkein unhottaneet, ettei ihmiskunnan asema aina ole ollut samanlainen kuin nyt. Muistamme sen vasta sitte kun joku erityinen tapahtuma sitä meille erityisesti muistuttaa, kuten äsken on käynyt. Ja mielikuvituksemme on vaikea enää luoda silmiemme eteen läheistenkään esivanhempaimme yhteiskuntajärjestelmää. Se tuntuu meistä omituiselta ja naurettavalta. Eikä aineellista toimeentuloa koskevan kysymyksen ratkaisu, joka on poistanut surut ja rikokset maailmasta, kelpaa mielestämme enää lopulliseksi pyrintöjen päämääräksi. Me pidämme sitä päinvastoin ainoastaan ihmiskunnan yhä jatkuvan, todellisen kehityksen ensi askeleena. Olemme vain heittäneet pois hartioiltamme tarpeettoman ja kiusallisen taakan, joka esti esi-isiämme todenperään pyrkimästä olemisen lopullista päämäärää kohti. Me olemme yksinkertaisesti riisuneet vain yltämme liiat vaatteet alkaaksemme kilpajuoksun – siinä kaikki. Me olemme kuten lapsi, joka juuri on oppinut seisomaan ja opettelee kävelemään. Lapsen kannalta katsoen on ensimäinen askel suuri tapahtuma. Voimme ajatella hänen kuvittelevan mielessään, ettei tämän voiton jälkeen ole enää paljoa saavutettavissakaan, mutta vuoden kuluttua hän ei enää muistakkaan, ettei hän ole osannut aina käydä. Hänen näköpiirinsä vain laajeni, kun hän nousi seisomaan, ja kävi yhä avarammaksi, kun hän alkoi liikkua. Hänen ensi askeleensa olikin todella eräässä suhteessa sangen tärkeä: se oli radan alkukohta, ei päämäärä. Silloin vasta todellinen kehitys alkoi. Kun ihmiskunta vapautui viime vuosisadalla aineellisen toimeentulon tuottamista huolista, jotka vaativat palvelukseensa sen kaikki sekä henkiset että ruumiilliset voimat, voidaan tätä tapausta pitää ikäänkuin jonkunlaisena uudestasyntymisenä. Jos ei sitä olisi tapahtunut, olisi sen ensimäinen syntyminen elämään, joka oli yhtämittainen, raskas taakka, ollut suuri vääryys. Mutta tämä uudestasyntyminen korjasi ensimäisen vääryyden. Sen jälkeen on ihmiskunta astunut uuteen henkisen edistyksen aikakauteen. Kehitys on tuonut esiin uusia, korkeampia luonteen ominaisuuksia, joiden olemassaoloa esi-isämme voivat tuskin aavistaa. Yhdeksännentoista vuosisadan syvän synkkämielisyyden ja ihmiskunnan tulevaisuutta koskevan pimeän toivottomuuden sijaan on nyt astunut meidän aikakautemme elähdyttävänä aatteena valtava, mahtava käsitys siitä, että meidän maallinen elämämme tarjoaa ihmisluonteelle tilaisuuden rajattomaan kehitykseen. Me tunnustamme ihmiskunnan ruumiillisen, henkisen ja siveellisen, polvi polvelta yhä korkeammalle ja syvemmälle ulottuvan kehittymisen ja jalostamisen ainoaksi suureksi päämääräksi, joka on mitä suurimpain ponnistusten ja uhrausten arvoinen. Uskomme, että ihmiskunta on vasta nyt astunut sille tielle, missä ne aikeet, joita Jumalalla sen suhteen on, voivat toteutua, ja missä jokainen sukupolvi merkitsee ylöspäin astuttua askelta. Jos kysytte, mitä on odotettavissa sitte, kun lukemattomat sukupolvet ovat syntyneet ja kuolleet, vastaan minä, että pitkä ja avara kehityksen tie on edessämme avoinna, mutta sen pää katoaa huikaisevaan valoon. Sillä ihminen voi palata Jumalansa luo, »missä oikea kotimme on», kahta tietä myöten. Yksilö palaa sinne kuoleman tietä, ihmiskunta kokonaisuudessaan kehityksensä täydellisentymisen kautta, jolloin siemeneen kätketty jumalallinen salaisuus paljastuu täydessä kirkkaudessaan. Kyynelsilmin käännymme synkästä menneisyydestä loistavaa tulevaisuutta kohti ja silmiämme varjoten kiirehdimme eteenpäin. Ihmiskunnan pitkä, kolkko talvi on ohi. Sen kesä on tullut. Se on murtanut kotelonsa. Taivas on sen tarkoitusperänä». [[Luokka:Vuonna 2000]] 3568 6475 2006-10-14T09:45:25Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Kuudeskolmatta luku|Kuudeskolmatta luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000: Kahdeksaskolmatta luku|Kahdeksaskolmatta luku]] |otsikko=Seitsemäskolmatta luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} Sunnuntain iltapuoli oli minusta aina entisessä elämässäni sangen ikävä, en tiedä sanoa minkätähden. Silloin olin aina erinomaisen herkkä vaipumaan synkkämielisyyteen, ja koko elämä tuntui käsittämättömän värittömältä, kolkolta sekä yhdentekevältä. Hetket, jotka tavallisesti kantoivat minua keveästi siivillään, kadottivat lentokykynsä ja vaipuivat sitä lähemmäksi maata, kuta enemmän ilta kului, kunnes ne vihdoin liikkuivat eteenpäin ainoastaan suurella vaivalla matelemalla. Vanhan tottumuksen synnyttämä aateyhtymä lienee ehkä osaksi ollut syynä siihen, että ympäristölläni tapahtuneista tavattoman suurista muutoksista huolimatta vaivuin tänäkin kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimäisenä sunnuntai-iltanani syvän alakuloisuuden valtaan. Tällä kertaa oli alakuloisuuteeni jotakin syytäkin. Se ei ollut epämääräistä surumielisyyttä, kuten aina ennen, vaan omituisen asemani synnyttämää ja siis sangen oikeutettua mielen synkkyyttä. Herra Barton oli saarnassaan alituisesti huomauttanut, mikä tavattoman syvä siveellinen juopa on sen vuosisadan välillä johon oikeastaan kuulun, ja sen vuosisadan välillä, missä nyt elän. Nämä huomautukset vaikuttivat luonnollisesti sen, että tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi minua ympäröitsevän maailman keskuudessa. Hänen maltillisesta ja filosoofisesta esityksestään huolimatta eivät sanansa voineet olla herättämättä mielessäni sitä vakaumusta, että minä, inhotun aikakauden edustaja, synnytin ympäristössäni ainoastaan säälin, uteliaisuuden ja vastenmielisyyden sekavia tunteita. Se erinomainen ystävällisyys, jota tohtori Leete ja hänen perheensä olivat minulle osottaneet, ja ennen kaikkea Editin hyvyys oli tähän saakka estänyt minua selvästi käsittämästä, että heidän todelliset tunteensa minua kohtaan olivat luonnollisesti samat, kuin koko sen sukupolven, jonka jäseniä he olivat. Niin tuskalliselta kuin tämä havaanto tuntuikin, olisin sen vielä voinut kestää tohtoriin ja hänen rakastettavaan rouvaansa nähden. Mutta sitä ajatusta en voinut sietää, että Editkin tunsi samaa kuin hänen aikalaisensa. Se musertava vaikutus, minkä tämä aivan yksinkertaisen ja luonnollisen tosiasiain myöhäinen huomaaminen teki minuun, paljasti silmieni eteen erään seikan, jonka lukija ehkä on jo arvannut – minä rakastin Editiä. Olikos tässä sitte mitään kummaa? Tuo tärisyttävä tapaus, jolloin varsinainen läheisempi tuttavuutemme alkoi, kun hänen kätensä veti minut takaisin mielipuolisuuden kuilusta, johon olin vaipumaisillani, se tosiasia, että hänen sääliväisyytensä oli se elinvoima, joka piti minua yllä tässä uudessa ympäristössä ja teki sen siedettäväksi, tottumukseni, kun olin aina pitänyt häntä välittäjänäni itseni ja ulkomaailman välillä aivan toisessa merkityksessä, kuin hänen isäänsä – kaikki nämä seikat olivat tietysti omiaan johtamaan samaan tulokseen, johon Editin lempeä rakastettavaisuus ja ulkonainen kauneus olisivat yksinäänkin riittäneet. Oli aivan luonnollista, että Edit oli minusta ainoa nainen maailmassa, vieläpä ihan toisessa merkityksessä, kuin muille rakastuneille rakastettunsa. Kun nyt äkkiä tulin huomaamaan, kuinka turhia äsken heränneet toiveeni olivat, kärsin kaikki halveksitun rakastajan tuskat sekä tunsin sen lisäksi olevani niin toivottoman yksinäinen, niin täydellisesti hyljätty, ettei kukaan rakastaja, kuinka onneton lienee ollutkin, ole koskaan voinut sellaista tuntea. Isäntäväkeni huomasivat nähtävästi alakuloisuuteni ja koettivat parhaansa mukaan huvittaa minua. Varsinkin oli Edit minun tähteni suruissaan, sen havaitsin selvästi. Mutta minä olin yhtä mieletön, kuin kaikki muutkin rakastuneet. Kun olin kerran, typerästi kyllä uneksinut voittavani hänen rakkautensa, ei hänen ystävyytensä, joka sitäpaitse oli, kuten varmaan tiesin, ainoastaan sääliä, ollut mielestäni minkään arvoinen. Vetäysin yksin huoneeseeni ja olin siellä melkein koko iltapäivän. Illan hämärässä menin puutarhaan kävelemään. Päivä oli ollut pilvinen. Lämmin, tyven ilma haiskahti syksylle. Jouduttuani lähelle maanalaista kammiotani poikkesin sinne sisälle ja istuin. »Tässä on», sanoin minä itsekseni, »ainoa kotini, mitä minulla on. Tänne tahdon jäädä, enkä poistu täältä enää koskaan». Tuon tutun ympäristöni avulla etsin jonkunlaista surumielistä lohdutusta siitä, että koetin palauttaa mieleeni entisaikojen elämää ja manata esiin tuttuja olentoja sekä kasvoja, joita olin aikaisemmassa elämässäni nähnyt ympärilläni. Mutta yritykseni olivat turhia. Nuo olennot eivät eläneet enään. Taivaan tähdet olivat jo lähes vuosisadan tuikkineet Edit Bartlettin, jopa koko minun aikuiseni sukupolven haudoille. Entisyys oli kuollut, kokonaisen vuosisadan paino oli murskannut sen pirstaleiksi, ja nykyisyys oli minulta sulettu. Minulle ei ollut tilaa missään. En ollut kuollut enkä oikeastaan eläväkään. »Suokaa anteeksi, että seurasin teitä!» Katsahdin ylös. Edit seisoi maanalaisen suojani ovella ja katseli minua hymyillen, mutta hänen silmissään kuvastui osanottava suru. »Käskekää minut pois jos häiritsen teitä», sanoi hän. »Näimme, että olette alakuloinen, ja kuten muistatte, olette luvannut sanoa aina minulle, jos sellaista sattuu. Ette ole pitänytkään sanaanne». Nousin ja lähestyin ovea. Koetin hymyillä, mutta se onnistui sangen huonosti, sillä nähdessäni tuon suloisen olennon edessäni, tunsin asemani kurjuuden vielä selvemmin kuin ennen. »Tuntui mielestäni vain hiukan yksinäiseltä, siinä kaikki», sanoin. »Ettekö ole tullut koskaan ajatelleeksi, että olen yksinäisempi olento, kuin ainoakaan ihminen koskaan on ollut. Tarvittaisiinpa tosiaan aivan uusi sana jos mieli kuvata minun asemaani». »Noin te ette saa puhua! – Ette saa antautua sellaisten tunteitten valtaan! – Sitä ette saa tehdä!» huudahti hän kostein silmin. »Emmekö me ole ystäviänne? Oma on syynne, jos ette pidä meitä sellaisina. Teidän ei tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi». »Te olette olleet niin ystävällisiä minulle, etten oikeastaan käsitä, kuinka se on mahdollista», sanoin. »Mutta luuletteko siis, että ystävyytenne on vain sääliä, suloista sääliä tosin, mutta kaikissa tapauksissa kuitenkin ainoastaan sääliä? Olisinhan narri, jos en tietäisi, että en ole teidän silmissänne samanlainen, kuin oman sukupolvenne miehet, vaan omituinen, salaperäinen olento, tuntemattoman meren rannalle viskaama, otus, jonka avuttomuus herättää teissä sääliä eriskummallisesta ulkomuodosta huolimatta. Olin niin mieletön ja te niin hyväntahtoisia, että olin melkein unhottaa tämän välttämättömyyden ja aloin jo uskotella itselleni, että voisin joskus koteutua, kuten meillä oli tapana sanoa, tähän aikakauteen, tuntea olevani teikäläinen ja näyttää teidän silmissänne samanlaiselta, kuin muutkin seurapiirinne miehet. Mutta herra Bartonin saarna on osottanut minulle, kuinka turha tuollainen toivo on ja kuinka suurelta minun ja teikäläisten välinen juopa näyttää teidän silmissänne». »Voi, tuo onneton saarna!» huudahti hän myötätuntoisuuden kyyneleet silmissä. »Minähän koetin estää teitä kuuntelemasta sitä! Mitä hän tietää teistä? Hän on lukenut vanhoja, pölyisiä kirjoja teidän aikakaudestanne, siinä kaikki. Minkätähden välitätte hänestä ja tulette levottomaksi siitä, mitä hän sanoo? Eikö teidän mielestänne merkitse mitään, että me, jotka tunnemme teidät, käsitämme asian toisin? Eikö teistä ole tärkeämpää se, mitä me teistä ajattelemme, kuin mitä hän ajattelee, joka ei ole koskaan edes nähnyt teitä? Voi, herra West, te ette tiedä, ette voi aavistaa, kuinka apeaksi mieleni käy, kun näen teidät noin surullisena! En voi sietää sitä. Mitä minun tulee sanoa teille, miten voin saada teidät vakuutetuksi siitä, että tunteemme teitä kohtaan ovat aivan toisenlaiset, kuin te luulottelette?» Samoin kuin ensimäiselläkin kerralla jolloin hän tuli luokseni kohtaloni ratkaisukohdassa, ojensi hän apua tarjoavalla liikkeellä kätensä minua kohti. Minä tartuin niihin samoin kuin silloinkin ja pidin niitä käsissäni. Hänen kohoileva rintansa ja vapisevat sormensa ilmaisivat, kuinka syvästi liikutettu hän oli. Hänen kasvoillaan taisteli sääli ja jonkunlainen jumalallinen uhka niitä esteitä vastaan, jotka uhkasivat tehdä sen vaikutuksen tyhjäksi. Naisen lempeys ei voi koskaan ilmestyä kauniimmassa muodossa. Sellaista suloutta ja hyvyyttä en voinut vastustaa, ja ainoa vastaus, jonka hänelle voin antaa, oli mielestäni totuuden suora tunnustaminen. Luonnollisesti ei minulla ollut toivon kipinääkään, mutta toisaalta en myöskään pelännyt, että hän suuttuu, sillä siihen hän oli liian hyvä. Sanoin siis hänelle: »Olen sangen kiittämätön, kun en tyydy siihen hyvyyteen, mitä olette osottanut, ja nytkin osotatte minulle. Mutta oletteko niin sokea, että ette näe, miksi se ei riitä saamaan minua onnelliseksi? Ettekö huomaa, että en tyydy siihen sentähden, koska olen niin mieletön, että rakastan teitä?» Viime sanani kuullessaan punastui hän ja loi katseensa maahan, kun katsoin häntä silmiin. Mutta hän ei koettanut vetää käsiänsä pois minun käsistäni. Siten hän seisoi hetken hengittäen syvään. Sitte hän punastui vielä enemmän kuin ennen ja katsoi minuun lumoavasti hymyillen. »Oletteko varma, että ette ole itse ollut sokea?» kysyi hän. Muuta hän ei sanonutkaan, mutta siinäkin oli kylliksi. Sillä minä käsitin, vaikka se tuntuikin aivan mahdottomalta ja uskomattomalta, että tuo kultaisen aikakauden loistava tytär ei lahjoittanut minulle ainoastaan sääliänsä, vaan rakkautensakin. Luulin kuitenkin vieläkin puolittain, että näin hurmaavaa unta, vieläpä sittenkin, kun olin sulkenut hänet syliini. »Jos en ole tajullani», huudahdin, »niin en tahdo koskaan tullakaan». »Minä kai lienen teidän mielestänne mieletön», sanoi hän vavisten ja luisti pois sylistäni, kun olin tuskin koskettanut hänen suloisia huuliaan. »Mitähän ajattelette minusta, kun melkein heittäyn miehen syliin, jota olen tuskin viikkoa tuntenut! En tahtonut, että näin äkkiä saisitte huomata sen, mutta olin niin suruissani teidän vuoksenne, että en ajatellut, mitä sanoin. Ei, ei, ette saa koskea minuun, ennenkuin tiedätte kuka olen. Ja silloin, herraseni, pyydätte kauniisti anteeksi sitä, että luulette minun päätäpahkaa rakastuneen, sillä niin te kaikissa tapauksissa uskotte nyt. Kunhan saatte tietää, kuka olen, täytyy teidän myöntää, että minun suora velvollisuuteni oli rakastua teihin heti ensi hetkestä, kun teidät näin, eikä kukaan muukaan tyttö, jolla on sydän oikealla paikalla, olisi menetellyt minun asemassani toisin, kuin minä nyt». Kuten jokainen voi helposti käsittää, olisin mieluummin lykännyt selitysten kuulemisen tuonnemmaksi, mutta kun Edit jyrkästi selitti, ettei hän anna minulle ainoatakaan suukkoa, ennenkuin hän on torjunut sen epäluulon, että hän on liian nopeasti lahjoittanut lempensä minulle, ei minulla ollut muuta neuvoa, kuin seurata tuota rakastettavaa, arvoituksen kaltaista olentoa sisälle. Kun tapasimme hänen äitinsä, kuiskasi Edit hänen korvaansa jotakin ja kiirehti punastuen pois, jättäen meidät kahden. Oli selvää, että vaikka kohtaloni oli jo tähänkin saakka ollut peräti kummallinen, saisin nyt tietää ehkä kaikkein ihmeellisimmän puolen siitä. Rouva Leete kertoi, että Edit oli – kadotetun morsiameni Edit Bartlettin pojantyttären tytär. Kun Edit Bartlett oli surrut minua neljätoista vuotta, oli hän mennyt naimisiin erään miehen kanssa, jota hän kunnioitti, ja jättänyt jälkeensä pojan, joka oli ollut rouva Leeten isä. Rouva Leete ei ollut koskaan nähnyt isoäitiään, mutta sen sijaan kuullut hänestä paljon, ja kun hänelle syntyi tytär, antoi hän sille nimeksi Edit. Tämä seikka lienee myöskin osaltaan herättänyt kasvavassa tytössä syvää harrastusta kaikkeen, mikä koski hänen äitinsä isoäitiä. Varsinkin kiinnitti tytön mieltä surullinen kertomus isoäitinsä rakastetusta, jonka vaimoksi tämä oli ollut tulemaisillaan, kun sulhanen paloi talonsa kanssa. Kertomushan oli omiaan herättämään haaveilevassa tytössä syvää sääliä sitä enemmän, kuin hänen omissakin suonissaan virtasi tuon onnettoman sankarittaren verta. Perheperujen joukossa oli eräs Edit Bartlettin kuva ja hänen papereitaan, muiden muassa minun kirjeeni. Kuva esitti sangen kaunista nuorta naista, jota katsellessa voi helposti kuvitella mieleensä kaikenlaisia hämäröitä rakkaushaaveita. Kirjeistäni sai Edit paljon aineksia, joiden nojalla hän muodosteli mielessään sangen selvän kuvan luonteestani. Seurauksena oli, että tuo surullinen vanha kertomus juurtui aivan elävänä tytön mieleen. Hänellä olikin ollut tapana sanoa puoliksi piloillaan vanhemmilleen, ettei hän mene naimisiin, ennenkuin saa Julian Westin kaltaisen rakastetun, eikä sellaisia ole enää nykymaailmassa. Kaikki nämä olivat tietysti nuoren tytön haaveita, jonka sydän ei ollut vielä koskaan tuntenut omaa lemmentaruaan. Ja ne olivat tietysti häipyneet itsestään. Mutta sitte löytyi isän puutarhasta eräänä aamuna maanalainen kammio ja saatiin selville kuka sen asukas oli. Sillä kun tuo näköjään hengetön olento oli kannettu sisään, löydettiin rinnaltani kotelo, jossa oleva kuva huomattiin Edit Bartlettin kuvaksi. Tämä sekä muut sen yhteydessä olevat seikat osottivat selvästi, että minä en voinut olla kukaan muu, kuin Julian West. Ja vaikkapa ei minun henkiin herättämisestäni olisikaan tullut totta, kuten alussa oli arveltu, olisi tapaus rouva Leeten mielestä kaikissa tapauksissa vaikuttanut ratkaisevasti tytön koko tulevaan elämään. Tunto, että joku salaperäinen sallimuksen oikku oli sitonut hänen kohtalonsa minun kohtalooni, olisi kysymyksenalaisissa olosuhteissa vaikuttanut vastustamattoman lumoavasti melkeinpä keneen naiseen tahansa. Kun minä sitte myöhemmin olin vironnut, kertoi rouva Leete edelleen, olin ensi hetkestä saakka ollut Editiin hyvin kiintynyt ja näytin löytäväni jonkinlaista lohdutusta hänen seurastaan. Nyt voin itse päättää äidin arvelun mukaan, onko Edit liian hätäisesti lahjoittanut rakkautensa minulle, huomattuaan merkinkään sinnepäin, että minä rakastin häntä. Jos asianlaita oli vieläkin mielestäni siten, tulisi minun ottaa huomioon, että emme elä enää yhdeksännellätoista vaan kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, jolloin rakkaus epäilemättä sekä syttyy nopeammin että ilmoittaa itsensä vapaammin, kuin ennen. Rouva Leeten luota lähdettyäni menin etsimään Editiä. Kun tapasin hänet, otin kiinni hänen molemmista käsistään ja seisoin kauan aikaa katsellen hurmautuneena hänen kasvojansa. Vaipuessani katselemaan häntä vilkastui mielessäni toisenkin Editin kuva ja muisto, joka oli kärsinyt ikäänkuin huumaavan iskun tuon kauhean tapahtuman johdosta, mikä meidät oli erottanut. Sydäntäni värisytti vieno surumielisyyden ja samalla myöskin onnen tunne. Sillä hän, joka oli saanut minut niin syvästi käsittämään, mitä olin menettänyt, oli minulle myöskin korvaava tämän tappion. Tuntui kuin Edit Bartlett olisi katsellut minua hänen silmillään ja hymyillyt minulle lohduttavasti. Kohtaloni ei ollut ainoastaan omituisin vaan myöskin onnellisin, mitä kenenkään miehen osaksi on tullut. Minun tähteni oli tapahtunut kaksinkertainen ihme. Minua ei oltu viskattu tälle oudolle rannalle yksin, ilman seuralaista. Rakastettuni, jonka olin luullut kadottaneeni, oli ilmestynyt uudessa ruumiissa lohduttamaan minua. Kun vihdoin hellyyden ja kiitollisuuden valtaamana suljin syliini tuon rakastettavan tytön, sulivat molemmat Editit mielikuvituksessani yhdeksi, enkä ole koskaan sen jälkeen voinut heitä enää selvästi erottaa toisistaan. Ennen pitkää huomasin, että Editkin puolestaan oli joutunut samanlaisen henkilövaihdon alaiseksi. Varmaankaan ei ole koskaan ollut rakastavain kesken, jotka aivan äsken ovat löytäneet toisensa, kummallisempaa keskustelua, kuin meidän välillämme sinä iltana. Hän näkyi mieluummin haluavan, että puhuin Edit Bartlettista, kuin hänestä itsestään, ja hän tahtoi, että kerroin hänelle, kuinka olin rakastanut ensimäistä Editiä, mutta ei sitä, kuinka rakastin häntä. Ja hän palkitsi hellät sanani, jotka koskivat toista naista, kyynelillä, suloisella hymyllä ja kädenpuristuksilla. »Sinä et saa rakastaa minua liian paljon minun itseni tähden», sanoi hän. »Minä tulen hyvin mustasukkaiseksi hänen puolestaan, enkä salli sinun unhoittaa häntä. Kerron sinulle jotakin, joka tuntuu ehkä sinusta kummalliselta. Etkö usko, että henget väliin voivat ilmestyä uudelleen maailmaan täyttämään jotakin työtä, joka on ollut heidän sydämellään? Minä en sitä varmaan tiedä, sillä emmehän me tietysti voi kukaan varmaan tietää, ''ketä'' oikeastaan olemme, mutta minä tunnen sen. Voitko enää kummastella, että minusta tuntuu sellaiselta, kun tiedät kuinka syvästi hän ja sinä olette vaikuttaneet elämääni jo ennen kuin sinä tulit? Näet siis, ettei sinun oikeastaan tarvitse rakastaa minua laisinkaan, se on turhaa, kunhan vain olet uskollinen hänelle. Minä en suinkaan tule mustasukkaiseksi». Tohtori Leete oli sinä iltana ulkona, joten voin vasta myöhemmällä puhutella häntä. Ilmoittamani asia ei näyttänyt olevan hänelle aivan odottamaton, ja hän puristi sydämellisesti kättäni. »Tavallisissa oloissa sanoisin, herra West, että tämä askel on otettu liian lyhytaikaisen tuttavuuden perusteella, mutta tässä onkin aivan erityisiä seikkoja vaikuttamassa. Puhuakseni suoraan», lisäsi hän nauraen, »voin sanoa, että vaikka suostunkin ilomielin tuumaanne, ei teidän oikeastaan tarvitsisi ensinkään välittää minun suostumuksestani, sillä se on vain muotoseikka. Siitä hetkestä saakka, jolloin kaulassanne oleva kotelo avattiin, oli selvää, että asiat kehittyvät tähän suuntaan. Ja pelkäänpä todellakin, että jos ei Edit olisi kyennyt täyttämään äitinsä isoäidin lupausta, olisi vaimoni uskollisuus joutunut kovan koetuksen alaiseksi». Myöhemmin illalla valaisi mitä kirkkain kuutamo puutarhan. Kävelimme siellä Editin kanssa puoliyöhön saakka edestakaisin ja koetimme tottua onneemme. »Mitähän minä olisin tehnyt, jos et sinä olisi välittänyt minusta!» huudahti hän. »Pelkäsin, että niin käy. Mitä olisin silloin tehnyt, kun tunsin, että kuulun sinulle? Heti kun virkosit elämään, tunsin aivan yhtä varmaan kuin jos Edit Bartlett olisi sanonut sen minulle, että minun täytyy korvata sinulle se, mitä hän ei voinut tehdä; mutta sehän voi tapahtua ainoastaan sinun suostumuksellasi. Voi, kuinka mielelläni olisin sanonut sinulle sinä aamuna, jolloin tunsit olevasi niin onneton ja yksinäinen meidän keskellämme, kuka oikeastaan olen. Mutta en uskaltanut tehdä sitä, enkä myöskään uskaltanut antaa isäni tai äitini ilmoittaa sinulle salaisuutta – –». »Sekö se siis olikin, mitä kielsit isäsi ilmoittamasta minulle!» huudahdin, kun muistin keskustelun, jonka olin kuullut herätessäni pitkästä unestani. »Luonnollisesti», sanoi Edit nauraen. »Vastako sinä nyt arvaat sen? Isäni, joka katselee asioita ainoastaan miesten kannalta, arveli, että sinusta tuntuisi paljoa kodikkaammalta, jos tietäisit, ketä me olemme. Minua hän ei ajatellut ensinkään. Mutta äitini käsitti, mitä minä tarkoitin, ja sai isäni luopumaan aikeestaan. En olisi ikinä kehdannut katsoa sinua silmiin, jos olisit tiennyt, kuka minä olen. Silloinhan minut olisi ikäänkuin suoraan tungettu sinulle. Pelkäänpä, että luulet sitä nytkin vielä. Mutta vakuutan sinulle, että se ei ollut tarkoitukseni tänään. Minä tiedän, että tyttöjen täytyi sinun aikakaudellasi salata tunteensa, ja pelkäsin tavattomasti, että sinä paheksut käytöstäni tai pidät sen loukkaavana ja sopimattomana. Mahtoi olla vaikea teidän aikanne tytöille aina salata rakkauttaan kuten rikosta! Miksi he pitivät niin suurena häpeänä rakastaa jotakin, ennenkuin olivat saaneet luvan tehdä niin? On kummallista ajatella, että ei saanut rakastuakkaan ilman lupaa! Pitivätkö miehet siis siihen aikaan pahana sitä, että tytöt rakastivat heitä? Niin eivät naiset tekisi, eivätkä miehetkään enää nykyaikana luullakseni. En laisinkaan ymmärrä, minkätähden meneteltiin siten. Siinäkin on eräs sen ajan naisia koskeva kummallinen seikka, jonka saat joskus selittää minulle. Mutta enpä usko, että Edit Bartlett oli yhtä narrimainen kuin muut». Jo monta kertaa olimme aikoneet lähteä, mutta siitä ei tullut mitään. Vihdoin Edit vakavasti vaati, että meidän on jo sanottava hyvää yötä toisillemme. Olin juuri painamaisillani todella viimeisen suudelman hänen huulilleen, kun hän sanoi tavattoman veitikkamaisesti: »Yksi seikka minua vielä huolettaa. Oletko täydellisesti antanut anteeksi Edit Bartlettille, että hän meni naimisiin toisen kanssa? Niistä teidän aikanne kirjoista päättäen, mitkä ovat säilyneet tänne saakka, huomataan teidän aikakautenne rakastuneissa mustasukkaisuutta suuremmassa määrässä kuin hellyyttä, ja sentähden kysyn tätä. Minusta tuntuisi olo paljoa helpommalta, jos tietäisin varmaan, että et ole vähintäkään mustasukkainen äitini äidinisälle, vaikka hän naikin lemmittysi. Saanko sanoa kammioni seinällä riippuvalle Edit Bartlettin kuvalle, että sinä olet täydellisesti antanut hänelle anteeksi uskottomuutensa?» Uskotko, lukija, että tuo viaton, veitikkamainen huomautus, lieneekö puhuja sitte lausunut sen tarkoituksella vai sattumalta, todellakin kosketti jonkinlaista narrimaista mustasukkaisuuden vivahdusta, jota olin tuntenut aina siitä saakka, kuin rouva Leete kertoi minulle, että Edit Bartlett oli mennyt naimisiin. Vaikka olin pitänyt Edit Bartlettin jälkeläistä sylissäni, en ollut tähän hetkeen saakka – niin epäjohdonmukaisia ovat tunteemme – voinut selvästi käsittää, että ilman tuota aikaisempaa avioliittoa en olisi voinut sitä tehdä. Tämä järjetön tunne katosi samassa silmänräpäyksessä, kun Editin veitikkamainen kysymys hajoitti sitä ympäröitsevän hämäryyden ja johti minut ajattelemaan asiaa. Minä nauroin ja suutelin häntä. »Voit vakuuttaa hänelle», sanoin, »että antaisin hänelle täydellisesti anteeksi, vaikka asia olisi käynyt toisinkin, kuin nyt, ja hän joutunut jonkun muun kuin sinun äitisi äidinisän vaimoksi». Kun tulin huoneeseeni en avannut musiikkitelefoonia tuudittelemaan itseäni unen helmoihin, kuten olin tavallisesti tehnyt. Nyt olivat ajatukseni kauniimpaa musiikkia, kuin paraskaan kahdennenkymmenennen vuosisadan orkesteri olisi voinut tarjota, ja ne kiinnittivät mieltäni aamupuolelle yötä, jolloin vihdoin nukuin. [[Luokka:Vuonna 2000]] 3569 6474 2006-10-14T09:45:01Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen=[[Vuonna 2000: Seitsemäskolmatta luku|Seitsemäskolmatta luku]] |seuraava=[[Vuonna 2000]] |otsikko=Kahdeksaskolmatta luku. |alaotsikko=[[Vuonna 2000]] |tekijä=Edward Bellamy |huomiot= }} »Herra West, nyt on jo myöhäisempi, kuin määräämänne herättämisaika. Ette herännytkään yhtä helposti kuin ennen». Sehän oli palvelijani Sawyerin ääni! Hypähdin istumaan vuoteellani ja katselin ympärilleni. Olin maanalaisessa kammiossani. Himmeä lamppu, joka paloi aina minun täällä ollessani, valaisi tuttuja seiniä sekä huonekaluja. Sawyer seisoi vuoteeni vieressä kädessään lasi sherryä, joka minun tuli tohtori Pillsburyn määräyksen mukaan juoda heti hypnoottisesta unesta herättyäni saadakseni jäykistyneen elontoiminnan uudelleen vireille. »Ottakaa nyt nopeasti tämä, herra West», sanoi hän, kun tylsästi tuijotin häneen. »Se tekee teille hyvää, herra West, sillä te olette hyvin uupuneen ja huonon näköinen». Tyhjensin nopeasti lasin ja aloin miettiä, mitä oli tapahtunut. Asiahan oli luonnollisesti aivan yksinkertainen! Koko kahdeskymmenes vuosisata oli ollut vain unelma. Unissanihan minä vain olin nähnytkin tuon suruttoman ihmiskunnan ja sen nerokkaasti yksinkertaisen yhteiskuntajärjestelmän, ihanan uuden Bostonin torneineen ja huippuineen, puistoineen ja suihkukaivoineen sekä kaikkialla esiintyvine varallisuuksineen. Koko tuo rakastettava perhe, jonka tunsin niin hyvin ja jota pidin niin suuressa arvossa, ystävällinen isäntäni ja opettajani tohtori Leete, hänen puolisonsa ja tyttärensä, toinen ja kauniimpi Edit, minun morsiameni – kaikki olivat olleetkin vain unikuvia, mielikuvituksen tuotteita! Istuin kauan aikaa samassa asemassa, missä olin ollut, huomatessani tämän tosiasian: istuin vuoteellani selkä suorana ja tuijotin eteeni koettaen muistella ihmeellisen uneni eri tapahtumia ja kohtauksia. Sawyer kävi tämän nähdessään levottomaksi ja kysyi huolissaan, mikä minua vaivaa. Hänen surullinen kysymyksensä sai minut vihdoin täyteen tajuntaani. Pakotin, vaikkakin vaivaloisesti, ajatukseni tottelemaan tahtoani, koetin mukautua todellisiin oloihin ja vakuutin tuolle uskolliselle nuorukaiselle, että minua ei vaivaa mikään. »Olen vain nähnyt kummallista unta, Sawyer, siinä kaikki», sanoin, »peräti kum-mal-lista unta». Puin koneellisesti vaatteet ylleni. Pääni tuntui olevan sekaisin, kaikki oli niin epävarmaa, että en tahtonut tuntea itseäni. Istuin kahvi- ja voileipätarjoimen ääreen, jonka Sawyer toi minulle joka aamu, ennenkuin menin ulos. Aamulehti oli vieressäni, otin sen ja katseeni sattui päivämäärään: toukokuun 31 päivänä 1887. Siitä hetkestä saakka, kun olin avannut silmäni, olin tietysti käsittänyt, että pitkä ja monipuolinen elämäni kahdennellakymmenennellä vuosisadalla olikin ollut vain unta. Mutta siitä huolimatta säpsähdin huomatessani niin ratkaisevan todistuksen siitä, että maailma oli ainoastaan muutamia tunteja vanhempi kuin maata mennessäni. Loin katseeni lehden etusivulla olevaan sisältöluetteloon, jossa mainittiin tärkeimmät päivän uutiset. Se kuului: '''Ulkomailta.''' – Uhkaava sota Saksan ja Ranskan välillä. Ranskan hallitus vaatii uusia varoja sotajoukkoja varten voidakseen ryhtyä Saksan armeijan lisäämistä vastaaviin toimenpiteisiin. On todennäköistä, että koko Europa kietoutuu sotaan, jos se puhkeaa. – Suurta kurjuutta työttömien keskuudessa Lontoossa. He vaativat työtä. Joukkomielenosoitus aijotaan panna toimeen. Virkamiehet levottomia. – Suuria työlakkoja Belgiassa. Hallitus varustautuu tukahduttamaan väkivaltaisuuksia. – Kauheita paljastuksia tyttöjen käyttämisestä Belgian hiilikaivoksissa. – Maanvuokraajain joukkohäätöjä Englannissa. '''Kotimaasta.''' – Häikäilemättömiä petoksia jatkuu. Kaksi ja puoli miljoonaa kavallettu New-Yorkissa. – Testamenttimääräysten toimeenpanijat pettäneet. Orvoilta riistetty joka penni. – Pankinkasööri taitava varas. 250,000 poissa. – Hiiliparoonit korottavat kivihiilten hintaa ja vähentävät tuotantoa. – Keinottelijat kohottavat vehnän hintaa Chicagossa. – Kahvin hinta nousee. – Eräs lännen rengas valtaa tavattomia maa-aloja. – Chicagon virkamiehiä häpeällisesti lahjottu. Varsinainen lahjomisjärjestelmä käytännössä. – Käräjäjuttu Newyorkin valtuusmiehiä vastaan jatkuu. – Monta suurta vararikkoa. Peljätään pulaa. – Suuri joukko varkauksia ja sisäänmurtoja. – Nainen murhattu rahojen tähden New-Hawenissa. – Murtovarkaat ampuneet viime yönä erään täkäläisen talonomistajan. – Worcesterissä mies ampunut itsensä, kun ei saanut työtä. Suuri perhe joutuu kurjuuteen. – Vanha aviopari New-Yorkissa murhannut itsensä, kun ei tahtonut joutua vaivaishuoneeseen. – Suurkaupunkien työläisnaisten surkea asema. – Tietämättömyys lisäytyy pelottavasti Massachusettsissa. – Lisää hulluinhuoneita tarvitaan. – Puhe seppelöitsemispäivänä. Professori Brownin esitelmä yhdeksännentoista vuosisadan sivistyksen siveellisestä suuruudesta». ---- Todellakin olin siis herännyt yhdeksännellätoista vuosisadalla, siitä ei epäilystäkään enää. Tuo päivän uutisten luettelohan oli selvä kuva vuosisadastaan, jopa niin selvä, että siitä ei edes puuttunut huomattavaa luulotellun itsetyytyväisyyden piirrettä. Tuossa yhtä ainoata päivää koskevassa lehdessä se ilmestyi sellaisen koko maailmassa vallitsevaa yhteiskunnallista mädännäisyyttä todistavan syntiluettelon yhteydessä, että tuo itsetyytyväisyyden ilmaus tuntui ivalta, joka olisi sopinut itse Mefistofelelle. Mutta siitä huolimatta olin minä sinä aamuna ehkä ainoa sanomalehdenlukija, joka huomasin tuon ivan, enkä olisi minäkään huomannut sitä vielä eilen enemmän kuin muutkaan. Ainoastaan merkillistä untani saan kiittää siitä, että näen asian nyt toisessa valossa. Taaskin unhotin ympäristöni pitkäksi aikaa ja kuljeskelin unieni maailmassa, tuossa ihanassa kaupungissa yksinkertaisine ja kuitenkin niin mukavine asuinrakennuksineen ja uljaine yleisine laitoksineen. Ympärilläni näin taas kasvoja, joita ei rumentanut röyhkeys eikä matelevaisuus, ei kateus eikä voitonhalu, ei tuskallinen suru, eikä kiihkeä kunnianhimo. Näin komeita miehiä ja naisia, jotka eivät olleet koskaan tunteneet pelkoa toista ihmistä kohtaan eivätkä koskaan riippuvaisuutta jonkun toisen suosiosta, vaan olivat aina »seisoneet suorina, pää pystyssä, Jumalansa edessä», käyttääkseni kuulemani saarnaajan sanoja, jotka vieläkin kaikuivat korvissani. Syvästi huoaten ja tuntien kärsineeni suunnattoman vahingon, joka ei vähentynyt siitä, että kadottamaani onnea ei ollut koskaan todellisuudessa ollutkaan, riistäydyin vihdoin irti unelmieni maailmasta ja lähdin kohta senjälkeen ulos. Matkalla kotoani Washingtonkadulle täytyi minun ainakin kymmenkunnan kertaa seisahtua kokoamaan ajatuksiani. Uneksumani tulevaisuuden Bostoni oli niin elävänä mielikuvituksessani, että nykyinen Bostoni tuntui minusta aivan oudolta. Heti kun astuin kadulle, herätti kaupungin likaisuus ja sen ilkeä haju huomiotani aivan kuin en olisi koskaan ennen sitä nähnyt enkä tuntenut. Eilen vielä oli mielestäni aivan luonnollista, että muutamat kansalaiseni kävivät silkissä, toiset ryysyissä, että muutamat olivat hyvinvoivan, toiset taas nälkäisen näköisiä. Nyt minua sitävastoin kiusasi joka askeleella havaitsemani jyrkkä erilaisuus katukäytävällä toistensa ohitse rientäväin miesten ja vaimojen sekä puvuissa että ulkomuodossa, ja ennen kaikkea se täydellinen välinpitämättömyys, jota parempiosaiset osottivat onnettomia kohtaan. Olivatko nuo olennot, jotka voivat katsella kanssaihmistensä kurjuutta kasvojen värettäkään muuttamatta, olivatko he ihmisiä? Koko ajan käsitin kuitenkin aivan hyvin, että minä se olin muuttunut, eivätkä aikalaiseni. Minä olin nähnyt unta kaupungista, jonka kaikki asukkaat olivat aivan samanlaisessa asemassa, ja pitivät kaikissa suhteissa huolta toisistaan, kuten saman perheen lapset. Toinen todellisen Bostonin omituisuus, joka näytti minusta peräti oudolta ja kummalliselta, kun katselin sitä nyt uudessa valossa, oli kaikenlaisten ilmoitusten ja reklaamien tavaton paljous. Kahdennenkymmenennen vuosisadan Bostonissa ei ollut minkäänlaisia persoonallisia liikeilmoituksia, sillä niitä ei tarvittu. Mutta täällä olivat kaikki rakennusten seinät, ikkunat, jokaisen käsissä näkyvä sanomalehti, yksinpä katukin niitä täynnä. Kaikkialla muualla, mihin silmäni sattuivat, paitse taivaan laelle, oli lukemattomia ilmoituksia, joiden avulla yksityiset henkilöt koettivat kaikenlaisia keinoja käyttäen saada toisilta riistetyksi ylläpitonsa. Sanat kyllä vaihtelivat, mutta sisältö oli aina sama, melkein tähän tapaan: »Auttakaa John Jonesta! Älkää huoliko muista! He ovat pettureita. Minä, John Jones, olen ainoa oikea. Ostakaa minulta! Antakaa minulle työtä! Tulkaa minun luokseni! Kuulkaa minua, John Jonesta! Katsokaa minua! Älkää vain erehtykö! John Jones yksinään on mies, eikä kukaan muu. Antakaa muiden kuolla nälkään, mutta muistakaa Jumalan tähden John Jonesta!» En tiedä, kumpiko surunäytelmän puoli, liikuttavako vai inhottava lie syvimmin vaikuttanut minuun, joka niin äkkiä olin joutunut oudoksi muukalaiseksi kotikaupungissani. Voi teitä, onnettomat ihmiset, niin olin huutamaisillani, te ette tahdo oppia auttamaan toisianne ja sentähden te, alimmasta ylimpään saakka, olette tuomitut kerjäämään armopaloja toisiltanne! Tämä julkean itsekiitoksen ja toisten parjaamisen kauhea Babeli, tämä toisiansa vastaan taistelevain kehumishuutojen, rukousten ja vannomisen sekä kirousten huumaava melu, koko tämä hämmästyttävän julkea kerjäämisjärjestelmä – mitäpä se on muuta, kuin luonnollinen ja välttämätön seuraus yhteiskuntaoloista, jotka pakottavat kansalaisia tappelulla hankkimaan itsellensä tilaisuuden palvella yhteiskuntaa, jonka tulisi hankkia tämä etu jokaiselle jäsenelleen ensimäisenä kansalaisoikeutena! Tultuani Washingtonkadun vilkkaimpaan liikeristeykseen seisahduin ja minun täytyi ääneeni nauraa, ohikulkijain suureksi kiusaksi. Vaikka henkeni olisi ollut kysymyksessä, en olisi voinut tehdä muuta, niin hullunkuriselta minusta tuntui nähdessäni loppumattoman puotirivin molemmin puolin katua niin kauas kuin silmä kantoi. Ja jotta järjettömyys esiintyisi vielä selvemmin, oli kivenheiton pituisella matkalla kymmenkunta myymälää, joissa jokaisessa kaupattiin samoja tavaroita. Puoteja, puoteja, puoteja! Puoteja kymmenin tuhansin jakamassa tavaroita, mitä yksi ainoa kaupunki tarvitsi! Ja unikuvassani oli tämän tehtävän täydellisesti suorittanut yksi ainoa tavaravarasto, joka sai määräykset kussakin kaupunginosassa olevista suurista mallivarastoista. Aikaa tai vaivaa tuhlaamatta voi ostaja yhdessä ainoassa rakennuksessa nähdä malleja kaiken maailman tuotteista, mitä hän suinkin halusi. Tavarain jaosta johtuva työ oli niin vähäinen, että se tuskin laisinkaan kohotti niiden hintaa kuluttajalle. Hänen tarvitsi oikeastaan vain maksaa valmistuskustannukset. Mutta täällä kohotti yksin tavarain jako ja kuljettaminen edes takaisin niiden hintaa jo neljännenosan, kolmannenosan, puolet, jopa enemmänkin kuin puolet. Kaikki nuo kymmenettuhannet myymälät maksoivat, niiden vuokrat, hoitajat, summattomat myyjäjoukot, kymmenet tuhannet kirjanpitäjät, palvelijat ja muut toimimiehet sekä ilmoituksista ja kilpailutaisteluista johtuvat summattomat menot nielivät tavattomia summia – ja kuluttajat saivat maksaa kaikki! Mikä erinomaisen nerokas menettely saada kansa köyhäksi! Olivatko nuo ympärilläni hyörivät ihmiset järkeviä miehiä vai lapsia, jotka hoitavat liikettään moisen järjestelmän mukaan? Voivatko he olla ajattelevia olentoja, kun he eivät huomaa, kuinka mieletöntä on tuhlata niin paljon aikaa ja varoja saattaakseen valmiin tuotteen kuluttajan käytettäväksi? Eikö heidän mieleensä johdu, että jos syödään lusikalla, joka vuotaa puolet sisällöstään lautasen ja suun välisellä matkalla, on hyvin todennäköistä, että saadaan nousta nälkäisinä pöydästä? Olinhan ennenkin kulkenut tuhansia kertoja Washingtonkatua ja huomannut kauppiasten menettelyn, mutta siitä huolimatta katselin sitä nyt yhtä uteliaana, kuin en olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Ihmeissäni katselin myymälöiden näyttelyikkunoita monine tavaroineen, joiden järjestelemiseen oli uhrattu paljon vaivaa ja taiteellista kekseliäisyyttä yksistään sitä varten, että ne vetäisivät puoleensa ohikulkijain huomion. Näin naisten tunkeilevan niiden ympärillä ja myymälän omistajain jännitettynä seuraavan syötin vaikutusta. Astuin sisään ja näin liikkeen johtajan terävine haukansilmineen seuraavan liikettä, vaanivan myyjiä ja kiihoittavan heitä tekemään velvollisuutensa: myymään, myymään, myymään, rahalla niille, joilla rahaa oli, velaksi niille, joilla sitä ei ollut, myymään sellaista, mitä ostaja ei tarvinnut, myymään enemmän, kuin hän tarvitsi, myymään enemmän, kuin hänen varansa olisivat riittäneet ostaa. Väliin häipyi johtolanka silmänräpäykseksi pois mielestäni, ja silloin näytti koko näytelmä aivan käsittämättömältä. Mitä varten kaikki tuo puuha? Miksi koetetaan saada ihmisiä ostamaan? Eihän sillä luonnollisesti voinut olla mitään tekemistä sen luvallisen toimenpiteen kanssa, että tavaroita jaetaan niille, jotka niitä tarvitsevat. Olihan ilmeistä tuhlausta, kun ihmisille tungettiin tavaroita, joita he eivät tarvinneet, mutta jotka olisivat olleet jollekin toiselle välttämättömiä. Kansahan tuli tietysti sitä köyhemmäksi, mitä useammin tuollainen yritys onnistui. Mitähän nuo puotipalvelijat oikeastaan ajattelivat? Mutta sitte johtui mieleeni, että eiväthän kauppiaat olekkaan ainoastaan tavarain jakajia, kuten unikuvani Bostonin mallivarastojen väestö. He eivät olleetkaan yhteishyvän palveluksessa, vaan valvoivat omia yksityisiä etujaan. Heille oli aivan yhdentekevää, mitä heidän menettelynsä lopullisesti vaikuttaa yleiseen hyvinvointiin, kunhan vain heidän oma varallisuutensa lisäytyy. Sillä tavarat ovat heidän omaisuuttansa, ja kuta enemmän he niitä myyvät tai kuta suuremman hinnan he niistä saavat, sitä suurempi on heidän voittonsa. Kuta tuhlaavampia ihmiset ovat, kuta enemmän heille voi tunkea tuotteita, joita he eivät tarvitse, sitä parempi kauppiaalle. Bostonin kymmenientuhansien myymälöiden varsinaisena tarkoituksena olikin vain tuhlauksen edistäminen. Eivätkä kauppiaat tai heidän apulaisensa olleet rahtuistakaan huonommat, kuin kuka muu Bostonin asukas tahaan. Heidän täytyi hankkia ylläpitonsa sekä pitää huolta perheistään – ja mistäpä he olisivat voineet löytää sellaisen tuottavan ammatin, joka ei olisi pakottanut heitä asettamaan oman etunsa ensi sijaan, sekä yhteistä että kaikkien muiden yksityisiä etuja ylemmäksi? Eihän heitä voinut vaatia kuolemaan nälkään odottaessaan sellaisia oloja, kuin minä olin unissani nähnyt, jolloin yhteinen etu oli sopusoinnussa yksilön etujen kanssa. Eikä ollut liioin laisinkaan ihmeellistä tuollaisen järjestelmän vallitessa, että kaupunki näytti niin huonolta ja likaiselta, että sen asukkaat olivat useimmiten huonoissa vaatteissa, monet heistä ryysyissä ja nälissään. Hetkeä myöhemmin olin joutunut eteläiseen kaupunginosaan tehdasrakennusten keskelle. Olin ollut täällä samoin kuin Washingtonkadullakin jo satoja kertoja ennen, mutta täälläkin näin vasta nyt oikeassa valossaan ympärilläni esiintyvät ilmiöt. Ennen olin ylpeillyt siitä, että Bostonissa oli virallisen tilaston mukaan nelisentuhatta toisistaan riippumatonta tehdasta. Mutta nyt käsitin, että kokonaistuotanto oli verrattain vähäpätöinen juuri sen tähden, että tehtaita oli paljon ja ne olivat toisistaan riippumattomia. Washingtonkatu oli jo näyttänyt minusta hulluinhuoneelta, mutta vielä surkeammalta tuntui minusta menettely täällä, sillä olihan tuotteiden valmistaminen paljoa tärkeämpi yhteiskunnallisen elimistön toiminta, kuin niiden jakaminen. Sillä nuo neljätuhatta tehdasta eivät ainoastaan työskennelleet kukin erikseen ilman yhtenäistä johtoa, kuten sanottu, vaan käyttivät sen lisäksi kaiken kykynsä tehdäksensä tyhjäksi toistensa pyrinnöt, juuri kuin ei jo yhtenäisyyden puutteestakin johtuva summaton voimain tuhlaus olisi ollut kylliksi. Tehdasten omistajat miettivät päivällä ja rukoilivat yöllä keinoja, joiden avulla he voisivat hävittää toistensa liikkeet. Kaikilta tahoilta kuuluva vasarain jyske ja pyöräin jytinä ei ollut rauhallisen teollisuuden humua, vaan vihaisesti toisiansa vastaan iskettyjen miekkojen kalsketta. Tehtaat ja työpajat olivat samalla linnoituksia, jokainen oman lippunsa alla, jotka suuntasivat tykkinsä ympäristön tehtaita sekä työpajoja vastaan ja joiden kunkin sappöörit olivat lakkaamatta maanalaisessa työssä räjäyttääkseen toistensa laitokset ilmaan. Jokaisen näiden linnoituksen sisäpuolella vallitsi mitä tarkin työjärjestys. Eri liikkeenhaarat toimivat saman yhtenäisen johdon alaisina, joten ei syntynyt minkäänlaista häiriötä eikä kahteen kertaan tehtyä työtä. Jokaisella oli oma toimensa eikä kukaan ollut joutilaana. Mikä aukko, mikä katkennut lenkki ajatusjohdossa vaikutti sitte sen, että ei huomattu, kuinka tärkeää oli toteuttaa sama periaate koko kansan tuotannossa. Minkätähden ei käsitetty, että samoin kuin yhtenäisen johdon puute vahingoittaa yksinäistä tehdasta, samoin se vahingoittaa koko kansan tuotantoa, vieläpä paljoa suuremmassakin määrässä, koska sen ala on niin paljoa laajempi ja sen eri osien väliset suhteet paljoa monimutkaisemmat? Ihmiset olisivat sangen kärkkäät ivaamaan sotajoukkoa, jossa ei olisi komppanioja, pataljoonia, rykmenttejä, prikaateja, divisiooneja eikä armeijaosastoja – sanalla sanoen ei suurempia ryhmiä, kuin korpraalien komennettavia joukkoja, ei myöskään ainoatakaan muuta upseeria, kuin korpraaleja, eikä liioin korpraalia, jolla olisi enemmän sanavaltaa kuin kenellä muulla toverillaan tahansa. Juuri tällainen sotajoukkohan oli yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin tehdasliike: se oli neljän tuhannen itsenäisen korpraalikunnan suuruinen armeija, jonka eri ryhmiä johti neljätuhatta korpraalia, kullakin oma erityinen sotasuunnitelmansa. Kaikkialla näkyi joukottain työttömiä ihmisiä. Toiset olivat jouten sentähden, että he eivät saaneet mistään työtä, toiset taasen sentähden, etteivät saaneet kohtuullista palkkaa. Puhuttelin muutamia viimeksimainittuja, ja he kertoivat minulle vastauksensa. Mutta sangen vähä minä voin heitä lohduttaa. »Asemanne on surkuteltava», sanoin heille. »Palkkanne on tosiaankin aivan liian pieni, se on selvää. Mutta minua ei ihmetytä se, etteivät liikkeet, joita tuolla tavalla johdetaan, voi maksaa teille suurempia palkkoja, vaan pikemmin se, että ne voivat maksaa teille palkkaa laisinkaan». Palasin takaisin niemellä olevaan kaupungin sydämeen ja jouduin kello kolmen tienoissa Statekadulle. Katselin kadun varrella olevia pankkeja ja välityskonttoreita sekä muita rahalaitoksia aivan kuin en olisi niitäkään koskaan ennen nähnyt. Unessa näkemässäni Bostonissa ei niistä huomannut jälkeäkään. Nyt kulki niiden ovissa liikemiehiä, prokuristeja ja juoksupoikia edes takaisin, sillä vielä oli muutamia minuutteja sulkemisaikaan. Minua vastapäätä oli pankki, jossa minä olin toimittanut asiani. Menin kadun poikki, astuin ihmisvirtaan ja annoin sen kulettaa itseni sisään. Asetuin erääseen muurin syvennykseen katsomaan, kuinka pankin virkamiesjoukko käsitteli rahoja ja kuinka yleisö odotti pitkissä riveissä rahastonhoitajain paikkojen luona. Muudan vanha herra, jonka tunsin, eräs pankintirehtööri, kulki ohitseni ja huomattuaan miettivän katseeni, seisahtui silmänräpäykseksi juttelemaan. »Huvittava näky, herra West, vai kuinka?» sanoi hän. »Ihmeellinen koneisto, minäkään en voi olla ihmettelemättä sitä. Seison väliin katselemaan sitä aivan kuin te nyt. Se on kuin runoa, herra West, runoa juuri, niin minun täytyy sanoa. Oletteko koskaan ajatellut, herra West, että pankki on liike-elämän sydän. Täältä ulos ja tänne sisään virtaa elämää ylläpitävä veri. Nyt se virtaa sisään, aamulla se taasen virtaa ulos». Hymyillen ihastuksissaan sukkelalle vertaukselleen asteli vanhus edelleen. Eilen vielä olisi tuo vertaus ollut minunkin mielestäni sattuva. Mutta sen jälkeen olin nähnyt maailman, joka oli paljoa rikkaampi kuin nykyinen, vaikka siellä ei ollut eikä tarvittu rahaa. Olin oppinut, että sitä tarvittiin minua ympäröitsevässä maailmassa ainoastaan sentähden, että kansan elintarpeitten tuotanto oli jätetty yksityisten epävarman summittaisen yritteliäisyyden varaan, vaikka sen jos minkään olisi tullut olla kansan huostassa, sillä se on luonteeltaan mitä yleisin ja yhteisin asia. Tämä erehdys teki loppumattoman välikaupan välttämättömäksi, jos mieli saada jonkunkaanlaista yleistä tuotteiden jakoa toimeen. Välikaupan toimitti raha – kuinka oikeudenmukaisesti huomasi parhaite, kun käveli köyhien kaupunginosista sen keskustaan. – Rahaliike taasen vaati palvelukseensa kokonaisen armeijan ihmisiä, jotka riistettiin pois tuotannon aloilta. Mutta siitä huolimatta joutui koneisto usein epäkuntoon, syntyi alituisia häiriöitä ja liikkeitä kaatui joukottain. Raha vaikutti höllentävästi koko ihmiskunnan siveellisiin käsitteisiin, jonka tähden sitä jo ikivanhoista ajoista saakka onkin kutsuttu »kaiken pahan juureksi». Voi vanhaa pankinjohtaja parkaa runoineen! Hän otaksui mätäpaiseen tykytyksen sydämen sykinnäksi. Se, mitä hän kutsui »ihmeelliseksi koneistoksi», olikin vain onnistumaton yritys korjata tarpeettomia virheitä, kömpelö sauva ramman kädessä, joka oli itse laittanut itsensä rammaksi. Kun pankit olivat suljetut, kuljeskelin tunnin tai pari kaupungin liikekeskustassa ilman varsinaista päämäärää, istahdin sitte hetkeksi eräälle puiston penkille. Minusta oli hauska katsella lukuisia ohitseni rientäviä ihmisiä. Tarkastelin heitä aivan samoin, kuin vieraan maan asukkaita tarkastellaan, niin oudoiksi olivat kansalaiseni ja heidän tapansa muuttuneet mielestäni sitte eilispäivän. Kolmekymmentä vuotta olin tosin elänyt heidän keskuudessaan, mutta en ollut siitä huolimatta koskaan ennen huomannut, kuinka surujen uurtamat ja huolestuneet heidän kasvonsa olivat. Sama ilme näkyi mielestäni yhtä hyvin rikkaissa kuin köyhissäkin, yhtä hyvin sivistyneitten hienoissa, mielenilmeisissä piirteissä, kuin oppimattomain veltoilla, tunteettomilla kasvoilla. Ja niin lienee todella ollutkin, sillä nyt huomasin paljoa tarkemmin kuin koskaan ennen, kuinka jokaisen täytyi kuunnella takanansa kulkevan kummituksen, epävarmuuden peikon ääntä. »Tee sinä työtä kuinka paljon tahaan», kuiskaili kummitus, »nouse anivarhain ylös ja raada myöhäiseen iltaan saakka, ole viekas ryöväri tai rehellinen palvelija – et sittenkään voi koskaan olla varma asemastasi. Nyt voit olla rikas, mutta kuitenkin voit vielä tulla köyhäksi. Jätä lapsillesi perinnöksi kuinka suuria rikkauksia tahansa – et kuitenkaan voi koskaan ostaa varmuutta siitä, ettei poikasi joudu joskus palvelemaan nykyistä palvelijaasi, tai ettei tyttäresi täydy joskus myödä itseänsä leivän tähden». Eräs ohitseni kulkeva mies pisti käteeni ilmoituskortin. Siinä ylistettiin uusille perusteille järjestetyn henkivakuutusyrityksen etuja. Tapahtuma johdatti mieleeni ainoan keinon, jonka avulla nuo väsyneet, uupumukseen saakka kiihtyneet, onnettomat miehet ja naiset voivat ainakin osaksi turvata itsiään epävarmuutta vastaan. Keino oli tosiaankin ainoa – siinäkin siis liikuttava todistus yleisestä hädästä, jota voitiin huojentaa ainoastaan peräti vailinaisesti. Muistin, että ainakin varakkaat voivat tätä keinoa käyttäen ostaa edes jonkunlaisen varmuuden siitä, etteivät toiset ihmiset voi ainakaan heti perheen isän kuoleman jälkeen polkea hänen rakkaimpiansa jalkoihinsa. Mutta siinä olikin kaikki ja siitäkin edusta pääsivät osallisiksi ainoastaan ne, jotka voivat maksaa runsaasti. Kuinka olisivat asukkaat tässä onnettomassa Ismaelin maassa, missä jokaisen käsi nousee kaikkia muita vastaan, voineet ajatellakkaan sellaista todellista henkivakuutusta, jommoisen olin nähnyt unelmieni maan asukasten keskuudessa. Siellä annettiin jokaiselle kansalaiselle sadan miljoonan kansalaisensa takaama vapaa henkivakuutus, joka suojeli hänet kaikesta hädästä ja puutteista yksinomaan sentähden, että hän oli kansan perheen jäsen. Hetkistä myöhemmin seisoin muistaakseni erään rakennuksen portailla Tremontkadulla ja katselin sotilasparaatia. Eräs rykmentti kulki ohitseni. Se oli koko tuona synkkänä, surullisena päivänä vasta ensimäinen näky, jota katsellessani tunsin muutakin, kuin ihmettelevää sääliä ja hämmästystä. Siinä ainakin oli järjestystä ja selvyyttä todistuksena siitä, mitä voimakas, jatkuva yhteistoiminta voi saada aikaan. Oliko mahdollista, etteivät nuo ihmiset, jotka loistavin katsein seurasivat miesten liikkeitä, huomanneet asiasta mitään muuta puolta, kuin ainoastaan kauniin sotilasnäytelmän? Eikö heidän mieleensä ensinkään johtunut, että ainoastaan täydellisesti yhdenmukainen toiminta ja luja, saman johdon alle alistettu järjestys teki nuo ihmiset pelottavaksi koneistoksi, joka kykeni voittamaan ja pitämään kurissa kymmentä kertaa suuremman järjestymättömän miesjoukon? Ja jos he huomasivat tämän, niin kuinka he voivat olla vertailematta toisiinsa sitä tieteellistä tapaa, millä kansa kävi sotaa, ja sitä epätieteellistä järjestelmää, jonka avulla se teki töitään? Eikö heidän mieleensä johtunut kysyä, mistä ajasta saakka on ihmisten teurastaminen käynyt niin paljoa tärkeämmäksi tehtäväksi kuin niiden ruokkiminen ja vaatettaminen, että ensiksimainittuun toimeen katsottiin tarvittavan täydellisesti järjestetty ja opetettu armeija, kun taasen aivan järjestymätön kansajoukko kelpasi suorittamaan viimeksimainittuja tehtäviä? Alkoi hämärtää ja kaduilla vilisi myymälöistä, työpajoista ja tehtaista palaavia työntekijöitä. Kuljin vahvimman ihmisvirran mukana. Pimeän tullessa huomasin, että olin joutunut keskelle sitä siivottomuutta ja inhimillistä alennusta, jota voi tavata ainoastaan eteläisessä kaupunginosassa, South Covessa olevissa työväen kortteleissa. Olin jo nähnyt tavatonta inhimillisen työvoiman tuhlausta, nyt näin kauneimmassa muodossaan sen kurjuuden, mitä tämä tuhlaus synnytti. Kurjien, ylen täyteen ahdettujen asuntojen mustista ovista ja ikkunoista kummaltakin puolelta katua virtasi ilkeä haju. Kadut ja kujat olivat täynnä samanlaista haisevaa saastaa, kuin orjalaivojen välikannet. Ohitse kulkiessani näin ikkunoista vilahdukselta kalpeita pienokaisia, jotka kituivat turmeltuneessa ilmassa ja haisevissa ryysyissä, sekä naisia, joiden kasvoilta viimeinenkin toivon säde oli kadonnut. Alituinen raataminen oli rumentanut heidän ruumiinsa siinä määrässä, ettei heissä ollut naisesta jälellä muuta kuin heikkous. Muutamista ikkunoista kurkisteli röyhkeäkatseisia tyttöjä, joiden kasvoille siveettömyys oli lyönyt leimansa. Pihoja peittävän lian ja töryn keskellä rypöi ja temmelsi eläimellisiksi muuttuneita lapsilaumoja, jotka kirkuivat, kiroilivat ja pitivät sellaista elämää, että muistui mieleen turkkilaisten kaupunkien kodittomat koirajoukot, jotka ahdistavat kaduilla kulkevaa vaeltajaa. Kaiken tämän tunsin jo vanhastaan, olin tuntenut aikoja sitte. Usein olin kulkenut tämän kaupunginosan lävitse ja katsellut siellä esiintyviä ilmiöitä vastenmielisyydentunteella, johon sekottui jonkunlaista filosoofista ihmettelyä siitä äärimmäisestä kurjuudesta, mitä kuolevaiset voivat kärsiä, etsimättä vapaaehtoisesti kuolemaa. Mutta nähtyäni tuon tulevaa vuosisataa koskevan unikuvan olivat suomukset pudonneet silmistäni, joten näin nyt sekä tämän aikakauden taloudellisen mielettömyyden että myöskin sen siveellisen kurjuuden. Nyt en enää katsellut tunteettoman uteliaasti näitä maan päällä olevan helvetin asukkaita, joita ennen olin tuskin pitänyt ihmisinä. Näin heissä omia veljiäni ja sisariani, omia vanhempiani ja lapsiani, lihaa lihastani, verta verestäni. Täällä havaitsemani inhimillisen kurjuuden mätä ei loukannut enää ainoastaan tunteitani, vaan synnytti minussa sellaisen sieluntuskan, että minun täytyi huokailla ja valittaa. En ainoastaan katsellut, vaan tunsin ruumiillistakin tuskaa kaikesta, mitä näin. Kun lähemmin tarkastelin noita ympärilläni liikkuvia onnettomia olentoja, huomasin äkkiä, että he olivatkin kaikki kuolleita. Heidän ruumiinsa olivat eläviä hautoja. Joka ainoan eläimelliselle otsalle oli selvästi kirjoitettu: tässä lepää kuollut sielu. Kun katselin kauhun valtaamana noiden elävien vainajien kasvoja, jouduin omituisen harhanäyn valtaan. Näin heidän eläimellisten kasvojensa edessä häälyvät, läpinäkyvät henkiset kasvot, ihanteen, mahdollisen ulkomuodon, jonka näköisiksi he olisivat voineet tulla, jos henki olisi elänyt, jos sielu ei olisi sortunut taakan painosta. Vasta sitte, kun huomasin nämä kummituksen kaltaiset henkiset kasvot ja näin niiden silmissä nuhtelevan ilmeen, johon en voinut mitään vastata, vasta sitte huomasin, kuinka sydäntä vihlovaa tapahtunut hävitys oli. Jouduin syvimmän tuskan ja masennuksen valtaan, sillä olinhan minäkin ollut yksi niitä, jotka olivat vaieten katselleet hävitystä. Olin ollut yksi niitä, jotka kyllä hyvin tiesivät, että hävitys tapahtui, mutta eivät viitsineet ajatella sitä eivätkä tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan, vaan riensivät ohitse kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan, ja etsivät vain omia etujaan, omia nautintojaan ja onneaan. Sentähden tuntui minusta nyt, että minunkin vaatteissani oli näiden suurissa joukoissa murhattujen sielujen veritäpliä. Heidän verensä ääni huusi maasta syytöksiä minua vastaan. Jokainen likaisen katukäytävän kivi, jokainen noiden ruttopesien seinässä oleva tiili huusi minulle, kun kiirehdin niitä pakoon: »Mitä olet tehnyt veljellesi Abelille?» En muista enää, mitä sitte tapahtui, ennenkuin huomasin joutuneeni morsiameni upean kodin komeille, leikkauksilla kaunistetuille kivirappusille Commonwealth-Avenuen varrella. Tuskin oli muistanutkaan häntä koko tänä päivänä, jolloin mieleni oli alituisessa kiihoituksessa. Mutta nyt olivat jalkani sisällistä vaistoa seuraten kuljettaneet minut hänen asuntonsa ovelle. Minulle ilmoitettiin, että perhe oli aterialla, mutta minuakin oli pyydetty syömään sen seurassa. Astuttuani sisään huomasin, että siellä oli paljon vieraita, jotka kaikki tunsin. Pöydällä välkkyi hopea-astioita ja kallisarvoista porsliinia. Naiset olivat komeissa puvuissa, yllään jalokiviä kuten kuningattarilla. Edessäni oleva kuva osotti kaikkein hienointa loistoa ja tuhlaavinta ylellisyyttä. Seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Sukkeloita, sattuvia kokkapuheita seurasi sydämelliset naurunpuuskaukset. Minusta tuntui kuin olisin tullut teloituspaikalta, jonka kauhut olivat muuttaneet kyyneleeni vereksi, täyttäneet mieleni synkällä surulla, säälillä ja epätoivolla, ja olisin äkkiä eräässä läheisessä metsän aukeamassa tavannut joukon iloisia räyhääjöitä. Istuin äänetönnä paikoillani, kunnes Edit alkoi laskea leikkiä synkästä ulkomuodostani. Mikä minua oikeastaan vaivasi? – Toiset yhtyivät heti näihin vallattomiin hyökkäyksiin, ja minä jouduin heidän leikkinsä sekä pistopuheittensa esineeksi. Missä olin ollut ja mitä olin nähnyt, kun minusta oli tullut niin ikävä seuratoveri? »Olen ollut Golgatalla», vastasin vihdoin, »ja nähnyt ihmiskunnan ristiinnaulittuna. Eikö ainoakaan teistä tiedä, minkälaista näytelmää aurinko ja tähdet valaisevat tässä kaupungissa, koska voitte vielä puhua muusta, ajatella muita asioita? Ettekö tiedä, että summattomat joukot miehiä sekä naisia, samaa lihaa ja verta kuin tekin, viettävät ihan ovienne edessä elämää, joka on kehdosta hautaan saakka yhtä ainoata lakkaamatonta ''kuolintaistelua''? Kuunnelkaa! Heidän asuntonsa ovat niin lähellä, että jos maltatte olla nauramatta, kuulette heidän äänensä, – kuulette pienokaisten sydäntäsärkevää valitusta, joiden täytyy imeä kurjuuden kuihtunutta rintaa, kuulette puutteen käsissä eläimiksi muuttuneiden miesten käheitä kirouksia, kuulette naisjoukon rähinää, jonka täytyy myydä itsensä leivän tähden. Mitä olette tukkineet korviinne, kun ette kuule näitä valitushuutoja? Minä en enää kuulekkaan mitään muuta». Sanojani seurasi syvä äänettömyys. Puhuessani oli lämmin myötätuntoisuus vallannut minut. Mutta kun katselin ympärilläni olevaa seuraa, huomasin, että heidän kasvojensa ilmeet eivät suinkaan osottaneet liikutusta, joka minut oli vallannut, vaan kylmää, ylpeätä kummastelemista. Edit näytti sen lisäksi loukkaantuneelta, hänen isänsä suuttuneelta. Naiset vaihtoivat loukattua viattomuutta osottavia silmäyksiä, ja eräs herroista asetti silmälasit paremmin nenälleen, katsellen minua jonkinlaisella tieteellisellä uteliaisuudella. Kun huomasin, että olot, jotka minusta tuntuivat aivan sietämättömiltä, eivät näyttäneet laisinkaan vaikuttavan heihin, ja että sanani, jotka liikuttivat sydäntäni siinä määrässä, että en tahtonut voida niitä lausua, kiihottivat heitä vain nousemaan minua vastaan, jouduin ensin hämilleni ja sitten minut valtasi syvä epätoivon ja voimattomuuden tunne. Mitäpä voivat nuo onnettomat, kurjuuteen vaipuneet ihmiset toivoa, kun heidän onnettomuutensa ei rahtuistakaan liikuttanut näitä ajattelevia miehiä ja helläsydämisiä naisia! Silloin johtui mieleeni, että vika on varmaankin minussa. En ole osannut puhua oikealla tavalla. Epäilemättä olen esittänyt asian huonosti. He suuttuivat ehkä sentähden, että he luulivat minun tahtovan syyttää heitä, vaikka olin vain, sen Jumala tietää, ajatellut yksinomaan tosiolojen kauheutta, koettamatta millään tavalla etsiä ketään syyllistä. Hillitsin kiihkeän liikutukseni ja koetin puhua maltillisesti sekä johdonmukaisesti, poistaakseni äskeisten sanojeni vaikutusta. Sanoin heille, että en suinkaan ollut aikonut syyttää heitä enkä vetää heitä yhtä vähän kuin rikkaita yleensä edesvastaukseen maailman kurjuudesta, vaikka kyllä olikin totta, että se, mitä he tuhlasivat ylellisyyteen, olisi toisin käytettynä voinut poistaa paljon katkeroita kärsimyksiä. Nuo harvinaiset herkut, nuo kalliit viinit, hienot kankaat ja säihkyvät jalokivet riittäisivät jo monen ihmiselämän lunastushinnaksi. Hekin ovat siis tosin tavallaan syypäitä, samoin kuin henkilöt, jotka elävät tuhlaavaa, ylellistä elämää maassa, minkä asukkaat kärsivät nälkää. Mutta vaikka säästettäisiinkin kaikki se omaisuus, mitä rikkaat tuhlaavat, ei se suinkaan voisi läheskään poistaa köyhyyttä maailmasta. Varallisuutemme on niin vähäinen, että vaikka rikkaat suostuisivatkin jakamaan kaiken omaisuutensa köyhien kanssa, saisi jokainen ainoastaan niukan toimeentulon, jota kuitenkin maustaisi veljellinen rakkaus. Maailman köyhyyden varsinaisena syynä ei ole ihmisten sydämmettömyys, vaan heidän mielettömyytensä. Ihmiskunnan kurjuus ei johdu yksityisen henkilön eikä kokonaisen luokankaan rikoksellisista töistä, vaan kauheasta, julmasta erehdyksestä, summattomasta, koko maailmaa pimentävästä sokeudesta. Sitte osotin heille, kuinka nykyjään tuhlataan neljä viidesosaa ihmisten työvoimasta keskinäiseen kilpailuun, kun ei tuottajain välillä ole samaa päämäärää tavottelevaa keskinäistä yhteistoimintaa. Valaistakseni asiaa paremmin, mainitsin esimerkkinä kuivuutta kärsivän maan, joka voi tuottaa asukasten elintarpeet ainoastaan siinä tapauksessa, että saatavissa oleva vesi käytetään mahdollisimman tarkkaan. Huomautin, kuinka sellaisen maan hallituksen tärkeimpänä tehtävänä on pitää huolta siitä, että eivät yksityiset saa joko itsekkäisyydessään tai taitamattomuudessaan tuhlata vettä turhaan, koska siitä olisi seurauksena nälänhätä. Siitä syystä täytyy veden käyttäminen järjestää aivan tarkasti, joten ei yksityisten sallita mielensä mukaan ohjata sitä pois tai sulkea sen juoksua, tai muulla tavalla käyttää sitä väärin. Ihmistyö on, selitin minä, hedelmällisyyttä synnyttävä virta. Se yksin tekee maapallon asuttavaksi. Mutta parhaassakin tapauksessa on tuossa virrassa vähän vettä, jonka tähden täytyy sen käyttämistä varten luoda erityinen järjestelmä, minkä avulla joka ainoa pisara voidaan tarkkaan käyttää. Siinä tapauksessa saavat koko maailman asukkaat runsaan toimeentulon. Mutta kuinka tykkänään toisella tavalla menetellään käytännössä! Jokainen käyttää tuota kallisarvoista tavaraa aivan mielensä mukaan. Hänen toimiansa ohjaa ainoastaan kaksi yhtä voimakasta vaikutinta. Hän koettaa pelastaa oman satonsa ja turmella naapurinsa kylvön, saadakseen omasta viljastaan korkeamman hinnan. Tämän itsekkäisyyden ja vihamielisyyden seurauksena on, että toiset vainiot ovat tykkänään veden vallassa, kun taas toiset kärsivät kuivuutta, ja puolet vedestä menee tykkänään hukkaan. Sellaisessa maassa voivat kyllä jotkut yksityiset hankkia väkivallalla tai viekkaudella itselleen varoja ylelliseenkin elämään, mutta kansan suuren enemmistön täytyy pakostakin jäädä kurjuuteen. Heikoimpia ja vähätietoisempia yhteiskunnan jäseniä kalvaa katkera puute, alituinen nälänhätä. Mutta jos tuo nälänhädän ahdistama kansa ottaisi täyttääkseen sen, mitä ennen on lyöty laimin, ja ryhtyisi järjestämään elämää synnyttävän virran juoksun, päämääränään ainoastaan yhteinen hyöty, niin maa kukoistaisi kuin puutarha eikä ainoankaan sen lapsen tarvitsisi kärsiä minkäänlaista puutetta. Kuvailin sitte heille lähemmin tästä johtuvaa yleistä aineellista hyvinvointia, henkistä valistusta ja siveellisyyden kohoamista, joka ilmestyisi kaikkien ihmisten elämässä. Puhuin innostuneena uudesta maailmasta, jossa oli jokaiselle kyllin kaikkia tarpeita, sen siunauksesta, puhtaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, sen onnea synnyttävästä veljellisestä rakkaudesta – sanalla sanoen maailmasta, jonka tosin olin nähnyt ainoastaan unessa, mutta jonka olisi voinut niin helposti toteuttaa. Olin varmasti odottanut, että nyt luonnollisesti kaikkien ympärilläni olevain kasvot kirkastuvat ja kuvastavat samoja tunteita, kuin minunkin sielussani liikkui. Mutta ne kävivät päin vastoin yhä synkemmiksi, suuttuneemmiksi ja ivallisemmiksi. Innostuksen asemasta osottivat naiset inhoa sekä pelkoa, ja miehet puhkesivat vastenmielisyyttä sekä halveksimista osottaviin huutoihin. »Mieletön!» »Narri!» »Haaveilija!» »Yhteiskunnan vihollinen!» kirkuivat he. Ja se, joka oli tarkasti katsellut minua silmälasiensa lävitse, huusi: »Hän sanoo, ettei meillä enää saisi olla ketään köyhiä – – ha ha ha!» »Heittäkää ulos se mies!» ärjäsi morsiameni isä, ja silloin hyökkäsivät herrat tuoleiltaan ja karkasivat minua kohti. Luulin sydämeni pakahtuvan tuskasta, kun huomasin kuinka mielettömältä ja vähäpätöiseltä heistä tuntui kaikki, mikä minusta oli niin selvää ja tärkeää. Käsitin, että en voi muuttaa heidän mieltänsä. Sydämeni oli tuntunut äsken niin lämpimältä, että olin luullut voivani sulattaa sen hehkulla vaikka jäävuoria, mutta nyt tunsin, että ympäristöstäni huokuva jäätävä kylmyys alkoi levetä minuunkin. En tuntenut pienintäkään vihaa noita miehiä kohtaan, jotka olivat valmiit hyökkäämään kimppuuni. Säälin vain heitä ja koko maailmaa. Vaikka olinkin epätoivon partaalla, en tahtonut vielä luopua asiastani. Koetin heitä yhä saada vakuutetuiksi. Liikutukselta en voinut enää puhua selvästi. Rintani huokui, nyyhkytykset ja huokaukset katkasivat ääneni. – Silmänräpäystä myöhemmin huomasin istuvani vuoteellani tohtori Leeten asunnossa olevassa huoneessani. Kirkas aamuaurinko paistoi ikkunasta sisälle. Vedin syvään henkeäni. Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani ja jokainen hermoni vapisi. ---- Kuten on pakenevan rangaistusvangin mieli, joka on nähnyt unta, että hän on uudelleen saatu kiinni ja suljettu pimeään, kosteaan koppiinsa, mutta herääkin ja näkee silmänsä avattuaan yllänsä avaran, kirkkaan taivaan, siten oli minunkin mieleni huomatessani, että palaamiseni yhdeksännelletoista vuosisadalle olikin vain unta ja elämäni kahdennellakymmenennellä vuosisadalla todellisuutta. Nuo kauheat, tärisyttävät kohtaukset, joita olin nähnyt unissani ja jotka niin hyvin sopivat yhteen aikaisemman kokemukseni kanssa, olivatkin Jumalan kiitos, nyt jo ohitse, vaikka ne kerran olivat olleet todellisia, ja voivat kautta aikojen, kun vain katselemme oloja taaksepäin, nostaa silmiimme säälin kyyneleitä. Jo aikoja sitte olivat sortajat ja sorretut, profeetat ja pilkkaajat olleet tomuna. »Rikas» ja »köyhä» ovat jo monta miespolvea olleet unhotuksiin joutuneita, merkityksensä menettäneitä sanoja. Mutta kun vielä sanomattoman kiitollisuuden valtaamana ihailin suuremmoista maailman vapauttamista ja ylistelin onnea, joka oli sallinut minun nähdä se, valtasi minut äkkiä, kuten puukonpisto häpeän, omantunnon vaivojen ja tuskallisten itsesyytösten tunne, joka painoi pääni alas ja sai minut toivomaan, että hauta olisi kätkenyt helmaansa minut samoin kuin muutkin aikalaiseni. Sillä olinhan minäkin ollut tuon kurjan aikakauden jäsen. Mitä olin tehnyt, jouduttaakseni sitä vapautusta, josta nyt rohkenin iloita? Mitä olin minä, joka olin elänyt noina julmuuden ja mielettömyyden aikoina, tehnyt saadakseni kurjat olot hävitetyksi? Olin katsellut yhtä välinpitämättömästi veljieni kurjuutta, epäillyt yhtä kyynillisesti parempain olojen mahdollisuutta, ihaillut vallitsevaa sekasortoa ja pimeyttä yhtä innokkaasti, kuin kuka muu aikalaiseni tahansa. Persoonallista vaikutusvaltaani käyttäen olin pikemmin koettanut estää kuin edistää sitä ihmiskunnan vapauttamista, jota silloin jo valmisteltiin. Mitä oikeutta oli minulla riemuita pelastuksesta, joka oli minun syyttäjänäni, mitä oikeutta oli minulla nauttia päivän onnea, jonka sarastusta olin pilkannut? »Parempi olisi ollut sinulle, paljoa parempi olisi ollut», kaikui ääni sielussani, »jos tuo ilkeä uni olisi todellisuutta ja tämä kaunis todellisuus unta! Kauniimpaa olisi ollut puolustaa ristiinnaulitun ihmiskunnan asiaa pilkallista sukupolvea vastaan, kuin juoda täällä lähteistä, joita et ole ollut avaamassa, ja syödä hedelmiä puista, joiden hoitajia olet muinoin ollut kivittämässä!» Ja sieluni vastasi: »Parempi tosiaankin!» Kun vihdoin kohotin pääni ja loin katseeni ulos ikkunasta, astui Edit raittiina kuin aamu puutarhaan ja alkoi poimia kukkia. Nopeasti riensin hänen luoksensa. Polvistuin hänen eteensä ja tunnustin kyynelten vuotaessa, kuinka arvoton olin hengittämään tämän kultaisen aikakauden ilmaa ja vielä arvottomampi sulkemaan syliini sen ihaninta kukkaa. Onnellinen se, joka tällaisen epätoivon hetkellä löytää yhtä lempeän tuomarin, kuin minä! [[Luokka:Vuonna 2000]] 3570 6470 2006-10-14T09:44:31Z Jetman 46 rv {{Wikipedia}} '''Edward Bellamy''' (1850–1898) == Romaanit == * ''[[Vuonna 2000]]'' [[Luokka:Edward Bellamy]] [[en:Author:Edward Bellamy]] 3571 6468 2006-10-14T09:44:14Z Jetman 46 rv [[Luokka:Edward Bellamy]] [[Luokka:J. K. Kari]] [[Luokka:Romaanit]] [[Luokka:Utopiakirjallisuus]] 3572 6440 2006-10-14T09:40:45Z Jetman 46 rv [[Luokka:Yhdysvaltalaiset kirjailijat|Bellamy, Edward]] 3573 6466 2006-10-14T09:43:59Z Jetman 46 rv [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 3574 6464 2006-10-14T09:43:43Z Jetman 46 rv '''J. K. Kari''' (1868–1921) == Suomennokset == * Bellamy, Edward: ''[[Vuonna 2000]]'' [[Luokka:J. K. Kari]] 3575 6461 2006-10-14T09:43:25Z Jetman 46 rv [[Luokka:Suomentajat|Kari, J. K.]] 3579 6479 2006-10-14T12:40:10Z Nysalor 5 Teuvo Pakkala {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Teuvo Pakkala |alaotsikko=Kirjailijakuva |tekijä=Juhani Siljo |huomiot= }} * [[Teuvo Pakkala: I luku|I luku]] * [[Teuvo Pakkala: II luku|II luku]] * [[Teuvo Pakkala: III luku|III luku]] * [[Teuvo Pakkala: IV luku|IV luku]] '''Lähde:''' Siljo, J. 1917: ''[http://www.gutenberg.org/etext/16774 Teuvo Pakkala: kirjailijakuva]''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Teuvo Pakkala (Siljo)| ]] 3580 6480 2006-10-14T12:40:14Z Nysalor 5 I luku {{Otsikko |edellinen=[[Teuvo Pakkala (Siljo)|Teuvo Pakkala]] |seuraava=[[Teuvo Pakkala: II luku|II luku]] |otsikko=I luku |alaotsikko=[[Teuvo Pakkala (Siljo)|Teuvo Pakkala]] |tekijä=Juhani Siljo |huomiot= }} Realistisen taidesuunnan päävoittoja on aistien herkentäminen. Missä nähdään ja kuullaan oikein, siinä myös tunnetaan oikein. Ja siinä myös tavataan ainoa kauneus. Mutta syntyykö näin taidetta määrätyn suunnan laskuun? Tuskin. Suurimmat realistit eivät ole olleet realismin ohjelman-suorittajia. Heidän tunteensa ei ole antautunut millekään ’-ismille’, ei edes sille, joka heidät ehkä on rohkaissut omaan vapauteensa. Aistiherkkyys on johtanut Teuvo Pakkalankin hänen taiteellisiin voittoihinsa. Ja hän on nähtävästi ollut kyllin onnellinen, ollakseen tarvitsematta mitään vapautusta ulkoapäin: hän on syntynyt näkemään, kuulemaan ja tuntemaan todellisesti. Hänen yhdistelevä elämäntuntonsa on sitäpaitsi usein antanut havaintokyvyn hänelle uutena lahjana, sinä, jota sanotaan intuitsioksi, runoilijanäkemykseksi, ja joka käytellen todellisuuden kuvia vain vertauskuvina sisäisten ajatussarjojen palveluksessa voittaa ’turpeeseen sidotun’ realismin. Pakkala lähti kuitenkin siitä, mistä useimmat muutkin kertojamme: laatukuvanäkemyksestä. Hän liittyy välittömästi niihin virtauksiin, jotka Kiven elämäntyötä jatkaen alkoivat edelleen valloittaa maaseutua kirjallisuudellemme. Vaikka hänen erikoistehtävänsä olikin se, että hän joutui ensimäisenä taiteellisesti merkitsemään tuota valloitusta esittävälle kartalle suomalaisen kaupunkiyhteiskunnan, niin hän ei silti suinkaan edusta kaupunkilaisuutta nykyaikaisessa mielessä. Päinvastoin: hän on tuonut kirjallisuuteemme niin sanoakseni kaupungin maalaishengen. Hänen kaupunkiepiikallaan on pohjansa siinä aikakaudessa, jolloin kaupunkikin kuului luonnon piiriin, jolloin sekin saattoi synnyttää aisteiltaan terveen ja luonnostaan hyvän ihmisen. Pakkalalla on juuret sekä kaupungissa<ref>Hän on syntynyt Oulussa v. 1862.</ref> että maalla. Tämän voisi tajuta hänen kuvauksistaan, vaikkei tietäisikään, että jotkut hänen esi-isistään (m. m. isoisän isoisä, kirjallisuutemme historiassa tunnettu rovasti Johan Frosterus) ovat eläneet Kainuunmaassa ja että Pakkala itsekin on siellä jo koulupoikana viettänyt kesiään. Siten on selitettävä hänen kotiseututunteensa, joka on yhtä varma ja elävä kuin kenenkään 80-luvun kirjailijan, sekä hänen kieli-ilonsa, jonka tulvehtiva runsaus todistaa heti hänet tuon nuorekkaan, suomalaisrakkaan ajan lapseksi. Hän tunsi hermoissaan ilmavirtojen kulun, joka oli samansuuntainen kuin hänen oman luonteensa pyrintö, – senverran ja sillätavoin Pakkala on epäilemättä saanut ’vaikutteita’ ajastaan alunpitäen –, ja hän ojensi kaupungin (vaikkei kaupunkilaisuuden) edustajana kätensä toisille, maaseudun kasvattamille kirjailija-yksilöille. Mutta tämä aika ei ollut vain kotiseututunteen aikaa – se tunnehan oli herännyt jo pari vuosikymmentä ajemmin, Kiven mukana –, vaan myös nousevan yhteiskunnallisen tunteen, joka elää Pakkalassa yhtä lämpimänä ja tietoisena, vaikka hiljaisempana, kuin Minna Canthissa. Siltä puolen hän eroaa edeltäjästään Oulun kuvaajana, ensimäisestä huomattavasta suomalaisesta naiskirjailijasta Saara Wacklinista, joka etupäässä kertoilee historiallisia muistelmia ja kaskuja porvarillisesta elämästä ja jonka tunne yhteiskunnan pieneläjiä kohtaan ilmenee vain ihannoimisena tai säälinä. Pakkalan aihepiiri on rajoitetumpi: varsinainen kaupunki – porvarien elämä, sen riettaus ja sen runous – häämöittää vain kohtalokkaana taustana, jota vastaan laitakaupunki kuvastuu nöyryytettynä ja syvintä inhimillistä myötätuntoa herättävänä pienine elämänmuotoineen. Tämä kaksijakoisuus, jonka realismi toi yhteiskunnan kuvaukseen, ei Pakkalalla kuitenkaan ole teoreettisen jyrkkä. Milloin hän tekee partioretkiä kaupungin ’sydämeen’, näkee hän siellä kuonan alla kultaakin, oikeamielisyyttä ja kuntoa. Ja hän keksii myös ’vaaralaisissaan’ inhimilliset taipumukset ilkeyteen ja itsekylläisyyteen. Siten ajan todellisuustajuinen henki vakautti hänetkin omalle alalleen, uskolliseksi omalle kodilleen ja sen tarpeille, lahjomatta häntä silti pois tasapuolisuudesta propagandan-tekijäksi aatteilleen; ja se kehoitti häntäkin sepittämään laatukuvataidetta omasta kokemuspiiristään, estämättä häntä silti kohoamasta psykoloogiseen, useinpa suorastaan vertauskuvalliseen runouteen. <references/> [[Luokka:Teuvo Pakkala (Siljo)]] 3581 6481 2006-10-14T12:40:23Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Teuvo Pakkala: I luku|I luku]] |seuraava=[[Teuvo Pakkala: III luku|III luku]] |otsikko=II luku |alaotsikko=[[Teuvo Pakkala (Siljo)|Teuvo Pakkala]] |tekijä=Juhani Siljo |huomiot= }} Pakkalan teokset ovat melkein järjestään kuin muistelmia varhaisemmalta iältä, ja hyvin uskoo hänen sanaansa, että ne on kirjoitettu omiksi iloiksi. Niissä on muistelon hiljainen ilo. Kuvaava onkin hänen esikoisensa nimi: '''Lapsuuteni muistoja''' (v. 1885). Siitä, samoinkuin seuraavasta, '''Oulua soutamassa''' (v. 1886), – tuli kirja vastoin tekijänsä aivoitusta<ref> Kts. kuvallinen kuukauslehti Otava helmik. 1912, Pakkalan kirjoitus: ’Miten minä aloin.’</ref>. Kirjallisuudellemme onnellinen salliman oikku, sillä ties mikä olisi muuten perinyt ’Vaaran’, ’Elsan’, Lapsien’ aihevarat. Uusi kirjallinen suunta ei siihen saakka vielä ollut näyttänyt oikeata sisuaan. Se elämänhaluinen huumori, joka antaa yleissävyn Minna Canthin ja Juhani Ahon alkutuotannolle, voitti kaikkien sydämet eikä luultavasti kenenkään mielestä ennustanut levotonta tulevaisuutta. Oltiin yleensä säyseän kansanvaltaisia. Kun Kivi oli rohkeasti – suorastaanpa henkensä uhalla – aukonut avarat näkölinjat keskelle arkitodellisuutta, niin nuoret realistit voivat nyt aivan turvallisina tuoda esiin näkemyksensä ja kokemuksensa; he saivat kuvailla kansaa niin kaunistelematta ja takitilaan kuin halusivat. Ja se olikin heidän mielihalunsa. Kaikki mikä oli kotoista, suomalaista, s. o. kansan omaa, se oli rakasta; ja tämä rakkaus todistettiin kirjallisilla teoilla, joista parhaat elävät vieläkin kauneimpina muistoina tuolta sopusointuiselta ajalta. – Suomalaista sivistyneistöä ei ollut, tai mitä vähän, orasta oli, niin siinä ei ollut kuvaamista; se oli yleinen huomio. Yhteiskunnallinen kriitillisyys oli vasta patoutunut, ehtimättä vielä purkautua ilmi. Pakkalakaan ei lähtenyt etsimään toisenlaisia uria eikä myös ottanut soittaakseen palokelloa – nyt paremmin kuin vastakaan. Hänen esikoisteoksensa ovat ilmeisesti syntyneet yhtä tarkoituksettomasti, yhtä vähän tilauksesta tai nimenomaisista kirjallisista ’vaikutteista’ kuin yllämainittujenkaan kirjailijain. Niiden synnyn ja laadun edellytyksenä oli vain määrätty ilmanala, jossa ne versoivat kuin kasvit. Niinkuin Minna Canthin ja Ahon kirjoissa, niin hänenkin teoksissaan suomenkieli ikäänkuin iloitsee omaa mehevyyttään, pyrkien antamaan ainakin aavistuksen kaikista mahdollisuuksistaan, käsite-, sointu-, kuvarikkauksistaan j. n. e. Ne ovat ennenkaikkea vuolaalla kielellisellä runoinnolla kirjoitetut, tarina sujuu luontevasti raikkaan huumorin keventämänä, ja keskustelu on väliin pelkkää leikkimiekkailua sananparsilla. Tyylin ainoana pyrkimyksenä on luonteellisuus, paikallisuuden, murteen ja yksilön. Siten tekijä usein syventyy liiaksi yksityiskohtiin (kts. esim. kissakuvausta ’Lapsuuden muistoissa’ s. 8), ehkäpä kuvailee ylellisesti murrevaroillaankin. Näissä kertomuksissa ei ole vielä sitä kypsän tyyliniekan kohtuullisuutta, minkä Pakkala on saavuttanut seuraavissa teoksissaan; hän antaa rikkaudestaan yli tarpeen ja kasaa joskus samaan rykelmään asioita niin paljon, että yhdessä lauseessa voi olla yli kaksikymmentä rinnastettua teonsanaa. Siten hänen tyylinsä on paikoin raskastakin eikä kertomisen luontevuus pelasta aina tarinaa pitkäveteisyydestä. Pakkalalle on muuten yleensä kuvaavaa, että hän käy heti ensi lauseella ''in medias res'', s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho tavallisesti. – Luonnonkuvia hänkin kyllä käyttää runsaasti, vaikka (varsinkin Vaaran-kertomuksissa) enimmin vertauksina. – Aikailemattomalla otteella hän käy aukomaan ’Lapsuuden muistojenkin’ kerää: ’Siihen aikaan olin ”mustalaispojan korkuinen”, pahanen naskali vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani.’ Siinä lauseessa on kohta yksilöllistä tyylituntua ja valmis piirtonen luonnekuvaan. Hän piirtää usein profiilit jollakin leikillisellä käänteellä. Eräs seikka eroittaa ’Lapsuuteni muistot’ sekä Minna Canthin että Ahon siihenastisista teoksista: se on omakohtaisempi, siinä on kirpeämpää itsekoetun tuntua (jotapaitsi se on ’minä’-muotoinen, sellaisena ainoa laatuaan Pakkalan tuotannossa). Sanonnan raittius oli kyllä ominaista koko tuolle hempeyttä vierovalle ajalle, mutta Pakkalalla se terästyy usein viiltävän ivalliseksi. Siinä tuntee silloin väräjävän hänen oman sisimmän mielialansa. Niin esim. suutarin emännän tunteenpurkaus ’sukulaistalon rouvaa’ vastaan (ss. 25–6) tehoaa täydellisellä välittömyydellään. Monissa muissakin paikoin on kirjailijalla yhteiskunnalliset ristiriidat, vähäväkisten osattomuus ja isoisten itsekkyys polttavana sydämellään: niin esim. kun hän kertoo Ahon, mökkiläisen, kohtalosta (vrt. Vimpariin ’Vaaralla’!), kauppaneuvos Ursinin tunnottomasta keinottelusta köyhien kustannuksella hätäaikoina, Vanhan-Aatamin j. m. suhtautumisesta siihen, – aina hänellä on selvä tietoisuus siitä, mitä yhteiskunnassa ’oikeus’ merkitsee, eikä lukijan tarvitse koskaan olla epätietoinen hänen myötätunnostaan. Antaapa hän vielä lopulla pieneläjien lapsille hiukan korvausta heidän kärsimistään ulkonaisista vääryyksistä: hän näyttää heidän älyllisen ylemmyytensä kaikenlaisten lammaspäisten ’tohtorin Rallein’ verroilla (s. 60 ja seur.). Tämä kantava sivistyshistoriallinen huomio – kuten koko yhteiskunnallinen vastakohtaisuus – esiintyy nyt aivan ensi kertoja kirjallisuudessamme, ainakin näin terävästi vihlaisten.<ref>Minna Canthin ’Työmiehen vaimo’ ilmestyi samana vuonna, – ja sehän on sentään tähdätty koko yhteiskunnan ’oikeutta’ vastaan.</ref> Nämä seikat viittaavat Pakkalan myöhempiin Vaaran-kuvauksiin. Ne eivät kuitenkaan tee ’Lapsuuteni muistoja’ miksikään ohjelma-kirjaksi; siinä, kuten hänellä aina, on ’tendenssiä’ vain hänen tunteensa suhtautuminen määrättyihin ihmistyyppeihin ja oloihin. Ja välitön tunnehan kuuluu taiteeseen. – Pahan juuria kirjailija löytää kyllä ’köyhässäkin kansassa’: kerjäläis-Antti turmeltuu säätykierrossa (kuten Vimparin Aappo ’Elsassa’), – syystähän tosin lankeaa puolet turmelevan ylemmän säädyn osalle. Tässä kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan luonteenomaisia piirteitä. Niin esim. raikasluontoiset tyttö- ja poikaviikarit, – tyttöviikarit on mainittava ensiksi niinhyvin tunnustukseksi heidän reippaudestaan kuin senvuoksi, että Teuvo Pakkala on kaiken kaikkiaan kuvannut heitä runsaimmin ja runollisimmin. – Heidän ’harrastuksiaan’, – joista keskeisin on hengen ylläpito kerjuulla –, ilojaan ja surujaan hän seurailee niin itsensäunhoittavalla tunnolla, että huomaa hänen itsensä ilmeisesti eläneen aikoinaan vilkkaasti heidän mukanaan. Aito-pakkalainen luonteen elävyys ilmenee jo näissä; heidän iloittelunsa on tietysti siirtynyt ennenkaikkea heidän kieleensä; heidän ’kielitaiteensa’ vertauksineen ja naulankantaan iskevine vuorosanoineen (esim. siv. 17–19) ei ole itsetiedotonta, he osaavat sanoa keveästi suuria asioita (kts. ’jalosukuisista kengistä’ s. 13; samoin Shakespearen-moinen kuva siv. 11: ’Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt’). Heillä on vilkkaat kuvittelut myötäkäymisestä (esim. s. 10), mutta vastoinkäymisen he voittavat miehevällä huumorilla. Ja heissä on jo oraalla se pienten eläjäin veljeydentunne, joka on ehkä keskeisintä ’vaaralaisten’ elämässä yleensä. Pakkala osoittaa jo tässä esikoisessaan selvää luonnehtimiskykyä ja kiintymystä yksilöllisiin luonteihin; samoin on jossakin kohden – kuten rotantappo-jutussa s. 34 – huomattavana taipumusta groteskimaisuuteen, mikä taipumus muutamissa Pakkalan myöhemmissä teoksissa uhkaa niellä kaikki hänen varansa ja voimansa. – Kuitenkin kaikitenkin kirja jää sarjaksi hiukan harmaita laatukuvia. Sellainen valokuva-realismi kuin köyhäintalo-kuvaus s. 37 ei ole kyllä suinkaan läpikäyvänä, mutta kertomisen raikkauskaan ei korvaa aina valinnan puutetta. Niin paljon kuitenkin oli ilmeistä, että tässä kirjassa esiintyi luontainen ja omillaan toimeentuleva kirjailijakyky. ---- ’Lapsuuden muistojen’ paikallisuus ei ole vielä tarkoin määritelty; ei siinä myöskään ole sitä ilmavaa avaruutta, mikä vaikuttaa niin vapauttavalta Pakkalan Vaaran-epiikassa myöhemmin. Meren läheisyyden voinee kuitenkin tuntea henkilötyyppien luonteensävynä: suruttomuutena, kirpeytenä, liikkuvaisuutena. Sitäpaitsi sanonta ja kielimaku murresanoineen viittaavat varmaan paikallisuuteen. ’Lapsuuden muistoissa’ voimmekin Pakkalan sanoa olevan omalla alallaan: Vaaran – varsinkin sen lasten elämää kuvaamassa. Se liittyy tyyppeineen siihen teossarjaan, joka muodostaa hänen keskeisimmän tuotantonsa. Seuraava kirja, ’Oulua soutamassa’, oli pieni poikkeus toiseen, myöskin nähtävästi sangen tuttuun ympäristöön. Vasta senjälkeen hän täydellä tietoisuudella vakiutuu rakkaimpaan aihepiiriinsä. ’Lapsuuden muistoja’ tekisi mieli pitää ikäänkuin kuuluvina '''Vaaralla'''- (1891) ja '''Elsa'''- (1894) romaanien sekä '''Lapsia'''- (1895) ja '''Pieniä ihmisiä''' (1913) novellien kanssa samaan laajaan yhteyteen, jolle Pakkala yritti perustaa kotoisen kaupunkiepiikan. Yritti perustaa – ja perusti, vaikka tulos kenties ei vastaa tarkoitusta siinä määrin kuin soisi. Pakkala ei urkene ulapoille, ja muutenkin meri pääsee vain vilauksittain hänen näköpiiriinsä. Meri-ilma ja -liike kuuluisi kuitenkin rantakaupunki-eepokseen. Ja sen mukana tulisivat kaikki sellaisen yhteiskunnan luonne-hahmot: jyhkeät laivurit ja laivanisännät, merimies- ja satama-tyypit omassa ammatissaan, kauppaneuvokset ja konsulit, muusta porvaristosta puhumattakaan, – ja kaikki omalta näkökulmaltaan nähtyinä. Mutta siihen Pakkala ei ole pyrkinytkään. Hän ei ole tuntenut porvarillisen elämän runoutta omaksi asiakseen. Hän on laitakaupungin arkisen elämän runoilija. Ja hänen tarkoituksensa on ollut isoissa romaaneissaan kuvata pienten eläjäin yhteistä taistelua olemassaolon ja ihmisyytensä puolesta: siten porvarismaailma tuli kuin tulikin nähtäväksi vain Vaaralta käsin, vain suhteissaan vaaralaisten kohtaloihin. Määrä oli: valtava yhteiskunnallinen eepos, – tuloksen mielisin määritellä: sydämellinen, tyven laatukuvasarja kahtena hiukan höllästi yhteenliittyvänä romaaninidoksena, ynnä siinä sivussa joukko hyvin kiteytettyjä miniatyyrejä pienten – joku isojenkin – lasten elämästä. Ja näillä jälkimäisillä on laajin eepillinen kantavuus. ---- Vaaran maailma on rajamaana kaupungin ja maaseudun välillä: ulkonaisesti kaupunkia, sielultaan, sisäisiltä tarpeiltaan, tottumuksiltaan täyttä luonnonpiiriä. Mutta ei ulkonaisestikaan oikeata nykyaikaista kaupunkia. Moni köyhäkin asuu oman katon alla ja viljelee omaa pelto- ja niittytilkkuaan, ja tämä omaisuus on, lähinnä sielun autuutta, rakkainta maailmassa. Monessa pihassa lehtii keväin koivu ja pihlaja, ja sauna – pienelävänkin suomalaisen rakas pyhityspaikka, jonka nykyaikainen ’kehitys’ on kaupungeissamme joko tuominnut pannaan tai muuttanut perhehuoneesta epäkodikkaaksi yleiseksi laitokseksi –, sauna savuaa lauantaisin ja väliin muulloinkin useassa mökissä. – Näemmepä Pakkalan kuvauksista vielä, etteivät keskikaupungin porvaritkaan ole aivan vieraantuneet maataloudesta: Montinilla esim. on kaupungin ulkopuolella ’kaukavainio’ jonka heinäsato käytetään omalle kotikarjalle. Ehkä useimmat Vaaran miehistä ovat tai ovat olleet merimiehiä. Heidän lähtiessään aina uusille retkille jäävät talot peltoineen karjoineen – ne eivät ole parhaassakaan tapauksessa suuria – perheen hoiviin, jonka nuorempien ja vanhempienkin jäsenten lähtijä saa usein nähdä lähettävän laivalle viimeiset, hartaimmat hyvästelynsä ylhäältä talonsa katolta.. – Ken on jäänyt ’maakravuksi’, hän työskentelee joko timperinä tai muuna käsityöläisenä, ellei hänellä ole kyllin ammattia oman kodin hoidossa, – tai ellei hän ole aivan vailla kaikkea suojaa ja elämän ylläpitoa ’omasta takaa’, jolloin hän tavallisesti on perheineen aivan satunnaisen ansion varassa. Sellainenkin on monen osa. Pakkalan elämänrunous liittyy varsinkin ensimäisissä Vaaran-kuvauksissa aineellisiin elämänharrastuksiin. Mutta hänen ’vaaralaisensa’ avaavat asiallisimpienkin kysymysten yhteydessä hänelle tietoisen hengenelämän ja kauniit sisäiset näköalat. Heillä kulkee ajatus aina elämän ja työn tahdissa, he eivät asetu vartavasten järkeilemään kysymyksistä, vaan antavat rehellisten kokemustensa ’alustaa’ ne ja tekevät luonnollisella älyllä johtopäätöksensä. He eivät ole vielä kaikenkarvaisten ’aatteitten’ ja ’virtausten’ kehittämiä yhdistysihmisiä, he ovat epäilemättä vanhanaikaisia, – minkä voinee sanoa nykyään merkitsevän samaa kuin: rehtejä, itsenäisiä luonteita. He pitävät oman kohtalonsa omissa käsissään, sikäli kuin se on ihmiselle sallittua; ja heille on yhteistä se, että pelko ja ahdistus salataan tyynen pinnan alle. Heillä ei ole seuroja ja kokouksia jokaista satunnaista ’harrastusta’ varten, vaan ytimeen käypiä keskusteluja elämänehdoista ystävien ja kylänmiesten kanssa, ei teattereita ja ’eläviä kuvia’, vaan koteja, joissa eletään todellisin tuntein. Heissä on pisara satuverta niin vanhemmissa kuin lapsissakin, ja usein runsas pisara; heidänkin kohtaloillaan on oma romantiikkansa, mutta yksilöllisen sielunelämän herättämä ja siihen elimellisesti liittyvä. Heissä on huumoria, hiljaista vaikka samalla usein tummasävyistä, sillä heissä piilee runsaasti salattua ja leppymätöntä temperamenttiä. Siten heidän luonnekuvansa yleensä muodostuvat vivahduksista, ei tosin sähköisen säkenöivistä, vaan vakuuttavista ja yksilöllisistä. – Mutta ehkä luonteenomaisinta Pakkalan henkilöille yleensä on elämän tarkastaminen uskonnollisesta näkökulmasta: kaikki inhimilliset suhteet heijastuvat heidän uskonnollisiin katsomuksiinsa. Ja he ajattelevat kaikki tärkeät ajatuksensa Jumalaan saakka: miten mikin teko ja ajatus on Jumalan mielen mukainen. Pakkalan runouden Jumala ei kuitenkaan liene ylen juro ja juhlallinen, vaan katsoo kai leppoisalla myhäilyllä sellaistakin ihmissydämen pyhää yksinkertaisuutta kuin Elsan, joka oli hyvillään siitä ettei Jumala tehnyt hänestä jonkun pikkuerheen takia huonoa ihmistä eikä sorakieltä, ’ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tahi hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti meneekin ohitse.’ (S. 48 Vaaralla’.) Niin läheiset välit Jumalaansa on joskus Pakkalan ihmisillä, n. s. täysikäisilläkin. ---- Vaikka Vaaran yhteiskunnan pääsävynä ei olekaan merikaupungin luonne, niin kaikissa näissä kuvauksissa vallitsee kuitenkin se kuulaus, mikä on ominaista merenrannan ilmastolle. Kaikkiin esineihin on imeytynyt valoa ja ilmaa; se se kehittää ihmisistä untennäkijöitä, joiden sielunelämässä kangastukset ja kuvittelut merkitsevät paljon. Silti he pysyvät vaistoillaan ja katsomuksillaan kiinni elämän arki-arvoissa. Heissä on tavallisesti jotain voittoisaa luonnetta, kuten Vapussa (’Lapsia’), tuossa mielikuviensa kuljettamassa, joka sai taistella tiukasti saavuttaakseen arkisen elämän tottumuksen. Ilmavuus on auttanut Pakkalaa ihmiskuvauksen ilmehikkyyteen. Kaikki tässä teossarjassa esiintyvät tyypit irtautuvat vivahdusrikkaina ja yksilöllisinä taustasta. Ja yhteinen ilmapiiri se oikeastaan kokoo yhteen tämän tyyppipaljouden ’Vaaran’ henkilöistä ’Pikku ihmisiin’ asti: ne ovat syntyneet ja nähdyt saman taivaan alla. – Nämä romaanit ja novellikokoelmat liittyvät elimellisesti toisiinsa, täydentäen kukin puoleltaan kokonaiskuvaa ja avartaen sielullisia näkölinjoja. Kolmen ikäluokan elämän iloineen, taisteluineen, sortumisineen näemme tuossa sarjassa, – se on sekä ulkonaisesti että psykoloogisesti laajimpia kaunokirjallisia yrityksiä, mitä suomenkielellä on. Näemme vanhempien ikäluokan, joka elämän tiukkuudessa on taistellut itselleen askeettisen tyytymyksen, mutta kuitenkin jaksanut siinä säilyttää mielensä herkkyyden; sekä leikeissään ja totisissakin askareissaan viihtyvän lasten ikäluokan, jonka tyypillisimpien edustajien näemme vielä astuvan satujen ja mielikuvituksen vapailta tanhuoilta täysikäisten asemiin, niissä voimiensa ja luonteensa mukaan joko sortuakseen tai kestääkseen. Teuvo Pakkalan ihmisillä, lapsilla niinkuin aikuisillakin, on jokaisella oma temperamenttinsä, joka myös vaikuttaa johdonmukaisesti hänen kohtaloonsa. Vaikka hän tässä teossarjassaan esittää etupäässä vain ’alempisäätyisiä’ yksilöitä, niin ihmeesti hän sentään on tavannut mitä vaihtelevimpia luonteita noista painostavassa hiljaisuudessa elävistä kansankerroksista; ja vaikka naissuku on lukuisammin edustettuna, niin miehenpuoletkin, joko he astuvat etualalle tai esiintyvät vain ohimennen, ovat selvin miehisin tuntomerkein luonnehditut. Näitä henkilökuvia luomassa on ollut yhtaikaa laajasti ja lämpöisesti sykkivän sydämen myötätunto ja älykäs psykoloogin näkemys. Tuntuu kuin vanha Nikkilän isäntä olisi henkilöllisesti lähinnä kirjailijaa itseään. Hänen, vuoteeseensa kahlitun, köyhän ja raihnaisen miehen silmälle on elämä selkeentynyt kauemmas kuin kellekään hänen ympäristössään. Kovat koettelemukset ovat pusertaneet hänestä pois kaiken kauniin herkkäuskoisuuden ja hioneet hänen ajatuksensa leikkaavammaksi kuin muiden. Hän on tietoisin realisti nöyrien uskovaisten ja epävarmojen puoliuskovaisten keskellä. Hänet on elämä ajanut epäilykseen, mutta hänellä on liian avara sydän, jotta hänestä olisi voinut tulla kyynikko tai kieltäjä. Ja vaikka hän ei ollut saanut hyvän uskon lahjaa, oli hänellä uskollista hyvää tahtoa ehkä enemmän kuin kenessäkään. Hänen mietteistään kohoaa ensi kerran Pakkalan teoksissa voimakas kohtalontunto esiin: kuolema noutaa kyllä ne, jotka eivät halua ja joiden ei suinkaan ulkonaisen ahdistuksen takia tarvitsisi lähteä; ’mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ... en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kanssaan siitä saakka kun hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut... Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...’ – Ei ihme, että Nikkilä tulee teroittaneeksi silmänsä ja ajatuksensa erityisesti myös yhteiskunnan etuoikeutettuja vastaan ja ettei hän aivan sokeasti luota heidän ’hyväntahtoisuuteensakaan’ (kuten ’Vaaralla’ s. 228 ja seur.). Aina kun hän ajattelee varsinkin nuoren polven kohtaloita ja keskustelee niistä vanhempien kanssa, nousee ’parempien ihmisten’ maailma hänen nähtäviinsä hävittävänä valtana, jonka uhriksi joutumasta Jumalakaan ei aina pelasta – ei edes niitä, jotka ihmisten mielestä ovat valioita lasten joukossa. (’Elsa’ s. 11 ja seur.). – Mutta hänen elämäntuntonsa on lopultakin myönteinen, vaikka alistunut. Seesteinen hymy kasvoillaan hän usein puhelee sairasvuoteeltaan ’leikin viistoon,’ äänensävyllä, joka lämmittää ja rohkaisee, – vaikka hienolla salaivallakin toisinaan. – Kuta kipeämpänä tuska jäytää sydäntä, sitä syvemmälle siinä rakkauskin juurtuu. Millä osanotolla tuo lempeä vanhus omien vaivojensakin keskellä viime hetkiinsä saakka seuraa ympäristönsä taistelua, millä hellyydellä hän on aina altis asettumaan lapsiin nähden siihen asemaan, mihin nämä kulloistenkin tarpeidensa mukaan hänet asettavat – isän, uskotun, tai vaikkapa leikkitoverin! Ja millä sydämen vilpittömyydellä hän lausuukaan lähtönsä edellä ikäänkuin testamentikseen nuo koruttomat sanat: ’Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella...’ Ne vaikuttavat vielä Nikkilän kuoltuakin pistävänä piikkinä monen hurskaan omaantuntoon, joka tietää täyttäneensä puhtaammin uskon kuin rakkauden lain. Ja vain sellainen uskonkiivailija kuin Korhonen voi sokeudessaan lukea Nikkilälle synniksi hänen epäilyksensä. Kirpeä katse yhteiskuntaan nähden yhdistää Nikkilää ja Vimparia. Vimpari, turvattomista turvattomin, ei kuitenkaan älyllisesti hallitse sitä tuskan voimaa, mikä kuohuu hänen sisällään. Hän purkaa sanoiksi välittömän kokemuksensa, hän edustaa mieskohtaisesti syyttävää yhteiskunnallista ivaa. Tässä rehellisessä kunnon miehessä, joka perheineen saa ajelehtia maailman jaloissa, kunnes kupertuu ensimäisenä onnellisena päivänään lumikinokseen selässään viinalekkeri ja leipäpinkka, hänessä hautuvat katkerat, mutta perin kohtuulliset ajatukset vallitsevaa oikeutta ja järjestystä vastaan. Hän puhuu sydämensä kyllyydestä, niin että voimakkaimmissa paikoin johtuvat mieleen Jobin yksinpuhelut, ja hän löytää tilaisuuden sattuessa suuhunsa sanoja, joiden luulisi hellyttävän kiviä (esim. ’Vaaralla’ s. 206–7). Ihmisten talleissa ja saunoissa hän pitää perhettään yllä miten milloinkin jaksaa ja voi. Ymmärtää hyvin, että sellaisessa surkeudessa kahinaakin ja kahnausta syntyy ja että vieläkin paremmanlaatuinen mies kuin Vimpari sattuisi joskus ’kylläyksissään hotaisemaan’, sanalla. Mutta katkeruus ei ole suinkaan ainoa asukas hänen sydämessään. Niin haikeata surua ihmisten turvattomuudesta ja niin avaraa onnentajuntaa, sellaista oikeamielisyyttä ja kiitollisuutta vähästä kuin mitä hän antaa ilmi itsestään (varsinkin luvut IX ja XI ’Vaaralla’) ei usein tapaa niissä, jotka ovat tottuneet kaunopuheisemmin tulkitsemaan mieltään. Hänen loppunsa – se, että se sai tapahtua niin harvinaisessa onnentunnossa ja niin ehyessä uskossa kaikkivallan hyvyyteen (s. 231–3 ’Elsassa’) – on sitä tragikomediaa, joka vain hellyttää tunteita. – Älyltään hän jäi kuin jäikin lapsen kannalle. Kuten järjestään vaaralaiset, oli Vimparikin syvästi uskonnollinen – omalla tavallaan. Ei sillä tavoin kuin Nikkilä, joka ei antanut uskon vangita epäilevää ja tutkivaa ajatustaan. Päinvastoin, juuri Nikkilän kohtalon hänkin yksinkertaisuudessaan arvioi varoittavaksi esimerkiksi lapsenuskon menettämisestä. – Kuitenkin kaikitenkin: uskossaan Vimparikin tuli autuaaksi, – jos uskoo vainajan olevan siltään autuas –; olisi vain suonut hänen uskonsa tulevan toteen jo täällä elämässä hänen ja hänen poloisen perikuntansa kohdalle. Temperamentiltään enimmän Nikkilän sukua on Latun emäntä, toimekas, suorasukainen, vaimoihmisistä arvojen arviointiin taipuvin. Hänelläkin on kyllä toivo Jumalassa, mikä tulee näkyviin etupäässä milloin hän seisoo sellaisen luonnonilmiön edessä kuin riehakkaan Liisa-tyttärensä, – kts. esimerkiksi etevää piiskaamiskohtausta s. 63 ja seur. ’Vaaralla’. Mutta hänellä on vapaa katse ja vaistomaisesti loogillinen ajatus; eikä hänen avara mielensä salli hänen pysähtyä epäilykseen paremmin tyttärensä kuin Nikkilänkään lopullisesta taivaskelpoisuudesta. Ja kun muut ihmiskurjuuden edessä siirtävät sen syyt Jumalan ’tutkimattomaan viisauteen’, nousee Latun emännän toimelias inhimillisyys sellaista selitystä vastaan: hän tahtoo päästää Jumalan, mutta sitoa ihmisen vastuunalaisuuteen omasta kohtalostaan. Hänen voimakas yhteiskunnallinen tunteensa kieltää häntä jättämästä kaikkea Herran haltuun; se päinvastoin vaatii häntä terävästi arvostelemaan ihmisten sekaantumista Jumalan omiin tehtäviin, silloin kun heillä vielä olisi kyllin järjestämistä omassa keskinäisessä elämässään ja laiminlyöntejä omallatunnollaan. Niinpä kun hän näkee sen surkeuden, että teeskentelevät rouvasihmiset, jotka eivät pane tikkua ristiin lieventääkseen lähintä hätää, innoittelevat Ovambo-neekerien ’pelastamiseksi’, vieläpä sen asian eteen ovat kärkkäät viekoittelemaan köyhältä hänen vähäisimmän jouluilonsa – muka Jumalan kunniaksi! –, silloin kuohahtaa Latun emännän sisu ja hän paukauttaa suustaan rehelliset sanat mokomaa autuudenkeinottelua vastaan. Latun emännässäkin elää tietoisena sosiaalisten vastakohtien tajunta sekä tunto omasta sorronalaisuudesta. Mutta vaaralaiset ovat oppineet paljon hiljaisina kestämään, eivätkä he hevin nöyrry menemään suurellisten tylyille oville hätäänsä valittamaan. He ymmärtävät, että heidän ’pienten eläjäin’ on parasta turvautua toisiinsa. Tämä vähäosaisten keskinäinen veljeys on lohdullisimpia ja kantavimpia tunteita heidän elämässään; sekin osaltaan lieventää Pakkalan kuvausten kirpeyttä ja tekee ne niin laajasti inhimillisiksi. – Tästä avuliaisuudesta – ja vielä enemmän: luonteensa arvon mukaisesta suhtautumisesta ’langenneihin’, kuten Elsaan s. 240 ’Elsassa’ – Latun emäntä antaa mitä kauneimpia todisteita kaksoisromaanissa. Ja hänpä se ehkä onkin pätevin lausumaan erään teoksen aatteeseen nähden keskittävimpiä loppurepliikkejä, joka ilmaisee vaaralaisten tajunnan oikeasta kristillisestä mielialasta, mutta samalla on oikeutettu syytös heitä itseäänkin vastaan: ’– – Rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät, – niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?’ Alistuvaista, vilpitöntä hurskautta on enimmän Nikkilän emännässä ja Viion leskessä. He ovat saaneet itsestään juuritetuksi pois sangen vähiin kaiken tyytymättömyyden. Ja heidän kestävyytensä onkin ihmeteltävä. Nikkilän emännällä esim. on kerran taas edessään joku ainaisia ’nikaroitaan’: verolasku à 3 mk. 28 p. ’Vaaralla’ s. 7 ja seur. kuvastuvat hänen tästä johtuvat mielenliikkeensä erittäin selkeinä, tyyntyen aina hetkeksi tuohon lohduttautumiseen, joka hänellä on oljenkortena: ’Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää.’ Naapureista on yhden toimeentulo ’kuin kerjäläisen nuttu: reikä rikkeimen vieressä’, ja toisella ’ei ole pennin pölyä’. Niin häätyy emäntä pitkien empimisien jälkeen kaupungille, Karenin rouvalta pyytämään lainaa. Tämän retken esitys on Pakkalan ihmiskuvauksen kantavimpia voittoja. Nikkilän emännässä, kuten vaaralaisissa yleensä, vanhoissakin, on paljon kuvittelijaa; kuinka syvästi inhimillinen onkaan hänen kuvittelunsa retken onnistumisesta (s. 15)! Ja kuinka vilkkaasti vaihtelevatkaan hänen sydämensä tunteet häpeästä ylpeään suuttumukseen ja mielenkarvauteen, kun kopea rouva oli parilla töykeällä lauseella torjunut hänet luotaan! ’Vähäkai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen! – jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat [nim. verojen rästikantoa ”rumputtaen”].’ Kun hänen sisunsa on aikansa lainehtinut, laantuen kotona työssä hetkiseksi alakuloisuudeksi, se tyyntyy jälleen lopulta: ’No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi nuljahtamaan!’ Eikä se kumma tapahdu nytkään. – Laajemmin kuin tällä retkellä, suorastaanpa kapinallisesti, kuohahtaa hänen luontonsa toisella kertaa. Kun edellämainittu lahkolais-kiivailija Korhonen epää Nikkilän paareilla levätessä vainajalta pääsyn taivaaseen, nousee jo hiljaisen lesken mieli sellaista, armojärjestystä vastaan: ’Tuskin Nikkilä taivaaseen kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä olet!’ – Tämän vanhan Nikkiläin avioparin kuvaus on valaistu kyynelöittävällä huumorilla, joka tulee surevasta ja myhäilevästä mielestä. Emäntä-polon uskon asettaa hänen kohtalonsa varmaan kovimmalle koetukselle silloin kun hän yksinjääneenä saa lähteä oman kattonsakin alta maailmalle, huutolaiseksi. Onnellisinta hänelle silloin, ettei hän enää jaksa täysin tajuta tapahtumia. Viion leski taas on alusta loppuun nöyryydestään hairahtumaton. Joskus hänelläkin on ’kaikkialla umpi edessä’, kun hän harhautuu ajatuksellaan hakemaan selvitystä ihmiskohtaloihin, – varsinkin, miksi ’parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä’, vaan köyhien lapsista tulee... Mutta kuuliainen usko Jumalan lopulliseen hyvyyteen on se ilma, jota hengittämättä hän ei voi elää, – ja hänen ainoa toteutunut onnensa maailmassa. Ja hänen nöyryytensä suurenee sitä mukaa kuin elämäntaakka tulee painavammaksi. Ei edes Elsan, hänen silmäteränsä, sortuminen herätä hänen kukistetussa mielessään muuta kuin huokauksen: ’Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit!’ Hänen ajallinen kohtalonsa oli melkein epäinhimillisen iloton, siinä kai selitys hänen hurskautensa nuhteettomuuteen. Niin läheisiksi kuin nämä täysikasvuiset ihmiset tulevatkin meille Pakkalan taiteen välityksellä, niin pysyvimmin jää mielessämme kuitenkin Vaaran lapsimaailma elämään. Lasten elämän runoilijana Pakkala on meillä niin sanoen ulkopuolella kilpailun, enkä tiedä voiko koko maailmankirjallisuus tuoda tältä alalta esiin hienosyisempää ja samalla psykologialtaan kantavampaa runoutta. Voipa sanoa, että puheenalaisissa romaaneissakin vanhemmat esiintyvät etupäässä suhteissaan lapsiin. Varsinkin tyttölapsilla, joiden elämä on antanut Pakkalalle useimmat ja hedelmällisimmät herätteet, on vakituiset uskottunsa vanhoissa miehissä; ja nämäpä heitä parhaiten ymmärtävätkin. Niin on kuvaavaa Nikkilän tyven huumori, jolla hän (s. 72 ’Vaaralla’) puhuu Latun Liisasta, samoinkuin Tepon isännän suhtautuminen tähän huimaan sankaritar-luonteeseen. Nikkilää pitää varsinaisemmin Viion Elsa uskottunaan; heidän kaunis suhteensa täyttää muutamia näiden romaanien hartaimpia sivuja. Lasten elämän kuvaus on näissä romaaneissa ’Lapsuuden muistoihin’ verraten jo paljon sisäisempää. Liikkumistilaakin on väljemmältä, ja vaaralaisten sentään jo hiukan paremmat elämänehdot antavat vapautuneemman sävyn kertomukselle. Vielä tosin monet pojat ja tyttöset käyvät kerjuulla ja melkeinpä kaikki järjestään ainakin jouluavuilla kaupungilla, mutta vauraampien lapset ovat heillä tehokkaana apuna alkavassa ’elämäntaistelussa’; se seikka vaikuttaa lohdullisena tuntona synkimmissäkin kohdin. Eri ’sukupuolten’, poikien ja tyttöjen välit, niin sotaisina kuin ne paikoin näkyvätkin, ovat myös pohjaltaan sangen siskokselliset ja viehättävät. Molemmilla on raikasta sankariuden ihailua verissään ja leikit ja muut vapaaharrastukset vetävät heitä aina eripuraisuudenkin jälkeen yhteen. He tuntevat kaksi kauhua, joista rukoilevat Jumalaa säästämään heitä: että heistä tulisi joko ’huonoja ihmisiä’ tai sorakieliä – molemmat yhtä kauhistuttavia. Heissä on yleensä kaikissa oraalla luja ja uskollinen luonne, eikä se monessa pääsekään lopullisesti pilaantumaan. He saattavat tavallisessa olossaan tuntua hennoilta ja taipuisilta – kuten Viion Elsa, traagillisin hahmo heidän joukossaan, – mutta kohtalon koetuksissa he ilmaisevat sisua ja luonteen ylemmyyttä. Täydelliset elämäkerrat Pakkala on esittänyt kolmesta neljästä Vaaran lapsesta. Tyttölapset ovat etualalla, kuten jo huomautettu. Ne ovatkin harvinaisen mieltäkiinnittäviä, – samaan huomioon näkyy tulleen Saara Wacklin, joka (’Satasessa muistelmia Pohjanmaalta’) kertoo useita esimerkkejä heidän neuvokkaasta rohkeudestaan. Sitä ominaisuutta – rajuuteen ja itsepäisyyteen liittyneenä – on eniten Latun Liisassa. Hän on omintakeisimpia kaikista Pakkalan ja varmaan koko kirjallisuutemme naisluonteista. Lapsena oikea äitinsä tyttö: kaikkien Vaaran poikien kauhu, yltiöpäinen ’poikatyttö’, mutta kuitenkin perin oikeudentuntoinen ja puhdas mieleltään. Milloin hänen äksyytensä näyttää voittamattomalta, ei tarvitse muuta kuin uhata: ’sinusta tulee huono ihminen!’, niin hän on masennettu pitkäksi toviksi. Piiskaamisjuttu syineen seurauksineen (’Vaaralla’ ss. 58–80) kokoaa nähtäviimme Liisan luonteen täydessä laajuudessaan: ensinnä amatsooniruhtinattaren urheutta riihattomia vandaaleja vastaan, jotka hävittävät tyttöjen kauniit leikit; sitten, tuomio-ja rangaistusistuimen edessä, syyttömän ylpeyttä, neitseellisen tunteen hätää ja häpeää kun piiskataan pojanturjakkeen nähden, halveksuntaa raukkamaista vihollista vastaan, parkaisevaa vihaa kärsitystä vääryydestä; vihdoin ’arestissa’ ja sieltä päästyä sielunhätää, mielen sulautumista haikeaan suruun, jossa ei tunnu jälkeäkään paatumuksesta, sekä sovituksen kaipuuta, – kaikki nämä tunteet elävät pakahduttavina hänen sydämessään. Hän käyttää mielellään oman käden oikeutta, mutta yleensä erittäin jalomielisesti, sitä todistaa suuremmoisesti eräskin tähän samaan juttuun liittyvä välikohtaus s. 77. Ja sanan käytössä hän on niinikään tepsivämpi kuin kukaan hänen ystävistään tai vastustajistaan nuorten joukossa. Nikkilän arviointi, ettei Liisasta tule huonompi ihminen kuin oli äitinsä, rajupää hänkin muinoin, käy aivan toteen. Vuosien mukana hänestä vastoin yleistä mielipidettä ja tuomiota kasvaa ikäpolvensa laajin ja voimakkain yksilöllisyys; aktiivisuus, joka hänessä on äidinperintöä, tulee yhä laajenevassa mitassa hänen lähimäistensä hyväksi; hän on aikaihmisenä muiden tuki kuten lasnakin, ja rehellisellä aristelemattomuudellaan hän julistaa totuutta niin sanassa kuin teossa. Tehokkaimmin hänen siveellinen kiivautensa purkautuu ilmi siinä etevästi kuvatussa huutokauppatilaisuudessa (’Elsan’ XV luku), missä Liisa on tuomassa huutolaiseksi Viion Elsan ja Montinin Jorin poikaa ja missä tämä Jori itse on piiriherrain joukossa toimitusta seuraamassa: ’Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan. Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto: – Äiti, äiti, äiti... Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja piirimiehet hypähtivät istuallaan. – Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat! kuului voimakas ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin. Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona itkemässä lapset sylissään.’ Muuten hän on pohjapiirustukseltaan sama Liisa, sama ’tuulenajama’ alusta loppuun; hänen vuorosanansa aina yhtä vaihtelevasti virittyvät, milloin peloittavan purevat, milloin huumorista yltäkylläiset tai joskus melkein kyyneliin puhkeavat, itkunko vai elämänriemun kyyneliin, sitä hän ei tietäisi selittää itsekään. – Hänen rosoinen luonteensa varjeli hänet onnettomuudesta varmemmin kuin hänen tasaisemmat suojattinsa Elsan ja Ojanniemen Marin, häneen ei pintapuolinen katse osannut mieltyä; senvuoksi hän säästyikin terveeseen kotionneen, jonka hän täysin ansaitsi. Ja kuvaavaa oli, että hän sai miehekseen Tepon Iikan, jonka lavat olivat kerrankin saaneet tuta hänen tiukan kätensä muokkausta. – Hyvin Viion Elsa ja Ojanniemen Marikin ansaitsisivat yhtäläisen onnen. Mutta heidän kumpaisenkin osaksi tuli tuo liian tavallinen ’orvokinkohtalo’, josta Fröding runoili: : – – det som drömmer vackrast och det som blickar mildast, : brutalast och vildast : skall brytas mot jord och besudlas med mull. Viion Elsa, jonka elämänkulun on tarkoitus keskittää varsinaiseksi romaaniksi hänen nimellään ristitty teos, ei langennut sisäisesti: hän ei langennut pois ainokaisesta tunteestaan. – Ojanniemen Marin lankeemus sitävastoin oli täydellinen. Hän, lapsena hento, enkelikasvoinen tyttö, jonka mieli on täysikasvuiseksi saakka yhtä viaton kuin ne kuninkaanpojanmorsian- ja enkelileikit, joita Kyttösillan luona leikittiin joukolla, hän sortuu vaaralaisen pojan uhrina. Vimparin Aappo on syyttävin säätykierto-ilmiö Pakkalan tuotannossa: hän kohoaa kerjuripojasta rikkaan rouva Karenin kasvatiksi, alkaa pienen koti-ikävän haihduttua mukautua, tottuu ’säätyynsä’, alkaa hienostella, omaksuu tavallisia herraspojan vapauksia. Näiden vapauksien tuloksena on – kai muun muassa – Marin toivoton synnintie, jolla hänen edeltäjinään näemme Vaaralla Tolpan Annan (s. 33) y. m. ’huonoja ihmisiä’. Ajoittaisista valon pilkahduksista ja parannuksen kaipuusta huolimatta hänen kohtalonsa painuu pimeyteen. Viiltävää ivaa on siinä kuvauksessa ’Elsan’ loppusivuilla, missä kerrotaan kuinka Aappo Vimpari – nyt ’ylösotettu’ pappi ja nuori kunniallinen aviomies – sekä Ojanniemen Mari lähtevät matkaan ’samassa junassa – eri teitä, Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla evästettynä.’ Mari ei ole tietoinen tahtoihminen kuten Latun Liisa, hänessä on paljon bajadeeriluonnetta. Sitä ei taas Viion Elsassa ole vähintäkään, siksi hänen kohtalonsa on muutakin kuin surullinen, se on kipeästi traagillinen. Hänenkin suhteensa vanha Nikkilä näki kauemmas kuin muut. Hän ei pidä terveenä eikä aivan kristillisenäkään sitä Viion lesken luottamusta, että ’kyllä jumala varjelee hänen tyttärensä’. Nikkilän huoli Elsasta oli kuin aavistus, jonka piti käydä toteen. Minkä herttaisen puhtaan tyttökuvan Elsasta luovatkaan hänen enkelileikkinsä (s. 90 ’Vaaralla’), hänen haastelunsa äidin ja Nikkilä-ystävän kanssa, hänen haaveensa, hänen suhtautumisensa Jumalaan! Hän täyttää kangastus-näyillään ja mietteillään suuren osan näiden romaanien alaa ja tuo siihen omien satu-unelmiensa autereisen, melkein myyttejä luovan ilmakehän. – Kirjailija on kyllä antanut hänelle ehkä jo ’Vaaralla’-romaanissa liian paljon tilaa ja varsinkin ’Elsassa’ hänen tunteidensa erittely on liiallinen, – mutta hyvin ymmärtää, että hänen kuvailemisensa on ollut suuri viehätys Pakkalanluontoiselle kirjailijalle. Elsaan jos keneenkä Vaaran omapäisten lasten vanhemmat mielihyvällä viittaavat, kun on opastettava näitä parempaan. ’Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta’, kehoitetaan Latun Liisaakin. ’Se Elsa on erinomainen lapsi. Harvassa niitä on sellaisia. Kyllä se ei tee mitään missä olisi moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee sen tuumia.’ Mutta sitten johdutaan ennusteluihin jotka käyvät tavalliseen, ehkä suuressa määrin kokemukselliseenkin suuntaan: ’Vaan ei se mahdakkaan kauvan elää, se on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. – Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.’ Kun tuntee Elsan tarinan, niin tämä viime lausuma kuulostaa kuin sala-ivalta poloista, hurskasta Viion leskeä kohtaan. Työhön ja Jumalanpelkoon hän kyllä osaa kasvattaa tyttärensä, mutta hän kasvattaa liian varoen – ja liian herkkäuskoisesti. Tytöstäkin tulee liian herkkäuskoinen ja ylimaallisen kaunis. Hän kasvaa paratiisia varten, missä käärmekin on vilpitön, enemmän kuin meidän petollista maailmaamme varten. Hän ei saa tilaisuutta karaistumaan ulkoilmassa, ennenkuin elämän raakuus koskettaa hänen terälehtiinsä. Eikä Jumala kutsu häntä luokseen ajoissa. Ojanniemen Mari kulkee Elsan edellä sitä laveata hetkenonnen ja alennuksen tietä, jolla hänkin joutuu juuri puhkeavassa keväässään suorittamaan kierroksensa. Mari käy sitä luontonsa ylivoimaisten taipumusten vetämänä; Elsa joutuu sille kokemattomuutensa pettämänä, mutta jättää sen, alistuen uskollisesti luonteensa määräämään kohtaloon. Hän kiintyy tunteellaan ratkaisevasti Montinin Joriin, viettelijäänsä, ja antautuu luottavaisena rakkaudelleen. Kun hän tajuaa onnettomuutensa, silloin vasta hänen sisäinen arvonsa tulee oikein näkyviin. Hän jää sydämessään äärimäiseen saakka uskolliseksi ensi tunteelleen, – Viioska tunsi Elsalla olevan ’hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin kiinteästi ja koko sydämestään’ – ja huomattuaan lopultakin luottamuksensa pilkatuksi, hän jaksaa säilyttää tunteensa nuhteettomuuden ja pysyä omien sisäisten vaatimustensa tasalla. Hänen sisäistä elämäänsä tänä koettelemusten aikana valaisee surun ja nöyryyden kauneus, hän sälyttää omille hartioilleen syyn lapsensa orpouteen ja äitinsä murheeseen; mutta hän kestää itsetietoisena ihmisten pilkan ja tylyyden, ja hän osaa suhtautua ympäristöönsä tarpeen tullen ylpeydelläkin, mikä osoittaa hänen ottaneen täysin omalle vastuulleen asemansa. ’Kirkoittelu’-luvussa tämä itsetietoisuus, jota ensi näkemältä ei uskoisi Elsassa olevan, purkautuu jyrkimmin, ja tämä (XI) luku on Elsan psykologian voimakkaimpia nousukohtia. Siitä kivahtaa joku Elsan terävimpiä arvosteluja ’maailmasta’, kuten: ’Kyllä ne ovat hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tai vähänkin alakynteen, niin suu on irvillään ja pirullinen hymy huulilla’; sama tunto toistuu myöhemmin viileämpänä, vaikka yhtä leppymättömänä: ’Te sanotte’, – lausuu Elsa äidilleen –, ’että ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua kuten kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. – – Ei kissa kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen.’ Ja kirjailija vahvistaa tarpeeksi puhuvilla esimerkeillä tätä Elsan syvästi koettua ihmissielun näkemystä. Meidän myötätuntomme pysyy loppuun saakka ehyenä Elsan puolella. Kuitenkin nousee mielessä epäilys: eikö Elsan uskollisuus tunteelleen Jorin-laista raukkaa kohtaan ole sairautta? eikö hän aseta itselleen vaatimuksia, joiden ei tarvitse kestää todellisessa elämässä? Hänet säästäisi kuolemalta niin mielellään Erkki Tuiralle, joka on miehekäs ja ehyt luonne ja jonka – onnettomuudeksi liian myöhään ilmi tuleva – rakkaus Elsaan vaikuttaa kuin lupauksena keskellä elämän murhenäytelmää. – Mutta tekijä voi viitata siihen, että Elsa, joka mielessään kyllä vastaa lämpimästi Tuiran tunteisiin, asettuu ratkaisussaan Tuiran oikeuden kannalle saada omakseen ehyt ja koskematon rakkaus, että hän siis hylkää kunnon kosijansa oman '''oikeudentuntonsa''' vaatimuksesta. Lopullisesti saamme kuin saammekin tyytyä siihen Elsan uskoon, että hän päätöksellään välttää tekemästä ’suurimman vääryyden Tuiraa kohtaan’. Herkemmällä mielellä luotua kuvaa nuoresta tytöstä kuin Elsa meillä ei liene kirjallisuudessamme. Kirjailija Pakkalalle ja hänen tyypillisimmille henkilöilleen on ominaista mielen lämpö, joka voi muuttua sekä tulisuudeksi että hempeydeksi. Usein käy niin, että mikä heissä lapsena vaikuttaa raikkaalta ja viehättävältä, se tuntuu heidän varttuneemmalla iällään liian hempeän kauniilta: he ovat ehtineet temperamentiltään kypsyä, mutta elävät mielellään yhä lapsuutensa mielikuvissa. Tämä koskee varsinkin Elsan kuvausta. Hänen rakkaudessaan on vähän vivahduksia, – tai hän ei tapaa sille yhtä yksilöllisen varmoja ilmeitä kuin muille sielunliikkeilleen. Niin esim. luonnonromantiikka s. 138 tulkitsee hyvin väljähtyneesti hänen tunnettaan, joka monin muinkin paikoin ’Elsassa’ kärsii poutaa, ohenee. – Onpa nuorissa miehissäkin – sekä Erkki Tuirassa että Risto Kivisessä – heidän (’Elsan’ IX:n luvun kapakkakuvauksessa) osoittamastaan miehevyydestä huolimatta piirtonen hentomielisyyttä. Ainainen köyhyys ja tragiikka ei näissä romaaneissa tule näkyviin harmaana, sillä kirjailijalla on rikkaat taidekeinot. Yksinpä Vimparien vaivaiseen elämään sädehtii sydämellisen runouden valaistusta, joskus huumorinkin pilkettä. Ulkonaisesti ahtaankaan ihmiskohtalon kuvaus ei enää vaikuta ahtaalta, kun siinä on niin vapaat sielulliset näkölinjat kuin Pakkalan ihmisillä yleensä. Onpa kirjailija sitäpaitsi jättänyt ’Elsassa’ ulkonaisenkin perspektiivin avoimeksi; sen loppukohtauksessa nuorimman polven edustajien saapuminen käsikädessä on kuin viittaus sovittavaan tulevaisuuteen. Ja tuntuu kuin vaaralaiset olisivat lopultakin lisänneet voittona yhteiseen henkiseen pääomaansa paljon: tietoisen tunnon ihmiskohtaloista. Tällainen tunto se vähitellen antaa heille sisäisen ylemmyyden rikkaitten ja etuoikeutettujen verroilla. Näille jälkimäisille ei koskaan tule tilinteon pakkoa, eivätkä he vapaaehtoisesti antaudu siihen. Se on heidän elämänsä sokeus. Tältä kannalta näiden kuvausten kriitillisyys yläluokkaa kohtaan saa suurimman kantavuutensa. Yläluokkalaiset eivät jää ainoastaan omaltatunnoltaan tylsemmiksi, vaan – siellä täällä annettujen viitteiden mukaan – muutenkin sielunelämältään vaivaisemmiksi yhteiskunnan jäseniksi. Porvarismaailma on, kuten jo ennen huomautettu, nähty vain Vaaralta käsin. Mutta vaaralaiset eivät muodosta puoluetta, eikä ’porvareita’ siis katsota puoluesilmillä silloinkaan kun heidät nähdään kunnottomiksi. Latun emännän vihjaus ’herrassukuun’ (siv. 36 ’Vaaralla’) on luultavasti aivan paikallaan; tylyyden ja hassun pikkumaisuuden näkeminen Karenin rouvan käyttäytymisessä Nikkilän emäntää kohtaan, hänen ajatuksissaan Vimparin ulkonäöstä ja Viion lesken ’syntisestä joulupuurosta’ ei vähennä luottamusta Pakkalan ihmiskuvaukseen; rouvain käynti köyhien luona (s. 141 ja seur. ’Vaaralla’) sekä heidän kaukomielinen huolensa mustista pakanoista (s. 191 ja seur.) on tehokasta ivaa, tehokasta siksi että se on niin tuhannesti tunnettua; Vimparin pyhävihaiset sanat komesrooti Tikleenille ja Nikkilän hiljainen epäilys Montinin rouvan tunnollisuudesta lehmäkaupoissa eivät ole proletaarin nulikkamaista ilkuntaa porvarien viheliäisyydelle, vaan tosiallisia huomioita; ja koko ’Elsan’ läpikäyvä moraalinenkin luokkavastakohtaisuus on näkökohta, jonka merkitseminen osoittaa vain oikeata vaistoa, ei mitään epätaiteellista harrastusta. – Pakkalan kriitillisyyttä yläluokkaa kohtaan – siinä missä se esiintyy erikoisena etuoikeutettuna ’ylempänä’ säätynä – ei voi sanoa miksikään ennakolliseksi tarkoitteluksi. Jos hänen kuvauksensa taiteellisuudestaan huolimatta vaikuttavat joskus voimakkaana saarnana, niin se on tietysti ominaisuus, josta on iloittava. Pakkala laskee rehellisesti myötätuntonsa lisäpainoksi niiden puoleiseen vaakakuppiin, joissa hän on löytänyt enemmän sisäisiä elämänarvoja. Sitäpaitsi hänen näkemyksensä on, kuten ennen sanottu, sangen tasapuolinen: hän näkee ’porvareissa’ myös kunnon ihmisiä (kuten Lindbomin patruunan, s. 10 ’Vaaralla’); hän näkee myös vaaralaisissa pirullisuutta ja tylyyttä – ’maailman mieli’ esim. ’langenneista’ puhkeaa sielläkin, helposti pahansuovaksi ivaksi, kts. ’Elsa’ s. 176–7 – ja uskonkiihko saa Korhosessa töykeän edustajansa. Eikä voi syyttää yksinomaan ylempää säätyä siitä, että Vimparin Aaposta tulee lurjus ja teeskentelijä, – jos kohta Vimpari itsekään ei mahda paljoa lapsilaumansa kasvatukseen ja jos kohta Karenin rouva ei tunnu olevan ensinkään omiaan kasvattamaan pojan hyvistä taipumuksista raitista luonnetta. Se elämänihanne, mikä tuntuu parhaiten vastaavan vaaralaisten kuvitelmaa onnesta, ei varmaankaan ole uusiaikaisen sosialismin muovailema, vaan pikemmin tasapainoisesti porvarillinen, yksilöllisyyttä suosiva ja työteliäs. ---- Esikoisteoksiin verraten jo ’Vaaralla’-romaanissa on erityisesti huomattavaa syventynyt sisäisyys. Kuitenkaan se ei varsinaisesti ole aatteellinen romaani valtavine vastakohtineen, se on vain sarja ’kuvia laitakaupungilta.’ Ja niin paljon kuin siinä onkin surua sekä ankaria kontrasteja – kuten Elsan heleitten unelmain ja Tolpan Annan kurjuuden, sivuilla 32 ja 33 –, niin yleissävyltään sitä voi kuitenkin sanoa melkein idylliseksi: se on täynnä herkkää lyyrillistä mielialaa. Lasten lentävä kuvittelukyky, heidän mielijohteensa ja leikkinsä tuovat aina virkeän tuulahduksen, kun alkaa tuntua painostavalta. Laatukuvien vaihtelevaisuus korvaa sen mielenkiinnon, minkä varmempi suunnitelmanmukaisuus olisi tuonut mukanaan. ’Elsa’ on edellistä sekä keskitetympi että sielullisesti yksilöistyneempi. Jo alunpitäen se on tumma ja kohtalontuntoinen, talvitunnelma siv. 15 on kuin täynnä aavistusta. – Mielenliikuntojen vaihtelevaisuus pyrkii siinä yhä enemmän ilmi välähtelevissä vuorolauseissa. – Ja yhteiskunnallisten joukkovastakohtien rinnalle kärjistyvät yhä merkitsevämpinä yksilölliseetilliset sekä uskonnolliset ristiriidat. Pakkalalla muodostuu henkilöitten elämänkatsomus ehkä välittömämmin kuin kellään kirjailijoistamme – välittömämmin kuin esim. Järnefeltillä – näkemysten ja kokemusten pohjalla. Hänen ihmisensä eivät muodostele uskontunnustuksiaan saivartelemalla, he ovat temperamentti-ihmisiä ja heillä on kestävät tunteet. Siitä varsinkin ’Elsan’ ihmisluonteiden elävyys. ’Elsakaan’ ei sentään ole siinä määrin keskitetty romaani, että vain yksi elämäntarina juoksisi sen yhdistävänä lankana. Siinä on lavea ja voimakas pohjavirta, joka kuljettaa vieläkin mukanaan useimmat edellisessä kirjassa alkaneista ihmiskohtaloista. Siinäkin on päähenkilönä oikeastaan koko ’Vaaran’ kansa. Mutta vauhti on huomattavasti kiinnittynyt; niin varsinkin IV:stä luvusta alkaen, joka on erinomainen valmistelu Elsan murhenäytelmään, – II ja III luku kulkevat vielä verrattain matalalla, joskus liian korkeallakin tyttömäisissä haaveissa. Etempänä ovat kuvaustaidon tai psykologian nousukohtia luonnon- ja laatukuvat V:n ja IX:n luvun alussa, kapakkakuvaus ja kirkoitteluluku sekä annoksen hirtehishuumoria sisältävä huutokauppaluku (XV.). – Sikäli kuin luonteet jyrkentyvät, sikäli myös tyyli alkaa vaihtua ’Vaaran’ tyvenestä, lyyrillisesti väreilevästä sanonnasta kärkevämmäksi. Monijaksoiset lauseet ovat yhä vähenemässä, perättäiset synonyymit samoin. Kirjailijan (sekä hänen henkilöidensä) rakkaus luonteviin vertauksiin ja sananparsiin on sensijaan säilynyt; ne keventävät tyyliä ja humoristisilla mielijohteillaan vapauttavat usein ahdistavasta tunteesta. ’Vaaran’ ja ’Elsan’ parhaissa luvuissa Pakkalan taide saavuttaa täyden sekä psykoloogisen että tyylillisen varmuutensa. ---- Pakkalan pienten kertoelmien henkilöt ja tapaukset ovat nähdyt samassa, edellä esitettyjen romaanien ilmapiirissä. Ne liittyvät sekä laatukuvina että sielullisina näkemyksinä samaan eepilliseen sarjaan. Mutta ne ovat enää vain vähässä määrin paikalliskuvausta, vaikka paikallisuus kuvastuu aiheisiin. Niiden tarkoituskin on olla sisäistä runoutta, ja niiden pikku ihmiset ja kuvat kohoavat usein suorastaan vertauskuvalliseen merkitsevyyteen. Teuvo Pakkalan miniatyyrit eivät ole ainoastaan älykkäästi piirrettyjä, runollisia laatukuvia; niillä voi olla harvinainen kantavuus yli yksilön sielullisen tason ja määrätyn tuokiotilan. Se intuitiivinen ajatus, että ihmiset pysyvät samoina, olivatpa he lapsia tahi n. s. täysikäisiä, on niissä keskittävänä voimana. Niiden näkölinjaan voivat sopia inhimillisen kehityshistorian mahtavimmat ilmiöt. Siinä on näiden lapsitarinain erikoisuus kirjallisuudessa. Niin esim. Teliinin Villen mahtisanalla ’stiiknafuulia’ (’Lapsia’-kokoelmassa) on, ottaaksemme sen symboolisesti, suuri uskonnollispoliittinen menneisyys. Käyhän suurten ja suurimpain ihmisten elämässä juuri samalla tavoin kuin tässä lasten kilpailussa: taistelu vallasta ihmismielten yli on aina mielellään muodostunut taisteluksi jostakin tuollaisesta oudosta, salaperäisyydellään herpaisevasta arvonimestä. Asian nimi on usein tärkeämpi kuin itse asia. Eikö nuori prelaatti niin pakanallisessa kuin kristillisessäkin maailmassa, moni kansojen käskijä ja muu päivänsankari ole yksinomaan tuontapaisella ’stiiknafuulia’-valtilla noussut kukoksi tunkiolle? Ja ansiokkaampikin huomaa olevan parasta käyttää hyväkseen voitetun edeltäjänsä keksintöä, päästäkseen täysiin oikeuksiinsa. Niin tekee Villen voittaja juoksukilpailuissa, Maija, jonka edellinen tahtoi saada ’tammana’ kerrassaan syrjäytetyksi pois kilpailuista. Ja muutkin henkilöt joutuvat tässä yksinkertaisessa pikkunovellissa edustamaan jotakin ihmiskunnan osaa: niin pääsee Iikka-poju siskonsa suuruuden totiseksi todistajaksi ja osalliseksi hänen voittonsa hedelmistä. Mutta uuden ’stiiknafuuliankin’ yllä ovat korkeammat mahdit: isä ja äiti, joiden suhtautuminen juttuun on mainiosti ratkaistu. – Tämä on ihmiskunnan historiaa mitä hupaisimmassa muodossa esitettynä. Sama ajatus liittää ’Jumalanmarjat’ läheisesti ’Mahtisanaan’. Senkin lukee psykoloogisena jutelmana korkealla nautinnolla; siihenkään ei ajatusta ole kirjoitettu kuvan tekstiksi, niinkuin ei milloinkaan Pakkalan tarinoihin. Mutta lukijalle, joka joskus on itse ajatellut ajatuksen ’täysikäistenkin’ lapsenkaltaisuudesta, hänelle myös tässä novellissa on kantavaa yleisinhimillistä symboliikkaa, olipa se sitten tietoisesti tai vaistomaisesti siihen runoiltua. Nuo marjapojat ja -tytöt eivät ole vain Vaaran lapsia, ne ovat luonnonihmisiä, jotka uhraavat parhaintaan tuntemattomalle jumalalle, toivoen hänen suosiotaan; Ulla ei ole vain haaveileva tyttönen, hän on uhripappi, johon vallan- ja maineenhimo hiipii hänen huomaamattaan ja viettelee hänet petokseen, kunnes hän lopullisesti saa sen nöyryytyksellään sovittaa, huomattuaan ettei jumala suosikaan häntä sen paremmin kuin ketään; mutta Raution Kalle on rohkea, älyllinen epäilijä sekä jalomielinen uskonuudistaja. – Niin myhäilevällä huumorilla kuin tämä tarina onkin kerrottu, niin se on Pakkalan totisimpia novelleja ja myös sielullisesti erittäin monikuteinen. Entä jutelma ’Piispantikusta’ (kokoelmassa ’Pikku ihmisiä’), fetishistä, jolla ruunankummikin oppii äkkiä lukemaan, – kuka tuntee sen historian läpi aikojen? Eikö sillä ole tuhannet vastineensa kaikkien kansojen lääkitystaidossa, rituaalisissa menoissa, poliittisten älypäitten keksinnöissä? Mitä ovat kaikellaiset ihmelääkkeet, taikakalut, haaveelliset aatteet muuta kuin ’piispantikkuja’, – aluksi ristittömiä, sitten, kun keksijä saa kilpailijoita, yhdellä, kahdella, kolmella ristillä varustettuja. – Tiuran Santeri taistelee ylivallastaan yhtä suuripiirteisesti kuin siitä konsanaan taistellaan kaupan ja hengen aloilla maailmassa. Ja hän suoriutuu paremmin kuin ’mahtisanan’ keksijä, ainakin toistaiseksi. Kauas vakavimpaan aikaihmisten elämään heittävät valaistuksensa niinikään tyyppikuvat sellaiset kuin ’valehtelijat’ Hanna ja Lyyli, jotka uskoivat ja luulivat muidenkin uskovan heillä olevan päällään omat uudet kevättakit, vaikka pasteerailivatkin äidin röijyissä; tai Vappu (’Ihme ja kumma’, sekin ’Lapsissa’), runoilijatemperamentti, joka sai hyvin ahtaasta ottaa tottumuksensa arkielämän velvoituksiin; tai kunnon toverukset Mylly-Pekka ja Paljas-Pekka (’Pieniä ihmisiä’), joissa kaikki oli reilassa, paitsi että heillä oli kummallakin ’arka kohtansa’ – toisella punainen tukkansa, toisella paljas nimensä –, ’niinkuin se on kaikilla’, sekä että he eivät pääse siitä ennenkuin kuolevat –: silloin pääsevät, niinkuin kaikki; tai Laura (’Veli’, ’Pieniä ihmisiä’), jonka veljenkaipuu heijastuu kaihomielisenä hänen äitinsä tarinasta ja täyttyy toisenlaisena kuin hänen odotuksensa oli, niinkuin käy usein aikaisten elämässä. – Tai missäpä Pakkala ei antaisi kuvia aikuistenkin lapsenomaisuudesta. Hänellä on pettämätön kyky ’narrata lapsia’, s. o. meitä täysikäisiä, jotka uskomme hurskaasti hänen juttelevan vain Teliinin Villestä, Tiuran Santerista, Ullasta, Hannasta, vaikka hän juttelee myhäillen meistä jokaisesta, täysikäisistäkin. Juuri lapsen hän näkee meissä silloinkin, kun hän panee lehtorin ja vanhan Leenan (’Veljessä’) kontilleen nukkelan ikkunasta tirkistelemään, tai nostattaa (erittäin luontehikkaassa kertomuksessa ’Väliaita’, Valvoja 1895) mitä parhaat naapurukset Kalliset ja Väistöt vastakkain sen inhimillisen-lapsimaisen omituisuuden yllyttäminä, että kukin on omansa puolesta, vaikkapa vain kissansa ja koiransa. Hänellä on sentään myös koko joukko tarinoita, jotka eivät välittömästi anna aihetta vetämään tällaisia projektsio-säteitä lasten elämästä aikuisten elämään, tai päinvastoin. Nekään eivät silti ole kaskuja, vaan yksilöitynyttä psykologiaa. Ja niitä hallitsee Pakkalan kekseliäisyys, sydämen ja älyn yhteinen. Erinomainen näyte hänen draamallisesta kyvystään on ’Mari varkaissa’. Heti ensi lause siinä iskee draamalliseen hermoon: ’Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!’ Huutomerkki tämän lauseen lopussa antaa ikäänkuin tahdin, jota kertomuksen kulku noudattaa. Lyhyin, kiintein lausein siinä kehitetään yhdestä tuokiotilasta toinen, joissa Marin synnillinen taipumus, lankeemus, ja omantunnon säikyntä ja varokeinot rikkeen peittämiseksi tutkitaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ja jännitys kasvaa kasvamistaan, kun näyttämölle astuvat äiti sekä Sanna ja Jussi, jotka kaikki hahmoitellaan muutamilla itse asiaan keskitetyillä vuorosanoilla, – kunnes se laukeaa Marin äkilliseen, tunnustustalupaavaan loppurepliikkiin porstuasta: ’Äiti! Tulkaapa tänne!’ Ukkosta on ilmassa myös ’Häirityssä jouluilossa’, ja sekös puhkeaakin jylyksi: tuliluonteinen miehenalku sattuu erehdyksessä paljastamaan ennen aikojaan oman kalliin joulusalaisuutensa, jonka on vast’ikään lukinnut kunniasanansa taa: ’olen sika jos sanon!’; ja sisarten siitä johtuva vahingonilo nostaa myryn, jonka seurauksiin on hukkua koko sisaruskunnan jouluilo. Kuinka itsensä-unhoittavalla, miltei naisellisella tunteella Pakkala osaa seurata lastensa mielikuvia heidän vaihtelevissa tiloissaan, sitä todistaa hyvin kertomus sairaasta Nannasta. Se antaa aavistuksen hänen psykoloogisen asteikkonsa laajuudesta. Hänen terveillekin henkilöilleen ominainen kuvittelu on tässä melkein aineettoman rajatonta; ’Kaisun liikkuminen’, varpaitten ja sormien kisailu (vrt. ’Lapsuuden muistoja’ s. 7) y. m. s. sairaan aistimukset vaikuttavat omituisen unen tavoin. Koko tarinan ylle leviää samanlaista toipuvan kevään hohtoa ja kaihomieltä kuin luteerilaisen kevätvirtemme yli. Sielullisena näkemyksenä yhtä poikkeuksellinen kuin edellinen, mutta jylhä ja karmaiseva on ’Iikka-raukan’ tarina (’Pieniä ihmisiä’). Tekisi mieli nimittää sitä legendaksi, sellaisella kunnioituksentunteella alentavimman ihmisonnettomuuden edessä se on kirjoitettu. – Iikka-raukka on syntynyt ja kasvanut ’voimakkaaksi kuin karhu ja nopeaksi kuin hirvi’, mutta jäänyt älyltään aivan lapsen kannalle. Hän toimittaa etupäässä – hevosen virkaa, täydestä sydämestään ja sielustaan; ja sillä toimella hän pitää yllä itsensä ja äitinsä, isän ollessa Ameriikassa kultaa vuolemassa. Kaikki kaupungin vesat pitävät häntä ajokkaanaan, leipäpalkoilla. Sattuupa sitten isä palaamaan kotimaahan rikkaana miehenä, mutta edeltäpäin perheelleen ilmoittautumatta. Kaupungin tullissa hän tapaa omituisen ’hevosen’, joka kulkee kahdella jalalla, vuoroin puhuu ja vuoroin hirnuu ja tarjoutuu kiidättämään hänet mökilleen, Ylikylään. Isä ei tunne poikaansa, joka oli ollut vielä sylissä kannettava kun hän läksi kotoa pois. – ’Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka tuntuikin surulliselta.’ Hän istuu kuitenkin kelkkaan, ja ajo alkaa. Pian on taival katkennut ja kotimökki näkyvissä; äiti vartoo poikaansa. ’Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä. ”Herra siunaa! Voi onneton poikani!” Mies kohahti kelkasta kuin salama. ”Koistinen! Mieheni!” Ja vaimo purskahti itkemään. ”Tuoko on poikani?” sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan kuolaimia. ”Tuoko on poikani?” ”Se, hevosesi!” Koistisen kädet puristuivat nyrkkiin. ”Tuoko minun poikani, tuo pöljä!” huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin. ”Mitä merkitsevät minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin? Kiusa ja kuolema!” Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustaan. Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Kun hän tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut jäljettömiin.’ Hän oli pillastunut, kuten hevonen. Sille tielleen hän jäi vuosiksi, – hevoseksi uuteen paikkaan, johonkin köyhään sydänmaan mökkiin, jossa hänet oli otettu hoiviin ja annettu hänelle mielihyvällä hänen taipumustensa mukaista ammattia. Kerran hänessä kuitenkin kaupunkimatkalla heräävät paikallisvaistot ja muistot entisvuosilta, ja hän karkaa – oikopäätä kotimökilleen. Se on nyt vauras talo, Iikka ei ole sitä tuntea enää. Mutta pihalla äiti-vanhus on häntä vastassa, hirnunnan kutsumana. Iikka ottaa kelkasta vasun ja mytyt kainaloonsa. ’Sanoo hymyillen äidille: ”Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.” ”Iikka-raukka, oma onneton, kaivattu poikani!” ”Iikka!” lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. Mikä Iikka se on?” ”Sinun veljesi”, vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.’ – Tämä romanttinen, tavallista vaativampi juoni on sepitetty kaikissa liitteissään realistisella luotettavuudella. Sen suoritukseen – aiheesta puhumattakaan – voisi itse Maupassant olla tyytyväinen. Se on täynnä pingoittamatonta sielullista tuskaa. ---- – Siihen luonnokseen, jolla edellisessä on esitelty Pakkalan Vaaran-epiikka, voisi näistä lapsikuvista ottaa monta uutta huomiota lisäksi. Mutta pääpiirteet lienevät jo tulleet mukaan. Tyypit ovat enimmäkseen samaa maata kuin romaanien henkilöt, mutta huomattavasti kiteytyneet varmaäärisissä novelleissa. Latun Liisan voi tuntea ’Mahtisanan’ Maijan vanhemmaksi sisareksi, Vapulla ja Viion Elsalla on paljon sukulaisuutta, samanluonteisia merimiehenalkuja on sekä romaaneissa että novelleissa j. n. e. Rakenteen visuus tiivistää heistä entistä kirkkaampana esiin heidän luontaisen älynsä, heidän tulisuutensa, heidän liikuntailonsa. – Liittyivätpä nämä kertoelmat ikäänkuin välijutelmina laajempiin yhteyksiin tai olivatpa ne tarkoin omalle alalleen rajoitettuja, – ne ovat pyöristeltyä epiikkaa. Ainoastaan joku harva – kuten ’Veli’ tuntuu hauraalta ja ikäänkuin koneellisesti kootulta. Melkein kaikki pysyvät rikkaine vivahduksineen, vilkkaine elenäytelmineen (huom. Paljas-Pekan ja Mylly-Pekan älykilvoittelu ’Pieniä ihmisiä’ s. 95 ja seur.) elimellisesti koossa; niin seestyneenä ja hallitsevana niissä on luonteenkuvaus. Ja hiljainen huumori heijastelee kaikkialle kuin itse elämän sisimmästä tuleva valo. Parhaissa näistä pienoiskuvista Pakkala on saavuttanut klassillisen tasapainoisuuden; niissä on pyrkimys ja kyky yhtä, äly ja runollinen vaisto samalla korkealla tasolla varmemmin kuin muualla hänen tuotannossaan. <references/> [[Luokka:Teuvo Pakkala (Siljo)]] 3582 6482 2006-10-14T12:40:29Z Nysalor 5 III luku {{Otsikko |edellinen=[[Teuvo Pakkala: II luku|II luku]] |seuraava=[[Teuvo Pakkala: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku |alaotsikko=[[Teuvo Pakkala (Siljo)|Teuvo Pakkala]] |tekijä=Juhani Siljo |huomiot= }} Ulkopuolella tähän asti esitettyä aihepiiriä Pakkala on esiintynyt useassakin teoksessa. Eikä hän mihinkään aiheeseen ole ryhtynyt ilman runsaita edellytyksiä. Siitä huolimatta hänen vaaralais-kuvauksensa jäävät kuin jäävätkin edustamaan hänen taiteellista kykyään sen luotettavimpina ja yksilöllisimpinä saavutuksina. Luotettavaa epiikkaa kyllä '''Oulua soutamassakin''' on. Mutta Pakkalan yksilöitä luova psykologia siitä on vähissä. Sekään ei ole suinkaan syntyisin aivan tekijänsä persoonallisuuden ulkopuolelta – paremmin kuin sen kuuluisampi ja alkuperäisempi edeltäjäkään, ’Rautatie,’ – paremmin kuin mikään välittömällä näkemyksellä suoritettu elämänkuvaus. Mutta se vaikuttaa, enemmän kuin esim. kaikki Vaaran kertomukset, veronsuoritukselta ajan hiukan kansatieteelliselle, ammattitaitoa kunnioittavalle suunnalle. Vapaaehtoiselta veronsuoritukselta kuitenkin. Siinä on Pakkalaa ihmiskuvauksen hiljainen ilo, ilmavat, selkeästi nähdyt maisemat, koko juoheva koskenlasku-kuvaus – ja varsinkin herrojen osuus siinä (s. 71–3) – jossa kirjailijan huumori saa taas pilkehtiä näkyviin. – Ammattitaitoa siinä taas on huolellinen kartoitus, esikoisteoksesta paljon kehittynyt eepillinen kertomisen tahti, jokaisen piirteen, jokaisen äänen asiaankuuluvaisuus. Sanonta on normaalista kansanproosaa, siinä ei ole subjektiivista mukanaelämisen iloa siinä määrin kuin esim. ’Lapsuuden muistoissa’, mutta ei myöskään vähintä turismin makua. Tämän tervanvientijutelman, kuten ’Rautatienkin’, kertovana sisältönä on kuvauksen verkkainen eteneminen takamailta – tässä Kajaanin takalistoilta – edistyksen voittoalueille ja palaaminen sieltä takaisin. ’Oulua soutamassa’ ei kuitenkaan Ahon epopean tapaan ohjaudu hienosyisen psykoloogisen juonen mukaan; juonen haamua siinä on vain Jussin traagillinen kohtalo: rakkaustoiveiden pettyminen, heittäytyminen riemun huumaukseen kaupungissa, tapaturmainen kuolema paluumatkalla. Pääpiirteiltään se siten jää etnograafis-sivistyshistorialliseksi kuvaukseksi, jossa sielulliset ilmeet ovat köyhät. Sielullisia nousukohtia on varsinkin Jussin markkina-humala, – samansuuntainen kuin Jukolan Laurin haltioituminen Hiidenkivellä. Jussin ohella ovat Kusti ja Liisa luonnehditut eloisimmin. Kuvattaviksi kiitollisia tyyppejä, tervakansasta esivallan miehiin asti, kirjailija on muuten tuonut näkyviin paljon, hetkeksi kunkin, kuten useimmissa kirjoissaan. ---- ’Oulua soutamassa’ on ainoa Pakkalan teos, missä luonnonkuvauksella on oma itsenäinen, ihmiskuvauksesta riippumaton arvonsa. Siten se muodostuu objektiiviseksi ympäristön maalailuksi. Mutta se mielihyvä, millä kirjailijan silmä kiintyy maisemiin matkan varrella, siirtyy lukijaankin ja virittää hänessä raikkaan liikunta- ja näkemisilon. Jos Pakkalan ensimäisessä näytelmässä, komediassa '''Tukkijoella''' (1899), olisi paikallistuntukaan vahvempi, niin se voisi vaikuttaa luontoperäisemmältä. Mutta siitä paremmin kuin luonteiden tai kielimaun luonteellisuudesta tässä huvinäytelmässä ei voi paljon puhua. Sanotaan: ’tässä pitäjässä’ ja ’toisessa pitäjässä’; lähes samanlaisella arviokaupalla tekijä on jaellut henkilönsä eri säätyihin: Turkan, Huotarin tukkilaisiksi, vaikka he ovat vain yleensä reippaita kunnon nuoriamiehiä, ilman vähintäkään karheutta, ilman rajuja luonnonviettejä, ilman erämiesverta; rättärin heidän vastakohdakseen, kyläläisen yhteiskuntamahdin henkilöitymäksi, vaikka hän tuntuu kovin kapoiselta edes ivakuvana edustamaan persoonallaan muuta kuin korkeintaan Poro-Pirkon ja Pahna-Maijan ynnä heidän uskonsisartensa seurakuntaa. Tyttöväki myös on luonnehdittu sangen ylimalkaisten tuntemusten varaan, – eipä paljon sen kummemmin kuin mitä rekiviisuntekijä juttelee säkeissään: : Tämän kylän tytöt ovat tilulilulei, : toisen kylän tytöt ovat huhhahhei. Kyllähän kaupustelija Maijan voi sekä varreltaan että kieleltään eroittaa Pietolan Katri tyttärestä, mutta he menestyvät kuitenkin molemmat – ja kaikki muutkin – vain ’laulunsekaisessa huvinäytelmässä.’ – Pietola on alusta loppuun pelkkä tuhnio, surullisen suomalainen tyyppi, jonka kuvaukseen on kyllä imeytynyt tervettä ivaa suomalaisen talonpojan velttoudesta ja tuhmuudesta, mutta jonka olemus on liian puhdas edes itsetiedottomasta lahjakkuudesta – jota Kiven henkilöt ylitsevuotavat – ollakseen koomillinenkaan. Tässä näytelmässä, – jonka ’juoni’ on sekä romaaneissa että seuranäytelmissä muodostunut sangen stereotyyppiseksi: kaunis talon tytär, jota viekas ämmämäinen rättäri koettaa petoksella ja muilla pakkokeinoilla saartaa omakseen, saatetaankin lopulta oikean kunnon miehen syliin, Turkan, joka miehevyydellään ja neuvokkuudellaan paljastaa kilpailijansa kurjuuden ja saattaa voitollaan myös oman säätynsä, tukkilaisuuden, voittoon pitkin linjaa, – tässä näytelmässä eletään sanaleikkien ja sutkausten varoin. Mikäli se huvittaa, se huvittaa reilulla, irtaimella tuokiotila- ja sanakomiikallaan. Tukkilaiselämä on siloista ja idyllistä, siitä puuttuu maantuntua. Varsinainen huumori nousee Pakkalalla vakavampien elämäntuntojen pohjalta; huvinäytelmä muuttuu hänellä pilaksi, johon alkuaineksina kuuluvat sukkeluudet, laulut ja ilveilevät keksinnöt. Kun ne sitten punotaan yhteen Pakkalan vilkkaalla replikeeraus-lahjalla – joka kuitenkin vain kertomuksissa on saavuttanut taiteelliset voittonsa –, niin ei ihme, että kappale voi saavuttaa niinkin suuren yleisömenestyksen kuin ’Tukkijoella’. Tämä näytelmä on ilmeisesti menestynyt muutenkin kuin ’suuren yleisön’ huvituksena: kuinkahan monen seuranäytelmien-sepittäjän mielikuvitusta se onkaan hedelmöittänyt luomaan yhä uusia Turkkia, Tolareita, Maijoja, rättäreitä, Pölhö-Kustaita y. m. s. keveimmän näytelmistömme kiertolaisia! Näistä näytelmäkirjailijoista mainittakoon Maiju Lassila, joka Pakkalaankin nojautuvissa henkilöluonnoksissaan ilmaisee kyllä alkeellisempia vaistoja, mutta ei yhtä nasevaa vuoropuhelun johtelua. ---- Se koomillisen mielikuvituksen paisutus, mihin olemme tavanneet taipumuksia jo Pakkalan ensi teoksissa, viettää hänen toisessa näytelmässään '''Kauppaneuvoksen härkä''' (1901) voittojuhlaansa. Siitä olisi voinut tulla jonkinlainen Ibsenin ’Folkefjenden’ paroodinen rinnakkaisdraama; nykyisessä muodossaan se on pikemminkin vain mätäkuun-pilaa, jossa Gogolin-moisen summaton mielikuvitus ja väsymätön, länsieurooppalaisesti salattu äly leiskuvat mielin määrin. Näin huimaa pikkukaupunki-ivaa näytelmistössämme ei esiintyne. Robert Kiljanderin komediat ovat vallan kilttejä siihen verraten. Tässä näytelmässä ei ole sitä porvarillista tyyppiä, jossa ei piilisi joku groteskimaisuus, jolla ei pää olisi hiukan viistossa. Itse ’kauppaneuvoksen härkä’ – lopultakin vain luonnollinen nauta, vihainen äksy sonni, – kasvaa sen hulluuden vertauskuvaksi, mikä tätä elämänpiiriä vallitsee, jonka hirmuvaltaa kaupungin koko hallinto ei mahda kukistaa, – eikä jouda, eikä tohdi. Sillä joka kajoaa kauppaneuvoksen härkään, hän kajoaa itse kauppaneuvokseen. Ja kauppaneuvos on yhteiskunnan hallitseva sallimus. Tähän ympäristöön, jonka ilmassa on kaikenkaltaista kouhoutta, jonka koko elämä on yhtä humaltumusta ja sitä seuraavaa jälkipäivän viettoa, viskaa kohtalo helsinkiläisen runoilijanuorukaisen Hurmerinnan henkiseksi johtajaksi, sanomalehden pääksi. Hänen uransa siellä alkaa loistavasti, hänen toiveensa nousevat äkkiä. Mutta kuinka ollakaan, lehdessään varomattomasti julkaisemallaan kirjoituksella kaupungin aktuaalisesta asemasta ja kauppaneuvoksen härästä, – johon vaaralliseen kirjoitukseen hän itse ei edes ole syypää, vaan vahtimestari Hilleri, koomillisuutta ja sala-ivaa täysi deekisnero –, tällä kirjoituksella hän kerrassaan hävittää kauniit pilvilinnansa: kauppaneuvosta Jehovanaan pelkäävät porvarit kääntyvätkin äkisti Hurmerintaa vastaan ja tuomitsevat häneltä viran pois. Tähän ei komedia sentään pääty: kauppaneuvos käy itse laskevammin juoneen ja – koroittaa kapinallisen runoilijan pankintirehtööriksi sekä rikkaan leskirouva Danellin puolisoksi; vieläpä hän lähettää härkänsä teurastajalle, jotta hänen valtansa ja yhteiskunnan ’iteaalinen’ rauha säilyisi sitä varmemmin repeytymättä. – Näytelmän aatteelliseksi voimakeskukseksi tarkoitetulle Hillerille, joka sentään vaikuttaa kovin ’deus ex machinalta’, jää voitoksi vain tuttavuus nti Salmelan kanssa, joka Hurmerintaa rakastaen on ollut tämän tukena hänen hetkellisessä vastoinkäymisessään. Tässä parodiassa on epäilemättä erittäin hyviä otteita, mutta liioittelu tekee ne tyhjiksi. Koko meno on liiaksi venäläiseen malliin muodotonta. Näissä henkilöissä: löperössä pormestarissa, ’sivistyssanoilla’ ratsastavissa sekä kunniasta ja etusijasta kilpailevissa kanttorissa ja värjärimestari Pommerissa, turhantarkkuuden henkilöitymässä, kolleega Naatuksessa, Shakespearen narrien makuisessa Hillerissä, saiturissa rouva Danellissa – kaikissa heissä saattaa olla hyvinkin suomalainen pohjapiirustus; mutta houkutus pilakuvaan on kirjailijalle ollut ylivoimainen: he eivät vaikuta enää inhimillisiltä – ainakaan suomalaisilta – päättömyydessään. Niinpä vuoropuhelukin on haihattelevaa. Näytelmän loppu taas, missä Hilleri ja nti Salmela lähentyvät toisiaan, on vastoin näytelmän hallitsevaa sävyä otettu totisesti; molemmat henkilöhahmot vaipuvat siinä hentomielisemmälle tasolle. Jos ’Tukkijoen’ tehottomuutena on komiikan liiallinen etnograafisuus ja henkilökuvauksen kaavamaisuus, niin yksilöllisemmässä Kauppaneuvoksen härässä’ taas arvaamattomat mielijohteet sekä kaikki muodot särkevä iva vievät harhaan hyvän yrityksen. ---- Kunnioitettavampi on se koe, johon Pakkala näiden näytelmiensä jälkeen ryhtyi: romaani '''Pieni elämäntarina''' (1902). Se on hänen teoksistaan kaikkein vähimmän sitä, mistä lähtien hän on korkeimpansa saavuttanut: laatukuvataidetta. Se ei ole enää epiikkaa, se on sielundraama romaanimuodossa. Myös elämänpiiriltään ’Pieni elämäntarina’ on poikkeus Pakkalan tuotannossa: sen kohtalot eletään etupäässä säätyläiskodeissa, sekä kaupungissa että maalla. Mutta sen harvinaisuus suomalaisena romaanina on siinä, ettei se sisällä sanottavasti miljöön kuvailua. Kaikki huomio ja sielullinen jännitys on tiukasti keskitetty vain sisäisiin johtoaiheisiin, ympäristö ja monet ihmistyypitkin tulevat mukaan vain heijastuksina ja viittauksina. Eikä siitä seikasta sellaisenaan ole sanottavaa muuta kuin hyvää. ’Pieni elämäntarina’ on lajiaan kirjallisuutemme rohkeimpia romaaniyrityksiä. Esteri Kalmin tarina on jo ’Elsassa’ ituna: kummassakin romaanissa nuori nainen taistelee uskollisesti ensimäisen rakkautensa puolesta, ja kun se joutuu häpeään, sortuu, vaikka kiintymys toiseen, sisäisesti arvokkaampaan mieheen lupaa uutta elämää. Lapsuus on Esterille ratkaiseva: se hänessä kehittää tuon uskollisuuden ja kiinteän rakkaudenkaipuun, joka useimmiten viittaa yksinäiseen ja rakkaudettomaan lapsuuteen. Hän on varhain vanha ja myöhään lapsi. Hän kärsii sanattomasti siitä, että äitipuoli on vallannut häneltä isän. Hän viettää melkein mysteerion tapaisella pyhyydellä äitivainajansa muistoa (kts. esim. ss. 21–5), ja äitinsä uskottuun Juho-renkiin hän kiintyy niin läheisesti, että se kiintymys tulee yhdeksi hänen kohtalonsa ydinhermoja. Neidoksi vartuttuaan hän tulee maalta kaupunkiin erään tädin hoiviin, rakastuu konsuli Holman poikaan Lauriin – todellisesta eroottisesta tunteestako kaunista nuorukaista kohtaan (s. 42), vai jonkunlaisesta säälistä häneen (s. 66, 69) ja samalla lapsenomaisesta kiintymyksestä äidilliseen konsulinna Holmaan (s. 119 y. m.)? Tätä kysymystä romaani ei vakuuttavasti ratkaise, nämä eri mahdollisuudet tuntuvat kaikki otaksuttavilta, kun ajattelee Pakkalan tyypillisiä naisluonteita. Lauri Holmassa ei ole nähtävänä sitä yksilöllisyyttä, josta Esterin luontoisen, tiiviin ja vaistoiltaan herkän individin arvaisi jäävän iäkseen riippumaan. – Esterin liitosta Holman kanssa ei tule mitään: myrkyllinen maailma, kielaat tädit, alhaiset kosiskelijat tunkeutuvat väliin juoruineen (siinä kohden tulevat m. m. Juho-rengin suhteet tärkeiksi); ja Holma on liian heikko voittaakseen ’yleisen mielipiteen’ painostuksen. Eron jälkeen Esteri elää oikean myrsky- ja kiihkokautensa, mutta hän on turhassa, suorastaanpa hysteerisessä näyttelijätär-osassaan kerrassaan menettää meidän myötätuntomme, niin oudolta hän siinä vaikuttaa. Palattuaan jälleen maalle hän lähentyy vihdoin lapsuusystäväänsä, ent. ylioppilasta Rautiaista; luulisi tästä pitäin Esterin tulevaisuuden selkenevän, luulisi, että hän juuri Rautiaisen, toisen poikkeusyksilön kanssa, jolla sitäpaitsi tuntuu häneen olevan alkuperäisempiä oikeuksia kuin jollakin Lauri Holmalla, löytäisi täydellisen sovituksen. Mutta kirjailija päättää toisin hänen tarinansa. Esteri tulee kyllä – eikä nähtävästi vasten sydäntään – Rautiaisen vaimoksi; mutta hänen synnytettyään ensimäisen lapsensa hänet tapaa kuolemansairaus, – sillä hän lukee lapsensa silmistä, oman menneisyytensä; ja hän kuolee yhdessä lapsensa kanssa, hourien yhä Lauri Holmasta. Kertomuksen asiallisessa kulussa tuntuu olevan joku aukko, jonka yli lukija ei voi siirtää kaikkia sielullisia vaistojaan. Mikä on se kohtalokas menneisyyden merkki, joka tekee tyhjäksi Esterin toivon uudesta elämästä? Esterin suhteet Holmaan, Alfred Levoniin, – joka herrasmies näyttää s. 287–9 asettavan odottamatta ikäänkuin väärän vekselin Esterin lunastettavaksi – ynnä muihin tuntuvat siksi viattomilta, joskin hermoja kuluttavilta, ettei uskoisi niiden seurausten ulottuvan kauaskaan. Eikä arvaisi Rautiaisen lopultakaan jäävän vain Esterin hätävaraksi. – Kirjailijan arvokas pyrkimys ilmaista sankarittarensa kulloistakin tilaa ja elämänsuhteita vain muuntelevalla sielullisella sävyllä, välttämällä kouraantuntuvia ’asioita,’ ei ole johtanut häntä voittoon. Se salatun sielunelämän rikkaus, mikä ’Pieneen elämäntarinaan’ on koottu, ei pääse täyteen tehoonsa näin aforistisessa muodossa. Romaanin alkupuoli on verrattain selväpiirteinen, varsinkin I luku. Mutta VI:teen lukuun takertuu; siinä kovin laajasti esitetty Laura Sorvon romantiikka, jossa kyllä on aavistuttavia vertauskohtia Esterin tarinaan, jää kovin kysymyksenalaiseksi, varsinkin tarpeellisuudeltaan. Ja siitä pitäin teoksen rakennelma uppoaa tulvehtivain mielijohteiden ja psykoloogisten pikkupiirteiden alle. – Henkilöihin niinikään kirjailijalla on tavallisesti alussa hyvät otteet. Mutta sitten hän siirtyy toiseen tyylilajiin, joka riitelee oudosti henkilöstä siihen saakka saatua kuvaa vastaan. Niin käy Esterin luonnehahmoittelun. Toiselta puolen hänen pingoitettu hermoelämänsä, varsinkin XII:sta luvusta lähtien, ja toiselta taas liian enkelikauniit kirjeet ja kohtalosadut (39, 69, 195) tuntuvat kuin toisesta temperamentista, vähemmän raittiista, häneen siirretyiltä. Hänen isänsä, forstmestari, vaikuttaa toisinaan aivan yllättävän itsevaltaiselta, vaikka hän paikoin tuntuu todella heltyvän tyttöään kohtaan. Päinvastoin taas täti Smarin ensin kuvataan sangen humoristisesti nuuskivaksi vanhaksipiiaksi, louhikäärmeeksi, joka ’tuli Esterin kamariin aina kuin avaimen reijästä ja kulki kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään ennenkuin näki suuret silmälasit olkapäällään’, mutta joka sitten muuttuu ylen kiltiksi ja kultasydämiseksi äidinsijaiseksi. Samaa, jonkinlaista koneellisuutta on Juhon enimmän kuitenkin piika Miinan – hahmossa, monista älykkäistä piirteistä huolimatta. – Tätä romaania hallitsevan impressionistisen luonnekuvauksen paras saavutus on nähdäkseni Esterin äidin kuva, joka syntyy parilla lauseella Juhon kertomana (s. 33): ’– – vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut: Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli silloin tullut suusta: Juho Anttonen.’ Kuten ’Kauppaneuvoksen härässä,’ niin ’Pienessä elämäntarinassakin’ usein näennäisesti viattomain lauseitten alla kulkee kirpeän ivan väre; senkin eduksi olisi toivonut teoksen vertauskuvallisuuden ja sielullisen rikkauden tulevan seestyneemmin käytäntöön. Nyt on näissä kummassakin teoksessa tahti ylen kiihtynyt; ne muuttuvat paikoin älylliseksi ilotulitukseksi. Jos sekä komedia että tragedia olisi luotu samalla mielen tasapainoisuudella, samalla selkeentyneellä näkemyksellä kuin Vaaran-kuvaukset, niin niillä olisi kunniakas erikoisasema uudemmassa kirjallisuudessamme; niiden yksilöllinen psykologia ansaitsisi sen. [[Luokka:Teuvo Pakkala (Siljo)]] 3583 6614 2006-10-14T14:21:08Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.154.134|62.248.154.134]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.154.134|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Teuvo Pakkala: III luku|III luku]] |seuraava=[[Teuvo Pakkala (Siljo)|Teuvo Pakkala]] |otsikko=IV luku |alaotsikko=[[Teuvo Pakkala (Siljo)|Teuvo Pakkala]] |tekijä=Juhani Siljo |huomiot= }} Jos tyylillä tarkoitetaan taiteessa jotakin itsenäistä ainesta, jota taiteilija voi kehitellä erillään muista taiteensa alkutekijöistä, niin Teuvo Pakkalaa ei voi sanoa tyylitaiteilijaksi. Hänen teoksensa puhkeevat sisästäpäin valmiiseen muotoonsa, silloin kun hänellä on persoonalliset edellytykset niiden luomiseen. Muotokyky hänellä on hengen selkeyttä, ei ennakollista teknillistä valmiutta. Ja hänen ’tyylinsä’ on syntynyt silloin, kun hänen näkemyksensä aiheestaan on sisäisesti varmistunut. Senjälkeen hän ei enää voi valita tyylikeinojaan. Aihe, henkilömalli itse hänellä valitsee ja luo sen tyylin, – sen sävelen, sen tempon ja ne kuvat, – jossa tahtoo ilmetä. Siten tyyli on asian ja luonteen ilmehikkyyttä. Kun tunnemme pääpiirteissään hänen elämänkuvansa ja henkilönsä, niin tajuamme jo hänen taiteellisen ilmaisutapansakin. Mutta taas muutamat viittaukset hänen tyylillisiin ilmeihinsä tekevät meille läheisemmin tutuksi hänen koko taiteensa laadun. Pakkala kirjoittaa korvakuulolta ja draamallisempaa puhekieltä kuin Minna Canthia lukuunottamatta kukaan 80- ja 90-luvuilla. Kehityksensä alkutaipaleella varsinkin hän osoittaa samaa nuorekasta intoa kielen ilmaisukeinojen esiintuomiseen niiden itsensä takia kuin yleensä koko tuo aika osoitti. Ei tarvitse olla paljon asiaa sanottavana, ennenkuin jo sanainen arkku aukeaa ja pieni asia kannetaan esiin sananparsien, kuvaavain verbien, vertausten saatossa. Sukkeluudet ja sananlaskut ovat ’Lapsuuden muistojen’ ydinmehuna. Nehän eivät vielä tee tyyliä edellä esitetyssä mielessä, eivät ennenkuin sulavat teoksen asialliseen sisältöön, kuten Vaaran-kuvauksissa on tapahtunut. Viimemainituissa vasta voikin todella puhua Pakkalan valmiista tyylistä. Se on sekä asiallista että elerikasta. Varsinkin kuvaavat verbit ja vertaukset jakaantuvat varmemmalla tahdilla yli esityksen. Onhan hauska tuommoinen pieni kuvaus kuin seuraava lause ’Oulua soutamassa’-kirjasta: ’Ovi aukeni ja pirttiin täpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä vääntäysi Erkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön tynkä.’ Mutta tehokkaampaa palvelusta rikkaat kielikuvat ja vertaukset tekevät vaaralais-teoksissa, joissa intensiiviset aiheet vaativat intensiivisempiä ilmaisukeinojakin. Siellä tyyli ei ole enää huomioitten kirjaan-merkintää, vaan tosin yhäkin yksityiskohtia rakastavaa – kertomista; ei kielen luonnehtimista, vaan ihmisen ja inhimillisen miljöön. Sekä ihminen että ympäristö avautuu muutamista lauseista kuvauksessa s. 17 ’Vaaralla’, missä Nikkilän emäntä palaa kaupungilta katkeroittavalta lainanhakuretkeltään: ’Hän astua pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kiviin kopisi ja suu supatti myötäänsä. – Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, joka tahtoi purkautua itkuksi. – Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi täällä käymään, että oli vilpoisempi’. Huomaa, miten ulkonaiset kuvat säestävät ihmisen mielentiloja tai paremminkin sulautuvat niiksi, – kuten yleensä Pakkalalla, jolla esim. luonnonkuvat ovat joko vertauksia tai mielialoja. – Ja tuntee ihmismielen liikunnot noissa lauseissa kuin hengityksenä, ensin kiivaampana, sitten laantuvana. – Tai toinen esimerkki, Vimparin vaimon repliikki herrasväille (s. 137): ’– – Tuommoinen liuta lapsia, jotka kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni sammuttamaan.’ Vaimopolo ei suinkaan ilokseen avaa suutaan näihin sanoihin, mutta me kirjan lukijat iloitsemme siitä, että köyhänkin osa voidaan lausua näin rikkain kuvin ja vertauksin. – Tai Mylly-Pekan hahmo, kun hän on nolannut toisen poikien sankarin, Paljas-Pekan, viskaamalla hänet mereen (’Pieniä ihmisiä’ s. 100–1): ’Hän näytti heistä nyt niin suurelta, jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla puhaltaa mereen kuin höyhentukon. Päästyään joukkoon, Paljas-Pekka asettui seisomaan poikain eteen veden norosinaan juostessa paidan helmasta ja sillä äänellä kuin olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi: ”Näittekö te pojat, miten hän minut viskasi?” – Nyökäytettiin päätä. Paljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi: ”Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!”’ – Tuollaisella humoristisella eleellä Pakkala usein kohoittaa monumentaaliseksi jonkun pienen henkilöhahmon tai kohtauksen. Kuinka elävän käsityksen luokaan taas Latun Liisasta sellainen tulvehtiva kuvakieli kuin hänen lauseissaan ’Vaaran’ V:nnen luvun alussa; tai Tepon arviointi, joka ’kiitti hänet kupliksi veden päälle,’ vaikka torumiseenkin oli syytä; tai Viion lesken kuvaava ihmettely hänestä, että ’mikähän tuulenajama tämä on’, ja myhäilevä mainesana: ’niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt’; tai hänen oma surkuttelunsa itsestään, että hän on ’niinkuin kesken ristiltä siepattu’. – Se, että missä joku Latun Liisa tai muu aktiivinen, monisärmäinen luonne liikahtaakin, siinä alkaa sanonta lainehtia ja syttyy useimmiten humoristiseen väikkeeseen, se todistaa jälleen sitä, että aihe, henkilötyyppi itse luo Pakkalalla oman tyylinsä, eikä kirjailijan tarvitse muuta kuin antaa hänen elää sanoissaan ja liikkeissään. Ja sen vapauden Pakkala tietää antaa ihmisilleen. – Sitä hän on tarkoittanut epäilemättä Esteri Kalminkin ’pienessä elämäntarinassa.’ Siinä on siirrytty päähenkilöiden kerällä korkeampaan äänilajiin ja kiihkeämpään, älyllisemmin hallittuun mielikuvapiiriin. Tuollaiset kuvat kuin nti Smarinista s. 52: ’Häntä hävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen houkutelluksi’, ja ’hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen kuin muille selvillä kuin kymmenen sormea; nyt hän ne kymmenen sormea liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon, tunnustaen mitättömyytensä’, ne todistavat kirjailijan voitonmahdollisuuksia tälläkin psykoloogisella alalla; ne tarjoavat näytteen varsinkin hänen ivallisesta mielikuvituksestaan. Mutta ennenkaikkea juuri pingoittunut iva taittaa jänteensä tässä romaanissa ja tekee sen niin sisäisesti levottomaksi. Kuten jo viitattu, se putoilee tyyliltään ja sen mukana ihmiskuvauksessaan monin paikoin korkealta näkemyksen asteelta paljon alemmalle tasolle. Se on liian sisäänpäin kääntynyt, liian aineeton, – niin aineeton, että täyteläisestä lauseesta on usein jälellä vain ruoti. – Luonnosta niinkuin ihmisestäkin Pakkala näkee vain sen, mikä jotenkin liikauttaa hänen mieltään. Siten luontokin siirtyy hänen ja hänen henkilöittensä sieluun, kuulaaksi heijastukseksi sen tiloista. Sellainen heijastus on luonnonkuva silloinkin, kun se näyttää syntyneen itsestään, ihmisen ulkopuolelta, – kuten ’Elsan’ V:ssä luvussa, Tuiran katsellessa merimaisemaa. Ja sellainen heijastus on sisimmässään jokaisella, aikaihmisillä kuten lapsillakin, Nikkilän emännällä ja Vimparilla kuten Elsalla; ja se heijastelee joko onnellisena tai alakuloisena tai uhkaavana heidän omia elinpäiviään, tai kohoittaa rikkaat kuvat vertauksina ilmaisemaan heidän sydämensä ajatuksia. Pakkalan ihmiskuvaus tyylinä olisi hedelmällinen tutkimusaihe, sillä se johtaa aina välittömästi siihen, mikä hänelle on oleellisinta: ihmisen kuvaan. ---- Ja hänen kypsimpiä saavutuksiaan lukuunottamatta on meidän kirjallisuutemme valioteoksissa vain muutamia, joissa juuri ihmisen luonnekuva saadaan niin vähäisin piirroksin irtautumaan taustasta niin selkeänä. Pakkalan sielullisessa katseessa ei ole vain terävyyttä, vaan myös synteesiä. Onhan hänen varma voittoalueensa ihmiskuvauksessa kyllä ollut hyvinkin rajoitettu; mutta hän on tehnyt siltä rohkeita liikuntoja – ja ilmeisesti meidän oloissamme hyvin huomattavilla edellytyksillä – sellaisiin aihepiireihin, joissa suomenkielisellä kirjallisuudella ei ole muitakin sen pysyvämpiä saavutuksia, ja hänen voittonsa, myötäelämyksen, älyn ja huumorin lahjoilla saavutetut, kuuluvat juuri alueen rajoituksen takia kirjallisuutemme kestävimpiin. Hänen keskeisin tuotantonsa muodostaa oman pienoismaailmansa, josta aukenee paljonkin näköaloja laajempiin yhteyksiin. Sillä on oma hartaankuulas sävynsä, ja turhaan sille etsii vastinetta kirjallisesta taiteestamme; sitä ei etupäässä eristä muusta siinä kuvastuva paikallisuus ja maantieteellinen ilmapiiri, vaan Pakkalan yksilöllinen runoilijaluonne sekä henkinen ilmanala. – Meillä on Maiju Lassila niitä ainoita, jotka ovat yritelleet esim. lapsityyppien luomista (kuten kirjassa ’Pojat asialla’). Kumpaisenkin, sekä Pakkalan että Lassilan henkilöt elävät omassa maailmassaan, joka on täynnä kuvia ja kangastusnäkyjä. Mutta Pakkala ei koskaan teennäisesti johtele pikku ihmisiään, kuten toinen; psykolooginen totuus on hänen puolellaan, näkemysten kantavuudesta puhumattakaan. – Ja mitä Pakkalan muuhun epiikkaan tulee, niin siinäkin hän on yksin, sillä kukaan toinen kirjailijamme ei ole sellaisesta vapaan runouden näkökulmasta tuonut kaupunkiyhteiskuntaa taiteen piiriin. Pari hänen teoksistaan – ’Kauppaneuvoksen härkä’ ja ’Pieni elämäntarina’ – herättää lukijassa lukuisia mielleyhtymiä sekä itään että länteen päin; niissä on jotain, joka on yhteistä suurelle osalle uudempaa eurooppalaista kirjallisuutta. Mutta lienee työlästä näyttää toteen, mitä aineksia niihin on imeytynyt ajan virtauksista; ja kun ne eivät ole yhtä keskeisesti tähänastista Pakkalaa edustavia kuin hänen Vaaran-kuvauksensa, niin en näe tarkoituksenmukaiseksi puuttua tuohon kysymykseen. Ja minkäverran hänen tuotantoonsa liekin sulautunut ulkonaisia vaikutelmia: sisin on aina hänen omaansa, se syvä elämäntunto, joka ottaa mielemme valtaansa ja vakuuttaa, että kirjallisten suuntien palveleminen on hänelle turhin turhuus. Noissa kahdessa äskenmainitussa teoksessa olemme muuten nähneet tuhoisimpana toisen Pakkalan taiteen vaaroista: ivan paisutuksen suhdattomiin. Toinen heikkous uhkaa taas Vaaran-romaaneissa – etenkin ’Elsassa’ – väljähyttää monia lukuja: liiallinen, voipa sanoa naisellinen viihtymys tunteellisissa kuvitteluissa. Niin on Pakkalallakin sekä Skyllansa että Karybdiinsä. Mutta tietoisimman luomisensa hetkinä hän on luonut raitishenkistä runoutta, missä sydän lyö sulana ja seestynyt taiteellinen katse hallitsee kokonaisuutta. Ja meidän on lupa jättää liioin surkuttelematta sitä, ettei hän ole kaikessa onnistunut pyrintönsä mukaan, ja kaksinkertaisesti viehättyä hänen kuitenkin harvinaisten taidelahjojensa voitoista. [[Luokka:Teuvo Pakkala (Siljo)]] 3584 6696 2006-10-14T14:37:00Z Nysalor 5 Palautus [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Juhani Siljo]] [[Luokka:Teuvo Pakkala]] 3585 6692 2006-10-14T14:34:57Z Nysalor 5 Palautus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Valtiosalaisuus. |alaotsikko= |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} {{Wikipedia2|Toinen tahra}} Olin melkein ajatellut, että ”Seikkailu Abbey Grange’ssa” jäisi ystäväni Sherlock Holmes’in monista urotöistä viimeiseksi, jonka minä tulisin julkaisemaan yleisölle. Tämä päätelmäni ei johtunut aineksien puutteesta, sillä minulla on muistiinpanoja sadoista tapauksista, joista en ole koskaan maininnut, eikä myöskään lukijoitteni osoittama mielenkiinto tämän merkillisen miehen persoonallisuuteen ja erikoislaatuisiin menettelytapoihin ollut laimentunut. Ainoana syynä oli herra Holmes’in oma vastenmielisyys kokemuksiensa jatkuvaa julkaisemista kohtaan. Niin kauan kuin hän toimi asiantuntijana ammatissaan, saattoi kertomuksilla hänen menestyksestään olla jonkunlaista positiivista arvoa hänelle, mutta hyljättyään Lontoon toden teolla ja antauduttuaan tutkielmiin ja mehiläisviljelykseen Sussex’in hiekkasärkillä, on hän alkanut suorastaan inhota huomatuksitulemista ja vaatinut, että hänen toivomuksiaan tässä kohden noudatettaisiin. Vasta sitten kun muistutin häntä siitä, että olin luvannut saattaa ”Valtiosalaisuuden” aikanaan yleisön tietoon, ja kun huomautin hänelle, että se oli oikein ja kohtuullista, ja että tämä pitkä tapausjakso oli huippuna tärkeimmässä kansainvälisessä jutussa, jota häntä milloinkaan oli pyydetty käsittelemään, minun viimein onnistui saada hänen suostumuksensa tapaustenkulun tarkan kuvauksen julkaisemiseen. Jos minä nyt käydessäni kertomaan juttua tuntuisin hiukan pidättyvältä eräitten yksityisseikkojen suhteen, niin ymmärtää arvoisa yleisö kyllä, että tähän vaiteliaisuuteen on hyvin perustellut syyt. En mainitse vuotta, en sano edes mikä vuosisadan kymmenluku oli menossa, kun eräänä tiistaiaamuna vastaanotimme kaksi eurooppalaista kuuluisuutta vaatimattomassa huoneessamme Baker Street’in varrella. Toinen heistä, hiukan töykeän näköinen, koukkunenäinen mies läpitunkevine katseineen ja käskevine olemuksineen, ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa lordi Bellinger, joka oli kaksi kertaa ollut Ison Britannian pääministerinä. Toinen, tumma, hienopiirteinen, siroryhtinen ja nuorenpuoleinen, runsaslahjainen sekä sielun että ruumiin puolesta, oli ylhäissyntyinen Trelawney Hope, maan Euroopan asiain ministeri ja etevin nuoremmista valtiomiehistämme. He istuivat vierekkäin paperipinkoilla kuormitetussa sohvassamme, ja oli helppoa nähdä heidän levottomista ja huolestuneista kasvoistaan, että mitä tärkeimmät asiat olivat tuoneet heidät tänne. Pääministerin hoikat, sinisuoniset kädet puristivat tiukasti hänen sateenvarjonsa norsunluunuppia, ja hänen laihat, askeettiset kasvonsa synkkine silmineen kääntyivät milloin Holmes’iin, milloin minuun päin. Euroopan asiain ministeri sormieli hermostuneesti milloin viiksiään, milloin sinettiä, joka riippui hänen kellonvitjoissaan. – Huomattuani varkauden, joka tapahtui tänään kello kahdeksan aamulla, ilmoitin ensiksi pääministerille, sanoi hän Holmes’ille. Hänen ehdotuksestaan lähdimme tänne. – Oletteko ilmoittanut poliisille? – En, herrani, vastasi pääministeri lyhyellä, varmalla tavalla, mikä oli hänelle ominaista. Sitä emme ole tehneet emmekä mitenkään voikaan. Poliisille ilmoittaminen merkitsee ennemmin tai myöhemmin aivan samaa kuin yleisölle ilmoittaminen, ja juuri sitä tahdomme kaikin mokomin välttää. – Miksi niin, teidän ylhäisyytenne? – Koska kysymyksessäoleva asiakirja on niin äärettömän tärkeä, että sen julkiseksisaattaminen johtaisi mahdollisesti, ellemme sanoisi luultavasti, mitä arveluttavimpiin selkkauksiin Euroopassa. Ei ole liikaa sanoa, että sota tai rauha saattaisi riippua siitä. Ellei sen takaisinhankkiminen voi tapahtua syvimmässä salaisuudessa, on samantekevää, saadaanko sitä ollenkaan takaisin, sillä asiakirjan ryöstäjien tarkoitus on aivan yksinkertaisesti tehdä sen sisältö yleisesti tunnetuksi. – Ymmärrän. Nyt, herra Trelawney Hope, olisin teille hyvin kiitollinen, jos tarkkaan kertoisitte minulle, millaisissa olosuhteissa tämä asiakirja on kadonnut. – Se käy päinsä muutamin sanoin, herra Holmes. Kirje – sillä se oli kirje eräältä ulkomaalaiselta mahtimieheltä – saapui kuusi päivää sitten. Se oli niin tärkeä, etten koskaan jättänyt sitä kassakaappiini, vaan vein sen joka ilta mukanani kotiin Whitehall Terracen varrella olevaan asuntooni ja säilytin sitä talletuslippaassa makuuhuoneessani. Se oli siellä eilen illalla, sen tiedän varmasti, sillä avasin lippaan ollessani pukeutumassa päivällistä varten ja näin sen silloin. Tänä aamuna se oli kadonnut. Lipas oli pukeutumispöytäni peilin vieressä koko yön. Minä olen hyvin herkkäuninen samoinkuin vaimonikin. Voimme molemmat vannoa, ettei huoneeseen tullut ketään yöllä. Ja kuitenkin, toistan sen, on paperi poissa. – Milloin söitte päivällistä? – Kello puoli kahdeksan. – Kuinka pitkä aika kului senjälkeen, ennenkuin menitte levolle? – Vaimoni oli teatterissa, ja minä istuin valveilla ja odotin häntä. Kello oli puoli kaksitoista, kun menimme makuuhuoneeseemme. – Talletuslipas oli siis vartioimatta neljä tuntia? – Kellään ei ole lupaa mennä huoneeseen lukuunottamatta siivoojatarta aamulla ja minun kamaripalvelijaani ja vaimoni kamarineitiä päivän kuluessa. He ovat täysin luotettavia ja palvelleet luonamme hyvin kauan. Muuten oli heidän mahdotonta tietää, että laatikko sisälsi mitään tärkeäarvoisempaa kuin tavalliset departementtiin kuuluvat asiakirjat. – Kuka sitten oli selvillä kirjeen olemassaolosta? – Ei kukaan koko talossa. – Kaiketi olitte puhunut siitä vaimollenne? – Ei, herrani. En ollut sanonut vaimolleni mitään, ennenkuin kaipasin paperia tänä aamuna. Pääministeri ilmaisi hyväksymisensä nyökäten. – Olen kauan tuntenut teidän ylevän käsityksenne julkisuuden miehen velvollisuuksista, sanoi hän. Olen vakuutettu siitä, että kun on kyseessä niin tärkeä salaisuus kuin tämä, niin on se hellimpienkin perhesiteiden vaikutusvallan ulkopuolella. Ulkoasiainministeri kumarsi. – Olette minulle enemmän kuin oikeudenmukainen, sir. Ennen tätä aamua en ole kuitenkaan sanonut sanaakaan asiasta vaimolleni. – Eikö hän saattanut arvata sitä? – Ei, herra Holmes, ei hän eikä kukaan muukaan ole saattanut arvata sitä. – Oletteko ennen kadottanut mittaan papereita? – En, herrani. – Kutka Englannissa tiesivät, että tämä kirje oli olemassa? – Kaikille hallituksen jäsenille ilmoitettiin siitä eilen, mutta sitä vaitiololupausta, joka seuraa jokaista kokousta, kovensivat lisäksi pääministerin juhlalliset varoitussanat. Kauheata ajatella, että minä itse muutamia tunteja senjälkeen kadotin tämän kirjeen! Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät tuskasta, ja hän repi hiuksiaan. Saimme nähdä vilaukselta hänen olemuksensa sellaisena kuin se oli luonnostaan – kiivaana, herkkäsydämisenä ja äärimmäisyyteen asti arkatuntoisena. Seuraavalla minuutilla oli hän taas saanut aristokraattisen naamarin kasvoilleen, ja ääni oli jälleen lempeä. Paitsi hallituksen jäseniä on departementissa kaksi tai korkeintaan kolme miestä, joilla on tietoa kirjeestä. Ei ketään muita Englannissa, sen vakuutan teille. – Entä ulkomailla? – Luulen ettei ulkomailla kukaan muu paitsi mies, joka kirjoitti kirjeen, ole nähnyt sitä. Olen täysin vakuutettu siitä, että hänen ministerinsä – että tavallisia virallisia teitä ei ole käytetty. Holmes mietti asiaa hetken. – Nyt, herrani, täytyy minun hiukan lähemmin kysyä teiltä, mitä laatua tämä asiakirja on ja miksi sen katoamisesta voisi olla niin kohtalokkaita seurauksia? Molemmat valtiomiehet vaihtoivat nopean katseen, ja pääministerin kulmakarvat vetäytyivät yhteen. – Herra Holmes, käärö on pitkä ja ohut ja väriltään vaaleansininen. Punaiseen sinettiin on kuvattu kyyristynyt leijona. Osoite on kirjoitettu suurella, voimakkaalla käsialalla – – Minä pelkään, sir, puuttui Holmes puheeseen, että kuinka mielenkiintoisia ja todella suuriarvoisia nuo seikat lienevätkään, niin täytyy minun tutkintani käydä suoremmin asian ytimeen. Mitä kirje sisälsi? – Se on mitä tärkein valtiosalaisuus ja pelkään, etten voi sanoa sitä teille, eikä se näytä minusta välttämättömältäkään. Jos te käyttämällä sitä kykyä, mikä teillä väitetään olevan, voitte löytää kuvaamani käärön sen sisältämine kirjeineen, niin teette ansiokkaan työn maalle ja saatte samalla suurimman palkinnon, mikä meidän vallassamme on antaa. Sherlock Holmes nousi hymyillen. – Te molemmat, hyvät herrat, olette maamme toimeliaimpia ja innokkaimmin työskenteleviä miehiä, ja myöskin minä vähässä määrässäni voin sanoa, että aikani on hyvin vähissä. Valitan suuresti, etten voi auttaa teitä tässä asiassa, ja tämän keskustelun jatkaminen olisi vain ajan hukkaamista. Pääministeri ponnahti seisomaan paikaltaan sohvasta, ja hänen syvällä olevista silmistään loisti säde sitä tulta, jonka edessä hallitus oli vavissut. – Hyvä herra, en ole tottunut – alkoi hän, mutta sitten hän hillitsi vihansa ja istuutui jälleen. Enemmän kuin minuutin ajan olimme kaikki vaiti. Mutta sitten kohautti vanha valtiomies olkapäitään ja sanoi: – Meidän täytyy kai suostua ehtoihinne, herra Holmes. Te olette luonnollisesti oikeassa, ja on järjetöntä meidän puoleltamme vaatia teitä toimimaan ilman täydellistä luottamustamme. – Olen samaa mieltä, lisäsi nuorempi valtiomies. – Silloin kerron kaikki luottaen teidän ja virkaveljenne, tohtori Watsonin, kunniaan. Vetoan myöskin isänmaanrakkauteenne, sillä en voi ajatella suurempaa onnettomuutta maalle kuin tämän tunnetuksituleminen. – Voitte olla täysin huoleton. – Silloin sanon teille, että kirjeen on kirjoittanut eräs ulkomaalainen mahtimies, joka on tuntenut epämiellyttävää kiihtymystä muutamien siirtomaatoimenpiteiden johdosta, joihin äskettäin olemme ryhtyneet. Se on kiireessä kirjoitettu ja yksinomaan hänen omalla vastuullaan. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ministereillä ei ole mitään tietoa siitä. Samalla se on laadittu niin onnettomalla tavalla, että eräät sanamuodot ovat siinä määrin otteluun haastavaa laatua, että kirjeen julkaiseminen aiheuttaisi varmasti hyvin vaarallisen mielialan valtakunnassa. Kiihtymys tulisi niin voimakkaaksi, etten epäröi sanoessani, että maamme viikko senjälkeen kun asiakirja on tullut yleisön tietoon olisi joutunut suureen sotaan. Holmes kirjoitti nimen paperilapulle, jonka hän ojensi ministerille. – Aivan oikein. Se oli hän. Ja tuo kirje – tuo kirje, joka voi aiheuttaa miljoonien markkojen menot ja satojen tuhansien ihmisten kuoleman – on hävinnyt niin selittämättömällä tavalla. – Oletteko ilmoittanut lähettäjälle? – Olen, salakirjainsähkösanomalla. – Ehkä hän toivoo kirjeen tulevan julkisuuteen. – Ei, herrani, päinvastoin on meillä syytä uskoa, että hän jo huomaa menetelleensä varomattomasti ja hätäisesti. Olisi kaikesta huolimatta pahempi hänelle ja hänen maalleen kuin meille, jos tämä kirje julkaistaisiin. – Jos asianlaita on siten, kenelle on hyötyä sen tunnetuksi tulemisesta? Miksi tahtoisi joku varastaa tai julkaista sen? – Nyt, herra Holmes, joudumme kansainvälisen politiikan korkeammille aloille. Jos tutkitte Euroopan asemaa, huomaatte helposti vaikuttimen. Koko Eurooppa on varustettu leiri. On olemassa kaksi liittoa, joiden kesken sotilasvoima jakaantuu melkein tasan. Iso Britannia pitää vaakaa kädessään. Jos Englanti pakotettaisiin sotaan toisen puolueen kanssa, varmistuisi siten toisen ylivalta, joutuipa se sotaan tai ei. Ymmärrättekö minua? – Täydellisesti. Kirjeen julkaiseminen hyödyttäisi siis tämän mahtimiehen vihollisia ja aikaansaisi epäsovun hänen maansa ja meidän maamme välillä. – Niin, totisesti. – Ja mihin tämä kirje lähetettäisiin, jos se joutuisi vihollisen käsiin? – Eurooppaan, johonkin suureen kanslerinvirastoon. Luultavasti se on nyt pikajunassa matkalla sinne. Herra Trelawney Hopen pää painui rintaa vasten; hän valitti ääneen. Pääministeri pani ystävällisesti kätensä hänen olkapäälleen. – Ystäväni, se oli onnettomuus, josta ei kukaan voi moittia teitä. Te ette ole laiminlyönyt yhtään varovaisuustoimenpidettä, johon on voinut ryhtyä. Ja nyt, herra Holmes, tiedätte asiasta kaikki tosiseikat. Mitä arvelette sopivaksi tehdä? Holmes pudisti päätään ja näytti synkältä. – Te luulette, sanoi hän, että tulee sota ellei asiakirjaa saada takaisin? – Pidän sitä hyvin todennäköisenä. – Olkaa sitten valmis ottamaan vastaan sota, sir. – Kovia sanoja nuo, herra Holmes. – Olkaa hyvä ja ottakaa huomioon seuraava, sir. Ei ole mahdollista, että varkaus on tapahtunut jälkeen kello puoli kahdentoista yöllä, sillä herra Hope ja hänen vaimonsa olivat huoneessa siitä hetkestä siihen, jolloin menetys huomattiin. Kirje ryöstettiin siis eilen illalla, kello puoli kahdeksan ja puoli kahdentoista välillä. Luultavasti lähempänä varhaisempaa tuntimäärää, koska se, joka sen otti, tiesi sen olevan siellä ja oli luonnollisesti halukas saamaan sen käsiinsä niin pian kuin mahdollista. Jos näin tärkeä asiakirja otettiin silloin, missähän se mahtaakaan olla nyt? Kellään ei ole syytä pitää sitä omaan laskuunsa. Se on kiireellisesti lähetetty niille, joille voisi olla hyötyä siitä. Kuinka voisimme saavuttaa sen tai päästä edes sen jäljille? Se ei ole meidän tehtävissämme. Pääministeri nousi sohvalta. – Päättelynne on täysin johdonmukainen, herra Holmes. Asia on joutunut pois meidän toimintapiiristämme. – Olettakaamme vain huvin vuoksi, että asiakirjan on ottanut kamarineiti tai kamaripalvelija. – He ovat molemmat koeteltuja, uskollisia palvelijoita. – Luulin teidän maininneen, että huoneenne sijaitsee toisessa kerroksessa, ettei mikään käytävä johda sinne ulkoa sekä ettei kukaan ihminen voisi tulla sinne huomaamatta sisätietä, s. o. suuria portaita myöten. Siis jonkun talossaolijan on täytynyt ottaa se. Kenellehän varas on mahtanut viedä sen? Jollekin niistä lukuisista kansainvälisistä urkkijoista ja salaisista asiamiehistä, joiden nimet hyvin tunnen. On varsinkin kolme, joita voidaan kutsua ammatin päämiehiksi. Alan tiedusteluni tekemällä kierroksen nähdäkseni, ovatko he kaikki paikallaan. Jos joku on poissa, jos hän on lisäksi kadonnut eilen illalla, niin saamme yhden viittauksen sille tielle, jolle asiakirja on joutunut. – Minkätähden hän olisi poissa? kysyi ulkoministeri, hänhän on voinut asiaa kirjeen jollekin lähettiläälle täällä Lontoossa. – En usko sitä. Nuo asiamiehet toimivat aivan itsenäisesti ja ovat usein kireissä väleissä lähettiläiden kanssa. Pääministeri nyökkäsi. Holmes oli oikeassa. – Arvelen samoin kuin te, herra Holmes, sanoi hän. Hän tahtoisi kyllä omin käsin luovuttaa niin arvokkaan saaliin kaikkein korkeimpaan paikkaan. Mielestäni tapa, jota aiotte käyttää, on erinomainen. Kuitenkaan emme, Hope, voi laiminlyödä muita velvollisuuksiamme tämän onnettomuustapauksen takia. Jos päivän kuluessa tapahtuu jotakin, joka on yhteydessä tämän asian kanssa, annamme siitä teille tiedon, herra Holmes, ja te ilmoitatte meille epäilemättä tutkimuksienne tuloksen. Molemmat valtiomiehet kumarsivat ja lähtivät huoneesta vakavina ja alakuloisina. Kun ylhäiset asiakkaamme olivat poistuneet, sytytti Holmes piippunsa hiljaisuuden vallitessa ja istui hetkeä ajatuksiinsa vaipuneena. Minä olin ottanut erään aamulehden ja syventynyt lukemaan huomiotaherättävästä murhasta, joka edellisenä iltana oli tapahtunut Lontoossa, kun ystäväni huudahti kiivaasti, hypähti seisomaan ja pani piippunsa uuninreunustalle. – Hyvä, sanoi hän, ei ole muuta keinoa käydä asiaan käsiksi. Tilanne on vaikea, vaikkakaan ei toivoton. Jos vain tietäisimme, kuka sen on ottanut, niin voisi kyllä olla mahdollista, että se on vielä hänellä. Muuten noille vekkuleille on rahakysymys aina ratkaiseva, ja minullahan on Britannian aarrekammio käytettävänäni. Jos asiakirja on ostettavissa, niin minä ostan sen, vaikkapa siitä seuraisi verojen lisäys. On mahdollista että varas säilyttää sitä huostassaan jonkun aikaa nähdäkseen kuinka paljon tällä puolella tarjotaan, ennenkuin koettaa onneaan toisella taholla. On vain kolme, jotka kykenevät antautumaan niin rohkeaan peliin. Nämä kolme ovat Oberstein, La Rothier ja Eduardo Lucas. Käyn tervehtimässä heitä kaikkia. Katselin aamulehteäni. – Tarkoitatko Eduardo Lucasia Godolphin Street’iltä? – Tarkoitan. – Häntä et voi käydä tapaamassa. – Miksi en? – Siksi, että hänet murhattiin kotonaan viime yönä. Ystäväni oli yhteisten seikkailujemme aikana niin usein hämmästyttänyt minua, että tarkkasin nyt eräänlaisella tyydytyksellä, missä määrin minä olin nyt hämmästyttänyt häntä. Hän tuijotti aivan ällistyneenä minuun ja tempasi sitten sanomalehden kädestäni. Tällainen oli uutinen, jota luin silloin, kun hän hypähti tuoliltaan: : '''Murha Westminsterissä.''' Salaperäinen rikos tehtiin viime yönä Godolphin Street n:o 16:ssa, joka kuuluu erääseen vanhanaikaiseen ja erillään olevaan taloriviin, jollaisia tapaa virran ja Westminster Abbey’n välillä, melkein parlamenttirakennusten suurten tornien varjossa. Tämän pienen, mutta erinomaisen kauniin talon on useita vuosia omistanut herra Eduardo Lucas, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä sekä rakastettavasta olemuksestaan että oikeutetusta maineestaan maan parhaimpina amatööritenoreina. Herra Lucas oli 34-vuotias, naimaton mies ja talon palveluskunnan muodostavat muutoin rouva Pringle, vanhempi taloudenhoitajatar ja Mitton, palvelija. Taloudenhoitajatar menee varhain levolle, ja hänen makuuhuoneensa on ullakolla. Palvelija oli illalla ulkona tervehtimässä Hammersmith’issä asuvaa ystäväänsä. Kello kymmenen illalla jäi herra Lucas yksin. Mitä silloin tapahtui ei tiedetä, mutta neljännestä vailla kaksitoista huomasi poliisikonstaapeli Barret kulkiessaan pitkin Godolphin Street’iä, että n:o 16:n portti oli raollaan. Hän koputti, mutta kukaan ei vastannut. Kun hän näki valon palavan kadullepäin olevassa huoneessa, meni hän sisään käytävästä ja koputti vielä kerran, mutta nytkin turhaan. Hän työnsi silloin oven auki ja astui sisään. Huone oli kauheassa epäjärjestyksessä, kaikki huonekalut sysätty toiselle puolelle ja keskellä lattiaa oli kumoonpaiskattu tuoli. Sen vieressä makasi talon onneton omistaja pitäen vielä lujasti kiinni tuolin jalasta. Hän oli saanut iskun sydämeensä ja kuollut tietysti silmänräpäyksessä. Rikokseen käytetty ase oli käyrä tikari, mikä oli siepattu itämaalaisesta asekokoelmasta, joka koristi erästä seinää. Ryöstäminen ei näytä olleen rikoksen tarkoituksena, sillä ei oltu tehty mitään yritystä huoneessa olevien arvokkaiden esineiden poiskuljettamiseksi. Herra Eduardo Lucas oli niin tunnettu ja suosittu, että hänen väkivaltainen ja salaperäinen loppunsa on herättävä tuskallista huomiota ja harrasta surkuttelua hänen lukuisassa ystäväpiirissään! – No, rakas Watson, mitä sanot tästä? kysyi Holmes pitkän väliajan kuluttua. – Sangen merkillinen tapahtumien yhteensattuma. – Tapahtumien yhteensattuma! Hän on yksi niistä kolmesta miehestä, joiden olemme arvelleet mahdollisesti näyttelevän jotakin osaa tässä draamassa, ja hänet kohtaa väkivaltainen kuolema juuri niinä tunteina, jolloin tiedämme sen näytellyksi. On sangen todennäköistä, että tämä ei ole satunnainen yhteensattuma. Uskaltaisin sata yhtä vastaan, että niin ei ole laita. Ei, rakas Watson, näillä tapahtumilla on yhteyttä – niillä '''täytyy''' olla yhteyttä keskenään. Millä tavalla, siitä on meidän otettava selvä. – Mutta kenties poliisilla on kaikki tiedossaan? – Ei suinkaan. Poliisi tietää sen, minkä se on nähnyt Godolphin Street’iliä. Se ei tiedä eikä saa koskaan tietääkään mitään Whitehall Terrace’sta. Vain me tunnemme kummankin tapahtuman ja voimme havaita yhdyssiteen niiden välillä. On erittäinkin eräs seikka, mikä joka tapauksessa olisi johtanut epäilykseni Lucas’iin. Godolphin Street Westminsterissä sijaitsee muutamien minuuttien matkan päässä Whitehall Terrace’sta. Muut salaiset asiamiehet, jotka mainitsin, asuvat Westend’in laitapuolella. Siis Lucas’ille oli helpompaa kuin noille toisille asettua kosketukseen ulkoasiainministerin talon kanssa tai saada sana sieltä – tyhjänpäiväinen asia suorastaan, mutta kun tapahtuma-aika on rajoitettu muutamiin harvoihin tunteihin, ei se ehkä ole niin mitätön. Halloo! Mistä nyt on kysymys? Rouva Hudson oli tullut sisään tuoden käyntikorttia hopealautasella. Holmes katsahti korttiin, kohotti kulmakarvojaan ja ojensi sen minulle. – Pyytäkää lady Hilda Trelawney Hopea olemaan hyvä ja astumaan sisään, sanoi hän. Pian senjälkeen sai vaatimaton vastaanottohuoneemme, jossa jo oli ollut niin huomattavia vieraita tänä aamupäivänä, lisäksi kunnian ottaa vastaan Lontoon kauneimman naisen. Olin usein kuullut sanottavan, että Belminsterin herttuan nuorin tytär oli hyvin ihana. Ei mikään hänen kauneutensa kuvaus eivätkä mitkään värittömät valokuvat olleet kuitenkaan valmistaneet minua siihen hienoon, kiehtovaan sulouteen ja niihin valioväreihin, jotka olivat tämän ihastuttavan pään tunnusmerkkejä. Mutta kun näimme sen tuona syyspäivänä, ei kasvojen kauneus vaikuttanut meihin voimakkaimmin. Posket olivat hienot, mutta liikutuksesta kalpeat; silmät säteilivät, mutta kuumehehkuisina. Tuntehikas suu oli kokoonpuristettu ikäänkuin hän olisi koettanut hillitä itseään. Kauhu – ei kauneus – pisti silmäämme, kun kaunis nainen seisoi sekunnin ajan oviaukossa. – Onko mieheni ollut täällä, herra Holmes? – Kyllä, rouva, hän on ollut täällä. – Herra Holmes, minä pyydän, älkää kertoko hänelle, että minäkin olen käynyt täällä. Holmes kumarsi kylmästi ja pyysi lady Trelawney Hopea istuutumaan. – Armollisin rouva, saatatte minut vaikeaan asemaan. Olkaa hyvä ja rauhoittukaa ja sanokaa minulle, mitä toivotte. Pelkään etten voi antaa mitään ehdotonta lupausta. Lady kulki huoneen poikki ja istuutui selkä ikkunaan päin. Hän oli todellakin kuin kuningatar – pitkä, kunnioitusta herättävä, kuvaamattoman naisellinen. – Herra Holmes, sanoi hän, ja hänen valkohansikkaiset kätensä avautuivat ja sulkeutuivat hermostuneesti hänen puhuessaan – tahdon puhua teille avoimesti toivoen, että se saa teidät puhumaan yhtä avoimesti minulle. Minun ja mieheni välillä vallitsee täydellinen luottamus lukuunottamatta yhtä ainoata poikkeusta. Tarkoitan politiikkaa. Politiikan suhteen ovat hänen huulensa kuin sinetöidyt. Hän ei kerro mitään minulle. Nyt tiedän, että hyvin surkuteltava tapaus sattui luonamme eilen illalla. Tiedän erään paperin kadonneen. Sen johdosta, että asia on poliittinen, kieltäytyy mieheni uskomasta sitä minulle. Mutta nyt on mitä tärkeintä – uskokaa minua, mitä tärkeintä – että minä saan oikean selon siitä. Te olette näitä politikkoja lukuunottamatta ainoa, joka tuntee nuo tosiasiat. Pyydän sentähden teitä, herra Holmes, suoraan sanomaan minulle, mitä on tapahtunut ja mihin se voi johtaa. Kertokaa kaikki minulle, herra Holmes. Älkää antako minkään arkaluontoisuuden asiakkaanne harrastusten suhteen velvoittaa teitä vaitioloon, sillä vakuutan, että hänen harrastuksilleen olisi, jos hän vain uskoisi sen, edullisinta, että hän täydellisesti luottaisi minuun. Mikä tuo varastettu paperi oli? – Hyvä rouva, minun on aivan mahdoton täyttää pyyntöänne. Lady huokasi peittäen kasvonsa käsillään. – Teidän täytyy huomata se itsekin, armollinen rouva. Jos miehenne katsoo sopivaksi olla selittämättä teille tätä asiaa, tuleeko ehkä minun, jolle oikea asiantila on kerrottu virkasalaisuutena, ilmaista teille, mitä hän on salannut? Ei ole oikein pyytää sitä. Teidän tulee kysyä häneltä. – Olen kysynyt häneltä. Teidän puoleenne kääntyminen on viimeinen keinoni. Mutta kertomatta mitään erikoista, herra Holmes, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos selittäisitte erään asian. – Ja se on? – Onko todennäköistä, että mieheni poliittinen ura tulee kärsimään vauriota tämän tapahtuman johdosta? – Ellei asiaa voida auttaa ja korjata, on kyllä luultavaa, että siitä on ikäviä seurauksia. – Niinkö! Hän hengitti kiivaasti, ja saatoimme huomata, että sitä hän oli melkein aavistanut. – Vielä muuan kysymys, herra Holmes. Päättäen eräistä sanoista, jotka mieheni ensi kauhussa tuli lausuneeksi tapahtuman johdosta, näytti siltä kuin asiakirjan menetyksestä voisi olla vaarallisia poliittisia seurauksia. – Jos hän on sanonut niin, en minä voi tietenkään sitä kieltää. – Mitä laatua nämä seuraukset ovat? – Taaskin, hyvä rouva, kysytte sellaista, johon minun on mahdotonta vastata. – Silloin en kuluta aikaanne kauempaa. En moiti teitä suinkaan, herra Holmes, siitä että olette kieltäytynyt puhumasta avomielisemmin kanssani ettekä tekään puolestanne, olen varma siitä, ole ajatteleva pahaa minusta sentähden että vastoin mieheni tahtoakin toivon saavani jakaa hänen huolensa. Vielä kerran pyydän teitä jättämään käyntini mainitsematta. Hän katsahti meihin mennessään ovesta, ja minä näin viimeisen vilauksen kauniista, levottomista kasvoista, pelokkaista silmistä ja tuskaa ilmaisevasta suusta. Ja sitten hän oli poissa. – No, Watson, sanoi Holmes hymyillen, kun hameitten kahina oli lakannut kuulumasta ja portti paukahtanut kiinni, kaunis sukupuoli kuuluu sinun alaasi. Mihin tuo kaunis nainen tähtäsi? Mitä hän oikeastaan tahtoi? – Sanoihan hän sen aivan selvästi, ja oli hyvin luonnollista, että hän oli huolissaan. – Hm! Ajattelepas hänen kasvonilmeitään, Watson – hänen käytöstään, hänen pidätettyä mielentiikutustaan, hänen levottomuuttaan, hänen hellittämätöntä kyselyään. Muista, että hän kuuluu luokkaan, jonka tapana ei ole näyttää tunteitaan. – Hän oli kylläkin hyvin kiihtynyt. – Ajattele myös, miten kummallisen vakavasti hän vakuutti, että hänen miehelleen olisi parasta, että hän saisi tietää kaikki. Mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa? Ja panit kai merkille, Watson, kuinka hän menetteli saadakseen päivänvalon selkänsä taakse. Hän ei tahtonut, että me huomaisimme hänen kasvonilmeitään. – Niin, hän valitsi juuri tuon ikkunan luona olevan tuolin. – Ja onhan kuitenkin totta, että on vaikea käsittää naisten vaikuttimia. Muistat kai tuon Margate’n naisen, jota epäilin samasta syystä. Hänellä ei ollut puuteria nenällään – se oli oikea selitys. Ei kelpaa rakentaa niin löyhille perustuksille. Heidän jokapäiväisimmät tekonsa voivat merkitä ennenkuulumattomia, heidän omituisin käyttäytymisensä saattaa johtua hiusneulasta tai käherryspihdeistä. Hyvästi, Watson. – Menetkö sinä? – Menen, aion viettää aamupäivän Godolphin Street’illä virkakuntaan kuuluvien ystäviemme seurassa. Eduardo Lucas’iin liittyy arvoituksen ratkaisu, vaikkakin myönnän, ettei minulla ole aavistustakaan, minkä muodon se saa. On perinpohjainen erehdys muodostaa teoria, ennenkuin on oppinut tuntemaan tosiseikat. Pysy sinä täällä vahdissa ja ota vastaan vierailut. Tulen kotiin lunchille, jos voin. Koko sen päivän ja kaksi seuraavaa oli Holmes tuulella, jota hänen ystävänsä olisivat kutsuneet harvapuheisuudeksi, moittijansa taas ärtyisyydeksi. Hän käväisi vähän päästä ulkona, tupakoi yhtämittaa, soitteli pieniä laulunpätkiä viulullaan, vaipui unelmiin, hotaisi voileipiä ihmeellisin ajoin ja vastasi tuskin, jos satuin kysymään häneltä jotain. Ymmärsin sangen hyvin, että hänen puuhansa eivät onnistuneet ja että hänen etsintänsä olivat turhia. Hän ei sanonut mitään itse asiasta, ja vain sanomalehdistä sain selon tutkimuksessa ilmenneistä seikoista, ja että kuolleen palvelija, John Mitton oli vangittu ja jälleen vapautettu. Juryn päätös kuului ”tahallinen murha”, mutta olosuhteet olivat ja pysyivät tuntemattomina. Mitään vaikutinta ei osoitettu. Huone oli ollut täynnä kalleuksia, mutta mitään ei oltu otettu. Vainajan paperien havaittiin olevan asianmukaisessa kunnossa. Ne tutkittiin tarkoin, ja niistä kävi ilmi, että hän oli innokkaasti tutkinut kansainvälistä politiikkaa, että juorut olivat huvittaneet häntä, että hän oli taitava kielissä ja väsymätön kirjeittenkirjoittaja. Hän oli ollut likeisessä suhteessa useitten maitten poliittisiin johtomiehiin. Mutta mitään huomiota herättävää ei voitu havaita niissä asiakirjoissa, jotka täyttivät hänen laatikkonsa. Mitä tulee hänen naissuhteisiinsa, niin näyttivät ne olevan lukuisia, mutta sangen pintapuolisia. Hänellä oli monta naistuttavaa, mutta hyvin harvoja lähempiä ystäviä eikä ollenkaan rakastettua. Hänen tapansa olijat säännöllisiä, käyttäytymisensä moitteetonta. Hänen kuolemansa oli täydellinen mysteerio ja luultavasti jäisikin siksi. Mitä tulee palvelija John Mittonin vangitsemiseen, niin se oli toimenpide, johon ryhdyttiin paremman puutteessa. Mutta mitään ei voitu todistaa häntä vastaan. Hän oli ollut sinä iltana vierailemassa muutamien ystäviensä luona Hammersmith’issä. Hänen alibinsa oli täysin tyydyttävä. On totta että hän lähti Hammersmith’istä sellaiseen aikaan, että hän tavallisen laskun mukaan olisi saattanut olla Westminsterissä ennenkuin rikos huomattiin, mutta hänen oma selityksensä, että hän oli kulkenut osan tietä jalkaisin, tuntui todenmukaiselta, sillä ilta oli ollut kaunis. Hän oli tullut kotiin klo 12 ja näyttänyt aivan menehtyneeltä siitä murhenäytelmästä, mikä oli täällä niin odottamatta näytelty. Hän oli aina ollut hyvissä suhteissa isäntäänsä. Erinäisiä esineitä, mitkä olivat kuuluneet vainajalle – m. m. pieni partaveitsikotelo – oli löydetty palvelijan arkusta, mutta hän sanoi saaneensa ne lahjaksi vainajalta, minkä seikan taloudenhoitajatarkin saattoi todistaa oikeaksi. Mitton oli ollut kolme vuotta herra Lucas’in palveluksessa. Oli kummallinen seikka, ettei Lucas koskaan ottanut Mittonia mukaansa matkustaessaan ulkomaille. Välistä hän oleskeli kolmekin kuukautta Pariisissa, mutta silloin sai Mitton jäädä kotiin ja pitää silmällä taloa Godolphin Street’illä. Mitä tulee taloudenhoitajattareen, ei hän ollut kuullut mitään sinä yönä, jolloin murha tehtiin. Jos joku oli tullut hänen isäntänsä luo, oli isäntä itse päästänyt tulijan sisään. Kolmena päivänä luin aamulehdet huomaamatta mitään valaistusta tähän salaperäiseen tapahtumaan. Jos Holmes tiesi jotain, niin hän salasi sen, mutta hän sanoi minulle kuitenkin, että poliisitarkastaja Lestrade luotti häneen, mikä merkitsi, että hän sai tarkan selon kaikesta. Neljäntenä päivänä julkaistiin pitkä, Pariisista saapunut sähkösanoma, joka näytti ratkaisevan koko arvoituksen. ”Pariisin poliisi”, kirjoitti Daily Telegraph,” on tehnyt havainnon, joka kohottaa sitä verhoa, mikä on levännyt herra Eduardo Lucas’in surullisen kohtalon yllä. Lukijamme muistanevat, että hän sai väkivaltaisella tavalla surmansa viime maanantain jälkeisenä yönä. Hänet tavattiin makaamassa tikari sydämessään kotonaan Godolphin Street’in varrella Westminsterissä, ja murhaan syylliseksi epäiltiin hänen palvelijaansa, jonka kuitenkin onnistui näyttää toteen, että hän oli ollut murhan tapahtuessa muualla. Eilen ilmoitettiin, että eräs nainen, joka on tunnettu M:me Henri Fournaye’n nimellä ja asuu pienessä huvilassa Rue Austerlitzin varrella, oli tullut mielenvikaiseksi. Ilmoituksen tekivät M:me Fournayen palvelijat, ja tutkittaessa kävi ilmi, että madame sairasti hyvin vaarallista maniaa. Poliisi sai selville, että hän oli viime tiistaina palannut Lontoonmatkalta, ja että on aihetta uskoa tämän matkan olevan yhteydessä Westminsterissä tapahtuneen rikoksen kanssa. Vertaamalla valokuvia on näytetty toteen, että monsieur Henri Fournaye ja Eduardo Lucas olivat sama henkilö, ja että vainaja oli jostakin syystä esiintynyt eri nimillä Lontoossa ja Pariisissa. M:me Fournaye, joka on kreolilaista syntyperää, on hyvin kiivasluontoinen ja hänellä on usein ollut hulluutta lähenteleviä mustasukkaisuudenpuuskia. Arvellaan, että hän sellaisessa puuskassa teki sen kauhean rikoksen, joka on saanut niin suurta huomiota osakseen Lontoossa. Mitä hän on puuhannut maanantai-iltana, ei ole vielä onnistunut saada selville, mutta tiedetään, että eräs nainen, vastaten kuvausta hänestä, oli kiivaalla esiintymisellään ja rajuilla eleillään herättänyt huomiota Charing Cross asemalla tiistaiaamuna. On sentähden todennäköistä, että murha on tehty joko mielenhäiriössä tai on onneton nainen menettänyt järkensä heti senjälkeen. Tällä kertaa hän ei voi antaa mitään yhtenäistä selostusta viime ajoista, ja lääkärit ovat epätietoisia, tuleeko hän enää koskaan täysin järkiinsä. Maanantai-iltana huomattiin erään naisen – mahdollisesti hän oli M:me Fournaye – kiertelevän kysymyksessäolevaa taloa Godolphin Street’illä.” – Mitä sanot siitä, Holmes? kysyin minä luettuani sähkösanoman hänelle, hänen lopetellessaan aamiaistaan. – Rakas Watson, sanoi hän noustessaan pöydästä ja alkaessaan kävellä edestakaisin huoneessa, olet tosiaankin ihailtavan kärsivällinen, mutta puhumattomuuteni näinä kolmena päivänä on johtunut siitä ettei minulla ole ollut mitään puhumista. Ei edes tuo Pariisista saapunut raportti auta meitä paljoa. – Kyllähän se näyttää olevan ratkaiseva tuon miehen kuolemaan nähden. – Tuon miehen kuolema on sivuseikka – mitätön välikohtaus – verrattuna varsinaiseen tehtäväämme, joka on etsiä asiakirja ja estää Euroopan onnettomuus. Vain yksi tärkeä asia on tapahtunut kolmena viime päivänä, ja se on, ettei mitään ole tapahtunut. Melkein joka tunti saan raportin hallitukselta, ja varmaa on, ettei missään paikassa Euroopassa havaita mitään epäilyttävää. Jos nyt tämä kirje olisi julkaistu – mitä ei selvästikään ole tehty – missä se silloin olisi? Kenellä se on? Miksei sitä päästetä julkisuuteen? Se kysymys takoo kuin vasara aivoissani. Oliko ehkä sattuma, että Lucas murhattiin samana yönä, jolloin kirje katosi? Oliko se koskaan hänen käsissään? Jos se oli, niin miksei sitä löydetty hänen paperiensa joukosta? Mahtoikohan hänen mielipuoli vaimonsa viedä sen mukanaan? Siinä tapauksessa – onko se hänen kotonaan Pariisissa? Kuinka voisin etsiä sitä sieltä herättämättä ranskalaisen poliisin epäluuloa? Siinä on meillä tapaus, parahin Watson, jossa lain edustajat ovat meille yhtä vaarallisia kuin itse rikolliset. Kaikilla on käsi kohotettuna meitä vastaan ja kuitenkin ovat pelin edut suunnattomat. Jos minun onnistuu saada tämä asia päättymään suotuisasti, niin siitä tulee menestykseni huippukohta. Kas tässä on viimeinen ilmoitus rintamalta! Hän loi silmäyksen tiedonantoon, mikä oli lähetetty hänelle. Todellakin! Lestrade näyttää huomanneen jotain mielenkiintoista. Pane hattu päähäsi, Watson, niin lähdemme pienelle kävelylle Westminsteriin. Se oli ensimäinen käyntini rikoksen näyttämöllä – korkea, synkkä talo, jyrkkä, valtavasti vaikuttava kuin se vuosisata, jolla se oli rakennettu. Lestraden verikoirannaama katsahti meihin keskimmäisestä ikkunasta, ja hän otti meidät sydämellisesti vastaan kookkaan poliisikonstaapelin avattua meille portin ja päästettyä meidät sisään. Huone, jossa nyt olimme, oli juuri se, missä rikos oli tehty, mutta viimemainitusta ei ollut jäljellä muuta kuin ruma, säännötön läikkä matolla. Kysymyksessäoleva matto oli neliskulmainen kappale silkinsekaista villakangasta, joka oli levitetty keskelle permantoa, ja mattoa ympäröi leveä, kaunis, vanhanaikainen lattiapinta kirkkaiksi kiillotettuina ruutuina. Tulisijan yläpuolella riippui komeita aseita, ja yhtä näistä oli käytetty tuona kauheana yönä. Ikkunan luona oli loistelias kirjoituspöytä, ja kaikki huoneessa, taulut, nahat, verhot todistivat miltei naisellista ylellisyyshalua. – Oletteko nähneet Pariisin uutisia? kysyi Lestrade. Holmes nyökkäsi. – Ranskalaiset ystävämme näyttävät tällä kertaa osuneen naulan kantaan. Asia on kyllä aivan siten kuin he sanovat. Nainen koputti portille – tuli luultavasti odottamatta, sillä miehen elämä täällä ja Pariisissa pidettiin tarkoin erossa toisistaan. Mies päästi hänet sisään – eihän hän voinut antaa hänen seisoa kadulla. Nainen sanoi hänelle, kuinka oli päässyt hänen jäljilleen, soimasi häntä, sanat johtivat tekoon – tikari oli lähettyvillä, ja niin teki nainen lopun miehestä. Niin kovin helposti se ei kai kuitenkaan käynyt, sillä kaikki tuolit olivat tuossa yhdessä kasassa ja mies piti vielä kiinni tuolista, jolla hän kaiketi oli koettanut puolustaa itseään. Se on meille niin selvää kuin olisimme omin silmin nähneet sen. Holmes kohotti silmäkulmiaan. – Ja kuitenkin lähetitte hakemaan minua? – Niin kyllä, niin – se oli muusta syystä – pikkuasia, mutta sellainen, joka huvittaa teitä – ihmeellinen, niin, oikein sitä voisi kutsua eriskummalliseksi. Sillä ei ole mitään tekemistä pääasian kanssa – ei voi olla, se on aivan selvä. – No, mikä se sitten on? – Niin, kun tällainen rikos on tehty, olemme hyvin tarkkoja siinä, ettei mitään saa liikutella pois paikaltaan. Eikä täällä mitään ole muuteltukaan. Poliisi on vartioinut täällä yötä päivää. Tänä aamuna senjälkeen kun mies oli haudattu ja tutkimus pidetty – tässä huoneessa, tarkoitan – niin arvelimme, että voisimme hiukan siivota. Tämä matto ei ole, kuten näette, kiinninaulattu, vaan aivan irti! Nostimme sitä. – Me huomasimme – – Vai niin. Te huomasitte – Holmesin kasvot kuvastivat mitä suurinta jännitystä. – Niin, kas sitä ette voisi arvata, vaikka koettaisitte sata kertaa. Te näette tämän tahran matossa? Sen läpi on täytynyt tihkua verta aika paljon, eikö niin? – Kyllä, se on aivan varma. – Eikö ole hämmästyttävää, ettei valkeassa puussa maton alla ole minkäänlaista tahraa? – Ei tahraa? Mutta täytyy – – Niin, niin te sanotte, mutta siinä ei todellakaan ole tahraa. Hän tarttui maton kulmaan nostaen sitä – ja asia oli kuten hän oli sanonut. – Mutta nurja puoli on yhtä tahrainen kuin oikea. Joku merkki sen on täytynyt jättää. Lestrade ei voinut peittää ihastustaan aiheutettuaan päänvaivaa tälle kuuluisalle asiantuntijalle. – Nyt selitän teille, sanoi hän. On todellakin vielä yksi tahra, mutta se on aivan toisessa paikassa. Saatte itse katsoa. Näin sanoessaan hän käänsi ylös toisen osan mattoa, ja vanhanaikaisen lattian valkealla ruudulla oli todellakin suuri, punainen tahra. Miten selitätte tämän, herra Holmes? – Se on hyvin yksinkertaista. Molemmat tahrat olivat tietysti vastakkain, mutta mattoa on siirretty. Kun se on neliskulmainen ja irti permannosta, kävi se helposti päinsä. – Poliisi ymmärtää kyllä teiltä kysymättäkin, herra Holmes, että mattoa on siirretty. Se on aivan selvää, sillä tahrat peittävät toisensa kun ne asetetaan päällekkäin. Sitävastoin haluaisin tietää, '''kuka''' siirsi maton ja '''miksi''' hän sen teki. Minä näin Holmes’in ankarasta ilmeestä, että hän oli hyvin jännittynyt. – Kuulkaapas, Lestrade, sanoi hän, onko tuo käytävässä oleva konstaapeli ollut täällä vahdissa koko ajan? – On. – Noudattakaa silloin neuvoani ja kuulustelkaa häntä tarkoin. Ei meidän läsnäollessamme. Me jäämme tänne. Viekää hänet pihan puoleiseen huoneeseen. Voitte saada hänet jotenkin helposti tunnustamaan, jos olette yksin hänen kanssaan. Kysykää häneltä, kuinka hän uskalsi päästää ihmisiä sisään ja jättää heidät yksin tähän huoneeseen. Älkää kysykö, '''onko''' hän tehnyt niin. Pitäkää sitä aivan selvänä. Sanokaa hänelle '''tietävänne''', että joku on ollut täällä. Pankaa hänet lujille. Sanokaa hänelle, että täydellinen tunnustus on ainoa keino, joka voi hankkia anteeksiannon. Tehkää nyt niinkuin olen sanonut. – Totta tosiaan, minä pakotan hänet puhumaan, mitä hän tietää! selitti Lestrade. Hän ryntäsi halliin, ja hetkisen kuluttua kuulimme hänen huutavan ja ärjyvän talon takasivulle viettävässä huoneessa. – Nyt on tosi edessä, Watson, juuri nyt! puhkesi Holmes puhumaan fanaattisella innolla. Miehen miltei demooninen, jäykän pinnan alla piilevä voima purkautui äkkiä hyvin rajusti. Hän riuhtaisi maton lattialta, ja seuraavana hetkenä hän ryömi nelinkontin permannolla tutkien niitä puuruutuja, jotka matto oli peittänyt. Yksi niistä liikkui, kun hän pani kätensä sen reunaa vasten. Sen saattoi avata kuin laatikon kannen. Sen alla oli pienoinen syvennys. Holmes pisti innokkaasti kätensä siihen, mutta päästi pian senjälkeen valloille suuttumuksensa ja suuren pettymyksensä. Kun hän veti pois kätensä, oli se tyhjä. – Joudu, Watson! Laittakaamme kaikki taas paikoilleen! Puukansi laskettiin alas ja olimme töin tuskin ennättäneet levittää maton kohdalleen, kun Lestrade’n ääni kuului käytävästä. Kun hän tuli sisään, huomasi hän Holmesin nojaavan uunia vasten, alistuvaisena ja kärsivällisenä, koettaen salata haukotustaan. – Pyydän anteeksi, että olen antanut teidän odottaa, herra Holmes, sanoi hän. Teillä on ollut ikävä, sen huomaan, ja olette kyllästynyt koko tähän juttuun. Hän on kuitenkin tunnustanut. Tulkaa sisään, Mac Pherson, ja kertokaa nyt herroille, kuinka anteeksiantamattomasti olette käyttäytynyt. Kookas konstaapeli astui huoneeseen korvat kuumottaen ja katuvaisena. – Tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään väärää, sen vakuutan, sanoi hän. Nuori nainen koputti portille eilen illalla – sanoi erehtyneensä rakennuksesta. Ja sitten aloimme jutella. Sanonpa vain, että tuntuu hiukan yksinäiseltä kulkea ja paimentaa täällä kaiken päivää. – No, mitä sitten tapahtui? – Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty – väitti lukeneensa siitä sanomalehdistä. Hän oli hyvin kohtelias ja kelpo ihminen, ja minä arvelin, ettei ollut väärin antaa hänen kurkistaa huoneeseen. Kun hän huomasi tahran matolla, kaatui hän lattialle ja makasi siinä kuin kuollut. Juoksin hakemaan vettä, mutta en saanut henkeä häneen. Silloin menin kadunkulman ohi '''Murattiin''' hakemaan konjakkia, mutta ennenkuin olin tullut takaisin, oli naisraukka tullut jälleen tajuihinsa ja mennyt tiehensä. Hän häpesi kai, luulen minä, eikä kehdannut näyttää kasvojaan minulle. – Mutta mistä johtuu, että mattoa on muutettu? – Niin, se oli aivan sekaisin, kun tulin takaisin. Katsokaapas, hänhän kaatui sille ja lattia on niin liukas, eikä mikään pitänyt mattoa kiinni. Minä asetin sen paikoilleen jälkeenpäin. – Tästä voitte oppia, konstaapeli Mac Pherson, ettei käy päinsä pettää minua, sanoi Lestrade arvokkaasti. Luulitte kai, ettei rikkomustanne koskaan huomattaisi. Mutta silmäys mattoon sai minut heti vakuutetuksi siitä, että joku oli käynyt huoneessa. On onni teille, ettei täältä puutu mitään. Muussa tapauksessa olisi teidän käynyt huonosti. Pyydän anteeksi, herra Holmes, että olen vaivannut teitä tällä tyhjänpäiväisellä asialla, mutta arvelin, että teitä mahdollisesti huvittaisi nähdä, että tahrat eivät peittäneet toisiaan. – Se oli todellakin sangen mielenkiintoista. Eikö tuota naista ole näkynyt täällä sen kerran jälkeen, konstaapeli? – Ei, herra Holmes, hän ei ole ollut täällä senjälkeen. – Kuka hän oli? – En tiedä hänen nimeään. Hän tuli jonkun konekirjoitusilmoituksen johdosta ja erehtyi talonumerosta – hyvin hauska ja soma nuori nainen, sen vakuutan. – Oliko hän pitkä? Kaunis? – Kyllä, kaikin mokomin, sir. Hän oli hyvin kookas ja hyvännäköinen. Kiltti konstaapeli, enkö minä saa katsoa huoneeseen? sanoi hän. Hänellä oli niin hauska ja kohtelias käytös, ja minä ajattelin, ettei siinä ole mitään pahaa, jos annan hänen kurkistaa ovesta. ~- Miten hän oli puettu? – Siististi ja huolellisesti, sir. Hänellä oli yllään jalkoihin asti ulottuva vaippa. – Mihin aikaan hän oli täällä? – Silloin alkoi juuri hämärtää. Lyhtyjä sytytettiin parhaillaan, kun palasin konjakkia hakemasta. – Hyvä on, sanoi Holmes. Tule nyt, Watson. Meillä on tärkeämpiä asioita toimitettavana toisella taholla. Kun jätimme talon, jäi Lestrade huoneeseen, ja katuvainen konstaapeli avasi portin päästääkseen meidät ulos. Holmes kääntyi kynnyksellä ja piti jotakin koholla kädessään. Konstaapeli tuijotti siihen. – Mitä ihmettä minä näenkään! puhkesi hän puhumaan äärettömän hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoistaan. Holmes pani sormen huulilleen, pisti taas kätensä liivintaskuun ja purskahti nauramaan, kun tulimme kadulle. Oivallista! sanoi hän. Usko minua, Watson ystäväni, pian nousee esirippu viimeisen näytöksen edestä. Sinua ilahduttanee kuulla, ettei tule mitään sotaa, ettei vapaasukuinen herra Trelawney Hope ole kärsivä mitään vauriota loistavalla urallaan, ettei harkitsematon hallitusmies saa rangaistusta varomattomuudestaan, ettei pääministeri saa mitään Euroopan selkkausta selviteltäväkseen, ja jos me vain käytämme pientä viisautta ja tahdikkuutta, niin ei kenellekään tule oikeastaan mitään pahaa tästä, joka osoittautui todellakin sangen rumaksi jutuksi. Mieleni täytti ihailu tätä erinomaista miestä kohtaan. – Olet ratkaissut arvoituksen! huudahdin. – Se on liian paljon, Watson. Vielä on edessämme muutamia epäselviä kohtia. Mutta meidän on onnistunut päästä niin pitkälle, että on oma vikamme, ellemme saa selville myös jälelläolevaa. Nyt menemme suoraan Whitehall Terrace’iin ja saatamme asian huippukohtaansa. Kun tulimme siihen taloon, missä Euroopan asiain ministerillä oli asuntonsa, kysyi Sherlock Holmes lady Hilda Trelawney’ta. Tämä pyysi meidät arkihuoneeseen. – Herra Holmes! puhkesi talon valtiatar puhumaan ja punastui suuttumuksesta. Teette todellakin hyvin huonosti ja epäystävällisesti. Minä halusin, kuten nimenomaan sanoin teille, pitää salassa käyntini teidän luonanne, jottei mieheni saisi sitä käsitystä, että minä sekaannun hänen asioihinsa. Ja sitten te paljastatte minut tulemalla tänne ja siten avoimesti näyttämällä, että meillä on jotain tekemistä toistemme kanssa. – Onnettomuudeksi ei minulla ollut muuta keinoa, hyvä rouva. Olen saanut tehtäväkseni hankkia takaisin tämän äärettömän tärkeän paperin. Minun täytyy siksi pyytää teitä, lady Hope, antamaan se minun käsiini. Hän ponnahti ylös tuolilta ja kaikki väri katosi hänen kauniilta kasvoiltaan. Katse tuli lasimaiseksi, hän horjui – luulin, että hän pyörtyisi. Voimakkaalla ponnistuksella onnistui hänen kuitenkin voittaa kauhunsa, ja ääretön hämmästys ja suuttumus karkoittivat kaikki muut ilmeet hänen kasvoiltaan. – Te – te loukkaatte minua, herra Holmes. – Kas niin, hyvä rouva, se ei hyödytä mitään. Antakaa minulle kirje. Lady syöksähti kellonnyörin luo. – Hovimestari ajaa teidät ulos. – Älkää soittako, lady Hilda. Jos sen teette, ovat kaikki ponnistukseni häväistysjutun välttämiseksi olleet hyödyttömiä. Antakaa minulle kirje, niin kaikki korjautuu jälleen. Jos tahdotte toimia minun '''kanssani''', järjestän kaikki. Mutta jos toimitte minua '''vastaan''', niin minun täytyy paljastaa teidät. Ylpeänä kuin kuningatar ja uhmaten seisoi rouva siinä ja katseli Holmes’ia ikäänkuin lukeakseen hänen sisintään. Hänen kätensä piteli kellonnyöriä, mutta hän jätti soittamisen. – Te koetatte pelottaa minua, sanoi hän. Ei ole miehekästä, herra Holmes, tulla tänne uhkaamaan naista. Te väitätte tietävänne jotain. Mitä tiedätte? – Pyydän, hyvä rouva, istuutukaa. Loukkaisitte itsenne, jos nyt kaatuisitte. En sano sanaakaan, ennenkuin olette istuutunut. Kiitos. – Annan teille viisi minuuttia, herra Holmes. – Yksi riittää, lady Hilda. Minä tiedän, että kävitte Eduardo Lucas’in luona, että annoitte hänelle tuon asiakirjan, ja että teidän onnistui eilen illalla nokkelalla tavalla jälleen päästä huoneeseen. Tiedän edelleen, että silloin otitte kirjeen maton alta siitä paikasta, jonne se oli piilotettu. Lady Hilda tuijotti häneen ja tuli aivan tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. Hän nieli nielemistään, ennenkuin sai puhutuksi. – Te olette hullu, herra Holmes – te olette hullu! huudahti hän viimein. Holmes otti pahvipalan taskustaan. Se oli valokuvasta leikattu naisenpää. – Olen kantanut tätä mukanani ajatellen että siitä voisi olla hyötyä, sanoi hän. Poliisikonstaapeli tunsi sen. Rouva veti henkeä, ja hänen päänsä painui tuolin selkänojaa vasten. – Kas niin, lady Hilda, teillähän on kirje. Asia voitanee vielä järjestää. En tahdo aiheuttaa teille mitään ikävyyksiä. Velvollisuuteni on täytetty, kun olen palauttanut kadonneen kirjeen miehellenne. Noudattakaa neuvoani ja olkaa suora minua kohtaan. Se on ainoa pelastusmahdollisuus. Hänen rohkeutensa oli ihailtava. Hän piti vielä puoliaan. – Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, te olette jonkun merkillisen harhaluulon vallassa. Holmes nousi tuoliltaan. – Surkuttelen teitä, lady Hilda, sanoi hän. Olen tehnyt kaikkeni pelastaakseni teidät, mutta nyt näen, että se on ollut turhaa. Hän soitti kelloa. Hovimestari tuli sisään. – Onko herra Trelawney kotona? – Hän tulee neljännestunnin kuluttua, sir. Holmes katsoi kelloaan. – Vai niin, se kestää neljännestunnin, sanoi hän. Hyvä. Minä odotan. Hovimestari oli tuskin ehtinyt sulkea oven jälestään, kun lady Hilda heittäytyi polvilleen Holmes’in eteen, kädet ojennettuina ja kauniit, kyynelten kostuttamat kasvot häneen päin kääntyneinä. – Armahtakaa minua, herra Holmes, armahtakaa minua! rukoili hän aivan suunniltaan. Älkää Jumalan tähden kertoko sitä hänelle. Minä rakastan häntä niin sydämellisesti. En tahdo luoda pienintäkään varjoa hänen elämäänsä, ja tiedän että tämä murtaisi hänen jalon sydämensä. Holmes riensi nostamaan naisraukan pystyyn. – Olen kiitollinen, hyvä rouva, sanoi hän, että olette malttanut mielenne, vaikka se onkin melkein myöhäistä. Meillä ei ole hetkeäkään hukattavissa. Missä kirje on? Lady Hilda kiiruhti kirjoituslippaalleen, avasi sen ja otti esiin pitkän, sinisen käärön. – Tässä se on, herra Holmes. Toivon etten olisi koskaan nähnyt sitä. – Kuinka nyt palauttaisimme sen? mutisi Holmes. Nopeasti! Meidän täytyy keksiä jokin keino. Missä talletuslipas on? – Se on makuuhuoneessa. – Mikä harvinainen onni! Hakekaa joutuin se, hyvä rouva. Hetken kuluttua tämä palasi kantaen litteätä, punaista laatikkoa kädessään. – Kuinka saitte sen auki ensi kerralla? Teillä on luonnollisesti väärä avain. Sitä arvelinkin. Avatkaa laatikko! Lady Hilda veti esiin pienen avaimen, jonka hän oli kätkenyt pukunsa miehustan alle. Kansi ponnahti auki! Lipas oli täynnä papereita. Holmes pisti sinisen käärön kasan keskelle, erään toisen asiakirjan lehtien väliin. Lipas suljettiin jälleen, lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen. – Nyt hän saa tulla, koska haluaa, sanoi Holmes. Meillä on vielä aikaa kymmenen minuuttia. Olen tehnyt parhaani suojellakseni teitä, lady Hilda. Vastapalvelukseksi käyttänette tuon hetkisen kertomalla minulle tämän hyvin merkillisen jutun todellisen tarkoituksen. – Herra Holmes, kerron teille kaikki, huudahti hän. Voi, herra Holmes, mieluummin hakkaisin oikean käteni poikki kuin aiheuttaisin hänelle hetkenkään surun. Koko Lontoossa ei ole toista naista, joka rakastaisi miestään niinkuin minä, mutta jos hän tietäisi, kuinka olen menetellyt – kuinka minun on täytynyt menetellä, ei hän antaisi minulle koskaan anteeksi. Hänen käsityksensä kunniasta on nimittäin sellainen, ettei hän koskaan unohtaisi tai antaisi anteeksi pienintäkään poikkeamista siltä tieltä. Auttakaa minua, herra Holmes! Minun onneni, hänen onnensa, niin, meidän elämämme on kyseessä! – Joutukaa, hyvä rouva, meillä ei ole paljon aikaa! – Oli eräs kirje, herra Holmes, eräs varomaton kirje, jollaisen ajattelematon, rakastava tyttö saattaa kirjoittaa. En tarkoittanut mitään pahaa, mutta mieheni olisi pitänyt sitä rikollisena. Jos hän olisi saanut lukea sen kirjeen, olisi hänen luottamuksensa minuun ollut ainaiseksi mennyttä. Siitä on vuosikausia, kun sen kirjoitin, ja olin unohtanut koko asian. Mutta sitten eräänä päivänä saan sanoman tuolta Lucas’ilta, joka ilmoittaa, että kirje on joutunut hänen käsiinsä ja että hän aikoo näyttää sen miehelleni. Rukoilin, ettei hän tekisi sitä, vetosin hänen sääliinsä. Hän vastasi, että saisin kirjeen takaisin, jos hankkisin hänelle erään asiakirjan, jonka hän tarkoin kuvasi ja joka oli mieheni talletuslippaassa. Hänellä oli departementissa joku urkkija, joka oli ilmoittanut hänelle asiakirjan olemassaolon. Hän vakuutti minulle, ettei sen luovuttaminen vahingoittaisi miestäni. Kuvitelkaa itseänne minun asemassani! Mitä minun tuli tehdä? – Uskoutua miehellenne. – En voinut sitä, herra Holmes, en voinut. Toisella puolen varma onnettomuus, toisella taas – kuinka pahalta saattoikin näyttää ottaa miehensä papereita – kuitenkin vain poliittinen seuraamus, jonka laajakantoisuus oli minulle tuntematon, samalla kun täysin käsitin, mitä kadotin menettäessäni mieheni rakkauden ja luottamuksen. Annoin vietellä itseni, herra Holmes. Otin vahajäljennöksen tuosta avaimesta, ja tuo Lucas hankki minulle kaksoiskappaleen. Avasin mieheni talletuslippaan, otin paperin ja vein sen Godolphin Street’ille. – Mitä siellä tapahtui? – Sopimuksemme mukaisesti koputin portille. Lucas tuli ja avasi. Seurasin häntä hänen huoneeseensa, mutta jätin hallin oven raolleen, sillä pelkäsin olla yksin miehen kanssa. Muistin nähneeni erään naisen talon lähellä sisään mennessäni. Asiamme oli pian suoritettu. Minun kirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään. Luovutin hänelle asiakirjan, ja hän antoi minulle kirjeen. Silloin kuului melua portilta, askelia käytävästä. Lucas nosti kiireesti maton kulmaa, heitti asiakirjan lattiassa olevaan koloon ja pani maton taas paikoilleen. Se mitä senjälkeen tapahtui, tuntuu minusta kauhealta unelta. Näin tummat, raivon vääristämät kasvot ja kuulin naisen äänen huutavan ranskaksi: ”En ole turhaan vakoillut. Viimeinkin tapaan sinut hänen seurassaan!” Syntyi raju taistelu. Näin miehellä tuolin iskuun kohotettuna, veitsi välkkyi naisen kädessä. Syöksyin pois noiden hurjien ihmisten luota, juoksin kadulle, ja vasta aamulla sain sanomalehdestä tietää, kuinka kauhealla tavalla tuo kohtaus oli päättynyt. Yöllä tunsin itseni onnelliseksi, sillä kirjeeni oli hallussani enkä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi mukanaan. Vasta seuraavana aamuna selvisi minulle, että olin aivan yksinkertaisesti vaihtanut huoleni toiseen. Mieheni tuska tuon paperin menettämisen johdosta koski minuun syvästi. Vaivoin saatoin pidättäytyä heittäytymästä hänen jalkoihinsa ja kertomasta kaikkea. Mutta se olisi johtanut tuon menneen tunnustamiseen. Kävin luonanne sinä päivänä saadakseni oikean käsityksen rikkomukseni laajuudesta. Siitä lähtien kohdistui ponnistukseni tuon miehelleni niin tärkeän paperin takaisinhankkimiseen. Se oli varmasti vielä siellä, minne Lucas oli sen kätkenyt, ennenkuin tuo kauhea nainen tuli huoneeseen. Jollei hän olisi tullut, en olisi koskaan saanut tietää tuota kätköpaikkaa. Kuinka nyt pääsisin huoneeseen? Kaksi päivää pidin paikkaa silmällä, mutta portti oli aina suljettu. Eilen illalla tein viimeisen yrityksen. Miten menettelin ja kuinka onnistuin, sen tiedätte jo. Otin paperin mukaani ja ajattelin hävittää sen, sillä en ymmärtänyt, kuinka voisin panna sen takaisin tunnustamatta miehelleni, mitä olin tehnyt. Voi! Nyt kuulen varmasti hänen askeleensa portaista. Euroopan asiain ministeri syöksyi kiivaasti huoneeseen. – Onko teillä mitään ilmoitettavaa minulle, herra Holmes? huudahti hän innokkaasti. – Minulla '''on''' todellakin hiukan toivoa. – Jumalalle kiitos siitä! Huomasi, että hän tuli säteilevän iloiseksi. Pääministeri syö lunchin minun kanssani. Hän saa kai ottaa osaa toiveisiinne? Hänellä on teräksiset hermot, mutta tiedän, että hän on saanut tuskin unenhiventäkään silmiinsä tuon kauhean tapahtuman jälkeen. Jacobs, pyytäkää pääministeriä tulemaan tänne. – Mitä sinuun tulee, rakkaani, niin nyt on kysymys politiikasta. Muutamien minuuttien kuluttua tulemme luoksesi ruokasaliin. Pääministerin käytös oli hillitympää, mutta hänen silmiensä loisteesta ja laihojen käsiensä hermostuneesta nykimisestä päätin, että hän otti osaa nuoren virkaveljensä jännitykseen. – Oletan, että teillä on jotain ilmoitettavaa meille, herra Holmes? sanoi hän. – Se on toistaiseksi suorastaan negatiivista laatua, vastasi ystäväni. Olen kysellyt joka taholta, missä mainittu asiakirja mahdollisesti voisi olla, ja olen varma siitä, ettei mitään ole pelättävissä. – Mutta se ei riitä, herra Holmes. Emme voi alituisesti kulkea kuin tulivuoren huipulla. Meidän täytyy saada jotain varmaa, johon voimme turvautua. – Toivon, että saamme. Sentähden olen juuri tullut tänne. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä varmempi olen siitä, että kirje ei ole ollenkaan lähtenyt tästä talosta. – Herra Holmes! – Jos se olisi otettu, niin kyllä se olisi tullut tunnetuksi tähän mennessä. – Mutta miksi olisi joku ottanut sen ja kätkenyt tänne? – En ole niin varma siitä, että kukaan on ottanutkaan sitä. – Kuinka se silloin olisi voinut joutua pois talletuslippaasta? – En ole niin varma siitä, että se on joutunut pois talletuslippaasta. – Herra Holmes, leikinlaskunne ei ole paikallaan. Voin vakuuttaa teille, että se ei ole lippaassa. – Oletteko tarkastanut sitä tiistaiaamun jälkeen? – En, mitä se hyödyttäisi? – Voisihan olla mahdollista, ettette sattunut huomaamaan tuota kirjettä. – Mahdotonta. – Mutta minä en tunne itseäni oikein vakuutetuksi. Sellaista voi sattua, sen tiedän. Lippaassahan on kai muitakin papereita. Se on voinut joutua niiden väliin. – Se oli ylinnä. – Mutta se on voinut pudota alas, jos joku on ravistanut lipasta. – Ei, minähän tyhjensin koko laatikon. – Siitä asiasta voimme pian ottaa selvän, Hope, sanoi pääministeri. Käskekää tuomaan lipas tänne. Ulkoasiainministeri veti kellonnyöristä. – Jacobs, hae talletuslipas. Sehän on kyllä ajan tuhlaamista, mutta koska niin haluatte, niin olkoon menneeksi. Kiitos, Jacobs. Pane se tuohon. Kannan aina avainta kellonvitjoissani. Kas, tässä ovat paperit. Lordi Merrow’in kirje, raportti sir Charles Hardy’lta, nootti Belgradista, venäläis-saksalaisten viljaverojen noteeraus, kirje Madridista, nootti lordi Flowers’ilta – ja – mitä minä näen? Mitä tämä on? Lordi Bellinger! Lordi Bellinger! Pääministeri tempasi sinisen käärön hänen kädestään. – Niin, – siinä se on – ja kirje on vahingoittumaton. Hope, onnittelen teitä. – Kiitos, kiitos! Mikä taakka putosikaan sydämeltäni. Mutta tämä on aivan käsittämätöntä – mahdotonta. Herra Holmes, te olette ihmeittentekijä, taikuri. Kuinka saatoitte tietää, että se oli lippaassa? – Koska tiesin, ettei sitä ollut missään muualla. – En usko silmiäni! Hän syöksyi ovelle. Missä on vaimoni? Saan sanoa hänelle, että kaikki on jälleen hyvin. Hilda! Hilda! kuulimme hänen huutelevan portaissa. Pääministeri katsoi Holmes’ia ja vilkutti silmiään. – Kuulkaapa nyt, herra Holmes, sanoi hän, tässä on jotain takana. Kuinka kirje joutui takaisin lippaaseen? Holmes käänsi hymyillen kasvonsa pois päin. Hän ei kestänyt noiden ihmeellisten silmien terävää katsetta. – Myöskin meillä on omat diplomaattiset salaisuutemme, sanoi hän ottaessaan hattunsa ja mennessään ovelle. '''Lähde:''' Doyle, A. Conan 1927: ''Valtiosalaisuus: ynnä muita salapoliisikertomuksia''. Suomennos. Carl Geislerin kustannustoimisto, Helsinki. [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[Luokka:Novellit]] [[en:The Adventure of the Second Stain]] 3586 6695 2006-10-14T14:36:08Z Nysalor 5 Palautus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Seikkailu Norwoodissa. |alaotsikko= |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} – Rikosasiain erikoistuntijan kannalta katsoen, sanoi Sherlock Holmes, on Lontoosta professori Moriarty vainajan kuoleman jälkeen tullut jokseenkin ikävä kaupunki. – Luulen, ettet tapaa montakaan säädyllistä kansalaista, jotka myöntäisivät sinun olevan siinä oikeassa, vastasin minä. – Niin no, en saa olla itsekäs, sanoi hän hymyillen työntäessään tuolinsa taaksepäin aamiaispöydästä noustessaan. Yhteiskunta on tietysti voittanut eikä kukaan menettänyt lukuunottamatta tuota spesialisti raukkaa, jonka toimintakausi on ohi. Kun professori oli elossa, antoivat edes aamulehdet rajattomia mahdollisuuksia. Usein oli ainoastaan mitä vähäpätöisin jälki, Watson, heikoin viittaus, ja kuitenkin oli siinä kylliksi ilmaisemaan minulle, että suuret, pahat aivot olivat pelissä mukana, samoinkuin vähäisinkin värinä verkon langoissa muistuttaa, että ilkeä hämähäkki väijyy sen keskellä. Pikkuvarkaudet, äkilliset hyökkäykset, tarkoituksettomat väkivallanteot – niiden kaikkien yhteisenä alkuna voitiin pitää tuota miestä, jolla oli johto. Niille, jotka tutkivat korkeampaa rikosmaailmaa, ei mikään Euroopan kaupunki tarjonnut niin monia mahdollisuuksia kuin Lontoo. Mutta nyt – Hän kohautti hartioitaan surkutellessaan koomillisesti asiantilaa, jonka aikaansaamiseen hän itse oli niin suuressa määrässä vaikuttanut. Puheenaolevaan aikaan oli Holmes ollut kotona muutamia kuukausia katoamisensa jälkeen, ja minä olin hänen toivomuksestaan myynyt praktiikkani ja ottanut jälleen haltuuni osani vanhasta asunnostamme Baker Street’in varrella. Eräs nuori lääkäri, nimeltä Verner, oli ostanut minun vähäisen Kensington-praktiikkani ja maksanut siitä hämmästyttävän auliisti korkeimman hinnan, minkä olin uskaltanut pyytää – seikka, mikä kuitenkin selvisi muutamia vuosia myöhemmin, jolloin sain tietää, että Verner oli Holmes’in kaukainen sukulainen ja että juuri viimemainittu oli hankkinut hänelle rahat. Ne kuukaudet, mitkä nyt olimme asuneet yhdessä, eivät olleet niin seikkailuköyhiä kuin hän oli sanonut, sillä selaillessani muistiinpanojani huomasin, että juuri siihen aikaan liittyi niihin varapresidentti Murillo’n juttu ja samoin tuo huomiota herättänyt hollantilaisen höyrylaiva Frieslandin tapahtuma, joka oli vähällä maksaa henkemme. Holmes’in kylmä ja ylpeä luonne nousi kumminkin vastustamaan kaikkea, millä oli yleisen suosion hahmo, ja hän kielsi minua hyvin jyrkästi kertomasta enää mitään hänestä, hänen menettelytavoistaan tai menestyksestään – mikä kielto, kuten aikaisemmin olen maininnut, vasta äskettäin kumottiin. Kummallisen väitteensä lausuttuaan oli Sherlock Holmes nojautunut tuolinsa selkänojaa vasten ja avasi juuri aamulehteä, kun huomiomme kiintyi pelottavaan ovikellon soittoon, jota heti seurasi kova, rummuttava ääni ikäänkuin joku olisi jyskyttänyt nyrkeillään ulko-ovea. Kun tämä oli avattu, kuului ryntäys eteiseen ja nopeita askeleita portaista, ja hetkeä myöhemmin syöksyi huoneeseen läähättäen nuori, kalpea, hurjakatseinen mies, tukka epäjärjestyksessä. Hän katsoi meitä vuoroin kumpaakin, ja kun mekin puolestamme katselimme häntä, huomasi hän, että hänen täytyi selittää vähemmän juhlallinen sisääntulotapansa. – Olen pahoillani, herra Holmes, sanoi hän, mutta älkää moittiko minua. Olen vähällä tulla hulluksi. Herra Holmes, minä olen onneton John Hector Mc Farlane. Hän sanoi tämän ikäänkuin pelkästään hänen nimensä selittäisi sekä hänen käyntinsä että hänen esiintymisensä, mutta minä saatoin Holmes’in kysyvästä kasvojenilmeestä huomata, että nimi oli yhtä tuttu hänelle kuin minullekin. – Ottakaa paperossi, herra Mc Farlane, sanoi hän ja työnsi laatikon hänen eteensä. Olen varma siitä, että ystäväni tri Watson on antava teille jotain rauhoittavaa lääkettä kiihtymyksenne karkoittamiseksi. Ilma on ollut niin lämmin viime päivinä. Mutta jos nyt tunnette itsenne tyynemmäksi, niin olisin iloinen, jos istuisitte tuohon tuoliin ja kertoisitte meille hitaasti ja levollisesti kuka olette ja mitä haluatte. Mainitsitte nimenne ikäänkuin minä tuntisin sen, mutta vakuutan, että lukuunottamatta epäilemättömiä tosiseikkoja, että olette nuorimies, asianajaja, vapaamuurari ja astman vaivaama, en tiedä kerrassaan mitään teistä. Koska olin perehtynyt ystäväni menettelytapoihin, ei minun ollut vaikea seurata hänen johtopäätöksiään ja panna merkille nuoren miehen järjestämätön vaatetus, hänen lakiasiakirjakäärönsä, vapaamuurarimerkkinsä ja kiivas läähätyksensä. Hän sitävastoin tuijotti meihin aivan ällistyneenä. – Niin, olen kaikkea, mitä sanotte, herra Holmes, ja lisäksi olen tätä nykyä Lontoon onnettomin olento. Älkää taivaan tähden paljastako minua, herra Holmes! Jos ne tulevat vangitsemaan minua, ennenkuin olen lopettanut kertomukseni, niin toimittakaa minulle aikaa koko totuuden kertomiseen. Voisin mennä iloiten vankilaan, jos tietäisin teidän sen ulkopuolella työskentelevän hyväkseni. – Vangitsemaan teidät! huudahti Holmes. Tämähän on hyvin hauskaa – mielenkiintoista, tarkoitan. Mistä syystä odotatte vangitsemistanne? – Minua syytetään Jonas Oldacre’n murhasta Lower Norwood’issa. Holmes’in ilmeikkäät kasvot saivat myötätuntoisen piirteen, jossa pelkään olleen hitusen tyydytystä. – Voi varjelkoon, sanoi hän, vain muutamia minuutteja sitten, aamiaisella, sanoin ystävälleni tri Watson’ille, että sanomalehdissämme ei enää esiinny huomiota herättäviä tapauksia. Vieraamme ojensi vapisevan kätensä ja otti Daily Telegraphin numeron, joka oli Holmes’in polvilla. – Jos olisitte katsonut tätä, sir, sanoi hän, olisitte yhdellä silmäyksellä huomannut sen asian, jonka vuoksi olen tullut tänne. Luulin nimeni olevan jokaisen huulilla. Hän levitti auki sanomalehden ja etsi kyseessäolevan artikkelin. – Tässä se on ja luvallanne luen sen teille. Kuulkaa, herra Holmes! Otsakkeet kuuluvat näin: ”Salaperäinen rikos Lower Norwood’issa. Hyvin tunnetun rakennusmestarin katoaminen. Murha ja murhapolttoko? Johtolanka rikollisen löytämiseksi.” Sitä johtolankaa seuraavat he jo ja tiedän, että se johtaa pettämättömästi minuun. Minua on seurattu London Bridge-asemalta asti ja olen varma siitä, että he odottavat vain vangitsemismääräystä pidättääkseen minut. Se on särkevä äitini sydämen! Se on särkevä äitini sydämen! Hän väänteli käsiään epätoivoissaan ja horjahti takaperin tuoliinsa. Minä katselin uteliaasti tuota miestä, jota syytettiin törkeästä rikoksesta. Hän oli vaalea ja parraton ja miellyttävän, vaikkakin hiukan velton näköinen sinisine silmineen ja pehmeine, tunteellisine suineen. Hänen ikänsä lienee ollut noin 27 vuotta; hänen pukunsa ja käytöksensä olivat gentlemannin. Hänen vaalean kesäpalttoonsa taskusta pisti esiin se paperirulla, mikä ilmaisi hänen ammattinsa. – Saamme käyttää sen ajan, mikä meillä on, sanoi Holmes. Watson, ole hyvä, ota lehti ja lue kyseessäoleva artikkeli. Lihavilla kirjaimilla painettujen otsakkeitten alta, jotka asiakkaamme oli lukenut, luin seuraavan merkillisen selostuksen. : ”Viime yönä tai varhain tänä aamuna sattui Lower Norwood’issa tapaus, joka viittaa, kuten on pelättävissä, törkeään rikokseen. Herra Jonas Oldacre on hyvin tunnettu mies tässä esikaupungissa, jossa hän on useita vuosia toiminut rakennusmestarina. Herra Oldacre on vanhapoika, 52 vuotta vanha ja asuu Deep Dene House’ssa Sydenham-osassa samannimisen kadun varrella. Maineensa mukaan hän on tavoiltaan omituinen mies, salaperäinen ja seuraa karttava. Muutamia vuosia sitten hän vetäytyi syrjään liikeasioista, joilla hänen kerrottiin koonneen melkoisen omaisuuden. Pieni lautatarha sijaitsee kuitenkin edelleenkin talon takasivulla, ja yöllä klo 12:n tienoissa tehtiin hälyytys, että eräs lautapino oli tulessa. Palokunta oli pian paikalla, mutta kuivat tarvepuut paloivat hyvin nopeasti, ja oli mahdotonta sammuttaa tulta ennenkuin pino oli pohjiaan myöten palanut poroksi. Tämä tapahtuma ei ollut sinänsä mikään tavaton, mutta uudet seikat viittaavat vakavaan rikokseen. Herätti ihmettelyä, ettei omistaja ollut paikalla läsnä, ja tutkittaessa huomattiin hänen kadonneen talosta. Hänen huoneensa tarkastus osoitti, että hänen vuoteensa oli koskematon, että eräs kaappi oli avattu, että joukko tärkeitä papereita oli hajallaan lattialla, ja lopuksi huomattiin murhaavan ottelun merkkejä. Löydettiin nimittäin verijälkiä sekä tamminen keppi, jonka sakarassa oli myös veritäpliä. Herra Jonas Oldacre’n tiedetään myöhään illalla vastaanottaneen makuuhuoneessaan erään vieraan, ja löydetyn kepin on todettu kuuluvan tälle henkilölle, joka on nuori lontoolainen asianajaja, nimeltä John Hector Mc Farlane, nuorempi osakas toiminimessä Graham & Mc Farlane, Graham Buildings n:o 426:ssa, E. C. Poliisilla on hallussaan todisteita, jotka selittävät sangen vakuuttavasti rikoksen vaikuttimen, ja joka tapauksessa on varmaa, että erittäin huomiota herättäviä paljastuksia on seuraava.” Tätä tiedonantoa täydensi jälkikirjoitus: : ”Sanomalehden ollessa juuri painokunnossa saapuu korviimme huhu, että herra John Hector Mc Farlane on äskettäin vangittu herra Jonas Oldacre’n murhasta. Joka tapauksessa on vangitsemismääräys annettu. Norwood’issa on tehty tärkeitä lisähuomioita. Paitsi taistelun merkkejä, joita tavattiin onnettoman rakennusmestarin huoneessa, on hänen alakerrassa sijaitsevan makuuhuoneensa ikkunoitten havaittu olevan auki ja ikkunalaudalla jälkiä ikäänkuin raskas esine olisi laahattu sen päällitse. Lopuksi on kaminan kivihiilituhkan seasta löydetty hiiltynyttä puuta. Poliisi on sitä mieltä, että on tapahtunut huomiota herättävä rikos, että uhri on lyöty kuoliaaksi omassa makuuhuoneessaan, että hänen paperinsa on varastettu ja että uhri on laahattu lautapinon luo, joka sitten on sytytetty palamaan rikoksen jälkien hävittämiseksi. Poliisitarkastus on uskottu tarkastaja Lestrade’lle Scotland Yard’ista, ja varmasti on hän suuren kokeneisuutensa avulla tuova selvyyttä tähän kauheaan murhenäytelmään.” Sherlock Holmes kuunteli suljetuin silmin tätä merkillistä artikkelia. – Tapaus on todellakin hyvin mielenkiintoinen, sanoi hän arvelevaan tapaansa. Saanko kaikkein ensiksi luvan kysyä teiltä, herra Farlane, mistä johtuu, että olette edelleen vapaana, vaikka näyttää olevan riittävästi todisteita teidän vangitsemiseksenne? – Minä asun vanhempieni kanssa Torrington Lodge’ssa, Blackheath’issa, herra Holmes. Mutta eilen, jolloin minulla oli myöhään illalla liikeasioita herra Oldacre’n kanssa, asetuin erääseen hotelliin Norwood’issa ja lähdin sieltä toimistooni. En tiennyt mitään koko tapahtumasta ennenkuin junassa istuessani luin tämän äsken kuulemanne. Huomasin heti vaarallisen asemani; kiiruhdin jättämään asian teidän haltuunne. En epäillytkään, ettei minua olisi vangittu joko kotonani tai konttorissa. Eräs mies seurasi minua London Bridge-asemalta saakka, ja olen varma... Jumalan tähden, mitä tämä on? Kuului kellonsoitto, jota välittömästi seurasivat raskaat askeleet portaissa. Hetkeä myöhemmin näyttäytyi vanha ystävämme Lestrade ovessa. Hänen takaansa näin vilaukselta kaksi univormupukuista poliisimiestä. – Herra John Hector Mc Farlane, sanoi Lestrade. Onneton asiakkaamme nousi aavemaisen kalpeana. – Vangitsen teidät herra Jonas Oldacre’n murhasta Lower Norwood’issa. Mc Farlane kääntyi meihin tehden epätoivoisen eleen ja vaipui murtuneena tuoliinsa. – Hetkinen, Lestrade, sanoi Holmes. Puolituntinen sinne tai tänne ei tuota teille vahinkoa enempää kuin hyötyäkään, mutta tämä herra antoi minulle juuri asiasta kuvausta, joka kenties auttaa meitä selvittämään sen. – En luule, että sen selvittäminen tuottaa enää mitään vaikeuksia, sanoi Lestrade hiukan ivallisesti. – Siitä huolimatta tahtoisin luvallanne kuulla hänen kertomuksensa. – Niin, herra Holmes, minun on vaikeata kieltää teiltä mitään, tehän olette auttanut meitä pari kertaa, ja siitä olemme Scotland Yard’issa teille kiitollisuudenvelassa. Mutta minun täytyy jäädä vankini luo ja neuvon häntä lausumaan ajatuksensa varovasti, sillä kaikki mitä hän sanoo, on todistava häntä vastaan. – En toivo muuta kuin saada selittää, sanoi asiakkaamme, ainoa pyyntöni on, että kuulette minua ja huomaatte selvän totuuden. Lestrade katsoi kelloaan. – Annan teille puoli tuntia, sanoi hän. – Ensiksi täytyy minun silloin ilmoittaa, alkoi Mc Farlane, että olin mitättömän vähän tuttu herra Oldacre’n kanssa. Hänen nimensä tiesin, sillä monta vuotta sitten olivat vanhempani tunteneet hänet, mutta senjälkeen olivat vuodet erottaneet heidät. Hämmästyin senvuoksi kovasti, kun hän eilen klo 3:n ajoissa astui Cityssä olevaan konttoriini. Mutta hämmästyin vielä enemmän, kun hän kertoi käyntinsä tarkoituksen. Hänellä oli kädessään joukko täyteenkirjoitettuja muistikirjan lehtiä – ne ovat tässä – ja hän pani ne pöydälle. – Tässä on testamenttini, sanoi hän. Toivon, että panette sen lailliseen muotoon, herra Mc Farlane, ja minä odotan, kunnes olette sen tehnyt. – Istuuduin kirjoittamaan sitä, ja voitte kuvitella hämmästystäni, kun huomasin hänen paria pienempää sijoitusta lukuunottamatta jättäneen kaikki minulle. Hän oli kummallinen, pieni mies, muistutti kärppää valkeine kulmakarvoineen, ja kun katsahdin häneen, huomasin hänen terävien, harmaanvihreitten silmiensä tarkastelevan minua viekkaan näköisinä. Voin tuskin uskoa silmiäni lukiessani testamentin määräyksiä, mutta hän selitti, että hän oli poikamies, jolla ei ollut sukulaisia elossa, että hän oli tuntenut vanhempani nuoruudessaan, että hän oli aina kuullut puhuttavan hyvää minusta ja oli varma siitä, että hänen rahansa joutuisivat hyviin käsiin. Enhän voinut muuta kuin änkyttää kiitokseni. Testamentti laadittiin asianmukaisesti, allekirjoitettiin ja kirjanpitäjäni todisti sen. Tässä se on laillisella paperilla ja tässä on luonnos. Herra Oldacre ilmoitti minulle sen jälkeen, että hänellä oli kotona joukko asiakirjoja – vuokrasopimuksia j. n. e. – joiden sisältöön minun tuli perehtyä. Hän väitti, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi ennenkuin kaikki oli kunnossa ja hän pyysi minua luokseen Norwood’iin samana iltana, että asia tulisi selväksi. Muista, poikani, sanoi hän, ei sanaakaan vanhemmillesi tästä ennenkuin kaikki on selvää. Toimitamme heille pienen yllätyksen. Hän oli hyvin innokas tällöin ja sai minut antamaan varman lupauksen. Voitte kuvitella, ettei minulla ollut halua kieltää häneltä mitään, mitä hän saattoi pyytää minulta. Hän oli minun hyväntekijäni ja tahdoin suorittaa pienimpiä yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä hän toivoi. Lähetin siis sähkösanoman kotiin ilmoittaen, että minulla oli tärkeitä asioita ja etten voinut sanoa, milloin tulisin kotiin. Herra Oldacre oli pyytänyt minut illalliselle luokseen klo 9:n ajoissa, sillä aikaisemmin hän ei voinut olla kotona. Minun oli kuitenkin hiukan vaikea löytää taloa, missä hän asui, joten kello oli melkein puoli 10 sinne tullessani. Tapasin hänet... – Hetkinen! sanoi Holmes. Kuka avasi oven? – Keski-ikäinen nainen, luultavasti hänen taloudenhoitajattarensa. – Ja hän myös sanoi teidän nimenne? – Niin, vastasi Mc Farlane. – Olkaa hyvä ja jatkakaa. Mc Farlane kuivasi kosteata otsaansa ja jatkoi kertomustaan. – Nainen opasti minut erääseen huoneeseen, jonne ateria oli katettu. Sitten herra Oldacre vei minut makuuhuoneeseensa, jossa oli iso kassakaappi. Tämän hän avasi ja otti esiin joukon papereita, jotka yhdessä tarkastimme. Lopetettuamme oli kello 11:n ja 12:n välillä. Hän huomautti silloin, ettei meidän tulisi herättää taloudenhoitajatarta, vaan neuvoi minua menemään ulos suuresta ikkunasta, joka oli ollut auki koko ajan. – Oliko ikkunanverho alhaalla? kysyi Holmes. – En ole varma siitä, mutta luulen, että se oli puoliksi alhaalla. Niin, nyt muistan kuinka hän veti sen kokonaan ylös voidakseen avata ikkunan. En voinut löytää keppiäni, ja hän sanoi: Vähät siitä, poikaseni, toivon tapaavani sinut usein nyt ja pidän keppisi siksi kunnes tulet sitä hakemaan. Lähtiessäni hän seisoi avoimen ikkunan ääressä, ja paperit olivat kasassa pöydällä. Oli liian myöhäistä päästäkseni Blackheath’iin, minkä johdosta vietin yöni Anerley Arms’issa enkä tiennyt mitään koko jutusta ennenkuin tänä aamuna. – Vieläkö haluatte kysyä jotain, herra Holmes? sanoi Lestrade, joka oli kuunnellut selitystä ilmeitten vaihdellessa hänen kasvoillaan. – En, en ennenkuin olen käynyt Blackheath’issa. – Tarkoitatte Norwood’issa, sanoi Lestrade. – Niin, Norwood’ia täytyi minun luonnollisesti tarkoittaa, sanoi Holmes epämääräinen hymy huulillaan. Lestrade oli oppinut useammista kokemuksista kuin hän tahtoi tunnustaa, että nämä terävät aivot saattoivat tunkea läpi asioitten, jotka kävivät yli hänen ymmärryksensä. Huomasin hänen katselevan uteliaasti ystävääni. – Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa kanssanne, herra Holmes, sanoi hän. Herra Mc Farlane, kaksi miestäni odottaa ovella ja alhaalla ovat vaunut. Poloinen nuori mies nousi ja meni ulos luoden meihin viimeisen rukoilevan katseensa. Konstaapelit veivät hänet ajoneuvoihin, mutta Lestrade jäi huoneeseen. Holmes oli koonnut paperiarkit, jotka muodostivat testamentin konseptin, ja tutki niitä ilmeisellä mielenkiinnolla. – Tässä asiakirjassa on muutamia omituisuuksia, Lestrade, vai kuinka? sanoi hän ja työnsi paperit tälle. Lestrade selaili niitä hämillään. – Voin lukea ensimmäiset rivit, sanoi hän, ja muutamia rivejä toisen sivun keskikohdalta ja pari lopusta. Ne ovat niin selviä kuin olisivat painetut, mutta niiden välillä olevat rivit ovat perin huonosti kirjoitetut ja kolmesta kohdasta en saa selvää ollenkaan. – Minkä johtopäätöksen teette siitä? – Niin, minkä '''te''' teette? – Että se on kirjoitettu junassa. Selvät kohdat junan seisoessa asemalla, ja niiden väliset, kaikkein huonoimmat paikat sen kulkiessa vaihdekiskojen yli. Asiaa ymmärtävä näkisi heti, että tämä on kirjoitettu esikaupunkilinjalla, koska ainoastaan suuren kaupungin läheisyydessä voi olla niin tiheässä asemia. Jos oletetaan, että koko matka kului kirjoittamiseen, niin juna oli pikajuna, joka pysähtyi vain kerran Norwood’in ja London Bridge’n välillä. Lestrade purskahti nauruun. – Olette liian terävä minun järjelleni, kun oikein alatte, herra Holmes, sanoi hän. Mitä tekemistä sillä on pääasian kanssa? – Kyllä, se täydentää nuoren miehen kertomusta sikäli kun saadaan tietää, että Jonas Oldacre kirjoitti testamentin eilisellä matkallaan. Tuntuu omituiselta, että joku henkilö kirjoittaa tuollaisen asiakirjan niin huolimattomasti; se viittaa siihen, ettei hän katsonut sillä olevan niin suurta käytännöllistä merkitystä. Jos joku kirjoittaisi testamentin, jonka hän ei luule mitään merkitsevän, niin hän tekisi sen juuri tuolla tavalla. – Niin, hän kirjoitti kuitenkin samalla kuolemantuomionsa, sanoi Lestrade. – Ohhoh, niinkö sanotte? – Niin, se on kai päivänselvää. On eräs nuori mies, joka saa äkkiä tietää, että jos muuan vanhempi mies kuolee, saa hän periä tämän omaisuuden. Mitä hän tekee silloin? Hän ei sano sanaakaan kellekään ihmiselle, vaan toimittaa niin, että hän jollakin verukkeella pääsee hyväntekijänsä luo illalla. Hän odottaa siksi kunnes ainoa talossa oleva sivullinen henkilö menee levolle, ja sitten hän murhaa miehen, polttaa hänen ruumiinsa lautapinossa ja asettuu läheiseen hotelliin. Verijäljet huoneessa ja kepissä ovat pieniä. On luultavaa, ettei hän uskonut verta vuotavan ensinkään, ja arveli tulen hävittävän kaikki rikoksen jäljet, joiden määrätyistä syistä täytyi viitata häneen. Eikö tämä ole kyllin selvää? – Minusta tuntuu siltä, parahin Lestrade, kuin se olisi hiukan liiankin selvää, sanoi Holmes. Teillä ei ole vähääkään mielikuvitusta muiden hyvien ominaisuuksienne lisänä. Mutta jos nyt hetkiseksi asettuisitte tuon nuoren miehen asemaan, valitsisitteko te rikoksen toimeenpanoon sen päivän illan, jolloin testamentti kirjoitettiin? Ettekö pelkäisi asettaa noita kahta tapahtumaa niin lähelle toisiaan? Ja valitsisitteko te tuollaisen tilaisuuden, kun tiedetään, että te olitte talossa, ja kun palvelijatar oli päästänyt teidät sisälle? Ja loppujen lopuksi, kun olette nähnyt niin paljon vaivaa ruumiin salaamiseksi, jättäisittekö silloin keppinne todistamaan, että te olette rikollinen? Myöntäkää, Lestrade, että se on hyvin epätodennäköistä. – Mitä keppiin tulee, herra Holmes, niin tiedättehän, että rikolliset usein tekevät kiihdyksissään tekoja, jotka rauhallinen ihminen jättäisi tekemättä. Hän luonnollisesti pelkäsi mennä takaisin huoneeseen. Antakaa minulle muuten parempi teoria kuin omani. – Voisin antaa teille niitä puolisen tusinaa, sanoi Holmes. Kas tässä esimerkiksi eräs hyvin todennäköinen ja uskottava. Annan sen teille lahjaksi. Vanha herra on jättänyt esiin epäilemättä arvokkaita asiakirjoja, maankiertäjä näkee ne ikkunasta, jonka verho on ainoastaan puoliksi alhaalla. Asianajaja menee ja maankiertäjä tulee sisään. Hän ottaa kepin, jonka saa näkyviinsä, tappaa Oldacre’n ja häviää poltettuaan ruumiin. – Minkä vuoksi maankiertäjä polttaisi ruumiin? – Minkä vuoksi Mc Fariane tekisi sen? – Siksi ettei ruumista löydettäisi. – Ehkä maankiertäjä tahtoi salata koko rikoksen. – Ja miksi hän ei ottanut mitään? – Koska asiakirjat olivat sellaisia, ettei hän voinut käyttää niitä. Lestrade pudisti päätään, vaikkakin hän tuntui minusta vähemmän varmalta kuin aikaisemmin. – Niin, herra Holmes, te voitte etsiä maankiertäjäänne ja me pidämme saaliimme siksi kunnes olette löytänyt hänet. Tulevaisuus näyttäköön, kumpi on oikeassa. Pankaa merkille eräs asia, herra Holmes! Mikäli tähän mennessä tiedämme, ei yhtään asiakirjaa ole viety, ja vankimme on koko maailmassa ainoa, jolla ei ollut syytä ottaa niitä, koska hän oli perillinen ja joka tapauksessa saisi ne. Ystäväni näytti miettiväiseltä kuullessaan tämän huomautuksen. – En tahdo kieltää, että tosiseikat näyttävät puhuvan teidän mielipiteenne puolesta, sanoi hän. Tahdoin vain osoittaa, että on muita yhtä todennäköisiä. Kuten sanotte, tulevaisuus ratkaiskoon sen. Hyvää aamupäivää! Päivän kuluessa pistäydyn Norwood’issa katsomassa kuinka puuhanne sujuvat. Salapoliisin mentyä nousi ystäväni ja alkoi tehdä valmistuksiaan reippaasti kuin ainakin mies, jolla on mieluisa tehtävä edessään. – Ensimäinen toimenpiteeni, Watson, sanoi hän vaihtaessaan takkia, on kuten sanoin matkustaa Blackheath’iin. – Ja miksei Norwood’iin? – Meillä on tässä yksityinen tapahtuma, joka tulee aivan toisen kintereillä. Poliisi tekee erehdyksen keskittäessään huomionsa jälkimäiseen, koska se sattumalta on selvästi rikollinen. Mutta minusta on ilmeisesti loogillista koettaa hiukan valaista edellistä tapahtumaa – omituista testamenttia, niin kiireesti laadittua ja niin odottamattoman perillisen eduksi. Se voi auttaa jälkimäisen selittämistä. Mutta tällä kertaa, rakas ystävä, et voi tehdä mitään. Ei ole odotettavissa pienintäkään vaaraa, muuten en ryhtyisi mihinkään ilman sinua. Kun tapaan sinut illalla, niin toivottavasti voin kertoa tehneeni jotain tämän onnettoman nuoren miehen hyväksi, joka on uskonut kohtalonsa minun käsiini. Oli jo myöhäistä ystäväni palatessa, ja minä saatoin nähdä hänen kalpeista ja väsyneistä kasvoistaan, ettei hänen toiveensa ollut täyttynyt. Kokonaisen tunnin hän haaveksi soitellen viuluaan ja koetti siten tyynnyttää mieltään. Viimein hän pani soittimen syrjään, ja alkoi yksityiskohtaisesti kuvailla onnettomuuksiaan. – Tämä menee hullusti, Watson – niin hullusti kuin voi mennä. En ole sanonut mitään Lestrade’lle, mutta itse asiassa en hetkeäkään usko, että hän on oikeilla jäljillä ja me väärillä. Koko vaistoni suuntautuu yhdelle taholle ja kaikki todisteet toiselle, ja pelkäänpä, ettei brittiläinen oikeus ole vielä ehtinyt niin pitkälle, että se antaa etusijan minun mielipiteelleni Lestrade’n tosiseikkojen rinnalla. – Menitkö Blackheath’iin? – Menin, Watson, menin sinne ja sain pian selville, että murhattu Oldacre oli oikea lurjus. Mc Farlane’n isä oli ulkona etsiskelemässä poikaansa ja äiti oli kotona – sievä, sinisilmäinen nainen, sillä kertaa erittäin levoton ja suuttunut. Hän ei luonnollisesti ottanut kuuleviin korviinsakaan mahdollisuutta, että poika olisi syyllinen. Hän ei ilmaissut vähintäkään hämmästystä tai surua vanhan Oldacre’n kuoleman johdosta. Päinvastoin hän puhui miehestä niin katkerasti, että hän siten tietämättään vahvisti Lestrade’n käsitystä asiasta, sillä jos hänen poikansa oli kuullut äitinsä puhuvan Oldacre’sta sillä tavalla, niin se herätti jo etukäteen hänessä vihamielisiä tunteita. ”Hän muistutti enemmän viekasta ja ilkeää apinaa kuin ihmistä”, sanoi hän, ”ja hän on ollut sellainen nuoruudestaan saakka.” – Tunnetteko sitten hänet? sanoin minä. – Kyllä, sangen hyvin, hän on oikeastaan ollut sulhaseni. Luojan kiitos, että ajoissa ymmärsin erota hänestä ja mennä naimisiin paremman, vaikkakin köyhemmän miehen kanssa. Olin kihloissa hänen kanssaan, kun sain kuulla liikuttavan jutun, kuinka hän oli päästänyt elävän kissan suureen lintuhäkkiin, ja senjälkeen en tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän haki jotain laatikostaan ja antoi minulle viimein naisen muotokuvan, joka oli turmeltu terävällä veitsellä. ”Tämä on oma kuvani,” sanoi hän. ”Hääpäivänäni sain sen häneltä tuollaisena ja samalla hän kirosi minut.” – Mutta lopuksi on hänen kuitenkin täytynyt katua, sanoin minä, koska hän on jättänyt omaisuutensa pojallenne. – Ei poikani enkä minä halua ottaa mitään Jonas Oldacre’lta, ei elävältä eikä kuolleelta, huudahti hän kiivaasti. Taivaassa on Jumala, herra Holmes, ja sama Jumala, joka on rangaissut tuota kovasydämistä miestä, on myös viimein osoittava, että poikani on viaton. No, minä tein muutamia kysymyksiä saadakseni olettamuksemme todistetuksi, mutta turhaan. Lopulta luovuin yrityksestä ja matkustin Norwood’iin. Talo, Deep Dene House, suuri, uudenaikainen, tiilikivinen huvilarakennus, sijaitsee tontin taemmassa osassa etuosan ollessa kenttänä, johon on istutettu laakeripuita. Oikealla vähän matkan päässä tieltä on lautatarha, jossa tulipalo oli ollut. Muistikirjani lehdelle tein luonnoksen ympäristöstä. Tämä vasemmalla oleva ikkuna kuuluu Oldacre’n huoneeseen. Tieltä saattaa nähdä sinne. Koko tämänpäiväisestä matkastani ei oikeastaan olekaan ollut muuta hyötyä kuin tämä pohjapiirros. Lestrade ei ollut siellä, mutta hänen ylikonstaapelinsa opasti minua paikalla. He olivat juuri tehneet suuren löydön. Palaneen puupinon tuhkasta he olivat löytäneet hiiltyneitä orgaanisia aineita ja sitäpaitsi muutamia metallipalasia. Minä tutkin ne tarkoin eikä ole epäilystäkään siitä, että jälkimäiset ovat housunnappeja. Lisäksi näin että yhdessä oli sana ”Hyams”, Oldacre’n räätälin nimi. Sitten tarkastin kentän hyvin huolellisesti löytääkseni jotakin jälkiä, mutta vallitseva kuivuus on tehnyt maan kovaksi. Ei ollut mitään huomionarvoista paitsi että ruumis tai jokin mytty on laahattu matalan, lautapinon suuntaan kulkevan pensasaidan läpi. Kaikki tämähän sopii poliisin mielipiteeseen asiasta. Kuljeskelin tunnin ajan tuolla kentällä elokuun auringon paahtaessa selkääni, mutta tuloksetta. No, tämän tappion kärsittyäni menin makuuhuoneeseen ja tarkastelin sitä. Veritäplät olivat hyvin pieniä ja mitättömiä, mutta epäilemättä tuoreita. Keppiä oli siirretty, mutta myöskin siinä olivat merkit pieniä. Keppi kuuluu asiakkaallemme, senhän hän myöntää itse. Matolla saattoi huomata kahden henkilön jälkiä, mutta ei kolmannen, mikä seikka on jälleen vastapuolen voitto. Koko ajan kerääntyi todisteita sille, kun taas minä en saanut ainoatakaan teoriani tueksi. Ainoastaan pienen toivonpilkkeen sain – eikä sekään johtanut mihinkään. Tutkin kassakaapin sisällön, josta suurin osa oli pantu pöydälle. Paperit oli suljettu sinetöityihin kirjekuoriin, joista konstaapelit olivat avanneet pari. Asiakirjoilla ei ollut, mikäli minä saatoin arvostella, mitään suurempaa arvoa eikä myöskään herra Oldacre’n pankkikirja osoittanut hänen asemaansa kovin loistavaksi. Mutta minusta tuntui, etteivät kaikki paperit olleet jälellä. Huomasin viittauksia muutamiin asiakirjoihin – ehkä kaikkein tärkeimpiin – joita en saattanut löytää. Jos voisimme näyttää toteen, että ne ovat poissa, kääntyisi Lestraden todistus häntä itseään vastaan, sillä ei kai kukaan varastaisi papereita, jotka hän vähän myöhemmin saisi periä? Lopuksi kun olin tarkastanut kaikki enkä mitään löytänyt, koetin onneani taloudenhoitajattaren luona. Rouva Lexington on hänen nimensä, pieni, tumma, vaitelias nainen epäluuloisine, kapeine silmineen. Jos hän tahtoisi, voisi hän kertoa meille jotain, siitä olen varma. Mutta hän vaikenee kuin muuri. Kyllä, hän oli päästänyt herra Mc Farlane’n sisään kello puoli 10. Hän toivoi, että hänen kätensä olisi halvaantunut ennenkuin hän teki sen. Hän oli mennyt vuoteeseen kello puoli 11. Hänen huoneensa oli talon toisessa päässä eikä hän voinut kuulla mitä tapahtui. Herra Mc Farlane oli jättänyt hattunsa ja, kuten hän luuli, keppinsä eteiseen. Hän oli herännyt meluun tulen levitessä. Hänen rakas isäntä raukkansa oli varmasti murhattu. Oliko isännällä vihollisia? Kyllä, kaikilla ihmisillähän on vihamiehiä, mutta herra Oldacre eli hyvin yksikseen ja tapasi ihmisiä ainoastaan liikeasioissa. Hän oli nähnyt napit ja oli varma siitä, että ne kuuluivat niihin vaatteisiin, jotka hänen isännällään olivat olleet yllä edellisenä päivänä. Lautapino oli hyvin kuiva, sillä ei ollut satanut kuukauteen. Se paloi kuin taula, ja kun hän tuli paikalle, ei hän saattanut nähdä muuta kuin liekkejä. Mutta sekä hän että palosotilaat olivat tunteneet palaneen lihan käryä. Hän ei tietänyt mitään papereista eikä herra Oldacre’n yksityisasioista. – Siinä, rakas Watson, on kertomus huonosta onnestani. Ja kuitenkin, kuitenkin – Holmes hieroi innokkaasti laihoja käsiään – minä tiedän, että kaikki tämä on hullua, minä '''tunnen''' sen. On jotain, mikä ei ole tullut ilmi, ja tuo taloudenhoitajatar tietää sen. Hänen katseessaan oli eräänlaista uhmaa, joka syntyy vain silloin, kun omatunto ei ole puhdas. Mutta missään tapauksessa ei kannata enää puhua siitä, Watson. Ellei mikään onnellinen sattuma astu väliin, ei tätä tapausta – katoaminen Norwood’issa – tulla liittämään niihin menestyskuvauksiin, jotka kärsivällinen yleisö ehkä saa jonakin kauniina päivänä lukeakseen. – Mutta, sanoin minä, kyllä kai juryyn vaikuttaa syytetyn uskottava ulkonäkö? – Se on vaarallinen todistus, Watson. Muistathan tuon hirveän murhaajan, Bert Stevens’in? Onkohan ollut olemassa lempeämpää, pyhäkoululaismaisempaa nuorukaista kuin hän? – Ei, se on totta. – Ellei meidän onnistu esittää toista teoriaa, on miehemme hukassa. Tässä jutussa on tuskin ainoatakaan yksityisseikkaa, jota ei voida kääntää häntä vastaan, ja kaikki tutkimukset ovat vain vahvistaneet epäluuloja. Kesken kaikkea, on kuitenkin, mitä tulee noihin asiakirjoihin, eräs pieni kohta, jota voimme pitää lähtökohtana. Selaillessani pankkikirjaa huomasin, että se alhainen määrä, mikä hänellä oli pankissa, oli sijoitettu muutamiin suuriin shekkeihin, jotka oli annettu eräälle herra Corneliukselle. Tunnustan, että minua huvittaisi tietää, kuka tämä herra Cornelius on, jonka kanssa liikeasioista syrjään vetäytyneellä rakennusmestarilla on niin suuria sopimuksia. Onko hänen sormensa mahdollisesti mukana tässä jutussa? Cornelius voi olla joku välittäjä, mutta emme ole löytäneet mitään kauppakirjoja, jotka vastaisivat näitä suuria summia. Koska olen kadottanut kaikki muut jäljet, täytyy minun käydä käsiksi tähän, ja kuulustelenpa miestä pankista. Mutta pelkään pahoin asian päättyvän siten, että Lestrade hirtättää asiakkaamme, mikä tulos olisi suuri voitto Scotland Yard’ille. En tiedä kauanko Sherlock Holmes nukkui sinä yönä, mutta tullessani alas aamiaiselle tapasin hänet siellä kalpeana ja rasittuneena, kirkkaat silmät loistaen tavallista enemmän, kiitos ympärillä olevien tummien renkaitten. Matolla hänen tuolinsa ympärillä oli sikin sokin savukkeiden pätkiä ja aamulehtiä. Pöydällä oli avattu sähkösanoma. – Mitä sanot tästä, Watson? sanoi hän työntäen sen minulle. Se oli Norwood’ista ja kuului näin: : ”Uusia tärkeitä todisteita. Mc Farlane’n syyllisyys selvä. Neuvon teitä luopumaan asiasta. :: Lestrade.” – Tämä näyttää vakavalta, sanoin minä. – Se on Lestrade’n pieni voitonhuuto, tuo, sanoi Holmes hymyillen katkerasti. Ja kuitenkin olisi hätiköityä jättää asia. Uudet tärkeät todisteet ovat kaksiteräinen miekka; ne voivat yhtä hyvin viitata myös toiselle taholle kuin Lestrade tarkoittaa. Kiiruhda syömään, Watson, niin menemme ulos ja katsomme mitä voimme tehdä. Tänään tunnen tarvitsevani sinun seuraasi ja siveellistä tukeasi. Ystäväni ei ollut itse syönyt aamiaista, sillä hänen omituisuuksiinsa kuului olla nauttimatta mitään ravintoa, kun hänellä oli oikein vaikeita tehtäviä ratkaistavanaan. ”Tällä kertaa minulla ei ole voimia kestää ruuansulatusta ja muuta sellaista”, oli hänellä tapana vastata minun ehdotuksiini. En sentähden hämmästynyt, kun hän tänä aamuna jätti aamiaisen koskematta matkustaakseen kanssani Norwood’iin. Joukko uteliaita seisoskeli Deep Dene House’n ympärillä, joka oli juuri sellainen esikaupunkihuvila kuin olin kuvitellut. Kentällä kohtasimme Lestrade’n, joka säteili voitonriemua. – No, herra Holmes, onko teidän jo onnistunut näyttää toteen, että me olemme väärässä? Oletteko löytänyt maankiertäjänne? huudahti hän. – En ole muodostanut vielä mitään mielipidettä, vastasi Holmes. – Mutta me muodostimme omamme eilen ja tänään se on näyttäytynyt oikeaksi, joten teidän on myönnettävä, että olemme päässeet edellenne tällä kertaa, herra Holmes. – Näytätte todellakin siltä kuin jotain tavatonta olisi tapahtunut, sanoi Holmes. Lestrade nauroi ääneen. – Niin, teistä ei ole hauskempaa kuin kestään muustakaan saada nenällenne, sanoi hän. Ei voi aina vaatia olevansa oikeassa, vai kuinka, tohtori Watson? Olkaa hyvät ja tulkaa tätä tietä, niin näytän teille kerta kaikkiaan, että murhan teki Mc Farlane. Hän vei meidät eteisen läpi sen takana olevaan pimeään halliin. – Tänne täytyi Mc Farlane’n tulla hattuaan hakemaan sitten kun rikos oli tehty, sanoi hän. Katsokaa nyt tätä! Dramaattisin elein hän raapasi tulen tulitikkuun ja antoi sen valaista veritäplää valkeaksi kalkitulla seinällä. Hänen lähentäessään tikkua näin, että se oli enemmän kuin veritahra, se oli peukalon jälki. – Katsokaa sitä suurennuslasillanne, herra Holmes! – Kyllä, katson juuri. – Tiedätte ettei ole kahta samanlaista peukalonjälkeä? – Niin, olen kuullut jotain sen tapaista. – No, olkaa nyt hyvä ja verratkaa tätä jälkeä siihen vahajälkeen, jonka tänä aamuna otatin nuoren Mc Farlane’n oikeasta peukalosta. Kun hän piti vahajälkeä veritäplän vieressä, en tarvinnut edes suurennuslasia nähdäkseni, että molemmat jäljet olivat epäilemättä samasta peukalosta. Minusta oli selvää, että onneton asiakkaamme oli hukassa. – Tämä on ratkaiseva, sanoi Lestrade. – Niin, tämä on ratkaiseva, huudahdin minä vasten tahtoani. – Se on ratkaiseva, sanoi Holmes. Hänen äänensävyssään oli jotain, mikä herätti huomiotani, ja käännyin katsomaan häntä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Ne säteilivät sisäistä iloa. Silmät loistivat kuin tähdet. Minusta näytti siltä kuin hän ponnistaisi voimiaan pidättääkseen naurunhohotusta. – Voi kumminkin! sanoi hän viimein. Kuka olisi uskonut sitä. Ja ajatella, kuinka ulkonäkö pettää! Niin siivo nuori mies! Siitä näimme, ettei pidä luottaa omaan arvosteluunsa, vai miten, Lestrade? – Niin, muutamat meistä ovat joskus hiukan liian varmoja, sanoi Lestrade. Hänen häpeämätön äänensävynsä raivostutti minua, mutta sillehän ei mahtanut mitään. – Sellainen kohtalon sallima, että nuori mies tuli painaneeksi peukalonsa seinään ottaessaan hattuaan naulasta. Myöskin niin luonnollinen asia, kun sitä oikein ajattelee. Holmes oli ulkonaisesti tyyni, mutta hänen huulensa vavahtivat hillitystä mielenliikutuksesta hänen sanoessaan nämä sanat. – Kuinka teitte tämän merkillisen löydön, Lestrade? lisäsi hän. – Se oli taloudenhoitajatar, rouva Lexington, joka kiinnitti poliisin huomion veritäplään. – Missä konstaapeli oli? – Hän oli makuuhuoneessa, jossa murha tehtiin, pitämässä silmällä, ettei mitään liikuteltu. – Mutta mistä johtuu, ettei poliisi huomannut merkkiä eilen? – Niin, meillähän ei ollut mitään erityistä syytä tarkastaa hallia niin huolellisesti. Eikä se muuten ole mikään silmäänpistävä paikkakaan. – Ei, luonnollisesti ei. Oletan että merkki oli siinä myös eilen? Lestrade katsoi Holmes’ia kuin olisi luullut tämän tulleen hulluksi. Myönnän, että minäkin olin hämmästynyt hänen kummallisesta käytöksestään ja huomautuksestaan. – En tiedä luuletteko Mc Farlane’n hiipineen vankilasta yön pimeydessä tänne vahvistamaan epäluulot itseään vastaan, sanoi Lestrade. Vetoan mihin asiantuntijaan tahansa, ellei tämä ole hänen peukalonsa jälki. – Se on epäilemätöntä. – No, se kai riittänee, sanoi Lestrade. En ole mikään haaveilija, herra Holmes, ja kun olen saanut todisteita, teen johtopäätökseni. Jos haluatte jotain, tapaatte minut työhuoneesta, jonne menen laatimaan raporttiani. Holmes oli jälleen päässyt tasapainoon, vaikkakin hänessä saattoi vielä havaita sisäistä tyytyväisyyttä. – Niin, tämä oli surkea juttu, Watson, sanoi hän. Ja kuitenkin on juuri siinä seikkoja, jotka sallivat meidän toivoa asiakkaamme pelastusta. – Se ilahduttaa minua, sanoin sydämellisesti. Luulin hänen olleen mennyttä miestä. – Asia on niin, että siinä todistuksessa, johon ystävämme panee niin suuren arvon, on melkoinen aukko. – Älähän, todellakin? Ja mikä se on? – Se vain, että minä '''tiedän''', ettei merkkiä ollut siinä, kun eilen tutkin eteisen. Ja kävelkäämme nyt hiukan auringonpaisteessa, Watson. Hämilläni, mutta toivorikkain mielin kävelin ystäväni rinnalla ympäri taloa. Holmes tutki sen tarkoin joka puolelta ja sitten hän tarkasti talon sisältä kellaria ja ullakkoa myöten. Useat huoneet olivat kalustamattomia, mutta Holmes tutki ne kaikki yhtä huolellisesti. Ehdittyämme lopulta yläkerran käytävään, joka kulki kolmen kalustamattoman vierashuoneen edessä, valtasi hänet odottamaton hilpeydenpuuska. – Tässä asiassa on todellakin kummallisia puolia, Watson, sanoi hän. Luulenpa että on aika antaa Lestrade’lle osansa tästä. Hän on hiukan huvitellut meidän kustannuksellamme ja nyt on ehkä meidän vuoromme. Niin, tiedän miten menettelemme. Scotland Yard’in tarkastaja istui yhä kirjoittamassa Holmes’in tullessa sisään ja keskeyttäessä hänet. – Ymmärtääkseni kirjoitatte juuri raporttia asiasta, sanoi hän. – Kyllä, sitä kirjoitan. – Eikö se ole hiukan liian aikaista? En mahda sille mitään, etten usko todisteketjuanne vielä täydelliseksi. Lestrade tunsi ystäväni liian hyvin ollakseen kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa. Hän pani pois kynänsä. – Mitä tarkoitatte, herra Holmes? sanoi hän hämmästyneenä. – Vain sitä että on eräs tärkeä todistaja, jota ette ole kuulustellut. – Voitteko hankkia hänet tänne? – Luulen voivani. – Tehkää se sitten. – Teen parhaani. Kuinka monta konstaapelia teillä on? – Minulla on nyt kolme. – Mainiota, sanoi Holmes. Ovatko ne kaikki kookkaita, vahvaäänisiä miehiä? – Luulen niin, vaikkakaan en saata huomata, mitä heidän äänensä tähän asiaan kuuluvat. – Ehkä saan teidät huomaamaan sekä sen että muutakin, sanoi Holmes. Olkaa hyvä ja kutsukaa konstaapelinne tänne, niin minä koetan. Pian senjälkeen seisoivat nuo miehet hallissa. – Halkovajassa on melkoinen määrä olkia, sanoi Holmes, ja pyydän teitä tuomaan tänne kaksi nippua. Sinulla on kai tulitikkuja mukanasi, Watson. – Kiitos! Ja nyt, herra Lestrade, pyydän teitä kaikkia seuraamaan minua yläkertaan. Kuten olen maininnut, kulki siellä leveä käytävä kolmen tyhjän makuuhuoneen edessä. Holmes vei meidät tämän käytävän etäisimpään päähän. Konstaapelit hymyilivät ja Lestrade katseli ystävääni hämmästyneenä ja uteliaana. Holmes asettui eteemme sen näköisenä kuin aikoisi tehdä taikatemppuja. – Olisitteko hyvä ja lähettäisitte yhden konstaapelinne hakemaan kaksi sangollista vettä? Levittäkää oljet tähän lattialle. Kas niin, nyt olemme valmiit. Lestrade punastui vihasta. – Kujeiletteko kanssamme, herra Holmes? sanoi hän. Jos tiedätte jotain, voitte sanoa sen ilman näitä temppuja. – Vakuutan teille, parahin Lestrade, että minulla on pätevät syyt kaikkeen, mitä teen. Muistatte ehkä, että piditte minua pilkkananne pari tuntia sitten, jolloin onni näytti olevan teidän puolellanne, ja siksi ei teidän pidä nyt ihmetellä minun temppujani. Ole hyvä ja avaa ikkuna, Watson, ja sytytä sitten olkilyhteen toinen pää, niin olet kiltti. Tein kuten hän pyysi, ja savupilvi tuprahti käytävään. – Nyt saamme nähdä, löydämmekö puuttuvan todistajan, herra Lestrade. Saanko pyytää teitä kaikkia huutamaan: ”Tuli on irti!” Yks, kaks, kolme! – Tuli on irti! huusimme kaikki. – Kiitos. Vielä kerran, saanko pyytää. – Tuli on irti! – Vielä kerran ja kaikki yht’aikaa. – Tuli on irti! Huudon oli täytynyt kuulua yli koko Norwood’in. Se oli tuskin lakannut kaikumasta, kun tapahtui jotain kummallista. Ovi avautui yht’äkkiä käytävän toisessa päässä, jossa aikaisemmin ei ollut näkynyt muuta kuin pelkkä seinäpinta, ja pieni, ryppyinen mies syöksähti ulos kuin kaniini kolostaan. – Erinomaista, sanoi Holmes tyynesti. Watson, kaada vettä oljille. Kiitos! Lestrade, sallikaa minun esittää teille puuttuva todistaja, herra Oldacre. Salapoliisi tuijotti ällistyneenä tulokkaaseen. Tämä seisoi silmiään räpytellen valonhohteessa ja savussa. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän näköiset, ilkeät ja viekkaat vilkuvine, harmaanvihreine silmineen ja valkeine kulmakarvoineen. – Mitä te olette puuhannut koko tämän ajan? sanoi Lestrade vihdoin. Oldacre nauroi hämillään väistäen salapoliisin raivoisaa katsetta. – En ole tehnyt mitään pahaa. – Ette tehnyt mitään pahaa! Olette tehnyt parhaanne saadaksenne viattoman ihmisen hirteen. Ellei tätä herraa olisi ollut, niin varmasti olisitte onnistunutkin. Lurjus alkoi vääntelehtiä. – Se oli vain pilaa. – Ohhoh, vai pilaa! Ette ole saava naurajia puolellenne, sen vakuutan. Viekää hänet alakertaan ja vartioikaa häntä vierashuoneessa siksi kunnes tulen! Herra Holmes, lisäsi hän miesten poistuttua, en voinut sanoa sitä konstaapelien läsnäollessa, mutta tohtori Watson’in kuullen vannon, että tämä on nokkelinta, mitä tähän mennessä olette tehnyt, vaikkakin minulle on arvoitus, miten olette menetellyt. Olette pelastanut viattoman miehen hengen ja ehkäissyt suuren skandaalin, joka olisi turmellut koko minun maineeni Scotland Yard’issa. Holmes hymyili taputtaen Lestrade’a hartioihin. – Sensijaan että maineenne olisi pilaantunut, olette huomaava sen vakiintuvan entistä enemmän. Muuttakaa vain hiukan sitä raporttia, jota jo kirjoititte, niin hämmästellään, miten vaikeata on pimittää tarkastaja Lestrade’n silmiä. – Ettekö halua nimeänne mainittavan? – En suinkaan, työ palkitsee itse itsensä. Ehkä minä saan kunnian joskus tulevaisuudessa, kun kunnianhimoinen historikkoni ottaa asian käsille. Kurkistakaamme sillä välin tuon rotan koloon. Se oli katosta valaistu komero. Siellä oli muutamia huonekaluja, ruokavarasto ja hiukan kirjoja ja paperia. – Siinä nähdään mitä etua on rakennusmestarinammatista, sanoi Holmes ulos tultuamme. Hän on voinut valmistaa itselleen piilopaikan kenenkään tietämättä siitä paitsi tuon taloudenhoitajattaren, jonka rientäisin pidättämään, jos olisin teidän sijassanne, Lestrade. – Minä teen sen. Mutta kuinka keksitte tuon komeron, herra Holmes? – Olin päässyt selville siitä, että tuo mies piileskeli talossa. Astellessani käytävissä huomasin, että tämä oli 6 jalkaa lyhyempi kuin vastaava alakerran käytävä, ja niin muodoin oli selvää, missä hän piili. En voinut uskoa häntä niin rohkeaksi, että hän pysyisi siellä kuullessaan tulen olevan irti. Olisimme voineet mennä sinne sisään vangitsemaan hänet, mutta minua huvitti todellakin antaa hänen itse juosta loukkuun ja olinhan muuten teille velkaa pienen pilan. – Niin, nyt olemme tosiaankin kuitit. Mutta mistä ihmeestä saatoitte aavistaa, että hän piilotteli talossa? – Peukalon jäljestä, Lestrade. Te sanoitte että se oli ratkaiseva ja niinhän se olikin, vaikkei siten kuin te luulitte. Tiesin ettei sitä ollut siinä edellisenä päivänä. Panen aina tarkoin merkille yksityisseikat, kuten ehkä olette huomannut, ja olin myös huolellisesti tarkastanut tämän eteisen. Siis tiesin, että merkki oli ilmestynyt siihen yöllä. – Mutta miten? – Se on hyvin yksinkertaista. Kun asiakirjat koottiin ja sinetöitiin, antoi Oldacre Mc Farlane’n painaa peukalonsa pehmeään vahaan. Kaikkihan kävi niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että nuori mies ei itse varmasti muistaisikaan sitä. Oldacre ei ehkä itsekään silloin ajatellut asiaa, ennenkuin hänen mieleensä äkkiä juolahti, miten ratkaisevan todisteen hän saisi Mc Farlanea vastaan käyttämällä tuota merkkiä. Olihan maailman helpoin tehtävä Oldacrelle ottaa vaha jäljennös sinetistä, kostuttaa se verellä ja sitten itse painaa se seinään tai antaa taloudenhoitajattaan tehdä se. – Ihmeellistä! sanoi Lestrade. Asia on kirkas kuin kristalli, kun te selitätte sen. Mutta mikä on ollut alkusyynä koko tähän petokseen? Oli huvittavaa nähdä, miten salapoliisin aikaisemmin niin ylimielinen käytös oli muuttunut miltei lapselliseksi haluksi saada tietää yhä enemmän ja enemmän. – Oh, sitä ei ole vaikea selittää. Tuo mies, joka nyt odottaa meitä alhaalla, on perin juurin ilkeä ja paha ihminen. Tiedättekö että Mc Farlanen äiti on ollut kihloissa hänen kanssaan ja purkanut kihlauksen? Ei, sitä ette tiennyt! Minähän sanoin teille, että matkustaisin ensiksi Blackheath’iin ja sitten Norwood’iin. No, tämä häväistys, joksi mies kutsui sitä, on kytenyt hänen pahoissa aivoissaan, ja koko elämänsä ajan hän on janonnut kostoa. Viime vuosina on hänellä ollut huono onni – luultavasti onnistumattomia keinotteluja – ja hän huomaa asemansa horjuvaksi. Hän päättää vetää nenästä velkojiaan, ja tässä tarkoituksessa hän maksaa suuria summia eräälle herra Corneliukselle, joka on varmasti hän itse. En ole vielä ottanut selkoa noista shekeistä, mutta luultavasti ne on maksettu jonkun pikkukaupungin pankista, jossa kaupungissa Oldacre vietti jonkunlaista kaksoiselämää. Hän aikoi vaihtaa nimeä ja hävitä rahoineen sekä alkaa uutta elämää jollain toisella seudulla. – Niin, tuo kuuluu kyllä uskottavalta. – Katoamisellaan hän tekisi kaikki etsiskelyt mahdottomiksi ja samalla hän kostaisi entiselle kihlatulleen, jos hän voisi uskotella, että tämän poika oli murhannut hänet. Se oli pahuuden mestarinäyte, ja hän suoritti sen myös mestarillisesti. Testamentti, joka osoittaisi luonnollisen vaikuttimen rikokseen, salainen vierailu, josta Mc Farlane’n vanhempien ei pitänyt tietää, taloon jäänyt keppi, veri ja jäännökset lautapinossa, kaikki oli oivallisesti järjestetty. Kokonaisuus muodosti verkon, jossa en muutamia tunteja sitten huomannut pienintäkään poispääsyn mahdollisuutta. Mutta hänessä ei ollut sitä neroutta, joka tietää, milloin tulee lopettaa. Hän tahtoi parantaa sellaista, mikä jo oli täydellistä, vetää nuoran tiukemmalle uhrin kaulan ympäri, ja niin hän turmeli kaikki tyyni. Menkäämme alakertaan, Lestrade. Tahtoisin tehdä hänelle pari kysymystä. Veijari istui tuolilla konstaapeli kummallakin puolellaan. – Se oli pilaa, sir, mutisi hän. Vakuutan että se oli vain pilaa, tahdoin nähdä, mitä tapahtuisi, jos katoaisin, ja ettehän toki usko, että minä olisin tahtonut mitään pahaa nuorelle Mc Farlane’lle? – Sen saa jury ratkaista, sanoi Lestrade. – Ja pian saatte selon siitä, että velkojanne panevat herra Corneliuksen pankkikirjan takavarikkoon, sanoi Holmes. Oldacre säpsähti ja katseli pienillä, kiukkuisilla silmillään ystävääni. – Saan kiittää teitä paljosta, sanoi hän. Ehkäpä voin jonakin päivänä maksaa velkani. – Saatte kyllä muuta puuhaa lähivuosina, sanoi Holmes hiukan hymyillen. Mutta kesken kaikkea, mitä panitte lautapinoon paitsi vanhoja housujanne? Kuolleen koiran vai kaniineja vai mitä? Ettekö tahdo sanoa sitä? Siinä ette tee kiltisti, herra Oldacre. Mutta luulen että pari kaniinia riittää selittämään sekä veritäplät että palaneet jäännökset. Jos joskus kirjoitat tästä, Watson, voit vallan hyvin käyttää kaniineja. '''Lähde:''' Doyle, A. Conan 1927: ''Valtiosalaisuus: ynnä muita salapoliisikertomuksia''. Suomennos. Carl Geislerin kustannustoimisto, Helsinki. [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[Luokka:Novellit]] [[en:The Adventure of the Norwood Builder]] 3587 6694 2006-10-14T14:35:29Z Nysalor 5 Palautus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kolme ylioppilasta. |alaotsikko= |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Vuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, mitkä pakoittivat Sherlock Holmes’in ja minut viettämään muutamia viikkoja erään suuren yliopistomme lähistöllä. Ei ole tarpeen mainita, miksi olimme siellä enkä voi myöskään ilmaista mikä yliopisto se oli tai kuka oli rikollinen. Se olisi äärettömän väärin, sillä niin suuri häväistysjuttu kuin sekin oli, voidaan hyvällä syyllä peittää villaisella. Mutta noudattaen tarpeellista varovaisuutta saattaa jutun kuitenkin kertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Holmesin erinomaisesta salapoliisikyvystä. Olen vain välttävä kaikkea, mikä saattaa paljastaa tapahtumapaikan tai toimivat henkilöt. Asuimme kahdessa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes tutki vanhoja englantilaisia karttoja – nuo vaivalloiset tutkimukset johtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että jo se yksinään on muistiinkirjoittamisen arvoinen. Sinne tuli eräänä iltana vieraaksemme muuan tuttava, herra Hilton Soames, S:t Lucas’in yliopiston opettaja. Herra Soames oli pitkä, laiha herra, hyvin hermostunut ja koleerinen. Hän oli aina tavallaan levoton, mutta tällä kertaa hän oli niin erikoisen rauhaton, että selvästi huomasi jotain tavatonta tapahtuneen. – Voitteko suoda minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta ajastanne, herra Holmes? Meillä on tapahtunut jotain hyvin ikävää ja ellette olisi ollut kaupungissa, en olisi todellakaan tiennyt, mihin ryhtyä. – Aikani on hyvin vähissä nykyään, vastasi ystäväni. Ettekö voi luottaa poliisin apuun? – Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa vihiä jostakin asiasta, ei sitä voi pitää salassa, ja tässä tapauksessa on välttämätöntä, että skandaali ehkäistään. Teidän varovaisuutenne on yhtä tunnettu kuin kykynne, ja te olette ainoa, joka voi auttaa meitä. Pyydän teitä, herra Holmes, tehkää voitavanne. Kun Holmes oli poissa Baker Street’in varrella olevasta ”pesästään”, ilman hakemistojaan, ilman kemiallisia valmisteitaan, ja kun hänen täytyi luopua mukavista tavoistaan, ei hän ollut juuri koskaan hyvällä tuulella. Hän vain kohautti hartioitaan ja herra Soames jatkoi sujuvin sanoin ja innokkaasti viittoillen: – Saanen selittää teille, herra Holmes, että huomenna alkavat tutkinnot ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla on kreikankielinen käännöstehtävä, jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se on painettu ja olisi suureksi eduksi oppilaalle saada silmäillä sitä etukäteen. Sentähden tätä paperia säilytettäänkin hyvin tarkoin. Tänään klo 3 saapui käännöksen korehtuuri, puoli lukua Thukydides’ta. Minun täytyi tarkastaa se erittäin huolellisesti, sillä tekstin on oltava virheetön. Klo puoli 5 en ollut vielä valmis, mutta kun olin luvannut mennä teelle erään virkaveljeni luo, jätin korehtuurin pöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan. Tiedätte, herra Holmes, että ovemme ovat kaksinkertaisia: sisempi, vihreällä poijulla varustettu, ja ulompi, tamminen. Kun aioin avata ulko-oven, huomasin hämmästyksekseni siinä avaimen. Hetken ajan luulin unohtaneeni oman avaimeni lukkoon, mutta tunnustellessani taskuani löysin sen sieltä. Ainoa kaksoiskappale, mikäli minä tiedän, on vahtimestari Bannister’illa, henkilöllä, joka on siivonnut huoneeni kymmenen vuoden ajan ja jonka kunnia on kaiken epäilyn ulkopuolella. Avain oli tietysti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni tiedustelemaan, halusinko teetä, ja unohtanut avaimen lukkoon. Hän on ilmeisesti tullut sinne heti mentyäni, eikä hänen unohduksensa olisi tavallisissa oloissa merkinnyt mitään, mutta tällä kertaa se oli kohtalokas. Tullessani pöydän luo huomasin, että joku oli liikutellut papereitani. Korehtuuri oli kolmena pitkänä liuskana. Olin jättänyt ne pöydälle kaikki kolme, mutta nyt huomasin, että yksi oli lattialla ja yksi sivupöydällä ikkunan luona. Kolmas oli siinä, mihin olin sen pannut. Holmes puuttui nyt puheeseen. – Ensimäinen lehti oli lattialla, toinen ikkunan luona olevalla pöydällä ja kolmas siinä, mihin olitte sen pannut, sanoi hän. – Niin, juuri niin, mutta mistä tiesitte järjestyksen? – Olkaa hyvä ja jatkakaa mielenkiintoista kertomustanne. – Silmänräpäyksen ajan luulin, että Bannister oli anastanut itselleen ennenkuulumattoman vapauden katsella minun papereitani. Mutta hän on jyrkästi kieltänyt sen ja minä luotan hänen sanaansa. Nyt on kai joku nähnyt avaimen ovessa, tiennyt minun olevan poissa ja mennyt sisään katsomaan papereita. Bannister kiihtyi kovin kuullessaan puhuttavan tästä. Hän oli lennähtää selälleen säikähdyksestä ja minä sain kaataa hänen suuhunsa konjakkia ja antaa hänen istua tuolissani tointumassa sill’aikaa kun tarkastin huonetta. Huomasin pian että anastaja oli jättänyt jälkiä käynnistään, ikkunapöydällä näkyi lyijykynää terotettaessa syntyneitä siruja ja myös pieni pala lyijyä. Se lurjus on ilmeisesti kopioinut käännöstä sellaisella vauhdilla, että kynän kärki on katkennut ja hänen on ollut pakko terottaa se. – Mainiota! sanoi Holmes, jonka hyvä tuuli palasi sitä mukaa kuin asia alkoi kiinnostaa häntä. Teillä on kuitenkin ollut onnea. – Siinä ei ollut vielä kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka on päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä Bannister että minä voimme mennä valalle siitä, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt huomasin siinä uurteen, ei naarmun, vaan oikean uurteen, ainakin kolme tumaa pitkän. Ja vielä on pöydällä jokin musta taikina- tai savipallo, johon oli sekottunut sahajauhoja. Olen aivan varma, että nämä merkit on jättänyt se, joka on ollut huoneessa ja kopioinut käännöksen. Mutta mitään jalanjälkiä tai muita merkkejä hänen sielläolostaan ei ollut. Olin aivan neuvoton, kunnes äkkiä muistin teidän olevan kaupungissa ja kiiruhdin etsimään teitä. Auttakaa minua, herra Holmes! Huomaatte kai, kuinka tukala tilanne on: joko minun täytyy saada syyllinen selville tai on koko tutkinto lykättävä siksi, kunnes uusi kirjoitus on laadittu, ja sitä ei taas voi tehdä ilman selitystä, joka saisi aikaan ennenkuulumattoman skandaalin ja pilaisi koko yliopiston maineen. Ennen kaikkea haluan asian päättyvän hiljaisuudessa ja nopeasti. – Otan sen kernaasti tehdäkseni, sanoi Holmes, nousi ja veti päällystakin ylleen. Jutussa on jotain mielenkiintoista. Onko luonanne käynyt ketään senjälkeen kun saitte paperit käsiinne? – Kyllä, Daulat Ras, hindulainen ylioppilas, joka asuu samassa rakennuksessa kuin minä. Hän tuli kysymään minulta tutkinnosta. – Pitäisikö hänen ottaa osaa siihen? – Pitäisi. – Ja paperit olivat teidän pöydällänne? – Mikäli muistan olivat ne kokoonkäärityt. – Mutta hän saattoi nähdä, että se oli korehtuuri? – Se on mahdollista. – Kukaan muu ei ollut huoneessa? – Ei. – Tiesikö kukaan, että korehtuuri oli siellä? – Kukaan ei nähnyt lähettiä, joka toi ne. – Tiesikö Bannister mitään? – Ei, kellään ei ollut selkoa siitä. – Missä Bannister on nyt? – Hänhän säikähti niin, raukka, että minä jätin hänet tuoliin istumaan. Minulla oli niin kiire saada puhua kanssanne. – Jätittekö oven auki? – Jätin, mutta ensin panin paperit lukon taa. – Siis, herra Soames, ellei hindu nähnyt, että paperit olivat korehtuuria, on se, joka on lukenut ne, tullut sisään ja huomannut ne sattumalta tietämättä etukäteen niiden olevan siellä? – Niin minusta tuntuu. Holmes hymyili epämääräistä hymyä. – Hyvä, sanoi hän, menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi, Watson, sillä ei ole mitään tekemistä ruumiillisen terveyden kanssa. Mutta tule mukaan, jos haluat. Nyt, herra Soames, palvelukseksenne! Asiakkaamme työhuoneen leveä, matala ikkuna vietti vanhan opiston vanhanaikaiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi johti kuluneille kiviportaille. Opettajan huone sijaitsi alakerrassa. Yläpuolella asui kolme ylioppilasta, yksi kussakin kerroksessa. Oli jo hämärä saapuessamme salaperäisen tapauksen näyttämölle. Holmes pysähtyi ikkunan eteen ja kurkisti ylös. Sitten hän meni sen luo ja nousi varpailleen, niin että saattoi nähdä sisään. – Hänen on täytynyt tulla ovesta, sanoi oppinut asiakkaamme. On ainoastaan yksi ruutu, jota käy avaaminen. – Vai niin, sanoi Holmes hymyillen samoin kuin aikaisemmin. Niin, silloin on kai parasta, että menemme sisään. Herra Soames avasi oven ja antoi meidän astua huoneeseen. Me pysähdyimme kynnykselle Holmes’in mennessä tutkimaan mattoa. – Täällä ei ole mitään, sanoi hän, ja tuskin sitä saattoi odottaakaan näin kuivana päivänä. Vahtimestarinne näyttää tointuneen täydelleen. Te jätitte hänet tuoliin, mihin? – Tuohon ikkunan luona olevaan. – Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, olen tarkastanut maton. Sitten tämä pieni pöytä. On helppoa ajatella, kuinka kaikki on käynyt. Henkilö on tullut sisään ja ottanut paperit liuskan toisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän muutti ne ikkunapöydälle, koska voi siitä nähdä, tulisitteko te pihan yli. – Sitä hän ei itse asiassa voinut nähdä, sanoi Soames, sillä minä tulin sivuportista. – Vai niin! Mutta se oli joka tapauksessa hänen tarkoituksensa. Saanko nähdä noita liuskoja. Ei mitään sormenjälkiä – ei! No, hän otti ensin tämän ja kirjoitti. Kuinka pitkä aika siihen saattoi kulua, jos hän käytti kaikkia ajateltavia lyhennyksiä? Neljännestunti, korkeintaan. Sitten hän heitti pois sen liuskan ja otti toisen. Hän kopioi sitä parhaillaan, kun teidän paluunne sai hänet syöksymään tiehensä; ja hänellä mahtoi olla kiire, koska ei ehtinyt edes järjestää papereita, ettette huomaisi jonkun olleen huoneessa. Ettekö kuullut askeleita portaista tullessanne sisään ulko-ovesta? – Sitä en pannut erikoisesti merkille. – No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että katkaisi kynänsä kärjen ja sai terottaa sen, kuten olette kertonut. Tämä on hyvin mielenkiintoista, Watson. Kynä ei ollut mikään tavallinen. Se oli harvinaisen suuri ja pehmeä, väriltään se oli sininen, tehtailijan nimi oli painettu hopeakirjaimilla ja jälellä oleva pätkä on vain puolentoista tuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra Soames, niin mies on käsissänne. Jos lisään että hänen veitsensä on suuri ja tukeva, niin siitä voi olla teille hyötyä. Herra Soames tuntui hiukan hämmentyneeltä kuullessaan nämä yksityiskohdat. – Voin kyllä ymmärtää kaiken muun, sanoi hän, paitsi sitä, ettei lyijykynä olisi sen pitempi. Holmes näytti puusiruja, jossa oli kirjaimet nn ja pieni tyhjä paikka niiden jälessä. – Näettekö tämän? – Kyllä, mutta en voi kuitenkaan.... – Watson, huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin sinun laisiasi. Mitä tämä nn nyt voi olla? Tiedätte että Johann Faber on tunnetuin noista tehtailijoista. Tämä siru on luonnollisesti siitä kynästä, jossa nuo kirjaimet ovat olleet ja kynästä on jälellä se osa, jossa on ”Faber” sekä hiukan muuta. Hän kohotti pientä pöytää sähkövaloa vasten. – Toivoin että, jos paperi oli kyllin ohutta, kirjoitus olisi jättänyt jälkeä kiillotettuun pintaan. Mutta en näe mitään. Katsokaamme nyt kirjoituspöytää. Onko tämä se taikina, josta puhuitte? Pyramiidin muotoinen ja paikoin ontto sekä sahajauhoja seassa, kuten sanoitte. Tämä on todellakin mielenkiintoista. Ja uurre – ensin se alkaa pienellä viirulla ja päättyy karkeaan naarmuun ja loveen. Olen hyvin kiitollinen, että osoititte tämän minulle, herra Soames. Minne tämä ovi johtaa? – Makuuhuoneeseeni. – Oletteko ollut siellä senjälkeen kun kaikki tämä tapahtui? – En, riensin suoraan teidän luoksenne. – Haluaisin kurkistaa sinne, jos saan luvan. Niin ihana vanhanaikainen huone! Oletteko ystävällisiä ja odotatte, kunnes olen tarkastanut lattian. Ei! – ei mitään, ja tuo verho – ah! – sen taakse ripustatte vaatteenne. Jos jonkun olisi pakko piiloutua tähän huoneeseen, täytyisi hänen mennä tuon verhon taakse, sillä matalan sängyn alle ei voi ryömiä. Ei kai siellä sattumalta ole ketään? Holmes veti jännittyneenä ja eräänlaisella innolla verhon syrjään, mutta muuta ei paljastunut kuin kolme tai neljä pukua, jotka riippuivat pitimissään. Holmes antoi verhon pudota ja kääntyi taas huoneeseen päin. Äkkiä hän kumartui alas. – Mutta mitä tämä on? sanoi hän. Se oli pieni kokkare jotain mustaa, pehmeää ainetta, aivan samaa kuin se mitä olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes piteli sitä kädessään ja katseli tarkkaan. – Vieraanne näkyy olleen myös täällä, herra Soames. – Mutta mitä tekemistä hänellä on ollut täällä? – Se on kai kyllä selvää. Te palasitte aivan äkkiarvaamatta ja hän syöksyi tänne piiloon. – Mutta herra jumala, silloinhan on mies ollut suljettuna tänne koko sen ajan, minkä puhuin Bannister’in kanssa. – Siltä näyttää. – Ei, erehdytte varmasti. Huomasitteko makuuhuoneen ikkunan? – Samassa kehyksessä kolme eri ikkunanruutua, joista yhtä käy avaaminen ja joka on tarpeeksi suuri miehen päästä läpi. – Ja sitten se viettää pihan nurkkaan päin, joka on sangen vähän näkyvissä. Hän on varmasti tullut sisään ikkunasta, pudottanut tuon esineen ja viimein huomattuaan oven olevan auki paennut sitä tietä. Holmes pudisti kärsimättömästi päätään. – Olkaamme kaikin mokomin järkeviä, sanoi hän. Olen muistavinani teidän kertoneen, että on kolme ylioppilasta, jotka käyttävät portaita ja joiden on kuljettava teidän ovenne ohi. – Niin. – Ja kaikki aikovat tutkintoon? – Kyllä. – Onko teillä mitään aihetta epäillä ketään heistä erityisesti? Soames epäröi. – Se on arkaluontoinen kysymys, sanoi hän. Ei tahdo kernaasti herättää epäluuloja, kun ei ole mitään todisteita. – Lausukaahan epäluulot, niin minä koetan hankkia todisteet. – No, silloin kuvailen teille lyhyesti nuo kolme nuorta miestä. Lähinnä yläpuolellani asuva on nimeltään Gildchrist, erinomainen oppilas ja hyvä urheilija, on voittanut monta palkintoa opistolle kriketissä, kilpajuoksuissa ja hypyissä. Hän on reipas kelpo nuorukainen. Hänen isänsä oli kuuluisa sir Jabeg Gildchrist, joka saattoi itsensä häviöön kilpajuoksuilla. Hänen poikansa on köyhä, mutta tarmokas ja ahkera. Hän tulee varmasti suoriutumaan. Hänen yläpuolellaan asuu Daulat Ras, hindu. Hän on tyyni ja hiljainen, kuten hindut tavallisesti, taitava aineissaan, vaikkakin kreikassa heikko. Luotettava ja huolellinen. Ylinnä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo työskennellä, yliopiston parhaita lukupäitä, mutta hän on nuori ja epävakainen. Ollessaan täällä ensimäistä vuotta hän oli vähällä tulla karkoitetuksi jonkun pelijutun tähden. Koko tämän lukukauden hän on ollut laiska ja odottaa siis varmasti tutkintoa eräänlaisella levottomuudella. – Siis häntä epäilette? – En tahdo juuri väittää sitä, mutta noista kolmesta on hän se, josta on vähimmän kohtuutonta ajatella jotain tuon tapaista. – Ymmärrän. Nyt haluaisin puhutella vahtimestari Bannister’ia. Tämä oli pieni, parraton, laiha, harmaantukkainen 50-vuotias mies. Hän ei ollut vielä tointunut tästä rauhallisen elämänsä häirinnästä. Hänen kasvonsa nytkähtelivät hermostuneesti eikä hän voinut pitää sormiaan alallaan. – Tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister, sanoi herra Soames. – Niin, sir. – Te jätitte avaimen oveen, vai kuinka? sanoi Holmes. – Kyllä, sir. – Eikö ollut ihmeellistä, että tulitte tehneeksi sen juuri tänään, jolloin nuo paperit olivat sisällä? – Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta minulle on tapahtunut samoin ennenkin. – Mihin aikaan menitte huoneeseen? – Noin puoli 5. Siihen aikaan herra Soames’illa on tapana juoda teetä. – Kuinka kauan viivyitte? – Kun näin ettei hän ollut sisällä, käännyin heti takaisin. – Katselitteko pöydällä olevia papereita? – En, sir, kuinka voitte luulla sellaista? – Mistä johtui että unohditte avaimen oveen? – Minulla oli teetarjotin kädessä ja aioin palata hakemaan avainta, mutta sitten unohdin sen. – Ja ovi oli sitten lukitsematta koko ajan? – Niin, sir. – Ja kuka huoneessaolija tahansa saattoi päästä ulos? – Niin, sir. – Kun herra Soames huusi teitä, säikähditte kovin? – Kyllä, sir. Mitään tämän kaltaista ei ole sattunut koko sinä aikana, minkä olen ollut täällä. Olin vähällä pyörtyä, sir. – Saatan kuvitella. Missä olitte alkaessanne tuntea väsymystä? – Missäkö olin, sir? Aivan oven vieressä tietysti. – Mutta tehän istuitte ikkunan luona olevassa tuolissa? Minkä vuoksi menitte muiden tuolien ohi? – Sitä en tiedä, sir, en välittänyt, mihin jouduin. – En luule hänen olleen juuri tolkussaan sillä hetkellä, herra Holmes. Hän näytti todellakin heikolta, oli aivan harmaa kasvoiltaan. – Olitte ehkä täällä herra Soames’in mentyä? – Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin, lukitsin oven ja menin huoneeseeni. – Ketä epäilette? – Ah, en uskaltaisi milloinkaan epäillä ketään, sir. En usko että yliopistossa on ainoatakaan nuorta herraa, joka voisi tehdä sellaisen teon. Ei, sir, en usko sitä. – Kiitos, hyvä on, sanoi Holmes. Mutta, se oli totta: oletteko kertonut jollekin nuorelle herralle, jota palvelette, että jotain on hullusti? – En, sir, en sanaakaan. – Ettekö ole nähnyt ketään heistä? – En, sir. – Hyvä. Nyt, herra Soames, haluaisin mennä pihalle, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Nuo kolme akkunaa olivat kaikki valaistut. – Kettunne ovat kaikki pesissään, näen minä, sanoi Holmes. Vieläpä näyttää yksi heistä olevan sangen levoton Se oli hindu, jonka varjo vilahteli lakkaamatta kierrekaihtimella osoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessaan. – Haluaisin nähdä heidät lähempää, sanoi Holmes. Käykö se päinsä? – Käyhän toki. Heidän huoneensa ovat yliopiston vanhimmat eikä ole ollenkaan harvinaista, että niitä näytetään vieraille. Tulen itse mukananne. – Mutta älkää mainitko mitään nimiä! sanoi Holmes kolkuttaessaan Gildchrist’in ovelle. Pitkä, solakka, tuuheatukkainen nuori mies avasi ja pyysi meitä kohteliaasti astumaan sisään kuultuaan asiamme. Huoneessa oli tosiaankin muutamia keskiajan rakennustaiteen näytteitä ja Holmes ihastui niin, että tahtoi välttämättä piirtää osan niistä muistikirjaansa; sitten hän sattui katkaisemaan kynänsä kärjen, sai lainata nuoren miehen kynän ja viimein veitsen terottaakseen omansa. Sama vahinko sattui hänelle hindun luona; pieni, hiljainen, koukkunenäinen nuorukainen istui vilkuillen meihin ja huokasi ilmeisesti helpotuksesta lähtiessämme. En voinut huomata Holmes’in vielä päässeen rikollisen jäljille. Kolmannella ovella kävi meille vielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan sensijaan saimme kuulla joukon kirouksia ja haukkumasanoja sisäpuolelta. – Minua ei liikuta, keitä olette! Painukaa helvettiin, karjui kiukkuinen ääni. Minulla on tutkinto huomenna enkä halua itseäni häirittävän. – Semmoinen häpeämätön vintiö, sanoi herra Soames mennessämme portaita alas. Hänhän ei kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka tapauksessa hänen käyttäytymisensä oli sangen hävytöntä ja miltei epäilyttävää nykyisissä olosuhteissa. Holmes’in vastaus oli perin kummallinen. – Voitteko sanoa minulle, miten pitkä hän on? sanoi hän. – Sitä en osaa sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi kuin hindu, mutta ei niin pitkä kuin Gildchrist. Ehkä viisi jalkaa ja kuusi tuumaa. – Se on tärkeä tieto, sanoi Holmes. Ja nyt hyvää yötä, herra Soames! – Mutta paras herra Holmes, huudahti seuralaisemme äänessään mitä syvin pettymys, ettehän aio jättää minua tällä tavalla? Ette suinkaan vielä ole päässyt tilanteesta selville. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana on tehtävä jotakin. En voi sallia tutkintoa pidettävän, jos käännös on luettu. – Antakaa asian olla sellaisenaan. Aamulla aikaisin tulen luoksenne ja silloin voin ehkä sanoa mitä on tehtävä. Mutta siihen mennessä ette saa ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ei mihinkään! – Ei, ymmärrän. – Voitte olla aivan huoletta. Me selvitämme kyllä pulmanne. Vien mukanani tämän viimeksi löytämämme saven ja puusirut. Hyvää yötä! Tultuamme pimeälle pihalle vilkaisimme taas ikkunoihin. Hindu käveli yhä edestakaisin, mutta toisista emme nähneet vilaustakaan. – No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta? kysyi Holmes päästyämme kadulle. Tämä on vain pieni seurapeli, eikö totta? Meillä on kolme nuorta miestä. Yhden heistä täytyy olla syyllinen. Kenen sinä valitset? – Sen, joka oli niin hävytön. Ja hindu näytti myös hiukan luihulta. Miksi hän käveli sillä lailla edestakaisin. – Se ei merkitse mitään. Niin tekevät monet opetellessaan jotain ulkoa. – Hän katseli meitä niin kummallisesti. – Samoin tekisit sinä, jos joukko vieraita häiritsisi sinua päivää ennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on sinulle kallis. Ei, siihen en kiinnitä huomiotani. Kynät ja veitset – kaikki olivat kunnossa. Mutta tuo..... – Kuka? – Tarkoitan Bannister’ia. Mitä osaa hän näyttelee tässä? – Hän tuntuu ehdottomasti rehelliseltä. – Niin, mutta sehän se juuri on sekavaa tässä. Minkä vuoksi ehdottomasti rehellinen ihminen ... niin, niin .... tässähän on vihdoinkin suuri paperikauppa. Menkäämme sisään. Kaupungissa oli ainoastaan neljä sellaista puotia ja Holmes koetti jokaisesta etsiä vastinetta siniselle puusirulle. Kaikissa paikoissa tarjouduttiin hankkimaan sellainen kynä, mutta missään ei ollut semmoista sillä kertaa, se kun oli aika harvinainen, mitä suuruuteen tulee. Ystäväni ei näyttänyt kuitenkaan enää alakuloiselta tappionsa johdosta, vaan kohautti puolittain huvitettuna hartioitaan. – Ei hyödyttänyt, sanoi hän. Se oli viimeinen ja miltei ainoa jälkeni ... ja kello on kohta yhdeksän – olen muistavinani, että emäntämme puhui jotain vihreistä herneistä kahdeksan ajoissa. Ja sinä säännöllisine elintapoinesi luulet kai, että minä vaivun uneen samaan aikaan kuin sinäkin, mutta siitä ei tule mitään ennenkuin olen ratkaissut hermostuneen yliopistonopettajamme, hänen huolimattoman vahtimestarinsa ja noiden kolmen ylioppilaan arvoituksen. Sitten Holmes ei puhunut enää asiasta, vaan istui ajatuksiinsa vaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Seuraavana aamuna kahdeksan ajoissa hän tuli huoneeseeni juuri kun olin pukeutunut. – Nyt on aika lähteä, Watson, sanoi hän. Voitko tulla toimeen ilman aamiaista? – Kyllä toki. – Soames on luonnollisesti erittäin kiihoittuneessa mielentilassa siksi kunnes annamme hänelle tietoja. – Onko sinulla jotain kerrottavaa hänelle? – Onhan minulla jonkunverran. – Oletko tehnyt johtopäätöksiä? – Kyllä, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen. – Saamatta mitään tietoja eilisen jälkeen? – Oh, en ole turhan takia noussut vuoteesta niin tavattomaan aikaan kuin klo 6. Katsohan! Hän ojensi kätensä näyttäen minulle kolmea pientä, mustaa savipyramiidia. – Eilenhän sinulla oli vain kaksi? – Niin, ja tänään sain yhden lisää. Kyllä on oikein olettaa, että tämä kolmas on kotoisin samasta paikasta kuin nuo edellisetkin. Mutta vapauttakaamme nyt Soames ystävämme levottomuudestaan. Opettaja raukka oli todellakin surkeassa mielentilassa. Parin tunnin kuluttua oli tutkinto alkava eikä hän vielä tiennyt, pitikö hänen aiheuttaa häväistysjuttu vai sallia syyllisen ottaa osaa tutkintoon. Holmes’in saapuessa hän riensi tätä vastaan kädet ojennettuina. – Jumalan kiitos että tulitte! Pelkäsin että olitte toivottomana hyljännyt koko asian. Mitä minun tulee tehdä? Pidetäänkö tutkinto? – Pidetään. – Mutta se lurjus, joka... – Hän ei tule ottamaan osaa siihen. – Tiedättekö kuka hän on? – Kyllä, luulen niin. Ja ellei asia saa tulla julkiseksi, täytyy teidän suoda meille itsellemme eräänlainen tuomiovalta ja muodostaa pieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te tähän, Soames, olkaa niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin tähän keskelle. Nyt herätämme kyllä kauhua syyllisessä omassatunnossa. Oletteko ystävällinen ja soitatte. Bannister tuli sisään ja hätkähti nähdessään meidät. – Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi Holmes. Ja nyt Bannister, tahdotteko olla ystävällinen ja sanoa koko totuuden eilisestä tapahtumasta. Mies tuli yhtä valkeaksi kuin hänen omat hiuksensa. – Olen sanonut kaikki, sir. – Eikö teillä ole mitään lisättävää? – Ei, sir. – Silloin on minun tehtävä teille pari kysymystä. Kun istuitte eilen tuohon tuoliin, niin ettekö tehnytkin niin peittääksenne erään esineen, mikä olisi ilmaissut, kuka oli käynyt huoneessa? Bannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan. – En, sir. – Se oli vain olettamus, sanoi Holmes. Tunnustan avoimesti, etten kykene näyttämään toteen sitä. Mutta se tuntuu uskottavalta samoinkuin sekin, että päästitte ulos sen joka oli makuuhuoneessa heti kun herra Soames oli mennyt tiehensä. Bannister kostutti kuivia huuliaan. – Siellä ei ollut ketään, sir. – Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette kenties puhunut totta, mutta nyt tiedän teidän valehtelevan. Miehen kasvoille levisi juron uhmaava ilme. – Siellä ei ollut ketään, sir. – Kas niin, Bannister! – Ei, sir. Ei siellä ollut ketään. – No, silloin en väittele kauempaa. Mutta pyydän teitä jäämään huoneeseen. Asettukaa makuuhuoneen ovelle. Ja nyt herra Soames, olkaa niin ystävällinen ja menkää noutamaan nuori Gildchrist tänne. Hetkistä myöhemmin palasi Soames oppilaansa kanssa. Tämä oli miellyttävän näköinen nuori mies, solakka, joustava ja kirkaskatseinen. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti ja pysähtyivät viimein alakuloisina syrjempänä seisovaan Bannister’iin. – Sulkekaa ovi, sanoi Holmes. Nyt ei kukaan kuule meitä, herra Gildchrist, eikä kenenkään tarvitse tietää, mitä olemme puhuneet keskenämme. Voimme olla täysin suoria toisiamme kohtaan. Haluamme tietää, kuinka te, herra Gildchrist, kunniallinen nuori mies, tulitte tehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen? Poika parka säpsähti ja loi pitkän, moittivan katseen Bannister’iin. – Ei, sir, huudahti tämä, ei, herra Gildchrist, en ole sanonut sanaakaan! – Kyllä, nytpä sanoitte, virkkoi Holmes. Bannister’in sanoista ymmärrätte kai, herra Gildchrist, että asemanne on horjuva ja että vain avoin tunnustus voi pelastaa teidät. Gildchrist seisoi hetkisen hiljaa koettaen hillitä itseään, mutta sitten hän heittäytyi yht’äkkiä kirjoituspöytää vasten nojalleen ja alkoi kiihkeästi nyyhkyttää peittäen kasvonsa käsiinsä. – Älkäähän nyt, sanoi Holmes lohduttaen, erehtyminen on inhimillistä eikä kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä teille on helpompaa, jos minä kerron herra Soames’ille, mitä on tapahtunut? Voitte oikaista, jos olen väärässä. Haluatteko? Niin, älkää välittäkö vastata, kuunnelkaa vain, etten tee teille vääryyttä. Siitä hetkestä, herra Soames, jolloin sanoitte, ettei kukaan, ei edes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne, rupesi asia saamaan määrätyn muodon mielessäni. Käännöksen painajan saattoi jättää pois laskusta; hänellähän oli tilaisuus jäljentää se kotonaan. Samoin oli sen tuojan laita. Välistä ajattelin, että jos korehtuuri oli kokoonkääritty, ei hän voinut edes tietää, mitä se sisälsi. Mutta toiselta puolen tuntui uskomattomalta sellainen sattuma, että joku rohkenisi tulla tänne muitta mutkitta ja että paperit juuri silloin olisivat täällä. Sen ajatuksen hylkäsin. Tulija tiesi paperien olevan täällä. Mutta miten hän sen tiesi? Kun tulin huoneenne ulkopuolelle, katselin ikkunaa. Te huvititte minua otaksumalla minun luulevan, että joku yrittäisi keskellä kirkasta päivää, kaikki nämä ikkunat vastassaan hiipiä teidän huoneeseenne sitä tietä. Sehän oli järjetön ajatus. Minä vain katsoin, kuinka pitkä miehen tulisi olla voidakseen ohi kulkiessaan nähdä pöydällä olevat paperit. Minä olen kuusi jalkaa enkä saattanut nähdä kirjoituspöytää vaikeudetta. Minua pienemmälle se olisi mahdotonta. Siitä ymmärrätte, miksi minulla oli syytä uskoa, että pisin ylioppilaanne oli epäiltävin. Tulin tänne sisälle ja puhuin kanssanne sivupöydästä. Kirjoituspöydästä en päässyt selville, ennenkuin kerroitte, että Gildchrist oli kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin ymmärsin koko jutun ja tarvitsin sitten vain pari lopullista todistetta mielipiteeni tueksi. Tapahtuma oli tällainen. Tämä nuori mies oli harjoitellut hyppyä kentällä. Hän lähti kotiin jaloissaan urheilukengät, jotka kuten tiedätte, ovat varustetut suurilla piikeillä. Kulkiessaan teidän ikkunanne ohi hän huomasi, pitkä kun oli, paperit pöydällä ja arvasi mitä ne olivat. Mitään ei olisi tapahtunut, ellei avain olisi ollut lukossa. Kun hän näki sen, pälkähti hänen päähänsä äkkiä mennä sisään katsomaan, oliko käännös todellakin pöydällä. Sehän ei ollut vaarallista, sillä hänhän saattoi sanoa vain tahtoneensa katsoa, olitteko te sisällä, voidakseen kysyä teiltä jotakin. No, kun hän huomasi, että se oli tosiaankin korehtuuri, niin hän lankesi kiusaukseen. Hän pani kenkänsä pöydälle. Mitä te laitoitte ikkunan luona olevaan tuoliin? – Hansikkaani, sanoi nuori mies. Holmes loi Bannister’iin voitonriemuisen katseen. – Hän pani hansikkaansa tuolille ja otti lehden toisensa perästä kopioidakseen ne. Hän luuli herra Soames’in tulevan pääportista ja että hän silloin näkisi hänet. Kuten tiedämme, hän tulikin sivuportista. Äkkiä hänen askeleensa kuuluivat ovelta ja oli mahdotonta paeta. Hän unohti hansikkaansa, mutta otti kenkänsä rynnätessään makuuhuoneeseen. Te näette, että uurre pöydässä on syvempi sillä puolella, se osoittaa, että kengät on nykäisty sille taholle ja että herra Gildchrist pakeni sinne. Kengän piikistä lohkesi maakokkare pöydälle ja makuuhuoneeseen putosi toinen. Olen ollut kentällä tänään ja nähnyt sen mustan ruopan, jossa urheilevilla nuorukaisilla on tapana hypätä, ja otin mukaani möhkäleen sitä sekä hiukan sahajauhoja, jota sirotellaan kentälle lipeämisen estämiseksi. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gildchrist? Tämä oli noussut. – Olette, sir. – Mutta Herran tähden, Gildchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää? huudahti Soames. – Kyllä, sir, vaikka tämä kuulustelu on saanut minut menettämään malttini. Tässä on teille kirje, herra Soames, jonka kirjoitin varhain tänä aamua vietettyäni unettoman yön. Silloin en tiennyt, että rikokseni oli tullut ilmi. Tässä se on, sir. Siitä voitte lukea, että olin päättänyt jäädä pois tutkinnosta. Minulle on tarjottu erästä paikkaa Rhodesiassa ja minä matkustan heti Etelä-Afrikkaan. – Minua ilahduttaa kuulla, ettette aikonut käyttää hyväksenne vääryydellä hankkimaanne etua, sanoi Soames. Mutta miksi muutitte suunnitelmanne. Gildchrist osoitti Bannister’ia. – Hän voi selittää sen, sanoi hän. – Niin, Bannister, sanoi Holmes, minusta oli selvää, että vain te saatoitte päästää ulos tämän nuoren miehen, kun olitte yksin sisällä ja sitten lukitsitte oven jälestänne. Sillä oli uskomatonta, että hän olisi hypännyt ulos ikkunasta. Tahdotteko nyt selittää syyn tuohon tekoonne? – Teidän olisi ollut helppo keksiä se terävällä järjellänne, jos vain olisitte tiennyt, että minä olen aikoinani ollut hovimestarina sir Jabeg Gildchrist’illä, nuoren herran isällä. Hänen jouduttuaan häviöön tulin tänne, mutta en unohtanut koskaan entistä isäntääni, vaikka hänen oli käynyt huonosti. Ainoa mitä saatoin tehdä menneitten aikojen vuoksi oli pitää huolta nuoresta herrasta. Ja tullessani nyt tänne eilen, kun herra Soames oli kutsunut minua, huomasin kaikkein ensiksi herra Gildchrist’in hansikkaat tuolla tuolilla. Tunsin ne hyvin ja ymmärsin, miksi ne olivat siinä. Jos herra Soames näkisi ne, tulisi kaikki ilmi. Vaivuin istumaan tuolille eikä mikään olisi saanut minua lähtemään siitä ennenkuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli minun nuori herrani, jota olen kantanut käsivarsillani, ja hän tunnusti minulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että halusin pelastaa hänet, ja eikö ollut luonnollista, että puhuin hänelle niinkuin hänen isävainajansa olisi puhunut ja koetin saada hänet luopumaan rikoksella saavuttamastaan edusta? Voitteko moittia minua siitä, sir? – En todellakaan, sanoi Holmes sydämellisesti. Niin, nyt on asia selvä, herra Soames, ja meidän aamiaisemme odottaa kotona. Nyt menemme, Watson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen että teillä on edessänne valoisa tulevaisuus Rhodesiassa. Kerran olette langennut syvälle, näyttäkää nyt, miten korkealle voitte kohota! '''Lähde:''' Doyle, A. Conan 1927: ''Valtiosalaisuus: ynnä muita salapoliisikertomuksia''. Suomennos. Carl Geislerin kustannustoimisto, Helsinki. [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[Luokka:Novellit]] [[en:The Adventure of the Three Students]] 3591 6781 2006-10-15T08:03:08Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hypnotiseerattu notario. |alaotsikko= |tekijä=Anonyymi |huomiot= }} Toisen kerroksen ovella oli kirkkaasti kiilloitettu nimilevy, jossa luettiin nimi: Frans Lytke, tuomari. Kun nuori notario Hugo Svedfelt kiivetessään vaatimattomaan huoneesensa kolmannessa kerrassa kulki tuon oven ohi, pisti aina hänen silmäänsä kirkas levy ja siinä oleva nimi; johan yksin nimi Lytke edellytti varakkuutta ja korkeaa asemaa yhteiskunnassa. Ja usein huomasi notario, että hänen ohi kulkiessaan pieni sievonen käsi siirti hiukan syrjälle vaatetta, joka oli kiinnitetty oven lasi-ikkunan eteen. Tuo kiiltävä levy ja tuo hienonen käsi hypnotiseerasivat piankin Svedfeltin kokonaan; kun sitten ihan sattumalta hänelle tuli tilaisuus päästä tuttavaksi tuomarin perheessä, riemastui hän siitä suuresti. Parhaassa, puoli-uudessa frakissaan, joka hyvin sopi hänen solakkaan vartaloon, astui hän tuomarin perheeseen, ja oikein tykytti sydän, kun hänet niin ystävällisesti otettiin vastaan. Aluksi hän ei varmaan tiennyt, kumpasen tuo hieno käsi oli, tuomarin veljentyttärenkö, tuon vaaleakiharaisen Iidan, vai Teklanko, talon veitikkamaisen ruskeatukkaisen tyttären. Molemmat olivat kovin rakastettavia. Mutta sitten kun hän pari kertaa oli saanut käyneeksi perheessä, tiesi hän jo, että se käsi oli Teklan. Pian koko perhe arvasi, mikä niin usein vietteli iloisen ja lystikkään notarion heille iltaa viettämään. Ja aivan mielissään olivat sekä Lytken rouva että Iida siitä, että hän yhä enemmän alkoi kiintymään Teklaan, ja kuinka hedelmälliseen maahan toiselta puolen hänen hyväilynsä lankesivat. Mutta ukko Lytke itse, joka alussa oli hyvin mielistynyt tuohon nuoreen, kohteliaaseen mieheen, kävi jäykemmäksi, kun huomasi, mitenpäin asiat lähtivät kääntymään. Hän oli laskuopissa vankka ja laski: Svedfeltin tulot ovat mitättömän pienet, ja sitäpaitse on hän kovin iloinen luonteeltaan, juhlii liiaksi. Häneltä on kyllä täti – siitä on hän usein puhunut – jolta hän saapi periä aikalaisen rahasumman, mutta täti on vasta 50 vuotias, terve ja reipas, ja ennen kuolemata ei poika saa mitään, se on varma. Tuomari kylmeni siis kylmenemistään, pilkkasi naisten puheita ”kauniista Svedfeltistä” ja kävi suorastaan epäystävälliseksi nuorelle miehelle. Siihen oli syynä myös heidän luonteiden erilaisuus: tuomari oli kankea, turhan tarkka ja ylimysmielinen, jotavastoin notario oli ilomielinen, elämänhaluinen veitikka. Heidän mielipiteensä sattuivat useassa kohden ristiin, ja tuon tuostakin tarttuivat he väittelyissä suistaan kiinni. Tulivat sitten tuomarin 25-vuotisen virkamiesuran juhlat, ja niitä vietettiin komeilla kesteillä ja suurilla kutsuilla. Lytke oli mielessään päättänyt olla kutsumatta Svedfeltiä koko kekkereihin, vaan naiset nostivat siitä tuumasta semmoisen kapinan, että tuomarin ei auttanut muuta kuin peräytyä. Notario tuli siis kutsutuksi. Hän esiintyi ihka uusissa vaatteissa, jotka hurmasivat kaikkia naisia ja panivat miespuoliset kateellisiksi. Juhlalahjaksi antoi Svedfelt tuomarille hopeaisen nuuskarasian, johon oli hienosti piirretty tuomarin nimi ja päivämäärä. Tuomari kiitti, vaan valitti, että hän siitä päivästä asti oli päättänyt olla nuuskaa käyttämättä – ja heti syntyi heidän kesken väittely nuuskan eduista ja varjopuolista. Tuomari, joka siihen asti oli ollut kova nuuskaamaan, moitti nyt ankarasti tätä pahaa tapaa, ja notario, joka tuskin koskaan oli vetänyt hyppysellistä nenäänsä, puolusti sitä tapaa nyt kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla puheilla. – Niin, totta se varmaankin on, Mari vakuuttaa nähneensä sen usein ihan selvästi, kuului Lytken rouva puhuvan naispiirissä toisaalla. – Mikä on totta? kysyi hänen miehensä, joka vihoviimein alkoi joutua tapon puolelle nuuskan väittelyssä, ja sentähden mielellään käänsi puheen toiselle tolalle. – Niin, Mari on kuullut, että porraskäytävässä kummittelee. Eikö niin, Mari? – Niin, vastasi sisäpiika, joka tarjoili virvokkeita vieraille, se on totta kuin päivän valo, oikeita kummituksia siellä näkyy. Kuuluukin aivan kuin... – Elä nyt selittelekään, keskeytti tuomari, tietäähän tuon mitä kummituksia ne ovat; joku kolmannen kerran asukkaista tulee myöhään yöllä kotiinsa hiukan pää paksuna, siinä sinun kummitus. Notarioon tähdätty tuikea katse ilmaisi kyllä, ketä tuomari tarkoitti. Svedfeltin omatunto ei ollut aivan puhdas, vaan hän oli viattoman näköisenä ja johti puheensa samassa kummitusjuttuihin. Siitä johduttiin puhumaan spiritismistä, henkien näystä, hypnotismista y. m. Kun Svedfelt sanoi uskovansa hypnotismia, täytyi tuomarin tietysti olla vastakkaista mieltä, taian epäilijä. Pitemmän väittelyn jälkeen tarjoutui notario todistamaan väitteensä käytännössä, jos joku läsnäolevista tarjoutuisi hypnotiseerattavaksi. Ei tahtonut kumminkaan kukaan antautua kokeesen, kunnes Iida vihdoin työnti esiin Teklan; tämä punastui, mutta istahti kumminkin viekkaasti hymyillen mukavaan nojatuoliin. Notario käski hänen katsoa tuijottaa kirkasta viinipullon tulppaa, ja siveli häntä eräitä kertoja pitkin ohimoita. Parin minuutin perästä näyttikin tyttö nukahtavan, ja notario antoi läsnäolijain kysellä häneltä kaikenlaista, johon hän vastasikin, vaikka vastenmielisesti. Kaikki meni kun mennä pitikin, kunnes Iida varomattomasti tuli sanoneeksi: – Kauppias Eriksson tahtoo suudella sinua, Tekla! – Hänkö! Siitä ei tule mitään! huudahti Tekla ja hyppäsi koholle tuolilta. Naurettiin kauvan – olihan siis selvää, että kaikki oli pilantekoa. Mutta notariopa ei nauranut, tuikean katseen loi hän voitonriemuiseen ”appiukkoonsa”. Pian sai Tekla hänet kumminkin hyvälle tuulelle, ja ilta kului iloisesti. Viikko oli kulunut. Yhdentoista aikana eräänä iltana istuivat Iida ja Tekla puoleksi riisuutuneina, hiukset irrallaan, ja odottivat kotiin isää, joka oli tavanmukaisessa illanvietossaan klubissa. Lytken rouva oli jo käynyt levolle. Tytöt keskustelivat notariosta, jota ei ollut näkynyt sitten juhla-illan. Olikohan tuo loukkautuneena? Äkkiä helistettiin kelloa raivokkaasti ja kun ovi oli saatu auki syöksi tuomari sisään, kalmankalpeana ja vapisten. – Iida, Tekla! Ihan varmaan siellä sittenkin kummittelee. –Valaiskaa niin tutkimme. Rohkeina menivät tytöt katsomaan ja saivat nähdä hauskan näyn: alhaalla portailla istui kyyristyneenä olento, kädessä kengät – se oli notario. Nyt hän nousi hitaasti, silmät ummessa. Tytöt peräysivät takaisin – notario seurasi, käveli kummituksen lailla aina saliin asti, jossa tuomari istui kalpeana ja pelästyneenä. – Hän kävelee unissaan! huudahti Tekla. – Hän on hypnotiseerattu, väitti Iida. He istuivat. Notario istahti myöskin – istui tee-tarjottimelle. – Herra Jumala, huudahti Mari, joka oli tullut saapuville, ja siirti päättäväisesti notarion istumaan tuolille. – Nyt hän on kuollut, kuiskaisi notario haudantakaisella äänellä. – Mitä hän tarkoittaa ? kysäsi tuomari. – Nyt hän on kuollut. – Ei, mutta meidän pukimet, Tekla, huudahti Iida. – Mitä niistä, eihän hän näe mitään, huudahti Mari. Mutta naisista oli sittenkin varminta vetäytyä syrjään. Sitä vastusti kumminkin tuomari, joka ei tahtonut jäädä yksin ”tuon hullun miehen kanssa.” Mitä oli tehtävä – eihän siinä voitu koko yötä istua ja vartioida tuota salaperäistä unissaankulkijaa. Kun Tekla nousi ylös mennäkseen, nousi notariokin, seurasi häntä mumisten koko ajan: Nyt hän on kuollut. Tästä sai Mari päähänsä hyvän aatteen; hän riensi etehiseen, puki päälleen Teklan päällysvaatteet, otti kynttilän ja näytti aikovan mennä ulos. – Eikö mennä ulos kävelemään, kysyi hän, matkien Teklan ääntä. Notario seisoi hetkisen liikkumattomana, veti ilmaa sisäänsä sierantensa kautta; sitten seurasi hän Maria portaille ja niitä myöten ylös. Nyt avattiin ovi, kuului kolaus, hienoa naurun tirskunaa; sitten sulettiin ovi ja Mari juoksi alas pyyhkien esiliinalla suutaan. Tuomari uskoi nyt varmasti magneettista unta. Mutta kuinka antoi notario pettää itseään, ja seurasi Teklan päällyspukua, kun silmät olivat kiinni? Mari ymmärsi kumminkin heti asian: – Hän tunsi vainun, hän haisteli. Ettekö nähneet, miten hän kolautti nenäänsä ja veti ilmaa sieramiin? Sehän oli selvää. Tuomari meni makuuhuoneesen kertomaan rouvalleen tuosta omituisesta tapauksesta. – Mutta miksi sinä nauraa hihitit Mari? kysyi Tekla epäileväisenä. – Herra jee! Notariohan heräsi sisään mennessään ja sitten hän kai luuli, että neiti oli häntä saattamassa... Mari pyyhki uudelleen huuliaan. Tekla oli vaiti ja punastui. Seuraavana päivänä ei koko perheessä puhuttu muusta kuin hra Smedfeltin kummallisesta tilasta, kunnes hän itse k:lo 1:n tienoossa ilmaantui. Hän oli parhaissa vaatteissaan, oli hyvin hämillään ja pyysi tuhat kertaa anteeksi kummallista käytöstään. Hän ei voi sille mitään, selitti hän. Hän oli herkkä mediumi; vähää ennen k:lo 11 oli hän tullut kotiinsa ja tavallisuuden mukaan riisunut kenkänsä rappusissa, ett’ei häiritseisi; joku häntä varmaan silloin ajatteli, kun hän kulki tuomarin oven ohitse, sillä siinä oli hän vaipunut hypnootiseen tilaan. Muuta hän ei muistanut. Tekla oli punehtunut. Isä katseli häntä kysyvästi: – Me puhelimme juuri siihen aikaan notariosta, sanoi Iida. – Kovin kummallista, ihmetteli tuomari. Minä en uskonut tuommoista, mutta nyt on todistus päivän selvä. Mutta sanokaa, mitä tarkoititte hokiessanne yhtämittaa: Nyt hän on kuollut? – Hoinko niin? Sepä oli merkillistä, – tietämättäni olen puhunut totta. Sain tänä aamuna sähkösanoman, että tätini on kuollut. – Onnitt... valitan suruanne; sepä merkillistä. Kaikki yhtyivät tuomarin sanoihin. – Mutta eikö sitten löydy mitään lääkettä tuohon tautiinne? Te ette varmaankaan aijo joka ilta istua tuolla lailla rappusissa? kysyi tuomari, jonka mielen tädin kuolema oli kokonaan muuttanut. – On kyllä olemassa yksi parannuskeino. Tyttärellänne on kummallinen magneetillinen vaikutus minuun, ja jos hän aina olisi läheisyydessäni. Ettekö antaisi häntä vaimokseni? Ja kiitos olkoon tädin kuoleman ja perinnön, sai kuin saikin Hugo Smedfelt Teklansa. Mutta kun nuori rouva häiden jälkeisenä päivänä aamukahvia juodessaan otti ylen määrin onnellisen miehensä kuulustellakseen ja kysyi syytä siihen, miksi hänen hypnootinen tilansa ei ollut sen koommin uudelleen ilmaantunut, niin silloin myönsi tämä, että hän olikin vaan teeskennellyt. Hän oli silloin ollut hiukan juhlimassa ja saanut palatessa päähänsä hiukan ”kujeilla” ukon kanssa, jonka hän oli ovessa sivuuttanut. Tekla nauroi sille makeasti... – Entä tieto tätisi kuolemasta? – Sun olin saanut jo ilta päivällä, sanoi Smedfelt nauraen. He nauroivat yhdessä molemmat, mutta yhtäkkiä tuli Tekla totiseksi: – Mutta Hugo, sinä teit kuitenkin väärin.. Iida ja minä olimme yöpuvussa – hyi, Hugo! – Ka, elä nyt! Et voi uskoa, kuinka olit suloinen! – Ja kun menit rappusissa Marin kanssa, luulitko todellakin, että se olin minä, joka... – Kysy vasta enemmän. Ja Hugo Smedfelt sulki suloisen, ihanan vaimonsa suun lämpimällä suudelmalla. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218155&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 23.12.1890]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Novellit]] 3592 6822 2006-10-15T08:07:23Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Leiri-elämä. |alaotsikko= |tekijä=Johan Jacob Ahrenberg |huomiot= }} Suomenkielinen yleisö tuntee jo hra Jac. Ahrenbergin kirjailijana hänen viime jouluksi ilmaantuneesta novellistaan ”Hihhulit”. Tämä kirja on vähään aikaan saavuttanut suurtakin huomiota ja on sitä käännetty ulkomaalaisillekin kielille. Täksi jouluksi on sama kirjailija julaissut novellivihkon ”Idästä”. Tapamme mukaan ja tutustuttaaksemme häntä suomalaiselle lukijakunnalle, otamme hänen sujuvasti kirjoitetuista kertomuksistaan tähän seuraavan: == Leiri-elämä. == Hovineuvos A. oli monta vuotta sitte ollut kapteenina eräässä kaartinrykmentissä Pietarissa; hän oli nyt, kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, ”ukko harmaja” – jolla hän käsitti, että hän nautti Venäjältä eläkettä ja Suomesta virkamiehenä palkkaa, oli talonomistaja ja kantoi tuuheita kulmakarvojaan ja jäykkiä viiksiään uljuudella ja vapaudella, joka aina kaunistaa vanhaa sotilasta. Ukko oli suomalainen sydämmensä pohjaan asti; tämän rodun ruumiillisesta kestävyydestä ja henkisestä sitkeydestä hänellä oli mitä sydämmellisin käsitys ja sille käsitykselle lukemattomia todistuksia. Hän kun oli paljon kokenut, paljon lukenut ja sivistynyt mies, oli aina huvittavaa kuulla häntä; aina hänen kertomuksessaan oli jotakin, joka ansaitsi ottaa varteen ja ajatella. Tässä yksi hänen kokemaksensa suomalaisen rodun sitkeydestä henkistä sortoa vastaan. ---- Kevät oli tullut. Neva oli katkonut kahleensa, Pietarin huvikausi oli loppunut, viimeiset kihlaukset ylhäisissä seurapiireissä olivat selvitetyt ja ikään kuin pitkän, liian pitkän karnevaalin jälkeen hengähti loistava maailma helpotuksesta, päästi vapauden huokauksen. Nyt okiin vapaat seuraelämän velvollisuuksista, oltiin taas ihmisiä, ainakin vähäksi ajaksi. Kaartinrykmentti oli lähtenyt Krasnojeseloon leiriin, sotaleikkeihin Tuuterin mäille, ja minä vakuutan teille, hyvät herrat, upseerit läksivät hyvillä mielin. Se, joka näytti kaikkein iloisimmalta ja onnellisimmalta tuosta odotellusta leirielämästä, oli hänen keisarillinen korkeutensa suurruhtinas V... Hän oli harvasanainen nuori mies, hän ei averrellut siitä, mitä tunsi tai ajatteli, mutta kyllä näkyi, että hänen kasvonsa vilkastuivat, hänen silmänsä loistivat ja rinta kohoeli mielihyvästä, kuin hän ratsasti rykmenttinä etupäässä, ratsasti harmaalla päistäriköllaan pitkin viheriöiviä kenttiä kunniarikkaan rykmentin leiripaikkaan. Vaikka juuri äsken oli tultu, oli sentään jo ehditty majoittua, nuori rykmentin päällikkö parakkiinsa, upseerit yksinkertaisiin, pieniin asumuksiinsa. Sotamiesten teltat olivat pystytetyt, hevoset sijoitetut talleihinsa, vartiat asetetut ja tunnussana annettu. – Kevätkesän yö, valoisa, raitis, salaperäinen ja suloinen, laskeutui verhoamaan sotataulua. Hiljaisuus jäi vallitsemaan; etäältä kuului silloin tällöin vartioivan koiran haukuntaa tai harmonikan valittelevia säveliä jonkun surumielisen sotamiehen käsissä, jonka vuoteelta rakkaushuolet karkoittivat unen. Suurruhtinas uneksi asumuksessaan viehättäviä unia. Loppuneet olivat aikaiset kunnioitusvierailut, viralliset päivälliset ja monilla kahleilla kietovat hoviseurat. Hänen ei tarvinnut enää lipua hovin liukkaalla parkettilattialla, ei kuunnella siloiteltuja, pakollisia korulauseita, joita kohteliaat hovimiehet latelevat niin toimessaan, kuin olisivat ne olleet tärkeitä valtiollisia neuvotteluja. Hänen ei tarvinnut tanssia arvoasteikon mukaan häikäisevässä kaasun valossa, kuuman ilmanalan kuihtuvien kasvien alla; ja ennen kaikkea tuo tyhjyys, tuo hirvittävä tyhjyys, jota joutilaana olo tuottaa, se oli haihtunut. Huomenna alkoi toimelias, vaivalloinen työ, sillä sotaharjoitukset olivat tänä vuonna erittäin laajat. Kuin siis kokki seuraavana aamuna aikaisin herätti liikkeillään herransa, hypähti hän notkeasti ja keveästi kuin höyhen ylös vuoteestaan ja neljännestunnin päästä seisoi muhkeana ja voimakkaana asumuksensa edessä ensimmäisenä kaikista. Sinne kokoutui hänen ympärilleen vähitellen joukko upseereja, mitä omituisimpia tyyppejä. Siinä ali ylen hienostunut slaavilainen, piirteet melkein naisellisiksi muuttuneina, silmäluomet väsyneet, muuten notkea, hento ja heikkohermoinen; siinä tatarilainen ruhtinas, piirteet karkeat ja ankarat ja niska kuin härjällä; siinä virolainen parooni, jonka valkoisen punainen iho ja lihava niska osoittivat hänen olevan ruotsalaista sukuperää; siinä puolalainen kreivi, jolla oli juutalaisen muoto; siinä Montenegron, Podolian ja Kaukason ruhtinaita espanjalaishattuineen ja ruhtinaita, joilla ei mitään ruhtinaskuntaa ollut – ja minä. Nyt kuului merkkipuhalluksia etäältä, kulkien rykmentistä toiseen ja taas kaikuen korkealta ja täyttäen ilmaa hermoja vahvistavalla soinnultaan: lähikyläin kukot kaiuttivat sekaan kirkkaita huutojansa; hevoset tömistelivät ja hirnuivat; aamuinen auringon valo levisi mahtavina väri- ja valovirtoina yli mäntyjen latvain, viheriöivien mäkien ja tasankojen, joihin ei vielä ollut koskenut sotamiesten jalat, hevosten kaviot eikä kanuunain pyörät, ja joka sen tähden oli keväisen raittiina, neitsyellisenä ja kukikkaana kuin persialainen koruompelus. ”Eteen päin mars!” komensi hänen korkeutensa ja viisi sataa miestä hypähti satulaan ja ratsasti tyytyväisinä etelään päin Krasnojeselon leiripaikasta. – Kipeää juoksua ajettiin pehmoista hietamaata, kummallisen muotoisten, pyöreäin ja pyöristyneiden kunnasten välitse; siinä oli luonto ja maanmuodostus niin toisenlainen kuin Suomessa, että syystä kyllä on sanottu, että Rajajoki on jyrkempänä rajana maantieteellisessä ja yhteiskunnallisessa kuin valtiollisessa suhteessa. Näytti siltä, kuin kerran aikojen alussa mahtava myrsky olisi vieritellyt suurina laineina näitä hietajoukkoja ja myrsky sitte kaikkivallan käskystä olisi yht’äkkiä tyyntynyt ja hieta-aallot paikoilleen jähmettyneet. Vuosisatain kuluessa oli lahomisesta syntynyt pyöreäin mäkien pinnalle multaa ja nyt kasvoi siinä nurmikko, erikoinen yksitoikkoisuudessaan, ja padan muotoisissa laaksoissa viheriöivät pähkinäpuut, haavat, pajut ja koivut. Ratsumiesjoukko ajaa lennätti ylös alas mäkien rinteitä, kirkkaan vihreiden pähkinämetsikköjen lävitse, kunnes käskettiin pysähtymään erään pienen kylän luo. Siihen levitettiin joukko pitkään riviin, etuvartijarivi asetettiin ja toisia etuvartijoita lähetettiin laaksoon, apujoukkueita sijoitettiin ylös loivan mäen rinteelle ja päävartio pysähtyi kylään molempien rivien taakse. Suurruhtinas läksi kylän paraimpaan tupaan syömään aamiaista ripeän ratsastuksen jälkeen ja kiitättämään itselleen teetä. Kun hänen korkeutensa kumartui astumaan sisään porstuan matalasta ovesta ryntäsi porsas kiihkeästi nyristen vastaan ulos tuvasta. Siinä suuressa huoneessa kaakotteli kana, ylvästellen seitsemältä keltaisesta poikasestaan, ja pääskypari lenteli orsien alatse ulos ja sisään. Uunin luona seisoi rähmäsilmäinen vanha nainen taikinaa alustamassa. Hän oli niin kauan elänyt ja myllästellyt maata, joka heitä elätti, että hän oli muuttunut sen väriseksi. Kasvot olivat mullan karvaiset, laihat, paksunahkaiset käsivarret kuin maasta kiskotut ruskeat juuret ja laihan rinnan nahka ruskea ja juomuinen kuin nuoren koivun tuohi. Kaksi pellavatukkaista tyttölasta, yllä pitkät paidat, katseli sängyn puolisesta nurkasta tukkansa alta tulijoita. Suurruhtinas kävi istumaan pöydän päähän ja katseli tätä yksinkertaista asumusta, sen nokista uunia ja lattiaa, joka oli kuin ulkohuoneessa. Ivan Ivanovits, kokki, astui reippaasti eukon luo, joka alusti taikinaa, ja käski häntä tuomaan vettä ja puita; hän itse kyllä sanoi tekevänsä tulen, että hänen korkeutensa saisi lasin teetä. Nainen teki työtänsä eikä ollut millänsäkään, Ivan lausui sanansa pontevammin. Ei vastausta. Nyt Ivan suuttui. Kun hän hetkikauden lateli eri äänillä, mitä hänellä oli mielessä, käänsi vaimo viimein päätään häneen päin ja sanoi äreästi: – En ymmärrä venättä. Ivan hämmästyen katsoi ensin vaimoon, sitte herraansa; tämä hymyili ja sanoi ihan tyynesti; – Kutsu tänne parooni Koskull, emäntä on virolainen. Samassa astuivat parooni ja tatarilainen ruhtinas tupaan ja saivat tietää, mistä oli ollut puhe. He kääntyivät toimeliaasti eukon puoleen ja aikoivat kumpikin selittää kokin asiaa; mutta naiseen näyttivät yhtä vähän vaikuttavan Viron kielen pehmeät äänet kuin tatarinkielen kovat kurkkuäänet. Kuin puhujat kuitenkin tulivat liian kiivaiksi, suuttui eukko toden perästä. Näkyi selvään, että veri alkoi nousta kuoren alle. Hän tempasi kiivaasti laihat kätensä ylös taikinasta ja sanoi äkäisesti: – Johan minä sanoin, että en ymmärrä venättä. Lapset peljästyivät ja painautuivat seinää vasten niin piiloon, kuin pääsivät. Suurruhtinas nousi pois pöydän päästä; ensin näytti hän yrittävän vihastumaan; mutta kun hän näki suuttuneen akan taikinaisine sormineen, jalon paroonin suuttumuksesta punaisena ja tatarilaisen teennäisesti tyynenä, itämaiden koko arvokkaisuus lihavassa parrattomassa muodossa, kokin neuvottomana ja äkäisenä, ja kaikki kolme teroittamassa tuon vaimon jähmettyneihin ja kiukkuisiin aivoihin yksinkertaisimpia käsitteitä, alkusanoja: tulta, vettä ja leipää, kolmella eri kielellä ilman vähintäkään menestystä, silloin hän huomani asian naurettavan puolen. Ylhäisesti ja muhkeasti nousi hän pöydän luota, nauraen niin, että kauniit, valkoiset hampaat loistivat. – Ei, nyt meillä ei ole enää aikaa, lähtekäämme toiseen taloon, ja ulosmennessään mutisi hän jotakin ”tshuhonkasta”. Hän astui ulos, upseerit jäljestä; mutta uskokaa minua, hyvät herrat, hän sai käydä joka talossa eikä sittekään saanut teetä. Hänen täytyi ratsastaa meidän luoksemme toiseen apuvartioon. Me olimme löytäneet kaivon, joka oli melkein ihan piilossa, ja aamupäivällä ratsastin minä kylään, joka ei juuri näyttänyt vierasvaraiselta; minä huomasin heti ulkoasusta, että se oli suomalainen. Ja täällä, seitsemänkymmenen virstan päässä etelään päin Pietarista, tapasin minä suomalaista väestöä, paraastaan naisia ja tyttölapsia. Jok’ainoa mies ja kymmentä vuotta vanhempi poika oli Pietarissa tai lähimmissä kauppaloissa ansiotöissä. Maata ja kotia hoitivat naiset ja joku voimaton ukko. Miesten ja vanhempain poikien sanottiin osaavan venättä, mutta naiset eivät sitä ymmärtäneet sanaakaan. Ilman koulua, ilman kirjoja ja kirkkoa ja ilman pappiakin lähempänä kuin 50 virstan päässä olivat he säilyttäneet Suomen kielensä – säilyttäneet sitä vuosisatoja vastoin saksalaisia, ruotsalaisia ja nyt satoja miljooneja slaavilaisia. Ymmärrättehän hyvät herrat, että niin ollen voi vanhakin mies olla optimisti. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218155&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 23.12.1890]. [[Luokka:Johan Jacob Ahrenberg]] [[Luokka:Novellit]] 3593 6846 2006-10-15T08:11:11Z Hartz 13 rv {{Wikipedia}} '''Johan Jacob Ahrenberg''' (1847–1914) == Novellit == * ''[[Leiri-elämä]]'' [[Luokka:Johan Jacob Ahrenberg]] 3594 6776 2006-10-15T08:02:24Z Hartz 13 rv [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Ahrenberg, Johan Jacob]] 3595 7050 2006-10-15T13:31:06Z Jetman 46 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Simrith.<ref>Olemme huviksemme – ja luultemme lukiammekin huviksi – ottaneet suomentaaksemme ylhäällä olevan, syystä kiitetyn, jutelman kirjasta Teckningar och Drömmar, jonka on kirjoittanut –a–g.</ref> |alaotsikko= |tekijä=Fredrika Runeberg |huomiot= }} Artasasta, se mahtava kuningas, levähti matkallansa päivän yli Ninivessä, ja hänen alammaisensa viettivät riemu-juhlia siitä kun hän viipyi heidän kaupungissansa. Nyt tuli kahdeksan maan kauniimpaa neitoa, kullalla ja kalliilla kivillä koristettuina; he loistivat yhtä paljo ihanuudesta kuin koreuksistansa ja tanssasivat kuninkaan edessä. He lakkasivat, ja kuningas viittasi kaikkein kauniimmalle tulla hänen istuimensa eteen. Se teki niin ja notkistaen polviansa, painoi hän alammaisesti otsansa kättä vasten. ”Kuka sinä olet, maan ihanin neito?” kysyi kuningas. ”Olkoon kuninkaan elinaika onnellinen!” vastasi neito, ”sinun palvelias on Moabita Bosnai vainaan ainoa lapsi.” Kuningas lausui: ”Tavaraa sinulla on enemmän, kuin sydämes saattaa toivoa, sillä Bosnain omaisuus on mainio suuruutensa tähden, mitä armoa tahdot minulta anoa?” ”Kuninkaan onnellisuus olkoon pysyvä ijankaikkisesti! Uskaltaako palvelias toivoa kuninkaan kuulevan hänen rukoustensa?” ”Olkoon sinulle rukoukses suotu, ennen kuin sen lausut, sinä maan jalo kauneus! Tahdotkos valita itselles puolison maan ylhäisimmistä, minä vannon sinulle, hän olkoon vaikka kuninkaan oma poika, sinusta pitää tuleman hänen. Eli haluatkos valtaa ja kunniaa? Artasastan valta on lavea kuin auringon, hän tahtoo antaa sinulle, mitäs vaadit, sillä sinä olet löytänyt armon hänen silmäinsä edessä.” ”Kunnia ja ylistys olkoon kuninkaalle, ja voitto ja valta seuratkoon häntä aina! Vähäinen on se onni, jota palvelias haluapi. Anna hänelle, o kuningas, puolisoksi, Bani, se Israelita, joka palvelee sinun huoneessas.” Kuninkaan katsanto pimentyi, hän sanoi: ”Banin tytär, kuninkaan hyvyys on pyhä. Pitääkö sinun suloisuutes ja tavaras annettaman vankeuden lapselle, yhdelle niistä, joiden kuninkaan armo on sallinut lähteä kotomaallensa, rakentamaan hävitettyä kaupunkiansa. Sinä maan jalo tytär, isäsi suku hyljäisi sinun.” ”Uskaltaako palveliasi puhua?” ”Puhu.” ”Bani on kasvatettu isäni talossa; tyttären sydän turvasi hänehen, niinkuin viinapuu tuleensa. Kuka niitä voi eroittaa ilman turmelematta. Sinun palvelias suku ei tahdo häntä antaa vankeuden lapselle; mutta katso, o kuningas! sinun tahtos on niiden laki, ja sinun lakis on pyhä. Sinun palvelias tietää, että sanas on luja niinkuin kallio.” Kuningas käski kutsua Moabiti Bosnain veljen, hän tuli heti ja kumarsi maahan kuninkaan eteen. ”Artasasta käskee sinun antamaan veljesi tyttären Banille, Israelitalle, puolisoksi, ja maksamaan hänen perintönsä viimeiseen rahaan, eikä estämän häntä seuraamasta Bania, sen omaan maahan, johon kuningas on antanut hänelle luvan matkustaa omaisinensa.” ”Kuulla on totella,” vastasi mies ja meni kuninkaan käskyä täyttämään. Banin tytär meni kotiinsa ja sulki itsensä kammiohon; siellä hän lankesi maahan kiittämään Israelin Jumalaa, jota oli auttanut häntä. Mutta hänen vanha kasvattajansa, joka hänen saatti kotiin, oli jo tiellä ennättänyt saada tiedon, mitä kuninkaan luona oli tapahtunut, ja juoksi hakemaan Bania, ilmoittaaksensa mikä onni hänelle oli tapahtunut. ”Nyt,” huusi se vanha eukko riemuiten, ”nyt saamme viedä sydämeni tyttären isäimme maahan, ja kaikki hänen tavaransa tulevat sinulle. Iloitse, Bani, iloitse, sinä onnen ystävä!” Kun Bani kuuli hänen sanansa, pyysi hän Simrithiä puhutella, ja kun he tapasivat toinen toisensa, sanoi Bani: ”Simrith, o Simrith, tohdinko uskoa mitä kasvattaja minulle kertoi, tahtoisitko vain sinä, isäsi tytär, seurata köyhää, ylenkatsottua vankia?” Simrith punehtui, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: ”Bani, minä olen puhunut meidän edestämme, minä tiesin sinun tahtovasi minua omaksesi, mutta ei mitään toivoa ollut; nyt olen sinun.” Bani ei puhunut mitään, vaan otti hänen kätensä omain kättensä väliin. Viimein sanoi hän: ”Kiitos, o Simrith, tästä suloisesta hetkestä! Mutta katso, en minä sentähden tahdo väärinkäyttää sinun hyvyyttäs. Minä matkustan huomenna kotomaalleni, siellä tahdon tehdä työtä kansani hyväksi. Sinä, Simrith, et saa seurata minua; täällä sinä olet arvossa, täällä on sinulla ystäviä. Maan ruhtinaat toivovat sinua omaisensa. Meillä sinä olisit muukalainen, sentähden siellä sinua halveksittaisiin, ja täällä on vankeuden lapset ylenkatsotut. Pysy täällä rikkaudessa ja kunniassa.” Simrith katsahti hänehen ja ylentäen silmiänsä, sanoi hän: ”Ei, Bani, sinua tahdon seurata, sinun tykönäs on kotoni, täällä olen vieras. Sinun Jumalaas olen kauvan kunnioittanut, hänen pitää oleman minun Jumalani, sinun kansas minun kansani. Puolet minun omaisuudestani pyhitettäkööt sinun Jumalasi huoneesen, ja sinun pitää oleman minun herrani.” ---- Vuoden oli Bani ja Simrith asuneet yhdessä kaupungissa tiiman matkaa Jerusalemista, ja Bani oli yksi kansan päämiehistä. Simrith oli istunut kammiossa, kehrännyt ja kutonut kallista kangasta. Vaan nyt hän istui melkein päivä-kaudet lapsen tykönä, iloiten sen kauneudesta. ”Bani, minun herrani,” sanoi hän usein miehellensä, ”paljo hyvää on Herra, minulle antanut, kuinka sydämeni saattaa täydellisesti riemuita ja kiittää?” Ja kun toiset vaimot, ne Moabin, Kanaan ja muiden vieraitten kansain tyttäret, koreilivat hiuksensa ja kalliilla kullalla kannatettuina menivät kansan eteen eli tanssasivat epäjumalainsa edessä, niin he sanoivat hänelle: ”Simrith, miksi sinä yksin suljet itsesi huoneesen, katso, me olemme kyllä paljo uhranneet, kun jätimme kodin ja ystävät, seurataksemme vankeuden lapsia, heidän hävitettyyn kaupunkiinsa, ei meidän sentähden pidä luopuman kaikista huvista.” Mutta Simrith vastasi: ”Iloitkaamme kukin mielemme jälkeen. Minulla on iloa enemmän kuin monella muulla.” Ei ne toiset vaimot kuitenkaan suuttuneet häneen, hän kun oli lempeä ja nöyrä sydämestänsä, eikä soimannut muita, vaikk’ei hän niitä seurannutkaan. Mutta, katso, silloin kävi Judassa ja Jerusalemissa käsky kaikille vankeuden lapsille kokountumaan Jerusalemiin ja se, joka ei tullut kolmen päivän sisään, hän menetti omaisuutensa, ja eroitettiin kansasta. Ja Bani siunasi poikaansa ja sanoi vaimollensa: ”Herra olkoon sinun kanssasi Simrith; minä käyn Jerusalemiin.” Mutta Simrith vastasi: ”Herra antakoon sinulle onnellisen kotiin-tulon, minun sydämeni on raskas.” Ja Bani meni ylös kaupunkiin ja istui koko kansan edessä Jumalan huoneen eteen. <ref>Esran kirj. 10: 10.</ref> Ja Esra, pappi, nousi ja puhui heille: ”Te olette rikkoneet, naidessamme muukalaisia vaimoja, ja lisänneet Israelin syntiä. ”Niin tunnustakaat nyt se Herralle isäimme Jumalalle ja tehkäät sitä kuin hänelle kelpaa ja eroittakaat teitänne maan kansoista ja muukalaisista vaimoista.” Niin vastasi koko seurakunta ja sanoi korkialla äänellä: ”tapahtukoon niinkuin meille sanonut olet. Mutta kansaa on paljo ja ilma on sateinen ja ei käy ulkona seisominen, eikä tämä ole yhden tai kahden päivän työ, sillä meitä on paljo, jotka olemma siinä asiassa sangen suuresti syntiä tehneet. Anna meidän päämiestemme koko seurakunnassa toimittaa, että kaikki, jotka meidän kaupungeissamme ovat naineet muukalaisia vaimoja, tulevat tänne määrätyllä ajalla, jokaisen kaupungin vanhimpain ja tuomarein, kanssa siihen asti kuin meidän Jumalan viha kääntyy meistä tämän syyn tähden.” Vaan Bani istui niinkuin salamalta lyöty, liikkumatta ja puhumatta. Mutta kun väki rupesi hajoamaan, nousi hän ylös. Hän oli näöltänsä niinkuin tulen leimaus ja hänen vaatteensa liehuivat tuulessa. Hänen pitkät, tiherät hiuksensa makasivat nyt suorana hänen päässänsä ja vesi virtasi niistä. Niin astui hän pappein ja vanhimpain eteen ja sanoi: ”Pidättäkäät, älkäät tehkö vääryyttä Herran Israelin Jumalan nimeen! Pitääkö viattoman kärsimän syynalaisen kanssa? Auttakoot ne, jotta ovat harjoittaneet jumalattomuutta ja sopimatointa elämää, auttakoot ne pois; mutta, katsokaat, myös minulla on Moabin tytär vaimona: kuka ei tunne hänen hurskauttansa ja jumalisuuttansa; pitääkö se viatoin karitsa pois ajettaman petoin kanssa.” Silloin huusi kaikki kansa: ”Miksikä Banin tulee päästä, että Herran viha kohtaa meitä hänen tähtensä.” Ja ne huusivat ja pauhasivat niin ettei Bani enää saanut puhua, ja viimein hän meni vihaisena pois kotiin. ”Simrith,” huusi hän; kohta sisälle tultuansa, ”matkustakaamme täältä pois. Pane kokoon omas ja lapses vaatteet ja tarpeelliset huonekalut: aasit ja kamelit ovat heti valmiina, lähdetään.” ”Bani, o herrani, miksis olet niin vihoissas, mitä on tapahtunut?” Bani kertoi nyt hänelle, kuinka muukalaisvaimot ja lapset piti pois eroitettaman ja sanoi: ”Sinua en koskaan jätä, minä tahdon luopua isästä ja äidistä ja olla vaimoni tykönä. Matkustajamme vieraasen maahan!” Simrith lankesi polvilleen, itkein, ja rukoili Israelin Jumalaa vahvistamaan häntä: sitte hän nousi ylös ja sanoi: ”Ei suinkaan, Bani, sinun pidä hyljäämän kansaasi ja tulla muukalaiseksi pakanain seassa vaimosi tähden. Katso, sinä olet yksi kansasi päämiehistä, minkä esimerkin tahtoisit antaa, että olisit ensimäinen rikkomaan Herran käskyn. Katso minä menen, anna minulle jotain, millä saatan elää ja kasvattaa poikasi, ja minä tahdon etsiä turva-paikan sinun maasi rajoilla, että saisin nähdä uhrien savun Herran edessä ja tuntea kukkain löyhkyn sinun maasi kedoilta. Sinun pitää ottaman vaimoksesi jonkun Israelin tyttäristä ja unhottavan Simrithin. Katso, ei minun tule valittaa, olenhän minä saanut nauttia paljo hyvää. Herra otti; Herra antoi, kiitetty olkoon Herran nimi.” Ensimäisenä päivänä kymmenennessä kuussa istui Esra pappi ja arvoisimmat vanhimmat ja ne, jotta kutsutut olit, ja he eroittivat kaikki muukalaisvaimot ja niiden lapset. Ja Bani raivosi tuskissansa, ja he panivat vartian hänelle, ja Simrithin ja hänen poikansa ja palveliansa asetit he kamelien päälle ja saivat lietsarin johdattamaan häntä sukulaisiinsa. Mutta Simrith sanoi: ”Ei suinkaan sukulaisiini, sillä he ovat hyljänneet minun, koska minä käänsin itseni Israelin Jumalaan ja seurasin Bania tänne.” Silloin sanoivat ne, jotta määrätyt olit häntä pois viemään, että hän ilmoittaisi mihin hän tahtoisi vietää. Mutta ei hän tiennyt sitä, vaan käski heidän viemään hänen, mihin tahtoivat, kyllä Herra oli hänelle kodon antava. Ja kun he asettivat hänen kamelin päälle ja alkoivat matkan, niin luopui voimat hänestä, ja hän vaipui maahan hengetöinnä. Silloin tuli Esra kävellen samaa tietä ja sanoi: ”Kuka on tuo nuori vaimo?” Ja väki, joka seisoi siinä, vastasi itkein, että se oli Moabilainen Simrith, Banin vaimo, joka oli antanut omaisuutensa Herran huoneesen ja jonka nyt täytyi mennä maanpakoon lapsinensa. Ja Esra kysyi vielä; silloin vastasi häntä Simrithin vanha kasvattaja, joka itki emäntäänsä: ”Herra, kun ruhtinaat ja kuninkaat tahtoivat pitää tätä minun sydämeni tytärtä hänen maassansa, niinkuin itse se mieskin, jota hän tahtoi seurata, pyysi hänen jäämään arvoon ja rikkauteen, silloin sanoi hän Ruthin tavalla: ”Sinun Jumalasi olkoon minun Jumalani ja sinun maasi minun maani,” ja sitte sanoi hän: ”puolet tavarani tahdon minä antaa sinun Jumalasi huoneelle,” ja niin on hän tehnyt, ja hänen lapsuudestansa olen minä, sinun palvelias, opettanut häntä palvelemaan Israelin Jumalaa, ja nyt ajetaan hän pois niinkuin pahantekiä, ja kysele kautta näitä täällä, minkäkaltainen hän on ollut.” Silloin huusi kaikki väki korkialla äänellä: ”Sinä Jumalan mies, älä anna pois ajaa häntä. Katso, hän on ollut äiti lapsillemme, hänen aittansa on ollut köyhäin aitta, ja hänen jumalanpelkonsa on ollut kynttilämme.” Silloin käski Esra heidän viemään Simrithin kotiinsa ja itse hän palasi Jerusalemiin, johon paljo väkeä seurasi häntä ja jossa vanhain neuvoskunta vielä oli koossa. Ja hän meni templiin ja rukoili Herralta ymmärrystä tässä asiassa, ja sitte hän taas kokosi vanhat ja ne jotka tähän olivat kutsutut ja kertoi heille Banin vaimosta, ja he sanoivat kaikki yhdellä äänellä: ”Herra on hänen ylös ottanut hurskautensa tähden.” Kun kansa kuuli tuomion, menit he taas Banin kaupunkiin ja otit hänen vartioilta ja kruunasivat kukkas-seppeleillä ja kantoivat häntä ympäri ilolla ja riemulla ja lauloivat ja huusivat: ”Herra antaa armonsa voimallinen olla niiden ylitse, jotta häntä rakastavat.” Mutta Simrith lankesi kotona polvillensa, lapsensa vuoteen ääressä ja ylisti Herraa sen suuren armon tähden, joka häntä oli kohdannut: ”Kiitetty olkoon Herra, että hän minulle ihmeellistä hyvyyttä osoittanut on, sillä minä sanoin hämmästyksissäni: minä olen poisajettu sinun silmäis edestä; kuitenkin sinä kuulit minun ääneni, koska minä huusin sinun tykös.” ”Iloitkaat Herrassa koko maailma, veisatkaat, kiittäkäät ja ylistäkäät!” Loppu. <references/> '''Lähde:''' ''Hämäläinen'' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=35954&conversationId=1&action=entryPage 8.1.1864] ja [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=200890&conversationId=2&action=entryPage 22.1.1864]. [[Luokka:Fredrika Runeberg]] [[Luokka:Novellit]] 3596 7039 2006-10-15T13:29:15Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:AsunHelsinkiPorvoossaElisaVandaali|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käytt {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kreeta Haapasalon runo |alaotsikko= |tekijä=Kreeta Haapasalo |huomiot= }} – '''Kreeta Haapasalon runo''', jonka hän Jyväskylän laulujuhlassa antamassaan konsertissa lauloi, ja joka teki syvän vaikutuksen kuulioihin oli näin kuuluva: : ”Mitäpäs mä vanha ämmä : Laulamaan nyt rupeen? : Ikä rupee joutumaan : Ja vanhuus mulle tulee. : Minä lauloin mielelläni : Lapsuudesta asti, : Keski-ijässä paremmin : Ja vanhana huonommasti. : Nuorempana laulelin mä : Mitä vaan mieleni tuli. : Nyt jo kaikki laulun lahjat : Raukeevat kuin uni. : Ääni rupee käriseen : Kun yskä rouhii rintaa. : Laulakaat nyt nuoremmat : Se ompi niiden virka.” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=299284&conversationId=3&action=entryPage ''Wiipurin Sanomat'' 2.7.1887]. [[Luokka:Kreeta Haapasalo]] [[Luokka:Runot]] 3597 6800 2006-10-15T08:05:06Z Hartz 13 rv {{Wikipedia}} '''Kreeta Haapasalo''' (1813–1893) == Runot == * ''[[Kreeta Haapasalon runo]]'' [[Luokka:Kreeta Haapasalo]] 3598 6798 2006-10-15T08:04:47Z Hartz 13 rv [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Haapasalo, Kreeta]] 3599 6826 2006-10-15T08:07:48Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyviä neuvoja, |alaotsikko=Minkälainen pitäisi oleman, ja minkälainen ei oleman. |tekijä=Anonyymi |huomiot= }} '''Neitien''' pitäisi oleman kuin '''ruusut''': niin kauniit ja hienot – ja kuitenkaan '''ei''' kuin ruusut: ei niin selvästi okaitaan näyttää. Neitien pitäisi oleman kuin '''tähdet''': yhtä ihailtavia ja vienoja – ja kuitenkaan '''ei''' kuin tähdet: ei kaikille silmää iskeä. Neitien pitäisi oleman kuin '''kirkot''': yhtä vastaanottavaisia – ja '''ei''' kuitenkaan kuin kirkot: ei antaa kaikilla kelloilla luokseen kutsua. Neitien pitäisi oleman kuin '''aurinko''': yhtä valaisevia – ja kuitenkaan '''ei''' kuin aurinko: heidän ei pitäisi aina määräajalla poistua näkyvistä. Neitien pitäisi oleman kuin '''kahvilat''': yhtä houkuttelevia – ja kuitenkaan '''ei''' kuin kahvilat: ei rahan himossa luoksensa vetää. Neitien pitäisi oleman kuin '''Orleansin neitsyt''', silloin kun hän ruhtinaan eteen kumartui – ja kuitenkaan '''ei''' kuin Orleansin neitsyt: ei niin paljon miehiä johtaa. Neitien pitäisi oleman kuin '''pappiskokoukset''': yhtä varovaisia – ja kuitenkaan '''ei''' kuin pappiskokoukset: ei niin paljon '''lörpötellä'''. Neitien pitäisi oleman kuin '''realistinen kirjallisuus''': yhtä koristelemattomia – ja kuitenkaan '''ei''' kuin realistinen kirjallisuus: pitäisivät kuitenkin '''yhden''' ihmisen uskollisena. '''Rouvien''' pitäisi oleman kuin '''Amor''', jonka ainoa valtakunta on rakkaus – ja kuitenkaan '''ei''' kuin Amor: ei niin paljo nuolia heitellä. Rouvien pitäisi oleman kuin '''totuus''': koristelemattomia – ja kuitenkaan '''ei''' kuin totuus: ei niin pelätyitä. Rouvien pitäisi oleman kuin '''nuorten ajanmukaisten kirjailijain''': yhtä vähän kuuluisia – ja kuitenkaan '''ei''' kuin nuorten ajanmukaisten kirjailijain: ei aina valtiota ja yhteiskuntaa kammoa. Rouvien pitäisi oleman kuin '''Suomen maan''': kärsivällisiä ja kestäviä – ja kuitenkaan '''ei''' kuin Suomen maa: ei niin laimeta. Rouvien pitäisi oleman kuin ”Savo-Karjala”: olla läheistensä mieliksi – ja kuitenkaan '''ei''' kuin ”Savo-Karjala”: ei niin tekopyhiä. Rouvien pitäisi oleman kuin '''tämän kirjoittaja''': antaa yhtä paljo hyviä neuvoja – ja kuitenkaan '''ei''' kuin tämän kirjoittaja: pitäisi itsekin uskoa mitä muille opettaa. '''Tämän kirjoittajan''' pitäisi oleman sellainen, että kaikki '''neidit''' hänestä pitäisivät – ja kuitenkaan ei sellainen, että '''kaikki''' neidit hänestä pitäisivät: parempi jos yksi, ja se oikein. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=278596&conversationId=4&action=entryPage ''Savo'' 1.11.1890]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Anonyymi]] 3600 6928 2006-10-15T08:32:48Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanhuksen ajatelmia. |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} : Kansa kasvaapi alati, : eneneepi ihmiskunta. : Sitä myöten sivistyksen : tulis ehtiä etemmä. : Kasvatus on kansahamme : lapsuudesta laskettava, : siitä meitä muistuttaapi, : sananlaskukin sanoopi, : ett’ ois aina aikanansa : nuorra vitsa väännettävä. : Opin kautta kirkastuupi : ihmisjärki, vilkastuupi, : niin kuin kedon kukkasetkin, : virkistyypi viljammekin : aamu-auringon valossa. : Vaikka vaarimme sanovat : sekä muorit muistuttavat, : ettei niitä ennen nähty, : koko kouluja pidetty; : vuosiluku leikattikin, : puukolla se piirrettihin, : sitte päässä laskettiin, : mitä vielä tarvittiin; : herrat kynillä kyntivät, : koulumiehet kirjoittivat, : jotka kirjoja tekivät, : kuitit kuntohon panivat; : ei ne niistä vaatinunna : kovin paljo korvausta, : sian kinkut siitä saivat, : jonka palkkanaan pitivät. : Ja, jos sattui pieni vaiva, : tahi muu tapaturma, : silloin pienet ”poppamiehet” : pani niitä paikallensa. : Muuten maata muokattiin, : kynnettiin ja karhittiin, : leipä syötihin leveä, : vielä viinatkin lisäksi. : Vaan jos teille, vaari kullat, : saisimme vähän sanoa, : ettei nyt enää eletä : varsin vanhalla ajalla : tahi vanhalla tavalla. : Nyt on ajat muuttununna, : ihmiset ajan keralla, : nyt on kaikki muutkin kansat : opin kautta kasvatettu. : Sitte jäisi Suomen kansa : narriksi naurun alaiseks. : Ja jos niinkin sallitaan, : että meitä vaaditaan : matkustamaan ulkomailla, : muille maille vierahaille : sodan tulta koittamaan, : vihollista voittamaan, : silloin siellä tarvitaan : oppia ja viisautta. : Viel’ on kunnallisasetus : kansan käteen annettava, : että saapi kaikki kansat : itse laatia lakinsa, : itse panna päätöksensä. : Silloin sitä tarvitaan : taitoa ja viisautta, : että oikein osata, : tehdä tilit tismallensa, : panna laskut paikallensa. : Niin nyt alkaapi vähäksi : vaarin opit vanhettua, : ettei riitä ensinkänä : taloutemme tarpeheksi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=278596&conversationId=4&action=entryPage ''Savo'' 1.11.1890]. [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 3601 6759 2006-10-15T08:00:05Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yksi on ylhäällä joka auttaa. |alaotsikko= |tekijä=Anonyymi |huomiot= }} – '''Yksi on ylhäällä joka auttaa.''' Eräs leski mies tuumasi leski naisen kanssa mennä naimisiin, molemmat aivan köyhät. Keskustelua pitivät kesäissä yönä porstuan pohjakammarin salvoksessa, jonka välikattona oli vasta laudat. Mies pyytää naista morsiamekseen, mutta morsian vastaa: ”millä me raukat eletään kuin ollaan köyhiä?” Johon mies vastaa: ”kyllä on yksi ylhäällä joka auttaa.” Joku koiran korva kuuli tämän salvoksen välikatolla, lähätti tyhjän kontin naimista tuumaavain päälle, hyvin juhlallisesti lausuen: ”Minulla ei ole teille tämän enempää.” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=278195&conversationId=1&action=entryPage ''Savo'' 2.4.1889]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Humoristinen kirjallisuus]] 3602 6825 2006-10-15T08:07:40Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rippikirjoituksessa. |alaotsikko= |tekijä=Anonyymi |huomiot= }} – '''Rippikirjoituksessa.''' '''Pappi:''' Vieläkö on ketään V:lla alkavia? '''Mies:''' Vielä. '''Pappi:''' No ketä? '''Mies:''' Tikkanen. '''Pappi:''' Mikä V se on? '''Mies:''' Vuurmanni. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277929&conversationId=2&action=entryPage ''Savo'' 12.7.1888]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Humoristinen kirjallisuus]] 3603 6789 2006-10-15T08:03:55Z Hartz 13 rv [[Luokka:Kaunokirjallisuus]] 3604 6753 2006-10-15T07:59:02Z Hartz 13 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oikeudessa. |alaotsikko= |tekijä=Otto Tuomi |huomiot= }} Kaksi miestä, nuorempi ja vanhempi, tulee sisään oikeussaliin. – Mitäs teillä? kysyy tuomari. – Mitä tällä lie .. tämä nuorempi mies minut tänne kuletti, vastasi vanhempi mies. Nuori mies rykäsi, katasti kenkänsä kärkiin, pyöritteli hattuansa ja osoittaen kädellään vanhempaa miestä alkoi selvittää: – Minä olin tällä Hartikaisella renkinä yhden vuoden. Mutta kun tämä ei maksanut täyttä palkkaa – kymmenen markkaa heitti maksamatta – niin minä pyytäisin, että korkea oikeus tuomitseisi... – Mitäs Hartikaisella on tähän sanomista? – Kuulkaahan, korkea oikeus! tätä miestä kutsutaan kylän kesken Ilkeys-Jussiksi... – Mitä se tähän kuuluu? – Ja kun tämä oli minulla renkinä, oli tämä hyvin laiska ja akkamainen. – Korkea oikeus! Ei pidä uskoa tämän Hartikaisen puhetta... – Kun tämä esimerkiksi kynti, lepäsi tämä joka vaon päässä... – Ei niitä tarvitse tässä luetella! sanoi tuomari. – ..ja pani tupakan, peilaili ja laitteli itseään kuin mikähän ryökkynä... – Ne ei kuulu tähän asiaan! – Ja tällä oli liivin taskussa pieni kampa, jolla vähä väliä sutasi täistä tukkaansa .. näin ikään irvellä ikenin repi ja harjasi. – Tämä Hartikainen suoraan valehtelee, ja... – Ja kun tämä syömään vellikupin ääreen pääsi, siinä tämä poikaa oli: isot visakupit syödä ryllitti puhtaaksi ja tyhjä siitä voiastiastakin tuli. – Tämäkin taas on vale! Eihän teillä raukoilla ollut voita tarjonakaan, kuin jouluna ja juhannussa. – No silloinpa silloin sinä söit sitä kolmen miehen veron. Ja enhän minä järkimies semmoiselle sudelle joka päivä sitä antamaan! – Ja kun tämä joka yö Pehkolan piikain luona yö juoksussa kolusi, ei tällä kestänyt vaatteet eikä kengät kuin kerran hierasta. – Yöjuoksu on kerrassaan vale! – Elä sinä puhu .. anna vanhemman miehen selvittää! – Selvitä nyt ja sano joutuin oikea asia, eläkä lörpötä tyhjää! sanoi tuomari, oikeuden esimies. Mutta Hartikainen jatkoi, ketään kuulematta : – Tätä miestä ei saanut millään keinolla kirkkoonkaan .. se oli aivan ihmeen edellä, jos tämä sinne könähti. – Kävinhän minä kirkolla useampi pyhä. – Niin, kävit '''kirkolla''', vaan et '''kirkossa'''. – Ja kirkollakin tämä kävi vaan tyttöin tähden. Pehkolan piikain kanssa siellä ylpeästi kävellä pokaili, kuin mikähän eversti, ja Tiltassa vehnäskahvia juotteli, sitä mustaa sikurikahvia. Semm... – Mutta eihän ne kuulu... – semmoista tämän kirkon käynti oli. – Ne ei kuulu tähän asiaan! tiuskasi tuomari. Sano sinä vaan että minkä tähden et maksanut sitä kymmentä markkaa? – Odottakaahan, korkea oikeus! Antakaa minun ensin selvittää. – Kun tämä öillä tyttöin luona rymysi – kerran sillä retkellä toiset miehet tämän aittaan pönkittivät – ja ruokalevot ja iltapuhteet petollisia rakkauden kirjeitä ympäri kylän tytöille kirjoitteli, niin... – Mutta mitä ne kuuluu siihen kymmeneen markkaan? kysäsi tuomari tuskaisena. – Kuuluu ne .. kyllä ne kuuluu. Malttakaa vaan vähäsen!.. niin tämä oli päivillä hyvin unelias ja myötäälleen torkutteli eikä sen tähden talon työt tulleet kuvallisesti tehdyksi. – Ei pidä korkean oikeuden uskoa tätä Hartikaista: tämä on semmoinen viisastelija, eikä maksa palkkaa kellekään! – Oo sinä vait ja anna vanhemman miehen puhua. – Puhu nyt ja sano sukkelaan oikea asia! tiukkasi tuomari. – Kaikkien tämän Jussin vikojen tähden – jotka tässäkin nyt niin selvästi nähtiin – oli oikeus ja kohtuus, että minä maksoin tälle palkkaa kymmenen markkaa vähemmän, kuin tämä tahtoi. Tähän päättyi viimeinkin Hartikaisen puhe. Ja tämän enempää hän ei puhunut yhtä sanaa, vaikka kummastunut tuomari paljokin kyseli. Hän oli mielestään puhunut kaiken puhuttavansa ja sen tähden ei enää jatkanut, näpisti vaan suunsa kiinni. Mutta riidan hän voitti vaan pois poikkeen. Sillä renki Jussi kun ei osannut asiataan ajaa, eikä voinut tuoda vieraita miehiä, ei taitanut hänelle mitään. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277929&conversationId=2&action=entryPage ''Savo'' 12.7.1888]. [[Luokka:Novellit]] [[Luokka:Otto Tuomi]] 3605 7297 2006-10-17T14:49:27Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.132|62.248.155.132]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.132|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sota. |alaotsikko= |tekijä=Guy de Maupassant |huomiot= }} Kun vaan ajattelen tuota sanaa, sota, karmasee mieltäni kuin jos puhuttaisiin noitain tuomioista, polttorovioista, – jostain kaukaisesta, ohimenneestä, hirvittävästä julmuudesta. Ihmissyöjistä puhuessamme hymyilemme ylpeästi ja tunnemme olevamme tavattoman paljon etevämmät näitä metsäläisiä. Mutta ketkä ovat metsäläisiä, oikeita metsäläisiä? Nekö, jotka tappelevat syödäkseen voitetun, vai nekö, jotka tappelevat tappaakseen, vaan tappaakseen? Sotamiehet, jotka tuolla marssivat, ovat määrätyt kuolemaan niin kuin sikalaumat, joita teurastaja ajaa edellään maantiellä. He kaatuvat taistelukentälle pää miekan halkaisemana tai rinta luodin lävistämänä. Ja he ovat nuoria miehiä, työhön kykeneviä, jotka voivat saada toimeen jotakin, olla hyödyksi maalleen. Heidän isänsä ovat vanhat ja köyhät; heidän äitinsä, jotka kaksi kymmentä vuotta ovat heitä rakastaneet, hellineet heitä, niin kuin äiti voi, he saavat puolen tai kokonaisen vuoden kuluessa kuulla, että heidän poikansa, heidän täysikasvuinen lapsensa, jota he ovat kasvattaneet niin suurella huolella, niin kalliilla kustannuksilla, niin hellällä rakkaudella, – että hän on viskattu maakuoppaan kuin kuollut koira, ruumis tykin luodin silpomana ja ratsuhevosten tallaamana. Minkä tähden ovat tappaneet hänen poikansa, hänen kelpo poikansa, hänen ainoan toivonsa, hänen ylpeytensä, hänen elämänsä? Sitä ei hän tiedä. Niin minkä tähden? Sota – tappeleminen, tappaminen, ihmisten teurastus! – Meillä on tänäkin päivänä, meidän aikakaudellamme, meidän sivistyskannallamme, sillä tiedon ja viisauden asteella, jolle ihmishengen luullaan päässeen, kouluja, joissa opetetaan tappamaan, tappamaan pitkältä matkalta, kaikkein taiteen sääntöjen mukaan, – tappamaan monta ihmistä yhdellä kertaa, tappamaan viattomia ihmisparkoja, joilla on perhe elätettävänä, ja jotka eivät ole tehneet mitään pahaa. Mutta enimmän hämmästyttää, etteivät kansat lakkauta sotia. Ei, me tulemme aina elämään raakain esi-isäimme vanhain, pahain tapojen painon alla, heidän rikoksellisten etuluulojensa ja verenhimoisen ajatustapansa orjina; sillä me olemme eläimiä ja pysymme eläiminä, joita vietit hallitsevat ja joiden luontoa ei mikään voi muuttaa. Eiköhän jokaista toista, paitse Viktor Hugoa, olisi pilkattu, jos olisi päästänyt semmoisen vapauden ja totuuden huudon kuin tämä: ”Nyt valta on väkivaltaa, ja sitä aletaan kirota; sotia pannaan kanteen alle. Ihmissuvun valituksiin nojaten nostaa sivistys kanteen valloittajia ja sotapäälliköitä vastaan ja haalii kokoon kaikki lukuisat todistukset heidän rikoksistaan. Kansat alkavat ymmärtää, ettei rikos siitä tule pienemmäksi, jos se tehdään suuressa määrässä, – että kun tappaminen on rikos, ei se voi olla lievittävä asianhaara, että tappaa monta, ja kun varkaus on häpeä, ei se voi olla kunnia että ryöstää kokonaisen maan. Julistakaamme näitä totuuksia; häväiskäämme sotia!” Turhaa vihaa; ainoastaan runoilijan kiivautta! Sotia kunnioitetaan nykyjään enemmän kuin koskaan ennen. Kelpo taiteilija tällä alalla, nerokas joukkomurhaaja, Moltke, lausui kerran eräälle rauha-yhdistyksen asiamiehelle seuraavat merkilliset sanat: ”Sota on pyhä ja jumalallinen laitos; se on yksi maailman pyhiä lakia; se pitää ihmisissä vireillä kaikki nuo suuret ja jalot tunteet: kunnianhimon, vaatimattomuuden, rehellisyyden, urheuden, ja lyhyesti sanoen estää heidän vajoomasta kurjimpaan aineellisuuteen.” Kun kokoontuu 400 tuhantisiin joukkoihin, marssii yötä päivää levähtämättä, ei ajattele mitään, ei opi mitään, ei lue, ei ole hyödyksi kellenkään, kun märkänee likaansa, makaa rapakossa, elää kuin metsän peto alinomaisessa tylsämielisyyden tilassa, ryöstää kaupunkeja, polttaa kyliä, raastaa asukkaat paljaiksi ja kun sitte kohtaa toisen saman laisen ihmisjoukon, hyökkää sen kimppuun, vuodattaa verta virtanaan, peittää kokonaiset kentät lihalla, jonka lomista näkyy veren tahraama maa, ja latoo ruumiit kasoihin, kun menettää kätensä tai jalkansa, halkaisuttaa kallonsa hyödyttämättä ketään ja jää loikomaan tappotanterelle, kun sillä välin ijäkkäät vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa kuolevat nälkään – tämä siis estää kansoja vajoomasta kurjimpaan aineellisuuteen. Sodat ovat maailman lakaisijat. Taistelemme luontoa, taistelemme tietämättömyyttä ja kaikenlaatuisia esteitä vastaan vähentääksemme viheliäisen elämämme vaivaloisuutta. Hyvän harrastajat, oppineet miehet kuluttavat voimansa miettiessään, millä voisivat tukea, auttaa ja hyödyttää lähimmäisiään. Uupumattomina hyödyllisessä työssään tekevät he havainnon toisensa jälkeen, laajentavat ihmishengen näköalaa, kehittävät tieteitä, rikastuttavat niitä joka päivä uusilla tiedoilla ja luovat joka päivä kuntoa, rikkautta ja voimaa isänmaallensa. Sitte tulee sota. Kuudessa kuukaudessa hävittävät kenraalit kaiken, mitä ponnistuksilla, kärsivällisyydellä ja nerolla on tehty kahteen kymmeneen vuoteen. Tämä nyt on kai sitä, ”ettei vajota kurjimpaan aineellisuuteen”. Olemme nähneet sotaa. Olemme nähneet ihmisten muuttuvan villeiksi pedoiksi, tulevan raivoon, tappavan huvikseen, tahi peloissaan, tai röyhkeydessään tai vallattomuudessaan. Kun oikeutta ei ollut, kun laki oli kuollut ja pieninkin käsitys oikeudesta kadonnut, näimme ammuttavan viattomia, joita tavattiin tiellä ja joita epäiltiin siitä syystä kun olivat peloissaan. Olemme nähneet ammuttavan kahlekoiria omistajainsa oven takaa ainoastaan uusien revolverien koettamiseksi, olemme nähneet huvin vuoksi laitettavan luotisade lehmille, jotka hiljaa ja rauhallisesti makasivat niityllä – ilman minkään näköistä syytä, ainoastaan saadakseen ampua pelkän huvin vuoksi. Tämä nyt on kai sitä, ”ettei vajota kurjimpaan aineellisuuteen”. Hyökätä vieraasen maahan, tappaa mies, joka puollustaa kotoaan, siitä syystä että hän on työnutussaan eikä hänellä ole sotilaslakkia päässä, polttaa huoneet köyhältä väeltä, jolla ei ole suuhun pantavaa, lyödä tavarat palasiksi tai varastaa ne, juoda kellarista löydetty viini, tehdä väkivaltaa naisille, joita saa käsiinsä, polttaa miljoonia markkoja ruutiin ja jättää jälkeensä nälän hädän ja ruton – tämä nyt on kai sitä, ”ettei vajota kurjimpaan aineellisuuteen”. Millä ovat sodat osoittaneet, että niissä on hiukankaan järkeä? Ei millään. Mitä keksintöjä ne ovat synnyttäneet? Tykkien ja kiväärien. Siinä kaikki. Eikö kärrin pyöräin keksijä ole tehnyt enemmän hyötyä ihmiskunnalla löytäissään tuon helpon ja käytännöllisen keinon, millä saa pyörät kahden puolen kärrin pohjaa, kuin se, joka keksi uudemman ajan linnoitustaidon? Mitä Kreikkalaiset ovat meille jättäneet? Kirjoja ja marmoripatsaita. Siinäkö heidän suuruutensa on, että he ovat voittaneet tappeluissa, vai siinäkö, mitä he ovat saaneet ilmi hengen alalla? Persialaisten hävitysretkikö esti heidän ”vajoamasta kurjimpaan aineellisuuteen”? Raakalaiskansain hyökkäyksetkö pelastivat ja uudesta synnyttivät Rooman? Edistikö ja jatkoiko Napoleon I sitä suurta henkistä liikettä, jonka filosoofit panivat alulle viime vuosisadan lopulla? '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=278195&conversationId=1&action=entryPage ''Savo'' 2.4.1889]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Guy de Maupassant]] 3606 7295 2006-10-17T14:49:26Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.132|62.248.155.132]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.132|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Wikipedia}} '''Guy de Maupassant''' (1850–1893) == Asiatekstit == * ''[[Sota]]'' [[Luokka:Guy de Maupassant]] [[en:Author:Guy de Maupassant]] [[es:Guy de Maupassant]] [[fr:Guy de Maupassant]] 3607 7294 2006-10-17T14:49:24Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.132|62.248.155.132]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.132|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat|Maupassant, Guy de]] 3608 7296 2006-10-17T14:49:26Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.132|62.248.155.132]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.132|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Erinomainen mies. |alaotsikko= |tekijä=Aurélien Scholl |huomiot= }} Muudan pieni länsi-Ranskan kaupunki, jossa väkiluku ei ole kuuttatoistatuhatta henkeä suurempi, joutui eräänä aamuna suureen mielenkuohuun erään paikkakunnan arvokkaimman tukkukauppiaan katoamisen johdosta. Herra Bourimeliä viidenkymmenen vuotiasta rikasta kauvan kunnallisviroissa ollutta miestä odotti perhe turhaan kotia puolisille. Kolme päivää kului, eikä voitu käsittää minne mies oli joutunut. Huhuja jos jonkinlaisia oli liikkeessä. Puhuttiin vararikosta, itsemurhasta! Mutta notaario vakuutti, etteivät herra Bourimelin rahaseikat olleet milloinkaan olleet paremmalla kannalla. Kaupungissa asui nuori, varsin vähäpätöinen mies, Anténor Dujardin. Hän oli pieni, typeränlainen herra, joka kävi liian lyhyissä liiveissä, ja käytti niin pieniä hattuja, että syrjiä tuskin huomasikaan. Isänsä, vanhan asianajajan ammattia, ei hän ollut voinut jatkaa, älyn puuttessa. Tuon virkamies-vainajan kokoelmien sekä talojen myynnin tuottavista varoista perheneuvottelu oli määrännyt Anténorille kahdeksan tahi yhdeksän tuhannen frangin koron, joka riitti ylläpitämään hänen joutilaisuuttaan. Kolmen ajoissa päivällä ja kahdeksan iltasilla nähtiin hänen rauhallisena sotilaskahvilan pienessä salongissa pelaavan pikettipeliä. Siellä joi hän pari kertaa päivässä puolikuppisensa, poltellen merenvahapiippuansa, ja puhumatta koko aikana muuta kuin koiralleen: ''Pane tänne maata, Rambler!'' ''Rambler'' haukotteli leveän kitansa ammolleen, venytteli laiskasti koipiansa, päästi huokauksen ja kävi viimein makaamaan rahin alle. Joku aika herra Bourimelin kadottua, harhaili Anténor Dujardin metsästyskapineineen kaupungin lähellä olevalla suomaalla, kun Rambler äkkiä pysähtyi ja alkoi haistella ilmaa. – Tänne, Rambler! huusi Auténor. Mutta koira päästi vinhan ja surkean haukunnan. – Mitä hittoa se nyt vainuu? arveli Dujardin. Rambler vastasi vaikeroivalla ulvomisella. – Totta tosiaan, jotain on se keksinyt... Ja Anténor lähestyi varovaisesti pienen ojan reunalla kasvavaa sarpaheinäryhmää. Hän huomasi silloin puoleksi lokaiseen veteen upotetun ihmisruumiin. Päässä oleva hirmuinen haava ei estänyt tuntemasta herra Bourimeliä. Tämän vertaista mielenliikutusta ei Anténor koskaan ollut kokenut yksitoikkoisessa elämässään. Hän ohjasi askeleensa kaupunkiin ja saapui aivan hengästyneenä keisarillisen asiamiehen luo, jolle kertoi löytönsä. Tunnin kuluttua oli koko kaupunki liikkeessä. Oikeusto lähti, ajoneuvot mukanaan, noutamaan herra Bourimelin ruumista. Laillinen tutkinto pantiin toimeen. – Herra, virkkoi tuomari Anténor Dujardinille, te olette tämän seikan ensimmäinen ja kenties ainoakin todistaja. – Niin olen, vastasi Dujardin äänellä, jossa jo vivahti jonkinlaista mahtavuutta. – Oikeus luottaa teihin! – Se ei sitä turhaan tee. Tästä päivästä alkaen tuli Anténor kaupungin sankariksi. Kaikki ihmiset ahdistivat häntä kysymyksillään. – Missä asennossa oli ruumis? – Pää oli melkein vedessä, eikö niin? – Vaatteet olivat tietysti aivan tahraiset? – Varmaanki teki herra Bourimel kovaa vastarintaa murhaajalle? – Näitä oli ehkä monta? – Niin kunnon mies! – Ja perheen isä! Kysymyksiä ja arveluja sateli taajaan kuin rakeita. Anténor toisti aamusta iltaan väsymättä, saman kertomuksen: – Läksin aamulla kurppia ampumaan... Saavuttuani Poudriérin rämeelle, aloin kulkea pitkin Fossé-Renaudia, kun Rambler äkkiä seisahtui ojan reunalle... Kutsun sitä; mutta turhaan. Käyn lähemmäksi ... ja kuvailkaa kauhuani... – Oh! herra Anténor! – Herra Bourimel raukka, hänen säärensä olivat kangistuneet, pää oli halaistu... – Voi hirmua! – Juoksujalassa riensin kaupunkiin. – Siinä teitte oikein. – Ja toivon, että lopulta päästään murhaajien perille. Tästä muistettavasta päivästä alkaen sanottiin Anténor Dujardinia vain ”Fossé-Renaudin ruumiin löytäjäksi.” Parin päivän kuluttua vangitsi poliisi huonossa kapakassa kaksi humalapäistä espanjalaista merimiestä. Toisella tavattiin herra Bourimelin taskukello. Huomattuaan olevansa raudoissa, tunnustivat he tavanneensa tiellä yksinäisen herrasmiehen ja hyökänneensä hänen kimppuunsa, ryöstääkseen häntä. He jakoivat keskenään saaliin: satakolmekymmentä frangia, kellon, vitjat ja kaksi sormusta. Sitten raahasivat he uhrinsa ruumiin siihen rapakkoiseen ojaan, missä Rambler sen oli vainunnut. Murhaajat vietiin X...n rikosasiain tuomioistuimen eteen. Virallisen päällekantajan pyynnöstä oli kaupungin sanomalehdessä tarkka kuvaus jutun todistajasta. Lehti lausui: ”Herra Anténor Dujardin, jonka todistus tulee syytetyille paljon merkitsemään, on sangen älykäs nuori mies.” Todistajan nimen kuullessaan kävi väristys koko kuulijakunnan läpi. Herra Dujardin, aivan tummassa puvussa, vannoi arvokkaasti valan, ja kertoi yllämainitut tapaukset kanteen muodossa. – Tuomioistuin onnittelee tässä seikassa osoittamaanne kylmäverisyyttä sekä pontevuutta. Ilman teitä, ilman teidän ihmeellistä välitystänne, täytyisi meidän kenties taas lisätä rankaisemattomien rikosten lukua. Olette jalosti palvelleet yhteiskuntaa ja yhteiskunta lausuu teille kiitoksensa. Toinen merimies tuomittiin kuolemaan, toinen pakkotyöhön. Kun istuntosalista tultiin ulos, teki ihastunut ja liikutettu ihmisjoukko kunnioittaen tilaa Anténor Dujardinille. Hän nimitettiin kaupungin piirin varapresidentiksi ja Pelastusseuran kunniapresidentiksi. Rouvat ja neitoset olivat häneen ihastuneet, ja eräänä aamuna otti notario Rognonet hänet erikseen, ja huomautti, että hän rukkasia pelkäämättä voi pyytää neiti Prépotin de Jambeuvillen kättä; kolmesataatuhatta frangia seuraisi myötäjäisinä. Kun muutamat naapuriston ylimykset ihmettelivät, että eräs '''Jambeuville''' alentui pelkäksi rouva Dujardiniksi, vastasi kirkkoherra heille, kohottaen silmänsä taivasta kohti. – Hän se herra Bourimelin ruumiin on löytänyt. Luoja on valinnut hänet oikeutensa aseeksi. Ja kaikki ihmiset myönsivät sen todeksi. Tultuansa rikkaaksi ja perheen isäksi Dujardin pääsi pian pormestarin apulaiseksi. Ei ollut kaupungissa sitä yleistä kokousta tahi yhtiötä, jossa ei Dujardin ollut asiamiehenä, tahi ainakin jäsenenä. Viimein maaherra anoi kirjeellisesti kunniamerkkiä Anténorille. Hänen kirjeensä päättyi näin: ”Herra Dujardin on departementin arvokkaimpia miehiä. Hän nauttii kaikkein kansalaistensa yleistä kunnioitusta. Hän on luettava niihin jaloihin ja nöyriin kansalaisiin, jotka tuottavat kunniaa sille maalle, missä ovat nähneet päivänvalon. Jutussa, joka muinoin herätti suurta huomiota, oli Anténor Dujardin kunniakkaasti osallisena. '''Hän on löytänyt Fossé Renandin ruumiin!'''” Kaikille kaupunkiin saapuville vieraille, näytettiin aina tuomiokirkko, Saint Firminin torni, uusi laivatokka ja Anténor Dujardin. – Näettehän tuon herran tuolla? – Näen. – Tokkohan arvaatte kuka se lienee? – En. – No niin!... se on herra Dujardin. – Mitä miehiä tuo Dujardin sitten on? – Muistattehan Bourimelin murhajuttua?... Tuota miestä, jonka kaksi espanjalaista merimiestä murhasi ... noin viisitoista vuotta sitten? – Kah! tosiaankin, muistanhan jotain sen tapaista... – No niin, tämä herra se ruumiin löysi! – Anténor kantaa arvokkaasti kunniaansa. Hän tietää olevansa kuuluisa mies eikä ylvästele liiaksi siitä. Rouva Dujardinin nimikorteissa luetaan aina: syntyisin de Jambeuville. Tämä viittaus hänen hienoon sukuperäänsä tyydyttää hänen oikeutettua ylpeyttänsä. Hän ihailee sankarimiestänsä ja tämä kohtelee häntä kunnioituksella. Ajottain käy hän tervehtimässä Nantessa asuvaa tätiänsä ja Bordeaussa asuvaa lankoansa. Siellä juttelee hän joskus tälle uudelle yleisölle: ”Puolisoni oli kurppia ampumassa. Äkkiä alkaa hänen koiransa ulvoa... Herra Dujardin lähestyy rohkeasti ja silloin ... hiukset nousevat pystyyn sitä ajatellessa, huomaa hän julmasti silvotun, kangistuneen ja veren tahriman ihmisruumiin. – Ah! rouva! miten kauheata! Kelpo Jambeuville ylpeilee aina kertomuksensa herättämästä huomiosta. Anténor on kunnialegioonin ritari, x...n kaupungin pormestari ja nauttii kansalaistensa yleistä kunnioitusta, mutta Rambler raukka loikoo olkikasalla jossain vajan nurkassa. Ja hän se kumminkin ruumiin löysi! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218047&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 18.8.1890]. [[Luokka:Aurélien Scholl]] [[Luokka:Novellit]] 3609 7293 2006-10-17T14:48:42Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.132|62.248.155.132]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.132|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Wikipedia}} '''Aurélien Scholl''' (1833–1902) == Novellit == * ''[[Erinomainen mies]]'' [[Luokka:Aurélien Scholl]] 3610 7292 2006-10-17T14:48:40Z Nysalor 5 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.132|62.248.155.132]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.132|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat|Scholl, Aurélien]] 3619 7148 2006-10-15T15:31:19Z Nysalor 5 Isä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Isä. |alaotsikko=(Suomennos). |tekijä=Bjørnstjerne Bjørnson |huomiot= }} Thord Öfverås oli mahtavin mies siinä pitäjässä, missä tämä kerrottava tapahtui. Hän seisoi eräänä päivänä papin virkatoimitushuoneessa suoran ja totisen näköisenä. ”Minulle on syntynyt poika”, lausui hän, ”ja minä tahdon saada hänet kastetuksi”. ”Mikä nimeksi pannaan?” ”Finn oli isäni nimi, sama olkoon myös poikanikin nimi”. ”Ketkä ovat kummina?” kysyi pappi. Hän nimitti kummit, seudun parhaimpia miehiä ja naisia, kaikki hänen omaa sukuaan. ”Olisiko sinulla vielä mitään sanottavaa?” kysyi pappi katsoen häneen. Talonpoika oli hetkisen vaiti. ”Minä tahtoisin saada hänet erikseen kasatuksi”, lausui hän. ”Siis arkipäivänä?” jatkoi pappi. ”Ensi lauvantaina kello kaksitoista päivällä”. ”Vieläkö sinulla on jotakin sanottavaa?” kysyi pappi. ”Ei enää”, lausui talonpoika, otti lakkinsa mennäkseen pois. Silloin nousi pappi istumasta. ”Vielä on jotakin”, sanoi hän lähestyen Thordia, jota hän tarttui kädestä kiinni ja katsoi terävästi hänen silmiinsä: ”suokoon Jumala sinulle tästä lapsukaisesta siunausta!” Kuusitoista vuotta myöhemmin seisoi vanha Thord taas papin huoneessa. ”Hyvin sinä toimeen tulet, Thord”, lausui pappi, kun huomasi, ettei hän ollut muuttunut. ”Ei mitkään huolet painakaan mieltäni”, vastasi Thord. Silloin vaikeni pappi, vaan hetken kuluttua kysyi hän: ”mikä on asiasi tänä iltana?” ”Nyt tulen poikani tähden, joka huomenna ensikerran menee ripille. Mikä on hänen paikkansa?” ”Hän on ensimmäinen alttarin edessä huomenna”, vastasi pappi. ”Senhän olen kuullut. Tässä on kymmenen taaleria papille”. ”Vieläkö sinulla on muuta sanottavaa?” kysyi pappi, katsellen Thordia silmiin. ”Ei mitään muuta”, sanoi Thord ja läksi pois. Kahdeksan vuotta oli taas kulunut, kun jyske kuului papin huoneesen; sillä monta miestä tuli sisään, Thord ensimmäisenä. Pappi katsahti häneen ja tunsi: ”tänä iltana tulet miehissä tänne”. ,,Minä pyydän että panette poikani kuulutukseen. Hän nai Kaarin, jonka isä Gudmund on tässä”. ”Onhan tyttö seudun rikkain neitonen!” ”Niinpä sanovat”, vastasi talonpoika, pyyhkäisten toisella kädellään hiuksia otsaltaan. Pappi istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena; mitään virkkaamatta kirjoitti hän nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle. Thord pani pöydälle kolme taalaria papille. ”Minulle on tuleva vaan yksi taalari”, sanoi pappi. ”Kyllä sen tiedän, mutta hän on ainoa lapseni ja minä tahdon mielelläni maksaa rehellisesti”. Pappi otti rahat ja sanoi: ”tämä on kolmas kerta, kuin olet poikasi tähden täällä, Thord”. ”Niinhän se on, vaan nyt luulen pääsneeni hänestä selville”, vastasi Thord, pani rahalompakkonsa kiinni, otti jäähyväiset ja läksi pois. Toiset seurasivat häntä vitkalleen. Neljätoista päivää myöhemmin sousivat isä ja poika tyyntä selkää mennäksensä Storlideniin häiden viettämistä puuhaamaan. ”Tämä lauta allani ei ole oikein vakava”, sanoi poika, nousten sitä asettamaan paremmin. Silloin luiskahti lauta, jonka päällä hän seisoi; horjuen ojensi hän käsiään, huudahti kerran ja putosi – järveen. ”Ota airosta kiinni!” huusi isä, nousi seisaalleen ja työnsi airon pojalleen. Pari kertaa koetettuansa sitä turhaan tapailla, väsyi poika. ”Odota vähäisen!” huusi isä soutaen venettä lähemmäksi. Silloin kääntyi poika vedessä selälleen, loi silmäyksensä isään ja – upposi syvyyteen. Thord ei sitä oikein voinut uskoa; hän piti veneen paikoillaan, tuijotti siihen paikkaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin odottaen hänen vielä kohoavan veden pinnalle. Mutta syvyydestä kohosi ainoastaan muutamia kuplia, vielä joitakuita ja viimeiseksi suuri kupla, joka puhkesi ja – järvi oli jälleen rasvatyyneenä, kuten ei mitään olisi tapahtunut. Kolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän soutavan sen paikan ympäri, mihin poika oli vajonnut; hänellä ei ollut aikaa ei syödä eikä levätä, hän vaan etsi poikaansa. Neljännen päivän aamulla löysi hän hänet ja toi, kantaen hänet mäkien yli selässään kotio. Vuoden aikaa oli kulunut siitä päivästä. Silloin kuuli pappi myöhään eräänä syys-iltana jonkun hopuroivan oven kädensijaa, hyvin hiljaa ja varovasti liikkuen. Pappi avasi oven ja pitkä koukistunut mies astui sisälle. Tulija oli laiha ja harmaapää. Pappi katseli häntä kauan, ennenkuin hänet tunsi. Tuo myöhäinen mies oli ukko Thord. ”Myöhäänpä sinä tulet”, sanoi pappi, seisahtuen hänen eteensä. ”Totta kyllä, myöhään tulen”, vastasi Thord ja istuutui. Pappi kävi myöskin istumaan hänen viereensä, odottamaan. Kauan oltiin ääneti. Vihdoin lausui Thord: ”Minulla on jotakin muassani, jonka mielelläni tahtoisin jättää köyhille”, hän nousi tuoliltaan, laski joukon rahoja pöydälle ja istui jälleen rauhallisena alas. ”Tässä on paljon rahaa, onpa tässä rahaa”, sanoi pappi luettuaan ne. ”Siinä on puoli tilaani; minä möin sen tänään”, sanoi Thord. Pappi istui hetken syvissä ajatuksissa. Vihdoin kysyi hän lempeällä äänellä: ”Mihin nyt ai’ot ruveta, Thord?” ”Johonkin parempaan”, kuului lyhyt vastaus Thord’in kalpeilta huulilta. Taas istuivat he vähän aikaa ääneti, Thord katsellen lattiaan ja pappi katsellen häneen. Viimein lausui pappi hiljaisella äänellä ja verkalleen: ”Nyt minä luulen, että poikasi vihdoinkin on tullut sinulle siunaukseksi, ukko Thord”. ”Niin luulen minä nyt jo itsekin”, lausui Thord, ja kun viimeinkin kohotti päätänsä, näkyi kaksi isoa, kirkasta kyyneltä vierivän alas pitkin hänen poskiaan. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=279630&conversationId=1&action=entryPage ''Turun Lehti'' 19.11.1885]. [[Luokka:Bjørnstjerne Bjørnson]] [[Luokka:Novellit]] [[no:Faderen]] 3620 7149 2006-10-15T15:31:57Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Bjørnstjerne Bjørnson''' (1832–1910) == Novellit == * ''[[Isä]]'' [[Luokka:Bjørnstjerne Bjørnson]] [[no:Forfatter:Bjørnstjerne Bjørnson]] 3621 7150 2006-10-15T15:32:04Z Nysalor 5 [[Luokka:Norjalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Norjalaiset kirjailijat|Bjørnson, Bjørnstjerne]] 3622 7158 2006-10-15T18:34:00Z Nysalor 5 Rahkasuo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko= Rahkasuo. |alaotsikko=(Norjan kielestä suom. Delder) |tekijä=Alexander Kielland |huomiot= }} Muuan vanha hyvin älykäs korppi lenteli korkealla yli kanerva-kentän. Hän oli päättänyt matkustaa monta, monta peninkulmaa länteenpäin, aina meren rannikolle etsimään siankorvaa, minkä oli kätkenyt hyvien päivien aikana. Nyt oli syksymyöhänen sekä ruo’an puute. Jos näet korpin, niin, sanoo Brehm-setä, et tarvitse muuta kuin katsahtaa ympärilles, heti huomaat toisenkin. Mutta kauan sais katsella ympärilleen ja seurata tuota vanhaa hyvin älykästä torppia; hän vaan oli yksinään. Ja huolimatoinna kaikesta, liiteli hän pikimustilla siivillään halki sumuisen ilman suoraan länttä kohden vallan äänetöinnä. Näin lennellessään arvokkaasti ja tasaisesti piti hän tarkalla silmällä alla olevaa maisemaa, ja tämä vanha lintu vihasteleikse. Vuosi vuodelta enenivät ja lisääntyivät nuo viherjäiset ja pienoiset pellontilkut; vähän kerrallaan anastivat ne alaa kanervakankaalla, niiden seuralaisina oli sitten aina vähäisiä taloja punaisine kattoineen, mataline savupuppuineen – ihmisvehkeitä ja ihmisiä kaikkialla. Hän muisteli nuoruutensa aikoja – saattoi olla muudan talvi sitten – silloin olivat nämät maan mainioita paikkoja kelpo-korpin joukkoineen elellä: mahdottomia kanervalakeita, jänösen poikia sekä pikkulintuja suurissa määrin, rannikolla asustavien kalkka-lintujen makeimman makeita munia, ja kaikesta herkullisuudesta niin paljon kuin vaan halutti. Nyt ei muuta kuin talo talon vieressä, kellertäviä pellonrähjiä ja vihreitä niittyjä setä niin tiukalta ruokaa, että muutama vanha kunniallinen korppi oli pakoitettu lentämään monta monituista peninkulmaa saadakseen syödä onnettoman siankorvan. No ne ihmiset, ne ihmiset! Iäkäs lintu tunsi heidät. Hän oli kasvanut ihmisten parissa, ja vielä päälle päätteeksi parempain joukossa. Suuressa herraskartanossa oli hän elellyt lapsuutensa ja nuoruutensa päivät. Mutta joka kerta kun hän nyt lensi kartanon yli kohottausi hän korkealle, ettei tunnettaisi. Sillä nähdessään jonkun naisellisen olennon puutarhassa, luuli hän sitä puuteroihuksi ja hiusrusetilla varustetuksi nuoreksi neideksi, ja itse asiassa oli se vaan hänen tyttärensä lumivalkoisilla hapsilla ja leskimyssyssä. Oliko hänellä sitten ollut hyvä näiden ylhäisien ihmisten luona? No kyllä – miten vaan asian käsittää. Ruokaa yltäkyllin ja paljon oppimista; mutta kaikessa tapauksessa oli se vankeudessa olemista; ensimmäisenä vuotena oli vasen siipi leikattu ja sitten «parole d’honneur»ille kuten vanhan herran oli tapa sanoa. Tämän kunniasanan oli hän rikkonut, mikä tapahtui eräänä keväänä ihan silloin, kun yksi nuori, kimaltelevan musta korppinaaras lensi puutarhan ylitse. Jonkun ajan kuluttua – saattoi olla muutamia talvikausia sitten – tuli hän takaisin herraskartanoon. Mutta joukko nuoria poikanulikoita heitteli kivillä häntä; vanha herra ja nuori neiti eivät olleet kodissa. Ovat kait kaupungissa, ajatteli korppi ja tuli jonkun ajan kuluttua uudestaan – mutta sai vallan samanlaisen vastaanoton. Silloin suuttui vanha – sillä vanhentunut oli hän tällä välin – kunniakas lintu, ja lensi pois karkealle yli huoneiden. Hän ei tahtonut enään olla missään tekemisissä ihmisten kanssa, ja vanha herra ja nuori neiti saivat mailta kuinka kau’an tahansa katsella ja tirkistellä häntä – ja että he niin tekivät, siitä oli hän varmasti vakuutettu. Ja kaikki mitä hän oli oppinut unohti hän; niin hyvin ne vaivat ranskalaiset sanat, joita neiti oli hänelle salongissa opettanut kuin myöskin ne mahtisanat, jotta hän ominpäinsä oli omistanut renkituvan asukkailta. Ainoastaan pari ihmisääntä oli jäänyt hänen muistoonsa, ihankuin alku- ja loppupisteet hänen kadonneesta opistaan. Ollessaan hyvin iloisella päällä voi tapahtua että hän sanoi: ”Bon jour, madame!» mutta kun suuttui kirkui hän: ”Peijakas vieköön”. Sumuisen ilman halki liiteli hän nopeaan ja varmuudella; hän näki jo etäällä meren hyrskyjen valkoisen vyöhykkeen pitkin rannikkoa. Samassa huomasi hän allansa laajan, suuren mustan pinta-alan. Se oli rahkasuo. Taloja kyllä löytyi ylt’ympäri läheisillä kukkuloilla; mutta nevaisella suolla – se mahtoi kumminkin olla vähintäin peninkulman pituinen – ei näkynyt niin ihmisjälkeä; ainoastaan reunamilla pari turvesuovaa, mustakkaita mättäitä ja niiden välissä vesirapakoita. »Bon jour, madame!« huusi vanha korppi ja alkoi leijailla suuressa piirissä suon ympäri. Täällä oli niin hauskan näköistä, että hän vitkalleen ja varovaisesti laskeutui suon keskellä olevalle puunjuurikkaalle. Olipa täällä melkeen kuten entiseenkin aikaan autiota ja hiljaista. Siellä ja täällä, missä maa oli kuivempi, kasvoi lyhyttä kanervaa sekä hiukan korteheinää. Villakkeet olivat jo lakanneet kukkimasta, mutta vielä kumminkin löytyi joku syyssateesta mustunut ja limaskoitunut töyhtö jälellä; muutoin oli maanlaatu mustaa ja vetelää, märkää ja täynnänsä vesirapakoita; pitkin maanpintaa kiemuroi harmaita vääntyneitä puunjuuren pökkylöitä, kietoutuneina toisiinsa kuni verkkolangat. Vanha korppi käsitti vallan hyvin sen minkä näki. Täällä oli kasvanut puita, vieläpä hänenkin aikoja ennen. Metsä oli kadonnut, oksat, lehdet. kaikkityyni olivat kadonneet; ainoastansa juuret vaan jälellä, kietoutuneina toisiinsa pehmoisen sammalen ja samein veden peittäminä. Toisenlaiseksi ei voinut seutu enään muuttua; tämmöisenä sen täytyi pysyä, ja tämän kumminkin täytyi ihmisten antaa olla semmoisena kuin se oli. I’äkäs lintu pöyhisteli itseään. Kartanot olivat hyvin etäällä, tuntuipa niin salaperäiseltä ja varmalta oleskella pohjattoman suon keskellä. Jotain vanhaa sai sentään olla rauhassa. Hän siveli mustia, kiiltäviä höyheniään ja sanoi monta kertaa: «Bon jour, madame!» Mutta lähimmäisestä talosta tuli kaksi miestä hevosella ja rattailla; pari poikanaskalia juoksi perässä. He ajoivat mättäiden välitse kulkevaa mutkaista tietä myöten, mutta suoraan suon poikki. Pysähtyvät kohta mietti korppi. Mutta tulivatkin yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. I’äkäs lintu väänteli rauhatonna päätänsä; kummallista että uskalsivat näin pitkälle. Vihdoin pysähtyivät ja miehet kävivät käsiksi lapioihin ja kirveisiin. Korppi sai nähdä kuinka he voimiensa takaa kokivat saada muuanta puunjuurikasta maasta irtautumaan. Pian he väsyvät, mietiskeli korppi. Mutta eivätpä väsyneetkään; he hakkasivat – semmoista kyytiä ei korppi ollut eläissään nähnyt – kaivoivat ja ponnistelivat, ja lopussa keikauttivatkin puunrungon ylös, niin että kaikki juuret tulivat näkyviin. Poikaparat kyllästyivät kanavoihinsa, joita olivat kaivelleet rapakosta rapakkoon. ”Katsos tuota suurta varista tuolla”, virkkoi toinen. He kokoilivat kiveroisia kätensä täyteen ja rupesivat hiipimään mättäiden nojaamina. Korppi huomasi heidät hyvin kyllä. Mutta olihan hän nähnyt vielä pahempaakin. Ei edes suollakaan saanut mikään entinen olla paikoillaan. Nyt oli hän nähnyt, että vielä päällepäätteeksi vanhojen puunjuurienkin, jotka olivat paljon vanhemmat kuin vanhin korppi ja jotka olivat niin lujassa mustassa pohjattomassa suossa – että niidenkin täytyi väistyä terävien kirveiden tieltä. Ja samalla kun pojat olivat niin lähellä että jo ryhtyivät kivien heittoon, levitti hän siipensä ja lähti lentoon. Mutta lentäessään ylöspäin ja tarkastellessaan ahkerassa työssä olevia miehiä sekä noita tuhmia poikia, jolla töllistelivät suu selällään hänen jälkeensä, kivi kumpaisessakin kourassa, kohosi korpin luonto. Hän syöksi kuni kotka poikien kimppuun, ja paukuttaen suurilla siivillään heidän korvallisiaan huusi hän hirvittävällä äänellä: ”Peijakas vieköön!” Pojat päästivät kauhean hätähuudon ja heittäysivät maahan. Kun he hetken kuluttua uskalsivat katsahtaa, oli uudelleen kaikki hiljaista ja autioa, kaukana loitolla lensi länteenpäin muuan yksinäinen musta lintu. Mutta aina miehuuden päiviin saakka, jopa kuolinpäiviinsä jäivät he siihen varmaan vakuutukseen, että he olivat nähneet paholaisen itsensä tuolla rahkasuolla hirvittävän mustan tulisilmäisen linnun muodossa. Ja kumminkin oli se vaan vanha korppi, joka lensi länttä kohden etsimään sian korvaa minkä oli kätkenyt. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=260334&conversationId=1&action=entryPage ''Wiipurin Sanomat'' 9.4.1889]. [[Luokka:Alexander Kielland]] [[Luokka:Novellit]] 3623 7159 2006-10-15T18:34:12Z Nysalor 5 Listaus '''Alexander Kielland''' (1849–1906) == Novellit == * ''[[Rahkasuo]]'' [[Luokka:Alexander Kielland]] 3624 7160 2006-10-15T18:34:21Z Nysalor 5 [[Luokka:Norjalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Norjalaiset kirjailijat|Kielland, Alexander]] 3641 7274 2006-10-16T18:54:19Z Nysalor 5 Malline Petőfin teokselle '''Lähde:''' Petőfi, Sándor 1892: ''[http://www.gutenberg.org/etext/16395 Runoja: ynnä Petöfin elämäkerta]''. Suomentanut [[Severi Nyman]]. Werner Söderström, Porvoo.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Sándor Petőfi]] 3642 7280 2006-10-16T19:00:56Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Vapaus ja lempi!''' on [[Sándor Petőfi]]n runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * ilman suomentajan nimeä ilmestynyt ''[[Vapaus ja lempi! (1881)|Vapaus ja lempi!]]''. * [[Uno von Schrowe]]n ''[[Vapaus ja lempi! (Schrowe)|Vapaus ja lempi!]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Sándor Petőfi]] [[Luokka:Uno von Schrowe]] 3643 7281 2006-10-16T19:05:10Z Nysalor 5 Vielä oikeat heittomerkit {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vapaus ja lempi! |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Uno von Schrowe]]. }} : Vapaus ja lempi! : Kump’ on herttaisempi? : Lemmelleni uhrajaisin : Henken’ iki, : Vapauspa uhriks saisi : Lempeniki. {{Petőfi}} [[Luokka:Uno von Schrowe]] 3644 7283 2006-10-16T19:12:06Z Nysalor 5 Husaari {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Husaari |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : Köyhä olen poika, : Omaisuutt’ ei mulla; : Sydämen’ jo aikaa, : Neito, onpi sulla. : Henkeni, sen tiedät, : Isänmaani pyhä, : Uhriks puolestasi : Valmis on ain’ yhä. : Yks vaan tallell’ enää: : Puhdas kunniani; : Sen tok’ kanssan’ mennä : Tulee hautahani. {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3647 7290 2006-10-17T13:09:39Z Mzlla 6 käännetty Uusi käyttäjä 3648 7298 2006-10-17T14:51:22Z Nysalor 5 Leo Tolstoin mietteitä siveellisyysasiasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Leo Tolstoin mietteitä siveellisyysasiasta. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Varsin omituista on, sanoo tanskalainen kritikeri G. Brandes eräässä äskettäin julkaisemassaan katsauksessa tämän vuoden etevimpiin kirjallisiin teoksiin, varsin omituista on, kuinka suuressa määrin viimeisten aikain kirjallisuus on ruvennut käsittelemään kysymystä ihmisluonnon kaksinaisuudesta. Useimmissa heidän teoksistaan esitetään kaksinaisuus nykyisen kulttuuri-ihmisen tunnusmerkiksi. Me olemme, sanovat he, osaksi itsetietoisia, osaksi toimimme itse tietämättämme. Siitä syntyvä tavallisesti kaikki erehdykset elämässämme. Meissä on salattuna olento, jota emme tunne, ja josta emme tiedä sanoa, eikö se ehkä ole suora vastakohta sille, mitä me oikeastaan luulemme olevamme. Tästä riippuvat ne tekojemme ja olemisemme kummalliset vaihdokset, joita usein huomaamme itsessämme. Me esimerkiksi pyrimme kaikin voimin jotain päämaalia kohti, jossa toivomme löytävämme täydellisen onnen, mutta kun sen olemme saavuttaneet, huomaamme yhtäkkiä pettyneemme tunne-elämämme salaisimmissa, totisimmissa vaatimuksissa. Me käymme ja kuljemme aivan toisesta kuin mitä me oikeastaan olemme, ja yhtäkkiä selviää eteemme koko onnettomuutemme, jota koetamme unhottaa, mutta joka aina kuitenkin painaa meitä ja voi antaa elämällemme kokonaan muuttuneen suunnan. Ne, jotta näin ovat huomanneet tämän luontomme kaksinaisuuden, ovat selittäneet sen tavalla, joka on melkein keskiaikainen. Usein puhuvat he ihmisen eläimellisestä ja ihmisellisestä puolesta, niinkuin olisi kysymys kahdesta eri maailmasta, jotka ovat meissä yhtyneet. Heidän käsitystapansa on jotenkin rajakkain teoloogien käsitystavan kanssa, jotka tekevät eron jumal’ihmisen jumalallisen ja inhimillisen luonnon välillä. Hyvin monen nykyajan kirjailijan mielestä on ihminen jonkunlainen kentauri, puoleksi korkeampi olento, puoleksi eläin, joka harhaillessaan taivaan takaisissa unelmissa herää niistä kuullessaan omien kavioittensa kopseen. Ne, jotka ovat näkevinään eläimen ihmisessä, tahtovat joko ainoastaan kuvata sitä, taikka myöskin taistella sitä vastaan. Vaikeinta on tässä vaan se, että rajan löytäminen ihmisellisen ja eläimellisen välillä ei ole niinkään helppoa. Varsin opettavaa on panna huomiolle näiden kirjailijain periaatteellinen erimielisyys siitä, onko tuo n. k. eläimellisyys jäännös miltä ajoilta kuin ihminen oli luonnon kannalla, vai onko se liian sivistyksen tulos, joka ainoastaan siten olisi hävitettävissä, että palattaisiin yksinkertaisempiin maalaisoloihin. Kirjailijat sellaiset kuin [[Guy de Maupassant|Maupassant]] ja [[Émile Zola|Zola]] kannattavat ylipäänsä edellistä mielipidettä; heidän nähdäkseen on eläin alkuperäinen raakuutemme. Toiset niinkuin [[August Strindberg|Strindberg]] ja [[Leo Tolstoi|Tolstoi]] ovat päinvastaista mieltä; heistä on eläimellisyys seuraus väärän sivistyksen luonnottomuudesta. Huvittanee ehkä kuulla, miten Tolstoi viimeisessä kirjassaan ”Kreutzersonaten” valaisee yllä lausuttujen mielipiteiden kanssa tavallaan yhteydessä olevaa siveellisyyskysymystä. Annamme puheen vuoron G. Brandesille. Hän kirjoittaa: ”Kreutzersonaten” on puhtaasti siveysopillinen teos. Siinä samoin kuin [[Henrik Ibsen|Ibsenin]] ”Gengangeressa” ja [[Bjørnstjerne Bjørnson|Björnsonin]] ”En Hanske” on koko ajan puhe siveellisyydestä ja siveettömyydestä. Ero suuren venäläisen ja hänen norjalaisten toveriensa katsantotavan välillä on vaan siinä, että hänkin vaatii mieheltä puhtautta, mutta ei ainoastaan ennen avioliittoa, mutta myöskin itsessään avioliitossa. Intohimoisesti puolustaa hän vanhan kristinuskon oppia, että neitseellinen tila on ainoa oikea. Ankarin sanoin tuomitsee hän sitä yhteiskuntaa, joka heittää niin monen nuoren rakastettavan neiden epäpuhtaan ja turmeltuneen miehen syliin ainoastaan välttääkseen häpeää joutua vanhaksi piiaksi, joka Tolstoin mielestä on suurin kunnia. Jo tämä on jotenkin rajua, vaikka sellaiset mielipiteet veisivätkin hiukan kummallisiin johtopäätöksiin. Avioliitto taikka ei-avioliitto, vihkiminen taikka vihkimättömyys on Tolstoista saman tekevä. Ulkokuorella ei ole mitään merkitystä. Mutta niinpiankuin nainen on antanut lupauksensa miehelle ja mies naiselle, silloin olkoot he ikuisesti, eroittamatta toisiinsa yhdistetyt. Heidät sitoo toisiinsa velvollisuuden suhde. Heidän oma hauskuutensa ei tule mihinkään lukuun. Nykyajan käsitys, että rakkaus olisi pantava pohjaksi avioliitolle, on Tolstoin mielestä miltei epäsiveellinen. Hän on tullut siihen päätökseen, että avioliitto on mahdollinen ainoastaan silloin kuin se perustuu auktoriteettiin ja tottelevaisuuteen. Vanhempain asia on valita vaimo pojalle ja mies tyttärelle. Mies on oleva vaimon pää ja hänen velvollisuutensa on rakastaa miestään. Ei mitään eroa, yksi isäntä yksi tahto. Jos ei niin tehdä, joutuu rakkaus yksin määrääväksi, sukuvietti muuttuu kunkin yksityiseksi asiaksi eikä mukaannu yhteiskunnan etujen mukaan, jotka etupäässä vaativat huolenpitoa lapsista. Niinkuin näkyy menee Tolstoi paljoa pitemmälle vaatimuksissaan kuin esim. Björnson. Hänen kirjastaan liekehtii mahtava fanatismi. Hän tahtoo hävittää juuriaan myöten kaiken eläimellisyyden ihmisestä. Min sukupuolten yhdyselämä avioliitossa on hänelle kauhistus. Yhdyselämä vastanaineitten kesken kuolettaa hänen mielestään heidän hienon sydämmellisen suhteensa ja molemmin puolisen kunnioituksensa. Se on syynä kaikkeen onnettomuuteen, joka myöhemmin syntyy heidän välillään. Se herättää ylenkatseen itseä ja puolisoa kohtaan. Väliajoilla vaikuttaa se vihaa, joka siitä syystä puhkeaa esiin pienimpienkin seikkain johdosta. Mistäs muusta kuin siitä on alkujaan mustasukkaisuus, joka niin usein muuttaa perheellisen rauhan majan helvetiksi. On todellakin omituista meidän päivinämme tavata uudistettuna tämä vanhanaikaisen kristillisyyden katsantotapa. Ei siinä näy jälkeäkään tuosta raittiista, uudenaikaisesta katsantotavasta, joka kahden rakastavan yhdyselämässä ei näe muuta kuin puhdasta ja kaunista. Ei mitään jälkeä siitä luonnon jumaloimisesta, joka vanhan ajan kansoissa jalostutti yhdyselämän; eikä myöskään mitään jälkeä siitä äärettömästä hellyyden tarpeesta, jolle nykyajan ihminen hakee tyydytystä avioliitossa. Hänen pääperiaatteensa on siveellisyysasiassa lyhimmittäin raamatun sana, että nimittäin se, joka katsoo vaimoa häntä himoiten, hän tekee jo syntiä sydämmessään. Mutta uutta on hänessä kuitenkin se, että hän sovittaa tämän sanan myöskin avioliittoon. Avioliitto rikkoutuu hänen mielestään puolisojen yhteyden kautta, oikein ihanteellisessa suhteessa tulisi vaimon olla miehen sisar, ei muuta.” '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218008&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 3.7.1890]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 3649 7299 2006-10-17T15:05:02Z Nysalor 5 Elämä, kuolema {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämä, kuolema |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Severi Nyman]]. }} : Se onnen mies, min taivas : On suonut eläneen : Viinille, neitosille, : Ja kuolleen maallehen. {{Petőfi}} [[Luokka:Severi Nyman]] 3650 7300 2006-10-17T15:05:15Z Nysalor 5 Määrä kävi väärään {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Määrä kävi väärään |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Arvid Genetz]]. }} : Mä pitkin tietä kotiin päin : Tuot’ aina aattelin, : Kuink’ ammoin nähtyä äitiäin : Mä tervehyttäisin. : ”Mit’ armasta ja kaunista : Sanoa keksinkään, : Kun mulle kallis kantaja : Levittää syliään?” : Ja määräti mun mielehen’ : Tul’ lauseet armaimmat; – : Mut aika tuntui tauvonneen, : Vaikk’ kiiti rattahat. : Jo riensin pikku kammioon : Tul’ äiti vastahan’ – : Huul’ huulta vasten ... vaiti oon, : Kuin marja varressaan. {{Petőfi}} [[Luokka:Arvid Genetz]] 3651 7301 2006-10-17T15:05:21Z Nysalor 5 Ulkomaan magyareille {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ulkomaan magyareille |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Uno von Schrowe]]. }} : Voi te paiseet ruumiiss’ isänmaani! : Mitä teistä virkkaa vois? : Jospa tulta oisin, teidät tyynni : Polttain kaluaisin pois. : Tult’ en ole enkä liekin kieli; : Mut on teräv’ ääneni. : Kirousta vaan se huutaa teille, : Kirousta yhäti. : Niinkö maallamme on aarteit’, ettei : Siihen kaikki mahtuiskaan? : Köyhyyttäänhän yhä tää maa raukka : Sairastaa ja potee vaan. : Ja, te rosvot, minkä lääkkeeksensä : Maamme hikoo tuskissaan, : Sen te viette epäjumalille : Alttareille ulkomaan. : Isänmaa tää leipää kerjää, vaan ei : Sille riitä saalinne; : Verta itkee se, vaan pikarinne : Viinillä te täytätte. : Isänmaahan vasta mieron sauvoin : Takaisin te palaatte, : Kerjäläiseltä, min siksi teitte, : Vielä kerjätäksenne. : Niinkuin tästä köyhäst’ isänmaasta : Itsenne pois syöksitte, : Helmastaan niin hauta luokoon luunne, : Taivaskin niin sielunne! {{Petőfi}} [[Luokka:Uno von Schrowe]] 3652 7302 2006-10-17T15:05:27Z Nysalor 5 Juokaamme! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juokaamme! |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Oskar Uotila]]. }} : Se, ku armasta on vailla, : Juokoon vaan, : Niin hän pitää kaikki tytöt : Ominaan. : Juokoon se, ku rahaton on : Ainiaan, : Niin hän aartehia kantaa : Taskussaan. : Juokoon sekin, jota murhe : Musertaa – : Viini hältä surun hetket : Karkoittaa. : Mull’ ei armasta, ei rahaa, : Vaivaa vaan, : Siksi kolmenkertaisesti : Juoda saan. {{Petőfi}} [[Luokka:Oskar Uotila]] 3653 7307 2006-10-17T15:06:46Z Nysalor 5 Listaus '''Oskar Uotila''' (1853–1903) == Suomennokset == * Petőfi, Sándor: ''[[Juokaamme!]]'' [[Luokka:Oskar Uotila]] 3654 7308 2006-10-17T15:06:49Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Uotila, Oskar]] 3693 7515 2006-10-17T19:36:00Z Nysalor 5 Lausuisiko joskus Luoja mulle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lausuisiko joskus Luoja mulle |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : Lausuisiko joskus Luoja mulle: : ”Itse valitse, mun poikasein, : Minkä kuolon soisit itsellesi!” : Rukoelisinpa Hältä näin: : Tulkoon kuolo, kosk’ on raitis syksy, : Koska päivä vielä kultailee : Keltalehtiä, ja kevät-lintu : Lähtölauluansa laulelee. : Tulkoon kuolo hiljaa, huomaamatta, : Tulkoon käynnin kuulumattomin, : Niinkuin luontoakin syksy hiljaa : Vaivuttaapi talvis-unihin. : Lähtölaulun silloin ihanaisen : Vielä laulaisin kuin lintunen, : Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis, : Kuuluis ylimpäänkin taivaasen. : Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos : Huuliani kiinni sulkemaan, : Suutelollas sulkemaan, oi neito, : Kallein mulle tyttäristä maan! : Jos en näin saa – tahtoisinpa kuolla, : Kosk’ on armas aika keväinen, : Sotakevät, jolloin ruusut puhkee, : Veriruusut rinnast’ urhojen. : Jolloin torvi, sodan satakieli, : Laulaa kesken savun, salamain, : Silloin kuolo tulkoon, veriruusu : Puhjetkoon myös minun rinnastain. : Ja kun ratsun selästä mä vaivun, : Paina suukkos mulle huulihin, : Sulje huulen’, Impi Vapauden, : Taivaan tyttäristä kallehin! {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3694 7516 2006-10-17T19:36:05Z Nysalor 5 Sodasta näin unta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sodasta näin unta |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : Sodasta menn’-yönä näin mä unta: : Unkari se kutsui poikiaan; : Miekka verinen, kuin muinoin, kulki : Arpakapulana halki maan. : Joka mies, kell’ ykskin tippa verta : Sydämessään, tuosta riemahti; : Vapauden seppeleen – ei halpaa kultaa – : Palkaks oli saava soturi. : Ja hääpäivämme se päivä oli, : Sinun, armas tyttösen’, ja mun; : Maamme suojaks kuoloon mennen jätin : Autuutemme juuri aljetun. : Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä – : Eikö, armas, kauheaa se ois? – : Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin, : Kuin täss’ unessan’, mä tehdä vois! {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3695 7517 2006-10-17T19:36:09Z Nysalor 5 Runoni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runoni |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : No kaikkiapa kuuluu! : Vai runon’ aina vaan : Matelis maata myöten, : Ei ilmaan kohoiskaan? – : Se tosin maassa mataa, : Kun niin mun käskyn’ on; : Pujahteleepa, joskus : Se myös maan rakohon. : Ja usein sukeltaa se : Syvimpään syvyyteen : Syvimmän valtameren, – : Inehmo-sydämeen. : Mut. kun taas käskein lausun: : ”Nyt kohoo korkeellen!” : Koht’ ilmaan lentäin laulaa : Se niin kuin leivonen. : Viel’ yllyttäin mä huudan: : ”Ylemmä nouse vaan!” : Se kohoo kotkain kanssa : Lennossa kilpaamaan. : Väsyvät kotkat viimein, : Ei väsy runoni. : Nyt taivaan pilvein rantaa : Jo tuolla kulkevi. : Ja eipä viihdy kauan : Parvessa pilveinkään; : Se kohti taivaan kantta : Jo lähtee lentämään. : Ja pimennyt par’aikaa : Jos päivän paiste ois, : Sivuitse suhauttain : Runoni ehtii pois. : Sivuitse suhauttain : Pimeesen päivään luo : Vain yhden katseen, kohta : Kirkasna paistaa tuo. : Vaan runon’ yhä nousten : Ei viivy vieläkään; : Se saapuu tähti-tarhaan : Kaikista äärimpään. : Ja siellä, niihin loppuu : Jo luomat Jumalan, : Se kaikkivallallansa : Luo uuden maailman! {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3788 7896 2006-10-19T17:02:32Z Nysalor 5 Toivo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Toivo |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Severi Nyman]]. }} : Mit’ ompi toivo? Nainen, halpamieli, : Mik’ itseänsä tarjoo kaikillen. : Kun uhrannut oot hälle parhaan aarteen: : Nuoruutes – hän sun jättää, ilkkuen. {{Petőfi}} [[Luokka:Severi Nyman]] 3789 7897 2006-10-19T17:02:36Z Nysalor 5 Liika voima {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Liika voima |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : Päivälliselle käskettihin. : Ilolla riensin. Moni varmaan : Vois ilon syyksi herkut luulla – : Ei niinkään – sainpa salaa kuulla : Tulevan sinne tytön armaan. : Mä tytön näin – sit’ ihanuutta! : Kuin tuulen leyhkä varreltahan! : Ja silmäin valkotaivahassa : Sin’-auringoiset paistamassa! – – : Mut ei se kuulu asiahan. : Sanalla: kaunis oli tyttö, : Mä siihen kohta rakastuinkin. : ”Kah, noustua päivälliseltä, : Ilmoitan lempen verekseltä! : Se keino auttanee, jos suinkin.” : Pöydässä sitten täysin maljoin : Join sydämelle karaistusta, : Siks että tulless’ oivan hetken : Kosk’ alottaisin voittoretken, : Mull’ olis tarpeeks uskallusta. : Mut voi! ne karkaisijat multa : Niin karkaisivat sydän-parkaa, : Ett’ ylös pöydästä kun pyrjin, : Kositun aikoin, näin mä: syrjin : Jo altan’ jalkapönkät karkaa! {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3790 7898 2006-10-19T17:02:39Z Nysalor 5 Herra Tohtori {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Herra Tohtori |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Severi Nyman]]. }} : ”Herra Tohtor’”, järjelle mä lausuin, : ”Sydän parkaa käykää katsomaan! : Tulkaa, pyydän, tilansa on huono... : Auttakaa, jos suinkin voitte vaan! : Sydänrohdot Teill’ on oivanlaiset, : Monestihan ne jo avun toi, : Mutta rientäkäätte, rientäkäätte, : Ehkä vielä tuskan poistaa voi.” – : Järki, tämä kunnon kotilääkär’, : Paikalle nyt riensi sukkelaan. : Päätä puistaa ukko, nähdessänsä : Verta vuotavana potilaan. : ”Nuori mies!” näin huudahti hän sitten, : ”Herran tähden, mitä teettekään? : Haav’ on Tonavaakin leveämpi; ... : Varoanne tulis enemmän! : Mutta, kärsikäämme vain nyt hiukan. : Ehkä sairas vielä avun saa.” : Lausui näin, ja haavaa tutkiskellen : Palsamia siihen vuodattaa. : ”Toivon palsamiako” – sydän huusi – : ”Käytättekin? Heittäkää se, oi, : Parantaa tai kuolettaa sen täytyy ... : Kumpaakaan ei toivo tehdä voi.” {{Petőfi}} [[Luokka:Severi Nyman]] 3791 7899 2006-10-19T17:02:42Z Nysalor 5 Rakkauden kirous {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakkauden kirous |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Antti Törneroos]]. }} : Uljas Barangó, mihinkä matkas kulkee? : Miksipä sotisopa raudallaan sun sulkee? : Miksi silmäs on sopaasi kiiltävämpi? : Katsantos miks on kalpaaskin terävämpi? : Pitk’ on kuljettava matka sankarilla, : Siksi rientää hän kuin koston vihurilla. : Tok’ ei kosto häntä, mutta lempi johtaa, : Siksi silmistänsä lemmen liekki hohtaa. : Kulta Barangóll’ on, kulta kaunokaisin, : Ildikó sen nimi, immist’ ihanaisin, : Taivaan kanteen posket verrata sen voinen, : Silmäns tähdet sammuttaa kuin aurinkoinen. : Lempi ääretön, se sankarimme voitti, : Naista kihlata hän kunnialla koitti. : Ildikó näin lausui: ”tulen vaimoks sulle, : Jos sa toivotusta kolme täytät mulle. : Taivaankaarta kappale sä saata mulle, : Vihkihameen siitä laitan ompelulle; : Tarhoist’ aamuruskon nouda ruususia, : Niillä päätä seppelöin ja rantehia. : Viimeksi jos mulle Otavan sa toisit, : Vaunuissa sen viedä vihille mun voisit: : Nää jos toivotukset mulle tahdot täyttää, : Tulet mieheksein, mun vaimokses saat näyttää.” – : Ildikó näin lausui korskealla suulla; : Barangó ne lauseet tuskin ehti kuulla, : Kun jo ratsullansa matkahan hän syöksi. : Vesikaarta kappaleen toi ensi työksi. : Sitten tunkeise hän aamuruskon tarhaan, : Matka tämäkään ei mennyt hältä harhaan; : Ruusut sieltä sai hän, vaikka vaivaa koittaa : Monta sai hän – kaikki urhous voi voittaa. : Otava viel’ ottaa jäi nyt toimeksensa. : Päälleen siis hän puki parhaat asehensa; : Sovull’ ellei saisi vaunuja, joit’ tahtoi, : Käsin miekoitetuin valloittaa ne mahtoi. – : Kummitusten maass’ on paljo rikkautta, : Vertaist’ Otavan ei löydy kalleutta; : Pedot julmat kaitsivat sen aartehita, : Harillansa kynnet, ammollansa kita. : Barangó nyt saapui, vaunujakin anoi; : Tuskin pyynnöstään hän ensi sanat sanoi, : Hänehen kun kaikki pedot vartioivat : Raivokkaasti kiinni hyökkäävät min voivat. : Vuoden Barangólle taistelua kesti, : Kunnes vartiat hän kaatoi verisesti, : Kunnes uljuus hälle suuren voiton sääsi, : Jonka saadess’ itse kuolost’ tuskin pääsi. : Sitten siell’ ei hällä ollut muuta tointa, : Hepoa vaan neljä otti mainiointa : Tallist’ Otavan, ne valjasti hän sitten : Kiirein tähtivaunuin eteen kallihitten. : Käteensä hän ohjakset sai timantista, : Toisehen taas ruoskan tähtisätehistä; : Ratsuns’, sidottuna kutsilautaan, juoksi, : Kiireest’ ajoi sitten kultansa hän luoksi. : Mi lie sillä aikaa työnä kullallansa? : Mietti Barangó: mua vartoo huolissansa. : Barangó näin mietti: ”Ildikó, mun kulta, : Murhe älköhön sydäntä syökö sulta! – : Älköön sua purko käärme kaipauksen, : Kun mä saavun, sull’ on loppu odotuksen; : Luokses lähenen jo kauniiss’ Otavassa, : Omaksein kun saan sun, olen onnelassa.” : Ildikósi ällös surko kaipausta, : Sylissä hän toisen saa kyll’ lohdutusta, : Miehens’ sylissä hän lapsosensa kanssa, : Sua tuskin muistain, etsii onneansa. – : Sanans’ Ildikó on aikaa unhottanut, : Käden, lemmen, sen on Keve saavuttanut. : Keven puolehen sun autuutesi kääntyi, : Jota kaivatessa sielus melkein nääntyi. : Keven sylissä nyt Ildikó on juuri, : Toistens’ suutelussa autuus heill’ on suuri; : Sankar Barangó, tään riemun nähdessänsä, : Seisoo jäykkän’, äänt’ ei pääse kieleltänsä. : Viimein kun hän tointuu tuskistansa jällen, : Rinta laajenee ja kosto muistuu hällen, : Viha hurja syttyy palavahan aivoon; : Vetää miekkans’, astuu liki, joutuu raivoon. : Selkänsä ne kaksi tunsi värisevän, : Sankarin kun näkivät näin lähenevän, : Rinnoilt’ toistens’ äkkiään he kavahtavat, : Julman vihan eestä väistää koettavat. : Barangó hän silloin kalpansa pois heittää, : Tuskans’ suuren naurulla hän koittaa peittää. : ”Ette ansaitse,” hän lausuu ”kätten’ alla : Kaatua ja siten kuolla kunnialla. : Pistää ei saa kärki uljaan, kelpo kalvan : Rintaa sanan-syöjän vaimon, miehen halvan. : Mutta kirouksen kaiken, maa mink’ kantaa, : Jumala jos kuulee mua, teille antaa. : Elämänne olkoon kuolematon aivan, : Jotta kärsiä te saatte ikivaivan. : Eläkäätte, kunnes pyrstötähti entää, : Johon sattuissaan maa kappaleiksi lentää. : Kiveksi nyt kumpainenkin muuttukaatte, : Ikuisen ett’ tuskan tuntea te saatte. : Poveas kuin nyt, mies petturi ja kurja, : Polttakohon liekki ikuinen ja hurja. : Uskoton sä vaimo, kyynel katumuksen : Juoskoon sulta, kunnes maa saa kadotuksen. : Virtaan, joka alkuns’ saapi silmistäsi, – : Kyyneltesi virtaan kuolkoon sikiäsi! : Kuolematon olkoon munkin elämäni, : Tuskaanne saan sitten nauraa mielessäni!” : Barangó näin päätti julman kirouksen. : Jumala sen kuuli, täytti rukouksen. : Viekas Ildikó ja Keve kavaltaja : Kallioksi muuttui; tulen oksentaja : Kevest’ tuli, joka tulta rinnastansa : Lakkaamatta syöksee, ähkyin tuskissansa. : Kalliosta, joka syntyi Ildikósta, : Kaksoislähde alkoi lakkaamatta juosta, : Lapsi pienoselle se tuli surman suuksi, : Mutta herra laaksoon lapsen muutti puuksi. : Barangó kuin ukkonen, käy myrskysäällä : Synkkän’ aina näiden kahden vuoren päällä. : Keven huoatessa Ildikó kun rauhaa : Itkee, hirveästi Barangó taas pauhaa. {{Petőfi}} [[Luokka:Antti Törneroos]] 3792 7900 2006-10-19T17:02:44Z Nysalor 5 Krouvi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Krouvi |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : Kylän päässä, rantapuolla : Seisoo krouvi; nähdä voisi : Joessakin sen kuvan tuolla, : Jos ei pimeä jo oisi. : Mutt’ yö pimeni jo. Nukkuu : Kaikki; tyhj’ on kylän raitti; : Lautankin jo kiinsi lukku. : Pimeys vaan valvoo – vaiti. : Mutta krouvist’ ääntä raikuu. : Pojat peuhaa, hoilaileepi, : Riita, riemu kauvas kaikuu, : Ikkunat särähteleepi. : ”Lisään viiniä vaan aina! : Parastas tuo, muori kulta! : Vanhaa, niinkuin mummu vainaa, : Vaan kuin armaan’, täynnä tulta!” : ”Mustalainen, joudu juhlaan! : Soita oikein hurjan lailla! : Nyt mä tanssin, rahat tuhlaan, : Sielun’ myön, jos viel’ ois vailla!” : Kolke kuuluu luukun takaa: : ”Peuhaamasta lakatkaatte! : Hiljaa, pojat! – Herra makaa – : Muuten selkähänne saatte!” – : ”Hiiteen herroines saat mennä! : Nytpä vasta oikein pannaan! : Vingu, viulu, jousi, lennä! : Maksuks vaikka paitan’ annan!” : Luukkuun taaskin joku kolkkaa, : Rukoilevi pieni neiti: : ”Ihmiskullat, hiljaa olkaa! : Sairahana makaa äiti.” : Pohjaan lasit juodaan heti, : Soittajaa yks kylkeen nyhjää, : Loppunuottinsa se veti – : Koht’ on krouvi hiljaa, tyhjä. {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3793 7901 2006-10-19T17:02:46Z Nysalor 5 Hurja Pista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hurja Pista |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Severi Nyman]]. }} == I. == : Päiv’ on aikaa ollut laskussansa. : Lauttamiehet kaikki majahansa : Väsyneinä menneet ovat maata; : Hurja Pistä nukkua ei saata. : Kysyn sulta, lausu, Hurja Pista, : Mit’ on sulla vielä valvomista? : Kysymykseen tuohon vastuun saapi: : ”Levon multa lempi karkottaapi.” : Valoaan luo kuuhut taivahalta, : Venosensa pienen rantamalta : Työntää Hurja Pista, airot noutaa, : Yli veden saarelle hän soutaa. : Dunan keskikalvoss’ ihanassa : Kuvastuupi saari kukkimassa; : Kukka saaren muita kaunihimpi : Vanhan kalastajan nuor’ on impi. : Vanha kalastaja tuvassansa : Nukkumass’ on turkkivuoteellansa; : Vanhuksenpa tytär valvehella : Pistaa oottelevi rantasella. : Kaunis lautturi kun virran yli : Saapui, sulki hänet kullan syli; : Suudeltiin... Mutt’ sit’ en kerro tässä! : Kateet oisi heti kielimässä. : Neidon suudelmass’ on viinin tulta, : Järjen helposti se hurmaa sulta: : Pistankin jäi järki suudelmaansa. : Puhua hän alkoi innoissansa. : ”Lyyli armas, Lyyli lintuseni, : Kukkaseni, pieni kultueni, : Tähtösen’, mi loistat ihanasti, : Suudellos mua yhä aamuun asti! : Sinisilmäs mustain luonten alla : On kuin pilvenhalje taivahalla; : Halkehesta sinitaivas väikkyy, : Siinä tähtenä sun silmäs säikkyy. : Kukkaset jos kaikki maailmassa : Yhdess’ oisi kukkakiehkurassa, : Ympär’ ei se riittäis lemmelleni... : Ja se yksin sun on, tyttöseni. : Rajaton on aivan lempi mulla, : Niinhän lienee, kulta, myöskin sulla? : Rajan jos vain löytäisin mä milloin, : Voi sua, voi mua itseäni silloin! : Jättiläinen tääll’ on, kyyhkyseni, : Jättiläinen, minun mureheni; : Rinnassani jos se valtaa saisi, : Minut sekä sun se musertaisi.” : Näin hän lausui, lauttur’nuorukainen; : Mutta tytön katse vakavainen : Rauhan jälleen toi, hän siitä näki: : Rajaton on lempi immelläki. : Kauvan puhuivat he keskenänsä. : Satakielet lauloi lähellänsä; : Tai ehk’ei se laulu lintusien : Ollutkaan, vaan ääni sydämien. : Toisistaan he viimein erosivat. : Iloist’ ensi iltaa toivottivat: : Poika meni lauttamajahansa, : Tyttö isän luokse kotiansa. : Rauhallist’ ol’ luonto kaikkialla. : Kuuhut hiljaan laski taivahalla, : Otav’ alas painoi purstoansa, : Kanaperhe kykki orrellansa. : Rauha valtaa lauttamajasenki, : Tuulahdust’ ei pensastossa hengi; : Dunan aallot, hiljaan värähdellen, : Loiskuttavat lautan reunuksellen. == II. == : Markkinoille kalastaja läksi, : Kalaa vei hän sinne myytäväksi. : ”Kaupunkiin nyt lähde, tyttäreni.” – : ”Jos niin tahdot, lähden, taattoseni.” : Kaupunkiin jo saapui kumpasetki. : Voi, miks saikaan perjantaiks tää retki! : Tyttönen on ensi matkallansa, : Siksi on hän hieman suruissansa. : Kauvan tok’ ei muistanut hän tätä, : Kaupungiss’ on paljon hälinätä. : Nuoret herrat kirjopuvuissansa : Ilakoivat neitosien kanssa. : Lausui herra, vieress’ seisovainen: : ”Missä kasvoit, kukka kaunokainen?” : ”Saarest’ olen tuolta”, Lyyli vastaa, : ”Jota Dunan keskilaineet kastaa.” : Herra lausui: ”Sepä oivallista! : Minä olen vallan naapurista. : Sano vainen, armast’ onko sulla! : Ja jos oiskin, mun suo siksi tulla.” : Lyyli vastas: ”Armastako oisi? : Teidän nenällenne hänt’ en toisi. : Vaan jos sitä tietää haluatte, : Mustalaisen korttiin katsokaatte!” : Lyylistä kun ei sen selvemmäksi : Nuori herra tullut, pois hän läksi; : Mutta tyttö – ehkä sattumalta – : Herraan katsoi vielä kulmains’ alta. : Aik’ on vierryt, Dunan rantamalla : Taas on kerran Lyyli, kukkivalla : Dunarannall’ yksin istuissansa : Tyttösemme kutoo verkkoansa. : Päivä laskeuu jo vähitellen, : Lehdikoita nurmen kultaellen, : Ranta näyttää ruusun hohtavalta, : Dunan pinta välkkyy purppuralta. : Verkkoaan vain tyttö kudoskeli, : Vaan mi pensahassa rapsahteli? : Ken se? Nuori metsästäjä vainen. : ”Iltaa! Mitä teet sä, kaunokainen?” : ”Herra näkee, jos on silmät päässä : Olevan mun verkon te’ennässä!” : Tyttö vastas avomielin tälle, : Pensaasta jok’ astui näkösälle. : ”Paha olet, tyttö armahaisen! : Kasvot ruusun, puhe polttiaisen. : Noin kun puhut, noin kun silmäelet, : Sydäntäni yhä haavottelet. : Eikö muistu sulle mielehesi : Kerran minut ennen tavanneesi? : Etkö tunne? Muisteleppas!... Viime : Markkinoilla kun me juttelimme!” : Lyyli lausui: ”Myönnän kyllä herran : Ennenkin jo tavanneeni kerran, : Mutta suurempaakin ihanuutta : Unhottaa voi ilman vaikeutta.” : Niin mit’ alottikaan nuorukainen, : Pistosanan sai hän siitä vainen. : Suuttuakaan ei hän voinut hälle, : Tuommoiselle pikku huimapäälle. : Itsekseen hän nyt vain mietiskeli, : Ilta kun jo yöksi hämärteli. : ”Tiedätkös sä mitä, armahani, : Kun en osaa tietä kotiani? : Kovin pelkään illan pimeyttä, : Jos et sä nyt sääli eksynyttä: : Tule mulle, pyydän, saattajaksi : Metsän reunaan vaan, tai kauvemmaksi.” : Lyyli tuumi seikkaa loppuun asti: : Noin kun herra pyysi koreasti : Ja niin hellään ... oishan synti hältä : Vielä näyttää kiittämättömältä. : ”Kiittämätön! Ei, en taivaan tähden! : Saattamahan häntä kyllä lähden”. : Näin hän päätti ensin syömessänsä, : Sitten katsoi herraan vierellänsä. : ”Tulkoon sitte herra mukanani : Metsän reunaan tuonne, kerallani, : Mutt’ ei kauvemmaksi, kotiin asti, : Pahat huudot saa niin nopeasti.” : Menivät. Kun Lyyli palas, siellä : Pista ootteli jo rantatiellä. : ”Kauvan vuotin. Missä kävit, kulta?” : Vastaust’ ei tullut vuotetulta. == III. == : Lyylin käytös hieman kummallista : Illall’ lienee ollut, sillä Pista : Siit’ ei pitänyt ja syömessänsä : Epäillä hän alkoi Lyyliänsä. : Epäluulon laps’ on kummallinen! : Syntyissään se on jo nälkähinen, : Ensin syö se kohta, nälkänänsä, : Sitten hirviöks saa syötyänsä. : Pista hän jo ensi iltamaksi : Väjymähän hiipi pensaan taaksi. : Minkätähden, sit’ ei tiennyt, mutta : Jotain odotti hän, jotain uutta. : Kohta saikin herra rantaselle, : Sulosuin hän puhui impyelle, : Kas, kun Lyylin posket punahteli! : Vihassansa Pista kiehueli. : Vaan ei sanoiss’ ollut vielä kyllin, : Helmahansa otti herra Lyylin, : Syleilikin häntä, armahinta. : Helvettinä raivos Pistan rinta. : Esille nyt syöksi lauttur’ hurja: : ”Haa! Sä pettur’, ilkiö, konna kurja! : Vietelläkö tyttön’ aijot!” Heti : Tupestansa Pista puukon veti. : Metsästäjän rintaan löi hän tällä, : Mutta metsästäjä pyssynpäällä : Vastusti, löi Pistaa sillä päähän, : Tämä vaipui alas verissähän. : Tunnoilleen kun tuli jälleen Pista, : Ympäri hän katsoo – kummallista! : Poiss’ on herra, poiss’ on tyttö... Voisko : Valhett’ olla tää, se unta oisko? : Unta ei se ollut, sen hän näki, : Virtasihan vielä verensäki. : Tuskassaan hän sitten itkeskeli: : Kyynel, veri yhteen virtaeli. == IV. == : Metsästäj’ on kauniin Lyylin kanssa, : Huoleti he nyt jo toisiansa : Syleilee, ei heill’ oo vihamiestä, : Yksikään ei tiedä Pistan tiestä. : Pista murhemiellä katkeralla : Kuljeksii nyt poissa maailmalla. : Eemmäs yhä ajelehti vainen : Tuskan myrskysäässä nuorukainen. : Niin hän kulki, minne tiensä johti, : Vihdoin sai hän Bakonyia kohti; : Siellä, Bakonymetsän takamaalla : Levähti hän vanhan tammen alla. : Levähti, niin kyllä – ruumiistansa, : Sielu siell’ ei löynnyt lepoansa, : Niinkuin kala ui vain nopeammin, : Vaikka tyynnä onkin vesi lammin. : ”Murhur’ olen, murhur’, rosvoaja, : Kohta hirsipuun vain koristaja! : Pyövelille mennä parast’ oisi, : Hän se tuskilleni lopun toisi.” : Maantien ääreen istui nuorukainen, : Ehkä kulkis joku matkalainen, : Joll’ ois yhtä paljon rikkautta, : Kuin on lautturilla rohkeutta. : Kauvan ei hän oottanutkaan siinä: : Vaunut neljän hevon vetäminä : Saapui, niissä herra. Kuskin kanssa : Lakeij’ istui kuskilaudallansa. : ”Seisahtukaa!” Pista huudahtaapi, : ”Liikkukoon ken kuolla haluaapi!” : Kuolla tahtonut ei kukaan heistä, : Paikall’ antoi kuski vaunuin seistä. : Vaunuihin nyt kiirein riensi Pista, : Rahat otti herran lakkarista, : Viinitilkan hintaakaan ei jätä : Matkalaiselta hän ryöstämättä. : ”Menkää!” lausui, rahat saatuansa. : ”Seis!” hän huusi jälleen, uudestansa : Ajamahan kun jo herra läksi, : ”Syntynyt en ole ryöstäjäksi. : Herraseni, viel’ on ropo täällä.” : Herra katsoi, mitä lienee hällä : Vielä asiata, kenties vainen : Ilkkuella tahtoi irtolainen? : Ei hän ilkkunut, vaan ottamansa : Rahat antoi, sitten matkahansa : Läksi jälleen, kulki edellensä, : Harmin, vihan sulki sydämeensä. : Kauvan kulkee Pista kulkuansa, : Itsekään ei tiedä matkastansa, : Siksi kunnes kerran tiensä johti : Jälleen Dunan rantamia kohti. : Dunan rannall’ oli lauttamaja, : Siellä Pista, lautankuljettaja : Asui vastapäätä Lyyliänsä: : Suru karvasteli sydäntänsä. : ”Oi, miks’ imarteli Lyylin kieli? : Vaan ehk’ onkin tyttöraukan mieli : Muuttunut. Kenties hän suruissansa : Itkee kärsinyttä armastansa. : Jos vain näen sinun katuvasi, : En mä muista uskottomuuttasi. : Kun vain vast’ oot uskollinen mulle, : Kaikki, kaikki annan anteeks sulle!” : Rannalla näin Pista mietiskeli, : Saarelle hän sitten ajatteli : Lähteä ja siellä miettehensä : Ilmaista hän aikoi Lyylillensä. : Silloin, venheen luokse astuissansa : Puhetta hän kuuli takanansa: : ”Hei, mies! Ota meidät mukanasi, : Hyvän palkan saat sä vaivastasi.” : Dunaan luuli Pista kaatuvansa: : Metsästäjän näk’ hän Lyylin kanssa, : Kaukaa hän jo heidät oivaltaapi, : Vaikka hämäräks jo ilta saapi. : Vielä sykki syömens’ ankarasti, : Tulijat kun saivat rantaan asti. : Vaan kas heidän hämmästymistänsä, : Venheen luona Pistan nähtyänsä! : Kiirein riensi Pista soutumille. : Nauraa tuskalle ei voinut sille, : Mi ol’ herralla ja neitosella, : Eivät tienneet, mitä virkkaella. : Ääneti vain Pista souteleepi. : Saaren rantaa venhe läheneepi, : Silloin selvis synkät aattehensa, : Ympäri hän käänsi venosensa. : ”Minne? Takaisinko?” lausui hälle : Herra. ”Eipä juuri, keskemmälle : Dunaa tuonne, siell’ on tänäpänä : Pieni tili meillä tehtävänä.” : Lausui näin ja tuokiossa sousi : Virran keskelle hän, sitten nousi : Soutumilta, airot seistessänsä : Virtaan viskasi hän kädestänsä. : ”Tiedättekö? Mull’ on elämästä : Kylliks jo, ja teitä syytän tästä; : Toiseen maailmaan nyt muuttaissani : Teidätkin vien sinne kerallani!” : Venheen kaas’ hän. Kaikki helmahansa : Sulki Duna. Pista kaatuissansa : Petollista syleil’ impeänsä, : Kuolla tahtoi hänen vieressänsä. : Vaan kun herra vielä lainehista : Uiden koitti päästä, silloin Pista : Tarttui häneen, sitten taistelivat, : Kunnes viimein yhdess’ upposivat. {{Petőfi}} [[Luokka:Severi Nyman]] 3794 7902 2006-10-19T17:02:47Z Nysalor 5 Maine {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maine |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Severi Nyman]]. }} : Mit on maine? Se taivaankaari on loistoinen, : Valovirta, mi taittuu kyynelekasteesen. {{Petőfi}} [[Luokka:Severi Nyman]] 3795 7903 2006-10-19T17:02:48Z Nysalor 5 Runoheponi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runoheponi |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Paavo Cajander]]. }} : Ei hepon’ ole rodust’ Englannin, : Ei hoikkasääri eikä kaitaluinen, : Ei Ala-Saksastakaan syntyisin, : Jykeä, karvanilkka, paksu, puinen. : Magyari-varsa runohepon’ on, : Magyari-verta karvakin sen säihkyy! : Ett’ ihastellen säde auringon : Sen silkin hienoill’ lautasilla läikkyy. : Se kasvanut ei talliss’ ole lain, : Ei koulunkäynyt, säätyhevon lailla; : Se vapaan ilman laps on, ja sen sain : Ma Kumanian aukeill’ aromailla. : En sitä konsanaan ma satuloi, : Ma ratsastaissa loimell’ istun vainen; : Mut kun käyn selkään, lentää se min voi, : Se, näet sä, salaman on heimolainen. : Se mielukkaimmin pusztahan mun vie, : Siell’ aava nummi on sen kotopaikka; : Se vainun saa jo, kosk’ on sinne tie, : Jo hyppää, hirnuu, tömistää yht’ aikaa. : Pidätän aina kyläin kohdallen, : Miss’ impiä on kuni mehiläistä, : Ma kauneimmalta pyydän kukkasen, : Karautan taas kuin tuuli poies näistä. : Näin hepoin mua vie, kun käskyn saa. : Se saattaa pois mun vaikka maailmasta; : Suu vaahdoss’ on, ja ruumis suitsuaa : Vaan innost’ eikä pelvost’, uuvunnasta. : Ei runohepon’ uuvu konsanaan, : Se uupua ei saa, on kielto hällä; : Näet pitk’ on mulla matka päällä maan, : Ja toivojeni määrä etähällä! : Tavoita, hepo, virkku temmoppas! : Ja vuorien ja hautain yli kiidä! : Jos vihamiehet estää kulkuas, : Niin rajutuulen lailla sorra niitä! {{Petőfi}} [[Luokka:Paavo Cajander]] 3796 7904 2006-10-19T17:02:50Z Nysalor 5 Taaskin kyynel... {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Taaskin kyynel... |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Severi Nyman]]. }} : Mä aattelin jo ainiaaks : Sun kerran poistuneen, : Ja jälleen kiillät silmässäin : Sä tuskain airut tuimien. : Kun iloitsin ja riemuitsin : Vast’ äsken onnestan’, : Sen taasen pilvi peitti pois, : Valaen vihmasadettaan. : Ei sadett’ oo se ... kyynel vaan, : Yks kyynel pienoinen, : Ja tuimemp’ ei ois kuitenkaan : Ves’-tulva virran suuruinen. : Ah, paljon, paljon itkenyt : Mä lemmen vuoksi oon, : Ja suakin olen itkenyt, : Sä kansa raukka, onneton. : Mut kyynelt’ ei mun silmästäin : Näin vierryt katkeraa : Ei lemmelleni milloinkaan, : Ei sullen, kurja isänmaa. : Kuin rauta kuum’ on kyynel tuo, : Kuin lieska helvetin! : Oi hirveää! Mun pistänyt : On piipun sauhu sieramiin. {{Petőfi}} [[Luokka:Severi Nyman]] 3797 7905 2006-10-19T17:02:51Z Nysalor 5 Koirien laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Koirien laulu |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Uno von Schrowe]]. }} : Myrsky myllertääpi, : Pilviin peittyy taivo; : Talven hyiset lapset, : Vihur’, tuisku raivoo. : Siit’ ei huolta. Onhan : Kyökki lämmin vielä, : Armollinen herra : Suojaa suopi siellä. : Ravinnost’ ei huolta: : Herra kyllästääpi : Oman vatsan ensin, : Tähteet meille jääpi. : Tosin ruoska läiskyy – : Ken vois sitä estää? – : Iskut kirveltää; mut: : Koiran luut ne kestää. : Taas kun herra leppyy, : Hyväellä alkaa: : Armost’ autuaina : Nuoleksimme jalkaa! {{Petőfi}} [[Luokka:Uno von Schrowe]] 3798 7906 2006-10-19T17:02:52Z Nysalor 5 Susien laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Susien laulu |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Uno von Schrowe]]. }} : Myrsky myllertääpi, : Pilviin peittyy taivo; : Talven hyiset lapset, : Vihur’, tuisku raivoo. : Meillä kolkko puszta : Vaan on asuamme, : Pieninkään ei pensas : Täällä suojanamme. : Nälkä kurnii suolta. : Vilu vihloo pintaa, : Nää kaks vainoojata : Meill’ on katkerinta; : Tuim’ on tuliluikku : Kolmas vaanijamme: : Hangen helmaan vuotaa : Sydänhurmettamme. : Nälän, vilun, vainon : Alla kohtalomme : Ainainen on kurjuus; : Vaan me vapaat oomme! {{Petőfi}} [[Luokka:Uno von Schrowe]] 3799 7907 2006-10-19T17:02:53Z Nysalor 5 Kansallislaulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kansallislaulu |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Uno von Schrowe]]. }} : Ylös Magyar! huudot kaikaa – : Nyt jos milloinkaan on aika! : Orjatko vai vapahat te? : Nyt on valta, valitkaatte! : Magyarien jumalalle vannokaa: : Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! : Kirottuna meidän kansa : Kantanut on orjuuttansa; : Vaan ken vapaan’ eli, kuoli, : Orjan maat’ ei haudaks huoli! : Magyarien jumalalle vannokaa: : Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! : Kurja, ken ei maataan puolla, : Uskall’ ei sen eteen kuolla; : Hälle miero totta vainen : Kalliimp’ on kuin maansa maine. : Magyarien jumalalle vannokaa: : Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! : Ijäti ei kansan auta : Kalistella kahlerautaa. : Orjat oltiin, kehnot, halvat; : Kalskukoon jo vapaat kalvat! : Magyarien jumalalle vannokaa: : Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! : Taas saa nimi magyarlainen : Entisyyden puhtaan maineen; : Aikain tahra, häpeämme, : Yltä pois se peskähämme! : Magyarien jumalalle vannokaa: : Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! : Kiitollisna jälkikansa : Muistaa meitä urhoinansa, : Siunaellen hautojamme : Kertoilee se mainettamme. : Magyarien jumalalle vannokaa: : Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! {{Petőfi}} [[Luokka:Uno von Schrowe]] 3800 7908 2006-10-19T17:02:55Z Nysalor 5 Mer’ ompi noussut! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mer’ ompi noussut! |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : Mer’ ompi noussut, kansain : Mer’ aava, vimmainen. : Niin taivasta kuin maata : Se pelästyksiin saattaa : Julmasti möyryten. : Kuulepas pauhu hurja, : Katsopas kuohu tuo! : Jos epäillyt sä lienet, : Nyt toki viimein tiennet: : Pois kahleens’ kansa luo! : Mer’ ärjyy, ulvoo, vonkuu, : Kuin peto raivoton; : Nieluunsa laivan vetää, : Ei pakoon päästä ketään, : Kaikk’, kaikki hukass’ on! : Hei! riehu vaan näin, riehu, : Kuin Noan aikoihin! : Sun pohjas milloin näytä, : Vaahtoines milloin täytä : Ain’ ylös taivaisin! : Ja taivaan kanteen sitten : Tää oppi kirjoita: : Kyll’ laiva päällä kulkee, : Ja meren alleen polkee, : Vaan mer’ on herrana! {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3801 7909 2006-10-19T17:02:56Z Nysalor 5 Unkarin kansa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Unkarin kansa |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : Nyt vapaa on Magyari, jo vapaa vihdoinkin, : Hän, jonka kädet, jalat taottiin rautoihin, : Hän, joka köyryyn vaipui all’ orjan-ikehen, : Niin kuin hän olis juhta, ei oiskaan ihminen. : Nyt vapaa on Magyari, pää pystyss’ olla saa; : Vapaasti, sitehittä hän kättään liikuttaa; : Ja rautaa, joka häntä puristi kahleena, : Nyt itse puristaa hän kädessään miekkana. : Nyt vapaa on Magyari; nyt, Saksa, vapise! : Et enää kansaa tätä jaloillas polkene, : Sen vert’ et enää juoda saa iilismatona; : Ansaitun palkkas sulle jo maksoi Jumala. : Slovakkiko tai Saksa ois herra tämän maan, : Tään maan, jot’ yhä kastel’ uroomme hurmeillaan? : Verillään maan tään kauniin Magyari lunasti, : Verillään tuhat vuotta puolusti, suojeli. : Ei valtaa täällä muilla, Magyareill’ yksin vaan! : Ja päämme päälle joku jos pyrkis tanssimaan, : Me hyppäämme sen päähän ja kannuksillamme : Kesk’-sydämehen asti leimamme iskemme. : Mut valvo’os, Magyari, myös öisin valppaasti, : Ken tietää milloin päälles kavala karkaapi. : Kun tulee hän, kaikk’ olkoon valmiina, aseissaan, : Venyä vuoteellaan ei saa puolikuollutkaan. : Vapaus, isänmaani! Oi sanat kalliit net : Imeköön äidin rinnast’ jo lapset pienoiset; : Ja sotatanterelle kun kaatuu sankari, : Huoahtakoon ne kaksi hän vielä viimeksi. {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3802 7910 2006-10-19T17:02:58Z Nysalor 5 Pienen poikasen kuoltua {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pienen poikasen kuoltua |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : Tuskin noustuaskaan kätkyestä, : Poikasen’, jo haut’ on vuode sulla. : Kauvemmin ei saanut elos kestää, : Maksoiko siis vaivan tänne tulla? : Tyhjää kysyn! Kylläkshän on pitkä : Elos, vaikk’ ol’ lyhveks retkes luotu; : Mitä näit, se kaikillenkaan, mitkä : Köyryseljiks vanhenee, ei suotu. : Näithän lyhyessäsi elossasi, : Kuinka kansas nousi unestansa. : ”Eläköhön vapaus!” näin innoissasi : Huudahtaa sä itsekin sait kanssa. {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3803 7911 2006-10-19T17:03:00Z Nysalor 5 Vait’ on Eurooppa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vait’ on Eurooppa |alaotsikko= |tekijä=Sándor Petőfi |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn]]. }} : Vait’ on Eurooppa, tyyneks taipui, : Kapinain myrsky kaikk’ on laannut. – : Hyi häpeää! miks näin se vaipui, : Kun vapauttaan viel’ ei saanut? : Magyari nyt vain taisteleepi, : Muut jätti, pelkur’-orjat halvat; : He kahleitaan kalisteleepi, : Meill’ yksin kalisevat kalvat! : Vapaus, sulle, impi kallis, : Magyari verens’ uhriks tuopi, : Muut – jos vaan tohtis, herrat sallis – : Kentiesi kyynelöisen suopi. : Pitäiskö sentään epäilyksin : Ja peloin jatkaa taistelusta? – : Ei, kansan’, ei! – Jos seisot yksin, : Se lisätköön vaan uskallusta! : Sä seisot yksin, niinkuin yöllä : Täht’ ainoo pilvitaivahalla. : Muut silmät ummistui – sun vielä : Säihkeellä valvoo kirkkahalla. : Ja jos ei valvois meidän kansa, : Kuin synkäll’ yöllä tähden silmä, : Luulispa Luoja taivaassansa: : Tyhjyyteen uppos jo maailma. {{Petőfi}} [[Luokka:Julius Krohn]] 3804 7927 2006-10-20T19:09:05Z Nysalor 5 Malline Runebergin Runoelmia-teokselle '''Lähde:''' Runeberg, Johan Ludvig 1874: ''Runoelmia''. Suomentanut [[Edvin Avellan]]. K. E Holm, Helsinki.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runoelmia]] [[Luokka:Runot]] 3805 7928 2006-10-20T19:09:14Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runoteokset]] 3806 7929 2006-10-20T19:09:36Z Nysalor 5 Franzén’ille {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Franzén’ille. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Lauloitkos jo viimis kerran täällä : Lempilaulantas, : Sa, ku veit, kuin kiuru syksysäällä, : Soinnun muassas? : Eikö maa, joll’ loisti aamus koitto, : Päiväs kulta myös, : Nähdä saakkaan, kuinka iltas soitto : Kaunistavi työs? : Unhoitatkos Ruotsin kukastoissa : Synnyin-laaksoset, : Vaiko satakielten soitannoissa : Rastaan sävelet? : Mont’ on talvea jo peittänynnä, : Lähtös jälkeen, maan; : Kevät tuil ja laululinnut ynnä, : Sie et tullut vaan. : Lehdistöissäs unta lempeätä : Yönen uinailee, : Kukka pienin kastekirpilätä : Siellä piiltelee: : Aivan niin, kuin koska kuljit vielä : Kotivirrallas, : Poimit kukkia, tai ihamiellä : Mietit laulujas. : Kun nyt noilla seuduin, talven mennen, : Taasen kevästää, : Eik’ ois armas, missä lauloit ennen, : Vielä kyyneltää? : Oulun linna vaikk’ on hävinnynnä, : Vaikk’ on eessäsi : Raunioita, miss’ oot syntynynnä, : Missä kasvoitki; : Oispa hauska tuolla aateskella : Aikaa ollutta, : Suojan paikkaa, viirinsalkosella : Laululintusta. : Tuuli vinkuu Auran opistossa; : Saa tok’ sinnekin! : Muistot rakkaat siellä tuhkastossa : Löydät kuitenkin! : Tullos, maas sun sulkee helmahansa, : Oi, niin mielellään; : Minne saavut, kukkia käy kansa : Tielles kylvämään. : Niinkuin kevät päivää tervehtävät : Sua asunnat; : Niinkuin ystävälle äänähtävät : Sulle kaikunnat. {{Runoelmia 1874}} 3807 7930 2006-10-20T19:10:57Z Nysalor 5 Vanhuksen kotiintulo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanhuksen kotiintulo. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kuin muuttolintu talven jälkeen suojallensa : Taas kääntyy retkiltään, : Niin, synnyinlaakso, luokses saavun uudellensa : Nyt rauhaa etsimään: : Kun lempirannastain on meret sulkenunna : Ja vuodet kalseat; : Kun kaukomailla riemut kaikk’ oon maistanunna : Ja tuskat haikeat. : Tääll’ oon nyt taasen. – Taivas! tuolla nään jo majan, : Miss’ seisoi kehtoni; : Ja tuolla salmet, lehtoset ja vuorten rajan. : Mun leikkipiirini. : On kaikki vanhoillansa: latvat vihantaiset : Ja puutkin entiset, : Ja maalla, veellä äänet kaikuu tuttavaiset : Ja laulut muinoiset. : Ja laine lahden lumpehia tuuditsevi, : Kuin ennen, herttaisna, : Ja kaiku luoto luotoselta vastailevi, : Kuin ennen, riemuisna. : On kaikki vanhoillaan, vaan itse muuttununna : Oon, vilkas laaksoni! : On riemut, niinkuin posken hehku, sammununna, : Ja suonet kylmeni. : Mi sull’ on kauneus, en tiedä arvaella, : En minkä annatkaan. : Ah! virtas, kukkaa kuiskausta tajuella : En taida ollenkaan. : On korva kuollut jumalaisten kanteleille, : Kut soitti aallostas; : Ja keijoja, kut leikit toivat mantereille, : En nää nyt tienoillas. : Ma luotas, suojanen, tok’ lähdin rikkahana : Ja täynnä toiveita! : Oil mulla tunto, koitununna hartahana, : Sun varjos hoimissa. : Oil mulla ihanaisten keväintesi muisti : Ja seutuis rauhaisuus: : Ja suoja henkes, jotka kiusaukset suisti, : Ja toivon rikkaus. : Ja nyt, min tuonkin jällen mailman vuoltehesta? : Vaan kiireen harmajan, : Vaan mielen tyhjän, rauvennehen turhuudesta : Ja kuolla toivovan. : En pyydäkkään, min hukkasin, nyt jällehensä : Sult’, äiti, saavuttaa! : Mull’ hauta suo, miss’ lähtees itkee kyynelensä, : Ja haapas kuiskuttaa. : Niin saankin viimein helmoissasi rauhaisissa : Viel’ unta maistella; : Ja kukkasissa, tuhkastani koituvissa, : Taas nousta puhdasna. {{Runoelmia 1874}} 3808 7931 2006-10-20T19:11:04Z Nysalor 5 Jalouden voitto {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jalouden voitto. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jaloudelle ma säveltelen, veikot. : Kuin se voittaa, vaikk’ on estämässä peikot, : Kuin se häätää kiukun, kuin se ruhtoo vallat, : Maaliman tieteä, lauluni, saa! : Kurjaa lohduta, jos toivomasta herkee, : Lausu orjalle, ett’ päästön hetki kerkee, : Turman joukoille, kut julmat tuovat hallat, : Lausuos kostoa luontelevaa! : Kas, kuin tähtivaipassansa konna kulkee, : Loistossa, jon salaisesti ryöstää julkee: : Säikähtynyt laki uupuu ällistellen : Maahan, miss’ astuvi valtias tuo. : Mutta jalous, jon otsa tyyntä hohtaa, : Astuu häntä vastaan, silmä silmää kohtaa, : Ja hän seisoo voitettuna, – kainostellen : Kaihtivat kasvonsa multahan luo. : Katso vanhaa leijonaa, ku seudut raastaa; : Missä karja karkaa, missä syntyy saastaa, : Käy se ylpistellen valtiaisuuttansa, : Turvaten voimahan uhkuavaan. : Vaan kun huomaa paimenen, ku apuun juoksee, : Jalouden, joka ohimoilta tuoksee, : Mielin langennuisin, uhrin kaattuansa, : Karkavi metsihin piiloamaan. : Hurme kruununa ja kalpa valtikkana, : Pelko lakina ja kahle vaatiana, : Hirmuherra hiukuneita vallitsevi, : Kuolo ja kauheus viestinä vaan. : Unhoittaen aatelinsa, kunniansa, : Orjat hälle kantaa suitsu-uhriansa; : Palkkajoukot pauhaavaiset riemuitsevi, : Häntä jo kiittävät jumalanaan. : Rikos vallitsee ja hyvä lastatahan: : Ihmistunto myydään, totuus tallatahan, : Aatos korkea kuin nälkäkukka viihtyy, : Petturin kourahan nääntyä saa. : Luonnon kaiken huovatessa, saastuessa, : Ja sen juhlapäiväin yöksi muuttuessa, : Miss’ on kosto? Koska avuntuoja kiihtyy, : Maalima raastunut rauhoa saa? : Katso, sortumatta, säikkymättä, lassa, : Jalous on hautain kesken nukkumassa, : Valkeuden, vapauden väillä sorjat : Enkelit ruokkivat uinoavaa. : Vaan sen voima nuori yltyy yltymistään, : Aatos piileväinen syttyy syttymistään, : Ja hän avaa silmänsä ja eessään orjat, : Vallat ja rauniot huomata saa. : Silloin tainnos taantuu, kiukun liekki liehuu, : Sydän nuori veljein sorrannasta kiehuu, : Kilpi kalkkuu, ja hän valon juhlaselle : Vannovi luontoa auttoakseen. : Ja hän voimallisna, lemmellisnä kulkee, : Sateisin, kuin päivän tähti, itsens’ sulkee, : Talvi-yötä julmaa hirmuvaltaiselle : Hehkuvin nuolisin kostoakseen. : Silloin turmantuoja kaatuu, yöhyt poistuu, : Koittehesta meret, mantereiset loistuu, : Uuden päivän aamukoita kohden kiihtyy : Raikkahat lauluset vapauden. : Mutta riemun hälinätä korkeemmaksi : Nousee jalous, jo kasvain taivahaksi, : Ja sen helmassa sitt’ kahleetoinna viihtyy : Maisemat suojana siunauksen. : Mutta kerta pasunaisen ääni kaikaa, : Avaruudet koolle tähtiryhmät taikaa, : Katoovaisuudelle saalihiksi kaihtuu : Wallat, kut täyttivät taivon ja maan. : Vaan vaikk’ auringotkin asemiltaan taipuu, : Vaikka maahut huovantana alta vaipuu, : Ja vaikk’ unhoitettuin mailmain tuhka haihtuu, : Kestävi, voittavi jalous vaan. {{Runoelmia 1874}} 3809 7932 2006-10-20T19:11:11Z Nysalor 5 Leivonen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Leivonen. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Päivä korkealta : Paistoi taivahalta, : Hempi, ilo nousi tainnoksista; : Ruoho kasvoi maassa, : Käki kukkui haassa, : Pääsky tuttu palas kadoksista; : Ilma, metsä soitti, : Lintu pienin koitti : Hehkuansa äänin ilmoittaa. : Riemua vaan kuulin; : Suurimmaksi luulin : Toki leivon onnen taivasalla: : Lemmen ihanuutta, : Hetken suloisuutta : Hellemmin ken maistoi avaralla? : Joka sävel siltä, : Ilman äärisiltä, : Tuntui soivan korvahani näin: : Onni sillä suuri, : Jot’ ei kolkko muuri : Estä liikkumasta seestehessä, : Joka, maassa käyden, : Luonnon löytää täyden : Sulhosessa vaan ja keväimessä! : Niin ma laulun kuulin, : Kaiku tuhat huulin : Äänen mulle tuotti uudestaan. : Päivää seuraella : Veellä, manterella, : Etelään ja Pohjolahan muuttaa; : Suuta suikkaella, : Aina lauleskella. : Tunnon valtaa, luonnon herttaisuutta; : Siin’ on onnes suuri, : Siin’ on riemus juuri, : Leivo pieni, leivo iloinen! {{Runoelmia 1874}} 3810 7933 2006-10-20T19:14:59Z Nysalor 5 Kevätlaulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kevätlaulu. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Terve, kevät kaunis, : Taasen luoksemme! : Terve, kevät kaunis, : Leikkiveikkomme! : Tunnon uhriliemu : Valjetessas kiihtyy, : Rakkaus ja riemu : Kaikkialla viihtyy; : Murhe kauvas kulkee, : Kyynel auvon sulkee, : Huolten pilvi aamuruskosen. : Kukka vaalevaisna : Laski nukkumaan, : Syksyn heimolaisna. : Valmis kuolemaan; : Niinkuin hirmuvalta, : Seutuja mi raastaa, : Mahdin kukkulalta : Katselevi saastaa, : Talvi haudan päällä, : Verhottuna jäällä, : Istui kolkkona kuin kuolema. : Aamu loistotoinna : Meille valkeni, : Ilta itkutoinna : Pohjan peitteli, : Kunnes kevät nuori : Juotsenia loitsi, : Päivän kullat suori, : Yösen purppuroitsi, : Talven mursi vallan, : Tyrmäsestä hallan : Houkutteli Floran kaunoisen. : Lehtoset nyt antaa : Sulle uhriaan, : Kukkasetkin kantaa : Riemu-tunteitaan; : Kiitostasi kaikuu : Ruusupensastamme, : Kunniaasi raikuu : Hohto-aaltolomme; : Linnut sulokielin : Laulaa ilomielin : Niinkuin miekin: terve keväinen! {{Runoelmia 1874}} 3811 7935 2006-10-20T19:18:37Z Nysalor 5 Muuttolinnut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muuttolinnut. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Te kiitävät vierahat oudossa maass’, : Kosk’ etsitte syntymäseutuja taas? : Kun vuokkonen tuikkaa : Taas syntymämaalla, : Ja hettehet suikkaa : Taas leppäsen alla: : He siipensä nostaa, : He saapuvat vaan. : Ei johtoa ostaa : He tarvitsekaan. : Tien tietävät vaan. : He tarkkahan löytävät kaivatun maan, : Miss’ suojanen heillä on entuudestaan, : Miss’ lähtehet vettä, : Niin raikasta, ruiskaa, : Ja keinuva mettä : Vaan nautetta kuiskaa, : Miss’ aurinko-yönä : Saa uneilla vaan, : Ja, karkelot työnä, : Ei joudetakaan : Tiet’ aattelemaan. : Nuo miekkoset rauhassa hankkivat vaan : Tuoll’ honkien keskellä hautelemaan; : Ja myrskyt ja nuolet : Ei saavuta heitä, : Ja murhe ja huolet : Ei häiritse teitä, : Miss’ riemuhun muuta : Ei tarvitakaan : Kuin päiväsen suuta : Ja untamolaan : Ett’ uupuvi vaan. : Sa kiitävä henkinen oudossa maass’, : Kosk’ etsit sa syntymäseutuja taas? : Kun palmuset kerkee : Jo syntymämaalla, : Sun hetkesi herkee : Jo taakkasen alla; : Saat siipesi nostaa : Kuin lintuset vaan, : Et johtoa ostaa : Sa tarvitsekaan, : Tien tiedätkin vaan. {{Runoelmia 1874}} 3812 7936 2006-10-20T19:18:39Z Nysalor 5 Paimenpoika {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paimenpoika. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kuin ihanalta näyttää : Taas päivänen! : Nyt toivo, rauha täyttää : Taas seutusen; : Ja metsät, lehdot kaikaa : Vaan riemua, : Ja lintuparvet raikaa : Vaan kiitosta. : Ja pilvet purppuralta : Taas hohtaavat, : Sen maalta, taivahalta : Ne lainaavat. : Vaan lähde alla välkkyy : Niin puhtaana. : Ja taivon ihmeet hälkkyy : Sen helmassa. – : Sun, niitty vihreäinen, : Taas nähdä saan, : Miss’ puro kiitäväinen : Luo aitojaan. : Täss’ vanhan koivun luona : On penkkini; : Ja vohlanen ja vuona : Täss’ viihtyvi. : On hauska koivikossa : Mun nähdäni, : Kuin kaste ruohostossa : Viel’ kiiltävi. : On helppoa mun kuulla : Täss’ laulantaa, : Jon laaksot sulosuulla : Mull’ kaikahtaa. : Täss’ tiedän odotella : Ma tyttöä, : Täss’ saa hän lauleskella : Vaan lempeä. : Oi, kuulkaat vuonat! Ääni : On tuttava; : Ma kohta ystävääni : Saan kohdata. : Kun päivä tunturilta : Taas katsahtaa, : Hän tänne kunnahilta : Jo kiiruhtaa; : Hän apilaisen kantaa : Mull’ seppelen, : Jon poimiskeli rantaa : Päin kulkien. : Ja niinkuin siivin lennän : Sinn’ oijeti, : Ja kullan kanssa ennän : Tänn’ uudesti; : Täss’ rinnan istuskellen : Me suudellaan; : Ja kyyhkyt karsastellen : Meit’ katsoo vaan. : Sitt’ Luojan ihmetöitä : Hän laulelee; : Ja huilun äänilöitä : Maa kaikailee. : Ja loiskimasta raumat : Jo herkeevät, : Ja muitten karjalaumat : Meill’ eksyvät. : Mik’ onni paimenella : On laaksossa! : Ken voisi kertoella : Sen riemuja? : Meill’ tyynehessä siellä : On tavarat, : Ja karjat, kasvit tiellä : Sen lausuvat. : Kun tuulet hautaan syöstää : Jo kukkaset, : Mun riemuain ei ryöstää : Voi myrskyset. : Ma etsin talvikaunna : Vaan suojoain; : Siell’ lempi, rauha uunna : On huomeltain. : Ma lämpimällä liellä : Ain’ istun vaan, : Ei karja harhatiellä : Nyt kuljekkaan, : Ja kukkaislaulu kaikaa : Ain’ huoneessain, : Vaikk’ kesä karkas aikaa : Jo laaksostain. : Sill’ kylmän henki jäätää : Voi nurmiain; : Vaan ääntäni ei häätää, : Ei riemuain. : Jos myrskyt suojan huiskaa, : Ei haitakkaan, : Kun rauha, lempi kuiskaa : Siell’ ainiaan. : Vaan kevät, talven mennen, : Taas palajaa, : Ja vuokko niinkuin ennen : Taas kukoistaa; : Ma silloin paimenessa : Käyn uudesti, : Ja ääni seutuessa : Taas kaikuvi. : Sun, niitty vihreäinen, : Taas nähdä saan, : Miss’ puro kiitäväinen : Luo aaltojaan. : Täss’ vanhan koivun luona, : On penkkini; : Ja vohlanen ja vuona : Täss’ viihtyvi. {{Runoelmia 1874}} 3813 7937 2006-10-20T19:18:41Z Nysalor 5 Päiväni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Päiväni. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tuoll’ laaksossa, miss’ leivon äänet kaikaa. : Ma tytön luona istun intomiellä; : Mun jalvoillani lähteen aallot raikaa, : Joit’ kukkaisleyhkät suutelevat siellä. : En ottelussa ollut koskaan vielä : Ma huolten kanssa, jotka syöntä haikaa; : Ei tiedä mättäistäni ainokainen, : Pait malja, ystävyys ja armahainen. : Ma hymyilen, hän hymyilevi jällen, : Me emme laadi tuskaa itsellemme; : Ma häntä nimeilen, hän vastatellen, : Ja puiston lehdet säikkää innollemme; : Ja perhot, suulta kukkain karkaellen, : Ne kukkais-taivaan kaartaa la’eksemme; : Oi mailmaa ihanaa! kuin luonto sointuu : Tok’ autuuteen, mi syömmessämme tointuu. : Kuin voisin risti-äänin sorreskella : Ma sointuisuutta maalimassa? : Vaan puhtaat äänet helkää avarassa, : Ja puhtaita ma tahdon kaikaella. : Sa, tyttö, riemuain saat ammennella, : Kun yksin äänin oomme laulamassa, : Ja helmanani suljettuna helken, : Jo suudelmaksi muutat elonretken. {{Runoelmia 1874}} 3814 7938 2006-10-20T19:18:42Z Nysalor 5 Lintuselle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lintuselle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi, lausu, pikku lintu, : Tuoll’ koivun latvassa, : Kuin taidat lauleskella : Ja aina riemuita? : Ma äänes kuulen aamuin, : Sen kuulen illoinkin, : Vaan aina on se kirkas : Ja sointu herttaisin. : On varastosi kehno : Ja ahdas asuntas, : Vaan majaas aina katsot : Ja laulat laulujas. : Et kylvä, etkä niitä, : Et korjaa latoihin, : Et tiedä huomispäivää : Ja tyydyt kuitenkin. : Kuin monta onkin, joilla : On lahjat, hyvyydet, : Kut maat ja vallat saivat : Ja linnat kultaiset; : Vaan huolin, itkusilmin : He päivän alkavat, : Jon koittaessa uhrit : Sa kannat hartahat. : Oi, kuinka hylkäjäisi : Sun osaas ihminen, : Ja hän, kuin sie, ei tyydy, : On aina nurkuinen. : Hän hengen estämättä : Vois sulta hukuttaa; : Ja onneas sa kiität, : Hän laittaa sallimaa. : Miks’ taivasta hän katsoo : Niin kolkonlaisena? : Kun Luoja kaikki antoi, : Min taisi vaatia? : Kun mailman riemut kaikki : On hälle altisna, : Miks’ halveksii hän orjaa : Ja huokaa puutetta? : Ei, laula, pikku lintu, : Ain’ onnen-tunteitas! : Ma vaikertelemalla : En estä laulujas. : Saa majalleni vasta, : Kuin ennen, pesimään, : Ja illat, aamut neuvo : Mun Luojaa kiittämään. {{Runoelmia 1874}} 3815 7939 2006-10-20T19:18:43Z Nysalor 5 Kevät-aamu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kevät-aamu. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kas, kuin kevät kaunis taasen : Idän aaltoloista kulkee, : Kultaan, purppurahan maasen : Naurusuisen jällen sulkee. : Usva haihtuu, ilma soipuu, : Luonto tainnoksista toipuu. : Leivo, äsken saapununna : Virkkusiivin etelästä, : Laulaa, kauvas kohonnunna, : Tunnon, kevään elämästä; : Joutsenparvi ennättävi, : Pohjan maita tervehtävi. : Aalto vapaa, virmanlainen : Hyppii puitten varjoksessa; : Ilomiellä oravainen : Suojaa hyörii sammalessa, : Ja tuoll’ metsän äärisellä : Kyyhky kukertavi hellä. : Aaltoellen tuulosessa : Touvot hyöstyy tanterilla; : Talven valkovaippasessa : Jänis juoksee oraksilla. : Kyttä tuolla kyyristävi, : Pyssyn hiljaa virittävi. : Lehdon taajan viilehessä : Jäisen hangen jättö tuikkaa, : Koivupuitten siimeksessä : Vuokko noikkaa, lähde ruikkaa; : Näkki nousee unestansa, : Näppäsevi kanneltansa. : Kevät kaunis! kauvan vierii : Vaunus mailla kaukaisilla, : Ennenkuin ne meillä kierii, : Kaihoisilla kunnahilla. : Vaan, kuin meidän, etpä sieltä : Löydä kiitollista mieltä. : Kuuletkos sa laulujamme, : Tiedätkös, mi laulut johtaa: : Että etsit seutujamme, : Vapaus kuin vangin kohtaa; : Ett’ on myöskin jäätehellä : Syömiä sun virkistellä. : Joudu, maalle, veelle anna : Uudet juhlavaatteet taasen; : Perhokaiset yöstä kanna, : Kukat alta mustan maasen; : Rakkahista tuntoloista : Talven kolkot muistot poista! {{Runoelmia 1874}} 3816 7940 2006-10-20T19:18:45Z Nysalor 5 Kukkaselle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kukkaselle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Sa äsken elvyit; – silmäsi auveten : Viel’ riemuisesti katsovi taivaasen. : Miss’ aamurusko purppura-parmoillensa : Juur’ sulkee luonnon, hempeän morseimensa. : On ympäristös tyyni ja rauhainen, : Siell’ leyhkät iloon kuolevat syntyen, : Ja kultasiivin piilevä turhuus riehuu; – : Oi, kuinka kaunona mailma sulle liehuu! : Et tiedä vielä, kun leyhkä leikitsee, : Kun perho kuiskaa ja kaste suutelee, : Kuin kiiruhusti ystävät virmat lastaa, : Kuin monta murheen helmeä posken kastaa. : Oi miks’ ei Luoja antanut mahdillaan : Sun kukkaishenkesi kestää ainiaan? : Ja miks’ ei suotu sun päivän taisteloita : Niin pettyneenä nähdä, kuin aamun koita? : Niin, naura vielä, kukkanen viaton! : Sa kohta näät, kuin pettävä kevät on. : Ja onnen hetkeä muistat hellämiellä, : Kun suojuksessas maistelit unta vielä. {{Runoelmia 1874}} 3817 7941 2006-10-20T19:18:46Z Nysalor 5 Linnunpesä maantien varrella {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Linnunpesä maantien varrella. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Pikku lintu, miksi suojukses : Laadit pauhaavalla kulkutiellä? : Eikö metsä kaunis ollakses, : Eikö koivut lehdekkäitä siellä? : Eikö koitar tarjonnunnakaan, : Niinkuin täällä, ihanaisuuttaan. : Tuolla kaukaisissa laaksoissa : Virran aalto vieri hopeaisna; : Täällä rautaisissa vaunuissa : Turhuus kolkuttavi tuhmanlaisna. : Rauha, tyyne siell’ oil ainiaan, : Lintu parka, tääll’ on pelko vaan. : Miksi puiston tuoksut vaihtelit : Tomuhun, jon pyörät tieltä nostaa? : Miksi turhan pölyn halailit : Lehdon kauneuden eestä ostaa? : Miksi, mailman häikkää nähdäkses, : Rauhas uhrailet ja vakuutes? : Eikö päiväs pitkä milloinkaan, : Yö kun suojuksees ei tuota rauhaa? : Eikö syömes säiky toisinaan, : Jyske kaukainen kun yltyin pauhaa? : Etkös nosta joskus siipeäs, : Arastellen pientä perhettäs? : Oi, jos oisit lehdon kaihossa! : Siell’ ei tuska syöntäs huolettaisi, : Ja jos viipyisitkin poikessa, : Pelko lapsias ei ahdistaisi; : Heille siell’ ois luonnon hiljaisuus, : Minkä täällä siipes suojelus. : Lintu, lintu, höyhenpurjeita : Kun jo nostelevat pienokaiset; : Johda empimättä kulkua, : Jonn’ ei saavu vaarat uhkaavaiset; : Siellä laadi, neuvo laateleen : Kunkin suojus pieni itselleen. {{Runoelmia 1874}} 3818 10235 2007-01-21T15:21:04Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kesä-yö” uudelle nimelle ”Kesä-yö (Runeberg)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kesä-yö. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Taivas, iltaa mointa, ihanaa! : Näätkös luodon kukkaismaalimaa? : Naana, linnut riemahdellen : Siellä lentää lauleskellen: : Malta, sinne keinukaamme : Suojahan. : Päivä tuolta loistaa vielä, : Aalto purtta saattaa tiellä, : Tuuli johtaa lippuamme : Rantahan. : Kuuletkos leppien soitteloa? : Näätkös sa niittyjen loisteloa? : Riemuitkaamme; joutuisasti : Aika riemun kuolettaa; : Lemmen hetki karkoaa, : Niinkuin kesän, kiiruisasti. : Lehdistöstä torppa pilkistää; : Sinne, leyhkät, venho töykätkää! : Näätkös äijän mökin puolla, : Kuinka meitä seuraa tuolla, : Näätkös neidon, kuinka siellä : Viittailee? : Tuohkon täysi mansikoita : Kädessänsä kantaa, noita : Naanaselle ilomiellä : Säästelee. : Armas, sa itket, kuin lausumaton : Hellivän ystävän palkkio on! : Täällä jo kuin jumalainen : Onnes täyttä maljaa juo. : Oi, min herttaisuuden luo : Syön ja luonto yksin vainen! : Mitk’ ei synny loiston suojissa: : Toivon riemu, ilon nautinta, : Kasvaa, kukkii hoitamatta, : Kesät, talvet vaalimatta, : Luonnon suuren valkamassa : Vapaasti. : Näätkös sorsan keulan eessä, : Poikiensa kanssa veessä, : Köyhän, tyhjän, autuassa : Kuitenki. : Loistavat linnat jos hallita vois, : Pienintä lasta ei antaisi pois; : Kullan eestä kukustossa, : Taivas vaikka kutsuisi, : Aallostaan ei luopuisi, : Pesästänsä ruovostossa. : Illan lempitähti, suopuisna : Maalle-nousuamme katsahda! – : Lehdon linnut riemuitkaatte! : Vihkilaulut laulakaatte, : Jotka syömet taipuvaiset : Liittävät. : Päivä laskee vuorten taakse, : Lännen taivas vaalistakse, : Naana, poskes ruusukaiset : Yltyvät. : Sittepä lähdemme kotihin taas, : Aamusen koitto kun loistavi maass’. : Helppo kaikk’ on unhotella : Tyttö, kullan helmassa; : Täällä laakson suojassa : Yösen saamme uneskella. {{Runoelmia 1874}} 3819 7944 2006-10-20T19:23:26Z Nysalor 5 Torpan tyttö {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Torpan tyttö. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Itkekäätte, lehdot vihreäiset, : Kantalaisen lasta! lyhykäiset : Oil sen hetket, niinkuin kukkaistenne. : Itkekäätte! pois on kyyhkyisenne. : Miks’ ei kuolon valju mahti säästä? : Eikö taida velastansa päästä : Luonto, uhraamatta lunnahiksi : Kallihinta surman saalihiksi? : Voiko hauta synkkä ihastella : Kauneutta? Voiko armastella : Kantalaisen lasta kuolo julma, : Niinkuin Lannan rotkot, Vanhain kulma? : Kaunis olit tyttö ainokainen; : Lähtehestäs ei nyt nuorukainen : Juoda tahdo, sillä veestä tuolta : Tirkistää vaan muistoja ja huolta. : Oi, kun liikuit lähtehellä vielä, : Harvoin puuttui kulkioita siellä; : Usein, tavoitellen toivon häivää, : Paimen tuolla huokas kaiken päivää. : Riemun räikkä ääni, haiku hellä : Oil kuin kotonansa lähtehellä; : Ja niin pitkältä kuin vettä juoksi, : Laulua ja huilutusta tuoksi. : Älkäät kuuleskelko, Lannan rotkot! : Kantalaisen tyttö heitti notkot; : Turhaan kaikunne nyt, mykkäkiellä, : Itkee ääniään, jo karkutiellä. : Tyhjää on nyt Vanhain karjamailla; : Puistot siell’ on raavahia vailla; : Linnut vainen, haukkaa säikähdellen, : Puusta puuhun lentää ruikutellen. : Vanhain poika, joka rakkautta : Syömeltä nyt viluiselta, mutta : Ennen, ah, niin lämpöiseltä sautit, : Lausu, kussa tuskas yksin nautit? : Tauvonnut on kirvees kuulumasta : Metsässä, kun tyttös vastaamasta : Lakkas äänees, haassa kaikuvaiseen, : Helmaas lempeästi kutsuvaiseen. : Rannalla on purtes loikonansa, : Niinkuin ei se toisten konsanansa : Verkkoloita veelle kuljettaisi, : Mielitöitä koskaan toimittaisi. : Kirkkotarhan piilipuitten kesken : Viivyt, minne tyttös pantiin äsken, : Päivän mennen, päivän tullen, siellä : Haudalla sa huokaelet vielä. : Itkekäätte, lehdot vihreäiset, : Kantalaisen lasta! lyhykäiset : Oil sen hetket, niinkuin kukkaistenne. : Itkekäätte! pois on kyyhkyisenne. {{Runoelmia 1874}} 3820 7945 2006-10-20T19:23:29Z Nysalor 5 Syysilta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syysilta. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Miks’ huokailet niin haikeasti, : Oi rintani? : Kun tähdet öisin tuikkaa lauhkeasti, : Miks’ kaikaa terhenessä useasti : Sun ruiku-äänesi? : Oi, itketkös, kun kulkehessa : Sa päiväs näät? : Oi, valitatkos kesää muistellessa, : Vai kammoksutkos kukan kaatuessa, : Kun syksy muuttaa säät? : Kas, lintu laulaa taivasalla, : Ei moitikkaan. : Ja satakieli soittaa kankahalla; : Ei haikeutta siitä soittajalla, : Ett’ hetki karkaa vaan. : Ja perho etsii kukkiansa : Niin iloissaan; : Ei huokaa iltasella konsanansa, : Vaikk’ hermotoinna purkaa purjeitansa : Ja uupuu kuolemaan. : Kun tammi lankee murtumalla, : Ja vuorikin, : Oi, pyydätkös sa päästä huokeemmalla? : Kun mailman kaikki entisyys on nurmen alla, : Miks’ vaikeroitsetkin? : Ken tahtoo osaas surkutella? : Ken turmion : Ja kuolon tuskista sun kirvotella? : On pyyntös kukkasen, jon kuihtehella : Sa löydät, kohtuuton? : On hetken riemu taivaan manna : Sull’ korvessa; : Sa otsaa pilvetöintä aina kanna, : Oot vieras täällä, määrääs et saa panna : Kuin Kaanaan vuorella. : Siell’ tähtitarhain toissa puolla : Saat valkamaan. : Oi, riemuitse, ett’ kaikki, minkä huolla : Sa kannoit täällä, ijäisyyden vuolla : On tyhjää unta vaan. : Siis eipä surmaa kammomista : Tääll’ kulkeissas; : Hän ruhtoo kahleen, vaan ei kahleellista; : Ja enkelinä taivaan loistehista : Sa katsot hautoas. {{Runoelmia 1874}} 3821 7950 2006-10-20T19:27:53Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kevätlaulu''' voi viitata * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Lohdutus (Runeberg)|Lohdutus]]''. * [[Kaarlo Kramsu]]n runoon ''[[Lohdutus (Kramsu)|Lohdutus]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] 3822 7949 2006-10-20T19:27:40Z Nysalor 5 Lohdutus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lohdutus. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kaihoisesta kun näin : Laaksolostani, kuin : Tähtiryhmäset vaan : Yllä usvaen, maan : Autuallisna mein, : Teillä taivahan kuin : Nuorra loistelivat; : Tuskat sauttelivat : Ja ma aattelin näin: : Oi, kuin puuttumaton : Voimas, Luojani, on! : Käskys mahtava vaan, : Merkkis ainoastaan, : Ja ma tähtenä näyn, : Taivon ääriä käyn; – : Vaan täss’ huovata saan! : Valtas kestävä on, : Eikä vaihtele sääs; : Kruunus kantelet vaan, : Eikä valkene pääs; : Itse saastamaton : Oot kuin valkeutes, : Huonees, tanterehes : Taivas onpi ja maa, : Tilaa siellä et saa; – : Lapses orja on vaan! : Sua ei huoletakaan, : Voitot, vaikeudet, : Kullat, valtikat ett’ : Häll’ ei langennakaan; : Mullat, synkeydet, : Huolet, murhehet ett’ : Perinnöksi hän sai : Synnyin-linnasestaan; – : Vaikk’ on täytenä tai! : Laiho, jonka sa loit, : Avaruutehen toit, : Eipä hiukenekaan; : Eikä synkene puu : Ijäisyyden, ei muu, : Verhot vaihtavi vaan. : Mailmas loppumaton, : Kaunis, autuas on, : Äärtä aika ei tie, : Iltaa tummenevaa : Päivä nähdä ei saa; –. : Vaan oon kuplanen mie! : Ihastella ma saan : Prameuttasi vaan, : Tuot’ en arvata voi, : Käsitellä en tie. : Mahdin taivahan koi : Luokseen silmäni vie, : Ja ma harron ja nään; – : Vaan en ennätäkään! : Niinpä aattelin; – kuin : Lähistössäni näin : Ruusun syksysin sain, : Verin vuodatetuin, : Hemmin raukenevin, : Poskin vaalenevin. : Viuhka kiitävä saa : Kunnahalta ja lyö : Siivin hiukenevaa : Kerran ainoan vain; : Kukka kaatuvi suin : Maisen maammosen työ; : Vaan ma huomasin, kuin : Hyvää unta se sai, : Vaikk’ oil pitkeä tai; – : Ja ma aattelin näin: : Oi, miks’ voivotanki, : Väkivaltana pien : Ijankaikki sen lain? : Vierhaisena vain : Siemenessä ma tien : Maassa kukkivani. : Pakko saartava tää : Pakko kallis on vaan; : Tänne kerta se jää; – : Luottaa, uskoa saan. {{Runoelmia 1874}} 3823 7951 2006-10-20T20:27:12Z Nysalor 5 Oma proosasuomennos ruotsinkielisen käännöksen pohjalta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tyttöjen rakkaus. |alaotsikko=Catulluksen mukaan. |tekijä=Catullus |huomiot= }} : ”Joskus haluan yli kaikkein saada sinut puolisokseni;” :::::::: tyttöni : sanoo: ”kyllä itse Jupiterkin saisi minulta :::::::: rukkaset.” : Mutta se, mitä punastuva neito tuliselle rakastajalle :::::::: lupaa, : pitää kirjoittaa ilmaan ja kuohuvaan :::::::: aaltoon. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=31375&conversationId=1&action=entryPage ''Helsingfors Morgonblad'' 30.6.1842]. [[Luokka:Catullus]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Flickornas Kärlek]] 3824 7952 2006-10-20T20:27:28Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Gaius Valerius Catullus''' (n. 87/84 eaa – 54 eaa) == Runot == * ''[[Tyttöjen rakkaus]]'' [[Luokka:Catullus]] [[en:Author:Gaius Valerius Catullus]] [[la:Scriptor:Gaius Valerius Catullus]] [[sv:Författare:Catullus]] 3825 7953 2006-10-20T20:27:37Z Nysalor 5 Luokka ja kielilinkki [[Luokka:Roomalaiset runoilijat]] [[sv:Kategori:Catullus]] 3826 7954 2006-10-21T13:59:30Z Nysalor 5 Rakkauden sokeuttaminen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakkauden sokeuttaminen. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Piennä lempijumalainen : Lepäs äidin kainaloissa, : Niinkuin tähti, jonka illoin : Lähteen helmasessa näät. : Hohde hopeainen laski : Kastehena ohimoille, : Ruusun karva loppumatoin : Poskiloilla piilteli, : Huuli nauroi nektaristen : Tuoksuloitten liehunnassa, : Uneksittuin voittoin riemu : Leikki suulla puhdasna. : Paphon kuningatar itki : Auvoissansa kyyneleisen. : Pojan silmäsessä huomas : Kasvonsa ja hymyili. : ”Oi jos ainiaan”, hän huokas : ”Autuuteni muistelmana, : Kuva moinen silmässäsi : Kautta mailman seuraisi”! : Nyt ken oudoksuu, ett’ Eeros : Sokeana meillä liikkuu, : Vaikk’ ei tukko silmää peitä, : Eikä synkät varjotkaan? : Korven kolkon ohdakkeissa : Olympin hän tähtää kauniin, : Noidan helmasessa myöskin : Äidin hellän muodon vaan. {{Runoelmia 1874}} 3827 7955 2006-10-21T13:59:31Z Nysalor 5 Tytön valitus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tytön valitus. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Sydän, sydän! eessäni joska oisit, : Levotoin, jos käissäni oisit tässä; : Tuottaisipa huoleni harras sulle : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Äkkiä hoivan. : Niinkuin äiti silma ma tuudittaisin, : Hyssytellen, vaalien hiljaksensa; : Kunnes voivotukses ja tuskas viihtyis, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Unta kun saisit. : Mutta rinnan tyrmässä värjättelet, : Sulkehessa ystävän suosiolta; : Altisna vaan hälle, ku lakkaamatta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rauhasi ryöstää. {{Runoelmia 1874}} 3828 7956 2006-10-21T13:59:32Z Nysalor 5 Mielelle levottomalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mielelle levottomalle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi, hehku, hehku, mieleni levotoin! : Ain’ tyytymättä rikkahan ihanteen, : Ja auvon täyden nautintahan, : Uusia riemuja huokaa taasen! : Oil pyyntös äsken leppeä silmäys : Vaan neitoselta; – nyt kun sen saavutit. : Jo eemmäs astu, ensimmäiset : Kainoset suutelot hältä kiistä; : Ja huulen purppuralla kun ruusua : Ei löydy, jonka mettä et juonutkaan, : Jo joudu saalihia taasen : Nousevan linnikon alta etsiin. : Niin, voimin uusin, mieleni levotoin, : Ain’ suonissani kiehuos, luoden vaan : Jok’ ainoan voiton eestä uuden, : Kaukoa siintyvän, arvoisamman. : Sun hourulainen haahmohon autuuden, : Jon rauhaks’ lausuu, vaihtoa pyytäköön, : Ja jähmistyksen koppasessa, : Raakkuna ryömien, värjätelköön. : Ma sua lemmin! – Kenkäpä vaatikaan, : Pait sie, mun merta aavoa etsimään, : Sen aaltojen ja myrskyin kanssa : Maaliman riemuista kamppaukseen. : Sa enkel’ autuas, mua seurailet : Ja elon päivää hiihdytät nauttimaan, : Ja kun se loppuu, haudassakin : Nostatat vielä mun tainnoksista. : Ja auringon ja tähtien äärillä : Sa seuraat vielä, – neuvoen, autuuden : Kun maljaa juon, mun maailmoita : Loistelevampia oottaan aina. {{Runoelmia 1874}} 3829 7957 2006-10-21T13:59:34Z Nysalor 5 Rakastava {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakastava. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Päivä laskee, kalve vuottaa, : Kaste seutuloita juottaa, : Ilta lankee ruskotellen : Laaksoloihin tuttaviin. : Lemmen nuoli rintasessa, : Ikkunassa avoimessa : Selma istuu, kurkistellen : Kauvas maisemiin. : Viel’ ei kuulu sulhokaista, : Viel’ ei ääntä ainokaista : Virman astunnasta tiellä : Kohden hellää, hiukuvaa; – : Niittyä jos tarkastavi, : Metsähän jos katsahtavi, : Varjot tyhjät liikkuu siellä, : Taasen karkoaa. : Silmä vettyy; sydän sykkii, : Suonet ankarasti tykkii, : Huokaukset hiljanlaiset : Huuliloilta luikahtaa. : Vaan ken toivot hälle täyttää? : Minkä peittää, minkä näyttää, : Tuulenleyhkät virmanlaiset : Yksin nähdä saa. : Hiukset tuulosessa liehuu, : Ruusut poskiloilla riehuu, : Hartiaiset alastoinna : Kastehessa tärisee. : Taivas mustuu, – impi kammoo, : Kuurot räiskää, myrsky ammoo; : Julma! miksi suojatoinna : Tyttö tuskailee? : Joka hetki toivon ryöstää, : Vilu, hehku päälle syöstää, : Tunnon liekit kuuman tuopi, : Yösen tuulet kuuman vie. : Uuman vyö on auvennunna, : Verhon suoja kadonnunna, : Rinta aaltoloita luopi; : Poika! missä sie? : Vaan hän entää. – Riemu suuri! : Niinkuin tähti kirkas juuri : Puiston suojasta hän kulkee, : Luokses tiensä taivuttaa. – : Ja hän on jo määrän päässä, : Avain kilkkaa immen käässä; : Uudin ikkunaisen sulkee, : lamppu sammahtaa. {{Runoelmia 1874}} 3830 9806 2006-12-30T16:17:45Z Nysalor 5 Viittaamaan oikeille sivuille '''Varpuselleni''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[Edvin Avellan]]in ''[[Varpuselleni (Avellan)|Varpuselleni]]''. * [[Heikki Wirtanen|Heikki Wirtasen]] ''[[Varpuselleni (Virtanen)|Varpuselleni]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Heikki Wirtanen]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 3831 7960 2006-10-21T14:04:34Z Nysalor 5 Varpuselleni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Varpuselleni. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Sua, varpukainen, holhon hartahasti, : Ja itku silmissäin : Ma ohranjyvät luen useasti, : Kut noukit kädestäin. : Sua armastellen, vaikket uljaella : Voi höyhenvarjollas; : Sun tunnen, vaikkei nokkas ilmoitella : Voi ääntä rinnastas. : On verhos tumma, kieles kieltä vailla : Kuin yöhyt solkenaan. : Et kiillä, etkä laula kertun lailla, : Oot ystäväinen vaan. : Sua julmaks’ huudetaan ja kummastellaan, : Ett’ sua suosinkaan; : Mut ootpa hellä: – miksi oudostellaan? : Muut’ enpä vaadikkaan. : Kun vaattehistas sua naureskellaan, : Sa katsot holhojaan; : Ja höyhenyistäs kullat hohtehellaan : Ei sais mun antamaan. : Muut liverrystä keltasirkkuin kiittää : Ja ääntä kanarein; – : Ma etsin olentoista vaan, jon liittää : Ma saisin rinnoillein. : Ei katso lempi muodon kauneutta, : Ei siitä kylliks’ saa; : Se iloitsee vaan autuallisuutta, : Jon muissa nostattaa. : Kun riemuiten sa noukit kämmenyistä, : Joll’ istut, pienoinen; : Sa etkös kosta mulle hellytystä, : Sa etk’ oo kaunoinen? : Ma suosiolla tahdon onnistella : Sun kevääs pikaisen; : Ja haudalles, kun kuolet, vuodatella : Sitt’ kaipuun kyynelen. {{Runoelmia 1874}} 3832 7961 2006-10-21T14:04:45Z Nysalor 5 Hautaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hautaus. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kirkontornin kolkot kellot äänsi, : Sinne kohden musta joukko käänsi, : Vakavaisna, kantain nuorukaista, : Äsken kukkivaista. : Hiljaa nukkuvainen pannaan maahan, : Rauhaisesti kumpu uusi saahaan, : Murhe nostaa ristin halvanlaisen : Päälle valkamaisen. : Nyt kun palvelus oil loppununna, : Joukko lähti; – mutta vaipununna : Vasten jalavaa, mi kasvoi siellä, : Tyttö viipyi vielä. : Ja hän viipyi, kunnes kaikk’ oil hiljan; : Astui silloin haudalle, ja liljan : Vaalevaisen, jonka käissä kantoi, : Kumpuselle antoi. : Ja hän istui silmät veessä siellä, : Koska päivä kulki mailleen vielä; : Ja tuo yösen vaalas tähti hohti : Neitostakin kohti. : Aamun tullen tyttö löyttiin sieltä; : Vaan ei kyynel kossut silmäpieltä, : Eikä tykkinynnä kylmä rinta : Vasten ristinpintaa. {{Runoelmia 1874}} 3833 7966 2006-10-21T14:11:50Z Nysalor 5 [[Luokka:Wikiaineisto]] [[Luokka:Wikiaineisto]] 3834 7968 2006-10-21T14:21:16Z Nysalor 5 Friggalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Friggalle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kullat Afrikan ei saa mua vietellyks’! : Helmilöitäsi en, aaltonen, pyydäkkään! : Friggan syön mua viettää, : Silmän loistava kasteesta. : Oi, kuin köyhä tok’ ois maalima ääretöin, : Tahdin hohtelevin, kiiltävin hempuineen, : Vasten mailmata, jonka : Suljen, häntä kun helmailen. : Minkä maasta hän sai, minkähän taivas loi, : En tie, niinkuin en myös, kiiltävän pilvenkään : Mik’ on iltasen luomaa, : Tai mik’ aamusen lahjaa on. : Silmään häntä kun vaan katson, jo huimailee, : Kuin jos katselisin vuorien syvyyteen, : Kunnes suutelemilla : Tainnoksista mun toinnuttaa. : Missä, naureleva enkeli, kasvoitkin! : Kunnes laskea sait, ottaen haahmokses : Friggan loistavan muodon, : Vaellukseni ihanteeks’. : Tie jos synkkähän käy, piikit jos ilmestyy, : Henki huovata saa, taakkoa raskaksuin, : Oi, kuin kultasen helmaan : Autuasta on kiiruhtaa! : Jalkaa koskevi maa vienona tuulla vaan, : Kuorma maaliman on helppo kuin kuplainen. : Suonet sykkivät sielun : Rauhaan tuutivat taivaisten. {{Runoelmia 1874}} 3835 7969 2006-10-21T14:21:19Z Nysalor 5 Nuoruus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuoruus. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Mahdeista kut vallitsevat maata, : Katoovaisuus yksin ei voi laata; : Kuolo säästää, langeta ei saata, : Ei sen miekka ruostukkaan. : Kammoksutkos surmaa, nuorukainen, : Saa’os hetken juhlaa viettään vainen! : Tiedä, elo iki-autuainen : Kasvaa tuokioisessa. : Maa ja taivas mahtuu piiramahan, : Maa ja taivas siinä nautitahan; : Suurra, rikkahana muistetahan : Tuota kadonneenakin. : Vaan ei aatos, laille kuuliainen, : Tunto hetken hempeyttää vainen; : Tuokiossa tunto liikkuvainen : Touvot korjaa tuhannet. : Riemahtele, nuorukainen! Vielä : Taivon lainaa sult’ ei päivät kiellä; : Syömes pyhyydessä liikkuu vielä : Tunto nuorra, vahvana. : Mutta hetket karkaa ihanaiset, : Hetket autuuttasi holhovaiset; : Vanhuus joutuu, kevään antiaiset, : Nuorukainen, tallitse! : Nauti kevätpäivääs autuaista! : Puuskat syyn ei säästä kukkivaista, : Talven yötä pitkää, kalseaista : Aurinko ei kirkasta. : Miksi turhanpäiten reutoaisit, : Ilon kannikkata tuhloaisit? : Miksi syömes verta uhroaisit : Onnen huolten eljeille? : Lempi luokseen kutsuu; – kuuletkos sa : Jumalaisen ääntä tienostossa? : Impeä et vainen morsiossa, : Kaikki mailmat syleilet. : Viinaköynnös liehuu, marjat tuikkaa, : Riemu vainen lähistössä luikkaa; : Kuninkaana käypäläinen suikkaa : Alla viinaköynnöksen. : Lemmi, nuorukainen, – hehku haihtuu; : Juu’os, – marjat, talven tullen, laihtuu; : Leiki, naura, nauti, – riemut vaihtuu : Puuttumukseen kohtakin. {{Runoelmia 1874}} 3836 7970 2006-10-21T14:21:20Z Nysalor 5 Odottava {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Odottava. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kuin pitkä matka? – Lyhkäinen virkoiselle, : Vaan pitkä sairahan syömen ootokselle. : Oi, koska armahaiseni tullee, koska : Mulle hän helmahan käy? : Hän tänne saapuu, kankahan polkusella : Jos jalkaa hienoa hieroella tahtoo, : Tai josko, merta lempien, pursin viiltää : Aaltoa kiiltelevää. : Täss’ niemen päässä, koukeron männyn alla, : Ma tahdon silmäni luoda vuorotellen : Tuonn’ polvulle ja jällehen rasvatyyntä : Lahtosen selkeä päin. : Täss’ tahdon kuuleskella; – oi laululinnut, : Nyt vaijetkaatte; en lauluanne pyydä; : Ma pyydän kuulla kaukoa ääntä airon, : Taikkapa askelen vaan. : Vaan kullan viesti korvani kaipausta : Ei liennä; peipposen liverrykset kuolee : Vaan seudun tyyneesen sekä joskus kaikun : Helmahan huokaus käin. : Jos kohden metsää katselen, lammaslauman : Vaan nähdä saan, joka tuoksutellen karkaa; : Jos merta pitkin, – lokkia vainen illan : Ruskossa välkkyvän nään. : Vaan sie, jon silmä kohtavi kerrallansa : Planeetan retket ja hiukerahdun myöskin, : Sa päivän liekki, ennenkuin lasket, lausu, : Missä mun kultani on? : Vaan turhaan! – Kuninkaana sa kylvät lahjas, : Et huokauksia lapsukaisten kuule; : Kun armaastain vaan tietoa kerjään, mulle : Kultoa virtana saat! : Oi, keltä voisin tutkia? – leivoltako, : Mi, siivet laskien, maahan lensi äsken? : Vai haukaltako, purjehet hajallaan kun : Ilmassa jahtia käy? : Ah, joka suonen tykkinä tuskaa tuopi; : Mull’ aistit pettävät toivon luovat uuden, : Ja toivo taasen viekkahin huulin puhkuu : Lempeni leimuamaan. : Ei jäähdytytä usvaset, veestä nousseet, : Ei kasteen viljava kuuro syömen tulta, : Ei yösen tuulikaan, joka vaarasella : Koskevi kiehkuriain. : Jo luonto hoivaa etsivi vaipallansa : Jo varjo hiljainen maata, vettä peittää; : Jok’ ainoo kukka morsiusvuoteen tarjoo; : Yksin vaan hiukenen mie. {{Runoelmia 1874}} 3837 7971 2006-10-21T14:21:22Z Nysalor 5 Matka Turusta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Matka Turusta. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jo purje liehuu, pursi on irrallaan; : Jo nuorukainen ruorihin kiiruhtaa, : Ja ruusuposki tyttö istuu : Airojen ääressä keulapuolla. : Ei maito, heelmät maukkahat painakkaan : Nyt purtiloa, tyhjänä kiulut on, : Ja siivotussa koppasessa : Hemmut ja vaattehet hienot piilee. : Vaan iltatuuli yltyvi uudestaan, : Ja Auran viirit näyttävät merta päin, : Ja purje pullistuu ja rannan : Venhoset saavat jäähyväiset taas. : Nyt hyväiset sull’ uhkea Turku myös! : En prameuttas eessäni vasta nää, : En kuule vasta vaunujesi : Pauhua täysillä toriloilla; : Vaan kuljen luonnon tyynessä templissä, : Sen kauneutta katselen rauhaisna : Ja kuultelen sen kieliöitä: : Lintuja, kaikuja, virtasia. : Jo lahden selkä aukevi yhtenään; : Ja matkan päässä Ruissalon rannan nään, : Choræon lähdettä miss’ hoitaa : Tammien keskellä luonnon immet. : Oi maani kallis laulaja, rauha vaan! : Kuin mie, sa Auran aalloilla keinuilit : Ja ikävöiten poijes harroit : Laaksohos tammien suojaan taasen. : Vaan koita kohden kääntyvi kulkumme, : Ja selkä aava peilinä heijastaa, : Ja joutsenina valkoisina : Purjehet välkkyvät taajanansa. : Vaan päivä laskee, tuuloset lauhtuvat, : Ja linnunlaulu nukkuvi metsässä; : Ja siellä täällä vainen tyttö : Nostavi airoa lauleskellen. : Vaan tunnot, luonnon rinnoilla hilpeät, : Ja syömen hehku, ja kaino kaipaus, : Ja toivon riemu, muiston onni : Kaikuvi laulujen sävelissä. : Ei tummehdu, ei valkene liioinkaan! – : Ja yönen, hopeaksi mi vaihtanut : On päivän kullan, purren sulkee, : Tuolla kun kiertävi Lemun nientä. : Oi, riemu, surko mieltäin liikuttaa, : Kun seudut nään, miss’ taittelit seppelees, : Sa '''Ramsay''' nuori, joukot kun sa : Lippusen ympäri huusit taasen. : Ah, surko siit’, ett’ hilpeä maalima : Ja urhon retket jäivät niin nuorekas; : Vaan riemu siit’, ett’ isänmaan ja : Kunnian eestä sa vertas vuosit. : Siell’ öisin synkin haahmosi säikähtää : Viel’ saarelaisten poikoa toisinaan, : Ja rannan kuuset suihkauttaa : Vaativan sankari-äänes hälle. : Niin käykin kulku muistojen keskeltä, : Siks’ kunnes viimein Vapparin selkä jää, : Ja salmi, kirkko toissa päässä, : Kutsuvi kaitahan helmahansa. : Jo siinnän koivut kunnahan vihreän. – : Nyt terve teille, onneni toistajat! : Ja terve sulle, rannan mökki, : Jossa kes’aikasen viipyä saan. : Mun unta nähdä antaos helmassas. : Ja uinaella kiitävä hetkinen; : Kun aamukoi vaan ilmestyykin, : Oottavi Frigga jo kunnahalla. {{Runoelmia 1874}} 3838 7972 2006-10-21T14:21:23Z Nysalor 5 Oi autuuttani! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oi autuuttani! |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi autuuttani! – toivon aukealla : Ma elon aamuisena leijailen, : Kuin purjehtia, lahden ulapalla : Ku purressansa telmää iloiten; : Jos minne katsoo, lehtokunnas häilyy, : Ja kukkaisnurmet tuikkaa silmässä, : Ja kirkkahana taivas veessä päilyy, : Ja kirkkahana kaartaa ylhäällä. : Oi autuuttani! – eikö maat ja mannut : Oo ääretöinnä mulle avoinna? : Ja eik’ oo aarteet mulle käteen pannut: : Tuo lyyryni ja laulu riemuisa? : Ja eik’ oo kieltä selkeätä mulla, : Vaikk’ villikansain kesken kulkea: : Tuo tyyntö otsallani valaistulla, : Ja lempi silmässäni vapaassa? : Oi autuuttani! – tuhat muotoloilla : Mull’ kauneuden aate liehuilee, : Ja matkan päässä maine virvannoilla : Ja hymysuulla mulle viittailee. : Kas, ikuisuuden päivä kullastuttaa : Päämäärän, jonka etsin hehkulla, : Ja kehno epäilys ei rampauttaa : Voi rintoani nuorta, uljasta. : Oi autuuttani! – tyttö rakkautta : Ja muistelmia kanssain vaihtelee; : Jos onnessain tok’ tunnen vajavuutta, : Sen helma lämmin mulle täyttelee. : Ah, silmät herttaiset kun mulle leijaa, : Ne tunnon eedenin saa kukkimaan, : Ja suuteloiset niinkuin perhot keijaa : Sen ympärillä nuorra ainiaan. : Oi autuuttani! – kevään karkaellen, : On mulla lyyryn ääni riemunain. : Oi autuuttani! – lyyryn vilpistellen, : On mulla maine lohdutuksenain. : Ja maineen kieli jos mun hylkäjäisi, : On mulla tyttö hellä kuitenkin; : Ja jospa hänkin poijes siirrähtäisi, : On mulla muistot suuret ainakin. {{Runoelmia 1874}} 3839 7977 2006-10-21T14:25:59Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kohtaus''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[August Ahlqvist]]in ''[[Kohtaus (Ahlqvist)|Kohtaus]]''. * [[Edvin Avellan]]in ''[[Kohtaus (Avellan)|Kohtaus]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 3840 7975 2006-10-21T14:24:37Z Nysalor 5 Kohtaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kohtaus. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Hän seisoi suussa pensaston, : Tuo tyttö mulle rakkainen; : Ja silmä, ennen vallaton, : Oil kiinitetty mättääsen, : Joss’ rinnallani riemuisna : Hän istui viimis iltana : Hän ruusun, muistoks’ annetun, : Nyt kantoi täynnä kyyneltä; : Hän kaukaiseksi luuli mun, : Ja aivan olin vieressä; : Ma pensastossa piilosin, : Ja itkusilmin katselin. : Siell’ seisoi koivu ijäinen, : Mi vielä tarjos varjoaan; : Se tytön nimimerkkisen : Ja munkin kantoi kuoressaan; – : Ne rinnakkaisin leikkasin, : Kun yksin kerta viivähdin. : Oil mieluista, kun ainiaan : Ne siellä löysi koivusta. Nyt : huovaten hän seisoi vaan : Ja tähtäs kullan haahmoa, : Ja suruvärsyn piirusti, : Jon Frithion itki Inkeri. : Ja piilossani viivyin vaan, : Ja tytön annoin tuskailla; : Ett’ eestäni oil vaivoissaan, : Se mulle hauskaa aatella; : Sen vuoksi vainen kujeilin, : Enk’ oitis tullut ilmihin. : Vaan perho etsi kukkastaan, : Ja kukka suuta tarjoili; : Ja rastas lauloi koivussaan, : Ja kohta saapui kumppani; : Ma tyttöäni huudahdin, : Ja hälle helmaan lankesin. {{Runoelmia 1874}} 3841 7978 2006-10-21T14:54:07Z Nysalor 5 Tyttöselle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tyttöselle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tyttö, lausu, taika millinen : Rinnoilles mun aina riennättääkin? : Lausu, miksi sinne hartoilen, : Sinne vainen mieli viehättääkin? : Miksi onkin kaunis temppeli, : Jossa luonto pappeutta johtaa. : Riemutoin ja kolkko suuresti, : Silma kun sen ihmeissä en kohtaa? : Mullan kahlehissa, niinkuin mie, : Heiluvana onnen aaltosella, : Maalimainen mulle ootkin sie, : Pensas vaikka voi sun piilotella. : Aikaa ennenkuin sun nähdä sain, : Lemmen löysin, itse lempiväinen; : Pilven tuolla puolen, kodossain, : Mulla oil jo kulta hempiväinen. : Rikkaampi sen rinta oil kuin sun, : Suuteloinen kahta hehkuvampi; : Helma niinkuin taivas laaja, mun : Tok’ ei tuota vastaan ahtahampi. : Oi, kuin mittelenkin ainiaan : Muistoja, kut isänmaasta siintää; : Vapaana min lemmin, vielä vaan : Lemmin, vaikka multa maahan kiintää. : Tyttö, eipä muotos kaunollaan, : Eikä poskes ruusunhohtaavaisna, : Lempi maailmahan suureen vaan : Helmahas mun kietoo orjanlaisna. : Maan ja taivahan sa tarjoilet, : Sinussa vaan voinkin helmaella; : Että kallis oot kuin kumpaiset, : Ällös huoliko siis kummastella! {{Runoelmia 1874}} 3842 7979 2006-10-21T14:54:09Z Nysalor 5 Toipuva {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Toipuva. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi, salli, luonas katselen äänetöinnä, : Kuin kevät nuori koituvi talvisäästä, : Ja purppuraisna päiviä hilpeöitä : Kohta jo tuottavi taas. : Ma vuotehellas, tyttönen, istuin äsken; : Oil poskes riutununna ja silmäs tumma, : Ja kuolon karva, synkkä kuin kylmä hanki, : Kasvojas peitteli vaan. : Nyt on se haihtununna, ja silmäs hellä : Mull’ loistelee kuin seestynyt kevätpäivä, : Ja poskiloillas lempenevillä kukkii : Ruusut ja liljaset taas. : Ja hymyilyt ja hilpeät hempihenget, : Kut kammoksissa kolkosen valtaa karkas, : Jo otsas kirkkaan löytävät uudestaan ja : Pullean etsivät suus. : Ma kaunokaisten leikkiä katson hetken, : Kuin perhon lailla hempiä suosivatkin, : Ja perhon miellä itsekin vihdoin käännyn : Virmoja auttelemaan. : Jok’ itkukirpilältä, jon talvees itkin, : Mull’ keväimes sitt’ kukkasen kauniin tarjoo; : Jok’ uhrista, jon kalvea huules maksoi, : Virkeän tarjoat suus. {{Runoelmia 1874}} 3843 7980 2006-10-21T14:54:10Z Nysalor 5 Tuutulaulu sydämelleni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuutulaulu sydämelleni. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Nuku, syömeni tuskainen! : Riemut, murhehet unhoita; : Toivot rauhaas älkööt viekö, : Unet älköhöt hoivaas. : Miksi katselet päivään päin? : Mitäs oottelet vieläkin? : Haavoihinko ärtyneisin : Kukan virvottavaisen? : Silmäs sulkeos, kurjainen; : Päivän ruusut jo koittelit; : Unen eedenissä sulle : Lääke-yrtti vaan kasvaa. : Nuku liljasen unta, jon : Syksyn tuulonen taittelee; : Nuku hirven unta, joka : Nuolten iskuhun vaipuu. : Miksi itkisit entuuttas? : Miksi kaipaisit riemujas? : Kerran täytyy kevään kuolla, : Ilon puuttua kerran. : Kevätpäiväs oil sullakin; : Entä, ettei se kestänyt! : Oi, sen leimua äl’ etsi : Talven varjojen kesken. : Muisteletkos sa autuuttas? : Lehto loisteli, lintunen : Lauloi, temppelinä sulla : Kumpu tuoksuva oli. : Siellä muistatko helmasen? : Syömen vastahas kiitävän? : Muistatkos sa suukkosrikkaan : Huulen taintuvat valat? : Silmä silmään kun katseli, : Tunto tuntohon kangasti, : Aika silloin valvoella, : Nyt vaan kietoa unta. : Nuku, syömeni tuskainen! : Riemut, murhehet unhoita; : Toivot rauhaas älkööt viekö, : Unet älköhöt hoivaas. {{Runoelmia 1874}} 3844 7981 2006-10-21T14:54:11Z Nysalor 5 Lapsuuden muistoja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsuuden muistoja. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Ma ajan muistan, muistan alati, : Kun kevät poskillani hehkui uunna, : Ja rinnassani ruusu puhkesi, : Jon kauneutt’ ei myrskyt raastanunna. : Ma silloin elin autuallisna, : Kuin aamuhetken ensi leyhkät vienot; : Oil riemu puhdas niinkuin kuutama, : Ja tuskat, niinkuin kasteen helmet, lienot. : Näin ilon silloin joka luodussa, : Ja mailman nauru-suulla solkenansa, : Ja tuulen henki, virran laulanta, : Kuin miekin, lassa leikki luonnon kanssa. : Vaan kohta kevät kaunis karkasi, : Ei syömen jähmistystä koskaan paista; : Ah, lehto puhkee aina uudesti, : Mut elon kukka kerran vaan, ei toista. : Sen purppura kun kerta raukeni, : Ei juurta juota kyyneleet ja kaipuu; : Sen lehdet hautaa vainen etsivi, : Ja varsi kylmän äidin luokse vaipuu. : Oi, kiiruhusti hetket rientelee, : Join’ uurastella saa ja toivoella; : Kun elonjuoksu loppuun kiitelee, : Miks’ ilo surkastuu jo taipalella? : Oi, mennyt aika, sua katselen, : Kuin purjehtia kaivattua rantaa; : Ah, nauraa, nautita, – se lapsuisen, : Ja miehen taistella ja alttiiks antaa! : Mit’ onkin toivon mailma rinnassain, : Tai palmu, kaukaa mulle loistavainen, : Sen suojan eestä, jossa kasvaa sain, : Ja seppelten, mit poimi lapsukainen! : Vaan enpä moiti, – riemun ollehen : Ei syömen kyyhkysviesti löydä jällen; : Sa entis-aikain muisto herttainen! : Jää kumppaniks’ vaan täällä pyrkivällen. : Kentiesi matkan päässä ystävä : Viel’ säälii kuorman alla huokaavaista, : Kentiesi vanhuus rauhaa entistä : Ja unta lapsuuden mun antaa maistaa. : Kun sitte sauvanani kyyristäin, : Ma paikan näen, miss’ ei murheet haikaa, : Niin tyytyväisnä horjun hautaan päin, : Kuin kehdolleni kömmin ennen aikaan. {{Runoelmia 1874}} 3845 7982 2006-10-21T14:54:12Z Nysalor 5 Ystävän kuollessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystävän kuollessa. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi, katoovainen oil onni, mi : Mull’ ensi, : Kuin kevään leyhkä se suositti : Ja lensi. : Sain uneskella : Ja unhotella, : Vaan kohta riemuni piilotella : Ties’ hauta. : Kuin pyydän onnea, karkannut, : Taas sulta, : Et kuule, suojasi sulkenut : Oot multa. : Ei kyynel auta, : Ei huokuu sauta : Nyt nukkuvaista, ja niinkuin rauta : On hauta. : Tok’ vaikka kohtalon puuskan sain : Ja voivun, : On murhe hellä, ja tuskastain : Ma toivun; : Oot voittanunna, : Oot pelastunna, : Ja sulle rauhani korjannunna : On hauta. : Niin, onni sulle, ku valkamaan : Jo jouduit; : On maassa miekkoset syömet vaan, : Kut rouduit. : Nyt onnen eestä, : Ja myrskyn eestä, : Kuin hoivaa tyyntä, kuin rauhaa seestä : Suo hauta! : Oi, nuku, henki, ku turhuuden : Sait heittää, : Kuin kastehelmiset, laaksosen : Kut peittää; : Koi kunnes loistaa : Yön kainaloista, : Ja aamuhuopehen poistaa : Jo hauta. : Se elon siemen, mi taivahan : On laina, : Ei mullan synkkähän helmahan : Jää aina. : Min kuolo taittaa, : Se jällen laittaa; : Ja suojus vaan, jok’ ei kukkaa haittaa, : On hauta. {{Runoelmia 1874}} 3846 7983 2006-10-21T14:54:27Z Nysalor 5 Nukkuvan lapsen ylitse {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nukkuvan lapsen ylitse. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kuin autuasna vielä lepäätki, : Kuin tiedotoinna mailman turhuudesta! : Sun vuotehes, – sen äiti valmisti, : Sun rauhas, – siskot maasta korkuisesta. : Kuin lähde kirkas aamutyynellä, : Niin elos aalto nukkuu selkeänä; : Sit’ ajan siipi ei oo viistännä. : Ja onnen myrsky viel’ ei sylkyttännä. : Sa naurat, – oi, jos voisin ounastaa, : Min umpisilmäs malaa kalvollansa. : Ei mieltäs mailma vielä hurmoaa, : Se taivahista tähtää muistojansa. : Oi miekkoista, joll’ elo kukkasen : On syömen elon kanssa liitoksessa; : Sun silmässäs ain’ olkoon huopeinen : Ja unten enkeli vaan rintasessa. {{Runoelmia 1874}} 3847 7984 2006-10-21T14:54:40Z Nysalor 5 Lapsen haudalla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsen haudalla. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi, lapsi pieni, jättänyt : Nyt riemut, tuskat, siirtänyt : Kuin oot jo Tuonen maille? : Sa kevään nähdä ehdit vaan, : Tok’ silmäs veess’ oil ainiaan, : Jäi mieles rauhaa vaille; : Nyt rauhas saat sa uudestaan, : Nyt unta nautit autuaan, : Kuin kukka kankahalla, : Mi nukkuu hangen alla. : On voitto kaunis, onni suur’, : Kun päivän täyden palkan juur’ : Jo aamuhetki antaa. : Ah, mont’ on murheen laaksossa, : Jotk’ aamun alkaa tuskalla : Ja päivän helteen kantaa; : Vaan eipä pääse sielulla, : Kuin sun, niin puhtaalla, : Kun Herran käsky saahaan, : Pois varjon, palmun maahan. {{Runoelmia 1874}} 3848 7985 2006-10-21T15:00:37Z Nysalor 5 Elo ja kuolo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elo ja kuolo. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Luojan käillä istui elon enkeli, : Alempana maa oil ensi aikoinaan; : Taivaastansa Herra harmin katseli, : Kuin jo synnin oras alkoi kasvamaan. : ”Lennä”, Herra lausui enkelillensä, : ”Maata syntiin saastunutta rankaiseen. : Riemu siell’ ei koskaan olko kestävä, : Luodut kaikki työnnän katoovaisuuteen.” : Synnin laaksoon käskyläinen kiiruhti, : Viikahdetta viippas, niinkuin määrättiin; : Vaan kun jäljet mullan lapsi huomasi, : Valko-enkelinen kuoloks’ mainittiin. : Eikä säästä surma: – kalpasellansa : Ruohon pienen, tammen suuren ruhjaisee; : Kuningas ja orja, valtias ja raataja : Kaikki kuolon valtaa suurta kammoilee. : Mutta uhriloista, jotka kaatelee, : Jalouden, olentoihin kätkyneen, : Mullan saastasta hän tyyskin perkailee, : Puhtahana kaikki kantaa Herralleen. {{Runoelmia 1874}} 3849 7986 2006-10-21T15:00:39Z Nysalor 5 Ijälliselle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ijälliselle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Itketkös sa entis-aikojasi, : Vanhus, äännetöinnä, aateissasi : Kulkiessas ijän laaksossa? : Kaipailetkos hetkiä, kun vielä : Tunnon ihmeet kätkit lempimiellä, : Ja kun suonet nuorra vielä hehkui, : Milloin tuskaa, milloin autuutta? : Retkilläs ei hauskutukset riehu, : Kunnian ja lemmen lippu liehuu : Kaukana sun teistäs synkistä; : Huvituksen leyhkät lemuuvaiset, : Maljan helmet, immen ruusukaiset, : Sairaan virkistää ja orjan myöskin, : Silma ei ne koskaan virkistä. : Palkitseeko raajat, sortununna, : Kaipuu, jok’ ei määrää sauttanunna, : Sua taisteluistas, vaivoistas? : Onko hävinneellä mökkisellä : Nautintaa tai lahjaa tähtehellä : Ilon eestä, jonka kevät tuotti, : Ja jon ilkamoiten korjas taas? : Onpa; mieles syvyydessä kiihtyi, : Himo himolta mi siellä viihtyi, : Halut uudet, riemut puhtaammat. : Ah, vaan kuores näämme ulkonaisen, : Ryppyjoukon otsaas uurtavaisen, : Vaan ei enkeleitä sydämessä, : Eedeniä, jonka nostivat. : Kas, kun aurinkoinen heijastuttaa, : Milloin usvan häivä ihastuttaa, : Milloin kukka puhkeemaisillaan; : Vaan kun päivän mieto leimu laihtuu, : Hohto pettäväinen maasta haihtuu, : Taivon kansi tähtituikkivainen : Ikuisessa loistaa kiillossaan. : Niin, kun ijän ilta pitkä peittää, : Henki huolet alhaisemmat heittää, : Ja sen taivas puhdas valkenee; : Onko raskas elon päivä kieltää, : Tahdotkos sen heijastusta mieltää, : Iltas kun on, niinkuin tähtitaivas, : Kirkas, toivos ääretöin kuin se. : Kaikki, minkä mietit herttaisinta, : Minkä onni tuotti mieluisinta, : Eessäs on kuin tyhjyys vaaleva; : Niinkuin Alppiloilla retkivälle : Laakson ruusut, riemut kelveälle : Näyttää, kukkuloille ennättäissä, : Seestehessä vilpastellessa. : Mit’ on autuus täällä koituvainen? : Haahmo tyhjä, kouko loistavainen, : Yösestä jon haave loihtelee; : Hartoellen tuota hapuilemme, : Riemuiten sen helmaan lankeilemme, : Vaan, kuin sauvu synkkä haihtuvainen, : Aave ilvehdellen karkailee. : Onni sulle, jot’ ei turhuus voita; : Mailman keväimien juoniloita : Silmäilet sa ylönkatsoen. : Vaiheet kaikki luotas torjuelet; : Joita toivot, etsit, saavuttelet, : Nuo ei kasva kuolon lehdiköissä, : Eikä kuihdu, niitten kuihtuen. : Suoja haireita ja tuskaa vasten, : Muisto, armas niinkuin autuasten, : Hauta hymyilevä, viittaava, : Ääni haudan takaa kaikuvainen, : Lohduttava, hellä, kutsuvainen; : Siinä onni, jonka tavoittelet, : Onni tyvennössäs koittava. : Terve sulle! myrskyin, vuotten eestä, : Voittajana valkopäänä, seestä : Luodut ijäisyyden rannalla, : Niinkuin purjehtia, tyyneen tullen, : Kaukaa katsoo veelle vahdotullen, : Ilon valkoisella viirisellä : Tervehtäen synnyin-maatansa. {{Runoelmia 1874}} 3850 7987 2006-10-21T15:00:40Z Nysalor 5 Runoniekka {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runoniekka. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Hän lassa laaksolossa leikitsi, : Siell’ viihtyi niinkuin lähde tyyntynynnä; : Jok’ uusi päivä toivon tuotteli, : Ei jättäneeltä tuskaa ryöstänynnä. : Hän virkoaan ei tiennyt aatella, : Ei kenkään naapureista ounastella; : Jos piiri ahdas, siinä suuruutta : Tok’ oil ja kauneutta armastella. : Ja umpimielisnä ja outona, : Mut kummanlaisen luonnon seuruessa? : Hän voiman kieltä oppi virralta : Ja kaipuun lintusia kuunnellessa. : Siel’ seisoi vaara myrskyin raivossa, : Kuin luotu neuvomahan sankariksi, : Siel’ naisen sydän loisti taivaasta, : Ja lempi puhkes nurmen kukkasiksi. : Niin kasvoi hän, ja mieli suureni, : Ja riemut, tuskat sai hän oppiansa; : Hän äidillensä jätti hyvästi, : Ja lyyryn kanssa lähti laaksostansa. : Ja kautta maaliman hän matkasi, : Ja linnat, töllit kaikui veisuloista; : Hän lauloi; – orjat kahleet unhoitti, : Ja valtain otsat seestyi lauleloista. : Ja linnassa kun seisoi toisinaan, : Ja urostyöstä kertoi rohkeasta, : Kuin tähti loisti silmä ruhtinaan, : Ja huone kaikui kilven kalkunnasta. : Ja impi istui, häntä kuunnellen, : Ja silmät joukkoon uljaasehen luoden, : Ja poski punastui, ja mielehen : Tuil lemmen liekki, oudot tunnot tuoden. : Niin kevätpäivänsä hän lauleli, : Niin kesän hetket myöskin ainiansa, : Siks’ kunnes talvi hiukset valkaisi, : Ja posken ruusut lähti matkojansa. : Hän silloin, kotiin tullen jällensä, : Viel’ otti lyyryn kerran soittaaksensa, : Ja äänen näppäsi – ja henkensä : Jo heitti, maille hengen muuttaaksensa. : Nyt haudan päällä patsas murenee, : Jo ammoin tuhka kätkettiin sen alle; : Vaan laulu maasta maahan lentelee, : Ja syömet vielä hehkuu laulajalle. {{Runoelmia 1874}} 3851 7988 2006-10-21T15:00:41Z Nysalor 5 Haikeudelle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Haikeudelle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : En laulakkaan nyt mailman jumalille; : Ma lyyryn säveleillä uhriain : Vaan kannan haikeuden enkelille, : Mi oudonlaisna piilee rinnassain. : Siell’, hämäräiset muistot sydämessä, : Hän elon huolten kesken asuilee; : Ja kyyneleitä killuu silmäsessä, : Ja helma tyhjyyttä vaan hapuilee. : Oi, miks’ en häntä taida onnistuttaa, : En mieltä hehkuvaista viilistää! : Mi siipi valon maahan saavututtaa, : Ja oudon toivehia tyydyttää? : Ah, haikuun tuskallista kaipausta : Vaan ijäisyyden lahjat kyllyttää; : Kuin hallitsija kylmää korennusta, : Hän riemut kaikki täällä hylkäjää. : Siks’ katsookin hän aina itkevänä, : Kun päivä kammoksuttu valkenee, : Siks’ hengitystä tarkkaa synkeänä, : Ja syömen tykkäystä kuuntelee. : Oi, malta, vieras maasta korkuisesta! : On päiväs raskas, vaan ei kestävä; : Jo joutuu yö, mi päästää valpehesta : Ja vie sun hiljaa kahleen pinteestä. : Sa siiven kohta nostat täältä lähtein, : Ja kirkkahana poijes lennellen, : Toiss’ puolla luonnon alhaisen ja tähtein : Jo isänmaasi löydät kaukaisen. {{Runoelmia 1874}} 3852 7989 2006-10-21T15:00:42Z Nysalor 5 Palvelustyttö {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Palvelustyttö. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jos kelloin pyhäin soidessa : Jo oisin juhlavaatteissa, : Ja yösen usvat hälvenis, : Ja pyhä-aamu valkenis! : Ma viikon vaivat unhoitan, : Ja aamukirkkoon kiiruhdan, : Ja kirkolla ma kohtaan sen, : Ku mua kaipas viikkosen. : Hän seisoo tuolla ennestään : Jo kirkonmäillä yksinään, : Ja järven selkää katsahtaa, : Kuin reet ja kansa kiiruhtaa. : Ja mua vaan hän tähtäilee: : Ja joukko kasvaa, luontelee, : Ja äkkiä ma havaitaan, : Ja kättä riennän antamaan. : Nyt laula, sirkka, ratoksi, : Ett’ päre kerran loppuisi, : Ja pääsisin jo nukkumaan : Ja ystävästä unimaan. : Ma tässä istun kehräilen, : Ei rulla joudu puolillen, : Ja tiesi koska täytynee, : Ja ilta pitkä loppunee. {{Runoelmia 1874}} 3853 7990 2006-10-21T15:00:44Z Nysalor 5 Mökin poika {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mökin poika. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oon täyttä voimaa iskennä : Ja isken uudestaan, : On kirves puuhun pystyvä, : Mut honka seisoo vaan. : Oil käsi ennen ponteva; : Nyt on se hermotoin, : Kun talvikauden pettua : Ma söin ja vettä join. : Jos hyötyäni katsoisin : Nyt virkaa vaihtaen; : Kentiesi herran löytäisin, : Joll’ leipä rukiinen. : Kentiesi kaupungissa ois : Mull’ palkka tarjona. – : Niin aattelen, vaan enpä vois : Tok’ sinne toivoa. : Siell’ onko vuorta lehvakkaa, : Mi veessä värjähtää? : Tai päivän koita loistavaa : Ja iltaa lempeää? : Siell’ onko ontta tuoksuvaa : Ja puita taajanaan? : Ja hän ku nytkin toitottaa, : Hän siellä onkokaan? : Kas, pilvi kiitää turvatta : Pois tuulen eessä vaan; – : Ja ystävättä, suojatta : Mit’ elo maksaakaan? : Kentiesi Herra armahtaa : Ja lievitystä suo; : Kentiesi vuosi onnistaa : Ja pelkän leivän tuo. {{Runoelmia 1874}} 3854 7991 2006-10-21T15:00:45Z Nysalor 5 Soutaja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Soutaja. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi, laula, poikanen, : Nyt purtta soutaen; : Sun voimas muuten herpoaa, : Ken matkaa sitte jouduttaa? : Ei aalto liikahda, : Ja lännen puolella : Vaan juomu heikko kajastaa; : Ja pilvi vettä varjostaa. : Oi, lausu, poikanen: : Minn’ matkas kiiruinen, : Kun yöhytkin on uupunna, : Ja yksin reudot voipunna? : Sa lintuparvea : Nyt ootko ajossa, : Sa kuikkaa, vaiko sorsasta : Nyt jahtaat ranta rannalta? : Oi, kaiku, metsien : Ja vuorten takuinen, : Sa ennen, nytkin tutkiva, : Ma sulle tahdon vastata: : En lintuparvea : Nyt oo ma ajossa, : En kuikkaa, enkä sorsasta : Nyt jahtaa ranta rannalta. : Ma mieltäin jahtailen: : Jok’ airon vetonen, : Jos helppo, josko heikko lie, : Mun lähemmäksi mieltäin vie. : Miss’ sauvu tupruaa : Päin vaaran kukkulaa, : Miss’ järven päässä suojan nään, : Sinn’ mielein karkas enneltään. : Siell’ on se vastassa : Jo ennen aamua, : Kun pursi entää rantahan, : Ja mie jo neidon helmahan. {{Runoelmia 1874}} 3855 7992 2006-10-21T15:00:47Z Nysalor 5 Laulurastas {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulurastas. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Hyv’ on jo henkiä ja vaeltaa; : Ei aurinkoa jyrkkää, paahtavaa! : Ja muuta eipä päivän jättöä : Kuin lännen hohto puiston lehdillä, : Ja tuulen henki vieno, vilpoisa : Mi kukkasille nukkuu laaksossa. : Sa, laulurastas, yksin valvoilet : Ja illan hiljaisuutta häiritset. : Jos päivä kuuma, yöhyt leppeä, : Sa kummaltakin lainaat ääniä. : Ja sortumattomassa laulussa : Sun lempes juhlaa maalaat ainaista. : On sulla, niinkuin mulla, ystävä, : Joll’ riemus, tuskas taidat kätkeä; : Vaan mulla onko ääntäs sointuista : Ja kieltäs hellää, helppotajuista? : Oi, voinko lempeäni äänellä, : Tai vainen, niinkuin sie, ees lempiä? : Oi miekkoista, ku luonnon rinnoilla : Saa lempeä ja ääntä oppia, : Ku äidinkieltään vielä muistelee; : Hän uneksii ja untaan lausuilee, : Vaan viisautta, arvaamattansa, : Hän uneilee ja lausuu laulua. : Ma runojasi, rastas, kuuntelen, : Niin kauvan kuin on ruskon häivänen, : Ja kunnes kuuhut nousee taivaalle, : Ma silloin riennän tytön suojille, : Ja mieltäsi jos pyydän ilmaista, : Ma käytän suukkoja, en lauseita. {{Runoelmia 1874}} 3856 7993 2006-10-21T15:00:48Z Nysalor 5 Metsästäjä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Metsästäjä. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Nyt maassa lintu varvastaa. : Ja lehdet varjoilee; : Ei vielä yhtään ampumaa, : Ja ilta luontelee. : Jos talvi kerran joutuisi : Ja nietoksia tois; : Jo riekon jäljet tuntuisi, : Ja puussa teiri ois. : Jos ilma vainen kalpistuis, : Ja lehdet putoilis; : Kentiesi teiriparvi tuis : Jo vastaan oijetis. : Tok’ kohta jäljet selkiää, : Ja suoja karkoaa; : Vaan mielukkaimmin nähtävää : En vainen nähdä saa. : Ma tässä katson, – tuolla hän, : Vaan eipä kohdata! : Jos nä’ön ääriin ennätän, : En häntä saavuta. : On välissämme järvinen, : On kangas, tunturi, : On välissämme päivänen : Ja ehkä yönenki. {{Runoelmia 1874}} 3857 7997 2006-10-21T15:05:06Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Aamu''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[Edvin Avellan]]in ''[[Aamu (Avellan)|Aamu]]''. * nimimerkin –vn– ''[[Aamu (1873)|Aamu]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 3858 7996 2006-10-21T15:04:48Z Nysalor 5 Aamu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aamu. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Hattaroilla itäisillä : Rusko kaunis kajastaa, : Pensahilla, lehtisillä : Kasteen helmet kimaltaa. : Metsän linnut riemahtelee, : Puusta puuhun lentävi, : Tuhat ääntä lakahtelee, : Tuhat uutta syntyvi. : Järven selkä värjähtelee. : Lehto hiljaa liikahtaa, : Kukkais leyhkät tuoksuttelee, : Luonto uuden elon saa. : Päivän koite taivahinen, : Luodut kaikki lumoova, : Onko muoto murheellinen : Silmääs seestä kohdanna? : Haihtunut on huolten häivä, : Mielen pilvet poistunna; : Lapsen-hetkenänsä päivä : Hellii lapsen tunteita. : Vaivat, tuskat eivät paina, : Kauha, riemu vallitsee, : Luonnon aamun kanssa aina : Syömen aamu valkenee. {{Runoelmia 1874}} 3859 7998 2006-10-21T15:19:17Z Nysalor 5 Suudelma {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suudelma. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Ma sua, tyttö, suutelen. : Ja kyllästynkö koskaan? En! : Nyt vastaa mulle tingatta, : Mi hyöty sulla muiskusta? : Se sullekin on mieluinen; : Nyt, miksi on se herttainen? : Ma tuota kysyn uudestaan, : Ja muiskun muiskulta vaan saan. : Jos huulissain ois hunajaa, : Et hellemmin vois suudella; : Jos sappea ne tarjoisi, : Sa suutelisit sitteki. : Nyt mitä voitkin mainita, : Jos syitä täytyy annella? : Jos rohkeasti tutkaistaan, : Miks’ suudella sa tahdot vaan? : On kansa valmis kielimään, : Nyt mitä siitä mietitään, : Kun suuta annat ainiaan, : Ja et tie, miksi annatkaan? : En itsekään voi ymmärtää, : Mit’ oikein muisku käsittää; : Vaan kuolla tahdon, jospa vaan : Ma ruusu-suustas suljetaan. {{Runoelmia 1874}} 3860 7999 2006-10-21T15:19:19Z Nysalor 5 Katuvainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Katuvainen. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oi haapa, kätke varjos helmasessa, : Min poika lausui viimen kohdatessa. : Hän pyysi, suuttui, tuskastui vaan mulle : Ja illan hiljaisuudelle ja sulle. : Oil päivä taivahalta laskenunna, : Ei yösen silmät vielä valvonunna, : Ei tuuli hengittännä seutuella, : Kun suutelosta alkoi kiistaella. : Sull’ yksin uskon, kuinka syöntäin kaivoi, : Kuin huokuu, kyynel, jonka itki, vaivoi, : Kuin mielellään ois suuteloita saanut : Jos kaino vaan ois kieltämästä laannut. : Sa hälle lausu, luonas uneskella : Jos joskus tahtonee ja vilpotella, : Sa hälle lausu korvin kuultavaksi, : Min säikähtäin sull’ annan tuttavaksi: : ”Oi poika, mielikarvautes poista, : Jos kuori karkea, on alla toista; : Oi, ällös piitatko, jos kolkko lienen, : Tai suuttuko, jos juonet kainot tiennen.” {{Runoelmia 1874}} 3861 8000 2006-10-21T15:19:20Z Nysalor 5 Ennen vaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ennen vaan. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Aaltoset rantaa : Huhtovat raivoisna, : Koivunen kantaa : Lehteä keltaista; : Maa on jo roudassa. : Sie, joka säällä : Karkasit keväimen, : Saisinko täällä : Nähdä sun hetkisen, : Haastaisin itkien: : ”Lehtoja vielä : Katsele, tyttönen! : Muistatko siellä : Kuin oli herttainen? : Näätkös nyt muutoksen?” : Tyttönen, mennen, : Haastaisi vuorostaan: : ”Hohtipa ennen : Poikakin poskeltaan, : Vaan sepä – ennen vaan!” {{Runoelmia 1874}} 3862 8001 2006-10-21T15:19:22Z Nysalor 5 Merimiehen morsian {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Merimiehen morsian. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tuuli yltyy liehumaan, : Seilit kaikki nostetaan, : Laiva kaukoteille lentää, : Tiesi koska jällen entää! : Poika, josta tänne jäin, : Silmäs luotkos taaksepäin, : Oi, sun nähdä vielä voisi, : Ellei itku tiellä oisi. : Siivet jos mun kannattais, : Lokkina jos olla sais, : Seuraisinpa ilomiellä : Halki mailman sua tiellä! : Saapuisin, minn’ saapunet, : Kääntäisin, kuin kääntelet, : Lenteleisin, leuhottaisin, : Silmäystä sulta saisin. : Vaan ma tyttö raiskainen, : Siivitöinnä, poloinen, : Liinallani itkuisella : Voin vaan täällä viitteellä. : Kanssas kun en päässynnä, : Täytyy taakse lähteä, : Vielä illan kestäessä, : Seilin vielä siintyessä; : Täytyy kauvas karkottaa : Kaiho, mi mun lohduttaa, : Kyynelhelmi pyykiellä, : Äidiltäni kätkiellä. {{Runoelmia 1874}} 3863 8002 2006-10-21T15:19:23Z Nysalor 5 Terveiset {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Terveiset. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Taivas seestyy, kuuron asemasta : Ilta-aurinkoinen kajastaa, : Ulapalla, hyökyn tuudinnasta, : Päivän myrsky hiljaa uinahtaa. : Hän ku päivät pitkät vartoavi, : Siintoa ei tähtää purrestain; : Rannalla hän ehkä ruikuttavi, : Kyynelsilmin tänne katsahtain. : Vaan ei kuulu tuulenpuuskaa vielä, : Eikä souto tahdo jouduttaa, : Ja niin kaukaa aavan meren tiellä : Lemmityisen ranta pilkottaa. : Pääsky, siiveltäsi virkku aina, : Hälle ilon viesti saattele, : Olkapäälle istahtaen, paina : Korvaa vasten pääs ja kuiskaise: : ”Tyttö, sulhostas jos kannat vaivaa, : Kuule terveiset nyt suustani, : Huomeltain, jos tuuli tietä raivaa, : Purrellaan hän pyrkii luoksesi. : Pitkä matka on, ja vetten taaksi : Päästäkseen hän tuulta tarvitsee; : Vaan kuin tyyntä onkin, mielen haaksi : Nopsana kuin miekin kiitelee. : Linnun ääni, kaukaa kaikuvana, : Lähteen huoku rantasella vaan. : Hyttystenkin hyöry salamana : Saa sen luokses kimmahtaan.” {{Runoelmia 1874}} 3864 8003 2006-10-21T15:19:24Z Nysalor 5 Karta silloin jumalaista! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Karta silloin jumalaista! |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tyttö, virma, kaunokainen, : Malta muuan vuosi vielä, : Etpä ookkaan riehokainen, : Etpä ookkaan tyynemiellä. : Neljästoista ilon luopi; : Alkaa viides, kuudestoista, : Jumalainen liekin tuopi, : Onpa kaikki toisenmoista. : Leimun säen ainokainen : Tuhat huolta kasvauttaa, : Joutsen henki hienokainen : Sydämen jo tuskauttaa. : Rauha, riemu karkailevi, : Ilot saavat kolkon kaikun, : Silmän peili ilmaisevi, : Toivon, naurun kesken, haikun. : Tyttö, nuolen vaivaa vasten : Turva sull’ on vahva vielä; : Jumalainen säälii lasten : Syöntä nukkuvaista piellä. : Vaan kun alat kaipaella, : Mieltä tunnet hehkuvaista, : Silloin lempi valpehella, : Karta silloin jumalaista! {{Runoelmia 1874}} 3865 8010 2006-10-21T15:25:54Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Serenaadi''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[Edvin Avellan]]in ''[[Serenaadi (Avellan)|Serenaadi]]''. * nimimerkin K. S–n ''[[Serenaadi (1869)|Serenaadi]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 3866 8011 2006-10-21T15:26:05Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Teeskenteleminen''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[Edvin Avellan]]in ''[[Teeskenteleminen (Avellan)|Teeskenteleminen]]''. * nimimerkin –i–a ''[[Teeskenteleminen (1880)|Teeskenteleminen]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 3867 8008 2006-10-21T15:25:43Z Nysalor 5 Serenaadi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Serenaadi. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : On tytön lamppu laannut loistamasta, : Ja ruutu heijastaa vaan kuutamasta, : Ja uudin estää siintämästäni : Nyt kaunokaistani. : Hän vuoteen helmahan käy vaipumahan; : Nyt, Cynthia, sun pyydän vainumahan, : Ja minkä nähdä saanet ilmoittaan, : Pait yölle, mulle vaan. : Jos, taivas silmässä, hän katsahtavi, : Jos kyynelkirpilöitä vuodattavi : Ja, kädet ristikkäisin, huokailee, : Hän silloin rukoilee. : Vaan rinta jospa nousee säikähdellen, : Jos ruusuhuuli liikkuu hymyellen, : Ja poski hiljaksensa hehkuilee, : Hän mua aattelee. {{Runoelmia 1874}} 3868 8009 2006-10-21T15:25:45Z Nysalor 5 Teeskenteleminen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Teeskenteleminen. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Riemut, tuskat jokaisella, : Vaikk’ ei olla tietävinään; : Sydän joka neitosella, : Vaikk’ on ilman elävinään. : Lempi kaikki valloittavi, : Nuoret, vanhat viehätellen; : Suuteloita ahnastavi : Tyttö, vaikka hylkiellen. : Hellä ollos, nuorukainen, : Jäällä palkitsee hän tulta, : Mutta jäykkä ollos vainen, : Ja hän tuskas perii sulta; : Äänestäkin arvaella : Voit, min onpi peittävinään: : ”Sydän joka neitosella, : Vaikk’ on ilman elävinään.” : Tuhat vaadi suuteloista – : Estellä hän kaikki voisi; : Ollos vaatimatta – noista : Yhtäkään ei jäävän soisi; : Kyynelsilmin katsahtavi, : Kuiskasevi huokaellen: : ”Suuteloita ahnastavi : Tyttö, vaikka hylkiellen.” {{Runoelmia 1874}} 3869 8012 2006-10-21T15:32:30Z Nysalor 5 Perho ja ruusu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Perho ja ruusu. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Ruusu killuu uuvuksissa, : Poski kalvasna; : Perho nukkuu sorroksissa, : Myrskyn uhrina. : Milloin perho uudestansa : Leikit saa ja armahansa? : Milloin vainen : Ruusukainen : Tainnoksista toipunee? : Kesän lasna hengittivät : Kesän onnea; : Vaarat, vaivat säästelivät : Heihin koskea. : Autuaina suuteloista : Rakastivat toinen toista, : Viatoinna, : Huoletoinna; : Heidän kalma häiritsee! : Kuinka viipyvätkin vielä, : Eivät herääkkään; : Kevät heitä lempimiellä, : Ei saa elpymään; : Mutta missä tuhkastuvat, : Uudet ruusut kukoistuvat, : Tuoksustossa, : Tomustossa : Uudet perhot lentelee. {{Runoelmia 1874}} 3870 8013 2006-10-21T15:32:32Z Nysalor 5 Linnustaja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Linnustaja. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Ma metsän teitä vaellan : Ja puihin aina kurkistan, : Ja lintuja ma kyllä nään, : Vaan en saa yhtäkään. : Ne kaikki karttaa polkua, : Miss’ paulani on pantuna, : Ja tyhjänä, kuin lähdinkin, : Ma käännän takaisin. : Mun huolin oisi nähtävä : Tää linnunpyyntö pettävä, : Vaan kuinka turhaan menneekin, : Ma tyydyn kuitenkin. : On mulla ansas viimeksi, : Mi ei jää koskaan tyhjäksi, : Jonn’ lintu käy niin mielellään. : Kuin siinä sen ma nään. : Ja kotiin kun vaan ennätän, : Tän’ ehtoona sen viritän: : Ja lintu onpi tyttöni, : Ja ansas helmani. {{Runoelmia 1874}} 3871 8014 2006-10-21T15:32:33Z Nysalor 5 Iltatähdelle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Iltatähdelle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Illan tähti ikuinen, : Taivon tyttö rauhainen, : Lausu, näätkös iloa : Vaiko huolta voitolla? : Ehkä myrskyn raivosta, : Pelvon, toivon vaiheella, : Purjehtia johtoa : Sulta pyytää vakaalta. : Ehkä yksin, huolissaan, : Kaihoisessa laaksossaan, : Rinta etsii särkynyt : Silmässäsi hoivaa nyt. : Ehkä tyttö armainen : Sua katsoo, pyytäen : Sulhoansa kohdata : Valossasi vapaassa. – : Purren jos näät eksyneen, : Saa’os tietä näytteleen; : Huolen jos näät tuskissa, : Sille tarjoo toivoa! : Vaan jos näät mun tyttöni, : Lainaa hälle säteesi, : Kirjoittain sen loisteesen, : Että aikaa oottelen. {{Runoelmia 1874}} 3872 8015 2006-10-21T15:32:37Z Nysalor 5 Kuoleva {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuoleva. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : On yöhyt pitkä päättymäisillään: : Jo eikö taivas ala seestymään? : Ja eikö järven selkä heijasta? : Jo enkö kuullut teiren soidinta? : Kun aamupäivä kohta lämmittää : Ja katoltani lunta syövyttää, : Ja ikkunaisen eessä ainian : Nään vettä tiputellen lankeevan, : Ja sirkka vaikenee ja ulkoa : Ma kuulen varpulintuin riehua; : Mull’ silloin olkivuode hankkikaat : Ja portahille maata saattakaat. : Siell’ tahdon rauhassa ma huovahtaa : Ja luonnon suloisuutta katsahtaa, : Ja maata, vettä vielä ihailla : Ja keväiseltä sitte nukkua. {{Runoelmia 1874}} 3873 8021 2006-10-21T15:40:26Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Nuorukainen''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[Edvin Avellan]]in ''[[Nuorukainen (Avellan)|Nuorukainen]]''. * [[Klaus Kemelli]]n ''[[Nuorukainen (Kemelli)|Nuorukainen]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Klaus Kemelli]] 3874 8019 2006-10-21T15:39:07Z Nysalor 5 Nuorukainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuorukainen. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tuuli, mi lähdet ja lennät, : Missäkä määräsi ennät, : Kerkeä, kiitävä vaan, : Minnekä saapunetkaan? : Aalto, mi purteni kannat, : Jospa mun seurata annat – : Airot jos johdatat sie, : Minnekä saapunen mie? : Aattehet, vaihtuvat aatteet, : Missäkö valkaman saatte? : Vierahat siintyvän maan, : Suottako liikutte vaan? {{Runoelmia 1874}} 3875 8022 2006-10-21T15:43:48Z Nysalor 5 Ruusulle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ruusulle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Uinailia verhon suojuksessa, : Herää seutujas jo riemuittaan, : Perhokaisen suuta suikkaessa, : Taivon itkiessä kastettaan. : Joudu, joudu; hetken lahjoittelo : Hetken vallitessa kestää vaan: : Joudu; riemu karkaa niinkuin elo, : Elo niinkuin kevät solkenaan. : Lemmi, nauti, kukka kaunohinen, : Karttutellen hempeyttäsi; : Ennen syksyä jo enkelinen : Korjatkoon sun taivon ruusuksi. {{Runoelmia 1874}} 3876 8023 2006-10-21T15:43:49Z Nysalor 5 Kaunokainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaunokainen. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Hyvää on, min tehdä mielin, : Helppoa min pyydän vaan, : Kauneuttain sulokielin : Mulle kuiskataan. : Silmän tulta, vartaloa : Kiitetään ja kasvoja; – : Enkö sais ma peililoa : Itse uskoa? : Peiliin jos ma silmään vainen, : Enemmän ma oitis nään, : Kuin tuo joukko liehuvainen : Koko päiväänkään. : Kiitos kyllä mielyttäisi, : Vaikk’ on tuulta solkenaan; : Ellei sydän syrjään jäisi : Posken vuoksi vaan. : Tuosta kuulen lakkaamatta, : Tuota yksin hellitään; : Sydän ei saa vaatimatta : Sanaa yhtäkään. {{Runoelmia 1874}} 3877 8024 2006-10-21T15:44:12Z Nysalor 5 Seitsentoista-vuotias {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Seitsentoista-vuotias. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : En tiedä, mitä toivon, : Ja toivon kuitenkin, : On sydän kolkonlainen, : Ja täynnä kumminkin. : Minn’ huoli tähtää, jolta : Päämäärä karkavi? : Mit’ oottelen ja tahdon, : Mik’ onkin mieleni? : Ma istun, neula käissä, : Kuin orja ainiaan; : Ja työtä koitan tehdä, : Vaan en saa joutumaan. : Ah, otsa kättä vasten, : En muista neulaani. : Mit’ oottelen ja tahdon, : Mik’ onkin mieleni? : Ma aattelin: kun kevät : Vaan luonnon muuttelee, : Ma mielen saanen toisen, : Ja huoli haihtunee; : Ja kevät tuil ja kesä, : Ma jäin kuin ennenki. : Mit’ oottelen ja tahdon, : Mik’ onkin mieleni? : En ihaile, kuin muinoin, : Ma syntyseutuain, : Kun päivä valkenevi, : Käyn synkemmäksi vain. : Kuin poistanen ma huolen. : Kuin murhe murtuisi? : Mit’ oottelen ja tahdon, : Mik’ onkin mieleni? : Oi, joska pääsis poijes : Jo kuolon majoihin! : Kentiesi hoivaa tarjoo : Vaan hauta murheisin. : Taan raskas tok’ on päivä : Ja siskot jättääni! : Mit’ oottelen ja tahdon, : Mik’ onkin mieleni? {{Runoelmia 1874}} 3878 10338 2007-01-25T18:21:26Z Nysalor 5 Yksi täsmennys lisää '''Kosto''' voi viitata * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Kosto (Avellan)|Kosto]]'' [[Edvin Avellan]]in suomennoksena. * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Kosto (1869)|Kosto]]'' nimimerkin K. S–n suomennoksena. * [[Reitto Stenfors]]in runoon ''[[Kosto (Stenfors)|Kosto]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Reitto Stenfors]] 3879 8028 2006-10-21T15:47:33Z Nysalor 5 Kosto {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kosto. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kultana ja hopeana : Puro loistaa juostessaan; : Heltehestä raukeana : Ruusut noikkaa viidassaan. : Aalto vilpas tyttöjoukon : Sinn’ on houkutellunna; : Poika viidakossa loukon : Piiloisan on saanunna. : Vaaroa ei aavistella, : Kielet kilvan liikkuvat, : Riehaella, riemahdella : Tytöt kaikki koittavat. : ”Entä jospa kuuleskella : Leikkiämme saisi ken!” – : ”Onpa korva viitasella,” : Poika vastas pilkaten. : ”Tuonpa oitis vangitkaamme!” : Ja hän hevin vangitaan. : ”Tuonpa oitis rankaiskaamme!” : Ja hän kovin rangaistaan. : Millä poikaa vangittihin? : Sitehillä kukkasten. : Millä poika rangaistihin? : Suuteloilla tyttösten. {{Runoelmia 1874}} 3880 8030 2006-10-21T15:48:41Z Nysalor 5 Kukan kohtalo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kukan kohtalo. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Ma kesän lapsukaisten joukossa : Näin ruusun ensi kukoistuksessa, : Se purppuraisna nukkui verhossa : Ja uneksui vaan puhtaudesta. : ”Oi kukka kaunis, silmäs nostele : Ja elon onnea saa ymmärtään,” : Niin alkoi, liehuin lehti lehdelle, : Tuo perho kultasiipi kielimään. : ”Kas verhon tyrmä sua saartelee, : Ja syömes siell’ on köyhä, tyhjä vaan; : Tääll’ päivä hehkuu, riemu viittailee, : Ja lempeä, ja suuta vaihdetaan”! : Sen kuullen kukka muutti aatokset : Ja suunsa tarjos, kielipalvulle; : Hän kerran muiskas, heitti hyväiset : Ja ruusuloille lensi uusille. {{Runoelmia 1874}} 3881 8079 2006-10-21T20:58:07Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Ken tänne ohjas ties” uudelle nimelle ”Ken tänne ohjas ties?”: Kysymysmerkki mukaan nimeen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ken tänne ohjas ties? |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Toiss’ puolla lahtien, : Toiss’ puolla vuoriston, : Siell’ kehtos kaukainen, : Siell’ kasvinpaikkas on. : En sua kaivannut, : En käynyt jälkiäs; : En tietä tuntenut, : Mi sinne saattoi ees. : En isääs kohdannut, : En kuullut äidistäs, : En suojaas arvannut, : En nähnyt retkiäs. : Kuin puro etäinen : On täkäläiselle, : Me oltiin kumpainen : Niin oudot toiselle; : Kuin taimet, joittenka : On niitty vaiheena, : Kuin linnut, joittenka : On suojat kahtaalla. : Oi, outoseutuinen, : Miks’ lähdit sieltä, mies? : Oi, lintu kaukainen, : Ken tänne ohjas ties? : Kuin taisit kuumentaa : Sa rinnan kalsean? – : Kuin taisit valloittaa : Sa vento-vierahan? {{Runoelmia 1874}} 3882 8141 2006-10-24T16:03:25Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Toivo Nousukas|Toivo Nousukas]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Toivo Nousukas|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. '''Morsian''' voi viitata * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Morsian (Runeberg)|Morsian]]'', joka alkaa "Joska nähdä, joska nähdä saisin". * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Morsian (Runeberg, 2)|Morsian]]'', joka alkaa "Tu’, vieras, tässä lehdistö". * [[Uno von Schrowe]]n runoon ''[[Morsian (von Schrowe)|Morsian]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Uno von Schrowe]] 3883 8039 2006-10-21T15:59:44Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kaipaus''' voi viitata * [[Carl Axel Gottlund]]in runoon ''[[Kaipaus (Gottlund)|Kaipaus]]''. * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Kaipaus (Runeberg)|Kaipaus]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Carl Axel Gottlund]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 3884 8036 2006-10-21T15:57:05Z Nysalor 5 Morsian {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Morsian. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Joska nähdä, joska nähdä saisin : Niemen koivuja sun kiertävän, : Seilin siintäisin ja erottaisin : Sitte viirin punaväikkyvän! : Ja sa toisit viestin sisareltas, : Kirjoitetun tänne lähteissäs, : Toisit myönnytyksen taattoseltas, : Äidin-suudelmaisen äidiltäs! : Miksi onneamme viivytellä? : Vuodet kultaa voivat kartuttaa. : Lempi on kuin kukka; keväimellä, : Keväimellä vain se kukoistaa. : Joutukaamme laakson loistaessa! : Linnun onni kasvaa meillekin. : Vaikka kuivuneessa honkasessa : Autuasna kanssas asuisin. {{Runoelmia 1874}} 3885 8037 2006-10-21T15:57:12Z Nysalor 5 Kaipaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaipaus. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Ei metsässä oo oksaakaan : Nyt lehden kantavaa. : On kesä mennyt matkojaan : Ja talvi ahdistaa. : Ma talven näen ulkona : Ja sisälläkin vaan; : Jos etsin mailman loppua, : Nään talven ainiaan. : Jos lehto virkistyisikin : Ja päivä lämpenis; : Mun rinnassani kuitenkin : Vaan kylmä kirvelis. : Oi silmän kevät herttainen, : Et synny uudesta, : Oi aurinkoinen sydämen, : Et nouse haudasta. : Mun sieluni oil omanas, : Sun henkes henkeni. : Nyt kaiho vain on siassas, : Muut karkas kanssasi. : Mull’ hoiva ainoinen : On, puhdetyöstä laattua : Ja roihun sammuen, : Viel’ entisiä aatella. {{Runoelmia 1874}} 3886 8042 2006-10-21T16:03:48Z Nysalor 5 Onnelle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onnelle. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Onni armas, hymysuuna : Hetken hempeyttävä, : Mailman valtiaana muuna : Sua en lyyryin tervehdä. : Mahditoinna, kruunutoinna : Totuttelet ihmisen : Taipumahan itkutoinna : Kohtalohon multasen. : Terve! syön ei kirvistellä : Saata vaaliessas vaan, : Veljet taidat yhdistellä : Kautta vuorten, vetten, maan, : Toivon seilit pullistella, : Lemmen liekin palkita, : Varjon lailla kuvastella : Tähtimailmain autuutta. : Sua miks’ huutaan kavalaksi, : Jospa joskus pettelit? : Kelpaisitkos jaattavaksi, : Osan kaikki voittaisit. : Kuinka voisit yhdistellä : Langetessa murtuneet? : Toista täytyy hyljäellä. : Toista kun sa suojelet. : Valon, rauhan antiaiset, : Ilo, toivo, lempikin, : Elon lahjat ihanaiset : Mulla oil, on vieläkin; : Sun näin karkailevan vainen, : Sua kun sauttaa tavoitin. : Tomun heikko jumalainen : Helli kerta milmakin! {{Runoelmia 1874}} 3887 8043 2006-10-21T16:03:49Z Nysalor 5 Sydämen aamu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sydämen aamu. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Mieli mulla synkänläisnä, : Sydän raukka kolkokkainen, : Ennenkuin sinn’ ystäväisnä : Lemmen tuotti jumalainen. : Näätkös päivän taivahalla : Yösen jälkeen leimuavan, : Usvat kaikki pakosalla, : Vetten, maitten kangastavan, : Näätpä sydämeni; aivan : Niin sen ensi aamu loistui, : Niinpä pelvon, kaihon, vaivan : Varjot kaikki sieltä poistui. : Päivä, yösen karkottava, : Lempi, jos sa vältät rintaa, : Miks’ on aika suututtava, : Jok’ ei sulta lainaa hintaa, : Päivät aina yhdenlaiset, : Hetket pitkät toivottomat, : Kuolon laakson piiramaiset : Ihmeettömät, loistottomat! {{Runoelmia 1874}} 3888 8044 2006-10-21T16:03:51Z Nysalor 5 Epäilevä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Epäilevä. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Ois mulla silmät vinhakat : Kuin haukan, mutta tarkemmat, : Joill’ taivon ääriin tunkisin : Ja vuorihin ja laaksoihin, : En helmilöitä aallosta, : En kiilokkaita vuoresta, : En kullan jyvää lieteestä : Ma silmin pyytäs keksiä; : Ma syöntä neidon tähtäisin, : Tuon immen tuiki tutkisin. : Mi mull’ on kolkko, kalseinen : Ja taasen hellä, hempeinen. : Kenties on rinta niinkuin jää, : Kun silmä suojaa, lämmittää? : Kenties on lempi mielessä, : Kun kylmä tuikkaa silmästä? : Kas, pyyten taivas aukenee, : Ja murhe toivon sauttelee; : Mut mulle lempi tarjoaa : Vaan epäilystä, hiuvuntaa. {{Runoelmia 1874}} 3889 8045 2006-10-21T16:07:49Z Nysalor 5 Pyhäleikkuu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pyhäleikkuu. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Jo päivä päänsä nostelee : Ja luonnon kaiken valkaisee, : Ja linnut laulaa ilmassa, : Vaan kylä viel’ on hiljaisna. : Miks’ viipyy vielä leikkaaja, : On aamu taasen loistoisa, : Ja pelto keinuu keltanaan, : Miks’ hyljätään sen kulta vaan? : Vaan mökkinsä hän aukaisee : Ja tyynin silmin katselee. : Hän mailman huolet viskanna : On niinkuin vaatteen luotansa. : On käsivarsi aseetoin, : Ja rinta vapaa, murheetoin, : Ei sirppi liikkua nyt saa, : Vaikk’ elonkorjuu jouduttaa. : Vaan juhlan hetki luontelee, : Hän vaimon, lapset huutelee, : Ja harrasmiellä laatiiksen : Jo niitten kanssa leikkuusen. : Ja iloissaan hän katselee : Kuin joukot yhä suurenee, : Kuin tutut, oudot kiiruhtaa : Vaan kohden yhtä kukkulaa, : Sinn’ valkoisille muureillen, : Miss’ risti loistaa rauhainen, : Sinn’ missä sarka kullastaa, : Mi taivon laihot kasvattaa. {{Runoelmia 1874}} 3890 8049 2006-10-21T16:11:20Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kevätlaulu''' voi viitata * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Vanhus (Runeberg)|Vanhus]]''. * [[Kaarlo Kramsu]]n runoon ''[[Vanhus (Kramsu)|Vanhus]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] 3891 8048 2006-10-21T16:11:22Z Nysalor 5 Vanhus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanhus. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : On vanhus mulle kuningas, : Kun elon ehtii kannikas, : Ja matka kääntyy loppumaan, : Niin voittoisa, niin suuri vaan. : Ei myrskyt häntä kosta saa, : Häll’ kaikki antaa kunniaa, : Ja haireet, himot pilttoisat : Hänt’ oudostellen karkaavat. : Häll’ rauhaisena kanssana : On halut, miedot luonnolta, : Ja muistot hellät, tähteellä : Viel’ herttaisista päivistä. : Häll’ sauva valtikkaisena : Ja hauta linnoituksena : Ja rauha hohtoverhona, : Ja valkohiukset kruununa. {{Runoelmia 1874}} 3892 9561 2006-12-22T15:19:57Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kukka” uudelle nimelle ”Kukka (Runeberg)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kukka. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Keväinen kun hallat poistaa. : Varjot vie, : Luonto liikkuu, päivä loistaa – : Heräät sie, : Lehdet, silmät vartees liität : Uudestaan, : Enkelinä maasta kiidät : Nousemaan. : Leyhkä avarassa huokuu : Tuoksuas, : Perho kultasiipi nuokkuu : Kuvussas. : Suuta sull’ ei saastahuuli : Antele, : Kaste, valo, perho, tuuli, : Yksin ne. : Koska, niinkuin taimi viihtyy : Kaunisna, : Herttaisuudet syntyy, kiihtyy : Riidatta, : Miksi murhe, vaara täällä : Seuroaa, : Miks’ ei maahut rauhan säällä : Olla saa? {{Runoelmia 1874}} 3893 8052 2006-10-21T16:13:54Z Nysalor 5 Syyslaulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syyslaulu. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Lehti hiukuu, : Puusta lentelee, : Marraskuiset tuulet riukuu, : Kukat kaatelee; : Hanki niille haudan tarjoo, : Sydämissä, joita varjoo : Lumous, jon’ loivat kukkiissaan, : Uudestansa virkoavat vaan. : Ruusu loistaa : Hetken muutaman; : Ihmiskukka voiko poistaa : Luotaan kuoleman? : Kaunisna se päivää kohtaa, : Silmä hehkuu, poski hohtaa, : Vaan sen kortta tuuli liikuttaa, : Ja se riutuu, päänsä kallistaa. : Luoja, mi mun : Nostit mullasta, : Kera kukkaisjoukkosi mun : Suojaa puhdasna; : Että, päivän laskiessa, : Enkelinen, korjatessa : Maasta muistelmia, hiljaltain : Muiston kätkis kukkimisestain. {{Runoelmia 1874}} 3894 8053 2006-10-21T16:13:54Z Nysalor 5 Kotiin-tuleva {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kotiin-tuleva. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Leimunen, oi, : Puhdas kuin aamusen koi! : Valkea huonehestain, : Vieläkö tuikutatkin? : Tuttava maalimastain, : Milmako ootteletkin? : Päivä jo mein, : Kulkua kolkkoa tein, : Jäisenä, synkimmillään : Talvi nyt peittävi maan; : Tuolla, miss’ valkean nään, : Lempeä, päiveä saan. : Joutuos, mies : Miekkonen, kohta kenties : Ääneti katselet vaan : Suojoa tuttua päin, : Koihu ei loistelekaan, : Iltas on pilvisin säin. {{Runoelmia 1874}} 3895 8057 2006-10-21T16:17:26Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Elämäni''' on [[Johan Ludvig Runeberg]]in runo. Wikiaineistossa on runosta kaksi suomennosta: * [[Edvin Avellan]]in ''[[Elämäni (Avellan)|Elämäni]]''. * ilman suomentajan nimeä ''Kanawa''-lehdessä 1846 ilmestynyt ''[[Elämäni (1846)|Elämäni]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 3896 8056 2006-10-21T16:17:12Z Nysalor 5 Elämäni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämäni. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Riidaks’ haudan partaalla, : Kulvuks’ kuohu-aalloilla, : Riennoks’ umpiretkillä : Sua lausun, elämä. : Ikävöiten mielessäin : Mietein, meri edessäin: : ”Takaa ruskopilvisen : Etsin nä’ön ylhäisen, : Ha’en rannan paremman : Valon, rauhan valkaman.” – : Purje, toivo liehaili, : Laiva kauvas kiiteli. : Riidaks’ haudan partaalla, : Kulvuks’ kuohu-aalloilla, : Riennoks’ umpiretkillä : Sua lausun, elämä. : Miss’ on suoja turvainen, : Syömen rauha entinen? : Missä toivon kultamaa : Jot’ en saata unhoittaa? : Aalto kulvun häiritsee, : Myrskyt yllä pauhailee, : Viel’ on ruskopilvinen : Luotain yhtä kaukainen. {{Runoelmia 1874}} 3897 8058 2006-10-21T16:18:14Z Nysalor 5 Aatos {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aatos. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Katso, aatos, taivosella : Lintu lentää vapaasti; : Onpa siivet kuljeskella, : Avaruutes sullaki. : Ällös moiti, että multa : Vankina sun kiedottaa; : Vapauttas ei voi sulta : Lintu, valo valloittaa. : Ilon jos sa löydät täällä, : Viivy mielin reippahin, : Lennä, lennä surusäällä : Maalimoihin toisihin. {{Runoelmia 1874}} 3898 8065 2006-10-21T16:23:22Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Hyljätty''' voi viitata * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Hyljätty (Runeberg)|Hyljätty]]''. * [[Kaarlo Kramsu]]n runoon ''[[Hyljätty (Kramsu)|Hyljätty]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Kaarlo Kramsu]] 3899 8066 2006-10-21T16:23:33Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Syys-ilta''' voi viitata * [[Holger Drachmann]]in runoon ''[[Syys-ilta (Drachmann)|Syys-ilta]]''. * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Syys-ilta (Runeberg)|Syys-ilta]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Holger Drachmann]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 3900 9101 2006-11-13T09:27:43Z Hartz 13 siirsi sivun ”SDG (Runeberg)” uudelle nimelle ”Hyljätty (Runeberg)”: kumoa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyljätty. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Lehdet, ruohot ja kukkaset, : Liljat vaalevat, kasteiset, : Ruusu purppurahohtoinen, : Teistä pyydän ma kruunusen. : Muistokukkanen rannalla : Sull’ ei piikkiä varrella. : Oi, sun muotoises onkin se, : Mi mull’ rinnassa kehkenee, : Mi on piikkiä täytenään, : Ja vaan vihlovi yhtenään. : Laula, virta, häälaulunen! : Lähde armas ja hetteinen, : Laulakaatte vaan vastaista, : Että unhoitan ollutta. : Tuskat, leikkilöt eloni, : Sen ku syömeni petteli! : Laula, virta, häälaulunen! : Lähde armas ja hetteinen, : Sydämestäni viikkoiset : Viekkahalle jäähyväiset! : Ystäväksi ma toisen saan : Jok’ ei pettele konsanaan, : Jok’ ei suutele kukkivaa, : Ja taas karkele hinkuvaa. : Tullos kuolema omaksein, : Paina rintasi rinnallein! : Vaikk’ on morsian itkenyt, : Vaikk’ on tyttösi särkynyt, : Vaikk’ on ruususi kalveinen, : Tullos, kuolema herttainen! {{Runoelmia 1874}} 3901 8064 2006-10-21T16:23:12Z Nysalor 5 Syys-ilta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syys-ilta. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kuin tummaa kaikki on ja kuollutta! : Miss’ on nyt hempi, kesän tuottama? : On metsä vaijennunna, laakso puuttuu, : Ja maahut synkkä haudaksi jo muuttuu. : Vaan haudan päältä silmä ylenee, : Sill’ mailma korkeampi valkenee, : Maan hämärässä tähtitaivaat pilkkuu, : Ja suoja uusi hengelle jo vilkkuu. : Näin syksysäällä uneilen ja nään, : Kuin lehti lähtee puusta lentämään, : Kuin ranta alastoinna päilyy veessä, : Ja valkopilvi kulkee kuisen eessä. {{Runoelmia 1874}} 3902 8069 2006-10-21T16:27:57Z Nysalor 5 Muisto {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muisto. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Taasen yksinäisyydessäin nään ma : Kadonnehet, kalliit ystäväiset, : Haahmot tutut onnenpäivistäni, : Järven mökin luona, mökin, metsän, : Laulut, leikit, riemut, unelmaiset, : Ensi lemmen kukkashuokaukset! : Oi, ma luonnon lempeyttä mietin, : Että kaivatessa meill’ on muisto, : Joka entisyyden hellän onnen : Kastehena kaataa sydämelle, : Päivän polttavaisna paahtain vielä. {{Runoelmia 1874}} 3903 8070 2006-10-21T16:27:59Z Nysalor 5 Maalari {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maalari. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Oot lauluissani siaa toivonunna, : Oot tuhat kerrat, tyttö, vaatinunna : Mun runoellen, joskus joutessain, : Sun muotokuvas piirtään keinollain. : No, kerta tahdonkin jo pyyntös täyttää; : Nyt valikoitse hetki, koita näyttää : Vaan luonne, mieli, käytös semmoinen, : Kuin taideniekkana ma määräilen: : Sa kaunis ollos, kauno arvokainen : On taiteen hengen kanssa yhtyyn vainen: : Mut tyttö kaunis on vaan iloiten – : Siis iloitkos, kun sua luontelen! : Ja hellä ollos, kauno paljon maksaa, : Vaan sydän yksin hemmen antaa jaksaa : Siis rakkahana – hemmen tuottaa tuo – : Mun puoleheni silmäs aina luo! : Ja hyvyyttäkin taulun täytyy näyttää, : Ett’ mielin annat, toivot tahdot täyttää Siis : muista, joka välihetkinen, : Mull’ tarjoella ruususuukkonen! : Sain kuinka muotokuvas kauniiks muuttuu : Vaan puoltomieltä maalarilta puuttuu – : Siis lausu, kun vaan piirin piirustan, : Ett’ omaiseni ootkin ainian! {{Runoelmia 1874}} 3904 8071 2006-10-21T16:28:00Z Nysalor 5 Kaksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaksi. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Linnan saliloissa säikkyy : Lamput päivän hohtaavaiset. : Loiston tulvasessa väikkyy : Tuoksut hienot, ihmeenlaiset. : Kaikk’ on säällään. Vieraat joutuu, : Hurmoksissa onnen tiellä, : Keväät kukkii, syksyt routuu : Kultahemmuissansa siellä. : Hetkeksi nyt häikkä herkee, : Niinkuin kirkonkelloin soiden. : Juhlan sankari jo kerkee, : Silmät kietoo kaikkein noiden. : Tuop’ on sulho. Tähdet hohtaa, : Kullat painaa pukuimessa; : Taivon onni mieltä johtaa : Morsianta ootellessa. : Ja hän saapuu. Kaunokaisen : Taatto hellä tuopi tuolla : Kautta joukon suurenlaisen : Sulhon suurenlaisen puolle. : Eik’ oo tyttö riemu-miellä, : Onko hällä vajavuutta : Voiko mietiskellä vielä : Ennen saarnatointa, uutta? : Kalveana välkkehessä : Kauneuttaan tuskin muistaa, : Kutri sylkkyy seppelessä, : Kyynel poskipäällä luistaa. : Vihkisanat kertoellen : Kaikkein kuullen lausuu kieli; : Kauvas, kauvas säikähdellen : Karkas aatokset ja mieli. : Linnan eessä aallot heittää : Vasten vaaraa tyrskyänsä, : Vuoren männistöisen peittää : Pimeys jo yltänänsä. : Vaahtoisella vaarasella : Haahmon toki siinnät vielä. : Yksinänsä iltasella : Nuorukainen viipyy siellä. : Syksy myrskypilvet syytää, : Hän ei väisty kumminkana, : Kaste hiuksissa jo hyytää, : Tuost’ ei huoli ollenkana. : Tyrsky rintaa ainiansa : Huhtoilevi paaden päältä. : Oi, hän seuras uniansa, : Varjo vaan ei liiku täältä. : Oi, kun syön on syömenlainen, : Kuin on kaksi yhdenmoista! : Toista katso yössä vainen, : Linnan loistehessa toista. : Yösen varjot, valkopäivä, : Katkeruudet, riemu suuri, : Eik’ oo kaikki tyhjä häivä, : Rikki kun on elon juuri! {{Runoelmia 1874}} 3905 8072 2006-10-21T16:28:02Z Nysalor 5 Turha toivo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Turha toivo. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kas, lainehet, määrää vailla : Käy merta loistelevaa, : Oi, joskapa toisten lailla : Sais aaltona keinuttaa. : Niin säitä tottelematta, : Niin kylmän kolkkona vain, : Niin hetkiä muistamatta, : Join’ onnea nautita sain. : Vaan oisinko aaltosena, : En mieltäni muuttanekaan, : Täss’ kuljenkin seuruena : Nyt kylmäin aaltojen vaan. : Ne riemua, tuskaa kielii, : Ja itkua leikitsee, : Mull’ yksin on hehkuva mieli, : Oi, ilman jos oisin kuin he! {{Runoelmia 1874}} 3906 8073 2006-10-21T16:28:03Z Nysalor 5 Nuoren tytön muistikirjaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuoren tytön muistikirjaan. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Taivahalta päivä lämmitti, : Kaste, perhot kiilsi tanterella, : Ruohostossa seisoi orvokki. : Mitä kukka mahtoi aateskella? : Aattelipa: oi, kuin ihanaa : Tääll’ on elää, loistaa, nautiskella! : Luoja, ku mun tahdoit kaunistaa, : Suo mun aina, aina kukoistella! : Niin hän pyysi. Tuoko turhuutta? : Riemuako etsi vaiko huolta? : Pyysikö hän nuorra, kaunisna : Olla poskeltaan vai syömen puolta? : Kukan lailla pyydä, kukkanen, : Ihastusta eläväinen huolee; : Pyydä, mutta kukkaissieluisen : Eestä vaan, sill’ kukkaisverhos kuolee. {{Runoelmia 1874}} 3907 8074 2006-10-21T16:28:05Z Nysalor 5 Naisille {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Naisille. |alaotsikko=(Jumaluus-opin tohtorien vihkiäisissä 1857.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kun nuorukainen, seppel otsalla : Ja hehku mielessä, Teill’ uhrit antaa. : Hän posken katsoo kaunokaisuutta, : Hän kukoistusta suosii, toinen meidän kanta. : On kevään hohde kallis meillekin, : Vaan tuo, mi kestää vielä kevään jälkeenkin. : Me vuosia jo oomme koittanna; : Ah, minkä tuovat, vaihtuu tuulen lailla. : Kas, niityn kukka muuttuu nuorelta, : Sen onnea ei kukka poskenkaan oo vailla. : Ken tuot’ ei hymysuuna armastais, : Vaan päivä muuttuu, pois on ruusu poskeltais. : On kukka suosimamme, ihana, : Mi riemut luo ja huolet kauvas noituu. : Se lempi on. Niin nöyrrä, kainona : Ja ilman loistotta se syömissänne koituu. : Miss’ haavat haikaa, käy se auttamaan, : Ja vahva on ja suuri heikkoudessaan. : Me riemun, lohdutuksen eestä nyt, : Ain’ kehdostamme hautahamme asti, : Ja kyyneleitten, jotk’ on pyyhkinyt, : Sill’ kukkaselle uhrit tuomme hartahasti. : Se ijäisyyden kasvoi juuresta, : Oi, suojelkaat se turmiosta, kuolosta! {{Runoelmia 1874}} 3908 8075 2006-10-21T16:36:17Z Nysalor 5 Morsian {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Morsian. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tu’, vieras, tässä lehdistö, : Sull’ hoivaa tarjoova, : Oi, ällös suotta häiritkö : Nyt illan rauhoa; : Se murheelle on herttainen, : Tääll’ valvoo sydän tuskainen. : Kas, tuolla kaljurannalla : Näät immen kelmekkään; : Hän, otsa käden suojassa, : Nyt istuu yksinään, : Hän vettä, maata katsastaa, : Ja poski lunta tavoittaa. : Oi, päivät, yöset ainiaan : Hän nähtiin niinkuin nyt; : Hän eilen istui aallollaan, : Siit’ ei oo siirtänyt, : Hän ennen itki kyynelen, : Vaan aika kuivas sen. : Kun ilta joutuu lauhkea, : Kun leyhkä uinahtaa, : Ja lahti peilin kaltaisna : Jo taivon kuvastaa, : Hän silmän tylsän laskeilee : Ja syvyytehen tuijailee. : Kun tuuli joskus havahtuu, : Ja lahti tummenee, : Ja peilin kalvo musertuu, : Ja varjo hämmenee, : Hän taivahasen katsahtaa, : Ei toivoa tok’ sieltä saa. : Hän tuolta kerta katseli : Myös vettä tuota päin, : Hän kiiltoansa seurasi, : Ku pyrki tänneppäin, : Vaan aalto kullan hautasi : Ja ruumiin kätki ijäksi. : Siis ällös, vieras, häiritkö : Nyt raukan rauhoa! : Tai silmää immen kääntäkö : Pois mieli-aallosta! : Se jäännös hällä ainoa : On muinaisesta riemusta! {{Runoelmia 1874}} 3909 10240 2007-01-21T15:26:06Z Nysalor 5 Linkki suoraksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runoelmia |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} == Sisällys == * ''[[Franzén’ille]]'' * ''[[Vanhuksen kotiintulo]]'' * ''[[Jalouden voitto]]'' * ''[[Leivonen]]'' * ''[[Kevätlaulu (Avellan)|Kevätlaulu ]]'' * ''[[Muuttolinnut]]'' * ''[[Paimenpoika]]'' * ''[[Päiväni]]'' * ''[[Lintuselle]]'' * ''[[Kevät-aamu]]'' * ''[[Kukkaselle]]'' * ''[[Linnunpesä maantien varrella]]'' * ''[[Kesä-yö (Runeberg)|Kesä-yö]]'' * ''[[Joutsen (Avellan)|Joutsen]]'' * ''[[Torpan tyttö]]'' * ''[[Syysilta]]'' * ''[[Lohdutus (Runeberg)|Lohdutus]]'' * ''[[Rakkauden sokeuttaminen]]'' * ''[[Tytön valitus]]'' * ''[[Mielelle levottomalle]]'' * ''[[Rakastava]]'' * ''[[Varpuselleni (Avellan)|Varpuselleni]]'' * ''[[Hautaus (Avellan)|Hautaus]]'' * ''[[Friggalle]]'' * ''[[Nuoruus]]'' * ''[[Odottava]]'' * ''[[Matka Turusta]]'' * ''[[Oi autuuttani!]]'' * ''[[Kohtaus]]'' * ''[[Tyttöselle]]'' * ''[[Toipuva]]'' * ''[[Tuutulaulu sydämelleni]]'' * ''[[Lapsuuden muistoja]]'' * ''[[Ystävän kuollessa]]'' * ''[[Nukkuvan lapsen ylitse]]'' * ''[[Lapsen haudalla]]'' * ''[[Elo ja kuolo]]'' * ''[[Ijälliselle]]'' * ''[[Runoniekka]]'' * ''[[Haikeudelle]]'' * ''[[Palvelustyttö]]'' * ''[[Mökin poika]]'' * ''[[Soutaja]]'' * ''[[Laulurastas]]'' * ''[[Metsästäjä]]'' * ''[[Aamu (Avellan)|Aamu]]'' * ''[[Suudelma]]'' * ''[[Katuvainen]]'' * ''[[Ennen vaan]]'' * ''[[Merimiehen morsian]]'' * ''[[Terveiset]]'' * ''[[Karta silloin jumalaista!]]'' * ''[[Serenaadi (Avellan)|Serenaadi]]'' * ''[[Teeskenteleminen (Avellan)|Teeskenteleminen ]]'' * ''[[Perho ja ruusu]]'' * ''[[Linnustaja]]'' * ''[[Iltatähdelle]]'' * ''[[Kuoleva]]'' * ''[[Nuorukainen (Avellan)|Nuorukainen ]]'' * ''[[Ruusulle]]'' * ''[[Kaunokainen]]'' * ''[[Lähteellä (Avellan)|Lähteellä]]'' * ''[[Seitsentoista-vuotias]]'' * ''[[Kosto (Avellan)|Kosto]]'' * ''[[Kukan kohtalo]]'' * ''[[Ken tänne ohjas ties?]]'' * ''[[Morsian (Runeberg)|Morsian]]'' * ''[[Kaipaus (Runeberg)|Kaipaus]]'' * ''[[Kevätlaulu (Avellan)|Kevätlaulu]]'' * ''[[Onnelle]]'' * ''[[Sydämen aamu]]'' * ''[[Epäilevä]]'' * ''[[Morsian (Runeberg, 2)|Morsian]]'' * ''[[Pyhäleikkuu]]'' * ''[[Vanhus (Runeberg)|Vanhus]]'' * ''[[Kukka]]'' * ''[[Syyslaulu]]'' * ''[[Kotiin-tuleva]]'' * ''[[Elämäni (Avellan)|Elämäni]]'' * ''[[Aatos]]'' * ''[[Hyljätty (Runeberg)|Hyljätty]]'' * ''[[Syys-ilta (Runeberg)|Syys-ilta]]'' * ''[[Odottava]]'' * ''[[Muisto]]'' * ''[[Maalari]]'' * ''[[Kaksi]]'' * ''[[Turha toivo]]'' * ''[[Nuoren tytön muistikirjaan]]'' * ''[[Naisille]]'' '''Lähde:''' Runeberg, Johan Ludvig 1874: ''Runoelmia''. Suomentanut [[Edvin Avellan]]. K. E Holm, Helsinki. [[Luokka:Edvin Avellan]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runoteokset]] 3911 10297 2007-01-23T15:39:25Z Nysalor 5 Kaksi virttä lisää <!-- Kommenttimerkkien sisäpuolelle on merkitty sellaiset runot, joista ei ole vielä suomennosta Wikiaineistossa. --> == Dikter 1 == * ''Till Franzén'' ** ''[[Franzén’ille]]'' * ''Den gamles hemkomst'' ** ''[[Vanhuksen kotiintulo]]'' * ''Det ädlas seger'' ** ''[[Jalouden voitto]]'' * ''Lärkan'' ** ''[[Leivonen]]'' * ''Majsång'' ** ''[[Kevätlaulu (Avellan)|Kevätlaulu]]'' * ''Flyttfåglarne'' ** ''[[Muuttolinnut]]'' ** ''[[Muutto-linnut]]'' * ''Vallgossen'' ** ''[[Paimenpoika]]'' * ''Mina dagar'' ** ''[[Päiväni]]'' * ''Till en fågel'' ** ''[[Lintuselle]]'' * ''Vårmorgonen'' ** ''[[Kevät-aamu]]'' * ''Till en blomma'' ** ''[[Kukkaselle]]'' * ''Fågelboet vid landsvägen'' ** ''[[Linnunpesä maantien varrella]]'' ** ''[[Linnunpesä Maantien-varrella]]'' * ''Sommarnatten'' ** ''[[Kesä-yö (Runeberg)|Kesä-yö]]'' * ''Svanen'' ** ''[[Jouhten]]'' ** ''[[Joutsen (1844)|Joutsen]]'' (''Maamiehen Ystävä'' 17.8.1844.) ** ''[[Joutsen (1864)|Joutsen]]'' (mukaelma, ''Tapio'' 7.5.1864) ** ''[[Joutsen (Avellan)|Joutsen]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) ** ''[[Maamme kirja: 39. Joutsen|Joutsen]]'' (suom. [[Elias Lönnrot]]) ** ''[[Joutsen (Juva)|Joutsen]]'' (suom. [[Valter Juva]]) ** ''[[Joutsen (Weijola)|Joutsen]]'' (suom. [[Yrjö Weijola]]) * ''Torpflickan'' ** ''[[Torpan tyttö]]'' * ''Höstaftonen'' ** ''[[Syysilta]]'' * ''Tröst'' ** ''[[Lohdutus (Runeberg)|Lohdutus]]'' * ''Kärlekens förblindande'' ** ''[[Rakkauden sokeuttaminen]]'' * ''Flickans klagan'' ** ''[[Tytön valitus]]'' * ''Till oron'' ** ''[[Mielelle levottomalle]]'' * ''Den älskande'' ** ''[[Rakastava]]'' * ''Till min sparf'' ** ''[[Varpuselleni (Avellan)|Varpuselleni]]'' (suom. Edvin Avellan) ** ''[[Varpuselleni (Virtanen)|Varpuselleni]]'' (suom. Heikki Virtanen) * ''Begrafningen'' ** ''[[Hautaus (Avellan)|Hautaus]]'' (suom. Edvin Avellan) ** ''[[Hautaus (Runeberg)|Hautaus]]'' (''Maamiehen Ystävä'' 1845) * ''Till Frigga'' ** ''[[Friggalle]]'' * ''Ungdomen'' ** ''[[Nuoruus]]'' * ''Den väntande'' ** ''[[Odottava]]'' * ''Färd från Åbo'' ** ''[[Matka Turusta]]'' * ''Hvad jag är säll!'' ** ''[[Oi autuuttani!]]'' * ''Mötet'' ** ''[[Kohtaus]]'' * ''Till en flicka'' ** ''[[Tyttöselle]]'' * ''Den tillfrisknande'' ** ''[[Toipuva]]'' * ''Vaggsång för mitt hjärta'' ** ''[[Tuutulaulu sydämelleni]]'' * ''Barndomsminnen'' ** ''[[Lapsuuden muistoja]]'' * ''Vid en väns död'' ** ''[[Ystävän kuollessa]]'' * ''Öfver ett sofvande barn'' ** ''[[Nukkuvan lapsen ylitse]]'' * ''På ett barns graf'' ** ''[[Lapsen haudalla]]'' * ''Lif och död'' ** ''[[Elo ja kuolo]]'' * ''Till den ålderstegne'' ** ''[[Ijälliselle]]'' * ''Barden'' ** ''[[Runoniekka]]'' * ''Till trånaden ** ''[[Haikeudelle]]'' === Idyll och epigram === * ''[[Tytön kulennat]]'' (''Idyll och epigram, 1'') * ''[[Runebergin Runoelmista 4:ns laulu]] (''Idyll och Epigram, 4'') * ''[[Haudalla (Runeberg)|Haudalla]]'' (''Idyll och epigram, 7'') * ''[[Peippo Pohjolassa]]'' (''Idyll och epigram, 10'') * ''[[Poika ja Lähde]]'' (''Idyll och Epigram, 18'') * ''[[Runo (Runeberg)|Runo]]'' (''Idyll och Epigram, 18'') * ''[[Runebergin Idyll och Epigram, 21]]'' (mukaelma) * ''[[21 Laulu ”Runebergin Runoelmista”]]'' (''Idyll och Epigram, 21'') * ''Högt bland Saarijärvis moar'' -runon sumennokset (''Idyll och epigram, 25'') ** ''[[Ojan-Paavo]]'' ** ''[[Paavo]]'' ** ''[[Saarijärven Paavo]]'' * ''[[Neien vali]]'' (''Idyll och Epigram, 26'') * ''[[Ojan Paavo]]'' (mukaelma) (''Idyll och Epigram, 27'') * ''[[25 Laulu ”Runebergin Runoelmista”]]'' == Dikter 2 == * ''Tjänsteflickan'' ** ''[[Palvelustyttö]]'' ** ''[[Palveleva Neito]]'' * ''Bondgossen'' ** ''[[Mökin poika]]'' ** ''[[Talonpoikainen]]'' * ''Roddaren'' ** ''[[Soutaja]]'' * ''Talltrasten'' ** ''[[Laulurastas]]'' * ''Jägargossen'' ** ''[[Metsästäjä]]'' * ''Morgonen'' ** ''[[Aamu (Avellan)|Aamu ]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) ** ''[[Aamu (1873)|Aamu]]'' (suom. –vn–) * ''Kyssen'' ** ''[[Muisku]]'' ** ''[[Suudelma]]'' * ''Den ångrande'' ** ''[[Katuvainen]]'' * ''Det var då'' ** ''[[Ennen vaan]]'' * ''Sjömansflickan'' ** ''[[Merimiehen morsian]]'' * ''Hälsningen'' ** ''[[Terveiset]]'' * ''Akta, då är guden nära!'' ** ''[[Karta silloin jumalaista!]]'' * ''Serenad'' ** ''[[Serenaadi (Avellan)|Serenaadi]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) ** ''[[Serenaadi (1869)|Serenaadi]]'' (suom. K. S–n) * ''Förställningen'' ** ''[[Teeskenteleminen (Avellan)|Teeskenteleminen]]'' (suom. Edvin Avellan) ** ''[[Teeskenteleminen (1880)|Teeskenteleminen]]'' (suom. –i–a) * ''Fjäriln och rosen'' ** ''[[Perho ja ruusu]]'' ** ''[[Perhonen ja ruusu]]'' * ''Fågelfångarn'' ** ''[[Linnustaja]]'' * ''Till aftonstjärnan'' ** ''[[Iltatähdelle]]'' * ''Den döende'' ** ''[[Kuoleva]]'' * ''Ynglingen'' ** ''[[Nuorukainen (Avellan)|Nuorukainen]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) ** ''[[Nuorukainen (Kemelli)|Nuorukainen]]'' (suom. [[Klaus Kemelli]]) * ''Till en ros'' ** ''[[Ruusulle]]'' * ''Den sköna'' ** ''[[Kaunokainen]]'' * ''Vid en källa'' ** ''[[Lähteellä (Avellan)|Lähteellä]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) ** ''[[Lähteellä (Lönnrot)|Lähteellä]]'' (suom. [[Elias Lönnrot]]) ** ''[[Lähteellä (Bäckwall)|Lähteellä]]'' (suom. [[Johan Bäckwall]]) * ''Den sjuttonåriga'' ** ''[[Seitsemäntoistavuotias (1845)|Seitsemäntoistavuotias]]'' (''Saima'' 30.1.1845) ** ''[[Seitsemäntoistavuotias (1880)|Seitsemäntoistavuotias]]'' (''Tapion'' Lisälehti 25.8.1880) ** ''[[Seitsentoista-vuotias]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) * ''Hämnden'' ** ''[[Kosto (Avellan)|Kosto]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) ** ''[[Kosto (1869)|Kosto]]'' (suom. K. S–n) * ''Blommans lott'' ** ''[[Kukan kohtalo]]'' ** ''[[Kukkasen kohtalo]]'' * ''Hvem styrde hit din väg?'' ** ''[[Ken tänne ohjas ties?]]'' * ''Bruden'' ** ''[[Morsian (Runeberg)|Morsian]]'' * ''Saknaden'' ** ''[[Kaipaus (Runeberg)|Kaipaus]]'' * ''Vårvisa ** ''[[Kevät Laulu]]'' (suom. [[August Ahlqvist]]) ** ''[[Kevätlaulu (Avellan)|Kevätlaulu]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) ** ''[[Kevätlaulu (Runeberg)|Kevätlaulu]]'' (suom. [[Samuel Roos]]) === Idyll och epigram === <!-- * ''De fångna'' * ''Den tidiga sorgen'' * ''Flickans årstider'' * ''Likhet'' * ''Fågeln'' * ''Den första kyssen'' * ''Flyg ej unnan'' --> * ''Kyssens hopp'' ** ''[[Muiskun toivo]]'' * ''Kärleken'' ** ''[[Rakkaus]]'' <!-- * ''Skillnaden'' * ''Drömmen'' * ''Den försmådda'' * ''Blomsterhandlaren'' * ''Sorg och glädje'' * ''Fjärilposten'' * ''Grumla icke flickans själ'' * ''Sommarnatten'' * ''Friden'' --> * ''Den förändrade'' ** ''[[Muuttunut]]'' <!-- * ''Den långa dagen'' * ''Behagen'' * ''Amor'' * ''Den lättböjde'' --> * ''Den enda stunden'' ** ''[[Ainoa hetki]]'' <!-- * ''Törnet'' * ''Tre och tre'' --> * ''Norden'' ** ''[[Pohja]]'' * ''Den sällsynta fågeln'' ** ''[[Ihmeellinen lintu]]'' (''Den sällsynta fågeln'') <!-- * ''Vill du byta öde?'' * ''Hennes budskap'' * ''Sippan'' --> * ''Mötet'' ** ''[[Kohtaus]]'' (''Mötet'') <!-- * ''Löjet'' * ''Tårarna'' * ''Eros’ förvandling --> == Dikter 3 == * ''Till lyckan'' ** ''[[Onnelle]]'' * ''Hjärtats morgon'' ** ''[[Sydämen aamu]]'' * ''Den tviflande'' ** ''[[Epäilevä]]'' * ''Bruden'' ** ''[[Morsian (Runeberg, 2)|Morsian]]'' * ''Söndagsskörden'' ** ''[[Pyhäleikkuu]]'' * ''Den gamle'' ** ''[[Vanhus (Runeberg)|Vanhus]]'' * ''Blomman'' ** ''[[Kukka (Runeberg)|Kukka]]'' * ''Höstsång'' ** ''[[Syyslaulu]]'' * ''Den hemkommande'' ** ''[[Kotiin-tuleva]]'' * ''Mitt lif'' ** ''[[Elämäni (Avellan)|Elämäni]]'' (suom. [[Edvin Avellan]]) ** ''[[Elämäni (1846)|Elämäni]]'' (''Kanawa'' 1846) * ''Tanken'' ** ''[[Aatos]]'' * ''Den öfvergifna'' ** ''[[Hyljätty (Runeberg)|Hyljätty]]'' * ''Höstkvällen'' ** ''[[Syksy-ilta]]'' ** ''[[Syysiltana]]'' ** ''[[Syys-ilta (Runeberg)|Syys-ilta]]'' * ''Den väntade'' ** ''[[Odottava]]'' * ''Fåfäng önskan'' ** ''[[Muisto]]'' * ''Minnet'' ** ''[[Maalari]]'' * ''Målaren'' ** ''[[Kaksi]]'' * ''Fåfäng önskan'' ** ''[[Turha toivo]]'' * ''I en ung flickas minnesbok'' ** ''[[Nuoren tytön muistikirjaan]]'' * ''Till fruntimren'' ** ''[[Naisille]]'' === Ett litet öde === * ''[[Tyttö, lemmen voim’ on suuri]]'' (mukaelma) (''Flicka, kärleken är väldig'') * ''[[En mä enää kysellytkään]]'' (''Sen har jag ej frågat mera'') == Smärre episka dikter == * ''[[Joulu-aatto]]'' (''Julkvällen'') == Serbiska Folksånger == * ''[[Donau mutaisena]]'' (''Donau grumlig'') * ''[[Julkasematoin rakkaus]]'' (''Stum kärlek'') * ''[[Morsiamen unennäkö]]'' (''Fästmöns dröm'') * ''[[Omani olet]]'' (''Du är min egen'') * ''[[Rakkaiden hauta]]'' (''De älskandes graf'') * ''[[Toivomat]]'' (''Önskningarna'') * ''[[Tuomio]]'' (''Domen'') == Muita runoja == * ''[[204. Rikkaasta miehestä ja köyhästä]]'' * ''[[224. Jumalan sanan arvo]]'' * ''[[226. Herran Temppeli]]'' * ''[[379. Valmistus kuolemaan]]'' * ''[[Hirvenajajat]]'' * ''[[Kansakunnan virsi]]'' * ''[[Koti]]'' (''Hemmet'') * ''[[Lapsen virsi]]'' * ''[[Morsius-parillen avioon vihittäessä]]'' * ''[[Sionin muisto-virsi]]'' * ''[[Sokia]]'' * ''[[Uuden vuoden virsi]]'' (''Nyårspsalm'') == Katkelmia teoksista == * ''[[Joulun aatto]]'' (katkelma ''Julkvällen''-kirjasta) * ''[[Runebergin Elgskyttarista]]'' == [[Vänrikki Stoolin tarinat]] == * ''[[Döbeln Juuttaassa]]'' (''Döbeln vid Jutas'') * ''[[Kulnev]]'' (''Kulneff'') * ''Vårt land'' ** ''[[Maamme (1857)|Maamme]] (anonyymi suomennos Oulun Wiikko-Sanomista) ** ''[[Maamme (Kiljander)|Maamme]]'' (suom. [[K. Kiljander]]) ** ''[[Maamme (Schröder)|Maamme‎]]'' (suom. [[Konstantin Schröder]]) ** ''[[Maamme]]'' (suom. [[Paavo Cajander]]) * ''[[Sota-Renki]]'' (''Trosskusken'') * ''[[Sotilaspoika]]'' (''Soldatgossen'') * ''[[Sven Tuuva]]'' (''Sven Dufva'') * ''[[Viapori]]'' (''Sveaborg'') [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Luettelot]] 3913 8137 2006-10-24T16:02:52Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Toivo Nousukas|Toivo Nousukas]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Toivo Nousukas|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 7. Maasta ja kansasta|7. Maasta ja kansasta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 9. Merimiehen koti-ikävä|9. Merimiehen koti-ikävä]] |otsikko=8. Meidän maastamme ja mailmasta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} <p align="right">Oma maa mansikka,<br/> Muu maa mustikka.<br/> '''Suomal. sananl.'''</p> Minä tiedän maamme olevan ainoastaan vähäisen osan maan pinnasta. Mutta minä luulin ennen, että me asuimme keskellä mailmaa. Nyt tiedän Suomemme olevan pohjoisessa osassa sitä mailman osaa, joka kutsutaan '''Europaksi''', ja meren tykönä, joka kutsutaan '''Itämereksi'''. Tiedän myöskin likimmäisenä naapuri-maina olevan: itäpuolella '''Venäjänmaan''', länsipuolella '''Ruotsin-''' ja '''Norjanmaan''', eteläpuolella '''Viron-''' ja '''Lihvinmaan''', jotka kuuluvat Venäjän valtakuntaan, sekä etempänä eteläänpäin '''Saksanmaan''' ja '''Tanskan'''. Pohjoispuolella maatamme on ainoastaan autio '''Jäämeri''', josta meidät eroittaa kaitainen kaistale Norjan Lapinmaasta. Meillä on pitkä matka muihin mailman osiin ja lämpimiin maihin. Maata myöten saatamme ainoastaan Venäjänmaan läpitse tulla etelä-Europaan. Meritse tulemme sinne Itämeren ylitse, joka on suuri lahti '''Atlantin-valtamerestä'''. Talvella sulkee usein jää tämän meritiemme, mutta meidän urholliset merimiehemme purjehtivat kaikilla merillä ja vaihettavat tavaroitamme muiden maiden tavaroihin. Sillä Jumala on luonut maat kummallisesti monenkaltaisiksi, niin ettei toinen maa ole toisensa lainen. Muutamat maat ovat hyvin lämpimiä, toiset hyvin kylmiä, toisissa taas on kohtalaisen lämmin. Maiden muoto, vuoret, maanlaatu, kasvit ja eläimet ovat hyvin erilaisia. Tuhat miljoonaa ihmisiä asuu maan pinnalla, ja niiden seassa ei ole kahta, jotka olisivat aivan toistensa näköiset. Mitä toisessa maassa puuttuu, sen tuottaa toinen maa. Mitä toinen ihminen ei voi toimittaa, sen toimittaa toinen, ja monta yhdessä toimittavat enemmän, kuin kukin erityisesti. Niin tulevat kaikki toisilleen hyödyllisiksi ja täyttävät toisensa puutokset. Se on viisas järjestys Jumalalta, että maat ja kansat tarvitsevat toisiaan. Sillä jos kullakin olisi kyllin itsellään, eipä kukaan etsisi toisiaan, vaan eläisi ja tekisi työtä oman itsensä eteen yksinänsä. Mutta nyt kaotetaan ihmiset tuntemaan ja auttamaan toisiansa, että kaikki rakastaisivat toisiansa niinkuin veljiä. Niin on meidänkin maamme meriliikkeen, kaupan ja tietoin vaihetuksen kautta keskuudessa muiden maiden kanssa. Me noudamme suolamme Englannista, Portugalista ja Italiasta. Venäjältä tuomme me jyviä ja jauhoja, kun maahamme on tullut katovuosi. Ruotsista tuomme me rautaa, Norjasta sillejä, Englannista koneita. Saksanmaalta, Franskasta, Hispaniasta, Italiasta tuomme vaatekalua, hedelmiä ja viinejä. Amerikasta tuomme kahveja, sokeria, pumpulia ja väli-aineitä. Kiinasta tuomme teetä, Itä-Indiasta kaneelia, inkivääriä, pippuria ja muita ryytejä. Ulkomaille takaisin lähetämme me tervaa, lanttuja, lautoja, halkoja, voita, kaloja ja muita tavaroita. Me tuomme myös kirjoja, taideteoksia ja hyödyllisiä keksinnöitä muista maista. Sellaista tavaraa on meillä vielä aivan vähä täältä sinne lähetettäväksi. Mutta vuosi vuodelta saamme sitä aina enemmän. Muun mailman rinnalla on meidän maamme köyhä ja etäinen. Meillä ei ole suinkaan syytä ylpeillä. Meidän tulee olla nöyrinä, ahkeroina, säästävinä ja tarkkoina oppimaan, ettemme tulisi pakotetuiksi olemaan muiden armon alaisina. Mutta ei tämä estä meitä maatamme rakastamasta enemmän kuin jotakuta muuta maata mailmassa. Se on kuitenkin meidän oma maamme ja meidän kotimme. Eikä mikään muu maa ole luotu meille niin mielenmukaiseksi, kuin tämä, johonka aina lapsuudesta asti olemme tottuneet. Kuka tahansa meistä matkustaa vieraasen maahan, jossa hänelle kaikki onnestuu ja hän tulee rikkaaksi, eipä hän kuitenkaan menesty siellä kauan. Jonkun ajan perästä alkaa hän ikävöidä takasi tähän köyhään maahan, ja hän käsittää täällä olevan kuitenkin paljo hyvää, jota ei löydy muissa maissa. Siksi elköön kukaan kevytmielisesti ja tyytymättömyydestä muuttako vieraasen maahan. Voittakoon hän siellä mitä hyvänsä, on hän kuitenkin kadottanut sen, jota ei hän koskaan saa palkituksi, ja se on hänen isänmaansa. Niinkuin lintu, joka pesästänsä kulkee, niin on se mies, joka sijastansa (kotimaastansa) siirtää. Salom. sananl. 27: 8. [[Luokka:Maamme kirja]] 3914 8136 2006-10-24T16:02:49Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Toivo Nousukas|Toivo Nousukas]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Toivo Nousukas|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 8. Meidän maastamme ja mailmasta|8. Meidän maastamme ja mailmasta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 10. Meidän maamme alusta|10. Meidän maamme alusta]] |otsikko=9. Merimiehen koti-ikävä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : Me riemuten aallolta pääsimme pois : Hedelmäisen Indian rantaan. : Ei talvea täällä, jos lunta se tois, : Pois polttais sen aurinko altaan; : Ja palmut ne varjoo : Ijäisen kevään : Ja poppelit tarjoo : Myös nesteitään. : Ei haluni suo : Mua palmujen luo, : Se mieleeni sataman kaukoa tuo. : Mä kylläyn sen polttavaan aurinkohon, : Saan kyllän’ sen herkkupaloissa. : Makeempi mun huonokin leipäni on : Lumella, isäini majoissa, : Siell’ suksilla kiiteä : Lysti on työ : Ja on kesä viileä, : Päivänä yö. : Mä sinne halaan, : Ilolla palaan : Mun rakkaiden rantaini satamahan. : Ah, jos korokoivujakaan näkisin, : Ja rastaat visertäisit siellä, : Ja palliksi lunta puristelisin : Ja kuulisin kulkuset vielä! : Niin hyvillä mielin : Tään Indian maan : Mä Suomeni niemiin : Jo vaihtaisin vaan. : Mä sinne menen, : Ja siellä olen, : Ja mielessä tallellan Suomen nimen. [[Luokka:Maamme kirja]] [[Luokka:Runot]] 3915 8135 2006-10-24T16:02:45Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Toivo Nousukas|Toivo Nousukas]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Toivo Nousukas|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 1. Aamulaulu|1. Aamulaulu]] |otsikko=Alkulause |alaotsikko=Opettajille ja Opettajattarille. |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} ''Tässä jätetään maamme kansakouluille ja muille lukijoille suomennos professori Z. Topelius’en vasta antamasta ruotsalaisesta kirjasta ”Boken om Vårt Land”, tällä yksinkertaisella nimellä: '''Maamme kirja''', jolle nimitykselle pyydän lukijan ei panemaan myös kansan yhtä hyväntahtoisesti, kuin alkuperäinen kirja on saanut yleisön mielisuosion, ottamaan vastaan tämän suomennoksen, katsomatta moniin siinä oleviin epävakaisuuksiin. Professori Topelius sanoo ”Boken om Vårt Land” olleen 19 vuotta tekeillä, ja mitä hän lausuu sen perusjuonesta ja sisällyksestä, sopii suomennokseenkin, jonka vuoksi suomennan tähän alkulauseesta hänen omat sanansa:'' ''”Ainoastaan paras on hyvä kyllä nuorisolle, ja siksi annan minä parasta mitä voin oppilaitoksille ja meidän maallemme. Mutta paras, jota voin, on niin kaukana parhaasta toivottavasta, että pidän tätä kirjaa alustana, jolle jälkeentulevaiset rakentakoot jotakin parempata, pitäen sen mitä siinä kelpaa, ja jättäen jäännöksen unhotuksiin.'' ''Jota alemmaksi lukukirja asetetaan ikäluokissa, niinkuin yksi ensimmäisiä, tietä raivaavia sivistämisen välikappaleita, sitä ylemmä täytyy asettaa sen vaatimus. Sen tarkoituksena ei ole ainoastaan selvän lukemisen ja luetun käsittämisen harjoittaminen; sen tulee myös samalla kertaa opettajan johdatuksella tuottaa vakavuutta, selkoa ja asianmukaisuutta oppilaan ajatusvoimaan. Ja näihin muodollisiin ja ajatusjohtoisiin tarkoituksiin tulee lukukirjan yhdistää vielä kolmaskin aatteellinen, että herättää rakkautta vissiin oikeutettuun ajatusten tahi tunteiden piiriin kuin myös halua korkeampaan oppitietoon siinä.'' ''Tältä näkökannalta olen ajatellut, ettei lukukirjan erilaisten aineitten tiheään vaihettelemisella tule hajottaa huomiota tahi hämmentää ajatusten juoksua. Minä olen luullut sen pitävän pysyä kiini rajoitetussa ajatusten piirissä, matkaansaattaa niiden välillä luonnollisen yhteyden ja juurikuin rakentaa siltoja ajatuksesta ajatukseen. Tarpeellista vaihettelemista en ole tahtonut etsiä aineitten moninaisuudessa, vaan saman aineen erilaisten näkökohtain osoittamisessa.'' ''Ensi jakso tätä (ruotsalaista) lukukirjaa, painosta tullut 1856 (suomennos tuli jälkeenpäin), oli perutettu sellaisille käsityksille ja sisälti siis kysymyksen oppilaitoksille. Minusta on näyttänyt juurikuin kokemus olisi vastannut kysymykseen asian niin olevan. Ehkä opettajalla ja opettajattarella on ollut monia vajavuuksia täytettävänä ”Luonnon kirjassa”, on yhteensopu perusjuonessa ja ajatusten yhdistämisessä näyttänyt vastaavan tarkoitusta.'' ''On siis tämä toinen jakso tehty järkinäisesti saman perusjuonen mukaan. ”Luonnon kirjaa” seuraa nyt ”Maamme Kirja”. Yhteys näiden kahden aatepiirin välillä, jotka molemmat lähtevät kodista, näyttää olevan niin yksinkertainen ja selvä, että tuskin voi ymmärtää, kuinka niin yksinkertainen miete on tarvinnut niin pitkän ajan valmistuaksensa. Vaikeus on osoittain aineen oikeassa määräämisessä – minä olin ensin ottanut sen paljoa laajemmaksi, – osittain oikean rajan '''lukukirjan''', joka miellyttää, ja '''oppikirjan''' välillä, joka täydellisesti selittää aineen. Suunnitelmat, joista olisi tullut kolme kertaa tätä suurempi kirja, on siis uhrattu tuleen, joka mainittakoon selitykseksi viipymiselle.'' ''Mahdollista on, ettei tämäkään lopullinen toimitus ole tavannut oikeata määrää eikä oikeata tapaa. Epätasaisuuksia löytyy, ja historiallinen osa likenee oppikirjaa, ilman ennakolta tulematta sen perinpohjaisiin selityksiin.'' ''Tästä tuomitkoon kokemus. Pyydän Opettajain ja Opettajattarien, ystävyydestä koulun suureen asiaan, ilmoittamaan minulle muistutuksiansa, joko yksityisesti tahi sanomalehdissä, sitä varten, jos uutta painosta tarvittaisiin.'' ''Niinkuin ”Luonnon Kirja” oli aiottu lapsille 8 vuodesta eteenpäin, niin kuin ”Maamme Kirja” 10 vuotisille ja siitä eteenpäin määräämättömään ikään, sillä aina jääpi jotakin vaikeaksi ymmärtää ennen täydellisempää ikää. Opettaja ja Opettajatar, joiden vallassa kirjan elävä voima on, valitseisivat erilaisille ikäluokille erilaisia ”lukuja”. Kirjan tarkoitus ja sen tekijän mietteet tahtovat miellyttää, mutta eivät hallita nuoria lukijoita.'' ''Kirjan taiteellisesti tehdyt puupiirroskuvat (paitsi 308 sivulla olevata) ovat ”Ny Illustrerad Tidning’in” atelierissä Tukholmassa valmistetut osittain teräs- ja kivipiirrosten, osittain Ekmannin y. m. käsipiirrustusten mukaan. Ainoastaan suuret kustannukset, jotka olisivat tehneet kalliimmaksi kirjan hinnan – joka on laskettu niin huokiaksi kuin mahdollista on ollut – ovat estäneet saamasta tähän usiampia kuvia, jotka tekevät Ruotsin kansakoulun uuden lukukirjan niin mieluiseksi”.'' ''Suomentaja, jonka työ tässä nyt jääpi yleisön tarkastettavaksi, saapi nöyrimmästi kiittää professori Z. Topelius’ta, jonka pyynnöstä otin tämän työn tehdäkseni, hänen hyvistä neuvoistansa ja ohjauksistansa, kanslianeuvos [[Elias Lönnrot|E. Lönnrotia]] ja professori [[August Ahlqvist|Ahlqvistia]], jotka suomennostyön alussa olivat avullisina, kuin myös maisteri [[Kaarlo Slöör|K. Slööriä]] y. m., jotka korjausluennassa ovat oikoneet virhiä.'' ''Hellempätä toivoa en voi kirjan vaikutuksille lausua kuin professori Topelius’en sanat esilauseen lopussa: ”Herra Jumalan voima, joka ainoa vaikuttaa meissä kaikkea hyvää, siunatkoon tämänkin vajavaisen työn, että se tulisi Hänen valtakuntansa hyödyksi ja moneen nuoreen sydämeen istuttaisi rakkautta isänmaatansa kohtaan”.'' ''Koivistolla 14 päivänä joulukuuta 1875.'' :::::: '''[[Johan Bäckwall|J. B.]]''' [[Luokka:Maamme kirja]] 3916 8098 2006-10-22T19:23:06Z Nysalor 5 10. Meidän maamme alusta {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 9. Merimiehen koti-ikävä|9. Merimiehen koti-ikävä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 11. Meren-neito|11. Meren-neito]] |otsikko=10. Meidän maamme alusta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Sen ovat sanoneet viisaat miehet, jotka ovat tutkineet kappalten alkua Jumalan sanan mukaan: meidän maamme ei ole aina ollut sellainen kuin se nyt on. Se on saanut monta muutetta tulen, veden ja jäiden kautta, ennenkuin se on tullut nykyiseen muotoonsa. Maa oli ensin tulinen vetelä pallo, jossa vuoret ja muut aineet olivat kuumuuden sulaamina. Vähitellen antoi Jumala tämän tulipallon jäähtyä mailman avaruudessa olevasta kylmyydestä. Maan pinta on siis vähittäin jähmettynyt kuoreksi sen sulana olevan sisuksen ympärille; mutta kahden peninkulman syvyydessä jalkaimme alla on vielä tänäkin päivinä tuli, joka välistä puhkeaa ulos maanjäristyksissä ja tultasuitsuttavissa vuorissa. Likempänä maan kylmiä napoja on kuori paksumpi, ja siksi tunnemme me täällä ainoastaan harvoin vähäisiä maantäristyksiä. Maan pinta ei ole jähmistynyt yhtäläisesti joka paikassa, ja siitä on tullut halkeimia kuoreen. Halkeimista purkausi paljolta sulaneita aineita maan sisästä. Tästä tuli vuoria, jotka ensin olivat pehmeitä kuin sulanut rauta ja jähmistyivät jälkeenpäin. Kaikki vesi oli alussa kuumuudesta ilmaan haihtuneina höyryinä. Mutta maanpinnan jäähtyessä kylmenivät vesihöyrytkin ja putoilivat rankkana sateena maahan, Tästä tuli meri ja peitti ensin koko maan. Sitte tapahtui monia rajuja mullistuksia tulen ja veden voimain toistensa kanssa taistellessa. Osa vettä juoksi maan onsiin paikkoihin ja syviin laksoihin, ja Jumala eroitti kuivan maan merestä. Kauan ennen ihmisten asumista meidän seuduillamme maata hyökysivät pohjaisen Jäämeren aallot joka paikassa maamme päällitse. Tästä merestä kohosivat silloin ainoastaan korkeimmat vuoret kallioina vedestä. Meri tuli liikkeesen suurista maanjäristyksistä, jotka särkivät osan vuoria kappaleiksi. Suunnaton jäiden paljous ajelehti pohjois-navalta, vierittä kallion-kappaleita toistensa päälle, murensi toiset '''someroksi''' ja '''hiekaksi''' sekä hajotti toiset sen aikuisen meren pohjaan. Kaivoa kaivaessamme saamme nähdä, kuinka erilaisia kerroksia hiekkaa, someroa ja savea on asettaunut toistensa päälle entisessä meren pohjassa, joka nyt on kuivana maana. Ja monissa paikoissa on hiekka kokounut '''särkiksi''' ja '''kankaiksi'''. Osa kallionkappaleita jäi makaamaan irtanaisena '''vierinkivinä'''. Toiset kokoutuivat yhteen '''kiviraunioiksi'''. Vieläkin nähdään näiden kivien särmäin olevan kuluneita. Vuoret ovat monissa paikoissa juurikuin silitetyt, toisissa paikoin juurikuin kivien ja jäiden piirtämät, jotka muinoin ovat vierineet niiden päällitse. Välistä on meren vesi hyötynyt edes ja takaisin pyörteistä. Kun siis kivi on ollut siinä ja hyöky-aalto sitä pyörittänyt, on se vähitellen kaivanut vuoreen pyöreitä reikiä, joita kutsutaan '''hiidenkirnuiksi''' eli '''hiidenpadoiksi'''. Ne on vesi sorvannut erittäin kauneiksi, ja niitä on hyvin paljo etelä-Suomessa. Täällä, jossa me nyt asumme, on siis muinoin ollut pauhaava meri, ja vieläkin löytyy monissa paikoin meriraakun kuoria maassa. Mutta se oli Jumalan tahto, että tämän maan piti kohiaman ylös merestä niin ihmeellisellä tavalla, kuin harvat muut maat, paitsi pohjois-Ruotsia. Ja tätä varten on Jumala käyttänyt maanlaista tulta. Tämä tuli, joka täristää etelä-maita maanjäristyksillä, kohottaa täällä pohjassa Suomenmaan pintaa ylös. Tämä tapahtuu niin pitkällisesti ja takaisesti, että pohjois-osa Suomea joka vuori kohoaa ylös meren pinnasta puolen tuumaa, joka tekee noin 2 kyynärää sadassa vuodessa. '''Maankohoaminen''' ei ole yhtäläinen joka paikassa. Etelä-Suomi kohoaa tuskin kyynärää sadassa vuodessa. Kohoamisen näin pitkään käydessä emme voisi sitä havaita, jos emme näkisi meriveden alinomaa vähenevän rannikoillamme. Vaan kohotessa ylös pakenee vesi pois sen edestä. Kaukana nykyisiltä rannikoilta on maasta löydetty laivan ankkureita ja jäännöksiä. Siinä, missä suurilla laivoilla ennen oli kulkuväylä, uipi nyt enää tuskin tavallinen vene. Missä vanhat muistavat soutaneensa nuoruudessaan , siinä kävelevät nyt lapset kuivin jaloin hiekalla. Missä kalastaja ennen piti verkkojaan, siinä tekee nyt talonpoika heiniä. Lahdet kuivavat, matalat kasvavat saariksi, saaret kasvavat yhteen mantereen kanssa. Tällä lailla on Suomi muinais ajoista asti kasvanut merestä ja kasvaa vielä tänäkin päivänä. Onhan se voitto ja ilo nähdessä sellaisen enenemisen tulevan Jumalan voiman avulla luonnossa. Olisipa vielä suurempi voitto ja ilo nähdessä kansamme kasvavan jumalanpelvossa, hyvissä avuissa ja hyödyllisissä opeissa. Maan pinta on hyvin epätasainen, Kun siis maa on kohonnut ja meri on paennut pois edestä, on osa merivettä pysähtynyt jälelle laksoihin ja synnyttänyt maamme monet vedet. Ne suuret vedet olivat alkujaan merenlahtia, yhdistettyinä salmilla meren kanssa, Kun kohoaminen eneni ja rinne jyrkkeni, tulivat entiset salmet '''virroiksi'''. Ja mitä jyrkemmäksi kävi rinne, sitä väkevämmiksi tulivat virrat, sitä enemmän ne vetivät vettä järvistä. Jäät veivät lähteissään keväellä kiviä muassaan. Kivet pysähtyivät virtojen kaitaisiin ja mataloihin paikkoihin, ja siitä tulivat ne monet '''kosket''', joita ei ollut ennen. Kun siis järvet eivät enää olleet pitemmältä yhdistettyinä meren kanssa, tuli niiden entinen suolainen vesi sateesta, juoksevista lähteistä ja sulaneesta lumesta suolattomaksi. Kalat jäivät suljetuiksi, ja siksi on vielä tuhansia pieniä järviä täynnä kaloja, jotka ovat tulleet niihin merestä. Mutta sellaiset kalat ja vesikasvit, jotka elävät ainoastaan suolaisessa vedessä, kuolivat vähitellen pois. Taivaat olivat muinen ja maa vedestä, joka vedessä Jumalan sanan kautta seisoo. 2 Piet. 3: 5. Vilja kasvaa maasta; mutta sen sisukset käännetään nurin, niin kuin tulelta. Job. 28: 5. [[Luokka:Maamme kirja]] 3917 8099 2006-10-22T21:33:47Z Nysalor 5 11. Meren-neito {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 10. Meidän maamme alusta|10. Meidän maamme alusta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 12. Itämerestä|12. Itämerestä]] |otsikko=11. Meren-neito. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : Ma tunnen neidon armahan : Vedessä meren asuvan, : Siin’ on hän syntynytkin. : Mutt’ meri, ollen äitinään, : Ei laske vielä tytärtään : Pois sylistänsä, vierestään. : Ja tytär kasvaa päivittäin, : On äitinensä vierekkäin : Sulossa vehriässä. : Hän meren hiekkaa kahlelee : Ja rantojaan enentelee: : Se armas neit’ on Suomemme. : Ei ole ruhtinatarta : Rikasta niin ja valtavaa : Äitinsä antimista. : Miss’ uiskellut on kaloja, : Sielt’ äitins’ aina lahjoittaa : Hänelle kulta-peltoja. : Luminen, köyhä kullasta, : Ilolla päänsä aalloista : Valoon hän kohottaapi. : Se riemu on ja kunnia: : Hän myrskylöissä vankkana : Kohoaa kohti valoa. : Kuin’ oot niin armas, lempinen, : Viherä-saari neitonen, : Sä meren tyttö kaunis! : Opeta meitä ainiaan : Vakuuden toivoon saapumaan, : Valoon ilolla kasvamaan! [[Luokka:Maamme kirja]] [[Luokka:Runot]] 3918 8100 2006-10-22T21:33:59Z Nysalor 5 12. Itämerestä {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 11. Meren-neito|11. Meren-neito]] |seuraava=[[Maamme kirja: 13. Aalanninlaulu|13. Aalanninlaulu]] |otsikko=12. Itämerestä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Suomi, joka on kasvanut ylös merestä, on nyt leveä niemi, joka idässä on yhteydessä Venäjän kanssa, pohjassa ja luoteessa Skandinavian niemimaan (Ruotsin ja Norjan) kanssa. Suomenmaan pinta lasketaan 6,844 neliöpeninkulmaiksi<ref>Neliöpeninkulma on neliskulma, jossa jokainen sivu on peninkulman pituinen.</ref>. Mantereen suurin pituus on 108 peninkulmaa pohjasta etelään. Sen suurin leveäys on 57 peninkulmaa idästä länteen, mutta Aalannin saaret ovat 8 peninkulmaa etempänä lännessä. Syytä kyllä on Suomea kutsua meren tyttäreksi, sillä sen alla on vettä, sen sisässä ja ympärillä on myöskin vettä. Maanalaisia vesiä ovat suot, sisäisiä vesiä ovat järvet ja virrat, ympärillä olevia vesiä ovat meret. Soiden, järvien ja virtojen vedet juoksevat rinnettä myöten alas ja etsivät itselleen tien mereen, joka on alinna. Maan pinnassa on monia laksoja, ja jokaisella laksolla ovat omat ylänteensä, rinteensä ja pohjansa, ylänteet ovat lakson rajana, rinteet sivuina, pohjana on sen syvin osa. Valtameret ovat maan syvimpiä laksoin-pohjina. Europan mannermaa on itäisellä rinteellä Atlannin valtameren suurta laksoa, johon Europan vedet juoksevat. Itämeri on matalampi lakso samalla rinteellä ja lähettää vetensä valtamereen. Suomi on Itämeren lakson koillisella rinteellä ja juoksuttaa siihen vetensä. Ainoastaan vähänen osa pohjaisinta Suomea kallistuu pohjaista Jäämerta kohti. Itämeri on pitkälle ulottuva merenlahti, joka kolmen kaitaisen salmen ('''Juutinrauman''', '''Suuren-''' ja '''Vähän Bältin''') kautta on yhdistyksissä Atlannin valtameren kanssa. Eteläpuoli Itämertä on leveä vedenpinta, joka ulkoupi itää kohti, mutta mutkistuu kohta pohjaan päin, ja siinä on ainoastaan joitakuita saaria. Tämä osa on syvin: tässä on mitattu 200 sylen syvyys eteläpuolella Gottlantia. Sellainen syvyys on kuitenkin vähäinen valtameren suhteen, jossa laskinluoti muutamin paikoin ei ole käynyt pohjaan 3,000 sylen eli puolen peninkulman syvyyteen mitatessa. kun Itämeri on leikannut leveän lahdekkeen Liivinmaahan ('''Riikan-lahden''') ja '''Ruotsinmaahan''' pitkän, kaitaisen merenlahden ('''Mälaren'''), jonka suulla on Ruotsin pääkaupunki '''Tukholma''', tapaa se noin keskellä laveuttaan '''Aalannin''' ison saariston. Siinä jakaupi Itämeri kahteen haaraan. Itäänpäin ulkoupi Suomenlahti, jonka syvimmässä kohdassa ei ole enempää kuin 80 syltä vettä ja joka ensin on kaitaisempi, sitte leveämpi, sitte se taas kaitenee Kruunstatin matalassa merenlahdessa. Tähän juoksee Laatokan merestä leveä '''Nevanjoki''', ja sen varrella on Venäjän Keisarikaupunki '''Pietari'''. Etelä-rannikko Suomen lahtea on hiekkaista ja lakeata, mutta pohjaisrannikko on vuorista. Siinä pistää Hankiniemi ulos mereen, ja siinä on pitkin koko rannikkoa kaunis, mutta vaarallinen saaristo monien saarien, luotojen ja karien kanssa. Itämeren pohjainen haara on isompi ja kutsutaan '''Pohjanlahdeksi'''. Ensin on tämä leveä ja rannikoilla piamite ilman saaristotta. Sitte se supistuu keskellä ja tulee salmeksi, joka kutsutaan '''Merenkurkuksi''', ja on täynnä saaria, luotoja ja vaarallisia mataloita. Siitä lähtein levenee merenlahti taas, kääntyy koilliseen päin ja näyttää kumartuneelta päältä pitkän kaulan nenässä. Se tekee pienoisen lahdelman Oulun luona ja useita lahdelmia Ruotsin puolella. Saaristo kaunistaa molemmat rannikot ja muuttuu alinomaa maan kovasti yletessä. koko Pohjanlahti on matalaa, ja harvoin tavataan sitä mitatessa syvempää kuin 40 syltä vettä. Suomen rannikko on matalampaa kuin Ruotsin ja voittaa siis enemmän maan yletessä. Tämän Itämeren muodon mukaan, on se kartalla katsoen polviaan notkistavan, joksikin eteenpäin kumartuvan meren-neidon näköinen. Kasvot ja rinta ovat käännetyt Suomeen, selkä Ruotsiin päin. Ojennettu käsi on Suomenlahti, polvet nojautuvat Saksan pohjaista rannikkoa vasten, ja tämä kuva on lopussa koukerona kalanhäntänä, joka loistaa Tanskan ympärillä. Kaikki näyttää Itämeren lakson tulleen suuresta hakeimesta mantereessa muinaisaikuisissa maanjäristyksissä. Koko tämä meri on hyvin myrskyinen, rannikkojen aseman ja ilman vaihettelevan lämpimän tähden. Länsi-eteläisillä tuulilla nousee vesi pohjaisilla rannikoilla ja laskeupi eteläisillä. Pohjatuulilla laskeupi vesi Pohjanlahdessa ja itätuulilla Suomenlahdessa. Se on vanha laki luonnossa, että kaikki vesien pinnat pyrkivät tasapainoon ja samaan korkeuteen. Mutta koska niin monta suurta virtaa juoksee Pohjanlahden pohjaiseen osaan, ja vedenjuoksu pysähtyy merenkurkussa, tapahtuupa se kumma, että meren pinta näillä pohjaisilla rannikoilla on korkeammalla, kuin meren pinta Suomenlahdessa. Eroitus on laskettu aina 10 kyynärään (20 jalkaan). Muutoin ovat monet virrat ja kaitaiset laskusalmet tehneet Itämeren veden suolattomaksi ja keveämmäksi, kuin ulkopuolella olevan '''Pohjameren''' raskas, karvassuolainen vesi on. Itämeren aallot liikkuvat sukkelammasti kuin Pohjanmeren aallot, mutta niillä on vähemmän voimaa. Siksi uskalletaan tälle merelle keveillä veneillä ja ohukaisilla räppeillä, kun Pohjanmeren kalastajan täytyy rakentaa veneenä paksuista tarvepuista. <references/> [[Luokka:Maamme kirja]] 3920 8105 2006-10-24T12:57:22Z Nysalor 5 Ensimmäinen luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Toinen luku|Toinen luku]] |otsikko=Ensimmäinen luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. – Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan. Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa, jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä. Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua. – Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa. Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti eivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen. Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät kototalonsa riihen alla kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko, kutsuttu »Männistön muoriksi»; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi männistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut munat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään nauttimaan saaliistansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät pesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri silloin vielä äitinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle solisevalle ojalle pimeässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle, käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan kihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he maittavan atrian ja astelivat siitä tyytyväisinä kotiansa taas. Mutta kotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmumyrsky; sillä olipa jo heidän tekonsa tullut ilmi. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaalla katsannolla kiirehti veljeksiä vastaan heidän äitinsä, kädessä vinkuva ruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria, vaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan, huolimatta äitinsä huudoista. Meni nyt päivä, meni vielä toinen, mutta karkureita ei kuulunut; ja tämä heidän viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa muuttui pian murheeksi ja säälin kyyneleiksi. Hän läksi heitä etsimään, etsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa. Saipa asia yhä kamalamman muodon ja vaati viimein kruununmiehiä käymään asiaan käsiksi. Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä kokoonkutsui koko Toukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt läksi joukko sekä nuoria että vanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin johtamana, pitkänä rivinä urkkimaan ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä etsivät he läheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena päivänä siirtyivät he kauemmas, ja koska astuivat korkealle mäelle, näkivät he etäältä erään suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan ylös ilmaan. Tarkasti merkitsivät he suunnan, josta savu suitsusi, ja sitä kohden jatkoivat he retkensä taas. Viimein likemmin jouduttuansa kuulivat he äänen, joka lauloi seuraavalla tavalla: :»Elettiinpä ennenkin, : Vaikk’ ojan takan’ oltiin, : Ojapuita poltettiin : Ja ojast’ oltta juotiin». Silloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillä hän tunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsä tulinuijan paukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt varmaan havaitsivat lähestyvänsä karkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja sitten heitä lähenemään hiljaisuudessa, mutta pysäymään kuitenkin matkan päähän heidän majapaikastansa. Tapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäin veljekset kaikin puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä askelta, seisahtui se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oli kiven juurelle havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla, katsellen ylös pilviin ja lauleskellen. Kaksi, kolme syltää koijusta loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistössä korventeli Simeoni ansalla pyyttyä teereä päivälliseksi. Aapo ja Timo no’etuilla kasvoilla – sillä olivatpa he äskettäin olleet tonttusilla – paistelivat nauriita kuumassa tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui äänetönnä Lauri, tehden savikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä heitä jo aika rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen, ja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein tuima kuin tavallinen kiväärin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen savu kivien välistä pyörähteli ilmaan. JUHANI. : Elettiinpä ennenkin, : Vaikk’ ojan takan’ oltiin... Mutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin kädessä, te mullisaukon pojat. AAPO. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen passiin. Voi meitä hulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla rähmästelkööt ilmi-taivaan alla. TIMO. Jumalan taivas kuitenkin. AAPO. Asua täällä susien ja karhujen kanssa. TUOMAS. Ja Jumalan kanssa. JUHANI. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah! jos nyt taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmällä, niin selvästipä näkisimme, kuinka koko joukko suojelevia siipi-enkeliä on meidän piirittänyt ja kuinka itse Jumala harmaana äijänä istuu vallan keskellämme tässä kuin armahin isä. SIMEONI. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka? TUOMAS. Hän mielisi peitota meitä paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsä joutuisimme. JUHANI. Ai poika, saisimmepa saunan! TUOMAS. Saunan, saunan! JUHANI. Kipinöitsevän saunan! Niin, kylläs sen tiedät. AAPO. Se viimeinkin on saatavamme. SIMEONI. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä ottamaan se sauna ja päästä kerran näistä härkäpäivistä. JUHANI. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teuraspenkkiin, veikkoseni. AAPO. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan syntyissämme turkkia niskaan. SIMEONI. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä kyllä, syystä kyllä. JUHANI. Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin muutamat vuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksii vielä mennessä parin kolmen päivän. Niin, täällä, täällä pyllyilkäämme vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme havuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit pahnoilla. – Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savilaukussa? Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäis-löylyyn? LAURI. Ollaanhan täällä vielä. JUHANI. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin! – Mutta onpa sinulla siellä karjaa oikein aika lailla. TUOMAS. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla. JUHANI. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaakari. TUOMAS. Oikein fläätälä. JUHANI. Oivallinen fläätälä. – Mikä ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii kynsistäsi? LAURI. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika. JUHANI. Kas tuota nallikkaa! TUOMAS. Tekee poikia kuin mies. JUHANI. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat että karjat. – Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään; sillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon nauriin paistavalle kyljelle tuossa. – Kenenpä on vuoro lähteä nauriita varkaisin? SIMEONI. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön. JUHANI. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta. Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta synninmerkkiä kirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri estäisi pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti lystiä. – Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitä kerralla kupuumme mahtuu. AAPO. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokkalan naurismaan ja etsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät. JAHTIVOUTI. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän piirittänyt aivan sukkelasti. Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä rynkäsivät ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti: »apajassahan olette, luikkarit, koreasti apajassa, josta ette pääse ennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi teille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tänne, muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä kourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille apumuijia». Seurasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kiivaasti kyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti vakuutti heidän kuitenkin saaneen liian liepeän saunan. Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa, niin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli karkulaisia; eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakannut myrsky. Vieläpä rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuolille metelöitsi eukko, uhaten heitä uudella pieksiäis-saunalla. Mutta nähtyään, millä nälän ahneudella he iskivät hampain leipään ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa. Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa ajasta, johon kertomuksestani poikkesin. Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin, jaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli pyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja temmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli kiekko pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja, niin että kun he palasivat leikistä, oli yhden ja toisen otsa varustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa. Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapahtuipa asioita, jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muistelemaan huomis-päivää ja siirtymään vähän entisistä menoistansa. – Heidän äitinsä oli kuollut, ja tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä perin kumoukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan avarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta puuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä talossa. Tuli vielä harjaksi kaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa peloittavan ankara mies. Liioinkin laiskalukijoille oli hän armoton, käytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta. Niinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa lautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he tavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa lukemaan. – Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa eräänä iltana syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla tavalla: AAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme onnea ja rauhaa. JUHANI. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää. SIMEONI. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina tähän päivään asti. TIMO. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, jos käskeekin. Ohhoo! JUHANI. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus». AAPO. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme kunnialliseen kuntoon taas! JUHANI. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain. AAPO. Miksi ei jo huomenna? JUHANI. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina. AAPO. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita: Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus on Juhanin sekä hänen esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta. JUHANI. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun! AAPO. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi hyödyksi. JUHANI. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan tottelisitte ilman könistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa. AAPO. Ruoskaa? JUHANI. Jos niin tarvitaan, näetkös. TUOMAS. Puhu koirillesi ruoskasta. TIMO. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen tehköön lain ja oikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy. JUHANI. Miksi iskette kiinni löysään sanaan? Onhan meillä tässä onnemme sijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään. EERO. Tarkasti kuitenkin määrättäköön keskinäiset suhteemme. AAPO. Ja kuulkaamme jokaisen mieli. JUHANI. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina? LAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen tämän maailman pauhu. JUHANI. Häh? AAPO. Mies hourii taas. JUHANI. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia! AAPO. Ole huolimatta. – Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on ensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot. JUHANI. Minä kun tahdon. AAPO. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rakkaissa nurkissa ja olemme naimattomia miehiä, teemme talon työtä, syömme talon ruokaa ja saamme talosta vaatteet. Kuun ensimmäinen maanantai, paitsi kylvö- ja leikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta tulkoon meille silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin puolen tynnyrin kauroja kylvöön, ja vuosittain olkoon meillä valta raketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin ala. Näin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta minä tiedän, ettei yksikään meistä kernaasti siirry Jukolan armaitten alojen vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa väljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa voittain tuntisi halun perustamaan itsellensä oman asunnon ja perheen eikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maamittarikustannuksilla käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun? Periköön hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huoneensa ja pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulostekoa viljelköön tilaansa ja nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen rauhassa omalla pohjallansa. – Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä sanotte. JUHANI. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme punnittaviksi ne pykälät. LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä. – Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivät vuosien kuluessa. JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika? EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito. LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja. JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti. EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot? LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla suolaa ja leipää. EERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja papiaanit metsässä. LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. TIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks’ emme? Mutta Eero on irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona kaskessamme. Ken voi kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia, tuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua silloin puulla päähän, Eero? EERO. En, veljeni, vaan vieläpä »suolojakin saat jos marjoja tuot». – Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia. JUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä takaisin, minä takaan sen. LAURI. »Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä tiedän sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran heitin. – Vappuna muutan. TIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas. LAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi katsoo. – Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni, lepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää ja teeri puhaltelee Sompiossa. TIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri. TUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin. JUHANI. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös? TUOMAS. Elleivät ajat parane. LAURI. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean leivän päivät. TIMO. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle kuin keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi! JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin sen metsän takana ilman ihanan lakeuden. AAPO. Te hullut, mitä aattelette? – Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä! JUHANI. Tosi, meillä on talo, jossa riipumme kynsin ja hampain, niin kauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova onni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita tuumia, niin olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen, koska viimeiset tuutissa kolisee. – Niin, talonpidon toimeen ja raatamiseen nyt iskemme peloittavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen pykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä. – Minun tyhmän pääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin järkevästi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme harrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme, niin kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi. SIMEONI. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami kutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä? TIMO. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vakavaksi taatoksi vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihousuissa ja punaisissa liiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia. SIMEONI. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä. TIMO. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pokkona, kuin sanoin, hän astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sitä en voi auttaa. JUHANI. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäämme asiassa. – Aapo, mitä tuumiskelemme noista kahdesta meidän torpistamme: Vuohenkalmasta ja Kekkurista? AAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät kerran maansa raa’asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta turpeiltansa pois – joka oliskin väärin – niinkauan kuin on heillä mahtia pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tilasta jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa. – Mutta katsellaanpas erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin napakassa. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää... TIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi. AAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja lämmittää. – Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä killistellen katsahtelee. – Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä. Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen harja. – Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa kaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin, tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee hyyryttelee kehdossansa. – Tämä, veljet, on oivallinen emäntä. JUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se, nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän. Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi! Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin! Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta toivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat merkit. – Niin, veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy, ja päälleni otettava isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän, isännän hartioita painaa täällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran tilinsä tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli summan; muistakaa se. TUOMAS. Sinun? Mitä vasten? JUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran vereni teidän tähtenne. TUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä. TIMO. Itse minäkin vastaan; heh! AAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa verta. JUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte vimmatusti turhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnette sydämmeni perin pohjin. Minä närkästyn! AAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka sydämmesi on puoleensa vetänyt. JUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti rakastan, on »Männistön muorin» Venla. AAPO. Hm. JUHANI. Mitä sanot? AAPO. Hm, minä vaan sanon. TUOMAS. Kiusallinen asia. SIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän huomassa. AAPO. Hm, vai Venla. JUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi! AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut. SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin? EERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänen. JUHANI. Mitä sanoo Tuomas? TUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen tunnustan. JUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo? TIMO. Minä teen saman tunnustuksen. JUHANI. »Herran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero? EERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän tunnustuksen. JUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa! – Ja Timokin, Timokin! TIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi hän minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein vahvasti ja muistanpa sen löylytyksen; no noh! JUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat. TIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa minua takaisin. JUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös? TIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä, mieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon myös parastani koettaa saada häntä vaimokseni. JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri? LAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä? JUHANI. Kenen puolta pidät? LAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä. JUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa. LAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä. JUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni; tuohon visapäiseen tartun minä, ja syyttäköön hän itseänsä, jonka pääkuori saa siitä päreen. – Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin, jos on teissä miehen vastusta. EERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita. JUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen, tuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja näkyypä kuin tekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun opetan. EERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta? JUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne, pojat! TIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan. JUHANI. Halkos’, Tuomas! TUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö! JUHANI. Istu ja pala! SIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta leikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan. LAURI. Pois luovun minä. JUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista pois! – Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen haljetessa. Tulta ja sarvipäitä! AAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani muotoasi nyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo pystyssä kuin takkuheinä. JUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea jussin-tukka. EERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman. JUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois! minun tulee sinua armo. EERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee armo; sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen. JUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos. AAPO. Juhani! EERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein rakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne! JUHANI. Kyllä. AAPO. Et lyö, Juhani! JUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs, pehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos! AAPO. Missä on järkes? JUHANI. Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen. AAPO. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen. – Kas niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa, sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut sudet. – Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja kaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita. Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta katsella tätä seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että laita on näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että käymme kaikki miehissä ja yht’aikaa hänen luoksensa ilmoittamaan vakaasti asiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä, jolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää, mutta toiset tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä. Jos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas päällemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas niin, Juhani, kas niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin, minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme!» JUHANI. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu, ettet saata minua itkemään. SIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo. JUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni. TIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta tahdoinkin. SIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme. EERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi». SIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas! TIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin kiitosvirrestä. AAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut! SIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano muuta, vaan huokaan sinun tähtes. JUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi. SIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos. EERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä. SIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua! EERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut. JUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta nurkasta. SIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken housunsa alas. EERO. Älkää helvetissä! JUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä. SIMEONI. Äläppäs häntä hellitä. JUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et. EERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen! JUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea! SIMEONI. Herra varjele sitä sappea! JUHANI. Keppi tänne, Timo! TIMO. Enhän sitä löydä. JUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla? TIMO. Ja tämäkö? koivuinen? JUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne. SIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan. JUHANI. Kyllä minä tiedän. LAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä! TUOMAS. Antakaa pojan olla! JUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa. LAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan. TUOMAS. Laske poika irti! Paikalla! TIMO. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä. SIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun. LAURI. Älä koske häneen. AAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. JUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas. SIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen, mielen ja kielen. TIMO. Mutta minä menen ma’ata. AAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää. TIMO. Ma’ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma’ata ja unohdetaan tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja ryöhää. Tule, Eero! JUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot? AAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet, musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä, maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja harjoitusta, se on varma asia. JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan. AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin. TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies. JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää! AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla. JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme levolle. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3921 8106 2006-10-24T12:57:26Z Nysalor 5 Kolmas luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Toinen luku|Toinen luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Neljäs luku|Neljäs luku]] |otsikko=Kolmas luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Kaksi päivää on mennyt. Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat veljet, jämäten aapistoa niinkuin sanelee heille milloin lukkari itse ja milloin hänen pieni kahdeksan-vuotias tyttärensä. Niin he, aapiskirjat avattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla. Mutta ainoastaan viisi Jukolan poikaa nähdään istuvan penkillä pöydän takana. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuollahan häpeänurkassa lähellä ovea he seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin jäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä. Vallan vitkaa edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän opettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmin heidän haluansa ja mieltänsä. Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin kuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen kauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka jo oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi. Ilta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä maistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä takavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa lukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa, ravistellen pyöreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa puoleen mulkoilevia häränsilmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa Timo, huolimatta maailman menosta. – Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari lukemisen ja lausui: »Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset, möykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän atrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata ennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan teille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos. Katsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin terveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte eväs-laukkunne kynsiinne.» Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian kautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti. TIMO. Missä on pussini? LAURI. Tuossa sinun, tässä minun. Syönpä vaikka pieniä kiviä nyt. JUHANI. Nyt ei syödä yhtään ainoata einettä! LAURI. Mitä? Eikö syötäisi nyt? JUHANI. Ei einettäkään! LAURI. Sulje ennen kämmenelläsi meren kurkku. JUHANI. Olkoot pussit koreasti rauhassa. AAPO. Mikä on tarkoitukses? JUHANI. Tehdä lukkarille kiusaa. Ei nyt syödä ennen kuin on nousnut huomispäivä. Vereni kiehuu, pojat, ja Keitulan tuulimyllynä pyörii pääni. Mutta kiusa vasten kiusaa! AAPO. Sille kiusalle nauraisi ukkomme aivan sulavasti. JUHANI. Anna hänen nauraa! Minä en syö. – Eero tavailee jo, kas, kas. – Minä en syö. TUOMAS. En minäkään tässä, mutta Sonnimäen nummella tuolla. Siellä istun kohta kanervaisella polstarilla. JUHANI. Oikein! Siellä, siellä kohta pyllyilemme. EERO. Minä suostun tuumaan, pojat. AAPO. Mitä hulluuksia taas? JUHANI. Vankeudesta pois! AAPO. Ymmärrys hoi! JUHANI. Sonnimäen hongisto hoi! EERO. Niin juuri! Ja ymmärrys vastasi: hoi. JUHANI. Vastasi kuin poika. AAPO. Simeoni, koeta parastas. SIMEONI. Siivosti, veljet! Mutta sanonpa, ettei ole meistä lukumiehiksi, ja sentähden jääkööt hyvästi siinä kohdassa kaikki puuhat. Olkoon toki elämämme nuhteeton ja siivo; sillä me taidamme elää kristittyinä ihmisinä ilman luvun-taitoakin, kun vaan uskomme. AAPO. Kaadathan sinä riivattu, vaan et nosta. JUHANI. Simeoni haastelee oikeuden ja kohtuuden kieltä. Pois tästä, pojat; luontoni ei kestä kauemmin. TUOMAS. Sydäntäni niristelee nähdessäni kuinka Juhania jauhetaan. Pois, pojat! JUHANI. Päätetty asia. Mutta älä surkuttele minua, Tuomas; sillä kosto on kädessäni. Onhan minua kuranssattu, revitty kuin kravunsyöttiä, totisesti! Ja onpa taskussani aika hamppu-pivo, lukkarin rohtima hamppu-pivo. Mutta ellei se vihko kerran tukkee lukkarin kitaa, niin tapahtuu se siitä syystä, että teen tavarastani jonkunlaisen koneen ja kappaleen. Lukkarilla on kaula, jaa, hänellä on kaula; mutta enpä hiiskahdakkaan enemmin nyt. EERO. Minä ehkä tiedän toisen ja paremman neuvon. Hius-kiemurasta, jota säilyttelet plakkarissas, kierrämme oivan ongen-siiman lukkarille lahjaksi hyvän opetuksen edestä. Mutta miksi yllytän syntiin, koska tiedän ja kaikki yksimielisesti myönnämme, että kuritus tekee sanomattoman hyvää, niinkuin veljellisesti juttelimme tiellä. JUHANI. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan. EERO. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella. JUHANI. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä? SIMEONI. Hän pistelee. JUHANI. Niin, pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera happamus Jukolan kristillisessä veli-taikinassa, sinä piikki-sika, piikki-porsas, sinä sammakko! SIMEONI. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa! JUHANI. Korttikaalista ulos kaikki yksimielisesti! Joka nyt vastaan pinnistää, köniinsä saa. TUOMAS. Kaikki liriin, kaikki! AAPO. Timo, lujamielinen veljeni, mitä sanot? TIMO. »Ettei tule tuohesta takkia, eikä vanhasta pappia», sentähden »pillit pussiin ja pois» ja kaikki yhdestä päästä. Taidanpa kiinnittää asiani vielä yhdellä sanalla: »kahden puolen kirves hiotaan». AAPO. Lauri, kuinka teet? LAURI. Käyn tästä Sonnimäelle. AAPO. Ah! vaikka kuolleet haudoistansa huutaisivat: te niskurit, te hullut miehet! JUHANI. Ei auttais sittenkään, vaan mars, poika! Tuletko? Muutoin – Herra Kiesus! – tästä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko? AAPO. Minä tulen. Mutta vielä yksi sana. TUOMAS. Ei auttaisi nyt tässä tuhannenkaan sanaa. JUHANI. Ei vaikka jokaisella sanalla olisi tuhannen miekkaa. EERO. Ja jokaisella miekalla tuhannen terää. JUHANI. Tuhannen tulta-iskevää terää. Niin juuri; ei auttais sittenkään. Maarstrannista pois, Sipirjasta pois, pois hirmuisesta aarniosta kuin seitsemän luotia kanuunan kidasta! Tässäpä on sekä luoti että kanuuna, ladattu kanuuna, joka kuumenee kuumenemistaan, nyt se on tulipunainen, ja kohta paukahtaa. Voi armaat veljet ja sukulaiset ja saman äitin kantamat! te näitte kuinka hän lierutti tämän otsavihkoni etusormensa ympäri, kahmasi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja sitten ravisti hän, että hampaat helähti. Hm! TUOMAS. Minä näin sen ja poski-lihani pullistuivat vihasta. EERO. Minä kuulin kuinka Juhanin hampaat helähti, näin kuinka Tuomaan poski-lihat pullistuivat, ja minä kauhistuin, mutta kiitinpä sentähden Jumalaa teidän puolestanne, muistaissani kuinka hyvää kuri kuitenkin tekee. JUHANI. Älä, rakas veljeni, saata tuli-lunttua kanuunan vänkypannuihin, nimittäin näihin kahteen korvaani, sitä älä tee. TUOMAS. Miksi häntä äköittelet, Eero? JUHANI. Eero onkin lukkarin lillipoika. No hyvähän sekin, vallan hyvä. Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke. TIMO. Mitä olen minä tehnyt, koska näin riivatusti tukkaani vanutetaan? Siitäkö syystä, että on minulla se järki, jonka Jumala minulle kerran viisaudessansa antoi? LAURI. Kolme tukkapöllyä olen minä saanut. JUHANI. Kaikilla meillä on täältä makeita muistoja. – Ovi auki! AAPO. Huomaa, että olemme telkien takana. TIMO. Puskuri on päällä, vahva puskuri. JUHANI. Kätkee kuin korsi; mutta toiseksi: onhan tuossa akkuna. Yksi huhmaus pussillani, ja kuuluupa korea helinä ja kilinä. AAPO. Onhan pääsi jo perin pyörässä. JUHANI. Kahden päivän pyörittämisestä, kahden päivän pyörittämisestä, veikkoni! SIMEONI. Ei akkunaa sentähden särjetä, vaan keskustelkaamme koreasti lukkarin kanssa. JUHANI. Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa! – Akkuna säpäleiksi ja vankeudesta pois! »Ulos koko pataljoona!» huusi kapteeni vihoissansa. TUOMAS. Ovi hakaan, Eero! EERO. Niin juuri; linnan isoportti kiini pataljonan marssiessa västingin takaportista ulos. – Ha’assa on ovi. AAPO. Minä varoitan teitä! JUHANI. Tehty on tehty. Katsos tuossa! AAPO. Sinä hirmuinen, julkijumalaton! SIMEONI. Kas niin! Se on tehty! Siinähän akkuna sälähti! JUHANI. Akkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan keikahti Jussin pussi! Se oli Laiska-Jaakon mälli. SIMEONI. Meitä poloisia! JUHANI. Tie on auki, lähdetkö liikkeille? SIMEONI. Minä seuraan teitä, velikulta! JUHANI. Aapo, tie on auki, lähdetkö liikkeille? AAPO. Miksi nyrkki pystyssä, sinä hullu? Minä seuraan, seuraan! Mitähän tässä enää muuta, koska kerran on palanen kelkassamme. JUHANI. Istu ja pala! TUOMAS. Kaikki pussit selkään ja akkunasta ulos! Porstua tömisee. JUHANI. Onko se lukkari? Minä sivuun häntä. TUOMAS. Tule! JUHANI. Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman. TUOMAS. Pois! sanon minä. JUHANI. Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni. TUOMAS. En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Riennä nyt vaan kanssani akkunasta ulos; tuollahan jo pelto-murulla kaapaisevat toiset. Tule! JUHANI. Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä? Hänen otan vaan koreasti polvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä paljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas veljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! sinä näet kuinka pääni höyryy. TUOMAS. Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa mitä sanoin. JUHANI. Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni sinua rakastaisi. He vaikenivat, viskasivat itsensä akkunasta mäelle ja juoksivat nopeasti yli lukkarin perunapellon. Saralla kilkahtelivat pienet kivet, multa-kokkareet lentelivät korkealle ilmaan, ja pian he katosivat tiheään lepistöön toisten jäljessä. Silloin lukkari vihan hirmuisella muodolla rynkäs sisään, heiluttaen kourassansa meren-ruokoista, jykevätä sauvaa. Korkealla, kiljuvalla äänellä huuteli hän karkureita, mutta turhaan. Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen, kallionkieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli pappilan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki lakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen kaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukulakivistä rinnettä he astuivat ja ehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä honkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän tuleltansa savu ylös puitten latvoille. Korkea oli seutu, jossa veljekset majailivat. Näkyi sinne mäen takaa pappilan murros-katto, mutta mäen huipulla lukkarin punainen talo, suuri kirkonkylä, ja tuolla kuusien helmassa pitäjän kivi-kirkko, juhlallinen, komea. Näkyi vielä moniluotoinen järvi, jota viivaili itäpohjoinen, vaisusti ja liepeästi liehtoen kirkkaan taivaan alla, liehtoen yli järven, yli niittuin ja metsien, yli Sonnimäen hongiston, jonka juurilla veljekset nyt lepäsivät ja paistelivat nauriita loimottavalla nuotiolla. JUHANI. Nyt syömme oikein kuninkaallisen atrian. TIMO. Oikein herran-päiväisen. JUHANI. Naudan-lihaa pussista ja nauris-hillukkoja mujusta. Ne ovat kypsiä tuossa paikassa. : Tuuli se puhaltaa ja puun-latvat taipuu, : Kultani ääni se kaukana kaikuu... Mikä härkäpäinen tyhmyys meiltä, istua lukkarin penkillä aapinen kourassa, istua kaksi peevelillistä päivää. EERO. Mutta kas seista sen ovi-nurkassa, sehän vasta toista. JUHANI. Hyvä, Eeroseni, sinä viisas Eeroseni, sinä kuus-tuumainen Eeroseni, sinä napa-taatta. – Lukkarin ovi-nurkassa! Minä sinun saakelin opetan. AAPO. Hiljaa, hiljaa, te pakanat! TUOMAS. Istu rauhassa, Juhani, ja ole huolimatta hänen puheistansa. JUHANI. Lakki päästäs kun syöt, sinä kokkare. TUOMAS. Lakki päästäs, sanon minäkin. JUHANI. Kas niin. Totella täytyy sinun; ei auta. SIMEONI. Aina vaan nalkutusta, paljasta nalkutusta. Jumala teidän sielunne ja mielenne kerran valaiskoon! JUHANI. Ainapa hän on kiusan kapula. EERO. Ainapa olen kirotuissa hampaissanne »se turvikko ja peukalo, se pikkunappula Eero». Mutta senpä tähden olen sitkeä. JUHANI. Sinä olet vihainen rakkikoira, niinkuin kuului veisussa »seitsemän miehen voima». EERO. Purenpa takaisin ja terävästi. JUHANI. Sinä olet karvautta täys. AAPO. Sallipas minullekin sananen. Eero lausui jotakin, jossa luullakseni löytyi hieman totuutta. Katso: sitä karvautta, jota hän välimmiten jakelee ympärillensä, olemme kenties itse paljon keitelleet. Muistakaamme toki: kaikki olemme saman Luojan luontokappaleita. TIMO. Vallan niin. Jos minulla on kaksi »nokkaa, toinen kuin lesti ja toinen kuin leivän puolikas», niin mitäs muiden siihen tulee? Itse mä niitä kannan. Mutta heittäkäämme jo nokat ja nakat, Luojat ja luomiset tuperin tuhkaan. Kas täältä, Juhani, saat nauriin, pehmeän kuin tuhkulaisen. Iskeppäs sen niskaan ja älä ole milläskään tuon joutavan puheista. Hän on nuori ja ymmärtämätön. – Syö, veljeni. JUHANI. Syön kyllä. TIMO. Nyt elämme kuin häissä vaan täällä korkealla, kaikuvalla mäellä. JUHANI. Kuin taivaan häissä. Mutta rääkättiinpä meitä äsken vielä oikein surkeasti helvetissä tuolla alhaalla. TIMO. »Toisinaan alaslasketaan, toisinaan ylösnostetaan» tässä maailmassa. JUHANI. Niin on laita. Mitä sanot, veli Aapo? AAPO. Olenpa koettanut parastani, mutta turhaan. Nyt suutun kuitenkin kerran ja heitän elomme haaksen perämelan kohtalon kouraan. Tässä istun. JUHANI. Tässä istumme ja tuossahan makaa jalkaimme alla koko maailma. Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla kohoo korkeuteen Herran temppelin torni. AAPO. Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa, istumme niskat kyyryssä, kuin seitsemän variksen-poikasta aidalla, ja kuulemme ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset. JUHANI. Ei koita se päivä, jona Jukolan pojat, niskat kyyryssä kuin variksen-poikaset istuvat häpeän mustassa puussa ja kuulevat ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina maailman-loppuun, Heinolan pataljoonaan kivääriä keikuttelemaan. »Mitä minä huolin, veitikka nuori?» Nyt, veljet, koska olemme syöneet, niin laulamme, heläytämme että nummi tärisee. SIMEONI. Siunataan itsemme ja nukutaan. JUHANI. Ensin lauletaan: »Mitä minä huolin». Karastappas kurkkuas, Timo. TIMO. Minä olen valmis. JUHANI. Entäs Eero-poika? Olemmehan ystävät taas? EERO. Ystävät ja veljekset. JUHANI. Kaikki hyvin. Mutta kruuvaappas kurkkuas. EERO. Se on jo täydessä tämmingissä. JUHANI. Hyvä! Ja kuullelkoot nyt toiset kuinka hongisto remuaa. – Nyt pojat! : Mitä minä huolin, veitikka nuori, : Jolla on rinta kuin Tunturi-vuori? : Frallaralla rallaralla rallarallalaa! : Heinolan pokkojen uhkeaan joukkoon : Pois minä lähden, tyttöjen houkko; : Frallaralla rallaralla rallarallalaa! : Eipä mua peljätä piispa, ei pappi; : Kohta on ylläni sankarin takki. : Frallaralla rallaralla rallarallalaa! : Juokseppas, Rusko, ja pyöritä pyörää; : Keisarin knalleja karsitaan syömään. : Frallaralla rallaralla rallarallalaa! : Mitä minä huolin, veitikka nuori, : Jolla on rinta kuin Tunturin vuori? : Frallaralla rallaralla rallarallalaa! JUHANI. Juuri niin! Kas tässähän on meidän hyvä olla. SIMEONI. Vähemmin ääntä, vähemmin ääntä! Niinhän mekastatte kuin lekionat peikkoja. – Mutta hiljaa, hiljaa! täällä tulee ihmisiä. JUHANI. Ihmisiä? Katso tarkemmin, niin näet suljun Mustalaisia, näet »Rajamäen rykmentin». Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen rykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaikkein tuntema Mikko, lyhyt, mutta käpeä mies, musta vilttihattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä pikiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee hän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustan-punaista ilokonettansa tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, kastellen kaulaansa aina tarjomusta mukaan. – Mutta kiltti kuppari on hänen akkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota hän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen paikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin tuliaispussi. – On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän matkoillansa kylästä kylään, talosta taloon. Kaksi niistä käyvät jo retkensä itse, hyppelevät iloisina vanhempainsa vaiheilla pitkin tietä, milloin edellä, milloin jäljessä, mutta niitä kolmea nuorempata kuljetetaan isän ja äitin kuormana vankkureissa; ja Kaisa aina aisoissa vetää, Mikko lykkää sauvallansa perään. Kova on siinä meteli, missä Rajamäen matkue on vaeltamassa; ja olipa eräs koiran-hammas sepittänyt tästä perheestä pitkän ilveellisen veisun, kutsuttu rykmentin nimellä. Tämä oli räyhäävä joukko, joka nyt matkusti pitkin tietä Sonnimäen nummen alta kohden kirkonkylää, koska veljekset, iloisena kuin oinaat, viettivät vapauden hetkeä nummen korkealla harjulla. JUHANI. Heisaa! terve, sinä ennenmainittu rykmentti, terve! TIMO. »Hustote tili?» sanoi Ruotsalainen. EERO. »Kappusivai!» sanoi Ryssä. KAISA. Mitä tahdotte, te siellä ylhäällä? EERO. Että muori tulee ja imee oikein tuikean sarven tämän veli Juhanin ruskeaan reisi-pakaraan. JUHANI. Muori imee ja napsuttelee, koska faari pelaa, sehän vasta yhteen-mallaa. MIKKO. Minä annan teille peevelin, te Jukolan sissit! EERO. Ukko ei tahdo pelata. No laulakaamme sitten me, ja oikein huikea marssi. JUHANI. Huikea marssi, kun astelee ohitsemme Rajamäen rykmentti. No, pojat Timo ja Eero! : Karsitaan nyt kulkemahan : Ylös, alas mäkii, : Kuohintahan, kuppaamahan, : Kauppoilemaan pikii. : Aisoiss’ Kaisa nuuska-naama : Itse olla tykkää, : Mikko, purren mälliänsä, : Sauvall’ perään lykkää. JUHANI. Juuri niin! Onpa tämä vähän lystillinen laulu-remputus. KAISA. Tietäkää, te sen vietävät siellä, että me kuljemme aina kunnialla, mutta te, te kiertelette ympäri ihmisten metsiä kuin ryövärit ja raatelevat pedot. Minä kuppaan, minä, ja teen terveyttä; Mikko kuohii, hän, ja tekee lihavia kaltteja, muhkeita härkiä ja komeoita ruunia, joilla ratsastelee kuningasten kuninkaat; se tietäkäät, te perkeleet. JUHANI. Pari värssyä sen saarnan päälle, pojat! Timo ja Eero, reippaat pojat! Yht’aikaa! : Kaisan huulet massahtelee, : Napsuttelee kirves; : Kreeta-muori Kaisan kynsiss’ : Juttuu hampaat irviss’. : Mutta tuolla tarhan puoless’: : Mikä pauhu? Heisaa! : Kyltät, kaltit saarnailevat, : Pikku-porsaat veisaa. : Miksi kyltät hälisevät? : Miksi naskit kirkuu? : Katsos: läätin oven alla : Mikon veitsi vilkkuu. JUHANI. Totisesti lystillinen laulu-remputus; sitä ei taida kieltää, Mikko? MIKKO. Pidä juuri kohta leipä-laukkus kiinni ja tiedä, että tässä on itse Mestari-Mikko, joka nypisti maaherran orhin puhtaan lakanan päällä, vuodattamatta yhtään ainoata veren tippaa. Ja siitäpä tempusta sai hän valtuus-kirjan, jota ei itse Rooman keisarikaan ole mies rikkomaan. Sellainen Mikko minä olen. EERO. Oh sinä kaksinkertainen Kuohari-Mikko noita-akkasi kanssa! KAISA. Katso etten noidu teitä susi-laumaksi kuin äijä ennen ylpeän hääjoukon. JUHANI. Tässäpä seison vielä vanhana Jukolan-Jussina omissa housuissani, ja niinpä toivon Jumalan avulla seisovani myöskin tästälähin. Eihän siitä noita-konstistasi, muija-parka, tule enemmän kuin koska toisvuonna ennustit meille maailman loppua ja saatoit monen akan pyytämään turhaan anteeksi entistä häijyyttänsä ukoltaan. KAISA. Kuule mitä nyt ennustan. EERO. Ennustatpa ja toivot meille lämpöisen saunan ja sinun itsesi meitä kuppailemaan niskaan. JUHANI. Mutta se on hullu ennustus ja toivo. Tosin ai’on kotia tullessani lämmittää saunan ja kylpeä oikein herttaisesti, mutta Aatamin-frakkia niskassani en ensinkään mieli rikkoa. KAISA. Kuule, kuule! Tuleksi on menevä saunasi ja tuleksi tupasi myös, ja surkeassa tilassa lähdet sinä itse samoomaan metsiä, rämeitä ja soita, etsien suojaa paleltuvalle ruumiillesi. Ah! verisesti täytyy sinun vielä taistella sekä ihmisten että metsän petojen kanssa ja siitä, puuskuttaen kuin kuoleva jänis, kallistaa pensaasen tuo kirottu pääsi. Tämä kuulkaa ja muistakaa. JUHANI. Mene helvettiin... TUOMAS. Vaikene jo, vaikene! SIMEONI. Sinä jumalaton, villitty! JUHANI. Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu lukkarin kurkkuun ijankaikkinen sian-tauti. EERO. Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju. JUHANI. Niin! ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle, ja rikkaalle rasva- ja makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle? Sanoppas, Eero. EERO. Tapahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen puplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika kissapiirakka. JUHANI. Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä. EERO. Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan niin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran remahtaen vaan. JUHANI. Niin! ja sitten peijakas hänen periköön, ottakoon hänen niskaansa ja lennättäköön häntä niinkuin pirun on tapana pappia lennättää. EERO. Vieköön rikkaan miehen toveriksi sen mahtavan ja rikkaan rovastin. JUHANI. Siinähän ovat terveiset, joita pyydämme sinun saattamaan koreasti esiin sekä lukkarille että rovastille. Ja jos kaiken tämän teet, niin saatpa sitten noitua minun itseni vaikka sudeksi, niinkuin uhkasit. EERO. Sudeksi niin ahneeksi, että hän kerralla nielee kitaansa koko Rajamäen rykmentin. JUHANI. Niin! ja vielä sarvi-säkin kaupan päälle. EERO. Vielä pikipussinkin paakelssina. JUHANI. Niin juuri, sinä vasaran-poika! KAISA. Kaikki hyvin! rovastin ja lukkarin pitää saaman teiltä terveisenne, ja se keitto on kupissanne kerran vielä, te kirotut! Anna heille kivestä läksiäisiksi, Mikko, anna että pääkuori aukenee. MIKKO. Tässäpä on mukava harakan-kivi, juuri kuin käsketty. – Tuossa, te Pelttarin pukit! – Mars, Kaisa! Nyt mennään. JUHANI. Tuota riivattua! Nakkasi kiven, ja liki liippasi, ettei iskenyt minua otsikkoon. EERO. Lähetetään polla takaisin. JUHANI. Sinkauta se ukolle takaisin, että hattu kömähtää. TUOMAS. Oleppas heittämättä, poika, jos tahdot säästää saivaristoas. AAPO. Näethän, sinä konna, että siellä on lapsia. JUHANI. Pidätä kives; he jo mennä kaapaisevat että nummi jymisee. SIMEONI. Voi te ilkeen-aikaiset, te kalmukit ja koiran-kuonolaiset! Eihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi te rosvot! JUHANI. Minäkö, joka en vääristäisi heiltä hiuskarvaakaan? Mutta katsos koska mies on oikein uhossa ja huikeat puuskaukset toukaa läpi hänen potran ruumiinsa, niin – kylläs sen tiedät. Kaksi yötä ja päivää on poika istunut tornissa. Mutta lähetinpä lukkarille vallan uhkeita terveisiä sappeni lievitteeksi. AAPO. Ja vielä hullumpia rovastille. Niitä terveisiä taidamme vielä katkerasti katua. JUHANI. »Mitä minä huolin, veitikka nuori?» Elämä, nuoren miehen elämä on juuri niinkuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Ja tuollahan koillisessa longoittaa Impivaaran töykeä vuori ja tuolla taasen luoteisessa läikkyy kirkon-kylän järvi ja vieläpä haamoittaa tuolla muitakin järviä, tuolla ilman rannalla kuin ikuisessa kaukaisuudessa. Kolistimen kolme järveä siellä silmäni näkee. :»Ei mun auta, ei mun auta, : Täytyy mennä järveen; : Kultani on niin vihainen : Ja puhisee kuin kärme». Tuon järven pinnallapa tuossa istuu usein lukkari-ukkomme ongen-pahla kourassa. Ah! könöttäisi hän siellä nyt ja minä olisin tuima tuulenpuuska, äkeä hirmu-myrsky kaakosta, niin tietäisinpä mitä kohden rynkäisin pauhinalla, ja pianpa puljahtelis kumossa lukkarin ruuhi. SIMEONI. Mikä synnillinen toivotus! JUHANI. Sen minä tekisin, ruuhen minä kumoisin että kiehuisi vellinä järven vesi. TIMO. Suden paistiksi koko mies. JUHANI. Suden-kuoppaan hänen syöksisin ja itse paseerailisin riemuiten reunalla. AAPO. Kettu, kerran karhun pahan-suopa, narrasi kuoppaan kontio-kurjan. Kovin hän silloin nauroi ja käyskeli siinä ylhäällä ympäri ammottavan kuopan, haastellen pilkallisesti. Siitä astui hän ilveksen selkään, ilves vei hänen ylös korkeaan kuuseen, joka seisoi siinä lähellä. Rupesi laulamaan kettu iloissansa ja kutsumaan kokoon tuulia jokaisesta neljästä ilmasta; käski heitä soittamaan kuusen kanteletta hänen laulunsa mukaan. Tulivat pian itä, läntinen ja etelä, ja ankarasti kaikkui ja kohisi kuusi. Tuli myös voimallinen pohja, rynkäsi halki partaisen, pimeän korven, humisten ja ryskyin. Silloin kuusi pauhasi, vapisi ja kumartui syvään, murtui viimein ja kaatui kohden kuoppaa, viskaten kaatuessaan latvastansa ketun alas karhun syliin syvässä kuopassa. TIMO. No peijakas! Mutta nyt? JUHANI. Kylläs tuon arvaat, kuinka nyt tapahtui. Kieppasi mar’ karhu oikein rotevasti kiinni ketun kamarasta ja ravisti että hampaat helähti, niinkuin teki hyvä lukkari minulle. – Mutta ymmärränpä Aapon tarkoituksen. Hän tahtoi minua muistuttaa, että joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän putoo siihen itse. Olkoon niinkin, mutta suden-kuopan saaliiksi lukkarin soisin vaan. TIMO. Nähdä lukkarin kuoppaan lötkähtävän, sitähän ei juuri minunkaan sydämeni vastaanlöis. Mutta en tuota ukko-rässyä sentähden kauankaan piinaisi tunkkaisessa kammiossa. Kaksi tuntia, kaksi tuntia vaan. Ja jääköön tämä tähän. Eläköön lukkari rauhassa, putoomatta edes närkästyneen sydämenikään kuoppaan. Mutta yhtä ihmettelen. Kuinka taidatte uskoa tuollaisia lorujuttuja kuin tämä ketusta ja karhusta. Voi veikkoset! eihän taida kettu edes joutaviakaan jaaritella, sitä vähemmin kutsua vielä tykönsä maailman tuulia. Te uskotte tämän, mutta minä päätän asian puhtaaksi valheeksi. JUHANI. Se tiedetään, ettei Timon pää ole juuri terävimpiä tässä maailmassa. TIMO. Vaikk’ei. Mutta tällä päällä vaellan halki tämän maailman yhtä kunniallisesti kuin sinäkin taikka jokin muu, mies tai vaimo. AAPO. Timo ei käsitä kuvausta. JUHANI. Ei ensinkään se poika parka nyt käsitä. Mutta katsoppas jos selitän sinulle seikan. Tapaus ketusta ja karhusta on arvattavasti niistä ajoista, joina kaikki luontokappaleet ja vielä puutkin taisivat puhua, niinkuin vanhassa testamentissa kerrotaan; ja sen olen kuullut vainaalta sokea-enoltamme. AAPO. Ethän käsitä nyt sinäkään satua ja sen tarkoitusta. TIMO. Mutta kuitenkin »pata kattilaa soimaa; musta kylki molemmilla». JUHANI. Mielitkö viisastella, mies? Mutta usko minua, niin kiitänpä Jumalaa siitä, etten ole niin tyhmä kuin sinä, Timo-poloinen. TIMO. Vaikka et ole; enpä siinä mitään vaaraa näekkään. EERO. Tee sinä, Timo, niinkuin puplikaani ennen: lyö ainoastaan vasten rintaasi, ja saadaanpa nähdä, kumpi teistä tästä parempana miehenä kotia marssii. JUHANI. Aih! joko sattui pikku-Eeroonkin, sinä puplikaani itse? EERO. Sattui oikein makeasti itse puplikaanien päämieheen, tuohon pikku-Zakeukseen. JUHANI. Minä en huoli sinun Zakeuksistas ja makeuksistas, vaan panen itseni makeasti nukkumaan. Selin tahdon teihin kääntyä ja maata kuin viholais-pesä kinoksen alla. – Mutta Jumala auta meitä! olemmehan asettuneet kamalaan paikkaan. AAPO. Miksi niin? JUHANI. Tuossahan tuo merkillinen, kamoittava kivi, joka antaa aina niin murheellisen vastauksen kirkonkelloin pauhinalle. Ja katsokaapas noita silmiä sitten, jotka tuijottelevat tuolta päällemme lakkaamatta. Minä kauhistun. Mennään tästä Herran nimeen! TUOMAS. Istukaamme rauhassa. JUHANI. Mutta metsänhaltija on tässä kova ja kiukkuinen. AAPO. Ainoastaan heitä kohtaan, jotka kiroilevat tai osoittelevat muuta jumalattomuutta. Sentähden kavahda itses siitä. Mutta tarina noista kuvista tuolla kiven kyljessä on tapaus kaukaisista ajoista. LAURI. Tahdotko sen kertoa meille? AAPO. Mutta katselkaa ensin tarkemmin tuota kiveä. Siellä nä’ette niinkuin neljä kultaista, säteilevää pistettä. Ne ovat kahden rakastajan sulavat silmät, korean neidon ja uljaan nuorukaisen; ja heidän kuvansa nä’ette myös piirrettyinä kiveen. Katselkaa heitä, silmät vähän rakosilla. Siinä he istuvat yhdistettyinä hellimpään syleilykseen. Mutta alempana, nuorten jalkain juuressa makaa kymeröissään ja miekalla lävistettynä eräs vanha uros. TIMO. Juuri niinkuin sanot. LAURI. Jotakin sellaista luulen minäkin siellä näkeväni. Mutta kerro asia. Seuraavan tarinan kertoi heille Aapo. Seisoi ennen tässä lähellä eräs komea linna, ja tämän linnan herra oli rikas ja mahtava mies. Hänellä oli tytärpuoli, äititön, mutta suloinen ja kaunis kuin aamu. Neitoa rakasti eräs nuorukainen, mutta sekä nuorukaista että neitoa vihasi linnan hirmuinen isäntä, jonka sydämessä ei koskaan löytynyt lemmen sijaa. Mutta tytär rakasti myös ylevätä nuorukaista; ja he kohtasivat toisiansa usein tällä kaikuvalla nummella, ja juuri tämän kiven juurella olikin heidän yhtymyspaikkansa. Mutta saipa isä tiedon nuorten salaisesta liitosta ja lausui kerran neitosen korviin hirmuisen valan. »Tyttäreni», sanoi hän, »katso etten saavuta teitä syleilyksessä metsien yössä. Tiedä, että miekkani teidät kohta silloin yhteen-vihkii veriseen kuolemaan. Sen lupaan ja pyhästi vannon». Niin hän lausui, ja neitonen kauhistui kuultuansa valan. Ei hän kuitenkaan unohtanut sydämensä ystävää, vaan kiivaammaksi yhä kiihtyi hänen lempensä. Oli tyyni kesä-yö; tuli aavistus immen poveen, että nuorukainen käyskeli nummella, vartoen kultastansa. Viimein, koska hän arveli kaikkein jo linnassa lepäävän syvimmässä unessa, läksi hän, käärittynä avaraan, hienoiseen huiviinsa, lemmenretkellensä, hiipi varjona ulos, katosi pian metsän kohtuun, ja liehahti kerran kasteisessa viidassa sininen liina. Mutta kaikki eivät linnassa maanneetkaan, vaan seisoipa akkunan ääressä itse linnan herra, tähtäillen neitoa, joka öisenä haamuna siirtyi pois. Silloin vyötti hän miekkansa miehustalle, tempasi käteensä keihään ja kiirehti ulos, katosi metsään neitosen jäljestä. Verta-janoova peto silloin vainosi lempeä-silmäistä karitsaa. Mutta ylös nummelle kiirehti huohottava tyttö ja kohtasi ystävänsä siellä, harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat, syleillen armaasti toinen toistaan, kuiskaillen rakkauden kieltä autuaana hetkenä. Eivätpä seisoneet he enää maan pinnalla täällä, vaan heidän sielunsa käyskelivät taivaan kukkas-niituilla. – Meni niin muutama silmän-rävähdys ja rynkäsi äkisti esiin linnan hirmuinen herra, syöksi terävän keihäänsä neidon vasempaan kylkeen, että sen kärki nuorukaisen oikeasta kyljestä tunkeusi ulos, ja niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat vasten kiveä, ja yhtenä virtana juoksi heidän verensä nummella, punaten kanervakukkasten posket. Siinä, teräksisen siteen yhdistäminä, he istuivat kivisellä istuimella, äänettöminä, mutta aina armaasti syleillen toinen toistaan. Ja ihanasti kuin neljä kultaista tähteä säteilivät heidän silmänsä kohden linnan valtiasta isäntää, joka kummastuen katseli ihmeellistä, tyyntä kuvausta kuoleman kidassa. Syntyi äkisti ukkosen ilma, välähteli ja jyrisi taivas, mutta väläysten sinertävässä loimossa nuorten silmät säteilivät onnen-autuaasti, kuin neljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa loistaa. Tätä katseli murhamies, kun korkeuden viha riehui hänen päällänsä ja ympärillään. Voimallisesti puhui hänen sielullensa nuorten ihanasti riutuvat silmät, heidän koskena juokseva verensä, puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä liikkui, liikkui ensimmäisen kerran, koska hän, sydämessä katumus kylmä ja musta, katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä, jotka aina lakkaamatta paistoivat hymyten häntä vastaan. Hänen sydämensä kammostui ja vapisi, kun salamat leimahtelivat ja avaruus pauhasi, ja kaikkialta karkasivat hänen päällensä kauhistuksen henget. Ääretön vimma saavutti hänen sielunsa. Katsoi hän vielä kerran nuoria kohden: mutta sieltäpä aina samat hohtavat silmät, vaikka jo sammuvina, katselivat hymyten häntä vastaan. Silloin löi hän käsivartensa ristiin ja rupesi, kuin jäätyneellä katseella, tuijottamaan itään päin, ja niin hän seisoi kauan mykkänä synkeässä yössä. Mutta viimein ja äkisti kohoitti hän povensa korkealle ja huusi pitkän huudon, pitkän ja peloittavan kovan, joka jylisten kiiriskeli ympäri tienoota. Seisoi hän taasen äänetönnä hetken, jona hän kuulteli tarkasti ja kauan, kunnes viimeinen kaiku hänen huudostansa oli vaiennut etäisimmän kunnaan povehen. Ja koska tämä oli tapahtunut silloin hän taasen, yhä tuijoittaen kohden itää, huusi hirmuisesti, ja kauan seuduissa kiiriskeli kaiku, jonka juoksua vuoresta vuoreen hän kuulteli tarkasti. Mutta viimein kuoli kaukainen, vapiseva ääni, leimaus lepäsi ja sammuneet olivat nuorten säteilevät silmät; ainoastaan raskas sade huokaili metsässä. Silloin, äkisti kuin unesta heräten, tempasi linnan herra miekkansa huotrasta, lävisti rintansa ja kaatui nuorten jalkain juureen. Ja leimahti taivas kerran vielä, leimahti ja jyrisi; mutta pian vallitsi taasen kaikkialla hiljaisuus. Aamu tuli, ja nummella löydettiin kuolleet harmaan kiven juurelta; pois he kannettiin ja sija heille rinnakkain rakettiin hautaan. Mutta kivessä nähtiin sen jälkeen heidän kuvansa; ja näkyi siinä kaksi nuorta, syleillen toinen toistaan, ja heidän allansa polvillaan eräs ankara, partainen uros. Ja neljä ihmeellistä nastaa, kuin neljä kultaista tähteä, kiven kyljessä säteilee sekä yöllä että päivällä, muistuttaen rakastavain ihanasti raukenevia silmiä. Ja pitkäsen nuoli, niinkuin tarina kertoilee, piirsi, leimahtaessaan, kiveen nämät kuvat. Ja niinkuin tässä kuvauksessa, niin istuvat nuorukainen ja impi onnellisina korkeuden istuimilla; ja niinkuin uros tuossa matelee, niin entinen linnan herra paahteisessa ilmassa rangaistuksen vuoteella. Ja koska soivat tornin kellot, teroittaa hän aina tarkasti korvansa, kuullellen kaikua kivestä; mutta yhä murheellinen on helinä. Kerran toki on kivestä kuuluva ihmeellisen lempeä ja iloinen ääni, ja silloin on tullut miehen sovinnon ja pelastuksen hetki, mutta lähellä on myös kaiken maailman hetki. Ja sentähden kuultelee aina kansa erinomaisella levottomuudella kaikua kivessä, koska kellot soi. He soisivat miehen sovinnon päivän valkenevan, mutta muistelevat kauhistuen maailman tuomiohetkeä. Tämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljillensä Sonnimäen nummella. TIMO. Mutta saapa ukko hikoilla. Aina tuomiopäivään asti! Ohhoo! SIMEONI. Sinä tomppeli, katso ettei juuri tällä hetkellä möräise tuomion torvi. EERO. Maailman lopusta ei ole yhtään pelkoa niin kauan kuin pakanoita maan päällä löytyy. No Jumala paratkoon! tässähän on seitsemän villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa. Mutta eihän niin pahaa, ettei siinä aina jotakuta hyvääkin. Olemmehan maailman pylväitä me. JUHANI. Sinäkö maailman pylväs? Kuustuumainen. SIMEONI. Vapisetpa, Eero, vapiset kuin perkele, kun lähestyy päivä, jota pilkkaat nyt. TIMO. Sitä ei hän tee, sen takaan minä. Ohhoo! silloinpa on meteliä ja mullerrusta. Kaksi mullerrusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta; ja silloin tapahtuu se suuri autuuden merkki; silloin maailma on menevä tuhaksi ja tomuksi kuin kuiva virsu. Silloinpa karja aholla mörää ja siat kujalla kauheasti vinkuu, jos nimittäin tämä tuho on tapahtuva kesäiseen aikaan, mutta jos se talvella tapahtuu, niin karjapa silloin ometassa teiskaa ja mörää ja läätin pahnoissa sika-parat vinkuu. Silloinpa on melskettä, pojat. Ohhoo! Kaksi mullerrusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta, niinkuin sokea-eno sanoi. SIMEONI. Niin, niin, muistelkaamme tätä päivää. JUHANI. Vai’etkaa jo, veljet. Varjele Jumala! käännättehän perin nurinniskoin tässä miehen sydämmen. Nukkukaamme, nukkukaamme! Niin he haastelivat, mutta kanssapuheensa vaikeni viimein ja uni kallisti heidät alas toisen toisensa perästä. Heistä viimeisenä istui valveillansa Simeoni, nojaten itseänsä vasten hongan pulloista juurta. Hän istui ja mietiskeli hartaasti näitä maailman viimeisiä aikoja ja tuomion suurta päivää. Ja punaisina, kosteina, liepeinä paloivat hänen silmänsä, mutta ruskea punerrus hänen karheista poskistansa paistoi kauas. Lopulta nukkui myöskin hän; ja niin he kaikki makeasti uneksuivat nuotion ääressä, joka loimotti vielä hetken, mutta vähitellen raukeni ja sammui. Päivä hämärtyi ja hämärä sakeni yöksi; ilma oli lenseä ja paahteinen; välähteli tuolloin tällöin koillisessa taivaan alla, koska ylös kohosi tuima ukkosilma. Kotkan vauhdilla läheni se kirkonkylää, viskeli kohdustansa tulta ja sytytti äkisti pappilan riihen, joka, kuivaa olkea täynnä, leimahti pian valtaiseen tuleen. Rupesivat kellot pauhaamaan ja tuli liikettä kylään, kaikkialta kiirehti väkeä hurjalle tulelle, virtasi miestä ja naista, mutta turhaan. Peloittavasti loimotti riihi, ja veripunaiseksi muuttui taivaan kansi. Mutta ilma nyt rynkäsi kohden Sonnimäkeä, jossa veljekset makasivat sikeässä unessa; ja heidän kuorsauksistaan remahteli nummi. Nytpä hirmuinen jyräys on heidät herättävä ja silloin he säikähtävät pahemmin kuin koskaan eläissänsä. Heidän unihouriva mielensä kauhistuu, koska viipymättä pujahtaa muistoonsa synkeä tarina, kuvailukset maailman lopusta, luonnon riehuessa heidän ympärillään kolkossa yössä. Ja mikä on valoa tässä yössä, on ukkospilven salamista ja kamala haame aaltoilevasta palosta kylässä. – Nyt välähti ja vilauksessa seurasi verraton jyräys, joka paikalla herätti veljekset. Huutaen kovasti ja kirkuvalla äänellä, loiskasivat he yhtaikaa ylös maasta, ja hiukset narreillaan pystyssä kuin kahiseva kahila, ja silmät renkaina päässä, tuijottelivat he kohden toinen toistansa muutaman silmänräpäyksen. SIMEONI. Tuomiopäivä! JUHANI. Missä ollaan, missä ollaan? SIMEONI. Jokos mennään? JUHANI. Auta meitä, armo! AAPO. Hirveätä, hirveätä! TUOMAS. Hirveätä kyllä. TIMO. Herra varjele meitä poika parkoja! SIMEONI. Jopa kellot soivat! JUHANI. Ja kivi kilisee ja tanssii! Hii, haa! SIMEONI. »Taivaan kellot soivat!» JUHANI. »Ja vaipuvat mun voiman’!» SIMEONI. Ja näinkös nyt vaan mennään? JUHANI. Auta meitä, laupeus ja armo! AAPO. Voi kauheutta! JUHANI. Tuomas, Tuomas, tempaise tuosta takinhännästäni kiinni! Hii, haa! SIMEONI. Hii, haa! nyt mennään, mennään! JUHANI. Tuomas, minun veljeni Kristuksessa! TUOMAS. Tässä olen; mitä tahdot? JUHANI. Rukoile! TUOMAS. Niin, rukoile tässä. JUHANI. Rukoile, Timo, jos taidat! TIMO. Tahdon koettaa. JUHANI. Tee se pian! TIMO. O Herra, suru suuri, o Bethlehemin armoistuin! JUHANI. Mitä sanoo Lauri? LAURI. Enhän tiedä mitä sanon tässä kurjuudessa. JUHANI. Kurjuus, ääretön kurjuus! Mutta luulenpa kuitenkin, ettei ole loppu juuri vielä. SIMEONI. Oi jos annettaisiin meille armonaikaa vielä yksi päiväkin! JUHANI. Tai yksi viikko, kallis viikko! – Mutta mitä aattelemme tästä kamoittavasta valosta ja kelloin sekavasta kaikunnasta? AAPO. Onhan tulipalo kylässä, hyvät ihmiset. JUHANI. Niin, Aapo, ja hätäkello moikaa. EERO. Tulessa on pappilan riihi. JUHANI. Menköön tuhannen riihtä kun vaan seisoo tämä matoinen maailma ja me sen seitsemän syntistä lasta. Herra auta! Uihan koko ruumiini kylmän hien virrassa. TIMO. Eipä ilman ettei minunkin housuni vapise. JUHANI. Verraton hetki! SIMEONI. Näin meitä Jumala rankaisee syntiemme tähden. JUHANI. Totta! Miksipä lauloimme tuon ilkeenaikaisen veisun Rajamäen rykmentistä? SIMEONI. Te pilkkasitte hävyttömästi Mikkoa ja Kaisaa! JUHANI. Ettäs sanot! Mutta Jumala siunatkoon heitä! Hän siunatkoon meitä kaikkia, kaikkia, lukkariakin! SIMEONI. Se rukous on taivaalle otollinen. JUHANI. Lähtekäämme tästä hirmuisesta paikasta. Tuoltahan leimuaa tänne palo kuin kadotuksen pätsi, ja tuolta kalustaa kiven kyljestä nuo silmätkin niin surkeasti päällemme. Tietäkää, että juuri Aapon kertomus niistä kissan-silmistä saattoi matkaan tämän ravistuksen selkäluissamme. Mutta lähtekäämme liesuun, ja älköön kukaan meistä unohtako pussiansa ja aapistoansa. Pois veljet! Tammistoon marssitaan Kyöstin luokse, Kyöstin luokse Herran avulla, ja siitä huomenna kotia, jos eletään. Mennään nyt! LAURI. Mutta kohta on niskassamme roima sade ja kastummepa kuin rotat. JUHANI. Anna kastua, anna kastua! Saatiinhan vielä armo. Mennään nyt! He riensivät pois, astellen kiivaasti toinen-toisensa jäljestä, joutuivat pian santaiselle tielle ja teroittivat suuntansa kohden Tammiston taloa. Tulen iskussa ja jyrinässä, joka monialle kiiriskeli taivaan alla, he käyskelivät hetken, kunnes rupesi heitä valelemaan rankka sade. Silloin tuimensivat he käymisensä juoksuksi ja lähenivät »Kulomäen kuusta», joka, korkeutensa ja tuuheutensa tähden kuuluisa, seisoi juuri maantien varrella suojana monelle sateessa kulkevalle. Tämän juurelle veljekset istuivat kuuron kestäessä ja pauhatessa valtaisen kuusen; mutta koska ilma yleni, jatkoivat he kulkunsa taas. Asettuipa luonto, tuuli taukosi, pilvet pakenivat ja kelmeänä kohosi kuu metsän latvoisa ylös. Ilman kiirettä ja huolta astelivat jo veljeksetkin läiskyvällä tiellä. TUOMAS. Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja jyrinä. AAPO. Siitähän sanoi sokea-eno syntyvän taivaalle tämän kapinan, koska pilvilohkareitten väliin on sijoittunut kuivaa hietaa, tuulenkierrosten nostamana ylös ilmaan. TUOMAS. Kuinkahan ollee. JUHANI. Mutta lapsenpa mieli yhtäkin kuvailee. Kuinkaspa ennen tuonpäiväisenä paitaressuna aattelin ukkosesta minä? Jumalahan, näetkös, silloin ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja, ja tulta iski kivinen tie ja pyörän rautainen kenkä. Hähhäh! Lapsella on lapsen mieli. TIMO. Entäs minä? Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana pienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä, tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä. Jumala jyrää peltoansa, aattelin minä, jyrää ja livauttelee oikein makeita iskuja sonninsuoroisella piiskallansa, ja iskuistapa noin nyt säkenöitsee pulskin ruunan pullea reisi, niinkuin muhkean hevon lautasilta näemme kipinöitä heltivän, koska sitä pyhkeilemme. Niin, olivatpa nämät mietteitä. SIMEONI. Aattelinpa lapsena ja aattelen vielä: taivaan leimaus ja jyrinä on ilmoittava Jumalan vihaa syntisiä kohtaan maan päällä; sillä ihmisten synnit ovat suuret, lukemattomat kuin santa meressä. JUHANI. Tosin tehdään täällä syntiä, sitä ei taida kieltää, mutta kylläpä täällä syntistäkin oikein suolassa ja pippurissa keitetään. Poikani, muisteleppas kouluretkeämme ja mitä sen kestäessä koimme. Lukkarihan meitä kynsi ja pöllytti kuin haukka; sen tunnen vielä ja puren hammasta, mun poikaseni. Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti, mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa, itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä, saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset ottamaan kortteeriansa yöksi. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3922 8107 2006-10-24T12:57:27Z Nysalor 5 Neljäs luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Kolmas luku|Kolmas luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Viides luku|Viides luku]] |otsikko=Neljäs luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Seuraavana päivänä lähenivät Jukolaiset kotoansa taas, astellen toinen toisensa jäljestä. Mutta viheliäinen oli heidän muotonsa: vaatteensa pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhanilta, joka vaelsi edellä, oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat turpuneet Aapon huulet, Timon otsasta oli puhjennut ulos ankara sarvi, ja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli pahoin pehmitetty; ja mikä oli käärinyt sen ympäri tyhjennetyn eväspussinsa, mikä temmaisnut mekostansa ryysyjä haavoillensa. Tällaisessa tilassa palasivat kouluretkeltänsä; ja riensivät heitä vastaan koiransa Killi ja Kiiski, iloisesti liehakoiten. Mutta veljekset eivät juuri jaksaneet osoitella hyväilystä takaisin uskollisia vartijoitansa kohtaan. Mutta ken oli heidän kanssaan näin pahoin menetellyt? Ken oli voinut näin masentaa Jukolan vahvat veljekset? Olihan tämä Toukolaisten kostotyö. He, saatuansa tiedon Jukolaisten viipyvän Tammistossa, yhtyivät liittoon kahdenkymmenen miehen voimalla ja kätkivät itsensä tien varrelle pensastoon vartomaan vihamiehiänsä. Siinä he kauan torkkuivat ja vartoivat, kourissa jykevät aseet. Mutta viimein, koulumiesten lähetessä, karkasivat liittolaiset heidän päällensä tulisella vauhdilla, tien molemmilta puolilta he rynkäsivät päin, ja nousi hirveä seiväsleikki, jossa veljekset piestiin pahoin. Mutta ilmaiseksi eivät Toukolaisetkaan taistelosta seljinneet, vaan tunsipa monikin huimauksella veljesten nyrkkien vaikutuksen. Kaksi heistä kannettiin pyörtyneinä kotiansa: Kuninkalan Eenokki ja Kissalan Aapeli. Ja paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi kuin tinakannun pohja. Julianin koura oli tehnyt tämän töykeän raivaustyön. Mutta viimeinpä toki istuivat veljekset kotonsa avarassa tuvassa, väsyneinä kovin. JUHANI. Kenen vuoro on lämmittää sauna? TIMO. Onhan se minun. JUHANI. Lämmitä se sitten että kiukaat rymisee. TIMO. Parastani tahdon koettaa. JUHANI. Tee se aika-mekosta, sillä haavamme tarvitsevat löylyä; totisesti! Mutta sinä, Eero, käyppäs Routiosta tuoppi viinaa, jonka hinnaksi määrään korvestamme parhaan hirren. Tuoppi viinaa! SIMEONI. Siinähän ehkä liiaksikin. JUHANI. Se tuskin riittää rasvoiksi seitsemälle miehelle. Onhan tässä, Herran tieten, haavoja kuin tähtiä taivaalla; ja kovin kivistää ja potkii tämä silmä, mutta kovemmin vielä sappi ja sydän täällä sisussa. Mutta kaikki hyvin, kaikki hyvin! Jukolan Jussi ei ole kuollut vielä. Ilta tuli, alakuloinen syyskuun ilta, Eero toi Routiosta viinan ja Timo saattoi sanoman, että sauna oli valmis; ja muuttui hieman leppeämmäksi veljesten äkeä mieli. Läksivät he kylpemään ja löylyä heitti Timo, paukahtelivat kiukaan mustettuneet kivet ja pilvenä kiiriskeli kuuma höyry ympäri saunaa. Kaikin voimin käytteli nyt kukin mäihäpehmeätä, ihanata lehtivihkoansa, he kylpivät ja hautelivat haavojaan, ja kauas kuului saunasta vihtain vinha mätkinä. JUHANI. Saavatpa nyt haavamme sen turkin-polskan. Saunanlöyly, sehän sairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä. Mutta kirveleepä silmä kuin peeveli! No kirvele ja karvele, sitä tuimemmin annan sinulle kuumuutta niskaan. Kuinka on turpas laita, Aapo? AAPO. Sulaapa tuo vähitellen. JUHANI. Hutkiele ja nuiji sitä kuin Ryssä koniansa, niin kyllähän pehmiää. Mutta uutta löylyä, Timo, koska on virkas tänä iltana meitä palvella. – Kas niin, poikaseni! Annappas tulla vaan. Onpas siellä kuumaa, onpas siellä kuumaa! Sillä lailla, sinä vekama-veljeni! LAURI. Ottaa kynsiin. JUHANI. Saakootpa kynnet kyytinsä myös. AAPO. Herkene jo heittämästä, poika; onpa muutoin tiemme täältä ulos joka miehen. EERO. Kiittäkäämme häntä vähän vielä, ja olemmepa kartena pian. JUHANI. Olkoon jo kylliksi, Timo. Äläppäs heitä enään. Älä helvetissä heitä enään! – Lähdetkö alas, Simeoni? SIMEONI. Lähdenpä minä poloinen poika. Ja ah, jos tietäisitte miksi! JUHANI. Sanoppas. SIMEONI. Muistele, ihminen, kadotuksen pätsiä ja rukoile yöt ja päivät. JUHANI. Mitä hulluja! Salli ruumiis saada jos se niin tahtoo; sillä jota kuumempi löyly, sitä parempi sen parantava vaikutus ja voima. Kylläs sen tiedät. SIMEONI. Kenen tämä lämmin vesi tässä ämpärissä kiukaan juurella? JUHANI. Se on minun, sanoi seppä tupaansa. Älä koske siihen. SIMEONI. Otanpa siitä pienen lirauksen. JUHANI. Älä, veikkonen veli-kulta, muutoin on paha. Miksi et lämmittänyt itsellesi? TUOMAS. Mitä tuossa turhia ärhentelet? Otahan minun sangostani, Simeoni. TIMO. Taikka minun, tuossa parven rappusen alla. JUHANI. Ota sitten vaikka minunkin ämpäristäni, mutta jätäppäs ainakin puolet jäljelle. LAURI. Eero! Sinä riivattu, katso etten viskaise sinua parvelta alas. AAPO. Mitä konsteja ja koukkuja on teillä siellä nurkassa, te kaksi? JUHANI. Mitä närinää siellä? Häh? LAURI. Toista selkään puhaltelee. AAPO. Siivosti vaan, Eero! JUHANI. Heh, vihakiiski. SIMEONI. Eero, Eero, eikö löylyn mojova kuumuuskaan tuo mieleesi helvetin tulta. Muistele Hemmolan Juhoa, muistele Hemmolan Juhoa! JUHANI. Hänpä tautivuoteellansa näki sen tulisen järven, josta hän kerran vielä pelastettiin, ja siitä syystä, niinkuin hänelle sanottiin, että hän aina saunanparvella oli muistellut helvettiä. – Mutta päivänkö valo tuolta kiiltää läpi nurkan? LAURI. Kirkkaan päivän. JUHANI. O peto! sauna veisaa viimeistä värssyänsä. Sentähden olkoon isännyyteni ensimmäinen pyrkimys uusi sauna. AAPO. Uusihan tässä kyllä tarvitaan. JUHANI. Uusi, uusi ilman kieltoa. Saunaton talo ei käy laatuun sekä kylpemisen että emännän ja muonamiesten muijien lasten-saamisen tähden. Niin, ryöhäävä sauna, haukkuva halli, kiekuva kukko ja naukuva kissa, nehän oivan talon tunnusmerkkejä ovat. Niin, onpa sillä tekemistä ja puuhaa, joka meidän talon vastaanottaa. – Tarvittaisiinpa hieman taasen löylyä, Timo. TIMO. Saaman pitää. SIMEONI. Mutta muistelkaamme, että on lauvantai-ilta. JUHANI. Ja katselkaamme ettei riipu nahkamme pian orressa kuin entisen piian. Hirvittävä tapaus! SIMEONI. Tyttöhän ei koskaan ehtinyt saunaan toisten seurassa, vaan kuhkaili ja kahkaili siellä muiden jo maatessa. Mutta eräänä lauvantai-iltana viipyi hän tavallista kauemmin. Käytiinpä häntä etsimään; mutta mitä löyttiin hänestä? Ainoastaan nahka orressa. Ja oikeinpa mestarin tavalla oli tämä nahka nyljetty, olivatpa siinä hiukset, silmät, korvat, suu ja vielä kynnetkin jäljellä. JUHANI. Olkoon se tapaus meille... Kas, kas, kuinka vihaisesti tuo selkäni ottaa löylyä! Niinkuin et olis saanut maistaa vihtaa sitten uuttavuotta. LAURI. Mutta kuka oli hänen nylkenyt? TIMO. Kuka; kysy sitä. Kukas muu kuin se... JUHANI. Pää-ukko. TIMO. Niin. Hän, joka käy ympäri kuin kiljuva peura. – Kauhea tapaus! JUHANI. Pistäppäs, Timo-poika, tuo paitani tuolta orrelta kouraani. TIMO. Ja tämäkö? JUHANI. Noh! Eeron tilkkusta hän tarjoo tässä miehelle. Voi sinua! – Tuo keskimmäinen tuossa. TIMO. Ja tämäkö? JUHANI. Siinähän aikamiehen mekko. Tattis vaan. – Kauhea tapaus, sanon minäkin, mentyäni vielä äskeiseen. Mutta olkoon se meille muistimeksi, että »aatosta juhla korkein». – Nyt peskäämme itsemme puhtaiksi kuin olisimme lähteneet napamuijan nopsista kourista; ja sitten tupaan paita kainalossa, ja tulehtunut ruumis saakoon niskaansa oikein raikasta ilmaa. – Mutta luulenpa, tuo silmä-kulta kuultelee hieman. SIMEONI. Mutta eipä kuultele tuo jalkani, vaan särkee ja mojoo kuin kiehuvassa mujussa. Mihin joudun sen kanssa, minä kurja? EERO. Pane koreasti ma’ata tultuamme tupaan ja rukoile jalkain voidetta, ja sitten kiitä Luojaas, joka sinun tänäpänä varjeli »ettet ole jalkaas kivehen loukannut», niinkuin luemme ehtoorukouksessa. SIMEONI. Minä en kuule sinua, minä en kuule. EERO. Rukoile sitten korvarasvaa myös. Mutta astuppas jo liikkeille, jäätpä muutoin tänne peijakkaan saaliiksi. SIMEONI. Korvani ovat sinua kohtaan ummessa, ummessa hengellisellä tavalla. Ymmärrä, ihminen! EERO. Tule nyt, onpa muutoin pian nahkasi orressa, ja oikein ruumiillisella tavalla. Alastomina ja varikuumina he astuivat saunasta tupaan; ja ruumiinsa ruskoittivat kuin päivän polttama koivun-kuori. Tultuaan sisään, istuivat he levähtämään hetkeksi, hellittäen hikeä runsaasti; ja siitä pueskelivat he vähitellen päällensä. Mutta Juhani rupesi nyt keittämään rasvoja koko haavoitetulle veljeskunnalle. Hän asetti tulelle vanhan, malmisen ja varrettoman pannun, kaatoi siihen tuopin viinaa ja viinaan sekoitti hän kaksi korttelia kruutia, korttelin tulikivi-jauhoja ja suoloja saman verran. Ja koska tämä oli kiehunut noin tunnin, nosti hän keitoksen jähtymään, ja rasva, pikimustan vellin kaltaisna, oli valmis. Haavojansa, varsinkin niitä, jotka löytyi heidän päissään, voitelivat he tällä voiteella ja pyhkäisivät uutta, keltaruskeata tervaa päälle. Ja silloinpa kovin likistyivät heidän hampaansa yhteen ja kasvonsa mustenivat hirveästi; niin karvasteli haavoissa ankara lääke. Mutta Simeoni rakensi ehtoollisen, kantoi pöytään seitsemän reikäleipää, kuivan naudan-kontan ja harjallisen pöytyrin naurishautaa. Mutta ruoka tänä iltana ei kovin heille maistanut, vaan pianpa siirtyivät he pöydästä, riisuivat päältänsä ja painuivat alas vuoteillensa. Yö oli pimeä ja kaikkialla vallitsi äänettömyys ja hiljaisuus. Mutta äkisti valkeni avaruus Jukolan ympärillä; sen sauna oli syttynyt tuleen. Sillä kuumaksi oli Timo lämmittänyt harmaakivisen uunin, josta seinä rupesi kytemään ja lomahti viimein liekkiin. Ja niinpä ihanassa rauhassa paloi rakennus tuhaksi, yhdenkään silmän näkemättä. Ja koska aamu koitti, löytyi Jukolan saunasta jäljellä ainoastaan muutama kytevä kekäle ja uunin hohtava raunio. Viimein, puolipäivän aikana heräsivät myös veljekset, nousivat jotenkin raittiimpina kuin menneenä iltana, pukivat päällensä ja rupesivat murkinalle, joka nyt tuntui heille makuisaksi. Kauan he atrioitsivat sanaakaan lausumatta, mutta lopulta nousi juttu tuosta jyrkeästä tapauksesta tiellä Tammiston ja Toukolan välillä. JUHANI. Aika saunan saimme totisesti; mutta ryöväreinä he karkasivat päällemme seipäillä ja karangoilla. Mutta ah! olisi meillä myös ollut aseet kourissa ja vaara silmissämme varoilla, niin sahattaisiinpa tänäpänä Toukolan kylässä arkunlautoja, ja haudankaivajalla olis työtä. Kissalan Aapelille annoin kuitenkin osansa. TUOMAS. Valkea, hiukseton linja juoksi hänen otsaltansa niskaan alas kuin linnunrata syksytaivaalla. JUHANI. Sinä näit sen? TUOMAS. Minä näin sen. JUHANI. Hän on saanut. Mutta muut, muut, Herran Kiesus! EERO. Heitä kostamme aina ytimiin asti. JUHANI. Lyökäämme kaikki yksimielisesti päämme yhteen ja nouskoon siitä tuuma verrattomaan kostoon. AAPO. Miksi tekisimme ijankaikkiset tuhot? Käykäämme lakiin ja oikeuteen, vaan ei omankäden työhön. JUHANI. Ensimmäisen Toukolaisen, jonka saan kynsiini, syön kitaani elävältä nahkoineen ja karvoineen; siinä on laki ja oikeus. SIMEONI. Kurja veljeni! aiotko sinä koskaan joutua taivaan perilliseksi? JUHANI. Mitä huolin taivaasta, ellen saa nähdä Tuhkalan Matin verta ja rapaa! SIMEONI. Voi hirmu itseäs, voi hirmu! Täytyy itkeä. JUHANI. Itke sinä kissan kuolemasta, vaan älä minun tähteni. Hmmh! Minäpä teen makkaroita. TUOMAS. Tämän raatelemisen kostan minä kerran, sen lupaan ja vannon. Susihan miestä näin menettää. JUHANI. Villisusi. Minä vannon saman valan. AAPO. Se kosto lankee takaisin omalle niskallemme; mutta lain tuomio rankaisee heidät ja palkitsee meidät. JUHANI. Mutta lain kautta ei tule kärsimään heidän selkänsä näistä haavoista, joita kannamme. AAPO. Sitä hullummin heidän kukkaronsa ja kunniansa. SIMEONI. Pois mielestämme verinen kosto, ja turvatkaamme lakiin. Niin tahdon, vaikka mieleni kovin kamookin keräjätalon menoa ja hälinää. JUHANI. Jos siihen tulee, niin eipä juuri kömmähdy tämä poika siinäkään paikassa. Tosin pamppailee sydän hieman, koska ensi kerran seisomme korkean-oikeuden pöydän edessä, mutta pianpa itsensä röyhistää aika-mies. Muistanpa vielä, oltuani vierasmiehenä Koivulan Kaisa-rukalle, joka etsi elatusta lapsellensa, muistanpa koska komsarjus huusi: »Juhani Juhanin-poika Jukola, Toukolan kylästä!» TIMO. »Ja nuorempi veljensä Timoteeus!» Minähän olin siellä myös; ja saipa Kaisa lapsellensa isän että paukahti. Minähän olin vierasmiehenä myös, Juhani. JUHANI. Olit, olit. Mutta sielläpä vasta väkeä porstua, porras ja piha täys. Porstuassapa istuin minä ja juttelin Tammiston Kyöstin kanssa, mitä ja kuinka pojan piti la’in edessä lausuman. Hartaasti juuri haastelinkin hänelle, nyppien takkinsa nappia noin, tuolla tavalla, koska komsarjus eli sudenkutsija huusi korkealla äänellä, että kyllä monen silmät ja korvat pöllähtivät pystyyn: »Juhani Juhanin poika Jukola, Toukolan kylästä!» TIMO. »Ja nuorempi veljensä Timoteeus!» Ja saipa, koira vieköön! Kaisa lapsellensa isän. JUHANI. Sai kyllä. TIMO. Vaikka ei meitä valallekaan laskettu. JUHANI. Ei laskettu; tosi; mutta vakava ja vilpitön puheemme vaikutti paljon. TIMO. Ja nimemme on kulkenut protokollissa ja suplikaaneissa aina keisariin asti, heh! JUHANI. Hyvin tietty. – Niin huusi komsarjus, ja silloinpa vähän hetkautti pojan sydänketoissa, mutta pianpa hän perehtyi ja lasketteli suustansa totuuden järkähtämätöntä kieltä kuin apostoli itse, huolimatta koko keräjäkunnan naurusta ja tirskunnasta. TIMO. Niinhän keräjissä leivotetaan; ja kaikki käy hyvin. Mutta vedetäänpä siellä kuitenkin yhtäkin vetonuoraa ja yksikin vikkelä kampurajalka heitetään. JUHANI. Tosi; mutta oikeus ja totuus kieppaisee itsellensä lopulta väkistenkin voiton monen konstin päästä. TIMO. Monen konstin ja koukun päästä; niin kyllä, ellei itse ilminen peijakas ole asiamiehenä, joka tekee yön päiväksi ja päivän yöksi ja piimäksi mustan tervan. – Mutta yksi asia on yhtä hyvä kuin kaksikin. Miksi ei Jumala asettanut oikeuden ratkaisemista lujemmalle, ja perin pohjin lujalle perustalle täällä? Miksi vierasmiehet, vaikeat tutkinnot ja lainoppineitten koukut? Tämähän mielestäni olis suorin tie oikeuteen ja totuuteen, koska asia näkyy hämäräksi, eikä saata sitä pohtia. Koko keräjäkunta, ja itse tuomari etunenässä, astuu ulos pihalle, jossa komsarjus eli jahtivouti soittaa ankaran suurta koivutorvea, jota kutsuttaisiin keräjätorveksi; sitä hän soittaisi toitottaen muutaman kerran ja pitäen sen kitaa kohden Herran korkeutta. Mutta silloin aukenis taivas ja oikeuden enkeli ilmestyisi kaikelle kansalle, kysyen korkealla äänellä: »mitä komsarjus tahtoo», mutta häneltä kysyisi komsarjus takaisin korkealla, huutavalla äänellä: »onko kannustettu miesi viaton vai syyllinen?» Nytpä kirkastettu enkeli antaisi vastauksen, jonka oikeutta ei kenenkään tarvitsis epäillä ja jonka mukaan tulisi miestä joko päästää Herran huomaan tai sukia oikein aika lailla. Niinpä, luulen minä, kävisi hyvin kuntoon kaikki. JUHANI. Miksi niinkään paljon komentoa ja hunööriä? Katsokaapas kuinka minä olen tuumiskellut asiaa. Olisinpa Luojana asettanut näin: Syytetty mies vahvistakoon sanansa valalla, pyhällä valalla, ja jos hän oikein vannoo, niin lähteköön vapaana miehenä marssimaan kotiansa taas, mutta jos häntä miellyttäisi pistää suustansa valheen, niin auetkoon allansa matoinen maa ja nielköön hänen helvettiin alas. Siinähän totuuden suorin tie. AAPO. Se keino voisi käydä päisin, mutta ehkäpä kuitenkin parhain kaikki niinkuin sen kerran asetti itse viisauden Isä. JUHANI. Parhain. Tässä istumme revittyinä, rupisina, silmäpuolina kuin kollikissat maaliskuussa. Onko tämä herttaista? Peeveli! tämä maailma on suurin hulluus mikä löytyy auringon alla. SIMEONI. Niin on hän asettanut, Herra, sillä hän tahtoo koetella ihmislapsen voimaa uskossa. JUHANI. Voimaa uskossa. Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa kautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niinkuin sääksiä vaan; sinne, johon en soisi kannettakaan minä, vaikka syntinen ihminen. TUOMAS. Kova leikki on tämä elämä ja maailma. Vähänpä on kunkin toivoa niin pienestä osasta kuin Josua ja Kaaleppi kuuden sadan tuhannen miehen seassa. JUHANI. Oikein! Mitä on siis tämä elämä? Helvetin porstua. SIMEONI. Juhani, Juhani, malta mieles ja kieles! JUHANI. Helvetti valmis, sanon minä, jos oikein pahan pääni päälleni otan. Minäpä täällä olen kärsivä sielu ja Toukolan pojat perkeleitä, haarut kourissa. Häijyjä henkiä ovat ihmiset meitä kohtaan. AAPO. Astukaammepas hieman omaan poveemme. Ihmisten vihan olemme kenties suureksi osaksi itse virittäneet ja voimassa pitäneet. Muistakaamme kuinka olemme heidän naurismaissaan ja hernehuhdissaan peuhailleet, sotkeneet onkiretkillämme heidän jokirantojensa heinän, ampuneet usein heidän piirittämänsä karhut ja monta muuta sellaista temppua tehneet, huolimatta lain uhkauksista ja omantunnon äänestä. SIMEONI. Olemmehan vihoittaneet taivaan ja maan. Useinpa ma’ata pannessani ja muistellessani nuoruutemme ilkivaltaisia töitä, pistelee aivan kipeästi kurjaa rintaani tuo omantunnon tulinen miekka, ja tuntuupa kuin kuulisin eriskummallisen kohinan kuin kaukaisen, huokailevan sateen, ja kuin synkeä ääni vielä kuiskaisi minua korvaan: »Jumalan ja ihmisten huokaus Jukolan seitsemän pojan tähden». Tuho uhkaa meitä, veljet, eikä kiillä meille onnen tähti ennen kuin on meidän ja ihmisten väli paremmalla kannalla. Miksi emme siis kävisi pyytämään anteeksi, luvaten tästälähin toisin eleskellä? EERO. Minä itkisin, jos taitaisin. Simeoni, Simeoni! »ei paljon puutu ettet» ... jaa, ei paljon puutu. »Mutta mene tällä haavalla matkaas». SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään. TIMO. Kääntyisikö minun pääni anteekspyyntöön? En usko sitä. TUOMAS. Ei niinkauan kuin korppi on musta. EERO. »Tuomiolle tullessamme» siis tapahtuu se toimi. Silloinhan on korppi valkea kuin lumi, niinkuin lauletaan iloisen pojan ja kultamuorin veisussa. Kernaasti minun puolestani olkoot viimeiset tuutissa, ennen kuin tässä rukoukseen rupeemme. JUHANI. Usko minua, Simeoni, täällä ei käy kuntoon lakkaamatta katsella kuinka on sielumme laita, alati muistella tuota tulista uumentoa, perkelettä ja pieniä perkeleitä. Sellaiset aatokset joko myllertävät sekaisin miehen pään tai kietovat nuoran hänen kaulaansa. – Noita entisiä hurjapäisyyksiämme on enemmin pidettävä nuoruuden hulluutena kuin synteinä ankarimmassa tarkoituksessa. Ja toiseksi, olenpa tullut siihen uskoon ja vakuutukseen, että täytyy täällä välimmiten ummistaa silmänsä, eikä olla näkevänänsä mitä näkee ja tietävänänsä mitä tietää. Niinpä täytyy täällä miehen, jos hän tahtoo päästä eheällä turkilla elämän huhmaresta ulos. – Olkaa pöllistelemättä; tässä ei tarvita yhtään pöllistystä. – Tarkoitanpa noita pienempiä syntejä Jumalaa kohtaan, vaan ei naapuriani. Naapuri ja lähimmäinen on keikkanokka, näpäkärsä ja tarvitsee oman parhaansa yhtä hyvin kuin minäkin; mutta Jumala on pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos vilpittömästä sydämmestä rukoilemme. Jaa, jaa, minä tarkoitan: ei käy kuntoon aina ja joka paikassa hiuskarvan tarkkuudella vertoa omia töitämme ja pieniä tuommoisia kanaljavikkelyyksiämme Jumalan sanan ja käskyjen rinnalla, vaan parasta pysyä siinä keskivälissä. Törkeitä syntejä tulee meidän karttaa, kaikella muotoa, sanon minä, ja rukoilla silmäin voidetta, mutta niitä pienempiä, nimittäin pienempiä Jumalata kohtaan, ei aina laskea omantunnon ongennokkaan, vaan seistä siinä keskivälissä, keskivälissä. SIMEONI. Suuri Jumala! noinhan saatana ihmistä korvaan kuiskuttelee. TIMO. Juuri niinkuin Ollin muori viinahimossa pistää tuiskujuttuja Mäkelän emännälle. AAPO. Juhani lausui muutaman sanan, joita ihmeellä ja närkästyksellä kuultelin. Veli, niinkö opettaa meitä Jumalan käskyt? Niinkö opetti meitä äitimme? Ei suinkaan! Yksi seisoo Jumalan edessä tuhantena ja tuhannen yhtenä. Mitä siis leksottelet pienemmistä synneistä, mitä keskivälistä, puolustaen kahden herran palvelusta? Sanoppas, Juhani: mikä on synti? JUHANI. Mikä on totuus? sinä Jukolan Salomoni, herra Jupisteri ja Ukko-Paavo Savosta? »Mikä on synti?» Aih! »Mikä on synti?» Kas kuinka viisaasti kysytty, merkillisen viisaasti. »Onpas siinä päätä, siinä meidän pojassa», onpa tottakin. Niin, kuka enää puhuukaan? »Mikä on synti?» Ahhah! Mikä on totuus? kysyn minä. TUOMAS. Mitä venailet ja koukistelet, poika? Tiedä että oppi, jonka ilmoitit, on pahanhengen oppia. JUHANI. Tahdonpa teille kertoa elävän esimerkin, joka puolustaa uskoani lujasti. Muistelkaapas entistä Kirkon-kylän nahkuria. Mies tuli kummiin aatoksiin sielustansa, synnistä ja maailman mammonasta ja rupesi paljon muuttelemaan entistä elämäänsä. Niinpä lakkasi hän äkisti ottamasta vastaan ja antamasta nahkoja sunnuntai- ja juhla-päivinä, huolimatta siitä kuinka tärkeäksi talonpoika katsoi yhden tien ja kaksi asiaa. Turhaanpa varoittelivat häntä ystävänsä, koska huomasivat työn häneltä vähenevän päivä päivältä, mutta hänen virkaveljellensä naapuritalossa ehtimiseen enenevän. Ainapa vaan vastasi hullu mies: »minun kätteni työn Jumala kylläkin siunaa, vaikka oliskin sitä vähemmin, mutta hänen, joka luulee nyt tempaavansa leivänpalan suustani, hänen pitää viimein niittämän kirousta otsansa hiestä, koska ei hän Herran sapattia kunnioita». Niin hän lausuili, kävellen töllötellen pyhäpäivinä virsikirja kourassa, silmät ympyrjäisinä päässä ja tukka pystyssä kuin Pommin Pietarin tukka. Mutta mitenkäs tuossa kävi miehen lopulta? Sen tiedämme. Tulipas piankin hänen käteensä raskain puu, kerjuusauva tuli hänen käteensä, ja hänen tieksensä kruunun pitkä sarka. Nytpä hän käyskelee kylästä kylään, kallistellen lasia, koska vaan taitaa. Kerranpa kohtasin hänen tuolla Kanamäen harjulla tien vieressä; siinä hän istui kelkkansa kaustalla, ja kovin oli päissään kurja mies. Kuinkas on laitanne, karvari? kysyin minä; »on niinkuin on», vastasi hän, kerran katsoa mulauttaen kankeasti päälleni. Mutta kysyinpä häneltä vielä: kuinkas nyt mestari oikein jaksaa? – »Jaksan niinkuin jaksan», lausui hän taasen ja läksi tiehensä, lykäten kelkkaa edellään ja loilottaen jonkunmoista hullua veisua. Siinä oli hänen loppunsa. Mutta toinen karvari? Hänpä oikein vasta rikastui ja rikkaana ja onnellisena miehenä kuolikin. AAPO. Ahdaspäinen usko ja hengellinen ylpeys hävitti nahkurin, ja niinpä käy kaikille hänen kaimoillensa. Kuinka hyväänsä, mutta sun oppis on väärää oppia ja uskoa. SIMEONI. Väärät profeetat ja viimeiset maailman ajat. TIMO. Hän tahtoisi kiusata meitä Turkkilaisten uskoon. Mutta etpä järkähdytä minua; sillä minä olen vissi ja luja, vissi ja luja kuin kirveen silmä. JUHANI. Annappas, Tuomas, tuo leivänpuolikas tuolta pöydän päästä. – »Väärät profeetat». En kiusaa ketään syntiin ja vääryyteen, ja itse en varastaisi naskaliakaan suutarilta enkä neulan silmää kraatalilta. Mutta sydämeni kipenöitsee, koska tarkoitukseni aina kierretään pahimmaksi, tehdään pikimustaksi, vaikka mustanruskea karva olisi jo kylliksi. AAPO. Haastelitpa niin selvästi, harkitsit asian niin pykälästä pykälään ja haarasta haaraan, ettei tainnut sitä väärin ymmärtää. TIMO. Pääni panen pantiksi, että hän tahtoi saattaa meitä Turkkilaisten uskoon. SIMEONI. Jumala armahtakoon häntä! JUHANI. Kitanne kiinni, ja paikalla! Jumalaa minun tähteni rukoilla, nuhdella minua kuin laimeasilmäinen pappi, se ei käy kuntoon. Sillä minulla on juuri tarpeeksi järkeä, vaikken olekkaan vallan paljasta viisautta kuin esimerkiksi tuo meidän Aapomme. AAPO. Jumala paratkoon! enhän ole tarpeeksikaan viisas. JUHANI. Paljasta viisautta, paljasta viisautta! Ja pidä leipäläpes kiinni, saatpa muutoin tästä konttaluusta vasten kuonoas ja vähän paremmin kuin eilen. Sen sanon ja taukoon syömästä, koska säkkini on täys. TIMO. Takaanpa, että olemme jo kuin kiiliäinen joka mies. EERO. Mutta miksi en näe saunaa? JUHANI. Mitä tuommoinen lyhyt aidantakuinen? – Mutta – onhan sauna mennyt helvettiin! EERO. Ei, vaan taivaan korkeuteen tulisissa vaunuissa. JUHANI. Olisiko se palanut? EERO. Mistä minä tiedän, ja mitä on minun sen kanssa tekemistä? Se on Jukolan isännän sauna, vaan ei minun. JUHANI. Ottipa Eeronkin ruumis löylyä eilen illalla, ellen väärin muista. Niin, niin, kaikki aina vaan isännän hartioille, sen mä luulen. Mutta käykäämme katsomaan. Missä on lakkini? Käykäämme katsomaan, veljet. Minä tiedän että saunamme on tuhkana. Läksivät katsomaan kuinka oli saunan laita. Siitä näkyi enään jäljellä ainoastaan musta kiuvas ja savuava aherrus. Ja hävityksen kuvausta katselivat veljekset hetken kiusallisella mielellä, ja palasivat viimein pirttiinsä takaisin. Viimeisenä asteli Juhani, kourassa kaksi rauta-sarantoa, jotka hän vihaisesti viskasi pöydälle. JUHANI. Niin, Jukolan talo on nyt saunaton. EERO. »Ja saunaton talo ei käy laatuun», sanoi Juhani. JUHANI. Kuumaksi lämmitti Timo sen rakkaan uunin ja tuhaksi meni armaat, nokiset orret ja seinät, joiden suojassa kaikki olimme astuneet maailman valkeuteen. Timo kuumensi uunin ankarasti, sanon minä. TIMO. Käskysi mukaan, käskysi mukaan; kyllä sen tiedät. JUHANI. Minä annan peeveliä käskyillesi, vaan että olemme saunattomia miehiä, ja tämä on kiusattava asia; huoneenrakennus ei lisää leipää. AAPO. Kiusattava asia; mutta sauna oli kuitenkin vanha, nurkat reikiä täynnä; ja itsehän päätit eilen piankin rakentaa uuden. JUHANI. Tosin oli se vanha ja sen hirret haudotut aina ytimeen asti, mutta olishan tuo vielä ritkunut tuossa vuoden tai kaksi. Talolla ei ole vielä voimia menettää saunojen rakennukseen; pellot, pellot ovat tässä ensiksi kynsiin otettavat. TUOMAS. Jääpä sinulta pellot niinkuin mennä kesänä huikea Aroniittu, jonka muhkean heinän annoimme lakastua ilman yhtään ainoata viikatteen sivallusta. Mutta oma tahtos. Ainapa, koska muistuttelin sinua sen niittämisestä, vastasit tuohon: »emmehän lähde juuri vielä; heinä kasvaa vielä että rotisee». JUHANI. Se on mennyt asia eikä parane siitä että sitä leksottelet. Aroniittu kasvaa sitä uhkeammin tulevana kesänä. – Mutta kuka on mies, joka astelee kohden taloamme tuolla pellolla? TUOMAS. Lautamies Mäkelä. Mitä tahtoo mies? JUHANI. Nyt peijakas on irti. Kruunun nimessä hän tulee, ja tuon kirotun tappeluksen tähden Toukolaisten kanssa. AAPO. Jälkimmäisessä ottelossa on laki puolellamme, mutta edellisessä katsokaamme eteemme. Sallikaat minun tehdä hänelle asiasta selko. JUHANI. Mutta minä, veljeksistä vanhin, tahdon myöskin sanavaltaa, koska yhteinen etu on puheena. AAPO. Mutta katso, ettet haastele itsiämme säkkiin, jos täytyisi meidän niinkuin vähän mutkistella. JUHANI. Kyllä minä tiedän. Sisään astui Mäkelä, oiva ja suopeamielinen lautamies. Kuitenkin tuli hän ajaen toista asiaa, kuin sitä, jota veljekset arvelivat. MÄKELÄ. Päivää! VELJEKSET. Päivää! MÄKELÄ. Mitä hirveyksiä näen minä? Pojat, kuinka on laitanne? Revittyinä, sinimarjoissa, ruvessa ja ryysyt päässä! Voi teitä viheliäisiä! JUHANI. »Kyllä koira haavansa nuolee», mutta katsokoot sudet itsensä. Tästäkö syystä seisotte huoneessamme nyt? MÄKELÄ. Mitäpä tiesin minä tästä? Mutta veljeksetkö raatelevat toinen toistansa tällä tavalla! Hävetkäät! JUHANI. Te erehdytte, Mäkelä. Veljekset ovat kohdelleet toinen toistansa kuin enkelit; tämä on naapurien työ. MÄKELÄ. Kuka on sitten tämän tehnyt? JUHANI. Hyvät naapurit. Mutta saanko kysyä mistä syystä olette käynyt meitä tervehtimään? MÄKELÄ. Tuikeasta syystä. Pojat, pojat! onpa nyt edessänne tuhon päivä. JUHANI. Millinen on tämä päivä? MÄKELÄ. Häpeän päivä. JUHANI. Koska se nousee? MÄKELÄ. Provastilta olen saanut tuiman käskyn, saattaakseni teitä tulevana sunnuntaina kirkolle. JUHANI. Mitä tahtoo hän meistä kirkolla? MÄKELÄ. Istuttaa teitä jalkapuuhun; suoraan sanottu. JUHANI. Mistä syystä? MÄKELÄ. Hänellä on monta syytä. – Te hurjat ja hullut! särjitte lukkarin akkunan ja karkasitte häneltä kuin sudet! JUHANI. Meitä lukkari raateli kuin villisusi. MÄKELÄ. Mutta mitä on provasti teille tehnyt? JUHANI. Ei kirpun kipeätä. MÄKELÄ. Ja kuitenkin olette häntä pilkanneet ja häväisneet tuon avosuisen, hävyttömän Kuppa-Kaisan kautta. Lähetitte Rajamäen kauheata rykmenttiä myöten sikamaisimpia, oikein konnan lauseita terveisinä ylhäiselle miehelle ja seurakuntamme paimenelle, sepä verrattoman julkea rohkeus! JUHANI. »Kyllä se on totta, mutta se todistettakoon», sanoi Kakkisten Jaakko, mutta niin en sano minä. MÄKELÄ. Mutta nyt, tietäkäät, että teitä provastimme ankarin kosto kohtaa. Nyt on hän teille armoton mies. AAPO. Istukaat, Mäkelä, niin keskustelemme asiaa vähän laveammalta ja syvemmältä. – Katsokaapas tätä paikkaa: taitaisko provasti kruuvata meitä jalkapuuhun Rajamäen Kaisan valheista? Ei suinkaan! Näytettäköön asia laillisesti toteen mitä olemme lausuneet ja millä tavalla hänen kunniaansa leikanneet. JUHANI. »Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan», se on tietty se. MÄKELÄ. Mutta toinen kysymys, tuo lukemisen seikka, sepä kuitenkin antaa hänelle joltisen vallan kirkkolain kautta, jota hän nyt varmaan on vihoissansa käyttävä teitä kohtaan. JUHANI. Lukupuuhassa on puolellamme Jumalan asetus ja laki, joka lyö sitä yritystä vastaan. Katsokaas, hän on jo äitimme kohdussa antanut meille niin kovat päät, että lukemaan oppiminen on meiltä mahdoton asia. Mitäs tehdään, Mäkelä? Kovin epätasaisesti lankeevat täällä hengenlahjat päämme päälle. MÄKELÄ. Päänne kovuus on teiltä tyhjä luuloitus. Ahkeruus ja jokapäiväinen harjoitus voittaa viimein kaikki. – Isänne oli parhaita lukijoita. AAPO. Mutta äitimme ei tuntenut yhtään ainoata kirjaintakaan, ja kuitenkin oli hän totinen kristitty. JUHANI. Ja kasvatti ja kuritti poikiansa Jumalan pelossa. Jumala siunatkoon muijaa! MÄKELÄ. Eikö koettanut hän teitä kohtaan apua muiden taidosta. JUHANI. Koetti kyllä parastansa; hän koettikin Männistön-muorin kautta. Mutta äkeä ämmä rupesi kohta löylyttelemään selkäämme, ja tupansa muuttui silmissämme hirveämmäksi peikkoin luolaa; emmekä lopulta astuneetkaan mökkiin sisään, vaikka he meitä pieksivät kuin tulta pohtaen. MÄKELÄ. Olittepa silloin ymmärtämättöminä, mutta nyt seisotte miehinä kannallanne; ja järkevä, terve mies voi mitä hän tahtoo; sentähden osoittakaat sekä provastille että koko maailmalle mitä miehuus voi. – Sinua, Aapo, jolla on niin järkevä mieli ja jolta ei puutu yhtä ja toista tietoakaan, vaan jonka tarkka muisto säilyttää kaiken nähdyn ja kuullun, sinua minun täytyy ihmetellä ettet jo ole tehnyt toisin. AAPO. Vähänpä tiedän minä; noh tiedän toki yhtä ja toista. Vainaa sokea-enommehan kertoili meille monta asiaa, kertoili raamatusta, merimatkoiltansa ja maailman rakennosta, ja silloinpa aina häntä kuultelimme hartaalla mielellä. JUHANI. Kuultelimme korvat pystyssä kuin jänikset, koska ukko meille jutteli Mooseksesta, Israelin lapsista, tapauksista kuningasten kirjassa ja ilmestysraamatun ihmeistä. »Ja heidän siipeinsä havina oli kuin ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat». Herrajesta! me tunnemme paljon ihmeitä ja asioita, emmekä olekkaan juuri niin villittyjä pakanoita kuin luullaan. MÄKELÄ. Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa, päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi. AAPO. Mäkelä, tuolla laudalla näette seitsemän aapiaista, jotka ovat ostetut Linnasta, ja tämä ilmestys todistakoon meidän pyrkivän oppia kohden. Provastimme osoittakoon meitä kohtaan hieman vielä kärsimystä, ja minä luulen, että asiastamme sikiää, syntyy ja kasvaa jotain. JUHANI. Hän osoittakoon kärsimystä, ja tahdonpa maksaa hänelle kymmenykset kahdenkertaisesta ja nuoren linnun lihaa ei pidä hänen kupistansa puuttuman lailliseen aikaan. MÄKELÄ. Eipä auta tässä, luulen minä, rukoukset ja koreat lupaukset, koska muistelen hänen kiivasta ja oikeata vihaansa teitä kohtaan. JUHANI. Mitä tahtoo hän sitten meistä ja mitä tahdotte te? Hyvä! Tulkaapas seitsemänkymmenen miehen kanssa, ja verta pitää sittenkin ruiskuaman. MÄKELÄ. Mutta sanokaat kuinka aiotte käydä käsiin, oppiaksenne aapiaista ja vähääkatkismusta, joka on provastimme tärkein määräys. JUHANI. Kokea tässä kotona Männistönmuorin tai hänen tyttärensä Venlan opetusta. Hyvälukijoita naisia molemmat. MÄKELÄ. Tahdonpa ilmoittaa aikeenne provastille. Mutta oman rauhanne tähden käykäät pyytämään häneltä anteeksi hävytöntä elkeänne. JUHANI. Sitä pykälää tahdomme harkita. MÄKELÄ. Tehkäät niinkuin sanon; ja tietäkäät, ellei hän teissä huomaa vilpitöntä, ahkerata harrastusta, niin jalkapuussa, jalkapuussa istutte koreasti joku sunnuntaipäivä kirkon kivijalan juurella. Sen sanon; ja jääkäät hyvästi! JUHANI. Hyvästi, hyvästi! TUOMAS. Täyttä päätäkö sinä haastelit hänelle Männistön-muorista ja hänen tyttärestään? Täyttä päätäkö sinä puoleksi melkein lupasit käydä konttimaan provastin edessä? JUHANI. Ei ollut siinä merkiksikään täyttä päätä, ja todentekoa ei merkiksikään. Ajan voittamisen tähden poika lörpötteli näin. Männistönmuori tai Venla johdattamaan tässä kirja-tikkuamme! Sitähän jo naurelisivat kaikki Toukolan siatkin. Te kuulitte, meitä uhattiin varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Tuhannen tulimmaista! eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka voi sen kieltää? Mutta sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisten häijyt henget. – Oh sinä musta sika! Voi päivää kirottua täällä! Niinpä nyt ylisniskoin meitä kohtaa kovan onnen nuijaukset ja ihmisten kiusanteot, että olen valmis juoksemaan pääni seinään. Oh sinä musta sonni! Venla meille antoi rukkaset; tehneet ovat he meistä myrkyllisen pilkkaveisun; lukkari meitä rääkkäsi kuin pahalainen itse; Toukolan pojat meitä hakkasivat kuin nummea vaan, selkäämme saimme kuin jouluporsaat ja oikeinhan joulupukkeina käyskelemme tässä ykssilmäisinä tonttuina, ryysyt päässä. Mitä vielä? Onhan kotomme nyt ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan kohisevaa löylyä. Tuollahan kytee ja savuaa entisen armaan saunamme aherrus. Ja sittenhän on jäljellä vielä perkeleistä pahin. Hmh! Kymmenellä lävellä irvistelee meitä vastaan kirkonporstuasta jalkatukki. Kirkas tuli! Ellei tämänkaltainen kiusantemppujen rykelmä vie partaveistä miehen kurkkuun, mikä sitten? Oh sinä sarvipää sonni! EERO. Nyt muistat hieman väärin; jalkapuussa ei olekkaan kymmentä läpeä. JUHANI. Kuinka monta sitten? EERO. Kuinka monta tähteä otavassa, kuinka monta poikaa Jukolassa? JUHANI. Seitsemän poikaa meitä on. Siis seitsemän läpeä ja seitsemän poikaa. No sitä hullumpi. Seitsemän läpeä! Aina sitä hullumpi vaan. Kas kuinka ihmiset ja kova sallimus ovat yhdessä juonessa meitä vastaan. Seitsemän läpeä kuin myllynkiven silmää! Mikä pilkka kovalta onnelta! Mutta ampukoot he päällemme kaikki kiukkunsa nuolet, mehän puremme läpikiusatut sydämemme kovaksi kuin kipenöitsevä teräs. Puhaltakoot meitä kohtaan joka haaralta myrkkyä kuin kärmeet, ja taivas satakoon päällemme paljasta sappea, me kuitenkin, silmät ummessa, kiristäen hammasta ja myristen kuin villit härjät, rynkäämme päisin. Ja jos viimein kiskottaisiin meitä jalka-pihtiin kruunun voimalla, niin ihanalla ilollapa istuisin kontti-puussa minä. AAPO. Miksi ilolla? JUHANI. Ethän sinä käsitä, mun veljeni, vihan tuomiovoimaa. Koston tuuma saattaisi pojan unohtamaan kaiken häpeän; ja häpeähän on heidän tarkoituksensa. Aatos, veristää tuota herra provastiamme, sehän maistuisi vihaiselle mielelleni kuin hunajakaste. Enkä tuossa veistä, en pyssyä käyttelis, kuin entinen Karjan mies, en, vaan kynsillä ja hampailla iskisin hänen kurkkuunsa kuin susi-ilves. Kappaleiksi, tuhanneksi kappaleeksi repisin miehen, ja niinpä saisin oikein maiskutella kostoni herkkua. Tekisinpä niin, vaikka olisin kymmenen hengen omistaja ja jokaista henkeä kymmenen vuotta rääkättäisiin piikki-tynnörissä. Eihän tuo mitään olis koston hekuman suhteen. AAPO. Sinä myllerrät ylös kaiken olentosi perin pohjin. Valeleppas, kurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa eteenpäin, koukistellen hiljaa. SIMEONI. Onhan muotos pikimusta, ja veripunaisina, pistävinä pyörähtelee silmäs. Armahda itseäs. TUOMAS. Tosin kostaisimme, jos pantaisiin meidät istumaan häpeän istuimelle, mutta olkoon sydämemme rauhassa kunnes tämä on tapahtuva. Eihän ole vielä kaikki toivo mennyt. JUHANI. Yhdestä maailman kulmasta kuumoittaa meille vieläkin rauhan päivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne purjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt. LAURI. Sen tein minä jo menneenä vuonna. EERO. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa, niinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä sadasta lammasnahasta. TUOMAS. Sinne tästä siirrymme kaikki. JUHANI. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman. AAPO. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura? JUHANI. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään; syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan ytimeen asti. Ja miellyttäiskö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua konnossansa. – Nyt nahkapeitturille kaupat kirjallisesti vahvistamaan. Kymmeneksi vuodeksi menköön talomme toisen kouriin. SIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa. JUHANI. Kaikki yksimielisesti! AAPO. Kuinka päätät, Timo? TIMO. »Siinä minä, missä muutkin», sanoo sananlasku. AAPO. Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan pihalle? Ah! kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet teidän piiriinne. Olkoon menneeksi, ja toivokaamme parasta tästä retkestämme. Minä seuraan. JUHANI. Oivallista! Nyt nahkapeitturille joka mies, laillista välikirjaa tekemään. Kaikki yksimielisesti! Läksivät he miehissä välikirjan tekoon, vourasivat talonsa nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi; ja kirjallisesti määrättiin seuraavat pykälät. Nahkapeitturi hallitsee ja viljelee taloa kymmenen vuotta, kolme ensimmäistä vuotta ilman yhtään vouraa, mutta siitälähin maksakoon hän veljeksille seitsemän tynnöriä rukiita vuodelta ja rakentakoon uuden saunan ennen voura-ajan loputtua. Vapaasti ja joka paikassa Jukolan metsissä pyydystelkööt veljekset, ja mitä otuksia hyväänsä, joihin vaan on laillinen lupa. Talon piirin pohjoisessa osassa, Impivaaran seudussa, olkoon heillä valta tehdä ja elää tahtonsa mukaan sekä maalla että metsissä. Pyhäinmiesten päivänä ottaa nahkapeitturi haltuunsa talon, mutta veljeksillä, jos heitä niin miellyttää, olkoon syntymäkodossaan vielä tulevan talven suoja. Nämät olivat pää-ehdot välikirjassa. Tuli Marraskuu, ja nahkapeitturi oli kuorminensa Jukolan pihalla ja vastaan-otti talon hallituksen määrätyksi ajaksi. Mutta veljekset, karttaaksensa provastia ja hänen käskyläisiänsä, elelivät tämän talven enimmin metsissä, hiihdellen ympäri ja pyydystellen; ja majailivat sysikoijussa Impivaaran aholla. Muutto ei kuitenkaan ollut vielä oikeammiten tehty hevosella ja muilla välttämättömillä kappaleilla. Tämä oli määrätty tapahtumaan koska suvi oli tullut. Kuitenkin pitivät he jo tulevasta pirtistänsä huolta: hakkasivat hirret kevääksi kuivamaan ja vierittelivät perustuskiviä kantoiselle aholle, jyrkän vuoren alle. Niin meni talvi, ja sen kuluessa ei joutunut veljeksille provastilta minkäänlaista käskyä, ei muistutusta. Odottiko hän, vai oliko hän heittänyt heidät kohtalon huomaan? [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3923 8108 2006-10-24T12:57:29Z Nysalor 5 Viides luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Neljäs luku|Neljäs luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Kuudes luku|Kuudes luku]] |otsikko=Viides luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli, maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen. Veljekset nyt retkeilevät muuttomatkallansa Jukolan ja Impivaaran välillä. Kulkevat pitkin kivistä, polvellista metsätietä, pyssyt olalla ja tuohikontit seljässä, joissa on heidän ampuma-varansa. Edellä astuu Juhani ja hänen rinnallansa Jukolan suuret, äkeät koirat, Killi ja Kiiski. Heidän jäljessään, vetäen reteliä, kulkee, Timon ajamana, veljesten silmäpuoli hevonen, vanha Valko. Mutta kuormaa seuraavat muut veljekset, pyssyt olalla ja kontit seljässä, autellen Valkoa tien pahimmissa paikoissa. Viimeisenä käyskelee Eero, kantaen sylissään Jukolan uljasta kukkoa, josta eivät veljekset mielineet erota, vaan ottivat sen myötänsä päiväntiedon antajaksi Impivaaran erämaassa. Rattailla näit arkun, suden- ja ketun-rautoja, padan ja padassa kaksi tammipöytyriä, kauhan, seitsemän lusikkaa ja muita keittokonstiin kuuluvia kappaleita. Padalle peitteeksi oli pantu karkea, herneillä täytetty säkki; ja ylimmäisenä tämän päällä putkisteli ja naukui pienessä pussissa Jukolan vanha kissa. – Niin läksivät veljekset entisestä kodostansa, vaelsivat alakuloisina, äänettöminä pitkin vaikeata, kivistä metsätietä. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja alasmäkeä länteen juoksi jo auringon pyörä. JUHANI. Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän mekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta kohden. Ah! TIMO. Eihän paljon puutu, etten tuhri kyyneleitä poskiltani, minä sammakko kanssa. JUHANI. Sitä en ihmettele, katsottuani omaan poveeni tällä murheen hetkellä. Mutta ei auta tässä maailmassa, vaan olkoon miehen sydän aina kova kuin valkoinen harakankivi. Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt tänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa. TIMO. Täällä käyskelee hän vähän ajan, keikkuu ja kiikkuu kunnes hän vihdoin kännistyy ja nääntyy kuin rotta seinän-juureen. JUHANI. Oikein sanottu, viisaasti juteltu! SIMEONI. Ja jos olis siinä sitten kaikki; mutta silloinpa vasta. JUHANI. Tulee leivisköistämme kysymys, tahdoit sinä sanoa. Totta! TIMO. Silloin tulee sanottavaksi ilman yhtään vilppiä ja viekastusta: tässä olen minä ja tässä on, Herra, leiviskäs. SIMEONI. Aina pitäisi ihmisen muisteleman loppuansa; mutta hän on paatunut. JUHANI. Paatunut, paatunut, sitä ei taida kieltää. Mutta sellaisiahan, Jumala nähköön, olemme kaikki tämän taivaan alla. Kuitenkin koetamme täyttä päätä elää tästälähin niinkuin hurskasten urosten tulee, kun kerran olemme tänne oikein ehtineet sijoittua ja saaneet itsellemme lämpöisen rauhanmajan. Tehkäämme, veljet, ankara liitto ja heittäkäämme pois kaikki synnin eljet, kaikki viha, riita ja vaino täällä lintukodossa. Pois viha, vaino ja ylpeys. EERO. Ja prameus. JUHANI. Niin! EERO. Ja koreat, synnilliset vaatteet. JUHANI. Niin! EERO. Letkuvat kirkkokäässyt ja kaikki koreat kirkon kemputtimet. JUHANI. Mitä? Mitä sinä puhut? SIMEONI. Hän veistelee taas. JUHANI. Minä huomaan sen. Katso etten tempaa niskastasi kiinni, jos nimittäin huolisin houkon puheista, mutta enhän sitten oliskaan mies, en totisesti oliskaan. – Kuinka pitelet, sinä peevelin kirottu nallikka, sitä kukkoa? Miksi porahtelee elikkoparka? EERO. Korjasin vaan sen siipeä, joka riippui. JUHANI. Kyllä minä sinun korjaan kohta. Katso etten ota niskastas. Tietäkäät, että on siinä paras kukko koko kihlakunnassamme virkansa toimessa; aina tarkka ja luotettava. Ensi kerran kiekuu hän kello kahdelta, toisen kerran neljältä, joka on paras nousun aika. Siitä kukosta on meille paljon hausketta täällä sydänmaassa. – Ja kissa sitten tuolla kuorman harjalla! Voi sinua Matti-poikaa! Siellähän keikut ja heilut ja katselet pussin lävestä ulos, naukuen aivan surkeasti. »Voi äijä-rukka, vanha sukka!» eihän ole sinulla enää juuri monta päivää täällä tassuteltavana. Silmäs käyvät jo kovin tummiksi ja karhealta kuuluu naukumises. Mutta ehkäpä kuitenkin kostut vielä, päästyäsi lihavien metsähiirien niskaan. Toivonpa niin. Mutta teitä, Killi ja Kiiski, armoittelen kuitenkin enimmin kaikista. Niinkuin me itse, olette tekin siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa, kasvaneet omina veljinämme. Ah kuinka palavasti katselette minua silmiin! Niin, Killi, niin, minun Kiiski-poikani, niin! Ja heittelette häntäänne noin iloisesti! No ettehän tiedä, että nyt jätämme ihanaisen kotomme. Voi teitä kurjia! Minun täytyy itkeä, täytyy. TIMO. Katsos kuinka neuvoit äsken itse. Pidä sydämesi jykevänä, sydämesi jykevänä. JUHANI. En voi, en voi, heittäissäni kultaisen kodon. TUOMAS. Painaahan tämä päivä miehen mieltä; mutta Impivaarassa on meillä pian toinen koto ja kohta ehkä yhtä rakas. JUHANI. Mitä sanoit, veljeni? Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme. AAPO. Tosin musertaa sydäntämme jäähyväishetki; sillä kotopensas on jänöllekin rakas. JUHANI. Kuinka sanoi emojänis ennen, koska hän, huomaten itsensä uudestaan tiineeksi, käski pienen poikansa luotansa pois, pois tulevien tieltä? TIMO. »Lähdeppäs jo matkahasi, poikaseni, pienoiseni, ja muista aina mitä sanon: missä risu, siinä vipu, missä laukku, siinä loukku». JUHANI. Niin hän sanoi pojallensa, ja läksi poika taaputtamaan pois; hän taaputteli, töllitteli pitkin ahoa ja nummen syrjää, töllötteli, halkinen huuli vilpittömässä irvissä. Niin asteli hän kodostansa, ja murheellisesti paistoi ilta. EERO. Se oli Jänis-Jussi. JUHANI. Anna olla vaan. – Niin hän läksi kodostansa ja niinpä lähdemme myöskin me. Jää hyvästi, koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella nyt. AAPO. Niin, veljeni. Mutta koettakaamme karkoittaa tämä mielen synkeys pois. Kohta on meillä tekeillä tuima toimi ja työ, kohta jumisevat hirret, kirveet paukkuu, ja ylös kohden taivasta kohoopi huikea pirtti Impivaaran aholla, keskellä jylhiä metsiä. Katsokaat: johan ankarassa korvessa, kuusien kohinassa retkeilemme. Niin he haastelivat keskenänsä, matkustaen halki synkeän salon. Mutta vähitellen yleni seutu ja heidän tiensä luikerteli ylös korkealle metsäiselle maalle, joka Teerimäeksi kutsuttiin. Tuolla ja täällä näkyi sammaltuneita kallion-kieluja, muodoltaan jättiläisten hautakumpujen näköisiä, joiden ympärillä matalat, juurevat männyt humisivat. Kovin ravisteli rattaita ja vanhan Valkon lapoja kallioinen tie, jossa silmä paikoin tuskin taisi eroittaa entistä raition rataa. Yli mäen kulki tie; sillä pohjattomia rämeitä levisi sen molemmilla puolilla. Mutta veljekset itse tekivät myös parastansa, keventääkseen vanhan ykssilmäisen vetäjän kuormaa. Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat Valkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas. Heidän silmänsä näki kaukaisia kyliä, niittuja, peltoja, sinertäviä järviä ja lännen metsien reunalla kirkon korkean tornin. Mutta etelässä erään kunnaan rinteellä kuumoitti Jukolan talo kuin kadotettu onnen maa; ja riutuvat aatokset täyttivät taas veljesten rinnat. Mutta he käänsivät siitä vihdoin silmänsä Pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea Impivaara, sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Mutta vuoren alustalla näkivät he hauskan, kantoisen ahon, vastaisen asuinpaikkansa, ja ahon alla korven, joka heille oli antava salskeita hirsiä huoneitten rakentamiseen. Tämän kaiken he näkivät, näkivät mäntyin välistä kirkkaan Ilvesjärven ja heleän auringon lähellä laskuansa loistavan vuoren luoteiselta jyrkältä; ja toivon ihana leimaus välähti heidän silmistänsä ja kohotti heidän rintansa taas. Siitä läksivät he taas eteenpäin ja yhä uljaammalla vauhdilla rupesivat he kiirehtimään kohden uutta kotoansa. Mäki aleni, ja he tulivat nummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja kuihtuvat ruohonpiipat vaihetellen peittivät kumisevan maan. Tuli hietainen, rakettu tie, joka johdatti Viertolan kartanosta kirkkoon; he astuivat sen poikki, pitäen omaa metsätietänsä, joka kulki pitkin nummen selkää. AAPO. Tässä on nummi, jossa, niinkuin vanhat ihmiset juttelee, ennen muinoin oli kärmeitten keräjäsali. Tuomarina siinä istui heidän kuninkaansa, tuo ankaran harvoin näkyvä valkea kärme, päässä verrattoman kallis kruunu. Mutta ryöväsipä tämän kruunun heiltä eräs rohkea ratsastaja, niinkuin tarina kertoilee. Ja kertoi heille Aapo seuraavan tarinan, heidän kulkeissansa pitkin nummen harjua alas kohden autiota Sompiosuota. Tuli eräs ratsastaja ja näki nummella kärmeitten kuninkaan, jolla oli kimmeltävä kruunu päässä. Hän ratsasti häntä kohden, noukkasi miekkansa kärjellä kruunun kuninkaan päästä, kannusti hevostansa ja kirmasi kalleuksinensa pois kuin tuulissa ja pilvissä. Mutta eivät olleet kärmeetkään myöhäisiä, vaan läksivät kohta kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. He kiitivät suhinalla päin, kierrettyinä rengoiksi, ja tuhannen kurraa pyöri silloin ratsastajan jäljissä kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii. Pian saavuttivat he ratsastajan, parveilivat jo tiuhasti hevosen jaloissa, loiskeilivat sen lautasille ylös, ja suuri oli miehen vaara. Ja hädissään viskasi hän heille hattunsakin syötiksi alas, jonka he paikalla repivät kappaleiksi ja söivät vihansa vimmassa. Mutta miestä ei auttanut kauan tämä keino, pianpa kärmeet kiiriskelee hänen jäljissänsä taas ja santa kiertoilee korkealle tieltä. Ja yhä kiivaammin kannusti uros huohoittavaa hevostansa; virtana juoksi veri uhkean orhin rikkiviilletyistä kyljistä, ja suusta roiskahteli sohiseva vahto. Ratsastaja pakeni metsään, mutta metsä ei estänyt hänen vihollistensa juoksua. Tuli virta vastaan, ja kohahtaen ratsasti hän sen kierroksiin ja veipä orhi hänen nopeasti sen ylitse. Tuli virta kärmeillekin vastaan, ja monen kosken pauhinalla he syöksivät itsensä lainetten kohtuun, uivat myrskyn vauhdilla sen ylitse: ja korkealle nousi valkea kuohu. Mies ratsasti yhä eteenpäin, ja yhä vainosi häntä kärmetten villitty joukko. Näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja kohden tulta hän nyt kannusti hevosensa, ja, kietoen itsensä virran kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Niinpä taivaan ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Kerran vielä iski hän kannukset orhinsa kupeisin ja kerran vielä hän kirmasi eteenpäin, sitten kaatui pyrskivä orhi, unohtaen ainiaaksi elon kuuman leikin. Mutta vapaassa ilmassa seisoi mies, pelastettuna tulesta ja hirmuisista vihamiehistänsä; tulihan oli polttanut kärmeitten lukemattoman lauman. Siinä sankari seisoi riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen kalleus. AAPO. Se oli tarina valkean kärmeen kruunusta Teerimäen nummella tässä. JUHANI. Uhkea tarina ja vielä uhkeampi mies, joka tempasi kruunun kärmeen päästä ja kilvoitti sen viimein omaksensa. Potra mies! TIMO. Harvapas mies täällä näkee tämän kärmeen, mutta se, joka hänen näkee, tulee verrattoman viisaaksi, niinkuin vanhat ihmiset sanoo. JUHANI. Sanotaanpa myöskin: joka keväällä ennen käen kukkumista tämän tuomarikärmeen käsittää, sen keittää ja syö, hän ymmärtää korpin puheen, josta hän saa tiedon mitä hänelle siitälähin on tapahtuva. EERO. Sanotaanpa vielä niinkin: joka keväällä jälkeen käen kukkumisen tekee kaiken tämän, se mies ymmärtää korpin puheen, josta hän saa tiedon mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut. JUHANI. Voi, veikkoseni, kuinka tyhmästi nyt haastelit! Eikö tiedä sitä joka mies syömättä murenaakaan kärmeen lihaa? Kas nytpä Eero vasta näytti minä miehenä hän järkensä puolesta oikeammiten käy, tyhmänä pässinä. »Hän saa tiedon mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut». Onko tämä aatos kotoisin miehen päästä? Voi sinua poika-parkaa! AAPO. Äläs mitään, Juho. Hän joko haasteli tyhmyydestä tai konstaili ja koukisteli hän taas; kuinka hyväänsä, mutta kummassakin kohdassa viskasi hän eteemme merkittävän aatoksen. Koettakaamme tarkastella hänen lausettansa, ja luulenpa taitavamme onkia siitä jotakin viisautta. Tietää mitä on tapahtunut, sehän on, eräältä kannalta katsoen, viisaus suuri. Jos visusti harkitset mikä kylvö menneistä päivistä saattoi hyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi, työs ja toimes, niin oletpa viisas mies. Jospa meidänkin silmämme ennemmin olisivat auenneet, niin luulenpa ettemme näin nyt kahnusteliskaan siirtolaisina tässä. JUHANI. Tässä kuin sudenpoikaset ilmi-taivaan alla. Mutta tehty on tehty. TUOMAS. Mitä Jukolassa kadotimme, sen kieppaamme takaisin Impivaaran aholla. – Tänne koko velisarja, ja iskeköön kyntensä kuormaan joka mies, auttaen Valkoamme niinkauan kuin suota kestää. Tänne kaikki! Vaipuuhan vankkurien pyörä vaaksan syvältä mutaiseen maahan. Näin haastellen keskenään olivat he vaeltaneet nummelta alas, kulkeneet poikki Seunalan Matin lakean ahon, siitä halki tiuhan näreistön, ja seisoivat nyt Sompiosuon partaalla. Synkeäksi näytti tämä suo, jonka pinnalla vaihetteli mutaisia, rämeisiä aukkoja, sammaleisia mättäitä, karpalon kotoja, ja siellä ja täällä seisoi matala, kuihtuva koivu, alakuloisesti nyökytellen päätänsä iltatuulessa. Mutta keskeltä oli suo kaitaisin ja siinä maa myös naveampi ja kiinteämpi. Seisoi siinä lyhykäisiä mäntyjä sammaleisessa puvussa ja mättäillä tummanviheriäisiä, väkevästi hajahtavia juovuke-pensaita. Ja yli tämän taipaleen juoksi vaivaloinen tie suon toiselle rannalle, jossa taasen alkoi pimeä korpi. Pitkin tätä tietä retkeilivät nyt veljekset yli suon. Mikä heistä veti aisoista Valkon rinnalla, mikä taasen lykkäsi vankkureita. Vihdoin, vaikka työläästi, ehtivät he suon ranteesen ja matkustivat taasen kuivalla maalla korven monijuurista tietä, jota kesti noin viisi sataa askelta. Mutta viimein välkähti heidän eteensä kantoisen ahon lakeus, ja seisoivat he määrätyssä paikassa, komeroisen vuoren alla. Tässäpä muinoin veljesten iso-isä, mainio raataja, oli viljellyt huhtia ja suitsutellut ankaria sysihautoja. Monta kaskea oli hän tämän vuoren ympärillä kaatanut ja polttanut, risu-äkeellänsä karhinut monen mustan, kylvetyn maan, ja viimein korjannut riiheensä satoisat oljet. Aherrus ahon syrjässä tuolla osoitti vielä paikan, missä oli hänen metsäriihensä seisonut, josta hän kohta kotiansa saattoi valmiin viljan, heittäen talvikeliksi oljet ja pahnat. Mutta riihen aherruksesta kappale matkaa, tuolla ahon ja metsän rajalla näkyi musta sysihaudan pohja, valtaisen suuri, jossa hän oli poltellut kiliseviä sysiä huhtamaan teloista. Niin oli tässä entinen Jukolan uhkea isäntä hyörinyt ja puuhaillut monen polttavan auringon alla, pyhkien otsaltansa monen helmeilevän hien. Mutta yönsä lepäsi hän turvekattoisessa koijussa miilunsa vartijana: ja saman koijun olivat nyt veljekset määränneet itsellensä väliaikaiseksi asuntomajaksi. Avara on kantoinen aho, mutta kauemmas sen reunoja ei kuitenkaan näe sun silmäs; sillä idässä, etelässä, lännessä sulkevat metsät sun silmäsi alan ja pohjoisessa korkea vuori. Mutta jos astut tämän vuoren harvoilla kuusilla kruunatulle harjanteelle, niin kantaapa silmäsi etäälle kohden kaikkia ilmoja. Sen eteläisellä puolella näet ensiksi ihan jalkas alla tuon mainitun, juohevasti kaltevan ahon, kauempana synkeän korven, sen takana taasen Sompiosuon, ja tuolla ilman reunalla kohoo ylös vaisusti sinertävä Teerimäki. Pohjaa kohden alenee vähitellen vuori, ja sen loivalla kamaralla, jota ennen myös oli huhtina käytetty, seisoo koivisto nuori ja tiuha, jonka ruohottomilla poluilla teeret hyppelevät ja pyyt alakuloisesti viheltelee. Idässä näkyy tasainen nummi hongistonensa, lännessä ryhmyinen, sammalkallioinen maa, tuolla ja täällä, sammaleisella harjulla matala, mutta ko’okas ja tuuhea mänty. Mäntyjen takana kiiltää tuolla kirkkaana ja kalaisena Ilvesjärvi, noin tuhannen askelta ahosta pois. Mutta näetpä tuskin muuta, vaikka kauaskin katsot. Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla. Näet toki himmeän siinnon Viertolan kartanosta koillisessa ja kaukana tuolla luoteisen ilman rannalla kirkon harmaan tornin. Tämänkaltainen oli seutu ja sen ympäristö, jonka Jukolaiset olivat määränneet asumapaikaksensa. Mutta sysikoijun vaiheille olivat veljekset tänä iltana asettuneet alas, laskeneet aisoista väsyneen Valkon, kello kaulassa, laitumelle ja tehneet kannoista ja karangoista iloisen valkean aholle. Siinä paistoi Simeoni silakoita, nauriita ja naudan lihaa yhteiseksi illalliseksi, ja muut hyöriskelivät vankkurien ympärillä, purkaen kuormaa ja kantain kutakin kalua ja kapinetta paikallensa. Mutta koska tämä oli tehty ja ruoka rakettu valmiiksi, istuivat he atrioitsemaan iltaiselle aholle; ja aurinko oli vaipunut vuoren taakse. SIMEONI. Tämä on siis ensimmäinen atriamme tässä uudessa kodossa; ja tuokoon se onnen ja Jumalan rauhan kaikille muillekin atrioillemme täällä. JUHANI. Onni, muhkea onni olkoon ainoa toverimme täällä kaikissa toimissa ja töissä, joihin vaan kyntemme pystyy. AAPO. Tahtoisinpa lausua tärkeän aatoksen. JUHANI. No puhkaise se sydänkarsinastas ulos. AAPO. Päätön ruumis ei käy päisin, sanon minä. JUHANI. Vaan nuijailee seiniä kuin päätön kana. TIMO. Vaikkei päätönkään, kun se vaan tulee riiviöön, niin pöllähtelee se noin, noin, sinne ja tänne, sinne ja tänne. Niinhän tekevät usein Männistön-muorin kanat, ja silloin sanoo muija noidan-nuolten lentelevän ilmassa. JUHANI. Mutta puhdistappas suus, veli Aapo. AAPO. Tämä on tuuma aivossani: Jos tahdomme täällä jotain ja kunnokkaasti matkaansaattaa, niin yksi meistä olkoon aina ensimmäisenä miehenä, keskustelemisten johtajana, ratkaisijana riitaisissa asioissa. Sanalla sanoen, yksi olkoon, jonka ääni käy etunenässä järjestyksen tähden. JUHANI. Minä olen tässä vanhin. AAPO. Sinä olet Jukolan sarjan esikoinen, ja olkoon sinulla sen oikeus myös. JUHANI. Olenpa rivin ensimmäinen mies, ja tiedän myös vaatia teiltä kuuliaisuutta. Mutta kun vaan tottelisitte. AAPO. Se on oikeus ja kohtuus. Mutta jokaisen sana ottakaamme kuitenkin aina kuullaksemme yhteisissä kysymyksissä. JUHANI. Sinun neuvoillesi varsinkin tahdon aina ja kernaasti korvani kallistaa. Mutta minä olen ensimmäinen. AAPO. Tosi! Mutta mikä rangaistus määrätään hänelle, joka uppiniskaisuutta, auttamatonta vastakynttä osoittelee? JUHANI. Hänen pistän tuonne vuoren komeroon ja kannan kasan kymmenleiviskäisiä kiviä teljeksi luolan kitaan. Siellä hän istukoon päivän tai kaksi, aina kuinka asiat ja asian haarat vaativat. Niin, niin, siellä imeköön hän kynsiänsä, muistellen mitä rauhaansa kuuluu. LAURI. En suostu päätökseen minä. TUOMAS. Enkä minä. TIMO. Olenko minä piirtoposkinen metsäsika, jonka asunto on vuoren tunkkainen luola? Pois se. JUHANI. Te rupeette kapinoitsemaan. TUOMAS. Se rangaistuksen pykälä ei käy päisin, ei käy. TIMO. »Ei käy kontoon», sanoo sananlasku. Minä en ole metsäsika, mäyrä. JUHANI. Sentähden käytä itses aina kiltisti ja siivosti, välttääksesi vihani rankaisevaa kauhistusta. TIMO. Mutta minä en ole mäyrä, enkä susi. Hei, hei! En ole karhukaan enkä mikään rotta! Tiedä huutia vähän. »Tiedä huutia, sanoi Jaakkolan Juuti»; Hehheh! AAPO. Sallitaanko minulle sananvuoro? JUHANI. Kernaasti. Mitä mielit sanoa? AAPO. Etten kiltaa minäkään tuota rangaistus-parakraaffia, jonka tahtoisit käytettäväksi välillemme asettaa, vaan katsonpa sen veljesten keskenä liian törkeäksi, pedolliseksi. JUHANI. Vai et kiltaa? Etkö kiltaa? Etkö totisesti kiltaa? Sanoppas sitten viisaampi parakraaffi, koska minä en milloinkaan käsitä mikä on oikein, mikä väärin. AAPO. Sitä en sano. JUHANI. Sanoppas se uusi, kiilattava parakraaffi, sinä Jukolan tietäjä. AAPO. Kaukana tietäjän arvosta. Mutta tämä... JUHANI. Parakraaffi, parakraaffi! AAPO. Tämähän on... JUHANI. Parakraaffi, parakraaffi! Sanoppas se viisas parakraaffi! AAPO. Oletko hullu? Huutelethan tuossa kuin istuisit tulisissa housuissa. Miksi kirkut ja keikuttelet päätäs kuin tarhapöllö? JUHANI. Parakraaffi! huudan minä huikeasti. Se ihka uusi ja vanha, viisas parakraaffi! Sanoppas se, ja minä kuultelen äänetönnä kuin särki sammakon motkotusta. AAPO. Tämä on tuumani asiasta: Hän, joka ylen katsoo neuvot ja varoitukset, aina vaan ilkivaltaisuutta osoittelee, kylvellen välillemme eripuraisuuden siementä, hän siirrettäköön liitostamme, karkoitettakoon kauas pois. TUOMAS. Tämä olkoon asetus. LAURI. Siihen suostun. TIMO. Niin minäkin. SIMEONI. Siihen suostumme kaikki yhteisesti. JUHANI. Hm! Olkoon päätetty. Ja muistakaat: joka tästälähin mielii vikuroita, hänellä on jäniksen passi kourassa, potkua pyllyssä ja käpälämäki edessä. – Mihin työhön iskemme huomenna kiinni, te murjaanit? Kyllä minä teidät opetan. AAPO. Hieman harmin vallassa; mutta eihän tuo nyt samenna meidän tyynettä ja kirkasta mieltämme tänä iltahetkenä. JUHANI. Mihin raatamiseen rupeemme koska päivä koittaa? AAPO. Tietysti on tässä pirttimme rakennus ensimmäinen. JUHANI. Niin onkin. Huomenna varhain käyköön neljä miestä, jokainen kirveskynä kourassa, nurkallensa, ja olkoot nämät neljä miestä: minä itse, Tuomas, Simeoni ja Aapo. Muut palhikoot ja kiiritelkööt meille hirsiä ylös. Ja koska pirtti ja pieni aitta-koppa ovat valmiit, niin kohta pojat kaasinsa haalimiseen, metsästys- ja kalastus-retkille. Se muistakaat! Näin päättivät he viimein atriansa ja kävivät lepoon sysikoijun suojaan. Tuli yö, pilvinen, mutta tyyni toukokuun yö. Korvessa huuteli huhkain käheällä äänellänsä, Ilvesjärvellä narisivat sorsat, ja tuolloin, tällöin kuului kaukaa kontion terävä vihellys. Muutoin vallitsi luonnossa rauha ja syvä hiljaisuus. Mutta veljeksiä turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen. Äänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät he tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta. AAPO. Eihän ole luullakseni vielä ummistunut yhdenkään silmä. JUHANI. Makeasti makaa jo Timo, mutta me muut itsiämme tässä vääntelemme ja kääntelemme kuin makkarat kiehuvassa kattilassa. Miksi olemme näin virkkuja? AAPO. Elomme tie on tänäpänä tehnyt töykeän käännöksen. JUHANI. Siitäpä mieleni levoton, kovin levoton. SIMEONI. Synkeä on sydämeni tila. Mikä olen minä? Tuhlaajapoika. JUHANI. Hm! Korpeen kadonnut lammas. SIMEONI. Niin heitimme naapurit ja kristilliset lähimmäiset. TUOMAS. Tässä ollaan ja täällä pysytään niin kauan kuin metsässä tuoretta lihaa löytyy. AAPO. Kaikki onnistuu hyvin, jos käymme aina käsiin järkevällä mielellä. SIMEONI. Huhkain tuolla korvessa huutelee, ja hänen huutonsa ei ennusta koskaan hyvää. Ennustaapa tulipaloa, tappeluksia ja murhia niinkuin vanhat ihmiset sanoo. TUOMAS. Metsässä on huutaminen sillä virkana ja ilman mitään merkitystä. EERO. Tässä on kylä, Impivaaran turvekattoinen talo. SIMEONI. Mutta nyt on ennustaja muuttanut sijaa, huutelee tuolla vuoren harjulla. Siellä ennen, niinkuin tarina kertoilee, rukoili »Kalvea impi» syntejänsä anteeksi, rukoili kaikki yöt niin talvella kuin kesällä. JUHANI. Hänestäpä on tämä vuori saanut nimensä Impivaara. Kuulin kerran lapsena tuon tarinan, mutta onpa se jo enimmäksi haihtunut mielestäni. Veli Aapo, sinä juttele se meille tässä ikävän yömme vietteeksi. AAPO. Timo kuorsaa kuin mies; mutta maatkoon hän rauhassa; minä mielin teille kertoa tarinan. Seuraavan tarinan kalveasta immestä kertoi nyt Aapo veljillensä: Asui muinoin tämän vuoren luolissa eräs hirmuinen peikko, ihmisten kauhistus ja surma. Kaksi oli hänellä elämän himoa ja hekumaa: katsella ja pidellä aarteitansa luolien syvissä kätköissä ja juoda ihmisen-verta, jota hän ankarasti janosi. Mutta ainoastaan yhdeksän askelta vuoresta oli hänellä voima väkivaltaiseen käytökseen, ja sentähden täytyi hänen harjoitella kavaluutta retkillänsä. Hän taisi muuttaa haamunsa miksi tahtoi; ja ympäri tienoita nähtiin hänen kuljeksivan milloin kauniina nuorukaisena, milloin ihanaisena impenä, aina sitä myöten kuin hän miehen tai naisen verta janosi. Monen voitti hänen katsantonsa helvetillinen ihanuus, moni sai henkensä heittää peikon kamoittavissa luolissa. Niin tämä hirviö vietteli luokseen onnettomat uhrinsa. Oli lempeä kesä-yö. Viherjällä nurmella istui eräs nuorukainen, syleillen lemmittyänsä, nuorta neitoa, joka hohtavana ruusuna lepäsi hänen rinnoillansa. Tämä oli heidän jäähyväis-syleilyksensä; sillä pois tuli pojan matkustaa ja erota ajaksi sydämensä ystävästä. – »Impeni», niin haasteli nuorukainen, »nyt lähden sinulta pois, mutta tuskin ehtii sata aurinkoa nousta ja laskea ennenkuin sun kohtaan taas». – Lausui neito: »eikä aurinko läskeissänsä heitä niin armasta jäähyväis-silmäystä maailmallensa, kuin minä mun kultaselleni koska hän poistuu, eikä noustessansa säteile niin ihanasti taivaan loimo, kuin säteilee mun silmäni, koska taasen kiirehdin sua vastaan. Ja mitä kirkkaan päivän pituuteen sielustani mahtuu, se on aatos sinusta, ja unieni himmeässä maailmassa käyskelen sun kanssas». – Niinpä neito; mutta taasen nuorukainen lausui: »Ihanasti haastelit; mutta miksi aavistaa mun sieluni pahaa? Impeni, nyt vannokaamme toinentoisellemme ijäinen uskollisuus tässä taivaan kasvoin alla». Ja he vannoivat pyhän valan, vannoivat Jumalan ja taivaan edessä, ja hengähtämättä kuultelivat heidän sanojansa metsät ja vuoret. Mutta viimein aamun koittaessa syleilivät he viimeisen kerran ja erosivat toinentoisestansa. Pois riensi nuorukainen, mutta kauan käyskeli neito yksin metsän hämärässä, muistellen kaunista kultastansa. Koska näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, mikä ihmeellinen haamu käy häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, jalon kuin ruhtinas ja ihanan kuin tämä kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää hänen hattunsa höyhen-töyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana, sinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen ihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä purppuranpunainen vyö. Impeen hän katsahtaa ja katsannosta virtaa liekehtivä rakkaus, ja autuaasti kaikuu hänen äänensä, koska hän neidolle haastelee: »Älä mua pelkää, suloinen impi, olenpa sun ystäväs ja saatan sulle äärettömän onnen, jos vaan kerran saan sinua syleillä. Minä olen voimallinen mies, on minulla aarteita ja kalleita kiviä ilman lukua ja määrää, ja taitaisinpa ostaa vaikka kaiken tämän maailman. Tule mun kullakseni, minä tahdon viedä sun komeaan linnaan ja asettaa sinun viereeni loistavalle istuimelle». Niin hän haasteli viehättävällä äänellä ja hämmästyneenä seisoi neito. Hän muisteli äsken vannottua valaansa, ja poispäin hän kallistui, mutta kallistui taasen mieheen päin ja eriskummallinen häiriö käsitti hänen mielensä. Miestä kohden hän kääntyi, peittäen kädellään kasvonsa kuin paistavan auringon edessä; pois hän taasen kääntyi, mutta katsahti kerran vielä ihmeelliseen haamuun. Voimallinen ihastus säteili sieltä häntä vastaan, ja äkisti vaipui neito kauniin ruhtinaan syliin. Mutta pois riensi ruhtinas saaliinensa, joka niinkuin houreessa lepäsi hänen käsivarsillansa. Yli jyrkkien mäkien, halki syvien laaksojen he lakkaamatta kulkivat, ja yhä pimeämmäksi muuttui metsä heidän ympärillään. Levottomasti tytkyi immen sydän ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltansa alas; sillä viimein hän huomasi niinkuin jotain pedollista, hirveätä haamun silmien lumoovassa liekissä. Hän katsahteli ympärillensä, ja nopeasti sinkoilivat ohitse synkeät kuuset, hänen kantajansa vinhasti juostessa; hän katsahteli nuorukaisen kasvoihin, ja kamoittavat väristykset karsivat hänen ruumistansa, mutta kummallinen ihastus vallitsi kuitenkin hänen sydämessään. Kulkivat he alati eteenpäin halki metsien, ja näkyi viimein korkea vuori ja sen pimeät luolat. Ja nyt, koska he olivat ainoastaan muutaman askeleen vuoresta, tapahtui hirveätä. Mies kuninkaallisessa puvussa muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä kiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren aina viimeiseen pisaraan asti. Mutta tapahtui ihme: henki ei lähtenytkään neitosen jäsenistä, vaan hän jäi elämään verettömänä, lumivalkeana; murheellisena kuoleman haamuna Kalman maasta. Kummastuen huomasi tämän peikko, käytti uhriansa kohtaan kynsiään ja hampaitansa kaikin voimin, mutta eipä voinutkaan häntä kuolettaa. Viimein päätti hän pitää häntä ainiaan luonansa uumentojen yössä. Mutta mitä palvelusta taisi hän tehdä, mitä hyötyä matkaansaattaa peikolle? Tämä määräsi immen puhdistamaan aarteitansa ja kalleita kiviänsä, niitä hänen eteensä lakkaamatta pinoilemaan, sillä eipä hän väsynyt niitä ihaellen katselemasta. Näin vuosia elelee kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun. Mutta yöllä toki nähdään hänen seisovan äänettömänä rukoilijana vuoren harjulla. Ken antoi hänelle tämän vapauden? Taivaanko voima? – Mutta yöt kaikki, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa hän seisoo vuoren kiireellä, rukoillen syntejänsä anteeksi. Verettömänä, lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene kurja nostaa otsaansa kohden taivasta yhtään ainoata kertaa, vaan päin kirkon torniin, metsien etäiselle reunalle on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Sillä ainapa toki salainen ääni hänen korvaansa toivosta kuiskaa; vaikka kaukaisena kipenänä, kuin tuhansien peninkulmien päästä, pilkoittaa hänelle tämä toivo. Niin hän yönsä vuorella viettää, eikä kuulu hänen huuliltansa valitusta milloinkaan; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi. Niin kuluu synkeä yö, mutta aamun koittaessa tempaisee hänen taasen luoliinsa armoton peikko. Tuskinpa oli sata aurinkoa ehtinyt valkaista maata, ennen kuin nuorukainen, neidon lemmitty, palasi iloisena kotiinsa matkaltaan. Mutta ihana impensä ei rientänytkään häntä vastaan tervetuloa toivottamaan. Hän kyseli missä kaunoinen viipyi, vaan ei saanut tietoa keltään. Kaikkialta hän etsiskeli häntä yöt ja päivät, väsymättä, mutta aina turhaan; impi oli kadonnut ilman jälkeä kuin aamun kaste. Viimein heitti hän kaiken toivon, unohti kaiken elämän ilon ja käyskeli täällä vielä ajan mykkänä varjona. Kerran viimein, koska hohtava päivä oli nousnut, pimitti kuoleman yö hänen silmänsä valon. Mutta vuosia hirmuisen pitkiä viettää kalvea impi: päivät peikon luolissa lakkaamatta puhdistellen ja latoen aarteita julman kiusaajansa silmäin alla; mutta yöt hän vuoren harjanteella kuluttaa. Verettömänä, lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille asti. Ei rohkene hän nostaa otsaansa kohden taivasta, vaan päin kirkon tornia, metsien etäiselle reunalle, on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Ei hän valita; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi. On vaalea kesä-yö. Vuorella seisoo taasen neito, muistelee aikaa, jonka hän on viettänyt tuskallisessa vankeudessansa; ja vuosia sata on mennyt siitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä. Hän kauhistuu, aatoksensa pyörtyy ja kylmiä hikihelmiä kiirahtelee hänen otsaltansa alas vuoren sammaleiselle kamaralle, koska hän kuvailee menneitten vuoskymmenien pituutta. Silloin rohkeni hän ensimmäisen kerran katsahtaa korkeuteen ylös, ja hetken päästä huomasi hän ihmeellisen valon, joka lentävänä tähtenä näkyi häntä lähestyvän kaukaisista avaruuksista. Mutta jota lähemmäs tämä valo häntä ehti, sitä enemmin muutti se muotoansa. Eikä ollutkaan se mikään lentävä tähti; vaan kirkastettu nuorukainen, välähtelevä miekka kädessä. Kajastipa niistä kasvoista ihana tuttavuus, ja kiivaasti rupesi lyömään neidon sydän; sillä nyt hän tunsi entisen ylkänsä. Mutta miksi lähestyi hän miekka kädessä? Tämä neitoa arvelutti, ja hän lausui heikeällä äänellä: »Tämäkö miekka mun tuskani viimein lopettaa? Tässä on poveni, nuori sankari, iske sun kirkkaalla teräkselläs tänne, ja, jos taidat, lahjoita mulle kuolema, jota jo kauan, kauan olen ikävöinnyt». Niin haasteli hän vuorella, mutta eipä tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen, joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen. Lemmekkäästi katsahtava nuori mies otti hänen syliinsä, suuteli häntä, ja kohta tunsi veretön impi hienon veren virran suloisena koskena juoksevan suonissansa, hänen poskensa hohti kuin aamuruskon pilvi, ja ilosta läikkyi heleä otsa. Ja hän heitti kiharaisen päänsä yli ylkänsä käsivarren, katsahti ylös kirkkaasen korkeuteen, huoaten povestansa ulos vuoskymmenien tuskat; ja nuorukaisen sormet harhailivat hänen kiharissaan, jotka somasti liehahtelivat hiljaisessa tuulessa. Ihana oli pelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu. Linnut visertelivät kuusissa tuon jylhän vuoren reunoilla ja koillisesta nousi auringon hohtava viilu. Oli tämä aamu sen aamun kaltainen koska ystävykset kerran viherjällä nurmella erosivat pitkäksi ajaksi. Mutta nytpä äkeä peikko, vihan pyrstöt pystyssä, kiipesi vuorelle ylös, temmataksensa impeä komeroihinsa taas. Vaan tuskin oli hän kuroittanut kyntensä neitoa kohden, niin nuorukaisen miekka, nopea kuin salama, hänen rintansa lävisti; ja vuorelle roiskahti musta verensä. Pois käänsi impi kasvonsa tästä nä’ystä, painaen otsansa vasten ystävänsä povea, koska peikko, pahasti kiljahtaen, heitti henkensä ja putosi vuoren rinteeltä alas. Niin pelastui maailma kamoittavasta hirviöstä. Mutta hopeaisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät nuorukainen ja impi ylös korkeuden tienoihin. Ylkänsä polvilla lepäsi morsian ja, painain otsansa vasten hänen poveansa, hymyili onnellisna. Halki avaruuksien he kiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja laaksoin monipolviset haarat. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä katosi kuin sinertävään savuun. Tämä oli tarina kalveasta immestä, jonka Aapo kertoi veljillensä turpeisessa koijussa sinä unettomana yönä Impivaaran aholla. JUHANI. Mutta heräyypä Timo juuri tarinamme päättyessä. TIMO. Miksi ette makaa rauhassa, pojat? JUHANI. Tässä tarinoitaan vahvasti. – Niin, siinähän oli tarina entisestä tytöstä ja peikosta. SIMEONI. Mutta sanotaanpa tuon hirveän peikon eleskelevän vieläkin. Metsämiehet ovat hänen nähneet; ja hänellä onkin vaan yksi silmä, joka yön pimeydessä loistaa kuin hehkuva hiili. JUHANI. Mitästäpä tapahtui muutama vuosi takaperin Kuokkalan vanhalle ukolle, joka nyt Herran huomassa lepää. Yhtenä keväänä, ollessansa metson-soitimella ja vartoessaan puolyönhetken kulumista nuotionsa vieressä tässä aholla, näki hän tuolla vuoren-juurella saman loistavan hohteen ja kuuli äänen, joka lakkaamatta kyseli: »nakkaanko ma, nakkaanko ma?» Niin hän kyseli monet tuhannet kerrat, että ukko, joka olikin sitä vanhaa juurta ja jonka sydän ei pamppaillut juuri turhasta, lopulta vihastui ja vastasi häntä tiuskealla äänellä: »nakkaa, sen tulla ja viedä!» TIMO. Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut. JUHANI. Niin, jutteleppas Timo, kuinka kävi. TIMO. Kas kun tuli hetken päästä irvistävä luuranko ukon nuotiolle, että ropsahti, tuli kuin kymmenen miehen kourasta ja sammutti tulen aina viimeiseen kipenään asti. Mutta ukkopas nyt sieppasi kiväärin kouraansa ja tapsutti koreasti pois koko vuoren näkyvistä, vaikka, niinkuin Juhani sanoi, hän olikin sitä vanhaa juurta eikä sydämensä juuri turhasta pamppaillut. SIMEONI. Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten kaupunkiin. AAPO. Tänne muutimme ja täällä asumme ilman pelkoa. Peikko, jos hän oliskin hengissä vielä, on jo perin voimaton; senpä juuri osoitti hänen käytöksensä Kuokkalan ukkoa kohtaan. Vihoissaan taisi hän ainoastaan sammuttaa tulen, senkin vasta miehen omalla luvalla. Hänen mahtinsa masensi ainiaaksi pyhän nuorukaisen miekka. JUHANI. Mutta tyttöä uumentojen pimeydessä täytyy minun armoitella, tyttöä tuon riivatun harjasniskan kanssa. SIMEONI. Miksi ei hän seisnut kiusausta vastaan. JUHANI. Ai, poika, älä sano niin! Kuinkahan kävis, jos esimerkiksi jossain kukoistavassa rauhanlaaksossa sinua vastaan astelisi kuninkaantytär, kaunis kuin ruusu ja kukkanen, kepsauttelis luokses silkissä, saaleissa ja pumaatan hajussa, hehkuvassa kultahepenessä kuin riikinkukko, ja tällainen epeli astuis sinua vastaan ja tahtoisi halailla ja suudella sinua, niin kuinkahan kurjan sydämes kävisi? Minä kysyn, Simeoni. SIMEONI. Minä rukoilisin voimaa uskossa. JUHANI. Hm. TIMO. Minä en päästäisi häntä halailemaan itseäni ja vielä vähemmin suuta muiskuttelemaan. Pysy minusta pois, sanoisin minä, pysy peijooni, matkan päässä, otanpa muutoin karahkan tuolta viidasta ja roitelen että selkäsi huomenna loistaa kirjavammalta leppätertun siipiä. Niin minä tekisin ilman yhtään armoa. Kyllähän sitten kelpais. JUHANI. Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos hieman enemmin olisit katsellut ympärilles tässä maailmassa, jos esimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa. Sen olen minä tehnyt, koska ajoin sinne härkiä Viertolan kartanosta. Näinpä siellä yhtäkin ihmeekseni, näin kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislasten päät. Voi teitä, voi pauhaavata kylää, voi häilyväistä elämää kumminkin! Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen vietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja, tuoksuttaen kauas ympärillensä sakean hajun kalleista öljyistä ja rasvoista. Mutta katsoppas tuonne! Jesta ja varjele! sieltähän nyt hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamselli tai röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi, hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist... – no vie sinun pirkele itseäskin! – tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy vekkulin vasemmalla silmällä. Mutta kas nyt... – no sinun seitsemän seppää! – nytpä keksautetaan kummaltakin puolelta, ja kas kun naara nyt oikein rypistää suunsa mansikkasuuksi ja livertelee kuin pääskynen päiväisellä katolla, ja teikari hänen edessänsä viskelee kättänsä ja häntäänsä, heilauttelee hattuansa ja raappaisee jalallansa että kivikatu kipenöitsee, kas sepä vasta leikkiä oli. Voi, te harakat itsiänne! aattelin minä, poika-nalliainen, seistessäni kadun kulmalla, rykelmä tuoreita härjänvuotia olalla, ja suu mareissa katsellen tuota teerenpeliä. TUOMAS. Herrat ovat narreja. TIMO. Ja lapsekkaita kuin piimänaamaiset kakarat. Niinpä syövätkin, ryysyt rinnoilla, ja eivätpä – koira vieköön! – osaa lusikkaansakaan nuolla, koska pöydästä nousevat; sen olen nähnyt omilla silmilläni suureksi ihmeekseni. SIMEONI. Mutta peijata ja nylkeä talonpoikaa, siihen kyllä ovat miehiä. JUHANI. Tosi, että löytyy herrasmaailmassa paljon ämmällistä ja naurettavaa, sen huomasin Turku-retkelläni. Mutta kas kun meitä lähenee oikein rasvojen hajussa ja liehuvissa krooseissa tuollainen liehakoitseva lunttu, niin eipä ilman ettei hemmahtele ihmislapsen sydän. Jaa, jaa, pojat! maailman hekuma houkuttelee vahvasti; sen huomasin Turku-retkelläni. Ja sanonpa kerran vielä, että sydämeni surkuttelee tyttöä tuolla vuorella. Ja oli hänellä jo aika pelastua helvetistä ja seilata ystävänsä kanssa rauhan satamaan, jonne Jumala meitäkin viimein auttakoon. Siinä toivossa koetamme nukkua nyt. Tosin on tästä vuoresta vielä yksi merkillinen tarina, mutta jääköön se toistaiseksi, ja koettakaamme nukkua nyt. – Meneppäs kuitenkin, Simeoni, peittämään hiilustaa tuhalla, ettei minun tarvitse huomen-aamulla karkkua kilkuttaa ja heinävihkoa heilutella, vaan pääsen kohta nakuttelemaan hirren päätä kuin punaharjainen tikka. Meneppäs. Lähti Simeoni tekemään Juhanin käskyä, mutta astui pian takaisin, tukka pystyssä ja silmät selällään päässä. Mököttäen haasteli hän jotain eräästä kummallisesta, palavasta silmästä siellä ulkona vankkurien ääressä. Tästäpä muutkin pöllähtivät, siunasivat sieluansa ja ruumistansa, ja astuivat miehissä ulos koijustansa; ja muistutti heidän tukkansa tuulenpesää koivussa. Liikkumattomina, mykkinä patsaina he seisoivat, tuijotellen suuntaan, jonne Simeonin sormi osoitti. He katsoivat rävähtämättä ja näkivätkin varmaan ratasten takana kummallisen kiillon, joka välimmiten katosi, mutta pian taas näytti hohtavan valonsa. Tämän olisivat he kenties pitäneet hevosensa Valkon ainoana silmänä, mutta eihän sieltä haamoittanut mitään valkeata, vaan päin vastoin jotakin mustaa, eikä kuulunut kellon kilausta. Näin arvellen seisoivat veljekset järkähtämättä; mutta viimein toki lausui Tuomas jotenkin tuikealla äänellä: TUOMAS. Mitä puuttuu? JUHANI. Älä Herran tähden rupea praakailemaan hänen kanssansa niin turskisti. – Se on hän! Mitäs nyt teemme, veljet? Se on hän! Mitä sanoisimme hänelle? AAPO. Enhän totisesti tiedä. TIMO. Nytpä virrenvärssy hyvää tekis. JUHANI. Eikö kenkään meistä osaa ulkoa yhtään ainoata rukousta. Lukekaat, armaat veljet, hellittäkäät Herran nimessä mitä vaan muistatte, mitä vaan päähän pistää, ilman yhtään sovittelemista raamatunkappaletta ainetta myöten. Lukekaat vaikka hätäkasteesta, veljet armaat. TIMO. Olenpa tainnut yhden ja toisen jakson virsikirjasta, mutta nyt on niinkuin hirveä puskuri pääni ovella. SIMEONI. Henki ei salli sinun puhua enemmin kuin minunkaan. TIMO. Eipä hän salli. JUHANI. Tämä on hirmuista! AAPO. Hirmuista! TIMO. Totisesti hirmuista. JUHANI. Mitä tehdä? TUOMAS. Luja käytös häntä kohtaan on luullakseni paras. Kysykäämme kuka hän on ja mitä hän tahtoo. JUHANI. Annas kun minä kysyn. Kukas olet? Kukas olet? Kukas olet ja mitä tahdot meistä? – Ei sanaakaan vastimeksi. LAURI. Otamme tuliskekäleet. JUHANI. Otamme tuliskekäleet ja peittoomme sinun paistiksi, ellet sano nimeäs, sukuas ja asiaas. LAURI. Ei, mutta tarkoitinpa iskeä kekäleisin kohta. JUHANI. Kun uskaltais. TUOMAS. Yksi kuolema Herralle velkaa. JUHANI. Niin, yksi kuolema Herralle velkaa! Kekäleet kouraamme, pojat! Seisoivat he pian rivissä, tuliset kekäleet aseina käsissä. Etunenässä seisoi Juhani, silmät ympyrjäisinä kuin huhkaimen, ja katsellen silmää vankkurien takana, joka erinomaisella hohteella katseli häntä vastaan. Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen. JUHANI. Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet kouristamme perkeleen niskaan. SIMEONI. Mutta koettakaamme vielä vähän manausta. JUHANI. Oikein harkittu! Vähän manausta ensin. Mutta mitä sanoisin hänelle? Kuiskaa minulle, Simeoni; sillä itse olen tällä hetkellä merkillisen typerä. Mutta kuiskaa sinä minulle sanat, ja heitänpä ne hänelle vasten naamaa että korpi kaikuu. SIMEONI. Huomaa sitten kuinka sanelen. – Tässä seisomme. JUHANI. Tässä seisomme! SIMEONI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa. JUHANI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa! SIMEONI. Mene tiehes. JUHANI. Mene helvettiis! SIMEONI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä. JUHANI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen soltaatteja. SIMEONI. Vaikka emme lukeakkaan osaa. JUHANI. Vaikka emme lukeakkaan osaa. SIMEONI. Mutta uskomme kuitenkin. JUHANI. Mutta uskomme kuitenkin ja luotamme lujasti siihen. SIMEONI. Mene nyt. JUHANI. Mene nyt! SIMEONI. Kohta kukko kiekuu. JUHANI. Kohta kukko kiekuu! SIMEONI. Ja Herran valkeutta huutaa. JUHANI. Ja Herran Zebaothin valkeutta huutaa! SIMEONI. Mutta hän ei ole huomaavinansa. JUHANI. Mutta hän ei huom... Niin, hän ei huoli vaikka kirkkuisin hänelle enkelin kielellä. Herra siunatkoon meitä, veljet! sillä ei nyt muuta tällä erällä kuin – nyt pojat! Silloin he kaikki viskasivat kekäleensä kohden kummitusta, joka vasaman vauhdilla läksi juoksemaan pois neljän jalan jytinällä, ja kauan vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden. Niin hän pakeni tulisesta kahakasta, ja ehdittyään ahon reunalle alas, rohkeni hän lopulta seisahtua, puhaltaen kerran, kaksi kaikuvasti. Ja veljesten aave, kamoittava körri oli kuitenkin heidän ykssilmäinen hevosensa, joka hetkeksi oli kadottanut valkean värinsä suon mustissa mutarapakoissa, joihin kaiketi oli vaipunut ja kauan niissä kiiriskellyt ennenkuin pääsi kuivalle jälleen. Siinäpä piehtaroimisessa oli hän myös temmaisnut kellon kaulastaan, joka seikka tällä hetkellä paljon saattoi veljesten luulon harhateille. Tämä oli silmä, joka vankkurien takaa yön hämärässä loisti, niinkuin monen elikon silmä loistaa pimeydessä. – Mutta vasta hetken mentyä, ja silloinkin varoten, rohkenivat veljekset lähestyä Valkoansa, ja huomasivat erhetyksen vihdoin. Tästä he äkeillä kasvoilla palasivat koijuunsa takaisin; ja viimein aamun valjetessa lepäsivät he jokainen sikeässä unessa. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3924 8109 2006-10-24T12:57:31Z Nysalor 5 Kuudes luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Viides luku|Viides luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Seitsemäs luku|Seitsemäs luku]] |otsikko=Kuudes luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Oli vihdoin valmis veljesten pirtti. Viisi syltää oli sen pituus ja kolme sen leveys; itään päin antoi sen toinen, länteen toinen pää. Tultuas sisään ovesta, joka oli huoneen itäisessä päässä, seisoi oikealla suuri kiuvas-uuni, vasemmalla hinkalo, rakettu Valkoa varten talveksi. Kynnyksestä eteenpäin, lähes keskelle huonetta, oli allasi havutettu maa, mutta peripuolella oli uhkea permanto leveistä palkeista rakettu ja ylös tämän kohdalle väljä parvi. Sillä sekä asuintupana että saunana käyttelivät veljekset uutta pirttiänsä. Asuntohuoneesta noin kaksikymmentä askelta seisoi heidän aittansa, liitetty yhteen pienistä, ympyrjäisistä kuusista. Oli siis veljeksillä oivallinen suoja sadetta, myrskyä ja talvipakkasta vastaan, oli myös varahuone heidän ruoka-aineitansa varten. Ja nytpä taisivat he täyttä tointa käydä käsin metsästämiseen ja kaikellaiseen pyydystykseen. Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille, jäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven sorsille ja kaloille. Silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukkinasta ja pyssyjen jyskeestä kajahtelivat mäet ja äärettömät kuusiset salot. Kaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pyöreäkarvaisen kontion; mutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika. Tuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja kiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet isältänsä. Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla nahallansa muutaman makean palan. – Jänisten tiedetään metsässä polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi. Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi tätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisen syvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereesen päin. Paisti vietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska veljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja ryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidan nojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataaksensa karheakarvaista petoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista, loimottavaa soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä ajelemaan pensastosta ulos synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja, väikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne. Kova oli meteli miesten huudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta ja väsymättä remahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi tahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen suuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä saattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa. – Myös kuoppaan, ahon läntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä. Tapahtui kerran, että varhain eräänä aamuna, muiden vielä maatessa, Timo läksi katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka puoleksi vajonnut peite jo matkan päästä antoi miehelle hyvän toivon. Ja ehdittyänsä kuopan reunalle, näkikin hänen iloinen silmänsä syvyydessä hallavan esineen, näki aika suden, joka, kuono painettuna vasten maata, makasi liikkumatta, kyräten silmillään ylös kohden miestä. – Mitä päätti nyt Timo? Yksin nykistää sudelta hengen ja muiden suureksi huviksi astua pirttiin, karvainen taakka olalla. Kävi hän juoneen, kantoi esiin tikapuut pirtin seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse, raskas halkonuija kädessä, astui hän alas pitkin pykäliä, aikoen rouhaista myrskäksi pedon pään. Kauan huhtoili hän nuijallansa, hampaat irvissä, mutta ainapa vaan tyhjää ilmaa. Suden pää pujahteli aivan vikkelästi, pujahteli oikealle, vasemmalle, koska mies läimäytteli hankalalla aseellansa. Viimein pudotti hän nuijansa sudelle, eikä keksinyt silloin muuta neuvoa kuin astua ylös ja rientää pirttiin ilmoittamaan mitä oli tapahtunut. Siitä, hetken päästä läksivät veljekset, varustettuna seipäillä, köysillä ja kuristimilla, saavuttamaan saalistansa. Mutta tyhjä oli kuoppa heidän ehdittyänsä esiin. Pitkin tikapuita, jotka Timo oli jättänyt jälkeensä kuoppaan, oli heidän sutensa koreasti astunut ylös ja vilkaisnut tiehensä, kiittäen onneansa. Sen huomasivat veljekset paikalla, ja, kiroten ja kiristellen hampaita, nyt etsi heidän julmistunut silmänsä Timoa; mutta hän ei ollutkaan enään saapuvilla. Hän juoksi jo paeten tuolla metsän reunalla, jossa pian peittyi männistön suojaan. Hän ymmärsi, ettei ollut hyvä jäädä asiasta enemmän keskustelemaan. Mutta muut kiljuivat hänen peräänsä, nyrkit pystyssä, luvaten peitota hänen hillukaksi aina päästä kantapäihin asti, jos hän vielä uskaltaisi pirtin ovea raoittaa. Niin he uhkailivat, jättivät kuopan äkeinä ja vihaisina, ja astuivat pirttiinsä takaisin. Mutta pakolaisena käyskeli metsässä Timo, ja pian rupesivat veljekset katumaan käytöstänsä häntä kohtaan, huomaten vahingon tapahtuneen hänen ymmärtämättömyytensä kautta, vaan ei häijystä koiranjuonesta. Sentähden astui Juhani jo ennen iltaa Impivaaran harjulle ylös, huuteli sieltä vahvalla äänellänsä kohden kaikkia ilmoja, ja kutsui Timoa, vakuuttain ja vannoin hänen ei tarvitsevan pelätä palatakseen paikalla takaisin. Niin hän huuteli, ja hetken mentyä palasi Timo, kyräten pahasti ja mulkoillen silmiänsä. Lausumatta sanaakaan riisui hän päältänsä, kallistui vuoteellensa alas, ja pian kuorsasi hän syvässä unessa. Tullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika. Silloin ottivat veljekset keihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät herättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen turpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos. Silloin nousi usein tuima taistelo, lumi suoksahteli kauas ympärille ja punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä taisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna. Mutta veljekset, ehdittyään iloisesti kotiansa taakkanensa, voitelivat haavojansa lääkkeellä, joka oli rakennettu viinasta, suolasta, kruudista ja tulikivijauhoista. Sillä he voitelivat haavojansa ja pyhkäisivät keltaruskeata tervaa päälle. Niin haalivat he elantoansa korvesta ja mäkien viidoista, täyttäin varahuoneensa monellaisella otuksella: linnuilla, jäniksillä, mäyrillä ja karhun-lihalla. Olivat he myös pitäneet huolta vanhan uskollisen Valkonsa talvisesta muonasta. Nähtiin suon rannalla tuolla valtainen, sirpillä niitetty ja sileäksi harjattu heinäsuova, kylliksi riittävä talven kestäessä. Ei ollut myös unohdettu heidän pirttinsä talvilämpymän varoja. Seisoi huikea halkopino lähellä aittaa ja vielä tervaskantoja korkea kasa, kuin aika röykkiö Hiiden hirven sarvia, pirtin seinyksellä, ulettuen maasta ylös katon räystääsen asti. – Niin varustettuna taisivat he vakaasti katsoa talvea vasten hyyrteistä partaa. On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niinmyös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa joulu-olkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista. Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn. Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja vuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu’at käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa. Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä, jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä. – Valmis vihdoin oli ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas. – Mutta pöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta vaahtoavaa olutta. AAPO. Onpa tässä runsaastikin pinottu etehemme einettä. JUHANI. Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni, oluella Valko-raiskan kaurakasaa tuolla soimessa. – Kas niin! olkoon menneeksi tuoppi kumminkin. Tänä iltana ei yhtään kitsautta, vaan kaikki saakoot, niin hepo, koira ja kissa kuin Jukolan iloiset veljekset. Kukko maatkoon rauhassa ja periköön osansa huomenna. Tuossa teille, Killi ja Kiiski, huikea kimpale karhun koivesta, ja tuossa sinulle, kissa-rukka. Mutta ensin kättä, sinä killisilmä! – Kas niin! Ja sitten molemmilla käsillä! Katselkaapas kissamme konsteja ja sanokaat, että minäkin olen hieman opetusmestaria. Kättä paiskelee hän jo molemmilla kääpillä yht’aikaa, ja silloinpa hän asettaa itsensä istumaan kuin vakava ukko ja pistää, veitikka, kumpaisetkin etu-tallukkansa kouraani. Noin! AAPO. Voi tuota pilaa! TUOMAS. Mitä miehen vielä vanhoilla päivillänsäkin pitää oppiman. JUHANI. On mar’ se oppi vetänyt aikaakin. Mutta enpä hellittänyt poikaa ennen kuin hän molemmilla käpälillä kiitti opettajaansa. Nyt hän sen tekee kuin mies, ja maisteri on maksettu. – Sepä vasta kissa! Kas tuossa! pistäppäs poskees kappale karhua. Ja Kiiski ja Killi sitten. Niin, niin! »Visko miestä, mutta älä hänen koiraansa». Oikein! Mutta tähän tahdon lisätä: visko Jukolan Jussia, mutta älä hänen kissaansa. EERO. Noudatappas tänne sitä olut-kiulua, Juhani. JUHANI. Saaman pitää. Juo, veikkonen, Jumalan luoma, juo, sillä nyt on joulu, ja varoja ei puutu aitasta. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen. TIMO. Ja liha-aittamme. JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Täällä on vapaus ja rauha. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa? TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle. JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille? TIMO. Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan. JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä puuttuu? TIMO. »Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää». Aitta on ruokaa täys ja pirttimme lämmin. Täälläkin kiiriskelemme oljilla. JUHANI. Täällä kiiriskelemme kuin mullikat kahisevilla oljilla. Kylpeä taidamme koska miellyttää, koska vaan päähämme pistää, ja syödä koska maistaa. – Mutta olemmehan jo ravitut miehet. Ei siis muuta kuin siunaamme säkkiämme ja korjaamme pöydän. SIMEONI. Odottakaas siks kun olen lukenut lyhykäisen ruokaluvun ja laulanut värssyn päälle. JUHANI. Se jääköön tällä kerralla. Miksi et tehnyt sitä ennen atriaa? – Käyppäs, Eero-poika, nuorimmakses laskemaan tynnöristä olutta. SIMEONI. Et salli siis laulettavan virrenvärssyä joulu-illan kunnioiksi? JUHANI. Eihän meistä laulajiksi, velikulta. Lauletaan ja luetaan sydämmissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri. – Mutta tuossa taasen olutkiulu, kuohuva ja vahtoova kuin Kyrön koski. Tattis, poika, vaan! Saadaanpas tästä! Kimauta tuosta, veli Tuomas, ja oikein aika mekosta. TUOMAS. Enhän tuossa kauankaan huikaile. JUHANI. Niinhän mies kulauttaa. Sellaiset siemaukset saattaa kurkuistamme oikein lukkarin-kurkut. :»Elettiinpä ennenkin, : Vaikk’ ojan takan’ oltiin; : Ojapuita poltettiin : Ja ojast’ oltta juotiin». Juuri niin. Mutta onhan juomanamme ohran ruskea neste, polttopuunamme halko ja tervaskanto, ja allamme on pehmeä, olkinen polstari, oiva painitanner vaikka kuninkaille ja suuriruhtinaille. – Yksi sana, Tuomas. Takasihan kerran veli Aapo sinun väkes ja voimas käyvän jo huikeasti yli Juhon, mutta sitä en juuri mielisi uskoa. Kuinkahan tuossa pyörähtelisimme? Koetetaan! SIMEONI. Alallamme! ja armahtakaat noita kiiltäviä olkia edes huomispäivään. JUHANI. Nythän ilo parhaimmallansa, »aatosta juhla korkein»; ja pahnoiksihan on olkien mentävä. – Miellyttääkö Tuomasta? TUOMAS. Käyhän tuota koettaa. JUHANI. Ristipainia! TUOMAS. Olkoon menneeksi! JUHANI. Isketäänpäs, isketäänpäs! AAPO. Varro, poika! Saakoon Tuomaskin lujan kahmauksen housusi kaulureista. JUHANI. Hän saakoon, hän saakoon! EERO. Juho, miksi irvistät ja väännät silmiäs kuin härkä penkissä? Voi veljeäni! Mutta katso, ettet itseäsi häväise nyt. AAPO. Kaikki hyvin. Kenen on ensimmäinen heitto? JUHANI. Olkoon se Tuomaan. TUOMAS. Olkoon se vanhimman veljen. JUHANI. Seiso sitten kannallas. TUOMAS. Tahdon koettaa. JUHANI. Seisotko, seisotko? TUOMAS. Tahdon koettaa. AAPO. Heleijaa, pojat! Sillä lailla, juuri niin! Taistelettepa kuin uskon sankarit. Juho kimpustaa ja vääntää kuin Israeli itse ja »Tuomas seisoo niinkuin tammi». EERO. »Koska saarnaa Aaprahammi». Mutta katso Juhon suuta ja kauhistu. Ah! pistäisin nyt vaikka teräspuikon hänen hampaittensa väliin – roiskis! ja olispa se kohta kahtena kappaleena. Kauhistunpa, kauhistunpa! AAPO. Miesten otteloa vaan. Nousee ja vaipuuhan allamme palkit. EERO. Kuin urkujen polkimet; ja Tuomaan töppöset kyntää laattiata kuin järeät metsä-sahrat. AAPO. Ei siinä juuri sivelläkkään maitosormilla. Peijakas! olis tämä pinnistys tuolla vuorella, niin iskisivätpä korkkoraudat säkeniä kalliosta. EERO. Oikein kultaisia tähtiä lentelis metsään, ja nousispa tuosta iloinen kulovalkia. – Mutta aina seisoo Tuomas. TUOMAS. Oletko jo nytkinyt tarpeekses? JUHANI. Heitäs sinä. TUOMAS. Tahdon koettaa. Mutta katso nyt, niin laattia pyörii. EERO. Muista, muista, Juho! – AAPO. Se oli heitto. EERO. Se oli jumaus kuin »Haamaan halkonuijasta» kuin isku »taivaan tulivasarasta». TIMO. Ja tuossa makaa Juhani kuin mallassäkki. EERO. Voi »Poika-Jussia»! TIMO. Niin kutsui hän itseänsä pikku-poikana. AAPO. Pitää kuitenkin tietämän kuinka miestä heittää. Muista, Tuomas: eihän ole ihmisen ruumis raudasta, vaan lihasta ja luusta. TIMO. Niin, vaikka hän housujakin kantaa. TUOMAS. Turmelinko sinua? JUHANI. Katso itses. TUOMAS. Nouse ylös. JUHANI. Nousen kyllä ja näytän sinulle miesvoiman käsikapulassa. Siinä leikissä voimat punnitaan. TUOMAS. Tuoppas, Eero, haara tuolta nurkasta. – Kas tässä, Juhani. JUHANI. Tässä olen. Ja nyt takatassu vasten takatassua ja ympäri haarua kynnet! AAPO. Ja koska luihkaan, silloin vetäkäät, mutta ilman yhtään tempausta. Haara varpaitten kohdalle, juuri varpaitten kohdalle, ei tuumaa kummallekaan puolelle. – Nyt, pojat! TIMO. Juho nousee ylös että kääkähtää vaan. AAPO. Eihän siinä armotkaan auta. JUHANI. Mene laskemaan olutta, Timo. TIMO. Onnuthan, veli. JUHANI. Olutta laskemaan, sinä riivatun nallikka! Kuulitko? Vai tahdotko korvilles? TUOMAS. Vioitinko jalkas? JUHANI. Mitä huolit siitä? Katso oma käpäläs. Mitä koskee se minuun, jos korkkoni heltikin saappaastani? Heltihän se painissa kuin nauriin liuska. Mutta katso itses, sinä. Näkyy, että voitat minun painissa ja käsikapulassa; mutta tules tappelemaan. AAPO. Tappelus ei kuulu asiaan nyt. JUHANI. Kyllä, jos vaan tahdomme. TUOMAS. Minä en tahdo. JUHANI. Et uskalla. AAPO. Tiedä paini leikiksi. SIMEONI. Minä tiedän sen leikiksi, josta syntyy usein tappelus ja murha. JUHANI. Tuomas voittakoon, mutta ei notkista Juhania tässä kukaan muu. Sen vannon ja näytän miehestä mieheen yli kaiken komppanian. – Yksi nappaus, Aapo! Pitääkös kaulukses? Pitääkös? AAPO. Hurjapää ilman pienintäkään syytä! Malta, malta, ja painikaamme kunnon tavalla. JUHANI. Kirkas leimaus! AAPO. Malta, sanon minä. – Kas niin, nyt heitä. EERO. Juho tanssii polskaa niinkuin poika, vaikka ontuenkin. JUHANI. Mitä lausut nyt, veli Aapo? AAPO. Että makaan sun allas. JUHANI. Astuppas numeroon, Simeoni. SIMEONI. En tuhannen riksin edestä rikkomaan korkeata juhlaa. JUHANI. Kunnioitettu olkoon joulu-juhla! Eihän sitä viattomassa painissa rikota, jossa mielemme on iloinen ja sydämemme puhdas. Yksi koetus, Simeoni! SIMEONI. Miksi kiusaat minua? JUHANI. Yksi rynnistys! SIMEONI. Sinä saatana! AAPO. Rauhaa hänelle, Juhani, rauhaa! JUHANI. Sopiihan meidän koettaa. Kas niin, yksi ainoa kiekaus kauluksesta! SIMEONI. Mene helvettiin, häijy henki! Minä myönnän, että voitat. TUOMAS. Sen uskon vasta koska näen. En luule Simeoninkaan jänteitä juuri vasikanlihaksi. JUHANI. Sentähden tulkoon hän koettamaan. Siinähän nähdään, ovatko vasikkaa vai mustaa, saartuvallista karhua. AAPO. Olkoon hän oloillansa ja astukoon esiin toinen uros, mieluisampi rinnustukseen. Veli Timo, aina uljas mies! JUHANI. Haluttaisko? AAPO. Päin tuuleen, Timo! Ethän ole koskaan nurru-poika. TUOMAS. Ei koskaan, vaan aina reipas, aina niinkuin omassa talossansa. Enhän unohda tempausta, jonka hän teki tuossa ainoisessa melakassa Toukolaisten kanssa. Saipa hän ensin huomaamatta nupillensa aika nassauksen, mutta, siitä suuriakaan huolimatta, kääntyi hän vakaasti ympäri, sieppasi seipään miehensä kourasta ja nytpä iski hän takaisin vasten pääkuorta – ja seiväs poikki. Seiväs poikki että sälähti, ja alas maahan lotkahti mies kuin tyhjä säkki. Niin teki Jukolan Timo. Ja minä tiedän, että löytyy hänessä miehen-vastusta vieläkin. TIMO. Tuleppas, poika. JUHANI. Sitähän juuri mielin. Mutta annas kun kieppaisen pielistäsi kiinni minä myös. Nyt olen valmis. AAPO. Ensimmäinen olkoon Timon. JUHANI. Olkoon niin. Ehdinpä vähän puuskuttamaan. TIMO. Kas tuossa! JUHANI. Ei, poikaseni! TUOMAS. Jotenkin tuima tempaus, Timo, sinä urhoollinen Timo! Mutta onkos varaa parantaa? JUHANI. Ei tästä näin vaan mennä. TUOMAS. Timo, onkos varaa parantaa? TIMO. Pitäis olla. – Mitä tämä sanoo? JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.» AAPO. Kerran vielä, Timo. TUOMAS. Onkos varaa parantaa? TIMO. Pitäis olla. – Entäs tämä? JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.» TUOMAS. Mutta se oli nykäys, joka tuntui. EERO. Ei vaaraa, ainoastaan hieman ja juuri viattomasti tärähti Juhanin ääni. JUHANI. Pystyssä seison. TUOMAS. Kerran vielä, Timo. TIMO. Koetetaan, koetetaan. JUHANI. »Ventta-holl!» Housuni putoo! TIMO. »Mutta nyt, sanoi Kaitaranta». JUHANI. Housuni putoo! Kuuletko sinä? TIMO. Kas noin, veljeni! AAPO. Tuossako makaa Juhani taas, suudellen permantoa? EERO. Ja puhaltaen niinkuin sonni-härkä. Mutta hyvä että »ehtii hän vähän puuskuttamaan». TIMO. Allani makaa poika kuin märkä tallukka vaan. TUOMAS. Mutta housunsa tekivät hänelle teposet. AAPO. Olkoon se sanottu totuuden nimessä. Juhanin omat housut olivat tässä herraansa vastaan ja rupesivat liittolaisiksi Timolle. EERO. Niin on asia. Sentähden kaikki housut pois ja uudistukoon leikki. SIMEONI. Pidä nyt kitas, sinä rääkkä! Annanpa muutoin vasten nokkaas. Eikö ole sinulle jo kylliksi tätä helvetin leikkiä? EERO. No muuttukoon se taivaan leikiksi. Housut ja paidat pois, ja painikaat kuin kaksi enkeliä Paratiisin pelloilla. TUOMAS. Miksi istut hänen niskoillansa, Timo? TIMO. Olis nyt halko, niin panis niin pitkin pakaroja että pläikkyis. AAPO. Miksi niin? Tämä on painia, vaan ei tappelusta. EERO. Onko Timo suutuksissaan? TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan, mutta sanonpa: olis nyt halko tai ympyriäinen tela, niin panis niin pitkin pakaroja, että pläikkyis. TUOMAS. Laske hän ylös. TIMO. Nouse, Jumalan luoma. JUHANI. Minä nousen, ja tiedä, saatuani housut kiinni taas, on vuoro sinun taas painua alas, ja toisin kuin äsken minä. Minähän, poloinen poika, kämärryin alles onnettomuuden kautta, jonka sinä niin vikkelästi käytit hyödyksesi, hunsvotti, saapasvedin! AAPO. Vihastuminen kauas! Minä tiedän että hän tuskin huomasi housuvahinkoas, ennen kuin heitto oli tehty. Sen teki hän tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka. JUHANI. Sen hän kyllä tiesi, se mullisaukko. Mutta olettepa kaikki niinkuin korpit niskoillani. Vai ei hän tiennyt. Enkö huutanut kuin rajamies huikealla äänellä: ventta-holl, housut putoo? Mutta hän ei siitä huolinut, vaan tempaili kynsineen ja hampaineen kuin kissa. Mutta istu ja pala! Kyllä sinun opetan tästedes käyttelemään onneksesi toisen sylttyhousuja, kyllä sinun opetan. TIMO. Sen tein minä tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka. JUHANI. Minä sinun opetan, saatuani housut ylös ja nälkävyön kiinni kuin nalkitun vanteen. TIMO. Minä annan palttua koko painille; koska kerran voitin, niin voitin, eihän siinä mitään muuta mutinata. Mitä kuuluu housut tänne? Painissa painii mies, vaan ei housut ja säärykset tai muut lumisukat. JUHANI. Kourat kaulukseen taas ja rinta vasten rintaa! Istu ja pala! TIMO. Menenkö ma hänen kanssansa tuohon lapsekkaasen työhön? EERO. Mitä hän kysyy vielä. Mene, Jumalan luoma, mene koska pääset. SIMEONI. Älä mene, sanon minä. EERO. Älä mene, jos pelkäät ja vapiset. JUHANI. Nyt ei auta pelko eikä vapistus, vaan täytyy hänen käydä uuteen kilvoitukseen ja juuri tällä Jumalan hetkellä. EERO. Armahda häntä, Juhani, armahda! TIMO. Minkätähden? Eero, minkätähden? Olkoon menneeksi yksi pinnistys vielä, yksi tai kaksi. Tersii vaan! JUHANI. Tässä, poika! TUOMAS. Koreasti, Juho! AAPO. Koreasti! Noinhan tappelee kaksi nälkäistä haukkaa. SIMEONI. Tappelua, sulaa tappelua! AAPO. Järkevästi, Juhani! SIMEONI. Voi teitä hirmuja, voi teitä hirmuja! EERO. Älähän veljeäsi runno! SIMEONI. Aha, aha! johan kelmenee Eerokin. Siinä ovat kalas, joita onkeilit. TUOMAS. Juhani! SIMEONI. Hajoohan jo pirttikin, te pedot ja perkeleet! JUHANI. »Votti, poika, sanoi Ryssä!» No miksi makaat siinä, ja killistelet ylös kattoon? TIMO. Sinä voitat minun nyt, mutta annappas ajan vähän muokata vielä: sinä vanhenet ja kasvat pikkuiseksi, mutta minä vartun ja voimistun. JUHANI. Kerran ransistuu ja loppuu tämä maailmakin, saati syntinen ihmis-parka. Aika tasii meitä kaikkia, veljeni. Mutta nouse ylös ja kulauta naamaas siemaus olutta ja tunnusta että on sinussa pari luotia vähemmin voimaa kuin minussa. TIMO. Se nähtiin. Tuossahan makasin rähmäkkäänä allas ja sinä päälläni kuin röyheä karhu. JUHANI. »Saappas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!» – Olen siis Jukolan laumassa toinen mies mitä voimaan kosee. Lauri ja Eero ovat tosin koettamatta vielä, mutta he tietäkööt että mesiäisiä he kuultelisivat koetuksessa; ja Simeoni on itsensä tunnustanut heikommaksi minua. Mutta pikkusormen mies ei ole Jukolan veljeksistä yksikään, sen takaan minä. Tulkoon tänne vaikka viisikymmentä Toukolaista, nyrkki vasten nyrkkiä. Viisi tynnöriähän minä niskallani kannan, ja Tuomas vähän enemmin; viisi tynnyriä, kun toinen vaan painon selkääni pinoo. TUOMAS. Mutta mielisinpä nähdä Laurin ja Eeron lyövän painia oikein tiukasti. AAPO. Totisesti jotain nähtävää. Toinen vakava ja tyyni kuin talven suoja, toinen pikkuinen kuin keri, mutta niinkuin leimaus vilkas ja terävä. Päin tuuleen, ja siinäpä ottelevat kärppä ja koiras-jänis. En vertaa sinua jänikseen arkuudesta, siihen ei ole syytä, en liikuntoskaan tähden, sillä Lauri astelee kuin seppä Könnin kuokkamies, – jonka jalkoja ja kuokkaa käytteli sukkela kellovärkki mahassa – mutta näyttäispä mielestäni ottelo kuin kärpän ja uhkean koiras-jäniksen paini. JUHANI. Yksi rinnustus, pojat, yksi rinnustus tai ristipaini! LAURI. Mitä tiimellyksestä Eeron kanssa? Hänestä et saa kunnon nappausta koskaan, vaan tuolla hän teiskaa haaroissa kuin kissa, kynsii ja likistelee toisen ohimia sen riivatun tavalla, että tuskin voit vetää hengen pihausta rintaas. Niinpä hän teki koska menneenä syksynä painiskelimme Aroniitulla. Ja kuka siinä voitti, kuka alle meni, sitä »ei ymmärtänyt Iivarikaan». Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin? EERO. En ollut vahvempi sinua hiuskarvankaan vertaa. Usko jos tahdot. LAURI. Sen uskon, koska tiedän sinun heikommaksi. JUHANI. Sen näyttäköön rehellinen paini. LAURI. Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin? SIMEONI. Pankaamme jo ma’ata, te villityt. JUHANI. Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden iloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse koko Israelin maa! Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin kaupungissa. Iloitkaamme! – Mitä leikkiä löisimme? Syömmekö joulupaistia? pistämmekö sikaa, vai sohimmeko suutaria? SIMEONI. Kas niin! Tässäkö vielä uisakoittelisimme kuin vallattomat kakarat? Mene pois! JUHANI. Nuoren miehen naimattoman elämä on tanssia. Eikös niin, Timo? TIMO. Hi, hi, hi! JUHANI. Eikös niin? TIMO. Kyllähän se semmoista on. EERO. Juuri niin, »Jussi-kulta». JUHANI. Sanoi kettu jänikselle. Oikein! Tämä elämä käy laatuun; onhan se välimmiten lystiäkin ja nostelee hieman kantapäitä. – Tanssikaamme ryssää; siinä olen minä juuri mekkari. Katsokaas! AAPO. Antaisko oluemme huimausta? JUHANI. Kumauta naamaas kannua kolme, niin etköhän huomaa pientä leiskausta tuolla yli-kerrassa? – Mutta laula, Eero, koska Poika-Jussi tanssii. Hellitäppäs! EERO. Mitä sorttia tahdotaan? JUHANI. Mitä hyväänsä, kun se vaan raikkuu ja remuu. Hellitä, poika, kirkaise että multahirret nousee! Laula, sinä mulli-saukon poika, laula koska minä tanssin, loiskin niinkuin pässi, loiskin aina kattoon asti. Laula! EERO. Tahdonpa koettaa: :»Iloitkaat ja riemuitkaat, : Nyt on meillä joulu; : Nyt on oltta ammeet täynnä, : Haarikat ja kiulut; : Ammeet täynnä, ammeet täynnä, : Haarikat ja kiulut!» :»Anjanpellon markkinoilla : Oltta, viinaa juotiin, : Mustan härjän hinnalla, : Nuot kihlakalut tuotiin, : Tuotiin, tuotiin; : Mustan härjän hinnalla : Nuot kihlakalut tuotiin». : Jussi, pussi, Jukolan Jussi! AAPO. Vaiti, Eero, ja äläppäs suututa häntä. JUHANI. Laula päälle vaan; en minä suutu; laula päälle, ettei mun tarvitse tanssia ilman musiikkia. EERO. : Jussi, pussi, Jukolan Jussi! :»Jussi, Jassi, jauhokuono, : Porsaan pahnan pöllyttäjä...» TIMO. Hi, hi, hi! Voi mitä hulluja lauleletkin. JUHANI. Laula päälle vaan, laula päälle. En minä suutu. EERO. »Jussi, Jassi, jauhokuono», Minä laulan ja napsaan vielä sormianikin. :»Porsaan pahnan pöllyttäjä, : Sikoläätin lämmittäjä!» : Jussi, pussi, Jukolan Jussi! :»Iita meni rantaan, : Kirjoitteli santaan : Nimen kultansa, : Nimen kultansa». :»Kun mä kultani äänen kuulin, : Ensi kerran nähdessäin, : Niin taivaan iloss’ olevain luulin, : Serafiimein seassa; : Niin taivaan iloss’ olevain luulin, : Serafiimein seassa». : Jussi, pussi, Jukolan Jussi! :»Muistatkos, Maija, : Kun mansikka syötiin : Ja iloleikki lyötiin? : Fralla ralla laa! : Mansikka syötiin : Ja iloleikki lyötiin». : Fralla ralla laa! : Jussi, pussi, Jukolan Jussi! :»Älä, sinä Aato-parka : Jussia soimaa; : Sen sinä tiedät että : Jussill’ on voimaa. : Jussi istuu linnass’, : Pukin lapa rinnass’; : Kaikki me olemme : Yhdessä hinnass’». : Fralla ralla laa! :»Vilukselan Vitka : Ja Viuvalan Pispa, : Syvän-ojan Sonni : Ja Sylvinän Jalli! : Ralla ralla laa! : Syvän-ojan Sonni : Ja Sylvinän Jalli!» : Ralla ralla laa! :»Voi minua, hurjaa poikaa, : Miks mä itsein laitoin! : Talo mull’ on kotona, : Ja itse kannan rautoi, : Talo mull’ on kotona, : Ja itse kannan rautoi». JUHANI. Noin vaan! Noin! Eihän tässä raudat paina. Laula päälle! EERO. : Jussi, pussi, Jukolan Jussi! : Jussi, Jassi, jauhokuono, : Porsaan pahnan pöllyttäjä, : Sikoläätin lämmittäjä! : Jussi, pussi, Jukolan Jussi! Eikö ole jo tarpeeksi? JUHANI. Enemmin! Karja-Matin häitä tanssitaan. Enemmin! Enemmin! – Karja-Matin häitä! SIMEONI. Kukkokin jo hirmustuen kirkaisee tälle jumalattomalle menolle ja jyskinälle. JUHANI. Kitas kiinni, kukko, ja älä siinä kotkottele! TUOMAS. Onhan tuota jo tuossa, Juhani. AAPO. Viehän sinusta hengen tuo turkkilaistanssi. JUHANI. Tämä on ryssää. Eikös niin, Eero? EERO. Tämä on jussia. JUHANI. Olkoon niin, ja olkoon sitten menneeksi jussintanssia pari kymmentä loiskausta kerran vielä. SIMEONI. Sinä hurja mies! TIMO. Kas noin, kas noin! Hi, hi, hi! No vie sinun riivattu! JUHANI. Pois tieltä! Muutoin sotken sinun liiskaksi kuin kasakan-hevonen juopuneen markkinapokon. Hih! AAPO. Onpa nahkahihnansa löylyssä tuolla takana. Pompahteleepa se; pompahtelee ylös, pompahtelee alas, piesten vuoroon hänen selkäänsä ja pakaroitansa. O sinä! JUHANI. Laila, laa, laa! Sepä vasta pöllytystä oli. Hehheh! – Toisen kerran ijässäni tanssahtelin. Ensimmäinen tapahtui Karja-Matin häissä, joissa ei löytynyt naisen-puolta kuin kolme vanhaa ämmää, mutta miehiä aika liuta. Mutta kas kun Matti prykäsi meille pari kupillista muikeaa kahvipunssia, niin ei sitten yhtäkään muuta kuin löylyttämään permantopalkkia, me ukot keskenämme; ja huokailipa allamme syntinen maa. Ämmä-rukat kiittivät päästyänsä koko leivotuksesta; mehän olisimme tanssittaneet heitä ryysyiksi. Voi sinun peijakas kumminkin! – Mutta nyt päältämme vaatteet aina paitaan asti, ja ylös parvelle. Emmehän kuitenkaan ummista silmiämme juuri vielä, vaan kuohuvan olutkiulun ääressä ja tervaisen päreen loimottaessa, kertoilemme iloisia satuja ja tarinoita tuolla parven lämpymässä. Riisuivat he päältänsä, täyttivät kiulun oluella kerran vielä ja astuivat miehissä parvelle. Siellä he, mekkosillaan kaikki, istuivat olkisella sijalla hautovassa kuumuudessa. Ahkerasti kierteli ympäri miehestä mieheen vaahtoova kiulu ja seinähirren raossa loimotti honkaisen päreen kultainen liekki. Mutta läimähti Juhanin päähän aate ja valahti suustansa lause, jonka seuraus oli viimein kova onni. JUHANI. Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet. Eero, valeleppas uunille kannullinen olutta, niin tiedämmehän mille maistuu ohranesteen löyly. TUOMAS. Mikä hullu juoni olis tämä? JUHANI. Uljas juoni. Valeleppas. EERO. Minä tahdon totella esimiestäni. JUHANI. Pari kannullista olutta kiukaalle! TUOMAS. Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin pihauksen, niin onneton hän, joka saattoi sen matkaan. AAPO. Olkaamme tuhlaamatta oivallista juomaa. TIMO. Eihän ole meillä varoja olutlöylyssä elää, ei suinkaan, ei suinkaan. JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa. TUOMAS. Minä kiellän sen lujasti. JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa. – Voitto äsköisessä painissa on aika lailla kohottanut Tuomaan niskapyrstöjä, ja luuleepa hän nyt hallitsevansa tässä huoneessa mielensä mukaan. Muistappas kuitenkin, että karvas sappi, koska se oikein paisuu, antaa pojallensa tappeluksessa seitsemän miehen voiman. Kuinka hyväänsä, mutta minun silmäni eivät vielä suinkaan mieli vartioita sinua. SIMEONI. Painin hedelmiä, painin hedelmiä kaikki! JUHANI. Annappas molskahtaa, Eero. Minä vastaan asian ja puolustan miestä. EERO. Se on esimiehen käsky, ja minun täytyy totella; muutoin on jäniksen-passi kourassani vallan joulu-yönä. Silloin Eero, purren hammasta ja mytistäen huulensa vikkelään myhäilykseen, täytti kerkeästi Juhanin tahdon, ja pian kuului kiukaalta pläiskäys ja kohta sen jälkeen tuima kohaus. Rynkäisi nyt Tuomas julmistuen ylös ja karkasi kotkana kohden Eeroa, mutta Juhanikin kiirehti puolustamaan nuorinta veljeänsä. Siitäpä nousi nyt yleinen kärhämä, jonka vilinässä palava päre viskattiin parvelta alas laattialle. Siellä se pian, veljesten huomaamatta, viritti olkihin vilkkaan tulen. Niinkuin rinki veden pinnalla leviää tasan ja nopeasti kaikkialle, niinmyös tulen kirkas pyörö yhä suureni laattialla. Ulettui se korkeammalle yhä ja tuikkieli jo parven permantoa, ennen kuin huoneen asujamet äkkäsivät allansa vaaran. Mutta myöhään sen äkkäsivät, ehtiäksensä pelastamaan muuta kuin omat henkensä ja elikkojen, jotka löytyivät pirtissä. Laajalta jo aaltoilivat liekit, ja suuri oli hätä ja temmellys. Kaikki riensivät he kohden ovea, jonka auetessa miehet, koirat, kissa ja kukko hirveällä rähinällä karkasivat ulos melkein yht’aikaa. Näkyi niinkuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen kidastansa ulos lumiselle maalle, jossa he nyt seisoivat, yskien kilpaa. Mutta viimeisenä astui ulos Lauri, talutellen kriimuvarresta Valkoa, joka muutoin kaiketi olisi jäänyt uhriksi paloon. Ulos tunkeusi jo väkivaltainen tuli akkunojen pienistä aukoista ja viimein sekä ovesta että katosta. Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta lumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo sysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina maahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin harakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan. – Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät. He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä, ja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta. Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma. Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta pakkaseksi. AAPO. Tulesta pelastuimme, mutta pakkasen uhreiksi. Katsokaat: taivas selkiää ja kylmästi jo puhaltaa Pohja. Veljet, vaaramme on hirvittävä. JUHANI. Kirous ja kuolema! Kuka saattoi tämän aikaan? TUOMAS. Kuka! Sinä tulen ruoka, vieläkös kysyt? Jos nyt oikein tekisin, niin tuonne sun syöksisin paistumaan tuliseen mujuun. JUHANI. Ei koskaan tee sitä yksi Tuomas, ei koskaan. Mutta kirottu olkoon se mies, joka saattoi matkaan tämän helvetin yön! TUOMAS. Hän itseänsä kiroo. JUHANI. Kirottu olkoon se mies, nimittäin Tuomas Jukola. TUOMAS. Sanos se toinen kerta. JUHANI. Tuomas Juhanin poika Jukola on kaiken tämän syy. AAPO. Tuomas! SIMEONI. Juhani! LAURI. Hiljaa! TIMO. Nyt ette pääse iskemään yhteen, ettehän pääse, te junkkarit. Niin, niin, ollaan siivosti vaan ja lämmitellään itsiämme veljellisesti. SIMEONI. Te jumalattomat! AAPO. Viha ja riita pois, koska uhkaa meitä surkein kuolema. TUOMAS. Kuka on syypää, kuka on syypää? JUHANI. Viaton olen minä. TUOMAS. Viaton! Kirkas tuli! minä syön sinun elävältä! AAPO. Siivosti, siivosti! SIMEONI. Jumalan tähden siivosti! AAPO. Syytön tai syypää, se jääköön ratkaisematta nyt, koska riento on ainoa pelastuksemme. Pirttimme on tuhkana ja melkein alastomina seisomme hangella. Miksi luen tämän rohtimisen paita-riekaleen? Hyvä kuitenkin, että jäi meille pyssyt ja ampumavarat tuonne aittaan; sillä aseita tarvitsemme nyt. Teerimäeltä kaikuu susien ulvova ääni. TUOMAS. Mitä teemme siis? AAPO. En tiedä muuta keinoa kuin kiirehtiä kohden Jukolaa, kiirehtiä kalvean kuoleman tähden. Kaksi aina ratsastakoon Valkoa ja muut heitä juosten seuratkoot. Niin tapahtukoon: juosten vuorotellen, vuorotellen ratsastaen. Hevosemme kautta pääsemme siis sotkemasta hankea kaiken tien, ja Jumalan avulla ehkä pelastumme vielä. JUHANI. Mutta onpa siinä tallukkamme naurishautana, ennen kuin seisomme Jukolan tuvassa, halkoisen pystyvalkean hauteessa. SIMEONI. Siinä kuitenkin ainoa toivomme. Ja sentähden rientäkäämme. Tuuli tuimenee jo ja taivaan kansi paljastuu! Rientäkäämme! EERO. Surmamme on tullut! JUHANI. Siinä on Jukolan seitsemän poikaa! SIMEONI. Hätämme on hirmuinen, mutta voimallinen korkeuden Herra. Rientäkäämme! TUOMAS. Ulos aitasta pyssyt ja kontit! JUHANI. Kauhistava yö! Täältä uhkaa meitä paukkuva pakkanen, tuolta nälkäiset, ulvovat sudet. TIMO. Vaarassa olemme sekä Valko että me itse. JUHANI. Me itse vielä suuremmassa. Paljas mies, niin olen kuullut, on talvella sudelle kovin mieluisa paisti. TIMO. Ja mies ja sika, niin olen kuullut, maistuvat yhtä, ja se tiedetään, että sika on talvella Häntä-Heikin haluruoka. Tuima on edessämme pykälä ja puntti; sitä ei taida kieltää. JUHANI. Mitä teemme? AAPO. Jukolaan kuin noidannuolet halki yön, ennen kuin pakkanen tulistuu ja löylyttää veremme jäätymään polttavalla kylmyydellä. Päin Jukolaan yli kiljuvan Teerimäen! Susia vastaan on meillä aseet, mutta ei hyydepartaista kuningas Pakkasta vastaan. TUOMAS. Tässä pyssyt ja kontit. Nyt kivääri olkaan ja kontti selkään joka mies, ja kaksi käyköön ratsastamaan, me muut potkimme jäljestä mitä voimme. Mutta rientäkäämme, rientäkäämme kuolemattomien sielujemme tähden! JUHANI. Pohja kirkastuu ja tähdet kiiltää! Hii, haa! Mutta rientäkäämme! AAPO. Huomenna saatamme täältä tavarat ja kalut, jotka meille valkea jätti; huomenna tulemme ja korjaamme myös kissan ja kukon. Tämän yön he kyllä tarkenevat tässä tulisen aherruksen vaiheilla. Mutta Killi ja Kiiski käykööt kanssamme retkelle kuin uskolliset kumppanit. – Missä he ovat? TUOMAS. Heitä ei näy. – Vaiti! kuullelkaamme. EERO. Kaukana tästä he jo vilkaisevat. Tuoltahan kuuluu haukuntansa vuoren takaa. TUOMAS. Ilvestä he ajavat, ja kaiketi oli tämä ilves kulkenut läheltä ohi pirttimme, saattaen jälkensä koirille. Mutta ajakoot he mielensä mukaan; nyt meidän täytyy ne unohtaa ja kiirehtiä tuikeaan matkaan. JUHANI. Olkoon menneeksi! Sillä elämä ja kuolema ovat iskeneet toinen toisensa kamaraan kuin kaksi koiraskarhua. AAPO. Nyt liikkeille kaikki voimat! JUHANI. Sielumme ja ruumiimme kaikki voimat aina ytimeen asti! TUOMAS. Muistain että uhkaa meitä surkein kuolema. JUHANI. Kahtialta uhkaa meitä musta kuolema. Hii, haa! nyt nokka jäässä taikka suolet maassa, ellei seiso poika hetken päästä liukkailla oljilla valkean valossa. Yksi näistä kolmesta on tapahtuva tunnin päästä. Mutta eihän auta huikailemaan tässä, ei ensinkään, vaan purren hammasta nyt halkaisen vaikka jäävuoret, peninkulmien paksut. SIMEONI. Koettakaamme Herran nimessä ja avulla. JUHANI. Hänen avullansa. Mitähän voi täällä omasta voimastansa vaimosta syntynyt mies? Mutta olkaamme hyvässä turvassa. EERO. Lähtekäämme ilman yhtään siekailusta enään! JUHANI. Ja ilman yhtään pelkoa! Mennään nyt! TUOMAS. Kaikki valmiit siis. Astukaatpas selkään, Eero ja Simeoni, ja lähtekäät ratsastamaan kohden Jukolaa, mutta niin, että pysymme aina lähellä konimme hokkeja me, jotka vilkaisemme jalkasin jäljessänne lumessa. Niin läksivät he matkalle: alastomina, puettuina ainoastaan rohtimiseen paitaan ja kantain kukin konttiansa selässä ja pyssyänsä olalla tai kädessä. Niin he läksivät talviselle, öiselle tielle, paeten pakkasta, joka karkasi heidän päällensä Pohjolan rämeiltä. Mutta ei tullut hän kuitenkaan hirmuisimmalla naamalla, eihän käynyt tuo ilma tällä erällä ankarimmaksi ilmaksi. Tosin paljastui välimmiten taivaan otsa, mutta purjehtivat pilvet peittivät sen taas, ja kohtuullisesti liehtoi pohjonen. Olivatpa veljekset myös kylmän tuttavia, monessa kiljuvassa pakkasessa oli heidän nahkansa kamartunut, ja olivatpa he ennen, vallattomina poikina, useinkin sotkeilleet kinoksia paljainjaloin, tunnit pitkät. Mutta kamala, hirvittävän kamala oli heille nyt kuitenkin retki Impivaarasta Jukolaan. Kiivaasti he karkasivat eteenpäin, sydämmissä kauhistus. Edellä, Valkon selässä, ratsastivat Eero ja Simeoni, muut juosten heitä seurasivat kintereissä, polkien korven lunta, joka juoksusta tuiskahteli ympäri. Mutta Impivaaran aholla, hohtavan kiukaan lähellä istuivat kissa ja kukko, alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen. Kohden kylää riensivät veljekset, heittivät jo Sompiosuon selkänsä taakse ja lähenivät Teerimäkeä, josta yhä kuului susien kamoittava ulvominen. Mutta näreistössä, suon ja Seunalan Jaakon ahon välillä tapahtui ratsastajain muutos: alas astuivat Eero ja Simeoni ja kaksi veljeksistä taas riensi heidän sijaansa. Viipymättä jatkoivat he retkeänsä, jälleen, kirmasivat pitkin nummen selkää, poikki Viertolan tien ja siitä halki avaran, humisevan hongiston. Mutta viimein läheni kallioinen Teerimäki, ja äkisti vaikeni susien monimelskainen ääni. Pian seisoivat he vuoren harjanteella ja antoivat hevosensa hengähtää; ratsastajat taasen astuivat seljästä alas ja kohta toista kaksi heidän sijaansa ylös. Vielä he seisoivat lumisella kalliolla; Pohjonen puhalteli, taivaan kumo kirkastui hetkeksi taas ja otavan sarvi osoitti jo puol’yön menneeksi. Mutta levättyänsä, riensivät he taasen alas pitkin sileätä vuoritietä, ja koska tämä oli loppunut, astuivat he pimeään kuusistoon ja kolkkona seisoi luonto heidän ympärillänsä. Kelmeänä katseli kuu alas, hyypiöt huutelivat ja tuolla ja täällä korven kohdussa seisoi eriskummallinen haamu, näyttäen metsän kontiolle, hirveän suurelle: kaatuneitten kuusten korkealle kohotetut, sammaleiset juuret. Liikkumatta kuin jäätyneet aaveet tuijottelivat nämät karhunkuvat kohden kummallista matkuetta, joka vinhasti juoksi heidän ohitsensa. Niin he katselivat järkähtämättä, mutta heidän välillensä, ympärillensä ilmestyi pian peloittavaa liikettä jylhään kuusistoon. Silloin nälkäiset sudet kaartelivat veljesten vaiheilla, likenivät heitä yhä enemmin ja enemmin. Milloin edellä tai jäljessä, heilahtaen poikki tien, milloin tien kummallakin puolella kuusien välistä näkyi heidän vilkaiseva juoksunsa. Kiukkuisina, verta-janoovina he seurasivat öillisiä pakolaisia Impivaarasta; ja räiskyivät ja paukahtelivat katketessaan kuusten juurien kuivat oksat. Vavisten ja korskahdellen juoksi vauhko Valko; ja mies, joka ratsasti etummaisena, taisi tuskin hillitä häntä kiitämästä. Mutta aina nenäkkäämmäksi kiihtyi petoin rohkeus. Huohottaen verijanoisina liehahtelivat he usein läheltä miesten ohitse; ja peloitteeksi paukahteli tuolloin, tällöin veljesten pyssyt, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tästäpä eivät he kuitenkaan karkoittuneet kauas. Tuli vastaan Kiljavan lakea, kulovalkian polttama nummi jossa siellä ja täällä seisoi kuivettunut männynrunko, haukan ja huhkaimen istuimena. Tässä kävi jo peloittavaksi susien kiukku, ja suuri oli miesten vaara. Ratsastivat silloin Tuomas ja Timo, mutta muut, jotka juoksivat jalkasin jäljessä, seisahtuivat äkisti ja laukaisivat melkein yht’aikaa ankaran ammunnan vainoojiansa kohden, jotka, säikähtyen tästä, nyt siirtyivät heistä matkan. Läksivät taasen miehet kirmaisemaan eteenpäin; mutta kauan ei viipynyt, ennen kuin jälleen kahisi heidän vaiheillansa susien väijyvä lauma, ja vaara oli suurempi kuin koskaan ennen. Silloin pysäytti Tuomas hevosen ja lausui kovalla äänellä: »mies, jonka pyssy on tyhjä, ladatkoon sen paikalla! Hän rientäköön tulena ja tuiskuna!» Niin hän huusi, astui alas, käskien Timoa lujasti hallitsemaan Valkoa. Seisoivat nyt veljekset ja latasivat, eikä tunteneet he kylmää, ei jaloissaan, ei missään ruumiinsa jäsenissä. Seisoivat myös pedot viisikymmentä askelta miehistä, heihin lakkaamatta iskien ahneet silmänsä, viskellen häntiänsä kiihoissaan. – Ja paljastettuna pilvistä haamoitti taivaan kumo, josta kirkas kuu nyt katseli nummelle alas. TUOMAS. Ovatko pyssymme ladatut? AAPO. Se on tehty. Mikä on tarkoitukses? JUHANI. Kaikki yht’aikaa taas! TUOMAS. Ei, jos henkemme on teille rakas. Aina olkoon latingissa jonkun luikku; se muistakaat. Lauri, sinullahan vakavin käsi ja tarkin silmä, astuppas rinnalleni tähän. LAURI. Tässä seison. Mitä tahdot? TUOMAS. Nälkäinen susi syö verisen veljensäkin. Jospa tuon tempun nyt voisimme saattaa matkaan, niin siinä olis pelastuksemme. – Koetetaan. Lauri, tuota ensimmäistä vasemmalla tarkoitamme, ja laukaisemme yht’aikaa, mutta säästäkäät tultanne, te muut. Lauri, tähtääppäs nyt tarkasti kuin kotka ja anna leimahtaa koska minä sanon: nyt. LAURI. Minä olen valmis. TUOMAS. Nyt. Silloin laukaisivat molemmat samassa silmän räpäyksessä, ja kaapaisten pakenivat sudet. Kuitenkin viipyi tanterella heistä yksi, pyrkien kontimalla muiden seuraan, mutta ei joutunut tiensä. Eteenpäin taas kaikin voimin riensivät miehet: juoksi jalkasin kuusi veljestä, Timo vaan yksin ratsastaen edellä. Ja menipä niin hetki aikaa. Pianpa seisahtui susien pako, he palasivat takaisin, vilkaisten kiivaasti kohden öistä matkuetta jälleen. Kohisi ympärituoksuava lumi ja tömisi Kiljavan lakea nummi, koska he joukossa kirmasivat päin. Tulisella vauhdilla he ehtivät tuon veressään matelevan kumppaninsa luoksi, syöksähtivät hänen ohitsensa, mutta kääntyivät pian ympäri, koska veren viehättävä haju heidän sieraimiinsa lemahti. Ympäri he kiekkaisivat: hännät heilahti, lumi tuiskahti ja tulta iski yössä himon ja kimman silmä. Silloin hirveästi irvistäen karkasivat he joukossa haavoitetun veljensä päälle; ja nousi nummelle meteli ja ähellys hirmuinen, olisipa luullut korkeuden pielien kukistuvan. Tanner tärisi ja lumi muuttui hirmuiseksi pöpöräksi, koska entiset ystävät tempoelivat kappaleiksi korven poikaa, jonka veren Tuomaan ja Laurin tarkat luodit olivat iskeneet juoksemaan. Mutta äänettömyys vallitsi taasen öisellä nummella. Kuului ainoastaan hiljaista äyhkinää, ja paukahtelivat luut, koska pedot, naamat veressä ja välähtelevillä silmillä, riuhtoen atrioitsivat uhriansa. Mutta kauhistavista vihamiehistänsä kaukana jo retkeilivät veljekset; ja ihanalle oli heidän korvissaan kaikunut susien murharähinä Kiljavalla, se oli heille pelastuksen suloinen ja hyvä sanoma. Läheni heitä Kuttilan avara niittu, jonka ympäri kaartaen heidän tiensä kulki ahteisen tienoon yli. Mutta ajan voittamisen tähden päättivät he nyt oikaista tämän niitun halki. Rynkäsivät he miehissä vasten aitaa, se murtui alas, ja Valko kantain kahta veljeksistä taas, astui yli kaadetun aidan ja läksi miesten huljan sukimana juoksemaan pitkin niitun sileätä pintaa. Mutta viipymättä riensivät perässä ne veljeksistä, joiden vuoro oli taasen tallata lunta. Poikki niitun kulki talvitie kirkonkylään, ja matkustavia, kolmella hevosella ja kolmella reellä, retkeili par’aikaa tällä tiellä. Mutta pahoin pelästyivät niin hevoset kuin miehet, koska näkivät veljesten lähestyvän heitä pohjosesta. Näkivät he kuunvalossa seitsemän miestä paitasillaan, pyssyt olalla, hevosinensa kiirehtivän esiin. Ja luulivat he joukon kiukkuisia peikkoja Impivaaran luolista karkaavan heidän päällensä. Kova oli niitulla liike ja meno. Virna-päisinä kiitivät matkustavien hevoset, kiitivät sinne, kiitivät tänne, ja miehistä mikä huusi, mikä siunaili, mikä kirosi ja lausui kaikuvalla äänellä. Mutta veljekset loivat tuskin silmänsä kohden tätä kiihkellystä, he vaan juoksivat vimmatusti Jukolaan päin yli Kuttilan niitun, ja savuna halkesi lumi heidän edellänsä. Tuli vastaan niitun toinen aita, he rynkäsivät miehissä päin, se murtui alas räiskähtäin, ja pian he retkeilivät mäkisellä tiellä taas. Mutta olipa tämä yö heille kamala ja hirmuinen. He juoksivat ankarasti, juoksivat vilkaisten ja huohoittain, ja epäilys tuijotteli ulos heidän seiväskankeista katseistansa, jotka he lakkaamatta teroittivat kohden entistä Jukolan kotoa. Niin he sanaakaan lausumatta kirmasivat yhä eteenpäin, ja nopeasti pakeni heidän altansa luminen maa. Mutta viimein, ehdittyään Pohjanpellon töyrylle, näkivät he kalveassa kuutamossa, mäen rinteellä Jukolan talon, ja melkein yht’aikaa kuului heidän suistansa: »Jukola, Jukola!» Siitä juoksivat he mäkeä alas, harppasivat Ojaniitun poikki kuin siivitetyt peikot ja kiepoivat taasen mäkeä ylös, ja seisoivat talon teljetyn oven kynnyksellä. Aikaa ei ollut heillä kolkuttamaan ja odottamaan laskemista sisään, vaan rynkäsivät he kaikin voimin päin ja ryskyen ja kolisten lennähti porstuvan jykevä ovi auki. Pauhulla ja töminällä riensivät he porstuvasta tupaan ja siitä tuulenpuuskana tulisijan hiilistöön, josta heitä vastaan hengitti kallis lämmin. Mutta kovin säikähtyi nahkapeitturin unihoureinen perhe, luullen ryövärien karkaavan heidän päällensä. NAHKAPEITTURI. Kuka hirviö näin astuu kunniallisen miehen huoneesen juuri joulu-yönä? Sano; pyssyni on ojennettu! TUOMAS. Olkoon pyssy rauhassa, mies. AAPO. Älä ammu oman talon väkeä. JUHANI. Me olemme, Jumala paratkoon, Impivaarasta. TIMO. Entisen Jukolan seitsemän poikaa! SIMEONI. Herra armahtakoon meitä! Seitsemän sielua on menossa ijankaikkisuuteen juuri tällä hirmuisella hetkellä. Herra armahtakoon meitä! JUHANI. Tuli poltti tuon oivallisen pirttimme metsässä ja kaiken tavaramme myös. Tännehän nyt vilkaisimme kuin jänikset ilman yhtäkään muuta ruumis-pahan verhoa kuin paitariepu, lyhyt miehen paitariepu. Ja se oli kova leikki. NAHKAPEITTURIN EMÄNTÄ. Herresta varjele! NAHKAPEITTURI. Voi teitä kurjia! JUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa! Tässähän nyt istumme kuin harakat, huutaen Herran armoa. Ah! mun täytyy itkeä. EMÄNTÄ. Kurjat lapsukaiset! Riennä, ukko, virittämään valkeata. EERO. Voi onneton yö, voi onnettomia meitä! AAPO. Voi kauhistuksen yötä, voi! SIMEONI. Ah voi! JUHANI. Älä itke, Eero, älä itke, Simeoni, älä yhtään ruikuta, Aapo! Älä itke, älä itke, Eero-veljeni; sillä nyt olemme suojassa. Mutta olipa se turkin marssia. EMÄNTÄ. Voi ihmislasta täällä, voi! JUHANI. Kultainen emäntä, teidän itkunne ja surkutuksenne saattaa minun uudestaan kyyneleisin. Ah! Mutta älkäät itkekö, muori, älkäät itkekö! Olemmehan jo pääsneet petoin ja pakkasten kynsistä tänne kristillisten lähimmäisten lämpymään. Ja siitä Jumalalle kiitos. TUOMAS. Surkea, perin surkea on tilamme. Mutta tehkäät meille loimottava pystyvalkea, tuokaat myös pari lyhdettä olkia sijaksemme laattialle ja saattakaat Valko talliin ja heiniä eteen. AAPO. Suokaat anteeksi, että lain nimessä ja henkemme tähden näin lujasti anomme teiltä apua ja holhomista. Henkemme tähden, henkemme tähden! JUHANI. Oi armonliiton enkelit! istuuhan henki juuri nokkani kärjessä vallan lähtemäisillänsä, lähtemäisillänsä. – Jos on talossa lihaa ja olutta, niin tuokaat esiin. – Kas se vasta leikki oli, löylytys, jota muistamme. – Tuokaas lihaa ja lämmitettyä olutta kalliin henkemme ja sielumme tähden. NAHKAPEITTURI. Miten ehdimme ja voimme, hyvät ystävät, ja saatuani ensin huoneesemme valoa. – Teitä onnettomia! paitasillaan juuri. JUHANI. Ei ryysyä päässä eikä kenkärajaa töppösissä. Katsokaas noita Sipillan-jalkoja, katsokaas. NAHKAPEITTURI. Karvojahan tämä pöyhistää. Tules katsomaan, muija. TIMO. Katsokaas minunkin sääriäni. JUHANI. Mitä ne ovat näiden rinnalla? Tuossa! Katsos, poika, paistikkaita. TIMO. Entä tuossa! JUHANI. Mitä sinun koipes tässä ovat? TIMO. Ja minunko? Äläs mitään. Nähkääs nyt. Onkos tämä ihmisen-lihaa? NAHKAPEITTURI. Riennä, muija, katsomaan. EMÄNTÄ. No hyvät ihmiset ja taivaan voimat! JUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa? – Tuomaankin silmät ovat kosteat. Älä itke, Tuomas. – Kun ma sanonkin: onkos tämä laitaa? TIMO. Näinhän täällä ihmisen vasikkaa lennätetään. EMÄNTÄ. Kuinka ne nyt punoittaa ja hohtaa, punoittaa ja hohtaa! Hyvät ihmiset! TIMO. Kuin rauta ahjossa, varsinkin meltorauta. Hi, hi! EMÄNTÄ. Niin punaiset, niin punaiset! Herresta varjele! JUHANI. Ovatpa ne juuri »valanto-vasken kaltaiset», niinkuin seisoo raamatussa. Herra auttakoon meitä vaivaisia! EMÄNTÄ. Voi teitä lapsukaisia! LAURI. Tehkäät mitä pyysimme ja lupasitte. AAPO. Me rukoilemme: rientäkäät! Itse kyllä laitamme pystyvalkian, koska täällä nurkassa löytyy halkoja, uhkeita, tuohisia halkoja. JUHANI. Niinpä vanhassa Jukolassa, noiden tuttavien, nokisten ortten alla istumme taas, ja tässä viivymme aina Vappuun asti. Entinen tupa olkoon vielä tämän talven kortteerinamme. TUOMAS. Mutta annappas kesän tulla. JUHANI. Annappas kesän tulla, ja pirtti, ensimmäistä uhkeampi, seisoo Impivaaran aholla taas. TUOMAS. Koska vaan lumi on mennyt, kaikuupa vieläkin kirvesten iskuista korvet ja vuoret ja Jukolan veljesten ei tarvitse enään kerjätä tuulenturvaa muilta. JUHANI. Potrasti sanottu. Tuomas, unohtakaamme se kirottu temppu, joka saattoi pirttimme tuleen, ja kuvailkaamme mielessämme uutta pirttiä, jonka kohotamme pystyyn taas. TUOMAS. Tiedä, että jo lähteissämme peloittavalle retkelle povestani kaikki närä hälveni; ja tiedä, koska tiellä, juostessas mun jäljessäni, sinä puhaltelit niskaani kuin uiva orhi, niin leikkasipa tämä sydäntäni. JUHANI. Sentähden riemuitkaamme, että se retki on päätetty ja että seisomme lämpöisessä pirtissä taas. – Tuossahan tuodaan meille ruokaa ja juomaa ja tuossa kaksi valtaista lyhdettä kiiltäviä olkia. Kiittäkäämme Jumalaa, armaat veljet! Mutta iloisesti leimusi koivuinen pystyvalkia, jonka herttaisessa hauteessa veljekset itsiänsä mieluisasti lämmittelivät. Siinä hetken seistyänsä, seitsemän miehen rivissä, siirtyivät he pöytään, nauttimaan lihaa, leipää, makkaroita ja lämmitettyä olutta, jonka kaiken heille nahkapeitturin emäntä, armoitteleva vaimo rakensi. Isäntä itse otti huolen Valkosta, talutti hänen talliin ja täytti soimen heinillä hänen eteensä. Viimein, seuraten miesten jälkiä, tulivat myös koirat synkeältä retkeltänsä, tulivat huohoittaen, liehakoiden, ja ilosta leimusivat heidän silmänsä. Suurella ilolla ottivat veljekset heitä vastaan: armoittelivat heitä, ravitsivat heitä ja hyväilivät heitä kaikin tavoin. Mutta, koska veljekset olivat atrioinneet, vaipuivat he alas olkisille vuoteillensa, ja pian, käärittyinä unen hienoon huiviin, unohtivat he elon taistelon. Makeasti he makasivat, ja kauan vielä lämmitti heitä loimottava valkea, kunnes se riutui ja hiiltyi. Sulki silloin emäntä pellin, ja tupaan virtasi uunista ihana lämmin; siitä kallistui vaimo itsekkin vuoteellensa taas, ja oli jälleen huoneessa yleinen hiljaisuus. Mutta ulkona hyppeli pakkanen räiskytellen pitkin aitoja, pohjoinen liehtoi voimakkaasti tähtikimmeltävän taivaan alla, josta kalvea kuu hymyten katseli alas. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3925 8110 2006-10-24T12:57:34Z Nysalor 5 Toinen luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Ensimmäinen luku|Ensimmäinen luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Kolmas luku|Kolmas luku]] |otsikko=Toinen luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen. Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä, pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa. Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun. Syövät he nyt aamuistansa Jukolan pitkän, honkaisen pöydän ääressä, ja näkyy heille maittavan ruskeat herneet, ehkei ollut heidän muotonsa iloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos kouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaan-saattanut tämän. Mutta atrioittuansa, eivät he kuitenkaan rientäneet heti matkaan, vaan istuivat vielä hetkeksi levähtämään. Vaiti he istuivat, ja mikä heistä alakuloisesti tuijotteli alas permantoon, mikä taasen katseli punakansista aapiskirjaansa, käännellen sen tukevia lehtiä. Pirtin eteläisen akkunan ääressä istuu Juhani, katsahdellen ylös kiviseen mäkeen ja tuuheaan männistöön, josta haamoitti muorin tönö punapielisellä ovellansa. JUHANI. Venla tuolla astelee pitkin polkua, ja onpa hänen käymisensä nopsa. AAPO. Ja eilen piti niin äitin kuin tyttärenkin lähtemän sukulaistensa luoksi Tikkalaan nauriita liistimään ja puolaimia poimiskelemaan, viipyäkseen siellä aina myöhään syksyyn. JUHANI. Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi. Kaiketi lähtevät he; mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka on pulski poika ja suuri vekkuli, ja sinne menisi pian meidän kaikkein toivo. Parastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu, tehdä kysymys, kaikkein kysymysten kysymys. Mennään siis likalta kysymään, tahtoisiko mielensä taipua ja sydämmensä syttyä. TUOMAS. Sen katson parhaaksi minäkin. TIMO. Niin minäkin. JUHANI. Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikki ja yht’aikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei auta, vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja harjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti ja niinkuin uudesta syntynyt. – Minä tulen kovin levottomaksi.–Mutta Venlan luoksi! Nyt on otollinen aika. KERO. Ja olkoon se myös autuuden päivä. JUHANI. Kenen autuuden päivä, kenen? Ahaa! kuinka luulet, poika? EERO. Vaikka meidän kaikkein. JUHANI. Toisin sanottu, että hän tulis meidän kaikkein vaimoksi. EERO. Olkoon menneeksi. JUHANI. Äläst. SIMEONI. Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista? EERO. Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja rakastetaan kaikki yksimielisesti. JUHANI. Vaiti, Eero! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun, haarapussit olalla. AAPO. Mutta käyttääksemme tointa kunnollisesti, olkoon meistä yksi niinkuin puheen-kannattaja tuolla mökissä. JUHANI. Tärkeä pykälä. Mutta sinäpä juuri oletkin tähän toimeen niinkuin valettu. Sinulla on hyvät lahjat: puhees on aina herättävä tulta ja leimausta miehen povessa. Totisesti! oletpa syntynyt papiksi. AAPO. Mitä tiedän minä? ja miksi haastelemme lahjoista? Täällä metsissä ne katoovat tietämättömyyden sumuun, haihtuvat pois kuin lirisevä puronen santaan. JUHANI. Kova onni ei päästänyt sinua kouluun. AAPO. Mistä olis tullut varat meidän talollemme minua kouluttaa? Muistakaa: keikkuupa siinä yksikin pussi kodon ja koulun välillä, ennenkuin saadaan poika puusäkkiin. – Mutta asiaan taasen, naima-asiaan. Olkoon niinkuin tahdotte. Minä astun esiin yhteiseksi puheenjohtajaksi ja koen haastella kuin viisas mies. JUHANI. Käykäämme juoneen. – Herrajesta! Mutta eihän auta, vaan käykäämme juoneen täyttä päätä. Pussimme jätämme ulkopuolelle muorin mökkiä, ja Lauri, jolla ei ole tässä lähteessä yhtään nautaa, vartioitkoon niitä sioilta. Mennään nyt! ja astukaamme morsiushuoneesen aapiskirja kourassa; se antaa meille vähän niinkuin juhlallisuutta. EERO. Liioinkin jos kukkolehden näkyviin käännämme. JUHANI. Joko taas? Mutta kukostapa muistan sen kamoittavan unen, joka raivosi minua menneenä yönä. SIMEONI. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen varoitus. JUHANI. Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä seitsemän munaa. SIMEONI. Jukolan seitsemän poikaa! JUHANI. Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen. SIMEONI. Eero! JUHANI. Kukko kuoli! SIMEONI. Isämme! JUHANI. Kana kuoli! SIMEONI. Äitimme! JUHANI. Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän kimppuun. – Mitäpä nämät elävät tarkoittaa? SIMEONI. Syntisiä himojamme ja maailman hekumaa. JUHANI. Kaiketi niin. – Tulivat kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät ja vierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian särkyivät, ja siitä pikkuisesta munasta leimahti kovin karvas haisu. SIMEONI. Huomaa tämä, Eero. JUHANI. Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu, nyt huusi mun korvaani uunin päältä: »kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli suuri!» Niin huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin kokoilemaan ja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä lopulta sitä niin kutsuttua munakokkoa eli munakokkelia; ja me söimme sitä vallan mieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme. EERO. Hyvää unta. JUHANI. Katkeraa, katkeraa: sinä haisit siinä kuin helvetti. Kovin katkeraa unta näin minä sinusta, poika. EERO. Mutta minä näin sinusta oikein makeata unta; näinpä että aapiskirjan kukko muni sinulle ahkeruutesi ja viisautesi palkinnoksi aika läjän karamellia ja sokerin paloja. Sinä iloitsit kovin, maiskuttelit makeisias; annoitpa vielä minullekin. JUHANI. Vai annoin sinullekin. Olihan se hyvinkin tehty. EERO. »Koskas anti pahaa tekee?» JUHANI. Ei koskaan; liioinkin jos antaisin sinulle vähän kepistä. EERO. Miksi vaan vähän? JUHANI. Kitas kiinni, mullikka! TUOMAS. Tehkäät se molemmat ja lähtekäämme matkaan. AAPO. Ottakoon kukin pussinsa ja aapisensa. Niin läksivät he kosimaan naapurin tytärtä. Perätysten, äänettöminä he astelivat yli perunakuoppatöyrään, astelivat kivistä mäkeä ylös ja seisoivat lopulta ulkopuolella Männistön muorin mökkiä. JUHANI. Tässä ollaan, tähän jätämme pussit; ja sinä, Lauri, istu uskollisena vartijana, kunnes palaamme morsiushuoneesta takaisin. LAURI. Viivyttekö siellä kauankin? JUHANI. Aina kuinka asiamme luonnistuminen vaatii. – Onko kellään sormusta? EERO. Sitä et tarvitse. JUHANI. Onko kellään sormusta taskussa? TIMO. Ei minulla eikä, tietääkseni, muillakaan. Siinäpä se on: nuorenmiehen pitäisi aina käydä kiiltävä sormus plakkarissa. JUHANI. No peijakas! Tässäpä seistään nyt. Ja eilen oli meillä reppuryssä Iisakki, jolta olisin tainnut ostaa sekä sormuksen että kaulaliinan, mutta minä sika en tuota hoksannut. AAPO. Ne välikappaleet taidamme ostaa itsellemme jälestäpäin. Ja parasta onkin saadaksemme ensin varma tieto, tuleeko meistä kenkään ja ken meistä tulee tekemään tämän iloisen ostoksen. JUHANI. Ken aukaisi ovea? Venlako? TIMO. Ämmähän se oli, se kämä-leuka. JUHANI. Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesä-iltana, ennustaen poutaa. Mennään nyt! Missä on aapiseni? AAPO. Kourassasi, veljeni. Olethan, Jumalan luoma, niinkuin vähän pyörässä päästäs. JUHANI. Ei juuri hätää, veljeni. Mutta enhän ole vaan no’essa kasvoiltani? EERO. Et suinkaan, vaan oletpa puhdas ja lämmin kuin vasta munittu muna. JUHANI. Mennään nyt! EERO. Vartokaa! Minä olen nuorin ja mahdan aukaista teille oven ja tulla itse viimeisenä. Astukaa sisään. Astuivat he muorin matalaan mökkiin, Juhani edellä, silmät pöllöllään ja tukka pystyssä kuin piikkisian harjakset, ja toiset seurasivat häntä uskollisesti, vakaasti kantapäissä. Niin astuivat he sisään, ja Eero kimmautti oven heidän jälkeensä kiinni, mutta itse jäi hän ulkopuolelle, istui alas kedolle, huulilla sukkela myhäilys. Mutta eukko, jonka huoneessa viisi veljestä nyt seisoo kosiomiehinä, on riepas ja vireä eukko; hän käyttelee elinkeinoksensa kananhoitoa ja marjannoukkimista. Suvin ja syksyin keikkuu hän ahkerasti kantoisilla ahoilla, mansikka- ja puolain-töyräillä, keikkuu ja hikoilee tyttärensä Venlan kanssa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli veljesten lempilintu männistön suojassa. Mutta mökin ovi kirahti, ja Juhani astui kiivaudella ulos, vihaisesti lausuen toisille, jotka vielä viipyivät sisällä: »tulkaa pois, pojat!» Ulos kävivät he viimein kaikki närkästyksen muodolla ja läksivät käyskelemään kohden kirkonkylää. Mutta koska he olivat ehtineet huoneesta noin viisikymmentä askelta, noukkasi Juhani maasta nyrkin-kokoisen kiven ja, puhisten vihasta, nakkasi hän sen vasten huoneen ovea; jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven, kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille. Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he huomanneet, kuinka joutui tie. Äänettöminä kulkivat he kauan, kunnes Eero viimein avasi suunsa ja lausui: EERO. Kuinka luonnistui asia? JUHANI. Jaa-ah! kuinkahan tuo luonnistui? Tulitkos sisään kanssamme, sinä harakka, sinä variksen poikanen? Mutta etpä uskaltanut, et totisesti uskaltanutkaan. Mitä tuommoisesta variksen poikasesta? Hänen peittäisi Venla huppuun. Mutta kas, kas, kuinka paljon olenkin sinusta uneksinut. Näinhän, niinkuin nyt muistan, menneenä yönä sinusta vielä toisenkin unen. Merkillistä! Tuollahan istuit männistössä Venlan vieressä rakkaassa kiemailuksessa, koska minä teitä lähenin noin hiipistellen hiljaa. Mutta kas, kun huomasitte minun, noin mitäspä teki silloin Venla? Kätki peijakas sinun hameensa liepeisin. »Mitä olet hameeses käärinyt», kysyin minä. »Ainoastaan pienen variksen poikasen», vastasi tyttö heilakka. Hi, hi, hi! Ja eipä ollutkaan tämä unta, ei koira vieköön ollutkaan! vaan itsestänsä, omasta päästänsä tämän sepitti Juhani poika. Jaa-ah! hän ei ole juuri niin tyhmä kuin luullaan. EERO. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme. Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös pilviin. Sieltähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa ja laski jotakin valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa, pläiskähti vasten pläsiä vallan. – Tämä älköön suinkaan pahentako mieltäs; sillä uneksinpa niin, enkä mitään ole sepittänyt omasta päästäni. JUHANI. Minä sinun riivatun... Silloin karkasi hän julmistuneena kohden Eeroa, joka nopeasti pakeni vihaisen veljensä edestä. Loiskaten poikkesi hän tieltä, vilkaisi jäniksenä pitkin ahoa, mutta Juhani pötki villittynä karhuna hänen jälessänsä. Keikahtelivat pussit, tömisi heidän allansa kuiva tanner; ja kuului toisten veljesten huuto, manaten riitamiehiä malttiin ja sopuun. Mutta tielle takaisin kiirehti taasen Eero, ja riensivät toiset häntä pelastamaan hirmuisen Juhanin kynsistä, joka juoksi jo nuorimman veljensä kantapäissä. TUOMAS. Seisahdappas koreasti, Juhani. JUHANI. Minä hänen nykistän! TUOMAS. Koreasti, poikaseni. JUHANI. Istu ja pala! AAPO. Hän palkitsi vaan kunnian kunnialla. JUHANI. Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä! Saimmehan, Jumalan nimessä! rukkaset Venlalta. Vankosarviset kyöpelit ja korkeuden sotajoukko suuri! Eihän näe nyt silmäni syltääkään eteensä, niin on musta maa ja taivas, musta sydämmeni tähden. Istu ja pala! SIMEONI. Älä kiroo, mies. JUHANI. Kiroon että maailma pyörii, hajoo kuin vanha pakkoreki mastohirren alle! SIMEONI. Mitäs tahdomme tehdä? JUHANI. Tehdä? Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja! Mutta kas tässä: ruokapussini mätkin mäskiksi mäkeen! Tahdotteko nähdä? SIMEONI. Älä Herran tähden Herran lahjaa. Muisteleppas »Paimion piikaa». JUHANI. Sydämmeni vaivassa! SIMEONI. »Kärsimys vaivass’, manna taivaass’». JUHANI. Minä annan palttua taivaan mannalle, koska en saanut Männistön muorin Venlaa. Voi veikkoset ja sukuni suuri! Jos tietäisitte, niin tulisittepa ymmärtämään, että aatokseni jo lähes kymmenen vuotta on pyöriskellyt tässä luntussa oikein hassusti. Mutta menihän toivoni nyt, meni kuin tuhka tuuleen. TIMO. Rukkaset saimme aamuhetkenä. JUHANI. Joka mies! TIMO. Ei armahdettu ketäkään, ei pienintäkään meistä. Kaikki saimme vaan. JUHANI. Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku teistä toisista olis saanut hänen siipaksensa. Panisinpa, peeveli vie! nyt selkään poikaa, jolle se temppu olis tapahtunut, sen minä tekisin. TUOMAS. Me olimme kovin mahdottomia. Sen näytti likan pilkallinen irvistys koska Aapo oli maininnut yhteisen asiamme. JUHANI. Selkään hän tarvitsis, koko lunttu. Tehdä pilkkaa meistä! Varro, naasikka. – Parastansa koetti Aapo, sitä ei taida kieltää, mutta eihän olisi tässä auttanut itse keruupin kieli. TIMO. Mutta jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verka-takissa ja olisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhta-nauris, avain vielä kilkahdellut ketjuissa ja hopeahelainen piippu ryöhännyt hampaissamme, niin olisipa, koira vie! tullut asiastamme sekä munia että poikasia. JUHANI. Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu kiiltoaineisin. – Mutta Aapo on vaiti kuin jäätynyt järvi. AAPO. Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Tai rupesko jo mielesi hurjat tuulen-kierrokset asettumaan povessasi? JUHANI. Sydämmeni hurmeinen lammikko lainehtii vielä, lainehtii kauan. Mutta sano kuitenkin sana. AAPO. Kaksikin. Siis kuule nyt. Ota sydämmesi kouraan ja kuiskaa sen korvaan järjen kielellä näin: Venla ei sinusta huolinut, koska ei hän sinua rakasta, ja ettei hän sitä tee, se älköön sinua närkästyttäkö; sillä rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat. Kerjuutyttö rakastuu kuninkaasen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja sinä et tiedä kusta hän tulee. TIMO. Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa, mutta etpä tiedä kusta hän tulee ja kuhunka hän menee. Niin kuulin usein entisen ruotumummon lauseilevan. Mutta Jumalan rakkauttapa hän silloin tarkoittikin, luulen minä. AAPO. Sano vielä, Juhani, sydämellesi näin: ole potkittelematta! Venla teki oikein antaessaan sinulle kiellon; sillä avioliittohon ruveta ilman rakkauden ponnistusta, ei tahdo käydä päisin, vaan se mutkistelee ja tekee monasti ikuisen kiusan töitä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein nähdään ja kuullaan. Niin, veljet, Venla ottakoon sen, joka on hänelle määrätty, me teemme samoin. TIMO. Sen tytön, joka on tehty minun kylkiluustani, saan minä viimein, vaikka peijakas kiljuisi. Tiedänpä vielä yhden asian: miehen sydän istuu vasemmalla, mutta naisen oikealla puolella rinnassa. JUHANI. Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin pakana. – Oi sinä hälläkkä, sinä mustalaislunttu! miksi hylkäsit minun talonpojan, oikein savitalon pojan, vanhimman pojan? AAPO. Siinä ei mitään ihmeteltävää. Talomme on huutavassa hukassa, ja tuo neitonen toivoo, vaikka luullakseni turhaan, pääsevänsä emännäksi paljoa parempaan taloon. Olenpa kuullut, että hyväilee häntä tuo hyväkäs Sorvarin Juhani. JUHANI. Sinä piikkileuka Jussi! olisit nyt kintaissani, pyhkeilisinpä sinua vähän. Narrata likkaa ikuiseen häpeään! AAPO. Niin, niin, maailma on yht’aikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei puutu muotoa eikä Jussilta juonia. Sorvari on julkinen talo, se houkuttelee, mutta Jukola, tämä vaivaisten pesä, on perin surkeassa tilassa, ja me itse, talon seitsemän perillistä, vieläkin surkeammassa tilassa, niin ainakin maailman edessä. Ihmiset, muistellen nuoruutemme laiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa enää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin kymmenen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi saattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvoon taas. Niin tukala on pääseminen pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut mieheen. Mutta parempihan viimeinkin nousta, kuin ijankaikkiseksi uupua viheliäisyytemme ropakkoon. Sentähden, parannusta, parannusta harrastelkaamme kaikin voimin! JUHANI. Parannuksen tiellähän nyt ollaan. Mut tämä onneton naimaretki antoi sydämelleni iskun, josta se potee hirveästi päiviä ja viikkoja; antoi haavan. AAPO. Haavan, haavan, totisesti; mutta aika, tiedän minä, saattaa sen haavan unohduksen rupeen ja nahkaan. – Mikä meno tuolla tiellä. TIMO. Toukolan poikia iloinen joukko. AAPO. Viettävätpä joutomaanantaita vallattomassa hummauksessa, suuri-kelmit. TIMO. Ja tahtovat vahvasti meitäkin seuraansa. JUHANI. Kiusaus lähestyy. TIMO. Heidän on niin lysti. JUHANI. Mutta meidän? Mikä seisoo edessä meillä? Tuhannen sarvipäätä! vartoohan meitä vaivaisia tulinen tukkajuhla. EERO. Mikä eroitus: jänkkäillä aapistoa lukkarin ovinurkassa, tai hurraten ja laulellen viettää iloista joutomaanantaita iloisten kumppanien kanssa. JUHANI. Eroitus on hirmuisen suuri, suuri kuin syvyyden kaivon ja taivaan välillä. Veljet, mihin astumme? EERO. Astukaamme taivaasen vaan. AAPO. Kaivoon, kaivoon! yltäkyllin horimaan elämän vettä. Opin, taidon ja viisauden aarnioihin tahdomme syventyä. TUOMAS. Lukkarille, lukkarille! JUHANI. No tallustellaan! EERO. Kuulkaas Kissalan Aapelin klaneettia. JUHANI. Ihanata! TIMO. Soi kuin pää-enkelin pasuuna. JUHANI. Koska taivaan sotajoukko ekseeraa ja marssii että poro priiskuu. Ihanata! TIMO. He tahtovat meitä vahvasti kanssansa. JUHANI. Hyvin tietty. Kiusaus lähestyy meitä, lähestyy totisesti. Veljesten näin haastellessa, läheni heitä joukko Toukolan poikia, mutta eipä juuri niin kohteliaasti ja hyväntahtoisesti kuin Jukolaiset vartoivat. Olivatpa jotenkin päissään, ja miellytti heitä nyt hieman ilvehtiä veljesten kanssa ja lauloivat heidän edessään nykyään sepitetyn laulun, jonka olivat nimittäneet: »Seitsemän miehen voima». Niinpä he, Kissalan Aapelin puhaltaissa, likenivät koulumiehiä, laulain seuraavalla tavalla: : Kiljukoon nyt kaikkein kaula, : Koska mielin virren laulaa : Voimasta seitsemän miehen. : Tähtiä kuin otavassa, : Poikia on Jukolassa, : Laiskanpulskeja jallii. : Juho pauhaa, pirtti roikkaa; : Hän on talon aika poika, : Ankara »Poika-Jussi». : Tuomas seisoo niinkuin tammi, : Koska saarnaa Aaprahammi, : Jukolan Salomon suuri. : Simeoni, liuhuparta, : Valittaa se »ihmisparka, : Syntinen, saatana, kurja». : Simeoni herneet keittää, : Timo sekaan rasvat heittää, : Patahan kuohuvaan sylkee. : Lauri-poika metsäss’ häärii, : Katselevi puita väärii, : Mäyränä nummia tonkii. : Viimein tulee hännän huippu, : Pikku-Eero, liukas luikku, : Jukolan tiuskea rakki. : Siinä onpi velisarja, : Jalo niinkuin sonnikarja, : Voimalla seitsemän miehen. Äänettöminä, vaikka purren hammasta, kuultelivat veljet tätä laulua. Mutta kun kiusaajien pilkka ei päättynyt vielä siihen, vaan sateli ivasanoja lakkaamatta, varsinkin aapiskukosta ja sen munimisesta, niin rupesi veljesten sappi paisumaan ja heidän silmänsä kävivät teräviksi, supistuivat pieniksi kuin tihkurin silmät, koska hän kannon alta mustassa korvessa katsahtaa ulos päivän valkeuteen. Mutta nyt tapahtui että Toukolaisista eräs luikkari, mennessään Juhanin ohitse, tempasi äkisti aapiskirjan hänen kädestänsä ja läksi juoksemaan kaikin voimin, mutta julmistuneena kaappasi Juhani hänen perässään. Silloin karkasivat myös toiset veljet tulisella vauhdilla pilkkaajiensa päälle, ja tappelu oli yleinen. Ensiksi moiskahtelivat korvapuustit, moiskahtelivat kahdenpuolen, mutta siitä iskivät he toinen toisensa kurkkuihin ja rupesivat – sokeasti, äheltäen – repimään, riistomaan ja huhtoen käyttelemään nyrkkiänsä. Tuimasti iskivät vastaan Toukolaiset, mutta tuimemmin vielä läimäyttelivät Jukolan miehet; ja raskaasti kuin rautanuijat putosivat veljesten rusikat heidän vihamiestensä päitä vasten. Kiiriskeltiin tomussa ja pölyssä, joka kuivalta tieltä nousi palloellen ilmaan, ja santa ja somero kahisi heidän ympärillänsä lehdistössä. Näin kesti hetken rähisevä ottelu, ja veljet, melkein jo voittajina, huusivat korkealla äänellä: »rukoiletteko, sen vietävät, armoa?»; ja kaiku pilvistä vastasi: »armoa!» Mutta kauan pinnistelivät Toukolaiset vastaan, kunnes he viimein voimattomina vaipuivat maahan. Siinä he makasivat revityillä takinliepeillä ja turpuneilla kasvoilla, niellen ahneesti raikasta ilmaa kuumaan, huokuvaan sisustaansa. Voiton miehinä seisoivat veljet, mutta näytti heidän muotonsakin että oli heille tarpeeksi taistelossa ja mieluisa heillekin nyt hetken levähdys. Varsinkin oli Eeron kanssa melskeessä pahoin menetelty; sillä vartalonsa lyhyys saattoi riitakumppanillensa suuren edun. Useinpa hän tappeluksen kestäessä pyöriskeli pienenä mäyräkoirana toisten urosten jaloissa, ja ainoastaan kerkeä apu toisilta veljiltänsä esti hänen perin runtoutumasta. Pöyrytetyllä tukalla istui hän nyt ojan äyräällä ja kokoili uusia voimia, puuskuttaen kovin. Mutta toisten juuri lakatessa tappelemasta, lähestyi Juhani miehensä kanssa, kiskoen häntä kauluksesta ja välimmiten kiristäen häntä kurkusta. Peloittava, hirmuinen oli nyt muoto Jukolan vanhimman veljen. Viha tuiskahteli tulena hänen ainakin jotenkin pienistä silmistänsä, jotka, nyt kiukusta veripunaisina, pyörähtelivät vimmatusti hänen päässänsä; karvas hiki virtasi alas hänen poskiltansa, ja niinkuin sotaorhi hän puhalteli ja huohotteli. JUHANI. Ha’e aapiseni, ha’e a-p-c-kirjani, paikalla! Katsos, likistänpä sinut muutoin niin että rapas lentää. Ha’e Herran tähden se punakansinen aapiseni, sinä junkkari. Katsos näin minä sinulle annan, katsos näin! TOUKOLAINEN. Älä lyö! JUHANI. A-p-c-kirja! TOUKOLAINEN. Tuonnehan sen viskasin pensaasen. JUHANI. Anna se kouraani oikein korealla kädellä, lilli-hankulla, sinä junkkari. Luuletko tässä näin vaan tanssielevasi, junkkari? Etkö sinä riivattu anna sitä punakansista aapelusta kouraani? TOUKOLAINEN. Muserrathan kurkkuni, kurkkuni! JUHANI. A-p-c-kirja! Herra varjelkoon meitä! A-p-c-kirja! TOUKOLAINEN. Tässä, sinä hirveä mies. JUHANI. Annappa sille pieni suukkonen. Niin, suutele sitä koreasti. TOUKOLAINEN. Mitä? Suudella? JUHANI. Oikein nätisti. Ja tee se Herran tähden, mun veljeni, jos selkäsi syhyy ja henkesi on sinulle rakas. Tee se, tee se, muutoin huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani musta kuin saunan tonttu. Sentähden suutele aapistani. Minä rukoilen sinua meidän molempain puolesta! – Kas niin. TOUKOLAINEN. Oletko tyytyväinen? JUHANI. Vallan tyytyväinen. Mene nyt ja kiitä Luojaasi, että pääsit tällä. Ja jos tuossa välimaassa, hartioittesi ja tuon päänuijas välillä, olet havaitseva joitakin jälkiä, ikäänkuin kruuvipenkin hampaista, ja varsinkin jos huomenna tunnet siellä vielä niinkuin siantaudin tapaista kankeutta, niin äläppäs juuri kovin tuota ihmettele. Niin, mene nyt. Mutta yksi sana vielä, yksi sana, veikkoseni. Kenen sepittämä on veisu, jota meidän äsken täytyi kuullella korvat pystyssä? TOUKOLAINEN. Sitä en tiedä. JUHANI. Sano kidastasi! TOUKOLAINEN. Minä en tiedä. JUHANI. No, no, kyllähän siitä aina tiedon saan. Mutta vie minulta terveisiä Kissalan Aapelille ja sano hänelle, että koska hänen kohtaan, niin soipa hänen kurkkunsa vielä kileämmin kuin äsken hänen klaneettinsa. Mene nyt; sillä minun läsnäoloni ei ole sinulle juuri terveellistä. – Ole mököttelemättä kostosta. Varo etten saa sitä pistosta päähäni että kaapaisen perässäsi, antamaan sinulle hieman kaupan päälle. TUOMAS. Olkoon hän jo rauhassa, kurja mies. JUHANI. Hän on saanut köniinsä, minä takaan sen. – Mutta jättäkäämme tämä hirveästi kynnetty, tuhanteen ristiin viilletty maantiensarka. Tässä ei ole nyt hyvä viipyä: sillä tappelu maantiellä on, lain kannalta katsoen, kovin vaikea asia ja taitaa saattaa miehensä koviin kiipaleisin. AAPO. Rientäkäämme! – Mutta sepä vasta leivotus; ja olisinpa tullut siinä höyhennetyksi ilman Simeonia; hän levitti vähän kasaa päältäni. SIMEONI. Miksi koskimme heihin? Mutta ihminen on heikko, eikä voi hillitä vihansa ja synnin voimaa. Ah! katsellessani kuinka Tuomaan nyrkki kumoili miehiä, aattelinpa: nyt ei ole miesmurha kaukana. TUOMAS. Löinpä kenties liian varomatta, mutta onhan jo vähemmästäkin lyöty. – Astukaamme huikeammin; päivä joutuu. Kiivaasti he astelivat, mutta närkästys ja harmi ei tahtonut haihtua heidän kasvoiltansa, vaan kipeästi pisteli heidän sydäntänsä, koska he muistelivat Toukolan poikain herjaus-veisua. Äänetönnä asteli Juhani edellä, asteli kiukun tuimuudella, syljeskellen ja välimmiten ravistaen päätänsä. Viimein kuitenkin, kääntyen toisten puoleen, avasi hän suunsa. JUHANI. Kenen riivatun sepittämä on tämä laulu? EERO. Kissalan Aapelin. AAPO. Sitä kohden uumoon minäkin; sillä hän on kiukkuinen pilkkakirves. Tekipä hän kylläkin häijynaikaisen pilkkarunon tuosta kappalaisukostamme, joka – Jumala paratkoon!–sattui hieman tahrimaan nenänsä lukukinkerillä. TIMO. Mutta olisi minulla kortteli viinaa ja pari sanaa kuiskata Nikulan Ananian korvaan, niin kuulisimmepa piankin vaikka syllän pituisen veisun, jossa kyllä näytettäisiin mikä mies hän on tämä Aapeli. Suuri lurjus ja hunsvotti hän on; kävelee pitkin kyliä klaneetti kädessä, tekee pii’oille lapsia ja elää vanhan äitinsä niskoilla. Uuspeili koko mies. JUHANI. Olisi lorulaulu, jonka he kutsuivat seitsemän miehen voimaksi, kotoisin hänen pääkallostansa, niin katso, koska ensiksi hänen kohtaan, vaikka kirkon-mäellä, niin pää-nahkansa nyljen tuppeen niskasta aina silmäkarvoihin asti, se olkoon sanottu. – Mutta emmekö taitaisi iskeä mieheen lain voimalla. AAPO. Laki ei tuomitse ketään ilman ankaria todistusmiehiä. JUHANI. Astukoon hän sitten puhdistus-valalle; ja luulenpa hänen ensin vähän arvelevan, ennen kuin viskaa sielunsa pimeyden alhoon. Mutta jos hän sen surkean tempun tekis, niin – hyvää yötä sitten, naapurini, makaa rauhassa minun puolestani. AAPO. Mutta luulenpa, ettei laki tämänkaltaisessa seikassa päästäkkään valan-tekoon kannustettua miestä. JUHANI. Hän saakoon sitten omasta nyrkistäni, ja onpa hänelle siitä, luulen minä, sama terveellinen karvastus kuin lain ja oikeudenkin suolasta. SIMEONI. Mutta heittäkäämme jo tällä erällä sikseen sekä laulu että tuo pedollinen tuiskaus tiellä. – Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella kerran karjassa käydessäni nukuin ihmeelliseen unennäköön, vaikka naukuilikin vatsassani nälkä. Olinhan olevanani taivaassa, istuin pehmeällä, helluvalla sohvallani ja edessäni höyrysi harjallinen ruokapöytä. Maittavia, kovin maittavia olivatkin ne ruuat ja niin rasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet keruupi-pojat passasivat minua kuin mahtavata persoonaa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja juhlallista: siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuori, ja minä kuulin veisattavan sen uuden ja suuren virren. Niin uneksuin, ja silloinpa sain tämän kipinän rintaani, joka älköön siitä enää koskaan sammuko! JUHANI. Se isolukija paimen-ukko, se puna-silmä, liuhaparta Tervakosken Tuomas, silloinen kumppanisi karjassa, saattoi sinun vähän kaistapäiseksi; ja siinäpä se kipinä. SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään! TUOMAS. Mutta tuossahan on kuusi, josta isämme kaatoi kerran aika ilveksen; ja olikin se hänen viimeinen ilveksensä. TIMO. Niinpä, sen kerran perästä ei hän enää taaputtanut kotiansa takaisin, vaan kylmänä kiskottiin metsästä. JUHANI. Potra ja huikea mies, mutta kova ja kiinteä kuin kallio poikiansa kohtaan. Harvoinpa hän kuitenkin asteli Jukolan pihoilla, vaan metsissä hän asui, ja kotona oli hiirillä elämä. AAPO. Tosin unohti hän paljon kotonsa tuon ehkä noidutun pyyntihimonsa tähden, mutta olipa hän kuitenkin kelpo isä, ja kunnian miehenä hän kuoli. Levätköön hän rauhassa! TIMO. Ja kaksinkerroin äitimme. JUHANI. Siinä oli kunnon emäntä ja hurskas ihminen, vaikka ei hän lukeakkaan osannut. SIMEONI. Kuitenkin rukoili hän polvillansa illoin ja aamuin. JUHANI. Sen hän teki. Verraton äiti ja emäntä! Muistelenpa aina, koska asteli hän sahrojen sarvissa, jykevänä kuin jättiläis-eukko. EERO. Oli hän oiva äiti, mutta miksi emme olleet tottelevia lapsia me, miks’ emme raataneet silloin pellolla kuin seitsemän karhua? Olisipa Jukola nyt toisenmoinen. Mutta mitä ymmärsin minä silloin, pieni paita-ressu? JUHANI. Kitas kiinni siinä! Muistanpa vielä tuon häijyn ja tiuskean käytöksesi äiti parkaa kohtaan. Mutta ainapa hän sinua armahteli, niinkuin tavallisesti sekä isä että äiti nuorimpaa lastansa; mutta kas vanhimman turkki on lakkaamatta pöllytyksessä, niinkuin tuon itsestäni parhain tiedän. Onhan, peevelissä, minua aikanani peitottu kuin hallia vaan, mutta toivonpa kaiken olleen hyväksi, Jumalan avulla. SIMEONI. Totisesti tekee kuritus hyvää, varsinkin, jos siunaat ruoskan ja kuritat Herran nimessä. EERO. Varsinkin jos vielä lämmität ruoskan. SIMEONI. Minä en kuule sinun viheliäisiä kompasanojas, sinä umpisokea, sinä hempeästi kuritettu lapsi. TIMO. »Hyvä lapsi kurittaa itse itsensä», mutta tämän tempun tahtoisin nähdä. SIMEONI. Tässä on Sonnimäen tien-risti, tännepä asti aina kirkkotarhasta vainosi kuolleen haamu tuota ilkivaltaista Kiikalan lasimiestä, joka kulkeissansa yöllä ohi kirkon, laski, jumalaton, huikean kirouksen suustansa. Tämä olkoon teille varoitukseksi karttamaan kirous-syntiä. JUHANI. Mutta Sonnimäen harjulla seisomme, kirkko näkyy ja tuolla loistaa lukkarin punainen puustelli kuin liekehtivä perkelten pesä! Hih! tuossahan koko helvetin herraus, tuossa se peloittava viisaus ja hirmuinen kunnia. Nyt kaikki jäseneni puutuvat ja jalkani iskevät armottomasti vastakynttä. Ah! mitä teen tällä pyövelin hetkellä, mitä teen, minä teidän kurja vanhin veljenne? EERO. Koska olet vanhin veljemme, astele edellämme hyvillä esimerkeillä ja käänny takaisin helvetin tieltä. Minä olen valmis käymään seuraasi. TUOMAS. Vaiti, Eero! Nyt ei askeltakaan takaisin. JUHANI. Oi sarvipäät! Lukkarin ovi on mielestäni surman kita. AAPO. Juuri siinä on ihmis-arvomme ja kunniamme alku. JUHANI. Kuuma kunnia, kuuma kunnia! Voi meitä! Tuollahan näen koko lukkarin komeuden, pappilan peloittavan prameuden, ja luontoni iskee vastaan – Jumala auta meitä! – iskee vastaan. Mitä sanot, Timo? TIMO. Vahvastihan se iskee. AAPO. Sen uskon, mutta täällä ei tanssita aina ruusuilla ja kukkasilla. JUHANI. Ruusuilla ja kukkasilla? Olemmeko tanssineet ruusuilla ja kukkasilla? AAPO. Saammepa niellä täällä montakin karvasta marjaa, veikkoseni. JUHANI. Karvasta marjaa? Emmekö jo tarpeiksi ole nielleet karvaita marjoja? Voi Aapo parka! monessa liemessä olemme jo keitetyt, monessa tuulessa on tukkamme tuiskinut. Ja minkätähden? Missä on voittomme? Tämä maailma on aika tunkiokasa, vaan ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit, lukukinkerit ja kirjat ja nimismiehet paperi-pakkoinensa! Mailman kiusanhenkiä kaikki! Mainitsin kirjat, mutta silloin en juuri tarkoittanut pipliaa, virsikirjaa, katkismusta ja aapista enkä myöskään »huutavan ääntä korvessa» – se hirvittävä kirja – niitä en juuri nyt tarkoittanut. Mutta miksi synnyin tänne? SIMEONI. Älä sadattele päiviäsi, armon-aikasi päiviä. JUHANI. Miksi synnyin tänne, miksi synnyin? TIMO. Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut ennen silmääni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa? JUHANI. Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä virskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa sammaleisessa tuvassa. TIMO. Eikä tarvitse hänen lukea. JUHANI. Ei tarvitse hänen lukea! AAPO. Jokaiselle on osansa annettu, ja ainapa »miekka miestä mukaan». Ja täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi. Eteenpäin nyt vaan, mun veljeni! TUOMAS. Eteenpäin, lukkarille, vaikka yli meren kuohuvan kurkun! JUHANI. Mitä mietit, Eero-poika? EERO. Mietin mennä lukkarille kouluun. JUHANI. Hm! Mennään sitten, astutaan sitten. Ah Herran poika! Mutta laula, Timo-veljeni, laula! TIMO. Laulanpa oravasta sammaleisessa kammiossaan. JUHANI. Niin, niin! TIMO. : Makeasti oravainen : Makaa sammalhuoneessansa; : Sinnepä ei Hallin hammas : Eikä metsämiehen ansa : Ehtineet milloinkaan. : Kammiostaan korkeasta : Katselee hän mailman piirii, : Taisteloa allans’ monta; : Havu-oksan rauhan-viiri : Päällänsä liepoittaa. : Mikä elo onnellinen : Keinuvassa kehtolinnass’! : Siellä kiikkuu oravainen : Armaan kuusen äitinrinnass’: : Metsolan kantele soi! : Siellä torkkuu heiluhäntä : Akkunalla pienoisella, : Linnut laulain taivaan alla : Saattaa hänen iltasella : Unien Kultalaan. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3926 8111 2006-10-24T12:57:34Z Nysalor 5 Seitsemäs luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Kuudes luku|Kuudes luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Kahdeksas luku|Kahdeksas luku]] |otsikko=Seitsemäs luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Keväällä varhain, jo ennen kurkien tuloa, heittivät veljekset Jukolan, pakenivat Impivaaran aholle taas ja rupesivat kohta kaikin voimin rakentamaan itsellensä uutta pirttiä. Pian lepäsi nurkkakivillä jykeviä hirsiä ja kerros liittyi kerrokseen. Silloin monena päivänä aamun koitteesta aina iltahämärään paukkuivat kirveet ja jumahteli raskas nuija. Siinä Juhani, Aapo, Tuomas ja Simeoni istuivat kukin nurkallansa, mutta muut palhoilivat ja kiirittelivät lonnoja myöden hirsiä ylös rakennolle. Hiki-päin, mutta hauskalla mielellä aina he puuhailivat, ja vakaasti kohosi huone ja ympäri tuoksusi pihkan raikas haju. Mutta menipä taasen päiviä, joina veljekset ei liikuttaneetkaan kirveitänsä, vaan, kuorsaten sikeässä unessa, viettivät vuorokautensa illasta iltaan ja vielä kolmanteenkin aamuun. Kuitenkin, jo ennen laihopeltojen kellastumista kylässä, seisoi pirtti valmiina Impivaaran aholla; seisoi samassa paikassa, samassa muodossa ja tilassa kuin ensimmäinen; uhkeampana vielä se seisoi. Ja nytpä veljekset, koska luja pirttinsä oli valmis, taisivat päätyä täysin voimin pyyntöretkillensä taas. Sekä metsästykseen että kalastukseen Ilvesjärvelle varustelivat he itseänsä, läksivät aseinensa, pyydyksinensä matkaan, ja koiratkin seurasivat heitä tultaläikkyvillä silmillä. Väsymättä samoilivat he metsäisiä vuoria, soita ja maita ja viiltelivät kaikkialle järven heleää pintaa, kiehtoen itsellensä elaketta sekä hetkeksi että tulevaksi tuikeaksi talveksi. Ja silloin Ahtolan ja Tapion asujamista moni henkensä heitti. Mutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta ystävästä täällä metsissä. – Oli ukko, nimeltä Taula-Matti; asui tuuhealla, visaisella mäellä, yksin hän asui pienessä majassansa muutama tuhannen askelia Impivaaran vuoresta. Taulaa teki hän pehmeintä Hämeessä ja vallan vahvoja tuohikenkiä, ja tämä virkansa toi hänelle puuttumatta jokapäiväisen leipänsä. Nuorempana oli hän matkustanut Pohjanmaalla, jonne jalona kyytimiehenä seurasi entistä pitäjän provastia, joka oli muuttanut aina Lapinmaan rajoille. Siellä oli Taula-Matti viipynyt seuraavan kesän, pyynnellen karhuja, ahmoja ja kurkia Pohjolan äärettömillä rämeillä. Näiltä retkiltä oli hänellä kertomista paljon; ja muisto oli hänellä verrattoman tarkka; eipä hän unohtanut mitä hän kerran näki tai kuuli. Tarkka oli myös hänen havaintonsa ja silmänsä; pyörryttävien salojen halki hän vaelteli milloinkaan eksymättä. Ei löytynytkään paikkaa niin kaukaista, missä hän vaan kerran oli käynyt, jonka suuntaa ei hän luullut tietävänsä, erehtymättä hiuskarvan vertaa. Hän osoitti sen kohta peukalollansa; ja turhaan väittelivät vastaan, niin järkähtämättömänä piti hän tietoansa. Jos esimerkiksi häneltä kysyit: »missä on Vuokatti», vastasi hän kohta, puskien peukalollansa kohden taivaan reunaa: »tuolla; katso pitkin peukaloani; tuolla, vaikka ampuisit. Kuusamon kirkko on tuon pienen kuveron kohdalla, mutta siitä pieni kukon harppaus oikealle kulkee linja Vuokattiin». Samoin, jos kysyit häneltä: »missä on Porrassalmen tappeluskenttä», vastasi hän taasen viipymättä ja puskien peukalollaan kohden taivaan reunaa: »tuolla; katsos pitkin peukaloani; tuolla, vaikkas ampuisit». Niin oli ukko tarkka, ja tarkoin tunsi hän myös metsät monien peninkulmien avaralta majansa ympärillä. Moneen ristiin oli hän ne astellut, etsien milloin kääpiä, milloin kenkätuohia ja milloin käyskellen pauloillansa. Tapahtui myös joskus, että hän, näin ympäri kuljeksien, poikkesi Impivaaran pirttiin tervehtimään veljeksiä. Ja silloin oli veljeksillä hauska hetki: suut selällään he kuultelivat ukon kertomuksia, suut selällään ja korvat pystyssä kuin nahkasiiven korvat. – Kerranpa taasen eräänä elokuun iltana istuu hän veljesten luona, haastellen metsäretkistänsä pohjoisilla mailla. JUHANI. Vai niin. Mutta kuinkas sitten? TAULA-MATTI. Niin, kuinkaspa kävi? Tultiin siitä oikein moiselle aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän haudan. Löydettiin monta lämpöistä kurjenpesää, ammuttiin monta kirkuvaa kurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä, ja kurjet viskasi mies aika rykelmänä olallensa. Ja sitten me ryypättiin. – Siitä lähdettiin liesuun taas, koirat ja kurjet niskassa, yli helluvan ja hyllyvän, porisevan ja pirisevän rämeen; ja usein oli uros menemäisillänsä kuun kullan päiviksi ijankaikkiseen syvyyteen, niskassa mariseva koira. Mutta tultiinpas kuitenkin mäikyvälle mäelle taas, navealle taipalelle, vaikka märkinä kuin uitetut hiiret. Siihen rakennettiin yöleiri, tehtiin heiluva tuli ja riisuttiin päältä lotisevat nutut. Eikä siinä muuta kuin tempasit tuppeen vaan sekä housut että paidan, tuppeen kuin ankerjaannahan. Höyrysivät pian vaatteet oksilla, kihisivät kurjen-munat mujussa ja me itse nyt kääntelimme ja vääntelimme tuossa tulosen herttaisessa hauteessa, ilki-alastomina kuin öiset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin. – Mutta mitenkäspä luonnistui aika? kuinkaspa kului meiltä toukoyö? Ainahan tuossa koirat kiertelivät noita kosteita sieraimiansa ja mulkoilivat ylös puitten latvoihin. Lopultahan mekin rupesimme tirkistelemään ylöspäin, ja mitäpäs näimme siellä? JUHANI. Sanokaas. Kaiketi pienen kyynysilmän karhunpoikasen. TIMO. Tai itse Körrin ja Kyöpelin, arvaan minä. TAULA-MATTI. Ei niin eikä näin, vaan istui siellä tumpuri ahma-vetkale kuivan, partaisen männyn haarikossa. Heiskanen ampui, mutta turhaan; Pikku-Jussi ampui, mutta turhaan; livautinpa lopulta minäkin, mutta melkein samalla autuudella. Heilahti ahma vaan kerran ja ärähti oikein äkeästi, mutta istui koreasti oksalla jäljellä. Silloin huusi Heiskanen: »noidanjuonia, noidanjuonia!» otti taskustansa kuolleenhampaan, puri siihen muutaman kerran ja sylki luotiin, jonka hän kiersi uudestaan pyssyynsä. Sitten soikotteli hän hetken kädellänsä ilmassa ja, väännellen silmiänsä peloittavasti, lausui, peevelin poika, pari kolme eriskummallista, hirveätä sanaa, ampui, ja alaspa mötkähti männystä ahma. Mutta kaukana kuolemasta oli vielä peijakas, ja nousipa leikki taas. Me itsehän, ihan alastomina kuin oltiin, emme taitaneet astua juuri liki tuota häijyläistä; eivätkä mielineet lähestyä häntä koiratkaan, vaan tuossa he nilkuttelivat ja nalkuttelivat syllän päästä, koska ahma pyrskäytteli, pyrskäytteli heitä moristen pensastosta vastaan. Noitavoimat, näettekös, vaikuttivat vieläkin. Mutta rupesi Heiskanen taasen latomaan suustansa kauheita sanoja, soikotellen kättänsä ja väännellen silmiänsä hirveästi. Ja kas kun nyt koira oikein karkasi kiinni tuohon punakitaiseen vekamaan karkasi kipenöitsevänä rakettina vaan, niin tulipas siitä pöllytys. No herran poika kun se koira nyt pani sen ahma-rukan noin, noin, noin vaan! Etpä, peijakas vie, ole nähnyt sellaista löylyä ja kuranssia vielä, et totisesti. JUHANI. Tulimmaista tuhannen! TIMO. Siinä olis ollut lysti! TAULA-MATTI. Olipa se hauskaa ja lystillistä leikkiä, oli mar’! TIMO. Ja sitten pistitte ahman pussiinne? TAULA-MATTI. Olihan tuo pulskeakin pussiin pistettävä jalli; lihava köntti. Niin; ja sitten me ryypättiin. – Sitten pu’imme nutut päällemme taas, kruutikuivana, ja pantiinpas koreasti ma’ata tuohon heiluvan tulen hauteesen. Mutta vähänpä siinä unta uneksuttiin, koska noidannuolia kuin tulisia kärmeitä lenteli lakkaamatta ristiin, rastiin ilmassa huimaavan päämme yli. Useinpa kyllä putkahteli Heiskanen ylös, huutain korkealla äänellä: »sammu, noidannuoli, sammu, noidannuoli!» ja kohahtaen raukeni heistä moni mikä metsään, mikä harmaasen suohon, mutta useampi vielä mennä pyhkäsi pitkin sileätä tietänsä, huolimatta hänen huudostansa. Kerranpa kuului, viiltäen pohjosesta etelään, riivatun äkeä ja vinha puhina, jota seurasi vielä pientä vilinätä kauan. Mikähän pokko siitä vilkkaisi? kysyin minä Heiskaselta, joka hetken päästä minulle morahtaen vastasi: »mänihän siitä itse ukko Hiisi». – Kului taasen tunti, kului kaksi, ja tulta iski liepeä, sumuinen ilma. Mutta idästä suon partaalta kuului äkisti ääni kuin sammaleisten kuusten kohaus, ja vastasi nyt suon läntiseltä rannalta pian taasen toinen ääni, mutta hieno niinkuin kahaus pienestä koivistosta. Mikä kohaus se siellä, ja mikä kahaus tämä täällä? kysyin minä taasen, ja vastasi viimein Heiskanen morahtaen: »hoastaahan kuusiston toatto tyttönsä kanssa». – Mutta meni vihdoin yö ja koitti kerran aamu ja siitä lähdettiin tallustamaan taas. Kas kun nyt juuri metsän rannalla näimme hallavan, sen peevelinmoisen suden, mutta hän pakeni kuin hernehaasia tuulispäässä. Näkyi viimein enään vasempi takajalkansa, minä ojensin pyssyni ja ammuin tassun poikki, poikki niinkuin rouskun, mutta pelastipa hän nahkansa kuitenkin. Poikki ammuin äijä-paran töppösen. TIMO. Voi peijakas! Kääppä poikki kuin jääpuikko, ja makasi edessänne maassa kuin pöydällä laskiais-sorkka? TAULA-MATTI. Ei sentähden juuri niin. TUOMAS. Mutta mistä huomasitte käpälän katkenneeksi? TAULA-MATTI. Juoksimmehan hänen jäljessään huikean matkan ja näimme usein kuinka, susi-pojan astellessa, laahaava, letkuva tallukkansa oli tehnyt tuommoisia kymmen-numeroja santaan. TIMO. No vie sinun perhana! Kymmenen-numeroja santaan? Hi, hi, hi! TAULA-MATTI. Selviä kymmenen-numeroja. JUHANI. Susi oli päivissä. TAULA-MATTI. Susi oli päivissä, jos miehetkin. Mutta koirat peijakkaat eivät siirtyneet syltääkään kintuistamme, vaan astelivat alakuloisina, hännät lyyhyssä, ne ennen aina urheat koirat. AAPO. Mikä oli masentanut heidän intonsa? TAULA-MATTI. Noitakeinot, hurmaavat lumouskaasut, joista ilma oli täys kuin kruutisavusta sodan ilma. Tosin koetti Heiskanen parastansa, manasi ja sadatteli, soikotellen kättänsä, mutta turhaan perin. Ja Pikku-Jussi veitikka, hän juosta tapsutteli kuin keri, tömitellen maata, hikoen kovin. Sillä eihän ollut pojalla koipea kun kaikkein korkeintaan kolme korttelia; mutta olipa hänellä oikein saukon selkä, pitkä ja sitkeä. Sitkeä oli koko mieskin, riivatun sitkeä ja kiinteä kuin saukko itse. Kauan hän pöllytteli sutta perään, joka ontuen tallusteli edellä; mutta eipä lopultakaan auttanut, vaan täytyi hänen heittää Häntä-Heikki metsien haltuun. Niin; ja sitten me ryypättiin. Ja koska tämä oli tehty, käytiinpäs astelemaan kotiapäin taas, kantain runsasta saalistamme. Niin asteltiin, pussit kainalossa, pusseissa munat ja höyhenet ja yhtä ja toista pienempää metsäviljaa; sukset ja kurjet selässä, pyssyt kourassa; ja vuoroitellen lönkytteli kunkin olalla karvainen ahma. Niin kuljettiin. Mutta lentelipä pilvien rajalla pieni, mököttelevä taivaanvuohi; minä ammuin sen ja pistin pussiini. Siitä käytyämme hetken, näinpä männyn latvassa siipioravan, litteän ja suurisilmäisen, minä ammuin sen ja pistin pussiini. Tultiin lopulta väljille, korkeille ahoille ja näkyi kerran vielä tuolla etelässä Turkkilan talo, josta oli lähdetty tuimalle retkelle. Tultiin veriseen paikkaan, jonka Turkkilan isäntä jo pyyntiin mennessämme oli osoittanut meille ja jossa karhu kaksi päivää sitten oli tappanut uhkean orhin. Siinä katseltiin hetki kontion tahrattua pöytää, ja huomasinpa kohta, että hän nykyään, kaiketi menneenä iltana, oli auringon laskiessa käynyt nauttimassa tähteitä paististansa. Arvelinpa nyt hänen palaavan samaan paikkaan taasen tämänkin päivän sammuessa, ja sentähden päätin jäädä häntä vartomaan; mutta edelle, Turkkilaan läksivät muut iloista ehtoollista rakentamaan. Siinäpä seisoin nyt ja tuumiskelin, tuumiskelin ja pitelin päätäni kuinka tuota vierastani vuottaisin lakealla aholla, jossa, kiivetäkses ylös, ei seisnyt yhtään ainoata puuta. Mutta »sukkela vikkelän voittaa», keksinpä keinon viimein, oivallisen oikein moisen koneen. Näinpä siinä lähellä tervaskannon, mustan ja julman suuren, jonka juuret keväitten kirret oli kohottaneet ylös, ainakin kyynärän korkealle. Siitähän naputin kirveelläni poikki sen keskimmäisen juuren, joka tunkee oikeasti alas, kiskoin ulos ja avarsin kuoppaa vielä hieman. Sinne nyt matelin sisään, pistin kiväärini kidan ulos verikenttää kohden ja rupesin koreassa suojassa odottamaan ohtopoikaa, päälläni ankara linna. Hän tuli, läheni kontien arolta, iski hampaansa orhin revittyyn lapaan, ja päätinpä nyt varoten antaa hänelle lyijyä otsaan. Mutta peeveli kuitenkin! kilkahtipa silloin perin pikkuruisen tuo messinkiviilu pyssyni perässä vasten takkini tinanappia, ja kilahduksen kuuli paikalla kontion tarkka korva. Villittynä karkasi hän kohden, mutta paukahtipa häntä vastaan. Siitä kuitenkaan huolimatta, juoksi hän vaan päin, kirkuen peloittavalla äänellä. Kuuluipa nyt jytinätä pääni päällä: juuret ryskysi ja maa remahteli, koska monisarvinen kanto nostettiin päältäni pois. Ja minä poika-parka ajattelin jo tulleeksi tuhoni päivän ja varroinpa vaan, pyssy kourassa, koska tuikahtaisi esiin hirmun avattu kita. Mutta äkkiinpä nyt lakkasi telme, ja kaikki oli hiljaa, äänettä kuin haudassa, ja eipä, niinkuin odotin, tullutkaan tuosta iskettäväksi yhteen. Varroinpas hetken vielä, mutta katsoa kurkkasinhan lopulta pystyssä töröittävien juurien välistä toiselle puolelle, ja siellähän makasi ihan hengettömänä karhu, kaadettu kanto sylissä, ja vuodattaen uhkeasta rinnastaan vertansa multaan. Mutta heleijaa! ajattelin minä, seistessäni vapaana poikana taasen, vapaan taivaan alla. Olihan tervaskanto vallan sukkelasti siirtynyt päältäni pois. JUHANI. »Helvetti, sanoi Heskuun-Jaakko!» TIMO. Vie sinun seitsemän seppää! JUHANI. Sukkelin tempaus maan piirin päällä! TUOMAS. Urhea tempaus, miehukas tempaus sekä kontion että teidän! JUHANI. Oi sinä musta sonni! TIMO. Perhana! Enhän taida enään muuta sanoa. Mutta kuinkas sitten? TAULA-MATTI. Niin, arvaathan kuinka sitten kävi, arvaathan että paukaus kuului Turkkilaan kuin ammeen pohjasta ja saattoi pian miestä niinkuin sääkseä aholle. Ja nousi nyt remua ja meteliä, koska taipuvassa, keikkuvassa salossa kannettiin kontiota taloon. Olipa siinä aika taatto: riippuen kiikissä, pimitti hän koko Turkkilan tuvan kuin taivaalla sakea ukkospilvi. – Siinä oli sen päivän puuhat, sen päivän ja retken. Ja sitten me ryypättiin. JUHANI. Ja vietitte iloisia peijaisia. TAULA-MATTI. Ne Turkkilassa aljettiin ja pappilassa päätettiin, päätettiin liemisillä naamoilla ja laimeilla silmillä. Niin oli, ja ne päivät ovat olleet ja menneet. Mutta mieluisasti muistelee ukko retkiä miehuutensa parhaista päivistä ja mieluisasti niitä kertoilee. AAPO. Ja mieluisasti kuultelemme me. JUHANI. Kertokaat niin aina aamuun asti, ja me emme muistakkaan että unta on maailmassa. TAULA-MATTI. Onpa jo aika lähteä kömppeilemään kölsäänsä taas; on aika, on. Jumalan haltuun, veljet! JUHANI. Herran huomaan, kunnioitettava Matti. AAPO. Voikaat hyvin, ja tervetuloa pirttiimme aina! Läksi Matti, kirves olalla, käymään kohden pientä mökkiänsä visaisella, tuuhealla mäellä, kaukana kylästä. Mutta yön lepoon läksivät veljekset, sillä johan pimeys voitti, ja illan himmenevä valo kajasti vaisusti heidän pirttinsä ahtaista akkuna-reijistä. Mutta kauanpa aatokset parveilivat tulisina heidän aivoissansa, poistaen virvoittavan unen. He muistelivat Taula-Matin kertomuksia Pohjan erämaista, lumotusta ilmasta siellä ja noidannuolista, jotka sihisten sinkoilivat ristiin, rastiin halki tumman yön. Niinkuin siellä nuolet säkenöitsivät ja pyssyt leimahteli, niin leimahteli heidän povensa kummallisesta halusta ja innosta. Enimminkin kaikista kannatti heidän kimmaansa kurki, tuo viisaasti, närkisti katseleva lintu, jonka jylhä kirkkuna kajahtelee ympäri Pohjan rämeitä; ja heidän aatostansa vastaan hohti höyhenellisten pesien herttainen lämmin, hohti kiiltävin munineen juovuke-pensasten helmoista. Siellä pitkäkaulaisia pyytää ja heidän pesiänsä riistellä, se nyt oli veljesten himona. Voimallisesti heidän mieltänsä viehätti Pohjolan soitten juhlallinen synkeys. Mutta kau’emmin kaikista valvoi vuoteellansa Juhani. Hän tuumiskeli millä keinolla näillä kotopitäjän mailla saataisiin matkaan pyynti, joka vetäisi vertaa tuolle äsken kerrotulle Pimentolan soilla. Hän muisteli Kourusuota, jossa tosin ei löytynyt kurkia, mutta laikkokylkisiä sorsia viljavalta. Ja koska Pohjan-miesten välimaiset ryyppäykset kiemailivat hänen mieltänsä kummallisella voimalla, niin muisteli hän löytyvän viinaa Viertolan kartanossa. Ja niinpä sai hän aatoksissaan kokoon jonkunmoisen kopian Pohjolan jalosta pyynnistä, ja, päätettyään panna sen huomenna toimeen, nukkui hän lopulta; mutta unissaan peuhaili hän kauan Taula-Matin mahtavilla retkillä. Kerranpa loiskasi hän uneksuen vuoteeltansa ylös, huutain hirmuisella äänellä: »Ahman-poika, ahman-poika! Ottakaat kiinni se kurjankaula!» Tälle huudolle muut, puoleksi heräten, ärähtivät äkeästi loukoistansa; vaipuivat kuitenkin pian uneensa taas. Mutta kauan tuijoitteli ympärillensä Juhani, ennen kuin huomasi ettei hän seisnutkaan Lapin summilla mailla, soitten välissä, harmaalla taipaleella, vaan kotopirtin rauhallisella parvella. Vähitellen selkeni mielensä, vuoteellensa kallistui hän jälleen ja nukkui sikeästi. – Mutta aamulla, noustuaan ylös, muisteli hän öillistä päätöstään ja rupesi kohta sitä muille esittelemään. JUHANI. Veljet, kuulkaat mitä sanon ja mihin tahdon nyt teroittaa teidän mielenne. Muistelenpa saaliikasta seutua, ihmettelen kovin että aina tähän päivään asti olemme unohtaneet Kourusuon, jonka ruohistoissa ja kirkkaissa lammikoissa parveilee vesilintua ilman lukua ja määrää. Sinnepä nyt lähtekäämme pyyntiin ja tuommepa sieltä säkittäin sorsia kuin purasnuijia. TUOMAS. Minä taivun tuumaas. TIMO. Ja kernaasti minä. EERO. Minä myös; ja koska samoilen Kourusuossa, niin pidän itseni Pikku-Jussina Lapinmaan nevoilla. Olkoon menneeksi! AAPO. En iske minäkään vastaan hanketta, joka taitaa meille saattaa monen päivän muonan. JUHANI. Päätämme siis retken. Mutta Kourusuohon on huikea matka, aika suden virsta, ja viivymmepä siellä ainakin yhden yön. Sentähden ei tekisi, luullakseni, ryyppy pahaa, majaillessamme ilmi-taivaan alla. TUOMAS. Viertolassa on viinaa. JUHANI. Viinaa ja hyvää. TUOMAS. Seitsemän korttelia, pojat! JUHANI. Oikein! Kortteli miestä kohden. AAPO. Ehkä jätämme viinan, johon onneksemme emme ole juuri tottuneet vielä. JUHANI. Oletpa tuolloin, tällöin ottanut naukin niin sinä kuin minäkin. EERO. Ymmärrä, Aapo, miehen lapsekas yskä. Suo, että kerran mekin taidamme sanoa: »ja sitten me ryypättiin», koska harmaapäisinä ukkoina kertoilemme entisiä sankartöitämme nuorisolle. Suo, että oikein elävältä luulemme kuranssaavamme ahmanpoikia Pohjolassa. JUHANI. Hullujako taas? Onhan se oikeutta ja velvollisuutta, että ihminen ruokkoo ruumistansa. Tällä retkellä tulemme kylläkin tallustamaan rämeitä ja heiluvia hetteitä, ja loskomärkinä viettämään yömme karhunsammaleisella vuoteella. Silloinpa tekee pieni kulaus taskumatista hyvääkin, luulen minä. – Katsomme siis parhaaksi että matkaan astuessa emme ole ilman rohtoryyppyä kontissa. Ja lähteköön nyt Lauri-poika Viertolaan, paras ketunnahka poijussa; ja viinaa pitää heltimän. Läksi Lauri viinaa Viertolasta tuomaan, vahvistus juomaksi sorsanpyynnissä Kourusuolla. – Impivaarasta noin viisituhatta askelta, Viertolan maalla, on tämä suo, avara, ympäröitty synkeillä metsillä. Sen pinnalla, joka on sorsien mieluisa asunto, vaihtelee kirkkaita lammeja, korkeita ruohistoja ja mättäällisiä saarentoja kuihtuvin mäntyineen. Tänne oli veljekset päättäneet lähteä ajelemaan narisevia sorsia, toivoin yltäkylläistä saalista. Tuli Lauri Viertolasta, tuoden helmeilevää viinaa, laskettuna tinaiseen pulloon, heidän isänsä entiseen metsäpulloon. Mutta paitsi viinaa, toi hän myös Metsolasta tärkeän uutisen, joka kiihoitti veljesten mielen vielä tuimempaan intoon. Kertoi hän karhun kaataneen yhden parhaista Viertolan härjistä ja tiesi myös murhapaikan, joka oli Impivaarasta Pohjaan päin Viertolan maalla, mutta lähellä Jukolan metsärajaa. Ohi tämän paikan päättivät nyt veljekset kulkea Kourusuolle ja lähteä kotoansa vasta kun päivä kallistuis iltaan. Ehkä olivat kohtaavat kontion, jolla on tapana auringon laskiessa käydä nauttimassa jätteitä kaadetusta saaliistansa. Niin he toivoivat. Ja koska voimakas puolinen oli syöty ja iltapäivä aleni, läksivät he retkellensä varustettuna lujasti: tuohikontit seljassa ja tuikeat latingit pyssyissä. Viimeisenä asteli Lauri, taluttaen nuorasta koiria ja kantain kontissansa seitsemän korttelia viinaa. Oli hän määrätty jäämään koirineen noin kolme sataa askelta teurastustanterelta pois, ja hänen piti päästää Killi ja Kiiski, kuultuansa huutoa tai pyssyn pauketta. Niin teki hän myös; seisahtui ajoissa erään kuusen juurelle odottamaan mitä tapahtuisi. Muut astelivat likemmäs paikkaa, jossa härkä oli raadeltu, ja löysivät puoleksi syödyn elikon ruumiin verisellä maalla kolkossa kuusistossa. Kätkivät he nyt itsensä kohtuullisen ampumamatkan päähän erään matalan, mutta tiuhan näreistön suojaan, päättäen vartoa. Kului hetki joltisen pitkä. Mutta viimein kuului arolta hiljaista tassailemista ja varpuin ratinaa, ja nytpä arvattiin ruokavieraan lähestyvän atrialle. Niinpä tapahtuikin. Puitten välistä lähestyi varoen ja hiljaa tavattoman suuri karhu. Mutta näkyi hän saaneen vaarasta aistin; sillä äyhkeillen ja käännellen kuonoansa seisahtui hän jo kauas uhristaan. Kauan hän juonitteli, ja tuntui lopulta kuin olisi hän mielinyt siirtyä takaisin, lähestymättä miehiä pyssynkantamalle. Syvimmässä äänettömyydessä vartoivat veljekset näreistössä, kunnes viimein Timo, huolimatta muiden kieltävistä viittauksista, läksi kaartaen ja hiiviskellen käymään kohden äkeätä vihollista. Ja nyt, koska hän luuli jo olevansa kontiota kylliksi lähellä, laukaisi hän; mutta ainoastaan kruuti sankista lemahti ylös ilmaan eikä sytyttänyt latinkia putkessa. Vihaisena karkasi nyt kontio kuin suuri, sammaleinen kiirivä kivi kohden miestä, joka viipymättä paiskasi itsensä alas kasvoillensa maahan, ja siinä makasi hän liikkumatta. Peto häntä haisteli, kyhneili ja tukisteli, maristen ja äyhkien pahoin. Kaiketi olis Timon surma nyt tullut, ellei Juhani olis rientänyt häntä apuun, ampuen kohden karhun selkärankaa. Ei uskaltanut hän tähdätä alemmas, muistellen veljeänsä, joka makasi hirviön alla. Mutta luoti ei sattunut, ei kumminkaan kosevalla tavalla, sillä rynkäsipä kuusiston ruhtinas kohden Juhania hurjempana vielä, jättäen Timon maata tonkeilemaan. Silloin Juhani, puolustaen henkeänsä, käänsi pyssynsä perän vasten elikon avattua kitaa, ja peloittava taistelo oli tulossa. Mutta ampui nyt Tuomas, lähettäen kontion koipeen tulisen luodin. Kartellen hänkin veljeänsä, ei tainnut hän tähdätä päähän tai rintaan, joiden haavoittaminen varmemmin tuottaa kuoleman. Toki tunsi nyt karhu ruumiissaan lyijyä, ja alas virtasi veri pitkin hänen lihavaa, pöyreätä konttaansa. Julmistuneena, hirmuisella kiljunalla kirmusi hän päin Tuomasta nyt, mutta sai niin ankaran iskun miehen pyssystä otsaansa, että hän, ravistaen päätään, seisahtui äkisti juoksussaan. Ja tässä nyt seisoivat vihamiehet vilauksen aikaa, uhalla katsellen toinentoistaan. Silloinpa riensivät esiin koirat, lähenivät vinhasti ja äänettöminä kuin kaksi leimausta, mutta, heidän ehdittyänsä röyheän kontion luoksi, nousi kiukkuinen melakka. Killi ärhenteli karhua vasten partaa, toki seisten hänestä aina jonkun askeleen syrjempänä. Mutta hänen takanansa teuhasi Kiiski, rohkenipa tuolloin, tällöin temmata pienen nappauksenkin hänen reisivilloistansa. Kuitenkin keikahti hän vikkelästi syrjään aina, koska metsän mesikämmen kuin mustanhallava, valtainen ruko käänteli itseänsä heidän keskellään. Viimeinpä, tehtyänsä muutaman onnistumattoman hyökkäyksen kiusaajoitansa kohden, pakeni otso, reuhuvat koirat jäljessään. Kaikki tämä tapahtui kovin joutuisasti ja ennen muiden veljesten ehtimistä taistelopaikalle. Mutta Juhani ja Tuomas latasivat kohta uudestaan, toivoen saavuttavansa kontion kerran vielä. Nousi myös Timo tuosta vähitellen pystyyn ja tuijotteli ympärillensä hetken, niinkuin ei olis hän juuri käsittänyt, missä oli Pohja, mistä ilmasta tuuli puhalteli. Kiivaasti nyt nuhtelivat häntä muut hänen tyhmästä rohkeudestaan, joka olis tainnut hukuttaa tässä miesten henkiä, ja kenties oli auttamattomaksi pilannut pyynnin. Sanaakaan lausumatta istui Timo mättäällä, pistellen auki sankin läpeä ja veitsen hamaralla nakutellen piitä terävämmäksi. Ja pian seisoivat he kaikki valmiina taasen jatkamaan pyyntiänsä. Yhä kauemmaspa siirtyi koirien haukunta, heikkeni melkein kuulumattomaksi, ja veljekset rupesivat jo arvelemaan tokko kohtaisivatkaan enää saalistansa. Mutta hetken mentyä kaikkuivat taasen selvemmin Kiliin ja Kiiskin äänet, lähestyen yhä likemmäksi, ja näkyi että karhu nyt teki tavallisen kierroksensa ja oli palaamassa samalle paikalle, josta oli lähtenyt. Asettivatpa veljekset itsensä mukaviin paikkoihin pyssyt kourissa, likenevää ajoa vartomaan. Pienellä, ruohoisella aukolla seisoi Simeoni ja hänestä jonkun matkan päässä Lauri, molemmat liikkumatta, äänetönnä kuin patsaat. Täyttä juoksua, niin että maa tömisi, läheni karhu näyttäin avatun, mustanpunaisen kitansa. Kohden Simeonia kiiti huohoittava otso. Ampui mies, ja kiirahtipa mesikämmen nurmelle nurin, mutta nousi jälleen ylös, karaten kohden ampujata. Mutta leimahti silloin Laurin pyssy, tuima paukaus kajahti ympäri, ja äänetönnä lepäsi kontio Simeonin jalkain juurella. Siinä hän lepäsi, jäsentäkään liikuttamatta, ja veri virtasi päästä ja rinnasta. Mutta veljekset kokoontuivat pian kaatuneen karhun ympärille, ja oli se vanha ja suuri koiraskarhu. Nähtiin nyt, että hänen päänsä ihan korvan juurelta oli lävistetty, ja lävistetty oli myös kylki. Ensin mainitun haavan, sen tiesivät kaikki, oli saattanut Laurin luoti; sillä elikko, jonka aivo on puhkaistu, kaatuu vilauksessa, eikä koskaan enää nouse. Mutta tyytyväisinä istuivat ampujat metsän pöyreäturkkisen sankarin ympärillä, hankkiutuen kumauttelemaan murharyyppyä. Tyytyväisinä myös ja jalosti katsellen istuivat koirat kaatuneen vihamiehensä vieressä. – Ilta oli kaunis, tuuli oli vaijennut ja aurinko aleni pimeän korven helmaan. Hauska oli tuossa veljesten levähtää näin hertaisena iltahetkenä, kun oli päätetty leikki metelöitsevä ja kuuma. JUHANI. Ensimmäinen ryyppy olkoon Laurin. Hän ampui kuin mies, kohtasi veitikkaa oikein kultaiseen paikkaan, ja kämmenillensä valahti kontio alas kuin viikatteen edestä heinä. Aika naukki, poikaseni! LAURI. Jospahan minäkin kerran kulauttaisin ryypyn kurkustani alas. JUHANI. Sinä »härkämies» viinatiellä, ilman yhtään makua vielä, viaton kuin lammas. LAURI. Ma’un tiedän, tiedän ettei lintu juuri likaisi miestä, mutta millenkä maailma tuntuu koska iloinen poika humalassa keikahtelee, siitä en totisesti tiedä. AAPO. Aatteleppas jotain, Lauri, ja tahtoisin sinua ennen kieltää kuin käskeä. LAURI. Saakaamme tästä! AAPO. Ja toivokaamme, ettei ole tämä turmelevan tavan alkeiksi. LAURI. Mitä jaarittelet? Otappas tuosta, koska on meillä syytä olla hieman noin niinkuin lystillisinä. JUHANI. Tuossahan makaa pokkomme kuin aika heinäriippi, ja säästetty on nyt monen naudan ja hevosen henki. TIMO. Tiedänpä, että tulevalla kertaa Viertolan herra työntäisee viinapullon ilmaiseksi poveemme, tuopin tai kaksi. JUHANI. Sitä en lukisikaan liiaksi, koska pelastimme hänen härkäliutansa tuolta hirviöltä tuossa. AAPO. Mutta onpa siinä härkäliutaa; neljäkymmentä keihäspäätä. Kesän kaiken elustelevat he metsissä niin yöt kuin päivät, mutta talven kuluessa vetävät he ulos pelloille kaiken kartanon lannan. Mutta tuo heidän vapaa kesäinen elämänsä metsissä heidät melkein villiksi saattaa. JUHANI. Varjelkoon Jumala joutumasta heidän joukkoonsa koirien kanssa; tekevätpä pian murennusta sekä miehestä että hänen koiristaan. Muistakaamme Nikkilän hätää Honkamäen härkien parissa; suuri oli miehen hätä vaikkei juhtien paljous ollutkaan niin hirveä kuin tämä Viertolan mulkoileva lauma. Koiriensa tähden, jotka tuollaisessa kilakassa aina turvauvat isäntänsä luoksi, olis hänen surma lopultakin saavuttanut, jos ei olis sattunut vastaan vahva niitun-aita, joka suojelevana linnan-muurina viimein seisautti härkien rynnäkkö-juoksun. AAPO. Olkaamme varoilla. Kuulinpa äsken niinkuin käheän kiljauksen tuolta mäeltä. He eivät olekkaan, luullakseni, meistä kaukana. – Mutta mitä askartelee Eero tuon kiven juurella? EERO. Saukkohan täällä on, täällä ontelossa kiven alla. JUHANI. Olisko tuo mahdollista? EERO. Varmaan. Sisään menee lävestä jäljet, mutta ulos ei yhtään, niinkuin näen tuossa sannassa. AAPO. Näytäppäs ne jäljet koirille, niin kylläpä osoittaa heidän häntänsä keikunta onko siellä kortteeriväkeä. JUHANI. Tänne, Killi ja Kiiski! TUOMAS. Tiellään ovat he taas ja, luullakseni, jäniksen jäljillä. EERO. Yhteisillä voimilla kyllä vipuamme ylös tämän kiven. TUOMAS. Onhan turhempaakin koetettu. Tänne kirvees, Juhani, ja tuosta lyön meille kullenkin jykevät kanget, joilla miehissä kohotamme kiven, koska koiramme ovat tulleet. Niin he haastelivat; ja löi Tuomas Juhanin terävällä kirveellä kullenkin miehelle tuikean kangen, neljä koivuista ja kolme pihlajaista. – Mutta äkisti he kuulivat metsästä kovan jyskeen ja pauhun, joka tuntui heitä lähestyvän peloittavalla vauhdilla. Tuota oudostellen kuultelivat veljekset, kanget kourissa, kuultelivat ja vartosivat mitä viimein metsästä ilmaantuisi. Kuului sieltä ilkeää, sekavata möryä; välimmiten vingahtelivat koirat kovin kipeästi; ja pian ilmestyi sieltä kauhistava näky. Kiilien tuli heitä kohden kymmenen kiukkuista härkää, kaahaten edellään koiria, jotka pakenivat henkensä tähden, kiirehtien miesten luoksi. Mutta tämä saattoi pöyhistymään miesten karvat, ja kylmät väristykset karsivat heidän ruumistansa. Ja ilman yhtään pidätystä karkasivat härjät päin, möräten huumaavasti; voimakkaasti iskettiin heitä vastaan, ja alkoi kamoittava taistelo. Vahvoilla kangillansa läimäyttelivät veljekset, halkasivat sarvitettuja päitä, ja kaksi jo härjistä makasi tanterella, viskellen sorkkiansa ilmassa. Mutta uhkasi veljeksiäkin surman kuolema. Kaatui Timo, ja kumartui jo härkä lävistääkseen allansa makaavan miehen rintaa; mutta silloinpa lankesi raskaasti alas Tuomaan pihlajainen kanki, lankesi, katkaisten juhdalta selkärangan. Möyhkäten vaipui elikko hengettömänä maahan, ja Timo oli pelastettu. Myös Aapoa uhkasi samankaltainen tuho, mutta hänenpä taasen pelastivat Juhani ja Eero. Voimallisesti nuijaili Juhani kangellansa härkää sarvien väliin, Eero häntä rytkäytteli hännästä, sillä keinolla siirtäen hirviön aseman, joka myöskin pian makasi tanterella, viskellen sorkkiansa ilmassa. Koivuisen kankensa kadotti taistelon vilinässä Timo, mutta huomasi pian Juhanin kirveen kedolla; sen tempasi hän kouraansa ja rupesi huhmailemaan ympärillensä tulisella tuimuudella. Hän iski oikealle, iski vasemmalle: hirveästi aukenivat härkien mahat ja kohisten vuosi alas kentälle verta, vettä ja rapaa. Niin taistelivat miehet kalveina kuoleman kidassa; ja parastansa tekivät myös koirat, käytellen hampaitansa kuin rautahohtimia härkien kurkkuihin. Kova oli sekamelskassa meno ja meteli, ylös ja alas keikahtelivat kanget, korkealla ilmassa sinkoilivat härkien heltiyneet sarvet, ja veljesten huuto, koirien ähellys ja elukkain möly suli yhteen kauhistavaksi ääneksi. Mutta viimein ottelu herkesi. Seitsemän härkää makasi hengettömänä maassa, kolme heistä pakeni, mikä yksisarvisena, mikä perin nuijapäisenä ja mikä muutoin hakattuna pahoin. Mutta kalveina, silmät pystyssä, seisoivat veljekset hurmeisella maalla. Punoittaen seisoi Timo, kourassa verinen, rapainen kirves, seisoi kuin kaskea hakkaava mies. He taisivat tuskin käsittää mitä oli tapahtunut. Kaikki tuntui heistä kamalaksi uneksi, kun he muistelivat kärhämätä, joka tuimana tuulispäänä lähestyi heitä, riehui vilauksen aikaa heidän keskellänsä ja raukeni äkisti jälleen. Kauhistuen katselivat he otusten paljoutta, jotka nyt makasivat heidän edessään verisellä kedolla: kuusiston kontio, julman suuri, ja seitsemän lihavata härkää. Kovia työnnähdyksiä olivat he itsekin leikissä kokeneet, varsinkin Aapo, Juhani ja Timo; mutta seisoivat he kuitenkin kaikki pystyssä vielä. Siinä he seisoivat, kanget käsissä, huohoittaen, hikoillen ja äänettöminä tuijotellen toinen toistansa kohden. Mutta hengähtää ehtivät he tuskin, ennen kuin läheni uusi vaara, monin kerroin suurempana ensimmäistä. Tuulispäätä seurasi hirmumyrsky. Tuntuipa kuin olisi nyt lähestynyt maailman viimeinen hetki. Tanner jyrisi kuin maanjäristyksestä, metsä ryskyi ja hirmuinen möry täytti illan tyynen ilman, koska juosten läheni kolmekymmentä ja kolme hurjapäistä härkää. Melskettä kuultelivat veljekset, silmät ympyrjäisinä päissä, kuultelivat hetken ihan liikkumatta, mykkinä kuin kauan kaahattu sikolauma pensastossa pellon-aidan kulmalla, korvat lotkassa kuultelee, lähestyisikö vainoojansa vielä. Niin veljeksetkin, kunnes härkäjoukko rynkäsi korvesta ulos. Silloin viskasivat he kankensa, ottivat pyssynsä ja pakenivat koirinensa kaikin voimin, ja möräten karkasivat härjät heidän jäljissään. Raja-aitaan päin, Viertolan ja Jukolan metsien välillä, kiirehtivät veljekset. Tuli heitä vastaan matala vesilampi, päältäpäin ruohoisella kamaralla katettu; mutta kaartelemiseen ei ollut heillä aikaa, vaan ilman arvelematta juoksivat he lammin poikki. Kuului kohaus, koska he vesituiskuun ja sumuun peittyivät, mutta ilmestyivätpä he samana hetkenä selvään ilmaan taas. Muistuttipa heidän juoksunsa kuuta korkeuden sininiitulla. Ei väisty hän syrjään hattaran edestä, joka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen läpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos. Ja vakaasti, juhlallisesti hän vaeltaa. Mutta Jukolan pojat juoksivat kuin jänikset ja villit oinaat; sillä hätä kirmasi heidän kantapäissään. Tuli aita uusi ja vahva, ja tulisesti lennähtivät veljekset sen yli, mutta pari kymmentä askelta sen toiselle puolelle seisahtuivat he lakealle aholle, katselemaan voisiko tämä aita heitä pelastaa. Lähestyi sitä raivokas, elämöitsevä härkäliuta, kuului kova räiskäys ja nurin murrettiin kuusinen aita, ja olivat nyt härjät veljeksiä likempänä kuin ennen. Siitä kirmaistiin yli kumisevan ahon: miehet ja koirat edellä, juhdat heidän jäljessään, möräten, ja potkien ilmaan turpeita ja pöllyävää hietaa, niinkuin talven myrsky savuna kiertää lunta korkealle ylös. Vimman vauhdilla juoksivat veljekset, sydämmissään kuoleman kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä tiestä. Kuului silloin huuto Aapon suusta: »kontit seljästämme, mutta pitäkäämme pyssyt!» Niin hän lausui, ja kuusi tuohikonttia kellahti paikalla alas maahan; seitsemäs keikkui vielä Laurin seljässä; hän ei mielinyt sitä hellittää vielä. Vähänpä kuitenkin auttoi tämä keino; sillä yhä likemmäs läheni heitä hirveä töminä ja möry. Mutta kaikui taasen Aapon huulilta surkeasti kiljuva huuto: »Hiidenkivelle, Hiidenkivelle!» Ja tarkoitti hän erästä kiveä, valtaisen suurta, joka seisoi kolkossa korvessa. Sitä kohden kiirehtivät nyt veljekset, seisoivat pian sen juurella, ja leimauksina vilkaisivat niin miehet kuin koirat sen harjalle ylös. Kauas tuoksahtivat sammaleet, koska heidän kouransa kaappasivat kiven kulmista kiinni; heidän kyntensä iskivät lujemmin, tarkemmin ja terävämmin kuin koskaan ilveksen väärät kynnet. Niin he pelastuivat hirvittävästä kuolemasta, mutta olivatpa olleet lähellä surman nielua. Tuskin olivat he ehtineet kivelle, niin jo temmelsi heidän ympärillään juhtalauma, myristen ja kuopien maata. Ja tämä kivi, miesten turvapaikka, oli melkein neliskulmainen, syllän korkea kallionkappale, ja seisoi korvessa noin kolme sataa askelta ahon reunalta. Siinä nyt istuivat veljekset, hikoen ja puhaltaen peloittavasti, juostuansa kiukkuisen kuoleman edestä. Äänettöminä, sanaakaan lausumatta, istuivat he kauan. Mutta viimein avasi Juhani suunsa. JUHANI. Tässä ollaan, veljet, ja kiittäkäämme onneamme siitä. Sillä se oli marssi, jota muistamme niin kauan kuin härkiä maailmassa löytyy. AAPO. Tässä ollaan, mutta kuinkahan tästä tullaan? Itsepintainen on härkä, ja nämät tässä ovat vihan vimmoissaan kumppaniensa surman tähden, jota nyt mielisivät koirillemme monenkertaisesti kostaa. JUHANI. Ja me saisimme samasta kauhasta. AAPO. Ilman tämän kiven kultaista korkeutta. JUHANI. Olipa se meille tervetuloa. Totisesti! Kuin oravat, niinpä kiipesimme nopeasti ylös. EERO. »Ja sitten me ryypättiin». JUHANI. Juuri niin! Kiitos Herran, että on meillä kumminkin viinaa, jos niin, että opetettaisiin poikia paastoomaan tässä. LAURI. En hellittänyt konttiani minä. JUHANI. »Sulle kiitos» myös, mun veljeni. Mutta saatappas tinapullos esiin, kumauta siitä aika naukki ja sitten pane se vierimään ympäri. Nyt tarvitsee sydän vähän vahvistusta. AAPO. Mutta sitä tavaraa tulee meidän nauttia varoten näin vaarallisessa asemassa kuin tämä. JUHANI. Terveellinen muistutus. Mutta otappas tuosta yksi kohtuullinen kulaus. AAPO. Kohtuus on aina paras. Muistakaamme: tässä on myös vuoteemme ja ehkä enemmin kuin yhdeksi yöksi. JUHANI. Auttakoon meitä Jumala siitä! Minä toivon, että nälkä piankin poistaa tuon sarvimetsän ympäriltämme. – Niin, tässä istumme kuin seitsemän ukulia korvessa, tässä sammaleisella Hiidenkivellä. Mutta mistähän on syntyisin tämä nimi? AAPO. Eräästä kummallisesta tarinasta. JUHANI. Kertooppas se meille aikamme vietteeksi. Sillä tässähän tarinat juuri omaansa, tarinat ja historjat. Ja seuraavan tarinan tästä kivestä kertoi heille Aapo. Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura jalo ja kaunis, juoksemaan verrattoman nopea. Läksi tuo sorea eläin kerran kevättalvisena päivänä karkelemaan hankikantehelle ja päätyi samoomaan ympäri Suomen-nientä. Silloin moni joutsimies, nähtyänsä kultakarvaisen ja heleäsilmäisen peuran, riensi häntä vainoomaan karkaistulla nuolellansa. Mutta kenkään ei voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän kauas jälkeensä hiihtävän miehen. – Joutui hän viimein Hämeen-maalle, jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja tarkka joutsimies. Tämä nyt sai vainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kerkeästi häntä kiehtomaan, liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla pitkin tasaista hankea kirmasi peura, mutta vauhdilla vielä vinhemmällä joutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimein väsymys saavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohoittaen pakeni, juoksunsa heikkeni ja yhä likemmäksi läheni mies. Tapahtui silloin kumma, joka kuitenkin on ennenkin nähty pidättävän monen ampuniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura ympäri, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen hereitä kyyneleitä. Mutta ensinkään arvelematta lähetti vasamansa armoton mies, lävisti ihanan eläimen otsan; ja niin kaatui Hiiden peura, punaten verellänsä valkean lumen. Silloin Hiisi, käyskellen Pohjan-perän kolkoissa laaksoissa, tunsi äkisti sydämensä kiertyvän ja tiesi kohta, että kultainen varsansa vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa linnansa seisoi, ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Ja näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen, kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja näki hän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään kohden joutsimiestä Hämeen saloissa. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti ankara kivi, valtaisessa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman. Kohosi se ylös taivaan kumuun, vaipui alas taasen, vaipui päivään päin, ja juuri ampuniekan päälaelle putosi summaton paino, haudaten miehen allensa ijankaikkiseksi. JUHANI. Ja miehen surma oli meidän onneksemme. Missä olisimme nyt me ilman tätä kiveä? Tuolla korvessahan rapana ja raatoina vetelisimme, kurjat. TUOMAS. Mutta kyllä vielä tässäkin tarpeeksemme saamme. Minä takaan sen. JUHANI. Jumala auttakoon meitä ajoissa! TIMO. Täytyyhän tässä poikien untakin jyritellä päälliskyttäisin toinentoisensa niskoilla kuin pääskysen-poikaset pesässänsä. AAPO. Se ei käy päisin. Pianhan kellahtaisi unipöllöinen mies alas härkien saaliiksi. Sentähden kaksi meistä aina, yksi kummallakin vierellä, vartioitkoon uneksuvaa veljeänsä. JUHANI. Järkevä neuvo; ja käyttäkäämme sitä tarkasti; tässä on kortteerimme ainakin tämä yö. Sen näemme jo kaikki härkien hankkeista. Tuossahan jo kolme peeveliä makaa röhöttää kirotuilla mahoillansa, puhkaten ja märehtien, perkeleet! – Mutta pankaat ma’ata, pojat; minä ja Aapo tahdomme teitä vahdata tuonne likimaihin puoleen yöhön. Pankaat ma’ata, pankaat ma’ata. Herra siunatkoon meitä! AAPO. Voi meitä poloisia kumminkin! SIMEONI. Mihin olemmekin onnettomat joutuneet. JUHANI. Kurjuuteen, suureen kurjuuteen. Mutta pankaat ma’ata, siunatkaat sielujanne ja ruumiitanne ja nukkukaat Herran nimeen. Niin viettivät he yönsä: valvoi aina kaksi, muiden ma’atessa sammaleisella kivellä; ja pitkä oli yö. Koitti viimein toki aamu, aurinko nousi ja kohosi ylös taivaalle, mutta sama oli heidän kohtalonsa vielä; ainapa sarvet, heitä piirittäen, keikkuivat Hiidenkiven ympärillä, ja kovin jo heitä likisteli nälkä. Kuitenkin toivoivat he saman armottoman vieraan tekevän tehtävänsä härkienkin mahoissa ja lopulta pakoittavan heidät siirtymään laitumille. Niin he toivoivat, odottaen vihamiestensä poistumista. Mutta kauhistuksella huomasivat he pian, että eläimen ruokaa löytyi kyllin tuossa korven kosteassa sararuohossa Hiidenkiven vaiheilla. Sitähän rupesivat nyt härjät vakaasti näykkeilemään, siirtymättä kauemmas kuin että sammaleinen kivi heillä lakkaamatta oli näkyvissä. JUHANI. Eihän ole heillä aijettakaan korjata luitansa. Ottavatpa, peeveli vie, tähän asuntonsa ja rakentonsa aina talveen asti. EERO. Heillä on riivattu nahassa. TIMO. Mikä on heidän tässä ollessa? Korpi antaa heille sekä ruo’an että juoman; mutta kuiva sammale on meillä tässä leipänä ja särpimenä. SIMEONI. Mutta asian laita on tämä, että me istumme tässä koiriemme tähden. Minä pelkään, että pelastuksemme ainoa tie on viskata Killi ja Kiiski uhriksi vihaisille härjille. JUHANI. Julma neuvo. AAPO. Jota emme leikin seuraa. JUHANI. Ei niinkauan kuin seisoo pystyssä Jukolan Juho. TUOMAS. Viskaisimmeko nahkamme lunastimeksi heitä, jotka niin monet kerrat ovat pelastaneet henkemme petoin murhaavista kynsistä? Ja oliskohan tuosta hyötyä meille? Minä epäilen. JUHANI. Samoin minä. Härjät tuossa, saatuansa kerran koiramme ryysyiksi, rupeaisivat vallan koreasti vartomaan täällä aina vaan enemmin sarvillensa seivästettävää. Varma asia. SIMEONI. Niin, niin, mutta mihin keinoon käymme, koska nälkä oikein rupeaa naukuilemaan tuossa mahassa? JUHANI. Se naukuilee ensi-ajan maarussamme, mutta sieltä ampuu se pian tuohon pamppailevaan sydämeen, ampuu kuin kissa lihavan hiiren niskaan, ja silloin lannistuu uhkea mies. Kova, kova on nyt miehen päivä. Mihin keinoon käymme? kysyn minäkin. AAPO. Huutakaamme huikeasti kaikki yhdestä suusta; äänen ehkä kuulee jokin metsässä käyskelevä, tai ehtii se aina Viertolaan ja saattaa ihmiset jotain arvelemaan. JUHANI. Sitä keinoa käy koettaa. TIMO. Huutakaamme vahvasti. JUHANI. Oikein riivatusti. Paukahtakaamme kaikki yht’aikaa tähän maan-ihmeelliseen huutoon. Kaikki yht’aikaa, niin on sen vaikutus enemmin potraa. Kas niin, nouskaamme pystyyn ja olkaamme valmiit. Kun kolmannen kerran kämmenelläni läikytän, kirkaisemme, ja kirkaisemme kuin seitsemän miestä. – Yks, kaks, kolme! Huusivat he miehissä kaikin voimin ja yht’aikaa, että kivi ja maa sen alla ja ympärillä järähti, ja vavahtaen karkasivat härjätkin jonkun askeleen kivestä pois. Peloittavalle myös kuului seitsemän miehen äkkinen kirkaus ja sitten jolittava huuto, johon vielä sekaantui koirien surkea ulvominen. Huusivat he viisi pitkää huutoa, ja metsä pauhasi ja kauas kiiriskeli kaiku. Mutta koska oli huudettu viides ja ankara huuto, istuivat he taasen hengähtämään hetkeksi. Siinä levättyänsä, uudistivat he saman toimen, huutaen seitsemän kertaa, ja rupesivat sitten odottamaan mitä tämä keino vaikuttaisi. Mustuneilla kasvoilla, veripunertavilla silmillä he istuivat sammaleiselle kivelle, ja kovin liehtoivat heidän rintansa palkeet. JUHANI. Varrotaanpas mitä tämä tekee, varrotaanpas. Ovathan ihmiset hulluja, elleivät ymmärrä, ettei miesjoukko ilman suurinta hätää paru näin. Varrotaanpas. EERO. Mutta ellei tästä metelistä apua meille ilmesty, niin olemme tottakin kuoleman omat. Länteen vaipuu jo toinen aurinko ja vimmatusti kiihtyy nälkä. SIMEONI. Jumala armahtakoon! yksi yö ja puolitoista päivää on mennyt siitä kun viimeiseksi söimme. TIMO. Niin onkin. Kuulkaas kurinaa tuolla vatsassani, kurinaa ja murinaa ja pientä piiputustakin. Tämä on kovaa. JUHANI. Kovaa, kovaa; me tiedämme ja uskomme sen, mentyämme omaan vatsaamme. SIMEONI. Pitkä on nälkäisen päivä! TIMO. Pitkähän se on. JUHANI. Pitkä ja synkeä! Onko jo tyhjennetty Aaponkin aivo? Etkö muista enään variksenkaan vaakutusta, tarhapöllönkään pakinaa jutellakses meille, istuissamme Nälkäsaaressa hirmuisessa. AAPO. Muistanpa tarinan, jonka juuri nälkä nyt johtaakin mieleeni; mutta se ei saata meitä unohtamaan ruumiimme ravintoa, vaan muistuttelee kovin sekä ruokaa että juomaa. JUHANI. Sinä meinaat miestä vuoressa. Minä olen kuullut sen. TIMO. Mutta minulle on se uutta; kerro se, veli Aapo. SIMEONI. Kerro se, kerro se! AAPO. Onhan se tarina miehestä, jalosta uskonsankarista, joka istui muutaman ajan vankina Impivaaran luolissa, niinkuin ennen tuo kalvea impi, mutta toisenkaltaisesta syystä. Ja seuraavan tarinan kertoi heille Aapo: Ennen, koska kristin-usko ja pakanuus vielä taistelivat keskenänsä Hämeenmaassa, oli käännettyjen joukossa eräs mainio mies, hurskas ja harras uutta uskoa levittämään, jota hän myös kiivaasti harjoitteli Ruotsin valtakunnan aseitten suojassa. Mutta kotimaahansa täytyi haarniskoittuin sankarten äkisti siirtyä täältä, ja kristityt Hämäläiset joutuivat pakanallisten veljeinsä hirmuisimman vainon alle. Mikä heistä surmattiin kauhistavalla tavalla, mikä etsi pelastustansa, paeten salojen eksyttävään kohtuun, mikä vuorten luoliin ja mikä minnekkin. Impivaaran komeroihin kiirehti mainittu hurskas mies; mutta hänen vainoojansa, jotka koston vimmassa seurasivat hänen jälkiään, huomasivat pian mihin hän oli itsensä kätkenyt. »Susi teljettäköön omaan luolaansa!» huusivat he ilkeästi riemuiten, muurasivat luolan aukion lujasti kiinni ja heittivät miehen nääntymään nälkään ja pimeyteen. Surkea loppu olisi nyt saavuttanut miehen, mutta ihmeen teki taivas taas. Tuskin oli luolan suulta kadonnut päivän-valon viimeinen siinto, niin jopa valkeni avara luola ihanimmasta, hopeakirkkaasta paisteesta; ja niin oli miehellä kylmän kallion sydämessä liepeä, taivaallinen päivä. Ja tapahtuipa ihmeitä vielä enemmin. Katso, kuvertui äkisti luolan permantoon heleä lähde, jonka vesi ei ottaen milloinkaan vähentynyt; ja oli siis miehellä kivikammiossaan alati raikasta juomaa. Mutta vieläpä lähteen reunalta kohosi ylös kaunis, viherjöitsevä puu, kantain herttaisimpia hedelmiä, jotka eivät ottaen loppuneet; ja siitä sai mies suloisen ravintonsa. Tässä vietti hän päivänsä, ylistäen Herraa, tässä hän vietti yönsä, uneksuen autuitten maasta. Ja hänen päivänsä oli kuin kesän päivä, lämmin ja kirkas, ja hänen yönsä herttaista hämärän aikaa. Niin kului vuosi, ja virtana juoksi Hämeessä kristittyin veri. Mutta koska vainon kauhistava aastaika oli kiertynyt umpeen ja ulkona paistoi ihana syyskuun-aamu, ehti sankarin korviin vasarain ja rautakankein jytinä luolan kiinnimuuratulta suulta. Läpi tuon kivisen ruhan rupesi viimein pilkahtelemaan päivä, ja vilauksessa katosi luolasta ihmeellinen valkeus, niinmyös lähde ja lähteen reunalta hedelmällinen puu. Mutta mikä saattoi matkaan tämän pauhinan ja telmeen tuolla ulkopuolella luolan aukiota? Seisoi siellä pakanoita suuri joukko ja heidän keskellänsä muutamia kristittyjä sidottuina nuoriin ja tuomittuina nälkään kuolemaan vuoren pimeässä uumennossa. Eivätkä arvelleet he muuta kuin että sama surma oli kohdannut miestä, joka vuotta ennen samaan luolaan suljettiin. Mutta kovin he kummastuivat, koska luolan auetessa sankari astui ulos kirkastetulla, säteilevällä otsalla. Ja ääni, jonka pyhä heläys tunkeusi aina ytimiin asti, kaikui hänen suustansa: »terve, ystävät ja veljet, terve, kultainen aurinko ja kohisevat metsät, terve!» Silloin lankesi joukko hänen eteensä polvilleen, ylistäen sitä Jumalaa, johon hän uskoi ja joka oli hänen pelastanut hirveästä kuolemasta. Mutta korkealla äänellä kertoi heille mies ne ihanat ihmetyöt, joita hän vuoren kohdussa oli kokenut; ja yhdestä suusta huusi hänelle kansa: »kasta meitäkin, kasta meitäkin uskoon saman Jumalan päälle!» Niin he miehen suureksi riemuksi huusivat ja päästivät viipymättä nuorista kuolemaan tuomitut vangit. Siitä astui ojan partahalle hurskas uros, ja seurasi häntä joukko, joka, luopuen pakanuudesta, antoi itsensä kastaa Kristuksen uskoon. Mutta ylhäällä äyräällä, seisoivat äsken vielä uhreiksi määrätyt miehet, veisaten kiitosvirttä Hänelle, joka tuskallisesta kuolemasta oli pelastanut sekä heidät itse että heidän vanhurskaan isänsä ja johdattanut pimeydestä valkeuteen pakanain lapset. Niin he veisasivat, katsahtaen taivaan korkeuteen ylös. AAPO. Tämä on tarina hurskaasta miehestä. JUHANI. Ja pakanain kastaminen tapahtui juuri samalla kohdalla ojassa, jossa nyt on meidän sudentarhamme. SIMEONI. Usko ihmeitä tekee. Olenpa varma siitä, ettei miehellä luolassa ollut yhtään lähdettä eikä hedelmällistä puuta ja ettei mikään maalliselle silmälle paistava valo valaisnutkaan hänen kammiotansa, vaan että luja ja järkähtämätön usko tyydytti kaiken hänen ruumiillisen tarpeensa. Hänen henkensä voima oli hänelle raikkaana lähteenä, maistavana hedelmänä ja säteilevänä valkeutena. Mitä sanoi entinen karjatoverini, Tervakosken Tuomas? »Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen miekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan». Niin lausui hurskas ukko. JUHANI. Mutta aika-miehen maha ei tule kauankaan toimeen paljaalla uskolla ja tyhjällä ilmalla, ei vaikka mätänis. Ja minä vannon, että hän pisteli poskeensa muikeampaakin muonaa kuin hedelmiä ja vettä. Sitä vaatii miehen ruumis, joka on kasvanut ja varttunut täällä lihan ja ruisleivän nojalla. Niin, niin, kerrotaanpa tarinaa vielä toisellakin lailla. Kerrotaan, että viisi mustaa sonninsarvea ilmestyi äkisti miehelle luolan seinään. Koska hän nyt aukaisi ensimmäisen sarven, niin roiskahtipa siitä suhisten ulos parasta, heleätä vapriikin paloviinaa ruokaryypyksi, joka kylläkin veti ryppyyn miehen huulet. Toisesta sarvesta taasen kiskoi hän kyynärittäin ulos monipoimullista, rasvaista ja lämmintä sianmakkaraa. Mutta kolmannesta pinnisteli kankeana kaarena ulos parasta uutispuuroa, ja neljännestä piimää puuronkastiksi, piimää sakeata kuin terva. Ja koska hän nyt oli täyttänyt maarunsa kuin puutiainen, niin aukaisi hän vallan vikkelästi viidennen sarven ja siitä lappasi hän ulos pikanellia, parasta tanskan punttirullaa, joka paisui pojan poskessa kuin imevä iilimato. Tarvitsiko enään parempaa trahtamenttia joutilas mies? TIMO. Hän oli taivaassa, hän. Mutta me? TUOMAS. Tämä polttaa miehen mieltä. TIMO. Ja pyörryttää pojan päätä. JUHANI. Tuhannen riksiä senkaltaisen atrian edestä nyt! Tuhannen tuhatta riksiä! SIMEONI. »Poimullista, rasvaista, lämmintä sianmakkaraa»! Niin, me istumme keskellä helvettiä ja kuulemme kerrottavan kuinka taivaassa iloitaan ja syödään. Ah! Mitä on meidän tekeminen, veljet, mitä on meidän tekeminen? EERO. Uskokaamme, uskokaamme! SIMEONI. Haasteletko vielä pilkan kieltä, sinä hirmu! EERO. Viimeinen pihaus, veljeni, viimeinen pihaus; usko minua. Kohta vaivun huokuen alas kuin tyhjäksi käypä rakko, härjänrakko. Ah olis tässä yksi lämpimäisleipä ja voita sen päällä! TIMO. Ja voin päällä vielä maan kauhea pyllimakkara. JUHANI. Olis tässä seitsemän lämpymäisleipää, seitsemän naulaa voita ja seitsemän pystyvalkean ääressä haudottua makkaraa; kas siitä nousis kesti. EERO. Kirkas tuli ja leimaus! TIMO. Ihmisen pitäisi aina oleman viisas ja kantaman ehtimiseen suoloja taskussansa tupossa. Suola sitoo sisun ja vie henkemme viikkokausia edes ilman suuruksen hyttystäkään suolen-päässä. JUHANI. Ai poika! ei suolallakaan juuri pitkälle potkita. TIMO. Mutta Koiviston Iisakki, se verrattoman laiska mies, ma’ata röhöittelee Karkkulan saunanparvella monta Jumalan päivää yhteen jaksoon, nauttimatta einettäkään suurusta. Ja millä keinolla pihisee henki-parka miehessä? Tuo uuspeili kun imeskelee suolatuppoa kuin kakara äitinsä nisänappia. JUHANI. Istuupa hän myös usein kuin rääkkä kylän ruispelloissa, hieroskellen tähkäpäistä jyviä naamaansa. – Kas, onpa meillä jo myöhäinen ilta, mutta apua ei kuulu meille ihmismaailmasta, ja tässähän vaan aina pasteerailee, pasteerailee ympärillämme kolmekymmentä ja kolme puhisevaa perkelettä. Mutta puskeileepa tuossa peeveliä kaksi. Iskekäät yhteen, iskekäät yhteen ja touhaiskaat läpitse toinen toisenne otsat, touhaiskaat että aivot päästänne roiskahtaa tanterelle, niin on meillä kaksi kiusankappaletta vähemmin. Kas noin, kas noin! Onhan meillä tässä hieman huviakin ajan vietteeksi. – Niin juuri! ja kestäköön tämä leikki kauan ja kyntäköön maata kahdeksan luista auraa. TUOMAS. Jykevästi siinä ottelevat kyyttöselkä ja koivipää. JUHANI. Mutta Koivi voittaa. TUOMAS. Kyyttö voittaa. JUHANI. Tässä käpäläni, lyöppäs vetoa. TUOMAS. Olkoon menneeksi. Timo, eroita. JUHANI. Kas niin! TUOMAS. Kortteli viinaa! JUHANI. Sanottu. – Katsellaanpas, katsellaanpas kahden pojan otteloa. Mutta nyt he hieman niinkuin levähtävät otsa vasten otsaa. TIMO. Ja nytkeilevät noin vaan hiljakseen. JUHANI. Mutta nyt! Nyt parannetaan täyttä päätä. No Koivi, minun Koivini, iske sorkkas lujasti maahan! TUOMAS. Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni. Sillä lailla! JUHANI. Koivi. Koivi! TUOMAS. Minun roteva Kyyttöni terästetyllä otsalla! No niin! Mutta heitä jo tuo vakava junnaus ja työnnäise miehes helkkariin. JUHANI. Koivi! Peeveli sinun sarves karsikoon! Pakenetko, riivattu? TUOMAS. Käpälämäki kelpaa hänelle. TIMO. Ja toinen tuhnii vielä perään kuin peijakas. Hi, hi, hi! TUOMAS. Niin, Juhani. JUHANI. Meni minulta kortteli viinaa. Sen saat kun pääsemme pinteestä. Mutta koskahan se päivä koittanee? Ah! tapahtuupa vuosien päästä, että jahtivoutimme komennon alla kiskotaan täältä aika telakuorma kylään ja kylästä kirkkotarhaan, kiskotaan kasa kalisevia, kolisevia luurankoja seitsemästä miehestä. SIMEONI. Ja niin päättyi syntinen elämämme. JUHANI. Niin päättyi elämämme. TIMO. Niinhän se päättyi. JUHANI. Päättyi surkealla tavalla. Mutta aukaiseppas konttisi, Lauri, ja käyköön ympäri yksi kumaus. AAPO. Olkoon tämä kerta, mutta loppu viinastamme säästyköön suurimpaan hätään. JUHANI. Niinkuin sanot. Mutta nyt otamme naukin, joka tuntuu ja sitten huudamme kuin pämpästä. Koska he olivat ryypänneet, korottivat he äänensä taas, huutaen kaikki yht’aikaa. Ehti kaiku Viertolan voudin korvaan, koska hän käyskeli riihimäellä, mutta hän ei käsittänyt huudon tarkoitusta, vaan lausui kamostuen itseksensä: »rajahaltija siellä huutaa». Mutta veljekset, jännittäen leukojansa kohden taivasta ja ammoittaen, suut seljällään, kuin traakit tai kuin pesässänsä linnunpoikaset koska kuulevat lähestyvän emänsä siipien havinan, huusivat aina vielä huikeasti, huusivat kymmenen kertaa. Ja siitä istuivat he taasen sammaleiselle sijallensa, sydämissä riutuva toivo. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3927 8112 2006-10-24T12:57:37Z Nysalor 5 Kahdeksas luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Seitsemäs luku|Seitsemäs luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Yhdeksäs luku|Yhdeksäs luku]] |otsikko=Kahdeksas luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä härkien piirittäminä he istuivat. Tuolloin, tällöin siirtyivät elikot kauemmaskin, mutta ainapa käyskeli näkyvissä yksi ja toinen, antain myristen kohta kumppaneillensa tiedon, jos veljekset yrittivät pyrkimään pois vankeudestansa. Siinä ympärillä mikä heistä nyt tempoilee naamaansa korven ruohoa, koukistellen kieltänsä, mikä märehtien ja raskaasti puhkaten lepää tuossa pullealla mahallansa. Tuossa kaksi leikin ja totuuden välissä kisailee, ja ympäri kaikuu heidän sarviensa läikkynä. Mutta tuossa taasen ihan Hiidenkiven juurella yksi heistä vihaisesti kuoppii, viskellen multaa ja varpuja korkealle, ja möräten ilkeästi. Niin he siinä aikailevat veljesten tuskaksi, kalveaksi vimmaksi; sillä kuolemata vartovat jo Jukolan uhkeat pojat. – Hetki sitten oli Lauri kumonnut kurkkuunsa joltisen siemauksen viinaa, nyt teki hän samoin kerran vielä, josta muut kovin kummastuivat ja rupesivat häntä kiinteästi nuhtelemaan. JUHANI. Peijakasko sinua riivaa? AAPO. Mitä aatteletkin? Muista että ollaan samassa puristimessa kaikki. TUOMAS. Muista asuntomme kämmenen leveäksi sijaksi, jossa meidän tulee varoten liikkua. LAURI. Vimman villitty mies! AAPO. Mutta se ei käy kuntoon. LAURI. Käyköön sitten Hornan koloon. Myllyn kivenä pyöriköön linnamme ja viskatkoon elukkain saaliiksi seitsemän onnetonta poikaa. Pyöri, kivi, idästä länteen, ja, metsä ympärillämme, lännestä itään pyöri! Heleijaa! JUHANI. Olethan jo humalassa, poika? LAURI. Tuleeko sitä kysyä? Mitä maksaa elämä ja maailma? Ei yhtään homeista äyriä. Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin tuulien teitä. Loiskis! Saakaamme tästä, sydämeni veljet. AAPO. Hän on päissään. Kannu häneltä pois! LAURI. Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä hellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa konttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen pyssy paukahtaa. JUHANI. Kannu tänne! LAURI. Kannu on minun. JUHANI. Mutta minä tahdon sen haltuuni. LAURI. Sinä tahdot? Jos tahdot, niin saatpa sen vasten otsikkoas. JUHANI. Rupeaisitko tappelemaan? LAURI. Jos tahdot, niin ei sitäkään pidä puuttuman. Mutta eihän rakkaat veljekset tappele. Sentähden saakaamme tästä. TIMO. Älä ryyppää, Lauri. JUHANI. Kannu tänne kohta! LAURI. Selkään minä sinulle annan. Mitähän sinä luulet olevas? JUHANI. Syntinen ihminen, tosi; mutta olenpa kuitenkin vanhin veljes. LAURI. Vanhin? No sitä enemminhän olet ehtinyt syntiä tekemään ja sitä enemmin tarvitset selkääs. Mutta skool! sanoi Ruotsalainen. TUOMAS. Et maista pisaraakaan. LAURI. Tuomaasta pidän minä paljon, Tuomaasta ja pikku-Eerosta. Mutta nuo muut tuossa? Mitä sanon heistä? TUOMAS. Kitas kiinni ja kannu tänne! Tuossa, Juhani, ota kontti selkääs ja viina haltuus. LAURI. Ainoastaan sinä taidat kääntää Laurin pään. Pidänpä sinusta, sinusta ja pikku-Eerosta. TUOMAS. Vaiti! LAURI. Tuommoisia miehiä! Mitä on Jukolan Jussi? Häyrypää kukko; nuijapää sonni. JUHANI. Pidä suus kiinni kohta, ettei korvani kuule jotakin sellaista toista kertaa. LAURI. »Jolla on korva, hän kuulkoon», saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä Paavali. SIMEONI. Ah sinua! Oletko sinä se entinen vakaa, totinen ja harvasanainen poika? Oletko sinä Lauri? Tuommoinen avosuinen riivattu? LAURI. Olethan sinäkin Simeoni, se imeläsuinen »terve-rabbi». SIMEONI. Sen annan sinulle anteeksi, aina ko’oten, aina ko’oten tulisia hiiliä pääsi päälle. LAURI. Mene helvettiin, siellä on hiiliä! SIMEONI. Jumalaton! TIMO. Kun oikein karvat seljässäni pöyhistyy. LAURI. Mitä mököttelee Timo, se Jukolan hallavasilmäinen vuohipukki? TIMO. Anna olla vaan. Vuohen-maito on hyvääkin. LAURI. Häh? TIMO. Vuohen-maito on hyvääkin. Mutta kiitänpä sinua tästä kunnioituksesta: suurkiitos! Niin, siinä oli meidän osamme; suurkiitos! Mutta nyt tulee etees toista sorttia kalua. Katsoppas tuossa lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin. LAURI. Häh? TIMO. Katsoppas tuossa lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin. LAURI. Häh? TIMO. Pappi praakaa kolme kertaa, mutta hän saa makson. LAURI. »Toista sorttia kalua», mökötit sinä. Mutta kylläpä tiedän mihin sorttiin kaluun heidät vertaan. Tuomas-poika on kirves jalo, vakaa, miehukas ja tuima, mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja naseva veistinkirves. Niin, hän »veistelee», veistelee oikein vikkelästi, viskelee ympärillensä pieniä koukkusanoja, se junkkari. JUHANI. Hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi. TIMO. Sanoipa hän minunkin vuohipukiksi. Suur’kiitos! LAURI. Eero veistelee, mutta hänellä on miehen sydän. JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi? LAURI. Sanoin sinun vielä nuijapääksi sonniksikin. JUHANI. Praa, veli, praa! TIMO. Ole rauhassa, Juho. Hän sanoi minunkin vuohipukiksi ja minä kiitän häntä siitä arvonimestä; sillä vuohi ei olekkaan mikään hyljätty eläin. Viertolan punaposkinen röökinä, se Lyytia-röökinä, juo paljasta valkoisen vuohen maitoa, ei yhtään muuta. Kas siinä. SIMEONI. Olisimmeko miehiä jos ottaisimme onkeen juopuneen sanoja? LAURI. Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! rupeaisitpa katkerasti itkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään tuommoisille nurru-pojille kuin sinä. JUHANI. Simeoni, Simeoni! ottaisinpa ennen puukosta kuin tällaisia pistoksia. SIMEONI. NO, no, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään ketä he pistäneet ovat. TIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään asti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan päälleni oikein kieron pään. LAURI. Minä olen Lauri. TIMO. Kas, kas! Paljas kiltti Lauri vaan? LAURI. Oiva Lauri, en yhtään muuta, vaikka minua on yhdeksikin mielitty kuvata ja kutsua: mäyräksi, Könnin kuokkamieheksi, kärnäveikoksi ja sen tuhanneksi täällä. Hm! Olenpa teidän jokaisen huulilta kuullut yhtä ja toista tämänmoista. Mutta syvimmässä äänettömyydessä olen pistellyt kaikki tuonne hampaan kolon talteen. Nytpä mielisin hieman lievitellä tätä yhteiskassaa, mielisin, peeveli vie! antaa teille oikein aika plootuja otsaan, ja alas joka mies kuin tamppusäkki härkien saaliiksi! AAPO. Onko tämä totisesti Lauri, se siivo, äänetön Lauri? Kuka uskoisi? JUHANI. Aih! veli Aapo, aih! siellä nisukullassa löytyy paljon koiruohoa. Sitä olen uumoillut jo kauan, mutta nytpä tunnen miehen sydämen. LAURI. Turpas kiinni, sinä Jukolan sonni. JUHANI. Älä Herran tähden äköittele minua kauemmin, sillä vereni kuumenee, kuumenee! Sinä kirottu nallikka, tuonne viskaan sinun härkien huhmareen, ja tulkoon hävityksen kauhistus, tulkoon almanakan viimeinen päivä! SIMEONI. Surkeutta, surkeutta! AAPO. Hiljaa, hiljaa! Tappelus kauas tästä. TUOMAS. Ole järkevä, sinä. JUHANI. Hän on minua hävyttömästi haukkunut. Kukko häyrypää! AAPO. Entäs pyhä Paavali. Ole rauhassa. TIMO. Entäs vuohipukki. Mitäs siitä sanot? Monet tuhannet kiitokset, mun kaksoisveljeni! AAPO. Muistakaamme kuinka lähellä olemme kuoleman kitaa. Veljet, minulla on aatos aivoissani, kielenpäässäni pieni keino, jonka luulen tässä juuri tärkeäksi. Huomatkaat: tämä kivi on laiva myrskyssä ja myrskynä on tuo möräilevä, vihainen härkäliuta kivemme ympärillä. Vai valitsenko toisen kuvan? Niin, olkoon siis tämä kivemme linnana, jota vihollinen, julmasti keihäillä varustettu vihollinen piirittää. Mutta jos nyt linnalla, joka piiritetty on, ei ole päämiestä, järjestyksen ja puolustuksen johtajata, niin vallattomuus ja häiriö anastaa miehistön ja pian on hukassa sekä linna että linnan väki. Samoin käy myös meille, ellemme toisin tässä aseta ja rakenna, ellemme saata välillemme laillista järjestystä. Siis olkoon yksi, jonka järkevätä sanaa jokainen kuulkoon ja sitämyöten itseänsä käyttäköön. Juhani, hillitse nyt itses ja koko velisarja. Tiedä että useammat meistä astuvat sun puolelles, esimiehyyttäsi tueten tässä piiritetyssä linnassa. JUHANI. Mikä rangaistus määrätään hänelle, joka ei tottele sanaani, vaan häijyn sisunsa kautta matkaansaattaa yleisen sekamelskan ja vaaran? TUOMAS. Hän viskattakoon alas härkien eteen. JUHANI. Oikein, Tuomas. AAPO. Jyrkkä rangaistus, mutta senhän tilamme vaatii. Minä suostun määräykseen. SIMEONI. »Härkien eteen», niinkuin marttyyria ennen, mutta tässä ei auta hempeys. TIMO. Hän viskattakoon härkien eteen, se olkoon laki ja asetus. JUHANI. Se olkoon laki ja asetus. Painakaat sydämeenne tämä hirmuinen parakraaffi ja eläkäät sen mukaan. Nyt on ensimmäinen käskyni, että Lauri vaikenee ja panee koreasti ma’ata; toiseksi käsken minä, että sydämemme lohdutukseksi jokainen meistä, paitsi Lauri, ottaa tinapullosta pienen naukin. Niin, saadaan tästä. LAURI. Mutta minäkö en saisi, minäkö? JUHANI. Sinä panet ma’ata. LAURI. Siihen on helvetissä kylläkin aikaa. JUHANI. Jumala tiesi, Lauri-kulta, missä ma’ataan vielä. LAURI. :»Jumala tiesi Jussi-kulta : Missä nahka naulitaan». Minä laulan kuin mies, heläytän kuin klaneetista vaan. :»Minä olen pikkuinen poika, : Mamman oma Jussi, : Minä olen pikkuinen poika, : Mamman oma Jussi». JUHANI. Säästä laulus toistaiseksi. EERO. Säästä pikkupojan laulu minulle. LAURI. Säästetään se Jukolan Jussille ja aljetaanpas toinen ja oikein iso laulu. Lauletaan ja tanssitaan, heleijaa! JUHANI. Katso, etten tuomitse sinua viskattavaksi härkien eteen. TUOMAS. Lauri, nyt varoitan sinua viimeisen kerran. LAURI. Viimeisen kerran? No parastahan onkin että taukoot. JUHANI. Että juuri Tuonelan portilla taidammekin elämöitä näin, me täyskarvaiset pakanat! SIMEONI. Ansiosta kyllä meitä rankaiseekin Jumala. Oi! rankaise meitä, vitsaa meitä tässä piinakivellä. LAURI. Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen Savon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä nokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan, jota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja irvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa. Ja hän saarnasi näin... JUHANI. Vaiti nyt, sinä villi peto! LAURI. Saarnatkaamme, koska jo olemme kylliksi laulaneet, laulaneet kaikki yhdestä suusta niinkuin kirkossa on tapana. Minä olen pappina, tämä kivi on saarnastuolina, te olette lukkareina, ja härjät tuossa ympärillämme ovat seurakunta hurskas ja vakaa. Mutta ensiksi marssivärssy saarnastuoliin. Te kuulitte. Pappi vartoo. JUHANI. Varro, varro, kyllä sinun marssitan ja värssytän kohta. LAURI. Sinä oletkin päälukkari, ukko itse, nämät muut ovat oppipoikiasi, tuommoisia puolivillaisia herroja, jotka hikoillen ja punoittaen kuin kalkkunat täyttää kirkkomme lukkarinpenkin sekä sunnuntakeina että juhlapäivinä. Tässä he nyt taas istuvat pöllöttävät, rintapielet leveillään, tukka livottuna voilla ja ihralla, ja pieni, kuihtuva leukapartakin tutisee hieman. Mutta istukaat nyt kuitenkin rauhassa ja laulakaat »Matti-pappi» saarnastuoliin. Tosin kaapasi hän Keijulan krouvista kirkkoon, mutta hän valeli päänsä ja harjasi tukkansa, ja nyt, kovin liikutettuna, hän konttii rukoillen ylös saarnastuoliin ja poruttelee ämmiä kuin poika. Nyt, lukkari-Jutte, minä katsoa mulautan puolees, sentähden anna paukkua. »Synta tei, Jutte», huusi entinen pappi lukkarille. JUHANI. Supista juuri kohta koreasti suus, sinä ryökäle! LAURI. Ei niin, vaan »suu avaa kaikkein paimenten», pitää sinun laulaman. Mutta olkoon tässä jo kylliksi, vaikene, kuultele ja pane suus koreaksi »kirkkosuuksi» koska minä saarnaan. Niin, nokipoika, lainaa sinä minulle mieles ja vapaa kieles. – »Minä tahdon saarnan saarnata tässä saarnastuolin päällä Pietarin vanhasta kaprokista ja kymmenestä nappilävestä. Kuitenkin tahdon ensiksi katsoa lammaslaumani yli, mutta näenpä sydämeni suureksi suruksi haisevia vuohia vaan ja sen peijakkaan pukkeja. Voi te Kärkölän neitseet, narssut ja naasikat! te pöyhkeilette silkeissä ja saaleissa, kullanhohtavina kuin riikinkukot; mutta sylkekäät minua vasten naamaa, ellette viimeisenä päivänä huuda vielä Matti-pastooria puhelemaan puolestanne. Mutta se on nietua se! – Hyvää päivää, ukko Räihä! Minä tahdon sinulle sanasen sanoa: Ota vaari tuosta Kettulan vanhasta vaarista. Mutta sinä peevelin Peltolan Paavo, mitä teit sinä Tanun hirsitalkoossa talvella? Sinä klasia kilistit ja likkoja likistit. Mutta minä sanon sinulle, poikanalli: ota Jumppilan Jallista vaari; muutoin tuomitsee sinua viimein Matti-pappi, pakanat, Krekiläiset ja Prekiläiset; ja sitten säkki päähän ja helvettiin. Avaa siis ajoissa korvaläpes ja kuule mitä sanon ja saarnaan; sillä minä olen keitetty monessa liemessä, ja tässä rinnassa on sydän kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro. Onhan poika monessakin ollut. Minä olen ollut Helsingissä opissa, vesikopissa, jalkapuussa ja monessa muussa konttapuussa. Mutta siitä on paras, etten ole varas, etten ole loannut kenenkään kaivoa, enkä halaillut toisen miehen vaimoa». »Oli minulla kerran morsian pieni, pieni penttu, aika lunttu, mutta hän karkasi minulta kauas pois. Minä läksin häntä hakemaan: ha’in Suomen suuren maat ja meret, Saksat ja Virot, mutta en löytänyt kullan-kokkoani. Tulin taasen suureen Suomen-saareen, ja löysinpä hänen tuolta Tampereen takaa hietaharjulta. Tuossahan Tettuni pieni! huusi poika iloissansa, mutta Tettu tuiskahti ja lausui: »mikä olet sinä? mikä maan-mustettu? mikä tervaan kastettu?» ja kiepasi ensimmäiseen tölliin. Mutta minä, aina lysti-poika, en tuosta suuriakaan surrut; panin turpaani tupakkaa ja poikkesin parhaaseen kapakkaan, jossa Mikko meteli ja ämmiä veteli». »Tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi on kohtuullinen mitta ja määrä väsyneen miehen kurkkuun ja päähän. Nytpä kannu keikkui ja parta kastui, pojat laulaa laskettelivat ja muorin tyttäret nauraa rikostelivat. Mutta läksinpä iloleikistä pois, läksin pitkin katua käymään. Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä liikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika, minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkaisin vasten kuonoa soraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun haaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. Ensimmäinen potkaisi mua jalallansa, toinen sanoi: »anna sen pojan olla alallansa; hän ei ole mikään rakkari eikä mikään pikiprakkari». Mutta kolmas kysyi: »mikä sitä poikaa vaivaa?» ja neljäs sanoi: »häntä pitäis auttaa ajallansa». No lähdetäänpäs käsi kädessä käymään, lausuin minä, mutta viides tuuppasi vihaisesti nyrkillänsä ja ärjähti: »mene Helsinkiin!» Menin minä Helsinkiin, pantiin syömään kruunun vellinkii, ja sitten poikaa tutkittiin ja huikeasti selkään hutkittiin: »mene nyt, mene tiehes, sinä vasaran-poika!» Läksin taasen tietä käymään, minä veitikka, aina iloinen, minä, jonka sydän on kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro. Kuljeskelin, laulelin ja tallustelin pitkin tölmällistä tietä; tulin Hämeesen, astuin ylös Kuninkalan saarnastuoliin; ja sitten oli ammen plottis!» »Tahdon minä kuulutuksen kuuluttaa. Pitäjän lukkari ja läänin kuppari aikovat ahkerasti avioliittoon, viettävät huomenna häänsä, huomenna jälkeen kaalin. He liittykööt yhteen ja istukoot kiinni kuin Tattarin-Paavalin piki ja terva! – Seuraavat talot nyt käsketään tämän kautta päivätyöhön pappilaan: Yllilä, Allila, Yli-Seppälä, Pimppala ja Alavesi. Toltti lautoja, leiviskä traaksipiikin rautanauloja, mies talosta, kaksi parhaasta paikkaamaan pappilan pienempätä sikaruuhta. – Kiialan ha’asta on karannut yksi vanha ruuna, iso, suuri, mustan-pruuni, kello kaulassa, umpiraudassa, vähäläntä, lyhytläntä, typpihäntä». »Mutta ei nyt mitään muuta tällä erällä, vaan että lammas on laakea eläin, ei hän puske eikä potki, mutta kas kun härkä pääsee vallallensa, hän puuhaa puuta, kuopii maata ja puhaltaa sen tulen palavata lokaa ja rapaa paimenta vasten naamaa ja napaa. – Ja sitten oli taasen ammen plottis! jokainen menköön omaan koppiins, minä menen kivimuuriin». – Sehän oli saarna. SIMEONI. Sellaista jumalatonta sinä osaat, mutta osaatko lukea, juupeli? LAURI. Se vasta kysymys: osaako pappi lukea. »Minä osaan lukea ja veisaan enkä koskaan kesken seisaa; niin pitkä virsi kuin navetan seinähirsi». Mutta papin tulee messuta, eikä veisata. Minä messuan ja pikku-Eero vastaa. EERO. Minä vastaan jos vaan nälältäni jaksan. JUHANI. Rupeaisitko hullun kanssa juonittelemaan? Sinä peijooni! aina valmis koiran-elkiin. Kas sen mä luulen. Ja sinä, Lauri, pane nyt koreasti itses nukkumaan; lopeta, velikulta, tämä leikki ja leiskuna, muutoin langetan päällesi järkähtämättömän tuomion, ja kohtapa kymmenen kouraa sun viskaa alas härkien eteen. Lopeta tämä leikki. LAURI. Vastahan alku tanssii, veljeni, tanssii. Niin, tanssitaan, painitaan, tanssitaan jussia että sammaleet tuoksuu. Kas näin! TIMO. Sinä peijakkaan poika! Vähältä etten kuukahtanut kiveltä alas. Hiljaa, hiljaa! JUHANI. Lauri, joko nyt sanon tuon hirmuisen sanan, joka vilauksessa tekee sinun murennukseksi? Ja se järkähtämätön sana kuuluu näin: hän viskattakoon härkien eteen. Joko sanon? LAURI. Älä mitään sano, vaan laula koska minä tanssin jussia. Hih! JUHANI. Hän viskattakoon härkien eteen, ja Jumala olkoon hänen kanssansa! Ammen. – Nyt se on sanottu. Hän menköön. LAURI. Mennään kaikki yhdessä, käsi kädessä elämän Nälkälästä pois! TUOMAS. Lakimme täyttyköön, ja lähde kuolemaas! JUHANI. Älä helvetissä, Tuomas! TUOMAS. Alas kiveltä, poika! JUHANI. Älä taivaan tähden! AAPO. Tuomas kalvenee! Jumala auttakoon meitä! Tuomas kalvenee! JUHANI. Tekisitkö hirmutöitä? Veljeni, veljeni! AAPO. Hän kalvenee kun kuoleva mies, ja läsnä on kauhistuksen työ! Hillitse mieles, Tuomas, oi hillitse mieles! Minä rukoilen sinua. Ylös kaikki ja auttakaat Lauria, auttakaat! TUOMAS. Pois tieltä! JUHANI. Ei, Tuomas, ei! TUOMAS. Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme täyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies! LAURI. Kuin sysitukki Nukarin tammesta alas. Heleijaa! SIMEONI. Armoa, Tuomas, armoa, armoa! TUOMAS. Ei yhtään armoa! JUHANI. Varjelkoon meitä Jumala tekemästä veljenmurhaa! TIMO. Niin, Kainin tappamasta Aapelia. TUOMAS. Hän kuolee! AAPO. Malta mieles! TUOMAS. Hän kuolee! JUHANI. Suojelkoon meitä taivaan valta! Ei, Tuomas, tämä ei käy kuntoon. TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan. Lauri on meidän jokaisen veli. Seis! JUHANI. Miestappo on tekeillä! Pelastakaamme Lauri, pelastakaamme kurja veljemme! Nousi nyt kivellä kiivas rynnistys. Mikä siinä hallitsi vihaista Tuomasta kauluksesta, mikä miehustasta, mikä riippui Laurin koivessa, mikä mistäkin häntä piteli kiirahtamasta alas. Monipäiseksi, monijalkaiseksi hirmueläimeksi näkyi velijoukko, joka rähisten yhdessä kimpussa pinnisteli. Repien itseänsä, moristen, puhkaten ja huokaillen se eläin liikkui, pyöriskeli, kiiriskeli kiven reunalta toiselle reunalle ja takaisin taas. Koirat siinä peloissaan, hännät lyyhyssä ja usein vierähtämäisillänsä alas härkien uhreiksi, pujahtelivat sinne tänne, varjellen henkeänsä. Sakeammin kuin ennen kokoontuivat härjätkin tällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa otteloa. Mutta yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle, ja huohoittaen lepäsivät veljekset hienoksi jauhoksi hierotulla sammaleella. Mutta lopulta lausui Simeoni, saarnasi ja väänteli silmiänsä hirveästi korkeutta kohden. SIMEONI. Pedoiksi, perkeleiksi ovat muuttuneet kristityt ihmiset. Sentähden rankaise meitä, Herra. Iske tänne vihasi vasamalla, lyö mäskiksi ja ravaksi syntisen Sionin seitsemän poikaa! AAPO. Niin, Tuomas, ainahan seisoo tässä viisi vastoin yhtä; sen tiedätkin. Mutta olkoon rauha nyt ja hillitkäät Lauria kunnes hän nukkuu, vaivainen. TUOMAS. Kirous! Alas nakkaan teidät tästä jok’ainoan miehen, jos niin tahdon, ja sen tahdon, jos vihani vimma vielä kiihoittuu. Mutta hiljaa, pojat, nyt, hiljaa ja koreasti! Sillä vereni kuohuu, ja mitätön asia on silloin mielestäni kuolema ja kuoleman kauhistukset. Sentähden: koreasti, koreasti vaan! JUHANI. Tuomas on vaarallinen mies. Ole ennen toverini sinä, mies, joka priiskahtelet, priiskahtelet päälleni joka päivä ja tiima, kuin sinä, mies, joka suutut harvoin, mutta hartaasti, ja saatat silloin kurjan henkeni vaaraan. Ah! tämä oli paha leikki. SIMEONI. Piekse meitä, kurita meitä, korkeuden voima! TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen. SIMEONI. Jos minä olen vaiti, niin puhuu ja lausuu tämä kivi. Piekse meitä, hutki meitä! JUHANI. Ole huutamatta päällemme enään suurempata surmaa. Tässä on jo vitsausta kylliksi. TUOMAS. Tuossa hän saarnaa niinkuin hullu, kädet ristissä ja silmät päässä kuin kuoleman-hyypiön silmät. Suus kiinni kohta! TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen; ja eläkäämme rauhassa kaikki. – Kas Lauri-poikaa: hän jo raukenee ja nukkuu, nukkuuhan poika-parka. – Niin, eläkäämme Jumalan tähden rauhassa ja kärsivällisyydessä, kunnes astelemme tästä kotia taas. JUHANI. Kotia! Emmehän joudu edes hauta-kotoomme, kunnialliseen kirkonmaahan, vaan tähänpä nukahdamme viimein korppien ja kotkien nokittaviksi. Minä kuolen nyt juuri, tuossa paikassa; no niin, minä kuolen. Tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi? TIMO. Niin, tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi? Kysymys. JUHANI. Et tietänyt, armas äitimme, mihin kurjuuteen synnytit kerran seitsemän pientä nalliaista. TIMO. Ethän tietänyt. JUHANI. Oi jos nyt kerran vielä ryyppäisimme, valoittaisimme pullosta viimeisen pisaran. Tuossa, Tuomas, ryyppäise ja anna käydä. TUOMAS. En huoli sinun viinastasi JUHANI. Aha, haha! joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja Kuninkalan saarnastuolit? Kyllä jo teuhasitkin, teuhasit ja peuhasit juuri elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun aattelen sun astuneeksi Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä. TIMO. Minä kauhistun! Jumalan eteen juopuneena! JUHANI. Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä. Se on aatos se. SIMEONI. Ettäs sanot! JUHANI. Johan liki liippasi, ettei niin tapahtunut. Mutta nyt hän lepää tuossa kalveana. Ah! silmäni vuotaa, koska sieluni häntä surkuttelee, ja tahtoisinpa kätkeä aina sydämeni sisimmäiseen karsinaan tuon kurjan, köyhän ja kärsivän veljeni tuossa. AAPO. Mutta unessaan hän unohtaa tämän nälkämme, tämän kuolettavan madon. SIMEONI. Kolmas päivä! Niin vaipukaamme jo kuolemaan. EERO. Ja kuolla täytyy meidän, vaikka on edessämme lihaa, elävätä lihaa. SIMEONI. Se liha meidät kuolettaa, kuolettaa! JUHANI. Juuri tänäpänä, tällä tiimalla ja minuutilla! Niin, tällä tiimalla. TIMO. Tappakaamme se liha, ampukaamme joka-ainoa sarvipää, ja tulkoon meille tuoretta lihaa oikein roimalta. Viisi kivääriä on latingissa ja Laurin kontissa on ampumavaroja kyllin. JUHANI. Siinä on aatos! AAPO. Joka meidät pelastaa! EERO. Pelastaa tosin! JUHANI. Ah! millä maksamme Timon? SIMEONI. Sinä Herran enkeli! TIMO. Tuoretta lihaa, tuoretta lihaa! Ei yhtään muuta. Heheh! – Laurin kontissa on kymmenittäin nykyisin valettuja luoteja, ja kruutia vielä useampi latinki. JUHANI. Niinkuin sanot, sinä verraton poika! Täällä on luoteja ja kruutia, enemmin kuin tarpeiksi. Härkiä on tässä kolmekymmentä ja kolme. Hm. Me tomppelit ja töpöt! miksi emme jo ennen keksineet tuota keinoa? AAPO. Tosin minäkin tuota temppua tässä kerran muistelin, mutta varat Laurin kontissa eivät johtuneetkaan mieleeni, enkä siis ilmoittanut aprikoimistani teille muille, sillä viisi luotia, viisi härkää. JUHANI. Sitä kohden tuumiskelin minäkin, mutta ehtimättä kauemmas. – Kolmekymmentä ja kolme härkää. Hyvä! Kuulkaat, te Kaura-Matin poikajunkkarit! jos nyt ammumme kuin miehet, lävistämme aina joka ampauksella juhdalta sydämen tai pään, niin avattu, avattu on meille vapauden tie. Voi sinä, Timo-jukuri, itseäskin! TIMO. Hä sanoinhan ma sen. Eihän tässä yhtään muuta. Kyllä sen tiedät. Nääntyisimmekö tähän niinkuin rotat? Eihän siihen uhkeilla pojilla aikaa ole. Heheh! Minä sanoin sen. JUHANI. Nyt leimaus ja jyrinä ja auki isketty on vapauden tie! AAPO. Niin, Juhani! Tosin kulkee tämä tie yli verisien ruumisten, mutta ei auta. JUHANI. Ei auta, vaan ympäri Hiidenkiveä lainehtikoon mustanpunainen veri. Me onnen myyrät! kohtahan syömme lihaa kuin sudet! AAPO. Mutta millä maksamme neljäkymmentä härkää? JUHANI. Elämän ja kuoleman tähden, ja siitä on laki puolellamme. Lihaa teemme, ja Viertolan mätimahainen patruuna lihansa korjatkoon, jos miellyttää. Ei koske se meihin. AAPO. Kuinka käy, sen näemme, kun välttämätön työ on tehty. Mutta koska murha suuri on tehty, niin on meillä kohta toinen askare. Huomatkaat, kun viimein maassa makaa joka huiskahäntä, niin kohta heitä nylkemään; mutta yksi meistä lähteköön murhesanomalla Viertolan kartanoon. JUHANI. Tärkeä neuvo. Nylkemään, nylkemään, ennen kuin nahka sitkistyy lihaan. Tapahtukoon niin, ja tulkoon sitten kelle hyväänsä lihat ja nahat, suolet ja mahat. Nauta penkkiin ja nahka pois! Meillä jokaisella on vyöllämme veitsi, joka pystyy, ja tässä on puukko terävä kuin kärmeen kieli. Niin; käykäämme käsin veriseen työhön. Nyt mies, jonka tuliluikku on tyhjä, pankoon sisään taattavan latingin; ja sitten iskemme veriseen, veriseen työhön. AAPO. Mutta veljet! voimmehan kilvoitella vieläkin nälän kanssa tunnin tai kaksi, varsinkin nyt kun pelastus on tietty asia. Koettakaamme vielä kerta kuuden miehen kurkun voimaa ja sitten vartokaamme hetki, tuskamme, vankeutemme viimeinen hetki. JUHANI. Tosin likistää nälkä, mutta tehkäämme niinkuin tahdot. Huutakaamme, ja ehkä pääsemme pinteestä, vuodattamatta veren pisaraa. Turha toivo kuitenkin. No, no, me voimme vieläkin vartoa hieman; onhan vapautemme hirveä välikappale kourassamme nyt. Siis kirkaiskaamme täyttä kurkkua taas. Minä rukoilen, tehkäät niin, sillä se on minun käskyni. Tuomas, äänetön kuin tämä kivi, paneppas pämppäs möräämään myös. Tee se, minä rukoilen sinua, sillä se on minun käskyni. TUOMAS. Älä leksoittele. Minä teen niinkuin yhteiset asetuksemme vaatii. JUHANI. Olkaat valmiit. Yks, kaks, kolme. Kohottivat he äänensä, kohottivat seitsemän kertaa, ja ympäri kaikui huuto ja koirien ulvominen. Siitä vaipuivat he vartomaan taas, vaikka nälkä oli kova, mutta varma tieto pelastuksesta antoi heille uusia voimia. Yksi heidän joukostansa, veli Lauri, ei kuitenkaan tuntenut nälän tuskaa eikä toivon iloa. Tuossa hän muiden jalkain juurella makasi kuorsaten ja kalveana. – Vartoivat siinä veljekset hetken, vartoivat toisen, ja läheni jo laskuansa kolmannen päivän aurinko. Silloin Juhani, kuultuansa vaisun ukkosen jyminän koillisesta, huusi korkealla kuoleman äänellä: »nyt, pojat! Herra auttakoon meitä, ja ammen!» Ja kohta alkoi tulinen, verta vuodattava leikki. Savupilviin peittyi harmaa Hiidenkivi, mutta pilvistä leimahteli, paukahteli kuolema kaikkialle härkien liutaan. Ja sarvipäistä yksi tuolla, toinen täällä, luodin lävistämänä loiskaisi mörähtäen äkisti ylös ja kaatui, puhaltaen voimallisen henkensä rinnastaan ulos. Elikko, jonka aivo oli puhkaistu, raukeni pian, tuskin kertaakaan hän potkaisi, vaan ojensi jalkansa kankeina sauvoina; ja niin hän henkensä heitti, ja mustanpunaisena roiskui veri haavasta korkealle ilmaan ja ilmasta kaarena maahan. Mutta hän, jonka rinta haavoitettiin, eikä juuri sydän lävistynyt, hän riehui kauan, kirmaisten verisenä tuonne, tänne muiden joukossa, jotka luoti vielä oli säästänyt, kunnes viimein hän nurin-niskoin kellahti alas tanterelle ja siinä vielä hetken myristen viskeli sorkkiansa ilmassa. Ja kiire, hälinä ja peloittava temmellys nyt nousi pian muissa, koska, tuntien löyhkän toverinsa höyryävästä verestä, he raivoten rynkäsivät kaikki yhteen rykelmään. Kielet ulkona, väännellen silmiänsä ja hirmuisella möryllä täyttäen korven, paiskelivat he risuja, turpeita ja multaa korkealle selkiensä ylitse. Mutta kivellä, kierrottuina savuun, seisoivat kalveina peikkoina veljekset, ampuen, ladaten, ja ampuen lakkaamatta ja aina kiirahteli härkiä maahan. Pyssyt leimahtelivat, paukahtelivat, mutta ankarammin vielä tuolla korkeudessa jyrisi ja välähteli, jossa ukkonen pilvien vuorilla ajeli. Silloin savu ja taivaan pimeät pilvet saattoivat synkeän hämärän Hiidenkiven ympärille. Hämärässä kaikui härkien kiljuna ja poru, koirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien latvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma. Heräsi myös Lauri nyt puoleksi valveilleen, avasi silmänsä, mutta näki ainoastaan kamoittavan himmeyden ja himmeydessä tummia haamuja seisovan ympärillään. Hän kuuli verrattoman melskeen, kuuli vierestänsä, kuuli alhaalta maasta ja ylhäältä korkeudesta; ja levottomassa veressään tuntui hänestä vielä kuin olisi kaikki vaipunut alaspäin kiivaalla vauhdilla. Synkeä aatos astui hänen mieleensä ja hän lausui itsekseen: »näin mennään syvyyden pätsiin, mennään; mutta mennään sitten; mikä auttaa enään?» Niin hän lausui, käänsi kylkensä, ummisti silmänsä ja nukkui jälleen sikeään uneen. Mutta niinkuin komea linna, niin vaatehti itsensä Hiidenkivi savuiseen kauhtanaan, matkien ukkosen kieltä. Sen ympärillä lainehti veri ja sadoittain keikahteli siinä sorkkia ilmassa. Jyritteli ukkonen pilvissä, jotka nyt rupesivat raskaasti satamaan, ammentaen vettä alas kohisevaan korpeen. Mutta tehty oli murha-työ, ei näkynyt enää pystyssä yhtään ainoaa sarvea. Maassa makasivat Viertolan kartanon kolmekymmentä ja kolme härkää, mikä jo kuolleena vallan, mikä potkien vielä; ja sieltä ja täältä kuului kuolonkamppauksen korahtelevia hengenvetoja. Mutta alas kiveltä astuivat veljekset koirinensa, riensivät verhoon tuuhean kuusen juurelle; sillä tuimasti satoi ukkospilvi ja huokaili partainen salo. Tässä he seisoivat, katsellen edessään kuoleman runsasta niittoa; ja monena solisevana purona juoksi verinen vesi Hiidenkiven ympäriltä kohden jokaista suuntaa. Mutta koska sade oli lakannut, astuivat he verhosta ulos, käyskelivät äänettöminä irvistellen uhriensa ympärillä, katsellen kamoittavasti ja tuolloin, tällöin ravistaen päitänsa. JUHANI. Onpa tässä lihaa. TIMO. Ja verta. JUHANI. Ja verta kanssa, on totisesti. Kasvaispa tämän kiven ympäristö vaikka pippuria kymmenen vuotta perätysten; niin on saanut moskaa niskaansa tämä maa. – Mutta iskekäämme tulta ja tehkäämme valkea, jossa taidamme paistaa itsellemme tuoretta lihaa. Ah, maistuupa, maistuupa pojille nyt härjänpaisti! Tuokaat, veljet, puita ja pihkalastuja, minä isken tulta; mutta Timo rientäköön aholle ja saattakoon tänne kirveeni ja tuohikontit, jotka vaaran hetkenä hellitimme. Ja sitten, syötyämme, rupeemme miehissä juoneen, rupeemme »otta nakka pois», sanoi Krööni, punapartainen ukko. Maan povessa jo lepää hänkin, mutta parastahan päästyänsä. Täällä kärsi äijä-rukka nälkää kuin juoksukoira; eikä ollut hänellä ystävää, ei heimolaista, ei suojaa mihin päänsä pisti, vaan olipa vielä tuo turhanpäiväinen kunniakin hänen papinkirjastansa pois. Tuonne hän kyykähti Kolistimen riiheen, ja kaikki on nyt unohdettu turpeen alla. – Kas niin, Eero, siinähän rasvaisia pihkalastuja, tuossa tuo Simeoni kuivia karankoja, ja kohta on meillä riekas valkea. Viilteleppäs valmiiksi, Tuomas, oikein aika viuloja tuon kailokyljen reidestä. Ah-hah! mielisinpä, mielisinpä jo tuossa paikassa iskeä kiinni kuin kissa raakaan, veriseen paistiin. TUOMAS. Hieman vielä kärsimystä, ja paistimme maistuu yhä uhkeammin. JUHANI. Niin vallan. – Mutta kiittäkäämme, että kuulumme sukuun, joka on oppinut taistelemaan nälän kanssa, sukuun ja kansaan. Emmehän muutoin tässä hyöriskelisi enään juuri näin. Sen takaan. Mutta pian paistui liekissä seitsemän muhkeata lihankappaletta. Siis muistivat he myös Laurinkin, vaikk’eivät kuitenkaan tahtoneet häiritä hänen untansa kivellä, jossa hän aina vielä makasi, heräymättä silloinkaan koska rankkasade häntä valeli. Mutta Timo oli lähtenyt matkaan; löysi myös aholta kontit, löysi kirveen veriseltä tanterelta, jossa makasi kontio ja seitsemän härkää. Ja palasi hän retkeltänsä takaisin, kontit seljässä ja kirves kainalossa, ja silloin otettiin esiin kuusi reikäleipää ja lihankimpaleet tulesta; ja pienentyi miesten hampaissa kuiva leipä ja paistettu, suolaan kastettu härjänliha. Nauttivat myös Killi ja Kiiski nyt yltäkylläisen atrian, paastottuaan isäntiensä kanssa kolme yötä ja päivää. Mutta koska he olivat itsensä ravinneet, niin koirat kuin miehet, tuntui äkisti veljesten jäsenissä puuduttava raukeus. Voimallinen, vastaanseisomaton uni heitä painoi, ja he kallistuivat, silmät ummessa, alas tanterelle, toinen toisensa perässä. Ylhäällä kivellä makasi kuorsaten Lauri, alhaalla kiven juurella muut nuotion ympärillä, koska aurinko sammui ja syyskuun päivä pimeni yöksi. Niin he lepäsivät uhriensa, surmatun härkäjoukon keskellä; ja leiriä vartioitsivat äkeä Killi ja Kiiski. Mutta viimein, kun oli jo ehtinyt kappale yötä eteenpäin, heräsivät he unestansa ja tunsivat jälleen jäsenissään entisen voiman. Nousivat he ylös ja rupesivat kantelemaan mustia, mehukkaita tervaskantoja tulelle, että punertavassa valossa näkisivät nylkeä suurta saalistansa, mutta lähettivät Eeron viipymättä Viertolaan voudille asiasta tietoa antamaan. Ylös valahti mustanpunainen liekki, valaisten maata ja jylhää metsää. Kohden kartanoa asteli Eero, mutta muut kävivät kaikin voimin ketistelemään kaadettuja hirviänsä. Silloin heräsi myös Lauri syvästä, pitkästä unestansa ja katsoi harristellen ympärillensä, katsoi hetken, käsittämättä mitä näki. Tuossa palava kantokasa valaisi tyynen, pimeän yön, kaikkialla näkyi veressään pyllyileviä nautoja, kielet hampaista ulkona ja mahat kohistuneina korkealle. Kaksi heistä oli jo muuttunut lihoiksi, kolmas oli par’aikaa muuttumassa. Ja siinäpä nyt veljeksistä mikä nylki, mikä hallitsi jalkaa, mikä riuhtoili kirveellä rikki naudan jykeviä luita, ja mikä heistä lihoja latoili kuusen juurelle valtaiseen pinoon. Tämän kaiken näki Laurin pohmeloinen silmä; mutta lopulta kuitenkin hän käsitti mitä oli tapahtunut. Hän katsahti alas, näki lähellä nuotiota sammaleisella mättäällä leivän ja leivällä kappaleen paistettua lihaa. Silloin tunsi hän kiivaan hiukaistuksen vatsassansa, astui kiveltä alas, istui valkean hauteesen ja iski kouransa lihaan ja leipään. Paljasti hän kuitenkin päänsä, liitti kätensä ristiin ja, nopeasti nyökäyttäin tuota pörröistä tukkaansa, siunasi hän ruokaa ja alkoi maistavan ehtoollisen. Siinä, silmät äkeinä äkeän otsan alla, hän äänetönnä istui ja atrioitsi. Siinä hän istui, kuivatellen vaatteitansa tervasliekkien hohteessa, ja muut, hänestä muutaman askeleen päässä, askartelivat ja hyöriskelivät vikkelästi; sillä teurastettavana oli heillä suuri kontio ja neljäkymmentä härkää. Sananpa saattoi Eero Viertolan voudille, vouti kiireesti herrallensa, ja nousi tuosta huuto ja tulinen hälinä; ja Eero läksi vilkaisemaan takaisin tavallista vikkelämmin. Mutta kiljuen ja kipenöiten vihasta kokoonkutsui Viertolan herra kaikki saapuvilla olevat miehet. Siitä läksi hän hurjasti käymään kohden Hiidenkiveä, kymmenen rotevaa miestä seurassaan, ja lähinnä herraansa asteli kartanon harteva vouti, kourassa peloittava tervapamppu. Samosivat he ankarasti eteenpäin, ja lähestyi viimein paikka, josta heitä vastaan punertava valo haamoitti. Valossa näkivät he seitsemän urosta, kuin seitsemän öillistä, mieltä hurmailevaa aavetta, ja veristä työtä harjoittelivat aaveet, verisissä kourissa veriset veitset. Mikä nylki, mikä hallitsi jalkaa, mikä riuhtoili rikki nyljetyn juhdan jykeviä luita, ja mikä levitteli vuotia kuivaamaan kuusien taipuville oksille. Siellä koiratkin keikahtelivat, nauttien naudoista noita hyljättäviä taikapaloja, joita teurastajat viskelivät ympärillensä. Pian huomasivat Killi ja Kiiski, että vierasta väkeä lähestyi, ja he karkasivat kohden äkeällä haukunnalla, mutta kovistaen riensivät veljekset hillitsemään heitä. Astuipa esiin vihainen Viertolan patruuna, astui hikoillen kovin tuo isovatsainen, pulleasilmäinen herra, kymmenen miehen voimalla. AAPO. Hyvää iltaa, herra! JUHANI. Jumala auttakoon meitä! tässä oli hirvittävä leikki. VIERTOLA. Onko jo helvetti irti! Surmattu neljäkymmentä härkää! Kauhistus ja kuolema! AAPO. Niin on tapahtunut seitsemän miehen hengen päästimeksi. VIERTOLA. Minä teidät opetan, te Jukolan metsäsissit ja rosvot! Selkään heitä, miehet, ja peitotkaat että makaavat veressään maassa kuin uhkeat härkäni tuossa. Päin tuuleen, miehet! AAPO. Hiljaa, herra! TUOMAS. Hiljaa, hiljaa! JUHANI. Seis, herraseni, miehinesi, seis! ja muista mikä rauhaas tulee. AAPO. Keskustelkaamme järkevästi kovan onnen kohtausta. JUHANI. Kaikilla on meillä yhteinen laki, jonka edessä me seisomme verta-verroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niinkuin minäkin ja yhtä paljaana, yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko. Yhteinen laki! ja tässä kohdassa on se vahvasti Jukolaisten puolella. VIERTOLA. Puolellanne! Onko teillä valta, te kirotut, teurastaa juhtiani omalla maallani? JUHANI. Onko teillä valta päästää valloillensa härkiä, joista on miehelle hengen surma? VIERTOLA. Omalla maallani he kävivät ja aidatussa ha’assa. JUHANI. Sitten lasketaan vaa’alle tämä. Tuo kappale raja-aidasta, jonka härjät surkeaksi piinaksemme murtivat alas, kuuluu koreasti Viertolan osaksi. Mutta nyt tahdon kysyä: miksi panee rikas kartano niin rässyn aidan, että sen elikko yhdessä roisauksessa runtoo maahan? VOUTI. Aita kuin harjaksen terä, sinä lurjus! JUHANI. Aita, jonka juhta työnnäisi vaan kortena tieltänsä pois! VIERTOLA. Mitä oli teidän tekemistä minun ha’assani, minun ha’assani, te junkkarit? Mitä? JUHANI. Ahdistimme karhua, vaarallista petoa, joka pian nykistää niin teidät kuin teidän härkännekin. Raatelevan kontion tapoimme, ja niinpä teimme isänmaallemme suuren, yhteisen hyödyn. Eikö ole tämä yhteinen hyöty: penssata pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois? Katsokaas tuota paikkaa. Laki on vahvasti puolellamme, on vaikka mätänis. VOUTI. Suus kiinni, sinä ryökäle, ja älä siinä lörpöttele! VIERTOLA. Miellyttääpä heitä vielä tehdä meistä pilkkaa, lurjukset! Selkään heitä! Karatkaat päin! AAPO. Siivosti, herrat, voudit ja rengit, ja muistakaat kuinka on meitä kiusattu tässä kiusan kivellä ja että jokainen meistä on pian vimman villitty poika. JUHANI. Oikein sanottu. Vimman villitty poika, vimman villitty poika! Ah! hänen aatoksensa kääntyy äkisti ympäri, hän puree sydämensä kivikovaksi ja silloin yksi leimaus, ja maa ja taivas naukuu. Ah! tässä on meitä kiusattu kolme yötä ja päivää elämän ja kuoleman rajalla. TUOMAS. Mutta nyt olemme syöneet veristä lihaa, hengittäneet murhan veristä höyryä, ja tässä seisomme, veriset puukot verisissä kourissamme, veriset aina kyynäspäihin asti. Suokoon Herra teidän ottamaan ajoissa sanastamme vaari, me muutoin teemme tämän yön kauhistuksen helvetiksi. Ottakaat, ottakaat sanastamme vaari! EERO. Ja varoitus härjistä tuossa. JUHANI. Oi Herra, suo tällä hetkellä heille silmänvoidetta ja sydämen voimaa hillitsemään itsiänsä kiusaamasta meitä kauemmin! Anna heille järkeä päähän ja ottakoot varoituksen onnettomista härjistä tuossa, sillä me taidamme vieläkin tehdä makkaroita! Anna heille viisautta, Herra, me muutoin käymme heidän papeiksensa ja vihimme heidät näillä verisillä puukoilla yhdeksi lihaksi ja vereksi noiden onnettomien härkien kanssa tuossa, ja teemme kiljuvaksi helvetiksi tämän öisen korven. Oi Herra, varjele tuota Viertolan isomahaista herraa ja hänen röykkeitä miehiänsä! Armahda heitä, Jumalan kaikkivaltias poika! TUOMAS. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää. JUHANI. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää. VIERTOLA. Hyvä, hyvä! Nyt ylvästelkäät, mutta kerran, luulen minä, lausuu laki toista ja koreasti silloin lannistuu ylpeytenne pyrstö, ja onpa vielä kurja talonnekin mennyt aina tunkkaiseen perustaan asti. – Pois, mieheni! Neljäkymmentä härkää heitän saaliiksenne nyt, mutta kaikki vielä tempaan teiltä takaisin aina viimeiseen sorkkaan asti. Lähtekäämme! JUHANI. Korjatkaat lihanne ja ränttynne ennenkuin pahenevat. Ne ei koske meihin; riensimme vaan nylkemään ennen nahan sitkistymistä lihaan. VIERTOLA. Kaikki hyvin! Kotia, miehet, niinkuin käsken. Poistui miehinensä Viertolan herra, uhaten kovin ja kiroillen; mutta veljekset rupesivat jälleen teurastukseen. Ja seuraavana päivänä oli neljäkymmentä härkää nyljetty, ja palasivat veljekset kotiansa, kangessa kantain karhua mustanhallavaa, ankaran suurta. Mutta juhtien niin lihat kuin nahat ja suolet heittivät he metsään, kuitenkin kahden veljen vartioittavaksi. – Ja niin loppui retki, joka syntyi Taula-Matin kertomuksista Pohjolan mailta, ja alusta määrättiin sorsan-pyynniksi Kourusuohon. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3928 8113 2006-10-24T12:57:38Z Nysalor 5 Yhdeksäs luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Kahdeksas luku|Kahdeksas luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Kymmenes luku|Kymmenes luku]] |otsikko=Yhdeksäs luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} On eräs syyskuun aamu; muutama päivä on mennyt sitten kuin veljesten vaikea retki päättyi. Aholla he istuvat nyt kiehuvan lihapadan ympärillä. Kaksi vuorokautta olivat he matkan päästä vartioinneet lihoja korvessa, mutta kenkään ei käynyt niitä korjaamaan, ja näkyi siis tulevan tuosta verraton haaskio. Silloin päättivät he käyttää hyödyksensä noita muhkeita kasoja metsässä ja elää oikein jalosti lihapadan ääressä aika tuonnemmaksi. Niin tapahtui. He kantoivat otukset aittaansa, joka täyttyi lihasta, ja orret peittyivät riippuvista vuodista. Ja nytpä kiehui molskien ja kuohuen hirveän suuri lihapata kantoisella aholla lähellä pirttiä, kiehui melkein lakkaamatta aamusta iltaan, ja täysinä ponnistelivat veljesten vatsat. – Siinä he viettivät suruttomia, iloisia päiviä nyt. Milloin he söivät, milloin he haastelivat satuja ja tarinoita, ja milloin taasen he makeasti makasivat, mättäällä pää, ja kuorsauksista jyrähteli kumiseva aho. Aamu oli kaunis, sen taivas sinisenä, kirkkaana kaarteli, ja metsistä ympärillä kuului raikkaan koillisen kohina. Lihapatansa vaiheilla oljentelivat veljekset; mikä istui kannon päässä, mikä ahon kuivalla kamaralla, nauttien runsasta aamullistansa. Siinä myös koiratkin, rehoittaen mahoillansa, hilloivat härjän saartuvallista, voimakasta lihaa. Kaikkein kasvoilla näkyi hilpeys ja jykevä rauha. TIMO. Kiitos Viertolan herralle tästäkin atriasta. JUHANI. Kiitos ja kunnia hänelle! AAPO. Mutta luemmepa kalliiksikin vielä tämän kestin. Varmaankin ei heitä Viertolainen asiaa juuri näin. JUHANI. Laki on puolellamme; sen huomaa kaiketi herrammekin ja heittää keräjänkäymisen hiiteen. Syökäämme lihaa, veljet, ja suruttomasti sulakoon se vatsassamme, sillä selkämme on vapaa. – Mutta enemmin liikettä, pojat, enemmin liikettä ja marssia; härjänliha on lujaa muonaa. EERO. Iskekäämme käsi käteen ja veljesrinkiä tanssikaamme, loiskikaamme, ja takaanpa että vatsa vaipuu. JUHANI. Emmehän tässä harakoitse kuin mätäkuun houkot, vaan yhdymmepä toisenmoiseen leikkiin. Ah! missä ovat nyt poikuuteni huikeat päivät? Veljet, lyökäämme tulista kurraa kerran vielä kuin löimme ennen Toukolan tomuavilla teillä. Tässä on meillä sileä aho, ja mitä kantoja on esteeksi, tempaisemme juurineen pois, ja tuolta otamme tarhallemme jatkoa nummen tasaisesta pinnasta. Nyt velisarja kahteen osaan, ja sen puolen miehet, jotka käyvät taistelossa tappiolle, nielkööt ehtoolla juhdan lihaa kymmenen naulaa. TUOMAS. Olkoon sanottu. JUHANI. Kymmenen naulaa, veljet? EERO. Juuri niin! Kymmenen naulaa rangaistukseksi heille, joita visainen kurra kaahaa. JUHANI. Kolme kummallakin puolella, se olis suorin kauppa, mutta meitä on seitsemän miestä. LAURI. Pois luovun minä. Ennen katselen kalupuita metsissä, kuin hurjapäisenä poika-nallina tässä juoksen ja hikoilen. Lyökäät leikkiänne, minä käyn metsään, kirveskynä kainalossa. Niin haastellen he päättivät viimein atriansa ja läksivät rakentamaan kiekkotarhaa. Sen raivasivat he juoksemaan halki ahon ja vielä matkan pitkin nummen kamaraa ahon itäisellä puolella. Ja muutaman tunnin päästä seisoivat he valmiina leikkiin, kourissa vahvat koivuiset kanget; ja seisoivat he jaettuina kahteen joukkoon: Juhani, Simeoni ja Timo toisella puolella, mutta toisella Tuomas, Aapo ja Eero. Alkoi kiekko lennellä heidän välillänsä, ja kauas kajahteli tienoo, koska kanget iskelivät vasten visasta pyörää, joka huminalla juoksi edestakaisin. Mutta salojen helmoissa astelee Lauri, kirves kainalossa. Vitkoin hän käyskelee, katsellen tarkasti ympärillensä, ja ainapa seisahtuu kulkunsa hetkeksi koska silmänsä huomaa pahkoja, puitten haaruja, vääriä, ja tuuheitten koivujen tai mäntyjen latvoissa hattapäitä tuulenpesiä. Nyt hän kohtaa myrskyn murtaman kuusen korkean kannon, sitä katselee hän hetken, tuumiskellen, ja rupeaa viimein kirveellänsä nakuttelemaan läpeä sen kylkeen. Tehtyänsä tämän, aattelee hän itseksensä: rakentaa mar’ tulevana keväänä pesänsä tuohon läpeen punahäntäinen leppälintu tai pikkuinen, kirjava tikka. Niin hän aattelee, merkitsee visusti paikan, ja tiensä jatkaa eteenpäin. Mutta hetken kuljettuansa, huomaa hän riippuvaoksaisen koivun, jonka rangasta puskee ulos valtainen pahka, kuperiainen, aika joulukakun vertainen. Sen iskee hän irti, ottaa sen mukaansa ja määrää siitä ankaran kousun. Lähtee hän jälleen vaeltamaan, mutta pianpa näkee tarkka silmänsä pienen kallionkielun syrjässä kummallisesti vääristyneen katajan. Mitähän tuostakin tulis? hän aattelee, lyöpi läimäyttää tuimalla kirveellänsä kerran ja kaksi, ja katajan kaataa. Hän karsii sen, katselee sitä myhäillen hetken, ottaa sen mukaansa ja lähtee käymään taas. Kuulee hän kylien karjankelloja, luihkaisee kerran huikealla äänellä, peloittaakseen Häntyriä seuduilta pois. Hän luihkaisee ja ympäri valahtaa kaiku, ystävällisesti vastaten. Niin hän astelee ja ehtii viimein kanervaisen kummun harjulle, näkee erään hongan latvassa suuren tuulenpesän keikkuvan, koska viileä koillinen liehtoilee. Hän kaataa hongan, katkaisee siitä ryhtevän hatun ja istuu katselemaan löytöänsä. Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa. »Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen?» Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa; ja etäältä, Impivaaran aholta, kaikui hänen korviinsa mäikynä kiekkokankien iskuista. Viimein tahtoi hän siirtää aivostansa kaikki aatokset pois ja päätti nukkua; vaan eipä mielinyt uni häntä lähestyä. Mutta mitä keinoa käytteli tavallisesti Lauri, koska tapahtui että Unonen viipyi? Hän silloin aatteli itsensä joko pieneksi myyräksi, joka möyriskelee rauhallisessa maanalaisessa kartanossaan ja nukkuu viimein hienolle hietavuoteellensa, tai kuvaili hän itsensä paksukarvaiseksi karhuksi, lepääväksi jynkässä, sammaleisessa konnussansa kuusten juurien alla, jonka päällä talven tuiskuavat myrskyt pauhaa. Niin aatteli hän, ja silloin uni melkein aina pian painoi hänen silmäkantensa uneen. Samoin nytkin, koska hän aatteli itseänsä myyrän poikaseksi, rähmästeleväksi, syvällä maa-emon kohdussa. Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä. Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia, verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla, veljekset uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse, ylpeästi heiluttain asettansa ilmassa, heiluttain ja kamautellen sitä vasten tuota tammista uskonkilpeänsä, joka riippui hänen rintansa vasemmalla puolella. Hikipäin he mäikyttelivät, edestakaisin lenteli kiekko heidän välillänsä, ja kauas kuului kova meno ja paukkina. Mutta viimein huomasi provasti ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan oli se punakansinen aapiskirja, jota veljekset käyttelivät kiekkona leikissä. Tästä julmistui provasti, kirosi ja sadatteli, huutaen tuhannen tulimmaista veljesten päälle. Hän viittasi läikkyvällä miekallansa itään, länteen, pohjoiseen ja etelään päin, huusi korkealla äänellä »iijaa iijaa!» ja kaikista ilmoista läheni mustia pilviä myrskynkierroksissa, läheni hirmuisella vauhdilla kohden murheellista Impivaaraa. Tuli tuhansittain tuulispäitä, ja veljesten ympärillä he töytäsivät yhteen kaikki ja tempasivat heidät helmoihinsa. Ja pian kiiriskeli kuusi veljestä tuulen siivillä korkealla ilmassa ylisniskoin sekavassa rykelmässä. Niin käärittyinä tomuun ja pilvien sumuun pyörivät he vinhasti ympäri kuin loinpuut pyörii, joita kankurin vilkas käsi viskelee. Katseli tuota kauhistuen Lauri myyränhaamussa tuulenpesästä, kumartelevan hongan latvasta. Milloin näki hän pyörivästä kierroksesta miehen kouran pistävän ulos, milloin leuvan niinkuin Juhanin jykevä leuka, ja milloin taasen liehahti ylös karhea tukka hänen katsantonsa ohi. Mutta kämäytti äkisti pappi miekallaan vasten tammista uskon-kilpeänsä, ja siirtyi kohta pilvipatsas, läksi kiitämään kohden hongistoa, jossa Lauri kiikkui korkeassa kehdossansa, ja siitäpä pöllähtivät hänen myyränsilmänsä pystyyn. Kuitenkin lensi tuima tuulispää hänen ohitsensa, ja äkisti kuului ja äkisti vaikeni taasen veljesten surkea rääkkynä ja rähinä. Ohitse hän lensi, mutta peloittavalla vauhdilla: metsä kohisi kuin tuhannen koskea, kohisi ja ryskyi, ja honka, jonka latvassa Lauri tuulenpesässä lepäsi, kaatui räikkynällä, josta mies, säikähtäen kovin, heräsi unestansa. Pahasti hän parahti, loiskasi ylös mättäältänsä ja huusi melkein itkevällä äänellä: »auta, Jumala, ihmislasta!» Kauan tuijotteli hän ympärillensä, kohta muistamatta missä hän oli. Mutta viimein asettuivat hänen aatoksensa entisille tiloillensa taas, varsinkin kun hän havaitsi vieressään kapineet: väärän katajan, pahkamollon ja tuulenpesän, röyheän kuin Turkin keisarin hattu. Lopulta läksi hän, kirves kainalossa, kalut olalla, astelemaan kohden Impivaaraa jälleen, päättäen ei milloinkaan enään kuvata itseänsä luontokappaleeksi, kun Jumala kerran oli luonut hänen järkeväksi ihmiseksi. Niin mietiskellen, käyskeli hän eteenpäin; huomasi vielä kivisen polun varrella pienen koivun, joka hänen silmäänsä miellytti. »Mitähän tuostakin tulis, – hyvä kakkulakeppi», aatteli hän, iski kirveellänsä, ja oli miehellä seljässä oivallinen kalupuu kakkulasauvaksi. Ja tällä taakan lisäyksellä hän läksi taasen kulkemaan; ja hetken päästä seisoi hän nummella, katsellen äkeänä ja äänetönnä veljesten iloista leikkiä, tulista kiekon heittoa. Kovin siinä iskeiltiin ja juostiin, ja voittajina taistelivat Tuomas, Aapo ja Eero, jotka jo olivat karkoittaneet vastusmiehensä tarhan itäiseen päähän. Mutta kun raivattu tie oli loppunut, vaihettivat puolueet asemia kiistassaan, ja veljekset Juhani, Simeoni ja Timo rupesivat pakenemaan kohden kotoa taas, vaikka pinnistelivätkin vastaan voimiansa myöden. Vaikeata oli vastustaa Tuomaan heittoa, koska kiekko loiskien ja parkuen kirmasi esiin; vaikeata kiekon, taasen tullessaan takaisin, pyöriä ohi Eeron, ilman sattumista hänen sauvaansa. Niin siinä kamppailtiin, hikoiltiin ja kirkkuiltiin täyttä kitaa, ja kamppausta katseli äänetön Lauri, seljässä Metsolan taakka, katselivat myös Killi ja Kiiski, istuen aina lähellä Juhania, avaten tuolloin, tällöin leukojansa vilahtavaan haukoitukseen. Ja kirkkaana kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas, raikas koillinen hongistossa hymisi, ja korvessa, kuivan kuusen kyljessä, nakutteli punaharjainen, keltasilmäinen tikka, ja välistä helähteli hänen kileä ja kaunis äänensä. JUHANI. Nyt annappas kurrasi tulla ja saapa hän seipäästäni otsikkoonsa, tietääkseen mistä hän on tullut. TUOMAS. Kas tuossa! Siinä heitto, joka soittaa teidät aina Ilvesjärvelle. JUHANI. Sitä en juuri tahtoisi uskoa. Niin tuossahan se makaa, veikkoseni, vallan koreasti. Mutta Herran leimaus! nyt katso, poika, kinttus. Tuossa! TUOMAS. Lyö vastaan, iske häntä, Aapo! AAPO. Meni kuin pääskynen ohitseni suhinalla. Mutta minä tiedän että Eeron kanki kajahtaa taasen. Juuri niinkuin sanoin! Hyvin isketty, Eero, hyvin! TUOMAS. Kunnia Eerolle, kunnia korkea! JUHANI. Ilman sitä peevelin tiitiäistä siellä hännässänne olisittepa jo metsän pohjassa, äijä-parat. TUOMAS. Ota vastaan kurra, mies, ja älä siinä löpertele kuin lapsi. EERO. Heleijaa! Meneepä ohitsensa taas. AAPO. Ei kohtaa häntä yksikään sauva, ei yksikään. TUOMAS. Ei enemmin kuin lentävää tähteä taivaalla. Veljet, mitä sanotte? EERO. Aikapa siinä enään sanaakaan hiiskua, kun juoksevat, hännät lurpassa, kadonneen lampaan jäljessä. TUOMAS. Lystiä! Laula, Eero, laula, iloleikkiä lyödessämme. Laula Rajamäen rykmentistä, joka loiloitus ei anna tätä heittoa perään, vaan kestää meille vielä voitonvirreksikin ahon toisella rannalla tuolla. Laula Mikon ja Kaisan retkistä pitäjällä. EERO. Olkoonhan laulua ja riemua, ja saakoot sauvamme vauhtia laulustani. : Rajamäell’ korkealla : Asuu pariskunta, : Harjoitellen virkaa viisi, : Ammattia monta. : Mikko, ukko viltti-hattu, : Kuoharina kulkee, : Usein pelimiehenäkin : Laattiata polkee. : Kantelee hän, kauppailee hän : Pikipalleroita, : Katsoo kaivot, sulkee veret, : Vallan kiltti noita. : Kaisa, akka nuuskanaama : Imeskelee sarvee, : Askarrellen saunanlöylyss’, : Keskell’ ämmäparvee. : Seuraa heitä poikaa viisi : Kaikiss’ matkan vaaroiss’, : Heikka, vanhin, ratsastellen, : Keppihepo haaroiss’. : Toinen poika, harjastukka, : Matti-nimen kantaa, : Maailma nimen »Mörökölli» : Veitikalle antaa. : Sitten tulee kaksoispari, : Nalliaista kaksi; : Nuorimpansa kutsuu Mikko :»Pikkutallukaksi». : Siinä ompi rykmänttimme : Lähtemässä reissuun; : Valmihina vankkurit jo : Tunkiolla seisoo. : Karsitaan nyt kulkemahan : Ylös, alas mäkii, : Kuohimahan, kuppaamahan, : Kauppailemaan pikii. : Aisoiss’ Kaisa nuuskanaama : Itse olla tykkää; : Mikko, purren mälliänsä, : Sauvall’ perään lykkää. : Kuormana on rattahilla : Kolme nalliaista, : Pikisäkki, sarvipussi. : Pientä kaikellaista. : Poika-nallit vankkureissa : Kirkkuu kitaa täyttä, : Kaisa heille huutaa, kiroo, : Mikko nyrkkins’ näyttää. : Edelläpä konillansa : Heikka-poika kaahaa. : Mörökölli viimeisenä : Pullorattait’ raahaa. : Tullaan viimein suureen kylään: : Portit räikkyy, paukkuu, : Lapset parkuin piiloon juoksee, : Koirat kiljuu, haukkuu. : Onpa Mikkoon monen Hallin : Syytä katsoo karsaast’; : Uhattu on Mikon veitsell’ : Lasta piimäpartaist’. : Siitä talon koirat reuhuu, : Siitä lasten kauhu, : Rykmäntti kun Rajamäen : Astuu sisään pauhull’. : Laattialla lentoo juoksee : Heikka orhins kanssa, : Mörökölli jyrittelee : Pullorattaillansa. : Nytpä aika potkauksen : Antaa orhi hurja: : Pirstaleiksi Köllin rattaat, : Möräämähän kurja. : Tuima Kaisa tunkiolta : Ruoskan hirveen tuopi, : Jolla Heikka-peijakasta : Ankarasti suomii. : Mutta tuolla kaksoispari : Kiskoo tukkanuottaa; : Heitä taasen vuorostansa : Kaisan hulja suoppaa. : Heikka voihkaa, Kölli mörää, : Rääkkyy nalliaiset, : Kaisa huutaa, lyöden jalkaans’: :»Peikot, Mustalaiset!» : Voittaisipa kirku tämä : Kurjet Pohjan soilla, : Voittais juoppo-vaihettajat : Hevosmarkkinoilla. JUHANI. Mitä tuumiskelee Aapo siellä? Katso, poika, ettet teloittanut kiekkoani visaista ja vahvaa. TUOMAS. Tuonnehan se kanervistoon polulta pöllähti ja pysähtyi mielestäni lähelle tuota pientä närettä. – Päivää, Lauri! No miksi seisot tuossa noin äkeänä ja äänetönnä? EERO. Mitä kuuluu metsästä, Lauri? JUHANI. Kysy häneltä. Siinä hän seisoo kuin entinen Paijulan Heikki, se Myllymäen Hessu, röykkiö kenkärajoja seljässä. – Mutta Aapo, Aapo, sinä peijakkaan pokko, mitä kuhnailet siellä. TIMO. Tee joutua, tee joutua, Aapo-veljeni. JUHANI. Tirkistelee ja haeskelee siellä kuin kissa poikaansa... :»Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu...» Siirryppäs hieman tieltä pois, mun Kiiski-koiraseni, muutoin ovat käpäläsi vaarassa. – Kuuletko sinä? Pois tieltä. :»Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu, : Kultani ääni se kaukana kaikuu». Jaa, jaa, Kiiski-parka, tässä ei auta armot. Kyllä sen tiedät. Siinä mahdat istua ja haukoitella niinkuin parhaiten maistaa. Jörri sinä. Hehehee! Siinä saat istua rauhassa ja katsella kurran juoksua. – Mutta soikoon saakeli, ellei tässä kiekkoa löydetä! Etsimään sitä joka mies! EERO. Tässä on kalu. TUOMAS. Saatappas se tänne peukaloni ja etusormeni pihtiin. AAPO. Ja lähetä se heille oikein miehen kourasta. JUHANI. Juuri niin! täällä on myös vastassa miehen kanki. TUOMAS. Pois alta, muutoin annan sulle sarven otsaan. AAPO. Ohipa se humisee! EERO. Voi, sä Juho-veikkoseni! miksi piekset tyhjää tuulta noin? JUHANI. Iske vastaan, Simeoni, läimäytä nurin että tanner soi! Oh sinä nahjus itseäskin! No, Timo poikani, katso että kankesi paukahtaa! – peeveli sinun nahkaas! Tarvitsisitpa viisi paria vitsoja, verkkasen vekama! TUOMAS. Mars vaan! Eihän siinä muuta. Mutta saatetaanpas Rajamäen-rykmentti kylästä ulos. Muistathan, Eero, kuinka Hemmon sauna savuaa? EERO. : Mutta sana kulkemahan : Eipä ollut myöhä: : Tullut ompi Kuppa-Kaisa, : Hemmon sauna ryöhää. : Kohta ämmii sauna täysi : Joka ilmast’ neljäst’; : Maailmat kumoon juttelevat. : Sata sarvee seljäss’. : Kaisan huulet massahtelee, : Napsuttelee kirves, : Kreeta-muori Kaisan kynsiss’, : Juttuu hampaat irviss’. : Mutta tuolla tarhan puoless’, : Mikä pauhu? Heisaa! : Kyltät, kaltit saarnailevat, : Pikku-porsaat veisaa. : Miksi kyltät rähisevät? : Miksi naskit kirkuu? : Katsos: läätin oven alla : Mikon veitsi vilkkuu. : Hyvin Mikko kaikki teki, : Kaisa hyvin kaikki; : Sitten akka niinkuin ukko : Harjaisia naukkii. : Sitten taasen kulkemahan : Kohden kylää toista; : Mikko, aina lysti-poika, : Lähtömarssin soittaa. : Aisoiss’ Kaisa nuuskanaama : Itse olla tykkää, : Mikko, purren mälliänsä, : Sauvall’ perään-lykkää. : Tuollapa jo retkeilevät : Uuden pellon alla, : Koirat heitä saattelevat : Kiivaall’ haukkinalla. : Nallit vinkuu, Kaisa kiroo, : Mörää Mörökölli, : Mikko koirii kivittelee, : Santa tiellä pöllyy. : Mutta viimein loppu tulee : Hirveest’ pauhinasta, : Kotihin jo koirat käyvät : Joukkoo saattamasta. : Loppunut on lasten tuska, : Kurjain itkuhyrsky, : Koska ompi ohimennyt : Rajamäen myrsky. : Kerran viel’ tok’ rähinätä : Korppimäelt’ kaikuu; : Ukon-ilma pakeneva : Taivaan reunall’ raikkuu; : Niinpä hirmurykmäntistä : Laskettelin laulaa; : Aika ompi kastamahan : Lauluniekan kaulaa. Siihen loppui Eeron laulu, loppui myös teiskaus voimihin koseva; ja aurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyin kohtuun. Hikisinä astelivat veljekset nyt kotia, niin voittajat, Tuomas, Aapo ja Eero, kuin voitetut, mutta viimeisenä käyskeli Lauri, olalla valtainen taakka. Siitä tultuaan pirttipihalle, asettivat he padan tulelle lihaa täynnä ja keittivät sitä. Rupesivat he yhteisesti atrioitsemaan; mutta Juhanin, Simeonin ja Timon oli nieltävä härjänlihaa peloittava mitta, kymmenen naulaa, niinkuin leikin alkaessa yhteisesti määrättiin. Ilman armoa täytyi heidän tehdä tehtävänsä, kun Tuomas heidän edessään uhaten seisoi. Jalosti he purivat ja nieleskelivät, vaikka usein hyökkäsikin heidän vatsansa vastaan ja silmänsä veriponnistuivat. Täyttivät viimein määränsä Simeoni ja Timo, ja silloin he, puhkaten ja surkeasti irvistäen, astuivat viipymättä pirttiin ja kaatuivat nukkumaan kaislaisille vuoteillensa. Mutta hetken vielä viipyi tuikeassa atriassaan Juhani, vaikka hän ahkeraankin pureksi ja jäyräsi. Äänetönnä, katsahdellen kankeasti korpeen alas, istui hän kannolla ja söi, vihaisena, varsinkin kuullessaan Eeron väkivaltaista naurun tirskumista. Lopulta nielaisi hän viimeisen kerran, ja kasvonsa pullistuivat ja punehtuivat hirmuisesti, mutta alaspa lotkahti kuitenkin kurkusta pala, puoleksi purtu. Ja silloinpa hän viipymättä, puhkaten, surkeasti irvistäen ja pidellen vatsastansa, astui vääntäin pirttiin ja kaatui nukkumaan kaislaiselle vuoteellensa; ja seurasivat häntä myös muut veljet yölliseen lepoon. Koska he viimein aamulla heräsivät sikeästä unestansa, seisoi pirtissä lautamies Mäkelä vierasmiehen kanssa. Tuli hän Viertolan herran lähettämänä, käskien heitä keräjiin härkien surmaamisesta. Äänetönnä tuijoitellen kuultelivat veljekset lautamiehen käskyä, nousivat tuosta vihdoin, pukivat päällensä, vähitellen seljiten unen häiriöstä. Kyhneili tukkaansa äkeä Juhani ja lausui morisevalla äänellä. JUHANI. Tämä on ankara asia; olihan siinä kilpana seitsemän henkeä. Ja mitä on tuhannen nautaa yhden ainoan miehen verosta? MÄKELÄ. Härjät käyskelivät koreasti Viertolan omalla, aidatulla maalla. JUHANI. Mutta karhu, joka on sekä ihmisen että härjän vihamies, kaiken esivallan vihamies, ei käyskelekkään yhtä koreasti, tultuansa Viertolan herran maalle, vaan pistää koreasti poskeensa niin herran kuin minun itsenikin ja Mäkelänkin; ja kaikki olemme, toivon minä, kalliisti ostettuja sielu-parkoja. Katsokaas tuota paikkaa. Ai, ai, Mäkelä! täällä on tallessa monta koukkua, punttia ja pykälää, täällä hampaan kolossa, ja niilläpä kerran koreasti kylläkin tukkeen Viertolaisen kidan. Nyt en niitä mieli juuri ilmoittaa, mutta tuomarin edessä hellitetään täältä yhtä ja toista, aina kuinka asiat vaatii, asiat ja asian haarat. TIMO. Emme olekkaan juuri kakaroita keräjä-asioissa. Astuimmehan esiin, Jumala paratkoon, parhaina pokkoina siinä ankarassa prosessissa, jonka Koivulan Kaisa nosti lapsen elatuksesta. Ainapa muistan vielä kuinka huudettiin: »Juhani Juhanin poika Jukola ja hänen nuorempi veljensä Timoteeus!» JUHANI. Timo vaikene, vaikene paikalla kuin myyränpoikanen. – Niin, Mäkelä, asia on sitä laatua, juuri niinkuin sanon. MÄKELÄ. Ette siis yrittelekkään maksamaan hyvällä Viertolaisen vahinkoa? JUHANI. Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme oikeuden kannalla, ja viimein on meillä voitto vaikka mätänis. MÄKELÄ. Mutta olenpa kuullut, että syödään täällä lihaa kuin kekrinä vaan. Mitä lihaa mässätään täällä niin runsaasti? JUHANI. Härjänlihaa, härjänlihaa, Viertolan härkien muhkeata lihaa. Eikä olekkaan meillä juuri tapana mässätä, mutta syömme noin vaan koreasti, niin paljon kuin kristillisen ihmisen nälkäiseen maaruun mahtuu. MÄKELÄ. Koskitte siis kuitenkin lihoihin, joiden kanssa, niinkuin lause on omista suistanne kuulunut, ei ollut teidän mitään tekemistä. JUHANI. Lihat olisivat muutoin mädäntyneet ja levittäneet syhelmät, ja syymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme isänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taasen kysyisitte, miksi emme selkämme vissimmän vapauden tähden kuopanneet lihoja maan syvyyteen, – joka oliskin oikean tomppelin kysymys – mutta jos niin kysyisitte, niin siihenpä vastaisimme näin: Me emme tahtoneet tehdä niin suurta syntiä, menettäen isäinmaaltamme ja esivallaltamme niin voimallista, mehukasta särvintä kuin härjänlihaa, varsinkin muistellessa kuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin pukki. MÄKELÄ. No, totta sanoen, niin oikeinpa teitte, korjatessanne mitä Viertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu; mutta mitä koskee varsinaiseen seikkaan, vahingon palkintoon, niin pelkäänpä että se teiltä viimein kiskotaan ulos. JUHANI. Ei leikin, ei leikin. Menkööt ennen tanteret ja talot aina nurkkakiviin asti. MÄKELÄ. Minä olen tehnyt työni ja sanonut mitä asiasta uskon. Hyvästi! JUHANI. Sanokaat uskonne vielä toisestakin asiasta. Mitähän provastimme meistä aattelee tähän aikaan? MÄKELÄ. Siinä kohdassa hotisee maailma hirveästi, mutta mainetten huutoihin ei ole paljon luottamista. Mutta yhden asian taidan teille kuitenkin varmaan vakuuttaa, sen nimittäin, että provasti on teidän tähtenne kiivaassa keskustelussa piispan kanssa ja että piispan toimesta tulee kohta pitäjäämme viisikymmentä kasakkaa. JUHANI. Karasoo! MÄKELÄ. Niin, viisikymmentä hevosta ja miestä. JUHANI. Karasoo! Kasakkojen piikkejä on Suomen poika ennenkin taitellut. MÄKELÄ. Ikävä asia ainakin. Mutta eihän tuo kuitenkaan ole niin hirmuista kuin huudetaan. Olisko tämä enään laitaa? »Komppania kasakoita, pöllyävä komppania keihästettyjä kasakoita, hosurit muassa». Niin, mitä mä tuommoista joutojuttua uskoisin. Viisikymmentä miestä tulee, ei enemmin. JUHANI. Anna heidän tulla. MÄKELÄ. Sinäkö niin sanot? Junkkari! Ja minä kun antaisin viisi plootua päästäksemme heistä, päästäksemme häpeästä. Mitä hulluuksia! Sotavoimia pitäjäämme seitsemän miehen tähden? Hulluuksia, hulluuksia! Mutta niinhän on piispamme toimittanut. JUHANI. Hyvin kaikki! MÄKELÄ. Pahoin, pahoin, peevelin pahoin. Mutta hyvästi nyt! JUHANI. Jumalan haltuun, Mäkelä! ja sinä, Karilan Taavetti, mene Herran huomaan ja nimeen. TUOMAS. Oliskohan tuossa aihetta? JUHANI. Kas niin, pojat! Neljäkymmentä härkää ja komppania kasakoita! Ota minua kohtuus, Ilvesjärvi! AAPO. Epäilenpä kovin... JUHANI. Neljäkymmentä härkää ja pataljoona kasakoita, hosurit muassa, mulkosilmäiset hosurit! Ota minua kirkkaasen kohtuus, järvi! AAPO. Malta mieles, mies, ja älä riehu. JUHANI. Sinä kuulit mitä hän sanoi. LAURI. Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä. AAPO. Suuri junkkari koko Mäkelä. Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän pilkkua. Mutta Mäkelä on suuri junkkari. TUOMAS. Ja kuitenkin aina kunnian ukko. AAPO. Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan ennenkuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman kömmähtänyt minäkin. JUHANI. Minähän, poika-parka, peljästyin perin hukille tuon suurikelmin jaarituksista; mutta nytpä huomaan, että kaikki oli puhdasta valetta. Kasakoita tänne? Mitä vielä? Hähhäh! AAPO. Mutta olipa siinä sutkausta suurustan alle. Meneppäs jo, Lauri, ja tee valkea tuonne keitinkiven juurelle; sillä vatsa sanoo että atrian aika lähestyy. Läksi Lauri ulos aholle, teki leimuavan tulen, ja hetken päästä astuivat muutkin pirtistä ulos, asettivat itsensä keitinkiven ympärille; ja keitettiin taasen murkinaksi padallinen tuoretta lihaa. Ruvettiinpa atrialle, mutta Juhania, Simeonia ja Timoa ei miellyttänyt tänäpänä härkä. EERO. Syökäät lihaa, pojat. Juhani, syö härjänlihaa. JUHANI. Syö itse! TIMO. Minua ei miellytä tämä härkien lihavuus, ei sitä vastenkaan. SIMEONI. Tunnenpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitän silmäni tuonne pataan. TIMO. Söisinkö enää koskaan tuoretta lihaa? Pois se! JUHANI. Niellä kymmenen naulaa härjästä makoonsa. Kymmenen naulaa! Suttahan se muistuttaa. Mutta nyt olen saanut tarpeikseni, ja suljettu on elämäni tie, koska ei enää liha maista. Ja lihan, lihan nojallahan on meidän täällä elettävä. Mutta nyt on mielestäni tuo pata kuin mustia sammakoita täynnä. Ah! ei paljon puutu etten itke. TIMO. Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten kuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoseen, silloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja. JUHANI. Oikein! Sen tempun näytän teille kohta, näytän, peijakas vie! Sillä tähän pääkalloon syttyy pieni aatoksen kipenä. No, noh! Ei se tyhmä pääkään, ei se tyhmä pääkään ole juuri tyhmin tyhmä. No, noh! Aatokseni kipenä syttyy. TIMO. Mimmoinen kipenä? JUHANI. No, noh! TIMO. Mimmoinen kipenä? JUHANI. Ehkä ovat täällä kaikki kotona. No, noh! TIMO. Oletko keksinyt keinon? JUHANI. Onhan tässä, Herran nimessä, tervaskantoja kuin mustia tonttuja tuhansittain ympärillämme. TIMO. On kyllä. Mutta mitä autuutta antaa meille tervaskanto? JUHANI. Sinä heikko-uskoinen sielu-parka. Kannoista keitämme kihisevää tervaa, tervasta pikiä, kiiltävänmustia lohkareita, joista saamme rahaa. Sen konstin tunnen yhtä hyvin kuin Rajamäen Mikkokin. Mutta kiitos Eerolle, joka eilen hänestä loilotteli ja saattoi nyt mieleeni tämän tervaskanto-keinon; sillä keinoa muuta ei löydy meillä rahansaantiin. Otuskin metsissämme vähenee jo vähenemistään, ja rahaksi käytettynä eipä riittäisi se leipään ja muuhun särpimeen, koska lihasta kerran, niinkuin luulen, olen ottanut ikuiset jäähyväiset. Mutta kaikki nyt palkitsee piki ja terva. Ottakaamme Mikosta vaari, Mikosta vaari. TIMO. Ottakaamme niin. Mutta siihen pitäis sitten myöskin yhdistää tuo Mikon toinen virka, jos uusi elämämme leiville löis. Minä kyllä tiedän, että kissa pistetään nahkahihaan ja koira nelikkotynnöriin, jos heistä kunnon tavalla pohdin otat, mutta siinä tarvitaan vielä monta muutakin viisautta. Ja se virka pidetään vähän niinkuin häpeällisenä. Muistakaamme se kanssa. JUHANI. Mene sinä hiiteen kuohariveitsinesi! Minä poltan tervaa, minä, ja keitän pikiä; ja sinun pitää vielä näkemän kuinka pikikäärämistä rahasummia kiepataan. Aapo, mitä aattelet tuumastani? AAPO. Olenpa sitä aivossani aprikoinnut, eikä ole se juuri ilman järkevyyttä, mutta leipää ei helli siitä kylliksi. Kaikkein vähimmin voimme rikasten herrojen kanssa lakia käydä pikijähkäleitten perustalla. Ja onnettomat olemme, jos käymme viimein asiassa alle! JUHANI. Niin, niin; mutta mitäs tehdään? Oikeuttansa kukin täällä etsii. AAPO. Tehkäämme sovinto ja heittäkäämme keräjänkäynti. JUHANI. Poika! millä sovitamme Viertolan tulisen herran ja maksamme härkänsä? AAPO. Eihän riitä siihen piki, ei terva eikä metsän otus, joka jo väheneekin peloittavalla tavalla. Mutta katsos nyt, kuinka syntyy aatoksesta aatos ja sanasta sana. Koska haastelit tervaskannoista, niin johtui mieleeni Jukolan äärettömät salot, sen tuuheat koivistot, männistöt ja kuusi-metsät. Voihan seitsemän miestä kaataa kaskea kymmenet tynnörin-alat muutamana päivänä. Kasken poltamme, kylvämme ja leikkaamme viimein ja jyvät viemme härkien hintana Viertolaan, jätämme kuitenkin aittaamme osan omiksi tarpeiksemme. Ja siinä on leipää heille, joita liha ja veri peloittaa. Taasen mitä Viertolaiseen koskee, niin ellei härkien hinnaksi riitä ensimmäinen huhta, niin tekee sen toinen, tekee kolmas kaikitenkin. Mutta siksi kuin vilja lainehtii huhdassamme, puristelemme kaikin voimin metsän antimuoria; ja teille kolmelle maistaa liha kylläkin vielä. Niin kuluessa kahden vuoden mutta koska huhdassamme seisoo valmiina teräinen laiho, niin aumoja rakentelemme ja riihiä kolkkeilemme, no niinhän silloin työskentelemme kuin oikeassa talossa. Mutta katso: jos päätämme astua moiseen juoneen, niin lähteköön meistä kiireesti yksi tai kaksi tuon Viertolan kanssa keskustelemaan, ja luulenpa että hän viimeinkin lauhtuu ja päättää odottaa satoa huhdastamme; sillä häntä sanotaan kuitenkin vähän kelpomieheksi. TUOMAS. Sitä neuvoa kelpaa harkita. JUHANI. Kelpaa tosin. Onpa se neuvo kotoisin miehen kallosta, vaan ei hatsaleen ämmän pääkkösestä. AAPO. Sitä harkitkaamme, ja huomenna päättyköön mitä päättyy. Meni päivä, tuli yö ja nousi taasen toinen päivä, ja päättivät, veljekset seurata Aapon neuvoa. Kaksi heistä, Juhani ja Aapo, läksivät puhelemaan sovinnon kieltä Viertolan kiivaan herran kanssa. Mutta pian muuttui liepeäksi peljätty herra ja mieltyi vartomaan vahinkonsa palkintoa mainiosta huhdasta. Miksi ei olisi hän suostunut kauppaan, koska Jukolan jylhissä metsissä monenkaltaiset ja summattomat hyödyt olivat hänelle tarjona. Mutta vallan tyytyväisinä kääntyivät veljekset takaisin kartanosta, saattaen kotiansa iloisen sanoman. Meni taasen päiviä kaksi, kolme ja läksivät veljekset miehissä metsään, kiiltävät kirveet olalla, mutta, kourassa vesuri, vanha katkennut sirppi, asteli viimeisenä Eero. Määrättiin huhdaksi avara, päivänkalteva ja tuuhea-mäntyinen mäki, jonka yläpuolella nähtiin korkea hongisto. Ja niinpä kasken kaataminen aljettiin: kirveet paukahtelivat, metsä kaikui, ja rytinällä kaatui mänty männyn hartioille. Mutta aina edellä riensi Eero, leikellen poikki vesurillaan taipuvia sitkeitä vesoja. Niin kaatui ryhevätä metsää usea tynnörin-ala, ja ympäri tuoksusi viherjän havun ja tuoreitten lastujen raikas haju. Ja siinä nyt makasi päivänrinteisellä mäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista ennen. Ja työ oli tehty viiden syyskuun päivän kuluessa. Siitä lepäsivät he makeasti taasen pirtissänsä, kuorsaten kolme yötä ja päivää. Mutta koska ruumiinsa oli tarpeeksi levännyt, läksivät he ulos ajoretkillensä kellastuneisin metsiin. Jymiseviä mäkiä he samosivat, samosivat korpia koleita, kiehtoen tarkoilla luodeillansa Tapiolan karjaa tulevan talven varoiksi. Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja noissa tienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten käydä kokemaan toisenkaltaista elonkeinoa. Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli kinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa lämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta puuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä pehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta kohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein reijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean taivaan alle. Niinpä kaislavuoteillansa viettivät uniset miehet sekä päivät että yöt. Siellä he monenakin talvi-yönä katselivat pienestä akkunalävestänsä kelmeitten revontulten välkkynätä pohjosessa. Silloin tuolla vuoren harjulla, partaisten kuusten takaa, kajasti kauas-haamoittava kaari. Siellä säihkyen ja äänetönnä soitto syttyi ja sammui ja syttyi taasen, tuli tulta ajeli, ehtien aina Pohjolan valjulta portilta ylös korkeuden kumoon, ja välimmiten vavahteli ympäri taivasta himmeä valo. Tuotapa leikkiä katselivat veljekset pirttinsä parvelta, ihmetellen ja arvellen tuonne, tänne tämän juhlallisen ilmiön alkua ja syytä. Mutta he arvelivat ja tuumiskelivat turhaan. Silloin, tällöin läksivät he kuitenkin lyhykäisen päivän valjetessa ulos tuulien temmellykseen, läksivät hiihtelemään liukkailla suksillansa halki hyyrteisten metsien. Ja miten onnistui, saavuttivat he milloin vilkkaan teeren, milloin harmaakarvaisen oravan ja milloin Metsolan asujamista jonkun muun. – Kohtasivat he korvessa ilveksen pyöreät jäljet, jotka somana viivana juoksivat pitkin hankea, ja kiihtyi heti vimmatusti koirien into, joka näytti, ettei otus heistä kaukana kaarrellut. Pian kuului Killin ja Kiiskin vingahteleva haukunta, ja kiivaasti siirtyi ajo, kiivaasti riensivät myös veljekset sen jäljessä. Halki korven nyt kaahattiin, korvesta kivistä mäkeä ylös, ja kallioitten kyljistä piestiin lumi ja sammale kauas. Edellä karkasi ilves, jonka silmät kirkkaina välähtelivät, kirkkaina kuin kaksi peiliä päiväisen palossa. Häntä vainosi koirien kiljuva kiukku ja suksien suhinalla seitsemän miestä. Nyt vinhasti kirmaistiin Kamajan korkeata harjannetta myöden lounaasen päin, josta päivän riutuva tähti kuusien välistä kuumoitti heitä vastaan; ja raikkui oikealla pohjoiset alankomaat, raikkui vasemmalla eteläiset alankomaat, kun Killi ja Kiiski ilmoittivat tulta-hengittävän kimmansa. Mutta pysähtyivät äkisti kilpailevat äänet, koska vääräkynsinen ilves vaaran kovimpana hetkenä kiipesi nopeasti ylös kuusen latvaan. Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei kuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella. Siinä reuhuivat koirat, kärkkyen leimuavilla silmillä ylös korkeuteen, josta hiljainen murina kuului, ja kuusi ravisteli tukkaansa, uhaten vainoojia. Mutta pauhinalla, räiskynällä rynkäsivät veljekset hiihtäen esiin, ja tulena heidän poskensa hohtivat ja rinnat liehtoi. Silloin lausui Tuomas: »nyt hillitkäät koiria, veljet, pääsemästä vaaralliseen taisteloon, jossa pian heidän mahansa viillettäisiin». Niin hän lausui ja kohta iskivät muut kouransa lujasti koirien turkkiin, koska Tuomas luikkunsa ojensi ja ampui. Alas kellehti kuusesta verinen ilves, ja koirat kohta kiljahtaen reutomaan, päästäkseen uhrinsa kimppuun, mutta eivätpä pääsneet kuitenkaan. Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja temmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta toinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni. Silloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi, koska veren kuumassa virrassa pakeni sydämestä raitis henki ja hälveni höyrynä ilmaan. Ja niinpä loppui valtainen ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä, jonne luoteisesta haamoitti Impivaaran vuori ja himmeänä kantoinen aho sen alla. Sinne nyt veljekset iloisina saaliinensa taasen iskivät suuntansa. Niinpä hyyrteisissä metsissä hiihtelivät he mäkiä ylös ja alas, hiihtelivät tasaisia tantereita; ja kauas paistoi miehen avoin ja ruskea rinta. Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä, koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa. Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan. Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi summaton risurykelmä, ja polton-aika lähestyi. Mutta rajanaapureille sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset polttamaan kaskeansa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin. Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vingahtelivat ilmassa, milloin löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: »housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteesen ja niillä kuloa huhtokaamme!» Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan, kylmään lähteesen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, maa tömisi kuin joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen hiessä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen, huohoittaen tulisesta leikistä. Mutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin, risu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja aita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa rehoitteli huhdassa oivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä, joihin rakettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3929 8114 2006-10-24T12:57:40Z Nysalor 5 Kymmenes luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Yhdeksäs luku|Yhdeksäs luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Yhdestoista luku|Yhdestoista luku]] |otsikko=Kymmenes luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty. Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein huhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä saatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin kaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi, antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset suostuivat kauppaan. Niin olivat he pääsneet kiusallisesta seikasta, joka kuitenkin oli saattanut heidän aittaansa jyviä enemmin kuin tulevan talven tarpeiksi. Mutta toi se heille vielä tärkeämpiäkin kohtauksia. Tuosta viljasta, noista pulskeista huhtajyvistä lennähti Juhanin aatos viinanpolttoon ja kohta suostui hänen tuumiinsa myöskin Timo. Muut tuota yritystä alussa kyllä iskivät vastaan, mutta voittipa viimein Juhanin ja Timon tahto. Juhani lausuili, kuinka viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella nauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille synkeässä sydänmaassa. Ja kävivät he juoneen, rakensivat pienen kölsän sudentarhan ojankoon ja saattoivat sinne Jukolasta vanhan viinapannun; sillä nahkapeitturilla itsellään ei ollutkaan varoja viinankeittoon. Mutta nytpä Impivaaran ojalta savu suitsuilemaan taivahalle; ja runsaasti antoi keitto kirkasta viinaa. Rupesivat nyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului hirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin rähinä ja jyske. Silloinpa usein lennähti äkisti pirtin jykevä ovi auki ja kaappasi ulos mies miten jaksoi ja samoin hänen perässänsä toinen, vilkkaisten kaikin voimin. Ympäri huoneen juostiin, ja kelkkui paita, lyhyt, neljäniitinen, ja vilahtelivat ruskeat koivet. Niin kirmaistiin, kunnes iskettiin yhteen tai kunnes muut veljekset riensivät väliin sovintoa ja rauhaa rakentamaan. Siitä astuttiin miehissä pirttiin taas, ryypättiin ystävyyden ryypyt ja laulettiin iloinen laulu, vallattomasti loiloiteltiin. Lauri yksin ei liittynyt tuohon hummaukseen. Muistellen hurjapäistä humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän myös päätöksensä. Nyt hän äänetönnä käyskeli metsissä, katsellen puitten vääriä, haeskellen kalupuita talon tarpeiksi. Ahkerasti askarteli hän myös huhdassa loukkuinensa, ja useinpa sieltä palasi hän, kantaen jänön poikaa pullistuneessa pussissansa. Tapahtui kerran, koska hän taasen asteli katsomassa pyydyksiänsä, että hän loukussa näki erään ruskean elävän. Tyytyväisenä lausui hän: »Jumalan kiitos että ketun sain!» mutta pian kuultiin jälleen hänen suustansa karhea, morahtava huuto: »Viertolan ruskea kissa ja saatana!» Niin hän huusi, viskasi kissan vihaisesti metsään, viritti loukun ja läksi taasen kulkemaan satimillensa ja teerentarhoillensa. Niin vietti hän päivänsä metsien viileydessä, sill’aikaa kuin muut killisilmin peuhailivat paahteisessa pirtissä. Lähestyi Mikkelinpäivä, ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä. Tuima oli ratasten ympärillä miesten liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla, ja läksivät Simeoni ja Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko. – Mutta pirtissä jatkettiin iloisesti pauhaavaa elämää, viinaa haarikasta keikautettiin, ja meni päivä päivän jäljessä. Meni jo viikko ja toistakin, mutta matkamiehiä kaupungista ei näkynyt, ei kuulunut, ja rupesivat veljet arvelemaan asiaa sinne, tänne. Ja heidän näin arvellessaan koitti viimein kymmenes päivä, mutta aina samalla tietämättömyyden tiellä viipyivät Simeoni ja Eero. Aurinko nousi, ja korkeimmallaan kierteli pirtissä reuhuava ilo; ja voimakkaasti siellä lausuiltiin, koska kukin kerskaili voimiansa. Mutta äänetönnä kolkassaan istui Lauri ja veisteli visasta pyssyntukkia. Siellä voimakkaasti lausuiltiin. »Poika niinkuin nurkanpää!» »Töppöset taivasta kohden, koska mies lyö!» »Muistatteko, veljet, kuinka makeasti Kolistimen Antti sai tästä kämmenestä tuonne vasten leukaperää? Hän sai kuin mies, ja tanner soi ja taivas kimahti, kun kaatui salskea poika». Niin siellä kilvan haasteltiin, ja välimmiten taasen kumautettiin helmeilevää nestettä haarikasta. – Mutta nousi äkisti kiivas kina Timon ja Juhanin välille, ja kovin siinä sydämystyi lopulta vanhin veli. Sillä Timo ei nyt ollenkaan mielinyt antaa perään, vaan väitteli lujasti vastaan sananlaskuilla, raamatun värssyillä ja pahoin ontuvilla vertauksilla. Tuostapa Juhanin sappi paisui, hänen silmänsä säihkyivät tulta, ja viimein, äkisti vaijeten, rynkäsi hän ylös kuin ärrytetty karhu kohden itsepintaista veljeänsä. Mutta pakenemaan Timo; juoksi ulos aholle poika paljain paidoin, ja hänen jäljessänsä Juhani samoin puettuna. Muutaman askeleen päähän kynnyksestä vainooja kuitenkin jo seisahtui, mutta Timo, luullen julmistuneen veljen olevan kantapäissä, juoksi vääntäin yhä eteenpäin pitkin kantoista ahoa. Ja nyt, arvaten vihamiehensä kynnet iskevän juuri niskaansa, aukaisi hän suunsa ja parahti karkealla äänellä, katsoen kankeasti taakseen. Mutta hänen silmänsä suurenivat, kun hän huomasi Juhanin seisovan hänestä kaukana, lähellä pirtin porrasta, kyhnien niskaansa ja katsellen kahta viheliäistä matkamiestä, jotka korven rannasta kihnustain lähenivät kohden pirttiä. Ulos riensivät muutkin, punoittain kuin saunanlöylyssä, riensivät rakentamaan sovintoa riita veljesten välille. Mutta pian kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat viimein matkaltansa, surkeassa tilassa. Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan; tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata lakaisi murheellisesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailla kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerolta sukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun, ja siinä myös löytyi yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka olivat he hävittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin pohmeloisina lähenivät he kotoansa. Vaiti, perin ällistyneinä katselivat muut pirtin ovella tätä ilmestystä, ja Simeoni ja Eero lukivat peloittavan tuomionsa heidän katsannoistaan. Ja harkitsipa Simeoni parhaaksi, kaapaista käpälämäkeen, niin kauan kuin vielä oli aikaa. Loiskaisi hän rattailta alas, heitti niin veljensä kuin hevosen ja katosi korpeen. Samaa keinoa käyttää tuumiskeli myös Eerokin, mutta hän toivoi taitavansa poistaa puolestansa kaiken syyn ja seistä pian ihan viattomana veljestensä edessä. Niin hän mietiskeli ja päätti kulkea esiin. Tultuansa vihdoin pirttipihalle, otti hän päällensä kovin murheellisen muodon ja, tervehtimättä, sanaakaan mainitsematta, astui hän alas ja rupesi päästämään Valkoa valjaista. Mutta nyt tuli kiivas kysymys kuinka matka oli tehty ja mihin kuorman hinta oli hävitetty. Eero kertoi heille kaikki, muistuttaen että rahat olivat Simeonin hoidettavina; että Simeoni käski ja hänen nuoremman tuli totella; että Simeoni on vanhempi ja siis enemmin kokenut ja viisaampi kuin hän, nuori, ymmärtämätön poikanulikka. Niin hän itseänsä puolusti, mutta muut ymmärsivät hyvin, ettei hänkään ollut syytön, ja niinpä todisti myös hänen pohmeloinen muotonsa. Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä. Iski nyt Tuomas hänen kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan, ruomana alas tanterelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty, viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa, lausuen: »suokoon Jumala, että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus sinulle uuden sydämen! Se on toivoni, mutta pelkäänpä toivovani turhaan, sillä hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei kuristakaan parane». Niin lausui hän, astui äkeänä pirttiin, pyrkien ylös olkiselle vuoteellensa. Mutta mentyänsä uunin ohi, huomasi hän kissan, joka unisena istui kiukaalla, ja otti hän suuhunsa palan leipää, pureskeli sen pieneksi ja pisti purusen vanhalle Matille, joka kehräten ja rakoisilla silmillä nautitsi mitä oli saanut. Siitä, katsahtaen karmeasti aina, kiipesi hän ylös parvelle, hieraisi kerran vatsaansa, kallistui oljille ja peitti itsensä lämpöisellä kaattuvalla. Mutta Eeron kuritusta oli Simeoni kamoten katsellut korven pimeydestä ja kuullut hänen huutonsa, ja hyvin hän tiesi, että hän itse olisi saanut vielä kovemman rangaistuksen vihaisilta veljiltänsä. Sentähden kiitti hän onneansa ollessaan nyt kuusien suojassa, siirtyi kauemmas ahon haamusta pois ja katosi metsien turvaavaan helmaan. Mutta synkkä ja autio, kuin syksyn metsät hänen ympärillään, oli myös hänen sydämensä. Kauan hän asteli sammaleista korpea, asteli viimein kivistä, mustikanvartista maata, ja murheellisesti huokaili kellastunut koivisto käydessä kolkon tuulen. Mihin piti hänen vaeltaa metsien pyörryttävissä saleissa? Mihin piti paeta miehen, koska iloton ja pimeä oli elämä ja pimeä kuoleman yö? Mutta pihalla, lähellä pirtin ovea askartelivat veljekset, syöttäen suuruksella ja hieroen, sukien väsynyttä Valkoa. Vihaisena, viheljäisessä tilassansakin, istui Eero pirtin kynnyksellä, pureskellen hammasta, ja parvella makasi Juhani kaattuvan alla. Mutta koska Valko oli ruokottu ja laskettu laitumelle ja retelit asetetut vasten pirtin seinää, astuivat veljekset sisään, sydämen karvaudella muistellen turhaan varrottuja juhlatavaroita. Viimein astui myös Eero pirttiin äänetönnä ja kyräten kiukkuisesti. Silloin Juhani, kohottaen päätänsä peiton alta ja kurkistellen yli parven reunan, haastoi seuraavalla tavalla: »Vieläkö sinä kyräät, sonni? Etkö saanut kenties löylytystä ansion mukaan, jääräpässi? Peijakas? jos olisimme oikein ansiosta sinulle antaneet, niin tuskinpa nyt kömppisit tuossa omilla töppösilläs pirttiimme. Usko minua, ja kiitä onneasi, että pääsit näin helpolla hinnalla. Mutta toista vartokoon Simeoni. Ah! hän voidelkoon selkänsä karhun-ihralla, ennenkuin rohkenee aukaista oveamme. Hän tarvitsee, tarvitsee totisesti! Myydä viina, ja koska krouvari on sen oikein ehtinyt sekoittamaan peräloroksi, ostaa se takaisin moninkerroin kalliimpana, ja lioittaa sitten samaan sikuriveteen ja tyyriisen, tyyriisen makuvariin ruissäkit aina viimeiseen jyvään asti, sanalla sanoen: kaikki mitä rattailta heltii, menettää viinaan, siirappijuomaan, vehnäpulliin ja prenikoihin. Ah! ken olis sitä Simeonista luullut? Siinäkö oli hänen jumalisuutensa? Siinäkö monen hartaan rukouksen hedelmät? Mutta eihän tule meidän kuitenkaan tuostakaan hullummin ihmetellä. Onhan, pahasti kyllä, jumalisilla miehillä tavallisesti kiivas veto viinaan, varsinkin ryypiskelemiseen kaapin-oven takana. Sen olen kaikessa tyhmyydessäni tullut huomaitsemaan. Muistelkaammepas esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan ja katsotaan hurskaaksi mieheksi; mutta sama pokko juuri käyskelee päivänsä täydessä vommassa, punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan. – Kas kun hän nyt lähtee ulos raitillensa kammaristaan postillan ja virsikirjan äärestä. Ensiksipä tyyrätään tie kohden kaappia, ja siellä on tapahtuva pieni konsti, pieni keikaushunööri. Ulos nyt astutaan, kohden tallia touvataan, ja renki, poloinen poika, tietää kuulevansa saarnan, joka kestää ja kelpaa. Mutta päättyyhän viimein saarna pahankin papin, nariseehan vihdoin ovi, ja kylkimyyryä kohden omettaa marssii nyt ukko. Ja siellähän taas on piikarääsy tulisissa tauloissa, kun isäntä kukkopunaisena häntä oikein ripittää, ripittää, motkoittaa ja kotkoittaa. Voi sinua äijä-könttiä! Noh, loppuuhan nälkävuosikin, astellaanhan ometasta tupaan. Mutta tuollapa vasta rähinä nousee, saarna tiuskeinta tiuskeampi emännän ja tyttären osaksi, kestävä tunnin tai kaksi. Tiuskaiseepa emäntäkin välimmiten vastaan, tiuskaisee ja ärjäisee, mutta vaiti on tyttönen ja tipahtelee raukan kyynel. Voi sinua jörriä! Mutta vihdoinpa kuitenkin tuntuu saarnamiehen kurkku käyvän kuivaksi ja karkeaksi, ja käydäänpäs sitä kastamaan kammarin kaappiin; ja sitten taasen virsikirja kouraan ja laulamaan että pihtipielet vapisee. Niin kuluu mieheltä päivä, kuluu viikko, kunnes hän sunnuntainaamulla kömöittää tyttären kanssa kirkkoon, kömöittää noissa kääsyissänsä, patalakki päässä ja takinkaulus korkealla kenossa. Siellä hän nyt istuu Herran temppelissä, suu mytyssä ja kulmakarvat kohotettuina ylös aina puoleen otsaan; siellä hän istuu, karautellen kurkkuansa ihan hurskasten tavalla, istuu juhlallisena, vakaana ja totisena kuin vasta palkittu sonni. Niin hän siellä kököittää kuin rajapyykki metsässä; mutta kas kun hän palaa kirkosta takaisin ja ehtii viimein kotonsa pihalle, niin tuiskuavalla vauhdilla, tultatuiskuavalla vauhdilla riennetään suoraan kohden kammarin kaappia taas; ja nytpä ukko »maistaa että pohja paistaa». Niin hartaasti naukkielee hän, jota kutsutaan maailman pylvääksi, niin kovassa kimmassa, niin kovassa kimmassa käyskelee täällä herännyt mies. Ja samoinpa luulisin käyvän Simeonille myös, jos onni hänen pistäisi kerran Härkämäen puukenkiin. – Tosin on parempi henki vuosien kuluessa tehnyt todenteolla ja ehtimiseen Simeonia kohtaan työtä, ehtimiseen, sitä ei taida kieltää, vaikka hän usein on liikamääriinkin pyristellyt sielunsa siipiä. Niin, niin, mutta monessa kohdassa on hän taasen pelkkä maailman lapsi, yhtä suuri syntisäkki kuin minä ja moni muukin, ja tekee temppuja, missä ei auta muu kuin aika löylytys. Ja nytpä hän oikein peevelin tepposet teki. Totellen perkeleen kuiskausta, joi hän naamaansa kalliin kuorman eikä tuonut meille murenaakaan juhlahöystettä. Hmmh! hammastahan purra täytyy. No, no, hän saa vielä saparollensa, saa että pirtti roikkaa». Niin haasteli Juhani, kurkistellen parven reunalta alas; siitä vaipui hän takaisin vuoteellensa ja nukkui. Lepoon kaatuivat muutkin, ja makasivat he sikeästi aina seuraavaan aamuun. Mutta Simeonia ei kuulunut, ei usean yön ja päivän perästäkään. Tuostahan veljille arvelua taasen, arvelua ja murhettakin, varsinkin koska Eerolta vihdoin kuulivat hänen oikean tilansa. Sillä koska parin, kolmen päivän kuluttua Eeron äkeä mieli oli vähän lievinnyt, antoi hän muristen ilmi kuinka Simeonin laita oli heidän palatessaan kaupungista. Olipa hän useinkin haastellut joistakin pienistä, tuumankorkeista äijistä, jotka, niinkuin hän lausuili, parveilivat tuhansittain hänen ympärillään. Niin kertoili muristen ja hiljaa Eero, mutta kertomus muutti Simeonia kohtaan veljesten mielen. Synkeällä sydämellä läksi Juhani etsimään kadonnutta veljeänsä, käyskeli avaralta ympäri metsiä, huudellen häntä nimeltä. Kohtasi hän erään mäen alla Taula-Matin, joka, kirves kourassa, etsiskeli kääpiä ja pakurimöhkäleitä, joilla jo olikin täyttänyt paitansa mahan ja poven. Matti kertoili, että hän menneenä yönä oli kuullut surkeata ääntä ja ruikutusta kaukaa metsistä; ja tämä ääni oli hänen mielestänsä muistuttanut Simeonin ääntä. Tästäpä kipeä pistos Juhanin sydämeen, ja hän kiirehti kotiansa, vuodattaen polttavia kyyneleitä veljensä onnettoman kohtalon tähden. Määrättiin nyt yleinen etsiminen ympäri metsiä. Jokaisen veljeksistä tuli lähteä ulos yksin ja eri suuntaa kohden, ja hänen, joka pakolaisen saavuttaisi, piti saattaa se kotia, astua ylös Impivaaran vuorelle ja, puhaltain koivutorvea, ilmoittaa asia muille. Toi nyt Eero torvensa kalpeasta pensastosta, koivutorvensa ankaran, kahden kyynärän pituisen ja kauas kuuluvan, ja upotti sen yöksi sudentarhan solisevaan ojaan. Sillä, tehty jo keväällä parhaana mäihän aikana, oli ämyri nyt kovin ravistunut ja kuiva. Varhain seuraavana aamuna läksivät he retkellensä. Impivaaran pirtti oli se piste, josta kuusi miestä kuin sädettä pyörässä kävi kaikkialle ulos. Alkoi nyt meteli, jossa huuto nieli huudon ja kaiku kaikua ajeli äärettömien metsien helmassa. Mutta yhä kauemmas poistui pauhu ja valtaisesti laajeni pyörö. Ja tämän pyörön sinä sait, jos seistessäs Impivaaran harjulla ja kuullellessas huutoja etäällä ympärilläs, vedit viivan huudosta huutoon. Niin samosivat he kaikkialle, retkeilivät kukin suuntaansa kohden; ja ilma oli kirkas ja tyyni, lempeästi paistoi syyskuun aurinko. – Juhanipa, huudellen huikeasti, asteli ryskinällä mäkiä ylös ja alas. Mutta eipä ehtinyt hänen korvaansa kaivatun ääni; ja puolipäivä lähestyi. Viimein kuitenkin, koska ei hänen kurkkunsa väsynyt, vaan lakkaamatta pauhasi kuin vaskinen torvi, kuuli hän kummallisen, heikon ja käheän vastauksen. Ja ilmestyi ääni kuin kahden sammaleisen kallion vinkalosta, muutaman korkean kuusen suojasta. Sinne kiirehti Juhani ja löysi kadotetun miehen, löysi hänen armoitettavassa tilassa. Kamoittavana haamuna, kädet ristissä, silmät pystyssä kuin ukulin silmät ja tukka ilmassa töyhtöisenä, istui hän tuuhean kuusen juurella. Siinä hän istui, huiskutellen ruumistansa, ja hänen suustaan kuului hiljainen ja tärisevä virrennuotin hyräilys. Juhani rupesi häneltä kyselemään kuinka oli hänen laitansa, mutta saatuaan häneltä ainoastaan sekavia, kummallisia vastauksia, riensi hän viipymättä kotia tuon kalliin löytönsä kanssa. Ja kun hän viimein oli saattanut veljensä pirttiin ja teljinnyt oven hänen jälkeensä, astui hän kohta ylös vuorelle, kourassa mahtava torvi. Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä kiertyi hänen ympärillään metsäinen, avara maailma, ja laskeuva aurinko lännen reunalta valeli kultaisella ruskollansa noita vanhoja, takkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella. Ja asetti Juhani huulillensa ankaran ämyrin, mutta ei tahtonut käydä; kuului pämpän ammoittavasta kidasta vaan muutama käheä pihaus. Puhalsi hän kerran vielä, mutta ei kuitenkaan heltinyt heleätä ääntä. Silloin paisutti hän rintansa uudestaan, täytti sen ilmalla aina pohjaan asti, puhalsi kolmannen kerran, ja poskensa pullistuivat hirmuisesti, mutta nytpä koivutorvi juhlallisella äänellä mylvähtikin ja kiljahti. Etäälle kohden kaikkia ilmoja kiiriskeli kaiku ja kohtapa kuului iloisia vastauksia idästä, lännestä, pohjosesta ja etelästä, kuului riutuen ja heikeästi sinimetsien ikuisen kaukaisesta hämärästä. – Meni tuota taasen hetki, meni kaksi ja kolme, ja rupesivat veljet ilmaumaan kotonsa pihalle ja pihalta pirttiin yksi toisensa jäljessä. Viimein seisoivat he kaikki Simeonin ympärillä pirtissä, surkuttelevilla silmillä katsellen häntä, joka istui rahilla kuin huhkain ladon katolla ja pöllisteli totisena takaisin heitä vastaan. JUHANI. Simeoni veljemme! TUOMAS. Kuinka on laitas? TIMO. Tunnetkos minua? – Ei luotua sanaa. – Tunnetkos minua? SIMEONI. Tunnen kyllä. TIMO. Kukas minä olen? SIMEONI. Hä Jukolan Timo. Niin, enkö ma häntä tuntis? TIMO. Oikein! Minä olen Timo, sinun oma veljes. – Hätä ei ole vielä suurin suuri, pojat. SIMEONI. Suuri ja hirmuinen on päivä, joka lähestyy, ja sen nimi on hävityksen kauhistus. AAPO. Miksi ennustat niin? SIMEONI. Hän sanoi. JUHANI. Kuka? SIMEONI. Hän, hän, mun toverini matkalla. EERO. Ja minäkö? SIMEONI. Et sinä, vaan se hirmu, joka on minua johdatellut. Oi veljet! teille taidan kertoa asioita, jotka kohottavat karvanne pystyyn kuin vihaisen karjun harjasrivi. Mutta antakaas minulle ensin pieni ryyppy sydämeni vahvisteeksi; ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielaisen kurkustani alas. JUHANI. Otahan ryyppy, Jumalan luoma; katsos tässä, mun armas veljeni. SIMEONI. Suurkiitos! – Nytpä tahdon koettaa kertoa mitä olen nähnyt ja kuullut, kertoa varoitteeksi meille kaikille. Kuulkaat: minä olen nähnyt hänen. JUHANI. Kenen ihmeen olet sinä nähnyt? SIMEONI. Itse päämestarin, itse Lusifeeruksen! AAPO. Hänen näit vain unissa tai mielenhoureessa, jonka saattoi matkaan väkevien ylellinen nautinto. SIMEONI. Hänen olen totisesti nähnyt. TIMO. Minkä muotoinen hän oli? SIMEONI. Kuin tyhmyys itse, mutta kas kun ketunhäntä keikahtelikin siellä takana. TIMO. Oliko hän suurikin? SIMEONI. Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän itsensä muuttaa miksikä hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin. Kuka se on? kysyin minä kiljaisten; »ystävä» hän vastasi, otti minua kädestä ja käski minua seuraamaan itseänsä. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikasena, katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: »näetkös minun päätäni?» Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituuttansa suuresti ja sanoin, että silmäni tuskin eroitti hänen haarojansakaan. Silloin veti hän suunsa suureen, riemulliseen nauruun ja katseli minua tarkasti. Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein ylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi »astuppas selkääni». Minä kauhistuin, mutta en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan kiipesin sievästi hänen niskaansa ylös. Kysyin häneltä kuitenkin: mihinkäs nyt mennään? ja hän vastasi: »ylöspäin mennään». Sitten rupesi hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne tänne, ehtimiseen, ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran seljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaski-ammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niinkuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli! TUOMAS. Tee se voimiesi mukaan. JUHANI. Voimiesi mukaan, veljeni, vaikk’ei niinkuin vaatisi aineen ankaruus. SIMEONI. Koettaa tahdon. – Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti puoleeni vastasi hän: »sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele». Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti hävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli se suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maan-äärestä maan-ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä kylkeen: onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin? Tuikeasti vastasi hän: »sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta. Katsele ja tutkistele». Ja, huoaten syvään, minä katselin ja tutkistelin. Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: koska on tämä tapahtuva? Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: »se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme». Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah jos kertoa voisin! JUHANI. Se tee, jos suinkin jaksat. Voi mitä ihmeitä ja kummia olet nähnyt! Tämä jotain ennustaa, ja kaiketi on tuhomme, Jumalan rangaistus tulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu. Onkos tämä laitaa: käyskellä perkeleen kanssa kuussa? SIMEONI. Ja nahkatornissa! JUHANI. Nahkatornissa. Onkos tämä laitaa? TIMO. Saapasnahka-tornissa! JUHANI. Niin, saapasnahka-tornissa. Ah! Mutta kerro meille kaikki; sillä vaikka tunnenkin väristyksiä seljässäni, taitaa kuitenkin tämä louhiminen tehdä hyvääkin syntiselle sydämelleni, joka on niin paatunut, niin jäykkä, että sattuu siihen tuskin muu kuin helvetin halkonuija tai taivaan tulivasara. Anna jyristä ja sataa, veljeni, anna sataa vaikka korppejooneja; sitähän me tarvitsemme. Niin, mitä tapahtui sitten? SIMEONI. Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemaan ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: »Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä». Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka nyt hellitin kädestäni, ja taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. – Siinä matkani synkeä ja totinen tosi. JUHANI. Ihmeellistä, merkillistä ja hirmuista yht’aikaa. TIMO. Mutta oletpa kuitenkin oppinut lukemaan näillä harharetkilläs. SIMEONI. Älä luule. Olenpa yhtä typerä kuin ennenkin. TIMO. Ehkä taidat konstin ja koukun. Koetappas; tässä on aapiskirjani. SIMEONI. Niin, mitä vielä. Onpa niinkuin katselisin ryssän tai hebrean kieltä. Silloin hengen vaikutuksesta tiesin paljon, joka nyt on edessäni pimeää, ja olenpa jälleen sama ihmisraukka, sama syntinen, suuri syntinen. Ja pääni käy pyörään, sillä se päivä on tullut! Pääni käy pyörään, sillä silmäni ovat nähneet itse Lusifeeruksen. Ai, ai, kuinka karvainen se oli! JUHANI. Voi meitä poika-parkoja, voi! SIMEONI. Tuhannen kertaa voi! Pääni pyörii, pyörii! Minä olen nähnyt Lusifeeruksen. Se pyörii! JUHANI. Rukoile Jumalaa, veljeni, rukoile Jumalaa! SIMEONI. Rukoillaan kaikki yhdessä. – Minä olen nähnyt Lusifeeruksen karvaisen voiman! – Rukoillaan kaikki! TIMO. NO, jos niin tarvitaan. Miksi emme rukoilisi? JUHANI. Surkeatahan tämä on, ah, voi! TIMO. Älä itke, Juhani. JUHANI. Itkisinpä verta jos taitaisin; sillä olemmehan eläneet kuin Koirankuonolaiset, juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta nyt siitä tulkoon luku laulun perästä, elämä toisenmoinen, muutoin lankee pian päällemme taivaan hirmuinen viha kuin raskas Tunturinvuori, ja painaa meidät helvettiin alas. Jaa, jaa, poikia on varoitettu ennustuksilla ja ihmeillä, ja vartokaamme pahinta peeveliä, ellemme ajoissa ota merkeistä vaaria. LAURI. Pahinta kyllä meidän vartoa tulee; sillä onpa minullakin jotain kerrottavaa. Kuulkaat! Koska, teidän heittäissänne kiekkoa aholla, käyskelin metsässä, haeskelin kalupuita talon tarpeeksi, näin minä ihmeellistä unta, ma’atessani tuolla kankaalla. Katselinpa niinkuin korkean hongan latvasta kuinka hurjasti löitte kurraa täällä aholla pitkin tuoreita härjänvuotia. Ja arvatkaas kenen kanssa. Veikkoset, oman, kiivaan provastimme kanssa läimäyttelitte. Mutta kuinkas kävi? Huomasi viimein provasti, ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan punakantinen aapiskirja. Siitä suuttui hän hirveästi ja, heiluttaen miekallansa, huusi korkealla äänellä: »iijaa, iijaa!» ja kohta lähestyi peloittava hirmumyrsky, joka teidät viskasi ruumenina ylös ilmaan tuulien haltuun. Niin uneksuin, ja jotakin merkitsee tämä uni. JUHANI. Merkitsee totisesti, ennustaa meille tässä jotain helvetin polskaa; sitä ei tarvitse epäillä. Kahdelta haaralta on meitä varoitettu, ja ellemme nyt ota vaaria, niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä vielä sataa päällemme, kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran kaupungeille. AAPO. Olkaamme kuitenkin liioin kauhistumatta. TUOMAS. En vissiin päätä kuinka on, mutta kaikki mitä Simeoni on nähnyt, on kenties kotoisin pohmeloisen aivosta vaan. JUHANI. Mitäs puhut, mies? Teetkö tyhjäksi taivaan tärkeää tointa? TIMO. Älä haastele vastoin Jumalan töitä ja ihmeitä. SIMEONI. Ah! kuussa olen käynyt ja nähnyt Lusifeeruksen, josta sieluni on nyt peloissansa kovin. Voi minua, ja voi meitä kaikkia! TUOMAS. Surkeus suuri! Mutta ota vielä yksi ryyppy ja mene sitten ma’ata. SIMEONI. Niin, mitähän tuo tekis? TIMO. Ei ole viinaa enään. TUOMAS. Se on ero asiassa. SIMEONI. Kiitos Herran, että loppui se kerran, se viinamyrkky. Ja älköön nyt enään tulko huulilleni pisaraakaan tätä juomaa, sen lupaan ja vannon. JUHANI. Kirottu olkoon tämä helvetinsahti! TIMO. Vähän pahastipa teimme, kun rupesimme keittelemään tätä juoma-ainetta. AAPO. Kenen tahdosta tapahtui tämä? Vastatkaat minua, Juhani ja Timo. JUHANI. Onpa viina sinullekin maistanut, veljeni, on tosin. Ja toiseksi, niin tehty on tehty, eikä saata sitä enään takaisin ruikutus ja marina. Niin, niin, mikä on mennyt, se on suden suussa; mutta olkoon tästälähin toinen laki. – Nyt ojalle! ja kirvespohjallani nuijin tuhanteen myttyyn tuon pahalaisen vaskihärjän, tuon kirotun viinapannun, ja kölsän hajotan kuin harakan-pesän. SIMEONI. Tee se, veljeni, ja taivas riemuitsee. JUHANI. Minä teen sen. AAPO. Miksi hävittäisimme kaluja ja kappaleita, joita taidamme kunniallisesti myydä? JUHANI. Mutta katsos tätä paikkaa: mies, jolle myisin pannuni, mitä rakentelis hän sillä, minkälaista terveyden vettä? Samaa sorttia, samaa sorttia, samaa helvetin asian-ajajaa, joka on jo syösnyt meidät itse aina kadotuksen partaalle, ja samaan kurjuuteen saattaisin myös monen muun tämän pannuni kautta. Mutta siitä synnistä tahdon olla kaukana, tullessani viimein Herran tuomiolle. – Niin, nyt pannu myttyyn ja kölsä nurin! AAPO. Myykäämme se kruunulle, joka mynttää siitä rahoja. JUHANI. Kyllä siitä klopoja heltii vaikka sen myttyynkin mynttään. Tässä on kirveeni; ota kirvees sinä myös, Timo, ja käy kanssani sudentarhaan. Mutta huomenna, koska on sunnuntai, lähdemme kirkkoon. Kirkkoon lähdemme, konttien rukoilemaan tuon kurjan, ainoan ja kuolemattoman sielumme edestä, joka on jo kyllä tarpeellista. Kirkkoon joka mies, muutoin meitä saatana leivoittaa. – Sudentarhaan, Timo! Alas ojalle nyt astuivat Juhani ja Timo, runtoivat pian viinapannun ihan muodottomaksi kappaleeksi ja hävittivät kölsän. Mutta yön lepäsivät he syvimmässä unessa, heräsivät varhain seuraavana aamuna ja rupesivat itsiänsä varustelemaan kirkkoon. Läksivät he matkaan: Aapolla kainalossa heidän isänsä vanha virsikirja, Simeonilla »Huutava-ääni», mutta, punakan-sinen aapiainen kourassa, astelivat Juhani ja Timo. Ja kulkeissansa haastelivat he seuraavalla tavalla. SIMEONI. Kas, jota lähemmäs Herran temppeliä astun, niin tyyntyypä mieleni myrsky yhä enemmin ja enemmin ja sydämeni vilvoittuu. Ah! hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä rypee tyhmyys ja sokeus. Voi! koska taakseni katsahdan, niin hirveäksi helvetiksi, jonka ympäri viinan siniset liekit kiertelee, kuvastuu mieleeni tuo onneton kaupunkimatka. TIMO. Sentähden älä, veljeni, tee enään koskaan niin. Minä rukoilen sinua. Onkos tämä laitaa? Pinnata naamaansa kallista trahtööri-viinaa yöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret herrat. No, noh, tämä älköön olko nuhde, vaan veljellinen varoitus. SIMEONI. Minä pahoin tein, ja pahoin teimme kaikki, käydessämme viinan keittoon ja naukkimiseen. Mutta nyt, päättäkäämme yhteisesti heittää ainiaaksi tämä juoma, joka eläimeksi muuttaa ihmislapsen. JUHANI. Vallan siaksi, vieläpä alhaisemmaksikin röhkielevää harjasniskaa saattaa se aina miehensä lopulta. Sentähden tässä nyt puristamme viinan kanssa lujasti jäähyväiskättä ja pyydämme hänen lähtemään meistä kuuksi päiväksi Herran nimeen. Niin Aapo, nyt kerro meille tarina siasta lammikossa, jonka kerran kuulimme sokea-enon suusta; kerro se meille tässä käydessämme. AAPO. Teen sen mielistikin. Oi! antakoon se meille aina tuikeamman inhon tuota tuomittua metelivettä kohtaan. Juttelipa Aapo heille seuraavan: Oli sunnuntai-aamu; lokalammikossa kesä-auringon hohteessa röhöitteli sika, katsellen kansaa, joka kulki hänen ohitsensa kirkkoon. Kadehtivalla, kivistävällä sydämellä katseli se ihmisen jaloa, kaunista muotoa, muistellen omaa harjastettua haamuansa. Vieläpä säteili muutaman ohikäyvän otsalta niin ankara loiste, että sian katsanto siitä hämmästyen ammahti takaisin; ja kovin se oli vihoissaan Jumalalle, joka ei myös häntä ollut ihmiseksi luonut. Koska se viimein oli kylliksi nupisnut ja närisnyt, oikaisi se koipensa, ummisti pienet kyynysilmänsä ja nukkui. Mutta koska se hetken päästä heräsi, makasi sen vieressä kumppani, eräs juomari, joka päissään oli kiirahtanut lammikkoon alas, ja oli nyt tukahtumaisillansa lokaan. Sika huomasi hänen vaaransa, armahti häntä ja, iskien torahampaansa miehen kaulukseen, kiskoi hänen ylös kuivalle maalle. Mutta tuon armotyön tehtyänsä, se katseli miestä hetken, irvisti pahasti ja lausui: »sinä kurja mies, onhan muotos niin ruma, etten kauemmin ilkene katsella». Niin sika lausui, läksi hänestä röhkien pois ja rupesi tonkimaan maata. JUHANI. Oivallinen tarina. – Mutta tuota kohden ilmaa on Jukolan talo, ja hyvä että tiemme kulkee kaukaa sen ohi; sillä musertuispa sydämemme nähdessämme entisen kodon. Hyvä myös, että jää meistä kauas Toukolan kylä ja vihatoverimme siellä. Kas kun pelkään että, jos heitä kohtaisimme ja he näyttäisivät meille pienenkin irvistyksen, minä kohta karkaisin heidän kurkkuunsa kuin kissa. Enpä ole vielä unohtanut löylytystä, jonka heiltä sain, enkä lupaustani hirveästä kostosta. TUOMAS. Ei ole mennyt minunkaan muistostani kaksi asiaa. SIMEONI. Meidän tulee anteeksi antaa ja unohtaa. JUHANI. Olkoon menneeksi: jos nöyrtyvät ja tulevat minulta anteeksi rukoilemaan, todistaen pahoin tehneensä, silloin kernaastikin unohdan kaikki, likistänpä heidän kanssaan vielä käpälääkin, silmät kyyneleissä. Mutta niinkauan kuin eivät mieli taipua tähän, vaan päinvastoin minua hammastavat lakkaamatta, niin purenpa hammasta minäkin, puren että kipenöitsee. Näin haastellessaan keskenänsä, lähestyivät he Tammiston taloa. Siinä seisoi pihalla paljon kansaa, miehiä ja naisia, ja kauas kuului eräs ääni, joka räknäili: »ensimmäinen, toinen, kolmas kerta», ja kyseli: »eikös kukaan enemmin lisää?» Oli se ryöstöhuuto-kauppa, jota itse nimismies käytteli, istuen lähellä porrasta pienen pöydän ääressä ja kirjoitellen kirjaansa ostajien nimet ja tavarojen hinnat; ja oli nyt par’aikaa menemässä talon ammuva karja. Kovin kummastuen seisoivat veljekset, arvellen miksi sunnuntaina tällaista tointa käytettiin. Mutta olivatpa he erehtyneet lukiessaan viikkonsa päiviä Impivaaran sydänmaassa humalan humussa, joka vauhdilla vie eteenpäin miehen ajan. Maanantai ja puhdas arkio oli tämä päivä, jota veljekset olivat pitäneet sunnuntaina ja jona olivat lähteneet astelemaan kirkkoon, kirjat kourissa. Katselivat he ympärillensä, nähdäkseen Kyöstiä, uskollista ystäväänsä. Mutta hän ei ollut tässä, hän käyskeli kaukana pellolla, käyskeli tuijotellen totisesti maahan ja mietiskellen itseksensä. Kysyipä viimein Juhani muutamalta mieheltä, joka seisoi heitä lähinnä, kuinka yhteistä huutokauppaa uskallettiin pitää sunnuntaina, Herran pyhänä sapattina. Kulovalkeana silloin nauru ja tirskuna juoksi miehestä mieheen ympäri kaiken kansan, ja nytpä arvasivat veljekset asian oikean laidan. Ällistyneinä, äänettöminä ja punehtuen seisoivat he kauan, kuullellen ihmisten naurua ja pilkkaa. Läheni heitä myös joukko Toukolan poikia, kysyivät heiltä ivaten Impivaaran uudesta uskosta, sen kalenterista ja miksi kutsuttiin heidän almanakassaan tämä viikon kahdeksas päivä. Tuota kuultelivat veljekset, ja äkisti loimahti heidän vihansa tuimaan tuleen, ja myrsky oli valloillansa. Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he kiljunalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt Tammisto pihalla. Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa heitetty kaikkein kirjat, joita hän lujasti hallitsi kourissansa ja katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman taistelon vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijoitteli tynsästi kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin laineisin. Toimitusmies ensin kyllä koetti estää tämän vihaisen tulvan paisumista, mutta huomaittuaan ei tässä mitään voivansa matkaansaattaa, siirtyi hän ajoissa syrjään ja katseli ihmeeksensä veljesten ääretöntä voimaa. Ja voimaa niin väkivaltaista, sen käytännössä niin tuulispään tapaista vauhtia eivät olleet veljekset ennen koskaan vielä osoittaneet. Kauan ja salassa kytevä kostontunne sai vihdoin tuulta, ja kasvoi siitä tulinen, kauhistava myrsky; ja verraton oli hälinä ja pauhu. Kalveina ja vapisevina pakenivat naiset taistelopaikasta, mikä sylissään kantaen, mikä taluttaen kädestä pientä, peljästynyttä lapsukaista. Virnapäisinä talon naudat, niin uhkea sonni kuin vakavat lehmät, juoksivat tuonne, tänne, ja ympäri kaikui huuto, möry ja poru, kun Jukolan veljekset löivät ja kun Toukolaiset löivät heitä vastaan, Toukolaiset ja heidän monta ystäväänsä. Juhani, purren hammasta ja vallan tuhankarvaisena kasvoiltansa, huhtoi voimallisesti vihamiestensä joukkoon, huhtoi oikealle, vasemmalle, ja leukansa longahteli vihan kiukusta. Mutta kuin kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. Nähtiin siinä tapahtuvan, että kun hän yhtä löi, tämä kaatui vauhdilla niin tuimalla, jotta kaatuessaan toisenkin miehen kumosi, joka seisoi hänen vieressänsä. Timo läimäytteli kuin uros hirsistössä läimäyttelee kirveellänsä; ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kiirahteli usein, mutta ainapa hän jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista. Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni ja murtui. Kauhistuen katselivat ihmiset tätä kamppausta. Kaikkialla näkyi kamoittavan kalveita kasvoja, hirveästi huokuvia sieraimia, tuolla verisiä naamoja, täällä multaisia kuonoja. Katso vihan synkeätä liekkiä heidän silmissään, joka rynkää vaan kiukkunsa maalia kohden, huolimatta vaikka sataisi vastaan tulta ja tulikiveä. Tämän kaiken he näkivät, ja kuulivat parinan ja ähellyksen niin hirmuisen kuin susijoukon murhaavasti tapellessa syys-yön pimeässä metsässä. Niin oteltiin Tammiston pihalla, ja tuimemmaksi yhä vaan ottelo kiihtyi. Makasi jo tuolla mies, makasi jo täälläkin, vuodattaen verta hietaiselle tanterelle. Maata jo kasteli veljestenkin mustanpunainen veri; sillä Toukolaiset jo iskeilivät puukoillansa; mutta puukkoja ei nyt riippunutkaan veljesten vöillä, koska he olivat retkellä pyhään temppeliin. Nyt, koska he huomasivat kuuman verensä juoksevan, sieppasivat he teloja mäeltä aseiksensa, teloja, karankoja, tai mursivat seipäitä lähimmistä aidoista ja karkasivat villittyinä päin; pian kuitenkin kohtasivat he samankaltaisia aseita vihollistensakin puolelta; ja rupesivat nyt seipäät ja kanget räiskynällä loiskeilemaan ympäri miesten päitä. Ja näyttipä aina vielä epätietoiseksi ken tässä voittaisi, ken taipuisi tappiolle. Veljekset, vaikka he jalostikin taistelivat, taistelivat kuitenkin monilukuisen vihollisen kanssa; ja ankarasti, vimmatusti lyötiin heitä vastaan. Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa’an painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään, saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi. Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta, pieksivät kahdenkertaisesti ja hurjasti pakenivat viholliset viimein, ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut. Pois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa, huutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä, vaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava oli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla, savuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen välissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen taakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän juosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän edessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta tuijottelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen sekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto: »älämölöö, ai älämölöö!» Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän kanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan, mutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja tuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui: »menkäät kotia nyt!» niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri kääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta hetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset, katsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä ja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä: »menkää kotia nyt!» Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut, ja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä korkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti eteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman jäädyttävä synkeys. – Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta moni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka ainiaaksi hänen merkitsi. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3930 8115 2006-10-24T12:57:42Z Nysalor 5 Yhdestoista luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Kymmenes luku|Kymmenes luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Kahdestoista luku|Kahdestoista luku]] |otsikko=Yhdestoista luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} On ilta samana päivänä, jona niin kiukkuisesti Tammistossa oteltiin. Pirtissään istuvat veljekset, he ovat voidelleet ja sitoneet haavojansa niinkuin parhaiten on käynyt. He istuvat, sydämissä pimeä, ijankaikkinen yö, ja alas permantoon on teroitettu heidän katsantonsa, vimmaa täynnä. He muistelevat mitä ovat tehneet, tietävät mikä rangaistus heitä uhkaa; he mietiskelevät onnetonta, toivotonta tilaansa, ja peloittava on äänettömyys huoneessa. Viimeinpä kuitenkin saattoi Simeoni matkaan seuraavan kanssapuheen. SIMEONI. Veljet, veljet! sanokaat yksi sana. Mitä on meidän tekeminen päästäksemme kruunun kynsistä. AAPO. Ah! ei ole meillä enään pelastuksen keinoa tästä ahdingosta, ei tämän taivaan alla. JUHANI. Kiikissä olemme, kukissa! Kaikki on mennyt, kaikki onni ja toivo! TUOMAS. Peijakas meidät perii, perii ilman armoa; siis ottakaamme, silmät ummessa, vastaan mitä olemme ansainneet. Kruunun käskyläistä häiritsimme keskellä tulista tointansa, ja tämä paikka on kova; miehiä löimme kenties raajarikoiksi, joka paikka on vieläkin kovempi. Noh, ehkä nykäisimme vielä joltain henki-kultaisenkin pois, ja sittenpä kaikki hyvä; tallella olemme ja syömme kruunun surutonta leipää. SIMEONI. Voi meitä poloisia poikia! TIMO. Poloisia Jukolan poikia! Ja seitsemän kappaletta! Mitäs tehdään nyt? LAURI. Kyllä tiedän mitä teen. JUHANI. Minä myös. Veitsi kurkkuun joka miehen! TIMO. Älä helsingissä! JUHANI. Puukkoni, kirkasteräinen puukkoni! Verta lasken että lainehtii! AAPO. Juhani! JUHANI. Juoskoon yhdeksi ainoaksi lammikoksi veri seitsemästä miehestä ja uppoutkaamme sitten yhdessä punaiseen mereen, kuin upposi ennen koko vanhantestamentin kansa! Missä on visapäinen puukkoni, kaiken, kaiken sovintomies? AAPO. Malta mieles! JUHANI. Pois tieltä sinä ja pois tämä kirottu elämä! Puukko! SIMEONI. Hillitkäämme häntä! AAPO. Tänne, veljet! JUHANI. Pois tieltä! TUOMAS. Koreasti, poika! JUHANI. Hellitä, Tuomas veljeni! TUOMAS. Sinä istut koreasti! JUHANI. Mitä maksaa nyt enään koreus, kun kaikki on mennyt? Mielitkö ottaa koreasti vastaan neljäkymmentä paria tuoreita raippavitsoja? TUOMAS. En mieli. JUHANI. Mutta mitä? TUOMAS. Menen hirteen, mutta sitten vasta. JUHANI. Tehkäämme paikalla se, joka kerran on tehtävä. TUOMAS. Tuumikaamme. JUHANI. Hahaa! kaikki on turha. TUOMAS. Ehk’ei juuri vielä! JUHANI. Lain hansikat vartoo meitä. SIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle! TIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin. AAPO. Kovin vähäpätöiset keinot. EERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen? Jos siirrymme kerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme kohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies. AAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella. TUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme Suomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut. TIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa olisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin peninkulmia. Ohhoo! AAPO. Mutta kuulkaas sananen: Ruvetkaamme suden omaksi kansaksi, niin vähänpä tarvitsee meidän peljätä hänen hampaitansa. Sotaväkeen marssikaamme värvinkiä ottamaan muutamaksi vuodeksi. Ah! tämä keino on jyrkeä, mutta ehkä paras tässä kilakassa. Niin, lähtekäämme Heinolan kuuluisaan ja hirveän suureen pataljooniin, joka Parolan nummella kesäkaudet äkseeraa ja rikeeraa. Tätä pykälää voimme harkita, muistaen, että kruunu pitää poikiensa puolta. JUHANI. Minä pelkään, että, veli veikkoseni, keksit nyt oikean keinon. Kasarmi on pelastanut läikistä monta hurjapäätä poikaa ennenkin. Muistelkaamme esimerkiksi Karilan renkiä, jolle, suurikelmille, kerran pisti päähän ropsia isäntäänsä vähän selkään, ja siitäpä olis käynyt pojalle pahoin, mutta kas kun oli junkkarilla äkkipikaan niskassa harmaa takki, ja tämähän pelasti miehensä. – Olkoon menneeksi! Kohden kasarmia marssikaamme! Sotaan kuoli isämme setä, Kyrön sotaan, jossa viissyltäinen hirsi veressä uiskenteli; sotaan kuoli myös oma setämme, kaatui meren rannalle Pohjanmaalla; niin on tässä käynyt monen muun sekä heimolaisen että naapurin, ja samoin taidamme kaatua mekin, kaatua hurskaina sankareina. Kuolemassa on parempi, taivaassa on parempi olla kuin täällä ihmispetojen keskellä. Täytyy itkeä. Niin, siellä on parempi kuin täällä. Oojah! paljon parempi. TUOMAS. Veljeni, näin saatat meidät kaikki pusertamaan kyyneleitä. SIMEONI. Herra, katso puoleemme ja anna armos auringon paistaa! Niin loppui heidän kanssapuheensa itkuun, yleiseen, hyrskyvään itkuun; kuivana ei pysynyt yhdenkään veljen silmä. – Mutta ilta pimeni, yö tuli, ja kaikki vaipuivat he lopulta itkusta syvään uneen. – Seuraavana päivänä tuumiskelivat he vielä, aprikoitsivat hiessäpäin mikä keino heidät parhaiten pelastaisi; ja tarkasti vartioitsi heidän silmänsä ulkona pirtin ympärillä, huomatakseen jo matkanpäästä jos lähestyisi heitä kruununvoimia. Niin he tähtäilivät ja tuumiskelivat; ja kasarmi, vaikka kyllä kamoittava, näkyi heistä kuitenkin parhaaksi turvapaikaksi. Sentähden päättivät he lähteä miehissä matkalle kohden Heinolaa ja ottaa värvinkiä kuudeksi vuodeksi. Ja koska taasen toinen päivä nousi, alkoivat he pitkän vaelluksensa likistyvällä sydämellä, synkeällä mielellä. Astuivat he eteenpäin, muistelematta, että siinä hankkeessa tarvittiin passit ja papinkirjat, astelivat he, tuohikontit seljässä, ensin Jukolaan päin, aikeissa pyytää nahkapeitturia ottamaan haltuunsa heidän elikkonsa ja pitämään vähän pirtistä huolta. Tultuansa Viertolan tielle, kohtasivat he nimismiehen, joka, jahtivouti takana, ajoi jyrittäen heitä vastaan. Veljekset tuosta hämmästyivät, arvellen hänen retkensä koskevan heitä. Olivat he jo melkein juosta metsään, mutta astuivat kuitenkin esiin, muistaen, ettei kaksi miestä heitä milloinkaan kiinni saisi. Mutta väärin he arvelivatkin; perin toisella virkatoimella ajeli nyt nimismies ympäri pitäjää. Ja olipa hän oiva mies; uljas, ylevä ja iloinen aina. Jukolan veljeksistä ja heidän elostansa metsissä hän alati oli suureksi huviksensa kuullut kerrottavan; ja oli hän heidän suosijansa, puolustajansa, vaan ei vihamiehensä. Mutta nyt, ehdittyään heidän kohdallensa, rupesi hän haastelemaan hauskasti. NIMISMIES. Päivää, päivää! Mihin marssivat pojat noin totisina? Vastatkaat minua, katsomatta tuolla lailla puoleeni, juuri kuin korpisudet. Mihin, kontit seljässä? JUHANI. Edessämme on pitkä matka. NIMISMIES. Helvettiinkö sitten mennään? Häh? JUHANI. Tahdotteko meistä mitään? NIMISMIES. Mitähän olis teillä annettavaa minulle? Mutta onhan lupa kysyä vaikk’ei varaa ostaa. No oikeinpa silmänne kyräilee ja mullistelee minuun, ja ellen olis tottunut katselemaan itse perkelettä vasten naamaa, niin ehkä sydämeni vähän pampahtelis. Ha, ha, ha! Mutta saakeliko teissä rikeeraa? JUHANI. Minä kysyn teiltä yhtä paikkaa: Nouseeko siitä kruunun asia? NIMISMIES. Mistä? JUHANI. Hm. Siitä, siitä. NIMISMIES. Mistä, sinä takkutukkainen köntti? Mistä? JUHANI. Tuosta kärhämästä Tammiston kartanolla. NIMISMIES. Ahaa! se toispäiväinen leikki? Jahah! siitäpä nyt tahtoisin teille virkkaa jotain. JUHANI. Onko miestappoa tapahtunut? NIMISMIES. Kiitä onneas, ettei niin ole laita. Mutta, leimaus ja jyrinä! kun ajoitte tiehenne kruunun virkamiehen toimestansa ja kumositte vielä hänen kirjoituspöytänsä, aatelkaas sitä paikkaa. JUHANI. Jumala paratkoon! sitähän olemmekin aatelleet ja aprikoinneet oikein vahvasti ja tulleet ymmärtämään mikä siitä pojat perii. Niin, niin, peeveli meidät perii, ja sentähden olemme myös valinneet peevelin onnen osan. Tietäkäät: Parolan suureen pataljonaan loikertaa nyt tiemme mäkiä ylös ja alas, että santa soi. Siellähän on viimeinen sola, jonne hädissä ja tuskissa pakenemme, kun ihmiset, ne kiukkuiset perkeleet, meitä ahdistavat joka haaralta kuin sudenpoikasia apajassa. Parolaan mennään! ja onneton hän, joka tahtoo nyt tietämme teljetä; sillä kruunu tarvitsee miehiä, sota on tekeillä, niinkuin olemme kuulleet. Kohta seisomme kruunun haarniskoissa, ja koskekaatpas meihin silloin, te saatanat. Hii, haa! tahtoisinpa purra poikki tämän maailman, poikki tämän maailman kuin nahkiaisen; ja vähältä etten itke tässä murheesta ja vihan kiukusta yht’aikaa; itken ja heristelen nyrkkiäni. Parolaan marssitaan! Siellä on miehiä kuin kaarneenpoikia, Parolassa. NIMISMIES. Te pöllöt ja pököt! heittäisittekö oman, rauhaisen pirttinne omalla tanterella ja lähtisitte kasarmin keppien vinkunaan? JUHANI. Parempi kuitenkin siellä kuin louhia västingissä vuorta; ja toiseksi, niin Hämäläisen ruskea nahka on tuuman paksu, niinkuin nähdään. NIMISMIES. Louhia vuorta västingissä! Miksi? JUHANI. Juuri te, herra, meitä sinne mielisitte kiskoa kilisevissä kahleissa. Ja mistä syystä? Tuosta onnettomasta tempusta Tammiston pihalla, siitä että su’imme vähän selkään noita Toukolan poikia, johon sukimiseen, Jumal’avita! meitä ärrytettiin oikein vimmatusti. Mutta nytpä mielitään tehdä tästä kruunun asia, tehdä »kärpäsestä härkänen», kuin sananlasku sanoo. NIMISMIES. Sen valehtelet! Mene hiiteen, mies! minulla on tärkeämpiäkin toimituksia. JUHANI. Jos sen armon meille soisittekin, että saisimme kulkea Hiiden vallassa, jota emme vielä usko, niin ovathan tässä kuitenkin Toukolaiset niskassamme, lain voimalla niskassamme. Me onnettomat iskimme ensiksi, ja siitä on meillä kovin huono puoli; mutta ei pidä heidänkään pääsemän ilman »maksa pois lakkarista». Onpa täällä kylliksi haavoja, jotka tuskin vielä ovat ehtineet saada rupikaprokkia niskaansa; ja ne todistavat jotain, ne haavat. Hmmh! – Mutta jos Toukolaisistakin selkiäisimme, niin onhan meillä tässä aina varrottavana kerran vuodessa tuomiopäivä: lukukinkeri-päivä. Peeveli! sanonpa kuin ennen Jaakkolan Paavo, se korea poika: »kävishän tämä elämä laatuun ilman yhtä päivää vuodessa, ilman tuota kirottua kinkeripäivää», sanoi hän. Ja sanoipa hän vielä: »ei se kipu, mutta se häpy», niinpä kerran ikään tultuansa tukkajuhlasta, jossa taasen hänen kamaransa oli pahoin pehmitetty. – Mutta kuinkas kävi seuraavana vuotena samassa juhlassa? Pisti mar’ pappi hänen pöydän alle istumaan kuin ukulin, ja tämän näki hänen korea ja nuori morsiamensa lukutuvan porstuvasta, näki ja pyörtyi tyttö-rääsy, kiikahti kynnykselle nurin kuin hanhenpoikanen. Se oli paha leikki; sen perästä rupesi Paavo juomaan kuin mies, sai rukkaset morsiameltansa kuin mies, ja joi vielä uhkeammin, ja viheljäisenä hevosnylkyrinä kuoli hän viimein. Se oli loppu korean Paavon, jolla ei suinkaan ollut huono pää, ei totisesti, vaan olipa hän viisaimpia, vikkelimpiä nuoria miehiä, mutta nurjana, nurjana oli vieras-äiti tyrkännyt kirjan hänen kouraansa alusta alkain, ja siitäpä lukupäivä hänelle tuli kauhistuksen päiväksi. Ja onkos tämä laitaa! Kukkoisten Mikko, mies ko’okas ja jykevä kuin havutukki, ja leveäposkinen kuin Tuhkalan muorin vanha kissa, mutta eipä juuri niitä hyvälukijoita, kuultuansa kinkeri-aamuna tarhanvajaan pappien kulkusten kilinän, peljästyi kuin lammas. Niin hirvittävä on tämä päivä, tämä hioittava pöllytysjuhla. Ja kerranpa, tiedämme, saattaisi provasti väkivoimalla meidätkin sinne ja sieltä häpeän hirteen, jalkapuuhun, mutta kaikista näistä meidät pelastaa kruunun harmaa takki, kaikista näistä nyt otamme ainiaaksi hyvästi; prassai! NIMISMIES. Te mielettömät oinaat, mitä hulluuksia hankittekin! Noh, menkäät, menkäät, astukaat päälle niin kauas kuin kestää kruunun santaista sarkaa. Mitä riivattuja on minun tekemistä kanssanne? Kuittihan on rätinkimme Tammistosta, sen vakuutan ja vannon, te köllit! Kuitti! ja suljetut ovat myös Toukolaisten kidat. Hoo, sen tein jo samana päivänä, jona ottelus tapahtui, koska näin ettei mennyt siinä henkiä. Uhkailivatpa roistot keräjänkäynnillä, ja kuitenkin olivat he keittäneet sopan itse. Mutta laskinpa nyt vaa’alle painoni minä myös, ja Toukolaiset vaikenivat kuin myyrät; sillä onpa minulla heissä monta koukkua, joista voisin kiskoa heitä kovaan kiikkiin. Sentähden ovat he nyt vaiti ja pitävät koreasti hyvänänsä mitä ovat saaneet. Mitä koskee taasen asemaanne provastia kohtaan, niin kysynpä: onko hän teitä kiristellyt näinä viimeisinä aikoina? AAPO. Sitä ei hän ole tehnyt, ja ihmeeksemme kyllä. NIMISMIES. Eikä tee hän sitä milloinkaan enään; se muistakaat sanakseni. Ja kuka on saattanut matkaan tämän? Kukahan muu kuin tuo meidän vanha vallesmanni? Ja sanottepa nyt hänen, te kiittämättömät peijoonit, yrittelevän riivattuja teitä kohtaan. Kuinka hyväänsä, mutta onpa minua hullua vähän miellyttänyt tuo sudenpoikasten elämä. Ha, ha, ha! No, noh, leikki saakoon sijaansa, puhdas leikki. Mutta olkoon sanottu: rauha teille minun puolestani, ja niin myös provastimme puolesta; sillä hän on tullut ymmärtämään, ettei tuohesta tule takkia. No niin, ei yhtään vaaraa, pojat, ei yhtään, vaikka tarvitsisittekin köniinne aika lailla, te verkkasen juutit. Mutta menkäät nyt koreasti kotia! Paikalla! sanon minä. Jaa, jaa, vasemmalle kääntymys nyt vaan, vasemmalle kääntymys ja kotia mars, sinä Impivaaran komppania! Kotia, te junkkarit, ja jääkäät Herran nimeen. – Heisaa, Liinaharja! Niin lausuen, tempasi hän ohjaksista, ja travia pisti eteenpäin taasen nimismiehen, koko pitäjässä tunnettu, liinaharjainen ruuna. Pois he kiirivät räikkynällä; tärähteli takana ukko jahtivoudin hattu, ja savuna kierteli tomu heidän jäljessänsä. Mutta veljekset seisoivat tien vieressä kuin seitsemän suolapatsasta, seisoivat ja katselivat tuota menoa. Sanaakaan hiiskumatta ja arvellen mitä heidän piti aatteleman kaikesta tästä, seisoivat he ja tuijoittelivat poistuvien perään, kunnes nimismiehen rattaat katosivat kaarevalla tiellä. TIMO. Kuinka se komsarjus on vanhettunut sitten kuin viimeiseksi näimme hänen Kuokkalan korvessa äitimme ja kylänväen kanssa! JUHANI. Mitä sinä, Aapo, aattelet tästä nimismiehen koreasta puheesta? AAPO. Kunnon mieheksi hänen luulisin ja että hän kanssamme haasteli vakaasta rinnasta, mutta seiskäämme vahtia, sillä herroihin ei ole luottamista. JUHANI. Seiskäämme valmiina kaappaisemaan kohden susien kotoa. Hänellä on peeveli nahassa, hän koettaa vietellä meitä paulaan. TUOMAS. Kotiamme takaisin tahtoi hän meitä narrata valmiiksi saaliiksensa palattuaan Viertolasta, joukko miehiä seurassa, koska tiedetään, ettei ole vähillä voimilla iskettävä Jukolan sarjaan. Hän tulee ja korjaa meidät koreasti talteen, jos häntä varromme. JUHANI. Hä, niinhän minäkin aattelen. Hän on pyynnissä, ankarassa ajossa, ja me olemme otukset, joita hän kiehtoo. Kaiketi on tapahtunut hirveätä, josta ei enään kasarmikaan meitä vapahda. Siis ei nyt muuta kuin sissin passi kouraan ja paikalla metsään! Maantieltä pois, pojat! AAPO. Ah! mikä on nyt tehtävänä? JUHANI. Kaikki on jo tehty; tässä on seitsemän valmista metsäsissiä. Mutta koettakaamme olla niin sieviä, niin armeliaita ryöväreitä kuin mahdollista, pyytäen aina ensin koreasti nälkämme sammutteeksi; niin, niin, ja ellei hyvällä helli, niin väkirynnäköllä tulkoon sitten, mutta aina voimme karttaa verenvuodatusta ja murhaa. Mennään nyt! SIMEONI. Juhani, Juhani, mitä haastelet! AAPO. Ah! missä on nyt kurjain veljesten turva? JUHANI. Sissien retkillä! Mennään nyt! TUOMAS. Kitas jo kiinni, sinä hurja hullu! Ennen astelen tästä Siperjan ikikylmyyteen kuin rupean syömään ryövärin leipää. Sinä villitty, onko tarkoitukses vakaa, vai leksoitteletko mieletöntä leikkiä? Mitä pitää minun sinusta aatteleman? JUHANI. Voi veljeni! tämä hetki on kiertänyt pääni pyörään, ja enhän juuri tiedä mitä puhun ja teen. Nimismieshän tässä oli, ja katosi taasen kuin tuuliin ja pilviin; mutta onpa sitten mielestäni aikoja mennyt, aikaa siitä on, aikaa! Tuonne hän katosi, mihin peukalosormeni osoittaa, kuin Taula-Matin peukalosormi. Tuonne hän katosi savuun, ja keskellä savua singahteli sotaorhin valkea harja. Mutta siitä on niin pitkä aika, niin pitkä! TUOMAS. Kas niin! AAPO. Mitä nyt, mitä nyt? TUOMAS. Te näette, veljet, ettei Juhoakaan aina juuri ammuta samalta oksalta, jolla hän istuu. LAURI. Mitä siinä silmiäsi vääntelet ja päätäsi keikuttelet ja huokailet sieraimistas tuolla lailla? Niin mar’! Kiitä että on aivosi eheä. TUOMAS. Niin, niin, hän peitelköön äsköistä tyhmyyttänsä niinkuin hän parhaiten taitaa. Mutta mitä helvettiä tekisimme nyt? Sanoppas, Aapo. AAPO. Minä en tiedä. EERO. Kuulkaat, veljet: emmehän tuota vielä varmaan tiedä oliskohan nimismiehen haaroissa kettu meitä kohtaan. LAURI. Minä uskon toisin, sillä katselinpa häntä tarkasti silmäterään, ja siinä ei vilahdellut vilppiä. Ja harkitkaas. Miksi olisi hän tullut ilman miesvoimia aina tähän asti, vaikka hänen tiellänsä on mökkejä ja kyliä? Miksi kulkisi hän ohi Impivaaran seudun aina Viertolan kartanoon, josta hänellä on vähemmin avun toivetta kuin suurista kylistä, jotka hän on heittänyt jälkeensä? Kummallista! Viertolasta palaisi hän taasen takaisin tämän huikean matkan, palaisi miesjoukkonsa kanssa viimein kohden pirttiämme. Hulluuksia! Eihän mallaa tämä yhteen nimismiehemme ennen aina viisasten ja vikkelien tuumien kanssa. AAPO. Ei tahdo mallata, sen huomaan minäkin, mutta eipä siinä kylliksi luotettavaa. Luuletpa nyt aprikoitsevas asiaa kovinkin viisaasti, mutta katsos kun usein tapahtuu, usein on asian laita päin vastoin kuin parhaan, viisaimman miehen järki sen on osoittanut. Ja onpa meillä pelkoon syytä. Rikoksemme on lain silmissä suuri, ankaran suuri; ja huomaa kuinka tavattoman, kuinka erinomaisen ystävällisesti tuo nimismies haasteli kanssamme. TUOMAS. Ei ollut se rehellisyyden kieltä, vaan kiehuipa sappea sen hunajan alla. Mutta mitä nyt tekisimme? EERO. Tehkäämme näin: käykäämme kotia kerran vielä, mutta älkäämme viipykö hetkeäkään pirtissä, vaan heittäkäämme telkeämättä sen ovi, joka näyttää niinkuin olisivat sen asukkaat koreasti kotona; ja itse istumme kätkössä Impivaaran luolissa ja rotkoissa; siellä oljentelemme pari kolme vuorokautta, tähtäellen tarkasti lakkaamatta alas kohden pirttiämme. Jos nyt tämän ajan kuluessa lähestyisi nimismies huonettamme voiminensa, niin olemmehan aina kohta valmiina karkuteille vuorten ja metsien suojassa. Mutta ellei tuosta mitään ilmestyisi noin kolmen yön ja päivän mentyä, niin kaukana on meistä kaikki vaara. TUOMAS. Siinähän neuvo ja hyvä. AAPO. Me teemme niin. TUOMAS. Kääntykäämme takaisin; tule, Juho, ja pane pois tuo morakas muoto. Läksivät he käymään taasen kohden Impivaaraa ja seisoivat pian kotonsa pihalla. Seuraten Eeron neuvoa, kiersivät he linkun ovelta pois, kiipesivät ylös vuorelle ja kätkivät itsensä tarkoin, mikä mukavaan kallion halkeemaan, mikä näreitten verhoon vuoren penkereille. Siellä he venyivät, teroittaen kiehtovan silmänsä alas kohden pirttiä, ympäri kantoista ahoa ja pitkin kolkon metsän rantaa. Siellä he lepäsivät, pitivät vuoroitellen vahtia kolmen vuorokauden kuluessa: söivät tuohikonteistansa ja sammuttivat janonsa kirkkaasta lähteestä, joka vuoren harjulta kumpuili ylös ja vuodatti laineensa alas pitkin kallioista tietä. Hauskasti siinä pieni puronen lirisi päivän pitkän kestäessä, lirisi kestäessä kuutamoisen yön, soiden vartioitsevan veljen kuultelevaan korvaan. Mutta kun kolmantena päivänä aurinko jo kiirehti laskuansa kohden, astuivat veljekset vuorelta alas, kävivät pirttiinsä, iloiten sydämissään, koska näytti, että oli heidän pelkonsa turha. Mutta ei katsoneet he kuitenkaan vielä ihan luotettavaksi asiaansa, vaan silmäilivät yhä varoten akkunasta ulos. Siitä seuraavana päivänä lähetettiin vakooja ulos, lähetettiin Aapo, saattamaan heille visseyttä lujaa. Vuorokauden viipyi hän kylissä ja taloissa, ja koska hän palasi, nähtiin hänen kasvoillaan rauhan sanoma. Ja istuivat he nyt miehissä honkaisen pöydän ympärille, ja Aapo, istuen itse pöydän päässä, rupesi kertoilemaan veljillensä mitä oli kuullut. AAPO. Veljet! hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni; hän on tehnyt niinkuin hän sanoi, ja niin on asiamme laita. Toukolan miehet, vaikka onkin monella etujalassa aika patti, tai päässä millä korkea kuhmo, millä pahoin irvistävä reikä, eivät hiiskahda lainkäymisestä sanaakaan, eivätkä oman käden kostosta; ja nimismiehen toimesta, hänen hirveistä uhkauksistansa kaikki tämä. Ja mitähän nyt tuumiskelee meistä provastimme? Niin; ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan; sillä hän on päättynyt uskoon, jota nimismies hänelle on vakuuttanut, että kova leikki meitä kohtaan olisi ijankaikkiseksi tuhoksemme. Mutta huomatkaat vielä: Koska tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään, jutellessaan eräänä päivänä provastin kanssa, oli myös meistäkin jotain maininnut, sanonut, jörähtäen: »kukas tietää vaikka tulisi pojista vielä oikein jupisteerit», niin tuohonpa oli lausunut pappi, että suuri olis hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa, jos se ihme tapahtuisi, että Jukolan veljekset kerran astuisivat hänen eteensä, lukien välttäväisesti sisältä ja nuot kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen ulkoa. Niin on hän lausunut sulavan lauseen. Tämän ja paljon muuta olen kuullut, kuullut monen miehen suusta, ja luotettavin niistä on Tammiston Kyösti, joka ei koskaan naura eikä valehtele. JUHANI. Nimismies, sinä kunnon mies, rynkäisinpä sun tähtes vaikka loimoittavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Voinhan tuskin uskoa. AAPO. Kaikki niinkuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat juuri olekkaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös tuota Viertolaista, joka leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin puolin. Ja provastimme, jos katselemme häntä ilman närää hyvän sydämen ja järjen suoralta kannalta, nousee, tiedän minä, edessämme ankaraan arvoon. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies, ja sanomattoman paljon on hän jo tehnyt seurakunnallemme hyvää. Kumonnut on hän monen ilkivaltaisen krouvin; monen miehen ja hänen entisen jalkasiippansa on hän pakoittanut käymään lailliseen avioliittoon; ja monta naapurusta, jotka ennen veristellen toinentoistansa vainosivat, on hän saattanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä on hän tahtonut, puuhaten meidän tähtemme? Meitä kristityiksi kunnian miehiksi. Nyt on hän meidät jättänyt, mutta lausuu kuitenkin meistä niin ihanan toivoituksen, että sydän likistyy sitä muistellessa. TUOMAS. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa päähän vaikka halkonuijalla. AAPO. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni. Ah, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä ennen kuin työ on päätetty! JUHANI. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen. AAPO. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä täys. JUHANI. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain. AAPO. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä. TIMO. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala. JUHANI. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät. Meni taasen muutama päivä, ja eräänä iltana otettiin asia uudestaan keskusteltavaksi, ja yhteisesti nyt päätettiin ruveta hartaudella luvun harjoitukseen. JUHANI. Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksinkerroin kovempi. TIMO. Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin, kärsimystähän siinä vaan tarvitaan. JUHANI. Kas, kas, se sukkeluus tempasi rätingistä joukon päiviä pois, kokonaisen vuoden. – Mutta, ai poika! olemmepa sen peijakkaan kelkassa. Yksikin puhkaus siinä lasketaan, ja liemenä on aapiskirja ennen kuin on se päässämme kannesta kanteen. Jumala auttakoon meitä! TIMO. Aapiskirjani tahdon oppia. JUHANI. Sen tahdon minäkin, vaikka tuo tuntuisi ja maistuisi kuin pureskelis pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Sen tahdon, koska on provastimme niin hyvä ja laupias meitä kohtaan, että oikein tulee häntä armo. Mutta mistä saavutamme sievän ja suopean opettajan? AAPO. Yhtä siinäkin tuumiskellut olen. Minä katson puolees, Eero. Jaa, jaa, sinulla on terävä pää, sitä ei taida kieltää. Mutta kiitä Jumalaa tästä lahjasta ja siirry meistä muutamaksi viikoksi maailmalle, eväskontti seljässä ja aapiainen povessa. Mene jahtivoudin, tuon oivallisen sudenkutsijan opetettavaksi. Hän on taitava mies, ja minä tiedän, ettei hän sinulta kiellä opetustansa, varsinkin kun lupaamme hänelle palkinnoksi uhkean kaskimaan ja paistiksi muutaman koirasmetson. Mutta sinä, opittuas tavallisen lukumäärän tärkeimmät osat, palaat silloin takaisin taas ja opetat meitä. JUHANI. Vai niin. Eero opettaisi meitä. Hm. Eero? Mutta älä tule sentähden ylpeäksi, Eero; sen minä sanon. EERO. Pois se! Opettaja käyköön hyvillä esimerkeillä opetuslastensa edellä, muistaen ankaraa tilinteon päivää, koska hänen tulee sanoa: »tässä, Herra, olen minä ja ne, jotkas minulle annoit». JUHANI. Kas, kas, joko pistätti? Mutta laita on tämä: sinä opetat minua, koska niin tahdon, tai olet äänettä kuin ahven, koska tahdon, ja minä luen sinun edessäs aina tahtoni mukaan. Siinä se on. Kyllähän me sinun kuranssissa pidämme; sen tiedätkin. Mutta käypä tuo keino ehkä laatuun. TUOMAS. Paras keino, jonka Aapo vielä on keksinyt. JUHANI. Tuhannen riksiä tästä keinosta! AAPO. Eero, mitä aattelet asiasta itse? EERO. Tahdonpa tuota aatella. AAPO. Se käy päisin, käy epäilemättä. – Mutta nyt mielin soutaa esiin ankarimman aatteeni, tuuman, joka seisoo ja kestää. Urheat pojat ja veljet! Nouskoon Impivaaraan uhkea uudistalo, nouskoon se korvesta seitsemän miehen voimalla. Niin, pöllistyypä silmänne ja kummastellen katselette minua. Sitä en ihmettele. Mutta aatelkaas perään: elonkemomme täällä sydänmaassa käy vaikeammaksi päivä päivältä; harvoin täällä kuulemme enää kontion vihellystä ja harvoinpa metso korvessa kohahtaa edestämme ylös. Vieläpä huomaamme toisen asian, huomaamme, että »yksin ei ole miehen hyvä olla». Niinpä kerran mietiskelemme; mutta pysyköön kaukana morsiusvuoteesta villi kiertolainen erämaassa, joka tuskin voi täyttää oman kurnailevan maarunsa, saati vielä vaimon ja lasten. Mutta raivatkaamme niituksi tuo avara korpi, pelloksi kuokkikaamme tämä kalteva, kultainen aho, ja nouskoon vähitellen pirttimme ympärille, jumisevalle pihalle, talli, ometta, riihi, luhti ja vielä muitakin huoneita aina tarvetta myöten. Ja niin on meillä aika talo, Impivaaraksi kutsuttu, talo kunnollisempi syntymäkotoamme Jukolaa. Ja ennen kuin on tullut päivä, jona tuo vanha Jukola on omanamme taas, niin tässäpä ihanasti niitut viherjöitsee, viljaiset pellot lainehtii ja illan tullessa lähestyy meitä metsästä ammoova, kirjava karja. JUHANI. Haasteletpa sorealla suulla. Mutta katsos, veljeni, meillä on jo entisestään talo, joka tosin on vuorattuna vieraalle nyt, mutta omamme on se taasen, mentyä muutaman vuoden. AAPO. Mutta ennen kuin on mennyt tämä aika, niin olemme laiska-jaakkoja ilman vertaa, viitsimme tuskin nostella enään tallukoitamme maasta, ja kaiketi on meillä silloin yhtä yörinen talo kuin ennenkin. Kuullut olen nahkapeitturin huonoksi mieheksi, saamattomaksi nahjukseksi, ja mitään näkyvää muutosta ei ole vielä tapahtunut, ei pelloilla, ei niituilla. Ja vaikka toisinkin olis, niin ainahan parempi, että on meillä yhden talon sijasta kaksi: Jukola ja Impivaara. On myös silloin arvomme nousnut summattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on meille tarjona moni pulski ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet! Työhön kaikin voimin; sillä tämä elämä maksaa tämän vaivan, ja ihmiskunta, näemme, ei olekkaan tuota pahempi vekkuli; ei, vaan onpa, luulen minä, maailma meille niin kuin maailmalle me; ja hän, joka »alati vääryyttä kärsii», hän katsokoon kuinka on laita omassa povessansa. Usein ovat he meitä kiukkuisesti kohdelleet; tosi! mutta oikeammiten vaan Toukolan juupelit, ja siihen on mielestäni ollut heillä hieman syytäkin. Kuinka hyväänsä, mutta paras on sovinto ja rauha; ja rauhan voimme jälleen rakentaa, jos vaan täyttä päätä niin tahdomme. Katsokaat: me askartelemme tässä ajan, niinkuin on tapa täällä säällisten miesten, ja tultuamme viimein Toukolan vaimoille taas, katsahtavat meihin entiset viholliset vähän arvokkaammin kuin ennen, ja jos me silloin annamme heille leppeitä katsantoja takaisin, niin nousee tuosta piankin yleisen sovinnon kirkas päivä. Tosin maksoi tämä meille paljon, maksoi työtä ja hammasta purevata vaivaa, mutta ilman näitä ei täällä milloinkaan toukoa tehdä. Ja huomatkaat, asettakaat selkeästi sielumme silmän eteen, mikä on voittomme viimein: Me olemme miehiä, ystäviä kaikkein kanssa, taloja on meillä kaksi, tuleva aikamme aina »Hyvän toivon niemi», ja hautamme tuolla elämän hämäräisellä rannalla ei näytä meille kauhistuksen kodoksi, vaan ihanaksi lepokammioksi, himmeäksi porstuvaksi autuitten saliin. TUOMAS. Somasti sinä puhut ja oikein, ja minä suostun tahtoos. Veljet! kuulkaamme häntä, sillä tämä asia on mahtava, se synnyttää elämämme uudestaan, kohottaa metsien reunalle aamun koin. Minä suostun! TIMO. Niin minäkin. SIMEONI. Jumala on kuullut meitä, ja elomme valkenee. Minä suostun Aapon ihanaan tuumaan. EERO. Minä suostun myös sillä otammehan miehukkaan askeleen nyt. JUHANI. Enkö tekis samoin minä, teidän kurja vanhin veljenne? Minä suostun, ja onnen päiväksi kutsun aina tämän päivän. Olihan meitä jo lähestyä kahleet tai kruunun harmaa takki ja rumpujen pärinä, mutta nythän seisomme kaukana kaikista näistä, keskellä kotometsiemme kohinaa. Niinpä sydän-yönä meidän taivaamme äkisti valkeni, ja tämä valkeus, niin toivokaamme, vielä poistaa kaikki pilvet ja »Jumalan kynttylät loistaa», niinkuin paimen heloitellen laulaa. Ah! parastansa ovat meitä kohtaan tehneet Jumala ja nimismies; parastamme myös mekin tahdomme nyt puolestamme koettaa. Siitä seuraavana päivänä he lähettivät veli Eeron astelemaan oppiretkellensä, varustettuna vahvasti. Tuohikontti seljässä, haarapussi olalla ja aapiskirja poijussa läksi hän vaeltamaan kohden jahtivoudin asuntoa. Mutta muut hankkivat itsellensä kuokkia ja rautalapioita ja rupesivat kuokkimaan pelloksi ahoa heidän pirttinsä ympärillä. Päivä päivältä lisääntyi siihen yhä enemmin ja enemmin turpeiksi pienennettyä maata; ja niin puolainvarsille ja kissankääpille rakettiin ikuinen hauta. Mutta koska olivat kuokkineet ahon pinnasta valtaisen piirin, arvaten siinä olevan kyllin kylvö-alaa seitsemän miehen elannoksi, siirtyivät he aholta korpeen alas ja rupesivat raivaamaan nutuksi satavuotista kuusistoa, joka torkkuen seisoi alapuolella ahoa, käärittynä sammaleiseen turkkiin. Silloin taasen kirves kajahteli ympäri, ja rytinällä kaatui kuusi kosteiseen maahan. Kuuset he karsivat, kokosivat oksat kasoihin, vedettäviksi talvella talon tarhaan, mutta hirret kantoivat he ylös kantoiselle aholle uuden riihen ja ometan rakennuspuiksi. Silloinpa kantaessa miehet vakaasti astelivat toinen toisensa jäljessä; ja kuudella lujalla olkapäällä lepäsi jykevä hirsi. Mutta tultuansa ylös töyrylle, laskivat he, Juhanin huudon mukaan, yht’aikaa taakkansa alas, ja putosi hirsi jyrinällä, että maa tömähti, ja kohahtaen vastasi korpi. Niin, laajeni heidän niittunsa korven rannalta yhä kauemmas päivään päin, ja niin saivat he aineita rakettavia huoneita varten. Eero teki myös ahkerasti työtä oppiaksensa lukemaan, ja nopeasti edistyi hänen taitonsa. Lauvantai-iltoina palasi hän kotiansa tyhjillä pusseilla; mutta seuraavana maanantaina läksi hän taasen, seljässä täytetty kontti ja olalla pullea haaralaukku, läksi kouluun, aapiskirja povessa. Niin kului syksy, talvi läheni, ja veljekset heittivät sekä pellot että niitut lepoon seuraavaksi kevääksi ja riensivät hankkimaan muonaa niin elikoille kuin itsellensä. Syksyn koleissa metsissä he kaalailivat ristiin, rastiin koirinensa, tehden veristä niitosta; ja alas suon rannalle kohosi taasen korkea heinäsuova vanhaa Valkoa varten. Talvi oli tullut; joulu-aattona palasi Eero kotia, jahtivoudin mielestä tarpeeksi oppineena ja kelvollisna opettamaan veljiänsä. Ihmeteltävän kerkeästi oli hän oppinut. Selvästi luki hän sisältä, ja aapiskirjan taisi hän ulkoa kannesta kanteen, niinmyös vähänkatkismuksen. – Ja nyt, kun joulu oli mennyt, alkoi luku ja puuha. Siinä opettajana istui Eero ja oppilaisina hänen veljensä, jotka yhdestä suusta huusivat kirjainten nimet, niinkuin nuorin veli heille saneli. Yhdestä suusta he huusivat, ja mäikkyi avara pirtti. Työlästä ja tuskaa täynnä oli heille tämä työ, tuskaa täynnä alussa varsinkin; surkeasti siinä puhkailtiin ja hikoiltiin. Enimmin kaikista ponnisteli Juhanin sisu; hartaudesta järisi hänen leukansa; ja torkahteleva Timo, joka istui hänen rinnallansa, sai häneltä monta vihaista nyrkin tyrkkäystä, kun taasen nyökähteli alas kurjan pää. – Kiusoitti myös veljeksiä, ettei Eero aina harjoitellut opettajavirkaansa suoralla vakuudella, vaan hellitteli useinkin suustansa pisteleviä kompasanoja. Oli hän jo saanut veljiltänsä monta varoitusta, mutta mielensä viehätti häntä. Kerran eräänä talvisena päivänä, kun äkeä pakkanen oli ulkona ja taivaan etäiseltä reunalta paistoi melkein säteetön aurinko, istuivat veljekset pirtissänsä täydessä puuhassa, aapiskirjat kourissa. Kauas kuului heidän harras, mutta yksipintainen lukunsa; ja alkoivat he nyt aapiston tällä erällä toiseen kertaan. EERO. A. MUUT. A. EERO. P. MUUT. P. EERO. Niin, A on ensimmäinen aapiston kirjain ja Ö sen viimeinen. »A ja Ö, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen», seisoo jossain raamatunkappaleessa. Mutta niinköhän koskaan olette kuulleet tai nähneet viimeisen ensimmäisenä, Ö:n A:na? Onhan se hieman sukkelaakin, kun tuo, pikkuinen, tuo ennen viimeinen vaivainen on äkisti parven esimmäisenä kukkopoikasena, jonka puoleen muut katsovat ylös niinkuin hunöörillä ja kunnioituksella, niinkuin jotakin isällisyyttä kohden, vaikka tapahtuukin se vähän ympyrjäisillä silmillä. Mutta miksi poikkeen asioihin, joista ei ole meidän tekemistä nyt? Niin lukekaapas taas. JUHANI. Ymmärränkö tarkoitukses? Minä pelkään että ymmärrän. Mutta opeta nyt meitä koreasti, muutoin sinun peijakas perii. EERO. Niin lukekaas kiltisti taas. C. MUUT. C. EERO. T. MUUT. T, E, Äffä, Kee... JUHANI. »Ventta holl!» Minä poloinen olen eksynyt. Mutta annetaanpas mennä alusta alkaen kerta vielä. EERO. A. MUUT. A. EERO. »A, P, C ummee nälkäpuuroo». Mitä ymmärretään sillä lauseella, Juhani? Taidatko selittää sen? JUHANI. Koetanpa ottaa siitä pohdin. Lähtekääs vähän kanssani ulos, te muut; sillä meillä on keskusteltavana tärkeä asia. Niin hän lausui, astui pihalle, ja muut seurasivat häntä; ja vähän levottomalla sydämellä rupesi nyt Eero arvelemaan, mitähän tarkoittaisi tämä heidän siirtymisensä ulos. Mutta veljekset tuumiskelivat pihalla, miten he parhaiten voisivat masentaa Eeron häijyä kompahimoa, joka saattoi hänen ilvehtimään, aapiskirja kourassa, ja tekemään pilkkaa ei ainoastaan heistä, vaan myös Jumalasta ja hänen sanastansa. Ja he tuomitsivat hänen ansainneeksi vakavan pieksiäissaunan. Astuivat he taasen pirttiin, ja tuore, koivuinen ruoska veli Juhanin kourassa hirvitti Eeron sielua. Iskivätpä poikaan Tuomas ja Simeoni kiinteillä kourilla; ja parastansa teki nyt Juhanin hulja. Siinä Eero huusi, potki ja raivosi, ja päästyänsä viimein, katsoi hän ympärilleen hirmuisella, murhaavalla muodolla. JUHANI. Kas niin, otappas kirja kouraas taas ja opeta meitä sievästi, junkkari, ja muista tätä löylytystä, koska sun kanalja kieles tahtoisi tästälähin haastella pilkkasanoja. Vai niin! Ahah! Jokos sattui? Niin, niin, nyt on käynyt sinulle niinkuin profeetallisesti ennustin jo vuosia sitten. Sillä »paha on viimein pilkkaajan palkka», sen voit tietää. Ota kirjas, sanon minä, ja opeta meitä järkevällä ja siivolla tavalla, junkkari. TUOMAS. Älä pure hammasta, vaan istu kiltisti jälleen tuohon pöydän päähän ja tee niinkuin käskemme. Tee se ilman yhtään murinata, muutoin keikkuu vielä ruoska minun kourassani, ja nouseepa tuosta sitten pyry monin kerroin kiivaampi kuin äsken. Alkoi taasen luku; mutta sanelipa Eero veljillensä kirjainten nimet kovin karmealla, purevalla äänellä ja kyräävillä silmäniskuilla. Ja niinpä jyrkeä henki Impivaaran koulupöydän ääressä vallitsi kauan, kunnes aika, mennessä muutaman päivän, lievitti jälleen Eeron äkeän mielen ja muodon. Niin harrastelivat veljekset ehtiäkseen lukemisen taitoon, ja edistyikin heidän työnsä, vaikka alussa sangen vitkaa, varsinkin Timolta ja Juhanilta. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3931 8116 2006-10-24T12:57:47Z Nysalor 5 Kolmastoista luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Kahdestoista luku|Kahdestoista luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Neljästoista luku|Neljästoista luku]] |otsikko=Kolmastoista luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} On eräs kelmeä syyskuun päivä, jona veljekset ovat päättäneet lähteä saavuttamaan entistä valtaansa Jukolan talossa, jota eivät olleet nähneet kiertoessa yhdeksän vuoden. Tiellä, joka juoksee kohden kylää peltojen, Luhta- ja Sompioniitun halki, retkeilee nyt seitsemän miestä, ja yhä kauemmas poistuu heistä Impivaaran uudistalo, johon Tammiston Kyösti on jäänyt elikkoin hoitajaksi päivän tai kahden ajaksi. – Edellä ja rinnatuksin käyskelivät Juhani, Aapo ja Tuomas; mielukkaasti he astelivat, ja asui heidän kasvoillansa tyyni riemu. Seurasi heitä vankkurikuorma, vetämänä kahden nuoren tamman, joita ohjaili Lauri, istuen pienen oluttynnörin kyljellä. Ja olutta oli tynnöri täynnä, tehtyä juuri varten tuliaisjuhlaa Jukolassa. Sitten astelivat Simeoni ja Timo, kumpikin taluttaen ammuilevaa lehmää karjan aluksi Jukolan omettaan. Mutta viimeisenä vaelsi veli Eero, johdattaen nuorasta pientä, könttipäistä sonnia, joka oli määrätty pitämään talon karjan karttumisesta murhetta. Kernaastihan seurasi sonnimulli lehmiä, astellen heidän jäljessään vallan kopealla mörinällä. Iloisina hyppelivät myös Killi ja Kiiski, milloin edellä, milloin perässä, milloin loiskien kahdenpuolen matkuetta, iloisina, vaikka jo harmaapäisinä. He olivat ainoat elikot, jotka, Jukolasta syntyisin ollen, nyt palasivat vanhaan kotoonsa takaisin. Valko oli kuollut ja makasi makeasti syvässä hautakammiossaan Luhtaniitun aidan takana; kuollut ja kuopattu oli vanha, karheasti naukuileva kissa, Juhanin armasteltu Matti; ja viimeinpä myös kenokaulainen kukkokin kuoli ja kuopattiin. Kiekua heloitteli Impivaaran orsilla taasen toinen kukko, ja uunin päällä killisteli toinen kissa, ja kaksi nuorta, uljasta hevosta oli nyt vetämässä veljesten vankkureita reippaalla vauhdilla Jukolaan. Niin he vaelsivat: siirtyivät ulos lakeasta Sompiosta ja astuivat metsän syvyyteen. Ilma oli selkeä ja tyyni, liepeästi paistoi aurinko vaaleansiniseltä, hymyävältä taivaalta. Tuli heidän eteensä Seunalan Matin aho, siitä Viertolan kirkkotie, jonka yli he vaelsivat ylösmäkeä, pitkin santaista nummea hongiston halki. Viimein seisoivat he Teerimäen harjulla, josta heidän tiensä sileänä ratana juoksi kalliota alas. Mutta vuoren harjulle, josta näki avaralle kohden kaikkia ilmoja, seisahtuivat veljekset hetkeksi levähtämään juhtinensa. He iskivät silmänsä lounaiseen, ja kaukana kuumoitti heidän lapsuutensa Jukola. Mutta pian himmensi kyynel heidän silmänsä ja kumma riutumus täytti heidän povensa, kuin soliseva vesi täyttää uppoovan miehen poven. – Mutta katsahtivat he taasen lounaiseen, ja mäen kaltevalla rinteellä haamoitti Jukola kuin tumma entisyys. Siitä katsahtivat he viimein takaisin pohjoseen päin, ja viherjöitsevien oraspeltojen keskellä hymyili iloisesti Impivaaran uusi talo, ja ylempänä seisoi jyrkkä vuori. Niin he katselivat, milloin pohjoseen ja milloin etelään ja milloin mihinkin ilmaan, ja ihanasti kastuivat heidän silmänsä. Mutta olutta laski Juhani, miehestä mieheen kiertoili ympäri katajainen haarikka. JUHANI. Me vuodatamme kyyneleitä, mutta ilon ja riemun helmiä ovat ne kyyneleet; sentähden juokaamme ja iloitkaamme. AAPO. Kiitos Luojan, että nyt seisomme ilon lapsina tässä! Onnelliset me, jotka onnen hetkenä huomasimme mikä rauhaamme tuli ja tuotimme oivia hedelmiä, ennen kuin synkeä tuomiomme kirjoitettiin etehemme seinään. Tämä, ja Jumalan johtava käsi on elämämme tien kohottanut ylös näin jalolle ja iloiselle kunnaalle, jonka harjulla nyt voiton sankarina seisomme. Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt. Onneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut miehissä muutos. – Tässähän nyt seisomme, katsellen sovinnon suopealla silmällä tuonne kohden Toukolan kylää, ja täällä takana on meillä jalo seljänvastus. Niin, tuolla on entinen, armas Jukola, tuolla Toukolan kylä, tuolla kirkontorni ja tuolla taasen uhkea Impivaara. Selvästi astuu nyt eteeni elon-retkemme kohtaukset tuon menneen vuoskymmenen helmasta. – Katso kuinka tiemme on juosnut. Me ensin, mutta perin mahdottomina, koetimme pyrkiä kristillisten ihmisten yhteyteen, tehden onnettoman retken kohden juhlallista tornia tuolla ilman partaalla. Oli se kiusan kirottu retki, mutta siinä myös se voimakas ponnistaja, joka meidät väkisinkin pakoitti metsien syvyyteen. Tuonne tuon harmaan, jyrkän vuoren kupeille me siirryimme pois ja rakensimme itsellemme lujan pirtin. Mutta ahne tuli poltti pirttimme tuhaksi, ja silloinpa pojat sudenpenikoina kaappaisivat Jukolaan takaisin taas; ja leikki on kova. Mutta emmehän tuostakaan juuri paljon huolineet, vaan metsien haltuun läksimme taas ja rakensimme itsellemme toisen pirtin, uhkeamman ensimmäistä. Taisimme nyt taasen vapaasti halutyötämme harjoitella; ja koirat reuhtoilivat, tuliluikut paukahtelivat, ja runsaasti vuosi salojen karjan raikasta verta. Mutta sielläpä äkisti nosti meidät ankara kohtalo kamalalle Hiidenkivelle koetukseen aivan hirmuiseen. Ja tuolla arvaten on se nälän, vaivan ja armaan onnen kivi, tuolla, jossa alenee metsän himmeä reuna ja tuo harvaoksainen kuusi korkeimmalle kaikista kohottaa huippunsa. Siellä on kivi, joka saattoi meille murhetta ja tuskaa, mutta jota myöskin taidamme kutsua onnemme kiveksi. Huomaitkaamme: sieltähän, jatkaen aina, on syntyisin tämä ilon ja onnen hetki tässä Teerimäen harjulla. Kivi hirveä korvessa matkaansaattoi ankaran huhdan, joka taasen antoi meille kosolta viljaa. Mutta tästähän – pahasti, pahasti kyllä – myös nousi se muistossamme kovin murheellinen viinakesti. Vaan äläppäs mitään. Tämä viinan villitty mälinä mullersi ylös helvetin ja kaikki perkeleet meille kamoittavaksi varoitukseksi, poiketaksemme toiselle tielle. Kahdelta haaralta saimme uhkaavia muistutuksia: Simeonin kummallisen henkinäön ja Laurin merkittävän uneksumisen kautta. Ja hyvä meille, että otimme onkeemme nämät tärkeät viittaukset salatusta maasta! Kuin miehet me silloin päätimme heittää ijankaikkiseksi juovuttavan, kirotun viinajuoman, jossa päätöksessä toivon jalosti seisovamme. Mutta kohtasipa meitä vieläkin vallan tuikea temppu. Ja tämä tapahtui sekä paljon viinan että tuon häijyn ja jäykän sisumme kautta, joka ei vieläkään ollut tarpeeksi pehmitetty, vaan syvyydessään keitti kostonhimoa. Meitä kohtasi tuo vihan-kiljumisen, suden-ähellyksen, seiväs-räiskynän ja verenvuodatuksen päivä, tuo kuuma päivä Tammiston kartanolla. Niinpä meitä viinan hummauksesta kuritettiin. Mutta tuostapa juuri, tuosta rangaistuksen päivästä rupesi onnemme virtaamaan. Kas, kun jo seisoimme mustan kauhistuksen rinteellä, silloinpa armollinen Jumala kirkasti etehemme maailman; ja sen hän teki tuon oivallisen vallesmannimme kautta. Mutta me itse, mitä teimme me? Astuimme kuin miehet itsensä-kieltämisen, työn ja toimen tielle. Tosin kohtasi meitä vieläkin moni puuha ja ahdinko, mutta me notkistimme niiden niskat, touvasimme väkivoimin aina eteenpäin, ja tässä seisomme nyt. – Kiitos Jumalalle, joka meitä johdatti, kiitos meille itsellemme, jotka tahdoimme ajoissa viisastua, kiitos äitillemme, joka lapsuutemme päivinä muistutteli meille Jumalan tahtoa ja lakia! Hänen lauseistansa painui aina yksi ja toinen sydämemme syvyyteen, josta varoittava ääni alati kuiskasi meitä korvaan, kuiskasi halki hurjimpain myrskyin, ja elomme alus ei vaipunutkaan haaksirikkoon. JUHANI. Ah! jos eläisi nyt äiti, käyskellen tuolla Jukolan pihalla, niin, nähtyään poikiensa lähestyvän, kiirehtis hän meitä vastaan aina Ojaniitun ahteelle tuolla. Mutta taivaan salissa istuu nyt eukko, vartoen lapsiansa. Kyllä tullaan, muori, tullaanpa Jumalan avulla mekin sinne kerran. – Niin, nyt lähtekäämme, veljet, vaeltamaan taas, vaeltakaamme alas kallioista tietä. Läksivät he alas, tulivat pimeään korpeen, siitä viimein kulon polttamalle, korkealle Kiljavan-nummelle, jossa kirkkuvat haukat sinkoilivat ilmassa heleän taivaan alla. Kulkivat he jo moni-ahteisella tiellä ohi Kuttilan lakean niitun. JUHANI. Pojat, pojat! tuntuupa jo sieraimissani kotonurkkien haisu, ihanampi neitsytmaarian sänkyruohon tuoksua. Pojat ja veljet, saman maatuskan kantamat ja synnyttämät kaikki, kuulkaat yksi oiva sana: Käskekäämme tuliaisjuhlalle kanssamme Jukolaan joka ainoa mies ja vaimo, koiras ja naaras, jonka vaan kohtaamme tiellä ennen kotoa. AAPO. Sen teemme. TUOMAS. Olkoon sanottu. TIMO. Kaikkihan käskemme, aina kruununvoudista Ruokko-Massaan asti, jos heidät kohtaamme vaan. JUHANI. Aina maaherrasta Toukolan tallukkaan asti; ja nouseepa tästä iloinen kesti, nousee totisesti. Ja kas kun oikein tanssia leivoitamme Toukolan tyttöjen kanssa, leivoitamme, että jyskyää Jukolan permanto ja katosta karisee kaarna! Tosin on laita niin, että ainoastaan Aapo meistä osaa katrillia, me muut vaan polskaa, mutta sitähän osaamme kuin miehet. Ja olkoon menneeksi polskaa, paljasta polskaa. Mutta mistä saisimme oikein huikean pelimiehen ja kiltin kahvinkeittäjän? AAPO. Tottahan vielä siihenkin neuvoja löytyy. JUHANI. Tässä maailmassa. Niin, tottahan vaankin vielä siihenkin neuvoja löytyy. Neuvoja ei ole meiltä puuttunut kovemmissakaan tempuissa, vaan kaikkien on täytynyt kääntyä ja vääntyä, kiertyä ja koukistua tahtomme mukaan. Ojentuahan on kaikkien täytynyt, ja kymmenen vuotta on mennyt kuin pyyhkien. Tralla, raa, raa, tralla, raa! Kahvia en ole juonut sitten kuin Karja-Matin häissä, mutta olkoon menneeksi tänäpänä juhlan kunnioiksi, koska juomme oikein veljenmaljaa kaikki seitsemän poikaa, salskeata seitsemän miestä. Ja ensimmäisinä, aina ensimmäisinä me kolme tässä astelemme: minä, Aapo ja Tuomas, Impivaaran henkivartija-pataljooni. Uhkeita poikia kaikki. Eipä Eerokaan ole enään juuri niitä lyhimpiä Suomessa, ei suinkaan. Mutta vitkoin nousi hän naulastansa, peevelin vitkoin. Tulipa hänestä kuitenkin oikein laatuunkäypä mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Ja sen teki vuosien voima täällä metsissä, meidän veljesten avulla; pari pientä pieksiäis-ryöppäystä vaan meidän muiden kädestä ja mies oli kuin öljytty. Vai kuinka? Mitä sanot sinä itse siellä takana? EERO. Tosi mitä ruumiiseni koskee, mutta sieluparassani, pelkään minä, löytyy vielä paljon sinuakin varten varoilla tuota kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää nurinniskoin koko maailman. Niinpä hän nytkin kääntää silmäni, koska täältä takaa katselen teitä siellä eturivissä. Kas, kas, kuinka Juhanikin silmissäni taasen pöllöittelee tuolla Aapon rinnalla kuin pystysilmäinen tallipässi vakavan valakan rinnalla. JUHANI. Niin, Eero-poikaseni. Mutta tänäpänä kihisee ja irvistelee ilmassa ilon ja riemun henget. Sentähden, mitä huolin minä? Lauleskelen vaan. : Fralla, laa, tralla, laa! :»Kuinka taidan iloinen olla? : Kuinka taidan tyytyä?» : Fralla, lalla, lalla, lalla, : Fralla, lalla, laa! Kuka on mies, joka könöittää meitä vastaan tuolla aholla? AAPO. Ukko itse, luulen minä. TUOMAS. Totisesti! No terve miestä! JUHANI. Lukkari! Sama lukkari! TUOMAS. Sama, sama. Terve miestä vaan! JUHANI. Herran poika! Sama junkkari juuri, pattisauva kourassa ja entisen provastimme isolippainen vannelakki päässä! No vie sinun musta sonni itseäskin! Sama junkkari, sama junkkari! TIMO. Meidän koulumestarimme. JUHANI. Mutta kuinka koulutti hän meitä? No, no, nythän sopii sitä kysyä. SIMEONI. Hän käyköön ohitsemme kunnialla. TUOMAS. Hän on käskettävä tuliaiskestiin päätöksemme mukaan. JUHANI. Peeveli! se täytyy meidän tehdä. Mutta minun tekee mieli häntä hieman muistutella menneistä ajoista; sillä sydämessäni on aina jotakin pientä pistosta häntä kohtaan. Yhdestä tahdon häntä muistuttaa, ja sitten astukoon hän seuraamme, jos häntä miellyttää. Hän on minua opettanut. Hyvä! Ehkä taidan minä vuorostani opettaa häntä nyt, ehkä taidan heittää hänelle pienen sukkelan kysymyksen testamentistani. TIMO. Jotain häneltä kysyn minäkin. Täällä on yksi vikkelä ongelma, täällä seinähammasten juurien alla, ja saadaanpas nähdä kuinka hän tuon selittää. Minäpä en häntä ensinkään vihaa; sillä tukkani on taasen yhtä sakea kuin ennenkin; mutta saadaanpas nähdä kuinka hän suorittaa solmun, jonka pistän hänelle avattavaksi. AAPO. Vaiti, veljet! ja kohdelkaamme häntä kunnialla, näyttäen, että tulemme kylään toisenmoisina miehinä kuin ennen sieltä lähteissämme. Käyttäkäämme itsiämme aina viisaalla tavalla. JUHANI. Mitä viisauteen koskee, niin tahdonpa juuri tällä hetkellä parastani koettaa, viskellen hänelle noin niinkuin leikin vuoksi pieniä kysymyksiä raamatun syvyydestä. Olenpa lukenut testamenttini kannesta kanteen ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä. Mutta sanoppas, Eero, mitä häneltä kysyisin noin vilpittömällä tavalla. EERO. Kysyppäs millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin viidellä tuhannella leivällä. JUHANI. Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä paara! Minä sinun opetan. Kysyisin ja selittäisin asian, jota ei ymmärrä itse arkkipiispakaan. Mutta kyllä tiedän mitä kysyn; ja tuossa on ukko. TUOMAS. Minä varoitan sinua: kohtele häntä kelpotavalla. JUHANI. Kyllä minä tiedän. LUKKARI. Päivää, päivää, pojat! VELJEKSET. Päivää! LUKKARI. Majaa muutetaan, luulen minä. TUOMAS. Sitähän tässä niinkuin vähän on tekeillä. LUKKARI. Vai niin, vai niin. Hm. Niin, niin. – Tuulemaanpa rupee. Tulleeko siitä sadetta? JUHANI. Ehkäpä niinkin. LUKKARI. Puhaltaapa oikein raskaasti. TUOMAS. Raskaasti kyllä, raskaasti. LUKKARI. Niin tekee, jaa. Hm, hm. Vai noin nyt pojat muuttaa. JUHANI. Näin hiljakseen. – Mutta onkos kanttoorilla tähän aikaan yhtään koulupoikaa pöydän-nokalla? LUKKARI. Eihän ole. JUHANI. Eikä yhtään ainoaa pörröpäistä nallikkaa ovinurkassa? LUKKARI. Hehee! Ei, poikaseni, ei. Hm. Niin, niin. Vai noin nyt muutetaan. No tervetuloa syntymätaloonne takaisin taas! JUHANI. Tuhannet kiitokset, herra kanttoori. Metsän korvesta tullaan, ja, niinkuin näette, on tuossa varsoillamme vedettävänä ankara kuorma, jonka painoa lisää vielä seitsemän uuttatestamenttia, seitsemän Enklannin lahjaa. Ja luulenpa että juuri syvimmät, vaikeimmat paikat tässä kirjassa painaa nyt kuormaamme enimmin kaikista. Mutta jos koettaisimme hieman kevennellä tuota kuormaa, lievitellä muutamia solmuja, puntteja ja pusseja siellä. Taitaakos kanttoori... TUOMAS. Juhani! JUHANI. Taitaakos kanttoori vastata minulle yhteen kysymykseen, kysymykseen, joka on saattanut täällä monenkin aivon aprikoitsemaan. Sanokaas minulle: mitkä ovat Sepeteuksen poikain nimet? TIMO. »Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan?» kysyi minulta kerran Loimaan mies, ja samoin kysyn minä kanttoorilta nyt. JUHANI. Timo hillitköön leipälaukkunsa. – Niin, herra kanttoori, mitkä olivat Sepeteuksen poikain nimet? Se on kysymykseni; kuulkaat päälle, pojat! TIMO. Minä ja sinä yksi, keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan? Se on ongelmani; kuulkaat päälle, pojat! – Kuinka monta, herrani? LUKKARI. Kaksi, poikaseni, vaan ei suinkaan neljä; niin, lilli-poikaseni, kaksi, kaksi vaan. He, he! TIMO. Kas siinäpä seistiin. Niin vastasin minäkin Loimaan miehelle. Mutta äläst! Siinä rykelmässä on meitä neljä, herra korkeasti oppinut kanttoori. JUHANI. Etkö siinä riivattu voi hillitä leukojasi kunnes vanhin veljes on tehnyt tehtävänsä. Tuhannen tulimmaista! TIMO. Älä herran ... älä herran tähden tuuppaise minua enään toista ja kolmatta kertaa poskelle. Sinä hunsvotti! olenko minä vasikka edessäs, vasikka tai mullikka? En suinkaan, en suinkaan, vaan olenpa kiivasta miestä kun kerran oikein kiivastun. JUHANI. Suus kiinni nyt ja kuultele. – Mitkä olivat Sepeteuksen poikain nimet? LUKKARI. Vilpitön kysymys. Mutta kysyi minulta kerran tuo entinen provastimme: »mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi» ja arvaas, veli Juhani, kuinka hänelle vastasin, antaissani oikean vastauksen? Niin, suodaanko minun kysyä: mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi? JUHANI. Jassoo ... jassoo ... vai niin. löytyykö sekin nimi testamentissani? LUKKARI. Löytyy tosin, löytyy jo kysymyksessäni. JUHANI. Vai niin ... nonoh ... hm... Vai löytyy se testamentissani? – Mutta – niinhän juuri minäkin olin aikeissa kysyä teiltä, mutta kysyin malttamattomuudessa hieman toisin. Ongelman olen kuullut, mutta enpä ole viitsinyt kiehtoa siihen selkoa testamentistani. Minä en olekkaan mikään korkea kirjanoppinut ja jupisteeri, en kuulu pappissäätyyn kuin esimerkiksi lukkari. Hän kuuluu siihen, mutta säädyn viimeisenä häntänä, samana häntänä, joka kerran oli leikissä ukko Viksarin kanssa. TIMO. Se olikin suntio eli torkka, joka tarinassa kutsui itsensä pappissäädyn hännäksi ja löylytti vähän Viksaria. EERO. Lukkarihan se oli. JUHANI. Lukkari tai suntio, suntio tai lukkari; minä vaan tahdon sanoa, etten kuulu siihen kunniaan, minulla ei ole valta kiekua kirkossa kuin aamukukko orrella eikä pöyrytellä poikaköllien saivaristoa. Ja jos mielitte kuulla suustani oikein totuuden... Tiedättekö kuinka virolais-ukko Korkki sanoi Hämeenlinnan viskaalille? LUKKARI. No kuinkaspa hän sanoi? JUHANI. »Mene elvettii, sinä pirkelee mias!» Hmmh! Kenenkähän nyrkin luulisitte tässä ylinnä keikkuvan? Häh? Smatrii, kubbe! ja huomaa kuinka kymmenen vuoden kuluessa muuttuu täällä maailman muoto. AAPO. Juho, Juho! TUOMAS. Nyt, veli, tahdon minäkin sanoa sanan; ja oleppas vaiti oman rauhas tähden. – Kanttoori antakoon heille anteeksi; he eivät ymmärrä. Olkaat huomaamatta ja tehkäät niin hyvin ja käykäät kanssamme pieniin tuliaispitoihin Jukolaan; sillä tämä päivä on meille päivien päivä. LUKKARI. Minä kiitän, mutta aikani ei juuri myönnä kuulemaan kutsumustanne nyt. SIMEONI. Tulkaat rakentamaan sovinto meidän ja Toukolaisten välille; tehkäät se Jumalan tähden. AAPO. Me rukoilemme, tulkaat ja tehkäät rauha. Eiköhän ole tämä työ teille velvollisuutta virkanne kirkollisuuden kautta? Siis kavahtakaat, ettei närkästy teille ainoastaan Jumala, mutta myöskin tuo oivallinen provastimme, kuultuansa ettette ole tahtonut käydä sovintomiehen toimeen näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Katsokaas tuota paikkaa. LUKKARI. Olkoon teidän tahtonne. Minä seuraan ja tahdon koettaa parastani täritellä Toukolaisten sydämiä, ja Herran ja oman puheeni voimalla taivuttaa heitä veljelliseen sovintoon. Mutta puhukaamme ensin suumme puhtaaksi. Minä näen teidän silmissänne tuon kyräilevän, vaikka jo kalsunkin vihan minua kohtaan, ja tiedän sen syyn. Niin, olinpa teille kiinteä opettaja, kiinteä ja kova, sen tunnustan, ja katkerasti olen sitä jo katunut. Mutta samalla kiinteällä keinolla on kerran minua itseäkin opetettu, samalla kouristelevalla keinolla, paratkoon Jumala! Mutta mitä tarkoitin kiinteydelläni teitä kohtaan? Omaa etuanne, omaa etuanne; se tietäkäät. Ja olkaat myös varmat siitä, että juuri tällä hetkellä, vaikka hieman hämmästyikin mieleni tässä teidän nyt käydessänne mua vastaan, sieluni iloitsee, koska katselen teitä miehinä nyt ja tiedän teidän tekonne ja taistelonne, vieriessä kymmenen Herran vuoden. AAPO. Tästä ylistyksestä kiitämme teitä. TUOMAS. Me tiedämme teidät kunnian mieheksi ja tiedämme että Juhani ja Timo pyytävät teiltä anteeksi kierot sanansa. TIMO. Minä myönnän että hän on kunnian ukko, vaikka kovakin koulumestari. JUHANI. Lukkari tunnusti ei juuri oikein tehneensä meitä kohtaan, minä teen saman tunnustuksen itsepuolestani häntä kohtaan, ja niin on välimme kuitti, varsinkin koska myönnän että olimme hänelle aika visapäitä oppilaita, joiden kovia kalloja vasten hänen kärsimyksensä rintarauta väkistenkin särkeytyi. Ja ken takaa, ken takaa, kysyn minä, ettei saattanut meille myös jotain hyvää tämä tukkapään jauhoitus ja hiuskiemurojen pöllytys? Eihän yhtään takeita ole. AAPO. Vaan että kaikki on unohdettu. Siis astukaamme miehissä eteenpäin. Tehkäät niin hyvin, kanttoori. Läksivät he kulkemaan, kulkivat pitkin ahteista tietä, joka veljeksille kuitenkin oli soma ja rakas; sillä rupesi käymään heitä vastaan lapsuuden ahoja, kiviä ja kantoja; ja puhalteli heidän syliinsä raitis länsituuli. – Mutta äkisti kuului peloittava meteli, ja Rajamäen rykmentti astui heitä vastaan. Näkyi Kaisan nuuskainen naama ja kiivaat silmät tuon mustan korvamyssyn alla; ja aisoissa käyskeli eukko, torellen ja kiroten. Mutta Heikka oli jo heittänyt keppiheponsa, Mörökölli pullorattaansa, ja äitinsä rinnalla he astelivat, auttaen kukin aisastansa eukkoa vetämässä vankkureita. Mikko itse, musta vilttihattu päässä ja poskessa ankara tupakkimälli, lykkäsi, niinkuin tapansa oli, sauvallansa perään. Mutta häntä seurasi kaksoispari, ratsastaen keppihevosilla, ja viimeisenä tapsutteli Mikon Pikkutallukkainen, vetäen pullorattaita kylän pöllyävällä tiellä. Ja vaunuissa, siellä näit sinä pikisäkin, sarvipussin ja vasikannahkaisen repun, jossa löytyi Mikon, Heikan ja Mörököllin veitset, ja näitpä siellä vielä viulunkin, käärittynä Kaisan vanhaan, punaiseen villahuiviin. Niin retkeili vastuksiin kaksi kummallista matkuetta, ja nousi tuosta melakka ja pauhu. Työläästi ja korskahdellen lähestyivät rykmenttiä Impivaaran nuoret hevoset; Killi ja Kiiski, niskaharjakset korkealla pystyssä, remasivat ja ärhentelivät kovin; ja silloin kaksoispari ja tallukka pieni juoksivat möräten vankkurien turviin. Siinä Kaisa kiroili ja toreli tiuskealla äänellä poikiansa; mutta Mikko sauvaansa heilutteli koirille, heilutteli ja rämisi pahoin. Pysähdyttiin kahden puolen, ja äänettä toinentoistaan katseltiin kauan: asukkaat Rajamäeltä tirkistellen niinkuin ihmeeksensä, mutta veljekset kovin kömmähtäen, muistellessaan päätöstänsä tiellä. Kuitenkin astui viimein esiin veli Aapo. AAPO. Rauha teille! MIKKO. Sama teille, mutta suistakaat vähän koirianne. AAPO. Killi ja Kiiski, vait! JUHANI. Terve miestä, sinä Rajamäen Mikko! Kuinka jaksat ja mitä uusia maailmalta? MIKKO. Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa, koira vieköön, hyvä kuitenkin täällä päällimmäisenä keikkuu, ja tämän elämän retkutus käy laatuun, käypä se. Niin, pojat, vankkaahan täällä, Jumalan kiitos, aina sentähden vähän työtä ja tointa kylissä ja kartanoissa. Jaa, jaa, Mikolla ei ole yhtäkään hätää niin kauan kuin työtä ja tointa piisaa maailmassa, vaikka täytyykin kulkea ja jamata talosta taloon ja kylästä kylään työtä ja leipää hakemassa. Ei Mikolla ole mitään hätää. AAPO. Kyllä sen uskomme; ja onnistukoon virkanne teille vaan uhkeammin aina. Mutta nyt, Mikko, nyt pistää meitä päähän tuuma, ja tahtoisimmepa viipyä tällä erällä parissanne enemmin kuin yhden hetken. Niin, kuulkaat yksi sana. MIKKO. Ahaa! Minä arvaan asian, kun johtuu mieleeni tuo vanha, yhteinen olutjuustomme Sonnimäen nummen alla, juusto, joka vieläkin teitä röyhtelyttää. Mutta hyvä, että seisomme kartteeratulla tiellä ja että on meillä tässä herra kanttoorissa oivallinen vierasmies. Syrjähtäkääs hieman sivulle, hyvät naapurit ja ystävät, hieman sivulle. AAPO. Kuulkaat meitä! KAISA. Pois tieltä, te sen vietävät! Me tahdomme kulkea. Pois tieltä, muutoin teidät pyöveli perii! LUKKARI. Erhetys, sinä kunnioitettava Rajamäen perhe, erhetys jyrkkä! Kuulkaat mitä sanon ja pyhästi takaan. Ah! toisin kuin ennen on nyt Jukolan veljesten elämä, sekä sielun että ruumiin puolesta. Toisin, Jumal’avita! Tietäkäät, he ovat kantaneet kääntymyksen ja parannuksen ihanimpia hedelmiä ja nyt he palauvat rakkaasen syntymäkotoonsa riemun ja kunnian poikina, tahtoen temmaista sylihinsä kaiken tämän maailman. Sentähden kutsuvat he teitäkin iloiseen tuliaisjuhlaan, sovintojuhlaan entiseen Jukolan taloon. Tämä on heidän sydämensä yritys teitä kohtaan tällä heidän jupileerauksensa hetkellä. Uskokaat mitä teidän kanttoorinne sanoo. JUHANI. Juuri niin kuin kanttoori sanoo! AAPO. Mikko ja Kaisa! me tahdomme näyttää itsemme miehiksi ja tehdä miesten töitä, unohtaen entisyyden. Mutta mitä lausui Mikko tuosta olutjuustosta Sonnimäellä? Hyvä ystävä, sen keitimme itse ja itseppä sen syödäkkin saimme. Niin juuri, ja muistelenpa vielä toistakin asiaa tuosta Sonnimäen illasta. Ennustihan silloin eukkonne meille ankaria tuhon päiviä? Sen hän teki, ja oikeinpa hän ennusti. Myrskyt tulivat ja pieksivät meitä kovin, kovin, mutta myrskyt ja pilvet ovat menneet taas ja ihana päivä koittaa. No lähtekääs ennustamaan meille kerta vielä, ja me toivomme silmänne näkevän valkeampia kuvia. Olenpa kuullut teidän parhaiten ennustavan kahvissa, ja kahvia ei pidä puuttuman tänä iltana Jukolassa. JUHANI. Kahvia ja olutta! AAPO. Kahvia ja olutta! Siis tulkaat ja ennustakaat meille onnen päiviä. MIKKO. Kaisa pouvaa kahvissa ja minä pelaan viulua juhlan koroitteiksi; sopiihan se hyvinkin. AAPO. Vallan hyvin. JUHANI. Sinä uljas Mikko. MIKKO. Pelaanpa jo teille iloisen marssin tullessamme Jukolaan. JUHANI. Sinä verraton Mikko! Pelaa, pelaa että maailma leimahtelee, pelaa, Jumalan luoma. AAPO. Kaikki soveltuu oivallisesti. JUHANI. Kaikki paukahtaa kuin lukkoon vaan! MIKKO. Vankkurit ympäri, Heikka ja Matti poikaseni! Ja sinä, Kaisa, heitä jo tuo tuimuuden äkeys naamastasi hiiteen ja teeppäs nätti keikaus Jukolaan päin. KAISA. Jaa-ah! kyllä minä sinun keikautan tässä. Jos niin hulluksi päättyisinkin ja lähtisin talkittamaan takaisin vanhoilla korvillani, niin astelisinko heidän vikurien aasiensa sotkettavana tuossa raitiolla? Könöittäkööt he edellä, me kahnustelemme perässä. MIKKO. Oikein, Kaisa! Hellittäkäät edellä, veljet, antakaat mennä oikein pyrstötähden vauhdilla, me suhutamme suitsuavana häntänä perässä. – Tuo meidän muori on vähän kiivasta muoria. JUHANI. Mutta onpa siinä muoria kuitenkin. AAPO. Oivallinen muori! MIKKO. Onpa peijakas niinkin; minä uskallan sen sanoa. Se on minun muijani. JUHANI. Muija kuin patavaltti vaan! MIKKO. Onpa niinkin. Kiivasta eukkoa, kiivasta eukkoa; mutta kas kun kerran ukkokin karvansa pörristää, niin paneepa. silloin mamma itsekkin suunsa koreaan, lilliseen nipistykseen, panee, ei auta. Mutta hempeä ukko olen kuitenkin, olen, ja annan Kaisan valtikoita. Ja mitä huolin siitä, kun vaan kaikki käy kuntoon? – Heleijaa, pojat! Perässä tullaan kuin suutari kraatarin perässä taivaasen. »Perässä vaikka perhana olis», sanoi suutari, kiskoen pikilankaansa, hampaat irvissä. Niin, niin, mars ja anna soida, anna soida! Läksivät he miehissä kulkemaan eteenpäin; ja myrskyksi tuimeni tuuli, koivisto humisi ja taipui, ja milloin paistoi aurinko lempeästi, milloin peittyi se taasen ihanien hattarien kohtuun, jotka vilkkaasti korkeudessa lentelivät pohjosen ajamina kohden kaukaista, kaarevaa taivaan reunaa. Vaelsivat he mäkiä ylös ja alas, ja suloinen oli veljeksille tämä vaellus ja tämä myrsky, kun lähenivät kotonsa kunnasta lounaisessa. Mutta tulipa heitä vastaan vanha ukko, Kolistimen mustatukkainen, äkeä taatto. Harmaat, pensaiset kulmakarvat, kuin kaksi huhkaimen siipeä, melkein peittivät hänen tuikeat silmänsä. Oli hän aikanansa ollut kunnon ampuniekka, kaatanut monta karhua ja sutta. Tuli viimein ankara tauti, joka vei häneltä kuulon voiman, ja kuuli hän enään ainoastaan huutavan puheen, huikeasti huudetun hänen korvaansa. Tämä onneton kohtaus sulki häneltä ainiaaksi karhunampujan tien, ja silloin päätyi hän pauloilla pyydystämään. Niitä hän syksyinä ja talvina viritteli summalta metsiin lintujen, jänisten ja oravien kuolemaksi. Oli hän vakaa, jyrkeämielinen ja törmäsanainen ukko; tuli pian tuittupääksi, katsellen elämää omalta kannaltansa. Hänpä nyt syyssunnuntain iltahetkenä käyskeli veljeksiä vastaan ahteisella tiellä. JUHANI. Terve, sinä vanha! TIMO. Terve, taatto, terve! JUHANI. Seis, kunnioitettava äijäkarru! KOLISTIMEN UKKO. Häh? JUHANI. Terveisiä metsämaailmalta. UKKO. Mitä tahdot? TUOMAS. Huuda häntä korvaan ja vahvasti. JUHANI. Tässä me ollaan nyt! UKKO. Niinpä, perkele vie! olettekin, ja tästälähin armahtakoon meitä taivaan ukko täällä kylissä taas. JUHANI. Mitä? AAPO. Nyt ei ole poika hyvällä tuulella. JUHANI. Mitä sinä meinaat? UKKO. Arvaatpa sen. Niin, niin, kyllä, kyllä, kyllä tässä nyt nousee meille toiset juonet. Hyvin tietty. JUHANI. Veljet, tämä leikkaa kunniaamme. AAPO. Ole huolimatta ja käske häntä vaan kanssamme Jukolaan. JUHANI. Kuitenkin kaikitenkin, ukko, kun olet tuommoinen potra ukko, niin käskemme sinua nyt Jukolaan viettämään kanssamme oikein ryskeistä tuliaisjuhlaa. UKKO. Mitäs tulit, sinä peikko? Miksi et pysynyt tuolla vuortesi komeroissa aina kurjaan kuolemaas asti? Mitäs tulit? JUHANI. Jassoo! tämäkös on kiitos käskystäni? UKKO. Tulistunpa kiusasta ja harmista koska muistelen ansojani. Kirous! onpa yksikin aika metso menevä tästälähin paulastani toisen pussiin. Te köllit! niistä naappailtiin jo kylliksi ennenkin. JUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi? UKKO. Sanoinko ma, sanoinko ma? Mutta sinä ymmärrät yskän, ymmärrätpä, vaikka oletkin tuommoinen tuhma käenpoikanen tai mullisteleva metsonpoikanen. JUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi koska sinua kestiin käskemme? UKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin, huuda niinkuin mies pruukkaa ja älä tuossa vingu ja rääky. – Mitä sanoit, poika? JUHANI. Kestiin minä teitä käsken; sillä olemmepa kaikki niinkuin teidän kummipoikianne. UKKO. Sinäkö minun kummipoikani? JUHANI. Minä ja nämät kuusi veljestäni tässä. Sentähden: tulkaat kestiin, kummi. UKKO. Suus kiinni! minä en ole sinun kummis. JUHANI. Olette juuri vissiin. UKKO. Minä en ole sinun kummis, en! JUHANI. Juuri vissiin. UKKO. Suus kiinni, sanon minä. JUHANI. Juuri vissiin, ellei Männistönmuori ole valehdellut. UKKO. Kuka? JUHANI. Männistönmuori, tämän kylän yhteinen lapsimuija. UKKO. Minä annan palttua Männistönmuorille, vaan etten ole sinun enkä noiden muidenkaan kummi. Minä sinun kummis? Huuti! JUHANI. Huuti? Vai niin! Mutta minua ei olekkaan kannettu papin eteen hammassuisena, umpisilmäisenä penikkanulkkina, ei koskaan. Mutta kuinka hyväänsä: minä käsken teitä kestiin. UKKO. Mutta minä en tule, en, vaan kiellän sinun käskemästä. JUHANI. Minä käsken vaan. UKKO. Mutta minä en tule, sinä riivattu! Pidä kitas! JUHANI. Minä käsken vaan. LUKKARI. Pojat, pojat! olkoon ukko rauhassa. MIKKO. Hän menköön meistä herraansa. Yksinkertainen ja töykeä äijä; katselee silmiimme kuin villakoira; hän menköön. Mars, ukko! JUHANI. Mutta kuitenkin niiden yksinkertaisten, harmaitten jörösilmien pohjasta kurkistelee mielestäni ylös niinkuin jokin pieni klipparimikko; ja hän on vähän paisuttanut minun sappeani. – Minä käsken sinua kestiin, huikeaan hummaukseen. Olutta naamaas pinnailemaan minä sinua käsken. Olethan kuitenkin hyvä taatto. UKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin. JUHANI. Hyvä taatto, vaikka vähän uutelias. Mutta onhan tuo synti ainakin ollut kuuroin perisynti. UKKO. Häh? JUHANI. Uutelias, nyyfiiki, ukko-rässy, sanoi ruotsalainen; mutta muutoin kelpo taatto. UKKO. Köntti, hävytön köntti! Mutta onko, onko, onko metson poikasilla järkeä päässä? Ei tuumaakaan. Höh! tuossahan lentää ylös jaloistani aika parvi, metsoparvi... JUHANI. Esimerkiksi seitsemän metsonpoikaa. UKKO. Mitä sanoit? JUHANI. Seitsemän metsonpoikaa! UKKO. Olkoon heitä kuinka monta hyväänsä; tuolta he katsella töllöttävät koivun-oksilta. Tuossa nyt mällistelee vastaan yksi kuin sonni kohden uutta porttia, ja vasta hän pöllähtää kun paukahtaa, mutta silloin on hän pussissa. Samoin nytkin mällistelee tässä seitsemän könttiä kohden Kolistimen vaaria juuri niinkuin seitsemän könisilmäistä metsonpoikaa. Köntit! Mitä, mitä, mitä minusta tahdotte? JUHANI. Tahdon sanoa oikein vakaalla mielellä ja kielellä, etten ole mikään varas enkä metsonpoikanen enkä köntti, ja sanon vielä yksin tein, että eräs vanha karru, eräs förpiiskatun ukko, joka ei seiso minusta juuri kaukana, ei montakaan virstaa tällä santaisella maantiellä, että tämä mies, tämä häpeemätön karru on suuri lurjus ja hunsvotti; ja olkoon se sanottu kaikella kunnioituksella. UKKO. Kuka mies, kuka mies, sinä töpö käenpoika kuivan hongan nenässä? Ole, ole, ole, ole, olenko minä hunsvotti edessäs? Sanoppas. Kuka mies, sinä käenpoika? JUHANI. Mitä peijakasta puhaltaisin hänen kirottuun korvaansa? AAPO. Älä enään mitään puhalla, vaan lähtekäämme. JUHANI. Ei juuri vielä; sillä hän on suurikelmi ukko. Mitä peevelin puskua puhaltaisin hänen korvaansa? EERO. Annas minä koetan. Mutta pidä sinä tuota sonnipulkkia. JUHANI. Niin, puhallappas sinne yksi mojova sana. UKKO. Kuka mies? Häh? EERO. »Kukakhaar!» sanoi pieni käenpoika kuivan hongan nokassa. Kukakhaar! UKKO. Tuossa on käki! EERO. Sinä riivattu! JUHANI. Kas tuota perhanaa! Paukahtipa! EERO. Paukahti, ja korva lukkoon. AAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen körri, oikein! EERO. Hiiteen äijä! Sivalsi että kipenöitsee. JUHANI. Ukko, ukko! huomaas mitä teit: tempasit nyrkilläsi poskelle kunniallista miestä vallan maantien päällä ja pyhänä sapattina. Ai, ai, ukko! AAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen riihitonttu, oikein! UKKO. Mitä lörpöttelet sinä siellä? EERO. Oikein sanottu, sinä Kolistimen nurkkajulli, oikein! UKKO. Suus kiinni sinäkin, kärppä. Minä, minä opetan poikia nenälleni loiskeilemaan. Sillä Kolistimen vaari ei siinä juuri kauankaan siekaile ennen kun hän iskee. JUHANI. Minä häntä isken tuohon takkuiseen kaulukseen ja kiskon äijän ilman armoa olutkestiin. Heisaa, ukko! Nyt marssimme! UKKO. Helvettiin sinä! JUHANI. Olutta juomaan että mahas repee! UKKO. Hellitä kaulukseni, saatpa muutoin vasten klanias. Etkö sinä, perkeleen juuti, hellitä? JUHANI. Ämpäri olutta! TUOMAS. Mitä hulluutta, Juho, taas? AAPO. Olkoon ukko oloillansa. JUHANI. Herra varjele! hän on meitä haukkunut kuin koira. Mitä hänelle tekisimme? Hän on tuommoinen vanha äijäreppu. Mutta tulkoon hän Jukolaan riemujuhlaan juomaan olutta vihoissansa. Niin, ukko, minun sydämeni ei anna perään, ei! UKKO. Hellitä kyntes! TUOMAS. Mielitkö hellittää? Katsos tuossa, kuinka koreasti hänen päästät. Menkäät, äijä! JUHANI. Ah! minä olisin kantanut hänen iloiseen kalaasiin, kantanut kuin pienen lapsen; sillä säkeniä säihkyy karvainen poveni. Herran poika! kenen paulasta olen minä naappaisnut lintua? Lintua tai jänistä? TUOMAS. Kitas kiinni! JUHANI. Olenko minä varas, minä? LUKKARI. Sitä ei hän sanonut, poikani. JUHANI. Sitä kohden hän sommaili kuitenkin. Ah, olisi hänen päänsä lakeelta parin kolmen kymmenen talven lumi poissa, niin Herran poika! TUOMAS. Menkäät, ukko! UKKO. Köntit! Ole, ole, ole, olenko minä keppikoni edessänne, te korven hallavat, päähännuijittavat sudenpenikat? Mutta kyllä, kyllä, kyllä, kyllä, teidät opetan vielä, minä, minä teidät opetan, köntit! Siirtyi heistä viimein Kolistimen äkeä ukko; mutta kauan jupisi hän vihoissansa, syljeskeli ja jupisi itsekseen, astellessaan ahteellista tietä. Kulkemaan taasen läksivät myös veljekset ja heidän seuralaisensa lukkari ja Rajamäen rykmentti, joka viimeisenä retkeili. Mutta kun he näin olivat hetken kulkeneet eteenpäin, tuli heitä vastaan kaksi naista: entinen Männistön muori ja nokkela, palleroinen tyttärensä Venla; ja astelivat he kiireesti, aikeissa puolainmetsään, valkeat tuokkoset käsissä. Tämä kohtaaminen saattoi veljekset ällistymään kovin, ja äänettöminä katselivat he lähestyviä vaimoja, seisahtuivatpa kuitenkin heidän eteensä; ja vastuksiin nyt tuijoiteltiin hetki, rengassilmin kummaltakin puolelta. Mutta viimein astui esiin Aapo, ilmoitti heille Teerimäen vuorella tehdyn lujan päätöksen ja käski heitä vieraiksi tuliaiskestiin. Epäillen mitä heidän piti tehdä, nyt seisoivat äiti ja tytär, seisoivat ja myhäilivät salaa toinentoisellensa ja mytistelivät luikaroiten huuliansa. Mutta koska myös lukkari kehoitti heitä kuulemaan veljesten kutsumista ja käymään kahvinkeittäjiksi pitoihin, päättivät he vihdoin lähteä iloisen matkueen seuraan. Ja niin oli Jukolan pojilla lukkarissa mahdikas välimies ja sovittaja Toukolaisia varten, muorissa ja hänen tyttäressään kiltit kahvinkeittäjät, ja Rajamäen Mikossa oli heillä iloisen tulomarssin soittaja ja pelimies karkeloissa Toukolan tyttöjen kanssa. – Muistellen kaikkia näitä etuja, astelivat he yhä uljaammalla vauhdilla kohden matkansa päätä, ja seisoivat viimein Jukolan Pohjanpellon santaisella töyräällä. Ja näkyi heidän edessään Ojaniittu, sen takana taasen Kotopelto, mutta ylempänä itse Jukolan talo, ihanasti surkumielinen. Kauan äänettöminä ja kosteilla silmillä katselivat veljekset kotoansa viheriällä, kumisevalla kummulla; ja länteen kallistui aurinko. Mutta vinhemmin aina puhalteli pohjonen, kohisten männistössä, kivisellä mäellä talon eteläisellä puolella. TUOMAS. Tuossa on siis Jukola. JUHANI. Oletko sinä Jukola? AAPO. Onpa ryhtis jotenkin rauennut ja sammale tarttunut kiireellesi, kotomme armas. JUHANI. Sammale on tarttunut kultaiselle kiireellesi, kunnioitettava äitimme Jukola. TIMO. Terve, Jukola, joka nyt istut, kököität edessäni tuossa, kauniina kuin Jerusalmi ennen. JUHANI. Oletko sinä Jukola? Sinä? Ah! enhän voikkaan estää kyynelkarpaletta karhealta naamaltani, koska sydämeni kiehuu ja kuohuu. Voi! kaikkialta, mihin silmäni isken, annetaan pojalle takaisin hellän ystävän katse. Kas kuinka lempeästi tuo musta ometan akkunaläpikin myhäilee minua vastaan. Terve, sinä toivon tähti, terve! EERO. Terve, terve, sinä toivon musta tähti! JUHANI. Terve, armahin lantakasa siinä alla, ihanampi onnen kukkulaa! Ah! TIMO. Kyllä se on kaunista, mutta miksi ei tuota lantakasaa ole jo aikapäiviä kiskottu pellolle? Niin, niin, se kasa siinä ilmoittaa, todistaa ja merkitsee nahkapeitturin juurevata, perin auttamatonta laiskuutta. Onkos tämä laitaa: syyskuussa lantakasa kotona kököittää? Minä närkästyn kovin tälle nahkapeitturille. No, noh, saatpa kuitenkin anteeksi varsinkin tänä päivänä, joka on Jukolan juupelijuhla. JUHANI. Terve, hallava lantakasa, terve! sanon minä vaan, huolimatta mitä se todistaa ja meriteeraa. Terve, Jukola kasoinesi, peltoinesi, niittuinesi, kaunis niinkuin taivas! TIMO. Taivas on kuitenkin koreampi. JUHANI. Suus kiinni! Ihanin Paratiisi tämä on. SIMEONI. Älä lausu syntiä. JUHANI. Kieleni lausuu mitä sydämeni kuiskaa. LAURI. Minäkin nyt jotakin lausuisin, mutta tämä merkillinen hetki on perin masentanut kieleni entisen vikkelyyden. JUHANI. Sano kielin, puhu mielin, luihkaise riemu rinnastasi ulos! Vuoret roikkaa, metsä kaikaa ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa, hetki pyhä ja lyhykäinen. Siinä on värssy, Jukolan Jussin sepittämä riemuissansa. AAPO. Mutta olkoon tässä 30 kylliksi, ja rientäkäämme tarkoituksemme perään. JUHANI. Niin, nyt touvatkaamme viimeiseen perään kuin kuteva särkijoukko rysän takimmaiseen nieluun. Mennään nyt, etteivät ikävysty arvoisat vieraamme tähän riemuumme ankaraan. Eihän ole Jukola tuossa heidän kotonsa, ja toiseksi, he ovat sen nähneet myöhemmin kuin me. Te, kanttoori, te, Männistön muori tyttärinenne ja sinä, Rajamäen kunnioitettava perhe, älkäät nyt panko pahaksenne tätä. LUKKARI. Sitä ei sinun tarvitse rukoilla. Kylläpä käsitämme mikä tämä hetki on teille; se on korkea, juhlallinen hetki, täynnä juovuttavaa iloa. JUHANI. Ihanasti sanottu, potrasti sanottu! – Mennään nyt! TUOMAS. Paukahtakoot pyssymme ja soikoon Mikon viulu. JUHANI. Niin, jospa saataisiin nyt vähän musiikkia. – Yksi ammunto, veljet, yksi huikea ammunto. Yht’aikaa! Kiljahti nyt Mikon viulu ja melkein yht’aikaa pamahtivat Juhanin, Tuomaan ja Aapon pyssyt. Uljaat hevoset silloin korkealle leiskahtivat vankkurien edessä, kiilien läksivät naudat kirmaisemaan, yksi sinne, toinen tänne. Mutta eipä yksikään heidän johtajistaan hellittänyt leikissä nuoraa kourastansa, ei Simeoni, ei Timo ja kaikkein vähimmin heistä Eero. Purren hammasta he seurasivat, vaikka melkein raahaten, seurasivat kukin elukkaansa, ja pilvenä pyöriskeli pellolla kuiva hieta. Seisahtua täytyi huiskahännän ja kääntyä miehensä kanssa oikealle raitillensa jälleen. Niin retkeili matkue alas, katosi hetkeksi Ojaniitun alankoon, mutta ilmestyi taasen pian, käyden ylös pitkin jyrkkää ahdetta ja astuen Kotopellon veräjästä sisään. Mahtavasti soitti Mikko viuluansa, kovin reuhuivat ilosta, uhosta Killi ja Kiiski, joiden haukkinaan vastasi taasen nahkapeitturin laiha, kämäleukainen rakki, tuvan nurkalla nilkutellen, vapiseva kurja. Ulos kutsui meteli Jukolasta kaiken kansan, ulos vierulle, kiviselle tanterelle. Mutta lapset, nähtyänsä Rajamäen rykmentin lähestyvän taloa taasen, kirmasivat takaisin tupaan kiireesti, parkuen kovin, ja pistivät itsensä piiloon, mikä sänkyyn, kaattuvan alle, mikä uunin päälle, kolisevien kalupuitten sekaan, sydämessä kauhistus. Samasta pelosta vaikeni äkisti rakki, koukisti häntänsä koipien väliin ja mateli piiloon nurkkaan penkin alle. Oli nyt pihalla menoa ja meteliä. Siinä miesten huudot, koirien mekastelo, lehmien ammuminen, pienen palleroisen sonnin mörinä ja viulun kiljuva ääni kilvoin kaikui ympäri, koska lähestyi Jukolan taloa vaeltava joukko; ja huminalla ravisteli pohjonen Kivimäen tuuheata männistöä. Mutta veljekset, sydämessä riutuva liepeys, kävivät esiin tervehtimään huoneen väkeä heidän entisen kotonsa armaalla pihalla. Ja koska käsiä oli puristettu, elikot ja kuorma korjatut, astuivat he viimein miehissä talon avaraan tupaan. Mutta Toukolaan läksivät lukkari ja Aapo sovinto- ja tuliaisjuhlaan kutsumaan miehiä, jotka niin kauan olivat eläneet vihassa ja vainossa Jukolan veljesten kanssa. Ja koska he mukavilla, lukkarin lausumilla, sanoilla olivat saattaneet kutsumuksen ympäri sekä miehille että naisille, riensivät he takaisin auttelemaan muita rakentamassa pitoja. Lakeaksi tehtiin permanto Jukolan hauskassa tuvassa, kuohuvaa olutta vetävissä haarikoissa kannettiin pöydälle, ja tulisijan ympärillä liekiöitsi kiltti Venla äitinsä kanssa. Pilvenä palloili kahvivalkian savu katon nokisten ortten alla, myllyn hampaissa pieneni räiskynällä poltettu jyvä, ja tulella höyrysi nahkapeitturin emännän pannu. Ja mikä nyt lakaisi kartanoa, mikä kanteli halkoja pinosta tupaan, mikä hakkasi havuja koristeiksi laattialle ja mikä mitäkin teki. Ja akkunan ääressä, leveällä rahilla istui iloinen Mikko, antain silloin, tällöin viulunsa vingahdella. Mutta miksi kuiskuttelee nyt Männistön muori noin hartaasti Juhanin kanssa tuolla porstuvassa ja miksi seisoo Juhani, silmät harreillaan, totisena kuin tuomiolla? Muori antaa hänelle tiedoksi noin kautta ranteen, ettei löydy enään heidän puolestaan estettä hänen ja Venlan sydämien välillä. Tästä ällistyy poika, puhkailee, huokailee, hikoilee ja niskatukkaansa kouristelee kovin, pyytäen lopulta muorilta hetken tuumauksen aikaa. Muori lähtee hänestä loistavilla kasvoilla, mutta ulos pihalle astuu Juhani, astelee kuin huoneeton tonttu, tietämättä minne hän astuis. Tuolla Jukolan seinän takana hän nyt pasteerailee edestakaisin, hikoilee, huokailee, hohtaa ja höyryää ja niskatukkaansa kouristelee kovin. Mutta viimein rientää hän porstuvaan takaisin, aukaisee tuvan narisevan oven ja lausuu huohoittavalla, melkein itkevällä äänellä: »jos kanttoori olis niin hyvä ja tulis pikkuisen tänne nurkan taakse, ja sinä myös, Aapo; tule, armas veljeni!» He täyttivät hänen pyyntönsä, ja pian seisoivat he kolmesin Jukolan seinän juurella, tuumiskellen asiaa, jonka Juhani oli heille ilmoittanut. Siinä tuumiskeltiin, keskusteltiin ja päätettiin, että Juhani ottaa Venlan, joka kuitenkin on kelpo tyttö. Silloin kiivaasti ja lujilla askeleilla astuu Juhani sisään ja tarttuu Venlan käteen, lausuen: »olkoon sanottu». Silloin Venla hieman kainostelee, peittää silmänsä ja myhäilee, mutta sallii kuitenkin kätensä viipyä Juhanin turpeassa kourassa. Tästä ihastuu muori ja antaa heille äitillisen siunauksensa, lukkari toivoittaa heille onnea ja menestystä ja muistuttaa heitä lyhykäisellä puheella aviokäskyn tärkeistä velvollisuuksista. Kihloissa oli siis Juhani, vanha rakkaus oli uudestaan viritetty hänen povessansa. Mutta sulhanen puhkailee ja hikoilee, katsahtaen tuolloin, tällöin salaisesti morsiantansa kohden. Äkisti kiirehtii hän katsomaan hevosia Ojaniitulla, näkee siellä Impivaaran molemmat nuoret tammat, hän näkee, mutta ei kuitenkaan näe. Olisipa hän pitänyt hevosina kaksi kurkeakin siellä niitun äyrähillä. Niin viehkeilee aatoksensa morsiamessa, jota itsellänsä olevan hän tuskin voi uskoa vielä. Tämä päivä on hänelle ihmeellinen. Pian kirmaisee hän takaisin taas, himoten katsella Venlan kuvaa. Vahvasti hän astuu ja kuulee Mikon viulusta pellolle huikean puolan-marssin. Silloin vääristyy äkisti hänen suunsa, kyynel kastaa hänen silmänsä, jonka hän kuivaa jykevällä nyrkillänsä; ja tuntuu kuin olisi hän taivaan ilossa. Tultuansa pihalle, ei näe hän edessään Rajamäen kaksoisparia, jotka keppihevosillaan ratsastella vilkkaisevat travia tanterella; ei huomaa hänen silmänsä huoneen portaalla Mikon tallukkaa pientä pullorattainensa. Sisään hän lujasti astuu, ja hänen katsannossaan näkyy salaisesti pohtava uho, totisuus ijankaikkinen. Mutta kokoontuipa vähitellen Toukolan poikia Jukolan mäelle. Puu-vajan ja tallin välillä jo seisoskeli heitä joukko, nysät hampaissa, katsellen rekiä ja rattaita ja nahkapeitturin letkakääsyjä, Linnan markkinoilta ostettuja. Siinä he seisoskelivat, tarkastelivat ja arvostelivat joltisen hetken, mutta astuivat vihdoin yli pihan kohden asuntohuonetta, yksi silloin, toinen tällöin. Asettuivat he seisomaan, muutamat vasten seinää kahdenpuolen porrasta, muutamat porstuvaan, kuullellen hyörinää ja hälinää siellä sisällä. Mutta vihdoin aukeni ovi, ulos astui Aapo, käskien vieraita sisään. Sisään astuivat Toukolaiset, kokoontuivat vasemmalle, oven ja sivu-akkunan välille. Siinä he seisoivat vakavina, pidellen kukin lakkiansa huultensa edessä. Näkyi heidän joukossansa Kissalan Aapeli, joka viistoon kohden ovea katseli taaksensa, näkyi Kuninkalan Eero, seivästellen silmillänsä laattiata. Lähellä heitä akkunan ääressä istui Mikko viulunensa, kierrellen mälliä poskessaan ja syljeskellen. Hänen polviensa nojalla seisoi pikku-tallukkainen, isänsä silmäterä. Mutta pöydän edessä, pattisauva kourassa, seisoi lukkari, valmiina alkamaan puhettansa, joka ravistelisi selkämunia; ja tuikea oli hänen muotonsa. Karautellen kurkkuansa ja sivellen etusormellaan ja peukalollaan leukansa alle, hän katsahteli, mulautteli ankarasti oikealle Toukolan miehiä kohden, mulautteli vasemmalle, jossa pöydän ja pohjoisen sivu-akkunan välissä seisoivat Jukolan veljekset, äänettöminä, tuijoitellen permantoon alas. Likellä tulitakkaa nähtiin myös nahkapeitturin perhe, Männistön muori tyttärinensä ja Rajamäen Kaisa, joka, nuuskatoosa kourassa ja naama nuuskassa, istui rahilla, huiskutellen ruumistansa. Mutta kolkassa tulitakan ja oven välillä, havutukin ja vesisaavin vaiheilla seisoi Rajamäen poikaset; siinä Heikka, Mörökölli ja kaksoispari seisoivat, kummastuksella katsellen äänetöntä seurakuntaa Jukolan tuvassa. Mutta pöydän ääressä lukkari seisoo. Vallan totisena, äänetönnä hän leukaansa pitelee, avaa viimein suunsa, mutta pidättää sanansa kerran vielä, karauttaen kurkkuansa. Hirmuisen katsannon viskaisee hän taasen oikealle, viskaisee vasemmalle ja irvistää kuin pureskelisi hän koiruohotukkoa. Mutta viimein kuuluu hänen suustansa seuraava puhe: »Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapuristen sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin. Se ensin vienosti pilkahteli risurykelmässä, mutta leveni ja kohosi pian hirveäksi kaskenpaloksi. Ensin oli se kuin pieni kärpänen, mutta kasvoi ja paisui kuin syötissä härkänen ja peitti synkeällä savullansa taivaan valon. Niinpä musta perkele sai vallan ja nyrkit pystyssä käytiin aina toinentoistansa vastaan ja erottiin viimein kauhistavan rähinän perästä mustelmilla, irvistelevillä haavoilla ja sarvitetuilla otsilla. Mikä surkeus! Taivas huokaili, vuoret ja laaksot huokailivat ja järjettömät luontokappaleetkin puhkailivat, vaan pimeys ja helvetti riemuitsivat. Aattelihan moni, päätänsä nyökytellen: tässäpä vielä kahleet kilisee, raippavitsat vinkuu ja Sipirjan kylmille tuntureille marssii poikia rakkaasta syntymämaasta. Ennustipa moni niin, mutta väärinpä hän ennusti, ja siitä olkoon Sebaotille kiitos ja kunnia. – Katsokaamme kummallista temppua: Heittivätpä veljekset ihmisten nurkat, kylänmiehet ja kaiken kansakunnan ja karsivat kaappaisemaan metsien yöhön, ja mietiskeli taasen monen mieli näin: tällä lailla, tällä lailla sissejä tehdään, seitsemän verta-janoovata, kiukkuista sissiä Suomen metsiin. Mutta Sebaotille kiitos ja kunnia, että he näyttivät profeetillensa syllän pitkän nenän. Saattoiko heitä metsään perkele, niinkuin ennen Tuusulan papin, vai vetikö heitä sinne korkeuden voima niinkuin Johannes Kastajata korpeen, sitä en käy päättämään nyt. Mutta parastansa koetti perkele heitä kohtaan sielläkin, saattaaksensa heitä turmion tielle. Hän heitä viinamyrkyllä, vielä makuvarillakin viekoitteli, hän, niinkuin he itse ovat kertoneet, heitä johdatteli ylös pyörryttäviin korkeuksiin, kummalliseen rakennukseen, siihen niinkutsuttuun Saapasnahkatorniin, ja näytti heille maapallomme puoliskon, näytti heille kaikki kauhistavassa sekamelskassa, peloittaaksensa miehen aivosta järjen pois. Sitä hän tarkoitti, mutta hänen oma tuumansa löi häntä häpeällä vasten naamaa, jouduttaen ajoissa poikien askeleet tien oikealle haaralle. Taisteloon ankaraan he rupesivat, astuivat uljaasti kamppailemaan omaa sydäntänsä, syvästi juurtunutta laiskuutta, jäykkää, tylyä maata, kylmiä rämeitä ja soita vastaan, ja voittivat kaikki oman tahtonsa järkähtämättömyyden kautta, Herran Sebaotin avulla. Eijaa! Tässä palaavat he takaisin ihmisiin taas, mutta eivätpä ryöväreinä, vaan oivallisina miehinä. Komealla, juhlallisella jyryllä he tulevat nopeasti pyörivillä vankkureilla, joita kaksi nuorta ja korskeaa tammaa vetää, ja seuraa heitä vielä ammuvat, hyljekylkiset lehmät ja mylväilevä sonni, jukuripää. Näin he tulevat, eivät sissien luolista, vaan heidän omien kouriensa rakentamasta uudistalosta, ihanasta Impivaarasta. Eijaa! Heidän kauttansa on Sebaot saanut kunnian, mutta häpeän tuo sarvipää saatana helvetissä. Tässä he nyt seisovat ylistystä ansaitsevina miehinä, ja tarjoovat entisille vihamiehillensä sovinnon kättä. Ja teidän, Toukolan arvoisat miehet, ei tarvitse enään katsoa häpeäksi, kutsua ystäviksenne Jukolan veljeksiä; sillä nyt he vuodattavat ympärillensä kunnian loistetta, vaan ei häpeän tahraavata lokaa. Ottakaat siis vastaan sovinnon ylitsekuohuva kalkki ja muistakaat, ettette saata heitä turhaan kuroittamaan teille kättänsä, jos välttää tahdotte tulevaista vihaa. Huomaitkaat: jo aurinkoinen laskee, katsoen taakseen lempeydestä riutuvalla silmällä kohden taivaankaarta, joka idässä hohtaa. Katso: tämä on Herran armonliiton merkki ja nyt tärkeä viittaus entisille vihamiehille käymään sovintoon, ihanaan veljellisyyteen ja antamaan perkeleelle ja hänen enkeleillensä vasten otsikkoa tuikeampi isku kuin koskaan ennen. Tämä on Jumalan tahto ja tämä on myös minun tahtoni, ja hän, joka ei nyt sanallemme kallista korvaansa ja sydäntänsä, hän olkoon anathema ja maranatha, ja perkeleet hänen viimein helvetissä korventakoot. Kuule minua, Sebaot, kuule minua, korkeuden Herra, hosianna!» Niin puhui lukkari, ja voimallinen oli liikutus naisten sydämissä. Hillittömässä itkussa hyrisivät nahkapeitturin emäntä, Männistön muori, nokkela Venla ja Rajamäen nuuskanaamainen Kaisa, hyrisivät niinkuin lipiätiinussa pesijän kourissa hyrskähtelee uusi, neljäniitinen hursti. Mutta vastuksiin nyt astuivat Toukolan ja Jukolan miehet ja sovinnon merkiksi puristelivat vahvasti toinentoistensa käsiä. Sydämellinen, vilpitön ja vakaa oli tämä sovinto, vaikka kankeastikin käsiä iskettiin, vaikka jotenkin kyräilevillä silmillä katseltiinkin toinentoistansa. Mutta lukkari katseli riemun myhäilyksellä pöydän päästä, jossa hän istui, edessään oluttuoppi ja höyryävä knorrikuppi. Mutta ympäri tupaa kiertoili myös olutta valkeissa haarikoissa, kiertoili miehestä mieheen ja viimein myös naisesta naiseen. Sillä olipa jo kokoontunut joukko Toukolan tyttöjäkin Jukolan tupaan. Heille, jotka kuiskutellen keskenänsä seisoivat tulitakan ja havutukin vaiheilla, kanteli kahvia Männistön muorin nopsa Venla. Eivätpä ottaneet he vastaan juuri kerkeästi, vaan vasta vihdoin, kun kantaja itsepintaisesti oli uudistanut tarjoomisensa kaksi, kolmekin kertaa. Ei tänä iltana Mikkoakaan unohdettu, vaan kannettiinpa runsaasti olutta ja viinaa kaulankastiksi soittomiehelle. Siitä rupesi hän viulunsa kruuveihin syljeskelemään oikein ankarasti ja soinnuttelemaan tuota moninkerroin yhteenliimattua konettansa. Ja helähtipä siitä viimein vallan ihana ruotsin katrilli. Hetken aikaa hän tuossa pelaili, mutta koska ei kenkään astunut esiin laattialle, seisautti hän katrillin säveleet ja hellitti iloista ja uljasta polskaa. Sitä pelaili hän hartaasti ja kauan, mutta eipä yksi ainoakaan pari pyörinyt permannolla. Siitä ukko vihdoin perin harmistui, antoi sompansa ihan seisahtua ja, kierrellen mälliänsä ja syljeskellen, rupesi hän kilkuttelemaan viulunsa kieliä. Äänetönnä istui kansa. Lähellä perä-akkunata istui Aapo, tuolloin, tällöin tähtäillen tarkasti erästä ympyrjäkasvoista, ruskea-ihoista, mutta vakaata, sinisilmäistä tyttöä, joka Venlan kanssa haasteli kuiskutellen, huulillaan viattomuuden ja kainouden kiltti nipistys. Uuteliaasti katseli häntä Aapo, muistutellen sinne, tänne, mutta eipä johtunut mieleensä neitosen nimi. Kysyi hän viimein lukkarilta, nyhkäisten häntä kylkeen, ja aivan nopeasti vastasi lukkari: »se on se Konkkalan Hinrika». Tästä kirkastui Aapon otsa ja hetken päästä lausui hän Mikolle: »antakaas meille katrilli». Rupesi nyt Mikko uudestaan, ja Aapo lähestyi Konkkalan kainoa tytärtä, pyytäin häntä pariksensa. Neito seurasi häntä, asetti itsensä hänen viereensä, mutta ujostellen, myhäillen ja punehtuen ankarasti. Kokoontui paria laattialle myös toisilta puolilta, ja viimein, Rajamäen viulun kiljuessa, tanssittiin ruotsin katrillia lakeassa tuvassa. Iloisesti loimoitti valkia, päre pihdissä liehahteli ja kovin jyskysi leveäpalkkinen permanto, koska vakavina, totisilla kasvoilla siinä tanssittiin juhlaisessa äänettömyydessä. Mutta pöydän takana lukkari istui, ja oli hän tyytyväisenä nauttinut kaksi knorria ja kolme kylmää-ryyppyä. Hän istui, hymyllä katsellen nuorten karkeloa permannolla, ja korea punerrus oli ilmestynyt hänen poskillensa. Mutta koska vihdoin katrilli oli loppunut, hirveän pitkä, nousi lukkari ylös ja ilmoitti aikeensa lähteä. Ja otettuansa pienen lähtönaukin ja pidettyänsä pienen jäähyväispuheen, jätti hän kiitollisna Jukolan talon. Ei huolinut hän hevosesta, joka hänelle kaikella hartaudella tarjottiin, vaan läksi astelemaan, pattisauva kourassa. Seurasi häntä Juhani yli avaran pihan ja aukaisi hänelle vikkelästi Jukolan vanhan, huojuvan portin. Ja siinä seisoi vielä hetken mahtava sovintomies, katsellen kohden tähtikirkasta taivasta, haastellen Juhanin kanssa ilmoista ja tuulista. Viimein otti hän hyvästi, ja syvään kumarsi Juhani, raappaisten jalallansa, ja ometan seinässä priiskahtelivat santa ja pienet kivet. Siitä palasi hän takaisin iloiseen tupaan, lausuen itseksensä: »hän on tehnyt suuren työn». Mutta kohden kirkonkylää, pattisauva kourassa ja musta vannelakki päässä, asteli lukkari myhäillen, ja somat ruusut punersivat hänen poskillansa. Mutta ilon ja karkeloitten hälinä Jukolan tuvassa eneni hetki hetkeltä ja muuttui viimein ryskeiseksi riemuksi. Milloin viskeltiin katrillia, milloin pyörryttävää polskaa, tanssittiin melkein ilman levähdystä, ja permanto jymisi ja sen jykevät palkit taipuivat nuorten miesten korkkojen alla. Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat. Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille onnen päiviä aina hautaan asti. Niin iloittiin veljesten tuliaisjuhlassa, niin juotiin sovintomaljaa kuohuvista haarikoista, ja erottiin vasta aamun tullessa. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3932 8117 2006-10-24T12:57:48Z Nysalor 5 Kahdestoista luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Yhdestoista luku|Yhdestoista luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä: Kolmastoista luku|Kolmastoista luku]] |otsikko=Kahdestoista luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Kesä tuli ja työ vainiolla alkoi. Veljekset milloin kyntelivät ja äjestelivät peltoansa, milloin raivasivat niittua korvessa ja milloin taasen rakentelivat uutta omettaansa kumisevalle aholle. Vaikeaksi tuntui heille alussa tämä raatamisen järjestys; mutta, pakoittaen luontoansa, taisivat he viimein täyttää kaikki arkiopäivät aamusta iltaan. Ja niin valmistui heidän omettansa, heidän peltonsa muuttui hienoksi mullaksi, ja yhä avarammaksi laajeni korvessa uusi niittu. Makasi heidän edessään uhkea Luhtaniittu, monikantoisena, mättäällisenä, mutta heinää tuottavana. Tuli tuosta kylvön-aika; silloin myivät veljekset lohon metsästänsä taas ja ostivat sen hinnalla rukiita. Ja kylvi Tuomas Impivaaran uuden pellon, kolme tynnöriä ruista hän kylvi sen pöllyäviin sarkoihin. Siitä kohosi pian teräinen oras ja viherjöitsi muhkeana syyskuun raikkaissa tuulissa. Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy taasen, ja veljekset eivät unohtaneet talven tarpeita; olivat he myös toimittaneet omettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jukuripään sonnin. Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi kinosten alla, mutta pirtissä jo alkoi askare toinen, askare aapiskirjan kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohden kukkoa. Sinne ehtivät he myös viimein toinen toisensa jäljessä: ensimmäisenä Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja vihdoinpa Tuomaskin, mutta kaukana heistä vielä työskentelivät Juhani ja Timo. Lopultahan pääsi myös Timokin toivottuun satamaan, koska Juhani vielä uskontunnustuksessa hikoili, huokaili ja kiukkuisena puhkaili. Leikkelipä hänen sydäntänsä, että hän oli viimeinen mies; mutta eihän auttanut tuossa muiden armo, vaan ainoasti oma ahkeruus ja työ. Sisältä luki hän ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo, mutta voittipa Timo hänen taasen ulkoa-oppimisessa. Mutta ne, joilla aapiskirja jo oli muistossa, päättivät nyt muutaman päivän jouten elää, katsoen iloisesti taakseen läpipäästyyn puuhaan ja vaivaan. Pyssy kädessä he hiihtelivät ympäri metsiä; ja kaatoi heidän luotinsa valkeaturkkisen jäniksen lumisen näreen alla, kaatoi koirasmetson, joka kylmästä kömpelönä, höyhenet pörrössä, istui kuusen partaisella oksalla synkeän korven ja jylisevän nummen rajalla. – Mutta pirtissä istui Juhani, istui ihan paitasillaan, puserrellen pöydänpäässä hikeä, aapiskirja kädessä. Kovin äkeänä ja tukkaansa repien hän hieroskeli jykevälehtistä kirjaansa. Tapahtuipa tuossa usein, että hän, vihoissansa hammasta purren, melkein kyyneleitä vuodattaen, äkisti rynkäsi rahilta ylös, tempasi havutukin nurkasta kouriinsa, nosti sen korkeuteen ja paiskasi tuimasti maahan taas; ja silloin pirtti jumahti, ja keikahti miehen lyhykäinen paita. Niin hän tuolloin, tällöin iski kyntensä tukkiin; sillä suurella puuhalla juurtui aapiainen miehen aivoon. Mutta istuipa hän taasen pöydän-nokalle kertomaan vaikeata kappaletta. Ja viimeinpä, tullessa kevään, oli hänkin oppinut kirjansa kannesta kanteen; ja ylpeästi katsahtaen painoi hän sen umpeen. Kinokset sulivat, virtasivat vetenä alas niitulle ja niitulta Sompiosuohon; ja kävivät nyt veljekset rakentamaan riihtänsä; perustivat sen kappaleen matkan päähän pirtistä, tuonne ahon tasaisimmalle tanterelle; ja kauas kaikui taasen kirvesten paukkina ja nurkkanuijan jyske. Ja koska aurinko korkeimmallaan kiiriskeli yli taivaan, koska metsät ja niitut viherjöitsivät ja ruis teki terää, silloin seisoi valmiina Impivaaran riihi. Ihanassa kesävaatteessansa nähtiin luonto, tuoksuen heilimöitsi pelto, ja parasta toivoivat Impivaaran miehet. Mutta kerranpa tuuli äkisti viskautui pohjoseen, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän, suvisen päivän ja saattoi ilman viileäksi, koleaksi. Väsymättä hän liehtoi, kunnes viimein illan tullessa hän vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painaja nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä laihopeltoa. Astuivat myös veljekset varhain pirtistänsä ulos, huomasivat kamostuen hallan hävitystyön, ja synkeäksi kävi heidän mielensä. Kahden, kolmen päivän päästä näkivät he tuon ennen mehevän laihon valkeana, kuihtuneena edessänsä. JUHANI. Niin meni toivomme, kultainen niittomme meni. Olki on jäljellä, mutta tähkäpää keikkuu siinä kuivana, ilman ydintä ja voimaa. Niin, pojat, temmattiin meiltä tulevan vuoden suurus. TUOMAS. Kova isku, varsinkin koska muistelemme, kuinka tiukka täällä jo on metsien otus. Niinhän kuin ilvekset me samosimme menneenä syksynä salot tuhansiin ristiin, ja saimme tuskin talveksemme ravinnon. JUHANI. Mikä on siis tehtävänä? Emmehän vielä juuri näin heitä peltoamme, jonka me hiellä ja vaivalla valmistimme ahon jäykästä kamarasta. TUOMAS. Sitä emme tee, vaan syksyllä kylvämme peltomme taas, tietäin että vaihtelee täällä hallaiset ja hallattomat vuodet ja että päältä iskein hallattomia löytyy kuitenkin enemmin kuin noita kirottuja hyyrrepartaisia. AAPO. Uskonpa hallan käyvän tervehtimään meitä ehkä jokaisena kesänä, niinkauan kuin Sompiosuo tuolla alhaalla on sammakkojen ja karpaloin kotona. Niinpä kaiketi. Sentähden, jos mielimme tästälähin säilytellä peltoamme hallalta, niin kuivatkaamme suo, johtakaamme vesi ja kosteus sen pohjasta pois, raivaten ja kaivellen siihen ojia. Ja siinäpä taasen lyömme kaksi yhdellä iskulla: yht’aikaa poistamme pelloistamme hallan ja teemme itsellemme uutta niittua. TUOMAS. Sen luullakseni katsomme parhaaksi kaikki. Niin on meidän tehtävä, jos tahdomme tänne sydänmaahan rakentaa itsellemme taloa. Lapiot ja kirveet olalla, läksivät he eräänä päivänä alas suohon sitä raivaamaan ja ojittamaan. Kaivoivat he ensin valtaojan, suoran ja syvän, ja siihen johdattivat pienempiä molemmilta puolilta; ja korkeita harjuja sammaleista, mudasta ja savesta nousi pian ojain partaille. Kasvoi siinä kuihtuvia, matalia koivuja; ne kaadettiin ja kannettiin kasoihin seuraavana kesänä poltettaviksi; ja uutta niittua karttui Impivaaran taloon. Niin he työskentelivät monta raskasta päivää varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Ja ojitettuna nähtiin lopulta suurin osa kolkkoa Sompiosuota, jonka pinta nyt rupesi päivä päivältä käymään aina kuivemmaksi. – Mutta kylvö-aika oli tullut, ja taasen kylvi Tuomas pellon, ja pian kohosi maasta oras. – Talvensa viettivät veljekset samoin kuin menneen, lukua harjoitellen; ja olipa viimein vähäkatkismus tarttunut heidän muistoonsa. Mutta eivät pysäyneet vielä Eero, Lauri ja Aapo, vaan jatkoivat lukuansa yhä eteenpäin kohden katkismuksen loppua. Nälkäisellä vatsalla istuivat he monta päivää kirjansa ääressä; sillä huonosti oli otus karttunut menneenä syksynä, ja lyhyempi kuin ennen oli ollut heidän aikansa pyyntiin. He kyllä retkeilivät metsissä nytkin, hiihdellen ympäri, mutta tiukka oli heidän vaivansa palkka. Tulipa viimein viherjöitsevä kesä, ja reheänä kasvoi ruis Impivaaran pellolla. Mutta kerran taasen tuuli äkisti pohjoseen kääntyi, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän kesäpäivän, kunnes hän illan tullessa vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta niin äänetön ja kylmä oli yö, ja pellon povella makasi harmaa halla, hengittäen kuoloa kylmää. Varhain seuraavana aamuna astuivat veljekset pirtistänsä ulos ja katselivat kauhistuen hävitystä vainiolla. Ja valkeana, lakastuneena kajasti pian äsken viherjöitsevä laiho. Tuumiskelivat miehet mitä nyt tehdä ja mihin keinoon ryhtyä, ja harkitsivat parhaaksi, raivaten ja kaivellen perinpohjin kuivata Sompiosuo, josta he tiesivät hallan nousevan heidän pelloillensa. Niin he päättivät, ja möyräilivät ja kaivelivat sumuisessa suossa, kuluessa kuuman kesän, nähden usein mieltä synkistävää nälkää. Oli silloin työpäivä raskas; väsyneinä käyskelivät he kotiansa vasta auringon laskiessa, ja tuskan ja vaivan musta juonne ympäröitsi vaisun miehen huulet. Mutta syksyn tullessa oli suo jo reunasta reunaan ojassa ja kuivaksi nurmeksi muuttunut sen kamara; ja oli siinä veljeksillä uusi, oivallinen niittu, lakea Sompioniittu. Taasen pelto kylvettiin, ja kuokittu oli uusia sarkojakin ahosta kesäkylvöä varten tulevaksi kevääksi. Mutta metsäotuksen karttumista oli kovin hämmentänyt menneen kevään kylmyys, ja vähemmin kuin koskaan ennen ehtivät nyt veljekset hankkia varoja talveksi. Kovin siis kiristi heitä nälkä tämän talven kuluessa, jona syllänpaksu lumi peitti maan ja pakkanen oli ankara. Seinät paukahtelivat, kivet ja kalliot halkesivat, ja pienet lintuset putoilivat lumisiukaleina, kuolleina ilmasta alas. Huomasipa usein matkamies, että sylki hänen suustansa jäätyi ilmassa kiinteäksi palloksi, ja kun ehti se maahan, liukui se kilisten tallan sileällä jäljellä. – Eräänä tämänkaltaisena päivänä, kun pohjonen kiljui vaalean, kirkkaan, kylmästä kipenöitsevän taivaan alla, istuivat veljekset pirttinsä hioittavassa lämpymässä, keskustellen tilastansa, millä keinolla tyydytettäisiin naukuva maha. JUHANI. Tämä ei käy laatuun. Enemmin kuin vuorokausi on mennyt sitten kun viimeiseksi söin. Ja mitä herkkua söin silloin ja kuinka suuren kimpaleen? Tuhannen tulimmaista! kaksi kuivaa, pihkaista oravan koipea. Mutta sellaisesta atriasta ei ole aikamiehen mako suuriakaan tietävänänsä. Mitä sanot, Tuomas? TUOMAS. Siristä nälkävyötäs. JUHANI. Katso: olenpa keskeltä pieni kuin armahin röökinä, pieni kuin ruskea vihalainen; mutta se konsti ei auta meitä ijäksi. Ei auta, vaan mikä on tehtävämme, se tehkäämme, ja pian. Sydän kuristuu, veljeni, sydän kuristuu ja kolkosta ikävyydestä lakastuu miehen mieli. SIMEONI. Olisko tässä enään muuta keinoa edessämme, kuin maantie, kerjäläisen pitkä ja kova peltosarka? JUHANI. Se olkoon viimeinen pelastuksen tie. – Mutta minä hengitän kuin tyhjästä tynnöristä. Eikö enään keksi yhtään ainoata konstia ja koukkua veli Aapon aivo? AAPO. Mitä voimme saattaa matkaan tyhjästä? JUHANI. Tyhjästähän on luotu koko tämä maailmakin. Miksi ei syntyisi siitä sitten edes yksi kappale tamppukakkua? AAPO. Jos kaikkivaltiaita olisimme. JUHANI. Ah! jos olisimme edes heidän pitenttipoikiansa, niin nytpä hyppelisimme tuolla kultaisilla kartanoilla, ja mannaa, pojat, paljasta mannaa söisimme ja hunajaa joisimme kuin vettä virrasta vaan. Niinpä herrastelisimme; ja syljeskellen kuultelisimme kun jokin kerjäläisrukka maan päältä meille kertoilisi seitsemästä viheljäisestä veljeksestä tuolla alhaalla mutaisen Sompiosuon varrella, jotka oljentelevat savuisessa pirtissä kuin nahkasiivet toinentoisensa niskoilla hongan holossa, ja näkevät nälkää kuin sudet. EERO. Mitä turhia kuvailet? Käykäämme Kuokkalan korpeen tarkemmin tutkimaan tuota seutua, jonka syksyllä liian helposti heitimme. JUHANI. Kontiot menivät sieltä helvettiin; se on melkein vissi asia. EERO. Melkein! Mikä hulluus tässä istua nälässämme ristissä käsin, kun ehkä voimme toimittaa itsellemme oivalliset paistit? Toivomme on heikko, mutta koettakaamme, lähtekäämme mainittuun korpeen, ja ellemme kohtaa siellä karhua, niin kenties jonkun muun otuksen. Mutta jos ei tämäkään onnistuisi, niin onhan silloin lähellä Kuokkalan talo, josta saamme lainaksi ainakin leivän miestä kohden ja ehkä vielä muutaman vakan herneitäkin. Ihmisiin on tässä viimeinkin turvattava, ellei omat keinomme onnistuisi. Mutta me otamme lainaksi ja maksamme koska jaksamme. Niin haasteli Eero, ja vihdoin muutkin parhaaksi harkitsivat hänen neuvoansa seurata. Pyssyt kainalossa, läksivät he koirinensa hiihtämään kohden Kuokkalan korpea. liukkaasti suksi hangella juoksi, mutta huohoittain ja hitaammin kuin ennen nyt retkeilivät veljekset; polviensa entinen jäntevyys tuntui jotenkin hervottomaksi. Lopulta ehtivät he tarkoitettuun tienoonsa ja rupesivat hiihtelemään tuonne, tänne kohden kaikkia suuntia, etsien kontiota, vaan aivan turhaan. Ilta läheni, veljekset heittivät jo kaiken toivon, mutta päättivät Eeron kehoituksesta vielä kerran etsiä erään metsäisen kallion ympäristöä korvessa. Heidän sinne tultuansa, nousi pian tuima haukunta, ja ulos jynkästä kuusistosta rynkäsi karhu, kiirehti pois, ja pyrynä pyöriskeli lumi hänen jäljessään. Juoksi hän, monialle mutkistellen, monialle kaarrellen liukuivat veljekset kiiltävillä suksillansa, ja koirien mekastavasta äänestä karheasti joroitteli pakkasen äkeä ilma. Kuuluipa viimein ampaus Tuomaan pyssystä, ja, verta vuodattaen, ryömi kontio hangessa. Karkasivat hänen päällensä koirat, läheni häntä mies jykevällä karhukeihäällänsä, ja siinä melkein ilman yhtään vastaanrynnistystä otti otso kuolemansa miehen keihäästä ja koirien hampaista. Alas kämmenillensä hän vaipui ja puhalti ulos henkensä hurmeiseen lumeen. Mutta tuskin tämä olikaan tapahtunut ja veljekset kokoontuneet saaliinsa ympärille, niin jopa metsästä taasen kuului tulinen haukunta ja reuhu. Silloin kaksi nuorta, vuoskuntaista karhua kiippaisi, koiria paeten, ulos konnostansa, muutama sata askel pois sen talvisijasta, joka ensiksi kohdattiin ja saavutettiin. Ja nousi kiivas tappelus villaisten penikkain ja rohkean Killin ja Kiiskin välille, joka purevana, verisenä kesti, kunnes veljekset keihäinensä riensivät apuun koirillensa. Pian myös kaatoivat he kiukkuisesti taistelevat mullikarhut, ja lopettivat karvoja pyryttävän leikin. Mutta ilta oli tullut; kannettiin lihava saalis kuusisen, sammaleisen kallion juurelle ja tehtiin valkea. Mutta valkean tuuliselle puolelle rakettiin yösijat partaisista havuista, ja havuista kohotettiin verho seivästen ja karankojen nojalle, joka esti tuulen liehtoomasta ja saattoi nuotion liekin suopeasti loimoittamaan. Siitä kävivät nyt veljekset maistavan illallisen toimeen, piirsivät ja nylkivät emäkontion muhkean kääpän, leikkasivat siitä pehmeitä viiluja, paistoivat ne tulessa ja täyttivät mieluisasti nälkäiset vatsansa, eivätkä myös unohtaneet Killiä ja Kiiskiä. Ja nukkuivat he pian partaiselle vuoteellensa, koska väsynyt ruumis oli ravittu ja murhe nälästä moneksi päiväksi poistettu. Herttaisesti lepäsivät myös koirat, juostuansa kauan ja kiivaasti; lepäsivät, leuka käpälällä, tuolloin, tällöin avaten silmänsä, jotka jalolla tyyneydellä olivat teroitetut kohden verisiä otuksia kinoksella. Lepäsivät he kaikki nuotion leimutessa ja taivaan tähtien pilkkiessä; mutta heidän ympärillään kuivettuneissa kuusissa paukahteli pakkanen ja jylhässä metsässä veisailivat kylmät, huokailevat tuulet. Ja aamun valjetessa läksivät veljekset hiihtelemään saaliinensa kohden kotoa taas; ja raskas oli heidän taakkansa, mutta hauska. Varhainen ja kaunis oli seuraava kevät. Ahkerasti harjoittelivat veljekset kalastamista kirkkaalla Ilvesjärvellä; ja heidän verkkoonsa takertui tai onkeensa tarttui moni kyrmyniskainen ahven ja kultakylkinen sorva. Rannalla, tuoksuavan tuomen verhossa he istuivat monen kelmeän kesä-aamun kajastaessa, lippaellen ylös ongillansa Ahtolan kiiltävää karjaa. Siinä sorsat naristen lentelivät pitkin järven öljytyynettä pintaa, ja veljesten luoti heistä kaatoi lennosta monta. Kaunis oli kevät niin Ilvesjärven rannoilla kuin niituilla ja laihopelloilla Impivaaran pirtin ympärillä, jossa uhkea vilja rehoitti, kasvain päivien hohtavassa paisteessa ja öitten lempeässä viileessä. Riehui tänäkin kesänä monasti tuima pohjonen, saattaen viimein koljon ja tyyneen yön, mutta syvällä, Sompioniitun pohjassa makasi halla, teroitellen korviansa, vaan voimatonna kohottamaan päätänsä nurmen kamaran alta ylös. Niin kasvoi pellolla vilja ja niitulla heinä tänä heleänä kesänä, ja välistä lempeä sade taas kasteli tuoksuavaa maata. Helteisessä poudassa niitettiin niitut ja leikattiin pellon raskastähkäiset rukiit; ja korkeina torneina seisoivat niin suovat Luhta- ja Sompioniituilla kuin aumat pirtin ympärillä. Runsaimman sadon tuotti tämä kesä, jota veljekset aina riemuiten muistelivat »kultaisena kesänä». Mutta koska vilja oli leikattu ja kylvö tehty, läksivät veljekset eräänä lauvantai-aamuna kauan varustetulle retkellensä, läksivät pappilaan provastin tutkinnon alle. Isällisesti, lempeästi kohteli heitä provasti, ja huomasi pian suureksi iloksensa, että heidän lukutaitonsa oli moitteeton, vieläpä yhden ja toisen vallan kiitettävä; Laurin julisti hän parhaaksi lukijaksi Toukolan suuressa kylässä. Vieläpä huomasi hän heidän käsityksensä uskon-opista yleiseen selväksi, vilpittömäksi. Sentähden, koska he viikon päästä seuraavana sunnuntaina palasivat rippikirkosta kotiansa, oli heillä jokaisella kädessä nahkakansinen uusitestamentti, provastin lahjoittama ahkeruuden palkinnoksi. Tyytyväisinä, mutta vakavilla kasvoilla astuivat he pirttiinsä, jonka Tammiston Kyösti, heidän karjanhoitajansa menneen viikon kuluessa, oli lakaisnut ja lehdittänyt. Mutta koska he olivat atrioinneet ja Kyösti heistä poistunut, istuivat he kukin itseksensä tutkistelemaan raamattua; ja syvä äänettömyys vallitsi huoneessa. Niin meni suloinen kesä, tuli syksy raikas ja viileä, tuli talvi ja onnellinen kesä taas. Niin vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat onnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja ahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset, josta pellot laajenivat yhä enemmin ja enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia talliin ja nautoja omettaan orsien alle. Seisoi vielä tallissa tuo vanha, ykssilmäinen Valko, mutta kahdenpuolen häntä hinkaloissaan kaksi luiskeata varsaa, yksi ostettu Tammistosta, toinen Kuokkalan vaarilta. Terävästi rouskuttelivat varsat peltokedon kirkasta heinää ja, katsahtaen lapsekkaalla huolettomuudella, tekivät tuolloin, tällöin vähän kiusaakin vanhukselle heidän keskellänsä, mielien tervehtiä häntä matalan väliseinän yli. Mutta äkeänä, korvat niuhossa, Valko seisoo, ja heinissä lepää hänen riippuva huulensa, kun vanhat, kuluneet hampaat kalsusti pienentää ruokaa. – Kymmenen nautaa seisoo talon ometassa. Jos aukaisit sen ovea, niin katsoi sinua vastaan kahdeksan vilpitöntä, vakavaa lehmännaamaa ja kaksi sonnia, kuin kaksi juurevaa tervaskantoa. Jopa vanhempi heistä on tuomittu tulevana keväänä kadottamaan vapautensa ja suostumaan vetohärjän kohtaloon, mutta nuorempi tuossa saa edelleen omassa vallassaan sorkehtia karjamailla. – Niin talon ometassa, jossa ahkerimmin kaikista askarteli Simeonin nuhteeton käsi. Nousi vähitellen kaikki talonpojan talossa tarpeelliset huoneetkin Impivaaran pihalle. Niinpä kohosi myös oivallinen sauna pihan ja pellon rajalle, ja silloin katosi pirtistä parvi, katosi sen ovinurkasta kiuvasuuni, ja sijaan rakettiin korsteni, taloissa tavallinen. Rakettiin palhotuista kuusista uhkea laattia, joka, ennen alkaen vasta huoneen puolesta pituudesta, ulettui nyt periltä aina kynnykselle. Vielä lyötiin entisten läpien sijaan seiniin kolme valaisevaa akkunaa. Ja nyt, kun katsahdit huoneesta ulos päivän puoleen, näit talon pellot ja Luhtaniitun peltojen alla, kauempana toisen, lakeamman niitun, entisen Sompiosuon. Halki peltojen ja niittujen kulki talon tie kohden kirkkoa ja entistä kotoa, juoksi niitusta tiuhaan kuusistoon, siitä pitkin nummea Teerimäen harjulle, joka komeana haamoitti etelässä kimmeltävien pilvien rajalla. Koska länteen katsahdit, näit peltojen takana sammaleisia kallionkieluja, tuolla ja täällä matalan, mutta jäntevän männyn, jonka huojuvalla latvalla aurinko usein kesä-iltana säteili. Mutta pirtin pohjoinen akkuna katseli jynkästi kohden Impivaaran jyrkkää vuorta. Niin osoitteli itseänsä eteesi maailma, koska lakeassa tuvassa katsahdit akkunoista ulos ilmoihin. Mutta jos aukaisit huoneen raskaan oven ja iskit silmäs itään ja koilliseen, niin huomasit kivisen, kantoisen ahon, ahon reunalla nummen ja jylisevän hongiston, jonka helmasta astui kesän aurinko taivaalle ylös. Tämänkaltainen oli luonnon muoto Impivaaran ympärillä, joka nyt oli nousemassa valtaiseksi taloksi. Muutoksesta, joka tapahtui veljeksissä ja tämän kautta Impivaaran pihoilla ja vainioilla, kulki pian maine ympäri pitäjää. Tuota ensin tuskin uskottiin, mutta maine pysyi totena, jota kummastuen kerrottiin; ja rupesipa vähitellen nousemaan veljeksille arvoa ja kunniaa. Itse kuitenkin he harvoin siirtyivät omilta maisemiltansa pois; ja syntymätaloansa eivät he tahtoneet nähdä ennen kuin oli tullut aika, jona Jukola oli heidän omansa taas. Sen lupauksen olivat he tehneet, ja ainapa karttelivat he matkan päästäkään näkemästä kotonsa armaita vainioita. Tulipa viimeinen kesä niistä kymmenestä vuodesta, joiksi Jukola oli annettu vieraan viljeltäväksi; ja syksyllä oli siis veljeksillä valta muuttaa syntymätaloonsa takaisin. – Oli kesäkuussa kirkas ja lämmin sunnuntaipäivä; Impivaaran avatusta ovesta virtas sisään auringon heleä paiste, kuvaten kultaisen kaavan tuvan lehditetylle laattialle. Pöydän ääressä istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin uuttatestamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän kukoistavaa kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta Aapo oli käynyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä kaarteli taivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa väikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas. Impivaaran pellolla laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli paisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän korkeuteen. – Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta ulos. Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa, joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen poutaisella katolla hyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin. Tyytyväisillä sydämillä, kirkkailla kasvoilla he astuivat lehditettyyn, väljään tupaan. Mutta kun olivat atrioinneet, istuivat he taasen mikä minnekkin ja mikä mitäkin mietiskellen, tai katsellen eteensä-avattuun kirjaan. Perä-akkunan ääressä, joka antoi länteen päin, istui Aapo, askarrellen nysänsä kanssa, ja näkyi kuin olis hänen aatoksensa syventynyt tärkeään asiaan. Viimein aukaisi hän suunsa, ja syntyi siitä seuraava keskustelma. AAPO. Tammistossa kohtasin nahkapeitturin ja haastelin hänen kanssansa yhteisistä asioistamme. Hän on saanut mylläripaikan, ja olis valmis luopumaan Jukolasta jo tulevan syyskuun alussa, johon annoin hänelle hyvän toivon. TUOMAS. Parasta että välttyy hän tieltämme tavallista vikkelämmin; sillä hänen kätensä ei ole nostanut Jukolaa, vaan kaatanut yhä enemmin; ja vuokraansa ei ole hän maksanut meille yhtään ainoaa jyvää. AAPO. Tuon kaiken tuomitsis laki hänen maksamaan, mutta millä hän sen tekis? TUOMAS. Siihen on hän ikuisesti voimaton, ellei pane hän pantiksi kurjaa sieluansa. AAPO. Työtuomion kautta hän ehkä viimein maksaisi kaikki, mutta rässyllä on kivuloinen muija ja monta mankuvaa lasta. JUHANI. Menköön herraansa tämä kurja nahjus. Niin, olkoon hän meistä kuitti. Myös on huono onni koetellut häntä näiden kymmenen vuoden mennessä; sitä ei taida kieltää. Mutta vaikka oliskin onni armahin häntä syleillyt, niin eipä ole hän koskaan syntynyt talontekijäksi mieheksi; tarvitaanpa siinä vähän potraa pokkoa, mutta siihen ei löydy hänessä kurssia enemmin kuin kintaassa. Sentähden menköön hän nalkkeilemaan myllyänsä, mutta me tahdomme näyttää kuinka tehdään Jukolasta pitäjämme uhkein talo. AAPO. Ainapa tuo on jalompaa, katsella edessämme taloa, jonka möyrityt pellot ja raivatut niitut tiedämme omien käsiemme työksi. – Meistä kolme jääköön tähän uudispaikkaamme hoitamaan, muut kaivelkoot ja kynnelkööt Jukolan pohjalla; mutta suurimmissa, kiireimmissä töissä käymme käsiin kaikki seitsemän miestä yksinvoimin ja yht’aikaa niin tässä kuin entisen kotomme vainioilla. Ja niin on meillä kohtakin kaksi oivaa taloa ja kaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa, tannerta ja tilaa meille jokaiselle erikseen, kun lopulta on tapahtuva yleinen jako, kunkin tulevaisuuden määräys. Ja toivokaamme, että viimein kaikki on kulkeva hyvän toivon mukaan! Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan järkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä, polkeissamme elämän tietä. TIMO. Paljon tulee se eukkoon ja hänen emännöitsemiseensä tuvan orsien alla, kuinka ukon raataminen tuolla ulkona, tuolla poudassa ja sateessa, on tuottava viimein rikkauden tai köyhyyden. AAPO. Kas Timoa vaan! hän juttelee kuin kokenut mies. Onpa laita niinkuin sanot. Vaimo huoneen joko nostaa ylös mahtiin ja kunniaan tai repii sen alas aina multahirsiin asti. Nyt en puhu talosta, jossa isäntä on vallan villitty, joka hetkessä menettää vuosien hedelmät, siitä talosta en puhu, siinä ei auttaisi moision rikkaus eikä vaimon emännyys, vaikka olis hän vikkelä kuin kärppä ja kitsas kuin juutalais-ämmä. Mutta olkoon tavallinen talo ja siinä isäntä tavallinen tuhlaaja, mutta kas jos talossa vaan on emäntä tiivis ja säästäväinen, niin seisoopa se talo, seisoo väkisten. Sitäpä vastoin huone, jossa emäntä tuhlaa, käy pian kumoon ilman armoa, käy vaikka kynsiskin isäntäinen vastaan kymmenen miehen kouralla. Tosin voi isäntä itsensä kulauttaa aika lailla humalaan ja tappelee hän kylässä, josta laki antaa hänelle ansion mukaan suolaa selkään, mutta kuitenkin taidamme lukea tällaisia haaksirikkoja pieniksi nurmikoiksi, verihaavoiksi ihmisen ruumiissa, johon vertaan nyt talon. Mutta emäntä, joka tuhlaa, on talon ruumiin jokapäiväinen mato vatsassa, sen koi, sen syöpä, joka menettää kaikki nesteet ja viimein koko rakennuksen ransistaa ja kaataa. Nytpä muistan kertomuksen, jonka kuulin jo isämme-isältä, siltä aina viisaalta, varakkaalta ja eteenpäin katsovalta mieheltä. Ja näin hän kertoili: Oli kaksi veljestä, molemmat yhtä raittiit ja toimekkaat, molemmilla heillä oli talo, kaikin puolin yhdenvertaiset, ja molemmilla myös oli vaimo ja lapsia. Yksi heistä pysyi aina varallisena miehenä, mutta toinen heistä kävi yhä köyhemmäksi päivä päivältä, ja yhtäpä tuosta monikin arveli, kuitenkaan huomaamatta syytä, mikä olis matkaansaattanut tämän eroituksen veljesten huoneenhallituksessa. Mutta kerranpa eräänä lauvantai-iltana läksi isoisämme jollekin asialle näihin molempiin taloihin. Ensiksi tuli hän rikkaan miehen huoneesen, jossa emäntä, vasta kirnuttuansa, jakeli voileipiä lapsillensa; siitä astui hän köyhän veljen tupaan, jossa emäntä myöskin antoi lapsillensa kirnuvaisia, mutta kas, panihan muori ainakin kaksi vertaa paksummalta voita leivälle kuin tapahtui naapuritalossa, ja nytpä ymmärsi ukko syyn tuon yhden veljen rikkauteen ja toisen köyhyyteen. Niinkuin jälkimmäiseltä emännältä meni kaksinverroin voita, niinpä myös, vaikka melkein näkymättömällä tavalla karisi aina kahdenvertaisesti kaikkea muutakin tavaraa hänen sormiensa välistä. Ja olishan siis hänen emännöitsemisensä tarvinnut kaksi tämänlaista taloa, seistäksensä naapurin yhden talon rinnalla. Niin kertoili kerran ukko viisaudestansa kuuluisa. JUHANI. Oikein harkitsi hän asian. Huono ja tuhlaaja emäntä on talon kaikki kuluttava rotta ja kurja katsoa puoleen kuin porolammikossa vanha tallukkahaasu. AAPO. Olkoon siis naiminen, niinkuin se olla pitää, elämämme ankarin askel. Sillä huono emäntä on miehen tuho, mutta kelpo ja armas vaimo on hänen onnensa ihanin, hänen paras ystävänsä, kultainen kunniansa, ja tekee hänen huoneensa ilon ja rauhan satamaksi. Ja sellaista vaimoa hän kohdelkoon ja pidelköön kuin omaa silmäteräänsä, kuin sielunsa kalliinta aarretta. Ja luulenpa myös, että vähemmin, paljon vähemmin löytyisi täällä kehnoja vaimoja, jos miesi nuoren aviosiippasensa virheitä kävisi aina ojentelemaan lempeillä sanoilla ja rakkahilla silmän-iskuilla, kartellen visusti tuomasta nalkutellen esiin noiden »oivain naapuri-eukkoin» esimerkkejä, ja suoden tuon aina »kunnollisen kuolleen kultamuorinsa» ma’ata rauhassa haudan kammiossa. – Niin, veljet! ehkä on meillä kaikilla piankin eukkonen vieressämme ja pieniä pirpanoita ympärillä ja sentähden en nyt haastelekkaan näin paljaasta hetken mielipiteestä, vaan enemmin ehkä tuumasta, ja tarkoitanpa istuttaa näitä, sanojani sydämienne pohjaan. JUHANI. Hyvinhän sinä kaikki olet tehnyt, monta kallista neuvoa olet meillen antanut. Totisesti! oletpa oikein isällisellä, mielellä ja kielellä meitä johdellut täällä salojen yössä. Veljet, kiittäkäämme Aapoa, hän on tehnyt suuren työn. AAPO. Mene pois! Mitä tuossa turhia. Niin – noh! Niin! Vaan että seisomme nyt tässä, ja yksinvoimin taistelleet olemme: tempoilleet, riistoneet, repineet päästäksemme viimein kovan onnen rykelmäisestä korvesta lakealle, vapaalle aholle.–Mutta katsokaat: ilma on kirkas ja tyyni, kohden laskuansa alenee jo aurinko ja vilisten nyt kutee kouruliuta Ilvesjärven korteistossa. Lähtekäämme panemaan mertojamme ulos, ja huomenna on meillä maistava murkina. Ilvesjärvelle he astuivat asettelemaan pyydyksiä kultakylkisille kouruille, jotka par’aikaa iloisesti kutelivat, ja vilahteli järven ruohoinen ranta. Mutta kotia jäivät Simeoni ja Timo, jäivät karjan korjuun tähden; ja ammuten ja kelloin kilinällä palasivat jo vääräsarviset laitumeltaan pitkin kanervaista nummea. Ja kantoisella, kuivalla aholla lypsettiin märehtivät lehmät, ajettiin siitä tarhaan, jossa he pian toinen toisensa perässä vaipuivat alas havuisille vuoteillensa. Mutta tuolla Ilvesjärven tyynellä pinnalla soutelivat muut tylppäkuonoisella tukkiruuhellansa, lasketellen mertoja järven heleään syvyyteen pitkin korteiston moniniemellistä reunaa; ja tuolla mäntyin latvoissa luoteisessa väikkyi tulipunertava iltarusko. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3933 8118 2006-10-24T12:57:50Z Nysalor 5 Neljästoista luku {{Otsikko |edellinen=[[Seitsemän veljestä: Kolmastoista luku|Kolmastoista luku]] |seuraava=[[Seitsemän veljestä]] |otsikko=Neljästoista luku |alaotsikko=[[Seitsemän veljestä]] |tekijä=Aleksis Kivi |huomiot= }} Oli siis mennyt lähes kymmenen vuotta veljesten muuttamisesta Impivaaran erämaahan, joka nyt oli muuttunut komeaksi taloksi. Mutta samankaltaisena ja vieläpä uhkeampana talona seisoi pian entinen Jukola, kohottamana seitsemän uljaan miehen. Ja kahteen osaan jaettiin viimein heidän rakas syntymäkotonsa. Ensimmäistä Jukolaa, tuota ikijuurta ja emää, hallitsi Juhani, mutta Aapo sen toista puoliskaa, joka, oivana talona myös, seisoi lähellä ensimmäistä. Kahteen lohkoon jaettiin myöskin Impivaara, joiden isännyyteen päättyivät Tuomas ja Lauri yhteisen suostumisen kautta. Timo sai Kekkurin ja Eero Vuohenkalman torpan, joita sekä heillä että heidän lapsillansa oli valta nauttia omana ja ilman yhtään veroa aina kuolinpäivään asti. Kaikki kävivät he avioliittoon paitsi Simeoni, joka ei huolinut puolisosta eikä maatilasta, vaan päätti olentumaan vanhaksi-sedäksi Juhani-Jukolan taloon. Heistä taitaa myös sanoa, että he elelivät ja rakentelivat aina kunnon miehinä, kukin sijassansa; ja vieraanvaraisuudesta kehui mierolainen niin Jukolan ja Impivaaran taloja kuin myös Kekkurin ja Vuohenkalman torppia. Jos siirrät joukosta Simeonin ja Timon, niin olivatpa veljekset ainiaksi hylänneet villitsevän viinan. Joskuspa Simeoni, siivo mies, horjahtui humalan huimaavalle tielle, ja tuolloin, tällöin myöskin Timo, mutta harvemmin vielä, noin vuodessa kerran tahi kaksi. Lautamies Mäkelän kuoltua ken astui hänen sijaansa? Jukolan Aapo, aina sovinnon ja oikeuden mies. Ken, vanhan jahtivoudin kuoltua, ylennettiin tähän arvoon? Eero Juhaninpoika Vuohenkalma, vikkelä mies: taisi lukea, taisi kirjoittaa, ja vieläpä hänelle sanomalehtikin kerran viikossa singahteli Turusta. Otti Juhani vaimoksensa Männistön Venlan ja vietti hänen kanssaan hauskoja päiviä, vaikka tosin pientä napinatakin tuolloin, tällöin kuultiin talossa. Sillä Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja metelöitsi miehensä päälle, tuon »köntin», tuon »ukulin» ja »tarhapöllön» päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski »ämmän, jolle Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle», vaijeta paikalla. Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli »antanut ja kiinteästi määrännyt» hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison. – Mutta nousipa kerran ankara melske tuon Karkkulan Aapelin kautta. Hän, Juhanin kerran ikään torellessa eukkonsa kanssa, istui Jukolan sivupenkiltä jotenkin humalapäisenä miehenä ja ryhtyi, hullu, miehen ja vaimon asiaan, pitäen kiivaasti Juhanin puolta. Juhani pärmänttäsi kovin, kutsuen Venlaansa sen »hälläkäksi», mutta Aapeli, tyhmä mies, luullen oikein hyvinkin tekevänsä, nimitteli häntä vielä »hurnukaksi, Ruokkomassaksi» ja »töllintetuksi». Mutta äkistipä kävivät killiin Juhanin silmät ja hän rynkäsi ylös kuin kauhistava karhu, karkasi kohden ällistynyttä Aapelia, joka jäniksenä vilkkaisi ulos ja Juhani tulisesti hänen perässänsä. Ovi kolahti, porstuva ja porras jyrisi, ja portaan äärestä koirat, säikähtyen ja ärähtäen pahasti, loiskahtivat, hännät lyyhyssä, sivulle ja katsoivat luimistaen taaksensa, koska miehet vimmatusti juoksivat yli kivisen pihan. Edellä kaappasi Karkkulan Aapeli, möräten hirmuisesti, ja vihoitettu Juhani, vääntäen travia, perässä; mutta lakeasta tuvasta kaikui Venlan ja piikatytön iloisesti kilahteleva nauru. Mutta Juhani ei kuitenkaan saavuttanut Aapelia, vaan kääntyi jo portilta takaisin, torellen itseksensä ja luvaten kerran oikein kuranssata Karkkulan nenäkästä nallikkaa. Tultuansa sisään, löi hän nyrkkinsä pöytään, lausuen: »hauku minua, mutta älä minun vaimoani. Ja onpa se vaimo, jonka vertaista ei löydy kuin yksi ainoa Ruotsin kuninkaan valtakunnassa». Niin hän haasteli, kerskaten; etkä tainnutkaan tätä naista emännyydestä juuri moitiskella. Kahvia tosin hän nautiskeli jotenkin runsaasti, ja kuultiin siitä useinkin morinata Juhanilta; mutta eukko ei tuosta paljonkaan huolinut, vaan antoi niinkuin ennenkin turpearintaisen pannunsa ryöhätä. Ja kernaastipa aina otti ukko vastaan akkansa palleroisesta kourasta höyryävän kupin. Vieläpä hän, kulkiessaan kaupungissa, aina muisti ostaa Venlallensa kontillisen kahvia ja aika möhkäleen sokeria. Lahjoittipa Venla miehellensä reippaita, muhkeita perillisiä. Mutta alussa ei käynyt siinä kohdassa juuri Juhanin tahtoa myöten. Hänen rakkautensa ensimmäinen hedelmä oli viekassilmäinen tyttölapsi, josta harmistui isä, närkästyi, koska ei suotu hänelle pulskaa poikaa. Mutta toivoipa hän edes tulevalla kerralla käyvän toisin. Meni vuosi, meni vähän toistakin, ja Venla synnytti, mutta tyttären taas. Tämän nyt, käärittynä valkeaan riepuun, kantoi anoppi-muori, myhäillen makeasti, nähtäväksi tuikealle isälle. Juhani ihastui, luuli jo toivonsa täyttyneeksi ja kysyi: »poikako vai likka?» »Katso itse, vävyseni», vastasi hänelle muori. Hän katsoi, mutta ärjäisi pian: »viekäät kakaranne hiiteen!» Yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken päästä: »Jumala siunatkoon sikiötäni kuitenkin!» – Niin meni vuosi taasen, meni kaksi, ja Venla synnytti pojan, isän muotoisen, aika jallin. Silloin oli Jukolan huoneessa iloa ja riemua, ja Venlakin tuntui Juhanille rakkaammaksi kuin ennen. Ja nytpä eukot nimiä valitsemaan poikaselle. Yksi tahtoi häntä Ranssiksi, toinen Florentiniksi, kolmas Erik Translatukseksi, mutta Venla Immanueliksi. Silloin astui esiin Juhani itse ja, osoitellen kädellänsä, lausui Venlan vuoteen äärellä: »ei, Venlaseni, ei; Juhannes on hänen nimensä». Ja niinpä isänsä kaimaksi ristittiin piltti. Kovin piti hänestä isä, kutsuen häntä milloin »tiitiäiseksi» milloin »pikku-varikseksi». Oli siis Juhanin perheen-elämä enimmiten lämmintä päiväpaistetta, mutta välillä myös hieman tuulta ja myrskyä. Ja koska pilviä kohosikin, poistuivat ne aina pian ja palasi jälleen pouta-ilma. Mutta yhtä suopeasti ei kuitenkaan sovistunut hänen kohtalonsa kylänmiestensä ja naapuriensa kanssa yhteen. Ilmausipa usein riitoja, tuimia nappauksia milloin mistäkin syystä, niinkuin raja-aidoista, aitureista hevosista, rängittömistä sioista ja muista. Ja aivan kärkäs oli Juhani ratkaisemaan asiaa nyrkillänsä, ja oli kumppaninsa poski ja tukka niin alati vaarassa. Niinpä usein tahtoi nousta kiivaskin keräjänkäynti, mutta ainapa silloin riensi välimieheksi veli Aapo, totinen lautamies, ja asetti riidan sovintoa-saattavalla kielellänsä. Eihän ollut Juhanikaan hidas sovintoon, varsinkin koska huomasi olevansa väärässä. – Myös talon töissä ja askareissa ulkona oli hän toimekas mies. Ei tainnut häntä väkensä moittia, ei pellolla, ei niitulla, ei metsässä, jyrisevän hirren kimpussa. Tapahtui kerran heiniä kuivattaissa Vehkalan niitulla, – joka niittu oli synkeän kuusiston kohdussa, – että Juhani näytti itsensä hirmuiseksi sekä Jumalan että ihmisten edessä. Karhottu oli lakea niittu jo ja latopihalle käyskelivät iloisina heinämiehet nauttimaan puolistansa. Mutta kamoten katseli isäntä hioittavia, tulenkarvaisia ukkospilviä, jotka uhaten retkeilivät taivaalla. Seisoi nyt ladon takana koivuinen kanto; tämän juurelle, kenenkään huomaamatta, lankesi Juhani polvillensa ja rukoili Jumalaa armahtamaan sateelta hänen niittunsa mehukasta, hyvänhajuista heinää. Niin hän hiljaisuudessa rukoili; mutta tuskin olikaan atrioittu, niin kuusten latvain takaa rynkäsi esiin kohiseva pilvi, joka, iskien tulta ja jyristen, ammensi vallattomasti vettä alas. Niinpä vilauksessa heinä kastui läpi, ennenkuin ehdittiin saattamaan kokoon yhtäkään ainoata karhetta. Pianpa niitulta takaisin kiirehti väki, haravat käsissä, ladon suojahan taas, mutta vihasta nokimustana kasvoiltansa seisoi Juhani latopihalla keskellä tulta ja sadetta, kiroillen kauheasti. Siinä, korkeuden pauhatessa, hän seisoi ja kiroili, paukutteli oikeaa nyrkkiänsä vasten vasemman kätensä kämmentä. Vimmatusti hän sadatteli, kykisti vaaksan alas, aina koska sana »perkele» tärähti hänen kirisevästä hammastarhastansa ulos. Katsahtaen ylös, huusi hän kertoen kiljuvalla äänellä: »mitä on taivaan sontaratasten tekemistä minun heinäniitullani?» Toruen häntä, lausui silloin ladosta hänen vaimonsa Venla: »mitä hirveitä haastelet, sinä syntisäkki?» Mutta tuosta ei mies juuri huolinut, vaan huusi vielä huikeammalla äänellä kohden synkeitä, mustia pilviä: »kysynpä lujasti: vastako taivas sontaa ajaa, koska minä jo heinää teen?» Silloinpa eukot ja tytöt ladossa, kuultuansa miehen hurjaa puhetta, rukoilivat hartaasti Jumalaa hänen puolestansa, kädet kiinteästi ristissä. Niin he rukoilivat ja salaman leimahtaissa kuului heidän suustansa siunaus, huokaava ja raskas, ja syvään notkistuivat heidän polvensa. Mutta lapset, vienot, liepeäsilmiset, kätkivät itkien kasvonsa, mikä äitinsä poveen, mikä hänen hameensa liepeisiin, itkien ja huoaten. Sillä luulipa moni pienoinen, että tuomion hetki oli tullut, koska tulessa uiskentelivat maa ja taivas, koska leimahteli, sälähteli, ja koska kauas kiiriskeli kamoittava jyrinä, koska satoi ankarasti ja metsä murheisesti kohisi. Juhani, huomattuansa eukkojen toimen, koroitti vaan aina kirouksensa mahdin, mutta koroittivatpa naisetkin rukouksensa äänen. Oli myös ladossa Seunalan nuori ja hoikka tytär, kainosti katsahteleva Anna, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä kelmeän, kimaltavan otsan alla. Usein, niin kerrotaan, oli tämä neitonen nähnyt kummallisia näköjä, joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuitten kirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa, ja sieltäpä ihmeitä hän kertoili. Usein oli hän myös ennustellut ihmislapsille tuhoja kovia: sotia, nälkävuosia, ruttotauteja ja viimein maailmanlopun. Hänpä, aina vakaa, äänetön ja lempeä impi, nyt äkisti, Juhanin sadatellessa niitetyllä nurmella, loiskasi ladosta ulos, lankesi polvillensa maahan ja, huolimatta valelevasta sateesta ja leimausten risteilevästä palosta, rukoili huutavalla, melkein kiljuvalla äänellä. Hän rukoili Jumalata armahtamaan tuota onnetonta, sokeaa miestä eikä iskemään häneen pyhän vihansa liekehtivää vasamaa. Niin hän rukoili, katsahdellen ylös korkeuteen, ja ihmeellinen tuli säteili hänen silmistänsä ja hänen otsallansa väikkyi taivaallinen valo. Mutta katso: Juhani vaikeni, hän vaikeni, vaikka mulauttelikin silmiänsä vihaisesti viistoon neitosta kohden. Mutta viimein, koska tytön askare hänen mielestänsä kävi liian pitkäksi, tarttui hän rukoilijan käsivarteen ja talutti hänen takaisin latoon, lausuen: »mene sisään, rääsy, mene sisään ja älä siinä turhaan kastele itseäsi, sillä en tarvitse yhtään puolestani rukoilijata». Sisään astui neitonen, mutta kaatui kohta heiniin alas, antain lakkaamatta kaikua rukouksensa huutavan äänen; ja kuumia kyyneleitä vuodattivat naiset hänen vieressänsä. Mutta ulkopuolella, nojautuen vasten seinää, seisoi Juhani ja hänen kasvoillansa näkyi niinkuin katumusta, mutta viha puuskutteli kuitenkin hänen rinnassansa vielä. Pian sade ja ukkonen siirtyi; ja seuraavana päivänä korjattiin Vehkalan niittu, korjattiin tulisessa poudassa. Mutta itse talon isäntää ei nähty siellä. Missä viipyi hän? – Seunalan tyttären ääni oli kaikunut hänen korvissansa ja ei suonut hänen sielullensa rauhaa. Sentähden oli hän aamulla varhain lähtenyt pappilaan synkeällä mielellä ja katuen tunnustanut provastille syntinsä, kiroilemisensa Jumalaa ja taivasta vastaan. Tästäpä provasti tosin ensin häntä vakaasti nuhteli, mutta lausui myös pian hänelle lohdutuksen sanoja, ja rauhallisella mielellä palasi Juhani kotiansa taas. Mutta tuostapa kohtauksesta, Vehkalan kolkolla niitulla, huomattiin aina jotain muutosta Juhanin luonnossa ja käytöksessä. Ilmausipa hänen päähänsä ympyrjäinen patalakki, hänen takkinsa kaulus kohosi pystyyn, sen liepeet katkaistiin ja jäljelle jätettiin ainoastaan lyhykäiset »körtit», niinkuin on heränneitten miesten vaatteenparsi yhdessä ja toisessa tienoossa Suomenmaassa. Käyskeli hän puettuna näin ja käyskeli kirkossa useammin kuin ennen. Peloittavan totisena istui hän aina määrätyllä sijallansa temppelissä totisen Härkämäen isännän rinnalla, tuolloin, tällöin karautellen kurkkuansa niinkuin oli myös kumppaninsa tapa. Ja harvenivat myös tästälähin raju-ilmat sekä Jukolan tuvassa että vainioilla, ja viimein melkein ihan tyyneesti kului veli Juhanin elonpäivä kohden rauhallista iltaa. Naimatonna miehenä eli Simeoni Juhanin huoneessa, nauttien talon ruokaa ja juomaa, tehden väsymättä talon työtä varhain aamusta iltaan myöhään. Säästäväinen, kitsas oli hänen luontonsa, ja kitsaammaksi kävi se vuosi vuodelta aina. Saidan huomiolla seurasi hänen silmänsä talon vaiheita sekä miesten että naisten toiminnoissa. Hänenpä suustansa kaikui kerran lause, joka vieläkin eleskelee naurettavana kansan huulilla Jukolan ja Toukolan tienoilla. Eräänä päivänä, koska hän havutukin ääressä veisteli pienellä veistinkirveellänsä leipälapiota Venlalle ja väki atrioitsi, harjallinen pöytyri sianmurennusta edessään, muistutti hän kaikkia yhteisesti: »kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin». Lausui hän niin, ja tuostapa pyrskähtivät nauruun sekä miehet että naiset, ja Juhani itse, myös naurettuaan hieman, katsoi parhaaksi vähän nuhdella veljeänsä liiasta ahneudesta. Mutta lausuipa tuohon Simeoni taasen: »kohtuullisuuteenhan minä teitä kehoitan, varoitan teitä jumaloitsemasta vatsaanne, joka on synti, kuolemansynti. – Ja kuka on luonnottoman kitsas? En minä, mutta sehän oli tuo Kuninkalan Kalle, joka keuhkotaudissansa, koska huomasi kuoleman varmaan lähestyvän, läksi polttamaan viinaa omiksi maahanpaniaisiksensa. Sillä tiesihän poika itsensä parhaaksi polttajaksi Toukolan kylässä: menetti viljaa vallan vähän, mutta saipa aina kosolta helmeilevää viinaa. Niinpä nytkin. Kylmässä saunanporstuvassa istui kurja kääkkä viinapannun ääressä, yskien ja köhien, nenä terävänä kuin naskali ja silmät kuin kaksi lasipalloa päässä. Siellä hän istui, ja viinaa kannettiin sisään koko kattilan täydet. Mutta viimein kömppeili hän sieltä itsekkin, kömppeili, kömppeili rapuista ylös porstuvaan, porstuvasta tupaan, kiikahti koreasti alas vuoteellensa, ja niinpä muutaman tunnin päästä makasi kylmänä poika. Sehän, hyvät ihmiset, oli kitsausta, kitsausta, joka ei hellinnyt miehestä vielä haudan partaallakaan, ja sitäpä taidan kutsua luonnottomaksi säästeliäisyydeksi». – Niin hän itseänsä puolusteli, omistamatta koskaan saidan nimeä. Mutta ainapa hän pysyi niin emäntänsä kuin isäntänsä suosiossa; sillä olipa hän uskollinen, luotettava vartija talossa. Surutonna taisivat he viipyä kodostansa poissa, kun vaan tiesivät että kaikki oli Simeonin huomassa. Kerran, iltahämärässä eräänä joulujuhlana, läksi Juhani emäntänsä ja kahden nuorimman lapsensa kanssa kestäilemään Impivaaran kylään sekä Tuomaan että Laurin luokse, ja huoneen haltijaksi jätettiin Simeoni taas. Keli oli hyvä ja kestivierasten matka joutui mieluisasti halki metsien, kirkkaan taivaan alla. Istui Juhanin polvilla pieni »Tiitiäinen», vakavana ja lihavana, mutta Venlan tukevalla povella, hienon villahuivin verhossa lepäsi nuorin lapsi, tyttönen raitis ja kiltti, nauttien äitinsä nisää lämpymän peitteen alla, koska helisten pitkin lumisia ahoja liukui reki, siirtyi Jukolasta kohden Impivaaran vainioita. – Mutta ilta tuli, ja riensivät Jukolan piiat ja rengit leikkeihin Toukolaan, ja yksin vallitsi nyt Simeoni. Kahden täytyi silloin oljennella hänen valtansa alla: talon molempain vanhimpain tyttärien, joista toinen oli yhdeksän, toinen seitsemän vuotias lapsi. Heitäpä ei päästetty kestiin isän ja äitin kanssa, eikä päästänyt heitä setänsäkään leikkeihin muiden kanssa, josta he vihastuivat aivan ankarasti. Mutta Simeoni ei siitä huolinut, vaan päätti nyt käytellä valtaansa ihan mieltänsä myöden. Oli jo sakea pimeys, mutta tulisijalle ei kohonnutkaan leimuavaa iltavalkiaa kuin ennen ehtoosilla. Tuostapa rupesivat lapset tuskittelemaan ja tillastelivat kiivaasti valoa ja valkeutta sedältänsä. Mutta hän ei pitänyt lukua heidän tiuskeista vaatimuksistansa, vaan rauhassa makasi hän tapansa mukaan tulitakan kivellä, jonka reunalta hänen karhea tukkansa riippui alas. Siinä hän makasi, haastellen tytöillensä järjen kieltä. »Kylläpä sitten käskis, jos tässä vaan lakkaamatta muuria haudottaisi. Hei, hei! eihän ollakkaan, luulen minä, Vantaan rautapruukissa tuolla. Te hälläkät, tietäkäät että puu on kallista kalua; ja sanokaapas mitä sitten poltetaan, koska metsä loppuu. Variksen-varpujako? Niin, niin tässä kyllä on käypä, ellei kukin ajoissa eteensä katso. Sillä vähempikin täällä piisaa tälle syntiselle ruumishaaskalle, piisaa mar’ joutilaille lapsivekamillekin. Menkäät vällyjen alle, siellä on lämmintä kylliksi. Vai niin! Kyllä sitten käskis». Niin hän haasteli; mutta lapset, vikkelät tyttö-veijarit, jotka eivät juuri koskaan olleet tottuneet vääjäämään isänsä veljeä, torelivat vastaan, väittelivät vallan tuimasti, priiskahtelivat ja näyttivätpä hänelle tuolloin, tällöin vielä hammastensa valkoisen rivin, pilkaten ja ängytellen kiukuissansa. Mutta koska ei apua tuosta tullut, uskalsivatpa he lopulta iskeä kyntensä äijän kurjaan tukkaan, joka riippui tulitakan reunalla. Tukkaan he iskivät ja vanuttivat sitä aika lailla, ennen kuin ehti miesparka kiveltä ylös. Ylös hoksahti hän viimein, sieppasi nokisen haarun nurkasta kouraansa, jolla hän, peloittaen pieniä peijakkaita, kolisteli permantoon, kolisteli, uhaten lakaista jalat heidän altansa pois. Silloinpa vilkkasivat veitikat tuvasta ulos, ja mäikkyi Jukolan visainen ovi pienten pakolaisten juostessa. Mutta hetken mentyä, rohkenivat he astua sisään jälleen, vaatien ehtoollista tuikealla äänellä. Kauan antoi Simeoni heidän ärjyä ja tuiskahdella, nousipa kuitenkin lopulta ylös, otti orsilta päreen, halkaisi sen keskeltä ja viritti palamaan tuon kaitaisen pirstaleen. Tämän valossa ammensi hän padasta kryynivelliä tytöille, mutta ei juuri runsaasti, ainoastaan kaksi, kolme kauhallista. Siitä kantoi hän pöytyrin laukkutuolille, käskien lapset syömään, mutta padan peitti hän taikina-sammion kannella ja asetti sen painoksi vielä raskaan havutukin nurkasta. Tähän annokseenpa eivät tyytyneetkään lapset, he vaativat enemmin, tahtoivat ainakin leipää lisäksi; ja heleätä itkua lasketti pieni Venla, nokkela tyttö. Puri silloin Simeoni leivän syrjästä pienen, tuskin miehen peukalon suuruisen palan ja tarjosi sen tytölle. Mutta tämä, nähtyään sen pienoisuuden, ei siitä huolinut, vaan tuiskaisi vihaisesti kädellänsä, ja kauas perillen singahti leivänpalanen Simeonin kourasta. Siitäpä mieskin nyt kiivastui, nipisti huulensa yhteen ja niristi kahdella sormella tyttöä hieman niskatukasta, lausuen: »sinä lunttu! pilkkaatko kallista Jumalan lahjaa? Vai niin! Kylläpä sitten käskis». Silloin tyttö itkemään yhä ankarammin, mutta tuosta ei ainakaan Simeoni huolinut, vaan rupesi viimein laittelemaan iltavalkiata pesään. Muutamasta viheliäisestä kekäleestä rakensi hän kurjan pystyvalkian, lausuen torelevalla äänellä: »suus kiinni vaan, muutoin otan risun tuolta nurkasta ja löylytän sinua oikein kelpo lailla. Kas kun peijakas viskasi kourastani Herran lahjan nurkkaan. No, noh! Oleppas nyt perin ilman leipää ja lippele velliä kiltisti makoos, niinkuin, katsos, tekee vanhempi sisareskin tuossa. Ja kylläpä se lasten illalliseksi piisaakin. Eihän ole meidän talossa vara mässätä ja elää rikkaanmiehen tavalla. Suus kiinni vaan, sinä knääkkä. Kyllä, kyllä vaankin sitten käskis». Niin hän haasteli, istuen kivellä ja kyyätellen kehnosti palavata kekälepystyänsä; ei huomannut kuinka pikku hälläkkä tyttönen, lusikka kourassa, hänelle vihaisesti irvisteli ja hänen puhettansa myöten pientä leukaansa keikutteli. Kuitenkaan ei auttanut tässä tyttöjen itku, ei kiivaat sanat, vaan täytyipä heidän tyytyä setänsä annokseen. Ja viimein saattoi voimallinen uni pienoiset vuoteelle, ja he nukkuivat pian sikeästi pehmeän, lammasnahkaisen kaattuvan alle. – Mutta Simeonin valkia saattoi tupaan kylmää, ei lämmintä; eikä vartonutkaan hän kekälten palamista loppuun asti. Aatellen: kelpaahan kallista puuta huomiseksikin säästää, rupesi hän sammuttelemaan hämyistä, mieltä synkistävää iltavalkiatansa, mäiskäytti peltin lujasti kiinni, huolimatta karvaasta tikurasta, joka totosta suitsuili tupaan. Viritti hän taasen pärepirstaleensa palamaan ja söi ehtoollisensa: pienen, homeisen leivänpalan ja tammisesta kupista seitsemän kuivettunutta silakanpäätä. Hartaasti ja palavasti seurasivat koirien silmät hänen atrioitsemistansa, hänen kätensä liikuntoa kupista suuhun ja suusta kuppiin, mutta eipä riittänyt heille murenaakaan Simeonin pivosta. Mutta hän, atrioittuansa, läiskäytti kätensä ristiin, lankesi kiven juurelle polvillensa ja, vuodattaen palavia kyyneleitä, kiitti Herra Taavetin poikaa, joka aina ja sulasta armosta oli häntä ravinnut, syntisäkkiä. Tästä noustuaan, aukaisi hän oven ja rupesi könistelemään koiria yöksi ulos, »vartioitsemaan taloa varkailta». Niin hän lausui, vaikkei miesmuistoon ollutkaan tietty varkaitten eljistä Jukolan talossa. Mutta ulkona puhalteli talven tuiskuava tuuli, josta syystä koirat eivät juuri mielineetkään jättää tuvan kahisevia olkia; ja tästäpä nousi meteli, joka kuitenkin päättyi koirien pahaksi. Vingahdellen ja hännät lyyhyssä, pakenivat he viimein ulos Simeonin nokisen aseen, koivuisen haarun alta. Tehtyänsä tämän, telki hän tarkasti porstuvan tuimat ovet, irvistävissä hampaissa loimoittava päre. Astui hän taasen tupaan, kohotti loimonsa vasemmalle, katsahtaen tyttöihin, jotka makeasti uneksuivat vuoteellansa pehmeän peiton alla, uneksuivat, poski vasten poskea, verevinä kuin kaksi nuorta kesäyön ruusua. Heihin nyt katsahti mies, katsahti myhäillen ja asettain kaattuvan villaista reunaa lähemmäs vasten pienen Venlan kaulaa; ja koska siirtyi hän taasen kohden tulitakan kiveä, lausui hän hupsuttavalla äänellä: »hätäpäs oli teidän ma’atessanne, kun makonne on velliä täynnä». Niin hän sanoi, ja päättyi myös itse kallistumaan vihdoin yölliseen lepoon. Mutta lankesi hän kerran vielä polvillensa, iski nokiset kyntensä lujasti ristiin ja, vuodattaen palavia kyyneleitä, kiitti Herraa, Taavetin poikaa kaikesta nautitusta hyvyydestä ja rukoili hänen varjelevaa kättänsä tämän huoneen suojaksi tulevana yönä. Hän rukoili itsensä puolesta, noiden pienten puolesta tuolla vuoteella ja vieläpä kaikkein ihmisten puolesta maan piirin päällä. Siitä kallistui hän lepoon rakkaalle kivellensä, nukkui viimein, ja lämmin hiilistö hautoi herttaisesti hänen jalkainsa anturoita. Mutta kylmä oli tupa, kylmä ja kolkko renkien ja piikojen ma’ata, koska he puolen-yön aikana palasivat leikeistä Toukolassa, ja siitäpä seuraavana aamuna kyräilivät he vihaisesti Simeonille. Ja koska nyt palasivat kestiretkeltänsä talon isäntä ja emäntä, niin kantelivat hänen päällensä kiivaasti, niin piiat kuin lapset. Mutta Simeoni ei tuosta ollut juuri millänsä, veistellen havutukin äärellä, haasteli hän vaan joutilaalla äänellä: »ei piisaa meidän talossa herrastella; kyllähän sen tiedätte. Ei vaankaan meidän talossa herrastella piisaa». Niinpä eleskeli Simeoni entisessä kodossansa, vanhassa Jukolassa, työskennellen ahkerasti ja käyden aina vahtia, pitäin tarkalla silmällä huoneen hallitusta sekä sisällä että ulkona vainiolla. Mutta olipa kuitenkin hetkiä, joina mikään maailmassa ei häntä huolettanut. Tapahtuipa joskus, että hän täydessä humalassa tuli kylästä, tuli iloisena miehenä, rähisi kovin ja pasteeraili edestakaisin permannolla huviksi ja nauruksi sekä nuorille että vanhoille talossa. Mutta seuraavana päivänä oli hän taasen sangen sairas sekä sielun että ruumiin puolesta. Huokaillen, kädet ristissä, hän makasi tulisijan kartisella kivellä, ja sydäntä kaiveli kauhea katumus. – Mutta tapahtui asia, joka paljon harvensi häneltä humalahetket ja katumuksen pitkät päivät. Kantoipa kerran Juhani hänen käteensä kalliin kaupunkilahjan: suuren, kankea-kantisen, melkein leiviskän-painavan piplian. Suuri oli Simeonin ilo ja ihastus; ja tuostapa hyvänteosta ei hän koskaan väsynyt kiittämästä ja ylistämästä veljeänsä. Mutta tästä ajasta unohti hän melkein ainiaksi viehättävän viinalasin. Nyt hän lakkaamatta sunnuntakien ja pyhien iltapäivinä nähtiin istuvan pipliansa ääressä, tutkien sanaa; ja näin hän joutui harvemmin kuin ennen mieltä-muuttavan juoman pariin. Mutta niinpä tapahtui kerran kuitenkin eräänä pyhäinmiesten iltana. Iloisessa huimauksessa mekasteli, käyskeli ja pyörähteli mies, ja nukkui viimein makeasti kivellensä; mutta seuraavana päivänä tunsi hän synkeän katumuksen povessansa taas. Mitäpä teki hän silloin? Seisten pöydän päässä, edessään avattu piplia, kutsui hän korkealla, saarnaavalla äänellä kokoon kaiken talonväen vanhimmasta nuorimpaan asti. Ja asetti hän kaksi sormea piplian päälle ja, mulautellen silmiänsä kohden taivasta, vannoi pyhästi, ei milloinkaan enään nauttivansa juovuttavia juomia, ei pisaraakaan täällä eläissänsä. Meni vuosi, meni kaksi ja meni vielä kolmekin vuotta, ja aina lujana seisoi Simeoni vannotussa valassansa. Mutta kerranpa kuitenkin piti hänen vieläkin lankeeman tuohon kiusattavaan helmasyntiinsä, ja tämä lankeemus saattoi taloon peloittavan hälinän. Valapattoisena, sieluttomana matona piti nyt itseänsä kurja mies, rikottuaan lupauksen, jonka hän oli tehnyt »kaksi sormea kirjan päällä». Sentähden tahtoi hän lyhentää viheliäiset päivänsä. Kiivaasti, mutta vakavilla askeleilla, ja mielellä kylmällä kuin jää, läksi hän tuvasta, astui ylös tallinparsille ja kiertoi kaulaansa vanhan Pilkkutamman loimivyön, jonka toisen pään hän kiinnitti katon ylimmäiseen orteen. Ja niin hän asetti itsensä levollisesti riippumaan, nukkumaan kuolon uneen; ja kankeasti tuijottelivat eteenpäin miehen silmät, vimmatulla vauhdilla paisuivat hänen poskensa ja yhteenlikistyivät hänen kouransa kiinteiksi nyrkeiksi. Mutta hänen elämänsä mitta ei ollut täytetty vielä. Läksihän talon vanha anoppi-muori katsomaan kananpesäänsä tallinparvella, näki miehen nuorassa ja antoi, huudolla ja kiljunnalla, kohta tiedon taloon. Hätäpaikkaan kiirehti nyt Juhani viipymättä ja pelasti veljensä kuoleman kidasta. Yhdellä tempauksella katkaisi hän loimivyön, kantoi, roihkaten ja kummitellen, veljensä sisään, mutta heidän ympärillään parveilivat naiset ja lapset, itkien, huutaen ja käsiänsä paukutellen. – Kammariin, Venlan hyllyävälle ryijylle kantoi Juhani veljensä, jossa tämä pian tointui, mutta synkeänä, huokaillen, ja tirkistellen alas permantoon istui hän sängyn laidalla, sanaakaan lausumatta. Juhani, hampaissa ryöhäävä nysä, kiirehti nyt Aapon luokse, asteli kiivaasti ja roihkaten, ilmoittamaan veljellensä kamalaa tapausta ja kyselemään neuvoa käytettäväksi Simeonia kohtaan. Hänen omasta mielestään olisi pieni, kohtuullinen löylytys, annettu salaisesti ja kaikessa hiljaisuudessa omien veljesten kädestä, ja sitten kiivasta manausta Jumalan nimessä, ollut miehelle parasta. Mutta kurituksen katsoi Aapo turhaksi, vahingolliseksi, ja päätti käyttää häntä kohtaan ainoastaan sanan voimaa. Ja koska myös hän oli virittänyt nysänsä, läksivät molemmat veljekset Aapo-Jukolasta yli pellon Juhani-Jukolaan, järjellisesti haastelemaan Simeonin, sen murheen pojan kanssa. Terveisiksi ravisti Aapo rakkaasti Simeonin kättä ja, ladaten piippuansa, rupesi hän juhlaisella muodolla ja äänellä lausuilemaan rangaistuksen, ja pian myöskin lohdutuksen kieltä. Sitä kuulteli Simeoni mykkänä kauan, kuulteli, killistellen surkeasti alas permantoon. Mutta Aapo, viritellen ehtimiseen sammuvaa piippuansa, osoitellen kädellään ja sulavilla silmillä katsellen akkunasta ulos kohden taivaan reunaa, kiihoitti vaan aina puheensa mahtia. Ja hohtavana kultasateena lentelivät sanat hänen suustansa ulos. Nytpä ilmestyi äkisti katkeran-suloisia poimuja ympäri Simeonin huulten, ja kyyneliä-virtaavan itkun ääneen paukahti miehen kurkku. Myös Juhanin leuka nyt järähti ja vääristyi pahasti, ja pian hyrisi itkussa hänkin, ja Aaponkin silmistä säteili kostea kiilto. Niin kääntyi Simeonin sydän kohden eloa ja toivoa taas. Ja kiitollisuudesta loistavilla kasvoilla likisti hän jäähyväisiksi veljensä Aapon kättä. Myös kiitti hän Jumalaa, joka kerran vielä oli häntä armahtanut, ja päättyi vähitellen tavallisiin toimiinsa Jukolan talossa. – Niinpä siivo Simeoni, koskaan enään lasia kallistamatta, vietti rauhalliset päivänsä: milloin tukin nokalla veistellen, milloin, nysä suussa, nolkkien havuja raikkaasti tuoksuavassa tarhassa, ja milloin taasen istui hän pipliansa ääressä, tutkien sanaa. Mutta Aapo isännöitsi Jukolan toisessa puoliskossa, joka kutsuttiin Aapo-Jukolaksi; ja seisoivat sen huoneet muutama sata askelta emätalosta. Vaimoksensa otti hän Konkkalan Hinrikan; se oli sievä ja kaikin tavoin kiltti nainen; toimekas emäntä ja lauhkeamielinen vaimo. Häneen tyytyi myös Aapo, katsoen kuitenkin parhaaksi tuolloin, tällöin oikein opettajan muodolla ja äänellä antaa hänelle tärkeitä muistutuksia ja neuvoja sisällisestä huoneenhallituksesta. Näitä kuulteli vaimo joko lausumatta sanaakaan tai naurain, silmät tirissä, yksinkertaista, iloista naurua. Myös piikojansa ja pieniä piikatyttöjänsä opasteli usein isäntä Aapo, koska niin, että hieman karstoi hänen silmässään heidän toimensa ja askareensa. Kerranpa talon vanhin piika, lakaistessaan laattiata, sai isännältään kiivaan läksytyksen. Sillä Aapo, jonka mielestä tyttö lakaisi vallan tuiskien ja heittäin tunkiota nurkkiin, kiivastui äkisti, sieppasi piialta luudan ja rupesi uudestaan ja nopsalla kädellä lakaisemaan tupaa periltä kohden ovea. Mutta koska hän oli ehtinyt noin puoleen permantoon, pisti hän jälleen luudan piika-raiskan kouraan ja lausui: »noinhan kiltin tytön lakaiseman pitää». Silloinpa emäntä, joka tulipesän ääreltä katseli kuinka Aapo, luuta kourassa, hyöri piian kanssa, nauroi vilpitöntä, sulavata nauruansa, nauroi tiristäen silmiänsä, kämmenet vasten polvia, kumarruksissa. Mutta tuostapa Aapo, kun oli jättänyt piian, antoi vaimollensa vakavasti rankaisevan katsannon. – Kuitenkin harjoitti hän aina oikeutta ja kohtuutta sekä piikojansa että renkejänsä kohtaan; sen kiitoksen sai hän kaikilta yhdestä suusta. Myös harjoitteli hän parantajan ammattia, niinkuin hän oli oppinut eräästä vanhasta lääkärikirjasta, jota hänellä oli tapana ahkeraan tutkistella. Onnistui hän useinkin rohtoinensa, joista moni oli hänen oma keksimänsä, maan yrteistä rakettu. Varsinkin oli hän mainittu vallan mahtavaksi parantamaan ruusua, ruiskutautia, pyörrytystauteja, siannappeja ja syhelmää. Hieroja oli hän verraton; ja olipa monikin mies ollut hänen kämmentensä alaisena ja saanut lievityksen. Vatsankivistyksiä, tukituiskattuja polttoja paranteli hän usein ainoastaan hieromisensa sukkelalla keinolla. Ja koska hätä ei muistele lakeja eikä sääntöjä, niin tapahtuipa kerran, tapahtui useammin, että naisenkin täytyi kaatua alas Aapon kämmenten siveltäväksi, koska rintasen alla lakkaamatta kierteli ja poltti. Oli eräs nainen, tuon rätti-ukon, Tervakosken-Matin vaimo, jota vaivasi itsepintainen painajainen. Se häntä ratsasteli rasittavimmalla tavalla usein joka ainoana yönä monet viikot perätysten. Välistä, kun se jonkun aikaa oli viipynyt tulematta, hän toivoi olevansa pelastettu tuosta yöllisestä vammasta. Mutta sitten se taas äkkiä ilmautui ja akka sai taas oljennella kiusanhenkensä kanssa. Kulki hän monenkin puoskarimuijan luona, kulki lääkäreissä, kuitenkin turhaan aina. Mutta joutuipa hänenkin korviinsa viimein maine Jukolan Aapon suuresta taidosta ja voimasta parantamaan tauteja; ja läksi hän etsimään apua kerran vielä. Mytty käsivarrella ja sukankudin käsissä, vaelsi hän pitkän, vaivaloisen matkan Jukolaan, mutta sieltäpä sai hän myös elinkautisen parannuksen Aapon keinojen kautta. Myös lautamiehen virassa oli Aapo kunnon mies. Vakaana, ja usein kämmen korvan takana, tarkasti kuullellen asiain luonnistumista, istui hän penkillänsä lakeassa keräjäsalissa. Siellä hän istui, miehekkäästi pystyttäen päätänsä, ja tuolloin, tällöin väikähteli hänen huulillansa hieno, itsetyytyväinen myhäilys. Mutta viisas, tasapuolinen, oikea oli aina hänen tuomionsa. Sen tiesi tuomarikin ja kuulteli aina kärsivällisyydellä hänen jotenkin pitkiä lauseitansa, koska hän, levitellen käsiänsä, antoi asiasta aatoksensa ilmi. Niin eleli hän rauhaisessa talossansa, kelpo isäntänä, ja reippaitten lapsiensa kelpo isänä. Mutta Impivaaraa, ensin rakettua, hallitsi omanansa Tuomas, mies harteva ja vahva. Missä löytyi se uros, joka olisi rohjennut röyhistää rintansa Yli-Impivaaran isännän edessä? Suuri oli hänen voimansa, ja mahtia, vakuutta oli hänen olentonsa täynnä. Talonsa töissä ja toimissa ei hän käynyt käsiin menolla ja pauhinalla; kuitenkin piti hän kuria ja Herran nuhdetta yllä sekä huoneessa että ulkona vainiolla. Hän oli anteliain kaikista veljeksistä ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä, kovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta ja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä, jonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän antoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton. Enimmin kaikista hellitteli hän pieniä käypäläistyttöjä, jotka, kainosti katsellen, astuivat pelosta vavahtelevalla sydämellä mieron tietä. Kaksi tällaista matkustajaa oli hän ottanut huomaansa, ja heitäpä kasvatettiin ja suosittiin yhtä armaasti kuin omia pienoisia talossa, joita ei puuttunut, ja olivat he ravakkaita poikia kaikki. Vaimona oli hänellä Härkämäen ainoa tytär, jalo ja vakava nainen, ansaitseva mieheksensä Impivaaran oivan uroon. Salskea, yht’aikaa riipeä, vakava ja tyyni oli tämän naisen muoto ja olento. Uljaasti kohosi povensa; hiuspalmikko, paksu, pellavankeltainen, nähtiin somasti leiskahtelevan hänen tukevilla hartioillaan valkeapohjaisen, punaristillisen liinan alta. Rauha asui hänen otsallaan poistumatta ja hänen sydämessään Jumalan-pelko, ankara ja vilpitön. Hänpä oli Impivaaran emäntä, hän talon pienten, sekä omien että ottolastensa, oivallinen kasvattaja. Usein hänen silmänsä, jalot ja laupiaat, lepäsivät uneksuen vienon tyttösen päällä, joka orpona ja suojatonna kerran oli joutunut heidän huoneesensa. Näin kulkivat Tuomaan päivät, tyynesti kohden haudan tyyntä satamaa. Virtaan verrataan usein ihmisen elämää täällä. Mutta Tuomaan elinkauden, hänen isännyydestänsä Impivaarassa aina kuolinhetkeensä asti, tahtoisin verrata kymiin, joka juhlaisesti, rauhaisesti retkeilee kohden ääretöntä, ijankaikkista valtamerta. Tuomaan talosta kaksi, kolme ampumamatkaa itäänpäin seisoi nummella Laurin uudistalo; ja oli se Impivaaran toinen puolisko, myös kutsuttu Laurilaksi. Siinä asui äänetön mies, viljeli maatansa täysintoimin, askarteli ahkerasti pelloillansa, mutta mielemmin vielä saloilla ja soissa. Vaimon oli hän nainut Kuokkalan talosta. Olihan Kuokkalassa tyttäriä kaksoispari, joista Lauri otti toisen, mutta toinen joutui avioksi Timolle, emännäksi Kekkurin torppaan. Oli tuossa eukkoa, Laurin akassa: leveärintainen nainen; jotenkin lyhyenjänttärä varreltansa myös. Hänen kimakas äänensä kaikui kauas kuin kiljuvan klaneetin ääni, kaikui varsinkin koska hän, tuimuutta täynnä, tiuskahteli miehellensä, ja tulta iskivät hänen mustanruskeat silmänsä. Mutta äänetönnä, veistellen istui Lauri, huolimatta vaikka ärhentelikin akka, tuulispäänä tuiskahteli. Ja tämä oli kiusa, joka paisutti eukon sappea yhä enemmin ja enemmin. Tapahtui kuitenkin tuolloin, tällöin, että miehen kärsimys katkesi, ja silloin ei ollut hyvä häntä katsoa vasten naamaa. Vaikenipa eukko äkisti, kieppasi ulos miten jaksoi ja kätki itsensä ometan nurkkiin, suojeleviin soppiin ja soliin. Siellä hän oljenteli hetken lymyssä, välillä katsoi hän luimistaen kätköstänsä ulos, tietääksensä miten luonnistui huoneessa oma-synnyttämänsä ärjy. Niin hän viipyi kunnes viimein oli asettunut vihaisen miehen mieli. – Mutta harvoin kuitenkin nähtiin näin myrskyisenä rauhallista Lauria. Useinpa, koska taasen akka riehui ja mekasti, läksi ukko metsään, nysä hampaissa ja kirveskynä kainalossa, läksi etsiskelemään kalupuita, kenkätuohia ja pahkaleita. Kernaasti viipyi hän niillä retkillänsä, etsien, katsellen ja arvellen. Ja vasta, koska aurinko jo kauan aikaa oli laskeunut ja kaikki päätyneet lepoon, asteli hän kotia lenseän kesäyön hämärässä, kantain olallansa juuria, vääriä ja kenkätuohia ankaran pallon. Silloin tapahtui myös usein, että hän kotomatkallansa kohtasi rotevan sonninsa, leveäniskaisen Hällin, joka, pyrkien kiivaissa aatteissa kohden kylää, tuli häntä vastaan illan sumussa hietaisella tiellä, lähestyi häntä kyräävillä silmillä. Ja nytpä kova iski vasten kovaa; mutta Lauri, rämäisten karmealla äänellänsä ja heristellen kirvesvarttaan, pakoitti kuitenkin itsepintaisen elikon kääntymään lopulta. Ja siitä nyt asteltiin Laurilaan päin, Hälli edellä, isäntä perässä. Hälli yrittäisi kääntyä oikealle, mutta Lauripa kohta oikealta hänelle kirvesvarttansa heristää; kääntyisipä Hälli kerran vielä vasemmalle, mutta vasemmalta uhkaa häntä kiireesti taasen Laurin kirvesvarsi. Ja niinpä katsoi sonni parhaaksi kulkea kotia kohden, kuitenkin ravisteli hän päätänsä vihaisesti ja puhalteli ulos sieraimistansa voimallisen sydämensä hohdetta. Kuljettiin viimein ohi Tuomaan talon, jossa piika vuoteellensa kuuli töminätä, askelten sihinätä ja tapsutusta hietaisella tiellä. »Ken liikkuu näin myöhään siellä ulkona?» aatteli hän, nousi ylös ja, unipörryisenä, paitasillaan, asteli kohden akkunaa, tirkisti ulos ja näki naapurin sonnin ja isännän, jotka vakaasti ja totisina käyskelivät toinentoisensa perässä. Edellä kulki sonni, vastakynsin, isäntä hänen jäljessänsä, tuolloin, tällöin heristellen kirvesvarrellaan ja kantain olallansa kalupuita ja kenkätuohia, kerättyinä sievään, ympyrjäiseen palloon. Ja niin katosivat he viimein piian silmistä. Mutta aukaisipa sonni turpansa ja hellitti vihoissaan kidastansa hirmuisen, kiljuvan laulun, ja nummi järähti, maa ja taivas raikkui. Lausui silloin Lauri: »kyllä minä sinullen annan. Vihoitteletko? Ahaa, junkkari, käyppäs koreasti kotia vaan; sillä tässä ei auta nyt sukkelan sukset eikä Kaura-Matin konstit ja koukut. Sen tiedätkin». Niin hän haasteli kulkeissansa, koska edellä käyskeli sonni, puhaltaen ylpeätä, peloittavaa marssia, joka läpi tyynen yön kajahteli kaukaisiin kyliin. Mutta Lauri telki Hällinsä lujasti tarhaan toveriksi oman talon karjalle ja astui tupaan, jossa jäähtynyt ehtoollinen vartoi häntä pöydällä. Tuvassa lepäsivät jo kaikki makeassa unessa, ainoastaan emäntä valvoi kiukkuisena kammarin sängyssä, odottaen miestänsä. Mutta Lauri, koska hän oli atrioinnut, astui vihdoin kammariinsa, josta taasen äkeä vihuri pieksähti häntä vastaan. Eukkohan siellä vuoteeltansa kiljahteli, pisti vallan kiivasta »kikakakaa» miehellensä, räiskyi kuin tuli kuivassa katajassa »tuon köllin kirotusta kuhnailemisesta metsän korvissa». Äänetönnä liikkui ukko, riisui päältänsä, viritti nysänsä ja kallistui lopulta vuoteellensa akkansa viereen, joka lakkaamatta toreli ja ärhenteli. Mutta koska nyt piippu oli poltettu pohjaan asti, asetti Lauri sen varokkaasti vaiheillensa alas laattialle, nihkaisi peittoa ylemmäs hieman ja lausui sitten lujalla äänellä: »oleppas jo vaiti, siunaa itseäs ja nuku Herran nimeen hyvän sään aikana; muista: hyvän sään aikana». Vaikeni silloin toraisa vaimo, vaikka ponnistelikin sydän hänen povessansa; ja niin hän, temmaisten vihaisesti peittoa puoleensa, vihdoin nukkui ja samoin mies hänen vieressänsä. Niinpä viivyskeli Lauri aina pimeihin öihin hupaisilla retkillänsä metsissä. Ja mitä hän siellä näki huomaittavaa, ihmeteltävää ja mietittävää, siitä hän harvoin kellenkään sanaakaan viikon kuluessa lausui. Vasta hän seuraavana sunnuntaina, tavallisesti murkinapöydässä, kertoili rengeillensä yhtä ja toista. Tapahtui kerran, koska hän metsästä palasi, että hänen aivonsa hartaammin kuin koskaan ennen mietiskeli, tuumiskeli; mutta mitä hän noin kiinteästi aprikoitsi, ei tuota kenkään voinut arvata. Äänetönnä, ja äkeämpänä yhä päivä-päivältä, hän liikkui talonsa pihoilla, ärähdellen tiukeasti sekä miehille että vaimoille, joka harvoin oli hänellä tapana ennen. Mutta syvien tai kiusallisten aatosten pilvi peitti lakkaamatta hänen otsansa, heitti hänen silmäkuoppiinsa synkeän varjon. Tämänkaltaisena nähtiin hän kuluessa pitkän viikon. Tuli viimein sunnuntai, pöydässä istuivat Lauri ja hänen miehensä, mutta äänettöminä vallan. Lopulta aukaisi isäntä suunsa ja lausui, kysyen seuraltansa: »Miehet, yhtä mielin teiltä kysyä; antakaat minulle selitys. Koska viisi päivää sitten käyskelin yli Koiviston niitun sileän töyrään, äsken tulleessa lumessa, joka ohkaisena peitti maan, niinkuin se nytkin sen peittää hienolla puuvillavaipallansa, näin minä merkin, jota ei aivoni voi käsittää. Kirous! jo yöt ja päivät, sinne, tänne, kohden tuhatta haaraa olen leivoittanut aatostani tämän asian tähden. – Mutta kuulkaat: Näin minä niitulla jälkiä, aika-miehen sotkemia jälkiä, joita seurasin, astellen hiljaksiin. Mutta äkisti katkesivat nämät jäljet, josta katkosta, jatkamalla yli töyryn ja alas viitaan, alkoi ketunjälkiä, selviä ketunjälkiä, joita ei tähän-asti löytynyt maassa, ei ainoata. Mihin oli kadonnut mies? Ei ollut hän käynyt takaisin, ei eteenpäin, ei oikealle, eikä vasemmalle, ei, vaan taivaasen oli hän astunut ylös ja taivaasta alas oli astunut kettu jatkamaan hänen jälkiänsä lumessa. Tai oliko mies kantanut kettua sylissään ja sitten siinä, jossa hänen omat jälkensä loppuivat, astunut itse heilahännän selkään ja ratsastanut halki viidan ulos kirkkotielle. Mahdottomia juonia; mutta mahdollisempaa keinoa en keksi, päästäkseni tästä seikasta selville poluille. Mitä sanotte, miehet? Löytyykö vielä noitia meidän pitäjässä? Oliko mies perkeleen voimalla muuttanut itsensä ketuksi?» Niin hän haasteli, mutta kummastuen kuulteli väki, eikä voinut kenkään selittää tuota arvoitusta, vaan päättyivät he viimein siihen uskoon, että noitia oli käyskellyt Koiviston töyräällä. Mutta Lauri ei tuntenut rinnassansa rauhaa; syötyänsä läksi hän astelemaan kohden Koiviston niittua taas. Tultuaan sen sileälle kummulle, huomasi hän, että sama ilmiö oli taasen uudistettu: miehen- ja ketunjälkien vaihetus äsken-tulleessa lumessa. Hän vimmastui ja lausui kiukkuisella äänellä: »rikeeraako tässä itse ilminen saatana!» Niin hän, suu irvissä, kiljahti, potkaisi jalallansa erästä lantakasaa, joka haamoitti läpi lumen, mutta sieltäpä leimahti esiin kirkasta rautaa. Sieltä vilauksessa hienoa lantaa ja ruumenia pöllähti korkealle ilmaan ja samassa tulisten ketunrautain kiiltävät kehät iskivät kiinni miehen kinttuihin ja likistivät ankarasti. Tästäpä levenivät Laurin silmät, hän kumartui kiireesti alas hellittämään karvastelevasta, paisuvasta säärestänsä itsepintaista konetta, jonka hän kirouksen kirkunalla viskasi kauas tanterelle. Nytpä hän huomasi tosin, mitä virityksiä oli rakettu hänen niittuunsa, mutta jälkien kummallista muutosta lumessa ei hän kuitenkaan ymmärtänyt vielä. Vihaisena rupesi hän taasen käymään kohden kotoa, ontuen pahoin ja purren hammasta, astuessaan rautain iskemällä jalallansa. Ja pian huomasi hän tarvitsevansa tuetta kulkeissansa, ja rupesi etsimään itsellensä sauvaa viidasta lähellä kirkkotietä. Pensaassa näki hän kaksi koivuista kankea, ja koska hän oli kiskonut ne kätköstä ulos, havaitsi hän ne kahdeksi puujalaksi, joiden kummankin alapäähän oli sievästi kaavattu hyvin luonnollinen ketunkäpälä. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja kaikki selveni hänen eteensä. Nyt ymmärsi hän, että ketustaja, poistaaksensa ketun silmistä kaiken syyn epäilykseen, oli, käydessään katsomassa rautojansa, aina lähestynyt paikkaa tämänkaltaisilla puujaloilla. Ja tämänpä keinon kautta jätti hän peräänsä ketun-, vaan ei ihmisen-jälkiä, joita tietysti karttelee mäkimaiden vikkelä Mikko. Oli siis Laurilla asiasta selko; ja lievitetyllä sydämellä, vaikka karvastelevalla säärellä, astui hän pois, käytellen puujalkaa sauvanansa. Tapahtui silloin, että Kolistimen äkeä ukko, käyden oravapauloillansa, joita hän viritteli seiväsparien väliin niittujen ja huhtien aitoihin, huomasi Laurin jäljet lakealla aholla ja rupesi tuumiskelemaan kovin. »Onhan tuosta käynyt mies ja koira, mutta – mitä aattelen tästä tempusta? – yksijalkainen koira. No peeveli ja kumma! Yksijalkainen koira on harppaillut isäntänsä rinnalla yli tämän kantoisen, Jumalan ahon. Mitä riivattua aattelisin tainkaltaisesta tempusta? Ovatko noidat ja Lappalaiset liikkeillä? Häh?» Niin hän aholla seisoi ja aprikoitsi, kouristeli mustaa, karheata tukkaansa, mykerteli tupakkimälliä etuhampaittensa välissä ja rypisteli noita harmaita kulmakarvojansa hirmuisesti. – Viimein kuitenkin läksi hän taasen käymään, mutta käsittämättä ilmestystä aholla: yksijalkaista koiraa, joka hyppeli herransa rinnalla. Tuota hän arveli kauan, ilmoittamatta kellenkään, ennen kuin kuolinvuoteellansa, jossa hän kysyi hellältä miniältänsä, mitä aattelis hän tästä ihmeestä, joka hänelle ei vielä kuoleman leuvoissakaan antanut rauhaa. Silloin nainen, kyyneleet silmissä, haasteli hänen korvaansa, pyysi hänen poistamaan mielestänsä kaikki sellaiset mietteet ja muistelemaan ainoastaan kuolematonta sieluansa. Tuohon ei ukko sanaakaan lausunut, vaan tuijoitteli eteensä lakkaamatta; ja niin vei hän kummallisen pulman aholta ilman selitystä myötänsä hautaan. Mutta pian parani Laurin jalka, sankojen purema, ja entistä myöten askarteli hän talossansa taas, milloin metsissä, milloin avarassa pirtissänsä. Niin hän eleli uljaan vaimonsa ja lastensa keralla. Ja lapsilta, niinkauan kuin he oleskelivat äitinsä huomassa, ei puuttunut koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska. Kekkurin torppaa hallitsi Timo, ja aviona oli hänellä Kuokkalan kaksoissisaruksista toinen. Sekä mielenlaadultansa, että ulkomuodon puolesta oli hän sisarensa vertainen: tukevarintainen, keikkanokkainen ja ruskeanahkainen töpsä. Sanottiinpa kuitenkin, että oli hänellä hieman hellempi sydän kuin sisarella, veli Laurin vaimolla. Paljon piti hänestä Timo, vaikkapa joskus pöllähtelikin hänen tukkansa kiivaan puolison jykevissä kourissa; sillä hyvä ei ollut häntä vastaan ylvästellä. Koetti myös Timo aina kaikin tavoin tehdä vaimonsa tahdon, ja hyvin kävi talossa työ ja toimi. Mutta yksi oli seikka, joka tuolloin, tällöin hieman hämmensi huoneen rauhaa. Olihan Timolla tapana, kovin juurtuneena tapana, kerran vuodessa, noin kekrijuhlan aikoina, naukkia päänsä humalan humuun, viipyen kylässä päivän tai kaksi iloisten kumppanien seurassa. Mutta nousi tuosta melakka, koska hän viimein huomasi parhaaksi käydä kotiansa taas. Kerran eräänä sunnuntaina lokakuun ja marraskuun rajalla joutui mies taasen hieman harhateille, liittyi iloiseen hummaukseen, Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin pariin. Tammiston viileässä ullakkokammarissa he kallistelivat mustaa, kiiltävätä pulloa, haastelivat hartaasti, laulelivat ja halailivat armahimpina ystävinä. Niin he viettivät kaksi yötä ja päivää, hurraten ja lauleskellen ja huolettomasti heitellen hareita silmiänsä korkean kammarin tuulisesta akkunasta ulos. Katselivat he yli lantaisen tarhan, yli olkisen ometan, yli kivisen mäen, yli peltojen ja niittujen, aina Lemmilän kaukaiseen suohon, jonka kohdalla, ylhäällä pilvien rajalla, sinkoilivat joutsenet, kiertoilivat sinne, tänne muuttoretkellänsä eteläisiin maihin. Niinpä he välinpitämättömästi katselivat, laimeilla vuohensilmillänsä katselivat, rallailivat ja keikuttelivat päätänsä, jossa ihanasti läimähteli, huimahteli; ja kaukana heistä oljentelivat kurjan, tavallisen ihmislapsen surut ja mielimurteet. Mutta koitti viimein kolmas päivä, ja ystävykset heräsivät kivistelevällä päällä kolkoilta vuoteiltansa. Lopussa oli sekä rahat että viina, ja mitään keinoa ei löytynyt enään saattaa aukenemaan emäntien leilit. Äänetönnä ja karmealla naamalla päättyi Timo nyt astelemaan kohden kotoa: asteli kihnustaen pitkin kujaa, asteli murheellista mäkeä ylös, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Surkeasti riippuivat miehen verkahousut, ja housujen sekä punaraannollisen liivin välistä molkahteli paita julmasti ulkona; pieninä, veren-ponnistamina tuijottelivat silmät hänen päässään, koska hän, tukka tuhannessa taakelossa, käyskeli Kekkuriin päin; ja kauas kajasti mielien avoin rinta, kajasti ja punersi kuin kuparikattilan kuurattu kylki. Niin asteli hän jynkällä mielellä, ja vihaisesti katsoivat häneen metsät, vuoret ja laaksot. Kellastunut koivu tuossa kanteli hänen päällensä kovin, synkeä kuusi hänen päällensä kanteli, ja mustana, purevana tonttuna seisoi tienvieressä tervaskanto; koko luonto, ennen niin armas, näytti hänelle nyt emintimän armottoman muodon. Mutta puihin, kiviin ja kantoihin ei hän nyt juuri luonutkaan silmiänsä, teroitti vaan katseensa yhä eteenpäin, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Ken ikänä tuli häntä vastaan tiellä, nuori tai vanha, mies tai nainen, tuskinpa viitsi hän yhtään ainoata kertaa mulauttaa silmäänsä heidän puoleensa, ja vaivoin olisi hän enemmin tällä retkellä tehnyt, vaikka itse Suomen suuri-ruhtinas olisi käynyt hänen ohitsensa kivisellä polulla. Äänetönnä, hämyisesti muistellen kotoa, sen emäntää, sen väkeä ja lapsiansa, asteli hän eteenpäin, ja tuolloin, tällöin tunkeusi ulos hänen povestansa äkkinen, mutta hiljainen puhkaus. Mutta vihdoin ehti hän kotonsa pihalle, ja silloin seisahtui hän tuumiskelemaan, kuinka hän uskaltaisi astua tupaan, ja löytyisikö vielä keinoa tämän auringon alla, joka voisi hieman lepytellä vihoitettua akkaa. Siinä hän nyt piteli päätään, piteli kauan, katsoi tuonne, katsoi tänne, huomasi lopulta halkopinon vajassa, ja pian leimahti aate hänen päähänsä ja hän lausui itsekseen: »nyt olen keksinyt keinon». Ja kohta rupesi hän latomaan käsivarrellensa halkoja pinosta. Ja nyt, koska oli hänellä sylissä aika jättiläistaakka, läksi hän kömppeilemään kohden tupaa, toivoen tällä juonella miellyttävänsä kiinteätä vaimoa. Rapustaen astui hän rapuista ylös, tuli porstuvaan ja huusi vilpittömällä äänellä: »avatkaas ovi ... avatkaas ovi, lapset siellä sisällä, poika tai tyttö». Tuli viimein pieni poikanen, pieni piimäparta Jooseppi, avasi oven, ja sisään astui Timo taakkoinensa, äänetönnä, katsoen oikeasti, rävähtämättä eteensä. Ja koska hän oli laskenut puusylin kolinalla nurkkaan, lausui hän: »halkopinokin rupeaa jo hassusti alenemaan; mutta mitämaks; onhan Jukolassa metsää». Sanottuansa tämän, rohkeni hän heittää pikaisen silmäyksen emäntänsä puoleen, mutta sieltäpä katsoi häntä vastaan rangaistuksen uhkaava ukkospilvi. Kova hetki oli käsillä. Tuskin oli eukko ehtinyt kiljahtamaan suustansa kysymyksen »missä olet ollut, sinä riivattu?» ennenkuin läiskähti Timon molemmille poskille, läiskähti vallan tulisesti oikealta, vasemmalta. Mutta pian kuitenkin vaikeni iskujen pauke ja seurasi kamoittava äänettömyys, jona Timon tukka oli tuimassa löylyssä, ja maailma pyörähteli ympäri hänen silmissänsä. Mutta viimein hän närkästyi, ryhtyi vaimonsa käsivarsiin turpeilla kourillansa, asetti hänen istumaan rahille ja siinä piteli häntä koreasti hetken. Siinä Timo, tukka hirveässä pörrössä, ja turkinpunainen kasvoiltansa, haasteli äkeälle naiselle: »Katsos nyt, jos antaisin sinulle oikein aikamekon kädestä, sinä lunttu, sinä aasintamman varsa. Luuletko minua vaan tällä tavalla uskaltavasi kuranssata? Ahah! petyitpä koreasti. Ne ovatkin harvat pokot, joita minä tukkaani lasken, vaan enpä kaikkia ämmiä tässä. Sillä olenpa, peijakas vie, kovin kiivasta miestä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein kuullaan ja nähdään. Niin, niin, katsos jos nytkin sinua vähän tuhtaan». Noin hän tuossa uhkaili, mutta täyttämättä uhkaustaan. Eikö hän raatsinnut? Sillä paljon piti hän kuitenkin vaimostansa. – Mutta kiukkuisena kiljahteli vaimo: »hellitä, sinä kirottu mies, hellitä paikalla!» Timo hämmästyi kovin häiriölle, arveli hetken: hellittäisikö hän, vai hillitsiskö eukkoansa kauemmin. Eukko kirkaisi kerran vielä ja aina tuikeammin; Timo hellitti kouransa, mutta kohta oli miehen tukka jauhatuksessa taas. Nytpä närkästyi hän uudestaan ja kovin, päätti jättää akkansa peijakkaan haltuun ja läksi kopeasti astumaan ulos. Vitkoin kuitenkin ja vääntäen taisi hän siirtyä tuvasta; sillä eukko pyristeli niskoilla kuin pieni, ruskea käkihaukka punoittavan koirasmetson niskoilla teuhaa, ja höyhenet tuoksuvat ilmassa. Mutta tuosta suuriakaan huolimatta, raaksi hän itsensä ulos, raaksi väkivalloin, ja vasta porstuvan kynnyksellä hellitti akka nappauksensa, uhaten opettaa miehensä kerran vielä; ja alas rapuista astui vakaasti Timo, lausuen poistuissansa: »niin minä ämmiä opetan». Pois hän käyskeli, katosi humaliston taakse, mutta sieltä teki hän, suu mareissa, aivan vikkelän kaarroksen kohden tallia ja astui ylös parsille. Sieltä tuuppasi hän heiniä pari käärämää alas hevosille hinkalossa, kallistui siitä pehmeälle, kahisevalle vuoteelle ja, hetken mietiskeltyänsä vaimonsa »kiivasta sydäntä», nukkui raskaasen uneen. Tuli yö, kylmä halla-yö, mutta Timoa ei kuulunut. Kovin levotonna päättyi nyt emäntä vuoteellensa ja käyskeli synkeissä aatoksissa miehestänsä. »Kentiesi on hän mennyt, hurja, hirteen; ehkä on hän vimmoissansa viskannut itsensä Nummenniitun pohjattomaan lähteesen; tai on hän nukkunut metsään, ja varmaan nyt palelluttaa itseltänsä nenät, kynnet ja kääpät, se poloinen poika». Niin hän mietiskeli, ja hyrskähti pian katkeraan itkuun, ma’atessansa vuoteella ilman armasta aviota. Siinä huokaili ja tihkaisi hän yhden hetken, kaksi tuskallista hetkeä, ja levotonna korva odotti portaan ja porstuvan kolinaa. Yö kului aina enemmin, mutta ei kuulunut askeleita lähestyvän miehen. Nousi hän lopulta ylös, puki päällensä ja viritti pläkkisen, moninastallisen lyhdyn, aikeissa käydä etsimään kadonnutta. Mutta yksin ei hän uskaltanut lähteä ulos öiseen pimeyteen; kovin hän pelkäsi aina tonttuja, aaveita ja kaikenkaltaisia kummituksia. Kamoitti häntä myös hirveästi heidän oma saunansa, johon oli äsken kuollut vanha ruoti-ukko, vaahtopartainen Honkamäen Iisakki. Sentähden herätti hän piikansa, Taavan, kumppaniksensa retkelle; Taava nousi, puki päällensä, mutta tuiskeana, vihaisena seurasi hän emäntäänsä ulos kylmään, kolkkoon yöhön. Ensiksi etsivät he saunan, sitten riihen, mutta ilman hyötyä. Tulivat he pihalle taas, emäntä itkien pellonpientarelle ja rupesi hartaasti huutelemaan miestänsä nimeltä. Hän huuteli huikeasti, ja metsä kaikui, riihi lakealla loutilla kaikui. Viimein kuulivat he vastaukseksi tallinparvelta jotain karheata, käheätä morinaa, ja sinne riensivät nyt naiset. Ylös parsille, lyhty kourassa, astui emäntä, löysi Timon, joka, unipöyryisenä kohottaen itseänsä istumaan kahisevalta sijalta, pöllisteli häntä vastaan kuin aholla susilta riivattu, pyöräpäiseksi saatettu vanha oinas. Ei pysäy hän miehen turviin, joka hänen pelasti petojen kidasta, vaan äkisti, kenenkään luulematta, lähtee hän, hullupäinen, kepoittaen juoksemaan sutten jälkiä; tuolloin tällöin hän seisahtuu, töpsäyttää jalkojansa ja pöllistelee vallan tuikeasti. Niin katsahti nyt myöskin Timo, tuntematta kohta omaa vaimoansa; olipa kenties vielä jotain pohmeluksen samennetta hänen aivoissansa jäljellä. VAIMO. Mitä sinä täällä istut? Tule sisään; eihän sinun, Jumalan luoma, täällä pakkasen kynsissä tarvitse itseäsi kärvennellä; kun ma sanonkin. Tule sisään, Timo. TIMO. Kukas te sitten olette? VAIMO. Herresta varjele! Oletko jo niin hukassa, ettet tunne enään minuakaan? Ho, hoo! Kas noin, kas noinpa synti ja perkele täällä villitsevät sieluparan. Ho, hoo sentään! TIMO. Mitä siinä nyt itkua puserratte? – Kukas te oikeastaan olette? VAIMO. Ah kuitenkin, ah voi! Timo, Timo! TIMO. Häh? VAIMO. Etkö tunne enään minua? Olenhan minä Ulla, sinun vaimos. TIMO. Jassoo! Niin, oikein! VAIMO. Tule sisään ja älä itseäsi täällä vetele, kylmällä tallinparvella. Voi sinua kurjaa! TIMO. Niin mar’ jo sitten herra tallinparvella makasi. Ole vaiti ja älä tuossa lapsekkaita juttele. Eihän miehen täällä hätääkään ollut. PIIKA. Eivätpä, sen vietävät, anna piika-rukalle yön lepoakaan, vaan tässä pitää hänen kuhkaileman pitkin nurkkia, etsien juopunutta sikaa. VAIMO. Riennä nyt. Anna kourasi tänne ja astu koreasti alas. PIIKA. Anna vielä koura; koivesta hänen tempaisin ruomena mäelle. TIMO. Mitä se Taava niin vihoittelee siellä alhaalla? Ole vaiti, likka, eihän tässä ole hädän pipanaa eikä papanaa meillä kellään. PIIKA. Minä hänen papanoitsisin, jos olisin ruiskumahainen muorin musta lammas. VAIMO. Suus kiinni sinä, ja pidä tuota lyhtyä. – Etkö sieltä jo pääse sinäkin? TIMO. Kyllä minä täältä hiljaksiin tulen; astukaatpas te nyt vaan edellä tupaan. Tulivat he tupaan, edellä emäntä ja piika, viimeisenä Timo. Vuoteellensa riensi kohta piika, jupisten äkeästi itsekseen, mutta emäntä rakensi kerkeästi ehtoollisen miehellensä. Pöydälle pani hän reikäleipää, voita, naudan-murennusta ja suuria, kokonaisia perunoita; ja mieluisasti rupesi Timo atrioitsemaan. Mutta mielimurteisena, silmät kyynelissä, katseli häntä vaimo pöydän toisesta päästä. VAIMO. Kun ma sanonkin: miksi et pysy koreasti kotonasi, kumma mies, koska tiedät minun tällaiseksi tuittupääksi Mustalais-Kaisaksi? Revinhän sinua tukastakin taas. Mikä kynsiinikin, mikä vaankin ämmän kynsiin? Minähän sinua revin taas! TIMO. Niin mar’, jo sitten herran tukasta repi. Mitä tuossa lapsekkaita vaikertelet, koska ei ole tässä yhtään hätää? Mutta olipas se tulinen pinnistys, ja könistitpä minua aika-mekosta. Hi, hih! Perhana kuitenkin! Menes laskemaan kaljaa. VAIMO. Miksi lurvailet sitten kylissä ja kylien krouveissa öitä ja päiviä, öitä ja päiviä? Onkos tämä laitaa? TIMO. Onhan sitäkin siinä ollut noin kerran vuodessa, onpa niinkin, sitä ei taida kieltää. VAIMO. Missä olet uisakoinnut taas ja kenen kanssa? Sanoppas. Kenen veijarin kanssa? TIMO. Onhan noita kumppania, oli niinkin. VAIMO. Missä ja kenen kanssa olet rähmäillyt? Sano kohta. TIMO. Hä Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin kanssa tuolla Tammiston ullakkokammarissa. VAIMO. Mitä joitte? TIMO. Viinaa vaan, ei sen kalliimpaa tavaraa. Niin, mistähän meille rommit tulisi, rommit ja lipparit? VAIMO. Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen helvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta. TIMO. Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan. Mutta mitähän tässä nyt kuoltais, parhaassa ijässämme? Oleppas vaiti kuolemasta ja laske minulle kaljaa. Ruskeata, kuohuvaa kaljaa laski akka tynnöristä miehellensä, joka, syötyänsä oikein aika-miehen atrian, tyhjensi melkein koko haarikan. Ja siitä läksivät he molemmat yölliseen lepoon. Mutta kerrottavana on vieläkin eräs toinen kaista tämän emäntäisen luonnosta. – Sunnuntai- taikka pyhäaamuina, koska hänen oli lähdettävä rippikirkkoon miehensä kanssa, aneli hän aina, vuodattaen tulisia kyyneleitä, anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän suinkin olisi rikkonut heitä kohtaan. Ja tämä hetki oli Kekkurin huoneessa liikutuksen hetki. Olipa kerran taas samankaltainen tilaisuus eräänä suvisena sunnuntai-aamuna. Sulavammilla sanoilla ja kuumemmilla kyyneleillä kuin koskaan ennen oli emäntä tehnyt anteeksipyyntönsä, alkaen miehestänsä ja käyden aina paimenpoikaansa asti. Silloinpa Timo, suu tyytyväisyyden myhäilyksessä, läksi ulos jouduttamaan hevosta ratasten eteen, asteli onnellisna, paidankaulus kohotettuna korkealle niskaan, kohotettuna oman eukon käpeällä kouralla. Ja renkinsä kanssa, joka valjasteli hevosta pihalla, hän haasteli. »Kyllä tuo meidän akka on sentään kelpo akka, on totisesti, sitä ei voi kieltää. Mihinpä joutuisin minä poloinen lapsinulikkojeni kanssa ilman häntä, emäntien emäntää? Eihän, peijakas, kolmesataa ruplaa maksaisi tarpeiksi sitä vahinkoa, jos kuolis tämä akka; ei neljäsataakaan siinä piisaisi. Usko minua, Kaape-poika». Niin hän jutteli, ja mitä hän sanoi, sen myönsi heti vilpittömästi vikkelä Kaape, vaikka, aina koska joutui ruskean ruunan toiselle puolelle, ilmestyikin veitikan nauruhymyä hänen kasvoillensa. – Mutta astui viimein emäntä ulos uudessa, kohisevassa hameessa, hohtavissa liinoissa ja itkusta pussistuneilla kasvoilla; hän lähestyi rattaita, kiipesi totisena ylös ja istui huoaten istuinlaudalle. Ja hänen rinnallensa oikealle istui, ohjat kourissa, Timo, punoittavana, kuin syksykesäinen täysikuu, punoittavana, myhäilevänä ja onnellisna, täynnä terveyttä, verta ja voimaa. Nytkäisi hän ohjia hieman, massautti kerran suutansa, ja kohta nopea ruuna travia juoksemaan pitkin kirkkotietä. Pian katosivat he koiviston varjoiseen aukioon, ja hetken aikaa väikkyi hietainen savu poutaisella tiellä. Mutta Vuohenkalman torpassa, kirkkotien varrella kivisellä mäellä asui ja rakenteli Eero, veljeksistä nuorin. Oli hän pitäjän toimekas ja viisas jahtivouti, jonka asettamain pyyntien kautta moni susi, moni ilves ja karhu sai heittää henkensä tarkasti johdetussa apajassa. Paljon käytteli häntä nimismies käskyläisenänsä läänissä, sillä hyvinpä tavallisesti onnistuivat hänen ajamansa asiat. Hänen kuntonsa kirjoituksessa ja luvunlaskussa saattoi myös hänelle paljon tointa ja askaretta, ja myöskin sisääntuloja. Mutta eipä lyönyt hän sentähden laimiin maansakaan viljellystä, vaan johdatti aina järjestyksellä ja tulisella vireydellä töitä ja raatamisia; eikä kenkään saanut verkastella hänen pihoillansa. Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa. Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä toimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli ensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä laitosta matkaansaattoi hänen seurakuntaansa. – Myös oli hänellä huoneellisten askartensa ja puuhiensa alituisena silmän-osoitteena vanhin poikansa, josta hän oli päättänyt kouluttaa tiedon ja taidon miehen. Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen Anna, hän, joka oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä. Hän oli emäntä Vuohenkalman vapaassa, uhkeassa torpassa; mutta aivan avaralle kuitenkaan ei ulettunut hänen emännyytensä valta. Enimmin isännän huolesta ja toimesta kävi tässä huoneenhallitus. Hänenpä taskussansa kilkahtelivat ruislaarin avaimet, hän itse määräsi ja mittasi tavarat sekä väkensä että karjansa tarpeiksi ja maksoi niin piiat kuin rengit. – Useinhan tuo emäntäinen alakuloisena käyskelee, seisoo tulisijan ääressä patansa vaiheilla, mietiskellen äänetönnä. Mutta koska hän taasen pienoisensa luoksi kyykistyy kehtohon alas, silloin säteilee hänen silmänsä ihanasti. Hän iloitsee, koska »kultakäpynen» hänen helmassansa verevänä rikostaa ja reutoo. Ja häntä ruokkia rintansa maidolla, häntä hoitaa, vaatehtia, ja, niinkuin hän itseksensä lausuili, »hänestä pyhien rauhankaupungin perillistä kasvattaa», siitähän säteilee kainon emännän katse. Kerranpa kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, koska aurinko kallistui luoteiseen ja tyyni oli ilma ja metsä, istui hän yksin lapsensa kanssa, istui rahilla, pöydän päässä. Niittujansa, huhtiansa katsomassa käyskeli Eero, ja kylään olivat lähteneet huoneen palvelijat kaikki. – Oli nyt ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa, ja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan tuolloin, tällöin kuului karjankelloin kaukainen kilahdus koivuiselta mäeltä. – Mutta rahilla istui emäntä nuori ja haasteli lapsellensa, joka hänen helmastansa katseli häntä vastaan kuin hehkuva aamu. »Sanoppas, pienoseni», hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, »sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? – Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. – Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? – Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri. – Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? – Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä. – Niin löysit tien, niin tunsit kodon, niin tunsit tuvassa äitis ja isäs. Mutta missä ollee isäsi nyt, missä ja muisteleeko hän meitä? – Muistaahan toki ja ellei muistele hän sinua, niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana. No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu! : Tuonen lehto, öinen lehto! : Siell’ on hieno hietakehto, : Sinnepä lapseni saatan. : Siell’ on lapsen lysti olla, : Tuonen herran vainiolla : Kaitsea Tuonelan karjaa. : Siell’ on lapsen lysti olla, : Illan tullen tuuditella : Helmassa Tuonelan immen. : Onpa kullan lysti olla, : Kultakehdoss’ kellahdella, : Kuullella kehräjälintuu. : Tuonen viita, rauhan viita! : Kaukana on vaino, riita, : Kaukana kavala maailma». Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi, lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä hän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen ohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja rauhasta välähteli otsa. Palasipa metsästä mies ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen perille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän harvoin ennen oli osoittanut. Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä. Niin eli ja rakenteli torpassansa Eero, veljeksistä nuorin; ja olen nyt kertonut kappaleen kunkin veljen elosta erittäin, vanhimmasta nuorimpaan asti. Ja tahdonpa vielä kertoa erään joulujuhlan Juhani-Jukolan talossa. Sillä olivatpa veljekset päättäneet kerran vielä yhtyä joulu-oljille entiseen kotoonsa. Kaikki olivat he myös kokoontuneet vaimoinensa, lapsinensa; ja olipa vilinätä Jukolan avarassa tuvassa, koska lapsia ankara joukko piehtaroitsi ja kiiriskeli kahisevilla oljilla. Tuolla taasen, tulisijan ympärillä, istui kälysten joukko hauskassa kanssapuheessa keskenänsä, ja Kekkurin uhkea emäntä, Timon vakava vaimo, siellä liikutteli kiltisti Venlan vellipataa, joka täysinäisenä valkeassa vaahdossa kiehui. Siellä myös tulitakan juurella, virsikirja polvella, Simeoni nähtiin, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Mutta perillä pöydän ympärillä istuivat muut veljekset, haastellen entisistä ajoista, päivistä metsien yössä ja Impivaaran kantoisella aholla, komeroisen, kohisevan vuoren alla. Ja muistot menneistä vaaroista, taisteloista ja töistä sulivat suloisesti yhteen heidän mielessänsä kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä yhteensulaa. Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui. Niin he katselivat takaisin olleisin päiviin. Niinpä syksy-iltana, koska luonto on käynyt lepoon ja kellastuneena seisoo lempeä lehto, katselee paimen matkanpäästä armasta ahoa, jossa hän kerran kesänä kilvoitteli, tuskitteli, hikeä vuodattain. Päivä oli kuuma ja helteinen, etäällä ukkonen jymisi ja sumuna parveilivat paarmat ja kärpäset, saattaen karjan kiilivään kimmaan. Mutta ennen iltaa oli hän koonnut karjansa taas ja asteli iloisena kellojen kilinässä kotia. Sitä päivää hän nyt muistelee ja hymyää. Niinpä myös mannermaalla harmeneva merimies johdattelee mieleensä muinoista myrskyä merellä. Pilvet haahden pimeyteen käärivät, kuohuva aalto uhkaili kuolemalla; mutta ennenkuin yö oli tullut, vaikeni tuuli, aalto viihtyi ja nukkui ja kirkastuvasta lännestä säteili aurinko taas, osoittaen tien satamaan. Tätäpä myrskyä muistelee merimies hiljaisella riemulla nyt. Niin muistelivat veljeksetkin menneitä päiviänsä, kultaisena joulu-iltana istuissaan ympäri Jukolan pöydän ja haastellessansa keskenään. Mutta tulelta nostettiin pata, tehtiin tuohisista haloista oivallinen pystyvalkia, ja sen loimoittavassa valossa alkoi nyt juhlallinen veisaus. Silloin kohta vaikeni lasten metelöitsevä liuta, vaikenivat myös veljekset juttelemasta pöydän ääressä, koska Simeoni alkoi ihanan virren ja naiset, kirjat helmoilla, yhtyivät kaikki yhteen ääninensä. Kauniisti palavan pystyvalkian huminassa kaikui laulu, ja kauniimpana kaikkein ääntä heloitti aina muiden joukossa kainon Annan puhdas ja lempeä ääni. – Mutta koska lakattiin viimein laulamasta, astuivat he ehtoollispöytään, ja siitä kallistuivat vihdoin laattian oljille öiseen lepoon. – Mutta varhain heräsivät he seuraavana aamuna, heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän. Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa. [[Luokka:Seitsemän veljestä]] 3934 8119 2006-10-24T12:57:51Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Aleksis Kivi]] [[Luokka:Romaanit]] 3935 8121 2006-10-24T13:43:32Z Nysalor 5 13. Aalanninlaulu {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 12. Itämerestä|12. Itämerestä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 14. Suomen ylänteitä ja laksoja|14. Suomen ylänteitä ja laksoja]] |otsikko=13. Aalanninlaulu. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : Se mies on kehno, kelvoton, : Jost’ ei oo purjeen hoitohon, : Vaan pelkuri on rannalla, : Kun myrsky käypi aavalla. : Nuo neidot illoin istukoot : Ja kukkasia poimikoot; : Merelle miesten mieli on, : Kotiin, vapaasen aallokkoon. : O, terve Itämereni, : Ja myrskyt Pohjanlahteni, : Ja Suomenlahti lystinen, : Rikas purjeineen, voittoineen! : Tuop’ joka tuuli aaltonne : Aalannin saarten rannoille. : Se mies on kehno, kelvoton : Jost’ ei oo purjeen hoitohon. [[Luokka:Maamme kirja]] [[Luokka:Laulut]] 3936 8122 2006-10-24T13:43:34Z Nysalor 5 14. Suomen ylänteitä ja laksoja {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 13. Aalanninlaulu|13. Aalanninlaulu]] |seuraava=[[Maamme kirja: 15. Maakunnista|14. Maakunnista]] |otsikko=14. Suomen ylänteitä ja laksoja. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Tämä maa on lujalla graniiti-perustuksella. Harvoin tarvitaan kaivaa syvään, ennekuin kohtaa vuori vastaan, ja tämä luja perustus on antanut maalle muotonsa. Nyt on vuoren pohja epätasainen: siksi on maakin epätasainen. Koko sen pinta on ylänteinä, rinteinä ja laksoin pohjina. Ylänteet ovat joko vuorenharjanteita, hiekkaharjuja taikka yksityisiä vuoria ja kukkuloita. Vuoria on yleensä, mutta ne eivät ole korkeita. Ruotsissa ja Norjassa on korkeampia vuoria, länsi-Venäjässä ei ole ollenkaan vuoria, ja siksi on Suomi juurikuin Skandinavian niemen ja Venäjän välillinen silta. Suomen korkeimmat vuoret ovat Lapinmaassa, nimittäin '''Peldoivi''' 2,245 jalkaa ja '''Ounastunturi''' 2,168 jalkaa ylhäällä meren pinnasta. '''Teiriharju''' Hyrynsalmen pitäjäässä on 1,153 jalkaa ylhäällä meren pinnasta<ref>Tämä ei ole paljo, kun tiedetään pohjois-Ruotsissa olevan vuoren, Sulitelman, joka on 6,000 jalkaa korkea. Aasiassa ja etelä-Amerikassa on vuoria, jotka nousevat 28,000 jalkaa, eli kolme neljännestä peninkulmaa ylös meren-pinnasta.</ref> Koillis-Suomi on ylämaata, joka on noin 800 jalkaa ylhäällä merestä. Siitä kallistuu maa etelään ja länteen päin. Rannikkomaa on harvoin korkeammalla kuin 200 jalkaa merestä ja se juurikuin piiloupi meren pinnan alle. Ympäri Skandinavian nientä ja Suomea on pitkä kaari vuoren-selkiä, jotka ovat muurina valtameren edessä ja sulkevat Itämeren lakson erillisensä. ruotsissa ja Suomessa on tällä vuoren selänteellä nimenä '''Kölen''', mutta Suomessa kutsutaan se '''Maanseläksi''', kun se pitää maan koossa juurikuin selkäranta. Nämä vuoret ovat perimmäisessä pohjassa enimmiten korkeita, paljaita, jylhiä '''tuntureita'''. Etempänä etelään päin ovat vuoret matalampia, usein metsäisiä ja juurikuin järvien murtamia. Välistä on selänne hietaharjuja, taikka kukkularivejä, ja maantie kulkee pitkin harjua, jonka molemmin puolin ovat järvet. Kaikki maa pohja- ja länsipuolella maanselvää kuuluu '''Jäämeren-laksoon'''. Mutta maanselän pitkästä kaaresta lähtee monta sivuharjua etelään tahi länsi-etelään, ja ne jakavat maan. Etinnä näistä ovat '''Suomenselkä''', joka menee pohjaisen maan läpitse koillisesta länsi-etelään, ja '''Salpausselkä''', joka on rantavallina Suomenlahtea vastaan idästä länteen. Nämä kaksi pitkää selännettä, joista Maanselvä on itäpuolella ja Lohjanselkä länsipuolella, sulkevat sisävesien laksot rannikkolaksoista erilleen. Hyvin merkillistä on lukea geografiasta näistä lukemattomasti monista kauniista laksoista, suurista ja pienistä, jotka ylänteet eroittavat toisistaan, ja kaikilla on järvensä. Sillä ylänteet jakavat vedet. Ylänteestä juoksevat kaikki lähteet, ojat ja joet, jotka syntyvät sateesta tahi sulaneesta lumesta. Nämä kokouvat lakson syvimpään pohjaan järveksi. Muinoin olivat kaikki laksoin pohjat järvinä. Nyt on vesi kuivanut suoksi matalimmissa laksoissa. Syvimmissä laksoissa on vesi jälellä. '''Missä näet veden, järven tahi suon, siinä on aina lakson pohja.''' Että Suomessa on lukemattoman paljo vesiä – vieläpä paljoa enemmän tuhatta, – se tulee siis lukemattoman monista laksoista. Ja kuin laksot ovat yhdistyksessä toistensa kanssa, ovat vedetkin yhdistyksessä toistensa kanssa. Pitkiä rivejä vesiä juoksee toisiinsa. Ne virtiavat välistä hiljoilleen, välistä koskina ja putouksina sitä suuntaa, johon päin maa on viettävä, siksikuin ne viimmein jokena juoksevat mereen. Tämä on ihmeellinen Jumalan teki, jota ei saada nähdä muissa maissa. Siellä juoksevat ylänteiden vedet ojissa ja joissa, jotka viimmein kokouvat suureen virtaan. Täällä kokouvat vedet järviin, ennenkuin ne juoksevat jokeen. Meidän suurien sisävesiemme laksot ovat ihanimpain saaristojen näköiset järvenselkien, salmien, lahtien ja saarien kanssa. Jos tahdot tietää mihin päin maa viettää, niin ota vaari siitä, mihin päin vesi juoksee. '''Missä näet ojan, virran tahi virtaavan paikan järvissä, siinä on aina vietos-paikka.''' Tämän havaitsee parhaite merenrannikkomailla, jotka ovat juurikuin uurretut kuurniin, joita myöten virrat juoksevat ulos. Virran alussa on lakson kuurna, johon se saapi tulovesiä sivuilla olevilta vietos-mailtaan. Mutta rannikkomaa on vietos meren syvään laksoon, joka vetää veden itseensä. Siksi näkee harvoin järviä rannikkoa likellä. Niin jaetaan Suomi '''sisävesien-laksoihin''' ja '''rannikko-laksoihin'''. Edellisissä on järvi laksonpohjana, viimmeksi mainituissa on meri. Edellisissä ovat ylänteet sulkuina, viimeksi mainitut ovat yhdeltä sivulta auki. Sisävesien ala on ylämaata rannikko-laksojen rinnalla, joiden alue on alamaata. Kaikkea tätä saat paremmin oppia geografiasta, kun katselet Suomenmaan karttaa. Kyllä saamme kiittää Jumalata, joka on luonut maamme niin kauniista vaihettelevaksi, jollaiset harvoin muut maat ovat maan päällä. Herra tekee kaikki itse tähtensä. Sal. sananl. 16: 4. <references/> [[Luokka:Maamme kirja]] 3938 9169 2006-11-17T16:55:52Z Vilu 43 rv {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 14. Suomen ylänteitä ja laksoja|14. Suomen ylänteitä ja laksoja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 16. Lapinmaan tunturit|16. Lapinmaan tunturit]] |otsikko=15. Maakunnista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Oli kerran urhollinen sotapällikkö, hän oli saanut suuren voiton sodassa, ja kuningas sanoi hänelle: valitse itsellesi paras ja ihanin maakunta Suomessa, minä annan sinulle sen. Sotapäällikkö kiitti kuningasta ja matkusti Suomeen valitsemaan osaansa. Mutta kun hän ei tuntenut maata, meni hän suurille markkinoille, joilla oli paljo kansaa koolla kaikista maanosista, ja lupasi palkinnon sille, joka voisi osoittaa hänelle paraan ja ihanimman maakunnan. Hänen luoksensa tulikin monta erilaista seuduista, ja jokainen kiitti omaa kotitienottaan paraaksi. Herra, sanoi pienoinen nahkapuvussa oleva mies, mahdotonta on löytääksesi parempata ja ihanimpata maata kuin '''Lapinmaa''' on. Se on korkein pohjassa Maanselän tunturien ja Jäämeren välillä. Meillä on siellä avara näkö-ala äärettömien soiden ja korkeiden tunturien kukkulain ylitse '''Inarin''' järven ympärillä. Etkö ole kuullut meidän talviemme kauniista revontulista ja meidän auringostamme, joka ei koskaan laskeu kesällä? Valitse siis Lapinmaa, sillä se on niin mieluinen, että se on jaettu neljän valtakunnan ja maan välillä, nimittäin Venäjän, Suomen, Ruotsin ja Norjan. – Mitä Lapinmaassa on muuta kuin sääskiä ja susia? sanoi eräs toinen mies, ja hän seisoi siinä haaralla jaloin, juuri kuin hän olisi mielinyt sauvoa ylös koskea. Sinuna, herra, minä valitsisin '''Pohjanmaan''', jos mielit saada suurta ja hedelmällistä maata Maanselästä aina Pohjanlahden rannikkomaiden keskustaan asti. Siellä meillä on sellaisia järviä ja virtoja kuin '''Kemin-''' ja '''Oulunjoet'''; tunnetko lohiamme? Etempänä etelässä päin on meillä kauniita viljeltyä vainioita, jokainen talollisen kartano on herrastalon näköinen, ja jokainen satama on täynnä laivoja. Olethan kuullut puhuttavan Isonkyrön pellosta ja Limingan niitystä? – Mitä sinä teet tuolla suurella, yksimuotoisella tasamaalla? muistutti eräs nokinen seppä. Ennenhän valinnet '''Satakunnan'''; silloin hallitset kauniinta maata, pitkän, sinertävän '''Näsijärven''' rannoilta aina hiekkarannikkoon asti, jossa '''Kokemäenjoki''' juoksee Pohjanlahteen. Kaikkia mitä mielesi halaa, vaikkapa rautanauloja tahi myllynkiviä, saat siellä, ja veneesi juoksee kirkasta vettä myöten aina mereen asti. – Mitähän tuokin tietää merestä? penäsi muuan merimies, seisoen notkuvilla säärillään. Herra, jos sinulla on uskallusta koetella avarata mertä, niin valitse '''Aalanti'''! Siellä löydät monta tuhatta harmaata kalliota, viheriäisiä saaria, valkeita purjeita ja sinertäviä aaltoja. Ei mitään voi verrata meidän uljaasen saaristoomme, joka kesät ja talvet seisoo lujana myrskyissä Itämertä vastaan. Tämän kuulu eräs puutarhan-hoitaja, nojaten rautaharavatansa vasten, ja sanoi sotapäällikölle: elä anna merimiehen houkutella itseäsi hänen epävakaiselle merelleen ja hedelmättömille kallioilleen. Etsi ennen hyviä satamia, rikkaita saaristoja ja niiden sisäpuolella hedelmällistä mannermaata, jossa puuomenat ja kirsimarjat kypsyvät, jossa jokainen kenttä on puutarhana, jokainen kaupunki satukirjana, jokainen herrastalo muistomerkkinä ja jokainen kirkko urhollisten hautana. Minä kehoitan sinua, herra, valitsemaan '''Suomen'''. Sotapäällikkö sanoi: ettekö te kaikki ole Suomesta? – Olemme, sanoi puutarhan-hoitaja; niin kutsutaan kaikki nämä maakunnat yhteisellä nimellä. Mutta ennen muinoin kutsuttiin ainoastaan sitä aluetta Suomeksi, joka oli maan länsi-eteläisessä kolkassa molemmin puolin '''Auranjokea'''. Nyt kutsutaan tätä maakuntaa '''Varsinais-Suomeksi''', ettei se tulisi sekaantuneeksi koko maahan. – Se aika on ohitse, kuin Turunmaa oli paras, säisti siihen eräs mahtava rusthollari. Jos, herra, etsit parasta, valinnet '''Uudenmaan'''. Me olemme rikkaimmat, ja koko tienoomme pohjapuolella olevasta Salpausselästä etäläpuolella olevaan Suomenlahteen asti on viljavainio ja huvitarha. Meillä on sekä vuoria että vesiä, saaristoja, virtoja, sellaisia kuin '''Kyminjoki''', merenlahtia kuin '''Pohjanlahti''', niemiä kuin '''Hankoniemi'''; meillä on vuorikaivoksia, laivoja, verstaita, herraskartanoita, satamia ja linnoja. Ei mitään tässä maassa voi verrata Uuteen-maahan. – Kuuleppa tuota! huudahti eräs ajaja, joka seisoi pitkässä takissaan kuormansa vieressä torilla. Koko Uusmaa mahtuu yhteen '''Karjalan''' kolkkaan. Herra, tahdotko sellaista maata, jossa aurinko nousee? Tahdotko soutaa lahden meren, Suomenlahden ja Laatokan meren rannoilla? Tahdotko saada monta tuhatta vuorenkukkulata, vesiä, koskia, myllyjä, tahi sellaisen valtavan virran kuin '''Vuoksi''' on; tahdotko kuunnella vanhoja runoja; tahdotko polttaa kaskea äärettömän laajoissa erämaissa ja sahauttaa lankkuja synkissä petäjiköissä, niin kehoitan sinua valitsemaan Karjalan, sillä ei mitään muuta maata voi tähän verrata. – Minua inhottaa alinomaa kuullessani puhuttavan merestä, lausui eräs puhelias ja varakas voinkauppias. Mitä me merellä teemme, me purjehdimme kolmekymmentä peninkulmaa vesistä vesiin? Herra , jos kerran näkisit Saiman kimaltelevan auringon paisteessa ja kuulisit '''Imatran''' etäisen pauhinan ja katselisit ihanoita maansisäisiä saaristojamme korkealta Punkaharjun selältä, etpä koskaan valitsisi muuta kuin Savonmaan, Nyt en haastele mitään karjalaumoistamme, halmeistamme ja sahoistamme, mutta oletko kuullut meidän nykyisiä laulujamme? Viimmein tuli vanha yksitotinen karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle: kyllä havaitsen aina tulevani kovin myöhään; mutta se on parasta, mitä viimmeistä. Etsinet lyhty kädessä koko maassamme, ja koskaan et löytäne parempaa palaa, kuin '''Hämeenmaa''' on. Sellaisia pellavasmaita, peltovainioita, kankaita ja komeita kukkuloita et löydä koko mailmassa. '''Päijänteen''' ja '''Vanajaveden''' välillä saatat poimia pähkinöitä. Aina olen tuntenut sydämen niissä olevan paremman kuin kuoren, ja Hämeenmaa on maan sydän; jäännökset ovat kuoria. Voit valita mielesi mukaan. Urhollinen sotapäällikkö naurahti ja sanoi: olen kuullut kyllikseni. Teidän maassanne on kahdeksan maakuntaa: Hämeenmaa, Savonmaa, Karjala, Uusmaa, Varsinais-Suomi, Aalati, Satakunta, Pohjanmaa ja vielä lisäksi Lapinmaa, jota ei lueta maakuntien sekaan, siksi että se kuuluu neljään maahan. Miten voin minä valita niistä, kun kaikkia kiitetään parhaaksi? Minä rukoilen kuningasta lahjoittamaan itselleni kallion Aalannin saaristosta ja rakennuttamaan itselleni siihen huoneen. Silloin tuotan minä rakennusmestarin Pohjanmaalta, leipäni Uudelta-maalta, voini Savonmaasta, puuomenani Varsinais-Suomesta, hevoseni Karjalasta, pellavani Hämeenmaasta, rautani Satakunnasta, turkkini Lapinmaasta ja ystävänä maakunnista. Enkä ole valinnut oikein? Kylläpä vain, sitä ei voi kukaan aivan tarkoin tietää, vastasi markkina-väki. [[Luokka:Maamme kirja]] 3997 8312 2006-10-25T20:47:19Z Nysalor 5 16. Lapinmaan tunturit {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 15. Maakunnista|15. Maakunnista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 17. Inarinjärvi|17. Inarinjärvi]] |otsikko=16. Lapinmaan tunturit. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Lapinmaassa ei ole teitä, eikö siltoja, eikä hevosia tahi tavallisia ajokaluja. Talvella, se on yhdeksän kuukauden ajalla, ajetaan poroilla, mutta kesällä täytyy kävellä jalkaisin laajain erämaiden läpitse, tahi kulkea veneellä virtoja ja vesiä. Mathias Castren kertoo matkastaan Lapinmaassa seuraavaisesti: ”Me matkustimme alaspäin Ivalonjokea, joka juoksee tuntureista pohjaseen päin Inarinjärveen. Kohta kuulimme kuohuvain koskien pauhinan, ja tämä soi alinomaa kolmen vuorokauden ajan korvissamme. Ehkä hirvittäviä nämä olivat, ei ollut meillä kuitenkaan muuta keinoa, kuin urhollisesti antauda kiehuvien kuohujen keskelle. Vedenpaljous Ivalossa ei ollut juuri suuri, vaan kuitenkin täysin tarpein riittävä meitä ja pienoista venettämme nielemään. Alinomaa täytyi meidän pidättää venettä pitkillä sauvoimilla, ettei virran kuohu paiskaisi meitä kallioita ja mataloita vasten. Kaiken päivää oli meillä tämä vaivaloinen työ, ja yö vietettiin rannalla nuotiolla. Meillä ei ollut koskaan suojaa päämme päällä, vaan elimme kahdeksan päivää paljaan taivaan alla, alinomaisen sateen ja kylmän ilman alaisina.” ”Suurella osalla pitkin joen yläpuolista vartta olivat hirmuiset tunturit, jotka paikoittain pystösuoraan kohoavat veden pinnasta ylös ja yhtenänsä jatkuvat eteenpäin useita peninkulmia. Me kiipesimme usein hengen vaarassa ylöspäin näitä vuoria, toivossa viimmeinkään saada ihastella Inarinjärven näköalaa. Mutta niin kaukaa, mihin silmä kantoi, näkyi pohjasta, etelästä, idästä ja lännestä ainoastaan äärettömän laajoja tuntureita. Missä lakso aleni syvemmäksi vuorten välissä, siinä lepäsi usein sumu lakson pohjassa ja näytti etäällä isolta järveltä. Silloin luulimme jo tavanneemme ikävöitävän Inarin, mutta opas raukasi toivomme tyhjään ja vakuutti meitä, ettemme näkisi Inaria, niinkauan kuin näimme tunturit”. ”Muutamain peninkulmain päässä, eteläpuolella Ivalojoen laskua Inarinjärveen, etenivät viimmein nämä jylhät tunturit, jotka niin kauan olivat seuranneet pakenevata virtaa ja ahdistaneet sen kallioittensa väliin. Kaukaa näkyi vielä kuumottavan paljaita tunturin-kukkuloita, mutta ympärillämme näimme me ainoastaan ihanoita, ruohoisia lakeita maita. Joen virtava juoksu pysähtyi ja teki pieniä saaria, joita verhottivat tuuheat lehtipuut. Heti näkyi heinäkekoja, aitoja ja muita ihmisten jälkiä. Me soudimme kaikin voimin tavataksemme ihmisten asuntoja, ja tuskin uskoimme omia silmiämme nähdessämme synkässä Lapinmaassa suomalaisten uudistalollisten hyvästi rakennettuja kartanoita ja niiden ympärillä viheröitseviä niittyjä ja kauniita viljavainioita. Ei voi uskoa, kuinka hyvältä sellainen näkö tuntui mielessä sellaisten matkain perästä, joita olimme kulkeneet. Alinomainen katsominen pilviin ulottuviin tuntureihin ja pauhaaviin koskiin vaikuttaa jotakuta turtaumista mielessä, ja siinä tuntee äärettömän hämmästyksen. Mutta kun luonto jylhästä suuruudestaan muuttuu kauneudeksi ja rauhaksi, silloin virkoupi ihmisen sydämestä iloisia, raittiita tunteita. Ja kun on ennen ylistetty Luojan kaikkivaltaa, ylistetään nyt hänen viisauttansa ja hyvyyttänsä koko luonnossa”. Ivalonjoki on sama joki, jossa kolmenkymmenen vuoden perästä, Castrenin matkasta lukein, löydettiin kultaa hiekasta. [[Luokka:Maamme kirja]] 3998 8313 2006-10-25T20:47:35Z Nysalor 5 17. Inarinjärvi {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 16. Lapinmaan tunturit|16. Lapinmaan tunturit]] |seuraava=[[Maamme kirja: 18. Luppionvaara ja Aavansaksa|18. Luppionvaara ja Aavansaksa]] |otsikko=17. Inarinjärvi. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : On järvi Pohjolassa, : Ei sitä muisteta, : Sen rannat on paljasna, : Nimettä saaria. : Kun jäät sulaapi heinökuu, : Niin kesä Lappiin koteutuu, : Mutt’ syyskuun kylmäisöinä : Sen aalto tampistuu. : Kuvauvat tunturitkin : Veteen sinertävään, : Tulevat venehetkin : Kaloja pyytämään. : Sulossa uipi sorsia, : Poroj’ on pitkin rantoja; : Ja sääskiä miljonittain : On päivän sumuna. : Ja Lappalaisen kerran : Pit’ saada selveä, : Jos vett’ ois minkä verran : Inarin-järvessä; : Mutt’ nuora katkes’, laulettiin: : Niin syvä on kuin pitkäkin! : – Kukaan sitt’ ei mitannut : Syvyyttä Inarin. : Poloinen Pohjolassa, : Ei sua muisteta, : Ei mert’ oo mailmassa : Niin unhotettua; : Sä vuorten jylhäin välissä : Saat aina yksin piileä : Kesistä lyhyistä : Talvia pitkiä. [[Luokka:Maamme kirja]] [[Luokka:Runot]] 3999 8319 2006-10-27T14:45:59Z Nysalor 5 18. Luppionvaara ja Aavansaksa {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 17. Inarinjärvi|17. Inarinjärvi]] |seuraava=[[Maamme kirja: 19. Oulunjoki|19. Oulunjoki]] |otsikko=18. Luppionvaara ja Aavansaksa. |alaotsikko=(Pohjanmaalla). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} [[Kuva: Luppionvaara.jpg|300px|right]] Väkevänä ja pauhuten kiertelee rajavirta Tornionjoki monina koskina ja putouksina matalaan suuhunsa Pohjanlahden perässä. monien kukkulain seassa sen rannoilla kohoaa virran Ruotsin puoleisella rannalla, 6 peninkulman päässä pohjaispuolella Tornion kaupunkia, korkea ja pyöreä vuorenkukkula '''Luoppionvaara'''. Jo kaukana näkee matkustaja vuoren viivain muodostuvan taivaan ranteella, milloin pitkinä varjoina, milloin kimaltelevina, helevinä valoina, aina auringon kohdan kuin myös vuoden ja vuorokauden ajan mukaan. Vuoren laella tapaa monia suuria kivenlohkareita, kummallisesti ladottuina toistensa päälle. Näiden kallioiden välissä on myös luola, jossa väsynyt matkamies välistä lepää alinomaa kosteina olevilla kivillä, jotka näyttävät jättiläisten portailta. Paljoa kuuluisampi, kuin Luoppionvaara, on kuitenkin Aavasaksan vuori, joka kohoaa ylös 4 peninkulman päässä pohjaispuolella Tornion kaupunkia, Suomen puoleisella rannalla, jossa Tengeliönjoki yhtyy Tornionjokeen. Tengeliönjoki juoksee ympäriinsä kaarena Aavansaksan juuressa, juuri kuin hopeainen vyö nurmikko-kunnaan ympärillä. Itse Aavansaksa ei ole niin korkea eikä niin kolkko, kuin moni muu tunturin kukkula on, mutta näköala siitä katsoen on ihmeellisen kaunis itään ja pohjaan päin. Siinä näkee kiertelevän joen, Yli-Tornion kirkon ja kirkonkylän sen rannalla. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan viereen pitkäksi riviksi vaaroja, joista toiset ovat paljaita, mutta useammat metsäisiä ja juhannuskesän pehmeän, viheriän ruohon peittämiä. Aavansaksan kukkulalla, jolta katsoen on näin kaunis näköala, asuin vuonna 1736 useita oppineita miehiä köyhässä majassa, ja vuonna 1839 nähtiin siinä taas toisia oppineita. Ne olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä Franskasta näin kauas ylös mittaamaan auringon juoksua ja siitä keksimään maan muodon pohjaisnavan ympärillä. Mikä Aavansaksan on tehnyt pohjan kukkuloista merkillisimmäksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan se ominaisuus, ettei tarvitse matkustaa etemmä pohjaan päin näkemään aurinkoa kello 12 aikana juhannusyönä. Siksi kokoupi tänne joka kesä päivän-seisaus-aikana useita matkustajia sekä Suomesta että muista maista näkemään yösydämen aurinkoa, Ja monta niistä on hakannut nimensä kallioon muistoksi, niin että muutamat kallioseinät ja paasikivet ovat aivan täynnä nimiä. Tapahtuupa välistä, että yöt ovat pilviset päivän-seisauksella ja että matkustajat näkevät toivonsa raukeavan turhaan. Niin epäkohteliaan sanotaan auringon olleen kerran kuningastakin, nimittäin Karl XI:sta vastaan, kun hän oli Tornioon matkustanut. Mutta tavallisesti on kuitenkin joku kolmesta päivänseisausyöstä selvä. Silloin kokouvat matkustajat vuoren kukkulalle sekä odottavat halulla ja ihmetellen sydänyön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pallon hiljoilleen laskeuvan alas taivaan rannalle suoraan pohjasta. Siinä se ei painu enää alemmaksi; se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastansa. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkaudestansa, se näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaisuus on vuorella ja metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Ruusunpunainen hohde leimuaa vuorien ja laksojen pääööä, virran kiiltelevästä lomasta ja puiden latvoista. Sitte nähdään sen suuren punaisen pallon hiljoilleen vierivän eteenpäin juurikuin pyörän pitkin taivaan rantaa. Se alkaa kohota raskaasti, hiljoilleen, juhlallisesti ylös punastuneesta taivaan rannasta, joka yhtäkkiä näyttää olevan säteitä täynnä. Yö on voitettu; se ei ole voinut saada vangiksi ja pitää kiini taivaan suurta ruhtinatarta. Tämä nousee jälleen majesteetillisena ylös taivaalle, ja kaikissa laksoissa, kaikilla oksilla rupeaa lintuin iloinen viserrys, ynnä aamu-auringon kanssa, ylistämään Luojan kaikkivaltaa. [[Luokka:Maamme kirja]] 4000 8320 2006-10-27T16:05:01Z Nysalor 5 Malline Tavaststjernan runovalikoimalle '''Lähde:''' Tavaststjerna, Karl August 1904: ''[http://www.gutenberg.org/etext/18272 Valikoima runoelmia]''. Suomentanut [[Valter Juva]]. Yrjö Weilin, Helsinki.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Valter Juva]] 4001 8321 2006-10-27T16:12:23Z Nysalor 5 Aamutuulessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aamutuulessa. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Päivyt saumoissa pilvien, : Joissa on sadetta taakka, : Kyllin lounaista purjeesen : Jatkoks iltahan saakka. : Aamutuulahdus nuorena näin : Ulapoille mun johti, : Pilvi vihmoili raskain säin, : – Laskin aavoja kohti. : Tuuli kirkasti taivaan niin, : Purtta kellisti vievään, : Sain jo vauhtia riittämiin : Purjehdustemppuhun sievään. : Tullos pois nyt, jos halaat sä, – : Pois, ken aavoille tohti! : Taistoni kestä ja näin, kuin mä, : Katsele mailmaa kohti. : Myrsky jos pilviä kokoon laas, : Leikki huimalta näyttää; : Vesiin päivä jo paistaa taas, : Pursi parhaansa täyttää. : Pilvessä tie, tahi väikkyvä vuo, : Matkalla myös moni tapaus, – : Eessä tummina aavat nuo: : Mailma – elämä – vapaus. {{Tavaststjerna}} 4002 8322 2006-10-27T16:12:28Z Nysalor 5 Rakennustaiteellinen luonnos {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakennustaiteellinen luonnos. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Katedraalista päivän puolla : Kujapuistohon kätkeytyy : Sen mahtava porttaali tuolla, : Jota katsella sun on syy. : Mut kastanjipuistikon tiellä : Ei pyhän ilmettä näy; : Kera lasten ja eukkojen siellä : Nuor arkkitehtikin käy. : Elon hyöky se tulvii rankka, : Niin raittiina, nuorena vaan : Luo templin, min muuri vankka : Jäi aikoja uhmimaan. : Hän piirtävi luonnoksen tapaan : Hätähätää porttaalin tään, : Sen goottisen kaaren vapaan : Ja sen suikon katkenneen pään, : Apostolit pitkät vielä : Sekä keskehen Mestarin : Ja pääskyn, mi sirkutti siellä, : Olall’ istuen Luciferin. : Olit aika saatana säysy, : Kun korsia kuljettaa : Sai rauhassa linturäysy : Ja pesiä selkäs taa. : Mut kiire on touhuissa kevään, : Ei auta häikäilyt nuo, : Ja jos mieli ei vain jää levään, : Piru itse se suojaa suo. : Vaikk’ kastanji päätään puistaa, : Vuos vuodelta nostaa se sen, : Ja messuissa latina luistaa, : Kunis niitä ei ymmärrä ken. {{Tavaststjerna}} 4003 8323 2006-10-27T16:12:29Z Nysalor 5 Hääaamu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hääaamu. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Tuoll’ lämmin auer leijuu : Päin kukkalavaa, : Ja helmiaarteitansa : Jo kukat avaa. : Mut valkoseinän lämpö : Jo paahteelt’ tuntuu, : Myös suihkulähde vilpas : Kun vielä untuu. : Tuoll’ aamun helle paistaa : Jo hiekkatiellä, : Mut mikään kevyt askel : Ei helky siellä. : Miks vanhaan tapaan jalka : Ei santaan paina : Taas sievää jälkeänsä, : Kuin ennen aina? : Miks kukkia ei hoida : Käsi tavan mukaan? : – Ei, hiljaa, vait on kaikki, : Ei saavu kukaan. : Vait vuotta ummut ruusuin : Nyt tuhantenki; : Puun latvaan univalvein : Käy tuulenhenki. : Se nostaa raskaan verhon : Damastikaistaa, : Ja huoneeseen jo päivä : Kuin ihmein paistaa. : Yli mattoin hiljaa valuu : Nuo sädejuovat, : Mut leyhkät kukastoista : Jo viestit tuovat. : Alkoovin luona liitäin : Ja pitäin pilaa, : Ei kärpäsparvi huomaa : Ees asiain tilaa. : Mut vankeuttaan paarma : Tuoss’ yrmii ääneen, : Sen vaisto näkyy vallan : Jo metsään jääneen. : Päin toista akkunasta : Käy hurjan tavoin, – : Ei huomaa vanki, että : On toinen avoin. : Mut muita rohkeammin : Nyt sisään vainen : Saa huimapäinen leyhkä : Ja huumaavainen. : Kautt’ uudinten ja verhoin : Ja pitsienki : Yli kahden otsan leijuin : Käy tuulenhenki. : Se viestit kukkasjoukkoin, : Jotk’ yksin janoo, : Tuo hoitajattarelleen : Ja hoivaa anoo. : Mut tuoksuaan se turhaan : Luo pielukselle; : Hän toisen kukkatarhan : Sai sydämelle. : Nuo nuoret, raikkaat huulet : Vain hehkuu, hymyy, : Ja sulosuukot vielä : Niiss’ salaa lymyy. : Oi, armaan syleilyssä : Jää unhoon aika, : Ja hääyön runoudessa : On vanha taika. : Vait, täynnä hartautta : Jo päättää retken : Tuo luonnon nuori airut : Ja aamuhetken. : Vain pois se kukkain luokse : Taas ulos palaa : Ja niille nähdyt ihmeet : Nyt kertoo salaa. : Käy silloin kuni kuiske : Jo kukastoista, : Ja kaste hiljaa valuu : Nyt umpuloista, : Ja odotus jo kätkee : Ja kaikki herää, : Ja päivä sädeverkot : Taas lehtoon kerää, : Ja suihkulähde yhtyy : Jo riemuun tähän, : Ja kukkalavaa kerttu : Käy kitkemähän. : Mut raskaan verhon kaistaa : Vait kiskoin kiinni, : Nyt seijain silmin hymyy : Pien’ amoriini. {{Tavaststjerna}} 4004 8324 2006-10-27T16:12:31Z Nysalor 5 Canovan Pariksen edessä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Canovan Pariksen edessä. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Tule, keiju, ahtaassa liivissäs! : Kas rintaa, kuinka on miehekäs, : – Ois siinä uinua kerta! : Ois siinä riemua auvoineen, : Kun jo voima marmorijäntäreen : Voi saattaa kiihkohan verta! : Tule, keiju, ahtaassa liivissäs! : Vai suotta taivaiset – mietipäs – : Soi tuomiovallan hälle? : Vai suotta Helena lähti, vai, : Pois myrsky-yöhön, kun niin nyt sai : Hän untua rinnalle tälle? : Sa painat sievästi pienen pääs : Ja näytät ynsänä ikävääs, : Kun voimaa ylistää halaan; : Mut teräsliivien kahleisiin : Jää olo oudoks ja ahtaaks niin, : Miten kätkenet aatostas salaan. {{Tavaststjerna}} 4005 8325 2006-10-27T16:12:32Z Nysalor 5 Tanssiaiset {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tanssiaiset. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Sadat lamput himmeät väriloimuin : Läpi lasein hiottuin valoa luo, : Tuoll’ uljas kiehkura kiertyy poimuin, : Jo Sèvres’in vaassit tuoksuja tuo. : Ja lehväin keskeltä, estraadilta : Sua kukkaispuheet on hivelleet; : On hieno, hurmaava juhla-ilta : Ja ihmeen loistavat koristeet. : Jo tanssin pyörteessä riemu rymyi, : Jalohelmet hohti ja kaulatkin, : Ja mailmanviisaus kylmään hymyi : Vain Straussin sävelten sointuihin. : Vaikk’ katsees hoitavi viehkeilyitä, : Ja on elees kiihkeät, innokkaat, : Niin tunnet hyytävän sydänsyitä : Ja hajamieliseks äkkiä saat. : Mut lymypaikassa salin ylvään : Näät välihetkenä nuoret nuo: : He on puoleks kätkössä jaluspylvään, : Min varjoon taittuvi valovuo. : Se vielä tanssista hehkui poski, : Ja povi aaltosi ihanin; : Vait impi herkästi päätään koski, : Ja he samaa tunsivat kumpikin. : On ilmass’ ahdistus kummanlainen, : Mi nuorukaista nyt painostaa, : Tuo illan tunnelma, kylmä vainen, : Se kevään syksyksi kolkoks saa. : Ja armas lause, mi aikoi ilmiin, : Jäi siinä mykkänä huulillen, : Ja toisiaan kun he katsoi silmiin, : Tuli vaiva äänetön katseesen. : Heit’ turhuus kiusas, mi salin täytti, : Tuo tyhjä teeskely tuskaa toi, : Siks vaillinaisesti silmä näytti, : Kuink’ kevät rinnassa ilakoi. : Siks käsi viipyä kädess’ empi, : Jota painoi hellästi ennen ain, : Siks hiljaa huoaten haastoi lempi, : Jota katse ilmaisi arkaan vain. : Mut yli lattian rohkein riennoin : Taas turhuus pilaan ja leikkiin läks, : Ja jo kaikkein nuoruuden valtain vienoin : Näit salin humusta häipyväks. : Ja nuoruus siellä ja riemu rymyi, : Povet paljaat hohti ja kaulatkin, : Ja mailmanviisaus kylmään hymyi : Vain Straussin sävelten sointuihin. {{Tavaststjerna}} 4006 8326 2006-10-27T16:12:33Z Nysalor 5 Imatralla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Imatralla. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kesäöisessä varjossa ihmein : Vait astumme rantahan, : Miss’ Imatra heittyy vihmein : Yli könkään halkeaman. : Me kuulemme, kuinka haastaa : Nuo Saimaan syöksyvät veet : Ja riehuvin kertomin raastaa : Voi uineista veltostuneet. : Nuo kertomat järähyttää : Kraniittia jykevää, : Ja jo ladyä itketyttää, : Mut itseltäs painuu pää. : Ikikuohuista vaahtivan vuoksen : Ään’ outo se huminoi, : Se viehtää ja vetää luokseen : Ja se kaikkein rinnassa soi. : Soi valtava ääni, irnuin : Joka pikkurientoa maan, : Se pauhusta hiidenkirnuin : Soi intohimoa vaan; : Miten särkyvät paadet, se pauhaa, : Miten kiehua hornat voi, – : Kun kesän vienointa rauhaa : Yli seudun jo ilta loi. : Idyllit aallokko hyrskyin : Pois mielestämme jo laas, : Ja muistot entisten myrskyin : Jo riemuiten saapuvat taas. : Pois äyräiltä silloin kannat! : Ota turva, min tarjoksi vien! : Kuin käsi, min mulle annat, : Niin värjyvi jalkas pien’. : Ei vuosia siitä lie nyt, : Kun ruhtinaspari nyt näin, : Min nimet jo unho on vienyt, : Täss’ seisoili haavepäin. : Venezian lapset turhat : Näki Pohjolan ankaran : Ja lisäsi ruhtinasmurhat : Tragediiassa Imatran. : Miss’ aallot valkoiset väikkyi : Ja pärskyili kuohupäin, : Jo hyökylaine se läikkyi, : Elonlangat katkaisten näin. : Ja koskaan ei pyörteet huimat : Tuo takaisin saalistaan, : Näet himojen despootit tuimat : Ei kylläänny milloinkaan. {{Tavaststjerna}} 4007 8327 2006-10-27T16:12:35Z Nysalor 5 Perintöosa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Perintöosa. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kaks vuosikymmentä kiitänyt : Oli tapaansa tunnettuun, : Nuo, jotka mun kasvatti jockeyks : Elon hauskahan urheiluun. : Isän, äidin muistolle siunaus, : He tarkoitti kaunista niin, : He valmiiks raivatun tieni : Koki verhoa kukkasiin. : Ma kaikkea hyvää tekisin, : Jot’ei tehdä he voineetkaan, : Ma löytäisin onnen, jot’eivät : Isät löynnehet konsanaan. : Mut niin tuli aika ja mietteitä toi, : Ja jo himmeni maailmain, : Myös mun kävi matkani hautaan : Elon vanhaa vauhtia vain. : Mun itsellein tuli raivata tie, : Mitä lie he jo tehneetkin, : Ja mun tuli kysellä samaa, : Jota kysyi he aiemmin. : Ma saisin myös samat vastaukset, : Kuin vanhemmat eläissään, : Ja ma neuvoisin nuoria noita, : Mitä löynnyt en, löytämään. : He kaikkea hyvää tekee niin, : Jot’en tehdä mä voinutkaan, : He löytää onnen, jot’eivät : Isät löynnehet konsanaan! {{Tavaststjerna}} 4008 8328 2006-10-27T16:12:36Z Nysalor 5 Hämyä templissä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hämyä templissä. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Murhe hiljaa ääntyy, : Hiljaa vainen ääntyy, : Ja sen vakavuuteen : Harvoin katse kääntyy. : Ken sen templiin kulki, : Liian pyhään kulki, : Jotta siks sen risti : Merkitsisi julki. : Templiss’ yö on vuoroin, : Raskas kaiho vuoroin; : Varjot synkät heittyy : Komeroihin kuoroin. : Hämy siell’ on musta, : Hämy liian musta, : Jotta mitkään muistot : Antais valaistusta. : Silmäs siellä kaihtuu, : Ja kun noin se kaihtuu, : Kaikki kuvat, mielteet : Sulta tyhjiin haihtuu. : Ilma raskas ain on, : Henkes ahdas vain on; : Kun sa ulos pääset, : Luot kuin päältäs painon. : Turha rukous oisi! : Mitäs uhrit voisi? : Ken siis alttarille : Kynttilöitä toisi! {{Tavaststjerna}} 4009 8329 2006-10-27T16:12:37Z Nysalor 5 Halutonna mieli {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Halutonna mieli. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen, : Kaukaa, vienoiset, ja hiljaa rusovuollen : Purtta liidättäin; : Airoin lepään, viihdän venhon juoksun, : Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun, : Joista unta näin. : Tiesi, liekö oikeinkaan, kun tälleen : Nostan airoja ja kiinnän katseen jälleen : Kohti rantamaa! : Tiesi, liekö maiden menetettyin : Rannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin : Tähtää usvain taa! : Olkoon niin, ett’ tunne tää on tuttu, : Olkoon vanhan imettäjän turha juttu, : Kun ma saanen vain : Airot lepuuttaa ja viihtää juoksun, : Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun, : Niinkuin lassa sain! {{Tavaststjerna}} 4010 8330 2006-10-27T16:12:39Z Nysalor 5 Kärpässurinaa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kärpässurinaa. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kuin kärpäset hyökkäämme ruutuhun päämme, : Näet siivet on meillä, ja lentäviks jäämme! : Me hyrräämme, ryömimme – koitos ja tulos – : Ja hyrräämme taas, – ei muuta kuin ulos! : On toivomme mailma puutarhan puolla, : Tuoll’ leyhkivät tuulet, ja luonto on tuolla. : Niin hyökkäämme jälleen ruutuhun päämme, : Kai estekin särkyy, – jahkapa näämme! : Mut ääressä pöydän salissa siellä : Muut kärpäset juhlii – ja useimmat vielä. : Ne herkkuja ahmii, tahrivat liinaa, : Ne rotua jatkaa ja hukkuvat viinaan. : Ne kylläinä viehtyvät lepohon rentoon, : Me ruutuhun syöksymme, laihtuen lentoon. : Vain auringonpaisteessa onnea näämme : Ja lennämme ruutuhun, – ruutuhun päämme! {{Tavaststjerna}} 4011 8331 2006-10-27T16:12:40Z Nysalor 5 Itsepuolustusta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Itsepuolustusta. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Ma idealisti vakaa : Muka myös olin aikoinain, : Sain aiheeni Kuopion takaa : Ja värejä Liimasta hain. : Näet tunteet ne kysyi pihkaa : Maantiedettä järkevää, : Ja kaikkea turhaa rihkaa : Vain vapaasti tuotti nää. : Sai kauppayhtiön laittaa : Miel’kuvitus ympäri maan, : Ja se viinejä ilman haittaa : Toi tropiikkimailmoistaan. : Nyt tullimiehiä noita : Tuli muodossa kritiikin, – : Olen ilman kilpailijoita, : Ja poissa on yleisökin! : Mut aiheet Kuopion takaa : Ja värit Liiman ei lain : Nyt luokseni saamasta lakkaa, : Vaikk’ kiusoja tullista sain. : Ja jo kuvausvoiman ma huomaan : Vain käyttävän oikeuttaan, : Kun se vapaakaupalla tuomaan : Käy tuotteita siirtomaan. : Ma tavaroitani jakaa : Koen niin nyt priimana vain, : Vaikk’ aiheet on Kuopion takaa, : Ja värit ma Liimasta sain. {{Tavaststjerna}} 4012 8332 2006-10-27T16:12:42Z Nysalor 5 Aamukylpy {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Aamukylpy. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Läpi heinän, mi kasteessa hohti : Ja jäljiltä verkkahan nous, : Me riensimme niemeä kohti, : Miss’ aalloten mainingit sous. : Vain hyppäys poikemmas rantaa, – : Vain haipuvat kuplaset taa, – : Ja jo välkkyvä laine sun kantaa : Yli Ahtolan kartanon saa. : Niin hiljahan maininki silloin : Vie kelluvan uimarin tuon, : Kuni laine, mi vaahtia illoin : Vie tyynehen tyrskyistä vuon. : Sua syleilen, ankara aava, : Meri väikkyvä uinuvakin, : Miten oot minut raittihiks saava, : Sen tunnen jo ytimihin. : Ja siks läpi kuulean pinnan : Haen armahan aartehes niin; : Leväriutoilta kristallilinnan : Ma sukellan terveyttä kiin. : Mua huuhtele, suolallas kasta, : Nuor rintani voimista vain, : Niin yltyvin harmin ma vasta : Luon taakkoja luotani ain. : Meri, mailmassa ainoa raikas, : Valehienous haihduta, oi, : Näet aaltojes lauluhan kaikas, : Ett’ Afrodiiten ne loi. {{Tavaststjerna}} 4013 8333 2006-10-27T16:12:43Z Nysalor 5 Myrsky laulaa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Myrsky laulaa. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kun ruutuhun pilvet rankat : Maan kurjuutta itkee vain, : Ja viuhuvat puuskat vankat : Käy kimppuhun kulkijain, : Syyslehviä puut kun viuhtoo, : Muka armoa anoin noin, : Mut myrsky ne kanssaan riuhtoo, : Ja on laivuri neuvotoin, : Niin suommepa pelkureille : Nyt uutimet ikkunaan, : Me lähdemme rantateille, – : Oli tyyni jo vaivaks vaan! : Se oman rintamme puhkaa, : Tuon ahtahan, kiusauneen, : On tuuli, mi riehuen uhkaa : Kivikattoja räystäineen. : Se kiertävi kadut soukat, : Sorapilviä lakaisten, : Ja märkinä kaikki houkat : Jo rientävät huoneesen; : Mut rannassa hyrsky höyryy : Ja riemuiten pärskyää, : Se ukkosen lailla möyryy : Sen tasaista möyrinää. : Vain niskaan hattu, ja tuulen : Suo päätäsi tuivertaa: : Rypyt otsan jo häipyy, luulen, : Ja jo ruusuja poski saa! : Suo kostean ilman täyttää : Sun keuhkojas suolallaan, : Ja murhe, mi raskaalta näyttää, : Jätä myrskyjen pauhinaan! : Kaikk’ kalvavat, sairaat vaivat : Vie myrsky jo horteillaan, : Ja huoliis, jotk’ kertyä saivat, : Se ylväsnä henkii vaan. : Se yrmii raukkojen paulaa : Ja kaikkea kehnoas, : Ja se ilkkuvin äänin laulaa, : Miten lemmit sä kahleitas! : ”Tule pois! saat oppia multa, : Miten kahleita katkotaan! : Taas pääsköhön äitis-kulta, : Emo luonto, jo kunniaan. : Ma puhdistan saastan ja kuonan : Ja raitistan sairaan maan, : On terveyden ahjo luonan’ : Meri ääretön, vapaa vaan.” {{Tavaststjerna}} 4014 8371 2006-10-27T19:23:36Z Nysalor 5 Pieniä paranteluja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Valikoima runoelmia |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} == Sisällys. == * ''[[Aamutuulessa]]'' * ''[[Hääaamu]]'' * ''[[Rakennustaiteellinen luonnos]]'' * ''[[Canovan Pariksen edessä]]'' * ''[[Tanssiaiset]]'' * ''[[Imatralla (Tavaststjerna)|Imatralla]]'' * ''[[Perintöosa]]'' * ''[[Hämyä templissä]]'' * ''[[Halutonna mieli (1904)|Halutonna mieli]]'' * ''[[Kärpässurinaa]]'' * ''[[Itsepuolustusta]]'' * ''[[Aamukylpy]]'' * ''[[Myrsky laulaa]]'' * ''[[Kun vienoinna aamu hohti]]'' # ''[[Soi laulelo lounahan mailta]]'' # ''[[Koen sorjasti kietoa yhteen]]'' # ''[[Jos säteen ma tavottaisin]]'' # ''[[Täss’ istun ma yössä myöhään]]'' # ''[[Etköpä sulkea halaa]]'' # ''[[Hetki hetkeltä]]'' # ''[[Saa siivet, sa sorja]]'' # ''[[Välin haipuvat, vienot äänet]]'' # ''[[Miten lempemme on käyvä vielä]]'' # ''[[Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait]]'' # ''[[En mä usko sanaa, silmää]]'' # ''[[En tarttua sinuun voinut]]'' # ''[[Älä luule mun tuhanten lailla]]'' # ''[[En suontani kaupaks saata]]'' # ''[[Mua likell’ olit vainen]]'' # ''[[Kun ilta jo kaukometsät]]'' # ''[[Verkkaan kuin hohde illalla haipuu]]'' * ''[[Hjalmar Neiglick]]'' * ''[[Syksyllä kotiin]]'' * ''[[Niin vait on ympärilläin]]'' * ''[[Toivon ja – vuotan]]'' * ''[[Loilu]]'' * ''[[Jos mulla on aatos, mi viipyä vois]]'' * ''[[Varjojen saari]]'' * ''[[”Laureatus-erakko”]]'' * ''[[Syvään sielun’ sisimpään –]]'' * ''[[Sonetteja Dianalle (Juva)|Sonetteja Dianalle]]'' # ''[[Sonetteja Dianalle (Juva)#1. Mik’ olet mulle?|Mik’ olet mulle]]'' # ''[[Sonetteja Dianalle (Juva)#2. Tein, mauri, työni – mauri, mennä saan...|Tein, mauri, työni – mauri, mennä saan]]'' # ''[[Sonetteja Dianalle (Juva)#3. Kevätsade.|Kevätsade]]'' * ''[[Lauluni (Tavaststjerna)|Lauluni]]'' * ''[[Kiitos, kun toit hienot –]]'' * ''[[Dolce for niente]]'' * ''[[Pyhä valhe]]'' * ''[[Merimiessääntö]]'' * ''[[Kiitos!]]'' * ''[[Sain kiinni jo touvista mastopuun]]'' {{Tavaststjerna}} [[Luokka:Runoteokset]] 4015 8336 2006-10-27T17:12:57Z Nysalor 5 Kun vienoinna aamu hohti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kun vienoinna aamu hohti. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kun vienoinna aamu hohti, : Ja usvat siinnossa näin, : Rusomaininki purttani johti : Kevätunten impehen päin. : Mä näin, miten tieltäni luisti : Hän rannan rimpien taa : Ja kaihoten tukkaa puisti : Hajakutria, kiiltoisaa. : Kun kyntörastas jo puussa : Univalvein lauluhun käy, : Kun veet heräs salmen suussa, : Niin häntä ei enää näy. : Sanotaan, jos kuoleva kohtaa : Yliluonnollisen näin, : Tiet vaaroihin häntä johtaa, : Vaikk’ kääntyisi kuinka päin. : Mut vaara on oma rinta, : Hän ei sitä välttää voi, : Kuvasarjaa vaarallisinta, : Min mielikuvitus loi. # ''[[Soi laulelo lounahan mailta]]'' # ''[[Koen sorjasti kietoa yhteen]]'' # ''[[Jos säteen ma tavottaisin]]'' # ''[[Täss’ istun ma yössä myöhään]]'' # ''[[Etköpä sulkea halaa]]'' # ''[[Hetki hetkeltä]]'' # ''[[Saa siivet, sa sorja]]'' # ''[[Välin haipuvat, vienot äänet]]'' # ''[[Miten lempemme on käyvä vielä]]'' # ''[[Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait]]'' # ''[[En mä usko sanaa, silmää]]'' # ''[[En tarttua sinuun voinut]]'' # ''[[Älä luule mun tuhanten lailla]]'' # ''[[En suontani kaupaks saata]]'' # ''[[Mua likell’ olit vainen]]'' # ''[[Kun ilta jo kaukometsät]]'' # ''[[Verkkaan kuin hohde illalla haipuu]]'' {{Tavaststjerna}} 4016 9414 2006-12-08T11:30:36Z Hartz 13 siirsi sivun ”Pillu” uudelle nimelle ”Soi laulelo lounahan mailta”: kumoa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=1. Soi laulelo lounahan mailta. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Soi laulelo lounahan mailta, : Kuin Lorelei lauleleis, : Miten alppien poian lemmen : Tuo ilmihin Edelweiss. : Ikiseuduilta jäätikkökenttäin : Hän henkensä kaupalla toi : Tuon kukan, min neidolle alppein : Hän sykkivin rinnoin soi. : Vain Edelweiss ilmaista saattaa : Hänen hehkeintä toivettaan: : On alppi-ilmojen puhtaus : Sill’ untuvanupussaan. : Se hankien keskellä taimii : Runo lemmen, kukkien niin, : Sydänjuuriss’ on suosion toivo, : Joka lehdessä tunnustus siin. : Ma kukkasen tuon, ma myöskin, : Vilurinteiltä elämän tään, : Se jäisestä hangesta puhkes : Kevätlämmön kerkeämään. : Sen henkeni kaupalla sieltä : Ma kallion huipulta hain, : Vaikk’ kuilujen jäät koki hyytää : Mun uljasta intoain. : Ota vastaan, aatosten impi, : Tää lempeni kukka niin: : Sydänjuuriss’ on suosion toivo, : Joka lehdessä tunnustus siin. {{Tavaststjerna}} 4017 9178 2006-11-17T16:57:03Z Vilu 43 rv {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=2. Koen sorjasti kietoa yhteen. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Koen sorjasti kietoa yhteen : Havun tuoksua siintoon veen; : Luon helkkyvät rytmiaallot, : Min harjoiks riimejä teen. : Ja kaikki helkkyvät aallot : Sun sulkevat keskelleen, : Sua liekutellen ne tuutii : Havun tuoksussa, siinnossa veen. {{Tavaststjerna}} 4018 8339 2006-10-27T17:13:53Z Nysalor 5 Jos säteen ma tavottaisin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=3. Jos säteen mä tavottaisin. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Jos säteen mä tavottaisin : Kesäpilvien ruskosta vaan, : Jos ainoan noista ma saisin, : Joit’ tuhlas se turhempaan. : Sen niitehen kiintäisin hienoon : Värikimmelten hehkeäin : Jo sadun, mi haastais vienoon, : Sua kaikesta lepyttäin. : Ja syämessäs viivähdellä : Sen antaisit empien, : Niin ihmeen viehkeä, hellä : Ois tenhosa satu sen. : Mut rintaas väikettä varmaan : Se riemujen mailta lois, : Läpi arkion usvan harmaan : Tosiluontees se ilmi tois. : Niin hymyisit silmät veessä : Ja virkkisit uinunees : Tätä samaa, min viehäkkeessä : Mun on mieleni herkkä ja sees. {{Tavaststjerna}} 4019 8340 2006-10-27T17:13:55Z Nysalor 5 Täss’ istun ma yössä myöhään {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=4. Täss’ istun ma yössä myöhään. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Täss’ istun ma yössä myöhään, : Ja mieleni aprikoi: : Sa, vaiko äitini mulle : Elon todellisuuden toi. : Ja viehkeimmät lapsenhaaveet : Käy hiipien vuotees luo; : Suo niiden viipyä siinä, : Älä pelkää, ei häiritse nuo! : Vain kuvailla unees ne tahtois : Mun piirteeni näkyviin : Ja kuunnella hengittämättä, : Joko sydämes säpsähti niin. {{Tavaststjerna}} 4020 8341 2006-10-27T17:13:56Z Nysalor 5 Etköpä sulkea halaa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=5. Etköpä sulkea halaa. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Etköpä sulkea halaa : Silmiäs kiinni ja salaa : Päätäsi painais jällen : Hellästi rinnalle tällen? : Eiköpä tahtois rintas : Ilmaista hienoisintas, : – Mitä on kalleinta sulle! – : Sielulle uskotulle? : Etköpä sois sa arkain : Tunteiden käyvän varkain : Siltaa, min rakennamme : Herkillä huulillamme? : Etkö niin anteeks soisi : Hälle, mi itkeä voisi : Jokaista vikaa, min multa : Pois olet suudellut, kulta! {{Tavaststjerna}} 4021 8342 2006-10-27T17:13:57Z Nysalor 5 Hetki hetkeltä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=6. Hetki hetkeltä. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Hetki hetkeltä : Vaikenee rukous tää, : Vaieten, kauniimmaks jää : Retki retkeltä. : Päivä päivältä : Hiljemmin huokaus sois, : Tuskista haipuu pois : Häivä häivältä. : Koitto koitolta : Syäntä’, mi antoi vain, : Tulkitsee lauluissain : Soitto soitolta. {{Tavaststjerna}} 4022 8343 2006-10-27T17:13:59Z Nysalor 5 Saa siivet, sa sorja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=7. Saa siivet, sa sorja. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Saa siivet, sa sorja, : Laps väikkyvä sieluni sie, : Et ainehen orja : Ja onnen armoilla lie. : Saa siivet ja kiidä : Kesän loistohon, tuoksuhun vaan, : Pois haipuen liidä, : Ei sävel jää multahan maan! : Pois liidä sä sinne, : Niin tomuun et tallatuks jää, : Sini-ilmoille, minne : Et tuskani kaihoja nää! {{Tavaststjerna}} 4023 8344 2006-10-27T17:14:00Z Nysalor 5 Välin haipuvat, vienot äänet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=8. Välin haipuvat, vienot äänet. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Välin haipuvat, vienot äänet : Satumailmasta lapsuuden : Ne unhosta kaiun ilmi : Toi uinujan syämehen. : Taas siinsivät aavat silloin, : Taas laineista luodot nous, : Jo kummasti kaihon usvat : Yli saarten ja selkäin sous. : Mut kaiku jo kasvaa hymniks, : Mi kiirivi helkähtäin : Pois, pois yli lahtien väikkeen, : Pois, pois sinimetsihin päin. : Satumailma, sa totta lienet! : On elpynyt entisyys! : – Vait, vait, mitä tunnet ja tiennet, : Miks kaikkeen hengität hyys! {{Tavaststjerna}} 4024 9969 2007-01-11T20:10:44Z Nysalor 5 {{Tavaststjerna}} {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=10. Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait : Niin vienohon uinailuun, : Myös herättää jo sen, ystävä, kait : Sais suutelo armaan suun. : Sulo lapsi se vain on, pienoinen, : Mi puhtaana nukkui vait, : Kun päivän riehu uuvutti sen, : Ja sen, ystävä, uneen sait. {{Tavaststjerna}} 4025 8346 2006-10-27T17:14:04Z Nysalor 5 En mä usko sanaa, silmää {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=11. En mä usko sanaa, silmää. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : En mä usko sanaa, silmää, : Tervehdystä ynsää, kylmää, : Enkä oikkuun tyhjentyvän : Immensyämen hellän, syvän. : Sanaa murhaavaa en varmaan : Usko sydänkerkiks armaan! : Uskon, ettei todentakaa : Tarkoitukses ollut vakaa. {{Tavaststjerna}} 4026 8347 2006-10-27T17:14:05Z Nysalor 5 En tarttua sinuun voinut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=12. En tarttua sinuun voinut. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : En tarttua sinuun voinut : Käsin rohkein rakastajan, : En tohtinut vertas syttää : Tulen kiihkeän valtahan. : Olit kalliimpi verrattomasti : Kuin juhlien tenhotar vain, : Niin kaiketi kalliimpi muita, : Joit’ yhdytin matkallain. : Olit vestaalin kylmänä itse, – : Ei sanaa, et katsonut päin! : – Sanat, katseet ja voittoja muita : Sait multa, missä sun näin. : Niin toinen se tulee tuosta, : Reaalisempi kuin mä, : Hänen silmissänsä ei sulla : Ole vestaalin pyhyyttä. : Hän ei sua olennoks tiedä, : Jota saisi syleillä kai : Vain kaunein laulajan aatos, : Min kärsimys kiiraaks sai. : Et itsekään sitä tiedä, : Ja muuten et pyrkivän näy : Vain henkeväks ihanteeksi, : Mihin kenkään kourin ei käy. : Niin ristityin käsin seison, : Luon silmäni maahan vain, : Kun templihin kolm’jalka sortuu : Tulen vestalta sammuttain. {{Tavaststjerna}} 4027 8348 2006-10-27T17:14:09Z Nysalor 5 En suontani kaupaks saata {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=14. En suontani kaupaks saata. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : En suontani kaupaks saata : Elon, aatosten, tunnelmain, : Ett’ armosta sais ne maata : Ajanvietteenä naisten vain. : Ma tahdon lauluni soivaks : Suloääninä sydämiin, : Miss’ sävel on huolten hoivaks : Ja missä se helkkyy niin. : En tielle lempeä heitä : Kesäunteni häipyväin, : En songerra säveleitä, : Sua kiitellen nöyrin päin. {{Tavaststjerna}} 4028 8349 2006-10-27T17:14:10Z Nysalor 5 Älä luule mun tuhanten lailla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=13. Älä luule mun tuhanten lailla. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Älä luule mun tuhanten lailla : Sua kahlehtivan, – oi, ei, : Koen aukoa mailmoja sulle, : Mihin aattehes tuskin vei. : Niin helposti katkonen kahleen, : Mi pikkumaiseks sun lois: : Punan tahmean maireelta riistän, : Revin turhuuden naamarin pois. : Sa ilmaa henkiä saisit, : Siniseestettä hurmaavaa, : Mi raitista nuoruutta antaa, : Elinintoa riemuisaa. : Niin silmäs tarkistuneina : Isot tutkis ja pienetkin, : Ja ma itse jo mitätönnä : Sun eessäsi seisoisin. {{Tavaststjerna}} 4029 8350 2006-10-27T17:14:10Z Nysalor 5 Mua likell’ olit vainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=15. Mua likell’ olit vainen. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Mua likell’ olit vainen, : Kuin onni pettyvää, : Kuin tyhjyys, missä maine, : Kuin sauva kerjääjää. : Mua likell’ olit aivan, : Kuin kukkaa rusko yön, : Kuin kantajata vaivan : On taakka olkavyön. : Sa minuun liityit luokse, : Kuin lempeen tunnustus – : Sa, kevään riemu, tuokse, : Sen mennyt toivomus. {{Tavaststjerna}} 4030 8351 2006-10-27T17:14:14Z Nysalor 5 Verkkaan kuin hohde illalla haipuu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=17. Verkkaan kuin hohde illalla haipuu. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Verkkaan kuin hohde illalla haipuu : Taa vesitaipalen välkkyvän vyön, : Hiljaa kuin tuuli aaltohon untuu, : Loitolla, siinnossa tummuvan yön, : Myöhään kuin kaiku, saaristoneidon : Laulujen laattua, loppuhun soi, : Unhotan lemmen, mi hohdetta eloon, : Raitista tuulta ja lauluja toi. {{Tavaststjerna}} 4031 8352 2006-10-27T17:14:15Z Nysalor 5 Kun ilta jo kaukometsät {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=16. Kun ilta jo kaukometsät. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kun ilta jo kaukometsät : Ja lahdelmat purppuroi, : Ja tunnelman ihmeen hienon : Se hämärin piirtein loi, : Niin nauttivi herkkä mieles : Sopusointua näytelmäin; : Kaikk’ ihmeen ehjästi tunnet : Tosi-innoin ja haavepäin. : Saa hehkua lausees silloin, : Soi sointuina vastineet, : Ja arki-ihmiset luonas : Niin ihanteellisiks teet. : Mut kaikkea kaihoin peittää : Kuin empimys sanomatoin: : Sä melkeinpä pelkäät näyttää, : Miten helposti petyit noin. {{Tavaststjerna}} 4032 8353 2006-10-27T17:14:16Z Nysalor 5 Miten lempemme on käyvä vielä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=9. Miten lempemme on käyvä vielä. |alaotsikko=[[Kun vienoinna aamu hohti]] |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Miten lempemme on käyvä vielä, : Kuinka kylmenee se talvitiellä, : Untuu höyliin kohteluun ja paatuu, : Viimein itsearvosteluun naatuu, – : Mitäs noille ajatustakaan! : Eikö enää hurmaa hetken voita, : Supistuiko piiri taivahalta, : Kun ei löydä kahden nuoren rinta : Elon helmeä, sen ihaninta, : Eikä väijykkeille hymyy vaan! {{Tavaststjerna}} 4033 8354 2006-10-27T19:18:54Z Nysalor 5 Hjalmar Neiglick {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hjalmar Neiglick. |alaotsikko=† 18 3/XI 89. |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Hänet eilispäivästä vielä nään, : Miten seisoi hän rohkeasti, : Niin valmisna mailmaa järjestämään, : Pirun hännän ja gordisen solmun pään, : Hän katkaisi reippahasti! : Hän uljaana, päähän asti : Ois murtanut tien läpi hehkun ja jään. : Vain kolmekymmentä iältään : Ja taistellen intoisasti, : Ei nähnyt vaikeaks mitäkään. : – Ois pantu hän paarille lepäämään : Vain Ranskan tricolor peitteenään, : Jota Suomen kyynelet kasti. : Luon’ Olavinlinnan raunioin, : Mihin saavuimme juhlailullen, : Tulin poikana tuttavaks sullen. : Kun elon tiellä ja kohtaloin : Taas kättä nuorina löimme noin, : Ilot, tuskat kanssasi jakaa voin, : – Jos ei riidelty, niiksi tullen! – : Yli paperikoppain ja laatikkoin : Pyhän Yrjänän lailla taistella koin, : Lohikäärmeelle rintani alttiiks soin, : Kritiikille kammotullen. : Mut runomailmaani aukenevaan : Teit tyynet tarkastusretkes vaan, : Ja sa niin olit rakkahin mullen. : Sa vanha veikko, sa taidollas : Mun johdit tolalle mäistä, : Kävit uljaasti kiinni, suistaissas : Runohenkeä itsepäistä! : Oi, kiitos vieläkin hautahas : Sun ystäväsiteistäs näistä! : Ma kevään muistan niin nuorekkaan, : Ja siinä nään ylioppilaan, : Mi ensi seppelet voitti. : Jo kauniina päivänä painetaan, : Eräs kiistakirja, mi leimullaan : Omatekoiset areopaagit maan : Vain sellaisiks näyttää koitti. : Miesmuistiin moista ei kuultukaan, : Ett’ ylioppilas, poika vaan, : Noin uljaasti ampuisi jousellaan, : Niin ylös ja päätä pahkaan: : Professorit, jotka turhuuttaan : Oli tuuleen kääntänyt kaapujaan, : Nyt puhkui hartaina, harmissaan, : Kun saivat poltetta nahkaan. : Kun eessä viel’ oli tutkinnot, : Hän edut unhotti, suosiot : Ja koukoja oppineita, : Ja taisteli puolesta totuuden, : Ett’ oikein jäit ihan ihmeesen; : – Hän katsoi mailmahan hymyillen, : Ei koskaan kursaillut keitä! : Vaikk’ urhotyön teki nuorena tän, : Pian olkahan lyönti jo suotiin, : Ja jo paikan sai sekä palkan hän, : Ja – areopaagiin tuotiin. : Ne on miehen haihtuvat piirteet vain, : Mi valiojoukkohon tutkijain : Tienraivaajaksi kuin luotiin. : Vain eespäin aina hän täytti, : Jos julkisuudessa uljaana näin : Tai nuorisopiireissä kylmin päin : Hän kellonlyöntiä näytti. : &nbsp;&nbsp;Oli intoa siinä, hehkua vaan, : Ja voima ja kiihko kuin taika, : Mi kiistoissa päivän ei uupunutkaan, : Mi tuhlas ympäri aatteitaan, : Min ain oli kiireinen aika. : &nbsp;&nbsp;Ja jos sellaisna meille hän rakkaaks jäi, : Vähin sortovaltijan elkeissäi, : Myös niskasta meitä hän käytti, : – Toki hienosti, kohteliaasti vain – : Mut sittemmin muita selvemmin ain : Hän asians’ oikeaks näytti. : Eturinnan miehiä syntyjään, : Hän kylläkin ennen yötään : Ois varmaan voittanut paikan tään, : Mut sortui hehkuunsa kiihkeään, : Mi toimeen vei hänet myötään. : Noin aattelematta itseään : Hän kaatui keskellä työtään : Ja kesken hankkeita noita, : Kun siinä ponnisti, syöstessään : Alas vääriä jumaloita. : Niin, – uljasna, lämminnä vielä hän on, : Kun muistelen muistoja noita, : Niin valmis harmiin, ja harmiton, : Sama ystävä tyynessä saariston, : Tai käyden kaupungin kiihkohon. : Ei, – häntä ei unhotus voita! : &nbsp;&nbsp;Hänen hautaansa kantaa tahtoisin : Nyt outoja kiehkuroita, : Mihin nuoruusaikojen muistelmin : Ma kietoisin kukkastuoksuihin : Kuun kultia, hopeoita : Ja uljaita unelmoita, : Joit’ uinut, kun eessäs ihanin : On kevääs ja onnes ja toiveeskin. : Liet ankara, tuomita koita! : Ma tuomitsen kaihojen kyynelin. {{Tavaststjerna}} 4034 8355 2006-10-27T19:18:56Z Nysalor 5 Syksyllä kotiin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syksyllä kotiin. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Syksyllä kotiin, syksyllä yössä, : Syksyllä vetten mustassa vyössä. : Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta, : Purttani ohjin, mut uinuen unta, : Josta en herää vaaroissa tien. : Vaahti se kannelta syöksyvi ruumaan, : Enkä mä herää, tuskinpa tuumaan : Retkeä vastoin tuulta ja lunta, : Kotiin ma kuljen, mut uinuen unta. : Aallokko, lausu: – kuollutko lien? : Uskoton, uhmiva aalto, mi viet mun, : Vielä kuin muinoin ystävä liet mun; : Vielä sä viskot, nostat ja heität mun, : Ilkkuen kanssani, ennenkun peität mun: : Vie minut maihin! – Kuolla en vois! : Katumusretki on tehtävä vielä, : Kerjäten seistävä tuttujen tiellä, : Jotka, kuin aallot, mun nostavat, heittävät, : Ilkkuen kanssani, kunnes mun peittävät : Siunatun unholan mereen pois! : Viuhuvat viimat vihmoen kulkee, : Sankeat aavat silmältä sulkee, : Haahkan ma vain näen pyrkivän pakoon : Juurehen männyn, kallionrakoon, : Missä on untuvasuojansa tuo. : Katumusretkeä, tuulta ja lunta : Siinä en muista, miss’ uinun ma unta, : Untani puusta, min juurakon rakoon : Pesäänsä haahka pääsevi pakoon : Neulasten alle ja puolison luo. {{Tavaststjerna}} 4035 8356 2006-10-27T19:18:58Z Nysalor 5 Niin vait on ympärilläin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Niin vait on ympärilläin. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kesä multa on mennyt umpeen, : Ja kylvöni korjattu on: : Niin vait on ympärilläin, : Niin vait, kuin jos kaiku lumpeen : Jäis kylkehen kallion. : Jo helkkyvän lauluni siipi : On poikki, ja mykkä oon. : Niin vait on ympärilläin, : Niin vait, kuni missä hiipi : Yön enkeli kammioon. : Jo hilpeät naurut haihtuu, : Jäin seurasta ystävien. : Niin vait on ympärilläin, : Niin vait, että korviini aihtuu : Mun hillityt henkäyksen’. : Ja jo aatokset luokseni palaa: – : Vain noitahan kuulla voin! : Niin vait on ympärilläin, : Niin vait, kuin jos kuolo salaa : Ois ovessa tyhjän ko’in. : Ne saapuvat kaikki sisään : Taas lapsuuden-aioiltain. : Niin vait on ympärilläin, : Niin vait, että äitiä, isää : Ma huudan jo tuskissain. : Mut heiltähän päättyi päivät, : Ja aatosten saapuvan nään. : Niin vait on ympärilläin, : Niin vait, että voitolle jäivät, : Ja alas ma painan pään. : Vaikk’ kammoni ensin kiihtyy, : On ainoat rakkaani nää. : Niin vait on ympärilläin, : Niin vait, että täällä ne viihtyy : Ja yöksi mun seuraani jää. : Kera noiden ma riemuitsen silloin, : Ja itken ja hymyyn niin. : Niin vait on ympärilläin, : Niin vait, kuni missä on milloin : Elo hiipunut sammuksiin. {{Tavaststjerna}} 4036 8357 2006-10-27T19:19:01Z Nysalor 5 Toivon ja – vuotan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Toivon ja – vuotan. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Ma toivon ilmaa siiville soiton, : Kun se hyödyn harmaassa laahaa vaan, : Ma toivon laululle kaiun loiton : Ja voimaa, mi järjestä vieden voiton, : Saa rinnat innosta hehkumaan; : Ma toivon mieliä tajuumaan, : Ett’ ilon lapsi ja aamukoiton : Maan mullassa syystäkin tallataan. : Ma vuotan kiertoa lakien noiden : Ja harmaata huomista yli maan, : Ma vuotan kiukkua huutajoiden: : ”Maan vaaroista laulusi soikoon soiden!” : Ma vuotan kylmiä rientoja vaan : Ja päitä, min järki ei tajuukaan, : Ett’ elinehtona lauleloiden : On sinitaivas ja päivä vaan. {{Tavaststjerna}} 4037 8358 2006-10-27T19:19:04Z Nysalor 5 Loilu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Loilu. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Sua sääli on mun, : Mua sääli on sun, : Voi, tuskia mailman turjotun! : Olet lempi mun, : Olen lempi sun, : Mut onnemme näkyy murjotun. : Olo haikea vain, : Elo vaikea vain, : Käy tukkanuotat ja luuta ain. : Päät kuumat vain : Tuo tuumat vain: : Siis, Herra, et suokaan muuta lain! {{Tavaststjerna}} 4038 8359 2006-10-27T19:19:06Z Nysalor 5 Jos mulla on aatos, mi viipyä vois {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jos mulla on aatos, mi viipyä vois. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Jos mulla on aatos, mi viipyä vois, : Kun vihdoin jo saapuvi ilta, : Mua viime tietäni kantais se pois : Yli sointujen, joissa kaikuja ois : Suvimetsistä, lainehilta. : Ma sointujen sillalla leijuisin pois, : Vain viipyin, ja uinuvan lailla, : Suvi väikkyis, ja metsät ja lainehet sois, : Ja minuun ne katseen lempivän lois, : Jota lähtevä muuten on vailla. {{Tavaststjerna}} 4039 8360 2006-10-27T19:19:08Z Nysalor 5 Varjojen saari {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Varjojen saari. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kun ilta on armas ja suurena kuu, : Ja tyyni jo laskevi veille, : Sinut purteeni saan, ja se ajautuu : Päin saarta, mi viittovi meille. : Se meitä jo vuottavi viitoineen, : Min varjoissa oikut ilkkuu, : Mut rastas laulavi siimekseen, : Ja varjoista tähdet vilkkuu. : Mut sentään, jos varjoja kammoksuin : Et kuule helkettä rastaan, : Niin airoin ma lepään ja viihtävin suin : Sua painan ma rintaani vastaan. : Ei vuottava saaremme kauhuja tuo, : Sa vain sitä säikyt vielä, : Siell’ onni hiljaisin silmuja luo, : Ja kotimme meillä on siellä. : Mitä mailma ja kitsas jumala sen : Vei orvoilta rakkahilta, : Sen saamme suomana siimesten, : Miss’ arkana viipyy ilta. : Sydän jaloin ja kainoisin onni jää : Pois räikeistä riemuista arkaan: – : Vain rahvaan ne turuille kiidättää : Ja purppuran, laakerin varkaan! : Mitä pelkäät, laps, – tule maihin näin! : Ne on tuttuja, varjojen häivät, : Ja ne nyökkivät meille suopein päin, : Kun mailman aavikot jäivät. : On tyyni, jo yökin jo unelmoi, : On varjoissa äänetön tenho, : Kun keväällä värjyvät murheemme toi : Jo varjojen saareen venho. : Halu meillä on varjojen saarehen, : Se meidän yhtyä antaa : Maill’ unhon tähtien tuikkesen, : Ja henkäyksemme se kantaa : Yön tuoksuhun, kukkien kasteesen, : Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan. : Tääll’, lapsi, kun kuolemme hymyillen, : Ei peitytä aavikon santaan. {{Tavaststjerna}} 4040 8361 2006-10-27T19:19:10Z Nysalor 5 ”Laureatus-erakko” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Laureatus-erakko.” |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kun käyt suurta erämaata : Kuudanyössä, aavaa santaa, : Harhaan näät, – ei katsees saata : Viivain, varjoin paikkaa taata : Etäisyyksiss’ ilman rantaa. : Mikä totta? Harha missä? : Et nää mitään, mikä antaa : Mittaa äärettömän suureen, : Pientä pitäis nähtävissä. : Vaeltajan jalkain juureen : Häipyy silmä tyhjyyksissä. : Yhtyy likeiset ja loitot! : Suuri, pien’ on rajaa vailla! : Loistaa sirppi likimailla : Keltakuun, ja tähtisoitot : Tultaan luo kuin sainiosta : Sylen päässä erakosta, – : Kun taas ensi hiekkaharjat : Haipuu siintämättömihin, : Kuin jos noista pitkät sarjat : Paiskattu ois avarihin. : Tiedä, ettei käyttää koita : Käypää kaavaa mittanansa : Erakko siin’ istuissansa, : Arvostellen näitä, noita, : Hän, mi siellä unhollansa : Maksaa runorikostansa, : Maksaa unelmistaan, joita : Kutoi omaan mailmahansa, : Hän, mi, vaikk’ on ruhtinaita, : Istuu korpilinnassansa, – : Palvellen, vaikk’ ilkkuu kansa, : Oman uskon jumaloita! {{Tavaststjerna}} 4041 8362 2006-10-27T19:19:11Z Nysalor 5 Syvään sielun’ sisimpään – {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syvään sielun’ sisimpään – |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Syvään sielun’ sisimpään : Kuin sulo kaiut kilkkuu. : Tahdon päästä tietämään, : Miks kaiku taas mua ilkkuu. : Nyyhkinää ja riehuntaa! : Soi huiluin helkkeet hienot! : Aatostani tuudittaa : Pois madrigaalit pienot. : Mistähän tää mailma lie, : Nää suukot, hurmaannukset? : Toiskohan tää iltatie : Viel’ aamusarastukset? : Satakieli rinnassain : Siis mykkä viel’ ei liene? : Eihän lemmenvaivaa vain : Tää lemmenkaipuu tienne? {{Tavaststjerna}} 4042 8363 2006-10-27T19:19:14Z Nysalor 5 Lauluni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lauluni. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Lie lauluni liian aistillinen : Ja uhkuva – mehunsa mukaan! : Tulis herätyshuutona kaikua sen : Ja laulaa uljuutta rukkaan. : Sepä lapsi on maiden lounaisten, : Miss’ Ithakan myrtti käy kukkaan; : – Jää Pohjolan karhuntaljallen : Mun hehkuva viinini hukkaan. : Mut jos uhkuviks saan poven aallot nuo, : Lumivalkoiset, joissa on hallat, : Niin niihin se myrtinsiemenen tuo. : Ja jo lähteiden hyiset callat : Taas hukkahan menneet tuoksunsa luo. : Ja on vallalla lempeät vallat. {{Tavaststjerna}} 4043 8364 2006-10-27T19:19:15Z Nysalor 5 Sonetteja Dianalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sonetteja Dianalle. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} == 1. Mik’ olet mulle? == : Mik’ olet mulle? Kohtaloni ään’, : Mi herätit mun, kuolleen, eloon uuteen : Ja runon ikinuoreen tehtävään. : Sa annin soit, kun näännyin toivottuuteen: : Sun uljaan sielus rikkaan tulvan tään! : Kuin uhmall’, luottain henkes jumaluuteen, : Sa teit mun joustavaks, löit tarmoon suuteen, : Sait herjain koskemattomaks tän pään. : Mit’ olet mulle? Uusi ylpeytein, : Mi nostatti mun rohkeuteen ja voimaan, : Kun irvieloon taas vie askelein! : Sa into oot, mi sanani saa soimaan : Ja kostoon käskee mun, ei tikarein, : Vaan synkkäin pilvein kesken salamoimaan! == 2. Tein, mauri, työni – mauri, mennä saan... == : Jos multa halaat runoutta vain, : Niin ota tuntein, jotka hehkuin palaa, : Tää runsas vuo, jot’ etees tahdon valaa, : Mut kuule murhe riemuhuudossaan! : Kuin ruhtinas ma tuhlaan, en mä halaa : Taa kylmän ironiian peittää lain : Tän uljaan innon helmisuihkettain, : Jot’ usein vielä ehkä muistat salaa. : Viis siitä, jos niin, palkan suotuasi, : Tein, mauri, työni – mauri, mennä saan! : Oi, näinhän kirkkaan hohteen katseessasi, : Ja noin voi hohtaa jalohelmi vaan. – : Vait käärin vaipan itämaiseen tapaan : Ja ylpein päin taas etsin korven vapaan. == 3. Kevätsade. == : Mä tiedän, hymyyt kyyneleitä näitä, : Joit’ itken nyt, kun onni kirkastuu, : Mut katsos, sydän ei luo silmunpäitä, : Jos sateeton on sillä toukokuu. : Maan kuivan vaatimus on jokin muu, : Kuin päivänpaiste pitkin poutasäitä. : Ens sade on kuin hurmos kesken häitä..! : Ja sateen jälkeen ihme tapahtuu, : Tuo suuri ihme, jolloin sydän havaa : Ja hennot sirkkalehdet loast’ avaa, : Mut Puck käy kujetöiden tekohon, : Kun kaipuu vihdoin lakkaa kaipaamasta, : Kun pyhä salaisuus, tuo alaston, : Ei pirun juonta oo vaan – Jumalasta! {{Tavaststjerna}} 4044 8365 2006-10-27T19:19:15Z Nysalor 5 Kiitos, kun toit hienot – {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiitos, kun toit hienot – |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kiitos, kun toit hienot : Kauniit unelmat, : Kiitos, mitä pienot : Kirjees huokuivat! : Kiitos säveleistä, : Joita lempes loi, : Kiitos, jos nyt meistä : Helkähtäin ne soi! : Kiitos hurmioista : Elon viehkeän, : Kiitos aamukoista : Uuden aamun tän! {{Tavaststjerna}} 4045 8366 2006-10-27T19:19:17Z Nysalor 5 Dolce for niente {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Dolce far niente. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Ma päiväni uinun ja unnun, : Ma juhlia arkeeni tuon : Ja unteni tunnusta hunnun : Ma elolle viehkeeksi luon. : Ma lemmin taas, ja ma mietin, : Ma muistan ja nautin, ja nään, : Ett’ tuossa ma riemuja vietin, : Mitä ainoita löytyikään. {{Tavaststjerna}} 4046 8367 2006-10-27T19:19:19Z Nysalor 5 Pyhä valhe {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pyhä valhe. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : On valheesi kaunis ja hienoinen niin, : Se on helmi, mi porsaille heitettiin, : On valheesi värjyvä sykähdys, : On valheesi vienoisin nyyhkytys, : On valheesi sydämes hiljaisin Oi, : Se on valhe, mi autuutta antaa voi, : On valheesi kaunihin totuutes, : – Pyhä siunaus pyhälle valheelles! {{Tavaststjerna}} 4047 8368 2006-10-27T19:19:20Z Nysalor 5 Merimiessääntö {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Merimiessääntö. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Mies, joka myötäistä viilletät vait, : Väistyen tyrskyä tuimaa, : Voittoas hymyin, min lastista sait, : Riemuiten kulkuas huimaa! : Sun olen kohdannut aalloillain, : Kun pyrin vastasäihin; : Milloin mun huomasit, tietä mä sain, : Jos kävi mielestäs päihin. : Hyökysi sun kävi pärskyen pois, : Kanttani huuhtoen uhkaks; : Jollen äkkiä kääntänyt ois, : Ruhjosit purteni ruhkaks. : Hyökysi sun tuli ilkkuen noin, : Sylkyä silmiini suistain, : Siinä kun ruorissa aprikoin, : Merimiessääntöä muistain: : ”Kellä on myötäinen, väistäkään : Häntä, mi luovissa lie nyt!” : – Laulajan purtta ei ikänään : Myötävä Pindolle vienyt. {{Tavaststjerna}} 4048 8369 2006-10-27T19:19:25Z Nysalor 5 Kiitos! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiitos! |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Kiitos, kun lemmit : Puhtaalla miellä, : Vaikka jo toivo : Raukesi tiellä, : Että se kiintyisi : Kihloilla vielä! : Tuntosi vaatis : Astuvas toisin, : Toisin kuin lemmestäs : Huomannut oisin, : Tai mihin kohtalos : Johtaa ma voisin. – : Tuttu on mulle : Tuo äänetön kaipuu, : Huokaus karvas, : Mi itkuhun haipuu, : Sydän kun tietää, : Ett’ unhoon se vaipuu. : Vaikkapa onni : Vienyt ei meitä : Riemuiten käymään : Nuoruuden teitä, : Niin älä murhein sa : Päätäsi peitä! : Lupaa se! – tiesithän : Sieluuni haastaa, : Jotta voin hunnun : Lemmestä raastaa, : Laulaa sen pyhyyttä, – : Ilkkuin sen saastaa! : Kiitos, – ma tunsin : Mielesi alaa, : Aavistin kyyneles, : Itketyt salaa, : Haavaas kun koitti he : Myrkkyä valaa! : Kiitos, kun nostaa : Henkeni koit sa! : – Milloin ma murruin, : Hoivasi toit sa, : Vikani kaikki : Anteeksi soit sa. {{Tavaststjerna}} 4049 8370 2006-10-27T19:19:25Z Nysalor 5 Sain kiinni jo touvista mastopuun {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sain kiinni jo touvista mastopuun. |alaotsikko= |tekijä=K. A. Tavaststjerna |huomiot= }} : Sain kiinni jo touvista mastopuun, : Tule, nojaudu minuun, oi! : Sä näät, miten kaihoja illan suun : Meri tyyni se lientää voi. : Tyven ääretön, ääretön tyhjyys tuo, – : Vain taivasta, ulappaa! : Lumivalkoinen lokki, mi väippyy luo, : Jota tyynet jo kuvastaa... : Ja sydän, mi sykkivi rinnallain, : Kaks katsetta yhtyvää! – : Meri silmänkantamat tyynenä vain, : Ja ilta, mi ruskohon jää... {{Tavaststjerna}} 4050 8374 2006-10-27T19:28:02Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Halutonna mieli''' on [[K. A. Tavaststjerna]]n runo. Wikiaineistossa on siitä kaksi suomennosta: * [[Valter Juva]]n ''[[Halutonna mieli (1902)|Halutonna mieli]]'' vuodelta 1902. * [[Valter Juva]]n ''[[Halutonna mieli (1904)|Halutonna mieli]]'' vuodelta 1904. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Valter Juva]] 4051 8377 2006-10-27T19:29:58Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Imatralla''' voi viitata * [[Aleksanteri Rahkonen|Aleksanteri Rahkosen]] runoon ''[[Imatralla (Rahkonen)|Imatralla]]''. * [[K. A. Tavaststjerna]]n runoon ''[[Imatralla (Tavaststjerna)|Imatralla]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Aleksanteri Rahkonen]] [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] 4052 8381 2006-10-27T19:34:42Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Lauluni''' voi viitata * [[Abraham Poppius|Abraham Poppiuksen]] runoon ''[[Lauluni (Poppius)|Lauluni]]''. * [[K. A. Tavaststjerna]]n runoon ''[[Lauluni (Tavaststjerna)|Lauluni]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] 4053 8385 2006-10-27T19:39:22Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Sonetteja Dianalle''' on [[K. A. Tavaststjerna]]n runo. Wikiaineistossa on siitä kaksi suomennosta: * [[Eino Leino]]n ''[[Sonetteja Dianalle (Leino)|Sonetteja Dianalle]]''. * [[Valter Juva]]n ''[[Sonetteja Dianalle (Juva)|Sonetteja Dianalle]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Eino Leino]] [[Luokka:K. A. Tavaststjerna]] [[Luokka:Valter Juva]] 4054 9202 2006-11-20T20:07:22Z Nysalor 5 Keksin laulu Nikolaus papista {{Wikipedia}} '''Antti Mikkelinpoika Keksi''' (n. 1622–1705) == Runot == * ''[[Keksin laulu jäänlähdöstä Tornionväylässä vuonna 1677]]'' * ''[[Keksin laulu Nikolaus papista]]'' [[Luokka:Antti Keksi]] 4055 8390 2006-10-27T20:20:55Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Keksi, Antti]] 4056 8391 2006-10-28T13:53:52Z Nysalor 5 19. Oulunjoki {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 18. Luppionvaara ja Aavansaksa|18. Luppionvaara ja Aavansaksa]] |seuraava=[[Maamme kirja: 20. Kallan-kari|20. Kallan-kari]] |otsikko=19. Oulunjoki. |alaotsikko=(Pohjanmaalla). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Pohjanmaan rantamaa on pitkin pituuttaan niiden virtain, jokien ja ojain leikkelemä, jotka juoksevat maanselästä rinnettä myöten Pohjanlahteen. Pohjasta alkaen ovat suurimmat näistä virroista Tornionjoki, Keminjoki, Simonjoki, Iinjoki, Oulunjoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat kovan maankohoamisen tähden täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen virroista on Keminjoki; Oulunjoki on kulkuvetenä tärkein Pohjanmaalle. Ylhäällä koillisessa juoksevat virtaavat vedet Maanselästä alaspäin, putoavat alas Ämmän koskesta Kajaanin luona ja saavat vähän levätä '''Oulunjärvessä''' 390 jalkaa yläällä merestä. Siitä murtavat ne tiensä korkeain maiden välissä luoteesen ja pauhaavat koski koskelta alaspäin merenlahteen Oulun luona. Se on kaunis ja valtava virta mäkien, kallioiden ja hiekkarantain välissä. Talvi sitoo jäähän tämän jättiläisen suvannot koskien välillä; mutta keväellä juopi hän kyllikseen kaikista sulavista hangista ja murtaa kahleensa hirmuidella ryskeellä. Turhaan telmävät hänen jääkappaleensa ja puskevat virtaa vastaan; ne paiskiloidaan nurin narin, murretaan pieniksi kallioita vasten ja juoksevat mutuina alas Ouluun päin. Tääööä tekevät ne vielä välistä vastuksen viimmeisessä koskessa '''Merikoskessa'''. Ne patouvat tässä korkeaksi muuroksi ja paisuttavat virran veden. Vesi juoksee rantainsa ylitse ja virtoaa kaduille; kaupungin-asukkaille tulee hätä, taloin välillä soudetaan. Mutta ainoastaan muutamaksi tiimaksi pysähtyy tämä väkevä virta juoksussaan. Se murtaa ukkosen äänisellä jyhmäyksellä valtavan jäämuurin, vesi juoksee kaduilta pois ja jään murretut joukot hyökyvät raivokkaasti paeten hauteensa, mereen. Se oli uskalias mies, joka tohti ensiksi laskea veneensä Oulunjoen koskia alas. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja polkkylauttoja tulevan hypellen aalloista alas. Perämies seisoo aivan vakavana pitäen leveätä melaansa kiini veneen perässä. koski koukistuu, vene hyökäsee suoraan kallioita vasten; sekuntia enemmässä tahi vähemmässä olisi hän kuoleman oma. Mutta juuri oikeassa sekunnissa kääntää hän veneen, lentää nuolen nopeudella vaarallisen paikan sivutse ja näyttää silmänräpäyksessä olevan kuohuun haudattuna. Rannalta katsojia kauhistuttaa nähdessä tätä. Turha pelko! Heti sen perästä näkyy taas se kaitainen, ruskea veneen laita ehjänä kosken alla ja pitkittää vakavana matkaansa samoihin vaaroihin ja samaan pelastukseen likimmäisessä koskessa. Välistä saattaa tulla vahinkokin, kun perämies on tottumaton, joka luottaa toisten ja omaan onneensa. Vanhat tottuneet koskimiehet eivät tule vahinkoon. Ja palatessaan sauvovat he veneensä ihmeellisellä voimalla ja notkeudella koskia ylös. Virta on hyvin kalarikas: lohilla, harreilla (harjuksilla), siioilla, ja muilla kalalajeilla näyttää tässä olevan alinomainen kulkutie. Lohia pyydetään jokeen lyödyissä padoissa, ja ne järjestellään sitte kokonsa mukaan rannalle. Sitte tulee kirkkoherran asiamies, lukee lohet ja osoittaa joka kymmenennen lohen, joka on hänelle tuleva. Mutta muut lohet myydään enimmiten huutokaupalla ja lähetetään sitte ympärinsä Venäjälle ja Suomeen. [[Luokka:Maamme kirja]] 4057 8392 2006-10-28T13:54:08Z Nysalor 5 20. Kallan-kari {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 19. Oulunjoki|19. Oulunjoki]] |seuraava=[[Maamme kirja: 21. Isokyrö|21. Isokyrö]] |otsikko=20. Kallan-kari. |alaotsikko=(Pohjanmaalla). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Kaukana meressä Suomen läntisen rannikon edustalla on kallioita ja mataloita, joilla kalastajat pyytävät kesällä silakoita (hailia). Muutamat näistä mataloista ovat veden pinnan alla ja merkitään pitkillä tangoilla, jotka kutsutaan reimareiksi. Kalastaja laskee illalla verkkonsa mereen, paneutuu sitte ankkuriin matalalle ja nukkuu veneessä. Huomen aamuna auringon noustessa nostaa hän ankkurinsa ylös ja ottaa ylös verkkonsa. Kauniilta kyllä näyttää jo kaukaa veteen katsoessa nähdä hopealta välkkyviä silakoita riippuvina kiini verkonsilmissä, ja välistä kiiltää verkko aivan valkeana. mutta Pohjanlahteen ei ole koskaan luottamista, ja siksi täytyy aina jonkun pitää vahtia veneessä yöllä. Sattuupa niinkin, että odottamatta nousee myrsky ja meri alkaa murtaa aaltojaan matalata vasten. Kalaveneen ankkuria ei aina ennätetä saada ylös; ankkuri-köysi täytyy katkaista poikki, verkot jättää mereen, ja täytyy antaa veneen mennä myrskyn muassa mihin tahansa, jotenkin saada henkensä pelastetuksi. Tällä tavalla saattaa kalaveneitä ajelehtaa monia peninkulmia ulos, milloin Ruotsiin, milloin Suomen rannikkoihin päin, ja silloin menettävät kalastajat kalliit verkkonsa ja kaiken saaliinsa. Muina kalastus-paikkoina on paljaita kallioita meressä, ja sellainen on '''Kallan-karikin''', joka on Kalajoen pitäjään edustalla Pohjanmaalla. Siinä on kaksi pitkää kalliota meressä, joille on rakennettu kalastajain majoja ja huone, jota pidetään kirkkona. Ei yhtään ruohoa eikä puuta kasva sellaisella paljaalla kalliolla, jota tuuli ja meren aallot alinomaa pieksävät. Ainoastaan muutamissa kallion piilomissa löytää jonkun viheriän korren, vähäisen ruoholaukkaturpeen, tahi kuihtuvan kukkasen. Ympäriinsä hyökyy meri, kiljuvat kalalokit kaappaavat perkattuin silakkojen suoskut ja riitelevät saaliista laihojen koirain kanssa, jotka juoksentelevat pitkin rantoja. Talvikaudet ovat nämä kalliot autioina ja lumen peitteessä. Tuskin on jää ennättänyt sulaa ja keväellä, kuin jo kalastusveneitä tulee toinen toisensa perästä, tuoden asukkaita autioina oleviin majoihin. Kesäkauden on sitte virkeä liike alinomaisessa työssä lavottomassa meressä. Lapset rakentavat vesipatamia rannalle, veneitä tulee ja lähtee, kaloja suolataan tynnyreihin ja nelikoihin. Välistä nousee veneestä pappi saarnaamaan Jumalan sanaa kalastajaväelle. Mutta syyskuussa, kun rankasti sataa, myrsky vinkuu ja yöt pimenevät, kokee vene toisensa perästä päästä takasi omaan kotirantaan, Majat jätetään autioiksi, kalalokit huutavat nälissään ja autio meri yksin pärskyttää valkeata vaahtoaan yksinään olevia kallioita vasten. [[Luokka:Maamme kirja]] 4058 8393 2006-10-28T13:54:16Z Nysalor 5 21. Isokyrö {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 20. Kallan-kari|20. Kallan-kari]] |seuraava=[[Maamme kirja: 22. Satakunnan rannikko|22. Satakunnan rannikko]] |otsikko=21. Isokyrö. |alaotsikko=(Pohjanmaalla). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Koko Pohjanmaan lakea ala on vanhaa merenpohjaa, josta vesi on juosnut pois ja joka on maatunut meren ajamasta lietteestä. Etempänä pohjaan päin, jossa meren pohja on ollut hietainen, levenee Limingan niitty laveaksi, piamite silmän kantamattomaksi heinikko-lakeudeksi, jossa kasvaa pajupensaita ja nuoria koivuja. Etelä-Pohjanmaassa on meri liettänyt hedelmällisen savipohjan, ja siinä on ihmiskäsi kyntänyt Isonkyrön peltovainiot. Metsä on jo kauan sitte hävinnyt näiltä vainioita ja ikäänkuin vetäynyt kauas taivaan rannalle. Kaikenmuotoisia ja kokoisia, mitä voi ajatella, vierinkiviä on ympärinsä lakeudella, välistä yksinänsä, välistä ladottuina toistensa päälle, vallan suurina raunioina. Maantie kiertelee peltojen, niittyjen, aitojen, lystien, hyvästi korkeain akkunain kanssa rakennettujen huoneitten välissä, eikä yhtään kukkulata ylene tällä laajalla maa-alalla. Mutta täydellisesti tasainen ei ole kuitenkaan tämän pinta, sillä keväimen ojat ovat murtaneet siihen syviä kuurnia, ja leveä joku on kaivanut juovansa sen pehmeään saviperään. Tämä maa on siis lakea ja yksimuotoinen, mutta sen hedelmällisyys ja viljelys iloittaa matkustajan mieltä. Niin kauas kuin silmä kantaa, heiluvat heinäkuussa kesätuulessa satoisat tähkät viheriä-aaltoisena merenä. Ajatellessa kaikkia suruja ja puutoksia, joiden kanssa kansamme on taistellut monessa kohti sisämaissa, liikkuu hänen mielensä, nähtyään nämät runsat viljastot, jotka Jumala kasvattaa täällä likellä Pohjanlahden rannikkoa. Hän matkustaa Suomen jyvärikkaimman vilja-aitan kynnyksellä, kotiseutua mainiolle Vaasan rukiille, jonka hyvyys ja itäväisyys maksetaan kalliisti vieraissa maissa. Ja nähdessään hyvästi rakennetut kartanot, uutteran ja hyvästi toimeen tulevan kansan, lihavat karjat, kiittää hän Luojan hyvyyttä, joka jakaa erilaisia lahoja erilaisille tienoille, – muutamille kauneutta, toisille varallisuutta, toisille isällistä hoitoaan ja lohduttavata armoaan. Kenellähän olisi sydäntä hävittää niin kaunista viljelystä ja näitä siunatuita, hedelmällisiä vainioita! Ja kuitenkin on tämäkin tienoo ollut hävitettynä ja upotettuna sotain kauhistuksissa juosneesen vereen. Nämä viljakasvit ovat olleet sotahevosten kavioiden polkemina; nämä joenrannat ovat nähneet hirmuisia tappeluita ja verisiä tappioita. Vielä tänäkin päivänä tapaa usein auran kärki rauhallisessa pellossa ruostuneesen rautaiseen kuulaan tahi puoleksi mahistuneesen ihmisluuhun. Kyntäjä silmää niitä vaaria pitämättä, viskaa ne syrjään ja jatkaa vakoansa. Mitäpä hän tietää voittajain riemusta taikka voitettujen surkeudesta tällä paikalla, jossa hän kävelee? Hän on onnellinen ja levollinen, hän tuumaelee tulevan vuotista viljakasveista ja kylvää siemenensä entiseen sotatanteseesen, johon hänen isänsä ovat vuodattaneet vertansa. [[Luokka:Maamme kirja]] 4059 8394 2006-10-28T13:54:27Z Nysalor 5 22. Satakunnan rannikko {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 21. Isokyrö|21. Isokyrö]] |seuraava=[[Maamme kirja: 23. Eräs talvipäivä Aalannissa|23. Eräs talvipäivä Aalannissa]] |otsikko=22. Satakunnan rannikko. |alaotsikko=(Pohjanmaalla). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} '''Rauman-mereksi''' kutsutaan sitä osaa Pohjanlahdesta, joka aalloillaan viruttaa Satakunnan rannikkoa, ja meritautiset matkustajat pelkäävät näitä kulkuvesiä. Tämä yksimuotoinen hiekkarannikko on ilman saaristotta ja avonaisena kaikille tuulille, paitsi itätuulelle. Kartalla näyttää se sahanterältä, sillä sen reunassa on paljo niemiä, ja myrskyt pieksävät sitä. Läntiset aallot hyökyvät pauhaten kallioita vasten. Laivat pitelevät siis itsiään ennen avoimessa meressä, siksikuin ne, jotka Poriin aikovat, etsivät Kokemäenjoen suun ja paneuvat ankkuriin Reposaaren luokse, kolmen peninkulman päähän kaupungista. '''Kokemäenjoki''' viepi monen sadan järven vesiä luodeilmaa kohti mereen. Se on virtaava joki, joka kuohuen hyökyy jyrkkää rinnettä myöten alaspäin. Muutamain peninkulmain päässä suusta ylöspäin tulee se leveäksi suvannoksi ja purjehdittavaksi, kantaa lasriproomuja, pujeveneitä ja jöyrylaivoja, syöttää Reposaaren satamalle lankkuja ja täyttää kalastajain nuotat siioilla tahi lohilla. Kokemäenjoen siika on mainio koko maassa, ja sitä pyydetään syksyllä nuotalla, kun se nousee virtaa ylöspäin kutupaikoilleen. Yötä päivää aina vähän perästä heitetään nuottia apajille kalastusajalla, ja ainoastaan keskipaikkaa virrasta – kuninkaan-väylää – on kielletty tukkimasta. Hiekkakankaat levenevät kahden tahi kolmen peninkulman päässä rannikolta ylöspäin, mutta sen perästä tulee tieno enemmän vaihettelevaksi; ylänteitä, järviä, tasamaita ja soita tulee toistensa perästä. Pohjapuolella juoksee Sastmolanjoki mereen. Eteläpuolella lähtee Eurajoki '''Pyhäjärvestä'''. monta järveä maassa kutsutaan samalla nimellä – pyhän nimellä – kuin pakanat muinaisaikoina olivat uhranneet näiden rannoilla. Tässä läntisessä pyhäjärvessä on luultu veden nousevan, ja useain kyynäräin syvyydessä järven nykyisen vedenpinnan alla näkyy selvällä ilmalla ihmisasunnoiden jäännöksiä. Euranjoessa, niinkuin monissa muissa joissa ja järvissä, on ennen löydetty simpukka-helmiä. Tästä sanoo kuuluisa kirjailija Fredrika Bremer: Rannalla, jolla olen syntynyt, Kauttuan lehtevän lepikon kaunistamilla rannoilla<ref>Kauttuan rautaruukki on rakennettu Eurajoen niskaan, jossa se lähtee ulos Pyhäjärvestä.</ref>, kävelin usein lapsena ollessani etsimässä simpukoita, kun kesän helle oli vähentänyt veden. Vieläkin luulen tuntevani kirkasten viileäin aaltojen huuhtovan jalkojani. Vieläkin luulen näkeväni simpukat, jotka koski oli tuonut sinne ja tänne hiekkaan pienien viheriöiden saarien viereen. Kokonaisia läjiä simpukoita toin minä rannalle, ja kun löysin niistä hedelmiä, voi, mikä ilo! Usein olivat ne epätäydellisiä, puoliskoisia ja vikanaisia, mutta välistä varsin kauniita. Nyt menen taas etsimään helmiä, – mutta elämän virrasta”. <references/> [[Luokka:Maamme kirja]] 4060 8417 2006-10-29T15:26:54Z Nysalor 5 Enoni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Enoni. |alaotsikko=Muistoja Napoleonin ajoilta. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} * [[Enoni: Ensimmäinen luku|Ensimmäinen luku]] * [[Enoni: Toinen luku|Toinen luku]] * [[Enoni: Kolmas luku|Kolmas luku]] * [[Enoni: Neljäs luku|Neljäs luku]] * [[Enoni: Viides luku|Viides luku]] * [[Enoni: Kuudes luku|Kuudes luku]] * [[Enoni: Seitsemäs luku|Seitsemäs luku]] * [[Enoni: Kahdeksas luku|Kahdeksas luku]] * [[Enoni: Yhdeksäs luku|Yhdeksäs luku]] * [[Enoni: Kymmenes luku|Kymmenes luku]] * [[Enoni: Yhdestoista luku|Yhdestoista luku]] * [[Enoni: Kahdestoista luku|Kahdestoista luku]] * [[Enoni: Kolmastoista luku|Kolmastoista luku]] * [[Enoni: Neljästoista luku|Neljästoista luku]] '''Lähde:''' Doyle, A. Conan 1898: ''[http://www.gutenberg.org/etext/14254 Enoni: Muistoja Napoleonin ajoilta]''. Suomennos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Enoni| ]] [[en:Uncle Bernac]] 4061 8418 2006-10-29T15:27:13Z Nysalor 5 Ensimmäinen luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni]] |seuraava=[[Enoni: Toinen luku|Toinen luku]] |otsikko=Ensimmäinen luku. |alaotsikko=Ranskan rannikko. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Olin lukenut enoni kirjeen jo sataankin kertaan, niin että muistin sen ulkoa. Vaan sittenkin otin sen taskustani ja, istuessani laivan laitamalla, luin sen uteliaana, aivan kuin olisin ensi kertaa sen avannut. Käsiala oli varovaista ja kulmikasta, niin kuin sopikin odottaa mieheltä, joka on alkanut uransa maaseutuasianajajana, ja kirje oli osotettu: ”Louis de Laval, seuraa William Hargreaves’in postia Viheriän metsästäjän ravintolaan Ashfordissa, Kentissä”. Ravintolan isäntä sai usein lähetyksiä, tullaamatonta ranskalaista konjakkia Normandian rannikolta, ja kirje oli tullut samaa tietä. ”Rakas Louis”, niin kuului kirje, ”nyt kun isäsi on kuollut ja sinä olet yksiksesi maailmassa, olen vakuutettu, että sinä et enään tahdo pitkittää riitaa, joka on ollut suvun molempien puolien välillä. Vallankumouksen aikana sinun isäsi liittyi kuninkaan ja minä kansan puolueeseen, ja seurauksena oli, kuten sinä tiedät, että hänen täytyi paeta maasta, ja Grosboisin maatila joutui minun haltuuni. Tosin on hyvin ankaraa osallesi, että sinun asemasi on erilainen kuin esi-isiesi, vaan olen varma, että sinulle on mieluisempaa, että maatila on Bernac’in suvun jäsenen hallussa kuin jonkun vieraan käsissä. Enosi ainakin on sinua kohteleva aina kunnioituksella ja suosiolla. Ja nyt minulla on sinulle annettavana neuvo. Sinä tiedät, että minä aina olen ollut tasavaltalainen, vaan olen huomannut, että turhaa on taistella kohtaloa vastaan ja että Napoleonin valta on niin suuri, ettei sitä voi kukistaa. Asiain näin ollen olen koettanut palvella häntä, sillä parasta on ulvoa susien kanssa. Minä olen ollut tilaisuudessa tekemään niin paljo hyvää, että voin häneltä tahtoa mitä hyvänsä palkinnoksi. Hän on nyt, niin kuin luultavasti tiedät, Boulognessa, muutamia penikulmia Grosbois’ista. Jos palaat kotimaahan heti, niin hän varmaankin enosi ansioitten takia unehuttaa isäsi vihollisuudet. Nimesi tosin vielä on valtakunnan kirottujen listalla, vaan minulla on vaikutusta keisariin, joten se asia saadaan selvitetyksi. Tule siis minun luokseni, tule heti, ja tule luottamuksella. : Enosi : ''C. Bernac.''” Sellainen oli kirje, vaan sen kuori minua oli enin kummastuttanut. Se oli kummastakin päästä sulettu punaisella vahasinetillä, ja enoni oli nähtävästi käyttänyt peukaloansa sinettinä. Vahassa näkyi karkean nahan juovat. Ja toisessa sinetissä oli englanninkielellä kaksi sanaa; ”Elä tule!” Se oli siihen kaikella kiireellä kirjoitettu, ja mahdotonta oli päättää oliko käsiala miehen vai naisen, vaan siinä se oli silmäini edessä, tämä kutsumukseen liitetty onnettomuutta ennustava lisäys. ”Elä tule!” Olikohan minun enoni tehnyt tuon lisäyksen jonkun äkillisen muutoksen ilmestyessä hänen suunnitelmaansa? Ei ollut luultavaa, sillä minkä vuoksi hän siinä tapauksessa olisi ollenkaan lähettänyt kirjettä? Vai oliko sen kirjoittanut joku toinen, joka tahtoi minua varottaa noudattamasta tätä kutsua? Kirje oli ranskan-, vaan varotus englanninkielellä. Olikohan varotus lisätty Englannissa? Vaan sinetit olivat rikkomattomat, ja miten kukaan Englannissa voi tietää kirjeen sisältöä? Istuessani siinä laivan laitamalla ja suuren purjeen tohistessa pääni päällä, mietin kaikkea, mitä olin kuullut tästä enostani. Isäni, joka kuului Ranskan vanhimpaan ja mahtavimpaan sukuun, oli nainut äitini hänen kauneutensa ja avujensa vuoksi, hänen arvostaan välittämättä. Eikä äiti koskaan ollut antanut vähintäkään aihetta isälle katumaan naimistaan, vaan tämä äitini veli, asian-ajaja, oli joutunut isän epäsuosioon matelevan nöyryytensä takia, jota hän osotti isälle onnen päivinä, ja myrkyllisen vihollisuutensa takia, jota hän osotti onnettomuuden isää kohdatessa. Hän oli kiihottanut talonpoikia, kunnes vanhempaini täytyi paeta maasta ja sitten hän oli auttanut Robespierre’ä hurjimmissa vallattomuuden töissä ja palkinnoksi saanut Grosbois’in linnan ja maatilan, joka oli meidän omaisuutemme. Nyt näkyi hänen kirjeestään, että Ranskan uusi keisarikin suosi häntä, vaan minkä vuoksi hän suosi tällaista miestä ja mitä palveluksia minun tasavaltalaismielinen enoni voi keisarille tehdä, oli kysymys, josta en voinut luoda itselleni minkäänlaisia mielipiteitä. Nyt kysytään ehkä minulta, minkä vuoksi minä noudatin sellaisen miehen kutsua – sellaisen miehen, jonka isäni oli leimannut anastajaksi ja kavaltajaksi. Vaan seikka oli se, että me nuoremman sukupolven jäsenet olimme hyvin väsyneet jatkamaan vanhempain katkeria riitoja. Vanhempien maanpakolaisten mielestä oli ajankello pysähtynyt 1792, ja sen ajan rakkaus ja viha oli ainiaaksi syöpynyt heidän sieluunsa tulikasteessa, jonka he olivat saaneet. Vaan me, jotka olimme kasvaneet vieraalla maalla, ymmärsimme, että maailma oli kulkenut edelleen ja uusia teitä oli avautunut. Me olimme taipuisia unehuttamaan edellisen sukupolven riidat. Ranska ei enään meistä ollut sankylottien ja gillotinin verinen maa, vaan sodan mahtava kuningatar, joka voitti kaikki, vaan jota vielä kovasti ahdistettiin, niin että sen hajalla olevat pojat kuulivat yhtämittaa kaikuvan korvissaan sen huudon: aseisiin! Ja tämä huuto minua houkutteli kanavan poikki. Jo kauan oli sydämmeni halu palanut maahani sen taistelujen aikana, vaan isäni eläissä en sitä uskaltanut sanoa, sillä hän, joka oli palvellut Condéta ja taistellut Quiberonin luona, olisi pitänyt sitä mitä mustimpana kavaluutena. Vaan hänen kuoltuaan ei minua mikään estänyt lähtemästä maahani, jossa olin syntynyt, ja haluni oli sitä polttavampi, kun Eugenie – joka nyt on ollut kolmenkymmenen vuoden ajan vaimonani – oli täydellisesti samaa mieltä kuin minä. Hänen vanhempansa olivat Choiseulsuvun sivuhaarasta, ja heidän ennakkoluulonsa olivat vielä ankarammat kuin minun isäni. He eivät voineet aavistaakaan, mitä liikkui heidän lastensa mielessä. Monet kerrat, kun he salissa surivat Ranskan voittoja, me puutarhassa hypimme ja tanssimme iloissamme. Alastoman tiilirakennuksen kulmassa oli pieni akkuna aivan laakeripensaitten peitossa, ja siellä me tavallisesti tapausimme illoin, ja me olimme kahta vertaa rakastuneempia, kun me olimme niin kovin erillaisia kuin ympäristömme. Minä kerroin hänelle kunnianhimoiset aikeeni, ja hän kiihotti minua innostuksellaan. Ja niin oli kaikki valmiina kun aika tuli. Vaan vielä oli muitakin syitä lähtööni kuin isäni, kuolema ja tämä enoni kirje. Minä en voinut enää olla Ashford’issa. Minun täytyy tunnustaa, että englantilaiset olivat hyvin jalomielisiä isäntiä ranskalaisille maanpakolaisille. Jok’ainoa meistä vei ystävällisiä muistoja maasta ja kansasta. Vaan joka maassa on vallattomia ja suupalttoja, ja hiljaisessa ja uneliaassa Ashford’issakin oli niitä meille kiusaksi asti. Oli muuan nuori herra, Farley nimeltään, joka oli kaupungissa tunnettu tappelijaksi ja riitapukariksi. Aina kun hän jonkun meistä tapasi, oli hänellä solvaava sana, ei ainoastaan nykyisestä Ranskan hallituksesta, vaan itse ranskalaisistakin. Meidän sen vuoksi täytyi usein olla kuuroja hänen seurassaan, vaan lopultakin hänen käytöksensä alkoi olla niin sietämätöntä, jotta päätin hänelle antaa pienen ojennuksen. Eräänä iltana oli meitä suuri joukko Vihreäin metsästäjäin kahvilassa, ja hän, jo muutenkin ilkeäsisunen, vaan lisäksi humalassa, syyti häväistyksiä Ranskaa vasten, ja lakkaamatta hän silmäpuolella katseli minua, että minkä vaikutuksen se tekee minuun. ”Herra de Laval”, huuti hän ja löi röyhkeästi minua olkapäälle, ”tässä malja juodaksenne! Se on Nelsonin käsivarren kunniaksi, joka kukistaa Ranskan”. Hän seisoi ja katseli minua, juonko maljan. ”Hyvä herra”, sanoin, ”minä juon esittämänne maljan, jos te vuorostanne juotte minun esittämäni”. ”Olkoon menneeksi!” sanoi hän ja me joimme. ”No, monsieur, esittäkäähän nyt maljanne”, sanoi hän. ”Täyttäkäähän lasinne”, sanoin. ”Nyt se on täynnä”. ”No hyvä, me juomme sen kanuunanluodin maljan, joka sieppasi sen käsivarren!” Samassa silmänräpäyksessä lensi kasvoilleni lasillinen portviiniä, ja tunnin kuluessa oli toimeen pantu kaksintaistelu. Minä ammuin hänen olkapäänsä läpi, ja samana iltana kun tulin pienen akkunan luo riipi Eugenie muutamia laakerinlehtiä ja pani ne tukkaani. Ei ollut mitään lakeja kaksintaistelusta, vaan asemani kaupungissa tuli ahtaalle, ja se kaiken muun lisäksi selittää, minkä vuoksi hyväksyin enoni kutsun, vaikka kirjeen kuoressa olikin tuo omituinen lisäys. Jos hänellä tosiaankin on vaikutusta keisariin, niin että voi saada poistetuksi valtion kirouksen nimestämme, niin viimeinen muuri, joka minut erotti maastani, on siten purettu. Minä istuin koko ajan laivan laitamalla ja mietiskelin asemaani, mitä toiveita minulla oli. Heräsin ajatuksistani vasta kun englantilainen laivuri laski raskaan kätensä olkapäälleni. ”Kas niin, nuori herra”, sanoi hän, ”nyt on aika astua veneeseen”. Minä en suosi ylimysvaltaisten valtiollisia mielipiteitä, vaan aina on minussa säilynyt heidän tunteensa persoonallisesta arvokkaisuudesta. Minä varovasti poistin olaltani hänen likaisen kätensä ja huomautin, että olimme vielä kaukana rannalta. ”No niin, te voitte tehdä, miten vain haluatte”, sanoi hän tuimasti, ”minä en laske lähemmäksi maata, niin että voitte mennä nyt maihin joko veneellä tai uimalla, miten vaan haluttaa”. Turhaan huomautin, että hän oli saanut täyden maksun. ”No, se maksu ei isosti lihota”, vastasi hän. ”Alas purje, Jim, ja käännä tuuleen! Kas niin, nuori herra, nyt voitte kavuta laidan yli tai palata takaisin Doveriin, vaan Argbiggaa en vie köyden pituuttakaan lähemmäksi Ambleteusen karia, kun myrsky nousee lounaasta.” ”Siinä tapauksessa menen veneeseen”, sanoin. ”Sen varaan voitte henkenne heittääkin”, vastasi hän nauraen niin kiusottavasti, jotta käännyin häneen vähän kurittaakseni häntä. Vaan tuollaisia ihmisiä vastaan on ihan avuton, sillä tietysti ei voi koskaan päästä oikein vakavasti niihin käsiksi, ja jos käyttää keppiä, niin niillä on se paha tapa, että ne tappelevat nyrkeillä, ja siinä ne aina ovat voiton puolella. Markkiisi de Chamfort kertoi minulle, että kun hän maanpakolaisuuden alkuaikana tuli ensi kerran Suttoniin, niin hän pääsi yhdestä hampaastaan kurittaessaan muuatta vallatonta talonpoikaa. Minä sen vuoksi pakosta olin hyvin jalomielinen, kohautin olkapäitäni ja astuin laidan yli veneeseen. Myttyni viskattiin jälkeeni – ajatelkaa de Lavalin suvun viimeisellä jälkeläisellä ei ollut sen enempää matkakapineita kuin yksi ainoa mytty! – ja kaksi merimiestä työnsi veneen laivan kylestä ja souti pitkillä vedoilla matalalle rannikolle. Oli tulossa myrskyinen yö, sillä musta pilvi, joka oli peittänyt laskevan auringon, oli nyt hajautunut ja repeillyt sekä ottanut valtaansa melkein enemmän kuin kolmannen osan taivasta. Sen toinen laita oli vähän ylhäällä taivaan rannasta, ja laskevan auringon purppurahehku paistoi halkeamasta, niin että se oli ihan kuin suuri tulipalo ja ääretön määrä savua. Lyijynharmaan meren poikki oli punainen, aaltoileva valovyö ja keskellä tätä valovyötä keinui pieni musta laiva ylös ja alas. Merimiehet katselivat lakkaamatta taivasta ja silmäsivät sitten selkänsä taakse maalle, ja minua pelotti, että he voivat milloin hyvänsä kääntyä takaisin peläten myrskyn puhkeamista. Minä kävin hyvin levottomaksi, kun he joka aironvedon perästä silmäsivät taivaalle, ja kääntääkseni heidän huomionsa lähestyvästä myrskystä kysyin heiltä, mitä tulia nuo olivat, jotka hämärän läpi rupesivat näkymään meidän molemmin puolin. ”Pohjoisessa on Boulogne ja etelässä Etaples”, sanoi toinen merimies juhlallisesti. Boulogne! Etaples! Mitä muistoja herättivätkään nämät nimet minussa! Boulogneen me minun poikana ollessamme olimme aina kesäisin menneet kylpemään. Muistin miten minä piennä ressuna astelin isäni vierellä, kun hän oli kävelemässä rannalla ja ihmettelin, minkä vuoksi jokainen kalastaja otti lakin päästään, kun me lähestyimme. Ja Etaples taas, niin sieltä olimme paenneet Englantiin; väki syöksyi meidän jälessämme laiturille, ja minä autoin isääni heikolla äänelläni, kun hän karjui niille ja käski heidän väistyä, sillä äitini polveen oli sattunut kivi, ja me kaikki olimme säikähdyksissämme ja katkeroittuneita. Ja tässä nyt olivat nämät minun lapsuuteni paikat, loistaen toinen pohjoisessa, toinen etelässä, ja niiden välillä, korkeintaan kymmenen englannin penikulman päässä, synkässä pimeässä oli minun oma linnani, oma maatilani Grosbois, jossa esi-isäni olivat eläneet ja kuolleet jo kauan sitä ennen kuin meikäläiset olivat Wilhelmi herttuan kanssa menneet valloittamaan mahtavan saaren toisella puolen Kanavan. Minä terotin katseeni pimeässä aivan kuin kuvitellen, että linnantornien huiput jo näkyvät. ”Niin”, sanoi toinen merimies, ”tämä on pitkä asumaton ranta, ja minä olen monta tuollaista junkkaria kuin te, auttanut maalle täällä.” ”Keneksi minua sitten arvelette?” kysyin. ”Hm, sehän ei minuun kuulu, sir,” vastasi hän. ”Niitä on sellaisia toimia, joista on parasta olla puhumatta.” ”Luuletteko minua salaliittolaiseksi?” ”Niin, itse sanotte ... me jumaliste olemme sellaisiin tottuneet.” ”Kunniasanallani vakuutan, että en ole salaliittolainen.” ”Karannut vanki sitte?” ”En sekään.” Mies kumartui eteenpäin airoonsa nojaten, ja siinä hämärässä näin, että hänen kasvoillaan oli omituinen epäilevä ilme. ”Taidatte sitten olla muuan Boney’n vakooja...” huudahti hän. ”Minä! Vakoojako!” Ääneni jo vakuutti hänelle. ”Hm, sitten en jumaliste tiedä, mikä olette miehiänne”, sanoi hän. ”Vaan jos olisitte ollut vakooja, niin en olisi kättäni liikuttanut saattaakseni teitä maalle, vaikka laivuri olisi mitä sanonut.” ”Mutta minä en voi puolellakaan sanalla moittia Boney’ta”, sanoi toinen merimies karkealla bassoäänellä. ”Hän on kelpo mies merimiesraukkoja kohtaan.” Minua hämmästytti kuulla hänen sillä tavoin puhuvan, sillä Englannissa oli mieliala Ranskan uutta keisaria kohtaan hyvin katkera, vaan miehen puheesta sain pian selityksen; miehellä oli, niin kuin hänen puheestaan sitten selvisi, omat syynsä. ”Boney’ta meidän on kiittäminen siitä, että merimies voi kulettaa kotia kahvi- ja sokerivähäsensä ja maasta kulettaa silkkinsä ja konjakkinsa”, sanoi hän. ”Kauppiaalla on ollut aikansa, nyt on merimiehen vuoro.” Minä nyt muistin, että Buonaparten persoona oli hyvin suosittu salakuljettajain keskuudessa, joka olikin luonnollista, kun hän oli saattanut kaiken kaupan Kanavassa heidän käsiinsä. Merimies souti edelleen vasemmalla kädellä, vaan oikealla hän viittasi yli värikkäiden tanssivien aaltojen. ”Tuolla on itse Boney”, sanoi hän. Te, jotka elätte rauhallisempina aikoina, ette voi käsittää sitä väristystä, joka meni ruumiini läpi nämät sanat kuullessani. Siitä oli ainoastaan kymmenen vuotta, kun ensi kerran olimme kuulleet puhuttavan tästä miehestä, jolla oli omituinen italialainen nimi – ajatelkaa, kymmenessä vuodessa, jonka ajan tavallinen sotamies tarvitsee päästäksensä aliupseeriksi tai virkamies saadakseen viidensadan markan palkankorotuksen, siinä ajassa hän oli tyhjästä kohonnut kaikeksi. Yhtenä kuukautena kansa kysyi, mikä hän on, toisena kuukautena hän oli levinnyt Italiassa kuin rutto. Venetsia ja Genua kuihtuivat, kun tämä mustapintainen, nälistynyt poika laski kätensä niiden päälle. Hän synnytti kauhua sotamiehissä taistelutantereella, hän voitti valtiomiehet neuvoskamarissa. Hurjalla pontevuudella hän kiiti itämaille, ja kun ihmiset vielä olivat ihmeissään siitä tavasta, jolla hän Egyptin oli muuttanut Ranskan alusmaaksi, niin hän oli taas Italiassa ja oli toisen kerran kukistanut Itävallan. Hän kulki yhtä nopeasti kuin huhu hänen lähestymisestään, ja minne hän vain tuli, niin siellä tuli uusia voittoja, uusia muodostuksia, vanhat järjestelmät luhistuivat ja vanhat rajat pyyhkäistiin pois. Hollanti, Savoiji ja Sveitsi olivat enään ainoastaan nimiä kartoilla. Ranska nieli Europaa joka puolelta. Tämän parrattoman tykistöupseerin he olivat ylentäneet keisariksi, ja vaivatta hän oli kukistanut nuo tasavaltalaiset, joiden edessä vanhin kuningas ja ylpein aateli oli seisonut avuttomana. Sen vuoksi me, jotka olimme nähneet hänen lentävän paikasta toiseen kuin minkähän kohtalon syöstävän, ja jotka aina kuulimme hänen nimensä yhteydessä jonkun uuden urotyön ja uuden voiton, olimme lopultakin alkaneet pitää häntä jonakin ihmistä korkeampana, jonakin ihmeolentona, joka peitti varjoonsa Ranskan ja uhkasi Europaa. Hänen jättiläisolentonsa kohosi yli mantereen, ja niin syvän vaikutuksen hän oli minuun tehnyt, että kun tuo englantilainen merimies kädellään salaperäisesti viittasi mustuvan merenpinnan yli ja sanoi: ”Tuolla on itse Boney!” niin minä samassa silmänräpäyksessä katsoin sinne ja odotin näkeväni jonkun jättiläis-haamun, ylenluonnollisen olennon, mustan, muodottoman ja uhkaavan, vyöryvän Kanavan yli. Nytkin pitkän ajan kuluttua ja vaikka tiedämme hänen kuolleen, tämän suuren miehen nimellä on loihdun voima meihin, vaan kaikki, mitä hänestä saa lukea ja kuulla, ei voi antaa sitä käsitystä siitä, mitä hänen nimensä merkitsi, kun hän oli kunniansa kukkuloilla. Mitä nyt näin, oli aivan erilaista kuin olin odottanut hurjien kuvailujeni mukaan. Pohjoisessa oli pitkä matala niemi, jonka nimi on unehtunut mielestäni. Illan valaistuksessa sillä oli ollut sama harmajanviheriä väri kuin muillakin niemillä, vaan nyt pimeän tullessa se vähitellen sai himmeän loiston aivan kuin jäähtyvä rauta. Tällaisena myrsky-yönä, kun se väliin oli näkyvissä, väliin kateissa veneen keikkuessa aalloilla, tämä hehkuva juova teki salaperäisen ja kammottavan vaikutuksen. Punainen juova, joka halkaisi pimeän, oli kuin vasta taottu, vielä hehkuva jättiläismiekka, jonka kärki viittasi Englantiin. ”Mikä tuo on?” kysyin. ”Se on niin kuin sanoin, nuori herra”, vastasi hän. ”Se on muuan Boneyn armeija, jonka keskellä on itse Boney, niin totisesti kuin minä istun tässä. Nuo ovat niiden leiritulia, ja niitä näette kymmenittäin tästä Ostendeen. Pikku Boneylla olisi kyllä rohkeutta tulla meidän luoksemme, jos vain hän saisi sammutetuksi Nelsonin toisen silmän; vaan sitä ennen ei ole tulemista, ja sen hän tietää hyvin.” ”Mistä Nelson tietää, mitä hän puuhaa?” kysyin. Mies viittasi minun olkapääni yli taakseni pimeään, ja kaukaa horisontissa näin kolme pientä valoa pilkottamassa. ”Talonvartija siellä vartioipi”, sanoi hän käheällä äänellään. ”Andromeda, neljäkymmentäneljä”, lisäsi hänen toverinsa. Olen sittemmin usein muistellut tuota pitkäjonoista tulta maalla ja noita kolmea pientä valoa. Nämä merkitsivät niin paljo: kaksi mahtavaa kilpailijaa vastatusten katsomassa toisiaan silmästä silmään, maavalta ja merivalta, vuosisatoja kestänyt taistelu, jota on ehkä kestävä vielä vuosisatoja. Ja niin ranskalainen kuin olenkin, tiedän että taistelu ei ole vielä ratkaistu, sillä sitä käydään kahden valtion välillä, joista toinen on lapseton, toisella on elonvoimaisa polvi ympärillään. Maa oli mustunut, ja aaltojen loiske rantoja vasten kuului aina selvemmin mielestäni. Minä jo näin kuohujen valkoisen vaahdon edessäni. Yhtäkkiä, kun tirkistelin lisääntyvän pimeän läpi, pistihe esiin musta vene, joka oli ollut piilossa kiven kupeella, ja tuli suoraan meitä kohden. ”Vartiovene!” huusi toinen merimies. ”Bill, poikani, nyt olemme kiinni!” sanoi toinen ja pisti jotakin merisaappaisiinsa. Vaan vene samassa kääntyi kuin vauhko hevonen, ja kiiti toiseen suuntaan sitä vauhtia kuin se pääsi kahdeksalla airoparilla hurjasti soudettaissa. Merimiehet katsoivat sitä ja kuivasivat hien otsaltaan. ”Sillä ei näytä olevan puhtaampi omatunto kuin meilläkään”, sanoi toinen merimies. ”Minä olin aivan varma, että se olisi rannikkovahtivene.” ”Näyttää siltä kuin te, nuori herra, ette olisi ainoa tuollainen kummallinen matkustaja tällä rannikolla tänä iltana”, huomautti hänen toverinsa. ”Lempo kun olisin tiennyt, mikä se oli. Minä pistin rullan hyvää Trinida tupakkaa saappaaseeni, kun näin veneen. Minä olen nähnyt ranskalaisen vankilan sisältäpäinkin jo kerran ennen. Souda nyt, Bill, että kerrankin päästään tästä.” Jonkun minutin kuluttua laskimme rannalle, veneen hiljaa karistessa rannan hiekkaa vasten. Myttyni viskattiin rannalle, ja minä menin sen jälessä, toinen merimies työnsi veneen keulan vesille ja hyppäsi veneeseen. Valon kajastus lännessä oli jo kadonnut, myrskypilvi oli jo puolivälissä taivaalla, ja meri oli sakean pimeän peitossa. Kun minä käännyin katsomaan katoavaa venettä, niin kostea tuulenpuuska löi kasvoihini, ja ilma täyttyi tuulen vongunnalla ja meren kumealla pauhulla. Ja niin nyt, myrsky-iltana, varhain keväällä 1805 minä Louis de Laval, kahdenkymmenen vuotiaana, tulin kolmentoista vuotisen maanpaon jälkeen siihen maahan, jonka kaunistuksena ja turvana minun sukuni oli ollut vuosisatoja. Tämä maa oli meitä kohdellut huonosti; se oli ansiomme palkinnut pahalla, maanpaolla ja omaisuuden riistämisellä. Vaan kaikki tämä oli unehutettu, kun minä ainoa de Lavalin jälkeläinen laskeusin polvilleni pyhälle maalle ja meriruohon väkevän hajun täyttäessäni sierameni painoin huuleni märkään hiekkaan. [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter I]] 4062 8419 2006-10-29T15:27:35Z Nysalor 5 Kolmas luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Toinen luku |Toinen luku]] |seuraava=[[Enoni: Neljäs luku|Neljäs luku]] |otsikko=Kolmas luku. |alaotsikko=Rappeutunut maja. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Oli suloista päästä kosteasta tuulesta ja kylmästä ilmasta loimuavan nuotion ääreen, vaan tuo nuori mies ja hänen kummallinen asuntonsa herätti uteliaisuuttani, niin että ajattelin enemmän häntä kuin omaa mukavuuttani. Hänen merkillinen muotonsa, ja kun hän odotti muita vieraita tällaisen suon ääreen näin kamalalla ajalla, ja sitten tuo salaperäinen toiminta takassa, kaikki tämä kiihotti minun mielikuvitustani. En voinut mitenkään ymmärtää sitä, että hän ensin hyvin tuimasti käski minun jatkaa vain matkaani ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä mitä sydämmellisimmällä tavalla kutsui minua majansa suojaan. Kaikkia näitä seikkoja ajatellen odotin jännityksellä selitystä. Minä koetin peittää tunteitani ja olin olevinani niin kuin minusta kaikki olisi ollut niin kuin olla pitikin ja aivan kuin olisin ajatellut vain omia tarpeitani välittämättä kaikesta muusta. Heti ensi silmäyksellä majan sisäinen puoli todisti, mitä mielestäni oli ilmaissut jo ulkopuoli, että tämä maja ei ollut mikään asuntopaikka, vaan että tämä mies oli täällä vain yhtymistä varten. Rappaus oli seinistä lohkeillut suurina teleinä, ja siellä täällä oli paksu home. Tässä suuressa huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin pahanpäiväinen pöytä, kolme puulaatikkoa, joita voi käyttää istuimina ja kasa verkkoresuja muutamassa loukossa. Muuan laatikko oli palasina, ja kirves vieressä, niin että siitä näki, mistä oli puita saatu nuotioon. Vaan huomioni kääntyi erittäinkin pöytään, sillä siinä lampun ja kirjan vieressä oli avonainen koppa, josta näkyi savustetun paistin konkkaluuta, leipiä ja musta pullon kaula. Jos isäntäni oli ollut epäilevä ja tyly alussa, niin korvasi hän nyt sen ylenmääräisellä sydämellisyydellä, josta yhä enemmän jouduin ymmälle. Hän surkutteli minua, kun olin niin märkä ja loassa, ja veti muutaman puulaatikon nuotion luo, ja leikkasi viipaleen paistista ja antoi palan leipää. Vaan minä huomasin, että vaikka hän hymyili, niin hänen silmissään näkyi kuitenkin ihmettelevä ja tarkastava katse aivan kuin hän olisi tutkinut, mikä olen miehiäni. ”Te kyllä ymmärrätte”, sanoi hän teeskennellyllä luonnollisuudella, ”että kauppiaan meidän päivinämme, niin kuin minunkin, täytyy tehdä, minkä hän voi, saadakseen tavarat luotettavasti käsiinsä, ja jos keisari, Jumala häntä suojelkoon, viisaudessaan näkee hyväksi lopettaa vapaakaupan, niin täytyy mennä sellaisille paikoille kuin tämäkin on, päästäkseen niiden kanssa yhteyteen, jotka tuovat maahan tupakkaa ja kahvia. Saatte olla varma, että itse Tuilerioissa ei ole ollenkaan vaikea saada tavaraa mitä hyvänsä, ja keisari juo kymmenen kuppia oikeaa mokkaa päivässä, kysymättä mistä se on, vaikka hän tietää, että sitä ei Ranskassa kasva. Kasvivaltakunta on vielä muuan niistä harvoista valloista, joita Napoleon ei ole vielä saanut valloitetuksi, ja ellei olisi kauppiaita, jotka antautuvat vaaraan ja vaivoihin, niin mistähän saisimme elintarpeemme. Minä otaksun hyvä herra, että kunhan tekin ette vain liene merenkulkija tai kauppamies?” Minä vastasin vain, että en ole, vaan minä näin, että vaiteliaisuuteni vain kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Silmistään näin koko ajan, kun hän puhui, että hän valehteli kaikki. Kun nyt häntä tarkastelin lampun ja nuotion täydessä valossa, niin huomasin, että hän oli vielä kauniimpi kuin ensi silmäyksellä, vaan tuollainen kauneusmuoto ei ollut koskaan ollut minun aistini mukaista. Hänen piirteensä olivat niin hienot, että ne olivat melkein naiselliset, ja niin säännölliset, että ne olisivat olleet aivan täydelliset, jos vain ei alahuuli olisi ollut ulkoneva ja riippuva. Kasvonsa näyttivät viekkailta, vaan niissä ilmeni heikkoutta ja herkkää kiihkoa. Minusta tuntui, että kuta lähemmin opin häntä tuntemaan sen vähemmin minulla oli syytä mielistyä häneen tai pelätä häntä. ”Te varmaankin annatte anteeksi, kun alussa olin niin tympeä”, sanoi hän. ”Keisarin tultua tänne rannikolle täällä vilisee poliisivirkamiehiä, niin että kauppiaan täytyy olla varoillaan. Täytyyhän teidän myöntää, että minä en suotta pelännyt, kun teidän pukunne ja muotonne ovat sellaiset, että niitä hämmästyy näin myöhäisellä ajalla ja tällaisella paikalla tavatessaan”. Minulla oli ihan kielellä tulossa samat sanat hänestä, vaan kuitenkin hillitsin. ”Minä vakuutan teille, että minä olen vain eksynyt matkailija. Nyt kun olen saanut vähän levähtää ja syödä, niin en enään tahdo olla rasitukseksenne.” ”Ette ole vähimmälläkään tavoin rasitukseksi ... parasta on, että jäätte tänne, sillä myrsky kiihtyy myötäänsä.” Ja saatuaan sen sanotuksi, alkoikin savupiippu ulvoa ja jymistä, että olisi luullut koko hökkelin luhistuvan siinä silmänräpäyksessä. Hän meni akkunaan ja katseli varovasti ulos, aivan samalla tavalla kun hän teki minunkin lähestyessäni majaa. ”Asia on nähkääs niin, herra Laval”, sanoi hän kääntyessään takaisin ja tekeytyen toverilliseksi, ”että te minulle tekisitte hyvän työn jäädessänne tänne puoleksi tunniksi.” ”Miten niin?” kysyin uteliaana ja epäilevänä. ”Niin nähkääs, totta puhuen, odotan tänne muutamia henkilöitä, joiden kanssa olen asioissa, vaan syystä tai toisesta he eivät vielä ole saapuneet, ja minä haluaisin mennä katselemaan suolle, olisivatko he eksyneet. Mutta jos he sillä aikaa sattuisivat tulemaan, ja maja olisi tyhjä, niin luulisivat, että minä olen mennyt tieheni, ja se olisi hyvin ikävää. Minä olisin hyvin kiitollinen, jos te jäisitte tänne puoleksi tunniksi ja selittäisitte asian heille, jos en sattuisi tapaamaan heitä matkalla.” Pyyntö tuntui hyvin luonnolliselta, ja kuitenkin hänen silmissään oli sama ilme, joka minulle vakuutti, että se oli valetta. Mutta mielestäni minulle ei ollut mitään vahinkoa siitä, jos noudatinkin hänen pyyntöään enkä millään muulla tavoin olisi päässyt paremmin tilaisuuteen tyydyttämään uteliaisuuttani. Mitä oli tuossa suuressa takassa, ja minkä vuoksi hän oli kiivennyt sinne ylös nähdessään minut? Seikkailullani ei olisi ollut mitään merkitystä, jos en olisi saanut tätä seikkaa selville, ennen kuin lähdin matkaani jatkamaan. ”Niin”, sanoi hän siepatessaan mustan leveälierisen hattunsa ja kiiruhtaessaan ovelle, ”minä olen varma, että te ette kieltäydy, minä en voi viipyä kauan, muuten voi koko kauppani mennä myttyyn.” Hän sulki joutuisasti oven jälkeensä, ja kuulin vähän aikaa porskuvia askeleita, jotka sitte sekausivat myrskyn tohinaan. Tämä salaperäinen maja oli nyt hallussani, minä nyt voin sitä tutkia ja kaivaa esiin sen salaisuuksia. Otin kirjan, jonka hän oli pannut pöydälle. Se oli Rousseaun ”Contrat social” – oivallista lukemista, vaan sellaista ei juuri luulisi kauppiaan kulettavan mukanaan, kun hän lähtee tapaamaan salakulettajia. Alkulehdellä oli kirjoitettu ”Lucien Lesage” ja sen alle naisen käsialalla ”Lucienille Sibylleltä”. Tämän kauniin nuorukaisen nimi siis oli Lesage. Nyt minulla oli saatava selville, mitä hän oli kätkenyt takkaan. Kuuntelin tarkkaavasti, ja kun en kuullut ulkoa muuta ääntä kuin myrskyn tohinan, nousin aitaukselle, niin kuin olin nähnyt hänenkin tekevän, ja hyppäsin tulen sivulle. Takka oli vanhan-aikainen, hyvin leveä, niin että kun minä seisoin toisella laidalla, niin minua ei vaivannut kuumuus eikä savu, ja alhaaltapäin tuleva tuli valaisi hyvin etsintäpaikan. Takasivulla oli syvennys, joka oli syntynyt siten, että kiviä oli pudonnut tai otettu pois, ja siinä oli pieni mytty. Tämän mytyn hän varmaan silloin niin kiireellä piilotti heti kun näki vieraan lähestyvän. Minä otin sen alas ja katselin tulen valossa. Pieni nelikulmainen mytty oli kääritty kiiltävään keltaiseen vaatteeseen ja sidottu valkoisella nauhalla. Kun minä sen avasin, niin näin, että siinä oli joukko kirjeitä ja suuri avonainen paperi. Osotteet kirjeissä saivat minut niin hämmästyksiini, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Ensimmäisessä kirjeessä oli osote kansalaiselle Talleyrand’ille, ilman uutta napoleonilaista arvonimeä: Beneventon ruhtinas. Toiset kirjeet olivat samalla lailla osotetut kansalaiselle Fouché’lle, kansalaiselle Soulti’lle, kansalaiselle Mac Donald’ille, kansalaiselle Bertbier’ille j. n. e., pitkin matkaa vain kuuluisia sotasankareita ja valtiomiehiä, jotka olivat uuden keisarikunnan pylväitä. Mitä taivahan nimessä tällä kahvinkauppiaalla oli kirjoitettavaa kaikille näille suuruuksille. Toisesta paperista varmaan saa siitä selvän. Minä asetin kirjeet pöydälle ja avasin paperin, joka oli kirjeiden mukana. Minun tarvitsi lukea ainoastaan ensimmäisen lauseen tullakseni vakuutetuksi, että suo oli turvallisempi paikka minulle kuin tämä kirottu hökkeli. Sanat, jotka siinä olivat silmäini edessä, kuuluivat seuraavasti: ”Ranskan kansalaiset! Päivän tapaus on osottanut, ettei tyranni, eipä edes sotajoukkojensa keskelläkään voi karttaa häväistyn kansan kostoa. Kolmenmiehen-neuvosto, joka tätä nykyä edustaa Ranskan Tasavaltaa, on antanut Buonaparten mennä samaa tietä samalle kohtalolle kuin mikä saavutti Louis Capetinkin. Kostaen solvauksen brumairin 18 päivältä...” Siihen saakka olin päässyt, kun sydämeni äkkiä melkein pysähtyi ja paperi putosi käsistäni. Molempiin käsiini oli tartuttu rautakäsin, ja tulen valossa näin kaksi karvaista tavattoman suurta kättä. ”Kas niin ystäväni”, jyrisi ääni, ”ainakin tällä kertaa olemme olleet teitä viisaampia.” [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter III]] 4063 8420 2006-10-29T15:27:35Z Nysalor 5 Toinen luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Ensimmäinen luku|Ensimmäinen luku]] |seuraava=[[Enoni: Kolmas luku|Kolmas luku]] |otsikko=Toinen luku. |alaotsikko=Suo. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Kun mies on päässyt täyteen ikäänsä, niin hän voi pysähtyä tälle levähdyspaikalle ja katsella pitkää taivalta, jonka hän on kulkenut, joka siinä hänen takanaan on osaksi päiväpaisteisena ja paikoin laaksolla ja varjoisena. Hän silloin tuntee kaikki tien mutkat ja polvet, jotka olivat niin täynnä lupauksia ja uhkauksia, kun hän niitä lähestyi, nyt ne ovat selvillä hänen edessään. Kaikki on niin kirkasta, että hän tuskin muistaakaan, miten pimeältä hänestä kerran näytti ja miten kauan hän on tuumaillut tienhaaroissa. Kun hän koettaa muistaa jokaisen päivän matkaa, niin hän ajattelee matkan päätä, eikä voi tehdä selkoa itselleenkään, miltä se on tuntunut siihen aikaan. Mutta vaikka monet vuodet ovatkin vierineet ja monet seikkailut olen elänyt, niin ei ole toista tapausta elämässäni, jonka selvemmin muistaisin kuin tämän myrsky-illan, ja vielä tänä päivänäkin tunnen suolaisen, raikkaan meriruohon hajun ja muistan märän hiekan Normandian rannalla. Kun olin noussut polviltani, niin oli ensimmäinen tehtäväni pistää kukkaroni sisimpään takin taskuun. Minä olin sen ottanut esiin antaessani kultarahan merimiehelle, vaikka olen melkein varma, että se pahuus oli rikkaampi kuin minä ja että hänellä oli varmempi tulevaisuus. Minä olin ensin ottanut hopearahan, vaan en voinut sitä antaa hänelle, ja lopuksi kävi niin, että annoin kymmenennen osan omaisuudestani tuolle muukalaiselle. Jälellä olevat yhdeksän kultarahaa piiloitin huolellisesti, sitten istahdin muutamalle laakakivelle, joka oli nousuvesi linjan reunassa, tuumailin kaikki uudelleen mielessäni ja mietin, mitä minun oli tehtävä. Minulla jo oli kylmä ja nälkä, tuuli pieksi kasvojani ja vaahto kasteli silmäni, vaan enpä ollut enään armoilla maani vihollisten luona, ja se ajatus ilahdutti mieltäni, vaan linnaan oli tästä runsaasti kymmenen engl. penikulmaa. Nyt olisi sinne tullut sopimattomaan aikaan, ja sopimatonta oli mennä näin siistimättömänä ja likaisena enon luo, jota en ollut koskaan nähnyt. Arkatuntoisessa ylpeydessäni kuvailin hänen palvelijainsa vihaiset katseet, kun näkivät tämän likomärän matkailijain Englannista laahustelevan linnaan, joka oikeastaan olisi pitänyt olla hänen. Ei, minun olisi ensin haettava yösija, ja sitten kun olin saanut siistityksi itseni niin hyvin kuin voin, menen sukulaiseni luo. Vaan mistä saisin suojan myrskyltä? Te ehkä kysytte minulta, minkä vuoksi en mennyt Etaplesiin tai Boulogneen. Minä vastaan, että siihen oli sama syy, joka minut pakotti salaa tulemaan tälle asumattomalle rannalle. De Lavalin nimi oli edelleenkin karkotettujen listalla, sillä isäni oli ollut pienen, vaan vaikuttavan joukon kuuluisa ja voimakas johtaja, joka oli kaikesta huolimatta pysynyt vanhalle hallitukselle uskollisena. Älkää luulko, että minä, vaikka minulla oli toiset mielipiteet, olisin halveksinut niitä, jotka olivat niin paljon uhranneet periaatteittensa vuoksi. Meidän luonteessamme on omituinen pyhimyksellinen piirre, joka vetää meitä enin sen puoleen, missä on suurin uhraus, ja minä olen usein ajatellut, että jos olosuhteet eivät olisi olleet niin kovin painavia, niin Bourboneilla ei olisi ollut niin paljon, ei ainakaan niin jaloja suosijoita. Ranskalaiset aatelismiehet olivat olleet uskollisempia meille kuin englantilaiset Stuarteille, sillä Cromwellilla ei ollut mitään loistavaa hovia, eikä rikkaasti palkatuita virkoja heille tarjottavana. Ei voi kyllin kiittää näiden miesten itsekkäisyydestä puhdasta mieltä. Olen isäni asunnossa nähnyt illallispöydässä seuran, jossa oli kaksi miekkailun, kolme kielten opettajaa, puutarhuri ja kielenkääntäjä, jotka pitivät kättään takkinsa reijän peitteenä. Vaan nämät kahdeksan miestä olivat Ranskan korkeinta aatelia, jotka olisivat voineet saada mitä hyvänsä, jos vain olisivat suostuneet unehuttamaan menneisyyden ja tyytyneet uuteen hallitusmuotoon. Vaan vaatimatonta ja, mikä surullisempaa, kelvotonta monarkkia Hartwellissa suosivat vielä hallitsijana kaikki nämä henkirikkaat Montmorencyt, Rohanit ja Choiseulit, jotka oltuaan osallisia hänen suuruuteensa, olivat järkähtämättömiä jakamaan hänen kanssaan onnettomuuden päivätkin. Maanpakolaisen monarkin mustan huoneen koristuksena oli arvokkaampaa kuin gobelinit ja sèvreeporaliinit. Sen kuilun yli, joka erottaa minun vanhuuteni heidän vanhuudestaan, näen vielä nuo huonosti puetut, arvokkaat miehet, ja minä paljastan pääni jalosukuisten jaloimman joukon edessä, mitä koskaan historia voi esiin tuoda. Jos olisin näyttäytynyt rantakaupungissa ennen kuin olin tavannut enoni tai saanut tietää, oliko paluuni hyväksytty, olisin ehdottomasti joutunut santarmien käsiin, jotka aina pitivät vahtia Englannista tulleista. Yleensä minusta tuntui olevan parasta mennä maalle päin toivossa, että tapaan jonkun tyhjän vajan tai muun ulkohuoneen, jossa voin olla huoleti yötä. Sitten samalla voin miettiä, millä tavoin on parasta esiintyä enoni edessä. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, ja merellä päin oli niin mustaa, jotta en muuta nähnyt kuin aina jonkun aallon harjalla valkoisen vaahdon. Laivasta, jolla olin tullut Doverista, en nähnyt haamuakaan. Maalla päin näytti olevan rivi mataloita kumpuja, vaan kun tulin lähemmäksi, niin huomasin, että ne tässä valossa olivat näyttäneet liian suurilta, ja että ne olivat ainoastaan hiekkasärkkiä, joilla kasvoi siellä täällä karhunmarjapensaita. Näiden yli kulin mytty selässä, kahlaten syvälle upottavaa hiedikkoa ja hypin särkkäin yli, vaan minä unhotin märät vaatteeni ja turtuneet käteni muistellessani, mitä esi-isäni olivat saaneet kärsiä. Minua huvitti ajatus, että voi tulla päivä, jolloin minun jälkeläiseni virkistävät voimiaan muistamalla, mitä nyt minulle tapahtui, sillä korkeasukuisissa perheissä yksilö aina asettuu suvun mukaan. Näytti siltä kuin en koskaan pääsisi hiekkasärkkäin yli, vaan kun vihdoinkin olin niistä päässyt erilleni, niin toivoin, että taas olisin ollut niiden keskellä, sillä meri tekee tänne lahden rantaäyrään taakse, ja pakoveden aikana muodostaa laajan, aution suon, joka päiväseen aikaankin lienee hyvin synkkä taulu, vaan tällaisena yönä varsinkin se oli kamalaa erämaata. Alussa maa oli ainoastaan pehmyttä ja liukasta, niin että jalkani luiskahtelivat käydessäni, mutta pian liejua oli nilkkaa myöten ja puoliväliin polvea, niin että porskui joka askeleelle. Olisin mielelläni tahtonut päästä siitä, vaikka takaisin hiekkasärkille, vaan kulkiessani olin hairahtunut ilmansuunnista, ja ilma oli niin täynnä myrskyn tohinaa, että luulin meren olevan joka puolella. Olin kuullut puhuttavan, että voi tiensä suunnata tähtien mukaan, vaan siihen en ollut rauhallisessa elämässäni Englannissa tottunut, ja jos olisinkin osannut, niin tuskinpa tätä keinoa olisin voinut käyttää hyväkseni, sillä ne aniharvat tähdet, jotka olivat näkyvissä, pilkistivät vain esiin sieltä täältä pilvien raoista. Minä siis kuljin eteenpäin, märkänä ja väsyneenä, luottaen onneeni, vaan aina vain syvemmälle vajoten tässä onnettomassa suossa, kunnes aloin uskoa, että ensimmäinen yöni Ranskassa on myöskin viimeiseni, ja että viimeisen de Lavalin kohtalona oli sortua nälkään ja kylmään tälle kurjalle suolle. Minä lienen kulkenut jo monet englannin peninkulmat, milloin kahlaten syvemmällä, milloin upoten vähän matalampaan, vaan ei nimeksikään koskaan kuivalle sattuen, kun pimeässä huomasin jotakin, mikä minua vielä enemmän alkoi huolestuttaa. Oli kummallinen ryhmä jonkunlaisia valkoisia kasveja, luultavasti niittyvillaa, joka yhtäkkiä alkoi kuumottaa vastaani pimeässä. Joku tuntikausi sitten olin mennyt samallaisen nelikulmaisen valkokasviryhmän sivu, niin että minua alkoi epäilyttää, että kuljen kehää. Päästäkseni varmaksi, riipasin tulta, ja siinähän oli kuin olikin omat jälkeni hyvin selvästi painuneet ruskeaan liejuun. Minä kauhistuneena nostin silmäni taivaalle, ja siellä nyt ensi kerran näin jotain, joka oli johtava minua tästä sekasorrosta. Kiitävien pilvien raosta sattui pilkistämään kuu. Siitä yksinään ei minulla olisi ollut suurta apua johdatuksekseni, vaan sen valkopintaa vasten näkyi pitkä-terävä V, joka kiiti sen yli kuin varreton nuoli. Siinä lenti parvi villisorsia ja ne lensivät samaan suuntaan kuin minäkin siinä seisoin. Minä olin Kentissä huomannut, että kaikki nämät linnut lentävät maalle päin myrskyn tullessa, ja sen vuoksi olin varma, että minun oli mentävä siihen suuntaan päästäkseni idemmäksi merestä. Minä sen vuoksi kulin edelleen koettaen pitää suoraa suuntaa, ja harppaan pitkin askelin, kunnes vihdoinkin puolen tuntia kulettuani vaivaini palkaksi näin pienen tulen tuipottavan pimeän läpi, aivan kuin se olisi tullut jostakin talonpoikaistuvasta. Miten sanomattomasti tämä pieni kultainen piste lämmitti ja valaisi minun sydäntäni. Se merkitsi ruokaa ja lepoa ja koko elämän. Minä kahlasin liejua että porskui, niin kiireellä kuin väsyneet jalkani suinkin kantoivat. Minä olin liian väsynyt ja liian viluissani hylätäkseni tällaisen yösijan ja minä olin varma, että kalastaja tai talonpoika oli taipuisa kultarahan edestä ummistamaan silmänsä, jos minun näössäni tai esiintymisessäni olisikin jotakin epäilyttävää. Kun tulin lähemmäs, niin minua alkoi hämmästyttää, että olikohan täällä asukasta ollenkaan, sillä lieju kävi yhä pahemmaksi, ja kun kuu pilkisti, niin sen valossa näin veden kimaltelevan matalan mustan majan ympärillä. Minä nyt näin, että tuli paistoi pienestä nelikulmaisesta akkunasta. Kun minä tulin majan lähelle, niin tuli yhtäkkiä sammui ja keltaisten akkunakehysten keskeltä näkyi kasvojen musta, pyöreä haamu. Kasvot näkyivät vielä toisenkin kerran siihen kun minä tulin tuvalle, ja tuossa varovaisessa tavassa, jolla olento katseli ja katosi sekä taas ilmestyi uudelleen katselemaan, oli jotakin, joka oli omiaan minussa herättämään hämmästystä ja levottomuutta. Tämän miehen liikkeet olivat niin varovat ja hänen tähystyspaikkansa niin kummallinen, että minä, niin huutavassa hädässä kuin olinkin, päätin ensin vähän tarkemmin tarkastella ennen kuin käyn hänen kattonsa alle suojaa pyytämään. Ja kun tultuani lähemmäs huomasin, että erinomaista suojaa en voinutkaan täältä saada, sillä valo tonki useammasta kohdin majan seinäin raoista ja koko hökkeli oli kurjimmassa hajoamistilassa. Minä seisoin jonkun aikaa siinä liikkumatta ja ajattelin, että ehkä itse suokin on taatumpi pakopaikka kuin tämä tullivarkaanpesä, sillä se tämä yksinäinen mökki kuitenkin lienee. Kuu taas oli mennyt pilveen, ja oli niin pilkkoisen pimeä, että luulin voivani tarkastaa lähempää joutumatta huomatuksi. Minä kulin varpaillani majan akkunan luo ja tirkistin sisään. Siitä, mitä näin tyynnyin isosti. Vanhan-aikaisessa maalaistakassa loimusi nuotio, ja sen ääressä istui tavattoman kaunis nuori mies, joka luki paksua kirjaa. Hänellä oli pitkulaiset olivinväriset kasvot, pitkä musta tukka palmikolla, ja koko hänen olennossaan oli jotakin runoilijan tai taiteilijan tapaista. Tämä kaunis muoto ja kellertävä tuli oli nälkäiselle, viluiselle matkailijalle varsin elähyttävää. Minä seisoin ja katselin häntä vähän aikaa, ja huomasin, että hänen paksuhko vähän ulkoneva alahuulensa liikkui yhtämittaa, aivan kuin hän olisi hiljaa kertonut, mitä hän luki. Yhtäkkiä hän pani kirjan käsistään pöydälle ja tuli akkunan luo. Kun hän oli huomannut minun haamuni pimeässä, niin hän teki liikkeen kädellään aivan kuin toivottaen tervetulleeksi. Heti sen jälkeen aukeni ovi ja majan edessä seisoi soreavartaloinen nuorukainen, jonka takin liepeet hulmusivat tuulessa. ”Rakkaat ystävät”, huusi hän ja tuijotti käsi silmäin suojana. ”En enään odottanutkaan teitä, luulin, että te ette tulekaan enään. Kaksi tuntia olen teitä odottanut.” Vastaukseksi astuin hänen eteensä, niin että valo tuli kasvoilleni. ”Minä pelkään, hyvä herra, että...” sanoin. Vaan en saanut puhutuksi loppuun asti. Hän räpsäytti molemmin käsin vasten kasvojani, niin kuin vihanen kissa, juoksi takaisin majaan ja paiskasi oven kiinni nenäni edessä. Nopeat liikkeensä ja vihainen käytöksensä olivat niin ristiriidassa hänen muotonsa kanssa, että minä seisoin siinä aivan hämilläni. Vaan siinä seistessäni oven edessä näin jotain, joka sai minut vielä enemmän hämilleni. Olen jo sanonut, että maja oli aivan luhistumaisillaan. Seinät olivat niin hatarat, että joka paikasta kiilui valo sisältä, ja ovessa saranain puolella oli suuri rako, josta näin seisontapaikaltani majan perälle saakka, jossa nuotio paloi. Minä nyt näin miehen seisovan nuotion edessä ja pistävän vikkelästi molemmat kätensä poveen, ja sitten hän yhdellä hyppäyksellä katosi takkaan, niin että näin ainoastaan hänen mustat kenkänsä, kun hän seisoi muutamalla pengermällä seinän vierustalla. Yhtäkkiä hän taas oli alhaalla ja oven luona. ”Ken olette?” Ja hänen äänensä minusta tuntui vapisevan mielenliikutuksesta. ”Olen eksynyt matkailija.” ”Ei tämä paikka houkuttele teitä jäämään tänne.” ”Minä olen uuvuksissa, jonka vuoksi ette voine kieltää minulta suojaa. Olen monet tunnit harhaillut suolla.” ”Näittekö ketään siellä?” kysyi hän kiihkoisesti. ”En.” ”Vetäytykää vähän syrjään oven edestä. Tämä on autio paikka, ja ajat ovat rauhattomat, täytyy olla varovainen.” Minä peräysin muutamia askeleita ja hän avasi ovea sen verran, että päänsä mahtui raosta. Sanaa sanomatta hän katseli minua pitkän aikaa tutkivasti. ”Mikä on nimenne?” ”Louis Laval”, sanoin arvellen, että nimeni tässä vaatimattomassa muodossa ei kuulustaisi niin vaaralliselta. ”Minnekä aijotte?” ”Haen vain suojaa.” ”Oletteko Englannista?” ”Olen rannikolta.” Hän pudisti päätään pitkäveteisesti aivan kuin sillä osottaakseen, miten vähän vastaukseni tyydyttivät. ”Ette voi saada suojaa täällä”, sanoi hän. ”Mutta...” ”Aivan mahdotonta.” ”Neuvokaa sitten minulle, mitä tietä pääsen suolta.” ”Helppo on päästäksenne. Kun menette vain muutaman sata askelta tuohon suuntaan, niin näette tulen kylästä. Te jo olette melkein suolta poissa.” Hän tuli pari askelta ja näytti minulle tietä ja kääntyi sitten takaisin. Olin jo kulkenut muutamia askeleita, kun hän yhtäkkiä huusi minulle: ”Tulkaa tänne, herra Laval, en voi sittenkään laskea teitä menemään tällaisena myrsky-yönä. Kun saatte lämmitellä nuotiolla ja sitten lasillinen konjakkia, niin se vahvistaa teitä matkallenne.” Käsitätte hyvin, että minä halulla seurasin hänen kutsuaan. ”Olen hyvin kiitollinen, hyvä herra”, sanoin. Ja minä menin hänen mukanansa majaan. [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter II]] 4064 8421 2006-10-29T15:27:53Z Nysalor 5 Neljäs luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Kolmas luku|Kolmas luku]] |seuraava=[[Enoni: Viides luku|Viides luku]] |otsikko=Neljäs luku. |alaotsikko=Yön miehiä. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Minulla ei ollut isosti aikaa miettiä tätä omituista ja masentavaa tilaani, johon olin yhtäkkiä joutunut, sillä minut nostettiin ylös kuin pieni lapsi ja sitten paiskattiin reporeuhkana alas, niin että selkäni jymähti kivilattiaan, jotta henki salpausi. ”Elkää tappako vielä, Toussac”, sanoi toinen ääni. ”Antakaa, että katsellaan ensin, mikä se on miehiään.” Minä tunsin leuvallani peukalon ja kurkkuani sormien puristavan, ja päätäni väännettiin sivulle niin, että lopulta alkoi tuska olla ihan sietämätön. ”Neljäs osa tuumaa vielä ... eikä mitään merkkejä”, sanoi se kumea ääni. ”Te voitte luottaa minun vanhaan kätevyyteeni.” ”Eläkää tappako, Toussac, elkää tappako, kuuletteko!” sanoi sama ääni, joka äskenkin oli kiellellyt. ”Olen teidän nähnyt tekevän sen jo yhden kerran, ja onnettoman kauhea huuto kaikui sitten korvissani pitkät ajat. Ajatelkaa, että kaksi suurta paksua sormea sammuttaa tuolla tavoin elämän pyhän liekin niin helposti! Henki tosin voi voittaa aineen, vaan ei silloin, kun tuollainen ulkonainen väkivalta tulee siihen väliin.” ”Mutta tosiasia on ja tosiasiana pysyy, että tuon miehen hallussa on meidän salaisuutemme, ja että kysymyksessä, Charles, on joko meidän tai hänen henkensä.” Äänestä tunsin viimeisen puhujan Lucien Lesageksi. ”Velvollisuus itsiämme kohtaan pakottaa toimimaan niin, että hänestä ei tule meille vahinkoa. Päästäkää hänet ylös Toussac, ei hän kuitenkaan pääse karkuun.” Minä sain kovan iskun niskaani, jonka voimasta lensin istualleni, ja nyt vasta voin katsella ympärilleni ja niitä miehiä, joiden vallassa nyt olin. Siitä, mitä olin nähnyt ja kuullut, käsitin, että nämät miehet olivat olleet murhamiehiä ja että heillä oli murhamiesten aikeet. Minä ymmärsin myös, että keskellä tätä autiota suota olin täydellisesti heidän vallassaan. Vaan minä muistin nimeni kunnian ja koetin kaikin tavoin salata kauhistuksen tunteen, joka minut oli vallannut. Nyt oli kolme miestä huoneessa, edellinen tuttuni ja kaksi vasta tullutta. Lesage seisoi pöydän luona paksu ruskea kirja kädessään ja katseli minua hillityin katsein, vaan silmissä kuitenkin näkyi tuo leikillinen, tutkiva väike, joka on sakkipelin mestarilla, kun hän on onnistunut sulkemaan kaikki vastustajansa liikkeet. Laatikolla hänen vieressään seisoi noin viidenkymmenen mies, jolla oli askeettinen muoto ja sairaloiset silmät, juhlallisesti yhteen nipistetyt huulet ja kurttuinen iho, joka riippui veltosti ulkonevan leukansa alla väreilevien jänteitten päällä. Hän oli nuuskan ruskeassa puvussa, polvihousuissa, ja pohkionsa olivat naurettavan hienot. Hän pudisti minulle päätään niin surullisen viisaan näköisenä, eikä mitään lohdutusta voinut lukea hänen ankarista, harmaista silmistään. Vaan enin minua pelotti tuo Toussac niminen mies. Hän oli suuri, ei pitkä, vaan tanakka ja jäsenensä olivat tavattoman kehittyneet. Pitkät jalkansa olivat väärät kuin suurella apinalla, ja koko hänen olennossaan oli todella jotakin eläimellistä, sillä hän oli partanen silmiä myöten, ja hänen kätensä, joka edelleen oli takkini kauluksessa kiinni, oli paremmin käpälä kuin käsi. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saanut mitään selvää, kun hän oli niin partanen, vaan hänen mustat silmänsä katselivat kamalan kysyvästi vuoroon minua, vuoroon toisia. Jos he olivat tuomareita, niin oli selvä asia, kuka heistä oli oleva pyöveli. ”Mistä hän tuli? Miten hän tiesi kätköpaikan?” kysyi hän laihalta mieheltä. ”Kun hän tuli, niin minä luulin häntä teiksi”, vastasi Lesage. ”Teidän täytyy myöntää, että tällaisena yönä ei juuri voi ajatella vieraita kulkevaksi täällä suolla. Kun huomasin erehdykseni, niin sulin oven ja kätkin paperit. En muistanut, että hän ovenravosta voi nähdä, vaan kun menin ulos näyttämään hänelle tietä, niin huomasin ravon, ja heti ymmärsin, että hän on nähnyt, mitä olen tehnyt, ja että hän siis sitä tuumailee ja siitä puhuu. Minä sen vuoksi käskin hänet majaan, saadakseni aikaa miettiä, mitä minun oli hänen kanssaan tehtävä.” ”Perhana! Pari iskua tuolla kirveellä ja sitten tuonne suohon vetelimpään kohtaan, sillä olisi päässyt asiasta hyvin helposti,” sanoi mies, joka istui minun vieressäni. ”Aivan oikein, rakas Toussac, vaan tavallisesti ei lyödä heti ensimmäisenä valtti-ässää pöytään. Vähän kekseliäisyyttä ... vähän viekkautta...” ”No, mitä sitten teitte?” ”Ensin piti saada tietää, oliko tämä Laval...” ”Mikä? Mikä hänen nimensä on?” huudahti laiha mies. ”Hänen nimensä on Laval, oman ilmoituksensa mukaan. Ensin oli saatava selville, oliko hän nähnyt minun kätkevän papereita vai eikö. Se oli tärkeä kysymys meille. Minä sen vuoksi tein pienen suunnitelman. Odotin kunnes näin teidän tulevan, ja silloin jätin hänet yksinään majaan. Minä kurkistin majan akkunasta ja näin hänen kiiruhtavan kätköpaikalle. Silloin me astuimme sisään, ja minä pyysin teitä Toussac olemaan hyvä ja nostamaan hänet alas – ja tuossa hän makaa.” Nuori mies katseli ylpeästi ympärilleen aivan kuin odottaen suosion-osotuksia tovereiltaan. ”Te, Lesage, olette tosiaan ollut aika ovela”, sanoi laiha mies. ”Kun uusi tasavaltamme valitsee poliisiministerin, niin me nyt tiedämme, kenestä hänen saamme. Minä tunnustan, että kun Toussac’in kanssa tulimme tälle majalle ja sitten teidän kanssanne astuimme sisään ja näin kaksi jalkaa pistävän näkyviin takasta, niin minä, vaikka en ole tyhmimpiä miehiä, en tahtonut ymmärtää asiaa. Vaan Toussac tarttui kääsiin. Meidän Toussac on aina käytännöllinen.” ”No, tässä on kylläksi suuta soitettu!” murisi partainen olento, joka istui vieressäni. ”Sen vuoksi juuri tuolla Buonapartellakin on kruunu päässään ja pää kaulan nenässä, kun me olemme suuta pieksäneet emmekä toimineet. Tehdään tästä nyt loppu, että pääsemme itse asiaan.” Lesagen lempeät piirteet synnyttivät minussa toivoa, että hän suojelee minua, vaan hänen suuret, mustat silmänsä olivat yhtä kylmät kuin ennenkin, kun hän katsoi minuun. ”Toussac on oikeassa”, sanoi hän. ”Oma varmuutemme joutuu vaaraan, jos hän pääsee menemään salaisuuksinemme.” ”Mitä te puhutte varmuudestamme”, sanoi Toussac. ”Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä? Me panemme suunnitelmamme vaaraan – se on pahempi.” ”Nämät kaksi asiaa riippuvat läheisesti toisistaan”, sanoi Lesage. ”Liittosääntöjemme 13:s pykälä määrää selvästi, mitä tällaisessa tapauksessa on tehtävä. Meidän täytyy vain tehdä sen mukaan. Meillä ei ole muuta kuin seurata 13:ttä pykälää.” Sydämeni jähmettyi, kun tämä runoilijan näköinen mies yhtyi tuon hirviön mielipiteeseen. Vaan toiveeni sai uutta viritystä, kun laiha mies, joka tähän asti ei ollut sanonut monta sanaa, alkoi näyttää levottomalta toveriensa verenhimoisten esitysten vuoksi. ”Rakas Lucien”, sanoi hän lempeämmällä äänellä, ”meillä filosofeilla ja järjen-ihmisillä täytyy olla kunnioitusta ihmishenkeä kohtaan. Sen pyhyyteen ei saa tarttua heti ensimmäiseksi. Mehän aina olemme olleet yksimielisiä, että jos Marat ei vain olisi tehnyt yllätyksiä...” ”Minä kunnioitan teidän mielipidettänne, Charles”, keskeytti toinen. ”Te kai tunnustatte, että aina olen ollut taipuisa ja tottelevainen oppilas. Vaan minä vieläkin kerran sanon, että meidän personallinen turvallisuutemme on kysymyksessä, ja että, mikäli minä ymmärrän, ei ole muuta neuvoa. Kukaan ei voi sen kovemmin inhota julmuutta kuin minä, vaan te olitte läsnä, niin kuin minäkin, kun Toussac tukki Bow Streetin miehen suun, ja sen hän teki todella niin kätevästi, että tuo toimi oli varmaan vaikeampi katsojista kuin itse uhrista. Hän varmaankaan ei kuullut itse huutoa, joka ilmoitti hänen lähtönsä tästä maailmasta. Jos teillä niinkuin minullakin oli kylliksi kestävyyttä sitä sietämään – ja minä hyvin muistan, että se tapahtui juuri teidän neuvostanne, – niin tottahan voimme nyt, kun paljo tärkeämpi tapaus...” ”Ei, ei, Toussac, antakaa olla!” huuti laiha mies, ja kohotti äänensä oikeaksi huudoksi, kun jättiläisen karvanen käsi taas tarttui leukaani. ”Minä vetoan teihin, Lucien, niin hyvin siveellisistä kuin käytännöllisistäkin syistä, elkää antako tämän tapahtua! Ajatelkaa, että jos asianne ei onnistuisi, niin tämäkin ryöstäisi meiltä kaiken anteeksisaannin toivon. Ajatelkaa myöskin...” Tämä seikka näytti joksikin aikaa hämmästyttävän nuorta miestä, jonka olivinvärinen iho oli käynyt vähän vaaleammaksi. ”Meillä ei ole toivoa missään tapauksessa, Charles”, sanoi hän. ”Meillä ei ole muuta neuvoa kuin seurata 13:tta pykälää.” ”Meille on kuitenkin annettu toiminnan vapaus. Me itse kuulumme keskuskomiteaan.” ”Vaan tarvitaan määrätty luku ääniä pykälän muuttamiseen, eikä meillä ole mitään valtaa sitä tekemään.” Hänen alahuulensa vapisi, vaan hänen silmäinsä ilme ei ollut sitä lempeämpi. Julmien sormien painamisesta leukani alkoi taas painua olkapäätä vasten, ja minä annoin sieluni pyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen haltuun, joka aina on ollut perheemme erityinen suojeluspyhä. Vaan n. s. Charles, joka jo oli minua puolustanut, hyökkäsi esiin ja alkoi kiskoa Toussac’in käsiä kiihkeästi, menettäen koko äskeisen filosofin tyyneyden. ”Te ette saa tappaa häntä!” huusi hän suutuksissaan. ”Kuka voi asettua minun tahtoani vastaan? Päästäkää hänet irti, Toussac! Ottakaa peukalonne hänen leuvastaan! Minä kiellän, että se ei saa tapahtua!” Vaan kun hän tovereittensa muodosta näki, että uhkaukset tässä eivät enää auttaneet, niin hän muutti äkkiä äänensä neuvottelevaksi. ”Kuulkaa, Lucien. Antakaa minä kuulustelen häntä. Jos hän on poliisivakoja, niin saa hän kuolla. Silloin saatte Toussac käyttää peukaloanne. Vaan jos hän on vain viaton matkailija, joka onnettoman sattuman kautta on joutunut tänne ja mielettömän uteliaisuuden houkutuksesta joutunut pistämään nenänsä meidän asioihimme, niin silloin teidän tulee jättää hänet minulle.” Minä en ollut koko aikana avannut suutani puolustuksekseni, josta sitten jälestäpäin olin hyvin hyvilläni, vaikka olinkin äänetön ylpeyden vuoksi enkä niinkään rohkeuttani. Minä en voinut sitä sietää, että samalla kertaa olisin menettänyt henkeni ja arvoni. Nyt katsoin noita petoja, vuoroon sitä, joka piteli minua kiinni, vuoroon toista, joka oli tuominnut minut hengiltä. Edellisen röyhkeydestä en niin välittänyt kuin toisen itsekkäisyydestä, sillä ei koskaan kukaan muu ole niin vaarallinen kuin pelkuri, ja kaikista tuomareista ankarin on se, jolla on syytä pelätä. Henkeni oli riippuva niistä vastauksista, joita suojelijani oli saava. Lesage naputteli kynsillään hampaitansa ja hymyili halveksien toverinsa intoa. ”Pykälä 13! Pykälä 13!” lausui hän kiusoittavan lempeällä äänellään. ”Minä otan vastuulleni kaikki.” ”Minä teille muistutan muuatta seikkaa”, sanoi Toussac tuimalla äänellään. ”Paitse 13:sta pykälää on vielä toinen pykälä, ja siinä pykälässä sanotaan, että jos joku puolustaa rikollista, niin on hänen kanssaan meneteltävä niin kuin olisi hän itse syypää rikokseen.” Tämä huomautus ei saanut puolustajani tyyneyttä horjumaan. ”Te olette erinomainen käytännön mies, Toussac”, sanoi hän tyynesti, ”vaan jos on kysymys oikean tavan valitsemisesta, niin on se jätettävä viisaammalle päälle kuin teidän.” Hänen tyyni etevämmyytensä näytti lannistavan tuon raa’an olennon, joka piteli minua kiinni. Hän kohautti tyytymättömänä olkapäitään. ”Mitä teihin tulee, Lucien”, jatkoi ystäväni, ”niin minua ihmetyttää, siihen asemaan nähden, johon te pyritte perheessäni, että te hetkeksikään voitte asettua toivettani vastaan. Ketä teidän on kiitettävä siitä, että te olette omistaneet vapauden todet periaatteet, ja että olette muuan etuoikeutettuja, joka ei epäile tasavaltaa?” ”Niin Charles, minä myönnän, että olette oikeassa”, vastasi nuori mies hyvin liikutettuna. ”Tietysti en haluaisi asettua koskaan teidän toivettanne vastaan, vaan tässä tapauksessa pelkään, että teidän hyvä sydämmenne johtaa teitä väärään. Voittehan tehdä mitä kysymyksiä vain tahdotte, vaan minä olen varma, että tästä asiasta on tuleva loppu.” Sen uskoin minäkin, sillä minullahan oli näiden ihmisten salaisuus hallussani, ja mitä toivoa voisi silloin olla, että he laskisivat minut majasta hengissä? Ja kuitenkin on elämä niin rakas, että lyhinkin aika, minkä saa hengelleen, on mieluinen, niin että kun murhaava käsi hellitti leukani, niin lampunvalo muuttui aivan kuin kirkkaaksi valomereksi. Minun pääni oli taas vapaa, ja minä katselin tutkintotuomarini omituisia, kuihtuneita kasvoja. ”Mistä olette tullut?” kysyi hän. ”Englannista.” ”Vaan olette ranskalainen?” ”Niin olen.” ”Milloin tulitte?” ”Tänä iltana.” ”Millä tavoin?” ”Laivalla Doverista.” ”Mies puhuu totta”, murisi Toussac. ”Minun täytyy myöntää, että hän puhuu totta. Me näimme laivan, ja joku tuotiin siitä maihin heti sen jälkeen kuin vene, jolla minut oli tuotu, lähti taas merelle.” Minä muistin nyt tuon veneen, joka oli ensimmäinen, mitä olin nähnyt Ranskan rannalla. En osannut silloin ajatella, mikä merkitys sillä on oleva minulle! Ja nyt rupesi asianajajani kyselemään kaikellaista epämääräistä ja joutavaa, niin että Toussac alkoi murista. Tämä tutkiminen minusta näytti olevan joutavaa kujeilua, ja kuitenkin tutkijan tavassa oli jotakin intoa ja omituista jännitystä, niin että päätin hänellä olevan jonkun erityisen tarkotuksen. Hän ehkä tahtoi vain voittaa aikaa. Aikaa, mitä varten? Niin kuin aina ne, joiden hermot ovat jännityksissään jonkun äärimmäisen vaaran takia, ovat teräviä huomaamaan, niin minäkin nyt pian olin vakuutettu, että hän odottaa jotakin. Minä näin sen hänen levottomasta muodostaan, hänen taivuksissa olevasta päästään ja harhailevasta katseestaan. Hän odotti jotakin keskeytystä ja puheli, puheli, puheli voittaakseen vain aikaa. Minä olin siitä niin varma kuin olisi hän kuiskannut minulle sen salaisuutena, ja jähmettyneessä mielessäni alkoi taas vilkkua pieni lämmin toivon säde. Vaan Toussac julmistui tästä sanatulvasta ja hän keskeytti sen kiroamalla. ”Olen jo tarpeeksi kuullut”, sanoi hän. ”Tällaista lapsen leikkiä varten en pannut päätäni vaaraan lähtiessäni tänne. Eikö meillä ole mitään tärkeämpää puhuttavaa kuin tästä miehestä? Luuletteko minun tulleen Lontoosta tänne kuuntelemaan vain teidän kauniita lauseitanne? Tehdään loppu tästä ja ruvetaan sitten oikeihin asioihin.” ”Kernaasti minun puolestani”, vastasi puolustajani. ”Täällä on mainion hyvä pieni soppi, joka sopii erinomaisesti vankilaksi. Panemme hänet sinne, ja ryhdymme asioihimme. Voimmehan sitten taas jatkaa tutkintoa hänen kanssaan, kun olemme saaneet asiamme puhutuksi.” ”Ja antaisimme hänen kuulla kaikki, mitä puhumme?” sanoi Lesage. ”Minä, lempo vie, en ymmärrä, mikä teitä vaivaa?” sanoi Toussac ja katsoi epäilevästi suojelijaani. ”En ikipäivinä ennen ole teitä nähnyt noin arkatuntoisena, ettekä ollut noin epäilevä, kun oli kysymys Bow Streetin miehestä. Tällä miehellä on salaisuutemme hallussaan, ja hänen on kuoltava tai muuten hän ilmestyy meitä vastaan todistajana. Mitä hyötyä on suunnitelman rakentamisesta, kun sitten viime hetkessä päästetään irralleen mies, joka on kukistava meidät kaikki? Taitetaan häneltä niskat, niin asia on selvä.” Suuret karvaiset kädet tarttuivat taas minuun, vaan Lesage hyppäsi yhtäkkiä pystöön. Hän oli kalman kalpea, ja hän seisoi ja kuunteli etusormi suorana ja pää kallellaan. Tuo pitkä, kapea, hienohipeäinen käsi vapisi kuin kaisla virrassa. ”Minä kuulin jotakin”, kuiskasi hän. ”Minä myös”, sanoi vanhempi mies. ”Mitä sitte?” ”Hiljaa. Kuulkaa.” Me kaikki kuuntelimme jonkun minuutin ajan, jolloin tuuli vonkui savupiipussa ja rämyytti rikkinäistä akkunaa. ”Ei se ollut mitään”, sanoi Lesage lopuksi nauraen hermostuneesti. ”Myrsky väliin synnyttää kummallisia ääniä.” ”En minä mitään kuullut”, sanoi Toussac. ”Hiljaa”, huusi toinen. ”Taas kuului.” Kova kasvava melu kuului myrskyn seasta, sellainen raivoisa ääni, joka kuului syvältä alhaalta ja kimeni teräväksi ulvonnaksi. ”Koira!” ”Verikoira!” Lesage syöksyi takkaan, ja minä näin hänen viskaavan paperinsa tuleen ja murentavan tuhkan kenkäinsä koroilla. Toussac tarttui kirveeseen, joka oli seinää vasten nojallaan. Vanha mies vetäsi verkkokasan syrjään joukosta ja avasi pienen oven, josta pääsi pieneen sopukkaan. ”Tänne”, kuiskasi hän minulle, ”joutuin.” Kun olin päässyt piilopaikkaani, niin kuulin hänen sanovan toisille, että siellä olin hyvässä turvassa, josta he voivat minut ottaa milloin hyvänsä. [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter IV]] 4065 8422 2006-10-29T15:27:59Z Nysalor 5 Viides luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Neljäs luku|Neljäs luku]] |seuraava=[[Enoni: Kuudes luku|Kuudes luku]] |otsikko=Viides luku. |alaotsikko=Verikoiria. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Kaappi – sillä joku sellainen se oli, johon minut oli pantu, oli matala ja ahdas, ja pimeässä tunsin, että se oli täynnä kummallisia, pyöreitä, palmikoituja koppia, jotka sitten huomasin kravun pyydyksiksi. Siellä oli pilkkoisen pimeä, vaan vanha ovi oli halkeillut ja ravot olivat niin leveitä, että minä näin koko huoneen. Minä olin uuvuksissa ja heikko ja aivot vielä sekaisin kuoleman kauhusta, vaan kuitenkin minut valtasi täydellisesti se näky, joka nyt oli edessäni. Vanha mies oli taas istunut puulaatikolle yhtä juhlallisen tyyneenä kuin ennenkin. Kädet ristissä toisen polven ympäri hän keinui pitkäveteisesti, ja minä huomasin, että hänen leukapielensä kävivät tahdinmukaisesti aivan kuin kalan kituset. Hänen vieressään seisoi Lesage kasvot kalpeina ja kiiltävinä hiestä, ja alahuuli vapisi kauhusta. Hän koetti hillitä itseään, vaan aina sellaisen yrityksen jälkeen tuli uusi kauhun puuska, joka huuhtoi pois kaiken rohkeuden ja pani hänet vapisemaan, Toussac seisoi nuotion ääressä, vaikuttavan näköisenä, kirvestä pidellen nojallaan jalkaa vasten ja pää uhkaavasti taaksepäin, niin että hänen suuri partansa oli suorana eteenpäin. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan jokainen jäntere oli taisteluvalmiina. Kun koiran ulvonta kuului kovemmin suolta, niin hän meni ja työnsi oven auki. ”Elä laske koiraa sisälle!” huusi Lesage kuolemantuskassa. ”Oletko tyhmä! Ainoa keinomme on tappaa koira.” ”Vaan sitä on joku taluttamassa.” ”Siinä tapauksessa ei meitä voi mikään pelastaa. Vaan jos koira, niinkuin luulen, juoksee irrallaan, niin voimme vielä päästä pakoon.” Lesage kumartui pöytää vasten silmät liikahtamatta luotuna avonaiseen oveen, joka oli kuin musta neliö seinässä. Mies, joka minua oli tähän asti suojellut, keinuskeli yhä omituinen hymy suupielissään. Hänen ryppyinen kätensä kopeloi paidan röyhelöä, ja minä ymmärsin, että hänellä oli siellä ase. Toussac seisoi heidän ja oven välillä, ja niin kuin häntä pelkäsinkin ja inhosin, niin en saanut silmiäni hänen uljaasta muodostaan. Tämä näky ja näitä kolmea miestä uhkaava vaara oli niin vallannut mieleni, että oma kohtaloni oli kokonaan unohtunut. Tällä mitättömällä näyttämöllä näyteltiin kauhea, jännittävä näytelmä, ja minä olin ainoa katselija istuessani kyyristyneenä likaisessa kolossani. Minä pidätin henkeä ja odotin. Äkkiä huomasin, että he näkivät jotain, jota minä en voinut nähdä. Minä sen huomasin heidän jäykistyneistä kasvoistaan ja tuijottavasta katseestaan. Toussac heilautti kirveen olkansa taakse ja valmistausi iskemään. Lesage kyyristyi ja piti kättä silmillään. Toinen herkesi keinumasta ja istui kuin pieni puu-ukko pöydän laidalle. Kuului porskuvia askeleita ja jotakin kellertävää lensi huoneeseen, ja Toussac antoi sille iskun. Kirves vihlasi eläimen kurkun ja lensi kauas lattialle, vaan isku oli ollut niin ankara, että Toussac itsekin suistui kumoon. Nyt vyöryivät he lattialle, karvainen koira ja karvainen mies, muristen ja meluten ankarassa taistelussa. Hän tavotti koiraa kurkusta, enkä minä voinut nähdä, mitä hän teki, vaan äkkiä kuulin tuskan kiljuntaa ja kirisevää ääntä aivan kuin vaate repäistessä halki. Mies nousi verisin käsin, ja kellanruskea kasa purppuran punaisella ammottavalla haavalla makasi hengettömänä lattialla. ”Nyt!” huusi Toussac ja syöksyi ulos majasta. Lesage oli tunnottomana pelosta ryöminyt loukkoon sillä aikaa kun Toussac otteli koiran kanssa, vaan nyt hän kohotti tuskallisen muotonsa, joka oli märkä kuin olisi kastettu. ”Niin, niin”, huuti hän, ”meidän pitää paeta, Charles. Koira on päässyt pakoon polisilta, ja me voimme vielä pelastaa itsemme.” Vaan toinen kasvot jäykkinä, leuka vain liikkeessä niinkuin ennenkin meni ja sulki oven. ”Minusta, Lucien”, sanoi hän, ”on parasta, että jäämme tänne.” Lesage katsoi häneen, ja hänen kasvoillaan kauhu muuttui vähitellen hämmästykseksi. ”Vaan te, Charles, ette ymmärrä...” lausui hän. ”Kyllä minä ymmärrän”, vastasi toinen. ”He ovat täällä muutaman minutin perästä. Koira on päässyt irti, niinkuin näette, ja juossut suolle, vaan he tulevat tänne aivan varmaan, sillä täällä ei ole muita asunnoita.” ”Niin, he tulevat ihan varmaan tänne.” ”No niin, paetkaamme siis. Me voimme vielä päästä pakoon pimeässä.” ”Ei, me jäämme tänne.” ”Hullu, uhratkaa te henkenne, vaan en minä sitä aijo tehdä. Jääkää tänne, jos tahdotte, vaan minä puolestani menen tieheni.” Hän juoksi ovelle, vaan toinen asettui eteen niin käskevästi, jotta nuori mies horjui takaisin, aivan kuin olisi iskun saanut. ”Narri!” sanoi hänen toverinsa. ”Te kurja raukka, miten olette antanut pettää itseänne!” Lesage seisoi suu auki, polvet koukussa ja sormet harallaan, kurjin pelkuruuden kuva, mitä koskaan olen nähnyt. ”Te, Charles, te –?” änkytti hän, koristen joka sanalle. ”Niin, minä!” vastasi toinen katkeralla hymyllä. ”Koko ajan olette ollut polisimiehenä! Te, joka olette ollut liittomme sieluna! Te, joka olette ollut keskuskomiteassa! Te, joka olette ollut johtajanamme! Oo, Charles te olette sydämetön. Charles, minusta kuulustaa, että he nyt tulevat. Antakaa minun mennä, minä pyydän ja rukoilen, antakaa minun mennä!” Toinen, kasvot kuin kivi, pudisti päätään. ”Vaan minkä vuoksi minut! Minkä vuoksi ette Toussacia?” ”Jos koira olisi voittanut Toussacin, niin minulla olisi nyt te molemmat. Vaan ystävämme Toussac on liian vankka mies näin pienelle heikolle miehelle kuin minä olen. Te, Lucien, olette määrätty olemaan minun voitonmerkkinä, ja teidän tulee tyytyä kohtaloonne.” Lessage löi otsaansa, aivan kuin tutkiakseen, eiköhän tämä vain ollut unta. ”Polisikätyri”, toisti hän, ”Charles polisikätyri!” ”Minä arvelin juuri, että eiköhän se teitä hämmästytä.” ”Vaan tehän olitte kaikkein tasavaltalaisin meistä kaikista! Meistä ei kukaan ollut teidän mielestänne tarpeeksi innokas. Kuinka monta kertaa olemmekaan kokoontuneet teidän ympärillenne kuuntelemaan filosofiaanne! Ja Sibylle! Ette suinkaan tahdo sanoa, että Sibyllekin oli polisikätyri? Vaan te laskette leikkiä, Charles, sanokaa, että te laskette leikkiä.” Mies heitti katkeran muotonsa ja hänen silmänsä välkkyivät tyytyväisinä. ”Teidän hämmästyksenne on hyvin mieluista minulle”, sanoi hän. ”Minä tunnustan, että luulen näytelleeni osani varsin viekkaasti. Ei ole minun syyni, että nuo rahjukset laskivat irti koiransa, vaan minä voin ylistellä itseäni, että olen yksinäni saanut kiinni hurjan ja vaarallisen salaliittolaisen.” Hän hymyili kuvatessaan näin vankiaan. ”Keisari tietää, miten palkitsee ystävänsä”, lisäsi hän, ”ja myöskin, miten hän rankaisee vihollisensa.” Koko ajan oli hän pitänyt kättä povessaan, ja nyt hän veti sen esiin sen verran, että pistolin piippu välkkyi sieltä. ”Ei siitä ole mitään hyötyä”, sanoi hän vastaukseksi toisen katseeseen. ”Te pysytte täällä majassa, elävänä tai kuolleena.” Lesage pani kädet kasvoilleen ja alkoi itkeä kovalla äänellä ja rajusti nyyhkien. ”Tehän olette ollut pahin meistä kaikista, Charles”, voihki hän. ”Tehän käskitte Toussacin tappaa senkin Bow Streetin miehen, ja tehän sytytitte talon rue Basse de la Rampartin varrella ja nyt te käännytte meitä vastaan!” ”Minä tein niin, kun tahdoin saada kaikki selville – ja oikealla hetkellä.” ”Varsin hyvin, Charles, vaan mitä ajatellaan, kun minä kerron kaikki puolustaessani itseäni? Miten voitte selittää kaiken tuon keisarille. Vielä on aika estää minua puhumasta kaikkea, mitä tiedän teistä.” ”Minä itse asiassa tunnen, että te olette oikeassa, ystäväni”, sanoi toinen vetäessään pistolinsa esiin ja virittäessään sen. ”Olen ehkä mennyt vähän määräysteni rajojen ulkopuolelle. Vaan se ei paljoa merkitse, jätänkö teidät elävänä tai kuolleena, ja yleensä luulen olevan parasta, että te kuolette.” Kauheaa oli ollut nähdä Toussacin repivän koiralta kurkun, vaan sitä olin kuitenkin voinut katsella kylmiä väreitä tuntematta. Minä säälin ja inhosin tätä onnetonta nuorta miestä, jonka luonto oli laatinut elämään vaatimattomana ylioppilaana tai haaveilevana runoilijana, vaan jonka lujemmat tahdot kuin hänen omansa olivat saattaneet näyttelemään osaa, jonka lapsikin olisi paremmin suorittanut. Minä annoin hänelle anteeksi viekkauden, jolla hän oli minut saanut paulaan, ja itsekkään pelkuruuden, jonka vuoksi hän olisi minut uhrannut. Hän oli heittäytynyt lattialle ja väänteli siinä kauhun kouristuksissa, jolloin hänen kauhea, pieni toverinsa seisoi vierellä hymyillen raakamaisesti, pistoli kädessä. Hän leikki avuttoman, läähöttävän pelkurin kanssa niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa; vaan minä luin hänen kylmistä silmistään, että leikki oli kaukana, ja hänen sormensa näyttivät jo olevan liipasimella. Kauhistuneena niin kylmäverisestä murhasta työnnälsin kaapin oven auki ja syöksyin esiin anomaan armoa onnettomalle uhrille, jolloin kuului ulkoa kovaa ääntä ja aseitten kalsketta. Kiven kova ääni huuti: ”Keisarin nimessä!” ja yhdellä ainoalla rajalla sysäyksellä työntyi ovi auki. Vielä tuuli aika kovasti ja avonaisesta ovesta näin taajan joukon ratsumiesten huiskuvia töyhtöjä ja hulmuavia kaapuja ja sateesta kimaltelevia univormuja. Niiden vieressä näkyi majasta tulevan valon loistossa kaksi kaunista hevosta, joita piteli raskaseen, punapäällystäiseen karhunnahkalakkiin puettu husaari. Ovella seisoi toinen husaari, korkea-arvoinen mies, päättäen hänen komeasta puvustaan ja arvokkaasta ryhdistään. Hänellä oli saappaanvarret polviin saakka, ja vaaleansininen, hopealla koristeltu univormu, joku soveltui hänen ratsastajavartalolleen erinomaisesti. Ei voinut muuta kuin ihailla hänen käytöstapaansa, kun hän seisoi siinä ovella terävin katsein ja silmäsi tuvassa olijoita. Hänen kasvonsa olivat kauniit, kalpeat ja säännölliset, tuuheat viikset, jotka osaksi peittivät karhunnahkaisen lakin kirkkaan leukanauhan. ”No”, sanoi hän, ”no?” Vanhempi mies oli taas piilottanut pistolin povitaskuunsa. ”Tämä on Lucien Lesage”, sanoi hän. Husaari katseli vastenmielisesti olentoa, joka makasi lattialla. ”Onpa kelpo salaliittolainen!” sanoi hän. ”Nouse ylös, sinä mateleva koira! Tulkaa tänne, Gérard, ottakaa hänet ja viekää leirille.” Nuorempi upseeri ja hänen kintereillään kaksi sotilasta tuli majaan aseet kalisten, ja kurja olento puoleksi hoiperrellen, puoleksi laahaten vietiin pois ulos pimeään. ”Missä on toinen, n. s. Toussac?” ”Hän tappoi koiran ja juoksi tiehensä. Lesage olisi myöskin mennyt pakoon, vaan minä hänet sain pidätetyksi. Jos te olisitte pitäneet koiran kahleissaan, niin olisimme saaneet molemmat, vaan näinkin ollen, voitte, eversti Lasalle, toivottaa minulle onnea.” Hän ojensi kätensä, sanoessaan näin, vaan toinen kääntyi äkkiä ympäri. ”Kuulkaa, eversti Savary?” sanoi hän ja katsoi ulos ovesta. ”Toussac on päässyt karkuun.” Pitkä, mustapukuinen mies ilmestyi näkyviin. Kauniilla, mustaverisellä muodollaan näkyi vilkas hämmästyksen ilme, jonka tuo tieto vaikutti hänessä. ”Missä hän sitte on?” ”Siitä on joku neljännestunnin aikaa, kun hän lähti juoksemaan.” ”Vaan hänhän on kaikkein vaarallisin niistä. Keisari raivostuu, kun hän saa kuulla tämän. Minnepäin hän juoksi?” ”Luultavasti maalle päin.” ”Kuka tämä on?” kysyi eversti Savary osottaen minua. ”Minä teidän ilmoituksistanne päätin, että täällä on kaksi paitse teitä herra...” ”Minusta on mieluisinta, ettei nimeä mainita”, keskeytti toinen. ”Sen kyllä ymmärrän”, vastasi eversti Savary halveksivasti. ”Minä olisin teille sanonut, että tämä maja on yhtymäpaikka, vaan siitä päätettiin vasta viime hetkessä. Olin asettanut niin, että olisitte voinut saada kiinni Toussacin, vaan te päästitte koiran irti. Te saatte luultavasti vastata keisarille siitä, miten olette hoitanut tämän asian.” ”Se on minun asiani, hyvä herra”, sanoi eversti Savary. ”Vaan te ette ole sanonut kuka tämä mies on.” Tuntui turhalta salata nimeäni, kun minulla oli taskussani kirje, joka olisi ilmaissut sen. ”Nimeni on Louis de Laval”, sanoin ylpeästi. Minun täytyy tunnustaa, että me ehkä olimme siellä Englannissa liioitelleet oman arvomme. Olimme uskoneet, että koko Ranska ihmettelisi, jos me tulisimme takaisin, vaan itse asiassa olikin Ranska asiain nopean kehityksen aikana melkein kokonaan unohuttanut meidän olemassa olomme. Minun ylimyksellinen nimeni ei tehnyt eversti Savaryyn vähintäkään vaikutusta, hän sen vain kirjoitti muistikirjaansa. ”Herra de Lavalilla ei ole vähintäkään osaa asiassa”, sanoi urkkija. ”Hän on aivan sattumalta joutunut tänne, ja minä vastaan, että hän pidetään korjuussa, jos häntä satuttaisiin tarvitsemaan.” ”Varmaan häntä tarvitaan”, sanoi eversti Savary. ”Vaan jos te tahdotte ottaa hänet vastuullenne ja viedä hänet leiriin, kun niin vaaditaan, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te pidätte hänet hallussanne. Minä lähetän teille sanan, jos häntä tarvitaan.” ”Hän on keisarin käytettävänä.” ”Onko täällä mitään papereita?” ”Ne poltettiin.” ”Sepä ikävää.” ”Vaan minulla on jäljennökset.” ”Oivallista! Tulkaa, Lasalle! joka minuutti on kallis, ja täällä ei ole enään mitään tehtävää. Antakaa husaarien hajautua, vielä voimme hänet tavottaa.” Kumpikin roteva upseeri lähti majasta välittämättä sen enempää suojelijastani, ja minä kuulin heidän ankarat komentosanansa ja aseitten kalskeen, kun sotilaat nousivat hevosilleen. Silmänräpäyksen kuluttua ne olivat poissa, ja hevosten kavioiden kapse kuoli etäisyyteen. Pieni nuuskanruskea puoltajani meni ovelle ja katsoi heidän jälkeensä pimeään. Sitten hän tuli takaisin ja katseli minua kiireestä kantapäähän tavallisella kuivalla hymyllään. ”Niin, nuorimies”, sanoi hän, ”me olemme esittäneet muutamia eläviä tauluja huviksenne, ja te voitte kiittää minua arvokkaasta paikasta, joka teillä on ollut.” ”Olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, hyvä herra”, vastasin kiitollisuudella ja vastenmielisyydellä. ”En tiedä miten teitä kiittää”. Hän katsoi minuun omituinen ilme ivallisissa silmissään. ”Te saatte sitten tilaisuuden kiittää minua”, sanoi hän. ”Vaan koska olette vieras tällä rannikolla, niin kuin sanotte, ja kun minä olen vastuun alainen teistä, niin on viisainta teidän seurata minua, minä vien teidät sellaiselle paikalle, jossa te voitte huoleti nukkua.” [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter V]] 4066 8423 2006-10-29T15:28:04Z Nysalor 5 Kuudes luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Viides luku|Viides luku]] |seuraava=[[Enoni: Seitsemäs luku|Seitsemäs luku]] |otsikko=Kuudes luku. |alaotsikko=Salakäytävä. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Nuotio oli jo palanut loppuun, ja suojelijani puhalsi lampun sammuksiin, niin että tuskin olimme kulkeneet kymmentä askelta, kun näkyvistämme oli kadonnut kurja hökkeli, jossa minut oli niin omituisella tavalla otettu vastaan kotimaahani. Tuuli oli asettunut, vaan mereltä päin tuli kylmä tihusade. Jos olisin ollut yksinäni, niin olisin eksynyt yhtä helposti kuin maalle tullessanikin, vaan seuralaiseni kulki reippaasti ja varmasti, niin että hän varmaan kulki merkkien mukaan, joita minä en huomannut. Märkänä ja väsyneenä, rutistunut mytty kainalossani ja mieli kiihtyneenä kummallisesta seikkailustani, astelin kumppanini vierellä ääneti ja kerroin ajatuksissani kaikki, mitä olin nähnyt. Niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin kuullut valtiollisia keskusteluja Englannissa vanhempain parissa, ja minä tunsin hyvin tarkoin Ranskan olot. Minä tiesin, että Buonaparten nouseminen valtaistuimelle oli katkeroittanut pienen, vaan pelättävän jakobinein joukon, ja tasavaltalaiset huomasivat, että kaikki heidän ponnistuksensa kuninkuuden poistamiseksi olivat johtaneet vain siihen, että saatiin keisarivalta sijaan. Todellakin kurja tulos heidän hurjista ponnistuksistaan, että kruunu kahdeksalla ''fleur-de-lis’llä'' muutetaan arvokkaampaan kruunuun valtio-omenineen ja risteineen. Toiselta puolen Bourbonien suosijat, joiden keskessä olin elänyt nuoruuteni, olivat suuresti pettyneet nähdessään, miten kansanjoukko tervehti viimeistä ratkaisevaa askelta, jonka kautta järjestys muuttui sekasorroksi. Niin erillaisia kuin heidän kantansa olivatkin, yhtyivät kumminkin puolueen hurjimmat jäsenet vihaan Napoleonia vastaan ja lujaan päätökseen, millä hinnalla hyvänsä saada hänet kukistetuksi. Siitä oli seurauksena koko sarja salaliittoja, joista useimpiin oli alku Englannista, ja siitä laaja urkkijajärjestelmä Fouchén ja Savaryn johdolla, sillä näiden kahden miehen vastattavana oli keisarin turvallisuus. Omituisen sattuman kautta minä olin noussut Ranskan rannikolle juuri samalla hetkellä kuin muuan verenhimoinen salaliittolainen, ja saman sattuman kautta olin joutunut näkemään, millä tavoin polisi koetti hävittää ja voittaa hänet sekä hänen toverinsa. Kun muistelin seikkailuani ja kulkuani suolla, tuloani majaan, paperien löytämistä, vangiksi joutumistani salaliittolaisten käsiin, pitkällistä tuskaani Toussacin peukalon ollessa leuvallani ja lopuksi vaihtelevia näytelmiä, joita olin nähnyt – koiran tappamisen, Lesagen vangitsemisen ja sotilaitten tulon, niin en voinut ihmetellä, jos aivoni olivatkin ärsytyksissään ja että hämmästyksekseni kouristuksen tapaisesti vavahtelin kuin pelästynyt lapsi. Nyt mietiskelin enin suhdettani mieheen, joka kulki sivullani. Hänen käytöksensä oli herättänyt inhoa minussa. Olin nähnyt hänen kavaluutensa, jolla hän oli kietonut toverinsa, ja minä olin huomannut hänen laihoilla hymyilevillä kasvoillaan kylmää, tahallista julmuutta, kun hän seisoi pistoli kädessä voivottelevan pelkurin vierellä, jonka hän oli kietonut pauloihinsa. Vaan toisakseen, kun minä ajattelemattomalla uteliaisuudella olin laittanut itseni toivottomaan tilaan, niin hän pelasti minut kammottavan Toussacin kourista. Myöskin oli selvää, että hän olisi voinut tehdä urotyönsä suuremmaksi jättämällä minutkin vangiksi sotilaille. Minä en tosin ollut salaliittolainen, vaan minun olisi ollut vaikea sitä todistaa. Tämän pienen, ruskean, kaljupäisen miehen käytös sen vuoksi tuntui minusta niin epäjohdonmukaiselta, että minä vihdoinkin, kun olimme kulkeneet jonkun matkaa ääneti, kysyin häneltä yhtäkkiä, mitä hän sillä tarkotti. Kuulin pimeässä kuivaa naurua, aivan kuin minun äkillinen ja suora kysymykseni olisi hänestä tuntunut hauskalle. ”Te olette tavattoman hauska mies, herra – herra – no mikä se nyt olikaan teidän nimenne?” ”De Laval.” ”Aivan oikein, herra de Laval. Teissä on nuoruuden vilkkautta ja lapsellisuutta. Te haluatte tietää, mitä on takan piipussa, ja te kiipeätte sinne. Te tahdotte tietää syyn johonkin asiaan ja häikäilemättä tekasette kysymyksen. Minä olen tottunut elämään umpimielisten ihmisten joukossa, ja sen vuoksi te minusta tunnutte varsin hauskalta.” ”Olkootpa syyt mitkä hyvänsä toimintanne perustuksena, te kaikessa tapauksessa olette pelastanut henkeni”, sanoin. ”Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille siitä.” Vaikeinta maailmassa on lausua kiitollisuutensa henkilölle, joka on inhottava, ja minua pelottaa, että epäröivät sanani olivat esimerkin lisänä lapsellisuudestani, josta hän minua syytti. ”Minä voin elää ilman kiitoksianne”, sanoi hän kylmästi. ”Te olette aivan oikeassa, kun te ajattelette, että jos olisi sopinut tarkotuksiini, niin minä olisin antanut teidän saada surmanne, ja minä olen aivan oikeassa, kun minä ajattelen, että jos te ette olisi minulle kiitollisuuden velassa, niin ette olisi näkevinännekään minun kättäni, jos sen teille ojentaisin, niin kuin tuo Lasallekaan ei ollut huomaavinaan. Hänestä on hyvin kunniakasta palvella keisaria sotatantereella ja panna henkensä alttiiksi hänen edestään, vaan kun on kysymyksessä elää vaarain keskellä niin kuin minä olen tehnyt, seurustella miesten kanssa, jotka menevät ihan äärimmäisyyksiin, ja kun tietää, että jos tekee pienimmänkin erehdyksen, niin on kuoleman oma, niin – silloin ei tuollaisten hienokätisten herrain mielestä sitä ihmistä ole olemassakaan. Niin”, jatkoi hän hyvin katkerasti ja kiihkoisasti, ”minä olen uskaltanut enemmän ja saanut kestää enemmän Toussacin ja muutamien hänen toveriensa kanssa kuin tuo Lasalle kaikilla poikamaisilla ratsuretkillään. Mitä ansioihin tulee, niin keisarin kaikki marskit yhteensä eivät ole tehneet keisarille niin tärkeitä palveluksia kuin minä. Vaan te ette näe niitä ehkä siinä valossa, te herra ... herra...” ”De Laval.” ”Aivan oikein – se nyt on kumma, että minä en muista tuota nimeä. Teillä varmaan on sama käsitys kuin eversti Lasallellakin?” ”Tästä asiasta en voi muodostaa mitään mielipidettä”, sanoin. ”Minä vain tiedän, että minun on kiitettävä teitä hengestäni.” En tiedä, mitä hän olisi sanonut tähän kiertävään vastaukseen; samassa kuulimme pari pistoolin laukausta ja kovaa huutoa kaukaa. Me pysähdyimme muutaman minutin ajaksi, vaan nyt oli taas kaikki hiljaa. ”Ne varmaankin saivat Toussacin näkyviinsä”, sanoi seuralaiseni. ”Minä luulen, että hän on niin voimakas ja viekas, että he eivät saa häntä kiinni. En tiedä millaisen vaikutuksen hän teihin teki, vaan sen sanon teille, että kaukaa saatte hakea ennen kuin löydätte niin vaarallista miestä.” Vastasin, että haluaisin mennä kauas päästäkseni kohtaamasta sellaista miestä, jos vain minulla ei olisi keinoa puolustautumaan, ja seuralaiseni kuivalla naurulla osotti, että hän oli samaa mieltä. ”Muuten hän on kerrassaan rehellinen mies, joka ei ole suinkaan tavallista meidän päivinämme”, sanoi hän. ”Hän on muuan niitä, jotka vallankumouksen alku-aikoina yhtyivät siihen koko sielunsa täydellä voimalla. Hän uskoi, mitä kirjailijat sanoivat, ja hän uskoi, että Ranskasta, kärsittyään vähän aikaa levottomuutta, ja muutamia välttämättömiä murhia kun oli tehty, tulisi taivaanvaltakunta maan päällä, rauhan ja varallisuuden ja veljeyden keskipiste. Niitä oli varsin paljon, jotka olivat saaneet tällaiset kauniit aatteet päähänsä, vaan nämät päät ovat nyt enimmäkseen joutuneet sahanmuhakoppaan. Toussac pysyi aatteilleen uskollisena, ja kun näki sotaa rauhan asemesta, kiduttavaa köyhyyttä varallisuuden asemesta ja keisariuden veljellisyyden sijalla, niin silloin hän raivostui. Hänestä tuli tuollainen villi-olento kuin olette nähnyt, eikä hän muuta ajattele kuin uhrata voimansa niiden kukistamiseen, jotka ovat sortaneet hänen kauniit ihanteensa. Hän on pelkäämätön, kestävä ja muuttumaton. Minä olen ihan varma, että hän minut tappaa tämän yöllisen teon vuoksi.” Seuralaiseni sanoi mitä tyynemmällä äänellä nämät sanat, ja minä nyt ymmärsin, että hän ei kehuakseen sanonut, että hänen vaivaloisen tehtävänsä suorittamiseen tarvittiin enemmän rohkeutta kuin olemaan kauniina miekkamiehenä niin kuin Lasalle. Hän oli vähän aikaa ääneti ja sitten hän jatkoi, aivan kuin olisi puhunut itsekseen. ”Niin”, sanoi hän, ”minä en käyttänyt tilaisuutta. Minun olisi pitänyt ampua hänet, silloin kun hän taisteli koiran kanssa. Vaan jos olisin vain haavoittanut hänet, niin olisi hän repinyt minut kappaleiksi kuin keitetyn kanan, niin että on ehkä parasta niin kuin on.” Me olimme jo päässeet suolta, ja minä olin jo jonkun aikaa tuntenut jalkaini alla pehmoisen joustavan ruohikon, ja tiemme oli kulkenut rannalla olevia matalia särkkiä ylös ja alas. Vaikka oli pilkkosen pimeä, niin seuralaiseni kulki varmasti epäröimättä hetkeäkään, ja reippaasti, joka minusta olikin mieluista, kun olin märkänä ja viluissani. Olin vielä niin nuori, kun lähdin kotimaastani, että tuskin päiväseen aikaankaan olisin tuntenut seutuja, vaan nyt pimeässä ja huumauksissani kaikesta siitä, mitä olin nähnyt, en voinut vähintäkään aavistaakaan, missä olimme tai minne menimme. Olin käynyt välinpitämättömäksikin, minusta oli sama minne menin, kunhan vain sain yösijan ja lepoa, jota nyt tarvitsin. En tiedä kuinka kauan olimme kulkeneet, vaan minä olin nukkunut ja herännyt ja taas nukkunut kulkiessani seuralaiseni vierellä; sitten heräsin taas, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. Sade oli jo lakannut ja vaikka kuu olikin vielä pilvessä, niin oli kuitenkin taivas sen verran selvinnyt, jotta näki ympärilleen vähän matkaa. Edessämme ammotti valkea syvänne, ja minä arvelin, että se oli vanha kalkkimurros, jonka laitamilla kasvoi karhunmarjapensaita ja sanajalkoja. Vilkaistuaan ympärilleen, etteihän vain kukaan näe, hiipi seuralaiseni vitikon läpi, kunnes tuli kalkkiseinän luo. Hän kulki sen vierustaa jonkun matkaa ja tunkeutui kallion ja pensaitten väliin, kunnes lopultakin tuli muutamalle paikalle, josta näytti mahdottomalta päästä etemmäs. ”Näettekö tulta takananne?” kysyi hän minulta. Minä käännyin katsomaan ja katselin hyvin tarkkaavasti joka suunnalle, vaan en mitään voinut huomata. ”No, se on hyvä”, sanoi hän. ”Menkää te ensin, minä tulen sitten jälestä.” Sillä aikaa kun minä olin selin, hän oli avannut tai työntänyt syrjään vanukkeiset oksat, jotka olivat sulkeneet tiemme. Kun minä taas käännyin häneen päin, niin huomasin mustan nelikulmaisen aukon edessämme valkeassa seinässä. ”Tämä on ahdas portti, vaan kauempana on väljempi”, sanoi hän. Minua epäilytti hetken aikaa. Mihinkähän tämä kummallinen mies minut vie? Asuuko hän luolassa kuin peto-eläin vai tahtoiko hän minut saattaa johonkin ansaan? Kuu alkoi nyt paistaa ja sen hopeavalossa tämä musta, äänetön aukko näytti sanomattoman kammottavalta ja uhkaavalta. ”Te olette tullut jo liian kauvas voidaksenne enään kääntyä takaisin”, sanoi seuralaiseni. ”Teidän täytyy joko luottaa minuun kerrassaan tai ei ollenkaan.” ”Olen vallassanne.” ”Käykää sitten sisään, minä tulen jälessä.” Minä ryömin käytävään, joka oli niin matala, että minun piti kontata nelinryömin. Kun käänsin päätäni, niin näin epäselvät kulmikkaat varjohaamut seuralaisestani. Hän viipyi käytävän suulla ja rapisutti lehtiä ja oksia, ulkoa tuleva heikko valo ei enään päässyt tulemaan sisään ja me olimme pilkkopimeässä. Minä kuulin äänen jälestäni, kun hän siellä ryömi. ”Menkää niin kauas kun tulee alankopaikka”, sanoi hän. ”Silloin tulee tilavampi ja me voimme ottaa tulta.” Käytävä oli niin matala, että selkä kattoa piirsi, ja kyynärpäät koskivat molemmin puolin seinään. Minä siihen aikaan olin notkea ja taipuisa, niin että minun ei ollut vaikea päästä kulkemaan. Kulettuani jonkun sata tai sataviisikymmentä askelta tunsin käsilläni syvennyksen edessäni. Minä kapusin alas ja puhtaammasta ilmasta tunsin heti, että olemme tilavammalla paikalla. Kuulin seuralaiseni iskevän tulta piillä ja taulan punanen valo muuttui kirkkaaksi keltaiseksi vaharullan valoliekiksi. Aluksi en nähnyt muuta kuin vakavat, teräväpiirteiset kasvot, kuin millähän kummallisella puu-ukolla, ja leuvat vippasivat kuin kalalla. Tässä valossa hän näytti omituiselta. Sitten hän kohotti vaharullan ylös ja kuletti sitä edestakaisin valaistaakseen paikkaa. Minä nyt näin, että olimme maanalaisessa käytävässä, joka näytti johtavan maan sisään. Käytävä oli niin korkea, että minä vaivatta voin seisoa pystyssä, ja vanhat sammaleiset kivet, jotka olivat käytävän laitamilla, ilmoittivat sen ijän suureksi. Siltä paikalta, jossa me seisoimme, oli katto luhistunut alas ja käytävä siten täyttynyt, vaan se oli murrettu, niin että siihen oli syntynyt kapea käytävä, jota me tähän saakka olimme kulkeneet. Tämä työ näytti tehdyn aivan äskettäin, sillä käytävässä oli soraa ja joukko työkalujakin. Seuralaiseni meni vaharulla kädessä alas tunneliin, ja minä seurasin aivan kintereillä kiiveten suurten kivien yli, jotka olivat pudonneet katosta tai seinistä ja sulkivat nyt tien. ”Kuulkaas”, sanoi hän nauraa virnottaen minulle yli olkansa, ”oletteko koskaan nähnyt mitään tällaista siellä Englannissa?” ”En milloinkaan.” ”Nämät ovat varukeinoja, joihin ihmiset ryhtyivät muinoin rauhattomina aikoina. Nyt kun rauhattomat ajat taas ovat palanneet, ovat ne varsin hyödyllisiä niille, jotka ne tuntevat.” ”Minne tämä käytävä johtaa?” kysyin. ”Tänne”, vastasi hän ja pysähtyi muutaman vanhan puu-oven luo, joka oli lujasti raudalla kiskotettu. Hänellä oli siinä jotakin puuhaa rautakiskojen kanssa pysyen minun edessäni, niin että minä en voinut nähdä mitä hän teki. Kuului kova rasahdus ja ovi aukesi hitaasti vinkuen saranoissaan. Sen takana näkyi jyrkkä porras nousevan ylös. Hän työnsi minut edelleen ja sulki oven jälestämme. Portaitten yläpäässä oli vielä samallainen ovi, jonka hän avasi samalla tavalla. Olin ollut jo tarpeeksi hämilläni tullessamme kalkkimurrokselle, vaan nyt tämän kummallisen matkan tehtyämme, minä aloin hieroa silmiäni ja ihmetellä, olinkohan todella sama Louis de Laval, joka äskettäin oli tullut Ashfordista, vai oliko tämä unta, joku Pigault Lebrunin seikkailuja. Nämät suuret, sammalpeitteiset holvit ja jyhkeät, rautakiskoiset ovet olivat todellakin kuin himmeä musta tausta unissa; vaan tippuva vaharulla, minun märkä myttyni ja nämät likaset vaatteeni kovin selvään todistivat kaiken tämän todeksi. Seuralaiseni ketterä, vilkas ja asioimistapainen käytös ja hänen niukkasanaiset huomautuksensa silloin tällöin vetivät minun mielikuvitukseni taas maan päälle. Hän piti nyt ovea auki edessäni ja sulki sen sitten taas jälestämme. Me olimme nyt pitkässä holvikäytävässä, jossa oli kivilattia, ja sen toisessa päässä paloi himmeä öljylamppu. Kaksi rautakaltereilla varustettua akkunaa osotti, että me taas olimme tulleet maanpinnalle. Me kulimme tätä käytävää, sitten useampain sivukäytäväin läpi mentyämme nousimme ylös kiertoportaita. Täällä oli avonainen ovi, josta tultiin pieneen, varsin hauskan näköiseen sänkykamariin. ”Minä otaksun, että te ette muuta tarvitse tänä yönä”, sanoi hän. Minua halutti nakkautua maata märkine vaatteineni ja niine hyvineni lumivalkoiselle peitteelle, vaan kuitenkin uteliaisuuteni sai hetkiseksi voitetuksi väsymykseni. ”Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, hyvä herra”, sanoin. ”Tahtonette vielä osottaa suurempaa hyvyyttä minulle ilmoittamalla, missä olen.” ”Te olette minun talossani, ja siihen tietoon saatte tyytyä tänä iltana. Huomen aamulla puhelemme enemmän.” Hän soitti pientä kelloa, ja laiha, pörröinen palvelija, hyvin talonpoikaisen näköinen, tuli heti tämän kutsun saatuaan. ”Hallitsijattarenne varmaankin on jo mennyt huoneisiinsa?” ”Niin on, armollinen herra, jo ainakin kaksi tuntia sitten.” ”Hyvä. Minä tulen itse teitä noutamaan huomen aamulla varhain.” Hän sulki oveni, ja hänen askeltensa kaiku tuskin vielä oli kadonnut kuuluvista, kun minä olin syvässä unessa. [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter VI]] 4067 8424 2006-10-29T15:28:08Z Nysalor 5 Seitsemäs luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Kuudes luku|Kuudes luku]] |seuraava=[[Enoni: Kahdeksas luku|Kahdeksas luku]] |otsikko=Seitsemäs luku. |alaotsikko=Grosboisin isäntäväki. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Isäntäni pitikin sanansa, sillä kun heräsin kuullessani liikettä huoneesta, niin näin hänen seisovan sänkyni vieressä niin tyyneen ja tyytyväisen näköisenä ja niin säännöllisesti puettuna, että oli vaikea ajatella hänen olleen eilisessä hurjassa ottelussa ja siinä näytelleen niin vastenmielistä osaa. Nyt kirkkaassa päivän valossa hän näytti paremminkin täsmälliseltä koulun-opettajalta, jota vaikutusta vielä lisäsi hyväntahtoinen vaan mahtava hymy, jolla hän minua katseli. Vaikka hän hymyili, niin tunsin kuitenkin vastustamatonta vastenmielisyyttä, ja olin vakuutettu, että en ennen voi olla tyyni kuin saan lopetetuksi tämän toveruuden, johon pakosta olin joutunut. Toisella käsivarrellaan hänellä oli koko joukko vaatteita, jotka hän asetti tuolille sänkyni viereen. ”Siitä päättäen, mitä eilen illalla minulle sanoitte, otaksuin että puvustonne ei ole runsaasti varustettu”, sanoi hän minulle. ”Minä luulen, ettei kukaan täällä talossamme ole sen mittainen kuin te, vaan kaikissa tapauksissa olen ottanut koko joukon näitä vaatteita, joista voitte valita, mikä teille parhaiten sopii. Tässä on partaveitsi, saippuaa ja puuterirasia. Minä tulen puolen tunnin kuluttua, jolla aikaa toivon teidän ehtivän pukeutua.” Minä huomasin, että oma pukuni vähän harjattua on yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin, vaan minä käytin kuitenkin hänen tarjouksestansa hyväkseni röyhelöpaidan ja mustan silkkihuivin. Minä olin jo pukeutunut ja olin katselemassa akkunasta, josta oli näköala muuatta kalkkiseinää vasten, kun isäntäni astui huoneeseen. Hän katseli minua kiireestä kantapäähän tarkastavin katsein ja näytti olevan varsin tyytyväinen. ”Käyhän se laatuun, varsin hyvin!” sanoi hän ja nyökäytti päätään arvostelevasti. ”Nykyään, mitä pukuun tulee, on matkavaatteen tapainen tai kovan työn suuntainen enemmän muodissa kuin ''Inrcoyablen'' keikarimaisuus. Olen naisten kuullut sanovan, että se osottaa parempaa aistia. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hyvä herra.” Minua hämmästytti tuo hänen huomionsa kiinnittäminen minun pukuuni, vaan se unohtui hämmästykseen, jonka valtaan pian jouduin. Sillä kun me olimme menneet muutaman käytävän läpi ja astuimme suureen saliin, joka minusta tuntui niin tutulle, niin oli edessäni isäni kuva luonnollisessa koossa. Minä seisoin hämmästyksissäni ja tuijotin sitä, ja kun käännyin siitä, niin näin seuralaiseni kylmänharmajat silmät suunnattuina minuun ja niistä näkyi leikillinen väike. ”Te näytte olevan ihmeissänne, herra de Laval”, sanoi hän. ”Jumalan nimessä”, sanoin, ”elkää leikkikö minun kanssani enään. Missä te olette, ja mihin paikkaan te olette minut kulettanut?” Hän ei vastannut, purskahti vain nauramaan tavallista kuivaa nauruaan, laski kurttuisen ruskean kätensä minun käsivarrelleni ja vei minut suureen huoneeseen. Siellä keskilattialla oli aistikkaasti katettu ruokapöytä, ja sen takana istui matalassa nojatuolissa nuori nainen kirja kädessä. Hän nousi istumasta, kun me tulimme huoneeseen, ja minä huomasin, että hän oli pitkä, siro nainen, tummaverinen, selvät piirreet ja mustat, tavattoman loistavat silmät. Jo heti ensi silmäyksellä huomasin, että hän ei minua katsellut ystävällisesti. ”Sibylle”, sanoi isäntäni ja hänen sanansa pidättivät henkeni ”tämä on serkkusi Englannista, Louis de Laval. Rakas sisareni poika, tämä on ainoa tyttäreni, Sibylle Bernac.” ”Te olette siis...” ”Olen äitisi veli, Charles Bernac.” ”Te olette eno Bernac!” änkytin kuin tyhmyri. ”Vaan minkä vuoksi ette sitä sanonut minulle?” ”Minulla ei ollut mitään syytä olla käyttämättä tilaisuutta esteettä tarkastaakseni, millainen sisareni pojasta oli tullut englantilaisen kasvatuksen saatuaan. Minun olisi sitä paitsi ollut vaikeampi sinun ystävänäsi esiintyä, jos toverini olisivat saaneet aihetta uskomaan, että minulla oli joitakin persoonallisia seikkoja sinun puollustamiseksesi. Vaan suo nyt minun lausua sinut sydämmellisesti tervetulleeksi Ranskaan ja ikävän mieleni siitä, että vastaanotto oli niin epäystävällinen. Minä olen varma siitä, että Sibylle on auttava minua kaikin tavoin sen korvaamiseksi.” Minä katselin ympärilleni ja vähitellen aloin tuta suuren huoneen vaakunoineen ja hirvenpäineen, joita oli seinällä. Ja tämän näköalan akkunasta puistoon ja sen takana aukeavalle merelle olin varmaan ennen nähnyt. Oli siis aivan totta, että olin omassa linnassamme Grosboisissa, ja tämä inhoittava vanha mies nuuskanruskeassa puvussa, tämä kavala juontenkutoja, jolla naama oli kuin pääkallolla, oli se mies, jota isäni olin kuullut usein sadattelevan, mies, joka oli hänet karkottanut maatilaltaan ja itse anastanut sen. Vaan en kuitenkaan voinut unohuttaa, että hän saattaen itsensä vaaraan oli pelastanut minut eilen illalla, ja minä taas tunsin huojuvani kiitollisuuden ja vastenmielisyyden välillä. Me olimme istuneet pöytään, ja syödessämme vasta ilmestynyt enoni selitti minulle kaikkea, mitä en vielä ymmärtänyt. ”Samassa silmänräpäyksessä kun sinut näin, aavistin, että se olet sinä”, sanoi hän. ”Muistan hyvin isäsi, kun hän oli nuori ritari, ja sinä olet hänen elävä kuvansa, vaikka voinkin sanoa, että jos on jotakin eroa, niin se on sinun eduksesi. Ja kuitenkin hänellä oli maineena, että hän oli kaunein mies Rouenin ja meren välillä. Sinun tulee muistaa, että minä odotin sinua, ja että ei ole niinkään monta sinun ikäistäsi ylimystä harhailemassa täällä rannikolla. Minua kummastutti, että sinä et eilen illalla tuntenut, missä olet. Oletko koskaan kuullut puhuttavan salakäytävästä Grosboisissa?” Minä hämärästi muistin, että olin lapsena kuullut puhuttavan tästä maan-alaisesta käytävästä, vaan että katto oli luhistunut alas, jonka vuoksi sitä ei voitu käyttää. ”Aivan oikein”, sanoi enoni. ”Kun linna tuli minun haltuuni, oli ensimmäisiä tehtäviäni puhkaista uusi käytävä sen toiseen päähän, sillä arvelin, että siitä voi olla hyötyä näinä rauhattomina aikoina; jos se olisi ollut kunnossa, niin se melkoisesti olisi auttanut vanhempaisi pakoa.” Hänen puheensa johti muistiini kaikki, mitä olin kuullut ja mitä voin muistaa näiltä kauheilta ajoilta, jolloin meitä, tämän maatilan omistajia, ajettiin kuin susia, ja ulvova pyöveli seurasi meitä rantasillalle saakka uhaten nyrkeillään ja kivillä. Minä muistin myöskin, että tämä mies juuri oli kaatanut öljyä tuleen ja perustanut rikkautensa meidän raunioille. Kun silmäsin häneen toiselle puolen pöytää, niin näin, että hänen terävät harmajat silmänsä olivat kiinnitetyt minuun, ja minä ymmärsin, että hän luki ajatukseni. ”Me saamme unohuttaa entiset”, sanoi hän. ”Ne ovat vanhojen polvien riitoja; Sibylle ja sinä edustatte uutta polvea.” Serkkuni ei ollut sanonut sanaakaan eipä edes välittänyt läsnäolostani, vaan kun nyt nimemme asetettiin näin vierekkäin, niin hän katseli minua yhtä vihasesti kuin olin huomannut hänen heti alustakin tekevän. ”No, Sibylle”, sanoi hänen isänsä, ”sinä voit vakuuttaa Louis serkullesi, että sinusta nähden ei ole mitään sukuriitaa.” ”Meidän on helppo puhua sillä tavoin, isä”, vastasi hän. ”Se ei ole sinun kuvasi, joka riippuu salin seinällä eikä ne sinun vaakunoitasi, jotka riippuvat täällä. Me omistamme linnan ja maatilan, vaan de Lavalin perheen jäsenen asiana on sanoa meille, tyytyykö hän tähän.” Hänen tummat, vihaset silmänsä olivat kiinnitettyinä minuun, kun hän odotti minun vastaustani, vaan hänen isänsä ehätti sanomaan: ”Sinä et tervehdi juuri ystävällisellä tavalla serkkuasi”, sanoi isänsä terävästi. ”Asiain kulku on ollut sellainen, että Louisin perintö on joutunut meille, vaan meidän asiamme ei ole muistuttaa häntä tästä seikasta.” ”Hän ei tarvitse mitään muistutuksia”, sanoi tyttö. ”Te teette minulle väärin”, lausuin minä, sillä tytön viha ja halveksuminen suututti minua. ”Totta on, että minä en voi unhottaa, että tämä linna ja tämä maa on ollut esi-isäini omaisuutta – olisinhan aika rahjus, jos voisin sen unohtaa – vaan jos te luulette, että minä sen vuoksi mielessäni haudon jotakin katkeruutta, niin te erehdytte. Minä puolestani en halua mitään muuta kuin että saan raivata oman tieni miekallani.” ”Eikä koskaan ole ollut aikaa, jolloin se olisi voinut tapahtua helpommin ja loistavammin kuin nyt tähän aikaan”, huudahti enoni. ”Nyt on suuria asioita tekeillä, ja jos sinä olet keisarin hovissa, niin olet niiden ahjossa. Mikäli minä ymmärrän, niin haluat palvella häntä?” ”Tahdon palvella maatani.” ”Sinä palvelet maatasi palvelemalla keisaria, sillä ilman häntä joutuu maa sekasortoon.” ”Kaikesta päättäen, mitä olen kuullut, se ei ole niinkään helppo asia”, sanoi serkkuni. ”Minä luulen, että teillä olisi ollut paljo mukavampi olo Englannissa – ja siellä olisitte myöskin ollut paremmassa turvassa.” Kaikella, mitä tyttö sanoi, näytti hän tahtovan minua loukata, enkä minä tiennyt, millä tavalla olisin hänelle antanut siihen syytä. En ole koskaan tavannut naista, jota kohtaan minussa niin pian olisi syntynyt vastenmielisyys. Minä huomasin, että hänen sanansa suututtivat yhtä paljo hänen isäänsä kuin minuakin, sillä hän näytti katselevan tytärtään yhtä tuikein katsein kuin tämäkin häntä. ”Serkkusi on urhoollinen mies; ja niin paljoa en voi sanoa muutamasta toisesta”, sanoi enoni. ”Kenestä toisesta?” kysyi tyttö. ”Se on sama”, vastasi isä nenäkkäästi ja nousi pöydästä äkkiä aivan kuin hän olisi pelännyt, että hän suutuksissaan joutuu sanomaan enemmän kuin olisi tahtonut, ja hän kiiruhti pois huoneesta. Tyttö näytti joutuvan aivan hämilleen tästä hänen vastauksestaan ja nousi pöydästä aivan kuin olisi aikonut seurata häntä. Sitte hän pudisti päätään ja nauroi epäilevästi. ”Minä luulen, että te ette ole nähnyt koskaan ennen enoanne?” sanoi serkkuni minulle. ”En ole”, vastasin hänelle. ”No, mitä arvelette hänestä ''nähtyänne'' hänet?” Tuollainen kysymys, jonka tytär teki isästään, synnytti minussa melkein jotakin kauhun tapaista. Minusta tuntui, että isänsä on vielä pahempi ihminen kuin olin luullutkaan, jos hän on tuolla tavoin vaikuttanut läheimpään ympäristöönsäkin. ”Vaiti-olonne on riittävä vastaus”, sanoi hän, kun minä epäröin vastata. ”Minä en tiedä, miten tapasitte hänet eilen, tai mitä tapahtui välillänne, sillä me emme ole ystävällisellä kannalla. Mutta minä luulen, että olette oikein häntä arvostellut. Nyt minulla on vähän kysyttävää teiltä. Te olette saanut häneltä kirjeen, jossa hän kehotti teitä tulemaan tänne, eikö niin?” ”Sain.” ”Ettekö huomannut mitään kuorella?” Minä muistin nuo kaksi onnettomuutta ennustavaa sanaa, jotka olivat minulle antaneet niin paljo miettimisen aihetta. ”Mitä? Tekö minua varotitte tulemasta tänne?” ”Niin, minä. Minulla ei ollut mitään muuta keinoa.” ”Vaan minkä vuoksi?” ”Kun minä en olisi halunnut teitä tänne.” ”Luulitteko, että minä teille tekisin jotakin vahinkoa?” Hän oli jonkun aikaa ääneti, aivan kuin olisi pelännyt, että hän joutuu sanomaan liikoja. Hänen vastauksensa oli sitten ihan odottamaton: ”Minä luulin, että teille tehtäisiin pahaa.” ”Luuletteko minun olevan vaarassa täällä?” ”Siitä olen varma.” ”Kehoitatteko minua menemään täältä?” ”Viipymättä hetkeäkään.” ”Mistäpäin minua vaara uhkaa?” Hän epäili vähän aikaa taas, teki sitten välinpitämättömän liikkeen, aivan kuin olisi kaiken varovaisuuden viskannut tiehensä, kääntyi minuun ja sanoi: ”Isäni puolelta.” ”Minkä vuoksi hän tahtoisi minulle pahaa?” ”Sen sanokoon teille oma tarkkanäköisyytenne.” ”Vaan minä vakuutan teille, että te arvostelette häntä tässä tapauksessa väärin”, sanoin hänelle. ”Hän pelasti henkeni eilen illalla.” ”Pelasti henkenne? Kenen käsistä?” ”Kahden salaliittolaisen käsistä, joiden tuumat olin sattunut saamaan tietooni.” ”Ah!” Hänen poskensa karahtivat yhtäkkiä punaisiksi. ”He olisivat tappaneet minut, jos vain hän ei olisi joutunut väliin.” ”Hänen tarkoituksiinsa ei sovi vielä, että teille mitään pahaa tapahtuu. Hänellä oli syynsä saada teidät Grosboisiin. Vaan minä olen ollut hyvin avomielinen ja suoravainen teille, ja minä vaadin, että tekin olette samoin minulle. Oletteko Englannissa oloaikananne – rakastunut?” Kaikki mitä serkkuni oli puhunut, oli minusta tuntunut varsin kummalliselta, ja tämä kysymys keskellä vakavaa keskustelua oli kummallisin kaikista. Vaan suora kysymys vaatii suoran vastauksen, ja minä en epäröinyt. ”Englannissa minulla on vieläkin maailman kaunein ja suloisin tyttö”, sanoin. ”Eugenie on nimensä, Eugenie de Choiseul, vanhan kreivin veljen tytär.” Vastaukseni näytti tyydyttävän varsin suuressa määrin serkkuani. Hänen suuret, mustat silmänsä loistivat ilosta. ”Oletteko hyvin kiintynyt häneen?” ”En saavuta iloani ennen kuin saan taas nähdä hänet.” ”Ettekö hänestä luovu?” ”En jumaliste!” ”Ette Grosboisin vuoksikaan?” ”En edes senkään vuoksi.” Serkkuni ojensi minulle kätensä vaikuttavan sydämmellisesti. ”Antakaa anteeksi epä-ystävällisyyteni”, sanoi hän. ”Minä huomaan, että meistä tulee liittolaisia eikä vihollisia.” Me puristimme vielä toistemme käsiä, kun isänsä astui huoneeseen. [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter VII]] 4068 8425 2006-10-29T15:28:13Z Nysalor 5 Kahdeksas luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Seitsemäs luku|Seitsemäs luku]] |seuraava=[[Enoni: Yhdeksäs luku|Yhdeksäs luku]] |otsikko=Kahdeksas luku. |alaotsikko=Serkkuni. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Enoni näytti varsin tyytyväiseltä ja hämmästyneeltä, kun hän huomasi meidän näin pian sopineen. Kaikki hänen vihansa näytti kuin puhaltaen kadonneen, kun hän kääntyi tyttärensä puoleen, vaan vaikka hänen äänensä olikin muuttunut, niin tyttären silmissä oli epäilevä ilme. ”Minun pitää lukea muutamia tärkeitä papereita”, sanoi hän. ”Siihen minulta menee tunti tai niille main. Minä arvaan, että Louis tahtoo katsella vähän tätä vanhaa paikkaa, ja minä olen varma, että hän ei voi saada parempaa opasta kuin sinä Sibylle olet, jos haluat käydä hänelle vähän näyttelemässä.” Sibylle ei vastustanut, ja minä puolestani olin ihastunut tähän ehdotukseen, sillä siten sain tilaisuuden päästä lähemmin tutustumaan kummalliseen serkkuuni, joka minulle oli sanonut niin paljo ja kuitenkin näytti tietävän vielä enemmän. Mitä hän tarkotti sillä, että hän niin salaperäisesti oli varottanut minua isästään, ja minkä vuoksi hän oli niin halukas tietämään minun sydämeni asioita? Näihin kahteen kysymykseen minun piti välttämättömästi saada vastaus. Me siis menimme yhdessä kävelemään suloiseen meri-ilmaan, jonka eilinen myrsky oli vielä raitistanut. Kun hän minulle oli näyttänyt kaikki niin tarkkaan, että huomasin, miten hän oli mielistynyt tähän linnaan, niin hän pyysi anteeksi, että hän oli täällä isäntänä ja minä vieraana. ”Minä en ollut katkera teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan”, sanoi hän, ”sillä me olemme käkiä, jotka olemme anastaneet toisten pesän ja karkottaneet pois ne, jotka sen ovat rakentaneet. Minua hävettää, että isäni on kutsunut teidät vierailemaan omaan kotiinne”. ”Me olimme ehkä liiaksi juurtuneet tänne”, vastasin. ”Ehkä oli oma hyvämme, että meidät karkoitettiin murtamaan itsellemme oma tie, niin kuin nyt aijon tehdä.” ”Te sanotte, että aijotte mennä keisarin luo?” ”Niin.” ”Tiedättekö, että hän on leirillä täällä aivan lähellä?” ”Olen kuullut siitä.” ”Vaan teidän perheenne on vielä valtion kirouksessa.” ”Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Minä menen avomielisesti hänen luokseen ja pyydän, että hän suo minun tarjota hänelle palvelustani.” ”Niin”, sanoi hän, ”niitä on sellaisia, jotka sanovat häntä anastajaksi ja toivovat hänelle kaikkea pahaa, vaan minä puolestani en vielä ole kuullut hänen sanoneen tai tehneen mitään, joka ei olisi ollut suurta ja jaloa. Vaan minä olin luullut, että te, serkku Louis, olisitte piintynyt englantilainen, ja tulisitte tänne taskut täynnä Pittin kultia ja sydän täynnä petosta”. ”Englantilaiset ovat minua aina kohdelleet vieraanvaraisuudella”, vastasin hänelle, ”vaan sydämeni on aina ollut ranskalainen”. ”Vaan isänne taisteli meitä vastaan Quiberonin luona.” ”Antaa kunkin sukupolven sopia omat riitansa, siitä olen aivan samaa mieltä kuin teidän isänne”, sanoin minä. ”Älkää arvostelko isääni hänen sanainsa, vaan hänen tekojensa mukaan”, puhkesi hän sanomaan. ”Hän surmasi äitini. Minä en sano sillä, että hän pisti puukon kurkkuun, vaan hän kylmällä julmuudellaan pakahdutti hänen hellän sydämensä. Nyt te jo ehkä alatte ymmärtää, minkä vuoksi minä voin hänestä puhua tällä tavoin.” Minä näin monien vuosien katkerat vihat, jotka hän oli kätkenyt syvälle sieluunsa, äkkiä leimahtavan nyt puniksi hänen poskilleen ja salamoiksi hänen kauniisiin silmiinsä. Minä ymmärsin sillä hetkellä, että tässä kookkaassa, sirossa ruumiissa oli kumoamatonta voimaa. ”Te varmaan ajattelette, serkku Louis, että minä olen varsin puhelias, kun minä en ole teitä tuntenut vielä kuin muutaman tunnin”, sanoi hän. ”Kenelle sitten puhuisitte, kun ette omalle sukulaisellenne?” ”Se on totta, vaan en olisi koskaan uskonut, että joudun niin tuttavalliselle kannalle teidän kanssanne. Minä tuskalla ja surulla odotin teidän tuloanne. Minä ehkä osotinkin jonkun verran tunteitani, kun isä toi teidät sisälle.” ”Niin teitte”, vastasin minä. ”Minua pelotti, että en ollut teille tervetullut.” ”Ette ollenkaan, ette omasta ettekä minun puolestani”, sanoi hän. ”Teidän puolestanne sen vuoksi, kun epäilin, että isäni aikeet voivat olla vihamieliset. Omasta puolestani...” ”No, ja omasta puolestanne?” kysyin hämmästyneenä, sillä hän joutui hämilleen ja vaikeni. ”Te olette sanonut, että teidän sydämenne on toisen oma. Minä voin teille sanoa, että minunkin käteni on luvattu, ja sydämeni on seurannut sen mukana.” ”Olkoon onneksenne!” sanoin. ”Vaan mitä se siihen vaikuttaa, että minä en ole tervetullut?” ”Englannin paksu ilma on samentanut teidän älynne, serkku hyvä”, sanoi hän pudistaen kaunista päätään. ”Vaan minä nyt voin teille puhua avomielisesti, kun tiedän, että tuuma on teille yhtä vastenmielinen kuin minullekin. Kuulkaa siis: jos isäni onnistuisi saamaan avioliiton meidän välillämme syntymään, niin silloin hänellä olisi Grosbois varmasti hallussaan. Tulkoonpa silloin mitä hyvänsä – istukoonpa valtaistuimella Bourbon tai Bonaparte, niin hänen asemaansa ei voitaisi järkyttää.” Minulle nyt johtui mieleen, millä huomiolla hän oli aamulla tarkastanut pukuani, hänen intonsa, että minä tekisin hyvän vaikutuksen, hänen tyytymättömyytensä, kun tyttärensä oli ollut kylmä minua kohtaan, ja hymy hänen huulillaan, kun hän oli nähnyt meidät käsi kädessä. ”Minä uskon, että te olette oikeassa”, sanoin hänelle. ”Oikeassa!” sanoi hän, ”tietysti minä olen oikeassa! Kas, nyt se meitä katselee”. Me kulimme vallikaivosta myöten, ja kun minä katsoin ylös, niin todellakin huomasin pienet keltaiset kasvot muutamassa akkunassa. Kun enoni huomasi, että minä katsoin häntä, niin hän nousi ylös ja huiskutti iloisesti kädellään. ”Nyt te tiedätte, minkä vuoksi hän pelasti teidän henkenne – niin kuin sanotte hänen tehneen”, sanoi Sibylle. ”Se soveltuisi parhaiten hänen suunnitelmaansa, jos te naisitte hänen tyttärensä, ja sen vaoksi hän tahtoi teidät säilyttää. Vaan kun hän saa nähdä, että aikeensa on mahdoton, niin silloin, serkku Louis, ei hänellä ole kuin yksi keino, estääkseen de Lavalin tuloa linnaan, ja tämä keino on: laittaa niin, ettei ole ainoatakaan de Lavalia, joka voi tulla takaisin.” Nämät sanat ja tuo akkunassa oleva keltainen muoto yhdessä vakuuttivat minulle, miten suuri minua uhkaava vaara oli. Kenelläkään Ranskassa ei ollut syytä suosia minua. Jos minä katoaisin, niin ei olisi ketään, joka voisi tutkia asiata; minä olin kerrassaan hänen vallassaan. Minä olin oppinut tuntemaan ja tiesin vanhastaan, miten vaarallisen miehen kanssa olin tekemisissä. ”Vaan hän on kai tiennyt, että te jo rakastatte toista?” sanoin hänelle. ”Niinpä onkin”, vastasi hän, ”se minut teki kaikista enin levottomaksi. Minä pelkäsin teidän vuoksenne, pelkäsin oman itseni vuoksi ja kaikkein enin Lucienin vuoksi. Kukaan ei saa olla isäni aikeitten tiellä.” Lucien! Tämä nimi tuli kuin salama keskellä pimeää yötä. Olin kuullut puhuttavan, miten omituisesti naisen rakkaus voi hairahtua, vaan oliko mahdollista, että tämä rohkea nainen voi rakastaa tuota kurjaa olentoa, jonka eilen olin nähnyt ryömivän hulluudeksi muuttuneen pelon vuoksi? Vaan nyt myöskin muistin, missä olin nähnyt Sibyllen nimen. Sehän oli hänen kirjansa valkealla lehdellä, ”Lucienille Sibylleltä” oli siinä. Minä myöskin muistin, että enoni oli sanonut hänelle jotakin hänen toiveistaan. ”Lucien on tuittupäinen ja herkkä-uskoinen”, sanoi hän. ”Isäni on ollut paljo hänen kanssaan viime aikoina. He istuvat tuntikausia hänen huoneessaan, eikä Lucien sano sanaakaan, mitä he tekevät. Minua pelottaa, että heillä on jotakin tekeillä, josta on vaaralliset seuraukset. Lucien on enemmän tiedemies kuin maailman mies ja hänellä on varmat valtiolliset mielipiteet.” Minä en tiennyt, mitä minun oli tehtävä, oliko oltava vaiti vai kerrattava kauhea tila, jossa hänen rakastettunsa oli, vaan kun sitä epäröin, niin hän naisen terävällä vaistolla luki ajatukseni kasvoistani. ”Te tiedätte jotakin hänestä”, huudahti hän. ”Minä luulin, että hän on matkustanut Pariisiin. Jumalan nimessä, sanokaa, mitä hänestä tiedätte.” ”Onko hänen nimensä Lesage?” ”On, on... Lucien Lesage.” ”Minä ... minä olen hänet nähnyt”, sammalsin minä. ”Te olette nähnyt hänet! Ja te tulitte Ranskaan eilen illalla! Missä hänen näitte? Mitä hänelle on tapahtunut?” Hän tarttui minua kalvosesta kiinni levottomana. Oli julmaa sanoa hänelle, vaan minusta oli vielä julmempaa olla ääneti. Minä katselin ympärilleni hämilläni, ja siellä tuli itse enoni ruohokentän yli. Hänen vierellään kulki kaunis husaari kalisevin miekoin ja kilisevin kannuksin, sama upseeri, jonka haltuun vanki oli jätetty eilen illalla. Sibylle ei epäillyt hetkeäkään; säihkyvin silmin ja kasvoilla jännityksen ilme hän kiiruhti heitä vastaan. ”Isä, mihin olette saattanut Lucienin?” Minä näin enoni liikkumattomat kasvot vähän muuttuvan intohimoisen vihan ja halveksimisen vaikutuksesta, jota hän näki tyttärensä silmissä. ”Siitä puhumme toisella kertaa”, sanoi hän. ”Ei, minä tahdon tietää sen nyt heti! Mihin olette saattanut Lucienin?” ”Hyvät herrat”, sanoi enoni kääntyessään minuun ja nuoreen upseeriin. ”Minusta on varsin ikävää, että vaivaamme teitä pienillä perhekiistoillamme. Te herra luutnantti annatte varmaan anteeksi, kun saatte kuulla, että teidän eilen-iltainen vankinne oli tyttäreni hyvin hyvä ystävä. Tällainen perhesuhde ei minua estä täyttämästä velvollisuuttani keisaria kohtaan, vaan se tekee tämän velvollisuuden vielä raskaammaksi.” ”Minä olen teidän puolestanne pahoillani, neitiseni”, sanoi nuori husaari. Serkkuni nyt kääntyi hänen puoleensa. ”Jos oikein ymmärrän, niin te olette ottanut hänet vangiksi?” ”Onnettomuudekseni se oli velvollisuutenani.” ”Teiltä saan kuulla totuuden. Minne veitte hänet?” ”Keisarin leiriin.” ”Ja minkä vuoksi?” ”Ah, neitiseni, minulla ei ole tekemistä politiikan kanssa. Velvollisuutenani on ainoastaan hoitaa miekkaani, istua satulassa ja kuunnella käskyjä. Molemmat nämät herrat voivat todistaa, että minä sain määräykseni eversti Lasallelta.” ”Vaan minkä syytösten nojalla hän vangittiin?” ”Hiljaa, hiljaa, lapseni, tästä olemme puhuneet enemmän kuin kylläksi”, sanoi eneni tuimasti. ”Jos sinä itsepäisesti tahdot vielä tietää, niin minä sinulle sanon kerrassaan, että Lucien Lesage on vangittu salaliiton jäsenenä, joka oli tehty keisarin murhaamiseksi, ja minulle suotiin ilmiantaa tämä murhamies.” ”Te ilmiannoitte hänet!” huudahti nuori tyttö. ”Minä tiedän, että sinä häneen olet tämän ajatuksen istuttanut, joka olet kehottanut häntä ja houkutellut häntä pysymään siinä, kun hän yritti eroamaan. Oo, sinä katala! Mitä minä olen tehnyt, mikä esi-isieni synti minun pitää sovittaa, kun minun täytyy sanoa tuollaista ihmistä isäkseni?” Enoni kohautti olkapäitään aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että hurjistuneen naisen kanssa ei kannattanut puhella. Husaari ja minä yritimme lähtemään, sillä hävetti kuulla sellaisia sanoja, vaan raivoissaan serkkuni huuti meille, käskien meidän jäädä ja olla hänen todistajinaan isäänsä vastaan. En ikinä ole nähnyt niin intohimoista katkeruutta, kuin se, mikä loisti hänen silmistään. ”Te olette pettänyt muita, vaan minua ette koskaan ole saanut petetyksi!” huuti hän. ”Minä tunnen teidät yhtä hyvin kuin teidät tuntee teidän omatuntonnekin. Voitte tappaa minut samoin kuin tapoitte äitinikin silmäini edessä, vaan ette koskaan voi minua pelotella rikoskumppaniksenne. Te esiinnyitte tasavaltalaisena voidaksenne juonitella itsellenne linnan ja maatilan, joka ei ollut teidän omaisuuttanne. Ja nyt koetatte pyrkiä Bonaparten suosioon kavaltamalla toverin, joka vielä luotti teihin. Ja te olette saattanut Lucienin kuolemaan! Vaan minä tunnen teidän aikeenne ja serkku Louis tuntee ne myöskin, ja minä voin teille vakuuttaa, ettei hän niihin suostu enemmän kuin minäkään. Minä tahdon mieluummin maata haudassa kuin ruveta kenenkään muun vaimoksi kuin Lucienin.” ”Jos olisit nähnyt millainen kurja pelkuri hän oli, niin et niin sanoisi”, sanoi enoni kylmästi. ”Sinä et nyt kykene hillitsemään itseäsi, vaan kun taas pääset järillesi, niin sinä häpeät, että olet näyttänyt heikkoutesi vieraille. Ja nyt, herra luutnantti, teillä varmaan on jotakin sanottavaa?” ”Asiani koskee teitä, herra de Laval”, sanoi nuori husaari. ”Keisari on minun käskenyt tuoda teidät heti Boulognen leiriin.” Sydämmeni vavahti ilosta ajatellessani, että pääsen enostani. ”Se on varsin mieleeni”, lausuin minä. ”Hevonen ja seurue odottavat portilla.” ”Minä olen valmis teitä seuraamaan milloin hyvänsä.” ”Niin kiire ei kuitenkaan liene”, sanoi enoni. ”Te syötte kai eineen luonamme, herra luutnantti Gérard” ”Keisarin määräyksiä ei täytetä sillä tavoin, hyvä herra”, sanoi husaari ankarasti. ”Olen jo muutenkin tuhlannut aikaa liiaksi. Meidän pitää olla tiellä viiden minuutin kuluessa.” Enoni tarttui käsivarteeni ja vei minua hitaasti portille, josta serkkuni Sibylle jo oli kadonnut. ”Minä haluan puhella teille muutamasta seikasta ennen kuin lähdette täältä. Kun aikaa on niin vähän, niin antanette anteeksi, jos käyn suoraan asiaan ilman johtoa. Te nyt olette nähnyt serkkuni Sibyllen, ja vaikka hänen tämänpäiväinen käytöksensä on sellainen, että te voitte saada hänestä ehkä huonoja ajatuksia, niin voin kuitenkin teille vakuuttaa, että hän on hyvin rakastettava tyttö. Hän lausui juuri, aivan kuin hän olisi sanonut minun aikeeni teidän suhteenne. Minä tunnustan, että en voi ajatella sopivampaa yhdistystä, jonka kautta tulee kerrassaan ratkaistuksi, mille sukuhaaralle maatila on tuleva.” ”Paha kyllä”, sanoin minä, ”on esteitä.” ”Ja mitä esteitä, jos saan kysyä?” ”Se seikka, että serkun käsi, niin kuin vasta olen saanut tietää, on luvattu toiselle.” ”Se ei ole mikään este”, hän sanoi katkerasti hymyillen. ”Minä vastaan siitä, että hän ei koskaan ole vaativa lupauksen täyttämistä”. ”Minulla puolestani on englantilainen käsitys avioliitosta, että se on tehtävä rakkauden eikä sovinnaisten syitten perustukselle. Vaan kaikessa tapauksessa teidän tuumanne on mahdoton, sillä minä itse olen kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka on Englannissa.” Hän katsoi minuun ilkeämielisesti pienillä harmailla silmillään. ”Ajatelkaa vain, Louis, mitä te teette”, kuiskasi hän äänellä, joka oli yhtä uhkaava kuin käärmeen käninä. ”Te asetutte minun aikeitani vastaan, ja siitä ei kukaan pääse rangaistuksetta.” ”Minulla ei ole valinnan sijaa.” Hän tarttui minua hiasta ja levitti kätensä, niin kuin paholainen lie tehnyt näyttäessään Kristukselle kaiken maailman rikkauden. ”Katsokaas puistoa, peltoja, metsiä. Katsokaa vanhaa linnaa, jossa esi-isänne olivat asuneet yli kahdeksansadan vuoden. Teidän ei tarvitse sanoa kuin yksi sana ja kaikki taas on teidän.” Minä näin ajatuksissani pienen kivirakennuksen Ashfordissa ja Eugenien pienen rakastettavan muodon akkunasta laakeripensaitten ylitse. ”Ihan mahdotonta!” sanoin minä. Minun tavassani lienee ollut jotakin, joka hänelle vakuutti, että se todella oli mahdotonta, sillä hänen muotonsa mustui vihasta ja hänen houkutteleva äänensä muuttui uhkaavaksi. ”Jos minä olisin tiennyt, niin olisivat saaneet tehdä teidän kanssanne eilen illalla, mitä vaan olisivat halunneet”, sanoi hän. ”En olisi sormeakaan liikuttanut pelastukseksenne.” ”Minua ilahduttaa kuulla teidän tuolla tavoin puhuvan”, vastasin minä, ”sillä minun on helpompi tunnustaa, että minä kulen omaa tietäni ja että minä en halua olla enään teidän kanssanne missään tekemisissä. Se mitä te nyt sanoitte, vapauttaa minut kiitollisuuden siteistä, jotka ennen kahlehtivat minun.” ”Minua epäilyttää, että te mieluummin tahdotte päästä olemasta minun kanssani tekemisissä”, lausui hän. ”Sitä toivotte vielä enemmän, ennen kuin kaikki meidän välillämme on lopussa. No niin, hyvä herra, menkää omaa tietänne, minä menen omaani; me näemme, kumpi lopuksi pitemmälle pääsee.” Joukko husaareita seisoi portilla pitelemässä hevosiaan. Muutamassa minuutissa olin laittanut kokoon vähät varustukseni ja kiiruhdin käytävässä myttyineni, kun äkkiä tunsin piston sydämmessäni ajatellessani serkkuani, Sibylleä. Miten voin jättää hänet yksinään tuon ilkeän miehen kanssa vanhaan linnaan? Olihan hän itsekin sanonut, että voi tulla kysymykseen hänen henkensäkin. Minä olin pysähtynyt mielenliikutuksissani; äkkiä kuulin keveitä askelia ja hän kiiruhti minua vastaan. ”Hyvästi serkku Louis”, sanoi hän ja ojensi kätensä. ”Minä ajattelin juuri teitä”, sanoin hänelle. ”Isällänne ja minulla on ollut selvitys ja riita.” ”Jumalan kiitos”, lausui hän. ”Ainoa pelastuksenne oli, että pääsitte hänen luotaan. Vaan varokaa, sillä hän koettaa teille tehdä pahaa.” ”Koettakoon pahintaan. Vaan miten voin jättää teidät hänen valtaansa?” ”Elkää olko levoton minun vuokseni. Hänellä on suurempi syy karttaa minua kuin minulla häntä. Vaan nyt he teitä huutavat, serkku. Hyvästi ja Jumala olkoon kanssanne!” [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter VIII]] 4069 8426 2006-10-29T15:28:18Z Nysalor 5 Yhdeksäs luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Kahdeksas luku|Kahdeksas luku]] |seuraava=[[Enoni: Kymmenes luku|Kymmenes luku]] |otsikko=Yhdeksäs luku. |alaotsikko=Boulognen leiri. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Enoni seisoi portilla kuin mikähän aito anastaja, vanha vaakunamme ja hopeakaari ja kolme sinistä lintua veistettynä kivipilareihin molemmin puolin häntä. Hän ei tehnyt minulle mitään hyvästinjätön merkkiä, kun minä nousin suuren harmajan hevosen selkään, joka odotti minua, vaan hän katseli ajatuksissaan minua kupristuneitten kulmainsa alta, ja hänen leukalihaksensa liikkuivat edelleen säännöllisessä tahdissa. Hänen jäykissä, ruskeissa kasvoissaan ja terävissä silmissään oli kylmä ja ilkeänviekas ilme. Minä puolestani hyppäsin varsin mielelläni satulaan, sillä tuon miehen seura oli ensi hetkestä aikain ollut minulle vastenmielistä, niin että olin oikein iloissani, kun sain hänelle kääntää selkäni, ja husaariupseerin tuiman komentosanan kuultua lähdimme liikkeelle aseitten kalistessa. Kun minä silmäsin taakseni Grosboisin mustia muuria ja onnettomuutta ennustavaa olentoa, joka vielä seisoi portilla, niin huomasin hänen päänsä päällä liehuvan pienen valkoisen nenäliinan minulle jäähyväisiksi pienestä mustasta akkunasta, ja kylmät väreet väristyttivät taas ruumistani, kun minä ajattelin pelkäämätöntä tyttöä ja mihin käsiin hän oli jäänyt. Vaan nuorison mielestä haihtuu suru kuin huuru kuvastimesta ja kenen sydän voi olla raskas niin kepeäjalkaisen hevosen selässä ja niin jumalallisessa ilmassa. Valkoinen tie luikerteli särkkiä pitkin, meri kaukana lännessä, ja välillä oli suo, joka oli ollut seikkailumme näyttelypaikkana. Minä olin myöskin etäällä näkevinäni mustan pilkun, joka osotti, missä tuo kurja hökkeli on. Kaukana näkyi taloryhmä; siellä oli Etaples, Ambleterre ja muita kalastajakyliä. Niemi, joka eilen minusta näytti vasta taotulta hehkuvalta miekalta, oli nyt valkeana armeijan teltoista. Kaukana, kaukana merellä näkyi sumuna maa, jossa olin elämäni viettänyt – mieluisa, ystävällinen maa, jota olen aina rakastava lähinnä omaani. Ja nyt kääntyi huomioni särkistä ja merestä husaareihin, jotka ratsastivat vierelläni ja jotka ymmärtääkseni olivat paremminkin vahtijoukko kuin seurue. Paitse patrullijoukkoa, jonka näin eilen, olivat nämät ensimmäisiä Napoleonin sotilaita, joita eläissäni olin nähnyt, ja ihmetellen ja uteliaana katselin näitä miehiä, jotka olivat hankkineet maailman maineen sotakurillaan ja urhoollisuudellaan. Heidän ulko-asunsa ei suinkaan ollut mikään loistava, ja heidän univormunsa ja ratsunsa olivat paljo vaatimattomammat kuin itäisen Kentin ratsuväen, joka aina lauantaisin ratsasti Ashfordin läpi; tämä joukko, jolla oli tahraiset takit, kuluneet nahkahihnat ja maineettomat, jäykät hevoset, näytti hyvin talonpoikaiselta. Sotilaat olivat pieniä, hinturoita, ruskeaihoisia, paksut viikset ja korvaparrat, ja monella heistä oli renkaat korvissa. Minua kummastutti, että nuorimmalla ja poikamaisimmallakin heistä oli niin vahva parrankasvu, vaan kun tarkastelin vähän lähemmin häntä, niin huomasin, että hänen partansa oli vahakakusta. Kookas luutnantti huomasi, että minä kummissani katselin hänen lapsellisia sotilaitaan. ”Niin, niin”, sanoi hän, ”hänellä on tietysti tekoparta, vaan eihän enempää voi odottaakaan seitsemäntoistavuotiaalta pojalta? Toisekseen emme voi turmella koko rykmentin näköä paraatissa, jos rivissä antaisimme olla tyttönaaman.” ”Tämä parta sulaa kauheasti tällaisessa kuumassa ilmassa, herra luutnantti”, sanoi husaari ja sekaantui keskusteluumme vapaasti, mikä oli muuan huomattavia piirteitä Napoleonin sotajoukossa. ”No, Caspar, vuoden tai kahden päästä, pääset tuosta parrastasi.” ”Niin, jos ei ole päässyt päästäänkin sillä aikaa”, sanoi muuan korpraali, joka ratsasti rintamassa ja he nauroivat kaikki sillä tavoin, että he Englannissa olisivat saaneet siitä putkaa. Minä pidin sitä vallankumouksen seurauksena, että miehistö ja päällikkökunta oli niin tuttavallisissa väleissä, jota vielä lisäsi ehkä se seikka, että keisari puheli vapaasti vanhojen sotilaittensa kanssa ja että hän salli heille kaikellaisia vapauksia hänen suhteensa. Ei ollut mitään tavatonta, että riveistä kuului joukottain pilkkasanoja, jotka olivat tähdätyt omia upseereita vastaan, ja ikävä kyllä, minun täytyy tunnustaa, että tavatonta ei ollut luoteinkaan sinkoileminen. Upseereita, joita vihattiin, surmasi oma joukko yhtämittaa; tunnettu asia on, että Montebellon taistelussa jokainen muu upseeri, paitse neljännenkolmatta puoliprikaatin luutnantti, ammuttiin takaapäin. Vaan tämä oli huonojen aikain jäännöksiä, ja kuta täydellisemmäksi keisarin tarkastus kävi, sitä paremmaksi tuli sotajoukon henki. Armeijamme historia siltä ajalta kaikissa tapauksissa osottaa, että paraat tulokset saavutettiin ilman keppikuria, jota vielä käytettiin Preussin ja Englannin sotajoukossa, ja nyt ensi kerran tuli näytetyksi, että suuret sotajoukko-osastot voidaan saada toimimaan isänmaanrakkaudesta ja velvollisuudentunnosta ilman palkinnon toivoa tai rangaistuksen pelkoa. Kun ranskalainen kenraali voi marssiessaan maakunnan läpi antaa joukkonsa hajota ilman mitään järjestystä tai yhteyttä ja hän oli varma, että ne kokoontuvat tappelupäiväksi, niin hän sillä osotti, että hänellä oli sotilaita, jotka ansaitsivat hänen luottamuksensa. Muuan seikka oli minua suuresti hämmästyttänyt – nimittäin että sotilaat puhuivat ranskankieltä hyvin vaivaloisesti. Minä huomautin tästä luutnantille, joka ratsasti vierelläni, ja kysyin häneltä mistä vieraasta maasta he olivat värvättyjä, kun he, mikäli ymmärsin, eivät olleet ranskalaisia. ”Elkää Jumalan nimessä puhuko niin että he kuulevat”, sanoi hän, ”sillä he luultavasti vastaisivat miekan iskulla. Me olemme Ranskan ratsuväen ensimmäistä rykmenttiä, Berchényn ensimmäistä rykmenttiä, ja totta on, että kaikki miehet ovat värvätyt Elsassista ja harvat heistä osaavat puhua muuta kuin saksaa, vaan he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin Kléber ja Kellermann, jotka ovat samalta seudulta. Kaikki miehemme ovat valituita ja upseerimme”, lisäsi hän punoen viiksiään, ”ovat parhaita koko armeijassa.” Miehen kehuva itserakkaus minua huvitti suuresti, sillä hän kopautti karhunnahkalakkiaan, heilautti sinistä kaapuaan, joka riippui hänen hartioillaan, rehenteli hevosensa selässä ja kalisteli miekkaansa osoittaen, miten poikamainen hän oli. Kun minä näin hänen siron vartalonsa ja kauniin ryhtinsä, niin ymmärsin hyvin, että hänellä oli syytäkin, ja hänen suoravainen hymynsä ja iloiset siniset silmänsä vakuuttivat minulle, että meistä tulee hyviä tovereita. Hän oli tehnyt minusta huomioita, sillä hän yhtäkkiä laski kätensä polvelleni, kun me ratsastimme vierekkäin. ”Minä uskon, että keisarilla ei ole mitään teitä vastaan”, sanoi hän hyvin vakavasti. ”Minä toivon niin”, vastasin minä, ”sillä minä olen tullut Englannista asettuakseni hänen palvelukseensa.” ”Kun eilen illalla tehtiin hänelle ilmoitus, ja hän sai tietää, että te olitte ollut tuossa rosvoluolassa, niin oli hän hyvin halukas saamaan teitä nähdä. Hän ehkä tahtoo teitä näyttämään meille tietä Englantiin. Te tietysti tunnette kaikki tiet koko saarella.” Husaarin käsitys, että Englanti olisi saari, näytti olevan kotoisin pienistä saarista, joita oli pitkin koko Normandian ja Bretagnen rannikkoa. Minä koetin hänelle selittää, että Englanti oli maa, joka oli melkein Ranskan kokoinen. ”Niin”, sanoi hän, ”me kohta saamme sitä lähemmin tarkastella, sillä me aijomme sen valloittaa. Leirissä puhutaan, että me marsimme Lontooseen joko keskiviikko-iltana tai torstaina. Viikkokauden ryöstämme kaupunkia, sitten yksi armeija valloittaa Skotlannin ja toinen Irlannin.” Hänen iloinen itseluottamuksensa sai minut hymyilemään. ”Vaan mistä tiedätte, että voitte tehdä kaiken tämän?” kysyin häneltä. ”Oo, sen asian on keisari järestänyt”, sanoi hän. ”Vaan heilläkin on armeija ja he ovat hyvin varustettuja. He ovat urhoollisia miehiä ja he taistelevat.” ”Se ei mitään merkitse, sillä keisari itse aikoo mennä yli”, sanoi hän ja tässä teeskentelemättömässä vastauksessa minä ensi kerran huomasin rajattoman uskon ja luottamuksen, joka näillä sotilailla oli johtajaansa. Heidän uskonsa häneen oli fanatillinen, ja tämän voima oli uskontoa. Muhamed ei koskaan ole saanut istutetuksi sellaista voimaa uskolaisiinsa, ei koskaan hän ole heitä niin saanut karaistuksi tuskia ja kuolemaa vastaan kuin tämä pieni harmaatakkinen puolijumala vaikutti niihin, jotka häntä jumaloivat. Jos hän olisi tahtonut julistaa – ja niin hän useat kerrat aikoikin – että hän todella oli ihmissuvun yläpuolella, niin miljoonat olisivat vahvistaneet hänen vaatimuksensa. Te, jotka olette kuulleet puhuttavan hänestä lihavana miehenä, olkihattu päässä, niin kuin hän vanhuutensa päivinä oli, on ehkä vaikea ymmärtää tätä, vaan jos olisitte nähneet hänen silvottujen sotilaittensa vielä viime hengenvedossa huutavan häntä ja kääntävän kuolonkalpeat kasvonsa häntä kohden, kun hän kulki ohi, niin olisitte ymmärtäneet millainen voima hänellä oli ihmisten mieliin. ”Oletteko ollut Englannissa?” kysyi luutnantti. ”Siellä olen elänytkin.” ”Vaan miksi olitte siellä, kun sai tapella niin kunnollisesti Ranskan palveluksessa?” ”Isäni karkoitettiin maasta ylimyksenä”, vastasin minä. ”Vasta hänen kuolemansa jälkeen voin tulla tarjoamaan keisarille miekkani.” ”Te olette menettänyt paljo, vaan minä uskon, että meillä on vielä monta kaunista sotaa odotettavissa. Ja te uskotte, että englantilainen tekee vastarintaa?” ”Siitä olen aivan varma.” ”Minä luulen, että he syytävät aseensa pois, kun kuulevat että keisari itse tulee. Minä olen kuullut, että siellä on kauniita naisia.” ”Naiset ovat kauniita.” Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, hän ainoastaan oikaisihe ja nosti rintaansa sekä punoi pieniä viiksiään. ”Vaan he lähtevät veneillä”, mutisi hän lopuksi ja minä ymmärsin, että hän edelleen ajatteli Englantia pieneksi saareksi. ”Kun vain saavat nähdä meidät, niin he pysähtyvät. Berchéryn husaareista väitetään, että he voivat saada koko kansakunnan juoksemaan, naiset meidän ''luoksemme'' ja miehet meidän ''edellämme''. Me olemme kuten te varmaan olette huomannut, hyvin kaunista joukkoa, ja kaikki upseerit ovat valittua väkeä, vaikka vanhemmat eivät vedäkään meille muille vertoja.” Niin itseensä tyytyväinen kuin tämä upseeri olikin, ei hän näyttänyt olevan minua vanhempi, jonka vuoksi häneltä kysyin, oliko hän koskaan ollut tappelussa. Tämän kysymyksen kuultua hänen viiksensä nousivat suuttumuksesta pystyyn, ja hän katseli minua kiireestä kantapäähän ankarin katsein. ”Minulla on ollut onni ottaa osaa yhdeksään taisteluun, hyvä herra, ja enemmän kuin neljäänkymmeneen kahakkaan”, sanoi hän. ”Minä myöskin olen suorittanut melkoisen joukon kaksintaisteluita, ja minä voin vakuuttaa teille, että minä aina olen valmis taistelemaan kenen kanssa tahansa – vieläpä siviilihenkilönkin kanssa –, joka tahtoo asettaa minua koetteelle.” Minä sanoin hänelle, että hän oli onnellinen ihminen, kun hän oli ollut niin paljo mukana, vaikka olikin niin nuori, jolloin hänen suuttumuksensa hävisi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja hän selitti, että hän oli ottanut osaa taisteluun Hohenlindenin luona Moreaun johdalla, sekä Napoleonin ylimenoon Alpeista ja Marengon taisteluun. ”Kun olette ollut vähänkään aikaa armeijassa, niin Étienne Gérardin nimi ei ole enään teille niin vieras”, sanoi hän. ”Minä voin vakuuttaa olevani sankari parissa pienessä jutussa, joista sotilaat mielellään kertoilevat leiritulilla. Te kyllä saatte kuulla puhuttavan kaksintaistelustani kuuden miekkailumestarin kanssa ja miten minä yksin hyökkäsin itävaltalaisten husaarien kimppuun Grazissa ja ryöstin heiltä hopeisen ratsurumpunsa. Te saatte uskoa, että minä en sattumalta ollut mukana eilisessä tapauksessa, vaan sen vuoksi, että eversti Lasalle tahtoi tietää, että vangit olivat varmassa tallessa. Vaan nyt kävi kuitenkin niin, että minä sain ainoastaan tuon pelkuri raukan, jonka jätin ylipiiskurille.” ”Entä toinen – Toussac?” ”Niin, hän tuntuu olleen mies toista ainetta ja lajia. Enpä olisi muuta halunnut kuin että olisin saanut taistella hänen kanssaan. Vaan hän pääsi pakoon. He pääsivät hänen kintereilleen ja ampuivat pari kertaa, vaan hän tunsi suon hyvin, niin että he eivät voineet häntä seurata.” ”Ja miten käy teidän vangillenne?” kysyin häneltä. Luutnantti Gérard kohautti olkapäitään. ”Minun käy hyvin sääliksi neiti serkkuanne”, sanoi hän ”vaan kaunis tyttö ei saisi rakastaa tuollaista miestä, kun on niin paljo urhoollisia upseereita paikoilla. Olen kuullut, että keisari on kyllästynyt näihin ijankaikkisiin salaliittoihin, ja aikoo asettaa esimerkin.” Meidän puhellessamme olimme ratsastaneet leveää tietä hyvän matkaa, ja nyt olimme lähellä leiriä, jonka näimme allamme, jaettuna rykmentteihin ja prikaateihin. Se osa tietä, mikä meillä vielä oli ratsastettavaa, kulki korkeaa harjua, niin että me näimme tämän telttakaupungin, jossa oli loppumattomat rivit liekaan pantuja hevosia ja tykki-osastoja ja sotamieslaumoja. Keskellä oli laaja avonainen paikka, jossa oli hyvin suuri teltta ja ryhmä pieniä puutaloja ja jossa kolmivärinen lippu liehui. ”Tuolla on keisarin asunto ja majapaikka ja pienempi teltta, tuolla on kenraali Neyn päämaja, joka on tämän joukko-osaston ylipäällikkö. Huomatkaa, että tämä on ainoastaan yksi armeija niistä, jotka ovat asetetut alkaen Dünkirchenistä, mikä on pohjoisin asema, tänne saakka, joka taas on eteläisin paikka. Keisari matkustaa paikasta toiseen tarkastellen vuoroonsa kutakin, vaan tämä on pääjoukko, jossa on parhaat valiojoukot, niin että me näemme hänet useimmiten. Hän on tätä nykyä tuolla sisällä”, lisäsi hän hiljaisella äänellä ja osotti suurta keskellä olevaa telttaa. Tie leirille meni yli suuren tasangon, joka oli täynnä ratsu- ja jalkaväkeä, mikä piti harjoituksia. Olimme Englannissa kuulleet niin paljo puhuttavan Napoleonin joukoista, ja heidän urotyönsä olivat tuntuneet niin erin-omaisilta, että minä mielessäni olin kuvitellut näitä miehiä suuriksi ja komeiksi. Vaan itse asiassa tavallinen linja-jalkaväki, sinisissä takeissaan, valkoisissa housuissaan ja sääryksissään, oli hyvin pientä väkeä, eivätkä heidän vaskihelaiset päähineensäkään punaisine töyhtöineen voineet tehdä heistä erittäin vaikuttavan näköisiä. Vaan jos olivatkin pienikasvuisia, niin he olivat jänteviä ja sitkeitä ja oltuaan kahdeksantoista kuukautta kenttäpalveluksessa oli heistä tehty mitä täydellisimpiä sotilaita. Rivit olivat täynnä veteraaneja, ja aliupseereilla oli rikas kokemus, ja komentavilla kenraaleilla ei koskaan ollut vertoja ollut, niin että tämä ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen, joka uhkaavin silmin katseli Englannin kaukaisia kallioita. Jos ei Pitt olisi kyennyt panemaan maailman arvokkainta laivastoa molempien rantojen väliin, niin Europan historia meidän päivinämme olisi aivan toinen. Kun luutnantti Gérard näki, millä huomiolla minä katselin liikkuvia joukkoja, niin hän osotti ystävällisyyttään tyydyttämällä uteliaisuuttani selittäen joukoista, jotka olivat lähinnä. ”Nuot tuossa, joilla on suuret mustat hevoset ja suuret siniset hevosenloimet, ovat kyrasseerejä”, sanoi hän. ”Ne ovat niin raskaasti varustettuja, että ne voivat ratsastaa ainoastaan ravia, niin että kun ne tekevät hyökkäyksen, niin laitamme niin, että heidän takanaan on prikaati tarkkampujia tai husaareita täydentämään sen minkä he voittavat.” ”Kuka on tuo siviilihenkilö, joka niitä tarkastaa?” kysyin minä. ”Ei se ole siviilihenkilö, se on kenraali St. Cyr, muuan n. s. Reinin sparttalaisia. Nämät ovat sitä mieltä, että hyvän sotilaan tulee olla yksinkertainen puvussaan ja elämäntavoissaan ja sen vuoksi heillä ei ole mitään muuta univormua kuin sininen ratsupuku, niin kuin näette. St. Cyr on kelpo upseeri, vaan hän ei ole yleensä suosittu, sillä hän harvoin puhelee kenenkään kanssa, ja usein hän moniksi päiviksi sulkeutuu telttaansa, jossa hän soittaa viuluaan. Minä puolestani en luule sen pahentavan sotamiestä, jos hän mielellään ottaa ryypyn ja pukeutuu kullalla kirjailtuun takkiin. Minä puolestani teen kumpaakin, ja ne jotka minun tuntevat, voivat teille vakuuttaa, että minä sotilaana en ole kärsinyt siitä vahinkoa. Näettekö noita jalkamiehiä vasemmalla?” ”Joilla on keltaiset takinpärmeet?” ”Niin, ne ovat Oudinotin kuuluisia krenateerejä. Ja toiset krenateerit, joilla on punaset olkaliput ja nahkatakit, ovat vanhaa konsulikaartia, joka meille hankki voiton Marengon luona. Kahdeksantoistasataa heistä sai kunniaristin taistelun jälkeen. Tuolla on kuudeskuudetta linjarykmentti, jota sanotaan ”kauheaksi”, ja tuolla on kuudes kevytjalkaväki, joka tulee Pyreneiltä, ja joka on tunnettu nopeimmaksi jalkaväeksi ja armeijan pahimmiksi veitikoiksi. Tuo kevyt viheriä ratsuväki on hevoskaartin ampujat, joita väliin sanotaan ”oppaiksi”; heitä pidetään keisarin mielijoukkona, vaikka hän suuresti erehtyy, jos hän asettaa ne Berchényn husaarien edelle. Toinen ratsuväki, jolla on viheriät turkit, on myös tarkkampujia, vaan minä en voi täältä saakka nähdä, mihin rykmenttiin se kuuluu. Heidän everstinsä johtaa heitä erinomaisesti. Ne muodostavat sivustan avonaisilla kolonnilla puoli-eskadroonittain ja liittyvät sitten hyökkäyslinjaan. Mekään emme voisi sitä tehdä paremmin. Ja nyt me, herra de Laval, olemme Boulognen leirin käytävällä, ja minulla on määräyksenä viedä teidät suoraan keisarin majapaikkaan.” [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter IX]] 4070 8427 2006-10-29T15:28:28Z Nysalor 5 Kymmenes luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Yhdeksäs luku|Yhdeksäs luku]] |seuraava=[[Enoni: Yhdestoista luku|Yhdestoista luku]] |otsikko=Kymmenes luku. |alaotsikko=Vastaanottohuone. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Boulognen leirissä oli siihen aikaan 150,000 jalkamiestä ja 50,000 ratsumiestä, niin että sen asukasluku oli melkein kuin Pariisin. Se oli jaettu neljään osastoon, oikeanpuoleinen, vasemmanpuoleinen, Vimereuxin ja Ambleteusen leiri; se kaikkiaan oli noin englannin penikulman levyinen ja ulottui meren rantaa pitkin melkein 7 penikulmaa. Maan puolelta se oli avonainen, vaan meren puolella oli vahvat patterit kanuunoineen ja mörsärineen, joitten vertoja suuruudessa ei vielä tähän asti oltu nähty. Nämät patterit olivat korkeitten kukkulain rintamilla, ja niiden korkea asema lisäsi kanuunain kantavuutta, jotta niillä voitiin ampua Englannin laivain kannelle. Varsin kaunis näky tarjoutui ratsastaessa leirin läpi, sillä joukot olivat siellä olleet jo enemmän kuin vuoden ajan ja olivat tehneet mitä tehdä voitiin telttojen kaunistamiseksi. Useimpien edessä tai ympärillä oli pienet puutarhat, ja kun me ratsastimme ohi, niin näimme sotilaita paitahihasillaan lapioineen tai kukkaruiskuineen kukkasten keskellä. Toiset istuivat auringonpaisteessa telttansa ovella ja palmikoivat miekkanauhojaan, hankasivat miekkavöitään tai kiillottivat aseitaan, välittämättä meistä sen vertaa, että olisivat edes silmänneet, kun me ratsastimme ohi, sillä ratsupatrulleita tuli ja meni kaikkiin suuntiin. Lukemattomat telttajoukot muodostivat katuja, joiden nimet oli luettavana puutauluilla. Me olimme jo kulkeneet rue d’Ancole, rue Kléber, rue d’Egypte ja rue d’Artellerie Volante kadut, ennen kuin tulimme suurelle avonaiselle paikalle, jossa armeijan päämaja oli. Keisari oli öitä muutamassa pienessä kylässä, nimeltä Pont des Brigues, noin neljä englannin penikulmaa maalle päin, vaan päivin hän oli leirissä, ja siellä pidettiin hänen alituiset sotaneuvottelunsa. Täällä olivat myöskin hänen ministerinsä, ja niiden armeijajoukkojen kenraalit, jotka olivat pitkin rannikkoa, tulivat tänne saamaan määräyksensä. Näitä neuvotteluja varten oli rakennettu yksinkertainen puurakennus, jossa oli yksi hyvin suuri huone ja kolme pientä. Paviljongi, jonka olimme nähneet särkiltä, oli rakennuksen etehisenä, jonne keisarin luona kävijät kokoontuivat. Tämän rakennuksen ovella, missä suuri krenateerivahti osotti keisarin läsnäolon, seuralaiseni laskeutui hevosensa selästä ja antoi minulle merkin seuraamaan hänen esimerkkiään. Muuan kaartin upseeri kysyi nimeämme ja tuli takaisin luoksemme seurassaan kenraali Duroc, pieni laiha neljänkymmenen mies, käytökseltään turhantarkka ja katse epäilevä. ”Onko se herra de Laval?” kysyi hän hyvin jäykästi hymyillen. Minä kumarsin. ”Keisari on hyvin halukas teitä tapaamaan. Teitä, herra luutnantti, ei tarvita enään.” ”Minä olen vastuun-alainen siitä, että hän tulee jätetyksi määräpaikkaansa, herra kenraali.” ”Hyvä on. Te voitte tulla sisään, jos niin tahdotte.” Hän vei meidät suureen telttaan, jossa ei ollut sen enempää huonekaluja kuin rivi puupenkkejä pitkin seinää. Siellä istui paljo miehiä laivaston ja armeijan univormuissa, ja toiset seisoivat joukoissa ja puhelivat hiljaisella äänellä. Huoneen toisessa päässä oli ovi, josta mentiin keisarin neuvotteluhuoneeseen. Silloin tällöin näin virkapukuisia miehiä menevän tälle ovelle, koputtavan hiljaa sitä kynsillä, ja oven auettua astuvan äänettömästi sisään ja sulkevan sen varovasti. Koko kokoontunut joukko näytti paremminkin hovimaiselta kuin leirimäiseltä ja tuntui ihan kuin ilmassa olisi ollut jonkunlainen pelonsekainen kunnioitus, joka teki sitä suuremman vaikutuksen, kun se valtasi nämät karheat sotamiehet ja merikarhut. Minusta oli tuntunut, että keisari oli pelottava etempää, vaan minusta hän tuntui vielä vaikuttavammalta nyt, kun minä olin aivan hänen läheisyydessään. ”Ei teidän, herra de Laval, tarvitse pelätä”, sanoi minun seuralaiseni. ”Teidät otetaan hyvin vastaan.” ”Mistä sen tiedätte?” ”Minä päätän sen kenraali Durocin käytöksestä. Tässä lemmon hovissa on sellaista, että jos keisari hymyilee, niin silloin hymyilee kaikki, ainapa tuo punatakkinen palvelijakin, joka on tuolla. Vaan jos keisari kupristaa kulmiaan, niin silloin ei tarvitse kuin katsoa miestä, joka pesee keisarin lautasia, saadakseen kuvan hallitsijan kärtyisyydestä. Ja pahinta on, että mies, jolla on terve järki, ei voi saada selkoa, mikä on syynä hymyilyyn tai katkeraan katseeseen. Ja sen vuoksi minä mieluumin kannan luutnantin olkalippuja ja ratsastan eskadroonani sivulla, kuunnellen miekan kalinaa jalustimia vasten, kuin tahtoisin omistaa herra Talleyrandin suuren talon rue St. Florentin varrella ja hänen sadantuhannen frangin tulonsa.” Minä vieläkin epäilin, oliko husaari oikeassa, että hymyily, jolla Duroc minua tervehti, merkitsi sitä, että keisarin tarkoitukset minua kohtaan olivat ystävällisiä, kun muuan pitkä, kaunis mies loistavassa univormussa tuli minun luo. Vaikka hänen pukunsa oli erilainen, tunsin kuitenkin hänet eversti Savaryksi, joka oli ollut eilen iltaisen retkikunnan päällikkönä. ”Niin, herra de Laval”, sanoi hän puristaessaan ystävällisesti kättäni, ”te varmaankin olette kuullut, että tuo Toussac pääsi pakoon. Ja me halusimme saada juuri hänet, sillä toinen on nähtävästi vain haaveilija, joka on houkuteltu. Vaan meidän ''täytyy'' saada hänet kiinni, ja siihen saakka meidän hiljaisuudessa on pidettävä hyvin ankaraa vahtia keisarin persoonasta, sillä monsieur Toussac ei ole mikään halveksittava vihollinen.” Minä taas olin tuntevinani hänen suuren peukalonsa leuvallani, kun vastasin, että hän todella oli hyvin vaarallinen ihminen. ”Keisari tahtoo heti teitä tavata”, sanoi Savary. ”Hänellä on paljo työtä tänään, vaan hän käski minun sanoa teille, että te pääsette puheille.” Hän hymyili ja meni edelleen. ”Teillä aivan varmaan on hyvää odotettavissa”, kuiskasi Gérard. ”Täällä olisi montakin, jotka maksaisivat paljokin, jos Savary heitä samalla tavalla kohtelisi kuin teitä. Keisari aikoo varmaan tehdä jotakin teidän hyväksenne. Vaan huomatkaa, herra de Laval, tuossa tulee itse de Talleyrand luoksemme.” Kummallinen olento tuli lyyhäten luoksemme. Hän oli ijältään kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, leveärintainen ja leveäharteinen, vaan etukumarainen ja lyyhäsi toista jalkaansa. Hän kulki hitaasti hopeakoukkuisen keppinsä varassa, ja hänen musta pukunsa samanvärisine silkkisukkineen, näytti ihmeen vakavalta kaikkien loistavien univormujen keskellä, jotka häntä ympäröivät. Vaan vaikka hänen pukunsa olikin yksinkertainen, niin hänen viisailla kasvoillaan oli arvokas ilme, ja kaikki vetäytyivät syrjään kumartaen, kun hän kulki teltan läpi. ”Herra Louis de Laval?” sanoi hän pysähtyessään minun eteeni, ja kylmillä harmailla silmillään hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän. Minä kumarsin vähän kylmänlaisesti, sillä minä tunsin samaa vastenmielisyyttä kuin isänikin tätä entistä pappia ja kavalaa valtiomiestä kohtaan, vaan hänen käytöksensä oli niin kohtelias ja elähyttävä, että sitä oli vaikea vastustaa. ”Minä tunnen sukulaisenne de Rohanin varsin hyvin”, sanoi hän. ”Me olimme kaksi iloista toveria siihen aikaan, kuin maailma ei ollut varsin niin vakava kuin nyt. Minä luulen, että te olette sukua kardinaali Montmorency de Lavalin kanssa, joka myöskin on minun vanha ystäväni. Minä otaksun, että te aijotte tarjoutua keisarin palvelukseen.” ”Minä olen tullut Englannista siinä tarkoituksessa.” ”Ja olette joutunut pieneen seikkailuun heti tultuanne, olen kuullut. Minulle on kerrottu juttu kunnioitettavasta poliisimiehestä ja molemmista jakobineista yksinäisessä majassa. No niin te olette nähnyt missä vaarassa keisari on, ja se teidät varmaan tekee sitä innokkaammaksi hänen palveluksessaan. Missä on teidän enonne, herra Bernac?” ”Grosboisin linnassa,” ”Tunnetteko hänet lähemmin?” ”En. Vasta eilen näin hänet ensi kerran.” ”Hän on varsin hyödyllinen palvelija keisarille, vaan ... vaan...” hän kallisti päänsä minun korvani, ”teille uskotaan mieluisampi toimi, herra de Laval.” Hän kumarsi, pyörähti kantapäällään ympäri ja lyyhäsi edelleen. ”Te varmaankin olette määrätty johonkin suureen tehtävään”, sanoi husaariluutnantti: ”Herra Talleyrand ei tuhlaa hymyilyjään ja kumarruksiaan turhaan, sen voin teille vakuuttaa. Hän tietää, mistä tuuli puhaltaa, ennen kuin hän laskee paperileijansa ja minua aavistuttaa, että minä pyydän teidän puoltosanaanne kapteenin valtakirjan saamiseen tämän englantilaisen sotaretken aikana. Ah, sotaneuvottelu on loppunut!” Hänen sanoessaan tätä avattiin suuren teltan toisessa päässä oleva sisimmäinen ovi ja sieltä astui ulos muutamia herroja, joilla oli musta, kultaisilla tammenlehdillä koristettu puku, joka oli marskien merkkinä. Kaikki nuo miehet olivat saavuttaneet tuskin keski-ikäänsä, vaan mikä armeija tahansa olisi ollut sellaisista miehistä onnellinen, jos he olisivat saaneet rykmentin komennettavakseen, vaan alituinen sota ja vallalla oleva järjestelmä, jonka mukaan ansioilla oli etu-oikeus ennen virkavuosia, oli avannut loistavan uran niille sotilaille, joilla oli onnea. Kaikilla heillä oli kaksikulmainen hattunsa kainalossaan ja muodostivat nyt pienen joukon, jossa he puhelivat innokkaasti nojaten miekkoihinsa. ”Te olette hyvästä perheestä, eikö niin?” kysyi husaari minulta. ”Minä olen samaa verta kuin Rohan ja Montmorency.” ”Olen sen kuullut. Te ymmärrätte, että maassamme on tapahtunut suuria muutoksia, kun kerron teille, että noista miehistä, jotka nyt ovat maan arvokkaimpia, on yksi ollut viinuri, yksi viinin salakuljettaja, yksi tynnyrintekijä ja yksi maalari. Näistä ammateista olemme saaneet Muratin, Massénan, Neyn ja Lannesin.” Vaikka olinkin ylimys, niin ei millään nimillä ollut minuun ollut sellaista vaikutusta kuin näillä, ja minä pyysin innokkaasti häntä osottamaan minulle näitä kuuluisia sotilaita. ”Täällä huoneessa on monta kuuluisaa sotilasta”, sanoi hän. ”Muuten”, lisäsi hän punoen viiksiään, ”on täällä nuorempia upseereja, jotka varmaan kohoavat korkeammalle kuin he. – Tuolla on Ney oikealla.” Minä näin miehen, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja karkeat kasvot, leveä leuka, ja joka muistutti englantilaista nyrkkitaisteilijaa. ”Me sanomme häntä Pietari punaseksi ja väliin punaseksi jalopeuraksi”, sanoi seuralaiseni. ”Hänen sanotaan olevan urhoollisimman armeijassa, vaikka minä en voikaan myöntää, että hän olisi urhoollisempi kuin jotkut muut, joita voisin nimittää. Hän muuten on kieltämättä hyvin taitava johtaja.” ”Ja tuo kenraali hänen vieressään?” kysyin. ”Minkä vuoksi hän pitää päätään noin vinossa?” ”Hän on kenraali Lannes, ja hän pitää päätään vasemmalle kallellaan, kun hän S. Jean d’Acren piirityksessä sai luodin niskaansa. Hän on Gascognesta niin kuin minäkin, ja minua pelottaa, että hän antaa heille vettä myllyyn, niin kuin sanotaan, heidän väittäessään, että maamieheni ovat liian puheliaita ja riidanhaluisia. Te nauratte, hyvä herra?” ”En, te erehdytte.” ”Minä luulin, että teitä huvitti joku, jota minä sanoin. Minä luulin, että te ehkä arvelitte, että gascognelaiset ovat todellakin riidanhalusia, vaikka he sen sijaan, väitän minä, ovat sävyisimpiä kaikista ranskalaisista – jonka mielipiteen puolesta minä olen valmis taistelemaan millä aseella hyvänsä. Vaan kuten sanottu, Lannes on kelpo mies, vaikka ehkä liian tuittupäinen. Lähinnä häntä on Augereau.” Minä katselin mielenkiinnolla Castiglion sankaria, joka oli ottanut joukkojen johdon tuolla merkillisellä hetkellä, jolloin Napoleon ainoan kerran elämässään menetti mielenmalttinsa. Hän oli minun mielestäni mies, joka oli omiaan tekemään itsensä enemmän huomatuksi sodassa kuin rauhassa, sillä vaikka hänellä olikin kultaiset tammenlehdet, niin hän pitkine jättiläisnaamoineen ja punasine nenineen oli kuin mikähän vanha, riitainen sotakarhu halpasessa kapakassa. Hän oli muita toisia vanhempi, ja hänen äkillinen korotuksensa oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut muuttua. Hän marskihatussaan oli edelleenkin preussilainen kaartin korpraali. ”Niin, niin, hän on sellainen kolhijainen”, sanoi Gérard vastaukseksi minun huomautuksiini. ”Hän on muuan niistä, joille keisarin on pitänyt sanoa, että hän tahtoi, etteivät he olisi sotilaita muualla kuin armeijassa. Hän ja Rapp ja Lefebvre pitkävartisine saappaineen ja kalisevine miekkoineen eivät olleet paikallaan keisarinnan salongeissa Tuilerioissa. Tuolla on Vandamme, tuo mustaverinen mies, jolla on karhea muoto. Jumala varjelkoon sitä englantilaista kylää, johon hän majoittuu. Hän se rutisti muutaman vestfaalilaisen papin leuan, kun tämä ei voinut hänelle hankkia vielä yhtä pulloa tokayerviiniä. Jos olisi edes ollut kysymyksessä hyvä ranskalainen viini, vaan – tokayeria!” ”Ja tämä on Murat, luullakseni?” ”Niin, hän on Murat, tuo, jolla on musta korvaparta ja paksut punaiset huulet ja Egyptin ahva kasvoillaan. Hän on juuri minun miehiäni. Kun on nähnyt hänen hyökkäävän keveän ratsuväen prikaatin edessä, niin eipä voi toivoa mitään kauniimpaa näkevänsä. Minä tiedän muutaman komppanian krenateerejä, joka lähti pakoon, kun näkivät hänet. Egyptissä pysyi keisari kaukana hänestä, sillä arabialaiset eivät olleet välittäneet pienestä kenraalista kun heillä oli edessään tuo voittamaton ratsumies ja tappelusankari. Minun mielestäni ei ole Lasallea parempaa ratsuväenupseeria, vaan sotamiehet eivät seuraa ketään niin mielellään kuin Murata.” ”Ja kuka on tuo vakava mies, joka nojaa itämaalaista miekkaa vastaan?” ”Oo, se on Soult! Hän on maailman itsepäisin ihminen. Siinä suhteessa hän voi vetää vertoja itse keisarille. Hänen vieressään tuo kaunis mies on Junot, ja teltan pylvästä vasten nojaa Bernadotte.” Minä katselin mielenkiinnolla tämän seikkailijan omituisia piirteitä, joka oli alkanut uransa paljaana sotamiehenä eikä tyytynyt marskin sauvaan, vaan tavotti kuninkaan valtikkaa. Ja tunnustettava on, että hän, joka oli niin erilainen kuin muut, voitti valtaistuimensa paremminkin vastoin Napoleonin mieltä kuin hänen avullaan. Kun katseli hänen omituisia selväpiirteisiä kasvojaan urhoollisine suurine nenineen, niin hänen säihkyvistä silmistään näki, että häntä odotti harvinainen kohtalo. Kaikista niistä mahtavista ja voittamattomista miehistä, jotka ympäröivät keisaria, oli hän lahjakkain eikä keisari epäillyt kenenkään kunnianhimoa niin paljo kuin Bernadotten. Ja niin mahtavia ja voittamattomia kuin nämä miehet olivatkin – jotka, niin kuin Augereau kehui, eivät pelänneet jumalaa eikä pirua – niin kuitenkin heidän pienen herransa heikossa hymyssä tai synkässä katseessa oli jotakin, joka heidät masensi. Sillä kun katselin heitä, koko joukon valtasi kauhistuksen hiljaisuus aivan kuin koulussa, kun opettaja odottamatta astuu sisään, ja päämajansa ovella seisoi hallitsija itse. Jos ei tämä hiljaisuus olisikaan syntynyt ja vaikka istujat eivät olisikaan nousseet äkkiä ylös, niin olisin arvannut, että hän se oli. Hänen norsunluun keltaisilla kasvoillaan oli vaalea sädeloisto, joka veti katseen puoleensa, ja vaikka hän oli kaikista yksinkertaisimmin puettu, niin häneen kuitenkin olisi ensimmäisenä katseensa suunnannut. Siinä hän seisoi tuo tanakkavartinen mies, viheriä takki yllään, jossa oli punaset käänteet ja punanen kaulus, hyvin muodostuneissa jaloissaan oli valkoiset housut ja vyöllään kultakahvainen miekka, jonka tuppi oli kilpikonnan luulla kirjailtu. Hän oli paljain päin, niin että näki hänen hienon kastanjanruskean tukkansa. Toisessa kainalossa oli kaksikulmainen hattunsa, jossa oli himmeä kolmivärinen kokardi, joka jo oli hänen kuvassaankin. Vasemmassa kädessä hänellä oli metallipäinen ratsupiiska. Hän kulki hitaasti kasvot jäykkinä ja katse kiinnitettynä eteensä, suletun näköinen kuin itse kohtalo. ”Amirali Bruix!” En tiedä kuulustiko tämä ääni niin pelottavalta muista kuin minusta. En ollut koskaan kuullut mitään niin terävästi uhkaavaa ja onnettomuutta ennustavaa. Kupristuneitten kulmain alta hänen siniset silmänsä harhailivat pikaisesti ympärinsä terävinä kuin miekan isku. ”Tässä olen, sire!” Tummaverinen, harmahtava keski-ikäinen mies meriväen univormussa oli astunut esiin joukosta. Napoleon astui pari kolme askelta häntä vastaan niin uhkaavalla tavalla, että minä näin ahavan pureman merimiehen poskien kalpenevan, ja hän katseli tuskallisesti ympärilleen aivan kuin hän olisi etsinyt apua. ”Mikä siihen on syynä, amiraali Bruix”, puhkesi keisari samalla uhkaavalla äänellä, ”että te ette totellut minun määräyksiäni eilen illalla?” ”Minä huomasin, että nousi lännestä myrsky, sire. Minä tiesin että” – hän tuskin kykeni puhumaan, niin pelästynyt hän oli – ”että jos laivat lähtisivät tällä laitatuulella...” ”Mikä oikeus teillä on arvostelemaan, hyvä herra”, huusi keisari uhkaavalla vihan äänellä. ”Luuletteko te, että teidän arvostelukykynne on minun vertaiseni?” ”Meriasioissa, sire.” ”Ei minkäänlaisissa kysymyksissä.” ”Mutta myrsky, sire! Eikö se todistanut, että minä olen oikeassa?” ”Mitä? uskallatte vielä kiistellä?” ”Kun minulla on oikeus puolellani...” Huoneessa syntyi hetkeksi kuoleman hiljaisuus, niin kuin on silloin kun kaikki odottavat pidättäen henkeään. Keisarin katse oli kauhea. Hänen poskillaan oli vihriänpunertava väri, ja lihakset hänen otsassaan liikkuivat kummallisella tavalla. Hän näytti kamalalta kuin kaatuvaistautinen. Hän kohotti ratsupiiskan olkansa yli ja astui amiraalia lähemmäs. ”Te häpeämätön roisto,” pauhasi hän. Hän käytti italialaista sanaa ''coglione'', ja minä huomasin, että kun hän joutui purkauksiinsa, niin hänen ranskankielensä sai ulkomaalaisen soinnun. Vähän aikaa näytti siltä kuin hän aikoisi lyödä amiraalia ratsupiiskallaan. Tämä väistyi vähän ja laski kätensä miekankahvalle. ”Huomatkaa, sire”, sanoi hän. Muutamia silmänräpäyksiä oli jännitys kauhea. Sitten Napoleon laski ratsupiiskansa ja löi sillä kovasti pohkioonsa. ”Vara-amiraali Magon”, huusi hän, ”te tästä lähtien otatte vastaan kaikki laivastoa koskevat määräykset. Amiraali Bruix, te lähdette Boulognesta neljänkolmatta tunnin kuluessa ja menette Hollantiin. Missä on luutnantti Gérard Berchényn husaareita?” Seuralaiseni nosti käden päähineeseen. ”Minä käskin teidän tuoda Grosboisin linnasta herra Louis de Lavalin.” ”Hän on täällä, sire.” ”Hyvä. Te voitte mennä.” Luutnantti tervehti, pyörähti ympäri ja meni tiehensä miekan ja kannusten kilistessä, ja keisari käänsi siniset silmänsä minuun. Minä olin usein kuullut puhuttavan silmistä, jotka voivat nähdä toisen läpi, vaan tämä terävä katse todellakin tuntui tunkevan toisen sisimpiinkin ajatuksiin. Vaan niiden ankaruus oli poissa, ja minä näin hänen silmissään sulaa hyvyyttä ja ystävällisyyttä. ”Te olette tullut tarjoamaan minulle palvelustanne, herra de Laval?” ”Niin, sire.” ”Siihen on tarvittu kauan ennen kuin olette voinut päättää.” ”Minä en ole ollut oma herrani, sire.” ”Teidän isänne oli ylimys?” ”Oli, sire.” ”Ja Bourbonein suosija?” ”Niin, sire.” ”Te saatte nyt nähdä, että Ranskassa ei enään ole aristokraateja eikä jakobineja, vaan me kaikki olemme ranskalaisia, jotka työskentelemme maamme kunniaksi. Oletteko nähnyt Louis Bourbonia?” ”01en hänen nähnyt kerran, sire.” ”Hän näyttää mitättömältä, eikö totta?” ”Ei, sire, minusta hän näytti kauniilta.” Silmänräpäyksen ajan näin tyytymättömyyttä sinisissä herkissä silmissään. Sitte hän ojensi kätensä ja nipisti minua korvasta. ”Herra de Laval ei ole syntynyt hovimieheksi”, sanoi hän. ”No niin Louis Bourbon on huomaava, että hän ei saavuta valtaistuinta kirjoittelemalla julistuksia Lontoossa ja merkitsemällä niihin Louis. Minä puolestani tapasin Ranskan kruunun makaamassa maassa ja minä sen nostin ylös miekkani terällä.” ”Te olette kohottanut Ranskankin miekallanne, sire”, sanoi Talleyrand, joka seisoi hänen vieressään. Napoleon katsoi kuuluisaa ministeriään, ja minä olin lukevinani epäilystä hänen silmissään. Sitte hän kääntyi sihteerinsä puoleen. ”Minä jätän herra de Lavalin teidän huostaanne, de Meneval”, sanoi hän. ”Minä toivon tapaavani hänen neuvostohuoneessa sitten kun olen tarkastanut tykistön.” [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter X]] 4071 8428 2006-10-29T15:28:35Z Nysalor 5 Yhdestoista luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Kymmenes luku|Kymmenes luku]] |seuraava=[[Enoni: Kahdestoista luku|Kahdestoista luku]] |otsikko=Yhdestoista luku. |alaotsikko=Sihteeri. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Keisari, kenraalit ja upseerit, kaikki riensivät ulos katsastukseen ja jättivät minut yksinään miehen kanssa, joka oli hauskan näköinen, mustassa puvussaan valkoisine röyhelyspaitoineen, ja hän esitteli itsensä minulle herra de Menevaliksi, hänen majesteetinsa yksityissihteeriksi. ”Meidän täytyy saada vähän ruokaa herra de Laval”, sanoi hän. ”Kun on jotakin tehtävää keisarin kanssa, niin on aina parasta hankkia ruokaa silloin, kun on aikaa. Voi kulua monta tuntia ennen kuin hän syö mitään ja jos on hänen kanssaan, niin täytyy paastota. Minä vakuutan teille, että minä olen ollut pyörtyä nälästä ja janosta.” Herra de Meneval oli niin ystävällisen näköinen, että minä jo tunsin olevani aivan vapaa hänen seurassaan. Ja minä kysyin sen vuoksi häneltä kursailematta: ”Mutta miten tekee keisari?” ”Hän on raudasta. Me emme saa asettaa aikaamme hänen mukaansa. Minä olen hänen nähnyt tekevän työtä kahdeksantoista tuntia yhtämenoa niin, että hän ei ole muuta nauttinut kuin kupin tai kaksi kahvia. Hän väsyttää koko ympäristönsä. Eipä edes sotamiehetkään ole hänen vertaisiaan kestävyydessä. Minä vakuutan teille, että minä pidän suurimpana kunnianani, kun minulla on huoli hänen papereistaan, vaan kaikissa tapauksissa se väliin on varsin rasittavaa. Väliin kello yksitoista illalla minä vielä istun kirjoittamassa hänen lausumisensa mukaan ja päätäni kivistää. Se on kauheaa työtä, sillä hän lausuu yhtä kiireesti kuin hän puhuu, eikä hän koskaan sano mitään kahta kertaa. ’Kas niin Meneval’, sanoo hän yhtäkkiä, ’nyt me lopetamme ja nyt me nukumme hyvin koko yön.’ Vaan juuri kun olen hyvilläni siitä, niin hän lisää: ’Ja me jatkamme kirjoittamista kello kolme aamulla.’ Sellaista on ’nukkua koko yön’.” ”Vaan eikö hänellä ole määrätyitä ruoka-aikoja?” kysyin seuratessani onnetonta sihteeriä teltasta. ”Kyllä hänellä on määrätyt ajat, vaan hän ei niistä välitä. Niin kuin huomaatte, on jo päivällis-aika aikoja sitten ollut, vaan hän on mennyt katsastukselleen. Sen jälkeen taas joku seikka vetää hänen huomionsa ja sitten taas joku toinen, ja illalla hän yhtäkkiä huomaa, että hän ei ole saanut päivällistä. ’Päivälliseni Constant, ja hetipaikalla!’ huutaa hän silloin, ja Constant raukan täytyy pitää huoli siitä, että se on saatavissa.” ”Vaan niin myöhään, se kai jo on pilautunut!” sanoin minä. Sihteeri nauroi varovasti niin kuin mies, jonka aina on ollut pakko hillitä tunteensa. ”Tässä on keisarillinen keittiö”, sanoi hän ja osotti muuatta suurta telttaa heti päämajan edessä. ”Borel, toinen kokki, seisoo juuri ovella. Kuinka monta kananpoikaa tänään, Borel?” ”Ah, herra de Meneval, on sydäntä särkevää”, puhkesi kokki sanomaan. ”Katsokaa näitä!” Hän veti syrjään esiripun käytävän edestä ja näytti meille seitsemän kulhollista, joissa kussakin oli kylmennyt linnunpaisti. ”Kahdeksas on tulella ja pian valmis, vaan minä olen kuullut, että hänen majesteetinsa on mennyt katsastukselle, niin että meidän kai täytyy panna tulelle yhdeksäs.” ”Sellaista se on”, sanoi seuralaiseni lähtiessämme teltasta. ”Minä muistan, kun kerran kolmekolmatta kanaa valmistettiin hänelle ennen kuin hän tahtoi päivällisensä. Silloin hän tahtoi päivällisensä kello yksitoista illalla. Hän ei välitä siitä, mitä hän juo tai syö, vaan hän ei rupea odottamaan. Puolipulloa Chambertinia, yksi punakala tai kananpoika à la Marengo tyydyttää kaikki hänen tarpeensa, vaan on varomatonta panna pöytään leivoksia tai kräämiä, sillä hän syö sen melkein aina ennen lintua. – Eikö tuo ole omituista?” Minä olin pysähtynyt huudahtaen hämmästyksissäni. Muuan tallirenki ratsasti laukkaa hyvin kauniilla arapialaisella hevosella muuatta katua pitkin telttain välissä. Muuan krenateeri, joka seisoi pieni porsas kainalossa, heitti sen hevosen jalkoihin. Porsas vinkui kauheasti ja hyppäsi tiehensä, vaan hevonen meni edelleen muuttamatta tahtiaan. ”Mitä tuo merkitsee?” kysyin. ”Se on Jardin, ensimmäinen ratsumestari, joka opettaa keisarin hevosta. Sitä opetetaan ensin niin, että kanunalla ammutaan aivan korvan juuressa, sitten viskataan sen päälle aavistamatta raskaita esineitä, ja viimeinen temppu on, että sen jalkoihin heitetään porsas. Keisari ei ole oikein varma ratsastaja, ja hän vaipuu usein ajatuksiinsa ratsastaessaan, niin että hevosen pitää olla hyvin harjaantuneen. Näettekö tuota nuorta miestä, joka nukkuu teltan aukossa?” ”Näen.” ”Te ette usko, että hän tällä hetkellä palvelee keisaria?” ”Ainakin se näyttää olevan hyvin helppoa palvelusta.” ”Minä toivoisin, että kaikkien meidän palveluksemme olisi niin helppoa. Se on Joseph Linden, jolla on juuri saman kokoiset jalat kuin keisarilla. Hän käyttää keisarin uusia saappaita kolme päivää ennen kuin ne jätetään hänen herralleen. Te näette kultasolista, että hänellä on uudet saappaat tälläkin hetkellä. – Ah herra de Caulaincourt, ettekö tahdo syödä päivällistä kanssamme teltassani?” Kookas, kaunis mies, hyvin komeasti puettu, astui vastaamme ja tervehti meitä. ”Tavatonta on nähdä teitä jouten herra de Meneval, talouden hoitajana ei ole juuri mikään helppo tehtävä, vaan minä uskon, että minulla on enemmän jouto-aikaa kuin teillä. Ehdimmekö syödä päivällistä ennen kuin keisari tulee takaisin?” ”Kyllä, kyllä, tässä on telttani ja kaikki on valmiina. Me näemme, milloin keisari tulee ja voimme olla paikoillamme ennen kuin hän ehtii sinne. Tämä on leiriruokaa, herra de Laval, vaan te saatte antaa anteeksi.” Minä puolestani söin kotletteja ja sallatia erinomaisella ruokahalulla, vaan parasta minusta oli kuulla seuralaisteni puhetta, sillä minä olin tavattoman utelias kuulemaan kaikkea, mikä koski tuota ihmeellistä miestä, joka neronsa kautta oli niin nopeasti kohonnut tähän maailmaa hallitsevaan asemaan. Hänen taloutensa hoitaja puhui hänestä hämmästyttävän vapaasti. ”Mitä sanovat Lontoossa hänestä, herra de Laval?” kysyi hän. ”Ei juuri mitään hyvää.” ”Minä olen sen huomannut heidän sanomalehdistään. Ne saattavat keisarin raivoon, vaan kuitenkin hän niitä lukee itsepäisesti. Minä olen vakuutettu, että ensimmäinen tehtävänsä Lontoossa on, että hän käskee ratsu-osastoja onnettomiin sanomalehtien toimituspaikkoihin ja antaa vangita toimittajat.” ”Ja toiseksi?” ”Toiseksi”, sanoi hän nauraen, ”hän lähettää pitkän julistuksen, osottaakseen, että me olemme valloittaneet Englannin yksistään englantilaisten hyväksi ja kerrassaan vastoin tahtoamme. Ja sitten keisari antaa englantilaisten ymmärtää, että jos he välttämättömästi haluavat protestanttisen hallitsijan, niin on ehkä muutamia kohtia, joissa hän eroaa pyhästä katolisesta kirkosta.” ”Nyt te olette paha”, sanoi de Meneval, samalla kertaa nauraen ja peläten ystävänsä rohkeutta. ”Keisarin täytyy tietysti valtiollisista syistä kallistua vähän muhamettilaisuuteenkin, ja hän varmaan pitäisi jumalanpalveluksensa St. Paulin kirkossa yhtä mielellään kuin Kairon moskeassa. Keisarin täytyy ajatella kaikkea.” ”Hän ajattelee liiaksi”, sanoi Caulaincourt vakavasti. ”Hän ajattelee niin paljo, että kaikki muut Ranskassa tottuvat olemaan ajattelematta. Te tiedätte, mitä tarkoitan, de Meneval, sillä te olette nähnyt yhtä paljo kuin minäkin.” ”Niin, niin”, vastasi sihteeri. ”Hän ei todella elvytä ympäristöään itsenäisyyteen. Minä olen hänen kuullut sanovan monta kertaa, että hän pitää eniten keskinkertaisista, joka on varsin köyhä ylistys meille, joilla on kunnia palvella häntä.” ”Viisas mies hovissa näyttää viisauttaan siten, että on olevinansa ilman mielipiteitä”, sanoi Caulaincourt vähän katkerasti. ”Ja kuitenkin siellä on monta etevää luonnetta”, huomautin minä. ”Jos niin on, niin saavat ne olla siellä ainoastaan salaamalla luonteensa. Hänen ministerinsä ovat kirjureita, hänen kenraalinsa muutamanlaisia parempia ajutantteja. Kaikki tyyni ovat työkaluja. Tämä ihmeellinen mies on keskipiste ja hänen ympärillään olijat eivät ole muuta kuin kuvastimia, jotka heijastavat hänen eri puoliaan. Yhdessä hänet näkee raha-asiain hoitajana ja sen kuvastimen nimi on Lebrun. Toisessa näette hänet poliisina ja se on Savary tai Fouché. Kolmannessa hän esiintyy diplomatina ja on nimenä Talleyrand. Näkee eri kuvia, vaan se on sama mies. Hän on esimerkiksi herra Caulaincourt, joka johtaa taloutta, vaan hän ei voi ajaa tiehensä palvelijaa ilman suostumusta. Hän on – aina keisari ja hän leikkii meidän kanssamme. Teidän täytyy tunnustaa, herra de Meneval, että hän leikkii meidän kanssamme. Ei missään hän niin tuo esiin ihmeellistä viisauttaan. Hän ei meidän anna olla hyviä ystäviä, sillä silloin me voisimme liittyä häntä vastaan. Hän on kiihoittanut marskinsa toisiaan vastaan, niin että ne nyt tuskin toisiaan tervehtivät. Katsokaa miten Davoust vihaa Bernadottea, tai katsokaa Lannesia ja Bessièria, Neytä ja Massénaa. He töintuskin voivat pitää miekkoja sivullaan, kun kohtaavat toisensa. Ja sitten hän tuntee niin hyvin heikkoutemme, Savaryn rahanhimon, Cambacérèn turhamaisuuden, Durocin raakuuden, Berthierin tyhmyyden, Maretin ikävystyttäväisyyden, Talleyrandin kiihkon keinotteluun, kaikki tämä on vain aseena hänen kädessään. Minä en tiedä, mikä minun oma suurin heikkouteni on, vaan minä olen varma, että hän sen tietää ja että hän sitä käyttää hyväkseen.” ”Vaan niin paljon kuin hän työtä tekee!” huudahdin minä. ”Niin, sen voitte hyvällä syyllä sanoa”, sanoi de Meneval. ”Sellainen tarmo! Kahdeksantoista tuntia neljästäkolmatta, ja sillä tavoin viikko viikolta. Hän on ollut lakialaativain kokousten puheenjohtajana, kunnes kokouksen jäsenet ovat pyörtyneet pulpettinsa ääreen. Mitä minuun tulee, niin minä kuolen hänen työhönsä, aivan niinkuin hän näännytti de Bouriennen, vaan minä kuolen paikalleni napisematta, sillä jos hän on ankara muillekin, niin on hän ankara itselleenkin.” ”Hän on sopiva mies Ranskalle”, sanoi Caulaincourt. ”Hän on itse järjestys ja itse kuri. Kun muistamme missä sekasorron tilassa Ranska raukka oli vallankumouksen jälkeen, kun ei kukaan tahtonut olla hallittuna vaan jokainen hallita muita, niin voi ymmärtää, että ainoastaan Napoleon voi meidät pelastaa. Me odotimme jotain tukevaa mistä kiinni pitää, ja sitten me tapasimme tämän rautapylvään. Ja mikä mies hän oli noina päivinä, herra de Laval! Te näette hänet nyt, kun hän on saanut kaikki, mitä hän voi toivoa. Hän on iloinen ja vapaa. Vaan siihen aikaan hän ei ollut saanut mitään, vaan himoitsi kaikkia. Hänen katseensa peloitti naisia. Hän kuleksi pitkin katua kuin susi. Ihmiset katselivat häntä kun hän meni ohitse. Hänen muotonsa oli aivan toisenlainen kun nyt – kasvonsa olivat luisevat ja laihat ja katse uhkaava ja vilkuileva ja leuvat kuin hauvilla. Niin, tuo pieni luutnantti Bonaparte, Briennen sotilaskoulusta, oli kummallinen olento. ’Tuossa on mies’, sanoin kun näin hänet, ’joka joutuu joko valta-istuimelle tai polvistuu mestauslavalle.’ Ja nyt te näette!” ”Ja siitä ei ole kuin kymmenen vuotta”, lausuin minä. ”Ainoastaan kymmenen vuotta, ja he ovat hänet vieneet vinttikamarista Tuillerioihin. Vaan hän oli siihen syntynyt. Ei kukaan voinut häntä estää. De Bourienne kertoi minulle, että kun hän oli poikasena Briennessä, oli Napoleonilla samat suuremmoiset keisarilliset elkeet kuin nytkin ja hän kiitti tai moitti ja tuijotti tuimasti aivan niin kuin nytkin. Oletteko nähnyt hänen äitiään, herra de Laval? Hän on kuin kuningatar murhenäytelmässä, kookas, vakava, sulkeutunut ja hiljainen. Hän on lähde, josta Napoleon on kuohunsa saanut.” Minä näin sihteerin lempeistä, uskollisista silmistä, että hän kävi levottomaksi Caulaincourtin avonaisesta puheesta. ”Te voitte, herra de Laval, käsittää, että me emme elä kovinkaan kovan tyranniuden alaisina, muuten emme ehkä voisi niin avonaisesti arvostella herraamme. Tosiasia on, että me emme ole sanoneet mitään, jota hän ei olisi kuullut huvikseen ja ehkä hyväksyenkin. Hänellä on pienet heikkoutensa, muuten hän ei olisikaan ihminen, vaan ajatelkaa hänen suuria hallitsijalahjojaan, ja minä kysyn onko toista ihmistä ollut, joka niin olisi täydellisesti todistanut oikeaksi kansan vaalin. Hän tekee työtä ahkerammin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on kenraali, jota sotamiehensä rakastavat. Hän on isäntä, jota palvelijansa rakastavat. Hän ei koskaan pidä jouto-aikaa, hän on aina valmis työtä tekemään. Tuilerioissa ei ole ketään niin kohtuullista ruokaan ja juomaan nähden. Hän kasvatti veljiään omalla kustannuksellaan, kun hän oli hyvin köyhä, ja hän on kaukaisimpienkin sukulaistensa antanut nauttia hänen onnestaan. Sanalla sanoen, hän on säästäväinen, työteliäs ja kohtuullinen. Me olemme englantilaisista lehdistä lukeneet, herra de Laval, hallitsijaprinssistä, ja minä uskon, että hänen vertailussa käy huonosti.” Minä muistin pitkän sarjan Brightonin, Lontoon ja Newmarkin häväistysjuttuja ja minun täytyi jättää George puollustamatta. ”Minun käsitykseni mukaan eivät englantilaiset soimaa keisaria hänen yksityis-elämänsä, vaan kunnianhimonsa vuoksi.” ”Asia on nähkääs niin”, sanoi de Caulaincourt, ”että keisari tietää niin kuin me kaikki tiedämme, ettei ole tarpeeksi tilaa maailmassa Ranskalle ja Englannille. Toisen näistä täytyy olla ylinnä. Jos Englanti saataisiin kukistetuksi, niin me voisimme sitten asettaa perustuksen ikuiselle rauhalle. Italia on meidän. Itävallan voimme kukistaa vielä kerran, niin kuin olemme sen kukistaneet jo yhden kerran ennen. Saksa on hajallaan. Wenäjä voi laajentaa alaansa etelään ja itään. Amerikan voimme ottaa sopivassa tilaisuudessa. Louisianasta ja Kanadasta saamme sopivan tekosyyn. Maailmanvalta odottaa meitä ja tuolla on ainoa, joka meitä estää.” Hän viittasi teltan ovesta leveälle siniselle kanavalle. Kaukana etäisyydessä näkyi aivan kuin lumivalkoisia lokkeja rannikkovartiolaivaston purjeita. Minulle taas johtui mieleen, mitä olin nähnyt edellisenä iltana – laivain lyhdyt merellä ja leiritulet maalla. Maa- ja merivalta seisoi vastatusten katsellen toisiaan silmästä silmään, ja odottava maailma seisoi ympärillä katsellen, mitä siitä tulee. [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter XI]] 4072 8429 2006-10-29T15:28:53Z Nysalor 5 Kahdestoista luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Yhdestoista luku|Yhdestoista luku]] |seuraava=[[Enoni: Kolmastoista luku|Kolmastoista luku]] |otsikko=Kahdestoista luku. |alaotsikko=Keisari. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} De Menevalin teltta oli niin aseteltu, että siitä näki keisarin päämajaan, vaan hän oli joko kiintynyt keskusteluun tai oli keisari tullut toista tietä katselemuksesta, sillä meitä hämmästytti äkkiä muuan kaartin tarkkampujain kapteeni, joka tuli ja ilmoitti meille, että Napoleon odotti sihteeriänsä. De Meneval raukan kasvot kalpenivat valkoisiksi kuin röyhely-etunsa; hän hypähti seisaalleen ja töin tuskin sai sanaa suustansa. ”Minun olisi pitänyt olla siellä!” änkytti hän. ”Oo, sellainen onnettomuus! Vaan de Caulaincourt, teidän pitää antaa anteeksi. Missä on hattuni ja miekkani? Tulkaa, herra de Laval, meillä ei ole silmänräpäystäkään aikaa tuhlata.” De Menevalin säikähdyksestä ja kohtauksesta, joka oli ollut amiraali Bruixin kanssa, ymmärsin millainen vaikutus keisarilla oli kaikkeen ympäristöönsä. He eivät koskaan olleet varmoja, aina vaaran partaalla, ja jos heitä toisena päivänä kiitettiin niin toisena tuimasti nolattiin, heitä julkisesti soimattiin ja yksityisesti katsottiin halveksuen olan yli, vaan kuitenkin kaikitenkin he rakastivat ja palvelivat häntä sillä tavoin, ettei ketään yksinvaltiasta ole rakastettu eikä palveltu. ”On ehkä parasta, että minä jään tänne”, sanoin minä, tultuamme odotushuoneeseen, joka yhä oli täynnä väkeä. ”Ei, ei, minä olen teistä vastuussa. Teidän täytyy seurata minua. Minä toivon, että hän ei ole vihassa minulle. Miten hän on tullut niin, että en ole häntä nähnyt?” Pelästynyt seuralaiseni koputti ovelle, ja heti aukasi oven mamelukki Rustan, joka oli sisäpuolella vahtina. Huone, johon tulimme, oli sangen suuri, vaan hyvin yksinkertaisesti sisustettu. Siinä oli hopeanharmajat seinäpaperit ja taivaansininen katto, jonka keskellä oli kultainen keisarillinen kotka pitäen ukonnuolta. Vaikka ilma oli lämmin, niin paloi kuitenkin suuri nuotio takassa, ja ilma oli kuumuudesta raskas ja aloe-tuoksusta. Keskellä huonetta oli suuri soikea pöytä, jossa oli viheriä pöytäliina ja joka oli täynnä kirjeitä ja papereita. Toisella puolen pöytää oli korkea kirjoituspulpetti, ja sen takana istui keisari viheriässä nahkatuolissa. Ympäri seiniä seisoi upseereita, vaan hän ei niistä välittänyt. Kädessä hänellä oli pieni kynäveitsi, jolla hän vuoleksi käsinojan nuppia. Hän katsoi meihin, kun tulimme sisään ja pudisti päätään kylmästi de Menevalille. ”Minä olen teitä odottanut, herra de Meneval”, sanoi hän. ”Minä en muista, että minun olisi koskaan tarvinnut odottaa entistä sihteeriäni, de Bourienne vainajaa. Sillä hyvä – ei mitään selityksiä! Ottakaa tämä ilmoitus, jonka olen kirjoittanut teitä odottaessani ja kirjoittakaa se puhtaaksi.” De Meneval raukka otti paperin vapisevin käsin ja meni pienen pöydän ääreen, joka oli sivulla. Napoleon nousi istuimeltaan ja kuleksi hitaasti edestakaisin huoneessa, kädet selän takana ja suuri pyöreä pää vähän eteenpäin kumarassa. Parasta olikin, että hänellä oli kirjuri, sillä minä huomasin, että kun hän oli kirjoittanut tämän yhden ainoan asiakirjan, niin hän oli pirskoittanut mustetta ympärinsä, ja selvästi näki, että hän pari kertaa oli valkoisiin polvihousuihinsa pyyhkinyt kynää. Minä olin pysähtynyt Rustanin luo ovelle, ja Napoleon ei ollut vähääkään tietävinään minusta. ”No”, sanoi hän nyt, ”joko se on valmis, Meneval? Meillä on muutakin tehtävää.” Sihteeri kääntyi puolittain tuolillaan, ja hänen kasvoillaan näkyi vielä suurempi tuska kuin ennen. ”Anteeksi, sire...” sammalsi hän. ”No mikä nyt?” ”Anteeksi, sire, minä en oikein saa selvää, mitä te olette kirjoittanut.” ”Mitä? Näettehän, mistä siinä on kysymys.” ”Niin, sire, tässä puhutaan ratsujoukon hevosten ruokosta.” Napoleon hymyili ja hänen kasvoilleen silloin tuli melkein poikamainen ilme. ”Te muistutatte minulle Cambacérèstä. Kun minä hänelle kirjoitin ilmoituksen Marengon taistelusta, niin hän luuli, että minun kirjeeni oli pikainen luonnos taistelusuunnitelmaan. On ihan uskomatonta, että teillä on niin vaikea lukea, mitä minä kirjoitan. Tällä paperilla ei ole mitään tekemistä ratsuväenhevosten kanssa, siinä on ohjeita amirali Villeneuvelle, että hänen on keskitettävä laivastonsa, niin että hän vallitsee Kanavaa. Antakaa minulle se paperi, niin minä luen sen teille.” Hän sieppasi paperin rajulla liikkeellä, joka oli niin ominaista hänelle. Vaan tuijotettuaan sitä jonkun aikaa rutisti hän sen kokoon ja viskasi pöydän alle. ”Minä lausun sen teille”, sanoi hän ja, kulkiessaan edestakaisin pitkässä huoneessa, laski hän tulvanaan sanoja, joita de Meneval raukka otsansa hiessä koetti saada paperille. Sitä mukaa kuin Napoleon kiihtyi ajatuksissaan, hänen äänensä kirkastui, hän astui kiivaammin, ja hän tarttui sormin oikean kätensä kalvostimeen, ja nyki käsivarttaan aivan kuin kouristellen, joka tapansa oli niin omituinen hänelle. Vaan hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa olivat niin ihmeteltävän selvät, että minäkin, joka en ollenkaan tuntenut asiaa, voin helposti seurata niitä, vaan ennen kaikkea minua hämmästytti asiain tunteminen, jota hän osotti, niin että hän täydellä varmuudella puhui linjalaivoista, fregateista, korveteista ja prikeistä Ferrolin, Rochfortin, Cadizin, Carthagenan ja Brestin luona sekä kunkin laivan mies-ja kanunaluvusta, samalla kuin hänellä oli Englannin laivaston nimet ja miesvoima ihan kuin sormiensa päissä. Nämät tiedot olisivat tuottaneet mainetta laivaston upseerillekin, vaan kun minä ajattelin, että tämä laivasto-kysymys oli ainoastaan yksi ainoa kaikista niistä monista erilaisista asioista, joita oli sadottain tällä miehellä hoidettavana, niin rupesin ymmärtämään, miten tavattoman laaja tämä nero oli. Hän ei näyttänyt huomaavan minua ollenkaan, vaan kuitenkin hän lienee minua tyystin tarkastanut, sillä kun hän oli lopettanut lausumisensa, niin hän kääntyi minuun ja sanoi: ”Te näytte, herra de Laval, olevan hämmästyksissänne, että minä hoidan meri-asioitani, vaikka ei ole meriministeri takana, vaan muuan periaatteitani on, että minun tulee itse hoitaa ja tietää kaikki. Jos noilla hyvillä Bourboneilla olisi ollut sama tapa, niin he ehkä eivät vieläkään olisi Englannin sumussa.” ”Täytyy olla teidän majesteettinne muisti, jotta voi sen tehdä”, sanoin minä. ”Se on järjestelmällisen menettelyn seurausta”, sanoi hän. ”Minulla on aivan kuin laatikoita aivoissani, niin että kun avaan yhden, niin voin sulkea toisen. Harvoin käy niin, että en löytäisi sitä, mitä haen. Minä muistan huonosti nimiä ja tieto-asioita, vaan erinomaisesti tapaukset ja kasvot. Minulla on aika paljo muistettavaa, herra de Laval. Minulla on, kuten olette nähnyt, oma pieni laatikkoni täynnä meressä olevia sotalaivoja. Minulla on toinen laatikko, jossa on kaikki Ranskan satamat ja linnoitukset. Esimerkkinä voin teille mainita, että kun sotaministerini luki minulle selityksen rannikkopuolustuksesta, niin muistutin hänelle, että hän oli unohuttanut kaksi kanunaa Ostenden muutamasta patterista. Muutamassa aivolaatikossani minulla on Ranskan rykmentit. Onko se laatikko järestyksessä, marski Berthier?” Muuan sileäksi ajettu mies, joka oli seisonut akkuna-aukon luona ja pureksinut kynsiään, kumarsi keisarin kysymykseen. ”Minä olen melkein valmis uskomaan, että te, sire, tunnette joka miehenkin rivissä.” ”Minä luulen tuntevani useimmat vanhoista egyptiläisistä sotakarhuistani”, sanoi hän. ”Ja sitten, herra de Laval, on minulla toisia laatikoita kanaville, silloille, teille, tehtaille ja kaikille sisällisen hallinnon eri seikoille. Lait, raha-asiat, Italia, siirtokunnat, Hollanti, kaikki nämät vaativat oman laatikkonsa. Meidän päivinämme, herra de Laval, Ranska vaatii hallitusmieheltään niin paljo, että hän ei jouda kantamaan arvokkaasti kärppäkaapuaan eikä ampumaan hirviä Fontaineblaun metsissä.” Minä ajattelin avutonta, lempeäluontoista, isoilevaa Ludvigia, jonka luona olin kerran käynyt isäni kanssa, ja minä ymmärsin, että Ranska järistystensä ja kärsimystensä jälkeen tarvitsi toisen ja voimakkaamman miehen. ”Ettekö usko, herra de Laval?” kysyi keisari. Hän oli seisahtunut nuotion eteen ja hieroi komealla, kultasolkisella kengällään palavaa halkoa. ”Te olette saanut järkevän vakaumuksen”, sanoi hän kun olin vastannut hänen kysymykseensä myöntävästi. ”Vaan teillä onkin aina ollut tämä mielipide, vai miten? Tottahan on, että kerran puolustitte minua, kun eräs englantilainen esitti minun kukistumiseni maljan muutamassa ravintolassa siinä pienessä kaupungissa, jossa te asuitte?” Minä muistin tapauksen, vaan en voinut ymmärtää, miten se oli tullut keisarin korville. ”Minkä vuoksi niin teitte?” ”Minä tein sen vaistomaisesti, sire.” ”Vaistomaisesti!” lausui hän halveksivasti. ”Minä en ymmärrä mitä ihmiset tarkoittavat, kun he sanovat jotakin tekevänsä vaistomaisesti. Charentonissa kyllä tehtänee kaikkea vaistomaisesti, vaan niin eivät järkevät ihmiset tee. Minkä vuoksi panitte henkenne alttiiksi, puolustamalla minua, kun teillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään toivottavana minulta?” ”Sen vuoksi, kun minä tunsin, että te harrastitte Ranskan hyvää, sire.” Keskustellessamme hän taas oli kulkenut edestakaisin, nykien oikeaa käsivarttaan ja tarkastaen aina väliin jotakin meistä lorgnetillaan, sillä hänen näkönsä oli niin heikko, että hän tarvitsi sisällä suurennuslasin ja ulkona kiikarin. Väliin hän pysähtyi ja otti suuren hyppeellisen nuuskaa kilpikonnanluisesta nuuskarasiastaan, vaan minä huomasin, että hän ei koskaan saanut nuuskaa nenäänsä asti, sillä se varisi hänen sormiensa välistä milloin takille, milloin lattialle. Vastaukseni näytti häntä miellyttävän, sillä hän otti minua korvasta ja nipisti aika kovasti. ”Te olette aivan oikeassa, ystäväni”, sanoi hän. ”Minä harrastan Ranskan parasta, aivan niin kuin Fredrik suuri harrasti Preussin parasta. Minä teen Ranskasta maailman suurimman vallan, niin että kaikki maailman hallitsijat pitävät välttämättömänä laittaa Pariisiin palatsin, ja he tulevat kaikki kantamaan laahusta minun jälkeläisteni kruunauksessa...” Hänen kasvoilleen tuli äkkiä tuskan ilme. ”Jumalan nimessä, ketä varten minä rakennan? Kutka ovat jälkeläisiäni?” kuulin hänen mutisevan, ja hän painoi käden otsalleen. ”Ovatko Englannissa peloissaan minun hyökkäyksestäni?” kysyi hän äkkiä. ”Oletteko kuullut heidän lausuvan pelkoaan, että minä aijon yli kanavan?” Minun täytyi sanoa totuus, että he eivät muuta pelänneet kuin että hän ei tule kanavan poikki. ”Sotamiehet ovat kateissaan, että meriväki niittää kaiken kunnian”, sanoin. ”Vaan heillä on hyvin pieni armeija.” ”Melkein joka mies on vapaaehtoinen, sire”. ”Pöh, värvätyitä!” lausui hän ja teki kädellään liikkeen aivan kuin olisi pyyhkäissyt ne edestään. ”Minä nousen maalle sadalla tuhannella miehellä Kentissä tai Sussexissa. Minä taistelen suuren taistelun ja voitan menettämällä kymmenen tuhatta miestä. Kolmantena päivänä olen Lontoossa. Minä otan vangiksi valtiomiehet, pankkiirit, kauppamiehet, sanomalehtimiehet. Minä vaadin sadanmiljoonan punnan sotakorvauksen. Minä autan köyhiä rikkaiden kustannuksella ja siten hankin itselleni puolueen. Minä erotan Skotlannin ja Irlannin antamalla niille perustuslaillisen valtiomuodon, jonka kautta niistä tulee Englantia mahtavammat. Sillä tavalla kylvän eripuraisuutta kaikkialle. Palkinnoksi siitä, että lähden saarelta, vaadin heidän laivastonsa ja siirtomaansa. Sillä tavoin hankin Ranskalle maailmanvallan vähintäin sadaksi vuodeksi.” Tästä lyhyestä esittelystä näkyi muuan Napoleonin ominaisuus, josta sittemminkin on minulle huomautettu, että hän voi tehdä suuren suunnitelman ja samalla kehitellä käytölliset yksityisseikat, joka suunnitelman piti mahdollisuuksien rajoissa. Yhdellä silmänräpäyksellä oli pöyhkeilevän suuri uni Itämaitten valloittaminen. Seuraavalla silmänräpäyksellä hän luetteli miten paljo tarvittiin laivoja, satamia, muonavaroja ja joukkoja tämän haavekuvan toteuttamiseen. Hän tarttui kysymyksen ytimeen samalla päättäväisyydellä, kuin hän marssi suoraan vihollisen pääkaupunkia vastaan. Mies, jolla on runoilijan sielu ja käytännöllisen miehen verraton huomiokyky, on vaarallinen maailmalle. Minä luulen, että hänellä oli tarkoituksena – sillä hän ei koskaan tehnyt mitään ilman tarkoitusta – antaa minulle tuntuva todistus kyvystään maan hallitsemisessa. Hän ehkä ajatteli, että minä vuorostani kertomalla toisille maanpakolaisille voin vaikuttaa heihin. Kaikessa tapauksessa hän minun antoi siinä seisoa kuuntelemassa, kun hän puhui koko suuren joukon kaikellaisia asioita. Mikään ei tuntunut olevan liian suurta eikä liian pientä tälle tavattomalle miehelle. Milloin hän antoi määräyksiä kahdentuhannen miehen talvimajoituksesta, milloin hän keskusteli Caulaincourtin kanssa taloudenhoidon supistamisesta ja miten olisi mahdollista tulla toimeen vähemmillä vaunuilla. ”Minä koetan olla säästäväinen kotona että voin esiintyä komeasti kylässä”, sanoi hän. ”Minä puolestani huomasin, että kun olin luutnanttina, tulin hyvin hyvästi toimeen 1,200 frangin vuosituloilla, eikä minulle olisi mitään kiusaa tulla toimeen samoilla ehdoilla. Tästä ylellisyydestä täytyy tulla loppu. Minä näen esimerkiksi teidän laskuistanne, että päivässä juodaan 155 kuppia kahvia, ja kun sokeri maksaa 4 frangia ja kahvi 5 frangia naula, niin tekee se 20 sousta kupille. Olisi parasta jakaa rahapalkinnoita kahvin asemesta. Tallilaskut ovat myöskin liian suuret. Nykyisten hintain mukaan pitäisi koettaa tulla toimeen 7–8 frangilla kutakin hevosta kohden tallissa, jossa on kaksi sataa hevosta. Minä en tahdo tietää mistään tuhlauksesta Tuillerioissa.” Sillä tavoin hän muutamassa minuutissa voi siirtyä miljaardein kysymyksestä sellaiseen asiaan, jossa oli kysymys penneistä ja valtakunnan hallitsemisesta tallin hoitoon. Silloin tällöin näin hänen vilkaisevan minuun aivan kuin tarkastaakseen, mitä minä ajattelin kaikesta tästä, ja minä ihmettelin, miten minun arveluillani oli mitään merkitystä hänelle. Vaan nyt, kun minä ajattelen kuluneita aikoja, ja muistan miten minun liittymiseni häneen toi niin paljo muita nuoria aatelisia mukanaan, niin ymmärrän, että hän oli pitkänäköisempi kuin minä. ”No, herra de Laval”, sanoi hän äkkiä, ”te nyt olette nähnyt vähän minun tapojani. Oletteko valmis astumaan palvelukseeni?” ”Olen, sire”, vastasin minä. ”Minä voin olla hyvin ankara isäntä, kun niikseen tulee”, sanoi hän hymyillen. ”Te olitte läsnä kun minä puhelin amiraali Bruixin kanssa. Meillä kaikilla on velvollisuutemme täytettävänä, ja kuri on yhtä tärkeä asia korkeimmille kuin alhaisemmillekin. Vaan minun vihani ei koskaan mene tätä kauemmaksi”, hän pani kätensä kurkulleen. ”Minä en anna vihan koskaan pimentää aivojani. Tohtori Corvisart voi kertoa, että minulla on hitain valtasuoni kaikista hänen hoidokkaistaan.” ”Ja että te syötte nopeammin kuin kukaan, sire”, sanoi muuan leveämuotoinen ja hyväntahtoisen näköinen mies, joka oli kuiskaillut marski Berthierin kanssa. ”Aha, te veitikka, senkö kepposen nyt olette keksinyt? Tohtori ei voi minulle antaa anteeksi, kun minä sairaana ollessani hänelle sanoin, että minä tahdon mieluummin kuolla tautiin kuin lääkkeisiin. Jos minä syön liian kiireesti, niin se on valtion syy, joka ei anna minulle kuin muutamia minuuttia ruoka-aikaa. Minulle johtuu mieleen, että nyt lie jo päivällisen aika, Constant?” ”Te olette neljä tuntia myöhästynyt, sire.” ”Toimittakaa sitten se heti.” ”Heti, sire. Herra Isabey on tuolla ulkona nukkeineen.” ”Aha, niitä meidän pitää heti nähdä. Tuo hänet sisään.” Sisään astui mies, joka nähtävästi oli juuri tullut pitkältä matkalta. Hänellä oli kainalossa suuri vasu. ”Siitä on kaksi päivää, kun minä lähetin teille sanan, herra Isabey.” ”Kuriiri tuli eilen, ja siitä saakka minä olen ollut yhtä mittaa matkalla Pariisista.” ”Onko teillä mallit mukananne?” ”On, sire.” ”Asettakaa ne tuohon pöydälle.” Minä en alussa ymmärtänyt, mitä merkitsi, kun Isabey avasi vasunsa, joka oli täynnä noin jalan pituisia nukkeja mitä loistavimmissa silkistä ja sametista tehdyissä ja kärpännahkoilla ja kultapitseillä reunustetuissa vaatteissa. Vaan nyt kun hän niistä otti yhden erikseen ja asetti pöydälle, niin minä huomasin, että keisari, tavallisella kiihkollaan yksityisseikkoihin ja voidakseen tarkastaa kaikkia hovissaan, oli antanut pukea nämät nuket, nähdäkseen millaisen vaikutuksen tekevät uudet puvut, jotka hän oli määrännyt korkeille ylimyksilleen suurissa juhlissa. ”Mikä tämä on?” kysyi hän muuatta naisnukkea, joka oli amaranttivärisessä jahtipuvussa ja valkoiset töyhdöt. ”Siinä on puku keisarinnan jahtia varten, sire.” ”Leningin röijyn pitäisi olla vähän pitempi”, sanoi Napoleon, jolla oli vakaantuneet mielipiteet naisten puvusta. ”Nuo kirotut muodit näyttävät olevan ainoat valtakunnassani, joihin minulla ei ole valtaa. Räätälini Duchesve lyhentää hännystakkini helmuksia kolme tuumaa, eikä sitä voi estää koko Ranskan armeijalla ja laivastolla. Kuka tämä on?” Hän otti muutaman hyvin korean nuken, jolla oli viheriä takki. ”Kuka tämä on?” ”Se on ylijahtimestari, sire.” ”Tässä olette siis, Berthier. Mitä arvelette uudesta puvustanne? Ja tämä punanen?” ”Se on suurkansleri.” ”Entä tämä sinenpunertava?” ”Ylimmäinen kamariherra.” Keisarilla oli hauska kuin lapsella uusista leikkikaluista. Hän asetteli niitä pieniin ryhmiin pöydälle, nähdäkseen miltä näyttää kun ylimykset puhelevat keskenään. Sitten hän viskasi ne kaikki vasuun. ”Varsin hyvä”, sanoi hän. ”Te ja David olette suorittaneet asianne hyvin, Isabey. Te näytätte hovivaatettajille nämä mallit ja saatte kustannus-arvion. Mitä nyt, Constant?” ”Siellä on odottamassa muuan nainen, joka toivoo pääsevänsä teidän majesteetinne puheille. Sanonko hänelle, että hän saa tulla myöhemmin?” ”Nainen!” lausui keisari. ”Se on jotakin tavatonta nähdä täällä leirillä viiksettömät kasvot. Kuka hän on? Mitä hän tahtoo?” ”Nimensä on neiti Sibylle Bernac”. ”Mitä!” huudahti keisari. ”Hän on varmaan vanhan Bernacin tytär, Grosboisista. Niin, herra de Laval, Bernachan on teidän enonne?” Minä lienen punastunut myöntäissäni, sillä keisari arvasi minun ajatukseni. ”No niin, tosi on, että hänellä ei ole kaikkein arvokkaimpia tehtäviä, vaan hänestä on minulle paljo hyötyä. Enollannehan on, herra de Laval, maatila, jonka te olisitte saanut periä, eikö niin?” ”On, sire.” ”Minä toivon, että te ette tule palvelukseeni sen vuoksi, että saisitte takaisin sen?” ”En sen vuoksi, sire, minä haluan raivata oman tieni.” ”Minä en voi antaa sitä teille, herra de Laval, takaisin, sillä olot Ranskassa ovat järjestetyt niin huipulleen, että jos me rupeaisimme palauttamaan, niin siitä ei tulisi milloinkaan loppua. Minulla ei ole uskollisempia suosijia kuin ne, joilla on maatiloja, jotka eivät ole olleet heidän. Niin kauan kuin he minua palvelevat, saavat he ne pitää. Vaan mitä asiaa on tällä nuorella naisella? Antakaa hänen tulla sisään, Constant.” Seuraavassa silmänräpäyksessä tuotiin serkkuni Sibylle sisään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vaan hänen mustissa silmissään oli tarmokas ilme. ”No neiti, mitä varten tulette tänne? Mitä teillä on toivottavaa?” kysyi keisari ankaralla äänellä. ”Minä tulen, sire, pyytämään teitä säästämään Lesagen henkeä ... hänen, joka vangittiin eilen syytettynä kavalluksesta. Hän on ylioppilas, sire, haaveilija, joka elää kaukana tästä maailmasta, ja jota kavalat ihmiset ovat käyttäneet aseenaan.” ”Haaveilija!” sanoi keisari tuimasti. ”Ne ovat kaikista vaarallisimpia! Ei, ei, neiti, pyyntönne on mahdoton. Minä olen ollut liian lempeä tässä suhteessa. Minua vastaan on tehty salaliittoja kahdelta suunnalta – bourbonein ja jakobinein puolelta. Cadoudalin ja Eughienin herttuan kuoltua ovat bourbonit pysyneet rauhallisina. Nyt pitää minun antaa toisillekin sama kuritus.” Minua hämmästytti nähdessäni, miten serkkuni rakasti tätä heikkoa miestä, vaikka se olikin luonnollinen seuraus omituisesta luonnonlaista, joka vetää vastakkaisia luonteita toisiinsa. ”Jumalan nimessä, sire! Te rakastatte äitiänne, ja sen rakkauden nimessä minä pyydän, säästäkää Lesage!” ja serkkuni melkein pyörryksissä kumartui keisarin jalkoihin. ”Minä vastaan siitä, että hän ei koskaan teitä solvaa.” ”Minä en salli, että naiset vaikuttavat minun valtiollisiin päätöksiini”. sanoi keisari suuttuneena. ”Minusta ei saa koskaan sanoa, että minä olisin vaipunut saman heikkouteen kuin Ludvig XIV. Minä en voi suostua pyyntöönne, neiti! Jakobinit ovat olleet vaarallisia viime aikoina, ja heille on näytettävä esimerkki.” ”Vaan hän ei ole vaarallinen, sire.” ”Hän on kuoleva muille varotukseksi.” ”Armahtakaa häntä, ja minä vastaan, että hän ei koskaan enään sekaannu valtio-asioihin...” ”Teidän pyyntönne on mahdoton.” Constant ja minä nostimme hänet ylös. ”Se on oikein, herra de Laval”, sanoi keisari. ”Tästä keskustelusta ei ole mitään hyötyä. Viekää serkkunne täältä.” Vaan Sibylle oli uudelleen kääntynyt keisarin puoleen ja silmissä ilme, joka osotti, että hän ei vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa. ”Sire, te sanotte, että on asetettava esimerkki”, sanoi serkkuni. ”Teillähän on Toussac...” ”Niin, jos voisin saada Toussacin käsiini!” ”Hän on raju, vaarallinen mies, jos on asetettava esimerkki, niin hän on sopivin.” ”Niin olisikin, neiti. Onnettomuudeksi meillä on teidän rakastettunne hallussamme, vaan ei Toussac.” ”Vaan jos minä hankin hänet teille.” ”Jos sen teette, niin Lesage saa anteeksi.” Sibyllen silmät kääntyivät minuun rukoilevasti. ”Niin niin, herra de Laval seuraa teitä”, sanoi keisari. ”Herra de Laval, teillä nyt on kunnia kuulua keisarilliseen hoviin. Menkää serkkunne kanssa, käyttäkää niitä keinoja, joita parhaaksi katsotte, ja antakaa tämän palveluksen olla ensimmäinen todistus innostanne.” [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter XII]] 4073 8430 2006-10-29T15:28:54Z Nysalor 5 Kolmastoista luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Kahdestoista luku|Kahdestoista luku]] |seuraava=[[Enoni: Neljästoista luku|Neljästoista luku]] |otsikko=Kolmastoista luku. |alaotsikko=Grosboisin kirjastossa. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} ”Teidän täytyy palata takaisin Grosboisiin, Sibylle”, sanoin serkulleni tultuamme keisarin neuvotteluhuoneesta. ”Tämä leiri ei ole sopiva olinpaikka naiselle.” ”Minä en voi hengittää samaa ilmaa kuin isäni”, sanoi hän kiihkeästi. ”Minulla on ystävä Boulognessa ja minä olen hänen luonaan. Vaan elkää ajatelko minua, Louis, nyt on kysymyksessä Lucienin henki. Te kuulitte, mitä keisari sanoi.” ”Kunpa voisimme saada Toussacin käsiimme...” ”Me voimme, me voimme – minä olen siitä vakuutettu, että me voimme. Kun te vain tahdotte minua auttaa...” ”Minä olen yhtä halukas saamaan hänet kiinni kuin tekin. Minulla omasta puolestani on vähän velkaa sille herralle. Vaan missä hän on?” ”Niin, missä hän on?” sanoi muuan ääni vieressämme, ja kun minä käännyin katsomaan, niin näin Savaryn mustat silmät. ”Minun asianani, neiti Bernac, on pitää huoli keisarin turvallisuudesta, ja minä pidän tätä Toussacia vaarallisimpana miehenä Ranskassa. Minä mielelläni uhraisin vasemman käteni saadakseni kuristaa oikealla kurkusta. Siitä mitä kuulin keskustelustanne keisarin kanssa, syntyi minussa toivo, että te voisitte auttaa.” Hän epäili. Minä näin, että hänen naissydämmensä vastusti ihmisen jättämistä gillotinille. ”Toussac tai Lesage”, sanoi Savary. ”Niin, se on hänen ainoa pelastuksensa”, sammalsi Sibylle. ”Minä sanon, missä luulen Toussacin olevan. Hän on Punaisessa myllyssä Grosboisin takana. Minä näin Jeanne Portalin tulevan sieltä tänään, ja minä olen kuullut sanottavan, että hän on aina tiennyt Toussacin asiat.” Savary pudisti päätään. ”Me tutkimme tarkoin Punaisen myllyn viime yönä”, sanoi hän. ”Hän oli ehkä kätkeytynyt suohon yön ajaksi ja meni myllyyn aamulla”, arvelin minä. ”Niin, se on mahdollista.” ”Minä olen varma, että hän on siellä”, sanoi Sibylle. ”Minä näin sen Jeanne Portalin silmistä,” ”Mikäli ymmärsin, oli keisarin tarkoitus, että te auttaisitte minua tässä, herra de Laval,” sanoi Savary. ”Te toivottavasti annatte minun järjestää yksityisseikat, kun sellaiset toimet kuuluvat minun toimintapiiriini. Meidän täytyy tarkoin ajatella, miten meidän on toimittava. Me tietysti voisimme saarta myllyn ratsuväellä.” ”Päivällä”, sanoi Sibylle, ”näkee koko seudun Punasesta myllystä. Minä olen varma, että hän pitää tarkoin silmällä. Heti kun yksikään sotamies näkyisi, niin hän katoaisi.” ”Ja heti kun tulee pimeä, niin hän menee rannikolle”, sanoi Savary. ”Meidän täytyy toimia varovasti, muuten hän pääsee meidän käsistämme. Minä uskon, että te neiti olette oikeassa, kun otaksutte, että hän kätkeytyisi, jos hän näkisi sotamiehiä, jos hän nimittäin on tuossa myllyssä. Ehkä pieni joukko päättäviä miehiä...” ”Minkä vuoksi emme voi itse mennä?” sanoin minä. ”Se minustakin on mukavinta. Keisari sellaista tekoa pitäisi suuressa arvossa, ja se olisi mainio asia teille alottaa työnne tällä tavoin. Onko teillä aseita, herra de Laval? Minä hankin teille pari pistolia ja hevosen”. ”Silloin olen valmis lähtemään kanssanne heti.” ”Vaan meidän pitää olla varmoja siitä, että onnistumme. Me emme pane ainoastaan omaa henkeämme vaaraan. Toussac on urhoollinen ja voimakkaimpia miehiä Ranskassa. Minä luulen, että jos meillä olisi yksi mies lisää...” ”Minulla oli seuralaisena leiriin muuan nuori upseeri. Hänen nimensä oli Gérard.” ”Niin luutnantti Gérard. Me emme voi parempaa saada, ja hän oli mukanamme viime yönäkin. Siihen menee tuntikausi, ennen kuin saan kaikki valmiiksi. Viekää serkkunne kaupunkiin ja yhtykää meihin oikeanpuolisen leirin itäisellä tiellä. Gérard saapuu sinne myös ja me lähdemme sitten retkellemme.” Laskeva aurinko oli utuisena ja punaisena lännessä, ja Ranskan rannikon valkoiset kalkkikukkulat olivat purppuraruskotuksessa, kun minä taas olin Boulognen leirin tiellä. Seuralaisiani ei näkynyt, vaan minä näin siellä muutaman kookkaan siniseen kiiltonappiseen takkiin puetun miehen, joka oli kuin yksinkertainen maanviljelijä, ja joka satuloi suurta mustaa hevosta, ulompana tiellä oli nuori tallirenki, joka piteli kahta hevosta. Vasta kun olin näistä kahdesta hevosesta toisen tuntenut siksi, jolla minä aamulla ratsastin, niin tunsin hymyn tallirengin vilkkailla, kauniilla kasvoilla ja näin, että maanviljelijän leveäpartaisen hatun alle oli kätkettynä Savaryn mustaverinen muoto. ”Te kelpaatte tuollaisenaan, herra de Laval”, sanoi hän. ”Tässä ratsupuvussa voitte olla mikä matkustaja hyvänsä, ja meidät otaksutaan maanviljelijäksi renkineen. Tässä on hevosenne. Pistoolit ovat laukussa, ja nyt meidän täytyy lähteä, muuten voi olla liian myöhäistä.” Minä olen ollut sangen monessa seikkailussa elämässäni, vaan kuitenkin muistan selvään tämän ratsastusretken. Meren toiselta puolen näin Englannin rannikon häämöittävän, ja minä muistin uinailevat kylät ja surisevat mehiläiset ja sunnuntaikellojen kuminan. Minä ajattelin Ashfordin pitkiä, valkoisia, korkeita rantoja, joilla oli punaisia tiilirakennuksia, ja sen ravintolat, joissa oli suuret heiluvat kyltit. Koko elämäni olin viettänyt näissä rauhaisissa seuduissa, ja nyt kaksi päivää siitä kuluttua, minä olen täällä ratsastamassa tulisella hevosella kaksi pistolia näkyvissä laukusta, ja oli minulla tehtävä, josta koko tulevaisuuteni voi riippua, Ranskan pelottavimman salaliittolaisen vangitseminen. Eipä sen vuoksi ihme, että kun muistelen monia vaarojani ja seikkailujani, tämä ratsuretki pitkin rehevää ruohikkoa rannikon hiekkasärkillä muistuu selvimmin mieleeni. Tässä maailmassa väsyy seikkailuihin aivan niin kuin kaikkeen muuhunkin paitse kodin yksinkertaisiin iloihin, ja jotta oikein voi nauttia tuollaisista retkistä, täytyy niihin ryhtyä silloin kuin nuoruuden veri suhisee suonissa. Kun olimme päässeet Boulognen ylänkömaalta, niin kulki tiemme kamalaa suota pitkin, jossa olin harhaillut edellisenä iltana, ja sitten maallepäin yli tasankojen, joilla kasvoi sanajalkoja ja karhunmarjapensaita, kunnes vasemmalla kädellä näkyi Grosboisin tutut mustat tornit. Savaryn johdolla ratsastimme sitten oikealle viestävää tietä pitkin ja sitten muutaman kukkulan yli yhä taas myötämäkeä, ja nyt näimme vanhan myllyn kajastavan mustana iltataivasta vasten. Sen yläakkunat loistivat verenpunaisina laskevan auringon valossa. Oven edessä oli jyväkuorma, aisat maata vasten; hevonen oli jyrsimässä vähän matkaa siitä. Myllystä tuli muuan nainen, suojasi kädellä silmiään ja katseli ympärilleen. ”Kas, kas!” sanoi Savary. ”Hän on varmaan siellä, sillä miten muuten oltaisiin noin valppaita? Ratsastakaamme tätä tietä kukkulan ympäri, niin ne eivät meitä näe ennen kuin olemme ihan oven edessä.” ”Emmekö anna hevosten laukata?” sanoin minä. ”Tie on liian huonoa. Pisin tie on varmin. Niin kauan kuin olemme tiellä, he eivät meitä voi luulla kuin tavallisiksi matkailijoiksi.” Me siis annoimme hevosten juosta edelleen ja koetimme näyttää niin välinpitämättömiltä kuin suinkin, vaan kiihkeä huuto sai meidät äkkiä katsomaan taaksemme, ja siellä tien varressa muutamalla kummulla seisoi nainen, joka katseli meitä epäilevin ja hätäilevin katsein. Seuralaisteni sotilaallinen ryhti herätti hänessä levottomuutta. Hän tempasi yhtäkkiä saalin hartioiltaan ja heilautti sitä hurjasti päänsä yli. Kiroten kannusti Savary hevostaan, suuntasi suoraan yli kummun myllyä kohden täyttä laukkaa ja me jälessä. Olikin paras aika. Me olimme vielä muutamia satoja askeleita myllystä, kun muuan mies tuli ulos ja katseli joka puolelle. Heti suuresta parrasta, leveästä rinnasta ja pyöreistä hartioista tunsimme hänet Toussaciksi. Hän huomasi, että me saavuttaisimme hänet ennen kuin hän ehtisi sieltä mihinkään; hän syöksi takaisin myllyyn ja paiskasi jyristen oven kiinni jälkeensä. ”Akkunasta, Gérard, akkunasta!” huusi Savary. Myllyn alakerrassa oli pieni neliskulmainen akkuna. Nuori upseeri oli silmänräpäyksessä satulasta maassa ja hyppäsi akkunasta niin kuin klowni sirkkuksessa hyppää vanteen läpi. Ja kului vain silmänräpäys niin hän avasi meille oven; hänen kasvoistaan ja käsistään juoksi veri. ”Hän on kiivennyt rappusia”, sanoi hän. ”Silloin meillä ei ole mitään kiirettä, sillä hän ei pääse käsistämme”, sanoi Savary laskeutuessamme hevosiltamme. ”Te olette urhoollisesti valloittanut hänen linnoituksensa ensimmäisen vallituksen. Minä toivon, ettei teille ole kovin pahoin käynyt.” ”Muutamia naarmuja, herra eversti, ei sen pahempaa.” ”Pistoolit valmiina. Missä on mylläri?” ”Tässä minä olen”, sanoi pieni tanakka, vahvajäntäreinen mies, joka tuli avonaiselle ovelle. ”Mitä te tarkoitatte ryntäämällä tuolla tavoin minun myllyyni, mokomat roistot? Minä täällä kaikessa rauhassa olen lukemassa sanomalehteäni ja polttelemassa piippuani, niin kuin on tapani näin illoin, ja yhtäkkiä lentää akkunasta mies, niin että lasin sirpaleet pyryävät ympärilläni, avaa sitten oven seuralaisilleen. Minulla on ollut tarpeeksi vaivaa yhdestä vieraasta koko päivän enkä tahdo kolmea lisäksi.” ”Talossanne on salaliittolainen Toussac.” ”Toussac!” huudahti mylläri. ”Ei suinkaan. Hänen nimensä on Maurice, ja hän on silkkikauppias.” ”Häntä juuri haemme. Me tulemme keisarin nimessä.” Mylläri kuunteli suu auki. ”Minä en tiedä, mikä hän on, vaan hän tarjosi minulle rehellisen maksun, enkä minä häneltä ole kysellyt sen enempää. Eihän näihin aikoihin voi kysyä passia kaikilta matkailijoilta. Vaan tietysti ... jos se on valtion asioita, niin minun ei sovi niihin sekautua. Vaan hänen hyväkseen on sanottava, että hän on pysynyt hyvin tyynenä siihen saakka, kun hän sai tuon kirjeen.” ”Minkä kirjeen? Ajatelkaa tarkoin mitä puhutte, muuten oma päänne voi joutua sahanmuhavasuun.” ”Sen toi tänne muuan nainen. Minä voin teille sanoa ainoastaan, mitä tiedän. Hän on siitä saakka puhellut yksikseen aivan kuin mielipuoli. Vereni ihan jähmettyi, kun kuulin hänen puhuvan. Hän vannoo murhaavansa jonkun. Minä olen hyvin hyvilläni, että te viette hänet.” ”Nyt, hyvät herrat”, sanoi Savary ja veti miekkansa tupesta, ”meidän täytyy jättää hevosemme tähän. Tässä ei ole akkunaa neljääkymmentä jalkaa alempana, niin että hän ei voi päästä käsistämme. Katsokaa, että pistoolimme ovat kunnossa, niin meillä on mies pian kiinni.” Portaat olivat kapeat puiset kiertoportaat, jotka johtivat pieneen kamariin, minne valo pääsi seinässä olevan pienen aukon kautta. Täällä oli olkivuode, joka osotti, että Toussac oli täällä viettänyt tämän päivän. Vaan nyt ei häntä näkynyt vilaukseltakaan, ja nähtävästi hän oli kiivennyt portaita, jotka johtivat ylemmäs. Me nousimme niitä, vaan eteemme tuli vahva puu-ovi. ”Antautukaa, Toussac!” huusi Savary. ”Teillä ei ole toivoakaan päästä nyt pakoon.” Kuului käheä nauru oven takaa. ”Minäpä en olekaan sellainen mies, joka niin vain antaudun. Vaan minä teen teille ehdotuksen. Jos te nyt minut jätätte, niin minä kunniasanallani vakuutan, että huomenna tulen leiriin. Minulla on maksettavana pieni velka.” ”Mahdotonta jättää teitä.” ”Teiltä säästyisi siten varsin paljo vaivaa.” ”Me emme voi suostua pyyntönne. Teidän täytyy antautua.” ”Sitten teillä on paljo työtä.” ”Elkää kerskuko, te ette voi päästä meistä. Painakaa hartionne ovea vasten ja työntäkää kaikki yhtaikaa.” Avaimen reijästä kuului pistoolin laukaus ja luoti lensi välitsemme. Me heittäysimme ovea vastaan. Se oli paksu, vaan lahonut. Ryskyen se hajosi rynnistäessämme. Me syöksimme sisään aseet käsissä, vaan huone oli tyhjä. ”Mihin hiiteen se on mennyt?” huusi Savary ja katseli ympärilleen. ”Tämän huoneen yläpuolella ei ole mitään.” Huone oli pieni, nelikulmainen ja tyhjä, ainoastaan muutamia jyväsäkkejä oli siellä täällä. Takaseinässä oli avonainen akkuna ja sen luona oli vielä savuava pistoli. Me syöksyimme akkunaan ja kaikilta pääsi hämmästyksen huuto. Maahan oli niin pitkä matka, että kukaan ei olisi voinut päästä hengissä, vaan Toussac oli käyttänyt hyväkseen jyväkärryjä, jotka olivat myllyn edessä. Putous kaikissa tapauksissa on ollut kauhea, ja kun me katselimme alas, niin hän makasi läähöttäen kuormalla. Vaan kun hän kuuli huutomme, niin pui hän meille uhkaavasti nyrkkiä, vyöryi alas kuormalta, hyppäsi Savaryn mustan hevosen selkään ja laukotti särkkien yli, niin että musta partansa leyhki tuulessa. Me lähetimme jälkeensä pistoolin luoteja, vaan hän meni menoaan. Me syöksyimme alas ruskuvia kiertoportaita, ja avonaisesta ovesta ulos. Vikkelästi me jouduimmekin, vaan hän oli kuitenkin päässyt meistä hyvän matkaa edelle, ja kun pääsimme satulaan, niin näimme hänen laukottavan kaukana kummun viheriää rinnettä alas. Alkoi jo hämärtää ja hänen vasemmalla puolellaan oli suuri suo, jolla meidän olisi ollut hyvin vaikea häntä seurata. Hänellä oli hyvät toiveet päästä meistä, vaan hän ei kuitenkaan poikennut suunnasta, jonka hän oli ottanut, ratsasti vain poikki särkkien aina kauemmaksi merestä. Joka silmänräpäys pelkäsimme hänen lähtevän suolle, vaan hän laukotti vain suoraan ylämaata kohden. Mikä oli hänen tarkoituksensa? Hän ei hiljentänyt vauhtiaan eikä koskaan katsonut taakseen, vaan lensi suoraan eteenpäin aivan kuin hänellä olisi ollut määrätty päämaali. Luutnantti Gérard ja minä olimme keveämmät kuin hän, ja hevosemme olivat yhtä hyvät kuin hänenkin, niin että me pian aloimme tavottaa. Kun hän vain pysyisi näkyvissä, niin varmaan hänet tavotamme, vaan aina oli vaara tarjona, että hän voi käyttää edukseen seutua, jonka hän hyvin tunsi ja kadota näkyvistämme. Aina kun ratsastimme alas kumpua, niin toiveeni hävisivät, vaan heräsivät uudelleen, kun mäen päälle päästyämme näimme hänen laukottavan edellämme. Lopuksikin kävi niin kuin olin pelännyt. Me olimme hänestä enään ainoastaan pari sataa askelta, kun hän yhtäkkiä katosi. Hän oli laskeutunut muutaman mäen taakse, ja kun me tulimme mäen harjalle, niin emme nähneet häntä vilaukseltakaan. ”Tuossa on tie vasemmalle”, sanoi Gérard, jonka kuuma gascognelainen veri oli ilmi liekissä. ”Eteenpäin ystäväni, mennään tänne vasempaan!” ”Odottakaahan!” huusin minä, ”tästä menee tienhaara oikealle, ja on luultavaa, että hän on sen valinnut.” ”Ratsastakaa siis te sitä, minä ratsastan toista.” ”Odottakaahan ... minä kuulen kavioiden kopsetta!” ”Oikein, tuolla on hänen hevosensa”. Suuri musta hevonen, joka oli Savaryn, oli yhtäkkiä tullut laukkaa muutamasta karhunmarjapensaasta edessämme. Satula oli tyhjä. ”Hän on hakenut piilopaikan täällä pensaikossa,” sanoin minä. Gérard oli jo hypännyt hevoseltaan ja talutti sitä pensikon läpi. Minä seurasin hänen esimerkkiään, ja pian tulimme tielle, joka vei syvään kalkkimurrokseen. ”Häntä ei näy vilaukseltakaan”, sanoi Gérard. ”Hän on päässyt pakoon.” Vaan samassa minä ymmärsin kaikki. Hänen rajuun mielettömyyteensä, josta mylläri puhui meille, oli varmaan syynä, että hän oli saanut tietää, mitä oli tapahtunut eilen illalla. Hän oli luvannut antautua huomenna saadakseen kostaa enolleni. Ja nyt hän siinä tarkoituksessa oli ratsastanut suoraan kalkkimurrokselle. Tämä oli varmaan sama kalkkimurros, johon maanalainen käytävä päättyi. Kaksi kertaa jouduin hairaan, vaan kolmannella kerralla löysin kallion seinän, tunkeusin sen ja pensaitten väliin ja minä olin ahtaan aukon suulla, jota tässä pimeässä enään vaivoin näki. Sillä aikaa, kun näitä tutkimuksia teimme, oli Savary, joka kulki jalan, tavannut meidät. Nyt jätimme siis hevosemme kalkkimurrokseen, ja he seurasivat minua ahtaassa käytävässä, josta pääsimme sitten tilavampaan. Meillä ei ollut tulta, ja siellä oli pilkkoisen pimeä; minä kulin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, ja kiiveten kivien yli, joita oli tiellämme. Käytävä minusta ei ollut tuntunut erittäin pitkältä, kun enoni kulki edelläni kynttilän kanssa, vaan nyt kun oli pimeä ja kun olimme epätietoisia ja jännityksissä, niin se tuntui ihan päättymättömältä, ja takanani kuulin Savaryn karkean äänen jyrisevän että montako peninkulmaa meidän vielä piti kulkea tätä myyränpolkua. ”Hiljaa!” kuiskasi Gérard. ”Minä kuulen jonkun olevan edessämme.” Me seisoimme ja kuuntelimme henkeä pidättäen. Kaukana pimeässä kuulin oven narisevan saranoissaan. ”Eteenpäin!” huuti Savary innoissaan. ”Se lurjus on täällä. Nyt me hänet saamme.” Vaan minua puolesta hyvin epäilytti. Minä muistin, että enoni edellisenä yönä oli avannut jollakin salaisella tavalla oven, joka johti linnaan. Ääni, jonka nyt juuri olimme kuulleet, osotti, että Toussac myöskin tiesi, miten ovi oli avattava. Vaan jos hän sulkee sen jälkeensä! Minä muistin, että ovi oli tavattoman vahva ja lujasti kiskotettu. Oli mahdollista, että me juuri viimeisessä hetkessä joudumme voittamattoman esteen eteen. Me kiiruhdimme eteen päin pimeässä, vaan yhtäkkiä pääsi minulta ilohuuto, kun etäällä näin himmeän valon, joka näkyi ainoastaan sen vuoksi, että ympärillämme oli niin pimeä. Ovi oli auki. Hurjassa kostonhimossaan Toussac ei ollut joutanut ajattelemaan ajajia, jotka olivat hänen kintereillään. Ja nyt meidän ei enään tarvinnut kompuroida. Hurjaa vauhtia me kiiruhdimme portaita ylös, läpi toisen oven ja sitten Grosboisin linnan käytävään, jonka toisessa päässä vielä öljylamppu paloi. Kuului kauhea huuto – pelon ja tuskan kirkaisu. ”Hän murhaa hänet! Hän murhaa hänet!” huuti muuan palvelijatar, joka syöksyi käytävään. ”Auttakaa, auttakaa, hän murhaa herra Bernacin!” ”Missä hän on?” kysyi Savary. ”Tuolla! Kirjastossa! Tuo ovi, jossa on viheriät kaihtimet!” Taas kuului kauhea rääkyntä ja kuoleutui käheään korinaan. Kuului kova paukahdus aivan kuin jäsen murretaan poikki; minä tiesin hyvin, mitä tuo kamala ääni merkitsi. Me syöksimme huoneeseen, vaan karaistunut Savary ja reipas husaari peräysivät takaisin kauhistuneina näystä, joka meitä kohtasi. Enoni oli ollut kirjoittamassa istuen selin oveen, kun hänen murhaajansa astui sisään. Hän oli luultavasti ensi kerran huutanut, kun hän silmäsi taaksensa ja näki karvaisen naaman niin lähellä; toisen huudon hän päästi arvatenkin, kun suuret kädet tarttuivat hänen päähänsä. Hän ei ollut noussut tuoliltaan – hän oli ehkä saanut halvauksen kauhusta – ja istui vielä selkä seinään päin. Vaan veret meidän poskiltamme poistuivat, nähdessämme, että hänen päänsä oli punottu taaksepäin, niin että hänen kauhistuksesta kouristuneet, purppuranpunaiset kasvonsa tuijottivat meihin hartioiden välistä. Unissani näen vielä usein nämä laihat kasvot, ja pullistuneet, harmajat silmät repeytyneinä auki ja suu ammollaan. Hänen vieressään seisoi Toussac riemuitsevan näköisenä, käsivarret ristissä rinnalla. ”Niin hyvät ystävät”, sanoi hän, ”te tulette liian myöhään. Minä olen maksanut velkani.” ”Antautukaa!” huuti Savary. ”Ampukaa! Ampukaa!” vastasi hän ja löi rintaansa molemmin käsin. ”Elkää luulko, että minä pelkään teidän halpasia luotejanne! Luuletteko saavanne minut elävänä? Sen uskon minä pian väännän teidän aivoistanne!” Hän kohotti raskaan tuolin ja syöksyi hurjana meitä vastaan. Me ammuimme jokainen samalla kertaa, vaan mikään ei voinut estää tätä salaman iskua. Veren tulvatessa haavoista hän löi tuolilla ympäriinsä hurjistuneena, vaan hänen silmämittansa petti onneksi, ja raju isku kohtasi pöytää, joka meni pirstaleiksi. Sitten hän nauraen kuin mielipuoli syöksyi Savaryn kimppuun, iski hänet lattiaan ja sai jo peukalonsa hänen leuvalleen, ennen kuin Gérard ja minä ehdimme saada hänen käsivarsistaan kiinni. Meitä oli kolme väkevää miestä, vaan hän oli yhtä voimakas kuin me kolme yhteensä, sillä monet kerrat hän kiskoutui irti ja me aina uudelleen tartuimme häneen kiinni. Vaan verenvuoto oli suuri. Joka silmänräpäys hänen voimansa heikkonivat. Viimeisen kerran hän ponnisti vielä jaloilleen, ja kaikki kolme riipuimme hänessä kiinni kuin koirat karhussa. Sitten hän kiljasi raivostuneena ja epätoivoissaan, niin että koko linna kaikui, hänen polvensa luhistuivat ja hän kaatui hengettömänä lattialle ja musta parta tuipotti pystyssä ilmaan. Me seisoimme läähättäen hänen ympärillään, valmiina heittäytymään hänen kimpuunsa, jos hän osottaisi elonmerkkejä. Vaan hän pysyi liikkumatta, hän oli kuollut. Savary seisoi kuolonkalpeana nojaten pöytään ja painaen kädellä kylkeensä. Nuo jättiläisvahvat käsivarret eivät turhaan olleet syleilleet häntä. ”Tuntuu aivan kuin karhu olisi minua pidellyt käpälissään”, sanoi hän. ”Niin nyt on vaarallisia ihmisiä yhtä vähempi Ranskassa, ja keisari on päässyt vapaaksi vaarallisesta vihollisestaan. Vaan urhoollinen mies hän kaikessa tapauksessa oli!” ”Siitä olisi kelpo sotilas tullut!” sanoi Gérard ajatuksiin vaipuneena. ”Kelpo furiri Berchényn husaareille. Hän lie ollut hullu, kun asetti tahtonsa keisaria vastaan, vaan totta on, että hän kuoli kunnialla!” [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter XVI]] 4074 8431 2006-10-29T15:29:06Z Nysalor 5 Neljästoista luku {{Otsikko |edellinen=[[Enoni: Kolmastoista luku|Kolmastoista luku]] |seuraava=[[Enoni]] |otsikko=Neljästoista luku. |alaotsikko=Loppusana. |tekijä=Arthur Conan Doyle |huomiot= }} Tämä on kertomus tulostani kotia Grosboisiin, ensimmäisestä kohtauksestani keisarin kanssa, jonka palveluksessa elämäni parhaat vuodet ovat kuluneet, enoni Bernacin kuolemasta ja Toussacin lopusta – joka oli viimeinen kauhua herättävä jakobiini, joiden nimet sen ajan historia on säilyttänyt. Naiset ovat olentoja, joita ei voi ymmärtää eikä arvata, sillä serkkuni Sibylle meni naimisiin hennon Lesagen kanssa, jonka hän oli pelastanut mestauslavalta, ja he viettivät elämänsä Pariisissa kirjallisissa ja taiteellisissa piireissä, jonne Lesage paraiten sopikin. Hänestä tuli kuuluisa maalari, jolla toimellaan hän hankki itselleen omaisuuden, ja olen kuullut, että hän omassa kodissaan oli hyvin kehittynyt ja innokas politikoitsija, vaan seurassa hän oli aina mykkä kuin ahven, sillä hän ei voinut koskaan unohuttaa pientä majaa suolla. Heillä ei ollut yhtään lasta, niin että Eugenie ja minä olemme nyt Grosboisin omistajia, ja kun me jo näemme lasten lapsia ympärillämme, niin on meillä syytä toivoa, että vanha linna on vielä monet polvet oleva de Lavalien omana. Mitä keisariin tulee, niin on historia kertonut meille, miten hän tyytymättömänä, kun ei päässyt Kanavan herraksi ja uskaltamatta lähteä valloitusretkelle, kun voisi tulla saarretuksi selän takaa, luopui Boulognen leiristä. Olemme myöskin kuulleet, että hän juuri samalla armeijalla, joka oli tarkoitettu Englantiin, voitti Itävallan ja Venäjän samana vuonna ja Preussin seuraavana vuonna. Siitä päivästä alkain, kun tulin hänen palvelukseensa, siihen saakka, kun hän purjehti yli Atlantin palaamatta koskaan takaisin, olen minä ollut osallisena uskollisesti hänen kohtaloihinsa, yleten ja aleten hänen tähtensä mukana. Ja kuitenkin, kuin muistelen vanhaa isäntääni, on minun hyvin vaikea sanoa, oliko hän hyvin hyvä tai hyvin huono ihminen. Sen tiedän vain, että hän oli hyvin suuri, ja että ne asiat, joita hän käsitteli, olivat niin ikään suuria, niin että meidän on vaikea häntä arvostella tavallisen mittakaavan mukaan. Levätköön hän rauhassa suuressa punaisessa sarkofaagissaan Invalidikirkossa, sillä hän on työnsä tehnyt, ja mahtava käsi, joka muodosti Ranskan ja piirsi nykyisen Europan päärajat, on muuttunut tomuksi. Kohtalo käytti häntä aseenaan, ja kohtalo hänet kukisti, vaan vielä elää harmajatakkisen pienen miehen muisto ja vielä se vaikuttaa ihmisten ajatuksissa ja toimissa. Toiset ovat kirjoittaneet ylistääkseen häntä, toiset moittiakseen, vaan minä puolestani olen vain koettanut kuvata, minkä vaikutuksen hän minuun teki niinä päivinä, kauan aikaa sitten, jolloin armeija oli Boulognessa ja minä tulin linnaani Grosboisiin. [[Luokka:Enoni]] [[en:Uncle Bernac/Chapter XVII]] 4075 8432 2006-10-29T15:29:22Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Arthur Conan Doyle]] [[Luokka:Romaanit]] 4076 8440 2006-10-29T17:53:43Z Nysalor 5 Ilo-Veisu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ilo-Veisu |alaotsikko= |tekijä=Tuomas Ragvaldinpoika |huomiot= }} '''Sen''' '''Vielä virhellisen''' '''Ilo-Veisu,''' '''Cosca hän''' '''Jumalan Siunauxen voimalla''' '''Ja ''' '''Läkärin konstin avulla''' Parattin huulensa virhestä. Caikille rackaille Risti veljille ja sisarille ylös-kehotuxexi, kijttämään Jumalata terven ja hyvin caunistetun ruumin edestä, Cocoonpandu Ja pränttijn annettu Vuonna 1763. '''Thomas Ragvaldin Pojalda''' Turusa oleskelevalda. '''V. c. Ole sielun iloinen.''' '''1.''' : HERran töitä ilmoitta, : Cosca vaivoist kirvoitta, : Tule suull ja sielulla, : Rucoucell veisulla. '''2.''' : Mutt ah! halpa olen mä, : Engä oikein ymmärrä, : Tätä tehdä taitavast, : Vaicka aivon ahkerast. '''3.''' : Sillä hänen armons suur : Yli ajatuxen juur : Ombi käynyt todella, : Cuin nyt tahdon jutella. '''4.''' : Minä olin huulesan : Syndyes jo virhen saan, : Joca esti puheni, : Oudox näytti casvoni. '''5.''' : Tätä anda paranda, : Aivoin monin aicoina; : Mutt’ ei silloin vielä mull : Herran avun hetki tull. '''6. : Sillä tämä ajatus, : oli cova rasitus, : Etten sitä kipua : Voinut ulosseisoa. '''7.''' : Vielä oli mielesän, : Nijncuin tätä tehdesän : Herran mieldä rickoisin, : Cosc’ mun andoi syndy nijn. '''8.''' : Vijmein Herra rohvaisi, : Pelvon siteet catcaisi, : Ettei kivun peljästys : Ollut minull hämmästys. '''9.''' : Nijn myös omas tunnosa : Levon löysin minusa, : Cosca Sanan Saarnaja : Vahvist tätä asia. '''10.''' : Tämän tähden, läkärin : Canssa sijtä juttelin, : Joca oli mieluinen : Anomistan täyttämään. '''11.''' : Itsen myöskin valmistin, : JEsust hartast rucoilin, : Vaivans tähden vaikian, : Minu vaivas auttamaan. '''12.''' : Vielä Herran pöydällä : Olin mielell nöyrällä, : Vacuutuxen myöskin sain, : Että JEsus autta ain. '''13.''' : Huhticuusa päiväisell : Cuudel toista kymenell, : Tuli luonnon läkäri : Parandaman virheni. '''14.''' : Pani edes istuimen, : Johon istuin mielellän; : Tarttui sormill casvoini, : Vijlsi veitsell huuleni. '''15.''' : Cohta silmän umbehen, : Käten, sormen yhtehen : Lujast kijni pusersin, : Sydämen pääll likistin. '''16.''' : Tunsin kivun surkian, : Ahdistuxen angaran; : Että lihan värisi, : Caicki paicat vapisi. '''17.''' : Mutta sisällisesti : JEsuxeni vahvisti, : Ettei äänen ollengan : Cuulun yhtä sanaacan. '''18.''' : Vaicka veren cuohusta, : Joca juoxi suonista, : Täydyin rascast puhalda : Täsä veri-saunasa. '''19.''' : Sillä paitan, poveni, : Liki caicki paickani, : Cuumald vereld täytettin, : Joca alasculki sijn. '''20.''' : HERran armo oli myös : Toisell tavall täsä työs, : Kivun covan lievitti, : Poicans pijnan muistutti. '''21.''' : Sillä cosca veitsell sijn : Ikeneni Pijrettijn, : Nijn mä muistin JEsusta : Cuing Hän oli haavoisa. '''22.''' : Ja cuin saxet huulestansa : Leickais nahan lihasta, : Muistin cauneit casvoja : Cuin sai covij puusteja. '''23.''' : Cosca neuloill pistettin, : Huulen yhteen lijtettijn; : Nijn mä keihäst muistelin, : Joca sisäll tungettijn '''24.''' : Kulkeen ja myös sydämmeen : Vapahtajan JEsuxen; : Nämät aiatuxeni : Olit huojennuxeni. '''25.''' : Cats! cuing’ HERran voima suur : Mua ylöspiti juur, : Ettei pääni pyörtynyt, : Sydämeni heitynyt, '''26.''' : Cosca näjin edesän, : Cuinga veri sylisän : Hyllyi, hyydyi, seisahti, : Oli cauhistuxexi. '''27.''' : Sitt’ cuin Läkär lievitti, : Työnsä toimell lopetti, : Nijn mä silmän auvaisin, : Käten puhtax puhkisin, '''28.''' : Nijn myös hien casvoista, : Joca tuli tuscasta; : Ja nijn paidan uudistin, : Verest itsen puhdistin. '''29.''' : Näin mä vaivoist suurista : Pääsin pojes tolista; : Menin jällens vuotelle, : Panin maata levolle. '''30.''' : Olin sijnä fangina : Sitehisä orjana, : Etten Leivän palaacaan : Cahteen vijckoon nautit saan. '''31.''' : Jolla ajall Läkäri : Usiasti catseli : Cuinga huulen parat’ vois; : Vijmein neulat otti pois; '''32.''' : Ensimmäisen Tijstaina, : Toisen Keskivijckona, : Colmannen sitt’ Perjandain, : Jotca covin tuta sain; '''33.''' : Ett’ he olit ruostuneet, : Lihaan kijnniottanet, : Josta muuttui muotoni, : Valjux tuli casvoni. '''34.''' : Ja myös vielä cauhista, : Cosca mieleen joucahta, : Cuig’ ne neulat temmattin, : Kipiäst ulosotettin. '''35.''' : Mutta kijtos Jumalall, : Luojall Caickivaldiall, : Joca päästi tuscasta, : Nijnmyös virhen viasta; '''36.''' : Annoi onnen Läkärill : Herrall hyvällä Odenadtill, : Siunauxen Voitehill, : Balsamille callihill. '''37.''' : Näin vielä HERra vahvista, : Kätten työt myös armosta, : Siuna Hänell cunniax, : Tarvitsevill parahax. '''38.''' : Näin myös kipun, vaivani : Tällä eräll huojendi, : Paras Läkär JEsexen, : Josta tuon häll kijtoxen. '''39. : Nyt sijs sucun, omani, : Caicki hyvänsuovani, : Ystävän ja tuttavan, : HERran armost iloitcan. '''40.''' : Mutta racas JEsuxen, : Andex sinuld rucoilen : Caicki syndin, ricoxet : Myöskin tietämättömät, '''41.''' : Joilla mieles rickonut, : Poluldas poisastunut : Olen caikell ajalla : Tätä virhee candaisa, '''42.''' : Jongas ristix vaikiax : Lähetit mull oikiax, : Tänn mailmaan tullesa, : Ja jo cohdus ollesa; '''43.''' : Itselleni hyväxi, : Muille esimerkixi, : Että työs ja teeos suur : Cunniaxes tulis juur. '''44.''' : Anna myöskin JEsuxen : Sinun Henges avuxen, : Johdattamaan sydämen, : Sisällisen ihmisen. '''45.''' : Että uudell voimalla, : Tästälähin vaelda, : Armon tiettä tasaisell, : Rucouxell, kijtoxell. '''46.''' : Hengellises köyhydes, : Lapsillises nöyryydes, : Heittäin itsen iloisest, : Sinun turvijs totisest. '''47.''' : Aut’ ett’ Sielun casvosa, : Catselisin Laisa, : Etten coscan exyisi, : Omatundoon louckaisi. '''48.''' : Häijys ilos mailman, : Joca tuotta cuoleman; : mutta aina pelvosas : Vaellaisin mailmas. '''49.''' : Vijmein iloon ijäiseen : Ota tygös Taivaseen, : Jotc’ on hengest syndynet, : Autuuttansa etsinet. '''50.''' : Engelitten seurahan, : Sinull Kijtost veisamaan, : Isä, Poica, Hengi suur, : Ilos ijäisesä juur. '''Lähde:''' [http://helmi.lib.helsinki.fi/bk/rv/fem2001007/ Helmi-tietokanta]. Helsingin yliopiston kirjasto. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Tuomas Ragvaldinpoika]] 4077 8450 2006-10-30T15:51:39Z Nysalor 5 Väkevin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Väkevin |alaotsikko=Kummallinen kertomus |tekijä=Herman Bang |huomiot= }} ''Herman Bang'' (s. 1858) on herkkähermoinen ja tuulien tuutima tanskalainen kirjailija, julaissut runoja, romaaneja, kertomuksia ja näytelmiä. Sitä paitsi on hän toiminut kriitikkona, luennoitsijana, näyttelijänä ja teatteriregissörinä. Aikaisemmin kuulunut realistiseen suuntaan, tietysti silloinkaan voimatta kieltää hermokasta ja haavemielistä luonnettaan, mutta on viimeaikaisissa teoksissaan, joihin kuuluu 1907 julaistu novelli ”Väkevin” (Staerkest) syventynyt yhä enemmän mystillisyyteen. ---- Istuimme ”eläintieteellisessä puutarhassa” ravintolan edessä. Valkoset kukat loistivat mailleen vaipuvan auringon paisteessa omituisella ja räikeällä hohteella – kukat saavat fosforin hohteen ukkosilman edellä – kuten missäkin tulihelyissään. Edessämme suuressa lammikossa leikkivät flamingot levottomina lepattavine, vaaleanpunaisine siipineen, jotka olivat kuin kämmekät vedenpinnan ylitse kohonneina ja liehuivat tuulenhenkäyksissä. Ja korppikotkien kirkuna – kun kumarruimme eteenpäin pöytämme ylitse, saatoimme nähdä ne, pimenevissä, varjojen kietomissa häkeissään, joissa ne ojentelivat paljaita, kummituksennäköisiä kaulojaan – viilteli kuin vääntökairan vinkuna torvisoittokunnan melun lävitse. François Carville, joka alinomaa (levotonna kuin nainen rajuilman edellä) siveli koneellisesti ja hermostuneesti otsaansa kädellään, sanoi: – Mitä ne soittavat? – Salomea. Vastaaja oli Raolo Bratianu. – Kuinka salamat ovat vaaleita, sanoi Francis Ewelyn ja siirsi viheriää lasiaan. Leimahti uusi salama – vain valkosena juovana väräjäväin lehtien yllä, ja kerjäläiset ammottelevine kurkkuineen päästivät uuden ja jälleen uuden salaman välähtäessä nurisevan valituksen, ja saukot palavine silmineen ja vavisten kauttaaltaan limaisine ruumiineen, valittivat mäkättävällä äänellä. – Mitä ne soittavat? kysyi François Carville uudestaan ja liikutteli lakkaamatta käsiään. – Salomea, sanoi Raolo uudestaan ja puhalteli alinomaa egyptiläisen paperossin savua sulettujen huultensa välitse, ikäänkuin tahtoisi täyttää ukkosilman sen vaaleansinisillä ja moninkertaisilla kiemuroilla. – Kuinka koivut loistavat, sanoi Ewelyn hiljaa. – Niin, sanoi Raolo, jalopeurain valituksen kohotessa rautahäkeistä, korahdellen kuin sotaurhon hengitys, kun hänellä painajainen ratsastaa. – Koivut ovat neroja puiden keskuudessa. – Tulkaa! François se näin huusi puoliääneen ja vaikeni jälleen – samassa kuin repeävä räjähdys iski alas jyrisevältä taivaalta, pannen kaikkien häkkien rautaristikot rämäjämään ja kitajamaan. Ja yhdellä kertaa, kaikista rautaverkoista, kaikista häkeistä ja lammikoista ja tuhansista suojuksista parahti esiin tuhansien eläinten, petojen, lintujen ja matelijain huuto, ''yksi ainoa'' huuto parahti esiin ja hajosi jälleen tuhansiksi ääniksi elefanttien väristen nostaessa vapisevat kärsänsä ja koleasti mylviessä, ja norsunluuhampaiden välkkyessä välähtelevissä salamoissa. Lammikkojen ylitse räpyttivät flamingot lamautuneine siipineen, ja pelästyneet korppikotkat piilottivat paljaat päänsä ja laahasivat ruumiitaan häkkien santaa myöten. – Istukaa, sanoi Raolo tuimasti, ja musiikin yhä kaikuessa torvista, sanoi hän: – Kuulkaa toki Salomea. Uuden salaman leimahtaessa nostivat kaikki sadat pöllöt äänettömät siipensä ja vinkuivat kuin rutonlyömät rotat – ja maakotka putosi häkin huipulta, putosi halki ilman, sillä siipensä eivät sitä kantaneet, putosi kuin mikäkin kuollut. Ja loitommalla valitti kamelikurki kuten ulvova koira, ja Menelikin leijona oli noussut kauhistuneena riippumaan häkkinsä rautaristikoista – helakanpunaisena, ikäänkuin valuen verta. Olimme kaikki vaiti. Sitte kuulimme vielä hirvien hennon vingunnan – kun soitto vaikeni. – Tulkaa, menkäämme sisälle, sanoi Ewelyn. – Nyt alkaa sataa. Ensimäiset pisarat putoilivat raskaina pöydän pintaa vastaan, ja me nousimme. – Tule, Carville, sanoin ovelta. – Tule, Carville, toistin, ja hän tuli. Ainoastaan Raolo Bratianu jäi seisomaan valkoisen häkin eteen ja antoi sateen virtailla ylöspäin käännetyille kasvoilleen, jalopeurain mylvinnän kuollessa äkillisessä hiljaisuudessa kuin hitaasti haihtuva huokaus. Istuuduimme erääseen nurkkaan, tilasimme ruokaa, ja se tuli, ja me emme syöneet, mutta unhotimme ruokalajit lautasillemme – kun François Carville, joka istui perimmäisenä nurkassa, hyvin solakka ruumis painuneena kokoon melkein myttyyn, alkoi puhua Ceylonista, merkillisen kiihtyneenä (me olimme kaikki kiihtyneitä, ikäänkuin kaikkien pelonvärisyttämäin eläinten parunta ja tummat varjot olisivat kutsuneet kaikki kasaankietoutuneet salaisuudet esiin; ja kaikki muistelmat, ja kaikki muistot, joilla ovat turvonneet huulet, olivat ne kutsuneet esiin rämeistä, joissa nämä lepäävät: ja ne ojenteleikse tietoisuudessamme, kuten käärme ojenteleikse mutaisessa virranuomassa, lipoen kieltä suussaan) – François Carville alkoi puhua Ceylonista ja Intiasta ja budhalaisten kasvoista ja fakireista, itsensä kiduttajista, jotka hautauttivat itsensä elävinä. – Heidän tahtonsa, sanoi hän (ja valkoset kädet, joita hän piti puristettuna polviensa ympäri, näyttivät vielä valkosemmilta): Heidän tahtonsa tappaa heidän oman ruumiinsa, jotta se muuttuu jäykäksi ja kylmäksi. Ja tarvitsematta vetää henkeään, he eivät tarvitse mitään ruokaa eivätkä auringon valoa. – Niin, niin, olen nähnyt sen, sanoi hän kiihkeästi Raoloon kääntyen. – Mutta minä uskon teitä, vastasi Bratianu hymyillen, mutta pohjoismaalainen herra oli kääntänyt ruskettuneet kasvonsa François Carvilleen ja katseli häntä lakkaamatta. Mutta François Carville jatkoi kertomustaan: – Olen nähnyt, kuinka heidät haudattiin ja kuinka he olivat aivan kuolleen näköisiä – kuolleen, vaikka he kuitenkin elivät. Pohjolan mies liikutti huuliaan: – Tahto on väkevä. Se voi tappaakin. – Kuolevain tahto on väkevä, sanoi Ewelyn (ja hänkin puhui omituisen hätiköivästi, ikäänkuin sanat olisivat tulleet ilman että hän oikeastaan tahtoi niitä sanoa ja vastoin hänen tahtoaan): – Se selittää kaikki kummitusjutut. – Kummitusjutut, sanoi Raolo. Kuinka tarkotatte? – Joo, vastasi Ewelyn ja hän istui nyt melkein samoin kuin Carville ennen: enteet – enteet esimerkiksi, ne voivat olla kuolevan tahdon – hänen ajatuksensa luomia. Ajatuksen voima kasvaa, kun sen täytyy haihtua tyhjiin. Hän vaikeni tuokion, ennenkuin hän taasen jatkoi samaan tapaan: – '''Minun''' kuoleva äitini valtasi muut ajatuksellaan – voitti välimatkan – kolme peninkulmaa, kolmen peninkulman päästä ilmaisi hän ajatuksensa ystävilleen... – Näkivätkö he hänet? sanoi Carville ja hänen äänensä kuului siltä kuin olisi valoisassa ravintolassa ollut aivan pimeä yö. – Eivät, vastasi Ewelyn. Se onkin ihmeellistä... Mutta ajattelen usein, että ajatusten näkymättömät aallot – ajatustemme salatut langat, vierivät matkallaan toisiin aaltoihin ja lankoihin ja niin saapuvat ne vääristyneinä määräänsä, sen luo, jota ajatellaan – mutta perille ne saapuvat... – Mutta oikeastaan, sanoi Ewelyn (ja hänen silmänsä tuijottivat häipyvinä salin sähköruunuun) ei tämä kuulu asiaan, olen vain sitä ajatellut... – Sillä äitini ajatus ilmeni aivan selvään sävelmässä. – Mutta kerro siis, sanoi Raolo ja sysäsi lasiaan pöytää vasten. Ewelyn sanoi: – Siinä on vain vähän kertomista. On vain se: kun äitini kuoli – hänen vuoteensa vieressä oli urkuharmonio, pieni urkuharmonio aivan vuoteen vieressä, ja vähää ennen kuolemaansa, vain muutamia minuutteja ennen, pyysi hän siskoaan soittamaan erään virren erään virren, jota hän aina oli rakastanut... Minä istuin vuoteen vieressä hänen kätensä kädessäni. Oli kuin kylmyys olisi valunut hänen käsivarrestaan hänen jäykistyvään käteensä. Silloin liikutti hän sormiaan aivan hiljaa ja hän tahtoi avata silmänsä – mutta ne olivat niin raukeat... – Mitä tahdot? – Mitä tahdot? kuiskasin aivan hänen korvaansa. – Sano terveisiä myös Rock Hillille, kuiskasi hän ja tahtoi kohottaa käsivartensa eikä voinut sitä enää. – Roch Hiilillä asuivat parhaat ystävämme. Sinne oli kolme peninkulmaa... He istuivat '''kaikki''' aamiaisella. He olivat jutelleet joutavista asioista – tuulista ja ilmoista. Silloin he yhdellä kertaa ja kaikki kuulivat kolme, neljä säveltä, äänekästä, täytelästä säveltä, urkujen säveltä, soivan, humajavan huoneen lävitse – virren säveliä ... ja sammuvan pois... ... Silloin sanoi emäntä: – ”Nyt kuoli Mrs. Ewelyn...” – Ja he tiesivät, että hän oli kuollut. Ewelyn vaikeni jälleen eikä kukaan meistä puhunut ennenkuin hän taasen sanoi: – Hän oli saanut heille lähetetyksi viimeisen ajatuksensa, hän oli pakottanut heidät sen tuntemaan – mutta sävelten avulla. François Carville nyökkäsi, mutta Ewelyn oli tuokioksi sulkenut silmänsä: – Kuinka paljo on sellaista, mitä emme tiedä, sanoi hän. Pohjoismaalainen herra katsoi eteensä samalla tuijottavalla katseella: – Niin, ihmisen tahto on väkevä, sanoi hän. Mutta Raolo Bratianu sanoi: – Ei tarvitse olla kuolemaisillaan voidakseen nähdä ”enteitä”... – Mitä tarkotatte? kysyi François Carville omituisen aralla liikkeellä, ikäänkuin olisi pelännyt uusia salatietoja. Raolo Bratianu vastasi: – Tarkotan, että minulla oli ystävä – nyt on hän kuollut, kaksi vuotta sitte, hän eli vain seitsemänkolmatta vuotiaaksi – hän voi, milloin tahtoi, näyttäytyä ystävilleen... Minä hymähdin: – No, Raolo, romanialaisilla on nyt vilkas mielikuvitus... – Hän voi näyttäytyä, toisti Raolo ja kääntyi minuun. Kun hän ponnisti kaikki voimansa ja istui kokoonkyyristyneenä, eteenpäin kumartuneena – sillä niin hänen täytyi istua – ja tuijotti terävästi ilmaan, aivan kuin sen kasvoihin, jota hän ajatteli – – kun hän istui siten – voi hän näyttäytyä sille, jota ajatteli. Olen itse valvonut, valvonut keskellä yötä, ja kun avasin silmäni, seisoi hän vuoteeni vieressä, jalkapäässä – ilmielävänä, niin elävänä kuin hän itse eli ja liikkui... – Ja seuraavana päivänä, kun kohtasimme toisemme kahvilassa, sanoi hän minulle nauraen täyttä kurkkua: – No, näithän minut eilen illalla? Ajattelin sinua. Raolo Bratianu vaikeni tuokion ja sanoi sitte hieman muuttuneella äänellä: – Mutta ainoastaan omille ystävilleen, ainoastaan niille hän voi pinnistää kuvansa esiintymään. Vieraita ei hän voinut saavuttaa. Vaikenimme kaikki, kunnes François Carville sanoi aivan yhtäkkiä vaalealla äänellään (mutta taivas tiesi, mitä teitä hänen ajatuksensa olivat tulleet tähän): – Kuinka hän kuoli? – Kuoliko? kysyi Raolo hämillään. Hän ampui itsensä. – Kas, sanoi Carville ja nousi puoleksi; salamoi jälleen. – Niin. Katsoimme kaikki ulos ikkunoista, kuinka parisen salamaa ja taasen muuan välähti koivujen välissä, ja flamingot lepattelevin siivin ajelehtivat ympäri lammikkoa – häämöttävinä, kaulat ojolla, kuin lintujen kalpeat haamut... – Kuulkaas, kuinka pöllöt laulavat, sanoi Bratianu ja hymyili jälleen. Korppikotkat kirkuivat, koikkuen kauloineen ja avoimine kitoineen aivan salamoita vasten, mutta pöllöt, liikkumattomina ja keltaiset silmät muljollaan, piipittivät hiljaa. – Tulkaa, menkäämme kotiin, sanoi Carville. Miksi tulimmekaan tänne? Raolo Bratianu nauroi: – Katselemaan, sanoi hän. Mutta pohjoismaalainen herra ei varmaankaan ollut mitään kuullut, oli vain istunut omiin ajatuksiinsa hautautuneena. Hän sanoi yhä tuijottaen eteensä: – Niin, tahto on väkevä. Se voi tappaakin. Raolo Bratianu vastasi: – Sanotte sen jo toisen kerran. Hän nauroi: – Sanotte sen kuin kertosäkeen – kertosäkeen ballaadissa. Pohjolaisen silmät kiiluivat: – Kentiesi, sanoi hän, sillä minun tahtoni joutui murhaajaksi. Olimme kaikki kääntyneet pohjolan mieheen. – Mitä te sanoitte? kysyi Carville. Pohjolainen vastasi liikahtamatta lainkaan: – Että tahtoni kerran voitti ja tappoi. Ja muisto siitä on sietämättömin muisto elämässäni. – Sillä murha oli tahallinen. – Kuules nyt, sanoi Ewelyn ja teki liikkeen ikäänkuin tarttuakseen pohjolaisen käsivarteen; Carville puolestaan, kokonaan painautuneena nurkkaansa, tuijotti pohjolaisen kasvoihin, ja Raolo, kiristäen hieman silmiään, hymyili eteensä paperossinsa savukiemuroihin. Pohjolainen sanoi: – Niin, tiesin että tulisin tappamaan ja tapoin. Raolo Bratianu hymyili yhä sinisiin savukiemuroihinsa: – No, paras ystävä, sellaiset nyt ovat asioita, joita kuvittelee jälkeenpäin ja sommittelee kokoon yksikseen öinä, jolloin ei voi nukkua. Pohjolainen oli noussut nurkastaan. Ojentautuen pöydän ylitse, nojasi hän päänsä molempiin käsiinsä: – Voitte itse arvostella, sanoi hän. Mutta kertomus on pitkä. Minä olin kääntänyt kasvoni ikkunaan päin. Salamat välähtelivät vielä alituiseen puiden ylitse, sateen virtaillessa ruutujen takana rajuna ja tiheänä melkein kuin seinä. Pohjolainen, joka istui yhä samassa asennossa, leuka nyrkkiin puristetun käden varassa (en ollut koskaan pannut merkille, että hänen käsissään oli niin paljo voimaa), sanoi: – Se tapahtui Parisissa. Samana vuonna, jona asetimme näyttämölle niin paljo norjalaisia näytelmiä. Minä olin tavallaan heidän johtajansa. Vastuu yrityksestä oli raskas. Minun hartioillani lepäsi vastuu ennen muita eikä takanani ollut ketään – paitsi niitä, jotka olivat valmiit käymään kimppuuni, jos ajoin kantoon. En sano sitä suurennellakseni mitä toimitin, vaan ainoastaan siksi, että voisitte ymmärtää mielentilani ja päästä selville olosuhteista, joissa (pohjolainen vaikeni sekunnin) joissa siis – toimin. – Minulla oli kaikki puolustettavanani eikä ketään puolustuksenani, jos kompastuin – ei ketään. Sellainen oli siis asema. – Sitäpaitsi olivat puolustuskeinot pienet. Vaikkakin runoilijat olivat suurimmat, olivat näyttelijät tottumattomat ja nuoret. Teatteri oli köyhä. Yleisö oli levoton ja epäluuloinen. – Niin oli. Pohjolainen vaikeni tuokion ja minä sanoin: – Olen kuullut siitä hieman. Pohjoismaalainen herra muutti asentoaan ja pani kätensä ristiin polviensa ympäri: – Niin oli meidän esitettävänä ”Yli voimain”. – Se oli kaikista näytelmistämme vaikein ja siinä saatoimme saavuttaa suurimman voiton. Kuivimmat mielet enimmän janoavat sadetta ja epäuskolla on suurin ihmeiden nälkä. – Mutta mistä saatiin näyttelijät? Olin jo tottunut heitä perehdyttämään vieraan kansan käsitystapoihin. Mutta tässä heidät oli vietävä kokonaan toiseen maailmaan. No, lopuksi olimme saaneet ne haalituksi kokoon. Ainoastaan Eliasta ei meillä ollut. Muistatteko hänet? Hän on Sangin poika. Hän, ”jonka vaatteet polttavat häntä”, hän, kaikkein enimmän ikävöivä, kaikista uskottomista uskovaisin. Niin, niin, te muistatte kyllä, hänet, joka näytelmän toisessa osassa räjähdyttää kapitalistien salin epätoivoisena uskovaisena, ja hän on näytelmän tärkein henkilö. Hän on joka tapauksessa sen vaarallisin. Sen tiesin, ja meillä ei ollut häntä. Me olimme koettaneet konservatorion kymmentä oppilasta ja kahtakymmentä oppilasta. He olivat mahdottomat. Olimme koettaneet kymmentä harrastajaa ja kahtakymmentä harrastajaa Parisista ja esikaupungeista ja Wersaillesista. Hekin olivat mahdottomat eivätkä ymmärtäneet tavuakaan. Ja meidän täytyi jättää se sikseen, jättää kaikki sikseen, jollemme saaneet Eliasta. Pohjolan mies pysähtyi tuokioksi ikäänkuin saadakseen ilmaa: – Niin sanoi tirehtööri eräänä päivänä ja puri hampaansa ohuihin huuliinsa: – Meidän täytyy panna Crangier koetteelle. – Kuka on Crangier? kysyin minä. – Hän on muuan oppilas, vastasi tirehtööri. Hän saa siis näytellä osan. – Mutta miksi koetamme häntä sitte näin myöhään? – Koska hän on mahdoton – ja tirehtööri sätkytteli pitkine säärineen, kuten hänellä oli tapana, milloin kaikki tyyni oli luhistumaisillaan hänen ylitsensä: – Hän on mahdoton. Mutta te saatte siis harjottaa hänet. Ja '''hänellä''' on se veressään. – Kuinka vanha hän on? kysyin. – Hän kai on tuossa yhden- tai kahdenkolmatta korvilla – mistä minä tiedän! – Ja hän ei tietenkään ole koskaan pelannut komediaa? huomautin. Tirehtööri nauroi. – Oi, mutta saatte nyt hänet nähdä huomenna. – Seuraavana päivänä aamupäivällä, kun saavuin tirehtöörin konttoriin, seisoi siellä oven pielessä nuori ihminen. Hän seisoi aivan oven pielessä. Luulin, että hän on jonkun kauppaliikkeen juoksupoika enkä pannut merkille muuta kuin että hän oli tavattoman laiha. Istuuduin lukemaan kirjeitä, kun tirehtööri tuli sisään. Juoksupoika, hän seisoi yhä siinä... – No, hyvää huomenta, sanoi tirehtööri ja (muistan sen hyvin) sanoi koko joukon sellaista kuin mies, joka on kiusaantunut ja hämillään, ennenkuin hän hujautti hieman kättään ovea kohden, juoksupoikaa kohden: – Niin, sanoi hän, siinä on siis hra Crangier. Minä olin kääntynyt. Tuo – '''tuo''' oli hra Crangier, '''tuo''' oli Elias. Juoksupoika oli Elias. Olin sanomaisillani jotakin – mutta pysähdyin: raukka, kuinka pelästyneeltä hän näyttikään. Hänellä olivat hyvin suuret silmät (hän on nälissään, tuumin itsekseni) ja hänen kaulansa oli niin hoikka kuin linnun kaula tai vanhan ukon. Ei, niin pelästyneitä silmiä ja käsiä en ole nähnyt ikinäni... – Hänkö on hra Crangier? sanoin minä vain. Ja hän, juoksupoika, nypelöi edelleen kurjaa huopahattuaan, jonka lävitse kyllä voi nähdä, siitä olin varma, ja tirehtöri sanoi: – Puhukaa nyt siis Crangierin kanssa, rakas ystävä. Hän osaa roolin. Ja tirehtöri meni, ja me, me toiset jäimme kahdenkesken ja minä kehotin ihmistä istumaan. (Niin, kerron sen näin seikkaperäisesti, jotta ylipäätään voisitte ymmärtää koko jutun ja hänen – kenen minä sitte jouduin tappamaan.) Hän istui aivan vastapäätä minua, tuolin äärimmäisellä reunalla (niin, noista silmistä kuvastuu nälkä, tuumin jälleen itsekseni) ja minä kysyin häneltä: – Ettekö ole koskaan ennen näytellyt? – Kyllä, herra. – Missä? – Maaseudulla. – Missä maaseudulla? – Seurueissa. Hän ikäänkuin vavahti joka sanalle, jotta sanoista ei tullut mitään sanoja, vaan ainoastaan korahduksia, jotka takertuivat hänen laihaan kurkkuunsa. Ja äkkiä sanoin minä, sillä minua alkoi säälittää tämä kurja olento ja juoksupoika, joka istui lakkaamatta nypelöiden pääkappalettaan (niin ... sääliä se oli. Se oli alusta alkaen sääliä, joka minua kannusti ja jäi yhä kannustamaan, vaikka minä tiesin ... tiesin mihin se oli päättyvä – –) minä sanoin ja yhtäkkiä sangen ystävällisesti: – Mutta nyt on teidän oltava levollinen – eikä pelättävä, hra Crangier. Menemme sitte harjotussaliin ja katsomme, kuinka se käy. – Niin, kiitos, sanoi hän ja hypähti pystyyn kuin vieterien ponnahduttamana, mutta jäi seisomaan. – Tuletteko sitte? kysyin ollen jo ovella. – Kyllä, sanoi hän ja jäi seisomaan. Ja yhtäkkiä sanoi hän – ja minä käännyin ehdottomasti: – Voitte ymmärtää, että tämä tulee minulle olemaan ääretön onni. – Niin, niin, sanoin minä (ja ajattelin jälleen; Herra Jumala, kuinka se mies on nälissään): Nyt menemme. Me koetimme. Hän oli mahdoton. Mutta hän ymmärsi Eliaksen. Hänellä oli aivan varmaan leivän nälkä, elämäntehtävän nälkä ja juuri kuin Eliaksella ihmeiden nälkä. Jokaista sanaa lausuessaan katsoi hän minuun niin peloissaan kuin häneltä leikattaisiin pää pois, ja jokainen lause takerteli hänen suussaan kuin venhe, joka on auttamattomasti uponnut, takertelekse kivikossa. Sanoin itsekseni: Sillä miehellä on lahjoja ja hänestä ei tule koskaan näyttelijää. Hän on Elias ja hän on perin naurettava. Ja hän jatkoi, ensinäytöksen, toisen näytöksen, koko osan loppuun – kuten hengästynyt ja epätoivoinen uija, joka kuohujen keskellä koettaa saavuttaa laudan. Hän ei kääntänyt silmiään minusta, kunnes hän lopetti ja – odotti rautalankasormet puristettuna kämmeneen. – Jaa, jaa, sanoin minä: Voitte pitää osan. Tahdomme koettaa (ja sydämessäni sanoin: Hän on Elias ja tulee turmelemaan kaiken) – silloin yhtäkkiä tunsin hänen luisten sormiensa tarttuvan käteeni: – Oi, kiitos, taivas palkitkoon teille sen, sanoi hän ja puristi edelleen kättäni. Ja minä sanoin itsekseni, niin minä sanoin sen – miksi ja kuinka se oli mahdollista? – mutta minä sanoin, kuten kummitus olisi ollut povessani, kentiesi olikin: – Jos sanoisit: ei, tappaisit hänet silloin myös. – Tappaisit '''silloin myös'''... Pohjolan mies nosti yhtäkkiä kätensä polviensa ympäriltä ja hänen katseensa liukui kasvojemme ylitse. – Tappaisin silloin myös. Tiesin sen siis jo silloin. Tiesin siis jo, kun ensi kerran kohtasimme, mitä tuli tapahtumaan. Minä olin saanut varotuksen – varotuksen, kuten merkkilippu olisi nostettu sisimmässä tietoisuudessani – – hätämerkki ratapengermällä – – ja minä en välittänyt merkistä. Hän vaikeni tuokioksi. Kuten mies, joka levähdettyään taasen alkaa kävellä, verkalleen, sillä matkan määrä on vielä etäällä, jatkoi hän: – Mutta kertomus on pitkä. Hän oli mennyt, ihminen, ja tirehtööri tuli sisään. Hän sanoi vain: Millainen hän sitte oli? Hän oli mahdoton – vai? Tirehtöri jäi seisomaan ja siirteli jalkojaan lattialla (Niin, se on merkillistä – hänkin oli kummallisen levoton sinä päivänä, ikäänkuin hänkin, niin hänkin olisi tuntenut käsiensä olevan pyörän välissä): – Ja sitte? – Koetamme häntä, vastasin minä. Ja äkkiä nauroi tirehtöri. – No jaa, hitolla, te saatte vastata, sanoi hän. Minä nauroin tai tahdoin nauraa: – Mutta, vastasin minä, harjotusten aikana täytyy teidän herran tähden antaa hänelle ruokaa. Se mies on nähnyt nälkää liian kauvan. Menimme harjotuksiin. En tiedä kuinka koko päivän olin niin hajamielinen tai näytin niin hajamieliseltä. Mutta Bratt sanoi kaksi kertaa minulle: – ”Onko tämä oikein?” – aivankuin hän olisi huomannut, että kuulin vain puolittain. Ja, nyt muistan sen hyvin, lopetin harjotukset paljo aikaisemmin kuin tavallisesti. Kun ne olivat lopussa, sanoi Bratt ja kaikki näyttelijät olivat vielä läsnä: – Olemmeko saaneet Eliaksen? – Joo, sanoi tirehtöri. – Olipa jo aikakin – ja kuka siksi on tullut? Tirehtöri vaikeni kotvan: – Hän on hra Crangier, vastasi hän. – Mitä kummaa (Rakel se näin huusi) – Crangier – se ei ole mahdollista – hän, joka naurettiin ulos konservatoriosta... Ja he alkoivat nauraa, kaikki yhdessä kuorossa – ja joku huusi: – Crangier, se on hän, joka takoo nauloja seiniin. Aivan oikein, aivan oikein. Harjotellessaan oli ihminen huitonut lakkaamatta nyrkkiin puristettuja käsiään omien olkapäidensä edessä, ikäänkuin hän olisi molemmin käsin takonut nauloja seiniin. Näyttelijät jatkoivat nauramistaan, kun tirehtöri sanoi: – Näyttämöohjaaja on hänet valinnut. Enhän ollut häntä valinnut, olin sanonut, että tahdoin häntä koettaa, olin itse sanonut, että hän oli mahdoton. Mutta nyt, kun nämä ihmiset jatkoivat nauruaan, sanoin äkkiä kuten mies, jolla on nyörit kädessä: jaa, niin olen tehnyt, ja toivon että olen tehnyt oikein hänet valitessani. Ja minä läksin. Kadulle tultuani olin johtunut ajattelemaan muita asioita. Silloin yhtäkkiä – tiedättehän, että niin voi käydä – sattuivat silmäni muutamaan ihmiseen kadun toisella puolen. Oli uskomatonta, miten se ihminen käveli säärillään ja nosteli niitä aivan liian korkealle – noin vain ylös ilmaan huippaillen. Hän käveli kuin sieluton ruumis mahtaisi kävellä, kun sielu lentäisi pois ja ruumis jatkaisi kävelyään. Ei, se oli naurettavinta mitä olen nähnyt... Se oli... Silloin näin, että hän oli Crangier, minun ihmiseni. Näin, että hän tuli luokseni vinoon kadun ylitse, – ja jäin katselemaan hänen jalkojaan. Mutta äkkiä käveli hän toisin. No, luojankiitos, ajattelin minä: hän osaa siis kävellä kuten ihminen. – Tahdoin vain, sanoi hän, kysyä teiltä... – Kysyä teiltä, vieläkö se pitää paikkansa, että minä saan näytellä osan? Katsoin häneen ja jälleen hänen silmiinsä. – Kyllä, vastasin minä, tietysti se pitää paikkansa. Ja yhdellä nytkäyksellä luhistui ihminen taasen kasaan, kuten äsken, kuten konttorissa ja tarttui käteeni ja rutisti sormiani yhteen ja juoksi sanaakaan sanomatta katua poispäin. Jäin katsomaan hänen jälkeensä, kun hän juoksi – polvet ylhäällä ilmassa. Eräs hermolääkäri sanoi kerran minulle, että sellainen tapa kävellä on eräänlaisen hulluuden merkki tai sen oire. – Niin, sanoin itsekseni, mies on puolihullu ja hänet olet sinä siis määrännyt näyttelemään Eliasta... Kotiin tultuani löysin pöydältäni kirjeen. Se oli norjalaisen runoilijan kustantajalta. Herra oli kuullut niistä vaikeuksista, jotka alkoivat ja uhkasivat näytäntöä. ”Mutta”, kirjotti hän, ”jos nyt jättäisi jotakin sikseen, olisi samaa kuin jättää kaikki sikseen. Minä en suinkaan tahtoisi ottaa sellaista vastuuta hartioilleni.” Luin kirjeen kahteen kertaan ja voin vielä nähdä joka kirjaimen niin selvästi kuin kirje lepäisi vielä edessäni tässä pöytäliinalla. Sitte istuuduin pöytäni ääreen ja vastasin: ”Esteet, joista olette kuullut, ovat onnellisesti kaikki voitetut. Kappaleen esittävät henkilöt, jotka itse olen hyväksynyt ja näytäntö tapahtuu alusta alkaen määrättyyn aikaan.” Ja kirjottaessani tiesin, että nyt olin siis sitonut itseni hra Crangieriin... – Se on siis ratkaistu, sanoin itsekseni, ratkaistu – mitä tulleekin tapahtumaan. Harjotukset alkoivat, harjotukset meidän kahden kesken. En tohtinut antaa hänen harjotella muiden mukana. Puhua hän osasi osansa. Kun katsoin häneen tiukasti, kääntämättä silmiäni hänestä, puhui hän oikein ja levollisesti. – Ota se nyt harvakseen, sanoin katsoen hänen kahteen silmäteräänsä – eikä hän sammaltanut eikä kähissyt, mutta puhui kuten Elias, kuten se, joka tahtoi antaa kymmenen elämää voidakseen uskoa ja joka ei voinut sitä... Ja minä sanoin itsekseni: Se käy. Hänestä tulee Elias. Kunnes hänen puhuessaan hänet yhtäkkiä tapasi tanssitauti – vieras tahto, joka ei ollut hänen eikä minun, tempoi ja riuhtoi hänessä, jotta hänen kaikki jäsenensä vapisivat ja hän tanssi hullunkurisilla säärillään. – Hiljaa, hillitkää toki itseänne, ihminen, huusin minä, ja hän, näyttäen niin pelokkaalta kuin se, jonka silmät ovat puhkeamaisillaan, tuijotti tuijottamistaan minuun eikä voinut hillitä ruumistaan, joka vapisi kauttaaltaan. – Lakkaa toki, huusin minä: lakkaa! Ja kalmankalpeana, seinään nojaten, seisoi hän ja hujaroi pystyyn nostettuja käsiään edessään – naulojen takoja. – Alas käsivarret, huusin minä, poissa suunniltani (Ei, ei, tämä ei käynyt, se ei käynyt koskaan) ja hänen käsivartensa ikäänkuin kuolivat halvaukseen. – Istukaa, sanoin koettaen tyyntyä. Istukaa ja puhukaa istuallanne. Hän istuutui nojatuoliin yhä vielä vavisten. – Odottakaa parisen minuuttia, sanoin minä, ja hän odotti, silmät liisteröityinä minuun, kuin katsoisi hän lasihelmeen. – No, niin, puhukaa nyt. Kumarruin hänen ylitsensä, nojaten molemmilla pingotetuilla käsivarsillani tuolin selkänojaan. – No. Ja hän puhui sammaltaen. – Pankaa käsivartenne ristiin. Hän pani käsivartensa ristiin... – No, puhukaa nyt. – Kyllä. Ja hän puhui sammaltamatta, vapisematta – kuten pitikin... Äkkiä puuskahti Carville sinisenharmain kasvoin: – Teidänhän täytyi tappaa hänet. Pohjolan mies käänsi vitkalleen päätänsä: – Niin, sanoi hän, minä tapoin hänet. Vaikenimme kaikki. Itse Raolo Bratianukin oli nojannut niskansa seinää vasten, ja hiljainen värinä kulki yli hänen kasvojensa, joiden silmät olivat suljetut. Pohjolan mies istui taasen leuka kädessään: – Crangier istui tuolilla tunnin, ja minä en helpottanut, vaan jatkoin. Lopuksi tuli mies aivan levolliseksi. – Nouse nyt, sanoin minä hänen ollessaan keskellä lausetta ja hän nousi ja jatkoi puhumistaan ja liikkui ja käveli ja puhui – ja oli Elias ja aivan rauhallinen. – Taivaan kiitos, sanoin itsekseni ja seurasin häntä tuuma tuumalta enkä hellittänyt. – Se käy, se käy, sanoin itsekseni: – Sinä murrat hänet – mutta se käy. Pohjolan mies käänsi kasvonsa yhdellä nytkähdyksellä ja sanoi Carvillea kohden: – Niin, sanoin itsekseni: sinä murrat hänet – mutta se käy, sanoin huolettomasti. Tahi olin vain sanovinani huolettomasti, sillä minä tahdoin, että sen '''täytyi''' käydä. Sillä ensiksi ja viimeksi oli voitettava. Sen tiesin ja tahdoin niin. Raolo Bratianu sanoi, liikahtamatta, suoraan ilmaan: – Kerro edelleen. Mutta ikäänkuin voimatta irtautua omista ajatuksistaan, jatkoi pohjolainen: – Ja kuitenkin, joka kerta kun kaikkina näinä vuosina, tyynesti ja '''asiallisesti''', olen ajatellut kaikkea, olen kuitenkin tullut päätökseen: ”Menettelyni lisäsyynä oli sääliväisyys”. Toimintaani vaikutti (minä en valehtele) myös myötätunto. Mutta mistä syistä me ylipäätään toimimme, tai tiedämmekö niinkutsutut ihmiset milloinkaan, mikä meitä ajaa eteenpäin? ja jos me tietäisimme oman toimintamme syyt, eivätkö ”vetovoimamme” meitä niin kauhistuttaisi, että meiltä katoaisi rohkeus ja voima toimia? Ja kuitenkin vaikutti myöskin sääli siihen, että tein mitä tein. Voin todistaa sen: Eräänä päivänä, kun olin keskeyttänyt harjotukset, kun äkkiä olin paiskannut keppini lattiaan ja olin sanonut: – Tämä ei hyödytä mitään. Voitte mennä... ja käännyin ympäri, seisoi Crangier nurkassa kauhuissaan, ikäänkuin ovea vasten rusennettuna, kuten mies, joka on saanut rajun nyrkiniskun kylkeensä. – Mikä teitä vaivaa, ihminen? kysyin. – Ei mikään, vastasi hän ja oikaisihe, mutta hänen silmänsä näyttivät koiran silmiltä, joka on ruoskittu kuoliaaksi. – Ja hieman myöhemmin sanoi hän hennon hennolla äänellä – oi, se oli tuskin ihmisen ääni: – Siis ... onko se nyt minulta otettu pois? Ja minä vastasin arastellen näitä kasvoja ja tätä avuttomuutta ja nälkää: – Ei, ei, Crangier... Mutta tehän ette voi. – Kyllä, vastasi hän ja nyökkäsi kuten kymmenvuotias lapsi (sillä hän nyökkäsi aina siten): – Jollette te vain väsy. Ja minä sanoin hyvin lempeästi, hänen uskonsa ja hänen hätänsä voittamana, mikäli tiedän: – Ei, ei, tiedättehän hyvin, etten väsy. Ja leikkisästi lisäsin: – Mutta syöttekö nyt mitään, Crangier? – Kyllä, kiitos, vastasi hän ja nyökkäsi onnellisena: Kyllä, kiitos. – No, menkää sitte kotiin ja syökää jotakin ja – tulkaa huomenna jälleen. Pohjolainen vaikeni uudelleen. Mutta kohta jatkoi hän minuun kääntyen: – Ja jokaisen harjotuksen jälkeen olivat näyttelijät yhdessä sikermässä ja he väijyivät minua karsaasti hymyillen, ja kysyivät niin osanottavasti kuin kysyisivät läheisestä sukulaisesta, joka makaa kuolemaisillaan ja jonka he tulevat perimään: kuinka naulojen takoja edistyy? – Kiitos, vastasin, se käy mainiosti. Ja minä päätin itsekseni, etteivät he saaneet olla oikeassa eivätkä päästä voitolle. – Ja muuten – se kävikin. Se kävi niin hyvin, että minä eräänä päivänä uskalsin näyttää, kuinka se kävi. Pyysin Brattia seuraavana aamuna katsomaan Crangieriä. Aamu tuli ja Crangier ei tiennyt, että joku tulisi häntä katsomaan. Brattin saavuttua sanoin vain: – Koetamme siis. Tänään on meillä yleisöä, Crangier. Koettakaa nyt parastanne. – Crangier hytkähti ikäänkuin koko hänen ruumiinsa olisi kutistunut kokoon, ei, kuin hänen sydämensä olisi kutistunut kokoon ja muuttunut pienen nyrkin kokoiseksi nystyräksi. Kaikki hänen verensä syöksi hänen kasvoihinsa – silloin näin ensi kerran, että hänessä oli vertakin... – Alkakaa, sanoin minä (enkä minä tiennyt itsekään, että siten kuin puhuin, lujasti ja sysäten sanat suustani, siten puhuu hypnotisoija mediolleen, kun näytäntö on annettava. – Bratt taasen oli istuutunut loitommalle seinän viereen, yläruumis etunojassa, kuten urheilija istuu lavalla kilpa-ajoissa.) Pohjolainen kohotti molemmat kätensä kasvoilleen ja hieroi ohimoitaan kahteen kertaan yhteenpuristetuilla sormiensa päillä: – Se kävi. Hän näytteli aivan hyvin. Ensi näytös loppui... Hän oli, seisoi ja liikkui ja puhui kuten pitikin – sikäli kuin hän voi, kun kulki unissaan. Sillä mies kulki unissaan... – Hän kulkee unissaan, sanoin itsekseni. – Ja pelon, hirveän pelon valtaamana tämän mahdottomuuden tai luonnottomuuden johdosta, pelon, joka jähmetytti kieleni puupuikoksi suussani, jotta tuskin saatoin puhua (ja minäkin esitin puhelut ja tein sen päästämättä ääntäkään eikä hän sitä huomannut) sanoin itsekseni: Sinun täytyy herättää hänet – sinun on saatava hänet hereille ... vaikka se maksaisi hänen henkensä, on sinun saatava hänet hereille... Mutta hän yhä puhui ja vastaili ja liikuskeli ympärinsä kuten unissakävijä kulkee ja liikuskelee. Ja minä rauhotin mieltäni: Niin, mies kulkee unissaan, mutta kentiesi ei sitä kukaan huomaa. Hänhän näyttelee oivallisesti. Jääköön herättämättä. Olisi synti häntä herättää. Mutta hänen silmänsä tekivät minut yhä levottomaksi. Hänen silmänsä eivät tienneet mitä hän sanoi. Oli kuin ne olisivat painuneet vielä syvemmälle kuoppiinsa ja ne paloivat siellä kuin kaksi pientä uunia – ne paloivat syvällä kuopissaan poroksi, ja minä vain ajattelin itsekseni: Kunpa ei Bratt näkisi hänen silmiään – – Mutta hän oli varmaankin nähnyt ne. Sillä kun koeharjotus oli lopussa (en katsonut Crangieriin, kun se oli päättynyt, en tahtonut katsoa häneen) ja me olimme tulleet konttoriin ja seisseet kotvan, sanoi Bratt äkkiä: – Niin, se tulee siis menettelemään. Jollette ole sitä ennen miestä tappanut. Minä naurahdin: – Sitä ennen – en, vastasin minä. – Mutta tietysti se on mainiota, sanoi Bratt. Ja jonkun muunkaan löytäminenkin on kai mahdotonta. – Niin, eikö totta, se tulee olemaan mahdotonta? sanoin minä ja katsoin Brattin kasvoihin, kuten se, joka tahtoo saada hyväksymistä ja kannatusta, ja sitäpaitsi olisi sääli ottaa osaa häneltä... Toistin samat sanat, juuri samat sanat, jotka olin sanonut ennen itsekseni: että se ”olisi sääli”, ja Bratt vastasi (mutta hän ei katsonut minuun, vaan tuijotti vinoon ulos ikkunasta, harmaata muuria vasten, kun hän sanoi): – Niin, se kai olisi säälikin. – Niin vastasin minä, minä ainakaan en tohdi ottaa sellaista vastuuta hartioilleni; ja minä taputin käsiäni: – Harjotukset alkavat, sanoin minä. Ja me harjottelimme kaikki yhdessä Crangierin kera. Nuoralla tanssijalla on sama tunne tai tunteettomuus kuin minulla oli harjotuksen aikana. Pohjolainen ojensi kätensä lasiaan kohden: – Onko täällä lainkaan viiniä? kysyi hän. – Tässä, vastasi Raolo ja kaasi hänen lasiinsa. Pohjolan mies joi: – Harjottelimme koko ensi näytöksen, mutta minä pysähdyin siinä, missä lumivyöry vierii tunturilta. Sillä ”huutoa” ei Crangier vielä ollut oppinut. Harjotusten aikana oli ollut aivan äänetöntä kulissien välissä (äkkiä olin minä sanonut, keskellä touhuani sanonut itsekseni: miksi he hiipivät ympärinsä, – kuten pedot manesissa rautaristikkojen takana) ja harjotusten loputtuakin oli aivan hiljaista: ”Niin, harjotukset ovat lopussa”, toistin minä eikä kukaan puhunut mennessäänkään. Crangier oli voittanut... Mentyäni konttoriin, sanoin tirehtöörille, joka seisoi siellä: – Ei, miksi rooli otettaisiinkaan häneltä? – Rooli, keneltä? kysyi tirehtööri. – Crangierilta, tuumin minä. – Mutta rakas ystävä, oletteko hullu? Kuka puhuu roolin ottamisesta häneltä? Olemme suorastaan hämmästyneet... Onhan aivan uskomatonta, mitä olette siitä ihmisestä saaneet tehdyksi. Ja äkkiä elähtyen lisäsi hän: – Mutta tiesinhän sen jo, kun annoin hänelle roolin. Sanoin itsekseni: Siinä on vihdoinkin osa Crangierille. Crangier, hän on mies omiaan. Ja äkkiä riensi hän säteilevänä avaamaan ovea ja huusi käytävään: Crangier, Crangier, oletteko siellä, tulkaa tänne. Mutta kun Crangier tuli sisään, ponnahti tirehtööri hieman takaperin: – Mikä teitä vaivaa? kysyi hän (sellaiselta ihminen näytti) – – – Ei mikään, vastasi ihminen. – Sehän oli oivallista – mutta kuinka on laitanne? Oletteko sairas? Nythän saatte syödä – syödä kunnollisesti... – Kyllä. – Tulevaisuudessa, sanoi tirehtööri (ja minä huomasin hyvin, että hän yhtäkkiä tuli levottomaksi jälleen ja muutteli jalkojaan ja katsoi ulos ikkunasta muuria vasten) ... tulevaisuudessa tulette todennäköisesti saamaan varoja, että voitte syödä kylliksenne... – Niin, niin tulette, rakas Crangier, sanoin minä, äkkiä lisäten: Ja siitä saatte kiittää tirehtööriä... Tirehtööri oli kääntynyt pois ja hän teki torjuvan liikkeen käsillään: – Ei, ei, sanoi hän, hra Crangier on teidän miehenne. Ja sen tietää hra Crangier hyvin hänkin. Crangier oli katsonut minun kasvoihini. – Kyllä, sanoi hän vain ja oli taivuttanut päänsä. Ja näiden kasvojen edessä sanoin minä (muistakaa, että sanoin sen) sanoin äkkiä: – Mutta, Crangier, jos luulette, jos itse luulette, ettette voi... – Mutta paras ystävä, sanoi tirehtööri: etteikö hän voisi – ei voisi. Olemmehan nähneet, että hän voi. – No, hyvästi Crangier, sanoi hän viitaten kädellään. Saatte kassasta nostaa viisikymmentä francia. Olin sanonut itsekseni, katsoessani Crangierin kohotettuihin silmiin: Ei, hän näyttelee siis. Et voi tehdä hänelle sitä surua ... antaa hänen näytellä. Mutta kun ovi oli sulkeutunut, sanoi tirehtöri (missä ajatusyhteydessä – oliko hän tosiaankin arvannut kaikki ajatukseni?): – Nähkääs, rakas ystävä, kaikessahan on suuri vaaransa tarjolla ... ja hän alkoi puhua muutamasta ensi-illasta Ambigussa... Pohjolainen vaikeni. Palvelijat olivat avanneet kaikki salin ovet. Mutta vaikka sade yhä virtaili pysyi ilma yhtä raskaana. Francis Ewelyn oli kääntänyt päänsä ja sanoi: – Tämä rajuilma taitaa kestää kaiken yötä. – Niinpä taitaa, vastasin minä, kun ei kukaan muu halunnut puhua. Pohjolan mies tuijotti eteensä, ja kun hän puhui uudelleen puhui hän kuivasti ja verkalleen, ikäänkuin hän selostaisi jotakin tai kuten joku, joka sanelee jotakin pöytäkirjaan: – Harjottelimme edelleen, joka aamu harjottelin säännöllisesti Crangierin kera kahden kesken... Olin lopulta oppinut, miten voimme joutuisammin päästä eteenpäin. Asetin hänet rinnalleni, olkapäätäni vasten. Seisoimme siten, ja minä pitelin kädelläni hänen käsivarrestaan: – Puhu nyt, sanoin minä. Ja hän lausui roolin sanat, hänen ruumiinsa vavistessa ja meidän seistessämme koko ajan olkapää olkapäätä vasten. Se meni mainiosti. Meillä oli vain ”huuto” jälellä. Ihminen ei voinut oppia tätä huutoa. Hän huusi niin (ja hänen piti huutaa pelästyksestä), että olisi saanut itse kellarirotatkin nauramaan. Lopuksi keksin keinon. Harjotussalissa oli suuri kaappi, taivas tiesi, kuinka se oli tullut sinne. Se oli suuri ja mustaksi maalattu ja näytti vanhalta ruumiskirstulta, joka seisoi pystyssä seinää vasten. Eräänä päivänä avasin kaapin oven: – Menkää kaappiin, sanoin. Crangier seisoi hievahtamatta. – Menkää kaappiin, toistin, mutta sitte äkkiä sanoin – oi, kuinka jo Olinkaan oppinut teeskentelemään ja olemaan olevinani: – – Jos nimittäin tohditte. – Jos vain tohditte, sanoin vielä kerran, pidellen kaapin ovea, ja olin varma, tahdoin panna pääni pantiksi siitä, että hän pelkäsi pimeää kuollakseen. – Kyllä, tohdin kyllä, vastasi hän nostellen jalkojaan ... niin, hän nosteli niitä aivan yhtä korkealle kuin taanoisena päivänä kadulla – ja hän meni kaappiin ja minä lukitsin oven. – Huuda nyt, huusin minä. – Hän huusi. – Vielä, huusin minä. – Hän huusi jälleen. – Kovemmin... – Jaa. – Vielä... Niin opetti pimeänpelko hänet lopulta huutamaan. Pohjolan mies nyökäytti verkkaan päätänsä, ja hymähtäen virkkoi hän: – Ihmiselle voi opettaa kaikkea. Ja vilaisten kaikkiin läsnäolijoihin sanoi hän: – Tahdotteko kuulla enemmän? Kukaan meistä ei vastannut. Carville oli peittänyt kasvonsa käsillään. – Oli sitte – ja pohjoismaalainen herra oli nojannut leukansa käsiensä rystyihin – ensi-ilta, joka vihdoinkin oli tullut. Saavun aina teatteriin niinä iltoina aikaisin, kun siellä ei vielä ole ketään ja on pimeää eikä kukaan voi nähdä kasvojani. Ainoastaan näyttämökoneiston hoitajat hiipivät ympärinsä kuulumattomin askelin kuin mitkäkin varjot. Hekin kuiskivat, kunnes äkkiä sanavirta saattaa syöksähtää heidän suustaan kuin likainen suihkuvesi, ja sitte he vaikenevat jälleen ja hiipivät edelleen. Sinäkin iltana olin saapunut aikaisin, ja näyttelijät, jotka eivät tunteneet minua pimeässä, olivat pujahdelleet ohitseni tervehtimättä, sulkeutuakseen pukuhuoneihinsa kukin huolineen – minun mittaillessani näyttämöä edestakaisin. Jatkoin kuljeskeluani edestakaisin, kunnes eräässä nurkassa sysäsin pimeässä ihmiseen ja tartuin hänen käsivarteensa. – Kuka se on? sanoin ja säpsähdin; käsivarsi oli niin kylmä, että se tuntui rautakangelta ohuiden vaatteiden lävitse. – Minä, Crangier, tuli huulilta, jotka tuskin voivat aueta. Minä vastasin vain: – On jo aika pukeutuaksenne. – Niin, vastasi ääni; mutta tahdoin vain nähdä teidät. – Nyt oli jo aika, sanoin minä ja tempaamalla tempasin käteni hänestä (tapahtuiko se siksi, että tunsin tarvetta viime hetkessä päästä hänestä eroon, heittää hänet kaikkine hyvineen syrjään, kuten jonkin, joka ei liikuttanut eikä saanut liikuttaa minua?) – Nyt oli jo aika luottaa itseenne. Crangier oli jäänyt seisomaan pimeään. – Niin, sanoi hän hyvin hiljaa. Ja hän oli mennyt. – Se mies tekee minut hulluksi, sanoin itsekseni. Ja minä hillitsin kasvonilmeeni ja tervehdin valaistusmiestä, joka oli alkanut askaroida pöytänsä ääressä, ja konemestaria ja regissööriä. Ensi-iltoina on aina jotakin kummallista heidän silmissään. Kaikkien silmät ovat kuin mitkäkin pyöreät, kuolleet lasikuulat. – Niin, sanoi regissööri, ja käsi, jonka hän ojensi minulle, tuntui siltä kuin olisi ottanut kalan käteensä: kaikki tulee riippumaan hra Crangierista. – Niinkö luulette? vastasin minä. (Minun ei siis pitänyt poistua Crangierin luota, ja samassa ajattelin itsekseni: Ja nyt olet lisäksi saattanut ihmisen epätoivoon). Puhuttelin koristemaalaria, joka jutteli tunturistaan taustalla. Ne muistuttivat kolmea sokeritoppaa huippuvuorilta. Ja puhuttelin hankkijaa, joka lakkaamatta juoksi ulos ja sisälle käsiään huiskuttaen ja ylisti muutamia mahdottomia huonekaluja, jotka näyttivät siltä kuin olisi hän noutanut ne patagonialaisilta. – Eikö, herraseni, eikö, herraseni, tämä sisustus ole norjalainen, sanoi hän: eikö se ole tosinorjalainen? Minä sanoin itsekseni: – Sinun täytyy ennen kaikkea lohduttaa Crangieria, ja minä käännyin aivan tirehtöörin edessä (joka oli pukeutunut vastaanottaakseen esiinhuutoja) ja menin näyttelijäin käytävään. – Oletteko siellä, Crangier! huusin hänen ovensa edessä. – Kyllä, vastasi hän. Menin sisään, missä hän istui peilinsä edessä. Hänen yläruumiinsa oli alaston. Hänen olkapäänsä muistuttivat kahta taitettua puunkalikkaa. Menin hänen luoksensa: – No, sanoin tehden ääneni tavattoman lempeäksi: Kuinka se käy? – Kiitos. – Pelottaako kovasti? – Kyllä. – Marcel, sanoin (mistä tiesin, että hänen nimensä oli Marcel – no, olin kai kuullut sen): – Rakas Marcel! sanoin minä ja pakottauduin laskemaan käteni hänen päänsä päälle (hänen tukkansa oli hyvin ohut eikä näyttänyt kasvaneen hänen päähänsä, vaan ainoastaan oli siihen tarttunut): Nyt ei teidän ole enää pelättävä, ei vain pelättävä, kuuletteko? – Kyllä, kuiskasi hän, ja minä tunsin käteni alla hänen ruumiinsa nytkähtelevän kuin lapsen, joka on puhkeamaisillaan itkuun. – Sehän meni niin hyvin eilen pääharjotuksissa, sanoin minä. – Niin, kiitos, kuiskasi hän kuten ennen. – Nyt kysytään vain rohkeutta, ja sivelin yhä hänen tukkaansa, havaittuani, että hän rauhottui käteni alla. – Rohkeutta vain, Marcel, sanoin (ja ajattelin: Tämän teet viisaasti. Sinä käsittelet häntä aivan kuin magnetisoija). – Kiitos, kuiskasi hän ja kohotti silmänsä minua kohden, kun otin käteni hänen päästänsä. – Mutta nyt täytyy minun mennä, sanoin ja menin ovea kohden; samassa käänsi Crangier päänsä: – Missä seisotte? kysyi hän äkkiä terottunein silmin. – Seison ensimäisen kulissin suojassa, vastasin: mutta elkää nyt vain hätääntykö. Suljin oven, ja mennessäni ajattelin aivan tyyntyneenä: Niin, hallitsen häntä kuin magnetisoija. Kun siis seison kulissien välissä, menee se varmaan hyvin. Ja mitä tulee jälkeenpäin, se tulkoon, kun on tullakseen. Mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä. Minulla on vastuu ennen muita, ja minun on vastattava – kaikkien puolesta. Ja siitä hetkestä tiesin, että minun täytyi tappaa Crangier. Välttämättömyyden pakosta täytyi minun hänet tappaa. François Carville teki käsillään pöydän ylitse liikkeen, jota pohjolan mies ei nähnyt. Mutta hän jatkoi: – Niin oli laita. Siitä hetkestä, jolloin tunsin hänen päänsä käsieni alla, tiesin, että surmaisin sen ihmisolennon ja minulla olivat jo kaikki syyt selvillä, kaikki ne syyt, joiden tähden minun ''täytyi'' tehdä se. Mutta rauhottunut minä olin. En ole koskaan, niin kauvan kuin kaksi silmääni ovat katselleet jotakin toista kasvoihin, ollut niin rauhallinen. Tultuani näyttämölle, oli siellä jo kaikki kunnossa. Tirehtööri tuli luokseni, minun kävellessäni ympäri antaen viimeisiä määräyksiä. – On sangen lämmin tänään, sanoi hän. – Niin, vastasin. Hän oli mennyt esiripun luo. Kuulimme sen takaa huminaa salista. Se on kuin tuulenhumina hietasärkkien välissä... – Tirehtöri katsoi saliin pienestä reiästä. – Dumas on siellä, sanoi hän. – Ja Henri Besque. – Ja Sarah... Hänen katseensa hipoi aitioita. – Ja Réjane. – Portorichen kera. – Sehän on vain hyvä, vastasin minä ja äkkiä vapisivat jalkani, mutta kasvoni pysyivät rauhallisina. Tirehtööri loittoni esiripusta ja kääntyi minuun päin. – Missä seisotte tänä iltana. – '''Tuolla''', vastasin viitaten kulissien väliin. Tirehtöri nauroi: – Siellä voitte pitää silmällä Crangieria, sanoi hän ja kysyi: – Joko soitetaan? – Jaa... Regissööri saapui ja sähkökellot soivat. Hannah ja rouva Sang tulivat sisään. Rouva Sang pyysi minua avukseen järjestämään vuodettaan. – Kyllä, rouva, vastasin minä ja järjestin peitteitä. Hän paneutui maata ja kysyi äänellä, joka kuului kuin hampaat kalisisivat hänen suussaan: – Makaanko kuten pitää? – Makaatte oivallisesti, rouva. Hän laski päänsä jälleen tyynyille: – En ole koskaan ollut niin peloissani, sanoi hän – Sitä ei teidän tarvitse, sanoin minä, ja äkkiä lisäsin – jyrkästi: – Ettehän te ole se, joka kuolee. Pohjolan mies pyöritti kolmea sormustaan pikkusormessaan ja nyökkäsi: – Ette ole se, joka kuolee – sanoin nuo sanat enkä tahtonut lainkaan niitä sanoa. Olin siis päättänyt, että minun oli otettava se niskoilleni, että minun, maksoi mitä maksoi, oli otettava rikos niskoilleni, ja olin jo tullut niin pitkälle, että minun täytyi ilmaista salaisuuteni ja puhua siitä. Mutta rouva, hän ikäänkuin heräsi hädissään ja sängyssään ja tuijotti, mulkoili minuun – kunnes hänen ilmeensä muuttui jälleen ja hän varmaankin oli ajatellut itsekseen: No, hän on siis todellakin hullumpi kuin me kaikki muut... – Puhukaa vain lujalla äänellä, sanoin minä, ja toisen kerran kuulin regissöörin kellon soivan. – Onko kaikki paikallaan? – Kyllä, herra. Silmäni kiitivät kulissien ympäri. Niin, siellä seisoi Crangier, ensimäisen kulissin vieressä, pää ojennettuna eteenpäin ja jäykät silmät kiinnitettyinä minuun: Oi, jospa edes voisin '''ruiskuttaa''' eloa noihin silmiin! – Hyvä, esirippu. Esirippu värisi (muistatteko äänen?) ... ja se oli kohonnut; silloin joku ihminen tarttui käsivarteeni. Hiljaa! sanoin ja luulin, että se oli Crangier. Mutta se olikin tirehtööri. – En tiedä, missä olisin, sanoi hän, ja näin hikipisarain helmeilevän kuin seppeleen hänen kulmakarvoissaan. – Hiljaa, toistin, ja hän meni. Näyttämöllä oli alettu puhua. Minä kuulin enkä kuullut – niin, heidän äänensä salista minä kuulin. – He rykivät, sanoi regissööri, enkä minä tiennyt, että olin ruvennut kävelemään lattiaa edestakaisin. – He lakkaavat pian, vastasin enkä tiennyt, että olin jälleen siirtynyt toiseen paikkaan – Crangierin luo sinne missä hän seisoi, rouva Sangin yhä puhuessa näyttämöllä. – He rykivät, sanoin minä. – Niinkö? vastasi Crangier säpsähtäen, ja kasvoihini tuijottaen sanoi hän: Niin. Ja samana sekuntina kuin hän oli sen sanonut, sanoin minä itsekseni – enkä kuullut mitään siitä mitä näyttämöllä oli ja tapahtui: Crangierin silmät näyttävät mielettömiltä. – Hänen ajatuksensa häipyvät. Hänen silmänsä näyttävät mielettömiltä. Yhtäkkiä kuulin takanani regissöörin kuiskauksen: – Kuulkaas, nyt on hiljaista. – Ja minä kuulin yhtaikaa salin hiljaisuuden ja että Sang oli sisällä, että Sang puhui kuten pitikin ja että salissa vallitsi hiljaisuus – yhä edelleen kulettaen kuten olin tehnyt jo kauvan (nyt tiesin, että olin tehnyt niin kauvan) kulettaen kämmentäni ylös ja alas Crangierin selän takana, ylös ja alas hänen selkärankansa kohdalla. Tuuman päässä hänen selkärangastaan. – Kuulkaa, he ovat hiljaa. Tirehtööri se näin puhui. – Niin, he ovat hiljaa, vastasi regissööri, ja lähellä toisiaan seisten näyttivät molemmat herrat siltä kuin heidän kasvonsa ahmisivat ääniä salista. Hannah tuli ulos noutamaan lapsia. – Nyt on teidän vuoronne Crangier, sanoi tirehtööri. – Niin, vastasi Crangier, ja minun käteni sipaisi nopeasti hänen päänsä ylitse. Näyttämöllä puhuivat edelleen, salissa kuuntelivat edelleen, kuuntelivat yhä tarkkaavammin. Sang meni ulos ja Hannah jälleen sisään: – Reippaasti, reippaasti, huusin hänen jälkeensä, hyvähuutojen kaikuessa. – Nyt, nyt. Olin tarttunut Crangierin ranteeseen ja puristanut, kuten puristetaan kaulaa, joka tahdotaan tukehduttaa. – Nyt, nyt. – Jaa, jaa, vastasi hän ja hänen silmänsä elpyivät: – Kuiskatkaa se minulle. – Jaa, vastasin minä ja päästin hänet ja kumartausin eteenpäin, ja aivan hänen korvaansa kiinni kuiskasin minä: Äiti, äiti, – jotka ovat hänen ensimäiset sanansa. – Kiitos, kiitos. – Nyt. – Rientäkää, sisään – ja varokaa kynnystä. Hän oli sisällä ja oli huutanut ”äiti-äitinsä”. – Hyvä, vastasin minä ja heittäysin pylvästä vasten siinä, missä seisoin. – Se meni, sanoivat tirehtööri ja regissööri yhtaikaa – kaksi konemiestä olivat äkkiä menneet kulissien väliin niin pitkälle, että he saattoivat näkyä saliin. Mutta äkkiä läksin minä liikkeelle ja tyrkkäysin heidän välitsensä – esiin. Kuinka hän puhui? Millainen oli hänen äänensä... Oh .... helvetissä ... hän puhui kuin gramofooni... He olivat kaikki jääneet seisomaan, konemiehetkin, kuunnellen kaikkityyni. – Kuinka Crangier puhuu, kuiskasi tirehtööri. Silloin käännyin minä (samalla tuntien miten selkäpiitäni karmi): – Hän puhuu täydelleen oikein, sanoin minä. – Niin, melkein, vastasi tirehtööri, joka oli muuttunut harmaanvalkoiseksi kuin fajanssikappale. Minä en liikahtanut: – Menkää pois, jotta hän voi nähdä minut, sanoin minä. Crangier oli noussut äitinsä vuoteen äärestä ... samalla kuin salista kuului kohinaa, ikäänkuin ihmiset olisivat muutelleet asentoaan. – – Nyt oli Crangier kääntynyt ... nyt katsoi hän minuun – minun paikkaani kohden – – ja hän puhui oikein. Mutta silmät, silmät ... en voinut siis hallita hänen silmiään. – Minun täytyy, sanoin itsekseni, minun täytyy saada hänen silmänsä valtaani. Ja kooten kaikki tahtoni ja hermojeni voiman harasormisiin käsiini, liikuttelin minä niitä edessäni, samalla tuijottaen Crangieriin, ja koko ruumiini värisi. Regissööri ei ollut mennyt. Hän seisoi takanani ikäänkuin tahtoisi minua väijyä (ja niin hän tahtoikin, olen varma siitä, hän ja Bratt, he molemmat tiesivät, mitä tapahtui, he tiesivät mitä minulla oli tekeillä Crangieriin nähden). Yhtäkkiä sanoi hän: – Te otatte hengen siltä mieheltä. Mutta se menee. – Minun täytyy, sanoin itsekseni, silmät seivästettyinä Crangieriin, joka puhui kuten pitikin, ja salissa oli jälleen hiljaista ... hiljaista, aivan hiljaista, kunnes taputukset tulivat... Kohtaus oli lopussa ja Sang oli mennyt kirkkoon. Tunturin piti vyöryä – tunturi oli suuri sälekaihdin, jonka laudat kolisten ja jyskyen luhistuivat kokoon kulissien välissä. Näytös riippui tunturista, ja minun täytyi juosta sälekaihtimen luo. Minun täytyi myöskin viitata, viitata Crangierille, milloin hänen oli huudettava – ylhäältä näyttämön sillalta, missä hän seisoi, oli hänen huudettava: ”isä – isä – isä” ... ensin peloissaan, sitte epätoivoissaan, sitte riemuissaan. Minä juoksin. Nyt kukistui sälekaihdin. Silloin viittasin minä ja hän huusi... Se onnistui. Ja kuten myrskytuuli pyyhälsi Crangier minun ohitseni näyttämölle ja huusi jälleen: – ”Isä, isä!” Minä kuuntelin, kuuntelin jälleen: gramofoonin ääni – gramofooni. Ja nopeammin kuin ajatus seisoin minä jälleen kulissien välissä ja näin Crangierin ... kohotetuin käsivarsin ”takovan nauloja” nukkuvan äitinsä vuoteen ääressä. Pohjolan mies nauroi lyhyeen ja äkillisesti: – Mutta sälekaihdin oli pelastanut meidät, ja katsojapaikoilla huusivat he hyvähuutojaan, raivoisasti kuin tulivuori... – Ylös, ylös, huusi tirehtööri ja esirippu nousi, laski ja nousi. – Ylös, ylös, huusi hän ja suuteli minua yhtäkkiä molemmille poskille – ja kerran vielä, kunnes hän äkkiä huusi kulissien välistä, jossa seisoimme, näyttämölle: – Ulos, ulos, menkää ulos, huusi hän Crangierille. Ja minä näin ihmisen, joka seisoi näyttämöllä, yhä keskellä joukkoa, Rakelin rinnalla, lähellä äitinsä vuodetta, viistävän selkäänsä, lyyhistyvän kokoon kuin ruoskan iskusta, ja menevän kädet edessään, suoraan eteenpäin kuten sokea – niin meni hän. – Crangier, Crangier, huusin minä – mutta hän ei kuullut. – Ylös, ylös, huusi tirehtööri. Esirippu nousi ja hyvähuudot kasvoivat. – Tulkaa, tulkaa, huusi tirehtööri, ja iloissaan melkein juosten, sanoi hän nauraen: – Niin, rakas ystävä, kumpa vain saisimme ensi kohtauksen väistetyksi. Toisen näytöksen ensi kohtaus oli Crangierin. – Hän alottaa näytöksen – – hän on yksin, kun hän alottaa näytöksen. Minä kaivoin etusormeni kynnen peukalooni, mutta sanoin levollisesti hänelle: – Miksi? hänen edelleen nauraessaan: – No, onhan lupa hymyillä, sanoi hän ja avasi rautaoven portaille, josta pari raskaita käsivarsia lennähti hänen kaulaansa ja teatterisuudelma läiskähti hänen poskelleen: Rakas ystävä, rakas ystävä, mikä voitto... Hän oli planche Pierson, joka punaisena ja puuteroituna, ruusunvärisillä nauhoilla nyöritettynä (hän muistutti atlaskapuvussaan laskiaistynnyriä) syleillen oikealle ja syleillen vasemmalle, samalla kuin pienen pieni mieshenkilö, '''niin''' suuri, puikkelehti hänen helmojensa ympärillä kuten iloinen koira, joka takakäpälällään seisten hyppeli hänen pitsinypläyksiään vasten. – ''Oh, c’est beau – tres cher – c’est etrange.'' Me emme päässeet lävitse. Koko portaat surisivat, naisia, joilla olivat laahukset käsivarsillaan, tyrkittiin ja sysittiin, ja herrat ylhäällä ja alhaalla huutelivat heidän hartiainsa ylitse eteen- ja taaksepäin, huiskuttaen hattujaan – ja Björnsonin tuntemattomat nimet, Sang ja Bratt, vilahtelivat surinan ylitse kuin pistoolin laukaukset, ja muuan sana kaikui, muuan sana yli kaiken, muuan sana sadoista suista, joka ilmaisi heidän kaikkien ihmettelynsä, innostuksensa, ja kummastelunsa: – ''Etrange, etrange'', soi kaikilta huulilta, – ja äkkiä näin minä Réjanen, Cabrielle Réjanen, keskellä portaita – puoli alastonna, vapisevin sieramin, kiihtyneenä kuin kilpajuoksija, joka kuulee palkintotuomarin kellon, veteli hän lakkaamatta salamoivia sormiaan punaisen tukkansa lävitse; ja minä näin kaksi japanilaista, kummissaan ammottelevine suineen, pyöreine kuin imukalan kita, seisoivat he, helmuksiin kietoutuneena, mustissa redingoteissaan, kuin kaksi kysymysmerkkiä keskellä vilinää – silloin Robert Rumiéres tarttui ranteeseeni vapisevalla vasemmalla kädellään: – ''Etrange, etrange.'' Robert Rumiéres oli painanut suunsa lähelle korvaani: – Tule, tule, se on voitto, kuiskasi hän ja lisäsi nopeasti: Onko hänellä vielä paljo sanottavaa? – Kenellä? (Ja minä tiesin, ketä hän tarkotti.) – Hänellä, Eliaalla – hän on hullu. – Crangier. Ja maalari, hän, olen unhottanut hänen nimensä hän, joka on maalannut uudet kirkonikkunat Reimsissä, hän oli kuullut sen ja kääntyi minuun sanoen: – Niin, rakas ystävä. Mielipuolisuus kuvastaa hänen silmistään. – Niin, kuiskasi Rumiéres päästämättä rannettani: Tämä Crangier on hullu. Voisin lyödä hänet kuoliaaksi. Silloin sanoin minä – kuinka minä uskalsin, sitä en tiedä – mutta minä uskalsin sentään. Pelasin korttini ja sanoin: – Minusta on hra Crangier paras kaikista. – Paras... Robert puri huultaan, ja minä sanoin jälleen ja äänekkäämmin, kovasti, niin kovasti että se kuului seinästä seinään yli kaikkien äänien: – Niin, epäilemättä hra Crangier minusta on paras. He olivat kaikki kuulleet sen, ja oli kuin hetkiseksi olisi kaikki hiljentynyt ja kahdet- tai kolmetkymmenet kasvot kääntyivät minua kohden – minun lakkaamatta pyörittäessäni hattuani ja katsoessani kasvoista toisiin ... oi, en tule koskaan unhottamaan niitä kasvoja. (Ja minä sanoin itsekseni: onnistuukohan sinulta sekin? Voitko tukehduttaa myös terveen järjen?) Kunnes toistin jälleen kovalla äänellä: – Niin, hra Crangier on varmaan lähinnä skandinaavista käsitystä. – Mihin menet? kysyi Rumiéres. – Minun täytyy mennä näyttämölle. Ja minä tunkeuduin seitsemän laahuksen ylitse ja viiden arvostelijan ohitse, ja kuulin kahden herran nauravan: Ah Crangier – ja minä tunkeuduin yhä eteenpäin, ylös portaille, yhä eteenpäin kuin unissakävijä, joka kulkee räystäskourua myöten, kunnes äkkiä näin rouva Morgenstjernen aivan edessäni kultaisessa vaipassaan, ja kuulin hänen äänensä korvissani: – Se menee päin mäntyyn, kuiskasi hän: lyökää aasi kuoliaaksi. Minä nyökkäsin vain ja avasin rautaoven, jolle olin päässyt. Menin käytävään ja kolkutin Crangierin ovelle: – Crangier, Crangier... Ei vastausta. – Crangier, Crangier, huusin ja kolkutin jälleen eikä mies vastannut. Silloin menin sisään. Pohjolan mies vaikeni puolen sekuntia ja kun hän jatkoi jälleen, puhui hän kuin purisi hampaillaan jokaista sanaansa: – Hän makasi lattialla, lattialla pitkin pituuttaan ... tahdoin huutaa, kutsua häntä nimeltään, vaan en voinut: Crangier, Crangier. Laskeusin lattialle, jotta olin polvillani, hänen vieressään, polvillani: Crangier, Crangier... Ei, hän oli mennyttä miestä... Vaahto pursui hänen suustaan, ja minä tartuin hänen tikkumaisiin hartioihinsa: Crangier, Crangier. Ei, hän oli mennyttä miestä. – Nostin hänen yläruumistaan ja jysäytin sen takaisin lattiaa vasten: Crangier, Crangier. Ei, hän oli mennyttä miestä. Hän oli ainaiseksi mennyt. Sitte nousin ja ojensin selkäni. Vaikkapa hän olisi kuollutkin, täytyi hänen nousta. Hänen '''täytyy''' herätä, poika ei saa turmella koko hommaa. Hänen täytyy nousta. Hänen on näyteltävä. – Minä tahdon voittaa. Niin, niin sanoin. Nyt en leikkinyt. Tiesin, miksi toimin ja miksi olin toiminut. Nyt tiesin sen. Pohjolan mies asetti kätensä pöydän syrjää vasten ja puhui nopeammin: – Oli kysymys minuuteista. Niin, kahdeksan minuutin perästä nousi esirippu. Näinä minuutteina toimin niin varmasti kuin murhaaja, joka ei koskaan tule ilmi. Pyörittelin sormiani ja asetuin hänen jalkojensa luo: – Crangier, huusin jälleen: Crangier – ja minä huusin niin selvällä äänellä, kuin tahtoisin herättää ruumiin, enkä minä kääntänyt silmiäni hänen kasvoistaan. – Crangier. Hän ei liikahtanut. Minä kumarruin ja nostin hänen kätensä ja pitelin niitä omieni välissä: – Crangier. Nyt, nyt... – Crangier. Niin, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella ... oi, hän herää. Hän kuolee – mutta hänen '''täytyy''' herätä: – Crangier. – Minä se olen. – Kuuletteko, Crangier, minä se olen. Ja pitäessäni kasvoni tuuman päässä hänen kasvoistaan, avasi hän silmänsä. (Se onnistuu, se onnistuu, ajattelin minä). – Crangier, tunnetteko minua? Minä se olen. Hänen perin laihtunut ruumiinsa vavahti kuin kuolinkamppailussaan. – Jaa, kuiskasi hän. – Nouskaa sitte, sanoin ja nousin itse. – Nouskaa (ja minun silmäni tuijottivat hänen kasvoihinsa). On jo aika. Hän nousi. – Istukaa, sanoin. Ja hän istuutui. – Kuuletteko, mitä sanon? kysyin seisten hänen edessään. Minun katseeni oli temmannut hänen katseensa mukaansa. – Jaa, minä kuulen. – Ja ymmärrättekö minut? Hän pani kätensä pöytänsä reunalle ikäänkuin siihen nojatakseen. – Jaa, minä ymmärrän. – Tointukaa sitte, Crangier, sanoin puhuen yhä samaan tapaan: – Teidän on näyteltävä toinen näytös. – Jaa, nyt. Ja vielä kovemmin sanoin: – Ja te olitte mahdoton ensimäisessä. Hänen ruumiinsa vapisi: – Jaa, sanoi hän. Hän puhui, kuten kerjäläinen, niin, kuten kerjäläinen, jonka usein näin Rue Lacepidessa, erään ystäväni portilla, niin puhui hän: – Sillä en saanut nähdä teitä. – Ette, sanoin; sillä minä menin pois. Se oli minun syyni. Ja samassa äkkiä muuttaen ääntäni panin käteni hänen tukalleen ja sanoin: – Syy oli minun, rakas Marcel, se oli minun syyni. – Ei, ei, se oli minun, minulla ei ollut voimia, kuiskasi hän, ja hän ojensi päänsä taaksepäin ikäänkuin saadakseen lähemmäksi kättäni: Te olette niin hyvä minulle. Katsoin omaa hymyäni peilistä, edelleen silitellessäni hänen tukkaansa: – Niin, niin, sanoin edelleen sivellen hänen päätänsä, Crangierin sulkiessa silmänsä. – Teidän kätenne helpottaa, sanoi hän: on kuin se toisi elämää. – Tuntuuko siltä? sanoin hyväillen, samalla äänellä, enkä minä kääntänyt silmiäni peilistä – minä tahdoin, minun täytyi katsoa itseäni, tahdoin nähdä, '''miltä näytin''', murhatessani ihmisen. – Sanelkaa kohtauksenne, sanoin. Crangier avasi silmänsä: Ja, suonien selvästi kuvastuessa hänen värisevillä ohimoillaan, saneli hän kohtauksensa kuin hän lukisi sana sanalta kivitaulusta – ja minun silmäni tuijottivat rävähtämättä hänen silmiinsä. – Hyvä, hyvä. Nyt oli eloa myös hänen silmissään. – Oliko se hyvä. Kiitos. – Laittautukaa vain valmiiksi. – Ette sitte poistu, sanoi hän huolissaan. – En, vastasin minä (ja ajattelin: Ei, ole vain levollinen, en päästä sinua enää, tulen kyllä pysymään lähelläsi). – Kiitos ... kuinka olette hyvä. Hän tahtoi nousta jotakin ottamaan, mutta ei voinut, sillä jalat eivät häntä kannattaneet. – Minulla ei ole voimia, sanoi hän uudestaan hädissään. – Odottakaas, sanoin. Ja minä avasin oven ja huusin pukijaa. – Tuokaa minun sampanjani, sanoin, ja odottaessani pitelin Crangierin kättä, joka vapisi kädessäni kuin pelästyneen linnun ruumis. – Teidän on juotava lasi, sanoin minä: se antaa teille voimia. Pukija tuli takaisin ja oven takaa, jonka sulin häneltä, sanoi hän ojentaessaan minulle pullon ja lasin: – Regissööri kysyy, joko voi alkaa. Otin kelloni esiin ja sellaisella äänellä kuin olisi ollut kysymys vain näytännön pituuden laskemisesta, vastasin: – Kahden minuutin perästä voi alkaa – Juokaa siis, sanoin kaataen lasiin. Hän joi hieman, sähkökellon kilinän väristessä huoneen lävitse: Vähän vielä, sanoin. Hän joi uudestaan ja katsoi keltaiseen viiniin ja sanoi hymyillen: – Äiti on aina sanonut, että viini on myrkkyä, pidättääkseen minua juomasta. – Kiitos. – Vähän vielä. – Kentiesi se niin onkin, vastasin minä katsellen itseäni peilistä. Hän joi vielä. – Kas niin, joutukaa nyt. Hän laittautui valmiiksi. Yhä edelleen oli hänen silmissään sama loisto kuin ennenkin – oikea. – Tulkaa sitte, sanoin. – Hän nousi ja minä seurasin. Hän kulki suorana. Hän meni näyttämölle ja koetti kaidepuuta, johon hänen oli nojattava. – Tuolla minä seison, sanoin osottaen paikalleni – viiden kyynärän päässä siitä missä hän seisoi. – Kiitos, sanoi hän sennäköisenä kuin tahtoisi katseellaan mitata askeleet, jotka meitä erottivat. – Kas niin, Crangier, sanoin ja sipaisin viimeisen kerran kädelläni hänen tukkaansa. Hän tarttui siihen omallaan, joka oli kylmä kuin rauta, ja hymyillen – oi, hänen hymynsä oli lienteä kuin lapsen – sanoi hän: – Oi, mestari, minusta tuntui kuin kuolisin. – Mutta, ja hän terhistyi jälleen: nyt voin minä. Regissööri tuli kello kädessä. – Esirippu voi nousta. Crangier oli nojannut kaidepuuhunsa ja nyökännyt minua kohden – lyhyeen ja määrätysti. Oi, noin olin ennen nähnyt erään ihmisen nyökkäävän päätään, Emil Henryn, kun hän juoksi guillotinille. Esirippu oli ylhäällä, ja samassa, sekunnilleen samalla kertaa nousi salista sekava levottomuus – joku ryki, joku yritti nauraa, mutta se ei päässyt ilmoille: he olivat nähneet Crangierin ja levottomuus oli asettunut. – He ovat niitä, jotka ovat kuulleet, mitä sanoin skandinaavisesta käsityksestä, ajattelin. Ja Crangier käveli ja hän puhui ja hän '''oli'''... Hän oli Sangin poika, Elias. Pohjolan mies pysähtyi ja hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan ikäänkuin hänen juuri nyt olisi pitänyt saada toisen voimaton ruumis tottelemaan omaa tahtoaan ja sieluaan. François Carville oli nojannut päänsä rumanialaisen olalle. Pohjolan mies oikaisi ruumiinsa: – Nousi oikea ukkosilma, kun hän meni. Crangier oli tullut ulos – kuten huumaantunut ja juopunut seisoi hän kulissiin nojaten: Kuules, kuules, sanoin, kun salissa yhä huusivat, ja minä luulen, ettei hän kuullut... Ja minä käännyin ja menin. Oli siis jotakin tapahtunut ja ... (Pohjolan mies rykäsi) koko iltana en enää uhrannut Crangierille ainoatakaan ajatusta. Enkö tahtonut häntä muistaa vai olinko todellakin hänet unhottanut – kuten sen, joka saa mennä menojaan? Sitä en tiedä. Tiedän vain, etten muistanut häntä lainkaan. Kunnes kaikki oli ohitse ja näyttämö oli jo pimeä ja Rumiéres odotti portaiden edessä – silloin johtui mieleeni: Oh, Crangier; täytyyhän sinun sanoa miehelle jäähyväiset... Menin käytävään ja kolkutin. Ihminen teki juuri lähtöä. Hänellä oli hattunsa, kehno hattunsa kädessään, – Tahdoin juuri, sanoi hän, tahdoin juuri... (enkä minä katsonut häneen, en uskaltanut katsoa häneen. En ollut ajatellut häntä viime tunteina, siitä hetkestä, jolloin hänet jätin – – ja nyt, kun olin tullut tähän nelisnurkkaiseen huonepahaseen, en uskaltanut katsoa häneen, en katsoa hänen kasvoihinsa). – Tahdoimme juuri, sanoi hän ja hän viittasi: Tämä on minun äitini – tulla teitä kiittämään. Ja minä katsoin pieneen vaimoon – oi, ei, oikeastaan ei hän ollut pieni tai oli hän vain '''tullut''' pieneksi ... hän näytti kuin polvilleen langenneelta, kummallinen, riippuva vaippa hartioillaan, ja silmäpari syvällä otsan alla, silmät, jotka näyttivät aivan kuivuneilta... – Niin, emme voi teitä kiittää, sanoi hän ja tarttui käteeni luisevine sormineen: emmehän voi teitä kylliksi kiittää ... mutta hän on minun ainoani. Meitä on vain kaksi ja hän on niin hyvä... Ja kyyneleet putoilivat hänen poskiltaan käsilleni – niin kuuma ei ole verikään kuin nämä kyyneleet olivat... – En tiedä, mitä vastasin. Ajattelin vain: Täältä on sinun lähdettävä pois – sinun täytyy ulos. Ja katsoin vielä vilaukselta Crangieriin – hän seisoi tuolinselustaan nojaten ja hänellä oli kaksi aivan liian suurta pilkkua poskillaan. – Mutta nyt hän on väsynyt, kuulin äidin sanovan ja hyväilevän hänen päätänsä. – Niin, vastasin: nyt on teidän levättävä, Crangier. – Hyvästi, rouva, ja minä hymyilin. – Hyvästi, Crangier – – – Hyvästi... – Mihin sinä jäit? kysyi Rumiéres, joka oli mennyt ulos ja odotti vaunujensa edessä. – Olen sanonut jäähyväiset, vastasin nousten vaunuihin. – Aja minut kotiin. – Meidän piti aterioida oopperahuoneella. – Olen liian väsynyt, vastasin. Hän ajoi minut kotiin, ja minä nukuin koko yön kuin tukki. Seuraavana aamuna matkustin St. Germainiin. Lääkärini oli tahtonut niin. Sitä paitsi olen aina rakastanut St. Germainin terrasseja, sillä siellä vihreät viiniköynnökset riippuvat kaikilla töyräillä. On kuin näiltä terrasseilta katselisi yli koko valoisan Ranskanmaan. Olin siellä päivän, ja kun seuraavana päivänä illan suussa palasin kävelyltäni, sanoi ovenvartija: Seurusteluhuoneessa on eräs herra, joka odottaa teitä. – Eräs herra – en odottanut ketään. – Niin, eräs herra Parisista. – Menin sisään. Siellä oli tirehtööri. Hän seisoi katsellen ulos ikkunasta. – Tekö se olette? sanoin. Mitä tahdotte? – Oletteko kuullut sen? kysyi hän. – Minkä? – Crangier on kuollut. – Minä en liikauttanut kasvojani, kun kysyin: – Vai niin. Mihin tautiin? (Oi, olin niin levollinen, niin hämmästyttävän levollinen kuin murhamies, joka ei '''tahdo''' tulla ilmi, on murhapaikalla, johon viranomaiset ovat vieneet hänet tutkittavaksi.) Mutta tirehtööri vain toisti pyyhäisten kädellään otsaansa: – Hän on kuollut... Ja samassa hän katsoi minuun (ja yksistään hänen katseensa johdosta sanoin minä itsekseni: Ahaa, nyt tahdot vieryttää vastuun hartioiltasi – vierittää sen minun niskoilleni): – Sanotaan, että hän kuoli aivotulehdukseen. Hän huusi teitä viimeiseen saakka. – – – Pohjolan mies oli vaiennut. Kukaan meistä ei puhunut, ja ainoastaan Raolo poltti, katsellen kiemurtelevia savupyörylöitä. – Lähtekäämme, sanoi François Carville. – Niin, sanoin minä: meidän täytyy lähteä. On jo myöhä. Me nousimme ja menimme puutarhaan. Rajuilma oli kokonaan ohitse. Kukista ja häkeistä ja puista nousi kummallinen tuoksu – kirpeä tai karvas – kaikkialta ympäriltämme. Suuret sähkövalot olivat sammutetut. Ainoastaan pienet kellertävät lamput paloivat vielä puiden välissä, kuten viisaudenlinnun kuihtuneet, kuoltuakin vielä avoimet silmät. '''Lähde:''' Bang, Herman 1908: ''[http://www.gutenberg.org/etext/16212 Väkevin: kummallinen kertomus]''. Tanskasta suomentanut [[Lauri Soini|Juho Ahava]]. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna. [[Luokka:Herman Bang]] [[Luokka:Lauri Soini]] [[Luokka:Novellit]] 4078 8451 2006-10-30T15:51:50Z Nysalor 5 Listaus '''Herman Bang''' (1857–1912) == Novellit == * ''[[Väkevin]]'' [[Luokka:Herman Bang]] 4079 8452 2006-10-30T15:52:07Z Nysalor 5 [[Luokka:Tanskalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Tanskalaiset kirjailijat|Bang, Herman]] 4080 8453 2006-10-30T15:52:21Z Nysalor 5 Listaus '''Lauri Soini''' (1875–1919), kirjailijanimeltään '''Juho Ahava''' == Suomennokset == * Bang, Herman: ''[[Väkevin]]'' [[Luokka:Lauri Soini]] 4081 8454 2006-10-30T15:52:29Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Soini, Lauri]] 4083 8456 2006-10-31T16:09:17Z Nysalor 5 ”Pikku poikani” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Pikku poikani” |alaotsikko=Yksinäytöksinen näytelmä |tekijä=Emil Nervander |huomiot=Kotimainen alkuteos }} == HENKILÖT: == : JALMARI, kielenkääntäjä, 30-vuotias. : ELISE, hänen vaimonsa, 23-vuotias. : APTEEKKARIN ROUVA, Elisen äiti. : LÄÄKÄRI. : ROUVA EKLÖF. : PALVELUSTYTTÖ. : TALONMIES. : SANANTUOJA. : KYYTIPOIKA. Tapaus Helsingissä kielenkääntäjän kotona, huhtikuun 21 p. 1861. Pienenpuoleinen sali, kummallakin sivulla ovi ja perällä kaksi, joista toinen on koko näytöksen ajan auki valaistuun eteiseen. Katsojista oikealla on ajan kuosinmukainen, komerolla varustettu kaakeliuuni. Siisti vaan ei ylellinen huonekalusto. == 1:nen kohtaus. == ELISE ja JALMARI. ''Jalmari'', istuen pöydän ääressä vasemmalla puolen huonetta etualalla, kirjoittaa silloin tällöin jonkun sanan paperille samalla kun hän näyttää muistelevan asioita. ''Elise'', istuen taaempana, pöydän ääressä, uunin lähellä, jossa palaa tuli, ottaa eräästä korista muutamia lapsen kapaloita, mekkoja ja myssyjä, joita tarkastelee, samalla kun hiljaa laulaa laulua: ”Rida, rida ranka.” Laulun päättyessä panee tavarat koriin, menee Jalmarin luo, laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee häntä sydämellisesti. JALMARI (heittää kynän ja käärii hellävaroin kätensä Elisen vyötäisille katsoen ystävällisesti häneen). Kultaseni, sinä näytät niin reippaalta, ettei minua ollenkaan huolestuta tuo hetki. ELISE. Ei minuakaan pelota vähääkään. Jalmari, oi kuinka odotan pikku poikaani. JALMARI (vetää hänet polvelleen istumaan, leikillisesti.) Sinä olet pikku hupakko ”pikku poikinesi”. Jospa se onkin herttainen pikku tytön-tyllerö? ELISE. Ei, ei, ei! Kaikkea sinä puhutkin. Ei – reipas vankka poika, siitä olen koko sielussani vakuutettu. Ja kuulehan. Minä olen salaa jo neulonut pikku Jalmarin kastemekkoon hänen nimensä ja sen ympärille pieniä ruusunnuppuja ja tammenlehtiä. Se on niin ihmeen sievä. – Mutta et saa tätä kellenkään kertoa, se muistakin. JALMARI. Kas vain sitä pikku äitiä, jolla on salaiset puuhansa, sillä aikaa kun isä on poissa. ELISE. Minullapa on ollutkin hyvää aikaa viime päivinä, sinä kun olet ollut kotoa poissa tavallista enemmän. JALMARI. Ethän liene siitä pahoillasi? – Tuo valiokunnan kokoonkutsuminen on saanut kaikki ylösalaisin. Koko Helsinki on liikkeellä. Ei voi millään ehdolla pysyä kotosalla. ELISE. Rakas Jalmari, ymmärränhän minä sen hyvin vaikka minulla ei ole näinä päivinä ollut tarpeeksi mielenrauhaa syventyäkseni yleisiin asioihin. Mutta mitä siitä. Tiedänhän, että sinä ja muut, jotka ajattelevat yhtä jalosti kuin sinä, olette levottomia ja jännityksissä, mitä olisi tehtävä. ''Jalmari'' laskee ikäänkuin sattumalta kätensä edessään olevalle paperille. ELISE (leikillä, osottamatta kuitenkaan mitään uteliaisuutta, siirtää hänen kätensä syrjään.) Mitä sinulla nyt on työnä? Kas, luettelo, jossa on isänmaallisten miesten nimiä! Aina sama Jalmari. – Aina vain ajatuksesi askartavat isänmaan hyväksi. JALMARI. Olen vain, kultaseni, tähän kirjoitellut, mitä tänään kaupungilla kuulin. – Nämä herrat aikovat panna vastalauseensa sitä vastaan, että valiokunta edustaisi valtiopäiviä, ja tiesi Jumala mitä kaikkea vastaan. ELISE. Näytähän! Noin monta tunnettua miestä Suomen eri seuduilta. JALMARI. Näitä kaikkia odotetaan tänään kaupunkiin, kelirikosta huolimatta. Erityiset viestinviejät ovat olleet kutsuja kuljettamassa, ja kokous on määrätty täksi illaksi 8 ajaksi, – ja ajattele, se pidetään samassa talossa, jossa sinä asuit ollessamme ensimäistä vuotta kihloissa. ELISE. Se vuosi oli onnemme alku. Mutta Jalmari, et voi arvata, mitä nyt juuri johtui mieleeni. Minulla on jotakin sinulle tunnustettava. Voithan ymmärtää, että kun on kaikki näkevän Jumalan edessä, lapsi sydämmellä, niin kuin minä nyt, niin haluaa täydellistä rauhaa ja levollisen mielen – ja sen vuoksi tahdon tunnustaa sinulle kaikki, että Jumala olisi minulle laupias. – Tiedätkö, minkä vuoksi isä lopultakin suostui avioliittoomme, vaikka ensin vastusti? Isä, uskonnollinen mies, piti sinua liian maailmanmielisenä, mutta minä sitten hänelle vakuutin, että sinä rakastat Jeesusta – JALMARI. Mutta Elise? ELISE (jatkaen). – silloin herahti kyynel vanhuksen silmään, hän puristi kättäni ja virkkoi hiljaa: ”Mene sitten hänelle, – Jumala siunatkoon sinua, lapseni”. Tiedän, että en puhunut aivan totta, ja se on huolestuttanut minua usein, mutta olenhan sen jälkeen ollut niin onnellinen, jonka tähden olen uskonut, että Jumala on minulle antanut anteeksi. JALMARI. Tämä, kultaseni, olkoon vain meidän keskinäinen asiamme, ymmärräthän. ELISE. Ja tottahan poikamme kastetaan? JALMARI. Eipähän kastamatta! Minä olen virkamies, ja lapseen nähden sinun on valta kaikessa. Tulkoon sinusta oikein hyvä ja hurskas äiti pikku lemmikillemme. ELISE. Kiitos, Jalmari, nyt olen iloinen, niin iloinen. Tämä asia on painanut sydäntäni. – Kuule, sitten kun näet poikamme, niin sinä kirjoitat kauniin runon hänestä ja minusta, eikö niin? JALMARI. Noo! – Kaikkia sinä haluatkin? Tiedätkö, entisillä runoillanikaan ei minusta ole mitään arvoa. Ne ovat niin onteloita. ELISE. Mutta Jalmari! Elä sano niin, jotka ovat minulle niin rakkaita, ja minä opetan poikamme nostamaan katseensa sinuun ylpeydellä. JALMARI. Elise! – Sinä tiedät, kuka tuntematon isäni oli. Minulla ei ole minkäänlaista entisyyttä, niin kuin muilla. Sentähden olen koettanut luoda tulevaisuuden itselleni ja sinulle. ELISE. Ja pojallemme. – Sehän juuri on ihanaa. Sinun nimesi omistajana on hän seisova kunniakkaana yllänsä Jumalan päivä ja nuoressa sydämessään meidän rakkautemme. Kun toisilleen antautuu koko rakkaudellaan ja vilpittömästi, niin siitä koituu onni, runsas ja rehevä. Ja nyt lapsemme! JALMARI (nousee.) Sinä haaveilet ja olit saada minut unhoittamaan, että minulla oli määrä erään tuttavani kanssa pitää kokous. ELISE. Tietysti päivän kysymyksen johdosta. – Ja tuo isänmaanystävien suuri kokous kai pidetään salaisesti? JALMARI. Tietysti syvimmässä salaisuudessa, lukittujen ovien takana. Niin on minulle salaisuutena uskottu. ELISE. Eikö sinua ole siihen kutsuttu? JALMARI. Ei. Sinne tulee vain vaikuttavia miehiä, suurtilallisia ja muita, joiden voidaan katsoa edustavan maata. Mutta, muuten tuo levottomuus on ehkä liioiteltua. ELISE. Niinkö luulet? No sitten olen minäkin levollinen. Olisi pelottavaa ajatella, että – – – JALMARI. Mutta mistäpä sen oikeastaan tietää! Ehkä kaikki käy toivon mukaan tai kentiesi aivan toisin. Paljoko se on kello? Kas, jo seitsemän. Minun täytyy jättää sinut hetkiseksi yksin. ELISE. Ethän viipyne kauan poissa? Olen varma että äiti ehtii jo tänä iltana tänne. Anna täti oli nimittäin hämärän aikana pikimmältään luonani ja toi erään matkustajan terveiset äitiltäni. Äiti oli pari päivää sitte tullut Tampereelle ja jäänyt sinne vähän lepäilemään, kun matka Porista oli ollut rasittava. JALMARI. Vai niin, sitte voi hän olla täällä millä hetkellä hyvänsä. Mummo on vielä ripeä liikkeissään. – Mutta asiasta toiseen! Pieni talousrahastosi tarvitsee tietenkin näinä aikoina vahvistusta (ottaa lompakostaan muutamia setelirahoja, jotka antaa vaimolleen.) Tässä on pikku vaimoseni. ELISE. Näin paljon rahaa! Jalmari, kuinka se on mahdollista! Tässä on ihan liiaksi. JALMARI. Tavallista enemmän, sitä kai tarkoittaa minun säästävä emäntä kultani. Näetkö – minulle on nyt juuri maksettu muuan vanha saamiseni ylioppilasajoilta – rahat, joiden luulin ikipäiviksi menneen Kankkulan kaivoon. Ei sinun nyt tarvitse kitsastella. Saakoon anoppi nähdä, etten minä sentään aivan nälällä ruoki hänen rakasta lastaan. ELISE. Kaikkia sinä pakiset, armaani! Mutta näin paljon rahaa! JALMARI. No niin, siitä asiasta ei enää puhuta. Minun pitää jo lähteä. (Pistää paperin ja lyijykynän taskuunsa). == 2:nen kohtaus. == EDELLISET. ROUVA EKLÖF, (tulee keittiön puolelta.) JALMARI. Kas rouva Eklöf! Olittepa hyvä, kun tulitte. Nyt voin huoletta heittää muoriseni hyvään hoitoon. Hyvästi rakas Elise. Tunnin kuluttua tahi niillä vaiheilla olen kotona. Minkälainen ilma siellä on nyt illalla, rouva Eklöf? EKLÖF. Kerrassaan kauhea. Sataa räntää, sellainen suden-ilma, että hyvä Jumala – ja pimeä kuin säkissä. JALMARI (etehisessä) Minä otan sitten tuon sadetakin, niin olen kuin luotu rosvonilmaan. Vai mitä Elise? Kun minulla on tämä nuttu yllä ja pussikaulus pään yli, etpä sinäkään taitaisi minua hevillä tuntea. Näytän kai aika ryöväripäälliköltä? Hyvästi nyt hetkiseksi, äiti kulta! Hyvästi hyvä rouva Eklöf! (Menee.) ELISE (sulkien etehisen oven.) Huu, sitä ilmaa! (Puhuu keittiön ovesta.) Liina, ole hyvä ja käy pyytämässä talonmiestä lakaisemaan etehisen portaat. Siellä on niin paljon lumisohjua, ja tohtori arveli, että hän kenties käy vielä tänä iltana täällä. PALVELUSTYTTÖ. Pihalle juuri ajettiin. (Etehisen kelloa soitetaan.) Varmaan tohtori! (Menee avaamaan ja ulos etehisen kautta). == 3:mas kohtaus. == ELISE, ROUVA EKLÖF, LÄÄKÄRI. LÄÄKÄRI (päällystakkinsa kiiruusti riisuttuansa.) Hyvää iltaa, hyvää iltaa, hyvä Elise rouva. Kuinka nyt jaksatte? ELISE. Olen niin reipas, kuin olisi kaikki jo ollut ja mennyt. LÄÄKÄRI. Valtimo lyö tasaisesti, ja kaikki onnistuu toivon mukaan, kunhan pidämme huolta, etteivät mitkään sattumat tee teitä rauhattomaksi. (Rouva Eklöfille.) Vai on rouva Eklöf täällä? Se on erittäin hyvä. Olen vakuutettu, että kaikki käy hyvin, mutta ”ei vara venettä kaada”, niinkuin sanotaan, ja sen vuoksi otetaan kotia vähän kloroformia, jos satuttaisiin tarvitsemaan. Minä kirjoitan reseptin (istuu Jalmarin pöydän ääreen ja antaa reseptin rouva Eklöfille). Kas tässä, rouva Eklöf, lähettäkää tämä apteekkiin, niin asia on suoritettu. (Eliselle.) Ja kuinka miehenne voi? Hän lienee ulkona tämmöiselläkin säällä, koskei häntä näy kotosalla. ELISE. Voi rakas tohtori, hän ei pelkää pimeyttä eikä myrskyä, tulkoon miltä taholta hyvänsä. LÄÄKÄRI. Nuoren miehen tuleekin olla rohkea, ja rohkeutta me tarvitsemme tavallista enemmän tänä aikana, jolloin meistä maailmaa kokeneista vanhoistakin valoisin kevätpäiväkin näyttää pimeältä. Mutta kyllä aika neuvon tuo, kunhan kaikki vankkana muurina toisiimme liitymme – eikä joukosta tarvitse kaivata teidän arvoisaa rehellistä miestänne, hyvä Elise rouva. (Puristaa hänen kättään, sitten hiljaa rouva Eklöfille joka on palannut takaisin.) Toimitettu? Hyvä. Jos näyttäisi siltä, että olisi välttämätöntä käyttää kloroformia niin lähettäkää vain hakemaan minua vaikka keskellä yötä. Minun nukunnallani ei ole enään isosti arvoa. (Kohteliaasti Eliselle.) Ja nyt on kaikki selvänä, ja minä luulen, että me kohta iloksemme näemme nuoren äidin onnellisesti hymyten katselevan ”pientä poikaansa”. Niin, niin ”pientä poikaansa”. Ja nukutaan nyt hyvin ja kootaan voimia ja ollaan oikein reipas! Hyvästi! Hyvästi! (Menee etehisen kautta) ''Elise'' ilosta hymyillen saattaa häntä avaten ulko oven. TALONMIES. (tulee ulko-ovesta, heti lääkärin mentyä). Portaita laastessani tapasin tämän kirjeen lumisohjussa. Se on varmaankin herrasväelle, koska se oli juuri kirjelaatikon kohdalla. Postimies on kai hätiköinyt ja pimeän päässä ja huonossa säässä pudottanut sen maahan. ELISE (ottaen kirjeen.) Aivan märkä! Olipa se kiusallista. Kirje on todellakin miehelleni. Kiitos vain, hyvä Kalle! TALONMIES. Ei mitään kiittämistä. (Menee.) == 4:jäs kohtaus. == ELISE ja ROUVA EKLÖF. ELISE (katsellen kirjettä.) Ei tämä ole ollut postissa, vaan joku erityinen kuljettaja sen on tuonut. Käsiala on aivan outo. Olipa se harmillista, että sen piti pudota lumeen. Mutta katsokaahan, rouva Eklöf, kuori on aivan avonainen. Suulakka on liuvonnut irti. Kuinka lie sitten varsinaisen kirjeen laita. Saapa nähdä, saako mieheni kirjoituksesta mitään selkoa. ROUVA EKLÖF. Jos kirje jätetään märkään kuoreen, voi se käydä mahdottomaksi lukea. Täytyy kuivata paperi. (Koettaa uunin komeroa.) Tänne, hyvä rouva, uunin lämpimään komeroon, on paperi levitettävä. Kas niin, ottakaa nyt kirje pois kuoresta, (Elise tekee niinkuin käsketään) sillä tavalla, kuoren asetamme syrjälleen toiselle puolelle ja levitämme kirjeen komeron pohjalle, – se ei näytäkään kovin pahasti kastuneen ja kirjoituksen voinee siitä aivan helposti lukea. ''Palvelustyttö'' tulee tuoden apteekista pullon, jonka hän antaa rouva Eklöfille ja menee. ROUVA EKLÖF. Vai niin, kloroformipullo. Kiitos, kiitos! No eipä tämä näytä juuri pieneltä. Sen panemme hyvään säilöön. Vaikkapa tänne kaappiin. Eikö niin? ELISE (puuhatessaan paperi kädessään.) Niin, pannaan sinne. Tässä on kaapin avain, hyvä rouva Eklöf. (Antaa hänelle avaimen.) ROUVA EKLÖF (antaa avaimen takaisin pantuaan pullon kaappiin.) Tässä on avain. Nyt ei kukaan asiaan kuulumaton saa pulloa käsiinsä. ELISE (on levittänyt kirjearkin ja kääntelee sitä hämmästyksissään.) Mitä kummaa! (Lapsellisesti nauraen). Paperi on aivan typösen tyhjä, ei ainoatakaan kirjainta! Onpa se ollut hajamielinen kirjoittaja. ROUVA EKLÖF. Totta tosiaan! Eipä sitten ollutkaan vahinko eikä mikään, jos se kastuikin. ELISE (yhä nauraen, samalla kun hän laskee paperin arvottomana uunin komeroon.) Tämä vasta on hauska juttu miehestäni. Kenties hän päällekirjoituksesta kuitenkin arvaa, keneltä kirje on. ROUVA EKLÖF (nauraen.) Se kai on ollut joku sangen oppinut herra. Nehän ne tavallisesti ovat hajamielisiä. Aisakellon ääni kuuluu pihalta. ELISE. Nyt varmaankin äiti tulee. (Huutaa) Liina! Liina! PALVELUSTYTTÖ (tullen saliin) Kuomireki saapui pihaan. Ehkä apteekkarin rouva tulee. ELISE. Aivan varmaan. Riennä! Auta rouva tavaroineen sisään! ''Palvelustyttö'' menee ulos etehisen ovesta. ROUVA EKLÖF. Minä siirryn kotiini. Hyvää yötä, hyvä rouva, nukkukaa hyvin! (Menee keittiön kautta.) ELISE. Kiitos, kiitos, rakas rouva Eklöf, hyvää yötä, hyvää yötä! == 5:des kohtaus. == ELISE. APTEEKKARIN ROUVA. PALVELUSTYTTÖ, ja eräs KYYTIPOIKA, joka kantaa matkakapineita etehiseen, missä äiti ja tytär ensimäiset tervehdyksensä vaihtavat. ELISE. Sydämellisesti tervetullut, rakas äiti! (Suutelee häntä.) APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos, kiitos, rakas Elise. Kuinka jaksat nyt? Näytät sangen terveeltä. ELISE. Ja olenkin niin terve ja reipas, ettei sinun, äiti, tarvitse olla ollenkaan huolissasi minun tähteni. APTEEKKARIN ROUVA. Jumalalle kiitos! ELISE. Saanko auttaa? APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos, rakas lapseni. ELISE. Jätä se suuri lipas tänne eteiseen. APTEEKKARIN ROUVA. Ja vie se pieni matkalaukku minun huoneeseeni. Kyyti on edeltäpäin maksettu. ELISE. Jalmari on kaupungilla, mutta tulee kotiin aivan pian. Emme näet täsmälleen tietäneet, milloin äiti ennättää perille. Jalmarilla on eräs kokous valiokunta-asian tähden. APTEEKKARIN ROUVA. Niin, siitä valiokunnasta kuulee puhuttavan menipä minne hyvänsä. Mieliä kuohuttavaa aikaa tämä. ELISE. Ja ajatelkaa äiti, Jalmari elää aivan päivän tapausten pyörteessä. APTEEKKARIN ROUVA. Ymmärtäähän sen. – ELISE. Käy nyt sisään, rakas äiti, ja vielä kerran sydämellisesti tervetullut pieneen, onnelliseen kotiimme! Istuhan, äiti, tähän nojatuoliin, siinä on erittäin mukava istua, minä kohennan vähän pesävalkeaa. Äitillä on ollut ilkeä matkailma. APTEEKKARIN ROUVA. Ja niin huono keli. Vastaantulijoista ajoivat toiset rattailla, toiset reellä. Umpinaisessa kuomireessä ei minulla toki kylmä ollut. ELISE. Haluaisiko äiti aluksi teetä? APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos, lapseni, ei näin myöhään. Se veisi minulta unen. Äläkä puuhaa illallistakaan. Pari tuntia sitten olin herkkueväitteni kimpussa, joita sain Tampereelta. Minulla ei ole vähintäkään nälkä. ELISE. Se oli – harmillista! olin vähällä sanoa, mutta saanhan sen sijaan huomenna ensi kerran rakkaalle äitilleni emännöidä. APTEEKKARIN ROUVA. Kiitoksia vain. – Kuten voit arvatakkin, lähetti isä sinulle sydämellisimmät terveisensä ja siunauksensa. Hän lähetti minun mukanani teille kauniin raamatun. ELISE. Rakas isä! APTEEKKARIN ROUVA. Liehän sinulla vielä tallella se raamattu, jonka vanha hoitajasi testamentissaan sinulle määräsi? ELISE. Niin, sen uskollisen, hyväsydämisen Lotan suuri raamattu paksuissa nahkakansissa. Kyllä se on tallella, vaikken tällä kertaa muista, mihin se on pantu. APTEEKKARIN ROUVA. Isä on panettanut uuteen raamattuun kaksi tyhjää lehteä, joihin te kirjoitatte nimenne ja lapsen sekä kummien nimet, niinkuin oli tapana ennenaikaan. On tarkoitus, että siitä tulisi perheraamattu, jota pidetään nuoren kotinne kallisarvoisena ystävänä. Samalla käski isä sanoa, että hänen ensimäinen tehtävänsä iso-isänä on se, että hän tallettaa säästöpankkiin jonku sievän rahasumman teidän lapsellenne. ELISE. Niinkö isä sanoi, että meidän lapsellemme? APTEEKKARIN ROUVA. ”Heidän lapselleen”, niin hän sanoi; hänen vanha sydämensä on kokonaan heltynyt ajatellessaan maailmaan saapuvaa lapsenlasta. ELISE. Minä olen nyt ylenmäärin onnellinen, kun välimme isän kanssa tulee sellaiseksi kuin sen pitää ollakin. – Tiedätkö, äiti, – se oli kyllä aijottu pieneksi hämmästykseksi, mutta en malta olla sitä jo nyt kertomatta, että pikku pojastamme tulee isän ja Jalmarin kaima. APTEEKKARIN ROUVA (kummastellen.) Pikku pojastanne? ELISE. Ai, anteeksi, rakas äiti, se on, kuten Jalmari sanoo, minun omituinen päähän-pistoni, että esikoiseni on poika, mutta minä olen siitä niin varmasti vakuutettu, että täällä kotona erehdyn sanomaan sitä myötään. Sen täytyy olla poika. APTEEKKARIN ROUVA. Niin olet vielä lapsellinen kuin ennenkin, Elise. Poika tai tyttö, meille vanhoille on pienokainen yhtä rakas. ELISE. Niinhän se kyllä on. Mutta näes äiti, minä olisin niin onnellinen, jos meillä olisi poika oppimassa perinpohjin tuntemaan jaloa isäänsä, Jalmarin ollessa vielä voimakas ja nuori, jos näkisin pojan sieluun ensimäisen kipunan syttyvän isänsä sielussa leimuavasta isänmaanrakkauden tulesta, jos huomaisin pienokaisen tiedonjanon ja, kukaties, näkisin kerran vielä runoilijan jalojen tunteiden heräävän hänen nuorekkaassa rinnassaan. APTEEKKARIN ROUVA. No, no, no. Ei nyt tuollaiset mielenliikutukset ole sopivia. Levollisuus ja rattoisa rauha on sinulle tätä nykyä paras. – Vieläkö miehesi kirjoittelee runoja, niin kuin puolikymmentä vuotta sitten? ELISE. No tietysti! – – Niin, minä tarkoitan, että runoileminen on hänelle nyt yhtä helppoa kuin silloinkin, vaikka se, luullakseni, on paljon työn tähden jäänyt häneltä vähän syrjään. Noin vuosi sitten, sen minä tiedän, kirjoitti hän runon esimiehensä hopeahäiksi, ja se oli niin kaunis, että minä melkein luulen, että Jalmari juuri sen runon vuoksi pääsi niin pian vakinaiseksi translaattoriksi. APTEEKKARIN ROUVA. Vai niin, ohoo! ELISE. Siinä uskossa minä ainakin olin ja olin iloinen, kun Jalmari kerrankin sai tunnustusta kaiken ahkeruutensa, harrastuksensa ja taitonsa vuoksi, joista hänen on vaan itseänsä kiittäminen. (Ajatuksissaan.) Mikä ihmeellinen lämpö ja voimakas lento olikaan niissä isänmaallisissa runoissa, joita hän viisi vuotta takaperin kirjoitti, jotka kiertelivät kirjoitettuina jäljennöksinä kädestä käteen, kun olivat niin vapaamielisiä etteivät painettuina päässeet julkisuuteen, tiedättehän, ne, joista lähetin jäljennökset teille, kun isä avioliittoamme vastusti. Muistathan äiti sen ihanan laulun joka loppui näin: : ”Sen tiedät, tunnet, Suomalainen – oi! – : Se on sun sielus syvin kaipaus, : Ihana, pyhä, kallis vapaus.” Juuri se laulu kiinnitti sydämeni nuoreen runoilijaan ja viritti siinä isänmaallisten tunteiden kirkkaan leimun ennenkuin olin edes nähnytkään Jalmaria – ja kuin sitten aivan arvaamatta tulin tutuksi hänen kanssaan ja voitin hänen rakkautensa, niin olin sanomattoman onnellinen vaikka isä näki kaikki synkässä valossa, ja sanoi Jalmarin hehkuvia runoja ”pöyhkeileviksi” ja toi tuhansiakin syitä meidän kihlaustamme vastaan. APTEEKKARIN ROUVA. Niin, niin, isäsi on talonpoikaisesta kodista, koruton, suora ja hurskasmielinen, kenties hiukan epäluuloinenkin. Mutta nyt on hän tyytyväinen, kun tietää, että olette onnellisia, ja että teillä on hyvä toimeentulo. ELISE. Meillä on nyt niin hyvät päivät, äiti. Ajatteleppas, kun ensimäisenä vuonna meillä oli ainoastaan yksi huone ja keittiö ja nyt, ainoastaan kaksi vuotta häittemme jälkeen, neljä huonetta, keittiö ja eteinen. Tarkastahan aluksi tätä salia, jossa oleskelemme enimmän osan päivää. Sitten tuolla vasemmalla on pieni ruokasalimme, jossa Jalmari saa olla tämän aikaa. Täällä oikealla on makuuhuoneemme, joka nyt tulee minun huoneekseni; sen takana on varsinainen Jalmarin työhuone, johon on eteisestä eri käytävä. Se huone tulee nyt äidin huoneeksi. Se on lämmin eikä siinä ole vetoa. APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos hyvä lapsi! ELISE. Tällainen huoneusto maksaa täällä Helsingissä sangen paljon, mutta Jalmarilla on hyvät tulot, ensin vakinainen palkka ja sitten paljon sivutuloja. Hänhän osaa niin paljon kieliä. Ajattelehan: suomea, ruotsia, saksaa, venäjää, ranskaa ja englanninkieltä – kerrassaan kuutta kieltä, senpä vuoksi useat kauppahuoneet käyttävätkin hänen apuaan tärkeimmässä kirjevaihdossaan. Ne maksavat hyvästi, sillä he luottavat Jalmariin, joka on hyvässä maineessa ja osaa säilyttää salaisuudet. – Yksi kauppamies täällä on, jonka kanssa Jalmari ei tahtoisi olla tekemisissä, sillä puhutaan, että hän käyttää kaikellaisia mutkia ja metkuja, mutta kun Jalmarin on vaan käännettävä ja paikkapaikoin selvennettävä hänen kirjeitään, niin suostui hän kuitenkin olemaan. Jalmarin omatunto on näet puhdas, eikähän sitä mielellään luovu parhaasta asiatuttavastaan – joka sitäpaitsi saa aina oikeuden puolelleen. – Onpa se, rakas äiti, hauskaa, kun saa kerrankin näin vapaasti jutella. Ilossani unhotan kokonaan, että sinä tietenkin olet hirveän väsynyt pitkän, vaivaloisen matkasi jälkeen ja varmaankin mieluimmin menisit levolle. APTEEKKARIN ROUVA. Niin, uni taitaisi todellakin maistaa, vaikka kello on vasta puoli yhdeksän. Mutta päivä se on huomennakin, ja silloin saanemme hetkisen Jalmarin kanssa puhella. ELISE. Ikävä, ettei hän vielä ole ehtinyt kotiin. Sinä et voi uskoa, äiti, miten hän on kiintynyt isänmaamme asioihin, ja nyt näinä huolettavina aikoina hän antautuu kokonaan päivän suurelle kysymykselle. Olisi ollut hauska nähdä mitä nyt pidät hänestä, omasta hyvästä Jalmaristani, vakaantuneena aviomiehenä. APTEEKKARIN ROUVA. Jumala antakoon teille molemmille rauhaa ja onnea. Ja nyt hyvää yötä, rakas Eliseni. ELISE. Eikö äiti nyt iltasella tahdo nauttia mitään? Lasin maitoa kenties? APTEEKKARIN ROUVA. No kiitos, se tekee hyvää. ELISE (rientää ruokasalin ovelle.) Ja oikein hyvää maitoa saatkin äiti. (Huutaa.) Lina, ole hyvä tuo tänne rouvalle vähän maitoa. APTEEKKARIN ROUVA (työntää syrjään ikkunaverhot ja katsoo ulos) Ilma on asettunut, siellä on aivan tyyni ja taivas sekeessä. Tähdet kimmeltävät niin kirkkaasti kevätyössä – ne luovat ihanaa valoaan pyhään ja suureen aikaan, joka sinua, rakas tyttäreni lähestyy. ELISE. Rakas, kallis äiti! ''Palvelustyttö'' saapuu maitokannu ja lasi pienellä tarjottimella, jonka hän laskee pöydälle. ELISE (kaataa maitoa lasiin.) Sytytäppäs, hyvä Liina, kynttilät apteekkarin rouvan huoneessa ja makuukammarissa. ''Palvelustyttö'' menee käskyn täyttämään. APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos, Elise! (Tarttuu lasiin.) Maito on kylmän puoleista. Minä panen sen lämpiämään tuonne, niin, saamme vielä hetkisen puhella. (Yrittää panna lasin komeroon, mutta huomaa levällään olevan paperin.) Saanenhan tätä paperia liikuttaa. ELISE (nauraen.) Siihen on vaan vähän pesuja levitetty kuivamaan. Ajattele, miten hassua! Talonmies löysi portaalta lumisohjusta likomärän kirjeen Jalmarille, suulakka oli irtiliuonnut, ja kun me otimme kirjeen kuoresta levittääksemme sen kuivamaan lämpimälle arinalle, huomasimme että kuoreen oli erehdyksestä pantu aivan puhdas, tyhjä paperilehti. Sillepä mahtaa Jalmari nauraa. (Tätä puhuessaan on hän vääntänyt lampun Jalmarin kirjoituspöydällä sammuksiin.) APTEEKKARIN ROUVA (otettuaan paperin komerosta ja pantuaan lasin sijaan.) Tyhjä paperilehtikö? Mutta tämähän on täyteen kirjoitettu. ELISE. Äiti kulta, mitä sinä puhut! Täyteen kirjoitettu? Mahdotonta. Näin itse, ettei siinä ollut kirjaintakaan. APTEEKKARIN ROUVA (lukee paperista.) ”Minulla on puheille pääsy tänä iltana kello 9. Niin pian kuin olette saanut merkityksi kokouksen osanottajat, on teidän heti tuotava lista minulle.” – – Katso itse lapseni! (Ojentaa hänelle paperin.) ELISE (katselee sitä koettaen hämmästystään salata.) Ihmeellistä! Paperia ei ole kukaan voinut vaihtaa. Olen ollut täällä koko ajan. En ymmärrä tätä ollenkaan. APTEEKKARIN ROUVA. Se on kirjoitettu sympateetti-musteella – tunnen sen meidän apteekista. Sillä kirjoitettu kirjoitus on näkymätöntä, kunnes siihen lämpö vaikuttaa, ELISE. Mutta minkätähden? – Ihmeellistä! – APTEEKKARIN ROUVA. Siten säilytetään salaisuuksia. (Menee juomaan vähän maitoa.) ELISE (pistää kiireesti kirjeen kuoreen, jota hän koko kohtauksen ajan kädessään pitää.) Mutta minkätähden, äiti? APTEEKKARIN ROUVA. Sen saat Jalmarilta kuulla, lapseni. (Katselee häntä.) Luulen että tuo joutava kirje on saanut sinut levottomaksi. On parasta että menet nukkumaan ja nukut itsesi levolliseksi ja reippaaksi vastaanottaaksesi ”pientä poikaasi.” Hyvää yötä, rakas lapseni, Jumala sinua siunatkoon. ELISE. Hyvää yötä! Nuku nyt äiti hyvin ensimäinen yösi meidän luonamme. Minä saatan sinut huoneeseesi. Minä käyn nukkumaan heti kun Jalmari tulee. Hän ei viivy enää kauan. APTEEKKARIN ROUVA (samalla kun molemmat menevät oikealle.) Niinkuin tahdot, lapseni! Näyttämö on vähänaikaa tyhjänä. == 6:des kohtaus. == ELISE, yksin. Sitten eräs SANANTUOJA. ELISE (saapuu makuuhuoneesta kirje kädessä, kävelee hitaasti yli lattian toistaen muististaan.) ”Niin pian kuin olette saanut merkityksi kokouksen osanottajat, on teidän heti tuotava lista minulle.” – Kokous on varmaan tuo tänä iltana pidettävä valtiollinen kokous. Siihenhän Jalmari ''ei'' aikonut mennä. – Mitä tämä kirje siis tarkoittaa? En ymmärrä mitään ja tuntuu kuitenkin siltä, kuin tämä paperi levittäisi ympärilleen jotakin epäpuhdasta ja hämäryyttä, joka minua kiusaa, melkeinpä kauhistuttaa. Tämä salaperäinen paperi on minusta villikaali, jonka katkera haju ja hallava likainen väri ikäänkuin kehottavat varomaan ruohon myrkyllistä nestettä. Tällä paperilla tarkoitetaan Jalmarille jotakin pahaa. Tahtoisin polttaa sen. Tahtoihan tämä itsekin jäädä rauhallisen kotimme ulkopuolelle, pimeään ulkoilmaan ja lumisohjuun. Ei, minua vaivaavat turhat luulot. Minun pitää tyyntyä lapsen tähden. (Ottaa kirjeen kuoresta.) Jalmari itse käskisi, että rauhaa saadakseni lukisin tämän kirjeen. (Lukee kovasti yhä vieraammalla äänellä) – – – ”heti tuotava lista minulle. Olen saanut käskyn heti maksaa rahasumman, jota hän piti suurena, mutta toivoen lisäpalveluksia, ei tahtonut siitä yhtään tinkiä. Huomenna luultavasti saatte uusia tehtäviä, sillä sanankuljettaja lähetetään. Olkaa levollinen, tulevaisuutenne on taattu, kunhan palvelette meitä uskollisesti. Kukaan ei voi teitä epäillä, ja saatte luottaa minuun”. – – Ei mitään nimeä alla. – Ei pois nämä kolkot ajatukset! Kuinka häpäisevästi kohtelee Jalmaria tuo herjaaja! – Olipa hyvä, että rohkenin lukea, mitä se katala on kirjoittanut. (Etehisen kelloa soitetaan hiljaa.) Jalmari! – Ei, hänellä on oma avaimensa. (Menee avaamaan ovea.) SANANTUOJA (vanhanpuoleinen nöyrä mies, tulee sisään.) Nöyrimmästi pyydän, että saisin tavata herra translaattoria, vaikka onkin jo myöhänpuoleinen. ELISE (tavallisella äänellä.) Translaattori ei ole kotona. SANANTUOJA. Pyydän anteeksi, mutta liekö herra translaattori saanut tänä iltana erään kirjeen? ELISE (katselee tutkien miestä.) Ei! – Ken olette? Kuka lähetti teidät tänne? SANANTUOJA. Suokaa anteeksi, mutta minut on kielletty sanomasta sitä kellekään muulle kuin herra translaattorille itselleen. ELISE (arvokkaasti.) Minä olen hänen vaimonsa. Minulle voitte sen sanoa, minä tahdon sen tietää. SANANTUOJA. Minä en uskalla – se on tärkeätä, ja pidettävä salassa. ELISE (ankarasti). Ettekö kuule! Ken lähetti teidät? SANANTUOJA. Pyydän nöyrimmästi anteeksi – sama joka kirjoitti kirjeen. (Astuu hiljaa askeleen lähemmäksi ja suun eteen nostaen kätensä kuiskaa erään nimen.) ELISE. (näyttää käskevästi ovea.) Ulos! ''Sanantuoja'' menee äänetönnä ulos. ELISE (yksin. Kauhistuneena katselee sivulleen aivan kuin näkisi näyn.) Huu! – – – – On kuin kokonaan luhistuisin. (Levottomana kävelee edestakaisin kädet suonenvedon tapaisessa puristuksessa.) Totta kuitenkin! Jalmari urkkija! Hourin kenties. Mutta kirje on kädessäni! Ah, se on kauheaa! Se on hirmuista! (Katselee hämmästyneenä ympäri huonetta.) Onko tämä meidän kotimme? – – En tunne sitä enää. – – Täällä on ollut niin rauhallista, suloista ja turvallista, enkä ole huomannut ympärilläni matelevaa syöpäläistä, en akkunoista väijyvää ylenkatsetta ja häväistystä, en ole tuntenut ruttoa, joka on saastuttanut ilman minulta ja – lapseltani. Jumala, Jumala, nyt tuskassani tarvitsisin sinua, mutta en tiedä missä sinä olet – – – en ole niin pitkiin aikoihin sinua tarvinnut. == 7:s kohtaus. == JALMARI. ELISE. JALMARI saapuu etehiseen. ELISE pysähtyy ja katsoo toivotonna häneen. JALMARI (iloisesti, matkalippaan huomattuaan.) Vai jo anoppi on tullut; siis ei ole tarvinnut sinun olla yksin. Suo anteeksi, Elise kulta, en ole voinut aikaisemmin tulla. – Mutta mikä sinulla on? Miten on sinun laitasi? ELISE. Ei mitenkään. JALMARI. Minä autan sinut huoneeseesi. ELISE. Älä koske minuun. JALMARI. Pitää lähettää noutamaan lääkäri. ELISE. Minua ei paranna mikään lääkäri. JALMARI. Sinun on nyt toteltava. Huomaathan, että hetki on tullut. ELISE. Kamala, julma hetki! (Jalmari yrittää kiiruhtaa keittiöön.) Elä mene! Lääkäristä ei ole apua. (Katsoo rukoilevasti mieheensä.) Sinä yksin voisit, kenties saattaa minut jälleen hengittämään. JALMARI. Taivaan Jumala, Elise? ELISE. Ei, älä koske minuun. (Kyynärpäällä tukien hylly-pöytään, pää käteen nojaten hiljaa ruumistaan huojuttaen puhuu vaivaloisesti, pitäen edelleen kirjettä kädessään.) Tässä on eräs kirje sinulle. Se tavattiin lumesta portailta. – Se oli auennut lumessa. – Kirje oli kirjoitettu sympateetti-musteella. – Lämpimässä tulivat kirjaimet näkyviin. – Luin sen. – Sitten tuli eräs vahtimestari, joka tiedusti sinua ja – – kirjettä. Hän ei tahtonut sanoa, kenen asialla oli mutta kuitenkin lopulta kuiskasi nimen. Se oli tämän kirjeen kirjoittaja. – Tässä On kirje. (Ojentaa kirjeen Jalmarille, joka on ehdottomasti kääntynyt pois hänestä. Elise on astunut askeleen eteenpäin, edelleen huojuen hiljaa, kädet suorina sivuilla ja yhteenpuristettuna.) ''Jalmari'' luo häneen aran silmäyksen ja istuutuu sitten pöytänsä ääreen kirjettä lukemaan. Sitten nojaa hän voipuneena otsansa oikeaan käteensä. – Hiljaisuus. ELISE (menee Jalmarin luokse, seisahtuu hänen tuolinsa taakse pyyhkien kerran käsillään hänen hivuksiaan). Jalmari raukka! (Vetäytyy pois.) Me olemme nyt autiossa erämaassa, karkoitettuna paratiisista. JALMARI (nousee ja nojautuu kirje kädessä tuolin selkänojaa vasten.) Elise, Elise! Eikö pitkällinen katumus ja uusi elämä voisi sitä jälleen meille avata? ELISE (jäykästi.) Se on siis totta? JALMARI. On. ELISE. Milloin se on alkanut? JALMARI. Milloin? – Heti esimiehen hopeahäiden jälkeen – – silloin kiintyi eräällä taholla huomio minuun – mieheen, jolla ei ollut perittyä nimeä ja jolla näytti olevan halu luoda tulevaisuutta itselleen ja – – No niin, minä sain tehtäviä, jota paitsi vielä köyhyys ahdistaisi – ELISE (katsoo häneen tuskallisesti, nielee itkunsa ja ikäänkuin täyttäen Jalmarin lausetta pääsevät häneltä hiljaa sanat.) Sinua ja minua! – (Vie kätensä hitaasti otsalleen.) Entäs esimiehesi? JALMARI. Hän ei tiedä mitään – muut ovat vaiti. ELISE. Ja – – tänä iltana? JALMARI. Oi, Elise! Mieltäni polttaa suurempi tuska kuin uskotkaan. Armahda heikkoa kurjaa! ELISE (tuskallisella ponnistuksella). Ja tämän iltainen kokous? JALMARI. Elkäämme puhuko siitä – – sitten toisella kertaa. Se saa sinut levottomaksi. Sinun täytyy rauhoittua mihin hintaan hyvänsä. Muista lasta. ELISE. Mitä lasta? Niin, niin, niin! – Rauhani on mennyttä! Mutta minä olen lujempi kuin voisi luullakaan. On parempi kuin saan katsoa häpeätämme vasten silmiä. Todellisuus ei voi olla tuskallisempi kuin pelottavat kuvittelut. Sano siis kaikki tyyni. JALMARI (puolittain käsillään peittäen kasvonsa). Kokoushuoneen portaitten vieressä on eräs yksityinen huoneusto, jonka eteisen ovessa on pieni akkuna. Asukkaat houkuteltiin pois kotoaan. Minulle valmistettiin pääsy pimeään eteiseen. Porraskäytävä oli valaistu. Minä näin ja tunsin kaikki, jotka siitä kulkivat ja merkitsin heidän nimensä listaan. Muu selviää tästä kirjeestä. ELISE (hysteerisesti.) Ah! JALMARI. Kukaan ei tule tämän vuoksi kärsimään. Tiedettiin jo yleensä, ketä kaupunkiin odotettiin. ELISE (ottaa häntä kuulematta taskustaan ne setelirahat, jotka aikaisemmin oli Jalmarilta saanut.) Nämätkin rahat ovat siis häpeällä saatuja? ''Jalmari'' nyökäyttää päätään myöntävästi. ''Elise'' sytyttää setelit kynttilässä ja panee ne sitten pöydällä olevaan marmoriastiaan palamaan. JALMARI (menee kiiruusti uunin luo ja heittää tulisille hiilille kirjeen, jota hän edelleen on pitänyt kädessään ja joka palaa kirkkaalla liekillä.) Viimeinen. – Ei koskaan enää. ELISE (katsellen liekkejä.) Nyt ne palavat, nuo kauheat sanat! Jos voisin polttaa ne sanat sydämestänikin, niin mielelläni menisin niiden kera tuleen. JALMARI. Minä rukoilen sinua, koeta rauhoittua. Ehkempä aika huojentaa minun sieluni kuorman ja sinun tuskasi. ELISE (katselee jäykästi ja oudosti eteensä alasvaipunein katsein.) Kun se mies joka kirjeen saapumista tiedusti, kuiskasi häveten minulle vakoilijan nimen, karkasi minulta sieluni pois. Näin sen siveettömänä ja väsyneenä, matalalla hitaasti pyrkivän yli vesien, vaipuvan vihdoin äänetönnä aaltojen alle. Näin paikan virran pohjassa, johon se kuplana painui soran ja kivien sekaan. Siellä vesi tuudittaa poloista, jolla ei ole henkeä eikä ole kuollut. JALMARI. Sinähän hourit, Elise raukka. ELISE. En. Minä näin kaikki niin selvästi, kuin silmilläni ainakin. JALMARI. Kurjuuteen olemme uponneet, ja voimme odottaa apua ja armoa ainoastaan Jumalan kädestä. ELISE. Sen Jumalan, jota onnemme päivinä emme muistaneet. JALMARI. Sinä et ole tähän syypää, eikä lapsi, jolle elämän annat. Tyynny lapsen tähden. ELISE. Niin lapsi – se on kauheaa! Oi Jumala, isä taivaassa. JALMARI. Sinun täytyy levätä, sinun täytyy saada unta ja unhottaa. ELISE. Niin unta ja unhottaa. – Voitpa olla oikeassa. Tiedäthän että sinulle on vuode ruokasalissa. (Ojentaa hänelle kynttilän.) JALMARI. Elise, rakkaani, uskotko, ettet voi koskaan anteeksi antaa? Heikkoudessani oli paljon rakkautta. ELISE. Jumala ja kansamme antakoon anteeksi meille, sillä olemmehan yksi. Hyvää yötä! (On sammuttanut pöytälampun ja ottaa toisen kynttilän.) ''Jalmari'' menee huoneeseen, ''Elise'' pysähtyy oman huoneensa ovelle. Hiljaisuus. == 8:s kohtaus. == ELISE (yksin.) Jalmari! – – Miten hennoitkin! – – Nukkua en voi. Sieluni on horroksissa kaukana virran pohjassa, mutta ruumiini ei saa rauhaa. – Ja minä en voi vapautua tästä taakasta. Minunhan tähteni hän vahingoitti sielunsa. – – Mutta kuinka hän saattoi tehdä lapsen tähden, minun rakkaan lapseni, viattoman pikku poikani tähden! Sinun pienellä otsallasi on jo se häpeä, joka on seuraava sinua kautta koko elämäsi. (Vavahtaa ruumiillisesta tuskasta.) – Oi, jospa saisin nähdä sinut, silmänräpäykseltäkään, mutta voimani ovat loppuneet. – Sillä hetkellä kun synnyt täytyy minun jättää sinut pahan maailman jalkoihin, rakas pikku poikani. – Ei, ei! – – Jos me molemmat olisimme poissa, niin ei kukaan tietäisi tästä mustasta häpeästä ja katkerasta tuskasta, silloin ei kukaan, ei kukaan muu kuin äitisi saisi tuntea sinua, pikku lemmittyni. Silloin ei sinun tarvitsisi punastua kenenkään edessä ja meidän molempain muisto ehkä suojelisi häntä, jota me rakastamme. Sano, lapseni, oma kulta poikani: ethän tahdo tulla tähän viheliäiseen maailmaan? Menemme yhdessä toiseen maailmaan, hiljaa, niin hiljaa, ettet herää, ennenkun ijäisyyden kirkkaus ympäröipi sinut. Olethan väsynyt ja tahdot nukkua. (Menee kaapin luo ja ottaa kloroformipullon.) Tässä on unen ja elämän neste meille molemmille. Elä pelkää, minä seuraan sinua – me rukoilemme iltarukouksen isäsi edestä ja sitten nukumme niin rauhallisesti, sinä ja minä, poikaseni, ja sinä heräät äitisi sylissä, ja hän rakastaa sinua, rakastaa niin sydämmellisesti, poikani. (Menee huoneeseensa.) Näyttämö on kotvan aikaa pimeä. == 9:s kohtaus. == JALMARI (tulee ruokasalista kynttilä kädessä.) Tuo huone on minusta niin outo. En saa siellä unta. Ja täällä varjot ovat kuin jättiläishaamuja. Minä en nähnyt niitä silloin, kun omatuntoni oli horroksissa. Iloitse nyt sinä, joka minulle elämän annoit, iloitse siitä, mitä verestäsi on tullut. – Elise parka! Kuinka lämpimästi hän minua rakasti, kuinka hän minuun luotti, kuinka onnellisia olisimme voineet olla. Hänen luottamuksensa olen ruhjonut, hänen sielunsa hukuttanut. – Ja minkätähden, hyvä Jumala, minkätähden? Viheliäisyyden, kevytmielisyyden, heikkouden tähden. Ah, jo maan päällä on helvetti – toista ei enään tarvita. – Jos voisin Eliseä tyynnyttää, vähänkään tyynnyttää näinä raskaina päivinä, niin voisi ehkä aika ja lapsi tuottaa unhotuksen, mutta en voi, hän ei tahdo nähdä minua Kainin merkki otsallani. – Hän valvoo nyt ja kärsii naissydämen julmimpia tuskia. (Lähestyy hiljaa Elisen huoneen ovea.) Siellä on niin hiljaista. Jumalan kiitos! Hän on varmaankin päässyt uneen. (Menee lähemmäksi ovea.) Mikä tukehduttava haju! Mitä se on? Se on kloroformia. Hän on sitä käyttänyt saadakseen lepoa. Elise parka! – – Siellä on niin kummastuttavan hiljaista. Tuli palaa vielä. Minun täytyy katsoa, nukkuuko hän. (Avaa oven hiljaa, pysähtyy hetkiseksi tukahduttavan hajun vuoksi; sitten kiiruhtaa hän huoneeseen.) Näyttämö jää tyhjäksi. == 10:s kohtaus. == JALMARI ja APTEEKKARIN ROUVA, aluksi haastaen makuuhuoneessa. Sitten LÄÄKÄRI. JALMARI (puhuu Elisen huoneessa hiljaisella äänellä.) Elise! Valvotko? (Kovemmin.) Elise! (Huutaa.) Suuri Jumala, hän on tainnuksissa. Herää Elise! Elise! Olet myrkytetty. Tukehdut! (Pari ikkunaruutua kuullaan rikkilyötävän.) APTEEKKARIN ROUVA (puhuu niinikään makuuhuoneessa.) Taivaan Jumala! Mitä on tapahtunut? Elise! Hän kuolee! Joutuin lääkäriä hakemaan. JALMARI. (juoksee salin läpi keittiöön huutaen palvelustyttöä.) Joutuin, joutuin lääkäriä noutamaan. Sinä tiedät, muutamia askeleita täältä. Sano että rouva on hyvin sairas. Joudu, joudu! APTEEKKARIN ROUVA (saapuu horjuen harmaassa aamutakissa, ja vaipuu nojatuoliin.) Kuollut! Ei epäilemistäkään. Elise, Elise raukkani! Valtimo ja sydän ovat pysähtyneet kokonaan. JALMARI. Kauheaa! APTEEKKARIN ROUVA. Miten tämä kaikki on tapahtunut? Oliko hän valveilla vielä, kun sinä kotiin tulit? JALMARI. Kyllä, hän oli odottanut minua. Hän näytti hermostuneelta – ja hyvin kiihtyneeltä, mutta ei antanut noutaa lääkäriä. Siitä on tuskin tunti kun erosimme nukkumaan. APTEEKKARIN ROUVA. Ja sitten? Kloroformin haju? Ah, pelkään että täällä on tapahtunut jotain hirveää. JALMARI. Minulla oli vielä vähän työtä ja palasin huoneestani – – noutamaan salkkua. Näin silloin valon hänen huoneestaan ja hiivin sinne nähdäkseni kuinka hän voi, mutta olin vähällä tukehtua kloroformin hajuun. Saadakseni ilmaa huoneeseen, löin rikki pari akkunaruutua tempastuani ensin pois kloroformissa likomäräks kastellun pyyheliinan, jonka hän oli käärinyt kasvoilleen. Sen enempää en tiedä. APTEEKKARIN ROUVA. Jalmari parka! On kauheaa, mutta tuo terve, tyyni ja onnellinen nainen on itse päättänyt päivänsä. Ah, minä en käsitä ollenkaan mitä tämä on. Jonkun verran levottomaksi näytti hän tulevan siitä salaperäisestä kirjeestä – – – JALMARI (keskeyttäen). – salainen kirje kauppa-asioista, jolla ei ole mitään merkitystä. APTEEKKARIN ROUVA. Niin minäkin ajattelin. (Rientää lääkäriä vastaan, joka saapuu keittiön kautta.) Ah, tohtori tulee! Mikä yö, mikä hirvittävä yö, rakas tohtori. Kenties lapsi voidaan vielä pelastaa, äiti on mennyttä. ''Lääkäri'' ja ''apteekkarin rouva'' ovat samalla kiiruhtaneet makuuhuoneeseen. JALMARI (kävelee tuskissaan mutta hitaasti edestakaisin salissa.) Elämä ilman häntä! – Sinä taivaassa tuomitset kuitenkin oikein! Kaksoismurha – – vaimo ja lapsi murhattu. – – Eikä ainoatakaan todistajaa – – ei vähintäkään epäluuloa – – ei salaurkkijaa! – Jos helvetti on, niin siellä tänä yönä riemuitaan. LÄÄKÄRI (tulee yksin tyhjä kloroformipullo kädessä.) Ystävä raukka, ei pienintäkään elonmerkkiä. Tämä on kummallista. Niin reipas ja nuori, kaikki osotti säännöllistä päättymistä. En voi muuten todistaa, kuin että on syntynyt äkillinen mielenhäiriö, kun tuskat tulivat ennen kuin oli voitu odottaa. Ne näyttävät raukalla olleen hyvin kovat. Näkee että hän on itkenyt rajusti ennen kuin ryhtyi epätoivon keinoon. Kuolema on tullut pian ja tietämättään. Nyt kuoleman syvä rauha lepää nuoren vaimon kasvoilla. Niin äkillistä. Minusta tuntuu käsittämättömältä. On täytynyt olla joku valtava mielenliikutus. Siitä ei kuitenkaan tiedä kukaan. JALMARI (pudistaa jäähyväisiksi poislähtevän lääkärin kättä, sanoen.) Jumala yksin. (Esirippu laskeutuu.) '''Lähde:''' Nervander, Emil 1899: ''[http://www.gutenberg.org/etext/19670 ”Pikku poikani”: yksinäytöksinen näytelmä]''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Emil Nervander]] [[Luokka:Näytelmät]] 4084 8458 2006-11-01T18:20:21Z Nysalor 5 23. Eräs talvipäivä Aalannissa {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 22. Satakunnan rannikko|22. Satakunnan rannikko]] |seuraava=[[Maamme kirja: 24. Maanvieremä Askelassa|24. Maanvieremä Askelassa]] |otsikko=23. Eräs talvipäivä Aalannissa. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Aalannin saaristo tuhansine saarineen, luotoineen ja kallioineen on keskivälillä Suomea ja Ruotsia. Pohjapuolella pauhuaa aava Pohjanlahti, idässä Suomenlahti, etelässä suuri, aava Itämeren selkä. Kesä kuluu alinomaisessa taistelemisessa rauhattoman meren kanssa. Höyryaluksia, purjelaivoja, purjeveneitä kulkee alinomaa ristinrastin toistensa sivutse. Suurimmassa saaressa, nimeltä ”Aalannin manner”, on myös peltoja ja niittyjä sekä kalanpyytö, mutta pienten kalliosaarten väestö saapi kaiken toimeentulonsa merestä. Varakkaita kyliä, yksityisiä kalastajain-majoja, välistä joku kirkontorni kohoaa harmaiden tahi punertavien, aaltojen silittämien kallioiden ylitse. Meri on kaikkien kulkutie. Myrskyjä ei pelätä, vaan kun on kelirikko merellä, istuu Aalantilainen vankina. mitäpä hän tukee, kun jää ei kannata eikä murru? Tavallisesti on kaikkina talvina luja jää kaitaisissa salmissa ja pienissä lahdekkeissa. Mutta parempi on matkustaa Aalannin meren yli Tukholmaan, tahi Delet ja Skiftet nimisten merivesien ylitse Turkuun. Postin täytyy päästä ylitse, vaikka henki menköön, ja nähdään siis postimiesten lykkäävän edellään venettä jäätä myöten, että heillä on turvaa, kun jääsilta murtuu alla. Tämäkään ei aina ole mahdollista, ja silloin kokoupi välistä seitsemänkin postia keväellä Eckerö’hön. Mutta oikein kovina talvina nähdään Aalannin meren jäätyvän niin kovasti, että sitä saatetaan ajaa hevosella, ja silloin on lystiä, sanotaan Eckerö’ssä, kun posti tulee kulkusilla soittaen Grislehaminasta mertä myöten. Selkeätä talviaamua on ihana katsella rannoilla sisäsaaristossa. Aamuruskon punaisessa valossa kuvastuvat koivut ja kuuset kylmän huuteessa kirkasta jäätä vasten. Jos silloin on sunnuntai, näkee nuorten miesten juhlapuvussaan luistella kiidättävän selän yli, koetellen jäätä pitkillä tuurilla. He pistelevät alinomaa alaspäin hauraasen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siitä, missä se on heikko ja rinetävät eteenpäin, missä se on kestävä. niiden jälessä seuraa vaimoja ja lapsia reissä ja viimmeksi vanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat yksinään. Kaikilla on halu kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa pitkän talvipimeyden aikana, kun tiesi myöskin kuulemaan uutisia mantereesta tahi ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kulkee iloisesti eteenpäin. Välistä tulee leveä halkein eteen, jossa vehriä merivesi hylisten nousee ja laskeupi, ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Välistä kuuluu myös juurikuin ukkoin äänen jyhmäys. Se on jää, joka halkeaa pitkiin jaksoihin. Mutta se iloinen joukko pysähtyy ainoastaan silmänräpäykseksi ja pitkittää taas matkaansa etäällä olevaan lumisen saaren tummaa rannetta kohti. [[Luokka:Maamme kirja]] 4085 8459 2006-11-01T18:20:46Z Nysalor 5 24. Maanvieremä Askelassa {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 23. Eräs talvipäivä Aalannissa|23. Eräs talvipäivä Aalannissa]] |seuraava=[[Maamme kirja: 25. Hankoniemen Vilkkumajakka|25. Hankoniemen Vilkkumajakka]] |otsikko=24. Maanvieremä Askelassa. |alaotsikko=(Varsinais-Suomessa). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Koko etelä Suomen rannikko on pitkäin ja kaitaisten merenlahtien leikkelemä, joihin joet juoksevat korkeammalla olevista järvistä. Mutta kaikki vedet eivät juokse maanpintaa myöten; osa niistä valuu rinnettä myöten maanalaisiin soihin. Missä nämä suot ovat syvemmällä maassa, tuskin tiedetään niistä olevankaan, jos ei kaiveta kaivoja. Peltomies kyntää vainiotansa, talonpoika rakentaa kartanonsa epätietoiselle perustukselle eikä tiedä siinä allansa olevan syviä vesiä. Osa Uskelan pitäjästä on löyhällä savimaalla ja sen alla on suo. Länsipuolella on Halikon lahti, ja sen suulla on Kemiönjärvi, jonka eroittaa mantereesta kaksi salmea: Sandön virta ja Kemiön virta. Lahteen juoksee kaksi jokea ja tieno on siis hyvin vetinen. Muutamana aamuna v. 1770 näki väki pappilassa kummastellen ja säikähtyneenä pitkän syvän halkeaman auenneen maahan likelle kartanon viereen, ja jos se olisi revennyt muutamia askeleita pitemmäksi, olisivat huoneet kukistuneet siihen. Tämä tapaus oli kauan sitte unohtunut, kun vuonna 1825 maa halkesi uudestaan ja pitäjään vanha kirkko yhtäkkiä painui maan sisään. Vuonna jälkeenpäin oli sateinen syksy. Eräänä päivänä lokakuuta kuului kummallinen jytinä, maa aukeni, ja isä pelto, kuuluva Veitakan säterikartanoon, vieri halkeimeen. Maanhalkeama ulottui 16 tynnyrinalan laajuudelle, osa Perttulan kappeliin menevästä tiestä vieri halkeimeen, ja ilma täytyi maasta nousevista tulikivihöyryistä. Tämä tapahtui joen rannalla; siinä oli mylly, ja se kaatui peräseinälleen. Mylläri oli myllyssä eikä saanut mitään vahinkoa, mutta kun hän säikäyksissään yritti rientämään ulos, eipä löytänytkään ovea, sillä se olin hänen päänsä päällä. Vuonna 1843 1 päivänä kesäkuuta aamulla tukkeusi joki yhtäkkiä maan uudestaan halkeamisesta, niin että vesi vasta kello 3 aikana puolenpäivän jälkeen pääsi juoksemaan. Tässä tilassa upposi isompi osa hautausmaata kuolleineen maan sisään. Sittemmin on kaksi pienempää maanvieremää tapahtunut. Tieno on hedelmällistä ja hyvästi viljeltyä, ja kun ei yksikään ihminen ole menettänyt siinä henkeänsä, on pian unohtunut omaisuudenkin vahinko, jonka maanvieremä on matkaansaattanut. Paljoa enemmän vahingoittavat maanalaiset vedet kaasuilla ja hallalla. [[Luokka:Maamme kirja]] 4086 8460 2006-11-01T18:21:01Z Nysalor 5 25. Hankoniemen Vilkkumajakka {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 24. Maanvieremä Askelassa|24. Maanvieremä Askelassa]] |seuraava=[[Maamme kirja: 26. Pyynikkä|26. Pyynikkä]] |otsikko=25. Hankoniemen Vilkkumajakka. |alaotsikko=(Uudella-Maalla). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Hankoniemi on Suomen eteläisin niemi, ja sen kaitainen saarenne pistää hiekkaisine rantoineen pitkälle ulos Suomenlahteen. Siinä seisoo yksinäisellä kalliolla korkea torni vilkkumajakkoineen, joka jokaisessa minuutissa vuoroittelee, 40 sekuntia pimeänä ja 20 sekuntia valosana, siten että sen lyhtyä pyörittää kellonrakennus<ref>Toiselle kalliolle näissä vaarallisissa vesissä rakennetaan toinen majakka paistava vakavalla tulella. hankoniemi saapi siis kaksi silmää.</ref>. Vilkkumajalla opastaa purjehtioita pimeinä öinä vaarallisen rannikon edustalla. Siksi sytytetään Hankoniemen vilkkumajakka illalla pimeän tultua, ja se palaa siksi kuin tulee valosa aamulla. Mutta toukokuun lopusta heinäkuun keskiväliin asti on majakka sammuksissa, sillä yöt ovat silloin valosat. Ja samoin on se myös sammuksissa pakkaistalvina, kun jää peittää meren niin etäälle kuin silmä kantaa. Saarekkeen sisus on merihiekan peittämää, ja meri on kaivanut hiidenkirnuja kallioihin. Siinä oli myös muinais-aikoina kuuluisa satama, ja Drottningsberg’illä (Kuningatar-vuorella) on tavattu vanhoja kallioihin hakattuja kirjoituksia. Nyt tulee rautatie pitkin saareketta, ja sen nenään paljaille kallioille rakennetaan uutta kaupunkia. Tuolla ulkopuolella seisoo vilkkumajakka vahvana myrskyä ja merta vastaan. Torni ei notku; meri pärskyttää vaahtoansa tornin muuria vasten. Sellaisen vahvan muurinhan saapi verrata uskolliseen sydämeen; sellaisen yöllä valaisevan lyhdyn verrata valvovaan silmään. Siksi onkin laulu, jolla on nimenä : '''Hankoniemen silmä.''' : Kuk’ oot sä armas tähti etäällä paistava : Syysöisenä meren myrskyyn pauhusahan? : Väliin sumussa tuikat, väliin oot loistava, : Väliin valosi saapi puuttumahan. : Oletko taivaan silmä, sulossa katsova : Mailman murehia ja öiden vaaroja : Ja valmis seuraajitas’ lohduttamaan? : En ole taivaan tähti, vaan vilkkumajakka, : Oon Hankoniemen torni rannikolla : Ja johdan purjehtijat, kun päiv’ on sammunna : Ja vaara väjyy salakalliolla. : Mä käännän lyhtyäni pimeeks’ ja paistamaan, : Mereen valoni kaikki näkevät loistavan: : On Hangon silmä, lausuvat ilolla. : Vihainen myrsky lyöpi alati tornia, : Ei voi se muuriani liikutella. : Kuin kallio, mä kestän meressä aaltoja : Ja vartiana seison polosilla. : Niin ihminen, sinäkin oo uskollisena, : Valaise eksyneitä elämän aalloissa, : Lohuta, lemmi, kaikkea kärsimällä. <references/> [[Luokka:Maamme kirja]] [[Luokka:Runot]] 4087 8461 2006-11-01T18:21:08Z Nysalor 5 26. Pyynikkä {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 25. Hankoniemen Vilkkumajakka|25. Hankoniemen Vilkkumajakka]] |seuraava=[[Maamme kirja: 27. Nokianvirta ja Kyrönkoski|27. Nokianvirta ja Kyrönkoski]] |otsikko=26. Pyynikkä. |alaotsikko=(Satakunnassa). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Pyynillä on korkea, jyrkkä ja kaunis harju likellä vapriiki-kaupunkia '''Tamperetta'''. Siitä on ihanin näköala kukkuloiden, laksojen ja järvien ylitse. pohjassa levittää '''Näsijärvi''' avaran, kirkkaan vedenpintansa, jonka monessa paikassa sanotaan olevan 90 syltä syvän, ja etelässä pistäytyvät '''Pyhäjärven''' suloselät korkeiden rantojen välissä ihanneltaviksi. Molmepien näiden järvien välissä, Näsijärvestä Pyhäjärveen, pauhaa leveä ja valtava koski '''Tammerkoski''', joka on antanut nimensä kaupungille. Tämä ahkera kaupunki levittää kosken luona isoja vapriikejään ja kauniita puutarhojaan. Siinä näkee kaikkina päivinä kesällä höyryalusten savuja järvillä ja kuulee ei koskaan lepäävien vesien pauhinan, kesällä ja talvella. Välistä seisoo englantilainen sillalla kärsivällisesti odottaen onkivapa kädessä. Hän ei ole matkustanut kahta sataa peninkulmaa onkiakseen tässä särkiä ja ahvenia, hän onkii lohia, ja saatuaan lohen onkeensa, saattaa hän sitte seisoa siinä päiviä ja viikkoja kärsivällisesti odottaen tulevata onnellista saalista. Tämä ei tee mitään häiriötä Pyynikän harjulle. Siinä on yksinäisyys ja rauha; pauhaava koski, jyrisevät vapriikit eivät voita äänellään tuulen tohinaa synkässä petäjistössä. Muutamia ihania taloja on rakennettu rinteelle, ja korkealta sillalta on tiputettu sulattua lyijyä alas hauliksi metsämiesten pyssyihin. Ennen tiesi myös kansa useita satuja Pyynikästä. Siinä luultiin olevan haltian eli vuoripeikon, joka siinä oli asunut monta tuhatta vuotta ja kutsuttiin Pyynikänukoksi. Kun oli kuunvalo ja sumu vuorella, luultiin välistä nähtävän Pyynikän-ukon olevan seisomassa ylhäällä ja katselevan kaupunkia, juurikuin hän olisi kummastellut mitä ihmisillä siellä oli tekemistä. Saattoipa olla ainoastaan väärä petäjä tahi joku kummallinen kivi, joka seisoi siellä kuunvalossa. Mutta kansapa ei tätä uskonutkaan: se uskoi Pyynikän ukon siinä olevan. [[Luokka:Maamme kirja]] 4088 8462 2006-11-01T18:21:17Z Nysalor 5 27. Nokianvirta ja Kyrönkoski {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 26. Pyynikkä|26. Pyynikkä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 28. Paikkarin torppa|28. Paikkarin torppa]] |otsikko=27. Nokianvirta ja Kyrönkoski. |alaotsikko=(Satakunnassa). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Pitkiä rivejä ihanoita vesiä laskee pohjasta suureen, syvään Näsijärveen ja siitä Tammerkosken läpitse Pyhäjärveen. Siihen virtoaa taas toisia pitkiä vesirivejä idästä, ja kaikki nämä vedet juoksevat sitte länteen päin toisten vesien läpitse, siksi että ne putoavat Kokemäenjokea myöten alas Pohjanlahteen. Pyhäjärvestä Kuloveteen hyökyää valtava, kuohuva koski nimeltä '''Nokia'''. Tässä on suurenlaatuinen ja synkkä luonto; rannat ovat kallioiset ja äkkijyrkät, joilla kasvaa tummia kuusia riippuvine lehvineen. Näiden välissä hyökyää vedenpaljous alas syvyyteen, jota ei näe kosken jyrkiltä törmiltä, mutta josta kuuluu etäällä jymisevän ukkosenlainen jytinä. Tyvenet, rauhasat vedet ovat kokonaan muuttaneet luonteensa, pudotessaan Nokiata alas. Siinä vierivät valkiat aallot hyöhyen alinomaa toistensa ylitse, ja matkustaja pysähtyy ihmettelemään, että ne nykyään tyynet järvien selät ovat tulleet pakoitetuiksi niin raivokkaasen vimmaan. Mutta tämänkin valtavan kosken täytyy palvella ihmistä, sillä sen reunassa on suuri vapriiki, joka hioo puuta, saatavaksi sitte paperia puuaineruhdosta. Toisessa tienoossa Satakuntaa, ei monta peninkulmaa Nokiasta, on '''Kyrönkoski''', jossa Ikalisen järvien vedet rynnistävät alaspäin jyrkkää kallion lomaa myöten Hämeenkyrön pitäjäässä. Vuoret ovat korkeammat, putous jyrkempi ja joen ura kaitaisempi kuin Nokiassa. Ympärinsä on kangasta ja erämaata, syviä, yksinäisiä laksoja ja metsäisiä ylänteitä. Kyrönkoski pauhaa puolen peninkulman päässä syrjässä suuresta maantiestä. Moni matkustaja näkee maksavan vaivan poiketa maantieltä tänne, varsinkin keväellä, kun järvet paisuvat. Silloin luulisi kuohuvien aaltojen joka silmänräpäyksessä pyihkäsevän pois myllyt, jotka ovat uskaltaneet asettauda putouksen viereen ja näyttävät riippuvan sen päällä. Mutta myllyt seisovat, ihminen pakottaa kovan putouksen olemaan myllyrenkinä ja pyörittämään myllynkiviä. Välistä näkee jonkun vallattoman pojan kurkottavan kallion reunalta alas juodakseen suin putouksesta. Hän tuntee Kyrönkosken pyörteet. Mitä joka päivä näkee, ei se peloita. Välistä tapahtuu pitkäin väliaikojen perästä, että Kyrönkoski kuivaa talven alussa niin tyyni, että kaikki myllyt pysähtyvät ja päästään kuivin jaloin kivikkopohjaa yli. Silloin on löydetty kirveitä ja muita kaluja, jotka ovat kadonneet veteen. Ensin ei voitu selittää, miksikä vesi pysähtyi juoksussaan. Mutta havaittiin, että kova pohjatuuli oli repinyt jään järvestä ja koonnut sen läjiin ahtaasen ja matalaan lahteen kosken niskalla. Tästä sulkeupi veden juoksu joksikuksi päiväksi, ja kosken putous kuivaa. On sellainenkin puhe Kyrönkoskesta, että muinoisina sota-aikoina oli siihen hävinnyt monta ihmistä. Maa tuli vihollisia täyteen, ja eräs nuori talonpoika pakotettiin johtamaan venettä yläpuolella olevan järven yli. Mutta tultuansa likelle putousta laski hän veneensä kovasti vetävään virtaan ja hyppäsi itse rannassa olevalle kalliolle. Virta valloitti veneen ja syöksi sen sekä kaikki, jotka siinä olivat, kuohuvaan putoukseen. [[Luokka:Maamme kirja]] 4089 8465 2006-11-02T00:04:50Z 212.149.206.195 Uudelleenohjaus sivulle [[K. A. Tavaststjerna]] #REDIRECT [[K. A. Tavaststjerna]] 4090 8466 2006-11-02T16:30:26Z Nysalor 5 28. Paikkarin torppa {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 27. Nokianvirta ja Kyrönkoski|27. Nokianvirta ja Kyrönkoski]] |seuraava=[[Maamme kirja: 29. Suomen erämaita|29. Suomen erämaita]] |otsikko=28. Paikkarin torppa. |alaotsikko=(Uudella-maalla). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Pohjainen Uusmaa on kaunista vuorimaata molemmin puolin pitkää Salpausselkää. Eteläpuolella vuoritienotta on hedelmällinen ja hyvästi viljelty tasamaa, jossa monissa paikoin vaihettelee kukkuloita, Rannikolla laskeuvat vuoret Suomenlahden vedenpinnan alle, vesi peittää syvimmät laksot ja ainoastaan vuorten lakeet kohoavat ylös tuhansien kallioiden muotoisina ja saarina myrskyisestä merestä. Luoteispuolella Uutta-maata, pohja-puolella Uudenmaanselkää on Karjalohjan pitäjäs; tieno, jossa on pelkkiä vuoria, järviä ja hiekkaharjuja. Muutoin kova ja ankara Suomen luonto on runsaalla kädellä jakanut lahjojaan näihin onnellisiin lahjoihin. Täällä ei ole koskaan hallaa, täällä ei tule koskaan katovuotta, ei koskaan hätää; eroituksena hyväin ja huonoin vuosien välillä on vähä enemmän tahi vähemmän yltäkylläisyyttä viljaakasvavista vainioista. Kalliimman arvoisia hedelmäpuita, varsin harvoin tavattavia yrttikasveja menestyy täällä; kasvikunta ja eläinkunta näyttävät menestyvän täällä kauniimmissa, voimakkaammissa muodoissa, kuin muualla maassamme. [[Kuva:Paikkarin torppa.jpg|300px|right]] Tästä Luojan siunaamasta tienoosta menee yksinäinen metsätie pohjaan päin Sammatin kappeliin. Luonto tulee nyt kolkommaksi ja jylhemmäksi, maa kovemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Suurien petäjikkökangasten välissä, jyrkkään kohoavien kukkuloiden ja yksinäisten halmemaiden välissä kiiluu etäällä piilouneita järviä. Metsä harvenee, pienoinen tasamaa, kylä, kouluhuone, puinen, köyhä kirkko näkyvät; sitte menee tie taas syvemmälle salomaihin. Neljän virstan päässä kirkolta näkyy jälleen pieni kylä kolmen järven välillä, ja yhden näistä järvistä, Valkjärvi nimisen rannalla näkyy '''Paikkarin''' torpan matala katto. Katsele tätä torppaa; sillä on arvonsa oman maamme kirjassa. Se on köyhä, eikä ylpeä, juurikuin useammat sen vertaisista. Siinä on asuinhuone tuvan ja kamarin kanssa, karjakartano, aitta ja lautainen suojus, muutamia koivuja, ranta, syöttöhaka ja kaunis järvi. Paikka on malli sadoista järviseuduista Suomessa. Matalassa tuvassa on kolme pientä akkunaa, iso takka, kaksi sänkyä, yksi muinoin maalattu seinäkaappi, vanha seinäkello, pöytä, penkki, pari tuolia, kaikki tummuneina vanhuudesta, Mies vaimoineen ja kahden lapsen kanssa ovat torpan asukkaat. Tämän vuosisadan alussa asui torpassa köyhä pitäjään-räätäli perheineen, ja tästä on Paikkari saanut merkillisyytensä. Sillä tässä matalassa majassa syntyi mies, jonka nimeä ei koskaan inhoteta, niinkauan kuin Suomen kansa asuu tässä maassa. Tässä näki ensikerran päivän valon Suomen kansan runojen ja laulujen pelastaja, Suomen muinaisajan ylösherättäjä, isänmaamme ystävä, kansan-ystävä '''[[Elias Lönnrot]]'''. Hänestä on enemmän sanomista etempänä tässä kirjassa. Mutta maja, jossa hän syntyi, liikutukset, joiden vaikuttaessa hän on kasvanut, se maa jota hän on lapsuudesta asti oppinut niin hellästi rakastamaan, on meillä nähtävänä tässä köyhässä torpassa. Tieno on yksinäinen, ja paitsi pientä kylää, jossa tohtori Lönnrot on rakentanut itselleen kodin vanhoiksi päivikseen, on siitä pitkältä ihmisten asuntoihin. Läheiseltä korkealta vuorelta katsoessa näkyy siellä ja täällä pelto, aita, kalastajan vene tahi laitumella syöpä lehmä. Mutta ympärinsä on avara silmän kantamaton laajuus synkkiä metsiä ja sinertäviä järviä. Tässä on erämaiden suuri rauha; tänne tunkeupi harvoin melu elämän taisteluista. Luonto on tässä kokonaan vakaassa yksinkertaisuudessaan, syvästi totisena, hiljaisuudessa miettivänä. Metsä levittää lemunsa, järvet kiiluvat ja koivun tuuhevien oksien peitossa laulaa yksinäinen lintu Suomen kauneutta. [[Luokka:Maamme kirja]] 4091 9984 2007-01-11T20:21:34Z Nysalor 5 Luokat == Vuolelaisia jotka tuomittiin pakkotyöhön == *(Pakkotyöleireiltä palasi aniharva) {| {{prettytable}} |- |Ahava || Simeon Heikinpoika || 1905 || 8 vuotta pakkotyötä |- |Airikainen || Matti Matinpoika || 1897 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Andrejev || Mikko Nikolainpoika || 1886 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Haikonen || Aleksanteri Villenpoika || 1888 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Heinonen || Yrjö Konstantininpoika || 1912 || 7 vuotta pakkotyötä |- |Jääskeläinen || Juho Juhonpoika || 1911 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Karhu Anna || Tanelintytär || 1898 || 3 vuotta pakkotyötä |- |Karjalainen || Tuomas Tuomaanpoika || 1918 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Karvanen || Juho Heikinpoika || 1907 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Karvanen || Mikko Heikinpoika || 1912 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Korhonen || Taavetti Heikinpoika || 1899 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Kälviäinen || Juho Matinpoika || 1907 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Makara || Mikko Tuomaanpoika || 1887 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Nikkanen || Katri Mikontytär || 1896 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Nuija || Juhana Juhananpoika || 1900 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Pere Eeva || Juhanantytär || 1893 || 5 vuotta pakkotyötä |- |Särkkinen || Antti Juhonpoika || 1910 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Tasku || Matti Jaakonpoika || 1909 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Tattari || Tauno Matinpoika || 1922 || 10 vuotta pakkotyötä |- |Tatti || Pekka Taavetinpoika || 1901 || 8 vuotta pakkotyötä |- |Vanhanen || Matti Matinpoika || 1915 || 8 vuotta pakkotyötä |- |Vesikainen || Anna Vladimirintytär || 1901 || 10 vuotta pakkotyötä |} *Lähde:Memorial-ihmisoikeusjärjestön internet-sivusto [[Luokka:Historialliset dokumentit]] [[Luokka:Luettelot]] 4092 9987 2007-01-11T20:22:54Z Nysalor 5 Luokat == Tsheljabinskin keskitysleirillä menehtyneitä Vuolelaisia== {| {{prettytable}} |- |Andrejev Nikolai Juhonpoika || 1917 || kuollut 04.04.1943 |- |Harvonen Juho Tanelinpoika || 1896 || kuollut 08.04.1943 |- |Harvonen Mikko Tanelinpoika || 1903 || kuollut 25.05.1943 |- |Joronen Simo Heikinpoika || 1895 || kuollut 15.04.1943 |- |Jääskeläinen Juho Heikinpoika || 1919 || kuollut 05.06.1945 |- |Karhu Juho Mikonpoika || 1915 || kuollut 04.08.1943 |- |Karhu Matti Aleksanterinpoika || 1909 || kuollut 23.04.1943 |- |Karhu Mikko Heikinpoika || 1920 || kuollut 04.12.1944 |- |Karhu Pekka Pekanpoika || 1924 || kuollut 12.10.1943 |- |Karhu Viljo Pekanpoika || 1908 || kuollut 10.04.1946 |- |Karvanen Heikki Antinpoika || 1912 || kuollut 22.05.1943 |- |Kokka Pekka Matinpoika || 1922 || kuollut 23.03.1943 |- |Lemetti Tuomas Matinpoika || 1921 || kuollut 13.07.1943 |- |Melnikov Jaakko Vladimirinpoika || 1906 || kuollut 10.06.1943 |- |Ollikainen Simo Yrjönpoika || 1896 || kuollut 08.05.1943 |- |Paukku Eino Matinpoika || 1915 || kuollut 23.01.1943 |- |Paukku Matti Matinpoika || 1914 || kuollut 08.04.1943 |- |Pukonen Niilo Yrjönpoika || 1924 || kuollut 06.08.1943 |- |Pylsy Juho Juhananpoika || 1910 || kuollut 10.04.1943 |- |Tatti Matti Juhonpoika || 1914 || kuollut 12.05.1943 |- |Tiinus Matti Tuomaanpoika || 1906 || kuollut 13.01.1944 |- |Uuttu Juha Villenpoika || 1895 || kuollut 15.04.1943 |- |Vaske Heikki Pietarinpoika || 1907 || kuollut 27.03.1943 |- |Vaske Simo Yrjönpoika || 1903 || kuollut 01.01.1943 |- |Vaskelainen Matti Juhananpoika|| 1922 || kuollut 08.05.1943 |- |Vesa Juho Tahvonpoika || 1923 || kuollut 24.06.1943 |} *Lähde:Olimme joukko vieras vaan.Lahti-Argutina, Eila. 2001 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] [[Luokka:Luettelot]] 4093 8473 2006-11-03T14:20:38Z Mzlla 6 luotu malline siistimpien taulukoiden luomiseksi border="2" cellpadding="4" cellspacing="0" style="margin: 1em 1em 1em 0; background: #f9f9f9; border: 1px #aaa solid; border-collapse: collapse; font-size: 95%;" 4094 8475 2006-11-03T14:26:56Z Nysalor 5 29. Suomen erämaita {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 28. Paikkarin torppa|28. Paikkarin torppa]] |seuraava=[[Maamme kirja: 30. Päijänteen vesistö|30. Päijänteen vesistö]] |otsikko=29. Suomen erämaita. |alaotsikko=(Hämeessä). |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} ”Saarijärven pitäjäs on täynnä luonnon kauneutta ja tämä etu on sillä monien seutujen kanssa maan sisässä. Ei mikään taida voimallisemmasti liikuttaa matkustajan mieltä, kuin äärettömän suurten, autioiden metsien synkeys. Niissä kulkee juurikuin meren pohjassa, alinomaisessa hiljaisuudessa, ja kuulee korkealla päänsä päällä tuulen humisevan kuusien latvoissa, tahi pilviin ulottuvien petäjien kruunuissa. Tuo tuostakin tapaa juurikuin laskeumis-paikan maan alle, metsäjärven, jonka äkkijyrkkään, puita-kasvavaan alaan ei vielä koskaan ollut tuulen hengähdys eksynyt ja jonka pintaa ei koskaan ollut muu väreyttänyt kuin ahvenien leikki tahi yksinäisen kaakkurin uinti. Taivas kuvastelee syvässä kulkijan jalkojen alla, tyvenempänä kuin se näkyy tuolla yläällä, ja, juurikuin ijankaikkisuuden ovella, luulee olevansa hengellisten olentojen keskellä, joiden haamuja etsii silmin ja joiden kuiskutuksia odottaa korvin saavansa käsittää”. ”Toiselle suunnalle kuuluu metsäojan suhina. Sinne tultua luulee olevansa aivan likellä eikä kuitenkaan näe muuta, kuin kanervikko-hiekkakankaan ja petäjän petäjän vieressä, joita se kasvaa, siksikuin, kepillä heiton päässä, vastapäätä oleva ranta alkaa näyttää koivujensa latvoja. Vasta silloin, kankaan reunalle tultua, näkee vilahuksittain kuuluvia aaltoja lehtien välistä. Jos tarttuu oikealla kädellä koivun juureen, vakuuttaakseen alaslaskeutumistaan, niin saattaa vasemmalla kädellään turvata toisen koivun ylimmäisiin oksiin. Jos on päästy ojan rannalle, näkee ylhäältä ainoastaan jonkun sylen leveydeltä taivasta, ja molemmin puolin on läpinäkemätön seinä lehdistä ja puista”. Jos pitkän vaelluksen perästä yksimuotoisten puiden välissä kankaalla viimmein pääsee sen rahaan, ilmaupi, juurikuin olisi :::: '''Runeberg.''' [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Maamme kirja]] 4095 8476 2006-11-03T14:27:00Z Nysalor 5 30. Päijänteen vesistö {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 29. Suomen erämaita|29. Suomen erämaita]] |seuraava=[[Maamme kirja: 31. Saima|31. Saima]] |otsikko=30. Päijänteen vesistö. |alaotsikko= |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Kaksi nuorta uudistalolaista, Maunu ja Vilho asuivat lähellä toisiaan yksinäisessä metsäpaikassa Pihtiputaan kappelissa Pohjanmaan rajalla. Muutamana iltana ryhtyivät he kiistaan siitä, kuinka kauas saatetaan kulkea veneellä heidän kotirannastaan, ja viimmein löivät he vedon tuppivyöstä. Maunu otti viedäkseen veneensä aina Suomenlahteen asti. Maunu panee evääkseen leipää, voita, suolasia muikkuja, varustaa keveän veneensä purjeella ja lähtee matkaan sillaltaan vuoritienoossa olevan '''Muurasjärven''' rannassa. Hän purjehtii pienempään '''Alvejärveen''' ja siitä kolmen peninkulman pituiseen järveen nimeltä '''Kolima'''. Toisena päivänä näkee hän Viitasaaren kirkon, laskee alas '''Kymin''' koskista jokea ja tulee kauniisen, 8 peninkulmaa pitkään, 17 sylen syvyiseen '''Keiteleesen'''. Siinä näkee hän isoja vesiä juoksevan lännestä, mutta hän laskee etelään päin ja tulee kolmantena päivänä '''Kuhnamon''' järveen. Siitä purjehtii hän pitkää, virtaavata jokea jyrkkien törmien välissä kovasti tehden työtä, ja hänen täytyy välistä sauvoimella lykätä venettään matalata vettä myöten, välistä laskea sitä alaspäin köydellä rantaa pitkin. Väsyneenä levähtää hän neljännen päivän Laukkaan kirkolla ja enentää siinä evästään. Viidentenä päivänä purjehtii Maunu hyvillä mielin vielä eteläänpäin ja alinomaa virtaa myöten. Hän laskee useampien järvien läpi ja hoksaamatta havaitsee kaupungin, nimeltä '''Jyväskylä''', '''Jyväsjärven''' rannalla. Mutta hänellä ei ole aikaa viipyä; nytpä luulee hän jo olevansa merta likellä. kohta näkeekin hän jo kuudentena päivänä niin suuren veden, ettei maata näy suoraan etelästä. Maunu maistelee vettä ja tuntee sen, suureksi kummakseen, suolattomaksi. Hän ei ole merellä, vaan '''Päijänteen''' vesillä. Maunu nousee maalle Jämsän kirkon luona ja saapi siinä tietää Päijänteen olevan 13 peninkulmaa pitkän sekä paikoittain 3 peninkulmaa leveän; mutta monta on siinä kaitaista selkää. Ja Päijänteesen tulee suuria vesiä idästä sekä etelästä. Mutta kun sen vesi juoksee ulos itäeteläisestä kolkasta, purjehtii Maunu sinne ja tulee yhdeksäntenä päivänä '''Kalkkisten-virtaa''' myöten '''Ruotsalaiseen'''. Ei pitkältä tästä näkee hän '''Heinolan''' kaupungin. Hän purjehtii '''Jyrängön''' virran suuria koskia alas ja niin vielä pieneen järveen, nimeltä '''Konnevesi'''. Vesi alkaa nyt tulla pitkittäväksi virraksi. Ennenkuin Maunu tietääkään, on hän jo '''Kyminjoessa''' ja kulkee hiljoilleen pitkää kaarta Iitin kirkon sivutse. Vielä juoksee virta vähäisen järven, '''Pyhäjärven''' läpitse. Sitte pitkittää Kyminjoki juoksuaan, milloin suvantovetenä, milloin väkevinä koskina. Töin tuskin saadaan vene lasketuksi komean kosken alle '''Anjalan''' luona. Maunu likenee rannikkoa ja näkee Kyminjoen jakauvan suussa kolmeen laskuhaaraan, jotka taas jakauvat useoihin pienempiin. Jos Maunu olisi valinnut itäisimmän joenhaaran, olisi hän tullut '''Haminan''' kaupunkiin, mutta hän valitsi läntisimmän ja tuli '''Lovisan''' kaupunkiin. Siinä tapasi hän viimmein, 14 päivän vaivaloisen matkan perästä, ikävöidyn meren, Suomenlahden. Nyt voipi Maunu laske yhteen kuletun matkansa. Muurasjärvestä Päijänteesen on hän matkustanut 16 1/2 peninkulmaa, pitkin päijännettä 12 peninkulmaa, siitä Kyminjokea alas mereen 15 1/2 peninkulmaa, joka tekee yhteensä 44 peninkulmaa venematkaa. Muurasjärvi on alimmaistakin arvoa 328 jalkaa, se on enemmän kuin kahden tavallisen kirkontornin korkeus, meren pintaa korkeammalla, Tätä korkeata rinnettä on virta tuonut Maunun venettä alaspäin. Päijänteellä oli hän vielä 263 jalkaa ylempänä merenpinnasta, mutta sitte jyrkkeni rinne, ja viimmeinen osa matkaa on ollut vaivaloisin. Kyllin kummasteltuaan veden haarailemista ja yhteyttä tässä laajassa maassa, palasi Maunu höyryaluksella Kokkolaan ja siitä maantietä myöten takaisin Pihtiputaasen. Vilho tuskin uskoo silmiään nähdessään naapurinsa palaavan takaisin Pohjanlahdesta. Hän oli tapannut vetonsa, ja Maunu voittaa komean vyön kiiltävine messinkikoristuksineen. [[Luokka:Maamme kirja]] 4096 8477 2006-11-03T14:27:21Z Nysalor 5 31. Saima {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 30. Päijänteen vesistö|30. Päijänteen vesistö]] |seuraava=[[Maamme kirja: 32. Punkaharju|32. Punkaharju]] |otsikko=31. Saima. |alaotsikko=(Savonmaassa). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Laajalle itä-Suomen laksoissa levittää Saima sinerviä vesiään. Siinä ei ole ainoatakaan itsenäistä järveä, niin kuin Laatokka, tahi Inari, tahi Oulunjärvi on. '''Saimaksi''' eli '''Enovedeksi''' kutsutaan suuria välkkyviä vedenpintoja, jotka pohjapuolella Suomenlahtea ottavat vastaan pitkän rivin järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat vedet ovat yhdistyksessä ja virtoavat etelään päin, toinen toiseensa, siksikuin ne viimmein juoksevat suurena ja väkevänä Vuoksen-virtana Laatokkaan. Nyt on viitoitettuna kulkuväyliä veneille, kaljaaseille ja höyryaluksille näissä pitkissä, kiertelevissä vesissä. Purjehditaan siis järvenselästä toiseen, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien saarien, niemien, kannasten ja vaihettelevien rantojen sivutse, juurikuin saaristossa merenrannikolla. Saimassa näkee kyllä maan joka suunnalla, mutta suurilla selillä näkyy maa kaukana sinertävänä. Vesi on niin kirkasta, että selvällä ja tyynellä ilmalla näkee pohjan melkeen syvälle. Ja tässä kuultavassa vedessä kuvastelee taivas niin puhtaana, pienet, valkoiset pilvet kulkevat juurikuin kuuhkuiset veden syvyydessä. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkuloilta nousee siellä ja täällä leveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien varjossa olevain tupain savuja. Toisella suunnalla lepää hieno pilvenhöyry metsän latvoissa: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savu. Näiden keveöiden savupilvien päälle laskeupi vesihöyryjä lempimässä ilmassa, ja ne synnyttävät hienon savun, joka kutsutaan autereeksi. Ja auer lepää hienoinna läpinäkyvänä verhona kukkuloiden, rantojen ja vesien päällä; tämä panee kaikki näkymään niin pehmeältä, kuin se olisi pumpuliin käärittynä. Siinä levenevät suuret, kauniit, tummansiniset vedet loistavina kuvastimina, asetettuina läpinäkyviksi verhottujen tummien raamien sisälle; ja tämä on niin kaunista, että tuskin koko luonnossa kauniimpata löytyy. Eivät kaikki vedet ole niin ihanasti tummansinisiä ja niin suloisia matkustajan silmille. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, ja ilma ei anna samaa suloa kaikissa tienoissa kesällä. Mutta joka on kerran nähnyt Saiman, tahi Näsijärven, tahi Mallasveden, tahi Roineen, tahi muut sellaiset sinivedet – sillä sellaisia löytyy lukemattoman paljo, – hän ei saata koskaan unhottaa sellaista näköä. Se menee sydämehen, ja täytyyhän ihmisen kiittää kaiken hyvän Luojaa, joka valmisti hänelle niin ihanan asunnon maan päällä. Vaikka kaikkea tätä kauneutta kestää aivan vähän aikaa; – ehkä Jumala vaihteluttaa kaikkea, missä elo on, viheriöitsemisessä ja lakastumisessa, ettei ihminen rakastuisi maahan ja unhottaisi kotiansa taivaassa; – niin talleltaa hän kuitenkin aina hyvän ja rakkaan muiston niin suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat,Saima käypi valkeissa aalloissa myrskyn edessä. Jonkun ajan perästä on kaikki jäässä, lumi painaa kuusen lehviä ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta havumetsät seisovat vielä viheriöinä, juurikuin toivona kuoleman keskellä, ja matkustaja turkissaan katsoo suurelle valkoiselle jääselälle ja kuuntelee, eikö hän kohta kuulisi ensimmäisen leivojen laulavan. Hän ajattelee kevättä, kun Saima on jälleen sinisenä, kun sen kuvastava pinta on jälleen kiilloitettuna ja raami ympärillä on jälleen pehmeänä hienosta hämärtävästä verhosta, joka riippuu kuusien latvoissa... [[Luokka:Maamme kirja]] 4097 8479 2006-11-03T19:51:01Z Nysalor 5 32. Punkaharju {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 31. Saima|31. Saima]] |seuraava=[[Maamme kirja: 33. Imatra|33. Imatra]] |otsikko=32. Punkaharju. |alaotsikko=(Savossa). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Savo on saaristo vesien välissä; maan tie kulkee monessa paikassa harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on jyrkkiä mäkiä ja vesiä. Matkustaja saapi siis usein laskeuda alas lossipaikalla. Kun Parikkalan pitäjäästä matkustelaan pohjaan päin Kerimäkeen, Sääminkiin ja Savonlinnaan, on neljä laskipaikkaa ylimentävänä, mutta se maksaa vaivan. Tie kiertelee veden ympäröimää harjua, nimeltä '''Punkaharju''', pitikin pituuttaan saarta, joka on lähes puolen peninkulman pituinen. Piamite yleensä on harju niin kaitainen, että tie ottaa allensa koko sen aaltojen muotoisen selän, ja niin kyrkkä, että sen syvyys kauhistuttaisi, jos ei luonnollisesti aituukseksi olisi molemmin puolin rinteihin kasvanut havu- ja lehtipuita. Tältä ylänteeltä, näiden koivujen ja petäjien heiluvain latvojen päällitse levenee likellä ja etäällä ihanin näköala kaikille suunnille selkien, salmien ja saarien ylitse välkkyvimmästi mutkittelevana. Oikealle puolen laajenee ihana, suuri '''Puruvesi''', vasemmalle puolen sen yhteydessä olevan rivi pienempiä selkiä, jotka kuuluvat laajempaan '''Pihlajaveteen'''. Kaikki nämä vedet kuuluvat Saiman laksoon ja virtoavat hiljalleen etelään päin. Näiden välillä uipi Punkaharju, juurikuin vesilintu levitettyine siipineen ja ympärillä olevine poikineen, pienine saarineen, jotka etsivät turvaa hänen sivuillansa. Ja pojat tekevät emänsä mukaan: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja, jotka välistä koukistuvat oikullisiin mutkiin, salpaavat kirkkaan veden salmiin ja lahtiin ja mutkistuvat somimpiin muotoihin. Näiden varjonen välillä palmikoituu toinen hopeavyö toiseensa kiini; vesi kimaltelee veden perästä, niin kauas kuin silmä voipi kantaa. Matkustaja ei väsy katsellessansa tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa löytää hän jotakin uutta, jota hän ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikänään hän menee, löytää hän muita avaroita ja hymyileviä näköaloja, mielivaiheella, jos ei viimmeksi nähty ole ihanampi, kuin kaikki entiset. Se oli onnellisesti mietitty, että johdattaa maantie tämän huvipuiston läpitse. Punkaharjun tunsivat jo kauan ainoastaan ne, jotka sattuivat kulkemaan näillä tienoilla. Harju oli likimmäisten maatilain alle kuuluva, ja talonpojat polttivat kaskea sen rinteillä, että osa niitä paljastuisi. V. 1844 erotettiin harju kruunun puistoksi, siinä pantiin uhkasakko kaikelle vahingonteolle, ja kaksi kaunista kartanoa rakennettiin vahdeille, toinen etelä- toinen pohja-puoleen saarta. Viimmeksi mainitusta saivat matkustajatkin olla majaa, ja siitä asti on Punkaharju tullut kauas kuuluisaksi. Pieniä huvihuoneita on rakennettu muutamilla kauniimmille näköpaikoille, ja siellä kulkee ihastuneita matkustajia pitkin kesää. Ei voi sanoa, koska Punkaharju on ihanin. Muutamat näkevät sen ihmeteltäväksi, kun aurinko nousee Puruveden ylitse ja vesien selät kimeltävät ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta aamuruskossa. Toiset luulevat sen olevan ihanimpana, kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun vastapuolinen sivu on synkässä varjossa. Sen voipi kuitenkin sanoa, että, olkoonpa ilta tahi aamu, kesäyö tahi auringonpaiste, maassamme ei löydy kauniimpata huvipaikkaa. Ja tämä on paljoksi sanottu Punkaharjusta. Se on olla rikas kaikkein rikkaimpien seassa; se täyttää mielemme kiitollisuudella ja kunnioituksella. [[Luokka:Maamme kirja]] 4098 8480 2006-11-03T19:51:16Z Nysalor 5 33. Imatra {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 32. Punkaharju|32. Punkaharju]] |seuraava=[[Maamme kirja: 34. Luonnon-mullistus|34. Luonnon-mullistus]] |otsikko=33. Imatra. |alaotsikko= |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Vuoksen alku Saimasta on enemmän leveän lahden kuin virran näköinen, Tuskin havaitsee virran alkamista muutamain saarien välissä sen niskassa, joka siinä on 263 jalkaa leveä ja 42 jalkaa syvä. Yhden näitä saaria, Kalliosaaren luona enenee virta. Niskasaaren tykönä kaitenee se ja käypi niin väkevänä, että pitkä kiiltävä vyö näkyy vedenpinnassa. Siitä lähtein koukistuu virta. Vyöt pinnassa alkavat käydä aaltoina koukistuvine selkineen. Etempänä alaalla tulee virta paikoin vaahtoiseksi. Kohta kaitenee se taas ja hyökyy valkeassa vaahdossa alas ensimmäistä suurta koskea, '''Tainionkoskea''', jota myös kutsutaan ”Pieneksi Imatraksi”. Senperästä tyventyy virta joksikin, mutta on vielä hyvin väkevä, että lossiveneen täytyy mennä vinoon virran ylitse. Linnankosken luona kuulee jo Imatran valtavan pauhinan. Suomalainen sananlasku sanoo: ”kolme on koskea kovoa, kolme synkkeä saloa, kolme vuorta korkeata; ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran”. Virta, joka putouksen niskassa on 640, aina 1,140 jalkaa leveä, supistuu tässä kallion halkeamaan, joka ei ole kuin 139 jalkaa leveän, ja syöksee vetensä 63 jalan korkeudesta pitkin 2,000 jalan pituista juovaa alas. Sellaisessa virrassa kuin Vuoksi, joka jokaisessa sekunnissa nielee 40 miljoonaa kannua vettä, on tämä hirmuista. Vesi on jokaisessa kohdassa kadottanut värinsä. Se ei enää juokse koskena alas, se juurikuin vilahtelee hirmuisessa vauhdissa alas. Keskellä juovaa tapaa se pohjassa kallioita ja kohoaa niistä valkeina pylväinä ylös, mutta ennenkuin yksi pylväs ennättää kohota, paiskaa sen jo toinen kumoon. Vesi hyökälee korkialle kallion seiniä vasten ja särkyy vaahdoksi; toinen vaahto-aalto syöksee kohta pois toisen edestään. Siinä on vaahtoa, pauhua ja huimaava vauhti. utusateen höyry on yötä päivää putouksen päällä, ja auringon matalalla ollessa taivaalla välkkyy utu vesikaaren värisenä. Imatran ukkosenmoinen jyminä kuuluu etemmä kuin puolen peninkulman päähän ja putouksen vieressä ei voi kukaan kuulla toisensa ääntä. Helposti voipi heittää kiven rannalta toiselle, mutta kovintakaan huutoa ei voi kuulla yli. Kalliot tärisevät kulkevan jalkain alla. Katsottua jonkun hetken koskeen, näyttävät kalliot ja metsät hyppelevän sivutse. Vaikutus on niin tuntuva, että arkahermoisten ihmisten päätä pian alkaa huimauttaa ja he tuntevat kummallisen halun syöksyä vaahtoiseen syvyyteen. Lohi menee kovimpiakin koskia ylös; mutta Imatrassa loppuu hänen ylöspääsy-taitonsa. Kosken päälle ei hän pääse, vaan kyllä käypi niin, että hän mieltänsä vastoin tempaistaan alaspäin. Välistä näkee hirsiä tulevan alas ja katoavan kuin lastuin kuohussa. Jos hirrenpää sattuu koskemaan pohjassa olevaan kallioon, särkyy se siinä heti pirstaleiksi. Ei minkäänlainen jättiläinen voisi seisoa Imatran hyökyä vastaan. Tätä suurta putousta tulee katsoa molemmilta rannoilta. Vasemman puoleinen ranta on pystysuoria kallioita, siellä ja täällä kaivettuina sieviin ja syviin hiidenkirnuihin. Lapsi yritti kerran konttaamaan sellaista onttoa myöten kallion läpitse, mutta tarttui siihen niin kovasti kiini, että piti kivi päältäpäin hakata pois. Toiset lapset kokoavat veden sorvaamia Imatran kiviä, jotka välistä ovat kuolleiden lintujen näköisiä, välistä makaavan kahdeksaisen (∞). Tässä on hyvihuone, mutta korkealla törmällä näkee komean ravintolan, toisen huvihuoneen, jossa on monta nimimerkkiä ja kirjoitusta sekä porrasrivi, joka johdattaa alas alinomaa liukkaina ja kosteina olevia kallioita. Tästä näkyy putouksen niska juurikuin hopioinen portti. Tämä kimaltelee auringon paisteessa, mutta on hirmuisen synkeä syksyisessä kuunvalossa. On mailmassa korkeampiakin vedenputouksia, kuin Imatra; mutta, paitsi Pohjois-Amerikan Niagaraa, ei tiedetä muuta, jossa olisi niin suuri vedenpaljous. Kaikki näyttää, että vesi ennen muinoin on tässä väkirynnäköllä murtanut tiensä, kenties kovassa maanjäristyksessä. Ihminen, joka on rakentanut sillan Niagaran yli, on ollut rohkea ajattelemaan saada sillan Imatrankin yli siihen, jossa koski on kaitaisin. Mitä ei voi ihmisnero matkaansaada? Ja kuitenkaan ei se ole mitään Luojan ihmeiden suhteen. [[Luokka:Maamme kirja]] 4099 8481 2006-11-03T19:51:42Z Nysalor 5 34. Luonnon-mullistus {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 33. Imatra|33. Imatra]] |seuraava=[[Maamme kirja: 35. Laatokka|35. Laatokka]] |otsikko=34. Luonnon-mullistus. |alaotsikko=(Karjalassa). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Moni luulee, että tämä maa on sellainen kuin se on aina ollut, ja että se on aina sellaisena pysyvä kuin se nyt on. Mutta välistä näyttää Jumala meille, kuinka maanpinta muuttuu aineiden voimalla. Kun Vuoksi on syöksenyt vetensä Imatraa myöten alas, murtaa se tieltänsä eteenpäin monien koskien ja väkevien putousten läpi. Se mutkistuu sitte itään päin; mutta alapuoleisessa juoksussaan vetää se niin paljon vettä, ettei se jaksa kaikkea niellä, vaan laskee osan sitä sivuillaan oleviin vesiin ja järviin. Yksi näistä vesistä, noin 9 ja 10 peninkulman päässä Vuoksen niskasta Saimassa, on '''Suvanto''' ja se oli ei monta vuotta jälkeenpäin liki 4 peninkulmaa pitkä sekä hyvin syvä. Suvanto laski silloin vetensä Vuoksen kannaksen poikki, joka kutsutaan '''Kiviniemeksi'''. Mutta itäänpäin ulottui Suvanto liki Laatokan rantaa, josta suuresta vedestä sen sulki ainoastaan 500 kyynärää pitkä ja 20 kyynärää leveä hiekkasärkkä '''Taipaleen''' kylän luona. Suvannon juoksuväylä Kiviniemen luona oli matala, ja siitä tapahtui, että sen vesi nousi keveällä hyvin korkealle ja vahingoitti talollisen niittyjä. Nämä olivat usein olleet aikeessa kaivaa Taipaleen särkän läpi, laskeakseen Suvantoa. V. 1818 keväällä oli vesi Suvannossa niin yläällä, että se tuli piamite särkän laidalle, ja toisella puolella särkkää seisoi Laatokan vesi 8 syltä alempana. Tässä luulivat talonpojat olevan hyvän tilan laskea jonkun osan Suvannon liikaa vettä ja saada niittynsä kuiviksi. Taipaleen kylän miehet tarttuivat lapioihinsa, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin olivat kaivaneet pienen uran särkän poikki. Suvannon vesi alkoi kohta juosta pitkin uraa Laatokkaan. Talonpojista oli tämä hyödyllistä ja lysti, he ihastuivat tästä pienestä juoksevasta urasta ja menivät tyytyväisinä kotiinsa. Tämä tapahtui Yrjön päivän iltana. Mutta pian alkoi vesi leikata itselleen aina leveämpää uraa löyhään hiekkaan. Jota leveämmäksi ura tuli, sitä enemmän juoksi siihen vettä, joka sai vauhdin jyrkkää rinnettä myöten Laatokkaan. Muutaman tiiman kuluessa oli siinä pauhaava koski, joka tuli joka minuuti suuremmaksi ja repi mukaansa kappaleittain maata hiekkasärkästä. Talonpojat kuulivat pauhinan ja kummastelivat mitä se olisi. Pian havaitsivatkin he vaaran, ja olisivat he tukkineet kosken, mutta sepä olikin myöhäistä. Siihen tuli hirmuinen käski. Suvannon tyven pinta muuttui kohta hiljaisesta virrasta hyökyväksi joeksi, joka raivokkaassa vauhdissaan repi mukaansa satavuotisia petäjiä, kiviä, savea ja monta huonetta. Eipä tullut unta tänä yönä väen silmiin. Muuan talonpoika nousi tupansa katolle ja tuskin ennätti sieltä alas, ennenkuin koski vei tuvan ja ainoastaan kukon kuultiin laulavan sen jäännöksillä kaukana Laatokassa. Toinen talonpoika yläpuolella Suvantoa ei tietänyt mitään tästä tapauksesta, kun hän aamulla meni aitaamaan peltoansa rannalla, Eineelle piti aidan olla valmiina, mutta vaikka kuinka hän vielä kokikin panna aitaansa, eipä päässyt koskaan rantaan, sillä ranta pakeni edestä aina etemmä pois. Suvanto tyhjeni vuorokaudessa, niin että ainoastaan syvin lätäkkö jäi jälelle. Koko muu järvi oli muuttunut joeksi, joka vähitellen tuli liki peninkulmaa pitkäksi ja 75 jalkaa leveäksi vanhaan järven pohjaan. Suvannon entinen laskujuova Kiviniemen tykönä kuivui. Kaloja pesähtyi kuoppiin ja otettiin käsin kiinni. Mutaiset rannat muuttuivat kasvaviksi niityiksi. Asuinhuoneita rakennettiin siihen, missä vesi ennen oli kahta syltää syvänä. Suvannon entisestä pohjasta löydettiin monta ennen kadonnutta kappaletta ja kantojakin, josta oli nähtävä järven jo kerran ennenkin olleen kuivana. Mutta ehkä Suvanto näin paljo putosi, oli syvin osa siitä, mitä vielä oli jälellä, 10 kyynärätä alempana kuin Vuoksen pinta toisella puolella Kiviniemen kannasta. Vuoksen liika vesi teki ympärillä olevat tienoot vesiperäisiksi, ja siksi päätettiin taas johdattaa joku osa vettä Suvannon läpitse juoksemaan. Tätä varten tarvittiin ainoastaan kaivaa Kiviniemen kannas läpi, joka on 375 kyynärää leveä. Ja tämä tehtiin suuremmalla viisaudella ja varovaisuudella kuin Taipaleen miesten työ. Ensin otettiin pois kannaksen ylimmäinen maakerta 6 kyynärän korkeudelta. Sitte kaivettiin joukko pieniä uria Vuoksesta vähäiseen järveen nimeltä Kotilampi. Nämät urat annettiin veden vähitellen syventää, ja 17 päivänä syyskuuta puolen päivän aikana otettiin sulut pois. Kolmetuhatta katsojata seisoi uteliaana rannalla, mutta he pettyivät odotuksessaan, sillä vesi juoksi hiljoilleen uria myöten. Vasta yöllä tuli koski kovemmaksi, nyt vei se suuria maakappaleita muassaan ulos Suvannon läpitse, sen sijaan kuin Suvanto ennen virtasi ulos Vuoksen kautta. Koko Suvanto muuttui siis Taipaleen virran kanssa uudeksi Vuoksen laskun suuksi, ja virran entiset laskunhaarat paljo pienenivät. Niin ovat ihmisten kädet osottaneet tien luonnonvoimille ja kokonaan muuttaneet tienoon entisen näön. [[Luokka:Maamme kirja]] 4100 8483 2006-11-04T16:36:12Z Nysalor 5 35. Laatokka {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 34. Luonnon-mullistus|34. Luonnon-mullistus]] |seuraava=[[Maamme kirja: 36. Suomen ilmanalasta|36. Suomen ilmanalasta]] |otsikko=35. Laatokka. |alaotsikko=(Karjalassa). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} [[Kuva:Laatokka.jpg|300px|right]] Laatokka on Europan suurin järvi ja enemmän meren näköinen, kuin järven. Sen pituus on 17 1/2 peninkulmaa, sen leveys 10 1/2 peninkulmaa, sen pinta on 292 neliöpeninkulmaa. Se on suuri, hyvin syvä, aivan avonainen selkä, joka näyttää soikealta neliskulmaiselta, ulottuen luoteesta kaakkoon, on leveämpi etelä- kuin pohja-puolesta. Rannat tekevät leveitä, mutta ei syviä lahtia, joista kaksi eteläisintä ovat suurimmat. Laatokan pohjaiset ja luoteiset rannat kuuluvat Suomeen; ne luetaan maamme kauniimmiksi vuoritienoiksi ja ovat enemmän leikeltyjä lahtiin, kaitaisiin saarenteihin ja muutamiin saariin. Kuva osottaa meille muutamia näistä harva- ja pienimetsäisistä vuorista Laatokan suomalaisella rannikolla ja kauvimpana auringon valaiseman selän. Venäjälle kuuluvat rannat ovat suuremmaksi osaksi lakeita, hietaisia ja myrskylle avonaisia. Ei vähempää kuin 70 suurempaa ja pienempää virtaa juoksee tähän suureen järveen, ja suurin niistä on '''Vuoksi'''. Nämä tähän juoksevat vedet virtaavat sitte ulos Laatokan lounaisesta lahdesta leveätä '''Nevaa''' myöten Suomenlahteen. Välistä ei Neva ennätä vetää ulos ylenmääräistä vettä lumisten talvien ja sateisten kesien perästä: silloin nousee Laatokan pinta yhtenä aikana ja laskeupi taas toisena. Muutamat luulevat merkinneensä järven nousevan 4 vuotta ja laskevan 4 vuotta, mutta toiset sanovat, että vesi nousee tahi laskeupi 7 vuotta perätysten. Laatokka on kaunis järvi kirkkaine suomattomine vesineen, mutta on hyvin myrskyinen. Kun suolaton vesi on keveämpää kuin suolainen, kiikkuu se sukkelammasti tuulissa, ja tällä mahdottoman suurella selällä käyvät usein hirmuiset aallot, varsinkin etelä-tuulella. Korkeoilla Laatokan aalloilla on oma suomalainen nimensä: '''kare''' eli '''maininki'''. Tavallisesti jäätyy Laatokka lopussa tammikuuta, mutta luopi jää peitteensä jo keskivälissä helmikuuta, kun talvi ei ole ollut erinomaisen kova. Jäähän ei ole kuitenkaan koskaan oikein luottamista, sillä sen alla käypi monta virtaa. Laatokka on myös hyvin kalainen järvi, jossa sampi, lohi ja siika loiskaa nuotassa ja jossa omituinen hylkeen-laji, Laatokan hyle eli '''norppa''' kaappaa itselleen kalastajan saaliin. Kun Sortavalasta Laatokan luoteisella rannikolla lasketaan itää kohti, nähdään ensin muutamia kauniita saaria ja jyrkkiä vuoria, ja sen perästä levittää kirkas järvi ylinäkemättömän pintansa. Maata ei enää näe oikealla eikä vasemmalla puolella, mutta suoraan edessä näkyy pienoinen musta pilkku, joka vähitellen kasvaa ja alkaa välkkyä auringon paisteessa. Tiiman perästä näkee kullatuita tornia ja kupulakia nousevan ylös yksinäisestä merestä, ja senperästä tullaan syvää lahtea '''Valamon luostariin'''. Siinä asuu enemmän kuin sata venäläis-munkkia, jotka kuuluvat greekalaiseen uskoon; saari on niiden oma, ja luostari, joka on liki yhdeksänsataa vuotta vanha, pidetään erinomattain pyhänä paikkana. Tänne matkustaa pyhiin monta ihmistä kaukaisilta tienoilta ja tuopi lahjojaa luostariin, joka täten on tullut hyvin rikkaaksi. Ja minkit palvelevat Jumalata heidän uskonsa mukaan ja ovat vierasten hoitajia, hyviä ihmisiä, jotka pitävät vieraita matkustavia hyvänä. Mutta kaikkein vierasten tulee seurata luostarin sääntöjä; Valamon saarella ei saa kukaan metsästäjä ampua eikä kukaan hätyyttää minkäänlaista elävää. Kaikkea tätä, yksinäisiä munkkia, kauniita kirkkoja, muinaisajan luostari-elämää paastoineen, juhlakulkuineen ja pyhäin-kuvineen, on varsin kummallinen nähdä Suomessa. Mutta Valama on rauhallinen ja kaunis saari, jossa luulee olevansa eroitettuna kaikesta muusta mailmasta ja tuntee sydämmensä ylennetyksi Jumalan tykö nähdessään luonnon yksinäistä suuruutta. [[Luokka:Maamme kirja]] 4101 8484 2006-11-04T16:37:32Z Nysalor 5 36. Suomen ilmanalasta {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 35. Laatokka|35. Laatokka]] |seuraava=[[Maamme kirja: 37. Kirkkaalla jäällä|37. Kirkkaalla jäällä]] |otsikko=36. Suomen ilmanalasta. |alaotsikko= |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Etelässä asuvat ihmiset ovat sanoneet Suomessa olevan yhdeksän kuukautta talvea eikä kolmeakaan kuukautta kesää. Välistä sattuu sellaisia kylmiä vuosia, kun tämä leikkipuhe käypi toteen. Toiset vuodet ovat leutoja, ja tavallisesti saapi laskea Suomessa olevan kuusi kuukautta talvea. Marraskuussa ja joulukuussa on epävakainen syystalvi. Silloin on maa lumen ja vedet jään peitteessä. Ilma on välistä niin kylmä, ettei paljailla käsillä käsi rautaan koskea. Maaliskuussa ja huhtikuussa on epävakainen kevätalvi: silloin sulaa lumi, maa tulee paljaaksi, ja nesteet kohoavat puissa. Toukokuussa alkaa kevä. Aurinko tulee lämmittäväksi, joet ja järvet luovat jääpeitteensä, ruoho itää, puut alkavat saada lehtiä. Vielä puhaltaa välistä kylmiä tuulia, vielä lankeaa välistä sulavaa lunta. Vasta kesäkuussa ovat niityt viheriäisinä ja lehtipuut kukkivat. Nyt sanotaan olevan sydänkesän, kuin aurinko silloin on korkeimmillaan taivaalla ja yöt ovat valoisimmat. Mutta silloin on kesän oikea alku, sillä korkein lämmin tulee aina vähä myöhemmin korkeinta valoa. Sydänkesä on heinäkuussa välistä yhtä lämmin, kuin Hispaniassa tahi Italiassa. Silloin rientävät kaikki elämään, kasvamaan ja kypsymään pitkällisessä, piamite alinomaisessa päivänvalossa. Elokuu alkaa yhtä lämpimänä, mutta jäähtyy vähitellen öiden enenevän pituuden tähden ja tulee tavallisesti epävakaiseksi. Välistä puhaltaa viileä pohjatuuli. Kun se tyyntyy itäpuoleen selvällä ilmalla, vähenee lämmin märillä mailla, ja tulee halla. Syyskuu on vielä viheriäinen ja välistä lämmin; mutta silloin alkaa syksy pimeöine öineen, sateineen ja myrskyineen. Ilma tulee viileämmäksi, hallaöitä sattuu tiheämpään, lehdet kellastuvat. Lokakuussa on lahtimetsä kirjavassa värikoreudessaan, siksikuin kasvikunta kuoleupi talvilepoon ja roudettunut maa tulee lumen kuin myös vesi jään peittoon. Kun Suomi ulottuu kauvas pohjaan ja etelään, on ilmanalassa suuri eroitus maan erilaisten osain välillä. Kun lasketaan keskimäärä kaikkien vuodenaikojen lämpimästä ja kylmästä, niin saadaan Enontekiäisten Lapissa 2 pykälää kylmää Oulussa 1/2 pykälää jäädeviivan yli ja Turussa yli 4 pykälää lämmintä. Samasta syystä on täällä suuri eroitus päivän ja yön suurimman pituuden välillä erilaisissa paikoissa. Pisin päivä kesällä ja pisin yö talvella ovat etelä-Suomessa 18 1/2 tiimaa auringon nousun ja laskun välillä, mutta Oulussa 22 tiimaa. Enontekiäisissä ei laskeu sydänkesän aurinko koko kuukauden ajalla koskaan alas, ja jouluaikana ei nouse aurinko kuukauden ajalla koskaan ylös. Mutta kun hämärä on pitempi aamulla ja illalla, jota ylemmä tullaa pohjaan, on kaikilla pohjaisilla mailla enemmän valoa kuin pimeyttä. Pohjais-Suomessa saattaa lukea kirjaa koko yön päivänvalossa koko kolmen kuukauden ajan. Ja talvisen yön valaisevat kirkkaat revontulet, joilla Jumala on tahtonut lohduttaa näitä köyhiä pohjantienoita heidän pitkällisessä taistelemisessaan pimeyttä ja pakkasta vastaan. Sateen ja lumen-tulo on erilainen erilaisina vuosina. Välistä lankeaa paljo lunta talvella ja paljo sadetta kesällä, mutta muut vuodet ovat kuivia. Kun on vertailtu pitkä rivi vuosia, käsitetään esim. Helsingissä olevan tavallisesti 93 selvää päivää vuodessa, 189 pilvistä ja 83 puolipilvistä päivää. Usiammat selvät päivät ovat huhtikuussa, toukokuussa ja joulukuussa. Sadetta tahi lunta lankeaa 16 päivää lokakuussa, marraskuussa ja joulukuussa, 15 päivää tammikuussa ja syyskuussa, 14 päivää helmikuussa ja elokuussa, 13 päivää heinäkuussa, 12 päivää maaliskuussa, 11 päivää kesäkuussa, mutta ainoastaan 10 päivää huhti- ja toukokuussa. Tämän vaikuttavat tuulet, ja se on erilaista erilaisissa tienoissa. Talvella puhaltavat enimmite eteläiset ja kesällä enimmite läntiset tuulet. Meri vaikuttaa myös ilmanalaan. Rannikkomaa on kosteampi ja kylmempi kevälellä, kun jäät jähdyttävät ilman, mutta lämpimämmät syksyllä, kun merivesi antaa ilmaan tasaisemman lämpimänsä. Samasta syystä suojelevat syvät järvet ja juoksevat vedet likeisimmän maan hallasta, mutta vesiperäiset maat ovat hallanarkoja. Kovaluontoinen ja kylmä on tämä maa yläällä pohjassa. Luonto on täällä kova äiti, joka ei mämmittele lapsiaan ventomielisyydellä ja yltäkylläisyydella. Hän vaatii niiltä uutterata työntekoa, paljo kärsivällisyyttä ja kieltäymistä. Jos eivät he tahdo tehdä työtä ja kärsiä, täytyy heidän nähdä nälkää ja kuolla. Mutta palkinnoksensa saavat he kestävän ja terveen ruumiin, urhollisen ja hellittämättömän mielen. Niin on Jumala myös antanut tälle maalle lauhkeamman ilmanalan kuin usiammille muille maille, jotka ovat yhtä yläällä pohjassa. Ei missään, paitsi Norjassa ja Ruotsissa, ole metsiä, peltoviljelystä ja järjestettyjä yhteiskuntia niin lähellä pohjais-napaa, kuin Suomessa. Tämän vaikuttavat osaksi meri ja järvet, mutta erinomaittain se, että maa on viettävä etelätä kohti ja on tunturien suojassa pohjasta vastaan. Paitsi tätä kulkee myös Norjan edustalla lämmin virta valtameren läpitse ja levittää lämmintään likellä oleviin tienoihin. [[Luokka:Maamme kirja]] 4102 8485 2006-11-04T16:37:46Z Nysalor 5 37. Kirkkaalla jäällä {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 36. Suomen ilmanalasta|36. Suomen ilmanalasta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 38. Kesäyön kirkkaus|38. Kesäyön kirkkaus]] |otsikko=37. Kirkkaalla jäällä. |alaotsikko= |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} : Sä aalto jäätynyt : Ha kuultavainen kuvaste, : Oot vasta leikkinyt : Kuin myrskyilman kiilloke : Sä laps’ etelä-rantasi : Eik’ elvy taitos’, halusi : Niin harras; : Sä armas, : Heleä selkä, välkkyen : Sä viehdot : Ja kiehdot : Meit’ ilmaan talviseen! : Kukathan rannassa : Lumehen tappoi kuolema, : Ja mets’ on huuteessa, : Lumessa kaupunki ja maa! : Mutt’ jäällä lysti leikki on : Välillä raittiin nuorison, : Vakaana, : Lujana : On silta sinertävässä, : Kulemme, : Kuvaumme, : On lempi kylmässä. : Teräs jaloissamme, : Säe silmiss’, ruusut kasvoissa : Me kauas luistamme, : Kuin tuulen vauhdissa, : Palaamme taas takasipäin : Lekolle luokse ystäväin : Tulevaa : Suvea : Kevättä pohjan o’ottamaan. : Ja jäljet : Ne jäiset : Rupee valistumaan. [[Luokka:Maamme kirja]] [[Luokka:Runot]] 4103 8486 2006-11-04T16:38:08Z Nysalor 5 38. Kesäyön kirkkaus {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 37. Kirkkaalla jäällä|37. Kirkkaalla jäällä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 39. Joutsen|39. Joutsen]] |otsikko=38. Kesäyön kirkkaus. |alaotsikko= |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} <p align="right">Sinä (Jumala) puetat itses<br/> valkeudella kuin vaatteella.<br/> '''Ps. 104: 2.'''</p> Maalarit ovat koettaneet taululle kuvata ihanimpia valoja. He ovat maalanneet auringon ja kuun kaikkiin asemiin taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä voinut saada kuvaa kesäyön ihmeellisestä kirkkaudesta pohjolassa. Auringon ja kuun valo levenee yhdestä kohdasta kaikkiin kappaleihin, jotka valossa ovat, kun toiset kappaleet ovat varjossa. Mutta kesäyön kirkkaudessa paistaa koko taivas, varsinkin pohjassa, ja itse ilma näyttää välkkyvän lempeässä, suloisessa valossa. Kun taivas pohjassa on pilvessä, ei näe mitään varjoa, kun valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän kappaleista itsestään. Kun aurinko on laskeunut vähä-aikaiseen lepoonsa, saapi koko luonto omituisen uneilevan olo-alan. Paisteen antaja on poissa, useammat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, ja yö – ei tulekaan. Sen sijaan levenee himmeä, välkkyvä valo rantojen, vesien ja metsien ylitse. Se ei ole auringon-valo, eikä kuunvalo, ei tähtienvalo, eikä hämärä; se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, juurikuin ijankaikkinen ilo mailman katoovassa keväimessä. Minä etsin muita kuvia elämästä verratakseni tähän, vaan en löydä yhtään, jonka voisin sanoa yhdellaiseksi tämän kirkastetun yön kanssa, ellen illan hohdetta akkunoissa autiohuoneessa, jossa rakkaita ystäviä on muinoin asunut, tahi välkettä rakastavissa silmissä, jotka sanomattoman lemmin kyyneleissä katsovat meitä. Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, joka kummastuttaa. Silmät eivät hiukene, sydän lyöpi rauhallisesti; kaikki näyttää olevan entisellään, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa, kaikki on niin lienteätä, niin selkeätä, niin hiljaisesti miettivätä. Ruoho on hienoimman sametin laista; kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin kappaleet, niinkuin aita, lato, laitumella syöpä hevonen, näyttävät omituisen, kummallisen valon kaunistamilta. Jos kävelen metsässä, näyttävät minusta kovat petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos soudan järvellä, on kuin eivät rannat koskaan olisi olleet niin viehättävän kauniita. Sen lisäksi on hiljaisuus joka paikassa, jonka murtaa ainoastaan laulurastaan sulosointuinen laulu ja yksinäisyyden tunto, joka on yön muassa. Kaikki tämä juurikuin valuisi katsojan sieluun. Hän tuntee itsessään salaisen yhdistys-siteen luonnon ja elävien olentojen välillä. Se on juurikuin yön kirkkaus muutettaisiin ihmisen silmään. Lintu tietää aikansa: hän nukkuu kaikkein vähimmän. Tiiman tahi kaksi piilottaa hän päätänsä siiven alla, ja sitte alkaa hän taas visertää. Maakansa tietää sen myös: moni nukkuu talvella kymmenen tahi kaksitoista tiimaa vuorokaudessa, mutta kesällä kolme tahi neljä. Ainoastaan herrasväessä on niitä, jotka kääntävät luonnon järjestyksen ylenalaisin. Pitkät talviyöt saattavat he valvoa lamppujen ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valosat yöt he nukkuvat akkunoiden eteen laskettujen kartiinien takana. Ja onhan se kuitenki vahinko, että näin menettää mitä kauniinta on luonnossa. [[Luokka:Maamme kirja]] 4104 9192 2006-11-17T16:57:45Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 38. Kesäyön kirkkaus|38. Kesäyön kirkkaus]] |seuraava=[[Maamme kirja: 40. Ilman ennustamisesta|40. Ilman ennustamisesta]] |otsikko=39. Joutsen. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kesäisen illan kullasta : Tuo joutsen tultuaan, : Joen lahelle laskihe : Ja loihe laulamaan. : Suloa Suomen lauloi hän, : Kesiä Pohjolan, : Kuin hali öisin aurinko : Valaisee maailman. : Kuin varjo-puiden suojassa : On hetket herttaiset, : Ja aallot uida armahat : Ja rannat rauhaiset. : Ja kuin suloista siellä on : Syleillä kultoa, : Ja kuinka vilppi, viekkaus : Siell’ uppo outoa. : Niin souti salmi salmelle : Tuo Joutsen joikuen : Ja kultansa kohattua : Syleili lausuen: : ”Vähänpä tuosta; kuinka jo : Eloni määrän sain. : Oon uinut Pohjan aaltoja : Syleillyt kultoain”. : '''[[Johan Ludvig Runeberg|Runeberg]] – [[Elias Lönnrot|Lönnrot]].''' [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Maamme kirja]] [[Luokka:Runot]] 4105 8489 2006-11-04T16:39:44Z Nysalor 5 40. Ilman ennustamisesta {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 39. Joutsen|39. Joutsen]] |seuraava=[[Maamme kirja: 41. Graniiti-louhos Pyterlahdessa|41. Graniiti-louhos Pyterlahdessa]] |otsikko=40. Ilman ennustamisesta. |alaotsikko= |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Jos jollekulle onnistuisi aina edeltäkäsin laskea ilmanlaadun, olisi tästä suuri apu maanviljelijälle, kalastajalle, merimiehelle ja monille muille. Mutta turhaan ovat oppineet miehet ja luonnontutkijat koettaneet houkutella luonnolta tätä salaisuutta ja keksiä luotettavia sääntöjä tuleville ilmanvaiheille. Sillä nämä ovat monien kohtien, varsinkin ilmapiirissä, auringon, kuun, maan meren ja vesien vallassa. Maanpinnan ylitse kulkee sähkö- ja magneetillisiä virtoja, jotka usein muuttuvat ja ovat likeisimmässä yhteydessä lämpimän ja kylmän kanssa. Mutta ilma turpuu lämpimästä ja tivistyy pakkasessa: siitä syntyvät ilmavirrat (tuulet), jotka kaukana olevista paikoista tuovat sadetta tahi poutaa. Usein syntyy sää maanpinnan laadusta eräässä paikassa, tahi meren ja järvien höyryämisestä, tahi auringon täplistä. Muutamat sanovat kuun vaiheiden suuresti vaikuttavan ilma-alaan, kun toiset kieltävät sen. Ja kaikki tämä tekee usiammat ilmojen ennustukset luottamattomiksi. Kuullaanpa usein sanottavan: almanakka valhettelee. Mutta almanakka osoittaa ainoastaan sen ilman, joka on yhdeksäntoista vuotta jälkeenpäin ollut Helsingissä, sillä kuunvaiheet yhdeksäntoista vuoden perästä tapahtuvat samoina aikoina. Sellainen lasku voipi usein hairahtua, ja ilmanlaatu saattaa olla paljoa erilaisempi erilaisissa osissa maata. Kuitenkin kuullaan vanhain ihmisten puhuvan sellaisista merkistä, jotka usein käyvät toteen, ja se on aina tarpeellista, että otetaan luonnosta vaari. Sillä jos ei saatetakaan todeksi ennustaa ilmaa pitemmän ajan päähän, voipi sen usein tietää lyhemmän ajan päähän. Sellaisen tiedän saapi, jos ottaa vaarin visseistä aavistavista merkeistä. Merivesi on sellainen merkki. Kun se kauan seisoo alaalla, merkitsee se poutaa; kun se on kauan seisonut korkealla, merkitsee se sadetta. Kun se säännöllisesti alenee aamulla ja nousee illalla, aavistaa se kaunista ilmaa. Jos se nousee yhtäkkiä, tulee ohitse menevä sade. Jos kuplia näkyy veden päällä, on pitkällinen sade odotettavana. Kun vesi järvissä ja joissa on alaalla kesällä, ei olla vissi hallasta, mutta jos vesi on korkealla, alkavat kaikki pilvenhöyryt sataa. Sateenmerkkinä pidetään: jos maa kuivaa äkkiä sateen jälkeen; jos aurinko paistaa kuumasti kuurosadetten välillä; jos ei kastetta lankea aamulla; jos sumu ei laskeu alas; jos pääskyset lentelevät alaalla; jos kukko laulaa puolenpäivän jälkeen, tahi jos koirat ja kissat syövät ruohoja. Sananlasku sanoo: ”Iltarusko selvä ilma, aamurusko pilvipäivä”. Kun aurinko nousee kirkkaana pilveen, on sade odotettavana, mutta pilvisestä aamusta tulee usein selvä päivä. Jos iltarusko on auringon laskeuttua jälellä, tulee ilma pahaksi. Jos aurinko laskeupi keltaisena, ennustaa se lämmintä; jos se on punainen ilman säteittä, aavistaa se poutaa; jos se leimuaa, tulee sade. Jos aurinko tahi kuu on laskeutuessaan punainen, merkitsee tämä tavallisesti myrskyä. Jos uusi-kuu on terävä-kyntinen, odotetaan pakkasta. 4:stä, 5:stä ja 6:sta päivästä kuun synnyttyä luulee moni saattavansa ennustaa kuunvaiheen ilmanlaadun. Pilvien värit ja laadut ovat usein luotettavia ilman merkkejä; mutta niitä on katsottava varsinkin peilissä. Kevyet, korkealla olevat ja valkoiset pilvet ennustavat kaunista ilmaa; jos ne kokouvat keskelle taivasta, tulee sade. Paksut pilvirinteet, jotka nousevat, mutta jälleen katoavat, ennustavat sadetta kolmantena päivänä; samoin myös jos hataroita pilviä nousee eteläkaakosta. Ohkaiset, lentävät pilvenhattarat merkitsevät aina tuulta eli myrskyä, ja usein nähdään niistä tuulen suunta. Vaalakat pilvet, jotka nousevat pohjasesta, ennustavat lunta tahi raesadetta. Vaalea taivas, läikkyvä sinipunertavalle tahi vehriälle, aavistaa aina kylmää, mutta keltainen taivas lupaa lämmintä. Pilvissä taivaan ranteella oleva kirkkaus ennustaa tulevan tuulen suuntaa, ja pitkällinen sade loppuu harvoin, ennenkuin ilma seistyy lännessä. Päivän sapet, tahi kangastukset, kun etäiset kappaleet näkyvät likellä, ennustavat muutosta ilmassa; samoin myös suurilukuiset tähdenlennot. Revontulet ennustavat pakkasta. 12 pykälän pakkasessa alkaa lumi narista jalan alla, 22 pykälän pakkasessa alkaa se antaa helisevän äänen, juurikuin teräs. Lumen näöstä voipi joksikin tarkkaan laskea kylmän pykälän. Kaikki tietävät myös ilman olevan tuulien varassa. Suomessa tuovat itäiset tuulet tavallisesti sadetta eli lunta, eteläiset tuulet lämmintä, läntiset tuulet selvää ilmaa ja pohjaiset tuulet kylmää. On koetettu useista merkeistä päättää vuodenaikojen laatua, mutta näihin merkkeihin on vähemmän luottamista, ja näitä tulee tarkoin verrata toisiinsa. Vakava kesä ja vakava talvi tulee tavallisesti ainoastaan itätuulella; jos ne alkavat muulla tuulella, tulevat ne epävakaisiksi. Jos puut pudottavat lehtensä paljaasen maahan syksyllä, tulee lämmin ja lyhyt kevä, mutta jota enemmän lunta lankeaa puissa oleviin lehtiin, sitä pitempi ja kylmempi on tuleva kevä. Kun havupuut ovat toisen kerran pudottaneet havunsa, luullaan keväkylvö pitävän tehdä 10 viikon perästä sen jälkeen. Jos roudan sulaessa on kuiva aika, tahi jos sammakot kutevat syvässä vedessä, tulee kuiva kesä; muutoin tulee se sateinen. Minkälainen on ilma 1 päivänä huhtikuuta, sellaisen sen luullaan olevan sen perästä. Millainen talvi on, enemmän tahi vähemmän luminen, saman luonteiseksi sanotaan seuraavan kesänkin tulevan. Jos ampiaiset tekevät pesänsä katon alle, tahi puihin, tulee sateinen syksy. Mikkelin aikana sanotaan linnunradasta saatettavan ennustaa talven laadun. Jos se on selvä, tulee kylmä talvi; jos se on samea, tulee lauha talvi, ja sen itäisen pään sanotaan merkitsevän talven alkua sekä niin eteenpäin. Sellaisia ilmanmerkkejä on sanomattoman monta. On hyvä itse koettaa mihin ne kelpaavat. [[Luokka:Maamme kirja]] 4106 8552 2006-11-06T16:10:35Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.155.79|62.248.155.79]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.155.79|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Hartz|Hartz]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 40. Ilman ennustamisesta|40. Ilman ennustamisesta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 42. Ruskealan marmorilouhos|42. Ruskealan marmorilouhos]] |otsikko=41. Graniiti-louhos Pyterlahdessa. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Vuoret Suomessa ovat juurikuin luodut totiselle, vakaamieliselle kansalle. Eivät ne pyri korkealle taivasta kohti, harvoin ne ovat myös äkkijyrkkiä; ne levenevät usein paasikallioina ja ovat vahvana perustuksena rakennuksille. Tässä maassa ovat useat kalliot sitä kiveä, jotka jokapäiväisessä puheessa kutsutaan harmaaksi kiveksi. Mutta harmaa kovin on sekoitus kolmesta kivilajista, jotka ovat: '''maasälppä''' ('''patakivi'''), '''ukonkivi''' ja '''kiiltokivi'''. Maasälppä tunnetaan siitä, että se halkeaa sileöihin pintoihin, uskonkivi on halkaistuna ryhmypintainen, ja kiiltokiveä saatetaan murentaa hienoiksi suomuiksi. Jos maasälppää ja ukonkiveä on enemmän kuin kiiltokiveä, kutsutaan kiveä '''graniitiksi'''. Jos siinä on enin kiiltokiveä, kutsutaan se '''gneis’iksi''' ja jos sen voipi halkoa levyihin, kutsutaan se '''kiiltoliuskaksi'''. Nämä kivilajit ovat tavallisempia Suomessa ja niitä tavataan erinäköisiä: välistä valkeanharmaita, välistä mustanharmaita ja välistä punertavia. Graniiti on kovempaa, kuin useat muut kivilajit, ja se tulee hyvin kiiltäväksi hivuttamalla. Sitä käytetään moniin tarpeihin: perustuskiviksi, aidoiksi, hautakiviksi ja välistä rakennuksiinkin. On tehty monta kirkkoa, useita makasiinejä ja karjanavetoita isoista graniiti-möhkäleistä. Sillä täällä on yltäkyllin graniitia, mutta Venäjällä on se niin harvinaista, että katukiviä viedään sinne laivoilla, juurikuin muutakin kauppakalua. Etelä-rannikolla, muutaman peninkulman päässä länsipuolella Viipurista, pistää pienoinen merenlahti nimeltä Vironlahti, ja tässä on kylä nimeltä Pyterlahti. Kun Venäjän keisari Pietari suuri rakensi uutta pääkaupunkiansa Pietaria, tarvitsi hän paljo kiviä, ja kiviä ei ollut lähisaapuilla. Sinä aikana olivat Venäläiset vasta valloittaneet Viipurin läänin, ja silloin näki keisari soveliaimmaksi antaa murtaa graniitia Suomen rannikolta. Tällä tavalla syntyi graniiti-louhos Pyterlahteen. Enemmän kuin 150 vuotta on jo kuletettu suunnattoman paljo kiviä tästä Pietariin, ja kuitenkin on lohottu ainoastaan vähäinen osa ympärillä olevista vuorista. Näin kivirikas on kuitenkin köyhä Suomi. Pyterlahden graniiti on hyvin järeätä; se on enimmästi tummaa, lihanpunertavata maasälppää, jossa on vähempi osa harmaata ukonkiveä ja joku vähä ruskeata kiiltokiveä. Ne valtavat kivimöhkäreet, jotka tässä louhitaan eli kiilataan, lastataan kohta senjälkeen laivoihin ja viedään Pietariin, jossa niitä pannaan kirkkoihin, kanaviin, siltoihin ja vielä muuhunkin. Pietarin suurinta kirkkoa, Iisakin kirkkoa, kannattaa kolmella sivulla kaksinkertainen rivi 55 jalkaa pitkiä Pyterlahdesta tuotuja graniitipilareita. Mutta suurin, komein ja kuuluisin kaikista täällä irti kiilatuista kivilohkareista on kivipatsas, joka vuonna 1832 nostettiin talvipalatsin edustalle Pietarissa keisari Aleksanteri I:sen muistoksi. Tämä patsas on 52 kyynärää korkea ja 3 ½ kyynärää paksu; sen jalka on 11 kyynärää nelikulmaan. 18 kuukautta teki 275 miestä työtä patsaan hakkuussa, ja kallis silta täytyi rakentaa juuri sitä varten, että se saatiin tuoduksi laivaan. Pystyyn saatuna oli se maksanut enemmän kuin 600,000 markkaa meidän rahassa. Vuonna 1847 tapahtui, että kivilohkareilla lastattu laiva tuli salmen suulla haaksirikkoon. Aina siitä asti on siinä uusi kallio vedenpinnasta yläällä. Se oli Pietariin vietävä kivimöhkäre, jota ei ole voitu saada ylös. [[Luokka:Maamme kirja]] 4107 8522 2006-11-06T16:02:16Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.153.79|62.248.153.79]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.153.79|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 41. Graniiti-louhos Pyterlahdessa|41. Graniiti-louhos Pyterlahdessa]] |seuraava=[[Maamme kirja: 43. Suomen rauta|43. Suomen rauta]] |otsikko=42. Ruskealan marmorilouhos. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} On varsin hupaista tuntea kaikki kivenlajit ja niiden yhdistyksen. Moni polkee niitä huolimatta jaloillansa eikä tiedä kuinka suuren rikkauden ja moninaisuuden Jumala on luonut kovaan kiveenkin. Eikä moni tietämättömyydessään polkein kallista kiveä huomaa (sinistä) safiria tahi (viheriää) smaragdia, joita joskus löydetään Suomessa ja jotka ainoastaan tarvitsevat puhdistamisen ja hiomisen saadakseen kalliin arvon. Niitä on niin moninaisia erilaisia kivilajia maassamme, että niistä saattaa kirjoittaa pitkiä kirjoja, ja piamite joka vuosi keksitään joku uusi kivenlaji, jota ei ole ennen tunnettu. Ja kaikesta tästä saadaan lukea kivennäisopissa eli '''mineralogiassa''' Hyödyllisten kivilajien seassa on tavallista kalkkikiveämme yleisimmästä löytyvänä, ja sitä on runsaasti etelärannikolla. Harvinaisempaa Suomessa on se kallis kalkkikivi, jota kutsutaan marmoriksi ja käytetään kaikeillaisiin taideteoksiin. Ruskealan pitäjäässä Laatokan pohjaisessa päässä on maamme ainoa suurin marmorilouhos. Ruskealan marmori on eriväistä: tavallisin on harmaansininen valkeissa, sinertävissä tahi tummanharmaissa juovissa. Paikoittain on se viheriäinen; mutta tavataan aivan valkeatakin thai kokonaan mustaa marmoria. Sitä löytyy hajallaan yleensä koko tienoossa, mutta itse sen pääpaikka kohoaa ylös yksinäisenä vuorenselkänä, joka on liki neljännes peninkulmaa pitkä ja muutamin paikoin kohoaa aina 150 jalkaa ylös alapuolella juoksevasta pienestä joesta. Kun marmorilohkareet ovat hakatut neliskulmaisiksi, viedään ne marmorisahaan, joka ahkerasti, mutta hyvin hitaasti, sahaa, tahi oikeimmin viilaa lohkareet, hiekan avulla, ohuemmiksi kappaleiksi. Nämä viedään sitte Pietariin sekä käytetään kallisarvoisiin ja kauneihin rakennuksiin, niin kuin Iisakinkirkkoon, talvipalatsiin ja keisarillisiin huvilinnoihin. Ruskealan marmorin keksi vuonna 1765 pastori Sortavalasta Samuel Alpaeus, ja ensimmäinen lohkominen alkoi vuonna 1768. Aina siitä asti on marmoria murrettu irti vuoresta, välistä suurella kulungilla ja paljolla työllä. Valkeata marmoria on löydetty likellä Turkua ja lähellä Torniota; mustaa marmoria Porin satamaa likellä ja Kittilän Lapissa; kirjavaa marmoria useissa muissa paikoissa. Vielä ei ole nähty maksavan kustannuksia siellä murtaa marmoria, mutta luultavasti löydetään muita paikkoja, joissa se paremmin palkitsee vaivan. [[Luokka:Maamme kirja]] 4110 8520 2006-11-06T16:02:05Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.153.79|62.248.153.79]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.153.79|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 42. Ruskealan marmorilouhos|42. Ruskealan marmorilouhos]] |seuraava=[[Maamme kirja: 44. Lapinmaan kulta|44. Lapinmaan kulta]] |otsikko=43. Suomen rauta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Se on hyvin kummastuttavaa, ettei sellainen vuorimaa kuin Suomi ole rikas metalleista. Mutta tätä emme vielä voi tietää, sillä monia vuoria ei ole vielä tutkittu, ja toisten luokse on vaikea päästä, ennenkuin maamme on saanut paremmat tiet. On löydetty joku vähä kultaa ja hopeata, kuparia ja tinaa, lyijyä ja sinkkiä. Runsaammalta on hyödyllistä rautaa. Rautamalmia murretaan useissa paikoissa vuorista, mutta enin rauta-aine otetaan itä-Suomessa järvistä ja soista. Kuinka voimme sen selittää, että metallia, joka puhtaana ollessaan ei sula vedessä, kuitenkin makaa paljolta soiden ja järvien pohjassa? Rautaa on niin laajalta maan päällä, että kaksi sadannesta maan pinnasta on tätä metallia. Sitä ei ole ainoastaan vuorissa, vaan myös hiekassa ja somerossa, savessa ja monellaisissa muissa maanlajissa niin yleisesti, että mihin vaan menee, näkee kivissä, maassa tahi vedessä punaisen tahi ruosteenkeltaisen värin, joka osottaa rautaa siinä olevan. Mutta tämä rauta ei ole puhdasta metallia, vaan se on yhdistänyt itseensä hapetta ja hiiltä ilmasta. Tästä tulee erityisiä yhteyksiä, jotka voivat sulaa vedessä, jossa on hiilihappoa. Näin muuttunut rauta liukoaa ja huuhtoupi pois maasta tahi vuorten pinnasta sateessa ja lähdevedessä sekä juoksee veden kanssa alas järviin ja soihin. Mutta ilman vaikutuksessa haihtuu veden hiilihappo pois, ja silloin laskeupi rauta pohjaan, sekoitettuna toisen osan kanssa hiiltä ja hapetta, enimmite ruskeana ruosteena, eli rautamultana. Sellaista ruostetta näkee kaikkien lähdetten pohjalla, joissa on raudansekaista vettä, ja vesilammikoissa tahi mataloissa järvissä on se välistä hienona, ruskeana kalvona veden pinnalla. Tällä lailla laskeupi vuosien kuluessa ololta rautaruostetta, rautamultaa ja muita raudanyhteyksiä järvien ja soiden pohjaan. Jos sellainen järvi lasketaan kuivaksi, saatetaan siinä laajalta kulkea juurikuin ruskealla rauta-lattialla. Välistä on se harkkoina, välistä harjanteina, välistä sileinä kerroksina, mutta tavallisesti hyvin muilla aineilla sekoitettuina. Kun se otetaan pois, laskeupi vähitellen uusi rautaruoste vedestä pohjaan, niin että 30 tahi 40 vuoden, välistä enemmän tahi vähemmän ajan perästä, löytyy taas kerros rautaa samassa pohjassa. Mutta rauha täyttäisi vähitellen kokonaan matalat järvet, jos ei rautamalmi juuri kuin kansi sulkisi rautasekaisia lähteitä järvien pohjassa ja estäisi altapäin uuden raudan lisäymisen. Muilla aineilla sekoitettu järvimalmi eli suomalmi sulatetaan ja puhdistetaan hyteissä ja masuuneissa. Muinaisaikoina valmistivat talonpojat itse näin enimmän raudan Suomessa, ja vieläkin tavataan järvien rannoilla ja soiden tienoilla sellaisia pieniä hyttejä, eli sulatusuuneja vieressä olevine kuonineen. Mutta tätä nykyä käytetään suurempia uuneja ja suurempia kustannuksia raudan sulattamiseen malmeista. Nyt saadaankin parempaa ja puhtaampaa rautaa kuumaa ilmaa eli liehtomista käyttämällä sulattaessa. Rautaruukit Suomessa saavat enimmän malminsa järvistä. Sitte sulataan ja puhdistetaan malmi masuuneissa, viedään senperästä kankipajoihin, taotaan harkoiksi ja valsataan kangeiksi. Kaikki alkuaineet: tuli, ilman, vesi ja vuorten malmi ovat täällä, Jumalan käskystä, ihmisten palveluksessa. Niinkuin kirjoitettu on (Ps 104: 4): Hän tekee enkelinsä hengeksi ja palveliansa liekitseväiseksi tuleksi. [[Luokka:Maamme kirja]] 4111 8610 2006-11-06T16:27:11Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 43. Suomen rauta|43. Suomen rauta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 45. Kasvien levenemisestä|45. Kasvien levenemisestä]] |otsikko=44. Lapinmaan kulta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Samana aikana, kun niin monta ihmistä lähti Kaliforniaan ja Australiaan etsimään kultaa kaukaisissa mailmanosissa, alettiin köyhässä Suomessammekin saada kuulla huhuja kullasta Lapinmaassa. Kauan oli jo kulkenut se sanoma, että eräs Lapin ukko olisi löytänyt ison kappaleen puhdasta kultaa, mutta ei olisi tahtonut ilmoittaa löytöpaikkaa. Vuonna 1837 löydettiin Keminjoen rannalta kiviä, joissa oli puhdasta kultaa. Tästä syystä lähetti Suomen hallitus taitavia miehiä tutkimaan vuorten tienoita yläällä Pohjassa ja tällä tavalla käsittämään mitä olisi uskottavaa kansan kertomuksissa. Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta etsittiin kultaa turhaan. Sitä oli kyllä monissa Lapinmaan joissa ja ojissa, mutta se oli pienimpinä ja hienoimpina hitusina, niin että kokonaisen päivän huuhdottua voi löytää niin pienen kultahitusen, jonka tuskin saattoi paljain silmin eroittaa. SItte saatiin kuulla, vuonna 1868, että Norjalaiset olivat löytäneet kultaa rajana olevan Tenonjoen rannoilta Lapinmaasta. Suomen hallitus lähetti taas taitavia miehiä Lappiin, ja ne löysivät enemmän kultaa. Oulussa oli kaksi merimiestä, Ervast ja Lepistö, jotka olivat ennen etsineet kultaa Kaliforniassa. Nämä ottivat renselin selkäänsä ja lähtivät kesällä 1869 yksinään Lapin erämaihin. Täällä aikoivat he huuhtoa hiekkaa joissa ja ojissa, ja kun he palasivat syksyllä takasi, olivat he löytäneet kultahiekkaa 6,000 markan raha-arvon. Nyt leveni huhu Lapin aarteista; moni valmisti itseään sukkelasti saamaan tavarata. Asetus annettiin, ettei kukaan saanut hakea kultaa hallituksen luvatta ja että vissi osa saaliista oli lankeava Suomen kruunulle. Kesällä 1870 oli jo monta kullankaivajata kokounut Ivalonjoen rannoilla, joista ne molemmat merimiehet olivat löytäneet enimmän kullan. Paljo kokousi sinne irtanaista väkeä puuveitsillä kultaa vuolemaan. Mutta usiammat pettyivät ja palasivat tyhjin käsin takasi kärsittyään paljon vaivoja. Siksi olivat ymmärtävämmät liittäyneet yhtiöihin, jotka jakoivat työn ja voiton. Muutamat näistä yhtiöistä löysivät niin paljon, että matka ja työ tulivat hyvin maksetuiksi; toiset löysivät vähemmän. Vuonna 1870 huuhdottiin kaikkiaan 44 naulaa kultaa, joka teki 60,000 Suomen markkaa. Vuonna 1871 ymmärrettiin työ laittaa viisaammasti, ja silloin huuhdottiin 129 naulaa, joka antoi 175,000 markkaa raha-arvossa. Sittemmin on kaikkina kesinä löydetty kultaa Ivalojoen luona, mutta tietämätöntä on, kuinka työ vastaisesti itsensä palkitsee. Pikaisesti saadulla rikkaudella on harvoin menestystä, ja moni, joka jätti vakinaisen elinkeinonsa juostakseen epätietoisen kullan perään, on sitte saanut kääntyä köyhänä ja kivuloisena takasi. Sillä, joka aikoo mennä ulos erämaihin, pitää olla terveys, miehuus, kestäväisyys ja hänen tulee valmistaa itsensä raskaaseen työhön. Ainoastaan kruunun virkamiehillä ovat kunnolliset huoneet Ivalonjoen varrella pienessä uutispaikassa, joka kutsutaan Kultalaksi. Kullanhakioiden täytyy enimmite asua märännuoskeissa teltoissa. Kaikkien täytyy raivata tiensä soiden, vuorien, järvien ja jokien ylitse, jossa ei ole yhtään tietä, ei yhtään siltaa, ei yhtään taloa ja jossa täytyy pitkiä matkoja kulkea jalkaisin tahi sauvoa veneensä ylös koskia. On myöskin pitkä matka kaikkien ravintoaineiden luokse, paitsi kalain ja lintujen, joista Lapinmaa on rikas kesällä. Matkustajata vaivaavat sääsket ja auringon kuumuus päivällä, kylmä öillä. Hänen täytyy hoitaa itseänsä, niinkuin metsäihmiset tekevät, ja välistä etsiä itselleen suojaa vuorten onkaloista, lumikinoksista tahi aavalla lakeudella. Mutta likellä Ivalonjoen suuta Inarin järven luona ovat ne lystilliset suomalaiset uudistalot, joista Castrén on kertonut, peltoineen ja niittyineen, hevosineen ja lehmineen. Näillä on parempi ja onnellisempi elämä, kuin monella kullanhakijalla. Siinä nähdään missä Suomen oikea rikkaus on, nimittäin nöyrässä, kärsiväisessä, uutterassa maanviljelystyössä ja muissa hyödyllisissä elonkeinoissa. Kullanhakijan monien vaarojen alaisena etsiessä tietämätöntä onneansa, paneupi uudistalolainen jka ilta rauhassa lepäämään, ja Jumalan siunaus suojelee hänen vähävaraista kotoansa. Köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna, vaan anna minun saada määrätty osani ravinnosta. Sal. Sananl. 30: 8. [[Luokka:Maamme kirja]] 4118 8613 2006-11-06T17:02:59Z Nysalor 5 45. Kasvien levenemisestä {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 44. Lapinmaan kulta|44. Lapinmaan kulta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 46. Metsä|46. Metsä]] |otsikko=45. Kasvien levenemisestä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Luonnonkirjassa olemme jo lukeneet kasveista. On se iloa ja oppia nähdä koko luonnon ylistävän Jumalata. Mutta tässä puhumme ainoastaan kasvien levenemisestä maassamme ja sen kovassa ilmanalassa. Onpa erinomaisen ihmeellistä nähdä elävän luonnon taistelevan pohjan pakkasta vastaan. Se, joka matkustaa Suomessa etelästä pohjaan päin, näkee kasvamisen vähitellen lakastuvan ja kuolevan. Ja se, joka päinvastoin matkustaa pohjasta etelään, näkee kasvin-elon vähitellen enenevän moninaisuudessa ja voimassa. Ollaanpa nyt matkustavinamme pohjasta etelään. Perimmäisessä Suomen Pohjassa, Tenonjoen rannoilla ja pohjais-puolella Inarinjärveä, on luonto juurikuin aamu-uninen ja iltaväsynyt. Kaikki, mikä kasvaa, alkaa myöhään, kypsyy pikaisesti ja lakastuu aikaisin. Muutamassa päivässä, heinäkuun alussa, on kaikki viheriänä; muutamassa päivässä, elokuussa, on taas kaikki keltaisena. Tällä välillä koettaa kaikki näin lyhyessä ajassa ennättää elää ja kasvaa yötä päivää. '''Peuranjäkälä''' ja muita alhaisemman järjestyksen kasveja peittää runsaasti tunturien rinteitä. Ruohot ja muutamat harvinaiset kukat saattavat jokien rannat elävästi vihoittamaan. Muuten onnistuu luonnon ainoastaan suurella vaivalla saada muutamia vaivaisia korkeamman järjestyksen kasveja menestymään. '''Vaivaiskoivu''' ja '''kataja''' nousevat ylimmäksi pohjaan, mutta kyyristyvät piamite kontalleen maata vasten. Pajut riippuvat rantain äärillä, ja mättäiden välistä katsoa tirkistävät muuraimen-kukat, jotka ainoastaan lämpiminä kesinä näkevät marjansa täällä kypsyvän. Muutamia peninkulmia etempänä etelään päin alkaa auringon puolella tunturia näkyä vaivainen '''mänty''', juurikuin huolestuneena siitä, että hän on eksynyt aina tänne asti. Vähitellen tapaa laksoissa, jotka ovat pohjaistuulta vastaan suojassa, ensimmäisen '''lepän''', ensimmäisen '''tuomen''', '''haavan''' ja '''raidan''', kaikki vaivaiskasvuisina ja huolehtuneina toimeentulostaan. Eteläpuolella Utsjokea alkaa kuusi kontata maata myöten oksineen ilman rungotta. Pihlajakin näyttäytyy. Kuivilla auringonvaloisilla mäillä tapaa ensimmäiset '''puolukat''', ensimmäiset '''mustikat''', sekä alhaisemmilla aloilla '''juolukat''' ja '''karpalot'''. Kasvit näyttävät vielä tulevan esiin juurikuin koettelemalla ja monihuolisina. Inarin järven pohjaisrannalla on kasvikunta joksikin vakautunut. Tässä alkavat ensimmäiset, vielä vaivoin kasvavat metsät. Koivu kohoaa ylös; vaivaiskuusi saapi rungon; mänty tulee paksummaksi, ehkä on vielä matala. Utsjoen pappilassa on istutettu potaateja ja kylvetty naurista, mutta vieläkään ei näy merkkiäkään pellonviljelykseen. Tämä alkaa vasta Ivalonjoen suulla Inarin järven etelärannalla. Siinä on vasta ensimmäinen '''ohrapelto''', joka ilahuttaa silmää, ehkä se useammasti antaa katovuoden, kuin viljaa. Kun sitte, matkalla etelään päin, on noustu Maanselän tunturin ylitse, joka tässä kutsutaan Suolaseläksi, nähdään kasvikunnan jotensakin vahvistuvan ja tulevan moninaiseksi. Keminjoen laksossa alkavat suuret metsät nousta täyteen korkeuteensa. Täällä kasvavat jo kaikki pohjais-Suomen puulajit. Yleisesti viljeltävän ohran rinnalla nähdään jo välistä '''ruista''' ja '''kauraa'''. '''Vatut''' ja '''mansikat''' kasvavat auringon puolella kuivilla mailla. Täällä poimitaan ensimmäisen '''mesimansikat''', ehkä näiden oikea kotomaa alkaa pohjaisnapapiiristä ja ulottuu noin samaan korkeuteen kuin Vaasa, jonka perästä ne alkavat vähetä ja kasvavat ainoastaan harvinaisina etelä-Suomessa. Jotakuta etempänä etelään päin loppuvat myös Lapinmaan omituiset jäkälät ja kukat; mutta muut kukat kaunistavat niiden sijassa mättäitä ja niittyjä. Aletaan jo tavata '''orjantappurapensaita''' ja '''metsäviinamarjoja'''. Eteläisimmistä puulajeista kasvaa '''halava''' etinnä pohjaa vasten, mutta paleltuu usein kylminä keväinä. '''Lehmus''' kasvaa jolloinkulloin istuttamatta eteläisimmässä Pohjanmaassa, samoinkuin '''pähkinäpuu''', '''vaahteri''' ja '''jalava''' Hämeenmaassa. Mutta '''tammi''', '''saarni''' ja '''orapihlaja''' kasvavat ainoastaan aina Vaasan läänin pohjais-rajaan asti ja ne kasvavat jonkun ajan, mutta pian paleltuvat. Hedelmäpuut menestyvät ainoastaan eteläisissä rannikkolaksoissa, mutta niitä istutetaan välistä lystin vuoksi etemmä pohjaankin päin. '''Omenat''', '''luumut''', '''kirsikat''' ja '''kriikunat''' tulevat välistä varsin hyviä etelä-Suomessa. Oulussa kukkii omenapuu, mutta ei tee koskaan hedelmää. '''Karviaismarjat''' ja paremman laatuiset viinimarjat ovat vielä hyviä Vaasan läänissä, mutta kadottavat makeutensaetempänä pohjaan päin. Monta ruokaan hyödyllistä ryytimaan-kasvia kuin myös kauniita ulkomaan kukkia kasvatetaan yleensä maassa. Samoin myös juurikasveja, niinkuin '''potaateja''', '''nauriita''', '''lanttuja''' ja useita muita. '''Tupakkia''' viljellään piamite yleensä pienissä hyvästi höystetyissä peltopalaisissa, jotka ovat suojassa pohjatuulelta. Mutta sellaisia arkoja ulkomaan kasveja, kuin viinirypäleet, kahvipensas, teepensas, sokeriruoko, viikunapuu y. m. ovat, voidaan ainoastaan erinomaisella hoidolla saada kasvamaan paljomaksoisissa ansareissa. Kyllä havaitaan nähtävä eroitus kasvikunnassa rannikkomailla ja sisämaissa. Piamite joka kevä näkee ruohon viheriöitsevän Hämeenlinnan tienoilla kun eteläisempi puoli Helsingin ympärillä on vielä keltaisena ja paljasna. Sitä vastaan ovat lehtipuut Helsingin ympärillä syksyllä vielä viheriöinä, kun lehtimetsät Hämeenlinnan tienoilla jo välkkyvät kirjavassa värikomeudessa. Tiedämmehän meren keväellä jähdyttävän ja syksyllä lämmittävän ilmaa. Kasvit näyttävät myös eroituksen kylmemmän itäisen ja lämpimämmän läntisen Suomen välillä, – tienoissa, jotka ovat samassa napakorkeudessa, s. o. yhtä ylhäällä pohjaan päin. Tämä tulee siitä että valtameren tasainen lämmin vaikuttaa ilman kaikissa maissa länteen päin kun itäiset tienoot saavat tuntea pohjaisen suuren mantereen epätasaisempaa ilmaa. [[Luokka:Maamme kirja]] 4119 8614 2006-11-06T17:03:11Z Nysalor 5 46. Metsä {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 45. Kasvien levenemisestä|45. Kasvien levenemisestä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 47. Kulovalkea|47. Kulovalkea]] |otsikko=46. Metsä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Missä ikänä Suomessa matkustetaan, nähdään taivaan ranteella järveä, vuorta tahi metsää. Paikkakunta on taulu, metsä on sen reunus ja puiden latvain takana alkaa taivas. Missä ei näe metsän synkkää, lienteätä aallonmuotoista rantua kaukana, luuleepa ei oikeata rajaa olevankaan taivaan ja maan välillä. Jos ollaan likellä metsää tahi kävellään metsässä, nähdäänpä kohti, ettei se olekaan yleensä yhdellaista. Välistä kasvaa se niin tiheäksi, että siinä on synkkä varjo selkeällä kesäpäivällä, ja niin harvaksi, että aurinko valaisee pienimmänkin mättään. Välistä se nousee ylevänä korkeine puineen pilviä kohti; toisessa kohti on se lyhytkasvuista ja vähäläntää. Harvoin on metsä puhdistettua; usein on se täynnä kaatuneita puita, puoleksi lahonneita runkoja, jotka myrsky on kaatanut ja joiden välissä on tiheitä pensaikoita, jäkälöityneitä kiviä, soita ja pieniä lampeja, joihin sadevesi on kokounut. Kaikki meidän metsämme ovat enimmite petäjikköjä, kuusikkoja ja koivukkoja, Petäjät, kuuset ja katajapensaat kasvavat mielellään suuressa seurassa ja ne kutsutaan '''havumetsäksi'''. Sellainen metsä menestyy kuivassa ja kovassa hiekkamaassa, tahi kivikkokankaassa. Tämä on erämaan voimakas poika, ja hänen tiheässä varjossaan menestyvät yrttikasvit ja pensaat; puut saavat ravintonsa omista, pudonneista, mädänneistä havunneuloistaan. Välistä tapahtuu, että männyt tahi kuuset kasvavat tiheään kovassa maassa: silloin huonommat kuivavat ja vahvemmat seisovat jälellä. Toisin paikoin kasvavat petäjät harvassa kankaalla: siinä kohoavat ne pitkiksi mastopuiksi ja niillä on keltaisempi kaarna ja tuuhea kruunu latvassa, kun itse rungot ovat alapuolella oksattomat. Sellaiset komeat puut kutsutaan '''hongiksi''' ja ovat pohjaisen kasvikunnan valtavammat tuotteet. '''Lehtimetsät''' ovat enimmältä osalta koivikkoja, joissa välistä tavataan joku pihlaja, haapa, tuomi, raita, pajupensas, leppä, tahi Suomessa joskus tammi, vaahteri, lehmus, jalava, saarni. Kaikki nämä puut rakastavat enemmän kosteata ja löyhää maanlaatua. Tammi, leppä ja haapa, niinkuin koivukin, kasvavat välistä lehdoissa eli metsikoissa, monta yhdessä; muut kasvavat enemmän hajallaan. Lehtimetsässä menestyvät kaikki yrttikasvit, pensaat ja ruohot, joista eläimet saavat ravintonsa. Tässä tulee se, että ne tienoot, joissa kasvaa lehtimetsää, ovat hyödyttäviä karjanhoidolle ja maanviljelykselle, mutta havumetsällä on suurempi arvo hirsi- ja tukkipuiden tähden. Suomen metsä on kallis omaisuus, vieläpä niinkin kallis, että tämä maa olisi ilman metsättä kelpaamatoin ihmisten asuttavaksi. Metsää tarvitaan polttopuiksi, huoneenrakennuksiin, aidoiksi, silloiksi, laivoiksi ja moniin muihin tarvittaviin kappaleihin. Metsä suojelee maata kylmistä tuulista sekä lämpimän ja kylmän äkillisistä muutoksista. Metsä vetää itseensä märkyyttä ilmasta sekä suojelee kuivuudesta. Sade lankeaa tasaisemmasti metsämaassa; lumi ei sula niin yhtäkkiä keväellä. Näiden omaisuutensa tähden on metsä juurikuin maan turkki. Yläällä pohjassa oleva maa tarvitsee hyvät talvivaatteet, mutta jos se riisuu turkin päältään, niin saapi syyttää itseänsä, jos se paleltuu. Tätä tulisi muistaa enemmän, kuin tehdään. Ei yksikään maa tarvitse niin paljo metsää, kuin Suomi, eikä yksikään kansa käytä metsää niin pahasti, kuin Suomen kansa. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa metsää saadakseen muutamina vuosina hyvästi viljaa ja huonoa laidunta. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen taittamaan ja kokomaan lehtiä lampailleen: hän katkoo huolettomasti nuoret puut, tahi hakkaa ne kumoon saadaksensa siitä helpommasti lehdet. Sitte tulevat halonhakkaajat, tervanpolttajat, sydenpolttajat, tukkienhakkaajat; ne kaatavat kaikki, mikä vaan kelpaa, ilman suomenpuutakaan jälelle jättämättä. Siitä ei huoli kukaan, että eläimet pureskelevat poikki lehtipuiden vesat, tahi että miljonittain nuoria puita hakataan aidaksiksi. Vuosittain hävittävät metsävalkeatkin taajoja maa-aloja, ja palaneiden havumetsäin sijaan kasvaa harva lehtimetsä. Mutta kivikkomaalle usein ei kasva enää mitään. Tällä tavalla pidetään huonossa hoidossa ja vähennetään Suomen kalliita metsiä. Voitonpyyntö viettelee monen myymään tahi kaatamaan koko metsänsä, sen sijaan että hän vuosittain hakkaisi täysikasvuiset puut ja saisi pysyväisen hyödyn metsästänsä. Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt jo makaa suunnattomia maa-aloja autioina ja metsättöminä. Maanviljelijät valittavat kylmien kevättuulien hävittävän laihot, tahi kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan pellot, mutta eivät ajattele sitä, että he monta kertaa itse ovat syypäät tähän. Muinoin, kun koko maa oli tiheinä metsinä, tarvitsi perkata maata saatavaksi tilaa viljelykselle. Siitä ajasta asti on meidän kansamme perinyt sen onnettoman luulon, että metsä on jotakin pahaa ja etteivät kasvavat puut ole tavarata. Kohta on tarve tuleva paremmaksi opettajaksi. Missä ihminen on katsonut Jumalan istutuksen ylen, siinä täytyy h’nen itsensä viimmein sanomattomalla vaivalla kylvää metsää. Muutamissa seurakunnissa on tapana, että rippikoululapset istuttavat nuoria puita muistoksi. Se on kaunis tapa, jonka pitäisi tulla yleiseksi maassamme. Sellaista puuta pidetään ystävänä; se rukoilee vertaistensa edestä, se on rukous koko isänmaamme edestä. [[Luokka:Maamme kirja]] 4120 8615 2006-11-06T17:04:33Z Nysalor 5 47. Kulovalkea {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 46. Metsä|46. Metsä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 48. Pellosta ja niitystä|48. Pellosta ja niitystä]] |otsikko=47. Kulovalkea. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Sydänkesä on kirkas ja lämmin. Kauan on ollut alinomaista auringonpaistetta, ei vähääkään sadetta, tuskin pilveä sinisellä taivaalla. Ilma on tyynenä ja hämäränä autereesta, maa on juurikuin kuivuuden polttama. Ruoho on kellastunut, ohrapellot lakastuvat, ojat kuivavat, karjaa vaivaa jano ja se tapaa metsässä ainoastaan rapakkolammikon täynnä matoja. Juna talonpoikia kulkee hiljoilleen maantietä. On puolenpäivän aika. He päättävät levähtää, päästävät hevosensa valjaista ja antavat niiden syödä. Itse asettuvat he tien viereen ja virittävät tulen keittääksensä potaateja. He syövät, nukkuvat tiiman ja pitkittävät matkaansa, siirrettyään tulikekäleet syrjään. Ei ole vettä ojassa tulta sammuttaa, ja jos olisikin, niin tuskinpa ottaisivat matkustajat nähdäksensä vaivaa ammentaa sitä kekäleille. Vähän aikaa on hiljaisuus. Tuleepa tuulenhenki ja käypi puoleksi sammuneesen hiillokseen. Tämä alkaa hehkua, pienoinen liekki leimuaa ja sytyttää kuivan ruohon tien vieressä. Liekki levenee tuulessa ja pääsee kuiviin sammaliin metsän laidassa. Siinä on kukkula, Liekki nousee metsäistä mäen rinnettä ylös, juurikuin luikerteleva kaitainen, tulinen kieli sammalissa palavan leveämmän kiilan etupäässä. Jo näkyvät matkustajan kärryt tiellä. Eräs ylioppilas ajaa hiljaista juoksua sivutse. Hän näkee tulen metsäisen mäen rinteessä, laskeupi alas sammuttamaan. Hän onnistuu yhdessä paikassa; mutta liekki leimahtaa ylös toisessa kohti. Hän nousee taas kärryihin, lyöpi hevosta ja ajaa täyttä vauhtia likimmäiseen taloon. Asukkaat ovat poissa niityllä. Ylioppilas kiiruhtaa sinne ja antaa tiedon uhkaavasta vaarasta. Naiset nojauvat haravataan vasten ja katselevat uteliaina ylioppilaan lakissa olevaa lyyryä. Miehet hiovat viikatteitaan. Yhdelläkään ei ole tarpeetonta kiirettä, ja ylioppilas, turhaan kehoitettuaan heitä joutumaan metsään, jättää heidät ja pitkittää matkaansa. Sillä välillä on se kaitainen, tulinen kieli pääsnyt kanervikkoon ja sitte katajapensaasen. Tämä leimahtaa tuleen ja sytyttää kokonaisen katajiston palamaan. Savu tulee paksummaksi, säkenet lentelevät, kuusien maahan riippuvat, tuuheat lehvät syttyvät tuleen. Jopa nousee suuria leimuavia ja rätiseviä tulipatsaita toinen toisensa vierestä ylös, ja tulenliekit levenevät hirmuisella vauhdilla. Tulen kuumuudessa syntyy enenevä tuuli, joka heti levittää tupruavia savupilviä ja suitsuavia säkenepyörteitä ympäri tätä hävityksen alaista metsää. Vielä viipyy väki niityllä: niillä on hyvää aikaa, ne ovat tottuneet polttamaan kaskea metsässä. Mutta savupilvet tulevat yhäti tiheämmiksi, ja jo leimuaa ylös korkea ja kirkas liekki: – vasta täytetty heinälato on tulessa. Nyt tulee kiire niityllä, sanaa viedään naapureille, kaikki väli taloista ja kylistä kokoupi vähitellen kirvesten ja lapioiden kanssa palavan metsän ympärille. Mutta nyt on se liian myöhään: turhaan hakataan laajalta puita ja luodaan leveitä ojia esteeksi laajenevalle tulelle. Se kohtaa uhalla kaikkia vastuksia, se nielee kaikki edestään, karjakartanot, ladot, ruispellot, riihet, yksinäiset metsätorpat ja peninkulmittain kauniita, tuuheoita, monen tuhannen markan raha-arvoisia metsiä. Voimattomina ja väsyneinä täytyi paikkakunnan asukasten katsella hävitystä siihen asti, kuin toivottu sade teki lopun tälle suurelle hyökyvälle tuli- ja savumerelle. Useita viikkoja pitkittää kuitenkin tuli kytöen puoleksi-lahonneiden kantojen alla ja sitä täytyy vahdata yötä ja päivää. Tulen työn loputtua on kaikesta tästä äsköiseen aikaan ihanasta metsästä ainoastaan suuri, musta erämaa jälellä, jossa korkeat hongar korventuneina kohottavat uhkeat latvansa nokisten vuoren kallioiden ylitse. Taas matkustaa ylioppilas tietä sivutse. Hän kulkee nyt hävitetyn maan läpitse; siinä on hiilikaasua (häkää) ilmassa, tuhka peittää kauniin metsikkomäen, ja palaneet puunrungot, juurikuin kummitukset, ojentelevat mustia oksiaan illanhämärässä. [[Luokka:Maamme kirja]] 4121 9981 2007-01-11T20:20:05Z Nysalor 5 [[Luokka:Asiatekstit]] MINNE HÄVISIVÄT SONERAN RAHAT ? ==Esipuhe== Tässä kirjassa kuvataan Soneran tapahtumia vuosien 2000 ja 2001 aikana Kaj-Erik Relanderin johtajakaudella. Näistä tapahtumista on kerrottu osittaisia ja epätäydellisiä tulkintoja mediassa. Tässä kirjassa valotetaan ensimmäistä kertaa tapahtumien todellista kulkua. Näin pyritään kertomaan sijoittajille, veronmaksajille, Soneran henkilöstölle ja kaikille Soneran asioista kiinnostuneille Soneran asioiden todellinen tila vuosina 2000-2001. Se kiinnostanee monia ihmisiä. Kirjassa kerrotaan, miten pörssiyrityksessä voi pahimmillaan käydä, kun omistajavalvonta pettää, hallitustyöskentely on hapuilevaa ja epäpätevä johto keskittyy ajamaan vain omia etujaan jopa epäeettisin keinoin. Kirja on myös toivottavasti varoittava esimerkki niille yritysjohtajille, jotka harkitsevat epäeettisten keinojen käyttöä yrityksessään. Tässä kirjassa ei haluta nöyryyttää ketään tai nostaa jotakuta sankarin maineeseen, vain kuvata neutraalisti Soneran tapahtumia tosiasioiden valossa. Kirjassa esitettyjen tapahtumien oikeellisuus on pyritty varmistamaan mahdollisimman huolellisesti aikaa ja vaivaa säästämättä. Aikaa on kulunut satoja ja taas satoja tunteja. Kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä on haastateltu. Kirjallista materiaalia on kahlattu läjämäärin läpi. Tämän luotettavammin Soneran tapahtumia vuosina 2000-2001 ei voi kertoa yhdessä kirjassa. Kirjassa mainitut henkilöt saattavat loukkaantua kirjan sisällöstä. Tämä on valitettavaa, mutta Soneran tapahtumat vuosien 2000 ja 2001 aikana oli pakko laittaa kirjan muotoon. Kyse on siinä määrin merkittävistä asioista, että niiden esiintuonti ja käsittely on mahdollisten yksittäisten ihmisten loukkaantumisia tärkeämpää. Maailma on kova paikka. Täällä on vastattava teoistaan ja oltava valmiina siihen, että teot tulevat mahdollisesti julkisuuteen jonain päivänä. Näin varsinkin yrityselämässä. Ja politiikassa. Kirjan kirjoittajat ovat talouselämän vaikuttajia, jotka ovat seuranneet läheltä Soneran tapahtumia. Kirja kuvaa Soneran tapahtumia ja Kaj-Erik Relanderin toimia Soneran toimitusjohtajana. Näiden tapahtumien tuloksena tehtiin Suomen taloushistorian suurimpia virheitä ja aiheutettiin 1990-luvun alun pankkikriisiin verrattava taloudellinen vahinko. ===Soneralla on hieno historia takanaan=== Soneralla on takanaan yli satavuotinen hieno historia. Alun perin venäläisenä virastona ja Pietarin alaisuudessa toiminut Suomen lennätinlaitos kasvoi 1850-luvulta lähtien merkittäväksi suomalaiseksi yritykseksi. Vuonna 1885 suomalaiset esittivät Pietarille, että lennätin ja posti yhdistettäisiin suomalaiseksi virastoksi. Venäläiset eivät tuolloin huomioineet esitystä. Kenraalikuvernööri Bobrikovin mukaan Suomen puhelintoimen oli palveltava ensisijaisesti Venäjän keisarikunnan armeijaa. Vuonna 1898 puhelin toimi jo kaikissa Suomen kaupungeissa. Vuonna 1910 puhelinjohtojen pituus Suomessa oli 89 200 kilometriä. Venäjän armeijan poistuttua Suomesta vuonna 1918 rakennettu puhelinverkko jäi suomalaisen Posti- ja lennätinlaitoksen haltuun. Posti- ja lennätinlaitos alkoi julkaista vuonna 1929 puhelinluetteloa kotimaan ja ulkomaan puhelinliikennettä varten. Vuosina 1930-1950 Posti- ja lennätinlaitos julkaisi Suomen yleistä Puhelinluetteloa, josta löytyivät kaikki maan puhelintilaajat Helsinkiä lukuun ottamatta. Sotien välisenä aikana Suomeen rakennettiin kattava puhelinverkko. Datasiirtoa Suomen puhelinverkossa alettiin käyttää vuonna 1964, ja vuonna 1978 avattiin autoradiopuhelinverkko. Vuonna 1980 koko puhelinverkko oli automatisoitu ja puhelunvälittäjistä luovuttiin. Vuonna 1982 avattiin NMT-verkko ja vuonna 1986 NMT 900 -verkko. Vuonna 1977 Posti- ja lennätinlaitoksen pääjohtaja Oiva Saloila jäi eläkkeelle ja hänen seuraajakseen valittiin Pekka Tarjanne. Vuonna 1989 Tarjanne siirtyi Kansainvälisen teleliikenneliiton ITUn pääsihteeriksi ja hänen tilalleen uudeksi pääjohtajaksi valittiin Pekka Vennamo. Vuonna 1993 liikenneministeri Ole Norrback vahvisti Suomen PT:n perustamisasiakirjan ja Soneran edeltäjästä Telecom Finlandista tuli Suomen PT:n tytäryhtiö. Suomen PT:n hallituksen puheenjohtajaksi valittiin tuolloin vuonna 1993 Sakari Salminen ja hallituksen jäseniksi Liisa Joronen, Markku Talonen, Johannes Koroma ja Pekka Vennamo. Posti- ja telelaitoksen kahtiajaossa Vennamo siirtyi Telecom Finlandin pääjohtajaksi. Vuonna 1992 Telecom Finlandin GSM-verkko avattiin ensimmäisten joukossa koko maailmassa. Vuonna 1993 Telecom Finland menetti ulkomaanpuheluiden yksinoikeuden ja sen kilpailijoiksi tälle toimialalle tulivat Finnet, Telivo ja Ålands Mobiltelefon. Vuonna 1994 Telecom Finlandissa aloitettiin saneeraus Aulis Salinin johdolla kiristyvän kilpailun vuoksi ja yhtiöstä saneerattiin ulos 4 000 työntekijää. Tämä oli mahdollista, koska Salinilla oli hyvät yhteydet ay-liikkeeseen ja pelisilmää henkilöstöjärjestelyiden tekemisessä. Yhtiöön palkattiin samalla tietoteknisen koulutuksen saaneita ihmisiä. Vuonna 1996 Telen verkossa oli jo miljoona matkapuhelinta. Tulevaisuus näytti loistavalta. Sonera oli alkanut kansainvälistyä jo 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja lähtenyt teleoperaattoreiden osakkaaksi mm. Unkarissa, Turkissa ja Baltiassa. Sonera oli noussut maailman yhdeksi edistyneimmäksi matkaviestintäoperaattoriksi 1990-luvun puolivälin jälkeen. Soneran noteeraus Helsingin pörssissä alkoi 10.11.1998, jolloin valtio myi 22 % Sonerasta 7 miljardilla markalla. Soneralla on takanaan kunniakas ja hieno historia. Se on aina ollut teknisesti maailman eturivin teleyrityksiä ja tuottanut valtiolle paljon tuloja. Tässä kirjassa kerrotaan, kuinka Kaj-Erik Relanderin aikakaudella tehtyjen toimien tuloksena tämä kannattava ja historialtaan hieno valtion kruununjalokivi vietiin konkurssin partaalle ja kymmenien miljardien markkojen velkoihin vähän yli yhdessä vuodessa. Miten tämä oli mahdollista? ==Kaj-Erik Relanderin aika alkaa== Vuosi 2000 alkoi aurinkoisesti Soneran Kaj-Erik Relanderille eli Rellulle. Soneran hallitus oli valinnut hänet juuri Soneran varatoimitusjohtajaksi maaliskuun 2000 alusta alkaen ja toimitusjohtajaksi Aulis Salinin seuraajaksi vuoden 2001 alusta alkaen. Relanderin valinta ei ollut sattumanvarainen, sillä hän oli tehnyt vuosikausia taustatöitä Soneran sisällä valintansa eteen vakuuttaen Pekka Vennamon ja Aulis Salinin kyvyistään. Kaj-Erik Relander syntyi Helsingissä 21.6.1962. Perheeseen kuuluu kotiäitinä toimiva pankkiirivaimo Hilkka ja kolme pientä lasta. Varusmiespalveluksen Relander suoritti Uudenmaan prikaatissa ja kävi reserviupseerikurssi 172:n vuonna 1983. Sotilasarvoltaan hän on vänrikki. Helsingin kauppakorkeakoulusta hän valmistui ekonomiksi vuonna 1990. Suomen Asiakastieto Oy:n tietojen mukaan Relander oli ollut 1990-luvun alussa mukana 11 osakeyhtiön hallinnossa. Hän oli kuudessa yhtiössä hallituksen puheenjohtajana ja viidessä varsinaisena jäsenenä. Neljässä yhtiössä (Senentia Oy, Oy Brossco Ab, Oy Maxroi Capital ja Oy Avker Rakentamis- ja kiinteistökonsultointi Ab) konkurssimenettely raukesi pesän varojen puutteeseen. Management Support Helsinki Oy lopetettiin selvitystilan jälkeen ja Unicraft Oy:n konkurssimenettely jatkuu edelleen. Jotkut yhtiöt ovat vaihtaneet nimeä ennen kaatumistaan, ja niitä on rekisteröity ympäri Suomea. Esimerkiksi Avker Rakentamis- ja kiinteistökonsultointi Oy:n konkurssissa oli kyse miljoonista markoista. Relanderin neuvonantajana näissä konkurssipyörittelyissä toimi asianajaja Anssi Jaanti. Jaanti tuomittiin toukokuussa 2002 ehdottomaan vankeusrangaistukseen näistä ja muista konkurssirikoksista. Anssi Jaanti toimi Relanderin neuvonantajana myös Sonerassa. Jaantin avustuksella Relander siirsi tiettävästi yli 100 miljoonaa markkaa Soneran rahoja omille tileilleen ja yrityksilleen ulkomailla. Varat siirrettiin ainakin kahdella eri tavalla. Ensinnäkin Relanderin ulkomaisille konsulttiyrityksille ja investointipankeille annetuista kymmenien miljoonien toimeksiannoista ohjattiin toimeksisaajan taholta yleensä 30 % Relanderin omille tileille. Toiseksi Sonera antoi Relanderin määräyksestä toimeksiantoja Relanderin omistamille ulkomaisille peiteyhtiölle Soneran olemattomasta konsultoinnista tai markkinointitoimenpiteistä. Laskut hyväksyi yleensä Relander tai joku Relanderin sisäpiiristä tietäen pelin hengen. Relander siis harjoitteli "johtamistaitojaan" omilla yrityksillään 1990-luvun alussa ja siirtyi Sitraan ennen Soneraan saapumistaan. Tämä harjoittelu tuottikin sitten Suomen taloushistorian suurimpia tappioita Sonerassa. On täysin uskomatonta, että vuonna 2000 pörssiarvoltaan Suomen toiseksi suurimman yrityksen toimitusjohtajaksi valitaan henkilö, jonka taustat ovat epäselvät. Relander aloitti Sonerassa vuonna 1994 group business controllerina. Vuosina 1995–1996 hän toimi yrityssuunnittelu- ja rahoitusjohtajana. Vuodet 1996–1998 hän työskenteli talous- ja hallintojohtajana. Vuosina 1998–1999 hän vastasi Soneran kansainvälisistä toiminnoista. Vuoden 2000 hän toimi Soneran varatoimitusjohtajana. Soneran toimitusjohtajana hän ehti toimia vajaat 6 kuukautta vuoden 2001 tammikuun alusta kesäkuussa 2001 saamiin potkuihinsa saakka. Soneran toimitusjohtajana hänen palkkansa oli verotustietojen mukaan 270 000 mk/kk + bonukset ja työsuhde-edut. Soneran optioita Relanderilla on 510 000 kpl ja tytäryhtiöiden Zedin, SmartTrustin ja Plazan optioita yli 800 000 kpl. Relander on esimerkiksi SmartTrustin suurin henkilöomistaja 500 000 option kautta. Nämä ovat suuria määriä. Niiden avulla Relander olisi voinut ansaita vähintään 100 miljoonaa markkaa ja perustaa oman investointipankin, kuten hänen kerrotaan haaveilleen. Relander siirtyi vuonna 1994 SITRAsta Soneran tai silloisen Telecom Finlandin taloushallinnon tehtäviin, ja nopeasti hänen tavoitteekseen kirkastui Soneran ykkösmiehen paikka. Tämän tavoitteen saavuttamisen esteenä oli ennen kaikkea Pekka Vennamo, joka nostettiin Soneran edeltäjän Telecom Finlandin pääjohtajaksi. Vennamo ei pystynyt aavistamaan Relanderin aikeita, ja hän antoi Relanderin vastuulle Soneran kansainvälistymisen johtamisen. Relander alkoi jo tällöin rakentaa omaa verkostoaan ja valtakuntaansa. Piti vielä odottaa vähän, jotta tämä verkosto pääsisi valtaan. Vennamon heikoksi kohdaksi havaittiin ajoittainen alkoholin käyttö. Vennamon syrjäyttämiseksi oli laadittava suunnitelma. ===Vennamo savustetaan ulos Sonerasta=== Sonerassa oli käytäntönä järjestää Vennamolle varamies "kosteiden aikojen" ajaksi. Hänen tehtävänään oli kommentoida Soneran kuulumisia julkisuudessa. Vuoden 1998 aikana Relander oli mukana järjestämässä muutamaan otteeseen tilannetta, jossa Vennamo joutui hoitamaan tehtäviään ilman varamiestä enemmän tai vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisena. Tämä tieto levitettiin Soneran hallituksen sekä valtio-omistajan korviin, ja Vennamon vaihto tuli näin perustelluksi. Vennamoa väitettiin vaaralliseksi ja epäluotettavaksi henkilöksi. Vennamon erottamiseksi piti löytää jokin muodollinen syy ja tällaiseksi ilmoitettiin Vennamon käymät osakekaupat Soneran osakkeilla vuonna 1998. Soneran hallitus vapautti Pekka Vennamon tehtävistään 4.1.1999 "liikenneministeri Matti Auran Vennamoa kohtaan tunteman epäluottamuksen vuoksi". Samassa yhteydessä Vennamon kanssa erosi myös liikenneministeri Aura, vaikka hänen erolleen ei ollut selkeitä perusteita. Matti Aura olikin vain työrukkanen Vennamon erottamisessa. Vennamolle ei koskaan kerrottu erottamisen todellista syytä ja eron järjestäjää. Matti Auran seuraajana liikenneministerinä jatkoi Olli-Pekka Heinonen. Vennamon erottamisen jälkeen oli luonnollista valita väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi Soneran pitkäaikainen johtaja Aulis Salin, joka lähestyi eläkeikää. Tämä sopi myös Relanderille, joka oli saanut Salinin omaksi kannattajakseen jo aiemmin vakuuttamalla hänelle kyvykkyyttään. Relander oli taitava antamaan itsestään hyvän kuvan. Hän osasi käsitellä ihmisiä omaksi edukseen. ===Aimo Eloholma Relanderin kilpailijana=== Relanderin kilpailijana Soneran toimitusjohtajan tehtävään Aulis Salinin jälkeen oli Aimo Eloholma, joka toimi tuolloin Soneran lankaverkkopuolen johtajana. Relanderille oli helppo tehtävä vakuuttaa Soneran hallitukselle ja hallintoneuvostolle, että vain hän pystyisi tekemään Sonerasta toisen Nokian. Aimo "Aikka" Eloholma vastasi Soneran johtoryhmän jäsenenä vuoden 2000 alusta alkaen Telecom-liiketoiminta-alueesta eli lankaverkkoliiketoiminnasta. Eloholma oli kokenut kehäkettu ja yhtä arvostettu Soneran sisällä kuin Aulis Salin. Relander ajoi nimityksensä jälkeen Eloholman täydellisesti nurkkaan ja eristi hänet johtoryhmän päätöksenteosta. Eloholma ei tästä välittänyt, vaan vei Telecom-toimialuetta koskevia päätösehdotuksia johtoryhmän ohi suoraan Soneran hallituksen päätettäväksi. Eloholma vastasi Soneran organisaation ja johtamisen kehittämisestä vuoteen 2000 saakka, jolloin nämä tehtävät siirrettiin Relanderin omalle sisäpiirille. Relander ei kehittänyt organisaatiota, vaan vei sen nopeasti täydellisen kaaoksen tilaan. Johtaminen korvattiin mielivallalla. Soneran hallitus päättikin valita Markku Talosen johdolla Relanderin Soneran uudeksi "vetäjäksi", vaikka soraääniäkin esiintyi. Esimerkiksi Soneran hallituksen jäsen Liisa Joronen ei pitänyt Relanderia pätevänä Soneran toimitusjohtajan tehtävään. Relander oli 38-vuotias vuonna 2000 hänen tultua valituksi Soneran toimitusjohtajaksi. Hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta suuren pörssiyrityksen johtamisesta, eikä minkäänlaista kokemusta yli 10 000 ihmisen johtamisesta. Hän oli ollut talousasiantuntija, ei johtaja. Valitsijat eivät huomanneet, että keisarilla ei ollut vaatteita. Jo tuohon aikaan monet Relanderin kanssa tekemisissä olleista ihmisistä epäilivät hänen luotettavuuttaan ja kykyjään Soneran johtajana. Tällaisia epäilyksiä ei vain sopinut sanoa ääneen. Relanderin luonteenpiirteisiin kuului, että hän ei hyväksynyt minkäänlaisia eriäviä mielipiteitä. Tämän piirteen vaikutukset olivat hyvin merkittäviä Relanderin johtajakaudella. ===Relanderin johtamistyyli=== Relanderia voisi johtamistyylinsä puolesta kutsua puhdasoppiseksi despootiksi. Hänen kerrotaan viihtyneen hyvin armeijassa ja hän ihaili Suomen armeijan johtajakoulutusta. Hänen suosikkikirjojaan olivat Machiavellin teokset. Relander sovelsi erinomaisen tehokkaasti Machiavellin hajota ja hallitse -periaatetta. Hän loi pelon ilmapiirin ympärilleen ja oli tässä työssään käsittämättömän tehokas. Hän käyttäytyi usein ylimielisesti ja "pompotti" alaisiaan. Omien etujensa ajamisessa ja sisäpiirin suosimisessa hän oli erittäin tehokas. Tämän suuntaisesti Relanderia luonnehditaan mm. Helsingin Sanomien 25.1.2001 jutussa. Hyvin harva kehui Relanderia ja hänen julkinen kuvansa oli erittäin negatiivinen. Taloussanomien 3.7.2001 julkaistun laajan imagontutkimuksen mukaan Kaj-Erik Relander oli Suomen liike-elämän vähiten luottamusta nauttiva henkilö ja Nokian pääjohtaja Jorma Ollila eniten luottamusta nauttiva henkilö. Relanderia pidettiin visionäärisenä ja esiintymistaitoisena, mutta tämä päti vain niin kauan kuin Relander sai kertoa omia lennokkaita tarinoitaan. Jos Relanderin laittoi keskustelussa tiukalle ja vaati perusteluja väitteisiin, menivät hänen konseptinsa täysin sekaisin. Tällöin seurasi suuttumus, keskustelukumppanin vähättely ja keskustelun välitön lopettaminen. Relander esiintyi mahtailevin ottein ja piti itseään liian suurena ja pätevänä johtajana Suomeen. Siksi Soneran piti kasvaa maailmalle ja Relanderin saavuttaa vähintään Jorma Ollilan arvostus nerokkaana johtajana. Relander edellytti "palvontaa" ja "nuoleskelua" alaisiltaan. Hänen piti olla kaiken keskipisteenä. Hän ei halunnut antaa haastatteluja lehtiin, mutta edellytti lehdiltä ylistäviä juttuja itsestään. Hän rakasti valtaa ja halusi kahmia kaiken vallan Sonerassa itselleen: näin hän myös teki. Relanderilla ei ollut yhtään läheistä ystävää. Lähimmät ihmiset olivat sihteeri Terhi Veijalainen ja vaimo Hilkka. Näiden lisäksi oli ainoastaan pelokkaita alaisia. Tämä riitti kuitenkin Relanderin sosiaaliseksi piiriksi. Hän halusi rahaa, ei ystäviä. Yksi Relanderin suosikkiopeista oli darvinismi. Tätä hän toi ahkerasti esiin puhuessaan Soneran ihmisille. Relanderin mielestä jokaisen piti raivata oma paikkansa Sonerassa ilman hänen tukeaan. Tämä ei käytännössä pitänyt paikkaansa, sillä Relander suosi estoitta sisäpiiriään ja jätti vain sen ulkopuolella olevat henkilöt vaille tukeaan. Relanderia ei kiinnostanut liikkua soneralaisten keskuudessa ja kannustaa heitä parempiin tuloksiin. Häntä ei kiinnostanut luoda vahvaa tiimihenkeä henkilöstön keskuuteen tai huvittanut mennä syömään henkilöstöravintolaan muiden soneralaisten joukkoon. Hän rakasti pelon ilmapiirin luomista ja halusi alaistensa nöyristelevän häntä. Hän oli tavallisten ihmisten yläpuolella. Parhaiten Relander viihtyi investointipankkiirien seurassa. Investointipankki kiinnosti häntä toimialana. Investointipankkiirit liikkuivatkin ahkerasti Soneran käytävillä. Relander antoi useille investointipankeille kymmenien miljoonien toimeksiantoja. Hän halusi pitää hyvät välit siihen suuntaan, jotta työpaikan vaihto sujuisi jatkossa liukkaasti, jos paikat Sonerassa kävisivät liian kuumiksi. Relander tiesi, että ne tulisivat käymään kuumiksi. Relanderilla oli tapana antaa sama toimeksianto vähintään kahdelle eri tekijälle ilman, että nämä tiesivät toisistaan. Tehtävää innokkaasti hoitava henkilö sai ennemmin tai myöhemmin huomata, että toinen henkilö tai ryhmä suoritti samaa Relanderin antamaa toimeksiantoa. Tästä oli seurauksena raivokkaita valtataisteluita ja valtavaa turhautumista. Tämä oli Relanderin darvinistista hajota ja hallitse -tekniikkaa käytännössä. Relander oli häikäilemättömän laskelmoiva ja ainakin vaikutti älykkäältä. Hänen päätöstensä (kuten Saksan umts-lupa) myöhempi analysointi asettaa hänen liikemiesälykkyytensä kyseenalaiseen valoon. Relander kuului omasta mielestään Nietzschen määrittelemiin yli-ihmisiin, joita normaalit lainalaisuudet eivät koskeneet. Tämä näkyi hänen jokapäiväisessä käytöksessään varsinkin Soneran toimitusjohtajanimityksen varmistumisen jälkeen. Relander vertasi itseään Nokian Jorma Ollilaan ja Vodafonen pääjohtaja Chris Genttiin ja piti itseään heitä "kovempana". Relander uskotteli itselleen ja muille, että hän loisi uuden järjestyksen Euroopan teleoperaattoreiden kenttään ja toimintaan. Pieni Sonera ja sen "suuri" toimitusjohtaja mullistaisivat Euroopan operaattorikentän nerokkailla ja vallankumouksellisilla ideoillaan. Mitä nämä ideat olivat? Miten Relander aikoi luoda tämän uuden järjestyksen ja mitä se tarkoitti? Sitä hän ei koskaan kertonut. ===Aulis Salinin yrityskulttuuri muutettiin nopeasti=== Aulis Salinin johdolla Soneran arvoiksi ja toimintaperiaatteiksi olivat muotoutuneet seuraavat asiat: Työtehtävät pyrittiin johtamaan Soneran päämääristä niin, jotta jokainen tiesi, mitä häneltä odotettiin työssään. Asiakkaat pyrittiin pitämään tyytyväisinä luomalla win-win-tilanteita, joissa molemmat osapuolet voittivat. Luottamus ja avoimuus rakennettiin toiminnan perustaksi ja sopimukset pidettiin. Sanomisista pidettiin kiinni ja salaiset tavoitteet olivat kiellettyjä. Tiedonpanttausta ei hyväksytty. Naapuria autettiin ja pyrittiin yhteisiin tavoitteisiin. Rakentava kritiikki hyväksyttiin ja positiivista mieltä arvostettiin. Johtamisessa painotettiin tiimihengen luomista ja ihmisten osaamisen laajaa hyödyntämistä. Aulis Salinin ja Pekka Vennamon Soneraan luoma yrityskulttuuri mullistettiin Relanderin aikakaudella täysin. Ennen Relanderin johtajakautta Soneran yrityskulttuuri korosti yksilön kunnioittamista, teknologiaosaamista, yhteistyötä ja iloista eteenpäin pyrkivää tasa-arvoista työilmapiiriä. Relanderin myötä yksilöitä ei enää kunnioitettu ja teknologiaosaamista väheksyttiin, rakentavan työympäristön korvasivat suosikkijärjestelmä ja pelon ilmapiiri. Muutos oli nopea. ===Soneran organisaatiouudistus=== Vuoden 1999 aikana valmisteltiin Relanderin ja hänen sisäpiirinsä johdolla organisaatiouudistusta, jossa Soneran toiminta jaettiin kahteen osaan. Toisena oli Relanderin johtama kansainväliseen langattomaan viestintään keskittyvä Mobile & Media -liiketoiminta-alue ja toisena Aimo Eloholman johtama kotimaiseen perinteiseen lankaverkkotoimintaan keskittyvä Telecom-liiketoiminta-alue. Relanderin keräsi oman sisäpiirinsä M&M-yksikön keskeisiin tehtäviin ja halusi vanhan Telen "virkamiehet" keskitettävän Telecom-puolelle. Eloholman oli pakko suostua tähän järjestelyyn hävittyään toimitusjohtajakisan Relanderille. M&M-liiketoiminta-alueesta tuli "rellulaisten" temmellyskenttä. Telecom-puoli jäi Eloholman haltuun. Siellä on tehty koko ajan järkevää ja kannattavaa liiketoimintaa. Relanderin tarkoituksena oli myydä Telecom-puoli heti sopivan hetken tullen ja päästä eroon "Aikan virkamiehistä". Tätä tarkoitusta varten Telecom-puoli yhtiöitettiin myyntikuntoon vuoden 2001 alussa. ===Matti Makkonen Soneran tulojen tuojana=== Uusi organisaatiomalli tuli voimaan vuoden 2000 alussa. Sonera Mobile Operator -yksikön johtajana ja Soneran johtoryhmän jäsenenä jatkoi Matti Makkonen, joka oli rakentanut Soneran rahasammon eli kotimaan matkapuhelintoiminnan. Vuoden 2000 alussa monet Soneran asioista perillä olevat tahot pitivät kohtalonkysymyksenä sitä, kuinka hyvin Relander ja Makkonen pystyvät puhaltamaan yhteen hiileen. Makkonen oli arvostettu vanhan polven matkapuhelinmies, joka ei uskonut Relanderin ja Soneran ideaan myydä matkapuhelinpalveluja ympäri maailmaa. Makkonen ei kuulunut Relanderin sisäpiiriin. Makkosella oli kykyä ja halua yhteistyöhön Relanderin kanssa, mutta Relanderin mielestä Makkonen ei nöyristellyt häntä tarpeeksi. Relander oli myös tavattoman kateellinen Makkoselle tämän hyvin sujuvista liiketoimista. Relander aloitti vuoden 2000 alusta alkaen (Soneran toimitusjohtajanimityksen varmistumisen jälkeen) Makkosen ahdistelun ja savustamisen, joka johti Makkosen eroamiseen Sonerasta syksyllä 2000 ja siirtymiseen Nokian palvelukseen. Tämä oli merkittävä tappio Soneralle. Kukaan ei uskaltanut kysyä Matti Makkosen eron syitä ja Makkonen ei herrasmiehenä halunnut niitä kertoa. Kaikki kuitenkin tiesivät eron syyt. ===Relanderin sisäpiiri=== Jokaisessa yrityksessä on oma sisäpiirinsä. Se on täysin tavallista. Relander rakensi Soneraan oman sisäpiirinsä, joka toimi varsin epätavallisesti ja lähes yksinomaan omia ja Relanderin etuja ajatellen. Henkilöstön, pääomistajan (valtio) ja osakkeenomistajien edut olivat toissijaisia Relanderin sisäpiirin toiminnassa. Ensimmäisenä oli oma etu. Soneran palveluliiketoimista Soneran johtoryhmän jäsenenä vastasi vuoden 2000 alusta lähtien Relanderin opiskelukaveri ja vanha tuttu Juha Varelius. Relanderilla ja Vareliuksella oli tiettävästi mm. yhteinen purjevene omistuksessaan. Varelius kuului Relanderin sisäpiiriin, minkä vuoksi hänellä oli lähes rajattomilta vaikuttavat taloudelliset ja toiminnalliset toimivaltuudet Soneran sisällä. Pelkästään Zedin mustaan aukkoon syöksyi yli miljardi markkaa tappioiksi realisoituneita varoja. Se ei juurikaan Vareliusta häirinnyt. Varelius vastasi vuonna 1995 Kaapeli TV:n toiminnoista. Sieltä hän siirtyi Sonera Plazan vetäjäksi ja Plazalta pian Sonera Zedin johtajaksi. Vareliuksen lempilapsi oli Sonera Zed, jonka toimitusjohtajana hän toimii edelleen. Varelius jatkaa edelleen myös Soneran johtoryhmässä keväällä 2002. Henri Harmia toimi vuoden 2000 alusta lähtien Soneran strategiajohtajana ja Relanderin sisäpiirin jäsenenä. Harmia oli Relanderin opiskelukavereita, ja myös hänellä oli Juha Vareliuksen tapaan laajat toimivaltuudet Soneran sisällä. Harmia vaikutti erittäin ylimieliseltä henkilöltä, kuten muutkin Relanderin sisäpiirin jäsenet. Hän oli toiminut aiemmin konsulttina, mutta myös häneltä puuttuivat näytöt liike-elämästä. Harmia halusi antaa itsestään tärkeän ja kiireisen johtajan vaikutelman ja harppoi Soneran käytävillä puhuen lakkaamatta "kommunikaattoriinsa" nappikuulokkeen kautta. Yleensä Harmian näki odottavan isäntänsä, Relanderin, työhuoneen edessä saamassa uusia toimintaohjeita. Harmialla oli monta Relanderin antamaa luottamustehtävää. Hän vastasi Soneran strategiasta kesään 2000 saakka. Kuinka hyvän strategian Relander ja Harmia pystyivät luomaan Soneralle? Vuonna 2000 julkaistun Soneran kirjan esiintuoma strategia oli seuraava: "Laajennamme globaalisti palvelujen hyväksikäyttöä yhä uusille elämän alueille. Täydennämme osaamistamme ja voimavarojamme yhteistyöllä maailman parhaiden yritysten kanssa." Ei edellä mainittu ole mikään strategia, vaan lähinnä naiivi toteamus. Tällaisen "strategian" muokkaamiseen käytettiin kymmeniä miljoonia markkoja konsulttipalkkioina muun muassa Strategos- ja McKinsey-yhtiöille. On myös esitetty epäilyksiä siitä, että nämä rahat saattoivat ohjautua osittain Relanderin ulkomaisille tileille. Tämän kirjan kirjoittajilla ei ole näyttöä ko. toiminnasta, mutta asia nousi yhdenmukaisesti esiin keskusteluissa eri tahojen kanssa. Kirjan kirjoittajat eivät voi taata epäilyksien ja väitteiden todenmukaisuutta. Soneralle ei siis käytännössä luotu minkäänlaista strategiaa, koska se olisi kahlinnut liikaa Relanderin liikkumavapautta. Harmian toisena tehtävänä oli Soneran optiojärjestelmän rakentaminen Relanderin ohjeiden mukaisesti. Kolmantena tehtävänä oli hoitaa yhteyksiä investointipankkeihin sekä suuriin konsulttiyrityksiin ja antaa toimeksiantoja näille. Neljäntenä tehtävänä oli toimia Relanderin "tiedustelu-upseerina". Kesäkuussa 2000 Henri Harmia siirtyi Relanderin esikuntapäälliköksi ja oikeaksi kädeksi. Harmian tilalle Soneran strategiajohtajaksi tuli investointipankkiiri Jan Werner, joka oli ollut mukana järjestämässä Soneran osakeanteja. Wernerin toimisto sijaitsi Lontoossa. Kukaan Soneran johdossa ei tiennyt, mitä Werner teki Lontoossa. Jotkut arvelivat hänen järjestelevän Relanderin omien ulkomailla sijaitsevien yhtiöiden raha-asioita. Henri Harmia jatkaa edelleen Sonerassa johtajana. Werner lähti toukokuussa 2001 investointipankki Salomon Smith Barneyn palvelukseen. Relander muisti vaatia Werneriä allekirjoittamaan erittäin tiukan vaitiolosopimuksen. Vaitioloaika on pitkä ja sopimussakko suuri. Jari Jaakkola toimi Soneran johtoryhmän jäsenenä ja viestintäjohtajana. Hän oli myös Relanderin sisäpiirin jäsen. Jaakkola oli koulutukseltaan sosionomi, ja monet ihmettelivät hänen vähäistä pätevyyttään ja näyttöjen puutetta. Jaakkolan heikko kohta olivat kauniit nuoret naiset, joita hän palkkasi Soneran viestintäosastolle. Nämä nuoret naiset vaikuttivat tiettävästi paljon Jaakkolan toimiin. Jaakkola halusi antaa yksin kommentteja medialle Soneran asioista, mutta ongelmana oli ajoittain asiasisällön huono hallinta. Jaakkolan kantti oli kovalla koetuksella Soneran kaaosmaisen tilan paljastuttua julkisuuteen tammikuussa 2001. Toimittajien soittaessa hänelle ja pyytäessä tietoja Soneran tilasta Jaakkola usein kiroili heille ja kielsi heitä uhkauksien kera kirjoittamasta tai uutisoimasta Sonerasta mitään. Helmikuussa 2001 Jaakkola uhkasi haastaa Nelosen talousuutiset oikeuteen, mikäli se uutisoisi Relanderin aseman horjuvan yrityksessä. Nelonen uutisoi asian, joka pitikin paikkansa. Soneran viestintäjohtajalla oli näin varsin erikoinen lähestymistapa julkisuuden hoitamiseen. Jaakkola jatkaa Soneran viestintäjohtajana ja johtoryhmän jäsenenä keväällä 2002. Maire Laitinen toimi Soneran lakiasiainjohtajana. Hän oli yksi Relanderin asiamiehistä ja raportoi tietoonsa saamista asioista suoraan tälle. Laitinen jumaloi Relanderia ja piti tätä "käsittämättömän karismaattisena henkilönä". Yhtenä Laitisen tehtävistä oli pitää silmällä Soneran hallituksen puheenjohtaja Markku Talosta. Laitinen olikin usein nähty vieras Talosen huoneessa. Talosella ei ollut mitään aavistusta siitä, että hänen ja Laitisen väliset luottamukselliset keskustelut tulivat Laitisen kautta välittömästi Relanderin tietoon. Talosella oli tapana yrittää udella Relanderin ajatuksia. Samalla hän tuli kertoneeksi Laitiselle näkemyksiään Relanderista. Yksi Laitisen aikaansaannos oli Soneran kyseenalaisen työsopimuskäytännön rakentaminen Relanderin ohjeiden mukaisesti. Soneran työsopimuksissa käytettiin pääsääntöisesti hyvin ankaria salassapitosäännöksiä ja niihin liittyviä valtavia uhkasakkoja. Relander halusi Soneran "NDA:t" kuntoon ja Laitinen laittoi. Kukaan ei ole uskaltanut valittaa näistä. Laitinen jatkaa edelleen Soneran lakiasiainjohtajana. Niklas Sonkin oli Relanderin pikkuserkku ja suosikkijuoksupoika. Hän vastasi vuoden 2000 alusta lähtien Soneran strategisista projekteista. Sonkin oli Relanderin sisäpiirin jäsen ja kuuluisa kyvystään ehtiä ensimmäisenä kertomaan Relanderille mielenkiintoisia luottamuksellisia Soneran henkilöitä koskevia tietoja. Sonkin yritti esittää kovanaamaa siinä onnistumatta. Hän oli kuin isoksi venähtänyt ja pelokas pikkupoika. Niklas Sonkin toimii nykyisin Soneran johtoryhmän jäsenenä, konsernin strategiajohtajana ja Sonera SmartTrustin hallituksen puheenjohtajana. Monet kysyvät, millä perusteella ja näytöillä? Strategisesta markkinoinnista ja brandinhallinnasta vastannut Jane Moilanen toimi Relanderin sisäpiirin jäsenenä, mikä takasi sen, että markkinointiin riitti rahaa. Sonera onkin ollut viime vuosina Suomen eniten rahaa käyttänyt mainostaja ja markkinoija. Markkinointi toimi kuitenkin tuloksettomasti, koska Relander ei tukenut millään tavoin Soneran strategista markkinointityötä. Markkinointiyksikön työn tuloksellisuus ei ollutkaan maan parasta luokkaa. Sonera markkinointi oli yhtä hajallaan kuin muukin toiminta, ja siitä puuttui punainen lanka. Sonera oli myös Suomen suurin liikelahjojen hankkija. Parhaimmat liiketoimintayksiköt saivat kulumaan useita kymmeniä miljoonia markkoja liikelahjoihin vuodessa. Tiettävästi monen soneralaisen koko suvun jäsenet askartelevat nykyään monitoimilinkkuveitsellä, jossa on Soneran logo. Taloustutkimuksen ja Markkinointi & Mainonta -lehden 5.11.2001 ilmestyneen brandinumeron mukaan Sonera oli vuoden 2001 brandiputoaja. Suomen arvostetuimmat brandit-listalla Sonera laski sijalta 33 sijalle 158. Oman lajinsa Suomen ennätys tämäkin. Jane Moilanen jatkaa edelleen Soneran markkinointijohtajana. Kim Ignatius siirtyi vuonna 2000 Soneran talousjohtajaksi ja johtoryhmän jäseneksi. Hänkin kuului Relanderin sisäpiiriin. Ignatius siirtyi tehtäväänsä Tamron talousjohtajan paikalta. Hänen jäljiltään Tamron Norjan yksiköstä löytyi 40 miljoonan markan kavallus, jonka estäminen oli Kimin vastuulla. Kavallus oli esillä suomalaisissa lehdissä. Relander ei halunnut "nutturapäistä" ja tiukkaa talousjohtajaa, joten Ignatius oli siis sopiva tehtävään. Ignatius esiintyi suuren maailman miehenä, vaikka hänen kyvykkyytensä ei lainkaan vastannut tätä ulkokuorta. Hän ajoi tiukasti Relanderin etuja yhdessä Maire Laitisen kanssa. Ignatius viihtyi paremmin golf-kentällä kuin tuloksentekijänä työpaikallaan. Kim Ignatius loi Relanderin ohjeiden mukaisesti Soneraan ns. luovan kirjanpitotavan. Tämä tarkoitti tiettävästi mm. sitä, että Soneran taseeseen sisällytettiin luovasti yhteistyökumppaneiden omaisuutta. "Luova" kirjanpito synnyttää "luovan" tilinpäätöksen, jonka perusteella voi tehdä "luovia" johtopäätöksiä yrityksen tilasta. Esimerkiksi Soneran vuoden 2001 tilinpäätös on tehty hyvän kirjanpitotavan rajoja hipoen. Sonera on mm jaksottanut Saksan umts-lupaan liittyviä korkokuluja useammalle vuodelle, vaikka korot on maksettu täysimääräisesti Soneran kassasta tilikauden aikana. Tämä kyseenalainen järjestely on nostanut Soneran tulosta vuoden 2001 tilinpäätöksessä. Mikäli toimittaisiin normaalien liike-elämän tilinpäätöskäytäntöjen mukaisesti, Soneran olisi pitänyt rasittaa vuoden 2001 tulostaan julkisuuteen esitettyä enemmän. Soneran tilintarkastajat ovat kuitenkin hyväksyneet tämän käytännön Soneran talousjohdon vaatimuksesta. Näin taisi käydä myös Yhdysvalloissa, kun Enronin johto vaati yrityksen tilintarkastajana toiminutta Andersen-yhtiötä hyväksymään tuloja ja menoja tuloslaskelman ulkopuolelle. Voidaan kärjistetysti väittää, että Sonera on tilinpäätöskäytäntöineen Enronin tiellä. Kirjanpitoalan asiantuntija, HKKK:n professori Jarmo Leppiniemi, kritisoi voimakkaasti Soneran tilinpäätöksen kirjanpitotietojen esittelytapaa ja piti sitä harhaanjohtavana TV kahden OBS-ohjelmassa 8.2.2002. Leppiniemen mielestä sijoittajien on erittäin vaikea tulkita tilinpäätöksen tietoja. Leppiniemi arvosteli myös Soneran sijoittajaviestintää kokonaisuutena puutteelliseksi. Monet tahot ovat käyttäneet huomattavasti jyrkempiä sanoja arvioidessaan Soneran sijoittajaviestintää. Arvioissa ovat esiintyneet sanat harhaanjohtava, salaileva, puutteellinen, valheellinen, sijoittajia halveksiva, epäuskottava ja epäjohdonmukainen. Kim Ignatius jatkaa edelleen Soneran johtoryhmän jäsenenä ja konsernin rahoitus- ja talousjohtajana. Harri Vatanen kuului Relanderin ulkopiiriin, ja hän toimi vuoden 2000 alusta alkaen Sonera Enabling Technologies -yksikön vetäjänä ja Sonera SmartTrustin toimitusjohtajana. Vatasen sijoituspaikkana oli Lontoo. Vatanen oli kehittänyt SmartTrustin keskeiset innovaatiot sekä patentit ja antanut ne Soneran käyttöön. Hän teki vuonna 1993 omassa yrityksessään ensimmäiset SmartTrustiin liittyvät keksinnöt ja aloitti samana vuonna työt Sonera Tele Mobile Services -yksikössä. Sonera ja Vatanen sopivat Vatasen teknologian lisensioinnista ja markkinoinnista. Vatasen tekemiä ja omistamia SmartTrustin toiminnan pohjalla olevia kantapatentteja on yhteensä nelisenkymmentä. Suuri osa näistä patenteista on Vatasen tekemiä ennen hänen tuloaan Soneran palvelukseen. Ne eivät siis ole ns. työsuhdepatentteja, joiden oikeudet kuuluvat työnantajalle. Vuonna 1994 Vatanen aloitti työt Soneran myyntitehtävissä ja jatkoi innovointia omalla ajallaan. Vuonna 1998 Vatanen perusti Sonera SmartTrustin, ja tavoitteena oli tehdä siitä merkittävää liiketoimintaa. Vuonna 2000 Merrill Lynch arvioi SmartTrustin yli 50 miljardin markan arvoiseksi. Vuonna 2000 Sonera SmartTrust osti ruotsalaiset iD2 ja Across Wireless -yhtiöt satojen miljoonien markkojen kauppahinnalla. SmartTrustin alkuperäinen liikeidea oli innovatiivinen. Ideana oli istuttaa pki-turvallisuusteknologia matkapuhelinten sim-kortille. SmartTrustin malli edellyttäisi yhteistyötä teknologian käyttäjien eli pankkien, operaattoreiden, sim-korttivalmistajien ja varmennepalveluyritysten välillä. Nykyään SmartTrustia voi luonnehtia hallintaohjelmistoja operaattoreille myyväksi ohjelmistotaloksi. Yhtiön vuoden 2001 liikevaihto oli noin 120 miljoonaa markkaa ja kirjanpitoarvo Soneran optiojärjestelmässä 1,5 miljardia markkaa. Vuonna 1998 Vatanen ja Sonera tekivät teknologiasopimuksen Vatasen keksintöjen ja patenttien hyödyntämisestä. Tämä sopimus tehtiin Relanderin aloitteesta ja painostukseen perustuen. Relander uhkasi erottaa Vatasen tehtävistään, ellei tämä olisi suostunut allekirjoittamaan sopimusta. Vatanen ei myöskään saanut käyttää juristia apunaan sopimusta tehtäessä. Sopimuksen mukaan Vataselle kuului puolet SmartTrustin haltuun siirrettyjen patenttien tuottamasta hyödystä, vaikka patentit olisivatkin Soneran nimissä. Relanderin kerrotaan painostaneen Vatasta allekirjoittamaan sopimuksen lukematta sitä. Samoin Relander lupasi Vataselle optioita ja rojalteja korvaukseksi SmartTrustin käyttöoikeuksien luovuttamisesta Soneralle. Sonera ei antanut Vataselle kirjallisesti sovittuja osakkeita ja optioita. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että Vatanen ei omista lainkaan SmartTrustin osakkeita. Sen sijaan Relander on SmartTrustin suurin henkilöomistaja 500 000 optiollaan, jotka hän järjesti itselleen toimiessaan Soneran varatoimitusjohtajana vuoden 2000 syksyllä. Elokuussa 2000 voimaan tulleen Soneran organisaation mukaan Harri Vatanen vastasi Sonera Oyj:n Enabling Technologies -liiketoimintaryhmästä, jonka tehtävänä oli kehittää teknologiapohjaisia liiketoimintoja. SmartTrust Oy kuului näiden piiriin. Nämä taustakuviot johtuivat siitä, että Relanderin tarkoituksena oli siirtää SmartTrustin oikeudet pois Sonerasta Innovex-yhtiöön. Käytännössä tämä tarkoitti Soneran ja Vatasen vähintään satojen miljoonien markkojen omaisuuden siirtämistä ulos Sonerasta. Relander ehdotti Vataselle osakkuutta tällaisessa järjestelyssä syyskuussa 2000, mutta Vatanen ei suostunut Relanderin ehdottamiin toimiin ja raportoi asiasta Soneran hallitukselle Soneran sisäisiä kanavia myöten. Raportti ei koskaan päässyt Soneran hallitukseen saakka. Lokakuussa 2000 Relander irtisanoi Vatasen SmartTrustin toimitusjohtajan tehtävästä, mutta lopullisesti Vatanen sai potkut Sonerasta vasta maaliskuussa 2001. Ennen potkuja hänet jätettiin täysin yksin ja eristyksiin Lontooseen. Vatasen palkanmaksun ja työsuhdeasunnon maksujen hoitaminen katkeilivat. Tällainen pikkumainen kiusanteko oli tyypillistä Relanderille, ja hänellä oli loputtomasti aikaa terrorisoida niitä alaisia, jotka eivät taipuneet täydellisesti hänen tahtoonsa. Suurille bisnespäätöksille jäi sen sijaan vähemmän aikaa. Koston täydentämiseksi Relander määräsi Soneran haastamaan maaliskuussa 2001 Vatasen yhteen oikeudenkäyntiin Englannissa, kahteen välimiesoikeudenkäyntiin Suomessa ja viiteen oikeudenkäyntiin Helsingin käräjäoikeudessa. Vatanen piti murskata esimerkiksi muille, koska hän oli uskaltanut uhmata Relanderia. Tuomioistuin määräsi Vatasen Suomessa olevan omaisuuden takavarikkoon. Vatanen puolestaan haastoi Soneran oikeuteen Kalifornian osavaltiossa, jossa hän vaatii oikeutta mitätöimään maaliskuussa 1998 solmitun teknologiasopimuksen. Vaikka vuoden 1998 teknologiasopimuksen katsottaisiin olevan voimassa, sopimus kattaa vain 10 % Vatasen SmartTrust-patenteista. Jos kalifornialainen oikeus tuomitsisi Soneran korvaamaan Vataselle hänen keksintöjensä sopimuksissa sovitun arvon eli 7 miljardia markkaa, Sonera ajautuisi päätöksen seurauksena todennäköisesti konkurssiin. Sonera on yrittänyt kiistää kalifornialaisen oikeudenkäyntipaikan sillä perusteella, että Sonera ei toimi Yhdysvalloissa. Todellisuudessa Soneralla on monia toimipaikkoja USA:ssa mm. San Franciscossa. Harri Vatasen nostamaan kanteeseen on erittäin vankat perusteet, mutta mistä löytyvät todistajat? Soneralaiset seisovat johtajansa takana eivätkä halua asettaa työpaikkaansa vaakalaudalle. Vaakalaudalla saattaisi olla paljon muutakin Sonera halusi keplotella Harri Vatasen asiassa ja vaati välimiesoikeuden ratkaisemaan kiistan Suomessa. Vatanen kiisti suomalaisen välimiesoikeuden laillisuuden asiassa. Vatanen ja hänen asiamiehensä eivät osallistuneet suomalaisen välimiesoikeuden toimintaan, koska heitä ei edes pyydetty mukaan. Sonera maksoi välimiehenä toimineelle eläkkeellä olevalle professorille erittäin mittavan palkkion. Välimiesoikeus ei kiistänyt sitä, että Vatasen tekemien ja Soneran käyttöön antamien keksintöjen arvoksi on sovittu 7 miljardia markkaa. On siis kyse suurista rahoista. Välimiesoikeus ratkaisi kiistan Soneran eduksi tammikuussa 2002, ja Soneran konserniviestintä ilmoitti markkinoille Soneran voittaneen oikeudessa kiistan Harri Vatasta vastaan. Vatanen ilmoitti välittömästi oikeuskäsittelyn jatkuvan ulkomailla ja kiisti välimiesoikeuden päätöksen laillisuuden. Vatanen pyysi myös rahoitustarkastusta (RATA) tutkimaan Soneran viestinnän laillisuuden asiassa. Soneran viestintä toimi vähintäänkin vilpillisesti välimiesoikeuden päätöstä uutisoidessaan jättäessään asiaan liittyviä olennaisia tietoja kertomatta ja rikkoi näin pörssiyrityksille asetettuja sijoittajaviestinnän vaatimuksia. Näin siis toimii pörssiyritys Sonera, jonka toimitusjohtaja Relander on toiminut asiassa vähintään erikoiseksi väitettävällä tavalla junaillessaan Vatasen keksinnöt Soneralle. Vatanen teki olennaisen osan SmartTrustin keksinnöistä ja patenteista ennen Soneran palvelukseen tuloaan, ja nyt Sonera haluaa varastaa ne itselleen. Miten Soneran lakiasiainosasto ja sen johtaja voivat katsoa itseään peiliin tällaisten toimien tukijoina? Miten tämä on mahdollista yrityksessä, josta valtio eli veronmaksajat omistavat enemmistön? Vatasen seuraajaksi tuli Björn Gustavsson, joka menehtyi oman käden kautta tammikuussa 2001. Syitä ei ole koskaan käsitelty julkisuudessa, mutta perhesyyt eivät tiettävästi olleet asian taustalla. SmartTrustin uudeksi toimitusjohtajaksi Gustavssonin jälkeen valittiin Relanderin luottohenkilönä tunnettu Antti Vasara. Relanderin sisäpiiriin kuului myös Veikko Hara. Hän toimi Soneran tutkimusjohtajana, kunnes siirtyi Soneran teknologiajohtaja Jari Mielosen seuraajaksi keväällä 2001. Hara oli toiminut aiemmin VTT:llä tutkijana ja hänen vuorovaikutustaitonsa olivat Juha Vareliuksen luokkaa. Haran vastuulle kuului korkeakouluyhteistyö sekä 3G- ja 4G-tutkimus. Haran "johtama" umts-tutkimus ei tuottanut mitään lisäarvoa Soneran päättömiin umts-lupahankintoihin Euroopassa. Korkeakouluyhteistyö toimi puutteellisesti. Soneran tutkimus oli hajallaan eri yksiköissä ja tuotti heikosti tuloksia. Hara matkusteli mielellään ympäri maailmaa ilman turhia tulospaineita. Kesän 2000 hän vietti tiettävästi perheineen Yhdysvalloissa "Soneran toimia hoitaen". Veikko Hara kuului kesäkuusta 2000 lähtien Relanderin esikuntaan Henri Harmian ja Paavo Kososen kumppanina. Paavo Kosonen oli Relanderin sisäpiirin surullisen hahmon ritari. Relander palkkasi ikääntyneen veteraanin Ahlströmin henkilöstöosastolta Soneran henkilöstöjohtajaksi. Juha Pentti oli tästä hieman ihmeissään, koska oli tottunut pitämään itseään Soneran henkilöstöjohtajana. Relander ei kertonut Pentille mitään Kososen palkkaamisesta. Kososen täydellinen epäpätevyys ihmetytti monia, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa ajatuksiaan ääneen. Kosonen kuului Relanderin esikuntaan, ja hänen tehtävänään näytti olevan Soneran optiopankin hoitajana toimiminen Relanderin ohjeiden mukaisesti. Kosonen paketoi siis optiopaketteja Relanderin alaisille. Kososen pesti Sonerassa päättyi loppuvuonna 2001. Kokonaisuutena Relanderin valitsema Soneran johto oli asiantuntemukseltaan Suomen pörssiyritysten heiveröisimpiä, ellei peräti heiveröisin. Relander valitsi sisäpiiriinsä ja Soneran johtoon vanhoja opiskelu- ja armeijakavereitaan, jotka olivat täysin kyvyttömiä ja haluttomia ottamaan kantaa Relanderin toimiin. He olivat ns. yes-yes-miehiä. Tällä porukalla Relander kärjessä lähdettiin kuitenkin johtamaan markkina-arvoltaan Suomen toiseksi suurinta pörssiyritystä. Ei ole mikään ihme, että jälki oli hirvittävää. ==Sonera-kuplan rakentaminen== ===Relanderille 100 miljoonaa=== Näyttäisi siltä, että Kaj-Erik Relanderin tavoitteena oli saada koottua Soneran optioista ja Soneran rahoista 100 miljoonaa markkaa, erota tämän jälkeen Soneran palveluksesta ja perustaa oma investointipankki suomalaisten veronmaksajien rahoilla. Tämä tavoite edellytti mm. Soneran markkina-arvon kasvattamista pilviin ja muhkean optiojärjestelmän rakentamista Soneraan. Optiomaakariksi ryhtyi Relanderin toimeksiannosta Henri Harmia. Harmia käytti apunaan optiojärjestelmän rakentamisessa ulkomaisia investointipankkeja, ja kustannuksia kertyi valtavasti. Uuden optiojärjestelmän runko valmistui talvella 2000 ja Relander hyväksytti sen läpihuutojuttuna Soneran hallituksessa ja liikenneministeriössä. Pitihän "teletapeilla olla kunnon teletipit". Toisena päätehtävänä oli Soneran arvon kasvattaminen puhumalla eli soneeraamalla - ei luomalla todellista lisäarvoa markkinoille, kuten yritykset normaalisti tekevät. Sonera-kuplan rakentaminen edellytti vauhdikkaita ja uskottavalta kuulostavia sloganeita. Näitä sloganeita vääntämään yhdessä Henri Harmian kanssa palkattiin kymmenien miljoonien korvauksella ydinosaamisguru Gary Hamelin yritys Strategos Lontoosta. Henri Harmian persoonaa kuvastanee se, että hänen kerrotaan olleen onnesta soikeana päästessään kerran käymään Gary Hamelin kotona. Strategos, Relander ja Henri Harmia ryhtyivät laatimaan vakuuttavaa "tarinaa" Sonerasta markkinoille. Muoto korvasi sisällön. Tarinan eteen ei tehty juurikaan mitään Soneran sisällä, eli kyse oli harkitusta hypetyksestä. Vauhti oli kova ja rikkaaksi piti päästä nopeasti. Tarinan ydin oli se, että Soneraa kuvailtiin globaaliksi edelläkävijäksi matka-, data- ja mediaviestinnän alalla sekä halutuksi yhteistyökumppaniksi ja osaajaksi mobiilien palveluiden tuottajana. Liikevoitoksi luvattiin yli 20 %:n tasoa suhteessa liikevaihtoon. Lupauksiin kuuluivat merkittävät kumppanuudet maailman johtavien teletoimialan yhtiöiden kanssa. Tarinan mukaan Sonerasta tulisi lähivuosina johtava globaali matkaviestintäoperaattori langattomien palveluiden sisällöntuottajana ja toimijana. Tämä tarina upposi markkinoille niin hyvin, että Soneran osakekannan arvo nousi maaliskuussa 2000 yli 422 miljardin markan tasolle. Soneran markkina-arvo lähenteli Pepsi-Colan arvoa. Relanderilta ja hänen sisäpiiriltään katosi kaikki suhteellisuudentaju. Relander oli vakuuttava toimija. Hän olisi epäilemättä menestynyt hyvin myös lomaosakkeiden myyjänä Kanariansaarilla. Tai käytettyjen autojen myyjänä Kehä III:n varrella. Sonera ilmoittautui "Uuden järjestyksen tekijäksi" teletoimialalla, ja langattoman internetin luvattiin moninkertaistavan Soneran liikevaihdon lähivuosina. Sonerasta luvattiin johtaviin kuuluvaa globaalia teleoperaattoria, joka loisi 3G-maailmaan loputtomasti uusia ja innovatiivisia palveluita yksityis- ja yritysasiakkaille. Relander ja hänen sisäpiirinsä jäsenet kilpailivat siitä, kuka keksii kaikkein hulppeimman väitteen tai lupauksen Soneran kyvyistä. Kilpailu kantoikin satoa. Sonerasta luvattiin globaalin telealan konsolidoitumisen ja verkostoitumisen solmukohtaa, kompetenssimagneettia, joka vetäisi kaikkia puoleensa. Sonerasta piti Relanderin lupausten mukaan tulla globaalin operaattoriverkoston pelintekijä. Relanderilta ja hänen sisäpiiriltään ei puuttunut itseluottamusta tai mielikuvitusta. Soneran tarinan julkisesti esitetyissä piirtoheitinkalvoissa Sonerasta hurmaantuneiksi yrityksiksi mainittiin mm. IBM, Andersen, Qwest, Barcleys, Carrefour, Dixons, Disney, Yahoo, Virgin ja Microsoft. Todellisuudessa nämä yritykset eivät olleet hullaantuneita Sonerasta millään tavoin. Vanha lankaverkko-osaaminen piti unohtaa Relanderin johtamaa maailman parasta 3G-tiimiä rakennettaessa. Tämä 3G-tiimi koostui "taisteluhävittäjistä" eli Plazasta, Zedistä ja SmartTrustista, Juxtosta sekä muista yksiköistä, joista muodostuisi voittajataistelutiimi marsalkka Relanderin johdolla. Maailman paras 3G-tiimi esiintyi vain markkinapuheissa. Käytännössä sen eteen ei tehty juuri mitään Soneran sisällä. ===Roadshow-meininkiä=== Relanderin veti sisäpiirinsä kanssa näyttäviä roadshow-kiertueita ulkomailla Sonera-kuplan kasvattamiseksi. Aluksi kansainvälisen median ja markkina-analyytikoiden vastaanotto oli suopea. Relanderin ja Soneran puheet upposivat suosiolliseen kuulijakuntaan. Syyskuussa 2001 Soneran kansainvälinen roadshow sai kuitenkin vaisun vastaanoton. Kuulijat kuulivat samat Relanderin tarinat kuin aikaisemminkin, mutta havaitsivat, että mitään ei ollut tehty niiden toteuttamiseksi. Roadshow-kalvot teki Henri Harmia ja konsulttina toimi Strategos-yhtiö Lontoosta. Roadshow-kiertueet päätettiin lopettaa syyskuun 2001 täydellisen epäonnistumisen jälkeen. Markkinoille levitettiin kuitenkin joukko lennokkaita lauseita, joilla haluttiin antaa mielikuva vähintään Nokian veroisesta nousevasta tähdestä. 'A new order is emerging' 'The new opportunity is enormous' 'Sonera will pursue all layers of 3G industry' 'Sonera will deal with the challenge of growth' 'Become a driver of a web of alliances' 'Win in the war for talent' 'The worlds best 3G team' 'Fast growth" 'Wireless internet revolution" 'Sonera is at the leading edge of the discontinuity" 'We have the ability to develop technologies that are relevant in the mobile businesses" Yllä olevista lauseista maksettiin yli miljoona markkaa kappale. Sonera oli Relanderin mukaan pääpeluri uusien sääntöjen luomisessa globaalille telealalle. Sonera vakuutti olevansa langattoman viestinnän johtava osaaja maailmassa, mutta suurien puheiden tueksi ei ollut juurikaan näyttöjä. Ei mitään mullistavia uusia tuotteita tai palveluita. Ei uutisia merkittävistä kumppanuuksista. Kansainväliset kuulijat alkoivat epäillä Soneraa kuplaksi. Epäily oli monilta osiltaan oikea. Sonera väitti sijoittajaviestinnässään olevansa epätavallinen yhtiö, jolla on epätavallisen hyvä strategia ja kannattavuus, valtavan hyvä tiimihenki ja loputtomasti vallankumouksellisia liiketoimintainnovaatioita. Todellisuus oli täydellisen päinvastainen. Todellisuudessa Soneralla ei ollut lainkaan kunnollista strategiaa, kannattavuus oli heikolla pohjalla, organisaatio oli kaaoksen tilassa, kaikki ajoivat vain omaa etuaan ja vallankumoukselliset liiketoimintainnovaatiot valmiiksi tuotteiksi tuotteistettuna loistivat poissaolollaan. Tämä ei vaivannut ylintä johtoa. Sen tavoitteena oli ainoastaan tulla rikkaaksi. ===Harri Hollmén Sonera-kuplan vakuudeksi=== Relander halusi talvella 2000 kasvattaa Sonera-kuplaa lisäämällä Soneran johdon uskottavuutta sijoittajapiireissä. Tämä edellytti kovan nimen ostamista markkinoilta. Relanderin, Juha Vareliuksen ja Henri Harmian pullonpyöritys päätyi Leonia-pankin konsernijohtaja Harri Hollménin nimen kohdalle. Hollmén kutsuttiin alkuvuodesta 2000 Relanderin puheille. Relander lupasi hänelle lähes kaiken maan ja taivaan väliltä, kunhan hän tulisi Soneran johtoryhmän jäseneksi ja alkaisi vetää Sonera Plazaa. Hollménille luvattiin roima palkankorotus, runsaat optiot ja vapaat kädet toimia ja hyödyntää Soneran resursseja. Hollmén hurmaantui täysin Relanderin tarjouksesta ja astui pikavauhtia Soneran palvelukseen. Hollmén aloitti Sonera Plazan vetäjänä 10.4.2000. Hän uskoi aloittaessaan, että Plazasta luotaisiin Soneran johdon yhteisin ponnistuksin merkittävä vientituote maailmalle. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Hollménin piti rakentaa Plazaan näyttäviä pankki- ja muita palveluja, mutta tämä suunnitelma jäi ajatuksen asteelle. Kumppaniksi finanssipalveluihin haettiin ensin Sampo-Leoniaa ja sen jälkeen Osuuspankkia. Osuuspankin kanssa kehitettiin Sonera Plaza -tili. Johtoryhmältä ei kuitenkaan tullut tukea, vaan Hollmén jäi täysin yksin kehittämään Plazaa. Harri Hollmén huomasi ensimmäisten Sonerassa työskentelemiensä kuukausien aikana tulleensa huijatuksi. Häntä ei otettu Relanderin sisäpiiriin. Laajat toimintavapaudet ja yhteinen tiimityö Soneran johtoryhmässä osoittautuivat harhaksi. Hollménia ei otettu tosissaan johtoryhmässä ja hän ei saanut lainkaan tukea Relanderin sisäpiiriltä. Hän oli ansassa. Poiskaan ei voinut heti lähteä, koska tällöin olisi mennyt maine ja kunnia. Hollmén päätti sinnitellä ja yrittää parhaansa. ===Hollmén haluttiin Relanderin tilalle=== Hollménin karisma ja toiminta herättivät nopeasti arvostusta Soneran henkilöstön keskuudessa. Monet alkoivat jo kesällä 2000 puhua, että Hollmén olisi oikea toimitusjohtaja Soneralle. Tämä luonnollisesti raivostutti istuvaa pääjohtajaa, joka pyrki eristämään Hollménin entistä tiukemmin Soneran johdon suunnitelmista ja keskusteluista. Todellisuudessa Hollmén ei koskaan lähtenyt kisaamaan Relanderin kanssa tai pyrkimään hänen paikalleen. Harri pysyi lojaalina Relanderille, vaikkakin turhaan. Relander varmisti, että Hollménista ei tulisi hänen seuraajansa. Hollmén piti saada Sonerasta ulos perjantaihin 8.6.2001 mennessä, koska Relander itse ilmoitti omasta erostaan (= potkuistaan) maanantaina 11.6.2001. Hollmén erosi Sonerasta 8.6.2001. Jos hän ei olisi eronnut tuolloin, hänestä olisi tullut Soneran väliaikainen toimitusjohtaja ja mahdollisesti pysyvä sellainen. Se ei sopinut Relanderille. ==Kaikki valta Relanderilla== Orionin pääjohtaja Markku Talonen oli toiminut pitkään Soneran hallituksen sivutoimisena puheenjohtajana. Relanderin tultua valituksi Soneran varatoimitusjohtajaksi liikenneministeriö ja maan hallitus halusivat nostaa Markku Talosen Soneran päätoimiseksi hallituksen puheenjohtajaksi. Tällä pääomistaja halusi varmistaa sen, että yrityksen toimiva johto toimi halutulla tavalla. Talonen oli tosin itsekin huomattavan aktiivinen tämän järjestelyn aikaansaamiseksi. Järjestely takasi Taloselle 250 000 markan kuukausipalkan, isot bonukset ja työsuhde-edut sekä muhkean optiosalkun. Tämä järjestely oli valtio-omistajan kannalta virheellinen, sillä näiden etujen myötä Talosesta tuli Relanderin ja muun johdon etujen puolustaja, ei valtio-omistajan. Tätä ei valtio-omistaja kuitenkaan ymmärtänyt. ===Niskavoitto Markku Talosesta=== Relander päätti "taltuttaa" esimiehensä esimiehen Markku Talosen heti alusta lähtien. Relander halusi sijoittaa Talosen työhuoneen mahdollisimman kauas omasta Soneran pääkonttorin kuudennen kerroksen työhuoneestaan, mutta Talonen valtasikin "toimipisteekseen" Relanderin huoneen viereisen neuvotteluhuoneen. Talonen yritti esittää kovanaamaa, mutta Relander kesytti hänet nopeasti. Talosesta piti tulla Relanderin vahtikoira, mutta hänestä tulikin harmiton puudeli. Relander ja Talonen alkoivat maaliskuussa 2000 neuvottelut työnjaosta. Neuvottelujen lopputulos oli, että Taloselle ei löytynyt mitään järkevää tekemistä Sonerassa. Relander halusi Soneran täydellisesti hallintaansa eikä suostunut luovuttamaan Taloselle mitään tehtäviä. Relander kertoi sisäpiirilleen Talosen tehtävän olevan erilaisissa kissanristiäisissä kiertäminen. Soneran käytännön johtamisesta Relander halusi Talosen pitävän näppinsä irti. Markku Talonen päätti näennäisesti antaa Relanderille periksi työnjakoneuvotteluissa ja yrittää myöhemmin löytää järkevää tehtävää Sonerassa. Tämä ei koskaan toteutunut. Talonen aloitti hoitaa päätoimisen Soneran hallituksen puheenjohtajan tehtävää kesäkuussa 2000. Hän yritti saada aikansa kulumaan linnoittautumalla työhuoneeseensa. Aika kului sähköpostin käytön opettelussa ja matkapuhelimen ominaisuuksiin tutustumalla. Kalenterissa oli tilaa ja vieraitakaan ei pahemmin käynyt, sillä Relander oli kieltänyt käynnit. Orionista seuranneen sihteerin kanssa saattoi onneksi jutella niitä ja näitä. Relander oli kieltänyt soneralaisia keskustelemasta Talosen kanssa ilman Relanderilta saatua lupaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Talonen eristettiin täysin Soneran asioista. Mikäli Relander sai jonkun soneralaisen kiinni keskusteluista Talosen kanssa saattoi seurauksena olla irtisanominen. Näin kävikin muutamalle henkilölle, jotka eivät tienneet Relanderin määräämästä tapaamiskiellosta. Relanderilla oli tapana syöksyä koputtamatta Markku Talosen työhuoneeseen. Talonen ei koskaan uskaltanut sanoa tästä yhtäkään poikkipuolista sanaa. Talosella saattoi olla keskustelu kesken jonkun henkilön kanssa Relanderin rynnätessä hänen huoneeseensa. Jos huoneessa oli soneralainen Kaj-Erikin tietämättä, saattoi tämä henkilö löytää itsensä maine mustattuna työvoimatoimistosta. Ja Markku Talonen oli sentään vuoden 2000 ajan Relanderin esimiehen (tj. Aulis Salin) esimies! Soneran johtoryhmässä toimivat keväästä 2000 lähtien tj. Aulis Salin, varatj. Kaj-Erik Relander (R), Zedin johtaja Juha Varelius (R), Telecomin johtaja Aimo Eloholma, Plazan johtaja Harri Hollmén, rahoitusjohtaja Kim Ignatius (R) ja viestintäjohtaja Jari Jaakkola (R). Suluissa olevia R-kirjaimet kuvaavat Relanderin sisäpiirin jäseniä. Lisäksi johtoryhmän kokouksissa oli aina läsnä lakiasiainjohtaja Maire Laitinen (R) ja johtoryhmän sihteerinä Tapio Lukkonen. Tämä ryhmä teki päätöksen mm. Saksan umts-luvasta ja esitteli päätöksensä Soneran hallitukselle, joka hyväksyi sen. Markku Talonen ei halunnut kuitenkaan luovuttaa peliä kokonaan Relanderille. Hän päätti osallistua syksystä 2000 alkaen Soneran johtoryhmän toimintaan hiljaisena johtoryhmätyön seuraajana. Näin Talonen halusi päästä selville johtoryhmän esitysten taustoista, koska hän oli hyväksymässä näitä esityksiä niiden tullessa Soneran hallituksen käsittelyyn. Tämän seurauksena Soneran hallitukseen menevät esitykset käsiteltiin johtoryhmän ulkopuolella Relanderin sisäpiirissä ja tuotiin johtoryhmän päätettäviksi läpihuutojuttuina. Talosen vastaisku torjuttiin siis tehokkaasti. Talonen jäi edelleen asioiden ulkopuolelle. Relanderin sisäpiiri ei ottanut Talosta mukaan keskusteluihinsa, koska keskustelut olivat "epävirallisia" ja Talosella ei ollut valtuuksia (tai kanttia) osallistua niihin. ===Talonen pihalla Soneran toimista=== Talonen tunsi huonosti Soneran liiketoiminnan sisältöä erityisesti mobiilipalveluiden osalta ja hänen tietonsa Soneran toimialan muuttuneesta toimintalogiikasta olivat vähäiset. Näin Talonen oli täydellisesti Relanderin vietävissä Soneran päätöksentekoon liittyvissä asioissa. Olisi luullut Talosen oppineen Soneran asioita hänen toimiessaan vuodesta 1993 lähtien Soneran hallituksen jäsenenä ja viime vuodet hallituksen puheenjohtajana, mutta niin ei vain käynyt. Ala oli liian vieras lääketeollisuudessa toimineelle Taloselle, ja ehkä hän oli liian laiska tehdäkseen kotiläksyjään. Ravitoto ja muut asiat kiinnostivat häntä enemmän. Talonen kertoi lehtihaastattelussa keväällä 2000, että hän ei ole koskaan käyttänyt sähköpostia. Tästä tuli yleinen vitsailun aihe Sonerassa ja sen ulkopuolella. Relander varmisti, että jokainen soneralainen tiesi, kuinka pätevä hallituksen puheenjohtaja Soneralla oli. Talonen ei todellakaan osannut käyttää sähköpostia, joskin hän yritti kehittää taitojaan Soneraan tultuaan. Matkapuhelimen tekstiviestien lähettäminen ja muiden kännykän toimintojen opettelu tuli Talosen opiskelulistalle keväällä 2000. Samaan aikaan kun yrityksen hallituksen puheenjohtaja harjoitteli kännykän käyttöä, Sonera esitti olevansa johtava matkaviestintäoperaattori maailmassa! Relander aloitti Soneran varatoimitusjohtajana maaliskuun alussa 2000 Aulis Salin toimiessa Relanderin esimiehenä. Käytännössä kaikki valta Sonerassa oli Relanderilla maaliskuusta 2000 alkaen. Salin ihmetteli hieman sitä, että hänestä tuli nopeasti Relanderin päätösten kumileimasin Soneran johtoryhmässä, mutta hän tyytyi osaansa. Hänen silmissään kiiltelivät jo eläkepäivät vuorineuvoksena ruhtinaallisen eläkkeen ja optioiden turvin. Salin toimi Soneran toimitusjohtajana ja johtoryhmän puheenjohtajana vuoden 2000 loppuun asti. Todellisuudessa Relander otti Salinilta kaiken toimivallan vuoden 2000 maaliskuun alusta lähtien. Relanderin perusteluna oli, että hänellä täytyi olla kaikki valta, mikäli hänen haluttiin harjoittelevan tulevia toimitusjohtajan tehtäviä vuoden 2000 aikana. Soneran johtoryhmän kokoukset olivat lyhyitä vuoden 2000 aikana. Suurimman osan ajasta äänessä oli Relander. Toimitusjohtaja Aulis Salin toimi sivustakatsojana. Johtoryhmässä käsiteltävät asiat oli valmisteltu ja päätetty etukäteen Relanderin sisäpiirissä. Tämä ei häirinnyt Aimo Eloholmaa, joka vanhana kettuna osasi hoitaa Telecom-puolen asiat johtoryhmältä lupaa kysymättä ja tarvittaessa suoraan Soneran hallituksen kautta. Harri Hollménille tällainen johtoryhmätyöskentelymalli oli täysi shokki. Hollmén oli tottunut normaaliin keskustelevaan ja tehokkaaseen johtoryhmätyöskentelyyn Leonia-pankissa. Soneran toimintatavat olivat täydellinen vastakohta tälle. Hollménin ja Plazan asioille annettiin vähäinen painoarvo johtoryhmässä, ja Hollmén jäi täysin ilman johtoryhmän tukea. Hollmén ei halunnut käyttää epäeettisiä keinoja etujensa ajamiseksi. Hän hävisi Soneran pelin, mutta voitti moraalisen pelin. Tämä luottamuspääoma ja ryvettymättömyys ovat arvokasta valuuttaa Harrin nykyisessä tehtävässä investointipankkiirina. ===Toimitusjohtaja Aulis Salinin viimeinen ponnistus=== Salin luovutti kaiken toimitusjohtajan valtansa Relanderille vappuun 2000 mennessä, vaikka hänen toimikautensa Soneran toimitusjohtajana jatkui saman vuoden loppuun saakka. Salin ei kuitenkaan halunnut pyöritellä peukaloitaan eläkkeelle jäämiseensä saakka. Hän otti viimeiseksi projektikseen Soneran prosessien "kunnostamisen". Soneran prosesseja oli yritetty kehittää laatujohtaja Juhani Anttilan johdolla vuosikausia lähes tuloksetta. Anttila sai enemmän vahinkoa kuin hyötyä aikaiseksi, vaikka hän Soneran ulkopuolella mainostikin itseään maailmanluokan asiantuntijana. Soneran ydinprosessit olivat kartoittamatta ja niiden johtaminen oli näin vaikeaa. Jokainen liiketoimintayksikkö oli luonut omat prosessinsa eikä kukaan huolehtinut yksiköiden prosessien yhteensopivuudesta tai asiakastyytyväisyyden varmistamisesta. Relanderia tällaiset yrityksen toiminnan kehittämiseen liittyvät asiat eivät kiinnostaneet vähääkään, sillä hän halusi keskittyä omien tavoitteidensa saavuttamiseen. Salinin johdolla Soneraan rakennettiin prosessien kehittämis- ja koordinointiyksikkö, jonka vetäjäksi valittiin epävarma ja epäpätevänä pidetty Tapani Koivula. Yksikössä työskenteli 30 ihmistä, ja sen tarkoituksena oli löytää yksiköiden välisiä synergiaetuja ja tehostaa Soneran toimintaa. Aimo Eloholma oli myös tukemassa tämän yksikön toimintaa. Salin varmisti Soneran johtoryhmän yhteisellä päätöksellä 30 miljoonan starttirahoituksen Koivulan yksikölle. Relander lupasi tukea prosessikehitysyksikön työtä Salinin eläkkeelle jäämisen jälkeen. Ensimmäisinä töinään vuoden 2001 alussa Aulis Salinin siirryttyä eläkkeelle Soneran toimitusjohtajan tehtävästä, Relander peruutti Tapani Koivulan allekirjoitusoikeudet ja prosessikehitysyksikön Soneran johtoryhmältä saaman 30 miljoonan rahoituksen. Lopulta hän lakkautti koko yksikön. Näiden ja muiden tapahtumien valossa näyttäisi siltä, että Relanderin keskeisiin luonteenpiirteisiin kuuluivat petollisuus, epäluotettavuus ja arvaamattomuus. Relanderille ei tuottanut vaikeuksia katkaista monivuotinen ystävyys silmänräpäyksessä, jos vastapuoli ei ollut valmis nöyrtymään hänen edessään. Näin kävi esimerkiksi Harri Vatasen ja Relanderin suhteelle syksyllä 2000, kun Vatanen ei suostunut Relanderin ehdottamiin epäeettisiin toimiin. Ystävyys muuttui syväksi vihaksi ja kostotoimenpiteiksi yhden palaverin aikana. Siihen eivät kaikki pysty. Aulis Salin alkoi jo syksyllä 2000 katua tukeaan Relanderin valitsemiseksi Soneran toimitusjohtajaksi, mutta hän ei kertonut tätä näkemystään kovin laajalle piirille. Salin aavisti kuitenkin tulevan ja halusi katkaista kaikki yhteytensä Soneraan jäätyään eläkkeelle vuoden 2001 alusta lähtien. Soneran kriisin paljastuttua vuoden 2001 tammikuussa toimittajat soittivat useasti myös Aulis Salinille kysyäkseen hänen kommenttiaan. Salin pyysi toimittajia soittamaan Soneraan ja lopetti puhelut lyhyeen. Salin oli ollut Sonerassa töissä vuodesta 1962 lähtien. Relanderin valinnan tukeminen oli hänen ansiokkaan työuransa suurin ja kohtalokkain virhe. ==Relanderin kaaosjohtaminen== ===T&K tehotonta=== Soneran tuotekehitysmenot olivat noin 3 % liikevaihdosta, mutta tuotekehitys toimi tehottomasti. Noin 10 % Soneran henkilöstöstä työskenteli tuotekehitystehtävissä. Jokaisella liiketoimintayksiköllä oli oma T&K-tiimi, joka ei tehnyt yhteistyötä muiden yksiköiden vastaavien tiimien kanssa. Omia ideoita ei haluttu paljastaa muille. Soneran yrityskulttuuri kannusti tällaiseen darvinistiseen toimintaan. Soneran ideasta-tuotteeksi-ketju ei toiminut Relanderin johtamiskaudella. Sonera ei saanut yhtään merkittävää uutta tuotetta markkinoille vuosina 2000–2001. Konsernitasolla T&K-toimintaa ei johtanut kukaan. T&K-toimintaa ei ollut liitetty millään tavoin konsernin strategiaan, joskin liittäminen olisi ollut vaikeaa normaalin liiketoimintastrategian puuttuessa yrityksestä! Ideana oli se, että T&K-resurssit olivat etuoikeutetusti Relanderin sisäpiirin ja uusien palveluiden tuottamisen tukena. Tutkimuksen ja T&K-toiminnan yhteys toimi puutteellisesti. Relanderilla ei ollut kiinnostusta luoda markkinoille uusia asiakaskeskeisiä tuotteita. Häntä kiinnosti enemmän puhua suuria Soneran edelläkävijyydestä, minkä eteen ei tehty juurikaan tuloksia tuottavia tuotekehitystoimia Soneran sisällä. Tämä oli suuri muutos Aulis Salinin ja Pekka Vennamon linjaan, jossa T&K-toiminta oli kunniassa. Heidän aikanaan kovan tason insinööriosaamista arvostettiin. Relanderin aikana sitä väheksyttiin. Soneran toimitusjohtaja Aulis Salin ymmärsi jo 1990-luvun puolivälissä, että yrityksen yrityskulttuuri oli muutettava aikaisemmasta virkamieskulttuurista dynaamiseksi bisneskulttuuriksi. Tämän bisneskulttuurin tueksi pyrittiin luomaan tuloksellisesti toimiva tuotekehitystoiminta. Myös Soneran teknologiaosaamista väheksyttiin. Relander ei erityisemmin arvostanut Soneran vahvoja osaamisalueita lankaverkkopuolella, joka oli siirretty Aimo Eloholman vastuulle vuoden 2000 alusta lähtien. Eloholman piti taistella hartiavoimin lankaverkkopuolen resurssien turvaamiseksi. Tämä oli vaikeaa, koska Soneran rahat ohjautuivat johdon suosimiin hypebisneksiin eli uusien palveluiden tuottamiseen. Näistä seurasi kuitenkin vain miljardiluokan tappioita. Relanderin sisäpiiri naureskeli "Aikan porukalle" ja nimitti näitä virkamiehiksi. Eloholman liiketoimet tuottivat hyvää tulosta. Soneran "uudessa" strategiassa, joka julkistettiin loppuvuodesta 2001, Eloholman alueen liiketoimet nostettiin Soneran strategiseen ytimeen; aikaisempi strategia käännettiin tältä osin täysin ympäri ja alettiin tukea kannattavaa liiketoimintaa. ===Unelma Zedistä=== Juha Vareliuksen ja yksi Relanderin lempilapsista oli Sonera Zed. Sen avulla piti vallata teleoperaattorimaailman palveluliiketoimintabisnes. Zed oli alunperin tekstiviestipalvelu, joita maailma on nykyään väärällään. Elokuussa 1999 Sonera julkisti maailman ensimmäisen wap-portaalin, vaikka wap-puhelimia ei vielä ollut markkinoilla. Zedistä piti tulla mobiiliportaali jokaisen taskuun. Näin ei tapahtunut. Kotiläksyt oli tekemättä ja liiketoimintasuunnitelmat laatimatta. Relanderin ja Vareliuksen tavoitteena oli rakentaa Zedistä maailmanluokan brandi Nokian ja BMW:n tapaan. Operaattoreiden asiakkaat mm. Yhdysvalloissa, Hollannissa, Singaporessa ja Filippiineillä piti saada innostumaan Zedistä. Juha Varelius hehkutti sijoittajille Lontoossa Soneran roadshowssa vuonna 2000: "Zedin asiakkaat eivät identifioidu iän, vaan asenteen perusteella. He ovat avoimia elämälle, open to the moment." Useat tahot epäilivät Zedin mahdollisuuksia heti tuoreeltaan. Miksi Soneran kanssa kilpailevat operaattorit olisivat halunneet käyttää Soneran vaatimatonta Zedia, kun niillä oli itsellään käytössä lukuisia vastaavia tai teknisesti hienompia tekstiviesti- ja wap-ratkaisuja? Varelius pystyi tunkemaan Zediin yli miljardi markkaa rahaa Relanderin suostumuksella. Nämä rahat ovat realisoituneet Soneran tappioiksi. Vareliusta pidetään Sonerassa "mörököllien mörököllinä", sillä häneltä puuttuvat lähes kokonaan normaalit vuorovaikutustaidot ja liike-elämän käytöstavat. Varelius toimi Relanderin sisäpiirin ytimessä ja oli kuulu häikäilemättömyydestään. Ei savua ilman tulta, tässäkään tapauksessa. Esimerkiksi Soneran tytäryhtiöiden optiojärjestelmää luotaessa syksyllä 2000 Varelius vaati itselleen muita suuremman optiopaketin uhaten omalla erollaan. Hänellä ei ollut minkäänlaisia aikaisempia näyttöjä tärkeän tehtävänsä tueksi, mutta se ei näyttänyt haittaavan. Zed kulutti tolkuttomasti rahaa markkinointiin. Syksyllä 2000 Juha Varelius hankki Relanderin tuella Soneran johtoryhmältä valtuudet käyttää 1,2 miljardia markkaa Zedin markkinointiin. Siis 1,2 miljardia markkaa! Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Soneran kotimaan markkinointibudjetti on 100 miljoonaa markkaa ja tällä summalla Sonera on Suomen suurin markkinoija. Eli 1,2 miljardia markkaa sellaisen tekstiviestipalvelun markkinointiin, jollaisia maailma on pullollaan ja jonka liikevaihto on muutamia kymmeniä miljoonia markkoja! Yhtenä markkinointikeinona Englannin markkinoilla Sonera lupasi lähettää yhden Zedin asiakkaan matkalle avaruuteen. Soneran korttitalon kaaduttua vuonna 2001 eräs lehti ehdotti, että Kaj-Erik Relander valittaisiin tälle avaruusmatkalle ilman paluulippua! Soneran vuoden 2000 tilinpäätöksen mukaan Zed teki 60 miljoonan markan liikevaihdolla 636 miljoonan markan tappion vuonna 2000. Todellisuudessa tappio oli paljon suurempi, sillä Zed oli käyttänyt laajasti Soneran yksiköiden työpanosta, ja näiden kustannuksia ei ollut liitetty Zedin lukuihin. Vuoden 2000 tilinpäätöksen julkistamistilaisuudessa 12.2.2001 Relander ja Varelius antoivat hyvin positiivisen arvion Zedin tulevaisuudesta. He lupasivat Zedin liikevaihdon viisinkertaistuvan vuoden 2001 aikana. Toisin kävi. Totuus-käsitteen laaja tulkinta kuului olennaisena osana Relanderin luomaan johtamiskulttuuriin. Relander ja hänen sisäpiirinsä osasivat venyttää totuutta uskomattoman taitavasti. Relanderin periaatteina julkisuuden ja lausuntojen suhteen näyttäisi karrikoiden olleen: "Älä koskaan myönnä mitään. Älä anna lausuntoja kuin äärimmäisen pakon edessä. Vastaa kyselyihin: No comment. Pyri julkisuuden herraksi järjestämällä itse hallittuja julkisuustilanteita. Lupaa paljon. Puhu lennokkaita. Puhu moniselitteisesti ja vaikeasti. Älä anna suunvuoroa. Pysy niskan päällä. Sekoita valheet ja totuus. Kiistä kaikki vaikka jäisit rysän päältä kiinni. Ole aina ylimielinen ja alenna median edustajia. Pysy salaperäisenä." Zedin johto näytti mielellään alustavia puitesopimuksia Zedin käytöstä Saksassa, Hollannissa ja Italiassa. Niiden mukaan Zed oli 80 miljoonan ihmisen ulottuvilla. Ulottuvilla ei kuitenkaan tarkoita, että palveluita todella käytettäisiin. Yhtä lailla joku voisi tuoda torikojun Helsingin Kauppatorille ja väittää sen olevan 5 miljoonan ihmisen ulottuvilla. Tällainen hypelle tyypillinen kielenkäyttö kuului Relanderin sisäpiirin ja Jari Jaakkolan viestintästrategiaan. Yksi erikoisimmista ja päättömimmistä Relanderin hyväksymistä Vareliuksen ideoista oli rakentaa Zed-päätelaite. Kyseessä oli PDA-laitteen tapainen pääte, jota valmistutettaisiin vähintään satoja tuhansia kappaleita japanilaisella tai korealaisella laitevalmistajalla ja myytäisiin halvalla hinnalla Suomessa ja kansainvälisesti. Laitteessa toimisivat vain Zedin palvelut. Laitteesta oli olemassa prototyyppi-vaihtoehtoja. Koko hankkeeseen kului reippaasti rahaa. Lopulta hanke tukehtui omaan savuunsa. Juha Vareliusta projektissa auttoi johtaja Timo Annala, joka tuli hyvin toimeen Vareliuksen kanssa. Annala lähti Sonerasta pieneen Source Code -yhtiöön joulukuussa 2001 Soneran teknologiajohtaja Veikko Haran pyynnöstä. Rehvakkaalla Annalalla ei ollut enää käyttöä Sonerassa. Rehvakkaiden puheiden lisäksi Annala ei saanut paljonkaan tuloksia aikaiseksi Sonerassa. Unelma Zedistä on tullut päätepisteeseensä. Se täytyy lopettaa. Sillä ei kerta kaikkiaan näytä olevan elämisen edellytyksiä. Ei vaikka siihen on syydetty jo yli miljardi markkaa rahaa. Tämä raha on hävinnyt taivaan tuuliin ilman tuloksia. Miksi sitten Varelius ja Relander halusivat sijoittaa yli miljardi markkaa veronmaksajien rahoja Zed-kuplan rakentamiseen? Syy näyttäisi olevan varsin maanläheinen. He halusivat viedä Zedin pörssiin suurien lupausten saattelemana ja lunastaa Zedin optiot, joita kummallakin on runsain mitoin. Kummankin piti ansaita satoja miljoonia markkoja Zedin optioista. Relander ja Varelius haaveilivat jopa miljardin markan Zed-tilistä. Tämän pidemmälle he eivät halunneet kantaa huolta Zedistä. Zediä ei ole vieläkään viety pörssiin ja tuskin koskaan viedäänkään. Juha Vareliuksella oli Relanderin sisäpiirin jäsenenä lähes rajattomat valtuudet käyttää Soneran rahoja. Varelius käytti valtuuksiaan ahkerasti. Hän rakennutti mm. yli kymmenellä miljoonalla markalla bussin, joka oli täynnä hienoja teknisiä "vimpaimia". Bussi oli mukana Porin Jazzeilla kesällä 2000, ja Soneran vieraatkin pääsivät tutustumaan siihen. Bussi oli tiettävästi Suomen kallein ja kukaan, paitsi Varelius, ei koskaan tuntunut tietävän sen olinpaikkaa. Bussi oli hankittu näennäisesti edustustarkoituksiin, mutta se palveli siinä tehtävässä kovin harvoin. Tämä ei toki ole ainoa esimerkki holtittomasta rahojen käytöstä edustustehtävien varjossa. ==Soneran kumppanin hankinta== Pekka Vennamo kävi Soneran toimitusjohtajana yhteistyökeskusteluja Telian kanssa vuonna 1998 ennen Soneran listautumista pörssiin. Keskustelut olivat rakentavia ja niitä käytiin hyvässä hengessä. Vennamon saatua potkut Soneran toimitusjohtajan tehtävästä 4.1.1999 Relander otti vastuulleen Soneran kumppanineuvottelut. Telia halusi syventää yhteistyökeskustelua Soneran kanssa vuoden 2000 alusta alkaen. Relanderin silmissä Telia ei ollut kovinkaan korkealla, mutta hän ei tapojensa mukaisesti halunnut kertoa sitä suoraan Telian johdolle. Relander halusi näyttää voimansa ja pompottaa Teliaa kohtalokkain seurauksin. Tämä toteutettiin siten, että Soneran ihmiset eivät juurikaan vaivautuneet matkustamaan Tukholmaan neuvotteluihin. Telian väen piti tulla Teollisuuskadulle Helsinkiin yleensä huomatakseen, että Telian Senior Vice President -tason ihmisten neuvottelukumppaneina Soneran puolelta oli yksi tuotepäällikkö-tason ihminen. Telian ihmisillä pyyhittiin Soneran lattiaa. Relanderilla ja hänen sisäpiirillään ei ollut aikaa neuvotteluihin "byrokraattisen ja vanhanaikaisen" Telian kanssa. Tämä sai Telian ihmiset raivon partaalle ja Relanderista tuli tiettävästi kirosana Telian ihmisille. ===Telia kostaa=== Nämä olivat käsittämättömän suuria virheitä. Telia ei osallistunut Euroopan umts-luparumbaan vuonna 2000 ja sillä oli nyt kymmeniä miljardeja käteistä rahaa. Sonera on lähes konkurssin partaalla. Käytännössä Telia oli vuoden 2002 tilanteessa ainoa relevantti yritys, jolla on rahaa ja strategisia perusteita ostaa Sonera. Näin tapahtuikin 26.3.2002, jolloin Telia ja Sonera ilmoittivat fuusiosta. Yhdistyminen toteutui vaihtosuhteella, jossa Soneran osakkaat saivat 15,8 % preemion eli ylihinnan osakkeistaan edellisen perjantain kurssiin verrattuna. Ruotsin valtio sai uudesta yhtiöstä 45 prosenttia ja Suomen valtio 19 prosenttia. Yhtiön kotipaikaksi tulee Tukholma. Monien mielestä Sonera meni puoli-ilmaiseksi ruotsalaisille. Uuden yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi nousee Soneran hallituksen puheenjohtaja Tapio Hintikka ja Soneran toimitusjohtaja Harri Koposesta tulee uuden yhtiön varatoimitusjohtaja. Sonerasta oli tullut ongelma valtio-omistajalle ja siitä piti päästä eroon hinnalla millä hyvänsä, koska eduskuntavaalit ovat edessä alkuvuodesta 2003. Hinnalla ei ollut niin väliä ja saihan Suomi Tapio Hintikan uuden yhtiön väliaikaiseksi hallituksen puheenjohtajaksi. Se riitti valtio-omistajan kasvojen säilyttämiseen. Telian strategisiin painotuksiin ei ole kuulunut toimia operaattorina Keski-Euroopassa. Näin ollen se ei ole ollut erityisen kiinnostunut Soneran hankkimasta Saksan umts-luvasta ja muista Euroopasta hankituista umts-luvista. Teliaa on kiinnostanut pohjoismaihin keskittyvänä operaattorina ensisijaisesti Soneran kotimaan matkapuhelintoiminta, joka tuo pääosan Soneran kassavirrasta. Tapio Hintikalla oli Soneran hallituksen puheenjohtajan roolissa kova kiire aloittaa keskustelut Telian kanssa uudestaan maaliskuussa 2001. Tämä oli erityisen hankalaa, sillä Relander oli suututtanut Telian ihmiset perusteellisesti, minkä lisäksi koko Sonera-kupla oli puhjennut. Hintikalla oli kuitenkin valtio-omistajan tiukka toimeksianto lämmittää ryvettyneitä Telia-suhteita uudelleen fuusioitumista varten. Hintikka kävi keskusteluja Telian johdon kanssa syksyyn 2001 saakka. Ensimmäinen kommentti Telian puolelta oli kuulemma se, että "me emme sitten halua Kaj-Erik Relanderia tähän pakettiin, jos sen joskus saamme valmiiksi". Tämä vauhditti Soneran uuden toimitusjohtajan etsintää Relanderin tilalle. Telian asema oli kuitenkin niin ylivoimainen neuvotteluissa, että mitään valmista ei voinut syntyä kevään ja kesän 2001 aikana. Tapio Hintikan oli pakko myöntää syksyllä 2001 julkisuuteen, että neuvotteluissa Telian kanssa pidetään taukoa. Tässä yhteydessä Hintikka myönsi käyneensä yhdistymiskeskusteluja Telian kanssa koko kevään 2001. Keväällä 2001 Hintikka kielsi jyrkästi tällaiset neuvottelut. Lipposen hallitus olisi halunnut tyrkätä Relanderin rakentaman Sonera-pommin Telian syliin jo keväällä 2001, mutta se ei onnistunut yrityksessään. Tapio Hintikka teki kaikkensa Soneran myymiseksi Telialle edes jonkinlaisin ehdoin, mutta mahdottomiin hänkään ei pystynyt niin lyhyessä ajassa. Telialla oli myös muutamia ehtoja, jotta se olisi kiinnostunut ostamaan Soneran. Ensinnäkin Sonera täytyy saneerata. Se tarkoittaa päällekkäisten toimintojen purkamista ja yli tuhannen ylimääräisen ihmisen irtisanomista. Tämä oli vaikea pala valtio-omistajan poliitikoille, jotka puhuvat työttömyyden alentamisen puolesta. Toiseksi Telia tiettävästi haluaa Relanderin sisäpiirin ihmiset ulos Sonerasta. Telian mielestä on täysin käsittämätöntä, että vareliukset, harmiat, jaakkolat, sonkinit ja kumppanit edelleen lampsivat Soneran käytävillä keskeisissä tehtävissä. Miksi he eivät ole saaneet potkuja Relanderin mukana? Tämä on yksi asia, jota Telia ei voi ymmärtää. Kolmanneksi Telia halusi Soneran halvalla, mielellään enemmistön osakekannasta korkeintaan 10 euron lunastushinnalla/osake. Valtio-omistaja halusi tietysti enemmän. Telia voitti tämän kisan ja sai Soneran reilusti alle 10 euron osakehinnalla. Neljänneksi Telia halusi tiettävästi Relanderin laatimien pommien purkamista. Tällaisia toimia ovat mm. Relanderin mahdollisten taloudellisten väärinkäytösten selvittäminen, sekavien Soneran tekemien sopimusten selvittäminen, Soneran liiketoiminta- ja oikeudellisten riskien kattava selvittäminen ja Saksan umts-kuvioiden selkiyttäminen. Sonera voitti tämän kisan. Soneran sotkut jäivät Telian selvitettäväksi. Viidenneksi Telia halusi Soneran velat ja riskisijoitukset siirrettäväksi esimerkiksi valtion hallinnoimaan "Sonera-Arsenaliin." Teliaa ei kiinnostanut ottaa vaivoikseen Soneran mittavaa velka- ja riskitaakkaa. Sonera voitti tämän kisan. Telialle jäi Soneran mittava velkataakka ja Saksan markkinoiden merkittävät riskit. ===Telia ei kiinnostanut Relanderia=== Telia oli Relanderille liian pieni pala. Hän päätteli, että fuusio Telian kanssa toisi hänelle vain Telian pääjohtajan paikan. Relander halusi enemmän ja nopeasti. Kukaan ei tainnut kysyä, olisiko Relanderilla oikeasti ollut edes sijaa Telian "majatalossa".. Kevättalvella 2000 Relanderin tavoitteet kumppanin suhteen olivat suuret. Soneran markkina-arvo oli tuolloin yli 422 miljardia markkaa. Vaihtoehtoina Relanderin mielessä olivat mm. Orangen ostaminen osakevaihtona, hollantilaisen KPN:n ostaminen tai yhdistyminen Vodafonen kanssa. Espanjalainen Telefónica oli myös kumppanilistalla. Relander uskotteli Soneran olevan kuumaa tavaraa. Bluffi ei purrut. Kumppanikandidaatit halusivat näyttöjä, joita ei löytynyt. Sonera tavoitteli siis yhteistyön tiivistämistä myös maailman suurimman teleoperaattorin, Vodafonen, kanssa. Tässä suhteessa Sonera koki vakavan takaiskun helmikuussa 2002, kun Radiolinja julkisti tehneensä kansainvälisen yhteistyösopimuksen Vodafonen kanssa. Tiettävästi myös Sonera oli tavoitellut tätä yhteistyösopimusta. Mitkään kumppanineuvottelut eivät edenneet tunnusteluja pidemmälle. Relanderin esitykset yhdistymisjärjestelyistä eri kumppaneiden kanssa olivat niin Soneraa suosivia, että ne aiheuttivat vain hymyn väristyksiä kumppanikandidaateissa. ===Kumppanipuheet hatusta vedettyjä=== Relander antoi julkisuuteen sellaisen kuvan, että Soneran kumppanikuviot olivat valmiiksi neuvoteltuja, mutta valtio-omistaja oli liian hidas tekemään päätöksiä asiassa. Todellisuudessa Lipposen hallituksen pöydälle ei tullut ainoatakaan ehdotusta Soneran yhdistämiseksi jonkin toisen teleoperaattorin kanssa. Tämän ovat vahvistaneet hallituksen talouspoliittisen ministerivaliokunnan jäsenet. Käytännössä kumppanineuvottelut tarkoittivat Relanderin, Henri Harmian ja Jan Wernerin lentelyä ympäri Eurooppaa tekemässä "strategisia neuvottelutarjouksia" eri operaattoreille. Ne eivät purreet. Relander oli sotkenut soppaan myös investointipankkeja, jotka tekivät tunnustelujaan tähtitieteellisin palkkioin. Mitään valmista ei syntynyt ja rahaa kului jälleen käsittämättömiä summia. Relanderin mahtipontiset elkeet ja ylimielinen käytös kumppanikeskusteluissa ei edesauttanut rakentavan yhteistyöilmapiirin muodostumista potentiaalisten kumppanien kanssa. Relanderia ja Soneraa ei yksinkertaisesti pidetty uskottavana kumppanitahona. Soneran organisaatiokaavion mukaan Relanderin johtamaa kumppanin hakua tukivat vuoden 2000 ja 2001 aikana yrityskauppajohtaja Pertti Miettunen, kehitysjohtaja Aimo Olkkonen ja strateginen suunnittelujohtaja Niklas Sonkin. Heidän roolinsa oli vähäinen Soneran kumppaninmetsästyksessä. He eivät edes tienneet, missä yrityksessä Relander milloinkin oli keskustelemassa "fuusiosta". Kumppanineuvottelujen ikkuna sulkeutui käytännössä kesäkuussa 2000. Tällöin alkoi umts-lupien huutokauppakierros Euroopassa ja keskeiset teleoperaattorit halusivat keskittyä tähän peliin. Huutokauppakierroksen päätyttyä syksyllä 2000 operaattoreilla ei ollut rahaa Soneran ostamiseen ja muutenkin Soneran ja sen pääjohtajan maku olivat pahasti laimentuneet markkinoilla. Soneran hallituksen puheenjohtaja Markku Talonen ja Soneran hallitus olivat täysin pihalla kumppaniasioista. Talonen ei itse osallistunut kumppanikeskusteluihin, koska häntä ei niihin haluttu. Tämä epätietoisuus neuvottelujen tilasta ärsytti Soneran hallituksen jäsenistä erityisesti Liisa Jorosta. Soneran tuotekehitys ei tuottanut luvattuja uusia tuotteita ja palveluita markkinoille ja Soneran tytäryhtiöt Zed, SmartTrust ja Plaza eivät saaneet juuri mitään aikaiseksi. Lisäksi markkinoiden sisäpiirissä alkoi levitä huhuja Soneran sisäisestä tilasta. Soneran kurssi jatkoi alamäkeään. Kumppanineuvottelut saattoi unohtaa Euroopan suurten kanssa. Jäljellä oli vain Telia, jolla oltiin pyyhitty lattiaa aiemmin. Ei näyttänyt hyvältä. Tapio Hintikka saikin tehdä tosissaan töitä, jotta Sonera saatiin työnnettyä Telian syliin maaliskuussa 2002 edes jonkinlaisin ehdoin. ===Relander ja Nokia=== Sonera teki Vennamon ja Salinin aikana läheistä yhteistyötä Nokian kanssa erityisesti verkkopuolen hankkeissa, ja yhteistyö oli molemmin puolin tuloksellista. Soneralla oli erittäin tärkeä rooli Nokian sparraamisessa teknisesti huippukuntoon 1990-luvulla. Nokialla arvostettiin yhteistyötä Soneran kanssa mm. GSM-verkkoratkaisujen alueella ja oltiin siitä kiitollisia. Relanderin näytti epäilevän, että Nokia varasti Soneran ideat ja Sonera ei hyötynyt yhteistyöstä mitään. Relander halusi vetää ovet ja ikkunat kiinni Nokian suuntaan. Tämä oli suuri muutos Vennamon ja Salinin linjaan. Relander vaati käyttämään äärimmäisen tarkkoja salassapitosopimuksia nokialaisten kanssa. Soneran henkilöstön keskuudessa tämä tulkittiin usein niin, että nokialaiset olivat epäluotettavia ja heidän kanssaan ei pitänyt tehdä yhteistyötä. Niinpä Nokian kanssa oli tehtävä mahdollista yhteistyötä puolittain salaa. Relander tapasi Jorma Ollilan ensimmäisen kerran elämässään vasta huhtikuussa 2000. Tapaaminen oli kuiva, virallinen ja lyhyt. Relander ei pitänyt tapaamisen perusteella Ollilaa yhtä "kovana kundina" kuin itseään. Nokian johtoryhmään Relanderilla oli puutteelliset suhteet. Nokialla Soneraan suhtauduttiin hyväntahtoisesti. Korkean tason vierailudelegaatioita kävi jatkuvasti Nokian pääkonttorissa, jossa vieraita kehotettiin usein vierailemaan myös Soneralla. Tämä olisi ollut Soneralle ainutlaatuinen mahdollisuus solmia huipputason kontakteja. Relanderille eivät kuitenkaan kelvanneet Nokian "tähteet". Hän halusi solmia itse omat suhteensa. Monesti delegaatio, joka oli tulossa vierailemaan Nokian pääkonttorissa, otti etukäteen yhteyttä Soneraan ja kysyi vierailulupaa. Vierailulupa yleensä annettiin, mutta isäntinä Soneran päässä olivat usein vahtimestaritason isännät. Tämä saattoi varsinkin Aasiasta tulleet vieraat valtavaan häpeään. Vieraat olivat monesti ministereitä tai toimitusjohtajia. Relanderia ja hänen sisäpiiriään ei koskaan kiinnostanut isännöidä tällaisia delegaatioita. Monille asiaa seuranneille tämä oli käsittämätöntä ja he häpesivät syvästi Soneran puolesta. Soneran luhistumista on seurattu surullisin katsein Nokian pääkonttorissa Espoon Keilaniemessä. Vanhalle ja pitkäaikaiselle kumppanille olisi toki toivottu parempaa. ==Saksan umts -luvan hankinta== Kun Relander oli saanut laitettua Talosen täysin kuriin ja hankittua täydellisen valta-aseman Sonerassa keväällä 2000, olivat vuorossa uudet kuviot. Relander halusi Euroopan teleoperaattoriyritysten tähdeksi ja keisariksi. Tämä edellytti uskottavuutta, jota saattoi lisätä umts-luvilla. Relanderin oli pakko saada hankittua Soneralle umts-lupa Englannista, jossa alkoi umts-huutokauppa kesällä 2000. Ensin piti kuitenkin hankkia Soneran hallitukselta lupa lähteä umts-kisaan. Se oli läpihuutojuttu, ja kukaan Soneran hallituksen jäsenistä Liisa Jorosta lukuun ottamatta ei uskaltanut kysyä riskianalyysejä ja laskelmia luvan hankkimisen sopivuudesta Soneran olemattomaan strategiaan. Eihän keisarin ja neron suunnitelmia voinut kyseenalaistaa. Jos joku erehtyi kysymään Relanderilta jotain umts-luvasta, hän suuttui silmittömästi. Soneran hallitus oli Relanderin talutusnuorassa. Soneran hallituksen päätoiminen puheenjohtaja Markku Talonen oli pääosin ulkona koko umts-kuviosta alusta alkaen, vaikka hän oli viime kädessä vastuussa osakkeenomistajille asiasta. Talonen sanoi, että "antaa poikien yrittää" tarkoittaen Relanderia ja hänen sisäpiiriään. Talonen ei tiennyt mitä umts piti teknisesti ja toiminnallisesti sisällään. Kukaan ei ollut selittänyt, eikä hän itse ollut ottanut selvää. Relander oli selittänyt Taloselle, että "umtsi" on kova juttu ja että Sonerankin pitäisi hankkia "umtsi-lupia". Talonen uskoi Relanderia. Talosta näyttikin kiinnostavan koko Saksan umts-asiassa vain oman optiosalkun arvon mahdollinen kasvu. Optiojärjestelyjen johdosta hän ei ajanut omistajan etua, vaan omia etujaan. Optioiden epäsuotuisa vaikutus osakkeenomistajien etuihin nähden toteutui erittäin raadollisesti ja kohtalokkaasti Talosen tapauksessa. Talonen oli Soneran päätoimisena hallituksen puheenjohtajana eläkevirassa 250 000 mk:n kuukausipalkalla + mittavilla bonuksilla odottamassa vähintään kymmenien miljoonien markkojen optiotuloja. Valitettavasti näin, vaikka valtio-omistajan tarkoituksen mukaan Talosen piti toimia Relanderin päällystakkina ja vartijana. Relander oli vain aivan liian vikkelä ja häikäilemätön Taloselle. Ja Talonen oli liian laiska hoitamaan päällystakin vastuitaan. Palkka juoksi ja optiosalkku täyttyi rehkimättäkin. Julkisuudessa arveltiin, että Relanderilla ja Talosella oli kiireinen kesä vuonna 2000 umts-kuvioiden vuoksi. Todellisuudessa heillä oli hyvin leppoisa kesä. Optiopaketti Soneran johdolle oli saatu kasaan ennen kesälomia. Relander piti neljän viikon loman matkustellen perheensä kanssa. Talonen vietti pitkän loman Italiassa vaimonsa kanssa. ===Liikenneministeriöltä lupa umts-huutokauppaan=== Soneran hallituksen umts-päätöksen jälkeen piti hankkia liikenneministeriön lupa asiaan. Relander kävi useasti keväällä ja alkukesästä 2000 liikenneministeriön ylimpien virkamiesten vieraana. Usein keskusteluissa oli mukana myös liikenneministeri Olli-Pekka Heinonen. Relanderin palopuheiden jälkeen liikenneministeriö lupautui antamaan Soneralle luvan osallistua Englannin umts-huutokauppaan. Umts-luvan hankkiminen oli puheenaiheena myös Lipposen hallituksen sisäpiirissä. Viestin valtio-omistajan investointiluvasta Soneralle umts-luvan hankkimiseen välitti liikenneministeri Olli-Pekka Heinonen. Relander hankki umts-investointiluvan Lipposen hallitukselta mitä ilmeisimmin osin puutteellisin ja vääristellyiksi luokiteltavin tiedoin. Vastaava tilanne syntyisi, jos pankista lainaa pyytänyt yrityksen toimitusjohtaja saisi pankilta lainan vääristellyin tiedoin. Yrityksen ollessa kyvytön maksamaan lainaa takaisin ja petoksen paljastuessa vääristeltyjä tietoja antanut toimitusjohtaja joutuisi oikeudelliseen vastuuseen toiminnastaan. Joutuuko siis Relander oikeudelliseen vastuuseen tästä? Nähtäväksi jää, mutta tuskinpa. Julkisuudessa vaadittiin syksyllä 2001 Relanderin asettamista oikeudelliseen vastuuseen. Siihen ei ollut poliittista tahtoa ja riittäviä faktaperusteita. Nyt olisi faktaperusteita, mutta onko poliittista tahtoa? Pankkikriisin vastuuoikeudenkäyntien syytteistä varmasti suurin osa nostettiin heikommilla perusteilla. Asiassa on vain se ero, että 1990-luvun holtittomissa luottopäätöksissä ei ollut mukana valtion hallitus. Soneran vastuuttomien toimien takuumiehenä on. Valtio omisti kesällä 2000 Saksan umts-luvan hankkimisen aikaan Sonerasta 52,9 %. Näin ollen Heinonen ja Lipposen hallitus oli käytännössä Soneran ylin vallankäyttäjä. Relander tiesi tämän ja halusi sitoa Lipposen hallituksen ydinministerit omien päätöstensä takuumieheksi. Relander suhtautui äärimmäisen ylimielisesti liikenneministeriöön ja koko valtio-omistajaan. Olli-Pekka Heinonen oli Relanderin mukaan lapsellisen innoissaan päästessään Sonera-keskusteluun mukaan. Olivathan ne isoja "business-asioita". Heinonen ei Relanderin näkemyksen mukaan tajunnut keskusteluiden sisällöstä juuri mitään. Relander jaksoi naureskella Sonerassa sille, kuinka helppoa Heinosta oli höynäyttää, oli sitten kyse optioista tai umts-luvan hankkimisesta. Hyvä asia Relanderille, katastrofaalinen asia veronmaksajille ja osakkeenomistajille. Relander muisti haukkua poliitikkoja julkisuudessa tämän tästä. Hänen mielestään poliitikot ja valtio-omistaja vain haittasivat Soneran toimintaa. Todellisuudessa Relander käytti poliitikkoja taitavasti hyväkseen. Hän tiesi, että paras vakuutus sille, ettei hänen toimiaan Soneran johdossa koskaan jälkikäteen tutkittaisi, oli sitoa maan hallituksen keskeiset ministerit päätösten takuumiehiksi. Näin kävi esimerkiksi umts-luvan yhteydessä. Relander painosti Olli-Pekka Heinosta hankkimaan Lipposen hallituksen sisäpiirin hyväksynnän umts-luvan hankkimiselle. Näin hallituksen sisäpiiristä tuli tahtoen tai tahtomattaan päätösten takuumies hamaan tulevaisuuteen. Liikenneministeriön ja Soneran hallituksen luvalla Relander ja Sonera lähtivät hakemaan umts-lupaa Englannista. Käytännön asioiden hoitajana umts-huutokaupoissa toimi Pirjo Kekäläinen-Torvinen, joka oli Soneran matkaviestintäpuolen johtajan Matti Makkosen alainen. Kekäläinen-Torvinen ei kuulunut Relanderin sisäpiiriin. Englannin umts-luvan hinta nousi yli 20 miljardin markan ja valtio-omistaja määräsi Soneran luopumaan kisasta. Voi vain arvata, kuinka paljon tämä raivostutti Relanderia. ===Saksan umts-huutokauppa=== Seuraavana oli vuorossa Saksan umts-huutokauppa syksyllä 2000. Relander "vaahtosi" Soneran hallitukselle ja liikenneministeriölle vaatien Saksan luvan hankkimisvaltuuksia hinnalla millä hyvänsä. Relanderin logiikkana oli se, että Soneran jäädessä ilman Saksan umts-lupaa hän ei olisi päässyt Euroopan teleoperaattoreiden johtajien sisäpiiriin ja hänen optionsa olisivat jääneet arvottomiksi. Lupa piti siis saada. Pirjo Kekäläinen-Torvinen oli jälleen hoitamassa Relanderin juoksutyttönä Saksan umts-huutokaupan käytännön asioita. Sonera sai Saksan umts-luvan 21,4 miljardin markan hinnalla! Tällä hinnalla Sonera sai Saksasta ilmatilaa, ei mitään muuta. Luvan arvo on nykyisin mitätön, eikä sitä voi edes myydä. Toimilupa ja verkon rakentaminen edellyttävät Soneralta kolme kertaa liikevaihdon suuruisia investointeja, eikä sittenkään ole tiedossa ensimmäistäkään maksavaa asiakasta. Sonera velkaantui korviaan myöten umts-lupien hankinnassa. Soneran velanhoidon korkokulut vuonna 2001 olivat 1,6 miljardia markkaa! Oliko Saksan umts-luvan hankkimisessa Soneralle mitään järkeä? Ei ollut. Sopiko se Soneran strategiaan? Vaikea sanoa, kun Soneralla ei ollut kunnollista liiketoimintastrategiaa. Oliko Soneran strategisessa aineistossa maininta, että Sonera haluaa kasvaa EU:n alueella toimivaksi matkapuhelinoperaattoriksi? Ei ollut. Miksi siis Soneran piti lähteä päättömään seikkailuun kahmimaan itselleen umts-lupia Euroopasta? Niillä ei ollut mitään liiketaloudellista perustetta, joka löytyisi Soneran suunnitteluasiakirjoista tai Soneran hallituksen pöytäkirjoista. Perusteluna vaikuttaisi olleen, että Relander halusi luvat. Umts-luvat olivat Relanderille pelikortteja. Hän ei koskaan uhrannut ajatustakaan todellisen umts-liiketoiminnan käynnistämiseksi Soneran umts-lupamaissa Euroopassa. Riemu Sonerassa oli ylimmillään Relanderin vaatimuksesta. Kaikkien piti juhlia Soneran nousua Saksan luvan myötä ja Relanderin "taitavan" taktiikan ansiosta maailmanluokan tekijäksi. Pari viikkoa luvan saamisen jälkeen Sonera eli hurmoksessa. Miljardit tuntuivat Relanderille taskurahoilta. Nyt piti tehdä jotain vieläkin suurempaa. Esimerkiksi myydä Sonera jollekin toiselle teleoperaattorille, päästä uuden konsortion pääjohtajaksi ja uuden konsortion optiojärjestelmään mukaan entisten optioiden lisäksi. Relander oli täysin sokaistunut vallastaan. Se oli surullista katseltavaa. Saksan umts-luvan hankkimisen rahoituksesta ei tehty asiaankuuluvaa suunnitelmaa. Soneran osakeomaisuuden arvo ynnättiin "tupakka-askin" kanteen, ja osakkeiden myynnin todettiin riittävän Saksan umts-luvan ja verkon investointeihin osakkeiden silloisilla arvoilla. Soneran omaisuuden myynti ei kuitenkaan riittänyt kattamaan Saksan umts-luvan hintaa, ja Sonera velkaantui konkurssirajalle saakka. Ilman valtion tukirahoitusta syksyllä 2001 Sonera olisi ajautunut Saksan umts-luvan hankkimisen johdosta konkurssiin. Soneran päätoiminen hallituksen puheenjohtaja Markku Talonen oli täysin median varassa seuratessaan tilanteen etenemistä. Talonen oli kuitenkin niin viisas, että saattoi lausua umts-luvasta Kauppalehdessä 29.1.2001: "Jotkut ymmärtävät ja jotkut eivät ymmärrä sitä, miten suuret tilanteet muuttuvat Soneran markkina-alueella." Kumpaankohan joukkoon Talonen luki itsensä? Relander kielsi Talosta puuttumasta umts-huutokauppaan. Soneran yhtiöjärjestyksen mukaan vastuu umts-luvasta kuului Soneran hallitukselle ja viime kädessä sen puheenjohtajalle Markku Taloselle. Tuleeko joku vaatimaan Talosta vastuuseen tehtävien laiminlyönnistä ja Relanderia Soneran varatoimitusjohtajan valtuuksien ylittämisestä? Tuskin kukaan koskaan, sillä asia on poliittisesti liian arka ikinä tutkittavaksi. Perusteita kansallisen Sonera-oikeudenkäynnin aloittamiseksi olisi yllin kyllin. Kuka haluaa kerätä pisteet kotiin? Valtiosyyttäjä? Oikeuskansleri? Maan hallitus? Oppositio? Relander ei halunnut hyödyntää mitenkään Harri Hollménin laajaa rahoitusalan kokemusta ja näkemystä umts-rahoitusratkaisujen valmistelussa. Relander pelkäsi Hollménin saavan liikaa kunniaa tästä. Relander nimitti Hollménin vuoden 2001 alussa vastaamaan Soneran ulkomaan matkaviestintähankkeista ja siten umts-asiasta. Todellisuudessa Relander ei antanut Hollménille valtuuksia hoitaa umts-asiaa järkevästi eteenpäin, vaan halusi siirtää musta-pekka-kortin (umts-projektin hoidon) ulkoisesti Hollménin käteen pitäen itsellään kaiken asiaan liittyvän vallan. Tämä turhautti lopullisesti Hollménin. Relander uskoi, että umts-lupa maksettaisiin Soneran omaisuutta myymällä. Tämän parempaa umts-luvan rahoitusstrategiaa Soneralla ja Relanderilla ei ollut. Turkkilaisen Turkcellin osakkeita myytiin heinäkuussa 2000 noin 4,5 miljardilla markalla. Loppuosa 21,4 miljardin hintaisesta Saksan umts-luvasta oli tarkoitus maksaa myymällä Deutsche Telekomin osakkeita, jotka oli saatu vaihtona yhdysvaltalaisten Voicestreamin ja Powertellin osakkeiden myymisestä DT:lle. DT:n osakkeiden arvo kuitenkin laski kovaa vauhtia, ja niiden myyntiä oli rajoitettu. Relander ei kuitenkaan ottanut huomioon syksyllä 2000 alkanutta teknologiaosakkeiden ja siinä sivussa DT:n osakkeiden syöksyä. Lopulta Sonera joutui turvautumaan valtion rahoitustukeen syksyllä 2001 konkurssin estämiseksi. Kuuden miljardin markan uusantirahoituksella saatiin vähän hengähdysaikaa. Kenellä on vastuu, kysyy moni veronmaksaja ja sijoittaja? Laillisesti vastuu kuuluu yhdessä Relanderille ja Soneran hallitukselle. Valtio-omistaja antoi luvan Saksan umts-luvan hankkimiselle ja sillä on poliittinen ja omistajavastuu asiasta. Tuleeko kukaan vastaamaan ratkaisuistaan? Tuskin tulee. Eihän tässä tehty kuin Suomen taloushistorian suurin kupru. Se on liian iso pelto perattavaksi. Pahimman huuman jälkeen terävimmät Soneran ihmiset uskaltautuivat pienissä ryhmissä pohtimaan, mitä Sonera Saksan umts-luvalla oikein tekisi? Saksaan pitäisi rakentaa umts-verkko alusta lähtien, ja Soneran investointitarve tähän verkkoon olisi noin 15 miljardia markkaa. Kuka tekee liiketoimintasuunnitelman verkon rakentamisesta ja umts-toiminnan aloittamisesta Saksassa? Vastaus: ei kukaan. Saksan umts-luvan hankkimisen yhteydessä Sonerassa ei tehty laskelmia Saksan umts-verkkoinvestointien suuruudesta. Nämä laskelmat tehtiin vasta luvan saamisen jälkeen ylimalkaisesti ja pinnallisesti. Umts-toimien valmistelu oli siis täysin edesvastuutonta myös tältä osin. ===Soneralta puuttui umts-strategia=== Saksan umts-luvalle ei tehty käytännössä juuri mitään luvan hankkimista seuranneiden kuukausien aikana. Kukaan ei uskaltanut kysyä Relanderilta, mitä asian eteen olisi syytä tehdä. Toisaalta ihmiset ajattelivat, että Relanderilla oli tapansa mukaan jokin salainen työryhmä hoitamassa umts-asiaa eteenpäin. Tällä kertaa ei ollut. Vuosi 2001 alkoi ja umts-asia oli edelleen harrastuspohjalla Soneran sisällä. Jotkut ihmiset miettivät sitä oto-työnään, mutta Relander ei ollut antanut kenellekään tai millekään ryhmälle valtuutusta asian eteenpäin viemiseksi. Harri Hollmén oli lähinnä nimellisesti vastuussa Saksan umts-kuvioiden rahoitusjärjestelyistä vuoden 2001 alusta alkaen. Umts-luvan hakemisen käytännön asioista vastannut johtaja Pirjo Kekäläinen-Torvinen yritti saada toimenpiteitä aikaiseksi. Kekäläinen-Torvinen otti loppuvuodesta 2000 yhteyttä Soneran hallituksen jäseniin ja yritti saada heiltä toimenpideohjeita umts-asiassa. Relander hyllytetti hänet loppuvuonna 2000. Kekäläinen-Torvinen katseli tilannetta tyhjän panttina pari kuukautta ja erosi Soneran palveluksesta helmikuussa 2001. Miksi sitten mitään ei tehty asian eteen? Ehkä ajateltiin, ettei Soneran olisikaan tarvinnut tehdä mitään umts-luvalla vaan tuleva fuusiokumppani huolehtisi asiasta. Tällaista prinssiä valkoisella ratsulla ei kuulunut. Relander oli yliarvioinut raskaasti oman arvonsa ja Soneran arvon kumppaneina. Hän ei pystynyt etukäteen päättelemään sitä itsestäänselvyyttä, että eurooppalaisten teleoperaattoreiden kassat olivat tyhjinä umts-lupakierroksen jälkeen. Niillä ei siis ollut rahaa Soneran kaltaisten yritysten ostamiseen. Ja mitä ostettavaa Sonerassa olisi ollut, kun Relanderin suuret puheet Soneran edelläkävijyydestä siellä ja täällä alkoivat vähitellen paljastua täysin tuulesta temmatuiksi. On epäilty, että yhtenä profiilinnostotoimenpiteenä Relander laittoi verkostonsa kautta loppusyksystä 2000 liikkeelle huhun, jonka mukaan hän oli vahvin ehdokas Telian uudeksi pääjohtajaksi. Telialla oltiin tiettävästi hyvin närkästyneitä tästä perättömästä huhusta, jonka arveltiin heikentävän Telian uskottavuutta ja markkina-arvoa. Sonera hankki Saksan umts-luvan Group 3G:n kautta. Group 3G:ssä Soneran kumppanina on espanjalainen Telefónica. Soneralla tai Telefónicalla ei kummallakaan ollut matkapuhelintoimilupaa Saksassa. Sonera ja Telefónica perustivat Saksaan matkapuhelinoperaattoriyrityksen, Quamin. Vuoden 2002 alkuun mennessä Quamin toiminta on ollut katastrofaalista. Quamin liittymiä alettiin markkinoida suurella rahalla Saksassa vuoden 2001 lopulla. Samalla Saksan suurimpiin kaupunkeihin avattiin 14 näyttävää omaa myymälää. Näiden lisäksi Quamin liittymä tuli myyntiin noin 2000 muussa myymälässä. Quamin saksalaiset kilpailijat Vodafone ja Deutsche Telecom estivät puheluiden soittamisen omista verkoistaan Quamin verkkoon ja Quamin puhelimet pysyivät mykkinä. Aktiivinen myyntityö oli pakko lopettaa joulun parhaimpana sesonkina. Tämä oli esimakua Saksan markkinoiden kovuudesta. Sonera on ilmoittanut Quamin tavoitteeksi saavuttaa yli 10 prosentin osuus Saksan matkapuhelinmarkkinoilla. Tämä tarkoittaa kuuden miljoonan uuden matkapuhelinliittymän myymistä äärimmäisen kilpailtujen Saksan markkinoiden asiakkaille. Monet asiantuntijat pitävät tavoitetta mahdottomana saavuttaa. Teleoperaattoreiden fuusioita Saksan markkinoilla hidastavat säännöt, joiden mukaan umts-lupia omistavat yhtiöt joutuvat yhdistyessään luopumaan toisesta luvastaan. Tämä ehto tekee Quamin toiminnasta entistä tuskaisemman. Saksan ja Suomen asiantuntijapiireissä epäiltiin vuoden 2002 alussa vahvasti, että Quamin asiakasmäärät eivät riitä kannattavaan toimintaan umts-markkinoilla. Esimerkiksi saksalaislehti Handelsblatt esitti arvionaan tammikuussa 2002, että Quam joutuu luopumaan umts-luvastaan. Mikäli Quam joutuu myymään ja ajamaan alas Saksan toimintansa, merkitsee se vähintään yli 10 miljardin markan tappioita suomalaisille veronmaksajille. Tämä olisi suurin yksittäisen yrityksen tekemä yksittäinen tappio Suomen taloushistoriassa. Tai tarkemmin sanottuna Ruotsin taloushistoriassa, sillä Sonerahan siirtyi Telialle maaliskuussa 2002. Sonera osti Saksan toimien vauhdittamana 1,6 miljardilla markalla 12,5 % osuuden Italian markkinoiden umts-luvasta yhdessä Telefónican muiden IPSE 2000 -teleoperaattorin osakkaiden kanssa. Tämän 1,6 miljardin markan välittömän investoinnin lisäksi Sonera on sitoutunut sijoittamaan IPSEn toimintaan 1,2 miljardia markkaa. IPSEn toiminta on riitojen ja muiden syiden takia vakavissa vaikeuksissa ja yrityksen toiminta laitettiin jäihin ainakin toistaiseksi tammikuussa 2002. Italian viestintäministeri totesi 29.1.2002, että mikäli IPSEn toiminta jäädytetään, se rikkoo Italian umts-lupaehtoja ja viranomaiset voivat peruuttaa sen toimiluvan. Osakesäästäjien keskusliiton toiminnanjohtaja Jorma Kokko paheksui Taloussanomien 1.2.2002 numerossa Soneran puutteellista tiedotuskäytäntöä Italian osakkuusyhtiön IPSEn toiminnan jäädyttämisestä. Helsingin pörssin kurinpitolautakunnan valvontajohtaja Timo Rantanen ilmoitti saman lehden samassa numerossa lautakunnan seuraavan Soneran tiedottamista asiassa. Rahoitustarkastuksen (RATA) mukaan yhtiön on aina tiedotettava olennaisesti osakkeen arvoon vaikuttavista tekijöistä. Tiedotusvelvollisuuden piiristä ei ole rajattu ulos asioita, jotka koskevat vähemmistöosuuksia. IPSEn toimintaa vaikeuttaa se, että Italian matkapuhelinmarkkinoiden kilpailu on erittäin kovaa. Maan matkapuhelinten levinneisyys on yli 80 % väestöstä ja TIM- ja Omnitel-operaattorit hallitsevat kahdestaan suvereenisti maan matkapuhelinmarkkinoita. Soneran tilanne näyttää erittäin huonolta Italian umts-markkinoilla. Uhkana ovat merkittävät miljardiluokan tappiot myös Italiasta. Sonera ja Relander lähtivät Italian umts-huutokauppaan ilman mitään ennakkosuunnitelmaa tai riskianalyysiä. Edes Italian operaattorimarkkinoiden maa-analyysiä ei tehty! ===Umts-riskianalyysit puuttuivat=== Saksan umts–luvan hankkimisesta ei tehty Soneran johtoryhmässä ja hallituksessa yhtäkään riskianalyysiä. Ja Soneran Saksan verkkoinvestointien arvo yhdistettynä umts-lupamaksuun ylittää 35 miljardia markkaa! Kyseessä oli Suomen taloushistorian suurin yksittäinen investointi ja se tehtiin yhden ihmisen pakkomielteenä ilman yhtäkään riskikartoitusta. Miksi? Soneran riskihallintajohtaja Kari Jussila joukkoineen yritti laatia riskikartoitusta umts-hankkeesta, mutta Relander kielsi jyrkästi Jussilaa esittelemästä analyysejä Soneran hallitukselle tai johtoryhmälle. Jussila stressaantui vakavasti tilanteen seurauksena, mutta ei mahtanut asialle tai Relanderille mitään. Tiettävästi Jussila valmisteli kattavan Soneran riskimuistion, mutta Relander määräsi sen esityskieltoon ja hävitettäväksi. Relander oli muutoinkin jättänyt Kari Jussilan johtaman Soneran riskienhallintaryhmän sisäpiirinsä toiminnan ulkopuolelle. Näin käytännössä rikottiin Soneran NASDAQ-pörssille antamia tiukkoja riskienhallintaa ja niiden julkistamista koskevia sitoumuksia. Ne oli annettu ko. pörssille NASDAQ-20F-lomakkeella Soneran listauduttua NASDAQ-pörssiin. Relander voi joutua jälkikäteen vastaamaan näistä puutteista NASDAQ-pörssille sen niin vaatiessa. Kari Jussilan johtama Risk Management & Business -ryhmä raportoi toiminnastaan tj. Aulis Salinille. Toiminnallisesti Jussilan ryhmä tukeutui rahoitusjohtaja Kim Ignatiuksen organisaatioon. Käytännössä riskienhallintaryhmä oli, kuten aiemmin jo mainittiin, ulkona Soneran toimista. Oliko valtio-omistaja laatinut analyysit omaisuutensa riskeistä umts-hankinnan yhteydessä? Valtio-omistajan Sonera-asiat kuuluivat hallinnollisesti liikenneministeriön vastuulle. Määräsikö liikenneministeri Olli-Pekka Heinonen virkamiehiään tekemään riskianalyysit Soneran Saksan umts-luvan hankinnasta, joka oli Suomen taloushistorian suurin yksittäinen investointi? Ei määrännyt. Tekivätkö liikenneministeriön virkamiehet oma-aloitteisesti riskianalyysit Saksan umts-luvan hankinnasta? Eivät tehneet. Pyysivätkö liikenneministeriö ja hallituksen keskeiset ministerit Soneralta riskianalyysit käyttöönsä ennen kuin se myönsi Soneralle luvan Saksan umts-luvan hankkimiseen yli 21 miljardin kauppahinnalla? Ei pyytänyt. Eikä olisi auttanut vaikka olisi pyytänytkin. Niitä ei ollut Sonerassa. Saksan ja muiden umts-lupien hankinta oli Soneralle teknologiainvestointi. Soneran teknologiapäätöksenteosta, teknologiaomaisuudesta ja teknologiainvestoinneista vastasi konsernin teknologiajohtaja Jari Mielonen. Hän oli umts-hankkeesta lehtitietojen varassa ja siis myös täysin ulkona koko asiasta. Soneran teknologiainvestoinneista vastannut Jari Mielonen ei teettänyt yhtäkään teknologiariskikartoitusta tai muuta teknologia-analyysia Soneran umts-lupien hankkimisen yhteydessä. Relander ei sellaisia halunnut ja Mielonen ei uskaltanut tai ymmärtänyt sellaisia tarjota. Umts-lupien hankinta oli myös teknologiariski ja Soneran teknologiariskien kartoituksesta vastasi Mielonen. Häneltä oli kuitenkin unohtunut tehdä umts-teknogiariskianalyysi Saksan ja Soneran hankkimien muiden umts-lupien suhteen. Mielosen tulokset Soneran teknologiajohtajana vuosina 1999-2001 jäivät vähäisiksi, mutta hän ehti saamaan melkoisesti vahinkoa aikaan ja paljon rahaa kulumaan. Jari Mielonen kuului Relanderin ulkopiiriin ja tarkasti Soneran johtajien vastuualueita seuraten hänellä on vastuu Saksan umts-luvan hankkimisesta. Kysyikö sitten Relander Mielosen lupaa tai kantaa Saksan umts-luvan hankkimisessa? Ei kysynyt. Se ei kuitenkaan vähennä Mielosen vastuuta asian suhteen. Palkkioksi lojaalisuudesta Relander ylensi Jari Mielosen huhtikuussa 2001 Soneran osakkuusyhtiö Digia Oy:n toimitusjohtajaksi, jossa tehtävässä Mielonen toimii edelleen. Digian toiminta on pysynyt vaisuna Mielosen toimitusjohtajakaudella ainakin tähän saakka. Sonera on eräs Digian merkittävistä omistajista EQVITEC Partnersin ohella, ja yhtiön hallituksessa istuu Relanderin luottomies Henri Harmia. Useat arvostetut asiantuntijat ovat epäilleet umts-tekniikkaa tekniseksi harhapoluksi, joka ei tuo operaattoreiden siihen sijoittamia varoja koskaan takaisin. Esimerkiksi teknologiaguruna pidetty Massachusetts Institute of Technologyn professori Nicholas Negroponte on esittänyt epäilyjä umts:n elinmahdollisuuksista. Jari Mielonen ei ehtinyt muilta kiireiltään perehtymään Negroponten näkemyksiin. On mahdollista, että kuluttajat eivät halua siirtyä käyttämään 3G-teknologiaa, joka tuo vain vähäisen lisäarvon gprs-teknologiaan verrattuna. On myös mahdollista, että gprs-teknologiasta siirrytään suoraan 4G-teknologiaan, joka on jo koekäytössä eri puolilla maailmaa. ===Johtajien ulosmarssi alkaa=== Saksan umts-luvan varmistuttua Sonerassa aloitettiin "vääräuskoisten" henkilöiden puhdistusoperaatio. Ensimmäisenä ulos savustettiin kotimaan matkaviestinnän johtaja Matti Makkonen syksyllä 2000. Soneran johtoryhmässä näennäisenä erottamisen perusteena käytettiin Makkosen yksikön huonoja tuloksia. Yksikkö oli Soneran kannattavin rahasampo. Matkaviestinnän rahoilla pyöritettiin uusien palveluiden kehitystyötä, johon sijoitetut rahat upposivat pohjattomaan tappioiden kitaan. Makkosen yksikkö oli aikanaan kehittänyt myös Zedin perustan, mutta Juha Varelius kaappasi sen itselleen. Matti Makkonen erosi Sonerasta vapaaehtoisesti ja siirtyi Nokian johtajaksi. Hyvä asia Nokialle, huono Soneralle. Matin jälkeen "potkuvuorossa" oli SmartTrustin toimitusjohtaja Harri Vatanen. Vatanen ei suostunut Relanderin ehdottamiin ja laillisesti kestämättömiin toimiin, minkä seurauksena hänelle osoitettiin ovea. Vatanen sai jäädä toimettomana istumaan Soneran Lontoon toimistoon suorittaakseen erityistehtäviä kevättalveen 2001 saakka. Joulukuussa 2000 Soneran Knowledge Management -johtaja Pirjo Ståhle ja koko hänen 30 hengen osastonsa sai tyhjentää työpöytänsä. Pirjo Ståhle erehtyi esittelemään osastonsa toimintaa Markku Taloselle lokakuussa 2000. Talonen oli mielissään tapaamisesta, mutta Relanderin kuultua tästä olivat seuraukset kohtalokkaat. Relander ei tapansa mukaan hoitanut itse tällaista likaista tehtävää, vaan laittoi Juha Vareliuksen erottamaan Ståhlen ja hänen osastonsa. Osasto ei koskaan tullut tietämään erottamisen todellista syytä. Pirjo Ståhle toimii nykyisin tietojohtamisen professorina Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa. Internet-asiantuntijana mainetta saanut johtaja Mika Uusitalo kyllästyi Soneran teknologiaosaamisen väheksymiseen ja konsernin teknologiastrategian puuttumiseen. Hän erosi yhtiöstä vapaaehtoisesti joulukuussa 2000. Umts-lupahuutokaupoista Relanderin ohjeiden mukaisesti vastannut johtaja Pirjo Kekäläinen-Torvinen sai lähteä helmikuussa 2001. Syynä oli se, että hän kantoi vastuuta Soneran umts-toimenpiteista ja yritti saada Soneran hallituksen ymmärtämään asian, kun Relander ei ymmärtänyt. Viimeisenä poistui Harri Hollmén. Hän ehti olla vain 14 kuukautta Soneran johtoryhmän jäsenenä ja Sonera Plazan toimitusjohtajana. Hollménin tie oli kivinen Relanderin tuen puuttuessa. Relander painosti Harrin eroamaan perjantaina 8.6.2001. Relander itse erosi (lue: erotettiin) 11.6.2001. Hollménin vastuulla ollut Plaza yhdistettiin 11.6.2001 Juha Vareliuksen alaiseen Mobile Services -yksikköön eli käytännössä Hollménin liiketoimintavastuut pyyhittiin pois. Plazan yhdistämisellä toiminnallisesti Zediin oli tarkoitus peitellä Zedin valtavia tappioita ja sekoittaa ne Plazan toimintaan. Plazan toimitusjohtajaksi nimettiin Jan-Peter Rehn. Hintikka, Relander ja Varelius linjasivat nämä päätökset ilman Hollménia. Häntä siis nöyryytettiin Sonerassa katkeraan loppuun asti. Hollmén teki elämänsä suurimman virheen uskoessaan Relanderin lupauksia ja satuja keväällä 2000. Helsingin Sanomat kuvasi Hollménin Sonera-vierailua sanoin "bad career move". Sonera halusi kuitenkin ostaa Hollménilta konsulttipalveluja tämän lähdön jälkeen. Tällä Relanderin ehdottamalla toimella haluttiin viestittää markkinoille jatkuvuutta yhteistyössä Hollménin kanssa. Markkinat tulkitsivat Hollménin eron merkitsevän Soneran yhdistymistä jonkin toisen operaattorin kanssa, ja Soneran kurssi nousi 11 %. Tämä oli väärä tulkinta. Käytännössä ainoa Soneran kannattavista liiketoimista (lue: kotimaan matkaviestinnästä) kiinnostunut yritys oli Telia, jonka suuntaan välit oli pilattu Relanderin toimesta kohtalokkaalla tavalla. Hollmén jäi eronsa jälkeen tyhjän päälle. Hänet oli imetty kuiviin Sonerassa, ja uudesta työpaikasta ei ollut mitään tietoa. Hollmén päätti perustaa yhden miehen neuvontayhtiön investointipankkialalle. Arvostetulle pankkimiehelle riittikin paljon konsultin töitä. Harri Hollmén perusti tammikuussa 2001 investointipankin yhdessä Sammosta eronneen Kurt Lundmarkin kanssa. Hollmén Lundmark Partners -nimiseen investointipankkiin tulee lisäksi mukaan kolme muutakin osakasta eli Markku Lönnqvist, Thomas Sandvall ja Jussi Seppälä. Toivotaan heille menestystä ja Hollménille parempaa onnea tällä kertaa. ==Soneran ongelmat paljastuvat medialle== Relander nimitettiin Soneran varatoimitusjohtajaksi maaliskuun 2000 alusta alkaen ja tulevaksi toimitusjohtajaksi vuoden 2001 alusta alkaen. Käytännössä Sonera siirtyi täydellisesti Relanderin haltuun maaliskuussa 2000 ja Relanderin ennätysmäisen taitamaton johtamistapa vei Soneran nopeasti kaoottiseen tilaan. Nämä ongelmat saatiin kovilla otteilla pysymään poissa julkisuudesta, kunnes koko Relanderin luoma Soneran ongelmavyyhti oli Helsingin Sanomien etusivulla 25.1.2001. Helsingin Sanomien uutisessa tiedotettiin, että yhtiön merkittävissä tehtävissä olevien lukuisten lähteiden mukaan Soneran johtaminen oli ajautunut kriisiin. HS:n otsikoiden mukaan "johdon arvostelu kiihtyy", "johtajavaihdos sekoitti Soneran", "toimitusjohtaja Kaj-Erik Relanderia syytetään strategian puuttumisesta" ja "Relanderin johtamistapaa arvostellaan rajusti". HS:n taloustoimituksen Atte Jääskeläisen ja Anssi Miettisen juttujen mukaan Sonerassa vallitsi "pelon ilmapiiri" ja "johtamisen tyhjiö". Soneran tilaa kutsuttiin kaoottiseksi ja pelon sanottiin leviävän organisaatiossa. Relander ei ollut uutisen mukaan pystynyt luomaan selkeää strategiaa ja toimintatapaa Soneralle, ja ajoi röyhkeästi vain oman ja sisäpiirinsä etuja. Relanderilta pyydettiin kommenttia jutun sisältöön, mutta hän ei halunnut kommentoida sitä. Itse asiassa hän ei uskonut HS:n koskaan uskaltavan julkaista mitään kielteistä hänestä tai Sonerasta. Olihan hänellä valtion ylimmän johdon tuki takanaan. Toisin kuitenkin kävi. Helsingin Sanomien etusivun juttu Relanderin luomasta Soneran kaaosmaisesta tilasta tuli hänelle itselleen täydellisenä yllätyksenä. Relander meni tässä tilanteessa täysin neuvottomaksi. Hän oli tottunut olemaan hyökkääjänä, ei altavastaajana. Hän ei ollut koskaan työuransa aikana kokenut yhtäkään suurta vastoinkäymistä, ja nyt hänellä oli sellainen sylissään. Markku Talonen ehdotti Relanderille, että tämä pitäisi lehdistötilaisuuden kohun johdosta. Tämä ei sopinut Relanderille. Hän ei halunnut mennä "typerien" toimittajien tentattavaksi. Sonera ei kommentoinut mitenkään Helsingin Sanomien 25.1.2001 julkaiseman uutisen pohjalta syntynyttä valtavaa kohua yrityksen ympärillä. Toisaalta Relanderilla oli vain kaksi vaihtoehtoa. Mennä myöntämään kritiikki oikeaksi tai valehtelemaan median edessä. Hänen kanttinsa ei riittänyt kumpaankaan. Mitä tämä Relanderin luoma kaaos sitten käytännössä tarkoitti Soneran sisällä? Se oli kirjoittajien keräämien laajojen tietojen mukaan pelon ilmapiiriä, jossa kaikki pelkäsivät Relanderin mielivaltaisia toimia. Vastuutonta toimintaa ja oman edun röyhkeää ajamista Relanderin sisäpiiriltä. Epäselviä vastuita liiketoimien hoitamisessa. Ihmettelyä yhteisen strategian puuttumisesta. Vision puutetta. Ylimmän johdon vastuun pakoilua. Despoottimaisia päätöksiä, joita ei koskaan perusteltu. Henkilöstön osaamisen puutteellista hyödyntämistä. Työmotivaation puutetta. Tiedonkulun ja avoimuuden puutetta. Ihmisten johtamisen täydellistä puuttumista. Mielivaltaisia erottamisia. Valehtelua alaisille. Alaisten kiristämistä ja vakavaa uhkailua. Päätöksenteon täydellistä sekavuutta. Pelaamista ja kyttäilyä. Selkään puukottamista. Soneran omaisuuden mahdollisesti suurimittaista väärinkäyttöä (josta kirjoittajat ovat saaneet eri tahojen yhdensuuntaisia lausumia, mutta eivät kirjallisia tms. todisteita). Suosikkijärjestelmän ylläpitämistä. Moraalista tyhjiötä. Ahdistusta. ===Kansa kohahti Soneran kaaoksen laajuutta=== Kansa kohahti ja Soneran ongelmista tuli kertaheitolla pitkäaikainen pääpuheenaihe mediaan. Koska uutinen oli yllättänyt Relanderin täysin, hän piti välittömästi sisäpiirinsä kanssa kriisikokouksen. Soneran strategiajohtaja ja Relanderin sisäpiirin jäsen Jan Werner lensi ensimmäisellä koneella Lontoosta Soneran pääkonttoriin Vallilaan osallistuakseen kokoukseen. Sisäpiirin jäsenten naamat olivat totiset ja heitä pelotti. Relanderilta odotettiin ratkaisuja tähän kiusalliseen takaiskuun. Niitä ei tullut. Sen sijaan Relander kiukutteli ja raivosi sisäpiirilleen ja syytti heitä tilanteesta. Sisäpiiri oli ihmeissään ja entistä enemmän peloissaan. Tätä ei saanut kuitenkaan näyttää julkisuuteen. Soneran hallintoneuvoston puheenjohtaja, keskustan kansanedustaja Pauli Saapunki astui Talosen ja Relanderin sijasta TV-kameroiden eteen ja vakuutti, että kaikki oli kunnossa Sonerassa. Ei ollut, mutta Saapunki ilmoitti näin ilman parempaa tietoa. Saapunki oli siviiliviraltaan meijeripäällikkö, eikä ollut kovin syvällisesti selvillä Soneran tilanteesta. Poliitikon veri kuitenkin veti kameroiden eteen. Soneran hallituksen puheenjohtaja Markku Talonen myönsi Helsingin Sanomien 25.1.2001 jutussa vain että, "aina on jännitteitä ja pitääkin olla". Kysyttäessä Soneran strategiasta Talonen vastasi: "Se on se, että panostamme näiden palveluliiketoimintojen kehittämiseen voimakkaasti. Palveluliiketoiminnoissa kolme tytäryhtiötä, Zed, SmartTrust ja Plaza, ovat kaikkien pisimmällä, mutta eivät ainoita." Lausunto paljasti kadunmiehellekin, että Soneralla ei ole hajuakaan strategiasta, jos kerran yrityksen hallituksen puheenjohtajakaan ei osaa tuon parempaa lausua. Strategiana oli siis se, että ei ole strategiaa. ===Kohun vähättelyä=== Iltalehdessä 26.1.2001 julkaistussa uutisessa Markku Talonen lausui: "Minun tehtäväni ei ole arvioida Helsingin Sanomien journalistista tasoa. Ei minulla ole siihen muuta sanottavaa. Niin kuin jutussa oli todettukin, että jotkut nimettöminä pysyvät juoruajat lausuvat jotakin, joka jääköön minun osaltani omaan arvoonsa." Soneran strategiasta Talonen totesi: "Strategiahan on semmoinen asia, joka pitää olla ja jota koko ajan tarkkaillaan ja tarvittaessa sitä myös muutetaan. Tässä suhteessa on kiinnostus Soneraan kohdistunut hyvin voimakkaana. Soneran strategiaa on aika ajoin täsmennetty, tarkistettu, kirkastettu. Ja se toimii minun mielestäni varsin hyvin." Todellisuudessa Soneran strategia jäi lähinnä liiketoiminnan kuvailun tasolle. Relander oli antanut kymmenien miljoonien markkojen palkkiot strategiakonsultoinnista mm. Strategos ja McKinsey -konsulttiyrityksien ulkomaan yksiköille. Todellisuudessa ko. yritykset eivät tehneet juuri mitään palkkioiden eteen. Jos olisivat tehneet, niin kai Soneralla olisi ollut edes jonkinlainen liiketoimintastrategia käytössään? Minne palkkiot joutuivat? Talonen väitti julkisuudessa ottavansa Soneraa ympärillä olevan kahinan rauhallisesti ja ilmoitti Soneran hallituksen pystyvän selviytymään väitetyistä ongelmista. Näin sanoessaan hän tuli myöntäneeksi kritiikin oikeaksi. Todellisuudessa Talonen ei ottanut kohua lainkaan rauhallisesti, vaan hikoili neuvottomana huoneessaan tietämättä, mitä tekisi. Hän olisi voinut alkaa johtaa Soneraa hallituksen puheenjohtajan suomin valtuuksin ja selvittää Soneran valtoimenaan velloneen kriisin. Tähän hänen kykynsä ja kanttinsa ei riittänyt. Sen sijaan hän antoi alaisensa eli Relanderin jatkaa kaaoksen lisäämistä Soneran sisällä. Valtiovarainministeri Sauli Niinistö sanoi 25.1.2001 iltapäivällä Ylen radiouutisille, ettei valtion ole syytä kiristää valvontaa Sonerassa. Niinistön kommentin mukaan "valtio tekee sen, mitä huolellinen osakkeenomistaja tekee tällaisessa tilanteessa". Siis huolellinen osakkeenomistaja seisoo neuvottomana vieressä, kun yrityksen ja osakkeen arvo haihtuu yrityksen johdon luoman kaaoksen tuloksena taivaan tuuliin? Huolellinen osakkeenomistaja ei toimi näin varsinkaan, jos hän on yhtiön pääomistaja. Huolellinen pääomistaja ehkäisee ennakolta kriisien syntymisen ja vaihtaa epäpätevän johdon ennen kuin se tuhoaa yrityksen. Näin ei valtio-omistaja menetellyt Sonerassa. Soneran toimitusjohtaja ja hallitus vaihdettiin vuoden myöhässä. Valitettavasti. Aikooko pääomistaja kantaa vastuun teoistaan? Tuskinpa. Kun Sauli Niinistöltä 25.1.2001 Ylen radiouutisissa kysyttiin, nauttiiko Soneran toimiva johto yhä suurimman omistajan luottamusta, hän vastasi: "Kysymys on väärin asetettu. Huolellinen osakkeenomistaja ei oikeastaan vastaa tuon tyypin kysymyksiin. Nämä ovat yhtiökokouksen, yhtiön hallituksen asioita, se pitäisi pitää mielessä." Se oli poliitikon vastaus ja harhaanjohtava sellainen. Liikenneministeri Olli-Pekka Heinonen ilmoitti samana päivänä, että hän ei aio kommentoida Soneran johdon tilaa ainakaan toistaiseksi. Soneran hallintoneuvoston puheenjohtaja Pauli Saapunki sanoi 25.1.2001 STT:lle, että hän ei ole huomannut Soneran johdossa ongelmia. Soneran kurssi oli tuolloin 21 euroa. ===Soneran hallintoneuvostoa vaaditaan hätäistuntoon=== Soneran hallintoneuvoston jäsen, Metalliliiton sihteeri Erik Lindfors uskalsi kommentoida Soneran ongelmia 26.1.2001. Hänelle ongelmat eivät tulleet yllätyksenä. Lindforsin mukaan hallintoneuvosto oli kuullut Soneran johdon pahoista ongelmista jo syksyllä 2000. HS:n 27.1.2001 ilmestyneessä lehdessä Erik Lindfors sanoi: "Sitä hämmästelin, että ne (ongelmat) oli tuotu noin tarkkaan yksityiskohtineen esille (HS:n 25.1.2001 jutussa)." Lindforsista tuli niitä harvoja Soneran hallinnon henkilöitä, jotka kommentoivat Soneran tilannetta kriisin aikana. Tämä ärsytti Relanderia suunnattomasti. Kriitikot piti vaimentaa keinolla millä hyvänsä. Piti ottaa kovat konstit käyttöön. Liikenneministeriö ja maan hallitus olivat osittain tietoisia Soneran ja Relanderin aiheuttamista vakavista ongelmista jo syksyllä 2000. Sonera oli loppuvuonna 2000 ja vuoden 2001 alussa useaan otteeseen esillä hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa. Maan hallitus ja liikenneministeriö uskoivat Relanderin puheisiin ja antoivat hänen syventää Soneran kriisiä. Tässä valtio-omistaja teki erittäin vakavan virheen. Relander olisi voitu vaihtaa jo syksyllä 2000, kuten Liisa Joronen esitti Soneran hallituksessa. Markku Talonen ja valtio-omistaja tukivat Relanderia ja Relanderin korvaaminen pätevällä toimitusjohtajalla epäonnistui. Relander halusi kostoksi savustaa Jorosen ulos Soneran hallituksesta. Markku Talonen ei uskaltanut puuttua Jorosen ja Relanderin väliseen kädenvääntöön. Talosen tehtäviin kuului johtaa Soneran hallitusta ja varmistaa sille työrauha. Hän epäonnistui toimissaan antaessaan Relanderin terrorisoida Soneran hallituksen työtä. Relander ei sallinut Soneran hallituksen johtaa yhtiöjärjestyksen mukaisesti hänen työtään Soneran toimitusjohtajana. Relander päinvastoin johti Soneran hallituksen työtä. Häntä heilutti koiraa hirvittävin seurauksin. Soneran maaliskuussa 2001 erotettu hallitus ei saanut mitään otetta Relanderista. Perjantaina 26.1.2001 Soneran hallintoneuvosto päätti pitää Metalliliiton sihteerin ja Soneran hallintoneuvoston jäsenen Erik Lindforsin vaatimuksesta 9.2.2001 ylimääräisen kokouksen käsitelläkseen kriisiä yhtiön johdossa. Markku Talonen vastusti hallintoneuvoston kokoontumista. Hän sanoi kuitenkin Kauppalehdessä 29.1.2001: "Jos Soneran sisällä on uudelleenjärjestelyyn liittyviä ongelmia, niin niiden käsittely kuuluu ensimmäisenä yhtiön johtoportaalle. Ei minulla voi olla tietenkään mitään sitä vastaan, että hallintoneuvosto kokoontuu ylimääräiseen kokoukseensa." Talonen halusi siis hoitaa itse Soneran kriisin kuntoon, mutta ei tehnyt elettäkään asian eteen. Miksi? Siksi, että hän ajatteli kriisin korjaantuvan itsestään. Ja hän ei itse asiassa tiennyt mitä kriisi piti sisällään, sillä hänellä ei ollut mitään kosketuspintaa Soneran jokapäiväiseen elämään. Relander oli eristänyt hänet tehokkaasti työhuoneeseensa. Liikenneministeri Heinonen kommentoi 26.1.2001 Soneran tilannetta sanomalla: "Kysymykset, joista tässä yhteydessä on keskusteltu, ovat korostetusti Soneran hallituksen ja toimivan johdon ratkaistavia kysymyksiä, ja jos ajatellaan, että siellä on uusi toimiva johto toiminut vajaan kuukauden, tietynlainen työskentelyrauha olisi paikallaan." Heinonen halusi kieltää Soneran ongelmat ja sysätä ne Soneran hallituksen ja johdon niskoille. Hän halusi livetä "pääomistajan vastuistaan". Olennainen osa Soneran kriisin syntymisen ja hoitamisen vastuusta oli Olli-Pekka Heinosella. Hänellä oli omistajavastuun ja valtion 52 % Soneran omistusosuuden perusteella mahdollisuus vaikuttaa kaikkiin Soneran päätöksiin. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan valtio-omistaja antoi Relanderin touhuta ilman mitään valvontaa. Heinonen ajatteli, että Sonera-kohu laantuisi nopeasti ja ettei hänen tarvitsisi tehdä mitään. Tämä oli virhepäätelmä. Iltalehden pääkirjoitus totesi 25.8.2001 seuraavaa Olli-Pekka Heinosen vastuusta: "Omistaja kantaa kapitalismissa perimmäisen vastuun yrityksen menestymisestä. Valtion isännyyttä Sonerassa käyttävä Olli-Pekka Heinonen luotti liikaa yritysjohdon yltiöpäisiin visioihin." Soneran kriisin julkitulo paljasti valtio-omistajan housut kintuissa. Valtio-omistajalla oli täysin pallo hukassa Soneran tilanteesta. Se oli hoitanut omistajavastuunsa täysin edesvastuuttomasti. Toisaalta Relander oli pyöritellyt valtion edustajia sen verran taitavasti, että se ei ollut mikään ihme. Sonerasta saatavilla myyntituloilla piti maksaa pois Suomen valtion velka. Näin Relander oli luvannut valtio-omistajalle. Mistä poliitikot saisi hullaantumaan vielä enemmän? Ei mistään. ===Soneran sisäiset kriisitoimenpiteet=== Soneran johdossa pidettiin kriisikokouksia yhtiön massiivisen ongelmavyyhden tultua kertaheitolla julkisuuteen. Talonen oli muutenkin ulkona Soneran asioista ja tämä julkisuus laittoi hänet erityisen tiukkaan paikkaan. Hän oli neuvoton ja täysin riippuvainen Relanderista. Relander vaati Talosta tukemaan Soneraa ja sen pääjohtajaa. Talonen suostui. Tämä oli Talosen uran suurin virhe, joka "upotti" hänet paria kuukautta myöhemmin Soneran yhtiökokouksessa. Relander oli selättänyt Talosen täysin suvereenisti jo keväällä 2000 ja selätys jatkui edelleen. Relander vaati siis esimiehensä Markku Talosen tukea omille toimilleen. Samaan aikaan hän ryhtyi vaatimaan kulissien takana valtio-omistajaa erottamaan Talosen ja samalla koko Soneran hallituksen. Talonen ei tietenkään tiennyt tällaisesta mitään. Relander väitti valtio-omistajalle, että koko Sonera-kohu johtui siitä, että Markku Talonen ei ollut saanut Soneran hallitusta kuriin, minkä vuoksi hallituksen jäsenet vuosivat Soneran asioita julkisuuteen. Vuotajaksi Relander väitti Liisa Jorosta. Relander halusi päästä hankalaksi käyneestä Soneran hallituksesta eroon ja valitsemaan uuden hallituksen, johon tulisi hänelle mieluisia henkilöitä. Relanderin ajatuksena näytti olleen, että hän olisi voinut "jujuttaa" pitkään uutta hallitusta, ennen kuin se olisi päässyt kärryille Soneran ja hänen omista asioistaan. Julkisuuden kohun Soneran kriisistä Relander kuittasi kateellisten puheina. Olli-Pekka Heinonen uskoi Relanderin puheet ja alkoi järjestellä jälleen kerran Soneran asioita Relanderin toiveiden mukaan. Tässä vaiheessa tammikuun 2001 lopulla valtio-omistajalla ei ollut tietoa siitä, että Relander oli harhauttanut sitä jo pitkään. Olisi pitänyt olla. ==="Talonen tukee Relanderia"=== Maanantain 29.1.2001 Iltalehden otsikkona oli: "Talonen tukee Relanderia." Talonen kommentoi Iltalehdessä 29.1.2001: "Koko homma on nyt ala-arvoista, mitä tulee yhtiön saamaan julkisuuteen. Mitä tulee yhtiöön, voi sanoa että karavaani kulkee ja koirat haukkuvat. Organisaatiossa tapahtui joitakin tarkistuksia. Muutokset eivät vastanneet kaikkien ambitioita uusien tehtävien osalta. Nyt näiden henkilöiden ääni kuuluu vahvasti taustalla, kun julkisuudessa nostetaan esille Soneran ongelmia." Tämä oli paras vastahyökkäys, jonka Relander, viestintäjohtaja Jari Jaakkola ja Markku Talonen kehittivät 26–27.1.2001. Strategiana oli yrittää leimata Soneran ongelmat urallaan heikosti menestyneiden Soneran "luusereiden" kateellisiksi puheiksi. Strategia epäonnistui täydellisesti. Keskustelu Soneran kriisistä jatkui ja siitä oli näkyvissä vain jäävuoren huippu. Tuossa vaiheessa monet ajattelivat, että Soneraa oli kohdeltu kaltoin mediassa, kun todellisuudessa Soneraa käsiteltiin silkkihansikkain. Soneran hallintoneuvoston varapuheenjohtaja Pirjo-Riitta Antvuori (kok) ilmoitti Kauppalehdessä 29.1.2001 haluavansa selvityksen Soneran ongelmista. Muut hallintoneuvoston jäsenet Lindforsia lukuun ottamatta vastasivat vaiteliaasti Soneran ongelmia koskeviin kysymyksiin. Relander piti Soneran hallitusta tiukasti otteessaan ja kielsi sitä välittämästä tietoa hallintoneuvoston "epäluotettaville" poliitikoille. Soneran hallitus teki niin kuin Relander tahtoi. Mikäli hallintoneuvoston jäsen tuli vierailemaan Soneran hallituksen kokoukseen, piti hänen allekirjoittaa tiukka salassapitosopimus tai NDA, niin kuin Soneran slangin mukaan sitoumusta kutsuttiin. ===Relander esittää Euroopan huippujohtajaa=== Relander matkusti tammikuun lopulla 2001 Davosin Maailman talouskokoukseen, jonne hänet oli pyydetty paneelipuhujaksi. Tässä vaiheessa Relander uhkui itsevarmuutta ja suhtautui välinpitämättömästi syntyneeseen Sonera-kohuun. Hän halusi kuitenkin kiillottaa imagoaan ja päätti antaa Taloussanomien 31.1.2001 julkaisuun henkilöhaastattelun. Hän väitti haastattelussa Soneran strategian olevan hyvin harkittu, eikä nähnyt mitään syytä esittää uutta strategiaa. Haastattelun mukaan Soneran oli pakko olla läsnä Saksassa umts-luvan haltijana, koska siellä on Euroopan suurin ostovoima. Siinäpä syvällinen perustelu Suomen taloushistorian suurimmalle (virhe)investoinnille! Relander muisti muistuttaa haastattelussa, että oli juuri kätellyt Siemensin pääjohtaja Heinrich von Piereria. Tällä oli tarkoitus viestiä, että Relander oli noussut eurooppalaisten yritysjohtajien raskaaseen sarjaan. Tämä oli siis Relanderin näkemys. Totuus oli hieman karumpi. Muutaman kuukauden päästä Relander paljastui yhdeksi kaikkien aikojen epäonnistuneimmaksi yritysjohtajaksi Euroopassa. Relander ei ole vielä tähän päivään mennessä pysynyt myöntämään tätä itselleen. Omasta mielestään hänen nerouttaan ei vain ole ymmärretty. Mitä siitä, jos hän aiheutti Suomen taloushistorian suurimmat tappiot toimillaan. Yli-ihmisillä on oikeus sellaiseen. Relander myönsi Taloussanomien haastattelussa, että Soneralle olisi riittänyt pienempikin pala Saksan umts-lisensseistä. Miksi Sonera ei siis hankkinut pienempää palaa, kun se oli täysin mahdollista? Siksi, että Relander halusi ison palan. Iltalehti otsikoi 7.2.2001 Soneran hallintoneuvoston puheenjohtaja Pauli Saapunkin sanomaksi: "Relanderilla täysi luottamus." Saapunki totesi Iltalehdessä 7.2.2001 asiantuntevasti: "Olen seurannut Relanderia hänen toimintojensa kautta Sonerassa ja niihin toimintoihin liittyen minulla on täysi luottamus häntä kohtaan." Pauli Saapunkin mukaan Soneraa ei ole johdettu huonosti missään vaiheessa. Totuus oli täydellisen päinvastainen. Antoiko Saapunki harhaanjohtavaa tietoa pörssiyrityksen tilasta sen ylimpänä hallinnollisena tahona? Kyllä antoi. Hänen olisi pitänyt pidättäytyä lausuntojen antamisesta, jos hänellä ei kerran ollut käytettävissään oikeaa tietoa Soneran tilanteesta. ===Soneran hallintoneuvosto kokoontuu hätäistuntoon 9.2.2001=== Soneran hallintoneuvosto kokoontui 9.2.2001 aamupäivällä hätäistuntoon käsittelemään Soneran kriisiä. Relander kertoi kokouksessa samat tarinat kuin aina aikaisemminkin ja hallintoneuvosto kuunteli kiltisti. Soneran asioita julkisesti kommentoinut Erik Lindfors ei saanut esitettyä kaikkia haluamiaan kysymyksiä. Kokouksessa piti käsitellä Soneran kriisiä, mutta se meni Relanderin kommentteja kuunnellessa. Soneran hallintoneuvoston jäsen, TKK:n professori Raimo Kantola valmisteli Soneran 9.2.2001 hallintoneuvoston kokousta varten viisisivuisen kirjelmän, jossa hän arvosteli Soneran toimia. Kirjelmän mukaan Sonera oli siirtymässä liian nopeasti verkko-operaattorin roolistaan palvelubisnekseen ja väheksymässä näin ydinosaamistaan. Kantolan mielestä Soneran oli pysyttävä teleoperaattorin roolissaan ja olla tässä paras. Kantola oli täydellisen oikeassa, ja oli hämmästyttävää, että Soneran hallitus ja hallintoneuvosto ei ymmärtänyt tätä. Kantola epäili verkosta irrallaan olevan palveluliiketoiminnan menestymisen mahdollisuuksia. Esimerkiksi Zed yritettiin saada menestymään sellaisissa maissa, joissa Soneralla ei ollut omaa matkapuhelinverkkoa. Kantola arveli kirjelmässään, ettei Sonera tai mikään muukaan teleoperaattori pysty kilpailemaan internet-pankkien tai internet-pörssivälittäjien kanssa, sillä operaattorilla ei ole näiden ydinosaamista. Kantola epäili Soneran kykyä luoda palveluliiketoiminnoistaan maailmanlaajuisia brandeja. Kantola piti huolestuttavana, ettei Soneran teknologiaväki saanut ääntään kuuluviin kaiken hypettämisen rinnalla. Soneran teknologiajohtaja Jari Mielonen oli aivan liian pehmo ja epäpätevä tuomaan teknologianäkemystä esiin. Kantola kirjoitti: "Näyttää siltä, että pidemmällä ja keskipitkällä aikavälillä tässä ollaan vaarantamassa Soneran kilpailuedun perustaa joidenkin lyhytnäköisten tavoitteiden takia." Kantola peräsi Soneran hallitusta ja toimivaa johtoa ottamaan kantaa näihin asioihin. Relander tyrmäsi täysin Kantolan kirjelmän ja kielsi sen käsittelyn Soneran hallituksessa. Soneran hallintoneuvostossa siihen ei osattu ottaa mitään kantaa. Kantola oli kuitenkin niitä harvoja Soneran hallinnon jäseniä, jotka viitsivät paneutua syvällisesti Soneran asioihin. Missä näkyi esimerkiksi kyvykkääksi mainostetun Hartwallin toimitusjohtaja Jussi Länsiön käden jälki Soneran hallituksen jäsenenä? Eikö esimerkiksi hänen olisi pitänyt kysellä juuri samoja asioita kuin Kantola ja pitää huoli siitä, että isoja virheitä ei tehdä? Jussi Länsiö sai ainoana jäsenenä jatkaa Soneran hallituksessa kevään 2000 hallitusremontin jälkeen. Millä perusteella ja millä näytöillä, voi perustellusti kysyä. Relander väitti hallintoneuvoston hätäkokouksessa, että Soneralla on johtoryhmä, joka toimii saumattomasti. Tämä ei pitänyt paikkaansa. Samassa kokouksessa piti Relanderin vaatimuksesta käsitellä Soneran optioehtojen höllentämistä, mutta hallintoneuvosto ei uskaltanut ottaa asiaa esille. Soneran hallintoneuvoston kokouksen jälkeen puheenjohtaja Pauli Saapunki astui taas TV-kameroiden eteen sanoakseen ylpeänä: "Soneran johto sai hallintoneuvoston saumattoman tuen." Saapunki lausui myös: "Jos jossain perheessä lapset menee kertomaan, että isä löi äitiä, tai äiti menee kertomaan, että poika antoi isälle turpaan eilen, niin sen perheen elämä ei ole helppoa jatkossakaan ja minusta tässä on samanlaisesta asiasta kysymys." (Talouselämä 6/2001). Halusiko Saapunki siis kertoa, että Relander oli antanut isälle eli Soneran hallituksen puheenjohtaja Markku Taloselle "turpaan", vai mitä? Jos tämä oli viestin tarkoitettu sisältö, niin se piti paikkansa. Relander selätti Talosen täydellisesti jo keväällä 2000 näiden kahden sopiessa työnjaosta. Jos Saapungin tarkoituksena oli kertoa, että Relanderin Soneraan luoma johtamiskulttuuri muistutti turpaan antamista, niin hän oli oikeassa. Tyhjentävä ja hyvä kommentti siis Soneran hallintoneuvoston puheenjohtaja Pauli Saapunkilta! Björn Sundell kirjoitti Hufvudstadsbladetissa 9.2.2001: "Ongelmana on se, että yhtiö (Sonera) ei ole kansainvälinen. Sen juuret ovat ankkuroituneet syvälle suomalaiseen teleliiketoimintaan. Askel tämän päivän todellisuudesta huomisen visioihin on pitkä. Kansainvälistä pätevyyttä voi harvoin ostaa; se rakennetaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Oppiaika on perinteisesti ollut vuosia, joskus vuosikymmen. Ilman tätä pätevyyttä Soneran yritys ottaa Eurooppa ja maailma rynnäköllä ei vaikuta erityisen uskottavalta." Sundell oli oikeassa Soneran kansainvälisen pätevyyden suhteen. Relander itse ja hänen sisäpiirinsä harmiat, vareliukset, sonkinit, ignatiukset ja jaakkolat olivat täysiä nöösipoikia kansainvälisessä kovassa teleoperaattoripelissä. Miksi kukaan ei nähnyt tätä? Ko. sisäpiirillä ei ollut mitään näyttöjä menestyksellisen kansainvälisen liiketoiminnan rakentamisesta. Relander oli ostellut voitollisesti osuuksia kansainvälisistä korkean teknologian yrityksistä Soneralle, mutta kuka tahansa kadunmies olisi pystynyt samaan vuosien 1999–2000 nousevien kurssien markkinoilla. Teknologiayritysten kurssien laskiessa syksystä 2000 alkaen voitollisena pidetyt ostokset kääntyivät tappioiden suuntaan. Miten yhtiö oli pystynyt piilottelemaan Relanderin luomaa Soneran täydellistä kaaosta näinkin pitkään? Pelolla. Relander käytti äärimmäisiä keinoja Sonerassa. Miten median edustajat eivät tienneet kriisistä mitään? Hyvä kysymys. Kukaan toimittaja ei vain viitsinyt harrastaa tutkivaa journalismia. Ja Relander osasi sisäpiireineen pitää Soneran suut supussa. ===Syyllisten jahtaamista=== Relander vaati sisäpiiriään selvittämään kaikin mahdollisin keinoin ja resurssein, ketkä olivat vuotaneet Soneran ongelmat julkisuuteen. Sisäpiirillä ei ollut hajuakaan "syyllisistä", minkä vuoksi kaikki soneralaiset olivat epäilyksenalaisia. Kaikki muu laitettiin Relanderin määräyksestä sivuun syyllisten löytämiseksi. Sonerassa vallitsi sotatila. Bisnekset saivat odottaa. On esitetty epäilyitä siitä, että ensimmäisenä toimenpiteenään Relander määräsi jäljitettäviksi kaikki lehtiin ja median edustajiin lähteneet tai sieltä Soneraan saapuneet puhelut. Sonerassa otettiin siis käyttöön yhtiön sisäinen puheluiden jäljittämistekniikka. Tämä ei tuottanut vaikeuksia; olihan Sonera alan asiantuntija! Tiettävästi erään merkittävän lehden toimittajat pääsivät perille tästä puheluiden jäljittämisestä. Sana Relanderin kovista konsteista levisi toimittajien keskuudessa. Epäiltiin myös, että Relander järjesti Soneran sisäisen sähköpostien vakoilujärjestelmän. Tämän taitavasti rakennetun järjestelmän avulla Relander apureineen pääsi lukemaan soneralaisten sähköposteja niin, että vakoiltava henkilö ei huomannut mitään. Poikkeuksina olivat muutamat ammattilaiset, jotka huomasivat omaa sähköpostiaan vakoiltavan. Relander oli siis ilmeisesti valmis aivan mihin tahansa, jotta hän saisi pitää valtakuntansa. Keväällä 2000 Relander alkoi saatujen tietojen mukaan pystyttää Soneraan "Rellu-radiota", joka oli Soneran sisäinen vakoilujärjestelmä. Siihen kuului ilmeisesti useita Relanderin agentteja, joiden tarkoituksena oli vakoilla Soneran yksiköitä ja raportoida tapahtumista suoraan Relanderille. Esimerkiksi erään laatupäällikön nimikkeellä toimivan henkilön tehtävänä oli haastatella äärimmäisen luottamuksellisesti Soneran johtoa heidän työtehtäviensä sisällöstä ja kehittämisestä. Todellisuudessa tarkoituksena oli vakoilla johdon toimia ja toimittaa haastattelujen sisältö suoraan Relanderille. Tällaisia agentteja oli useita, ja he eivät pääsääntöisesti tienneet toistensa toimista. Henri Harmiasta tuli kesäkuussa 2000 Relanderin esikunnan päällikkö, ja hän hoiti saatujen tietojen mukaan agenttien toiminnan koordinoimisen. Kaikista agenteista ei Harmiakaan tiennyt. Pitihän jonkun vakoilla hänenkin toimiaan. ===Venäjän mafia tukena?=== On esitetty väitteitä (mutta ei kiistattomia todisteita) jopa siitä, että Relander käytti apunaan myös Venäjän mafiaa asioidensa hoidossa. Tämä keino tehosi tiettävästi erittäin hyvin. Esimerkiksi erään äänekkäästi Soneran asioita kommentoineen Soneran hallinnon jäsenen kommentit julkisuuteen vaimenivat merkittävästi mafiamiesten otettua häneen yhteyttä. Mafiamiehiä käytettiin luultavasti vaientamaan myös muita Relanderin vastustajia. Mafiamiehet eivät tiettävästi käyttäneet fyysistä väkivaltaa. He toimivat herrasmiesmäisesti, mikä vain lisäsi heidän tehoaan. Tällainen toimintatapa on uusi ilmiö Suomen liike-elämässä, jossa ei ole tapana käyttää mafiaa liiketoimien hoitamisessa. Poikkeuksena taitaa olla huumekauppa ja ilotyttötoiminta. Relander oli hurmaantunut Soneran Turkin liiketoimien hoitamisen yhteydessä näkemäänsä mafian käyttöön Turkin liike-elämässä ja halusi itsekin perehtyä asiaan. Me kaikki toivomme hartaasti, että tämä käytäntö ei leviä laajemmin Suomen liike-elämään. ===Soneralaisten uhkailua=== Relander piti helmikuussa 2001 luentotilaisuuden Teollisuuskadun auditoriossa Soneran ylimmälle ja keskijohdolle. Tilaisuudessa Relander vaahtosi raivokkaana ja vaati Sonera-kohun aiheuttaneiden syyllisten kaivamista esiin. Hän uhkaili eri sanakääntein alaisiaan ja esitteli uudelleen moneen kertaan esittelemänsä ontot strategiakalvot. Relander oli kiihtyneessä mielentilassa koko tilaisuuden ajan. Monet kuulijat pelkäsivät ja tunsivat olonsa ahdistuneeksi. Relander sanoi luentotilaisuudessa median leikkaavan viipaleita Soneran "strategiamakkarasta" ja analysoivan niitä palan kerrallaan. Tämäkin sanavalinta kuulosti kummalliselta monen kuulijan mielestä. Relanderin mukaan tämä oli väärä tekniikka. Hänen mielestään medialla ei ylipäätään ollut oikeutta käsitellä Soneran asioita ja strategiaa. Relander suhtautui vihamielisesti median edustajiin ja hän vältti haastattelujen antamista. Luentotilaisuus siirrettiin helmikuussa 2001 Soneran intranettiin ja esimiehille annettiin ohjeet kannustaa alaisiaan katsomaan vajaan tunnin luento netistä. Relander vaati "kätyreiden" paljastamista ja antoi ymmärtää, että myös heidän kanssaan veljeileviä odottaisi karmea kohtalo. Tämä aiheutti monille ihmisille vakavaa henkistä pahoinvointia. ===Eron pohjustaminen=== Relander alkoi varotoimenpiteinä tammikuun 2001 Sonera-kohun jälkeen pohjustaa uutta työpaikkaa ja matkusti ahkerasti helmikuusta 2001 alkaen Soneran rahoilla bisnesluokassa Lontooseen ja Yhdysvaltoihin neuvottelemaan kiinnostavista työpaikoista. Accel Partnersin pääkonttorissa Yhdysvaltain Palo Altossa hän vieraili muutamaan kertaan. Relander kävi neuvottelut Soneran toimitusjohtajana, eikä Accel Partnersilla ollut mitään vihiä siitä, että hänen asemansa oli hyvin heikko. Relander ehti tehdä osakassopimuksen Accel Partnersin kanssa hyvissä ajoin ennen kuin AC:lle paljastui Relanderin todellinen tilanne. Relanderin piti lisäksi pohjustaa hyvä syy erota Sonerasta, jos paikat kävisivät liian kuumiksi. Ja vihdoin hän kehitti hyvän suunnitelman helmikuun alussa 2001. Hän väitti Soneran johtoryhmälle ja poliisille, että häntä ja hänen perhettään vainotaan. Tämä ei pitänyt tietenkään paikkaansa. Relander alkoi käyttää luotiliivejä ja henkivartijaa. Luotiliivejä Relander piti aina päällään, ja henkivartija seurasi hänen mukanaan joka paikkaan. Tämä luotiliivi-henkivartija-näytelmä huvitti asiaa seuranneita soneralaisia. Nämä tiesivät asian olevan harhautusta. Sonera oli siis päässyt ongelmineen julkisuuden valokeilaan, mikä alkoi hermostuttaa poliitikkoja helmikuussa 2001. Lipposen hallituksen sisäpiiri patisti liikenneministeri Olli-Pekka Heinosta ottamaan tilanne haltuun. Heinonen oli kovan paikan edessä. Jotain piti tehdä, mutta mitä? ===Soneran tilinpäätös vuodelta 2000=== Sonera julkisti 12.2.2001 vuoden 2000 tilinpäätöksen. Tilinpäätöksen tiedotustilaisuudessa Relander vähätteli yhtiön tilasta syntynyttä kohua. Hän sanoi: "Se (kohu) on aiheuttanut merkittävää itsetutkiskelua ja siitä aiheutuvaa johtopäätösten tekemistä." Tuolloin Relander etsi jo kuumeisesti uutta työpaikkaa, sillä hän tiesi lopun alun olevan käsillä. Yleisradion radiouutisten haastattelussa 12.2.2001 Relander piti Soneran ympärille syntynyttä kohua kohtuuttomana. Kohu oli tosiaan kohtuuttoman pientä. Faktat ja Soneran kriisin syvyys olisivat edellyttäneet suurempaa kohua. Tilinpäätöksen tiedotustilaisuudessa 12.2.2001 Relanderilta kysyttiin umts-riskeistä ja hän vastasi: "Kaikessa liiketoiminnassa on riskinsä." Heikkohermoista ja talousasioihin perehtynyttä hirvitti Soneran välitilinpäätösten lukujen katselu. Yhtiöllä oli korollista velkaa 34,5 miljardia markkaa, kun sitä vuotta aiemmin oli ollut 7,7 miljardia markkaa. Sonera maksoi vuoden 2000 aikana 24 miljardia markkaa neljästä umts-luvasta Euroopassa. Luvat rahoitettiin lyhytaikaisella lainalla. Soneran taseen loppusumma oli noussut 58 miljardiin markkaan, joka oli siis viisi kertaa suurempi kuin yhtiön 12 miljardin liikevaihto. Helsingin Sanomien Mikä tulos -analyysissä Soneran tähtiluokitus aleni talvella 2001 edellisen vuoden neljästä kahteen. Ja pahempaa oli tulossa. Sonera oli matkalla kohti konkurssia, johon se olisi joutunut ilman valtion rahoitustukea uusannin muodossa vuoden 2001 lopussa. ===Relander vaati vuoden 2000 optio-ohjelman ehtojen höllentämistä=== Relander oli vaatinut aikaisemmin uutta optio-ohjelmaa käsiteltäväksi Soneran hallintoneuvostossa, koska vuoden 2000 optio-ohjelma ei näyttänyt tuottavan mitään Soneran osakekurssin syöksyn myötä. Relander siis halusi lisää optioita palkkiona siitä, että hän oli saanut Soneran kurssin sukeltamaan ja tuhannet sijoittajat menettämään omaisuutensa. Ylimääräinen hallintoneuvoston kokous ei uskaltanut ottaa optioasiaa käsittelyyn 12.2.2001 hätäkokouksessaan. Soneran kriisistä noussut valtava mediakohu ei saanut Relanderia muuttamaan mieltään, vaan hän vaati edelleen optio-ohjelman uudistamista. Relander halusi höllentää Soneran vuoden 2000 optio-ohjelmaa siten, että kaksi vanhaa vuoden 2000 optiota olisi voinut vaihtaa yhteen uuteen optioon, jonka ehtoja olisi kevennetty tuntuvasti. Ilta-Sanomien pääkirjoitus otsikoi 14.2.2001 Relanderin optiovaatimuksista: "Röyhkeää ja pöyristyttävää" ja "Uusi optio-ohjelma tarvitaan, koska vanha ei tuottanutkaan miljoonia toimitusjohtaja Relanderille". Relander oli hyväksyttänyt uuden höllennetyn optio-ohjelman Soneran hallituksessa. Soneran hallituksen puheenjohtaja Markku Talonen puolsi kiivaasti vuoden 2000 optio-ohjelmaa ehtojen höllentämistä, sillä se olisi tuonut hänellekin mahdolliset miljoonien lisätulot. Liisa Joronen vastusti optio-ohjelman ehtojen höllentämistä. Soneran hallituksen ehdottamasta (lue: Relanderin vaatimasta) optio-ohjelmasta nousi kohu. Hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta hyväksyi helmikuussa 2001 Soneran optio-ohjelman muutoksen, joskin ministeri Suvi-Anne Siimes (vas) arvosteli päätöstä voimakkain sanoin Iltalehdessä 13.2.2001. Vasemmistoliiton puoluesihteeri Ralf Sund moitti optio-ohjelmaa Iltasanomissa 14.2.2001 "äärimmilleen viedystä ahneuteen liittyvästä röyhkeydestä". Tällaisia sanankäänteitä kuulee harvoin suomalaisessa mediassa. Kohu nousi niin valtavaksi, että Olli-Pekka Heinonen ilmoitti etukäteen Soneran yhtiökokouksen hylkäävän ehdotuksen maaliskuun 2001 kokouksessaan. Tästä alkoi Heinosen ministeriuran lopun alku. Heinonen siirtyi YLE:n johtajaksi vuoden 2002 alussa. Sonera oli polttanut hänet poliittisesti loppuun. Iltalehden pakinoitsija Pikkutakki kirjoitti 17.2.2001 Soneran kuvioista otsikolla "Teletapeilta vietiin Teletipit" seuraavaa: · "Soneran pomot ovat nyt löysässä kuin lehdet puissa syksyllä." · "Montako Soneran johtajaa tarvitaan vaihtamaan kännykkään Sim-kortti? – Ettäs kehtaat kysyä. Siellä ei ole nyt työmotivaatiota, kun Olli-Pekka kaatoi uudet optiot." · "Kuinka huonosti pitää Soneralla mennä, ettei Kaj-Erik Relander kehtaa mankua optioita itselleen? – Niin huonosti, että firman toimitusjohtaja on vaihdettu." · "Irtolainen oli ennen ihminen, jolla ei ole vakituista asuntoa. Nykyisin sillä tarkoitetaan Soneran johtajia, jotka eivät saa optioita." · "Onkohan Sonerassa tehty jotain pieleen, kun pörssikurssi on valunut aivan pohjaan? – On. Pomoille on maksettu liian pienet optiot." Relander antoi helmikuussa 2001 haastattelun A-talkin maanantaiohjelmaan. Hän oli miettinyt pitkään haastattelun taustaa yhdessä viestintäjohtaja Jari Jaakkolan kanssa ja sellaiseksi valittiin Soneran Telegalleria Vallilan Elimäenkadulta. Relander oli haastattelussa hapuileva, vaikka tarkoituksena oli vahvistaa hänen ryvettynyttä kuvaansa. Haastattelu meni täysin penkin alle, ja Relander oli raivoissaan. Toimittaja Risto Johnssonin haastattelussa Relander väitti omien optioidensa kuuluvan yksityisen talouden piiriin. Media löysi Relanderista ja dopingista kärynneestä Jari Isometsästä yhteisen piirteen. Molemmat katsoivat, että tietyt asiat eivät kuulu julkisuuden piiriin. Relander rajasi Sonera-optioidensa rahastuksen henkilökohtaisen talouden piiriin. Isometsä puolestaan katsoi, että hänen verimanipulaationsa yksityiskohdat olivat hänen henkilökohtaisia asioitaan. Molempien herrojen etiikka ei ollut vakaimmalla mahdollisella pohjalla. ===Uuden toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan haku alkaa=== Nelosen 19.2.2001 talousuutisten mukaan Soneralle etsittiin uutta toimitusjohtajaa. Esillä oli uutisen mukaan ollut johtaja Harri Hollmén yrityksen sisältä ja Nokian johtaja Sari Baldauf. Nelosen talousuutisten pyytäessä kommenttia Soneran viestintäjohtaja Jari Jaakkolalta tämä käyttäytyi karkeaksi luokiteltavalla tavalla ja tiettävästi uhkasi Nelosta oikeustoimilla, jos uutinen esitettäisiin televisiossa. Uuden toimitusjohtajan haku oli kuin olikin alkanut. Lipposen hallituksen sisäpiirissä Soneralle oli alettu etsiä uutta toimitusjohtajaa helmikuun 2001 alussa. Relanderille tästä ei kerrottu. Samaan aikaan käynnistyi myös uuden hallituksen puheenjohtajan etsintä, mistä ei tiedotettu Soneran hallituksen puheenjohtaja Markku Taloselle. Soneran kriisistä oli tullut valtava poliittinen riippakivi Lipposen hallitukselle ja jotain piti tehdä nopeasti. Dagens Industrin 22.2.2001 numeron otsikkona oli: "Galopperande kris i finländska Sonera." Lehti uskoi tietoihinsa pohjautuen Relanderin joutuvan vetäytymään yhtiön johdosta. Lehden mukaan Relanderin johtamiskykyjä on epäilty yhtiön sisä- ja ulkopuolella. Yhtiön ongelmina lehti piti avainhenkilöiden siirtymistä muihin tehtäviin, edellisen osavuosikatsauksen yllätyksettömyyttä ja luottokelpoisuuden laskua. Lehti oli oikeassa. Seuraajaksi lehti (DI) veikkasi Nokia Networks Oy:n toimitusjohtaja Sari Baldaufia. Hänen nimensä oli esillä hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa, mutta kukaan ei ollut kysynyt Baldaufin suostumusta tehtävään. Baldauf ei ollut kiinnostunut. Sonera oli sellaisessa kunnossa, että asia ei kiinnostanut Baldaufia tai ketään muutakaan kovan tason johtajaa; eikä edes keskitason johtajaa. Keskiviikkona 28.2.2001 Iltalehti otsikoi: "Valtio etsii Soneralle uutta toimitusjohtajaa." Jutun mukaan Relander ei enää nauttinut pääomistajan luottamusta. Tieto piti paikkansa. Uuden johtajan piti palauttaa usko Soneraan. Iltalehti Online kysyi lukijoiltaan 26.2.2001: "Pitäisikö Kaj-Erik Relanderin erottaa paikaltaan?" Tulos oli murskaava. Kyselyyn vastanneista 84 % halusi erottaa Relanderin. Puoltavista 16 % määrän äänistä suurin osa tuli tiettävästi Soneran viestintäosastolta Jari Jaakkolan junailemana. Yhdysvaltojen AOL-keskustelulinjalla käytiin Soneraa puoltavaa keskustelua kevään 2001 aikana. Myös tämä keskustelu oli saatujen tietojen mukaan Soneran itsensä toimeenpanema eli huijausta. Soneran ihmiset esiintyivät yhdysvaltalaisina sijoittajina ja liike-elämästä kiinnostuneina keskustelijoina AOL:n keskustelupalstoilla ja puolsivat tiukasti Relanderin asemaa ja yrityksen mainetta edelläkävijäyrityksenä. Tällainen toiminta ei kuulune kaikkien pörssiyritysten normaaliin toimintaan. ===Relanderin talousepäselvyydet=== Osaltaan uuden toimitusjohtajan valintaa vauhditti se, että Sonerasta alkoi tihkua tietoja Relanderin mahdollisista taloudellisista väärinkäytöksistä yhtiön varoilla. Tietojen mukaan Relander oli antanut kymmenien miljoonien markkojen konsulttitoimeksiantoja ulkomaisille konsulttiyrityksille. Merkittävä osa näistä Soneran rahoista ohjautui mahdollisesti jonnekin aivan muualle. Relander tiettävästi antoi mittavia strategiatoimeksiantoja kymmenien miljoonien markkojen palkkioilla. Kävivätkö toimeksiannon saaneet konsultit vain muodon vuoksi juomassa kahvia Sonerassa ja asumassa muutaman päivän hotelli Kämpissa ennen kotimaahansa paluutaan? Menivätkö kaikki rahat oikeisiin osoitteisiin? Suuria konsulttitoimeksiantoja saivat muun muassa Strategos, McKinsey ja useat investointipankit. Myös Soneran ulkomaisten tytäryhtiöiden markkinointiin sijoitettiin kymmeniä miljoonia markkoja. Sopimukset ja yhtiöt ketjutettiin markkinointiprosessissa niin taitavasti, että Soneran taloushallinnolla ja tilintarkastajilla ei ollut mitään mahdollisuuksia selvittää rahavirtojen kulkua. Selvitetäänkö näiden virtojen ja mahdollisten "sivupurojen" suuntaa ikinä? Tuskin. Ainoastaan erittäin huolellinen erityistilintarkastus voisi paljastaa mahdolliset epäselvyydet ja lukujen suuruudet. Toisaalta Relander toimi toimitusjohtajan tehtävänsä jälkeen Soneran hallituksen puheenjohtajan neuvonantajana vuoden 2001 loppuun saakka. Jos tarvetta talousepäselvyyksien ja väärinkäytösten peittelemiseen olisi ollut, aika neuvonantajana olisi tarjonnut oivan mahdollisuuden niiden tehokkaaseen häivyttämiseen. Samalla olisi myös katkaistu sytytyslanka uhkaavalta poliittiselta aikapommilta. Ketkä tiesivät Soneran sisällä Relanderin mahdollisista talousepäselvyyksistä? Useat tahot, mutta kukaan ei uskaltanut tarkemmin selvitellä näitä asioita. Kenen olisi pitänyt selvittää nämä epäilyt? Soneran sisäisen tarkastuksen ja talous- ja rahoitusjohtaja Kim Ignatiuksen. Ignatius oli hukannut jo Tamron Norjan yksikössä 40 miljoonaa markkaa toimiessaan Tamron talousjohtajana ennen Soneraan tuloaan. Miten hän olisi voinut pysyä mahdollisten erilaisten harhautusten ja monimutkaisten sopimus- ja yhtiöketjutusten jäljillä? Ei mitenkään. Eikä Ignatiuksella ollut vähäisintäkään halua selvittää näitä mahdollisia merkittäviä talousepäselvyyksiä. Hänhän kuului Soneran ylimpään johtoon ja Relanderin sisäpiiriin. Oliko Ignatius mukana mahdollisissa talousepäselvyyksissä vai ei? Tätä sopii kysyä. Kukaan ei ole tullut kysyneeksi, millä rahoilla Relander osti merkittävän osakkuuden uudesta työpaikastaan, yhdysvaltalaisesta Accel Partners -pääomasijoitusyhtiöstä, jonka yhdeksi pääosakkaaksi (General Partner) hän siirtyi kesällä 2001? Yhtiön markkina-arvo on miljardeja markkoja. Esimerkiksi 10 % osakkuuden hinta ko. yhtiöstä on satoja miljoonia markkoja. Mistä Relander on voinut hankkia tuollaiset rahat? Relander sai Sonerasta optioina ja palkkoina vuosina 1998–2001 noin 10 miljoonaa markkaa. Tästä summasta merkittävä osa kului Relanderin Espoon Westendin omakotitalohankkeeseen. Relanderhan asui Espoon Haukilahdessa vaatimattomassa rivitaloasunnossa ja alkoi rakentaa omakotitaloa Westendistä ostamalleen arvotontille syksyllä 2000. Relanderille on siis voinut jäädä säästöön korkeintaan pari kolme miljoonaa markkaa. Relanderin Soneran toimitusjohtajuuden assistentti Terhi Veijalainen luultavasti tiesi näistä asioista. Siksi Relanderin pitikin ottaa hänet mukaan assistentikseen Accel-yhtiöön tiettävästi huippupalkalla. Hänen oli hankittava Veijalaiselle loistokaksio Lontoon keskustasta. Assistentit eivät juuri normaalisti asu sellaisissa. Terhi Veijalainen on tosin edelleen myös Soneran henkilöstölistoilla, joiden mukaan hän on virkavapaalla Soneran johdon assistentin tehtävästä vuoden 2002 loppuun asti. Mikäli Kaj-Erik Relander haluaa kiistää häneen kohdistuvat epäilyt talousepäselvyyksistä, hän voi antaa vapaaehtoisesti kattavan ja valaehtoisen selvityksen raha-asioistaan. Samoin hän ja Accel Partners -riskirahoitusyhtiö voivat julkistaa osakkuussopimuksen ja siinä olevan kauppahinnan osakkuudesta. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tällaista selvitystä. Uskaltaako valtio lähteä vaatimaan tällaista? Tuskin. Sieltä voisi paljastua liian suuria luurankoja. Haluavatko veronmaksajat ja rahansa Soneraan sijoittaneet nähdä ko. selvityksen? Kyllä haluavat! Relander ja Juha Varelius ottivat Zedin markkinointivastuut pois Sonera-konsernin markkinointijohtaja Jane Moilaselta kesällä 2000. Näin Moilanen jäi ulos Zedin kansainvälisistä markkinointitoimenpiteistä, joissa liikkuivat satojen miljoonien markkojen rahasummat. Näidenkin rahasummien liikuttelusta ulkomailla saattaa löytyä mielenkiintoisia valonarkoja piirteitä, jos joku on kiinnostunut niitä selvittämään. Zedin kansainvälistä markkinointia hoiti Vareliuksen valitsemat yhdysvaltalaiset ja englantilaiset mainostoimistot, joihin Varelius henkilökohtaisesti hoiti yhteydet. ===Yhtiökokous vaihtoi hallituksen ja lopetti hallintoneuvoston=== Relander oli onnistunut pitämään Soneran tilan salassa, ja kriisin paljastuminen tuli yllätyksenä myös Lipposen hallituksen sisäpiirille. Olli-Pekka Heinonen laitettiin hoitamaan asia kuntoon ja keräämään poliittiset pisteet hallitukselle. Soneran yhtiökokous kokoontui 21.3.2001. Kokouksesta odotettiin värikästä. Olli-Pekka Heinonen oli ilmoittanut jo aiemmin hylkäävänsä yhtiökokouksessa Soneran johdon vaatiman uuden optiojärjestelmän. Lipposen hallituksen sisäpiiri oli kirjoittanut käsikirjoituksen Olli-Pekka Heinoselle yhtiökokousta varten. Tällä käsikirjoituksella piti ostaa takaisin valtio-omistajan menetettyä mainetta pörssiyritysten omistajajohtajana. Kyseessä oli itse asiassa myös koko Lipposen hallituksen maine. Pauli Saapunki ei ilmaantunut enää kameroiden eteen ilmoittamaan, että Sonerassa oli kaikki hyvin. Häneltä hävisi hallintoneuvosto alta. Soneran hallintoneuvosto lakkautettiin maaliskuun 2001 yhtiökokouksessa. Hallituksen puheenjohtaja Markku Talonen sai potkut, ja koko hallitus Jussi Länsiötä lukuun ottamatta vaihdettiin. Markku Talonen sai tietää potkuistaan vain hetkeä ennen yhtiökokouksen alkua. Hän koki elämänsä järkytyksen saadessaan potkut Soneran hallituksen puheenjohtajan paikalta. Yhtiökokouksen jälkeen hän sanoi toimittajille lähtevänsä hiihtämään. Markku Talonen ei löytänyt yrityksistään huolimatta vastaavantasoista työpaikkaa, johon hän oli tottunut aiemmin. Olihan hän toiminut Orionin ja Instrumentariumin toimitusjohtajana ennen Soneran päätoimista hallituksen puheenjohtajuutta. Talosen ympärillä leijui epäilyksen pilvi. Talonen löysi vuoden 2001 kuluessa uuden työpaikan vantaalaisen väripastoja valmistavan CPS Color Groupin toimitusjohtajana. Helmikuussa 2002 hän siirtyi jyväskyläläisen sähkömittariyhtiö Enermetin toimitusjohtajaksi. Enermet on entinen Valmetin sähkömittaritehdas. Talonen on siis kokenut melkoisen arvonlaskun yritysjohtajamarkkinoilla Sonera-tehtävänsä jälkeen. Talonen vetäytyi potkujen jälkeen täysin julkisuudesta. Uudeksi Soneran hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Hackman-konsernin toimitusjohtaja Tapio Hintikka. Hintikan Soneran hallituksen puheenjohtajan tehtävä oli sivutoiminen, ja hän käytti sen hoitamiseen yhden päivän viikossa. Mikä sai Hintikan suostumaan tähän rooliin? Hintikalle sopi kansallissankarin maine, joka olisi palkkiona kunniamerkkien ja merkittävän arvonimen lisäksi Soneran asioiden kuntoon laitosta. Hintikka ei ollut telealan asiantuntija, vaikka oli ollut aiemmin Nokialla töissä. Tässä mielessä hän muistutti edeltäjäänsä Markku Talosta. Hintikka ei tiennyt tehtävää vastaanottaessaan urakan suuruutta. Jos hän olisi tiennyt sen etukäteen, hän ei olisi todennäköisesti suostunut tehtävään. Soneran hallituksesta erotettu Liisa Joronen ilmoitti julkisuudessa Soneran pääongelman nimeksi Kaj-Erik Relander. Soneran uusi hallituksen puheenjohtaja Tapio Hintikka hyökkäsi voimakkaasti Jorosta vastaan 22.3.2001 TV-uutisissa. Hintikka totesi: "Jos kentältä poistettu pelaaja jatkaa huuteluaan katsomosta, hänet poistetaan yleensä lopullisesti koko katsomoalueelta." Varsin jyrkkä kommentti henkilöstä, joka oli parhaiten ajanut osakkeenomistajien etua Soneran hallituksessa. Lisäksi Hintikka epäili Jorosen vuotaneen Soneran ongelmia julkisuuteen. Tällainen terrierimäinen käytös kuului Hintikan valtio-omistajalta saamaan toimeksiantoon. Joronen totesi 24.1.2001 Helsingin Sanomissa: "Minä katson, että näin on. Kaikki meni hyvin kunnes Relander astui remmiin, eikä se tapahtunut kaksi kuukautta sitten vaan paljon aikaisemmin. Niin ikävää kuin ongelmat onkin panna yhteen paikkaan, niin kyllä jonkun täytyy tässä sanoa suoraan." Joronen oli valitettavasti täydellisen oikeassa kommentissaan. Joronen jatkoi: "En halunnut koko tänä pitkänä aikana tulla julki, enkä ole kommentoinut asioita nimettömänä. Nyt katsoin velvollisuudekseni sanoa nämä asiat julkisuuteen, koska kannan huolta Sonerasta entisenä hallituksen jäsenenä. Myös sen halusin sanoa, etteivät nämä (julkisuudessa kerrotut) asiat ole tuulesta temmattuja." Soneran hallituksen toiminnasta Joronen totesi: "Jos johtoa ei pysty saamaan kuriin, pitäisi tapahtua johtajan vaihto, mutta tästähän niitä erimielisyyksiä oli." Niin oli. ===Hintikan toimeksianto=== Hintikka löydettiin ja suostuteltiin Soneran hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi helmi-maaliskuun vaihteessa 2001. Hintikka oli aiemmin toiminut Soneran hallintoneuvoston jäsenenä. Hintikan löysi valtio-omistajan etsintätiimi. Hintikan toimeksianto oli kahtalainen. Ensinnäkin Soneran kriisi piti oikaista ja laittaa yrityksen hallinto kuntoon. Toisena tehtävänä oli alkaa etsiä uutta toimitusjohtajaa Relanderin tilalle ja ottaa Relanderilta selvää Soneran sotkuista ja kuvioista. Hintikan edeltäjällä Markku Talosella ei ollut kanttia ja osaamista selvittää johtoportaan tekemisiä. Riittikö Hintikan kantti tähän? Osittain riitti ja osittain ei. Hintikan piti siis imeä Relander tiedoista tyhjäksi ja heittää tämän jälkeen kuori pihalle. Hintikka hoiti tämän tehtävän niin taitavasti, ettei Relander aavistanut mitään vielä pitkään aikaan. Hintikka totesi Relanderista julkisuuteen maaliskuussa 2001: "Hän on alan globaali visionääri." Kommentin ymmärtää tietäen, että Hintikka on tunnettu hyvästä pokeristaan. Soneran uusi hallituksen puheenjohtaja Tapio Hintikka esiintyi hymyilevänä Talouselämän 20.4.2001 numeron kannessa yhdessä totiselta pikkupojalta näyttävän Relanderin kanssa. Hintikka ilmoitti Talouselämän sivuilla: "Firmalla on selkeä strategia. Tämän muutokseen ei ole tarvetta." Todellisuudessa Soneran uusi strategia oli jo tuolloin valmisteilla Hintikan johdolla. Uusi ja täydellisesti muuttunut strategia julkistettiin lokakuussa 2001 valtion uusantikriisirahoituspaketin julkistamisen yhteydessä. Hintikka ja Sonera eivät voineet myöntää huhtikuussa 2001 julkisuuteen, että Sonera oli epäonnistunut Relanderin johdolla täysin toimivan strategian luomisessa ja täytäntöönpanossa. Se olisi romahduttanut sijoittajien luottamuksen Soneraan. Piti siis venyttää totuutta. Relander oli menettänyt valtio-omistajan luottamuksen jo helmikuussa 2001 Soneran kaaoksen ja Relanderin mahdollisten talousepäselvyyksien tultua esiin. Relander joutui eroamaan Sonerasta kesäkuussa 2001. ===Valtiollista sensuuria=== Soneran maaliskuun 2001 yhtiökokouksen ja Soneran hallituksen uusimisen jälkeen yhtiölle toivottiin työrauhaa. Tätä työrauhaa tiettävästi terästivät myös Lipponen ja Niinistö, joiden edustajat soittelivat keskeisten lehtien päätoimittajille. Ohjeiden mukaan Sonerasta ei saanut kirjoittaa tai uutisoida mitään kielteistä nimettömiin lähteisiin vedoten, vaikka kielteiset asiat pitäisivät kuinka hyvin paikkansa. Päätoimittajat viestivät tämän ohjeen alaisilleen. Mikään lehti tai TV -kanava ei halunnut hallituksen kirousta päälleen ja Sonerasta uutisoitiin hyvin varovasti ja varmalta pohjalta. Demareiden ja Kokoomuksen mainetta piti suojella vuoden 2003 eduskuntavaaleja ajatellen. Sonerasta uhkasi tulla tekijä, jolla tulevat eduskuntavaalit ratkaistaan henkilö- ja puoluetasolla. Jämerä ote oli siis tarpeen. Toimittajat olivat ihmeissään. He tiesivät, että kukaan tervejärkinen ei puhuisi omalla nimellään Soneran sotkuista. Tilanne oli erikoinen. Monet tiesivät Soneran valtavista sotkuista, mutta niistä ei saanut puhua tai kirjoittaa kuin hyssytellen huhti-elokuussa 2001. Vasta elokuun 2001 uutiset yli 1000 ihmisen irtisanomisesta vapauttivat Soneraa ympäröivää uutisointi-ilmapiiriä. ===Tappiollinen osavuosikatsaus=== Sonera julkisti vuoden 2001 tammi-maaliskuun osavuosikatasauksen huhtikuussa. Soneran tulos ilman osakemyyntivoittoja painui odotettua raskaammin tappiolliseksi. Soneran tapana oli viritellä eri keinoin tasettaan ja tässäkin osavuosikatsauksessa taseeseen oli aktivoitu 15 miljoonan euron verran korkokuluja. Tulos ennen rahoituseriä oli 41 miljoonaa euroa tappiollinen. Relander yritti olla huumoriveikko ja luonnehti 25.4.2001 tiedotustilaisuudessa Soneran osavuosikatsauksen tuloksen olevan "hyvän ja tyydyttävän välillä." Markkinoilla lausunto tulkittiin kummalliseksi. Soneraa piti yllä Matti Makkosen luoma kotimaan matkaviestintätoiminta. Siinä liikevoittoprosentti oli 39. Osavuosikatsauksen julkistamistilaisuudessa Sonera julkisti muutoksia johtoryhmässään. Johtoryhmään nousivat Aimo Olkkonen, Jaakko Nevanlinna ja Relanderin pikkuserkku ja sisäpiirin jäsen Niklas Sonkin, joka vastaa Soneran strategiasta. Näin Soneran strategia pysyy "suvussa" Relanderin jouduttua poistumaan Sonerasta. ==Relanderin aika päättyy== ===Relander pakotetaan eroamaan=== Relander ilmoitti 11.6.2001 eroavansa Soneran toimitusjohtajan paikalta ja siirtyvänsä yhdysvaltalaisen Accel Partners -pääomasijoitusyhtiön pääosakkaaksi. Accel Partners on vuonna 1983 perustettu riskisijoitusyhtiö. Todellisuudessa Relanderille oli annettu juhannukseen asti aikaa löytää uusi työpaikka eli hän sai potkut Soneran toimitusjohtajan paikalta. Relander muutti uuden työnsä takia Lontooseen. Väliaikaiseksi Soneran vt. toimitusjohtajaksi nimettiin Aimo Eloholma, joka oli kilvoitellut Relanderin kanssa toimitusjohtajan paikasta jo vuoden 1999 lopulla. Ilmoittaessaan erostaan 11.6.2001 Relander totesi lehdistötilaisuudessa: "Soneran tilanne on selkiintynyt kevään 2001 aikana siinä määrin, että minulle on tullut mahdolliseksi miettiä myös uusia haasteita." Todellisuudessa Soneran tilanne oli huonontunut jyrkästi kevään 2001 aikana. Ilmoittaessaan erostaan Relander esiintyi naama kalpeana; poissa oli aiempi maailmanmiehen rehvakkuus. Viimeistään tässä tilanteessa kaikille paljastui, että "Rellu" oli paperitiikeri. Soneran hallituksen puheenjohtaja Tapio Hintikka pahoitteli Relanderin lähtöä. Tämä kuului näytelmän vuorosanoihin. Relanderin erotessa Soneran uutta toimitusjohtajaa oli etsitty jo useita viikkoja. Lipposen hallituksen kanssa oli aloitettu keskustelu Soneran miljardien markkojen rahoituspaketin rakentamisesta Soneran konkurssin estämiseksi. Hintikka kiisti kiivaasti rahoituspaketin olemassaolon, kunnes se julkistettiin ylimääräisen osakeannin muodossa loppusyksystä 2001. Missään muussa muodossa Soneraa ei voitu tukirahoittaa; olihan Sonera pörssiyhtiö. Hintikan pokeri piti ja markkinat uskoivat kaiken mitä hän sanoi. Näin oli asian laskenut Hintikan palkannut Lipposen hallituksen ydintiimi. Relanderin ja hänen sisäpiirinsä harjoittelun tuloksena totuuden ilmiömäisen innovatiivinen venyttely kuului Soneran johdon ydinosaamisalueisiin. Relander oli pakko pitää Sonerassa kiinni eron jälkeen, jotta hän voisi auttaa hallituksen puheenjohtaja Hintikkaa ja uutta toimitusjohtajaa massiivisten sotkujen selvittelyssä. Relander nimitettiin hallituksen puheenjohtajan neuvonantajaksi vuoden 2001 loppuun saakka toimitusjohtajaeduin eli huippupalkalla. Relander sai erotessaan pitää kaikki Soneran vuoden 1999 optiot ja puolet vuoden 2000 Soneran ja sen tytäryhtiöiden optioista. Tätä pidettiin markkinoilla perusteettomana. Relander oli neuvotellut itselleen tällaisen johtajasopimuksen liikenneministeriön ja Olli-Pekka Heinosen kanssa. Myös julkisuudessa epäiltiin vahvasti Relanderin saaneen potkut. Iltalehti otsikoi 12.6.2001: "Relanderin ero ei viittaa vapaaehtoisuuteen." Saman päivän Iltalehti kirjoitti: "Iltalehden saamien tietojen mukaan toimitusjohtaja Relander ymmärsi tilanteen (potkut) hieman ennen kuin se hänelle oltaisiin jouduttu esittämään." Relander oli saanut paljon aikaan vähän yli vuodessa. Suuret puheet ja pienet näytöt. Pörssiromahdus. Yrityskulttuurin tuhoaminen. Patenttikiistat. Oikeudenkäynnit. Hallintoneuvoston lakkauttaminen. Hallituksen potkut. Pätevien johtajien joukkopako. Satojen alaisten henkisen tasapainon vakava järkyttäminen. Suomen taloushistorian suurin (virhe)investointi Saksan umts-lupaan. Tytäryhtiöiden ennätystappiot. Pieleen menneet fuusioneuvottelut. Maan hallituksen ankkurointi virhepäätösten taakse. Telian suututtaminen perusteellisesti. Soneran brandin ja maineen lokaaminen. Vuonna 2000 Sonera valittiin Taloussanomien Tähtiyritys-kilpailun kakkoseksi heti Nokian jälkeen. Vuonna 2001 Sonera valittiin samassa kilpailussa Suomen vähiten arvostetuksi yritykseksi. Uutisoidessaan kilpailun tuloksista 16.11.2001 Taloussanomat kommentoi Relanderia seuraavasti: "Soneran surkeuden henkilöitymä on yhtiön katastrofaaliseen tilaan jättänyt entinen toimitusjohtaja Kaj-Erik Relander." Taloussanomat tiivisti vastaajien kommentit Sonerasta seuraavasti: "Ala-arvoista liikkeenjohtoa, tolkutonta riskinottoa. * Hukkasi loistavan tulevaisuuden. * Hyvä yritys pilattu johdon ahneudella ja suuruudenhulluudella. * Ihmeellistä touhua. * Mopo karkasi käsistä. * Otti (lue: Relander ja muut öykkärit) liikaa riskiä ja nyt saa taistella olemassaolostaan. * Surkeat omistajat, säälittävän surkea Nolla-Pekka Heinonen, surkea johto, surkeat työntekijät, surkeat tuotteet." Reilussa vuodessa varakas ja kansainvälisesti lupaava tele- ja pörssiyhtiö oli muuttunut saneeraavaksi ja konkurssin rajalla hoippuvaksi kriisiyritykseksi. Saavutukset hakevat vertaistaan itsenäisen Suomen taloushistoriassa. Monilla on ollut hauskaa Soneran sekoiluja seuratessa, mutta moni Soneraan sijoittanut menetti pahimmassa tapauksessa kaikki säästönsä. Soneran yli kymmenelle tuhannelle työntekijälle tämä on ollut raskasta aikaa. Puhumattakaan sadoista rahapulan takia irtisanotuista Soneran työntekijöistä. Relander pääsi sopuun Accel Partnersin kanssa uuden osakassopimuksensa sisällöstä toukokuussa 2001. Markkinoilla luultiin, että Relanderille satelisi työpaikkatarjouksia. Tosiasiassa hänellä oli suuri työ löytää kohtuullinen uusi työpaikka. Sen verran perusteellisesti hänen maineensa oli mennyt edellisen puolen vuoden aikana. Nykyisin Relander hymyilee omahyväisesti Accel Partnersin www-sivuilla ja ilmoittaa saavutuksekseen Soneran muuttamisen innovatiiviseksi kansainväliseksi pörssiyritykseksi! Relander oli siis Sonerassa potkuistaan huolimatta vuoden 2001 loppuun saakka hallituksen puheenjohtajan neuvonantajana. Relanderin sisäpiiri jatkaa edelleen Sonerassa. Sisäpiirin jäsenen Henri Harmian sihteeri Kati Lindström valittiin Soneran uuden toimitusjohtaja Harri Koposen sihteeriksi. Lindström toimi Relanderin vakituisen sihteerin Terhi Veijalaisen sijaisena vuosina 1999–2001 ja kuului Relanderin sisäpiiriin. Relander jatkaa tiettävästi Soneran etäohjausta Lontoosta käsin sisäpiirinsä kautta. Hänellä on reaaliaikainen tietoyhteys Soneran tapahtumiin Sonerassa edelleen olevien "rellulaisten" kautta. Tilanne ei siis ole radikaalisti muuttunut Sonerassa tältä osin. ===Irtisanomiset ja uusi aika=== Elokuussa Sonera ilmoitti yli 1000 ihmisen irtisanomisesta. Irtisanomisilla pohjustettiin Soneran uuden toimitusjohtaja Harri Koposen pehmeää laskua yritykseen. Koponen aloitti Soneran toimitusjohtajana virallisesti 1.10.2001. Monet odottivat raskaamman sarjan johtajan nimittämistä Soneran johtoon. Uutta toimitusjohtajaa haettiin Soneran hallituksen johdolla headhuntereitten avulla koko kesä, mutta kukaan raskassarjalainen johtaja ei halunnut asettua Relanderin tuhoamille Soneran rauniolle. Tiettävästi Alma Median toimitusjohtaja Matti Packalén oli saatu suostuteltua Soneran uudeksi toimitusjohtajaksi, mutta hän perui suostumuksensa viime hetkellä pelästyttyään Soneran lainaluokituksen jyrkkää laskua. Hakua laajennettiin kohti kevyempiä johtajasarjoja. Mato Valtonen oli vapaana, mutta hän arvosti enemmän Linnanmäen vuoristoradan jarrumiehen hommia. Linnanmäen vuoristoradassa kun on myös nousuja, eikä vain pelkkää laskua. Harri Koponen toimi aiemmin Ericssonin USA:n matkapuhelinmyynnin vice presidenttinä eli hän ei ollut Ericssonin ylimmän johdon jäsen, vaan kuului välijohtoon. Koposella ei ole akateemista loppututkintoa. Markkinat ja asiantuntijat olivat pettyneitä siihen, että Soneran oli pakko tyytyä näin kevyen sarjan toimitusjohtajaan. Koponen on kuitenkin huimasti parempi ratkaisu Soneran toimitusjohtajana kuin Relanderin jatko tehtävässään. Jos Relanderin tilalla Soneraa olisi vuosina 2000–2001 johtanut vaikkapa kummituseläin Papua Uusi Guineasta, olisi Sonera nyt kaikin puolin huimasti paremmassa kunnossa. Harri Koposen veli Kimmo Koponen toimii Endero Oyj:n toimitusjohtajana. Nimityksensä jälkeen Harri Koponen mainitsi julkisuudessa, että tähän mennessä veljekset eivät ole toimineet samaan aikaan toimitusjohtajina suomalaissa pörssiyrityksissä. Helmikuussa 2002 Helsingin pörssi asetti Endero Oyj:n tarkkailulistalle. Pörssin mukaan Enderon taloudellisesta asemasta ja tulevaisuuden toiminnasta ei ole edellytyksiä muodostaa perusteltua käsitystä. Yhtiötä uhkaa joutuminen selvitystilaan. Kimmo Koponen erosi Enderon toimitusjohtajan tehtävästä maaliskuussa 2002. Soneran uuden ja pätevän toimitusjohtajan hankinta ei ollut palkasta ja eduista kiinni. Valtio-omistaja oli antanut Soneran hallitukselle valtuudet palkata uskottava ja pätevä johtaja "markkinahintaan." Käytännössä tämä tarkoitti tiettävästi 500 000 markan kuukausipalkkatarjousta ja mittavia muita etuja. Tämäkään ei riittänyt houkuttelemaan yhtään raskaan sarjan johtajaa tehtävään. ===Soneran uusanti eli operaatio "Rainmaker"=== Hallituksen talouspoliittinen ministeriövaliokunta päätti 22.10.2001 valtion osallistumisesta Soneran uusantiin. Valtio joutui rahoittamaan Soneraa lokakuun 2001 uusannissa 3,1 miljardilla markalla. Loput 3 miljardia kerättiin markkinoilta. Muuta vaihtoehtoa ei konkurssia lukuun ottamatta ollut. Iltalehti otsikoi 23.10.2001: "Valtio riensi pelastamaan kriisi-Soneraa." Ilman tätä veronmaksajien tukea Sonera olisi todennäköisesti ajautunut konkurssiin alkuvuodesta 2002. Ulkomaankauppaministeri Kimmo Sasi totesi Soneran uusannin valmistelusta: "Lisärahan sijoittaminen Soneraan olisi räikeässä ristiriidassa valtion harjoittamaan omistuspolitiikkaan ja kilpailupolitiikkaan nähden." Tultuaan valituksi liikenneministeriksi Olli-Pekka Heinosen seuraajaksi vuoden 2002 alusta alkaen Sasi pyörsi nämä puheet. Uusannin valmistelu alkoi jo keväällä 2001. Sen suunnittelu tapahtui visusti julkisuudelta salassa, vaikka monet tahot pitivät jo tuolloin valtion rahoitustukea väistämättömänä. Valtion rahoitustarpeen toi esille mm. Metalliliiton Erik Lindfors, joka oli aiemmin toiminut Soneran hallintoneuvoston jäsenenä. Soneran hallituksen puheenjohtaja Tapio Hintikka piti valtion rahoituslääkepuheita hirvittävinä ja sanoi niiden tappavan koko potilaan. Eikä pokeri pettänyt kertaakaan. Soneran rahoitusjohtaja Kim Ignatius perusteli uusantia Iltalehdessä 23.10.2001 seuraavasti: "Uusmerkintä on tarpeellinen syyskuun puolivälin tapahtumien (9.11.2001 terrosti-iskut yhdysvalloissa) jälkeen." Mikä perustelu! Markkina-arvioiden mukaan "syyskuun yhdennentoista päivän" tapahtumat nimenomaan lisäsivät puhelinten ja erityisesti matkapuhelinten käyttöä matkustamisen sijaan ja paransivat siten Soneran menestymisen mahdollisuuksia. Ehkä olisi kannattanut sanoa suoraan, että uusanti oli välttämätön Soneran tekemien karkeiden virheiden aiheuttamien tuhojen paikkaamiseksi ja konkurssin välttämiseksi. Virheiden myöntäminen ei kuulunut Soneran viestintästrategiaan. Monet muut suuret pörssiyritykset toimivat juuri päinvastoin markkinointiviestinnässään eli kertovat rehellisesti ja avoimesti mahdollisimman paljon yritykseen liittyvistä asioista. Sonera ei ole toiminut näin Relanderin aikana ja hänen jälkeensä. Ilman uusantia Soneran luottoluokitus olisi pudonnut roskalaina- eli junk-tasolle. Ennen uusantia Soneran velka oli 27 miljardia markkaa ja annin jälkeen 21 miljardia markkaa. Olli-Pekka Heinosella oli kovat suorituspaineet, ja hän ilmoitti julkisuuteen rehvakkaasti 23.10.2001, että "markan lataaminen Soneraan nyt merkitsee euron saamista siitä muutaman vuoden ajanjaksolla". Aika kova väite ja valtion takuu. Saa nähdä, kuinka moni "vetää" valtion oikeuteen Heinosen julkiseen kommenttiin viitaten lähivuosina, jos näin ei käy. Luultavasti ainakin joku. ===Soneran uusi strategia=== Uusannin yhteydessä Sonera julkisti uuden strategiansa. Soneran hallituksella oli hyvin vähän tilaa uuden strategian muotoilussa. Uuden strategian mukaan Sonera palaa lähtöruutuun eli keskittyy kotimaan matkaviestintään ja karsii rajusti tappiollista palveluliiketoimintaansa Zedin, Plazan ja SmartTrustin osalta. Yhtiö ilmoitti jäädyttävänsä rahapulan takia Saksan 3G-investoinnit. Olisi yhtä fiksua ostaa miljoonien arvoinen auto pihaan ja ilmoittaa naapureille, että nyt vain ei ole varaa ostaa polttoainetta siihen. Siinä olisi naapureilla nauramista. Soneran hallitus joutui siis tekemään täydellisen lehmänkäännöksen Relanderin maailmanvalloitusstrategiaan. Se oli pakko tehdä, sillä rahat olivat loppuneet kassasta ja velkaa oli yli 20 miljardia markkaa, josta suuri osa lyhytaikaista sellaista. Vielä tammikuussa 2001 Relander ilmoitti ylimielisesti Taloussanomien haastattelussa 31.1.2001, että Soneran strategia oli hyvin harkittu, eikä nähnyt mitään syytä esittää uutta strategiaa. Sonera palasi uudessa strategiassaan perinteisille vahvoille alueilleen eli kotimaan matkapuhelintoimintaan ja kiinteiden puhelinverkkojen toimintaan. Osaamista ei löytynyt uuden kansainvälisen palveluliiketoiminnan ja internetin alueella. Sellaista osaamista ei ollut ehditty Soneraan rakentaa, mutta tämä ei Relanderia haitannut. Pääministeri Lipponen totesi julkisuuteen 22.10.2001: "Soneralla on nyt hyvä hallitus, hyvä toimiva johto ja hyvä strategia." Mitä muutakaan hän olisi voinut todeta, sillä hän ja hänen ydinministerinsä olivat hyväksymässä Saksan umts-luvan hankintaa ja Soneran uhkarohkeaa maailmanvalloitusstrategiaa. Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Mauri Pekkarinen totesi 22.10.2001: "Kyllä tässä kasa aika pahoja strategisia virheitä kaatuu päälle." Enempää Pekkarinen ei voinut elämöidä tuolloin, sillä Keskustan oma mies, kansanedustaja Pauli Saapunki toimi Soneran hallintoneuvoston puheenjohtaja. Saapunki tuki aktiivisesti Relanderin toimia viimeiseen asti, kunnes Soneran hallintoneuvosto lakkautettiin maaliskuussa 2001. Pekkarinen lisäsi vielä: "Kun on näin isoista asioista kysymys, pitää jälkikäteen saada tieto siitä, missä kohdin meneteltiin virheellisesti." Tämä kirja vastaa toivottavasti Pekkarisen toiveeseen. Eduskunnan talousvaliokunnan jäsen Klaus Hellberg (sd) kuvasi samana päivänä julkisuuteen antamassa kommentissa Soneran tilaa "katastrofaaliseksi". Lipposen hallitus on esittänyt vahvana toivomuksenaan Soneran dramaattisten liikkeiden ja skandaalien käsittelyn rajoittamisen vuoden 2003 eduskuntavaaleihin saakka. Sonera onkin yksi arvaamattomimmista tekijöistä eduskuntavaaleja ajatellen. Soneran luurankojen paljastuminen vaikuttaa väistämättä vaalien tuloksiin tavalla tai toisella. Soneran asioista omistajavastuussa olevaa liikenneministeri Olli-Pekka Heinosta vaadittiin yhä äänekkäämmin eroamaan kevään 2001 jälkeen. Hänen edeltäjänsä Matti Aura erosi monin verroin pienempien asioiden takia. Heinonen kielsi epäonnistuneensa Soneran toimien valvojana. Heinosesta oli tullut rasite Kokoomukselle ja hänelle piti löytää uusi työpaikka. Se löytyi YLE:stä, jonka televisiotoiminnan johtajaksi Heinonen siirtyi vuoden 2002 alussa. Soneran poliittista vaarallisuutta kuvaa myös se, että Olli-Pekka Heinosen jälkeen liikenne- ja viestintäministeriksi noussut Kimmo Sasi kävi ensimmäisenä liikenneministerin virkatyönään tutustumiskäynnillä Sonerassa tammikuussa 2002. Käynnin jälkeen Sasi antoi julkisuuteen lausunnon, jonka mukaan hän aikoo edeltäjäänsä tiukemmin ottaa Soneran otteeseensa. Kommentti oli suora moite Olli-Pekka Heinosta kohtaan. Onko Sonera muuttunut uuden toimitusjohtajan ja hallituksen valinnan jälkeen? On hieman. Nyt Sonera yrittää toimia normaalien liiketoiminnan lainalaisuuksien mukaan ja koettaa vihdoin luoda itselleen toimivan liiketoimintastrategian. Tulokset uuden strategian luomisessa eivät toistaiseksi vakuuta. Tämän ymmärtää, kun tietää Relanderin pikkuserkun Niklas Sonkinin toimivan Soneran strategiajohtajana. Sonkin ei saanut juuri mitään aikaan toimiessaan aikaisemmin Soneran 2. strategiajohtajana Jan Wernerin alaisuudessa. Pelon ilmapiiri on vähentynyt Soneran sisällä Relanderin lähdettyä talosta vuoden 2001 lopussa. Yhteistyökumppanit ovat havainneet toiminnan hieman normalisoituneen ja Soneran sisäisen pelaamisen vähentyneen. Muutokset ovat kuitenkin olleet kokonaisuutena vähäisiä. Nyt Sonera yrittää toimia normaalin yrityksen tapaan. Se ei ole helppoa, sillä Relander loi yritykseen ennennäkemättömän häikäilemättömyyden kulttuurin, mikä ei katoa yrityksestä sormia napsauttamalla varsinkaan, kun Relanderin sisäpiirin ihmiset istuvat edelleen keskeisissä tehtävissä Sonerassa. Tämä häikäilemättömyyden ilmapiiri näkyy lukuisissa Soneran oikeusriidoissa eri puolilla maailmaa ja kotimaassa. Näissä oikeusriidoissa on yhteistä se, että Soneran ja vastapuolen näkemykset eroavat täydellisesti toisistaan. Soneran velka on helmikuuhun 2002 mennessä painunut 15 miljardiin markkaan eli se on olennaisesti alentunut. Tämä on edellyttänyt omaisuuden reilua myymistä. Soneran toimitusjohtaja Harri Koponen lausui Kauppalehdessä 5.2.2002: "Opimme menneestä, että maailman valloitus kestää kauan, maksaa paljon ja tekee kipeää." Tämän suoremmin Koponen ei olisi voinut sanoa, että Relanderin ratkaisut olivat virheellisiä. Liikevaihdon nostotavoite Sonerassa on pudonnut viiteen prosenttiin vuodessa. Poissa ovat Relanderin lupaamat liikevaihdon moninkertaistumiset. Puheet maailmanvalloituksesta on lopetettu. Henkselien paukuttelu on loppunut ja lakki on otettu kauniiseen käteen. Sonera ei ole vielä läheskään kuivilla. Välitön konkurssin vaara on kuitenkin ohitettu ainakin väliaikaisesti. Jostain pitäisi löytää vielä muutaman miljardin markan investointirahat kotimaan umts-verkon rakentamiseen. Saksan umts-sitoumukset edellyttävät mittavia miljardiluokan lisäinvestointeja. Mistä nämä rahat löydetään, kun Soneran myytävä omaisuuskin alkaa loppua? Kotimaasta on vaikea löytää uusia matkapuhelinasiakkaita tulojen lisäämiseksi ja entisiä asiakkaita on vaikea kannustaa puhumaan enemmän. Soneralla on siis vielä valtavan suuria haasteita edessään. Nämä haasteet ovat nyt siirtyneet pääosin Telian ja ruotsalaisten vastuulle. Toivotaan Soneralle hyvää. Se oli hyvä yritys ja voi nousta uudelleen hyväksi ja kannattavaksi yritykseksi Telian vahvan kassan turvin. Tämä vaatii valtavasti työtä ja uskon palautusta yritykseen. Ruotsalaiset ja suomalaiset veronmaksajat voivat vain toivoa, että tämä työ onnistuu. ==Teoksen kirjoittamisessa apuna käytettyjä lähteitä:== Soneran henkilöstön lausumat Soneran yhteistyökumppaneiden lausumat Markkina-analyytikoiden lausumat Median edustajien lausumat bisnes.fi 11/2001 HS 24.1.2001 HS 25.1.2001 HS 26.1.2001 HS 27.1.2001 HS 13.2.2001 HS 28.2.2001 HS 2.3.2001 HS 24.3.2001 HS 15.5.2001 HS 9.6.2001 HS 17.6.2001 HS 31.1.2002 Hufvudstadsbladet 9.2.2001 Iltalehti 26.1.2001 Iltalehti 29.1.2001 Iltalehti 7.2.2001 Iltalehti 13.2.2001 Iltalehti 17.2.2001 Iltalehti 23.2.2001 Iltalehti 28.2.2001 Iltalehti 8.3.2001 Iltalehti 20.3.2001 Iltalehti 31.3.2001 Iltalehti 12.6.2001 Iltalehti 25.8.2001 Iltalehti 23.10.2001 Iltalehti 27.10.2001 Iltalehti 14.2.2002 Iltalehti Online 26.2.2001 Ilta-sanomat 14.2.2001 Ilta-sanomat 22.2.2001 Kauppalehti 29.1.2001 Kauppalehti 5.2.2002 Markkinointi & Mainonta 5.11.2001 Talouselämä 6/2001 Talouselämä 15/2001 Talouselämä 1/2002 Taloussanomat 31.1.2001 Taloussanomat 9.2.2001 Taloussanomat 9.6.2001 Taloussanomat 3.7.2001 Taloussanomat 16.11.2001 Taloussanomat 1.2.2002 STT 25.1.2001 STT 18.2.2002 MOT / TV 1 / 3.4.2000 MOT / TV 1 / 12.11.2001 [[Luokka:Asiatekstit]] 4123 10289 2007-01-22T21:42:36Z Sajato 121 Tänne on tarkoitus siirtää [http://fi.wikipedia.org/wiki/J._E._Sunila J. E. Sunilan] kirjoittama kirja "Maatalousoppi"(2.painos) vuodelta 1910. Aloitin kirjan siirtämisen wikimuotoon vuoden 2007 alusta. Silloin se vapautui tekijänoikeuksista alta. Tekijänoikeudet loppuvat kun henkilön kuolemasta on kulunut 70 vuotta([http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404 Tekijänoikeuslaki 43§]). Kirjan löysin Tammelan torilta hintaan 5 euroa. == Kirjan esittely == Kirja on mielenkiintoinen, sillä siinä on esitelty lähes 100 vuotta vanhoja maan/puutarhaviljely-tekniikoita, joista on paljonkin opittavaa nykyaikana niiden ihmisten piirissä, jotka haluavat harjoittaa viljelyä luonnonmukaisesti. Kirjassa esim. bakteerit ovat uusinta uutta tietoa ja niitä kuvataan "pienen pieninä kasveina" jotka hajoittavat muita kasveja. Kirja on myös hauskaa luettavaa ja mukavaa siinä on se, että se on kirjoitettu tavallisille ihmisille ja erittäin kansantajuisesti! == Kirjan sisällysluettelo == [[Maanviljelysoppi - Esipuhe|Esipuhe]] [[Maanviljelysoppi - Maanviljelyksen merkitys|Maanviljelyksen merkitys]] [[Maanviljelysoppi - I Maa - 1. Irtonaisen maan muodostuminen|I Maa]] : [[Maanviljelysoppi - I Maa - 1. Irtonaisen maan muodostuminen|1. Irtonaisen maan muodostuminen]] : 2. ''Erilaiset maalajit'' :: Hiekkamaa :: Savimaa :: Multamaa II Viljelyksen esityöt : 1. ''Ojittaminen'' :: Avo-ojat :: Salaojat :: Ojitussuunnitelma : 2. ''Uutisviljelys'' :: Kovan maan raivaus :: Suon raivaus III Maan muokkaaminen : 1. ''Yleisiä töitä'' :: Kyntö :: Äestäminen :: Jyrääminen :: Peltomaan tasoittaminen : 2. ''Kesanto'' : 3. ''Haraaminen eli rivien perkuu'' : 4. ''Ruokamullan syventäminen'' IV Maan lannoittaminen : 1. ''Karjan lanta'' :: Eri lantalajit :: Karjanlannan arvo :: Kuivike- ja sekoitusaineet :: Lannan kokoaminen ja hoito :: Lannan vaikutus ja käytäntö :: Lantavesi eli juokseva lanta : 2. ''Makkilanta'' : 3. ''Sekalanta'' : 4. ''Vihantalannoitus'' : 5. ''Keinotekoiset lannoitusaineet'' V Maanparannusaineiden käyttäminen :: Savi :: Hiekka :: Muta :: Kalkki VI Kasvien vuorotteleminen ja peltoviljelystavat : 1. ''Kasvien vuorotteleminen'' : 2. ''Peltoviljelystavat'' VII Yleinen kasviviljelys : 1. ''Kylvösiemen ja kylväminen'' : 2. ''Tuleentuminen ja sadon korjuu sekä säilytys'' VIII Peltoviljelykasvit : 1. ''Viljalajit'' :: Ohra :: Kaura :: Ruis :: Vehnä : 2. ''Palkokasvit'' :: Herne :: Papu : 3. ''Juurikasvit'' :: Peruna :: Turnipsi :: Lanttu :: Porkkana : 4. ''Vaatetuskasvit'' :: Pellava :: Hamppu : 5. ''Vihantarehukasvit'' : 6. ''Heinäkasvit'' :: Puna-apila :: Valko-apila :: Alsikeapila :: Aitovirna y. m :: Timotei :: Alopekuurus :: Koiranruoho :: Nurminata :: Niittynurmikka :: Peltokattara :: ''Heinäkasvien viljelys'' :: Kylvöheinänurmi :: Luonnonniitty :: Nurmien lannoittaminen :: Syöttäminen ja niitto --[[Käyttäjä:Sajato|sajato]] 11. elokuuta 2006 kello 16.50 (UTC) [[Luokka:Maanviljelysoppi]] 4124 8720 2006-11-08T09:29:44Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/Wikisource|Wikisource]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:Wikisource|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Mzlla|Mzlla]] tekemään versioon. #REDIRECT [[Miten hävisivät Soneran miljardit]] 4126 9217 2006-11-23T17:25:16Z Nysalor 5 Linkki kuntoon {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 69. Wirolaisia kansanlauluja|69. Wirolaisia kansanlauluja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 71. Matti|71. Matti]] |otsikko=70. Suomen kansasta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Tämä on Suomen kansan kartta: Itäisessä osassa maata: Karjalassa, Savossa, pohjaisessa ja pohjaiskoillisessa osassa Pohjanmaata asuu '''Karjalaisia'''. Länsi-osassa maata: Hämeessä, Satakunnassa, Warsinais-Suomessa, pohjaispuolella Uutta-maata ja kaakkoisessa osassa Pohjanmaata asuu '''Hämäläisiä'''. Etelä-osassa Uutta-maata, Pohjanmaan eteläpuoleisella rannalla ja Aalannin saaristossa asuu '''Ruotsin''' sukuperäistä kanssa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen osa '''Wenäläisiä''', ja muutoin on maassa joku Saksalainen, Englantilainen, Franskalainen, Tanskalainen, Norjalainen ja joitakuita muistakin kansoista. Tässä maassa asuu siis kansaa erilaisista sukuperistä ja erikielistä. Sadan asukkaan seassa Suomessa on siis 86 henkeä suomalaista sukua, 12 ruotsalaista, 1 wenäläistä, 1 muita, enimmästi saksalaista sukuperää. Usealla on ruotsalainen isä ja suomalainen äiti, tahi suomalainen isä ja ruotsalainen äiti; toisilla on wenäläinen isä ja suomalainen äiti, tahi ovat heidän vanhempansa eli esi-isänsä muuttaneet tänne vieraasta maasta. Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi, – ovat '''yksi''' kansa. He ovat yhdistetyt heidän rakkaudellaan, tottelevaisuudellaan, heidän yhteisellä hyvällään. Jos merimiehet, jotka ovat sukuperäisin erityisistä kansoista, purjehtivat samassa laivassa aavalla merellä, täytyyhän heidän olla sovinnossa ja tehdä työtä päästäkseen satamaan; muutoin häviäisi laiva kaikkein heidän kanssansa. JA samalla tavalla, jos Jumala on yhdistänyt asukkaat erilaisessa suvussa samalla maakappaleelle samalla edesvastauksella, täytyyhän heidänkin pysyä sovinnossa keskenään, että he menestyisivät ja etteivät muut sovinnollisemmat kansat ottaisi heiltä pois heidän perittyä maatansa. Heidän täytyy seisoa kuin yksi mies sydämestä kiini isänmaassansa. Tämä kansa on kasvanut yhteen, niinkuin monta puuta tekevät suuren metsän. Petäjät, kuuset ja koivut ovat erilaisia puunlajeja, mutta yhdessä ovat he metsä. Kansa toisessa maakunnassa erkanee kansasta toisessa maakunnassa ulkonäön, vaatteenparren, luonnon, tapain ja elämänlaadun suhteen. Me voimme helposti eroittaa Hämäläisen Karjalaisesta, Uusmaalaisen Pohjalaisesta; vieläpä, me tunnemme yhden pitäjään asukkaat monien muiden naapuripitäjästen asukasten seassa. Mutta jos me matkustamme ulkomaille ja tapaamme siellä maanmiehiä eri osista maatamme, ovat ne meistä yhdellaisia toistensa kanssa. Ja jos vieras vaeltaa Suomessa, havaitsee hän tämän maan asukasten olevan toistensa laatuisia. Sillä täytyyhän niillä, jotka lapsuudesta asti ovat kasvaneet samassa maassa, samain lakien ja keskinäisten elämänsuhteiden alaisina, kullakin kaikkine ominaisine erilaisuuksineen yhtäkaikki olla hyvin keskinäistä yhtäläisyyttä. Sellainen kansan keskinäinen yhtäläisyys eli ominaisuus ('''kansanluonne''') on helpompi tuntea kuin selittää. Tämä on merkki, jonka Jumala on painanut jokaiseen kansaan, siten että hän on antanut sen kauan yhdessä asua. Tämän merkin kantaa kukin muassaan, menköön mihin tahansa mailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksessa, tavoissa ja elämän vaikutuksissa, mutta harvoin se kokonaan häviää pois. Tämän merkin, jonka Jumala on painanut Suomen kansaan, saatamme paraite eroittaa, jos otamme vaarin tämän kansan entisistä elämän vaiheista. Se on aina näihin asti talleltanut muiston esi-isäinsä pakanallisesta uskosta, mutta saatuansa Jumalan ilmoitetun sanan, on tämä ollut aina sen suurin tavara. Tämä on siis sellainen kansa, jolla on syvä ja totinen '''jumalanpelko'''. Se on tuhat vuotta alinomaa tehnyt työtä maansa raivaamiseksi ja viljelemiseksi: – se on siis '''uuttera''' ja '''kestävä''' kansa. Se on tehnyt työtä kovassa maanlaadussa, pohjaisessa ilma-alassa: – se on siis '''harjaantunut''' ja '''voimakas''' kansa. Suuria onnettomia vahingoita ja hävityksiä on kohdannut tätä kanssa enemmän kuin useita muita; tämä on ollut pakoitettuna taistelemaan katkerimman hädän kanssa, tämä on ollut lyötynä maahan, tämän on täytynyt poltetuista taloistaan paeta synkeimpiin sydänmaihin, ja kuitenkin on se elänyt, toivonut ja seisonut pystyssä: – se on siis '''sietävä''', '''kärsivä''' ja '''elinvoimakas''' kansa. Ei koskaan ole Suomen kansan seasta lähtenyt valloittajata, joka olisi rynnistänyt muita kansoja vastaan ja valloittanut niitä allensa: – se on siis '''rauhallinen''' kansa, ilman vallan himotta, ei luotu valloittamaan sijaa mailman valtavain keskellä. Mutta se on viimmeiseen veren pisaraan asti varjellut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt mainioita sotapäälliköitä ja mailman kuuluisia sotamiehiä: – se on siis '''urhollinen''' ja '''sotaankelvollinen''' kansa. Voitettuna, valloitettuna, mutta ei koskaan hävitettynä, on se vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman tapansa elää ja oman tapansa ajatella: se on siis '''sitkeäluontoinen''' ja '''itsepintainen''' kansa. Kun tämä on kerran antautunut toisen tahi oman maansa hallituksen alaiseksi, ei se ole koskaan nostanut kapinata tätä esivaltaa vastaan, ei koskaan kärsinyt pettäjiä, ei myynyt isänmaatansa: – se on siis '''uskollinen''' kansa. Usein on se laiminlyönyt käyttää oikeuttansa ja voimaansa silloin kuin olisi ollut tarve: se on siis '''pitkälle ajatteleva''' ja '''hidas''' kansa. Mutta väkivallan ja rasituksen aikoina ei se ole koskaan oppinut kumartumaan rasittajan ikeen alle: – se on siis '''vapautta rakastava''' kansa. Ja viimein on se yksinäisissä metsissään, kaukana sivistyneen mailman keskuuksista, pitkällisesti kovissa vaivoissa taistelleen tullut valistukseen; – se on siis '''tiedonhaluinen''' ja '''oppiarakastava''' kansa. Sellaiset ovat pääominaisuudet tällä kansalla, jonka Jumala on valinnut viljelemään ylhäisintä pohjan perää. Sellaiseen toimeen tarvitaan sellainen kansa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan esimerkiksi ja opettajaksi monille köyhille heimokansoille, jotka ovat hajoitettuina ympärinsä mailmassa. Se kutsumus on suuri, jonka Suomen kansa on saanut osakseen. Jumala vahvistakoon häntä siihen totuudellaan ja voimallaan. Autuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka hän itsellensä on perinnöksi valinnut. Ps. 33: 12. [[Luokka:Maamme kirja]] 4127 8654 2006-11-07T20:57:53Z Nysalor 5 71. Matti {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 70. Suomen kansasta|70. Suomen kansasta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 72. Suomen kielestä|72. Suomen kielestä]] |otsikko=71. Matti. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Eräällä isännällä oli kolme palvelijata. Iivana oli Wenäläinen, Eerikki oli Ruotsalainen ja Matti oli Suomalainen. Muutamana kesä-aamuna lähetti isäntä palvelijansa kuokkimaan kivistä mäkeä pelloksi ja osotti heille kappaleen kullekin. Iivana kuokki iloisesti laulaen ja sai puolipäivään osansa valmiiksi. Erik kuokki, välistä nauraen, välistä nuristen, ja sai osansa puolenpäin jälkeen valmiiksi. Matti näytti nurjamieliseltä, mietti ensin hyvän aikaa ja sai osansa vasta illalla myöhään valmiiksi. Työn loputtua tuli isäntä sitä katsomaan. Iivana on tehnyt sukkelimmasti työtä, sanoi hän; mutta Iivana on jättänyt kivet paikoilleen. Eerikki on ottanut pienemmät kivet pois, mutta jättänyt suurimmat jälelle. Matti on ottanut pois suurimmat kivet, mutta jättänyt pienimmät jälelle. Jokaisella teistä on ansiota ja vikaa. Toisella kerralla panen Iivanan karhitsemaan peltoa, Eerikin ojittamaan niittyä ja Matin vääntämään kiviä; sitä varten on hän luotu. Matista tuli siis kivenvääntäjä. Jos joku haluaa tuntea tätä miettivätä miestä, niin on hän keskikokoinen, hartiakas, jänteväkätinen ja hyvin harjaunut. Hän on ruskeatukkainen, harmaasilmäinen, harmaaihoinen, hänellä on joksikin sisäänpäin kaareva nenä, ohukaiset huulet, leveä muoto. Ei hän siis ole erinomaisen kaunis; mutta sanotaan hänellä olevan kauniita, ruskeasilmäisiä veljiä ja ihanoita sisaria, joilla on pellavankarvainen, kellahtava tukka. Olennolleen on Matti jäykkä ja juro, niinkuin kivenvääntäjän laatu onkin. Hän kävelee pitkiä matkoja vakaisesti ja hiljalleen astuen. Nuoruudessaan sanotaan hänen tanssanneenkin. Mutta se lienee vaan herjauspuhetta, sillä nyt ei voi kukaan eroittaa hänessä minkäänlaista tanssintaitoa. Luonnostaan on Matti niitä, jotka eivät hätäile. Hän on yksitotinen, juurikuin ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkun aikaa hyväin ystäväin seassa, näyttää hän lauhtuvan ja muuttuvan luontonsa suhteen. Hänen juro muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, vieläpä omalla laillaan viisastelijaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen miehen saattavan ilvehtiä ja leikkiä laskea, niinkuin hän kuitenkin taitaa, ja se on hänestä sanomattoman lystiä, että saada omia ja muiden hullutuksia naurunalaisiksi. Ehkä tavallisesti harvapuheinen ja hiljainen, saattaa hän silloin puhua enemmän, kuin toinen voipi kuunnellakaan. Matin vikoihin kuuluu sekin, että usein olla silloin vaiti, kuin olisi parempi puhua, mutta välistä silloin puhua, kuin olisi parempi olla vaiti. Matti on niin tuiki rehellinen mies, että hänen täytyy lainata sana '''varas''' toisesta kielestä. Hän on myöskin vakamielinen mies. Jyrkän kosken laskeminen, viiden askeleen päästä karhuun tähtääminen, ruutikellarin palavan katon sammuttaminen ei häntä vähääkään peloita. Sodassakaan ei hän koskaan ole oppinut juoksutaitoa. Hän ei koskaan pelkää vaaraa eikä vaarassa, mutta '''jälestäpäin''' on hän hyvin varova. Että hän on hidas ja myöhään joutuva, sen tietää koko mailma. Jos hän tapaa jonkun tutun tiellä, eipä hän ennätä tätä tervehtiä, ennekuin toinen on jo kappaleen matkaa sivutse. Kuitenkin tapahtuu, että hän, kovin kauvan mietittyään jotakuta asiata, joutuu erinomaiseen kiireesen. Miettiä pitkältä ja hätäillä sitte, on Matilla tapana. Hän on niin kauvan tullut joka paikassa myöhään, odotuttanut itseään ja tavannut muita, jotka ovat ennättäneet ennen häntä, että hän on joutunut suureen huoleen uusien rautateiden tarkka-aikaisuudesta minuutille. Mutta Matti on tarkka oppimaan; nyt on hänellä tapana usein, vakuuden vuoksi, tulla tiimaa aikaisemmin. Että Matti on itsepintainen kuin synti, senkin tietää koko mailma: hänen itsepintaisuutensa on hänen kestäväisyytensä nurja puoli. Minkä hän kerran on saanut päähänsä, sen tahtoo hän saada päätökseen. Missä hän on seisomassa, siinä hän seisoo; mutta jos se ei ole hänestä mieluista, niin se on turha vaiva häntä ruveta houkuttelemaan. Yksi Matin veljistä, pitkä mies, hukutti itsensä vesiämpäriin: ei se ollut helppo tehtävä, mutta hän tahtoi hukkua, ja hän hukkui. Aina tarvitsee Matti aikaa ajatella. Hän ei tahdo uskoa mitään uutta; mutta siihen taipuu hän vähitellen. Siksi häntä inhottavat kaikki uudet muodit ja tavat, mutta kun muut ovat niitä herenneet käyttämästä tapahtuupa niinkin, että Matti sitte vasta suostuu niihin. Hänen suvussaan on harvoja, jotka alkavat uutta, mutta monta, jotka pysyvät kiini vanhassa, Kun se, joka alkaa, heittää irti, jäävät kaikki ne muut pois. Ja ne, jotka eivät tee mitään, ovat hyvin ahkeroita moittimaan niitä, jotka jotakin tekevät. Matin hitauteen kuuluu, että hän kärsii paljon, ennenkuin hän vihastuu, mutta kerran vihastuneena tulee hän ylimääräisesti vihaiseksi. Hän kantaa kärsivällisesti kovan katovuoden; mutta nurisee sopimattomalla ajalla langenneesta, vähäisestä sateesta. Hän suopi anteeksi sille, joka on hävittänyt hänen omaisuutensa, mutta jos joku on varastanut häneltä marhaminnan, siitä alkaa Matti käräjä-asian. Matti rakastaa hevostaan, peltoaan, saunaansa, pajaansa ja tarkkaa vanhaa luotipyssyään. Muutamat veljistä käyvät kauppaa ja kulkevat maa- ja vesimatkoja. Mieluisimmin kuitenkin on Matti kotona, huoletonna huomesesta, ja pitää itsensä rikkaansa, kun hänellä tänä päivänä on rukiista leipää, puuroa, mujeita tahi silakoita ja potaateja. Hädän aikana syöpi hän petäjäistä. Kun hän on kylläinen omasta tahi muiden ruoasta, tapahtuupa niinkin, että hän laiskuttelee; sillä välillä on hän jäykkä työmies. Ei se olisi vaarallista, jos Matti paremmin laskisi tulonsa ja menonsa, sillä huomeneksi säästämisestä ei hän pidä lukua. Kun hän vuorottain hutuloipi ja näkee nälkää, rikastuvat muukalaiset hänen vahingollansa. Hän voipi nähdä kultaläjät jalkainsa edessä, mutta hän ei tule kättä ojentaneeksi niitä ottamaan. Matilla on hyvä luonnollinen ymmärrys, mutta kukaan ei tule niin helposti petetyksi kuin hän. Hän luulee tehneensä hyvän kaupan, kun hän vaihettaa vireän hevosensa ja saapi pattijalkaisen sijaan. Muuten on Matti auttavainen, hyväntahtoinen vierailleen, luotettava, uskollinen; nukkuu talvella, valvoo kesällä, kuuntelee mielellään soitantoa, tekee kauniita lauluja ja hänelle on mieluista kaikki, mikä tarvitsee miettimistä. Hän on mestari arvaamaan arvoituksia ja sananlaskuja. Hän tahtoo käydä perusteellisesti kaikissa; hän kaivaa kaivonsa niin syväksi, juuri kuin hän tahtoisi kaivaa sen maan läpitse, ja jos hänellä lapsuudessa on sattunut katkismuksen luku kangertamaan, saattaa hän sitte vuosittain miettiä sitä, miksikä Jumala on hänen luonut tähän mailmaan. Emme huoli kertoa Matin sievempitapaisista veljistä ja sisarista: ne ovat ulkomuodoltaan muiden siistimpäin ihmisten näköisiä ja kantavat aina Matin luontoa sisällisesti. Jumala siunatkoon sen leveän nyrkin ja rehellisen mielen! Matilla on hänen vikansa, Matilla on oma päänsä, mutta kun Herra tahtoo väännättää kiviä ylös maan päällä, lähettää hän Matin kivikkomäkeen. Tämä on Matin virka. Herra tietää parhaite mihinkä me kelpaamme. [[Luokka:Maamme kirja]] 4128 8749 2006-11-08T09:34:22Z Mzlla 6 siirsi sivun ”Iso kyrpä, varmempi saanti 2” uudelle nimelle ”Maamme kirja: 48. Pellosta ja niitystä”: kumoa {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 47. Kulovalkea|47. Kulovalkea]] |seuraava=[[Maamme kirja: 49. Hallayö|49. Hallayö]] |otsikko=48. Pellosta ja niitystä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Suomalaiset asuivat ennen vanhaan havumetsäisillä karumailla, jotka olivat huonoja laitumia. He elivät enimmiten metsästämisestä ja kalastamisesta, mutta heillä oli myös tapana viljellä halmetta. '''Halme''' on vanhempi kuin pelto, ja sitä viljellään vielä tänäkin päivänä muutamissa osissa maatamme. Talonpoika valitsee sopivan maan, varsinkin mäkirinteen, kaataa metsän kaskeksi ja antaa sen maata. Kun puut ovat kuivaneet, sytyttää hän ne viertäen polttaa. Sitte kyntää hän halmeen, kylvää tuhkaan ruista tahi ohraa ja saapi ei juuri vähällä vaivalla siitä kaksi viljaa ja muutama-vuotisen laitumen. Mutta kun maa ja tuhka ovat antaneet kaikki ravinto-aineensa, eipä kasvakaan enää mitään tässä paikassa. Siksi on laki kokenut rajoittaa halmeviljelyä, kun se hävittää paljolta metsää ja tekee maan hedelmättömäksi. Pelto tarvitsee uutterampaa työtä ja huolta kuin halme. Suurin osa peltoja Suomessa on kuokittu muinaisiin soihin ja rämeihin, joista liika vesi on ojia myöten juoksutettu pois. Turpeet ja kannot poltetaan, ja tälle '''kytömaalle''' levitetään myös savea, että sen hedelmällisyys eneneisi. Sitte se höystetään, sahrat sen kyntävät, karhi käypi sen ylitse, siihen kylvetään siemen ja vilja kasvaa. Muutamain vuotten perästä jätetään kytömaa '''ketoon''', ja siitä saadaan joku aika eteenpäin hyvä heinän kasvu. Sitte kuokitaan tahi kynnetään keto uudestaan, höystetään, karhitaan, kylvetään ja tällä tavalla tulee siitä vanha pelto Tätä saatetaan tehdä monella tavalla. Monessa paikassa kylvetään ensi vuonna ruista, toisena vuonna ohraa ja kolmantena vuonna on pelto kylvämätönnä: silloin on se '''kesantona'''. Tämän '''kolmiomaisen''' sijassa käytetään muilla tienoilla '''kaksiosaista viljelystä''', kun pelto kylvetään ainoastaan joka toinen vuosi. Taitavat maanviljelijät käyttävät myös '''vuoroviljelystä''', kun pelto joka vuosi kylvetään vuoroon eri jyvälajeilla, juurikasveilla tahi heinänsiemenillä. Ohra on vanhin jyvälaji, joka Suomessa on viljelty. Nyt viljellään täällä enemmän ruista, kuin ohraa. Sitä likinnä viljellään kauraa, joku vähä nisua ja etelä-Suomessa myös tattaria. Ruis on kaksivuotinen kasvi, kylvetään tavallisesti elokuussa, on talven ajan lumen peitossa, alkaa taas kasvaa keväellä, käypi tähkälle kesäkuussa, hedelmöipi heinäkuussa, tekee sen perästä terää ja leikataan tavallisesti elokuun alussa. Kaikki muut viljalajit ovat yksivuotisia ja kylvetään lopussa huhti- tai toukokuuta. Hyvää viljan saantia auttaa paljo pellon hoito, mutta myöskin maan- ja ilmanlaatu. Kun pelto ei ole oikein hyvästi kylmettynyt syksyllä tahi makaa liian varhain paljaana keväellä, häviää rukiin laiho. Hedelmöimisen ajalla on ruis arka ja voipi saada vahingon rankasta sateesta ja myrskyilmasta. Teräntekemisen ajalla on se myös arka hallaan. Jos se pohjasta vasten menee lakoon, viipyy sen joutuminen. Pitkällisessä sateessa saavat juuret vahingon tahi se itää kuhilaissa; myöhään leikatun rukiin jyvät varisevat tähkistä. Kaikki tietävät kuinka se leikataan, sidotaan, kuivataan riihessä ja sitte puidaan. Kaikissa maissa ei pidetä kuivausriihiä, mutta Vaasan ja Uudenmaan riihissä kuivatut siemenrukiit ovat ulkomaalla korkeassa hinnassa. Kaikki tämä vaatii taitoa ja tointa. Suomen maanviljelijällä on vielä paljon oppimista. Hänen tulee varovaisesti koetella uusia oppejaan, mutta hän ei saa luulla, että isän ja isänisän tapa on ollut ainoa oikea. Eihän se, joka ei tunne luonnon voimia ja maan aine-osia, voi arvostella mikä parhaite maksaa vaivan erilaisessa maanlaadussa. Täällä saadaan nyt tavallisina vuosina 6:des tahi 8:sas jyvä, ja kuitenkin tiedetään, että huonokin maa kovassa ilmanalassa voipi tuottaa monta kertaa rikkaampia tuloja, jos se hoidetaan niin kuin luontonsa vaatii. Niin on se '''niitynkin''' kanssa, olkoon se luonnollinen niitty, tahi peltoketo, tahi sellainen niitty, joka erittäin kylvetään ja kastellaan. Moni luulee sen olevan kylläksi, kun hän raivaa pois puut tahi pajupensaat ja kaivaa niittyyn matalat ojat sekä hoitaa ne huonosti. Mutta sellainen niitty on välistä liian kuiva, välistä liian märkä; usein ottaa se sammalta, tahi siihen kasvaa mättäitä vanhain puunjuurten päälle. Siksi on taitavilla maanviljelijöillä paljon huolta niityistä ja he ojittavat ne hyvästi, tahi kastelevat niitä tiilitorvilla, jotka pannaan ruohokamaran alle. Toiset lannoittavat niityt ja kylvävät ne paremmilla heinänsiemenillä, niinkuin apilalla ja puntaripäällä. Sillä niitty on pellon äiti. Hyvästi hoidetuilla niityillä saatetaan hoitaa suurempi karja ja täten saadaan pellot parempaan lantaan. Maa ei saata antaa enempätä takasi, kuin se on saanut, ja jos ei palkita niitä ravintoaineita, jotka hän antaa itsestään kasveille, niin se laihtuu. Siksi pitää aina olla 5 rahi 5 tynnyrin alla niittyä yhtä tynnyrin alla vastaan peltoa, ja missä löytyy enemmän hiekkamaata, kuin savimaata, antaa niitty paremman tulon kuin pelto. [[Luokka:Maamme kirja]] 4146 8736 2006-11-08T09:33:36Z Mzlla 6 siirsi sivun ”Minna Canth ()” uudelle nimelle ”Minna Canth (omaelämäkerta)”: kumoa #REDIRECT [[Minna Canth (omaelämäkerta)]] 4147 8738 2006-11-08T09:33:42Z Mzlla 6 siirsi sivun ”Papin alaston tytär: XII luku” uudelle nimelle ”Papin tytär: XII luku”: kumoa #REDIRECT [[Papin tytär: XII luku]] 4149 8742 2006-11-08T09:34:08Z Mzlla 6 siirsi sivun ”Miten hävisivät Soneran kyrvät?” uudelle nimelle ”Miten hävisivät Soneran miljardit”: kumoa #REDIRECT [[Miten hävisivät Soneran miljardit]] 4151 8746 2006-11-08T09:34:16Z Mzlla 6 siirsi sivun ”Vandalizmoooooooo” uudelle nimelle ”Wikiaineisto:Ajankohtaista”: kumoa #REDIRECT [[Wikiaineisto:Ajankohtaista]] 4152 8748 2006-11-08T09:34:19Z Mzlla 6 siirsi sivun ”''''''''''''” uudelle nimelle ”Ompelija”: kumoa #REDIRECT [[Ompelija]] 4156 8777 2006-11-10T15:53:16Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.150.224|62.248.150.224]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.150.224|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 48. Pellosta ja niitystä|48. Pellosta ja niitystä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 50. Kärsivällisyys|50. Kärsivällisyys]] |otsikko=49. Hallayö. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Kovin pakkanen talvella ei vahingoita heikkoa rukiin laihoa, joka makaa lumen alla piilossa. Mutta kun maa on paljastunut keväellä ja laiho on alkanut kasvaa, saattaa halla sen vahingoittaa tahi märkyys hävittää. Yökylmäset sattuvat välistä, kun pellot ovat täydessä kasvussaan: toukokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa, ja voivat siis vahingoittaa enemmän tahi vähemmän. Mutta vaarallisimmat ovat ne hallat, jotka sattuvat, kun jyvät kasvavat tähkissä eivätkä ole vielä joutuneet. Silloin saattaa mennä monta kaunista vuodentuloa kokonaan turmioon yhtenä ainoana yönä, ja monta tuhatta ihmistä menettää leipänsä. Maan mies kävelee illalla ulkona katselemassa taivaan merkkejä. Päivä on ollut viileä ja taivas pilvinen. Tuuli puhaltaa pojassa, ja hyvä on että tuulee, sillä niin kauan kuin tuulenhenki käypi ja pilvi seisoo pohjaisessa, ei ole vaaraa. Mutta illalla alkaa tuuli asettua, ja auringon laskeuttua on ilma tyyni. Samana aikana näkyy kirkas viiru pilvisellä taivaalla pohjasessa; kirkas sininen kohta laajenee heti koko taivaan yli: siinä ei näe enää yhtään ainoata pilveä. Samalla vähenee ilman lämminkin. Puolenpäivän aikana osoitti vielä lämpömittari 15 pykälätä: auringon laskun aikana näyttää se ainoastaan 3 tahi 4. Mutta vielä on lämmintä ilmassa; se on kolkko, mutta vielä ei ole hallaa. Maanmies katselee peltoansa karvaalla mielellä. Siinä on minun leipäni, sanoo hän hiljaa itsekseen. Voi kaunista vainiota, noita kellastuneita tähkiä, jotka vasta huojuivat niin helposti tuulessa, kuinka paljo vaivaa eikö niistä ole ollut, ja kuinka eivätkö ne ole suloittaneet mieltäni! Nyt seisovat ne aivan liikkumatta, ja vielä eivät ne notkistu jyväinsä painosta. Kaikkivaltias Jumala, varjele heitä vielä kaksikaan viikkoa – yksikään viikko – vaikkapa edes muutamia lämpimiä päiviäkin, ja ne ovat valmiina leikattaviksi! kuitenkin tapahtukoon ei minun tahtoni, vaan sinun, minun Jumalani; sinun tahtosi on aina paras. Tulee myöhäinen, ilta kuluu puoliyöhön; ensimmäinen syyspimeä alkaa, tähdet kiiltävät selkeällä taivaalla. Ei yhtään pilveä eikä tuulenhenkeä! Ennen rankkaa sadetta, ukkoisen ilmaa ja myrsky, kuin tätä hirmuista, selkeätä äänetöntä, kummallista hiljaisuutta luonnossa, joka ennustaa hävittäjän hiljaista lähenevää tuloa elokuun yönä. Ilman lämmin on laskeunut liki jäädepykälää. Maanmies ei saata nukkua. Hän näkee jo tulevan onnettomuuden ja ajattelee keinoja, joilla voisi estää sen seuraukset. Muutamat virittävät valkeita peltoin pientareille, ja jos ilmassa vielä on tuulenhengäystäkään, joka viepi savua pellon päällitse, niin on vielä toivoa suojella tähtiä. Toiset kiinittävät pitkät köydet, joita he vetävät hiljaa pellon päällitse estääksensä liikuttamisella tähkiä paleltumasta. Mutta luonnon voimat tottelevat Jumalan tahtoa. Viimmein ilmoittaa aamurusko varhaisen päivän, ja auringon noustessa on ilma kylmin. Lämpömittari näyttää 2 pykälätä kylmää; on hallapäivä, kun se näyttää aina 6 pykälätä. Hieno jääkuori vetäypi kaikkiin pieniin vesilätäköihin. Aamukaste jäätyy ja laskeupi valkeaksi, kiiltäväksi kuuraksi maahan ja metsiin. Tähkät ovat juurikuin hopioidut: kylmettyneen olen voipi helposti taittaa. On ihanin aamu: kaikki on hiljaisuudessa ja sädehtivässä kirkkaudessa. Nouseva auringon rukoilee Jumalan kaikkivaltaa. Vielä on heikko toivo jälellä. On halla, jonka maamies kutsuu jäähallaksi ja joka ei vahingoita jyviä. Niin käypi, jos ei lämmin tule kohta sen jälkeen. Mutta usein alkaa lämmin eteläinen tuuli puhaltaa jonkun tiiman perästä auringon nousun jälkeen. Kauniin halla-aamun perästä seuraa kaunis, auringon lämpimä päivä. Lämmin on se, joka tekee pakkasen hävityksen täydelliseksi. Alussa ei voi havaita mitään muutosta kasvikunnassa. Mutta sitä mukaa kuin kuura sulaa ja aurinko alkaa lämmittää, tulee hävityskin näkyväksi. Kaikkien arkain kasvien – kukkain, papujen, herneitten, nauristen, lanttujen – vaalistuneet lehdet ovat lupassa: potaatien lähdet mustuvat, juurikuin olisivat tulen kärventämiä. Pellot näyttävät muuttumattomilta, mutta jos tutkii jyväin tuppia, ovat ne puoleksi tuleentuneet jyvät muuttuneet vesikirkkaaksi nesteeksi, joka kohta jättää jälelle ainoastaan tyhjän kuoleuneen ja ravintoaineettoman kuoren. Sellainen on tämä hirmuinen onnettomuus, joka on aivan usein syösnyt Suomen hätään. Ja halla kulkee varsin erilaisesti. Tapahtuupa niinkin, että kahdesta toisiaan liki olevista pelloista halla panee toisen, ja toinen jääpi ilman vahingotta. Välistä paleltuu toinen osa peltoa, toinen osa ei. Toisen tienoon hävittää halla kokonaan, toisen tienoon jättää vapaaksi. Tämä tulee märästä tahi kuivasta ja yläisestä maasta, likellä olevista mataloista ja seisovista vesistä tahi syvistä ja juoksevista vesistä, usein myös pellon hoidosta. Huonovoimaisen ja huonosti hoidetun pellon panee halla; väkevätä ja hyvästi hoidettua vahingoittaa se vähemmän. Mutta ei ole se joka kylvää, eikä se joka kastaa: Jumala ainoa on se, joka kasvun antaa. [[Luokka:Maamme kirja]] 4157 8758 2006-11-08T21:46:19Z Nysalor 5 50. Kärsivällisyys {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 49. Hallayö|49. Hallayö]] |seuraava=[[Maamme kirja: 51. Syötävistä sienistä|51. Syötävistä sienistä]] |otsikko=50. Kärsivällisyys. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tuolla Saarijärven sanomailla : Asui Paavo maalla hallaisella, : Kynti maata, kaivoi ahkerasti, : Mutta herralta tuloa toivoi : Taivahasta, luonnon tekijältä. : Siinä asui siivoin lapsinensa, : vaimoinensa, vaivoin leipäpalan : Hiellänsä otti kankahasta. : Tuli kevät, suli kinos maalta, : Veipä vesi puolen orahia; : Tuli kesä, kävi raet mailla, : Kaasi päitä puolet käydessänsä; : Tuli syksy, veipä halla kaikki. : Tarttui tukkaansa Paavon vaimo, : Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! : Ota sauva, hylkäs meidät herra; : Kolkko miero, nälkä kauheampi”. : Sanoi Paavo, häntä suositellen: : ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra. : Pane leipään puoli petäjätä, : Minä laitan ojat leveämmät, : Mutta tulon toivon taivahasta”. : Pani vaimo puolen petäjätä. : Kaivoi äijä kaksin viemäreitä. : Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi. : Tuli kevät, suli kinos mailta. : eipä vienyt vesi orahia; : Tuli kesä, kävi raet mailla, : Kaasi puolen käydessänsä; : Tuli syksy veipä vilu kaikki. : Löipä rintoihinsa Paavon vaimo, : Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! : Kuollaan pois, jo Herra meidät kylkäs; : Kova kuolla, mutta turha toivo”. : Sanoi Paavo häntä suositellen: : ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra. : Pane kaksi verroin petäjätä, : Kaksin kerroin laitan lannan maalle. : Mutta tulon toivon taivahasta”. : Lisäs’ vaimo kaksin petäjätä, : Laittoi Paavo lannan kaksin kerroin, : Käänti karjan siemeneksi, kylvi. : Tuli kevät, suli kinos maalta, : Eipä vienyt vesi orahia. : Tuli kesä, kävi raet mailla, : Eipä kaatunutkaan kaunis olki; : Tuli syksy, sivu sitkaimitten : Meni vilun vaino vaarallinen, : Aivan koskematta kultapäihin. : Silloin heti Paavo hartahasti : Paneusi polvilleen ja sanoi: : ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra”. : Sanoi vaimo, samoin polvillansa: : ”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra”. : Sitten iloitellen miehellensä: : ”Paavo, ota sirppi sukkelasti! : Toki nyt on tullut toinen aika, : Ilon aika. – Pois nyt petäjäinen; : Ruisleivän laitan lapsillemme”. : Sanoi Paavo, häntä hyväellen: : ”Vaimo, vaimo! '''sit’''' ei kuri kaada, : Jok’ ei hylkää toista hädässänsä. : Pane leipään puoli petäjätä, : Veihän vilu tou’on naapurimme”. :::: '''[[Johan Ludvig Runeberg|Runeberg]].''' :::: (Oulun Wiikko-S:mia). [[Luokka:Maamme kirja]] 4158 8778 2006-11-10T15:53:19Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/62.248.150.224|62.248.150.224]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:62.248.150.224|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 50. Kärsivällisyys|50. Kärsivällisyys]] |seuraava=[[Maamme kirja: 52. Puutarhoista ja ryytimaista|52. Puutarhoista ja ryytimaista]] |otsikko=51. Syötävistä sienistä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Jumala ei levittele lahjojansa luontoon ilman tarkoituksetta. Pohjaisissa maissa ei ole hedelmäpuita, mutta näiden sijaan ovat he saaneet monta hyvää marjalajia. Täällä ei ole nuita syötäviä kasveja, joita löytyy eteläisissä maissa, mutta sen sijaan on Jumala antanut meille suuren rikkauden sienissä. Sellaisia kasvaa yleensä varjopaikoissa; märillä mailla, varsinkin lehtimetsässä, kohoavat ne sukkelasti sateen perästä ylös ja kuoleutuvat muutamassa päivässä. Tietämättömät ihmiset katsovat sienet ylen ja pitävät niitä ruoaksi kelpaamattomina. He eivät huomaa kuinka mieluisasti karja syöpi muutamia sieniä; he eivät tiedä kansan muissa maissa kokoavan näitä kasveja, juurikuin me poimimme parhaita marjoja, ja käyttävän niitä ruoaksi. Se on totta, että muutamat sienet ovatkin myrkyllisiä, niin kuin punainen kärpäissieni, ja sellaiset pitää oppia tuntemaan, joka ei olekaan vaikea asia. Sekin on totta, että muutamilla syöntikelpoisilla sienillä on karvas maku, mutta sellaisen karvauden saapi pois vedellä. Sieniä kootaan ja valmistetaan seuraavalla tavalla: Selvällä ja kuivalla ilmalla leikataan sienen kanta poikki veitsellä, ja otetaan sellaisia, jotka ovat nuoria, tahi eivät vielä täysikasvuisia; mutta matojen syömiä, vanhoja tahi hyvin pehmeitä ei oteta. Sitte leikataan pois sienen alaisen puolen hilseet ja hieno kuori päältä päin; jäännös leikataan palasiksi ja pannaan muutamiksi tiimoiksi veteen. Tämä vesi kaadetaan sitte pois ja sienet lyöpätään eli kiehautetaan uudessa vedessä, joka taas kaadetaan pois. Kun ne sitte pannaan kohtalaiseen suolaan ovat ne valmiita ruoaksi ja saatetaan suolattuina syödä särvin-ruokana, tahi keittää, taikka paistaa useammalla tavalla. Jos sieniä on mieli talleltaa pitemmän ajan, pitää ne kuivata tahi suolata, tahi talleltaa etikassa. Tällä tavalla saadaan niistä maistuvata ja terveellistä ruokaa. Makuisimmat sienet, joka kasvavat Suomessa, ovat makusieni eli samppinjo, morska ja ruskosieni; mutta tavallisimmat syötävät sienet ovat lehmäntatti, lampaantatti, voitatti, maitoriska eli maitiainen, syömäsieni ja monta muuta, jotka kasvavat eriaikoina kesällä, useammat syyspuolella kesää. Sellaista hyvää ruokaa polkevat tietämättömät ihmiset jalkainsa alla ja nurisevat kuitenkin Jumalata ja ihmisiä vastaan, kun heillä on ruoasta puute. Juurikuin se olisi Jumalan tahi ihmisten syy, jos joku ylenkatsoo sen ruuan, joka on jalkaimme edessä. Maan hedelmätä on ainoastaan käytettävä ymmärryksellä. Jos joku syöpi potaatien nuppuja tahi raakoja potaateja, syyttäköön itseään vahingosta, sillä potaatien kuoret ja nuput sisältävät väkevää myrkkyä, jota kutsutaan kyanivetyhapoksi eli sinihapoksi. Siis nakkaamme nuput pois ja keitämme potaatit. Samalla tavalla tehkäämme sienille: nakkaamme kelpaamattomat pois ja pidämme kelvolliset. Niinkuin kirjoitettu on hengellisistä ja ruumiillisista asiosta: koetelkaat kaikki, ja pitkäät se, kuin hyvä on! 1 Thess. 5: 21. [[Luokka:Maamme kirja]] 4162 8785 2006-11-10T16:11:29Z Nysalor 5 52. Puutarhoista ja ryytimaista {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 51. Syötävistä sienistä|51. Syötävistä sienistä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 53. Ystäviä ja vihollisia|53. Ystäviä ja vihollisia]] |otsikko=52. Puutarhoista ja ryytimaista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Suomessa nähdään usein tupakintaimia, ruoholaukkaa, sikuria tahi kukkia istutetuiksi peltopalaseen talonpojan tuvan viereen. Kun sellaisia pieniä istukkaita hoidetaan huolellisesti, nähdään niistä saatavan hyötyä ja kaunistusta vähällä kulungilla. Köyhinkin torppari voisi höystää ruokansa pavuilla ja kaalilla. Pieninkin majavoisi tulla kaunistetuksi parhaimmilla kukilla. Jos rikkailla on suuria ja kallismaksuisia puutarhoja, miksi eivät löyhät saattaisi iloita vähästä istutuksesta? Luonto ei tee vähääkään eroitusta; aurinko paistaa, sade kastelee, ja maa kasvattaa yhtäläisesti kaikille. Eroitus on hoidossa, joka kasveille annetaan. Sillä kasvi on elävä olento. Se kyllä ei saata, niinkuin eläimet, nopeasti liikkua ja etsiä ravintoansa pitemmältä matkalta. Hän ei voi paeta pois edestä, kun joku vaara häntä uhkaa, ei rukoilla hätyyttäjätänsä itseään armahtamaan. Mutta kasvi on hyvin herkkä tuntemaan hyvän ja huonon hoidon. Jos annamme sille suojelevan paikan, sopivan maanlaadun, valoa, lämmintä ja vettä, niin näemme kuinka hyvästi se menestyy. Sellaiset kasvit, jotka toisesta kotipaikasta ovat muutetut maahamme, ovat täten tulleet aremmiksi ja tarvitsevat hellemmän hoidon. Ei kukaan hoida koivua, tahi vattupensasta, tahi mansikan kasvia metsässä, ja kuitenkin menestyvät ne; mutta muutappa ne kartaniin, niin hetipä näet, miten huolellisesti ne pitää istuttaa, etteivät kuoleutuisi. Jos siis oman maan kasvit tarvitsevat niin paljo hoitoa, kun ne muutetaan, kuinka paljoa enemmän eikä tarvitse hoitaa ulkomaan kasveja, jotka ovat kotoisin toisesta ilmanalasta! Hedelmäpuut, ryytikasvit, ulkomaalais-kukat opettavat tämän meille jokapäivä. Mutta se on viaton ja iloinen huvitus, että tällä tavalla juurikuin taltuttaa luonnon voimia, ja jos sitä tehdään hyvästi, saatetaan parantaa monta kasvi, niin että hedelmät, marjat ja kukat saattavat viljeltyinä tulla isommiksi, paremmiksi, kauniimmiksi kuin ne viljelemättöminä ovat. Tämä vaikuttaa hyvästi takasi ihmiseen; se sivistää hänen tapojansa, kun hänellä päivittäin on hyödyllisten ja kaunisten kappalten kanssa luonnossa tekemistä. Nähdessäsi pienen hyvästi hoidetun puutarhapalasen ajattelet sinä: tuossa talossa on hyvä järjestys; tahi nähdessäsi kukkia köyhän majan akkunassa tiedät siinä asuvan hyviä ihmisiä. Raakuus ja ilkeys eivät takasta kukkia. Laiskuus ja huolettomuus eivät pidä puutarhasta vaaria. Ihmisen luonto kuvastelee kaikessa hänen ympäristössänsä. Hän on luonnon kruunu, ja mistä tahansa mailmassa hän asuu, painaa hän puumerkkinsä siihen maahan, jota hän polkee. [[Luokka:Maamme kirja]] 4163 8786 2006-11-10T16:11:38Z Nysalor 5 53. Ystäviä ja vihollisia {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 52. Puutarhoista ja ryytimaista|52. Puutarhoista ja ryytimaista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 54. Suomen hevosesta|54. Suomen hevosesta]] |otsikko=53. Ystäviä ja vihollisia. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Minä en voi ymmärtää mikä kasvua vaivaa tänä vuonna, sanoi Antti Söderholm eräänä päivänä naapurilleen Toivoselle. Minä olen ojittanut, lannoittanut ja kyntänyt paremmasti kuin milloinkaan, mutta ohranlaiho on saanut juuriin vahingon, nyytti on harmaana, eikä puutarhassa kasva mitään. Siellä on matoja yleensä, ne matelevat yleensä, niitä vilisee lehdet ja ruohot täynnä. – En minä ole nähnyt merkiksikään matoja tiluksillani, vastasi Toivonen. – Niin, kyllä tekee Jumala väärin, kun jakaa lahjojaan noin erilaisesti, huokasi Söderholm. Ja minä olen kuitenkin pitänyt huolen siemenestä. Minä olen hävittänyt muurahaispesät, minä olen maksanut 10 penniä jokaisesta pienestä linnusta ja jokaisesta linnun pesästä, jonka poikaset ovat minulle tuoneet. Minä olen vielä laittanut itselleni kissoja, jotka jokapäivä pyytävät lintuja, ja täten olen onnellisesti pääsnyt siemenen varkaasta. Mutta kuitenkaan ei tahdo kasvaa mitään; se tulee aina pahemmaksi, madot syövät nyt kaiken vuodentuloni. – Vai niin, vai niin, arveli Toivonen; syyttänet itseäsi. Minun kartanoni luona saavat muurahaiset olla rauhassa, eivätkä lapset eivätkä kissat saa pienille linnuille tehdä vahinkoa. Se minusta on hyvä, kun ne visertelevät puissa, ja koska useammat ovat tulleet niin pitkän matkan keväellä rikkaimmista maista niin suonemmehan me heille heidän köyhän pesänsä. Minulla on tapana ripustaa heille puihin tarpeeksi isoja uuttuja, joissa on pyöreä reikä ja istuma-orsi keskellä. Lystiä on se, kun linnut tekevät uuttuihin pesänsä. – Kaikkiakin lapsellisuuksia! nauroi Söderholm. Mitähän hyvää siitäkin on? – Kyllä se maksaa vaivan, vastasi Toivonen, Etkö ole havainnut, kuinka pienet linnut ja muurahaiset ovat alinomaa kärpästen ja matojen pyynnössä? Milloin kaappaavat niitä ilmasta, milloin ne etsivät niitä maasta, tahi puiden kaarnasta ja kasvien lehdistä. Olen kuullut sanottavan pääskysen, varpusen tahi peipon näin syövän tuhannen kärpästä tahi matoa päivässä. Tiedämme kärpäsen eli muun matelijaisen munivan monta sataa munaa. Jokaisesta munasta mataa ahnas toukka eli hyönteismato, joka etsii ruokansa kasvikunnasta. Jos madot esteettömästi saisivat enetä, söisivät niiden toukat kaikki mitä maassa kasvaa. Siksi on Jumala lähettänyt muurahaisia ja muita eläviä, mutta varsinkin pienet linnut, jotka syövät toukat ja pitävät hyönteisten enenemisen kohtuullisessa määrässä. Muurahaiset ja linnut täyttävät siis työtään Jumalan taloudessa ja ovat maamiehen ystäviä, juurikuin madotkin ovat hänen vihollisiaan. Mitä merkitsee se vähäinen vallattomuus, jota ne tekevät, sen sanomattoman suuren avun suhteen, jota ne joka päivä osoittavat meille? Hätyytäppä pieniä lintuja tahi hävitä heidät, pianpa näetkin toukkien vilisevän kaikissa lehdissä! Suojele heitä, ja näet kuinka kasvit menestyvät! Antti Söderholmista tuntui tämä hyvin yksinkertaiselta puheelta. Kotiin tuntuaan lähetti hän kaikki palkollisensa matoja hävittämään, mutta eipä se tahtonut oikein onnistua. Eivät ne saattaneet kaivella maata, eivät arvata kaivaa puiden kuoriin tahi etsiä jokaisesta lehdestä, jokaisesta korresta. Kaikki tämä oli lintujen tahi muuraisten työtä; mutta näitä ei voinut Antti Söderholm kärsiä. Hän pitkitti nurisemistaan Jumalan luomista vastaan, juurikuin Jumala olisi syypää ihmisten tyhmyyteen. [[Luokka:Maamme kirja]] 4164 8787 2006-11-10T19:57:08Z Nysalor 5 Ryöstölapsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ryöstölapsi |alaotsikko=Kertomus David Balfourin seikkailuista hänen ryöstöstään, haaksirikostaan, kärsimyksistään autiolla saarella, harhailuistaan Highlandin länsiosissa, tuttavuudestansa ''Alan Breck Stevart''in ja muiden kuuluisien highlantilaisten jakobiittien kanssa; käsittäen kaiken mitä hän, ''Ebenexer Balfour of Shaws''iksi väärin nimitetyn enonsa käsissä sai kärsiä; jonka kertomuksen on kirjoittanut hän itse ja nyt julaissut Robert Louis Stevenson. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot=Englanninkielestä suomentanut [[O. E. Lampén]] }} * [[Ryöstölapsi: 1 luku|1 luku]] * [[Ryöstölapsi: 2 luku|2 luku]] * [[Ryöstölapsi: 3 luku|3 luku]] * [[Ryöstölapsi: 4 luku|4 luku]] * [[Ryöstölapsi: 5 luku|5 luku]] * [[Ryöstölapsi: 6 luku|6 luku]] * [[Ryöstölapsi: 7 luku|7 luku]] * [[Ryöstölapsi: 8 luku|8 luku]] * [[Ryöstölapsi: 9 luku|9 luku]] * [[Ryöstölapsi: 10 luku|10 luku]] * [[Ryöstölapsi: 11 luku|11 luku]] * [[Ryöstölapsi: 12 luku|12 luku]] * [[Ryöstölapsi: 13 luku|13 luku]] * [[Ryöstölapsi: 14 luku|14 luku]] * [[Ryöstölapsi: 15 luku|15 luku]] * [[Ryöstölapsi: 16 luku|16 luku]] * [[Ryöstölapsi: 17 luku|17 luku]] * [[Ryöstölapsi: 18 luku|18 luku]] * [[Ryöstölapsi: 19 luku|19 luku]] * [[Ryöstölapsi: 20 luku|20 luku]] * [[Ryöstölapsi: 21 luku|21 luku]] * [[Ryöstölapsi: 22 luku|22 luku]] * [[Ryöstölapsi: 23 luku|23 luku]] * [[Ryöstölapsi: 24 luku|24 luku]] * [[Ryöstölapsi: 25 luku|25 luku]] * [[Ryöstölapsi: 26 luku|26 luku]] * [[Ryöstölapsi: 27 luku|27 luku]] * [[Ryöstölapsi: 28 luku|28 luku]] * [[Ryöstölapsi: 29 luku|29 luku]] * [[Ryöstölapsi: 30 luku|30 luku]] '''Lähde:''' Stevenson, Robert Louis 1910: ''[http://www.gutenberg.org/etext/16837 Ryöstölapsi: kertomus David Balfourin seikkailuista]''. Englanninkielestä suomentanut [[O. E. Lampén]]. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Ryöstölapsi| ]] [[en:Kidnapped]] 4165 8936 2006-11-11T10:44:34Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 2 luku|2 luku]] |otsikko=1 luku. |alaotsikko=Lähtö Shawsin kartanoon. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Kertomukseni seikkailuistani alkaa muutamasta varhaisesta aamusta kesäkuussa armon vuonna 1751, jolloin viimeisen kerran otin avaimen isäni talon ovelta. Aurinko alkoi pilkistää esiin vuorenhuippujen takaa astellessani tietä pitkin. Ja saapuessani pappilan kohdalle visertelivät jo mustarastaat puutarhan sireeneissä ja sumu, joka päivän sarastaessa oli peittänyt laakson, alkoi nousta ja hälvetä. Mr Campbell, Essendeanin pappi, odotti minua puutarhan portilla. Hän kysyi minulta olinko syönyt aamiaista, ja kuultuaan, etten mitään halunnut, hän tarttui käteeni molemmin käsin ja pisti sen hellästi kainaloonsa. »Nyt, David poikaseni», lausui hän, »lähden minä saattamaan sinua kaalamolle asti pannakseni matkasi hyvälle alulle.» Läksimme astelemaan äänettöminä eteenpäin. »Onko sinusta ikävää lähteä Essendeanista?» kysyi hän hetken kuluttua. »Jos tietäisin, sir», vastasin, »minne minun on mentävä tai mikä minusta on tuleva, vastaisin teille suoraan. Essendean on todella hauska paikka ja siellä olen elänyt onnellisena; mutta muualla en ole ollutkaan. Kun isäni ja äitini nyt ovat kuolleet, en ole heitä lähempänä täällä kuin Unkarissakaan, ja suoraan sanoen, jos tietäisin tulevani paremmaksi siellä minne nyt on minun mentävä, niin lähtisin ilomielin.» »Niinkö?» lausui Mr Campbell. »Aivan oikein, David. Nyt on minun vain ilmoitettava sinulle kohtalosi tai se minkä siitä tiedän. Kun äitisi oli kuollut ja isäsi, tuo arvossapidetty kristitty, alkoi tuntea loppunsa olevan lähellä, antoi hän minun huostaani erään kirjelmän sanoen sen olevan sinun perintösi. ’Heti kun minä olen kuollut’, lausui hän, ’ja pesä on järjestetty sekä irtaimisto myyty (mikä nyt on tehty), jätä tämä kirjelmä poikani käteen ja opasta hänet Shawsin kartanoon, joka on Cramondin lähellä. Sieltä minä tulin ja sinne poikani palatkoon. Hän on järkevä poika’, lopetti isäsi, ’ja vankka kävelijä, enkä epäile hänen pääsevän onnellisesti perille ja tulevan siellä hyvästi vastaanotetuksi.’» »Shawsin kartanoon!» huudahdin minä. »Mitä yhteyttä isä paralla oli Shawsin kartanon kanssa?» »Ei mitään», vastasi Mr Campbell. »Kuka sen on sanonut? Mutta sen perheen nimi, David poikaseni, on sama kuin senkin jota sinä kannat – Shawsin Balfour – vanha, kunniallinen ja maineikas suku, nykyisin ehkä jo sammunut. Myöskin sinun isäsi oli niin oppinut mies kuin hänen asemansa vaati. Ei kukaan johtanut koulua paremmin kuin hän, eikä hänellä ollut tavallisen opettajan käytös ja puhetapa, ja kuten itse muistat, soin minä aina mielelläni hänen seurustelevan säätyläisten kanssa pappilassa. Omat sukulaisenikin Kilrennetin, Dunswiren, Minchin y. m. Campbellit ja muut tunnetut henkilöt olivat mielellään hänen seurassaan. Lopuksi, selvittääkseni asian perinpohjin, jätän tässä sinulle itse testamentin, jonka manalle mennyt veljemme on omakätisesti allekirjoittanut.» Hän antoi minulle kirjelmän, jossa oli seuraava osoite: »Shawsin herran Ebenezer Balfourin käteen; jättää poikani David Balfour Shawsin kartanossa.» Sydämeni tykytti kovasti näiden suurten toiveiden koittaessa seitsentoista-vuotiaalle nuorukaiselle, Ettrickin köyhän maalaisopettajan pojalle. »Mr Campbell», änkytin, »menisittekö te minun sijassani?» »Varmasti», vastasi hän, »hetkeäkään epäilemättä. Tuollainen reipas poika kuin sinä kävelee Cramondiin, joka on Edinburgin lähellä, parissa päivässä. Jos taas nuo korkeat sukulaisesi – olen näet vakuutettu että he ovat sinun heimolaisiasi – käännyttäisivät sinut oveltaan, olisi sinun vain käveltävä pari päivää takaisinpäin kolkuttaaksesi pappilan ovelle. Mutta mieluummin toivoisin kuitenkin, että sinut otetaan hyvin vastaan, kuten isäsikin arveli, ja joka tapauksessa toivon sinun kehittyvän vielä kerran suureksi mieheksi. Ja nyt, David poikaseni, vaatii omatuntoni minua käyttämään hyväkseni tätä eronhetkeä varjellakseni sinua maailman kiusauksilta.» Hän katseli ympärilleen löytääkseen mukavaa istuinta, huomasi tien vieressä suuren kiven, istuutui vakavan näköisenä sille, ja kun aurinko nyt paistoi kahden kukkulan välistä suoraan silmiimme, asetti hän nenäliinan varjoksi kolmikulmaisen hattunsa päälle. Siinä hän sitten etusormi kohotettuna varoitti minua monista vääristä uskoista, joihin en ollenkaan tuntenut kiusausta, ja kehoitti minua ahkerasti rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Senjälkeen hän teki minulle selkoa siitä suuresta kartanosta, johon minun oli mentävä, sekä opasti minua miten siellä pitäisi käyttäytyä. »Jokapäiväisessä elämässäsi ole nöyrä», sanoi hän. »Pidä mielessäsi» sanoi hän, »että vaikka oletkin ylhäistä sukua, olet kuitenkin maalla kasvanut. Elä saata meitä häpeään, David, elä saata meitä häpeään! Näytä siellä suuressa, varakkaassa kartanossa olevasi yhtä miellyttävä, yhtä viisas, kekseliäs ja vaitelias kuin muutkin. Mitä kartanonisäntään tulee – huomaa, hän on kartanonisäntä, – niin kunnia sille, jolle kunnia tulee. Huvikseen kartanonisäntää tottelee, – ainakin nuorukainen.» »Lupaan teille koettaa seurata neuvojanne», vastasin. »Hyvin puhuttu», virkkoi Mr Campbell lämpimästi. »Ja nyt, aineellisista asioista puhuakseni, täällä on minulla eräs käärö, jossa on neljä esinettä.» Tätä sanoessaan hän kaivoi käärön vaivaloisesti esiin takkinsa hännystaskusta. »Ensimäinen näistä neljästä esineestä on sinun laillinen omaisuutesi: pieni rahasumma isäsi kirjoista ja huonekaluista, jotka minä olen ostanut, kuten alussa jo sanoin, myydäkseni voitolla tulevalle opettajalle. Toiset kolme ovat rouva Campbellin ja minun lahjojani, ja me olisimme erittäin iloiset, jos sinä ne ottaisit vastaan. Ensimäisestä, joka on muodoltaan pyöreä, on sinulla suuri hyöty alkumatkallasi. Mutta, David, se on ainoastaan pisara meressä. Se auttaa sinua ainoastaan muutaman askeleen ja häviää kuin tuhka tuuleen. Toinen, joka on litteä ja neliskulmainen sekä kirjoituksella varustettu, tulee hyödyttämään sinua koko elämäsi ajan kuten tukeva sauva vaeltaessasi ja pehmeä päänalus sairastaessasi. Ja viimeinen, kuutiomainen, on avaava sinulle, sitä hartaasti toivon, tien parempaan elämään.» Näin sanoen hän nousi seisoalleen, paljasti päänsä ja rukoili hetkisen ääneensä liikuttavin sanoin maailmalle lähtevän nuorukaisen puolesta. Sitten hän äkkiä sulki minut syliinsä ja puristi kiihkeästi rintaansa vasten, piti minua vähän matkan päässä itsestään katsoen minuun surullinen ilme kasvoillaan ja pyörähti sen jälkeen ympäri ja huutaen minulle hyvästit läksi puolijuoksua kiiruhtamaan takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet. Jostakin toisesta se olisi arvattavasti näyttänyt naurettavalta; mutta minua ei naurattanut. Katselin hänen jälkeensä niin kauan kuin hän oli näkyvissä, eikä hän vähääkään hiljentänyt vauhtia eikä kertaakaan katsahtanut taakseen. Älysin nyt, että tuohon oli syynä suru, jonka poislähtöni hänelle tuotti, ja omatuntoni alkoi minua ankarasti soimata siitä että minä puolestani olin erittäin iloinen päästessäni pois täältä hiljaiselta maaseudulta suureen eloisaan kartanoon, keskelle rikkaita ja arvossa pidettyjä heimolaisiani. »David, David», ajattelin itsekseni, »voitko todellakin olla niin kiittämätön? Voitko unhottaa vanhat muistot ja vanhat ystävät yhden ainoan nimen takia? Hyi, häpeä!» Istuuduin kivelle, jolta tuo kunnon mies juuri oli lähtenyt ja avasin käärön nähdäkseni minkälaisia saamani lahjat olivat. Siitä, jota hän oli nimittänyt kuutiomaiseksi, en hetkeäkään ollut epätietoinen: se oli taskussa kannettava pieni Raamattu; pyöreä esine oli shillingin raha; ja kolmas, jonka niin ihmeellisesti piti minua auttaa sekä terveenä että sairaana, oli pieni pala keltaista, karkeaa paperia, johon punasella musteella oli kirjoitettu seuraavaa: ''”Miten kielon nestettä valmistetaan.'' Ota kielonkukkia, purista niistä neste ja tislaa se kankaan läpi ja nauti siitä lusikallinen tahi pari tarpeen vaatiessa. Se saattaa mykät puhumaan, auttaa luuvalossa, vahvistaa sydäntä ja muistoa. Ja jos panet kukat tarkoin suljettuun lasiin, asetat sen muurahaiskekoon ja kuukauden kuluttua otat sen keosta ulos, on kukista kerääntynyt nestettä, joka sinun on pantava pieneen lasipulloon. Se on hyvää sairaille ja terveille, miehille ja naisille.” Papin omalla käsialalla oli siihen lisätty: ”Jos niukahutat jonkun jäsenen, hiero sillä kipeää paikkaa ja vatsataudissa nauti sitä lusikallinen tunnissa.” Luonnollisesti nauroin tälle kaikelle. Mutta nauruni oli kuitenkin surunvoittoista, ja aivan kuin paeten heitin myttyni sauvani päähän ja lähdin kaalamon yli kapuamaan sen toisella puolen kohoavalle kukkulalle. Tultuani viheriöivälle karjapolulle, joka kiemurteli kanervikon läpi, silmäsin viimeisen kerran Essendeanin kirkkoa, pappilan puistikkoa, hautausmaan reheviä pihlajoita, joiden alla äitini ja isäni lepäsivät. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 1]] 4166 8982 2006-11-12T08:55:32Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 1 luku|1 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 3 luku|3 luku]] |otsikko=2 luku. |alaotsikko=Perille. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Kun minä seuraavana aamuna saavuin muutaman kummun laelle, näin koko edessäni olevan seudun vähitellen laskeutuvan meren rantaan, ja keskellä rannikkoa, muutamalla pitkällä vuorenselänteellä, savusi Edinburgin kaupunki kuin paras polttouuni. Lippu liehui linnan tornissa ja ankkuroituja laivoja keinui satamassa. Niin kaukana kuin olinkin, erotin selvään nämäkin yksityisseikat, ja maalaispoika kun olin, pani tämä näky sydämeni sykähtelemään. Heti senjälkeen saavuin erään paimenen asunnolle ja sain siellä vähän tietoja Cramondin ympäristöstä. Vähän väliä kysellen tietä jatkoin matkaani Colintonin kautta pääkaupungista länteenpäin, kunnes saavuin Glasgowin tielle. Siellä näin ilokseni ja ihmeekseni rykmentin sotamiehiä, aivan yht’aikaa jalkaa polkien, marssivan soiton tahdissa, vanha, punakka kenraali harmaan hevosen selässä rivin toisessa päässä ja toisessa komppania krenatöörejä korkeine hattuineen. Nähdessäni noita punatakkeja ja kuullessani tuota suloista soitantoa, valtasi minut elämänhalu. Vähän matkaa kuljettuani sain tietää olevani Cramondin pitäjässä ja aloin senvuoksi kysellä Shawsin kartanoa. Vaan se nimipä näytti hämmästyttävän niitä, joilta tietä tiedustelin. Alussa tuumailin, että yksinkertainen, maantiellä pölyyntynyt maalaispukuni oli kovin suuri vastakohta tuolle ylhäiselle kartanolle, jonne aijoin. Mutta saatuani parilta kolmelta saman silmäyksen ja saman vastauksen, aloin epäillä, että Shawsissa itsessään oli jotain omituista. Päästäkseni varmuuteen, muutin kysymysteni muotoa, ja tavattuani muutaman avomielisen miehen, joka kärrynaisalla istuen ajeli kujaa pitkin, kysyin tältä, oliko hän koskaan kuullut puhuttavan kartanosta, jota nimitettiin Shawsin kartanoksi. Hän pysäytti kärrynsä ja katseli minua aivan samalla tavoin kuin toisetkin, joilta aikaisemmin olin asiaa tiedustellut. »No, miksi niin!» sanoi hän. »Onko se suuri kartano?» utelin. »Epäilemättä», vastasi hän, »se on suuri, ränstynyt kartano.» »Vai niin», sanoin minä, »mutta entäs talonväki?» »Talonväki?» huudahti hän. »Oletteko hullu? Eihän siellä ole ketään, jota talonväeksi voisi sanoa!» »Mitä?» kysyin minä. »Eikö Mr Ebenezeriäkään?» »Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Kartanonisäntä siellä kyllä on, jos häntä tarkoitatte. Mitä sinulla, miekkosella, hänelle on asiaa?» »Arvelin siellä saavani jonkun toimen», vastasin minä koettaen näyttää niin rohkealta kuin mahdollista. »Mitä?» huudahti mies niin kiivaasti, että hänen hevosensakin säikähti. »No niin, mies kulta», jatkoi hän sitten, »se ei kuulu minuun; mutta sinä näytät rehti pojalta ja jos tahdot minua uskoa, niin pysy erilläsi Shawsista.» Seuraava vastaantulija oli vilkas, pikkuinen mies, päässä kaunis, valkea tekotukka. Hän näytti minusta seudun parturilta, ja tietäen hyvin, että parturit ovat hyviä juorukelloja, kysyin minä häneltä suoraan, mikä Shawsin Balfour oli miehiään. »Ai, ai», vastasi parturi, »ei mikään hyvä mies, ei ollenkaan hyvä mies», ja alkoi kärkkäästi kysellä, mitä minulla oli hänelle asiaa. Mutta minä olin häntä ovelampi, ja niin sai hän lähteä yhtä viisaana kuin oli tullutkin. En kykene kuvaamaan, minkä iskun tämä antoi unelmilleni. Kuta hämärämpiä syytökset olivat, sitä ikävämmiltä ne minusta tuntuivat, ne kun olivat omiaan herättämään jos jonkinlaisia arveluita. Minkälainen tuo talo oikeastaan oli, johon tietä kysyttäessä koko pitäjän väki säpsähti ja jäi tuijottamaan kysyjään? Ja mikä tuo mies oli, jonka huono maine saattoi ihmiset väistymään syrjään? Jos Essendeaniin olisi ollut vain tunnin kävelymatka, olisin jättänyt seikkailuni siihen ja palannut Mr Campbellin luo. Mutta kun jo olin kulkenut niin pitkän matkan, esti jo yksistään häpeä minua luopumasta yrityksestäni, ennenkuin saisin nähdä oliko syytöksissä perää. Oma arvontuntoni vaati jo minua tekemään niin, ja niin vastenmielisiltä kuin kuulemani asiat minusta tuntuivatkin ja niin haluton kuin kävelemiseen jo olinkin, kyselin edelleenkin tietä ja vaelsin eteenpäin. Vähän ennen auringon laskua tapasin erään lihavan, kärttyisen näköisen naisen, joka tulla laahusti alas kukkulan rinnettä. Tehtyäni hänelle tavallisen kysymykseni, pyörähti hän tiukasti ympäri ja saattoi minut samalle kummulle, jolta hän juuri oli tullut. Sieltä hän osoitti minulle erästä suurta rakennusta, joka yksinäisenä seisoi keskellä niittyä lähimmässä laaksossa. Ympäristö mataloine kumpuineen ja metsän siimeksestä pilkistävine vesineen oli ihana ja viljavainiot näyttivät minusta reheviltä. Mutta itse rakennus näytti rappeutuneelta. Ei minkäänlaista tietä vienyt sinne. Savua ei noussut piipuista eikä merkkiäkään puutarhasta näkynyt. Sydäntäni ahdisti. »Tuoko!» huudahdin. Naisen kasvoilla kuvastui katkera viha. »Siinä on Shawsin kartano», puhkesi hän puhumaan. »Verellä sitä on rakennettu, veri keskeytti sen rakennuksen ja veri on sille turmion tuottava. Katso», jatkoi hän, »minä syljen tähän maahan, minä kiroon sitä! Hirvittävä olkoon sen perikato! Jos tapaat kartanonisännän, kerro hänelle minun sanani, kerro hänelle, että Jennet Clouston on kaksitoista sataa ja yhdeksäntoista, kertaa kironnut hänet ja hänen väkensä ja vieraansa, poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, – synkkä, synkkä olkoon heidän perikatonsa!» Ja vaimo, jonka ääni puhuessa oli käynyt kaameaksi ja puoleksi laulavaksi, pyörähti äkisti ympäri ja meni matkaansa. Seisoin hiukset pystyssä siinä, mihin hän oli minut jättänyt. Siihen aikaan ihmiset vielä uskoivat noita-akkoihin ja kauhistuivat kirousta; ja tämä, ilmestyessään näin tärkeänä hetkenä kuin aave tien viereen estääkseen minua toteuttamasta aikomustani, herpasi jalkani. Minä istuuduin ja aloin tuijottaa Shawsin kartanoon. Kuta kauemmin katsoin, sitä miellyttävämmältä näytti seutu. Kukkivia orapihlajapensaita oli istutettu ylt’yleensä, lammaslauma oli niityllä laitumella, parvi peltovariksia leijaili taivaalla ja kaikki osoitti suotuisaa maaperää ja ilmanalaa. Mutta tuo kasarmintapainen rakennus keskellä tätä ihanuutta turmeli unelmani. Maakansaa kulki ohitseni pelloilla istuessani siinä ojan reunalla, mutta minulla ei ollut halua tervehtiä heitä. Vihdoin meni aurinko mailleen, ja silloin huomasin kellertävää taivasta vasten savua kohoavan ohuena kiemurana talosta. Minulle ei savu näkynyt juuri selvempänä kuin kynttilän suitsu, mutta se ilmaisi minulle kuitenkin, että sisällä oli tulta, lämpöä ja keittopuuhia sekä joku elävä asukas, joka tulen oli sytyttänyt. Se tyynnytti sydäntäni. Läksin noudattelemaan pientä polkua, joka matkani suuntaan kiemurteli heinikossa. Polku oli todellakin vähäpätöinen ollakseen ainoa tie ihmisasuntoon; mutta muuta en löytänyt. Se vei minut kohta kivestä hakattujen pilarien luo, joiden vieressä oli pieni, katoton hökkeli. Pilarien päälle oli asetettu vaakunakilvet. Pääkäytävää siitä nähtävästi oli aiottu, mutta jätetty keskentekoiseksi. Rautaporttien asemesta oli pari säleaidan palasta kiinnitetty olkiköydellä pilarien väliin, ja kun ei jälkeäkään puutarhamuurista tahi käytävästä näkynyt, johti polku, jota myöten olin tullut, oikealta puolen pilarien ohi taloa kohti. Kuta lähemmä taloa tulin, sitä synkemmäksi se muuttui. Se näytti puolivalmiin talon sivurakennukselta. Pääty, jonka olisi pitänyt liittyä päärakennukseen, oli lattiasta asti seiniä vailla ja taivasta vasten se näytti portaineen ja tikapuineen muurauspaikalta, jossa työ oli kesken. Useissa ikkunoissa ei ollut laseja, yölepakot lentelivät niistä ulos ja sisään kuin kyyhkyset kyyhkyslakasta. Yö alkoi jo olla käsissä päästessäni talon luo. Kolmea alimmaista ikkunaa, jotka olivat pieniä ja jotenkin korkealla maasta, valaisi sisällä palavan pienen liekin lepattava kajastus. Tämäkö se nyt oli tuo herraskartano, johon minun oli taivallettava? Noidenko seinien sisällä minä olin löytävä uusia ystäviä ja alkava onnellisemman elämän? Niinköhän! Minun isäni talosta Essendeanissa loisti valo jo peninkulman päähän ja sen ovi avautui kerjäläisenkin kolkuttaessa! Lähenin taloa varovasti, ja tarkasti kuunnellessani keksin jonkun sisällä kalistelevan astioita ja yskivän kuivasti. Mutta puhelua ei kuulunut eikä koiran haukuntaa. Sikäli kuin pimeässä näin, oli ovi tehty yhdestä ainoasta suuresta puumöhkäleestä ja vahvasti raudoitettu. Sydän kurkussa kopautin kerran ja jäin odottamaan. Talossa syntyi synkkä hiljaisuus eikä äänettömyyttä hetken aikaan häirinnyt muu kuin yölepakot pääni päällä. Kopautin uudelleen ja jäin taas kuuntelemaan. Korvani olivat jo silloin niin äänettömyyteen tottuneet, että selvään voin erottaa kellon naksutuksen sisästä sen hitaasti sekunteja laskiessa. Jos talossa joku oli, pysyi hän hiljaa kuin hiiri ja pidätti henkeään. Olin jo vähällä lähteä tieheni; mutta viha sai minussa silloin vallan. Rupesin voimaini takaa ryskyttämään ovea ja huutamaan Mr Balfouria. Olin juuri täydessä touhussa, kun kuulin yskintää suoraan pääni päältä. Peräydyttyäni kiireesti jonkun matkaa ja silmättyäni ylös, näin eräässä ennenmainituista ikkunoista suureen yömyssyyn verhotun miehen pään ja pyssyn piipun. »Tämä on latingissa», sanoi ääni. »Minulla on täällä kirje Mr Ebenezer Balfourille, Shawsin herralle. Onko hän täällä?» »Keneltä?» kysyi pyssymies. »Ei hän ole siellä eikä täällä», vastasin, sillä vihani alkoi kiehua. »Hyvä!» kuului vastaus, »voit jättää sen kynnykselle ja korjata luusi sieltä.» »Sitä en tee», huudahdin. »Tahdon jättää sen Mr Balfourin käteen, kuten minua on käsketty tekemään. Tämä on tärkeä kirje.» »On mikä?» kysyi ääni terävästi. Minä toistin sanani. »Kuka sinä itse olet?» kuului seuraava kysymys hetken äänettömyyden jälkeen. »Nimeäni en häpeä», vastasin. »David Balfouriksi minua nimitetään.» Olen varma, että vastaukseni sai hänet säpsähtämään, sillä minä kuulin pyssyn kolahtavan ikkunalautaa vasten; ja vasta pitkän aikaa vaiettuaan hän kysyi omituisella äänenpainolla: »Onko isäsi kuollut?» Hämmästyin tästä niin suuresti, etten saanut sanaakaan suustani, vaan jäin seisomaan kuin puusta pudonnut. »Hän on kuollut», jatkoi mies, »epäilemättä, ja sentähden sinä olet siis tullut oveani jyskyttämään.» Taaskin äänettömyys, mutta sitten hän lopetti päättäväisesti: »No niin, ukkoseni, minä päästän sinut sisään.» Sen sanottuaan hän hävisi ikkunasta. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 2]] 4167 8981 2006-11-12T08:55:12Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 2 luku|2 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 4 luku|4 luku]] |otsikko=3 luku. |alaotsikko=Tutustun setääni. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Hetken perästä kuulin jonkun koluuttelevan salpoja ja ovi avattiin hyvin varovasti ja suljettiin taas heti kun olin päässyt sisään. »Mene keittiöön eläkä koske mihinkään», sanoi ääni, ja sillä aikaa kuin talonisäntä itse asetteli salvat takaisin paikoilleen, haparoin minä pimeässä eteenpäin ja pääsin keittiöön. Himmeästi palava kynttilä valaisi minulle autioimman huoneen, mitä koskaan olen nähnyt. Puoli tusinaa ruoka-astioita oli hyllyllä. Pöytä oli katettu illallista varten, johon kuului vadillinen kauravelliä ja kuppi kaljaa. Sarvesta tehty lusikka odotti vadin vieressä. Paitsi jo mainitsemiani, ei tässä suuressa, kivestä muuratussa, autiossa kamarissa ollut muita esineitä kuin joukko lukittuja kirstuja pitkin seiniä ja munalukolla varustettu ruokakaappi nurkassa. Heti kun viimeinen salpa oli paikallaan, tuli mies luokseni. Hän oli keskikokoinen, kumaraselkäinen, kapeaharteinen ja kasvoiltaan savenkarvainen olento. Iältään hän oli arvattavasti viiden- ja seitsemänkymmenen välillä. Yömyssy oli hänellä flanellista ja takin ja liivien asemesta oli yönuttu heitetty repaleisen paidan päälle. Partaansa hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin ajaneen. Mikä minua kuitenkin enimmän kiusasi ja pelästytti oli se, ettei hän hetkeksikään jättänyt minua silmistään, vaan ei myöskään katsonut suoraan silmiini. Hänen ammattinsa ja sukuperänsä oli arvoitus, jota järkeni ei kyennyt ratkaisemaan, mutta enimmän hän näytti minusta Vanhalta, kunnottomalta palvelijalta, joka oli jätetty tähän suureen taloon ruokarahoillaan elämään. »Onko sinun nälkä? kysäisi hän vilkaisten vatsapuoleeni, »jaksat kai syödä tuon vadillisen kauravelliä?» Vastasin arvelevani, että se oli hänen oma illallisensa. »Siitä ei väliä», sanoi hän, »minä tulen kyllä toimeen ilmankin. Minä pidän sitävastoin huolen oluesta, sillä se helpottaa yskääni.» Hän joi kupin puolilleen, tähystellen juodessaan herkeämättä toisella silmällään minua, ja ojensi sitten äkkiä kätensä tokaisten: »Näytäppä se kirje tänne.» Sanoin, että kirje oli Mr Balfourille eikä hänelle. »Kenenkä sinä sitten luulet minun olevan?» sanoi hän, »Anna Aleksanderin kirje minulle!» »Tiedätte isäni nimen?» »Merkillistä olisi, jos en tietäisi», vastasi hän, »sillä minä olen isäsi oikea veli, ja niin vähän kuin näytätkin pitävän minusta, talostani ja hyvästä kauravellistäni olen sinun oikea setäsi, David poikaseni, ja sinä minun oikea veljenpoikani. Anna nyt kirje tänne ja rupea aterioimaan.» Jos olisin ollut muutamaa vuotta nuorempi, niin häpeissäni, masentuneena ja pettyneenä olisin purskahtanut itkemään. Mutta nyt en saanut suustani sanaakaan, en pahaa enkä hyvää, vaan annoin hänelle kirjeen ja istuuduin vellivatini ääreen niin peräti haluttomana, kuin nuori mies konsaan voi olla syömään käydessään. Sillä välin setäni käänteli kirjettä käsissään tulta vasten puolin ja toisin. »Tunnetko tämän sisällön», kysäsi hän äkkiä. »Näettehän itsekin», vastasin, »että sinetti on ehyt.» »Näen kyllä», sanoi hän, »mutta miksi sinä tänne tulit?» »Kirjettä tuomaan.» »Vai niin. Mutta epäilemättä on sinulla ollut joitakin toiveita», jatkoi hän viekkaasti. »Myönnän todellakin toivoneeni varakkaiden sukulaisteni, joita minulla kerrottiin olevan, auttavan minua. Mutta mikään kerjäläinen minä en ole. Minkäänlaista apua en teiltä odota enkä halua mitään, jota ei vapaatahtoisesti minulle anneta. Niin köyhältä kuin näytänkin, on minulla tosi-ystäviä, jotka ilolla auttavat minua.» »So, so!» sanoi Ebenezer setä, »elähän nyt sentään nenälleni hyppää! Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja nyt, David, jos sinä jo olet saanut kylliksesi sitä kauravelliä, niin pistelisin minäkin sitä vähän illalliseni täytteeksi. Voi, voi», jatkoi hän saatuaan minut jättämään tuolin ja lusikan »tämä on maukasta ja terveellistä ruokaa, – tämä on erinomaista ruokaa, tämä kauravelli.» Hän murisi hetken itsekseen ja jatkoi sitten: »Isäsi oli muistaakseni aika herkkusuu; hän oli vankka syöjä, joskohta ei mässääjä, mutta minä en saattanut kuin maistaa ruokaa.» Hän otti kulauksen kaljaa ja se kai huomautti häntä isännän velvollisuuksista, sillä hän jatkoi: »Jos sinua janottaa, niin vettä on tuolla oven takana.» Siihen en vastannut mitään, seisoin vain jäykkänä ja katsoa tuijotin vihasta kiehuen setääni. Hän puolestaan jatkoi syöntiään kuin mies, jolla ei ole aikaa vitkastella, ja silmäili milloin kenkiini milloin kotikutoisiin sukkiini. Ainoastaan kerran, kun hän uskalsi katsoa ylemmäksi, yhtyivät meidän katseemme. Ei edes varaskaan, joka on yllätetty toisen taskuja kopeloimasta, voi näyttää niin hämmästyneeltä kuin hän silloin. Se pani minut arvailemaan, johtuiko tuo arkuus liian pitkästä erakkoelämästä, vai oliko se häviävä jonkun aikaa yhdessä oltua ja setäni muuttuva aivan toiseksi mieheksi. Näistä mietteistäni herätti minut hänen terävä äänensä. »Onko siitä jo pitkä aika kuin isäsi kuoli?» kysyi hän. »Kolme viikkoa.» »Hän oli salaperäinen mies, tuo Aleksander, – salaperäinen ja vaitelias mies», jatkoi hän. »Nuorena ollessaan ei hän juuri paljoa puhellut. Ei kai hän koskaan kertonut minusta?» »Ennenkuin te itse minulle ilmoititte, en edes tiennyt, että hänellä oli veli.» »Hyvänen aika, eikä Shawsistakaan, arvelen?» »Ei hän maininnut sellaista nimeäkään», vastasin minä. »No kaikkea!» huudahti hän. »Lujaluontoinen mies! Kaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä, minuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle arvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja ilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän, sillä hän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua olalle. »Kyllä me vielä hyvin sovimme», puhkesi hän puhumaan. »Minä olen jo iloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.» Ihmeekseni ei hän sytyttänyt kynttilää eikä lamppua, meni vain muutamaan pimeään käytävään, alkoi ähkien ja puhkien kompuroida ylös pitkiä portaita ja pysähtyi avoimen oven eteen. Minä olin seurannut hänen kintereillään parhaani mukaan hapuillen ja tunnustellen tietä. Hän pyysi minua astumaan sisään, ilmoittaen tämän olevan minun huoneeni. Seurasin hänen pyyntöään, mutta pysähdyin muutaman askeleen otettuani ja pyysin tulta voidakseni käydä nukkumaan. »Mitä vielä», sanoi hän, »onhan nyt kirkas kuutamo.» »Eihän nyt valaise kuu eikä tähdet. Täällähän on pimeä kuin haudassa», koetin minä selittää. »En minä voi nähdä sänkyäkään.» »Joutavia!» sanoi hän. »Tulta en minä kärsi huoneessa. Minä pelkään pahasti tulta. Hyvää yötä vain, David poikaseni.» Ennenkuin ehdin tehdä uusia vastaväitteitä, paiskasi hän oven kiinni, ja minä kuulin hänen lukitsevan sen ulkoapäin. Nyt en tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Huone oli kylmä kuin kellari, ja vuode, jonka lopulta löysin, kostea kuin suosammal. Onneksi olin kuitenkin ottanut mukaan myttyni ja peitteeni, ja käärien viimemainitun ympärilleni, heittäydyin suuren sängyn viereen ja vaivuin raskaaseen uneen. Päivän koittaessa heräsin ja huomasin olevani suuressa huoneessa, jonka seinät oli verhottu nahalla ja huonekalut koruompeluksilla varustettu. Valoa virtasi sisään kolmesta suuresta ikkunasta. Kymmenen tahi parikymmentä vuotta sitten se oli varmaan ollut niin miellyttävä makuukamari kuin toivoa voi, mutta kosteus, lika ja huono hoito sekä hiiret ja hämähäkit olivat sen sillä välin piloille turmelleet. Moni ikkunanruutu oli sitäpaitsi rikki ja siivo huoneessa oli todella sellainen, että minä päätin setäni täällä viettäneen jonkun aikaa vihastuneiden naapuriensa piirittämänä – mahdollisesti Jennet Cloustonin piiritystä johtaessa. Ulkona paistaa hellitteli aurinko, ja kun kurjassa huoneessani oli tavattoman kylmä, aloin koputtaa ja huutaa siksi kuin vanginvartiani tuli laskemaan minut ulos. Hän vei minut kaivolle rakennuksen takapuolelle ja kehoitti minua »pesemään naamani, jos halusin». Sen tehtyäni osailin omin neuvoin keittiöön, jossa setäni oli tehnyt tulen ja keitti parhaillaan kauravelliä. Pöydälle oli nyt asetettu kaksi vatia ja kaksi sarvilusikkaa, mutta kaljaa oli vain yksi kupillinen. Mahdollisesti ilmaisi katseeni kummastusta sen johdosta, ja setäni huomasi sen, koskapa hän kysyi ikäänkuin vastaukseksi mietteisiini, tekikö minun mieleni olutta – siksi hän kaljaansa nimitti. Sanoin niin olevan asianlaidan, mutta hänen ei tarvitsisi siitä välittää. »No, no!» tokaisi hän. »En minä tahdo kieltää sinulta mitään tarpeellista.» Hän otti hyllyltä esiin toisen kupin. Mutta sen sijaan, että olisi täyttänyt sen kalja-astiasta, hän kaasi hämmästyksekseni siihen puolet toisesta kupista. Se oli jotain sellaista jalomielisyyttä, joka sai minut pidättämään henkeäni. Jos setäni todellakin oli saituri, oli hän niin juuriaan myöten, että hän miltei sai paheen arvokkaalta näyttämään. Syömästä päästyämme setäni aukasi erään laatikon ja veti sieltä esiin savipiipun ja tupakkaa, josta otti piipun täyden, ennenkuin sulki takaisin laatikkoon. Sen tehtyään hän istuutui äänettömänä piippuaan imien ikkunan ääreen auringonpaisteeseen. Silloin tällöin hän käänsi harhailevan katseensa minuun, kysäisten aina silloin jotakin. Kerran hän virkkoi: »Entä äitisi?» Ilmoitettuani, että hänkin on kuollut, huudahti hän: »Hän oli kaunis tyttö!» Pitkän vaitiolon jälkeen hän kysyi: »Keitä ystäviä sinulla sitten on?» Kerroin hänelle, että niitä olivat kaikki Campbell-nimisen perheen jäsenet, vaikka heistä ainoastaan yksi, pappi, oli autellut minua. Mutta silloin aloin tuumia, että setäni sai liian tarkan selon asemastani, ja kun olin hänen kanssaan kahden kesken, en olisi tahtonut hänen pitävän minua turvattomana. Hän näytti mietiskelevän itsekseen tätä seikkaa, ja hetkisen kuluttua hän lausuikin: »David, poikaseni, sinä olet osunut oikeaan paikkaan tullessasi setä Ebenezerin luo. Minulla on suuret tuumat sukumme suhteen ja minä aion kohdella sinua oikeudenmukaisesti. Mutta sillä välin kuin minä mietiskelen, mikä sinulle olisi paras toimi – lakimiehen, papin vaiko sotilaan, josta pojat enimmän pitävät – en kärsi Balfourien alentuvan ylämaalais-Campbellien joukon edessä, ja pyydän sentähden sinua pitämään kielesi lukossa. Ei yhtä kirjettä, ei minkäänlaista viestiä, ei niin sanaa kellekään: taikka – tuossa on oveni.» »Setä Ebenezer», lausuin minä, »minulla ei ole pienintäkään syytä epäillä teillä olevan muita kuin hyviä aikomuksia minun suhteeni. Siitä huolimatta pitäkää mielessänne, että minä tunnen oman arvoni. Omasta tahdostani en suinkaan tullut luoksenne. Ja jos ajatte minut ulos, lähden empimättä.» Hän näytti joutuvan kokonaan pois suunniltaan. »So, so, poika», virkkoi hän. »Elähän nyt! Odota päivä tahi pari. En minä mikään noita ole, löytääkseni onnesi vellivadin pohjalta. Mutta annahan minulle aikaa päivä tahi pari, eläkä virka sanaakaan kellekään, niin toden totta teen sinulle oikeutta myöten.» »Hyvä juttu», vastasin minä, »siinä on kylliksi. Jos tahdotte auttaa minua, olen siitä iloinen, eikä kukaan tule saamaan vihiä asiasta.» Minusta näytti (liian aikaiseen, voin nyt sanoa) siltä kuin olisi setäni nyt vallassani, ja aloin sen tähden selvittää hänelle, että vuoteeni ja makuuvaatteeni täytyy tuulettaa ja panna kuivamaan auringonpaisteesen, sillä sellaisessa pesässä en mitenkään saata nukkua. »Sinunko vai minun taloni tämä on?» tiuskasi hän ankarasti ja vaikeni sitten äkkiä. »Ei, ei», jatkoi hän hetken perästä, »en minä sitä tarkoita. Mikä on minun on sinunkin, David poikaseni, ja mikä on sinun on minunkin. Veri on vettä sakeampi, eikä täällä ole muita eläviä olennoita kuin sinä ja minä.» Ja sitten hän alkoi tehdä selkoa suvustamme, sen laajuudesta ja isästään, joka alotti talon rakentamisen, sekä itsestään, joka keskeytti rakentamisen, se kun muka oli jumalatonta tuhlausta. Silloin päätin kertoa hänelle, mitä Jennet Clouston oli ''käskenyt sanomaan''. »Se roisto!» huudahti hän. »Kaksitoistasataa ja viisitoista – sehän on juuri niin monta päivää kuin on kulunut siitä kun sen roiston saatoin vararikkoon! No hyvä, David, hänet täytyy paistaa kuumilla kivillä ennenkuin minä olen tyydytetty! Noita-akka – ilmeinen noita-akka! Minä lähden lakimiesten puheille.» Näin sanoen hän avasi erään arkun ja otti sieltä vanhat, mutta hyvin säilytetyt liivit ja takin sekä jotenkin hyvän huopahatun, kuitenkin ilman nauhaa. Ne hän puki kiireesti päälleen ja oli juuri ulos lähdössä, kun joku ajatus juolahti hänelle päähän. »Minä en voi heittää sinua yksiksesi tänne taloon», sanoi hän. »Minun täytyy jättää sinut ulos ja lukita ovet.» Veri syöksähti päähäni. »Jos jätätte minut ulos lukittujen ovien taa, näette minut viimeisen kerran teille ystävällisenä.» Kalpeana ja huultaan purren hän pyörähti silloin takaisin. »Ei tällä tavoin», virkkoi hän vihaisesti katsellen huoneen nurkkaan, »ei tällä tavoin minun suosiooni päästä, David.» »Hyvä herra», lausuin minä, »ikänne ja sukulaisuutemme tähden en tahdo halveksua suosiotanne. Mutta minua on opetettu pitämään huolta itsestäni, ja vaikka te kuinkakin olisitte setäni ja sukulaiseni, en tahdo sellaisesta hinnasta ostaa teidän ystävyyttänne.» Setä Ebenezer meni ikkunan luo ja katseli hetken aikaa ulos. Minä näin hänen vapisevan kuin iäkkään vanhuksen. Mutta kääntyessään minuun päin, väikkyi hymy hänen kasvoillaan. »Hyvä», sanoi hän, »meidän täytyy antaa myöten ja hillitä itseämme. Minä en mene minnekään, siinä kaikki!» »Setä Ebenezer», sanoin minä, »tämä ei mielestäni selvitä asiaa. Te kohtelette minua kuin varasta. Te ette kärsi minua täällä talossanne, sen osoitatte minulle joka sanallanne, joka hetki. Ei voi olla mahdollista, että te pidätte minusta. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin olen puhunut teille tavalla, jolla en luullut kellekään joutuvani puhumaan. Miksi tahdotte pidättää minua. Päästäkää minut pois. Antakaa minun mennä ystävieni luo, jotka pitävät minusta.» »Ei, ei, ei, ei», sanoi hän kiihkeästi. »Minä pidän sinusta paljon. Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja taloni maineen takia en voi päästää sinua takaisin. Jää vain tänne ja ole ääneti, niin olet hyvä poika. Pysy vain täällä hiljaa jonkun aikaa, niin saat nähdä että me tulemme toimeen toistemme kanssa. »Hyvä», sanoin minä hetken asiaa ajateltuani. »Minä jään tänne joksikin ajaksi. Onhan luonnollisempaa, että minua auttavat sukulaiseni eikä vieraat. Ja jollemme sovi yhdessä elämään, koetan parhaani mukaan katsoa, ettei syy siihen olisi minun.» [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 3]] 4168 9190 2006-11-17T16:57:45Z Mzlla 6 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/SISARPROJEKTIVANDAALI|SISARPROJEKTIVANDAALI]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:SISARPROJEKTIVANDAALI|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Vilu|Vilu]] tekem� {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 3 luku|3 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 5 luku|5 luku]] |otsikko=4 luku. |alaotsikko=Joudun suureen vaaraan Shawsin kartanossa. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Vaikka päivä olikin alkanut niin huonosti, kului se siitä huolimatta jotenkin rauhallisesti. Päivälliseksi söimme taas kauravelliä kylmänä ja illalliseksi kuumana. Kauravelli ja kalja oli setäni ainoa ruoka. Hän puheli vähän ja senkin entiseen tapaansa, tehden yksikantaisen kysymyksen aina pitkän äänettömyyden perästä. Ja koettaessani saada hänet puhumaan tulevaisuudestani, vaikeni hän jälleen. Hän salli minun mennä huoneeseen, jonka ovi oli keittiön oven vieressä, ja sieltä löysin suuren joukon sekä latinan- että englanninkielisiä kirjoja, joiden parissa kului koko iltapuoli päivää erittäin hauskasti. Aika kului todellakin niin nopeasti kirjojen ääressä, että aloin jo melkein tyytyä Shawsin luona olooni, eikä mikään muu kuin setäni näkeminen ja hänen vilkkuilevat silmänsä herättänyt minussa epäluuloja. Eräs tekemäni löytö pani minut ajattelemaan. Se oli muuan kirjoitus erään Patrick Walkerin julkaiseman lentolehden päällyksessä. Kirjoitus oli selvästi isäni käsialaa ja kuului: »Veljelleni Ebenezerille, hänen viidentenä syntymäpäivänään.» Tämä oli minulle vaikea arvoitus siksi, että isäni olisi täytynyt, nuorempi veli kun luonnollisesti oli, joko suuresti erehtyä, tahi osata kirjoittaa komeata, selvää ja miehekästä käsialaa jo nuorempana kuin viisivuotiaana. Koetin haihduttaa näitä mietteitä mielestäni, mutta vaikka otin esiin monta mieltäkiinnittävää teosta, vanhaa ja uutta, historiallisia, runo- ja kertomuskirjoja, oli aina tuo isäni käsiala silmäini edessä. Ja kun viimein menin keittiöön takaisin, kysyin ensi sanoikseni setä Ebenezeriltä oliko isäni ollut hyvin teräväoppinen. »Aleksanderko? Ei ollenkaan!» kuului vastaus. »Minä opin paljoa helpommin. Minä olin nokkela poika nuorena ollessani! Ja entäs vielä, minä opin lukemaan samaan aikaan kuin hänkin!» Tämä hämmästytti minua yhä enemmän. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus päähäni ja minä kysyin, olivatko hän ja isäni kaksoiset. Hän hyppäsi ylös tuolilta ja sarvilusikka kirposi hänen kädestään lattialle. »Miksi sinä sitä kysyt?» tiuskasi hän ja tarttui rintaani katsoen tiukasti silmiini. Hänen silmänsä olivat pienet ja kiiluvat kuin linnun ja vilkkuivat omituisesti. »Mitäs nyt?» kysyin minä levollisesti, sillä minä olin paljoa voimakkaampi häntä enkä vähällä säikähtänyt. »Kätenne pois rinnastani! Tällainen kohtelu ei kelpaa.» Setäni näytti vaivalla hillitsevän itsensä. »David, poikaseni», sanoi hän, »sinun ei pitäisi puhua kanssani isästäsi. Siinä syy.» Hän istuutui hetkiseksi, yhä vain vapisten ja silmiään räpyttäen. »Hän oli minun ainoa veljeni», lisäsi hän – ei kuitenkaan lämpimästi – otti sitten lusikkansa ylös lattialta ja rupesi jatkamaan keskeytynyttä syöntiään, mutta yhä vain tutisten. Se, että hän oli käynyt minuun käsiksi, ja tuo äkillinen rakkauden ilmaus isä-vainajaani kohtaan oli minulle niin täydellisesti käsittämätöntä, että minä aloin sekä pelätä että toivoa. Toiselta puolen aloin epäillä, että setäni ehkä oli hullu ja mahdollisesti vaarallinenkin, toiselta puolen taas muistui vasten tahtoani mieleeni eräs kansansuussa kiertelevien rekiviisujen tapainen tarina muutamasta köyhästä pojasta, suurenlaisen omaisuuden laillisesta perijästä, ja hänen ilkeästä sukulaisestaan, joka koetti anastaa hänen omaisuutensa. Tarina ei mielestäni oikeastaan minuun sopinut, sillä mitäpä setäni olisi tahtonut sukulaisesta, joka melkein kerjäläisenä oli tullut hänen ovelleen koputtamaan, etenkin kun hänellä oli syytä pelätä tätä. Näiden mietteiden johdosta, jotka kyllä minusta olivat kaikkea perää vailla, mutta jotka kuitenkin juurtuivat mieleeni, aloin nyt minäkin puolestani silmäillä häntä salakavalasti, ja niin istuimme pöydän ääressä kuin kissa ja hiiri, kumpikin pitäen salaa toistaan silmällä. Hänellä ei enää ollut mitään minulle sanomista, ei hyvää eikä pahaa, mietiskeli vain ahkerasti jotain itsekseen. Ja kuta kauemmin me istuimme ja kuta enemmän minä häntä tarkastelin, sitä varmemmaksi tulin, että tuo jokin oli minulle vihamielistä. Korjattuaan astiat pöydältä pois ja täytettyään piippunsa, samoin kuin aamullakin, hän veti tuolin uuninnurkkaan ja istui siellä hetken aikaa selin minuun piippuansa imien. »David», sanoi hän viimein, »minä olen tässä mietiskellyt –.» Hän oli taas hetken ääneti ja kertoi sitten sanansa »Ennenkuin sinä synnyitkään, minä puolittain lupasin sinulle pienen summan rahaa», jatkoi hän. »Lupasin sen isällesi. Huomaa ettei siinä ollut mitään sitovaa. Oli vain miesten pilapuhetta viinin ääressä. No niin. Minä erotin rahat omistani – se oli suuri uhraus, mutta lupaus kuin lupaus – ja nyt niistä on kasvanut aivan tarkalleen – aivan penssilleen –», siinä hän taas vaikeni ja sanoa tokaisi sitten – »penssilleen neljänkymmenen punnan suuruinen summa!» Tämän sanottuaan hän heitti minuun olkansa yli merkitsevän silmäyksen ja lisäsi seuraavassa silmänräpäyksessä melkein hätäisesti: »Skotlantilaisen punnan!» Kun Skotlannin punta on sama kuin Englannin shillinki<ref>Engl. punta (noin 25 Smk.) = 20 shillinkiä, 1 shillinki = 12 pensiä.</ref>, oli tuon muutaman sekunnin tuumailun synnyttämä erotus sangen suuri. Huomasin sitäpaitsi selvään, että koko juttu oli valhetta ja keksitty jossakin tarkoituksessa, josta minun täytyi saada selvä. Vastasin sentähden leikillisellä äänellä: »Oho, muistelkaapa tarkemmin! Eiköhän se ollut Englannin puntaa!» »Juuri niin sanoinkin», selvitti setäni. »Englannin puntaa! Ja jos tahdot mennä minuutiksi ulos katsoaksesi vain millainen ilma nyt on, haen rahat esiin ja kutsun sinut sitten takaisin sisään.» Tein hänen pyyntönsä mukaan, myhäillen halveksivasti itsekseni sille, että hän luuli minut niin helposti pettävänsä. Yö oli pimeä. Joku yksinäinen tähtönen pilkisti esiin pilvien lomasta. Ja seisoessani ulkona oven edessä kuulin tuulen kolkosti vaikeroivan kaukana kukkulain lomissa. Tuumailin itsekseni ilmassa olevan ukkosta, ollenkaan aavistamatta miten suuri merkitys sillä oli oleva minulle, ennenkuin ilta oli kulunut. Kun minut kutsuttiin takaisin sisään, laski setäni kouraani kolmekymmentä seitsemän kultaista guinean<ref>1 guinea = 21 shillinkiä.</ref> rahaa. Loput, pientä kulta- ja hopearahaa, hän piti kädessään. Mutta siinä hänen rohkeutensa petti ja hän pistikin ne omaan taskuunsa. »Siinä on», sanoi hän. »Se riittää sinulle. Minä olen omituinen mies, ja omituisella miehellä on omituiset tavat. Mutta sanani on sitova ja tässä on siitä todistus.» Setäni näytti minusta sinä hetkenä niin saiturimaiselta, että tämä äkillinen anteliaisuus sai minut kokonaan hämilleni enkä kyennyt sanallakaan kiittämään häntä. »Ei sanaakaan!» sanoi hän. »Elä kiitä minua. Minä en halua kuulla kiitoksia. Minä täytän velvollisuuteni. En mene väittämään, että jokainen olisi noin menetellyt. Mutta minä puolestani olen iloinen (vaikka olenkin tarkka mies) voidessani tehdä veljeni pojalle oikeutta myöten, ja minusta on hauskaa ajatella, että nyt sovimme elämään yhdessä kuten hyvät ystävät ainakin.» Minä puolestani olin hänelle niin kohtelias kuin osasin. Mutta koko ajan ihmettelin, mitähän nyt oli tuleva ja miksi hän oli pidättänyt itselleen osan kallisarvoisista guineoista, sillä hänen sen johdosta antamaansa selitystä ei pikku lapsikaan olisi hyväksynyt. Seuraavassa tuokiossa setäni vilkaisi taas minuun syrjäsilmällä. »Ja nyt» sanoi hän, »palvelus palveluksesta.» Sanoin olevani valmis osoittamaan hänelle kiitollisuuttani siihen määrään kuin olin velvollinen ja jäin odottamaan jotain tavatonta pyyntöä. Mutta kun hän viimeinkin rohkaisihe puhumaan, oli hänellä vain sanottavana minulle (mielestäni aivan oikein), että hän alkoi jo vanheta ja lamautua ja että hän pyytäisi minua auttamaan häntä talon ja pienen puutarhan laittamisessa. Lausuin olevani valmis auttamaan häntä. »Hyvä», sanoi hän, »alota siis.» Hän kaivoi taskustaan ruostuneen avaimen. »Tässä on», sanoi hän, »avain porrastorniin rakennuksen tuonnimmaisessa päässä. Sinä pääset sinne ainoastaan ulkoapäin, sillä se osa taloa on keskeneräinen. Mene ovesta sisään, nouse sitten portaita ylös ja tuo tänne alas se laatikko, joka on portaiden päässä. Siinä on papereja», lisäsi hän. »Saanko ottaa tulen mukaani, sir?» kysäisin minä. »Ei, ei», vastasi hän nokkelasti. »Ei mitään valoa minun talossani.» »Vai niin», sanoin. »Ovatko portaat hyvät?» »Mainiot», vastasi hän, ja lisäsi, kun jo olin menossa: »Pysy likellä seinää. Portaissa ei ole käsipuita, mutta astuimet ovat varmat.» Menin ulos synkkään yöhön. Tuuli yhä valitteli kaukana, vaikka Shawsin kartanolle ei päässyt henkäystäkään. Oli tavattoman pimeä ja minusta tuntui turvallisemmalta kulkea seinän viertä siksi kuin saavuin porrastornin oven kohdalle talon keskeneräiseen päähän. Minä olin juuri saanut avaimen reikään ja vääntänyt sitä, kun yhtäkkiä ilman tuulen henkäystä tai ukkosen jyrinää, koko taivas leimahti häikäisevän kirkkaaksi pimitäkseen seuraavassa silmänräpäyksessä yhtä synkäksi kuin ennenkin. Minun täytyi peittää kädellä silmäni tottuakseni uudelleen pimeään ja torniin astuessani olin vielä puolisokea. Sisällä oli niin pimeä että tuskinpa näki hengittääkään. Minä haparoin käsilläni ja jaloillani ympärilleni ja pian löysinkin seinän ja portaat. Seinä tuntui olevan sileäksi hakatusta kivestä. Portaatkin, vaikka olivatkin melkein liian jyrkät ja kaidat, olivat muuratut ja kiilloitetut. Astuimet olivat säännölliset ja vakavat jalan alla. Muistaen mitä setäni oli kaidepuista sanonut, pysyttäydyin likellä seinää ja läksin pilkkosen pimeässä, pamppailevin sydämin, nousemaan ylös. Shawsin kartano oli viisikerroksinen, ullakkoa lukuunottamatta. Minusta tuntui kuin raput ylempänä olisivat käyneet ilmakkaammiksi ja hiukan valoisammiksi. Mietiskellessäni syytä siihen leimahti toinen salama. Etten silloin huudahtanut ääneen, johtui siitä, että pelko kuristi kurkkuani, ja etten pudonnut alas, riippui enemmän taivaan armosta kuin omasta voimastani. Tunkeutuessaan seinän raoista sisään valasi salama joka sopukan ja minä huomasin kiipeäväni korkealla avonaisten rakennustelineitten päällä. Mutta tuo sama salama näytti myöskin minulle, että portaat olivat tavattoman kapeat ja että toinen jalkani sillä hetkellä oli ainoastaan parin tuuman päässä kuilun partaalta. Nämä olivat siis nuo mainiot portaat, ajattelin, ja se ajatus sai minussa jonkunlaisen raivokkaan rohkeuden leimahtamaan. Setäni oli varmasti lähettänyt minut tänne joutuakseni suureen vaaraan, ehkä kuolemaankin. Minä vannoin ottavani selon siitä, mikä tuo »ehkä» oli, vaikka taittaisin niskani sen takia, ja läksin nelin kontin ryömien jatkamaan nousuani niin hitaasti kuin mahdollista, tunnustellen joka tuuman edessäni ja koettaen jok’ainoan kiven kestävyyttä. Pimeys näytti salaman jälkeen tulleen kahta synkemmäksi. Eikä siinä kaikki, sillä yölepakkojen äänekäs surina ylhäällä tornissa kiusasi korviani ja hämmensi ajatukseni. Ja alas lentäessään nuo ilkeät siivekkäät tupsahtelivat tuon tuostakin vasten kasvojani ja ruumistani. Torni oli luullakseni kuusikulmainen ja jokaiseen rappujen käänteeseen oli asetettu erilainen suuri kivi, joka yhdisti eri porrasjaksot toisiinsa. Kerran olin juuri pääsemässä sellaiseen nurkkaukseen, kun tapani mukaan tietä eteenpäin tunnustellessani, käteni luiskahtikin kivenkulman yli eikä sen takana tavannut muuta kuin tyhjyyttä. Portaat loppuivat siihen. Lähettää tottumaton kapuamaan niitä ylös pilkkoisen pimeässä oli sama kuin lähettää hänet varmaan kuolemaan, ja vaikka minä olinkin turvassa, – siitä kiitos salamoille ja omalle varovaisuudelleni – sai jo paljas ajatuskin siitä perikadosta, johon olin joutumaisillani ja siitä kammottavasta korkeudesta, josta olisin pudonnut alas, minut kauhusta hikoilemaan ja herpasi minun jäseneni. Mutta nyt tiesin mitä minun oli tekeminen. Minä käännyin takaisin ja läksin kopeloiden laskeutumaan alas vihasta kirvelevin sydämin. Puolimatkaan päästyäni tuli äkillinen ja ankara tuulenpuuska, joka tornia hetkisen puisteltuaan kuoli pois. Alkoi sataa ja ennenkuin pääsin maahan, tuli vettä taivaan täydeltä. Minä pistin pääni ovesta ulos ja katsoin pitkin seinää keittiöön päin. Ovi, jonka minä lähtiessäni olin sulkenut, oli nyt auki ja heikko valon kajastus virtasi siitä ulos. Minä olin näkevinäni miehen haamun seisovan sateessa ikäänkuin kuuntelemassa. Silloin leimahti häikäisevä salama, ja sen valossa näin selvään setäni seisovan juuri siinä missä olin otaksunutkin. Salamaa seurasi tärisyttävä jyrinä. Arveliko nyt setäni jyrinän syntyneen minun putoamisestani vai kuuliko hän siinä Jumalan äänen huutavan murhaa, jätän lukijan arvattavaksi. Varmaa vain on, että hänet valtasi kamala pelko ja että hän syöksyi sisään huoneeseen jättäen oven auki. Minä kiiruhdin niin hiljaa kuin mahdollista hänen jälkeensä ja päästyäni huomaamatta keittiöön, seisahduin tarkastelemaan häntä. Hän oli jo ehtinyt avaamaan nurkkakaapin, ottanut sieltä suuren taskumatin paloviinaa ja istui nyt pulloineen pöydän ääressä selin minuun. Tuontuostakin puistatti väristys hänen ruumistaan ja hän ähki raskaasti. Vähänväliä hän vei pullon huulilleen ja joi raakaa väkijuomaa pitkin siemauksin. Minä astuin likemmäksi, menin ihan hänen taakseen ja lyöden häntä olkapäille huudahdin. »Aha!» Setäni päästi määkinän tapaisen parahduksen, levitti sylinsä ja tupertui lattialle kuin kuollut. Säikähdin siitä hiukan; mutta ennen kaikkea oli minun pidettävä huolta itsestäni enkä sentähden ollenkaan epäillyt jättää häntä virumaan siihen, mihin oli kaatunut. Avaimet riippuivat nurkkakaapissa, ja aikomukseni oli varustautua aseella ennenkuin setäni tointuisi ja kykenisi keksimään uusia konnuuksia. Nurkkakaapissa oli muutamia pulloja sisältäen nähtävästi lääkkeitä, sekä laskuja ja muita papereita, jotka minä kyllä olisin kernaasti lähemmin tarkastanut, jos vain minulla olisi ollut siihen aikaa. Vielä oli kaapissa joitakuita minulle arvottomia tarvekaluja. Kävin nyt arkkujen kimppuun. Ensimäinen oli täynnä jauhoja, toisessa oli olkilyhteisiin kätkettynä rahapusseja ja papereita; kolmannesta löysin monenlaisten tavaroitten seasta – enimmäkseen olivat ne pukutarpeita – ruostuneen, kurjannäköisen ja tupettoman ylämaalais-tikarin. Piilotin sen liivieni sisäpuolelle ja käännyin setääni päin. Hän virui samassa asennossa mihin oli tupertunutkin, kokoon kyyristyneenä ja toinen polvi ja käsi ojennettuna sivulle. Hänen kasvonsa olivat sinertävät ja hengityskin näytti lakanneen. Aloin peljätä hänen kuolleen. Noudin vettä ja kaasin sen hänen kasvoilleen. Siitä hän näytti vähän tointuvan ja alkoi liikutella huuliaan ja räpäytellä silmiään. Viimein hän katsahti ylös, ja kun hän huomasi minut, kuvastui hänen silmistään yli-inhimillinen pelko. »Oletko sinä elossa?» sopersi hän. »Kuule mies, oletko sinä elossa?» »Olenpa tietenkin», vastasin, »enkä siitä juuri teitä kiittele!» Hän oli alkanut syvään huokaillen haukkoa henkeänsä. »Sininen lasipullo –», sammalsi hän, »kaapissa – sininen lasipullo –.» Hänen hengityksensä kävi yhä harvemmaksi. Minä kiiruhdin kaapille ja löysinkin sieltä sinisen, reseptillä varustetun lääkepullon. Juoksutin sen kiireimmän kautta sedälleni. »Se on entinen kipuni», sanoi hän toinnuttuaan hiukan. »Sydänvaiva, David.» Minä asetin hänet istumaan tuolille ja silmäilin häntä. Toden totta kävi säälikseni noin sairaannäköinen mies, mutta minussa kiehui oikeutettu viha ja minä esitin hänelle kysymykset, joihin tahdoin selitykset: Miksi hän valehteli minulle joka sanassaan, miksi hän pelkäsi minun jättävän hänet; miksi hänestä oli vastenmielinen viittaus siihen, että hän ja isäni olivat kaksoset – »Siksikö, että se on totta?» kysyin. »Miksi hän oli antanut minulle rahaa, johon minulla varmasti ei ollut mitään oikeutta, ja lopuksi, miksi hän oli koettanut surmata minut.» Hän kuunteli kaikki kysymykseni vaieten ja pyysi sitten päästä levolle. »Minä vastaan sinulle huomenna», vakuutti hän »yhtä varmaan kuin tahdon kuolla.» Hän oli niin heikon näköinen, etten voinut olla pyyntöön myöntymättä. Lukitsin kuitenkin hänet omaan huoneeseensa ja pistin avaimen taskuuni. Sen tehtyäni menin takaisin keittiöön, laitoin sinne sellaisen tulen, jota siellä ei moneen pitkään vuoteen oltu pidetty, ja kääriytyen peitteeseeni laskeuduin levolle arkkujen päälle ja vaivuin uneen. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 4]] 4169 9118 2006-11-15T16:33:11Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 4 luku|4 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 6 luku|6 luku]] |otsikko=5 luku. |alaotsikko=Minä lähden Queens Ferryyn. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Sinä yönä satoi paljon ja seuraavana aamuna puhalsi purevan kylmä luodetuuli ajaen repaleisia pilvenhattaroita edellään. Ennen auringon nousua ja viimeisten tähtien sammumista kävelin kuitenkin purolle ja uin eräässä sen syvässä pyörteessä. Kylmän veden vielä ihoani kihelmöidessä menin sisään, korjailin tulta, istuuduin sen ääreen miettiäkseni perinpohjin asemaani. Nyt olin varma siitä että setäni oli viholliseni. Varmaa oli myöskin, että elämäni oli minun kädessäni ja että setäni oli paneva parhaansa saattaaksensa minut perikatoon. Mutta minä olin nuori ja uskalias ja kuten useimmilla maalaispojilla oli minullakin suuret käsitykset viekkaudestani. Olin tullut hänen ovelleen kerjäläisenä ja melkein lapsena. Hän oli kohdellut minua kavalasti ja väkivaltaisesti. Paras päätös asialle olisi, jos minä rupeaisin käskijäksi ja ohjaisin häntä kuin lammasta. Istuin siinä tulen ääressä imien polveani ja naureskellen itsekseni. Ajatuksissani kuvittelin itseni puristavan häneltä salaisuuden toisensa perästä ja pääseväni tuon miehen käskijäksi ja ohjaajaksi. Kerrotaan, että Essendeanin noita oli tehnyt peilin, josta saattoi nähdä tulevaisuutensa. Sellaisen peilin täytyi olla valmistettu jostain muusta aineesta kuin hehkuvista hiilistä, sillä minä en nähnyt yhdessäkään niistä tulevaisuuden kuvista, joita siinä istuessani katselin, laivaa, karvalakkista merimiestä, kivusta lyijynraskaaksi käynyttä päätäni, enkä merkkiäkään niistä kärsimyksistä, jotka odottivat minua. Hetken kuluttua läksin pää täynnä ajatuksia nousemaan portaita vapauttaakseni vankini. Hän toivotti minulle kohteliaasti hyvää huomenta. Minä vastasin alentuvasti ja itsetietoisesti hymyillen. Pian istuimme aamiaispöydän ääressä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. »No, sir», kysyin minä ivallisella äänellä, »eikö teillä ole mitään sanomista minulle?» Ja kun en mitään selvää vastausta saanut, jatkoin: »On jo aika tulla ymmärtämään toisiamme. Te pidätte minua maalaispojan pöllönä, jolla ei ole enempää tervettä järkeä eikä rohkeutta kuin vellikapustalla. Minä taas luulin teitä hyväksi mieheksi, tai en ainakaan muita huonommaksi. Näyttää siltä kuin molemmat olisimme erehtyneet. Mitä syytä teillä on pelätä minua, pettää minua ja vaania henkeäni –?» Hän murisi jotain leikistä ja että hän piti pienestä pilasta. Mutta nähtyään minun hymyilevän, hän muutti puhetapansa ja vakuutti minulle tekevänsä kaikesta selon heti kun olimme syöneet. Minä näin hänen naamastaan, ettei hänellä ollut valmista valhetta, minkä minulle syöttäisi, vaan että hän nyt oli täydessä touhussa jotain kelpaavaa keksiäkseen. Olin juuri aikeissa sanoa hänelle huomioni, kun joku koputti ovelle. Pyytäen setääni pysymään paikallaan menin avaamaan ja näin oven takana puolikasvuisen, merimiespukuun puetun poikasen. Heti kun hän näki minut, tanssi hän muutamia askeleita merimiestanssia, josta en koskaan tähän asti ollut kuullut puhuttavankaan, sitä vähemmin nähnyt, näpäytellen sormiaan ja viskellen jalkojaan erittäin nokkelasti. Siitä huolimatta hän oli kylmästä sinisenä. Ja hänen kasvoillaan oli puoleksi itkevä, puoleksi naurava ilme, joka näytti kovin surkuteltavalta eikä ollenkaan sopinut yhteen tuon iloisen tanssin kanssa. »Kuinkas voit, toveri?» kysyi hän narrimaisella äänellä. Minä kysyin tyynesti syytä hänen iloonsa. »Ah, iloani!» sanoi hän, ja alkoi sitten laulaa: : »Se mulle on huvi, kun tullut on suvi, : se vuoden aika parhain»; »No niin», sanoin minä, »jos sinulla ei ole mitään asiaa, jätän minä, julmasti kyllä, sinut oven taa.» »Seis, veli!» huudahti hän. »Etkö sinä ollenkaan leikkiä ymmärrä? Vai tahdotko sinä, että minä saisin kuuman selkäsaunan? Minulla on kirje ukko Heasy-oasyltä Mr Belflowerille<ref>Nimet vääristellyt. Heasy-oasy = Hoseason, Belflower = Balfour.</ref>.» Puhuessaan hän näytti kirjettä. »Ja kuule, toveri», lisäsi hän, »minä olen nälkäinen kuin susi.» »Hyvä», sanoin minä, »tule sisään, niin saat palan haukataksesi, jos sinä siitä mielevämmäksi tulet.» Minä vein hänet sisään ja asetin istumaan omalle paikalleni, jossa hän ahnaasti kävi aamiaisemme jäännösten kimppuun, iskien tuon tuostakin minulle silmää ja kujehtien naamallaan tavalla, jota tuo hullu parka piti luullakseni miehekkäänä. Sillä aikaa oli setäni lukenut kirjeen ja istui nyt ajatuksiinsa vaipuneena. Yhtäkkiä hän hyppäsi vilkkaasti ylös ja vei minut huoneen etäisimpään nurkkaan. »Lueppa tämä», sanoi hän pistäen kirjeen käteeni. Kirje, joka nyt on tuossa edessäni, kuuluu sanasta sanaan näin: »Harwesin ravintolassa, Queens Ferryssä. Sir, – täällä minä olen, köydet maissa, ja lähetän laivapoikani tuomaan tietoja. Jos teillä on entisten lisäksi jotain asiaa meren taa, on tänään siitä tieto annettava, sillä tuuli auttaa meidät nyt hyvin ulos salmesta. En koeta salata, että olen joutunut asiamiehenne, Mr. Rankeillorin kanssa riitaan, josta, jos siitä ei pian loppua tule, saatte odottaa tappioita. Minä olen asettanut vekselin nimellenne, kuten tämän reunaan on merkitty, ja jään teidän kuuliaisimmaksi, nöyrimmäksi palvelijaksenne. : Elias Hoseason.» »Katsos nyt, David», lausui setäni, heti kun näki minun lopettaneen, »minulla on eräs uhkapeli käynnissä tämän Hoseasonin kanssa, joka on erään Dysartilaisen kauppalaivan, »Covenantin», kapteeni. Jos nyt sinä ja minä lähtisimme tämän pojan mukana, voisin minä käydä tapaamassa kapteenia Hawesissa taikka ehkä »Covenantissa» ja katsoa, olisiko hänellä joitain papereita allekirjoitettavina. Ja kun meillä on kyllin aikaa, voimme pistäytyä lakimiehen, Mr. Rankeillorin luo. Kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut, lienee sinulle vaikeata uskoa paljaita sanojani, mutta Rankeilloria sinä uskonet. Häntä käyttää puolet tämän seudun sivistyneistä asianajajanaan. Hän on kekseliäs mies, ja – näin ystävysten kesken sanoen – erittäin arvossa pidetty. Hän tunsi isäsi.» Mietiskelin hetkisen. Hän pyysi minua lähtemään jonkunlaiselle lastauspaikalle, joka epäilemättä oli vilkasliikkeinen. Siellä ei setäni uskaltaisi panna toimeen mitään ilkitöitä, niistä jo suojelisi minua laivapojan läsnäolokin. Luulinpa melkein uskaltavani käydä lakimiehenkin luona, vaikka sedälläni saattoikin olla pahat aikomukset sitä esittäessään. Ja mahdollisesti halusin sisimmässäni nähdä lähemmältä merta ja laivoja. Lukijani on muistaminen, että minä olin elänyt kaiken ikäni sisämaan vuoristossa ja että ainoastaan kaksi päivää oli kulunut siitä kun ensi kerran näin meren leviävän eteeni kuin sinisen lattian ja purjelaivojen keinuvan siellä pieninä kuin leikkialukset. Minä tein päätökseni. »No niin», sanoin, »lähtekäämme Ferryyn.» Setäni pani hatun päähänsä, takin päällensä ja kiinnitti vanhan, ruostuneen sapelin sivulleen. Tuli sammutettiin, ovi pantiin lukkoon ja niin läksimme kävelemään. Tuuli, joka näillä kylmillä seuduilla oli luoteinen, puhalsi meille kulkiessamme suoraan vasten kasvoja. Oltiin kesäkuussa. Ruoho oli valkeanaan päivänkukkia ja puut täydessä kukassa. Sinisistä kynsistämme ja kirvelevistä ranteistamme päättäen olisi luullut olevansa keskellä talvea ja luonnon valkovaippaa joulukuun huurteeksi. Setä Ebenezer kulkea retusti pitkin ojaa, huojuen laidasta toiseen kuin vanha kyntömies työstään kotia tullessaan. Hän ei virkkanut sanaakaan koko aikana ja minä jouduin pakinoihin laivapojan kanssa. Hän kertoi nimensä olevan Ransome ja kulkeneensa meriä yhdeksänvuotiaasta asti, mutta ei voinut sanoa, kuinka vanha hän nyt oli, hän kun oli sotkeutunut laskuissaan. Hän näytti minulle maalauksia, joita oli hänen rinnassaan, paljastaen sen purevassa tuulessa estelystäni huolimatta – minä näet pelkäsin hänen siitä saavan kuolinvian. Puhuessaan hän lakkaamatta kiroili karkeasti, mutta enemmän ymmärtämättömän koulupojan kuin miehen tavoin. Hän kertoi kehastellen useista kauheista teoistaan, niinkuin viekkaista varkauksista, vääristä syytöksistä, vieläpä murhastakin; mutta kaikesta niin hajanaisesti ja niin turhamaisen kerskailevasti, että minä häntä surkuttelin enemmän kuin uskoin. Kyselin häneltä prikistä, jonka hän selitti olevan parhaimman aluksen, mikä koskaan on meriä kyntänyt, ja kapteeni Hoseasonista, jota ylistellessään hän oli yhtä suurisanainen. Heasy-oasy (joksi hän aina väänsi laivurin nimen) oli hänen mielestään mies, joka ei pelännyt mitään, ei maallista eikä taivaallista, mies, joka, kuten ihmiset sanoivat, »laskisi täysin purjein viimeiseen tuomioon asti», ankara, pikainen, tunnoton ja raaka. Tätä kaikkea oli tuo laivapoika raukka oppinut ihailemaan jonakin merimiehen ja miehekkyyden esikuvana. Ainoastaan yhden vian hän myönsi epäjumalassaan olevan. »Hän ei ole mikään merimies», myönsi hän. »Prikiä kuljettaa Mr Shuan. Hän on paras merimies mitä on olemassa, mutta patajuoppo, ja se on toden totta. Katsohan tätäkin», sanoi hän kääntäen sukkansa alas ja näyttäen minulle suuren, avonaisen ja verisen haavan, joka sai minun vereni hyytymään. »Hän teki tämän – Mr Shuan teki tämän», selitti hän ylpeillen. »Mitä!» huudahdin, »kärsitkö sinä tuollaista raakaa kohtelua häneltä. Ethän sinä ole orja, jotta sinua voitaisiin tuolla tavalla kohdella!» »En ole», sanoi tuhmuri parka muuttaen äkkiä äänensä, »ja sen on hänkin näkevä. Katsos tätä», huudahti hän näyttäen minulle suurta tuppipuukkoa, jonka hän sanoi varastaneensa. »Yrittäköönpä hän vielä – kyllä minä uskallan – sen minä teen kuin teenkin. Eikä hän ole ensimäinen!» Ja sanojensa vahvistukseksi hän taaskin kirosi karkeasti. Minä en ole surkutellut ketään koko tässä maailmassa niin syvästi kuin tätä puolihullua olentoa. Ja minulle alkoi selvitä, että tämä priki »Covenant», hurskaasta nimestään huolimatta<ref> Covenant = sovinto.</ref>, oli tuskin parempi kuin meriä kulkeva vankila. »Eikö sinulla ole ketään ystäviä?» kysyin minä. Hän sanoi, että hänellä oli isä eräässä englantilaisessa satamassa, jonka nimeä minä en muista. »Hän oli kunnon mies», lisäsi hän, »mutta on nyt kuollut.» »Taivaan nimessä», huudahdin minä, »etkö sinä sitten voisi löytää mitään kunniallista tointa maalla?» »Eikö mitä», sanoi hän näyttäen hyvin viekkaalta. »Kyllähän ne panisivat minut kauppa-alalle, mutta tietääkseni on se nykyistä tointani kahta pahempi.» Minä kysyin häneltä, mikä voi olla kammottavampi kuin ala, jolla hän nyt oli. Siellähän ei uhannut hänen henkeään ainoastaan myrskyt ja meri, vaan myöskin hänen päällysmiestensä pöyristyttävä julmuus. Sen hän tunnusti todeksi; mutta sitten hän alkoi ylistellä elämäänsä, kuvaillen miten hauskaa on astua maihin rahaa lakkarissa, tuhlata sitä kuin mies, ostaa omenia, kulkea nokka pystyssä ja hämmästyttää maanmoukkia. »Eikä sitäpaitsi kaikki olekaan niin surkeaa kuin mitä äsken kerroin» lisäsi hän. »On siellä huonompiosaisiakin kuin minä. Esimerkiksi »kahdenkymmenen punnan ihmiset.» Näkisitpähän sinä heidän tunteenpurkauksiansa. Kuulehan kun minä olen nähnyt miehen, varmaan yhtä vanhan kuin sinäkin, (hänen mielestään minä olin vanha) – niin, ja hänellä oli partakin – joka, heti kun olimme päässeet ulos joelta ja hän oli tullut selville asemastaan, alkoi parkua ja elämöidä niin mokomasti! Ja tiedätkös, kun minä tein hänestä surkeasti pilaa! Ja sitten on siellä vielä pikku paitaressujakin – pieniä minuun nähden. – Ja niitä minä pidän kurissa. Kun me milloin kuljetamme noita paitaressuja, on minulla omituinen köyden pätkä, jolla pidän heitä aisoissa.» Siihen tapaan hän jatkoi selityksiään kunnes minulle selvisi, että hän »kahdenkymmenen punnan ihmisillä» tarkoitti noita onnettomia, jotka oli lähetetty meren taakse Pohjois-Amerikkaan orjuuteen, ja että nuo vielä onnettomammat, viattomat olennot olivat lapsia, jotka oli yksityisistä syistä tai kostonhalusta ryöstetty kotoaan. Saavuimme nyt kummun laelle ja alhaalla edessämme näkyi Ferry ja Hope. Forthin lahti näyttää tältä paikalta melkein leveältä joelta, joka pohjoisessa muodostaa hyvän lauttauspaikan ja ylemmässä päässään maan ympäröimän, laivoille suojaisan sataman. Keskellä kaitaisinta paikkaa on pieni saari, jossa on joitakuita raunioita. Oikealle rannalle on rakennettu laituri lauttausta varten ja laiturin päässä, tien toisella puolen näin »Harwes Inn»iksi nimitetyn rakennuksen keskellä kaunista puistoa, jossa kasvoi tammia ja orapihlajia. Queensferryn kaupunki on kauempana lännessä ja ravintolan ympäristö näytti tähän aikaan päivästä jotenkin autiolta, sillä laiva matkustajineen oli juuri lähtenyt pohjoiseen. Pienoinen ruuhi keinui kuitenkin laiturin vieressä ja muutamia merimiehiä nuokkui sen teljolla. Siinä oli, kuten Ransome ilmoitti minulle, prikin venhe kapteenia odottamassa ja noin puolen peninkulman päässä aivan yksinään ankkurissa, näkyi itse »Covenant». Laivassa valmisteltiin merelle lähtöä. Raakapuita asetettiin paikoilleen, ja kun tuuli oli maallepäin, saatoin kuulla merimiesten laulavan purjeita haalatessaan. Kaiken sen jälkeen mitä matkalla olin kuullut, silmäilin laivaa katkeran vihaisesti ja surkuttelin sydämeni pohjasta kaikkia niitä ihmisraukkoja, joiden täytyi purjehtia sen mukana. Kaikki kolme olimme pysähtyneet kummun laelle. Silloin minä harppasin tien yli setäni luo ja sanoin hänelle: »Luullakseni on parasta sanoa teille, ettei mikään saa minua lähtemään ’Covenantiin’». Hän näytti ikäänkuin heräävän unesta. »Oho», sanoi hän. »Mitä sinä sanoit?» Minä toistin sanani. »Hyvä, hyvä», vastasi hän, »meidän täytynee mielitellä sinua, luulen ma. Mutta mitä me täällä seisomme. Nyt on jäätävän kylmä, ja jollen erehdy, laitetaan ’Covenantia’ juuri merikuntoon.» <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 5]] 4170 8931 2006-11-11T10:44:31Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 5 luku|5 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 7 luku|7 luku]] |otsikko=6 luku. |alaotsikko=Mitä Queens Ferryssä tapahtui. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Päästyämme ravintolaan vei Ransome meidät rappuja ylös muutamaan pieneen huoneeseen, jossa oli yksi vuode ja joka suurella kivihiilivalkealla oli lämmitetty uuni kuumaksi. Suuren pöydän ääressä, kamiinin edessä, istui suuri, tummaverinen ja totisennäköinen mies kirjoittamassa. Vaikka huoneessa olikin paahtavan kuuma, oli hänellä paksu, leukaan asti napitettu merimiesjakku päällään ja suuri korvien yli painettu karvalakki päässään. En koskaan ole nähnyt miestä, en edes tuomariakaan tuolillaan, joka olisi näyttänyt kylmäverisemmältä, miettivämmältä ja itsetietoisemmalta, kuin tämä merikapteeni. Sisään astuessamme hän nousi heti ylös ja tullen meitä vastaan tarjosi suuren kouransa Ebenezerille. »Minä olen ylpeä teidät nähdessäni, Mr Balfour», sanoi hän kauniilla, syvällä äänellä, »ja iloinen, että tulitte ajoissa. Tuuli on mainio ja nousuvesi alkaa kohta laskeutua. Ennen yötä olemme May-saarella.» »Kapteeni Hoseason», sanoi setäni, »te pidätte huonettanne kovin kuumana.» »Se on minun tapani, Mr Balfour», vastasi laivuri, »minä olen kylmäluontoinen mies; minulla on kylmä veri, sir. Eivät turkit eivätkä villavaatteet, ei edes kuuma huonekaan saa minussa niinsanottua luonnonlaatua kuumenemaan. Niin on aina miesten laita, jotka ovat paistuneet kuuman ilmanalan merillä.» »Aivan niin, kapteeni», vastasi setäni, »meidän on kunkin seurattava luontoamme.» Mutta nyt kävi niin, että tällä kapteenin taipumuksella oli suuri osa minun onnettomuuksissani. Sillä vaikka olinkin itselleni luvannut, etten päästäisi sukulaistani näkyvistäni, olin kuitenkin niin kiihkeä näkemään merta lähempää ja niin kiusaantunut huoneessa vallitsevasta lämmöstä, että hänen pyytäessään minua »juoksemaan alas ja huvittelemaan hetkisen» olin kyllin hullu noudattaakseni pyyntöä. Läksin siis pois jättäen nuo kaksi miestä istumaan pullon ja suuren paperikasan ääreen, ja kävelin ravintolaan tuovan tien yli rannalle. Tällaisella tuulella loiski rantaa vasten vain pieniä laineita, tuskin suurempia kuin sisäjärvessä näkemäni. Mutta ruohot rannalla olivat minulle tuntemattomia. Toiset olivat viheriöitä, toiset ruskeita ja pitkiä ja muutamissa kiilui pieniä vesikuplia, jotka särkyivät sormieni välissä. Niinkin kaukana lahden pohjukassa oli meriveden haju erittäin suolainen ja virkistävä. »Covenantkin» alkoi levitellä pitkin raakapuita käärittyjä purjeitaan. Ja kaikessa mitä näin, oli leima, joka saattoi minut ajattelemaan pitkiä matkoja ja vieraita maita. Tarkastelin myöskin »Covenantin» ruuhen miehiä. He olivat isokasvuisia ja ahavoituneita. Muutamilla heistä oli päällään pusero, toisilla jakku ja joku oli kääräissyt värillisen nenäliinan leukansa alle. Eräällä oli pari pistoolia taskuissaan, kahdella tai kolmella kyhmyiset lyijypäiset kepit ja kaikilla tuppipuukot. Minä kulutin jonkun aikaa päivästä puhelemalla erään miehen kanssa, joka näytti vähemmin pelottavalta kuin hänen toverinsa ja kysyin häneltä milloin priki lähtee purjehtimaan. Hän sanoi heidän lähtevän matkalle niinpian kuin luode on loppunut ja ilmaisi ilonsa siitä, että pääsi ulos satamasta, jossa ei ollut kapakoita eikä viuluniekkoja. Mutta puhuessaan hän kiroili niin kauheasti, että minä kiireimmän kautta jätin hänet. Menin takaisin Ransomen luo, joka näytti parhaimmalta koko tästä miesjoukosta. Hän tuli pian ulos ravintolasta juosten minun luokseni ja pyytäen pikarillista punssia. Ilmoitin hänelle etten minä anna hänelle sellaista tavaraa, sillä en minä eikä hän ollut vielä siinä iässä, jotta sellaiset nautinnot tulisivat kysymykseen. »Mutta lasin olutta voit kernaasti saada», lisäsin minä. Hän haukkui ja sätti minua; mutta oli siitä huolimatta iloinen, kun sai olutta, ja hetken kuluttua istuimme pöydän ääressä, ravintolan etuhuoneessa, molemmat syöden ja juoden hyvällä ruokahalulla. Siellä juolahti minulle mieleen, että kun isäntä oli tältä seudulta, oli minulle eduksi saada hänestä ystävä. Minä tarjosin hänelle tuolin, joka siihen aikaan pidettiin erinomaisena kohteliaisuutena vieraan puolelta. Mutta hän oli liian mahtava mies istuakseen sellaisten vähäpätöisten vierasten kanssa, kuin Ransome ja minä. Hän aikoi juuri poistua huoneesta, kun minä kutsuin hänet takaisin kysyäkseni tunsiko, hän Mr Rankeilloria. »Aivan hyvin», sanoi hän. »Hän on erittäin kunniallinen mies. Mutta, sivumennen kysyen, sinäkö tulit sisään Ebenezerin kanssa?» Vastattuani siihen myöntävästi, kysyi hän: »Ethän sinä ole hänelle sukua?» Minä kielsin sen kokonaan. »Sitä minäkin arvelin», sanoi isäntä; »mutta kuitenkin sinä muistutat vähän Aleksanderia.» Siihen minä huomautin, että Ebenezer näytti olevan huonossa huudossa paikkakunnalla. »Epäilemättä», vastasi isäntä. »Hän on ilkeä ukko ja monet, kuten Jennet Clouston ja useat muut, jotka hän on häätänyt pois taloistaan ja tiluksiltaan, näkisivät mielellään hänen roikkuvan köyden silmukassa. Ja kerran hänkin oli kaunis nuori mies. Mutta se oli ennenkuin alkoi kuulua huhuja Mr Aleksanderin kuolemasta.» »Ja mitä siitä kerrottiin?» kysyin minä. »No, että hän oli murhannut hänet», selitti isäntä. »Etkö ole koskaan kuullut siitä?» »Miksi hän olisi murhannut hänet?» kyselin edelleen. »Miksikäs muuten kuin saadakseen talon itselleen», vastasi hän. »Talon? Shawsinko?» »Tietääkseni juuri sen.» »Vai niin», huudahdin. »Onko asiat sillä tavalla? Oliko minun – oliko Aleksander vanhin poika?» »Olipa niinkin», vastasi isäntä. »Miksikäs hän muuten olisi hänet murhannut!» Niin sanoen hän meni matkaansa, mitä hän alusta alkaen oli kärsimättömänä yritellyt. Tietysti olin jo kauan sitten jotain tällaista aavistellut; mutta varmuus on toista kuin arvailu. Onnestani huumautuneena istuin nyt siinä enkä jaksanut uskoa, että tuo sama poika parka, joka tuskin pari päivää sitten oli tallustellut pitkin lokaista tietä Ettrickin metsästä, oli nyt yksi maailman pohatoista, omisti kartanon ja suuret tilukset ja voisi vaikka huomenna nousta hevosen selkään. Nämä ja monet muut suloiset ajatukset täyttivät pääni istuessani siinä tuijottaen ravintolan ikkunasta ulos ja välittämättä mistään mitä näin. Muistan vain nähneeni kapteeni Hoseasonin alhaalla laiturilla merimiesten luona puhuvan heille arvokkaasti. Pian hän läksi astumaan takaisin taloa kohti, eikä hänessä silloin huomannut merkkiäkään merimiehen kömpelyydestä. Hän päin vastoin piti muhkeata, suurikasvuista vartaloaan miehekkäästi pystyssä ja entinen tyyni, totinen ilme lepäsi hänen kasvoillaan. Epäilin voisivatko Ransomen kertomukset olla tosia, ne kun olivat niin räikeässä ristiriidassa miehen ulkonäön kanssa. Mutta oikeastaan ei hän ollut niin hyvä kuin olin kuvitellut, eikä aivan niin huono kuin Ransome oli sanonut, sillä todellisuudessa hänessä oli kaksi ihmistä ja paremman niistä hän jätti heti laivansa kannelle astuttuaan. Seuraavassa tuokiossa kuulin setäni kutsuvan minua ja minä tapasin miehet seisomassa yhdessä tiellä. Kapteeni kääntyi puoleeni ja puhutteli minua juhlallisen toverillisesti (suuri kunnia nuorelle poikaselle): »Sir», sanoi hän, »Mr Balfour on kertonut minulle suuria asioita sinusta, ja omasta puolestani minä pidän sinun katseestasi. Minä toivoisin viipyväni kauemmin täällä, jotta meistä voisi tulla paremmat ystävät. Mutta meidän täytyy käyttää parhaamme mukaan tämä vähä aika. Tule mukaamme prikilleni puoleksi tunniksi, siksi kunnes luode on loppunut, juomaan malja kanssani.» Minä halusin kyllä nähdä laivaa sisältäkin kiihkeämmin kuin sanoin voi kertoa; mutta en tahtonut toisekseen antautua vaaraan ja siksi sanoin hänelle, että minulla setäni kanssa oli asiaa eräälle lakimiehelle. »Ei se mitään», sanoi hän, »setäsi mainitsi siitäkin minulle. Laiva voi näet laskea sinut maihin kaupungin laiturille ja siitä ei Rankeillorin talo ole kuin kivenheiton päässä.» Siinä hän äkkiä kumartui ja kuiskasi korvaani. »Pidä sitä vanhaa kettua silmällä; hänellä on pahat aikomukset. Tule laivaan, jotta voin vaihtaa sanan kanssasi.» Ja pistäen kätensä kainalooni hän jatkoi sitten ääneensä, astellen venhettänsä kohti: »Kuulehan, mitä minä saan tuoda sinulle Carolinasta? Mr Balfourin ystävällä on oikeus käskeä. Rulla tupakkaa; intialaisia sulkateoksia; villi-eläimen nahan; kivipiipun; matkija-linnun, joka kissan tavoin naukumalla matkii kaikkia ihmisiä; vaiko kardinaali-linnun, joka on väriltään veripunainen? Valitse nyt vapaasti mieluisesi.» Silloin olimme jo ehtineet venheen vierelle ja hän talutti minut siihen. Ei johtunut mieleenikään tehdä vastarintaa. Minä hullu kuvittelin löytäneeni hyvän ystävän ja auttajan ja olin iloissani kun sain nähdä laivan. Heti kun kaikki olimme astuneet paikoillemme, työnnettiin venhe laiturista ja se alkoi lipua pitkin veden pintaa. Olin niin ihastunut tähän uuteen kulkutapaan ja niin ihmeissäni matalasta asemastamme ja rannikon ulkonäöstä sekä siitä, että priki kasvoi yhä suuremmaksi, kuta lähemmäksi sitä tulimme, että saatoin tuskin käsittää, mitä kapteeni puhui, ja tietysti vastailinkin hänelle päin seiniä. Heti kun olimme laskeneet laivan kylkeen – siinä minä kummailin laivan korkeutta, vuoroveden äänekästä solinaa laivan kylkeä vasten ja merimiesten hauskoja hoilotuksia, joilla he työtään säestivät – käski Hoseason, selittäen hänen ja minun ensimäisinä nousevan kannelle, laskea alas ison raa’an taljan. Siinä nostettiin minut ensin ilmaan ja laskettiin jälleen alas kannelle, jossa kapteeni jo oli minua odottamassa ja pisti heti kätensä kainalooni. Minä seisoin siinä hetkisen hieman pyörällä päästä, kun kaikki ympärilläni tuntui niin epävakaiselta, mahdollisesti vähän pelästyneenäkin; mutta samalla erittäin mielistyneenä kaikkiin näihin minulle outoihin seikkoihin. Kapteeni selitti minulle kuitenkin kummallisimmat, sanoi niiden nimet ja tarkoitukset. »Mutta missä on setäni?» kysäsin äkkiä. »Niin, siinä kysymys!» vastasi Hoseason äkillisen julman ilmeen välähtäessä kasvoilleen. Huomasin olevani hukassa. Pannen kaikki voimani liikkeelle, riistäydyin irti hänestä ja juoksin laivan reunalle. Totta tosiaan! Siellähän keinui venhe kaupunkia kohti ja setäni istui perässä. Minä päästin sydäntä särkevän huudon: – »Auttakaa, auttakaa! Murha!» – niin että lahden rannat kajahtivat ja setäni kääntyi istuimellaan ympäri ja näytti minulle kasvot, joista julmuus ja pelko kuvastui. Muuta en nähnyt. Vankat kädet olivat jo tarttuneet minuun kiinni takaapäin, tuntui kuin ukonnuoli olisi minuun sattunut, silmäni iskivät tulta ja minä kaaduin tunnottomana alas kannelle. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 6]] 4171 8903 2006-11-11T10:40:20Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 6 luku|6 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 8 luku|8 luku]] |otsikko=7 luku. |alaotsikko=Lähden merelle priki ”Covenantissa”. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Tullessani tuntoihini olin pimeässä ja tunsin kauheita tuskia. Huomasin olevani sidottu käsistä ja jaloista ja tavaton melu ympärilläni huumasi minua. Korviini tunkeutui veden loiskina kuin suunnattoman suuressa myllynrattaassa, raskaiden laineiden jyske, purjeiden jyminä ja merimiesten korvia särkevät huudot. Koko maailma tuntui päätä huimaavalla tavalla vuorotellen kohoavan ylös ja paiskautuvan alas. Ja niin kipeä ja runneltu oli ruumiini, ja pääni niin sekaisin, että kului kotvan, ennenkuin, aina vähän väliä uudesta tuskan puuskasta tajuntani menettäen, sen verran tulin tuntoihini, että kykenin käsittämään makaavani sidottuna tuon onnettoman laivan pohjalla, ja huomaamaan tuulen kiihtyneen. Samalla kun vaarallinen asemani minulle selvisi, valtasi minut synkkä epätoivo, kauheat omantunnon vaivat oman tyhmyyteni tähden ja katkera viha setääni kohtaan, ja minä pyörryin vielä kerran. Tainnoksista selvittyäni pelotti ja huumasi minua sama melske, sama ilkeä ja epätasainen kiikkuminen. Ja entisten kipujeni ja tuskijeni lisäksi tulin nyt merikipeäksi, maalaisena kun olin tottumaton vesillä oloon. Seikkailurikkaassa nuoruudessani sain monta kovaa kokea, mutta en yhtään sellaista, joka olisi ollut niin henkisesti ja ruumiillisesti perin pohjin masentavaa ja niin toivotonta, kuin nämä ensimäiset tunnit prikillä. Minä kuulin kanuunan laukaistavan ja arvelin myrskyn kiihtyneen niin tuimaksi, että meidän täytyi jo ampua hätälaukauksia. Toivo pelastuksesta, vaikkapa sen toisikin kuolema meren syvyyteen, oli minusta tervetullut. Syy laukaukseen ei kuitenkaan ollut se, vaan (kuten jäljestäpäin sain tietää) kapteenin totuttu tapa, josta tässä nyt mainitsen näyttääkseni että huonoimmallakin miehellä voi olla hellemmät puolensa. Olimme näet silloin olleet muutamien peninkulmien päästä sivuuttamassa Dysartia, jossa priki oli rakennettu ja jonne vanha rouva Hoseason, kapteenin äiti, oli joku vuosi sitten muuttanut asumaan. Olipa nyt »Covenant» menossa tai tulossa, ei se koskaan purjehtinut päivällä tämän paikan ohi laukaisematta tykkiä ja nostamatta lippua. Ajan kulusta en tiennyt mitään. Yö ja päivä olivat yhtäläiset tässä pahanhajuisessa komerossa laivan sisimmässä sopessa, jossa minä viruin. Ja surkea tilani pitensi tunnit kaksinkertaisiksi. En sentähden voi sanoa, kuinka kauan siellä makasin odottaen kuulevani laivan murskautuvan jotain kalliota vasten tahi tuntevani sen keula edellä syöksyvän meren syvyyteen. Mutta uni vapautti minut viimein surullisista ajatuksistani. Heräsin, kun käsilyhdyn valo lankesi suoraan kasvoilleni. Eräs pieni, noin kolmenkymmenen ikäinen, vihreäsilmäinen ja pörrötukkainen mies seisoi vieressäni tarkastellen minua. »No», sanoi hän, »kuinkas sinun laitasi on?» Nyyhkytys oli vastaukseni. Vieraani koetti sitten valtasuontani ja ohimoitani ja istuutui pesemään ja sitomaan haavaa päässäni. »Ai, ai», puhui hän, »ilkeä haava. Mitä nyt, mies? Rohkaise mielesi! Ei maailma paha ole! Sinulle on vaan käynyt alussa hullusti, mutta vielä sinä menestyt paremmin. Oletko sinä saanut ollenkaan ruokaa?» Vastasin, etten halunnut sitä. Sen kuultuaan hän antoi minulle tinatuopista vähän paloviinaa ja vettä ja jätti sitten minut jälleen yksikseni. Kun hän seuraavan kerran tuli minua katsomaan, makasin puolinukuksissa silmät pimeässä selkiselällään. Meritaudin vaivoja en tuntenut, mutta sen sijaan huimasi ja pyörrytti päätäni kauheasti, ja sitä oli miltei vaikeampi kärsiä. Sitäpaitsi särki joka jäsentä, ja köydet, joilla olin sidottu, tuntuivat tulena polttavan. Haju komerossa vaivasi minua yhtä paljon kuin kivutkin ja pitkällä väliajalla, joka kului hänen viime käynnistään, murjoi minua kalvava pelko, jonka aiheuttivat milloin laivan rotat, jotka tuontuostakin juoksivat vasten kasvojani, milloin taas kuumeen tuottamat pöyristyttävät mielikuvitukset. Laskuluukun auetessa paistoi lyhdyn heikko valo sisään mielestäni kuin taivaan kirkkaus, ja vaikka sen valossa näinkin ainoastaan laivan – vankilani – tukevat, mustat kannen niskatukit, olin melkein huudahtaa ilosta. Vihreäsilmäinen mies laskeutui ensiksi alas portaita ja minä huomasin hänen horjahtelevan. Kapteeni tuli hänen perässään. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan. Edellinen vain laitteli siteitä ja tutki minua ja sitoi haavani kuten ennenkin. Sillä aikaa tarkasteli Hoseason minua omituisin synkin katsein. »Nyt, näette itsekin, sir», lausui edellinen, »kova kuume, ei ruokahalua, ei valoa, ei ruokaa; näettehän itsekin mihin tämä vie.» »En minä ole mikään taikuri, Mr Riach», sanoi kapteeni. »Antakaa minulle suostumuksenne, sir», pyysi Mr Riach, »onhan teillä hyvä pää hartioillanne ja hyvä skottilainen kieli käskeäksenne. Mutta minä tahtoisin, että tämä poika ilman mitään verukkeita otetaan pois täältä ja viedään kanssiin.» »Teidän tahdostanne, sir, ei välitä muut kuin te itse», vastasi kapteeni; »mutta minä voin lausua sanan, jota on toteltava. Täällä hän on ja täällä hän pysyköön.» »Otaksuen, että teille on maksettu tarpeeksi», sanoi toinen, »pyydän minä nöyrimmästi saada ilmoittaa ettei niin ole minun laitani. Minulle maksetaan kyllä, eikä suinkaan liiaksi, siitä että olen tämän vanhan saavin toisena perämiehenä, ja itse voitte aivan hyvin huomata, että koetan parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni, mutta mistään muusta en ole palkkaa saanut.» »Jos voisitte olla maljaan koskematta, ei minulla olisi teistä mitään valittamista», vastasi kapteeni, »ja minä rohkenen huomauttaa, että tekisitte parhaiten jos säästäisitte keuhkojanne kauravellinne jäähdyttämiseen, ettekä löpertelisi arvoituksia. Meitä tarvitaan kannella», lisäsi hän ankarammalla äänellä ja laski jo toisen jalkansa portaalle. Mutta Mr Riach tarttui häntä hihaan. »Otaksuen, että teille on maksettu jotta tekisitte murhan – –», alkoi hän. Hoseason pyörähti kiivaasti häneen päin. »Mitä tämä on?» karjaisi hän. »Mitä puhetta tämä on?» »Näyttää siltä kuin se olisi puhetta, jota ymmärrätte», puhui Mr Riach katsoen toista vakavasti silmiin. »Mr Riach! Minä olen purjehtinut kanssanne kolme vuotta», vastasi kapteeni. »Sillä ajalla olisi teidän pitänyt jo oppia minut tuntemaan. Minä olen itsepäinen ja pelkäämätön mies. Mutta tuo äskeinen puheenne – hyi, hyi – se lähtee huonosta sydämestä ja pahasta omastatunnosta. Jos väitätte että poika kuolee – –.» »Mitä, itsestäänkö –!» huudahti Mr Riach. »No niin, sir, eikö siinä ole kylliksi?» sanoi Hoseason. »Viekää hänet minne haluatte!» Sen sanottuaan hän läksi nousemaan portaita ylös; ja minä, joka tämän kummallisen sananvaihdon aikana olin maannut äänettömänä, näin Mr Riachin, ivallisesti polviinsa asti kumarrellen, lähtevän hänen jälkeensä. Ja niin sairas kuin silloin olinkin, sain minä kaksi seikkaa selville: että perämies oli humalassa, kuten kapteeni oli huomauttanut, ja että minä hänestä, juopuneena tai selvänä, näytin saavan arvokkaan ystävän. Viisi minuuttia sen jälkeen olin vapaa siteistäni. Minut autettiin muutaman miehen selkään, vietiin kanssiin ja laskettiin lavitsalle huopapeitteiden päälle, jossa minä ensi työkseni menin tajuttomaksi. Oli todella suloista avata jälleen silmänsä päivänvalossa ja huomata olevansa miesten seurassa. Kanssissa oli tilaa kyllin. Ylt’ympäriinsä oli siellä lavitsoita, joissa vahdista vapaita miehiä istui tupakoiden tahi makasi uneen vaipuneina. Kun päivä oli herttainen ja tuuli suotuisa, oli luukku auki ja sisään pääsi, ei ainoastaan suloinen päivänvalo, vaan laivan kallistuessa myöskin auringon kirkkaat säteet, jotka häikäisivät silmäni mutta samalla riemastuttivat minua. Tuskin olin vielä liikahtanut kun muuan miehistä toi minulle jotain Mr Riachin valmistamaa lääkejuomaa ja pyysi minua makaamaan liikahtamatta, niin pian tulisin taas terveeksi. Hän selitti, että luut olivat aivan rikkoutumatta: »Isku päähän ei merkitse mitään», sanoi hän. »Juuri minä sen annoin.» Makasin siellä monet päivät kuin koppiinsa teljetty vanki ja tulin jälleen terveeksi. Siellä opin myöskin tuntemaan toverini. He olivat raakaa joukkoa, kuten merimiehet enimmäkseen ovat, miehiä, jotka elämän valoisista puolista olivat kokonaan osattomia. Heidän osanaan oli ajelehtia yhdessä oikullisilla merillä, eivätkä heidän päällysmiehensä suinkaan olleet parempia. Jotkut heistä olivat purjehtineet merirosvojen mukana ja nähneet asioita, joista puhuminenkin olisi häpeällistä. Muutamat taas olivat karanneet vankeudesta kuninkaan laivoissa ja kantoivat kahleita kaulassaan, jota eivät ollenkaan salanneetkaan. Ja kaikki olivat he sotajalalla parhaimpia ystäviään vastaan. En ollut kuitenkaan monta päivää oleskellut heidän seurassaan ennenkuin jo aloin hävetä ensimäistä arvosteluani, jonka Ferryn laiturilla olin heistä itsekseni lausunut, sitä luuloani nimittäin että he olivat syntisiä julmureita. Ei yksikään mies ole läpeensä paha. Kullakin on omat vikansa ja ansionsa. Eivätkä nämä minun laivatoverini olleet poikkeuksena tästä säännöstä. Raakoja he toden totta olivat, mutta heillä oli paljon hyviäkin puolia. He olivat ystävällisiä, milloin sille tuulelle sattuivat, suoria minun laistanikin, yksinkertaista maalaispoikaa kohtaan ja olipa heissä vielä hiukan jätteitä kunniallisuudestakin. Eräs heistä, yhteensä noin neljästäkymmenestä, saattoi tuntikausia istua vuoteeni reunalla ja puhua minulle vaimostaan ja lapsestaan. Hän oli kalastaja, joka oli menettänyt venheensä ja sitten joutunut aavoja meriä purjehtimaan. On jo vierähtänyt vuosia siitä, mutta häntä en ole unhottanut. Hänen vaimonsa, joka hänen sanansa mukaan oli »nuori häneen itseensä verraten», odotti turhaan miehensä palaavan. Ei koskaan saa hän enää laittaa aamuisin vaimolleen tulta takkaan eikä koskaan saa hän kannella lastaan vaimonsa sairastaessa. Monet näistä mies paroista olivat, kuten tapahtumat myöhemmin osoittivat, viimeisellä matkallaan. He joutuivat pohjattomien aaltojen ja ihmissyöjien kalojen saaliiksi. On hyvin ajattelematonta puhua halveksien kuolemasta. Heidän hyvistä teoistaan mainittakoon se että he jättivät minulle takaisin rahani, jotka oli jaettu miesten kesken, ja vaikka niitä olikin vain kolmas osa alkuperäisestä summasta, olin kuitenkin iloinen ne saadessani ja toivoin niistä paljon hyvää siellä vieraassa maassa jonne nyt olin matkalla. Laivan päämäärä oli Carolina, eikä sinun, lukijani, ole luuleminen, että minä olin menossa sinne yksistään maanpakolaisena. Orjakauppa oli jo silloinkin hyvin rajoitettu ja sittemmin siirtomaiden kapinan ja Yhdysvaltojen muodostumisen takia loppui se kokonaan. Mutta minun nuoruuteni aikana myytiin vielä valkoihoisia sinne orjiksi maatilojen omistajille, ja sellaisen kohtalon oli ilkeä setäni minulle aikonut. Laivapoika Ransome, jolta ensin olin kuullut tästä halpamaisesta kaupasta, pistäysi toisinaan luokseni kansihytistä, jossa hän asui ja palveli. Alhaalla vankilassani hän milloin nuoleksi tuskiaan valittamatta jotakin loukattua jäsentään, milloin taas manasi Mr Shuanin julmuutta. Se vihloi sydäntäni, mutta miehet pitivät suuressa kunniassa perämiestään, jonka he sanoivat olevan ainoan merimiehen koko joukkueesta eikä ollenkaan pahan miehen selvänä ollessaan. Minäkin tulin huomaamaan, että meidän molemmat perämiehemme olivat todellakin aivan vastakohtia. Mr Riach oli selvänä ärtyisä, häijy ja ankara ja Mr Shuan ei taas olisi hyttysellekään pahaa tehnyt muulloin kuin juovuksissa. Kyselin myöskin kapteenista; mutta minulle kerrottiin, etteivät juomat tehneet siihen rautaiseen mieheen mitään vaikutusta. Niinä lyhyinä hetkinä, joina minulla oli tilaisuutta siihen, koetin parhaani mukaan tehdä Ransomesta miestä tai oikeammin poikaa. Mutta hän oli melkein epäinhimillisessä sieluntilassa. Hän ei muistanut mitään muuta ajoilta ennen merille lähtöään kuin sen että hänen isänsä oli tehnyt kelloja ja että hänellä oli ollut asuinhuoneessaan rastas, joka osasi viserrellä laulun »Pohjoinen maa». Kaikki muu oli häneltä unhottunut näinä vuosina, joiden kuluessa hän oli saanut kärsiä kovuutta ja julmuutta. Mannermaasta oli hänellä omituinen, merimiesten kertomusten nojalla muodostettu käsitys. Siellä pantiin muka pojat orjuuteen n. k. kauppa-alalle, jossa oppipoikia tuon tuostakin pidettiin ilkeissä vankiloissa. Kaupungissa hän arveli joka toisen ihmisen olevan viettelijän ja joka kolmannen talon paikan, jossa merimiehiä myrkytetään ja murhataan. Minä koetin kyllä hänelle kertoa miten lempeästi minua oli kohdeltu mannermaalla, jota hän niin kovin pelkäsi, ja kuinka hyvin sekä ystäväni että vanhempani olivat minua ravinneet ja kuinka huolellisesti opettaneet. Jos häntä oli syvemmin loukattu, silloin hän saattoi itkeä katkerasti ja vannoa karkaavansa laivasta; mutta milloin hän oli tavallisella hurjalla tuulellaan tai etenkin jos hän oli saanut lasin väkijuomaa kansihytissä, teki hän pilaa puheistani. Mr Riach (taivas hänelle antakoon anteeksi) oli juuri se, joka antoi pojalle juomia. Epäilemättä hän teki sen hyvässä tarkoituksessa. Mutta paitsi sitä että väkijuomat turmelivat pojan terveyden, oli mitä surkeinta nähdä tuon onnettoman, yksinäisen olennon hoipertelevan ja hyppivän ja puhuvan päättömyyksiä. Muutamat miehistä nauroivat; mutta eivät suinkaan kaikki. Toisten muoto synkistyi – he ajattelivat ehkä omaa nuoruuttaan tahi omia lapsiaan – ja he pyysivät häntä lopettamaan turhan höpinänsä ja ajattelemaan mitä hän teki. Minä puolestani en iljennyt katsoa hänen menoaan, ja yhä vieläkin näen unissani tuon lapsi paran. Tähän aikaan oli »Covenantilla» yhtämittainen vastatuuli. Vastalaineet heittelivät sitä ylös ja alas. Laskuluukku oli sentähden melkein aina kiinni ja kanssia valaisi vain katossa häilyvä lyhty. Kaikille miehille oli nyt työtä. Purjeita täytyi joka tunti milloin enentää milloin vähentää. Miesten mielentilan ilmaisi heidän puheensa: aamusta iltaan kuului heidän lavitsoiltaan nurinaa, ja kun minun ei sallittu astua jalallani kannelle, voi arvata miten raskaaksi elämäni kävi ja miten kärsimättömänä odotin jotain vaihtelua. Ja muutos olossani tapahtuikin, kuten pian saatte kuulla, mutta ensin on minun kerrottava eräästä keskustelustani Mr Riachin kanssa, joka antoi minulle jonkun verran voimia kantamaan huoliani. Tavattuani hänet kerran tarpeeksi humalassa – selvänä ei hän näet käynyt katsomassakaan minua – vein hänet muista erilleen ja kerroin hänelle koko elämäni vaiheet. Hän sanoi niiden olevan aivan tarumaiset ja lupasi koettavansa parhaansa mukaan auttaa minua. Minulla pitäisi nyt olla paperia, kynä ja mustetta kirjoittaakseni muutamia rivejä Mr Campbellille ja Mr Rankeillorille, ja jos olin totta puhunut, panisi hän kymmenen yhtä vastaan siitä, että hän heidän avullaan kykenisi ajamaan asiani perille ja hankkimaan minulle oikeudenmukaisen asemani. »Ja sillä aikaa», lausui hän, »pysy vain rohkeana! Et sinä ole ainoa, sen saatan sinulle sanoa. Moni mies, joka oikeastaan saisi satuloida hevostaan oman kotonsa ovella, hakkaa meren tuolla puolen tupakkaa. Sellaisia on lukemattomia. Elämä on todella muuttuvaista. Katsos minuakin! Minä olen tilanomistajan poika ja vähää vaille lääkäri. Ja täällä minä nyt olen Hoseasonin käskyläisenä.» Minusta oli asianmukaista tiedustella hänenkin elämänvaiheitaan. Vastaukseksi hän päästi pitkän vihellyksen ja sanoi: »Ei minulla ole mitään sellaisia ollut. Minä vain puhuin pilaa.» Ja niin sanoen hän kiiruhti pois kanssista. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 7]] 4172 8932 2006-11-11T10:44:31Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 7 luku|7 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 9 luku|9 luku]] |otsikko=8 luku. |alaotsikko=Kansihytti. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Eräänä yönä, noin kello yhdentoista aikaan, tuli muuan mies Mr Riachin vahtihuoneesta, joka oli kannella, hakemaan jakkuaan alhaalta. Heti alkoivat miehet kanssissa kuiskailla toisilleen: »Nyt on Shuan viimeinkin hänet tappanut.» Nimeä ei kenenkään tarvinnut lausua, me kaikki ymmärsimme ketä tarkoitettiin. Mutta tuskin olimme vielä täysin asian käsittäneet ja sitä vähemmin ehtineet siitä keskustella, kun laskuluukku jälleen kiskastiin auki ja kapteeni Hoseason ilmaantui portaille. Hän tähysteli lyhdyn lepattavassa valossa tarkasti ympärilleen ja tullen sitten luokseni, lausui minulle kummakseni lempeällä äänellä: »Poikani, sinua haluttaisiin kansihyttiin palvelemaan. Sinä ja Ransome saatte vaihtaa makuusijoja. Laittauduhan nyt sinne peräpuoleen.» Vielä hänen puhuessaan ilmestyi laskuluukulle kaksi miestä kantaen käsissään Ransomea. Juuri silloin kallistui laiva, ja lyhdyn heilahtaessa lankesi valo suoraan pojan kasvoille. Ne olivat aivan vahankarvaiset ja vääntyneet kamalaan hymyyn. Veri hyytyi suonissani ja minä vedin henkeäni kuin tukehtumaisillani. »Korjaa luusi täältä peräpuolelle ja paikalla», ärjäisi Hoseason minulle. Suin päin syöksyin minä portaita ylös kannelle ohi merimiesten ja pojan, joka ei hiiskahtanut eikä liikauttanut jäsentäkään. Laiva syöksyi juuri huimaavaa vauhtia erään pitkän ja viheriän hyökylaineen läpi. Se oli oikealle puolen kallellaan ja tuulen kaartaman etupurjeen laidan alta näin mailleen menneen auringon vielä valaisevan taivaanrantaa. Tämä näky näin myöhään yöllä kummastutti minua suuresti. Minä en näet tiennyt, että me kiersimme Skotlannin pohjoista rannikkoa ja olimme nyt, vältettyämme Pentlandin vaaralliset virtapaikat, kaukana pohjoisessa, Orkney- ja Shetland-saarien välisillä vesillä. Minä, joka niin pitkän ajan olin viettänyt pimeään kanssiin suljettuna enkä tiennyt vastatuulista mitään, olin otaksunut purjehtivamme puolivälissä Atlantin valtamerta. Paitsi sitä, että vähän ihmettelin näin myöhäistä auringonlaskua, en välittänyt koko asiasta. Ponnistelin vain peräpuolelle, pidellen kiinni köysistä laineiden vyöryessä kannen yli ja juosten eteenpäin tieni vapaana ollessa. Jos kannella olevat miehet, jotka aina olivat olleet minulle ystävällisiä, eivät olisi oikeassa hetkessä aina tulleet avukseni, olisin sillä matkalla varmasti joutunut aaltojen saaliiksi. Kansihytti, jonne minut oli määrätty ja jossa tästä lähtien olin nukkuva ja palveleva, oli laivan kannesta noin kuusi jalkaa korkea ja prikin suuruuteen nähden erittäin tilava. Sisällä oli kiintonainen pöytä ja penkki sekä kaksi lavitsaa, toinen kapteenille ja toinen molemmille perämiehille. Lattiasta kattoon saakka oli pitkin seiniä kirstuja, joihin olisi luullut mahtuvan koko päällystön omaisuuden ja vielä osan laivan muonavaroistakin. Hytin alapuolella oli suurempi varastohuone, jonka sisäänkäytävä oli keskellä laivan kantta. Parhaimmat ruuat ja juomat sekä kaikki ruuti oli koottu kansihyttiin ja kaikki ampuma-aseet kahta messinkitykkiä lukuunottamatta, riippuivat rivissä peräseinällä. Suurin osa miekoista oli myöskin siellä. Yksi luukuilla varustettu ikkuna ja kattoikkuna ylhäällä katossa laski päivillä valoa sisään, ja koko pimeän osan vuorokautta paloi lamppu. Minun sisääntullessanikin oli lampussa tuli. Kovin kirkkaasti se ei valaissut, mutta siksi kuitenkin että sen valossa näin Mr Shuanin istuvan pöydän ääressä paloviinapullo ja tinatuoppi edessään. Hän oli suurikasvuinen, vankkarakenteinen ja hyvin musta mies. Siinä istuessaan hän tuijotti eteensä pöytään aivan kuin mielipuoli. Minun sisääntulostani ei hän ollenkaan välittänyt eikä liikahtanut, vaikka kapteenikin tuli kohta perästäni ja nojautui vierelleni lavitsaa vasten silmäillen synkästi perämieheen. Minä pelkäsin, syystä kyllä, Hoseasonia; mutta vaistomaisesti käsitin, ettei minun juuri nyt tarvinnut olla peloissani hänen tähtensä. Kuiskasin senvuoksi hänen korvaansa: »Mitenkä hänen laitansa on?» Kapteeni pudisti päätänsä kuin se, joka ei tiedä eikä tahdo ajatella, ja hänen kasvonsa olivat hyvin totiset. Silloin astui Mr Riach sisään. Hän heitti kapteeniin silmäyksen, joka ilmaisi yhtä selvään kuin sanat, että poika oli kuollut, ja jäi seisomaan kuten mekin. Siinä seisoimme nyt äänettöminä kaikki kolme tuijottaen Mr Shuaniin, ja tämä taas istui paikallaan sanaakaan virkkamatta ja katse eteensä pöytään kiinnitettynä. Äkkiä hän kurotti kätensä tarttuakseen pulloon; mutta silloin astui Mr Riach askeleen eteenpäin, sieppasi pullon pois ja ärjäisi kiroten, paremmin hämmästyneenä kuin vihoissaan, että siitä hän oli maistellut aivan liiaksi, ja että koko laiva oli tuomittu perikatoon. Ja puhuessaan hän heitti pullon avoimesta vasemmanpuolisesta ovesta ulos mereen. Silmänräpäyksessä oli Mr Shuan seisoallaan. Silmissään oli hänellä yhä tuo mielipuolen katse; mutta nyt se ilmaisi selvään murhan aikomusta. Ja jollei kapteeni olisi tullut väliin, olisi hän tehnytkin toisen murhan samana yönä. »Istukaa!» karjaisi kapteeni. »Te sika, te viinasta hullu raukka, ettekö käsitä mitä olette tehnyt? Te olette surmannut pojan!» Mr Shuan näyttikin ymmärtävän, sillä hän istuutui jälleen ja vei käden otsalleen. »Niin», sanoi hän. »Hän toi minulle likaisen tuopin!» Tämän kuultuamme silmäilimme me kolme hetken aikaa pelokkaina toisiimme. Sitten Hoseason meni ensimäisen perämiehensä luo, tarttui häntä olkapäähän ja vei hänet vuoteelleen pyytäen häntä nukkumaan, aivan kuin olisi puhunut pahankuriselle lapselle. Murhamies ärjähteli kyllä vähän, mutta veti kuitenkin merisaappaansa jaloistaan ja totteli. »Ah!» huudahti Mr Riach kammottavalla äänellä. »Teidän olisi pitänyt tulla väliin paljoa ennen. Nyt se on liian myöhäistä.» »Mr Riach», sanoi kapteeni, »tämän yön tapahtumat eivät saa tulla tunnetuiksi Dysartissa. Poika putosi mereen, sir; siinä koko juttu; ja minä annan omasta taskustani viisi puntaa siitä että se on totta!» Ja kääntyen pöytään päin hän jatkoi: »Mutta miksi te heititte hyvän pullon mereen? Siinä teossa ei ollut järkeä. Noudappa sinä, David, minulle toinen. Ne ovat alimmaisessa laatikossa», neuvoi hän ja antoi minulle avaimen. »Teillekin on kyllä lasi tarpeen, sir», lisäsi hän Mr Riachille. »Se oli iljettävä näytelmä.» He istuutuivat ja alkoivat kilautella lasejaan. Sillä aikaa murhaaja, joka oli hiljalleen vaikeroiden virunut tilallaan, kohottautui kyynäspäilleen ja katseli heitä ja minua. Tämä oli ensimäinen yö uudessa toimessani ja seuraavan päivän kuluessa totuin siihen täydellisesti. Minun oli tarjottava ateriain aikana, jotka kapteeni aina söi määrätyillä tunneilla yhdessä silloin toimestaan vapaana olevan alapäällikkönsä kanssa, ja pitkin päivää sain noutaa ryyppyjä milloin kellekin kolmesta isännästäni. Yöt nukuin hytin perimmäisessä päässä lattialle levitetyllä villapeitteellä. Se oli kylmä ja kova vuode ja ovien välissä kun oli, kävi siinä kova veto. Häiritsemättä en suinkaan saanut nukkua, sillä aina pistäytyi joku kannelta sisään saamaan ryypyn ja vahteja vaihdettaessa saattoi pari heistä ja joskus kaikki kolmekin istuutua hyttiin juomaan maljan yhdessä. Kuinka he pysyivät terveinä, käsitän yhtä vähän kuin sitäkään, että minä säilytin siellä oman terveyteni. Mutta toiselta puolen oli toimeni helppo. Pöydälle ei tarvinnut liinaa levittää, sellaista kun ei ollut; ruokana oli joko kaurajauhovelliä tai kuivaa hyvin suolaista lihaa paitsi kaksi kertaa viikossa, jolloin syötiin jauhokokkareita. Ja vaikka minä olinkin hyvin kömpelö ja, tottumattomana keinuvalla laivalla kävelemään, pudotin joskus kannettavani, olivat sekä Mr Riach että kapteeni erittäin kärsivällisiä kanssani. Tätä en voinut muuten ymmärtää, kuin että he siten koettivat tyynnyttää omaatuntoaan, ja tuskinpa he olisivat olleet niin hyviä minulle, elleivät Ransomea olisi niin julmasti kohdelleet. Mitä Mr Shuaniin tuli, niin olivat juomat taikka hänen suuri rikoksensa, tai molemmat yhdessä saattaneet hänet pois järjiltään. Voinpa melkein sanoa, etten koskaan nähnyt häntä täydellä järjellä. Hän ei pitänyt minun siellä-olostani, tuijotti vain lakkaamatta minuun – joskus luullakseni pelokkaastikin – ja useat kerrat työnsi takaisin käteni, kun hänelle jotain tarjoilin. Minä olin alusta alkaen melkein varma siitä, ettei hän käsittänyt mitä oli tehnyt, ja jo toisena päivänä näyttäytyi luuloni todeksi. Olimme silloin kahden kesken. Hän oli pitkän aikaa katsonut minuun, kun hän yhtäkkiä hyökkäsi ylös istualtaan ja tuli kauhukseni luokseni. Mutta minun ei olisikaan tarvinnut pelätä häntä. »Ethän sinä ennen ollut täällä?» kysyi hän vain. »En, sir», vastasin. »Täällä oli toinen poika»? kysyi hän uudelleen ja vastattuani myöntävästi sanoi hän: »Sitähän minäkin tässä», ja meni jälleen istumaan eikä virkkanut enää sanaakaan, viinan pyytämistä lukuunottamatta. Voinee tuntua luonnottomalta, mutta niin inhottava kuin hän minusta olikin, surkuttelin häntä. Hän oli nainut mies ja hänen vaimonsa oli Leithissä. En muista oliko hänellä lapsiakin, mutta toivoakseni ei. Elämäni ei ollut kovinkaan raskasta jäljellä olevana laivassa olo-aikanani, joka, kuten tulette näkemään, ei ollut varsin pitkä. Ruokani oli yhtä hyvää kuin kenentahansa heistä, ja etikassa säilytetyistä vihanneksistakin, jotka olivat suurimpana herkkuna, minä pääsin osalle. Jos olisin tahtonut, olisin vielä saanut juoda aamusta iltaan kuin Mr Shuan. Seuraa minulla oli ja laillaan hyvääkin. Mr Riach, joka oli ollut kimnaasissa, puheli hyvällä tuulella ollessaan minun kanssani kuin ystävä ja kertoi paljon hauskoja asioita, joista muutamat olivat opettavaisiakin. Ja kapteenikin, joka muuten enimmäkseen piti minut tarpeellisen välimatkan päässä, saattoi toisinaan käydä puheliaaksi ja kertoa minulle ihanista maista, joissa hän oli käynyt. Ransome paran varjo painoi luonnollisesti meitä kaikkia ja minua ja erittäinkin Mr Shuania kaikista raskaimmin. Sitäpaitsi oli minulla toinen, yksityinen huoli. Olin näet näiden miesten minulle häpeällisessä palveluksessa, miesten, joita halveksin ja joista yksi oli ansainnut vähintäänkin hirsipuun. Se oli huolenani nykyisyydestä. Ja tulevaisuuteni – sen valossa näin vain raatavani orjana tupakkapelloilla neekerien parissa. Mr Riach ei ruvennut enää, arvattavasti varovaisuuden vuoksi, kanssani puheisiin asiastani, ja kapteeni, koettaessani lähestyä häntä, työnsi minut pois luotaan kuin koiran eikä tahtonut kuulla sanaakaan. Siten kului päivä toisensa jälkeen ja rohkeuteni väheni vähenemistään. Lopulta olin iloinen, kun sain edes tehdä työtä, joka esti minua ajattelemasta. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 8]] 4173 8934 2006-11-11T10:44:33Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 8 luku|8 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 10 luku|10 luku]] |otsikko=9 luku. |alaotsikko=Alan Breck ja hänen kultavyönsä. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Vähän toista viikkoa oli kulunut, ja sillä aikaa kävi huono onni, joka »Covenantia» oli tähän asti matkalla seurannut, yhä ilmeisemmäksi. Muutamina päivinä priki pääsi jonkun matkaa eteenpäin, toisina se taas ajautui suorastaan taaksepäin. Lopulta olimme joutuneet niin kauas etelään, että koko yhdeksännen päivän purjehdimme edestakaisin Cape Wrathin ja sen molemmin puolin kohoavien jylhien ja kallioisten rantain näkyvissä. Tämän johdosta pitivät päälliköt neuvottelun, jossa tehtyä päätöstä minä kyllä en ymmärtänyt, mutta sen seurauksen näin. Entistä epäedullista tuulta käytimme näet eduksemme ja laskimme etelää kohti. Kymmenennen päivän illalla pienenivät laineet ja paksu valkoinen sumu kietoi kaiken märkään vaippaansa, niin ettei nähnyt prikin toisesta päästä toiseen. Koko iltapuolen päivää näin kannella käydessäni miesten ja päälliköiden tirkistelevän reilingin yli »tyrskyjä etsien», kuten he sanoivat. Vaikka tuosta en vähääkään ymmärtänyt, vainusin kuitenkin vaaraa, ja olin sen tähden peloissani. Noin kello kymmenen aikaan yöllä, palvellessani Mr Riachia ja kapteenia illallis-pöydässä, laiva törmäsi voimakkaalla rytinällä jotakin vastaan, ja me kuulimme huutoja. Molemmat isäntäni hypähtivät ylös. »Nyt ollaan karilla!» sanoi Mr Riach. »Eikö mitä sir», vastasi kapteeni. »Olemme vain laskeneet jonkun venheen yli.» He kiiruhtivat ulos. Kapteeni oli oikeassa. Olimme sumussa purjehtineet muutaman venheen yli. Se oli mennyt keskeltä kahtia ja vajonnut pohjaan kaikkine väkineen yhtä lukuunottamatta. Pelastunut mies oli, kuten sittemmin kuulin, istunut perässä muiden hoitaessa airoja. Yhteentörmäyksessä oli venheen perä kohonnut ilmaan ja mies, hänellä kun olivat kädet vapaina eikä hänen polviin asti ulottuva verkaviittansa sanottavasti haitannut liikkeitä, oli silloin hypännyt ylös ja tarttunut prikin keularaakaan. Selvää oli, että miestä seurasi onni ja että hän oli tavattoman notkea ja voimakas, kun hän sillä tavalla pelastautui niin suuresta vaarasta. Ja kun kapteeni toi hänet kansihyttiin ja minä ensikerran loin silmäni häneen, oli hän yhtä levollisen näköinen kuin minäkin. Hän oli lyhyenläntä, mutta kaunisvartaloinen ja vilkas kuin vuohi. Kasvot olivat avomieliset, mutta auringon paahtamat ja täynnä rokonarpia. Silmät olivat tavattoman vaaleat ja niissä oli jonkunlainen välkähtelevä, raivokas ilme, joka samalla kertaa veti puoleensa ja pelästytti katselijaa. Heitettyään päällystakin yltään hän pani pöydälle kaksi hopeahelaista pistoolia, ja vyöllä näin minä hänellä olevan suuren miekan. Hänen käytöksensä oli sen lisäksi hieno, ja kapteenia hän puhutteli erittäin nokkelasti. Ensi silmäyksellä näin, että häntä oli minun pitäminen paremmin ystävänä kuin vihamiehenä. Kapteenikin teki havannoitaan; mutta enemmän vaatteista kuin itse miehestä. Ja otettuaan päällystakin pois, näyttikin vieraamme todella liian hienolta kauppaprikin kansihyttiin. Hänellä oli näet sulilla varustettu hattu, punaiset liivit, mustat villasamettiset polvihousut sekä hopeanapeilla ja hopeaompeluksilla varustettu nuttu. Kallisarvoinen puku siis, vaikka nyt vähän sumusta ja vaatepäällä nukkumisesta turmeltunut. »Minä olen pahoillani venheen takia, sir», virkkoi kapteeni. »Siinä hukkui muutamia kunnon miehiä», vastasi vieras, »jotka ennemmin soisin jälleen tapaavani kuivalla maalla kuin pelastavani kymmenkunnan venhettä.» »Teidän ystäviänne?» kysyi Hoseason. »Ei teillä ole yhtään sellaista ystävää», vastasi toinen. »He olisivat kuolleet kuin koirat minun tähteni.» »Mutta, sir», jatkoi kapteeni tarkastellen yhä häntä, »onhan maailmassa enemmän miehiä kuin venheitä, joihin he mahtuisivat.» »Se on aivan totta», huudahti toinen, »ja te näytätte olevan sangen teräväjärkinen mies.» »Minä olen ollut Ranskassa, sir», lausui kapteeni äänellä, josta selvään huomasi hänen sanoillaan tarkoittavan enemmän kuin näytti. »Vai niin. Onhan siellä kyllä moni kunnon mies käynyt», vastasi toinen. »Epäilemättä», jatkoi kapteeni, »ja koreatakkisetkin.» »Soo-o!» huudahti vieras. »Vai sieltä päin se tuuli käy!» Näin sanoen tarttui hän nopeasti pistooleihinsa. »Elkäähän olko niin kuumaverinen!» lausui kapteeni. »Elkää tehkö tyhmyyksiä ennenkuin näette onko sellaisia tarvis. Teillä on ranskalaisen sotamiehen puku yllänne ja skotlantilainen kieli suussanne; mutta niin on monella kunnon miehellä näinä aikoina, enkä minä siitä tahdo mitään pahaa puhua.» »Niinkö? Kuulutteko te kunnialliseen puolueeseen?» kysyi koreatakkinen vieras, tarkoittaen kysyä: »oletteko jakobiitti», sillä tällaisissa valtiollisissa kiistoissa pitää kumpikin puolue itseään kunniallisena. »Minä olen harras protestantti ja siitä kiitän Jumalaa», vastasi kapteeni. – Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan uskonnosta. Jälestä päin sain kuulla, että hän maissa ollessaan kävi ahkerasti kirkossa. – »Mutta minä voin tuntea sääliä vainottuja miehiä kohtaan.» »Voitteko todellakin?» kysäisi jakobiitti. »No niin, sir. Ollakseni aivan suora teitä kohtaan ilmoitan, että olen yksi noita kunniallisia miehiä, jotka vuosina neljäkymmentäviisi ja kuusi olivat ahtaalla, ja jos minä joutuisin noiden punatakkisten käsiin, kävisi minun hullusti. Minä olin matkalla Ranskaan. Eräs ranskalainen laiva luovi täällä, ottaakseen minut mukaansa, mutta sumussa se meni huomaamattaan ohi – jonka toivoisin sydämestäni teidänkin tehneen! Ja nyt sanon teille: jos voitte laskea minut maihin siellä minne olin menossa, on minulla ystäviä, jotka runsaasti palkitsevat teille vaivanne. »Ranskaan?» sanoi kapteeni. »Ei, sir; se ei käy päinsä. Mutta mistä te tulette – puhutaanpa siitä.» Silloin hän sattui pahaksi onneksi huomaamaan minun seisovan nurkassani ja käski minut keittiöön laittamaan ruokaa vieraalle. Saatte olla varmat, etten käskyä täyttäessäni viivytellyt. Tullessani takaisin hyttiin näin miehen ottaneen vyöltään rahavyön ja heittäneen pari guineaa pöydälle. Kapteeni loi katseensa suuttuneen näköisenä ensin rahoihin, sitten vyöhön ja vieraan kasvoihin. »Puolet siitä ja minä olen teidän miehenne», huudahti hän. Toinen pisti rahat takaisin vyöhön ja piilotti sen liiviensä alle. »Olen jo sanonut teille, sir», lausui hän, »ettei äyriäkään siitä ole minun omaisuuttani. Se on minun päällikköni, ja», jatkoi hän hattuunsa tarttuen, »samalla kun olisin tuhma asiamies, jos en raskisi, menettää muutamia kolikoita saadakseni loput perille, olisin kurja olento, jos ostaisin oman turvallisuuteni liian kalliisti. Kolmekymmentä guineaa, jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen. Sen saatte jos tahdotte; muussa tapauksessa tehkää mitä haluatte.» »Todellako!» tuumi kapteeni. »Mutta jos jätän teidät sotamiesten käsiin?» »Siinä tekisitte tyhmästi», vastasi toinen. »Päällikköni on menettänyt omaisuutensa, kuten kaikki muutkin kunnialliset miehet Skotlannissa. Hänen maatilansa on tuon Kuningas Yrjöksi nimitetyn miehen hallussa, ja tämän upseerit kantavat tai koettavat kantaa maatilan verot. Mutta Skotlannin kunnian tähden pitävät alustalaisparat piileskelevästä isännästäänkin huolta, ja nämä rahat ovat juuri osa niistä veroista, joita Kuningas Yrjö himoitsee. Ja nyt, sir, te näytätte minusta asian ymmärtävältä mieheltä; viekää nämä rahat hallitukselle ja paljonko luulette niistä teidän osalle lankeavan!» »Arvattavasti kovin vähän», sanoi Hoseason ja lisäsi sitten kuivasti, »jos he tietäisivät. Mutta luullakseni voisin, jos koettaisin, pitää suuni kiinni asiasta.» »Mutta minä annan teidät ilmi!» huudahti vieras. »Pettäkää vain minut, niin minä petän teidät. Jos minut otetaan kiini, tulevat he saamaan tietää kenen rahat ovat.» »No niin», vastasi kapteeni, »kun sen kerran täytyy niin käydä, niin ei sille mitään mahda. Kuudestakymmenestä guineasta teen siis sen. Tässä on käteni.» »Ja tässä on minun», lausui toinen. Sen jälkeen kapteeni meni ulos, – mielestäni tavallista kiiruummin – ja jätti minut vieraan kanssa kahden kesken hyttiin. Tähän aikaan, muutama vuosi jälkeen 1745:n, palasi moni maanpakoon ajettu mies henkensä uhalla takaisin kotiseudulleen tapaamaan ystäviään tahi keräämään jonkun verran rahoja, ja jokapäiväisenä puheenaineena oli, miten erittäinkin karkoitettujen ylämaalais-johtajien alustalaiset elivät tarkasti säästääkseen rahoja heitä varten, ja kuinka heidän klaaniensa hoitajat uhmasivat sotilasvaltaa haaliakseen ne kokoon ja suuren sotalaivastomme vartioimisesta huolimatta kuljettivat ne heille meren toiselle puolen. Tästä kaikesta olin tietysti minäkin kuullut kerrottavan. Ja nyt oli tuossa edessäni mies, joka oli tuomittu kuolemaan ei ainoastaan sentähden, että hän oli kapinoitsija ja salakuljettaja, vaan myöskin siksi, että hän oli mennyt Ranskan kuninkaan Louis’in palvelukseen. Ja ikäänkuin tämä kaikki ei olisi vielä riittänyt, oli hänellä nyt ympärillään vyö täynnä kultaisia guinean rahoja. Mikä minun mielipiteeni olikin, en saattanut olla katselematta sellaista miestä vilkkaalla mieltymyksellä. »Ja te siis olette jakobiitti?» alotin kantaessani ruokaa hänelle. »Olenpa niinkin», vastasi hän ruveten syömään. »Ja sinä, pitkästä naamastasi päättäen olet whig?»<ref>Whig eli Whigamore oli niiden nimi, jotka olivat kuningas Yrjölle uskollisia.</ref> ’Siltä väliltä’, sanoin, jotten suututtaisi häntä, sillä todellisuudessa olin niin ankara whig, kuin Mr Campbell oli minusta saanut. »Tyhmyyksiä!» sanoi hän. »Mutta kuuleppas sinä Mr ’Siltä väliltä’, tämä pullosi on tyhjä; ja kovin surkeaa on, jos minun nyt pitää maksaa kuusikymmentä guineaa enkä saa edes ryyppyäkään kaupan päällisiksi.» »Minä käyn noutamassa avaimen», lausuin ja astuin ulos kannelle. Sumu oli yhtä sakea kuin ennenkin, mutta laineet olivat hävinneet melkein jäljettömiin. Priki oli pantu ankkuriin, kun ei enää tiedetty missä oltiinkaan, eikä heikko tuuli ollut matkan suunnalle suotuisa. Jotkut miehistä tarkastelivat vielä merta, mutta kapteeni ja molemmat perämiehet seisoivat innokkaasti keskustellen keskellä laivaa. Heti pälkähti päähäni ettei heillä ollut hyvä mielessä, ja jo ensimäiset sanat, jotka kuulin lähestyessäni hiljaa heitä, vahvistivat luuloni. Ikään kuin olisi äkkiä keksinyt jonkun mainion tuuman huudahti näet Mr Riach: »Emmeköhän saisi häntä viekotelluksi ulos kansihytistä!» »Parempi on», vastasi Hoseason, »että hän pysyy vain siellä. Hänellä ei ole siellä tilaa käyttää miekkaansa.» »Se on totta», sanoi Riach; »mutta hänen kiinniottaminen ei ole leikin tekoa.» »Joutavia», lausui Hoseason. »Voimmehan mennä häntä puhuttelemaan, asettua toinen toiselle puolen häntä ja ottaa kiinni häneltä molemmat kädet. Ja jos se ei onnistu, hyökätään sisään molemmista ovista ja nujerretaan hänet allemme, ennenkuin hän ehtii paljastaa miekkaansa.» Tämän kuultuani rupesin pelkäämään ja vihaamaan noita kavaloita, ahnaita ja verenhimoisia miehiä, joiden seurassa purjehdin. Ensin aioin juosta tieheni, mutta tulin sitten rohkeammaksi ja sanoin: »Kapteeni, vieras haluaa ryyppyä ja pullo on tyhjä. Tahdotteko antaa minulle avaimen?» Kaikki kolme säpsähtivät ja kääntyivät minuun päin. »Ahaa, kas tässä keino, jolla ampuma-aseet saadaan! huudahti Riach, ja jatkoi sitten minulle: »Kuuleppa, David. Tiedätkö missä pistoolit ovat?» »Miksei», puuttui Hoseason puheeseen. »David tietää; David on hyvä poika. Katsos, David, tuo rajupäinen ylämaalainen on laivalle vaarallinen, paitsi sitä että hän on Kuningas Yrjön, Jumala häntä siunatkoon, katkera vihamies.» Ei koskaan sitten laivalle tuloni oltu minua niin davideltu kuin nyt. Minä myöntelin vain, ikäänkuin kaikki mitä puhuttiin olisi ollut aivan luonnollista. »Pulma on nyt siinä», jatkoi Hoseason, »että kaikki ampuma-aseemme, pienet ja suuret, ovat kansihytissä tuon miehen nokan edessä, samoinkuin ruutikin. Jos nyt minä, tahi jompikumpi perämiehistä menisi niitä ottamaan, heräisi hänessä epäluulo; mutta sinunlaisesi poika saattaisi huomiota herättämättä näpistää sieltä ruutisarven ja pistoolin tahi parikin. Ja jos tämän taidolla suoritat, pidän minä asian mielessäni, jos milloin olet hyvän ystävän tarpeessa – ja sellaista tarvitset ainakin Carolinaan päästyämme.» Tässä kuiskasi Mr Riach hänelle jotain. »Aivan oikein, sir», vastasi Hoseason ja lisäsi sitten minulle: »Ja kuulehan vielä, David, tuolla miehellä on vyö täynnä kultaa ja minä panen sanani pantiksi siitä, että pääset rahoista osalle.» Sanoin tekeväni, kuten hän tahtoi, vaikka sydäntäni ahdisti niin, etten tahtonut saada sanaakaan suustani. Myöntymykseni saatuaan hän antoi minulle väkijuomakaapin avaimen ja minä läksin hitaasti kävelemään hyttiin päin. Mitä minun oli tekeminen? He olivat koiria ja varkaita, he olivat ryöstäneet minut kotimaastani, he olivat murhanneet Ransome raukan. Pitikö minun nyt olla avullisena toiseen murhaan? Mutta toiselta puolen oli varma kuolema edessäni, sillä mitäpä voi poika ja mies, vaikka he olisivat olleet rohkeita kuin jalopeurat, laivan koko miehistöä vastaan! Tuumailin vielä asiaa puolelta jos toiseltakin, saamatta sitä sen selvemmäksi, kun saavuin kansihyttiini ja näin jakobiitin lampun alla syövän rauhassa illallistaan. Silloin selvisi asia minulle yhtäkkiä. Minun ansioni se ei ollut eikä oma päätökseni saanut minua ottamaan tätä askelta. Ikäänkuin vaistomaisesti menin suoraan pöydän luo ja laskin käteni hänen olkapäälleen. »Tahdotteko, että teidät murhataan?» lausuin. Hän hypähti ylös ja loi minuun selvästi kysyvän katseen. »Kaikki ovat murhamiehiä täällä», huudahdin. »Koko laiva on heitä täynnä. He ovat jo murhanneet pojan, ja nyt on teidän vuoronne!» »No, no, eivät he vielä ole minua käsiinsä saaneet», sanoi hän ja jatkoi sitten katsoen veitikkamaisesti minuun: »Tahdotko sinä auttaa minua.» »Tahdon, totisesti», vastasin. »Minä en ole varas, enkä vielä murhamieskään. Minä tahdon auttaa teitä.» »No, mikä sinun nimesi sitten on?» kysyi hän. »David Balfour», vastasin ja arvelin, että noin hienosti puettu mies tietysti piti ylhäisistä ihmisistä, lisäsin ensi kerran: »of Shaws». Hänelle ei edes pälkähtänyt päähän epäillä minua, vaikka ylämaalainen on tottunut näkemään ylhäiset miehet mahtavassa asemassa; mutta hänellä itsellään kun ei ollut maatiloja, loukkasivat sanani hänen lapsellista turhamielisyyttään. »Nimeni on Stewart», lausui hän kohoten seisoalleen. »Alan Breckiksi minua nimitetään. Kuninkaallinen nimi minulla kyllä on, vaikka kannankin sitä koristelematta ja vaikka minulla ei olekaan minkään talorähjän nimeä sen peräkaneetiksi.» Sen sanottuaan hän kääntyi tarkastelemaan puolustuslaitoksiamme. Kansihytti oli rakennettu erittäin vahvaksi, jotta se kestäisi hyökylaineiden iskut. Sen viidestä aukosta olivat ainoastaan katto-ikkuna ja molemmat ovet siksi suuria että mies mahtui siitä. Ovet saattoi sitäpaitsi vahvasti sulkea. Ne olivat jykevästä tammesta tehdyt ja uurroksissa kulkevat sekä varustetut haoilla, joilla ne tarpeen mukaan voi pitää kiinni tahi aukinaisina. Toinen niistä oli jo suljettu ja minä vahvistelin vielä sen salpoja. Mutta kun rupesin työntämään toistakin ovea kiinni, esti minut Alan siitä. »David», lausui hän, »– en näet jaksa pitää mielessäni tuota sinun kartanoasi ja siksi uskallan kutsua sinua ainoastaan Davidiksi – tämä ovi on avoimena tärkein puolustuspaikkamme.» »Vielä parempi se olisi suljettuna», huomautin. »Ei ollenkaan, David», lausui hän. »Huomaa, että minulla on silmät ainoastaan yhdelle suunnalle, ja niin kauan kuin tuo ovi on auki ja minulla kasvot sinnepäin, on suurin osa vastustajiani edessäni, jossa minä toivoisin niiden aina olevan.» Puistellen päätään ja tuumien, ettei hän ikimaailmassa ollut kurjempia aseita nähnyt, hän antoi minulle seinältä miekan, joita siellä pyssyjen joukossa oli muutamia. Sitten hän asetti minut istumaan pöydän ääreen ja antoi minulle ruutisarven, pussillisen kuulia ja kaikki pistoolit, jotka hän käski minun lataamaan. »Se on parempaa työskentelyä», sanoi hän, »jalosukuiselle herrasmiehelle kuin kaaputtaa lautasia ja kantaa ryyppyjä tervaisille merimiehille.» Sen sanottuaan hän asettui keskelle lattiaa, päin oveen, paljasti suuren miekkansa ja teki sillä muutamia liikkeitä tutustuakseen huoneeseen, jossa hänen oli sitä käytettävä. »Minun täytyy vain pistää eteenpäin», sanoi hän päätään pudistaen, »ja se on hyvin ikävä seikka. Siten ei ole paljon hyötyä miekkailutaidostani, joka nyt on ainoa pelastuksemme. Ala nyt sinä ladata pistooleja ja pane mieleesi mitä sanon.» Lupasin olla tarkkaavainen. Rintaani ahdisti, suutani kuivasi ja silmiäni hämärsi. Ajatellessani sitä mieskarjaa, joka pian oli hyökkäävä päällemme, menin aivan sekaisin, ja prikin laitoja vasten loiskivat aallot, joihin ruumiini arvelin varhain huomenaamuna heitettävän, tekivät minuun kummallisen vaikutuksen. »Ensiksikin», sanoi Alan, »kuinka monta meillä on vastassamme?» Laskin heidät, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin, että sain heidän lukunsa melkein kaksinkertaiseksi ja vastasin: »Viisitoista.» Alan vihelsi. »No niin», sanoi hän, »sille ei mitään mahda. Kuule vain nyt mitä sanon. Tästä ovesta, jossa päätaistelun luulen syntyvän, pidän minä huolen. Sinulla ei siinä ole mitään tekemistä. Muista vain ettet ammu tänne päin, vaikka minä joutuisinkin alakynteen, sillä ennemmin soisin kymmenen vihollista uhkaavan minua etupuolelta kuin sinunlaisen ystävän ampua paukuttelevan selkäni takana.» Tunnustin, etten todellakaan ollut mikään mainio ampuja. »Se oli rohkeasti sanottu», huudahti hän hyvin hämmästyneenä avomielisyydestäni. »Monella kunnon miehellä ei olisi päätä puhua noin suoraan!» »Mutta, sir», huomautin, »takanasi on toinen ovi, jonka he ehkä murtavat.» »Aivan niin», sanoi hän, »siinä onkin sinun osasi. Heti kuin olet ladannut pistoolit, tulee sinun kiivetä tuolle lavitsalle, josta käsin voit helposti vahtia ikkunassa, ja jos he rupeavat käymään käsiksi oveen, täytyy sinun ampua. Mutta siinä ei ole kaikki. Opetetaanpa sinua vähän sotilaaksi, David. Mitä muuta tulee sinun vartioida?» »Kyllähän tuota kattoikkunaa», vastasin, »mutta silloin pitäisi minulla olla silmät takanakin, jotta voisin pitää molemmista huolta. Vahtiessani näet toista, olen selin toiseen.» »Se on totinen tosi», sanoi Alan. »Mutta eikö sinulla ole korvia?» »Varmemmasti onkin!» huudahdin. »Täytyyhän minun kuulla, jos lasit särjetään.» »Näkyy sinussa olevan hiukan järjen kipinääkin», lausui Alan leikillisesti. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 9]] 4174 8935 2006-11-11T10:44:33Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 9 luku|9 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 11 luku|11 luku]] |otsikko=10 luku. |alaotsikko=Taistelu kansihytissä. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Mutta nyt oli lepoaikamme lopussa. Kannella olijat olivat odottaneet minua ikäväkseen asti, ja tuskin oli Alan lausunut viimeiset sanansa, kun kapteenin kasvot ilmestyivät avonaiseen oveen. »Seis!» karjaisi Alan, ojentaen miekkansa häntä kohti. Kapteeni pysähtyikin, mutta ei väistynyt askeltakaan. »Miekka kädessä?» sanoi hän. »Onpa tämä kummallinen palkinto vieraanvaraisuudesta.» »Ymmärrättekö?» lausui Alan. »Minä olen kuninkaallinen henkilö; minä kannan kuninkaan nimeä. Minun asemerkkini on tammi. Näettekö miekkaani? Se on katkonut kaulat useammalta whigamorelta kuin teillä on varpaita jaloissanne. Kutsukaa roskajoukkonne taaksenne, sir, ja käykää päälle. Kuta pikemmin taistelu alkaa, sitä sukkelammin tunnette tämän teräksen tunkeutuvan sisälmyksiinne.» Kapteeni ei vastannut mitään Alanille, vaan heitti minuun vihasta säihkyvän silmäyksen. »David», sanoi hän, »tätä minä en unhota.» Hänen sanansa viilsivät ilkeästi sydäntäni. Samassa hän hävisi ovelta. »Katso nyt päätäsi», sanoi Alan, »sillä kohta alkaa leikki.» Alan otti vasempaan käteensä tikarin siltä varalta, että joku pääsisi pujahtamaan hänen miekkansa alitse. Minä puolestani kiipesin raskain sydämin lavitsalleni syli täynnä pistooleja ja avasin ikkunan, jossa minun oli vahdittava. Ainoastaan pientä osaa kannesta saatoin pitää silmällä, mutta siinä olikin tarpeeksi. Meri oli laannut aaltoilemasta eikä tuulen henkäyskään liikutellut purjeita. Laivalla vallitsi siten syvä hiljaisuus, jonka kestäessä minä olin selvään kuulevinani puhelun hyminää. Hetken kuluttua kuulin teräksen rämähtävän kantta vasten. Siitä arvasin, että nyt jaettiin siellä miekkoja, ja että joku oli pudottanut aseensa kannelle. Sitten oli taas kaikki hiljaa. En tiedä, lienenkö ollut peloissani, mutta sydämeni tykytti kuin linnun, yhtä tiheään ja yhtä lyhyeen. Silmieni eteen laskeusi verho, jonka vähän väliä karkoitin, mutta joka yhä uudelleen ilmestyi. Toivoa ei minulla ollut nimeksikään. Mieltäni murjoi synkkä epätoivo ja jonkinlainen viha maailmaa kohtaan, ja sen tähden tahdoin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Muistan koettaneeni rukoilla; mutta kiihottunut mielentilani ei antanut minulle aikaa ajatella sanoja. Toivoin vain että tappelu alkaisi ja kaikki olisi ohi. Äkkiä se alkoikin. Ensin jalkojen töminää ja miesten mölinää, sitten Alanin riemuhuuto, aseiden kalsketta ja jonkun haavoittuneen parahdus. Vilkaisin taakseni olkani yli ja näin Mr Shuanin mittelevän ovella miekkoja Alanin kanssa. »Hän se juuri murhasi pojan!» huusin. »Pidä huolta ikkunastasi», vastasi Alan: ja kääntyessäni paikalleni näin hänen lävistävän miekallaan perämiehen. Olikin jo aika huolehtia tehtävästäni, sillä tuskin olin kääntänyt kasvoni takaisin ikkunaan päin, kun viisi miestä muurin-murtajan sijasta vara-raakapuu käsissään, juoksi ohitseni ja asettui asentoon murtaakseen oven. Pistoolia en ollut vielä koskaan lauaissut, harvoin kivääriäkään, sitä vähemmin ihmisolentoa kohti. Mutta nyt tai ei koskaan: ja juuri kun he heilauttivat raakapuuta, karjaisin minä: »Tuossa on teille!» ja ammuin heidän keskelleen. Luultavasti laukaus osui, koska eräs heistä parahti ja horjahti askeleen taaksepäin. Muut hyökkääjistä pysähtyivät hämmästyneinä. Mutta minä en antanut heille aikaa miettimiseen, vaan ammuin toisen kuulan heidän päittensä yli. Kolmannella laukauksellani, joka sattui yhtä huonosti kuin toinenkin, he heittivät raakapuun käsistään ja juoksivat pois. Nyt katselin taas ympärilleni kansihytissä. Se oli aivan täynnä ruudinsavua ja korvani tuntuivat menneen rikki paukauksista. Mutta siellä seisoi Alan kuten äskenkin; siinä vain oli eroa, että hänen miekkansa oli veressä kahvaa myöten, ja itse hän näytti niin voitonriemua säteilevältä ja seisoi niin uhkeassa asennossa, kuin olisi hän ollut aivan voittamaton. Aivan hänen edessään lattialla oli Mr Shuan kontallaan. Verta pulppusi hänen suustaan, ja kauhistuttava ilme kalmankalpeilla kasvoillaan hän vajosi hitaasti yhä alemmaksi. Juuri siinä minun katsellessani tarttui muuan takana seisovista häntä kantapäihin ja laahasi hänen ruumiinsa ulos kansihytistä. Luullakseni hän heitti silloin henkensä. »Siinä on teille yksi whigejänne!» huudahti Alan ja kysyi sitten kääntyen minuun päin, olinko saanut mitään aikaan. Ilmoitin tehneeni lopun yhdestä, luullakseni kapteenista. »Ja minä olen toimittanut kaksi tieltä pois», sanoi hän. »Ei, verta ei ole vielä kylliksi vuotanut. He tulevat pian takaisin. Paikallesi, David! Tämä oli vain ryyppy ruuan alle.» Asettauduin takaisin paikalleni, latasin laukaisemani kolme pistoolia ja rupesin vahtimaan sekä silmin että korvin. Vihollisemme neuvottelivat kannella lähellä minua ja niin kovalla äänellä, että maininkien loiskeessa kuulin sanan tai pari heidän keskustelustaan. »Tämä oli Mr Shuanin syy», kuulin jonkun sanovan. Toinen vastasi siihen: »Hiljaa, mies! Hän on maksanut osansa.» Sitten alenivat taas äänet entiseksi muminaksi. Kuulin vain jonkun heistä puhuvan melkein koko ajan kuin sotajuonta esittäen ja sitten yhden toisensa jälkeen vastaavan hänelle lyhyesti, ikäänkuin määräyksen saatuaan. Siitä tiesin varmaan heidän hyökkäävän uudelleen ja ilmoitin huomioni Alanille. »Juuri sitä tulee meidän rukoillakin», sanoi hän. »Jos me emme saa annetuksi heille selkään oikein perinpohjaisesti, et sinä enkä minä tule saamaan rauhaa. Mutta muista, että tällä kertaa on heillä tosi mielessä.» Nyt olivat pistoolini valmiit, eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin kuunnella ja odottaa. Ottelun kestäessä en ollut joutanut miettimään olinko peloissani, mutta nyt kun kaikki jälleen oli hiljaista, ei ajatuksissani ollut sijaa millekään muulle. Ne pyörivät vain terävissä miekoissa ja kylmän teräksen kanssa. Ja kuullessani seuraavassa tuokiossa hiipiviä askelia ja miesten vaatteiden kahinaa kansihytin seinää vasten heidän asettuessaan pimeässä paikoilleen, olisin mielelläni huudahtanut ääneen. Askeleet ja kahina kuuluivat Alanin puolelta, ja minä aloin jo luulla osani taistelussa loppuneen, kun kuulin jonkun pudottautuvan hiljaa katolle pääni päällä. Kuului meripillin vihellys ja se oli merkki. Parvi miehiä hyökkäsi miekka kädessä ovea kohti ja samassa iskettiin kattoikkuna sirpaleiksi. Aukosta pujottautui mies ja hyppäsi lattialle. Ennenkuin hän pääsi jaloilleen olin minä jo painanut pistoolin hänen selkäänsä vasten. Olisin hänet ampunutkin: mutta pistoolin suun koskettaessa häntä, ihmisolentoa, menin aivan tarmottomaksi enkä kyennyt vetämään liipasinta yhtä vähän kuin osasin lentääkään. Alas hypätessään hän oli pudottanut miekkansa ja tuntiessaan pistoolinsuun selässään hän pyörähti heti ympäri ja kiroten karkeasti tarttui minuun kiinni. Joko minun rohkeuteni silloin palasi tai nousi pelkoni vastaavaan määrään, mutta kirkaisten ammuin minä häntä keskelle ruumista. Hän päästi mitä kamalimman ja ilkeimmän ähkinän ja kaatui lattialle. Samassa koskettivat toisen miehen kattoikkunasta riippuvat jalat päätäni. Tartuin toiseen pistooliin ja ammuin häneltä reidet läpi, ja mies solahti aukon läpi pudota möksähtäen alas toverinsa ruumiin päälle. Nyt ei ollut aikaa harhaan ampumiseen yhtä vähän kuin tähtäämiseenkään. Asetin sen tähden pistoolinsuun pudonneen ruumista vasten ja laukasin. Olisin arvattavasti tuijottanut heihin liian kauan, mutta silloin kuulin Alanin huudahtavan ikäänkuin apua pyytäen ja se sai minut jälleen tajuihini. Siihen asti hän oli pitänyt puoliaan ovella. Mutta eräs merimies oli, Alanin kamppaillessa toisen kanssa, pujahtanut hänen miekkansa alitse ja tarttunut hänen ruumiiseensa. Alan pisteli häntä vasemmalla kädellään tikarillaan, mutta mies riippui hänessä kiinni kuin iilimato. Eräs toinenkin oli murtautunut sisään ja seisoi jo miekka koholla. Oviaukko oli täynnä miesten naamoja. Luulin olevamme hukassa ja tarttuen miekkaani hyökkäsin sivulta heidän päälleen. Mutta avuksi en ennättänyt. Iilimato päästi viimeinkin saaliinsa ja Alan, väistyttyään ensin taaksepäin saadakseen miekalleen tarpeellista tilaa hyökkäsi kuin karhu toisten päälle. He hajaantuivat hänen edessään kuin lampaat, pyörähtivät ympäri, ja läksivät käpälämäkeen kompastuen kiireessään toisiinsa. Alanin miekka välähteli keskellä pakenevaa vihollistemme parvea ja joka välähdyksen jälkeen kuului haavoittuneen kiljaisu. Luulin vielä olevamme hukassa, kun suureksi kummakseni huomasin kaikkien vastustajiemme hävinneen ja Alanin ajavan heitä takaa pitkin kantta kuin lammaskoira lampaita. Ollen yhtä varovainen kuin rohkeakin, oli hän tuossa tuokiossa jälleen hytissä, ja silläaikaa merimiehet juoksivat yhä parkuen luullen hänen olevan heidän kintereillään. Kuulimme heidän yhdessä mylläkässä syöksevän kanssiin ja lyövän luukun jälkeensä kiinni. Kansihytti näytti teurastushuoneelta. Kolme kuollutta makasi sisässä ja muuan virui kuoleman kielissä kynnyksellä. Ja Alan ja minä olimme voittajina ja vahingoittumatta. Avoimin sylin hän lähestyi minua. »Tule syliini!» huudahti hän ja syleili ja suuteli minua kiihkeästi. »David», sanoi hän, »minä rakastan sinua kuin veljeäni. Mutta sano, veli», huudahti hän innoissaan, »enkö minä ole uljas miekkailija?» Sitten hän kääntyi neljän vihollisensa puoleen, lävisti heistä jokaisen miekallaan ja vieritti toisen toisensa jälkeen ulos ovesta. Sitä tehdessään hän hymisi, lauleli ja vihelteli ikäänkuin jotain laulua muistutellen. Mutta ''hänen'' muistuttelemisensa oli sama kuin laulun laatiminen. Koko ajan hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä oli loiste kuin lapsella saadessaan uuden leikkikalun. Hetken kuluttua hän istahti miekka kädessä pöydälle. Laulunpätkä, jota hän oli sepitellyt, alkoi sujua selvemmin ja selvemmin ja lopuksi hän puhkesi kovalla äänellä laulamaan geelinkielistä laulua. Usein jälkeenkinpäin hän lauloi sitä ja laulu tulikin aivan yleiseksi. Monet kerrat olen sitä kuullut ja se on vähitellen selvinnyt minulle: : Tämä on laulu Alanin kalvasta: : tuli sen karasi, : surmaksi varasi, : Alan ei henkeä myy sillä halvasta. : Heit’ oli monta, ja silmät ne hohti, : nostamaan nopeita : käsiä kopeita: : kalpa nous yksin kaikkia kohti. : Peuroja juoksee kukkulan laella, : häviten jälleen, : vuori jää tälleen, : pystyssä, yksin, ei varjossa vaella. : Tulkaatte kotkat korpien yöstä, : saarilta meren, : janoojat veren, : saaliinne kimppuun jo saatte te syöstä. Tämä laulu, jonka sekä sanat että sävelen hän sepitti voittomme hetkenä, ei ole aivan oikeudenmukainen minua kohtaan, joka koko ajan olin otellut hänen rinnallaan. Mr Shuan ja viisi muuta olivat joko kuolleet tai kokonaan taisteluun kykenemättömiä, ja näistä kuudesta olin minä lopettanut kaksi, ne, jotka tulivat kattoikkunasta. Sitäpaitsi oli vielä haavoitettuja neljä kappaletta ja niistä oli yksi, eikä suinkaan halpa-arvoisin, saanut haavansa minun kädestäni. Siten olin minäkin osaltani tappanut ja haavoittanut riittävästi tullakseni mainituksi Alanin runossa. Mutta runoilijan täytyy ajatella sointujaan; ja suorasanaisesti puhuessaan Alan oli minulle enemmänkin kuin oikeudenmukainen. Silloin en vielä tiennytkään, että minulle oli tehty vääryyttä. Sillä lukuunottamatta sitä, etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä, olin pitkästä epätietoisesta odotuksesta ja vilskeestä ja jännityksestä molempien lyhyiden ottelujemme aikana, sekä ennen kaikkea pelosta miten omalta osaltani niissä suoriutuisin, niin väsynyt, että olin iloinen, kun sain heittäytyä istumaan. Rintani oli niin raskas, että tuskin saatoin hengittää. Nuo ampumani kaksi miestä ahdistivat minua painajaisen tavoin, ja yhtäkkiä aloin, tietämättä miksi, itkeä nyyhkyttää kuin lapsi. Alan taputti minua olkapäälle sanoen, että olin urhoollinen poika, mutta nukkumisen tarpeessa. »Minä pidän ensiksi vahtia», lausui hän. »Joka tapauksessa on sinusta minulle suuri hyöty, enkä tahtoisi sinusta luopua vaikka saisin koko Appinin – vaikkapa vielä Breadalbanenkin.» Tein siis itselleni vuoteen lattialle, ja pistooli kädessä ja miekka polvilla hän oli vahtina ensimäisen vuoron, seinällä naksuttavan kapteenin kellon mukaan kolme tuntia. Sitten hän herätti minut ja vuorostani vahdin minä toiset kolme tuntia. Ennen vahtiaikani loppua oli jo aivan kirkas päivä. Aamu oli tyyni, meri lainehti uinaillen, keinutellen laivaa ja pannen veren kansihytin lattialla häilymään edestakaisin. Rankka sade lotisi kattoa vasten. Koko vahdinpito-aikanani ei kuulunut mitään mieltäkiinnittävää; ja peräsimen heilahduksista huomasin, ettei ketään ollut sitäkään hoitamassa. Miehistä oli todellakin (kuten sittemmin sain kuulla) niin moni haavoitettu tahi kuollut, ja loput niin masennuksissa että Mr Riachin ja kapteenin täytyi, kuten Alanin ja minunkin, olla vahdissa, tai muutoin olisi priki ajautunut kauniisti karille. Oli onni, että yö oli niin tyyni; heti sateen alettua tyyntyi näet tuuli. Laivan ympärillä kalastamassa lentelevien lokkien valittavista huudoista saattoi kuitenkin päättää, että tyynestä huolimatta olimme ajautuneet jotenkin lähelle rannikkoa tai jotakuta Hebridien saarista. Viimein näinkin, katsellessani ulos hytin ovesta, oikealla puolen Skyenin korkeat louhikkoiset kummut ja vähän matkaa siitä peräänpäin omituisen Rum-saaren. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 10]] 4175 8798 2006-11-10T20:03:08Z Nysalor 5 11 luku {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 10 luku|10 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 12 luku|12 luku]] |otsikko=11 luku. |alaotsikko=Kapteeni myöntyy. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Noin kello kuuden aikaan istuuduimme Alan ja minä aamiaista syömään. Lattia oli lasin sirpaleitten ja veritahrojen vallassa ja se vei minulta ruokahalun. Muuten asemamme oli miellyttävä, tavallaan hullunkurinenkin. Olimme näet ajaneet päälliköt ulos omasta hytistään ja käytettävinämme olivat kaikki laivan juomat, niin viini kuin väkijuomatkin, sekä kaikki herkkuruuat, kuten vihannessäilykkeet ja hyvä leipä. Tämä jo oli itsessään kylliksi saamaan meidät hyvälle tuulelle; mutta suurimpana syynä leikillisyyteemme oli kuitenkin se, että Skotlannin kahden janoisimman miehen (Mr Shuan oli näet kuollut) täytyi laivan keulapuoleen suljettuina tyytyä juomaan, jota he enimmin vihasivat, – kylmään veteen. »Saat nähdä», huomautti Alan, »eivätkö he piankin tule puheillemme. Miehen voi kyllä pidättää taistelemasta, mutta maistelemasta ei koskaan.» Me viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Alan puheli todellakin mitä herttaisimmin; ja ottaen pöydältä veitsen, hän leikkasi minulle takistaan yhden hopeanapeista. »Nämä minä sain isältäni, Duncan Stewartilta», lausui hän, »ja yhden niistä annan nyt sinulle viime yön muistoksi. Ja kuljetpa sinä missä tahansa, ovat Alan Breckin ystävät kokoontuvat ympärillesi, kun vain näytät tätä nappia.» Tämän hän sanoi ikäänkuin hän olisi ollut Kaarle Suuri ja sotajoukkojen käskijä. Ja niin suuresti kuin ihailenkin hänen rohkeuttaan, olin aina vaarassa nauraa hänen turhamaisuudelleen. Sanon vaarassa, sillä minua pelottaa jo ajatellakin sitä vihaa, joka hänessä olisi syttynyt jollen olisi hillinnyt naurunhaluani. Heti kun olimme päässeet syömästä, alkoi hän kaivella kapteenin arkun sisällystä, kunnes löysi sieltä vaateharjan. Sitten hän riisui takin päältään ja rupesi tarkastelemaan pukuaan ja hankaamaan siitä pois tahroja niin suurella huolella, että sellaisen olin luullut olevan ainoastaan naisten tapana. Totta puhuen ei hänellä ollutkaan toista pukua, ja sitäpaitsi se sopi, kuten hän itse sanoi, vaikka kuninkaalle ja sentähden oli siitä pidettävä kuninkaallista huolta. Nähdessäni, miten huolellisesti hän nyhti langat pois siitä, mistä oli napin leikannut, aloin pitää hänen lahjaansa arvokkaampana. Hän oli vielä täydessä puuhassa, kun kuulimme Mr Riachin huutavan meitä pyytäen päästä puheille. Minä kiipesin kattoikkunan laidalle istumaan, pistooli kädessä ja kasvoiltani hyvin rohkean näköisenä, mutta sisimmässäni peläten lasin särkyvän, ja pyysin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän tuli kansihytin luo ja nousi köysikimpun päälle, joten hänen leukansa tuli katon tasalle. Hetken ajan silmäilimme äänettöminä toisiamme. Luullakseni ei Mr Riach ollut ensi miehiä taistelussa eikä senvuoksi ollut saanutkaan pahempaa vammaa kuin haavan leukaansa, mutta hän näytti hyvin alakuloiselta ja väsyneeltä, kun oli ollut jalkeilla koko yön joko vahdissa tahi haavoitettuja hoitamassa. »Tämä oli huono teko», lausui hän viimein päätään pudistaen. »Se ei ole meidän syymme», vastasin. »Kapteeni tahtoisi puhua ystäväsi kanssa», sanoi hän. »Voivathan he keskustella ikkunan ääressä.» »Mutta emmehän tiedä mikä petos hänellä nyt on mielessä», huomautin. »Ei mikään, David», vastasi mr Riach. »Ja jos hänellä olisikin, niin, suoraan sanoen, emme saisi miehiä mukaamme.» »Ovatko asiat sillä kannalla?» huudahdin. »Saatanpa sanoa sinulle vielä enemmänkin», vastasi hän. »Niin ei ole laita ainoastaan miesten vaan minunkin, pelkään minä, David.» Tätä sanoessaan hän hymyili minulle. »Ei», jatkoi hän sitten, »ainoa toivomme olisi päästä hänestä erillemme.» Keskustelin asiasta Alanin kanssa ja päätökseksi tuli, että puheille pääsö myönnettiin ja molemmin puolin luvattiin heittää vihollisuudet siksi aikaa. Mutta Mr Riachilla oli muutakin asiaa. Hän pyysi minulta ryyppyä entisen ystävyytemme nimessä ja niin hartaasti, että minä viimein ojensin hänelle tuopillisen paloviinaa. Hän joi siitä osan ja vei loput mukanaan, arvattavasti jakaakseen sen päällikkönsä kanssa. Hetken kuluttua tuli kapteeni, kuten oli sovittu, erään ikkunan ääreen ja seisoi siellä sateessa, kantaen kättään siteessä ja näyttäen niin kalpealta ja synkältä ja niin vanhentuneelta, että sydämeni soimasi minua, kun olin häntä ampunut. Äkkiä Alan ojensi pistoolin hänen kasvojaan kohti. »Pankaa tuo ase pois!» lausui kapteeni. »Enkö minä ole antanut sanaani, sir? vai tahdotteko te häväistä minua?» »Kapteeni», vastasi Alan, »minä pelkään ettei sanaanne ole luottamista. Viime yönä te höpisitte ja löpisitte kuin toriämmä ja panitte sitten sananne pantiksi minulle, vahvistaen sen kädenlyönnillä; mutta aivan hyvin tiennette miten kävi. Häpeä sanallenne!» »Hyvä, hyvä, sir», lausui kapteeni. »Vähän te hyödytte vannottelemisestanne. Mutta meillä on muutakin puhumista», jatkoi hän katkerasti. »Te olette saattaneet prikin häviöön. Minulla ei ole kylliksi miehiä jäljellä sitä hoitaakseni, ja ensimäinen perämieheni, joka oli minulle välttämätön, on saanut miekkanne sisuksiensa läpi ja kuollut sanaakaan virkkamatta. Minulla ei ole muuta neuvoa, sir, kuin purjehtia takaisin Glasgowiin hankkimaan uusia miehiä, ja sieltä olette, jos haluatte, löytävä niitä, jotka voivat paremmin kanssanne puhella.» »Vai niin?» huudahti Alan. »Mutta minä tahdon tosiaankin puhua heille! Vaikka koko tuossa kaupungissa ei olisi ketään, joka ymmärtää englanninkieltä, on minulla heille kaunis puhe pidettävänä! Viisitoista matruusia toisella puolen ja mies ja puolikasvuinen poika toisella! Ai, ai, mies paha, se on surkeaa! Kapteeni sävähti punaiseksi. »Ei», jatkoi Alan, »se ei käy päinsä. Teidän täytyy laskea minut maihin juuri siinä paikassa, mistä oli sovittu.» »Mutta», väitti kapteeni vastaan, »minun ensimäinen perämieheni on kuollut – itse tiedätte parhaiten millä tavalla. Ei kukaan meistä jäljelle jääneistä tunne tätä rannikkoa; ja se on vaarallisimpia purjehdusvesiä.» »Minä annan nyt teidän valita», lausui Alan. »Laskekaa minut maihin joko Appinissa, Ardgourissa, Morvenissa, Arisaigissa tai Morarissa; taikka, sanalla sanoen, missä tahansa kolmenkymmenen peninkulman laajuisella alalla kotipaikastani lukien, lukuunottamatta kuitenkin Campbellien tiluksia. Onhan siinä alaa! Jos siihen ette osaa ohjata, täytyy teidän olla yhtä kunnoton purjehtija kuin taistelija. Ja minun kotipaikkani miehet purjehtivat pienillä kalastusvenheillään saaresta saareen millaisella ilmalla tahansa – vieläpä yölläkin, jos niikseen tulee.» »Mutta pieni kalastusvenhe ei olekaan laiva», vastasi kapteeni. »Se ei ole syväkulkuinen.» »No sama se, Glasgowiin sitten, jos haluttaa», sanoi Alan. »Teille saadaan siis lopultakin nauraa.» »Vähät minä nyt naurusta välitän», vastasi kapteeni. »Mutta tämä kaikki maksaa rahaa.» »Aivan niin, sir», sanoi Alan, »en minä mikään tuulenpieksäjä ole. Kolmekymmentä guineaa jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen.» »Mutta, sir, täältä missä nyt olemme, ei ole kuin tunnin matka Ardnamurchaniin. Antakaa minulle kuusikymmentä, niin saatan teidät sinne.» »Ja minäkö antautuisin vaaraan joutua punatakkien käsiin ollakseni vain teille mieliksi?» huudahti Alan. »Ei, sir. Jos tahdotte ansaita kuusikymmentä guineaa, on teidän vietävä minut omille alueilleni.» »Mutta siten joutuisi priki vaaraan», väitti kapteeni, »ja teidän henkenne samalla.» »Ottakaa tai olkaa ilman», vastasi Alan. »Voisitteko te ollenkaan auttaa laivan ohjaamisessa?» kysyi kapteeni synkän näköisenä. »Sitä en voi taata», vastasi Alan. »Minussa on enemmän miekkailijan (kuten itsekin olette nähnyt) kuin merimiehen vikaa. Mutta minut on monet kerrat noudettu täältä ja laskettu maihin tälle rannalle, ja pitäisi minun sentähden ainakin jonkun verran tuntea sen salakareja.» Kapteeni pudisti synkkänä päätään. »Jos minulta olisi tämän onnettoman luovimisen aikana tuhlaantunut vähemmän rahaa», lausui hän, »näkisin mieluummin teidät köyden silmukassa kuin sallisin prikini joutua vaaraan. Mutta olkoon niin kuin tahdotte. Niin pian kuin saan vähänkin tuulta (ja jos en aivan pahasti erehdy, onkin sitä jonkun verran tulossa) käytän sitä hyväkseni. Mutta vielä yksi asia. Joku kuninkaan laivoista saattaa tavata meidät ja panna tarkastuksen toimeen, johon minä en ole syypää. Tämä rannikko on täynnä risteilijöitä – te tiedätte kyllä minkätähden. No niin; jos niin sattuisi käymään, antanette kai silloin rahat minulle.» »Kapteeni», vastasi Alan, »niin pian kuin merkkilipun näette, on teidän asianne kiiruhtaa pakoon. Mutta minähän kuulin, että teillä siellä keulapuolella on viinan puutos. Eiköhän tehtäisi tässä pieni vaihtokauppa: puteli paloviinaa kahdesta saavillisesta vettä.» Se oli keskustelun loppuehdotus, ja molemmat puolet täyttivät sen tunnollisesti. Siten saimme me, Alan ja minä, viimeinkin pestä kansihytin ja hävittää tappamiamme miehiä muistuttavat verilätäköt. Ja kapteeni ja Mr Riach tulivat taas omalla tavallaan onnellisiksi, – viinaa saatuaan. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 11]] 4176 8908 2006-11-11T10:44:10Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 11 luku|11 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 13 luku|13 luku]] |otsikko=12 luku. |alaotsikko=Kuulen Punaisesta Ketusta. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Olimme vielä kansihyttiä puhdistamassa kun pieni tuulenpuuska puhalsi pohjoisluoteesta. Sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin. Mutta nyt minun täytyy antaa pieni selitys, ja hyvä olisi jos lukijalla olisi kartta apuna. Sinä päivänä, jona sumussa purjehdittiin Alanin venheen yli, olimme kulkemassa Pienen Minchin läpi. Taistelun jälkeisenä päivänä olimme kantautuneet Cannan-saaren itäpuolelle, tämän ja Eriska-saaren väliin Long Island-saaristoon. Suorin tie täältä Linnhen lahteen olisi nyt ollut ahtaan Mull-salmen kautta. Mutta kapteenilla ei ollut merikarttaa; hän ei uskaltanut viedä prikiään niin kauas saaristoon. Kun nyt tuulikin oli suotuisa, päätti hän ennemmin kiertää Tiree-saaren länsipuolitse ja tulla siten suuren Mull-saaren eteläpuolelle. Tuuli pysyi koko päivän samalla suunnalla pikemmin kiihtyen kuin laimentuen, ja iltapäivällä alkoivat laineet aavalta mereltä vyöryä jo ulommaisten Hebridien ympäri salmeen. Sisäsaaria kiertäessämme oli suuntamme lounainen, joten ensimäiset jättiläislaineet tulivat sivulta heilutellen meitä pahasti. Mutta kun yön tultua käännyimme Tiree-saaren ympäri, joten suuntamme tuli enemmän itäiseksi, kävivät ne myötäisiksi. Aamupäivä oli kuitenkin, ennenkuin hyökylaineet meidät yllättivät, erittäin ihana, meitä suosi kirkas auringon paiste ja joka suunnalla näkyi vuorisia saaria. Alan ja minä istuimme kansihytissä, jonka molemmat ovet olivat auki, – tuuli oli näet myötäinen – ja poltimme yhden tai pari piipullista kapteenin hienoa tupakkaa. Silloin saimme kuulla toistemme elämänvaiheet, ja se oli erittäinkin minulle tärkeää kun minä siten sain tietoja jylhästä Highlannista, jonne pian olin joutuva. Siihen aikaan, jolloin tuo suuri kapina vielä oli tuoreessa muistossa, täytyi joka miehen tietää mitä teki, ohjatessaan kulkunsa noille kanervakankaille. Kertomalla hänelle kaikki vastoinkäymiseni, olin hänelle esimerkkinä. Alan kuunteli kertomustani erittäin hyväntahtoisesti; mutta mainitessani hyvän ystäväni Mr Campbellin nimen, hän ponnahti ylös istualtaan sanoen vihaavansa kaikkia sen nimellisiä ihmisiä. »Mutta», sanoin minä, »hän on mies, jonka ystävyydestä ylpeilisit.» »Campbellien kanssa en tahdo olla missään tekemisissä», huudahti Alan, »paitsi jos lyijypalasesta on kysymys. Minä vainoon heitä kaikkia kuin metsän eläimiä. Kuoleman kielissäkin kömpisin polvilleni kamarini ikkunan ääreen ampuakseni jotakuta heistä.» »Mutta mitä sinä, Alan, Campbelleille kiukuttelet?» »No niin», vastasi Alan, »sinä tiedät aivan hyvin että minä olen Appinin Stewarteja ja että Campbellit ovat kauan kiusanneet ja ryöstäneet sen nimisiä ihmisiä. Ovatpa he vieneet meiltä maatiluksiakin kavaluudella – mutta eivät koskaan miekalla», karjaisi hän iskien viimeistä sanaa lausuessaan nyrkkinsä pöytään. Mutta siitä en minä ollenkaan välittänyt, sillä tiesin alakynteen joutuneitten tavallisesti niin puhuvan. »Mutta he ovat tehneet vieläkin enemmän», jatkoi hän, »ja kaikki vain samassa tarkoituksessa: saadakseen mielet yhä enemmän kuohuksiin. He ovat valehdelleet kuin reppukerjäläiset sekä sanoissa että paperilla, mutta aina vain kietoutuen lain suojelevaan vaippaan.» »Sinun, joka tuolla tavalla tuhlaat nappeihisikin», huomautin, »en juuri luulisi kauppa-asioita paljon ymmärtävän.» »Saattaa niin olla», vastasi Alan hymyillen. »Tuhlaavaisuuteni perin samalta mieheltä kuin nappinikin, isä paraltani, Duncan Stewartilta, rauha hänen sielulleen. Hän oli sukunsa uljain mies; ja paras miekkailija koko Highlannissa, David, ja se on sama kuin koko maailmassa. Sen voin vakuuttaa, sillä hän se juuri minuakin opetti. Hän oli Black Watchissa siihen aikaan kuin väennosto niissä seuduissa toimitettiin, ja kuten muitakin jalosukuisia omillaaneläjiä, seurasi häntä palvelija kantaen matkoilla hänen pyssyään. Nyt sattui niin että kuningas halusi nähdä Highlannin miekkailijoita, ja isäni sekä kolme muuta valittiin Lontooseen lähetettäviksi, jotta hän saisi nähdä parhaimmat. He olivat olleet palatsissa ja kuningas Yrjön, kuningatar Karolinan ja tuon Cumberlandin, verikoiran, sekä monen muun, joiden nimet olen unhottanut, läsnäollessa he näyttivät miekkailutaidon perinpohjin, viipyen siinä kokonaista kaksi tuntia. Heidän lopetettuaan puhui kuningas, vaikka hän olikin tunnettu vääryyden tekijä, kauniita sanoja ja antoi joka miehelle kolme guineaa. Mennessään ulos palatsista täytyi heidän kulkea erään portinvahdin kojun ohi. Silloin juolahti isäni mieleen, että hän kun ehkä oli ensimäinen jaloverinen highlantilainen, joka tämän portin kautta kulki, pitäisi hänen tuolle vahtiparalle selvään näyttää minkälaisia miehiä he ovat. Hän pisti siis kuninkaalta saamansa kolme guineaa portinvartijan kouraan ikään kuin se olisi ollut hänen tavallinen tapansa, ja jäljessä tulevat kolme toveria tekivät samalla tavalla; ja niin he tulivat kadulle hyötymättä penniäkään vaivoistaan. Mielipiteet ovat eriäviä siitä, kuka ensimäisenä antoi rahansa portinvartijalle, mutta toden totta se oli juuri minun isäni, ja sen olen valmis näyttämään toteen sekä miekalla että pistoolilla. Niin, sellainen oli isävainajani, Jumala häntä armahtakoon!» »Mielestäni hän ei ollut omiaan jättämään sinulle suuria perinnöitä.» »Siinä olet oikeassa», vastasi Alan. »Hän jätti minulle ainoastaan housut jalkojeni peitteeksi ja vähän muuta. Siinä juuri oli syy miksi tulin ruvenneeksi sotaväkeen, teko, joka on tahrannut kunniani parhaimmassa iässä ollessani ja vieläkin olisi raskauttava asianhaara, jos joutuisin punatakkien käsiin.» »Mitä», huudahdin, »olitko sinä Englannin sotaväessä?» »Olin», vastasi Alan. »Mutta Preston Pansin luona menin minä oikeassa olevien puolelle – ja se sovittaa jossakin määrin hairahdukseni.» Minä en voinut oikein hyväksyä sellaista kantaa. Pidin näet sotaväestä karkaamista anteeksiantamattomana, kunniaa loukkaavana tekona. Mutta niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin liian viisas lausuakseni mielipidettäni julki. »Ai, ai, Alan parka», sanoin vain, »sellaisesta on kuolema rangaistuksena.» »Niin on kyllä», vastasi hän; »ja jos he saisivat minut käsiinsä, roikkuisi Alan pian köyden silmukassa. Mutta minulla on taskussani Ranskan kuninkaan antama valtakirja, jonka pitäisi ainakin osaksi suojella minua.» »Sitä suuresti epäilen», sanoin. »Minä epäilen itsekin», vastasi Alan kuivasti. »Mutta taivaan tähden, hyvä ystävä», huudahdin, »sinä, joka olet tuomittu kapinoitsija, karkulainen ja Ranskan kuninkaan puoluelainen – mikä houkuttelee sinua takaisin tuohon maahan? Se on Jumalan uhmaamista!» »Mitä vielä», vastasi Alan. »Minä olen käynyt siellä joka vuosi neljänkymmenen kuuden jälkeen!» »Minkä tähden?» »Minulla on palava halu saada nähdä ystäviäni ja maatani», vastasi hän. »Ranska on epäilemättä hyvä olinpaikka, mutta minä ikävöin kotipuolen kanervikkoja ja hirvilaumoja. Ja sitten on minulla muutamia asioita, joista minun on pidettävä huoli. Silloin tällöin minä saan muutamia nuorukaisia Ranskan kuninkaan palvelukseen rekryyteiksi, ymmärräthän, ja siten ansaitsen aina jonkun kolikon. Mutta pääsyynä ovat päällikköni, Ardshielin asiat.» »Muistaakseni oli sinun päällysmiehesi nimi Appin», huomautin. »Niin kyllä; mutta Ardshiel on klaanin kapteeni», kuului hänen selityksensä, josta minä en kuitenkaan tullut hullua hurskaammaksi. »Katsos nyt, David, hän, joka koko miehuutensa iän on elänyt kuuluisana miehenä ja on syntyperältään ja nimeltään kuninkaallinen henkilö, on syösty sellaiseen alennustilaan, että hän elää eräässä Ranskan kaupungissa kuin mikäkin köyhä ja mitätön mies. Tuon miehen, jonka vihellystä neljäsataa miekkaa totteli, olen minä näillä omilla silmilläni nähnyt ostavan voita torilta ja kantavan sen kaalinlehdessä kotiinsa. Tämä ei ole ainoastaan katkeraa nähdä, vaan suuri häpeä meille hänen sukulaisilleen ja klaaninsa asukkaille. Tässä ihanassa maassa on lapsia, Appinin toivoja, joille täytyy opettaa aakkosia ja miekan käyttöä. – Appinin alustalaisten täytyy nyt maksaa veroa Yrjö kuninkaalle; mutta sydämeltään he ovat luotettavia, he ovat päällikölleen uskollisia. Ja millä rakkaudella, kurjuutta kärsimällä ja mahdollisesti uhkamielisyydelläkin, nuo ihmisparat haalivatkaan kokoon toisen veron Ardshielille. Ja, David, minä olen välittäjä, joka kuljetan ne perille.» Näin sanoen hän löi kädellään vyöhönsä, jotta guineat kilisivät. »Maksavatko he molemmille?» huudahdin. »Aivan niin, molemmille», vastasi hän. »Mitä, kahdet verot?» kysyin uudelleen hämmästyneenä. »Niin, David», sanoi hän. »Minä selitin erilailla kapteenille, mutta tämä on totta. Ja minua ihmetyttää miten vähän heitä tarvitsee siihen pakottaa. Mutta tämä on sukulaiseni ja isäni ystävän Glensin Jamesin työtä, James Stewartin, Ardshielin velipuolen. Hän juuri kantaa verot ja pitää niistä huolta.» Silloin kuulin ensi kerran tuon James Stewartin nimen, joka sittemmin, siihen aikaan kuin hänet hirtettiin, tuli niin kuuluisaksi. Mutta tästä seikasta en paljoa välittänyt, koko huomioni kun oli kiintynyt noiden highlantilaisten jalomielisyyteen. »Se on jaloa», huudahdin. »Minä olen whig, tai vähän parempi; mutta sittenkin minä sanon tätä jaloksi menettelyksi.» »Sinä olet whig», vastasi Alan, »mutta sinä olet sivistynyt mies; siinä syy. Jos sinä olisit joku noita kirottuja Campbelleja, kiristelisit hampaitasi, tämän kuullessasi. Jos olisit »Punainen Kettu...» Sitä nimeä lausuessaan hän puri hampaitaan yhteen ja vaikeni. Olen nähnyt julmistuneita hahmoja paljonkin, mutta en koskaan kauheampaa kuin nyt Alanin, mainitessaan »Punaisen Ketun» nimeä. »Kuka sitten ’Punainen Kettu’ on?» kysyin kauhistuneena, mutta tarkkaavaisena vieläkin. »Kukako hän on?» huudahti Alan. »No niin, minä kerron sen sinulle. Kun klaanien miehet joutuivat Cullodenin luona tappiolle, joten hyvä asiamme meni myttyyn, ja hevoset kahlasivat vuohisiaan myöten Pohjan miesten jalossa veressä, täytyi Ardshielin paeta kuin ahdistetun hirven vuoristoon vaimoineen ja lapsineen. Meille oli vaikea tehtävä toimittaa hänet laivaan, ja hänen vielä kanervikossa piileskellessään nuo englantilaisroistot kävivät käsiksi hänen oikeuksiinsa. He riistivät häneltä oikeudet, anastivat hänen maatilansa ja riisuivat aseet hänen alustalaisiltaan, miehiltä, jotka polvesta polveen olivat niitä kolmekymmentä vuosisataa kantaneet; menivätpä he niinkin pitkälle, että riistivät vaipat heidän selästään – ja nyt pidetään rikoksena tarttanin<ref>Tarttan = olan yli heitetty ruudukas vaippa, joka kullakin klaanilla on erimallinen.</ref> käyttämistä; ja jos mies käyttää esimerkiksi hametta,<ref>Highlantilaisen kansallispukuun kuuluva hame, joka jättää polvet paljaiksi. Suom. muist.</ref> pistetään hänet heti vankikoppiin. Mutta yhtä he eivät voineet riistää: rakkautta, jota klaanin asukkaat tuntevat herraansa kohtaan. Nämä guineat ovat siitä todistuksena. – Maatiloille tulee nyt muuan mies, eräs Campbell, punatukkainen Glenuren Colin –.» »Häntäkö sinä nimität Punaiseksi Ketuksi? kysyin keskeyttäen. »Tahdotko hankkia minulle hänen hiusharjaksensa?» huudahti Alan raivokkaasti. »Aivan niin, hän juuri on tuo mies. Hän saapuu maatilalle, saa kuningas Yrjöltä kirjalliset todistukset siitä, että hän on Appinin maiden n. s. kuninkaallinen käskynhaltija. Alussa hän ei pidä suurta ääntä ja on Shnemus’in, Glensin Jamesin, päällikköni asiamiehen hyvä ystävä ja veli. Mutta pian hän sai kuulla tästä, mitä sinulle nyt olen kertonut, että nimittäin Appinin väki, arentilaiset, torpparit ja työkansa, käänsivät taskunsa nurin maksaakseen toisen veron ja lähettääkseen sen meren yli Ardshielille ja hänen lapsiparoilleen. Miksikä sinä nimititkään tätä, kertoessani sinulle äsken siitä?» »Minä sanoin heidän käytöstään jaloksi, Alan», vastasin. »Olet sinä sentään jonkun verran parempi kuin tavallinen whig!» tuumi Alan. »Mutta kun se saapui Colin Royn korviin, kiehahti hänessä Campbellien samea veri. Hän kiristeli hampaitaan juomatavaroilla katetun pöytänsä ääressä. ’Mitä, jottako yksi Stewarteista saa täältä palan leipää, enkä minä voi sitä estää?’ Haa, sinä Punainen Kettu! jos minä joskus saan sinut pyssyn kantaman päähän, niin Jumala sinua armahtakoon!» (Alan vaikeni hillitäkseen kiukkuaan). »No, David, mitä luulet hänen tehneen? Hän ilmoitti antavansa vuokralle kaikki arentitalot. Mustassa sydämessään hän ajatteli: ’Pian minä saan toisia arentilaisia, jotka tarjoavat enemmän kuin nämä Stewartit, Maccollit ja Macrobit (kaikki nimiä, David, jotka esiintyvät minun klaanissani) ja silloin’, ajattelee hän, ’täytyy Ardshielin Ranskassa ruveta kerjäämään’.» »No mitä siitä seurasi?» kysyin. Alan pani pois kädestään piipun, jonka hän kauan sitten oli antanut sammua, ja laski kätensä polvilleen. »Sitä et koskaan voisi arvata», vastasi hän. »Nämä samat Stewartit, Maccollit ja Macrobit, jotka maksavat kaksi veroa, yhden pakosta kuningas Yrjölle ja toisen hyvästä sydämestään Ardshielille, tarjosivat näet hänelle paremmat hinnat kuin kukaan Campbell koko laajassa Skotlannissa. Kaukaa – niinkin etäältä kuin Clyden rannoilta ja Edinburgin toiselta puolen – hän oli kyllä etsittänyt heitä ja pyytänyt heitä tulemaan. Yhdeltä Stewartilta oli näet nyt leipä ryöstettävä muutaman punatukkaisen Campbelli-koiran mieliksi!» »Tämä on kummallinen, mutta kaunis kertomus, Alan. Ja vaikka olenkin whig, olen iloissani, että tuo mies joutui tappiolle.» »Hänkö tappiolle? Vähänpä tunnet Campbelleja ja vielä vähemmän Punaista Kettua. Hänkö tappiolle? Ei; eikä joudukaan, ennenkuin hänen verensä lasketaan kankaalle! Mutta jos se päivä koittaa, David ystäväni, jolloin saan aikaa ja sopivaa tilaisuutta metsästämiseen, niin ei koko Skotlannissa kasva kylliksi kanervaa, suojellakseen häntä minun kostoltani!» »Alan ystäväni», lausuin. »Sinä et menettele ollenkaan viisaasti etkä kristillisesti purkaessasi tuolla tavalla kiukkuasi. Sinun sanasi vahingoittavat yhtä vähän Ketuksi nimittämääsi miestä, kuin tekevät sinulle itsellesi hyvää. Kerro minulle selvään kertomuksesi! Mitä hän sitten teki?» »Huomautuksesi on paikallaan, David», vastasi Alan. »Totta tosiaan eivät ne häntä vahingoita; enemmän siihen tarvitaan! Ja lukuunottamatta huomautustasi kristillisyydestä, josta minulla on kokonaan toinen mielipide, tai en ole ollenkaan kristitty, olen kanssasi yhtä mieltä tässä asiassa!» »Olipa mielipiteet minkälaisia tahansa», vastasin, »tunnettu asia vain on, että kristinusko kieltää kostamasta.» »Huomaa selvään», lausui Alan, »että sinua on Campbell opettanut! Heille ja heidän laisilleen olisi tämä erittäin mukava maailma, jos kanervapensaiden takana ei istuisi miehiä pyssy kädessä! Mutta se on sivuseikka. Minunhan piti kertoa, mitä Punainen Kettu sitten teki.» »Niin, kerro siitä!» »No niin, David. Kun hän ei päässyt hyvällä uskollisista alustalaisista erilleen, vannoi hän karkoittavansa heidät pahalla. Ardshielin täytyi kuolla nälkään, se oli hänen tarkoituksensa. Hän ei onnistunut saamaan niitä, jotka elättivät Ardshielia hänen pakopaikassaan, pois tiloiltaan vuokraamalla talot uudestaan; – mutta sen täytyi tapahtua laillisella tai laittomalla tavalla. Sen vuoksi hän keräsi nyt selkäsuojakseen lakimiehiä, todistuksia ja punatakkeja. Ja kaikkien seudun hyvien ihmisten täytyi lähteä matkaansa, poikien isäinsä kodista, paikoilta, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet ja leikkineet lapsuutensa ajan. Ja ketä ovat heidän seuraajansa? Paljasjalkaisia kerjäläisiä! Kuningas saa kauan odottaa verojaan; hän jää vähemmälle. Mutta eläköön vähän säästävämmin; mitä Punainen Colin siitä piittaa! Jos hän vain voi vahingoittaa Ardshielia, on hänen toivonsa täytetty, ja jos hän voi ryöstää ruuan päällikköni pöydältä ja pikku leikkikalut tämän lasten käsistä, marssii hän laulaen kotiinsa Glenureen.» »Annapa minunkin sanoa sana tähän asiaan!» lausuin. »Jos pienempiin veroihin tyydytään, on varmaa, että hallituskin on mukana tässä jutussa. Se ei ole yksistään tuon Campbellin syyksi luettava, ystäväni, – siihen ovat syynä hänelle annetut määräykset. Ja mitäpä siitä olisi hyötyä, jos tappaisitkin tämän Colinin vaikka huomenna? Hänen sijaansa tulisi uusi käskynhaltija niin pian kuin hevoset jaksavat sinne nelistää.» »Sinä olet kunnon poika tappelussa», sanoi Alan, »mutta, ystäväni, suonissasi virtailee whigien verta!» Hän puheli kyllä ystävällisesti, mutta tyynen pinnan alla kiehui sellainen viha, että katsoin viisaimmaksi vaihtaa keskustelunainetta. Sanoin sentähden ihmetteleväni miten mies hänen asemassaan saattoi kiinni joutumatta käydä täällä, vaikka koko vuoristo oli täynnä sotaväkeä kuin piiritystilaan julistettu kaupunki. »Se käy päinsä helpommin kuin sinä luuletkaan», vastasi Alan. »Metsätön mäen rinne on kuin leveä tie: jos yhdessä kohti on vahti, niin kuljetaan toisesta. Ja joka paikassa on siellä ystävien taloja ja ystävien navettoja ja heinäpieleksiä. Kun sitäpaitsi puhutaan, että maa on täynnä sotamiehiä, niin se on parhaimmassa tapauksessa vain tyhjä sananparsi. Sotamies ei täytä suurempaa alaa maata kuin hänen kenkänsä pohjat. Minä olen kalastellut joella ja saanut oikein komean raudun ja vahti on ollut kumminkin toisella puolen. Ja kerrankin istuimme kanervapensaissa kuuden jalan päässä toisistamme, ja kuunnellen hänen vihellystään opin erään kauniin kuninkaallisten laulun. Tämä laulu se oli», lausui hän viheltäen säveleen. »Eikä nyt sitäpaitsi», jatkoi hän, »ole enää asiat niin kireällä kuin vuonna neljäkymmentäkuusi. Ylämaa on, kuten he sanovat, rauhoitettu. Ja ihmekös tuo, kun he Cantyresta Kap Wrathiin saakka ovat riistäneet mielestään kaikki ampuma-aseet ja miekat asukkailta, lukuunottamatta kuitenkaan niitä, jotka nuo huolelliset ihmiset olivat piilottaneet katto-olkiin! Mutta yhden asian minä tahtoisin tietää, David; kuinka kauan maa pysyy rauhoitettuna? Ei kovinkaan kauan, arvelet kai, kun sellainen mies kuin Ardshiel on pakojalalla ja Punaisen Ketun tapainen istuu hänen kotonaan naukkien viiniä ja köyhiä rasittaen. Mutta vaikea on päättää, mitä kansa tahtoo kärsiä ja mitä se ei tahdo. Tai kuinka on selitettävissä se seikka, että Punainen Colin saa rauhassa ratsastella minun kotiseudussani, Appinissa, ilman että kukaan lähettää kuulaa hänen kalloonsa?» Sen sanottuaan Alan vaipui ajatuksiinsa ja istui pitkän aikaa synkkänä ja äänettömänä. Tahdon liittää tähän, mitä minulla on muuta sanottavaa ystävästäni. Hän oli taitava musiikkimies, erittäinkin säkkipillin soittamisessa. Omalla murteellaan hän oli etevä runoilija; hän oli lukenut paljon ranskan ja englanninkielisiä teoksia; oli hyvä onkimies, tarkka ampuja ja verraton miekkailija, niin lyhyellä kuin omalla erikoisella miekallaankin. Hänen vikansa olivat jokaisen huomattavissa, ja minä tunsinkin ne kaikki. Pahimman niistä, lapsellisen kärkkäytensä loukkautumaan ja nostamaan riitaa, hän, muistaen taisteluamme kansihytissä, hillitsi minun kanssani puhellessaan. Mutta tekikö hän sen siksi, että minä olin hyvin suorittanut osani siinä, vai siksi, että minä olin ollut hänen verrattoman urhoollisuutensa todistajana, sitä en voi sanoa. Sillä vaikka hän suuresti pitikin toisten rohkeudesta, ihaili hän kuitenkin enimmän Alan Breckin uljuutta. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 12]] 4177 8909 2006-11-11T10:44:10Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 12 luku|12 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 14 luku|14 luku]] |otsikko=13 luku. |alaotsikko=Haaksirikko. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Oli jo myöhäinen yö ja niin pimeä kuin tähän vuoden aikaan saattoi olla (oli siis vielä jotenkin valoisaa), kun kapteenin pää ilmestyi kansihytin ovelle. »Tulkaa nyt ulos», sanoi hän, »ja koettakaa, kykenettekö luotsin virkaa toimittamaan.» »Onko tämä joku teidän konnankoukkujanne?» kysyi Alan. »Näytänkö minä nyt sellaiseen halukkaalta?» tiuskasi kapteeni. »Minulla on muutakin ajattelemista, – prikini on vaarassa!» Hänen huolestuneista kasvoistaan ja etenkin katkerasta äänestä, jolla hän viimeiset sanansa lausui, näimme selvään, että hän puhui täyttä totta, ja me astuimme sen tähden, Alan ja minä, mitään petosta pelkäämättä kannelle. Taivas oli kirkas, tuuli puhalsi navakasti ja oli purevan kylmä. Päivän kajastus väikkyi vielä taivaan rannalla ja melkein täysi kuu paistoi kirkkaasti. Priki purjehti aivan liki tuulta kiertäessään juuri Mull-saaren lounaista kulmaa, jonka kukkulat, Ben More sumun peittämine huippuineen muita korkeammalla, olivat suoraan alahangan puolella. Vaikka Covenant ei oikeastaan noussut hyvin tuuleen, kiiti se kuitenkin viskelehtäen ylös ja alas ja lännestä tulevien maininkien takaa ajamana vinhaa vauhtia laineiden halki. Yö oli siis jotenkin suotuisa purjehtimiseen, ja minä aloin jo ihmetellä, mikä kapteenia mahtoi vaivata, kun hän, laivan kohotessa erään korkean hyökylaineen päälle, viittasi kädellään ja käski meitä katsomaan. Kaukana alahangan puolella näimme kuun valossa välkkyvän veden kohoavan yhtäkkiä ilmaan kuin suihkulähteestä ja heti sen jälkeen kuulimme hiljaista pauhinaa. »Tiedättekö mitä tuo on?» kysyi kapteeni synkästi. »Siellä murtuvat laineet salakareja vastaan», vastasi Alan. »Mutta nythän te tiedätte missä ne ovat ja muutahan teidän ei tarvitsekaan tietää.» »Niin kyllä», lausui Hoseason, »jos se olisi ainoa.» Ja ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi kohosi samassa kauempaa etelässä toinen vesipatsas ilmaan. »Kas tuolla!» huudahti kapteeni. »Näettehän itsekin. Jos minä olisin tiennyt näistä salakareista, jos minulla olisi ollut merikartta, tahi jos Mr Shuan olisi jäänyt eloon, en kolmestakymmenestä guineasta, ei, en edes kolmestasadastakaan olisi tuonut prikiäni tällaiseen louhikkoon! Mutta te, sir, jonka piti meitä ohjata, eikö teillä ole sanaakaan sanottavana?» »Minä tuumailen tässä», vastasi Alan, »että nämä mahtavat olla noita niin sanottuja Torran Rockseja<ref>Torran Rocks = Tyrskyvät kalliot. Suom. muist.</ref>.» »Onko niitä paljonkin?» kysäsi kapteeni. »Minä en kyllä ole mikään luotsi», vastasi Alan, »mutta muistaakseni on niitä kymmenen peninkulmaa.» Mr Riach ja kapteeni vilkasivat toisiinsa. »Kai täällä jossakin on väylä niiden läpi?» kysyi kapteeni. »Epäilemättä», vastasi Alan, »mutta missä? Mutta mieleeni muistuu nyt että kareja pitäisi rannempana olla harvemmassa.» »Todellako? No sitten meidän, Mr Riach, täytyy laskea enemmän tuuleen; meidän tulee päästä niin lähelle Mull-saaren kärkeä kuin tuuli sallii; ja silloin jo suojaa maa meitä tuulelta ja tämä louhikko jää alahangan puolelle. Muuta neuvoa ei nyt ole. Yrittäkäämme siis!» Näin sanoen hän antoi käskyn perämiehelle ja lähetti Riachin keulamastoon tähystelemään. Kannella oli ainoastaan viisi miestä, Hoseason ja Mr Riach niihin luettuna. Siinä oli kaikki, jotka olivat työhön kykeneviä – tai ainakin kykeneviä ja halukkaita. Siksi täytyi Mr Riachin kiivetä mastoon. Siellä hän istui nyt tähystellen ympärilleen ja yhtämittaa ilmoitellen huomioitaan kannella olijoille. »Etelässä meri on epäilyttävän näköinen», huusi hän ja lisäsi hetken kuluttua: »Maan puolella näyttää selvemmältä.» »Olkoon menneeksi, sir», lausui Hoseason Alanille, »me koetamme teidän osoittamaanne tietä. Mutta minun mielestäni voisin yhtä hyvin uskoa sokeaa viuluniekkaa. Rukoilkaa Jumalaa, että olisitte oikeassa.» »Jumalaa rukoilenkin», sanoi Alan minulle. »Mutta missä minä olen kuullut tästä väylästä puhuttavan? No niin, no niin, kohtalolleen ei voi mitään.» Saapuessamme lähemmä niemen kärkeä alkoi kareja ilmestyä tuhkatiheään aivan tiellemmekin, ja useat kerrat käski Mr Riach meitä muuttamaan suuntaa. Joskus tuli hänen käskynsä aivan viime hetkellä, sillä eräskin kari oli niin likellä prikin ylälaitaa, että aallon murtuessa sitä vastaan tyrskyt lensivät kannelle saakka kastellen meidät likomäriksi. Valoisassa yössä näimme nuo salakarit yhtä selvään kuin päivällä ja se kai teki tilamme vielä tuskaisemmaksi. Minä näin myöskin kapteenin kasvot, kun hän seisoi siellä perämiehen vieressä kohotellen vuorotellen toista ja toista jalkaa ja tuontuostakin puhaltaen käsiinsä, mutta lakkaamatta kuunnellen ja tähystellen ja näyttäen järkähtämättömältä kuin korven honka. Ei hän eikä Mr Riach ollut osoittautunut taistelussa eteväksi, mutta nyt minä näin, että he omalla alallaan olivat pelkäämättömiä, ja minä ihmettelin heitä vieläkin enemmän huomatessani Alanin käyneen kalmankalpeaksi. »David», lausui hän, »tällaista loppua en ole itselleni toivonut!» »Mitä, Alan», huudahdin, »pelkäätkö sinä?» »En», vastasi hän huuliaan kostutellen, »mutta täytynee sinunkin myöntää, että tällainen kuolema olisi kovin epämiellyttävä.» Vähän väliä käännellen milloin toiselle milloin toiselle puolen välttääksemme jotakin salakaria, mutta lakkaamatta kohoten vain tuuleen ja ohjaten maata kohti, olimme jo silloin päässeet Iona-saaren ympäri ja lähenimme Mull-saaren sivua. Vuorovesi virtasi niemen luona hyvin voimakkaana ja heitteli pahasti prikiä. Kaksi merimiestä hoiti ohjausratasta ja joskus täytyi Hoseasonin itsensäkin olla heille apuna. Näytti hyvin kummalliselta, kun kolme vankkaa miestä koko ruumiinpainollaan väänsi ratasta, mutta se ponnisti vastaan kuin elävä olento, työntäen miehet takaisin. Tässä olisi ollut meille suurikin vaara tarjona, jollei meri niillä paikoin olisi ollut karitonta. Sitäpaitsi ilmoitti Mr Riach mastosta, että hän edessä päin näki selvää vettä. »Te olitte oikeassa», lausui Hoseason Alanille. »Te olette pelastanut prikin, sir; minä muistan tämän tilinteossa välillämme.» Ja minä olen varma, ettei hän ainoastaan aikonut, vaan olisi tehnytkin sen mitä lupasi, sillä niin suuriarvoinen oli »Covenant» hänelle. Mutta nämä ovat vain minun omia arvelujani, sillä asiat eivät käyneet niin kuin hän oli arvellut. »Laskekaa vähän alemmaksi!» huusi Mr Riach. »Kari on tuulenpuolella.» Mutta samassa ryösti vuorovesi prikin mukaansa, vieden tuulen sen purjeista. Priki kääntyi toiselle puolen joutuen taas tuuleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä se iski karia vasten sellaisella jysäyksellä, että me kaikki lensimme kannelle pitkällemme ja Mr Riach oli vähällä pudota alas mastosta. Minä olin pian jaloillani. Kari, jolle laiva oli ajanut, oli lähellä Mull-saaren lounaista kärkeä, erään pienen Erraid nimisen saaren edustalla. Viimemainittu näkyi matalana ja mustana alahangan puolella. Toisinaan kuohuivat hyökyaallot suoraan ylitsemme, toisinaan taas ryskyttivät prikiä karia vasten, jotta me selvään kuulimme kuinka se pirstoi runkoaan kallioihin. Purjeiden mahtavasta jyminästä, tuulen vingunnasta ja vaahdosta, jota kuun valossa näin lentelevän ympärillämme, sekä vaaran tunteesta oli pääni kai mennyt melkein sekaisin, koska minulla ei ollut selvää käsitystä siitä mitä näin. Samassa huomasin Mr Riachin ja miesten puuhaavan ruuhen ympärillä. Juoksin heitä auttamaan yhä vieläkin ollen päästä pyörällä, mutta heti kun kävin työhön käsiksi, selkeni ajatuskykyni. Ruuhen vesille saaminen ei ollut suinkaan helppo asia, sillä se oli keskellä laivaa ja kaikenlaista kalua täynnä, ja suuremmat hyökylaineet pakottivat meidät tuontuostakin lakkaamaan työstä ja alkamaan taas uudelleen. Mutta milloin vain saatoimme, teimme työtä kuin hevoset. Sillä aikaa olivat kaikki haavoitetut, jotka vain kykenivät, kömpineet kanssista kannelle ja ryhtyneet hekin auttamaan; kun taas toiset, jotka avuttomina viruivat lavitsoillaan, kiusasivat minua huutaen ja anoen pelastusta. Kapteeni ei välittänyt mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi yht’äkkiä tullut tylsämieliseksi. Hän seisoi yhdessä kohti pidellen maston köysistä, puhellen itsekseen ja parahtaen joka kerran kun laiva kolahti kallioihin. Priki oli hänelle kuin vaimo ja lapsi. Päivästä päivään hän oli välinpitämättömänä katsellut miten Ransome parkaa rääkättiin; mutta kun prikistä tuli kysymys, näyttivät sen saamat jysäykset koskevan häneenkin. Koko siltä ajalta kun ruuhen kanssa työskentelin, en muista mitään muuta, kuin sen että katsoen sivulleni rannalle päin, kysyin Alanilta mikä maa se oli. Hän vastasi sen olevan hänelle mitä pahimman, sillä se oli Campbellien maata. Olimme käskeneet erään haavoitetuista pitämään silmällä laineita ja varottamaan meitä. Meillä oli jo ruuhi melkein merikunnossa, kun tämä mies kirkasi: »Herran tähden, pidelkää!» Hänen äänestään kuulimme, että nyt oli jotain tavatonta tulossa. Ja aivan oikein huutoa seurasikin niin mahtava hyökylaine, että se nosti prikin ylös ilmaan ja paiskasi sitten kyljelleen. Joko nyt huuto tuli liian myöhään, tai pidin minä liian heikosti kiinni, en voi päättää; mutta laivan äkkiä heilahtaessa lensin minä kaidepuiden yli mereen. Minä vajosin, sain vettä suuni täyteen, kohosin veden pinnalle, näin vilaukselta kuun ja vajosin uudelleen. Sanotaan, että kolmannen kerran vajoaa liian syvälle. Minua ei silloin saane laskea muiden ihmisten joukkoon, sillä minua ei haluta panna paperillekaan kuinka monta kertaa vajosin ja kohosin taas takaisin pinnalle. Koko ajan pyöritteli, riuhtoi ja puristeli vesi minua ja sulki sitten taas kokonaan märkään syliinsä. Kaikki tämä sai minut niin pois suunnilta, etten surrut enkä pelännyt. Yhtäkkiä huomasin pitäväni kiinni jostain pyöreästä puusta, joka auttoi minua jonkun verran, ja samassa olin tyynessä vedessä ja aloin saada tajuntani takaisin. Puu, josta olin saanut kiinni, oli vara-raaka. Kauhistuin huomatessani kuinka kauas prikistä olin ajautunut. Koetin huutaakin; mutta se oli selvästi jo äänen kuulumattomissa. Priki pysyi vielä koossa, mutta olin liian kaukana ja liian alhaalla nähdäkseni olivatko he jo saaneet ruuhen vesille vai eivät. Huutaessani huomasin, että osa vedenpinnasta prikin ja minun välillä ei ollut niin myrskyistä, mutta kuohui kuitenkin vielä valkoisena, ja kuun valossa näin sen olevan aivan täynnä pyörteitä ja vesikuplia. Toisinaan koko tuo ala heilahti sivulle kuin elävän matelijan häntä; toisinaan se taas hävisi silmänräpäykseksi kokonaan ja kuohahti sitten uudelleen. En voinut ymmärtää mitä ilmiö merkitsi, ja se sai minut yhä enemmän pelkäämään sitä. Mutta nyt tiedän että sen täytyi olla vuoroveden synnyttämä voimakas virta, joka oli kuljettanut minua niin kovaa vauhtia ja pyöritellyt niin armottomasti ja sitten ikäänkuin leikkiin kyllästyneenä heittänyt minut ja vara-raa’an maan puolelle. Nyt olin aivan yhdessä kohti ja aloin tuntea, että voi yhtä helposti kylmettyä kuoliaaksi kuin nukkuakin. Erraidin ranta oli lähellä. Kuun valossa näin selvään kanervikot ja kiiltokiven kimaltelevan kallioissa. »Jos nyt en jaksa päästä tuonne asti, olen hukassa», ajattelin itsekseni. En osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin vähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin jaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani. Raskasta oli työ ja surkean hidasta kulku; mutta noin tunnin ajan potkittuani ja pulikoituani pääsin onnellisesti mataloiden kumpujen reunustamaan hietarantaiseen lahdelmaan. Meri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi kirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin autiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi viimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata pohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai kiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että kiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä kiitollinen kuin – sitä toivon – usein muulloinkin olen ollut, vaikka en koskaan suuremmalla syyllä. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 13]] 4178 8910 2006-11-11T10:44:11Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 13 luku|13 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 15 luku|15 luku]] |otsikko=14 luku. |alaotsikko=Saarella. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Samalla kun laskin jalkani rannalle, alotin seikkailujeni onnettomimman ajan. Kello oli puoli yksi yöllä ja vaikka maa suojasikin tuulelta, oli yö kylmä. En uskaltanut istuutua, sillä pelkäsin paleltuvani, vedin vain kengät jaloistani ja kävelin paljain jaloin edestakaisin hietikolla. Mieltäni painoi sanomaton ikävä. Siellä ei kuulunut ihmisten eikä karjan ääniä, kukko ei laulanut vaikka ensimäisen kieunnan aika jo oli käsissä. Kaukaa ulapalta kuului laineiden pauhu ja se johdatti mieleeni oman ja ystäväni vaaranalaisen aseman. Kun samalla tulin ajatelleeksi käveleväni meren rannalla moiseen aikaan ja sellaisessa kolkossa erämaassa, valtasi minut epämääräinen pelko. Heti kun päivä alkoi sarastaa, panin kengät jalkaani ja läksin kiipeämään kukkulalle. Se oli vaikein kiipeäminen, mihin koskaan olen ryhtynyt. Koko matkan kiertelin suurien graniittilohkareiden välissä tahi hypin toiselta toiselle. Päästyäni kukkulan huipulle oli jo selvä päivä. Prikistä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kai laineen mukana kohonnut karilta ja uponnut. Ruuhtakaan ei näkynyt missään. Valtamerellä ei näkynyt yhtään purjetta eikä maalla niin laajalti kuin sitä näin, yhtään taloa eikä ihmisiä. En uskaltanut ajatella, kuinka toverieni oli käynyt, enkä katsella kauemmin näin autiota maisemaa. Olihan minulla ilman sitäkin kylliksi päänvaivaa märistä vaatteistani, väsymyksestäni ja nälkää potevasta vatsastani. Läksin sentähden vaeltamaan itäänpäin pitkin eteläistä rantaa toivoen löytäväni talon, jossa saisin lämmitellä ja mahdollisesti myöskin kuulla jotain kadottamistani tovereista. Pahimmassa tapauksessa nousee kuitenkin pian aurinko, niin ajattelin, ja kuivaa vaatteeni. Vähän aikaa kuljettuani pysäytti minut salmi tahi meren lahti, joka näytti pistävän kauas maan sisään. Minulla kun ei ollut mitään keinoa päästä yli, täytyi minun muuttaa suuntaa ja lähteä kiertämään sen ympäri. Kulkeminen oli vieläkin mitä tukalinta. Koko Erraid ja sen puolinen osa Mull-saarta, jota nimitetään Rossiksi, on näet täynnä mitä suurimmassa sekasorrossa makaavia tavattoman kookkaita graniittilohkareita, joiden välissä luikertelee kanervikko. Alussa näytti lahti kapenevan kuten olin odottanutkin, mutta hetken perästä se alkoi hämmästykseksi jälleen laajeta. Tämän huomattuani koetin vaivata päätäni miettimällä mitenkä asiani nyt olivat, pääsemättä kuitenkaan selville, kunnes viimein matkaa jatkaessani näin maan edessäni nousemistaan nousevan. Silmänräpäyksessä selvisi minulle silloin, että olin joutunut pienelle hedelmättömälle saarelle, jota suolainen meri joka suunnalla ympäröi. Sen sijaan, että aurinko olisi noussut kuivaamaan minua, alkoikin sataa ja nousi paksu sumu, joten tilani oli surkuteltava. Seisoin vavisten sateessa ja tuumailin mitä olisi tehtävä. Juolahti silloin mieleeni, että ehkäpä lahden yli pääseekin kahlaamalla. Menin suorinta tietä takaisin rannalle ja astuin veteen. Mutta tuskin olin kahlannut kolmea metriä rannasta kun äkkiä upposin umpipäähän, ja että minä olen elävien joukossa riippuu enemmän Jumalan armosta kuin omasta viisaudestani. Tässä onnettomuudessani en kyllä kastunut entistä pahemmaksi, se kun oli mahdotonta, mutta sitä enemmän alkoi minua kylmätä. Kadotettuani nyt toisenkin toivoni, olin vielä monin verroin onnettomampi. Äkkiä juolahti nyt raakapuu mieleeni. Sehän oli kuljettanut minut vuolaan vuorovesivirran poikki; täytynee sen helposti kannattaa tämän pienen ja tyynen lahdenkin yli. Tuossa tuokiossa läksin rohkaistuneena samoamaan takaisin kukkulan yli tuodakseni raakapuun lahdelle. Kulkuni oli kaikin puolin hankalaa ja jos toivo ei olisi minua kannustanut, olisin arvattavasti viskautunut maahan kuolemaan. Minua vaivasi kova jano, liekö siihen sitten ollut syynä suolainen merivesi vai yhä kiihtyvä kuume; ja matkani varrella täytyi minun vähän väliä pysähtyä juomaan suonsilmäkkeiden sammaleista vettä. Saavuin viimein, enemmän elävänä kuin kuolleena lahdelle, jossa olin noussut maihin. Ensi silmäyksellä näin, että raaka nyt oli kauempana kuin jättäessäni sen. Kolmannen kerran astuin mereen. Hiekka oli hienoa ja kovaa ja merenpohja aleni loivasti. Siten voin kahlata niin kauas, että vesi ulottui melkein niskaani ja pienet laineet lipattivat kasvojani vasten. Mutta sitten eivät enää jalkani ylettyneet pohjaan enkä uskaltanut mennä etemmäksi. Ja raakapuu kellui rauhassa noin parikymmentä jalkaa kauempana. Aina tähän pettymykseen saakka oli käytökseni ollut hillittyä; mutta päästyäni nyt rannalle heittäydyin maahan ja puhkesin itkuun. Saarella viettämäni hetket ovat minulle vieläkin niin kamalia ajatella, että minun täytyy vaan kosketellen kertoa niistä. Kaikissa kertomuksissa, joita olen lukenut haaksirikkoisista, on ihmisillä ollut taskut täynnä työkaluja, tahi on joku tavaralaatikko, ikäänkuin tahallansa, ajautunut heidän kanssaan rannalle. Minun kohtaloni oli kokonaan toisenlainen. Taskuissani ei ollut mitään muuta kuin rahaa ja Alanin hopeanappi, ja sisämaassa kasvanut kun olin, oli minulla yhtä vähän tietoja kuin nyt apuneuvoja. Tiesin kuitenkin, että vedessä eläviä kuoriaiseläimiä pidetään hyvänä ruokana ja kallionlohkareitten välistä löysin paljon simpukoita, joita alussa en tahtonut saada irti kallion kyljestä, kun en tiennyt, että siinä täytyi liikkua sukkelasti. Sitäpaitsi oli siellä vielä eräitä toisiakin, pienempiä simpukoita. Nämä olivat ainoana ravintonani. Söin ne semmoisina kuin löysin, kylminä ja raakoina, mutta minä olin niin nälkäinen, että nekin tuntuivat herkullisilta. Mahdollisesti oli aika sopimaton simpukkain syömiseen, tai oli saartani ympäröivässä merivedessä jotain vahingollista; sillä heti syötyäni niitä ensimäisen vatsantäyden alkoi minua pyörryttää ja oksennuttaa ja pitkän aikaa makasin puolikuolleena. Toisen kerran koettaessani samaa ruokaa, – minulla ei totisesti ollut muuta – onnistuin paremmin ja voimani elpyivät. Mutta koko saarellaolo-aikanani en koskaan voinut olla varma, minkälainen vaikutus ateriallani kulloinkin oli. Toisinaan meni kaikki hyvin; mutta toisinaan sairastuin ruuastani ilkeään tautiin enkä voinut käsittää, mikä simpukkalaji oli minulle vahingollinen. Koko päivän satoi kuin korvosta kaataen ja saareni valui vettä kuin uitettu vasikka, eikä siinä löytynyt jalansijaakaan kuivaa maata. Laskeutuessani sinä yönä levolle kahden lohkareen väliin, jotka muodostivat vähän katontapaista pääni päälle, saivat jalkani tyytyä vesilätäkössä virumiseen. Toisena päivänä kiertelin saarella joka suunnalle. Se oli yltäänsä samanlaista, autiota louhikkoa. Saarella ei ollut muita eläviä olennoita kuin metsälintuja, joita mielelläni olisin jonkun teurastanut, sekä lokkeja, jotka pitivät rantakallioilla tavatonta meteliä. Lahti, tahi oikeammin salmi, joka erotti saareni Ross-nimisestä osasta mannermaata, laajeni pohjoisessa merenlahdeksi, joka taas aukeni Ionan salmeen. Tämän paikan valitsin nyt asuinpaikakseni. Siihen olikin minulla painavia syitä. Sillä puolen saarta oli pieni sikolätin tapainen koju, jossa kalastajat olivat nukkuneet, joutuessaan kalastusretkillään tälle saarelle. Mutta sen turvekatto oli pudonnut kokonaan sisään, joten minulle ei kojusta ollut mitään hyötyä, se kun ei suojellut minua edes niinkään paljon kuin kallion lohkareet. Tärkeämpää oli, että rannalla löytyi viljalti simpukoita, joista elin. Vuoroveden laskettua sain niitä tunnissa poimituksi suuren kasan ja se oli minulle kieltämättä mukavaa. Mutta painavampikin syy oli minulla. En ollut vielä vähääkään tottunut saaren kammottavaan tyhjyyteen, vaan katselin yhä ympärilleni kuin takaa-ajettu mies, toivoen näkeväni jonkun ihmisolennon. Täältä näin nyt Ionan suuren vanhanaikaisen kirkon sekä ihmisasuntojen katot häämöttävän vuoren rinteellä meren lahden toisella puolen. Toiselta suunnalta taas, Rossin mataloiden maisemien ylitse, näkyi aamuin ja illoin savua kohoavan taivasta kohti kuin laakson pohjassa sijaitsevasta kartanosta. Tuota savua katselin tavallisesti silloin kun olin läpimärkä ja viluissani ja yksinäisyydestä puolihulluna. Ajattelin takkavalkeaa ja ihmisseuraa, kunnes sydämeni oli pakahtua. Sama oli Ionasta näkyvien kattojenkin vaikutus. Oli miten oli, mutta ihmisten kotien ja mukavan elämän katseleminen, vaikka se kohottikin kärsimykseni huippuunsa asti, piti minussa vielä toivonkipinää vireillä ja teki minulle jo inhottaviksi käyneiden raakojen simpukoiden syönnin mahdolliseksi sekä pelasti kauhuntunteesta, joka minut aina valtasi ollessani yksin kuolleiden kallioiden, lintujen, sateen ja kylmän meren keskessä. Sanon, että se piti toivonkipinää vireillä, ja kuitenkin näytti hyvin mahdolliselta, että minä olin kuoleva tänne kotipuoleni rannikolle kirkontorni ja ihmisasunnoista kohoava savu silmäini edessä. Huolimatta siitä, että pimeän tuloon asti katselin tarkkaavaisesti eteeni keksiäkseni venheen salmessa tai ihmisiä Rossin kentillä, kului toinen päivä ilman että apua minulle saapui. Sade ei lakannut. Laskeuduin levolle aivan läpimärkänä ja tuntien kurkussani ankaraa tuskaa, mutta hiukan lohdutettuna siitä, että olin sanonut hyvää yötä lähimmille naapureilleni, Ionan asukkaille. Kaarle Toinen on sanonut, että Englannin ilmanalaa voi kestää taivasalla kauemmin kuin minkään muun maan. Tämä on hyvin kuninkaan tapaista, jolla on palatsi ja kuivia vaatteita varalla. Mutta hänellä on täytynyt olla parempi onni pakomatkallaan Worcesterista kuin minulla tällä kurjalla saarella. Nyt oli sydänkesä, ja sadetta oli jo kestänyt enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia, eikä taivas seestynyt ennenkuin kolmannen päivän iltana. Se oli tapauksista rikas päivä. Aamulla näin punahirven komeine sarviruunuineen seisovan sateessa saaren korkeimmalla huipulla; mutta heti kun se huomasi minun nousevan kallionlohkareen alta, juoksi se tiehensä toiselle puolen saarta. Arvelin sen uineen salmen yli, vaikka en voinutkaan käsittää mitä mikään elävä olento Erraidilla teki. Hetken perästä juoksennellessani simpukkain keruussa, hämmästyin kun yksi guinean raha putosi eteeni kalliolle ja vierähti siitä mereen. Merimiehet eivät olleet, jättäessään minulle rahani takaisin, pidättäneet itselleen ainoastaan kolmatta osaa koko alkuperäisestä summasta, vaan myöskin isäni nahkakukkaron, ja siitä saakka olin pitänyt rahojani irrallaan taskussani, jonka suu oli napilla suljettu. Nyt näin, että tasku oli rikki, ja minä tartuin nopeasti siihen käsin kiinni. Mutta se oli samaa kuin sulkea tallin ovi vasta sitten kun paras hevonen oli varastettu. Queensferryn rannalta lähtiessäni oli minulla ollut likemmä viisikymmentä puntaa; nyt en enää löytänyt kuin kaksi guineaa ja yhden hopeashillingin. Pian löysin vielä kolmannen guinean, joka kiilteli maassa turpeen palasella. Kolme puntaa ja neljä shillinkiä Englannin rahassa oli siis tuon pojan koko omaisuus, joka oli suuren maatilan laillinen perijä ja joka nyt nälkään kuolemaisillaan harhaili saarella jylhän ylämaan kaukaisimmassa sopukassa. Tämä keksintö teki minun asemani yhä tukalammaksi, ja kolmantena aamuna olikin tilani toden teolla surkuteltava. Vaatteeni alkoivat mädätä. Erittäinkin sukkani olivat kokonaan rikki, joten sääreni olivat aivan paljaat. Alituisesta märkyydestä olivat käteni käyneet aroiksi. Kurkkuni oli kipeä, voimani vähentyneet, ja ruoka, jota minun oli pakko syödä, etoi niin sydäntäni, että sen paljaasta näkemisestä tulin melkein sairaaksi. Ja pahin oli vielä tulematta. Erraidin luoteisessa osassa oli jotenkin korkea kallio, jolle oli tapani tuon tuostakin kiivetä, ei senvuoksi, että kärsimyksiltäni olisin saanut rauhaa missään erityisessä paikassa, lukuunottamatta niitä hetkiä jolloin nukuin, vaan siksi että sen huippu oli tasainen ja sieltä voi pitää silmällä koko salmea. Mutta alituisella kuljeksimisellani sateessa rasitin vain liiaksi itseäni. Heti kun aurinko pilkisti esiin, laskeuduin kuitenkin pitkäkseni mainitulle kallion huipulle kuivaillakseni itseäni. En voi sanoin kertoa miten virkistävä ja vahvistava auringon säteiden vaikutus oli. Ne saivat minut jälleen toivomaan pelastusta, jota jo olin alkanut epäillä, ja uudella innolla tarkastelin merta ja Rossia. Kallioni eteläpuolella peitti eräs ulkoneva saaren osa aavan meren katseiltani. Siten saattoi venhe tietämättäni tulla tältä suunnalta hyvin lähelle minua. Yhtäkkiä ilmestyikin ruskeapurjeinen kalastusvenhe parin kalastajan kera mainitun niemekkeen takaa kiitäen kovaa vauhtia Ionaan päin. Minä päästin äänekkään huudahduksen, laskeusin sitten polvilleni kalliolle ja kädet kohotettuina rukoilin heitä. He olivat kyllä kuulomatkan päässä – saatoinpa nähdä heidän tukkansakin värin, ja epäilemättä he huomasivatkin minut, sillä he huusivat jotain geelin murteella ja nauroivat. Mutta venhe kiiti vain edelleen suuntaansa muuttamatta Ionaa kohti aivan silmäini edestä. En saattanut uskoa ihmisiä niin raaoiksi, vaan juoksin pitkin rantaa kiveltä kivelle huudellen heille surkealla äänellä. Sittenkin kun venhe oli jo ääneni kuulumattomissa, huusin ja huiskutin yhä heille. Ja kun venhe katosi kokonaan näkyvistäni, luulin sydämeni halkeavan. Koko tänä kärsimysten aikana en itkenyt kuin kahdesti. Ensi kerran, kun en saanut kiinni raakapuuta ja toisen, kun nämä kalastajat olivat kuuroja huudoilleni. Mutta nyt itkin ja paruin kuin pahankurinen lapsi repien kynsilläni turpeita ja hieroen kasvojani maata vasten. Jos paljas toivo voisi tappaa ihmisen, niin eivät nuo kalastajat olisi enää aamua nähneet, enkä minä saareltani palannut. Kun pahin vihani oli asettunut, täytyi minun taas ruveta syömään, mutta inhoni ravintoani kohtaan oli käynyt niin suureksi, että vaivalla voin sitä hillitä. Parempi olisikin ollut, jos olisin nähnyt nälkää, sillä simpukat myrkyttivät taaskin minut. Kaikki entiset tuskani vaivasivat minua, kurkkuni oli niin kipeä, että tuskin saatoin mitään niellä. Ruumistani värisytti niin että hampaat kalisivat, ja minut valtasi tuo kamala pahoinvoinnin tunne, jolle ei Skotlannin eikä Englannin kielissä nimeä löydy. Luulin kuolevani ja sovitin välini Jumalan kanssa antaen kaikille ihmisille anteeksi. Heti kun tällä tavoin olin valmistautunut ottamaan pahinta vastaan, selveni järkeni. Huomasin, ettei ensi yönä tule kosteus haittaamaan. Vaatteeni olivat suurimmaksi osaksi kuivaneet, ja toden totta oli asemani parempi kuin koskaan saarelle tuloni jälkeen. Ja niin menin kiitollisin tuntein levolle. Seuraavana päivänä, neljäntenä kamalasta elämästäni saarella, tunsin ruumiinvoimani hyvin heikoiksi. Mutta aurinko paistoi, ilma oli ihana ja se, minkä simpukoita sain syödyksi, sopeutui hyvin elimistööni ja virkisti rohkeuttani. Tuskin olin ehtinyt takaisin kalliolleni, jonne aina heti syötyäni kiipesin, kun huomasin venheen tulevan salmea pitkin ja mielestäni ohjaavan kulkuansa minuun päin. Paikalla valtasi minut rajaton toivo ja pelko samalla kertaa. Arvelin, että nuo eiliset miehet olivat kai alkaneet katua julmuuttaan ja tulivat nyt takaisin avukseni. Mutta kun ajattelin uuden pettymyksen mahdollisuutta, murtui mieleni. Käännyin senvuoksi selin mereen enkä katsahtanut venheeseen päin ennenkuin olin laskenut useita satoja. Venhe tuli vieläkin saarta kohti. Käännyin uudelleen siihen selin ja laskin nyt, sydämeni jyskyttäessä kuin ulos rinnasta pyrkien, täysiä tuhansia niin hitaasti kuin suinkin voin. Mutta sitten ei ollut enää epäilemistä. Se tuli suoraan Erraidiin! En voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan juoksin rannalle ja etenin siitä kiveltä kivelle hyppien niin kauas kuin pääsin. Oli kerrassaan ihmeellistä etten silloin hukkunut, sillä kun minun viimeinkin täytyi pysähtyä, vapisivat jalat allani ja suuni oli niin kuiva, että minun täytyi kostuttaa sitä merivedellä, ennenkuin kykenin huutamaan. Koko ajan oli venhe tullut likemmäksi ja nyt saatoin eroittaa, että siinä oli sama venhe ja samat miehet kuin eilenkin. Sen näin heidän hiuksistaan, jotka toisella olivat vaaleankeltaiset ja toisella mustat. Mutta nyt oli heidän kanssaan kolmas mies, joka näytti hienompaan luokkaan kuuluvalta. Heti kun he pääsivät siksi lähelle, että voimme helposti puhella, laskivat he purjeen alas ja pysähtyivät. Pyynnöistäni huolimatta he eivät tulleet lähemmäksi, ja, mikä minua enimmän pelästytti, tuo uusi mies puisteli nauraen päätään puhuessaan ja katsellessaan minua. Sitten hän nousi seisoalleen venheessä ja puhui pitkän aikaa minulle nopeasti ja käsillään merkkejä tehden. Sanoin hänelle etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä. Siitä hän sydämystyi, ja minä aloin aavistaa, että hän luulikin puhuvansa englanninkieltä. Kuunneltuani erittäin tarkasti, keksin sanan »mistä tahansa» useat kerrat, mutta kaikki muu oli geelinkieltä ja minulle samaa kuin kreikka tai hebrea. »Mistä tahansa», sanoin osoittaakseni kuulleeni, ainakin muutaman sanan. »Niin, niin – niin, niin!» huudahti hän ja katsoi sitten tovereihinsa ikäänkuin tahtoen sanoa: »Englanninkieltähän minä sittenkin puhuin», ja alkoi jälleen yhtä itsepäisenä selvittää minulle jotain geelinkielellä. Tällä kertaa sain selville erään toisen sanan »vuorovesi». Nyt aloin toivoa. Muistin, että hän aina oli viittonut kädellään Rossiin päin. »Tarkoitatteko, että kun vuorovesi on laskeutunut –?» huusin, mutta en voinut lopettaa. »Niin, niin», sanoi hän. »Vuorovesi.» Sen kuultuani pyörähdin selin neuvonantajaani, joka oli uudelleen alkanut nauraa päätään pudistellen, hypin kiveltä kivelle takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin ja läksin juoksemaan saaren yli sukkelammin kuin koskaan sitä ennen. Noin puolessa tunnissa olin jo tuon salmen tahi lahden rannalla, ja totta tosiaan, se oli kuivanut pieneksi puroksi, jonka yli kahlatessani ei vesi noussut kuin polviin asti. Ilosta parkaisten nousin Mull-saaren rannalle. Se, jolla vähänkin on tietoja meren tavoista, ei olisi päivääkään pysynyt Erraidissa, joka on ainoastaan n. s. ajoittainen saari. Lukuunottamatta sitä aikaa kuukaudessa, jolloin laskuvesi on kaikkein alimmillaan voi saareen päästä tahi sieltä tulla kaksi kertaa vuorokaudessa joko aivan kuivin jaloin tai ainakin kahlaamalla. Minäkin, jonka silmäin edessä vuorovesi nousi ja laski merenlahdessa, ja joka pidin silmällä laskuvettä saadakseni helpommin simpukkani – minäkin, jos vaan olisin ruvennut asiaa miettimään sen sijaan että kirosin kohtaloani, olisin varmasti pian keksinyt salaisuuden ja päässyt vapaaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, etteivät kalastajat olleet minua ymmärtäneet. Paremminkin oli se ihmeellistä, että he koskaan olivat arvanneet minun surkean väärinkäsitykseni ja viitsivät tulla takaisin. Olin kärsinyt kylmää ja nälkää tällä saarella melkein sata tuntia. Mutta ilman kalastajia olisivat luuni tyhmyyteni tähden arvattavasti jääneet sinne valkenemaan. Ja vaikka näinkin kävi, sain sen kalliisti maksaa, en ainoastaan aikaisemmilla kärsimyksilläni, vaan myöskin nykyisellä tilallani. Sillä vaatteeni olivat kuin kerjäläisen, itse kykenin tuskin kävelemään ja kipeätä kurkkuani kirveli kauheasti. Olen nähnyt häijyjä ja hulluja ihmisiä, paljon molempia; ja uskon, että kummatkin saavat lopulta palkkansa; mutta hullut ensin. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 14]] 4179 8911 2006-11-11T10:44:12Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 14 luku|14 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 16 luku|16 luku]] |otsikko=15 luku. |alaotsikko=Poika, jolla oli hopeanappi. Mull-saaren halki. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Rossiksi nimitetty osa Mull-saarta, jonne nyt nousin, oli yhtä epätasainen ja tietön kuin äsken jättämäni saari. Se oli aivan täynnä soita, orjantappurapensaita ja suuria kiviä. Mahdollisesti löytyi siellä teitä niille, jotka tunsivat seudun erittäin hyvin, mutta minulla ei ollut muuta johdattajaa kuin oma vainuni eikä muuta tienviittaa kuin Ben More. Ohjasin kulkuni niin hyvin kuin voin savua kohti, jonka saareltani olin usein nähnyt. Niin väsynyt kuin olinkin ja niin vaikeaa kuin olikin päästä eteenpäin, saavuin kuitenkin noin kello viiden tai kuuden aikaan aamulla talolle, joka sijaitsi pienen laakson pohjassa. Talo oli matala ja jotenkin pitkä. Katto oli turpeista ja seinät hakkaamattomista kivistä. Eräällä multapenkereellä talon edustalla istui auringon paisteessa vanha mies imien piippuaan. Hän osasi ainoastaan vähän englanninkieltä, mutta sain kuitenkin selville, että laivatoverini olivat päässeet onnellisesti rannalle ja syöneet juuri tässä talossa haaksirikon jälkeisenä päivänä. »Oliko heidän joukossaan eräs herrasmiehen tapaan puettu mies?» kysyin. Hän kertoi että heillä kaikilla oli karkeat, harmaat takit; mutta yhdellä, joka tuli yksinään, oli polvihousut ja sukat, sen sijaan että muilla oli merimieshousut. »Vai niin», sanoin, »hänellä kai oli sulitettu hattu?» Hän kielsi. Kaikki olivat he olleet paljainpäin kuten minäkin. Ajattelin ensin että Alan oli arvattavasti kadottanut hattunsa; mutta sitten johtui sade mieleeni ja senvuoksi pidin luonnollisempana että Alan oli varovaisuuden vuoksi pistänyt sen päällystakkinsa alle. Ajatellessani, että ystäväni oli pelastunut ja muistaessani hänen turhamaisuuttaan pukunsa suhteen, vetäytyi suuni hymyyn. Vanhus vei sitten käden otsalleen ja sanoi että minä kai olin se poika, jolla oli hopeanappi. »Olen; mitä sitten!» vastasin vähän ihmeissäni. »Hyvä», lausui vanhus, »silloin on minulla sinulle muuan sana sanottavana. Sinun tulee seurata ystävääsi Torosayn kautta hänen kotipuolelleen.» Sitten hän tiedusteli minulta, miten tänne olin tullut, ja minä kerroin kaikki vaiheeni. Etelämaan mies olisi varmasti nauranut, mutta tämä vanha arvonmies – nimitän häntä siten hänen käytöksensä takia, vaikka puku hänellä olikin takapuolelta rikki – kuunteli minua koko ajan totisena ja sääliväisenä. Lopetettuani hän otti minua kädestä kiinni, vei minut mökkiinsä – sen parempi ei talo ollut – ja esitteli vaimolleen, aivan kuin tämä olisi ollut kuningatar ja minä ruhtinas. Vaimo asetti eteeni kauraleipää ja kylmää teerenpaistia taputtaen olkapäätäni ja hymyillen koko ajan minulle, kun hän ei osannut ollenkaan englanninkieltä. Ja vanhus, jottei jäisi vaimostaan jälelle, laittoi minulle maalaisviinastaan väkevää palanpainetta. Syödessäni ja myöhemmin maljoja maistellessani voin tuskin uskoa hyvää onneani. Huonekin, vaikka se oli täynnä turpeensavua ja hatara kuin seula, näytti minusta palatsilta. Nauttimani juoma rupesi minua kovasti hiottamaan ja nukuttamaan, ja ystävällinen talonväki antoi minun mennä levolle. Seuraava päivä oli jo melkein puolissa ennenkuin läksin matkalle. Kurkkuni oli jo terveempi ja voimani olivat täydellisesti virkistyneet hyvistä uutisista. Vaikka koetinkin itsepäisesti tyrkyttää, ei vanhus ottanut mitään maksua. Antoipa hän vielä vanhan hatunkin päähäni. Eihän minun tarvitsisi kyllä siitä mainita, mutta tuskin olin poissa talon näkyvistä, kun jo hyvin epäilevästi hänen lahjaansa tarkastellen pesin sen lähteessä tien vieressä. Ajattelin itsekseni: »Jos nämä nyt ovat noita raakoja ylämaalaisia, niin soisin kotiseutuni ihmiset vielä raaemmiksi.» Taivalsin eteenpäin noin puolen tuntia. Matkallani tapasin paljon ihmisiä muokkaamassa pieniä, kurjia peltojaan, joiden ei olisi luullut elättävän kissaakaan, tai paimentamassa pieniä aasinkokoisia nautaeläimiään. Ylämaalaispuku kun oli lain kautta kielletty ja kansaa pakotettiin käyttämään alamaalaisia vaatteita, joita se katkerasti vihasi, tarjosivat heidän vaihtelevat pukunsa eriskummaisen näyn. Muutamat käyttivät vain alusvaatteita, joiden päälle oli heitetty vaippa tahi päällystakki. Housujaan he kantoivat selässään ikäänkuin hyödyttömänä taakkana. Muutamat jäljittelivät tarttaania pienistä ruudukkaista ja monivärisistä vaatekaistaleista kokoonkyhäämillään vaipoilla, jotka näyttivät aivan vanhojen ämmien topatuilta sänkypeitteiltä. Toiset taas kantoivat vieläkin ylämaalaisten tarttaania, mutta olivat, kiinnittämällä vaipan päät jalkojen välissä laskoksille, muuttaneet sen hollantilaisten housujen näköiseksi vaatekappaleeksi. Kaikki sellainen jäljittely oli rangaistuksen uhalla kielletty ja viranomaiset seurasivat tavallisesti ankarasti lakia toivoen siten juurineen hävittävänsä kansallishengen. Mutta tällä syrjäisellä, meren ympäröimällä saarella ei siitä juuri välitetty ja vielä vähemmin annettiin ketään ilmi. He näyttivät elävän suuressa köyhyydessä, ja se olikin luonnollista, kun ryöstäminen nyt oli mahdotonta ja päälliköt olivat maanpaossa. Maanteillä ja vieläpä sellaisellakin syrjäpolulla, jota minä seurasin, häiritsivät kerjäläiset kulkijoita. Siinä huomasin taaskin eroituksen tämän ja kotiseutuni välillä. Alamaamme kerjäläiset – itse yliopistolaisetkin, jotka kulkevat kerjuulla erityisestä luvasta – olivat nöyriä ja imartelevia, ja jos heille antoi plack’in<ref>Plack = vanha skottilainen vaihtoraha (= noin 3 penniä).</ref> pyytäen senkin vaihtamaan, jättivät he kohteliaasti boddlen<ref>Sama, arvoltaan noin 1/6 penniä. Suom. muist.</ref> takaisin. Mutta nämä ylämaalais-kerjäläiset olivat röyhkeitä, pyysivät almuja ainoastaan ostaakseen itselleen nuuskaa eivätkä antaneet mitään takaisin. Tämä ei nyt kyllä minuun sen enempää kuulu, kuin minkä siitä matkani varrella sain kärsiä. Lähemmin koski minua se, että ainoastaan harvat osasivat täällä englanninkieltä ja nekin, jotka osasivat, eivät, etenkin jos kuuluivat kerjäläisten heimokuntaan, suinkaan olleet halukkaita auttamaan sillä minua. Tiesin Torosayn olevan määräpaikkani. Koetin hokea heille sitä nimeä ja viittoa, mutta sen sijaan että olisivat vain yksinkertaisesti näyttäneet kädellään suunnan, he laskettelivat pitkän pinollisen geeliläisiä sanoja, jotka olivat saada minut hulluksi. Ihme ei olisi siis ollut, vaikka olisin mennyt harhaan yhtä monta kertaa kuin pysähdyin. Noin kello kahdeksan aikaan yöllä saavuin viimeinkin väsyneenä eräälle yksinäiselle talolle, jonne pyysin päästä sisään. Taloon ei minua laskettu ennenkuin mieleeni juolahti koettaa kullan vaikutusta tässä köyhässä maassa. Panin guinean rahani sormieni väliin ja kohotin käteni. Se vaikutti. Talonmies, joka tähän asti ei ollut osaavinaan sanaakaan englanninkieltä, ja oli merkeillä käskenyt minua menemään matkaani, alkoi nyt äkkiä puhua sitä välttävän selvästi ja suostui viidestä shillingistä antamaan minulle yösijan ja opastamaan minut seuraavana päivänä Torosayhin. Sinä yönä nukuin levottomasti, sillä pelkäsin rosvoja. Mutta sen huolen olisin voinut säästää itseltäni, sillä isäntäni ei ollut rosvo, vaan ainoastaan rutiköyhä ja suuri petturi. Yksin hän ei ollut köyhyydessä elänyt, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän yhden guineoistani vaihtaaksemme, kulkea viisi peninkulmaa<ref>Tarkoitetaan aina englannin peninkulmaa, joka on noin 1,6 kilometriä. Suom. muist.</ref> ennenkuin tulimme talolle, jossa hän sanoi rikkaan asuvan. Tämä oli arvattavasti Mull-saaren pohatta. Mutta tuskinpa hän sitä nimeä olisi etelässä saanut, sillä häneltä itseltään meni kaikki rahat, talosta kaivettiin joka nurkka ja haettiinpa vielä naapuristakin lisää ennenkuin hän sai kokoon kaksikymmentä shillinkiä hopeassa. Ylijäävän shillingin hän piti itse väittäen, ettei hän voinut pitää »niin suurta summaa käsillä». Muuten hän oli hyvin kohtelias ja puhelias, pyysi meitä molempia ruokailemaan perheensä kanssa ja laittoi meille hienoon porsliinimaljaan punssitodin, johon minun kurja oppaani niin ihastui, että kieltäytyi lähtemästä matkalle. Minä aloin jo sydämystyä ja vetosin pohattaan (Hektor Maclean oli hänen nimensä), joka oli todistajana kuullut sopimuksemme ja nähnyt minun maksavan viisi shillinkiä. Mutta Macleankin oli saanut osansa juomasta. Hän huusi vain, ettei kukaan kunnon mies erkane punssimaljalle pyydettynä hänen pöytänsä äärestä. Ei siis auttanut muu kuin istua ja kuunnella jakobiitin maljapuheita ja geelinkielisiä lauluja, siksi kuin kaikki tulivat aivan päihinsä ja hoipertelivat vuoteelle tai latoon yölevolleen. Seuraavana päivänä, matkani neljäntenä, olimme ylhäällä jo ennen kello viittä aamulla; mutta kurja oppaani istuutui uudelleen pullon ääreen ja kello oli jo kolme päivällä ennenkuin sain hänet talosta pois, Kuten lukija tulee näkemään, huomasin kuitenkin pian pettyneeni hänen suhteensa. Niin kauan kuin kuljimme Mr Macleanin talon edessä olevaa laaksoa alas, kävi kaikki hyvin. Oppaani vilkkuili vain lakkaamatta olkansa oli ja kysyessäni syytä siihen sain vain irvistyksen vastaukseksi. Tuskin olimme päässeet erään kummun taa ja joutuneet pois talon näkyvistä, kun hän ilmoitti, että Torosay oli suoraan edessäni ja että tuo vuorenhuippu (jota hän osotti kädellään) oli paras tienviittani. »Siitä minä hyvin vähän välitän», sanoin, »kun te kuitenkin kuljette mukanani.» Tuo häpeämätön rosvo vastasi minulle geelinmurteella ettei hän osannut englanninkieltä. »Kunnon toverini», sanoin, »minä tunnen aivan hyvin teidän englanninkielen taitonne elpymiset ja ehtymiset. Sanokaahan mikä sen nyt saa elpymään. Tahdotteko enemmän rahaa?» »Viisi shillinkiä lisää», vastasi hän. »Sillä on asia autettu.» Mietin hetkisen ja tarjosin sitten kaksi, jotka hän ahnaasti otti vastaan selittäen että hänen kielitaitonsa heti elpyi – »onneksi», sanoi hän, mutta minä luulen että se paremminkin oli onnettomuudeksi. Kaksi shillinkiä ei auttanut häntä kuin muutaman peninkulman eteenpäin. Sitten hän istuutui tiepuoleen riisuen housut jalastaan kuin levolle mennäkseen. Vihani kiehahti. »Soo-ho!» huudahdin. »Ettekö enää osaakaan englanninkieltä?» »En», vastasi hän röyhkeästi. Nyt loppui mielenmalttini ja minä kohotin käteni lyödäkseni. Mutta hän heittäytyi taaksepäin, vetäisi puukon ryysyistään ja irvisti kuin villi kissa. Silloin hyökkäsin hänen päälleen unhottaen kaiken muun paitsi vihani, työnsin vasemmalla kädelläni hänen veitsensä syrjään ja iskin oikealla häntä vasten suuta. Olin vankka ja sisukas poika ja hän oli vain pikkuinen mies. Raskaasti hän kaatui eteeni, ja veitsi kirposi onneksi hänen kädestään. Otin sekä puukon että housut maasta, toivotin hänelle hyvää huomenta ja läksin jatkamaan matkaani jättäen hänet sinne paljasjalkaiseksi ja aseettomaksi. Kulkiessani naureskelin itsekseni, sillä tiesin varmaan menetelleeni tuota roistoa kohtaan aivan oikeudenmukaisesti. Ensiksikin hän tiesi ettei hän voinut saada minulta enempää rahaa; sitten maksoivat housut näillä seuduin ainoastaan muutaman pennyn ja lopuksi hän kantoi vastoin lakia puukkoa, joka oikeastaan olikin tikari. Noin puolen tuntia käveltyäni tapasin kookkaan, ryysyisen miehen, joka kulki jotenkin nopeasti, mutta kopeloi sauvalla eteensäpäin. Hän oli aivan sokea ja sanoi olevansa uskonopettaja, joka voisi tehdä minut autuaaksi. Mutta hänen kasvonsa olivat minusta vastenmieliset: ne näyttivät synkiltä, uhkaavilta ja salaperäisiltä. Kulkiessamme vierekkäin huomasin äkkiä pistoolin teräspiipun pistävän esiin hänen takkinsa taskusta. Sellaisen aseen kantamisesta oli ensi kerralla sakkoa viisitoista puntaa ja toisella lähtö siirtomaihin. Enkä minä voinut käsittää, miksi uskonopettaja kulki aseellisena, ja mitä sokea mies pistoolilla teki. Kerroin hänelle oppaastani, sillä minä ylpeilin vähän teostani, ja turhamaisuuteni voitti tällä kertaa viisauteni. Mainitessani viidestä shillingistä huudahti hän niin kovasti, että minä päätin olla mitään virkkamatta toisista kahdesta, ja olin iloinen kun hän ei voinut nähdä kasvojeni ilmeitä. »Oliko se liian paljon?» kysyin vähän epävarmasti. »Liian paljon!» huusi hän. »Minä itse opastan teidät Torosayhin viinaryypystä ja sallin teidän kaupan päälle nauttia seurastani, minun, joka olen jotenkin oppinut mies.» Sanoin etten käsittänyt kuinka sokea mies voi olla oppaana, mutta hän vain nauroi äänekkäästi ja sanoi, että hänen sauvallansa olivat silmät, jotka kelpasivat vaikka kotkalle. »Ja päälliseksi Mull-saaressa», jatkoi hän, »jossa tunnen jokaisen kiven ja kanervapensaan. Katsokaapa nytkin», lausui hän viittoen oikealle ja vasemmalle ikäänkuin sanojaan vahvistaakseen, »tuolla alhaalla virtaa puro, ja sen yläpäässä on pieni kumpu, jonka laella näkyy kivi. Aivan sen kummun juurelta kulkee tie Torosayhin, ja tämä kun on ajotie, on se kovaksi poljettu ja näyttää kanervikossa ruoholta.» Minun täytyi tunnustaa, että hän oli kaikinpuolin oikeassa ja lausuin ihmetteleväni sitä. »Haa, ei se ole mitään ihmeellistä. Uskottekos nyt, että ennen näitä viimeisiä tapahtumia, silloin kun tässä maassa oli aseita, minä osasin ampua? Osasinpa toden totta!» huudahti hän ja lisäsi sitten nokkelasti: »Jos teillä on sellaista kapinetta kuin pistoolia, niin voin näyttää teille miten ammutaan!» Sanoin, ettei minulla sellaista kapinetta ollut, ja väistyin hänestä ulommaksi. Mitähän jos hän olisi tiennyt, että hänen pistoolinsa pisti selvästi esiin taskusta, ja että minä näin auringon kimaltelevan sen piipussa! Mutta onnekseni ei hän siitä mitään tiennyt, vaan luuli aseen olevan hyvässä kätkössä ja piilossa syrjäisten silmiltä. Sitten hän alkoi hyvin viekkaasti kysellä minulta mistä tulin, olinko rikaskin ja voisinko vaihtaa hänelle viidenshillingin rahan, jonka hän sanoi itsellään olevan nahkalaukussaan. Koko ajan hän koetti lähennellä minua ja minä taas välttelin häntä. Seurasimme nyt jonkinlaista karjanpolkua, joka luikerteli kummun yli Torosayta kohti, ja kiertelimme toisiamme kuin mehiläiset kekonsa ympärillä. Vahvemmuudestani olin niin varma, että tämä sokkosilla leikkiminen alkoi minua huvittaa. Mutta uskonopettaja kiivastui kiivastumistaan ja lopulta hän alkoi kiroilla geelinmurteella ja kopeloida sauvallaan jalkojani. Silloin sanoin hänelle, että taskussani oli pistooli yhtähyvin kuin hänelläkin, ja jollei hän marssi kummun yli suoraan etelään, lähetän totisesti kuulan hänen kalloonsa. Heti hän muuttui ystävälliseksi. Mutta koetettuaan jonkun aikaa turhaan minua lepytellä hän rupesi uudelleen geelinmurteella kiroilemaan minua ja meni sitten matkaansa. Näin hänen sauvallaan kopeloiden kävelevän suoraan soiden poikki ja orjantappurapensaiden läpi, kunnes hän kääntyi muutaman kummun taa ja hävisi näkyvistäni seuraavaan laaksoon. Suuntasin kulkuni jälleen Torosayta kohti ja olin mielissäni, kun minun ei tarvinnut sellaisen oppineen miehen kanssa vaeltaa. Päivä oli minulle onneton, ja nämä kaksi miestä, joista hädin tuskin olin päässyt erilleni, olivat pahimmat mihin vuoristossa kuljeksiessani yhdyin. Torosayssa Mull-salmen rannalla oli ravintola, josta oli näköala salmen yli mannermaalle, Morveniin päin. Ravintoloitsija, Maclean hänkin, kuten sain tietää, kuului hyvin ylhäiseen sukuun. Ravintolaliikettä pidetään näet ylämaissa paljon kunniallisempana kuin meillä, mahdollisesti senvuoksi että tahdotaan päästä vieraanvaraisuudesta osallisiksi taikka myöskin siksi, että sellainen liike on oikea laiskottelijan ja juopon toimi. Ravintolan isäntä puhui sujuvasti englanninkieltä, ja kuultuaan että minulla oli jonkun verran koulusivistystä, hän koetti ensin taitoani Ranskan kielessä, jossa minä heti jouduin alakynteen, ja sitten latinankielessä, mutta kumpi siinä oli taitavampi, en kykene päättämään. Tämä hauska kilpailu teki meistä pian ystävykset, ja minä istuuduin juomaan punssia hänen kanssaan – tai oikeammin katselemaan hänen juopotteluaan – kunnes hän tuli niin humalaan, että purskahti olkapäähäni nojautuen itkemään. Ikäänkuin sattumalta näytin hänelle Alanin nappia, mutta selvää oli, ettei hän koskaan ollut nähnyt sitä eikä tiennyt mitään koko asiasta. Oikeastaan olikin hänellä vähän vihankaunaa Ardshielin suvun jäseniä ja ystäviä kohtaan ja ennen juopumistaan hän luki sujuvalla latinalla kirjoitetun pilkkarunon, jonka hän oli sepittänyt erittäin purevaan, valittavaan muotoon muutamasta mainittuun sukuun kuuluvasta henkilöstä. Mainitessani uskonopettajastani hän pudisti päätään ja sanoi, että sain kiittää onneani, kun olin päässyt hänestä erilleni. »Se on hyvin vaarallinen mies», lausui hän. »Duncan Mackiegh on hän nimeltään. Hän ampuu varmasti maaliin monen yardin päästä ja häntä on monet kerrat syytetty ryöväyksistä maanteillä ja kerran murhasta.» »Paras tästä kaikesta on», sanoin, »että hän nimittää itseään uskonopettajaksi.» »Miksikäs ei», vastasi hän, »kun hänellä juuri sellainen virka onkin. Duartin Maclean antoi sen hänen toimekseen, kun hän oli sokea. Mutta ehkä se olikin hyvin tehty, sillä mies on aina matkalla, kulkien paikasta paikkaan kuulustellen nuoren kansan uskonnontaitoa, ja epäilemättä se innostuttaa miesparkaa.» Lopulta kun isäntäni ei enää jaksanut juoda enempää, opasti hän minut vuoteelleni ja minä laskeuduin hyvillä mielin levolle. Olin näet kulkenut jalkaisin suurimman osan laajasta Mull-saaresta, Erraidista Torosayhin. Matkaa tuli linnuntietä viisikymmentä peninkulmaa, mutta tekemieni kierrosten kanssa lähemmä sata, ja sen olin taivaltanut neljässä päivässä tarvitsematta ollenkaan rasittaa itseäni. Olinpa vielä paljon paremmissa voimissa ja paremmalla mielellä tämän pitkän patikkamatkan suoritettuani kuin sitä alkaessa. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 15]] 4180 8912 2006-11-11T10:44:13Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 15 luku|15 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 17 luku|17 luku]] |otsikko=16 luku. |alaotsikko=Poika, jolla oli hopeanappi. Matkalla Morvenin yli. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Mannermaan puolella sijaitsevan Kinlochalinen ja Torosayn väliä kulkee lauttausvenhe säännöllisesti. Rannat molemmin puolin salmea ovat suuren Macleanin klaanin maita ja melkein kaikki ihmiset, jotka olivat lauttavenheessä samalla kuin minäkin, kuuluivat mainittuun klaaniin. Sitävastoin oli lautturin nimi Neil Roy Macrob, ja kun Macrob oli yksi Alanin klaanilaisten nimiä ja Alan itse oli lähettänyt minut juuri tälle lauttauspaikalle, koetin päästä Neil Royn kanssa puheille kahden kesken. Tässä täpötäydessä venheessä se oli tietysti mahdotonta ja kulku oli hidasta. Oli aivan tyyni, ja venhe oli niin kurjasti varustettu, ettei airojakaan voitu käyttää kuin yhtä toisella ja kahta toisella puolen. Miehet koettivat kuitenkin panna parastaan matkan jouduttamiseksi ja matkustajat vuorottelivat heidän kanssaan soutamisessa. Ja kaikki yhteisesti huvensivat hetkiä laulamalla geeliläisiä venhelauluja. Laulu kun kaikui, meri-ilma oli raikasta, mieliala kepeä ja sää herttainen, muodostui ylikulusta matka, jota mielellään muistelee. Mutta surullinen osansa oli silläkin. Alinen lahden suulla huomasimme suuren valtamerilaivan ankkurissa. Ensin arvelin sitä kuninkaan risteilijäksi, joita tällä rannikolla makaili kesät ja talvet estämässä yhdysliikettä Ranskan kanssa. Tullessamme lähemmäksi tunsimmekin sen kauppalaivaksi, ja, mikä minua vielä enemmän kummastutti, näimme ettei ainoastaan sen kansi, vaan myöskin merenrannikko oli mustanaan ihmisiä. Ruuhia liikkui myötäänsä laivan ja rannan väliä. Päästessämme vieläkin lähemmäksi alkoi kuulua korviimme äänekkäitä valitushuutoja, joita laivalla ja rannalla olijat vaihtoivat keskenään. Nyt käsitin, että alus olikin siirtolaislaiva, joka oli lähdössä siirtomaihin Amerikassa. Laskimme lauttausvenheen laivan kylkeen ja siirtolaiset kurottautuivat kaiteen yli ojennellen itkien käsiään matkatoverejani kohti, joissa heillä oli muutamia läheisiä ystäviä. Siinä olisimme arvattavasti kauankin viipyneet, sillä he eivät näyttäneet välittävän ollenkaan ajan kulumisesta, jollei viimein laivan kapteeni, joka huudoista ja epäjärjestyksestä näytti joutuneen melkein pois suunniltaan, olisi tullut laivan laidalle ja pyytänyt meitä poistumaan. Neil noudatti heti pyyntöä. Laulun sävel venheessämme muuttui nyt surulliseksi ja siihen yhtyivät sekä laivassa että rannalla olijat, joten se kaikui nyt kaikilta suunnilta kuin hautausvirsi. Monelta mieheltä ja vaimolta venheessämme näin soutaessakin valuvan kyyneleitä pitkin poskipäitä, eikä kaikki nämä näkemäni ja kuulemani ollut minuunkaan syvästi vaikuttamatta. Kinlochalinessa sain Neil Royn viedyksi toiselle puolen laituria ja lausuin, että hän varmaan oli Appinin miehiä. »Miksikäs en?» vastasi hän. »Minä etsin erästä henkilöä», jatkoin, »ja nyt juolahti mieleeni, että teillä kai on tietoja hänestä. Alan Breck Stewart on hänen nimensä.» Sen sijaan, että olisin näyttänyt hänelle nappia, koetin pistää shillinkiä hänelle kouraan. Hän väistyi. »Te loukkaatte minua syvästi», lausui hän. »Tällä tavalla ei kunniallinen mies suinkaan käyttäydy toista kohtaan. Mies, jota kysytte, on Ranskassa, mutta vaikka hän olisi laukussani ja teidän vatsanne täynnä shillinkejä, en sittenkään pienimmälläkään tavalla vahingoittaisi häntä.» Huomasin menetelleeni väärin ja tuhlaamatta aikaa anteeksipyyntöihin näytin hänelle nappia. »Se on toinen asia», sanoi Neil, »siitä laidasta teidän olisi tullut alun pitäen alkaa! Mutta jos olette poika, jolla on hopeanappi, on kaikki hyvin, ja minua on käsketty pitämään huolta teidän turvallisuudestanne. Mutta anteeksi, jos puhun suoraan!» lisäsi hän. »On eräs nimi, jota teidän ei pidä koskaan lausua, ja se on Alan Breck. Ja sitten on eräs tapa, jota teidän ei pidä koskaan yrittää uudelleen, nimittäin: tarjota kunnialliselle ylämaalaiselle likaisia rahojanne.» Minun ei ollut suinkaan helppo puolustautua, sillä totta puhuen en ollut uneksinutkaan, että hän oli kunnonmies, ennenkuin hän itse sen ilmoitti. Neilillä taas ei ollut vähääkään halua jatkaa keskustelua kanssani, vaan hän kiirehti ilmoittamaan mitä tietä minun oli kuljettava. Yö oli minun vietettävä Kinlochalinen ravintolassa, seuraavana päivänä tuli kulkea Morvenin läpi Ardgouriin ja olla yötä Claymoren Johnin talossa, jolle tulostani oli ilmoitettu. Kolmantena päivänä oli kuljettava muutaman lahden yli Corranin kohdalta ja erään toisen lahden yli Balachulishin luota. Sitten piti kysellä tietä Glensin Jamesin taloon, joka oli Aucharnin luona Appinin Durorissa. Suuri osa oli siis venematkaa, sillä meri vuorien juuria kierrellessään uurtaa näillä seuduin syviä vuonoja vuoristoon. Sellainen seutu on vaikea pitää valtansa alla ja hankala matkustaa, mutta se tarjoo paljon ihmeellisen jylhiä ja sydäntä kouristavia näköaloja. Neil neuvoi minua vielä olemaan puhelematta kenenkään kanssa matkallani, välttämään whigejä, Campbelleja ja »punatakkeja», väistymään tiepuoleen ja piilottautumaan pensaaseen, heti kun näin jonkun viimemainittuja tulevan, sillä »heihin yhtyminen ei ole koskaan eduksi». Ja yleensä tuli minun käyttäytyä kuin rosvon tai jakobiittien asiamiehen, joksi Neilkin oli arvattavasti minua luullut. Kinlochalinen ravintola oli kuin kurjin sikolätti, täynnä savua, syöpäläisiä ja äänettömiä ylämaalaisia. En ollut tyytymätön ainoastaan yöpaikkaani, vaan myöskin itseeni, kun Neiliä olin niin kollomaisesti kohdellut, ja minä tuumailin jo, että surkeampaan asemaan tuskin voi joutua. Mutta siinä erehdyin, kuten pian sain kokea. Tuskin olin näet ollut ravintolassa puoltakaan tuntia, seisoen enimmäkseen ovensuussa suojellakseni edes vähänkin savulta silmiäni, kun puhkesi raju ukkosilma, hyökylaineet kohosivat aina kummulle asti, jolla ravintola oli, ja talon toinen pää joutui veden valtaan. Yleisön käytettäviksi aiotut talot olivat tähän aikaan koko Skotlannissa hyvin kehnot. Ei siis ollut mikään ihme, että minun täytyi kahlata uunin luota makuusijalleni vedessä, joka nousi yli kengänvarsieni. Jo alkumatkasta seuraavana päivänä kohtasin pienen, lihavan ja totisennäköisen miehen, joka käveli hitaasti, jalkaterät ulospäin, lukien väliin kirjaa, väliin taas kulkien mietteissään ja pitäen sormeaan kirjan välissä merkkinä. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosiltaan selvästi papillinen. Huomasin, että hän oli toinen uskonopettaja, mutta kokonaan toista laatua kuin tuo Mull-saaren sokea mies. Hän olikin yksi niistä, joita Edinburgin »Seura Kristinuskon levittämistä varten», lähettää ylämaan raaimpiin paikkoihin saarnaamaan evankeliumia. Hänen nimensä oli Henderland. Puheessaan hän käytti leveätä etelämaalaisen murretta, jota jo olin alkanut kaivata, ja kun sitäpaitsi olimme kotoisin samoilta paikoilta, huomasimme pian, että meillä oli paljon yhteisiä harrastuksia. Hyvä ystäväni Essendeanin pappi oli näet lomahetkinään kääntänyt geelinkielelle koko joukon virsiä ja uskonnollisia kirjoja, joita Henderland käytti työssään ja piti erittäin arvokkaina. Sekin kirja, jota hän kohdatessamme lueksi, oli juuri yksi niitä. Tiemme kun oli sama Kingairlochiin asti, lyötyimme heti yhteen seuraan. Matkalla hän pysähtyi puhuttelemaan jokaista kulkijaa ja työmiestä, jonka vain tapasimme tai sivuutimme. Vaikka en luonnollisesti ymmärtänyt heidän keskustelujaan, päätin kuitenkin että Mr Henderlandin täytyi olla suuressa suosiossa näillä seuduin, sillä minä huomasin monen kaivavan esiin nuuskarasiansa ja tarjoavan hänelle hyppysellisen nuuskaa. Ilmoitin hänelle niin paljon asioitani, kuin katsoin viisaaksi, se on: kaikki muut, paitsi Alania koskevat, ja sanoin olevani matkalla Balachulishiin tapaamaan erästä ystävää. Arvelin näet että Aucharn tahi Duror olivat liian huomattavat paikat, ja että niistä olisi voinut ruveta minua epäilemään. Hän kertoi taas puolestaan minulle paljon työstään ja kansasta, jonka keskuudessa hän työskenteli, piileskelevistä katolilaisista papeista ja jakobiiteista, aseiden poisottamisesta, puvuista ja mainitsi monta muuta aikojen ja näiden seutujen tapahtumaa. Mielipiteiltään hän tuntui suvaitsevalta ja moitti parlamenttia monessa kohti, erittäinkin sen vuoksi, että se oli vainonnut niitä, joilla oli kansallispuku, ankarammin kuin aseellisia. Tämän hänen suvaitsevaisuutensa tähden päätin kysyä häneltä Punaisesta Ketusta ja Appinin alustalaisista. Mielestäni piti niiden kysymysten tuntua hyvin luonnollisilta näillä seuduilla matkustajan huulilta. Hän sanoi niitä ikäviksi asioiksi. »Ihmeellistä on», lausui hän, »mistä alustalaiset saavat rahoja, sillä heidän elämänsä on paljasta nälännäkemistä. – Eihän teillä, Mr Balfour ole nuuskaa? – Ei. – No parempi onkin, että olen ilman sitä. – Niin, nuo alustalaiset, joista oli puhe, ovat epäilemättä tavallaan pakotetut siihen. Durorin James Stewart, jota nimitetään Glensin Jamesiksi, on Ardshielin, klaanin päällikön, velipuoli, ja hän on mies, jota pidetään suuressa kunniassa ja joka puuhaa innokkaasti. Sitten on vielä eräs mies, jota nimitetään Alan Breckiksi – –.» »Ah, kuinkas hänen laitansa on?» huudahdin. »Kuinkas tuulen, joka puhalsi siellä missä sen humina kuului?» vastasi Henderland. »Hän on täällä eikä ole täällä, tänään hän on täällä, mutta huomenna poissa: oikea metsäkissa. Vaikka hän nyt tuosta ohdakepensaasta tarkastelisi meitä, en sitä ollenkaan ihmettelisi. Eihän teillä ole nuuskaa, vai kuinka?» Vastasin ettei minulla ollut ja huomautin että hän oli jo ennenkin minulta samaa asiaa kysynyt. »Kuka tiesi», sanoi hän, »mutta minusta on kummallista, ettei teillä sitä ole. No niin; tuo Alan Breck on rohkea, häikäilemätön mies, Jamesin oikea käsi. Hänet on jo tuomittu kuolemaan, mutta hän ei säikähdä mitään, ja vaikka vainooja olisi jo hänen selässään kiinni, saisi hän kuitenkin työnnetyksi tikarin sen rintaan.» »Eipä ole kertomuksenne hauskimpia, Mr Henderland», virkoin minä. »Jos kummallakin puolen on vain vihaa ja vainoa, niin en halua kuulla enempää.» »Eipä niinkään», vastasi Mr Henderland. »Heissä on rakkauttakin ja itsensäkieltämistä, joka saa teidän ja minun laiset häpeämään. Heissä on jotain hienotunteisuutta, jos ei juuri kristillistä, niin ainakin inhimillistä hienotunteisuutta. Myöskin Alan Breck on, sen mukaan kuin olen kuullut, kunnioitusta ansaitseva mies. Kirkkomme palveluksessa on moni mies, Mr Balfour, jota maailma pitää kunniassa, mutta joka saattaa olla monta vertaa huonompi mies kuin tuo harhaan joutunut ihmisveren vuodattaja. Oli miten oli, meidän pitäisi vain ottaa heistä oppia. – Tuumitte kai nyt, että minä olen liian kauan oleskellut ylämaalla?» lisäsi hän katsoen hymyillen minuun. Vastasin, etten niin ajatellut, ja että itsekin olin ylämaalaisissa huomannut paljon ihmettelyn arvoista, ja olihan sitäpaitsi itse Mr Campbellkin ylämaalainen. »Se on totta», vastasi hän. »Se on puhdasta verta.» »No, mitenkäs kuninkaan tilanhoitajan laita on?» kysyin. »Colin Campbellinko?» vastasi Henderland. »Hän on pistänyt päänsä mehiläispesään.» »Hänhän kuuluu väkipakolla ajavan arentilaiset tiloiltaan pois?» »Kyllä», vastasi hän, »mutta sen asian laita on niin ja näin. Ensin ratsasti Glensin James Edinburgiin, hankki sieltä avukseen muutaman lakimiehen – Stewartin tietysti, sillä he vetävät kaikki yhtä köyttä – ja sai toimitukset keskeytetyiksi. Sitten tuli Colin Campbell vuorostaan Edinburgiin ja sai ylimmät viranomaiset puolelleen. Ja nyt on kerrottu minulle että ensimäinen arentilainen muuttaa huomenna. Muutto alkaa Durorissa, aivan Jamesin ikkunain edessä, ja se ei näytä minusta ollenkaan viisaalta.» »Luuletteko että he tarttuvat aseisiin?» kysyin. »Niin luulen», vastasi Henderland. »Heiltä on kyllä riistetty aseet, – tai ainakin niin luullaan – mutta siitä huolimatta on heillä koko joukko terästä kätkössä. Ja silloin tulevat sotamiehet Colin Campbellin avuksi. Mutta siitä huolimatta – jos olisin hänen vaimonsa en saisi rauhaa, ennenkuin olisin tuonut hänet sieltä takaisin kotia. Ne ovat viekkaita veitikoita nuo Appinin Stewartit.» Minä kysyin olivatko he pahempia kuin heidän naapurinsa. »Eivät», vastasi hän, »ja se onkin pahin juttu. Sillä jos Colin Roy saakin Appinissa tuumansa toteutetuksi, on hänen alotettava alusta Mamoressa, joka on yksi Cameronien tiluksia. Kuningas on asettanut hänet molempien käskynhaltijaksi ja kummastakin täytyy hänen ajaa arentilaiset pois. Ja minun mielipiteeni on, puhuakseni teille suoraan, se, että jos hän toisesta pääsee ehjin nahoin, saa hän surmansa toisessa.» Niin kävelimme puhellen suuren osan päivää, kunnes Mr Henderland viimein, lausuttuaan mielihyvänsä minun seurastani sekä siitä että oli tavannut Mr Campbellin ystävän – Campbellin, »joksi» sanoi hän »rohkenen nimittää meidän Sionin-liittomme sulokielistä laulajaa» – esitti, että tyytyisimme tänään lyhyempään päivämatkaan ja jäisimme yöksi hänen taloonsa vähän matkaa Kingairlochin toisella puolen. Totta puhuen olin siitä erittäin iloinen, sillä en juuri kaivannut Claymoren Johnia, ja kun oppaani ja lautturi olivat minulle vielä tuoreessa muistissa, pelkäsin vähän outoja ylämaalaisia. Sovimme siis asiasta kädenlyönnillä ja iltapäivällä saavuimme yksinäiseen taloon Linnhe-lahden rannalle. Ardgourin jylhien vuorien tämänpuoleinen rinne oli jo varjossa, mutta Appinin kukkuloita valaisi vielä aurinko. Lahti oli tyyni kuin sisämaanjärvi, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin rantoja kierrellessään kirkuvat kalalokit. Koko seutu näytti niin juhlalliselta ja eriskummaiselta. Tuskin olimme päässeet Henderlandin asunnon ovelle, kun hän suureksi kummastuksekseni – olin näet jo tottunut ylämaalaisten kohteliaisuuteen – hyökkäsi hyvin epäkohteliaasti ohitseni sisään, tarttui muutamaan pulloon ja sarvilusikkaan ja alkoi ammentaa nenäänsä nuuskaa tavattomat määrät. Sitten hän aivasti oikein sydämensä pohjasta ja katsoi, hassunkurinen hymy huulillaan, olkansa yli minuun. »Minä olen tehnyt erään lupauksen», selitti hän. »Olen pyhästi luvannut, etten pidä nuuskaa mukanani. Kieltämättä se on vaikea kieltäymys; mutta ajatellessani marttyyrejä, ei ainoastaan tämän skottilaisen seurakuntamme, vaan myöskin Raamatussa kerrottuja, häpeän minä mainitessani siitä.» Heti kun olimme syöneet – kaurajauhovelli ja hera olivat hänen pääasiallisena ruokanaan, – muutti hän muotonsa juhlalliseksi ja sanoi että Mr Campbell oli jättänyt hänen velvollisuudekseen tutkistella suhdettani Jumalaan. Minun teki mieleni nauraa hänelle tuon nuuskajutun jälkeen, mutta hän ei ollut kauankaan puhunut, kun jo kyyneleet nousivat silmiini. On olemassa kaksi ominaisuutta, joihin ei koskaan kyllästy: hyvyys ja nöyryys. Kumpaistakaan niistä emme saa liiaksi nauttia tässä myrskyisessä maailmassa kylmien ja ylpeiden ihmisten keskuudessa. Mutta Mr Henderlandin sanoista huokui molempia. Ja vaikka koko lailla pöyhkeilin seikkailuistani ja siitä että olin niistä loistavasti suoriutunut, nöyryytti hän minut pian, ja minä lankesin polvilleni tuon yksinkertaisen ja köyhän miehen viereen ja olin sekä ylpeä että iloinen siitä. Ennen levolle menoamme hän otti mökkinsä turveseinässä olevasta huononnäköisestä ruokasäiliöstä kuusi penssiä, tarjoten niitä minulle matka-avuksi. En tiennyt miten ottaa vastaan niin tavattoman hyvyyden todistusta. Hän pyysi minua kuitenkin niin innokkaasti, että katsoin parhaaksi täyttää hänen tahtonsa ja jättää hänet köyhemmäksi kuin itse olin. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 16]] 4181 9175 2006-11-17T16:56:37Z Vilu 43 rv {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 16 luku|16 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 18 luku|18 luku]] |otsikko=17 luku. |alaotsikko=”Punaisen Ketun” kuolema. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Seuraavana päivänä Mr Henderland löysi miehen, jolla oli oma venhe ja joka aikoi iltapäivällä lähteä Linnhe-lahden yli Appinin puolelle kalastamaan. Miehen, joka oli hänen puoluelaisiaan, hän sai lupaamaan minut mukaansa. Sillä tavalla minä pääsin pitkästä, päivän kävelymatkasta ja säästin maksut kahden lauttauspaikan käyttämisestä, joiden kautta minun muussa tapauksessa olisi täytynyt kulkea. Päivä oli jo puolissa, kun läksimme rannasta. Taivas oli pilvessä ja aurinko pilkisti vain pilvien raoista esiin. Meri oli täällä syvä ja tyyni, tuskinpa värekään karehti sen pinnalla, ja minun täytyi maistella vettä ennenkuin uskoin sen suolaiseksi. Kalliot olivat molemmilla puolilla korkeita, jylhiä ja kaljuja. Pilvien synnyttämässä varjossa ne näyttivät mustilta ja synkiltä, mutta auringon paisteessa kimaltelivat niillä pienet, lirisevät purot. Kolkoilta näyttivät nämä Appinin seudut, ja kuitenkin rakastivat niitä ihmiset niinkin paljon kuin Alan. Ainoastaan yksi seikka ansaitsee mainitsemista. Kohta kun olimme rannasta lähteneet, valaisi aurinko muuanta pientä helakanpunaista joukkuetta, joka aivan vesirajassa liikkui pitkin rantaa pohjoista kohti. Sen väri oli hyvin samanlainen kuin sotamiesten takkien, ja tuon tuostakin näkyi sieltä väläyksiä aivan kuin auringon säteiden sattuessa kirkkaaseen teräkseen. Kysyin soutumieheltäni mikä tuo ilmiö oli. Hän arveli sitä punatakki-joukkueeksi, joka oli tulossa Fort Williamista Appiniin kurittamaan sen arentilaisparkoja. Asia oli minulle vakavaa laatua. Joko nyt senvuoksi, että tulin ajatelleeksi Alania, tai oliko siihen syynä vain jonkunlainen aavistus, mutta minusta he tuntuivat vastenmielisiltä, vaikka näinkin vasta toisen kerran Yrjö kuninkaan joukkoja. Ohjatessamme Leven-lahteen, tulimme niin lähelle rantaa, että minä pyysin päästä maalle. Soutumieheni, joka oli kunniallinen mies ja uskonopettajalle antamalleen lupaukselle uskollinen, olisi kyllä mielellään vienyt minut Balachulishiin, mutta kun siten olisin joutunut kauemmaksi salaisesta päämäärästäni, panin minä vastaan ja pääsin viimein maalle Lettermoren (eli Letternoren, molempia käytetään) metsän kohdalla Appinissa, Alanin kotiklaanissa. Se oli vankkaa koivumetsää, joka kasvoi muutaman lahden yli nojautuneen kallion äkkijyrkällä ja louhisella rinteellä. Halkeamia ja sananjalkain peittämiä kuiluja oli siellä tuhkatiheässä. Rinteen keskustan yli kulki kompassineulan suuntaan tie tahi ratsaspolku, jonka päässä löysin lähteen ja istuuduin syömään Mr Henderlandin antamia voileipiä ja miettimään asemaani. Kokonainen pilvi pisteleviä hyttysiä tuli siihen kiusakseni, mutta enemmän kuin ne, vaivasivat minua omat ajatukseni, joissa epäilys jo oli saanut jalansijaa. Mitä piti minun tehdä, mitä varten yhtyä Alanin laiseen mieheen, joka oli lainsuojaton ja mahdollisesti murhaaja. Enköhän tee paljon viisaammin, jos lähden suoraa päätä etelämaahan takaisin, luottaen suunnan suhteen omaan vaistooni ja suorittaen kulut omasta kukkarostani. Mitähän Mr Campbell ja Mr Henderland minusta ajattelevat, jos he joskus maailmassa saavat tietää tyhmyyteni ja uhkarohkeuteni. Sellaiset epäilykset saivat minussa nyt suuremman vallan kuin koskaan ennen. Istuessani siinä mietteissäni alkoi metsästä kuulua miesten ääniä ja hevosten kavioiden kopsetta. Eräästä tienmutkasta tulikin pian neljä matkustajaa näkyviin. Polku oli sillä kohdalla niin kivinen ja kapea, että he kulkivat jäljekkäin ja taluttivat suitsista hevosiaan. Ensimäinen heistä oli kookas, punatukkainen herrasmies, jolla oli käskevä ilme tulipunaisilla kasvoillaan. Hän piti hattua kädessään ja viuhtoi sillä itseänsä; hänellä näytti olevan hiottavan kuuma. Toisen tunsin siististä, mustasta puvustaan ja valkeasta tekotukastaan lakimieheksi. Kolmas oli palvelija ja hän kantoi osan vaatteistaan tarttaanissa, josta näin, että hänen herransa oli ylämaalainen ja joko lainsuojaton tai muuten erittäin hyvissä väleissä hallituksen kanssa, sillä tarttaani oli laissa kielletty. Jos näihin asioihin olisin ollut paremmin perehtynyt, olisin tuntenut tarttaanin värit Argylen s. o. Campbellien tunnusmerkiksi. Palvelijalla oli, kuten ylellisyyttä rakastavien matkustajain tapa oli näillä seuduin, suuri matkalaukku kiinnitettynä hevosen selkään ja satulankaaressa riippui pussi sitroonia, joita nautitaan punssin kera. Mitä neljänteen mieheen tulee, joka päätti jonon, olin hänet nähnyt jo ennenkin ja äkkiä tunsin hänet oikeudenpalvelijaksi. Heti kun näin miehet, päätin, – en käsitä mistä syystä – jatkaa seikkailujani loppuun saakka, ja kun ensimäinen heistä oli kohdallani, kohottauduin pensaikosta ja kysyin häneltä tietä Aucharniin. Hän pysähtyi ja katseli minua mielestäni vähän kummallisesti. Kääntyen lakimieheen päin hän sanoi sitten: »Mungo, moni mies pitäisi tätä paremmin varoitusmerkkinä kuin paljaana tiedusteluna. Olen nyt matkalla Duroriin suorittamaan tehtävää, jonka tunnette, ja tässä nousee poikanen pensaikosta kysellen, olenko matkalla Aucharniin.» »Glenure», vastasi toinen, »tästä asiasta ei kannattaisi leikkiä laskea.» Molemmat miehet olivat nyt aivan lähelläni ja tuijottivat herkeämättä minuun. Toiset kaksi olivat pysähtyneet noin kivenheiton matkan päähän heidän taakseen. »Ja ketä sinä Aucharnista etsit?» kysyi Glenuren Colin Roy Campbell, eli n. s. »Punainen Kettu», sillä, seisauttamani mies oli juuri hän. »Sitä miestä, joka asuu siellä», vastasin. »Glensin Jamesia», virkkoi Glenure miettivästi ja jatkoi sitten lakimiehelle: »Onkohan poika keräilemässä hänen väkeään, vai mitä arvelette?» »On tai ei», vastasi tämä. »Joka tapauksessa on parasta, että odotamme täällä, kunnes sotamiehet yllättävät meidät.» »Jos te olette minun tähteni levottomia», lausuin, »niin saatan sanoa, etten ole hänen enkä teidän miehiänne, vaan kunniallinen Yrjö kuninkaan alamainen, joka ei ole kenellekään kiitollisuuden velassa eikä pelkää ketään.» »Hyvin puhuttu», vastasi tilanhaltija. »Mutta uskallanko kysyä, mitä tällä kunniallisella miehellä on näin kaukana kotipaikaltaan tekemistä ja miksi hän etsii veli Ardshielia? Minä käsken täällä, se minun täytyy sinulle sanoa. Olen useimpain näiden tilojen kuninkaallinen käskynhaltija ja minun jäljestäni tulee kaksitoista ruotua sotamiehiä.» »Olen kuullut maaseuduilla kuiskailtavan», lausuin vähän närkästyneenä, »että te olette kovakourainen mies.» Hän tuijotti yhä epäilevän näköisenä minuun. »Sinulla on rohkeat puheet», sanoi hän viimein, »mutta minä pidän avomielisyydestä. Jos jonakin muuna päivänä olisit tiedustellut minulta tietä James Stewartin ovelle, olisin minä neuvonut sen ja rukoillut sinulle Jumalan onnea. Mutta tänään – mitäs arvelette Mungo?» kysyi hän kääntyen jälleen lakimieheen päin. Mutta samassa kun hän kääntyi, kuului ylempää kallion rinteeltä laukaus, ja Glenure kaatui tielle. »O-oh, minä kuolen – minä kuolen!» hoki hän. Lakimies oli tarttunut häneen kiinni ja piteli häntä käsissään palvelijan seisoessa kädet ristissä vierellä. Haavoitettu antoi kauhua kuvastavan katseensa liukua toisesta toiseen ja hänen äänensä väre tunki sydämeeni. »Varokaa itseänne! Minä kuolen!» lausui hän. Hän koetti avata vaatteitaan ikäänkuin haavaa katsoakseen, mutta sormet lipuivat nappien sivu. Samassa tunki syvä huokaus hänen rinnastaan, pää painui olkapäätä vasten ja hän oli hengetön ruumis. Lakimies ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin kuolleenkin, ja niistä kuvastui mitä katkerin kiukku. Palvelija puhkesi itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi. Minä taas tuijotin kauhuissani heihin. Virkamies oli heti laukauksen kuultuaan juossut takaisin kiirehtimään jäljessä tulevia sotamiehiä. Viimein lakimies laski kuolleen veriinsä tielle ja kohottausi vavisten seisoalleen. Hänen liikuntonsa sai kai minutkin heräämään järkiini, sillä heti kun hän oli jaloillaan, ryntäsin minä kapuamaan vuoren rinnettä ylös huutaen: »Murhaaja, murhaaja!» Niin nopeasti oli tämä kaikki tapahtunut, että päästyäni ensimäisen jyrkänteen huipulle, josta näki osan kaljuja kallioita, huomasin murhaajan kiiruhtavan vähän matkan päässä poispäin. Hän oli kookas mies ja päällään oli hänellä kullatuilla napeilla varustettu musta takki ja kädessä pitkä lintupyssy. »Täällä!» kirkaisin. »Minä näen hänet!» Sen kuultuaan murhamies vilkaisi olkansa yli taakseen ja läksi juoksemaan. Samassa hän hävisi koivujen sekaan ja tuli sitten näkyviin koivikon ylälaidalta kiipeillen siellä jyrkännettä ylös kuin apina. Sitten hän hävisi muutaman kalliokielekkeen taa, enkä enää sen koommin nähnyt häntä. Minäkin olin juossut koko ajan ja olin jo jotenkin korkealla, kun kuulin jonkun käskevän minua pysähtymään. Olin nyt ylemmän metsikön reunassa ja kun pysähdyttyäni vilkasin taakseni, näin koko metsättömän rinteen alapuolellani. Lakimies ja oikeudenpalvelija seisoivat vielä tiellä suoraan allani ja huusivat ja viuhtoivat käsillään minua tulemaan takaisin. Vasemmalta puolen heitä alkoi punatakkeja, musketit käsissä, ilmestyä metsästä vuoren juurella. »Miksikäs minä tulisin takaisin?» huusin heille vastaukseksi. »Tulkaa te tänne!» »Kymmenen puntaa sille, joka ottaa tuon pojan kiinni!» kuulin lakimiehen huutavan. »Hän on heidän rikostoverinsa. Hänet oli asetettu tänne puhuttelemaan meitä.» Kuulin nämä sanat aivan selvään, vaikka ne olivatkin lausutut sotamiehille eikä minulle, ja minut valtasi kauhu, jota en koskaan vielä ollut tuntenut. On kokonaan toisenlaista olla menettämäisillään henkensä kuin olla vaarassa kadottaa sekä henkensä että kunniansa. Tuomioni tuli sitäpaitsi äkkiä ja aavistamatta kuin salama pilvettömältä taivaalta. Siinä minä seisoin kauhusta aivan jähmettyneenä ja kokonaan avuttomana. Sotamiehet rupesivat hajautumaan. Toiset läksivät juoksemaan ja toiset ojensivat pyssynsä minua kohti estääkseen minua pakenemasta. Ja minä seisoin yhä paikallani. »Pistäydy tänne puiden väliin», lausui ääni aivan vierelläni. Tottelin ääntä, vaikka tuskin tiesinkään mitä tein ja heti kun liikahdin, kuulin pyssyjen paukahtavan ja kuulien vinkuvan koivikossa. Puiden varjossa seisoi Alan ongenvapa kädessä. Hän ei tervehtinyt minua, eikä siihen ollut aikaakaan, sanoi vain: »Tule!» ja läksi juosta vilistämään pitkin rinnettä Balachulishiin päin. Minä porhalsin hänen jälkeensä. Juoksimme milloin koivujen lomitse, milloin taas kumarassa matalien pengermien taitse, tai ryömimme nelinkontin kanervikossa. Vauhtimme oli niin ankara, että sydämeni tuntui pakahtuvan kylkiluita vasten, eikä minulla ollut aikaa ajattelemiseen enkä hengästyksissäni saanut sanaakaan suustani. Muistan vain ihmeekseni huomanneeni, että Alan tuon tuostakin ojentautui suoraksi ja katsoi taaksensa. Silloin kuulin aina kaukaa sotamiesten karjuntaa ja ilonhuutoja. Neljännestunnin juostuamme pysähtyi Alan, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon ja kääntyi minuun päin. »Nyt on tärkeä hetki käsissä», sanoi hän. »Tee niinkuin minäkin jos henkesi on sinulle kallis!» Ja yhtä kovaa kyytiä kuin äskenkin, mutta paljon varovaisemmin, läksimme kiirehtimään takaisin pitkin vuorenrinnettä, mutta nyt vähän korkeammalta. Lettermoren ylemmässä metsikössä, siellä missä hänet olin tavannut, viskautui Alan viimein maahan ja jäi siihen makaamaan painaen päänsä sananjalkapensaikkoon ja läähättäen kuin koira. Sivujani pakotti, päätäni pyörrytti ja kuiva ja kuuma kieleni riippui suusta ulkona. Pikemmin kuolleena kuin elävänä heittäydyin hänen vierelleen. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 17]] 4182 8914 2006-11-11T10:44:14Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 17 luku|17 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 19 luku|19 luku]] |otsikko=18 luku. |alaotsikko=Puhelen Alanin kanssa Lettermoren metsässä. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Alan selvisi ensiksi. Hän nousi ylös ja meni metsän laitaan. Sieltä hän tarkasteli vähän ympärilleen, tuli takaisin ja istuutui. »No, David», lausui hän, »olihan se kuuma leikki!» Minä en virkkanut mitään, en edes päätänikään nostanut. Olin nähnyt suuren, punakan ja iloisen herrasmiehen saavan surmansa murhaajan kädestä, ja se surullinen näky oli vielä minulla tuoreessa muistissa. Eikä se ollut kuin osaksi syynä levottomuuteeni. Olihan murhattu mies, jota Alan vihasi, ja minä olin tavannut Alanin metsissä piileskelemässä ja nähnyt hänen pakenevan sotamiehiä. Ja samantekevää oli, oliko Alan ampuja vai ainoastaan käskijä. Ainoa ystäväni tässä jylhässä seudussa oli siis mitä julmin murhamies. Minä pelkäsin häntä, enkä voinut katsoa häntä suoraan silmiin. Olisin kernaammin maannut yksinäni sateessa kylmällä saarellani kuin tässä lämpimässä metsässä murhaajan vierellä. »Oletko vielä väsyksissä?» kysyi hän. »En», vastasin pitäen yhä päätäni sananjalkain seassa. »En ole nyt väsyksissä. Voinhan minä puhuakin. Sinun ja minun täytyy erota», lausuin. »Minä pidin sinusta paljon, Alan, mutta sinun tiesi eivät ole minun tieni: ne eivät ole Jumalan. Sanalla sanoen, meidän täytyy erota.» »Ilman jonkunlaista syytä voin tuskin erota sinusta, David», vastasi Alan juhlallisesti. »Jos sinulla on jotain minun mainettani vastaan, niin, vanhan ystävyytemme tähden, sano minulle mitä se on. Ja jos seurani on vain käynyt sinulle vastenmieliseksi, on minun asiani ottaa selvä, onko minua paneteltu.» »Alan, mitä tämä merkitsee? Tiedäthän aivan hyvin, että tuo Campbell makaa verissään tiellä.» Hän vaikeni hetkeksi. »Etkö koskaan ole kuullut», sanoi hän sitten, »tarinaa Miehestä ja Hyvistä ihmisistä?» – Hyvillä ihmisillä hän tarkotti keijukaisia. »En», vastasin, »enkä tahdo kuullakaan.» »Luvallasi, Mr Balfour, kerron sen kuitenkin sinulle», lausui Alan. »Mies, josta on kysymys, oli ajautunut muutamalle kalliolle meren keskellä, jolla Hyvät ihmiset tavallisesti levähtivät leijaillessaan saariston halki. Kalliosaarelle on annettu nimeksi Skerryvore eikä se ole kaukana siitä missä kärsimme haaksirikon. No niin; tuo mies rukoili niin liikuttavasti saada nähdä pientä lastaan ennen kuolemaansa, että Hyvien ihmisten kuningas viimein armahti häntä ja lähetti yhden joukostaan viemään pussissa ilmojen halki lasta hänelle. Tämä laski sen miehen vierelle hänen nukkuessaan, ja kun hän heräsi, näki hän vieressään laukun, jonka sisällä oli jotain liikkuvaa. Mutta nyt oli tuo mies yksi niitä, jotka epäilevät kaikessa pahan piilevän, ja varmuuden vuoksi hän työnsi ensin tikarinsa laukun läpi ennenkuin avasi sen ja näki siellä lapsensa kuolleena. Minun mielestäni, Mr Balfour, olet sinä ja tuo mies jotenkin samanlaisia.» »Tarkoitatko sillä, ettet sinä ollut ollenkaan siihen osallisena?» huudahdin nousten istumaan. »Tahdon ensiksi sanoa sinulle, Mr Balfour of Shaws», lausui Alan, »että jos minä olisinkin aikeissa murhata jonkun herrasmiehen, niin en sitä tekisi omalla maallani, etten tuottaisi klaanilleni ikävyyksiä; ja jos otteluun aikoisin, niin en kuljeksisi ongenvapa olalla.» »Totta puhut», myönsin minä. »Ja nyt», jatkoi Alan, paljastaen tikarinsa ja laskien erikoisella tavalla kätensä sen päälle, »vannon minä kautta Pyhän Raudan, etten ole ollut siinä osallisena, en ajatuksin enkä töin.» »Siitä kiitän Jumalaa!» huudahdin tarjoten hänelle käteni. Hän ei ollut sitä näkevinään. »Ja liian suurta melua on tässä nyt pidetty yhden ainoan Campbellin takia!» lausui hän. »Ei heistä tietääkseni puutosta ole!» »Oikeastaan et voisikaan», huomautin, »moittia minua, sillä muistat kai aivan hyvin, mitä minulle prikillä puhuit. Mutta kiusaus ja teko ovat kokonaan eri asioita, ja siitä kiitän Jumalaa. Kaikki joudumme aina kiusaukseen; mutta ottaa toinen kylmäverisesti hengiltä, Alan!» Enempää en hetken aikaan saanut sanotuksi. »Tiedätkö kuka sen teki?» lisäsin sitten. »Tunnetko tuon mustatakkisen miehen?» »En ole aivan varma siitä minkälainen hänen takkinsa oli», vastasi Alan vältellen, »mutta olen muistavinani, että se oli sininen.» »Sininen tai musta; mutta tunsitko hänet?» tiuskasin. »En minä voisi juuri hänen ulkomuodostaan mennä hyvällä omallatunnolla valalle», vastasi Alan. »Kyllä hän meni aivan läheltäni, mutta merkillistä on, että minun juuri silloin piti sattua sitomaan kengännauhojani kiinni.» »Voitko vannoa, ettet tunne häntä?» huudahdin osaksi suutuksissani, osaksi huvitettuna hänen verukkeistaan. »En vielä», vastasi hän, »mutta minä olen erittäin nopea unhottamaan, David!» »Mutta yhden seikan huomasin aivan selvään», lausuin, »sen nimittäin, että sinä tahallasi vedit sotamiesten huomion puoleemme!» »Aivan oikein», vastasi Alan. »Niin olisi jokainen kunnonmies menetellyt. Sinä ja minä olimme viattomia.» »Sitä suuremmalla syyllä olisi meidän pitänyt erehdys oikaista, kun meitä syyttömästi epäiltiin! Viattomuutemme olisi tullut ilmi.» »Oho, David», lausui Alan. »Viattomilla on aina tilaisuus puhdistautua oikeuden edessä, mutta pojalle, joka laukauksen ampui, on luullakseni kanervikko paras paikka. Niiden, jotka eivät ole antautuneet mihinkään vaikeuksiin, pitäisi tarkemmin ajatella niiden asemaa, jotka sen ovat tehneet. Ja se on oikeata kristillisyyttä. Sillä jos kaikki olisi ollut päinvastoin, ja tuo poika, jota en aivan selvään nähnyt, olisi ollut meidän housuissamme ja me hänen – mikä olisi hyvin helposti voinut tapahtua – niin luulenpa, että me itse olisimme olleet hänelle sangen kiitollisia, jos hän olisi kiinnittänyt itseensä sotamiesten huomion.» Nämä sanat kuultuani minä langetin tuomioni Alanista. Mutta hän näytti niin viattomalta ja puhui niin vilpittömästi ja oli niin valmis uhraamaan itsensä täyttääkseen sen, mitä hän piti velvollisuutenaan, että sanat kuolivat huulilleni. Mieleeni muistuivat Mr Henderlandin sanat: »meidän itsemme pitäisi ottaa oppia näistä hurjista ylämaalaisista». Nyt minulla oli siihen tilaisuus. Alanin oikeuskäsitteet olivat selvästi nurinkurisia, mutta hän oli valmis uhraamaan henkensä niiden vuoksi. »Alan», minä virkoin, »minä en sano, että tämä minun ymmärtääkseni on oikeata kristillisyyttä, mutta mukiinmenevää kuitenkin. Tässä käteni toisen kerran.» Hän tarttui käteeni molemmin käsin ja selitti, että minä varmaankin olin hänet lumoihin pannut, koskapa hän saattoi antaa minulle anteeksi mitä tahansa. Sitten hän muuttui hyvin vakavaksi ja sanoi, ettei meillä ollut aikaa tuhlata lörpötyksiin, sillä meidän täytyi molempien paeta tästä maasta; hänen siksi että hän oli karkulainen ja että koko Appin nyt tullaan nuuskimaan nurkasta nurkkaan ja jokaisen täytyy antaa itsestään tarkka selonteko; minun taas siksi että minut aivan varmaan sekoitetaan murhaan. »Se ei merkitse mitään!» virkoin minä aikoen antaa hänelle pienen ripityksen, »minä en ollenkaan pelkää maani lainkouraa». »Ikäänkuin tämä olisi sinun maatasi!» Alan virkkoi »ja ikäänkuin sinut täällä Stewartien maassa asetettaisiin oikeuden eteen!» »Onhan tämä Skotlantia!» huomautin. »Minusta sinä, mies, olet toisin ajoin perin kummallinen», Alan lausui. »Murhattu on Campbelleja. Asia tulee käsiteltäväksi Inverarassa, Campbellien pääpesässä, siellä missä viisitoista Campbellia istuu tuomarintuoleilla ja suurin Campbell – herttua – kopeilee penkillä. Lainkourastako puhuit, David? Se on totta totisesti aivan samanlainen kuin se, joka äsken tapasi Glenuren tien vieressä!» Täytyy tunnustaakseni, että tämä minua vähän pelästytti ja olisi pelästyttänyt enemmänkin, jos olisin tiennyt miten lähelle totuutta Alanin kuvaus osasi. Ainoastaan yhdessä kohti hän liioitteli. Valamiehistössä istui näet ainoastaan yksitoista Campbellia, mutta kun loputkin neljä olivat herttuasta riippuvaisia, tultiin kuitenkin jotenkin samaan tulokseen. Väitin vieläkin, että hän arvosteli väärin Argylen herttuaa, joka, vaikka olikin whig, oli siitä huolimatta viisas ja kunniallinen aatelismies. »Myönnetään, myönnetään», virkkoi Alan. »Mies on whig, se on tosi, enkä taas väitäkään, ettei hän olisi hyvä alustalaisilleen. Mutta mitähän klaanilaiset sanoisivat, kun Campbell on ammuttu, eikä ketään siitä hirteen vedettäisi ja heidän oma päällikkönsä istuu ylituomarina? Mutta olenhan minä jo usein huomauttanut», lisäsi Alan, »ettei teillä alamaalaisilla ole vähääkään tietoa siitä mikä on oikein ja mikä väärin.» Tämä jo minua nauratti ja ihmeekseni yhtyi Alankin minuun ja nauroi yhtä iloisesti kuin minäkin. »Ei, ei», hän puhui, »me olemme Ylämaassa, David, ja kun minä käsken sinua juoksemaan, niin silloin juokse. Kieltämättä on vaivaloista hiiviskellä ja nähdä nälkää kanervikossa, mutta vielä raskaampaa on virua telkien takana punatakkien vankilassa.» Minä tiedustelin, minne aioimme paeta, ja kuultuani alamaiden olevan päämäärämme taivuin mieluummin hänen mukaansa lähtemään. Olin näet jo ruvennut kärsimättömänä odottamaan hetkeä, jolloin pääsisin takaisin setäni kimppuun. Sitäpaitsi Alan vakuutti niin varmasti, ettei tässä asiassa ollut puhetta oikeudesta, että minä aloin jo pelätä hänen olevan oikeassa. Kaikesta vähimmin halusin kuolla hirsipuussa, ja tuon kamalan laitoksen haamu kuvastui tavattoman selvänä ajatuksissani – aivan sellaisena kuin olin sen kerran nähnyt muutaman arkkiveisun alkukuvassa – ja järkytti kokonaan luottamukseni tuomioistuimeen. »Olen valinnut, Alan», lausuin, »minä lähden sinun mukaasi.» »Mutta huomaa», vastasi Alan, »että se on helpommin sanottu kuin tehty. Sinun täytyy nukkua ilman makuuvaatteita kovalla alusella ja monta kertaa kestää hiukaisevaa nälkää. Kanervikko on oleva vuoteesi, elämäsi kuin vainotun hirven, ja nukuttavakin on sinun ase kädessä. Monta vaivaloista askelta on sinun otettava, ennenkuin olemme perillä. Minä sanon kaiken tämän jo lähtiessä, sillä se on elämää, jonka minä juurta jaksain tunnen. Mutta jos kysyt, onko sinulla mitään muuta neuvoa, vastaan: ei. Joko lähdet kanssani kanervikkoja samoilemaan tai menet hirsipuuhun.» »Helppo on tässä valita», lausuin, ja me löimme kättä suostumuksen merkiksi. »Vilkaistaanpa nyt uudelleen punatakkeja», virkkoi Alan ja vei minut metsikön koilliseen reunaan. Puiden välistä näimme suuren osan vuoren rinnettä, joka jyrkkänä laskeutui aina lahden rantaan saakka. Maisema oli jylhää; suuret ulkonevat kallionlohkareet, kanervikot ja pienet koivuviidakot kohtasivat kaikkialla katselijan silmää. Kaukana Balachulishissa päin kiiruhti pieni parvi punatakkeja kumpuja ylös ja alas ja pieneni pienenemistään. Ei kuulunut enää heidän hoilauksiaan. Luullakseni he tarvitsivat keuhkojensa toimintakykyä muuhun. Mutta he seurasivat vieläkin polkua ja luulivat epäilemättä meidän olevan aivan heidän edessään. Alan katseli heitä itsekseen hymyillen. »Kyllä heitä väsymys tapaa, ennenkuin saavat tehtävänsä täytetyksi. Sinä ja minä, David, voimme nyt hengähtää hetkisen, haukata vähän leipää ja ottaa naukun pullostani palan paineeksi. Sitte lähdemme patikoimaan Aucharnia, päällikköni Glensin Jamesin taloa kohti, josta minun täytyy noutaa vaatteeni, aseeni ja rahaa matkaa varten. Ja sitten, David, huudahdamme: ’eteenpäin! Olkoon onni seuranamme!’ ja teemme pienen matkan kanervikon halki.» Istuuduimme siis uudelleen, mutta nyt syömään ja juomaan. Paikaltamme näimme auringon laskeutuvan jylhään ja autioon vuoristoon, jonne minun nyt oli toverini seurassa lähdettävä. Sekä siinä istuessamme että myöhemmin matkalla. Aucharniin kertoi kumpikin meistä seikkailunsa. Alanin vaiheista kerron tässä nyt sen, mikä niistä on huvittavaa tai tarpeellista. Heti kun hyökylaine oli ohi, oli hän juossut laivan laidalle ja nähnyt minun vuorotellen ilmestyvän ja häviävän aallokossa. Viimein hän oli vilaukselta nähnyt minun pitävän kiinni raakapuusta. Se oli saanut hänet toivomaan, että minä sittekin pääsisin mahdollisesti maalle, ja antamaan nuo ohjeet ja käskyt, jotka olivat tuoneet minut – syntieni tähden – tänne onnettomaan Appiniin. Sillä välin olivat prikillä olijat saaneet ruuhen vesille, ja pari kolme heistä istui jo siinä, kun tuli toinen, edellistä suurempi hyökylaine, joka kohotti prikin ylös karilta. Jos priki ei olisi tarttunut muutamaan salakarin ulkonevaan osaan, olisi laine sortanut sen meren pohjaan. Ensi kerran karille ajaessaan laiva oli tarttunut kiinni keulastaan, joten perä oli alimpana. Mutta nyt oli perä kohonnut ilmaan ja keula työntäynyt veden alle, jolloin vesi alkoi syöksyä kanssiin. Jo sen kertominenkin mitä sitten seurasi, karkoitti veren Alanin kasvoilta. Kanssissa makasi näet lavitsoillaan mihinkään kykenemättöminä vielä kaksi miestä, ja nämä, nähdessään veden virtaavan sisään ja luullen laivan uppoavan, alkoivat parkua niin sydäntäsärkevästi, että kaikki kannella olijat työntyivät yksi toisensa jälkeen ruuheen ja tarttuivat airoihin. Ei ollut vielä kahtakaansataa metriä laivan ja ruuhen väliä, kun kolmas vesivuori tuli. Se kohotti prikin kepeästi karin yli. Hetkeksi pullistuivat vielä sen purjerepaleet ja se näytti niiden ajamana liikkuvan eteenpäin, mutta vajosi hitaasti koko ajan. Priki painui yhä syvempään aivankuin näkymätön voima olisi vetänyt sitä alaspäin, ja viimein peittivät laineet priki »Covenantin» Dysartista. Rannalle soutaessa ei kukaan virkkanut sanaakaan, sillä kaikki olivat hukkuvien huutojen synnyttämästä kauhusta huumauksissa. Mutta tuskin he olivat astuneet maalle, kun Hoseason heräsi aivan kuin unesta ja pyysi heitä ottamaan Alanin kiinni. Miehillä ei kuitenkaan ollut siihen halua ja he vetäytyivät ulommaksi, mutta Hoseason käyttäytyi kuin verivihollinen ja kirkui miehille, että Alan oli yksin, että hänellä oli suuri summa rahaa, että juuri hän oli syynä prikin haaksirikkoon ja toverien hukkumiseen, ja että tässä oli nyt sekä kosto että ansio samalla kertaa tarjona. Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, eikä tässä osassa rantaa ollut minkäänlaista kallionseinää, jota vasten Alan olisi voinut selkänsä nojata. Merimiehet alkoivat jo hajaantua ja hiipiä hänen taakseen. »Silloin» kertoi Alan, »se punatukkainen pieni mies – en muista hänen nimeänsä.» »Riach.» »Niin juuri, Riach! Hän tuli avukseni ja kysyi miehiltä, eivätkö he ollenkaan pelänneet rangaistusta, ja sanoi: ’Kävi miten kävi, minä asetun ylämaalaisen selkäsuojaksi.’ »Hän ei ole mikään huono mies, tuo pieni, punatukkainen mies», jatkoi Alan. »Hänessä on vähän kunniallisuudenkin kipinää!» »On kyllä», sanoin. »Hän oli tavallaan ystävällinen minuakin kohtaan.» »Niin hän oli Alaniakin kohtaan», Alan virkkoi, »ja totta puhuen, minusta oli hänen menettelynsä erittäin hyvä. Mutta huomaa, David, että prikin haaksirikko ja miesparkojen huudot olivat vielä hänellä tuoreessa muistissa, ja luullakseni oli juuri se syynä hänen käytökseensä.» »Niin minäkin luulen», vastasin, »sillä alussa hän oli yhtä kiivas kuin kuka tahansa toisista. Mutta mitäs Hoseason siitä tuumi?» »Olen muistelevinani, ettei hän siitä suinkaan pitänyt», vastasi Alan. »Mutta se pieni mies käski minua juoksemaan, ja kun se minusta oli järkevä huomautus, noudatin paikalla hänen käskyään. Vilkaistessani heihin viimeisen kerran, näin heidän kääriytyneen yhteen nippuun rannalle, aivan kuin ihmiset, jotka eivät ole juuri hyvässä sovussa keskenään.» »Mitä sillä tarkoitat?» kysyin. »Sitä, että minä näin nyrkkien heiluvan ja yhden miehen lentävän tantereesen kuin vaatemytyn. Mutta minä katsoin parhaaksi livistää sieltä heti tieheni. Siinä osassa Mull-saarta löytyy näet muutamia Campbelleja, jotka eivät suinkaan ole minunlaiseni kunnonmiehen ystäviä. Muussa tapauksessa olisin viivähtänyt siellä ja lähtenyt itse sinua etsimään tai ainakin mennyt pienen miehen avuksi.» (Tuntuu vähän naurettavalta Alanin tapa kuvata Mr Riachin kokoa, sillä toinen ei ollut toistaan pienempi). »Läksin siis», jatkoi hän, »juoksemaan edelleen minkä vain käpälästä pääsin ja kaikille, keitä tapasin, huusin että rannalla oli laivahylky. Eivätkä he pysähtyneetkään minua puhuttelemaan. Olisitpa nähnyt kuinka he yksi toisensa perään läksivät juosta hölkkäsemään rantaa kohti! Ja sinne päästyään he huomasivat juosseensa vain huvikseen, ja se tekee aina hyvää Campbellille. Minä luulen, että priki vajosi kokonaisena pohjaan eikä hajonnut. Mutta sinulle se oli onneton tapaus, sillä jos rannalle olisi kapulakaan ajautunut, olisivat he kyllä nuuskineet joka paikan ja löytäneet pian sinutkin.» [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 18]] 4183 8915 2006-11-11T10:44:15Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 18 luku|18 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 20 luku|20 luku]] |otsikko=19 luku. |alaotsikko=Kauhun talo. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Yö saavutti meidät kävellessämme, ja pilvet, joita iltapäivällä oli alkanut nousta, taajenivat ja synkkenivät. Vuodenaikaan nähden oli sentähden tavattoman pimeä. Tie, jota kuljimme, vei pitkin louhikkoisia vuorenrinteitä, ja vaikka Alan kiiruhti empimättä eteenpäin, en voinut käsittää, miten hän voi pysyä oikealla tolalla. Noin kello puoli yhdentoista aikaan saavuimme viimein muutaman kummun laelle ja näimme tulia alapuolellamme. Jonkun talon ovi oli nähtävästi auki ja siitä virtasi takkavalkean ja kynttilän valoa ulos. Rakennusten ympärillä touhusi viisi tai kuusi ihmistä palavat tulisoihdut kädessä. »Nyt on James päästä sekaisin», sanoi Alan. »Jos nyt tässä olisi meidän sijastamme sotamiehiä, joutuisi hän hyvin tukalaan asemaan. Mutta arvattavasti on hänellä vahdit valtatiellä ja hän tietää varmaan, ettei yksikään sotamies tunne sitä tietä, jota me tulimme.» Sitten hän vihelsi erikoisella tavalla kolme kertaa. Oli omituista nähdä, miten ensimäisellä vihellyksellä kaikki soihdut pysähtyivät ikäänkuin niiden kantajat olisivat säikähtäneet ja kuinka kolmannella vihellyksellä touhu alkoi uudelleen entiseen tapaan. Rauhoitettuamme siten pihalla puuhaajien mielet, laskeuduimme alas kummulta. Pihaportilla oli meitä vastassa suurikasvuinen, kaunis ja yli viisikymmentä vuotta vanha mies, joka lausui jotain Alanille geelinmurteella. »James Stewart», sanoi Alan, »pyydän sinua puhumaan skotinkieltä. Minulla on täällä mukanani eräs nuori mies, joka ei ymmärrä geelinmurretta. Tässä hän on», lisäsi hän pistäen kätensä kainalooni, »eräs nuori kunnonmies alamaalta, tilanomistaja sitäpaitsi, mutta luullakseni on hänelle parasta, ettemme hänen nimeään mainitse.» Glensin James kääntyi hetkeksi minuun päin ja tervehti minua erittäin kohteliaasti. Seuraavassa tuokiossa hän jo puheli Alanin kanssa. »Tämä oli kamala tapaus; siitä on ikävyyksiä tälle seudulle», lausui hän käsiään väännellen. »Mitä vielä!» vastasi Alan. »Sinun täytyy ottaa asian hyvätkin puolet lukuun. Muista, että Colin Roy on kuollut!» »Mutta, totta puhuen», lausui James, »toivoisin minä hänen jälleen elävän! Helppoa on kerskailla edeltäpäin, mutta nyt se on tehty; ja kuka saa siitä syyn niskoilleen? Murha tapahtui Appinin alueella – muista se, Alan, Appin saa siitä vastata, ja minä olen perheellinen mies.» Keskustelun aikana katselin minä palvelijoita. Toiset seisoivat tikapuilla ja kaivelivat rakennusten katto-olkia, joista he vetivät esiin pyssyjä, miekkoja ja muita sota-aseita, toiset kantoivat niitä pois. Kauempaa notkosta kuuluvista kuokkien iskuista päätin että he kaivoivat aseet maahan. Vaikka he kaikki olivatkin niin touhuissaan, ei heidän työssään ollut minkäänlaista järjestystä. Useampia miehiä töytäsi aina samaa pyssyä kantamaan ja tyrkki toisiaan palavilla soihduillaan. Tuontuostakin keskeytti James puhelunsa Alanin kanssa antaakseen käskyjä, joita ei kuitenkaan kukaan noudattanut. Soihtujen valossa kuvastui kaikkien kasvoilta kiire ja kauhistus, ja vaikka kukaan ei puhunut muuten kuin kuiskaamalla, kuului heidän puhelunsa sekä hätääntyneeltä että vihaiselta. Muuan tyttönen tuli nyt ulos huoneesta kantaen jotain kääröä tai myttyjä. Usein on minua jälestäpäin naurattanut, muistaessani kuinka Alanin huomio heräsi heti kun hän näki tytön. »Mitäs tyttösellä on mytyssään?» kysäsi hän. »Olemme juuri laittamassa taloa järjestykseen, Alan», vastasi James pelokkaalla ja vähän liehakoivalla tavallaan. »He tulevat nuuskimaan jokaisen nurkan Appinissa, ja meillä täytyy olla kaikki paikat paikoillaan. Parhaillaan hautaamme pyssyjä ja miekkoja sammalikkoon; ja tuo on luullakseni sinun ranskalainen pukusi. Meidän täytyy kai haudata sekin.» »Haudata minun ranskalaiset vaatteeni!» huudahti Alan. »Totta toisen kerran, se ei saa tapahtua!» Niin sanoen hän tarttui kääröön ja poistui navettaan muuttamaan pukuaan. Siksi aikaa hän jätti minut sukulaisensa huomaan. James vei minut keittiöön. Siellä istuuduimme pöydän ääreen ja alussa hän puheli ja nauroi kanssani erittäin ystävällisesti. Mutta yhtäkkiä valtasi hänet uudelleen synkkämielisyys. Hän istuksi otsa rypyssä ja kynsiään pureskellen eikä muistanut minua kuin aika ajoin. Lopulta hän antoi minulle vain sanan tai pari ja vaivaloisen hymyilyn ja vaipui jälleen omiin pelon hämmentämiin ajatuksiinsa. Hänen vaimonsa istui valkean ääressä ja itki painaen kasvojaan käsiinsä. Vanhin poika oli kyyryllään lattialla ja selaili suurta paperipinkkaa työntäen aina tuontuostakin jonkun niistä tuleen. Muuan punakkaposkinen palvelijatar penkoi sillä aikaa suurella kiireellä joka paikan huoneessa ja voivotteli lakkaamatta. Ja vähän väliä pisti joku miehistä päänsä ovesta sisään ja kysyi mitä oli tehtävä. Lopulta ei James enää jaksanut pysyä paikoillaan, vaan pyysi saada minun luvallani olla epäkohtelias ja poistua seurastani. »Ei minusta ole juuri seuraksi, sir», sanoi hän. »Minä en nyt kykene muuta ajattelemaan kuin tuota kamalaa tapausta ja onnettomuutta, jonka se on tuottamaisillaan viattomille ihmisille.» Vähän sen jälkeen hän huomasi poikansa polttavan paperia, joka hänen mielestään olisi pitänyt säilyttää. Silloin puhkesi hänen kiihottunut mielialansa esiin tavalla, jota oli vaikea katsella. Useat kerrat hän löi poikaansa. »Oletko hullu?» huusi hän. »Tahdotko nähdä isäsi hirsipuussa roikkuvan?» Ja unohtaen minun läsnäoloni hän sadatteli geelinmurteella pitkän aikaa poikaansa, joka ei vastannut mitään. Mutta hänen vaimonsa, kuullessaan hirsipuusta mainittavan, heitti esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti entistä äänekkäämmin. Tällaista menoa oli minun, vieraan ihmisen, kiusallista kuulla ja nähdä, ja olin iloinen, kun Alan tuli takaisin päällään entinen hieno ranskalainen pukunsa, – vaikka oikeastaan se oli nyt melkein liian kulunut ja kutistunut ansaitakseen ’hienon’ nimen. Talon toinen poika vei sitten minut vuorostani muuttamaan vaatteita, joiden tarpeessa jo kauan olin ollut. Sain myöskin hirvennahasta tehdyt ylämaalaiskuosiset kengät, jotka alussa tuntuivat vähän oudoilta, mutta totuttuani niihin, erittäin mukavilta jaloille. Poissa ollessani oli kai Alan kertonut matkansa vaiheet, sillä kaikki näyttivät tietävän, että minä olin pakomatkalla hänen kanssaan, ja laittoivat nyt matkavarustuksiamme kuntoon. Molemmille meille annettiin miekka ja pistooli, vaikka koetinkin vakuuttaa etten edellistä osannut käyttää. Saatuamme vielä vähän ampumavaroja, pussin kaurajauhoja, rautaisen pannun ja pullon oikeaa ranskalaista paloviinaa, olimme valmiit matkalle lähtemään. Rahoja tosiaankin puuttui vielä. Minulla oli noin kaksi guineaa jäljellä, ja kun Alanin vyö oli jätetty toisiin käsiin, ei tällä uskollisella välittäjällä ollut kuin seitsemäntoista penssiä koko omaisuudestaan jälellä. Mitä Jamesiin tuli, oli hän Edinburgin matkoilla ja käräjänkäynnillään arentilaisten hyväksi köyhdyttänyt itsensä niin täydellisesti, ettei hän saanut kokoon enempää kuin kolme shillinkiä ja viisi ja puoli penssiä ja senkin suurimmaksi osaksi kuparissa. »Tämä ei vetele», tuumi Alan. »Sinun täytyy löytää jostain lähistöltä turvallinen piilopaikka ja lähettää sana minulle», sanoi James. »Ymmärräthän, Alan, että sinun täytyy selvitä ehjin nahoin tästä jutusta. Nyt ei ole aikaa jäädä odottamaan paria guineaa. He ovat varmaan saaneet sinusta vihiä ja etsivät sinua. Ja minä olen vakuutettu siitä, että he syyttävät sinua tämänpäiväisestä tapauksesta. Siitä saamme kärsiä sekä sinä että myöskin minä, joka olen sinun sukulaisesi ja pitänyt sinua luonani täällä ollessasi. Ja jos he syyttävät minua –», hän vaikeni ja pureskeli kalpeana sormiaan. »Se olisi ikävä juttu ystävillemme, jos minut hirtetään.» »Se olisi surkea päivä Appinille», lausui Alan. »Se päivä pyörii nyt päässäni», puhui James. »Voi mies paha, Alan! Sinä ja minä olemme lörpötelleet kuin kaksi mielipuolta!» huusi hän lyöden nyrkkinsä seinään, jotta koko talo kajahti. »Totta on mitä puhut, ja tämä alamaalais-ystäväni», lausui Alan nyökäyttäen päätään minuun päin, »on puhunut minulle järkeviä asioita. Kumpahan vain olisin totellut häntä.» »Mutta kuulehan nyt, Alan», jatkoi James entiseen tapaansa. »Jos he panevat minut kiinni, niin silloin juuri tarvitset rahaa. Sillä huolimatta siitä mitä minä ja sinä olemme tässä puhuneet, on meidän kahden tulevaisuus kovin synkkä, kuten käsittänet. Sinä saat vielä nähdä, että minä itse tahdon syyttää sinua; minä tarjoan palkinnon päästäsi; sen teen! Onhan se kyllä ikävä juttu näin läheisten ystävysten kesken, mutta jos minua syytetään tästä kamalasta tapauksesta, tulen minä puolustaumaan. Ymmärrätkö?» Hän puhui kiihkeästi ja tarttui Alanin takinkaulukseen. »Kyllä ymmärrän», vastasi Alan. »Sinun täytyy jättää nämä seudut – jättää Skotlanti – sinun ja sinun alamaalais-ystäväsi! Sillä minä syytän myöskin alamaalais-ystävääsi. Etkös sitä käsitä, Alan, sano, että käsität!» Alan näytti punastuvan. »Tämä on kovin vaikeaa minulle, joka toin hänet tänne, James», lausui hän nostaen päänsä pystyyn. »Minähän tulen siten petturiksi!» »Kuule, Alan!» huudahti James. »Katso asioita oikeassa valossa! Hänet leimataan joka tapauksessa syylliseksi. Mungo Campbell syyttää epäilemättä häntä; mitä siis haittaa jos minäkin häntä syytän? Ja sitäpaitsi olen minä, Alan, perheellinen mies.» Molemmat vaikenivat hetkeksi. »Ja sitten vielä Alan: tuomarit ovat Campbelleja!» lisäsi James. »Yksi seikka tässä on huomattava», lausui Alan miettiväisenä, »se nimittäin ettei kukaan tiedä hänen nimeään.» »Eikä tule koskaan tietämäänkään, Alan! Tuossa on käteni», huudahti James, aivan kuin hän todellakin olisi tiennyt nimeni ja luopui nyt jostain edusta. »Mutta se puku, joka hänellä oli päällään, hänen ikänsä ja ulkomuotonsa ja muut sellaiset seikat? Ne minun ainakin täytynee ilmoittaa!» »Tuumasi kummastuttavat minua», lausui Alan ankarasti. »Aiotko sinä kavaltaa pojan lahjallasi? Annatko sinä ensin uuden puvun ja sitten petät hänet?» »Ei, ei, Alan», vastasi James. »Mutta se puku, jonka hän riisui päältään, se, jossa Mungo hänet näki.» Minusta näytti James kuitenkin pelokkaalta. Hän koetti käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hyväkseen, ja uskallanpa väittää, että hän näki koko ajan silmäinsä edessä verivihollisiensa istuvan tuomarinpenkeillä ja hirsipuun tämän näyn taustana. »No, sir», lausui Alan minuun kääntyen, »mitä sinä tästä sanot? Sinä olet täällä minun kunniallisuuteni turvissa, ja minun asiani on katsoa, ettei mitään tehdä vasten tahtoasi.» »Minulla on ainoastaan muuan sana sanottavana», vastasin, »sillä tähän sanakiistaan nähden olen kokonaan syrjäinen. Mutta yleisen oikeuskäsitteen mukaan on selvää, että on syytettävä oikeaa henkilöä, tässä tapauksessa siis ampujaa. Lykätkää syy hänen päälleen, usuttakaa vainoojat hänen jälkeensä ja antakaa kunniallisten viattomain ihmisten olla rauhassa.» Mutta sen kuultuaan huudahtivat Alan ja James kauhistuksesta ja pyysivät minua pitämään suuni tukossa, sillä siitä ei voisi olla puhettakaan. He kysyivät minulta että mitähän Cameronit siitä ajattelisivat – kysymys, josta minulle selvisi, että joku Mamoren Cameroneista oli murhaaja – ja enkö käsittänyt, että poika joutuisi silloin kiinni? »Sitä et selvästi ole tullut ajatelleeksi», tuumivat he niin viattoman totisina, että käteni valahtivat hervottomina sivuilleni ja minä kadotin kaiken toivon mielipiteeni lopullisesta voitosta. »Vai niin», lausuin, »no syyttäkää sitten minua, kun teitä haluttanee, syyttäkää Alania, syyttäkää Yrjö kuningasta! Kaikki kolme me olemme viattomia ja juuri niistä näyttää nyt kysymys olevan. Mutta, sir», lisäsin Jamesille toinnuttuani ensin suuttumuksestani, »olenhan minä Alanin ystävä, ja jos hänen ystävilleen voin olla avuksi, en vaaroja säikähdä.» Katsoin parhaaksi antaa suostumukseni jonkun kauniin syyn nojalla, sillä minä näin Alanin käyneen miettiväksi. Ja sitäpaitsi – päättelin itsekseni – heti kun käännän heille selkäni, ottavat he kuitenkin minut mukaan syytöskirjaansa, joko sitten suostun siihen tahi en. Mutta siinä huomasin erehtyneeni. Tuskin olin näet nuo sanat lausunut, kun Jamesin vaimo karkasi ylös tuoliltaan, tuli luoksemme ja itki ensin minun ja sitten Alanin olkaa vasten kiittäen Jumalaa hyvyydestämme hänen perhettänsä kohtaan. »Sinä, Alan, täytät täten vain luonnollisen velvollisuutesi», sanoi hän. »Mutta tämä poika, joka on vain käymässä täällä ja on nähnyt meidät surkeimmassa asemassa ja rakkaan puolisoni touhuavan kuin armon kerjääjän, poika, jonka oikeuden mukaisesti tulisi jaella käskyjä kuin kuninkaan, – niin, teidän tähtenne on sydämeni surullinen senvuoksi, etten tiedä nimeänne. Mutta onhan minulla teidän kasvonpiirteenne! Ja niin kauan kuin sydämeni tykkii rinnassani, olen ne säilyttävä muistissani, ajatteleva niitä ja siunaava niitä.» Sen sanottuaan hän suuteli minua ja puhkesi uudelleen niin valtaviin nyyhkytyksiin, että minä jäin aivan häpeissäni seisomaan siihen. »Jo riittää, jo riittää», lausui Alan hyvin hajamielisen näköisenä. »Päivät valkeavat heinäkuussa kovin aikaiseen. Ja huomenna on Appinissa kova kiire, rakuunoita vilisee, »Cruachan»<ref>Campbellien käyttämä sotahuuto. Suom. muist.</ref> -huutoja kajahtelee ja punatakkeja juoksentelee kaikkialla. Silloin on sinun ja erittäinkin minun oltava muualla.» Jätimme hyvästi ja läksimme jälleen matkalle ohjaten kulkumme vähän enemmän itäänpäin. Yö oli lauhkea ja sysimusta, ja tiemme kulki melkein samanlaisia louhikkoisia seutuja kuin ennenkin. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 19]] 4184 8916 2006-11-11T10:44:16Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 19 luku|19 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 21 luku|21 luku]] |otsikko=20 luku. |alaotsikko=Pako kanervikossa. Louhikossa. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Riensimme eteenpäin milloin juosten milloin kävellen, ja aamupuoleen yötä kiirehdimme yhä enemmän kulkuamme. Vaikka seutu näytti aivan autiolta, oli siellä kuitenkin kumpujen peitossa ihmisten taloja ja mökkejä, joita sivuutimme luullakseni ainakin parikymmentä. Aina kun sellaiselle saavuimme, jätti Alan minut tielle ja meni itse koputtamaan seinään ja puhutteli hetkisen ikkunassa nukkumasta herätettyä asukasta. Tällä tavalla levitettiin tietoja, ja näillä seuduin oli se niin tärkeä velvollisuus, että Alanin henkensä edestä paetessaankin täytyi pysähtyä täyttämään sitä ja niin sukkelaan kulkivat tiedot suusta suuhun, että enemmässä kuin puolessa niistä taloista, joissa kävimme, tiedettiin jo murhasta. Toisissa taas, sen mukaan kuin taampana seisoessani kuulin ja sain selvää vieraasta kielestä, synnytti uutinen enemmän kauhua kuin kummastusta. Kaikesta kiirehtimisestämme huolimatta alkoi päivä sarastaa meidän vielä ollessa kaukana turvallisemmista paikoista. Olimme silloin muutamassa tavattoman laajassa, kallionlohkareitten peittämässä laaksossa, jonka läpi virtasi kuohuva joki. Jylhät vuoret ympäröivät laaksoa, eikä siinä kasvanut puita eikä ruohoa. Jälkeenpäin olen arvellut, että se arvattavasti oli Glencoen laakso, sama, jossa tuo verinen taistelu Wilhelm kuninkaan aikana taisteltiin. Mutta mitä seutuja me yleensä samoilimme, en vieläkään tiedä, sillä me seurasimme milloin oikoteitä, milloin taas teimme pitkiä kierroksia. Kulkumme oli sitäpaitsi kiireellistä ja enimmäkseen yön aikaan, ja paikannimet, joita kysyin, olivat geelinkielisiä, joten ne ovat sitä helpommin unehtuneet. Päivän ensimäinen kajastus valaisi siis silmäimme eteen mainitun kolkon paikan, ja minä näin Alanin rypistävän otsaansa. »Tämä ei ole minulle eikä sinulle sopiva paikka», lausui hän. »Tänne he asettuvat vahtimaan.» Niin sanoen läksi hän juoksemaan entistään kiivaammin alas joen rantaan erääseen paikkaan, missä kolme kallionlohkaretta jakaa joen kahteen haaraan. Vesi syöksyi uomassaan kumeasti pauhaten, ja putouksen päälle muodostivat hyrskyt ohuen sumuvaipan. Alan ei katsahtanut puolelle eikä toiselle, vaan hyppäsi suoraapäätä keskimmäiselle kalliolle ja heittäytyi siellä nelinkontin pysähtyäkseen vauhdistaan. Kallio oli näet pieni ja hän oli nähtävästi viskautunut sen toiselle laidalle. Tuskin oli minulla aikaa välimatkan mittaamiseen tai vaanivan vaaran ajattelemiseen, kun jo olin syöstäytynyt hänen jälkeensä ja hän oli ottanut vastaan ja seisauttanut minut. Siinä nyt seisoimme rinnatusten pienellä, hyrskyistä liukkaalla kalliolla. Edessämme oli vielä leveämpi kuilu ja joka suunnalla viskoi vihainen virta vesisuihkuja ilmaan. Nähdessäni missä olin valtasi minut lamauttava pelko ja minä vein käden silmieni eteen. Alan tarttui minuun ja ravisti minua. Näin hänen puhuvan, mutta vesiputouksen ärjynnältä ja hämmentyneeltä mielentilaltani en kuullut mitään. Näin vain, että hän oli kiukusta punaisena, ja että hän polki jalkaa kallioon. Samalla silmänluonnilla näin myöskin ohitse kiitävän veden ja ilmassa leijailevan sumun; mutta sitten suljin silmäni ja ruumistani puistatti. Seuraavassa tuokiossa oli jo Alan asettanut viinapullon huulilleni ja pakottanut minut juomaan. Viina ajoi veren takaisin päähäni. Asettaen kätensä torvelle suunsa eteen hän karjaisi sitten korvaani: »Hyppää tai huku!» ja kääntyen selin minuun hän hyppäsi virran toisenkin haaran yli ja pääsi onnellisesti rannalle. Olin nyt yksinäni kalliolla, jossa siten oli minulla parempaa tilaa. Paloviina suhisi korvissani. Äskeinen esimerkki oli vielä tuoreena edessäni ja ymmärrykseni kyllin selvä käsittääkseni, että nyt tai ei koskaan oli minun hypättävä. Kyyristäydyin alas ja ponnistin eteenpäin tuolla epätoivoisella kiukulla, joka on joskus antanut minulle voimia rohkeuteni pettäessä. Ainoastaan käteni ulottuivat kuitenkin perille. Ne luiskahtivat irti rantakalliosta, tarttuivat jälleen siihen kiinni ja taas luiskahtivat. Soluin jo alas joen uomaan päin kun Alan sai minusta kiinni, ensin tukasta, sitten kauluksesta ja kiskoi minut ylös kalliolle. Sanaakaan virkkamatta hän puhaltui uudelleen juoksuun ja minun täytyi kompuroida jaloilleni ja lähteä juoksemaan hänen jälkeensä. Olin ennenkin ollut väsynyt, mutta nyt tuntui koko ruumiini olevan kipeä ja aivan kuin möyhyksi piesty, ja sitäpaitsi olin vielä paloviinasta hiukan juovuksissa. Juoksuni oli horjuvaa ja pistokset alkoivat käydä niin ankariksi, että olivat vähällä masentaa minut kokonaan. Kun Alan viimein pysähtyi muutaman tavattoman suuren kiven juurelle, joita siinä paikassa oli suuri joukko, ei se suinkaan ollut David Balfourille liian aikaiseen. Sanoin, että kivi oli tavattoman suuri, mutta oikeastaan niitä olikin siinä kaksi, jotka ylhäällä vetäytyivät yhteen. Molemmat ne olivat noin kaksikymmentä jalkaa korkeat ja näyttivät ensi silmäyksellä mahdottomilta kavuta ylös. Alankin (vaikka hänellä voi sanoa olleen neljä kättä) sai tehdä kaksi onnistumatonta kiipeemis-yritystä. Vasta kolmannella, ja silloinkin vain noustuaan olkapäilleni ja ponnistettuaan niistä niin voimakkaasti, että luulin solisluuni taittuneen, hän pääsi ylös. Päästyään kivelle hän laski nahkavyönsä alas ja sen ja parin kivensyrjässä löytyvän pienen nikaman avulla kapusin hänen vierelleen. Nyt älysin, miksi sinne olimme kiivenneet. Nämä kaksi kivenmöhkälettä, jotka ylhäältä olivat koverot ja vinosti yhteen kallistuneet, muodostivat näet teevadin kaltaisen syvennyksen, jossa kolme tai neljä miestä voi maata piilossa. Koko aikana ei Alan ollut virkkanut sanaakaan. Oli vain juossut ja kapuillut niin vihaisella ja mielettömällä kiireellä, että minä arvasin hänen pelkäävän pahasti jotain epäonnistumista. Kalliollekaan päästyämme ei hän suutaan avannut eikä edes lieventänyt ryppyjä otsallaan, heittäytyi vain pitkälleen ja kohottaen ainoastaan toisen silmänsä rintavarustuksemme yläpuolelle, tarkasteli ympärillemme kaikkiin ilmansuuntiin. Aamu oli jo valennut aivan kirkkaaksi. Me näimme laakson kiviset seinämät, sen louhikkoisen pohjan ja joen, joka koskisena virtasi laaksoa pitkin. Mutta missään ei näkynyt ihmisasunnosta kohoavaa savua, eikä yhtään elävää olentoa, lukuun ottamatta muutamia, erästä vuorennyppylää kierteleviä, kirkuvia kotkia. Vihdoinkin kirkasti hymy Alanin kasvoja. »No nyt meillä on onnistumisen toivoa», lausui hän ja silmäillen minua mielihyvällä lisäsi sitten: »Et sinä ole oikein reipas hyppääjä.» Arvattavasti näytin loukkaantuneelta hänen arvostelustaan, koska hän jatkoi paikalla: »No vähät siitä väliä! Pelätä yritystä ja kuitenkin tehdä se, se todistaa että mies on mitä urhein. Ja olihan siinä sitäpaitsi vettä, ja vesi on ainetta, joka pelottaa minuakin. Ei, ei sinun tarvitse hävetä, vain minun.» Kysyin minkävuoksi. »Minkäkö vuoksi!» vastasi hän. »Minä olen tänä yönä ollut aikamoinen pässinpää. Ensiksikin eksyin väärälle tielle, eksyin Appinissa, omassa kotiseudussani. Sentähden yllätti meidät päivä paikassa missä meidän ei koskaan olisi pitänyt olla. Siitä hyvästä on asemamme tässä kivellä vähän vaarallinen ja kirotun epämukava. Toiseksi – ja se on kaikesta pahinta miehelle, joka on niinkin paljon samoillut kanervikkoja kuin minä – olen lähtenyt ilman vesipulloa, ja koko pitkä kesäpäivä täytyy meidän nyt lojua tässä ilman mitään muuta juomaa kuin paloviina. Ajattelet ehkä, että se on vähäpätöinen asia, mutta ennen yön tuloa, David, saan kyllä sinulta siitä kuulla.» Halusin jälleen kunnostaa itseäni ja tarjouduin juoksemaan joelle ja täyttämään pullon vedellä, jos hän ensin tahtoi tyhjentää siitä viinan. »Enpä mielelläni heittäisi viinaakaan hukkaan», vastasi hän. »Se on tehnyt sinulle suuren palveluksen tänä yönä. Muussa tapauksessa – se on minun vähäarvoinen mielipiteeni – aikailisit sinä vieläkin tuolla vesikivellä. Ja, mikä on vielä tärkeämpää, sinä olisit vielä voinut huomata, kun olet niin teräväjärkinen, että Alan Breck Stewart käveli ehkä tavallista kiivaammin.» »Sinäkö!» huudahdin. »Sinähän juoksit, minkä käpälästä pääsi!» »Niinkö?» vastasi Alan. »No, sama se. Ole vain siinä uskossa. Silloin ei ollut aikaa siekailemiseen. Ja nyt olemme puhelleet kylliksi. Laittaudu sinä, poika, levolle, minä vahdin.» Noudatin kehotusta ja panin maata. Ylhäälle kallionlohkareitten väliin oli kasaantunut vähän sammaleista multaa, jossa kasvoi joitakuita sananjalkoja. Siinä oli nyt vuoteeni. Viimeinen ääni, minkä kuulin, oli kotkien kirkuminen. Luullakseni oli kello yhdeksän tienoilla aamua, kun minut herätettiin jotenkin kovakätisesti, ja minä huomasin Alanin painavan kättään suutani vasten. »Hsst!» kuiskasi hän. »Sinä kuorsasit.» »No, onko se nyt niin vaarallista?» tokaisin, kummastellen hänen kasvojensa hätäistä ja synkkää ilmettä. Hän kurkisti kiven särmän yli ja viittasi minua tekemään samoin. Päivä oli nyt kirkas ja kuuma, ja taivas pilvetön. Laakso levisi allamme selväpiirteisenä kuin kuvataulu. Noin puolen mailin<ref>Mile (maili) = Englannin maapeninkulma, = vähän yli 1 1/2 kilometriä. Suom. muist.</ref> päässä rannasta oli punatakkien leiripaikka. Sen keskellä leimusi suuri nuotio, jonka ääressä muutamia miehiä hommasi keittopuuhissa. Lähellä sitä, muutaman meidän kivemme korkuisen kallion laella seisoi vahti. Hänen aseensa välkkyivät auringon paisteessa. Pitkin joenrantaa näkyi toisia vahteja, jotka oli asetettu toisin paikoin tiheään toisin taas harvempaan. Muutamia heistä oli sijoitettu, kuten nuo ensin mainitsemanikin, korkeammille paikoille, toiset taas maahan, jossa he astuskelivat edestakaisin. Kauempana, laakson yläpäässä, jossa maa oli aukeampaa, oli vahtiketjun jatkona hevosmiehiä, joiden näimme siellä ratsastelevan edestakaisin. Alempana laaksossa oli jalkaväkeä, mutta kun joki siellä, yhdyttyään erään sivuhaaran kanssa, äkkiä leveni, oli heitä vain hyvin harvassa eivätkä he vahtineetkaan muuta kuin kaalamoita ja kiviä joiden avulla olisi voinut päästä joen yli. Kerran vain katsahdin tätä ja painauduin takaisin vuoteelleni. Tuntui vähän kummalliselta nähdä nyt laakson, joka auringon noustessa oli aivan autio, aseita välkkyvän ja punaisia takkeja ja polvihousuja vilisevän. »Siinä nyt näet», sanoi Alan. »Tätä minä juuri pelkäsin, että he nimittäin asettuvat joen puolelle vahtiin. Noin pari tuntia sitten alkoi heitä tulla, ja sinä, mies, olet vain nukkunut raskaasti! Paikkamme on tässä vaarallinen. Jos he nousevat vuorelle, voivat he helposti keksiä meidät kaukoputkella. Mutta jos he pysyttelevät vain laaksossa, ei meillä ole hätää. Vahteja on joen alapäässä harvemmassa, ja yön tultua koetamme pujahtaa heidän ohitsensa.» »Mitäs me teemme siihen asti?» kysyin. »Lojumme tässä ja paistumme», vastasi Alan. Ja »paistumista» olikin koko päivä. Täytyy muistaa, että me makasimme paljaalla kivellä kuin pannukakku lautasella. Päivä paahtoi meitä säälimättä, ja kivi kuumeni niin, että siihen tuskin voi koskea. Pienellä sananjalkojen peittämällä maatumalla, joka pysyi vähän viileämpänä, ei ollut sijaa kuin yhdelle kerrallaan. Vuorotellen makasimme paljaalla kalliolla, ja siinä oli jotenkin samanlaisessa asemassa kuin marttyyri, jota kidutettiin tuliraudoilla. Tulin ajatelleeksi miten merkillistä oli, että samassa ilmanalassa, ainoastaan muutaman päivämatkan päässä, voi kärsiä niin julmasti ensin kylmästä saarellani ja nyt kuumuudesta tällä kalliolla. Koko aikana oli meillä karvas paloviina ainoana juomisena ja sen nauttiminen pahensi vain tilaamme. Pulloa koetimme pitää niin kylmänä kuin mahdollista hautaamalla sen multaan, ja kostuttamalla sitten viileällä viinalla rintaa ja ohimoitamme saimme vähän helpotusta. Sotamiehet tarkastelivat koko päivän laakson pohjaa, milloin vaihtaen vahtivuoroja, milloin taas pienissä joukoissa samoillen kallionlohkareitten välissä. Niitä oli taajalti ja tiheässä, joten miehen etsiminen niiden seassa oli samaa kuin hakea neulaa heinätukosta. Ja kun heidän tehtävänsä oli niin toivoton, olivat he sitä huolimattomampia. Näimme tuontuostakin sotamiesten viiltävän kanervikkoa pistimillään ja kylmä väristys kävi silloin ruumiini läpi. Toisinaan he kiertelivät meidänkin kiveämme ja silloin uskalsimme tuskin hengittääkään. Kuta pitemmälle päivä ehti, sitä hitaammin ja vaivaloisemmin kuluivat meiltä tunnit kivellä. Alustamme kävi näet yhä kuumemmaksi ja auringonpaahde yhä sietämättömämmäksi. Lisäksi täytyi kärsiä pyörrytystä, pahoinvointia ja luuvalon tapaisia tuimia pistoksia. Mieleeni muistuivat silloin, ja ovat usein jälestäpäinkin muistuneet, skottilaisen virtemme säkeet: : ”Sua kuuvaloyö ei järjiltä lyö, : ei päivän aurinko pistä.” Ja todellakin suojeli meitä ainoastaan Jumalan armeliaisuus auringonpistoksesta. Lopulta, noin kello kahden aikana, kävi olomme aivan sietämättömäksi, ja meidän täytyi nyt kestää kiusausta yhtä hyvin kuin kipujakin. Aurinko oli näet jo painunut hiukan länteen ja loi kiven itäpuolelle vähän varjoa. Sillä puolen oli myöskin sotamiesten katseilta turvassa. »Kuolema kuin kuolema!» lausui Alan, ja pudottautui kiven särmän yli alas varjonpuolelle. Hetkeäkään kadottamatta seurasin häntä ja putosin pitkin pituuttani maahan, niin heikko ja niin pyörryksissä olin pitkällisestä kitumisesta. Siinä viruimme sitten tunnin tai pari, velttoina kuin lankavyyhti. Ruumistamme pakotti kiireestä kantapäähän, ja jokainen sotamies joka vain olisi osunut sinne, olisi keksinyt meidät. Ketään ei kuitenkaan tullut kiven sille puolen. Kaikki sivuuttivat kiven vastakkaiselta puolelta, joten se nytkin oli meidän suojamme. Vähitellen palautuivat voimamme, ja sotamiehet kun nyt pysyttelivät lähempänä jokea, ehdotti Alan, että koettaisimme lähteä liikkeelle. Ainoastaan yksi seikka pelotti minua tänä hetkenä, ja se oli takaisin kivelle nouseminen. Kaikki muu oli minulle tervetullut. Laittauduimme siis viivyttelemättä lähtökuntoon ja aloimme hiipiä kiveltä kivelle, vuoroin madellen niiden suojassa vatsallamme, vuoroin juosten sydän kurkussa toisen taa. Tarkasteltuaan pintapuolisesti tämän puolen laaksoa, ja ollen ehkä vähän uneliaita kuumuudesta, eivät sotamiehet enää olleet niin valppaita, vaan nukkuivat paikoillaan tai pitivät ainoastaan joen pengermiä silmällä. Vältellen laakson pohjaa ja painuen samalla, vuoria kohti, etäännyimme taukoamatta heidän läheisyydestään. Mutta tämä yritys oli vaikein mihin koskaan olen ryhtynyt. Siinä olisi pitänyt olla silmiä sadottain joka paikassa ruumista, pysyäkseen piilossa tällä epätasaisella maalla ja niin taajaan sijoitetun vahtijoukon silmänkantamilla. Aukean paikan yli juostessa ei tullut yksistään nopeus kysymykseen, vaan täytyi myöskin silmänräpäyksessä saada selville paikan asema ja jokaisen kiven vakavuus, jolle jalkansa laski. Ilma oli näet nyt niin tyyni, että kiven vierähtäminenkin kajahti kuin pyssynlaukaus ja kaiku toisteli sitä kukkuloiden ja kumpujen välissä. Auringon laskuun olimme niinkin hitaasti kulkien päässeet hyvän matkaa eteenpäin, vaikka kallionlohkareelle asetettu vahti näkyi vielä aivan selvään. Mutta silloin tapasimme jotakin, joka hälvensi kaiken pelkomme. Se oli syvä kuohuinen puro, joka tässä kohti muodosti putouksen, yhtyäkseen alempana olevaan jokeen. Purolle päästyämme heittäysimme maahan ja pistimme pään ja olkapäät veteen, enkä voi sanoa kumpi tuntui suloisemmalta, puistutusko, joka kävi ruumiin läpi kylmän veden virratessa päällemme vaiko nautinto, jolla vettä joimme. Kun rantatörmät estivät meidät näkymästä sotamiehille, makasimme siinä kaikessa rauhassa, joimme yhä uudelleen ja uudelleen, valelimme rintaamme ja annoimme käsiemme viiltää virrassa, kunnes kylmä rupesi niitä vihavoimaan. Virkistyimme siitä ihmeellisesti ja otimme lopulta jauhopussin esiin ja laitoimme rautaisessa pannussa »drammachia». Vaikka se on ainoastaan kylmään veteen sekoitettuja kaurajauhoja, tulee siitä kyllin hyvä ateria nälkäiselle miehelle, ja milloin ei ole tuliaineita tahi sattuu, kuten nyt me, sellaiseen asemaan, ettei voi tulta tehdä, on se kanervikon kulkijain paras auttaja. Heti kun yön varjot alkoivat laskeutua läksimme jälleen taipaleelle. Alussa etenimme yhtä varovasti kuin ennenkin, mutta sitten rohkeammin, kävellen suorina ja pitkin askelin. Kulkumme oli hyvin vaivaloista, kun täytyi milloin kiivetä ylös jyrkkiä vuorenrinteitä, milloin kapuilla kuilujen partaita pitkin. Auringon laskettua oli taivas vetäytynyt pilveen ja yö oli pilkkoisen pimeä. Väsymystä en sanottavasti tuntenut, mutta sen sijaan alati pelkäsin putoavani tai luiskahtavani alas rinteiltä, eikä minulla matkan suunnasta ollut aavistustakaan. Vihdoin nousi kuu ja näki meidän vieläkin pysyvän tiellä. Kuu oli loppupuoliskolla ja enimmäkseen pilvien peitossa. Mutta hetkisen kuluttua se pilkisti esiin ja näytti minulle joukon mustia vuorenhuippuja. Kaukana allamme välkkyi sen valo kapean merenlahdelman pinnalla. Molemmat silloin pysähdyimme, minä hämmästyneenä löytäessäni itseni korkealta, ja kuten minusta näytti pilvien päällä kävelemästä. Alan taas määrätäkseen suuntamme. Hän oli nähtävästi mielissään ja varma siitä että olimme poissa kaikkien vainoojiemme kuuluvilta, sillä koko loppuosan öisestä marssistamme hän kulutti viheltäen sotaisia, reippaita ja surullisia sävelmiä, tanssikappaleita, jotka panivat jalan kepeämmin nousemaan, minun eteläisen kotiseutuni säveliä, jotka saivat minut halajamaan kotiin seikkailuiltani. Ja nämä kaikki olivat matkatovereinani jylhässä, synkässä ja autiossa vuoristossa. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 20]] 4185 8917 2006-11-11T10:44:16Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 20 luku|20 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 22 luku|22 luku]] |otsikko=21 luku. |alaotsikko=Pako kanervikossa. Corrynakieghin rotko. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Heinäkuun alussa valkenevat päivät kyllä aikaiseen, mutta oli vielä pimeä saapuessamme määräpaikkaamme rotkolle muutaman korkean vuoren laella. Rotkon läpi juoksi puro ja sen toisella puolen oli kallioon muodostunut matala luola. Koivuja kasvoi siellä harvahkona, kauniina metsänä, mutta kauempana ne vaihtuivat mäntyihin. Puro oli täynnä taimenia, ja metsä sepelkyyhkysiä. Vuoren aukealla puolen isokuovit viheltelivät lakkaamatta ja käkiä siellä oli niinikään lukuisasti. Rotkon suulta näkyi osa Mamoria ja merenlahti, joka eroitti sen Appinista. Olimme niin huimaavan korkealla, että maiseman katselemisesta riitti minulle koko ajaksi ihmettelemistä ja ihailemista. Rotkon nimi oli Corrynakiegh, ja vaikka se oli niin korkealla ja niin lähellä merta että pilvet sen usein peittivät, oli se ylipäänsä miellyttävä paikka, ja ne viisi päivää, jotka siinä vietimme kuluivat onnellisesti. Luola oli makuuhuoneemme ja vuoteemme laitoimme kanervapehkoista, joita sitävarten kävimme leikkaamassa. Peittona meillä oli Alanin päällystakki. Muutamassa puron polvessa oli suojaisa syvennys, jonne uskalsimme laittaa pienen nuotion. Sen ääressä lämmittelimme itseämme, milloin pilvet peittivät rotkon, keitimme kaurajauhovellimme ja paistoimme pienet taimenet, jotka pyydystimme käsin purosta kivien alta ja rantaonkaloista. Se olikin meidän pääasiallisena toimena ja huvituksena. Paitsi sitä, että jauhomme säästyivät siten pahempien päivien varalle, kului meiltä aika hauskasti kun vyötäisiin asti alastomina pulikoimme purossa pyydystäen kilvan kaloja. Suurimmat taimenet, mitkä saimme, olivat noin neljännesnaulan painoisia. Mutta ne olivat rasvaisia ja hyvänmakuisia, ja kun ne paistoi hiilillä, puuttui ainoastaan suolaa, jotta olisi saanut oikein herkkuruuan. Väliaikoina Alan opetti minua miekan käyttöön, sillä kunnottomuuteni siinä kiusasi häntä. Sitäpaitsi luulen hänen hyvinkin mielellään ryhtyneen harjoitukseen, jossa hän oli niin paljon minua etevämpi, kun minä kalastuksessa vein hänestä joskus voiton. Miekkailua hän käytti oikeastaan rangaistuksena, sillä koko harjoitusten ajan hän haukkui minua jotenkin hillittömästi ja ahdisti niin ankarasti, että luulin hänen jo lävistävän minut miekallaan. Usein teki mieleni livistää pakoon, mutta seisoin kuitenkin paikallani ja opin siten ainakin pysymään varman näköisenä puolustusasennossa, joka usein on kaikki mitä tarvitaan. Vaikka siten en koskaan ollut vähääkään opettajani mieliksi, en sentään ollut aivan tyytymätön itseeni. Sillä ei tarvitse luulla että olisimme unhottaneet päätarkoituksemme, pakenemisen. »Kotvan kestää», lausui Alan minulle ensimäisenä aamuna, jonka rotkossa vietimme, »ennenkuin punatakeille pälkähtää päähän etsiä meitä Corrynakieghistä. Meidän on nyt sentähden lähetettävä sana Jamesille, jotta hän hankkii meille rahat.» »Mutta millä tavoin saamme viestin hänelle?» kysyin. »Olemmehan täällä autiossa seudussa. Emme uskalla sitä vielä jättää, eivätkä kai linnutkaan rupea sanansaattajiksemme. En ymmärrä miten on meneteltävä.» »Etkö?» vastasi Alan. »Kylläpä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä!» Sen sanottuaan hän vaipui ajatuksiinsa tuijottaen hiillokseen. Hetken perästä hän otti puunpalasen, muodosteli siitä ristin ja mustasi sen haarukat hiilellä. Sitten hän katsoi vähän arasti minuun ja lausui: »Etköhän lainaisi minulle nappiani? Lahjan takaisin pyytäminen ei kyllä ole tavallista, mutta minä tunnustan, etten mielelläni leikkaisi toista nappia». Annoin hänelle napin. Sen hän pujotti päällystakistaan repimäänsä vaatekaistaleeseen, jolla oli sitonut ristin kokoon, ja kiinnitettyään siihen vielä pienen koivun- ja petäjänlehvän, hän katseli laitostaan tyytyväisenä. »Vähän matkan päässä täältä on pieni Koalisnacoan niminen kylä. Siellä asuu muutamia minun ystäviäni, joiden käsiin voin uskoa henkeni, ja toisia, joista en ole niin varma. Katsos nyt, David. Meidän päistämme luvataan palkinto. Jameskin lupaa niistä palkinnon, ja mitä Campbelleihin tulee, niin he eivät koskaan säästä rahaa, milloin vain on kysymys jonkun Stewartin vahingoittamisesta. Jos asiat toisin olisivat, voisin milloin tahansa mennä Koalisnacoaniin ja uskoa henkeni heidän käsiinsä yhtä helposti kuin ottaa jonkun omiin turviini.» »Mutta asiain tällä kannalla ollessa?» »Silloin minä käyn siellä kenenkään näkemättä», vastasi Alan. »Kaikkialla on huonoja, ja mikä pahinta, heikkoja ihmisiä. Pimeän tultua hiivin siis kylään ja asetan tämän tekeleeni John Breck Maccollin ikkunaan. Hän on hyvä ystäväni ja Appinin »bouman».<ref>Boumanneiksi nimitettiin Skotlannissa tilan vuokraajia, jotka ovat ruvenneet isännän kanssa yhtiöön ja jakavat hänen kanssaan maatilan tulot. Suom. muist.</ref> »Aivan kernaasti voit sen tehdä», lausuin. »Mutta jos hän sen löytääkin, niin mitä on hänen siitä ajateltava?» »Toivon, että hän olisi vähän teräväjärkisempi mies, sillä pelkäänpä pahoin ettei hän paljoakaan siitä käsitä! Mutta näin olen minä ajatellut. Tämä risti vivahtaa vähän arpakapulaan, jonka kiertäminen meidän klaaneissamme merkitsee kokoontumista. Vielä hän ymmärtää aivan hyvin, ettei klaani aio tehdä kapinaa, kun kapula on asetettu ikkunaan ilman minkäänlaista kirjoitusta. Hän tuumii siis: »Klaani ei aio tehdä kapinaa, mutta jotakin tämä merkitsee.» Silloin hän huomaa nappini, joka on ennen ollut Duncan Stewartin, ja ajattelee: »Duncanin poika on kanervikossa ja tarvitsee minua.» »Saattaa niin käydä», sanoin minä. »Mutta vaikka hän arvaisikin tarkoituksen, on Forthin ja tämän välillä hyvä joukko kanervikkoa.» »Se on aivan totta», vastasi Alan. »Mutta silloin huomaa John Breck koivun ja männyn lehvät, ja päättää – jos hänellä on vähänkään järkeä, jota minä epäilen – että »Alan piileskelee metsässä, jossa kasvaa sekä koivuja että petäjiä». Sitten hän lisää: »Sellaista metsää ei näillä seuduin ole monessa paikassa», ja tulee luoksemme Corrynakieghiin. Ja jos hän ei tule, niin periköön piru hänet, sama se minulle, sillä silloin ei hän ansaitse edes suolaa velliinsä.» »Kas vain», sanoin tehden hänestä vähän pilkkaa, »oletpa sinä aika kekseliäs! Mutta eikö sinulle olisi yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle muuan sana?» »Sepä mainio huomautus, Mr Balfour», hän vastasi tehden vuorostaan minusta pilaa. »Tosiaankin olisi minulle paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle, mutta sen lukeminen olisi John Breckille hankala juttu. Hänen pitäisi ensin käydä koulua pari kolme vuotta ja mahdollisesti väsyisimme me odottamiseen.» Samana yönä Alan vei arpakapulan kylään ja asetti sen John Breckin ikkunaan. Takaisin tullessaan hän oli levoton, sillä koirat olivat ruvenneet haukkumaan ja ihmisiä juossut asunnoistaan ulos. Luulipa hän kuulleensa aseidenkin kalinaa ja nähneensä yhden punatakin muutamalla ovella. Koko seuraavan päivän oleksimme sentähden metsän reunassa, ja pidimme tarkasti vahtia voidaksemme, jos tulija oli John Breck, ohjata hänet heti luoksemme, tai jos se oli punatakki, hyvissä ajoin paeta. Puolenpäivän tienoissa huomasimme miehen kiertelevän aukeaa vuorenrinnettä ylös ja varjostaen kädellään silmiään katselevan tullessaan ympärilleen. Heti kun Alan hänet huomasi, vihelsi hän. Mies kääntyi ja tuli jonkun matkaa meitä kohti. Alan vihelsi toisen kerran ja mies tuli lähemmäksi. Sillä tavalla ohjasimme hänet vähitellen luoksemme. Hän oli ryysyinen, hurjannäköinen, parrakas mies, iältään noin neljänkymmenen vaiheilla, rokonarpien rumentama ja näytti sekä tuhmalta että julmalta. Vaikka hän puhui huonosti ja murteellisesti englanninkieltä, pyysi Alan kuitenkin – seuraten entistä kaunista tapaansa, milloin minä olin läsnä – ettei hän puhuisi geelinkieltä. Mahdollista on, että vieras kieli sai hänet näyttämään vielä hitaammalta kuin hän oikeastaan olikaan; mutta minusta vain näytti, ettei hänellä ollut paljon halua auttaa meitä ja että sekin vähä oli pelosta ja pakosta. Alan tahtoi häntä viemään sanan Jamesille, mutta »boumanni» ei siitä tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Minä unhotan sen», kirkui hän ja vaati vain kirjettä, muuten hän uhkasi jättää meidät oman onnemme nojaan. Nyt arvelin Alanin joutuneen ymmälle, sillä kirjoitusneuvoja ei meillä tässä erämaassa ollut. Mutta hän olikin nokkelampi kuin luulinkaan. Hän etsi metsästä sepelkyyhkysen siipikynän, josta sitten muodosti kynän. Mustetta hän laittoi sekoittamalla ruutia veteen, ja repäisten nurkan ranskalaisesta sotilasvaltakirjastaan, jota hän kuletti taskussaan kuin mitäkin hirsipuusta suojelevaa taikakalua, hän istuutui kirjoittamaan seuraavat rivit: »Rakas sukulaiseni. – Tee hyvin ja lähetä tämän tuojan mukana rahat siihen paikkaan, jonka hänelle olen ilmoittanut. ::::: Sinun uskollinen serkkusi, ::::: A. S.» Kirjelmän hän uskoi miehelle, joka lupasi kiirehtiä niin paljon kuin suinkin ja läksi kirjeineen laskeutumaan alas kummulta. Kolme kokonaista päivää oli hän poissa, mutta noin kello viiden aikaan kolmannen päivän illalla kuulimme metsästä vihellyksen, johon Alan vastasi. Heti ilmestyi »boumanni» puron rannalle etsien meitä silmillään oikealta ja vasemmalta. Hän ei ollut nyt niin pahantuulisen näköinen kuin ennen ja epäilemättä hän olikin hyvillään saatuaan niin vaarallisen tehtävänsä loppuun suoritetuksi. Seudun uutisina hän kertoi, että maa oli täynnä punatakkeja, että aseita oli löydetty ja ihmisiä sentähden saatettu joka päivä onnettomuuteen, että James ja hänen palvelijansa oli, rikokseen osallisuudesta epäiltyinä, pistetty Fort Williamin vankilaan. Kaikille suunnille tuntui ilmoitellun, että Alan Breck oli ampuja, ja hänestä ja minusta oli levitetty julistus, jossa luvattiin meistä sadan punnan palkinto. Nämä olivat meille mitä ikävimpiä uutisia, ja lyhyt kirjelmä, jonka rouva Stewart oli John Breckin mukana lähettänyt, oli läpeensä haikeaa valitusvirttä. Siinä hän pyysi hartaasti Alania välttämään kiinnijoutumista, vakuuttaen, että jos hän kerran joutuu sotamiesten käsiin, ovat sekä hän että James mennyttä kalua. Rahasumma, jonka hän lähetti, oli kaikki minkä hän oli saanut kerjätyksi tai lainatuksi, ja hän rukoili Jumalaa, että tulisimme sillä toimeen. Lopuksi – kirjoitti rouva – liitti hän mukaan julistuksen, jossa meistä puhuttiin. Sitä paperia tarkastimme uteliaisuudella ja pelolla – aivan kuin olisimme katsoneet peiliin ja samalla vihollisen pyssyn suuhun saadaksemme selville onko hänellä todellakin tosi mielessä. Alanin tuntomerkeiksi oli siinä ilmoitettu: »pieni, rokonrikkoma ja notkealiikkeinen mies, iältään kolmenkymmenen viiden vaiheilla, päässä sulitettu hattu, pukunaan ranskalainen, sinivärinen ja hopeanapeilla varustettu silkkinuttu, jonka koruompelukset ovat jo suurimmaksi osaksi vaalenneet, punaiset liivit ja mustat, nukkakankaasta tehdyt polvihousut». Minusta oli sanottu: »suuri, vahva, noin kahdeksantoista vuotias poika, päällä vanha, hyvin repaleinen sininen nuttu, vanha ylämaalais lakki, pitkät, kotikutoiset liivit, siniset polvihousut; kintut paljaat, kengät alamaalaista kuosia ja kärjistä rikki, puhuu alamaalaisten tavoin, ja on parraton». Alan oli mielissään, kun hänen komeutensa oli hyvin muistettu ja niin tarkoin kerrottu. Koruompeluksista lukiessaan hän vain käänsi katseensa paperista niihin vähän loukkaantuneen näköisenä. Mitä minuun tuli tarjosin minä mielestäni julistuksen mukaan surkean näyn. Mutta toisekseen olin siitä hyvillänikin, sillä vaihdettuani entiset ryysyni pois, ei kuvaus enää ollut vaarallinen, vaan paremminkin päinvastoin. »Alan, sinun pitäisi vaihtaa pukua», huomautin. »Eikö mitä», vastasi hän. »Minulla ei ole toisia vaatteita. Näyttäisipä se somalta jos palaisin Ranskaan »bonnetti»<ref>Ylämaalaisten kansallispukuun kuuluva kankaasta tehty lieriömäinen lakki. Suom. muist.</ref> päässä!» Tämän hänen vastauksensa johdosta tulin ajattelemaan, että jos eroan Alanista ja hänen kielittelevistä vaatteistaan, minun ei tarvitse pelätä kiinnijoutumista, vaan voin liikkua julkisesti asioillani. Eikä siinä kaikki, sillä jos otaksutaan, että minä joudun yksinäni kiinni, ei minua vastaan ollut mitään syytöksiä, mutta jos joudun tuon murhaajaksi luullun miehen seurassa vangiksi, oli asemani hyvin vakava. Näistä mietteistäni en kyllä kehdannut virkkaa mitään, mutta sellaisia ajatuksia liikkui kuitenkin mielessäni. Näitä seikkoja tulin ajatelleeksi vieläkin enemmän, kun sanansaattajamme veti esiin viheriän kukkaron, jossa oli neljä guineaa kullassa ja vähää vaille guinea hopearahoissa. Summa oli kyllä suurempi kuin minun. Mutta Alanin olikin vähän vaille viidellä guinealla päästävä aina Ranskaan asti, ja minun vaille kahdella vain tälle puolen Queensferryn. Jos kaikki otetaan huomioon, ei Alanin seura ollut minulle ainoastaan hengenvaarallinen, vaan myöskin kukkaroani rasittava. Mutta niin ei kunniallinen seuralaiseni ajatellut. Hän luuli vain palvelevansa, auttavansa ja suojelevansa minua. Mitä minun oli siis tekeminen muuta kuin pysyä ääneti ja tyynenä tyytyä osaani! »Onhan tämä vähän pienenlainen summa», tuumi Alan pistäen rahat taskuunsa, »mutta eikö tuo riittäne tarpeisiini. Jos nyt te, John Breck, tahdotte antaa minulle nappini, lähdemme tämän kunnon miehen kanssa matkalle.» Mutta »bouman», harailtuaan ensin karvoista tehdyssä pussissaan, joka ylämaalaisten tapaan riippui hänellä etupuolella – jalassa oli hänellä sitävastoin alamaalaisten merimieshousut – alkoi mulkoilla pahasti silmillään ja sanoi lopuksi: »Minä olen tainnut kadottaa sen.» »Mitä!» ärjäisi Alan, »oletko sinä hukannut minun nappini, jonka olen saanut isältäni? Silloin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että tämä oli pahin päivätyö, minkä kuuna kulloisna ikänäsi olet tehnyt.» Puhuessaan Alan pani kädet polvilleen ja katsoi mieheen ivahymy huulillaan ja silmissä välke, joka ennusti pahaa hänen vihollisilleen. Mahdollista on että mies puhui totta, mahdollista myöskin että hän aikoi pettää, mutta huomaten sitten olevansa autiossa seudussa yksin meitä kahta vastaan, katsoi hän itselleen parhaimmaksi turvautua totuuteen. Pääasia vain on, että hän oli äkkiä löytävinään napin ja ojensi sen Alanille. »Oikein, tämä puhuu Maccollien kunniallisuuden puolesta», lausui Alan ja jatkoi sitten minulle: »Tässä on nappisi takaisin. Minä kiitän sinua siitä, että raskit napista luopua. Se on teko, joka on todistuksena ystävyydestäsi minua kohtaan.» Sitten hän jätti »boumannille» lämpimät hyvästit. »Sillä», sanoi hän, »sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen ja antautunut uhkarohkeaan yritykseen. Minä olen aina antava sinulle hyvän miehen nimen.» John Breck läksi viimein omalle suunnalleen ja Alan ja minä pannen kapineemme yhteen taakkaan, poistuimme toiselle jatkaaksemme pakomatkaamme. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 21]] 4186 8918 2006-11-11T10:44:17Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 21 luku|21 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 23 luku|23 luku]] |otsikko=22 luku. |alaotsikko=Pako kanervikossa. Suolla. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Käveltyämme pysähtymättä ja rivakasti noin seitsemän tuntia, olimme varhain aamulla vuorijonon toisessa päässä. Edessämme levisi epätasainen ja autio alanko, jonka yli meidän nyt oli kuljettava. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi suoraan silmiimme. Suosta kohosi ohut, savunkaltainen sumu, joten – Alanin sanojen mukaan – alangolla voi olla vaikka kaksikymmentä eskadroonaa ratsuväkeä, ilman että meillä niistä oli aavistustakaan. Istuuduimme sentähden eräälle vuoren rinteen pengermälle odottamaan sumun haihtumista, laitoimme »drammachia» ja pidimme sotaneuvottelun. »David», lausui Alan, »tämä on vähän vaarallinen paikka. Majailemmeko nyt tässä yöhön asti, vai uskallammeko eteenpäin?» »Jos siinä on kaikki, niin käykäämme eteenpäin», vastasin minä. »Niin, mutta kun siinä ei ole kaikki, ei edes puoletkaan», puhui Alan. »Asemamme on nyt seuraava: Appinissa odottaa meitä varma kuolema, etelässä on kaikki Campbellien aluetta eikä siis sinne ole ajattelemistakaan. Pohjoiseen ei meillä kummallakaan ole asiaa, ei sinulla, joka aijot Queensferryyn, eikä minulla jonka matka pitää Ranskaan. Itäänpäin voimme siis suunnata kulkumme.» »Tehkäämme se!» vastasin iloisesti. Mutta itsekseni ajattelin: »Parasta olisi meille molemmille, että sinä lähdet yhdelle suunnalle ja annat minun mennä toiselle.» »Mutta huomaa, että idässä on suo edessämme», lausui Alan. »Jos sinne lähdemme, antaudumme uhkapeliin. Mihin kummaan tuolla lakealla, aukealla kentällä piiloon pistäytyy? Heti kun punatakit pääsevät jonkun kummun yli, voivat he nähdä meidät peninkulmien päästä, ja silloin saat pian maistaa heidän hevostensa kavioista. Se ei ole paikka meitä varten ja uskallanpa lisätä, että se on vielä vaarallisempi päivällä kuin yöllä.» »Kuule, Alan, mitä minä olen tästä ajatellut. Appinissa odottaa meitä kuolema. Rahoja ei meillä suinkaan ole liiaksi, jauhoista puhumattakaan. Kuta kauemmin he meitä etsivät, sitä likemmä arvaavat he olinpaikkamme. Kaikkialla olemme siis vaarassa, ja lupaan sanallani ponnistaa eteenpäin, kunnes kaadumme.» Alan ihastui. »On hetkiä», lausui hän, »jolloin sinä olet aivan liian viekas ja liian whigimäinen minunlaiseni kunnonmiehen seuraksi, mutta on toisiakin hetkiä, jolloin sinä osoittaudut rohkeaksi, ja silloin juuri rakastan minä sinua kuin veljeäni.» Sumu haihtui ja alanko levisi eteemme autiona kuin meri. Ainoastaan riekot ja töyhtöhyypät kirkuivat siellä ja kaukana idässä liikkui hirvilauma pienenä pisteenä. Suurimmaksi osaksi se oli punaista kanervikkoa, muu ala enimmäkseen suota, heteikköä ja sammaltuneita vesilammikoita. Muutamin paikoin oli kulovalkea polttanut maanpinnan mustaksi ja toisin paikoin oli kokonaisia metsiä kuivuneita mäntyjä, jotka seistä törröttivät siellä kuin luurangot. Elottomamman näköistä erämaata ei missään näe, mutta sotamiehiä ei siellä näkynyt ja se oli meille tärkeintä. Laskeuduimme siis alas autiolle kankaalle ja alotimme vaivaloisen ja monimutkaisen kulkumme itää kohti. Joka haaralla ympäröivät meitä, – se tulee muistaa – vuorenhuiput, joilta meidät voitiin nähdä milloin hyvänsä. Sentähden täytyi meidän seurata notkopaikkoja, ja kun ne kääntyivät pois meidän suunnastamme, liikkua aukealla kentällä mitä huolellisimmin. Joskus, puolikin tuntia yhteen menoon, meidän täytyi ryömiä kanervapehkosta toiseen kuin metsämiehen ollessaan likellä hirveä. Päivä oli taas kirkas, aurinko paahtoi kuumasti. Vesi viinapullostamme loppui pian, ja jos olisin arvannut minkälaista oli ryömiä puolet matkasta vatsallaan ja kävellä loput melkein polviin asti kumarassa, olisin varmaan luopunut sellaisesta murhaavasta uhkayrityksestä. Ponnistaen ja leväten ja uudelleen ponnistaen taivalsimme eteenpäin aamupäivän ja puolenpäivän tienoissa paneuduimme maata sankkaan kanervapehkoon. Alan piti ensin vahtia. Mielestäni olin tuskin silmäni ummistanut kun hän jo herätti minut vahtimaan vuorostani. Kummallakaan meillä ei ollut kelloa, jonka mukaan olisimme eläneet. Sen puutteessa pisti Alan kanervan oksan pystyyn maahan. Kun pensaan varjo oli ehtinyt siihen, oli minun herätettävä hänet. Mutta nyt olin minä niin väsyksissä että olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia yhtä päätä. Uni kangerti kurkussani ja jäseneni lepäsivät, vaikka ajatukset olivatkin valveilla. Kanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun saman vaikutuksen kuin olutjuusto, ja tuon tuostakin kohautin päätäni huomaten menneeni unen horroksiin. Viimeisen kerran herätessäni huomasin olleeni kokonaan toisessa maailmassa ja arvelin auringon jo kulkeneen hyvän matkaa rataansa. Vilkasin kanervan oksaan ja olin vähällä parahtaa, sillä minä näin laiminlyöneeni luottamustoimeni. Pääni oli mennä sekaisin pelosta ja häpeästä, ja katseltuani ympärilleni, tuntui sydämeni pysähtyvän. Osasto ratsuväkeä oli näet maatessani laskeutunut alangolle ja tuli nyt kaakosta melkein suoraan meitä kohti viuhkan muotoisesti hajaantuneena ja ratsastellen notkopaikoissa edestakaisin. Herätettyäni Alanin vilkasi hän ensin sotamiehiin, sitten merkkiin ja auringon asemaan ja puristi kätensä nyrkkiin heittäen minuun samalla kertaa vihaisen ja huolestuneen silmäyksen. Muulla tavalla ei hän minua nuhdellut. »Mitäs nyt on tehtävä?» kysyin. »Meidän on leikittävä jänistä», vastasi hän. »Näetkö tuota vuorta?» kysyi hän sitten osoittaen koilliseen. »Kyllä», vastasin. »Sitä kohti on nyt meidän riennettävä. Sen nimi on Ben Alder, ja on se jylhä, autio vuori täynnä kumpuja ja kuiluja. Ja jos sinne ehdimme ennen aamua, voimme vielä pelastua.» »Mutta Alan», huudahdin, »sitenhän joudumme aivan sotamiesten tielle!» »Sen tiedän aivan hyvin», vastasi Alan, »mutta jos meidät ahdistetaan takaisin Appiniin, olemme molemmat mennyttä miestä. Joutuin nyt siis, David!» Sen sanottuaan hän läksi juosta vilistämään nelinkontin niin tavattoman nopeasti, että olisi voinut luulla sen olevan hänen tavallinen kulkutapansa. Koko ajan hän seuraili notkoja, joissa olimme parhaiten suojassa. Muutaman näistä oli kulovalkea polttanut tai ainakin kärventänyt ja siitä nousi nyt kasvoihimme, jotka olivat likellä maanpintaa, sokaiseva, tukahduttava savuntapainen tomu. Vesi oli kaukana ja nelinkontin juokseminen tekee niin herpaisevan heikoksi ja väsyneeksi. Jäseniäsi pakoittaa ja ranteet kuoleutuvat ruumiisi painon alla. Vähän väliä, päästyämme johonkin suureen kanervapehkoon, lepäsimme ja läähätimme hetken aikaa. Taivuttaen syrjään kanervia, tarkastelimme takaa tuleviin ratsumiehiin. He eivät olleet huomanneet meitä, vaan kulkivat suoraan eteenpäin. Heitä oli luullakseni puoli eskadroonaa ja kulkiessaan he tarkastivat erittäin huolellisesti noin parin peninkulman levyisen alan. Olin herännyt viime hetkessä. Jos olisin nukkunut vähänkin kauemmin, olisi meidän täytynyt paeta aivan heidän edessään, sen sijaan että nyt olimme heidän sivullaan. Nytkin voi pieninkin onnettomuus ilmaista meidät ja kun riekko sattui pyrähtämään siipiään räpyttäen lentoon, makasimme hiljaa kuin hiiret, uskaltaen tuskin hengittääkään. Pakotus ja velttous ruumiissani, sydämen jyskytys, kipu käsissäni ja alituisen pölyn ja tuhkan synnyttämä kirvely silmissäni ja kurkussani olivat pian käyneet niin sietämättömiksi, että olisin ilomielin luopunut koko yrityksestä. Ainoastaan Alanin pelko piti minussa teennäistä rohkeutta sen verran yllä, että jatkoin kulkuani. Mitä häneen itseensä tuli – on muistettava, että hänellä oli päällystakki päällään – oli hän ensin käynyt hehkuvan punaiseksi, mutta ajan pitkään alkoi hänen kasvoilleen ilmestyä valkoisia täpliä. Hänen hengityksensä oli vinkuvaa ja äänessä ei ollut vähääkään inhimillistä sointua, kun hän lepoaikoinamme kuiskaili huomioitaan korvaani. Siitä huolimatta ei hän näyttänyt ollenkaan kadottaneen rohkeuttaan eikä hänen notkeutensa vähenneen. Minun täytyi ihmetellä miehen kestävyyttä. Ensimäisten yön varjojen laskeutuessa kuulimme viimein torven törähdyksen ja vilkaistessamme kanervien yli taaksemme näimme sotamiesten alkavan kokoontua. Hetken kuluttua he olivat jo laittaneet nuotion ja asettuneet melkein keskelle erämaata yön pitoon. Silloin pyysin ja rukoilin, että mekin panisimme maata. »Tänä yönä ei levätä!» vastasi Alan. »Nuo sinun väsyneet ratsumiehesi pitävät tästä lähtien vuoret hallussaan eikä yksikään siivetön olento pääse silloin pois Appinista. Me luiskahdimme loukusta viime hetkessä ja panisimmeko nyt vaaralle alttiiksi sen mitä siten olemme voittaneet? Ei, ei, huomispäivä on löytävä meidät jossain turvallisessa paikassa Ben Alderilla.» »Alan, ei minulta tahtoa puutu, vaan voimia», selitin. »Jos voisin, niin tekisin. Mutta niin totta kuin elän, en voi.» »Sama se», tokaisi Alan. »Minä kannan sinua.» Katsoin häneen nähdäkseni, laskiko hän leikkiä, mutta niin ei ollut asian laita, pienellä miehellä oli tosi mielessä. Sellainen lujuus sai minut häpeämään. »Paina päälle!» huudahdin. »Minä tulen perästä.» Hän heitti minuun silmäyksen aivan kuin tahtoen sanoa: »Oikein, David», ja läksi vihaisinta vauhtiaan rientämään eteenpäin. Yön tullen pimeni vähän ja ilma muuttui koleammaksi. Taivas oli pilvetön. Oltiin heinäkuun alussa ja kaukana pohjoisessa. Yön pimeimmillään ollessa olisi kyllä hyvät silmät olleet tarpeen, mutta talviseen aikaan on keskipäivälläkin joskus pimeämpi. Runsas kaste kostutti maanpinnan aivan likomäräksi ja virkisti minua vähäisen. Kun huokaamaan pysähdyttyämme minulla oli aikaa katsella ympäristöäni ja minä näin miten kirkas ja miellyttävä yö oli, kuinka vuorien haamut näyttivät uinailevan sen helmassa ja miten nuotio takanamme tuikki valoisana pilkkuna aavikon keskellä, valtasi minut äkkiä vihanpuuska, kun minun täytyi vielä rehkiä vaivaloisesti eteenpäin ja niellä matelijain lailla maan tomua. Päättäen siitä, mitä kirjoista olen lukenut, luulen ettei monikaan kynäniekka ole koskaan ollut oikein todenteolla väsyksissä. Muussa tapauksessa kuvaisi hän sitä räikeämmin värein. Minä en välittänyt vähääkään elämästäni, en menneestä enkä tulevasta, tuskinpa edes muistinkaan, että sellainen poika kuin David Balfour oli olemassa. Itseäni en ajatellut, vaan sen sijaan jokaista uutta askelta, jonka epätoivoissani arvelin olevan viimeiseni. Ajattelin Alaniakin, mutta vihaisena, sillä hän oli syynä kärsimyksiini. Sotilasalalla oli Alan paikallaan. Upseerin asia on saada miehet herkeämättä ponnistamaan eteenpäin, silloin kun he ymmärtämättömyydessään jäisivät paikalle lepäämään – jos heillä tilaisuus siihen sattuisi – ja joutuisivat surman suuhun. Ja uskallanpa väittää, että minä olisin käynyt kunnollisesta sotamiehestä, sillä viime tunnit olin siinä vahvassa uskossa, ettei minulla ollut mitään muuta neuvona kuin totella niin kauan kuin kykenin ja kuolla totellen. Päivä alkoi sarastaa – vuosien perästä, minun mielestäni. – Silloin olimme jo päässeet suurimmasta vaarasta ja saatoimme kävellä jaloillamme sivistyneiden ihmisten tavoin tarvitsematta enää raakalaisten lailla ryömiä nelinkontin. Mutta hyvänen aika, minkälainen pari mahdoimme ollakaan, kävellessämme kumarassa kuin vanhat vaarit, hoiperrellen kuin ensi askelia ottavat pikkulapset ja kalpeina kuin ruumiit. Sanaakaan ei vaihdettu. Kumpikin kulki suu kiinni puristettuna ja eteensä tuijottaen ja nosteli jalkojaan kuin näyttelijät, jotka markkinaväen huviksi nostelevat painoja. Sillä välin kirkuivat riekot kanervikossa yksitoikkoista virttään ja idän kulma valkeni hitaasti ennustaen päivän nousua. Sanoin, että Alankin teki samoin kuin minä. En kyllä häneen kertaakaan katsonut, sillä omien askeleitteni tarkkaamisesta oli minulle kylliksi huolta. Mutta selvää on, että hänkin oli yhtä tylsistynyt väsymyksestä kuin minä ja että hän yhtä vähän kuin minäkään katsoi minne menimme, sillä muuten emme olisi astuneet suoraa päätä väijytykseen kuin umpisokeat miehet. Se tapahtui näin. Laskeuduimme muutamaa kanervien peittämää kumpua alas ja kuljimme kuin viuluniekka akkoineen, Alan edellä ja minä askeleen pari jälempänä, kun yhtäkkiä kanervikko rasahti ja kolme tai neljä parrakasta miestä hyökkäsi päällemme. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme selällämme ja kummankin kurkkua kohti ojennettiin tikari. Luullakseni en koko tapauksesta välittänyt mitään. Tämän kovakouraisen kohtelun synnyttämät tuskat eivät enää tuntuneet minussa, sillä siksi ankarat olivat kärsimykseni jo ennestään ja niin iloinen olin päästessäni pitkälleni, ettei uhkaava tikarikaan minulle mitään merkinnyt. Viruin siinä tuijottaen minua pitelevän miehen kasvoihin. Muistan, että ne olivat auringon paahtamat ja että hänen silmänsä olivat vaaleat, mutta minä en pelännyt häntä. Kuulin Alanin supattavan erään toisen miehen kanssa geelinmurteella, mutta mitä he puhuivat, oli minulle aivan yhdentekevää. Keskustelusta oli kumminkin seurauksena, että miehet pistivät tikarinsa tuppeen, ottivat meiltä aseet pois ja asettivat meidät istumaan vastakkain kanervikkoon. »He ovat Clunyn miehiä», sanoi Alan. »Paremmin ei meille olisi voinut käydä. Me odotamme nyt täällä näiden etuvartijain kanssa, kunnes he saavat lähetetyksi päällikölleen sanan minun tulostani.» Cluny Macpherson, Vourichin klaanin päällikkö, oli kuusi vuotta sitten riehuneen kapinan johtajia. Hänen päästään oli luvattu palkinto, ja minä olin luullut että hän ja muut jäljelle jääneet tämän äärimmäisen puolueen johtajat olivat jo kauan sitten paenneet Ranskaan. Niin väsynyt kuin olinkin, sai uutinen minut puoleksi hereille. »Mitä», huudahdin, »onko Cluny vielä täällä?» »Onpa niinkin!» vastasi Alan. »Vieläkin omassa maassaan ja oma klaaninsa elättää häntä. Ei Yrjö kuninkaan valta sen pitemmälle ulotu.» Olisin kai enemmänkin asiasta kysellyt, mutta Alan tukki suuni, sanoen: »Minä olen nyt väsyksissä ja tahtoisin panna maata.» Ja sanaakaan lisäämättä hän laski päänsä sankkaan kanervapehkoon ja näytti paikalla vaipuvan uneen. Minulle ei saman tempun tekeminen ollut mahdollista. Olet kai kuullut heinäsirkkain sirittävän heinikossa kesäpäivänä. No niin; tuskin olin ummistanut silmäni kun koko ruumiini ja erittäinkin pää, vatsa ja ranteet tuntuivat olevan tuollaisia sirittäviä heinäsirkkoja täynnä. Minun täytyi avata paikalla silmäni, kieriskellä ja heittelehtää edestakaisin tilallani, nousta istumaan ja viskautua uudelleen pitkälleni, tuijottaa ylös taivaaseen, joka häikäisi silmiäni, tai Clunyn raa’an ja synkännäköisiin vahtimiehiin, jotka näkyivät kummun toiselta puolen ja kuuluivat lörpöttelevän keskenään geelinmurteella. Sen paremmin en ollut saanut levätyksi, kun sananviejä jo palasi, ja meidän täytyi jälleen nousta ylös ja lähteä taivaltamaan eteenpäin. Cluny oli näet ilmoittanut meidän olevan tervetulleita hänen luokseen. Alan oli erinomaisen hyvällä tuulella, levosta virkistynyt, nälkäinen ja iloitsi jo edeltäpäin ryypystä ja lihapaistista, joiden sananviejä oli ilmoittanut odottavan meitä. Mitä minuun tuli, niin tuntui minusta vastenmieliseltä kuulla syömisestä puhuttavan. Tähän asti oli minun ollut vaikea liikkua, mutta nyt tunsin jonkunlaista kamalaa kepeyttä, joka ei olisi antanut kävellä. Tuntui siltä kuin olisin untuvan lailla liidellyt ilmassa, maanpinta näytti minusta pilviltä ja vuoret kepeiltä kuin höyhenet. Ilmakehä tuntui olevan alituisessa liikkeessä kuin virtaava puro, joka mielestäni kuljetteli minua edes-takaisin. Tämän lisäksi painoi mieltäni synkkä epätoivo, ja minä olisin voinut itkeä omaa avuttomuuttani. Huomasin Alanin puivan minulle nyrkkiä ja otaksuin hänen olevan vihoissaan minulle. Pelästyin siitä yhtä mielettömästi kuin pikku lapsi. Muistan hymyilleenikin silloin enkä voinut lakata hymyilemästä, vaikka, arvellen ettei se nyt ollut soveliasta, kuinkakin koetin sitä vastustaa. Mutta kunnon toverillani ei ollut kuin hyvä mielessä, ja pian otti kaksi palvelijaa minua kainaloista kiinni ja alkoi kantaa eteenpäin kovaa kyytiä, kuten minusta tuntui, vaikka todellisuudessa taisi kulku olla hyvinkin hidasta. Kuljimme lukemattomien kolkkojen notkojen ja rotkojen kautta tämän jylhän Ben Alder-vuoren sisimpään osaan. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 22]] 4187 8990 2006-11-12T08:59:06Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 22 luku|22 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 24 luku|24 luku]] |otsikko=23 luku. |alaotsikko=Clunyn häkki. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Viimein saavuimme metsän reunaan, joka peitti tavattoman jyrkkää ja louhista vuorenrinnettä. Korkealla metsän yläpuolella näkyi kalju, pystysuora kallion seinämä. »Täällä se on», sanoi muuan oppaistamme, ja me läksimme kapuamaan ylös vuorelle. Puut olivat imeytyneet kiinni rinteeseen kuin merimiehet laivan mastotouveihin ja niiden rungot muodostivat luonnolliset portaiden kaidepuut, joiden avulla nyt kiipesimme ylöspäin. Aivan vuoren huipulta, äsken mainitsemani pystyseinäisen kallion juurelta löysimme tuon kummallisen ihmisasunnon, joka näillä seuduin tunnettiin »Clunyn häkin» nimellä. Useiden puiden rungot oli taivutettu ristiin, välit vahvistettu seipäillä ja maa tämän rintavarustuksen takana tasoitettu lattiaksi. Muuan rinteellä kasvava puu muodosti elävän kurkihirren. Seinät olivat oksista ja sammalella peitetyt. Koko kyhäys vivahti muodoltaan munaan ja se puoleksi riippui puoleksi seisoi tällä sankan metsän peittämällä jyrkänteellä, kuin ampiaispesä viheriässä orapihlajassa. Kojun sisään mahtui jotenkin mukavasti viisi tai kuusi henkeä. Kallion kielekettä käytettiin tulisijana ja kun savu tuli nousemaan pitkin kallionseinämää ja oli väriltään tämän kanssa melkein yhtäläinen, ei sitä alhaalta voinut huomata. Tämä oli vain yksi Clunyn piilopaikoista. Hänellä oli vielä näillä seuduin luolia ja maanalaisia komeroita asumapaikkoina, ja seuraten vakoojiensa tiedonantoja muutti hän paikasta toiseen sen mukaan kuin sotamiehet joko tulivat lähemmäksi tai vetäytyivät kauemmaksi. Tällaista elämää eläen ja klaaninsa huolenpidon avulla ei hän ainoastaan ollut turvassa, samalla kuin moni muu oli pakotettu pakenemaan tai joutui kiinni ja tuli surmatuksi, vaan eleli täällä vielä viisi tai kuusi vuotta ja ainoastaan ylipäällikkönsä nimenomaisesta käskystä muutti lopulta Ranskaan. Siellä hän pian kuoli, ja niin kummalliselta kuin se tuntuukin, kaipasi hän siellä ollessaan »häkkiänsä» Ben Alderilla. Tullessamme ovelle hän istui takkakallion ääressä tarkastellen palvelijansa keittohommia. Pukuna oli hänellä vain korviin asti vedetty, vyötäisiltä kiinni köytetty yönuttu. Aikansa kuluksi hän imeksi rumaa piipunnysää. Siitä huolimatta hän käyttäytyi kuin kuningas, ja hauskaa oli nähdä hänen nousevan ylös istuimeltaan tervehtiäkseen meitä. »No, Mr Stewart, käykää sisään, sir!» lausui hän, »ja tuokaa mukananne ystävännekin, vaikka en vielä hänen nimeänsäkään tiedä.» »Kuinkas te voitte, Cluny?» sanoi Alan. »Toivoakseni mainiosti, sir. Olen ylpeä tavatessani teidät ja saadessani esittää teille ystäväni, Shawsin herran, Mr David Balfourin.» Kahden kesken ollessamme ei Alan koskaan lausunut arvonimeäni muuten kuin ivaten, mutta vieraiden läsnäollessa hän lasketteli sen kuin kuuluttaja. »Käykää sisään molemmat», kehoitti Cluny. »Lausun teidät tervetulleiksi talooni, joka kyllä on ruma ja alkuperäinen hökkeli, mutta jossa eräs kuninkaallinen henkilö on käynyt luonani. Mr Stewart, te arvaatte epäilemättä ketä tarkoitan. Nyt otamme ryypyn sen tapauksen kunniaksi, ja niin pian kuin tämä minun kömpelökätinen mieheni on saanut lihapalat paistetuksi, syömme päivällisen ja otamme sitten kortit esille kuin kunnonmiehet ainakin. Minun elämäni on vähän yksitoikkoista», jatkoi hän kaataessaan paloviinaa laseihin. »Harvoin minun luonani käy vieraita. Istun vain täällä peukaloitani punoen ja muistelen tuota mennyttä, mainehikasta päivää ja odotan toista mainehikkaampaa, jonka me kaikki toivomme pian koittavan. Juokaamme nyt maljat toivoen, että Stuartit pääsevät jälleen valtaistuimelle!» Kaikki kilistimme laseja ja joimme. Varmaa on, etten toivottanut Yrjö kuninkaalle mitään pahaa, ja jos hän itse omassa persoonassaan olisi ollut saapuvilla, olisi hän kai tehnyt samoin kuin minäkin. Heti ryypyn otettuani tunsin itseni paljon paremmaksi, ja kykenin seuraamaan toisten hommia ja kuuntelemaan puhelua. Järkeni taisi kyllä vielä olla vähän hämärä, mutta minua ei enää vaivannut entinen aiheeton pelko ja synkkämielisyys. Paikka oli todellakin kummallinen, ja kummallinen oli isäntämmekin. Pitkänä piileskelemis-aikanaan oli Clunyyn juurtunut kaikki pinttyneet tavat, jotka vanhoissa piioissa tavallisesti tapaa. Hänellä oli erityinen paikkansa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin hän. »Häkki» oli määrätyllä tavalla järjestetty, eikä kukaan saanut siinä pienintäkään muutosta tehdä. Keittohommat olivat hänen mielitehtäviään, ja meitä tervehtiessäänkin hän piti koko ajan syrjäsilmällä paistista huolta. Myöhemmin kävi selville, että hän toisinaan kävi tervehtimässä vaimoaan tai kävi tämä taikka joku läheisimmistä ystävistä Clunyä yön peitossa katsomassa. Muuten hän eleli enimmäkseen yksikseen ja seurusteli muiden kanssa ainoastaan vahtimiestensä ja käskyläistensä kautta, jotka palvelivat häntä »häkissä». Aamulla tuli ensiksi eräs heistä, parturi, ajamaan häneltä partaa ja kertoi hänelle seudun kuulumiset, joille hän oli tavattoman ahnas. Isännän kysymyksistä ei tahtonut ollenkaan tulla loppua ja niitä sateli tiheään kuin lapsen suusta. Joillekuille vastauksille hän saattoi nauraa aivan säädyttömästi ja vielä kauan aikaa parturin mentyäkin hän voi purskahtaa nauruun niitä muistaessaan. Kaikki hänen kysymyksensä olivat kumminkin asiallisia, sillä vaikka hän olikin näin erillään muusta maailmasta ja häneltä kuten muiltakin Skotlannin tilanomistajilta oli parlamentin päätöksen mukaan joku aika sitten riistetty lain suoja, piti hän vielä klaanissaan isällistä kuria. Riidat jätettiin hänen ratkaistavikseen, ja nekin hänen alustalaisistaan, jotka virallisesta tuomioistuimesta eivät olisi vähääkään välittäneet, jättivät kostotuumansa toimeenpanematta ja maksoivat kiltisti sakot, joihin tämä rikokselliseksi tuomittu ja lainsuojaton mies heidät langetti. Milloin hän oli suutuksissaan, joka kylläkin usein sattui, jakeli hän määräyksiään ja rangaistusuhkauksiaan kuin kuningas, ja silloin poistuivat sananviejät hänen luotaan vavisten ja nöyrästi kumarrellen kuin lapset vihastuneen isän edestä. Sisään tullessaan hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti kättä antaen ja molemmat veivät sitten sotilaan tavoin käden hatun laitaan. Minulla oli siis nyt mainio tilaisuus nähdä yhteiskunnallista elämää ylämaalaisessa klaanissa. Klaanin päällikkö oli vielä tässä tapauksessa lainsuojaton ja pakolainen, ja hänen tiluksensa olivat valloitetut ja sotamiehiä kuljeksi joka suunnalla häntä etsimässä, toisinaan tuskin peninkulmankaan päässä hänen piilopaikastaan. Ja tämän lisäksi olisi vielä vähäpätöisinkin näistä parrakkaista miehistä, joita hän torui ja uhkaili, voinut ansaita suuret summat ilmiantamalla hänet. Tänä ensimäisenä päivänä, jonka hänen luonaan vietimme, puristi Cluny omakätisesti lihapaistiin, heti kun se oli valmista, sitroonanmehua – hänellä näet oli runsaasti ylellisyystavaroitakin – ja pyysi sitten meitä käymään ruokaan käsiksi. »Tämä», selitti hän lihapaistia tarkoittaen, »on samanlaista kuin se, mitä tarjosin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen juuri tässä huoneessa. Sitroonanmehua ei siinä kumminkaan ollut, sillä siihen aikaan olimme iloisia kunhan vain saimme ruokaa, olipa siinä sitten mausteita tai ei. Totta tosiaan, maassani oli silloin, vuonna neljäkymmentäkuusi, enemmän rakuunoita kuin sitroonia.» En tiedä lieneekö paisti todellakin ollut niin erinomaista. Mutta sydäntäni etoi sitä nähdessäni, enkä voinut syödä kuin hiukan. Koko ajan Cluny jutteli meille prinssi Kaarlen käynnistä »häkissä», ja kertoi keskustelut sanasta sanaan ja nousi ylös pöydän äärestä näyttääkseen missä he olivat seisoneet. Hänen puheistaan päätin prinssin olevan kohteliaan ja vilkkaan pojan, kuten sivistyneen kuningassuvun jäsenen tulikin olla, mutta aivan yhtä viisaalta kuin Salomo ei hän tuntunut. Minulle selvisi vielä, että hän »häkissä» oleskellessaan oli usein juovuksissa. Tuo hänen vikansa, joka hänestä sittemmin teki sellaisen hylkiön, oli jo silloin esiintynyt. Heti kun olimme päässeet ruualta, veti Cluny esiin vanhan, paljon käytetyn ja rasvaisen korttipakan, sellaisen, joita näkee huonossa ravintolassa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen ehdottaessaan että rupeaisimme pelaamaan. Korttipeli oli yksi niitä huvituksia, joita minua oli pienestä pahasta opetettu pitämään huonoina, sillä isäni ei katsonut sopivan kristitylle eikä kunnonmiehelle panna pelipöydällä yhdelle heitolle alttiiksi oma omaisuutensa ja onkia itselleen toisen rahoja. Olisin kyllä nyt voinut syyttää köyhyyttäni, joka olisi ollut tarpeeksi pätevä puolustus, mutta minä arvelin tarvittavan siihen vielä todistuksia. Taisin karahtaa punaiseksi kasvoiltani, mutta sanoin kuitenkin häikäilemättä, ettei minua haluttanut ollenkaan olla toisten tuomarina, mutta että minä omasta puolestani luulin korttipelissä tehtävän vääryyttä. Cluny keskeytti korttien sekaamisen. »Mitä hittoa tämä on?» huudahti hän. »Mitä whigimäistä, röyhkeää puhetta tämä on, ja vielä Cluny Macphersonin talossa?» »Minä voin taata Mr Balfourin», lausui Alan. »Hän on kunniallinen, mutta kiivasluontoinen mies, ja minä pyydän teitä huomaamaan kuka sen sanoo. Minä kannan kuninkaan nimeä», jatkoi hän hattuansa kohottaen, »ja minä ja jokainen, jolle minä ystävän nimen annan, kelpaa seuraksi kenelle tahansa. Mutta toverini on väsyksissä ja tarvitsee lepoa. Jos hänellä ei olekaan halua kortinlyöntiin, ei se suinkaan estä teitä ja minua ryhtymästä siihen. Ja minä olen sekä halukas että valmis tulemaan mukaan mihin peliin vain haluatte.» »Tietäkää, sir», vastasi Cluny, »että tässä minun talopahassani saa jokainen noudattaa omia tapojaan. Vaikka ystävänne haluaisi seistä päälaellaan, on hän sittenkin tervetullut. Mutta jos hän tai te tai kuka tahansa ei ole täällä tyytyväinen, en kursaile vähääkään, vaan talutan hänet ovesta ulos.» Minä en ollenkaan tahtonut, että nuo kaksi ystävystä olisivat riitaantuneet minun tähteni. »Sir», lausuin sentähden, »olen hyvin väsynyt, kuten Alan jo sanoi, ja kun teilläkin on omia poikia, ilmoitan teille painavammankin syyn: minua estää isälleni antamani lupaus.» »Elkää sanoko enempää, elkää sanoko enempää», keskeytti Cluny ja viittasi minulle »häkin» nurkkaan kanervista laitettua vuodetta. Siitä huolimatta hän ei ollut minuun tyytyväinen, katseli minua vain kierosilmin muristen itsekseen. Tunnustaa täytyykin, että minun epäilykseni ja sanat, joilla ne lausuin ilmi, maistuivat vähän liittolaiselta<ref>Tarkoitetaan liittoa, jonka Skotlannin parlamentti v. 1643 teki ominpäinsä Englannin parlamentin kanssa paavilais-papillista puoluetta vastaan. Suom. muist.</ref>, eivätkä olleet vähääkään paikallaan raakojen ylämaalais-jakobiittien parissa. Paloviina ja liha alkoivat minua nyt kummallisella tavalla painostaa ja tuskin olin asettunut vuoteelle, kun vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti melkein koko sen ajan minkä »häkissä» vietin. Toisinaan olin täydellisesti valveilla ja käsitin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, toisinaan vain kuulin puhetta tai miesten kuorsaamista, ja seinällä riippuvat tarttaanit näyttivät minusta vuorotellen pienenevän ja suurenevan, kuin takkavalkean kattoon heittämät varjot. Joskus taisin puhella ja parahtaa itsekseni, sillä muistan vähän väliä hämmästyksekseni huomanneeni, että minulle vastattiin. Kumminkaan ei minua tuntunut painajainenkaan vaivaavan, vaan ainoastaan tavallinen synkkä ja itsepäinen pelontunne. Pelkäsin hökkeliä, jossa olin, vuodetta, jolla makasin, seinällä riippuvia tarttaaneja, ääniä, tulta ja itseäni. Parturi, joka samalla oli lääkäri, kutsuttiin luokseni, mutta kun hän puhui geelinkieltä, en ymmärtänyt hänen lausuntoaan, ja olin liian sairas pyytääkseni selitystä. Tunsin vain voivani pahoin ja muusta en välittänyt. Tässä surkeassa tilassa maatessani en kiinnittänyt huomiotani juuri mihinkään. Alan ja Cluny viettivät enimmät ajat korttien ääressä. Alan taisi alussa voittaa, sillä minä muistan istumaan noustessani nähneeni heidän olleen kiihkeässä pelin touhussa ja pöydällä suuren kasan kiiltävää kultaa. Siinä saattoi olla rahaa noin kuudenkymmenen tai sadan guinean vaiheilla. Tuntui kummalliselta, kun näki niin suuren omaisuuden tällaisessa kallion kylkeen kyhätyssä, puiden oksista palmikoidussa hökkelissä. Ja erittäinkin Alanille se oli uhkapeliä, hänellä kun ei ollut turvana muuta kuin viheriä kukkaro ja viiden punnan omaisuus. Onni näytti kääntyvän toisena päivänä. Puolenpäivän aikaan herätettiin minut tavallisuuden mukaan suurukselle. Entiseen tapaani kieltäydyin syömästä ja minulle annettiin viinaryyppy, johon oli sekoitettu jotain parturin määräämää katkeraa ainetta. Aurinko paistoi »häkin» avoimesta ovesta sisään ja sen valo häikäisi ja kiusasi minua. Cluny istui pöydän ääressä korttipakka kädessään. Alan seisoi vuoteeni yli kumartuneena ja hänen kasvonsa olivat aivan silmieni edessä. Kuumeen rasittama kun olin, näyttivät ne minusta kamalan suurilta. Hän pyysi minulta rahojani lainaksi. »Mitä varten?» kysyin. »Lainaksi vain», vastasi hän. »Mutta minkä vuoksi?» toistin. »Minä en käsitä.» »Joutavia, David», vastasi Alan, »sinäkö et uskoisi minulle lainaa?» Minun olisi pitänyt ajatella, olinko täysissä järjissäni. Mutta silloin en muusta piitannut, kunhan vain sain hänen kasvonsa pois silmieni edestä, ja niin annoin hänelle rahani. Kolmannen päivän aamuna, oltuamme »häkissä» neljäkymmentä kahdeksan tuntia, heräsin tuntien itseni hyvin virkistyneeksi. Heikko ja väsynyt kyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin niillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki nousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin ulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja miellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa. Ainoastaan Clunyn vakoojat ja palvelijat, jotka kulkivat edestakaisin tuoden ruokavaroja ja tietoja, häiritsivät minua. Rannikko oli näet nyt sotamiehistä vapaa, ja Cluny piti yhteyttä ulkomaailman kanssa melkein julkisesti. Sisään palatessani puhuttelivat Alan ja Cluny muuatta palvelijaa. Viimemainittu kääntyi minuun päin ja sanoi jotain geelinkielellä. »Minä en osaa geelinkieltä», huomautin. Korttijutun jälkeen oli kaikki, mitä sanoin, Clunylle kiusallista. »Teidän nimellänne on enemmän järkeä, kuin itsellänne», lausui hän sen tähden äkäisesti, »sillä se on puhdasta geelinkieltä. Asia on tämä. Vakoojani ilmoittaa, että etelässä on nyt tie auki. Kysymys on vain siitä, onko teillä voimia jatkaa matkaa?» Minä näin pöydällä kortit, mutta en rahoja. Clunyn puolella oli ainoastaan kasa kirjoituksella varustettuja paperilippuja. Alanin kasvoilla oli sitäpaitsi omituinen ilme, josta huomasin, ettei hän ollut tyytyväinen. Pahat aavistukset valtasivat minut. »En tiedä lienenkö aivan täysissä voimissani», vastasin, »mutta sen vähäisen rahasumman, joka meillä on, pitäisi auttaa meidät hyvän matkaa eteenpäin.» Alan puri huultaan katsoen maahan. »David», sanoi hän viimein, »minä olen sen menettänyt, siinä peittelemätön totuus.» »Minunko rahani myöskin?» tiuskasin. »Niin, sinunkin rahasi», vastasi Alan katkerasti. »Sinun ei olisi pitänyt antaa niitä minulle. Korttipöydän ääressä minä olen mieletön.» »Joutavia, joutavia!» sekaantui Cluny puheeseemme. »Sehän oli vain leikkiä. Tietysti te saatte rahanne takaisin ja toisen mokoman lisää, jos sen sallitte. Menetteleisinpä kovin alhaisesti, jos pitäisin ne. Ei pidä luulla, että minä olisin esteenä kunnonmiehille, jotka ovat sellaisessa asemassa kuin te, se olisi kovin alhaista», selitti hän ja alkoi punaisena kasvoiltaan ammentaa kultakolikoita taskustaan. Alan ei virkkanut sanaakaan, tuijotti vain maahan. »Tahdotteko tulla kanssani vähän syrjemmäksi, sir», lausuin. Cluny vastasi tekevänsä sen mielellään ja seurasi minua heti, mutta näytti olevan hämillään ja hajamielinen. »Ensiksi on minun nyt, sir», alotin, »kiitettävä teitä anteliaisuudestanne.» »Joutavia!» huudahti Cluny. »Eihän tässä anteliaisuudesta ole kysymys? Tämä on kyllä hyvin ikävä juttu, mutta mitä muuta pitäisi minun tehdä, – tähän töllipahaseeni sullottuna – kuin pyytää ystäviäni kortinlyöntiin, milloin vain siihen on tilaisuus? Ja jos he häviävät, on luonnollisesti selvää –.» Hän vaikeni. »Niin, jos he häviävät», jatkoin minä, »annatte te heille rahat takaisin, ja jos he voittavat, pistävät he teidän rahanne omaan kukkaroonsa. Uudistan siis sanani ja kiitän teidän anteliaisuuttanne. Mutta minulle itselleni on erittäinkin ikävää tällaiseen asemaan joutuminen.» Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Cluny näytti aikovan jotain sanoa, mutta pysyi kumminkin äänettömänä. Samalla hän kävi kasvoiltaan yhä punaisemmaksi. »Minä olen nuori mies», jatkoin, »ja pyydän teiltä neuvoa. Neuvokaa minua kuin olisin teidän oma poikanne. Ystäväni on menettänyt nämä rahat, voitettuaan ensin teiltä monta kertaa suuremman summan. Voinko minä ottaa ne takaisin? Vai menettelisinkö oikeammin, jos koettaisin pelionnea? Huomaatte kai tekin, että kumpikin on vähänkin ylpeäluontoiselle miehelle vaikeata.» »Vaikeata tämä on minullekin, Mr Balfour», vastasi Cluny, »ja te leimaatte vielä minut jotenkin selvästi mieheksi, joka on innostuttanut köyhiä ihmisiä kortinlyöntiin nylkeäkseen sitten heiltä rahat. Minä en salli, että minun talossani ketään ystävääni häväistään, enkä myöskään että he ketään häpäisevät», lisäsi hän sitten äkkiä kuohahtaen. »Ja sitten on, sir», lausuin, »minulla vielä jotain lisättävää, nimittäin että sellainen uhkapeli on kunnonmiehelle alentavaa. Mutta en ole vielä kuullut teidän mielipidettänne.» Olen varma, että jos Cluny ketä ihmistä vihasi, niin hän vihasi David Balfouria. Hän silmäili minua tuimin katsein ja äkäiset sanat pyörivät jo hänen kielellään. Mutta joko sitten nuoruuteni tai hänen oikeudentuntonsa haihduttivat hänen vihansa, mutta joka tapauksessa täytyi hänellä olla painavat syyt menetelläkseen niinkuin hän menetteli. »Mr Balfour», lausui hän. »Mielestäni te olette liian turhantarkka mielipiteissänne ja lupauksissanne, mutta siitä huolimatta on teillä oikea kunnonmiehen luonne. Kunniani kautta, ottakaa rahat – niin sanoisin pojalleni – ja tässä on käteni sovinnoksi.» <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 23]] 4188 8920 2006-11-11T10:44:18Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 23 luku|23 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 25 luku|25 luku]] |otsikko=24 luku. |alaotsikko=Pako kanervikossa. Riita. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Yön pimeässä saatettiin meidät Errocht-järven yli. Sen itärantaa pitkin jatkoimme sitten matkaa etelään päin toiselle piilopaikalle lähellä Rannoch-järven pohjoispäätä, jonne meidät johti »häkistä» saamamme opas. Hänellä oli kantamuksena kaikki tavaramme ja Alanin päällystakki päälliseksi. Taakka, jonka puolikin painoa olisi tavallisissa oloissa painanut minut maahan asti, ei näyttänyt häntä rasittavan enempää kuin höyhen voimakasta vuoristolaisponya, ja kuitenkin hän oli vain mies, jonka minä suorassa ottelussa olisin voinut rutistaa kahden kämmeneni väliin. Kieltämättä oli suuri helpotus saada kävellä taakatta, ja mahdollista on, etten ollenkaan olisi jaksanut astua ilman tätä huojennusta ja siitä johtuvaa vapauden ja kepeyden tunnetta. Olinhan juuri noussut sairasvuoteelta, eikä meidän nykyinen asemamme suinkaan ollut omiaan terästämään minua raskaampia ponnistuksia kestämään. Tiemme näet kulki Skotlannin synkimpien ja autioimpien seutujen halki, taivas pysyi pilvessä, ja sen lisäksi olimme Alanin kanssa epäsovussa. Pitkään aikaan ei kumpikaan meistä virkkanut sanaakaan. Kuljimme vain jäykkinä milloin rinnatusten, milloin jäljekkäin, minä vihaisena ja ylpeänä, kiihottaen kaikin tavoin näitä hillittömiä ja syntisiä tunteita; Alan taas vihaisena ja häpeissään, häpeissään siitä, että oli hävittänyt rahani, ja vihoissaan, kun minä olin siitä niin kovasti pahastunut. Eroamistuumat saivat minussa yhä suuremman vallan, ja kuta enemmän niihin mukaannuin, sitä enemmän niitä häpesin. Alan olisi menetellyt kauniisti ja jalomielisesti, jos olisi sanonut minulle: »Mene, minä olen suuressa vaarassa ja seurani vain saattaa sinun asemasi vaarallisemmaksi.» Mutta jos minä olisin sanonut ystävälleni, joka varmasti rakasti minua: »Sinä olet hyvin vaarallisessa asemassa, minä vain nimeksi; ystävyytesi rasittaa minua, mene, vastaa töistäsi ja kanna yksin kova kohtalosi –»; ei, se oli mahdotonta, ja jo sellaisen ajatteleminenkin sai minut korvia myöten punastumaan. Ja kuitenkin Alan oli käyttäytynyt kuin lapsi, ja mikä pahempi, kuin kavala lapsi. Hän oli houkutellut minulta rahani maatessani puoleksi tiedottomassa tilassa, ja se oli tuskin muuta kuin varkautta. Siitä huolimatta hän kulki nyt tuossa rinnallani taskut tyhjinä ja ymmärtääkseni valmiina tulemaan osalle niistä rahoista, jotka hän oli pakottanut minut pyytämään. Oikeastaan olinkin valmis jakamaan ne hänen kanssaan, mutta minua raivostutti nähdessäni hänen olevan niin varman minun hyväntahtoisuudestani. Nämä kaksi seikkaa pyörivät lakkaamatta ajatuksissani, enkä minä olisi voinut puhutella kumpaakaan matkatoveriani lausumatta heille ilkeitä epäkohteliaisuuksia. Tein sentähden toisella pahalla tavalla: en virkkanut sanaakaan, enkä edes katsonut seuralaiseeni muuten kuin toisinaan syrjäsilmällä. Kävellessämme toisella puolen Errocht-järven muutaman kaisloja kasvavan tasangon yli, jossa astuminen oli helppoa, loppui Alanilta vihdoin kärsivällisyys ja hän tuli lähelleni. »David», lausui hän, »tällä tavoin ei kahden ystävyksen pitäisi pikku asiasta suuttua toisiinsa. Minun on sanottava, että tapaus surettaa minua, ja nyt se on sanottu. Jos sinulla on mitään mielessäsi, niin on parasta sanoa se.» »Ei minulla ole mitään», vastasin. Hän näytti hämmästyvän, josta minä, häpeä kyllä, olin mielissäni. »Vai ei», jatkoi hän melkein vapisevalla äänellä. »Mutta jos sanon, että syy on kokonaan minun?» »Tiedänhän minä, että syy on sinun», vastasin kylmästi. »Mutta sinä myöntänet, etten ole sanallakaan moittinut sinua.» »Aivan oikein», lausui hän, »mutta sinä tiedät aivan hyvin menetelleesi vielä pahemmin. Onko meidän nyt erottava? Niin olet kerran ennenkin sanonut. Aiotko sanoa sen nyt uudelleen? Kahden meren välillä on täällä kylliksi kumpuja ja kanervikkoja, David, ja minä myönnän, etten ole ollenkaan halukas pysymään seurassa, missä minua ei suvaita.» Hänen sanansa kirvelivät minua. Ne tuntuivat paljastavan uskottomuuteni. »Alan Breck!» huudahdin. »Luuletko, että kääntäisin sinulle selkäni, silloin kun olet tukalimmassa asemassa? Sellaista ei sinun pitäisi sanoa minulle vasten silmiä. Koko käytökseni todistaa sen valheeksi. Totta on, että nukuin vahdissa ollessani, mutta siihen oli väsymys syynä, ja sinä teet väärin syyttäessäsi minua siitä –» »Jota minä en koskaan ole tehnyt» keskeytti Alan. »Mutta mitä muuta minä sitten olen tehnyt?» jatkoin. »Mikä sitten saa sinut paljaiden arvelujen nojalla pitämään minua tuskin koiraa parempana? En koskaan ole vielä ystävää pettänyt, eikä ole luultavaa, että sinut ensiksi petän. Meidän välillämme on seikkoja, joita minä en koskaan voi unhottaa, vaikka sinä ne unhottaisitkin.» »David», vastasi Alan rauhallisesti, »ainoastaan yhtä seikkaa tahdon sinulle huomauttaa. Jo kauan olen ollut sinulle velassa henkeni pelastamisesta, ja nyt olen sinulle rahavelassa. Sinun pitäisi koettaa keventää taakkaani.» Näiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa sydäntäni, eivätkä ne jättäneetkään vaikutustaan tekemättä. Mutta vaikutus oli päinvastainen. En ollut enää suuttunut yksistään Alaniin, vaan myöskin itseeni, ja se teki minut entistään julmemmaksi. »Sinä pyysit minua puhumaan», lausuin. »Olkoon menneeksi, minä puhun suuni puhtaaksi. Sinä tunnustat itsekin, että olet tehnyt minulle huonon palveluksen; minun on täytynyt kärsiä häväistys. Kumminkaan en ole sinua siitä moittinut enkä koko asiasta virkkanut sanaakaan, ennenkuin itse otit sen puheeksi. Ja nyt sinä nuhtelet minua sentähden», huudahdin, »etten voi nauraa ja laulaa, ikäänkuin olisin häväistyksestä iloissani. Kai minun pitäisi vielä langeta eteesi polvilleni ja kiittää sinua siitä! Sinun pitäisi ajatella enemmän toisia, Alan Breck. Jos toisia enemmän ajattelisit, puhuisit ehkä vähemmän itsestäsi. Ja kun ystäväsi joka sinusta pitää, on sivuuttanut loukkauksen sanaakaan virkkamatta, niin pitäisi sinun antaa asian jäädä sikseen, eikä vetää sitä uudelleen esiin häntä kiusataksesi. Sinun asiasi olisi siis hävetä eikä hankkia riitaa.» »Jo riittää, jo riittää!» huudahti Alan. Syntyi jälleen äänettömyys. Saavuimme määräpaikkaamme, söimme illallisen ja asetuimme levolle lausumatta sanaakaan. Aikaiseen seuraavana aamuna saattoi palvelija meidät Rannoch-järven yli ja neuvoi meille tien, joka hänen mielestään oli edullisin. Ensin oli meidän ohjattava kulkumme suoraan ylös vuorille, kierrettävä sitten Lyon-, Lochay- ja Dochart-jokien latvojen ympäri ja laskeuduttava alamaille Kippenin luona, joka on Forth-joen yläjuoksun varrella. Alan ei ollut oikein tyytyväinen tähän tiehen, se kun vei hänen verivihollistensa Glenorchyn Campbellien alueen halki. Hän väitti, että kääntymällä nyt itäänpäin me pääsisimme heti Atholen Stewartien keskeen, jotka ovat hänen omia sukulaisiaan, vaikka toisen päällikön alustalaisia. Sitä tietä pääsisimme sitäpaitsi, selitti Alan, paljon helpommin ja nopeammin matkamme päämäärään. Mutta palvelija, joka oli Clunyn vakoojien päällikkö, esitti painavia syitä ehdotuksensa tueksi luetellen sotajoukkojen lukumäärän kullakin seudulla ja vakuutti lopuksi, sen mukaan kuin minä heidän puhettansa ymmärsin, ettei meitä missään niin vähän häirittäisi kuin juuri Campbellien alueella. Alan suostui lopulta, vaikkakin vastenmielisesti, hänen ehdotukseensa. »Se on vastenmielisimpiä seutuja koko Skotlannissa», virkkoi hän, »eikä siellä minun tietääkseni ole mitään muuta kuin kanervaa, variksia ja Campbelleja. Mutta minä huomaan, että te olette sangen älykäs mies ja senvuoksi olkoon niin kuin te tahdotte.» Läksimme siis eteenpäin palvelijan antamien ohjeiden mukaan. Kolme yötä melkein läpeensä vaelsimme tavattoman jylhiä vuoria pitkin ja kuohuvien jokien alkulähteitten ohitse. Usein saimme haparoida sumussa ja melkein lakkaamatta kestää tuulta ja sadetta. Ei kertaakaan aurinko säteillään sulostuttanut kulkuamme. Päivät makailimme likomärässä kanervikossa ja yöt herkeämättä kiipeilimme huimaavan korkeilla vuorilla ja louhikkoisilla kallioilla. Monet kerrat eksyimme ja monet kerrat ympäröi meidät niin sankka sumu, että täytyi jäädä odottamaan sen hälvenemistä. Nuotion virittäminen ei tullut kysymykseenkään. Ravintonamme oli ainoastaan drammachia sekä vähän suolattua lihaa, jota olimme ottaneet mukaamme »häkistä». Juomaan nähden taas tietää taivas, ettei meiltä vettä puuttunut. Kamalat olivat ne päivät, ja sään ja seudun kolkkous teki ne vielä kamalammiksi. Minulla ei ollut hetkeäkään lämmin, hampaat kalisivat suussani, kurkkuni oli samalla tavalla kipeä kuin saarella, kylkeeni pisti lakkaamatta ja märällä vuoteellani maatessani lotisi sade päälleni ja allani kuohui haiseva muta. Unenhorroksissa elin uudelleen seikkailujeni kaikki synkimmät hetket – näin salaman valaisevan Shawsin kartanon tornin, miesten kantavan Ransomea selässään, Shuanin kuolevan kansihytin lattialla ja Colin Campbellin kuolemankielissä haparoivan takkinsa nappia. Näistä katkonaisista unennäöistä herätettiin minut säännöllisesti illan hämärtäessä. Nousin silloin istumaan samaan lätäkköön, jossa olin maannut ja nautin illallisekseni kylmää »drammachia». Sade pieksi kasvojani tai valui kylminä juovina pitkin selkääni. Sumu ympäröi meitä kaikkialla kolkkona seinänä, tai haihtui äkkiä tuulen puhalluksesta loihtien eteemme pimeän laakson pohjattoman syvyyden, jossa joet ärjyen kiitivät eteenpäin. Kuului siltä kuin olisi jokia joka suunnalla kuohunut. Pitkällisestä sateesta paisuivat lähteet vuorilla, jokaisesta vuorenonkalosta syöksyi vettä kuin vesisäiliöstä. Kaikki joet tulvivat yli äyräittensä. Yöllisten vaellustemme aikana tuntui juhlalliselta kuulla niiden möyryävän alhaalla laaksoissa, milloin ukkosena jymisten, milloin taas kuin vihasta karjuen. Nyt ymmärsin tarinan koskenhaltijasta, jonka kerrotaan vaikeroiden ja ärjyen odottelevan kaalamoilla siksi kuin joku perikatoon tuomittu kulkija sattuu saapumaan. Minä huomasin Alanin uskovan ainakin puolittain todeksi tuon tarinan, sillä kun joen pauhina kiihtyi tavallista vihaisemmaksi, näin hänen ihmeekseni – vaikka minun tietenkin piti yhä olla vihainen hänelle – katolilaisten tapaan ristivän silmiänsä. Koko tänä kamalana aikana ei meidän välillämme ollut merkkiäkään ystävyydestä, tuskinpa sanaa toisillemme lausuimme. Totta puhuen minä itse kärsin jäykkyydestäni, ja se on paras puolustukseni. Mutta sitäpaitsi minä olen luonteeltani leppymätön, hidas suuttumaan, mutta vielä hitaampi unhottamaan. Ja nyt olin suuttunut sekä toveriini että itseeni. Parin päivän ajan hän oli minulle väsymättömän ystävällinen. Sanattomana hän kyllä pysyi, mutta oli aina valmis auttamaan ja toivoi yhä – sen selvään huomasin – että suuttumukseni lopulta haihtuisi. Mutta minä pysyin vain umpimielisenä, haudoin vihaani ja säälimättä kieltäydyin vastaanottamasta hänen palveluksiansa antaen katseeni luistaa hänen ohitsensa, aivankuin hän olisi ollut pensas tai kivi. Toisena yönä tai oikeammin varhain kolmannen päivän aamuna olimme aukealla vuorella, joten emme voineet entiseen tapaamme heti asettua syömään ja nukkumaan. Ennenkuin pääsimme turvallisempaan paikkaan, oli hämärä jo muuttunut jotenkin valoisaksi päiväksi, sillä vaikka sadetta yhä jatkui, kulkivat pilvet kuitenkin korkeammalla. Alan vilkasi kasvoihini ja näytti vähän huolestuneelta. »Parempi olisi, jos antaisit kantamuksesi minulle», ehdotti hän jo ainakin yhdeksännen kerran siitä lähtien kuin olimme Rannoch-järven rannalla eronneet oppaastamme. »Kyllä tämä menee, kiitoksia vain», vastasin jäätävän kylmästi. Alan sävähti tulipunaiseksi. »Viimeisen kerran nyt tarjosin», tiuskasi hän. »Ei minunkaan kärsivällisyyteni loppumaton ole.» »Enhän ole sitä väittänytkään», kuului ajattelematon, häijy vastaukseni, joka olisi ollut omiaan kymmenvuotiaan poikanulikan suuhun. Alan ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen käytöksensä tästä lähtien oli selvänä vastauksena. Hän ei enää välittänyt koko korttijutusta, vaan heitti jälleen hattunsa takaraivolle, astui keikaillen ja vihellellen ja vilkuili minuun syrjäsilmällä suu ivallisessa hymyssä. Kolmantena yönä oli meidän vaellettava Balquhidderin läntisen osan halki. Ilma kirkastui ja kylmeni. Huurteinen pohjoistuuli ajoi pilvet taivaalta ja sytytti tähdet kiiluen tuikkimaan. Virrat olivat luonnollisesti tulvillaan ja pitivät vuorien välissä vieläkin aika mellakkaa, mutta minä huomasin, ettei Alan enää ajatellut vedenhaltijaa, vaan oli nyt erittäin hilpeällä tuulella. Mutta minulle tuli sään muutos liian myöhään. Olin saanut maata liejussa niin kauan, että – raamatun sanojen mukaan – vaatteeni minua kammottivat. Olin näännyksiin asti väsyksissä ja kaikenlaisten tuskien ja vilutaudin murjoma. Tuulen viima tunkeutui luihin ja ytimiin, ja sen suhina kiusasi korviani. Tällaisessa kurjassa tilassa oli minun vielä kestettävä melkeinpä suoranaista kidutusta toverini puolelta. Hän puheli ahkeraan, mutta aina vain ivallisesti. Muuta nimeä kuin »Whig» ei hän minulle antanut. »Tässä on taas lätäkkö ylihypätäksesi, whig-pikkuseni!» toimesi hän, »minä tiedän kyllä, että sinä olet mainio hyppääjä!» Ja sellaisia pistopuheita sateli päälleni herkeämättä. Tiesin kyllä, että syy oli minun eikä kenenkään muun, mutta minä olin liian kurjassa tilassa kyetäkseni sovittamaan rikokseni. Tunsin, etten enää jaksaisi laahata itseäni kovinkaan pitkälle. Pian täytyi minun viskautua maahan kuollakseni tänne kuin metsäneläin vetiseen vuoristoon, ja luuni olivat täällä valkenevat kuin minkäkin petoeläimen. Pääni taisi olla vähän sekaisin, mutta joka tapauksessa alkoi tämä ajatus minua miellyttää, ja kuolema täällä autiossa erämaassa, kesyttömien kotkien pitäessä minulle seuraa viimeisinä hetkinäni, rupesi tuntumaan kunniakkaalta. Silloin Alan katuisi, ajattelin; kuoltuani hän muistaisi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän minulle oli, ja tämä muisto seuraisi häntä ainaisena kiusanhenkenä. Niin kiihotin vihaani toveriani kohtaan kuin häijy, ajattelematon ja pahasisuinen koulupoika, sen sijaan, että minun olisi pitänyt polvillani rukoilla Jumalalta armoa. Ja joka kerran kun Alan pilkkasi minua, onnittelin itseäni. »Haa!» ajattelin itsekseni, »minulla on parempi herjaus sinulle varattuna. Kun minä kuolen tänne, niin tuntunee se sinusta kuin isku vasten kasvojasi. Ah, mikä kosto! Kuinkahan silloin kadutkaan kiittämättömyyttäsi ja julmuuttasi!» Joka hetki kävin heikommaksi. Kerran kaaduin, kun jalkani suorastaan pettivät allani. Ensin se säpsäytti Alania, mutta kun olin nopeasti taas jaloillani ja jatkoin matkaa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin hän unhotti pian koko tapauksen. Vuoroin minulla oli polttavan kuuma, vuoroin värisyttävän kylmä. Pistos kyljessäni oli melkein sietämätön. Lopulta alkoi tuntua siltä kuin en jaksaisi enää kauemmaksi, ja samalla valtasi minut äkkiä halu puhua Alanille suuni puhtaaksi, päästää vihani valloilleen ja lopettaa elämäni nopeammalla tavalla. Taas hän nimitti minua whigiksi. Minä pysähdyin. »Mr Stewart», puhkesin puhumaan värisevällä äänellä, »sinä olet vanhempi kuin minä ja sinun pitäisi tietää miten sinun on käyttäydyttävä. Onko sinun mielestäsi niin erinomaisen viisasta tai sukkelaa syyttää minua herkeämättä puoluekannastani? Minä olen luullut, että jos ero mielipiteissä syntyy, niin on kunnonmiesten meneteltävä silloin säädyllisesti, ja jos minä en tahdo niin tehdä, niin voin ilmoittaa nyt sinulle, että voisin keksiä vähän purevamman herjauksen kuin mitä sinä olet nyt lasketellut.» Alan oli pysähtynyt eteeni, hattu takaraivolla, kädet housuntaskuissa ja pää kallellaan. Hän kuunteli sanatulvaani suu ilkeässä hymyssä, sen verran kuin tähtien valossa voin nähdä, ja lopetettuani hän rupesi viheltämään muuatta jakobiittilaista laulunpätkää, joka on sepitetty kenraali Copen Preston Pansien luona kärsimän tappion häväistykseksi: : ”No hei Johnnie Cope, olet jalkeilla vielä? : Ja ehkäpä rumpuas pärrytät vielä?” Johtui mieleeni, että juuri tuona tappelupäivänä Alan oli karannut kuninkaallisten puolelle. »Miksi sinä vihellät juuri sitä säveltä, Mr Stewart?» kysyin. »Teetkö sen vain huomauttaaksesi minulle, että molemmat puolueet ovat sinua purreet?» Alanilta jäi viheltäminen kesken. »David!» huudahti hän. »Mutta nyt on aika lopettaa nämä jankutukset», jatkoin minä, »minä tarkoitan, että sinun tästä lähtien on puhuttava säädyllisesti kuninkaastani ja hyvistä ystävistäni Campbelleista.» »Minä olen Stewart –», alkoi Alan. »Niin, niin!» keskeytin, »kyllä minä tiedän, että sinä kannat kuninkaan nimeä. Mutta sinun on muistettava, että oltuani nyt ylämailla, olen nähnyt hyvän joukon ihmisiä, joilla on sellainen nimi. Ja paras minkä heistä voin sanoa on, etteivät he pesusta ollenkaan pahenisi.» »Tiedätkö, että nyt loukkaat minua?» kysyi Alan hiljaa. »Se on hyvin ikävää –» vastasin, »sillä minä en ole vielä lopettanut, ja jos nämä sanat jo tuntuvat vastenmielisiltä, niin pelkäänpä etteivät seuraavatkaan ole sinusta hauskempia. Puolueeni täyskasvuiset miehet ovat ajaneet sinut pakoon ja pojan uhmaaminen lienee kovin huono lohdutus. Sekä Campbellit että whigit ovat sinua purreet, sinä olet heitä paennut kuin jänis. Sinun on puhuttava heistä kuin itseäsi paremmista.» Alan seisoi liikahtamatta paikallaan ja tuuli heilutteli hänen päällystakkinsa liepeitä. »Tämä on ikävä juttu», lausui hän viimein. »Tässä on lausuttu sanoja, joita ei voi ilman muuta sivuuttaa.» »Enhän minä ole sitä pyytänytkään», lausuin. »Minä olen yhtä valmis kuin sinäkin.» »Valmisko?» huudahti hän. »Aivan niin», vastasin. »Minä en olekaan sellainen kiivastelija ja kerskuri kuin muuan, jonka nimen voisin ilmoittaa. Käy päälle!» Ja paljastaen miekkani asetuin puolustusasemaan, kuten Alan itse oli minua opettanut. »David!» huudahti hän. »Oletko hullu? Minä en voi paljastaa miekkaani sinua vastaan, David. Sehän olisi selvä murha.» »Sitä kai tarkoititkin loukatessasi minua», vastasin. »Se on tosi!» huudahti Alan, ja seisoi hetkisen paikallaan puristaen huulensa epätietoisena käsiensä välissä tiukasti yhteen. »Se on peittelemätön totuus!» toisti hän ja paljasti miekkansa. Mutta ennenkuin hän oli ojentanut sen minua kohti, viskasi hän aseensa kädestään ja heittäytyi maahan. »Ei, ei», hoki hän, »ei, ei, minä en voi, en voi.» Silloin hälveni minusta viimeinenkin vihan kipinä, ja minä tunsin itseni ainoastaan sairaaksi ja surulliseksi ja nolostuneeksi ja käytöksestäni kummastuneeksi. Olisin antanut koko maailman, jos olisin voinut ottaa sanani takaisin. Mutta kuka voi kerran lausutun sanan lausumattomaksi saada? Mieleeni muistui kaikki se ystävyys ja rohkeus, jota Alan oli osoittanut, kuinka hän oli auttanut ja rohkaissut minua ja ollut kanssani kärsivällinen pahoina päivinämme. Ja sitten muistelin kaikkia niitä häväistyksiä, joita hän oli saanut minulta kärsiä, ja huomasin nyt ainiaaksi kadottaneeni tämän kunnon ystäväni. Samalla tuntuivat kipuni tulevan kaksinkertaisiksi ja pistokset kyljessäni raatelevan minua kuin terävä miekka. Luulin siihen paikkaan pyörtyväni. Silloin juolahti eräs ajatus päähäni. Ei mikään anteeksianto voinut sovittaa sanojani, turhaa oli sellaista ajatellakaan, ei mikään voinut sovittaa rikostani. Mutta jos anteeksianto oli turhaa, täytyi haikean avunpyynnön saada Alan takaisin puolelleni. Annoin ylpeyteni mennä menojaan ja lausuin: »Alan, jos sinä et voi minua auttaa, täytyy minun kuolla tähän.» Hän hypähti kiivaasti istualleen ja katsahti minuun. »Se on totinen tosi!» jatkoin. »Loppuni on lähellä. Oh, vie minut johonkin ihmis-asuntoon – siellä voisin kuolla helpommin.» Nyt ei minun tarvinnut teeskennellä. Puhuin itku kurkussa, tahdoinpa tai en, ja se olisi voinut pehmittää vaikka kivisydämen. »Voitko astua?» kysyi Alan. »En», vastasin, »en ilman apua. Viime tunteina ovat jalkani huojuneet allani, kylkeeni pistää kuin tulikuumaa rautaa siinä kierrettäisiin, ja vaivoin käy hengityskin. Jos kuolen, voitko antaa minulle anteeksi, Alan? Sydämeni sisimmässä olen sinusta pitänyt – häijyimmilläkin hetkilläni.» »Lopeta jo, lopeta jo!» huudahti Alan. »Elä puhu sillä tavalla! David ystäväni, tiedäthän sinä –.» Hän vaikeni tukeuttaakseen nyyhkytyksen. »Annahan minun kietoa käteni ympärillesi», jatkoi hän, »kas näin! Nojaudu nyt kokonaan minua vasten. Jumala tiesi, missä täällä on taloja. Mutta mehän olemmekin Balquhidderin seuduilla. Ei täällä pitäisi taloista puutosta olla, ei ystävienkään taloista. Onko sinun nyt helpompi astua, David?» »On kyllä, tällä tavalla voin kyllä jatkaa matkaa», vastasin ja likistin kädelläni hänen käsivarttaan. Uudelleen hän oli vähällä heretä nyyhkyttämään. »David», lausui hän, »minussa ei ole vähääkään oikeudenmukaisuutta. Minussa ei ole järkeä eikä hellyyttä. En jaksanut muistaa, että sinä olit vain lapsi, en voinut käsittää, että sinä olit kuolemaisillasi. David, koeta olla kärsivällinen kanssani, koeta antaa minulle anteeksi!» »Oi ystäväni, elkäämme puhuko enää siitä!» lausuin. »Meistä ei kumpikaan kykene sovittamaan rikostaan toisen kanssa – se on peittelemätön totuus! Kummankin meidän täytyy olla kärsivällisiä toisiamme kohtaan ja hillitä itseämme. Mutta voi! Kylkeeni pistää niin kauheasti. Eikö täällä ole yhtään taloa?» »Minä etsin sinulle talon, David», vastasi hän päättävästi. »Laskeukaamme tätä puronreunaa alaspäin, siellä täytyy olla taloja. Ystävä parkani, eiköhän sinulla olisi helpompi selässäni?» »Mitä puhutkaan, Alan», vastasin, »olenhan minä vähintään kaksitoista tuumaa sinua pitempi.» »Etkä ole», vastasi Alan kiivaasti. »Liekö tuuma tai pari pituudessamme eroa. En kumminkaan tahdo väittää olevani mies, jota sinä pitäisit suurena, ja ajatellessani nyt tarkemmin asiaa», lisäsi hän sitten alentaen naurettavalla tavalla ääntään, »tuntuu minusta kuin sinä olisitkin oikeassa. Niin, kyllä eroa sittenkin on jalan tai kämmenen leveyden paikoille, ja mahdollisesti enemmänkin!» Oli hauskaa ja naurettavaa kuulla Alanin pyörtävän paikalla sanansa peljäten niiden antavan aihetta uuteen riitaan. Olisin purskahtanut nauramaan, ellei pistos kyljessäni olisi niin ankarasti minua vaivannut. Mutta jos olisin nauranut, olisin luullakseni samalla itkenytkin. »Alan», huudahdin. »Mikä saa sinut näin hyväksi minua kohtaan? Mikä saa sinut välittämään tällaisesta kiittämättömästä toverista?» »Kunpa minä itsekään sen tietäisin», vastasi Alan. »Joku aika sitten luulin näet pitäväni sinusta sentähden, ettet koskaan riidellyt – ja nyt pidän sinusta vielä enemmän!» [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 24]] 4189 8986 2006-11-12T08:57:19Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 24 luku|24 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 26 luku|26 luku]] |otsikko=25 luku. |alaotsikko=Balquhidderissä. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Heti ensimäisen talon ovelle, jolle saavuimme, koputti Alan. Se ei ollut suinkaan mikään vaaraton yritys sellaisessa ylämaaseudussa kuin Balquhidder. Siellä ei pitänyt mikään suurempi klaani järjestystä, vaan siellä asusti keskenään riitaisia pieniä heimoja tai niiden tähteitä ja n. s. »päälliköttömiä ihmisiä», jotka Campbellit olivat karkoittaneet tänne jylhään vuoristoon Forth- ja Teith-jokien lähteiden seuduille. Täällä oli Stewarteja ja Maclareneja, jotka olivat sodassa samalla puolen kuin Alan ja kuuluivat samaan klaaniin kuin Appin. Vielä oli täällä paljon vanhan, valloitetun, vähän tunnetun ja huonomaineisen Macgregorien klaanin väkeä. He olivat tehneet ajattelemattomia tekoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä kukaan heihin luottanut. Päällikkö, Macgregorin Macgregor oli maanpaossa ja tämän puolueen Balquhidderin seuduilla avustavien jäsenten lähin päällikkö, James More, Rob Royn vanhin poika, odotti tuomiotaan Edinburgin linnassa. He olivat riidassa ylä- ja alamaalaisten, Grahamien, Maclarenien ja Stewartien kanssa, ja Alan, jolla oli tapana sekaantua ystäviensä riitoihin, olivatpa nuo ystävät kuinka kaukaisia tahansa, koetti kaikin mokomin välttää heitä. Yrityksemme onnistui erinomaisesti, sillä me olimme osuneet muutaman Maclarenin talolle, jonne Alan ei ollut ainoastaan nimensä takia tervetullut, vaan jossa myöskin hänen maineensa oli tunnettu, Täällä sain heti laskeutua vuoteelle ja luokseni noudettiin lääkäri, joka tunnusti tilani olevan vaarallisen. Oliko nyt lääkäri erittäin taitava, vai vaikuttiko siihen nuoruuteni ja voimakas ruumiinrakenteeni, mutta jo viikon kuluttua voin nousta vuoteeltani, ja kuukauttakaan ei vielä ollut kulunut kun jo kykenin täysin voimistuneena jatkamaan matkaa. Pyynnöstäni huolimatta ei Alan jatkanut matkaansa, vaan jäi odottamaan tervehtymistäni. Hänen uhkarohkeutensa, jota hän viipyessään osoitti, oli parin kolmen ystävän, jotka oli päästetty salaisuudesta osallisiksi, vasituisena valittamisen aiheena. Päivisin hän piileksi muutamassa luolassa pienen metsän suojassa ja öisin, milloin vain tie oli vapaa, hän tuli taloon minun luokseni. Ei liene tarpeellista huomauttaa, että minusta oli erittäin mieluista tavata häntä. Emäntämme, Mrs Maclaren, ei tiennyt miten sellaista vierasta vaalia, ja kun vielä Duncan Dhulla – se oli isäntämme nimi – oli kaksi säkkipilliä ja hän itse oli innokas soiton rakastaja, oli siellä olomme yhtämittaista juhlimista, ja me suorastaan muutimme yöt päiviksi. Sotamiehet antoivat meidän olla rauhassa, vaikka kerrankin heitä kaksi komppaniaa ja muutamia rakuunia samosi pitkin laaksoa. Näin heidät ikkunasta vuoteella maatessani. Ja mikä vielä ihmeellisempää, ei yhtään lainvalvojaa käynyt minua tapaamassa, eikä kertaakaan minulta kysytty, mistä tulin ja mihin olin menossa. Koko tämän jännittävän ajan sain olla kyselyiltä yhtä rauhassa, kuin olisin maannut erämaassa. Kumminkin tiesivät läsnäoloni kaikki Balquhidderin ja sen ympäristön asukkaat. Talossa kävi näet maan tavan mukaan paljon vieraita ja he kertoivat sitten kuulemansa uutiset naapureilleen. Julistuskirjat oli nyt levitetty painettuina. Yksi niistä oli naulattu sänkyni jalkapuoleenkin, ja siitä voin nyt nähdä omat tunnusmerkkini, jotka eivät olleet juuri imartelevia, ja paksummilla numeroilla painetun palkinnon, joka päästäni oli luvattu. Duncan Dhu ja muut, jotka tiesivät minun tulleen Alanin kanssa, olivat epäilemättä varmat siitä kuka olin, ja muutkin olivat tietysti arvailleet sinnepäin. Sillä vaikka pukuni olikin muuttunut, en siltä voinut muuttaa ikääni enkä ulkomuotoani, ja kahdeksantoista-vuotiaat alamaalaispojat olivat, etenkin tähän aikaan, harvinaisia näillä seuduin. Siten saattoi helposti sattua, että he sovittelemalla eri asianhaaroja toisiinsa päättivät minun olevan juuri tuon julistuksessa mainitun pojan. Niin olikin asian laita. Jotkut kertovat salaisuuden ainoastaan parille kolmelle lähimmälle ystävälleen ja kuitenkin se tulee tunnetuksi, mutta tämän klaanin asukkaiden kesken oli tapana kertoa salaisuus heti kaikille ja se pysyi siitä huolimatta ainoastaan heidän tietonaan vaikka kokonaisen vuosisadan. Yksi tapaus ansaitsee vain kertomisen, se oli Robert Oigin, kuuluisan Bob Royn pojan käynti luonani. Hänen syytettiin ryöstäneen erään naisen Balfronista ja menneen väkisin (kuten väitettiin) naimisiin tämän kanssa, ja sentähden etsittiin häntä joka suunnalta. Kumminkin hän kuljeksi Balquhidderin ympäristöllä kuin isäntä omalla alueellaan. Juuri hän oli ampunut James Maclarenin tämän kyntäessä rauhassa peltoaan. Siitä syntyi riita, jota ei koskaan ole vielä sovittu, ja kumminkin hän astui nyt verivihollisensa huoneeseen kuin kauppamatkustaja ravintolaan. Duncan ennätti kuiskata minulle, kuka hän oli, ja molempia meitä huolestutti hänen läsnäolonsa. On huomattava, että Alanin piti myöskin kohta saapua, ja hän ja kutsumaton vieraamme eivät suinkaan olleet ystävyksiä. Emme voineet lähettää sanaa tai antaa Alanille minkäänlaista merkkiä, sillä se olisi heti herättänyt epäluuloja miehessä, joka oli niin hankalassa asemassa kuin Macgregor. Sisään astuessaan hän tekeytyi erittäin kohteliaaksi, mutta käyttäytyi kuin itseänsä alempiarvoisten seurassa. Mrs Maclarenia tervehtiessään hän otti bonnetin päästään, mutta kääntyessään Duncanin puoleen painoi sen takaisin päähänsä. Saatettuaan siten itsensä mielestään oikeaan valoon, hän tuli vuoteeni ääreen ja kumarsi. »Olen kuullut, sir, että teidän nimenne on Balfour.» »David Balfouriksi minua nimitetään», vastasin, »– palvelijanne.» »Ilmoittaisin teille nyt oman nimeni», selitti hän, »mutta siitä on viime aikoina pidetty suurta ääntä. Lienee kai tarpeeksi kun sanon, että olen James More Drummondin eli Macgregorin lihallinen veli, ja hänestä varmaankin olette joskus kuullut mainittavan.» »Olen, sir», vastasin, »ja isästänne Macgregor-Campbellista myös.» Kohottauduin vuoteella istualleni ja kumarsin, arvelin näet parhaimmaksi osoittautua häntäkin kohtaan kohteliaaksi, sillä Robin mahdollisesti oli ylpeä siitä, että hänen isänsä oli lainsuojaton. Hän kumarsi takaisin. »Ja asiani, sir, on seuraava», jatkoi hän. »Vuonna 1745 nostatti veljeni osan Gregorien alueista kapinaan ja marssi kuuden komppanian kanssa vetämään hänkin kortensa hyvän asian eteen. Välskäri, joka seurasi meidän klaanimme mukana, ja paransi veljeni jalan, joka taittui ottelussa Preston Pansin luona, oli samanniminen kunnonmies kuin tekin. Hän oli Baithin Balfourin veli, ja jos te olette tarpeeksi läheinen sukulainen tälle miehelle, olen minä ja väkeni teidän käytettävinänne.» On huomattava, etten perhesuhteistani tiennyt enempää kuin kerjäläisen koira. Setäni oli kyllä höpissyt jotain korkeista sukulaisistamme, mutta mistään tällaisista hän ei ollut maininnut, ja nyt huomasin häpeäkseni, että minulle kuului jokin korkea asema, josta en mitään tiennyt. Robin lausui sentähden vain lyhyesti olevansa pahoillaan, kun oli vaivannut itseään turhan tähden, ja käänsi minulle selkänsä nyökäyttämättä päätäänkään hyvästiksi. Ovella mennessään kuulin hänen tuumivan Duncanille, että minä olin »vain heimoton pojan nulikka, joka ei tuntenut edes omaa isäänsäkään». Näistä sanoista olin niin vihoissani ja tietämättömyydestäni niin häpeissäni, että tuskin voin pidättää nauruani, kun mies, joka oli lain rangaistuksen alainen (kolme vuotta myöhemmin hänet hirtettiinkin), piti niin tarkalla sukulaissuhteitaan. Ovessa tuli Alan häntä vastaan. Molemmat ottivat askeleen taaksepäin ja tuijottivat kuin vihaiset koirat toisiinsa. Molemmat olivat pienikasvuisia, mutta näyttivät paisuvan ylpeydestä. Kummallakin oli miekka, ja pienellä liikkeellä he nykäisivät sen kahvan esiin, jotta helpommin voisivat vetää sen huotrastaan. »Mr Stewart, ellen erehdy», lausui Robin. »Aivan oikein, Mr Macgregor, ei sitä nimeä tarvitse hävetä», vastasi Alan. »Enpä tiennyt, että te olitte minun maassani, sir», jatkoi Robin. »Luullakseni olen minä ystävieni, Maclarenien maassa», vastasi Alan. »Se ei ole niinkään varmaa», tuumi toinen. »Siitä voi olla erimieltä. Mutta minä muistelen kuulleeni, että te osaatte muka käytellä miekkaanne?» »Vaikka olisitte kuurona syntynyt, Mr Macgregor, on teidän täytynyt kuulla enemmänkin siitä asiasta», vastasi Alan. »En minä ole ainoa mies Appinissa, joka voi vetää säilänsä esiin. Ja kun sukulaiseni ja kapteenini, Ardshiel, oli ottelussa teidän nimisenne herrasmiehen kanssa, en koskaan kuullut mainittavan, että kukaan Macgregor olisi siinä voiton vienyt.» »Tarkoitatteko isääni, sir?» kysyi Robin. »Tepä sen sanoitte?» tokaisi Alan. »Se herrasmies, jota tarkoitan, oli kyllin häpeämätön liittääkseen Campbell-nimen omaansa.» »Isäni oli vanha mies», vastasi Robin, »ja naimiskauppa oli sopimaton. Meistä, sir, tulisi parempi pari.» »Sitä minäkin olen tässä tuumaillut», lausui Alan. Minä olin sängystäni puoleksi ulkona ja Duncan oli pysytellyt koko ajan tappelupukarien vieressä ollakseen valmis käymään väliin, jos siihen oli vähänkin syytä. Viimeisten sanojen jälkeen hänen oli tehtävä se heti tai ei koskaan, ja arkailematta, vaikka vähän kalpeana kasvoiltaan, Duncan heittäytyikin riitaveljesten väliin. »Kuulkaa herrat», lausui hän, »minulla olisi toinen ehdotus tehtävänä. Tuolla on minulla kaksi säkkipilliä ja tässä on teitä kaksi kuuluisaa soittajaa. Vanha riidanaihe on ollut, kumpi teistä on parempi. Nyt on mainio tilaisuus ratkaista se.» »Vai niin, sir», lausui Alan yhä Robinille, josta hän ei ollut hetkeksikään silmiään kääntänyt, eikä Robin hänestä. »Muistelen minäkin kuulleeni sellaisia huhuja. Onko teissä sitten soittoniekan vikaa, kuten kerrotaan? Osaatteko puhaltaa säkkipilliä?» »Minä puhallan kuin Macrimmon», vastasi Robin. »Eiväthän ne suuret sanat suuta halkaise», tuumi Alan. »Olen minä ennen tehnyt suuremmistakin sanoista pieniä», vastasi Robin, »ja parempienkin vastustajien kanssa kilpaillessa.» »Helppohan on nyt koettaa», lopetti Alan. Duncan Dhu toimitti kiireellä esiin säkkipillit, jotka olivat hänen arvokkain omaisuutensa, ja asetti vieraittensa eteen suolaista lampaanlihaa ja putelin »Atholen puuroksi» nimitettyä juomaa. Se valmistettiin vanhasta whiskystä, happamattomasta kermasta ja siivilöidystä hunajasta, jotka määrätyssä järjestyksessä ja määrässä sekoitettiin hitaasti toisiinsa. Molemmat riitaveljet olivat vielä kiihottuneita, mutta istuutuivat kumpikin toinen toiselle puolen pöytää tekeytyen erittäin kohteliaiksi. Maclaren pyysi heitä maistamaan lampaanlihaa ja »vaimonsa puuroa», huomauttaen että hänen vaimonsa oli Atholesta kotoisin ja laajalti tunnettu erinomaiseksi puuron valmistajaksi. Mutta Robin ei huolinut tarjouksesta väittäen, ettei se ollut hyvää keuhkoille. »Minun on huomautettava, sir», lausui Alan, »etten kymmeneen tuntiin ole ruuan kipenettäkään suuhuni pannut, ja se on pahempi keuhkoille kuin mikä puuro tahansa koko Skotlannissa.» »Minä en tahdo mitään etuja, Mr Stewart», vastasi Robin. »Syökää ja juokaa, minä teen seuraa.» Molemmat söivät vähän lihaa ja nauttivat lasin Mrs Maclarenin puuroa. Sen jälkeen Robin tarttui monen kursastelun jälkeen säkkipilleihin ja puhalsi jonkun sävelmän lisäten siihen runsaasti koristuksia. »Kas vain, osaattehan te soittaa», lausui Alan, ja ottaen pillin kilpailijaltaan soitti hän saman sävelmän ja aivan samalla tavalla kuin Robin. Siitä hän siirtyi sitten variatsioneihin, somistellen niitä tositaiteilijan maulla ja hienoudella. Robinin soitto oli minua miellyttänyt, mutta Alanin kerrassaan hurmasi minut. »Tuo oli jotakin, Mr Stewart», lausui Robin, »mutta somistelunne on laihaa.» »Laihaako!» huudahti Alan veren karahtaessa hänen kasvoilleen. »Nyt puhutte päättömiä!» »Tunnustatteko siis joutuneenne soitannossa alakynteen, kun koetatte vaihtaa säkkipillin miekkaan?» »Hyvin puhuttu, Mr Macgregor», vastasi Alan, »ja tästä kaikesta huolimatta» (hän pani näille sanoilleen painoa), »peräytän minä syytökseni. Minä vetoon Duncaniin.» »Ei teidän tarvitsisi kehenkään vedota», lausui Robin. »Itse te voitte ratkaista asian monta vertaa paremmin kuin yksikään Balquhidderin Maclareneista, sillä päivän selvää on, että te olette Stewartiksi tavattoman etevä soittoniekka. Ojentakaapa säkkipillit minulle!» Alan noudatti pyyntöä ja Robin alkoi jäljitellä muutamia Alanin variatsioneista. Huomasi selvään että hänellä oli erinomainen muisti. »Kyllä teissä tuntuu soittajan vikaa olevan», tuumi Alan nyrpeänä. »Päättäkää nyt itse Mr Stewart», lausui Robin, ja ottaen muunnelmat alusta alkaen, hän väritti ne läpeensä niin uudella tavalla, niin taitavasti ja tuntehikkaasti, niin vilkasta mielikuvitusta ja tavatonta sormien näppäryyttä todistavalla tavalla, että minä jouduin kokonaan ymmälle sitä kuullessani. Alan istui paikallaan naama hehkuvan punaisena ja kynsiään pureskellen aivan kuin mies, jota on perinpohjin nolattu. »Riittää!» huudahti hän. »Te osaatte puhaltaa säkkipilliä – nauttikaa nyt täysin määrin voitostanne!» Ja hän yritti nousemaan. Mutta Robin pyysi käden liikkeellä hiljaisuutta, ja alkoi soittaa muuatta alussa harvatahtista sotamarssia. Kappale oli jo itsessään hieno ja se esitettiin arvokkaasti, mutta sitäpaitsi se oli Appinin Stewartien ja erittäinkin Alanin suosikki. Tuskin olivat ensimäiset säveleet siitä kajahtaneet, kun jo ilme Alanin kasvoilla muuttui. Tahdin kiihtyessä hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, ja paljon ennen kuin kappale oli lopussa, oli jo viimeinenkin vihan väre hänen kasvoiltaan haihtunut ja hän näytti olevan kokonaan soiton hurmaama. »Robin Oig», lausui hän kappaleen loputtua, »te olette suuri soittoniekka. Minä en ole kelvollinen soittamaan edes samassa kuningaskunnassakaan kuin te. Voi minua! Teillä on kannuksissanne enemmän soitannollisuutta kuin minulla päässäni! Mutta vaikka vieläkin olen sitä mieltä, että minä miekalla voisin otaksuttavasti näyttää teille toisenlaista musiikkia, varoitan teitä siitä jo edeltäpäin – siitä ei hyvä seuraisi. Luontoni ei sallisi hakata kappaleiksi miestä, joka soittaa säkkipilliä niin taitavasti kuin te.» Siihen loppui se riita. Läpi koko yön kierteli »puuro»-malja ja säkkipillit kulkivat kädestä käteen, ja oli jo selvä päivä, ennenkuin Robinille johtui poislähtö mieleen. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 25]] 4190 8988 2006-11-12T08:58:22Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 25 luku|25 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 27 luku|27 luku]] |otsikko=26 luku. |alaotsikko=Pakomatkan loppu. Kuljemme Forthin yli. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Kuten jo sanoin, ei kulunut täyttä kuukautta, ennenkuin lääkärini jo ilmoitti minun kykenevän matkalle. Oltiin jo kaukana elokuussa. Ilma oli herttainen ja lämmin, ja täynnä valmistumaisillaan olevan ja runsassatoisen viljan tuoksua. Rahavaramme olivat huvenneet niin vähiin, että meidän täytyi koettaa mahdollisimman pian joutua perille. Sillä jos emme pian päässeet Rankeillorin luo, tai jos hän kieltäytyi auttamasta, oli meidän pakko kuolla nälkään. Alanin takaa-ajaminen oli nyt paljon laimentunut, eikä Forthin seutuja, tuskinpa Stirlingin siltaakaan, joka on joen tärkein ylikulkupaikka, enää niin huolellisesti vartioitu. »Sodassa on pääsääntönä», selitti Alan, »kulkea sieltä, missä vähimmin odotetaan. Forth on nyt vastuksenamme ja tunnethan sinä sananlaskun: »Forth pitää rajun ylämaalaisen ohjissa.» No niin, jos koetamme kiertää tämän joen latvan ympäri ja laskeudumme alamaalle Kippenin tai Balfronin kohdalla, ovat he juuri siellä meitä vaanimassa. Mutta jos oijustamme suoraan vanhalle Stirlingin sillalle, niin panen miekkani pantiksi siitä, että he antavat meidän kulkea estelemättä yli.» Ensimäisenä yönä samosimme sentähden muutaman Strathiressä asuvan Maclarenin, Duncanin ystävän, talolle, jossa nukuimme 21 päivän elokuuta. Illan hämyssä alotimme toisen helpon taipaleen ja 22 päivän makasimme kanervapehkossa Uam Varin rinteellä. Siellä leppoisassa, tuoksuvassa auringonpaisteessa ja ruutikuivalla tantereella nauttimani kymmenen tunnin lepo oli suloisin, mitä koskaan olen nauttinut. Seuraavana yönä saavuimme Allan-joelle ja seurasimme sen rantaa alaspäin. Päästyämme ulos vuoristosta, näimme alapuolellamme koko Stirlingin rannikkoseudun lakeana kuin pannukakku. Sen keskellä, eräällä vuorella oli Stirlingin kaupunki linnoituksineen ja vasemmalla kimaltelivat Forthin lahdelmat kuun valossa. »En tiedä välittänetkö siitä sen enempää», lausui Alan, »mutta nyt olet jälleen omassa maassasi. Yöllä, ensimäistä käydessä kuljimme ylämaan rajan yli, ja kun vain nyt pääsisimme tuon koukertelevan vesivyön yli, voisimme heittää hattua ilmaan.» Allan-joessa, lähellä sen laskua Forthiin, huomasimme pienen hiekkaisen saaren. Siellä kasvoi takiaisia, voikukkia ja muita sellaisia lyhyitä kasveja, jotka parhaiksi voivat peittää meidät pitkällämme maatessamme. Tälle saarelle asetuimme nyt levolle. Stirlingin linnasta voitiin meidät helposti huomata. Korviimme tunkeutui sieltä rummun pärinä. Osa varusväestä piti siellä paraatia. Leikkuumiehet tekivät koko päivän työtä pellolla toisella puolen jokea, ja me saatoimme selvään kuulla sirppien karahtelun kiviä vasten ja puhelua, josta toisinaan sanatkin erotti. Meidän oli siis painauduttava tiukasti maata vasten ja pysyttävä hiljaa. Mutta hiekka allamme oli lämmin, kasvit varjostivat päätämme, ruokaa ja juomaa meillä oli runsaasti ja lopuksi – pelastus oli tuossa edessämme. Heti kun leikkuumiehet olivat lopettaneet työnsä ja hämärä alkoi laskeutua, kahlasimme rannalle ja suuntasimme aitojen suojassa kulkumme peltoja pitkin Stirlingin siltaa kohti. Silta on aivan linnavuoren juurella. Se on vanha, korkea ja kapea, ja pitkin sen käsipuita on pieniä torneja. Helposti voi käsittää, että katselin sitä mielenkiinnolla, en ainoastaan siksi, että se oli kuuluisa historiallinen paikka, vaan myöskin senvuoksi, että sen yli kulki nyt tie Alanin ja minun lopulliseen pelastukseen. Kuu ei ollut vielä noussut sinne saapuessamme. Ainoastaan muutamia tulia tuikki linnoituksesta, ja alempana kaupungissa oli vain jokunen ikkuna valaistu. Muuten oli pilkkosen pimeä, eikä sillallakaan näyttänyt olevan vahtia. Minä yritin mennä suoraa päätä yli, mutta Alan oli varovaisempi. »Kyllähän tuo näyttää jotenkin turvalliselta», lausui hän, »mutta piiloudutaan siitä huolimatta tuonne ojaan ja otetaan ensin asiasta varma selko.» Noin neljännestunnin makasimme siellä vihellellen tuontuostakin ajan ratoksi. Ei kuulunut mitään epäilyttävää, aallot vain hiljaa loiskuivat sillan arkkuja vasten. Viimein tuli tietä pitkin muuan vanha, ontuva ja kainalosauvaa käyttävä vaimo. Hetkeksi hän pysähtyi aivan lähellemme, valitteli itsekseen kovaa kohtaloaan ja kulkemansa matkan pituutta, ja läksi sitten kapuamaan jyrkkää sillan kantta ylös. Vaimo oli niin pieni ja yö vielä niin pimeä, että me pian kadotimme hänet näkyvistämme. Kuulimme vain, kuinka hänen askeleittensa ja keppinsä kopina eteni etenemistään. »Nyt hän on päässyt yli», kuiskasin. »Ei ole», vastasi Alan, »hänen ontoilta kajahtavista askeleistaan kuulee että hän on vielä sillalla.» Samassa kuului ääni huutavan. »Kuka siellä?» ja me kuulimme musketin perän kolahtavan kiveä vasten. Arvattavasti oli vahti nukkunut, joten olisimme päässeet huomaamatta yli, jos vain heti tultuamme yritimme. Mutta nyt hän oli valveilla ja hyvä tilaisuus oli mennyt käsistämme. »Tästä ei tule mitään», lausui Alan. »Tästä ei voi tulla mitään, David.» Sen enempää arvelematta aloimme ryömiä peltoja myöten sillalta pois. Päästyämme näkymättömiin nousimme ylös ja läksimme astelemaan itäänpäin vievää tietä pitkin. En voinut käsittää mikä hänellä oli mielessä, ja vastoinkäymisestämme olin tosiaankin niin närkästynyt, ettei mikään minua miellyttänyt. Äskettäin olin kuvitellut koputtavani Mr Rankeillorin ovelle mennäkseni vaatimaan omaisuuttani takaisin, ja nyt olin taas harhaileva, vainottu pojannulikka ja väärällä puolen Forthia. »No mitä nyt?» tiuskasin. »Niin, mitäs nyt?» vastasi Alan. »He eivät olekaan niin tuhmia kuin luulin. Forth on meillä vielä ylikuljettavana, David. Kirotut olkoot sateet, jotka sen synnyttivät ja vuorenrinteet, jotka sen juoksun juuri tähän ohjasivat.» »Mutta miksi kuljemme itäänpäin?» »No, koettaaksemme vielä onneamme!» vastasi hän. »Kun emme joen yli pääse, niin katsokaamme olisiko meillä lahdella parempi onni.» »Joen yli vie kaalamoita mutta ei lahden», huomautin. »Totisesti on joessa kaalamoita ja siltakin sitäpaitsi», tuumi Alan, »mutta mitä hyötyä niistä on, kun niitä vahditaan?» »Mutta voihan joen yli uida.» »Voi se, joka osaa», vastasi hän, »mutta kumpikaan meistä ei taida olla siinä erittäin taitava. Ainakin minä uin kuin kivi.» »En tahdo vietellä sinua takaisin, Alan», lausuin »mutta ymmärtääkseni pahennamme vain tällä tavalla tilaamme. Vaikea on päästä joen yli, mutta selvää on, että merenlahden yli pääseminen on vieläkin vaikeampaa.» »Mutta siellä on niinsanotuita venheitä», vastasi Alan, »jos vain en kokonaan erehdy.» »Ja siellä kysytään rahaa», kampesin vastaan, »mutta meille, joilla ei ole venhettä eikä rahaa, on samantekevä olipa siellä venheitä tai ei.» »Niinkö luulet?» tuumi Alan. »Niin luulen», vastasin. »Kyllä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä ja vielä vähemmin uskoa. Mutta annahan, kun minä panen älyni liikkeelle, ja jos en saa venhettä pyydetyksi, lainatuksi enkä edes varastetuksikaan, niin minä teen sellaisen kapineen.» »Luulenpa ymmärtäväni mitä tarkoitat», vastasin, »Mutta kuulehan vielä: jos käytät siltaa ylipäästäksesi, ei se kielittele mitään, mutta jos kuljemme lahden yli, joutuu venhe sopimattomalle puolen sitä – jonkun on se täytynyt kuljettaa sinne – pannaan toimeen tut...» »No mutta mies kulta», keskeytti Alan, »jos venheen teen, niin teen miehenkin, joka vie sen takaisin! Ja nyt elä enää vaivaa minua lörpötyksilläsi, vaan marssi päälle – siihen olet näet tottunut – ja anna Alanin pitää huolta itsestäsi.» Yötä myöten samosimme sitten jokilaakson pohjoispuolen halki, pitkin korkeiden Ochil-vuorien juurta ja kiersimme matkamme varrelle sattuvat Alloan, Clackmannanin ja Culrossin. Noin kymmenen aikaan aamulla saavuimme nälkäisinä ja väsyneinä Limekilnsin pieneen kylään. Tämä kylä on lähellä rantaa, vastapäätä Queensferryn kaupunkia. Savuja näkyi joka haaralta kohoavan ilmaan. Vainioilla leikattiin parhaillaan eloa, pari laivaa kellui Hopella ankkurissa ja venheitä lipui edestakaisin sen pinnalla. Eteeni leviävä taulu oli siis kaikin puolin miellyttävä, enkä voinut mielestäni kylliksi ahmia silmilläni noita hauskannäköisiä, viheriöiviä, viljeltyjä kumpuja ja noita toimeliaita, maalla ja merellä hääriviä ihmisiä. Mutta lahden etelärannalla oli Mr Rankeillorin talo, jossa rikkaus minua epäilemättä odotti ja minä olin pohjoisella rannalla, puettuna kehnoon, vieraskuosiseen pukuun, kolme hopeashillinkiä, jäännös koko omaisuudestani, taskussani, lainsuojaton mies ainoana seuranani, ja lopuksi oli omasta päästäni luvattu palkinto. »Mikä kohtalon oikku, Alan», huudahdin. »Lahden tuolla puolen odottaa minua kaikki, mitä itselleen voi toivoa, ja linnut kulkevat yli, venheet kulkevat yli – kaikki, millä vain on halu, voi kulkea yli, minä vain en! Oi, toveri, siitä on sydän pakahtua!» Limekilnsissä astuimme muutamaan pieneen ravintolaan, ja ostimme sieltä vähän leipää ja juustoa hyvännäköiseltä tarjoilijattarelta. Ostoksemme panimme kääröön aikoen syödä ne rannalla pienessä metsikössä, jonka huomasimme noin kolmannespeninkulman päässä. Kävellessämme katselin herkeämättä lahden toiselle puolen ja huokailin itsekseni. Alan asteli mietteisiinsä vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi. »Huomasitko tyttöä, jolta nämä ostimme?» kysyi hän viitaten leipään ja juustoon. »Kyllä», vastasin. »Hän oli kaunis tyttö.» »Siihenkö päätökseen tulit?» huudahti hän. »Merkit ovat hyvät, David.» »Kaiken ihmeellisen nimessä, kuinka niin?» kysyin. »Mitä hyvää siitä voi olla?» »Minä tässä olen arvellut», vastasi hän, katsellen leikillisesti minua, »että se ehkä voisi hankkia tuon meille välttämättömän venheen.» »Jos olisin toisessa tilassa, voisi se kyllä sattua», lausuin. »Eihän sinun ymmärryksesi pitemmälle kanna», selitti Alan. »En minä tahdo, että tyttö rakastuu sinuun, vaan että alkaa surkutella sinua, David, ja sitä varten ei sinun tarvitse olla kaunis. Annahan, kun katson», lausui hän silmäillen minua veitikkamaisesti kiireestä kantapäähän. »Saisit olla vähän kalpeampi, mutta muuten sinä sovit erinomaisesti siihen tarkoitukseen – sinulla on tuollainen oikea luihu, kerjäläismäinen, hävytön silmänluonti, aivan kuin olisit varastanut takin itse paholaiselta. Tule, käännös perinpäin ja takaisin ravintolaan hankkimaan venhettämme.» Seurasin häntä nauraen. »David Balfour», lausui hän, »sinä olet tavallasi aika leikkisä mies, ja tämä on sinulle epäilemättä leikkisä tehtävä. Siitä huolimatta pyydän sinua ottamaan sen vakavalta kannalta, jos vain vähääkään välität minun kaulastani – omastasi puhumattakaan. Aion näet ryhtyä leikkiin, jonka onnistumisesta riippuu, joudummeko hirsipuuhun vai pelastummeko. Tee siis hyvin ja pidä se mielessäsi ja käyttäydy sen mukaan.» Lähestyessämme kylää hän käski minun tarttumaan käsivarteensa ja varautumaan siihen, aivankuin olisin väsymyksestä kokonaan uupunut. Avatessamme ravintolan ovea hän oli minua puoleksi kantavinaan. Tyttö näytti hämmästyvän pikaisesta takaisin tulostamme, mutta Alan ei tuhlannut sanaakaan selitykseksi, auttoi vain minut tuolille, pyysi pikarillisen paloviinaa, jonka hän pienin kulauksin juotti minulle ja ottaen sitten esiin leivän ja juuston syötti niitä minulle kuin pikku lapselle. Kaiken sen hän teki niin vakavan huolestuneen ja hellän näköisenä, että tuomarinkin olisi siitä täytynyt heltyä. Ei siis ollut mikään ihme, että meidän, köyhän, sairaan ja liiaksi rasittuneen pojan ja hänen hellän hoitajansa, muodostama taulu teki tyttöön vaikutuksen. Hän tuli lähemmäksi ja pysähtyi likellemme nojaten pöytää vasten. »Onko hän sairas?» kysyi hän viimein. Hämmästyksekseni Alan pyörähti vihaisen näköisenä häneen päin. »Sairas?» tiuskasi hän. »Hän on astunut useampia satoja peninkulmia kuin hiuksia on hänen päässään ja maannut useammin märässä kanervikossa kuin kuivilla lakanoilla. Sairas, arvelee hän! Sairaspa kylläkin, luulen minä! Sairas tosiaankin», murisi hän suuttuneena ja jatkoi ruokkimistani. »Hän on kovin nuori sellaisia rasituksia kestämään», lausui tyttö. »Liian nuori», tuumi Alan kääntyneenä selin häneen. »Hänen olisi parempi ratsastaa, arveli tyttö. »Mutta mistä minä hänelle hevosen hankin», ärähti Alan pyörähtäen taas kiukkuisesti tyttöön päin. »Pitäisikö minun mielestäsi varastaa se?» Pelkäsin, että tyttö tällaisesta raa’asta käytöksestä närkästyneenä olisi mennyt matkaansa, ja hetkeksi hän jäikin äänettömäksi. Mutta toverini tiesi, mitä teki, sillä vaikka hän muutamissa suhteissa olikin teeskentelemätön, osasi hän tällaisissa asioissa petkuttaa tavattomasti. »Huomaan sanomattakin», lausui tyttö viimein, »– te kuulutte herrassäätyyn.» »Ja jos otaksutaan niin olevan asian laidan?» lausui Alan, tästä lapsellisen suorasta selityksestä vähän leppyneenä – vasten tahtoaan luullakseni. »Oletko koskaan kuullut, että yksistään ylhäissukuisuudesta taskut täyttyvät?» Tyttö huokasi, aivan kuin olisi hän itse ollut suurisukuinen, mutta perinnöttömäksi tuomittu nainen. »En», vastasi hän. »Se on totta.» Osa, jota minun oli näyteltävä, kiusasi minua, ja koko ajan olin istunut äänettömänä tuntien vuoroin häpeää, vuoroin naurunhalua. Mutta nyt en jaksanut enempää, vaan pyysin Alania jättämään minut rauhaan, kun olin jo muka parempi. Sanat tahtoivat takertua kurkkuuni, sillä minä vihasin valehtelemista. Mutta änkyttämiseni oli vain eduksi. Tyttö näet piti käheää ääntäni sairauden ja puutteen seurauksena. »Eikö hänellä ole yhtään ystävää?» kysyi hän sääliväisesti. »On hänellä ystäviä», vastasi Alan, »kun vain saisimme heidät käsiimme – ja rikkaita ystäviä, vuoteita, joissa voisi nukkua, ruokaa yllin kyllin, lääkäreitä, jotka hoitaisivat häntä – ja kuitenkin täytyy hänen kahlata täällä liassa ja loassa ja maata kanervikossa kuin minkäkin kerjäläisen.» »Mutta miksi?» kysyi tyttö. »Siihen en voi vaaratta vastata, neitiseni», vastasi Alan, »mutta sen sijaan saatan sinulle viheltää pienen laulunpätkän.» Niin sanoen kumartui hän pöydän yli ja vihelsi tytölle erittäin sulavasti muutamia säkeitä laulusta. »Kaarle on mun lemmittyin.»<ref>Jakobiittien laulu. Suom. muist.</ref> »Hiljaa!» kuiskasi tyttö vilkaisten olkansa yli oveen päin. »Siinä syy», lausui Alan. »Ja noin nuori!» huudahti tyttö. »Kyllin vanha tähän näin – –», vastasi Alan ja pyyhkäisi etusormellaan niskaansa tarkoittaen, että olin kyllin vanha menettääkseni pääni. »Se olisi hyvin häpeällistä», huudahti tyttö sävähtäen punaiseksi. »Niin on kuitenkin käyvä», lausui Alan, »jos vain emme yrityksessämme onnistu.» Tyttö pyörähti, nämä sanat kuultuaan, ympäri ja meni matkaansa jättäen meidät kahdenkesken. Alan oli erittäin iloisella tuulella, kun aikeemme näytti onnistuvan, mutta minä olin närkästyksissäni siitä, että minua oli nimitetty jakobiitiksi ja kohdeltu kuin lasta. »Alan», huudahdin, »minä en jaksa enää jatkaa tätä peliä.» »Sinun täytyy, David», vastasi Alan. »Jos nyt teet tenän, voit kyllä pelastaa leikistä oman nahkasi, mutta Alan Breck on mennyttä miestä.» Se oli totta puhetta, enkä voinut muuta kuin itsekin valitella kohtalon kovuutta, mutta valitukseni hyödytti Alanin tuumaa. Sen näet kuuli tyttö, joka nyt kiirehti sisään tuoden lautasellisen makkaroita ja pullon voimakasta olutta. »Poika parka!» lausui hän ja asetettuaan ruuan eteemme hän tuli luokseni ja kosketti ystävällisesti olkapäätäni aivan kuin tahtoen siten pyytää minua rohkaisemaan mieltäni. Sitten hän pyysi meitä käymään ruokiin käsiksi, maksusta ei nyt tulisi kysymystä. Ravintola oli hänen, tai oikeammin hänen isänsä, joka täksi päiväksi oli matkustanut Pittencrieffiin. Toista käskyä emme odottaneet, sillä leipä ja juusto eivät juuri sanottavasti vatsaa täytä, ja makkarat lemusivat erinomaisen hyvälle. Meidän syödessämme tyttö seisoi lähimmän pöydän ääressä, tuijottaen eteensä, miettiväisenä rypistellen itsekseen kulmakarvojaan, ja hypistellen esiliinansa nauhaa käsiensä välissä. »Minun mielestäni te olette liian kerkeäkielinen», lausui hän viimein Alanille. »Mutta huomaa, että minä tiedän kelle puhun», vastasi Alan. »Niin, en minä voisi teitä pettää – jos sitä tarkoittanette.» »Sitä minäkin, et sinä ole sellainen ihminen», tuumi Alan. »Mutta sen sijaan sinä voisit auttaa meitä.» »En minä voi», vastasi hän päätään puistaen. »Ei, en minä voi.» »Mutta jos voisit?» Tyttö ei vastannut mitään. »Kuule nyt, neitiseni», lausui Alan. »Venheitä täällä kyllä on, sillä tullessani kaupunkiin näin niitä kaksittainkin rannalla. Jos nyt saisimme venheen kulkeaksemme yön peitossa Lothianiin ja luotettavan, vaiteliaan miehen, joka toisi sen takaisin ja pitäisi matkansa omana tietonaan, olisi kahden ihmisen henki pelastettu – minun kaiken todennäköisyyden mukaan – hänen aivan varmaan. Jos emme venhettä saa, on kolme shillinkiä ainoana turvanamme koko avarassa maailmassa ja mihin silloin osaamme, ja mitä silloin teemme? Eikö hirsipuu ole silloin varma kohtalomme. Siinä kuulette peittelemättömän totuuden. Täytyykö meidän lähteä ilman venhettä, tyttöseni? Nukkuisitko sinä lämpimässä vuoteessa ja ajattelisit meitä tuulen ulvoessa uunin piipussa ja sateen räiskiessä kattoa vasten? Söisitkö sinä kaikessa rauhassa loimuavan takkavalkean ääressä ja ajattelisit tätä sairasta poika raukkaa, joka saa liejussa viruen viluissaan ja nälissään pureskella sormiaan? Olipa hän sairas tai terve, täytyy hänen aina vain samota eteenpäin, kuolemankielissäkin hänen on pakko lakkaamatta raastaa itseään sateessa pitkät matkat, ja kun hän jossain kylmällä kivikasalla vetää viimeisen hengenvetonsa, ei hänen kuolinvuoteensa ääressä ole ketään muita ystäviä kuin minä ja Jumala.» Tämän vetoamisen huomasin saattavan tytön epätietoiseksi. Hän olisi tahtonut auttaa meitä, mutta pelkäsi, että hän mahdollisesti tulisi siten auttamaan pahantekijöitä. Päätin nyt minäkin sekaantua asiaan ja hälventää hänen epäilyksiään tosiseikoilla. »Oletko kuullut mainittavan Ferryn Mr Rankeillorista?» kysyin. »Asianajaja Rankeilloristako?» lausui hän. »Olen kyllä.» »No niin», jatkoin. »Hänen luokseen on minulla matka. Siitä voit päättää olenko pahantekijä. Ja voinpa sanoa sinulle enemmänkin. Vaikka pahan erehdyksen takia henkeni tosiaankin on vaarassa, ei Yrjö kuninkaalla ole koko Skotlannissa uskollisempaa ystävää kuin minä.» Hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta Alanin synkkenivät. »Enempää en tarvitse tietää», lausui hän. »Mr Rankeillor on tunnettu mies.» Ja hän pyysi meitä lopettamaan ateriamme, poistumaan kylästä niin pian kuin mahdollista, ja piilottautumaan rannalle metsikköön. »Luottakaa minuun», vakuutti hän. »Minä keksin kyllä jonkun keinon saadakseni teidät lahden yli.» Toivomme oli nyt täytetty ja kiitollisina puristimme hänen kättään. Kiireesti teimme lopun makkaroista ja poistuimme Limekilnsistä metsikköön. Se oli aivan vähäpätöinen puistikko, lieneekö siinä kaikkiaan ollut parisenkymmentä seljaa ja orapihlajaa ja muutamia saarnipuita, jotka nekin olivat niin hienoja ettemme voineet mennä ohikulkijoilta piiloon niiden taakse. Siellä täytyi meidän kumminkin nyt maata ja nauttia parhaamme mukaan herttaisesta, lämpimästä säästä ja hyvistä pelastuksen toiveista, ja miettiä tarkemmin miten meidän nyt oli menetteleminen. Ainoastaan yksi ikävämpi tapaus sattui meille koko päivänä. Muuan kiertelevä pillipiipari asettui näet samaan metsikköön kuin mekin. Hän oli punanenäinen, tihrusilmäinen ja juopunut veitikka. Taskussaan hänellä oli suuri whisky-pullo ja hän lörpötteli meille pitkiä juttuja vääryyksistä, joita hän oli saanut kärsiä kaikensäätyisiltä ihmisiltä alkaen ylimmän tuomioistuimen presidentistä, jolta hän ei ollut saanut oikeutta, aina alimpiin maistraatin virkamiehiin saakka, jotka taas olivat antaneet sitä liiaksi. Oli hyvin luultavaa, että hän alkaisi epäillä meitä, jotka koko päivän vietimme metsikössä voimatta ilmoittaa mitään syytä siihen. Luonamme ollessaan hän kiusasi koko ajan meitä tunkeilevilla kysymyksillään, ja hänen mentyään odotimme kärsimättöminä hetkeä, jolloin mekin saisimme lähteä, sillä hän ei suinkaan ollut vaiteliainta laatua. Sää pysyi koko päivän kirkkaana, ja yö tuli tyynenä ja valoisana. Tulia ilmestyi talojen ja töllien ikkunoihin ja alkoi sitten yksi toisensa perään hävitä. Kello oli jo yli yhdentoista, kun vihdoinkin kärsittyämme jo kauan aikaa epätoivon tuskaa kuulimme airojen narinaa hankoja vasten. Tähystimme ulos lahdelle ja näimme tytön itsensä soutavan meitä kohti. Hän ei ollut uskonut salaisuuttamme kenellekään muulle, ei edes lemmitylleenkään – jos hänellä sellainen oli, vaan hiipinyt heti isänsä nukuttua ikkunan kautta ulos, varastanut naapurinsa venheen ja lähtenyt yksinään avuksemme. En voinut löytää sanoja lausuakseni hänelle kiitollisuuteni, mutta hän ei tahtonut niitä kuullakaan, pyysi vain meitä kiirehtimään ja pysymään äänettöminä huomauttaen aivan oikein, että pelastuksemme riippui juuri nopeudesta ja äänettömyydestä. Pian hän oli laskenut meidät maihin Lothianin rannikolle Carridenin lähelle, ja jättänyt meille hyvästit ja samassa hän oli jälleen vesillä soutaen Limekilnsiä kohti, eikä vielä sanaakaan oltu lausuttu hänen palveluksestaan tai meidän kiitollisuudestamme. Hänen poistuttuaankaan emme saaneet sanaa suustamme, eikä sellaista hyvyyttä voinutkaan mitenkään riittävästi palkita. Kotvan aikaa Alan seisoi rannalla päätään puistellen. »Siinä on rehti tyttö», lausui hän viimein, »David, siinä on rehti tyttö.» Ja vielä tuntia myöhemmin, maatessamme muutamassa kuopassa meren rannalla ja minun ollessani jo puolinukuksissa, hän puhkesi uudelleen ylistelemään tytön luonnetta. Minä puolestani en voinut virkkaa mitään, sillä hän oli niin viaton olento, että minua sekä kadutti että pelotti, kadutti sentähden, että olimme käyttäneet hänen tietämättömyyttään hyväksemme ja pelotti siksi, että olimme ehkä sekoittaneet hänetkin asemastamme johtuviin vaaroihin. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 26]] 4191 8989 2006-11-12T08:58:41Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 26 luku|26 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 28 luku|28 luku]] |otsikko=27 luku. |alaotsikko=Tulen Mr Rankeillorin luo. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Seuraavana päivänä sovimme siitä, että Alan pitäisi huolta itsestään auringon laskuun asti, mutta heti pimeän tultua hänen oli kiirehdittävä lähelle Newhallsia tien vieressä oleville pelloille, ja pysyttävä siellä, kunnes kuuli minun viheltävän. Ensin esitin, että viheltäisin hänelle esimerkiksi laulua »Suloinen Airlien talo», josta minä erityisesti pidin, mutta hän väitti laulun olevan niin yleisesti tunnetun, että kuka kyntömies tahansa voisi sitä sattumalta viheltää. Sen sijaan hän opetti minulle pienen pätkän muuanta skotlantilaista säveltä, jonka vielä tänäkin päivänä muistan ja tulen kai kuolemaani saakka muistamaan. Joka kerran kun se johtuu mieleeni, palaavat ajatukseni tähän päivään, jona viimeisen kerran tilani oli epävarma, ja minä näen Alanin istuvan kuopan pohjalla ja viheltäen näyttävän tahtia sormellaan, harmaan illanhämyn valaistessa hänen kasvojaan. Ennen päivän nousua olin jo Queensferryn pitkällä kadulla. Queensferry on sievästi rakennettu kauppala, talot ovat hyvästä kivestä ja monet niistä liuskakivillä katetut. Raatihuone ei mielestäni ollut yhtä hieno kuin Peeblesissä eivätkä kadutkaan niin sileitä, mutta ylipäänsä oli siellä siksi siistiä, että minä häpesin rumia ryysyjäni. Sitä myöten kuin aamu kului ja tulia alettiin sytytellä, akkunoita availla ja ihmisiä ilmaantua ulkoilmaan, kävi levottomuuteni ja alakuloisuuteni yhä synkemmäksi. Huomasin nyt, ettei minulla ollut minkäänlaista tukea väitteilleni, ei mitään todistusta oikeuksieni olemassa olosta eikä edes siitäkään, että minä todellakin olin David Balfour of Shaws. Jos kaikki olikin vain tyhjää puhetta, olin todella surkeasti petetty ja surkeassa asemassa. Vaikka asiat olisivatkin niin kuin luulin, kestäisi kumminkin kauan, ennenkuin väitteeni olivat todeksi näytetyt. Mutta oliko minulla aikaa odottaa, kun kolme shillinkiä oli koko omaisuuteni ja tuomittu, takaa-ajettu mies oli minun saatava lähetetyksi laivalla maasta pois. Totta tosiaan, jos toiveeni pettivät, roikuimme molemmat ennen pitkää hirsipuussa. Kävellessäni katua edestakaisin ja nähdessäni ihmisten kaduilla ja ikkunoista silmäilevän minua kysyväisesti ja naurusuin tekevän merkkejä ja huomautuksia toisilleen, aloin pelätä lakimiehen puheille pääsemisen käyvän minulle vaikeaksi ja vielä hankalammaksi saada hänet vakuutetuksi asiani todenperäisyydestä. En kuolemaksenikaan uskaltanut puhutella yhtään noista kunnianarvoisista porvareista. Minä häpesin sellaiseen likaiseen ryysykasaan puettuna lausua heille sanaakaan. Arvelin, että jos olisin kysynyt Mr Rankeillorin laisen miehen taloa, he olisivat nauraneet minulle vasten naamaa. Niin harhailin katua ylös ja alas kuin isännästään eksynyt koira. Tunsin itseni vieraaksi ja vähän väliä valtasi minut synkkä epätoivo. Päivä oli jo kulunut pitkälle, saattoi olla noin kello yhdeksän tienoissa aamulla, kun harhailuuni väsyneenä olin viimein pysähtynyt maanpuolelle kaupunkia muutaman muhkean rakennuksen edustalle. Talossa oli kauniit, kirkkaat lasi-ikkunat, kukkaiskimppuja näkyi ikkunalaudoilla, seinät olivat uudenaikaisesti karkeiksi hakatut, ja ajokoira istui haukotellen portailla kuin kotonaan ainakin. Katselin siinä parhaillaan kadehtien tuota järjetöntä luontokappaletta, kun ovi aukeni ja viisaannäköinen, punakka, hyvänsävyisen ja mahtavannäköinen mies vahvasti jauhotettu tekotukka päässä ja silmälasit nenällä astui ulos. Ulkoasuni oli sellainen, ettei kukaan luonut silmiään minuun pyörähtämättä heti uudelleen minua tarkastelemaan, ja tähän kunnonmieheen teki kurja olentoni sellaisen vaikutuksen, että hän tuli suoraa päätä luokseni ja kysyi, mikä olin miehiäni. Sanoin hänelle olevani Queensferryssä asioilla, ja rohkaisten mieleni pyysin häntä ohjaamaan minut Mr Rankeillorin asunnolle. »Se talo on juuri tämä, josta minä tulin ulos», vastasi hän, »ja ihmeen vuoksi olen minä juuri Mr Rankeillor.» »Silloin, sir», lausuin, »pyytäisin päästä puheillenne.» »En tiedä nimeänne», huomautti hän, »enkä vielä tunne kasvojannekaan.» »Nimeni on David Balfour», lausuin. »David Balfour?» huudahti hän hämmästyneenä. »Ja mistä tulette, Mr David Balfour?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini. »Minä tulen monesta kummallisesta paikasta, sir», vastasin, »mutta luullakseni olisi parasta selittää asia tarkemmin vähän turvallisemmassa paikassa kuin tässä.» Hän näytti epäilevän hetken aikaa, puristaen huultaan sormillaan ja silmäillen vuoroin minuun vuoroin katuun. »Aivan niin, se on epäilemättä parasta», lausui hän lopulta ja vei minut sisään. Siellä hän huusi jollekin, jota en nähnyt, ettei häntä saa koko aamuna häiritä, ja vei sitten minut muutamaan pieneen kamariin, jossa kirjoja ja asiapapereita oli kaikkialla suloisimmassa sekasorrossa. Hän istuutui ja pyysi minuakin tekemään samoin, vaikka hän mielestäni katsoikin vähän surkuttelevasti ensin puhtaaseen tuoliinsa ja sitten lokaisiin ryysyihini. »Ja nyt», lausui hän, »jos teillä on jotain asiaa, niin pyydän teitä välttämään pitkiä puheita ja käymään heti käsiksi ytimeen. '''Nec gemino bellum Trojanum orditur ab ovo'''<ref>Eihän Troijan sodan kertomuskaan ala aina kahdesta munasta (s. o. Ledan lasten, Helenan ja Dioskuurien synnystä) asti.</ref> – ymmärrättekö sitä?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini. »Teen niin kuin Horatius neuvoo, sir», vastasin hymyillen, »ja vien teidät suoraan '''in medias res'''<ref>Asiain keskelle. Suom. muist.</ref>.» Hän nyökäytti päätään tyytyväisen näköisenä; oikeastaan hän tahtoikin vain tutkia minua latinallaan. Tästä huolimatta ja vaikka olinkin jo vähän rohkeammalla päällä, karahdin tulipunaiseksi kasvoiltani lisätessäni: »Minulla on luullakseni vähän oikeuksia Shawsin maatilaan.» Hän veti laatikostaan esiin asiakirjanidoksen ja avasi sen eteensä pöydälle. »No, entäs sitten?» virkkoi hän. Mutta minun rohkeuteni oli pettänyt ja minä istuin äänettömänä. »Eteenpäin, eteenpäin, Mr Balfour», puhui hän, »teidän täytyy jatkaa. Missä olette syntynyt?» »Essendenissä, sir», vastasin, »12 päivänä maaliskuuta vuonna 1733.» Hän näytti vertaavan tiedonantoani asiakirjanidokseensa, mutta missä tarkoituksessa, sitä en käsittänyt. »Isänne ja äitinne?» jatkoi hän. »Isäni oli Alexander Balfour, koulumestari ennenmainitussa paikassa», vastasin, »ja äitini Grace Pitarrow, luullakseni Anguksesta.» »Onko teillä mitään papereita, jotka todistavat teidät oikeaksi henkilöksi?» jatkoi Mr Rankeillor. »Ei, sir», vastasin, »mutta ne ovat Mr Campbellin, Essendenin papin hallussa ja ne voidaan helposti saada käsiin. Sitäpaitsi takaisi kyllä Mr Campbell minut, enkä luulisi setänikään minua tässä asiassa kieltävän.» »Tarkoitatte Mr Ebenezer Balfouria?» »Juuri häntä.» »Jonka olette tavannut?» »Joka on ottanut minut vastaan omassa talossaan.» »Tapasitteko koskaan Hoseason-nimistä miestä», kysäsi Mr Rankeillor. »Tapasin, sir – syntieni tähden», vastasin. »Sillä juuri hänen avullaan ja setäni toimesta ryöstettiin minut tämän kaupungin edustalla, vietiin merille, kärsin haaksirikon ja sadoittain muita vastoinkäymisiä, ja seison nyt edessänne tässä kurjassa asussani.» »Sanotte kärsineenne haaksirikon», virkkoi Mr Rankeillor. »Missä se tapahtui?» »Mull-saaren eteläisen kulman edustalla», vastasin. »Sen saaren nimi, jolle ajauduin on Erraid.» »Kas vain», tuumi Mr Rankeillor hymyillen, »tehän olette maantieteestä paremmin selvillä kuin minä. Mutta tähän asti käy teidän kertomuksenne täsmälleen yhteen toisten tietojen kanssa, joita minulle on annettu. – Te mainitsitte tulleenne ryöstetyksi. Missä tarkoituksessa?» »Kuten tavallista, personallisista syistä, sir», vastasin. »Olin tulossa teidän luoksenne, kun minut viekoiteltiin prikille, lyötiin tainnoksiin ja heitettiin alas laivan pohjalle, enkä tullut tuntoihini, ennenkuin olimme jo kaukana merellä. Minut oli määrätty tupakkakentille vietäväksi, jonka kohtalon nyt olen Jumalan armosta välttänyt.» »Priki joutui haaksirikkoon 27 päivänä kesäkuuta», puhui Mr Rankeillor papereitaan selaillen, »ja nyt on jo 24 päivä elokuuta. Siinä on melkoinen väliaika, Mr Balfour, vähää vaille kaksi kuukautta. Se on maksanut ystävillenne äärettömiä vaivannäköjä, ja minä tunnustan, etten ole tyytyväinen ennenkuin se on selvitetty.» »Nämä kuukaudet ovat hyvinkin helposti täytetyt», vastasin minä, »mutta ennenkuin kerron tarinani, olisin iloinen tietäessäni puhuttelenko ystävää?» »Nyt ei kuljeta kiertoteitä», lakimies vastasi. »Minä en voi liittyä kehenkään, ennenkuin olen kuullut, mitä teillä on sanottavaa. En voi olla ystävänne ennenkuin olen asiasta täydellisesti selvillä. Teidän pitäisi olla luottavaisempi. Se sopisi paremmin teidän iällenne. Ja tiedättehän, Mr Balfour, että meillä on sananlaskuna: pahantekijät ovat aina arkoja.» »Elkää unhoittako, sir», lausuin, »että minä olen jo saanut kärsiä luottavaisuudestani, ja minut aikoi lähettää orjuuteen mies, joka – jos olen oikein ymmärtänyt – käyttää juuri teitä asianajajanaan.» Minä olin keskustelumme aikana tehnyt yhä paremman ja paremman vaikutuksen Mr Rankeilloriin ja samassa suhteessa saavuttanut enemmän luottamusta. Mutta lausuttuani tämän huomautuksen, jonka minä itsekin tein enemmän leikillä, hän purskahti äänekkääseen nauruun. »Ei, ei», virkkoi hän, »niin hullusti eivät ole asiat. '''Fui, non sum'''<ref>Olin, mutta en ole enää. </ref>. Minä olin todellakin setänne asianajajana, mutta sillä aikaa kuin te ('''imberbis juvenis custode remoto'''<ref>Parrattomana poikasena poissa vartian silmäin alta. Suom. muist.</ref>) olette lännessä rakastellut, on hyvä joukko vettä virrannut siltojen alitse; ja jos teidän korvanne eivät ole soineet, niin ei siihen ole syynä se, ettei teistä ole puhuttu. Juuri samana päivänä kuin teidän merionnettomuutenne tapahtui, astui Mr Campbell toimistooni ja vaati teitä takaisin vaikka sillan raosta. En ollut koskaan kuullut teidän olemassaolostanne, mutta isänne olin tuntenut, ja tietooni tulleiden asianhaarojen nojalla (joita pian koskettelemme) olin taipuvainen pelkäämään pahinta. Mr Ebenezer tunnusti nähneensä teidät, selitti antaneensa (joka ei ollut ollenkaan luultavaa) teille melkoisia summia rahaa ja teidän lähteneen Eurooppaan lopettaaksenne opintonne, mikä oli hyvin luultavaa ja kiitettävää. Kysyttäessä, miksi ette tullut lähettäneeksi mitään ilmoitusta Mr Campbellille, hän vakuutti teidän lausuneen haluavanne katkaista kaikki siteet menneen ajan kanssa. Kysyttäessä edelleen, missä te nyt olitte, hän väitti ettei hän sitä tiennyt, mutta arveli teidän olevan Leidenissä. Ne olivat hänen vastauksensa lyhyesti kerrottuina. Uskoiko kukaan häntä, en varmaan tiedä», jatkoi Mr Rankeillor naurusuin, »ja erittäinkin muutamat päätelmäni olivat hänelle niin vastenmielisiä, että hän suoraan sanoen ajoi minut ulos. Senjälkeen emme ole päässeet sen etemmäksi, sillä olivatpa epäluulomme kuinka varmoja tahansa, ei meillä ollut mitään todistuksia. Sitten ilmestyi kapteeni Hoseason näyttämölle, ja kertoi teidän hukkuneen. Koko asia raukesi siihen, eikä siitä ollut muita seurauksia kuin huolia Mr Campbellille, ja häpeää minulle ja setänne maineeseen uusi tahrapilkku, jota se ei enää olisi sietänyt. Nyt, Mr Balfour, tiedätte asian kulun ja voitte itse päättää, miten paljon voitte minuun luottaa.» Oikeastaan hän oli vielä enemmän turhantarkka, kuin miksi hänet voin kuvata ja käytti vielä enemmän latinaisia lauseparsia puheessaan, mutta hänen esitystapansa oli niin sydämellinen ja kasvojensa sävy niin ystävällinen, että epäluuloni olivat jo aikoja sitten haihtuneet. Huomasin sitäpaitsi, että hän kohteli minua, kuin ei minun suhteeni olisi ollut mitään epäilyksiä, joten hän näytti täydellisesti tunnustavan minut oikeaksi henkilöksi. »Sir», vastasin, »jos kerron teille vaiheeni, täytyy minun uskoa erään ystäväni henki teidän käsiinne. Luvatkaa minulle, että se on turvassa, ja mitä minuun itseeni tulee, ovat teidän kasvonne minulle riittävänä takeena.» Hän antoi hyvin vakavan näköisenä pyytämäni lupauksen. »Mutta», lausui hän, »tämähän on vähän kummallinen esipuhe. Jos kertomuksessanne esiintyy joitain laittomuuksia, niin pyydän teitä muistamaan, että olen lakimies, ja koettamaan välttää niitä.» Senjälkeen minä kerroin hänelle vaiheeni alusta alkaen. Hän kuunteli silmälasit otsalle kohotettuina ja silmät kiinni. Aika ajoin pelkäsin hänen nukahtaneen. Mutta niin ei ollut asian laita! Hän kuuli jokaisen sanan, kuten jäljestäpäin huomasin, ja monet kerrat sain hämmästyä hänen nopeaa käsityskykyään ja terävää muistiaan. Vieraat geeliläiset nimetkin, jotka hän ainoastaan silloin kuuli, muisti hän ja huomautti minulle niistä vielä vuosienkin kuluttua. Mainitessani peittelemättä Alan Breckin nimen, syntyi kumminkin välillämme tilapäinen sananvaihto. Alanin nimi oli luonnollisesti murha- ja palkintouutisen mukana tullut tunnetuksi yli koko Skotlannin, ja tuskin olin sen lausunut, kun lakimies liikahti tuolillaan ja aukasi silmänsä. »Minä en mainitsisi tarpeettomia nimiä, Mr Balfour», lausui hän, »etenkin ylämaalaisten, joista useat ovat lain rangaistuksen alaisia.» »Parempi olisi ehkä ollut, etten olisi maininnut», vastasin, »mutta kun nyt kerran olen sen päästänyt huuliltani, täytynee minun kai jatkaa.» »Ei suinkaan», selitti Mr Rankeillor. »Minun kuuloni ei ole oikein luotettava, kuten ehkä olette huomannut, enkä ole ollenkaan varma, kuulinko nimen oikein. Nimittäkäämme ystäväänne esimerkiksi Mr Thomsoniksi, ettei siinä olisi sen enempää muistelemista. Ja tästä lähtien menettelisin samalla tavalla kaikkiin ylämaalaisiin nähden, joita kertomuksessanne esiintyy, olivatpa ne elossa tai kuolleita.» Tästä huomasin, että hän oli kuullut nimen liiankin selvästi ja oli jo arvannut, että minä olisin murhastakin mainitseva. Jos hän katsoi parhaaksi jäädä niistä asioista tietämättömäksi, ei se minua liikuttanut. Huomautin siis vain myhäillen, ettei nimi tuntunut juuri ylämaalaiselta ja suostuin hänen esitykseensä. Koko loppuosassa kertomustani kulki Alan Mr Thomsonin nimellä. Se huvitti minua sitäkin enemmän, kun uusi nimi oli ristiriidassa Alanin mielipiteiden kanssa. Samaan tapaan nimitettiin James Stewartia Mr Thomsonin sukulaiseksi, Colin Campbell kulki Mr Glenin nimellä, ja Clunylle, ehdittyäni kertomuksessani niin pitkälle, annoin nimen »Mr Jameson, ylämaalais-päällikkö.» Se oli mitä peittelemättömintä narripeliä, ja minua ihmetytti, että lakimies menetteli sillä tavalla. Mutta sellainen oli sen ajan henki. Valtakunnassa kiisteli kaksi vastakkaista puoluetta keskenään, mutta löytyi maltillisiakin henkilöitä, jotka, mielipiteiltään kun eivät olleet niin jyrkkiä, koettivat keinoilla millä tahansa välttää kummankaan puolueen loukkaamista. »Vai niin, vai niin», lausui Mr Rankeillor lopetettuani. »Tämä on suurenmoinen taru, teidän Odysseianne. Teidän pitäisi, päästyänne opin teillä pitemmälle, julaista se latinankielellä, taikka englanninkin, jos niin haluatte, vaikka minä puolestani antaisin voimakkaammalle kielelle etusijan. Paljon olette taivalta tehnyt, '''quæ regio in terris''' – mitä Skotlannin kolkkaa – vapaasti kääntääkseni – ette olekaan kuljeksinut ristiin rastiin? Olette sitäpaitsi osoittanut erityistä taipumusta vääriin asemiin ja, miksikäs en sitä tunnustaisi, yleensä näyttänyt suoriutuvanne niistä hyvin. Tuo Mr Thomson tuntui minusta jotenkin hienolta herrasmieheltä, vaikka ehkä vähän verenhimoiselta. En olisi ollenkaan pahoillani, vaikka hän (kaikkine hyvine ominaisuuksineen) joutuisikin Pohjanmeren saaliiksi, sillä siitä miehestä, Mr David, on paljon vastusta. Mutta te olette kumminkin ollut aivan oikeassa kiintyessänne häneen, epäilemättä hänkin on teihin kiintynyt. '''It comes'''<ref>Kulkee kumppalina.</ref> – niin voimme sanoa – hän oli teidän uskollinen toverinne, '''paribus curis vestigia figit'''<ref>Vaeltaa vaivat tasaten. Suom. muist.</ref> uskallan näet väittää. No niin, no niin, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja minä luulen (puhuakseni kohteliaasti), että kärsimyksenne ovat lähellä loppuansa.» Tarkastellessaan siten seikkailujani siveelliseltä kannalta, hän silmäili minua niin leikillisin ja hyväntahtoisin katsein, että minä tuskin voin hillitä mielihyvääni. Olin niin kauan elänyt lainsuojattomien ihmisten parissa ja makaillut vuorilla paljaan taivaan alla, että minusta tuntui kerrassaan mieltäylentävältä, kun jälleen sain istua katon alla siistissä huoneessa ja puhella tuttavallisesti hienosti puetun herrasmiehen kanssa. Silloin sattui katseeni säädyttömiin vaateriekaleihini ja minä jouduin jälleen hämilleni. Mutta Mr Rankeillor huomasi sen ja ymmärsi ajatukseni. Hän nousi istualtaan, käski palvelijoitaan laittamaan vielä yhdelle hengelle sijaa pöydän ääreen, selittäen Mr Balfourin jäävän aamiaiselle, ja vei minut sitten makuukamariin rakennuksen yläkertaan. Siellä hän asetti eteeni vettä, saippuaa ja kamman ja antoi poikansa vaatteet käytettävikseni. Järjestettyään kaikki muutkin tarpeelliset kapineet varalleni, hän jätti minut sinne pukeutumaan. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 27]] 4192 8987 2006-11-12T08:57:50Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 27 luku|27 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 29 luku|29 luku]] |otsikko=28 luku. |alaotsikko=Menen vaatimaan perintöäni. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Parhaani mukaan koetin muuttaa ulkomuotoani, ja hauskalta tuntui minusta kun katsoessani peiliin, huomasin kerjäläispojan hävinneen ja David Balfourin ilmestyneen jälleen maailmaan. Mutta tämä muutoskin minua hävetti ja erittäinkin lainatut vaatteeni. Lopetettuani pukeutumishommat tapasi Mr Rankeillor minut rappusissa. Hän sanoi minulle muutamia kohteliaisuuksia ja vei minut takaisin työhuoneeseensa. »Istukaahan, Mr David», lausui hän, »nythän te olette vähän enemmän näköisenne. Antakaas kun muistelen, eikö minulla olisi mitään uutisia teille kerrottavana. Ihmettelette kai isäänne ja setäänne? Mutta se on hyvin yksinkertainen juttu, ja sen teille selittäminen ujoksuttaa minua. Sillä», jatkoi hän todellakin hämillään, »sen pohjalla on rakkausjuttu.» »Minusta se ei oikein sovi setääni», lausuin. »Mutta setänne ei ole aina ollut vanha, Mr David», vastasi hän, »ja mikä teitä ehkä enemmänkin hämmästyttää, hän ei ole aina ollut ilkeä. Hänellä oli kauniit, eloisat kasvonpiirteet, ja ihmiset kiiruhtivat aina ulos huoneistaan katsomaan hänen jälkeensä, kun hän virmalla hevosellaan ratsasti ohi. Olen nähnyt sen näillä omilla silmilläni ja, tunnustan sen suoraan, tuntenut kateutta häntä kohtaan. Minä näet olin vain halpa pojannulikka ja isäni oli vain halpa ihminen, ja siihen aikaan oli paikallaan lause: '''Odi te, qui bellus es, Sabelle'''<ref>Vihaan sinua, koska kaunis olet, Sabellus.</ref>. »Tämähän on kuin unennäköä», huudahdin. »Eikö mitä!» vastasi lakimies, »sellainen on nuoruus ja vanhuus. Eikä siinä kaikki! Hän oli vielä lahjakas ja hänestä toivottiin suuria tulevaisuudessa. Vuonna 1705 hän luonnollisesti karkasi kapinallisten puolelle. Isänne läksi häntä ajamaan takaa, löysi hänet muutamasta ojasta ja toi takaisin '''multum gementem'''<ref>Haikeasti huokailevana.</ref>, koko seudun iloksi. Sattui sitten niin, '''majora canamus'''<ref>Pää-asiasta puhuaksemme. Suom. muist.</ref>, että nämä kaksi poikaa rakastuivat, ja samaan naiseen. Mr Ebenezer, joka oli ihailtu, rakastettu ja hemmoteltu, oli epäilemättä varma voitostaan, ja huomattuaan pettyneensä hän alkoi mellastaa kuin paholainen. Kaikki seudun asukkaat kuulivat siitä. Vuoroin hän makasi sairaana kotonaan, ja hänen teeskentelemättömät omaisensa seisoivat kyyneleet silmissä hänen vuoteensa vieressä, vuoroin hän ratsasti ravintolasta ravintolaan ja toitotti surujaan kaikkien Mattien ja Pekkojen korviin. Isänne, Mr David, oli hyväluontoinen kunnonmies, mutta hän oli löyhä, surkuteltavan löyhä. Nämä hulluttelut kävivät hänelle ajan pitkään ikäviksi ja hän – luopui neidosta. Tyttö ei ollut kumminkaan niin ajattelematon – häneltä kai olette perinyt terävän järkenne, eikä suostunut noin vain vaihtamaan sulhasia. Molemmat veljekset lankesivat polvilleen hänen eteensä, ja lorun loppu oli se, että tyttö näytti kummallekin missä viisi hirttä oli poikki. Tämä tapahtui elokuussa, samana vuonna kuin minä lopetin opintoni. Kohtaus mahtoi olla hullunkurinen.» Tuumailin itsekseni, että tämä oli ikävä juttu, mutta en voinut unhoittaa, että isälläni oli siihen osaa. »Eikö se sentään vivahda vähän murhenäytelmään?» lausuin. »Ei sir, ei ollenkaan», vastasi lakimies. »Murhenäytelmän juonena on näet joku selvä riitakysymys, joku '''dignus vindice nodus'''<ref>Riitelemisen arvoinen solmu. Suom. muist.</ref>, ja tämä oli vain nuoren, hemmotellun aasin oikkuja, jonka korkeimpana päämääränä oli päästä naimisiin ja saada sormus sormeensa. Se ei ollut kuitenkaan isänne tarkoitus, ja hänen tehtyään myönnytyksen toisensa perään ja setänne esitettyä mitä itsekkäimpiä vaatimuksia, he joutuivat lopulta jonkunlaiseen kaupankäyntiin, jonka seurauksista olette äskettäin saanut kärsiä. Toinen otti tytön, toinen talon. Paljon puhutaan, Mr David, armeliaisuudesta ja jalomielisyydestä, mutta monasti minä olen huomannut, että tässä riidanhaluisessa maailmassa tullaan onnellisimpaan lopputulokseen, kun turvaudutaan lakimieheen ja pidetään kiinni kaikesta siitä minkä laki myöntää. Isänne Don Quixotemainen menettely, se kun itsessään oli väärä, on joka tapauksessa antanut aihetta lukemattomiin vääryyksiin. Isänne ja äitinne elivät ja kuolivat köyhinä ihmisinä, teidän kasvatuksenne on surkealla tavalla laiminlyöty, ja, toiselta puolen, minkälaista aikaa tämä on ollut Shawsin maatilan asukkaille! Ja voinhan lisätä – vaikka siitä vähät välitän – minkälaista aikaa Mr Ebenezerille!» »Ja kumminkin on tässä merkillisintä», lausuin, »miten miehen luonne on voinut tällä tavalla muuttua.» »Onhan se niinkin», vastasi Mr Rankeillor. »Mutta sittenkin minä pidän sitä aivan luonnollisena. Hän ei voinut uskotella itselleen menetelleensä oikein. Ne, jotka tunsivat asian oikean laidan, kohtelivat häntä kylmästi, ne taas, jotka eivät siitä mitään tienneet, alkoivat nähdessään toisen veljistä häviävän ja toisen ottavan maatilan haltuunsa, puhua murhasta. Siten hän joutui kaikkien hylkimäksi. Rahat olivat kaikki, mitä hän sopimuksen mukaan sai. Hänen ajatuksensa kiintyivät siten yhä enemmän niihin. Itsekäs hän oli nuorena, itsekäs hän on nyt vanhanakin, ja miksi asiat viime aikoina ovat kehittyneet, sen olette itse nähnyt.» »Mikä on nyt kaiken tämän jälkeen mielipiteenne asemastani?» kysyin. »Maatila on epäilemättä teidän», lausui lakimies. »Isänne sopimuksilla ei ole mitään merkitystä, te olette sukutilan perijä. Mutta setänne on mies, joka puolustaa vääryyttä, ja luultavaa on, että hän väittää ettette ole oikea henkilö. Mutta oikeudenkäynti maksaa ja oikeudenkäynti perheasioissa on aina häpeällistä, ja jos sitäpaitsi suhteenne ystäväänne Mr Thomsoniin tulisi vähänkin tunnetuksi, saisimme nähdä pistäneemme sormemme tuleen. Teidän ryöstämisenne olisi kyllä meillä hyvänä valttina, jos vain sen voisimme näyttää toteen. Mutta se taitaa olla vaikea tehtävä, ja neuvoni yleensä on, että sovitte setänne kanssa, ehkäpä annatte hänen pitää Shawsinkin, johon hän neljännesvuosisadan kuluessa on juurtunut, ja tyydytte sen sijaan riittävään eläkkeeseen.» Sanoin erittäin mielelläni olevani sovinnollinen, ja että perheasioiden julkisuuteen saattaminen oli askel, jota ottamaan minulla ei vähääkään ollut halua. Keskustelumme aikana oli minulle vähitellen pääpiirteissään selvinnyt se menettelytapa, jota sittemmin noudatimme. »Pahin pulma on siis siinä», kysyin, »miten saada ryöstetty takaisin kotiinsa?» »Aivan niin», vastasi Mr Rankeillor, »ja jos mahdollista, tuomiosalista. Sillä katsokaa nyt, Mr David, epäilemättä voisimme löytää joitakuita Covenantin miehiä, jotka valallaan vakuuttaisivat teidän ryöstämisenne todeksi. Mutta kun he kerran olisivat tuomarin edessä, emme enää voisi pitää heidän todistuksiaan tarpeellisten rajojen sisällä, ja silloin tulisi varmasti jotain ystävästänne, Mr Thomsonista mainituksi. Ja se, päättäen siitä mitä olette kertonut, ei mielestäni olisi meille ollenkaan otollista.» »Minun ehdotukseni, sir, olisi tämä», lausuin ja ilmaisin hänelle tuumani. »Minun pitäisi siis tavata tuo Thomson?» kysyi hän lopetettuani. »Niin olen todellakin ajatellut», vastasin. »Jopa jotakin!» huudahti hän otsaansa hieroen. »Ei, Mr David, minä pelkään, että tuumanne on mahdoton. En sano mitään ystäväänne, Mr Thomsonia vastaan, kun en tiedä mitään häntä vastaan, mutta jos tietäisin, – huomatkaa se, Mr David – olisi velvollisuuteni vangita hänet. Nyt kysyn teiltä: onko viisasta tavata häntä? Hän saattaa olla rikoksellinen. Ei ole sanottu, että hän on puhunut teille suunsa puhtaaksi. Mahdollista on, ettei hänen nimensä ole edes Thomson!» toimesi lakimies silmiään vilkuttaen, »sillä sellaiset junkkarit voivat poimia nimiä tienpuolesta sillä aikaa kuin toinen räpäyttää silmiään.» »Teidän itsenne täytyy ratkaista se asia», vastasin. Mutta selvään huomasi, että tuumani oli herättänyt hänessä huomiota, sillä hän vaipui mietteisiinsä, siksi kun meidät kutsuttiin aamiaiselle. Mutta tuskin oli Mrs Rankeillor, joka syödessämme piti meille seuraa, jättänyt meidät kahden kesken viinipullon ääreen, kun hän jälleen otti ehdotukseni puheeksi. Milloin ja miten tapaisin ystäväni Mr Thomsonin? olinko varma Mr Thomsonin maltillisuudesta? suostuisinko, jos saisimme vanhan ketun petetyksi, siihen ja siihen myönnytykseen? – nämä ja muita samanlaisia kysymyksiä hän teki minulle aina pitkän vaitiolon päästä pyöritellen miettiväisenä viiniä kielellään. Vastattuani niihin kaikkiin, nähtävästi hänen tyytyväisyydekseen, hän vaipui vielä syvempiin ajatuksiin, unhottaen viininkin. Sitten hän otti paperiarkin ja kynän, ja ryhtyi kirjoittamaan, punniten joka sanaa. Lopuksi hän soitti kirjurinsa huoneeseen. »Torrance», sanoi hän, »tämä pitäisi kirjoittaa puhtaaksi ennen yötä, ja kun olet saanut sen tehdyksi, tahtonet panna hatun päähäsi ja olla valmis lähtemään tämän herran ja minun matkaan, sillä sinua tarvitaan luultavasti todistajaksi.» »Mitä, sir», huudahdin heti kirjurin mentyä, »te aiotte siis yrittää?» »Se on aikomukseni», vastasi hän täyttäen lasinsa. »Mutta elkäämme enää puhuko siitä asiasta. Torrancen näkeminen johtaa mieleeni muutaman joitakuita vuosia sattuneen hassun tapauksen. Olimme tuon veitikan kanssa päättäneet yhtyä Edinburgin kirkon luona. Kumpikin oli ollut omilla asioillaan, ja kun päästiin kello neljään, oli Torrance ottanut naukut, eikä tuntenut omaa isäntäänsä ja minä, unhotettuani silmälasini, olin niin sokea ilman niitä, etten – sen vakuutan sanallani – tuntenut omaa kirjuriani.» Jutulleen hän nauroi sitten sydämellisesti. Myönsin sen olleen hassun sattuman ja nauroin kohteliaisuuden vuoksi, mutta ihmeekseni hän toisteli ja jankutti koko iltapäivän samaa juttua lisäten siihen aina uusia sivuseikkoja ja nauraen joka kerralla. Lopulta aloin jo joutua hämilleni ja hävetä ystäväni houkkamaisuutta. Kun alkoi joutua aika, jolloin Alanin kanssa olimme luvanneet yhtyä, läksimme talosta. Mr Rankeillor ja minä astelimme käsikkäin ja Torrance tuli jäljessämme. Asiapaperi oli hänellä taskussa ja kädessä kannellinen vakka. Kaupungin läpi kulkiessamme lakimies kumarteli oikealle ja vasemmalle, ja vähän väliä pysäytti joku herrasmies hänet puhelemaan oikeus- tai yksityisasioista. Tulin huomaamaan, että häntä pidettiin koko maakunnassa suuressa arvossa. Lopulta olimme sivuuttaneet talot ja läksimme astumaan satamaa pitkin kohti Hawesin ravintolaa ja lauttauslaituria, missä onnettomuus minua oli kohdannut. En voinut liikutuksetta katsella tuota paikkaa, muistellessani kaikkia niitä, jotka silloin olivat täällä kanssani, mutta joita ei enää ollut olemassa: Ransomea, joka, kuten toivoin, oli pelastunut häntä odottavasta kurjuudesta, Shuania, joka oli kuollut paikassa, mitä en uskaltanut palauttaa mieleeni, ja niitä mies parkoja, jotka prikin mukana olivat vaipuneet meren pohjaan. Näistä kaikista tapaturmista ja prikistä itsestään olin onnellisesti päässyt. Tunteissani ei siis olisi pitänyt olla sijaa muulle kuin kiitollisuudelle, mutta siitä huolimatta valtasi minut surumielisyys toisten kohtalon tähden, ja kylmät, uudistuneen pelon tunteen synnyttämät väreet karmivat ruumistani. Minun näitä mietiskellessäni, Mr Rankeillor päästi äkkiä huudahduksen, pisti kätensä taskuihinsa ja purskahti nauramaan. »Mutta tämäpä on hassua!» lausui hän. »Kaikesta siitä huolimatta, mitä olen jutellut, olen unhottanut silmälasini!» Nyt ymmärsin hänen tarinansa tarkoituksen, ja käsitin, että jos hän oli jättänyt silmälasinsa kotia, oli hän tehnyt sen siksi, että hän voi käyttää Alanin apua hyväkseen tuntematta häntä. Se oli todellakin nerokas keksintö, sillä miten saattoi Rankeillor nyt – jos asiat menivät hullusti – todistaa Alan oikeaksi henkilöksi, tai kuinka voi häneltä nyt vaatia mitään raskauttavia todistuksia minua vastaan? Toisekseen hän oli jo hyvän aikaa tullut toimeen ilman silmälasejaan, ja puhutellut ja tuntenut monen monta ihmistä kulkiessamme kaupungin läpi, eikä minulla ollut ollenkaan epäilystä siitä, ettei hän olisi nähnyt kyllin hyvästi. Heti kun olimme sivuuttaneet Hawesin (siellä tunsin isännän, joka piippuaan imien seisoi ovella, ja olin iloinen huomatessani, ettei hän ollut vanhentunut) muutti Mr Rankeillor marssijärjestyksemme jääden Torrancen kanssa jälelle ja lähettäen minut etukynteen vakoojaksi. Astuskelin kummun rinnettä ylös viheltäen vähän väliä geeliläistä säveltäni, ja lopulta kuulin ilokseni siihen vastattavan ja näin Alanin kohottautuvan pensaan takaa. Hän näytti vähän masentuneelta, koko päivän kun oli piileskellyt yksinään maakuopissa ja syönyt ainoastaan hiukan muutamassa olutkapakassa lähellä Dundasia. Mutta nähtyään uuden pukuni hän alkoi vähän elostua, ja kerrottuani, miten hyvästi asiamme edistyivät, ja minkä osan loppuponnistuksessamme olin hänelle valinnut, hänestä tuli kokonaan toinen mies. »Tuumasi on erittäin hyvä», lausui hän, »ja uskallanpa väittää, ettet sen toimeenpanijaksi olisi voinut löytää parempaa miestä kuin Alan Breck on. Se on tehtävä, (huomaa se), johon ei joka mies kykene, mutta toisin on teräväjärkisen kunnonmiehen laita. Mutta sinun lakimiehellesi taitaa aika käydä pitkäksi odottaessa.» Minä huusin ja huiskutin Mr Rankeillorille. Hän tuli luoksemme ja minä esitin hänet ystävälleni Mr Thomsonille. »Mr Thomson, olen iloinen tavatessani teidät», lausui hän. »Mutta minä olen unhottanut silmälasini ja tämä Mr David ystävänne (selitti hän lyöden minua olkapäälle), voi ilmoittaa teille, että olen melkein sokea, ja ettei teidän tarvitse hämmästyä, jos huomenna en teitä tunne.» Tämän hän sanoi luullen Alanin tulevan hyvilleen siitä, mutta ylämaalaisen turhamielisyys olisi vähemmästäkin kiehahtanut. »Vai niin, sir», lausui Alan jäykästi, »eihän se nyt paljoa merkitse, kun olemme yhtyneet täällä erityisessä tarkoituksessa, pitääksemme huolta Mr Davidin oikeuksista, ja kun meillä ymmärtääkseni ei mitään muuta yhteyttä olekaan. Mutta minä hyväksyn teidän anteeksipyyntönne, se oli aivan paikallaan.» »Se on enemmän kuin minä uskalsin toivoakaan, Mr Thomson», lausui Rankeillor sydämellisesti. »Ja nyt kun te ja minä olemme yrityksessä päähenkilöitä, pitäisi meistä tulla hyvät ystävät. Pyydän teitä senvuoksi tarjoamaan minulle käsivartenne, sillä (nyt kun on hämärä ja minulla ei ole silmälaseja) minä en taitaisi muuten pysyä tiellä. Ja mitä teihin, Mr David, tulee, niin on teillä Torrancessa hauska puhetoveri. Sallikaa minun vain huomauttaa, ettei hänen tarvitse kuulla enempää seikkailuistanne eikä – – hm – – Mr Thomsonin asioista.» Lakimies ja Alan läksivät siis innokkaasti puhellen jatkamaan yhdessä matkaa, ja Torrance ja minä muodostimme jälkijoukon. Oli jo yö saadessamme Shawsin kartanon näkyviimme. Kello oli sivu kymmenen, yö oli pimeä ja lauhkea ja lännestä kävi leppoisa tuulen henki, joka pani puiden lehdet kahisemaan ja esti siten askeleemme kuulumasta. Tultuamme lähemmäksi näimme, ettei mistään osasta rakennusta vilkkunut tulta. Setäni näytti menneen jo levolle, ja se sopi parhaiten meidän aikeisiimme. Viimeisen neuvottelumme pidimme kuiskien noin sadan askeleen päässä talosta. Lakimies, Torrance ja minä kapusimme sitten kummulle ja kyyristyimme talon nurkan taa, ja heti kun olimme paikoillamme, asteli Alan ovelle ja alkoi koputtaa. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 28]] 4193 8985 2006-11-12T08:56:44Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 28 luku|28 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi: 30 luku|30 luku]] |otsikko=29 luku. |alaotsikko=Tulen valtakuntaani. |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Jonkun aikaa Alan ryskytti ovea, mutta ainoastaan kaiku talon sisästä ja ympäristöstä vastasi hänen kolkutuksiinsa. Lopulta kuulin kumminkin ikkunan varovaisesti avattavan ja arvasin setäni tulleen tähystyspaikkaansa. Oli siksi valoisa, että hän saattoi nähdä Alanin haamun rappusilla. Ja kun me kolme todistajaa olimme piilossa, ei minkään olisi pitänyt herättää levottomuutta kunniallisessa miehessä, joka oli turvassa omassa talossaan. Siitä huolimatta setäni tarkasteli hetkisen äänettömänä vierastaan ja kun hän rupesi puhumaan, tuntui hänen äänensä epäluuloiselta. »Mitä tämä on», lausui hän. »Tämä ei ole sopiva aika säädyllisille ihmisille, eikä minulla ole mitään tekemistä yökulkijain kanssa. Mitä teillä täällä on tekemistä? Minulla on tuliluikku.» »Tekö siellä olettekin, Mr Balfour?» vastasi Alan, ottaen askeleen taaksepäin ja silmäillen ylös pimeyteen. »Pidelkää varovasti sitä tuliluikkua, se on viekas paukahtamaan.» »Mitä teillä täällä on tekemistä? ja kuka olette?» tiuskasi setäni äkäisesti. »Minulla ei ole ollenkaan halua ilmoitella nimeäni kyläkunnalle», vastasi Alan. »Mutta mitä minulla täällä on tekemistä, se on toinen juttu, asiani kun koskee enemmän teitä kuin minua.» »Mikä se sitten on?» kysyi setäni. »David», vastasi Alan. »Mitä se oli?» huudahti enoni kokonaan toisella äänellä. »Sanonko koko nimen sitten?» kysyi Alan. Syntyi hetken äänettömyys. »Parasta taitaa olla, että lasken teidät sisään», tuumi sitten setäni epäilevästi. »Voi olla», vastasi Alan, »kysymys on vain siitä, tulenko minä? Sanon nyt teille, mitä minä asiasta ajattelen. Tässä kynnyksellä tulee meidän asiasta keskustella, tässä tai ei missään. Teidän tulee näet ymmärtää, että minä olen yhtä jäykkäniskainen kuin tekin, mutta herrasmies parempaa sukua.» Tämä käänne saattoi setäni levottomaksi, ja hetkiseksi hän jäi mietteisiinsä. Sitten hän tuumi: »No niin, no niin, minkäpä sille sitte», ja sulki ikkunan. Mutta alas tuleminen vei häneltä paljon aikaa ja salpojen päästeleminen vielä enemmän, sillä luullakseni hän katui suostumustaan ja hänen pelkonsa yltyi joka toiselta askeleelta ja jokaiselta pönkältä, jonka hän päästi. Lopulta kuulin kumminkin oven narahtavan, setäni hiipi varovasti ulos ja nähtyään Alanin väistyneen askeleen tai pari ulommaksi istuutui ylimmälle rapulle tuliluikku valmiina kädessään. »Muistakaa nyt», varoitti hän, »että minulla on pyssy, ja jos vain astutte askeleenkaan lähemmäksi olette kuoleman oma.» »Tuopa on toden totta kohteliasta puhetta», tuumi Alan. »Oli mitä oli», vastasi setäni, »mutta teidän tulonne ei näytä juuri satunnaiselta ja minun täytyy olla varuillani. Nyt kun ymmärrämme toisiamme, voitte ilmoittaa asianne.» »No niin», lausui Alan, »kun te olette niin älykäs mies, lienette jo huomannut, että olen ylämaalainen herrasmies. Nimeni ei kuulu tähän, mutta ystävieni asuinpaikat eivät ole kovinkaan kaukana Mull-saaresta, josta kai olette kuullut. Niillä seuduin kärsi eräs laiva haaksirikon, ja kun muuan sukuuni kuuluva kunnonmies seuraavana päivänä käveli pitkin rannikkoa keräillen laivan sirpaleita polttopuikseen, tapasi hän hukkumaisillaan olevan pojan. Hän veti pojan maalle ja vei hänet muutamien toisten kunnonmiesten avulla erääseen vanhaan, rappeutuneeseen linnaan, jossa hän siitä saakka tähän päivään asti on ollut ja aiheuttanut ystävilleni suuria kulunkeja. Minun ystäväni ovat vähän raakalaisten tapaisia eivätkä ole niin tarkkoja lakipykälien suhteen kuin muutamat, joita voisin mainita, ja saatuaan tietää, että pojalla oli jonkunmoisia sukulaisia ja että hän oli teidän veljenpoikanne, Mr Balfour, he pyysivät minun käymään teidän luonanne keskustelemassa asiasta. Ja sivumennen voin mainita, että jos emme ehdoista sovi, saatte pojan luoksenne. Ystäväni eivät näet», lisäsi Alan mutkattomasti, »ole oikein varakkaita.» Setäni yskäisi kurkkuaan selvitellen ja vastasi: »Minä en ole hänestä millänikään. Hän ei ollut ollenkaan hyvä poika, eikä minua haluta sekaantua koko juttuun.» »Vai niin», tuumi Alan. »Kyllä minä älyän, mikä teillä on mielessä, ette ole hänestä välittävinänne saadaksenne lunnaat pienemmiksi.» »Ei suinkaan», vastasi setäni, »olen puhunut täyttä totta. Minä en välitä vähääkään pojasta enkä rupea maksamaan minkäänlaisia lunnaita. Saatte tehdä hänestä kirkon tai myllyn, minulle se on samantekevä. »Joutavia, sir!» tokasi Alan. »Veri on vettä sakeampi, kautta paholaisen! Te ette voi hyljätä veljenpoikaanne, sellaisen menettelyn häpeällisyyden tähden. Ja jos sen tekisitte ja se tulisi tunnetuksi, ette olisi silloin seutunne suosittu, taikka olen minä surkeasti erehtynyt.» »En minä nytkään ole mikään erityinen suosikki», vastasi setäni, »enkä käsitä miten se voisi tulla ihmisten tietoon. Minun kauttani ei ainakaan, eikä teidän tai ystäviennekään kautta. Nämä ovat siis vain joutavia verukkeita, herraseni.» »Mutta David ilmaisisi silloin asian», lausui Alan. »Miten se on mahdollista», kysäsi setäni tiukasti. »Tällä tavalla», vastasi Alan. »Ystäväni pitävät luonnollisesti veljenpoikaanne luonaan, niin kauan kuin on vähänkin toivoa ansaita hänestä rahaa, mutta jos he sen huomaavat turhaksi, olen varma siitä, että he antavat hänen mennä minne haluaa ja kiroavat hänet hyvästiksi.» »Mutta en minäkään hänestä välitä», tuumi setäni. »Ehdotukseenne en suostu.» »Sen arvasinkin», lausui Alan. »Miten niin?» kysäsi Ebenezer. »Katsokaas, Mr Balfour», vastasi Alan, »kaikesta siitä mitä olen kuullut, päätin tässä olevan kaksi mahdollisuutta: joko te pidätte Davidista ja suostutte maksamaan saadaksenne hänet takaisin, taikka oli teillä painavia syitä päästä hänestä erillenne ja maksaa meille siitä, että pidämme hänet luonamme. Huomaan nyt, etteivät asiat ole ensinmainitulla kannalla, niiden täytyy siis olla jälkimäisellä, ja se on minulle mieleen, sillä siitä heruisi kauniit summat minun ja ystävieni taskuihin.» »Minä en suostu siihen», lausui setäni. »Ettekö?» tuumi Alan. »Mutta kuulkaahan nyt, te ette halua poikaa takaisin, mitä sitten tahdotte meidän hänelle tekevän, ja paljonko maksatte?» Setäni ei vastannut mitään, vääntelehti vain raskaasti istuimellaan. »Vastatkaa, sir», tiuskasi Alan. »Tietäkää, että minä olen kunnonmies, minä kannan kuninkaan nimeä, en minä ole mikään kauppamatkustaja, joka rupeaisin pokkuroimaan teidän talorähjänne ovella. Joko vastaatte te kohteliaasti ja paikalla, tai, kautta Glencoen huipun, minä tungen kolme jalkaa terästä sisälmyksiinne.» »So, so mies», huudahti setäni kompuroiden seisaalleen, »antakaa toki minulle vähän ajatusaikaa. Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Minä olen suora mies enkä mikään tanssimestari, ja minä koetan olla niin kohtelias kuin säädyllisyys sallii. Tuollainen puhuttelu on alentavaa. Sisälmyksiini, sanotte te! Mutta mihinkä minut tuliluikkuineni jätätte?» murisi hän. »Ruuti ja vanhat kätenne ovat kuin pisara meressä verrattuna Alanin käden heiluttamaan miekkaan», vastasi toinen. »Ennenkuin vapisevat sormenne löytäisivät liipasimen, törröttäisi kahva jo rinnassanne.» »Kukapa sitä on koettanut kieltääkään?» tuumi setäni. »Pistelkää sillä mielin määrin, minä en pane rikkaa ristiin estääkseni teitä. Mutta sanokaa nyt, mitä tahdotte, ja saatte nähdä, että me vielä hyvästi sovimme.» »Se on toista, sir», vastasi Alan, »minä en pyydä mitään muuta kuin suoraa käytöstä. Kahdella sanalla: tahdotteko, että poika tapetaan vai pidetään?» »Voi, voi, sir!» huudahti setäni. »Voi minua! Tuo ei kelpaa!» »Tapetaanko vai pidetäänkö?» toisti Alan. »Pidetään, pidetään!» parkui setäni. »Elkäämme vuodattako verta.» »Niinkuin tahdotte», vastasi Alan, »se on kalliimpi.» »Kalliimpi?» huudahti Ebenezer. »Tahraisitteko kätenne rikoksella?» »Joutavia!» tuumi Alan. »Kumpikin on rikos, jos siitä puhe tulee! Mutta tappaminen on helpompi, nopeampi ja varmempi. Pojan pitäminen on hankala juttu, hankala, mutkikas seikka.» »Sittenkin tahdon, että hänet pidetään», vastasi setäni. »Minä en ole koskaan tehnyt mitään, joka olisi siveellisesti väärin, enkä minä ole niin hullu, että tekisin hurjan ylämaalaisen mielen mukaan.» »Kovinpa te olette tunnollinen», ivasi Alan. »Minä pidän kiinni periaatteistani», kuului Ebenezerin typerä vastaus, »ja jos minun sentähden täytyy maksaa, niin minä maksan. Ja te unhotatte, sitäpaitsi» lisäsi hän, »että poika on veljeni poika.» »Hyvä, hyvä», lausui Alan, »tuumikaamme nyt palkkiosta. Minun on vähän vaikeanlainen määrätä sitä, ennenkuin olen saanut tietää muutamia seikkoja. Tahtoisin esimerkiksi tietää, paljonko Hoseasonille maksoitte ensi yrityksestä?» »Hoseasonille?» huudahti setäni säpsähtäen. Miksi?» »Davidin ryöstämisestä», vastasi Alan. »Se on vale, se on törkeä vale!» kirkui setäni. »Ei häntä koskaan ole ryöstetty! Se on ollut päästä vialla, joka teille sellaista on kertonut. Ryöstetty? Ei koskaan!» »Ei se ole minun eikä teidän vikanne», vastasi Alan, »eikä Hoseasoninkaan, että kertoja on mies, johon voi luottaa?» »Ketä tarkoitatte?» huudahti Ebenezer. »Kertoiko Hoseason teille?» »Voi, te vanha aasi, mistä minä muuten tietäisin?» huudahti Alan. »Hoseason ja minä olemme osakkaita, me panemme tulot tasan. Siitä näette, mitä valehteleminen teitä auttaa. Ja minä sanon suoraan teille, että te teitte hullun kaupan kun menitte ilmoittamaan tuolle merimiehelle niin paljon yksityisiä asioitanne. Kysymys on nyt siitä: kuinka paljon maksoitte hänelle?» »Kertoiko hän itse asian teille?» kysyi vielä setäni. »Se on minun asiani», vastasi Alan. »Mutta», tuumi setäni, »mitä minä hänen puheistaan, hän valehteli, mutta se on, kautta Jumalan, totta, että minä annoin hänelle kaksikymmentä puntaa. Mutta minä tahdon olla nyt teille vilpitön: paitsi sitä, hänen oli myytävä poika Carolinassa, ja se oli tuottava hänelle paljon suuremmat summat, mutta ei minun taskustani.» »Kiitoksia, Mr Thomson. Tämä kelpaa erinomaisen hyvin!» lausui lakimies, astuen esiin, ja lisäsi sitten erittäin kohteliaasti: »Hyvää iltaa, Mr Balfour!» Ja, »Hyvää iltaa, setä Ebenezer», lausuin minä. Ja, »Nyt on kaunis ilta», lisäsi Torrance. Setäni ei virkkanut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, istui vain portaallaan kuin kivettyneenä. Alan sieppasi häneltä pyssyn pois, ja lakimies, tarttuen häntä käsivarteen, nosti hänet seisaalleen ja vei keittiöön, jonne me kaikki häntä seurasimme. Siellä Mr Rankeillor asetti hänet istumaan tuolille takan viereen, jossa tuli oli sammunut ja hiillos vain enää hehkui. Hetkisen me kaikki katselimme häntä, menestyksestämme riemuiten, mutta samalla surkutellen miehen häväistystä. »Puhukaa, puhukaa, Mr Ebenezer», kehoitti lakimies. »Elkää olko alakuloinen, sillä ehtomme ovat helppoja. Antakaahan nyt aluksi meille kellarin avain, niin Torrance käy noutamassa meille pullon isänne viiniä illan kunniaksi.» Kääntyen sitten minuun päin ja tarttuen käteeni, hän lisäsi: »Mr David, minä toivon teille kaikkea hauskuutta hyvästä onnestanne, jonka luulen teidän ansainneen!» Sitten hän kääntyi Alanin puoleen ja lausui vähän leikillisesti: »Mr Thomson, minä onnittelen teitä, te menettelitte erittäin taitavasti. Mutta yhdessä kohti en teitä käsittänyt. Onko teidän nimenne James, vai Charles, vai Georgeko?» »Miksi sen pitää olla jonkun näistä kolmesta, sir?» lausui Alan, ojentuen suoraksi, kuin loukkaantuneena. »Siksi vain, että te mainitsitte kuninkaan nimen», vastasi Rankeillor, »ja kun ei koskaan ole ollut kuningas Thomsonia, – en ainakaan ole kuullut hänestä –, päätin minä teidän tarkoittavan ristimänimeänne.» Tämä oli Alanin arin kohta, ja minun on tunnustaminen, että hän pahastui näistä sanoista. Hän ei vastannut mitään, vaan vetäytyi keittiön kaukaisimpaan soppeen ja istuutui sinne närkästyneen näköisenä. Vasta sitten kuin minä menin hänen luokseen, tarjosin hänelle käteni ja kiitin häntä huomauttaen, että menestykseni oli pääasiallisesti hänen ansionsa, alkoi hän vähän hymyillä ja saatiin lopulta yhtymään seuraamme. Sillä aikaa olimme sytyttäneet tulen ja avanneet viinipullon. Torrancen korin sisällöstä valmistimme hyvän illallisen, jonka ääreen Torrance, Alan ja minä istuuduimme. Lakimies ja setäni vetäytyivät viereiseen huoneeseen keskustelemaan. Siellä he viipyivät noin tunnin ajan. Tullessaan sitten takaisin keittiöön he olivat saavuttaneet täydellisen yksimielisyyden, ja setäni ja minä panimme virallisesti puumerkkimme sopimuksen alle. Sen määräyksen mukaan setäni sitoutui ottamaan Rankeillorin omaisuutensa hoitajaksi ja maksamaan minulle kolmanneksen Shawsin vuotuisista tuloista. Rekiviisussa mainittu kerjäläinen oli siten tullut kotiinsa, ja laskeutuessani sinä yönä levolle kirstujen päälle, olin varakas mies ja minulla oli tunnettu nimi. Alan, Torrance ja Rankeillor nukkuivat kuorsaten kovilla vuoteillaan, mutta minuun, joka olin niin monta päivää ja yötä maannut paljaan taivaan alla, mutaisella maankamaralla ja kivillä, usein kuolemanpelossa ja vatsa tyhjänä, vaikutti tämä asemani onnellinen muutos masentavammin kuin yksikään noista aikaisemmista kurjuuksista, ja päivännousuun saakka makasin valveilla tuijottaen katossa leikkivään tulenheijastukseen ja laatien suunnitelmia tulevaisuutta varten. [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 29]] 4194 8983 2006-11-12T08:55:49Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Ryöstölapsi: 29 luku|29 luku]] |seuraava=[[Ryöstölapsi]] |otsikko=30 luku. |alaotsikko=Hyvästi! |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Omalta osaltani minä olin nyt satamassa, mutta Alan, jolle minä olin suuressa kiitollisuuden velassa, oli vielä huolenani. Sitäpaitsi olivat vielä murha ja Glensin Jamesin asia minulle raskaana taakkana. Nämä molemmat huoleni uskoin seuraavana aamuna Rankeillorille, kävellessämme kello kuuden tienoilla Shawsin kartanon edustalla, missä katseeni kiertelivät vain peltoja ja metsiä, jotka olivat olleet esi-isieni ja nyt olivat minun. Esillä olevista vakavista asioista puhuessanikaan en malttanut olla heittämättä ihailevaa silmäystä tiluksiini ja sydämeni paisui ylpeydestä. Lakimiehellä ei ollut epäilystä velvollisuudestani ystävääni kohtaan. Minun täytyi auttaa hänet maasta pois, kävi miten tahansa. Mutta Jamesin suhteen hän oli toista mieltä. »Mr Thomson», lausui hän, »ja Mr Thomsonin sukulainen ovat kokonaan eri asioita. En kyllä ole asiasta täysin selvillä, mutta arvaan, että eräällä ylhäisellä henkilöllä (nimittäkäämme häntä vaikka D of A’ksi<ref>Argyllin herttua.</ref>) on osansa asiassa ja luultavasti myöskin kostoaikeita. D of A. on epäilemättä oivallinen aatelismies, mutta, Mr David, '''timeo qui nocuere deos'''<ref>Pelkään niitä, jotka ovat rikkoneet jumalia vastaan. Suom. muist.</ref>. Jos te sekaannutte asiaan tehdäksenne hänen kostotuumansa tyhjäksi, tulee teidän muistaa, että on olemassa eräs keino, jolla päästään teidän todistuksistanne: teidät pannaan syytettyjen penkille. Silloin te olisitte samassa pihdissä kuin Mr Thomsonin sukulainen. Väitätte olevanne syytön, mutta niin hänkin väittää. Jos joudutte tutkittavaksi kuolemanrikoksesta ylämaalaisen oikeuden edessä, ylämaalaisessa riidassa ja ylämaalaisen tuomarin istuessa tuomarinistuimella, niin on matka hirsipuulle hyvin lyhyt.» Näitä seikkoja olin ennenkin miettinyt, tulematta mihinkään varmaan päätökseen. Vastasin siis yksinkertaisesti: »Minulla ei siis näin ollen ole muuta neuvoa kuin mennä hirteen – vai kuinka?» »Rakas poikani!» huudahti hän, »menkää Jumalan nimeen ja tehkää, minkä katsotte oikeaksi. Raskasta olisi minun ajatella neuvoneeni teille kerran elämässäni turvallisen ja häpeällisen tien; ja pyytäen anteeksi minä otan sanani takaisin. Menkää ja tehkää velvollisuutenne, ja astukaa hirsipuulle, jos se on välttämätöntä, kunnonmiehen lailla. Maailmassa on pahempiakin asioita kuin hirsipuu.» »Vähän, sir», vastasin hymyillen. »On, sir», huudahti hän, »on paljonkin! Monta kertaa parempi olisi sedällennekin, (ottaaksemme esimerkin läheltä) jos hän roikkuisi hirressä.» Sen sanottuaan hän läksi sisään hyvin kiihtyneessä mielentilassa, josta huomasin tehneeni häneen syvän vaikutuksen edukseni. Siellä hän laati minulle kaksi kirjettä, tehden kirjoittaessaan niiden johdosta huomautuksia. »Tämä», puhui hän, »on minun pankkiireilleni, British Linen Companylle, ja oikeuttaa teidät nostamaan heiltä rahaa. Neuvotelkaa Mr Thomsonin kanssa, hän kyllä keksii keinot, ja te voitte näillä rahoilla pitää huolta välikappaleista. Minä olen varma, että käytätte rahojanne oikealla tavalla, mutta sellaisen ystävän hyväksi, kuin Mr Thomson on, minä olisin tuhlaavainenkin. Mitä sitten hänen sukulaiseensa tulee, en tiedä parempaa keinoa, kuin että te hankitte asianajajan, kerrotte hänelle asianne ja tarjoatte todistuksia; ottaako hän asian ajaakseen ja hyökkää D. of A’n kimppuun vai ei, on kokonaan toinen juttu. Tullaksenne sitten pääprokuraattorin luo hyvillä suosituksilla varustettuna, annan tässä teille kirjeen kaimallenne, oppineelle Mr Balfourille, Pilrigin herralle. Hän on mies, jota minä kunnioitan. Näyttää paremmalta, että teidät esittää sukulaisenne, ja Pilrigin herraa pitävät kaikki asianajajat suuressa arvossa, ja hän on pääprokuraattorin kanssa hyvissä väleissä. Jos olisin teidän sijassanne, en vaivaisi häntä pikkuseikoilla, ja – ymmärrättekö? – mielestäni on tarpeetonta mainita Mr Thomsonista. Tehkää niinkuin sukulaisenne neuvoo, hän ymmärtää asiat, prokuraattorin kanssa toimiessanne olkaa varoillanne, ja kaikissa näissä asioissa ohjatkoon teitä Herra, Mr David!» Sen sanottuaan hän jätti hyvästi ja läksi Torrancen kanssa Ferryä kohti, samalla kuin Alan ja minä suuntasimme kulkumme Edinburgiin. Seuratessamme polkua ja sivuuttaessamme porttipylväät ja keskentekoisen kojun katsoimme taaksemme isieni kartanoon. Siellä se seisoi, yksinäisenä, kookkaana ja autionnäköisenä eikä savua kohonnut sen savupiipusta. Yhdessä ylimmistä ikkunoista näkyi vain yönutun nurkka, heiluen ylös ja alas, edes ja takaisin kuin kaniini kolonsa suulla. Vähäisen sain osakseni ystävällisyyttä sinne tullessani ja vielä vähemmän siellä ollessani, mutta siitä huolimatta katseltiin minua poislähtiessäni. Alan ja minä astelimme hitaasti tietä pitkin, haluttomina sekä kävelemiseen että puhelemiseen. Molemmat oli vallannut sama ajatus: eronhetkemme oli lähellä. Menneiden aikojen muistot saivat meidät haikealle mielelle. Mutta keskustelimmehan me tosiaankin siitä, mitä nyt oli tehtävä! Päätettiin, että Alan pysyttelisi lähistöllä, piileskellen milloin missäkin, mutta tullen kerran päivässä määrättyyn paikkaan, jossa minä voisin hänen kanssaan neuvotella joko itse tai välittäjien kautta. Sillä välin minun piti etsiä asianajaja, muuan Appinin Stewarteja, ja siis täysin luotettava mies. Hänen toimekseen annettaisiin laivan hankkiminen ja huolenpito Alanin toimittamisesta laivaan. Tuskin olimme nämä asiat loppuun keskustelleet, kun puheemme tuntui tyrehtyvän, ja vaikka minä koetin laskea Alanin kanssa leikkiä hänen uudesta nimestään Mr Thomsonista ja hän minun uusista vaatteista ja maatilastani, olisi selvään voinut nähdä, että meillä olivat kyyneleet lähempänä kuin nauru. Me kuljimme syrjäteitä Corstorphinen kukkulan yli, ja saavuttuamme likelle sitä paikkaa, jolle on annettu nimeksi: »Levähtäjän Kiitos», ja katsellessamme allamme olevia Corstorphinen soita ja kaupunkia ja kummulla komeilevaa linnaa, pysähdyimme molemmat, sillä sanomattakin älysimme tulleemme paikkaan, jossa tiemme erosivat. Siinä hän vielä toisti kaikki, mitä meidän kesken oli sovittu, lakimiehen osoitteen sekä ajan, jolloin Alan oli löydettävissä, ja merkit, jotka jokaisen häntä tapaamaan tulevan täytyi antaa. Minä annoin sitten hänelle kaikki rahat, mitä minulla oli – pari Rankeillorilta saamaani guineaa – jottei hänen tarvitsisi odottaessaan nähdä nälkää. Hetkisen hän seisoi sitten paikoillaan, katsellen äänettömänä Edinburgin kaupunkia. »No, hyvästi nyt», sanoi Alan, ojentaen vasemman kätensä. »Hyvästi», sanoin minä, puristin kiireesti kättä ja läksin laskeumaan kummulta alas. Ei kumpikaan meistä katsonut toistaan silmiin, enkä minä, niin kauan kuin hän olisi ollut näkyvissäni, kertaakaan vilkaissut taakseni ystävääni, jonka nyt jätin. Mutta kulkiessani omaa tietäni kaupunkia kohti tunsin itseni niin hyljätyksi ja avuttomaksi, että mieleni teki istuutumaan ojan reunalle ja itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi. Päivä oli jo melkein puolissa kuin West Kirkin ja Grassmarketin ohi saavuin kaupunkiin ja tulin pääkaduille. Rakennusten tavaton korkeus, niissä kun oli kymmenen- ja viisitoistakerroksisiakin, ahtaat kaarikattoiset sisäänkäytävät, joista lakkaamatta tulvi kävelijöitä, kauppatavarat ikkunoissa, melu ja alituinen liike, ilkeä löyhkä ja hienot puvut, sadat pikku seikat, joita ei kannata luetella, vaikuttivat minuun niin lamauttavan hämmästyttävästi, että annoin tahdottomana ihmisvirran kuljetella itseäni edestakaisin. Ajatuksissani oli lakkaamatta Alan »Levähtäjän Kiitoksen» luona, ja koko ajan – vaikka olisi luullut minun tunteneen vain mielihyvää tätä komeutta ja näitä uutuuksia nähdessäni – tunsin sydämessäni kalvavaa tuskaa, ikäänkuin olisin katunut jotain tekemääni vääryyttä. Kohtalon käsi ohjasi minut harhaillessani British Linen Company pankin ovelle. <references/> [[Luokka:Ryöstölapsi]] [[en:Kidnapped/Chapter 30]] 4195 8933 2006-11-11T10:44:31Z Vilu 43 {{Wikipedia}} '''Robert Louis Stevenson''' (1850–1894) == Romaanit == * ''[[Ryöstölapsi]]'' * ''[[Salaperäinen ovi]]'' [[Luokka:Robert Louis Stevenson]] [[en:Author:Robert Louis Stevenson]] [[es:Robert Louis Stevenson]] [[fr:Robert Louis Stevenson]] [[pt:Autor:Robert Louis Stevenson]] [[sv:Författare:Robert Louis Stevenson]] 4196 8937 2006-11-11T10:45:08Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. [[Luokka:Skotlantilaiset kirjailijat|Stevenson, Robert Louis]] 4197 9055 2006-11-12T09:12:55Z Vilu 43 [[Luokka:Kirjailijat]] 4198 8904 2006-11-11T10:40:40Z Vilu 43 '''O. E. Lampén''' (1880–1925) == Suomennokset == * Stevenson, Robert Louis: ''[[Ryöstölapsi]]'' [[Luokka:O. E. Lampén]] 4199 8938 2006-11-11T10:45:10Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. [[Luokka:Suomentajat|Lampén, O. E.]] 4200 8900 2006-11-11T10:38:39Z Vilu 43 [[Luokka:O. E. Lampén]] [[Luokka:Robert Louis Stevenson]] [[Luokka:Romaanit]] 4201 8939 2006-11-11T10:45:11Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Salaperäinen ovi |alaotsikko=(Dr. Jekyll and Mr. Hyde) |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} * [[Salaperäinen ovi: Salaperäinen ovi|Salaperäinen ovi]] * [[Salaperäinen ovi: Tohtori Jekyllin testamentti|Tohtori Jekyllin testamentti]] * [[Salaperäinen ovi: Tohtori antaa lausuntonsa|Tohtori antaa lausuntonsa]] * [[Salaperäinen ovi: Carew’in murha|Carew’in murha]] * [[Salaperäinen ovi: Kirje|Kirje]] * [[Salaperäinen ovi: Eräs kummallinen asianhaara|Eräs kummallinen asianhaara]] * [[Salaperäinen ovi: Ikkunassa|Ikkunassa]] * [[Salaperäinen ovi: Viimeinen yö|Viimeinen yö]] * [[Salaperäinen ovi: T:ri Lanyonin kertomus|T:ri Lanyonin kertomus]] * [[Salaperäinen ovi: T:ri Jekyllin oma kertomus|T:ri Jekyllin oma kertomus]] '''Lähde:''' Stevenson, Robert Louis 1911: ''[http://www.gutenberg.org/etext/14152 Salaperäinen ovi]''. Suomennos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Salaperäinen ovi| ]] [[en:Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde]] [[fr:L’Étrange Cas du Dr Jekyll et de Mr Hyde]] 4202 8941 2006-11-11T10:45:13Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi: Tohtori Jekyllin testamentti|Tohtori Jekyllin testamentti]] |otsikko=Salaperäinen ovi. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Uttersonilla, lakimiehellä, oli karkeat, rumat ja epäsäännölliset kasvot, joita tuskin milloinkaan valaisi hymy; hänen olentonsa oli kylmä ja jäykkä, hän sanoi sanottavansa vain vaivalla, hänen esiintymisessään tuskin voitiin nähdä lämpimämpäin tunteiden ilmenemismuotoja; hän oli laiha, pitkä, kuiva, synkkä – mutta sittenkin täytyi hänestä pitää. Ystäväpiirin yhtymisissä, kun viini oli hänen makunsa mukaista, loisti hänen silmistään ilme, joka oli jaloimmassa merkityksessä inhimillinen; mutta tämä sisäinen maailma ei kuitenkaan koskaan tullut ilmi sanoissa, vaan sitä useammin ja puhuvammin teoissa. Hän oli ankara itseään kohtaan; joi yksin ollessaan katajanmarjaviinaa, haihduttaakseen hienojen viinien makua, ja vaikka hän nautti teatterista, ei hän ollut avannut sen ovea kahteenkymmeneen vuoteen. Mutta hän oli hyvin suvaitsevainen muiden suhteen; hän tunsi melkein kateudensekaista kummastusta syrjäisten vioissa ja synneissä ilmenevän elinvoiman johdosta ja joka tapauksessa mieluummin auttoi kuin valitti. »Olenpa jonkun verran Kainin kerettiläisyyteen kallistuva», oli hänen tapana sanoa tuolla kuivalla tavallaan; »sallin veljeni syöksyä turmioon, jos hän sen itse hyväksi näkee». Tämä piirre hänen luonteessaan se luultavasti aiheutti senkin, että hän niin usein oli viimeinen kunnianarvoinen tuttavuus ja viimeinen rohkaisija, jonka puoleen hätääntyneet ihmisparat tiesivät voivansa kääntyä. Tällaisia surunlapsia tavatessaan ei hänen olemuksensa hitustakaan muuttunut. Tämä oli luultavasti helppoakin hänelle, hänen olentonsa kun kaikissa suhteissa ilmaisi niin vähän. Itse hänen ystävyyssuhteensakin näyttivät pääasiallisesti rakennetun samanlaisen hyväntahtoisen vapaamielisyyden pohjalle. Ihmisen vaatimattomuushan ei ilmene missään niin todellisena kuin siinä, että hän on valmis ottamaan ystäväpiirinsä vastaan sellaisena, miksi olosuhteet ovat sen muodostaneet; ja tämän juuri teki mr Utterson. Hänen ystävinään oli läheisiä sukulaisia taikka henkilöitä, joiden kanssa hän oli kauan ollut tuttu; hänen kiintymyksensä oli vuosien kasvattama kuin köynnöskasvi, eikä siinä ilmennyt mitään erityistä halua uusiin voittoihin. Tämä mahdollisesti selitti niidenkin siteiden laadun jotka hänet yhdistivät Richard Enfieldiin, hänen kaukaiseen sukulaiseensa ja tunnettuun hienoon maailmanmieheen. Sillä useimmille oli ja pysyi salaisuutena, mitä huvia näille kahdelle henkilölle saattoi olla toistensa seurasta taikka mitä yhteisiä harrastuksia heillä ylipäänkään voi olla. Henkilöt, jotka olivat kohdanneet heidät heidän sunnuntaikävelyillään, väittivät, etteivät he koskaan puhelleet keskenään, että heitä näytti vaivaavan hirveä ikävä ja että he ilmeisellä helpotuksella tervehtivät jokaista tuttavan vastaantulemista. Mutta tästä huolimatta pitivät he kumpikin suuressa arvossa näitä kävelyjä; ne olivat heistä viikon kauniin helmi, ja he siirsivät ei ainoastaan kaikki muut ajanvietot, vaan vieläpä tärkeät tehtävätkin toiseen aikaan voidakseen häiriöttä nauttia niistä. Tällaisella retkeilyllä he kerran joutuivat muutamalle syrjäkadulle eräässä Lontoon väkirikkaimmassa kaupunginosassa. Katu oli pieni ja lontoolaisen käsityksen mukaan hiljainen, mutta arkipäivinä harjotettiin siellä kuitenkin kukoistavaa kauppaa. Siellä ihmiset näkyivät olevan hyvinvoipia ja ahertavan voidakseen vastedes yhä paremmin, ja näkyipä, että he jo olivat päässeet semmoiseen varallisuuteen, että saattoivat käyttää osan voitosta kaunistustarkoituksiinkin. Myymälöiden ikkunat koko kadun pituudelta olivat täyteen pyntätyt ja houkuttelevat kuin rivi hymyileviä, teeskenteleviä myyjättäriä. Sunnuntainakin, jolloin sen kukkain miellyttävyys oli verhottuna ja liike vähemmin vilkas, loisti tuo pieni katu ympärillä olevien kaupunginosien harmajassa yksitoikkoisuudessa kuin nuotio pimeässä metsässä; ja sen vasta maalatut ikkunaluukut, kiillotetut messinkihelat ja yleinen sirous ja puhtaus pistivät heti mitä miellyttävimmin ohikulkijan silmään. Kaksi taloa toisesta kadun kulmasta, itään mennessä vasemmalla, pisti siron huonerivin väliin kuitenkin erääseen taloon vievä käytävä, ja juuri siinä tunki synkkä ja pimeä rakennus päätyänsä kadulle päin. Se oli kaksikerroksinen, eikä siinä näkynyt yhtään ikkunaa, vaan ovi ja sen yläpuolella korkea, tyhjä, värinsä muuttanut kiviseinä. Koko rakennus näytti melkoisen ränstyneeltä. Ovi, jossa ei ollut kolkutinta eikä kelloa, oli käynyt valjuksi ja pilstottu. Kerjäläisiä loikoi kynnyksellä, raappien rikkitikuilla ovilaudoista tulta; lapset leikkivät kauppapuotia portailla; koulupojat koettivat veitsiään pihtipieliin, ja tuskin miespolveen oli kukaan avannut ovea ajaakseen pois vallattomuuden harjottajia taikka korjatakseen heidän aikaansaamiansa vaurioita. Mr Enfield ja juristi kävelivät vastakkaisella puolella katua, mutta tultuaan tämän oven kohdalle kohotti edellinen keppinsä ja osotti sitä. »Oletko milloinkaan kiinnittänyt huomiotasi tuohon oveen?» kysyi hän sekä lisäsi, kun ystävänsä oli antanut hänelle kieltävän vastauksen: »Se tuo mieleeni erään sangen omituisen jutun.» »Niinkö?» virkahti mr Utterson – ääni hiukan muuttuneena – »kuinka niin?» »Niin, seikka on sellainen», sanoi mr Enfield, »että minä olin kotimatkalla eräiden tuttujen luota, jotka asuvat jossakin maailman ääressä. Kello oli kolmen paikkeilla muutamana pimeänä talviaamuna, ja tieni vei erään kaupunginosan läpi, jossa ei kirjaimellisesti nähnyt muuta kuin katulyhtyjä. Katu kadun perästä – kaikki ihmiset nukkumassa – katu kadulta, kaikki valaistuina kuin juhlakulkuetta varten ja kaikki tyhjinä kuin kirkko – kunnes lopuksi aloin kuunnella ja kuunnella ja kaivata nähdäkseni edes poliisin. Juuri samassa sainkin nähdä kaksi elävää olentoa: toinen oli mies, joka nopein ja epätasaisin askelin kiiruhti itään päin, ja toinen pieni, kahdeksan- tai kymmenenvuotias tyttö, joka tuli juosten poikkikadulta. No –– miten olikaan – he törmäävät kadun kulmassa yhteen – ja nyt tapahtui jotain hyvin pöyristyttävää – – sillä – ajatteles – mies käveli hyvin tyynesti edelleen, tallasi lapsen jalkoihinsa ja jätti hänet parkumaan maahan. Se ei ehkä kuulu sen kummemmalta kerrottuna, mutta sitä oli kammottava katsella. Näytti kuin ei tuo mies olisi ollutkaan ihminen, vaan joku julma hirtehinen. Minä aloin huutaa, otin jalat alleni, iskin kynteni miehen kaulukseen ja raastoin hänet itkevän lapsen ympärille kokoontuneen väkijoukon luo. Hän pysyi aivan levollisena eikä vastustellut vähääkään, mutta loi minuun yhden ainoan silmäyksen, niin häijyn, että kylmä hiki kihosi otsalleni siinä tuokiossa. Paikalle kokoontuneet ihmiset olivat lapsen omaisia, ja omituista kyllä tuli myöskin lääkäri, jota noutamaan tyttö oli lähetetty. No, lapsi ei oikeastaan ollut niin pahoin vahingoittunut kuin säikähtynyt, sen mukaan mitä lääkäri sanoi, ja siihen olisi voinut päättyä koko juttu. Mutta nyt tuleekin asian hassunkurisin puoli. Minut oli vallannut vastustamaton inho tuota herraa kohtaan jo ensi näkemästä. Samoin oli laita myöskin lapsen omaisten – no, se ei ollut ihmekään. Mutta merkillistä oli lääkärin suhteen. Hän oli tuollainen tavallinen pieni, kuiva köyhäinlääkäri, ikä ja väri epämääräinen, murtaen vahvasti skotlanniksi ja jokseenkin yhtä tuntehikas kuin säkkipilli. No niin, hänen laitansa oli vähän toinen kuin meidän. Joka kerta kun hän katsahti vankiini, huomasin hänen kalpenevan ja hänen täytyi hillitä itseänsä lujasti, ettei hyökkäisi hänen päällensä ja nutistaisi häntä kuoliaaksi. Tiesin vaistomaisesti mitä hänen sisällään liikkui, yhtä hyvin kuin hän tunsi itsessään mitä minä ajattelin; ja kun nyt ei kuitenkaan käynyt päinsä lyödä miestä kuoliaaksi, niin teimme olosuhteiden mukaan parhaamme. Sanoimme hänelle, että voimme nostaa ja nostammekin sellaisen melun tästä, että hänen nimensä tulee kaikumaan Lontoon laidasta toiseen. Jos hänellä oli ystäviä taikka mitään kunniaa menetettävänä, niin lupasimme pitää huolen siitä, että hän ne menetti. Ja haukkuessamme hänet noin pataluhaksi oli meillä täysi työ, jotta saimme naisväen estetyksi pullistamasta ulos silmiänsä häneen murjottaessaan – he olivat vimmoissaan kuin raivottaret. En ole ikinä nähnyt niin paljon vihaisia kasvoja ympärilläni. Ja siinä seisoi mies keskellämme, synkkä, kylmä julkeus kasvoillaan – pelästynyt hän kyllä oli, sen voin huomata – mutta hän tekeytyi julkeaksi aivan kuin itse paholainen. ’Niin, jos herrat tahtovat nostaa melun tästä pienestä onnettomuudesta’, sanoi hän, ’niin olen luonnollisesti kokonaan herrojen vallassa. Ei kukaan kunnonmies halua joutua sormella osoteltavaksi,’ sanoi hän. ’Olkaa hyvä ja mainitkaa summa’. No, me tiukkasimme sata puntaa hyvitykseksi perheelle; ilmeisesti olisi hän mielellään halunnut päästä kynsistämme, mutta hän näki kyllä meistä, ettei kanssamme ollut leikittelemistä, ja lopuksi hän suostui. Nyt oli jäljellä enää vain rahojen irtisaaminen; ja minne luulet hänen vieneen meidät, jollei juuri ja tälle ovelle? – otti avaimen taskustaan, meni sisään tuli pian sen jälkeen takaisin, mukanaan kymmenen puntaa kullassa ja pankkiosotus jäännössummalle, asetettuna haltijalle maksettavaksi Corettsin pankissa ja alla eräs nimi, joka – no niin, minä en voi mainita sitä, vaikka se on juuri pääseikkoja kertomuksessani, – – se oli joka tapauksessa nimi, joka on hyvin tunnettu ja hyvin usein painettu. Summa oli melkoisen suuri, mutta hänen allekirjoituksensa olisi hyvin vastannut suuremmankin summan – – jos nimi vain oli oikea, tietysti. Minä tein viittailuja, että koko asia näytti vähän epäilyttävältä ja että ihmiset oikeissa olosuhteissa hyvin harvoin tuolla tavoin ajautuvat sisään kellarinovesta kello neljä aamulla palatakseen takaisin kädessä toisen miehen liki sadalle punnalle asetettu pankkiosotus. Mutta mies otti asian aivan tyvenesti ja loukkaantuen. ’Herra varjelkoon’, sanoi hän, ’olkaa ihan huoleti, minä pysyn mukananne, kunnes pankki avataan, ja esitän itse osotuksen, jos niin haluatte’. Me läksimme siis, lääkäri ja tytön isä ja ystävämme ja minä, ja kulutimme loppuyön minun kotonani; ja kun olimme syöneet suuruksen seuraavana päivänä, läksimme koko joukolla pankkiin. Minä esitin itse osotuksen ja selitin, että minulla oli omat syyni epäillä nimenväärennystä. Mutta loitolla siitä! – Nimikirjoitus oli aivan oikea.» »Ai-ai», virkkoi mr Utterson. »Huomaanpa asian tekevän sinuun saman vaikutuksen kuin minuunkin», sanoi mr Enfield. »Niin, se on ruma juttu. Sillä mies, josta puhun, oli todellakin sitä laatua, ettei hänen kanssaan kunniallisten ihmisten sovi olla tekemisissä – oikea konna, sen näkeminen ei tarvinnut paljoakaan ihmistuntemusta; ja sitä henkilöä, joka oli pankkiosotuksen allekirjottanut, pidetään itse kunniana, miehenä, joka ei milloinkaan tee itseään syypääksi sopivaisuuden sääntöjen rikkomiseen, jota päälle päätteeksi (ja tämä tekee asian vielä pahemmaksi) ylistetään siitä, mitä ihmiset sanovat hyväntekeväisyydeksi. Tietysti kiristämistä – – kunniallinen mies, joka on pakotettu maksamaan vaimentaakseen jonkun nuoruuden hairahduksen; sehän on selvää. Mutta sekään selitys ei ole täysin riittävä kaikkiin asianhaaroihin nähden» – lisäsi hän, vaieten samalla ja näyttäen vaipuvan syviin ajatuksiin. Niistä herätti hänet mr Utterson, joka äkkiä kysyi: »Ja sinä et tiedä, asuuko se mies, joka oli pankkiosotuksen allekirjottanut, todellakin tuolla?» »Pidätkö sen todennäköisenä?» oli Enfieldin vastaus. »Ei – minä olen sattunut kuulemaan hänen osotteensa; hän asuu jonkin torin laidassa – en muista minkä.» «Etkä ole koskaan ottanut lähempää selvää tuosta – tuosta talosta, jossa on tuo ovi?» »En – suoraan sanoen oli minulla omat hienotunteisuussyyni. Yleensä on minulla suuri vastenmielisyys tungetteleviin kyselyihin. Se muistuttaa liian paljon viimeistä tuomiota. Päästetään irti kysymys, ja se on melkein samaa kuin antaa vauhtia vyöryvälle kivelle. Istutaan kaikessa rauhassa vuorella; kivi vierii edelleen, tempaa toisia mukaansa, ja parhaassa vauhdissa ollessaan sattuu se jonkun kunnioitetun vanhusparan – viimeisen, jota olisi voinut ajatella – päähän, kun hän parhaillaan istuu aivan levollisesti ja paistattelee päivää omassa puutarhassaan – ja perheen on muutettava nimeä. Ei, tiedäppäs, se on minun pääperiaatteitani – kuta merkillisemmältä jokin asia näyttää, sitä vähemmän on siitä tehtävä kyselyjä.» »Varsin terve periaate», huomautti juristi. »Mutta se ei ole estänyt minua tekemästä omintakeisia havaintoja», huomautti Enfield. »Talo tuskin on asuinrakennuksen näköinen. Siinä ei ole muuta ovea kuin tuo tuossa, eikä kukaan ihminen mene siitä ulos eikä sisään, paitsi jonkun harvan kerran – herra, josta olen puhunut. Ylemmässä kerroksessa on kolme ikkunaa pihanpuolella – alakerroksessa niitä ei ole lainkaan. Ikkunat ovat aina suljetut, mutta näyttävät puhtailta. Sitäpaitsi nousee rakennuksen piipusta tavallisesti savua, mikä näyttää todistavan, että siinä on asukkaita. Mutta siitä ei kuitenkaan voi olla aivan varma, sillä rakennukset tuon talon ympärillä ovat niin yhdessä ryhmässä, että tuskinpa voi sanoa, missä yksi loppuu ja toinen alkaa.» He kävelivät hetken ajan edelleen puhumatta mitään. Sitten virkkoi mr Utterson: »Se on todellakin hyvä sääntö, tuo josta mainitsit.» »Tietysti se on hyvä», vastasi Enfield. »Mutta siitä huolimatta», jatkoi juristi, »täytyy minun tehdä eräs kysymys. Minä haluaisin tietää tuon miehen nimen, joka tallasi lasta.» »No», Sanoi Enfield, »eihän tuo nähdäkseni voi ketään vahingoittaakaan. Hän sanoo nimensä olevan Hyde.» »Hm – – –» virkahti mr Utterson. »Minkä näköinen hän oikein oli?« »Tjaa, sitäpä ei ole niin helppoa kuvata. Hänen ulkomuodossaan on jotakin hassua, jotakin epämiellyttävää, jotakin ihan inhottavaa. En ole, kuten sanottu, milloinkaan nähnyt ihmistä, joka olisi tehnyt niin kaamean vaikutuksen, mutta sittenkään en voi selittää, mistä se johtui. Hänen täytyy olla luonnottomasti kehittynyt jollakin tavoin; hän tekee sen vaikutuksen näkijäänsä, mutta en voi sanoa missä suhteessa. Hän on mitä merkillisimmän näköinen, se on varmaa, mutta siitä huolimatta en muista yhtään piirrettä hänestä, joka – ei – siitä ei tule mitään, minä en voi häntä kuvata. Ei sen vuoksi, etten muistaisi häntä; minä näet näen hänet ilmielävänä edessäni tällä hetkellä.» Mr Utterson käveli taas hetken aikaa vaiti ja näytti hautovan jotakin mielessään. »Oletko varma siitä, että hän todella käytti avainta?» kysyi hän vihdoin. »Paras veliseni – –» alkoi Enfield, joka oli menettää tajunsa hämmästyksestä. »Minä tiedän, minä tiedän», sanoi Utterson. »Se tuntui kyllä ihmeelliseltä. Seikka on näes sellainen, että jos minä en kysy tuon toisen henkilön nimeä, niin tapahtuu se sen vuoksi, että jo tiedän sen. Näet nyt, Richard, että olet kertomuksinesi tavannut oikean miehen. Jos olet erehtynyt jossakin kohdassa, niin on parasta, että korjaat sen nyt.» »Olisit voinut sanoa sen jo ennemmin», virkkoi Enfield hieman nyrpeissään. »Mutta minä olen pysytellyt täydelleen totuudessa – en ole tehnyt mitään erehdyksiä, kuten sinä lausut. Miehellä oli avain, ja mikä on sitäkin ihmeellisempää, hänellä on se vieläkin. Minä näin hänen käyttävän sitä tuskin viikko sitten.» Mr Utterson huoahti syvään, mutta ei vastannut mitään, ja nuori mies jatkoi: »Tässä oli nyt uusi opetus, että on hillittävä suutansa. Minä ihan häpeän jaarittelemisintoani. Sovitaanko, ettei enää milloinkaan puhuta tästä asiasta?» »Mielihyvällä», vastasi juristi. »Kättä päälle, Richard.» [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4203 8901 2006-11-11T10:38:57Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi: Salaperäinen ovi|Salaperäinen ovi]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi: Tohtori antaa lausuntonsa|Tohtori antaa lausuntonsa]] |otsikko=Tohtori Jekyllin testamentti. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Sinä iltana palasi mr Utterson hyvin synkällä tuulella nuorenmiehen asuntoonsa ja istui ilman ruokahalua päivällispöytään. Hänen tapanaan oli sunnuntaisin, päivällisen jälkeen, istua takkavalkean ääreen, jokin kuiva uskonnollinen kirja edessään, ja pysyä siinä asennossa, kunnes lähellä olevan kirkontornin kello löi kahdeksan, jolloin hän tyytyväisenä ja kiitollisella mielellä meni vuoteeseensa. Mutta kun pöytä tänä iltana oli korjattu, ottikin hän sen sijaan kynttilän ja meni työhuoneeseensa. Siellä hän avasi asiakirjakaappinsa, otti esiin erään paperin, joka kääreessä olevan kirjotuksen mukaan oli tohtori Henry Jekyllin testamentti, sekä istuutui huolestunein ilmein lukemaan sitä. Se oli testamentintekijän omakätisesti kirjottama; sillä vaikka mr Utterson oli ottanut valvoakseen sen toimeenpanemista, kun se kerran oli kirjotettu, oli hän kuitenkin tykkänään kieltäytynyt olemasta apuna sen laadinnassa. Testamentti ei ainoastaan määrännyt, että sanotun tohtori Henry Jekyllin kuoltua, vaan että vieläpä hänen »kadotessaankin taikka selittämättömällä tavalla yli kolme kuukautta poissa oltuaan» tuli »hänen ystävänsä ja hyväntekijänsä Edward Hyden viipymättä ja ilman esteitä päästä oikeuksiinsa ainoana perijänä, ainoastaan ehdolla että erinäisiä pienempiä lahjaeriä maksettiin tohtorin palvelusväelle. Koko tämä asiakirja oli kauan ollut rehdin juristimme silmätikkuna. Se loukkasi hänessä sekä lakimiestä että tyyntä, tunnontarkkaa ja lainkuuliaista ihmistä, joka rakasti kaikkea hyvää, vanhaa, tottumukseksi muodostunutta järjestystä ja melkein näki jotakin sairaalloista ja vastenmielistä jokaisessa hämäräperäisessä poikkeamisessa siitä. Tähän asti oli tämän mr Hyden täydellinen tuntemattomuus lisännyt hänen harmiansa; nyt lisääntyi se vielä siitä, mitä hän oli saanut tietää tuosta salaperäisestä perijästä. Asia oli kylläkin arveluttava, kun nimi oli vain nimi, joka hänestä ei edustanut mitään määrättyä käsitettä. Se tuli sitäkin arveluttavammaksi, kun tämä nimi äkkiä esiintyi hänelle vihattavien ominaisuuksien verhoamana; ja tästä vaihtelevasta, epäselvästä kummituksesta, joka oli niin kauan uhmaillut hänen läpitunkevaa katsettaan, sukeutui äkkiä ja salaperäisellä selvyydellä – niin tuntui hänestä – pirullinen ja kammottava olento. »Minä luulin sen olleen mielettömyyttä», mutisi hän, pannen kiusallisen asiapaperin takaisin kaappiin, »mutta nyt alan jo melkein pelätä, että kysymyksessä onkin kunniattomuus». Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, otti päällystakin ylleen ja läksi Cavendish Squarelle, missä hänen ystävänsä, kuuluisa lääkäri Lanyon, asui ja otti vastaan lukemattomia sairaitaan. »Jos kukaan tietää miten asiat ovat, niin on se Lanyon», ajatteli hän. Juhlallinen hovimestari tunsi hänet ja lausui tervetulleeksi; hänen ei tarvinnut odottaa, vaan vietiin hänet suoraan eteisestä ruokasaliin, jossa tohtori Lanyon vielä istuskeli viinilasin ääressä. Tohtori oli reipas, komea, punakka herra, ja hänellä oli paksu, lumivalkoinen tukka ja leiskuva ja varma käytöstapa. Nähdessään mr Uttersonin hypähti hän ylös ja tervehti häntä ojennetuin käsin. Hänen sydämellisyytensä sai helposti, luonnonlaatunsa kun oli sellainen, jotenkin teatterimaisen muodon, mutta se ei silti ollut vähemmin todellista. Hän ja juristi olivat vanhoja ystäviä, vanhoja koulu- ja ylioppilastovereita; he pitivät arvossa sekä toisiaan että itseään ja nauttivat sydämellisesti toistensa seurasta. Ensimäisten yleisten huomautusten jälkeen johti juristi taitavasti keskustelun aineeseen, joka niin kiusallisella tavalla vaivasi hänen ajatuksiaan. »Kuules, Lanyon», sanoi hän, »me, sinä ja minä, lienemme vanhimmat Henry Jekyllin ystävät maailmassa?» »Toivoisinpa, että ystävät olisivat hiukan nuorempia», nauroi lystikäs tohtori. »Niinpä tosiaan, luulen asian muuten niin olevan. Mutta mitä iloa siitä on? Minä en kerta kaikkiaan näe häntä enää koskaan.» »Onko se mahdollista?» virkkoi Utterson. »Minun mielestäni teillä molemmilla pitäisi aina olla yhdyssidettä tieteellisissä harrastuksissanne.» »Niin meillä on ollutkin», oli vastaus. »Mutta nyt on siitä jo yli kymmenen vuotta, kun Jekyll rupesi muuttumaan liian mielikuvitusrikkaaksi soveltuakseen minun maulleni. Hänen järjenjuoksunsa alkoi mennä aivan väärään suuntaan; ja vaikka minä edelleen vanhan ystävyyden vuoksi, kuten sanotaan, välitän hänestä, niin näen häntä helkkarin harvoin. Sellainen tieteellinen kerskuminen, mihin hän antautui», lisäsi tohtori, muuttuen aivan sinipunaiseksi haahmoltaan, »olisi totisesti voinut erottaa itse Damonin ja Pythiaksen toisistaan». Tämä pieni pahantuulen purkaus vaikutti melkein tyynnyttävästi juristiin. »He ovat erimielisiä jostakin tieteellisestä kysymyksestä», ajatteli hän; ja kun hänellä itsellään ei ollut mitään tieteellisiä intohimoja, paitsi mahdollisesti juttukirjojen kyhäämisessä, niin hän lisäsi vielä: »Eikö sen pahempaa!» Hän antoi ystävälleen hetkisen tyyntymisaikaa ja esitti sitten kysymyksen, joka oli hänen sydäntään lähinnä. »Oletko sattunut milloinkaan tapaamaan erästä hänen tuttavaansa, erästä Hydeä?» kysyi hän. »Hyde –? – Hyde? Ei, en ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä. On kai ollut minun jälkeeni.» Tämä oli ainoa valaistus, jonka juristi vei mukaansa kotiin suureen mustaan sänkyyn, jossa hän kieriskeli, kunnes aamun pikkutunnit alkoivat pidetä. Se oli rauhaton yö hänen sielulleen, joka yhtämittaa työskenteli saman pimeän arvotuksen ratkaisemiseksi ja jota samat kysymykset ahdistivat. Kello löi läheisessä kirkontornissa kuusi hänen vielä vaivatessaan päätänsä tällä arvotuksella. Tähän asti oli se vain koskettanut hänen ymmärrystänsä, nyt alkoi se myöskin vaikuttaa mielikuvitusvoimaan; ja hänen kieriskellessään ja käännähdellessään sängyssään tässä talviaamun syvässä pimeydessä alkoi Enfieldin kertomus saada eloa hänen sielunsa silmissä, kuten voimakkaasti valaistu taulusarja. Hän näki nukkuvan kaupungin lukemattomat palavat lyhdyt. Sitten oli hän näkevinään erään miesolennon, joka käveli kiireesti eteenpäin. Muudan lapsi tuli juosten lääkäriltä; he törmäsivät yhteen, ja tuo mies heittiö jatkoi matkaansa tallaten jalkoihinsa huutavan lapsen. – – Sitten oli hän näkevinään mukavan makuuhuoneen, jossa hänen vanha ystävänsä makasi syvässä unessa, nähden unia ja hymyillen unilleen; ja sitten avautui huoneen ovi, sängyn verhot vedettiin syrjään, nukkuva herätettiin, ja katsos! – siinä hänen vieressään seisoi olento, jolla oli salaperäinen voima, mahti, jota tottelemaan hänen nytkin, leponsa hiljaisina hetkinä, täytyi alistua, tahtoipa sitten tai oli tahtomatta. Tämä olento ei hellittänyt juristia koko yönä. Jos hän nukahti hetkeksikään, niin hän näki sen yhä käärmemäisemmin hiiviskellen pujahtavan nukkuvaan taloon taikka yhä kiireemmin ja kiireemmin, viimein huimaavalla vauhdilla, kiitävän valaistun kaupungin sokkeloiden läpi tallatakseen jokaisessa kadunkulmassa lapsen jalkojensa alle ja jättääksensä sen siihen kirkumaan tuskissaan. Eikä tällä olennolla ollut edes kasvoja, joista sen olisi voinut tuntea. Unissakaan ei sillä ollut kasvoja, taikka ainakin olivat ne sellaiset, ettei niistä saanut selvää, ne kun sulivat pois hänen silmäinsä edessä. Tällä tavoin heräsi ja kehittyi lakimiehen sielussa kova, melkein luonnoton halu saada nähdä todellisen Hyden kasvot. Hänestä tuntui, kuin täytyisi koko salaperäisyyden valjeta, jopa kokonaan hävitäkin, jos hän vain kerrankin saisi nähdä hänet. Olihan samoin käynyt niin monen muunkin samanlaisen salaperäisyyden; läheltä nähtyinä menettivät ne kaikki kaameat ominaisuutensa ja esiintyivät aivan yksinkertaisina ja luonnollisina tosiasioina. Olihan mahdollista, että hänen onnistuisi löytää syy vanhan ystävänsä näennäiseen selittämättömään heikkouteen tämän miehen suhteen sekä tuon merkillisen testamentin aihe. Joka tapauksessa olivat ne kasvot, jotka maksoivat näkemisen vaivan. Ihmisen kasvot ilman inhimillisiä tunteita – kasvot, joiden tarvitsisi vain näyttäytyä herättääkseen voittamattoman kammon tunteen muuten tyynessä ja vähän tuntehikkaassa Enfieldissä. Tästä hetkestä alkoi mr Utterson alinomaa kulkea kadulla, jonka varrella tuo salaperäinen ovi oli. Aamulla ennen konttoriaikaa, keskipäivällä, juuri kun tehtävistä oli vähimmän puutetta, yöllä kalpean, sumuisen kuun katsellessa, kaikessa valossa ja kaikkina aikoina, kun katu oli täynnä väkeä ja kun se oli autio ja tyhjä – aina oli juristi vartiopaikallaan. »Minä löydän hänet, vaikkapa minun olisi etsittävä häntä iäisyyteen saakka», päätteli hän. Vihdoinkin tuli hänen kärsivällisyytensä palkituksi. Se sattui eräänä kauniina, kuivana iltana, jolloin oli huurretta ilmassa. Kadut olivat puhtaat kuin tanssisalin lattia; lamput paloivat kirkkaasti ja hiljaa ja muodostivat katukiviin säännöllisiä valo- ja varjokuvioita. Kello kymmenen jälkeen, kun myymälät olivat suljetut, oli tuo pieni katu hyvin yksinäinen ja, huolimatta Lontoon ainaisesta räminästä, hiljainen. Pieninkin rasahdus kuului pitkän matkan päähän: talousesineiden kalina ja muu sellainen ylti asunnoista jalkakäytävällä kulkevan korvaan, ja jokaisen lähestyvän jalkamiehen askelet kaikuivat pitkän matkan päähän. Mr Utterson oli ollut vain muutamia minuutteja tavallisella vartiopaikallaan, kun hän kuuli omituisten, keveiden askelten lähestyvän. Yöllisillä retkillään oli hän jo kauan sitten tottunut siihen omituiseen vaikutelmaan, jolla yhden ainoan ihmisen askelten äänen välistä voi pitkän matkan päässä oleva kuuntelija erottaa kaupungin muusta kolinasta. Mutta niin häthätää ja niin varmasti ei hänen huomionsa ollut milloinkaan herännyt kuin tällä kertaa, ja voimakkaan, melkein taikauskoisen odotuksen ja toivon tunteen valtaamana hän vetäytyi talon portin varjoon. Askelet lähenivät, kunnes ne kuuluivat aivan läheltä, kääntyen kadun kulmassa. Juristi kurkisteli varovasti ja nyt voi hän jo aprikoida, mitä lähestyjä saattoi olla miehiään. Hän oli pieni ja hyvin yksinkertaisesti puettu, ja hänen olennossaan ja ulkomuodossaan oli jotakin, mikä odottajasta näin välimatkan päästäkin tuntui kuvaamattoman vastenmieliseltä. Mies ohjasi kuitenkin askelensa suoraan tuota salaperäistä ovea kohti ja lähetessään otti hän avaimen taskustaan aivan kuin tekee henkilö, joka saapuu kotiinsa. Mr Utterson astui kadulle ja nykäisi häntä ohikulkiessa olkapäästä. »Anteeksi, ettekö ole mr Hyde?» Mr Hyde hätkähti ja veti henkeä sähisevällä äänellä. Mutta hänen säikähdyksensä oli vain hetkellinen, ja vaikka hän ei katsonut juristia silmiin, vastasi hän levollisesti: »Kyllä se on nimeni. Haluatteko mitä?» »Minä huomaan teidän aikovan mennä tuonne sisälle», vastasi juristi. »Olen tohtori Jekyllin vanha ystävä – mr Utterson Gaunt Streetiltä – olette kai kuullut nimeni; ja kun nyt satuin tapaamaan teidät tässä, niin ajattelin, että kentiespä te voisitte päästää minut sisään. Minä haluaisin tavata tohtoria.» »Ette tapaa häntä nyt; hän on matkoilla», vastasi mr Hyde, puhaltaen avaimenreikään poistaaksensa sieltä tomun. Sitten lisäsi hän ehättäen, mutta yhä vain katse alas luotuna: »Mistä tunsitte minut?» »Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?» vastasi mr Utterson. »Mielelläni – mitä haluatte?» »Oletteko hyvä ja näytätte minulle kasvonne?» Mr Hyde näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten röyhkeän päättävästi mr Uttersonia kohti; he tuijottivat hetken ajan hiljaa toisiinsa. »Nyt tunnen teidät», virkkoi mr Utterson. »Siitä saattaa vastaisuudessa olla hyötyä meille molemmille.» »Aivan niin», vastasi Hyde, »olipa hyvä, että tapasimme. Ja à propos – teidän pitää saada minun osotteenikin.» Ja hän mainitsi erään talon numeron joltakin Sohon kaupunginosassa olevalta kadulta. »Suuri Jumala!» ajatteli lakimies, »ajatteleeko hänkin mahdollisesti testamenttia.» Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja mutisi vain kiitoksen osotteesta. »Ja nyt», sanoi toinen, »on teidän sanottava minulle, mistä äsken tunsitte minut?» »Tuntomerkeistä.» »Kenenkä antamista?» »Meillä on yhteisiä ystäviä», vastasi mr Utterson. »Yhteisiä ystäviä?» toisti mr Hyde jonkun verran käheästi. »Keitä ne olisivat?» »Tohtori Jekyll esimerkiksi», virkkoi juristi. »Hän ei ole koskaan puhunut teille minusta», väitti toinen harmistuneena. »Enpä olisi uskonut teidän voivan tuolla lailla valehdella.» »No no», sanoi mr Utterson, »ajatelkaapa mitä puhutte!» Toinen päästi kiroten kovan ivanaurun, väänsi samassa nopeasti oven lukon auki ja katosi sisälle. Juristi seisoi hetkisen siinä, mihin Hyde oli hänet jättänyt, levottomana ja alakuloisena. Sitten hän läksi verkkaisin askelin kävelemään katua pitkin, nostaen tuontuostakin käden otsalleen, kuin syvästi miettien. Se kysymys, jota hän punnitsi, oli kuitenkin sellainen, jollaisia vain harvoin ratkaistaan. Tuo tuntematon oli kalpea ja suhdaton ruumiinmuodoltaan, hän teki sen vaikutuksen, kuin olisi hän ollut jollakin tavoin epäluonnollinen, mutta siltä ei kuitenkaan käynyt tarkemmin määritteleminen, missä erikoisessa suhteessa; hän hymyili epämiellyttävästi, hänen esiintymistavassaan oli sekä julkeutta että pelkuruutta, ja sellaisena oli se kaikkea muuta kuin luottamusta herättävä, ja hänen äänensä oli käheä, kuiskiva ja kuin särkynyt. Kaikki tämä muodosti kylläkin vastenmielisen kokonaisuuden, mutta se ei ollut kylliksi selittämään sitä siihen asti tuntematonta inhoa ja pelkoa, jonka hänen katseensa synnytti mr Uttersonissa. »Sen täytyy olla jotakin muuta», ajatteli hölmistynyt lakimies. »Se on jotakin muuta – kunpa vain keksisin nimen sille. Herra Jumala, mieshän on tuskin ihmisen näköinen! – Jotakin apinamaista – jotakin luonnotonta – niin, mitä lieneekään! – Taikka on se sitten jonkun pahan, turmeltuneen sielun heijastus, joka tunkee läpi maallisen verhonsa? – Minun tekisi melkein mieleni uskoa sitä; sillä ah, sinä vanha Henry Jekyll parkani, jos milloinkaan on saatanan oma nimikirjotus nähty ihmisen kasvoilla, niin on se kirjotettuna uuden ystäväsi otsalle.» Kun poikkesi kulmasta pienelle takakadulle, niin tuli torille, jota ympäröivät entisaikaan muhkeat, mutta nyt suureksi osaksi rappeutuneet rakennukset, jotka oli vuokrattu kerroksittain ja yksityisinä huoneina kaikenlaisille ihmisille: kartan piirtäjille, arkkitehdeille, rappiolle joutuneille asianajajille ja kauppa-asiamiehille. Vain yksi ainoa rakennus oli vielä yhden ainoan perheen hoteissa, ja tämän hyvinvointia ja mukavuutta ilmaisevan talon portille mr Utterson kolkutti. Muudan hyvin puettu, vanhanpuoleinen palvelija avasi hänelle oven. »Onko tohtori kotona, Poole?» kysyi juristi. »Minä katson, mr Utterson», sanoi palvelija, päästäen vieraan suureen, matalaan eteiseen, jota lämmitti, kuten vanhoissa herrastaloissa, kirkas, paukkuva takkavalkea avoimessa tulipesässä ja johon oli sijotettu useampia kallisarvoisia tammikaappeja. »Olkaa hyvä ja odottakaa täällä, sir. – Taikka sytytänkö ehkä valkean ruokasaliin?» »Kiitos, täällä on hyvä», sanoi juristi lähestyen takkavalkeaa. Tämä eteinen oli hänen ystävänsä tohtorin lempipaikkoja, ja hänellä itsellään oli tapana sanoa sitä koko Lontoon hauskimmaksi huoneeksi. Mutta tänä iltana tunsi hän kuin vilunväreitä veressään; hän ei voinut vapautua tuosta kiusallisesta Hyden kasvojen muistosta; hän kärsi tyytyväiselle mielenlaadulleen mitä harvinaisinta väsymystä ja alakuloisuutta; ja tässä hermostuneessa mielentilassa, joka hänet oli vallannut, oli hän lukevinaan uhkauksen liekkien hulmuavassa heijastuksessa kiillotettuun kaappiin ja varjojen haaveellisessa leikissä katossa. Häntä melkein hävetti tuntemansa helpotus, kun Poole palasi ilmottaen, että tohtori Jekyll oli mennyt ulos. »Minä näin aivan äsken mr Hyden menevän vanhan leikkaushuoneen ovesta, Poole», sanoi hän. »Onko aivan totta, että tohtori itse ei ole kotona?» »Aivan totta, sir», vastasi palvelija. »Mr Hydellä on oma avain.» »Isännällänne näyttää olevan suuri luottamus tuohon nuoreen mieheen», virkkoi juristi ajatuksissaan. »Niin on, sir», vastasi Poole. »Meitä kaikkia on käsketty tottelemaan häntä kuten tohtoria itseään.» »Tuskinpa luulen tavanneeni mr Hydeä milloinkaan täällä», huomautti mr Utterson. »Ette olekaan, sir. Hän ei ole milloinkaan täällä, kun isännällä on vieraita», vastasi palvelija. »Me muuten näemme häntä hyvin harvoin tällä puolella; hän tulee ja menee enimmäkseen laboratorion kautta.» »Vai niin – no, hyvää yötä sitten, Poole.» »Hyvää yötä, mr Utterson.» Juristi läksi kotiin hyvin raskaalla mielellä. »Harry Jekyll parka», ajatteli hän, »pelkäänpä, pelkäänpä hänen purjehtivan vaarallisilla vesillä! – Hän oli kevytmielinen ja huimapää aikaisemmassa nuoruudessaan; siitä on tosin jo kauan, mutta Jumalan lait eivät tiedä mitään ylimuistoisesta ajasta. Niin, niin – – sen täytyy olla jotakin sellaista – jonkun vanhan synnin turvottuminen, jonkun tuntemattoman rikoksen piilossa ollut haava – – jokin rangaistus, joka tekee tuloansa kiirein askelin, vuosikausia sen jälkeen kuin sen muistokin jo kadonnut on ja itserakkaus antanut itse harha-askelen anteeksi.» Säikähtäen omia ajatuksiaan alkoi juristi muistella kulunutta elämäänsä ja miettiä sen salaisuutta. Hän tunkeutui jokaiseen muistonsa hämärään sokkeloon, peläten että jokin kauan sitten unhotettu synti yhtäkkiä ponnahtaisi päivänvaloon ja löisi häntä vasten naamaa. Hänen menneisyytensä oli kylläkin tahraton; harvat miehet voivat niin levollisena selailla muistojen vaarallista kirjaa; ja sittenkin tunsi hän itsensä nöyryytetyksi tomuun ja tuhkaan asti kaikkien niiden huonojen tekojen vuoksi, joita hän oli tehnyt, sekä kiitolliseksi muistellessaan niitä monen monia, joita hän oli ollut tekemäisillään, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Sitten palasivat hänen ajatuksensa vielä kerran aineeseen, joka äsken oli antanut niin paljon päänvaivaa. Nyt oli hän jo huomaavinaan pienen toivon kipinän. »Jos ottaisi tutkiakseen tämän Hyden entisyyttä», ajatteli hän, »niin on varmaan hänelläkin salaisuutensa – – eikä suinkaan vallan kauniit, jos saa päätellä hänen ulkomuodostaan; salaisuuksia niin mustia, että Jekyll paran pahimpain erhetyksien täytyy niiden rinnalla loistaa auringonpaisteena. Asia ei saa jatkua tällä tavoin. Minä värisen ajatellessani tuota elukkaa, joka hiipii varkaan tavoin Harryn vuoteen ääreen. Harry parka, millainen herääminen! – Se on sitäpaitsi vaarallista; – sillä jos tuolla Hydellä on tieto testamentista ja sen sisällöstä, niin voihan hän ilman muuta tulla kärsimättömäksi perintönsä saamiseen nähden. Niin, minun on todellakin otettava asia omiin käsiini –– jos vain Jekyll siihen suostuu», lisäsi hän; »jos vain Jekyll siihen suostuu.» Sillä kertaa näki hän ajatuksissaan, kuten valaistussa läpikuultavassa taulussa, testamentin merkilliset määräykset. [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4204 8942 2006-11-11T10:45:13Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi: Tohtori Jekyllin testamentti|Tohtori Jekyllin testamentti]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi: Carew’in murha|Carew’in murha]] |otsikko=Tohtori antaa lausuntonsa. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Kaksi viikkoa sen jälkeen sattui niin onnellisesti, että tohtori Jekyll antoi yhden noita tavanmukaisia päivällisiään muutamille valituille ystäville, jotka olivat kaikki huomattuja, oppineita miehiä ja hyvän viinin tuntijoita. Mr Utterson laittoi niin, että tuli viipyneeksi muiden jälkeen. Tämä ei ollut tavatonta; niin oli tapahtunut kymmeniä kertoja. Kaikki, jotka ylimalkaan ymmärsivät Uttersonia, suosivat häntä lämpimästi. Tuota kuivaa, vaiteliasta lakimiestä pidätettiin halusta, kun hilpeämmät ja puheliaammat vieraat jo olivat kynnyksellä; hänen vaatimattomassa seurassaan istumisesta pidettiin: se oli kuin jonkunlainen valmistautuminen yksinäisyyteen, ja hänen sisältörikkaassa hiljaisuudessaan mielellään lepäsi meluisan iloisuuden ponnistelevan tyhjyyden jälkeen. Tohtori Jekyllilläkin oli tällainen maku; ja kun hän nyt istui takkavalkean vastakkaisella sivulla kookkaana, muhkeana, hyvin säilyneenä viisikymmenvuotiaana miehenä, kauniilla kasvoillaan eräänlainen veitikkamainen ilme, mutta muuten miellyttävän, voimakkaan ja luottamusta herättävän näköisenä – niin huomasi hänen eleistään selvästi, että hän katseli vierastansa lämpöisellä ja teeskentelemättömällä ystävyydellä. »Minä haluaisin puhella kanssasi, Jekyll», alkoi mr Utterson. »Tuosta testamentista, tiedäthän.» Tarkkaavainen henkilö olisi huomannut, että tämä aine ei ollut tervetullut, mutta tohtori vastasi keveällä äänellä: »Sinulla on todellakin syytä valittaa, Utterson parkani, niin kiusallista suojattia. Minä en ole kuunaan nähnyt ihmisen olevan niin huolissaan jostakin, mikä ei välittömästi koske häntä itseään, kuin sinä olet tuon onnettoman testamentin vuoksi – – sitä saattaisi mahdollisesti olla tuo härkäpäinen kerskailija Lanyon siihen nähden, mitä hän lörpöttelee minun tieteellisistä harhaopeistani, mukamas. Vaikka, tiedänhän minä, että hän on hyvä mies – – älä ensinkään rypistä otsaasi – – mainio mies – minä haluaisin tavata häntä useammin; mutta itsepäinen kerskailija hän on joka tapauksessa – taitamaton, yksipuolinen suupaltti. En ole milloinkaan niin erehtynyt kenenkään ihmisen suhteen kuin Lanyonin.» »Sinä tiedät, etten minä ole koskaan sitä hyväksynyt», jatkoi Utterson, huolimatta ystävän yrityksestä kääntää keskustelu toisaalle. »Testamenttia? Niin, tiedänhän sen», vastasi tohtori jotenkin terävästi. »Sen olet kyllä selvästi näyttänyt käytökselläsi.» »Niin, ja nyt sanon sen vielä kerran», jatkoi juristi. »Minä olen saanut kuulla yhtä ja toista tuosta nuoresta Hydestä.» Tohtori Jekyllin kauniit kasvot kalpenivat huuliin asti, ja varjon tapainen laskeutui hänen silmäinsä yli. »En halua kuulla enempää», virkkoi hän. »Olemmehan sopineet, ettei tähän asiaan enää kajota.». »Mutta se, mitä olen saanut kuulla, on hirveätä –» »Se ei merkitse mitään. Sinä et lainkaan käsitä asemaani», vastasi tohtori änkyttäen ja kuin hakien sanoja. »Minä olen – – – – hyvin vaikeassa ja kiusallisessa asemassa, Utterson, – – olosuhteeni ovat – hyvin omituiset – hyvin omituiset. Se on – – sanalla sanoen, asia kuuluu niiden luokkaan, joita ei paranneta niistä puhumalla.» »Jekyll», sanoi Utterson, »sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että minuun voi luottaa. Puhu avoimesti minulle. Usko asiasi minulle. Minä en epäile, etten voisi tavalla taikka toisella auttaa sinua.» »Paras veljeni», vastasi tohtori. »Tämä on ystävällinen esitys, jonka teet – hyvin ystävällinen – en tiedä, miten voisin kiittää sinua. Minä luotan sinuun täydellisesti; mieluummin uskoisin itseni sinulle kuin kenellekään muulle elävälle olennolle, jos se olisi minun vallassani. Mutta niin ei suinkaan asian laita ole, kuin mielessäsi kuvittelet. Ei se ole lainkaan vaarallista – ja – vain tyynnyttääkseni hyvää sydäntäsi, vanha ystävä – – minä sanon sinulle yhden asian: millä hetkellä hyväksi näen, voin minä vapautua Hydestä; hän ei siinä tapauksessa enää milloinkaan kiusaa minua. Sen asian vakuudeksi annan sinulle käteni. Mutta minä kiitän sinua tuhansin kerroin. Ja yksi asia vielä – et saa siitä pahastua: tämä on kokonaan yksityinen asia, ja minä pyydän sinua antamaan sen olla sinänsä.» Utterson istui hetken ajan vaiti ja tuijotti tuleen. »Luullakseni olet oikeassa», sanoi hän vihdoin nousten ylös. »Niin – mutta kun nyt kerran olemme tulleet puhuneeksi asiasta – viimeisen kerran, toivoakseni –» jatkoi tohtori, »niin on olemassa eräs kohta, jonka minä haluaisin sinun ymmärtävän. Minä suosin todellakin suuresti Hyde parkaa. Minä tiedän, että sinä olet tavannut hänet; hän on sanonut minulle sen, ja – ja pelkäänpä hänen olleen hieman epäkohteliaan. Mutta minulla on todellinen, hyvin lämmin osanotto tuohon nuoreen mieheen nähden. Ja jos minä – jos minä menisin pois, Utterson, niin pyydän, että sinä lupaat minulle pitää silmällä hänen etuansa ja huolehtia, että hän saa kaiken, mikä hänelle oikeuden mukaan on tuleva. Olen vakuutettu, että sinä tekisit sen, jos tuntisit asian kokonaisuudessaan. Minulle olisi todellinen helpotus, jos lupaisit tehdä sen.» »Missään tapauksessa en voi luvata pitää hänestä enemmän kuin nyt voin», vastasi asianajaja. »Sitähän en pyydäkään», sanoi Jekyll, laskien kätensä toisen käsivarrelle. »Minä pyydän vain oikeutta – pyydän, ettet minun tähteni riistä sitä häneltä, kun minua ei enää ole olemassa.» Utterson huokasi tahtomattaan. »No niin», sanoi hän vastahakoisesti. »Minä lupaan sen.» [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4205 8943 2006-11-11T10:45:14Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi: Tohtori antaa lausuntonsa|Tohtori antaa lausuntonsa]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi: Kirje|Kirje]] |otsikko=Carew’in murha. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Noin vuosi sitten, lokakuussa 18–, säikäytti koko Lontoota kertomus eräästä hyvin pöyristyttävien asianhaarojen vallitessa tehdystä rikoksesta ja herätti sitäkin suurempaa huomiota uhrin korkean yhteiskunnallisen aseman vuoksi. Yksityisseikkoja oli vähän, mutta ne olivat todellakin pöyristyttävät. Muudan palvelustyttö, asuva eräässä joen läheisyydessä olevassa talossa, oli yhdentoista aikaan illalla mennyt makuuhuoneeseensa. Vaikka sakea sumu aamuyöstä verhosi koko kaupungin, niin oli taivas tähän aikaan ihan pilvetön, ja se katu, jolle tytön huoneen ikkunasta oli näköala, oli täysikuun kirkkaasti valaisema. Kun hän tunsi olevansa haaveellisella tuulella, niin hän asettui istumaan arkulleen, joka sijaitsi aivan ikkunan alla, ja vaipui syviin unelmiin. Ei milloinkaan – niin sanoi hän kyynelten tulviessa silmistä joka kerran, kun hän myöhemmin kertoi mitä oli tuona iltana kokenut – ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin sopusointuisessa ja onnellisessa mielentilassa kuin juuri silloin. Näin istuessaan huomasi hän vanhan, kauniin, valkohapsisen herran tulevan verkkaisin askelin pitkin katua; ja kohta sen jälkeen havaitsi hän myöskin toisen, nuoremman ja lyhyenlännän herran, joka tuli häntä vastaan vastakkaiselta suunnalta. Kun he olivat tulleet niin likelle toisiansa, että voivat puhella – mikä tapahtui aivan sen ikkunan kohdalla, jonka ääressä tyttö istui – niin kohotti vanha herra hattuansa ja puhutteli toista hyvin kohteliaasti. Sen mukaan kuin tyttö hänen liikkeistään voi päätellä, kysyi hän vain tietä. Kuu paistoi herran puhuessa suoraan hänen kasvoihinsa, ja tyttö katseli huvikseen tuota ystävällistä ja jaloa kasvojen ilmettä. Kun hän nyt lähemmin tarkasteli tuota toista herraa, näki hän hämmästyksekseen, että tämä ei ollut kukaan muu kuin eräs mr Hyde, joka oli joskus käynyt hänen isäntänsä luona ja jonka ulkomuoto oli vaikuttanut häneen perin tympäisevästi. Hänellä oli kädessään jotenkin karkeatekoinen ja raskas kävelykeppi, jolla leikki – mutta tyttö pani merkille, ettei hän vastannut sanaakaan toisen kysymyksiin, vaan sen sijaan näytti kuuntelevan niitä huonosti salatulla kärsimättömyydellä. Yhtäkkiä, ilman pienintäkään nähtävää syytä, valtasi hänet hirmuinen raivo, hän polki jaloillaan, huiskutti keppiään ja käyttäytyi ylipäänsä – tytön ajatuksen mukaan – kuin hullu. Vanha herra astui hyvin hämmästyneenä ja loukkaantuen askelen taaksepäin, mutta nyt menetti mr Hyde kokonaan malttinsa, hyökkäsi villipedon tavoin hänen kimppuunsa ja iski hänet maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä näki tyttö, miten hän apinamaisella raateluhimolla polki uhriansa jaloillaan, potki häntä ja raskaan kepin iskuilla runteli hänet, niin että katsoja selvästi kuuli luiden katkeilevan ja näki hengettömän ruumiin vierivän käytävältä kadulle. Tämän kaamean näyn nähdessään koetti tyttö huutaa apua, mutta menetti malttinsa ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Tuntia myöhemmin hän virkosi ja kiiruhti silloin kutsumaan poliisin. Murhaaja oli jo aikoja sitten mennyt matkoihinsa, mutta murhatun hengetön ruumis, kaamean silvottuna, virui vielä kadulla. Keppi, jota oli käytetty murhatyössä ja joka näytti olevan jotakin ulkomaalaista, tavattoman lujaa ja sitkeätä puulajia, oli katkennut keskeltä, ja sen toinen sälöytynyt puoli löydettiin katuojasta aivan ruumiin vierestä; toisen puoliskon oli murhaaja luultavasti vienyt mukanaan. Kultakello ja täysinäinen rahakukkaro löydettiin vainajalta, mutta ei mitään papereita eikä käyntikorttia, lukuunottamatta yhtä sinetillä ja postimerkillä varustettua kirjettä, jota postiin viemässä hän luultavasti oli ollut, ja jossa oli mr Uttersonin osote. Tämä kirje annettiin aikaisin seuraavana aamuna osotteen omistajalle; ja kun hän oli lukenut sen sekä kuullut millaisten olosuhteitten vallitessa se oli tavattu, venytti hän miettiväisenä alahuultansa ja rypisti otsaansa. »Minä en virka mitään, ennenkuin olen nähnyt vainajan», sanoi hän. »Mutta asia näyttää kieltämättä pahalta – – hyvin pahalta. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, kunnes olen pukeutunut.» Hän söi kiireesti aamiaisensa ja ajoi sitten poliisivahtikonttoriin, jonne ruumis oli viety. Niin pian kuin hän oli ennättänyt luoda katseensa siihen, nyökäytti hän vakavan näköisenä päätään. »Juuri niin kuin pelkäsin», sanoi hän. »Minä tunnen hänet. Tekee oikein kipeätä sanoa, että tämä on sir Danvers Carew.» »Taivaan Jumala, sir, voiko se olla mahdollista!» huudahti poliisikomisarius, jonka silmissä vilkkui ammattimainen osanotto. »Tämä juttu tulee nostattamaan paljon melua», lisäsi hän. »Ja kentiespä te voitte auttaa meitä rikoksellisen kiinnisaamisessa.» Hän kertoi nyt palvelustytön todistuksesta sekä näytti katkennutta keppiä. Mr Uttersonia oli jo järkyttänyt kaamea aavistus vain pelkän Hyden nimen kuullessaan; mutta nähdessään kepin ei hänellä enää voinut olla epäilystä verityön todellisesta tekijästä, sillä niin katkennut ja sälöinen kuin se olikin, tunsi hän sen kuitenkin selvästi samaksi, jonka hän itse oli muutamia vuosia sitten lahjottanut tohtori Henry Jekyllille. »Onko tämä Hyde lyhyenläntä?» kysyi hän. »Harvinaisen pieni ja harvinaisen ruma, sen mukaan kuin tyttö väittää», oli vastaus. Mr Utterson mietti hetkisen. »Jos teette hyvin ja seuraatte minua vaunuihini», sanoi hän sitten, »niin luulenpa voivani viedä teidät hänen asuntoonsa». Kello oli nyt liki yhdeksän aamulla ja kaupunki oli sankan usvan verhoamana. Suuri suklaanvärinen vaippa synkensi yläilmoja. Tuuli ajeli kuitenkin kasaantuvia höyryjä milloin sinne milloin tänne, niin että vallitseva hämärä esiintyi monenlaisina eri vivahduksina ja asteina. Toisessa paikassa oli pimeätä kuin iltamyöhällä, toisessa helotti keltaisenruskea sumu luonnottoman hehkuvana kuin suuri tulipalo, ja muutamia syliä kauempana saattoi se kokonaan haihtuakin joksikin aikaa, niin että vaaleansininen päivänvalo paistoi aaltoilevien höyrymöhkäleiden välistä. Tässä valossa näyttivät synkät, likaiset, kivihiilen mustaamat kadut vaivaisesti palavine lamppuineen ja käytäviä ehtimiseen tallustavine huonosti puettuine ihmisjoukkoineen melkein kuin inhottavan unen katkelmilta mr Uttersonin silmissä. Hänen ajatuksensa eivät liioin olleetkaan iloisinta laatua, ja kun hän salavihkaa vilkaisi seuralaiseensa, niin hän tunsi jonkinlaista pelkoa lainvartiaa kohtaan, jollaisesta pelosta ei kunniallisinkaan ja moitteettomin ihminen aina ole vapaa. Kun vaunut pysähtyivät annetun osotteen mukaan, hälveni sumu hiukan, niin että saattoi erottaa ahtaan ja likaisen kadun, jonkun kapakan, muutaman pahanpäiväisen ranskalaisen ravintolan ja lauman repaleisia lapsia porttikäytävissä. Tällaiseen ympäristöön oli siis Henry Jekyllin suojatti ja miljoonain perijä asettunut asumaan. Muudan vanha, kellertävä ja harmaahapsinen nainen, jolla oli ilkeät ja vähän luottamusta herättävät kasvot, mutta moitteeton esiintymistapa, tuli heille avaamaan. Hän myönsi, että mr Hyde asui täällä, mutta tämä ei sattunut olemaan kotona. Hän oli, kertoi nainen, tullut hyvin myöhään kotiin, mutta jo heti taas lähtenyt pois eikä häntä ollut sen jälkeen näkynyt. Tässä ei ollut mitään tavatonta; hän oli yleensä hyvin epäsäännöllinen tavoiltaan ja oli joskus kauankin poissa. Kun hän edellisenä päivänä ihan odottamatta oli näyttäytynyt, ei nainen sitä ennen ollut kuullut hänestä mitään kokonaiseen kahteen kuukauteen. »Hyvä. Olkaa hyvä ja näyttäkää meille hänen huonettansa», sanoi asianajaja rauhallisesti. Kun nainen selitti, että se oli mahdotonta, lisäsi hän: »Minun on sanottava teille, että tämä herra tässä on poliisi-inspehtori Newcoman, Scotland Yardilta.» Eukon katseen kirkasti ilkeämielinen ilo. »Vai niin», sanoi hän. »Onko hän joutunut kiinni? – Mitä konnankujeita hänellä nyt on ollut?» Mr Utterson vaihtoi tarkotuksellisia silmäyksiä poliisi-inspehtorin kanssa. »Hän ei näytä ymmärtäneen tehdä itseänsä pidetyksi –» huomautti viimeksimainittu. »Olkaa nyt hyvä, muoriseni, ja antakaa meidän hiukan tarkastaa hänen huoneistoaan.» Eukon ilmotuksen mukaan oli Hyde vuokrannut koko rakennuksen, mutta asuttavina oli hänellä vain kaksi huonetta. Ne olivat kuitenkin sisustetut sekä ylellisesti että aistikkaasti. Viiniä oli yltäkyllin kaapissa; pöytäkalusto oli hopeaa ja pöytäliina hienointa kangasta. Seinillä riippui muutamia hyviä tauluja, varmaankin lahjoja tohtori Jekylliltä, joka oli erinomainen taiteentuntija; lattiaa peittivät komeat matot, ja huonekalut olivat kallisarvoiset ja mukavat. Sillä hetkellä olivat huoneet kuitenkin mitä täydellisimmässä epäjärjestyksessä. Vaatteita oli hujanhajan lattialla, kaikki laatikot auki, ja tulipesässä näkyi hiiltynyt kasa, kuin olisi siinä poltettu paperia. Poliisi-inspehtori kaiveli tuhkaa ja veti sieltä esiin puoleksi palaneen pankkiosotuskirjan, joka oli säilynyt liekkien vaikutukselta. Katkennut keppi löytyi etsittyä oven takaa, ja kun tämä vahvisti poliisi-inspehtorin epäilyjä, ilmotti hän olevansa täysin tyytyväinen tehtyjen tutkimusten tulokseen. Hänen tyydytyksensä lisääntyi vielä, kun pankissa käydessä saatiin tietää, että murhaajalla oli siellä talletettuna useampia tuhansia puntia. »Nyt hän on käsissämme, siitä saatte olla varma, sir», sanoi hän Uttersonille. »Hän on nähtävästi menettänyt viimeisenkin malttinsa, muuten ei hän olisi jättänyt keppiä tänne eikä polttanut kaavakekirjaa. Rahatta ei hän luonnollisesti voi tulla toimeen. Meidän tarvitsee vain odottaa häntä pankissa – – ja luvata sopiva palkinto hänen kiinniottamisestaan. Häntä peräänkuulutetaan tietysti heti paikalla.» Tämä kohtasi kuitenkin odottamattomia vaikeuksia. Hydellä ei näyttänyt olevan läheisiä ystäviä – ja puheena olleen palvelustytön isäntä sanoi tavanneensa hänet vain pari kolme kertaa; yhtään sukulaista ei löydetty; hän ei ollut, mikäli saatiin tietää, milloinkaan valokuvauttanut itseään – ja henkilöt, jotka koettivat kuvailla häntä, poikkesivat siinä yhtä paljon kuin ihmiset sellaisissa tapauksissa ylipäänsä tekevät. Ainoastaan yhdessä suhteessa näyttivät kaikki olevan yksimielisiä – nimittäin siinä jonkin selittämättömän inhon tunteessa, jonka hänen olemuksensa näkyi herättäneen kaikissa, jotka olivat tulleet hänen kanssansa tekemisiin. [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4206 8944 2006-11-11T10:45:16Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi: Carew’in murha|Carew’in murha]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi: Eräs kummallinen asianhaara|Eräs kummallinen asianhaara]] |otsikko=Kirje. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Vasta saman päivän iltamyöhällä mr Utterson pysähtyi tohtori Jekyllin ovelle, missä hänet heti päästi sisään uskollinen Poole, joka vei hänet keittiön portaiden kautta ulos pienen pihamaan yli – pihamaa oli ennen vanhaan ollut puutarhana – siihen rakennukseen, jota tohtori käytti laboratoriona, vaikka se oikeastaan oli ollut tarkotettu leikkaushuoneeksi. Tohtori oli ostanut talon erään kuuluisan kirurgin perillisiltä, ja kun hän itse työskenteli enemmän kemiallisten kuin anatomisten tutkimusten alalla, niin hän oli määrännyt pihamaan perällä olevan rakennuksen toiseen tarkotukseen kuin alkuperäiseen. Tämä oli ensi kerta, kun juristi kävi ystävänsä asunnon tässä osassa; ja hän katseli pimeää, ikkunatonta rakennusta uteliaasti sekä tarkasteli sitä puolelta jos toiseltakin, tuntien jonkinlaista mauttomuuden ja vierauden tunnetta kulkiessaan tuon aikoinaan innostuneiden ylioppilaiden täyttämän, mutta nyt aution ja tyhjän luentosalin ohi. Pöydät olivat kemiallisia työkaluja tulvillaan ja lattiat täynnä pakkauskoreja ja olkia, ja päivänvalo tunkeutui valjuna ja sumuisena himmeän lasikupolin kautta. Salin perältä kohosi muutamia porrasaskeleita ovelle, jota peitti punainen villavaate; ja tämän oven kautta vietiin mr Utterson vihdoin tohtorin työhuoneeseen. Huone oli suuri, sen seinämillä oli lasikaappeja, ja muuten oli se varustettu suurella vaatetuspeilillä ja kirjotuspöydällä. Sen kolmessa ikkunassa, jotka antoivat pihanpuolelle, oli rautaristikot. Tuli paloi pesässä: kamiinin reunuskoristeella paloi lamppu, sillä sumu teki huoneen pimeäksi; ja aivan takkavalkean ääressä istui tohtori Jekyll, kalmankalpeana ja hyvin kärsivän näköisenä. Hän ei noussut vastaanottamaan tulijaa, vaan ojensi hänelle jääkylmän käden ja sanoi hänet tervetulleeksi äänellä, jota tuskin voi tuntea hänen äänekseen. »Ja nyt – –» sanoi Utterson, niin pian kuin Poole oli lähtenyt – »olethan – – olethan kuullut mitä viime yönä on tapahtunut?» Tohtori värisi. »Sanomalehtipojat kirkuivat sitä torilla», vastasi hän. »Kuulin huudot ruokasaliin asti.» »Yksi sana vain», sanoi juristi. »Carew oli ystäväni ja suojattini, mutta niinhän olet sinäkin, ja minä haluan tietää, miten asiat ovat, ennenkuin ryhdyn toimintaan. Ethän vain liene ollut kylliksi mieletön piilottaaksesi tuota konnaa jonnekin?» »Utterson, minä vannon, niin totta kuin Jumala näkee minut, kaiken pyhän nimessä», huudahti tohtori, »minä vannon, etten enää koskaan tahdo nähdä häntä silmäini edessä. Annan sinulle kunniasanani sen vakuudeksi, että olen katkaissut kaiken yhteyden hänen kanssaan ja karkottanut hänet luotani ainaiseksi. Välimme ovat lopussa. Muuten ei hän minun apuani tarvitsekaan. Sinä – sinä et tiedä – et tunne häntä niinkuin minä; hän on varmassa tallessa, täysin varmassa tallessa; huomaa minun sanani – ei yksikään ihminen tule enää kuulemaan puhuttavan hänestä tässä maailmassa.» Juristi kuunteli synkän näköisenä. Häntä ei miellyttänyt ystävänsä äärimäisyyteen asti pingotettu, kuumeinen käytöstapa. »Sinä näytät olevan varma asiastasi», sanoi hän, »ja oman itsesi vuoksi toivon, että olisit oikeassa. Jos asia tulee oikeuteen, saattaisi nimesi tulla sotketuksi juttuun.» »Minä olen aivan varma asiastani», vastasi tohtori. »Minulla – minulla on vakuutukseeni syyt, joita en voi ilmaista. Mutta yhdessä suhteessa haluaisin kysyä neuvoa sinulta. Olen – olen saanut muutaman kirjeen, enkä tiedä, pitääkö minun näyttää se poliisille vai ei. Minä jättäisin sen sinulle, Utterson, sillä olen varma, että sinä menettelet oikein ja ymmärtäväisesti; minulla on suuri luottamus sinuun.» »Pelkäät ehkä sen johtavan hänen kiinnijoutumiseensa?» »En. Minä en todellakaan välitä, miten käy Hyden tästä lähtien. Olen riistäytynyt kokonaan irti hänestä. Minä vain ajattelen omaa asemaani, joka saattaisi kärsiä tästä rumasta jutusta.» Utterson mietti jonkun aikaa. Häntä kummastutti ystävänsä itsekkyys, mutta samalla kertaa hän tunsi suurta helpotusta. »No niin», virkkoi hän vihdoin. »Anna minun katsoa kirjettä.» Kirje oli kirjotettu omituisella pystysuoralla käsialalla ja sen oli allekirjottanut »Edward Hyde». Se ilmotti hyvin lyhyesti, että kirjeenkirjottajan hyväntekijän, t:ri Jekyllin, jonka jalomielisyyden hän oli palkinnut kiittämättömyydellä, ei tarvinnut olla huolissaan hänen turvallisuutensa vuoksi, hän kun oli keksinyt varmoja pakenemiskeinoja. Juristia miellytti kirje koko lailla. Sehän esitti tohtorin suhteen kadonneeseen rikoksentekijään paremmassa valossa kuin hän oli nähnyt sen tähän asti, ja hän melkein pahotteli niitä epäilyjä, joita hänellä oli ollut. »Onko sinulla kuori tallella?» kysyi hän. »Ei, poltin sen ennenkuin ajattelin mitä tein», vastasi tohtori. »Mutta siinä ei ollut postimerkkiä; sen toi minulle lähetti.» »Otanko kirjeen mukaani?» kysyi Utterson. »Minun on nukuttava tämän asian päälle.» »Kuten tahdot – minä jätän asian kokonaan sinun hoteihisi», oli vastaus. »Olen jo kokonaan kadottanut oman luottamukseni.» »No niin, minä ajattelen asiaa», sanoi juristi. »Vain yksi sana jäähyväisiksi. Hyde se tietysti saneli testamenttiisi tuon lauseen katoamisestasi?» Tohtori kalpeni yhä enemmän ja näytti hetken ajan olevan pyörtymäisillään. Hän puri huuliansa ja nyökäytti päätään. »Saatanpa uskoa sen», sanoi Utterson. »Hänen tarkotuksenaan oli murhata sinut. Saat onnitella itseäsi, että olet päässyt hänestä.» »Minä saan onnitella itseäni enemmästäkin kuin siitä», huokasi tohtori hyvin totisena. »Olen saanut opetuksen – hyvä Jumala, millaisen opetuksen, Utterson!» – ja hän kätki hetken ajaksi kasvonsa käsiin. Mennessään pysähtyi Utterson vaihtamaan pari sanaa Poolen kanssa. »Tuota», sanoi hän pikimmältään, »toihan eräs lähetti tänään kirjeen tohtorille. Minkä näköinen hän oli?» Mutta Poole vakuutti, ettei mitään muuta kirjettä tullut sinä päivänä kuin se mikä oli postissa – »ja sekin sisälsi vain pelkkiä kiertokirjeitä», lisäsi hän. Tämä ilmotus täytti poistuvan vieraan uudella pettymyksellä. Kirje oli siis ilmeisesti tuotu sisään laboratorion ovesta; mahdollisesti oli se myöskin kirjotettu tohtorin työhuoneessa – ja jos asianlaita todellakin oli tällainen, niin oli juttu kokonaisuudessaan otettava toiselta näkökannalta ja meneteltävä sen suhteen paljoa suuremmalla varovaisuudella. Käydessään kuuli hän sanomalehtipoikien huutavan käheinä pitkin katuja: »Ylimääräinen numero! – Kaamea parlamentinjäsenen murha!» Tämä oli ruumispuhe eräälle hänen vanhalle ystävälleen ja suojatilleen; eikä hän voinut vapautua eräänlaisesta aavistuksesta, että myöskin erään toisen hyvä nimi ja maine oli vaarassa tulla raadelluksi ja hukkua panettelun virvatuleen. Joka tapauksessa oli se kiusallinen kysymys, jonka ratkaiseminen oli nyt hänen tehtävänään; ja niin tottunut kuin hän olikin luottamaan etusijassa omaan itseensä, alkoi hän kuitenkin kaivata jotakin toista, jolta voisi kysyä neuvoa. Tätä hän ei kuitenkaan suorastaan saattanut tehdä; mutta mahdollisesti, ajatteli hän, voisi se tapahtua sivuteitä. Hetkistä myöhemmin hän istui oman takkavalkeansa toisella puolella; toisella istui mr Guest, hänen ensimäinen apulaisensa, ja heidän kummankin välillä, tarkoin lasketun välimatkan päässä tulesta, seisoi pullo harvinaisen vanhaa viiniä, joka oli kauan ollut talletettuna, auringon koskematta, talon syvässä kellarissa. Sumu uinaili yhä leveine siipineen pimenevän kaupungin yllä katulyhtyjen kimallellessa kuin punaiset jalokivet; ja näiden pudonneiden pilvien muodostaman tukehduttavan vaipan läpi kulki suuren yhteiskunnan sykkivä elämä tietään kuin suuren veden pauhinalla. Mutta huone loimusi kirkkaana ja ystävällisenä tulenvalossa. Pullosta olivat kaikki hapot jo kauan sitten haihtuneet; viinin kuninkaallinen väri oli tullut pehmeämmäksi ajan kuluessa, kuten värit tulevat syvemmiksi ja rikkaammiksi vanhoissa maalatuissa ikkunoissa; ja monen hiljaisen, aurinkoisen syyspäivän hehku viinivuoren harjanteilla odotti vain merkinantoa haihduttaakseen Lontoon raskaan sumun painostuksen. Juristi alkoi huomaamattaan avata pulloa. Ei ollut yhtään ihmistä, jolle hänellä olisi ollut vähemmin salaisuuksia kuin mr Guestille; hän itse asiassa epäili, ettei hänellä aina ollut edes niinkään monta kuin itse luuli. Guest oli käynyt useampia kertoja lakiasioissa t:ri Jekyllin talossa; hänen oli täytynyt kuulla puhuttavan Hydestä sekä tämän ja tohtorin väleistä; hän joka tapauksessa luultavasti teki johtopäätöksensä: eikö siis ollut kerta kaikkiaan parasta näyttää hänelle kirje, joka tavallaan selitti arvotusta? – Sitä suuremmalla syyllä kun Guest oli erityisellä harrastuksella ja taitavuudella kiintynyt käsialojen tutkimiseen ja niin ollen pitäisi tätä askelta esimiehensä taholta aivan luonnollisena ja ystävällisenä. Mr Guest oli sitäpaitsi henkilö, joka mielellään antoi neuvoja. Hän tuskin voisi lukea niin omituista asiakirjaa lausumatta jollakin tavoin arvosteluansa siitä – ja tämä arvostelu saattoi olla arvokas apu mr Uttersonille hänen nykyisessä vaikeassa asemassaan. »Se on surullinen juttu, tämä sir Danversin», huomautti hän. »Niin, sir, hyvin surullinen. Se on herättänyt tavatonta huomiota», vastasi mr Guest. »Murhaaja oli luonnollisesti mielipuoli.» »Niin, minä haluaisin juuri kuulla teidän ajatuksianne asiasta», vastasi mr Utterson. »Tässä on minulla eräs paperi – eräs kirje häneltä; se on kokonaan meidän keskinen, ymmärrättehän, sillä minä en totta tosiaan oikein tiedä, mitä minun on tehtävä – se on ruma juttu, kääntäköönpä sen miten puolin hyvänsä. Tuossa on joka tapauksessa paperi – se on jotakin juuri teille – murhaajan omakätisesti kirjottama.» Guestin silmät saivat eloa, ja hän istui heti intohimoisesti tutkimaan kirjettä. »Ei, sir –» sanoi hän vihdoin. »Hullu hän ei ole. Mutta sepä vasta on kummallista käsialaa.» »Kirjeen kirjottaja oli myöskin, sen mukaan kuin olen saanut kuulla, mitä kummallisin ihminen», lisäsi juristi. Samassa toi palvelija sisään kirjeen. »Anteeksi, mutta onko tuo kirje t:ri Jekylliltä?» kysyi mr Guest. »Minä olin tuntevinani hänen käsialansa siinä. Teidän luvallanne, onko se yksityistä laatua?» »Vain päivälliskutsu. Kuinka niin? – Tahdotteko nähdä kirjeen?» »Pikimmältään vain, jos saan luvan.» Notario asetti molemmat paperit vieretysten ja vertaili niitä tarkoin. »Kiitos, sir», sanoi hän sitten, antaen kummankin kirjeen takaisin. »Se on, kuten sanotte, hyvin mieltäkiinnittävä autografi.» Hetken ajan vallitsi hiljaisuus, jonka kuluessa mr Utterson mietti itsekseen. »Minkä vuoksi vertailitte niitä, Guest?» kysyi hän äkkiä. »Hm – – niin – –» vastasi toinen viivytellen, »on olemassa sangen omituista yhtäläisyyttä näissä molemmissa käsialoissa. Ne ovat erinäisissä kohdissa ihan yksi ja sama; erotuksena on vain se, että toinen on pystympää.» »Sepä merkillistä», virkkoi mr Utterson. »Niin, sangen merkillistä, kuten sanotte», toisti mr Guest. »Minä en teidän sijassanne puhuisi mitään tuosta kirjeestä», sanoi päällikkö. »Niin, sir. Ymmärrän», vastasi toinen. Mutta niin pian kuin mr Utterson oli jäänyt yksin iltamyöhällä, lukitsi hän Hyden kirjeen asiakirjakaappiinsa, jossa se sitten yhä pysyi. »Onko se mahdollista!» ajatteli hän. »Ryhtyisikö Henry Jekyll tekemään väärennyksen murhaajan takia!» Ja veri hyytyi hänen suonissaan. [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4207 8945 2006-11-11T10:45:17Z Hartz 13 Käyttäjän [[Toiminnot:Contributions/84.230.140.70|84.230.140.70]] ([[Keskustelu_käyttäjästä:84.230.140.70|keskustelu]]) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän [[Käyttäjä:Nysalor|Nysalor]] tekemään versioon. {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi: Kirje|Kirje]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi: Ikkunassa|Ikkunassa]] |otsikko=Eräs kummallinen asianhaara. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Aika kului. Tuhannen punnan palkinto luvattiin murhaajan kiinnisaamisesta, sillä sir Danversin kuolemaa pidettiin koko yhteiskunnan vahinkona – mutta mr Hyde näytti kadonneen niin jäljettömiin, kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Urkituksi saatiin jonkun verran hänen entistä elämäänsä; kaikki oli saastaista. Kerrottiin tärisyttäviä juttuja hänen julmuudestaan, mitä raivoisimmasta ja kylmäverisimmästä – hänen häpeällisistä elämäntavoistaan, hänen kurjista huveistaan, siitä ihmeellisestä seurasta, jota hän oli hakenut, sanoin selittämättömästä vihasta, jonka hän oli sytyttänyt kaikissa, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin; mutta hänen nykyisestä olinpaikastaan ei ollut pienintäkään vihiä. Siitä aamusta asti, jolloin hän läksi Sohossa olevasta asunnostaan murhan tapahtumispäivänä, näytti hän kirjaimellisesti olevan pyyhkäisty pois maan päältä; ja sitä mukaa kuin aika meni menojaan, alkoi mr Utterson yhä enemmän ja enemmän tointua ensi säikähdyksestään ja palata entiseen tyyneyteensä. Mr Hyden pako korvasi hänen ajatuksissaan melkein sir Danversin kuoleman. Ja nyt, kun tuo paha henki oli luopunut, näytti uusi elo alkavan myöskin t:ri Jekyllille. Hän katkaisi pitkän itseensäsulkeutuneen elämänsä, lujitti taas suhteensa vanhoihin ystäviin, hänestä tuli jälleen heidän uskollinen mielivieraansa ja hän kestitsi heitä kotonaan. Hyväntekeväisyydestä oli häntä aina kehuttu; nyt alettiin myöskin puhua hänen hurskaudestaan. Hän työskenteli alinomaa, oleskeli paljon raittiissa ilmassa, teki paljon hyvää; hänen katseensakin sai uuden, avoimen ja tyytyväisen ilmeen, hyvän omantunnon näkyväisen merkin. Yli kahden kuukauden ajan vietti tohtori onnellista ja rauhaisaa elämää. Tammikuun kahdeksantena päivänä oli Utterson muutamien valioystävien kanssa ollut tohtorin päivällisvieraana; Lanyon oli myöskin ollut siellä, ja isännän hyväntahtoinen katse oli ollut luotuna milloin toiseen milloin toiseen, kuten entisaikaan, jolloin nämä kolme olivat erottamattomia ystäviä. Tammikuun kahdentenatoista ja vielä neljäntenäkintoista päivänä huomasi Utterson hämmästyksekseen, että ystävänsä ovi oli suljettuna. – »Tohtori voi pahoin eikä voi ottaa ketään vastaan», sanoi Poole. Viidentenätoista päivänä teki hän uuden yrityksen, mutta sai taas palata tyhjin toimin. Viimeisten kuukausien aikana oli hän tottunut tapaamaan vanhaa ystäväänsä melkein joka päivä, niin että yksinäisyys alkoi jo käydä painostavaksi. Viidentenä iltana hän pyysi Guestia syömään illallista kanssansa ja kuudentena hän läksi tapaamaan Lanyonia. Täältä ei häntä tosin poisajettu, mutta jo sisäänastuessaan hämmästyi hän sitä muutosta, joka tohtorin ulkomuodossa oli tapahtunut tällä lyhyellä ajalla. Kuoleman leima oli ilmeisesti painettuna hänen kasvoilleen. Tuo voimakas, verevä mies oli käynyt aivan kelmeäksi; hän oli laihtunut, tukka oli lähtenyt hänen päästänsä, ja hän oli vanhentunut melkoisesti. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tehnyt sitä vaikutusta Uttersoniin kuin se eräänlainen hyinen kauhu, joka ilmeni hänen ystävänsä silmissä ja koko olemuksessa. Hän näytti kärsineen jonkun ennenkuulumattoman pelon koetuksen, josta ei ollut vielä voinut toipua. Uskottavalta ei tuntunut, että hänenlaisensa mies pelkäisi kuolemaa, mutta sepä oli ainoa johtopäätös, johon Utterson saattoi tulla. »Hän on lääkäri», ajatteli hän, »hän huomaa tilansa toivottomaksi – eikä voi sitä kestää». Mutta kun Utterson mainitsi hänen muuttunutta ulkomuotoaan, niin Lanyon kertoi miehekkään tyvenesti hänelle, että hän itse piti päiviään luettuina. »Minua on kohdannut ankara isku», sanoi hän. »En voi siitä toipua. Elämäni voitanee nyt laskea vain kuukausissa taikka päivissä. No niin, vanha ystävä – onhan elämä ollut ihanaa; olen rakastanut sitä – niin olen todellakin. Ajattelen välistä, että kunpa me vain tietäisimme kaiken, niin olisimme iloisempia saadessamme lähteä täältä pois.» »Jekyll on myöskin sairas», huomautti Utterson. »Oletko tavannut häntä?» Lanyonin katse synkistyi, ja hän kohotti juhlallisesti vapisevan kätensä. »Minä en halua nähdä tohtori Jekylliä enemmän kuin kuullakaan hänestä», sanoi hän kovalla, vaikka jotenkin epävarmalla äänellä. »Olen katkaissut kaikki välini sen ihmisen kanssa ainaiseksi – pyydän sinua säästämään minua kaikilta viittauksilta ystävään, jota minä tästälähin pidän kuolleena.» »Ai-ai!» sanoi Utterson ja lisäsi vähän ajan kuluttua: »Enkö minä voi tehdä mitään? – Olemmehan me kolme vanhoja ystäviä, Lanyon; meidän iällämme ei niin helposti hankita uusia.» »Ei mitään», virkkoi Lanyon. »Kysy häneltä itseltään, jos haluat.» »Hän ei päästä minua luokseen», sanoi juristi. »Sitä en ihmettele», oli vastaus. »Jonkun kerran, Utterson, kun minä olen jo aikoja sitten kuollut, saat ehkä tietää koko totuuden. Nyt en voi virkkaa sinulle mitään. Mutta jos voit puhella kanssani jostakin muusta, niin jää, herran nimessä, puhelemaan – – mutta jollet osaa välttää tuota kirottua aihetta, niin lähde – minä en voi sitä sietää.» Heti kotiin tultuaan istui Utterson kirjottamaan Jekyllille. Hän valitti, että hänet oli käännytetty pois ystävänsä ovelta, sekä kysyi syytä tuohon Lanyonin ja Jekyllin onnettomaan välien katkaisuun. Vastaus tuli jo seuraavana päivänä. Se oli pitkä, paikoittain hyvin surullinen ja paikoittain hyvin käsittämätön. Välien rikkominen Lanyonin kanssa oli välttämätön. »En moiti vanhaa ystävää», kirjotti Jekyll, »mutta minä olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän ei sovi enää tavata toisiamme. Minä aion muuten vetäytyä kokonaan pois maailmasta. Älä kummastele äläkä epäile minun ystävyyttäni, jos usein huomaatkin oveni suljetuksi myöskin sinulle. Minun täytyy vaeltaa pimeätä tietäni yksin. Olen hankkinut itselleni rangaistuksen ja vaaran, jota en voi ilmaista kenellekään ihmiselle. Mutta jos olen suurin syntinen, niin olen myöskin kovimmin koeteltuja. En olisi uskonut tämän maan päällä olevan tilaa sellaisille tuskille kuin minun. Sinä voit tehdä vain yhden, vanha ystävä, lievittää kärsimyksiäni – ja se on, pitää arvossa minun vaiteliaisuuttani.» Utterson oli hämmästyksen lyömänä. Hyden onnettomuutta-tuottava vaikutus oli kadonnut, tohtori oli palannut vanhoihin harrastuksiinsa ja suhteisiinsa; vieläpä viikko sitten näytti kunniakas ja onnellinen vanhuus hymyilevän hänelle – ja nyt, yhdessä ainoassa hetkessä, näyttivät ystävyyssuhteet, sielunrauha, koko hänen elämänsä kärsineen haaksirikon. – Niin suuri ja syvällinen muutos näytti voivan saada selityksen vain – mielenhäiriöstä. Mutta kun Utterson muisteli Lanyonin sanoja ja tapaa, jolla ne lausuttiin, ei hän voinut vapautua ajatuksesta, että pohja oli etsittävä muualta ja syvemmältä. Viikkoa myöhemmin kuuli hän, että Lanyon makasi sairasvuoteessa, ja neljätoista päivää sen jälkeen, että hän oli kuollut. Hautajaispäivän iltana, tunnettuaan hautajaisissa syvää ja kipeää liikutusta, lukitsi Utterson työhuoneensa oven, istuutui surumielisenä kynttilän valoon, otti esiin ja pani eteensä pöydälle kirjeen, jonka osote oli kirjotettu Lanyonin käsialalla ja joka oli suljettu hänen sinetillään. »§§§§§Yksityinen§§§. Lupa avata ainoastaan J. G. Uttersonilla persoonallisesti ja yksinään, sekä hävitetään lukematta siinä tapauksessa, että hän kuolee ennen minua.§§» Niin kuului kotelokirjotus, ja juristia pelotti nähdä sisältöä. »Olen haudannut vanhan ystävän tänään», ajatteli hän. »Onkohan tämä kirje ryöstävä minulta vielä yhden?» Vihdoin hän häpesi pelkuruuttaan ja mursi sinetin. Kotelo sisälsi vain toisen, samoin sinetillä suljetun kirjeen, jonka kuorella oli kirjotus: »§§Avataan vasta Henry Jekyllin kuoleman taikka katoamisen jälkeen.§§» Utterson tuskin uskoi silmiänsä. Niin, tässä oli todellakin kirjotettuna §§katoamisen§§; vielä kerran, samoin kuin mielettömässä testamentissa, jonka hän oli aikoja sitten antanut takaisin tekijälleen; vielä kerran oli Henry Jekyllin nimi asetettu jonkun katoamis-ajatuksen yhteyteen. Mutta testamenttiin oli tämä sana todistettavasti pujahtanut Hyde-roiston vaikutuksesta tarkotuksella, joka oli liiankin selvä ja pöyristyttävä. Tässä, Lanyonin käden kirjottamana – mitähän se merkitsi tässä? – Utterson oli vähällä antautua kiusaukseen, kiellosta huolimatta, jo nyt avata kirje ja ottaa selvä salaisuudesta. Mutta kunniantunne ja ajatus kuolleen ystävän luottamuksesta tulivat hänelle avuksi, ja tästä hetkestä pysyi kirje koskemattomana hänen yksityisen kirjoituspöytänsä vaahteralaatikossa. Uteliaisuutta vastaan taisteleminen ei ole samaa kuin sen voittaminen, ja saattanee epäillä, tokko Utterson siitä päivästä lähtien tunsi samaa elossa olevan nuoruudenystävän seuran kaipausta kuin siihen asti. Hän ajatteli häntä ystävällisesti, mutta siitä huolimatta sekottui hänen ajatukseensa levottomuutta ja tuskaa. Hän kävi hänen luonansa, mutta ei käy kieltäminen, että hän usein tunsi jonkinlaista helpotusta, kun häneltä pääsy kiellettiin. Sisimmässä sydämessään huvitti häntä kenties paremmin muutamien sanojen vaihtaminen Poolen kanssa eteishuoneen ovella, kaikkien kaupungin vilkkaiden äänten ja raittiin ilman ympäröimänä, kuin tähän vapaaehtoiseen vankilaan astuminen ja istuminen vastatusten tuon läpitunkemattoman erakon kanssa, joka oli sulkeutunut sinne sisälle. Poolella ei juuri ollut hyviä uutisia ilmotettavana. Tohtori, sanoi hän, oli enimmät ajat sulkeutuneena laboratorion takana olevaan työhuoneeseen, jossa hän välistä vietti yönsäkin. Hän näytti hyvin masentuneelta, hän oli hyvin hiljaa, luki tuskin milloinkaan – näytti siltä, kuin hänen mielessään kytisi jotakin. Utterson kyllästyi vihdoin kuulemaan tätä yhtä ja samaa alituiseen, niin että hän vähitellen lakkasi tohtorin asunnolla käymästä. [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4208 8940 2006-11-11T10:45:12Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi: Eräs kummallinen asianhaara|Eräs kummallinen asianhaara]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi: Viimeinen yö|Viimeinen yö]] |otsikko=Ikkunassa. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Eräänä sunnuntaina, kun Utterson oli tavallisella kävelyllään mr Enfieldin kanssa, sattuivat he taas kulkemaan tuota pientä syrjäkatua. Tultuaan tuon salaoven kohdalle pysähtyivät he katselemaan sitä. »Niin», sanoi Enfield, »näytös on siis toki loppuun näytelty. Hydeä emme kai tule enää koskaan näkemään.» »Sitä toivon minäkin», vastasi Utterson. »Olenko kertonut sinulle, että minä todellakin tapasin hänet sittemmin ja että sain kokea samanlaista vastenmielisyyden tunnetta häntä kohtaan kuin sinäkin?» »Häntä on mahdoton nähdä tuntematta vastenmielisyyttä», vastasi Enfield. »No niin – miten tomppelina lienetkään pitänyt minua, kun en tiennyt, että tämä oli takatie tohtori Jekyllin asuntoon. – Muuten oli osittain sinun syysi, että minä koskaan tulin sen tietämään.» »Vai niin, sinä siis todella tulit sen tietämään. No, jos sen tiedät, niin mennään pihaan vilkaisemaan ikkunoihin. Suoraan sanoen minä olen tosiaankin levoton tuon Jekyll paran takia. Hänen laitansa ei ole oikea – ja minusta tuntuu siltä, kuin täytyisi tehdä hyvää hänelle, että hänellä on ystävä edes asunnon ulkopuolella.» Pihamaa oli kylmä ja kostea, täynnä varhaista kuuraa, vaikka taivas, korkealla kattojen välissä, vielä säteili auringonlaskun hehkussa. Kolmesta ikkunasta keskimäinen oli auki, ja siinä istui t:ri Jekyll, toivottoman vangin tavoin, haukkoen raitista ilmaa hyvin surullisen näköisenä. »Mitä – Jekyll!» huudahti Utterson. »Toivottavasti olet parempi nyt!» »Olen hyvin huonona, Utterson, hyvin huonona», vastasi tohtori synkeästi. »Ei kestä enää kauan, Jumalan kiitos.» »Sinä oleksit liian paljon sisällä», sanoi juristi. »Sinun on tehtävä kävelymatkoja ja saatava raitista ilmaa keuhkoihisi, kuten minä ja Enfield. (Serkkuni – mr Enfield – tohtori Jekyll!) – Kas niin, kas niin – ota hattusi ja tule vähän jalottelemaan kanssamme.» »Kiitos ystävyydestäsi», huokasi tohtori. – »Mielelläni minä – – mutta ei, ei, ei, se on aivan mahdotonta. Minä en uskalla. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Utterson; tämä oli tosiaan suuri huvitus. Pyytäisin sinua ja mr Enfieldiä tulemaan sisään, mutta täällä on kaikki niin mullinmallin.» »No siinä tapauksessa», sanoi juristi hyväntahtoisesti, »on parasta, että pysymme täällä alhaalla ja tarinoimme kanssasi; menee yhtä hyvin mukiin näinkin». »Juuri mitä minä aioin esittää», sanoi tohtori heikosti hymyillen. Mutta sanat tuskin olivat ennättäneet suusta, kun hymy jo katosi ja sen sijalle ilmestyi sellaisen kauhun, pelon ja epätoivon ilme, että se hyydytti veren kummankin herran suonissa. He saivat nähdä sen vain vilahdukselta, sillä ikkuna paiskattiin heti paikalla kiinni – mutta tässä vilahduksessa oli riittämään asti, ja he kääntyivät pois ja läksivät kiireesti pihasta virkkamatta sanaakaan. Vaiti kulkivat he kadullakin, ja vasta kun he olivat tulleet eräälle isommalle pääkadulle, missä sunnuntaisinkin oli elämää ja liikettä, Utterson kääntyi katsomaan seuralaistaan. He olivat kumpikin kalpeat, ja heidän katseissaan oli sama kaameuden ilme, kun ne kohtasivat toisensa. »Jumala armahtakoon, Jumala armahtakoon», hoki Utterson. Mutta Enfield nyökkäsi vain hyvin totisena päätään ja jatkoi vaiti matkaansa. [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4209 8906 2006-11-11T10:43:45Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi: Ikkunassa|Ikkunassa]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi: T:ri Lanyonin kertomus|T:ri Lanyonin kertomus]] |otsikko=Viimeinen yö. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Mr Utterson istui eräänä iltana päivällisen jälkeen takkavalkean ääressä, kun häntä hämmästytti käynnillään Poole. »Mitä nyt, Poole, mikä tuo sinut tänne?» huudahti hän sekä lisäsi, katsottuaan tarkemmin häneen: »Mitä on tapahtunut? Onko tohtori sairas? –» »Mr Utterson», sanoi uskollinen palvelija, »asiat eivät ole nyt ensinkään hyvin». »Istu, ja tuossa on sinulle lasi viiniä», kehotti juristi. »No niin, tyynny nyt – älä ole niin hätäinen! – Sano nyt minulle suoraan mitä haluat.» »Te tunnette tohtorin tavat, sir», sanoi Poole. »Te tiedätte, miten hänellä oli tapana sulkeutua sisään huoneisiinsa. No, nyt on hän taaskin sulkeutunut työhuoneeseensa – enkä minä pidä siitä, sir – – niin totta kuin elän, niin en pidä siitä. Mr Utterson – – sir – – minua pelottaa –» »Kas niin, kas niin, ystäväni», virkkoi juristi, »ole hyvä ja puhu hiukan selvemmin. Mikä sinua pelottaa?» »Minua on pelottanut nyt jo koko viikon», jatkoi Poole kertomustaan, välittämättä kysymyksestä, »enkä nyt totta tosiaan voi enää kestää». Miehen ulkomuoto vahvisti hänen sanojaan; hän näytti lamautuneelta ja hermostuneelta, eikä hän, lukuunottamatta ensimäistä hetkeä, ollut katsonut Uttersonia kertaakaan silmiin. Nytkin hän istui viinilasi koskemattomana edessään ja katse lattiaan luotuna. »Minä en voi enää kestää.» »No no», sanoi juristi, »huomaan, että sinulla on syysi siihen mitä sanot, Poole; huomaan, että asia on vakavaa laatua. Koeta nyt sanoa minulle, mitä se on.» »Minä luulen, että jotakin hirveää on tapahtunut», vastasi Poole käheällä äänellä. »Jotakin hirveää!» virkkoi juristi, samalla kertaa säikähtäneenä ja suuttuneena. »Mitä hirveää sitten? – Mitä mies tarkottaa?» »Minä en osaa sitä sanoa, sir», vastasi palvelija. »Mutta ettekö tahdo itse tulla mukaan katsomaan millä kannalla asiat ovat?» Uttersonin ainoana vastauksena oli se, että hän nousi sekä otti hattunsa ja päällystakkinsa. Hän huomasi kummastuksekseen sen äärettömän helpotuksen ilmeen, joka väikkyi toisen katsannossa, sekä yhtä suureksi hämmästyksekseen, että viini oli vielä koskematta palvelijan laskiessa sen pois luotansa seuratakseen häntä. Oli kolea, tuulinen maaliskuun ilta. Kelmeä kuu kellotti selällään kuin tuulen kumoonkaatamana, ja taivaalla kiitivät kuultavat pilvet. Myrskyn vuoksi oli vaikeata puhella, ja se pieksi kasvoja, niin että niitä kirveli. Se näytti myöskin pyyhkäisseen enimmät kulkijat kaduilta, sillä mr Utterson ei mielestään ollut nähnyt tätä Lontoon osaa milloinkaan niin autiona ja tyhjänä. Hän olisi suonut asian olevan toisin. Ei milloinkaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista kanssaihmisten näkemisen ja puhuttelemisen tarvetta. Koettipa hän miten ankarasti hyvänsä sitä vastaan taistella, niin valtasi hänen sielunsa yhä enemmän ja enemmän runteleva lähenevän onnettomuuden aavistus. Tori, jonka reunassa t:ri Jekyllin talo sijaitsi, oli pyörretuulen aikaansaaman pöly- ja hiekkapilven peitossa heidän joutuessaan sinne, ja laihat puut hakkasivat aitaa alastomilla oksillaan. Poole, joka oli koko matkan kulkenut muutamia askelia edellä, seisahtui nyt keskelle jalkakäytävää, otti hatun päästään huolimatta purevasta pakkasesta ja pyyhki otsaansa punaisella nenäliinalla. Vaikka hän oli kulkenut joutuin, niin ei todennäköisesti tämä, vaan pikemmin ahdistava sieluntuska se oli pusertanut hänestä hien; sillä hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja hänen puhuessaan kuului hänen äänensä käheältä ja sortuneelta. »No, nyt olemme siis perillä, sir», sanoi hän, »ja Jumala suokoon, että kaikki olisi hyvin». »Amen, Poole», virkkoi Utterson. Palvelija kolkutti varovasti; ovi avautui raolleen, vaikka varmuusketju olikin paikallaan, ja ääni kysyi: »Tekö siellä, Poole?» »Minä juuri», sanoi Poole. »Avatkaa ovi.» Tultuaan tuohon tuttuun eteiseen huomasivat he sen kirkkaasti valaistuksi; roihuva takkavalkea oli laitettu uuniin, ja tulen ympärillä olivat kaikki sekä mies-että naispalvelijat koolla kuin pelästynyt lammaslauma. Uttersonin nähdessään alkoi talon piika hermostuneesti nyyhkyttää, ja keittäjätär huusi: »Jumalan kiitos! – se on mr Utterson!» sekä syöksähti esiin kuin tahtoen syleillä häntä. »Mitä nyt, mitä nyt? Täälläkö te kaikki olette?» sanoi juristi vihaisesti. »Kerrassaan sopimatonta, kerrassaan säädytöntä! Isäntänne ei suvaitse sellaista.» »Ne ovat niin peloissaan», sanoi Poole. Seurasi syvä hiljaisuus. Ei kukaan vastannut – ainoastaan piika itki ääneen. »Tukkikaa suunne!» tiuskaisi Poole hänelle väkinäisyydellä, joka todisti, miten hermostuneessa jännityksessä hän itse oli. Itse asiassa olivat kaikki, kun tyttö niin yhtäkkiä alkoi itkeä, säpsähtäneet ja kääntyneet sisäovea kohti odottava kauhun ilme kasvoillaan. »Kuules», sanoi palvelija juoksupojalle, »anna minulle kynttilä, niin teemme lopun tästä kaikesta heti paikalla». Sitten pyysi hän mr Uttersonia seuraamaan mukana ja näytti tietä takapihalle. »Kulkekaa niin hiljaa kuin voitte, sir», kuiskasi hän. »Minä tahdon, että te kuulette, mutta en että teidät kuultaisiin. Ja – – kuulkaa, sir – – jos hänen päähänsä sattuisi pälkähtämään käskeä teitä sisälle, niin älkää menkö.» Tämä odottamaton varotus sai juristin säpsähtämään, ja hän oli kadottamaisillaan tasapainonsa; mutta hän kokosi taas rohkeutensa ja seurasi Poolea laboratoriorakennukseen, läpi vanhan luentosalin, missä oli tomuisia pulloja ja pakkalaatikoita, niiden portaiden juurelle asti, jotka veivät tohtorin työhuoneeseen. Tässä viittasi Poole häntä pysähtymään ja kuuntelemaan, pani itse pois kynttilän ja lähti ilmeisen suurella vastenmielisyydellä nousemaan ylös noita pieniä portaita ja epävarmalla kädellä kolkutti punaiselle ovelle. »Mr Utterson on täällä ja haluaa tavata tohtoria», huusi hän, kehottaen vielä kerran vilkkain liikkein juristia kuuntelemaan. Ääni kuului vastaavan sisältä: »Sano hänelle, että minä en voi ottaa vastaan ketään», sanoi se valittavana. »Kiitoksia», sanoi Poole, ja hänen äänensä kaikui melkein riemukkaana. Hän otti taas kynttilän ja vei mr Uttersonin takaisin pihan poikki suureen keittiöön, jossa tuli oli sammunut ja kovakuoriaiset juoksentelivat ympäri lattiaa. »Mr Utterson», sanoi hän katsoen häntä suoraan silmiin, »oliko se isännän ääni, tuo?» »Se tuntui kovin muuttuneelta», vastasi Utterson hyvin kalpeana, mutta silmää räpäyttämättä. »Muuttuneelta? Kyllä, uskoisinpa sen! – Olisinko minä ollut kaksikymmentä vuotta isännän palveluksessa enkä tuntisi hänen ääntänsä, uskooko herra sitä? – Ei, isäntä on murhattu – niin juuri, he ottivat häneltä hengen kahdeksan päivää sitten, kun me kuulimme hänen huutavan ja pyytävän Jumalaa armahtamaan – ja §§mik䧧 se on, joka pitää nyt asuntoansa tuolla, ja §§minkävuoksi§§ se pysyy siellä – sen tietänee vain Jumala – – –.» »No no, Poole, – sepä vasta oli merkillinen juttu, ihan uskomaton juttu, ystäväni», sanoi Utterson ja puri sormeaan. »Otaksutaan, että asia on niin kuin luulet, oletetaan, että tohtori on – sanokaamme – toimitettu pois tieltä. Minkä vuoksi pysyisi murhaaja sitten siellä? Tuo ei sovi yhteen, siinä ei ole tervettä järkeä.» »Niin, niin, mr Utterson, teitä on vaikea saada vakuutetuksi, mutta minä teen sen sittenkin lopuksi», sanoi Poole. »Koko viime viikon, tietäkääs, on hän – taikka se – taikka mikä se lienee, joka elää tuossa huoneessa, huutanut yhtämittaa, yöllä ja päivällä, jonkinlaista lääkettä, jota hän ei voi valmistaa. Hänellä oli välistä tapana – isännällä tarkotan – oli tapana kirjottaa se, mitä hän halusi toimitettavaksi, paperille, jonka hän heitti portaille. Koko tämän viikon aikana me emme ole saaneet muuta – vain paperilappuja, ja ovi on salvassa, ja hänen ateriansa asetettuna tarjottimelle oven ulkopuolelle, niin että hän on voinut hiipiä syömään kenenkään näkemättä. No, tietäkääs, herra – – joka ainoa päivä, välistä kaksi, kolme kertaa päivässä, on ollut uusia valituksia ja määräyksiä ja käskyjä, niin että minä en ole saanut tehdä muuta kuin hypätä kaikkien kaupungin apteekkarien ja rohdoskauppiaiden luona. Joka kerran kun olen tullut ostoksineni kotiin, on jo ilmestynyt uusi paperilappu käskyllä viedä se takaisin ja koettaa uutta paikkaa. Tämä pulveri mahtanee olla kauhean tarpeen, se on ainakin tiettyä ja tunnettua, mitä hän sillä sitten aikoneekin tehdä.» »Onko sinulla yhtään sellaista paperia tallella?» kysyi Utterson. Poole kopeloi taskujaan ja ojensi hänelle rypistyneen paperin, jota juristi, kumartuen lähemmä kynttilää, tarkoin tutki. Sen sisältö oli seuraava: »T:ri H. Jekyll saa ilmottaa herroille Maw, että se näyte, jonka he olivat lähettäneet hänelle, oli epäpuhdasta ja aivan kelpaamatonta. Vuonna 18– osti t:ri Jekyll suuremman määrän samaa suolaa herroilta Maw. Hän pyytää teitä hyväntahtoisesti tarkastamaan, eikö vanhaa varastoa ole vielä jäljellä, ja siinä tapauksessa pyytää hän sitä viipymättä itsellensä lähettämään. Hinnasta ei ole kysymystä. Asia on mitä tärkeintä laatua t:ri Jekyllille.» Tähän asti oli kirjeen sanamuoto ollut tyyni ja maltillinen, mutta tässä osotti suuri mustepilkku, että sen kirjottajan oli mielenliikutus vallannut. »Jumalan nimessä» – oli hän lisännyt – »koettakaa löytää tuota vanhaa». »Sepä oli merkillinen kirje», sanoi Utterson. Sitten hän lisäsi terävästi: »Miten on selitettävissä, että se on vielä sinulla ja avattuna?» »Eräs Maw’in herroista suuttui ja viskasi sen takaisin minulle yli myymäläpöydän, kuin olisi se polttanut häntä», vastasi Poole. »Mutta eikö tämä ole kieltämättä tohtorin käsialaa? Etkö tunne sitä samaksi?» jatkoi juristi. »Niin, kyllähän se minun mielestäni vivahtaa siihen», sanoi palvelija nyreänä. Mutta sitten lisäsi hän muuttuneella äänellä: »Mutta mitä se merkitsee, miten hän kirjottaa? Olenhan minä nähnyt hänet.» »Nähnyt hänet?» toisti Utterson. »No?» »Juuri niin», sanoi Poole. »Minä kerron teille kaikki. Minä tulin luentosaliin puutarhasta. Hän oli hiipinyt ulos varmaankin etsimään tuota suolaa tai mitä se lienee, sillä työhuoneen ovi oli auki ja hän seisoi huoneen toisessa päässä ja kaiveli pakkalaatikkoa. Hän katsahti minun tullessani ylös, päästi huudon ja ryntäsi portaita ylös omaan huoneeseensa. Minä en nähnyt häntä kauemmin kuin sekunnin ajan, mutta tukkani nousi pystyyn kuin sian harjakset. Sillä jos se oli isäntäni, niin voiko herra sanoa minulle, minkävuoksi hänellä oli naamio kasvoillaan? – Jos se oli isäntäni, niin minkävuoksi hän kirkaisi kuin rotta ja juoksi minua piiloon? Olenhan palvellut häntä kaksikymmentä vuotta. Ja sitäpaitsi –» hän vaikeni ja pyyhki kädellä kasvojaan. »Merkillistä kyllä», virkkoi Utterson, »mutta minä luulen alkavani käsittää asiain yhteyden. Isäntääsi, Poole, vaivaa nähtävästi jokin sellainen tauti, joka sekä tuottaa tuskia sairaalle että tekee hänet epäluuloiseksi; siitä johtuu hänen muuttunut äänensä luullakseni; senvuoksi käyttää hän kasvoillaan naamiota ja karttaa kaikkia ihmisiä; senvuoksi haluaa hän niin kiihkeästi tuota lääkettä, jonka hän mielessään kuvittelee – Jumala suokoon, ettei hän erehtyisi, raukka – tuottavan hänelle lievennystä. Niin on asia varmaankin – ja totisesti on se surullista ja kauheaa ajatellakin. Mutta se on joka tapauksessa yksinkertaista ja luonnollista, sopii hyvin kaikkiin asianhaaroihin ja vapauttaa meidät kaikista vastenmielisistä otaksumisista.» »Niin, mutta», sanoi vanha palvelija, kasvojensa käydessä kellertävän kalpeiksi, – »se – se, jonka minä näin, ei ollut isäntäni, se on puhdas totuus. Isäntä» – tässä vilkaisi hän varovasti ympärilleen ja hiljensi äänensä kuiskinaksi – »isäntä on pitkä, muhkea mies, kuten kyllä tiedätte, mr Utterson, mutta tämä oli pikemminkin kääpiö». Utterson koetti väitellä vastaan. »Herra Jumala, sir!» huudahti Poole, »luuletteko todellakin, että minä en voi tuntea tohtoria palveltuani häntä ummelleen kaksikymmentä vuotta? – Ettekö usko, että minä tiedän tarkalleen, miten korkealle hänen päänsä yltää tuossa ovessa, jossa olen hänen nähnyt joka ainoa päivä? – E-ei, sir – e-ei, sen minä sanon ja siinä pysyn – – se, jolla oli naamio, ei ollut tohtori – Jumala tietäköön, kuka taikka mikä hän sitten lieneekään, mutta, nähkääs, tohtori se ei ollut; ja minun uskoni on nyt se, että ne ovat ottaneet häneltä hengen.» »Poole», sanoi Utterson, »jos sinä todellakin väität sitä ja pysyt väitteessäsi, niin on minun velvollisuuteni ottaa selko asiain todellisesta tilasta. Olinpa miten velkapää hyvänsä kunnioittamaan tohtorin toivomuksia ja voinenpa miten vähän hyvänsä selittää tämän kirjeen olemassaoloa, joka kirje näyttää todistavan, että hän todella elää – niin – pidän tosiaankin velvollisuutenani murtaa tuon oven.» »No, se kuuluu joltakin, mr Utterson!» huudahti palvelija. »Mutta nyt tulee toinen kysymys», jatkoi juristi. »Ken on sen tekevä?» »Luonnollisesti te ja minä, sir», kuului peloton vastaus. »Uljaasti puhuttu, Poole», sanoi juristi, »ja olipa tästä seurauksena mikä hyvänsä, niin pidän minä huolen, ettet sinä tule mitään kärsimään». »Tuolla luentosalissa on kirves», virkkoi Poole, »ja voimmehan ottaa hiilihangon keittiöstä». Mr Utterson otti tämän oudon, mutta tarkotuksenmukaisen aseen käteensä ja punnitsi sitä. »Ymmärräthän, Poole», sanoi hän sitten katsahtaen ylös, »että me tällä tavoin antaudumme vaaraan?» »Kyllä sen hyvin ymmärrän, sir», vastasi Poole. »On siis parasta olla toisiamme kohtaan suoria», jatkoi juristi. »Meillä kummallakin on mielessä enempi kuin mitä puhumme. Puhukaamme nyt asiat selviksi. – Tuo naamioitu henkilö, jonka näit – – – tunsitko häntä?» »Hm – niin, nähkääs, sir, se juoksi niin nopeasti ja oli niin kumarassa, että minä todellakaan en voi vannoa, että tunsin hänet», oli vastaus. »Mutta jos tarkotatte – oliko se mr Hyde – niin, totta tosiaan sir, luulen että hän se oli. – Se oli jotenkin hänen pituisensa, minun ajatukseni mukaan; ja se liikkui samalla sipsuttavalla, nopealla tavalla kuin hän – ja kukapa muu olisi voinut tulla laboratorion ovesta? – mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Minä en tiedä, mr Utterson, oletteko milloinkaan tavannut mr Hydeä.» »Olen, minä puhelin kerran hänen kanssaan.» »Niin, no sitten kyllä tiedätte, sir, yhtä hyvin kuin me muut, että hänessä oli jotakin eriskummaista – jotakin, joka – – joka sai kuin pois kääntymään –– niin, minä en nyt osaa sanoa mitä tarkotan, sir; sen tunsi kylmänä ja raskaana selkäpiissään asti, niin sanoakseni.» »Kyllä minä ymmärrän mitä tarkotat.» »Juuri niin, niin, sir. No – – kun nyt tuo kuvatus, jolla oli naamio, pikemmin marakatin kuin kristityn ihmisen tavoin – se on puhdas totuus, sir – hypähti pakkalaatikolta ylös ja juoksi työhuoneeseen, niin vakuutan teille, sir, että tuntui, kuin olisi jäätä heitetty selkääni. Niin, vaikka tiedänhän, ettei se todista mitään, ei – siksi kirjanoppinut olen minäkin; mutta ihmisellä on tunteensa kuitenkin, mr Utterson, ja niin totta kuin tässä seison, oli se mr Hyde!» »Ni-niin – –» sanoi juristi. »Pelkäänpä melkein samaa. Pelkään tuolla tuttavuudella olleen juurensa siinä, mikä pahaa oli, eikä siitä voinut mitään hyvää koituakaan. Niin, totta puhuakseni, uskonpa sinun olevan oikeassa, Poole. Minunkin luullakseni on Harry parka murhattu, ja hänen murhaajansa – Jumala yksin tiennee, mistä syystä – piileilee vielä hänen huoneessaan. No, me kostamme hänelle. Huuda Bradshawia!» Nuorempi palvelija totteli kutsua hyvin kalpeana ja säikähtäneenä. »Malttia, Bradshaw!» sanoi juristi. »Tämä epävarmuus tekee meidät kaikki hulluiksi; mutta nyt me teemme Jumalan avulla siitä lopun. Poole ja minä aiomme murtaa työhuoneen oven. Jos, vastoin odotusta, kaikki olisi oikein, otan minä vastatakseni koko jutusta. Mutta siltä varalta, ettei todellakaan kaikki ole oikein taikka että joku pahantekijä koettaisi päästä pakoon takaoven kautta, on sinun ja pojan otettava pari tukevaa nuijaa ja kierrettävä nurkan taakse vartioimaan ovea. Me annamme teille kymmenen minuuttia aikaa ennättääksenne sinne.» Bradshaw meni, ja Utterson katsoi kelloansa. »Ja nyt, Poole, lähdemme mekin vartiopaikkaamme», sanoi hän, ottaen hiilihangon ja mennen pihalle. Pilvi peitti nyt kokonaan kuun, joten ulkona oli pilkkopimeä. Tuuli, joka pääsi vain henkäyksinä tunkeutumaan korkeiden muurien väliin, sai heidän kynttilänsä liekin lekottamaan sinne tänne, kunnes he pääsivät laboratoriorakennuksen seinän suojaan, jonne istuivat hiljaa odottamaan. Lontoo myllersi juhlallisena heidän ympärillään; mutta läheltä ei kuulunut muuta ääntä kuin jonkun ylhäällä työhuoneessa lakkaamatta edestakaisin kävelevän henkilön askelet. »Tuolla tavoin se kävelee koko päivän, sir», kuiskasi Poole – – »niin, ja puolen yötä lisäksi. Vain silloin, kun joku uusi näyte saapuu apteekista, tulee siellä hetkiseksi hiljaista. Ah, mr Utterson, varmaan paha omatunto se vaivaa ihmistä sillä tavoin! – Minusta tuntuu, kuin olisi noissa askelissa joka ainoassa ihmisverta. Mutta kuunnelkaa, vähän tarkemmin, vähän tarkemmin, sir – – pankaa sydän korviinne, mr Utterson, ja sanokaa minulle suoraan, ovatko ne mielestänne tohtorin askelia?» Käynti oli kevyttä ja epätasaista, ja siinä oli jotakin omituista keinuntaa, vaikka se olikin hidasta. Ei mikään itse asiassa voinut erota enemmän t:ri Jekyllin tavallisista raskaista, narisevista askelista. Utterson huokasi. »Eikö sieltä milloinkaan kuulu mitään muuta?» kysyi hän. Poole nyökkäsi. »Kerran», sanoi hän, »kerran kuulin sen itkevän». »Itkevän? – Miten niin?» virkkoi juristi, joka tunsi väristyksen kulkevan ruumiissaan. »Se itki kuin nainen tai niinkuin kadotettu sielu», vastasi palvelija. »Se vaikutti minuun niin, että olisin voinut itsekin itkeä lähdettyäni sieltä.» Nyt olivat nuo kymmenen minuuttia melkein kuluneet. Poole otti erään olkikasan alta kirveen; kynttilä asetettiin lähimmälle pöydälle, ja he lähestyivät hiljaa ja henkeä pidättäen sitä ovea, jonka takana nuo kärsivälliset jalat yhä edestakaisin ja taas edestakaisin yön hiljaisuudessa vaelsivat. »Jekyll!» huusi Utterson kovalla äänellä. »Minä pyydän saada tavata sinua». Hän odotti vähän aikaa, mutta minkäänlaista vastausta ei kuulunut. »Minä varotan sinua», jatkoi hän sitten taas. »Ja sanon sinulle suoraan, että meissä on herännyt epäluuloja, ja minä haluan ja minun täytyy tavata sinua, jollei hyvällä, niin sitten pahalla – jollei myöten, niin vastoin tahtoasi! Jollet suostu avaamaan ovea, niin käytän väkivaltaa.» »Utterson», sanoi ääni sisältä, »armahda Jumalan tähden!» »Ah – se ei ollut Jekyllin ääni – se oli Hyden!» huudahti Utterson. »Ovi rikki, Poole!» Poole heilautti kirvestä. Lyönti tärisytti rakennusta ja sai punaisen oven liikahtamaan saranoiltaan. Hurja kirkaisu, muistuttava ahdistetun eläimen parahdusta, kuului työhuoneesta. Vielä kerran kohosi kirves, ja taas tärisivät ovilaudat. Neljä iskua seurasi toinen toistaan, mutta puu oli lujaa ja työ hyvää, niin että vasta viidennellä lyönnillä lukko särkyi ja murtunut puuosa kaatui sisäänpäin matolle. Aikaansaamansa metelin ja sitä seuranneen syvän, hiljaisuuden säikäyttäminä vetäytyivät piirittäjät vähän syrjään ja tirkistelivät huoneeseen. Siinä oli huone heidän silmäinsä edessä rauhallisessa lampunvalossa; takkavalkea hehkui ja ratisi iloisesti pesässä, teekeittiö hyrisi vienoa lauluansa, pari laatikkoa oli avoinna, kirjoituspöydällä olivat paperit kauniissa järjestyksessä, ja aivan tulipesän vieressä oli sirosti katettu pöytä teekalustoineen. Jos ei lasikaappia ja kemiallisia työkaluja olisi ollut, niin olisi huonetta voitu sanoa jokapäiväisimmäksi ja rauhallisimmaksi huoneeksi, mitä sinä yönä voitiin Lontoosta löytää. Keskellä lattiaa makasi kiemurassa vielä suonenvedontapaisesti nytkähtelevä ihmisen ruumis. He lähestyivät varpaisillaan, käänsivät sen selälleen ja näkivät Edward Hyden kasvot. Hän oli puettuna vaatteisiin, jotka näyttivät liian väljiltä hänelle; puku näytti alunpitäen olevan aiottu tohtorin kokoiselle henkilölle. Kasvojen lihakset osottivat vielä heikkoa elonmerkkiä, mutta henki oli oikeastaan jo paennut; ja pullosta, jota hän puristi kädessään, ja tuosta väkevästä karvasmantelin hajusta, joka täytti ilman, ymmärsi Utterson, että hänen edessään oleva ruumis oli itsemurhaajan ruumis. »Tulimme liian myöhään», sanoi hän ankarasti. »Myöhästyimme sekä rankaisemasta että pelastamasta. Hyde on kaikkitietävän tuomarin edessä. Meillä ei ole muuta tehtävää kuin etsiä isäntäsi maallisia jäännöksiä.» Verrattomasti suurimman osan rakennuksesta otti luentosali, joka täytti melkein koko alakerroksen ja johon valo tuli ylhäältä. Työhuone täytti yläkerroksen toisen päädyn, ja siitä oli näköala pihalle. Luentosalista johti käytävä takakadulle vievälle ovelle, ja tämä käytävä oli portaiden kautta yhteydessä työhuoneen kanssa. Sitäpaitsi oli talossa pimeitä komeroita ja suuri kellari. Kaikki tutkittiin perinpohjin. Komerot ja konttorit tarvitsivat vain yhden ainoan silmäyksen, sillä ne kaikki olivat tyhjinä ja näyttivät, siitä pölystä päättäen, joka niiden ovista putosi, kun ne avattiin, olleen sellaisina pitkät ajat. Kellari oli täynnä vanhaa romua, suurimmaksi osaksi tohtorin edeltäjän perua, mutta kun he avasivat oven, tulivat he heti vakuutetuiksi tutkimuksen tarpeettomuudesta, sillä alas putosi paksu vanha hämähäkinverkkokuontalo, joka oli vuosikausia ollut sisäänkäytävän sinettinä. Ei missään näkynyt Henry Jekyllin jälkeäkään, ei elävän eikä kuolleen. Poole kopisteli käytävän kivisiä lattialevyjä. »Hän on saattanut haudata hänet tänne», sanoi hän, kuunnellen kumahtelevaa ääntä. »Hän on voinut paeta», virkkoi Utterson, mennen tutkimaan takakadulle vievää ovea. Se oli lukossa; ja sen vierestä kivilattialta löysivät he ruosteisen avaimen. »Tämä ei näytä käytetyltä», huomautti juristi. »Käytetyltä?» vastasi palvelija. »Ettekö näe, sir, että se on rikkimurrettu? – Näyttää melkein siltä, että joku on polkenut sitä.» »Niinpä niin, totta tosiaan», sanoi Utterson. »Ja murrospaikat ovat myöskin ruosteiset.» Molemmat miehet katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. »Tämä menee yli minun ymmärrykseni», sanoi juristi. »Mennään takaisin työhuoneeseen.» He kulkivat hiljaa portaita ylös ja alkoivat, luoden tuontuostakin pelokkaan syrjäkatseen ruumiiseen, tarkasti tutkia työhuoneen sisältöä. Eräällä pöydällä näkyi jälkiä siitä, että siinä oli toimitettu jotakin kemiallista koetta. Jotakin valkoista suolaa oli eri paikoissa pöydällä olevilla lautasilla, ja kaikki näytti olevan valmiina jotakin koetta varten, jonka suorittamisessa miesparka oli tullut keskeytetyksi. »Juuri tuota jauhetta minun alituiseen täytyi juosta hakemassa», sanoi Poole. Hänen puhuessaan alkoi teekeittiö kiehua pihistä kimeällä äänellä. Tämä vei heidät kummatkin uunin luo, mihin oli siirretty hauska nojatuoli ja missä teetarpeet olivat valmiina – sokerikin oli jo kupissa. Eräällä viereisellä hyllyllä oli muutamia kirjoja; yksi kirja oli avattuna teekupin vieressä. Utterson vilkaisi sitä ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan erään uskonnollisen teoksen, johon Jekyll oli aina ollut hyvin mieltynyt, reunat ahdettuina täyteen liikuttavia muistiinpanoja, jotka käsialasta päättäen saattoivat olla vain tohtorin itsensä kirjottamia. Sen jälkeen tulivat he miehenkorkuisen peilin luo, johon katsominen heissä väkisinkin synnytti kammoa. Mutta se oli käännetty niin, että se näytti heille vain punaisen tulenvalon katosta, liekkien moninkertaiset varjokuvat lasikaapin ruuduista sekä heidän omat kalpeat ja pelästyneet kasvonsa, jotka kumartuivat katsomaan niitä. »Tämä peili se on nähnyt monta outoa asiaa, sir», lausui Poole kuiskaamalla. »Ja tuskinpa sittenkään mitään, joka olisi sitä itseään oudompi», vastasi juristi samassa äänilajissa. »Sillä mitä teki Jekyll» – häntä puistatti ja hän vaikeni mainitessaan ystävän nimen, mutta tointui pian tästä heikkoudesta – »mitä varten se oikeastaan oli Jekyllillä täällä?» jatkoi hän. »Niin, sanokaas muuta!» virkahti Poole. Sitten he lähtivät tutkimaan kirjotuspöytää. Hyvin järjestettyjen paperien päällimäisenä oli siinä suuri sinetillä varustettu, mr Uttersonille osotettu kirjekuori. Juristi avasi sen ja siitä putosi useampia erilaisia papereita maahan. Näistä ensimäisen huomattiin olevan testamentin, jonka sanamuoto oli aivan sama kuin sen, jonka hän kuusi kuukautta sitten oli antanut takaisin tohtorille. Mutta Edward Hyden nimen sijasta luki juristi siinä nyt, sanomattomaksi hämmästyksekseen, nimen Gabriel John Utterson. Hän katsoi Pooleen, sitten paperiin ja vihdoin kuolleeseen pahantekijään, joka makasi suorana matolla. »Pääni menee pyörälle», sanoi hän. »Hän on ollut sisäänsulkeutuneena useampia päiviä; hänellä ei ollut mitään syytä pitää minusta; hänen on täytynyt olla raivosta mielettömänä sen vuoksi, että joutui perinnöttömäksi – ja sittenkään ei hän ole hävittänyt tätä testamenttia!» Hän otti lattialta seuraavan paperin. Se oli lyhyt kirje, kirjotettu tohtorin tunnetulla käsialalla ja varustettu päivämäärällä. »Poole!» huudahti hämmästynyt lakimies, »hän on ollut elävänä tässä huoneessa vielä tänä päivänä. Niin lyhyessä ajassa ei häntä ole voitu piilottaa – hänen täytyy elää vielä, hänen on täytynyt paeta. Mutta minkä vuoksi hän olisi paennut – ja minne? – Ja jos niin on, niin miten voimme antaa ilmi tämän itsemurhan? – – – Meidän on oltava hyvin varovaisia. Minä pelkään, minä pelkään, että me muuten tulemme kietoneeksi isäntäparkasi hyvin vaikeaan ja ikävään juttuun.» »Miksi ette lue mitä tuossa paperissa on kirjotettuna, sir», kysyi Poole. »Minua pelottaa lukea sitä», vastasi juristi puolikovaa ja hyvin totisena. »Suokoon Jumala, ettei siihen olisi syytä!» Sitten hän asetti paperin likemmä kynttilää ja luki seuraavaa: »Rakas Utterson – kun tämä joutuu käsiisi, olen minä kadonnut, asianhaarojen pakosta, joita en ole ollut tarpeeksi tarkkanäköinen odottamaan. Mutta tuntoni ja kaikki asianhaarat nykyisessä kuvaamattomassa tilassani viittaavat minulle, että lopun täytyy olla lähellä. Mene siis ja lue ensiksi se kertomus, jonka Lanyon sanoi jättävänsä sinun talletettavaksesi; ja jos sitten haluaisit tietää enemmän, niin lue myöskin se tunnustus, jonka on antanut sinun halpa ja onneton ystäväsi : Henry Jekyll.» »Oliko kuoressa muuta paperia?» kysyi Utterson. »Oli, sir, tässä se on», vastasi Poole ottaen lattialta ja antaen hänelle melkoisen käärön, joka oli suljettu useilla sineteillä. Lakimies pisti sen taskuunsa. »Älä puhu mitään näistä papereista, Poole», sanoi hän. »Olipa isäntäparkasi kuollut taikka paennut, niin on meidän velvollisuutemme suojata hänen hyvää nimeään. On jo myöhä; minun on lähdettävä kotiin ja luettava nämä asiakirjat hiljaisuudessa; mutta minä palaan takaisin parin tunnin kuluttua ja silloin kutsutamme poliisin.» He läksivät huoneesta ja lukitsivat luentohuoneen oven mennessään. Pelon vallassa olevien palvelijain ollessa yhä koolla eteishuoneen takkavalkean ympärillä vaelsi Utterson kotiinsa voidakseen hiljaisuudessa lukea ne paperit, jotka tulivat selittämään salaisuuden. [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4210 8899 2006-11-11T10:38:26Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi: Viimeinen yö|Viimeinen yö]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi: T:ri Jekyllin oma kertomus|T:ri Jekyllin oma kertomus]] |otsikko=T:ri Lanyonin kertomus. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} – Tammikuun yhdeksäntenä päivänä, se on neljä päivää sitten, sain iltapostissa vakuutetun kirjeen, jonka kotelokirjotuksesta heti tunsin vanhan koulu-ja virkatoverini Henry Jekyllin käsialan. Tämä oudostutti minua aika lailla, sillä tapanamme ei ollut vaihtaa kirjeitä; sitäpaitsi olin tavannut hänet, jopa ollut illallisella hänen luonaan edellisenä iltana, enkä voinut käsittää, mitä niin ihmeen tärkeää asiaa hänellä saattoi olla minulle, että kirje tarvitsi vakuuttamista. Kirjeen sisällys lisäsi kuitenkin hämmästystäni, sillä se kuului näin: »Paras Lanyon – sinä olet vanhimpia ystäviäni, ja vaikka meillä on ollut muutamissa tieteellisissä kysymyksissä eri mielipide, niin en minä puolestani kuitenkaan ole tuntenut mieltymykseni sinua kohtaan vähenevän. Ei ole sitä päivää ollut, etten olisi uhrannut omaisuuttani taikka oikeaa kättäni auttaakseni sinua, jos olisit sanonut: Jekyll, minun henkeni, kunniani, järkeni riippuvat sinusta! – – – »Lanyon, §§minun§§ henkeni, §§minun§§ kunniani, §§minun§§ järkeni riippuvat sinusta. Jos et täytä pyyntöäni tänä iltana, niin olen auttamattomasti hukassa. Tämän esipuheen jälkeen saatat ehkä arvella, että se on jokin vaikea tehtävä, jota sinulta pyydän. Päätä itse. »Minä pyydän sinua siirtämään kaikki muut tämän illan tehtäväsi toiseen aikaan – niin, vaikkapa sinua olisi kutsuttu keisarin sairasvuoteen ääreen; – ottamaan vuokra-ajurin, jolleivät omat vaunusi sattuisi jo seisomaan valjastettuina oven edessä – ja tämä kirje kädessäsi, voidaksesi täsmälleen seurata sen ohjeita, heti lähtemään minun asuntooni. Poole, vanha palvelijani, on jo saanut tarpeelliset käskyt; sinä tapaat hänet odottamassa tuloasi lukkoseppä kumppalinaan. Sen jälkeen annat sinä murtaa työhuoneeni oven auki; sinun on mentävä sinne yksin, avattava vasemmalla sivulla oleva lasikaappi, joka on merkitty E-kirjaimella; jos ovi on lukossa, niin on sinun käskettävä murtamaan se auki; sitten on sinun vedettävä ulos, §§sisältöä lainkaan pöyhimätt䧧, neljäs laatikko ylhäältä, taikka – mikä on juuri sama – kolmas laatikko. Kauheassa sieluntuskassa, jossa olen, hirvittää minua jo pelkkä ajatuskin, että näissä nyt antamissani ohjeissa saattaisi olla joku erehdys. Mutta jos minä jollakin tavoin erehtyisin, niin täytyy sinun tuntea laatikko oikeaksi sen sisällöstä: §§erilaisia jauheita§§; yksi §§pullo§§ ja yksi §§muistiinpanokirja§§. »Koko tämän laatikon, sellaisena kuin sen tapaat, pyydän viemään mukanasi kotiisi Cavendish Squarelle. »Siinä on toinen puoli sinulta pyytämääni palvelusta. Nyt tulee toinen. »Jos lähdet matkaan heti tämän kirjeen saatuasi, täytyy sinun olla jälleen kotonasi jo aikoja ennen puoliyötä; mutta minä annan sinulle kuitenkin aikaa puoliyöhön asti, osaksi sen vuoksi, että odottamattomia esteitä saattaa aina ilmaantua, ja osaksi sen vuoksi, että aika, jolloin palvelusväkesi voi otaksua jo nukkuvan, on edullisempi siihen nähden, mitä vielä on toimittamatta. »Puoliyön aikaan pyydän siis sinua olemaan yksinäsi vastaanottohuoneessasi, omin käsin päästämään sisään henkilön, joka silloin esiintyy luonasi minun nimissäni, sekä tälle henkilölle antamaan asunnostani noutamasi laatikon. »Kun olet tehnyt tämän, niin olet myöskin täyttänyt ystävänpalveluksesi sekä ansainnut ikuisen kiitollisuuteni. Jos vaatisit lähempää selitystä – ja sinullahan on siihen oikeus – niin tarvitaan vain muutama hetkinen tullaksesi vakuutetuksi, että kaikella tällä hankkeella on minuun nähden mitä suurin merkitys ja että sinä, laiminlyömällä yhden ainoankaan antamani ohjeen – miten mitättömältä se sitten näyttäneekin – hankit omalletunnollesi kuolemani taikka järkeni menettämisen. »Vaikka tuskin luulen, että sinä voit vastustaa tätä vanhaan ystävyyteemme vetoamistani, jähmettyy kuitenkin sydämeni ja käteni vapisee jo ajatellessanikin sellaista mahdollisuutta. Ajattele minua, Lanyon, tällä hetkellä vieraassa ympäristössä, sysimustan epätoivon ahdistamana, jota epätoivoa ei mikään mielikuvitus voi karkottaa – ja kuitenkin täysin tietoisena siitä, että jos sinä vain tahdot minulle tämän palveluksen tehdä, niin ovat kaikki huoleni ja murheeni yhdessä hetkessä poispyyhkäistyt, kuin ei niitä olisi ollutkaan. Auta minua, rakas Lanyon, ja pelasta : ystäväsi : H. J. »P. S. Olin jo sulkenut tämän, kun uusi pelko valtasi minut. Olisihan mahdollista, että sinä jonkun sattuman kautta et saisikaan tätä kirjettä ennenkuin huomisaamuna. Siinä tapauksessa, rakas Lanyon, toimita asiani mihin aikaan päivästä sinulle parhaiten sopii ja varro vielä kerran lähettiäni puolenyön aikaan. Mahdollisesti on se silloin jo liian myöhäistä; ja jollei kukaan sinä iltana tule, niin voit olla melkein varma siitä, ettet enää milloinkaan näe : Henry Jekylliä.» Lukiessani tätä kirjettä olin ihan vakuutettu, että virkaveliparkani oli tullut mielipuoleksi. Mutta niin kauan kuin tätä ei oltu toteennäytetty, tunsin olevani velvollinen täyttämään hänen pyyntönsä. Kuta vähemmin ymmärsin tätä mielenpurkausta, sitä vähemmin voin punnita sen arvoa – ja rukousta, joka on esitetty sellaisin sanoin kuin tämä, tuskin voi olla ottamatta varteen, ottamatta samalla kannettavakseen vakavaluontoista edesvastuuta. Minä nousin siis heti pöydästä, otin vuokra-ajurin ja käskin ajamaan suoraan Jekyllin asunnolle. Hänen vanha palvelijansa odotti minua; hän oli samassa postissa saanut vakuutetun kirjeen, joka sisälsi tarpeelliset ohjeet, ja hän oli lähettänyt heti noutamaan lukko- ja puuseppää. Molemmat käsityöläiset saapuivat puhellessamme, ja me läksimme kaikki vanhaan t:ri Denmanin leikkaussaliin, josta, kuten tiedät, tullaan Jekyllin työhuoneeseen. Ovi oli hyvin vahva, lukko tavattoman luja; puuseppä sanoi, että siinä olisi paljon vaivaa ja että siitä koituisi melkoinen vahinko, jos ovi täytyisi avata murtamalla, ja lukkoseppä oli melkein joutua neuvottomaksi. Viimemainittu oli kuitenkin hyvin kätevä mies, ja tehtyään kaksi tuntia kovasti työtä onnistuikin hänen todella saada ovi auki. E-kirjaimella merkitty lasikaappi ei ollut lukossa. Minä otin siitä ulos kirjeessä mainitun laatikon, annoin täyttää sen oljilla ja kääriä vaatteeseen ja palasin sitten Cavendish Squarelle. Täällä tutkin sen sisällystä. Pulverit oli järjestetty laatikkoon sirosti, mutta ei kuitenkaan tottuneen apteekkarin kädellä; luultavaa oli siis, että Jekyll itse oli ne valmistanut. Avatessani muutaman paperin löysin, kuten minusta näytti, tavallisen kristallimaisen suolan, valkeavärisen. Pullo oli puolillaan jotakin veripunaista, voimakashajuista liuosta – minusta näytti se sisältävän sekä fosforia että eetteriä; mitä sen muut aineosat olivat, sitä en ilman lähempää analyysiä voinut arvata. Kirja oli tavallinen muistiinpanokirja, ja siinä tuskin oli muuta kuin tavaton joukko päivämääriä. Nämä näyttivät olevan useiden vuosien takaisilta ajoilta, mutta tein havainnon, että ne kokonaan päättyivät aikaan noin vuosi sitten. Jokunen lyhyt huomautus oli tuontuostakin liitetty näihin päivämääriin, tavallisesti vain sanat: »kaksinkertainen annos», jotka esiintyivät noin kuusi kertaa jokaista sataa päivämäärää kohti; ja kerran luettelon alussa ja useampien huutomerkkien seuraamana tulla töksähti huomautus: »kokonaan epäonnistunut!!!!» Kaikki tämä kiihotti totta tosiaan uteliaisuuttani, mutta selitti sangen vähän. Tässä oli jollakin liuoksella täytetty pullo, joitakin suolapitoisia pulvereita sekä sarja muistiinpanoja kokeista, joilla, samoin kuin useimmilla Jekyllin tekemillä, ei ollut mitään käytännöllistä tulosta. Millähän tavoin voisi näiden esineiden luonani-olemisella olla yhteyttä liiaksi kiihottuneen virkaveliparkani kunnian, järjen taikka hengen kanssa? – Ja jos kerran hänen lähettinsä voi noutaa nämä kalut minulta, niin miksi ei hän voinut yhtä hyvin noutaa niitä Jekyllin omasta asunnosta? – Ja ennen kaikkea minkävuoksi oli minun otettava tämä lähetti vastaan niin kovin salaperäisellä tavalla? – Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä vakuutetummaksi tulin, että olin joutunut tekemisiin aivovian kanssa; ja vaikka päästinkin palvelijani levolle, niin pistin panoksen vanhaan revolveriini pystyäkseni puolustautumaan, jos se olisi tarpeen. Kello oli tuskin lyönyt kaksitoista kirkontornissa, kun ovijohto hiljaa naputti. Minä menin itse avaamaan ja huomasin erään pienikasvuisen, kyyryisen miehen seisovan porraspilarin takana. »Tohtori Jekyllin lähettikö se on?» kysyin. Hän teki myöntävän liikkeen, ja kun minä pyysin häntä tulemaan sisään, loi hän ensiksi tutkivan ja hätääntyneen silmäyksen taaksensa pimeälle torille. Jonkun matkan päässä näkyi poliisikonstaapeli, joka lähestyi valaisten tietänsä taskulyhdyllä; minusta näytti, kuin olisi merkillinen vieraani vavahtanut nähdessään hänet ja kiiruhtanut nopeammin sisälle. Tunnustan, että kaikki tämä teki vastenmielisen vaikutuksen minuun, ja seuratessani häntä valoisaan vastaanottohuoneeseeni pidin käteni revolverissa. Nyt vasta saatoin nähdä hänet oikein. Niin paljon oli ainakin varmaa, etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen. Hän oli, kuten sanoin, pienikokoinen; minua hämmästytti vielä hänen tavattoman epämiellyttävä ja tympäisevä katsantonsa, hänen ponneton ja lihakseton ruumiinrakenteensa sekä – eikä vähimmin – se outo vaikutus, jonka hänen läsnäolonsa teki minuun. Se vivahti alkavaan kangistumiseen, jota seurasi valtimon huomattava heikentyminen. Silloin en kiinnittänyt siihen kovinkaan paljon huomiota, arvelin sen johtuvan vain sairaalloisesta persoonallisesta vastenmielisyydestä, vaikkakin oireen terävyys ihmetytti minua; mutta sittemmin on minulla ollut syytä olettaa, että syy oli paljoa syvemmällä ja että sillä oli jalompi juuri kuin vain pelkkä viha. Tämä vieras, joka siis ensimäisestä hetkestä asti teki sellaisen vaikutuksen minuun, jota voin kuvata vain vastenmielisyyden sekottamaksi uteliaisuudeksi, oli sitäpaitsi puettuna tavalla, joka olisi tehnyt jokaisen tavallisen ihmisen naurettavaksi. Hänen vaatteensa olivat tosin kalliit ja hyvin tehdyt, mutta joka suhteessa liian väljät hänelle; housut olivat riipuksissa ja lahkeet ylöskäärittyinä, jotta voisi kävellä, hänen takkinsa vyötäinen oli lantioita paljon alempana, ja kaulus reuhotti olkapäillä. Mutta merkillistä kyllä, minua ei sittenkään tuntunut yhtään naurattavan. Pikemminkin sanoisin, että kuten koko tämän olennon esiintymisessä oli jotakin epäsäännöllistä ja luonnotonta – jotakin kauhean tympäisevää, ällistyttävää, järkyttävää – niin tuntui tämä omituinen epäsuhde sopivan kaiken muun kanssa yhteen ja muodostavan osan siitä sekä lisäävän uteliaisuuttani miehen luonteeseen, sukuun ja elintapoihin nähden. Vaikka näiden huomioiden ja havaintojen kirjottaminen onkin vienyt aikaa, tarvitsin minä vain muutamia sekunteja niiden tekemiseen. Vieraani tuntui olevan synkän levottomuuden vallassa. »Onko teillä se?» virkkoi hän. »Onko teillä se?» Ja niin suuri oli hänen hermostunut maltittomuutensa, että hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja yritti ravistaa minua. Minä työnsin hänet luotani, tuntien ihmeellisen jäätävän väreen käyvän koko ruumiini läpi hänen koskiessaan. »No no», sanoin minä, »unhotatte, hyvä herra, että minulla ei ole vielä kunniaa tuntea teitä. Olkaa hyvä ja istukaa.» Esimerkin vuoksi istuuduin itse ensin ja koetin saada tavallisen esiintymistapani sairaita vastaanottaessa, niin paljon kuin omituiset olosuhteet ja vieraani minussa herättämä voittamaton kauhu sallivat. »Anteeksi, herra tohtori», sanoi hän kohteliaasti. »Olette aivan oikeassa, maltin puute sai minut unhottamaan hetkeksi kohteliaisuuden vaatimukset. Minä tulen virkaveljenne, t:ri Henry Jekyllin luota, tärkeän asian vuoksi, ja luulin» – hän vaikeni ja vei käden kurkkuunsa; minä huomasin, että hän näennäisestä levollisuudestaan huolimatta koetti taistella mielenjärkkymiskohtausta vastaan. – »Luulin – – että eräs laatikko –» Minä näin hyväksi osottaa sääliä hänen hätäänsä sekä – tunnustan sen – myöskin omaa kiihtyvää uteliaisuuttani kohtaan. »Tuossa se on», sanoin minä, osottaen laatikkoa, joka oli vaatteeseen käärittynä kirjotuspöydän takana lattialla. Hän syöksähti sinnepäin, mutta pysähtyi taas ja pani käden sydämelleen. Minä kuulin hänen hampaittensa louskahtavan, kun leuat suonenvedontapaisesti löivät toisiansa vastaan, ja hänen kasvonsa tulivat niin kalmankalpeiksi, että aloin pelätä sekä hänen henkeään että järkeään. »Rauhottukaa!» sanoin minä. Hän katsoi minuun kaameasti hymyillen ja riuhtaisi epätoivon vimmalla pois kääreen. Saatuaan nähdä laatikon sisällön päästi hän niin syvän helpotuksen huokauksen, taikka pikemmin nyyhkytyksen, että minä istuin hämmästyksestä kivettyneenä. Hetkinen tämän jälkeen kysyi hän äänellä, joka jo oli päässyt entiseen vakavuuteensa: »Onko teillä astelasia?» Minä nousin väkinäisesti ylös ja annoin hänelle mitä hän pyysi. Hän kiitti minua ystävällisesti nyökäten, mittasi jonkun määrän punaista liuosta sekä sekotti siihen yhden pulverin. Neste, joka alussa oli punertavaa, vaaleni sen mukaan kuin kristalli suli, kuohui niin, että sen kuuli, ja siitä lähti hieno savu. Äkkiä lakkasi sihinä ja väri muuttui tummansinertäväksi, vaaleten sitten taas hitaasti vesivihreäksi väriksi. Vieraani, joka oli tarkoin seurannut näitä vaihdoksia, hymyili, pani lasin kädestään pöydälle ja kääntyi sitten minuun tutkivin katsein. »Ja nyt», sanoi hän, »seuraa kaikki muu. Tahdotteko seurata neuvoani? Annatteko minun ottaa tämän lasin käteeni ja lähteä luotanne ilman enempiä tiedusteluja? Vai onko uteliaisuus saanut liian suuren vallan teissä? – Ajatelkaa ennenkuin vastaatte, sillä tapahtumaan tulee niinkuin käskette. Teistä itsestänne riippuu, jätänkö teidät sellaisena kuin tähän asti olette ollut, ei rikkaampana eikä viisaampana, jollei tietoisuutta, että on auttanut hätään joutunutta kanssaihmistä, voida katsoa voitoksi. Mutta jos haluatte, lupaan minä avata teille uuden tietämis- ja tutkimisalan ja uuden tien maineeseen ja valtaan – nyt, heti paikalla, tässä huoneessa; ja teidän näköänne on häikäisevä ihmetyö, joka voisi horjuttaa itse saatanankin uskoa.» »Te laskettelette arvotuksia», sanoin minä levollisuudella, jota en likimainkaan tuntenut, – »eikä teitä kummastuttane, jos en kiinnitä suurtakaan huomiota kuvitteluihinne. Mutta – minä olen mennyt jo liian kauas ollakseni nyt enää tahtomatta nähdä kaiken tämän loppua.» »Hyvä», sanoi vieras. »Lanyon, muista valojasi: se, mikä nyt tulee, on ammattiveljien keskinen salaisuus. Ja nyt – – sinä, joka niin kauan olet ollut kytkettynä mitä ahtaimpiin ja aineellisimpiin katsantotapoihin, sinä, joka olet kieltänyt transcendenttisen lääkkeen olemassaolon ja voiman, sinä, joka olet aina pilkannut niitä, jotka pyrkivät korkeammalle kuin sinä itse – näe nyt, katso!!» Hän vei lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Sitten hän huudahti, horjui, tarttui pöytään ja piti siitä lujasti kiinni, tuijottaen nurinkääntynein silmin ja läähättäen avoimin suin; ja katsoessani häntä olin minä näkevinäni muutoksen – hän näytti turpoavan – hänen kasvonsa kävivät mustiksi ja piirteensä näyttivät hetken ajan kuin sulavan ja muuttuvan – – ja hiukan sen jälkeen minä hypähdin ylös ja peräydyin juoksujalassa seinään päin, käsivarret koholla, suojellakseni itseäni tältä hirvittävältä ihmeeltä, sieluni järkkyessä pohjiaan myöten sanoin kuvaamattomasta kauhusta. »Oi Jumala!» huusin minä, – »oi Jumala!» – kerta toisen perään. Sillä tuossa edessäni – kalpeana ja säikähtäneen näköisenä, puolipökerryksissä ja haparoiden käsillään kuin ihminen, joka juuri on herännyt valekuolemasta – siinä oli Henry Jekyll! Mitä hän uskoi minulle sen tunnin kuluessa, joka nyt seurasi, sitä en saata panna paperille. Minä näin nähtäväni ja kuulin kuultavani; – ja sittenkin kysyn nyt, kun tämä näky on kadonnut, tokko sitä todellakaan uskon – enkä voi siihen vastata. Olemukseni on kärsinyt perinpohjaisen haaksirikon; uni on hylännyt minut; sanomaton kauhu ahdistaa minua jok’ainoana päivän ja yön hetkenä. Minä tunnen, että päiväni ovat lasketut; en voi enää toipua tästä iskusta – minä kuolen, ja kuolen epäillen oman sieluni todistusta. Mitä siihen sysimustaan siveelliseen rappiotilaan tulee, jonka tämä ihminen, tuskan kyynelet silmissä, minulle paljasti, niin en voi edes muistella sitä ilman kauhumieltä. Minä mainitsen vain yhden ainoan seikan, Utterson, ja tämä ainoa on riittävä, jos vain todellakin voit sen uskoa. Se olento, joka tuona yönä hiipi luokseni, oli Jekyllin oman tunnustuksen mukaan tunnettu nimellä Hyde ja etsitty maan kaikista sopukoista Carewin murhaajana. : Hastie Lanyon. [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4211 8905 2006-11-11T10:43:28Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Salaperäinen ovi: T:ri Lanyonin kertomus|T:ri Lanyonin kertomus]] |seuraava=[[Salaperäinen ovi]] |otsikko=T:ri Jekyllin oma kertomus. |alaotsikko=[[Salaperäinen ovi]] |tekijä=Robert Louis Stevenson |huomiot= }} Minä synnyin suuren omaisuuden perijäksi. Olin lahjakas, työteliäs, kunnianhimoinen ja ahnehdin viisaiden ja etevien kansalaisteni nauttimaa kunnioitusta, joten siis, kuten saattaisi olettaa, minulla oli kelpo lailla kunniakkaan tulevaisuuden edellytyksiä. Suurin vikani oli jonkinlainen tulinen hilpeys ja huvittelunhalu, jotka yhdessä olisivat monelle muulle tuottaneet onnea, mutta jotka eivät olleet sopusoinnussa ylpeän haluni kanssa pitää pääni korkealla ja näyttää kanssaihmisteni silmissä vakavalta ja säntilliseltä mieheltä. Seurauksena oli, että peitin huvitukseni ja että mieheksi vartuttuani jo kauan olin viettänyt omituista kaksoiselämää, joka oli lyönyt syvän leiman koko kehitykseeni. Moni muu olisi kenties ylpeillytkin niillä epäsäännöllisyyksillä, joihin minä tein itseni vikapääksi; mutta niin korkealla oli se kunnianhimon päämaali, jota tavottelin, että melkein sairaalloisella häveliäisyydellä salasin kaiken, mikä jollakin tavoin saattoi halventaa minua muiden silmissä. Pikemminkin itserakkaus ja väärä ylpeys ne siis alusta asti tekivät minusta sellaisen, miksi olen tullut, ja kaivoivat sen syvän kuilun, joka minussa suuremmassa määrässä kuin useimmissa muissa ihmisissä erotti pahat ja hyvät taipumukset, mitkä yhdessä muodostavat ihmisen kaksoisluonteen. Tämä sai minut syvästi ja herkeämättä miettimään elämän julmaa lakia, joka on uskonnon lähtökohta ja alkuperä ja kaiken kärsimyksen lähde. Mikään ulkokullattu en ollut; niin hyvin hyvässä kuin pahassakin menettelin aina täysin sopusointuisesti luonteeni kanssa ja sen taipumusten mukaan; minä olin yhtä suora itseäni kohtaan irtautuessani kaikista siteistä ja antautuessani häpeällisiin nautintoihin kuin käyttäessäni aikani ja kykyni julkisesti kaikkien nähden valistusharrastuksiin ja toisten palvelukseen hädän ja kurjuuden lieventämisellä. Tieteellisissä tutkimuksissani satuin joutumaan eräälle alueelle, mistä sain uutta valoa tuohon mystilliseen ristiriitaan, josta minulla oli niin tuskallinen tietoisuus. Joka päivä ja tietoisuuteni kummastakin pääpisteestä, siveellisestä ja järjellisestä, lähenin yhä enemmän ja enemmän totuutta, jonka osittainen selvillesaaminen on tuottanut minulle nykyisen haaksirikkoni, – sitä totuutta, että ihminen itse asiassa ei ole yksi olento, vaan kaksi olentoa. Sanon kaksi, sillä oma kokemukseni ei ole vienyt minua tätä kauemmaksi. Muut tulevat varmaankin seuraamaan minun jälkiäni ja ennättämään pitemmälle kuin minä; ja voinpa arvata, että sen, mitä me sanomme ihmiseksi, saatetaan kerran huomata olevan vain ulkokuori, se yhteiskunta-käsite, jonka alle moninaiset, keskenään sotaiset, erilaatuiset ja toisistaan riippumattomat olennot ovat yhtyneet. Elämäni laatu vei minut ehdottomasti vain yhteen määrättyyn suuntaan. Omassa itsessäni ja siveellisessä tietoisuudessani opin ensiksi näkemään ihmisen alkuperäisen ja syvän dualismin; minä näin kahden luonnon taistelevan herruudesta itsessäni, ja jollei voitu sanoa, olinko minä toinen taikka toinen niistä, niin oli siihen syynä vain se, että oikeastaan olin kumpikin. Jo varemmin, aikoja ennen kuin olin tieteellisissä tutkimuksissani ennättänyt niin pitkälle, että olisin edes aavistanut sellaisen ihmeen mahdollisuutta, oli minusta hupaista kuvitella näiden elementtien erottamista. Jos vain voitaisiin, ajattelin, nämä keskenään taistelevat ja yhdistämättömät luonteet kumpikin sijottaa niiden olemusta vastaavaan identtisyyteen, niin elämästä häviäisi tuotapikaa kaikki, mikä tekee sen sietämättömäksi. Väärintekijä voisi silloin kulkea tietänsä vapautuneena kaksoisveljensä omantunnontuskista ja saavuttamattoman päämaalin tavottelusta, ja oikeamielinen voisi levollisena ja vahvana vaeltaa rataansa valoa kohti, tehden hyvää ja nauttien siitä iloa, tarvitsematta tuntea kaksoistoverinsa menettelyistä ja kärsimyksistä aiheutuvaa häpeää ja katumusta. Ihmiskunnan kirouksena oli se, että nämä sotaa käyvät olennot olivat yhteensidotut – että näiden vihamielisten kaksoissisarusten täytyi ikuisesti taistella olemassaolostaan tietoisuuden äidinkohdussa. Miten voitaisiin ne toisistaan erottaa? – Näin pitkälle olin päässyt järkeilyn tiellä, kun sivuvaloa alkoi virrata aineeseen laboratorion pöydältä. Minä sain nähdä selvemmin kuin koskaan ennen alastoman todellisuuden, tuon niin lujalta näyttävän kuoren, jossa vaellamme maan päällä, ja sen usvamaisen ohuuden. Minä huomasin, että voitiin todellakin saada aineita, tarpeeksi voimakkaita ravistamaan ja puhaltamaan pois tämän lihallisen kuoren, niinkuin tuuli ravistaa teltan esiverhoa. Kahdesta hyvästä syystä en tahdo tässä lähemmin kosketella tätä tunnustukseni tieteellistä puolta. Ensiksi sen vuoksi, että katkera kokemus on opettanut minulle, että elämäntaakkamme ja kirouksemme on pantu ikiajoiksi ihmisen hartioille ja että se hetken ajaksi poisheitettynä palaa uudessa ja hirveämmässä muodossa ja ruhjovammalla voimalla; – ja toiseksi sen vuoksi, että – kuten kertomukseni kaikesta huolimatta liiankin selvästi osottaa – minun keksintöni olivat epätäydelliset. Olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että minä en ainoastaan ilmeisesti kokenut, että se, mitä sanon ruumiikseni, oli vain eräiden niiden voimien heijastusta, niiden näkyvä säde, jotka muodostavat olemukseni, vaan että minun myöskin onnistui saada aikaan lääkeseos, joka heikensi näitä voimia, riisti niiltä ylivallan sekä kehitti uuden vartalon ja kasvot, jotka itse asiassa olivat yhtä omiani kuin toisetkin, vaikka ne vain olivat olentoni alemman elementin ilmenemismuoto ja sen paljas tuntomerkki. Minä olin kauan kahden vaiheella, ennenkuin uskalsin ottaa teoriani pätevyyden kokeilun alaiseksi. Tiesinhän, että kysymyksessä oli henki. Tuo lääke, joka sillä tavoin saattoi vallita ja horjuttaa itse identtisyyteni perusteita, voisi luonnollisesti myöskin pienimmästäkin varomattomuudesta kokeen hetkellä kokonaan ryöstää ja tehdä olemattomaksi sen ruumismajan, jonka toivoisin sen avulla muuttuvan toiseksi. Mutta kiusaus tehdä niin ihmeellinen ja mullistava keksintö oli liian voimakas ja voitti vihdoin epäröimiseni. Minä olin jo aikoja sitten valmistanut liuoksen, jota tulisin käyttämään; nyt ostin suurehkon määrän eräänlaista suolaa, jonka aikaisemmasta kokeesta tiesin olevan ainoan aineen, mitä siitä vielä puuttui; ja myöhään eräänä onnettomana iltana sekotin minä aineosat, näin niiden kiehuvan ja sihisevän lasissa, ja tyhjensin sitten rohkeasti maljan. Tuokiossa tunsin raatelevaa tuskaa jäsenissäni, kuolettavaa yökötystä ja sielullista kauhua sellaista, jota saadaan kokea vain syntymän taikka kuoleman hetkellä. Sitten helpotti kipu nopeasti ja minä heräsin ankarasta taudista. Tunteissani oli jotain ihmeellistä, jotain kuvaamatonta uutta ja juuri sen takia uskomattoman suloista. Tunsin olevani nuorempi, köykäisempi, onnellisempi. Sitäpaitsi oli minulla ihmeellisen suruttomuuden tunne; hyökyvä järjestyksettömäin, synnillisten kuvien virta täytti mielikuvitukseni; minä tunsin olevani irti kaikista velvollisuuksista, ja sieluuni valahti tähän asti tuntematon, mutta ei viaton rajattoman vapauden esimaku. Minä tunsin, jo tämän uuden elämän ensi henkäyksessä, olevani pahempi kuin olin ollut, tuhat kertaa pahempi, kaikkien alkuperäisten alhaisten viettieni orja; mutta tämä ajatus päihdytti ja voimistutti minua tällä hetkellä kuin viini. Minä suoristin käsivarteni, riemuiten näistä ihmeellisistä tunnelmista – ja silloin huomasin äkkiä, että ruumiini koko oli melkolailla pienentynyt. Siihen aikaan ei työhuoneessani ollut peiliä; se, joka nyt on kirjotuspöytäni vieressä, on tuotu jälkeenpäin juuri havaintojen tekemistä varten näiden muutosten suhteen. Yö oli sillävälin melkein vaihtunut päiväksi; aamun musta pimeys valmistihe synnyttämään päivän – kotiväkeni nukkui heräämisen edellä käyvää sikeää unta, ja minä päätin, toivon ja riemun täyttämänä kun olin, uskaltaa uudessa olennossani makuuhuoneeseeni asti. Menin pihan poikki, missä tähdet, niin tuntui minusta, loivat ihmettelevän katseensa ensimäiseen senlaatuiseen olentoon, jonka niiden iäti valpas silmä on nähnyt sitten maailman alkamisen; hiivin käytävien läpi, vieraana omassa kodissani; ja hiljaisessa makuuhuoneessani näin ensi kerran Edward Hyden kasvot ja vartalon. – Minä voin tässä lausua ainoastaan teoreettisia ajatuksia; en siis puhu mitä tiedän, vaan mitä pidän otaksuttavimpana. Luontoni alempi puoli, jolle nyt olin antanut ruumiillisuuden leiman, oli voimiltaan paljoa heikompi ja paljoa kehittymättömämpi kuin riisumani hyvä puoli. Elämäni aikana, josta joka tapauksessa yhdeksän kymmenettä osaa oli ollut kieltäymyksen, hyveiden ja työn aikaa, oli toisaalta tätä minun pahempaa puoltani paljoa vähemmin käytetty ja kehitetty. Tästä johtui, luullakseni, että Edward Hyde oli ulkoasultaan paljoa pienempi, hennompi ja nuorempi kuin Henry Jekyll. Samoin kuin toisen katse ilmaisi hänen pyrkimystänsä hyvään, oli toisen piirteissä ilmeinen ja epäämätön pahan leima. Tuo paha – jonka edelleen pidän ihmisen letaalisena eli kuolettavana prinsiippinä – tuo paha oli myöskin leimannut hänen ruumisasuntonsa luonnottomuudella ja rumuudella. Ja sittenkin katselin minä tätä ulkomuodoltaan niin ilettävää olentoa peilissä ilman mitään vastenmielisyyden tunnetta, pikemmin tervehtivällä riemulla. Tämäkin oli minä. Tämäkin sisäisen olemukseni muunnos näytti minusta luonnolliselta ja inhimilliseltä. Tuntuipa se minusta vielä todellisemmaltakin, eheämmältä ja elinvoimaisemmalta kuin se epätäydellinen kaksinaama, jota tähän asti olin sanonut omakseni. Siihen asti olin epäilemättä oikeassa. Olen sittemmin huomannut, että otettuani Edward Hyden olennon päälleni ei kukaan voinut lähestyä minua ilman huomattavaa fyysillistä vastenmielisyyttä. Otaksun tämän johtuneen siitä, että kaikki muut ihmiset ovat hyvän ja pahan yhdistys, mutta Edward Hyde, kaikista ihmisistä yksinään, oli kokonaan, pelkästään paha. – Minä viivähdin vain tuokion peilissä. Viimeinen lopullinen koe oli vielä suorittamatta. Minä en vielä tiennyt, olinko kadottanut kokonaan identtisyyteni ja oliko minun ennen aamunkoittoa paettava kodista, jota en voinut sanoa omakseni. Kiiruhdin takaisin työhuoneeseeni, sekotin ja nautin juoman, kärsin vielä kerran kaikki irtautumisen tuskat ja heräsin vielä kerran taas Henry Jekyllin olennolla, piirteillä ja sielullisilla ominaisuuksilla varustettuna. Sinä yönä olin ollut vaarallisessa tienhaarassa! Jos olisin ryhtynyt suureen keksintööni ja kokeisiini jalommalla mielellä korkeiden ja jalojen pyrintöperien ajamana, niin olisi epäilemättä kaikki ollut toisin ja minä olisin suoriutunut näistä synnytystuskista enkelinä perkeleen sijasta. Juoma oli vain ase; se löi ruumiillisen vankilani portit auki, ja samoin kuin Filippin vangit se, joka oli niiden takana vankina, syöksyi ulos. Tähän aikaan uinui jalompi luontoni; se paha, jota kunnianhimo minussa oli pitänyt hereillä, oli valmiina tilaisuuden sattuessa pötkimään pakoon – ja se olento, joka näki päivän valon, oli Edward Hyde. Tästä johtui, että vaikka minulla nyt oli kaksi luonnetta samoin kuin kaksi olentoakin, oli toinen kyllä ihan paha, mutta toinen oli entinen Henry Jekyll, tämä kaksoisihminen, jonka puolinaisuus ja parantumattomuus jo on usein saattanut minut epätoivoon, ja siksi jäikin. Muutos oli siis tapahtunut kokonaan pahempaan päin. Näihinkään aikoihin en ollut onnistunut voittamaan vastenmielisyyttäni yksinomaan kuiviin tutkimuksiin antautuneeseen elämään. Minä tunsin tuontuostakin vastustamatonta huvittelun tarvetta; ja kun huvini olivat – lievimmin sanoen – ala-arvoisia, ja kun en ainoastaan ollut yleisesti tunnettu ja arvossa pidetty henkilö, vaan myöskin jo ikämies, niin kävi tämä epäsuhde sisäiselle ja ulkonaiselle elämälleni päivä päivältä kiusallisemmaksi ja kiusallisemmaksi. Tällä heikolla hetkellä minä lankesin kiusaukseen ja jouduin orjuuteen. – Minun tarvitsi vain tyhjentää lasi, riisua tunnetun tiedemiehen ulkonainen ihminen ja pukeutua Edward Hyden ruumiiseen ollakseni läpinäkymätön. Minä hymyilin tälle ajatukselle – se näytti minusta kylläkin lystikkäältä, ja suoritin valmistavat toimet mitä huolellisimmin. Vuokrasin huoneiston Sohosta ja kalustin sen – sinne sitten löysi poliisi Hyden jäljet; otin taloudenhoitajattareksi olennon, jonka tiesin olevan sekä vailla omaatuntoa että vaiteliaan. Sitäpaitsi ilmotin palvelijoilleni, että eräs mr Hyde (jonka tuntomerkit luettelin) sai vapaasti mielensä mukaan kaikkina aikoina tulla ja mennä torin varrella olevaan asuntooni, ja varmuuden vuoksi vierailinkin siellä ja tein itseni heille tunnetuksi toisessa ruumiissani. Sitten kirjotin sen testamentin, jota sinä et mitenkään voinut hyväksyä, niin että jos joku onnettomuus olisi kohdannut minua t:ri Jekyllin persoonassa, minä rahanpuutteetta olisin voinut heti esiintyä Edward Hyden hahmossa. Siten mielestäni kaikin puolin varustettuna aloin nauttia siitä ihmeellisestä vapaudesta, jonka asemani valmisti minulle. Ihmiset ovat usein palkanneet konnia tekemään sijastaan rikoksia, oman persoonansa ja hyvän maineensa pysyessä kaiken epäilyksen yläpuolella. Minä olin luultavasti ensimäinen, joka huvitteluansa ja reuhaavaa elämäänsä varten käytti toista. Olin ensimäinen, joka maailman silmissä vaeltaa kunnianarvoisen arkipäiväisyyden taakka hartioilla ja sitten missä tuokiossa hyvänsä koulupojan tavoin heittää lainapuvun yltään ja syöksyy suinpäin vapauden mittaamattomaan mereen. Siinä läpinäkymättömässä vaipassa, johon olin pukeutunut, oli turvallisuuteni täysin taattu. – Minun tarvitsi vain sulkea laboratorion ovi – tarvitsin vain pari minuuttia sekottaakseni ja nielaistakseni juoman, joka oli aina saatavilla – – ja olipa Hyde tehnyt mitä hyvänsä, olipa hän rikkonut mitä lakeja vastaan tahansa, niin hän katosi samassa tuokiossa niin täydellisesti kuin henkäyksen jälki peilistä. Ja hänen sijastaan istui tutkijan kamarissa työlamppunsa ääressä t:ri Henry Jekyll, mies, joka voi uhitella ennakkoluuloa vastaan ja hymyillä epäilykselle. Ne huvit, joita minä uudessa valepuvussani hain, olivat, kuten sanottu, alhaisia ja ala-arvoisia; kovemman nimen ne tuskin ansaitsivat. Mutta Edward Hyden käsissä ne saivat yhä luonnottomamman ja järkyttävämmän leiman. Herättyäni entiseen minuuteeni jonkun tällaisen retken jälkeen hämmästytti minua joskus sijaiseni suuri turmelus. Tämä olento, jonka olin loihtinut omasta sisimmästäni ja lähettänyt maailmaan tyydyttämään viettejänsä mielinmäärin, oli kauttaaltaan ilkeä ja huono; sen itsekkyydellä ei ollut ääriä, enempää kuin sen eläimellisellä välinpitämättömyydellä muiden tuskista; se oli jäykkä ja tunteeton kuin kivi. Henry Jekylliä kauhistutti joskus Edward Hyden teot – mutta olihan koko suhde kaikkien tavallisten lakien ulkopuolella ja heikensi kavalasti omantunnon valtaa. Kun kaikki kävi ympäri, niin oli vain Hyde, ja ainoastaan Hyde, rikollinen. Jekyll ei ollut entistään pahempi; hän virkosi elämään kaikkine hyvine ominaisuuksineen, jotka eivät näyttäneet kärsineen mitään vahinkoa; koettipa hän vielä, mikäli mahdollista, parannellakin Hyden aiheuttamia pahoja haavoja, siten nukuttaen omaatuntoansa. Tarkoitukseni ei ole tässä tehdä seikkaperäisesti selkoa niistä halpamaisista teoista, joihin sekaannuin – tuskin voin nytkään edes myöntää niitä itse todella tehneeni. Huomautan vain siitä, miten rangaistus vähitellen kehittyi itsestään ja alkoi lähetä. Erään ruman tapauksen, josta ei koitunut erityisempiä seurauksia, tahdon ohimennen mainita. Muudan julma lapsen kohtelu herätti erään ohikulkijan mieliharmin, jonka ohikulkijan tässä eräänä päivänä tunsin sukulaiseksesi, mr Enfieldiksi, – lääkäri ja lapsen omaiset sekaantuivat asiaan; tuokion ajan pelkäsin todella henkeäni, ja lauhduttaakseen heidän oikeutettua vihaansa täytyi Edward Hyden vihdoin viedä heidät Henry Jekyllin ovelle ja antaa heille pankkiosotus, jonka allekirjotuksena oli tämän tunnettu nimi. Mutta vastaisen varalta poistettiin sellaisten tapausten mahdollisuus kokonaan siten, että minä avasin eräässä toisessa pankissa luoton Edward Hyden nimessä; ja kun sitten, muuttamalla käsialaani tavallista pystymmäksi, olin varustanut kaksoistoverini myöskin omalla nimikirjotuksella, pidin itseäni turvattuna kaikilta kohtalon oikuilta. Noin kaksi kuukautta ennen sir Danvers Carewin kuolemaa olin kerran ollut tavallisilla retkilläni; tulin myöhään kotiin ja heräsin seuraavana aamuna sängyssäni jonkinlainen tunne sielussani, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Turhaan katselin ympärilleni; ei ollut apua siitä, että tunnustelin huonettani torin varrella olevassa asunnossani, sen korkeita seiniä ja sen ehyttä, arvokasta kalustoa; turhaan katselin tuttuja sänkyverhojeni kuvioita ja mahonkisen sängynpään leikkauksia; minusta tuntui sittenkin, kuin en todellisuudessa olisikaan ollut siinä, vaan tuossa pienessä huoneessa Sohossa, jossa Edward Hyden oli tapa maata. Minä hymyilin itsekseni ja aloin tavallisella psykologisella tavallani punnita tämän harhan mahdollisia perusteita, jonka kestäessä väliin puoleksi nukahdin. Makasin vielä tällä tavoin puoleksi uneksien, kun katseeni jollakin hetkellä, jolloin olin enemmän hereillä, sattui käteeni. Kuten itse olet usein huomannut, olivat Henry Jekyllin kädet sekä muodoltaan että kooltaan ominaiset lääkärinkädet; ne olivat suuret, hyvin kehittyneet, valkoiset ja voimakkaat. Mutta se käsi, joka nyt oli edessäni, Lontoon aamun keltaisessa valossa, paljaana peitteellä, oli laiha, ryhmyinen ja hyvin karvainen. Se oli Edward Hyden käsi! Minä tuijotin siihen jonkun aikaa tylsästi, ennenkuin kauhu valtasi minut, yhtäkkiä ja järkyttäen pohjia myöten kuin symbaalein pauhina. Hyppäsin ylös sängystä ja juoksin suoraan peilille. Se näky, joka siellä kohtasi katsettani, muutti suonieni veren ohueksi, hyytyväksi nesteeksi. Niin – olinhan mennyt sänkyyn Henry Jekyllinä ja heräsin Edward Hydenä. »Miten tämä on selitettävissä?» kysyin itseltäni. Ja sitten tuli vielä hirveämpikin kysymys – miten se on autettavissa? – Oli jo valoisa päivä; palvelusväki oli liikkeellä; juoma, jota tarvitsin, oli työhuoneessani – tie sinne oli pitkä, kaksien portaiden, käytävän, avoimen pihamaan ja luentosalin takana. Voisinhan kyllä peittää kasvoni – mutta miten salata muuttunut ruumiini? – Samassa muistui mieleeni sanomattomaksi helpotuksekseni, että palvelijanihan olivat jo tottuneet näkemään toisen minäni tulevan ja menevän kaikkina vuorokauden aikoina. Minä pukeuduin kiireesti ja niin hyvin kuin kävi päinsä Henry Jekyllin vaatekertaan; kiiruhdin läpi talon, Bradshawin katsoa töllöttäessä ihmeissään mr Hydeen, joka ilmestyi sellaiseen aikaan ja niin oudossa puvussa – ja palasin kymmenen minuuttia myöhemmin t:ri Jekyllinä, joka pilvi otsalla ja murheellisena istuutui näennäisesti syömään aamiaista. Ruokahaluni oli todellisuudessa sangen huono. Tämä selittämätön tapaus, joka oli niin vastakkainen kaikille entisille kokemuksilleni, näytti minusta melkein babylonialaiselta sormelta seinällä, ennustaen salaperäistä ja hirveätä tuomiota. Minä aloin vakavammin kuin koskaan ennen arvioida kaksinaisolemukseni mahdollisuuksia ja seurauksia. Toinen minäni, jolle olin voinut antaa ruumiin ja muodon, oli viime aikoina saanut osakseen varsin paljon huolta ja harjotusta; olipa minusta väliin näyttänyt siltäkin, kuin olisi Edward Hyden näkyväinen olemismuoto tullut kookkaammaksi ja voimakkaammaksi ja kuin ollessani tässä olemismuodossa olisin tuntenut veren virtaavan entistä kuumempana suonissani. Jo aloin aavistaa mahdollisuutta, että jos asiat jatkuisivat tällä tavoin, luontoni tasapaino voisi vähitellen ruveta kallistelemaan, niin etten enää oman mieleni mukaan voisikaan vaihtaa olentoani, vaan tulisi minusta peruuttamattomasti Edward Hyde. Lääkkeen vaikutus ei ollut aina ollut samanlainen. Kerran, heti kokeiluni alkamisen jälkeen, epäonnistuin täydellisesti; useamman kerran oli minun ollut pakko lisätä annos kaksinkertaiseksi, ja kerran, äärettömän kuolemanvaaran uhalla, kolminkertaiseksikin. Tämä epätietoisuus oli tähän asti ollut ainoana tyydytykseni himmentäjänä. Kun minä nyt kuitenkin, äskeisen tapauksen valossa, punnitsin asiaa, täytyi minun tunnustaa, että alussa oli ollut vaikeata poistaa Jekyllin ruumis, mutta että asian laita myöhempinä aikoina oli muuttunut hitaasti, mutta varmasti päinvastaiseksi, niin että painopiste siirtyi Hyden puolelle. Kaikki näytti siis viittaavan siihen, että minä vähitellen kadotin valtani alkuperäisen ja paremman minäni yli ja yhä enemmän ja enemmän yhdistyin toiseen, pahempaan minääni. Tunsin, että näiden kahden välillä minun oli tehtävä valintani. Molemmilla luonteillani oli yhteinen muisti, mutta kaikki muut ominaisuudet olivat hyvin eri lailla jakaantuneet kummankin kesken. Jekyll, joka oli yhdistetty luonne, suunnitteli Hyden nautinnot ja seikkailut ja otti niihin osaa milloin tuskan, milloin rajun himon tuntein, mutta Hyde ei pitänyt lainkaan lukua Jekyllistä, taikka sitten piti hänestä samanlaisia ajatuksia kuin rosvo pitää siitä valepuvusta, johon piilottaa itsensä takaa-ajajilta. Jekyll huolsi toista minäänsä enemmän kuin isä huoltaa lastansa; Hyde osotti Jekyllille enemmän ylenkatsetta kuin poika osottaa isälleen. Jos päätin tästälähin elää täydelleen Jekyllin elämää, täytyi minun kerta kaikkiaan sanoa jäähyväiset kaikille niille haluille ja himoille, joita jo kauan olin suvainnut ja jotka myöhempinä aikoina olivat kehittyneet sitä mukaa kuin olin niitä tyydyttänyt. Jos taas valitsin Hyden persoonallisuuden, täytyi minun luopua kaikista niistä korkeista tarkotusperistä ja pyrkimyksistä, jotka olivat tähän asti sulostuttaneet elämääni, ja tulla kaikiksi ajoiksi unhotetuksi ja ylenkatsotuksi; jäädä ilman ainoatakaan ystävää maailmassa. Näyttää kenties siltä, kuin ei valinta sellaisissa oloissa olisi ollut vaikea. Mutta olipa kuitenkin olemassa yksi syy, joka painoi paljon vaa’assa. Jekyll kärsisi äärettömiä tuskia kieltäymyksen kiirastulessa, mutta Hydellä ei koskaan olisi edes tietoisuutta siitä, mitä oli menettänyt. Niin tavattomat kuin olosuhteeni olivatkin, oli oikeastaan tämä nyt kokemani sieluntaistelu yhtä vanha ja yhtä jokapäiväinen kuin ihmiskuntakin. Sama kiusaus ja sama syy on heittänyt monen värisevän syntisen arpanappulan; ja minulle kävi samoin kuin käy useimmille muillekin minunlaisilleni: minä valitsin paremman, voimatta kuitenkaan pitää kiinni valitsemastani hyvästä. Niin, minä valitsin vanhan, maailmaan tyytymättömän lääkärin, ystävien ympäröimän ja kaikkia rehellisiä pyrkimyksiä harrastavan. Sanoin päättävästi jäähyväiset sille vapaudelle, sille nuoruudelle, sille kiehuvalle verelle, sille hillittömälle elämänhalulle ja niille salaisille nautinnoille, joiden lumoissa olin ollut Edward Hyden persoonallisuudessa. Kentiespä tein tämän valintani jollakin epätietoisella ehdolla, sillä pidin edelleen pienen huoneistoni Sohossa enkä hävittänyt Edward Hyden vaatteita, jotka yhä olivat käyttövalmiina työhuoneessani. Kahden kuukauden ajan pysyin lujana päätöksessäni. Kahden kuukauden ajan elin mitä ankarinta kieltäymyksen elämää ja korvauksena siitä nautin omantunnonrauhan tuottamaa tyydytystä. Mutta aika alkoi hävittää ensimäisen säikähdyksen jälkiä; omantunnonrauha muuttui vähitellen asiaksi, joka lankesi luonnostaan; minä tunsin rauhatonta, polttavaa kielletyn hedelmän himoa; tuntui siltä, kuin olisi Hyde kapinoinut saadakseen minuun jälleen eloa ja vapaudentunnetta – ja lopuksi tuli heikko hetki, jolloin minä taaskin sekotin muuttavan juoman ja tyhjensin lasin. Minä en luule, että juomariin, joka punnitsee pahettaan, yhdessä viidestäsadasta tapauksesta vaikuttaa lainkaan ajatus niistä vaaroista, joihin hänen eläimellinen tiedottomuutensa hänet syöksee, ja niin paljon kuin minä olinkin ajatellut asemaani, en kuitenkaan silloin ottanut lukuun sitä siveellisten tunteitten puutetta ja järjetöntä pahaan taipuvaisuutta, jotka olivat Edward Hyden pääominaisuudet. Kuitenkin oli juuri näiden ominaisuuksien kautta rangaistus minulle tuleva. Perkeleeni oli ollut kauan vangittuna; hän ryntäsi nyt ulos kuin kiljuva jalopeura. Jo samassa tuokiossa kuin nielaisin juoman, tunsin olevani vielä hillittömämpi, vielä raivoisampi pahaan kuin koskaan ennen. Tämä seikka se kai oli sen kärsimättömyyden myrskyn synnyttäjä, jolla minä vähän sen jälkeen kuuntelin onnettoman uhrini lavertelevia kohteliaisuuksia, sillä Jumalan nähden selitän minä, ettei ainoakaan siveellisesti terve olento olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen niin aiheettomasti. Minä löin häntä yhtä turhasta vihastumisen syystä kuin kipeä lapsi särkee leikkikalunsa. Mutta minä olin ehdoin tahdoin riistänyt itseltäni kaikki ne tasapainovaistot, joiden avulla pahinkin meistä voi pysyä edes jossain määrin vakavilla jaloilla kiusausten keskellä, ja minuun nähden merkitsi pieninkin kiusaus lankeemusta. Samassa hetkessä heräsivät kaikki helvetin henget minussa raivoonsa. Hurjalla riemulla hakkasin tuota tajutonta ruumista; jokainen lyönti lisäsi nautintoani, ja vasta kun ruumiillinen väsymys alkoi saada vallan, minä äkkiä, hurjuuteni huippukohdalla, tunsin jäätävän kauhun puistatuksen käyvän läpi ruumiini. Tuntui kuin olisi sisäistä näköäni peittänyt usva hajonnut; minä huomasin, että elämäni olisi mennyttä kalua, jos minut huomattaisiin, ja pakenin murhapaikalta samalla kertaa riemuiten ja vavisten. Minun haluni tehdä pahaa oli samalla kertaa saanut tyydytyksensä ja kiihokkeensa: rakkauteni elämään oli korkeimmillaan. Kiiruhdin Sohossa olevaan asuntooni ja hävitin varmuuden vuoksi kaikki siellä olevat paperit; sitten läksin valaistuja katuja pitkin kotiin päin, yhä kuumeentapaisella raivomielellä, veren yhä kiehuessa halua murhata ja perkeleellisesti iloiten siitä, mitä oli tapahtunut, samalla kertaa väristen ja vavisten, kuunnellen mahdollisia takaa-ajajien askeleita. Pirullinen laulu se oli, jota Hyde hyräili sekottaessaan juoman, ja hän joi sen nauraa hohottaen kuolleen muistoksi. Muuttumisen tuskat eivät vielä olleet lakanneet raatelemasta häntä, kun Henry Jekyll kiitollisuuden ja katumuksen kyyneleitä vuodattaen laskeutui polvilleen ja kohotti kätensä Jumalan puoleen. Itsetyydytyksen verho repeytyi ylhäältä alas asti, ja minä näin elämäni kokonaisuudessaan. Koettelin seurata sitä lapsuudesta asti, kun olin vielä isäni talutettavana, lääkärinurani kaikkien ponnistusten ja kieltäymysten läpi, ja tulin taas, taas samoin kummitusmaisen epätodellisuuden tuntein, kaiken lopuksi tämän yön kauhuihin. Mieleni teki huutaa kovasti; minä koetin kyynelin ja rukouksin poistaa sen hirvittävien kuvien ja äänten paljouden, jonka mielikuvitukseni loihti minulle, mutta turhaan! – Rukousteni välillä tuijotti syntini yhä jäisillä silmillään sieluni sisimpään. Kun omantunnontuskien ensimäinen polte oli lievennyt, alkoi kuitenkin ilon tunne täyttää sieluni. Kysymys oli nyt kerta kaikkiaan ratkaistu. Tästä hetkestä oli Hyde mahdoton. Tahdoinpa tai olin tahtomatta, täytyi minun tästedes pitää lujasti kiinni paremmasta minästäni. Millä riemulla tämä ajatus täyttikään mieleni! – Millä nöyrällä halulla alistuinkaan siveellisen elämän kaikkiin velvollisuuksiin ja rajoituksiin! – Millä rehellisellä päättäväisyydellä kieltäytyä kaikiksi ajoiksi pahasta ja pitää kiinni hyvästä minä lukitsin sen oven, josta tapani oli ollut huomaamatta mennä ja tulla, ja tallasin avainta jaloillani, niin että se meni rikki! Seuraavana päivänä kuulin, että rikos oli tullut ilmi, että Hyden rikollisuus oli koko maailman tiedossa ja että murhattu oli tunnettu ja suuressa arvossa pidetty henkilö. Se ei ollut ainoastaan rikos; se oli surullinen mielettömyys. Minä melkein luulen, että se ilahutti minua; minua ilahutti tietää, että parempaa minääni siten kuin vartioitiin ja että sitä oli tukemassa hirttonuoran pelko. Jekyll oli nyt minun pakopaikkani; jos Hyde tuokioksikaan uskaltaisi esiintyä, olisi jokaisen miehen käsi valmiina ottamaan hänet kiinni ja tappamaan. Minä päätin vastaisella käytökselläni jossakin määrässä korvata menneisyyttä; ja uskallanpa rehellisesti väittää, että tämä päätökseni on todella kantanut jonkun hyvän hedelmän. Sinä itse tiedät, miten innokkaasti ja vakavasti minä kuluneen vuoden viimeisinä kuukausina työskentelin kärsimysten ja hädän lieventämiseksi; sinä tiedät, että paljon tuli tehdyksi toisten hyväksi ja että päiväni, mitä minuun itseeni tulee, kuluivat tyynesti, melkeinpä onnellisesti. Enkä voi edes sanoa kyllästyneeni tähän puhtaaseen ja tahrattomaan elämään, luulen pikemminkin nauttineeni siitä joka uusi päivä yhä enemmän, mutta minua ahdisti kuitenkin yhä sisäinen epäilys, joka on aina ollut kirouksenani, ja sitä mukaa kuin omantunnontarkkuus tylsyi, alkoivat taas alemmat vaistot, nuo vaistot, jotka niin kauan olivat olleet kahleissa ja tukahutettuina, vangittujen petoeläinten tavoin ulvoa vapauttaan. Minä en uneksinut Hyden eloon-herättämistä: jo pelkkä ajatuskin siitä kammotti minua – ei, omassa persoonassani minä tunsin kiusausta tinkiä omantunnon vaatimuksista – ja niin, aivan kuin tavallisena, salaisena synninharjoittajana, minä kuuntelin kiusausta ja lankesin. Kaikella tässä maailmassa on loppunsa; jokainen mitta on viimein täysi, ja tämä ainoa näennäisesti mitätön jälkimyrkky alemmalle luonteelleni hävitti lopullisesti sieluni tasapainon. Kuitenkaan en tuntenut mitään levottomuutta sen johdosta; seikka näytti niin yksinkertaiselta, niin luonnolliselta, niin anteeksiannettavalta, ainoastaan niihin vanhoihin aikoihin palaamiselta, jolloin en vielä ollut tehnyt kaikki mullistavaa keksintöäni. Oli muuan kaunis, kirkas tammikuun päivä; maa oli hiukan märkä niistä paikoin, mistä huurre oli sulanut, mutta taivas oli selkeä ja pilvetön. Regent Park oli täynnänsä lintujen liverrystä ja keväisiä tuoksuja. Minä istuin päivää paistatellen eräällä penkillä; sisäinen eläimeni lepäsi nuoleksien edellisen yön muistoja; minun henkinen luonteeni oli kuin horroksissa, luvaten vastaisuudessa parannusta, mutta olematta vielä valmiina alkamaan. Kun kaikki kävi ympäri, ajattelin, enhän ollut muita pahempi – ja sitten hymyilin ja aloin vertailla itseäni moneen muuhun, täysipainoista hyväntekeväisyyttäni heidän huolettomaan, välinpitämättömään julmuuteensa. Olin tuskin ennättänyt päästä tämän itserakkaan ajatuksen päähän, kun tunsin äkillistä pahoinvointia. Minua tukehdutti kuolettava yökötys, ja horkka puistatti koko ruumistani. Toivuttuani siitä vähitellen tunsin saaneeni kokonaan toisenlaisen elämänkatsomuksen ja ajatustavan – tunsin suurempaa uskaliaisuutta, kaikkien ennen niin vieromaini vaarojen halveksimista; tunsin kuin olisin yhdellä kertaa päässyt irti kaikista velvollisuuksista. Katsahdin alas; vaatteet roikkuivat väljinä ja muodottomina kutistuneiden jäsenieni päällä; se käsi, joka oli polvellani, oli ryhmyinen ja karvainen. Minä olin taaskin Edward Hyde. Vielä tuokio sitten olin ollut varma kaikkien ihmisten kunnioituksesta, rikas, suosittu, päivällispöytä valmiina kotonani; ja nyt olin minä koko ihmiskunnan hylkiö, takaa-ajettu, koditon, tunnettu murhamies, hirsipuun oma. Jonkun ajan tunsin melkein tulevani hulluksi; mutta järkeni ei sentään kokonaan pettänyt. Olen useasti huomauttanut, että toisen minäni sielunominaisuudet näyttivät äärimäisyyksiin asti terottuneilta ja oma sieluni kimmoiselta. Missä Jekyll ehkä olisi kaatunut, siellä oli Hyde aseman herra. Se lääke, jota ilman en voinut saada takaisin oikeaa persoonallisuuttani, oli työhuoneeni kaapissa. Miten saisin sen sieltä? – Tämä kysymys se oli, jota ratkaisemaan minä, kädet ohimoita vastaan puristettuina, nyt ryhdyin. Laboratorion oven olin itse lukinnut. Jos koettaisin tunkeutua taloon, antaisivat minut omat palvelijani oikeuden kynsiin. Huomasin, että minun täytyi käyttää toisen apua, ja mieleeni johtui Lanyon. Mutta miten saisin tiedon hänelle? Miten saada hänet suostumaan? – Ja vaikkapa onnistuisinkin välttämään vangitsemisen kaduilla, miten voisin raivata tieni hänen luoksensa asti? Miten voisin minä, tuntematon ja niin vähän puoleensa vetävä vieras, houkutella tuon kuuluisan lääkärin ryöstämään virkaveljensä työhuonetta? Samassa muistin kuitenkin, että alkuperäisestä olemuksestani oli vielä jotakin jäljellä. Minähän osasin kirjottaa omalla käsialallani. Tässä ainoassa kipinässä oli kylliksi; minä näin nyt tien valoisana alusta loppuun asti edessäni. Järjestelin pukuani niin hyvin kuin taisin, pysäytin ohi ajavan vuokra-ajurin ja ajoin erääseen Portland Streetin hotelliin, jonka nimen satuin muistamaan. Ajuri voi tuskin salata iloisuuttaan nähdessään vaatetukseni, joka todella olikin naurettava, niin surullinen kuin se kohtalo olikin, joka oli kätkettynä näihin vaatteisiin. Minä purin hänelle hammasta pirullisen vimman puuskassa, ja hymy katosi hänen naamaltaan, onneksi hänelle, mutta myöskin onneksi minulle, sillä seuraavassa tuokiossa olisin epäilemättä tempaissut hänet alas pukiltaan, välittämättä seurauksista. – Tultuani hotelliin loin ympärilleni niin pahaenteisiä silmäyksiä, että tarjoilijat vapisivat; ainoatakaan silmäystä he eivät uskaltaneet vaihtaa keskenään läsnä ollessani; he vain tottelivat nöyrästi minun käskyjäni, veivät minut erääseen yksityiseen huoneeseen ja hankkivat kirjotusneuvot käytettäväkseni. Hengenvaarassa oleva Hyde oli minulle kokonaan uusi olento – hän värisi mielettömästä raivosta, tulistui murhanhaluun asti ja janosi aikaansaada kipua. Mutta tämä olento oli vielä viekas; hän hillitsi ennenkuulumattomalla tahdonlujuudella raivonsa, kirjotti molemmat tärkeät kirjeensä – Lanyonille ja Poolelle – ja lähetti ne postiin käskien, että ne varmuuden vuoksi oli vakuutettava. Kun tämä oli toimitettu, istui hän koko päivän takkavalkean ääressä huoneessaan pureksien kynsiään; siellä hän söi päivällisensä yksinään pelkomielensä kanssa, tarjoilijan ilmeisesti vapistessa ja väristessä hänen katseittensa vaikutuksesta. Sieltä läksi hän pimeän tullen suljetussa ajurin vaunussa ja ajeli sinne tänne pitkin kaupungin katuja. §§Hän§§, sanon minä – en voi sanoa §§min䧧. Tässä helvetin lapsessa ei ollut mitään ihmismäistä; hänessä ei elänyt mitään muuta kuin pelkoa ja vihaa. Ja kun hänestä vihdoin tuntui, kuin olisi ajuri käynyt epäileväksi, päästi hän hänet menemään menojansa ja jatkoi matkaansa jalkaisin, jolloin hänen huonosti sopivat vaatteensa ja kummallinen ulkomuotonsa saattoivat hänet öisten kadunkulkijain uteliaisuuden esineeksi. Silloin raivosivat nämä kärsimykset kuin myrsky hänen sisimmässään. Hän kiiruhti edelleen, pelon takaa-ajamana, höpisi itsekseen, hakien autioimpia katuja ja laskien minuutteja, jotka vielä olivat puoliyöstä jäljellä. Kerran puhutteli häntä eräs nainen, joka kaupitteli luullakseni tulitikkuja. Hän löi häntä vasten naamaa, ja nainen pakeni. Tultuani omaksi itsekseni Lanyonin vastaanottohuoneessa teki vanhan ystäväni kauhu kenties jonkinlaisen vaikutuksen minuun – sitä tuskin tiedän – joka tapauksessa oli se vain pisara meressä siihen kauhuun verraten, jolla minä muistin näitä viimeisiä tunteja. Olin muuttunut. Nyt ei minua enää ahdistanut mestauksen pelko, vaan pelko muuttua kokonaan Hydeksi. Kuin unessa kuulin Lanyonin tuomion – kuin unessa palasin kotiin ja heittäydyin sänkyyn. Päivän ponnistusten ja mielenliikutuksen jälkeen vaivuin syvään, lyijynraskaaseen uneen, jota eivät edes nuo hirvittävät unet, jotka kalvoivat minua, voineet häiritä. Heräsin seuraavana aamuna läpiväsyneenä, herpoutuneena, mutta kuitenkin virkistyneenä. Minua hirvitti ja pelotti jo ajatellakin niitä villieläimiä, jotka uinuivat minussa, enkä minä suinkaan ollut unhottanut edellisen päivän tärisyttäviä vaaroja; mutta nyt olin joka tapauksessa kuitenkin kotonani, omassa huoneistossani ja lääkkeideni läheisyydessä, ja kiitollisuus pelastumisestani loisti niin kirkkaasti sielussani, että se oli melkein toivon säteen kaltainen. Käyskentelin aamiaisen jälkeen hiljakseen pihan poikki työhuoneeseeni ahmien raikasta, kylmää ilmaa, kun yhtäkkiä taas tunsin joutuvani kuvaamattomain tunteiden valtaan, jotka ennustivat muuttumista, – ja minulla oli vain juuri parahiksi aikaa ennättääkseni työhuoneeseeni, ennenkuin vereni alkoi kiehua ja hyytyä Hyden raivokkaista kärsimyksistä. Tällä kertaa täytyi minun lisätä annos kaksinkertaiseksi saadakseni takaisin oman minäni; ja auta armias minua onnetonta – kuusi tuntia myöhemmin, istuessani suruisin mielin takkavalkean ääressä, hyökkäsivät taaskin nuo onnettomuutta ennustavat synnytystuskat kimppuuni ja minun täytyi vielä kerran turvautua pelastuskeinoon. Sanalla sanoen – siitä päivästä lähtien saatoin vain äärimäisellä tahdonlujuudella ja lääkkeen välittömällä vaikutuksella palauttaa Jekyllin kasvot ja vartalon. Millä päivän taikka yön tunnilla hyvänsä saatoin joutua tuolle onnettomuutta ennustavalle puistatukselle alttiiksi; ja ennen kaikkea – jos nukuin taikkapa vain nukahdin istualleni tuolissa, niin aina heräsin Hydenä. Tämän alinomaa uhkaavan vaaran aiheuttaman sietämättömän taakan alla ja täydellisen unettomuuden vaikutuksesta, johon unettomuuteen minun täytyi tuomita itseni ja jota en olisi uskonut kenenkään ihmisen voivan kestää, muutuin minä, Henry Jekyllinä, onnettomaksi olennoksi, jota raasti kuume, jonka ruumis oli heikko ja jonka ainoana ajatuksena oli vain – toisen minuuteni inhoaminen. Mutta jos nukuin, taikka jos lääkkeen vaikutus oli heikennyt, silloin tulin aina ja melkein välittömästi – sillä muuttuminen kävi yhä kivuttomammaksi ja huomaamattomammaksi – sysätyksi toiseen elämään; tunsin heti saaneeni mielikuvituksen, joka oli tulvillaan halpamaisia kuvia, sielun, joka kiehui vihasta, ja ruumiin, joka ei tuntunut olevan tarpeeksi vahva sen raivoisan elämänvoiman asunnoksi, joka sen täytti. Hyden voima tuntui kasvavan sitä mukaa kuin Jekyllin voima heikkeni; ja viha, joka heidät erotti, oli nyt yhtä suuri kummallakin puolella. Jekyllillä esiintyi tämä viha vaistona, joka oli yhteydessä itse elämän kanssa. Hän oli nähnyt sen olennon pahuuden koko määrän, jonka kanssa hänellä oli muutamia tiedon siruja yhteisinä ja joka oli hänen kanssaperillisensä kuolemaan asti; ja lukuunottamatta tätä keskinäistä yhdyssidettä, joka itsessään muodosti hänen kärsimystensä sietämättömimmän osan, piti hän Hydeä, huolimatta tämän kuohuvasta elämänvoimasta, ei ainoastaan pirullisena, vaan suorastaan luonnottomana. Sepä juuri olikin tärisyttävintä – että itse helvetin muta tuntui saaneen äänen ja puhekyvyn – että epäkehittynyt multa liikkui ja teki syntiä; että se, mikä itse asiassa oli kuollut ja muodoton, toimi elämän piirissä. Ja vielä lisäksi: että tämä levoton kauhunkuva oli sidottu häneen lujemmin kuin vaimo; erottamattomammin kuin silmä; että se oli kahlehdittu hänen omaan lihaansa, missä hän tunsi sen kuiskailevan ja mutisevan ja taistelevan syntyäkseen – ja että sen millä heikolla, vartioimattomalla hetkellä hyvänsä, unen tiedottomuudessa, onnistui voittaa hänet ja karkottaa hänet elämästä. Hyden inho Jekylliä kohtaan oli toisenluontoista. Hänen pelkonsa tulla mestatuksi vaati häntä alinomaa tekemään tilapäisen itsemurhan palaamalla alempaan asemaan ei itsenäisenä persoonallisuutena, vaan sen osana; mutta hän vihasi tätä välttämättömyyttä, hän inhosi Jekyllin surumielisyyttä ja alakuloisuutta, ja häntä harmitti se vastenmielisyys, jolla häntä toinen minänsä katseli. Tästä aiheutuivat nuo ilkeämieliset, apinamaiset kujeet, joita hänellä minua kohtaan oli; senvuoksi turmeli hän isäni kirjeet ja poltti hänen valokuvansa – ja olisipa hänen kuolemanpelkonsa vain ollut pienempi kuin mitä se oli, niin hän olisi aivan varmasti jo aikoja sitten syössyt itsensä turmioon saadakseen samalla syöstyksi minutkin. Mutta hänen rakkautensa elämään on hämmästyttävä – niin, menenpä vielä pitemmällekin: minä, joka värisen jo ajatellessanikin häntä, minä tunnen osanoton liikutusta, kun ajattelen, miten kärsivällinen tämä rakkaus on ja miten hän vapisee minun valtani edessä tehdä itsemurhalla hänenkin olemassaolonsa tyhjäksi. Ei maksa vaivaa pitkittää tätä kuvausta, ja minun aikani on pelottavan lyhyt. Ei yksikään kuolevainen ole milloinkaan kärsinyt sellaisia tuskia, siinä on kylliksi. Mutta niihinkin on aika ja tottumus tuonut – en sano lievennystä, mutta jonkinlaista sielun tunteettomuutta, jonkinlaista epätoivoista alistuvaisuutta; ja rangaistukseni olisi saattanut kestää vuosikausia jollei minulle olisi tapahtunut viimeistä onnettomuutta, joka on minut ainaiseksi erottanut omasta ruumiistani ja omasta persoonallisuudestani. Välttämätön suolavarastoni, jota ei ole vuosikausiin uusittu – ei sitten ensimäisen kokeeni – alkoi loppua. Minä lähetin noutamaan uuden varaston ja sekotin juoman. Se kiehui tavalliseen tapaan; sitten seurasi ensimäinen värinvaihdos – toista ei tullut lainkaan. Tyhjensin maljan, mutta ilman mitään vaikutusta. Poolelta saat kuulla, miten annoin hakea koko Lontoon läpi. Kaikki oli turhaa; ja nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, että tuo ensiksi saamani suola oli epäpuhdasta ja että juuri tuo tuntematon lisäke antoi sekotukselle sen salaperäisen voiman. – Viikko on kulunut siitä, ja minä lopetan tunnustukseni vanhan suolan viimeisen annoksen vaikutuksen kestäessä. Jollei ihmettä tapahdu, on tämä siis viimeinen kerta, kun Henry Jekyll voi ajatella omia ajatuksiaan taikka peilissä nähdä omia kasvojaan, jotka jo ovat niin surullisesti muuttuneet. Enkä liioin saa viivytellä kauan tämän kirjotukseni lopettamisessa; sillä jos se on tähän asti säilynyt häviämättä, niin on se luettava vain hyvin varovaisten ja erinäisten onnellisten asianhaarojen yhteiseksi ansioksi. Jos muuttumisen synnytystuskat kouristaisivat minua kirjottaessani, niin tulisi Hyde epäilemättä repimään sen palasiksi; mutta jos on ennättänyt jokin aika kulua siitä, kun olen sen pannut valmiina pois käsistäni, niin säästänee hänen merkillinen itsekkyytensä ja varovainen viekkautensa sen hänen apinamaiselta ilkeydeltään. Se tuomio, joka lepää meidän kummankin päällä, se rangaistus, joka hitaasti mutta varmasti laskeutuu meidän ylitsemme, on itse asiassa jo muuttanut ja masentanut hänet. Puolen tunnin kuluttua pukeudun jälleen ja ainaiseksi tähän hirvittävään persoonallisuuteen. Minä tiedän sitten istuvani väristen ja itkien nojatuolissani taikka jokaisen hermon ollessa äärimmilleen pingotettuna vaeltavani yhtämittaa edestakaisin tässä huoneessa (viimeinen suojapaikkani maan päällä) – kuunnellen jokaista pahaenteistä ääntä. Tuleeko Hyde kuolemaan mestauslavalla? – Taikka voikohan hän saada kylliksi rohkeutta mennä viimeisessä hetkessä itse oikeutta vastaan? – Jumala yksinään sen tietää. Minusta se on yhdentekevää. Tämä on minun todellinen kuolinhetkeni – mitä sitten seuraa, se ei kuulu minulle, vaan eräälle toiselle. Tällä hetkellä, pannessani pois kynäni ja ryhtyessäni sulkemaan tämän tunnustukseni sinetillä – tällä hetkellä loppuu onnettoman Henry Jekyllin elämä. [[Luokka:Salaperäinen ovi]] 4212 8907 2006-11-11T10:44:08Z Vilu 43 [[Luokka:Robert Louis Stevenson]] [[Luokka:Romaanit]] 4213 8968 2006-11-11T21:14:39Z Nysalor 5 Linkki kuntoon {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yksinkertainen sydän |alaotsikko= |tekijä=Gustave Flaubert |huomiot=Ranskasta suomentanut [[Jalmari Hahl]]. }} * [[Yksinkertainen sydän: I luku|I luku]] * [[Yksinkertainen sydän: II luku|II luku]] * [[Yksinkertainen sydän: III luku|III luku]] * [[Yksinkertainen sydän: IV luku|IV luku]] * [[Yksinkertainen sydän: V luku|V luku]] '''Lähde:''' Flaubert, Gustave 1917: ''[http://www.gutenberg.org/etext/18476 Yksinkertainen sydän]''. Ranskasta suomentanut [[Jalmari Hahl]]. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna. [[Luokka:Yksinkertainen sydän| ]] [[fr:Un Cœur simple]] 4214 9070 2006-11-12T09:15:08Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Yksinkertainen sydän]] |seuraava=[[Yksinkertainen sydän: II luku|II luku]] |otsikko=I luku. |alaotsikko=[[Yksinkertainen sydän]] |tekijä=Gustave Flaubert |huomiot= }} Puolen vuosisadan ajan Pont-l’Évêquen porvarisnaiset olivat kadehtineet rouva Aubainilta hänen palvelijatartaan Félicitétä. Sadan frangin vuosipalkasta hän keitti ruoan, hoiti taloutta, neuloi, pesi, kiilloitti, valjasti hevosen, lihoitti siipikarjaa, kirnusi voita, ja hän pysyi uskollisena emännälleen, – joka ei suinkaan ollut miellyttävä henkilö. Rouva Aubain oli mennyt vaimoksi varattomalle kauniille nuorelle miehelle, joka kuoli vuoden 1809:n alussa, jättäen hänelle kaksi aivan pientä lasta ja joukon velkoja. Silloin leski myi kiinteimistönsä, paitsi Toucquesin ja Geffossesin tiloja, joiden tuottamat korot nousivat korkeintaan viiteentuhanteen frangiin, ja hän muutti pois Saint-Melainessa olevasta talostaan toiseen, joka oli halvempi, joka oli kuulunut hänen esi-isilleen ja sijaitsi kauppahallien takana. Tämä paasikattoinen talo oli tien ja kujan välillä, joka päättyi joen rantaan. Sen huoneiden permannot olivat eri korkealla, niin että siellä helposti kompastui. Kapea eteinen eroitti keittiön ruokasalista, jossa rouva oleskeli pitkin päivää, istuen olkituolilla ikkunan ääressä. Lähelle valkeaksi maalattua seinälaudoitusta oli asetettu riviin kahdeksan mahonkituolia. Vanhalla pianolla, jonka yläpuolella riippui ilmapuntari, oli suunnaton kasa laatikoita ja pahvilippaita. Kaksi korukuteisilla päällyksillä varustettua nojatuolia oli molemmin puolin keltamarmorista, Ludvig XV:n tyylistä kamiinia. Keskellä sen reunustaa oleva pöytäkello oli Vestan temppelin muotoinen; – ja koko huoneusto haiskahti homeelle, sillä lattia oli matalammalla puutarhaa. Toisessa kerroksessa oli ensin ”rouvan” huone, hyvin tilava, siinä vaaleakukkaiset seinäpaperit, seinällä keikaripuvussa komeilevan ”herran” muotokuva. Siitä vei ovi pienempään huoneeseen, missä näki kaksi lasten vuodetta ilman patjoja. Sitten tultiin saliin, jonka ovet aina olivat suljetut, ja joka oli täynnä päällisillä peitettyjä huonekaluja. Sitten johti käytävä lukuhuoneeseen; kirjat ja romupaperit täyttivät kirjahyllyt, jotka kolmelta sivulta ympäröivät leveää mustaa kirjoituspöytää. Sen molemmat kaapinovet olivat kynäpiirrosten, guachi-maisemien ja Audran-kaiverrusten peitossa – kaikki muistoja paremmilta ajoilta ja kadonneesta ylellisyydestä. Toisen kerroksen ullakkoikkuna päästi valoa Félicitén huoneeseen, josta aukeni näköala niitylle. Hän nousi päivän koittaessa, kun ei tahtonut laiminlyödä aamumessua, ja teki lakkaamatta työtä iltaan asti; kun päivällinen oli ohi, astiat pesty ja ovi huolellisesti suljettu, peitti hän kekäleet tuhkaan ja nukahti pesän eteen rukousnauha kädessään. Ei kukaan ollut kauppaa tehdessä itsepäisempi tinkimään. Puhtaudesta hän huolehti niin tarkasti, että hänen kiiltävät kasarinsa saivat muut palvelijattaret epätoivoisiksi. Hän oli säästeliäs, ja söi senvuoksi hitaasti ja kokosi kahmaloonsa leivänmurut pöydältä – hänelle paistettiin vasiten kahdentoista naulan leipä, joka riitti kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kaikkina vuodenaikoina hänellä oli olkapäillä kukallinen karttuunihuivi, joka oli nuppineuloilla kiinnitetty selkään, myssy peitti hänen hiuksensa, sukat olivat harmaat, hame punainen, ja puseron yllä oli leukalappu-esiliina, vallan kuin sairaanhoitajattarilla. Hänen kasvonsa olivat laihat ja hänen äänensä terävä. Kun hän oli ollut kaksikymmenvuotias, luuli häntä neljänkymmenen ikäiseksi. Kun hän oli saavuttanut viidennenkymmenennen vuotensa, näytti hän epämääräisen vanhalta, – aina vaiteliaana, suoraryhtisenä ja liikkeiltään hillittynä näytti hän puukuvalta, joka toimi koneenomaisesti. [[Luokka:Yksinkertainen sydän]] 4215 8949 2006-11-11T19:36:25Z Nysalor 5 II luku {{Otsikko |edellinen=[[Yksinkertainen sydän: I luku|I luku]] |seuraava=[[Yksinkertainen sydän: III luku|III luku]] |otsikko=II luku. |alaotsikko=[[Yksinkertainen sydän]] |tekijä=Gustave Flaubert |huomiot= }} Félicitéllä oli, niinkuin muillakin, ollut rakkaudentarinansa. Hänen isänsä, ammatiltaan muurari, oli kuollut pudotessaan alas rakennustelineiltä. Sitten hänen äitinsä muutti maalle, sisaret hajaantuivat maailmalle, muuan tilallinen otti hänet taloonsa ja käytti häntä jo vallan pienenä paimentamaan lehmiä laitumella. Hän värisi vilusta ryysyissään, heittäytyi alas vatsalleen juomaan vettä lätäköistä, sai vitsaa ihan mitättömistä seikoista, ja ajettiin lopulta talosta syytettynä kolmenkymmenen sou-rahan varkaudesta, johon hän kuitenkin oli syytön. Hän meni palvelukseen toiseen maataloon, tuli siellä karjapiiaksi, ja kun isäntäväki hänestä piti, kadehtivat häntä hänen toverinsa. Eräänä elokuun iltana (hän oli silloin kahdeksantoistavuotias) he saivat hänet lähtemään Collevilleen tanssihuveihin. Heti hän huumautui ja hämmästyi viulunvinguttajien äänekkäästä soitosta, puihin ripustetuista lyhdyistä, kirjavista puvuista, pitseistä, kultaristeistä ja tuosta yhtä haavaa hyppivästä joukosta. Tytön pysyessä vaatimattomasti syrjässä, lähestyi muuan äveriään näköinen nuori mies, joka poltti piippua, nojaten molemmin kyynärpäin ison korin korentoon, ja pyysi häntä tanssimaan. Poika tarjosi hänelle omenaviiniä, kahvia, kakkua, osti hänelle silkkihuivin, ja olettaen, että tyttö oivalsi hänen tarkoituksensa, tarjoutui saattamaan häntä kotiin. Kaurapellon pientarella hän kaatoi tytön raa’asti kumoon. Tyttö pelästyi ja alkoi huutaa. Nuori mies lähti tiehensä. Toisena iltana Félicité kulki Beaumontin tiellä ja aikoi astua ohi ison heinäkuorman, jota hevoset vetivät hitaasti, ja hiipaistessaan pyöriä hän tunsi Théodoren. Tämä puhutteli häntä tyynen näköisenä, sanoen, että hänen tuli antaa anteeksi, ”se kun oli päihtymyksen syy”. Tyttö ei tietänyt mitä vastata, ja hänen teki mieli paeta. Mutta Théodore alkoi heti puhua sadon toiveista ja kunnan merkkihenkilöistä; hänen isänsä oli muun muassa muuttanut Collevillesta ja asettunut Écotsin tilalle, niin että he nyt olivat naapureja. – Vai niin, – sanoi Félicité. Théodore lisäsi, että häntä oli kehoitettu menemään naimisiin. Hänellä puolestaan ei ollut kiire, hän odotti mieleistään vaimoa. Tyttö painoi päänsä alas. Silloin Théodore kysyi häneltä, ajatteliko hän naimista. Félicité vastasi hymyillen, että oli paha pitää toista pilanaan. – En pidä, minä vannon! – ja poika kietoi vasemman käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tyttö astui hänen syleilevän käsivartensa tukemana; he hiljensivät askeleitansa. Tuuli oli leuto, tähdet tuikkivat, korkea heinäkuorma hoippui heidän edellään, ja nuo neljä laahustelevaa hevosta nostivat tieltä pölyä. Sitten ne ilman ajurin kehoitusta kääntyivät oikealle. Théodore suuteli Félicitétä vielä kerran ja katosi hämyyn. Seuraavalla viikolla suostui tyttö tulemaan Théodoren ehdoittamaan kohtaukseen. Heidän kohtauspaikkansa oli pihan perällä, muurin toisella puolella olevan yksinäisen puun alla. Félicité ei ollut viaton herrasneitien tavoin – hän oli oppinut eläimiltä; mutta järki ja kunniantunto estivät häntä hairahtumasta. Tämä vastustus kiihdytti Théodoren intohimon niin että hän tyydyttääkseen sitä (tai kenties vain mielensä yksinkertaisuudessa) tarjoutui naimaan hänet. Tyttö ei ottanut häntä uskoakseen. Théodore lasketteli juhlallisia valoja. Ennen pitkää Théodore tunnusti jotain sangen ikävää: hänen vanhempansa olivat viime vuonna hänen tilalleen palkanneet sotapalvelukseen miehen. Mutta milloin tahansa voitaisiin hänet viedä. Pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi palvella sotaväessä, häntä peloitti. Tämä pelkurimaisuus todisti Félicitén mielestä hellyyttä; siitä hänen hellyytensä lisääntyi. Hän hiipi öisin ulos, ja kun oli saapunut kohtauspaikalle, alkoi Théodore kiusata häntä levottomuudellaan ja kiihkeillä pyynnöillään. Viimein hän mainitsi itse aikovansa lähteä prefektin taloon saamaan tietoja, jotka aikoi kertoa hänelle seuraavana sunnuntaina kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla. Määrähetkenä Félicité riensi lemmittynsä luo. Mutta hänen asemestaan tapasi hän erään hänen tovereistaan. Tämä kertoi, ettei Félicité enää tulisi Théodorea näkemään. Välttääkseen kutsuntaa oli Théodore nainut hyvin rikkaan vanhan naisen, Toucquesista kotoisin olevan rouva Lehoussaisin. Tämä koski kipeästi Félicitéhen. Hän heittäytyi maahan, päästi huutoja, rukoili hyvää Jumalaa ja vaikeroi yksinään taivasalla auringonnousuun asti. Sitten hän palasi taloon ja ilmoitti päättäneensä lähteä pois, ja kuukauden lopulla, saatuaan jälellä olevan palkkansa, hän sulki vähät tavaransa huiviin ja lähti Pont-l’Évêqueen. Majatalon edessä hän tapasi leskihuntuun verhoutuneen naisen, jolta tiedusteli paikkaa, ja joka paraikaa oli keittäjättären haussa. Tosin tyttö tällä alalla ei osannut paljoa, mutta hän tuntui niin alttiilta ja vaatimattomalta, että rouva Aubain lopulta virkkoi: – Olkoon menneeksi, otan teidät palvelukseeni. Neljännestuntia myöhemmin Félicité oli muuttanut hänen taloonsa. Aluksi hän siellä eli vavisten pelosta; se aiheutui ”talon tavoista” ja ”herra-vainajan muistosta”, joka liiteli yli kaiken. Paul ja Virginie, edellinen seitsenvuotias, jälkimäinen tuskin nelivuotias, tuntuivat hänestä vallan erikoisolennoilta; hän kantoi heitä selässään kuin hevonen, ja loukkaantui pahasti, kun rouva Aubain alinomaa kielsi häntä heitä suutelemasta. Siitä huolimatta hän oli tyytyväinen. Ympäristön miellyttävä rauha oli haihduttanut hänen surumielisyytensä. Joka torstai vakinaiset vierailijat tulivat pelaamaan korttia. Félicité nouti edeltäpäin esille kortit ja jalanlämmittäjät. He saapuivat täsmälleen kello kahdeksan ja poistuivat ennen kello yhtätoista. Joka maanantai-aamu lehtokujan varrella asuva romukauppias levitti rautarihkamansa tielle. Sitten kaupunki täyttyi äänien humulla, johon sekaantui hevosten hirnuntaa, karitsojen määkinää, sikojen röhkinää ja rattaiden kalseata räminää kadulla. Kahdentoista aikaan, torikaupan ollessa vilkkaimmillaan, ilmestyi kynnykselle, lakki takaraivolla, kookas kyömynenäinen maalaismies. Mies oli nimeltään Robelin ja toimeltaan Geffossesin vuokratilallinen. Vähää myöhemmin saapui Liébard, Toucquesista kotoisin oleva vuokratilallinen, pieni, punoittava, pöhöttynyt mies, yllä harmaat liivit ja nahkasäärykset, joihin oli kiinnitetty kannukset. Molemmat tarjosivat kaupaksi emännälleen kanoja ja juustoja. Félicité torjui joka kerta yhtä taitavasti heidän petkutusyrityksensä, ja poistuessaan tunsivat he syvää kunnioitusta häntä kohtaan. Silloin tällöin, varsin säännöttömin ajoin, kävi rouva Aubainia tervehtimässä markiisi de Gremanville, eräs hänen enoistaan, joka juopottelullaan oli joutunut vararikkoon ja joka nyt asui Falaisessa viimeisellä maatilkullaan. Hän ilmestyi aina aamiaisaikaan, mukanaan kauhea villakoira, jonka käpälät likasivat kaikki huonekalut. Huolimatta ponnistuksistaan näyttää aatelismieheltä, – ne ponnistelut menivät niin pitkälle, että hän nosti lakkiaan joka kerta kun hän sanoi: ”isä-vainajani”, – täytti hän, uskollisena tavoilleen, väkijuomilla lasin toisensa jälkeen ja lasketteli rivonsekaista pilaa. Félicité työnsi hänet kohteliaasti ulos ovesta, sanoen: Jo riittää, herra de Gremanville! Näkemiin. Ja hän sulki oven. Mielihyvin hän sen avasi herra Bouraisille, entiselle asianajajalle. Hänen valkoinen kaulaliinansa ja hänen kaljupäisyytensä, hänen paitansa röyhys, hänen avara ruskea pitkätakkinsa, hänen tapansa nuuskata taivuttamalla käsivartensa, koko mies teki häneen levottomia tunteita herättävän vaikutuksen, niinkuin tavattomien ihmisten esiintyminen ainakin. Herra Bourais hoiti ”rouvan” tiloja, ja sulkeutui hänen kanssaan tuntikausiksi ”herran” huoneeseen, ja pelkäsi aina joutuvansa huonoon valoon, hän kun piti virkamiessäätyä suuressa arvossa. Hän sanoi osaavansa latinaakin. Opettaakseen lapsia miellyttävällä tavalla hän lahjoitti heille maantiedon vaskipiirroksineen. Nämä esittivät kuvia eri maanääristä: höyhenpäähineillä koristettuja ihmissyöjiä, apinaa ryöstämässä neitosta, beduiineja erämaassa, valaskalaa, jota paraikaa harpunoitiin, j. n. e. Pikku Paul selitti Félicitélle nämä kuvat. Siihen supistui jälkimäisen koko kirjallinen sivistys. Lapsien koulutusta hoiti Guyot, määrin-virastoon kuuluva miespahanen, joka oli kuuluisa kauniista käsialastaan ja joka hioi kynäveistään saappaansa anturaan. Kun oli kaunis sää, lähdettiin varhain aamulla Geffossesin karjataloon. Sen piha on viettävää maata, talo keskellä, ja meri näkyy kaukaa harmaana viivana. Félicité otti esille koristaan kylmiä lihaviipaleita, ja aamiaista syötiin meijerin viereisessä huoneustossa. Se oli nykyään rappeutuneen kesäasunnon viimeinen jäännös. Repaleiset seinäpaperit liehuivat tuulahduksista. Rouva Aubain kallisti päänsä muistojensa painamana; lapset eivät enää rohjenneet puhua. – Leikkikää toki! – hän sanoi. He livistivät tiehensä. Paul nousi ladon ylisille, pyydysteli lintuja, heitteli littua lammikolla tai löi sauvallaan isoja tynnyreitä, jotka kumisivat kuin rumpu. Virginie ruokki kaniineja, riensi poimimaan ruiskukkia, ja hänen juostessaan nopeasti tulivat näkyviin hänen pienet koruompelulla kaunistetut alushousunsa. Eräänä elokuun-iltana palattiin kotia poikki niittyjen. Uusikuu valaisi osan taivaanrantaa, ja usva liiteli harsovyön tavoin Toucques-joen kiemurtelevilla rannoilla. Nurmikolla loikovat sonnit katselivat levollisina noita neljää ohikulkijaa. Kolmannella niittysaralla makaavista nousi jokunen ja asettui kehään heidän eteensä. – Älkää pelätkö mitään, – sanoi Félicité. Ja mutisten jotain valituksen tapaista hän hyväili lähinnä olevan sonnin selkää; se teki kokokäännöksen ja muut sonnit seurasivat sen esimerkkiä. Mutta kun he olivat kulkeneet seuraavan saran poikki, nousi hirvittävä mylvintä. Se oli sonni, jonka peitti tomupilvi. Se riensi molempia naisia kohti. Rouva lähti juoksemaan. – Ei, ei! Ei niin nopeasti! He jouduttivat kuitenkin askeliaan ja kuulivat takanaan kaikuvaa pärskyntää, joka lähestymistään lähestyi. Sonnin sorkat tömähtivät maahan kuin vasarat; nyt se jo nelisten ryntäsi eteenpäin! Félicité kääntyi ja tempasi maasta turpeita, joita viskeli sonnin silmille. Se painoi alas turpansa, ravisti sarviaan ja vapisi raivosta, mylvien hirvittävästi. Saavuttuaan niityn laidalle kahden pienokaisensa kanssa rouva Aubain yritti epätoivoisesti päästä korkean penkereen yli. Félicité hääri taaksepäin kulkien koko ajan sonnin edessä lakkaamatta paiskaten sen silmille multaisia turpeita, jotka veivät siltä näön, ja huutaen alinomaa: – Joutukaa, joutukaa! Nyt rouva Aubain laskeutui alas ojaan, työnsi edellään Virginietä ja Paulia, kaatui monta kertaa yrittäessään kiivetä penkerelle ja onnistui siinä lopulta rajusti ponnisteltuaan. Sonni oli ajanut Félicitén veräjän kohdalle. Sen vaahto pärskyi hänen kasvoilleen, tuossa tuokiossa se olisi lävistänyt hänet sarvillaan. Mutta hän pääsi pujahtamaan kahden seipään välitse, ja kookas elukka pysähtyi vallan hämmästyneenä. Tämä tapaus oli monena vuotena puheenaiheena Pont-l’Evêquessä. Félicité ei ollenkaan ollut siitä ylpeä, hän kun ei edes aavistanut tehneensä mitään sankarillista. Virginie oli koko hänen huomionsa esineenä; – sillä pelästyksestään tyttö sai hermosairauden, ja lääkäri Poupart neuvoi parannuskeinona Trouvillen merikylpyjä. Siihen aikaan siellä ei käynyt paljon väkeä. Rouva Aubain otti selvän oloista, kysyi neuvoa Bouraisilta ja ryhtyi valmistuksiin aivan kuin pitkää matkaa varten. Hänen matkalaukkunsa vietiin lähtöpäivän aattona Liébardin rattailla. Seuraavana päivänä sitten sama mies toi kaksi hevosta, joista toisella oli selässä naissatula sametilla päällystettyine selkänojineen, toisen hevosen selkään oli pantu kokoonkääritty päällystakki, joka muodosti istuimen tapaisen. Rouva Aubain nousi satulaan Liébardin taakse, Félicité nousi Virginien kanssa toisen hevosen selkään, ja Paul keikahti ratsastamaan herra Lechaptoisin aasin selkään, joka eläin oli luovutettu matkaa varten sillä ehdolla, että sitä hyvästi hoidettaisiin. Tie oli niin huono, että nuo kahdeksan kilometriä veivät kokonaista kaksi tuntia. Hevoset vajosivat nilkkaan asti lokaan ja tekivät ponnistellessaan siitä irti takaruumiillaan raivokkaita liikkeitä; toiste niiden kaviot survoutuivat raitioihin; toiste niiden täytyi hypähtää. Liébardin tamma seisahtui muutamissa paikoin äkkiä. Hän odotti kärsivällisesti kunnes se taas lähti liikkeelle; ja hän puhui tien varrella olevien maatilojen omistajista, liittäen heidän elämäkertaansa siveellisiä mietteitä. Keskellä Toucquesia, kun kuljettiin krassikukkien ympäröimien ikkunoiden ohitse, hän virkahti kohauttaen olkapäitään: – Siinä esimerkiksi asuu muudan rouva Lehoussais, joka sensijaan, että olisi ottanut nuoren miehen... – Félicité ei kuullut sen enempää; hevoset ravasivat eteenpäin, aasi nelisti. Kaikki poikkesivat polulle, ristikkoportti avattiin, kaksi poikaa ilmestyi, astuttiin alas juhtien selästä lantasäiliön kohdalla, ihan talon kynnyksen edessä. Muori Liébard oli kovin ihastuksissaan nähdessään emäntänsä. Hän tarjosi vieraalleen aamiaista, johon kuului häränselkää, sisälmyssylttyä, verimakkaraa, kanaviilokkia, kuohuvaa omenaviiniä, hedelmäkakkua, viinaan kastettuja luumuja. Ja kaikkea tätä höystivät rouvalle lausutut kohteliaisuudet, hän kun näytti niin terveeltä; niistä sai osansa niinikään neiti, joka oli tullut ”kovin sieväksi”, ja herra Paul, joka oli ”erityisesti lihonut”. Eikä unhoitettu vainajiakaan, lasten isovanhempia, jotka Liébardit olivat tunteneet, he kun jo usean sukupolven aikana olivat olleet perheen palveluksessa. Karjatalossa näkyi, kuten sen asujamissakin, vanhuuden leima. Katto-orret olivat madonsyömät, seinät savusta mustat ja ikkunat harmaat pölystä. Tammisessa kaapissa oli kaikenlaisia astioita ja esineitä, kannuja, lautasia, tinavateja sudenrautoja, keritsimiä; suunnattoman suuri käsiruisku sai lapset hyvälle tuulelle. Kolmella pihalla ei ollut ainoatakaan puuta, jonka tyvi ei ollut kääpäsienen peittämä, tai jonka oksilla ei ollut misteli-kimppua. Tuuli oli viskellyt niitä maahan ison joukon. Ne olivat alkaneet uudelleen kasvaa, ja kaikki ne nuokkuivat hedelmiensä painosta. Olkikatot, jotka näyttivät ruskealta sametilta ja olivat epätasaisen paksuja, saattoivat vastustaa rajuimpiakin tuulenpuuskia. Mutta ratasvaja oli tuiki rappeutunut ja luhistumaisillaan. Rouva Aubain lupasi miettiä korjauskeinoja ja käski satuloida ratsut matkaa varten. Oltiin vielä puolen tunnin matkan päässä Trouvillesta. Pieni karavaani astui alas kulkeakseen Écoren yli; tämä oli jyrkkä mereen pistävä kallio, jonka juurella veneet laskivat maihin; ja muutamaa hetkeä myöhemmin, satamasillan päässä, poikettiin ”Kultakaritsa” ravintolan pihaan, David-muorin luo. Heti ensi päivistä alkaen Virginie ei enää tuntenut itseään niin heikoksi, mikä muutos johtui ilmanvaihdoksesta ja kylvyistä. Hän otti merikylpynsä uimapuvun puutteessa paita yllä; ja hänen hoitajansa puki hänelle jälleen vaatteet ylle tullivartijan mökissä, jota kylpijät käyttivät uimahuoneena. Iltapäivällä kuljettiin aasi mukana Mustien kallioiden tuolle puolelle, Hennequevillen seuduille. Polku kohosi aluksi kukkulaisten paikkojen poikki, joita peitti puistonurmikkoon vivahtava ruohomatto, sitten se saapui ylängölle, jolla vuorottelivat laitumet ja viljelystyön alaiset pellot. Tien varrella, viidakossa, kohosi rautatammia, siellä täällä kuivunut iso puu ojensi sinitaivaan taustaa vasten vinkkuraviivaisia oksiaan. Melkein aina levähdettiin jollakin niityllä, vasemmalla oli Deauville, oikealla le Havre, ja vastapäätä aava meri. Se säteili päiväpaisteessa, tasaisena kuin kuvastin, niin tyynenä, että tuskin kuuli henkäystäkään; varpuset vikertelivät piilopaikoissaan, ja ääretön taivaankansi kaareutui kaiken tämän yli. Rouva Aubain istui ompelutyönsä ääressä; Félicité punoi lähellä häntä vihvilöitä; Virginie noukki lavendeli-kukkia; Paul, jolla oli ikävä, tahtoi, että lähdettäisiin matkaan. Toiste he kulkivat veneellä Toucques-joen poikki ja etsivät simpukoita. Pakoveden aikana tuli näkyviin meripiikkiäisiä ja limaskoja; ja lapset juoksivat tavoitellen ilmaan pärskyvää vaahtoa, jonka tuuli haihdutti. Hiedalle vyöryvät mainingit levisivät pitkin rantaa. Tämä ulottui silmänkantamattomiin, mutta manteren puolella olivat sen rajana hiekkasärkät, jotka erottivat sen '''Suosta''' – kilpa-ajokentän muotoisesta ruoho-aavikosta. Heidän palatessaan sitä tietä, taustassa ylängön rinteellä oleva Trouville suureni joka askeleelta ja näytti erikokoisine taloineen leviävän hilpeään epäjärjestykseen. Liian kuumina päivinä he eivät lähteneet huoneistaan. Ulkoa tuleva häikäisevä valo pujotti kirkkaita juovia ikkunaluukkujen säleiden väliin. Kylästä ei kuulunut pienintäkään hälyä. Alhaalla katukäytävällä ei liikkunut ketään. Tämä yltympäri levinnyt hiljaisuus lisäsi yleistä rauhallisuutta. Kaukana tilkitsijät nakuttelivat vasaroillaan laivankylkiä, ja raskas tuulahdus toi mukanaan tervan hajua. Päähuvi oli purjeveneiden paluu. Niin pian kun ne olivat kulkeneet reimarien ohi, alkoivat ne luo vailla. Niiden purjeet laskettiin alas kolmanneksen maston pituutta; ja keulapurjeen pullistuessa ilmapallon tavoin ne aaltojen kohistessa soluivat eteenpäin keskelle satamaa, missä ankkuri äkkiä laskettiin. Sitten vene käännettiin rantasiltaa kohti. Merimiehet heittelivät sätkiviä kaloja veneen laidan yli; jono rattaita odotti, ja pumpulikangas-myssyihin puetut vaimot riensivät vastaanottamaan vasuja ja syleilemään miehiänsä. Eräs näistä tuli kerran puhuttelemaan Félicitétä, joka kotvan kuluttua astui huoneeseen ylen iloisena. Hän oli tavannut sisarensa; ja Nastasie Barette, Lerouxin vaimo, ilmestyi kantaen povellaan rintalasta, taluttaen oikeasta kädestä toista lasta; hänen vasemmalla puolellaan astui pieni laivapoika, nyrkit lanteilla ja lierihattu takaraivolla. Neljännestunnin kuluttua rouva Aubain antoi hänen poistua. Heidät tapasi aina keittiön ympäristöllä tai kävelyillä. Perheenisä ei näyttäytynyt. Félicité kiintyi heihin. Hän osti heille vuodepeitteen, paitoja, keitinlaitoksen; ilmeisesti he liiaksi käyttivät hyväkseen hänen hyväsydämisyyttään. Tämä heikkous kiusasi rouva Aubainia, joka muutenkaan ei pitänyt sisarenpojan tuttavallisuudesta – tämä kun sinutteli hänen poikaansa; – ja kun Virginie alkoi yskiä eikä vuodenaika enää ollut suotuisa, palattiin Pont-l’Évêqueen. Herra Bourais auttoi häntä valitsemaan koulun. Caenin poikakoulua pidettiin parhaana. Paul lähetettiin sinne, ja hän hyvästeli omaisiaan rohkein mielin, iloisena siitä, että pääsi taloon, jossa oli tovereita. Rouva Aubain mukautui lopulta poikansa poissaoloon, se kun oli välttämätön. Virginie ajatteli sitä aikaa voittaen yhä vähemmin. Félicité kaipasi pojan meluavia leikkejä. Mutta muuan toimi tuotti hänelle viihdykettä; joulusta alkain hän joka päivä saattoi nuorta tyttöä rippikouluun. [[Luokka:Yksinkertainen sydän]] 4216 9136 2006-11-17T08:48:59Z Hartz asuu Helsingissä 99 {{Otsikko |edellinen=[[Yksinkertainen sydän: II luku|II luku]] |seuraava=[[Yksinkertainen sydän: IV luku|IV luku]] |otsikko=III luku. |alaotsikko=[[Yksinkertainen sydän]] |tekijä=Gustave Flaubert |huomiot= }} Polvistuttuaan ovella Félicité astui kirkkoon korkean keskikaton kohdalla kulkevan kaksinkertaisen istuinrivin välitse, avasi rouva Aubainin penkin, istuutui ja katseli ympärilleen. Pojat oikealla, tytöt vasemmalla täyttivät kuoripenkit. Kirkkoherra seisoi kuorikorokkeen ääressä. Kuorin takaseinä-ikkunan lasimaalaus esitti Pyhää Henkeä, joka varjoi Neitsyttä; toisessa lasimaalauksessa näki Neitsyen polvillaan Jeesus-lapsen edessä, ja rippileipälippaan takana oli puinen veistokuva, joka kuvasi Pyhää Mikaelia tappamassa lohikäärmettä. Pappi esitti ensin lyhykäisesti raamatunhistoriaa. Félicité näki hengessänsä paratiisin, vedenpaisumuksen, Baabelin tornin, palavia kaupunkeja, kansoja kuolinkamppailussa, kumoonkaadettuja epäjumalankuvia; kaikki tämä häntä häikäisi, ja siitä painui hänen mieleensä ylimmän olennon kunnioittaminen ja hänen vihansa pelko. Sitten hän itki kuunnellessaan kärsimyshistoriaa. Miksi olivat he ristiinnaulinneet hänet, joka rakasti lapsia, ruokki väkijoukkoja, paransi sokeat, ja joka sulasta lempeydestä oli tahtonut syntyä tallin seimessä, keskellä köyhiä? Kylvöt, elonleikkuut, viininvalmistukset, kaikki nuo kotielämän askareet, joista evankeliumi puhui, esiintyivät hänen elämässään; Jumalan läsnäolo oli pyhittänyt ne, ja Félicité rakasti nyt hellemmin karitsoja Karitsan tähden, kyyhkysiä Pyhän Hengen tähden. Hänen oli vaikea kuvitella tämän olemusta; sillä hän ei ollut ainoastaan lintu, vaan vielä lisäksi liekki, ja toiste tuulenhenki. Ehkä juuri hänen valonsa leimuaa öisin soiden laidoilla, hänen hengityksensä kiidättää pilviä, hänen äänensä tekee kellot sulosointuisiksi; ja hän vaipui hartaaseen ihailuun, nauttien kirkon kiviseinistä huokuvasta viileydestä ja rauhasta. Dogmeista hän ei ymmärtänyt mitään eikä edes yrittänyt ymmärtää. Kirkkoherra selitteli, lapset laskettelivat ulkolukuaan ja Félicité nukahti lopulta; hän heräsi äkkiä, kun lapset poistuessaan paukuttelivat korkojaan permannon kivilaattoja vastaan. Tällä tavoin, kuuntelemalla, Félicité perehtyi rippikoulu-oppijaksoon, hänen uskonnollinen kasvatuksensa kun oli laiminlyöty hänen nuoruudessaan; ja siitälähtien hän jäljitteli kaikkia Virginien uskonnollisia hartausmenoja, paastosi samoin kuin hän, ripitti itsensä yhdessä hänen kanssaan. Kristuksen ruumiin juhlana he yhdessä pystyttivät kulkue-alttarin. Virginien ensimäinen ripilläkäynti häntä jo edeltäpäin huolestutti. Hän oli levoton ajatellessaan kenkiä, rukousnauhaa, hartauskirjaa, käsineitä. Kovasti vavisten hän avusti äitiä Virginietä puetettaissa. Koko jumalanpalveluksen ajan Félicité tunsi ahdistusta. Herra Bourais istui hänen edessään ja peitti häneltä osan kuoria; mutta ihan vastapäätä seisova neitosten joukko, alaslaskettujen harsojensa päällä valkea seppele, oli valkoinen kuin hanki; ja Félicité tunsi kaukaa rakkaan pienokaisen hänen hennommasta kaulastaan ja hartaasta asennostaan. Kello soi. Päät painuivat alas; syntyi hiljaisuus. Sitten urkujen pauhatessa laulajat ja seurakunta veisasivat ”Agnus dei”-rukouksen; sitten alkoi poikien kulkue; ja heidän jälkeensä nousivat tytöt. Hitaasti astuen, kädet ristissä he kulkivat kirkkaasti valaistun alttarin ääreen, polvistuivat ensimäiselle askelmalle, saivat kukin vuoroonsa ehtoollisen ja palasivat samassa järjestyksessä rukoustuolilleen. Kun tuli Virginien vuoro, kumartui Félicité ulos penkistä paremmin nähdäkseen; ja mielikuvitusherkkänä niinkuin todella hellä ihminen ainakin, hänestä tuntui kuin olisi hän itse ollut tuo nuori tyttö; hänen kasvonsa muuttuivat tytön kasvoiksi, hänen hameensa puki tätä, tuon toisen sydän sykki hänen povessaan; avatessaan suunsa ja sulkiessaan silmäluomensa oli hän vähällä pyörtyä. Seuraavana aamuna varhain hän ilmestyi sakaristoon ja pyysi, että kirkkoherra antaisi hänelle ehtoollisen. Hän nautti sen hartaana uskovaisena, mutta ei tuntenut samaa suloista tunnetta. Rouva Aubain tahtoi antaa tyttärelleen täydellisen kasvatuksen; ja kun Guyot ei voinut opettaa hänelle englantia eikä musiikkia, päätti hän panna hänet täysihoitolaan Honfleurin Ursula-nunnaluostariin. Tyttö ei vastustanut. Félicité huokaili, pitäen rouvaa taipumattomana. Sitten hän ajatteli, että hänen emäntänsä kenties oli oikeassa. Nämä asiat kävivät yli hänen käsityskykynsä. Eräänä päivänä pysähtyivät vanhat katetut vaunut oven eteen; ja niistä astui alas nunna, joka tuli noutamaan nuorta neitiä. Félicité nosti tavarat kuomin katolle, antoi määräyksiä ajurille ja pani matka-arkkuun kuusi tölkkiä marjahilloa ja tusinan päärynöitä sekä orvokkikimpun. Viime hetkellä Virginie alkoi rajusti nyyhkyttää; hän syleili äitiään, joka suuteli häntä otsalle toistaen: – No, lapsi kulta, rohkeutta, rohkeutta! Ajoneuvojen astuin nostettiin, ja vaunut lähtivät liikkeelle. Silloin rouva Aubain pyörtyi; ja illalla kaikki hänen ystävänsä, Lormeaun perhe, rouva Lechaptois, neidit Rochefeuille, herrat de Houppeville ja Bourais tulivat häntä lohduttamaan. Tyttären poissaolo tuotti hänelle alussa paljon surua. Mutta kolmasti viikossa hän sai tältä kirjeen, muina päivinä hän itse hänelle kirjoitti, käveli puutarhassaan, luki hiukan, näin täyttäen ajan tyhjyyden. Aamuisin Félicité tapansa mukaan meni Virginien huoneeseen ja katseli seiniä. Hänestä oli ikävää, ettei enää saanut suoria hänen hiuksiaan, kuroa hänen kenkänauhojaan, pistää peitteen reunoja patjojen ja vuoteen väliin – ja ettei enää alinomaa saanut nähdä hänen sieviä kasvojaan ja pitää häntä kädestä, kun lähdettiin kävelylle. Ikävissään hän koetti solmustaa pitsejä. Mutta hänen kovin kömpelöt sormensa katkoivat rihmat; hän ei enää välittänyt mistään, oli käynyt unettomaksi ja oli, kuten itse sanoi, vallan hukassa. Haihduttaakseen ikäviä ajatuksiaan hän pyysi lupaa saada kutsua luokseen tervehdyksille sisarenpoikansa Victorin. Tämä tuli sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen, posket punoittaen, rinta paljaana ja mukanaan maaseudun kenttien tuoksua, joiden kautta oli kulkenut. Heti paikalla Félicité kattoi hänelle pöydän. He aterioivat vastatusten; Félicité itse söi niin vähän kuin suinkin, välttääkseen kuluja, ja tyrkytti pojalle niin paljon ruokaa, että tämä lopulta nukahti. Iltakellojen ensi soiton kaikuessa hän herätti hänet, harjasi hänen housunsa, sitoi hänen kaulahuivinsa ja läksi kirkkoon, nojaten äidillisen ylpeänä hänen käsivarteensa. Victorin vanhemmat käskivät hänen joka kerta tuoda mukanansa jotain, joko mytyn raakasokeria, palan saippuaa, tilkan paloviinaa, joskus rahaakin. Poika toimitti heidän vaatteitaan korjattavaksi; ja Félicité suostui tähän tehtävään, iloisena siitä, että toisen piti siis tulla uudestaan. Elokuulla Victorin isä otti pojan mukaansa rannikko-purjehdukseen. Oli koululoman aika. Lasten paluu kotia lohdutti häntä. Mutta Paul oli käynyt oikulliseksi, eikä Virginie enää ollut siinä iässä, että häntä saattoi sinutella, mikä synnytti väkinäisyyttä ja jonkunmoisen juovan heidän välilleen. Victor kävi järjestään Morlaixissa, Dunkerquessä ja Brightonissa; joka matkalta palatessaan hän toi Félicitélle lahjan. Ensi kerralla se oli simpukankuorista tehty rasia, toisella kerralla kahvikuppi; kolmannella kerralla miehen muotoinen mesileipätaikinasta tehty iso kakku. Poika tuli päivä päivältä kauniimmaksi, hän oli sorea varreltaan, silmät olivat syvät ja rehelliset, ja hänellä oli päässä nahkalakki, merimiesten tavoin työnnettynä takaraivolle. Eräänä maanantaina, heinäkuun 14. p. 1819 – Félicité ei unhoittanut tätä päivämäärää – Victor kertoi sitoutuneensa lähtemään pitkälle matkalle, ja että hän ylihuomisen jälkeisenä yönä oli matkustajalaivalla kulkeva Honfleuristä kuunariinsa, jonka oli määrä aivan pian lähteä Havresta merille. Tällä matkalla hän kenties oli viipyvä kaksi vuotta. Näin pitkää poissaoloa ajatellessaan Félicité joutui epätoivoon; ja sanoakseen sisarenpojalleen hyvästit, hän keskiviikko-iltana rouvan päivällisen jälkeen veti kalossit jalkaansa ja astui kiireesti nuo neljä ranskan peninkulmaa, jotka eroittavat Pont-l’Évêquen Honfleuristä. Saavuttuaan hautuumaan kohdalle hän poikkesi oikealle, vaikka olisi pitänyt poiketa vasemmalle, ja eksyi halkotarhaan, josta taas palasi; vastaantulijat kehoittivat häntä kiiruhtamaan. Hän kiersi satama-altaan, joka oli täynnä laivoja, törmäsi vasten laivaköysiä; sitten maa alkoi viettää, tulia tuikki ristiin, ja hän luuli olevansa hullu, nähdessään ylhäällä ilmassa hevosia. Rantasillalla toiset hevoset hirnuivat meren peloittamina. Nostokone, johon ne kiinnitettiin, laski ne alukseen, missä matkustajat tunkeilivat omenaviini-tynnyrien, juustokorien ja jyväsäkkien keskellä. Kuuli kanojen kaakattavan, ja kapteeni kiroili ja muuan laivapoika seisoi nojaten ankkurin kannattajaan välinpitämättömänä kaikesta tästä. Félicité, joka ei ollut häntä tuntenut, huudahti: – Victor! – Hän nosti päänsä; Félicité syöksähti sinnepäin, mutta samassa laivan portaat äkkiä vedettiin ylös. Matkustajalaiva, jonka naiset laulaen ja köydestä hinaten panivat liikkeelle, poistui satamasta. Sen runko rasahteli, raskaat aallot pieksivät sen kokkaa. Purje oli kääntynyt, ei enää voinut nähdä ainoatakaan matkustajaa – ja kuun hopeoimalla merellä se näytti mustalta pilkulta, joka vaalenemistaan vaaleni ja lopulta katosi. Kulkiessaan hautuumaan ohi Félicité päätti sulkea Jumalan huomaan sen olennon, joka oli hänelle rakkainta maailmassa; ja hän rukoili kauan seisoallaan, kasvot kyynelten kostuttamina, silmät tuijottaen pilviä kohti. Kaupunki nukkui, tullivartijat kulkivat tarkastuksellaan; ja vettä valui lakkaamatta sulun rei’istä, kohisten kuin tulva. Kello löi kaksi. Luostarin vastaanottohuonetta ei varmaankaan avattaisi ennen aamun koittoa. Viipyminen epäilemättä pahoittaisi rouvaa; ja huolimatta halustaan syleillä tuota toista lasta hän lähti paluumatkalle. Ravintolan palvelustytöt paraikaa heräilivät hänen saapuessaan Pont-l’Évêqueen. Tuo poika parka oli siis monena kuukautena keinuva aalloilla! Hänen edelliset matkansa eivät olleet peloittaneet Félicitétä. Englannista ja Bretagnesta saattoi palata, mutta Amerikka, siirtomaat, saaret – ne olivat epävarmaa seutua, jossakin kaukana maailman äärissä. Siitä lähtien Félicité ajatteli yksinomaan sisarenpoikaansa. Paahtavan kuumina päivinä hän suri sitä, että pojalla oli jano, ja ukkossäällä hän pelkäsi, että salama häneen iskisi. Kuunnellessaan savutorvessa ulvovaa tuulta kuvitteli Félicité tämän saman myrskyn nujertavan hänet murskautuvan maston huipussa, ruumis takakumarassa, vaahtoharson peittämänä, toiste taas – ja tämä johtui kuvitetun maantiedon muistelemisesta – villi-ihmiset söivät hänet, tai sieppasivat hänet metsässä kiinni apinat, tai hän kuoli autiolla meren rannikolla. Mutta hän ei koskaan puhunut levottomuudestaan. Rouva Aubain puolestaan oli levoton tyttärensä tähden. Kelpo nunnien mielestä hän oli herttainen, mutta heikko terveydeltään. Pieninkin mielenliikutus sai hänet hermostuneeksi. Täytyi luopua pianosta. Rouva Aubain vaati luostarilta säännöllistä kirjeenvaihtoa. Eräänä aamuna, kun kirjeenkantajaa ei ollut näkynyt, hän kävi kärsimättömäksi; ja hän asteli salissa edestakasin nojatuolinsa ja akkunan väliä. Tämä oli todella eriskummaista! Neljään päivään ei mitään tietoja! Félicité kehoitti häntä noudattamaan hänen esimerkkiään ja rauhoittumaan virkkaen: – Nähkääs, hyvä rouva, minä en ole puoleen vuoteen saanut tietoja!... – Kenestä?... Palvelijatar vastasi hiljaa: – No ... sisarenpojastani. – Vai niin, sisarenpojastanne! Ja kohauttaen olkapäitään rouva Aubain jatkoi kävelyään, mikä merkitsi: – Sitä en tullut ajatelleeksi!... Muuten, se ei minua liikuta! Laivapoika, jätkä, kaikesta sitä välittäisi!... Kun sitävastoin minun tyttäreni... Ajatelkaahan!... Vaikkakin tottuneena tuimaan kohteluun Félicité paheksui rouvan menettelyä, mutta unhoitti sen sitten. Hänestä tuntui vallan luonnolliselta, että äiti surressaan tyttärensä kohtaloa joutui noin pois suunniltaan. Ja olivathan nuo molemmat lapsukaiset yhtä tärkeät; hänen sydämessään piilevä side yhdisti heidät, ja heidän kohtalonsa tuli olla sama. Apteekkari kertoi Félicitélle, että Victorin laiva oli saapunut Havanaan. Hän oli lukenut tämän tiedon lehdestä. Ajatellessaan sikaareja, Félicité kuvitteli Havanaa maaksi, jossa ei tehdä muuta kuin poltellaan, ja Victor liikkui neekerien parissa keskellä tupakansavu-pilveä. Saattoikohan sieltä ”tarpeen vaatiessa” palata maitse? Kuinka etäällä se oli Pont-l’Évêquestä? Saadakseen selvän tästä hän kääntyi herra Bouraisin puoleen. Tämä otti esille kartastonsa ja alkoi selitellä pituusasteita; ja hän väänsi suunsa leveään koulumestarihymyyn huomatessaan Félicitén tyrmistymisen. Sitten hän osoitti lyijykynänsä varrella soikean täplän lovissa olevaa mustaa pilkkua, jota tuskin saattoi eroittaa, sanoen: – Kas tuossa. – Félicité kumartui kartan yli; tuo värillinen viivaverkko väsytti hänen silmiään, asiaa ollenkaan selvittämättä. Ja kun Bourais kehoitti häntä sanomaan, mikä häntä sekoitti, pyysi hän vaan näyttämään sitä taloa, missä Victor asui. Bourais kohautti käsivarsiaan, aivasti ja purskahti naurunremahdukseen; tuollainen yksinkertaisuus synnytti hänessä hilpeyttä; eikä Félicité ymmärtänyt sen syytä – hän, joka kenties halusi kartalla nähdä sisarenpoikansa valokuvankin, siihen määrään rajoitettu oli hänen älynsä. Kaksi viikkoa myöhemmin Liébard, torimyynnin aikana kuten tavallisesti, astui sisälle keittiöön ja jätti Félicitélle kirjeen hänen langoltaan. Kun ei kumpikaan heistä osannut lukea, turvautui Félicité emäntäänsä. Rouva Aubain, joka paraikaa laski sukankutimen silmukoita, asetti sen syrjään, avasi kirjekuoren, säpsähti ja virkkoi matalalla äänellä ja syvin katsein: – Teille ilmoitetaan onnettomuus. Teidän sisarenpoikanne... Hän oli kuollut. Sen enempää ei kirjeessä sanottu. Félicité lyykistyi tuolille, painaen päänsä selkänojaan ja sulkien silmänsä, jotka äkkiä alkoivat punoittaa. Sitten hän, pää kumarassa, käsivarret riippuen sivuilla, katse tuijottavana, toisteli hetken kuluttua: – Poika parka, poika parka! Liébard katseli häntä huokaillen. Rouva Aubain vapisi lievästi. Hän ehdoitti, että Félicité kävisi Trouvillessa katsomassa sisartaan. Félicité vastasi eleellä, ettei se ollut tarpeellista. Seurasi hiljaisuus. Kelpo Liébard katsoi soveliaaksi vetäytyä pois. Silloin sanoi Félicité: – Ei se heille merkitse mitään! Hänen päänsä retkahti alas; ja vaistomaisesti hän silloin tällöin nosti työpöydällä olevia pitkiä sukkapuikkoja. Pihalla kulki palvelijattaria kantaen paareilla vettävaluvia pesuvaatteita. Huomatessaan heidät ikkunasta Félicité muisti pyykinpesunsa; eilen likoamaan pannut vaatteet täytyi tänään huuhdella; ja hän poistui huoneesta. Hänen pyykkisiltansa ja pesusoikkonsa olivat Toucques-joen rannalla. Hän heitti rannalle joukon paitoja, kääri ylös hihansa ja otti kurikkansa; ja hänen vahvat iskunsa kuuluivat läheisiin puutarhoihin. Heinäniityt olivat tyhjät, tuuli liikutteli joen pintaa; pohjassa kasvavat isot kaislat heiluivat kuin vedessä uiskentelevien ruumiiden hiukset. Félicité hillitsi surunsa ja pysyi hyvin rohkeana iltaan asti. Mutta sulkeuduttuaan huoneeseensa hän antautui sen valtaan, heittäytyen vatsalleen patjalleen, kasvot uponneina pielukseen ja molemmat nyrkit ohimoilla. Paljoa myöhemmin Félicité sai itse Victorin kapteenilta kuulla hänen kuolemansa yksityiskohdat. Hänestä oli liiaksi isketty suonta sairaalassa keltataudin tähden. Neljä lääkäriä oli yhtä haavaa hoitanut häntä. Hän oli kuollut heti paikalla, ja johtaja oli sanonut: – Kas! vielä yksi lisää. Victorin vanhemmat olivat aina kohdelleet häntä tylysti. Félicité oli mieluummin heitä näkemättä; eivätkä hekään puolestaan ottaneet askelta lähentelyyn, joko unhoituksesta tai kurjuuden tuottamasta paatumuksesta. Virginie heikkoni heikkonemistaan. Hänellä oli hengenahdistuksia, yskää, alinomaista kuumetta, ja poskilla hehkuvat täplät tiesivät jotain syvällä piilevää tautia. Herra Poupart neuvoi oleskelua Provencessa. Rouva Aubain päätti ajatella neuvoa ja otti heti tyttärensä luokseen, välttäen Pont-l’Évêquen ilmanalaa. Hän teki sopimuksen erään ajoneuvojen vuokraajan kanssa, joka vei hänet luostariin joka tiistai. Puutarhassa oli pengermä, jolta näki Seine-joen. Virginie käveli siellä nojaten äitinsä käsivarteen, astuen yli kuihtuneiden viiniköynnöslehtien. Joskus pilvien lomitse esiin pilkoittava aurinko pakoitti hänet tirkistelemään, hänen katsellessaan etäisiä purjeita ja koko taivaanrantaa, aina Tancarvillen linnasta Havren valotorneihin asti. Sitten levättiin lehtimajassa. Hänen äitinsä oli hankkinut pienen tynnyrin oivallista malaga-viiniä; ja nauraen ajatusta, että siitä voisi päihtyä, Virginie joi sitä pari siemausta, ei sen enempää. Hänen voimansa palasivat. Syksy kului hiljalleen. Félicité sanoi, että rouva Aubain saattoi olla huoleton. Mutta eräänä iltana oltuaan kävelyllä lähistössä, näki Félicité palatessaan herra Poupartin ajoneuvot oven edessä; ja hän itse oli eteisessä. Rouva Aubain sitoi parhaillaan hattunsa nauhoja. – Antakaa minulle hiillosastiani, kukkaroni, käsineeni, mutta joutukaahan. Virginiellä oli keuhkotulehdus; se oli kenties arveluttavaa. – Ei vielä! – sanoi lääkäri; ja molemmat nousivat ajoneuvoihin, isojen lumihiutaleiden tuprutellessa. Yö oli tulossa. Oli hyvin kylmä. Félicité riensi kirkkoon sytyttämään vahakynttilän. Sitten hän juoksi ajoneuvojen jälkeen, jotka saavutti tuntia myöhemmin, ja takertui niiden takaosaan, pitäen kiinni pontimista. Samassa hänen mieleensä juolahti: – ovi oli jäänyt sulkematta; varkaita vielä sattuisi tulemaan. Ja hän laskeutui alas ajoneuvoilta. Seuraavana aamuna, jo päivän valjetessa, hän meni lääkärin luo. Tämä oli saapunut kotia ja taas lähtenyt maalle. Sitten Félicité jäi majataloon, luullen, että joku outo ihminen toisi kirjeen. Viimein hän päivännousun aikana kyytivaunuilla matkusti Lisieuxiin. Luostari oli kallioisen kadun pohjukassa. Puolitiessä hän kuuli outoja ääniä, kuolinkellon soittoa. – Se on toisia varten, – hän ajatteli; ja hän kolkutti kovasti ovivasaralla. Pitkien minuuttien kuluttua kuului laahustelevien kenkien kolinaa; ovea raoitettiin, ja eräs nunna tuli näkyviin. Kelpo sisar näytti murtuneen murheelliselta ja sanoi, että neiti ”oli mennyt kaiken maailman tietä”. Samalla Saint-Léonard-kirkon kello alkoi soida entistä nopeammin. Félicité pääsi yläkertaan. Jo huoneen kynnyksellä hän näki Virginien lepäävän selällään, kädet ristissä, suu auki, pää takakumarassa mustan ristin alapuolella ja liikkumattomien vuodeuudinten välillä, jotka eivät olleet niin valkeat kuin hänen kasvonsa. Polvistuneena vuoteen juurelle, josta piteli kiinni käsillään, nyyhkytti rouva Aubain epätoivoisesti. Luostarin johtajatar seisoi oikealla. Lipastolla kolme kynttilää punapilkkuliekkeineen; ja ulkona sumu verhosi ikkunat valkoharsollaan. Jotkut nunnat veivät rouva Aubainin pois. Kahteen yöhön Félicité ei lähtenyt vainajan luota. Hän toisti samat rukoukset, pirskoitti vihkivettä liinoille, palasi istumapaikalleen ja katseli ruumista. Ensimäisen valvontansa jälkeen hän huomasi, että vainajan kasvot olivat käyneet keltaisiksi, huulet sinerviksi, nenä suipommaksi ja että silmät olivat vaipuneet syvemmälle. Hän suuteli niitä moneen kertaan; eikä hän olisi suuresti ihmetellyt, jos Virginie olisi jälleen avannut ne; tällaisille sieluille yliluonnollinen on vallan yksinkertaista. Hän pesi ruumiin, verhosi sen käärinliinoihin, laski sen arkkuun, pani seppeleen sen päähän, levitti sen hiukset. Ne olivat tavattoman pitkät hänen ikäisekseen. Félicité leikkasi niistä itselleen ison tukon, josta puolet kätki povelleen, päättäen olla niitä koskaan hukkaamatta. Ruumis vietiin Pont-l’Évêqueen rouva Aubainin toivomuksen mukaisesti; hän itse seurasi katetuissa vaunuissa ruumisvaunuja. Hautausmessun jälkeen lähdettiin kolmen neljännestunnin matkan päässä olevalle hautuumaalle. Paul astui etunenässä ja nyyhkytti. Herra Bourais kulki jälessä, sitten seudun huomattavimmat asukkaat, naiset mustissa vaipoissa, ja viimeisenä Félicité. Hän muisteli sisarenpoikaansa, ja ajatellessaan, ettei ollut voinut osoittaa hänelle tätä kunnioitusta, hän kävi kohta alakuloisemmaksi, aivan kuin olisi hänet haudattu tuon toisen kanssa. Rouva Aubainin epätoivo oli rajaton. Ensin hän kapinoi Jumalaa vastaan, pitäen häntä kohtuuttomana, kun oli riistänyt häneltä hänen tyttärensä, tuon lapsen, joka ei koskaan ollut tehnyt pahaa ja jonka omatunto oli niin puhdas! Mutta ei! Hänen olisi pitänyt viedä hänet etelään. Toiset lääkärit olisivat hänet parantaneet. Hän syytti itseään, tahtoi rientää tyttärensä luo ja päästi epätoivon huutoja keskellä houreitaan. Hän näki miesvainajansa merimiehenpuvussa palaavan pitkältä matkalta ja kuuli hänen itkien sanovan saaneensa käskyn viedä pois Virginien. Silloin he yhdessä neuvottelivat, mistä löytäisivät tyttärelleen piilopaikan. Kerran hän palasi puutarhasta vallan hämmentyneenä. Vähää ennen (hän näytti paikan) isä ja tytär olivat vieretysten ilmestyneet hänelle eivätkä tehneet mitään; he vain katselivat häntä. Monen kuukauden ajan rouva Aubain pysyi huoneessaan toimettomana. Félicité piti hänelle lempeitä nuhdesaarnoja; täytyihän säästää itseään poikaansa varten, ja tuota toistakin varten, hänen muistonsa nimessä. – Häntä varten? – virkkoi rouva Aubain ikäänkuin heräten unesta. – Niin, se on totta!... Te ette unhoita häntä! – Tällä hän tarkoitti hautuumaata, jonne häneltä tarkoin oli kielletty pääsy. Félicité kävi siellä joka päivä. Täsmälleen kello neljä hän kulki talojen ohi, nousi mäenrinteelle, avasi portin ja meni Virginien haudalle. Siinä oli pieni vaaleanpunainen marmoripylväs, kivilaatta alla ja rautaketjut pienen istutuksen ympärillä. Kukkalavat olivat aivan kukkien peitossa. Félicité kasteli niiden lehtiä, levitti uutta hiekkaa, laskeutui polvilleen paremmin voidakseen muokata maata. Niin pian kun rouva Aubain jaksoi tulla sinne, hän tunsi haudan näkemisestä huojennusta, jonkinmoista lohdutusta. Sitten vuodet vierivät, toistensa kaltaisina, ilman muita merkkitapauksia kuin suurten juhlien paluu: pääsiäisen, taivaaseenastumisen, pyhäinmiestenpäivän. Merkkipäiviä, joita aikamääräyksissä myöhemmin mainittiin, muodostivat eräät talon tapaukset. Niinpä esim. vuonna 1825 kaksi lasimestaria kalkitsi eteisen seinät; v. 1827 osa kattoa romahti alas pihalle ja oli vähällä tappaa miehen. Kesällä v. 1828 oli rouvan tarjoaminen pyhää leipää; samaan aikaan Bourais poistui salaperäisesti; vanhat tuttavatkin vähitellen muuttivat manalle: Guyot, Liébard, rouva Lechaptois, Robelin, eno Gremanville, joka jo kauan oli ollut halvautunut. Eräänä yönä postinkuljettaja ilmoitti Pont-l’Évêquessä, että heinäkuun vallankumous oli puhjennut. Muutamaa päivää myöhemmin nimitettiin uusi aliprefekti: parooni Larsonnière, joka oli ollut konsulina Amerikassa, ja jonka talossa oli, paitsi hänen vaimoaan, käly ynnä kolme tytärtä, jo koko isoja. Heidän nähtiin kävelevän pihanurmikollaan, puettuina avaroihin puseroihin; heillä oli neekeri ja papukaija. He kävivät rouva Aubainin luona tervehdyksellä, eikä rouva Aubain laiminlyönyt vastata vierailuun. Kun he näkyivät kaukaa, riensi Félicité rouvalle ilmoittamaan heidän tuloaan. Mutta yksi ainoa seikka vain oli omansa rouvan mieltä liikuttamaan, nimittäin hänen poikansa kirjeet. Tämä poika ei antautunut millekään uralle, sillä hän vietti täydellistä kapakka-elämää. Äiti maksoi hänen velkansa; mutta poika teki uusia velkoja; ja huokaukset, jotka rouva Aubain päästi kutoessaan sukkaa ikkunan ääressä, saapuivat Félicitén kuuluviin, joka keittiössä polki rukinpyöräänsä. He kävelivät yhdessä säleaidan vierustalla; ja he puhuivat aina Virginiestä, arvaillen, olisiko se tai se seikka häntä miellyttänyt, ja mitä hän siinä tilaisuudessa todennäköisesti olisi sanonut. Kaikki Virginien tavarat mahtuivat hänen huoneensa seinäkaappiin; siinä huoneessa oli kaksi vuodetta. Rouva Aubain tarkasti noita peruja niin harvoin kuin suinkin. Eräänä kesäpäivänä hän epäröityään päätti toimeenpanna katsastuksen; ja vaatekaapista lenteli koiperhosia. Hänen hameensa riippuivat rivissä naulakon reunasta, jolla oli kolme nukkea, leikkivanteita, talouskaluja ja hänen käyttämänsä pesuvati. Naiset ottivat kaapista hameet, sukat, nenäliinat ja levittivät ne molemmille vuoteille, ennenkuin taas panivat ne kokoon. Aurinko valaisi näitä rääsypahaisia, niin että tahrapilkut ja ruumiinliikkeiden muodostamat poimut tulivat näkyviin. Ulkona oli kuuma ja taivas sininen, muuan rastas raksutteli. Kaikki näytti elävän syvässä ja suloisessa rauhassa. He löysivät tavaroiden joukosta pienen ruskean silkkinukka-lakin, jossa oli pitkät karvat, mutta se oli vallan koin syömä. Félicité pyysi saada säilyttää sen muistona. Molempien silmät kiintyivät toisiinsa ja kostuivat kyynelistä; lopuksi emäntä avasi sylinsä ja palvelijatar heittäytyi siihen; ja he puristivat toistaan rintaansa vasten, tyynnyttäen suruaan suudelmalla, joka saattoi heidät toistensa vertaisiksi. Tämä oli ensi kerta heidän elämässään; rouva Aubain ei ollut mikään tunteenpurkauksille herkkä luonne. Félicité oli hänelle siitä kiitollinen kuin hyvästäteosta ja rakasti häntä siitälähtien uskollisena kuin koira ja uskonnollisen hartaasti. Hänen sydämensä hyvyys kasvoi. Kuullessaan kadulta ohimarssivan rykmentin rummun pärinää, hän asettui oven eteen omenaviini-haarikka kädessä ja tarjosi sotilasten juoda. Hän hoiti kolerasairaita. Hän suosi puolalaisia; jopa eräs heistä ilmoittautui halukkaaksi naimaan hänet. Mutta sitten he riitaantuivat; eräänä aamuna, kun hän palasi kirkosta, oli tuo puolalainen keittiössä, johon hän omin luvin oli tullut ja missä oli valmistanut itselleen sillirosollin, jota nyt söi kaikessa rauhassa. Puolalaisten jälkeen oli hänen huolenpitonsa esineenä isä Colmiche, joka sanoi olleensa näkemässä vuoden 93:n hirmutöitä. Hän asui joen rannalla, sikolätin raunioissa. Katupojat katselivat häntä seinien raoista ja viskelivät häntä kivillä, jotka putosivat alas hänen kurjalle makuusijalleen, missä hän lepäsi alinomaisten yskimiskohtausten puistamana, hiukset hyvin pitkinä, silmäluomet verestävinä ja käsivarressa paise, joka oli päätä isompi. Félicité hankki hänelle liinavaatteita, koetti siivota hänen komeroansa ja uneksi hänen majoittamistaan pesutupaan, siten häiritsemättä rouvaa. Kun syöpäpaise oli puhjennut, hoiteli Félicité sitä siteillä joka päivä, toi hänelle joskus kakun ja siirsi hänet makaamaan olkikuvolle päiväpaisteeseen. Ja ukkoparka laski suustaan kuolaa ja vapisi, kiittäen häntä heikolla äänellään, pelkäsi menettävänsä hänet ja ojensi käsiään heti kun huomasi hänen poistuvan. Hän kuoli. Félicité toimitutti kuolinmessun hänen sielunsa rauhan hyväksi. Tuona päivänä hänelle sattui hyvin onnellinen tapaus: päivällisaikaan ilmestyi taloon rouva de Larsonnièren neekeri tuoden häkissä olevan papukaijan ynnä istumapuun, ketjut ja munalukon. Mukana seuraava paroonittaren kirje ilmoitti rouva Aubainille, että hänen miehensä oli koroitettu prefektiksi ja että he jo sinä iltana matkustivat pois seudulta; ja hän pyysi rouva Aubainia vastaanottamaan tämän linnun muistoksi ja merkiksi hänen kunnioituksestansa. Se oli jo kauan aikaa askartanut Félicitén mielikuvituksessa, se kun oli kotoisin Amerikasta; ja tämän maan nimi palautti hänen mieleensä Victorin, ja lopulta hän tiedusteli sitä neekeriltä. Jopa hän kerran oli sanonut: – Olisipa rouva iloinen, jos saisi sen! Neekeri oli toistanut keskustelun emännälleen, joka ei voinut viedä lintua mukanansa ja vapautui siitä tällä tavalla. [[Luokka:Yksinkertainen sydän]] 4217 8951 2006-11-11T19:37:01Z Nysalor 5 IV luku {{Otsikko |edellinen=[[Yksinkertainen sydän: III luku|III luku]] |seuraava=[[Yksinkertainen sydän: V luku|V luku]] |otsikko=IV luku. |alaotsikko=[[Yksinkertainen sydän]] |tekijä=Gustave Flaubert |huomiot= }} Sen nimi oli Lulu. Sen ruumis oli vihreä, siivenpäät vaaleanpunaiset, otsa sininen ja rinta kullankarvainen. Mutta sillä oli väsyttävä tapa pureskella yöpuutaan, se raastoi irti höyheniään, siroitteli ympärilleen ulostuksiaan, pirskoitti kylpykuppinsa vettä; rouva Aubain, joka oli kyllästynyt siihen, lahjoitti sen ikipäiviksi Félicitélle. Hän ryhtyi sitä opettamaan; pian se toisteli: Kelpo poika! Palvelijanne, herra! Päivää, Mari! Sen paikka oli lähellä ovea, ja moni ihmetteli, ettei se vastannut kun sitä mainittiin ”pikku Jankoksi”, sillä kaikkia papukaijojahan puhutellaan tällä nimellä. Sitä verrattiin kalkkunaan, pökkelöön – kaikki tikarinpistoksia Félicitélle! Kummallista itsepäisyyttä Lulun puolelta, se kun lakkasi puhumasta heti kun sitä rupesi katselemaan! Siitä huolimatta se kaipasi seuraa, sillä sunnuntaisin, kun neidit Rochefeuille, herra Houppeville ja uudet ravintolavieraat – apteekkari Onfroy, herra Varin ja kapteeni Mathieu – pelasivat korttia, se pieksi ikkunaruutuja siivillään ja piti niin hurjaa melua, että oli mahdoton kuulla mitä toiset puhuivat. Bouraisin kasvot epäilemättä näyttivät siitä hullunkurisilta. Heti hänet nähdessään se alkoi nauraa täyttä kurkkua. Sen terävä ääni kajahti pihalle, kaiku toisti sen, naapurit asettuivat ikkunan ääreen ja alkoivat niinikään nauraa; ja välttääkseen papukaijan huomion herra Bourais hiipi pitkin muuria, peittäen kasvonsa lakillaan, saapui joelle ja pujahti sitten sisään puutarhaportista: ja ne katseet, jotka hän loi lintuun, olivat kaikkea muuta kuin hellät. Teurastajanrenki oli lyönyt Lulua, se kun oli rohjennut pistää päänsä hänen koriinsa; ja siitälähtien lintu aina koetti nipistää häntä paidan läpi. Fabu uhkasi vääntää siltä niskat nurin, vaikka hän ei ollut julma luonteeltaan, huolimatta käsivarsiensa ihopiirroksista ja isosta poskiparrastaan. Päinvastoin hän piti tuosta papukaijasta, jopa – leikkisänä luonteeltaan, koetti opettaa sitä kiroilemaan. Félicité, jota nämä vehkeet pelästyttivät, asetti sen keittiöön. Sen ketjut irroitettiin ja se sai vapaasti liikkua talossa. Kulkiessaan alas portaita se riippui astuimista käyrän nokkansa varassa, nosti ensin oikeata, sitten vasenta jalkaansa; Félicité pelkäsi, että tämä voimistelu voisi tuottaa sille pyörrytyksen. Se tulikin sitten kipeäksi, eikä enää voinut puhua eikä syödä. Sen kielen alusta turposi, niin kuin joskus kanoilla. Félicité paransi sen, poistaen kynsillään ajettuman. Herra Paul oli eräänä päivänä kyllin varomaton puhaltamaan sen sieraimin tupakansavua; toisen kerran, kun rouva Lormeau ärsytti sitä päivänvarjonsa varren päällä, se nokkasi siitä irti helan; lopulta se karkasi. Félicité oli pannut sen nurmikolle hetkeksi raittiista ilmasta nauttimaan ja oli poistunut toviksi; ja kun hän palasi, oli papukaija poissa! Ensin hän haki sitä pensastosta, rannalta ja katoilta, kuuntelematta emäntäänsä, joka huusi: – Pitäkää varanne! Olettehan vallan hullu! Sitten hän tarkasteli kaikki Pont-l’Évêquen puutarhat; ja hän pysäytti ohikulkijat: – Ettekö sattumalta ole nähnyt minun papukaijaani? – Niille, jotka eivät tunteneet papukaijaa, hän selitti, minkälainen se oli. Äkkiä hän luuli eroittavansa myllyn takana, töyryn juurella, jotain vihreätä, joka liipoitteli. Mutta saavuttuaan mäen huipulle hän ei nähnyt mitään! Muuan kulkukauppias vakuutti vastikään nähneensä sen Simon-muorin kaupassa. Félicité lähti sinne juoksujalkaa. Mutta ei edes ymmärretty, mitä hän tarkoitti. Viimein hän palasi kotia uupuneena, kengät hajaantumistilassa, kuoleman siemen olemuksessaan; ja istuen keskellä penkkiä rouvan vieressä hän kertoi kaiken, minkä oli tehnyt, kun äkkiä kevyt paino laskeutui hänen olalleen: se oli Lulu! Mitä kummaa se olikaan tehnyt? Se oli kai samoillut lähistössä! Vaivoin Félicité tästä tointui, tai oikeammin, hän ei tointunut ollenkaan. Vilustumisesta hän sai kaularöhkän ja vähän myöhemmin korvien särkyä. Kolmea vuotta myöhemmin hän tuli kuuroksi; ja hän puhui hyvin kovaa kirkossakin. Vaikka hänen tekemänsä synnit tuottamatta hänelle häpeää tai pahennusta kenellekään olisivat voineet tulla julkisiksi koko hiippakunnassa, kirkkoherra kuitenkin katsoi soveliaaksi ottaa hänet rippitunnustukselle ainoastaan sakaristoon. Kuviteltu suhina saattoi hänet levottomaksi. Usein hänen emäntänsä sanoi: – Hyvä Jumala! kuinka olette lapsellinen! – Félicité vastasi: – Niin kyllä, rouva – ja hän etsi jotain ympäriltään. Hänen ajatustensa ennestäänkin ahdas piiri supistui supistumistaan, eikä kirkonkellojen soittoa eikä härkien mylvintää enää ollut olemassa. Kaikki olennot toimivat ääneti kuin aaveet. Yksi ainoa ääni vielä saapui hänen korvaansa, nimittäin papukaijan ääni. Ikäänkuin huvittaakseen häntä se matki paistin käänninraudan naksahdusta, kalakauppiaan terävää huutoa ja vastapäätä asuvan puusepän sahaamista; ja kun ovikello soi se, matki rouvaa: – Félicité! Ovikello! Ovikello! Heidän välillään oli vuoropuheluja, papukaija toisti loppumattomiin ohjelmistonsa kolmea lausetta, ja Félicité vastasi niihin tolkuttomin sanoin, joihin hän kuitenkin purki sydämensä yltäkylläisyyttä. Lulu, tuo eristetty olento, oli melkein kuin poika, rakastaja. Se kiipesi hänen sormiaan pitkin, se nipisteli hänen huuliaan, se takertui kiinni hänen huiviinsa; ja kun hän taivutti päänsä imettäjien tavoin, hänen huntunsa isot siipiverhot ja linnun siivet värähtelivät yhdessä. Kun taivas peittyi pilviin ja ukkonen jyrisi, lintu kirkui, kenties muistaen syntymämetsiensä tulvia. Veden lorina sai sen vallan haltioihinsa, se lenteli levottomana, kohosi kattoon, kaatoi kaiken kumoon tiellään ja meni pulikoimaan puutarhan vesilätäkköön, mutta palasi seuraavassa tuokiossa häkin rautaristikolle istumaan, ja hyppiessään kuivatakseen höyheniään se näytti milloin pyrstöänsä, milloin nokkaansa. Eräänä aamuna tuona kauheana talvena 1837, kun Félicité oli asettanut sen palavan pesän eteen pakkasen takia, hän huomasi sen kuolleeksi keskellä häkkiänsä, pää riipuksissa ja kynnet takertuneina rautalankoihin. Nesteiden tungos kai oli sen tappanut? Hän piti persiljamyrkytystä todennäköisenä; ja vaikka ei ollut minkäänlaisia todistuksia, kohdistuivat hänen epäluulonsa Fabuhun. Hän itki niin katkerasti että hänen emäntänsä sanoi: – No, antakaa täyttää se! Félicité kysyi neuvoa apteekkarilta, joka aina oli ollut hyvä papukaijalle. Tämä kirjoitti Havreen. Muuan Fellacher-niminen mies otti täyttääkseen linnun. Mutta kun postivaunuista joskus katosi tavaroita, päätti hän itse viedä sen Honfleuriin. Lehdettömiä omenapuita oli loppumattomana jonona tien kummallakin reunalla. Ojissa oli jäätä. Koirat haukkuivat talojen ympärillä; ja kädet vaippansa alla, pienet mustat puukengät jalassa ja vasu kädessä hän astui nopeasti keskellä tietä. Hän kulki metsän läpi, sivuutti Haut-Chênen ja saapui Saint-Gatieniin. Hänen jälessään, tomupilven keskellä ja myötämaan jouduttamina, syöksähtivät postivaunut eteenpäin kuin pilvenpatsas. Nähdessään tuon naisen, joka ei antanut tietä, vaunujen ajaja nousi seisomaan kuomin eteen ja postinkuljettaja huusi, ja neljä hevosta, joiden vauhti ei ollut hillittävissä, jouduttivat juoksuaan. Kaksi ensimäistä hevosta hiipaisi Félicitétä; ohjaksia tempomalla ajaja sai ne väistymään tien oheen, mutta vihoissaan hän lisäksi kohotti käsivartensa ja antoi isolla piiskallaan Félicitélle niin lujan lyönnin vatsaan, että hän kaatui selälleen. Ensi liikkeekseen hän, jälleen tultuaan tajuihinsa, avasi vasunsa. Lulu ei onneksi ollut vioittunut. Mutta Félicité tunsi polttavaa kipua oikeassa poskessa; kädet, joilla hän sitä tunnusteli, olivat punaiset. Verta vuoti. Hän istuutui kivikasalle, pyyhki nenäliinalla kasvojaan, sitten hän alkoi syödä leipäpalaa, jonka varovasti kylläkin oli pannut vasuun, ja lohdutteli itseään saamastaan haavasta katselemalla lintua. Saavuttuaan Ecquemauvillen huipulle hän näki Honfleurin valoja, jotka tuikkivat yössä kuin joukko tähtiä; taampana levisi meri himmeänä. Silloin hän väsyneenä pysähtyi ja hänen lapsuutensa kurjuus, ensi rakkauden tuottama pettymys, hänen sisarenpoikansa merille lähtö, Virginien kuolema, palasivat mieleen nousuveden aaltojen tavoin, hänen kurkkuansa ahdisti ja hän oli vähällä tukehtua. Sitten hän pyrki kapteenin puheille; ja jo ennenkuin näytti, mitä oli tuonut mukanaan, hän kehoitti tekemään huolellista työtä. Fellacher piti papukaijaa kauan luonaan. Hän lupasi aina palauttaa sen seuraavalla viikolla; mutta vasta puolen vuoden kuluttua hän ilmoitti lähettäneensä matkaan laatikon, eikä asiasta sitten kuulunut sen enempää. Saattoi jo pelätä, ettei Lulu enää koskaan palaisi. – Varmaankin se on minulta varastettu, – ajatteli Félicité. Mutta lopulta se saapui – ja loistavana, istuen pystyasennossa oksalla, joka oli kierretty kiinni mahonki-alustaan, toinen jalka pystyssä, pää kallellaan ja nokassa pähkinä, jonka täyttäjä, tavoitellen suuremmoista vaikutelmaa, oli kullannut. Félicité sulki sen huoneeseensa. Tämä suoja, johon hän päästi ani harvoja, oli samalla kappelin ja rihkamapuodin näköinen, niin paljo uskonnollisia esineitä ja kirjavaa romutavaraa se sisälsi. Iso kaappi oli tiellä ovea avattaessa. Vastapäätä puutarhanpuolista ikkunaa oli pyöreä kattoikkuna, joka avautui pihan puolelle; telttisängyn vieressä oli pöytä, jolle oli ladottu vesikannu, kaksi kampaa ja särölle lyödyllä lautasella sininen saippuapala. Seinillä näki rukousnauhoja, medaljonkeja, useita Neitsyt Marian kuvia, kookospähkinän-kuoresta tehty vihkivesimalja; lipastolla, joka oli peitetty veralla kuin alttari, Victorin antama simpukkakuori-rasia; lisäksi ruiskukannu ja pallo, kirjoitusvihkoja, kuvitettu maantieto, kenkäpari; ja kuvastimen naulaan nauhoistaan ripustettu pieni silkkinukkahattu! Menipä Félicité tämänlaisten esineiden kunnioittamisessa niin pitkälle, että säilytti erästä herra-vainajan pitkää takkiakin. Kaiken vanhan romun, josta rouva Aubain ei enää välittänyt, Félicité otti huoneeseensa. Tällä tavoin oli tullut lipaston laidalle tekokukkia ja katto-ikkunan syvennykseen Artoisin kreivin muotokuva. Laudanpätkälle asetettuna Lulu sai paikkansa huoneessa kamiinin ulkonevalla reunalla. Joka aamu herätessään päivän valjetessa hän näki sen ja muisti silloin menneet päivät ja mitättömät tapaukset pienimpine yksityiskohtineen, tehden sen surematta, vallan tyynenä. Voimatta keskustella kenenkään kanssa hän eli unissakävijän horrostilassa. Kristuksen ruumiinjuhlan kulkueet saivat hänet virkenemään. Naapurivaimoilta hän pyysi soihtuja ja olkimattoja koristaakseen niillä kadulle pystytettyä alttaria. Kirkossa hän aina katseli Pyhää Henkeä, ja pani merkille, että se vivahti papukaijaan. Tämä yhdennäköisyys tuntui hänestä vielä selvemmältä eräässä Épinalin väripainos-kuvassa, joka esitti Vapahtajamme kastetta. Purppuranpunaisine siipineen ja smaragdinvihreine höyhenineen se oli Lulun ilmetty muotokuva. Ostettuaan sen, hän ripusti sen Artoisin kreivin sijalle, ja nyt hän yhdellä katseella saattoi nähdä molemmat, sekä kuvan että täytetyn papukaijan. Ja ne sulivat yhteen hänen ajatuksissaan, papukaija muuttui pyhäksi tästä suhteestaan Pyhään Henkeen, joka taas kävi hänen silmissään elävämmäksi ja tajuttavammaksi. Isä Jumala ei ollut voinut ilmoittautuakseen valita kyyhkystä, koska nuo linnut eivät osaa puhua, vaan jonkun Lulun esivanhemmista. Ja Félicité rukoili katsellen kuvaa, mutta kääntyi silloin tällöin puoleksi lintuun päin. Hänessä heräsi halu ruveta Neitsyt Marian luostarikunnan nunnaksi. Mutta rouva Aubain kehoitti häntä luopumaan tästä aikeesta. Sitten seurasi huomattava tapaus: Paulin avioliitto. Oltuaan ensin notarion kirjurina, sitten kauppa-alalla, tullilaitoksessa, veroitusvirastossa ja ryhdyttyään toimenpiteisiin päästäkseen vesi- ja metsänhoito-alalle hän kuudenneljättä vuoden ikäisenä äkkiä ikäänkuin taivaan viittauksesta huomasi oikean alansa: reistraattorinviraston! Ja hän osoitti siinä niin suurta kykyä, että eräs tarkastaja tarjosi hänelle tyttärensä ja lupasi hänelle suosittelevaa suojelustaan. Paul, joka oli muuttunut vakavaksi, toi vaimonsa äitinsä taloon. Tämä nainen häpäisi Pont-l’Évêquen tapoja, esiintyi ylpeänä kuin prinsessa ja loukkasi Félicitétä. Hänen lähtiessään pois rouva Aubain tunsi helpoitusta. Seuraavalla viikolla saatiin kuulla, että herra Bourais oli kuollut eräässä Ala-Bretagnen majatalossa. Huhu, että se oli itsemurha, näyttäytyi todeksi; ruvettiin epäilemään hänen rehellisyyttään. Rouva Aubain tarkasti laskujaan ja sai ennen pitkää selville vainajan petoksien sarjan: suorittamattomien maksujen, salaamisen, salattuja metsänmyyntejä, vääriä kuitteja, j. n. e. Lisäksi hänellä oli äpärä ja suhde erääseen naikkoseen, nimeltä Dozulé. Nämä häpeälliset teot surettivat rouva Aubainia suuresti. Maaliskuulla 1853 hän tunsi kipua rinnassaan, hänen kielensä tuntui karvaalta, eivätkä iilimadot helpoittaneet tuskia; ja yhdeksäntenä iltana hän huoahti viimeisen henkäyksensä täsmälleen kahdenkahdeksatta vuoden ikäisenä. Häntä oli luultu nuoremmaksi hänen ruskean tukkansa tähden, jonka suortuvat ympäröivät hänen kelmeitä rokonarpisia kasvojaan. Ainoastaan harvat ystävät häntä kaipasivat, sillä hänen käyttäytymisensä oli ollut ylpeätä ja luotaan sysäävää. Félicité suri häntä enemmän kuin palvelija tavallisesti suree emäntä-vainajaa. Se, että rouva kuoli ennen häntä, pani hänen ajatusmaailmansa sekaisin, se tuntui hänestä vastustavan säännöllistä maailmanjärjestystä, se tuntui hyväksymättömältä, suunnattomalta. Kymmentä päivää myöhemmin – niin kauan kesti matka Besançonista – saapuivat perilliset. Miniä penkoi vetolaatikot, valitsi itselleen huonekaluja, myi loput, sitten he palasivat kotipaikalleen. Rouvan nojatuolin, jakkaran, hiillosastian, kahdeksan tuolia he olivat vieneet mukanansa. Piirrosten sijalla oli seinillä keltaiset nelikulmiot. He olivat niinikään vieneet molemmat pikku vuoteet patjoineen, eikä seinäkaapissa enää näkynyt ainoatakaan Virginien tavaroista! Félicité kulki alakerrasta yläkertaan, ollen menehtymäisillään suruun. Seuraavana päivänä ilmestyi ulko-ovelle ilmoitus; apteekkari huusi Félicitén korvaan, että talo oli myytävänä. Félicité horjahti, ja hänen täytyi istuutua. Enimmin häntä suretti se ajatus, että hänen täytyisi jättää huoneensa, – joka oli niin mukava Lulu paralle. Luodessaan siihen tuskaisen katseen hän rukoili Pyhää Henkeä ja sai tuon epäjumalanpalvelukseen vivahtavan tavan lausua tunteenpurkauksensa polvistuneena papukaijan eteen. Joskus kattoikkunasta sisään pilkoittava aurinko osui täytetyn linnun lasisilmään, heijastaen siitä kirkkaan valosäteen, joka sai Félicitén haltioihinsa. Hän oli jälkisäädöksen kautta saanut emäntä-vainajaltaan kolmensadan kahdeksankymmenen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen. Puutarha tuotti hänelle vihanneksia. Vaatteita hänellä oli riittävästi kuolinpäiväänsä saakka ja valaistusta hän säästi panemalla maata jo iltahämärissä. Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos kävelylle, välttääkseen näkemästä romukauppiaan myymälää, jossa oli muutamia talon entisistä huonekaluista. Pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän ontui toista jalkaansa; ja kun hänen voimansa alkoivat vähetä, kävi Simon-muori, joka oli tehnyt vararikon sekatavarakaupassaan, joka aamu pilkkomassa hänelle puita ja nostamassa vettä. Hänen silmänsä kävivät yhä heikommiksi. Ikkunoiden liistaluukkuja ei enää avattu. Useita vuosia kului. Eikä taloa vuokrattu eikä myyty. Peläten, että hänet ajettaisiin pois, Félicité ei pyytänyt mitään korjauksia. Kattolaudat lahosivat; koko talven ajan hänen pieluksensa kastui katosta tihkuvasta vedestä. Pääsiäisen jälkeen Félicité alkoi sylkeä verta. Silloin Simon-muori kääntyi lääkärin puoleen. Félicité tahtoi tietää, mikä häntä vaivasi. Mutta kuuro kun oli, eroitti hän yhden ainoan sanan: ”keuhkokuume”. Sen hän tajusi, ja hän virkkoi hiljaa: – Samoin kuin rouvalla. – Ja hänestä oli luonnollista, että hän seuraisi emäntäänsä. Katukulkueiden aika lähestyi. Ensimäinen alttari pystytettiin aina kukkulan juurelle, toinen postikonttorin eteen ja kolmas kadun keskipaikoille. Viimemainitun suhteen syntyi kilpailua; ja pitäjän naiset valitsivat lopulta rouva Aubainin pihan. Hengenahdistus ja kuume kiihtyi. Félicité oli pahoillaan siitä, ettei voinut tehdä mitään alttaria varten. Jospa hän olisi voinut tuoda siihen edes jotain. Silloin papukaija johtui hänen mieleensä. Se ei ollut soveliasta, huomauttivat naapurivaimot. Mutta kirkkoherra antoi siihen luvan; Félicité tuli siitä niin iloiseksi, että pyysi pappia ottamaan hänen kuoltuaan Lulun, hänen ainoan rikkautensa. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, Kristuksen ruumiin juhlan aattona, hänen yskänsä kiihtyi. Illalla hänen kasvonsa olivat jähmettyneet, huulet takertuivat ikeniin, ja hän antoi usein ylen; ja seuraavana päivänä hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja kutsutti papin. Kolme kelpo naista ympäröi häntä viimeisen voitelun aikana. Sitten hän mainitsi tahtovansa puhua Fabun kanssa. Tämä saapui sunnuntaipuvussa, astuen väkinäisesti tähän synkkään huoneeseen. – Antakaa minulle anteeksi, – sanoi Félicité ponnistaen ojentaakseen käsivarttaan, – luulin, että te olitte tappanut sen! Mitä merkitsivät moiset lorut? Että hän olikin epäillyt murhaajaksi hänen veroistaan miestä! Ja hän poistui äkäisenä ja piti kovaa ääntä. – Hän on päästään vialla, se on päivänselvää! – Aika-ajoin Félicité houri. Kelpo vaimot poistuivat. Simon-muori söi aamiaista. Vähän myöhemmin Simon-muori otti Lulun ja toi sen Félicitén luo. – No, sanokaa sille hyvästi. Vaikka se ei ollut mikään raato, oli siinä matoja; sen toinen siipi oli poikki ja tappurat pistivät esiin sen vatsasta. Mutta Félicitén näkö oli nyt himmentynyt, hän suuteli sen otsaa ja painoi sitä poskilleen. Muori Simon otti sen sitten ja vei piha-alttarille. [[Luokka:Yksinkertainen sydän]] 4218 8952 2006-11-11T19:37:21Z Nysalor 5 V luku {{Otsikko |edellinen=[[Yksinkertainen sydän: IV luku|IV luku]] |seuraava=[[Yksinkertainen sydän]] |otsikko=V luku. |alaotsikko=[[Yksinkertainen sydän]] |tekijä=Gustave Flaubert |huomiot= }} Niityiltä tuulahti kesän tuoksu; kärpäset surisivat; aurinko sai jokiveden kultana kimaltelemaan ja paahtoi paasikatot hehkuvan kuumiksi. Simon-muori, joka oli palannut huoneeseen, nukahti hiljalleen. Kellon kumahdukset herättivät hänet; palattiin iltamessusta. Félicité havahtui hourailustaan. Kuvitellessaan kulkuetta näki hän sen edessään, aivan niinkuin olisi ollut mukana. Kaikki koululapset, kuorilaulajat ja palosoturit astuivat katukäytävillä, ja keskellä katua taas kulkivat: etumaisena kirkonvartija tapparakeihäs kädessä, suntio, kantaen isoa ristiä, opettaja, joka valvoi poikasia, nunna, levottomana pikku tytöistään; kolme kaikkein sirointa, tukka enkelimäisesti suorittuna, levitteli ympärilleen ruusun terälehtiä, diakoni, käsivarret hajalla, ohjasi soittoa. Ja kaksi suitsutusastian kantajaa kääntyi ehtimiseen ehtoollisarkkuun päin, jota kantoi neljän kirkkoneuvoston jäsenen kannattaman tummanpunaisen vaatekatoksen alla astuva, komeaan messukaapuun puettu kirkkoherra. Suuri väkijoukko tunkeili jälessä, soluen edelleen seiniä koristavien valkoisten liinakankaitten välitse; ja näin saavuttiin kukkulan juurelle. Kylmä hiki kasteli Félicitén ohimoja. Simon-muori kuivasi niitä pyyhinliinalla, sanoen, että hänen kerta oli kuljettava samaa tietä. Kansanjoukon melu kiihtyi, pauhasi hetken rajuna, hälveni sitten etäisyyteen. Pyssyjen pauke tärisytti ikkunaruutuja. Esiratsastajat tervehtivät täten ehtoollisarkkua. Félicitén silmät alkoivat pyöriä ja hän kysyi niin kovaa kuin jaksoi: – Onko se turvassa? Hän oli levoton papukaijasta. Hänen kuolinkamppailunsa alkoi nyt. Yhä kiihtyvä koriseva hengitys pani hänen kylkiluunsa kohoilemaan. Vaahtokuplia ilmestyi suupieliin, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Seuraavassa tuokiossa eroitti torvien törähdykset, lasten huudot, miesten syvät äänet. Kaikki hiljeni hetkeksi, ja jalkojen töminä, jota tielle siroitetut kukat lievensivät, muistutti karjalauman liikkumista nurmikolla. Papisto saapui pihalle. Simon-muori kiipesi tuolille ylettyäkseen katto-ikkunaan, ja näin hän voi nähdä pihalle asetetun alttarin. Vihreät köynnöskiehkurat riippuivat alttarilta, jota koristivat englantilaiskuosiset poimureunukset. Keskellä alttaria oli pieni rasia, joka sisälsi pyhäinluita; kulmissa oli kaksi oranssi-puuta, ja pitkin laitaa hopeasoihtuja ja porsliinimaljakkoja, joista pisti esiin päivänkukkia, liljoja, pionikukkia, sormikukkasia, hortensiatöyhtöjä. Tämä värien kirjavuus levisi matolle ja siirtyi kivitykselle; ja harvinaiset esineet kiehtoivat silmää. Heleänpunaisessa sokerirasiassa oli orvokkiseppele. Alençonin kristalleista tehdyt korvarenkaat kiilsivät sammalella, kaksi lipasta koreili kiinalaisine maisemineen. Lulusta, joka oli ruusujen peittämä, näkyi ainoastaan sininen, lasuuri-laattaan vivahtava otsa. Kirkkoneuvoston jäsenet, kuorilaulajat ja lapset ryhmittyivät pihan kolmelle puolelle. Pappi nousi hitaasti ylös alttarin portaita ja laski pitsiverholle ison säteilevän kulta-aurinkonsa. Seurasi syvä hiljaisuus. Ja ketjujensa varassa heilahtelevat suitsutusastiat tupruttivat sakeanaan pyhää savua. Sininen savupilvi nousi Félicitén huoneeseen. Hän kohotti sieramiaan vetäen niihin savua mystillisen hurmaantuneena; sitten hän sulki luomensa. Hänen huulensa hymyilivät. Hänen sydämensä tykytykset harvenivat harvenemistaan, käyden kerta kerralta heikommiksi, samoin kuin suihkulähde raukeaa, kuin kaiku hälvenee; ja huokuessaan viimeisen hengähdyksensä hän luuli näkevänsä auenneessa taivaassa suunnattoman suuren papukaijan, joka leijaili hänen päänsä yläpuolella. [[Luokka:Yksinkertainen sydän]] 4219 8953 2006-11-11T19:38:02Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Gustave Flaubert''' (1821–1880) == Novellit == * ''[[Yksinkertainen sydän]]'' [[Luokka:Gustave Flaubert]] [[en:Author:Gustave Flaubert]] [[es:Gustave Flaubert]] [[fr:Gustave Flaubert]] [[ru:Гюстав Флобер]] 4220 9073 2006-11-12T09:15:35Z Vilu 43 [[Luokka:Gustave Flaubert]] [[Luokka:Jalmari Hahl]] [[Luokka:Novellit]] 4221 8955 2006-11-11T19:38:36Z Nysalor 5 [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Ranskalaiset kirjailijat|Flaubert, Gustave]] 4222 8956 2006-11-11T19:38:42Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Jalmari Hahl''' (1821–1880) == Suomennokset == * Flaubert, Gustave: ''[[Yksinkertainen sydän]]'' [[Luokka:Jalmari Hahl]] 4223 9058 2006-11-12T09:13:38Z Vilu 43 [[Luokka:Suomentajat|Hahl, Jalmari]] 4224 8958 2006-11-11T20:42:00Z Nysalor 5 54. Suomen hevosesta {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 53. Ystäviä ja vihollisia|53. Ystäviä ja vihollisia]] |seuraava=[[Maamme kirja: 55. Karjasta|55. Karjasta]] |otsikko=54. Suomen hevosesta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Eläimet saavat usein vissejä ominaisuuksiansa maasta ja tiloista, joissa he elävät. Suomen hevonen on jo niin kauan ollut maansa kansan lempimä lapsi, että hän on siitä saanut hyvin nähtäviä vaikutuksia. Muodolleen on hän tanakka, lyhytkaulainen ja hänellä ovat jäntevät, keskikorkuiset jalat. Koko hänen ulkomuotonsa näyttää vakavuutta ja kärsivällisyyttä; hän astuu vakaasti ja luotettavasti, juurikuin hänen täytyykin tehdä korkeamäkisessä vuorimaassa, ja jos hän on talvikaljamella hyvästi kengässä, saapi häneen luottaa. Mäkeä noustessaan ylös kulkee hän vinoon puolelta toiselle. Mäkeä laskeutuessaan alas pitää hän niin itsepintaisesti vastaan, että häntä usein saapi kehoittaa vähempään varovaisuuteen. Ainoastaan Pohjanmaan hevosella, joka on kasvanut tasankomaalla, näyttää olevan vähemmän malttia mäkeä ylös- ja alaspäin kulkeissa. Suomen hevosen erinomainen keskiväisyys tekee hänen ei ainoastaan ovalliseksi vetäjäksi, joka paremmin kuin joku muu kestää pitkän matkan ja raskaan kuorman, vaan myös erinomaiseksi sotahevoseksi. Lyhyissä ja pitkissä hyökkäyksissä on monta muuta hevosta ollut häntä etevämpätä, mutta missä pitkittävätä tappelua on kestänyt, on hän monta kertoa ollut auttajana loistaviin voittoihin, siten että hän on pysynyt yhtä väsymättömänä ja ripeänä, kun vihollisten hevoset jo väsyneinä ovat venyttäneet jalkojaan perässään. Kilpa-ajoissa ei hän lyhyellä matkalla voi vetää vertoja esimerkiksi ylpeille Arabian, Englannin tahi Venäjän hevosille; mutta pitemmillä matkoilla ei hänen tarvitse peljätä monia kilpailijoita. Sillä hän näyttää usein itsensä, missä hän on hyvästi hoidettu ja hyvästi opetettu juoksemaan, erinomaiseksi juoksijaksi, ja mitä hän tappaa toisten ensimmäisessä kiivaassa hyökkäyksessä, sen hän voittaa takasi ajan pitkään kestävällä juoksullaan. Tätä ystäväämme ei ole mämmitelty yltäkylläisyydellä ja herkullisella ruoalla. Hän on tyytyväisin kaikista veljistään; hän pureskelee kärsivällisesti heiniään, silppuaan ja usein niukkaa syötävätään, johon on välistä sekoitettu jauhoja ja kauroja, välistä on se ilman näittä. Kyllä hänkin laihtuu niinkuin muutkin nälässä; kyllä puuttuvat hänenkin voimansa usein keväellä, kun hän kauan huonolla ruoalla on vetänyt talvikuormiaan. Mutta kukaan ei saata olla kiitollisempi kuin hän ystävällisestä hoidosta, ja jokainen ymmärtävä isäntä näkee voittonsa siitä että hän hoitaa tämän hyödyllisen palvelijan hyvästi. Valitettavasti eivät kaikki ymmärrä palkita hänen uskollista palvelustaan. Monissa osissa maatamme hoidetaan hevonen huolettomasti ja rääkätään raaimmalla julmuudella, kiusataan kohtuuttomasti raskasten kuormain vetämisellä ja pieksetään armottomasti ruoskalla. Muutamat matkustajat pitävät kunnianaan alinomaa ruoskia heikkoa ja väsynyttä kyytihevosta. Ainoastaan Savossa ja Karjalassa hoidetaan hevonen huolellisesti. Hämeessä tapaa usein hevositkijöitä, huolellisia säästämään hevostaan kyydissä ja työssä, mutta eivät he sentähden hoida häntä, niinkuin tulisi hoitaa. Savossa ja Karjalassa vaan löydetään tätä nykyä ne parhaat ja kalliimmat hevoset, aina 1,000 matkan arvoisia tahi sitäkin kalliimpia. Muissa osissa maata on Suomen hyvä hevoslaji tullut aina enemmän harvinaiseksi; ja siksi on palkinnoilla ja kilpa-ajoilla koettu kehoittaa parempaan hevoshoitoon. Muutamissa paikoissa ovat myös ”hevosystävät” yhtyneet toimeen tätä tarkoitusta varten. Kestävyyden kanssa yhdessä on Suomen hevosella, niinkuin kansallakin, nähtävä itsepäisyys. Jos hän on tavastunut poikkeumaan syrjätielle, saapipa olla kyllin varusalla ohjaksissa, ja jos hän on saanut sen pahan tavan että seisahtua mäessä, eipä ole helppo saada tätä pois hänen päästään. Tavastuneena ohjaksiin tottelee hän niitä, mutta pahasta tavasta tekee hän välistä mitä hän tahtoo. Niskoittelevat ja laiskat hevoset eivät ole enemmän tahi vähemmän harvinaisia täällä, kuin muuallakaan; mutta sellaiset viat tulevat enimmite siitä että eläimen kanssa on nuorena pahasti menetelty. Oikein opetettuna ja oikeiden hoidettuna on Suomen hevonen, kyllä vähäpätöiseltä näyttävä, kuitenkin verrattoman kallis liittolainen ihmiselle näissä pohjaisissa tienoissa ja kyllä arvokas, ettei käyttää häntä orjana vaan pitää hyvänä, uskollisena ja luotettavana palvelijana. [[Luokka:Maamme kirja]] 4225 8959 2006-11-11T20:42:24Z Nysalor 5 55. Karjasta {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 54. Suomen hevosesta|54. Suomen hevosesta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 56. Suomalaisia Paimenlauluja|56. Suomalaisia Paimenlauluja]] |otsikko=55. Karjasta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Matti Aho meni katsomaan karjaansa. Se oli kevätalvella maaliskuussa, ja aurinko paistoi sulavaan lumeen, mutta karjalla oli pimeä sisällä, sillä pienet ikkunainreijät olivat tukitut heinillä lämpimän tähden, ja päivän valo pääsi sisälle ainoastaan ovesta. Eikä siellä ollut juuri puhtauttakaan, lehmät makasivat kurjina pilttuissaan ja olivat nähneet nälkää niinkauan, etteivät heidän jalkansa enää tahtoneet heitä kannattaa. – Huonolla kannalla on karja; lehmät eivät enää lypsä, sanoi Matti Aho. Se on tuon rapistuneen navetan syy; minä saan tarttua kiini uutta rakentamaan. Matti Aho rakensi uuden navetan, yhtä pimeän ja tukalan kuin entinenkin oli. Hän piti lehmiä nälällä, kuin ennenkin, eikä voinut ymmärtää, miksikä ne eivät tahtoneet lypsää. Voista maksetaan nykyään hyvästi, arveli Ahon vaimo; meidän täytyy antaa lehmille parempaa ruokaa ja enemmän juomaa. Matti Aho mietti asiaa ja päätti seurata vaimonsa neuvoa. Lehmät alkoivat lypsää paremmasti, mutta Anttilan talon lehmät lypsivät kuitenkin kannua enemmän päivässä. Tätä ei voinut Ahon ukko taas ymmärtää ja meni Anttilan emännän luokse kysymään mikä tähän lienee syynä. Minun lhemäni saavat yhtä hyvät ruoan, kuin teidän, sanoi hän; niillä on lämmin ja hyvä; miksikä ne eivät lypsä yhtä hyvästi kuin teidän lehmänne? – Siksi että ne ovat pimeässä ja siivottomuudessa, vastasi Anttilan emäntä, joka oli ymmärtäväinen muori. Meidän lehmät asuvat kuin rouvat: niillä on siisteys ja puhtaus, ne saavat valon oikeista akkunoista, niin että ne saattavat nähdä toisensa, ja lehmät rakastavat seurassa oloa. Eihän polttiainenkaan kasva maassa ilman auringon valotta: miten eläimet menestyisivät pimeässä? Ja kun ne syksyllä viedään viheriäisestä metsästä sellaiseen pimeään vankeuteen, jossa on turmiollinen ilma, kuinka tahtoisitte te niiden siellä menestyvän koko pitkän talven? Minä hoidan eläimet hyvästi heidän itsensä vuoksi ja että he ovat Jumalan luomat kappaleet, joita me emme saa rääkätä. Mutta minä teen myös niin saadakseni niistä hyötyä. Hyvä hoito maksaa aina vaivan. Aivan niin, arveli Matti Aho, voi on tätä nykyä hyvässä hinnassa; minä seuraan teidän neuvoanne. [[Luokka:Maamme kirja]] 4226 8960 2006-11-11T20:42:55Z Nysalor 5 56. Suomalaisia Paimenlauluja {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 55. Karjasta|55. Karjasta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 57. Mathias Castrénista|57. Mathias Castrénista]] |otsikko=56. Suomalaisia Paimenlauluja. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} a) : Mipä meidän paimenien, : Kupa karjan kaitsijoiden? : Ei ole paha paimenien, : Pah’ ei karjan kaitsijoiden; : Kiikumma joka kivellä, : Laulamma joka mäellä, : Joka suolla soittelemma, : Lyömmä leikkiä aholla, : Syömmä maalta mansikoita, : Ja juomma joesta vettä. : Marjat kasvon kaunistavi, : Puolakat punertelevi, : Vesi ei voimoa vähennä, : Jokivesi ei varsinkana. :: '''(Kanteletar 1: 171).''' b) : Jo tulenkin, jo tulenki, : Jo tulenki kotihini; : Joko on kylpy juotununna, : Joko saatu saunavettä, : Sekä vasta valmihina? : Onko huttu keitettynä, : Puohtimella peitettynä, : Voita päälle heittynä; : Onko lusikat ääressä, : Maitikupit vieressä? : Ptru '''Kirjo''', ptru '''Karjo''', : Ptroko haikia '''Haluna'''! : Jo on Kirjo kiini pantu, : Karjo kaarehen rakettu, : Haluna hakahan saatu; : Jo nyt joudunkin tupahan, : Jo tulenki, jo tulenki, : Jo tulenkin, jo, jo. :: '''(Kanteletar 1: 182).''' [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Maamme kirja]] 4227 8961 2006-11-11T21:12:56Z Nysalor 5 Jouluilta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jouluilta |alaotsikko=Kolmilauluinen runoelma |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} Suomennoksessani olen siellä täällä tehnyt edeltäjäni, [[Paavo Cajander]]in, käännöksestä lainauksia, jotka kuitenkin runoelman kuusmitta-säkeisiin nähden ovat useimmiten verrattain vähäpätöisiä ja vain ani harvoin käsittelevät kokonaisia säkeitä. Toisessa laulussa olevan romanssin entistä käännöstä on noin kaksi viidennestä säilytetty. : V. J. * [[Jouluilta: Ensimmäinen laulu|Ensimmäinen laulu]] * [[Jouluilta: Toinen laulu|Toinen laulu]] * [[Jouluilta: Kolmas laulu|Kolmas laulu]] '''Lähde:''' Runeberg, Johan Ludvig 1921: ''[http://www.gutenberg.org/etext/16034 Jouluilta: kolmilauluinen runoelma]''. Suomentanut [[Valter Juva]]. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. == Katso myös == * ''[[Joulun aatto]]'' [[Luokka:Jouluilta| ]] 4228 8962 2006-11-11T21:13:17Z Nysalor 5 Ensimmäinen laulu {{Otsikko |edellinen=[[Jouluilta]] |seuraava=[[Jouluilta: Toinen laulu|Toinen laulu]] |otsikko=Ensimmäinen laulu. |alaotsikko=[[Jouluilta]] |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} :::: Vienona hän, hymysuin :::: &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuin enkeli liikkuvi ko’issa, :::: leikkiä lyö sekä lohduttaa, :::: &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tai tyyntävi viihtäin. : Ääneti torpastaan, salomailla mi kaukana piili, : läks sotavanhus Pistoli pois hämyhelkehen illan, : lämmenneenä jo liedestään, nysä räiskivä suussa. : Kenkään mökkiä ei kotimiehenä katso ja kenkään : ukkoa seuraa ei. Myös ainoa poika ja turva : kauas läks sotateille ja taisteli Turkkia vastaan. : Murhein matkahan ei toki vanhus lähtevän näytä; : mielissään kuni muut hän joulun riemua vartoi, : vankkaan kartanohon kun kutsut näät oli saanut. :»Viitsit, mies», oli virkkaillut majur, arvosa herra, : kirkon luona kun äskettäin aseveikkohon yhtyi, :»viitsit, Pistoli, istua noin kuin korpien metso, : pörrönä piileillen; niin harvoin meillä mä nään sun! : Viel’ ikä-päiviä on, viel’ askelen astua jaksaa : jalkasi ruhjounut; tule pois, tule jouluna viimeks. : Juhlat pitkiä on; kun marsseja, taistoja kerrot, : hauskuttaa hämypuhteet voit tuvan untelo-renkein.» : Näin oli haastellut sekä olkaan ukkoa lyönyt. : Mieless’ ystävä-kutsu ja myös majur arvosa itse, : ukko nyt unhottaa tien vaivat, tyynnä hän uhmaa : metsää synkkenevää sekä lunta, mi laattua tuiskun, : kattaen maat, loi nietoksin polun aution umpeen. : Rientäen uppoavaa puujalkaa pisti ja nosti : uljahin innoin, päästen niin, vaikk’ ontuen, eespäin. : Mut toki joutuummin väen-pirttiin hauskahan aatos : eeltä jo kiiti, ja mielessään hän haasteli hiljaa: :»Riemua riittää nyt, heti pirtiss’ aatto jo alkaa, : huolet kaikki jo nurkkaan jää sekä työpuku kirstuun, : kynttilät tuikahtaa, ja jo permannolla on oljet. : Joulu jos ois nyt myös salin uljaan kruunujen alla, : missä he ennen leikkiä löi sekä lauleli aina! : Vaan suru kuuluu nyt siell’ istuvan, ankea kaipuu, : siitä kun nuoren, kapteenin piti Turkkia vastaan : taistoon mennä ja appelahan sulo puoliso jättää. : Harvoin kieli se helkkyy nyt klaverissa, ja soitto : ei ilotanssiin vie, talo vierait’ ei ole täynnä. : Yksin puoliso kapteenin vait itkevi, surren : riemua menneen lemmen kuun, sekä kehtoa soutain, : kaihoja laulavi lapselleen, jota ei isä nähnyt. : Vanhenneena ja nurjana vait talon arvosa rouva : kyökit käy, salit tyhjät käy, taas kääntyvi kyökkiin, : ärtyy, moittivi töitä, ja jos lepo muistuvi mieleen, : kätkyen ääreen jää sekä yhtyy tyttären itkuun. : Poissa se näin koko viihtymys on. Majur ukko, jo kyltyin : naisten kyynelihin, nojatuoliss’ istuen, yrmii : päivät kaikki ja tuskaantuu, ikiparkuja kuullen. : Yksipä siell’ on vain, min lapsenmieli se seesnä : valmis riemuhun ain’ on, lempeä Augusta neiti. : Vienona hän, hymysuin kuin enkeli liikkuvi ko’issa, : leikkiä lyö sekä lohduttaa, tai tyyntävi viihtäin, : milloin murhe jo pilviä tuo, ja ne myrskytä uhkaa. : Neitosen ansio myös on, jos tänä iltana oiva : lie väen kestitys, ei sitä nyt kai muistane toiset; : hän, tuo lapsekas impi, mi on koko kartanon nuorin, : huoltaa kaikki ja on vain riemun tuojana muiden.» : Noin hän mietti ja sai kylätielle ja jälkiä raiteen : kulki jo huojentuin, asutumpia seutuja, missä : loittoa loimahtain valo joskus kohtasi silmää. : Pitkäpä taival viel’ oli astua. Ilta se joutui : kolkon synkkänä vain. Yhä kiiruhtaa koki vanhus, : kulkushelske kun äkkiä soi sekä, täyttäen ilman, : korvia yllättää. Hän säikkyin hoippuvi syrjään, : hankeen vaipuen, katsoo taa. – Isoäänisin elkein : korskana hoilasi vain ajomies. Ohi juoksija kiiti : ohjin hellitetyin, kun »Iltaa, Pistoli!» kuului : reestä, ja vauhdissaan ori seisahtui heti kohta. : Lempeä ääni se korviin soi sekä ukkoa kutsui: :»Tulkaa, Pistoli, varmaan kai vie meille nyt tienne, : tulkaa pois, reen reunall’ lie toki istumapaikka; : kolkko ja raskas tie pimeässä on astua ramman.» : Näin soi kutsu, ja riemastuin hän käskyä kuuli, : tunsi jo äänest’ arvoisan sulo Augusta neidin, : totteli kohta ja mielissään reen reunahan istui. : Ihmeissäänpä jo päin hän kääntyi vienohon impeen: :»Joulua viettämähän salomailla te jäittekö, neiti, : matkaan umpioteillä ja pakkas-iltana yksin, : kartanohon kun nyt valo, lämpö jo kaikkia kutsuu, : kun rujo rampa se myös lumihankia kahlata koitti, : pyrkien innoissaan väen-pirttiin hauskahan aatoks?» : Leikkiä laskien vastasi vain kuustoistias impi: :»Nähkääs, Pistoli, korvess’ on liki lampea mökki, : syrjäinen kuni teidänkin, maja sortuva melkein! : Kuusien alla ja nietosten pesä siellä on ahdas : nälkiyneen emo-pyyn sekä viiden poikasen orvon; : jouluna myöskin nuo jyvä-kultaa, riemua kaipaa.» : Lausui näin hymysuin. Hämyillan kätkemä kyynel : äijän silmähän ensi, ja noin hän heltyen haastoi: :»Tulkoon teillekin niin ilo suojiin kartanon uljaan, : tulkoon nyt tänä päivänä niin, yhä jäämähän eelleen, : kuin salomökkiin syrjäiseen ilon itse te toitte, : ihmisrintoja lohduttain sekä kurjia viihtäin!» : Hällepä vastasi huoahtain kuustoistias impi: :»Turhaa vartoakaan! Ilo koskaan ei tule meille, : pois meni, pois kera kapteenin sotateille se Turkkiin. : Matkaan kun teki lähtöä hän, ja he kamssuja kiirein : senkin seitsemin etsi ja toi sekä kuomuhun ahtoi, : silloin siskoni onni se myös sekä äitini riemu, : taattoni leppoisuus tuli kuormaan myötä ja hukkui. : Itse kun viittasi vait, ikipäiviks lähtien ehkä, : ääneti hauskuus reen taa nousi ja läks sitä tietä.» : Ukko se aatteli vain, miten anteja suo eri määrin : kohtalo meille, ja kuin tois tölliin onnea hälle : tuo, jota rikkaat hyljeksii, ja hän ilmi jo lausui: :»Viihtyä rinnan kuink’ elo uhkea voi sekä kaipuu, : kuink’ ei inhemo riemuiten hyvän arvoa huomaa? : Mistäpä teill’ on puutoskaan? Ikämiehenä liikkuu : perheessään isä reippain päin, yhä toimia johtain. : Äiti se järjestää talon askaret arvoa täynnä, : helppoja huolia huojentaa omat tyttäret armaat. : Kilvan palvelijat käy työhön. Jos mitä mielit, : ihmiset toimekkaat heti kiirein toivosi täyttää. : Vankka ja vauras kartano on; sitä kulkija tiellä : katselemaan jää ihmeissään. Yli aittojen, aumain : siunaus runsauden kuni päivänpaiste se virtaa. : Totta jo riittää tuo: ei paljoa vaadita onneen! : Tulkaa katsomahan toki mökkiä Pistoli-vaarin! : Kykkivi itsekseen sotavanhus. Vilkuvi yksin : lieteen, hoitavi hiilostaan, on vaiti ja miettii. : Kenkään siell’ ei jaa ukon niukkoja anteja; kenkään : laittele ei hänen atriataan, ei patjoja pöyhi; : kolkoks oltava käy, ei ihmiskieli se äänny. : Kuuntelemaan jos jää, lumimyrskyss’ soi humu hongan, : Luojan luomia jos hän joskus mielisi nähdä, : hukka se, yksikseen kuni hän, liki mökkiä kiertää. : Jos läpi ruudun tarkastaa, milt’ ulkona näyttää, : huomaa vain hämyvyön, kunis yhtyy maa sekä taivas, : miettivi, tietäin: ei koko maailmass’, ilmojen alla : ihminen ainoakaan sydämessään muistele häntä, : aattele riemukseen, ett’ elää Pistoli vanhus! : Siltipä töllissään yhä vaan hän piippua polttaa, : päivän tyynenä alkaa, vait sen loppua vartoo.» : Ystävä-lohduin vastasi vain kuustoistias impi: :»Murheet pois! Pian ehkä ja arvaamatta jo poika : saapuvi taaton luo sotateiltä, ja loppuvi kaipuu. : Hän tuvan ahtaan laajentaa sekä uusivi silloin, : sarkoja jatkaa, tuo kotitoimiin nuorikon armaan, : viihtyvi, onnea luo elämäänne ja varttuvi vauraaks. : Rakkailleen isävaari ja lapsenlapsien riemuks, : istuen kunniapaikallaan, sotamuistoja kertoo; : poikapa piskuinen, joka marssii pyssynä sauva, : polvellenne jo käy sekä neuvoja kuulevi, kuinka : vertyä tietää mies, kun kutsuu syntymämaamme.» : Suoristautuvan näit hämyss’ äijän. Taistelumuistot : mielen täytti, ja unhottain erämaat sekä puutteet, : juhliin reimana saa sotaveikkona kartanoherran. : Kun liki kuistia seisahtui jalo juoksija vihdoin, : tyynnä jo viettohan aaton läks väen-pirttihin ukko; : lempeä tyttö se taas ilomielin rientävi saliin. : Riemupa nyt kodin armaan ei ota impeä vastaan, : huoli ja hiljaisuus vain, joulun vierahat oudot, : vienoa kohtaa. Turhaan loi valo kynttiläkruunuin : hohtoa juhlaisaa salin uljaan loistoa näyttäin; : ilmeni selvemmin vain murhe, mi mieliä kalvoi. : Synkkänä, keinua soudattain, majur arvosa istui, : huulilleen lasin nyrpeissään vei, lauhkenematta, : kun ikä-puoliso, tuskauneena ja huolia täynnä, : teekupin unhottain, siin’ eessään jäähtyä soi sen. : Istuen itsekseen sekä vanhempain näkyvistä, : vait, käsi otsallaan nyt kapteenin sulo rouva : hoivakseen vain lohtua kaipuun katkeran etsi. : Silmään vaiteliaan kävi varkain kyynele, toinen : poskea polttelevaa helohelmenä uursi ja häipyi. : Tuon näki, touhuin tullessaan, heti lempeä tyttö, : aavistain, ett’ taas hänen armaitaan oli myrsky : raastaen häirinnyt; vain hetkeks näytti se laanneen. : Haastaa tohtinut ei. Vait nyökäten, arkana riisuin, : pääsi jo vaatteistaan, ja jo paljastui siro päähyt. : Kutreja järjestäin luo siskon hiipivi hiljaa. : Vanhapa rouva se huoahtain noin virkkavi vihdoin: :»Augusta, kuule ja nää, mitä uutislehti se tietää, : posti min äsken toi. Jos haudass’ ois polo äitis! : Lyöty jo ruhtinas on, jota lankosi seurasi; saartoon, : vangiks joukko se jäi, vain harvat välttivät turmaa.» :»Vaimo, sa hourit», harmissaan majur arvosa haastoi, :»eihän vankeja mainita lain, ei saartoa myöskään; : kylkeä vastaan hyökättiin, jäi rintama vaaraan, : hukkui miestä, mut tien avas urho, ja kunnia säilyi. : Viihtyä juhlan suo, älä joulun riemua riistä; : vuoden tarjona siltikin on surupäiviä kyllin.» : Katkerin äänin, huoahtain ikä-puoliso vastas: :»Soisit, voisit siis ilakoivina nähdä sä meidät, : leikkiä nähdä ja liehuntaa, kun ehkä nyt Aadolf : kamppailee kera kuolon, maaksi jo maatuvi, taikka : Turkin vankina saa veririnnoin joulua viettää!» : Oihkien kapteenin sulo rouva se kimposi pystyyn, : kätki jo kasvons’ itkeyneet avohelmahan äidin, : lohtua saadakseen; majur-ukkopa äkkiä maljan : pöytään laukasi, nousten vait. Jalo silmä se loisti, : äissään oikasi varttaan hän, lumipäisenä seisten. : Vaimoon kääntyen, ylväin päin nyt verhoa vaatteen : riistävi rinnaltaan, poven uhkean arpia näyttäin: :»Talven kolmenkymmenisen sija tuoss’ oli sulla; : tokkopa haavat nää, verivammat kiinni jo käyneet, : rauhasi vei, sua kiusasi, kun sydämelläni uinuit? : Halvemmaksiko, vai, ikävöityä tyttäres arvaa, : miekka ja luoti jos on silonahkaan naarmuja tehnyt, : kylmemmäksikö jäävä se lie syli arpisen urhon? : Vaikene siis; vaikk’ kaatuis hän, mitä voivotus auttaa? : Kyyneltulvia kalliimpaa sekä parkua naisten : hurmeen tilkkakin on, min sankari kuolema eessään : taiston hetkenä suo kotimaansa ja kunnian uhriks.» : Haasti ja istuutui sekä julmana keinua alkoi. : Puoliso, karttaakseen ukon nurjaa hetkeä, hiljaa : keittiöhön meni toimiin, kun tytär ankea huoltaan : kaihoin itkemähän läks ääneti kammiohonsa. : Taaton seurahan yksin jäi kuustoistias impi. : Lapseen vienoiseen suru vanhuksen kävi vihloin; : syrjäss’ istuen, kyyneltyin tytär ukkoa katsoi, : miettien mielessään kodin entis-onnea, jolloin : riemu ja hilpeys soi: isä otsall’ leppeä rauha : siin’ oli armaan sees, kuni illan väikkyvä hohde. : Kaikk’ oli toisin nyt! Äkäpäisenä, pelkona muiden, : harteillaan iän taakka ja huolta ja harmia täynnä, : outo ja vieras vain oli perheessään isä-kulta. : Hapsia harmait’ tahtonut ois silitellä nyt impi, : suukoin pilviä häivyttää, jotk’ kaihtivat otsaa, : jos vain tohtinut ois hän häiritä taattoa tuimaa. : Nyt vain hiipivi luo klaverinsa ja kieliä hiljaa : empien koskettaa, taas äänten haipua antain. : Vaan jopa soinnut helkkyin soi, yhä vaihtelevammin : iskevä tahti se lyö, ja jo nuoruuslaulua taaton : säistäin laulavi raikkain suin kuustoistias impi. : Kun sanat innokkaat, nuo muistoon viel’ yhä jääneet : taistelun-aikaiset, taas korviin lauluna kaikui, : pohjaan joi lasin ukko ja keinuen tahtia polki. : Harmi se häipyi pois, lumo sointuin tenhosi mieltä; : nuoruus-aikojen aatokset heräs, suopea tunne : rinnan täytti, ja vihdoin soi tuon mahtava ääni, : säistäen bassollaan, sekä lauluun tyttären yhtyi. : Vaan kun vaikeni laulu, ja sormin leikkivin impi : hiljaa hälvenemään loi vienoja sointuja vielä, : nousi jo vanhus tuolistaan. Mut lempeä tyttö, : hoitaen haaveissaan sulosoittoa, ei sitä huomaa, : ennenkuin isä, käyden luo, käden ääneti laski : hius kiharoille jo pienon pään. Ilon yllätys immen : valtasi siin’, ylös silmän loi hän, katsoen taattoon. : Silmäss’ urhon herkkänä näit helokyynelen uivan, : syntyissään heti ehkäistyn; sylihinsä jo hellään : sulkevi lapsens’ armaan hän sekä lauhana lausuu: :»Lohdun tuoja, sä lähde ja viekota äitiä riemuun, : niinkuin viekotit ilvein mun, mene siskosi luokse, : raukan viihdykkeeks sana keksi, mä en sitä löydä, : vaikka ma järkeä jankkaisin juropäin koko illan.» : Haasti ja laski jo tyttäryen; suli lempehen impi, : äkkiä varpailleen kohos, suuteli häntä ja kaikkos. [[Luokka:Jouluilta]] 4229 8984 2006-11-12T08:56:13Z Vilu 43 {{Otsikko |edellinen=[[Jouluilta: Ensimmäinen laulu|Ensimmäinen laulu]] |seuraava=[[Jouluilta: Kolmas laulu|Kolmas laulu]] |otsikko=Toinen laulu. |alaotsikko=[[Jouluilta]] |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} :::: Astu unten huvihaakseen: :::: '''siskon surut karkoittaakseen,''' :::: '''lauloi tyttö''' :::: '''laulun kainon vain!''' : Arkiohuoneessaan, yläkerran kammioss’ surren, : puoliso kapteenin kera lapsens’ uinuvan istui. : Kyynelsilmin kehtoa hän vain souteli verkkaan, : lapsenpiika kun, askartain muka, tuoleja hiljaa : siirteli paikoilleen tai lieden hehkua hoiti. : Kaikk’ oli vait, yöpöydäll’ lekkui himmeä lamppu, : raskas, synkkä ja tympeä vain nyt siell’ oli joulu. : Ääneen puhkesi huoahtain toki tyttö jo vihdoin: :»Oi», hän lausui, »onnipa on, kun ei mua raukkaa : poika se pyytänyt oo, kun rintani vaisuna vielä : vain omat tuskani nuo, omat onnen-toivehet tuntee. : Istuen yksin voin ikävissäni itkeä joskus, : päiväni pitkäks käy, soma ois oma ystävä saada: : – mieluummin toki kaipuun veet, kuin raastava huoli! : Miltäpä tuntuis mun, jos mulla se ois sotateillä : sulho, ja seikka se itsellein uness’ sattunut oisi, : minkä mä äskettäin sain uinahtaissani nähdä. : Yö oli päättyvinään; mut viel’ yli kartanon usvat : synkkiä varjoja loi, oli syyskesä, puiss’ oli lehvät, : vaan surun öiset kyynelveet joka lehteä painoi; : kaikk’ oli itkua vain, koko luontoa murhe se kaihti. : Vaan etelässä mä pilven näin: veri tummana tullen, : taivaanäären täytti jo tuo sekä päin yhä painui; : puistoss’ äkkiä näin nyt kapteenittaren yksin. : Säikkyen huusin: ’Tulkaa pois, rajuilma se uhkaa, : kiirein suojahan, oi!’ Vait paikallenne te jäitte. : Pilvi jo puhkesi, purkautui, – vaan en näe vettä! – : ruusuja vihmoi vain, punaruusuja; kuin verivihmein : loisti ne vaan, ja te värjyin jäitte jo kukkien verhoon. : Niinpä mä arvelen itseksein: etelästäpä varmaan : nyt veriviestejä saa, – oat tunteva on moni rinta!» : Rouva se murheissaan pään kutrisen nosti ja tyttöön : katseen loi sekä tuskain syyt tukahutti ja lausui: :»Lähteä hetkeks voit luo muiden riemuhun illan, : leikkiä pirtiss’ on, veriviestejä ei tule sinne. : Onnekas, oi, pian itsestäs näet ehkä jo unta : myrskyineen ja sa kätköön vain pyrit, itkien yössäs.» : Lausui näin; huvituksihin illan riensi jo riemuin : tyttö, ja yksin jäi kera lapsen lohduton äiti. : Kauan herkkänä vait oli hän: yhä toivoton aatos : kiiteli harhaillen, suli riemuun entisen onnen, : tai kuvitelmia tuskain toi; välihetkinä vain hän : lastaan valvenevaa, suin haikein laulaen, viihti. :»Uinuos, armas», lauloi hän, »kukan umpuna uinu, : unten mailla sa nää, miten äitis tuutivi lastaan! : Ah, pian itse on noin hän tuskia tuntematonna, : vaan et niin sulo unta sa saa, kun tuutivi vieras. : Auvo sa äidin, painuissain yli viehkeän otsas : rauhaisan, mun seestyvi silmä ja haipuvi kyynel; : vaikka se kierisi kasvoilles, sulosuin, univalvein : vain hymyäisit, kuin jos poskeas sormeni hempis. : Rauhaan, purppurapilvi, sä jää: elon aamuna vielä : uinua saat; pian harhailut kera päiväsi alkaa. : Kohtalo kiidättää sua myrskyn myötä, ja silloin : tummuvi kirkkautes, helo häipyvi, kyynelet tulvii. : Kullan pilveni, oi, elos aamuna tyynnä sä uinu!» : Lauleli näin, mut vain eri ottein. Vaihtuvin aioin : vaikeni laulu, ja taas nyt kehdon liepeä liike : kuului vain sekä naksutus uuraan heilurikellon. : Vihdoin uksi se ulvahtaa. Tuli lempeä sisko, : herkkänä, huolissaan, surevalle jo lohtua tuomaan. : Saapui hän hymysuin, mut syrjään jäi, muka suuttuin, : kun hämy synkkä se vain sekä mykkyys kohtasi häntä. : Hellään nuhteli hän nyt siskoa ankeamieltä: :»Kultani, yössäkö näin kuin haudan haamu sa istut, : yksinäs aaveillen, huh! pois heti kirkuen juoksen! : Haasta jo, nouse jo, oi, tule, häivytä kanssani, kulta, : huoltesi kaihot pois, unen ilveet vain sua vaivaa.» : Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain : huone jo hohti, ja jälleen hän hymysuisena lausui: :»Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi, murhe : hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava. : Hyi, vai kohdata noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot : miestäsi, tullessaan pää Turkin naisia täynnä! : Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain! Itämailla : ei elä villit; hehkua tunteen siellä ja hurmaa, : silmäin säihkyä on, maan päällä on auvoja taivaan. : Kirjoja luin: ota Moore tai Irving, tutki Alhambraa, : verta ja kahleit’ et sydämessäsi aattele silloin, : pelkäät ehkäpä vain, ett’ yltiöriemuhun armaas : Pohjolan unhottaa sekä murheisen kotisirkun. : Hetkeks jos, surut unhottain, mua kuulla sa tahdot, : niin luen laulun vain, mihin aiheen antavi Aadolf; : haaveiluks et saa sitä väittää; – niin kävis seikat, : jos hän vangiks jäis; itämaista on kaikki ja totta.» : Lausuen näin, sirolehtiä kirjoitettuja impi : auki jo kääri ja poskillaan puna viehkeä alkoi: : Viestit kulkee seraljissa; : haltijatar haaremissa, : uinumaanko jäät? : Saapui kirje sulttanilta: :»Seidi! pylväskaitehilta, : sulttanitar, : juhlasaaton näät.» : Aamun tenhoon, häätäin häivän, : nousi kultakehrä päivän : yli Bosporin; : kauniimpana hohti helyin, : sädeloiston kimmeltelyin : parvekkeella : tähti haaremin. : Sulo silmä väikkeen vienon : tuikahtaa soi yli tienon; : juhlat alkavat. : Minne katsoi, kansaa kiehuu, : venheet liukuu, purjeet liehuu, : elää, liikkuu : salmet, rantamat. : Mistä riemu, jok ei laannut? : Lippu Mahmudin on saanut : voiton ylvähän: : Viel’ on maassa tarmon jänne, : taisto päättyi, orjiks tänne : riemuin tuodaan : vangit Venäjän. : Kalvas joukko tulee tuolla! : Vaaran, taiston tiellä kuolla : tyynnä tohtis tuo; : kahleissa nyt joukko vankein : allapäin käy mielin ankein, : yksi vainen : uhkakatseen luo. : Tiuskiessa vartijoiden, : kahleissaankin kauhuks noiden, : urho nostaa pään. : Jalot piirteet synkistyvät, : säihkyin leimuu silmät syvät; : surmaa uhmas : viha ylvään tään. : Kiihtyin kansa työntyi kohti, : katsehissa kiukku hohti, : uljast’ uhaten; : mutta parvekkeelta lähti : vienona, kuin tuikkis tähti, : säde silmän, : vankiin kiintyen. : Seidin sydän vuotaa verta; : noinpa hänkin vietiin kerta : synnyinmaastahan, : Serbian laaksoin lapsuusko’ista, : satakielten ruusustoista, : onnestansa : mailta Moravan. : Povi nousee, posket palaa; :»Katsos vierasta!» hän salaa : virkkaa orjalleen. :»Kahleen kantajaks ei totu : valtakotkan vapaa rotu, : lentää tahtoo : yli maan ja veen.» :»Urhon vapaaks saatan varmaan: : eläköön hän eestä armaan, : maineen, synnyinmaan!» : Lausui, rinnass’ into hellä, : laittoi ruusulehtisellä : puolisolleen : kainon viestin vaan: :»Saakoon kera ruusun tuokseen : Seidin huokauksen luokseen : uljas valtijas: : mainees hurmaamana, kulta, : pyytäisin mä hetken sulta, : jotta kiittää : saan sua juhlastas.» : Näin luki; siskoon hän salavihkaa vilkasi, lausuin: :»Et sinä jännity, et kysy tietoja! Kas, tämä ensi : lauluni päättyi näin, ois toinen kuultava vielä. : Haasta jo, vaiti sa jäät, sano tottakin, onko se sievä? : Kaikki se täydelleen kuin kirjoiss’ on. Ihan uutta : juhlan juoni se vain on, sulttanitar sekä vanki. : Nyt taas kuule ja suutelo suo, kun loppuhun ehdin.» : Haarem-puiston vehmastoista : tie käy majaan, miss’ ei loista : ihmeet taitehen, : ruusustoon, jok’ idän kesään : kukkiin puhkes, piilopesään : sulo rauhan, : templiin sydämen. : Siellä luopuu valtikastaan : valtijas, ei ota vastaan : loiston kunniaa; : hourisuukot, simahuulet, : balsamiset tuoksutuulet, : lempi, lempi : siellä odottaa. : Jos hän väsyy vallan vaivaan, : haaveiss’ illan tahtoo taivaan : nähdä profeetan, : nähdä tunteen keväät hennot, : tuta muistot, toivon lennot, : käy hän aina : kukkasmajahan. : Sinne tarhaan sulo tuokseen : Seidiä hän vartoo luokseen, : vastattuaan noin: :»Sulttanitar, vilveess’ ehtoon : sen luo tullos ruusulehtoon, : ken sun kirjees : luki suuteloin.» : Vuorten peittoon päivä vaipui, : pilven purppurat jo haipui : taivaanrannan taa; : kuu luo salmeen valosillan, : laulaa satakielet illan. – : Joudu, Seidi, : herras kaihoaa! : Saapuu hän, kuin virva väikkyin, : vait kuin yö, kuin kauris säikkyin : puolisonsa luo; : käskijänsä katseen eessä : polvistuu ja heljän seessä : hunnun häivän : kasvoiltansa luo. : Poskilla on puna hienoin, : silmäss’ säihkyy hohtein vienoin : kyynel kuulakas: :»Onniko vai tuska toi sen?» : syliins’ saaden puolisoisen, : hiljaa hältä : kysyy valtijas. :»Auvoni!» hän huokas haastain, :»lapsuuspäiväin mielimaastain : viel’ on muistossain : impi-ystävä, mi kukkaan : hetkeks puhkes, häipyi hukkaan; : '''Serbian ruusuks''' : sanottiin hän vain. :»Kukkain kuu jo talven liensi, : ristin eestä taistoon riensi : urhot Serbian. : '''Serbian ruusun''' punalehti : kelmetä jo ennen ehti, : kuin ne kuihtui, : kukat kunnahan. :»Luona hopeaisen Savan : vaipui tuskiin sydänhaavan : hautaan hiljaiseen. : Yksi tiesi sen, oi armas: : pakahtui tuon immen parmas, : kun toit tänne : sulhon orjuuteen. :»Riemuhuudot kun soi sulle, : murheita toi mieleen mulle : juhlan päivä tää. : Kevät sydämen on arka, : siksi itkee Seidi parka, : siitä, herra, : kyynelet on nää! :»Missä leimuu Pohjan liesi, : riutuu nyt, kuin hän, kentiesi : murhein morsian; : tänne kyynelkatse kääntyy, : anoo armastaan, mi nääntyy, : kauas jääden : vangiks voittajan.» : Hiljaa huokas noin kuin tuuli, : päänsä painoi rusohuuli : rintaan valtiaan. :»Saat», hän voitettuna vastas, :»vangin joka suudelmastas: : lunnaas, Seidi, : nyt jää lukemaan!» : Idän koi jo kuultaa esiin, : aamutuulet Peran vesiin : liehuu leyhähtäin; : purjeet painaa mastopuuta, : kiitää kohti salmen suuta : Seidin vangit : kotiin pohjaan päin. : Kuulijani, sisko kulta, : älä runon ylhää tulta : etsi laulustain! : Astu unten huvihaakseen: : '''siskon surut karkoittaakseen,''' : '''lauloi tyttö''' : '''laulun kainon vain!''' : Näin luki laulua hän, vain äänin värjyvin ensin, : kainona kiiruhtain, tai henkeä taas pidätellen, : kunnes myötä jo tempautui, ja nyt ääni se helkkyin, : vienona soinnahtain, toi hennon laulelon ilmi. : Vaan kun viittasi viimein itseens’ siinä ja siskoon, : koskettain surut tuon, joit’ tahtoi hellänä viihtää, : puhkesi itkuun hän, sekä peittäin silmiä istui. : Lohduntuoja se lohduton on. Luo kätkyen sisko : kehkeyneempi nyt ei toki jää; heti kohti jo kiitäin, : painavi suudellen povehensa hän itkevän immen. : Vihdoin, haastaen hiljalleen, kuustoistias äänsi: :»Kultani, huonees tää, salakätkösi sun, jätä hetkeks, : katselemaan huvituksia käy, iloleikkejä pirtin; : näät, miten aihe se pieninkin voi riemua tuottaa. : Pistoli vanhus kai siell’ istuvi piippua polttain, : mielissään, hymysuin, vain meillä on itkua täällä; : taistelumuistoineen rikas on hän, sauhuja kiskoin: : köyhiks jäämme, me rikkaat, joill’ on kaipio vainen. : Lähde ja kartuta riemua tuon; kun taaria tuopin : hälle sä suot, ilokatseen saat, joka loistavi sieluus. : Mielipä sinne mun ois, mut jättänen nyt sinut yksin, : silmäsi synkistyy, joka nyt niin seesnä jo hohtaa, : vaivatkin runotyön ois menneet hukkahan aivan. : Turviin lapsesi jään, jos valveutuu, heti huollan; : tuudita en, sun tyyliis, suukon saa sylivauva : kohta ja hengähtäin puvun uuden lämmitän illaks. : Siistinä, hienona näin, ei hän sua kaivata tiedä, : hentoa hellin vain, kuin kasteenhelmeä kukka.» : Lausui näin. Sulosuin toki vastasi lempeä sisko: :»Toistepa, oi! Tänä iltana työs on kaikkia hoitaa, : kaikkeen joutua, kaikkia muistaa. Mulle jo, armas, : kyllin soit, mitä vailla ma viel’ oon, suo tämä tässä.» : Haasti ja lapseen uinuvahan vain viittasi, jatkain: :»Tää on siskosi lohtu ja viihdyke; suottapa toista : etsisi äiti. Jo henkäys tuon saa mieleni rikkaaks : kaipuussaan; vain katse, ja kirkastuu sydän öinen!» : Vaan yli pienoisen, rusoposkin siinä mi uinui, : painoi nyt kiharaisen pään kuustoistias impi, : katseli hetken vait sekä vihdoin kuiski ja lausui: :»Äitisi lohtu, sa uinu ja jää vain äitisi turviin, : mutta jos itkevi taas hän, valvene, vieno, ja koska : kielesi haastele ei, puhu silmin tenhoavaisin: : ’Maammoni, pitkä ja raskas tie mun vielä on eessä; : itkuja kyllä mä saan, vaan mistäpä riemua, rauhaa, : äidinsilmä jos ei tule mieleen. Suo hymy armas, : koituva on hymy tuo surupäivinä lapsesi hoivaks’!» : Haasti ja sormenpäin rusoposkia uinujan armaan : hiljaa koski ja pois kuin kukkastuoksu jo häipyi. [[Luokka:Jouluilta]] 4230 8964 2006-11-11T21:13:30Z Nysalor 5 Kolmas laulu {{Otsikko |edellinen=[[Jouluilta: Toinen laulu|Toinen laulu]] |seuraava=[[Jouluilta]] |otsikko=Kolmas laulu. |alaotsikko=[[Jouluilta]] |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} :::: Metsäin puut Hän verhovi, :::: &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hän jyvän ankean linnun :::: löytää suo: Hän vastakin on :::: &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;mua auttava vielä. : Pirtiss’ istui vain sotavanhus, juttuja juontain, : piippua poltti ja kansallen sotakummia kertoi, : kunnes loittoni hän tarinoiden Turkkihin asti. :»Turkin», virkkavi vain, savupilveä työntäen kattoon, :»tunnen kuin takataskuni, vaikk’en taisteluteiltä. : Leiriss’, aina kun iltaisin pakinoitihin ennen, : urhot, kaukana taistelleet, teki selkoa maasta, : muistaen kauhukseen sen kansan hurjia töitä. : Seid Ali, Mustafa bei ja Kapudan pasha ja Achmed, : – ääniäkin, mihin ihmiskiel’ ei äkkiä taivu, – : mainittiin sekä myös, miten uhmien uskoton elää. : Turkasihin, kuin vaskeen, ei pure luoti ja miekka; : lyöty jo maahan, karkaa päin kädess’ säippyräsäilä, : partaa puistavi vain, kuin leijona riehuen jälleen. : Taistoss’ armoa pyydetä ei, ei anneta myöskään; : onnipa sen, kuka kaatuu: ei toki polteta miestä! : Juhlia viettäissään jumalilleen siellä he, nähkää, : joukon vankeja tuo, pikiverhoon käärien kunkin; : syttävät ilveekseen nyt liekkiin nuo muka soihduiks. : Unta ma näin monet yöt: tuliroihuna rintaman eessä : loimuavan näin kapteenin sekä poikani rakkaan; : valvoen aattelin öin: suru etsii kaikkia meitä.» : Haasteli näin. Mut kuunnellut liki usta jo hetken : huomaamatta ja vait oli lempeä Augusta neiti. : Taisteli rinnass’ immen murhe ja nauru. Kun astui : äijän luo, hänen nuhteessaan soi leppeä harmi: :»Vaiti jo, Pistoli, hyi, suunpieksijä, jouluna näinkö : kammoja kertoo mies, vain julmia juoruja syöttäin? : Älkäähän, kun toiste se taas vie meille jo tienne, : porraspuilla ma tervehtää ilomielin en aio. : Enpäs! käyn veräjälle ja, torjuin luota jo kaukaa, : huitoen huudan vain: Pois täältä, te turmiolintu! : Turkkiin pois! palot ihmisten suo lämpöä siellä; : tääll’ ei ruokaa saa; ei keitetä; pois, ohi menkää!» : Naurahtain toki vain sotavanhus vastasi tuohon: :»Neiti, te älkää nyt; ei vaaraa! myös toki heillä : tunteet Turkiss’ on, vaikk’ ois petomaisia hurjat. : Peikot julmemmat sodan aikana tääll’ oli meillä, : tappeli mustat bashkiirit sekä kalmukit inhat, : verta he imuin joi, koni-luuskain raatoja söi he. : Ryyppyjä kun rumat otti ja tyhjiin pulloa lypsi, : nosti he vain sen pohjaa, pää ei taipunut taapäin; : häijyjä näät ei estellyt nenän nirppu, mi siinä, : kurkkien otsaan päin, jäi pullon kainalokohtaan. : Silmät kiiluivat sysimustina päässä, ja säihkyin : hiilet nuo kipunoivat, suu kuin lekkuva uuni : hohkui ammollaan; kävi luontoon rintaman eessä, : kun nämä, ratsua kiidättäin, tuli kiljuen kohti. :»Maaliskuun oli ilta ja maass’ sota syttynyt äsken, : eess’ oli rauhasa yö, kun päivemmällä jo löimme : kaikoksiin veripäin kasakoiden partiojoukot. : Taistelukenttää kohti ma hiivin ryöstöhön yksin, : saadaksein kukaties rahariunan kaatunehilta, : tai hopeaisen vyön, tai muuta, mi kelvata voisi. : Paikkahan ehdin, miss’ oli kiihkein tappelu käynyt. : Ruumiit maass’ oli vierekkäin; väsymättä mä etsin, : vaan ne jo tyhjiks ryöstelleet oli kulkurit tienoon. : Harmissain jätin etsimiset ja ma metsähän astuin, : oikaistakseni leiriin päin, kun pensahikossa : taas näin kaatunehen, sekä jälleen toivoni elpyi. : Kuljin päin; kasakanko ma nään? Ei, hirviön inhan, : lyödyn kalmukin näin. Sula-hangen mättähikössä, : vieressään hepo kuollut, julmana, liikkumatonna : mies oli pitkällään, verinaamaa kääntäen ilmaan. :»Luontoa melkein karmi, ja pois ma jo väistyä aioin, : vaan puku häll’ oli oiva, ja myös siniröijy se loisti, : pullon maksava kai, jos möitkin tuttavahintaan. : Muiden saaliiks en toki jättää moista ma voinut, : vaan minä, rientäin luo, ruman niskaan kiinni jo tartuin. : Kuolleeks luulin tuon, mut miehen päätä kun nostin, : tuskat sai hänet taineistaan, ja ne aukeni, silmät. : Tuijottain hän parkasi, voihki ja haasteli vuoroin. : Tuskat, voihkinat ymmärsin, vaikk’en, mitä solkkas; : mun kävi sääliks tuo, joka siin’ oli hylkynä kaikkein : kuolinhetkenä nyt, vaikk’ ihmislapsena syntyi. : Röijyä hältä mä siis en voinut, saattanut ottaa, : vaan kun turkin näin satulassa, sen irti mä päästin, : puin hänen ylleen sen, ruho-raukkaa verhota koittain. :»Kääreisiin verihaavat pään kun viel’ olin saanut, : ruumiin siirtänyt ontostaan, likipälvehen nostain, : istui hän, mua silmiin katsoi, parkuen ääneen, : kuin mitä viel’ ois kaivannut. En viipyä voinut, : vaaroja toi, jos kauemmin saloss’ yötä mä valvoin; : pulloni, viinaa täynnä, mä siks vain sieppasin esiin, : join sekä kalmukin uupunehen myös juoda ma käskin: : ’Tuost’ ota lämpöä, kumppani! Juo, ole mies, älä kilju, : kuolla sa voisit huonommin kuin suullasi pullo!’ : Näin minä lausuin, värjyin hän heti oikasi kättään, : pulloon tarrasi, joi sekä vilhui sikkarasilmin. : Vaan kun pullostain joka tilkan mies oli juonut, : vait heti pään pani mättääseen ja jo tyynenä nukkui. :»Leiriin taas pian sain, taas lähtöön rumpua lyötiin; : sääntönä meill’ oli tuo: myös voittainkin piti väistää! : Matkaan järjestyi väki kaikki, ja kulku se alkoi. : Kyllä mä nyt viluss’ yön sain muistaa siinä ja tietää, : ett’ oli pulloni tyhjä; ja närkästyin typeryyttäin, : kun minä, herkkänä horjahtain, olin akkana ollut. : Vaan toki loppui yö, taas valkeni aamu, ja taistot : seurasi taistoja taas; veri juoksi, ja nouseva päivä : uusia huolia toi, pois unhoon jäi pian vanhat. : Saapui näin kesä taas, kesä kulki, ja seurasi syksy. :»Menneet nuo oli jääneet taa sekä kestetyt aiat, : muistostain oli hälvennyt kevät taistelutöineen, : kuin lumihanki, mi pois suli, järveen jäljeti juosten. : Mielessäin oli tuo vain: puolustaa oma henki, – : miehenä taistellen, myös vierusmiestäni auttain, : kestää päivän työt sekä iltaan päästä ja rauhaan. : Kerran yöllä mä jäin, kun joukkoja uhkasi vaara, : vartiotoimeen unhoksiin. Etähällä ja yksin : seisoin, enkä mä huomannut, kun pois meni toiset. : Valkeni aamu, ja kaikki ma näin. Viha päähäni pyrki, : harkita koin kahapäin, joko puikin tieheni, vaiko : jään sekä kuolen paikallein. Oli vaikea vaali; : mieluummin toki sai vihamies mun surmata, kuin ma, : karkuun lähtien, kuolin luotiin kumppanin ehkä; : vartiopaikkaan jäin siis, vartomahan vihamiestä. :»Harvoja vain tuli ensin. Kolmen jääkärin näin mä : viidast’ ilmenevän; minut äkkäsi nuo ja he tähtäs, : ampui, vaan ohi kaikki; ma nahkani huomasin ehjäks, : julmana jännittäin hanan, ammuin, sattuen yhteen. : Vimmaan laukaus sai nuo toiset kaksi, ja tullen : pistimin oikaistuin, mua kohti he hyökkäsi kostoon. : Taistelu alkoi, selviydyin mä, ja henkeni säilyi. : Toinen heistä jo maass’ oli, haavoitettuna kuoloon, : taistoon pystymätön, ja jo alkoi uupua toinen. : Pyssyä heiluttain, yhä puolustautuen, seisoin : voitonvarmana vain, kun ratsasparvi se kaukaa : kiitäin karkasi päin, avunantoon joutuen heille. : Mennyt mies olin nyt. Pian paukkui pistolit, tuiski : luodit ympäri pään kuin paarmat; polveni silloin : äkkiä murskasi luoti, ja siit’ elinaikani onnun. : Horjuen seisoin vain, vihamiehiä surmata vielä : tahdoin kaatuissain, kun luokse jo johtaja joukon : kerkesi hurjine ratsuineen, kädess’ iskevä miekka. : Lyöntiä varroin pää kumarassa ja säikkyen nostin : pyssyä turvaksein, mut kas! hän, hilliten iskun, : heittäytyy satulasta ja joukon käskevi seistä, : ulvoen itkee, kaulailee mua; kyynelet tulvii, : vierien virtoinaan yli mustan, hirveän naaman. : Kummastuksin kaatunehen näin kalmukin eessäin, : tuon, jota hoivata koin, hädän aikaan auttaen yöllä. :»Helppohan iskeä ois hänen ollut, kiihkoa täynnä : hurjana tullessaan; mikä esti, ja miks käsi herpos? : Ihmistunne se hälläkin näät oli pohjana luonteen, : kiitollisuus, joka muistaa voi; vihan äkkiä voitti : rakkaus, tyyssijanaan myös tuonkin sykkivä rinta. : Tuskin lastahan niin isä hoitavi, kuin mua hoiti : töykeä tuo; koko leiriin hän heti ryssien tietoon : saattoi työni, ja minne mä vain nyt vankina saavuin, : arvoa, tuttuja sain. Myös kenraal’ ylpeä itse : loi hymykatseen, kun sivu kulki, ja voi mua olkaan : lyödä ja vointia tiedustaa, sekä kuinka ma viihdyin. : Luonapa vertaisten mua kestittiin. Pala parhain : ain’ oli mun, lihavoitua mun piti, syödä ja juoda; : niinpä mä päiväni parhaimmat näin vankina juuri. : Huoleti olkaa siis; myös Turkiss’ ihmiset elää.» : Näin sotavanhus juttua laski, ja kaikki ne häntä : kuunteli kummissaan, mut kohta jo leppynyt impi : määräsi illan kestinnät sekä jätti jo pirtin. : Rientävi hän pihamaalle ja käytyä polkua seuraa, : vaivoin löytäen tien ohi nietosten pimeässä; : päätalo vihdoin eessä kun on, hän nostavi päätään, : huomaa – tottako tuo on? – vieraan saapuneheksi; : vielähän orhit höyryävät sekä kuomu se siin’ on! : Poikkesi ihmeissään hän syrjään, ei toki saliin : lähtisi suoraan, vaan sisäsuojiin keittiön kautta, : hiuksia järjestääkseen, kun salin uljahan uksi : aukeni siinä, ja hän heti taaton tunsi, mi pauhas: :»Lyhtyjä tuokaa, hoi! Joko taas on kartano tyhjä? : Miks ei kamssuja kapteenin toki nosteta reestä?» : Näin hän huusi, ja riemuissaan kuustoistias impi : tunsi jo aavistuksen. Jättäen tiet, läpi hangen : oieti portaillen hän taaton luo tuli juosten. :»Ken se on tullut?» värjyen ääns. »Isä, virka jo joutuin! : oi, älä kiusaa kauemmin; jos luuloni pettää, : murhe jo murtaa mun. Sano varmaan, onko se Aadolf?» : Ääneti vanhus vain käsivarrest’ tyttöä otti, : renkein touhuavain työt määräsi vielä ja saliin : lapsen vei. Ilon yllätys ilmi jo puhkesi, huuto : huulilt’ armahan immen soi; hän seisovi viipyin, : katsovi vain hymysuin, mut silmäss’ ui helokyynel. : Tullut siis ikävöity jo on, kuten arvasi oikein! : Reimana ryhdiltään, mut haavoitettua kättä : kantaen nauhassaan, kera puolison istuvi lanko. : Lauhtua yhtymisen värisyttävä riemu jo ehti, : hiljaus vallitsee, kuni templin, kun humu urkuin : loppuun soi, ja jo mielet vait rukouksehen yhtyy. : Tuskin kiinsi he huomiotaan nyt vienohon impeen, : hetkeks vaiti mi jäi ovipieleen huonehen aavan. : Vaan jopa lanko se rientävi luo; käsi terve jo vyöllä : hehkuvan immen, hän punahuulia suuteli siskon. : Tervehtäin ilosuin kun haastelleet oli hetken, : lanko se puolison etsi jo taas, kysyväisenä kirkkaan : katseen silmihin armaan loi sekä kuiskasi hiljaa: :»Pois tule, tervehdittävä yks on vielä. Hän uinuu, : kerroit tuon; uni ei toki kestää saa iankaiken». : Lähti he rinnan pois, mut vanhapa rouva se rientäin : jäljiss’ seurasi, suunniltaan, jos valveutuisi : lapsi ja kuollakseen isän uljaan viiksiä säikkyis. : Yksin tyttärineen majur arvosa jäi. Juro tuimuus : poiss’ oli, seesnäpä hän, kuni muinoin keinuen istui; : piippua poltteli tyynenä vain, savupilviä kattoon : tupruttain sekä ees-taas souteli lepposin ilmein. : Hiipi jo vait isävaarin luo kuustoistias impi, : säänteli varpaillaan vain keinun kulkua hetken, : kunnes huolia täynnä jo hän sanan äänsi ja lausui: :»Riemussamme me näin, isä, itsekkäitä nyt oomme. : Yksihän unhoon jäi: ilo, murheko suotu on hälle? : Rakkaans’ saavako myös on Pistoli ukko? Jo pirttiin : onnestamme he tiedon sai, ylös ehkäpä nyt hän : katsovi tuskaillen sekä poikaa vartovi turhaan.» : Tuskin lausuvi tuon, kun käytävän eestä jo kuului : puujalan astuntaa, ja jo aukeni uksi, ja vanhus : aukkoon itse jo ilmestyi. Epäröivänä, verkkaan : astuen huoneeseen, ovipieleen ääneti jäi hän. : Paikallaan ei viipyä nyt majur arvosa voinut, : vaan aseveikon luo hän riensi ja ystävä-lausein : laski jo murheissaan käden olkaan harmajan urhon: :»Pistoli, kestää täytyy; toivo se pettävi, poissa : kaukana etsimäs on; suruviestit sulle ja meille : murheeks kapteenilla ne on, mut kärsivä voittaa.» : Lauseen tuon tajus ukko ja vei yli silmien varkain : kättä ja yksin tein pois pyyhkäsi viiksien värveet; : sauvaan painaltuin nyt järkkymätönnä ja tyynnä : katsoi päin, oli hetken vait sekä vastasi vihdoin: :»Arvosa herra, jo aikaa lie elo tuttua meille, : turhuus sen, sekä kuink’ on tyhjää turvata siihen. : Joutuummin, kuin haipuvi illan rusko, me näimme : posken kalpenevan, sen hehkun sammuvan yöhön; : meillekö kuolema siis ois kammoks, outoa, uutta? : Lieden luo toki jäin salotorpassain monet illat, : hiilten hiipuvan näin, ja ma kuulin pauhua myrskyn, : yöksi mi, yltyen vain, lumikieppein mökkiä saarsi. : Riemua silloin toivo se toi: hän saapuvi jälleen, : pilkkovi puuni ja leimuamaan saa sammuvan ahjon; : helpommaks olo käy, ja ma lauhana päiväni päätän. : Arvosa herra, jo pois hän jäi; valitanko ma tuota? : Saapunut ois, – kukaties salotölliss’ istua kerran : kyyrynä hänkin sais, tovereinaan sauva ja vanhuus; : ei ois sieluakaan, joka vaihtais ystävä-lauseen, : ihmist’ ei, ketä kohtais silmäys hellä ja harras, : ei, kuka raihnaan turvana ois. Elo suotava moinen : mieluummin muka lie, kuin mullan leppeä rauha! : Autuas hän, joka läks; mun päiväni iltahan ehtii : entis-kulkua hiljalleen, ja ma kärsiä osaan.» : Kättäpä vanhuksen majur arvosa etsi jo lausuin: :»Pistoli, oi, hänen eestään, tänne mi riemua meille : toi taas, eestäpä kapteenin sekä lapseni hengen, : poikasi kaatui, tiedä, ja hän sotamiehenä kaatui. : Kumppani, ette te saa saloss’ yksin nuhjata enää, : tänne te tulkaa pois, tuvass’ on koti teille ja seuraa, : myös avunantoa on, kun vanhuus voimia karsii. : Tulkaa, kumppani, rauhass’ yhtenä harmeta voimme, : niinkuin rinnakkain monet taistot saimme jo kestää. : Mainen tie lyhyt on, pois toinen lähti ja toinen, : harvemmaks yhä vain käy ystävä voimien päiväin». : Ääneti hetkeks jäi sotamies, hän miettivän näytti, : vastaust’ arvelevan, mut vihdoin haasti jo lausuin: :»Arvosa herra, se lammessain viel’ loiskivi, hauki, : vielä ne teeret käy sekä metsot mökkini luona; : koukkuja laskea jaksan vielä ja pauloja panna, : toimeen tulla ma voin; ei tyytyvä paljoa kaipaa. : Tänne jos siirtyisin sekä teiltä mä muonani saisin, : suustapa palvelijain lois-vaivaiseen, väen kuullen, : vois sana singahtaa, joka raskaammin mua painais : kuin hätä vaikein. Ei, salotorpan tyyssija mulle : mielusa on, siell’ lahjoja vain iki-antajan nautin. : Metsäin puut Hän verhovi, Hän jyvän ankean linnun : löytää suo, Hän vastakin on mua auttava vielä. : Leipäni Hältä jos saan, ken halveksuin toki tohtis : katsoa vanhukseen, joka viel’ ei nöyrtyä voinut?» : Korkeni ryhdiltään majur arvosa, rinta se paisui, : miehekkäänä hän, intoutuin, sotamiestä jo katsein : mittasi vaiti ja laajenevan sydämensä jo tunsi. : Suomi se eessään häll’ oli, syrjäinen, karu, köyhä, : rakkain syntymämaa; tuli Saimaan vartio harmaa, : päällikön innostus, viiskymmenvuotinen ylvyys, : kanss’ aseveikon mieleen taas, tuo jyhkeä joukko, : vankkumaton, juro, jäykkä ja rinnass’ sankarikunto. : Vait meni pöydän luo, ja jo riemuin ylpeäpäälle : maljan höyryävän hän laitteli. Vaan ovipieleen, : lähtien luo sotavanhuksen, tytär ääneti hiipi. : Lapsekkaana ja vienona hän, kuustoistias impi, : ripsiss’ silmien veet, suloposkillaan puna kaino, : hienoisiin kätösiinsä jo kouran karkean otti : vanhuksen sekä lempein suin noin nuhteli häntä: :»Voi, hyvä Pistoli, hyi, tylyn ylpeä, ettekö suostu? : Teitäkö keskell’ onnea siis tän kartanon uljaan : kenkään ei muka kaipaa? Katselkaa, isä tuoss’ on, : piippu se, nähkääs, nyt mua arvokkaampi on hälle, : äiti se vaalii vain sylivauvaa, lanko ja sisko : lempivät toisiahan; mua ei niin ainoa muista. : Koht’ olen yksin, liikoja vain, en riemua tuota; : jos minä tullen, jos minä mennen, kaikki on yhtä. : Muille on onneks muut, en kellenkään minä riemuks. : Teillekin ainoa on erämaa sekä metsä ja mökki, : vaikka ma hellänä hoitaisin kuin tyttäryt teitä». : Haasti, mut äänin liikutetuin taas vastasi vanhus: :»Neiti, te vanhaa huuhkaint’ älkää pois pimeästä : viehtäkö valkeuteen; hän kaipaa varjoa, yötä. : Tänne jos ilmestyy useammin, kuin edes soiskaan, : luotapa häikäistyn pois torjuilkaa tupalinnut, : jotta hän istua sais suloloistoss’ silmien noiden; : mielissään kotipuilleen taas hän pyrkivi rauhaan.» : Vaikeni; maljan höyryävän majurilta hän otti, : ääneti suullen vei sekä joi sen tyynenä pohjaan. [[Luokka:Jouluilta]] 4231 8965 2006-11-11T21:13:45Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runoteokset]] [[Luokka:Valter Juva]] 4233 9099 2006-11-13T09:27:23Z Hartz 13 siirsi sivun ”Maamme kirja: 57. Mathias Kastroijasta” uudelle nimelle ”Maamme kirja: 57. Mathias Castrénista”: kumoa {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 56. Suomalaisia Paimenlauluja|56. Suomalaisia Paimenlauluja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 58. Suomen kansakunnasta|58. Suomen kansakunnasta]] |otsikko=57. Mathias Castrénista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} [[Kuva:M A Castrén.jpg|right]] Tervolan kappelissa Keminjoen varrella yläällä pohjasessa oli köyhä papinpoika nimeltä '''Mathias Castrén'''. Hänen sukulaisensa auttoivat häntä, hän teki paljon töitä, voi olla paljon puutteen alaisena ja hänellä oli vahva tahto. Hän kävi koulua, tuli ylioppilaaksi ja viimmein viisausopin tohtoriksi. Hän taisi silloin monta kieltä, mutta varsinkin tahtoi hän tutkia sellaisia, joka olivat heimoa Suomen kielelle. Sen vuoksi lähti hän pitkille matkoille, ensin Lapinmaahan, sitte Wenäjälle. Hän matkusti monta vuotta avaroita, autioita ja harvassa asutuita maita, jotka ovat kaukana Jäämeren rannikkojen luona, ja sieltä matkusti hän eteläänpäin Wenäjän sydämen ja Siperian sisämaiden läpitse aina alas kaukausen itäisen maan, joka kutsutaan Kiinaksi, rajoille. Näillä markoilla kärsi hän paljon vaivoja, hänen täytyi usein kulkea jalkaisin lumikinosten ja sydänmaiden läpitse, maata paljaan taivaan alla, tahi viheliäisissä majoissa, tyytyä huonoimpaan ruokaan ja elää metsäihmisten seassa, jotka eivät tietäneet mitään ihmisten tavoista. Usein oli hän hengen vaarassa, usein sairaana ja yksinään näissä tuntemattomissa mailman nurkissa. Hänen täytyi saada lukemattomat esteet voitetuiksi ja keksiä aina keinot monissa vastuksissa, jotka jo aikoja sitte olisivat peljästyttäneet kääntymään takasi vähemmän uskaliaan miehen. Mutta Castrénia ei peljästyttänyt mikään siitä tarkoituksesta, jonka hän oli kerran ottanut eteensä. Ja tämä tarkoitus ei ollutkaan vähäinen; sillä Castrén tahtoi oppia tuntemaan kaikki ne monet, piamite unhotetut ja pois kuolevat kansat, jotka kerran olivat kuuluneet suureen Suomen kansakuntaan ja nyt ovat hajallaan kurjuudessa ympäri mailman. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta ja hartautta näitä mailmassa unhotettuja kohtaan. Hän otti täyttääksensä Suomen kansan velvollisuuden etsiä ylös nämät köyhät heimolaiset. Hän armahti näitä ylenkatsotuita metsittyneitä heimokuntalaisia; hän tahtoi tehdä heidät tutuiksi mailmalle ja täten valmistaa heille parempaa onnea, samalla kertaa kuin hän hyödytti tiedettä ja toivoi levittävänsä valoa kansamme muinoisajan hämärään. Siksi etsi hän ylös nämät metsäihmiset heidän luoksensa pääsemättömissä erämaissa, oppi heidän kieltänsä, asui heidän majoissaan, he luottivat hänen ja hän kirjoitti ylös heidän kertomuksensa. Tultuansa takasi kotimaahansa tietorikkaampana tuntemattomista kansoista, kuin kukaan muu Suomen mies ennen häntä, alkoi hän koota ja järjestää vaarinottamisiansa. Hänen nimensä oli jo silloin laajalta kuuluisa; hän oli saanut matka-apua sekä Suomesta että Wenäjältä. Viimeksi oli hän ensimmäinen Suomen kielen professori Suomen yliopistossa. Mutta hän ei saanut aikaa täyttää suurta Suomen kansan heimokuntaan ja sen erinäisiin kieliin koskevata työtään. Hän oli palannut murretulla terveydellä takasi vaelluksensa pitkistä vaivoista; hän kuoli kohta sen jälkeen, vuonna 1852, ainoastaan 37 vuoden iässä. Castrén oli ennättänyt valmistaa ainoastaan vähän osan tutkinnoitaan kirjapainoon. Hänen kuolemansa jälkeen annettiin kirjapainosta ulos hänen koottuja kirjeitään ja muistoonkirjoituksiaan. Paljo on niissä keskitekoisia, sillä Castrén kuoli elämänsä töiden keskellä, juurikuin nämä suuret tutkinnot alkoivat hänelle itselleenkin selvetä. Mutta hän ei ollut tehnyt työtä turhaan: hän oli jo saavuttanut osan tarkoitustansa ja raivannut tien muille. Unhotetut kansat kaukaisessa idässä ja pohjassa tulivat nyt mailman silmiin, heidän kielensä saatiin selville, heidän muinais-aikaiset muistonsa tulivat tallelle ja antoivat tiedon valoa Suomen kansasta. Castrénilta on meillä ensimmäinen tieteellinen esitelmä kansamme pakanallisesta jumaluusopista, ja hän on saanut tietoon: ”Suomen kansan kehdon” eli ensimmäisen asuinpaikan. Muut ovat sitte kehoitettuina hänen esimerkistään pitkittäneet hänen töitänsä, ja voimme nyt katsoa vuosituhansien läpitse tuntematointa muinois-aikaa. Siksi ei unhotakaan Suomen mies tahi vaimo tätä uskollista, pelkäämätöntä, kaikkea kärsinyttä miestä, joka on tehnyt kansansa ja ihmiskunnan eteen työtä. Sellaiset miehet, kuin Castrén, ylentävät kansain tuntoa, laajentavat niiden näköalaa ja antavat niille kunniallisen sijan ihmisyyden historiassa. [[Luokka:Maamme kirja]] 4234 9084 2006-11-12T14:24:49Z Nysalor 5 58. Suomen kansakunnasta {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 57. Mathias Castrénista|57. Mathias Castrénista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 59. Permalaisista|59. Permalaisista]] |otsikko=58. Suomen kansakunnasta. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Laajalla Wenäjän suurilla alankomailla asui muinoin kansa, jonka Wenäläiset kutsuivat '''Tschudeiksi''' Tämä kansa oli tuntemattomassa muinaisuudessa tullut Aasian vuorimaista ja hajoitettiin sitte moniin haaroihin yli koko pohjaisen Euroopan ja suuren osan luoteista Eurooppaa. Ruotsin ja Norjan vanhimmat asukkaat kuuluivat samaan kansakuntaan, ja heillä oli näissä maissa nimenä milloin '''Jotunit''', milloin '''Kvenit''' (Kainulaiset), '''Lappalaiset''' eli '''Suomalaiset'''. Wenäläiset kertovat Tschudein olleen pitkäkasvuisia ja väkevää kansaa. Tschudit rakensivat huoneensa yksinäisille kunnaille, pitivät karjaa ja maanviljelystä sekä olivat taitavia seppiä. He tunsivat monta noitakonstia ja olivat mahdottoman rikkaita, mutta rikkautensa hautasivat he maahan. Wenäläiset ahnehtivat saadaksensa näitä aarteita, karkasivat Tschudein päälle ja ajoivat heidät edemmä pohjaa vasten. Tästä tuli pitkällisiä soria. Silloin esitteli kerran venäläisruhtinas, että sota lopetettaisiin vedolla. Tschudilaisen ja Wenäläinen hakkaisivat kumpikin puunsa kumoon, ja se, joka ensiksi sai työnsä valmiiksi, tulisi maan herraksi. Vedosta sovittiin, puut valittiin. Tschudilainen, joka oli todenperäinen mies, alkoi hakata puutaan juuresta, mutta Wenäläinen oli viekkaampi ja alkoi hakata puutaan latvasta, Niin kävi, että Wenäläinen sai ensiksi työnsä valmiiksi, ja siitä ajasta asti on hän ollut herra maassa. Mutta Tschudit rakastivat vapautta eivätkä voineet kärsiä elää vieraan herrausvallan alaisina. Se näytti heistä paremmalta että vapaina kaivaa itsensä maan alle, kuin että elää orjina maanpinnalla. Silloin he, sanoo taru, ottivat tavaransa ja menivät vuorien alle onkaloihin, ja vuoret putosivat heidän ja kaiken heidän väkensä päälle. Siellä asuvat Tschudit vielä tänäkin päivänä maan alla rikkautensa kanssa: kullan, hopean, karjan, majavan-nahkojen, ketun-nahkojen ja muiden kallisten tukkinahkojen kanssa. Tschudit olivat esi-isät Suomen kansoille, jotka vielä asuvat Wenäjällä. Etinnä pohjaisessa kuljeksivat ympäriinsä ynnä '''Samojedein''' kanssa '''Ostjakit''' ja '''Wigulit'''. Etempänä länteen päin asuvat '''Permiläiset''', '''Wotjakit''' ja '''Syrjäänit'''. Eteläpuolella näitä asuvat '''Tscheremissit''', '''Tschuvaschit''', '''Mordvinit'''. Kaikki nämä ovat köyhiä, puolivillejä kansoja, jotka Wenäläiset ovat valloittaneet. Ne asettavat telttansa eli majansa isojen jokien rannoille, elävät kalastamisella ja metsästämisellä, tahi kuljeksivat ympäriinsä porokarjoineen autioilla aavoilla. Muutamat tunnustavat nimeksi kristinuskon. Toiset ovat pakanoita ja palvelevat taivaan jumalata, jonka kutsuvat Num’iksi, mutta kunnioittavat myöskin kiviä, puita ja erinomaisen muotoisia kappaleita. Ne ovat hyväntahtoisia ihmisiä, jotka mielellään jakavat vieraalle vähistä varoistaan ja tarjoavat hänelle suojaa majoissaan pahaa ilmaa vastaan. Suomen kansakuntaan kuuluu sekin kansa, jonka muut kutsuvat '''Unkarilaiseksi''', mutta jotka itse kutsuvat itsensä '''Magyareiksi'''. Ne asuivat muinoin Mustanmeren rantamailla, mutta muuttivat tuhat vuotta jälkeenpäin nykyiseen Unkariin. Siellä ovat he perustaneet valtakunnan ja heillä olivat omat kuninkaansa, siksikuin nykyinen Unkari viime aikoina tuli yhdistetyksi Itävallan keisarikunnan kanssa. Magyarilaiset ovat kaunista, jaloa ja urhoollista kansaa, jonka kielessä vielä selvästi tunnetaan suomalainen heimolaisuus. Jos meitä hävettää köyhät sukulaisemme Wenäjällä, voisi rikkaita Magyarilaisia hävettää heidän köyhät sukulaisensa Suomessa. Elköön siis kukaan suurennelko halvan sukulaisensa rinnalla, vaan tehköön mitä hän voipi valaistaksensa ja auttaaksensa häntä. Paitsi Magyareja ovat nykyjään kaikki Suomen perisukuun kuuluvat kansat pohjassa asuvia. Etinnä lännessä asuvat '''Watjalaiset''' ja ”Wepsäläiset''' (eli '''Tschudit''') Inkerinmaalla, '''Liiviläiset''' Liivin maalla, '''Wirolaiset''' Wirossa, '''Lappalaiset''' Wenäjän, Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa kuin myös '''Karjalaiset''' ja '''Hämäläiset''' Suomessa. Muutamissa tienoissa Ruotsissa asuu myös Suomen kansan jäännöksiä. [[Luokka:Maamme kirja]] 4235 9085 2006-11-12T14:24:56Z Nysalor 5 59. Permalaisista {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 58. Suomen kansakunnasta|58. Suomen kansakunnasta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 60. Tschudilaisia Kansanlauluja|60. Tschudilaisia Kansanlauluja]] |otsikko=59. Permalaisista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Mainioin kansa vanhain Tschudien seassa kutsuttiin '''Permalaisiksi''', ja nämä asuivat Wienanmeren rannoilla pohjois-Wenäjässä. Näistä luetaan paljo vanhoissa Norjan saduissa. Permalaisilla oli kaupunkeja ja kuninkaita, hallitsivat monta kansaa ja olivat yhtä urholliset sodassa, kuin toimeliaat rauhallisissakin keinoissa. Kun he kävivät suurta kauppaa aina Indiasta asti tuoduilla tavaroilla, tulivat he rikkaiksi. Mutta heillä oli se tapana, että, rikkaan miehen kuoltua, tämän tavara piti jakaa perillisten ja kuolleen välillä, jonka osa kaivettiin maahan Wienanjoen rannalla. Tämän paikan ympärillä oli korkea pystöaita lukossa olevan poltin kanssa, ja kuusi miestä pitivät siinä vahtia yöllä. Pystöaidan sisällä kiilsi maa kullalta ja kalliilta kiviltä, ja siellä seisoi Jumalan kuva, jonka kaulan ympärillä olivat raskaat kultavitjat ja polvilla suuri hopeainen malja aina ääriä myöten täynnä kultarahoja. Monta urosta matkusti Norjasta Permaan voittamaan siellä kunniata ja rikkautta. Välistä käytiin rauhallista vaihtokauppaa, mutta usein nousivat Norjalaiset maalle ryöstämään maata, sen ajan julman tavan mukaan. Kerran lähetti Norjan kuningas miehen, nimeltä Karli, tekemään kauppaa Permalaisten kanssa. Karli’lla oli 25 miestä aluksessa ja hän otti mukaansa toisen Norjalaisen, Thorer Hund-in, jolla oli 80 hyvästi aseihin varustettua miestä hänen aluksessaan. Tultuaan Permaan tekivät he ensin kauppaa asukasten kanssa, mutta markkina-ajan loputtua lopettivat Norjalaiset myös rauhan ja purjehtivat ulos Wienanjoen suusta. Sitte pitivät he neuvoa ja päättivät ryövätä yöllä Jumalan kartanon. Norjalaiset nousivat maalle jätettyään muutamia miehiä vahtaamaan aluksiaan. Permalaisten ensimmäinen yövahti oli vasta mennyt kotiinsa, ja toinen yövahti ei ollut vielä tullut. Thorer ja Karli löivät kirveensä kiinni ylös pystyaitaan ja vetivät itsensä käsivoimalla ylitse. Portti avattiin, kaikki Norjalaiset pakkausivat sisälle ja alkoivat kaivaa ylös aarteita, jotka olivat haudatut multakokoihin. Thorer otti hopeamaljan pois Jumalan polvilta. Karli tahtoi ottaa Jumalan kaulavitjat ja löi ne kirveellään poikki, mutta lyönti kiireessä kävi kovin kovasti ja sattui Jumalan päähän, joka putosi hirmuisella rysäyksellä maahan. Tämän kuuli uusi vahti, joka tuli samassa, ja alkoi puhaltaa torviinsa. Kovasti huutaen riensivät sinne Permalaiset, joka suunnalla soivat torvet, ja Norjalaiset juoksivat minkä jaksoivat takasi aluksiinsa. Kohta olivatkin he piiritettyinä ja olisivat saaneet surmansa, jos ei Thurer Hund olisi oppinut noitakonstia Suomessa ja niillä – sanoo satu – kääntänyt Permalaisten silmiä, niin etteivät he voineet nähdä vihollisiaan. Täten pääsivät Norjalaiset vaarasta ja palasivat maahansa takasi. Useita satoja vuosia jälkeenpäin saivat Wenäläiset urhoollisen vastuksen perästä Permalaiset valtansa alle. Muutamat kaatuivat sodissa, toiset tulivat Suomeen tahi Norjaan, ja osa pysähtyi Wenäjän vallan alle. Castrén sanoo, että nämä Permalaiset ovat olleet Suomen Karjalaisten esi-isät, ja totta on, että vielä tänäkin päivänä asuu Wienanjoen suun ympärillä Karjalaisia, jotka ovat merkilliset toimeliaisuudestaan kaupankäynnissä. Monta niistä vaeltaa Suomessakin talosta taloon laukut selässä, kaupiten neuloja ja huivia. Nämä Laukku-ryssät ovat niiden muinoin niin rikasten ja valtavain Permalaisten jälkeläisiä. [[Luokka:Maamme kirja]] 4236 9086 2006-11-12T15:59:00Z Nysalor 5 Hyvä keino, jolla Mustalaisia saattaa vierottaa pois talostaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hyvä keino, jolla Mustalaisia saattaa vierottaa pois talostaan |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Noin kolmekymmentä vuotta jälkeen päin, kun Kostonlammin talo Pudasjärvellä oli itsepäältään sydänmaassa (nykyjään on se valta-tien varrella), pidettiin siinä usiampia koiria, jotka haukkuivat viljoja, sillä sen aikusilla talon-eläjillä oli pyssy-keino metsästys-aikana paraana rahan saantina. Muutamana päivänä päätti isäntä tappaa yhden koiristaan, joka oli vanhannut ja ei enää ollut tarkka haukkuja, joka myös ilman muitten vastaan panematta tapettiinkin ja nahka nylettiin. Tämän koiran lihat näyttivät lihavilta, jonka vuoksi niitä ei pantu hukkaan, vaan pantiin kodan pataan hiljasella valkialla räytymään rasvaksi, siitä saatavaksi kengän voidetta. Mutta mikä riena lie lähettänyt illan siimessä tulemaan joukon Mustalaisia taloon, joilta vierailta ei jää luvallisesti nuuskimatta liiotenkin pimeän hämärässä monta paikkaa talossa. Talonväki tuli hyvin huolelle, kun nämä eriskummaset vieraat tulivat taloon varsinkin yötä vaston. Kodasta, jossa koiran lihat olivat padassa, ei oltu milläänkään, ennen kuin isäntä havaitsi pimeässä pirtin loukossa että Mustalais-poikaset siellä salaa syödä natustelivat, ja alkaa vähin tuntua tuoreen lihan hajukin isännän nokkaan. Tästä isäntä sanankaan puhumatta meni salaa kodan sivu ja näki, kuinka siellä muuan Mustalais-akka vetää padasta ylös viimeisenki liha-raajan; ja näin söivät Mustalaiset makiaan suuhunsa koko koiran raadon. Tästä isäntä oli kauhtuvinaan haltioimaan ja manaili Mustalaisia, kun olivat niin hävittömiä, ettei enää koirankaan lihat säily padassa näiltä vierailta. Tästäpä Mustalaiset ottivat hyvin pahastuakseen, kun nyt koiran lihat hyvinäkin lihoina tulivat syöneeksi, vielä paljoa enämmän tästä kuin luvattomasta työstään häpesivät ja menivät matkoihinsa yön selkään, ja rupesivat ei hyvin kaukana talosta hongalla (nuotiolla) yötä viettämään. Vuosi kymmenisen tämän tapauksen jälkeen, kun jo uudet asukkaat olivat tulleet Kostonlammille, ei ollut näkynyt näitä Mustalaisia. Koiran liha on siis hyvä keino vierottaa pois Mustalaisia talostaan. E. F. W:ius. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=62385&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 2.1.1858]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4241 9103 2006-11-13T17:02:31Z Nysalor 5 60. Tschudilaisia Kansanlauluja {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 59. Permalaisista|59. Permalaisista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 61. Lappalaisista|61. Lappalaisista]] |otsikko=60. Tschudilaisia Kansanlauluja. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} == a) Äidin hoito. == : Miksi nauran neito nuori? : Miks’ iloilen lysti impi? : Siks’ iloilen neito nuori, : Ett’ on eloni suloista. : Äidin ko’issa kasvaessa : Lauloi armas äiti mulle, : Kaunolauluja lateli, : Sulona sanansa soivat, : Kaunihina kuullakseni. : Sua armas äiti kiitän, : Sua kiitän ja ylistän : Hellimmästä huolestasi, : Äidin lemmin lämpimästä. : Kesän kaunosen ajalla : Ja eloa korjatessa : Muut menivät einehelle, : Toiset puolipäiväselle, : Nadot saivat nukkumahan, : Lepäämähän veikon lapset; : Mutt’ ei armas äitiseni : Nukkumaan nujertununna, : Katsoi aina armastansa, : Keikutteli kehtoani, : Hyväeli hempuansa. : Muill’ ol’ aikoa lepohon, : Vaan ei ollut äitilläni. : Ei hän uupunut unehen, : Piti pestä käärehiä, : Minut peittää pehmeähän. == b) Neidot kiikussa. == : Annas nähdä kiikkuani! : Mistä puis’ on kiikku koottu? : Ei lepäst’ oo kiikku koottu, : Halavasta ei halattu: : Hajoomaan on leppä hauras, : Norja notkumaan halava. : Jalavast’ on kiikku koottu : Sivutangot vaahterista, : Istuin pantuna pajuista. : Naapurin nopeat pojat, : Veljet varmat voivat kyllä : Kiikuttaa hyvästi kahta : Kesäsirkkua kevyttä, : Kahta kevythöyhenistä, : Neitoa kultakoreissa. : Naapurin nopeat pojat, : Elkää kovin kiikutelko, : Huimastite huiskutelko, : Ettemme maahan mäksähtäisi, : Kipoaisi kuukustamme! : Ent’et olisi auttajata, : Maasta ylös nostajata. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Maamme kirja]] 4242 9104 2006-11-13T17:02:37Z Nysalor 5 61. Lappalaisista {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 60. Tschudilaisia Kansanlauluja|60. Tschudilaisia Kansanlauluja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 62. Lappalaisen poro|62. Lappalaisen poro]] |otsikko=61. Lappalaisista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Castrén kertoo matkastansa Lapinmaassa: Lappalaisen kylän näkeminen kesällä ei juuri hyvitä mieltä. Ympärinsä maassa näkee pilauneita kalansuolia, kalansuomuja ja muuta siivottomuutta, joka saastuttaa ilman. Telttain mataloista ovista mataa joukko likaan tuhrautuneita ihmisiä. Itse ovat he tästä asiasta aivan huolettomina. Kohteliaisuus vaatii, että kaikki, yksin pienet lapsetkin tervehtivät matkustajata kättä lyömällä. Kun tämä kaikessa hiljaisuudessa on lopetettu, saapi olla valmiina vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: ”Onko rauha maassa? Kuinka voipi keisari, piispa ja maaherra?” – Välistä kysyttiin minun kotipaikastanikin, ja kuin sanoin sen olevan kaukana tunturien takana, kysyin minulta eräs Lappalainen, olisinko kotoisin siitä maasta, jossa tupakka kasvaa. Ihmeellistä oli nähdä kuinka sukkelasti kömpelöt Lappalais-vaimotallukat juoksivat teltalta teltalle. Kohta kutsuttiin me pieneen pimeään hökkeliin, jonka piti olla muka tuvan. Kuitenkin nukuin minä siinä varsin hyvästi ja tunsin itseni sen perästä niin virkistyneeksi, että uskalsin astua erääsen lapinkotaan. Sen neliskulmainen perustus oli tehty kolmesta toistensa päälle asetetusta hirrestä, kun sen yläisempi puoli oli pyöreä, päältä huipuksi supistettu ja rakennettu laudoista. On pyöreitäkin kotia kivisen lattian kanssa, jotka lämpimän vuoksi ovat päällystetyt turpeilla. Sisäpuolelta on asuinmaja hirsillä jaettu yhdeksään osaan. Kuusi on tallellussijaa, kahdessa asuvat ihmiset ja keskimmäinen osa on tulisiana. Tulisian oikealla puolella asuvat isäntä ja emäntä, vasemmalla puolella muu talonväki. Lappalaisella on kala-aittojakin, rakennettuja korkeain patsasten nenään, petoeläinten estämiseksi. Ensin tultuamme tapasimme me Lappalaiset heidän yksinkertaisessa joka-aikaisessa puvussaan, joka parkituista poronnahoista on tehty paidan mukaiseksi. Meidän nukkuissamme muuttivat he päällensä muutamanlaisen verkapaidan, joka on heidän juhlapukunsa. Sen päällä oli vaimoilla liivi, kaulan ympärillä liinainen kaulus ja päässä hevosenkengän muotoinen koristus. Miehillä ja vaimoilla oli vyötäröissä vyö, runsaasti koristeltu hopeisilla tahi messinkisillä solilla. Kengät ja housut olivat pehmeästä poronnahkasta. Lappalainen on lyhytkasvuinen, matala-otsainen, poskipäät pöngöttävät ulospäin ja silmät ovat pienet. Luonnostaan on hän hidasta, raskasmielistä ja juroa sukua, Häntä syytetään kateelliseksi, leppymättömäksi ja viekkaaksi, mutta muut kiittävät häntä hyvämielisestä sydämenlaadusta, hyväntahtoisuudesta vierasta kohtaan, jumalanpelvosta ja siveästä käytöksestä, kun hän ei tule paloviinan kiusauksiin. Joka päivä lukee hän ruokalukunsa, aamurukouksensa ja iltarukouksensa, pitää vaarin lastensa opetuksesta siinä vähässä opissa, joka hänellä itsellään on. Vaimoaan ja lapsiaan rakastaa hän hellästi. Eräs Lappalais-vanhus kertoi minulle, ettei hän kolmenkymmenen vuoden ajalla ollut vaihtanut torasanaa vaimonsa kanssa eikä koskaan puhutellut häntä muutoin kuin lempisanalla '''loddadsham''', minun lintuiseni. Kun eräs Lappalais-perhekunta antoi yhden pojistaan palvelukseen muutamalle vieraalle matkustajalle ja poika sitte kuoli, pidettiin tätä Jumalan rangaistuksena vanhemmille siitä että he olivat jättäneet lapsensa pois luotaan. Maaliskuun lopussa muuttaa monta Lappalaista ylös Jäämeren rannikolle, kalastamaan Norjalaisten kanssa. Heinäkuulla ja elokuulla kalastavat he omissa järvissään. Silloin on Lappalaisella kultainen aika, kun hän saapi nukkua teltassaan täydellä vatsalla rauhassa sääskiltä ja huoletonna. Nämä Kala-Lappalaiset, heidän pienien porokarjainsa kanssa, asuvat kuitenkin huoneissa talvella ja pidetään sivistyneempinä, kuin erämaan oikeat pojat, Tunturi-Lappalaiset, joilla ei ole muita asuinhuoneita, kuin heidän muutettavat telttansa, tehdyt neljästä kaarelle sujutetusta, maahan lyödystä tangosta, joiden ympärille on pantu sarasta tehty peite. Huipussa on savunreikä, keskellä harmaista kivistä ladottu tulisija. Koivunvarpuja on levitetty maahan ja porontaljoja niiden päälle. Niin asuu Tunturi-Lappalainen talvet kesät. Ainoastaan, jos porot pysyvät koolla ja ovat susilta säilyneet, eipä hän parempata toivokaan. Hän pitää itsensä onnellisena ja rikkaana; hän ei tahdo vaihtaa pois tuntureitansa paratiisia vastaan maan päällä. [[Luokka:Maamme kirja]] 4246 9133 2006-11-15T21:50:42Z Nysalor 5 62. Lappalaisen poro {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 61. Lappalaisista|61. Lappalaisista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 63. Lappalaisten Satuja|63. Lappalaisten Satuja]] |otsikko=62. Lappalaisen poro. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Lappalainen ja hänen poronsa ovat kaksi kumppania, jotka eivät koskaan erkane toisistaan. Kun peuranvarsa on nuori, leikittelee se Lappalaisen lasten kanssa, ja nämä oppivat jo varhain kesyttämään hänen vilkasta, vallatonta luontoaan. Poro syöpi ruohoja, lehtiä, puolanvarsia ja muuramia (hilloja), mutta varsinkin etsii hän tarkalla vainullaan poronjäkälän lumen alta. Kun jäkälä on loppunut yhdestä paikasta, täytyy Lappalaisen muuttaa karjoineen; ja siksi muuttaa hän alinomaa. [[Kuva: Lappalainen ja hänen poronsa.jpg|300px|right]] Kesällä ovat Lappalaisen porot öillä syömässä, kun heitä vähimmän vaivaavat helle ja sääsket. Aamulla ajavat koirat heidät varvuista tehtyyn aituukseen ja siinä lypsetään vaatimet. Mutta tämäpä ei tapahdukaan mielisuosiolla; ne täytyy heittää kiini suopungilla (nuoralla), joka tarttuu sarviin tahi jalkoihin, ja sitte sidotaan ne hiihnalla sarvista tahi päästä kiini puihin. Illalla ajetaan ne taas ulos laitumelle yöksi. Silloin pitää koirain ja paimenten olla varusalla, sillä susi seuraa porojen jälkiä ja vaanii pensaassa. Jos Lappalaisella ei olisi poroja, ei hän voisi elää erämaissa. Poron nahkasta tekee hän piamite kaikki vaatteensa. Poronmaito, poronjuusto, poronliha on hänen ruokansa. Kun hän haluaa ostaa jauhoja, myypi hän poroja Norjassa, tahi ajaa niitä aina Ouluun. Silloin ovat ne kauniit eläimet siellä salvattuina johonkuhun kartanoon ja kyyneleet vuotavat heiltä silmistä nähdessä kumppaniensa kuolemata. Poro on Lappalaisen hevonen ja valjastetaan pienen re’en eteen, joka kutsutaan pulkaksi eli ahkioksi ja on keskeä poikki sahatun veneen näköinen, jossa on seläntaus. Vetohiihna menee pulkan terävästä keulasta poron vatsan alatse kaulan ja rinnan ympärillä olevaan käsätteesen eli poronkoivista tehtyihin länkiin, joiden molemmat päät pannaan vetohiihnan päässä olevaan silmukkaan kiini. Pulkan perässä istuu Lappalainen päältäpäin saralla tahi hylkeennahkalla katetussa pulkassaan peskiinsä vaatettuna ja ajaa poroaan ajohiihnalla, joka on kiini päitsissä vasemmalla puolen ja ajoon lähteissä nakataan oikialle puolelle selän päälle. Ajohiihnan pää on solmettu pieneen kalikkaan, jonka lappalainen pitää kädessään ja jossa kalisee irtaalla olevia rantarenkaita. Ajaminen vaatii suurta tottumista ja taitoa; siksi ajaa usein pitkä rivi perätysten, ja taitavin on aina etunenässä. Silloin saapi katsoa eteensä eikä pelätä, kun mennään täyttä vauhtia vuorien, mäkien ja kinosten ylitse. Juonikasta ja rajupäistä poroa, jonka kaulassa on heleä-ääninen kello, ei saa pysähtymään: milloin se vierähtää ylen-alaisin, ja tästä ei poro huoli vähääkään. Hän rientää lentävällä vauhdilla eteenpäin, ja katsokoon matkustaja itseään, kuinka hän jälleen pääsee siitä selville. Mutta se on jotakin ominaista ja kummaa, ettei poro mielellään juokse etelään päin: se on juurikuin hänen mielensä pitäisi aina pohjaa kohta: hän juoksee aina mieluisimmin pohjaan päin. Poro on heikko eläin hevosen rinnalla: kolme poroa tarvitaan vetämään yhtä paljon kuin yksi hevonen vetää. Pulkassa istuu ainoastaan ajaja, ja mahdollisesti pieni lapsi lisänä. Yksi matkustaja tarvitsee kolme poroa: yhden itselleen, yhden kyytimiehelleen ja yhden kaluilleen. Kun joku Lappalais perhekunta muuttaa, hiihtää opas edellä suksilla ja taluttaa poroa, jolla on kulkusia kaulassa. Häntä seuraavat irtanaiset porot, joita koirat ja hiihtomiehet pitävät koolla, ja viimeksi tulevat kuormaporot, jotka vetävät telttaa, talonkaluja, lapsia, sairaita ja vanhoja. Silloin on virkeä liike siellä autioilla tuntureilla; kulkuset soivat, koirat haukkuvat, Lappalaiset hoputtavat karjaansa kovasti huutaen, ja poroin sorkat napsahtavat valkeassa lumessa. [[Luokka:Maamme kirja]] 4247 9134 2006-11-15T21:50:54Z Nysalor 5 63. Lappalaisten Satuja {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 62. Lappalaisen poro|62. Lappalaisen poro]] |seuraava=[[Maamme kirja: 64. Päiviön suku|64. Päiviön suku]] |otsikko=63. Lappalaisten Satuja. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} == a) Vedenpaisumus. == Lappalaiset ovat muinaisina aikoina kuleksineet poroineen ympärinsä koko Suomenmaata, ja siksi on vielä tänäkin päivänä monilla paikoilla nimiä heidän jälkeensä. Mutta itse Lappalaiset sanovat, että ennen heitä asui vanhempi kansa, ennenkuin Jumala kaatoi mailman kumoon. Tämä oli käynyt niin, että Jumala (Jubmel) on kumounut maan, niin että järvet ja joet ovat juosneet maan ylitse ja hukuttaneet kaikki ihmiset, paitsi kahta lasta, poikaa ja tyttöä. Nämät otti Jumala kainaloonsa ja vei heidät korkealle vuoreille, jonka nimi on Passe-vare eli pyhä vuori. Vaaran ohitse mentyä, kun Jumala oli päästänyt lapset pois luotaan, erkanivat nämä toisistaan ja menivät eri suunnalle katselemaan, jos olisi muita ihmisiä mailmassa. Kulettuaan kolme vuotta, ihmisiä löytämättä, tulivat he taas yhteen ja tunsivat toisensa. Sitte erkanivat he taas, vaelsivat vielä kolme vuotta, tulivat yhteen ja tunsivat toisensa. Mutta vieläkin kolme vuotta samalla lailla kuleksittua eivät he enää tunteneet toisiansa. Ne tulivat mieheksi ja vaimoksi, ja näistä ovat kaikki ihmiset sukuperäisin. == b) Jättiläinen ja ihminen. == Ennen vanhaan asui maassa suuri ja julma jättiläinen, jonka nimi oli Stalo. Hänen vaimonsa nimi oli Rutakis, ja tämä oli ilkeä noita-akka. Stalo oli ihmisten-syöjä ja olisi suurella väkevyydellään voittanut kaikki ihmiset, jos hän ei olisi ollut mahdottoman tyhmä. Tätä käytti hyväkseen eräs viekas ihmisenlapsi, jonka nimi oli Askovis, ja petti jättiläisen. Kerran oli Askovis joutunut Stalon valtaan ja esitteli jättiläiselle, että heidän pitäisi koetella voimiaan siten, että he kaikin voimin juoksisivat puuta vasten ja puskisivat päänsä puuhu. Stalo oli kohta valmis siihen ja juoksi kaikin voimin paksua petäjätä vasten, mutta ei saanut päätänsä pusketuksi siihen. Askovis sanoi säästävänsä kokeen huomeneksi; mutta yöllä koverti hän onsia useihin puihin ja peitti ne päältäpäin kaarnoilla. Päivällä jälkeen onnistui hänen kokeensä erinomattain hyvästi: hän juoksi puusta puuhun ja puski päänsä niihin aina korvia myöten. Stalo oli hyvin kummissaan. Askovis meni koivun luokse ja alkoi vääntää vitsoja. Mitä sinä niillä teet? kysy Stalo. – Enpä erinomattain mitään; minä taitan vitsoja kantaakseni hopeat pois aitastasi. – Elähän toki, poikaseni, arveli jättiläinen. Pidähän hattuasi, niin minä ammennan sen hopeata täyteen! – Askovis piti hattuaan edessä, mutta oli salaa leikannut siitä pois pohjan ja kaivanut maahan kuopan sen kohdalle. Jättiläinen ammenti ja ammenti, ei hattu tahtonut koskaan täytyä. Sepä vasta syvä hattu oli, sanoi jättiläinen. – Tavallisesti syvä, vastasi Askovis; mutta jos mieluisemmin täyttäisit laukkuni. – En, arveli jättiläinen, on minulla jo kyllä hatussakin. Stalo viritti verkkonsa majavia varten, teki tulen metsään ja pani levolle. Verkkoonsa oli hän sitonut nuoran ja tämän toiseen päähän kulkusen, kuullaksensa, kun majava meni verkkoon. Jopa soipi kulkunen, Stalo rientää verkolleen, mutta ei löydä mitään, sillä viekas Lapinukko oli tempaisnut nuorasta ja polttanut jättiläisen vaatteet tämän poissa ollessa. Stalo palasi takasi, ja hänen varomattomuutensa harmitti häntä, että hän pani vaatteensa niin likelle tulta. Muutaman hetken perästä soi taas kulkunen; jättiläinen rientää verkolleen, ei löydä mitään ja hänen poissa ollessaan on Lappalainen sammuttanut tulen. Sitte alkaa Stalo surkeasti väristä, nostaa kätensä kuuta kohti, joka nousee taivaalle, ja valittaa hänelle: katso, isä, poikaasi palelee! Mutta kuulla oli muuta tekemistä: hänen täytyi varjella itseään noidilta, jotka syövät hänen toista sivuaan, eikä kuule poikansa rukouksia. Tällä lailla paleltui jättiläinen Stalo kuoliaaksi. [[Luokka:Maamme kirja]] 4249 9148 2006-11-17T12:32:50Z Mzlla 6 käännetty uusi toiminto Yhteenvedon esikatselu 4250 9961 2007-01-11T20:04:54Z Nysalor 5 [[Luokka:Historialliset dokumentit]] '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-kokoelma. N:o 29. 1897.''' (Julkiluettava saarnastuolista.) '''Keisarillisen Majesteetin Armollinen '''Arvojärjestys Suomen Suuriruhtinaanmaalle.''' Annettu Helsingissä, 15 p:nä Heinäkuuta 1897. '''Me NIKOLAI Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas y. m., y. m., y. m.''' Teemme tiettäväksi: Asiasta tehdyn esityksen johdosta olemme Me katsoneet hyväksi armossa vahvistaa seuraavan Arvojärjestyksen Suomen Suuriruhtinaanmaalle. '''1:nen Luokka. '''2:nen Luokka. * Kenraali. * Amiraali. * Todellinen Salaneuvos. '''3:mas Luokka. * Kenraaliluutnantti. * Vara-amiraali. * Suomen Suuriruhtinaanmaan Ministerivaltiosihteeri. * Keisarillisen Suomen Senaatin Puheenjohtajan-sijainen. * Aleksanderin Yliopiston Kansleri. * Hovioikeuden Presidentti. * Salaneuvos. '''4:jäs Luokka. * Kenraalimajuri. * Kontreamiraali. * Suomen Suuriruhtinaanmaan Ministerivaltiosihteerin Apulainen. * Senaattori. * Keisarillisen Suomen Senaatin Prokuraattori. * Aleksanderin Yliopiston Sijaiskansleri. * Kuvernööri. * Hänen Majesteettinsa Keisarin Suomen kanslian Toimituspäällikkö. * Kenraalikuvernöörin kanslian Tirehtori. * Todellinen Valtioneuvos. '''5:des Luokka. * Hovioikeuden Varapresidentti. * Hovioikeudenneuvos. * Keisarillisen Suomen Senaatin Esittelijäsihteeri ja * Keisarillisen Suomen Senaatin Kamreeri. * Prokuraattorinapulainen. * Sotakomissariaatin Yli-intendentti. * Lääkintöhallituksen Päätirehtööri. * Pääpostitirehtööri. * Rautatienhallituksen Päätirehtööri. * Tullihallituksen Päätirehtööri. * Yleisten rakennusten Ylihallituksen Ylitirehtööri. * Tie- ja vesirakennusten Ylihallituksen Ylitirehtööri. * Luotsitirehtööri. * Maanmittauksen Ylihallituksen Ylitirehtööri. * Metsänhoitohallituksen Ylitirehtööri. * Maanviljelyshallituksen Ylitirehtööri. * Teollisuushallituksen Yli-intendentti. * Vankeinhoitohallituksen Ylitirehtööri. * Koulutoimen Ylihallituksen Ylitirehtööri. * Suomen Pankin Johtokunnan Esimies. * Suomen Valtiokonttorin Ylitirehtööri. * Yleisen Revisionioikeuden Ylitirehtööri. * Aleksanderin Yliopiston Rehtori. * Tilastollisen Päätoimiston Tirehtori. * Suomen Passiviraston Päällikkö Pietarissa. * Valtioneuvos. '''6:des Luokka. * Översti. * 1:sen luokan Kapteeni. * Hänen Majesteettinsa Keisarin Suomen Kanslian Toimitussihteeri. * Hovioikeudenasessori. * Kenraalikuvernöörinkanslian Toimituspäällikkö. * Suomen sotaväen Ylilääkäri. * Lääninsihteeri. * Lääninkamreeri. * Lääkintöneuvos. * Pääpostitirehtöörin Apulainen. * Rautatienhallituksen Päätirehtöörin Apulainen. * Rautatienhallituksen Toimistotirehtööri, * Rautatienhallituksen Liikennetirehtööri, * Rautatienhallituksen Ratatirehtööri ja * Rautatienhallituksen Konetirehtööri * Yleisten rakennusten Ylihallituksen Yliarkkitehti. * Luotsitirehtöörin Apulainen. * Maanmittauksen Ylihallituksen Ylitirehtöörin Apulainen. * Metsänhoitohallituksen Ylitirehtöörin Apulainen. * Teollisuushallituksen Intendentti. * Koulutoimen Ylihallituksen Yli-inspehtori ja Jäsen. * Suomen Pankin Johtokunnan Jäsen. * Suomen Valtiokonttorin Tirehtööri. * Aleksanderin Yliopiston Professori ja * Aleksanderin Yliopiston Kirjastonhoitaja. * Polyteknillisen Opiston Tirehtori. * Helsingin Pormestari. * Helsingin Poliisimestari. * Kollegineuvos. * Laamanni. * Kanslianeuvos. * Kamarineuvos. * Sotaneuvos. * Vuorineuvos. * Arkkiatri. '''7:mäs Luokka. * Överstiluutnantti. * 2:sen luokan Kapteeni. * Henkivartijaväen 3:nnen, Suomen, tarkk'ampujapataljoonan Kapteeni. * Hänen Majesteettinsa Keisarin Suomen Kanslian Apulais-Toimitussihteeri ja * Hänen Majesteettinsa Keisarin Suomen Kanslian Kassööri. * Keisarillisen Suomen Senaatin Protokollasihteeri, * Keisarillisen Suomen Senaatin Ensimmäinen Apukamreeri ja * Keisarillisen Suomen Senaatin Venäjänkielen Ylikielenkääntäjä. * Prokuraattorintoimituskunnan Sihteeri. * Oikeustoimituskunnan Aktuarius. * Hovioikeuden Sihteeri ja * Hovioikeuden Kanneviskaali. * Kihlakunnantuomari. * Viipurin läänin Maanjako-oikeuden Puheenjohtaja. * Suomen Ylisotaoikeuden Ylisotatuomari. * Kenraalikuvernöörinkanslian Toimituspäällikön-apulainen. * Turun, Viipurin ja Tampereen kaupungin Pormestari. * Piirilääkäri. * Helsingin luona ja Niuvanniemellä olevan mielisairasten parannuslaitoksen Ylilääkäri. * Suomen Kadettikoulun Esikuntalääkäri. * Postilaitoksen Liikennetirehtööri. * Tullihallituksen Asessori. * Tulli-inspehtööri. * Yleisten rakennusten Ylihallituksen Ensimmäinen Arkkitehti. * Tie- ja vesirakennusten Ylihallituksen Asessori, * Tie- ja vesirakennusten Ylihallituksen Yli-insinööri ja * Tie- ja vesirakennusten Ylihallituksen Piiri-insinööri. * Saimaan kanavan Päällikkö. * Lääninmaanmittari. * Ylimetsänhoitaja. * Evon Metsänhoito-opiston Johtaja. * Maanviljelysyli-insinööri. * Maanviljelyksen-ylitarkastelija. * Kalastuksentarkastelija. * Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston Johtaja. * Pankinkomisarius. * Suomen Pankin Ylikamreeri. * Rahapajan Tirehtori. * Yleisen Revisionioikeuden Asessori. * Ylimääräinen Professori. * Kanslerinsihteeri. * Normaalilysein Yliopettaja. * Täydellisen klassillisen tai reaalilysein Rehtori. * Polyteknillisen Opiston Opettaja. * Kansakoulunopettaja- ja opettajatarseminaarin Johtaja. * Valtioarkistonhoitaja. * Valtioarkeologi. * Suomen Tiedeseuran Meteorologisen Päälaitoksen Johtaja. * Turun, Viipurin ja Tampereen kaupungin Poliisimestari. * Ensimmäinen Sihteeri Suomen Passivirastossa Pietarissa. * Suomen Kauppa-asiamies Pietarissa. * Hovineuvos. '''8:s Luokka. * Kapteeni ja Ratsumestari. * Henkivartijaväen 3:nnen, Suomen, Tarkk'ampujapataljoonan Taapikapteeni. * Hänen Majesteettinsa Keisarin Suomen Kanslian Arkistonhoitaja. * Venäjänkielen Ylikielenkääntäjän-apulainen Keisarillisessa Suomen Senaatissa. * Hovioikeuden Varakanneviskaali. * Muiden hallituskaupunkien ja Porin Pormestarit, paitsi Helsingin, Turun, Viipurin ja Tampereen. * Sotakomisariaatin Sotakamreeri, * Sotakomisariaatin Aineintendentti ja * Sotakomisariaatin Sihteeri. * Lääninräntmestari. * Kruununvouti. * Helsingin Alipoliisimestari. * Lääkäri Suomen Passivirastossa Pietarissa ja * Oikeudenkäynti-apulainen Suomen Passivirastossa Pietarissa. * Sotakomisarius. * Suomen Kadettikoulun Lehtori. * Lääkintöhallituksen Asessori, * Lääkintöhallituksen Sihteeri ja * Lääkintöhallituksen Kamreeri. * Käkisalmen luona olevan mielisairasten asyylilaitoksen Esimies. * Rykmentinlääkäri. * Pataljoonanlääkäri. * Helsingin kirurgisen sairashuoneen Alilääkäri. * Seisontapaikka-sairashuoneen Alilääkäri. * Helsingin yleisen sairashuoneen lapsenpäästöosaston Kätilönopettaja ja alilapsenpäästäjä. * Yleisen lääninsairashuoneen Lääkäri. * Postihallituksen Sihteeri ja * Postihallituksen Kamreeri. * Postisäästöpankin Kamreeri. * 1:sen ja 2:sen luokan postikonttorin Postinhoitaja. * Rautatienhallituksen Tirehtöörinapulainen, * Rautatienhallituksen Sihteeri, * Rautatienhallituksen Kamreeri, * Rautatienhallituksen Ylikontrollööri ja * Rautatienhallituksen Tilastollisen Konttorin Johtaja. * Rautatienhallituksen Insinöörimekaanikko. * 1:sen luokan Asemapäällikkö. * Tullihallituksen Sihteeri, * Tullihallituksen Kanneviskaali, * Tullihallituksen Kamreeri ja * Tullihallituksen Tilastollisen konttorin Esimies. * Helsingin, Turun, Viipurin, Oulun, Nikolainkaupungin, Porin ja Hangon Tullinhoitaja. * Yleisten rakennusten Ylihallituksen Toinen Arkkitehti, * Yleisten rakennusten Ylihallituksen Sihteeri ja * Yleisten rakennusten Ylihallituksen Kamreeri. * Tie- ja vesirakennusten Ylihallituksen Sihteeri, * Tie- ja vesirakennusten Ylihallituksen Kamreeri ja * Tie- ja vesirakennusten Ylihallituksen Vanhempi Insinööri. * Luotsihallituksen Sihteeri, * Luotsihallituksen Kamreeri ja * Luotsihallituksen Insinööri. * Merikoulun Johtaja. * Maanmittauksen Ylihallituksen Insinööri ja * Maanmittauksen Ylihallituksen Sihteeri. * Metsänhoitohallituksen Sihteeri, * Metsänhoitohallituksen Kamreeri ja * Metsänhoitohallituksen Insinööri. * Evon Metsänhoito-opiston Opettaja. * Maanviljelyshallituksen Sihteeri. * Maanviljelysinsinööri. * Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston Lehtori ja Meijeriopettaja. * Kurkijoen maanviljelysopiston Tirehtori. * Teollisuushallituksen Sihteeri, * Teollisuushallituksen Kamreeri ja * Teollisuushallituksen Vuori-insinööri. * Geologisen Toimiston Tirehtori. * Vankeinhoitolaitoksen Sihteeri ja * Vankeinhoitolaitoksen Kamreeri. * Helsingin ja Turun luona olevan rangaistusvankilan Tirehtööri. * Hämeenlinnan rangaistus- ja työvankilan Tirehtööri. * Lappeenrannan työvankilan Tirehtööri. * Suomen Pankin Sihteeri, * Suomen Pankin Ensimmäinen Kamreeri, * Suomen Pankin Ylikassööri ja * Suomen Pankin Asiamies. * Suomen Valtiokonttorin Sihteeri ja * Suomen Valtiokonttorin Kamreeri. * Leimakonttorin Kamreeri. * Revisionikonttorin Ylireviisori. * Rahapajan Alitirehtori. * Aleksanderin Yliopiston Kirjastonhoitajan-apulainen, * Aleksanderin Yliopiston Anatomianneuvoja, * Aleksanderin Yliopiston Hammaslääkäritaidon Opettaja, * Aleksanderin Yliopiston Apulainen, * Aleksanderin Yliopiston Sihteeri ja * Aleksanderin Yliopiston Kamreeri. * Kansakouluntarkastaja. * Aistivialliskoulujen Tarkastaja. * Venäjänkielen opetuksen Tutkija. * Koulutoimen Ylihallituksen Sihteeri ja * Koulutoimen Ylihallituksen Kamreeri. * Kansakoulujen Piiritarkastaja. * Normaali- tai täydellisen klassillisen tahi reaalilysein sekä kansakoulunopettaja- ja opettajatarseminaarin Lehtori. * Tuomiokapitulin Sihteeri. * Vaivaishoidontarkastelija. * Tilastollisen Päätoimiston Ensimmäinen Aktuarius. * Valtioarkiston Ensimmäinen Aktuarius. * Arkeologisen Toimiston Intendentti ja * Arkeologisen Toimiston Konservaattori. * Kollegiasessori. * Kauppaneuvos. * Maanviljelysneuvos. * Kunnallisneuvos. '''9:säs Luokka. * Taapikapteeni ja Taapinratsumestari. * Laivaston Luutnantti. * Henkivartijaväen 3:nnen, Suomen, tarkk'ampujapataljoonan Luutnantti. * Keisarillisen Suomen Senaatin Toinen Apukamreeri, * Keisarillisen Suomen Senaatin Kanslisti, * Keisarillisen Suomen Senaatin Rekistraattori, * Keisarillisen Suomen Senaatin Suomenkielen-kääntäjä ja * Keisarillisen Suomen Senaatin Ensimmäinen Venäjänkielen-kääntäjä. * Prokuraattorintoimituskunnan Kanslisti. * Hovioikeuden Notarius ja * Hovioikeuden Ylimääräinen Viskaali. * Pormestari, paitsi hallituskaupunkien sekä Tampereen ja Porin. * Helsingin, Turun, Viipurin ja Tampereen Oikeusraatimies. * Kenraalikuvernöörinkanslian Kielenkääntäjä ja * Kenraalikuvernöörinkanslian Rekistraattori. * Apulais-läääninsihteeri. * Apulais-lääninkamreeri. * Toinen Sihteeri Suomen Passitoimistossa Pietarissa ja * Kassööri Suomen Passitoimistossa Pietarissa. * Keisarikunnassa oleva Suomen Kauppa-asiamies. * Lääkintöhallituksen Eläinlääkäri. * Suomen sotaväen Päällikköhallituksen Apulais-sotilaslääkäri. * Suomen rakuunarykmentin Nuorempi lääkäri ja * Suomen rakuunarykmentin Eläinlääkäri. * Rautatienlääkäri. * Kaupunginlääkäri. * Rangaistus-, työ- ja lääninvankilan Lääkäri. * Yleisen lääninsairashuoneen Alilääkäri. * Hulluinhoitolaitoksen Alilääkäri. * Postinhoitaja 3:nnen ja 4:nnen luokan postikonttorissa. * Valtionrautateiden Asiamies, * Valtionrautateiden Paakassööri, * Valtionrautateiden Virstakonttorin Esimies, * Valtionrautateiden 2:sen luokan Asemapäällikkö, * Valtionrautateiden Ratainsinööri ja * Valtionrautateiden Työpajanjohtaja. * Tullinhoitaja, paitsi Helsingin, Turun, Viipurin, Oulun, Nikolainkaupungin, Porin ja Hangon. * Tullikamarin Kontrollööri. * Pakkahuoneeninspehtööri. * Tullikassööri. * Yleisten rakennusten Ylihallituksen Kolmas Arkkitehti. * Tie- ja vesirakennustan Ylihallituksen Nuorempi Insinööri. * Saimaan kanavan Piirinpäällikkö. * Vanhempi ja Nuorempi Kommissionimaanmittari. * Metsänhoitaja. * Virkatalon-metsänhoitaja. * Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston Metsänhoitaja ja * Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston Eläinlääkinnönopettaja. * Kalastuksentarkastelija-apulainen. * Lääninagronoomi. * Karjanhoidonneuvoja. * Geologisen Toimiston Geologi ja * Geologisen Toimiston Geodetinan Insinööri. * Lääninvankilan Tirehtööri. * Koivulan kasvatuslaitoksen Tirehtööri. * Suomen Pankin Toinen ja Kolmas Kamreeri sekä * Suomen Pankin Ensimmäinen ja Toinen Kassööri. * Revisionikonttorin Ensimmäinen Reviisori. * Aleksanderin Yliopiston Lehtori, * Aleksanderin Yliopiston Dosentti ja * Aleksanderin Yliopiston Musiikin, piirrustustaidon ja voimistelun Opettaja. * Teollisuuskoulun Rehtori ja * Teollisuuskoulun Lehtori. * Kollega normaali- tai täydellisessä klassillisessa tahi reaalilyseissä sekä reaali- tai tyttökoulussa ja * Uusien kielten Opettaja normaali- tai täydellisessä klassillisessa tahi reaalilyseissä sekä reaali- tai tyttökoulussa. * Kansakoulunopettaja- ja opettajatarseminaarien mallikoulujen Opettajat. * Merikoulun Ensimmäinen Opettaja. * Reaalikoulun tahi 3- tai 4-luokkaisen alkeiskoulun Rehtori. * Tilastollisen Päätoimiston Toinen Aktuarius. * Valtioarkiston Toinen Aktuarius. * Suomen Tiedeseuran meteorologisen päälaitoksen Assistentti. * Sotakamreeri. * Nimineuvos. '''10:nes Luokka. * Luutnantti. * Midshipsmanni. * Henkivartijaväen 3:nnen, Suomen, tarkk'ampujapataljoonan Aliluutnantti. * Hänen Majesteettinsa Keisarin Suomen Kanslian Vanhempi Kanslisti. * Keisarillisen Suomen Senaatin Toinen Venäjänkielenkääntäjä. * Hovioikeuden Aktuarius ja * Hovioikeuden Rekistraattori. * Pataljoonanauditööri. * Oikeusraatimies, paitsi Helsingin, Turun, Viipurin ja Tampereen. * Kutsuntatoimiston Sihteeri. * Kenraalikuvernöörinkanslian Kanslisti, * Kenraalikuvernöörinkanslian Arkistonhoitaja ja * Kenraalikuvernöörinkanslian Kassööri. * Lääninkirjuri. * Henkikirjoittaja. * Kaupungin Järjestysmies. * Kruununnimismies. * Rekistraattori Suomen Passivirastossa Pietarissa, * Konrollööri Suomen Passivirastossa Pietarissa ja * Kirjanpitäjä Suomen Passivirastossa Pietarissa. * Sotakomisariaatin Apukamreeri. * Lääkintöhallituksen Ylimääräinen lääkäri. * Postisäästöpankin Kassööri. * Postihallituksen Kassööri ja * Postihallituksen Apukamreeri. * Postinhoitaja 5:nnen ja 6:nnen luokan postikonttorissa. * Valtionrautateiden Asemapäällikön-apulainen, * Valtionrautateiden Apulais-ratainsinööri ja * Valtionrautateiden Apulaiskassööri. * Rautatienhallituksen Ensimmäinen Apukamreeri. * Tullihallituksen Apukamreeri. * Pietarissa oleva Tulliekspeditööri. * Metsänhoidonneuvoja. * Alimetsänhoitaja. * Vankeinhoitohallituksen Apukamreeri. * Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston Kamreeri. * Nuorempi Lääninagronoomi. * Valtionmeijeristi. * Aleksanderin Yliopiston Sijaiskanslerinsihteeri, * Aleksanderin Yliopiston Konsistoorinnotarius, * Aleksanderin Yliopiston Observaattori, * Aleksanderin Yliopiston Laboraattori, * Aleksanderin Yliopiston Assistentti ja * Aleksanderin Yliopiston Amanuenssi. * Yliopiston kamreerinkonttorin Kassööri. * 2-luokkaisen alkeiskoulun Rehtori. * Kollega ja uusien kielten Opettaja 3- tai 4-luokkaisissa alkeiskouluissa. * Merikoulun Toinen Opettaja. * Aistivialliskoulun Johtaja. * Maanviljelyskoulun Johtaja. * Tuomiokapitulin Notarius. * Suomen Tiedeseuran meteorologisen päälaitoksen Amanuenssi. * Kollegisihteeri. '''11:sta Luokka. * Hovioikeuden Kanslisti. * Viipurin läänin Maanjako-oikeuden Sihteeri. * Varatuomari. * Lääninräntmestarin-apulainen. * Helsingin, Turun, Viipurin ja Tampereen Kunnallisraatimies. * Tampereen Poliisikamarin Lainoppinut Jäsen. * Maistraatinsihteeri. * Sotakomisariaatin Kassööri. * Postilaitoksen Ensimmäinen Ekspeditööri ja * Postilaitoksen Sanomalehtiexpeditööri. * Valtionrautateiden Reviisori, * Valtionrautateiden Toinen Apukamreeri, * Valtionrautateiden Kontrollööri, * Valtionrautateiden Linjakassööri ja * Valtionrautateiden 3:nnen luokan Asemapäällikkö. * Valtionrautateiden Helsingissä olevan konepajan Työmestari. * Tulliekspeditööri. * Tie- ja vesirakennusten Ylihallituksen Kassööri. * Luotsihallituksen Apulais-insinööri. * Suomen Pankin Vaihtokassööri. * Suomen Pankin konttorin Kassööri. * Suomen Valtiokonttorin Kassööri. * Koulutoimen Ylihallituksen Aktuarius. * Rangaistus- ja työvankilan Kirjanpitäjä. * Kalligrafian, piirrustuksen, laulun ja voimistelun Opettaja normaali- tahi täydellisessä klassillisessa tai reaalilyseissä sekä reaali- tai tyttökoulussa. * Aistivialliskoulun Opettaja. '''12:sta Luokka. * Aliluutnantti ja Kornetti. * Hänen Majesteettinsa Keisarin Suomen Kanslian Nuorempi Kanslisti. * Sihteerin-apulainen Suomen Passivirastossa Pietarissa ja * Kirjanpitäjän-apulainen Suomen Passivirastossa Pietarissa. * Sotakomisariaatin Kamarikirjoittaja ja * Sotakomisariaatin Kanslisti. * Teollisuushallituksen Kanslisti. * Poliisikamarin Sihteeri. * Postihallituksen Kielenkääntäjä, * Postihallituksen Rekistraattori ja * Postihallituksen Reviisori. * Postilaitoksen Toinen Ekspeditööri ja * Rautatienpostitoimituksen Ekspeditööri. * Helsingin, Turun ja Wiipurin postikonttorin Kirjuri. * Rautatienhallituksen Rekistraattori, * Rautatienhallituksen Speditööri ja * Rautatienhallituksen Notarius. * Rautatienhallituksen Tilastollisen konttorin Aktuarius. * 4:nnen luokan Asemapäällikkö Valtionrautateillä. * Tullihallituksen Rekistraattori. * Tullilaitoksen Ylipäällysmies. * Koulutoimen Ylihallituksen Notarius. * Lääninvankilan Kirjuri. * Koivulan kasvatuslaitoksen Opettaja. * Saimaan kanavan Kassööri. * Läänineläinlääkäri. * Suomen Pankin Rekistraattori sekä * Suomen Pankin Vanhempi ja Nuorempi Kirjuri. * Suomen Valtiokonttorin Notarius ja * Suomen Valtiokonttorin Kirjuri. * Yleisen Revisionioikeuden Notarius. * Revisionikonttorin Toinen Reviisori. * Leimakonttorin Kassööri. * Kuvernementinsihteeri. '''13:sta Luokka. * Vänrikki. * Keisarillisen Suomen Senaatin Ylimääräinen kopisti. * Hovioikeudenauskultantti. * Kaupunginviskaali. * Lääkintöhallituksen Kanslisti ja * Lääkintöhallituksen Kamarikirjoittaja. * Postihallituksen Kanslisti. * Rautatienhallituksen Kanslisti. * Rautatienhallituksen Varastonhoitaja Helsingissä. * 5:nnen luokan Asemapäällikkö Valtionrautateillä ja * Lennätinmekaanikko Valtionrautateillä. * Tullihallituksen Kanslisti ja * Tullihallituksen Kamarikirjoittaja. * Tullihallituksen Konttorikirjuri. * Tullihallituksen Tilastollisen konttorin Konttorikirjuri. * Rajaviskaali. * Tulliviskaali. * Yleisten rakennusten Ylihallituksen Kanslisti. * Tie- ja vesirakennusten Ylihallituksen Kanslisti. * Luotsihallituksen Rekistraattori ja * Luotsihallituksen Kanslisti. * Maanmittauksen Ylihallituksen Kanslisti. * Metsänhoitohallituksen Kanslisti. * Varamaanmittari. * Maanviljelyshallituksen Kanslisti. * Vankeinhoitohallituksen Kanslisti. * Rangaistus- ja työvankilan Työnjohtaja ja Opettaja. '''14:sta Luokka. * Kopisti Suomen Passivirastossa Pietarissa. * Wiipurin Lääninkansliankirjuri. * Lääninhallituksen Arkistonhoitaja. * Lääninkanslisti. * Lääninkonttoristi. * Poliisikomisarius. * Lääninsairashuoneen Taloudenhoitaja. * Hulluinhoitolaitoksen Taloudenhoitaja. * Postihallituksen Kopisti. * Postikonttorin Kirjuri. * Postilaitoksen Kamarikirjoittaja, * Postilaitoksen Reviisorin-apulainen, * Postilaitoksen Konttorikirjoittaja ja * Postilaitoksen Ekspeditöörin-apulainen. * Valtionrautateiden Kamarikirjoittaja, * Valtionrautateiden Kirjuri ja * Valtionrautateiden Varastonhoitaja. * Linjakassööri ja Joensuun kanavan Kaitsija. * Luotsihallituksen Varastonkirjuri. * Lääninmaanmittauskonttorin Sihteeri. * Maanmittaus-auskultantti. * Metsänpäällysmies. * Metsäkonduktööri. * Koivulan kasvatuslaitoksen Kirjanpitäjä. * Musiikinopetuksen virkamies kaartinpataljoonassa. * Taloustirehtööri. * Kollegirekistraattori. ==Erityisiä määräyksiä== 1. Suomen Kenraalikuvernöörillä pitää, hänellä olevaan sotilas- tai siviiliarvoon katsomatta, virkansa toimituksessa olla arvo, ylempi kaikkien arvojärjestykseen otettuin virkamiesten arvoa. Sama etu tulee Suomen Kenraalikuvernöörin Apulaiselle silloin kun hän ryhtyy toimittamaan Kenraalikuvernöörinvirkaan kuuluvia tehtäviä. 2. Sotilashenkilöillä on, paitsi alempana mainitussa poikkeustapauksessa, heidän palvelusaikaansa katsomatta, etusija siviilivirkamiesten sekä siviiliarvon saaneiden henkilöiden rinnalla, jotka on otettu samaan luokkaan ensinmainittuin kanssa. Virkansa vuoksi on kuitenkin Senaatin Puheenjohtajan-sijaisilla ja jäsenillä etusija muiden virkamiesten rinnalla, jotka kuuluvat Senaatin alaisiin virastoihin ja laitoksiin, jonka ohessa Senaatin Jäsenet, olivatpa sotilaita tai siviilihenkilöitä, Senaatissa asettuvat istumaan sen mukaan, kuinka kauvan ovat olleet vastaavassa tai samassa arvoluokassa. 3. Samaan arvoluokkaan otettuin siviilisten virkain ja kunnia-arvojen kesken määrätään erusija arvoijän mukaan. 4. Hoviviroista, joita Keisarillinen Majesteetti antaa Suomen miehille, luetaan Yli-Kamariherran, Yli-Hovimarsalkin, Yli-Hovitallimestarin, Yli-Hovijahtimestarin, Yli-Hovimestarin ja Yli-Hovijuomanlaskijan virka tämän arvojärjestyksen toiseen, Hovimarsalkin, Hovitallimestarin, Hovijahtimestarin, Hovimestarin, Yli-Seremoniamestarin ja Yli-Hovieteenleikkaajan virka sen kolmanteen sekä Seremoniamestarin virka viidenteen luokkaan. Jos henkilöt, joilla on Yli-Seremoniamestarin tai Yli-Hovieteenleikkaajan arvo, kuuluvat toiseen arvoluokkaan, niin heidät luetaan toiseen eikä kolmanteen arvoluokkaan. Etusija arvojärjestyksen toiseen luokkaan luettujen hovivirkamiesten kesken toiselta sekä sotilas- ja siviilihenkilöiden kesken toiselta puolen määrätään arvoijän mukaan, jota vastoin arvojärjestyksen kolmatta luokkaa olevat hovivirkamiehet antavat etusijan saman arvoluokan sotilashenkilöille, mutta vievät etusijan sen luokan siviilihenkilöiltä. 5. Kymmentä ensimmäistä luokkaa olevat virkamiehet voidaan esittää saamaan arvonimiä, jotka luetaan yhtä luokkaa ylempään luokkaan kuin siihen, mihin heidän virkansa kuuluu; sekä yhdettä-, kahdetta-, kolmatta- ja neljättätoista luokkaa olevat virkamiehet saamaan arvonimiä, jotka ovat kahta luokkaa ylemmät kuin se luokka, johon virka luetaan. 6. Virkoihin asettamisen sekä valtakirjain ja konstitutoriaalien antamisen järjestys ei tule tämän nyt vahvistetun arvojärjestyksen kautta mitenkään muuttumaan. Se mitä asiasta tätä ennen on säädetty ja ei sovi tämän arvojärjestyksen kanssa yhteen, tulee voimaltaan ja vaikutukseltaan lakkaamaan. Tätä kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 15. p:nä Heinäkuuta 1897. Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään, Suomeen Asetettu Senaattinsa: HJALMAR PALIN. G. von TROIL. K. F. IGNATIUS J. G. SOHLMAN. LENNART GRIPENBERG. Alfred Gröndahl. N:o 29, 2¼ arkkia, ilmestynyt Helsingissä, 17 p:nä Elokuuta 1897. Tätä Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-kokoelmaa saadaan tilata Sanomalehtiekspeditöörin luona sekä kaikissa maan postitoimistoissa 3 markalla 40 pennillä. Helsingissä, Keisarillisen Senaatin kirjapainossa, 1897. [[Luokka:Historialliset dokumentit]] 4251 9197 2006-11-19T19:49:29Z Nysalor 5 64. Päiviön suku {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 63. Lappalaisten Satuja|63. Lappalaisten Satuja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 65. Lapin kansanlauluja|65. Lapin kansanlauluja]] |otsikko=64. Päiviön suku. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Eräässä Päldö-järv nimisessä kylässä asuin kauan aikaa sitten rikas Lappalainen nimeltä Päiviö. Hänellä oli niin monta poroa, että hän tarvitsi 30 renkiä ja 30 piikaa niitä vahtimaan; mutta hopeatavaransa piiloitti hän maahan. Lappalaiset palvelivat näinä aikoina kummallisia puita ja kiviä, jotka kutsuttiin Seideiksi. Kun kerran porot kuolivat tautiin, matkusti Päiviö poikineen Seid-epäjumalan tykö, kaunisti hänen kuusen havuilla ja uhrasi poroja hänelle kunniaksi, rukoillen häneltä apua. Päivän odotti Päiviö poikineen turhaan merkkiä että epäjumala olisi kuullut heidän rukouksensa. Sitte he nousevat ylös, kantoivat kuivia puita Seid-in ympärille ja hävittivät sen tulella. Pakanoita kylässä harmitti tämä hyvin ja he tahtoivat tappaa Päiviön, mutta hän vastasi heille Gideonin isän sanoilla: jos hän on jumala, niin kostakoon itse! Päiviö tuli perheineen kristityksi ja lähetti poikansa Wuolaban Inarin kylään hävittämään kaikki siellä olevat Seidit. Päiviö oli väkevä uros sodassa, mutta hänen kolme poikaansa olivat vielä mainiommat. '''Wuolabba''' (Olli) oli väkevin nimi. Hän oli niin sukkelat, että hän juoksussa sai peuran kiini, otti suden kiinni hännistä ja löi sen mukserruksiin kalliota vasten. Ison veneensä kantoi hän yksinään olallaan, ja kivet, joita jättiläiset eivät jaksaneet nostaa, kantoi Wuolabba helposti paikoilleen. Tällä ajalla oli Wenäjän Karjalaisilla tapana käydä hävitysretkillä Lapinmaassa. Wuolabba kantoi mahdottoman suuren hirren tunturille, yläpuolelle telttaansa ja sai Karjalaiset uskomaan, että hänen kolmivuotinen poikansa oli kantanut hirren siihen. Silloin ei uskaltanut kukaan karata hänen päällensä. Päiviön toisen pojan nimi oli '''Iisakki'''. Hän olki niin tarkka jousimies, että hän ampui harrin, kun tämä hyppäsi ylös vedestä koskessa. Iisakkikin oli riidassa Wenäjän Karjalaisten kanssa. Näiden etunenässä astui päällikkö, puettuna kuparivarustuksiin päästä jalkoihin asti, ja hän oli niin kankea, ettei voinut syödessään saada kahvelia suuhunsa, vaan piti rengin syöttää häntä. Iisakki oli kauan väijynyt päällikköä ja ampui kahvelin sellaisella syöntätilalla päällikön kurkkuperään. Päiviön kolmannen pojan nimi oli '''Juhana''' ja hän oli niitä valtavia noitia, joita ei enää nyt synny mailmaan. Hänkin oli Karjalaisten kanssa sodassa ja käytti niitä vastaan hirmuisia taikakonstiaan. Kerranpa saivat he hänen kiini ja pakottivat hänen oppaakseen tunturille yöllä. Pallastunturilla oli hyvin jyrkkä kohta. Siinä lumosi Juhana Karjalaiset kuulemaan kelloja soivan ja näkemään tulia loistavan kylästä alapuolella jyrkkää kohtaa. Juhana kehoitti kumppaniaan seuraamaan likellä häntä, kun hän täytti tien tulisoitolla. Samassa viskasi hän tulisoiton kädestään jyrkältä partaalta alas, mutta itse sai hän jalallensa sijan vuorenhalkeimeen. Karjalaiset tulivat suksillaan täyttää vauhtia hyökäten tulisoiton perässä ja niin hävisivät kaikki öiseen äkki-syvyyteen. [[Luokka:Maamme kirja]] 4252 9198 2006-11-19T19:50:01Z Nysalor 5 65. Lapin kansanlauluja {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 64. Päiviön suku|64. Päiviön suku]] |seuraava=[[Maamme kirja: 66. Lappalaisen pojan laulu|66. Lappalaisen pojan laulu]] |otsikko=65. Lapin kansanlauluja. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} == a) == : Kuljeskelen kukkuloilla, : Tuolla tunturein laella; : On muassa nuolet npsat, : Varalla vasamat pitkät; : Ammun peuroja paraita, : Metsän karjan kallihia. : Sitte vietän vihkiäiset, : Häät hyväiset ja komeat. == b) == : Mik’ on tuulista parempia, : Mikä toista herttaisempi? : Onkopa suvi hikinen, : Tuuli pilvi-ilmahinen? : Eikö pohjainen parempi, : Raitis tuuli tuntureilta? == c) (Karhu herättää poikiansa). == : Joutukaa jo poikaseni, : Suksi luistaa jo lumella, : Sivakka sihahteleepi. : Paha pyytäjä tuleepi, : Ärjytään sen ampumalle, : Suuhuni sen nuolet sullon, : Kurkkuhun kuparisehen. == d) (Heinäsirkka kysyy sääskeltä). == : Mitä teet sä kesän kaiken? : – Mitä teen? mä aina laulan. : Kunkas itse kesäs vietät? : – Minä tanssin, laulellessas’. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Maamme kirja]] 4253 9201 2006-11-20T20:07:13Z Nysalor 5 Keksin laulu Nikolaus papista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Keksin laulu Nikolaus papista |alaotsikko= |tekijä=Antti Keksi |huomiot= }} : Oulun Skoulun teini poika : Niculaus nimeldä, : Papix pitähän pääsi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ylitornion ymbärinsä : Kirko herrax korkiaxi : Teinin tjetå Papin palkka. : Sarna se ej kokkoon sannut : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Postillasta prätiköitti : Kumma kului kuitengi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Matin Päivänä mainittavana. : Kuin Pappi Pönthön pukeis : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Postillasta painamhan : Putuit sanat sarna mjeheld. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ruskolan lapset, lendävät linnut, : Eli Matarengin parnat pahat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Pappilhan taas olit pääshet : Paljon sjellä paha tehnet : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Repinet rikki ramatun : Pannet postillan palaisixi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Virsikirjan kappaleixi : Evangeliumit erinänsä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Vienet Mattheuxen myötänsä, : Oli jo Papill paha mjeli : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuskin käsikirja kokonansa, : Altarin aseet alollansa. : Kulkat kirkon kudes mjehet : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Seurakunta Sanokat : Misä Mateus matkusta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Jutelevat pyhät jutut? : Saarna te ej mutoin sa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Särki jerfven jäsenexet : Lapin krannit likimäiset : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tingit tiondin tekiät : Työlät maskundin maxajat : Waikka matti mennyt ljene : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kyllä Titus sian tullee : Kauhian kovan kimon kansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kemissä se jo on käunnyt : Torunut Tornion tarpehexi : Mattia tuskin muistelemme : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Van pilas parhat sanan parret, : Hukasa hyvä huomen saarna : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Pyhän mjehen elämäkerta : Kokonansa kalina : Lasten teot lastettavat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Jalkapuhun panetettavat : Pyhäin Pladein Pilatuxet : Jo huokauxet kirkos humisevat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Silmät vanhain vuotelevat : Ämmät ilkjäst itkevät : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Nuoret sala naurelevat : Jo meni Matti, meniköhön : Jo kastuit kirjat kirkoherran. : Muut’ ei nyt mainita Matin muistox : Höustöä toistix toimitetan. : Kelloin kauhia kålistaja : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Uskottu unen fiskali, : Vaiks ett maskundia maistele : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Etkäs tiundia tappane : Jyväkappoja kuitengin kannat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ylitornion ymbärinsä. : Olost’ on onnia oppis jälken, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Puoli Palkka Parhax olis : Puoli pithän puoskarille : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Suomen sepälle iskeäll : Pyhän Pirtin perämjehell : Hei lukkari! joudu jo laulamhan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Virttäs vuoråstas veisamhan : Kjelell karhal kiljuman : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Äänell angarall ayhkymän : Matil ament andaman. : Välta : Olkon nytt sanottu '''Lähde:''' Laurila, Vihtori 1951: Antti Keksin toinen runo. – ''Virittäjä'' 55 s. 452–454. [[Luokka:Antti Keksi]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4257 9212 2006-11-21T19:58:14Z Nysalor 5 66. Lappalaisen pojan laulu {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 65. Lapin kansanlauluja|65. Lapin kansanlauluja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 67. Wirolaisista|66. Wirolaisista]] |otsikko=66. Lappalaisen pojan laulu. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Frans Mikael Franzén |huomiot= }} : Juokse, porosein, : Poikki vuoret, maat! : Seista, syödä saat : Majall’ impyein; : Siellä verraton : Jäkäl’-aarre on. : Päiv’ on lyhyinen, : Mutta pitkä tie, : Laulaissain nyt vie : Matka joutuen! : Tääll’ on sudet vaan : Usva-majoissaan. : Jos ma lentäisin, : Niinkuin kotka tuo, : Kultapilven luo, : Ehkä näkisin : Silmät lemmityn, : Huulten hymyilyn. : Sydämeni sä : Kohta kiedoit niin : Lemmen pauloihin : Etten selviä; : – Vedät totta kuin : Koski innostuin. : Sinut nähtyäin : Suurest’ ikävöin, : Aina päivin öin : Mietin mielessäin: : On se onni vaan, : Kun sun omaks’ saan. : Vaikka kätkeisit : Laaksoon kiven taa, : Taikka porolla : Metsään rientäisit: : Kivet, hongat ois : Tieltäin käypä pois! ([[Frans Mikael Franzén|Franzén]] – [[Olli Wuorinen|Wuorinen]]). [[Luokka:Frans Mikael Franzén]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Maamme kirja]] [[Luokka:Olli Wuorinen]] [[Luokka:Runot]] 4258 9213 2006-11-21T19:58:31Z Nysalor 5 67. Wirolaisista {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 66. Lappalaisen pojan laulu|66. Lappalaisen pojan laulu]] |seuraava=[[Maamme kirja: 68. Wirolaisten Kalevi-poeg|68. Wirolaisten Kalevi-poeg]] |otsikko=67. Wirolaisista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Wirolaiset eivät asu Suomessa eivätkä kuulu meidän kansaan, mutta ovat likeistä sukua sille haaralle suomalaista kansaa, joita kutsutaan Hämäläisiksi. Nämä molemmat, Wirolaiset ja Hämäläiset, olivat muinoin samaa kansaa, silloin kun he asuivat nykyisessä Wenäjässä. Mutta kun Wenäläiset pakottivat heidät pois, ja he muuttivat luoteesen, jakausi kansa. Osa heistä meni pohjoispuolelle Suomenlahtea ja asettui Suomeen, toinen osa tuli eteläpuolelle tätä merenlahtea ja asettui Wironmaahan. Sillä Wironmaa on Suomenlahden etelärannikolla ja on vähäinen tiheästi asuttu maa, jossa on järviä, virtoja ja hedelmällisiä peltovainioita. Sillä on erillainen luonto, kuin Suomella, siinä ei ole graniiti-vuoria, ja se levittää mertä vasten avonaisen hiekkarannikon. Joitakuita graniiti-lohkareita, joita merenjäät ovat muinoin tuoneet yli Suomen puolelta, näytetään Wirossa jonakuna kummana. Wirolaiset tulivat enemmän kuin kuusisataa vuotta jälkeenpäin Saksalaisten vallan-alaisiksi. Siitä asti ovat he kuuluneet vieraan vallan alle ja ovat kärsineet paljon hävittävistä sodista; nyt ovat he Wenäjän vallan-alaisia. Heidän saksalaiset herransa ovat menetelleet kovasti heidän kanssansa ja ottaneet heiltä pois heidän maansa, niin että Wirolaiset aina näihin asti ovat olleet lampuoteina Saksalaisten ritarikartanoiden alueilla. Kovan sorron alaisina eivät he ole saaneet samaa vapautta ja opetusta, kuin heidän veljensä Suomalaiset, mutta nyt kohdellaan heitä paremmin ja he saavat omistaa maata. Kuitenkin ovat Wirolaiset uskollisesti talleltaneet oman kielensä, omat muistonsa ja oman kansallisen luonteensa. He ovat virkeäluontoista, hellätuntoista ja kestävätä kansaa, joka hyvin rakastaa isänmaatansa. Usein nähdään heidän avonaisissa veneissään purjehtivan Suomen rannikolla, ja siellä tunnetaan he pitkistä ruskeista takeistaan, solakasta vartalostaan ja virkeista ruskeista silmistään. Wirolaisten kieli on Suomen kielen mukaista, että molemmat helposti ymmärtävät toisensa, kun he kerran tavastuvat vieraasen kielenmurteesen. Wirolainen on juurikuin katkonut suomalaiset sanat ja lainannut useita sanoja saksasta ja wenäjästä. Muuten ovat Wirolaiset ja Suomalaiset siinä yhdenkaltaisia, että molemmat rakastavat lauluja ja satuja, jotka kovina aikoina ovat olleet Wirolaisten lohdutuksena. Kun nämä kansanmuistona ovat Suomalaisten satujen laisia, juurikuin kaksi haaraa samasta juuresta, niin kerromme tässä muutamia niistä. [[Luokka:Maamme kirja]] 4259 9218 2006-11-23T17:25:22Z Nysalor 5 68. Wirolaisten Kalevi-poeg {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 67. Wirolaisista|67. Wirolaisista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 69. Wirolaisia kansanlauluja|69. Wirolaisia kansanlauluja]] |otsikko=68. Wirolaisten Kalevi-poeg. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Wirolaisilla on monta kansansatua ja yks suuri sankari-runokokous, jossa on 20 runoa, kutsuttu heidän suurimman kansan-sankarinsa jälkeen Kalevi-poeg (Kalevan-poika). Hänestä kertoo seuraava satu: Eräs ämmä kaitsi lehmiään metsässä ja tapasi siellä naarasteeren ja munan. Niistä kasvoi kaksi kaunista neitoa, Salme ja Linda, jotka saivat monta kosiomiestä. Salme tuli naimiseen pohjantähden kanssa, mutta Linda valitsi miehekseen jumaloista sukuperäisen väkevän uroon, nimeltä Kalev. Linda ja Kalev saivat kolme poikaa, ja nuorin poika oli syntynyt isän kuoleman jälkeen. Näiden kolmen pojan metsästäessä tuli ”tuultentietävä” noita Suomesta ja ryösti pois heidän äitinsä. Linda huusi apua taivaan jumalalta, Ukolta, ja tämä muutti hänen kallioksi Iru-vuorelle Räävelin luona. Pojat etseivät turhaan äitiään. Vanhin heistä meni Wenäjälle ja tuli taitavaksi kauppamieheksi; keskimmäinen matkusti pohjaan ja tuli mainioksi sotijaksi. Nuorin, Kalevi-poeg, verrattiin rautakyntiseksi kotkaksi, ja hänellä oli monta ihmeellistä elämän vaihetta. Hän ui Suomenlahden yli Suomeen, etsi noiden erämaissa käsiinsä ja löi hänen tammen tyvellä maahan. Äitiään ei hän voinut löytää; tämä näytti itsensä hänelle kauniina neitona unessa, ja hän ymmärsi nyt, ettei äiti enää ollut eläväin joukossa. Sitte oli hän monissa vaarallisissa seikoissa. Kalevi-poeg etsii kuuluisan sepän Suomessa ja ostaa niin verrattoman miekan, että hän tällä sivaltaa sepän alasimen maahan asti halki, tulematta pienintäkään koloa sen terään. Hänen raivokas luontonsa kiihtyy; Kalevi-poeg lyöpi sepän pojan kuoliaaksi, ja sen onneton isä kiroaa miekan, niin että sen kerran pitää tulla herransa surmaksi. Kalevi-poeg palaa takasi Wiroon ja sopii veljeinsä kanssa, että sen, joka jaksaa etemmäksi nakata kallion kappaleen, pitää päästä maan kuninkaaksi. Kalevi-poeg nakkaa etemmäksi, tulee kuninkaaksi Wiron-maahan ja kyntää maan jättiläis-hevosella ja jättiläis-auralla. Sudet repivät hänen hevosensa; hän hävittää pedot, hän panee maan viljelykseen. Hän aikoo rakentaa linnan, kulkee lankkuselässä Peipposen-järven keskustan läpitse ja polkee niin syvät askeleet maahan, että hän litistää vuorten kukkulat tasaiseksi. Hänen levähtäessään rannalla tulee pahanilkinen noita, varastaa häneltä miekan ja sinkoaa sen järveen. Kalevi-poeg herää ja lupaa miekan saavan maata piilossa järvessä, siksikuin yhtä väkevä sankari tulee sen ottamaan ylös, mutta jos hän itse tulee, leikatkoon se poikki hänen jalkansa. Sitte lyöpi hän lankkunsa kappaleiksi noidan poikia vasten ja menee noutamaan toisia. Tällä matkalla tulee hän kuolletten valtakuntaan, manalaan. Siellä hallitsee paha henki, paha henki, Sarvik, äärettömän suuria tavaroita. Kalevi-poeg voittaa Sarvikin, pelastaa kolme vangittua neitoa ja palaa suuren saaliin kanssa päivän valoon. Nyt teki Kalevi-poeg’in mieli etsiä mailman päätä ja hän rakensi tätä varten laivan hopeasta. Hän purjehtii pohjaan päin Lapinmaahan ja yhtyy suuriin vaaroihin. Kerran nielee hänet meren pyörre, josta valaskala hänen pelastaa. Toisen kerran poimii hänet jättiläis-neito esiliinaansa ja tuopi kummana elävänä isälleen. Hän käypi tulisten vuorten luona ja näkee revontulien henkien sotivan hopeisilla keihäillä ja kultaisilla kilvillä. Viimmein sanoo hänelle eräs viisas mies, että ennenkuin hän löytää mailman lopun, löytää hän oman loppunsa. Kalevi-poeg palaa takasi Wironmaahan, voittaa tappelussa maansa viholliset, astuu vielä kuolletten valtakuntaan ja sitoo Sarvikin virjoilla kiini. Mutta nyt tulee rautapuvussa olevia miehiä meren yli rynnistämään Wironmaahan. Siinä syttyy taas verinen tappelu. Kalevi-poeg saapi voiton, mutta hänen parhaat sotauroonsa ovat kaatuneet. Hän seisoo yksinään, ”juurikuin keväellä kuivunut koivu”. Yksinäisenä asuu hän suuressa metsässä. Eräänä päivänä astuu hän Peipposenjärven rannalle ja näkee entisen miekkansa kimaltelevan vedessä. Halusta palavalla mielellä kahlaa hän veteen ottamaan sitä, mutta miekka, joka muistaa kirouksen ja tehdyn lupauksen, leikkaa hänen molemmat jalkansa polvista asti poikki. Niin kostaa miekka ennen vuodatetun viattoman veren. Kalevi-poeg kuolee, mutta jumalat panevat hänen jaloitonna vahtaamaan kuoleman valtakunnan portteja ja vitjoihin sidottua Sarvikia. Siellä lyöpi Kalevi-poeg kädellään vuoriporttiin, mutta käsi jääpi halkeimeen kiini, ja joka kerta kuin Kalevi-poeg tahtoo tempasta itseään irti, tärisee maa maanjäristyksessä. [[Luokka:Maamme kirja]] 4260 9219 2006-11-23T17:25:28Z Nysalor 5 69. Wirolaisia kansanlauluja {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 68. Wirolaisten Kalevi-poeg|68. Wirolaisten Kalevi-poeg]] |seuraava=[[Maamme kirja: 70. Suomen kansasta|70. Suomen kansasta]] |otsikko=69. Wirolaisia kansanlauluja. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} == a) Kotoinen neito. == : Kesä on ja päivänpaiste, : Lirittää yläällä leivo, : Lehdet ovat lehtipuissa, : Kaikki niitytkin kukissa, : Koivuin latvat kuokistuneet, : Oksissaan ovat omenat, : Pähkinät on pehkoissansa, : Kotoneidot laulelevat. : Kesä loppuu, syys käsissä, – : Niityn kasvit niitetähän, : Kirves kaatavi petäjät, : Piilu koivut pirstoaapi, : Halla ottaapi omenat, : Ukonilma pähkinäiset, : Mies kosii kotoisen neidon, : Ikäväst’ on niityn itku, : Mets’ on keltaista mureesta, : Hirnuvat isänsä varsat, : Ammovat vasikat äitin, : Mölisevät veljen möllöt, : Syöttäjätänsä surevat, : Kaipoavat katsojaansa, : Hoitajansa helleyttä. : Eik’ olilla impi käynyt : Ennen päivän nousemista : Lauluin aina läävässänsä? : Meni partehen vasikan : Ilman äitin tietämättä, : Ennen noustua isänsä; : Heiniä antoi helmastansa, : Kantoi vettä juotavaksi : Isän, äitin tietämättä. : Eikö tätä muistettaisi! == b) Kotipaikan kiitos. == : Kylä kultanen kotini, : Kylä, jossa ennen kasvoin, : Armas entinen oloni; : Kasvoit poikasi komeiksi, : Tervehiksi tyttäresi. : Olet kylä kelvollinen: : Peltos’ kasvavat eloa, : Niityt heiniä hyvästi, : Päll’ on pelto, niitty alla, : Keskipaikka pellavassa. : Kuminoit’ on kunnahalla, : Vainiot jo vaaleoina, : Kypsyneinä karviaiset, : Orapihlajat vihannat, : Omenat hyvänhajuiset. : Voi kylää, kuhun koteusin, : Sua, jonk’ omaksi jouduin, : Hyi häpeetä, hyi hävytön! : Sua kiitetään kujeillen, : Ivaten ylistetähän, : Kylä ruma, sotkusoinen, : Paha puhdasten sydänten, : Paha parjaaja hyville, : Viete äitin tyttärille! : Kiitänpä omaa kylääni, : Kotopaikkaani ylistän. : Oot sä kylä kelvollinen, : Niinkuin kirkko kukkulalla, : Herranhuone korkealla, : Armas nähtävä yläällä. : Yks’ on ainoa asia, : Mikä arvosi alensi : Alle Räävelin<ref name="multiple">Wiron kaupunkeja.</ref> aseman, : Alle arvon Wesenburgin:<ref name="multiple"> </ref> : Ei sua lähene laivat, : Laivat rikkaat riistastansa : Eivät tuo tavarojansa, : Makeitansa maalle saata, : Eivät liinalastiansa. <references/> [[Luokka:Maamme kirja]] 4261 9220 2006-11-24T17:02:14Z Nysalor 5 Qventin Durward {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Qventin Durward |alaotsikko= |tekijä=Walter Scott |huomiot=Suomentanut [[Julius Krohn|Suonio]]. }} * [[Qventin Durward: I Vastakohdat|I Vastakohdat]] * [[Qventin Durward: II Matkamies|II Matkamies]] * [[Qventin Durward: III Linna|III Linna]] * [[Qventin Durward: IV Aamiainen|IV Aamiainen]] * [[Qventin Durward: V Soturi|V Soturi]] * [[Qventin Durward: VI Mustalaiset|VI Mustalaiset]] * [[Qventin Durward: VII Pestaus|VII Pestaus]] * [[Qventin Durward: VIII Lähettiläs|VIII Lähettiläs]] * [[Qventin Durward: IX Metsäkarjunjahti|IX Metsäkarjunjahti]] * [[Qventin Durward: X Vartija|X Vartija]] * [[Qventin Durward: XI Roland’in sali|XI Roland’in sali]] * [[Qventin Durward: XII Valtiomies|XII Valtiomies]] * [[Qventin Durward: XIII Tietäjä|XIII Tietäjä]] * [[Qventin Durward: XIV Matkustus|XIV Matkustus]] * [[Qventin Durward: XV Opas|XV Opas]] * [[Qventin Durward: XVI Maankuljeksija|XVI Maankuljeksija]] * [[Qventin Durward: XVII Vakoiltu vakooja|XVII Vakoiltu vakooja]] * [[Qventin Durward: XVIII Povaus|XVIII Povaus]] * [[Qventin Durward: XIX Kaupunki|XIX Kaupunki]] * [[Qventin Durward: XX Kirje|XX Kirje]] * [[Qventin Durward: XXI Linnanryöstö|XXI Linnanryöstö]] * [[Qventin Durward: XXII Mässääjät|XXII Mässääjät]] * [[Qventin Durward: XXIII Pako|XXIII Pako]] * [[Qventin Durward: XXIV Antaumus|XXIV Antaumus]] * [[Qventin Durward: XXV Kuokkavieras|XXV Kuokkavieras]] * [[Qventin Durward: XXVI Yhtyminen|XXVI Yhtyminen]] * [[Qventin Durward: XXVII Räjähdys|XXVII Räjähdys]] * [[Qventin Durward: XXVIII Epätietoisuus|XXVIII Epätietoisuus]] * [[Qventin Durward: XXIX Molemminpuolisia syytöksiä|XXIX Molemminpuolisia syytöksiä]] * [[Qventin Durward: XXX Epävarmuus|XXX Epävarmuus]] * [[Qventin Durward: XXXI Puhuttelu|XXXI Puhuttelu]] * [[Qventin Durward: XXXII Oikeudenistunto|XXXII Oikeudenistunto]] * [[Qventin Durward: XXXIII Airu|XXXIII Airu]] * [[Qventin Durward: XXXIV Mestaus|XXXIV Mestaus]] * [[Qventin Durward: XXXV Kunniapalkinto|XXXV Kunniapalkinto]] * [[Qventin Durward: XXXVI Lüttich’in edustalla|XXXVI Lüttich’in edustalla]] * [[Qventin Durward: XXXVII Rynnäkkö|XXXVII Rynnäkkö]] '''Lähde:''' Scott, Walter 1917: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13975 Qventin Durward]''. Suomentanut [[Julius Krohn|Suonio]]. Toinen korjattu painos. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. [[Luokka:Qventin Durward| ]] 4262 9221 2006-11-24T17:02:33Z Nysalor 5 I Vastakohdat {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward]] |seuraava=[[Qventin Durward: II Matkamies|II Matkamies]] |otsikko=I Vastakohdat |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Kas tuonne, tuota taulua ja tuota, : ne kahden veljeksen on muotokuvat. : Hamlet. Loppupuolella XV:tä vuosisataa saivat alkunsa ne tapaukset, jotka kohottivat Ranskan siihen peloittavaan mahtavuuteen, mikä siitä lähtien on aika ajottain herättänyt muiden Euroopan kansojen kateutta tätä valtakuntaa kohtaan. Ennen tätä aikakautta oli Ranskan ollut pakko taistella itsenäisyytensä puolesta englantilaisia vastaan, jotka omistivat sen parhaimmat maakunnat; ja tähteet saatiin pelastetuiksi töintuskin vieraan vallan alta kuninkaitten viimeisillä voimanponnistuksilla sekä kansan urhoudella. Tämä vaara ei kuitenkaan ollut ainoa. Ruhtinaat, joiden käsissä olivat kruunun suuret läänitysmaat, varsinkin Burgundin sekä Bretagnen herttuat, olivat irtaantuneet läänitysvelvollisuuksistaan siinä määrin, että he epäilyksettä, mitättömimmästäkin syystä, nousivat aseihin läänitysherraansa ja hallitsijaansa, Ranskan kuningasta vastaan. Rauhankin aikoina he hallitsivat alusmaitansa kuin itsenäiset valtiaat ainakin; ja Burgundin herttuasuku, jonka hallussa oli samanniminen maakunta sekä Flanderin ihanin ja rikkain osa, oli niin mahtava, ettei se missään suhteessa, yhtä vähän loiston kuin voiman puolesta, jäänyt kuninkaallisesta suvusta jäljelle. [[Luokka:Qventin Durward]] Seuraten näiden suurien läänitysherrojen esimerkkiä jokainen pienikin kruunun vasalli anasti itselleen niin paljon valtaa kuin suinkin riippuen siitä, miten kaukana hänen läänitysmaansa sijaitsivat kuninkaasta, miten laajat ne olivat ja miten vahvat hänen linnansa; ja nämät nurkkatyrannit, joita ei enää saatu taipumaan lain alle, harjoittivat rankaisematta sortoa ja julmuutta, jommoista ei olisi voinut mahdolliseksikaan uskoa, mennen kiihkossaan kaikkien rajojen yli. Auvergnessä yksin oli, virallisen ilmoituksen mukaan, neljättä sataa omavaltaista aatelisjunkkaria, joille sukurutsaus, murha ja ryöstö olivat aivan tavallisia, jokapäiväisiä tekoja. Paitsi näitä oli vielä eräs rasitus olemassa, jonka ranskalaisten ja englantilaisten väliset pitkälliset sodat olivat synnyttäneet, ja sekin enensi suuresti tämän häviölle joutuneen valtakunnan kurjuutta. Suuria komppanioihin järjestyneitä sotajoukkoja, jotka päälliköt itse olivat valinneet urhoollisimmista ja onnellisimmista retkeilijöistä, oli kerätty Ranskan eri osissa kaikkien muiden maiden viimeisistä hylyistä. Nämät palkkasotamiehet vuokrasivat miekkansa määrätyksi ajaksi sille, joka paraiten maksoi; ja milloin tämmöistä sotapalvelusta ei ollut tarjona, kävivät he omin päin sotaa, valloittaen linnoja ja torneja itselleen turvapaikoiksi, ottaen vankeja ja päästäen ne lunnaita vastaan taas vapaiksi, vaatien veroa suojattomilta kyliltä sekä niiden ympäristöiltä, ja harjoittaen kaikenlaista rosvoutta, josta he olivatkin saaneet sopivan nimensä Tondeurs ja Ecorcheurs s. o. ''Raastajat'' ja ''Nylkyrit''. Kesken tätä valtiollisen tilan häiriöstä syntynyttä kauhistusta ja kurjuutta vallitsi alhaisempien aatelisherrojen samoinkuin myös ylhäisten ruhtinasten hoveissa ääretön tuhlaavaisuus; ja heidän käskyläisensäkin, herrojen esimerkkiä noudattaen, tuhlasivat rahvaalta ryöstetyt varat raakaan, joskin loistavaan prameuteen. Molempien sukupuolien keskinäisessä seurustelussa oli romanttinen ja ritarillinen kohteliaisuus vallalla – kuitenkin sitä sangen usein tahrasi hillitön irstaisuus; vaeltavien ritarien puhetapaa käytettiin yhä vielä, ja heidän menojansa noudatettiin, joskin kunniallisen rakkauden ja armeliaisuuden töitten puhdas henki, jota ritarillisuus vaati, ei enää hillinnyt eikä hyvittänyt sen mukana seuraavia hullutuksia. Jokaisessa pienessäkin hovissa tarjona olevat turnajaiset, huvitukset ja juomapidot houkuttelivat Ranskaan kuljeksivia seikkailijoita; ja sinne tultuaan he saivat enimmäkseen tilaisuuden käyttää tuimaa uljuuttansa ja hurjaa seikkailuhaluansa urhotöihin, joihin heillä onnellisemmassa kotimaassansa ei olisi ollut tilaisuutta. Tällä aikakaudella, ikäänkuin pelastaakseen ihanan Ranskan valtakunnan monellaisista uhkaavista vaaroista, nousi horjuvalle valtaistuimelle Ludvig XI, joka, joskin hän luonteeltaan oli paha, ponnisti ja taisteli aikakauden paheita vastaan ja teki niistä suuressa määrin lopun – samoinkuin vanhoissa lääkärikirjoissa sanotaan, että luonteeltaan vastakkaiset myrkyt tuhoavat toinen toisensa voiman. Vaikka Ludvigilta ei puuttunutkaan rohkeutta ryhtyä moniin hyödyllisiin ja valtiolle tarpeellisiin yrityksiin, niin ei hänessä ollut vähimmässäkään määrässä sitä romanttista rohkeutta eikä sen mukana tavallisesti seuraavaa ylpeyttä, joka vielä jatkaa taistelua kunnian vuoksi, joskin kaikki etu on jo saavutettu. Ludvig oli kylmäverinen, kavala ja omaa etuansa silmällä pitävä, hän uhrasi kaikki, sekä ylpeytensä että himonsakin, jos ne olivat sen esteenä. Huolellisesti hän salasi todelliset tunteensa ja aikomuksensa kaikilta, jotka pyrkivät hänen lähelleen, ja usein kuultiin hänen sanovan, että osatakseen hallita täytyi kuninkaan osata teeskennellä ja että hän puolestansa, jos hän huomaisi lakkinsa saaneen selvän hänen salaisuuksistaan, paiskaisi heti sen tuleen. – Ei kukaan mies hänen omana aikakautenaan tai minään muunakaan aikana ole paremmin osannut käyttää toisten ihmisten heikkouksia hyväkseen eikä välttää sitä vaaraa, että hän tunnustamalla omia heikkouksiaan olisi luopunut jostain toisen hyväksi. Luonteeltaan hän oli kostonhaluinen ja julma, vieläpä siinä määrin, että hänellä oli huvia niistä kuolemantuomioista, joita hänen käskystään tuhka tiheään pantiin toimeen. Mutta jollei mikään armeliaisuuden puuska koskaan viekoitellutkaan häntä armahtamaan, milloin hän vaaratta saattoi julistaa kuolemantuomion, niin eipä myöskään kostonhimo koskaan kiihoittanut häntä ennenaikaiseen väkivaltaan. Harvoin hän karkasi saaliinsa kimppuun, ennenkuin se oli varmaan saavutettavissa tai ennenkuin pelastuksesta ei voinut olla enää mitään toivoa; ja hän salasi niin taitavasti hankkeensa, että tavallisesti vasta niiden onnistuminen ilmaisi maailmalle, mitä asiaa hän oli ajanut. Samalla lailla Ludvigin itaruuskin siirtyi silmäänpistävän tuhlaavaisuuden tieltä, milloin joku hänen kanssaan riidassa olevan hallitsijan suosikeista tai ministereistä oli lahjottava uhkaavan päällekarkauksen välttämiseksi tai häntä vastaan solmitun liiton rikkomiseksi. Hän oli taipuvainen irstaisuuteen ja huvitteluun; mutta yhtä vähän kaunottaret kuin metsästyskään, vaikka molemmat olivatkin hänen mielihimojansa, saivat koskaan häntä houkutelluksi laiminlyömään yleisiä asioita tai valtakunnan toimia. Hän oli hyvä ihmistuntija, jonka taidon hän oli hankkinut itselleen yksityiselämässä, mihin hän usein otti osaa; ja vaikka hän olikin luonteeltaan ylpeä ja röyhkeä, hän vähääkään epäröimättä ja välittämättä yhteiskunnan säätyeroituksista, mitä siihen aikaan pidettiin hämmästyttävän luonnottomana, korotti alhaissäätyisiä miehiä kaikkein tärkeimpiin toimiin, osasipa heitä niinkin hyvin valita, että hän sangen harvoin pettyi heidän avujensa arvioimisessa. Sittenkin ilmeni muutamia ristiriitaisuuksia tämän viekkaan ja taitavan kuninkaan mielenlaadussa; sillä ihmisen luonne on harvoin johdonmukainen. Vaikka hän itse olikin kavalin ja valheellisin ihmisistä, aiheutuivat muutamat kaikkein pahimmat hairahdukset hänen elämässänsä siitä, että hän liian hätäisesti oli luottanut toisten ihmisten rehellisyyteen ja kunniallisuuteen. Tämmöiset hairahdukset, milloin niitä sattui, näyttivät johtuneen liiankin viekkaasta vehkeilemisestä, jolloin Ludvig oli ollut osoittavinaan järkähtämätöntä luottamusta niitä kohtaan, joita tahtoi pettää; sillä tavallisesti hän käytöksessään oli niin arka ja epäluuloinen kuin suinkin joku tyranni, joka koskaan on elänyt maan päällä. Huomauttakaamme vielä kahta seikkaa, jotta saisimme täydellisen käsityksen tästä hirvittävästä miehestä, joka seisoi aikansa raakojen ritarillisten hallitsijain keskellä niinkuin vartija petojen parissa, joka suuremmalla viisaudellaan ja valtiotaidollaan, jakelemalla ruokaa ja kurittamalla viimein masentaa valtansa alaisiksi ne, jotka, jolleivät hänen juonensa olisi heitä voittaneet, olisivat suuremmalla voimallaan repineet hänet palasiksi. Toinen näistä seikoista oli Ludvigin ääretön taikausko, jolla vitsauksella Jumala usein rankaisee niitä, jotka eivät ota korviinsa uskonnon käskyjä. Pahoista töistä aiheutuvia omantunnonvaivojaan ei Ludvig koskaan koettanutkaan tukahduttaa luopumalla Machiavellin-tapaisista viekkaista vehkeistänsä, vaan yritti, joskin turhaan, asettaa ja vaientaa tätä tuskaa taikauskoisilla, ulkonaisilla tempuilla, ankaralla ruumiinkidutuksella sekä ylen runsailla lahjoilla papistolle. Toinen omituisuus hänen mielenlaadussaan, joka joskus esiintyy edellisen rinnalla, oli halu antautua halveksittaviin huvituksiin sekä mässäämiseen alhaisten ihmisten kanssa. Vaikka hän oli viisain tai ainakin viekkain aikansa kuninkaista, hän kuitenkin mielellään oleskeli raa’assa seurassa, ja ollen itse sukkelasuinen, hän suuremmalla innolla, kuin mitä hänen mielenlaatunsa muista puolista olisi saattanut arvata, otti seuroissa osaa leikki- ja kokkapuheisiin; olipa hänellä tapana sekaantua lystillisiin rakkausseikkailuihinkin alhaisen väestön kanssa, osoittaen silloin avosydämisyyttä, joka ei ollenkaan sopinut hänen tavalliseen umpimieliseen ja epäluuloiseen luonteeseensa; ja hän oli niin mieltynyt tällaiseen talonpoikaiseen ritarillisuuteen, että hän painatti koko joukon näitä seikkoja koskevia lystikkäitä ja irstaisia juttuja kirjaan, jonka kirjojen kokoilijat hyvinkin tuntevat ja jonka ''alkuperäinen'' painos on heidän silmissänsä (muiden mielestä se on varsin sopimaton) sangen kallisarvoinen. Tämän kuninkaan välityksellä, jolla oli näin voimakas ja älykäs, joskin sangen inhottava mielenlaatu, oli Jumala, jonka kädessä myrsky yhtä hyvin kuin hiljainen, hieno sade on välikappaleena, päättänyt palauttaa suurelle Ranskan kansalle järjestetyn hallitusmuodon, mikä siihen aikaan, jolloin Ludvig peri kruunun, oli melkein aivan kadoksissa. Ennen kuninkaaksi tuloansa olivat Ludvigin huonot puolet paljon enemmän kuin hyvät tulleet esille. Hänen ensimäinen vaimonsa, Skotlannin Margareta, kuoli juoruavien kielten myrkyttämänä puolisonsa hovissa, jossa, jollei Ludvig itse olisi niitä yllyttänyt, ei sanallakaan olisi soimattu suloista, vääryyttä kärsivää prinsessaa. Ludvig oli ollut kiittämätön ja kapinallinen poika, kerran hän oli ottanut osaa salaliittoon isänsä vangitsemiseksi, toisella kertaa hän oli ilmisodassa häntä vastaan. Edellisen rikoksensa tähden hänet oli lähetetty pois hovista kruununperilliselle kuuluvaan Dauphinén maakuntaan, jota hän suurella taidolla hallitsi; jälkimäisen vuoksi hänet ajettiin maanpakolaisuuteen, hänen täytyi turvautua Burgundin herttuan sekä hänen poikansa armoon, melkeinpä armeliaisuuteen, ja nauttien heidän vieraanvaraisuuttaan, jota hän sittemmin sangen huonosti palkitsi, hän eli heidän luonaan isänsä kuolemaan, vuoteen 1461, saakka. Heti hallituksensa alussa oli Ludvigin vähällä kukistaa eräs liitto, johon Ranskan suuret läänitysherrat, Burgundin herttua tai oikeammin hänen poikansa, Charolois’n kreivi sen etupäässä, olivat häntä vastaan yhtyneet. He keräsivät suuren sotavoiman ja piirittivät Parisin; taistelu, jonka ratkaisu oli sangen epämääräinen, tapahtui pääkaupungin muurien edustalla, ja kuningasvalta Ranskassa huojui perikadon partaalla. Tällaisissa tilaisuuksissa käy tavallisesti siten, että älykkäämpi taistelijoista saavuttaa todellisen hyödyn, vaikkei hän ehkä voittaisikaan itse sotakunniaa. Ludvig, joka oli osoittanut suurta miehuutta Montlheryn tappelussa, osasi ratkaisematta jäänyttä taistelua käyttää edukseen ikäänkuin voitto olisi täydelleen kallistunut hänen puolelleen. Hän vältti ratkaisua, kunnes viholliset olivat luopuneet piirityksestä, ja oli niin sukkela kylvämään eripuraisuuden siemeniä noiden suurten herrojen väliin, että heidän »yhteistä etua tarkoittava» liittonsa – siksi he sitä nimittivät, vaikka se todenteolla tarkoittikin Ranskan kuninkaanvallan masentamista – hajosi eikä koskaan enää ilmestynyt yhtä peloittavassa muodossa. Tästä ajasta alkain Ludvig, jonka York- ja Lancaster-sukujen keskinäiset sodat olivat vapauttaneet kaikesta Englannin puolelta uhkaavasta vaarasta, työskenteli useampia vuosia kovasydämisenä, mutta silti taitavana lääkärinä, parannellen valtakuntansa haavoja, tai, oikeammin sanoen, estäen milloin miedommilla lääkkeillä, milloin tulella ja miekalla syvemmälle syöpymästä niitä kuolemaa uhkaavia tauteja, jotka rasittivat valtakuntaa. Vapaakomppaniojen rosvoilua sekä aatelisherrojen häikäilemättömiä sortotöitä hän koetti hillitä, koska hän ei voinut hävittää niitä kokonaan; ja alati ottaen tilaisuudesta vaarin hän vähä kerrallaan anasti itselleen yhä enemmän valtaa tai vähensi niiltä, jotka olivat hänelle haitaksi. Kuitenkin epäilykset ja vaarat ympäröivät yhä Ranskan kuningasta. »Yhteis-edun» liittokunnan jäsenet olivat, joskaan ei enää yksissä neuvoin, niin sittenkin yhä vielä olemassa, ja se saattoi niinkuin kärvennetty käärme jälleen yhdistää jäsenensä ja tulla vaaralliseksi. Mutta paljoa pelottavampi oli vielä Burgundin herttuan yhä paisuva valta, hän kun siihen aikaan oli Euroopan mahtavimpia hallitsijoita, jonka herttuakunnan arvoa hänen riippuvaisuutensa Ranskan kruunusta ei suurestikaan alentanut. Kaarle, liikanimeltään Rohkea – tai pikemmin Uhkarohkea, sillä hänen miehuutensa oli hurjuuden ja raivoisuuden sukua – oli silloin perinyt Burgundin herttuakruunun, jonka hän kernaasti olisi muuttanut kuninkaalliseksi ja itsenäiseksi. Tämän herttuan luonne oli kaikissa suhteissa Ludvig XI:n luonteen vastakohta. Jälkimmäinen oli kylmäverinen, varovainen ja viekas; hän ei koskaan jatkanut toivottomaksi käynyttä hanketta, mutta hän ei myös koskaan luopunut mistään hankkeesta, jonka menestyksestä oli toivoa, vaikkapa kuinka kaukaisessa tulevaisuudessa tahansa. Herttuan mielenlaatu oli aivan toinen. Hän syöksyi vaaraan, siksi että hänen mielensä teki vaaroihin, hän etsi vaikeuksia, siksi että hän niitä halveksi. Ludvig ei koskaan uhrannut omaa etuansa himonsa vuoksi; Kaarle sensijaan ei koskaan uhrannut himoansa eipä edes oikkuansakaan minkään muun asian tähden. Vaikka he olivat läheistä sukua toisilleen ja vaikka herttua sekä hänen isänsä olivat tarjonneet Ludvigille turvaa hänen ollessaan kruununperillisenä maanpakolaisuudessa, niin vallitsi kuitenkin heidän välillään molemminpuolinen ylenkatse ja viha. Burgundin herttua halveksi kuninkaan varovaista menettelyä valtioasioissa ja arveli miehuuden puutteeksi, kun Ludvig liittojen, ostojen sekä muiden tämmöisten mutkien avulla koetti hankkia itselleen etuja, joita herttua hänen asemassaan olisi anastanut ase kädessä. Samalla hän myös vihasi kuningasta sen kiittämättömyyden vuoksi, jolla tämä oli ennen saatua hyvyyttä palkinnut, sekä niiden soimausten ja syytösten tähden, joita Ludvigin lähettiläät, vanhan herttuan ollessa vielä elossa, olivat heittäneet hänelle vasten silmiä; mutta vielä enemmän hän vihasi Ludvigia siitä syystä, että tämä salaa avusti Ghent’in, Lüttich’in ja muiden suurten Flanderin kaupunkien vastahakoisia porvareita. Nämät rauhattomat kaupungit, jotka olivat arat etuoikeuksistaan ja ylpeät rikkaudestaan, nousivat usein kapinaan läänitysherrojansa, Burgundin herttuoita vastaan, ja saivat silloin aina salaista apua Ludvigin hovista; sillä tämä käytti aina jokaista tilaisuutta hyväkseen herättääkseen rauhattomuutta liian mahtavaksi paisuneen vasallinsa alusmaissa. Herttuan ylenkatsetta sekä vihaa palkitsi Ludvig yhtä tulisella ylenkatseella ja vihalla, vaikka hän salasikin tunteensa paksumman peitteen alle. Mahdotonta oli niin teräväjärkisen miehen olla halveksimatta tuota jäykkää itsepäisyyttä, joka ei koskaan luopunut aikeestansa, vaikka asian jatkaminen olisi näyttänyt miten turmiolliselta hyvänsä, taikka tuota päätöntä hurjuutta, joka ryntäsi eteenpäin, hetkeäkään arastelematta, vaikka millaisia esteitä olisi tullut vastaan. Mutta kuninkaan viha Kaarlea kohtaan oli vielä tätä ylenkatsettakin kiihkeämpi, ja hänen ylenkatseensa ja vihansa olivat sitäkin tulisemmat, kun niihin yhtyi myös pelkoa; sillä Ludvig tiesi, että hullun härän päällekarkaus – sellaiseen hänellä oli tapana verrata Burgundin herttuaa – aina oli hirvittävä, vaikka härkä ryntäisikin päälle silmät ummessa. Eikä kuningas pelännyt vain Burgundin alusmaitten rikkautta, niiden sotaisien asukasten sotataitoa ja väestön paljoutta, vaan olipa myös niiden johtajalla itsellään persoonallisia ominaisuuksia, jotka herättivät pelkoa. Hän oli uljaista uljain, ja hänen uljuutensa kiihtyi usein hurjuuden rajalle asti, vieläpä senkin yli; hän tuhlasi rahoja ympärilleen; hovinsa, persoonansa, palvelijainsa suhteen hän rakasti komeutta, noudattaen siinä Burgundin suvun ikivanhoja loistavia tapoja. Sen vuoksi pyrkivät Kaarle Rohkean palvelukseen kaikki tulisielut, jotka hänessä tapasivat kaltaisensa; Ludvig ymmärsi liiankin hyvin, mitä kaikkea sellainen rohkeitten seikkailijoiden parvi saattoi yrittää ja saada aikaan luonteeltaan niin hillittömän päällikön johtamana. Olipa vielä lisäksi eräs seikka, joka kiihdytti Ludvigin vihaa tätä ylen mahtavaksi paisunutta vasallia vastaan; hän oli hänelle kiitollisuudenvelassa, jota hän ei aikonut koskaan maksaa; hänen oli usein täytynyt asioidessaan hänen kanssaan jättää aikeittensa täyttäminen toistaiseksi; vieläpä hänen oli täytynyt kärsiä kiivaita hävyttömyyden puuskia, jotka olivat häpäiseviä hänen kuninkaalliselle arvolleen, saamatta kohdella häntä muuna kuin »rakkaana Burgundin serkkuna». Tämä kertomus alkaa vuoden 1468:n paikkeilla, jolloin heidän vihansa oli kiihkeimmillään, vaikka sinä hetkenä, niinkuin usein tapahtuu, epäiltävä ja ulkokullattu välirauha vallitsikin heidän keskenään. Ensimäinen esiintyvä henkilö ei tosin säädyltään eikä arvoltaan ole sellainen, että hänen luonteensa kuvaamiseen luulisi tarvittavan näin pitkiä selityksiä kahden mahtavan hallitsijan keskinäisestä suhteesta. Mutta suurten herrojen himot, heidän riitansa ja sovintonsa vetävät pyörteisiinsä kaikkien heitä lähellä olevien kohtalot; ja me saamme nähdä, jouduttuamme pitemmälle tässä kertomuksessa, että tämä johdanto oli tarpeellinen voidaksemme oikein käsittää sen henkilön historiaa, jonka onnenvaiheista nyt tulee puhe. 4263 9222 2006-11-24T17:03:01Z Nysalor 5 II Matkamies {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: I Vastakohdat|I Vastakohdat]] |seuraava=[[Qventin Durward: III Linna|III Linna]] |otsikko=II Matkamies |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : No, maailma on osterisimpukka, : jonka miekallani avaan. : Vanha Pistol. Ihanana suvi-aamuna, ennenkuin päivä vielä oli ruvennut paahtamaan ja kaste yhä ilmaa virkisti, täyttäen sen hyvillä tuoksuilla, läheni koillisesta päin tuleva nuorukainen pientä jokea tai pikemmin leveänläistä puroa, joka laskee vetensä Cher-jokeen; se sijaitsi likellä kuninkaallista Plessis-les-Tours linnaa, jonka mustat, moninkertaiset varustukset näkyivät taustalla, linnaa ympäröivän avaran metsän yli. Tämä metsä oli kuninkaallinen, aidattu puisto, jommoisia keskiajan latinankielellä nimitettiin plexitiumeiksi ja joiden mukaan sangen moni kylä Ranskassa on saanut Plessis-nimensä. Tätä nyt puheena olevaa linnaa ja kylää mainittiin nimellä Plessis-les-Tours, eroitukseksi muista samannimisistä; se seisoi noin kahden peninkulman päässä eteläänpäin kauniista Tours’in kaupungista, Touraine-maakunnan muinaisesta pääkaupungista, keskellä sitä viljavaa alankoa, jota on kehuttu Ranskan kasvitarhaksi. Puron toisella rannalla, vastapäätä sitä paikkaa, jota matkalainen läheni, oli kaksi miestä, jotka, hartaasti keskenään puhellen, näyttivät aika ajoittain tarkastavan hänen kulkuansa; sillä koska he seisoivat paljon korkeammalla paikalla, saattoivat he jo jokseenkin kaukaa huomata hänet. Nuori matkamies saattoi olla noin yhdeksäntoistavuotias tai lähes kahdenkymmenen; hänen kasvonsa ja koko olentonsa, jotka olivat hyvin miellyttävät, osoittivat, ettei hän ollut kotoisin siitä maasta, missä hän nyt kulki. Hänen lyhyt harmaa takkinsa ja housunsa olivat pikemmin Flanderin kuin Ranskan kuosin mukaiset, ja keikarimainen sininen lakki, johon oli pistetty rautatammen vesa sekä kotkan sulka, oli jo siihen aikaan tunnettu skotlantilaiseksi päähineeksi. Hänen pukunsa oli sangen sievä ja huolellinen, mistä kävi selville, että nuorukainen itsekin tiesi olevansa varsin pulska. Selässään hänellä oli laukku, joka näkyi sisältävän muutamia tarpeellisia kaluja, vasemmassa kädessä haukkakinnas, vaikkei hän kantanutkaan semmoista jahtilintua, ja oikeassa kädessään hän piti vahvaa metsämiehen keihästä. Vasemmalta olkapäältä riippui ommeltu olkavyö, kannattaen pientä purppuranpunaista samettista laukkua, jommoisissa siihen aikaan korkeasukuiset metsästäjät säilyttivät haukkansa eväitä ynnä muitakin tähän niin suosittuun pyyntilajiin kuuluvia kaluja. Toiselta olalta riippui vielä toinenkin vyö metsäpuukon kantimena. Senaikuisten tavallisten saappaitten sijasta hänellä oli metsäkauriinnahkaiset pieksut jalassa. Vaikka hänen vartalonsa ei ollut vielä varttunut täyteen miehuuteensa, oli hän pitkä ja rivakka, ja hänen kevyt käyntinsä todisti, että jalkaisin vaeltaminen oli hänelle pikemmin huvia kuin vaivaa. Hänen ihonsa oli vaalea, joskin ulkomaan aurinko tai kenties myös alinomainen ulkoilmassa oleskelu omassa maassa oli johonkin määrin ahavoittanut kasvot ja antanut niille ruskeamman vivahduksen. Hänen kasvojensa ilme, vaikkeivät piirteet olleetkaan aivan säännölliset, oli suora, rehellinen ja miellyttävä. Hymy, joka näytti lähtevän onnellisesta, iloa sykähtelevästä sydämestä, paljasti silloin tällöin hänen tasaiset ja valkoiset hampaansa, ja hänen kirkas, sininen ja iloinen katseensa vilkui jokaiseen eteen sattuvaan esineeseen, ilmaisten hyvänsävyisyyttä, keveää mieltä ja lujuutta. Hän otti vastaan ja vastasi eri tavalla niiden harvojen matkalaisten tervehdyksiin, jotka noina vaarallisina aikoina kulkivat tietä pitkin, aina sen mukaan keitä he olivat. Kuljeksiva peitsimies, puoleksi sotamies, puoleksi rosvo, mittaili nuorukaista silmillään, ikäänkuin punniten, kumpiko olisi suurempi: toivottava saalis, vai pelättävä vastarinta; ja hän huomasi nuorukaisen pelottoman silmäniskun puhuvan niin selvästi jälkimäisen puolesta, että hänen ryöstötuumansa vaihtui yrmeäksi tervehdykseksi: »Hyvää päivää, kumppani!» – johon nuori skotlantilainen vastasi yhtä rohkealla, vaikka iloisemmalla äänellä. Vaeltava toivioretkeläinen tai kerjäläismunkki vastasi hänen kunnioittavaan tervehdykseensä isällisellä siunauksella; ja mustasilmäinen talonpoikaistyttö vilkaisi hänen jälkeensä vielä kauan aikaa sen jälkeen kun he olivat sivuuttaneet toisensa ja naurusuin vaihtaneet hyvää päivää. Sanalla sanoen, koko hänen ulkomuodossaan oli jotakin viehättävää, jota ei helposti voinut olla huomaamatta ja joka johtui hänen rohkeasta suoruudestaan ja hyvänsävyisyydestään sekä vilkkaista silmistään ja kauniista muodostaan ja ruumiinrakennuksestaan. Koko hänen olentonsa näytti ilmaisevan, että hän aloitti elämänretkensä pelkäämättä niitä vastuksia, joita sillä tiellä on yllin kyllin, ja että hänellä, lukuunottamatta vilkasta mieltään sekä rohkeata sydäntään, oli sangen vähän apukeinoja, joilla taistella noita elämän vastuksia vastaan. Mutta juuri tämmöisiin luonteisiinhan nuoriso helpoimmin mieltyy, ja niitä kokenut vanhuskin kohtelee suosiolla sekä säälivällä myötätunnolla. Kauan aikaa olivat jo nuo molemmat miehet, jotka seisoivat matkalaisen ja linnan välisen puron toisella rannalla, nähneet kysymyksessä olevan nuorukaisen; mutta kun hän yhtä kepein askelin kuin lähteellä käyvä metsäkauris astui louhikkorannalta alas veden partaalle, sanoi nuorempi katselijoista toiselle: »Tuo on se mies – tuo on se mustalainen! Jos hän yrittää kahlata ylitse, niin on hän mennyttä miestä – vesi on korkealla ja kahlamopaikka liian syvä.» »Anna hänen itse ottaa siitä selvä, naapuri», virkkoi vanhempi mies; »siten hän kenties säästyy hirsipuusta ja vanha puheenparsi käynee perättömäksi.» »Minä tunnen hänet tuosta sinisestä lakista», sanoi toinen, »sillä en näe hänen kasvojansa. – Kuulkaas, herra – hän huhuilee tiedustellakseen, onko vesi syvä.» »Ei mikään ole sen parempaa maailmassa kuin oma kokemus», vastasi toinen, »antaa vain hänen itsensä koettaa.» Sillä välin nuorukainen, joka oletti, kun ei häntä millään lailla estetty, toisten vaitiolollaan häntä kehoittavan, astui veteen, viivähtäen vaan sen verran, että sai pieksunsa jalasta. Samassa vanhempi mies kuitenkin kehoitti häntä olemaan varoillaan, lisäten sitten hiljaisemmalla äänellä kumppanillensa seuraavat sanat: »Mortdieu<ref>Ranskalainen kirous.</ref>, naapuri, sinäpä olet erehtynyt – eipä tuo olekaan mustalais-lörppö.» Mutta varoitus tuli liian myöhään. Tai ehkäpä nuorukainen ei sitä kuullut tai ei voinut sitä enää käyttää hyväkseen, jouduttuaan jo syvään virtaan. Vähemmän rivakalle ja taitavalle uijalle olisi varma kuolema ollut tarjona, sillä puro oli sekä syvä että virtava. »Pyhä Anna auttakoon! Onpa tuo kelpo poika», virkkoi vanhempi miehistä. »Riennäppäs, naapuri, erehdystäsi korjaamaan sillä, että autat häntä, jos vain voit. Hän kuuluu sinun omaan laumaasi – jos vanhat sananlaskut vielä pitävät paikkansa, niin ei hän veteen kuole.» Nuori matkamies ui todellakin niin voimakkaasti ja ponnisteli niin lujasti aaltoja vastaan, että virta, vaikka se olikin kova, ei saanut häntä temmatuksi paljoa alemmaksi tavallista maallenousupaikkaa. Juuri silloin kiiruhti nuorempi tällä puolella puroa olevista miehistä täyttä juoksua alas rantaan apuun, ja toinen seurasi hitaammin perässä, virkkaen itsekseen, kun hän tuli lähemmäksi: »Tiesinpä minä, ettei tuo nuori poika veteen hukkuisi. – Pyhä Neitsyt! johan hän on päässyt maalle ja tarttuu sauvaansa! – Jollen kiiruhda, niin hän antaa naapurilleni löylytyksen ainoasta avustuksesta, minkä olen nähnyt hänen antavan tai ainakin aikovan antaa koko elämässään.» Syytä olikin pelätä, että seikkailu päättyisi tällä tavalla, sillä pulska skotlantilainen oli jo heittänyt nuoremmalle, apuun rientävälle samarialaiselle vasten silmiä seuraavat vihaiset sanat: »Sinä ihmistapoja tuntematon koira! Miksi et vastannut, kun huusin, saadakseni tietää, sopiiko kahlata siitä paikasta yli? Paha henki vieköön, mutta kylläpä minä sinulle opetan, miten sinun toisten tulee kohdella vieraita ihmisiä!» Näin puhuen hän teki sauvallaan tuollaisen uhkaavan tempun, jota ranskalainen nimittää nimellä le moulinet (mylly) siitä syystä, että siinä, sauvaa keskikohdasta kiinni pitäen, keikahutellaan sen molempia päitä joka haaralle, aivankuin tuulimylly pyörittää siipiään. Hänen vastustajansa, nähdessään itseään näin uhattavan, tempasi miekkansa, sillä hän oli niitä, jotka kaikissa tilanteissa ovat kerkeämmät tekoon kuin puheeseen. Mutta hänen maltillisempi kumppaninsa, joka samassa joutui paikalle, käski hänen hillitä itseään, ja kääntyen sitten nuorukaisen puoleen, hän moitti häntä liiasta hätäisyydestä antautuessaan paisuneen puron valtaan, sekä liiasta tuittupäisyydestä ruvetessaan tappelemaan hänelle apuun kiiruhtavan miehen kanssa. Nuorukainen, kuultuaan nämät moitteet vanhanpuoleisen ja kunnioitettavan näköisen miehen suusta, laski heti aseensa maahan ja sanoi pahoittelevansa, jos syyttä oli heistä pahaa ajatellut; mutta hänestä oli todellakin näyttänyt siltä, että he säästämällä ajallaan puhuttua varoitusta olivat saattaneet hänen henkensä vaaraan, eikä sellainen toki sopinut kunnon miehille ja hyville kristityille, vielä vähemmän kunniallisille porvareille, jommoisia he näyttivät olevan. »Poikaseni», virkkoi vanhempi mies, »sinä näytät murteestasi ja ulkomuodosta päättäen olevan muukalainen; ja pitäisipä sinun muistaa, ettei ole meidän yhtä helppo ymmärtää sinun murrettasi kuin kenties sinun laskea sitä suustasi.» »No, hyvä isä», vastasi nuorukainen, »enpä minä liioin välitäkään tuosta kylvystä, joka tuli minun osakseni, ja mielelläni suon teille anteeksi sen, että osittain olitte siihen syypäät, kunhan tahdotte vain neuvoa minulle jonkin paikan, missä saisin vaatteeni kuivatuiksi; sillä muuta pukua minulla ei ole, ja tuleehan minun toki pitää se hiukan siivona.» »Keiksi sinä meitä sitten arvelet, poikaseni?» sanoi vanhempi miehistä, vastaten kysymykseen kysymyksellä. »Varakkaiksi porvareiksi epäilemättäkin», sanoi nuorukainen; »tai, maltas – te, herra, saatatte olla rahanvaihtaja tai viljakauppias; ja tuo mies tuossa on teurastaja tai karjakauppias.» »Kohdalleenpa sinä osasitkin arvata meidän avumme», virkkoi vanhempi mies hymyillen. »Minä virassani saan, tosiaankin käsitellä niin suuria rahasummia kuin suinkin, ja naapurini virkatoimet ovat tavallansa teurastajan työn sukua. Ja mitä sinun vaatteittesi kuivattamiseen tulee, niin koetamme sinua auttaa. Mutta ensiksi meidän pitää saada tietää, kuka sinä olet ja minne aiot; sillä nykyään maantiet ovat täynnä matkalaisia, sekä jalkamiehiä että ratsastajiakin, joilla on kaikkea muuta kuin rehellisyyttä ja Jumalan pelkoa mielessänsä.» Nuorukainen loi taas terävän, läpitunkevan katseen puhujaan sekä hänen vaitiolevaan kumppaniinsa, ikäänkuin epäillen, tokko he puolestaan ansaitsivat sen luottamuksen, jota he vaativat; ja hänen tarkastuksensa tulos oli seuraava. Vanhempi ja vaatetukseltaan sekä muulta ulkomuodoltaan merkillisempi miehistä oli senaikuisen kauppiaan tai puodin-isännän näköinen. Hänen takkinsa, housunsa sekä viittansa olivat kaikki mustat, mutta niin kuluneet, että teräväjärkinen nuori skotlantilainen arveli tämmöisissä vaatteissa kävijän varmaan olevan joko upporikkaan tai perin köyhän, joista edellinen oletus kuitenkin oli luultavampi. Puku oli kuosiltaan tiukka ja lyhyt, jommoista vaatepartta siihen aikaan ei pidetty aatelismiesten eikä parempien porvarienkaan arvonmukaisena, sillä heillä oli tavallisesti leveät, säären keskikohtaa alemmaksi ulottuvat kauhtanat. Tämän miehen ulkomuoto oli osaksi miellyttävä, osaksi vastenmielinen. Vaikka kasvojen piirteet olivat syväryppyiset, posket laihat, silmät kuopillaan, ilmaisi kuitenkin miehen katse veitikkamaisuutta ja leikillisyyttä, joka soveltui nuoren retkeilijän omaan mielenlaatuun. Mutta näissä samoissa syväkuoppaisissa silmissä, joita paksut, mustat kulmakarvat varjostivat, oli myös jotakin käskevää ja tylyä. Kenties tätä vaikutusta lisäsi vielä matala puuhkalakki, joka oli syvälle otsaan painettu ja tummensi vielä sitä varjoa, jonka alta silmät tirkistelivät esiin. Varmaa on kumminkin, että nuoren muukalaisen oli vaikea mielikuvituksessaan saada noita silmiä sopimaan muun ulkomuodon halpuuden kanssa yhteen. Miehen lakki varsinkin, jossa kaikki vähänkin arvokkaammat ihmiset käyttivät kulta- tai hopeasolkea, oli koristettu huonolla lyijyisellä Neitsyt Maarian kuvalla, jommoisia köyhänpuoleiset toivioretkeläiset toivat mukanaan Lorettosta. Hänen kumppaninsa oli vahvavartaloinen, keski-ikäinen mies, toistakymmentä vuotta häntä nuorempi; hänen katseensa oli aina maahan luotuna, ja suunpieliin kohosi häijy irvistys, milloin hän antoi sille valtaa, mikä ei kuitenkaan tapahtunut muulloin kuin vastauksena muutamille salavihjauksille, joita vanhempi mies joskus näkyi hänelle antavan. Hänellä oli miekka sekä tikari vyöllä, ja skotlantilainen huomasi, että hänen halvan takkinsa alla oli yhteenliitetyistä renkaista tehty taipuva rautapaita, jommoisia myöskin rauhallisia ammatteja harjoittavat miehet tavallisesti käyttivät, milloin heillä näinä vaarallisina aikoina oli pakko olla matkoilla; tämä seikka vahvisti vielä nuorukaista siinä luulossa, että mies varmaankin oli teurastaja, karjakauppias tai jotain muuta senkaltaista, mikä vaati häntä olemaan paljon poissa kotoa. Kun nuori muukalainen yhdellä ainoalla silmäyksellä oli tehnyt nuo havainnot, joiden kertomiseen meiltä on kulunut hyvän aikaa, vastasi hän, hetken oltuansa vaiti: »Enpä tiedä ketä minulla on kunnia puhutella», samassa hän hiukan kumarsi, »mutta mitäpä sillä väliä, kuka saaneekin tietää, että olen erään skotlantilaisen suvun nuorempi poika ja etsimässä onneani täältä Ranskasta taikkapa muualtakin, kansalaisteni tavan mukaan.» »Pasques-Dieu!<ref>Ranskalainen, puhetta vahvistava huudahdus.</ref> kelpo tapa se onkin», virkkoi vanhempi miehistä. »Näytätpä olevan aika pulska poika veitikka ja juuri parhaassa iässäsi, löytääksesi onnea niin hyvin miesten kuin naisten parissa. Kuulepas! Minä olen kauppamies ja tarvitsisin apulaista liikkeessäni – vaikka ehkäpä olet liian herrasmainen ruvetaksesi apulaiseksi tämmöiseen porvarilliseen ammattiin?» »Hyvä herra», vastasi nuorukainen, »jos teette tarjouksenne täydellä todella – jota hiukan epäilen – niin olen velvollinen teitä siitä kiittämään ja kiitänkin siis teitä; mutta pelkäänpä, että olisin peräti kelvoton teidän palvelukseenne.» »Vai niin!» sanoi vanhus. »Takaanpa, että osaisit paremmin vetää jousen vireeseen kuin kirjoittaa laskun, paremmin pitää miekkaa kädessä kuin kirjoituskynää – vai mitä?» »Minä, hyvä herra», vastasi nuori skotlantilainen, »olen vuoristolainen ja siis, niinkuin sananparsi sanoo, samalla jousimies. Mutta paitsi sitä olen myös jonkun aikaa asunut luostarissa, missä hyvät isät opettivat minua lukemaan ja kirjoittamaan sekä myös hiukan numeroistakin selvää ottamaan.» »Pasques-Dieu! Sehän on kovinkin merkillistä!» sanoi kauppamies. »Embrun’in Pyhä Neitsyt auttakoon, olethan oikea ihme, poikani!» »Säästäkää leikkipuheitanne, hyvä herra», sanoi nuorukainen, jolle tämä uuden tuttavan leikillisyys ei ollut oikein mieleen. »Minun pitäisi päästä kuivaamaan itseäni, sen sijaan että täällä läpimärkänä vastaan kysymyksiinne.» Kauppamies naurahti vain entistä kovemmin ja vastasi: »Pasques-Dieu! eipä sekään sananlasku koskaan petä: ’ylpeä kuin skotlantilainen’. Mutta älä huoli, poikaseni, sinä olet kotoisin maasta, jota pidän arvossa, koska aikoinani olen ollut asioissa Skotlannin kanssa – rehellistä, köyhää kansaa te olettekin – ja jos tahdot tulla meidän kanssamme läheiseen kylään, niin tilaan sinulle pikarillisen viiniä sekä lämpimän aamiaisen kastumisesi hyvitykseksi. Mutta, tête bleau!<ref>Ranskalainen, puhetta vahvistava huudahdus.</ref> mitähän teet tuolla metsästyskintaalla, joka sinulla on kädessäsi? Etkö tiedä, että haukoilla metsästäminen on kielletty kuninkaallisissa metsissä.» »Sen läksyn», vastasi nuorukainen, »sain jo oppia eräältä Burgundin herttuan metsänvartija pakanalta. Olin vain sen haukan, jonka olin tuonut mukanani Skotlannista ja jonka avulla toivoin täällä mainetta, laskenut lentoon, jotta se iskisi kyntensä Peronnen lähellä olevan haikaran niskaan, mutta tuo konna ampui jousellaan lintuni.» »Entä mitä sinä sitten teit?» kysyi kauppias. »Löylytin häntä», virkkoi nuorukainen, heiluttaen sauvaansa, »niin perinpohjaisesti kuin kristitty mies suinkin saattaa lähimäistänsä löylyttää – en tahtonut joutua edesvastuuseen hänen verestään.» »Mutta tiedätkös», sanoi porvari, »jos olisit joutunut Burgundin herttuan kynsiin, niin hän olisi sinut ripustanut puun oksaan niinkuin Saksan pähkinän?» »Kyllä hän kuuluu olevan semmoisiin temppuihin yhtä kärkäs kuin Ranskankin kuningas. Mutta koska tämä oli tapahtunut likellä Peronnea, niin harpata keikahutin rajan yli ja näytin hänelle pitkää nenää. Jollei hän olisi niin hätäinen, niin olisin kenties ruvennut hänen palvelukseensa.» »Kylläpä hän suuresti kaipaakin mokomaa sinunlaistasi sankaria, jos välirauha loppuisi», virkkoi kauppias, iskien silmää kumppanillensa, joka loi katseensa maahan ja veti suunsa tuollaiseen viekkaaseen hymyyn, joka joskus välähti hänen kasvojensa yli, aivankuin tähdenlento talvisella yötaivaalla. Nuori skotlantilainen seisahtui äkkiä, työnsi lakkinsa oikeanpuoleiselle korvalleen, niinkuin se, joka ei salli itseänsä pilkattavan, ja sanoi jäykästi: »Hyvät herrat, ja varsinkin te, joka olette vanhempi ja jonka siis pitäisi myös olla viisaampi, te saatte oppia, sen sanon teille, että sen, joka tahtoo pysyä eheänä ja terveenä, ei pidä ruveta minusta pilkkaa tekemään. Tuo teidän puhetapanne ei ole minulle oikein mieleen. Kyllähän minäkin kärsin leikkipuhetta kenen suusta tahansa sekä nuhteitakin minua vanhemmalta mieheltä, voinpa hänelle vielä lisäksi sanoa: kiitos siitä, herra! – mutta en mielelläni anna pyöritellä itseäni kielenne päässä niinkuin pientä poikaa, kun tunnen, sen tietäköön Jumala, että minussa on kyllin miestä teitä molempia löylyttämään, jos kovin kauan minua ärsytätte.» Vanhempi mies oli tukehtua nauruun nuorukaisen puhuessa; hänen kumppaninsa käsi tarttui salaa miekan ponteen, mutta nuorukainen, huomattuaan sen, sivalsi häntä ranteeseen, jotta käden täytyi hellittää otteensa. Vanhemman nauru kiihtyi nyt vielä kovemmaksi. »Hillitse, hillitse itseäsi», huusi hän, »sinä uljain uljaista skotlantilaisista, oman rakkaan isänmaasi nimessä! Ja sinä, naapuri, heitä pois tuo uhkaava katsantosi. Pasques-Dieu! Olkaamme rehellisiä kauppiaita ja lukekaamme tuo kastuminen kuitatuksi tällä sivalluksella, joka osui niin sievästi ja rivakasti ranteeseesi. – Ja kuules nyt, nuori ystäväni», sanoi hän sitten nuorukaiselle ankaralla vakavuudella, mikä hillitsi ja masensi hänenkin mieltään, vaikka hän koettikin ponnistella vastaan, »ei mitään väkivaltaa enää! Minua vastaan ei sitä sovi harjoittaa, ja naapurini tuossa, niinkuin näet, on jo saanut tarpeekseen. Annas nyt kuulla nimesi.» »Kohteliaaseen kysymykseen osaan kohteliaasti vastata», sanoi nuorukainen, »ja kyllä minä annan vanhuudellenne sille tulevan kunnioituksen, jos ette kärsivällisyyttäni kiusaa pilanteolla. Tänä aikana, jolloin olen täällä Ranskassa ja Flanderissa ollut, olen kulkenut Samettitasku Junkkarin liikanimellä tuon haukkalaukun vuoksi, joka riippuu kupeellani. Mutta oikea nimeni kotona on Qventin Durward.» »Durward», sanoi kysyjä taas; »onko se aatelisnimi?» »Jo viisitoista miespolvea», vastasi nuorukainen, »ja sen vuoksi olenkin vastahakoinen muuhun ammattiin paitsi sotapalvelukseen.» »Oikea skotlantilainen! Paljon tulta, paljon ylpeyttä ja sangen vähän kultakolikolta, sen takaan. – No, naapuri», sanoi hän kumppanilleen, »lähde sinä edeltä ja käske valmistaa Silkkiäispuun krouvissa aamiaista; sillä tämä nuori herra on iskevä siihen hampaansa yhtä hyvällä halulla kuin nälistynyt hiiri talonemännän juustoon. Ja mitä mustalaiseen tulee – niin pidä korvasi auki» – – – Hänen kumppaninsa vastasi synkällä, mutta älyämistä osoittavalla hymyllä, ja riensi edeltä pitkin askelin, mutta vanhempi mies jatkoi kääntyen nuoren Durward’in puoleen: »Sinä ja minä voimme hiljakseen astua yhdessä ja poiketa kuuntelemaan messua St. Hubertin kappeliin, metsän halki mennessämme; sillä ei ole hyvä muistaa ruumiillisia tarpeita ennen hengellisiä.» Durward, hyvänä katolisena kristittynä, ei tietystikään vastustanut tätä ehdoitusta, vaikka hän mielelläänkin kaikkein ensiksi olisi kuivannut vaatteensa ja hiukan virvoittanut ruumistansa ruualla. Heidän maahanpäin katseleva kumppaninsa katosi pian näkyvistä, mutta he seurasivat jäljessä samaa polkua, päästen täten pian metsään, jossa kasvoi sekaisin korkeita puita, matalampaa viidakkoa ja vesakkoa ja jonka poikki kulki pitkiä hakattuja linjoja. Näitä myöten saattoi niinkuin näkötorvesta nähdä hirviä, jotka kuljeskelivat pienissä laumoissa niin pelottomina, että selvästi huomasi niiden tietävän olevansa täällä täydessä turvassa. »Te kysyitte minulta, olenko tarkka jousimies», sanoi nuori skotlantilainen. »Antaisittepa minulle nyt jousen sekä pari nuolta, niin saisittepa silmänräpäyksessä hirvenpaistin.» »Pasques-Dieu! nuori ystäväni», vastasi toinen, »kavahda itseäsi tuommoisista. Nuo hirvet ovat naapurini hoitoon uskotut, ja hän on tarkka vartija.» »Pikemmin hän näyttää teurastajalta kuin iloiselta metsämieheltä», arveli Durward. »En voi saada päähäni, että yksikään, joka olisi perehtynyt metsästystaidon sääntöihin, olisi noin hirtehisen näköinen.» »Ohoh, nuori ystäväni», vastasi vanha mies, »minun naapurillani on tosin hiukan ilkeä naama ensi näkemältä, mutta ei koskaan ole kuultu, että kellään tutustuttuaan häneen lähemmin, olisi ollut syytä valittaa.» Qventin Durward’in mielestä äänessä, jolla nämä sanat lausuttiin, tuntui olevan jotakin erittäin outoa ja ilkeää; ja vilkaistuaan äkkiä puhujaan, hän olikin huomaavinansa hänen katseessaan, ylähuulen irvistyksessä sekä terävän ja synkän silmän iskussa jotakin, mikä saattoi vahvistaa sanojen synnyttämää inhonsekaista hämmästystä. »Minulle on puhuttu rosvoista», ajatteli Durward itsekseen, »sekä kavalista viekoittelijoista ja kaulanleikkaajista – mitäs jos tuo mies tuolla onkin murhaaja ja tämä vanha konna hänen viekoituslintunsa? Parasta olla varuillansa – minulta eivät saa saaliiksi paljoa muuta kuin skotlantilaisen kelpo löylytyksen.» Hänen näitä miettiessään he tulivat aukealle paikalle, missä suuret puut seisoivat loitolla toisistansa ja maa, joka oli raivattu puhtaaksi viidakosta ja pensaista, oli pehmoisen, ihanan nurmivaipan peitossa, joka suojattuna auringon näännyttävältä paahteelta oli täällä paljoa rehevämpi ja tuoreempi kuin tavallisesti Ranskassa. Puut tässä muusta maailmasta erotetussa paikassa olivat enimmäkseen pyökkejä sekä jalavia, oikeita jättiläisiä pituudeltaan, kohoten ikäänkuin lehtivuoren huippuina ylös ilmoihin. Näiden maan majesteetillisten kasvattien lomista tirkisteli esiin aukean kaikkein lakeimmalla kohdalla seisova matala kappeli, jonka ohitse pikkuinen puro liritteli. Kappelin rakennustyyli oli yksinkertaisinta, koristeettominta laatua; sen vieressä oli pikkuinen mökki varattuna erakolle tai jollekin muulle yksinäiselle papille, joka asui täällä, säännöllisesti alttaripalvelusta toimitellen. Pienessä seinäkomerossa, kaarellisen oven yläpuolella, seisoi kivinen Pyhän Hubertin kuvapatsas, jonka kaulassa riippui käyrä metsätorvi ja jalkojen juuressa lepäsi pari yhteen kahlittua hurttakoiraa. Asemansa vuoksi, kappeli kun oli täällä puiston keskellä, jossa oli niin runsaasti metsänriistaa, olikin aivan sopivaa, että se oli omistettu tuolle pyhälle metsämiehelle. Tätä pientä jumalanhuonetta kohti vanha mies käänsi kulkunsa, ja nuori Durward seurasi hänen jäljessänsä. Heidän lähestyessään ilmestyi pappi, täydessä messupuvussa paikalle; hän oli juuri menossa mökistään kappeliin, epäilemättä aikoen toimittaa pyhää virkaansa. Durward kumarsi syvään papille, niinkuin pyhälle säädylle tuleva kunnioitus vaati; hänen kumppaninsa, osoittaen vieläkin hartaampaa jumalisuutta, laskeusi toiselle polvelleen, saadakseen pyhän miehen siunauksen, ja seurasi sen jälkeen pappia kirkkoon, osoittaen astunnassaan sekä muussa käytöksessään syvimmästä sydämestä tulevaa katuvaisuutta ja nöyryyttä. Kappelin sisusta oli koristettu sen suojeluspyhimyksen maallisia toimia silmällä pitäen. Alttarin molemmilla puolilla ja muuallakin riippui tapettien ja esirippujen asemesta harvinaisten eläinten nahkoja, joita metsämiehet eri maissa pyydystävät, ja pitkin seiniä oli itse paikalle kuvaavina koristeina metsätorvia, jousia, viiniä ynnä muita metsämiehen kaluja, hirvien, susien sekä kaikenlaisten muitten metsänotusten päitä. Kaikki koristeet olivat itse paikan luonteen mukaisia muistuttaen metsää mieleen; yksinpä messukin ollen tavallista lyhyempi, oli sitä lajia, jota ''metsämiehen messuksi'' sanottiin siitä syystä, että sellaisia pidettiin korkeille ja mahtaville herroille, joiden mieli jumalanpalveluksen aikana jo maltittomasti paloi heidän rakkaimpaan huvitukseensa. Tätä lyhyttä kirkonmenoa Durward’in kumppani näytti kuuntelevan tarkasti ja tunnollisesti. Durward puolestaan, jonka mielessä ei liikkunut suorastaan jumalisia mietteitä, ei voinut olla salaa moittimatta itseään, että hän epäluuloillansa oli tehnyt vääryyttä näin hyvälle ja nöyrälle miehelle. Kaukana siitä että hän yhä olisi luullut häntä rosvojen kumppaniksi ja apulaiseksi, hän nyt töin tuskin saattoi olla pitämättä häntä pyhän miehen vertaisena. Kun messu oli päättynyt, läksivät he yhdessä ulos kappelista, ja vanha mies virkkoi nuorelle kumppanilleen: »Täältä ei ole enää pitkä matka kylään – nyt voit hyvällä omallatunnolla syödä aamiaisesi – seuraa siis minua.» Kääntyen oikealle ja astuen polkua, joka vähitellen nousi ylöspäin, hän varoitti kumppaniaan poikkeamasta polulta, vieläpä kehoitti häntä pysymään niin paljon kuin mahdollista sen keskellä. Durward ei voinut olla tiedustamatta syytä tähän varovaisuuteen. »Sinä olet nyt lähellä kuninkaan hovia, veikkoseni», vastasi hänen oppaansa, »ja, Pasques-Dieu! onpa siinä hiukan väliä, käveleekö täällä vai teidän kotoisilla kanervakankaillanne. Jokainen kyynärän ala tätä maata, polkua lukuunottamatta, jolla me kuljemme, on tehty vaaralliseksi, milt’ei mahdottomaksi kulkea, siihen on viritetty pauloja ja satimia, joihin on viikatteen teriä piilotettu, niin että varomattoman kävelijän jäsenet voivat taittua yhtä helposti kuin kassara katkoo orapihlajavesan. Onpa täällä vielä sankarautoja, jotka voisivat puhkoa sääresi, sekä sudenkuoppia, tarpeeksi syviä, että niihin jäisit ikipäiviksesi. Me olemme näet nyt kuninkaan asunnon lähistössä ja pianpa saamme nähdä linnan julkisivun.» »Jos minä olisin Ranskan kuningas», sanoi nuorukainen, »enpä viitsisi vaivata itseäni satimien ja loukkojen virittämisellä, vaan koettaisin sen sijaan hallita niin hyvin, ettei kukaan ihminen uskaltaisi pahoin aikomuksin lähetä asuntoani; ja mitä rauhallisiin ja hyvänsuopiin ihmisiin tulee, niin mitä enemmän niitä saapuisi, sitä iloisempia me olisimme.» Vanha mies katsoi ympärilleen, ikäänkuin säikähtäen, ja sanoi: »Sh, sh, herra Samettitasku Junkkari! En muistanut vielä kertoa sinulle eräästä suuresta vaarasta näillä seuduin, nimittäin siitä, että jokainen lehtikin näissä puissa on korvana, joka saattaa kaikki täällä puhutut sanat kuninkaan omaan kamariin.» »Siitä minä vähät välitän», vastasi Qventin Durward. »Minulla on skotlantilainen kieli suussani, rohkea lausumaan ilmi ajatuksensa, vaikkapa itse Ludvig kuninkaan silmien edessä – Jumala häntä siunatkoon! – Ja mitä noihin korviin tulee, joista te puhutte, niin, jos näkisin ne jonkun ihmisen päässä, kylläpä minä karsisin niitä metsäpuukollani.» <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4264 9223 2006-11-24T17:03:09Z Nysalor 5 III Linna {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: II Matkamies|II Matkamies]] |seuraava=[[Qventin Durward: IV Aamiainen|IV Aamiainen]] |otsikko=III Linna |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Keskellä kohoo linna ankara; : sen rautaristiportit lujasti : vastustelee, jos joku väkisin : sisälle pyrkisi, – sen vallit jyrkkinä, : vahvoina seisoo; syvään kaivanto : maan poveen käy; ylt’ympär’ linnan juoksee : verkalleen joki; torni vartijan : se paistain korkeana törröttää. : Nimetön. Puhellessaan noista asioista joutuivat Durward ja hänen uusi tuttavansa paikalle, jonne Plessis-les-Tours’in linnan koko julkisivu näkyi. Heillä oli nyt edessään tämä linna, jolla näinä vaarallisinakin aikoina, joina maan mahtavat ylimalkain pitivät välttämättömänä asua lujasti varustetuissa turvapaikoissa, oli se maine, että sitä vartioitiin ja varjeltiin ylenmääräisellä ja tuskallisella huolella. Alkaen metsän reunasta, johon nuori Durward oli nyt seisahtunut kumppaninsa kanssa, katsellakseen kuninkaan asuntoa, levisi tai, pikemmin sanoen, kohosi, joskin hyvin hiljakseen, aukea lakeus, jossa ei näkynyt minkäänlaista puuta eikä pensasta, lukuunottamatta suunnattoman suurta, puoleksi jo kuivunutta vanhaa tammea. Tämä paikka oli raivattu aukeaksi, kaikkien aikakausien linnanrakennussääntöjen mukaan, siksi ettei vihollinen saisi lähestyä valleja puiden suojassa vartijoiden huomaamatta, ja siten kavuta ylös itse linnaan. Linnalla oli kolme ympärysmuuria, joissa oli tuhka tiheässä ampumareikiä sekä torneja. Toinen valli oli ensimäistä korkeampi ja rakennettu siten, että se otti vastaan ulkonaisen hyökkäyksen, jos sattui joutumaan vihollisen käsiin; samoin kolmas ja sisin valli olivat toisen suojana. Ulkomuurin ympärille – niin kertoi vanha ranskalainen nuorelle kumppanilleen (sillä heidän seisoessaan alempana itse vallia he eivät sitä voineet nähdä) – oli kaivettu noin kahdenkymmenen jalan syvyinen vallihauta, joka sai vetensä Cher-virrassa olevasta sulusta tai pikemmin yhdestä sen haarajoesta. Keskimäistä muuria kiersi, niin hän vielä kertoi, toinen oja, joka, samoinkuin kolmaskin, joka kulki toisen ja sisimmäisen vallin välillä, oli tavattoman syvä. Kukin näistä kolminkertaisista kaivannoista oli sekä sisä- että ulkoreunaltansa vahvistettu rautaisella paalu-aitauksella, joka toimitti samaa virkaa kuin niinsanotut chevaux-de-frise’t nykyajan linnoituksissa; jokaisen paalun päässä oli kimppu teräviä nauloja, niin että jokainen, joka olisi yrittänyt kiivetä niiden ylitse, olisi varmaankin syössyt suoraan surman suuhun. Sisimmän vallin sisäpuolella kohosi itse linna, johon kuului eri-aikuisia rakennuksia, ja keskellä tätä ryhmää, siihen yhteenliitettynä, törrötti vanha ja peloittavannäköinen emätorni, joka oli kaikkia muita vanhempi ja kohosi mustan neekeri-jättiläisen kaltaisena korkealle ilmaan, nostattaen katsojassa saman vastenmielisen tunteen kuin sokea mies, sillä siinä ei ollut ainoatakaan leveämpää ikkunaa, ampumareikiä vain siellä täällä, sen mukaan kuin linnan puolustus niitä vaati. Muutkaan rakennukset eivät sen paremmin näyttäneet soveltuvan hauskoiksi asunnoiksi, sillä niiden ikkunat antoivat umpinaiseen sisäpihaan; täten koko linnan ulkoseinä oli pikemmin vankilan kuin palatsin näköinen. Tätä vaikutusta oli nykyisin hallitseva kuningas vielä enentänyt; hän näet tahtoi, että hänen teettämänsä linnoituslisäykset olivat rakennettavat sen muotoisiksi, ettei niitä helposti saattaisi eroittaa vanhimmista rakennuksista (sillä, niinkuin moni pelkuri, hän ei mielellään olisi suonut, että hänen pelkonsa tulisi tunnetuksi); siksi oli käytetty tummanruskeita tiiliä sekä mustanharmaita maakiviä sekä sekoitettu nokea kalkkiin, jotta koko linna näytti yhtä siivoomattoman ikivanhalta. Tällä peloittavalla paikalla oli vain yksi portti; ainakaan ei Durward, tarkastellessaan linnan pitkää etusivua, nähnyt semmoista missään muualla kuin etumaisen ulkomuurin keskikohdalla, missä seisoi kaksi vahvaa tornia portin suojavarustuksena. Hän huomasi myös rautaristikko-oven ja laskusillan, jotka kuuluvat tavallisesti tämmöisiin torneihin, ja joista edellinen oli alaslaskettu, jälkimäinen ylösvedetty. Samallaisia porttitorneja oli myös toisessa ja kolmannessakin vallissa, mutta ei kuitenkaan ulkonaisen valliportin kohdalla. Tie näet ei kulkenut suoraan kaikkien kolmen muurin läpi, vaan tulijoiden oli päinvastoin pakko kulkea melkein kolmekymmentä kyynärää ensimäisen ja toisen vallin välillä, nuolien uhatessa kummaltakin puolelta, jos heidän aikomuksensa olivat vihollismielisiä; ja taasen, päästyään toisen vallin sisäpuolelle, piti heidän samalla lailla poiketa suoralta suunnalta, päästäkseen kolmannen ja sisimmän muurin portille. Täten oli, ennenkuin saattoi päästä ulkopihalle, joka kiersi itse linnarakennusten ulkoseinien ympäri, kaksi ahdasta ja vaarallista solaa läpikuljettava molemmilta sivuilta tuiskuavan tykkitulen uhkaamana, ja väkirynnäköllä tungettava peräkkäin kolmen portin läpi, jotka olivat mitä vahvimmalla, siihen aikaan tunnetulla tavalla suojatut. Nuori Durward saapui maasta, jota ulkonaiset sodat ja sisällinen eripuraisuus yhtä suuressa määrin rasittivat, maasta, jonka epätasainen, vuorinen luonto, sen monet jyrkät kallionkolot ja vuorikosket tarjoavat niin monta linnoille sopivaa paikkaa; hän tunsi siis vallan hyvin kaikki ne laitokset, joilla ihmiset tänä ankarana aikana yrittivät turvata asuntojaan. Mutta sittenkin hän suoraan tunnusti kumppanilleen, ettei hän ollut luullut, että ihmistaito saattaisi tehdä niin paljon jonkun paikan puolustukseksi, missä itse luonto oli kovin vähän tehnyt; sillä paikka, jolla linna seisoi, niinkuin jo sanottu, ei ollut muuta kuin korkein kohta matalalla kummulla, joka alkoi kohota juuri siitä kohtaa, jolla he nyt seisoivat. Durward’in vieläkin suuremmaksi ihmeeksi hänen kumppaninsa kertoi, että linnan koko ympäristö, lukuunottamatta sitä mutkittelevaa polkua, jota myöten turvallisesti saattoi porttia lähestyä, oli, samoinkuin tiheikkökin, jonka läpi he olivat kulkeneet, täynnä kaikellaisia salakuoppia, ansoja ja satimia, surmaksi sille raukalle, joka oppaatta uskalsi tänne tulla. Valleille oli laitettu rautahäkkejä, niinsanottuja ''pääskysen pesiä'', joista vartijat, joutumatta itse vaaran alaisiksi, saattoivat tarkasti tähdäten ampua jokaista, joka yritti lähestyä linnaa tuntematta siksi päiväksi annettua merkkiä tai tunnussanaa. Tätä virkaa toimittivat kuninkaallisen henkivartijajoukon jousimiehet yöt, päivät, saaden siitä Ludvig kuninkaalta runsaan palkan, komeat vaatteet sekä paljon muuta kunniaa ja etua. »Ja nyt virka minulle, poikaseni», lopetti vanhus vihdoin, »oletko koskaan nähnyt näin vahvaa linnaa ja luuletko olevan miehiä olemassa, jotka uskaltaisivat väkirynnäköllä sitä valloittaa?» Nuori mies katseli linnaa kauan ja tarkasti, sillä se näytti hänestä niin huvittavalta, että hän, nuorukaisuteliaisuutensa innossa, oli unohtanut vaatteittensa kosteudenkin. Hänen silmänsä säihkyivät ja puna nousi hänen poskillensa, niinkuin ainakin uljaan miehen, joka mietti kunniata tuottavaa tekoa, ja hän vastasi: »Vahva on linna ja tarkoin vartioitu; mutta urhoollisille miehille ei mikään ole mahdotonta.» »Vai olisi muka sinun kotimaassasi niitä, jotka tämmöiseen urhotekoon pystyisivät?» virkkoi vanhus pilkallisesti. »Sitä en tahdo ta’ata», vastasi nuorukainen; »mutta on niitä tuhansiakin miehiä, jotka hyvän asian puolustukseksi voisivat yrittää yhtä rohkeaa tekoa.» »Vai niin!» virkkoi vanhus. »Ehkäpä itsekin olet mokoma sankari?» »Häpeä olisi kerskata, missä ei mitään vaaraa ole», vastasi nuori Durward; »mutta minun isäni on saanut yhtä rohkean teon toimeen, ja toivonpa, etten ole mikään äpärä.» »No niin», sanoi hänen kumppaninsa hymyillen, »mutta saattaisitpa tavata vertaisesi, vieläpä oman sukulaisesi, jos semmoista yrittäisit; sillä noilla valleilla seisoo Ludvig kuninkaan henkivartijoina skotlantilaisia jousimiehiä vahdissa – kolmesataa aatelismiestä, sinun kotimaasi parhaita poikia.» »Jos minä olisin Ludvig kuningas», vastasi nuorukainen, »niin uskoisin henkeni näiden kolmensadan skotlantilaisen aatelismiehen turviin, hajoittaisin nuo asuntoani piirittävät vallit kaivantojen täytteeksi, kutsuisin jalosukuiset päärini ja paladinini tänne ja eläisin, niinkuin kuninkaan sopii, katkoen peitsiä uljaissa turnauksissa, pitäen päiväkaudet pitoja jalosukuisten herrojen kera ja tanssien yökaudet jalosukuisten naisten kanssa, enkä pelkäisi vihamiehiäni enempää kuin kärpäsiäkään.» Hänen kumppaninsa taas hymysi, ja kääntyen poispäin linnasta, jota, niinkuin hän sanoi, he olivat hiukan liian lähelle joutuneet, poikkesi jälleen metsään, leveämmälle ja enemmän kuljetulle tielle kuin millä he tähän asti olivat astuneet. »Tämä tie», sanoi hän, »viepi meidät Plessis’n kylään, missä sinä, vieraana, voit saada kohtuullisen hyvän kortteerin ja rehellisen kohtelun. Noin kolmen virstan päässä tuolla on komea Tours’in kaupunki, jonka mukaan tämä rikas ja ihana kreivikunta on saanut nimensä. Mutta Plessis’n kylässä tai Plessis-du-Parc’issa (Plessis-puisto), joksi sitä myös joskus nimitetään, senvuoksi että se on niin likellä kuninkaan asuntolinnaa sekä sitä ympäröivää metsää, voit lähempää saada nauttia yhtä paljon vieraanvaraisuutta.» »Kiitoksia paljon, hyvä herra, tiedonannoistanne», sanoi skotlantilainen. »Mutta minä aion viipyä täällä niin vähän aikaa, että, jollen vain pety toivossani saada lihapalasen sekä siemauksen jotain vettä parempaa, niin se mitä Plessis’ssä tarvitsen, olkoon se sitten puisto tai lammikko, tulee runsaasti tyydytetyksi.» »Vai niin», sanoi hänen kumppaninsa; »luulinpa sinun tavoittelevan jotain tuttua näillä seuduin.» »Niinpä kyllä – äitini omaa veljeä», vastasi Durward; »ennenkuin hän läksi Angus-kreivikunnan kangasmailta, oli hän yhtä kelpo mies kuin kuka hyvänsä, jonka pieksu on kanervikkoa tallannut.» »Mikä on hänen nimensä?» virkkoi vanhus; »me voimme hänestä hankkia sinulle tietoja, sillä sinun on vähän vaarallista mennä linnaan, jossa sinua voitaisiin luulla vakoojaksi.» »No, senpä vannon isäni käden kautta!» huudahti nuorukainen. »Minuako luultaisiin vakoojaksi! Jumal’ auttakoon, se saisi kylmää terästä maistaa, joka minua semmoisella nimellä häpäisisi! – Mutta mitä minun enoni nimeen tulee, niin kuka hyvänsä saa sen kernaasti kuulla – se on Lesly – Lesly, kunnon aatelisnimi.» »Niinhän se on, sitä en epäilekään», virkkoi vanha mies. »Mutta niitä on kolme sen nimistä skotlantilaisessa henkivartiossa.» »Minun enoni nimi on Ludvig Lesly», vastasi nuorukainen. »Noista kolmesta Leslystä», sanoi kauppias, »on kaksi Ludvig nimistä.» »Minun sukulaistani nimitetään Arpiposki Ludvigiksi», selitti Qventin. »Samoja ristimänimiä käytetään niin paljon meidän skotlantilaisissa suvuissamme, että me, jollei mies ole jonkun maakartanon omistaja, aina annamme hänelle ''liikanimen''.» »Tarkoitat kai nome de guerre’ä (sotanimeä)», vastasi hänen kumppaninsa. »Ja sitä miestä, josta puhut, me luullakseni nimitämme hänen poskiarpensa vuoksi Le Balafré’ksi – kunnon mies ja kelpo soturi hän on. Soisinpa, että voisin auttaa sinua hänen puheilleen, sillä hän kuuluu joukkoon, jota pidetään ankarassa palveluksessa ja joka ei usein pääse ulos linnasta, paitsi itse kuninkaan seurassa. – Ja nyt, poikaseni, vastaa vielä yhteen kysymykseeni. Lyönpä vetoa, että sinun tekisi mielesi päästä palvelemaan skotlantilaiseen henkivartijajoukkoon, missä enosikin on. Suuria sinä haluat, varsinkin kun olet vielä näin nuori, ja muutamien vuosien kokemusta tarvitaan, ennenkuin voit päästä pyrkimääsi korkeaan paikkaan.» »Kenties on jotain sellaista voinut minulla mielessä olla», sanoi Durward huolettomasti; »mutta jos niin olikin, niin se halu on nyt haihtunut.» »Kuinkas niin, nuori herra?» kysyi ranskalainen jotenkin tylysti. »Puhutko täten virasta, johon jalosukuisimmatkin kansalaisistasi kilpaa pyrkivät?» »Minä toivotan heille siihen onnea», sanoi Qventin kylmäkiskoisesti. –»Suoraan sanoen, olisihan Ranskan kuninkaan palveleminen ollut minulle hyvinkin mieleen. Mutta, olivatpa vaatteet kuinka koreat tahansa ja ruoka kuinka herkkuisaa hyvänsä, niin on minusta kuitenkin olo taivaan kannen alla hauskempi kuin jos olisin suljettu häkkiin tai pääskysen pesään tai miksi te sanoittekaan noita rautaristikkoisia pippurirasioita. Sitä paitsi», lisäsi hän hiljempaa, »totta puhuen, en viihtyisi linnassa, missä karsikkopuu kasvaa tuommoisia terhoja, jommoisia tuolla näkee.» »Kyllähän arvaan mitä tarkoitat», sanoi ranskalainen; »mutta sano asiasi selvemmin.» »Vielä selvemmin sanoen siis», sanoi nuorukainen, »tuolla seisoo jalo tammi noin nuolenkantaman päässä linnasta – ja siinä tammessa riippuu mies, harmaa takki päällään, samanlainen kuin tämä, mikä minulla on.» »Oikein, aivanpa niin!» virkkoi ranskalainen. – »Pasques-Dieu! Katsos mikä apu on nuorista silmistä! Olinhan minäkin näkevinäni jotakin, mutta luulin sitä vain oksien välissä istuvaksi korpiksi. Mutta tuo näky ei ole millään lailla outo, poikaseni. Kun kesä lakastuu syksyksi ja kuutamo-yöt ovat pitkät ja tiet tulevat vaarallisiksi, saat nähdä kymmenen, vieläpä parikinkymmentä tuommoista terhoa yhtenä rypäleenä riippuvan tuossa vanhassa, jäkäläisessä tammessa. – Mutta mitäs se haittaa? – Sellaiset liput peloittavat konnia; ja joka kerta, kun yksi heittiö siihen karttuu lisää, saattaa rehellinen mies olla varma siitä, että Ranskassa on yksi varas, kavaltaja, maantienrosvo ja kansansortaja vähemmän kuin ennen. Nämä poikaseni, ovat todistuksia siitä, että meidän kuninkaamme rakastaa oikeutta.» »Olisinpas minä hirtättänyt ne toki hiukkaa etemmäksi palatsista, jos Ludvig kuninkaana olisin», sanoi nuorukainen. – »Minun kotimaassani me hirtämme rosvojen raadot semmoisille paikoille, missä elävät rosvot kuljeksivat, mutta emme puutarhoihimme emmekä kyyhkyslakkojemme katolle. Tuntuupa tuon raadon hajukin – hyi! – sieraimiini, vaikka näin kaukana seisomme.» »Jos elät niin kauan, että sinusta tulee kuninkaasi rehellinen ja uskollinen palvelija, poikaseni», vastasi ranskalainen, »niin saat nähdä, ettei mikään haju ole niin makea kuin kuolleen petturin.» »Enpä soisikaan eläväni niin kauan, että minulta sieraimieni haju tai silmieni näkö tylsistyisi», sanoi skotlantilainen. – »Osoita minulle elävä petturi, ja tässä on käteni, tässä aseeni; mutta kun elämä on lopussa, ei pitäisi vihankaan enää elää. – Mutta nyt luullakseni me tulemmekin jo kylään, jossa toivon voivani teille näyttää, ettei äskeinen kylpy yhtä vähän kuin inhon tunteenikaan ole saaneet ruokahaluani pilatuksi. Suoritaan siis, hyvä ystävä, ravintolaan, niin joutuisaan kuin suinkin jaksatte. – Mutta ennenkuin suostun nauttimaan teidän vieraanvaraisuudestanne, pyytäisin saada tietää, millä nimellä minun tulee teitä nimittää.» »Ihmiset sanovat minua mestari Pietariksi», vastasi hänen kumppaninsa. – »Arvonimistä minä en tiedä mitään. Suora mies, joka tulee toimeen omilla tavaroillaan – se on minun leimani.» »Olkoon niin, mestari Pietari», sanoi Qventin, »ja olenpa iloinen, että sattuma on saattanut meidät yhteen, sillä olen hyvän neuvon tarpeessa ja osaan olla siitä kiitollinen.» Heidän näin puhuessaan ilmestyi näkyviin kirkontorni ja pitkä, puinen ristiinnaulitun kuva osoittaen, että kylä täällä alkoi. Mutta mestari Pietari, poiketen tieltä, joka nyt yhtyi leveään, julkiseen kylänraittiin, mainitsi kumppanilleen, että ravintola, johon hän aikoi hänet viedä, sijaitsi hiukan syrjässä ja oli varattu vain paremmanlaatuisia matkalaisia varten. »Jos te tarkoitatte sellaisia matkalaisia, joilla on täysinäiset kukkarot», vastasi skotlantilainen, »niin en minä niiden pariin kuulu; ja mielemmin koetan onneani teidän maantienylkyrienne kuin ravintolanylkyrienne kanssa.» »Pasques-Dieu!» virkkoi hänen kumppaninsa. »Olettepa te skotlantilaiset varovaisia! Englantilainen ryntäisi rohkeasti ravintolaan, tilaisi parasta ruokaa ja juomaa, eikä muistaisikaan koko laskua ennenkuin vatsa olisi kylläinen. Mutta sinä unohdit, Qventin junkkari, koska Qventin on nimesi, sinä unohdit, että olen sinulle aamiaisen velassa tuosta kylvystä, jota minun erehdykseni tähden sait maistaa – siten sovitan sen pahan, jonka sinulle tulin tehneeksi.» »Totta puhuen», sanoi hilpeä nuori mies, »minä olin jo unohtanut kylvyt ja mielipahat ja sovittajaiset päivineen kaikkineen. Astuessamme vaatteeni ovat kuivuneet ainakin osittain, mutta en tahdo kuitenkaan hylätä hyväntahtoista tarjoustanne, sillä eilinen päivälliseni oli sangen niukka enkä illallista saanut ollenkaan. Te näytätte olevan vanha, kunnon porvari, enkä tiedä miksi en ottaisi vastaan teidän kohteliaisuuttanne.» Ranskalainen hymyili itsekseen, sillä hän huomasi selvään, että nuorukaisen, vaikka hän luultavasti oli puoleksi nääntynyt nälästä, kuitenkin oli hiukan vaikea suostua syömään vieraan kustannuksella, ja että hän koetti viihdyttää sisällistä ylpeyttään sillä ajatuksella, että tämmöisissä vähäpätöisissä kiitollisuudenvelka-asioissa vastaanottajakin osoittaa yhtä suurta kohteliaisuutta kuin tarjooja. Sillä välin he astuivat kaitaa kujaa, jota pitkät jalavat varjostivat ja jonka päässä oleva portti johti ravintolan pihalle. Tämä ravintola oli tavattoman suuri, varattu niille aatelismiehille ja anomuksentuojille, joilla oli asioita läheiseen linnaan; sillä Ludvig XI sangen harvoin, ja ainoastaan silloin, kun sellainen kohteliaisuus oli aivan välttämätön, tarjosi asuntoa kellekään hovissansa. Vaakunakilpi, jota koristi ''lilja'', riippui ravintolan suuren, säännöttömän rakennuksen pääoven yläpuolella; mutta pihalla sekä sisällä huoneissa tuntui sangen vähän, jos ollenkaan sitä melua, joka noina aikoina, jolloin niin paljon palvelijoita pidettiin niin hyvin ravintoloissa kuin myös yksityisissäkin taloissa, todisti liikkeen olevan vilkasta ja vieraita runsaasti. Näytti siltä kuin olisi naapurina olevan kuninkaallisen palatsin tyly, jörömäinen luonne tartuttanut myös hiukan juhlallista, peloittavaa synkkyyttään tälle paikalle, jonka, kaikkialla muualla vallitsevan tavan mukaan, olisi pitänyt olla nautintojen, iloisen seuran ja herkullisten ateriain temppelinä. Mestari Pietari, kutsumatta ketään ja lähestymättä pääovea, painoi erään sivuoven kädensijaa ja vei nuorukaisen avaraan tupaan, missä pystyvalkea lekkui uunissa ja varustuksia oli tehty kelpo aamiaista varten. »Naapurini on pitänyt hyvää huolta», sanoi ranskalainen skotlantilaiselle. »Sinun on varmaan vilu, ja minä käskin sytyttää valkean; sinulla on varmaan nälkä, ja aamiainen on kohta joutuva.» Hän vihelsi, ja ravintolanisäntä ilmestyi, vastaten mestari Pietarin tervehdykseen kumarruksella, osoittamatta lainkaan tuota lörppömäisyyttä, joka kaikkina aikoina on ollut ominaista ranskalaisille ravintolanisännille. »Olin pyytänyt erästä herraa», virkkoi mestari Pietari, »tilaamaan aamiaista – onko hän sen tehnyt?» Vastaukseksi isäntä vain kumarsi, ja samoin, tuodessaan sisään ja järjestäessään pöytään kelpo aterian, hän ei kehunut ruokien hyvyyttä ainoallakaan sanalla. Ja kuitenkin tämä aamiainen, niinkuin lukija seuraavasta luvusta saa nähdä, olisi hyvin ansainnut semmoisia korusanoja, joilla ravintolanisännät Ranskassa tavallisesti höystävät vieraanvaraisuuttaan. [[Luokka:Qventin Durward]] 4265 9224 2006-11-24T17:03:16Z Nysalor 5 IV Aamiainen {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: III Linna|III Linna]] |seuraava=[[Qventin Durward: V Soturi|V Soturi]] |otsikko=IV Aamiainen |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Herra Jumala taivaassa! Minkälaiset : pureksimet sill’ on suussa! : Minkälaista leipää tää on! : Yorick’in matkakertomus. Me jätimme nuoren matkalaisemme hauskimpaan tilanteeseen, mikä hänelle oli sattunut sen jälkeen kuin hän oli astunut muinaisen Gallian rajojen sisäpuolelle. Aamiainen oli tosiaankin ihmeen hyvä. Siinä oli Perigord’in piirakkaa, jonka ääressä herkkusuu mielellään olisi tahtonut elää ja kuolla, niinkuin Homeroksen lotussyöjät, unohtaen omaisensa, kotimaansa sekä kaikki yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Oivallisen kuoren laajat seinät kohosivat aivankuin rikkaan pääkaupungin vallit, edustaen sitä rikkautta, jonka suojaksi ne olivat aiotut. Siinä oli herkullista ragout’a (höystelihaa), jossa oli havaittavana hiukkasen point de l’ail’ia (sipulin makua), mikä gascognelaiselle on niin mieleen ja jota ei skotlantilainenkaan halveksi. Siinä oli herkullinen kinkku, joka aikanansa oli ollut jalon metsäkarjun liikkiönä läheisessä Montrichart’in metsässä. Siinä oli kaikkein hienoimmanmakuista vehnäleipää, joka oli leivottu pieniksi, ympyriäisiksi boules-nimisiksi pulliksi (siitä leipurit ranskankielellä ovat saaneet nimensä boulangers); näiden pullien kuori oli niin viehättävä, että yksin vedenkin kera nautittuina ne olisivat olleet herkkua. Mutta vettä ei tarvittukaan yksin juoda, olipa pöydässä myös bottrine-niminen nahkaleili, joka sisälsi noin korttelin verran kelpo Beaulnen viiniä. Näin monet hyvät herkut olisivat herättäneet luurangonkin ruokahalua. Mikä vaikutus niillä sitten olikaan tuskin kaksikymmentä-vuotiaaseen nuorukaiseen, joka (tunnustakaamme totuus) oli saanut sangen vähän syödäkseen viimeisenä kahtena päivänä, jollemme ota lukuun muutamia kypsiä hedelmiä, joita hänellä oli ollut tilaisuus poimia, sekä aivan niukkaa määrää ohraista leipää! Hän kävi ragout’hun käsiksi, eikä aikaakaan, niin vati oli tyhjä – hän ryntäsi suuren piirakan kimppuun ja tunkeutui syvälle kinkun sisustaan, ja, jolloinkulloin huuhdellen runsaat annoksensa viinillä, ryhtyi yhä uudestaan ja uudestaan työhönsä, isännän suureksi ihmeeksi sekä mestari Pietarin huviksi. Viimeksimainittu, luultavasti huomatessaan tehneensä paljon paremmankin teon kuin mitä hän oli tarkoittanutkaan, katseli suurella mielihyvällä nuoren skotlantilaisen harrasta syöntiä; ja havaitessansa vihdoin, että Durward’in ruokahalu alkoi uupua, hän koetti kiihoittaa häntä yhä uusiin ponnistuksiin, tilaamalla makeisia, darioles, sekä kaikenlaisia muita suuhun sulavia jälkiruokia, saadakseen nuorukaisen jatkamaan vielä syöntiänsä. Hänen tässä toimessa ollessaan ilmaisi mestari Pietarin katse hyväntahtoisuutta, melkeinpä lempeyttä, joka erosi kerrassaan hänen kasvojensa tavallisesta terävästä, pilkallisesta ja tylystä ulkomuodosta. Vanhat ihmiset melkein aina katselevat mielihyvällä nuorison huvituksia ja kaikenlaatuisia ponnistuksia, jos katsojan mieli on luonnollisessa tasapainossaan, sisällisen kateuden tai turhamaisen kilpailunhalun häiritsemättä sitä. Qventin Durwardkaan, kesken tuota hauskaa työtään, ei voinut olla huomaamatta, että hänen kestitsijänsä kasvojenilme, joka ensiksi oli tuntunut hänestä niin vastenmieliseltä, parani paranemistaan, kun sitä Beaulnen viinin vaikutuksen alaisena katseli, ja oikeinpa oli lempeyttä hänen äänessään, kun hän alkoi moittia mestari Pietaria siitä, että tämä huvitteli itseänsä vain nauramalla hänen hyvälle ruokahalulleen, syömättä itse yhtään mitään. »Minä paastoan», vastasi mestari Pietari, »enkä saa syödä mitään ennen iltaa, paitsi vähän makeisia ja vettä. – Käske rouvasi», lisäsi hän kääntyen ravintolanisännän puoleen, »tuoda kumpaistakin minulle.» Isäntä läksi, ja mestari Pietari jatkoi: »Kas niin, olenko pitänyt lupaukseni aamiaisen suhteen?» »Tämä on paras ateria, mitä suuhuni olen saanut», vastasi nuorukainen, »siitä saakka kun Glen-houlakin’istä läksin.» »Glen – – mitä?» kysäisi mestari Pietari. »Aiotko loitsia pirun esille, kun tuommoisia pitkähäntäisiä sanoja käytät?» »Glen-houlakin», vastasi Durward suuttumatta, »se on Sääskilaakso, on meidän vanhan sukutilamme nimi, hyvä herra. Te olette ostanut itsellenne oikeuden nauraa tuolle nimelle, jos mielenne tekee.» »Tarkoitukseni ei ollut loukata», sanoi vanha mies. »Mutta aioin sanoa, koska tämä ateria sinusta maistui niin hyvältä, että henkivartijajoukon skotlantilaiset jousimiehet syövät yhtä hyvän, jollei paremmankin, joka päivä.» »Eipä kumma», sanoi Durward, »sillä oltuaan kaiken yötä suljettuna tuommoisiin pääskysen pesiin, heillä tietysti aamulla on ihmeen hyvä ruokahalu.» »Ja yltäkyllin tyydykettäkin», jatkoi mestari Pietari. »Heidän ei tarvitse, niinkuin burgundilaisten, nylkeä selkäänsä alastomaksi, saadakseen vatsan täytettä – he käyvät koreissa vaatteissa niinkuin kreivit, ja syödä herkkuttelevat niinkuin luostarin abotit.» »Olkoon se heille onneksi», sanoi Durward. »Ja miksikä sinä et rupeaisi täällä palvelukseen, nuori mies? Sinun enosi, sen uskallan sanoa, saattaisi kyllä hankkia sinulle paikan, niinpian kuin joku tulee avonaiseksi. Ja, annas kun kuiskaan korvaasi, minullakin on siellä pikkuisen sananvaltaa, ja voisin olla sinulle avuksi. Osannethan ratsastaakin, arvaan sen, yhtä hyvin kuin jousella ampua?» »Meidän sukumme ovat yhtä hyviä ratsumiehiä kuin ketkä tahansa, jotka ovat pistäneet rautakenkäisen jalkansa teräsjalustimeen, ja enpä tiedä, pitäisikö minun kenties suostua teidän suosiolliseen tarjoukseenne. Mutta katsokaas, ruoka ja vaatetus ovat kylläkin tarpeellisia, mutta, minun asemassani, mies haluaisi kunniaa ja korkeampia paikkoja ja uljaita sankaritekoja. Teidän Ludvig kuninkaanne – Jumala häntä siunatkoon, sillä hän on Skotlannin ystävä ja liittolainen – maata nuhjailee tässä linnassa, tai ratsastaa vain yhdestä vallitetusta kaupungista toiseen; hän valloittaa kaupunkeja sekä maakuntia valtiollisten lähettiläittensä välityksellä, eikä rehellisellä taistelulla. Mutta minäpä olen samaa mieltä kuin Douglas’it, jotka aina oleskelivat ulkona taivasalla, sillä heidän mielestään oli hauskempi kuulla leivon laulavan kuin hiiren vinkuvan.» »Nuori mies», sanoi mestari Pietari, »älä näin hätäisesti tuomitse kuninkaitten tekoja. Ludvig tahtoo säästää alamaistensa verta, mutta ei välitä omastansa. Montlhéryn tappelussa hän osoitti olevansa urhoollinen mies.« »Niin oikein, mutta siitä on jo tusina vuotta, jollei enemmänkin», vastasi nuorukainen. – »Minä tahtoisin palvella herraa, joka pitäisi kunniansa yhtä ruostumatonna kuin kilpensä ja uskaltaisi aina olla etumaisena miehenä tiheimmässä kahakassa.» »Miksi et sitten jäänyt Brysseliin Burgund’in herttuan luokse? Hän olisi antanut sinulle tilaisuutta katkaista luusi joka ikinen päivä; ja jollei siihen olisi tilaisuutta, niin katkaisisi hän itse sinun luusi – varsinkin jos hän saisi tietää, että olet löylyttänyt hänen metsänvartijaansa.» »Aivan oikein», sanoi Qventin, »kova onneni on sen oven minulta sulkenut.» »No, onpa niitä maailmassa paljon muitakin hurjapäitä, joiden palvelukseen hullu nuorukainen saattaa lähteä», virkkoi hänen neuvonantajansa. »Mitä erimerkiksi arvelisit Vilhelm de la Marck’ista?» »Mitä!» huudahti Durward. »Minäkö menisin palvelemaan tuota Partasuuta – tuota Ardennivuorten Metsäkarjua – tuota rosvojen ja ryöstäjien päällikköä, joka ottaisi ihmisen hengiltä hänen päällystakkinsa hinnasta ja joka tappaa pappeja ja toivioretkeläisiä aivan kuin peitsimiehiä ja huoveja? Siellä minun isäni vaakuna tulisi iäksi tahratuksi.» »No, sinä nuori tuittupää»; vastasi mestari Pietari, »jos mielestäsi Sanglier (metsäkarju) on liian häikäilemätön, niin miksikä et menisi nuoren Geldern’in herttuan palvelukseen?» »Yhtä hyvin voisin mennä pahan hengen palvelukseen!» sanoi Qventin. »Kuulkaahan, minä kuiskaan teidän korvaanne – hänestä on siksi paljon rasitusta, ettei maa voi häntä kannattaa – helvetin kita on jo ammollaan häntä varten! Kerrotaanhan, että hän pitää omaa isäänsä vankina, vieläpä että hän on lyönytkin häntä. – Voitteko te sitä uskoa?» Mestari Pietari näytti joutuvan hiukan hämilleen teeskentelemättömän kammon johdosta, jolla nuori skotlantilainen puhui herttuan kiittämättömyydestä isäänsä kohtaan, ja vastasi: »Etpä tiedä, poikaseni, kuinka lyhytaikaiset veren siteet ovat korkeasukuisten parissa.» Sitten hän muutti tuntehikasta ääntään, jolla hän oli lausunut nämä sanat, ja lisäsi leikillisesti: »Ja sitä paitsi, jos herttua onkin piessyt isäänsä, niin onpa, sen voin taata, hänen isänsä aikoinaan myös löylyttänyt häntä, niin että asia on nyt kuitattu.» »Kylläpä minua kummastuttaa kuullessani teidän näin puhuvan», virkkoi skotlantilainen punastuen vihasta. »Harmaapäisen miehen, semmoisen kuin teidän, pitäisi valita sopivampia leikkipuheen aiheita. Jos vanha herttua löi poikaansa lapsena, niin ei hän vielä ole lyönyt häntä tarpeeksi; sillä parempi olisi ollut, jos poika vitsasta olisi saanut surmansa, kuin että hän jäi eloon, ja että kristitty maailma saa nyt hävetä sitä, että mokoma ilkimys on saanut pyhän kasteen.» »Koska sinä», sanoi mestari Pietari, »tällä tavalla punnitset kaikkien hallitsijain ja päällikköjen mielenlaatua, niin taitaisi olla parasta, että itse rupeat päälliköksi. Sillä mistä näin rikkiviisas voisi löytää päällikön, joka kelpaisi hänelle käskijäksi?» »Te nauratte minulle, mestari Pietari», virkkoi nuorukainen suuttumatta,» ja ehkäpä olette oikeassa. Mutta ettepä vielä ole maininnut yhtä miestä, joka on uljas päällikkö, jolla on urhoollinen sotajoukko, ja jonka palvelukseen miehen sopisi kyllä pyrkiä.» »En voi arvata ketä tarkoitat.» »No, häntä, joka Mahommed’in ruumisarkun lailla (kirottu olkoon Mahommed!) riippuu molempien maneettien keskivälillä – häntä, jota ei kukaan voi ranskalaiseksi eikä burgundilaiseksi sanoa, mutta joka osaa pysyä tasapainossa kumpaistenkin välillä, saattaen kumpaisetkin itseänsä pelkäämään ja palvelemaan, niin mahtavia hallitsijoita kuin ovatkin.» »Enpä voi arvata ketä tarkoitat», toisti mestari Pietari miettiväisesti. »No, ketäs muuta minä voisin tarkoittaa, kuin jaloa Luxemburgin Ludvigia, Saint Paul’in kreiviä, Ranskan yliconnetabelia? Se mies puolustaa paikkaansa pienen, urhoollisen sotajoukkonsa kanssa, pää pystyssä ja yhtä ylpeänä kuin Ludvig kuningas tai Kaarle herttua, pysyen tasapainossa heidän välillään kuin poika, joka seisoo hyppylaudan keskikohdalla, molempien toisten keikutellessa päätänsä ilmaan.» »Ja hänpä se heistä kolmesta kaikkein pahimmin vielä keikahtaa maahan», sanoi mestari Pietari. »Kuulepas, nuori ystäväni, joka pidät ryöstöä pahana rikoksena, tiedätkö että viisas Saint-Paul’in kreivisi olikin juuri ensimäinen, joka sodan aikana alkoi polttaa maaseutua, ja että ennen hänen hävyttömiä hävitysretkiänsä aina kaikin puolin säästettiin niitä vallittomia kaupunkeja ja kyliä, jotka eivät yrittäneet vastarintaa?» »En maar’!» sanoi Durward, »ja jos niin on laita, niin alan arvella, ettei yksikään noista suurista herroista ole toistaan parempi, ja että yhtä hauska on valita joku heistä kuin puu, johon tahtoisi tulla hirtetyksi. Mutta Saint Paul’in kreivi, tuo Connetable, on vain suoranaisella siirroksella saanut valtaansa sen kaupungin, joka kantaa minun korkea-arvoisen suojeluspyhimykseni St. Qventin’in nimeä», (näin puhuessaan hän teki ristinmerkin), »ja luulisinpa, että pyhä suojelijani, jos siellä asuisin, toki jollakin lailla pitäisi minusta huolta – eihän hänellä olekaan niin monta kaimaa kuin noilla yleisemmin suosituilla pyhillä miehillä. Mutta varmaankin hän sittenkin on unohtanut minut, Qventin Durward paran, hengellisen kummilapsensa, koska hän on antanut minun olla kokonaisen päivän ruuatta, ja seuraavana aamuna jättänyt minut St. Julian’in turviin sekä tuntemattoman ihmisen satunnaisen hyväntahtoisuuden nojaan, josta hyvästä olen saanut maksaa kylmän kylvyn kuuluisassa Cher-virrassa tai jossakin sen lisäjoessa.» »Älä pilkkaa pyhiä miehiä, nuori ystäväni», virkkoi mestari Pietari. »Pyhä Julian on matkalaisten uskollinen suojelija, ja ehkäpä autuas Pyhä Qventin on tehnyt enemmän hyvää sinun eduksesi kuin mitä edes tiedätkään.» Hänen näin puhuessaan aukeni ovi, ja neitonen, joka pikemmin oli hiukan yli viidentoista vuoden vanha kuin sitä nuorempi, astui sisään kantaen salvetilla peitettyä lautasta. Tällä lautasella oli pieni malja, täynnään kuivatettuja luumuja, joita pidetään Tours’in kaupungin herkkuina; sitä paitsi oli siinä pikarikin, tuollainen ihmeellisesti koristettu hopealaite, jommoisista kaupungin kultasepät muinoin olivat kuuluisat, heidän kun sanottiin tekevän niin hienoa työtä, että he siinä suhteessa voittivat kaikki muut Ranskan kaupungit, ja ettei itse pääkaupunkikaan voinut heille vertoja vetää. Tämä pikari oli muodoltaan niin kaunis, ettei Durward tullut tarkemmin tutkineeksi, oliko se hopeaa vai, samoin kuin hänen edessään seisova juoma-astia halvempaa metallia, joskin niin kirkkaaksi hangattu, että se näytti kalliimmalta metallilta. Mutta juomanlaskijan virkaa toimittavan neitosen ulkomuoto vetikin Durward’in huomion paljon enemmän puoleensa kuin kaikki nuo pienet seikat, jotka kuuluivat hänen tehtäviinsä. Nuorukainen huomasi heti, että hänellä oli tuuheat, pitkät, mustat palmikot, joita, samoinkuin hänenkin kotimaassaan tytöillä oli tapana, ei mikään muu koristanut kuin muratinlehdistä punottu kevyt seppele. Nämät palmikot ympäröivät ikäänkuin huntu kasvoja, joiden säännölliset piirteet, mustat silmät ja miettivä katse muistuttivat Melpomenea, joskin posken vieno puna ja suupielien ja silmien väike näytti ilmaisevan, ettei ilo ollut vieras näille vakaville kasvoille, joskaan se ei tavallisesti niillä tainnutkaan karehtia. Qventin oli myös huomaavinaan, että painostavat ulkonaiset seikat varmaankin vaikuttivat sen, että näin nuori ja suloinen tyttö ulkomuodoltaan oli vakavampi kuin nuoret kaunottaret yleensä; ja koska nuorison romantillinen mielikuvitus on kerkeä rakennuksiinsa rakentamaan sangen heikoillekin perusteille, niin Durward’ia huvitti seuraavan keskustelun johdosta tehdä se johtopäätös, että tämän kauniin olennon kohtalo oli salaisuuteen peitetty. »Mitä nyt, Jacqueline!» virkkoi mestari Pietari, kun tyttö astui kamariin, »mitä tämä merkitsee? Enkö minä käskenyt Perette rouvaa tuomaan minulle tilaukseni? – Pasques-Dieu! – Onko hän vai luuleeko hän olevansa liian hyvä minua palvelemaan?» »Minun sukulaiseni ei voi oikein hyvin», vastasi Jacqueline liikutetulla, mutta nöyrällä äänellä; »hän ei voi hyvin ja hänen täytyy pysyä kamarissaan.» »Toivonpa, että hän on siellä ''yksin!''» vastasi mestari Pietari painokkaasti. »Minä olen vanha kettu, minulle ei voi syöttää teeskenneltyä pahanvointia todellisen syyn sijasta.» Jacqueline kalpeni ja vavahtikin, kuullessaan mestari Pietarin vastauksen; sillä myönnettävä on, että hänen äänensä ja silmänsä, jotka aina olivat tylyt, pilkalliset ja vastenmieliset, muuttuivat oikein hirvittäviksi ja peloittaviksi, niiden ilmaistessa vihaa tai epäluuloa. Qventin’in vuorelaisritarillisuus heräsi heti, ja hän lähestyi kiireesti vapauttaakseen tytön tämän taakasta; Jacqueline antoikin vastustamatta sen hänen käsiinsä, luoden samassa aran, pelästyneen katseen suuttuneeseen porvariin. Ei kukaan olisi voinut vastustaa tytön silmien läpitunkevaa, armoa anovaa katsetta, ja mestari Pietarin vastaus ei ilmaisutkaan vain asettunutta vihaa, vaan niin paljon lempeyttä kuin hänen muotonsa ja käytöksensä suinkin saattoi osoittaa. »En moiti sinua, Jacqueline», sanoi hän, »ja sinä oletkin kovin nuori ollaksesi jo sellainen, miksi, paha kyllä, kerta tulet – kavala, petollinen lepsakko, niinkuin koko muukin häilymielinen sukusi. Ei kukaan mies ole koskaan tullut täysi-ikäiseksi saamatta tilaisuutta tuntea teidät perinpohjin. Katsopas tässä tätä skotlantilaista herraa, hänkin voi sinulle samaa vakuuttaa.» Jacqueline, ikäänkuin totellen mestari Pietaria, katsahti nuoreen muukalaiseen, mutta tämä pikainen katse näytti Durward’ista anovan apua ja sääliä; ja reippaasti, nuoruuden herkkätunteisuuden sekä kasvatuksen kautta saadun romantillisen naisen kunnioituksen yllyttämänä, hän arvelematta sanoi: »Tahtoisinpa heittää hansikkaani kelle yhdenarvoiselle ja samanikäiselle vastustajalle hyvänsä, joka uskaltaisi sanoa, että tämmöiset kasvot, jotka näen nyt silmieni edessä, voisivat koskaan ilmaista muuta kuin puhtaimman ja rehellisimmän sydämen tunteita!» Neito vaaleni kalmankalpeaksi ja loi aran katseen mestari Pietariin, mutta nuoren uskalikon suuret sanat eivät näyttäneet nostattavan muuta kuin hänen nauruaan, pikemmin kuitenkin ylenkatseen kuin hyväksymisen naurua. Qventin, jonka toinen ajatus tavallisesti oikaisi mitä ensimäinen oli rikkonut, joskin usein vasta sitten, kun ensimäinen oli jo sanoiksi puhjennut, punastui tulipunaiseksi sanottuaan jotain sellaista, mikä vanhan, ammatiltaan rauhallisen miehen läsnäollessa saattoi kuulua tyhjältä kerskaukselta; ja kohtuullisena ja ansaittuna rangaistuksena hän päätti nöyrästi kärsiä kaiken sen naurun, jonka alaiseksi oli itsensä saattanut. Hän laski pikarin sekä vadin mestari Pietarin eteen, jota tehdessään hänen poskensa olivat tulipunaiset ja hänen kasvojensa eleet ilmaisivat häpeää, joskin hän koetti salata sitä nololla hymyllä. »Sinä olet hullu poika», virkkoi mestari Pietari, »ja tunnet yhtä vähän naisia kuin hallitsijoitakaan – joiden sydämet», lisäsi hän hartaasti tehden ristinmerkin, »Jumala pitää oikeassa kädessänsä.» »Ja kenen kädessä ovat sitten naissydämet?» kysyi Qventin, sillä hän oli päättänyt, jos mahdollista, olla alistumatta tämän ihmeellisen vanhuksen omavaltaisen ylivallan alle, jonka ylpeä ja kursailematon käytös vaikutti aivan liian voimakkaasti häneen. »Pelkäänpä että sinun tulee tiedustella sitä toisesta paikasta», vastasi mestari Pietari vakavasti. Qventin’in rynnäkkö oli jälleen torjuttu, mutta hänen rohkeutensa ei silti ollut peräti kukistunut. – Eihän suinkaan, arveli hän itsekseen, kaikki kunnioitus, jota tälle Tours’in porvarille osoitan, voi johtua siitä, että tunnen olevani kiitollisuudenvelassa yhdestä aamiaisesta, joskin se oli aika hyvä ja runsas ateria. Koirat ja haukat talttuvat, kun niitä syötetään – ihmiselle pitää osoittaa lempeyttä jos tahtoo häntä kiinnittää rakkauden ja kiitollisuuden siteillä. Mutta tämä vanhus ei ole mikään tavallinen mies; ja tuo ihana ilmestys, joka juuri nyt jälleen katoo – ei näin kaunis olento voi mitenkään kuulua tähän halpaan paikkaan eikä hän myöskään voi olla tuon rahaahaalivan kauppiaankaan oma, vaikka hän komentaakin häntä niinkuin epäilemättä tekee jokaiselle, joka sattuu hänen ahtaan piirinsä rajojen sisäpuolelle. Ihmeellistä, minkä suuren arvon nuo flanderilaiset ja ranskalaiset näyttävät antavan rikkaudelle, paljoa suuremman kuin mitä se ansaitsee, niin että tämä vanha kauppiaskin arvatenkin luulee minua kunnioitukseni hänen ikäänsä kohtaan tarkoittavan vain hänen rahojensa kumartamista – ja kuitenkin minä olen korkeasukuinen, rautapukuinen Skotlannin aatelismies, hän vain toursilainen käsityöläinen! Tällaiset olivat ne ajatukset, jotka välähtivät nuoren Durward’in pään lävitse. Juuri samassa mestari Pietari hymyillen ja taputellen Jacquelinen päätä, josta valuivat alas pitkät palmikot, virkkoi: »Tämä nuori mies voi palvella minua, Jacqueline – sinä saat lähteä. Minä sanon sitten sinun huolimattomalle sukulaisellesi, ettei hän tee oikein lähetteessään sinut turhan päiten vierasten nähtäväksi.» »Minähän tulin vain teitä palvelemaan», sanoi tyttö, »ja toivonpa ettette suutu sukulaiseeni, koska» – »Pasques-Dieu!» huudahti kauppias keskeyttäen tytön puheen, vaikkei kuitenkaan tylyllä tavalla, »rupeatko sinä sanakiistaan minun kanssani, sinä tytöntynkkä, vai viivytkö täällä, jotta saisit tirkistellä tätä nuorta poikaa? – Mene matkaasi – hän on aatelismies, ja häneltä saan tarpeeksi apua.» Jacqueline läksi, ja hänen äkillinen katoomisensa täytti siinä määrin Qventin Durward’in mielen, että hänen edellinen ajatuksenjuoksunsa aivan katkesi ja että hän vaistomaisesti totteli, kun mestari Pietari kursailematta nojautui taaksepäin suuressa, mukavassa nojatuolissa ja äänellä, joka todisti hänen olevan tottuneen siihen, että hänen käskyjänsä toteltiin, sanoi; »Aseta lautanen viereeni.» Kauppias laski sitten mustat silmäripsensä alas, jotta hänen terävät silmänsä peittyivät melkein näkyvistä, taikka vain aika ajoin heittivät äkillisen, vilkkaan vilahduksen ympärilleen, niinkuin mustan pilven taakse peittynyt aurinko joskus lyhyeksi hetkeksi välähdyttää esille jonkun ainoan säteen. »Se on kaunis tyttö», virkkoi vanha mies viimein kohottaen päätään ja katsoen puhuessaan lujasti ja tuikeasti Qventin’iin, »suloinen tyttö ravintolapalvelijattareksi – hän olisi koristeena kunnon porvarinkin pöydässä; mutta halpa sukuperä, halpa kasvatus.» Sattuu joskus, että satunnainen nuoli kukistaa ihanimman pilvilinnan maahan, ja silloin linnan rakentaja ei katsele juuri suosiolla sitä, joka nuolen ampui, vaikka hän ei olisikaan sitä tahallaan tehnyt. Qventin joutui hämilleen ja olisi mielellään suuttunut – hän ei itsekään oikein tiennyt miksi – tuohon vanhaan mieheen, joka oli antanut hänelle sen tiedon, ettei kaunis tyttö ollutkaan mitään sen enempää eikä vähempää kuin mitä hänen virantoimituksestansa saattoi päättää – ravintolapalvelijatar – tosin tavallista ylhäisempää laatua, luultavasti isännän sisarentytär tai jotain senkaltaista, mutta kaikissa tapauksissa palvelija, jonka täytyi noudattaa ravintolavieraitten ja erittäinkin mestari Pietarin mieltä, jolla luultavasti oli yltäkyllin mielijohteita sekä rikkautta, ollaksensa varma niiden noudattamisesta. Taaskin hänen mieleensä johtui se ajatus, se itsepäinen ajatus, että hänen pitäisi huomauttaa vanhalle miehelle, miten erilaiset säädyltään he molemmat olivat, todistaa kauppiaalle, että hänenlaisensa, olkoon hän kuinka rikas hyvänsä, ei rikkautensa nojalla voisi kuitenkaan kohota Glen-houlakin’in Durward’ien tasalle. Mutta joka kerta, kun hän siinä aikeessa katsahti mestari Pietariin, huomasi hän tämän miehen ulkomuodossa, joskin silmät olivat alaspäin luodut, kasvojen eleet pinnistyksissä ja vaatetus halpa, köyhä, jotakin, joka esti häntä vetoamasta siihen suurempaan arvoon, jota hän arveli itsellään kauppiaan rinnalla olevan. Päinvastoin, mitä useammin ja tarkemmin hän katseli kauppiasta, sitä enemmän kiihtyi Qventin’in uteliaisuus saada tietää kuka ja mikä mies hän todella oli; ja hän päätti viimein mielessään, että vanhus vähintänsä oli Tours’in kaupungin ''syndiki'' eli pormestari tai joku muu senkaltainen, joka tavalla tai toisella oli tottunut vaatimaan ja vastaanottamaan kunnioitusta. Sillä välin näytti kauppias jälleen vaipuneen mietteihinsä, joista hän havahtui vain sen verran että hän hartaudella teki ristinmerkin ja söi hiukan kuivatuita hedelmiä sekä pienen korpunpalasen. Sitten hän viittasi Qventin’iä ojentamaan hänelle pikarin, ja ottaessaan sen vastaan hän ikäänkuin tiedustellen lisäsi: »Sanoithan olevasi aatelismies?» »Niin epäilemättä olen», vastasi skotlantilainen, »jos viidentoista polvikunnan aatelius siksi voi miehen tehdä – niinhän minä teille jo sanoin. Mutta älkää kursailko senvuoksi, mestari Pietari – minulle on aina opetettu, että nuorempien velvollisuus on olla vanhempien ihmisten apuna.» »Se on oiva opetus», sanoi kauppias, käyttäen pikaria tarjoovan nuorukaisen apua hyväkseen ja täyttäen juoma-astiansa kannusta, joka näytti olevan samaa ainetta kuin pikarikin, ikäänkuin hän ei lainkaan olisi epäillyt tämän avun sopivaisuutta, niinkuin Qventin kenties oli olettanut. »Paha henki vieköön tämän vanhan käsityöläisen ja porvarin, joka on täällä aivan kuin kotonaan ja käskyläistensä seurassa», ajatteli Durward vielä kerran itsekseen; »käyttääpä hän skotlantilaisen aatelismiehen palvelustakin hyväkseen aivan kuin olisin Glen’islan talonpoika.» Kauppias sillä välin, juotuaan pikarillisen vettä, sanoi kumppanilleen: »Siitä uutteruudesta, jolla näyt tuota Beaulnen viiniä nauttivan, päätän, ettet halua ruveta kumppanikseni tämän alkuaineellisen juoman juomisessa. Mutta onpa minulla semmoista »elämänvettä» muassani, joka voi kallion lähdeveden muuttaa Ranskan parhaimmaksi viiniksi.» Näin puhuen hän veti povestaan suuren kukkaron, joka oli tehty merisaukon nahasta, ja karisti pieniä hopearahoja virtanaan pikariin, kunnes tämä, joka oli pienenlainen, tuli niistä puolilleen. »Sinulla on suurempi syy, poikaseni», virkkoi mestari Pietari, »olla kiitollinen sekä omalle kaimapyhimyksellesi St. Qventin’ille että St. Julianille, kuin mitä taannoin näytit olevan. Minä kehoittaisin sinua niiden kumpaisenkin nimessä antamaan almuja. Pysy tässä ravintolassa, kunnes puheillesi tulee sukulaisesi Arpiposki, joka iltapuolella on vapaana vartijavuorostaan. Minä ilmoitan hänelle, että hän voi tavata sinut täällä, sillä minulla on asiaa linnaan.» Qventin Durward’in kielellä pyöri muutamia sanoja, joilla hän olisi pyytänyt, ettei hänen uusi ystävänsä panisi pahaksi, vaikkei hän ottaisikaan vastaan tätä ylenmääräistä lahjaa. Mutta mestari Pietari, vetäen synkät kulmakarvansa ryppyyn ja ojentaen kumaraisen vartalonsa entistä suoremmaksi ja arvokkaammaksi, sanoi käskevällä äänellä: »Ei vastausta, nuori mies, vaan tee mitä sinulle on käsketty.» Näin sanoen hän läksi huoneesta, viitaten Qventin’ille, ettei hän saisi häntä seurata. Nuori skotlantilainen jäi hämmästyneenä paikalleen eikä tietänyt mitä asiasta arvella. Ensimäinen luonnollinen, joskaan ei juuri jaloin tunne saattoi hänet tirkistämään hopeapikariin, joka varmaankin enemmän kuin puolilleen oli täynnä hopearahoja, jommoisia Qventin’illä kenties ei ikänä ollut yht’aikaa ollut kuin korkeintaan parikymmentä hallussaan. Mutta salliko hänen arvonsa aatelismiehenä ottaa tuon rikkaan plebejin rahoja vastaan? – Se oli kiusallinen kysymys; sillä vaikka hänellä olikin nyt kelpo aamiainen tallessaan, niin eipä siinä kuitenkaan ollut paljon säästövaraa, jos piti matkustaa takaisin Dijon’iin siinä tapauksessa että hän, pelkäämättä Burgundin herttuan vihaa, päätti pyrkiä hänen palvelukseensa, tai lähteä St. Qventin’iin Connetablen, St. Paul’in kreivin luoksi; sillä jommallekummalle näistä herroista, jollei Ranskan kuninkaalle, hän aikoi tarjoutua palvelukseen. Asiain tällä kannalla ollessa hänen oli ehkä viisainta seurata enonsa neuvoa; sillä välin hän pisti rahat samettiseen haukkataskuunsa ja kutsui ravintolanisäntää antaaksensa hänelle hopeapikarin takaisin; samassa hän oli myös päättänyt kysellä isännältä muutamia tuota anteliasta ja käskeväistä kauppiasta koskevia seikkoja. Isäntä ilmaantui heti ja oli puheliaampi kuin tähän asti, vaikkei hän antanutkaan paljon tietoja. Hän ei millään muotoa ottanut vastaan hopeapikaria. Se ei ollut hänen omansa, sanoi hän, vaan mestari Pietarin, joka oli sen vieraalleen lahjoittanut. Neljä omaa hopeahaarikkaa sanoi isäntä itselläänkin olevan, jotka hän oli saanut perinnöksi mummoltansa – olkoon hänen sielunsa autuas! – Mutta ne eivät olleet enemmän vieraan kädessä olevan kauniisti koristetun pikarin kaltaisia kuin nauris oli persikan sukua. Tämä oli noita kuuluisia Tours’in pikareita, Martti Dominiquen tekemiä, taideniekan, joka saattoi kilpailla Parisinkin rinnalla. »Entäs sanokaahan kuka tuo mestari Pietari on», keskeytti hänet Durward, »joka antaa näin kalliita lahjoja tuntemattomille?» »Kukako mestari Pietari on», sanoi ravintolanisäntä, tiputellen näitä sanoja hitaasti suustaan, aivankuin tippoja tisleerauspannusta. »Niin juuri», sanoi Durward kiireisellä ja käskevällä äänellä; »kuka on tuo mestari Pietari ja miksi hän tavaroitansa tällä tavalla sirottelee? Ja kuka on tuo teurastajan näköinen junkkari, jonka hän lähetti tänne edeltäpäin aamiaista tilaamaan?» »Kas, hyvä herra, mitä mestari Pietariin tulee, niin olisi teidän pitänyt kysyä se häneltä itseltään; ja tuo toinen herra taasen, joka tilasi aamiaista, Jumala varjelkoon meitä lähemmästä tuttavuudesta hänen kanssaan!» »Tässä kaikessa piilee jokin salaisuus», virkkoi nuori skotlantilainen. »Mestari Pietari sanoi minulle olevansa kauppamies.» »Ja jos hän niin sanoi teille», vakuutti isäntä, »niin on hän varmaankin kauppamies.» »Mitä lajia tavaroita hän kaupittelee?» »Oi, hänellä on paljonkin hyviä asioita», vastasi isäntä, »ja erittäinkin on hän perustanut tänne silkkitehtaita, joiden teokset voivat kilpailla niiden kallisten kankaitten kanssa, joita venetsialaiset tuovat Intiasta ja Kathaista. Taisittehan te nähdä noita silkkiäispuurivejä tänne tullessanne; ne ovat kaikki istutetut mestari Pietarin käskystä silkkimadon ravinnoksi.» »Entäs tuo nuori neito, joka toi makeiset sisään, kuka hän on, hyvä ystävä?» kysyi vieras edelleen. »Minun taloni vieraita, herra, hän majailee täällä holhoojansa kanssa, tätikö vai muu sukulainen hän lienee», vastasi isäntä. »Annatteko te tavallisesti vieraanne palvella toinen toistaan?» kysyi Durward. »Sillä minä huomasin, ettei mestari Pietari tahtonut ottaa mitään teidän eikä myöskään teidän palvelijanne kädestä.» »Rikkailla herroilla saa olla mielijohteitansa, sillä he maksavat niistä», sanoi isäntä; »eipä ole ensi kerta, jolloin mestari Pietari on saanut aatelismiehen tottelemaan sormensa viittausta.» Nuori skotlantilainen suuttui hiukan tästä muistutuksesta; mutta, salaten närkästyksensä, hän kysyi, voisiko hän saada tässä talossa huoneen yhdeksi päiväksi, kenties useammaksikin. »Tietysti», vastasi ravintolan isäntä; »niin pitkäksi aikaa kuin vain mielenne tekee.» »Ja saisinko luvan», jatkoi Durward, »käydä tervehtimässä naisväkeä, joiden kanssa tulen nyt asumaan saman katon alla?» Isäntä ei sanonut sitä tietävänsä. »He eivät käy vieraisilla», sanoi hän, »eivätkä ota vieraita vastaan kotonaan.» »Paitsi mestari Pietaria, vai kuinka?» virkkoi Durward. »Minulla ei ole oikeutta mainita mitään poikkeuksia», vastasi isäntä lujasti, vaikka kunnioittavasti. Qventin, jolla oli varsin suuret ajatukset omasta arvostaan, varsinkin siihen nähden miten vaikea hänen oli sitä ylläpitää, närkästyi hiukan ravintolanisännän vastauksesta, mutta päätti turvautua keinoon, joka siihen aikaan oli kylläkin tavallinen. »Viekää naisille», käski hän, »pullollinen vernât-viiniä sekä minun terveiseni; ja sanokaa, että Qventin Durward, Glen-houlakin’in sukua, skotlantilainen aatelismies, joka majailee tässä samassa talossa, pyytää lupaa saada persoonallisella käynillä tulla osoittamaan heille kunnioitustansa.» Sanansaattaja läksi, mutta palasi hetken kuluttua, tuoden perille kiitokset naisilta, jotka lähettivät tarjotun viinin takaisin ja ilmoittivat olevansa pahoillansa sen johdosta, etteivät he voineet vastaanottaa hänen vieraskäyntiään, koska he asuivat täällä ketään vieraita näkemättä. Qventin puraisi huultansa ja joi pikarillisen vernât-viiniä, jonka ravintolanisäntä oli asettanut hänen eteensä. »Pyhä messu! onpa tämä eriskummallinen maa», sanoi hän itsekseen, »missä kauppiaat ja käsityöläiset ovat yhtä kohteliaita ja anteliaita kuin aatelisherrat, mutta mitättömät matkustavaiset naiset, joilla on palatsinsa krouvissa, ylvästelevät aivankuin valepukuiset prinsessat! Mutta tahdonpa vielä kerran saada nähdä tuon tummaverisen neidon, vaikkapa kuinka kovalle ottaisi.» Ja tehtyänsä tämän päätöksen, hän pyysi päästä siihen kamariin, joka oli hänelle varattu. Ravintolanisäntä saattoi hänet heti kiertäviä torniportaita myöten ylös ja sitten käytävään, johon koko joukko ovia avautui aivan kuin luostarissa kammioiden ovia; tämä yhdenmukaisuus ei suuresti ilahduttanut sankariamme, jolla oli sangen ikäviä muistoja nuorempana kokemastaan luostarielämästä. Isäntä seisahtui käytävän perimäiseen päähän, valitsi avaimen suuresta vyöllä riippuvasta kimpusta, avasi oven ja vei vieraansa tornikamariin, joka tosin oli pieni, mutta siisti ja rauhallinen, ja jonka harvat huonekalut olivat niin hyvässä järjestyksessä, että se tavallaan näytti pieneltä palatsilta. »Toivonpa että te viihdytte tässä huoneessa, hyvä herra», sanoi isäntä. »Minun on velvollisuuteni koettaa olla mieliksi jokaiselle mestari Pietarin ystävälle.» »Voi onnellista sukellustani!» huudahti Qventin hypähtäen lattialla niin pian kuin isäntä oli lähtenyt. »Eipä hyvä onni koskaan ole tullut paremmassa eikä kosteammassa muodossa! Hyvä onneni tulvahti kuin vedenpaisumus ylitseni.» Näin puhuessaan hän lähestyi pientä ikkunaa, jonne, koska torni ulkoni rakennuksen päälinjasta, näkyi sangen sievä ja jotenkin avara, ravintolaan kuuluva puutarha, ja, sen takaa hauska puisto, jossa kasvoi samoja silkkiäispuita, jotka mestari Pietarin sanottiin istuttaneen silkkimatojen ravinnoksi. Jos taas käänsi silmänsä pois noista kaukaisemmista esineistä ja vilkaisi suoraan rakennuksen seinää pitkin, niin näki vastapäätä Qventin’in tornia toisenkin tornin siitä ikkunasta, jonka ääressä hän seisoi, ja saattoi nähdä toisen samanlaisen pienen ikkunan, samaten ulkonevassa rakennuksen osassa. Vaikeapa olisi Qventin’iä pariakymmentä vuotta vanhemman miehen sanoa, miksi juuri tuo paikka veti enemmän nuorukaisen huomiota puoleensa kuin sievä puutarha tai silkkiäispuut – sillä paha kyllä, silmät, jotka ovat maailmata nähneet neljäkymmentä tai ehkä vielä useampiakin vuosia, katselevat aivan kylmäkiskoisesti tuommoista pientä torninikkunaa, vaikka se olisikin raollaan päästääkseen raitista ilmaa sisään, ja uutimet puoleksi eteenvedetyt estääkseen päivänpaisteen tai kenties uteliaan silmän tunkeutumasta sisään – vaikkapa ikkunan pielessä riippuisi harppukin, puoleksi kevyen vihriäisen silkkihunnun peitossa. Mutta Durward’in onnellisella iällä tällaiset ''sivuseikat'' – maalari niitä siten nimittäisi – voivat rakentaa satoja pilvilinnoja ja salaisia mielikuvitelmia, joita muistellessa täysi-ikäinen mies huoahtaen hymyilee ja hymyillen huoahtaa. Koska voimme arvata, että ystävämme Qventin halusi saada tietää hiukan enemmän kauniista naapuristaan, harpun ja hunnun omistajasta – koska voimme arvata, että hänen ainakin teki mielensä saada tietää, saattaisiko hän olla sama, jonka hän oli nähnyt nöyrästi palvelevan mestari Pietaria, niin on tietysti helppo käsittää, ettei hän asettunut ällistelevin kasvoin ja koko vartaloineen oman ikkunansa eteen. Durward tiesi paremmin miten lintuja on pyydettävä; hän piiloutui taitavasti ikkunansa pielen taakse ja tirkisti vain hiukan sen edessä olevan rautaristikon läpi, ja siksipä hänelle suotiinkin ilo saada nähdä valkoisen, pehmoisen, kauniin käden ottavan soittimen naulastaan, ja pian sen jälkeen hänen korvansakin saivat osansa siitä palkinnosta, jonka hän sukkelalla käytöksellään oli ansainnut. Toisessa pienessä tornissa asuva neito, hunnun ja harpun omistaja, lauloi juuri semmoista laulua, jommoisten me kuvittelemme valuneen korkeasukuisten aatelisnaisten huulilta, kun ritari ja trubaduurit rakkaudesta sulaen heitä kuuntelevat. Sanoissa ei ollut siksi paljon tunteellisuutta, sukkeluutta tai mielikuvituksen voimaa, että ne olisivat saattaneet säveleen kokonaan varjoon, eikä sävelkään ollut niin taiteellinen, että se olisi hävittänyt kokonaan sanojen vaikutuksen. Molemmat kuuluivat yhteen, ja jos sanoja olisi lausuttu ilman säveltä, tai säveltä laulettu ilman sanoja, niin ei kumpaistakaan olisi maksanut vaivaa kuulla. Tuskin on siis oikeuden ja kohtuuden mukaista panna paperille näitä säkeitä, jotka eivät ole aiotut luettaviksi eivätkä lausuttaviksi, vaan ainoastaan laulettaviksi. Mutta tällaiset muinaisajan runoutta sisältävät paperiliuskat ovat aina minua erikoisesti miellyttäneet; ja vaikka sävel ikipäiviksi onkin mennyt kadoksiin, niin panen kuitenkin oman arvoni sekä soittavan neidon aistin alttiiksi, ja merkitsen tähän nämä säkeet, niin epätaiteelliset kuin ne ovatkin. : Oi kreivi Guy, jo hetk’ on läsnä, : ei päiväkultaa enää näy, : orangikukka tuoksuu tässä, : mereltä tuulen henki käy; : jo leivon, päivän lavertajan, : ään’ öiseen lepoon hiljentyi. : Kaikk’ kukat, linnut tietää ajan – : vaan missä viipyy kreivi Guy? : Pimeessä paimentyttö salaa : kultansa luoksi hiipivi; : edessä linnan lemmenvalaa : ritari lauluin vannovi. : Tuikkeessa tähtein lempi koitti, : sen tähti kirkas ilmestyi; : se halvat, ylhäisetkin voitti – : mut missä viipyy kreivi Guy? Missä arvossa lukija pitäneekin tätä yksinkertaista laulua, syvän vaikutuksen se sittenkin teki Qventin’iin, sellaisena kuin hän sen kuuli, kauniin sävelen säestämänä ja laulettuna suloisella, sulavalla äänellä, sävelen sekaantuessa puutarhasta tuoksua tuoviin vienoihin tuulenhengähdyksiin, ja samalla nähdessään laulajan kasvot vain puoleksi ja hämärästi, niin että kaikki oli salaisen lumouksen vaippaan kiedottuna. Laulun loputtua kuuntelija ei voinut olla astumatta rohkeammin esille, koettaen siten ajattelemattomuudessaan saada nähdä enemmän kuin tähän asti. Samassa soitto lakkasi – ikkuna sulkeutui, ja paksu alas laskettu uudin katkaisi kaikki enemmät tutkistelut toisessa tornissa olevan naapurin puolelta. Durward sekä närkästyi että hämmästyi hätäisyytensä seurauksista, mutta lohdutti itseään sillä toivolla, että soittava neito ei helposti saattaisi olla käyttämättä harppuaan, jonka soittamiseen hän näkyi olevan hyvin harjaantunut, eikä myöskään voisi olla niin armoton, että hän kieltäisi itseltään raikkaan ilman ja avonaisen ikkunan nautinnon vain sen typerän syyn nojalla, ettei hän tahtonut suoda kenenkään muun korvan kuultaviksi suloisia säveliään. Sekaantuipa kenties näihin lohduttaviin mietteihin hiukkasen itserakkauttakin. Jos, niinkuin hän oletti, toisessa tornissa asui kaunis, mustapalmikoinen neitonen, ei hän voinut olla tietämättä, että vastapäätä asui pulska, nuori, iloisennäköinen, vaeltava onnenetsijä; ja romaaneista, noista viisaista neuvonantajista, oli Durward oppinut, että neitoset, vaikka he ovatkin hiukan arkoja, sittenkin kernaasti haluavat udella naapuriensa asioita. Qventin’in ollessa vielä näissä viisaissa mietteissään jonkunlainen ravintolanpalvelija tai kamaripalvelija toi hänelle sen tiedon, että eräs herra pyysi häntä alas puheilleen. [[Luokka:Qventin Durward]] 4266 9225 2006-11-24T17:03:25Z Nysalor 5 V Soturi {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: IV Aamiainen|IV Aamiainen]] |seuraava=[[Qventin Durward: VI Mustalaiset|VI Mustalaiset]] |otsikko=V Soturi |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Halukas riitaan, arka arvostaan, : tavottain mainetta tuot’ ilmakuplaa, : kanuunain suusta. : Miten haluatte. Herra, joka odotti Qventin Durward’ia samassa huoneessa, jossa äsken aamiaista syötiin, oli niitä miehiä, joista Ludvig XI jo paljoa aikaisemmin oli sanonut, että Ranskan kohtalo oli heidän käsissään, koska kuninkaan henki oli välittömästi uskottu heidän vartioitavakseen ja varjeltavakseen. Kaarle VI oli perustanut tämän kuuluisan komppanian, skotlantilaisen jousimiesjoukon – siksi heitä nimitettiin – ja sen perustamiseen olikin enemmän syytä kuin muulloin, jolloin kruunun suojelijoiksi otetaan muukalaisia palkkasotureja. Eripuraisuuksien vuoksi, jotka olivat riistäneet enemmän kuin puolet Ranskanmaata hänen vallastansa sekä hänen puoltaan pitävien aatelisherrojen häilyvän ja horjuvan uskollisuuden tähden ei olisi ollut viisasta eikä täysin turvallistakaan uskoa hänen henkeänsä heidän suojelukseensa. Skotlantilaiset olivat englantilaisten perivihollisia ja Ranskan ikivanhoja sekä, siltä ainakin näytti, luonnollisia liittolaisia. He olivat köyhiä, urhoollisia, uskollisia – heidän rivinsä täytteeksi voitiin aina saada miehiä heidän kotimaastaan, sillä ei mistään muualta Euroopasta virrannut silloin niin paljon eikä niin urhoollisia sotilaita. Heidän korkea sukuarvonsa, josta he ylpeilivät, teki heidät muita sotureita sopivammiksi olemaan kruunupään hallitsijan läheisessä seurassa, ja heidän joukkonsa verrattain vähäinen miesluku esti heitä nostamasta kapinaa tai pyrkimästä valtiaiksi siellä, missä heidän tuli olla käskyläisinä. Ranskan kuninkaat koettivat viisaasti kyllä kiinnittää itseensä tämän valitun muukalaisparven, siten, että he soivat heille kunniakkaita etuoikeuksia sekä runsaan palkan, joskin useimmat skotlantilaisista soturin tavallisella tuhlaavaisuudella kuluttivat varansa korkean sukuarvonsa ylläpitämiseksi. Jokainen heistä oli paikkansa ja arvonsa suhteen korkean herran vertainen, ja heidän läheinen suhteensa kuninkaaseen kohotti heidän arvoaan sekä Ranskan kansan että heidän omissa silmissään. Heillä oli komeat vaatteet, aseet sekä hevoset; jokaisella oli myös oikeus pitää palveluksessaan knaappi, tallirenki, hovipoika sekä kaksi peitsimiestä, joista viimeksimainituista toista nimitettiin nimellä coutelier (puukkoniekka) sen suuren puukon johdosta, jolla hänen tuli lopettaa ne, jotka hänen herransa oli kahakassa kaatanut. Näin suurilukuisen miesjoukon päällikkönä sekä varustettuna vastaavilla varoilla oli skotlantilaisen henkivartijakunnan jousimies sangen suuri ja mahtava herra; ja koska vapaihin paikkoihin pääsivät tavallisesti ne, jotka knaappeina tai hovipoikina olivat harjaantuneet tähän virkaan, niin paraatkin skotlantilaiset suvut lähettivät usein nuorempia poikiaan tänne knaapeiksi tai hovipojiksi jonkun ystävän tai sukulaisen palvelukseen, kunnes heille ilmaantui tilaisuus päästä korkeampaan arvoon. Puukkoniekka sekä toinen peitsimies, jotka eivät olleet aatelissukua eivätkä voineet kohota korkeammalle, valittiin halvempisäätyisistä miehistä; mutta koska heidänkin palkkansa sekä muut edut olivat runsaita, oli jousimiesten helppo valita kuljeksivista kansalaisistaan vahvimmat ja uljaimmat palvelukseensa. Ludvig Lesly eli Le Balafré – sillä nimellä häntä useimmiten mainitaan, koska hän oli sillä yleisimmin tuttu Ranskassa – oli seitsemättä jalkaa pitkä ja vahva vartaloltaan, mutta kasvoiltaan ruma, sitäkin enemmän, kun leveä, hirvittävä arpi, joka alkoi otsasta ja viisti oikeanpuolisen silmän sivuitse, oli paljastanut hänen poskiluunsa ulettuen korvalehteen saakka syvänä juovana, joka toisinaan oli tulipunainen, toisinaan purppuranpunainen, toisinaan taas sininen tai mustallekin vivahtava. Kussakin eri tapauksessa se oli inhoittavan näköinen, sillä se ei soveltunut kasvojen muuhun väriin, olivatpa ne missä tilassa hyvänsä, liikutetut tai rauhalliset, kiihkeän tunteen tulistamat tai tuulen ja ahavan ruskettamat. Hänen pukunsa sekä aseensa olivat komeat. Päässä oli skotlantilaislakki, jossa liehui sulkatupsu ja soljen paikalla loisti pelkästä hopeasta tehty Neitsyt Maarian kuva. Tällaiset soljet olivat skotlantilaiset henkivartijat saaneet siitä syystä, että kuningas, taikauskoisen jumalisuutensa puuskassa, oli vihittänyt henkivartijoittensa miekat Pyhän Neitsyen palvelukseen, ja sanotaanpa hänen silloin menneen niinkin pitkälle, että hän oli antanut Pyhälle Neitsyelle valtakirjan henkivartijain ylipäällikön virkaan. Jousimiehen kaulus, käsivarsihaarniska sekä kintaat olivat hienointa terästä, johon oli syövytetty hopeakoristeita, ja hänen teräspaitansa oli yhtä kirkas ja kiiltävä kuin härmäverkko, johon talvinen aamu kietoo sananjalat ja kanervat. Tämän päällä hänellä oli kalliista sinisestä sametista tehty irtonainen takki, joka oli avoin molemmilta sivuilta niinkuin airuen kauhtana, ja jonka suuri hopealangoilla koristettu Pyhän Anteruksen risti jakoi kahtia sekä rinnasta että selästä. Säärissä ja jaloissa oli terässäärystimet sekä teräskengät. Leveä, vahva väkipuukko (''Jumalan armo'' nimeltänsä) riippui hänen oikealla kupeellaan – vasemmalla olkapäällä kaksin käsin käytettävän miekan kalliisti koristettu kannin; mutta mukavuuden vuoksi hän kannatti nyt kädellään tätä suunnattoman raskasta asetta, jota vailla viran säännöt kielsivät häntä käymästä. Qventin Durward, vaikka hän, niinkuin muutkin skotlantilaiset nuoret siihen aikaan, oli aikaisin oppinut aseita ja sotaa näkemään, ei mielestään ollut koskaan nähnyt sotaisammalta näyttävää eikä täydellisemmin varustettua ja jalompaa soturia kuin sitä, joka nyt tervehti häntä, ilmoittaen olevansa hänen enonsa, ''Arpiposki Ludvig'' eli Le Balafré. Nuori skotlantilainen ei voinut kuitenkaan olla hiukan kammostumatta sukulaisensa hirvittävää ulkomuotoa, kun tämä karkeilla viiksillään sivalsi sisarenpoikansa kumpaakin poskea, toivottaen hänet tervetulleeksi Ranskaan ja samaan hengenvetoon tiedustellen mitä Skotlantiin kuului. »Eipä paljon hyvää, eno hyvä», vastasi nuori Durward; »mutta olipa hauska, että kohta minut tunsitte.» »Sinut olisin tuntenut, poikaseni, vaikkapa Bordeaux’n soillakin, jos olisin tavannut sinut siellä kuin kurjen astelemassa puujaloilla. Mutta käy istumaan – käy istumaan – jos on surullisia kuulumisia, niin pitää saada viiniä, joka auttaa meitä niitä kantamaan. Ukko Tuopinpinnistäjä, hoi! isäntä hyvä, tuopas meille parasta laatua, ja heti paikalla.» Skotlantilais-ranskalainen murre oli yhtä tuttu kaikissa krouveissa Plessis’n ympärillä kuin sveitsiläisten ranska Parisin nykyisissä kapakoissa; ja kiireesti – oikeinpa kovalla kiireellä, käsky kuultiin ja täytettiin. Sampanjapullo seisoi heidän edessään, josta eno otti aika kulauksen, mutta sisarenpoika vain pienen pisaran kiitollisuuden osoitukseksi sukulaisensa kohteliaan tarjoumuksen johdosta, puolustaen itseään sillä, että hän jo aamulla oli juonut viiniä. »Se olisi ollut saakelin kelpo puolustus sisaresi suussa, poika kultaseni», virkkoi Le Balafré, »mutta et sinä saa kammoksua viinipulloa, jos sinusta pitää tulla partasuu ja soturi. Mutta annas kuulla – annas kuulla – aukaise skotlantilainen postilaukkusi – kerro minulle mitä Glen-houlakin’iin kuuluu. – Kuinka minun sisareni voi?» »Hän on kuollut, eno hyvä», vastasi Qventin surullisesti. »Kuollut!» lausui eno äänellä, joka ilmaisi pikemmin kummastusta kuin surua. »Kah, olihan hän viittä vuotta nuorempi minua, enkä minä ole koskaan voinut paremmin kuin nykyään. Kuollut. Sehän on ihan mahdotonta! Minulla ei ole ollut edes päänkivistystäkään, paitsi silloin kun kaksi, kolme joutopäivää peräkkäin olen mässäillyt iloisen tieteen oppipoikien kanssa – ja sisar-parkani on kuollut! – Entäs sinun isäsi, poika kultaseni, onko hän mennyt uusiin naimisiin?» Ennenkuin nuorukainen kerkesi edes vastata, oli eno jo lukenut vastauksen kummastuneesta katseesta, jolla Qventin otti vastaan tuon kysymyksen, ja hän lisäsi: »Mitä! Vai eikö? – Olisinpa vannonut, ettei Allan Durward saattaisi tulla toimeen ilman vaimoa. Hän halusi pitää taloutensa hyvässä järjestyksessä – mielellään hän myös aina katseli sievää naista, ja oli sitä paitsi hiukan ankara tavoiltansa – kaikkea tätä avioelämä hänelle tarjosi. Minä, näet, en liiaksi välitä kaikista noista eduista; minä voin, ajattelematta avioliiton sakramenttia, vilkaista sievän tyttösen puoleen – enpä taitaisi olla kyllin pyhä aviomieheksi.» »Voi! hyvä eno, minun äitini jäi itse leskeksi noin vuosi sitten, kun Ogilviet valloittivat Glen-houlakin’in linnan. Isäni, molemmat setäni, molemmat vanhemmat veljeni, seitsemän muuta sukulaistani, harpunsoittaja, vouti ynnä vielä kuusi muuta meidän väestämme kaatuivat linnaa puolustaessaan; Glen-houlakin’ista ei ole ainoatakaan savuavaa pesää eikä pystykiveä enää jäljellä.» »Pyhä Anteruksen risti!» sanoi Le Balafré; »sitäpä sopii sanoa aika verilöylyksi! Niin, nuo Ogilviet eivät olleet koskaan muuta kuin häijyjä naapureita Glen-houlakin’ille – paha onni se oli – mutta sellaista sodassa sattuu – sellaista sodassa sattuu. – Milloinka tämä onnettomuus tapahtui, poikaseni?» Näin sanoen hän otti syvän kulauksen viiniä ja pudisti päätänsä suurella juhlallisuudella, kun sisarenpoika vastasi, että hänen sukunsa oli tullut hävitetyksi viime pyhän Juudan päivänä. »Katsopas vain», virkkoi soturi; »sanoinhan minä, että se oli sattuma – juuri samana päivänä minä parinkymmenen kumppanin kera väkirynnäköllä valloitin Roche-noir’in linnan Amaury Bras-de-Fer’iltä, vapaakomppanian päälliköltä, josta varmaankin olet kuullut. Minä tapoin hänet hänen omalla kynnyksellänsä ja sain niin paljon kultaa saaliiksi, että siitä tuli nämä kauniit vitjat, jotka aikoinaan olivat kahta vertaa pitemmät kuin nyt – ja siitäpä muistuu mieleeni, että osa siitä olisi käytettävä pyhään asiaan. – Antti, hoi – Antti!» Antti, hänen peitsimiehensä, astui sisään, jokseenkin samanlaisiin vaatteisiin puettuna kuin itse jousimieskin, paitsi ettei hänellä ollut mitään rautasuojuksia käsivarsissa eikä säärissä, ja että rintahaarniska oli kömpelömpää tekoa; hänen lakissaan ei ollut myöskään sulkatupsua, ja hänen päällystakkinsa oli tavallista sarkaa eikä kallista samettia. Riisuttuaan kultavitjat kaulastaan Le Balafré vahvoilla, lujilla hampaillaan taittoi noin nelituumaisen pätkän toisesta päästä ja virkkoi palvelijalleen: »Kas tässä, Antti, vie tämä kummilleni, iloiselle isä Bonifaciukselle, St. Martin luostarin munkille – sano hänelle paljon terveisiä minulta, ja tunnus-sanana voit mainita, ettei hän saanut »Jumalan haltuun» suustansa, kun me viimeksi lausuimme jäähyväiset sydänyön aikana. Sano kummille, että minun lankoni ja sisareni sekä vielä useat muut sukulaiseni ovat kaikki kuolleet ja kadonneet, ja että pyytäisin häntä lukemaan messuja heidän sielujensa puolesta niin pitkältä kuin näiden vitjojen hinnasta kannattaa; sekä sitten vielä jatkamaan velaksi sen verran kuin tarve vaatisi, jotta he pääsisivät kiirastulesta vapaiksi. Ja kuules; koska he olivat hurskaita ihmisiä, ilman mitään vääräuskoisuutta, niin saattaisi olla, että he jo olisivat pääsemäisillään tuosta pälkähästä ja ettei tarvittaisi kuin hiukkasen lisää heidän vapauttamisekseen paholaisen hevoskavion alta; siinä tapauksessa, näet, pyytäisin häntä ylijääneen kullan edestä lukemaan kirouksia Angus-shiren Ogilvien suvulle, käyttäen niitä kirkon hallussa olevia keinoja, jotka heihin parhaiten pystyvät. Ymmärsitkö oikein, Antti?» Puukkoniekka nyökäytti päätään. »Mutta kavahda, ettei yksikään näistä renkaista eksy krouviin, ennenkuin ne ovat olleet munkin hyppysissä; sillä, jos niin tapahtuu, saat maistaa minun satulavyötäni ja jalustinhihnaani kunnes selkäsi on yhtä nahaton kuin Pyhän Pärttylin. – Mutta seis, näenpä että olet iskenyt silmäsi tähän viinipulloon etkä saa lähteä sitä maistamatta.» Näin sanoen hän täytti pikarin kukkuroilleen, ja kun puukkoniekka oli sen tyhjentänyt, läksi hän herransa asialle. »Ja nyt, poikaseni, annapas kuulla, miten sinun kävi tuossa surkeassa tilaisuudessa?» »Taistelinhan minäkin vanhempien ja vahvempien rinnalla, kunnes olimme kaatuneet joka mies», virkkoi Durward, »ja minuunkin sattui syvä haava.» »Eipä se sentään voinut olla pahempi sivallus kuin mikä minun osakseni tuli kymmenen vuotta sitten», sanoi Le Balafré. – »Katsopas nyt tätä vain, poikaseni», jatkoi hän sormellaan pyyhkäisten kasvoihinsa piirrettyä tummanpunaista juovaa; »eipä Ogilvien miekka ole saattanut koskaan kyntää tämän syvempää vakoa.» »Syvätpä nekin vaot kuitenkin olivat», vastasi Qventin surullisesti. »Mutta kyllästyiväthän he toki viimein ja antoivat äitini pyynnöstä minulle armon, kun havaittiin, että minuun vielä hengen kipinä oli jäänyt. Mutta kun he sallivat Aberbrothik’in oppineen munkin, joka tuona kovan onnen hetkenä sattui olemaan meillä vieraana ja melkein itsekin oli kahakassa saada surmansa, sitoa minun haavani ja viimein viedä minut turvalliseen paikkaan, niin tapahtui se vain sen jälkeen, kun sekä äitini että munkki olivat luvanneet, että minusta oli luostariveli tehtävä.» »Luostariveli!» huudahti eno. – »Pyhä Anterus! kas semmoista ei toki minulle ole koskaan sattunut. Ei ole kellekään, aina siitä saakka kun olin pahainen piimäsuu, unissaankaan sattunut mieleen tehdä minusta munkkia. Ja kuitenkin se kummeksuttaa minua, kun asiaa oikein ajattelen; sillä totta puhuen, ottamatta lukuun lukemista ja kirjoittamista, joihin ei järkeni koskaan tahtonut pystyä, virren veisaamista, jota en koskaan ole kärsinyt, pukua, joka on kuin kerjäläishupsun – Pyhä Neitsyt antakoon minulle anteeksi! (hän teki nyt ristinmerkin) – ja paastoomista, jota ruokahaluni ei salli, olisi minusta hiuskarvalleen tullut yhtä kelpo munkki kuin minun pikku kummistani St. Martin luostarissa. Mutta mikä lieneekin ollut syynä, eipä kukaan koskaan ole kehoittanut minua siihen ammattiin. – Vai niin, vai niin, poikaseni, vai piti sinusta tehtämän munkki – miksi hyväksi, sanopas vain se?» »Jotta minun isäni suku loppuisi joko hautaan tai luostariin», vastasi Qventin syvästi liikutettuna. »Jopa huomaan», vastasi eno, »jopa ymmärrän. Aika viekkaita veitikoita – aika viekkaita! Mutta saattoivatpa hekin tulla peijatuiksi. Sillä, näet, poikaseni, muistanpa minä itsekin kaniikki Robersart’in, joka oli vannonut luostarivalat, mutta karkasi luostaristaan ja tuli vapaakomppanian kapteeniksi. Hänellä oli jalkavaimo, sievin tyttönen, minkä ikänä olen nähnyt, ja kolme kaunista lasta. – Ei ole luottamista munkkeihin, poikaseni – ei ole luottamista ollenkaan – heistä voi tulla sotureita ja lasten isiä ennenkuin kerkiää ajatellakaan. – Mutta jatkapa kertomustasi.» »Minulla ei ole paljoa enää kerrottavana», sanoi Durward, »paitsi että, koska äiti parkani tavallansa oli puolestani mennyt takaukseen, minun täytyi, kun täytyikin, pukea noviisin puku ylleni, ja minä noudatin luostarisääntöjä, vieläpä opin lukemaan sekä kirjoittamaan.» »Lukemaan sekä kirjoittamaan!» huudahti Le Balafré; hän oli niitä ihmisiä, jotka pitävät yliluonnollisena kaikkea oppia, mikä sattuu menemään heidän oman oppinsa rajojen yli. »Lukemaan, sanotko niin, ja kirjoittamaan! Enpä sitä voi uskoa – ei yksikään Durward, minun tietääkseni, ole koskaan osannut nimeänsäkään kirjoittaa, eikä ainoakaan Lesly myöskään. Yhden puolesta voin minä kumminkin mennä takuuseen – minä en osaa paremmin kirjoittaa kuin lentääkään. Entäs, Pyhä Ludvig auttakoon, millä keinoin he saivat sinut sen oppimaan?» »Olihan se vaikeata ensialussa», sanoi Durward, »mutta kävi helpommaksi harjoitellessa; minä olin vielä heikko haavojeni ja verenhukan jälkeen sekä halukas olemaan pelastajalleni, isä Pietarille, mieliksi, ja niin minä sitä helpommin pysyin työssäni kiinni. Mutta useampia kuukausia kiduttuaan minun äiti-kultani kuoli, ja kun nyt jälleen olin täysissä voimissani, ilmoitin hyväntekijälleni, joka oli luostarin ala-abotti, miten vastahakoinen olin tekemään luostarivalaa. Me sovimme keskenämme, että, koska minulla ei ollut halua jäädä luostariin, minut lähetettäisiin ulos maailmalle onneani hakemaan, ja jotta Ogilvien viha ei kohtaisi ala-abotia, olin minä karkaavinani luostarista, ja karkoittaakseni kaikki epäilykset, vein abotin jahtihaukankin mukanani. Mutta minä sain laillisen lähtöluvan, niinkuin itse abotin kirjeestä ja sinetistä saatte nähdä.» »Se oli oikein, sepä oli hyvä», sanoi eno. »Meidän kuningas välittää vähät siitä, vaikka olisit jonkun varkaudenkin tehnyt, mutta hän kammoksuu kaikkea, mikä vivahtaa luostarin pyhyyden rikkomiseen. Mutta eipä sinulla, sen takaan, tainnut olla kovinkaan lihava kukkaro, millä kulunkejasi maksaa?» »Ainoastaan muutamia hopea-äyrejä», sanoi nuorukainen; »sillä teille, hyvä eno, minun täytyy puhua suuni puhtaaksi.» »Voi!» sanoi Le Balafré, »sepä kova onni. Enpä minäkään ole niitä, joille palkasta suuria säästyy, sillä näinä vaarallisina aikoina ei ole hyvä kuljettaa tavaroita mukanansa; mutta onhan minulla aina – ja sitä esimerkkiä minä neuvoisin sinuakin noudattamaan – jotkut kultavitjat, rannerengas tai kaularengas, joita käytän koristeena ja joista hädän tullessa voin irroittaa jonkun liian renkaan tai kaksikin; tai myöskin voin myödä jonkun kalliin kiven hetken tarpeen täyttämiseksi. – Mutta varmaan kysynet, hyvä sisarenpoikaseni, mistä minä tällaiset lelut olen saanut?» Näin sanoen hän mielihyvällä ja ylpeydellä heilutti vitjojansa. »Eipä ne kasvakaan joka nurmella niinkuin narsissit, joista lapset punovat itselleen ritarin kaulavitjoja. Entäs sitten! Sinäkin voit saada semmoisia samasta paikasta, mistä minäkin, hyvän Ranskan kuninkaan palveluksessa, jossa aina on rikkautta tarjona, kunhan vain miehillä on rohkeutta sitä pyytää, pannen hiukan henkensäkin alttiiksi.» »Olen kuullut», virkkoi Qventin, välttäen päätöstä, johon hän ei vielä mielestään pystynyt, »että Burgund’in herttua pitää paljon komeampaa hovia kuin Ranskan kuningas ja että hänen lippunsa alla voi saavuttaa paljon enemmän kunniaa; että siellä osataan antaa kelpo sivalluksia ja suorittaa kelpo sankaritekoja, jota vastoin Kaikkein Kristillisin Kuningas<ref>Ranskan kuninkaan arvonimi.</ref>, niin sanotaan, voittaa voittonsa lähettiläittensä kielen välityksellä!» »Puhutpa niinkuin hupsu poikanulikka, poikaseni», vastasi Le Balafré; »vaikka, kun oikein muistelen, yhtä hupsu olin minäkin tänne tullessani: En voinut koskaan kuvitella mielessäni kuningasta muuksi kuin istuvana korkean teltan alla, pitoja pitäen ylhäisten vasalliensa ja paladiniensa seurassa ja syöden blanc-manger’ta suuri kultakruunu päässään, tai kahakkaan ryntäävänä sotajoukkonsa etupäässä niinkuin Kaarle Suuresta kerrotaan muinaisissa lauluissa tai Robert Brucesta ja William Wallacesta meidän tosikertomuksissamme, semmoisissa kuin Barbour’in ja Menestrel’in. Mutta annas kun kuiskaan korvaasi, poika, – tuo kaikki ei merkitse sen enempää kuin kuutamo veden pinnalla. Valtioviisaudesta – valtioviisaudesta kaikki riippuu. Mutta mikäs on valtioviisautta, saatat sanoa? Se on se taito, jonka meidän Ranskan kuningas on keksinyt, se että taistellaan toisten miesten miekoilla ja palkataan sotureita toisten miesten varoilla. Ah, hän on kaikkein viisain kuningas, joka kuunapäivänä on purppuran päällensä pukenut – vaikka, eihän hän sitäkään juuri usein pue päälleen – usein hän kävelee koruttomammissa vaatteissa kuin mitä minä kehtaisin.» »Mutta ettehän te kumoakaan minun muistutustani, hyvä eno», sanoi nuori Durward. »Minä tahtoisin palvella, koska minun nyt kerran täytyy palvella vieraassa maassa, semmoisessa paikassa, missä urhoteolla, jos onneni sallisi minun senkaltaista tehdä, voisin saada kuuluisan nimen.» »Kyllähän minä mielesi käsitän, poikaseni», vastasi kuninkaan henkivartija, »kyllä käsitän aivan hyvin; mutta sinun päätöksesi näissä asioissa on keskenkypsymätön. Burgundin herttua on tuittupäinen, ajattelematon, pölkkypäinen, rautakylkinen yltiö. Hän ryntää tappeluun aatelisherrojensa ja omien ritariensa, Artois’n sekä Hennegaun vasallien, etupäässä. Luuletko, jos sinä olisit siellä, tai jos minä itse olisin siellä, että me voisimme päästä huomattavampaan asemaan kuin herttua ja kaikki hänen omat uljaat herransa? Jos emme pysyisi heidän rinnallaan, niin meidät voitaisiin antaa yliprovossin käsiin, rangaistavaksi liiasta hitaisuudesta. Jos me taas pysyisimme heidän rinnallaan, silloin kaikki olisi hyvin, ja arveltaisiin, että me olemme ansainneet palkkamme. Mutta annas olla, jos joutuisin keihään varren verran muita edelle, mikä on vaikea ja vaarallinen asia mokomassa kahakassa, missä kaikki parastansa koettavat – kas, silloin herttua, nähtyään kelpo sivalluksen, virkkaisi flanderinkielellänsä: »Haa! Gut getroffen! (oikein osattu!) Sepä oli kelpo peitsimies – oiva skotlantilainen – antakaa hänelle yksi kolikko, jotta hän saisi ottaa naukun terveydeksemme.» Mutta ei arvopaikkoja, maatiloja eikä rikkauksia tule muukalaisen osaksi tämmöisessä palveluksessa – ne kaikki menevät maan omille lapsille.» »Ja kellekäs, Herran nimeen, niiden sitten tulisi mennä, eno hyvä?» kysyi Durward. »Niille, jotka maan omia lapsia suojelevat», sanoi Le Balafré, ojentaen itsensä koko jättiläispituuteensa. »Näin lausuu Ludvig kuningas: – Kuules, kunnon ranskalainen talonpoika – rehti Jacques Bonhomme – pysy sinä työkalujesi, aurasi ja karhisi, sirppisi ja kuokkasi ääressä – uljas skotlantilainen on taisteleva sinun puolestasi, eikä sinulla ole mitään muuta vaivaa kuin että maksat hänelle palkan. – Ja sinä myös, minun korkeasukuinen herttuani, ylhäinen kreivini, mahtava markiisini, hillitkää tulista urhouttanne, kunnes sitä vaaditaan; sillä helposti se äksyyntyy aisoissaan ja loukkaa herraansa. Täällä ovat minun vakinaiset sotajoukkoni – täällä ranskalainen kaartini – täällä varsinkin skotlantilaiset jousimieheni ja kelpo Arpiposki Ludvigini, jotka taistelevat yhtähyvin kuin te, vieläpä paremminkin, sillä teidän järjestymätön urhoutenne isäinne aikana tuotti Crécyn ja Azincour’in tappiot. – No, etkö nyt jo huomaa, kummassako valtakunnassa onnea etsivä ritari on korkeammassa arvossa ja pääsee suurempaan kunniaan?» »Luulenpa käsittäväni teidän mielenne, eno hyvä», vastasi Durward; »mutta minun mielestäni kunniaa ei voida saavuttaa siellä, missä ei ole vaaraa. – Epäilemättäkin – älkää pahaksi panko – te vietätte huokeata, melkeinpä laiskurin elämää, vuoroin vahtiessanne vanhaa herraa, jolle ei kukaan tahdokaan mitään pahaa, ja istua nuhjustellessanne kesäiset päivät ja talviset yöt noilla valleilla, suljettuina rautahäkkeihin, ettette karkaisi pois paikaltanne – eno, eno, aivanhan te olette kuin orrellaan istuvia jahtihaukkoja, joita ei koskaan päästetä lentoon!» »Kas – Pyhä Martti toursilainen auttakoon! – onpas tuossa pojassa tulta! Onpa hänessä oikea Lesly-suvun kipinä – onpa hän jokseenkin samankaltainen kuin minä, vaikka vielä hiukan hurjapäisempi. – Mutta kuulepas nyt, poikaseni – eläköön Ranskan kuningas! – harva se päivä, jolloin hänen soturinsa eivät jollakin tavalla voisi ansaita itselleen rahaa ja kunniaa. Älä luulekaan, että uljaimmat ja vaarallisimmat teot suoritetaan päivän valossa. Voinpa kertoa sinulle muutamista semmoisista, linnojen rynnäkkö-valloituksista, suurten herrojen vangitsemisista ynnä muista, joissa eräs mies, jonka nimeä en huoli mainita, on ollut pahemmissa vaaroissa ja hankkinut itselleen suurempia palkinnoita kuin ikänä joku hurjapää tuittupäisen Burgund’in Kaarlen sotajoukossa. Ja jos kuningas armossaan kernaammin pysyttelee syrjässä ja sotarinnan takana, sill’aikaa kun tämmöisiä tekoja tehdään, niin on hänellä sitä joutilaampi mieli ihmettelemään ja sitä avonaisempi käsi palkitsemaan meitä uskalikkoja, joiden vaarat ja sankarityöt hän kenties täten käsittää vielä paremmin kuin jos hän omassa persoonassaan ottaisi niihin osaa. Ohoh, hän on älykäs ja perin viisas kuningas!» Nuori Durward oli vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten matalammalla äänellä, mutta kuitenkin painokkaasti: »Hyvä isä Pietari opetti usein minulle, että monet teot saattavat olla vaaranalaisia, joskin niistä voi niittää sangen vähän kunniaa. Tuskinpa minun tarvinnee sanoa teille, hyvä eno, että tietysti toivon noiden salaisten retkien olevan täysin kunniallisia.» »Keneksi ja miksi minua luulet, poikaseni?» virkkoi Le Balafré jokseenkin ankarasti. »Tosin minua ei ole luostarissa kasvatettu, eikä opetettu lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta olenpa toki sinun äitisi veli, rehellinen Lesly. Luuletko sinä, että minä kehoittaisin sinua johonkin epäkunnialliseen? Saattaisipa Ranskan paraskin ritari, itse Du Guesclin, jos hän nousisi taas kuolleista, ylpeydellä lukea minun tekoni omien tekojensa joukkoon.» »En epäile teidän vakuutuksianne, hyvä eno», sanoi nuorukainen; »olettehan te ainoa neuvonantaja, jonka kova onni minulle on jättänyt. Mutta onko totta, mitä huhu kertoo, että tämä kuningas viettää kuivanlaista hovielämää täällä Plessis-linnassaan? Ei mitään aatelismiesten ja hoviherrojen seuroja, ei ainoatakaan suurta vasallia hänellä kumppaninaan, ei yhtään kruunun korkeaa käskynhaltijaa. Vain hiljaisia huvituksia, joihin ainoastaan passarit ja palvelijat ottavat osaa; salaisia neuvotteluita, joihin vain halpasukuisia, halpamaineisia miehiä kutsutaan; korkea-arvoiset ja suurisukuiset hylätään, ja kuninkaalliseen suosioon korotetaan syntyperältään kaikkein halvimpia miehiä – kaikki tuo ei näytä olevan niinkuin pitäisi, ei niinkuin tapana oli hänen isänsä, jalon Kaarlen aikana, joka Englannin leijonan kynsistä tempasi irti tämän jo puoleksi kukistetun Ranskan kuningaskunnan.» »Sinä puhut niinkuin päätön poika», sanoi Le Balafré; »ja kuin lapsi sinä soittelet vanhaa nuottia uusilla kielillä. Katsopas nyt vain: jos kuningas käyttää Olivier Daim’iä, parranajajaansa, semmoisiin töihin, joita Olivier osaa suorittaa paremmin kuin yksikään noista pääreistä, eikö se ole maalle eduksi? Jos hän käskee rivakan yliprovossinsa, Tristan’in viedä vankeuteen sen tai sen kapinallisen porvarin tai ottaa kiinni sen tai sen rauhattoman aatelisherran niin käsky täytetään ja sillä se on tehty. Sitä vastoin, jos sama toimi annettaisiin jollekulle herttualle tai Ranskan päärille, hän kenties saattaisi vastaukseksi lähettää kuninkaalle kaksintaisteluvaatimuksen. Jos taas kuningas armossaan katsoo hyväksi antaa rehelliselle Ludvig Le Balafrélle jonkun käskyn, jonka minä toimitan, eikä yliconnetablelle, joka kenties pettäisi hänet, niin eikö se osoita viisautta? Ja ennen kaikkea, eikö juuri tämänluontoinen kuningas parhaiten sovellu onnenetsijöille, joiden on meneminen sinne, missä heidän apuunsa pannaan suurinta arvoa ja jossa sitä parhaiten tarvitaan? – Ei, ei, lapsukaiseni, minä sanon sinulle, kyllä Ludvig tietää keitä hän valitsee uskotuiksensa ja mitkä asiat hän antaa heille toimitettaviksi, sovittaen, niinkuin sananlasku sanoo, taakkaa jokaisen selkää myöten. Hän ei ole niinkuin Kastilian kuningas, joka oli janoon kuolemaisillaan senvuoksi, ettei ylimmäinen juomanlaskija ollut saapuvilla hänelle pikaria ojentamassa. – Mutta kuules, nyt Pyhän Martin kello soi! Täytyypä minun joutua linnaan takaisin. Hyvästi – huvittele niin hyvin kuin voit – ja tule huomenna kello 8 aamulla laskusillan eteen ja kysy vartijalta minua. Varo vain, ettet porttia lähestyessäsi poikkea suoralta ja astutulta polulta! Siellä on satimia ja sankarautoja, ja ne voisivat nipistää sinulta pois jonkun jäsenen, jota kipeästi kaipaisit. Siellä näet kuninkaan ja voit siis muodostaa oman käsityksesi hänestä – hyvästi!» Näin sanoen Le Balafré läksi kiireesti unohtaen tilaamansa viinin maksamatta; tämmöinen muistamattomuus onkin ominainen senluonteisille ihmisille, eikä ravintolanisäntä, jota kenties hänen tupsulakkinsa sekä raskas kaksikätinen miekkansa peloitti, uskaltanut yrittääkään verestää hänen muistiaan. Olisipa luullut, että Durward, yksin jäätyään, olisi jälleen palannut torniinsa odottamaan noita ihania säveleitä, jotka olivat sulostuttaneet hänen aamullisia mietteitänsä. Mutta ne muodostivat vain luvun romaanista, jota vastoin keskustelu enon kanssa oli nyt avannut hänelle sivun todellisen elämän historiasta. Erittäin hauska se ei ollut, ja tällä hetkellä sen nostattamat muistot ja mietteet voittivat kaikki muut ajatukset, varsinkin kaikki keveät ja hauskat. Qventin läksi yksinäiselle kävelylle ankaravirtaisen Cher-joen rannalle, tiedusteltuaan ensin ravintolanisännältä sellaista tietä, jota hän voisi kulkea, pelkäämättä että paulat ja susikuopat häntä ikävällä tavalla häiritsisivät. Tällä kävelyllä hän koetti viihdyttää riehuvia ja sinne tänne kiitäviä ajatuksiaan, sekä miettiä mihin hänen nyt olisi ryhdyttävä, sillä keskustelu enon kanssa oli nostanut jonkunlaisia epäilyksiä hänen mielessään. <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4267 9227 2006-11-24T17:04:04Z Nysalor 5 Luokka {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: V Soturi|V Soturi]] |seuraava=[[Qventin Durward: VII Pestaus|VII Pestaus]] |otsikko=VI Mustalaiset |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Niin iloiten ja nauraen : hän ilveeks veti suun; : ja keikahti ja heilahti : tuoli’ alla hirsipuun. : Vanha laulu. Qventin Durward ei ollut saanut sellaista kasvatusta, että se olisi tehnyt hänen sydämensä pehmeäksi tai hänen omantuntonsa kovin araksi. Hän, samoin kuin hänen muu sukunsa, oli oppinut pitämään metsästystä huvinaan ja sotaa ainoana tositoimenaan; heille oli mieleen teroitettu, että heidän pyhin velvollisuutensa elämässä oli jäykästi kestää ja tulisesti kostaa perintövihollistensa hyökkäykset, jotka olivat hävittäneet melkein sukupuuttoon heidän heimonsa. Mutta noissa riidoissakin ilmeni toki jonkunlaista ritarillisuuden ja kohteliaisuuden henkeä, joka lievensi tylyyttä, niin että he harjoittaessaan kostoakin, ainoaa oikeuskeinoansa, noudattivat jossakin määrin armahtavaisuuden ja jalouden sääntöjä. Vielä syvemmän käsityksen ihmisen velvollisuuksista toisia kohtaan oli Durward saanut tuolta kunnianarvoisalta, vanhalta munkilta, jonka opetuksia hän kenties silloisen pitkällisen sairautensa ja vastoinkäymisensä aikana oli taipuvaisempi kuuntelemaan, kuin jos terveys ja myötäkäyminen olisi häntä suosinut. Ja jos otamme lukuun aikakauden oppimattomuuden, liiallisen mieltymyksen soturin elämään sekä kasvatuksen, joka oli tullut nuorukaisen osaksi, niin oli hän taipuvaisempi käsittämään niitä siveellisiä velvollisuuksia, joita hänen asemansa vaati, kuin mitä siihen aikaan oli tavallista. Hämmästyksellä ja pahalla mielellä hän ajatteli keskusteluansa enon kanssa. Hänen toiveensa olivat olleet suuret; sillä vaikka kirjeenvaihdosta ei voinut olla puhettakaan, niin sattui aina joku Glen-houlakin’iin eksynyt toivioretkeläinen, uskalias laukkukauppias tai vaivaiseksi joutunut soturi mainitsemaan Leslyn nimen, ja kaikki he yhdestä suusta kehuivat hänen pelotonta miehuuttaan sekä hänen menestystään monella pienellä retkellä, jotka kuningas oli hänelle uskonut. Qventin’in mielikuvitus oli täyttänyt nuo hajanaiset tiedot ominpäin ja luonut hänen onnensuosimasta, uskaliaasta enostaan, jonka tekoja eivät kertojat suinkaan olleet halventaneet, tuommoisen menestrelien laulaman sankarin ja retkeilijäritarin, joka miekkansa ja peitsensä avulla anasti kruunuja ja kuninkaantyttäriä omaksensa. Nyt ei hän voinut olla asettamatta sukulaistaan paljoa alemmaksi ritarillisuuden arvoasteikossa. Mutta syvä kunnioitus vanhempia ja heidän omaisiaan kohtaan häikäisi kuitenkin Durward’in silmiä, – kaikki lapsuudenaikaiset tunteet taivuttivat häntä enon puolelle – hän oli sitä paitsi vielä hyvin kokematon ja piti äitinsä muistoa rakkaana – kaikki tuo vaikutti puolestaan, ettei hän käsittänyt tämän rakkaan äidin ainoaa veljeä siksi mikä hän todella oli, nimittäin tavalliseksi palkkasoturiksi, ei pahemmaksi, mutta ei myöskään paremmaksi useimpia muita hänen virkakumppaneitaan, joiden olo Ranskassa vielä pahensi tämän maan rappiollista tilaa. Vaikkei Le Balafré ollutkaan julmuuteen taipuva, niin oli tottumus kuitenkin tehnyt hänet välinpitämättömäksi ihmishengestä ja ihmistuskasta. Hän oli peräti oppimaton ja ahnas saaliille, jota hän koetti häikäilemättömästi anastaa itselleen ja tuhlasi sitten himojensa tyydyttämiseksi. Hän oli tottunut pitämään silmällä vain omia tarpeitaan ja etujaan, ja siten hänestä oli tullut mitä itsekkäin olento. Harvoin hän saattoi, niinkuin lukija jo on voinut havaita, kauan puhua jostain asiasta, ajattelematta mitä hyötyä siitä hänellä olisi, eli niinkuin sanotaan, ottamatta sitä omaksi asiakseen, vaikkeivät hänen vaikuttimensa suinkaan olleet tämän kultaisen puheenparren mukaiset, vaan ihan toiset. Tähän on vielä lisättävä, että hänen velvollisuuksiensa ja huvitustensa ahdas piiri oli myös vähitellen sulkenut hänen ajatuksensa, toivonsa sekä mielitekonsa yhä ahtaammalle, ja melkein sammuttanut sen hurjasti lekkuvan kunnianhimon ja maineenhalun, jotka hänessä nuorukaisena muinoin paloivat. Le Balafré oli, sanalla sanoen, ankara soturi, vaivoissa kestävä, mutta itsekäs ja ahdasmielinen; hän oli toimelias ja rohkea virkavelvollisuutensa täyttämisessä, mutta ajatteli tuskin mitään muuta mikä ulottui sen rajojen ulkopuolelle, paitsi että hän arvelematta harjoitti ulkonaisia jumalanpalvelusmenoja ja aika ajoin kevensi mieltään mässäämällä veli Bonifaciuksen, viinaveikkonsa ja rippi-isänsä seurassa. Jos hänen ajatuksillaan olisi ollut laajempi piiri, niin olisi hän luultavasti saavuttanut jonkun tärkeän päällikönpaikan, sillä kuningas, joka tunsi persoonallisesti jokaisen soturin henkivartijakunnassaan, luotti suuresti Le Balafrén urhoollisuuteen ja uskollisuuteen; ja sitäpaitsi oli tämä skotlantilainen myös kyllin viisas tai viekas täydesti älytäkseen kuninkaan luonteen omituisuudet ja osatakseen niitä hyvitellä. Mutta siitä huolimatta oli hänessä siksi vähän neroutta, ettei hän voinut nousta korkeammalle, ja vaikka Ludvig monessa tilaisuudessa hymyili hänelle ja osoitti suosiota, niin pysyi Le Balafré kuitenkin aina vain tavallisena henkivartijana eli Skotlannin jousimiehenä. Vaikkei Qventin täydelleen voinutkaan käsittää enonsa luonnetta, niin pahoitti häntä Le Balafrén välinpitämättömyys hänen kertoessaan heidän perhekuntansa onnettomasta hävityksestä; myöskin häntä kummastutti, että näin likeinen sukulainen ei ollut tarjonnut hänelle rahallista apua, jota Durward’in olisi täytynyt suorastaan häneltä pyytää, jollei mestari Pietari olisi ollut niin antelias. Siinä hän kuitenkin teki enollensa vääryyttä, kun hän luuli tätä hänen välinpitämättömyyttään saituudeksi. Le Balafré, joka itse sillä hetkellä ei ollut rahan tarpeessa, ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että hänen sisarenpoikansa saattaisi olla pulassa; muuten hän, joka piti läheistä sukulaistaan ikäänkuin oman itsensä osana, olisi huolehtinut elävästä sisarenpojastansa yhtä hellästi kuin hän koetti pitää murhetta sisar- ja lanko-vainajistansa. Mutta olipa syy mikä hyvänsä, enon huolimattomuus koski sangen kovasti nuoren Durward’in sydämeen, ja Qventin olisi hyvinkin suonut päässeensä Burgund’in herttuan palvelukseen, ennenkuin hän joutui riitaan hänen metsänvartijansa kanssa. »Mitä ikänä minusta siellä olisikin tullut», ajatteli hän itsekseen, »niin olisi aina se ajatus pitänyt pääni pystyssä, että minulla pahimmassa tapauksessa oli enoni täällä tukevana takavarana. Mutta nyt olen nähnyt hänet ja, häpeäksi hänelle, onpa minulla ollut enemmän apua tuiki tuntemattomasta käsityöläisestä kuin tästä oman äitini veljestä, kansalaisesta ja aatelismiehestä! Luulisipa melkein että sivallus, joka poisti kaiken kauneuden hänen kasvoistansa, samalla myös laski kaiken aatelisveren kuiville hänen suonistansa.» Durward oli vielä pahoillaan siitä, ettei hänelle ollut sattunut tilaisuutta puhua Le Balafrélle mestari Pietarista, jolla keinoin hänellä olisi ollut toivo saada enemmän tietoja tuosta miehestä. Mutta enon kysymykset olivat seuranneet tuhkatiheään toinen toistansa, ja Tours’in Pyhän Martin kellojen kutsuva ääni oli äkkiä keskeyttänyt heidän puheensa. Tuo vanha mies, niin Durward ajatteli itsekseen, oli yrmeä ja jörömäinen näöltään, katkera ja pilkallinen puheiltansa, mutta jalomielinen ja antelias teoissansa, ja semmoinen vieras oli yhtä hyvä kuin kylmäkiskoinen sukulainen. »Mitenkä meidän vanha skotlantilainen sananpartemme sanookaan? – Parempi suopea vieras kuin vieras sukulainen. – Minä lähden sitä miestä tervehtimään, eikä se, luullakseni, kovin vaikea asia lienekään, jos hän todellakin on niin varakas kuin isäntä täällä sanoo. Häneltä voin ainakin saada hyviä neuvoja ohjeekseni; ja jos hän matkustaa vieraille maille, niinkuin moni hänen kaltaisensa tekee, niin voisihan hänen palveluksessaankin, tiedän mä, saada kokea yhtä paljon seikkailuja kuin ikänä nuo Ludvigin henkivartijat.» Samalla kun tämä ajatus muodostui Qventin’in aivoissa, kuiskahti ääni noista sydämen syvistä sopukoista, joissa piilee kaikenlaista sellaista, mistä omistajalla ei ole aavistustakaan tai mitä hän ei mielellään tahdo myöntää todeksi, että kenties tornissa asuva tyttö, jonka hunnun hän oli nähnyt ja harpun äänen kuullut, saattaisi sillä moniseikkaisella matkalla olla kumppanina. Näitä ajatellessaan nuori skotlantilainen kohtasi kaksi vakavannäköistä miestä, nähtävästi Tours’in kaupungin porvareita; heiltä hän, nostaen lakkiaan sillä kunnioituksella, jota nuorempi on velvollinen osoittamaan vanhemmalle, pyysi tietoa miten hän pääsisi mestari Pietarin talolle. »Kenenkä talolle, poikaseni?» kysyi toinen vastaantulijoista. »Mestari Pietarin, suuren silkkikauppiaan, joka on istuttanut kaikki silkkiäispuut tuohon lehtoon», vastasi Durward. »Nuori mies», virkkoi häntä lähinnä seisova porvari, »oletpa kovin aikaiseen ruvennut narrin virkaan.» »Ja sopimattomia miehiä olet valinnut pilkkasi esineiksi», sanoi toinen vielä tylymmällä äänellä. »Tours’in kaupungin pormestari ei ole tottunut siihen, että ulkomaalaiset kuljeksivat narrit puhuttelevat häntä tällä tavalla.» Qventin hämmästyi siinä määrin tästä aiheettomasta vihastuksesta, minkä hänen yksinkertainen ja kohtelias kysymyksensä oli nostattanut noissa arvokkaannäköisissä herroissa, ettei hänen mieleensä edes juolahtanut itse pikastua heidän vastauksensa tylyydestä. Hän jäi vain seisomaan, ällistellen heidän jälkeensä, kun he jatkoivat tietään kiireisin askelin, usein katsahtaen taakseen, ikäänkuin he olisivat halunneet niin pian kuin mahdollista päästä siksi kauas, ettei hän jälleen voisi käydä heidän kimppuunsa. Sitten Qventin kohtasi muutamia viinitarhureita, joilta hän kysyi samaa; vastaukseksi he kysyivät, tarkoittiko hän koulumestari Pietaria? – vai nikkarimestari Pietaria? – vai suntiomestari Pietaria? ja vielä puolta tusinaa muita mestari Pietareita lisäksi. Kun ei yksikään näistä ollut sennäköinen, mimmoiseksi nuorukainen kuvasi tiedusteltavansa, niin talonpojat haukkuivat häntä, uhaten käydä hänen kimppuunsa sekä löylyttää häntä tuon narrinpelin palkaksi. Mutta vanhin heistä, jolla näytti olevan heihin nähden jonkinlainen ylivalta, sai heidät väkivallasta pidätetyksi. »Huomaattehan te hänen puheestaan sekä narrinlakistaan», virkkoi ukko, »että hän on noita meidän maahamme tulleita ulkomaan silmänkääntäjiä, joita muutamat nimittävät noidiksi ja ennustajiksi, toiset silmänkääntäjiksi tai muuksi sellaiseksi, eikä sitä voi tietää, mitä kaikkia konsteja he osaavat. Olenpa kuullut kerrottavan, että eräs tuommoinen maksoi yhden liard’in (pienen rahan) saadakseen syödä vatsansa täydeltä viinirypäleitä erään köyhän miehen viinitarhasta; mutta söipäs se, kun söikin, koko kuormallisen eikä hellittänyt edes nappia takistansa. – Antakaamme tämän siis rauhassa mennä ohitse ja kulkea tietänsä, niinkuin mekin kuljemme omaamme. – Ja sinä, veikkonen, jollet tahdo pahempia kokea, niin käy rauhallisesti tietäsi eteenpäin, nimeen Jumalan ja Marmoutiers’n pyhän Neitsyen ja Tours’in pyhän Martin, äläkä kiusaa meitä sen enempää tiedustelemalla mestari Pietariasi, joka ehkä onkin vain uusi paholaiselle keksitty nimi.» Skotlantilainen, nähdessään semmoisen ylivoiman edessään, arveli viisaimmaksi jatkaa matkaansa vastaamatta mitään. Mutta talonpojat, jotka ensin olivat vetäytyneet kauemmaksi, peläten hänen noita- ja viinirypäleensyöntitaitoansa, rohkaisivat jälleen mielensä, kun hän oli edemmäksi kulkenut; he huusivat haukkumasanoja sekä kirouksia hänen jälkeensä, ja lopulta paransivat niiden vaikutusta kivituiskulla, joka ei kuitenkaan näin kaukaa voinut tehdä suurtakaan vahinkoa heidän vihansa esineelle. Qventin puolestaan, jatkaessaan matkaansa, rupesi epäilemään olevansa itse jollakin lailla noiduttu, tai toursilaisten talonpoikien olevan kaikkein typerimpiä, raa’impia ja epäkohteliaimpia Ranskan talonpojista. Tätä arvelua ei muuttanut myöskään uusi seikka, joka sattui hänelle hetken kuluttua. Matalalla kukkulalla, joka kohosi virtavan ja kauniin Cher-joen rannalla, juuri sillä suunnalla, mihin hän kulki, kasvoi sattumalta pari, kolme suurta saksanpähkinäpuuta, jotka yhdessä muodostivat kauniin, merkillisen ryhmän. Näiden juurella seisoi kolme, neljä talonpoikaa liikahtamatta, katsellen ylöspäin, nähtävästi ällistellen jotakin, mikä oli lähimmän puun oksilla. Nuorukaisen mietiskely on harvoin niin syvä, ettei pieninkin uteliaisuuden puuska sitä saisi häirityksi yhtä helposti kuin kädestä kimmonnut keveä kivi rikkoo tyynen lammikon kirkkaan pinnan. Qventin joudutti kulkuaan ja juoksi keveästi ylös kukkulalle, jonne hän kerkesi juuri parahiksi nähdäksensä sen kammottavan esineen, joka oli vetänyt puoleensa toistenkin katsojien huomion – siellä näet riippui oksasta mies, jonka ruumis väänteli viimeisessä kuolinkamppailussa. »Miksi te ette leikkaa nuoraa poikki?» kysyi nuori skotlantilainen, jonka käsi aina oli yhtä kerkeä auttamaan hädässä olevaa kuin puolustamaan omaa kunniaa, jos hän arveli sitä loukatun. Yksi talonpojista, kääntäen Durward’iin katseensa, josta pelästys oli kaikki muut tunteet karkoittanut, sekä kasvonsa, jotka olivat niin kalpeat kuin savi, osoitti puun kuoreen leikattua merkkiä, kömpelöä liljankuvaa (Ranskan vaakunamerkki). Mutta nuori Durward, joka ei tuntenut tämän merkin merkitystä tai ei välittänyt siitä, kiipesi keveänä kuin metsäkissa ylös puuhun, veti taskustaan vuorelaisen ja metsämiehen välttämättömimmän skene dhu<ref>puukon.</ref> nimisen kalun, käski puun juurella olevia ottamaan käsillään vastaan ruumiin ja leikkasi köyden poikki, tuskin minuuttiakaan sen jälkeen kun hän oli huomannut tämän toimenpiteen tarpeelliseksi. Mutta ympärillä seisovat olivat hänellä huonona apuna tässä armeliaisuuden työssä. He eivät lainkaan ojentaneet käsiään, vaan päinvastoin näyttivät pahanpäiväisesti säikähtyvän hänen rohkeudestaan ja läksivät kaikki kerrassaan pakoon, ikäänkuin olisivat pelänneet, että heitä jo pelkän katselemisen tähden olisi voitu syyttää osallisiksi tähän uskaliaaseen työhön. Ruumis, kun sitä ei tuettu alta, putosi niin raskaasti maahan, että Qventin, joka heti hyppäsi taas alas, harmikseen huomasi viimeisenkin hengen kipinän siitä nyt lähteneen. Ei hän kuitenkaan vieläkään luopunut laupiaasta työstänsä, vaan yritti edelleen. Hän irroitti miesraukan kaulasta tuon turmiollisen paulan, aukaisi hänen nuttunsa, pirskotti vettä kasvoille ja koetti tavallisilla tempuilla saada häntä henkiin. Hänen ollessansa vielä tässä armeliaisuudentoimessa nousi hänen ympärillään hurjaa melua kielellä, joka oli hänelle outo; ja tuskinpa hän kerkesikään huomata, että useat eriskummallisen ja oudonnäköiset miehet ja naiset olivat piirittäneet hänet, kun hän jo tunsi itseään väkivaltaisesti temmattavan molemmista käsivarsista, ja samassa paljastettu puukko ojentui hänen kurkkuansa kohti. »Vaaleaihoinen Eblis’in orja!» virkkoi eräs mies ranskankieltä huonosti mongertaen; »vieläkö aiot ryöstää paljaaksi sen, jonka olet murhannut? – Mutta oletpa nyt meidän kynsissämme ja saat siitä palkkasi.» Samassa kun nämä sanat lausuttiin, paljastui puukkoja joka haaralla hänen ympärillään, ja vimmaiset, julmistuneet kasvot tuijottivat häneen näyttäen susilta, jotka ovat saaliinsa kimppuun hyökkäämäisillään. Mutta nuori skotlantilainen pelasti kuitenkin itsensä pelottomuudellaan ja neuvokkaisuudellaan. »Mitä te tarkoitatte, hyvät ihmiset?» huusi hän. »Jos tuo on teidän ystäväparkanne ruumis, niin minähän sen juuri irroitin puusta sulasta armeliaisuudesta, ja teidän sopisi paremmin yrittää saada hänet henkiin, kuin tehdä väkivaltaa viattomalle muukalaiselle, jota voitte kiittää siitä, että tuolla miehellä vielä on pelastuksen mahdollisuutta.» Naiset olivat nyt jo ottaneet ruumiin haltuunsa ja koettivat hekin samoilla tempuilla kuin Durward taannoin saattaa häntä henkiin, mutta siitä ei ollut sen parempaa apua. Luopuen siis turhasta yrityksestään he rupesivat kaikilla itämaalaisten menoilla ilmoittamaan suruansa. Naiset parkuivat surkeasti ja repivät pitkää, mustaa tukkaansa; miehet puolestaan riistivät rikki vaatteensa ja sirottelivat tuhkaa päähänsä. Vähitellen heidän mielensä kiintyi kokonaan näihin surumenoihin, niin etteivät he välittäneetkään enää Durward’ista, jonka viattomuuden he luultavasti tapauksen seikoista olivat käsittäneet. Kaikkein viisainta tietysti olisi ollut, jos hän nyt olisi jättänyt nämä villit ihmiset oman onnensa nojaan; mutta hän oli pienestä pojasta asti oppinut halveksimaan vaaroja, ja hänessä paloi nuoruuden kiihkeä uteliaisuus. Tuolla eriskummaisella joukolla hänen ympärillään, niin miehillä kuin naisillakin, oli päässään turbaneja ja lakkeja, jotka ylimalkaan olivat pikemmin hänen oman päähineensä kuin Ranskassa käytettyjen hattujen kaltaiset. Useimmilla miehillä oli kähäräiset, mustat parrat, ja heidän ihonsa oli melkein yhtä musta kuin afrikalaisten. Yhdellä tai parilla, jotka näyttivät olevan päälliköitä, oli koreita hopeahelyjä kaulassaan sekä korvissaan, ja keltaisen, tulipunaisen ja vaalean viheriän kirjavat olkavyöt; mutta heidänkin käsivartensa sekä säärensä olivat paljaat, ja koko joukkio näytti kurjalta ja likaiselta. Aseita ei Durward heillä huomannut, paitsi pitkiä puukkoja, joilla he äsken olivat häntä uhanneet, ja lyhyttä, käyrää maurilais-sapelia, joka riippui erään nuoren, vilkkaannäköisen miehen vyöltä; hän tarttui usein kahvaan kädellään, kun hän vielä kiivaammin kuin muu parvi antautui eriskummallisiin surunilmaisuihinsa ja sekoitti niihin kostonuhkauksiaan. Tämä hurjannäköinen, ulvova joukkio oli peräti erilainen ulkomuodoltaan kuin kaikki ne olennot, joita Qventin tähän saakka oli sattunut näkemään; hän päätti siis niiden olevan sarasenejä, noita »pakanan koiria», joita kaikissa niissä lauluissa, joita hän oli kuullut tai lukenut, kuvataan jalojen ritarien sekä kristittyjen kuningasten vastustajina. Hän aikoikin juuri väistyä tästä vaarallisesta seurasta, kun hevosten kavioiden kapsetta alkoi kuulua, ja ranskalainen soturijoukko ryntäsi Qventin’in sarasenien kimppuun, jotka juuri olivat nostaneet kumppaninsa ruumiin olkapäillensä. Tämä äkillinen hyökkäys muutti surujoukon tahdinmukaisen parkumisen säännöttömiksi pelonkiljahduksiksi. Ruumis viskattiin heti maahan ja sen ympärillä olevat pujahtivat sukkelasti pakoon hevosten vatsojen alta ja peitsenkärkien tieltä, joita sotamiehet ojensivat heitä vastaan, huutaen: »Surma kirotuille pakanallisille varkaille! – Ottakaa kiinni ja tappakaa! – Sitokaa nuo koirat! – Keihästäkää nuo sudet!» Näitä huutoja seurasivat niitä vastaavat väkivaltaiset teot; mutta pakolaiset olivat niin nopealiikkeiset, ja viidakko sekä vesakko haittasivat niin suuresti hevosmiehiä, että ainoastaan kaksi saatiin maahan kaadetuiksi ja vangituiksi; toinen niistä oli samainen nuori miekkamies, joka olikin yrittänyt tehdä hiukan vastarintaa. Qventin, jonka kova onni näytti nyt valinneen maalitauluksensa, kaapattiin myös samassa muiden kanssa kiinni, ja hänen käsivartensa sidottiin, huolimatta kaikista hänen vastaansanomisistaan, nuoralla selän taakse; ja ne, jotka hänet täten vangitsivat, osoittivat tässä toimessaan semmoista nopeutta ja kätevyyttä, että kylläkin näkyi, etteivät he olleet vasta-alkavia poliisivirassaan. Tuskissaan Durward katsahti ratsumiesten päällikön puoleen, jonka hän toivoi vapauttavan hänet; mutta eipä hän oikein tietänyt, pitikö hänen ilahtua vai pelästyä, tuntiessaan hänet mestari Pietarin maahankatsovaksi, harvapuheiseksi kumppaniksi. Mihin rikokseen ikänä nuo pakolaiset olivatkin tehneet itsensä syypäiksi, niin tiesi tämä herra tämän-aamuisista tapauksista varsin hyvin, että Durward’illa ei ollut mitään tekemistä tuon oudon joukon kanssa. Mutta vaikea oli sanoa, tokko tämä ynseä mies tulisi suosiollisesti tuomitsemaan Durward’ia tai todistamaan hänen puolestansa, ja nuorta skotlantilaista arvelutti paranisiko hänen tilansa, jos hän suoraan pyytäisi tuolta mieheltä apua. Mutta tässä ei nyt ollut pitkiin arveluihin aikaa. »Trois-Eschelles ja Petit-André», sanoi maahankatsova päällikkö kahdelle miehelleen; «nämä puut tässä ovat kuin tehdyt tätä asiaa varten. Kylläpä mä opetan noita uskottomia, varastelevia noitia estämään kuninkaan rangaistuksia, kun ne sattuvat kohtaamaan yhtä heidän kirotusta suvustansa. Alas hevosen selästä, pojat, ja toimittakaa virkanne rivakasti.» Trois-Eschelles ja Petit-André hyppäsivät maahan silmänräpäyksessä, ja Qventin huomasi, että heillä kummallakin oli satulassa etu- sekä takanastassa pari nuorakääryä, jotka he nyt kiireesti päästivät auki, ja silloin selvisi, että jokainen nuorakääry oli hirttonuora, jossa surmapaulakin hirttämistä varten oli valmiina. Veri hyytyi Qventin’in suonissa, kun hän näki otettavan kolme nuoraa esille ja huomasi, että yksi niistä oli aiottu hänen kaulaansa pantavaksi. Hän huusi päällikköä kovalla äänellä, muistutti hänelle, että he aamulla olivat olleet yhdessä seurassa, vaati itselleen sitä oikeutta, joka vapaan skotlantilaisen tuli saada osakseen ystävällisessä liittolaisvaltakunnassa, ja vakuutti, ettei hänellä ollut mitään tietoa noista ihmisistä, joiden seurassa hänet oli tavattu, yhtä vähän kuin heidän pahoista teoistaankaan. Päällikkö, jolta Durward siten pyysi apua, tuskin viitsi katsahtaakaan puhujaan eikä ollut tietävinänsä mistään edellisestä tuttavuudesta. Hän kääntyi vain parin talonpojan puoleen, jotka nyt olivat tulleet likemmäksi, joko halusta ruveta todistajiksi vankeja vastaan, tai uteliaisuudesta; näiltä hän kysyi yrmeästi: »Oliko tuo nuori mies noiden maankuljeksijain joukossa?» »Olipa niinkin, jos sallitte sen sanoa, jalo herra provossi», vastasi eräs talonpojista; »hänhän se kaikkein ensimäiseksi teki tuon Jumalaa pilkkaavan työn ja päästi maahan tuon konnan, jonka kuninkaallisen majesteetin palvelijat täydellä syyllä olivat hirttäneet, niinkuin me jo teille, korkea herra, kerroimme.» »Ja minä vannon Jumalan sekä Tours’in pyhän Martin kautta, että näin hänet heidän joukossaan», virkkoi toinen, »kun he meidän talossamme kävivät rosvoamassa.» »Eipä toki, kuulkaahan isä», sanoi eräs poika, »silloinen pakana oli musta, ja tämä nuori mies on valkoverinen; hänellä oli lyhyt, kähärä tukka, mutta, tällä on pitkät, vaaleat suortuvat.» »Niin kyllä, poikaseni», vastasi talonpoika, »ja kenties vielä lisännet, että sillä oli vihreä takki ja tällä harmaa. Mutta kyllähän tämä korkea herra provossi hyvin tietää, että he osaavat muotonsakin muutella yhtä helposti kuin takkinsa, ja siksi uskon sittenkin tämän siksi samaksi.» »Siinä on jo kyllin, että olette nähneet hänen sekaantuvan kuninkaan tuomioon yrittämällä herättää hirtettyä petturia jälleen henkiin», päätti päällikkö. – »Trois-Eschelles ja Petit-André, joutukaa.» »Malttakaa, herra päällikkö!» huusi nuorukainen kuoleman tuskassa –»kuulkaa mitä minä sanon – älkää viattomasti saattako minua kuolemaan – minun kansalaiseni tässä maailmassa ja Jumalan oikeus toisessa vaativat teitä edesvastuuseen verestäni.» »Kyllä minä voin vastata teoistani kumpaisessakin maailmassa», virkkoi provossi kylmäkiskoisesti. Vasemmalla kädellään hän viittasi pyöveleille, ja osoitti samassa etusormellaan oikeaa käsivarttansa, joka riippui olkavyön varassa; luultavasti se oli vielä vaivainen sen sivalluksen johdosta, jonka Durward aamulla oli antanut hänelle. »Kurja, kostonhimoinen konna!» huusi Qventin, joka tästä ymmärsi, että yksityinen kostonhimo oli ainoana syynä miehen tylyyteen ja ettei häneltä ollut mitään armoa toivottavana. »Tuo poikaparka hourailee», virkkoi päällikkö. »Puhu hänelle pari lohduttavaa sanaa, Trois-Eschelles, ennenkuin hän lähtee matkalle; sinä olet hyvä lohduttaja tämmöisissä tilaisuuksissa, kun ei rippipappia ole käsillä. Anna hänelle minuutin ajan hengellisiä neuvoja, ja tee tehtäväsi kiireesti, kun minuutti on kulunut. Minun täytyy jatkaa vartiokiertoani. – Sotamiehet, seuratkaa minua!» Provossi ratsasti edelleen, vieden sotamiesjoukon kanssansa, paitsi paria, kolmea, jotka jätettiin pyövelien avuksi. Onneton nuorukainen katsoi heidän jälkeensä toivottomuuden ilme silmissään, ja hänestä tuntui kuin jokainen etenevä hevosenkavion kopahdus olisi viimeisen, pienen pelastuksen toiveen riistänyt. Hän loi tuskallisen silmäyksen ympärilleen ja kummastui nähdessään vankikumppaniensa kylmäverisen välinpitämättömyyden. Sitä ennen he olivat kaikella tavalla osoittaneet pelkoansa ja kaikin keinoin pyrkineet pakoon; mutta nyt, kun he olivat kiinni ja nähtävästi tuomitut välttämättömään kuolemaan, he odottivat kuolinhetken tuloa aivan rauhallisella mielellä. Silmien edessä oleva surma antoi kenties heidän mustapintaisille poskillensa keltaisemman värivivahduksen; mutta se ei liikuttanut heidän kasvojaan eikä masentanut heidän katseensa lujaa ylpeyttä. He olivat kuin kettu, joka, sen jälkeen kun kaikki sen juonet ja viekkaat pelastuskokeet ovat käyneet turhiksi, kuolee ääneti, yrmeän urhollisena, jommoista ei näe susissa eikä karhuissa, metsämiehen vaarallisimmissa pyydettävissä. Heidän rohkeuttansa ei masentanut edes pyövelien käytöskään, sillä nämä kävivät toimeensa paljoa hitaammin kuin mitä heidän päällikkönsä oli käskenyt; luultavasti oli tottumus muuttanut heidän hirveän työnsä heille jonkunlaiseksi huvitukseksi. Me keskeytämme hetkeksi kertomuksemme tähän, kuvataksemme näitä miehiä, sillä tyranniuden aikoina, harjoitelkoon sitä yksinvaltias tai kansa, pyövelin persoona on aina sangen tärkeä. Nämät molemmat hirttomiehet olivat muodoltaan sekä tavoiltaan aivan erilaiset. Ludvig kuningas oli heille antanut nimet Demokritos ja Heraklitos<ref>Kreikan filosofeja, joista toinen itki kaikkea maailmassa, toinen nauroi.</ref>, ja heidän päällikkönsä, provossi, nimitti heitä nimellä Jean-qui-pleure (Itku-Jussi) ja Jean-qui-rit (Nauru-Jussi). Trois-Eschelles oli pitkä, laiha, kalmankalvakas mies, jonka katse oli omituisen ykstotinen; kaulassaan hänellä oli suuri rukoushelminauha, jota hän aina hartain katsein tarjosi käytettäväksi niille onnettomille, jotka joutuivat hänen virkaa toimittaessaan hänen käsiinsä. Hänellä oli myös aina huulillansa pari latinaista raamatunlausetta ihmiselämän mitättömyydestä ja turhuudesta; ja jos laki semmoista monivirkaisuutta olisi sallinut, olisi hän pyövelinvirkansa lisäksi hyvin saattanut ottaa vankilanpapin viran. Petit-André sitä vastoin oli iloisennäköinen, palleroinen, vilkasliikkeinen typykkä, joka pyöri ja hyöri virkatoimissaan, ikäänkuin ne olisivat olleet kaikkein huvittavinta työtä maailmassa. Hänessä näytti olevan jonkinlaista hellää rakkautta uhreihinsa, ja hän puhui aina heille lempeitä helliä sanoja. Hän nimitti heitä kelpo poika paroikseen, somiksi kultamuruikseen, kummeiksensa, hyviksi ukkosikseen, kunkin iän tai sukupuolen mukaan. Trois-Eschelles koetti filosofisilla tai uskonnollisilla lohdutuksilla kääntää heidän silmänsä iankaikkisuuden puoleen; Petit-André puolestaan melkein aina koetti virkistää heitä leikkisanalla tai parilla, ikäänkuin saadakseen heitä pitämään tätä elämää, josta heidän täytyi lähteä, naurettavana, halpana ja totista miettimistä ansaitsemattomana. En tiedä sanoa kuinka se kävi ja mistä se johtui, että nämät molemmat kelpo miehet, vaikka heidän luonnonlahjansa olivat niin erilaiset ja vaikka niin harvoin saattoi tavata senkaltaisia heidän virassaan, olivat enemmän vihatut kuin kenties yksikään heidän virkaveljistänsä on ollut ennen tai myöhemmin. Ja siitä vain ne, jotka heistä jotain tiesivät, olivat kahden vaiheella, kumpiko heistä, yksitotinen, pöyhkeäpuheinen Trois-Eschelles, vaiko iloinen, lystillinen, vilkas Petit-André oli enemmän pelätty ja katkerammin kirottu. Se kumminkin on varma, että he kummassakin suhteessa voittivat kaikki pyövelit Ranskanmaalla, lukuunottamatta ehkä heidän päällikköänsä, Tristan Erakkoa, tuota kuuluisaa yliprovossia, tai myös ''hänen'' herraansa, Ludvig XI:ttä. Emme suinkaan saa luulla, että nämät olivat Durward’in arveluita. Elämä ja kuolema, aika ja iankaikkisuus häilyivät hämärästi hänen silmiensä edessä – hämmästyttävänä, pyörryttävänä näkönä, joka kammotti heikkoa ihmisluontoa, vaikka ihmisylpeys mielellään olisi pitänytkin päänsä pystyssä. Hän kääntyi rukouksella isiensä Jumalan puoleen; ja sitä tehdessään muistui hänen mieleensä tuo pikkuinen, katoton kappeli, joka nyt sisälsi melkein koko hänen sukunsa, häntä yksinään lukuunottamatta. »Meidän perintövihollisemme soivat suvulleni toki haudan omassa maassa», arveli hän; «mutta minä joudun korppien ja haukkojen ravinnoksi vieraassa maassa, niinkuin kirkonkirouksen alainen konna!» Ehdottomasti puristuivat kyyneleet hänen silmistään. Trois-Eschelles, laskien kätensä hänen toiselle olkapäälleen, toivotti yksitotisesti hänelle onnea tähän jumaliseen kuolemanvalmistukseen, ja lausui juhlallisesti raamatun sanat: Beati, qui in Domino moriuntur (Autuaat ne, jotka Herrassa kuolevat), ja kehui sitten sitä sielua autuaaksi, joka eroo ruumiista kyyneleen kiiluessa silmässä. Petit-André, taputtaen häntä toiselle olkapäälle, huusi: »Älä murehdi poikaseni! Koska sinun vuorosi on ensiksi pyörähtää tanssiin, niin aloita kemut iloisesti, sillä kaikki viulut ovat jo viritetyt.» Näin puhuen hän pinnisti hirsinuoraa, jotta se äännähti, tehden siten kokkapuheensa oikein sattuvaksi. Ja kun nuorukainen tuskissaan katsoi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, he paremmaksi vakuudeksi aikoivat hiljalleen työntää häntä likemmäksi surmapuuta, kehoittaen häntä olemaan huoleti, koska muka kaikki silmänräpäyksessä loppuisi. Tässä toivottomassa tilassaan nuorukainen loi vielä hurjan katseen ympärilleen. »Olisiko täällä joku hyvä kristitty», sanoi hän, »joka tahtoisi Ludvig Lesly’lle, skotlantilaiselle henkivartijalle, joka tässä maassa on tunnettu Le Balafrén nimellä, ilmoittaa että hänen sisarenpoikansa on tullut konnamaisesti murhatuksi?» Nämät sanat tulivat juuri oikeaan aikaan, sillä eräs skotlantilainen jousimies, jonka hirttämisvalmistukset olivat sinne houkutelleet, seisoi, parin muun satunnaisen sivukulkijan kanssa, lähellä katsomassa. »Kavahtakaa mitä te teette», sanoi hän pyöveleille; »jos tämä nuori mies on skotlantilainen synnyltään, niin en salli hänelle vääryyttä tapahtuvan.» »Jumala varjelkoon, herra jousimies!» sanoi Trois-Eschelles; »mutta meidän täytyy tehdä mitä meille on käsketty»; ja samassa hän taas veti Durward’ia käsivarresta. »Lyhyeltä aina virsi kaunein», sanoi Petit-André vetäen Durward’in toisesta käsivarresta. Mutta Qventin, joka oli kuullut nuo rohkaisevat sanat, ponnisti nyt voimiansa, tempasi itsensä äkkiä irti tuomiontäyttäjien kynsistä, ja juoksi, kädet yhä vielä siteissä, skotlantilaisen jousimiehen luoksi. »Pidä puoltani», sanoi hän omalla kielellään, »Skotlannin ja pyhän Anteruksen tähden! Minä olen viaton – minä olen sinun oma kansalaisesi. Pidä puoltani, tai saat vastata siitä tuomiopäivänä!» »Pyhä Anterus auttakoon! Minun ylitseni heidän täytyy mennä ennenkuin pääsevät sinun kimppuusi!» sanoi jousimies paljastaen miekkansa. »Hakkaa poikki siteeni, kansalainen», sanoi Qventin, »niin voin itsekin vähän pitää puoltani.» Se oli tehty yhdellä jousimiehen miekan koskettamisella, ja vapautettu vanki, karaten äkkiä provossin erään sotamiehen päälle, tempasi hänen kädestään pertuskan. »Ja nyt», huusi Durward, »tulkaa vaan, jos tohditte!» Molemmat pyövelit kuiskasivat keskenään. »Lähde sinä yliprovossia noutamaan», sanoi Trois-Eschelles, »minä pidätän heitä täällä, jos vain voin. – Provossin sotamiehet, pitäkää puoltanne.» Petit-André hyppäsi hevosensa selkään ja poistui paikalta, ja muut provossin miehet, totellen Trois-Eschelles’n käskyä, vetäytyivät niin kiireesti yhteen joukkoon, että he antoivat molempien vankien päästä pakoon. Kukaties he eivät liioin huolineetkaan pidättää heitä; sillä he olivat viime aikoina saaneet niin tarpeekseen tämänkaltaisten raukkojen verestä, ja olivat, niinkuin muutkin verenhimoiset pedot, pitkällisen raatelemisen kautta kyllästyneet verenvuodatukseen. Mutta tekosyyksi he sanoivat sen, että he luulivat saaneensa käskyn varjella Trois-Eschelles’n henkeä; sillä skotlantilaisten jousimiesten ja päällikkönsä käskyjä täyttävän provossinväen välillä vallitsi keskinäinen viha, joka joskus puhkesi ilmitappeluksi. »Meitä on tarpeeksi monta löylyttämään noita ylpeitä skotlantilaisia, vaikkapa kahteen kertaan, jos niin käskette», sanoi eräs sotamiehistä Trois-Eschelles’lle. Mutta varovainen pyöveli käski hänen pysyä alallaan ja rupesi hyvin höylisti puhuttelemaan jousimiestä. »Onpa tämä, hyvä herra, aika suuri häväistys yliprovossille, kun te uskallatte estää kuninkaan oikeuden täyttämistä, joka asetusten mukaan ja laillisesti on meidän päällikkömme käsiin uskottu; eikä se myös ole oikein minuakaan kohtaan, joka laillisella tavalla olen saanut tämän lainrikkojan haltuuni. Ja lopuksi ei se ole suinkaan hyvänsuovan ystävän työtä nuorukaista itseäänkään kohtaan, sillä hänelle voi vielä sattua viisikymmentä tilaisuutta tulla hirtetyksi, olematta silloin niin siunatusti valmistetulla mielellä kuin nyt ennen teidän sopimatonta sekaantumistanne.» »Jos minun nuori kansalaiseni», virkkoi skotlantilainen hymyillen, »arvelee, että minä olen tehnyt hänelle vääryyttä, niin sanaakaan vastaan väittämättä annan hänet jälleen teidän haltuunne.» »Ei, ei! – Jumalan tähden älkää sitä tehkö!» huusi Qventin. »Mielemmin soisin, että iskisitte kaulani poikki pitkällä miekallanne – se olisi enemmän minun aatelisarvoni mukaista, kuin kuolla tuommoisen inhottavan lurjuksen käden kautta.» »Kuulepas vain noita soimaussanoja!» sanoi tuomiontäyttäjä. »Voi, voi kuinka pian meidän parhaatkin päätöksemme haihtuvat! – Hän oli niin siunatun hyvin valmistunut lähtöön, ja parin minuutin kuluttua hän on jo tullut esivallan halventajaksi.» »Sanokaapas minulle viimeinkin», kysyi jousimies, »mitä tämä nuori mies sitten on tehnyt?» »Hän on uskaltanut», vastasi Trois-Eschelles toimessaan, »riistää alas pahantekijän ruumiin, vaikka liljan merkki oli piirustettu tähän puuhun, johon minä olin hirttänyt miehen näillä omilla käsilläni.» »Mitä tämä merkitsee, nuori mies?» kysyi jousimies. »Mitenkä sinä semmoiseen rikokseen puutuit?» »Niin totta kuin teiltä apua toivon», vastasi Durward, »sanon teille täyden totuuden, aivan kuin olisin salaripissä. Minä näin miehen tekevän kuolemaa tuossa puussa ja riensin vain armeliaisuudesta häntä alasottamaan. En tiennyt liljoista enempää kuin neilikoistakaan, enkä tarkoittanut loukata Ranskan kuningasta sen enempää kuin meidän pyhää isää paaviakaan.» »Mitä hittoa sinulla oli tekemistä sen raadon kanssa?» virkkoi jousimies. »Niitä saat nähdä täällä, missä ikänä tämä herra tietänsä kulkee, riippumassa rypäleittäin joka puussa, ja kylläpä sinulle tulee tarpeeksi työtä tässä maassa, jos rupeat poimiskelemaan pyövelin marjoja. Mutta en tahdo kuitenkaan jättää kansalaistani pulaan, jos minusta on apua. – Kuulkaapas, te provossin apulainen, näettehän te, että se tapahtui aivan tietämättömyydestä. Pitäisihän teidän toki armahtaa näin nuorta muukalaista. Meidän maassamme hän ei ole tottunut näkemään näin innokkaita virantoimittajia kuin te ja teidän päällikkönne on.» »Eipä siksi, ettei niitä olisi tarpeen, herra jousimies», sanoi Petit-André, joka samassa palasi takaisin. »Pidä puoltasi, Trois-Eschelles, yliprovossi on heti täällä; saammepa sitten nähdä, miten hänelle on mieleen, kun työ on temmattu hänen käsistään, ennenkuin se on loppuun suoritettu.» »Ja parhaaksipa», sanoi jousimies, »tänne myös joutuu muutamia kumppaneitani.» Ja todellakin, samassa kun provossi Tristan patrullinsa kanssa ratsasti ylös tuon pienen, riidan tantereena olevan kummun toista kuvetta, läheni toiselta puolelta yhtä kiireesti neljä, viisi skotlantilaista jousimiestä, niiden etunenässä itse Le Balafré. Tällä vaarallisella hetkellä ei Lesly näyttänytkään sisarensapoikaa kohtaan välinpitämättömyyttä, josta Qventin sydämessään oli häntä moittinut; sillä tuskin hän oli huomannut kumppaninsa ja Durward’in seisovan vihollisia vastassa, niin hän huusi: »Cunningham, kiitos, kunnia! – Hyvät herrat, kumppanit, auttakaa minua! – Tämä nuori skotlantilainen aatelismies – on minun sisareni poika – Lindesay – Guthrie – Tyrie – vetäkää miekkanne tupesta ja hakatkaa päälle!» Näyttipä nyt aivan siltä kuin olisi hurja tappelu ollut nousemassa molempien puolueitten välillä, eikä ylivoima ollut niin ylen suuri toisella puolella, ettei, Skotlannin herrojen parempiin aseihin nähden, voiton toivo olisi ollut tasan. Mutta yliprovossi, joka joko epäili taisteluonneaan, tai tiesi tästä tulevan kuninkaalle mielipahaa, kielsi sotamiehiään ryhtymästä väkivaltaisuuksiin ja kysyi Le Balafréltä, joka nyt oli asettunut vastapuolueen päälliköksi: »Mitä te kuninkaan henkivartijakuntaan kuuluva aatelismies tarkoitatte sillä, kun estätte pahantekijän hirttämistä?» »Teidän syytöksenne on väärä», vastasi Le Balafré. »Pyhä Martti auttakoon, luulisinpa toki olevan hiukan väliä pahantekijän hirttämisellä ja minun oman sisarenpoikani murhaamisella!» »Teidän sisarenpoikanne saattaa olla pahantekijä yhtä hyvin kuin joku muukin», virkkoi yliprovossi, »ja jokainen Ranskassa oleskeleva muukalainen on Ranskan lakien alainen.» »Niin, mutta meillä on etuoikeutemme, meillä skotlantilaisilla jousimiehillä», sanoi Le Balafré; »eikö niin, kumppanit?» »On, on!» huusivat kaikki yhtä suuta. »Etuoikeudet, etuoikeudet! – Eläköön Ludvig kuningas! – Eläköön uljas Le Balafré! – Eläköön skotlantilainen henkivartijajoukko! – Kuolema kaikille, jotka tahtovat meidän etuoikeuksiamme loukata!» »Kuulkaahan toki järkisanoja, kunnioitettavat herrat ja aatelismiehet!» sanoi yliprovossi; »muistakaa toki mikä virka minulla on.» »Me emme huoli kuulla järkisanojanne», virkkoi Cunningham; »meidän omat päällikkömme puhukoot meille järkeä. Me tahdomme tuomariksemme itse armollisen kuninkaan, tai oman ylipäällikkömme, nyt kun ei herra yliconnetable ole saapuvilla.» »Emmekä me tahdo tulla hirtetyiksi», lisäsi Lindesay, »kenenkään muun kuin Santeri Wilson’in, meidän oman joukkomme vanhan provossimiehen käskystä.» »Se olisi tosiaankin petosta Santeria vastaan, joka on yhtä kunnon mies kuin kuka muu hamppunuoran paulansolmija hyvänsä, jos sallisimme asian toisin käydä», sanoi Le Balafré. »Jos minä olisin hirtettävä, niin eipä kukaan muu saisi panna kaulusta kaulaani.» »Mutta kuulkaahan toki», sanoi yliprovossi; »eihän tämä nuorukainen kuulu teidän joukkoonne, eikä niitä etuoikeuksia hänellä voi siis olla, joita te sanotte itsellänne olevan.» »Kun me ''sanomme'' meillä olevan etuoikeuksia, täytyy kaikkien niitä myöntää», virkkoi Cunningham. »Niitä emme kärsi kenenkään epäilevän!» kuului jousimiesten huuto aivan kuin yhdestä suusta. »Oletteko mielettömiä, hyvät herrat», sanoi Tristan Erakko. – »Eihän kukaan riitelekään teidän etuoikeuksistanne – mutta tämä nuorukainen ei kuulu teidän joukkoonne.» »Hän on minun sisarenpoikani», lausui Le Balafré voitonriemusta loistavin kasvoin. »Vaan ei kuitenkaan henkivartijakunnan jousimiehiä, luullakseni», vastasi Tristan Erakko. Jousimiehet katsahtivat hiukan hämillään toisiinsa. »Pidä vain puoltasi vielä, kumppani», kuiskasi Cunningham Le Balafrélle. »Sano hänen ottaneen pestin meidän joukkoomme.» »Pyhä Martti auttakoon! Se oli kelpo sana, hyvä kansalaiseni», vastasi Lesly. Ja koroittaen äänensä hän vannoi, että hän samana aamuna oli pestannut tämän sukulaisensa seuralaistensa joukkoon. Tämä ilmoitus oli ratkaiseva. »Hyvä on, kunnioitettavat herrat», sanoi provossi Tristan, joka tiesi kuinka suuresti kuningas pelkäsi tyytymättömyyden leviävän henkivartijoittensa pariin. Te sanotte tuntevanne etuoikeutenne, ja minun virkaani ei kuulu riiteleminen ja tappeleminen kuninkaan henkivartijain kanssa, jos sen voin välttää. Mutta minä aion ilmoittaa tämän tapauksen kuninkaalle, jotta hän itse saa siitä päättää; ja pyytäisinpä teitä huomaamaan, että näin tehdessäni käytän vähemmän ankaria keinoja, kuin mihin kenties virkani antaisi minulle valtaa.» Näin sanoen hän käski väkensä lähtöön, mutta jousimiehet, jotka jäivät vielä paikalle, pitivät kiireisen neuvottelun siitä, mitä nyt olisi tehtävä. »Meidän tulee ilmoittaa asia ensin ylipäälliköllemme lordi Crawford’ille, ja kirjoituttaa tämän nuoren herran nimi rekisteriin.» »Mutta, hyvät herrat, kunnioitettavat ystäväni ja pelastajani», virkkoi Qventin hiukan kahden vaiheella, »enhän minä vielä ole päättänytkään, rupeanko palvelukseen teidän joukkoonne vai enkö.» »Päätä nyt sitten», sanoi eno, »suostutko siihen vai tahdotko mielemmin hirteen – sillä sen takaan sinulle, vaikka oletkin sisarenpoikani, etten tiedä muuta pelastuskeinoa hirsipuusta.» Tämä oli syy, jota ei käynyt vastustaminen, ja se kerrassaan suostutti Qventin’in ehdoitukseen, jota hän ei muuten olisi pitänyt kovin hauskana. Mutta pelastus hirttonuorasta, jonka paula oli jo ollut hänen kaulassaan, olisi luultavasti suostuttanut hänet pahempaankin ehdoitukseen. »Hänen pitää tulla meidän kanssamme kasarmiin», sanoi Cunningham; »hänellä ei ole turvallista paikkaa missään meidän oman piirimme ulkopuolella, niin kauan kun nuo ihmispyytäjät ovat ulkona väijymässä.» »Enköhän saisi vielä tätä yötä viettää siinä ravintolassa, jossa söin aamiaiseni, hyvä eno?» kysyi nuorukainen kenties, niinkuin moni muukin uusi rekryytti, arvellen, että jotain voisi voittaa yhdellä ainoallakin vapaudessa vietetyllä yöllä. »Aivan niin, poika kulta», vastasi eno pilkallisesti, »että meillä olisi ilo saada onkia sinut jostakin ojasta tai kaivannosta, tai kenties jostakin Loire-joen polvesta säkkiin solmittuna, jotta sinun olisi mukavampi uiskennella – sillä siten luultavasti asia loppuisi. – Yliprovossi hymyili lähtiessään», jatkoi hän kääntyen Cunninghamin puoleen, »ja se merkitsee aina, että hänellä on vaarallisia mietteitä päässänsä.» »Minä en huoli hänen vaarallisista mietteistänsä», virkkoi Cunningham, »meidän kaltaisiin lintuihin ei hänen nuolensa pysty. Mutta kehottaisinpa kuitenkin, että kertoisit kaikki tyyni Olivier Pirulle, joka on aina ollut skotlantilaisten henkivartijain hyvä ystävä ja tapaa Ludvig ukon ennenkuin provossi pääsee hänen puheillensa, sillä Olivier ajaa hänen partansa aamulla.» »Mutta kuulkaas», virkkoi Le Balafré, »paha on mennä Olivier’in puheille tyhjin käsin, ja minä olen niin paljas kuin koivu jouluna.» »No niinpä on meidän jokaisen laita», sanoi Cunningham; »mutta täytyneehän Olivier’in toki tällä kertaa tyytyä skotlantilaiseen kunniasanaankin. Me keräämme kokoon kelpo summan keskenämme ensi palkkapäivänä; ja kun ''hänelle'' tulee siitä osa, niin, sen sanon teille, tulee palkkapäiväkin sitä pikemmin.» »Ja nyt linnaan», sanoi Le Balafré, »ja sisarenpoikani saa matkalla kertoa meille, miten hän sai yliprovossin kimppuunsa, jotta tiedämme miten asia on kerrottava Crawford’ille sekä Olivier’ille.» <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4268 9228 2006-11-24T17:04:23Z Nysalor 5 VII Pestaus {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: VI Mustalaiset|VI Mustalaiset]] |seuraava=[[Qventin Durward: VIII Lähettiläs|VIII Lähettiläs]] |otsikko=VII Pestaus |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Rauhantuomari: : Kas näin, nyt lakikirja tänne, lue : mit asetukset säätää – valas vanno : ja kirjaa suutele – nyt nimes tuohon, : niin olet sankari, saat kruunun palkan : töist’ urhokkaista vasta tehtävistä, : päivältä kuusi penniä, siin’ on : sun eläkkeesi ja sun palkkas myös. : Pestaava upseeri. Eräs jousimiesten palvelijoista sai käskyn astua alas hevosen selästä ja hänen ratsunsa annettiin Durward’ille, joka nyt sotaisten kansalaistensa seurassa ratsasti rivakkaa ravia Plessis’n linnaa kohti; ja näin hänestä tuli, joskin osittain vastoin tahtoaan, asukas tuohon synkkään rakennukseen, jonka ulkomuoto aamulla oli niin suuresti häntä hämmästyttänyt. Sillä välin Qventin, vastaten enonsa yhä uudistettuihin kysymyksiin, kertoi tarkasti sen tapauksen, joka sinä päivänä oli saattanut hänet niin suureen vaaraan. Tämä kertomus, vaikkei hän itse huomannut siinä mitään naurettavaa, nostatti suuren naurun hänen seuralaistensa parissa. »Eipä tuo olekaan oikein sukkelaa leikkiä», virkkoi Qventin’in eno, »sillä – saakeli soikoon! – mitä varten tuo hullu poika puuttui kirotun, uskottoman juutalais-maurilaisen pakanan raatoon?» »Jospa hän olisi ruvennut provossin väeltä anastamaan sievää tyttölepsakkaa, niinkuin Mikko Moffat kerran, siinä toki olisi ollut hiukka järkeä», sanoi Cunningham. »Mutta minun mielestäni on loukkaus meidän kunniallemme, kun eivät Tristan ja hänen väkensä sano voivansa muka erottaa meidän skotlantilais-lakkejamme noiden rosvoilevain maankuljeksijain tocque’eista ja turban’eista – siksihän ne niitä nimittävät», sanoi Lindesay. »Jollei heidän silmänsä pysty ottamaan selvää erotuksesta, niin pitää heitä viisin sormin siihen opettaa. Mutta minun luullakseni Tristan on vain erehtyvinään, saadakseen kynsiinsä ne kelpo Skotlannin pojat, jotka tulevat tänne sukulaisiansa tervehtimään.» »Saanko kysyä, eno», sanoi Qventin, »mitä lajia väkeä nuo ovat, joista te puhutte?» »Kysyä saat kyllä minun puolestani», vastasi eno, »vaan enpä tiedä, poikaseni, kenessä siihen lienee vastaajaa. Eipä ainakaan minussa, se on varma, vaikka kenties tiedän yhtä paljon kuin moni muu. Ne ovat ilmestyneet tähän maahan noin vuotta tai paria takaperin, aivankuin heinäsirkkaparvi äkkiä ilmestyy.» »Niin», lisäsi Lindesay, »ja Jacques Bonhomme (Jaakko Siveä) – siksi me täällä nimitämme Ranskan talonpoikaa, poikaseni – sinäkin saat aikaa myöten oppia meidän puheenpartemme – Jaakko Siveä, sanon minä, ei välitä tiedustella mikä tuuli niin heidät kuin heinäsirkatkin tuopi tänne, kunhan vain sen tuulenpuuskan tietäisi, joka ne jälleen kuljettaisi pois.» »Tekevätkö ne niin paljon pahaa?» kysyi nuori mies. »Pahaako? – kah, poikaseni, ovathan ne pakanoita, tai juutalaisia, tai muhamettilaisia kumminkin, eivätkä he palvele Neitsyt Maariaa eikä pyhimyksiä», hän risti silmiään, »vaan varastavat, mihin vain näpit ylettyvät, ja laulavat veisuja ja povaavat», sanoi taas Cunningham. »Mutta sanotaanpa heidän naistensa joukossa olevan muutamia sieviäkin tyttöjä», virkkoi Guthrie, »ja sen Cunningham paraiten tietänee.» »Mitä, veikkoseni!» sanoi Cunningham; »eihän tuo toki liene moitetta?» »Enhän minä mitään moittivaa virkkanut», vastasi Guthrie. »Minä jätän asian näiden kumppanien tuomittavaksi», sanoi Cunningham. –»Sanoithan sinä, että minä, skotlantilainen aatelismies ja pyhän kirkon piiriin kuuluva kristitty, muka olisin ottanut itselleni kauniin kullan noiden pakanahylkyjen parista.» »Ei, ei», sanoi Le Balafré, »eihän se ollut muuta kuin leikkiä. – Meillä ei saa olla riitoja kumppanien kesken.» »Ei sitten saa olla mokomaa leikinlaskuakaan», virkkoi Cunningham mutisten, ikäänkuin hän olisi puhunut omaan partaansa. »Lieneeköhän näitä tämmöisiä maankuljeksijoita muuallakin paitsi täällä Ranskassa?» kysyi Lindesay. »On mar’, onpa kyllä – niitä on joukottain ilmestynyt Saksaan ja Espanjaan ja Englantiin», vastasi Le Balafré. »Mutta pyhän Anteruksen siunauksen kautta on Skotlanti vielä vapaa heistä.» »Skotlanti», sanoi Cunningham, »on kovin kylmä maa heinäsirkoille ja kovin köyhä varkaille.» »Tai ehkäpä Jussi Vuorelaisen rinnalla eivät muut varkaat tulisikaan siellä toimeen», pilkkasi Guthrie. »Teidän tulee kaikkien tietää», virkkoi le Balafré, »että minä olen Angus-kreivikunnan kangasmailta kotoisin ja että minulla on aatelisia sukulaisia vuoristossa, Glen-Islassa, enkä siis voi sallia vuoristolaisia haukuttavan.» »Etpä toki kieltäne, että he ovat karjanryöstäjiä?» kysyi Guthrie. »Jonkun karjalauman tai muun semmoisen karkoittaminen ei ole varkautta», sanoi Le Balafré, »ja sitä väitettä tahdon aseillakin puolustaa milloin ja millä tavalla sinä uskallat määrätä.» »Häpeä toki, veikkonen», sanoi Cunningham; »kuka se nyt riitelee? Tämän nuoren herran ei pitäisi saada kuulla tämmöistä surkeaa sanojen näykkimistä. – Kas niin, nyt olemme jo perillä. Antakaas kun käsken ankkurillisen viiniä, niin pidämme pienet pitoset kaikessa ystävyydessä ja juomme Skotlannin, niin Vuoriston kuin Alamaankin, maljan, jos te tahdotte tulla kortteeriini ottamaan osaa minun päivällisateriaani.» »Suostutaan», sanoi Le Balafré; »ja minä käsken vielä toisen ankkurillisen lisäksi, jolla voimme huuhtoa pois kaiken eripuraisuuden ja juoda tervetuliaismaljan sisarenpoikani kunniaksi, joka nyt rupeaa meidän joukkoomme.» Heidän tullessaan portille rautaristikko vedettiin ylös ja laskusilta laskettiin alas. He astuivat sisään, yksi toisensa perästä; mutta kun Qventin’in vuoro tuli, laskivat vartijat peitsensä ristiin hänen eteensä, käskien häntä seisahtumaan, ja samassa myös viritettiin jousia ja tähdättiin pyssyjä häntä vastaan. Niin tarkka oli täällä vartioiminen, vaikka nuoren tuntemattoman seurassa oli osa itse linnanväestä, vieläpä itse se komppaniakin, johon velvollisuuttansa täällä täyttävät vartijat kuuluivat. Le Balafré, joka juuri sitä varten oli jäänyt sisarenpoikansa viereen, antoi tarpeenmukaiset selitykset, ja jokseenkin pitkällisen epäröimisen sekä viivyttelemisen jälkeen vietiin nuorukainen lukuisan vartijajoukon ympäröimänä lordi Crawford’in kortteeriin. Tämä skotlantilainen herra oli vihoviimeisiä tähteitä siitä jalosta aatelismiesten ja ritarien joukosta, joka niin kauan ja niin uskollisesti oli palvellut Kaarle VI:tta noissa verisissä sodissa, mitkä päättyivät Ranskan kruunun vapautumisella ja englantilaisten karkoituksella. Hän oli nuorena poikana taistellut Douglas’in ja Buchan’in rinnalla, oli ratsastanut Orleans’in Neidon lipun jäljessä, ja oli kenties viimeisiä noita Skotlannin ritareja, jotka mielellään olivat liljan puolustukseksi sivaltaneet miekallaan vanhoja vihollisiaan englantilaisia. Skotlannissa tapahtuneet muutokset ja kenties myös tottumus Ranskan ilmanalaan ja tapoihin olivat olleet syynä siihen, että tämä vanha paroni kokonaan oli luopunut kaikista kotiinpaluutuumista. Siihen tuli vielä lisäksi, että hänen korkea virkansa Ludvigin hovissa sekä hänen suoruutensa ja rehellisyytensä olivat hänelle tuottaneet kuninkaan suosion, joka, vaikkei hän juuri helpolla uskonut ihmisissä olevan kuntoa ja kunniallisuutta, kuitenkin täydesti luotti ja turvasi lordi Crawford’iin ja otti hänen sanansa sitä mielemmin korviinsa, koska tämä herra ei koskaan sekaantunut muihin kuin virkaansa kuuluviin asioihin. Le Balafré sekä Cunningham seurasivat Durward’ia ja hänen saattoväkeään päällikön kortteeriin, ja lordin arvokas ulkomuoto sekä kunnioitus, jota nämät muista ihmisistä sangen vähän välittävät kopeat soturit hänelle osoittivat, teki nuorukaiseen syvän vaikutuksen. Lordi Crawford oli pitkä vartaloltaan, joskin hän vanhetessaan oli tullut laihaksi ja kulmikkaaksi; mutta hänen jäsenissään oli yhä vielä voimaa, vaikkei enää nuoruuden notkeutta, niin että hän marssiessa jaksoi kestää raskaitten rautavarustustensa painoa yhtä hyvin kuin nuorinkin hänen lippukunnassaan ratsastava mies. Hänen kasvonsa olivat karkeapiirteiset, tuulen puremat ja täynnä arpia; ja hänen silmänsä, jotka olivat sen seitsemässä suuressa tappelussa katsoneet surmaa suoraan silmiin, niinkuin leikkikumppania katsotaan, ilmaisivat pikemmin vakavaa vaaran ylenkatsetta kuin palkkasoturin verenhimoista uhkarohkeutta. Hänen pitkä, kookas vartalonsa oli tällä hetkellä kääritty väljään kotikauhtanaan, ja puhvelinnahkaisesta vyöstä, joka ympäröi hänen vyötäisiään, riippui kalliskahvainen väkipuukko. Kaulassa hänellä oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat ja vaakuna. Istuen vuoteella, joka oli hirven taljalla peitetty, lueskeli hän, silmälasit nenällään (ne olivat siihen aikaan aivan uutta keksintöä), suunnattoman isokokoista käsikirjoitusta, nimeltä le Rosier de la guerre (Sodan helminauha), jonka Ludvig kuningas oli kirjoittanut poikaansa, kruununperillistä varten, ja jonka arvosta hän oli pyytänyt tämän paljon kokeneen skotlantilaisen soturin lausumaan mielensä. Lordi Crawford laski, näiden arvaamattomien vieraiden sisääntullessa, hiukan närkästyneenä pois kirjansa ja kysyi kotiseutunsa leveällä murteella: »Mikä, paholaisen nimessä, teitä nyt vaivaa?» Syvemmällä kunnioituksella kuin mitä hän kenties olisi Ludvigille itselleenkään osoittanut, kertoi Le Balafré laveasti mihin pulaan hänen sisarenpoikansa oli joutunut, ja pyysi nöyrästi korkeaarvoisan lordin suojelusta. Lordi Crawford kuunteli sangen tarkasti. Hän ei voinut pidättää hymyilyään kuullessaan miten nuorukainen kokemattomuudessaan oli mennyt auttamaan hirtettyä pahantekijää, mutta hän pudisti päätään skotlantilaisten jousimiesten ja yliprovossin väen väliselle riidalle. »Kuinka usein», virkkoi hän, »tuotte te minulle tuommoisia sekavia vyyhtejä selvitettäviksi? Kuinka usein pitää minun sanoa teille, varsinkin teille molemmille, Ludvig Lesly ja Archibald Cunningham, että ulkomaalaisten soturien tulee nöyrästi ja siivosti kohdella maan omaa kansaa, ettette saisi kaikkia kaupungin koiria kintereillenne? Mutta sittenkin, jos teillä välttämättömästi pitää olla kahakoita, niin on minulle enemmän mieleen, että tappelette tuon provossi lurjuksen kuin jonkun muun kanssa; ja minä moitin sinua vähemmän tästä päällekarkauksesta kuin monesta muusta kepposestasi, Ludvig, sillä luonnollista ja ystävällistähän se vain oli, että autoit nuorta sukulaistasi. Tälle kokemattomalle lapselle ei saa tapahtua mitään vahinkoa. Anna minulle siis komppanian rekisteri tuolta hyllyltä, niin kirjoitamme hänen nimensä siihen, jotta hänkin saisi osansa etuoikeuksistamme.» »Jos te, korkeaarvoinen herra, sallitte – –» virkkoi Durward. »Onko tuo poika aivan hullu!» huudahti eno. »Sinäkö rupeat puhumaan korkeaarvoiselle lordille ennenkuin sinulta on mitään kysytty?» »Malta mielesi, Ludvig», lausui lordi Crawford, »ja kuulkaamme mitä pojalla on sanomista.» »Ei muuta, jos sallitte, korkeaarvoinen herra», vastasi Qventin, »kuin että taannoin sanoin enolleni olevani vielä kahdenvaiheilla rupeaisinko tähän palvelukseen vai en. Mutta nyt voin sanoa, että kaikki epäilykseni ovat kadonneet saatuani nähdä tämän jalon ja kokeneen päällikön, jota minun tulee palvella; sillä teillä on käskijän silmä.» »Hyvin sanottu, poikaseni», virkkoi vanha lordi, johon tämän kunnioittava lause ei ollut vaikutusta tekemättä; »onpahan mulla ollut hiukan kokemusta, jos vain Jumala armollisesti on sallinut minun ottaa sen opikseni, niin hyvin palveluksessa kuin myös johtamisessa. Kas niin, Qventin, nyt olet kirjoitettu meidän kunnianarvoiseen skotlantilaiseen henkivartijajoukkoomme knaapiksi enollesi ja hänen peitsikunnassaan palvelevaksi seuralaiseksi. Toivonpa sinun käyttäytyvän hyvin, sillä sinusta pitäisi tulla kunnon soturi, jollei ulkomuotosi petä, ja olethan sinä jaloa sukua. – Ludvig, pidä huoli siitä, että sukulaisesi on ahkera aseharjoituksissaan, sillä tässä taitaa hyvinkin pian tulla kysymys peitsien taittamisesta.» »Tuhat tulimmaista! kas siitäpä olen iloinen, korkeaarvoinen herra – tämä rauhanaika tekee meidät kaikki pelkureiksi. Minussa itsessänikin tuntuu kuin miehuus alkaisi jo masentua, kykkiessämme tässä pirun linnassa aivan kuin vankihuoneessa.» »No niin, onpa eräs lintu visertänyt korvaani», jatkoi lordi Crawford, »että pian taas saamme nähdä vanhan lipun liehuvan tantereella.» »Sen laulun säestykseksi otan minä tänä iltana sitä täydemmän siemauksen», sanoi Le Balafré. »Sinä ottaisit siemauksen vaikka minkä laulun säestykseksi», sanoi lordi Crawford; »ja pelkäänpä pahoin, Ludvig, että sinä vielä joskus saat juoda oman panemasi katkeran siemauksen.» Lesly vastasi hiukan hämillään olleensa juomatta monta päivää; mutta komppanian tapa, senhän korkeaarvoinen lordi itsekin tiesi, oli nyt kerta semmoinen, että piti laittaa pienet pitoset uuden kumppanin tervetuliaisiksi. »Se on totta», sanoi vanha päällikkö, »sen syyn olin unhottanut; mutta tulkoon siitä loppu, kun päivä on laskenut. Ja kuules, – ne sotamiehet, joilla on vahtivuoro, ovat ennen sitä huolellisesti erotettavat; ja katso ettei yksikään heistä saa ottaa enempää eikä vähempää osaa juominkeihin.» »Kyllä me tottelemme teidän käskyjänne, korkeaarvoinen herra, ja noudatamme niitä uskollisesti», lupasi Ludvig, »ja niinkuin asia vaatii, juomme myös teidän maljanne.» »Voisinpa kenties», sanoi lordi Crawford, »tulla itsekin iloanne katselemaan – jotta näkisin kaiken käyvän siivosti.» »Olkaa sydämellisesti tervetullut, korkeaarvoinen herra», lausui Ludvig. Ja nyt he kaikki hyvin iloisina läksivät pois soturipitojansa valmistamaan, ja Lesly kutsui niihin parikymmentä kumppaneistaan, joilla sangen usein oli tapana olla pöytäveikkoina. Soturien pidot ovat tavallisesti hyvin nopeasti kokoonsaadut, tietysti jos vain on tarpeeksi ruoka- ja juomavaroja käsillä. Mutta tässä tilaisuudessa Ludvig rupesi puuhaan hankkiakseen tavallista parempaa viiniä; »sillä», sanoi hän, »tuo vanha herra on suuri veitikka, ja vaikka hän aina saarnaa meille kohtuutta, niin eipä hän itse, juotuansa kuninkaan pöydässä niin paljon kuin vain rehellisellä tavalla voi saada kynsiinsä, laiminlyö ainoatakaan sopivaa tilaisuutta, jolloin voi viinipullon ääressä kuluttaa iltansa. Senvuoksi, pojat, olkaa nyt valmiit kuulemaan noita iänikuisia juttuja Vernoil’in ja Beaugén tappeluista.» Tavallisena kokouspaikkana oleva gootilaistyylinen sali koristettiin siis kiireesti parhaimmalla tavalla. Tallirengit lähetettiin noutamaan viheriäisiä kaisloja lattialle levitettäviksi; ja liput, joiden johdon alla skotlantilaiset henkivartijat olivat marssineet taisteluun tai jotka he olivat ryöstäneet vihollisilta, levitettiin pöydälle tai ripustettiin pitkin seiniä. Toinen tärkeä seikka oli se, että nuorelle rekryytille niin pian kuin mahdollista hankittaisiin henkivartijakunnan puku ja aseet, jotta huomattaisiin, että hän kaikin puolin nautti komppaniansa suuria etuoikeuksia ja niiden nojalla sekä kansalaistensa avulla saattaisi olla pelkäämättä yliprovossin valtaa ja vihaa – vaikka tiedettiinkin, että edellinen oli yhtä peloittava kuin jälkimäinen leppymätön. Juomingit olivat erittäin iloiset, ja vieraat päästivät kotimaanrakkautensa täysin valloilleen, nyt kun he olivat saaneet uuden rekryytin omasta rakkaasta isänmaastansa. Vanhoja skotlantilaisia lauluja laulettiin, vanhoja taruja skotlantilaisista sankareista kerrottiin, isien urhotyöt sekä niiden tapahtumapaikat muistuteltiin mieleen – hetken aikaa tuntui siltä kuin olisivat Tourainen viljavat tasangot muuttuneet Caledonian vuoristoiksi sekä autiokankaiksi. Jokainen koetti sanoa jotain Skotlannin rakkaan muiston verestämiseksi, ja innostus oli noussut täten jo korkeimmilleen, kun se yltyi vieläkin korkeammalle lordi Crawford’in saapuessa paikalle, joka, niinkuin Le Balafré oli ennustanut, istui kuninkaan pöydässä ikäänkuin neuloilla kunnes hän sai tilaisuuden karata ja rientää omien kansalaistensa juominkeihin. Kunniaistuin seisoi jo varattuna hänelle pöydän yläpäässä; sillä sen ajan tapojen ja sotajoukon silloisten asetusten mukaan ei pidetty sopimattomana, että heidän päällikkönsä, vaikkei ollut ketään arvossa häntä korkeampaa kuin kuningas ja yliconnetable, istui samassa pöydässä komppaniansa sotamiesten kanssa, sillä kaikkihan hekin olivat aatelissukua, jotta hän, arvoaan alentamatta, saattoi ottaa osaa heidän juominkeihinsa. Tällä kertaa ei lordi Crawford kuitenkaan istahtanutkaan hänelle varatulle sijalle, vaan pyytäen heitä vain olemaan iloisia, jäi seisomaan ja katselemaan riemua kasvoillaan ilme, joka todisti miten hän itsekin siitä iloitsi. »Antaa hänen vaan olla», kuiskasi Cunningham Lindesaylle, kun tämä tarjosi viiniä heidän arvoisalle päällikölleen, »antaa hänen vaan olla – ei saa koiraa väkisin metsään viedä – odottakaamme kunnes hän taipuu itsestänsä.» Todellakin vanha lordi, ensin hymyiltyään, päätänsä pudistettuaan ja asetettuaan viinipikarin koskemattomana eteensä, alkoi ikäänkuin huomaamattaan siitä hiukan siemaella, ja siten tehdessään hän juuri parhaaksi muisti, että se ennustaisi pahaa onnea, jollei hän joisi kelpo kulausta tuon uljaan pojan terveydeksi, joka sinä päivänä oli liittynyt heidän joukkoonsa. Tämä malja siis esitettiin ja siihen vastattiin, niinkuin helppo on arvata, iloisella hurrauksella, ja sitten vanha päällikkö kertoi ilmoittaneensa Olivier’ille päivän tapahtumasta. »Ja koska leuanhankaaja», lopetti hän, »ei liioin rakasta kurkunvenyttäjää, niin me molemmat yhdessä pyysimme ja saimme kuninkaalta julistuksen, joka käskee provossin minkä syyn nojalla hyvänsä luopumaan kaikista hankkeista Qventin Durward’ia vastaan, ja vielä lisäksi teroittaa hänelle mieleen, että skotlantilaisten henkivartijain etuoikeudet ovat kaikissa tilanteissa arvossapidettävät.» Uusi hurraahuuto nousi, pikarit täytettiin jälleen aivan reunojaan myöten, ja sitten huudettiin »eläköön!» jalolle lordi Crawford’ille, kansalaistensa oikeuksien ja etuuksien uljaalle suojelijalle. Kunnon vanha herra ei tietysti voinut olla niin epäkohtelias, että hän olisi kieltäytynyt tätä maljaa juomasta; hän laskeutui valmiille istuimelle, ikäänkuin huomaamatta mitä teki, käski Qventin’in luokseen ja rupesi häneltä kyselemään paljon enemmän Skotlannin tilasta sekä sen korkeista suvuista kuin mitä poika osasikaan vastata. Ja silloin tällöin aina, näin kysellessään, hyvä vanha herra, ikäänkuin lauseittensa välillä, maisteli pikariaan, muistuttaen että iloinen seurustelu oli sopivaa skotlantilaisille aatelisherroille, mutta että nuorten miesten, semmoisten kuin Qventin’in, piti siinä suhteessa olla varovaisia, ettei siitä koituisi ylenjuomista. Tällä tavoin hän lausui ilmi paljonkin kelpo mielipiteitä, kunnes hänen oma kielensä, kesken kohtuuden ylistystään, alkoi liikkua tavallista kankeammin. Ja nyt, kun seuran sotaisa into kiihtyi yhä korkeammalle jokaisesta uudesta tyhjennetystä pullosta, Cunningham esitti maljan piakkoin taas liehumaan lähtevälle Oriflamme’lle (Ranskan kuninkaalliselle lipulle). »Ja toivokaamme että Burgundista tuleva tuulenpuuska kohottaa sen ilmaan!» jatkoi Lindesay. »Koko sillä sydämen innolla, joka tässä kuluneessa ruumiissa vielä on jäljellä, yhdyn siihen maljaan, pojat», lausui lordi Crawford; »ja toivonpa, vaikka olenkin vanha, näkeväni sen jälleen liehumassa. Kuulkaahan, kumppani kullat», – viini oli jo tehnyt hänet puheliaaksi – »olettehan te kaikki Ranskan kruunun uskollisia palvelijoita – miksi en siis teille kertoisi, että tänne on saapunut Burgundin herttua Kaarlelta lähettiläs, jonka sanoma on ilkeänlaatuinen.» »Kyllä minä näin Crévecoeur’in kreivin seurueen hevosineen, palvelijoineen», virkkoi eräs toinen vieraista, »tuolla Silkkiäispuiston ravintolassa. Ei kuulu kuningas majoittavan häntä tänne linnaan.» »No, Jumala suokoon hänelle epäsuotuisan vastauksen!» sanoi Guthrie, »mutta mitä hän sitten valittaa?» »Onpahan koko joukko rajaa koskevia valituksia», selitti lordi Crawford; »ja aivan nykyään on kuningas ottanut turviinsa erään aatelisneidon herttuan maalta, nuoren kreivittären, joka pakeni Dijon’ista siitä syystä, että herttua, joka on hänen holhoojansa, tahtoi naittaa hänet suositulleen, Campo-bassolle.» »Onko neitonen todellakin tullut tänne yksin, korkea-arvoinen herra?» kysyi Lindesay. »Eipä aivan yksin, vaan erään vanhan kreivinnan, tätinsä, seurassa, joka tässä asiassa piti nuoren sukulaisensa puolta.» »Ja aikooko kuningas», kysyi Cunningham, »joka on herttuan läänitysherra, sekaantua tähän herttuan ja hänen holhokkinsa väliseen asiaan, sillä onhan Kaarlella sama oikeus Burgundin perijättäreen kuin kuninkaalla, siinä tapauksessa että herttua kuolisi?» »Kuningas oli pitävä, niinkuin hänellä on tapana, valtiollisia etuja silmällä; ja tiedättehän te», jatkoi Crawford, »ettei hän ole julkisesti ottanut näitä neitoja hoviinsa vastaan, eikä myöskään jättänyt heitä tyttärensä Beaujeaun rouvan, eikä Johanna prinsessankaan suojelukseen; siitä käy epäilemättä selville, että hän aikoo menetellä asianhaaroja myöten. Hän on meidän herramme – vaan eipähän liene maankavaluutta vaikka sanoisikin, että hän yht’aikaa ajaa jänistä koirien kanssa takaa ja juoksee jäniksen kanssa koiria pakoon, olipa hän tekemisissä minkä hallitsijan kanssa hyvänsä kristikunnassa.» »Mutta eipä tuo tuommoinen kaksinainen peli lienekään Burgundin herttualle mieleen», sanoi Cunningham. »Ei suinkaan», vastasi vanha herra, »ja senvuoksi onkin luultavaa, että heidän välillään nousee meteli.» »Oikein – pyhä Anterus kiihdyttäköön vain sitä riitaa!» sanoi Le Balafré. »Minulle ennustettiin kymmenen, eikä, kaksikymmentä vuotta sitten, että minä avioliiton kautta perustaisin sukuni onnen. Kukapa tietää mitä nyt saattaa tapahtua, jos saamme taistella kunnian ja naislemmen puolesta, niinkuin ritarit vanhoissa romanssilauluissa?» ''»Sinäkö'' puhut naislemmestä, jolla on tuommoinen oja kasvoissasi!» pilkkasi Guthrie. »Parempi olla lempimättä kuin ruveta rakastamaan tuommoista pakanallista mustalaisnaikkosta», tokaisi Le Balafré vastaan. »Seis, veikkoset!» pisti lordi Crawford väliin. »Ei pistelemistä terävillä aseilla, eikä leikkimistä kokkavilla pilkkasanoilla – me olemme hyviä ystävyksiä kaikki. Ja mitä tuohon neitoon tulee, niin on hän liian rikas tullakseen köyhän skotlantilaisen aatelisherran omaksi, muutenpa minä itsekin koettaisin onneani, vaikka jo lähes kahdeksankymmentä vuotta on niskoillani. Mutta juodaan sittenkin malja hänen kunniakseen, sillä hänen sanotaan olevan kaunis kuin kirkkain lamppu.» »Luulenpa että näin hänet», virkkoi toinen sotamies, »seisoessani tänä aamuna vartioimassa sisimmäisellä portilla. Mutta hän oli pikemmin salalyhdyn kuin kirkkaan lampun kaltainen, sillä hänet tuotiin linnaan yhdessä erään toisen naisen kanssa umpinaisissa kantotuoleissa.» »Häpeä, häpeä Arnot!» sanoi lordi Crawford; »vartijana ollen soturin ei pitäisi virkkaa mitään siitä, mitä hän on nähnyt. Paitsi sitä», lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti, kun hänen oma uteliaisuutensa oli voittanut tuon teeskennellyn soturivelvollisuuden tunnon, jota hän oli pitänyt tarpeellisena näyttää, »miksikä juuri kreivitär Isabella de Croye olisi ollut tuossa kantotuolissa?» »En, korkeaarvoinen herra», vastasi Arnot, »tiedäkään siitä mitään muuta, kun että minun puukkomieheni oli hevosia kävellyttämässä kylätiellä ja tapasi muulimies Doguin’in, joka kuljetti kantotuoleja takaisin ravintolaan; sillä ne olivat tuon Silkkiäispuiston ravintolanisännän omat – liljan ravintolan isännän, aioin sanoa – ja niinpä Doguin pyysi Santeri Steed’iä kanssaan maistamaan viinipikarillista, koska he olivat tuttuja, ja siihen Santeri tietysti oli hyvinkin suostuvainen.» »Tietysti – tietysti», virkkoi vanha lordi; »se olisi seikka, jossa soisin parannusta, hyvät herrat; mutta kaikki teidän tallirenkinne ja puukkomiehenne ja jackmen’inne – siksi me heitä Skotlannissa sanoisimme – ovat liiankin suostuvaisia pikaria kallistamaan kenen seurassa hyvänsä. – Se on sodassa vaarallinen seikka, ja se on parannettava. Mutta, Antti Arnot, sinun juttusi näyttää venyvän pitkäksi, puhe on ryypyllä katkaistava – Skeoch doch nan skial, niinkuin vuoristolainen sanoo, ja se on selvää Gaelin kieltä. – Ja nyt krevitär Isabella de Croyen malja, ja toivokaamme hänelle parempaa miestä kuin mitä tuo Campo-basso on, tuo kelvoton italialainen konna! – Ja nyt, Antti Arnot, mitä muulinkuljettaja kertoi sinun palvelijallesi?» »Kertoipa hänelle sen salaisuuden, jos niin sallitte, korkeaarvoinen herra», jatkoi Arnot, »että nuo äsken umpinaisissa kantotuoleissa linnaan viedyt vieraat olivat suurisukuisia naisia, jotka muutamia päiviä olivat salaa asuneet hänen isäntänsä talossa, ja että kuningas useasti oli käynyt salaa heitä tervehtimässä ja osoittanut heille suurta kunniaa; ja että he, hänen luulonsa mukaan, olivat lähteneet linnaan pakoon, sillä he pelkäsivät Crévecoeur’in kreiviä, Burgundin herttuan lähettilästä, jonka tuloa ennakolta lähetetty sanansaattaja oli juuri tullut ilmoittamaan.» »Sieltäkö sinä tulitkin minua vastaan», sanoi Guthrie; »sitten voisin vannoa, että kuulin kreivittären laulelevan ja soittavan harppua astuessani sisimmän linnanpihan poikki – ääni kajahti noista ulkonevista kaari-ikkunoista Dauphin’in (kruununperillisen) tornista. Ja sävel oli niin suloinen, ettei ikänä kukaan ole kuullut sen vertaista tässä Plessis’n linnassa. Niin totta kuin olen kristitty, luulinpa sen säveleen Melusina haltiattaren laulamaksi. Siellä minä seisoin – vaikka tiesin pöydän täällä jo olevan katetun ja teidän kaikkien odottelevan – siellä minä seisoin niinkuin – –» »Niinkuin aasi, Jussi Guthrie», jatkoi päällikkö, »pitkä nokkasi haisteli illallisateriaa, pitkät korvasi kuuntelivat musiikkia, eikä sinun lyhyt ymmärryksesi saanut ratkaistuksi, kumpiko mielestäsi oli haluttavampi. – Vaan kuulkaas! Eivätkö tuomiokirkon kellot jo kutsu iltamessuun? – Eihän toki vielä voi olla niin myöhäistä? – Tuo hupsu suntio on soittanut iltakelloa tuntia liian aikaiseen.» »Ei mar’, kyllä kellot liiankin oikein ilmoittavat aikaa», sanoi Cunningham; »tuolla päivä par’aikaa menee mailleen ihanan alangon länsirannalla.» »Vai niin», sanoi Crawford, »niinkö on todella? – No niin, pojat, täytyyhän pysyä aisoissaan – hiljaa ajetaan pitkät matkat – vähäinen valkea, makeat maltaat – ole iloinen ja viisas, on kelpo sananlasku. – Vielä yksi malja vanhan Skotlannin muistoksi, ja sitten joka mies virkaansa toimittamaan.» Lähtöpikari tyhjennettiin ja vieraat läksivät tiehensä, jota tehdessään komea paroni tarttui Le Balafrén käsivarteen sillä tekosyyllä, että hän tahtoi antaa hänelle muutamia neuvoja Qventin’in suhteen, vaan kenties todenteolla siksi, ettei hänen oma astuntansa yleisön silmissä näyttäisi epävakaisemmalta kuin mitä niin korkeaarvoiselle ja korkeapalkkaiselle päällikölle sopi. Hyvin yksitotisena hän kulki niiden molempien pihojen poikki, jotka erottivat hänen kortteerinsa juhlasalista, ja juhlallisesti, niinkuin aika viinitynnyristä, hänen suustaan läksi lähtövaroitus, että Ludvigin tuli tarkasti valvoa sisarenpoikansa käytöstä, erittäinkin mitä viinipikareihin ja tyttöihin tuli. Nuorelta Durward’ilta sillä välin ei ollut jäänyt huomaamatta ainoakaan kauniista Isabella kreivittärestä lausuttu sana, ja kun hänet oli neuvottu siihen pieneen kammioon, jossa hänen tästä lähtien tuli asua yhdessä enonsa hovipojan kanssa, alkoivat hänen ajatuksensa tässä matalassa majassa lennellä sangen korkealle. Helpostihan lukija käsittää, että nuori soturi rakensi aika korean pilvilinnan sille perustukselle, että tornityttö, jonka laulua hän niin suurella halulla oli kuunnellut, ja mestari Pietarin kaunis juomanlaskija oli sama kuin tämä korkeasukuinen, rikas kreivitär, joka oli lähtenyt pakoon vihattua kosijaa sekä lääniherranvaltaansa väärinkäyttävää, väkivaltaista holhoojaa. Näihin kuviin sekaantui myös välistä mestari Pietarin kuva, jonka käskyjen alainen tuokin pelättävä virkamies näytti olevan, jonka kynsistä Qventin sinä päivänä töin tuskin oli pelastunut. Vihdoin viimeinkin nuorukaisen unelmat, joita pieni Willi Harper, hänen huonekumppaninsa, ei ollut uskaltanut estää, keskeytyivät enon tulon kautta. Le Balafré käski Qventin’iä menemään levolle, jotta hän jaksaisi nousta aikaiseen aamulla ja voisi seurata enoaan kuninkaan eteiseen, missä hänen piti virkansa puolesta olla viiden muun kumppaninsa kanssa. [[Luokka:Qventin Durward]] 4269 9229 2006-11-24T17:04:34Z Nysalor 5 VIII Lähettiläs {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: VII Pestaus|VII Pestaus]] |seuraava=[[Qventin Durward: IX Metsäkarjunjahti|IX Metsäkarjunjahti]] |otsikko=VIII Lähettiläs |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Vaan niinkuin leimaus Ranskan eteen lennä, : siell’ olen muuten minä ennen sua, : ja tykkieni jyskeen kuulla saatte. : Pois! Vihamme sa ole torvettaja. : Juhana kuningas. Jos vetelehtiminen olisikin ollut Durward’ia helposti voittava kiusaus, niin olisi se melu, joka heti aamumessun ensi kellonhelähdyksen jälkeen syntyi henkivartijain kasarmissa, varmaan kartoittanut tämän viekoittelijaa hänen vuoteeltaan; mutta isän kodissa ja sittemmin Aberbrothick’in luostarissa saatu kasvatus olivatkin totuttaneet hänet nousemaan aamun valjetessa. Hän puki iloisesti päälleen kuunnellen torvien toitotusta ja rautavarustusten kilinää, joka ilmoitti valppaitten vartijoiden vaihtoa – toiset heistä par’aikaa palasivat kasarmiin yöllisestä virantoimituksestaan, toiset taas marssivat ulos aamuvartioimiseen, ja vieläkin toiset, niiden parissa hänen enonsakin, pukivat varustukset ylleen mennäkseen itse Ludvig kuninkaan käskyjä vastaanottamaan. Ilolla, joka näin nuorelle miehelle tämmöisessä tilaisuudessa oli aivan luonnollinen, Qventin pani päälleen uuteen virkaansa kuuluvat komeat pukimet sekä aseet; ja hänen enonsa, tarkasti ja täsmällisesti tutkittuaan, että nuorukainen kaikin puolin oli kunnollisesti varustettu, ei salannut mielihyväänsä nähdessään, että hänen sisarenpoikansa näytti nyt entistään vielä pulskemmalta. »Jos voit olla yhtä uskollinen ja uljas kuin olet pulskan näköinen», virkkoi eno, »niin minun knaappini on oleva kaikkein kauneimpia ja parhaimpia koko komppaniassa, ja siitä voi tulla kunniaa sinun äitisi suvulle. Seuraa nyt minua vastaanottosaliin ja katso, että pysyttelet aivan selkäni takana.» Näin sanoen hän otti käteensä pitkän, raskaan ja jalosti silatun ja koristetun pertuskan, käski sisarenpoikansa ottaa toisen samanlaisen, mutta keveämmän aseen, ja sitten he menivät linnan sisäpihalle, missä heidän kumppaninsa, joiden piti vartioida sisähuoneissa, jo seisoivat täydessä järjestyksessä ja täysissä varustuksissa – knaapit toisena rivinä herrojensa takana. Täällä odotti myös koko joukko metsästyspalvelijoita kauniitten hevosten ja jalojen koirien kanssa, joita jälkimäisiä Qventin katseli niin hartaalla mielihalulla, että hänen enonsa useamman kerran täytyi muistuttaa hänelle, etteivät nämä elukat olleet siellä hänen huviksensa, vaan kuningasta varten. Ludvig olikin erittäin ahkera metsänkävijä, ja se oli yksi niitä harvoja mielitekoja, joille hän oli altis silloinkin, kun se ei oikein sopinut yhteen hänen valtiollisten hankkeittensa kanssa; ja niin tarkasti hänen käskystään suojeltiin metsänriistaa kuninkaallisissa metsissä, että kansan oli tapana sanoa: helpommin miehen murhaaja voi vapautua rangaistuksesta kuin hirven tappaja. Viittauksen saatuaan Le Balafré, joka tässä tilaisuudessa toimitti päällikön virkaa, käski henkivartijat liikkeelle; ja annettuansa useampia merkkejä sekä tunnussanoja, joista pidettiin täällä erinomaisen tarkasti kiinni, he marssivat vastaanottosaliin, jonne kuningasta par’aikaa odotettiin tulevaksi. Vaikkei Qventin suinkaan ollut tottunut komeuteen, niin täällä hänen oletuksensa kuninkaallisen hovin loistosta melkein pettyivät. Olihan täällä tosin hovivirkamiehiä kalleissa puvuissa; henkivartijoita jaloissa varustuksissa; olipa myös kaikenlaatuisia palvelijoita. Mutta hän ei nähnyt ainoatakaan valtakunnan vanhaa neuvonantajaa, ei yhtään kruunun korkeampaa virkamiestä; hän ei kuullut yhtään nimeä mainittavan, jotka siihen aikaan olivat ritariston kukkana; hän ei myöskään nähnyt ainoatakaan ylipäällikköä ja sotaherraa, jotka siihen aikaan, ollessaan vielä täydessä miehuuden voimassaan, olivat Ranskan parhaana voimana, ei myöskään noita tulisia aatelisnuorukaisia, noita nuoria kunniaan pyrkijöitä, jotka olivat Ranskan ylpeytenä. Kuninkaan epäluulo, umpimielisyys ja salaiset, monimutkaiset valtiovehkeet olivat valtaistuimen läheisyydestä vieroittaneet tuon loistavan seuran; heitä kutsuttiin vain harvoihin, määrättyihin, jäykkämenoisiin tilaisuuksiin, joihin he vastahakoisesti saapuivat ja ilolla poistuivat, niinkuin sadussa kerrotaan eläimistä, joiden täytyy käydä kuninkaansa leijonan luolassa. Ne harvat, jotka täällä näyttivät olevan neuvonantajien virassa, olivat halvannäköisiä miehiä, joiden ulkomuoto tosin ilmaisi älykkäisyyttä, vaan joiden käytöksestä saattoi huomata, että he olivat koroitetut piiriin, johon heidän kasvatuksensa sekä totutut tapansa eivät suinkaan tehneet heitä sopiviksi. Pari miestä vain Durward’in mielestä näytti ulkomuodoltaan jalommalta, ja näiden hänen huomiotaan herättävien miesten nimet hän sai kuulla enoltansa, koska sotakurin sillä hetkellä ei tarvinnut olla niin ankara, että se olisi sitä estänyt. Lordi Crawford’in, joka odotti siellä komeassa virkapuvussaan, hopeinen komentokapula kädessään, Qventin, samoinkuin lukijakin, oli jo oppinut tuntemaan. Muista, jotka näyttivät olevan korkeaa sukua, oli huomattavin kreivi Dunois, mainion Dunois’in poika, joka Orleans’in Bastard’in nimellä taisteli Johanna D’Arc’in lipun alla ja suurella kunnialla otti osaa Ranskan vapauttamiseen englantilaisten ikeestä. Hänen poikansa kantoi hyvin suuriarvoiselta isältänsä perimää kuuluisaa nimeänsä; ja vaikka hän oli likeistä heimoa kuninkaallisen suvun kanssa sekä nautti yhtä suurta suosiota kuin isäkin niin hyvin aateliston kuin kansankin parissa, näytti Dunois kuitenkin, kaikissa tilaisuuksissa osoittamallansa suoralla, avomielisellä rehellisyydellään, tehneen kaikki epäluuloisen Ludvigin epäluulot tyhjiksi; kuningas näki mielellään hänet seurassansa, jopa kutsui joskus hänet myös neuvotteluihin kanssansa. Vaikka kreivi Dunois’ta pidettiin aika mestarina kaikissa ritariuden harjoituksissa ja hänen luonteessaan huomattiin useita niitä avuja, joiden arveltiin kuuluvan jalolle ritarille, niin ei hänen ulkomuotonsa ollut suinkaan mikään romanttisen kauneuden esikuva. Hän ei ollut pituudeltaan edes keskikokoinen, vaikka ruumiinrakennus oli kylläkin vahva; sääret olivat hiukan ulospäin kaarevat, sellaiset mikä tosin ratsun selässä on soveliasta, vaan ei juuri kaunista jalan astujalle. Hartiat olivat leveät, tukka musta, ihon pinta mustaverinen, käsivarret tavattoman pitkät ja jäntevät. Kasvojen piirteet olivat epäsäännölliset, suorastaan rumat. Mutta sittenkin ilmeni kreivi Dunois’n muodossa omanarvon tuntoa ja jaloutta, josta jo ensi silmäykselläkin näki, että hän oli korkeasukuinen aatelismies ja peloton soturi. Hänen katsantonsa oli uljas ja suora, hänen astuntansa miehuullinen ja rohkea ja kasvojen karkeaa muotoa jalostutti kotkankaltaisen silmän terävyys sekä leijonankaltainen kulmakarvojen ankaruus. Hän oli puettu metsästysvaatteisiin, jotka olivat pikemmin kalliit kuin koreat, ja useimmissa tilaisuuksissa hän hoitikin ylimetsäherran tehtäviä, vaikkei ole syytä luulla, että se virka olisi annettu varsinaisesti hänelle. Käsikkäin Dunois’n kanssa, astuen niin hitain, raskain askelin, että hän melkein näytti lepäävän sukulaisensa ja tukijansa käsivarrella, tuli sisään Ludvig, Orleans’in herttua, ensimäinen prinssi kuninkaallisesta suvusta (sittemmin kuningas Ludvig XII), jolle henkivartijat sekä hoviherrat osoittivat hänen korkean arvonsa mukaista kunniaa. Tämä prinssi, jota kuningas karsasteli aina pelolla ja epäluulolla, ja joka, jollei kuninkaalle syntynyt poikaa, oli tuleva kuningaskunnan perillinen, ei saanut koskaan poistua hovista, ja siellä taas hän ei saanut mitään virantoimitusta eikä suosionosoitusta. Tässä häpäisevässä, melkeinpä vangintapaisessa tilassa hänen mielensä oli tullut alakuloiseksi, ja tällä hetkellä se oli vielä entistään enemmän masennuksissa. Hän tiesi näet, että kuningas suunnitteli häntä vastaan kaikkein julminta ja sortavinta väkivaltaa, mitä tyrannikaan saattaa tehdä, aikoessaan pakoittaa hänelle aviopuolisoksi nuorimman tyttärensä, Johanna prinsessan, jolle hänet jo lapsena oli kihlattu, mutta jonka raajarikkoisuus teki tämän liiton täyttämisvaatimuksen inhottavaksi julmuudeksi. Ulkomuotonsa suhteen ei tämä onneton prinssi suinkaan ollut saanut osakseen ylellisiä luonnonlahjoja; hänen mielenlaatunsa oli lempeä, laupias ja hyväntahtoinen, jotka avut pilvistivät esiin sen synkän alakuloisuudenkin verhon alta, johon hänen oikea luonteensa oli nyt peittynyt. Qventin huomasi, että herttua huolellisesti vältti katsahtaa henkivartijain puoleen ja että hän vastatessaan heidän tervehdykseensä piti silmänsä maahan luotuina, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että kuningas epäluuloisuudessaan saattaisi käsittää tavallisen kohteliaisuudenosoituksen yritykseksi koettaa saada henkivartijat persoonallisesti ja erityisesti mieltymään herttuaan. Aivan toisella tavalla käyttäytyi ylpeä kardinaali ja kirkkoylimys Juhana de Balue, Ludvigin senaikuinen suosittu ministeri, jonka nousu ja mielenlaatu muistutti niin paljon englantilaisen ministerin Wolseyn nousua ja mielenlaatua, kuin erilaisuus viekkaan ja valtioviisaan Ludvigin sekä hätäisen, tuittupäisen Henrik VIII:n välillä suinkin antoi myöten. Ludvig oli koroittanut tämän ministerinsä alimmasta kansan luokasta Ranskan ylialmunjakajan arvoon (ainakin sen viran tulojen kantajaksi), oli ylenmäärin suonut hänelle lahjoja ja hankkinut hänelle kardinaalin hatun; ja vaikka hän oli liian varovainen suodakseen kunnianhimoiselle Baluelle saman rajattoman vallan ja luottamuksen, minkä Henrik oli antanut Wolseylle, hän sittenkin totteli enemmän kardinaalin kuin kenenkään muun julkisen neuvonantajansa sanoja. De Balue ei siitä syystä ollut säästynyt siitä erehdyksestä, joka helposti sattuu halvasta säädystä äkkiä mahtavuuteen koroitetulle miehelle; hänen päänsä nähtävästi oli mennyt pyörälle ja hän luotti lujasti siihen, että hänellä oli tarpeeksi kykyä voidakseen sekaantua jos joihinkin asioihin, olivatpa ne vaikka kuinka kaukana tahansa hänen ammatistaan ja opinharjoituksistaan. Vaikka hän olikin laiha ja ulkomuodoltaan kaikkea viehätystä vailla, kohteli hän kuitenkin ritarillisesti ja ihailevasti kaunista sukupuolta, mutta hänen kömpelö käytöksensä teki hänen lemmenpyyntönsä naurettaviksi, ja hänen papilliseen virkaansa nähden sopimattomiksi. Joku imarteleva mies tai nainen oli onnettomana hetkenä saattanut hänen päähänsä sen luulon, että jokin erinomainen kauneus piili noissa vahvoissa, lihakkaissa pohkeissa, jotka hän oli perinyt isältään, Limoges’n rahtimieheltä tai, toisten tietojen mukaan, Verdun’in mylläriltä; ja tästä luulosta oli hän tullut niin turhamieliseksi, että hän kohotti aina hiukan toiselta puolelta kardinaalikauhtanansa helmoja, jotta hänen pulska käyntinsä ei jäisi huomaamatta. Astuessaan majesteetillisesti juhlasalin poikki purppurakaavussaan ja kalliissa päähineessään, oli hän välistä siksi armollinen että hän tarkasti vartioivien herrojen aseita ja varustuksia, kysyen heiltä kaikellaista suurella äänellä, vieläpä uskalsi nuhdella muutamia heistä epätarkasta virantoimituksesta, johon nämät paljon kokeneet soturit eivät tohtineet vastata, vaikka selvästi näkyi, että he kuuntelivat niitä närkästyksellä ja ylenkatseella. »Tietääkö kuningas», kysyi Dunois kardinaalilta, »että Burgundin lähettiläs välttämättömästi vaatii päästä hänen puheillensa?» »Tietää», vastasi kardinaali, »ja tuossapa, luulen minä, tuleekin kaikkivaltias Olivier Daim<ref>Kuninkaan parranajaja ja salainen neuvonantaja. Kansa, joka erikoisesti vihasi ja kammosi tätä miestä, oli antanut hänelle toisen liikanimen, nimittäin Olivier Perkele.</ref>, jolta saamme kuulla kuninkaan päätöksen.» Hänen näin puhuessaan merkillinen mies, joka siihen aikaan kilpaili itse kardinaalinkin kanssa Ludvig kuninkaan suosiosta, astui sisemmästä kamarista sisään; mutta hänessä ei ollut jälkeäkään tuosta arvoa ja kunnioitusta vaativasta käytöksestä, joka oli ylpeydestä paisuneelle kirkkoylimykselle kuvaavaa. Päinvastoin oli Olivier pikkarainen, laiha, kalvakka mies, jonka puku, johon kuului vain musta silkkinen takki ja housut, ei edes mitään päällysnuttua tai viittaa, ei ollut juuri senkaltainen, että se olisi kohottanut tavallisen muodon kauneutta. Kädessään hänellä oli hopeinen vati, ja käsivarrella riippui pyyhinliina, ilmoittaen hänen virkaansa. Hänen kasvonsa olivat terävät ja vilkaat, joskin hän koki salata sitä sillä, että hän vilkahtamatta katseli maahan. Siten hän kissan väijyvin hiljaisin askelin pikemmin nöyrästi hiipi kuin astui salin poikki. Mutta nöyryys, joskin se saattaa salata ihmisen arvon, ei kuitenkaan voi peittää hovisuosiota; ja semmoisen miehen on aivan mahdoton päästä huomaamatta juhlasalin läpi pujahtamaan, jonka hallussa on kuninkaan luottamus siinä määrin kuin tällä kuuluisalla parranajajalla ja kamaripalvelijalla, Olivier le Daim’illä, Olivier le Mauvais’llä tai Olivier le Diable’lla (kaikki nämät liikanimet oli hän saanut sen omantunnon ääntä halveksivan viekkauden johdosta, jolla hän avusti herransa monikoukkuisten valtiovehkeiden toimeenpanoa). Nyt hän vain puhui muutamia sanoja kreivi Dunois’lle, joka heti sen jälkeen läksi ulos; mutta parranajaja hiipi hiljaa takaisin kuninkaan kamariin, mistä hän oli tullutkin. Kaikki ihmiset tekivät hänelle tilaa, josta kohteliaisuudesta hän vain kiitti nöyrimmällä kumarruksella; ainoastaan parille henkilölle hän kuiskasi jonkun sanan korvaan, saattaen ne siten kaikkien muiden hoviherrojen kateuden alaisiksi. Ja sitten, mutisten jotain virkavelvollisuuksistaan hän väistyi pois, kuuntelematta puhuttelemiensa herrojen vastauksia tai hänen huomioonsa pyrkivien hartaita pyyntöjä. Ludvig Lesly oli myös ollut yksi niistä harvoista onnellisista, joille Olivier armollisesti oli puhunut pari sanaa, vakuuttaen että asia oli saatettu hyvään päätökseen. Kohta sen jälkeen tämä hyvä sanoma tuli vielä toisellakin tavalla vahvistetuksi; sillä Qventin’in hyvä tuttava, Tristan Erakko, kuninkaan yliprovossi, astui sisään ja tuli suoraan sille paikalle, missä Le Balafré seisoi. Hänen komea pukunsa teki tämän peloittavan virkamiehen tylyn katsannon ja ilkeän muodon vieläkin silmiinpistävämmäksi, ja hänen äänensä, vaikka hän koettikin teeskennellä sitä leppyisäksi, oli kaikkein enimmin karhun mörinän kaltainen. Sanojen sisällys oli kuitenkin suotuisampi kuin ääni, jolla ne lausuttiin. Hän ilmoitti mielipahansa edellisenä päivänä heidän välillään sattuneesta erehdyksestä, johon hän sanoi sen olleen syynä, ettei herra Le Balafrén sisarenpoika ollut puettuna henkivartijain univormuun eikä myöskään ollut sanonut kuuluvansa heihin; tästä oli johtunut se hairahdus, jota hän nyt pyysi anteeksi. Ludvig Lesly vastasi siihen sopivalla tavalla, mutta niin pian kuin Tristan oli poistunut, huomautti hän sisarenpojalleen, että heillä tästälähtien oli nyt kunnia pitää tätä pelättyä virkamiestä verivihollisenaan. »Mutta meihin ei sen haukan kynnet ylety», lisäsi hän; »soturi, joka täyttää vain velvollisuutensa, saattaa nauraa yliprovossille.» Qventinkin oli tullut samaan päätökseen kuin hänen enonsa, sillä lähtiessään oli Tristan luonut heihin vihaisen, uhkaavan katseen, semmoisen, minkä karhu silmästään iskee metsämieheen, joka on keihäällään sitä haavoittanut. Ilmaisihan provossin kasvojen ilme aina muulloinkin, vaikkei siihen kiihoittavaa syytäkään ollut, ilkeyttä, joka kauhistutti ihmisiä; ja nuoren skotlantilaisen sydämen läpi kulki sitä syvemmälle tunkeutuva, sitä vastenmielisempi värähdys, kun hän vielä oli ikäänkuin tuntevinansa olkapäissään Tristan’in molempien surman välikappaleitten sormet. Olivier, niinkuin sanottu, hiipi ympäri salia kissamaisella tavalla, – jota hänen tehdessään kaikki, yksin korkeimmatkin virkamiehet tekivät hänelle tilaa ja juhlallisesti osoittivat hänelle kunniaa, joskin hän nöyryydessään koetti sitä välttää – ja sitten hän palasi takaisin sisäkamariin. Kohta sen jälkeen ovet temmattiin selkosen selälleen, ja Ludvig kuningas astui saliin. Qventin, niinkuin kaikki muutkin, käänsi silmänsä häneen; mutta hän hämmästyi samassa niin suuresti, että pertuska oli milt’ei pudota hänen kädestään, kun hän tunsi Ranskan kuninkaan samaksi mestari Pietariksi, silkkikauppiaaksi, joka aamuisella kävelyllä oli ollut hänen kumppaninaan. Outoja aavistuksia tämän miehen todellisesta säädystä oli ajottain iskenyt hänen päähänsä, mutta tosiasia, joka paljastui nyt hänen eteensä, oli vielä eriskummallisempi kuin hänen eriskummallisimmatkaan arvelunsa. Enon ankara silmänisku, joka nuhteli häntä sotakurin rikkomisesta, saattoi hänet jälleen tointumaan hämmästyksestä; mutta nytpä hän vasta oikein kummastui, kun kuningas, jonka terävä silmä oli heti hänet keksinyt, astui suoraan häntä kohti kenestäkään muusta huolimatta. –»Vai niin», lausui Ludvig, »nuori mies, minulle on kerrottu, että sinä, heti Touraineen tultuasi, olet kahakkaan ryhtynyt; mutta sen annan sinulle anteeksi, koska siihen parhaasta päästä on syynä hupsupää, vanha kauppias, joka luuli sinun skotlantilaisveresi tarvitsevan vielä lisäksi Beaulneviinin tulistuttamista. Kylläpä minä, jos tapaan hänet, rankaisen häntä varoittavaksi esimerkiksi niille, jotka viekoittelevat henkivartijoitani juomiseen. – Balafré», lisäsi hän sitten Leslyyn kääntyen, »tämä sukulaisesi on kelpo poika, vaikka hiukan tuittupäinen. Me kasvatamme mielellämme tämmöisiä ja aiomme tehdä hänen hyväkseen enemmänkin kuin mitä olemme tehneet muiden meitä ympäröivien urhoollisten miesten hyväksi. Kirjoituta muistiin sisarenpoikasi syntymishetken vuosi, päivä, tunti sekä minuutti, ja anna ne Olivier Daim’ille.» Le Balafré kumarsi syvään ja ojentautui jälleen soturin pystysuoraan asentoon, ikäänkuin täten osoittaakseen kuinka valmis hän oli kuningasta suojelemaan tai hänen puolestansa päälle käymään. Qventin sillä välin oli tointunut ensi hämmästyksestään, tarkemmin katsellut kuninkaan ulkomuotoa ja ihmeekseen huomannut, miten toisella tavalla hän nyt käsitti hänen käytöksensä ja kasvonpiirteensä kuin ensi kerralla heidän tavatessaan toisensa. Ulkomuodon suhteen ei muutos ollut kovin suuri, sillä Ludvigilla, joka ylenkatsoi aina kaikkea ulkonaista, oli tässä tilaisuudessa yllään vanha, tummansininen metsästyspuku, tuskin eilistä yksinkertaista porvarinvaatetusta parempi; kaulassa hänellä oli suunnattoman suuri norsunluinen rukoushelminauha, jonka itse Suuri Sultani oli hänelle lähettänyt yhdessä sen todistuksen kanssa, että eräs koptilainen erakko Libanon’in vuorella, suuressa pyhyyden maineessa ollut mies, oli sitä käyttänyt. Kuvalla koristetun lakin sijasta hänellä nyt oli hattu, jonka nauhaan oli kiinnitetty vähintäin tusina pieniä, pahanpäiväisiä, lyijyisiä pyhimysten kuvia. Mutta silmissä, joista, Qventin’in ensimäisen vaikutteen mukaan, pilkisteli vain rahanhimoa, säkenöi hänen mielestään nyt, kun hän ne tiesi viisaan ja mahtavan kuninkaan omiksi, läpitunkevaa terävyyttä ja majesteetillista loistoa; ja nuo otsan rypyt, joita hän oli luullut pitkällisten pienten kauppatuumien synnyttämiksi, näyttivät nyt hänestä kansojen kohtaloja punnitsevan viisauden piirtämiksi. Heti kuninkaan jälkeen astuivat saliin Ranskan prinsessat seuranaisineen. Vanhemman prinsessan kanssa, joka sittemmin meni naimisiin Pietari Bourbon’ille ja joka Ranskan historiassa on tuttu Beaujeaun rouvan nimellä, ei meillä tässä kertomuksessa ole paljoa tekemistä. Hän oli pitkä vartaloltaan, jokseenkin sievä ulkonäöltään, kaunopuheinen, monilahjainen ja oli perinyt suuressa määrin isänsä terävän älyn, josta syystä Ludvig tunsi suurempaa luottamusta sekä syvempää rakkautta häntä kohtaan kuin kenties keneenkään muuhun. Nuorempi sisar, onneton Johanna, joka oli määrätty Orleans’in herttuan morsiameksi, astui ujona sisarensa rinnalla, hyvin tietäen ettei hänellä ollenkaan ollut niitä ulkonaisia luonnonlahjoja, joita naiset kaikkein hartaimmin haluavat omistaa joko todellisuudessa tai ainakin ihailijoittensa mielikuvituksessa. Hän oli laiha ja kalvakka, kivuloisen näköinen muodoltaan; hänen vartalonsa oli silminnähtävästi kasvanut viistoksi, ja hänen astuntansa oli niin epätasainen, että häntä saattoi sanoa ontuvaksi. Kauniit hampaat, silmät, jotka ilmaisivat surumielisyyttä, laupiutta sekä nöyrää tyytymystä Jumalan sallimukseen sekä tuuheat, vaaleanruskeat kiharat olivat ainoat kauneuden lahjat, joita imartelijakin olisi uskaltanut mainita vastapainona hänen kasvojensa ja vartalonsa yleiselle rumuudelle. Tehdäksemme tämän kuvauksen täydelliseksi, tulee meidän vielä lisätä, että prinsessan huolimattomasta puvusta sekä liiasta ujoudesta kävi selvästi esille, että hänellä itsellään oli kiusallinen tieto oman ulkomuotonsa rumuudesta, niin ettei hän uskaltanut edes yrittääkään keinotekoisesti parantaa sitä, minkä luonto oli jättänyt vaillinaiseksi, eikä myös muullakaan tavalla koettaa miellyttää. Kuningas, joka ei häntä rakastanut, läheni häntä pikaisesti, kun hän astui sisään. – »Mitä nyt», sanoi hän, »meidän maailmaa halveksiva tyttäremme – oletko puettu metsästysretkeä vai luostariin menoa varten tänä aamuna? Virka – vastaa!» »Kuinka vain te, kuninkaallinen majesteetti, suvaitsette», vastasi prinsessa äänellä, joka tuskin oli hänen hengitystään kuuluvampi. »Vai niin, tietysti tahtoisit saada minut uskomaan, että sinun mielesi tekisi päästä tästä hovista, Johanna, sekä luopua maailmasta ja sen turhuuksista! – Haa, tyttö, tahtoisitko että ihmiset luulisivat meidän, Pyhän Kirkon esikoisen, kieltävän tyttäremme taivaalta? – Pyhä Neitsyt ja pyhä Martti tietäköön, ettemme me kieltäisi sitä uhrausta, jos vain tämä uhri olisi kylliksi arvokas alttarille pantavaksi taikka jos sinun mielesi todellakin olisi siihen taipunut.» Näin sanoen kuningas risti hartaudella silmiään, samassa, niin ainakin Qventin’istä tuntui, ollen aivan viekkaan vasallin näköinen, joka moittii halvaksi semmoista, mitä haluaisi itse pitää, jotta ei olisi syytä sanoa ettei hän olisi tahtonut antaa sitä herrallensa lahjaksi. »Uskaltaako hän tehdä tämmöisiä ulkokultaisia kepposia Jumalalle», arveli Durward, »tehdä pilaa Herrasta sekä pyhistä miehistä, niinkuin voi rankaisematta tehdä ihmisistä, jotka eivät tohdi hänen sydäntänsä perinpohjin tutkia?» Mutta Ludvig, oltuaan vähän aikaa jumalisiin mietteihinsä vaipuneena, jatkoi: – »Ei, kaunis tyttäreni, minä ja eräs toinen herra, me tiedämme paremmin sinun todellisen mielitekosi. – Haa! rakas serkkuni Orleans, eikö niin? Lähestykää, hyvä herra, ja taluttakaa tämä teidän Jumalalle pyhitetty vestalinne hänen hevosensa luoksi.» Orleans’in herttua säpsähti kuninkaan täten puhuessa, ja totteli kiireesti; mutta hän teki sen niin hätäisin askelin ja oli niin hämillään, että Ludvig huusi: »Seis, serkku, hillitkää paremmin ritarillinen intonne ja katsokaa eteenne. – Hui, hai! ovatpa nuo nuoret herrat hätäkelloja tämmöisissä tilaisuuksissa! – Melkeinpä olisitte tarttunut Annan käteen hänen sisarensa sijasta. – Pitääkö minun itse laskea Johannan käsi teidän käteenne?» Onneton prinssi katsahti ylös ja vavahti kuin lapsi, kun sitä pakoitetaan käsin tarttumaan johonkuhun, mikä on sen luonnolle vastahakoista – sitten hilliten mielensä hän tarttui käteen, jota prinsessa ei hänelle ojentanut, vaan ei myöskään häneltä kieltänyt. Kun he näin seisoivat, prinsessan kylmät, kosteat sormet suljettuna herttuan vapisevaan käteen, molempien silmät maahan luotuina, olisi ollut vaikea sanoa, kumpiko näistä nuorista olennoista oli onnettomammassa mielentilassa – herttuako, joka näki olevansa kahlehdittu siteillä, joita hän ei uskaltanut katkaista, hänelle inhottavaan naiseen, vai tämä kurja nuori tyttökö, joka kovinkin selvään huomasi olevansa vastenmielinen sille, jonka rakkaudesta hän kernaasti olisi antanut henkensä. »Ja nyt hevosen selkään, herrat ja naiset – me itse otamme taluttaaksemme tytärtämme, Beaujeaun rouvaa», lausui kuningas. »Ja Jumala sekä pyhä Hubert siunatkoon tämänaamuista metsästysretkeämme!» »Minun täytynee, pelkäänpä, huvinne keskeyttää, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi kreivi Dunois. »Burgundin herttuan lähettiläs on linnan portilla ja vaatii päästä kuninkaan puheille.» »Vai ''vaatii'' päästä kuninkaan puheille, Dunois?» vastasi kuningas. »Etkös vastannut hänelle, niinkuin Olivierin kautta annoimme sinulle käskyn, ettemme jouda tänä päivänä ottaa häntä vastaan – ja että huomenna on pyhän Martin päivä, jota, jos Jumala niin sallii, emme aio häiritä maallisilla ajatuksilla – ja että ylihuomenna olimme päättäneet mennä Amboiseen – mutta sieltä palattuamme kyllä määräämme hänelle vastaanottopäivän, niinpian kuin vain kiireiset asiamme sen sallivat?» »Kaiken sen olen sanonut», vastasi Dunois, »mutta sittenkin, herra kuningas» – – – »Pasques-Dieu! mies, mikä sinun kurkkuusi tarttui?» huusi kuningas. »Noita burgundilaisen sanoja näyttää olevan vaikea niellä.» »Jollei minun velvollisuuteni, teidän käskynne, kuninkaallinen majesteetti, ja hänen lähettiläsvirkansa olisi olleet esteenä», virkkoi Dunois, »niin olisi hän saanut koettaa niellä ne itse; sillä – Orleans’in pyhä Neitsyt auttakoon! – tekipä minun pikemmin mieli syöttää nuo sanat hänen omaan suuhunsa, kuin tulla tänne niitä kuninkaani eteen tuomaan!» »Niin totta kuin elän, Dunois», sanoi kuningas, »kummallista että sinä, joka olet tuittupäisimpiä ihmisiä maan päällä, niin vähän siedät tätä heikkoutta meidän uhkarohkeassa ja tulisessa serkussamme, Burgundin Kaarlessa. Ohoh mies, minä en pidä hänen pauhaavista sanoistansa enempää lukua kuin tämän linnan tornit koillistuulen vinkumisesta, joka tulee sekin Flanderista päin aivan kuin tämä suurisuinen lähettiläs.» »Kuulkaa sitten, herra kuningas», sanoi Dunois, »Crévecoeur’in kreivi odottaa tuolla alhaalla koko saattojoukkonsa ja kaikkien torvensoittajiensa kera, ja koska te, kuninkaallinen majesteetti, ette tahdo päästää häntä puheillenne, niinkuin hänen herransa erittäin tärkeitten asioiden vuoksi on käskenyt, sanoo hän aikovansa viipyä siellä sydän-yöhön saakka, ja astua teidän eteenne milloin tahansa teidän mielenne vain tekee lähteä ulos linnasta, joko asioitanne toimittamaan, raitista ilmaa hengittämään tai jumalanpalvelusta suorittamaan. Ja tästä päätöksestä, sanoo hän, ei häntä mikään, paitsi julkinen väkivalta, saa luopumaan.» »Hän on hullu», sanoi kuningas aivan levollisesti. »Luuleeko tuo tuittupäinen Hennegaulainen, että siitä olisi todellakin rangaistusta älykkäälle miehelle, jos hänen täytyisikin istua vuorokauden liikahtamatta linnansa muurien sisällä, kun hänellä on kyllin työtä koko kuningaskunnan asioista? Nuo maltittomat hurjat luulevat kaikkien ihmisten, niinkuin heidän itsensä, heti käyvän onnettomiksi, jolleivät aina saa istua satulassa ja jalustimissa. Pane koirat kiinni ja katso että ne tulevat hyvin ruokituiksi, jalo Dunois. – Me pidämme tänään neuvottelukokouksen metsäretken sijasta.» »Kuninkaallinen herrani», jatkoi Dunois, »ette te silläkään pääse irti Crévecoeur’istä; sillä hänen herransa käsky on semmoinen, että hänen, jollei hän vaatimuksensa mukaan pääse teidän puheillenne, tulee naulata hansikkaansa linnan edustalla olevaan hakuliaitaukseen verivihollisuuden osoitteeksi hänen herransa puolelta, ja samassa hänen tulee sanoa irti herttuan vasallius Ranskan kruunusta sekä heti paikalla julistaa sota.» »Ohoh!» virkkoi Ludvig äänellä, jossa ei ollut mitään muutosta havaittavana, vain julmistaen tuuheita kulmakarvojansa, kunnes hänen läpitunkeva musta silmänsä peittyi melkein näkymättömiin niiden alle. »Vai niinkö asiat ovat? – Vai meidän vanha vasallimme tahtoo ruveta näin itsevaltaiseksi – meidän rakas serkkumme kohdella meitä näin tylysti? – No sittenhän, Dunois, meidän täytynee laskea Oriflammemme ilmoille liehumaan ja huutaa Denis Montjoye! (Ranskalaisten silloinen sotahuuto.) »Niin tapahtukoon ja amen, ja olkoon se onnellisella hetkellä sanottu!» lausui sotaisa Dunois, ja henkivartijatkin salissa, joihin sama innostus hillitsemättömästi vaikutti, liikahtivat kukin paikallansa, niin että hiljaista, mutta kuitenkin selvään kuuluvaa aseitten kalsketta syntyi. Kuningas loi ylpeän katseen ympärilleen ja silmänräpäyksen ajan hänen ajatuksensa sekä ulkomuotonsa muistuttivat hänen sankarillista isäänsä. Mutta tämä silmänräpäyksen kiihtymys hävisi heti jälleen, kun hänen mieleensä johtui se valtiollisten syitten paljous, joka sillä hetkellä olisi tehnyt julkivihollisuuden Burgundin kanssa erittäin vaaralliseksi. Edvard IV, urhoollinen ja voittoisa kuningas, joka itse oli ottanut osaa kymmeneen taisteluun, istui nyt lujasti Englannin valtaistuimella ja oli Burgundin herttuan puolison veli. Hän odotti vain, se oli hyvin luultavaa, läheisen sukulaisensa ja Ranskan kuninkaan välien rikkoutumista, saattaakseen hänelle aina avoimen Calais’n portin kautta Ranskan maalle ne sotajoukot, joiden avulla hän Englannin keskinäissodassa oli päässyt voittajaksi; sillä tämmöinen hyökkäys Ranskaan, kaikkein suotuisin mielityö englantilaisille, saisi parhaiten kaikki sisällisen eripuraisuuden muistot haihtumaan. Tähän tuli vielä lisäksi, että Bretagnen herttuan uskollisuuteen ei ollut luottamista, sekä vielä muitakin tärkeitä ja arveluttavia seikkoja. Kun siis Ludvig, syvässä äänettömyydessä kuluneen hetken jälkeen, jälleen puhui, tapahtui se samalla äänellä, mutta muuttuneessa hengessä. »Mutta Jumala varjelkoon», lausui kuningas, »että me, Kaikkein Kristillisin Kuningas, sallisimme muuten kuin suurimmassa pakossa vuodattaa kristityn verta, jos me jollakin vähemmällä kuin kunniamme hinnalla voisimme välttää semmoisen onnettomuuden. Meille on alamaistemme henki kalliimmassa arvossa kuin se loukkaus, jonka meidän omalle arvollemme voivat tuottaa tuon hävyttömän lähettilään raa’at sanat, joka kenties onkin pannut liiaksi omiaan hänelle annettujen sanojen joukkoon. – Käskekää Burgundin lähettiläs minun puheilleni.» »Beati pacifici! (Autuaat rauhantekijät!)» lausui kardinaali Balue. »Niin on, ja te, korkea-arvoisa herra, tiedätte, että se, joka itsensä alentaa, tulee ylennetyksi», lisäsi kuningas. Tähän kardinaali liitti amenensa, vaan harvat muut siihen suostuivat; yksinpä Orleans’in herttuan kalvakka poski tulistui häpeästä, ja Le Balafré hillitsi niin vähän tunteitansa, että hän antoi pertuskansa varrenpään raskaasti kolahtaa permantoon; mutta tästä maltittomuuden osoitteesta hän saikin ankarat nuhteet kardinaalilta, joka piti hänelle pitkän saarnan siitä miten aseita kuninkaan läsnäollessa oli käsiteltävä. Kuningas itsekin näytti joutuvan tavattomasti hämilleen, kun hän huomasi yleisen äänettömyyden ympärillään. »Mitä mietiskelet, Dunois?» sanoi hän. »Sinä et hyväksy sitä, että myönnyin tuon tuittupäisen lähettilään vaatimukseen.» »Enpä suinkaan», vastasi Dunois; »minä en sekaannu asioihin, joihin en pysty. Minä vain mietin, että tahtoisin teiltä, kuninkaallinen majesteetti, anoa jotakin.» »Anoako, Dunois? Mikä anomus se olisi? – Sinä tuot harvoin esille anomuksia ja voit olla varma suostumuksestamme. »Anoisinpa sitten, että te, kuninkaallinen majesteetti, lähettäisitte minut Evreux’hön pitämään papistoa kurissa», virkkoi Dunois soturin suoruudella. »Siihen et sinä todellakaan pystyisi», vastasi kuningas hymyillen. »Osannenpa pitää pappeja kurissa», virkkoi kreivi, »ainakin yhtä hyvin kuin herrani Evreux’n piispa eli herra kardinaali, jos se arvonimi soi hänestä paremmalta, osaa harjoitella herrani ja kuninkaani henkivartijoita.» Kuningas hymyili vielä salaperäisemmin, kuiskaten samassa Dunois’n korvaan: »Saattaapa sekin aika tulla, jolloin sinä ja minä yhdessä otamme pitääksemme papitkin kurissa. – Mutta tämä täällä on tätä nykyä hyvänluontoinen, pöyhkeä piispa-otus. Voi Dunois, Dunois! Rooma, Rooma, se sälyttää niskoillemme paljon raskaampiakin kuormia! – Mutta malttia, serkku, ja sekoitelkaamme kortteja, kunnes meillä on parempia valtteja kädessä.» Torvien toitotus linnanpihalla ilmoitti nyt Burgundin lähettilään tuloa. Kaikki vastaanotto-salissa läsnä-olevat järjestäytyivät kiireesti omille arvopaikoilleen, ja kuningas tyttärinensä pysytteli seuran keskustassa. Sisään astui Crévecoeur’in kreivi, kuuluisa ja peloton soturi. Vastoin ystävällismielisten hallitsijoitten luota tulevien lähettiläitten tapaa hänen koko vartalonsa, päätä lukuunottamatta, oli loistavissa varustuksissa, jotka olivat komeinta Milanon takomatyötä; ne olivat terästä, täynnä kultasiloja ja -kirjoja, tehdyt siihen monikoukeroiseen tyyliin, joita arabeiskeiksi sanotaan. Kaulassa, kirkkaaksi hiotun haarniskan päällä riippui hänen herttuansa antama Kultaisen Lammasnahan kunniamerkki, joka ritaristo siihen aikaan oli kaikkein suurimmassa arvossa koko kristikunnassa. Pulska hovipoika kantoi rautakypärää hänen perässään; airut kävi hänen edellään, kantaen kreivin valtakirjaa, jonka hän, laskeutuen toiselle polvelleen, ojensi kuninkaalle. Lähettiläs puolestaan pysähtyi keskelle salia, ikäänkuin antaakseen kaikille läsnäoleville tilaisuuden ihmetellä hänen jaloa muotoaan, hänen majesteetillistä ryhtiään ja hänen käytöksensä pelotonta lujuutta. Muu saattoväki oli jäänyt eteiseen tai pihallekin odottamaan. »Lähestykää, Crévecoeur’in kreivi», lausui Ludvig luotuansa kiireisen silmäyksen valtakirjaan. »Ei tätä valtakirjaa olisi tarvittu meidän serkultamme; kyllä me muutenkin olisimme tunteneet niin kuuluisan soturin ja tietäneet miten suuressa, hyvin ansaitussa suosiossa herttuanne teitä pitää. Toivommepa, että teidän kaunis puolisonne, jonka suonissa virtaa tilkka meidän esi-isiemme verta, voi hyvin. Jos te olisitte tuonut hänet kanssanne tänne, herra kreivi, niin olisimme olettaneet teidän pukeutuneen näihin rautavarustuksiin tässä harvinaisessa tilaisuudessa voidaksenne pitää rouvanne kaikkivoittavan kauneuden puolta Ranskan rakastuneita ritareita vastaan. Vaan kun asian laita ei näin ole, niin en voi käsittää syytä tämmöiseen sotaiseen varustukseen.» »Kuninkaallinen majesteetti», vastasi lähettiläs, »Crévecoeur’in kreivi on pahoilla mielin ja pyytää teiltä anteeksi, ettei hän tässä tilaisuudessa voi vastata sopivalla nöyrällä alamaisuudella siihen kuninkaalliseen kohteliaisuuteen, jolla te häntä olette kunnioittanut. Mutta vaikka tässä on vain Filip Crévecouer’in, Cordés’n herran ääni kuulumassa, niin sanat, jotka hän lausuu, ovat hänen armollisen herransa ja hallitsijansa, Burgund’in herttuan.» »Ja mitä sanomista on Crévecoeur’illä Burgundin herttuan puolesta?» kysyi Ludvig ylpeällä majesteetillisuudella. »Mutta malttakaas – muistakaa, että tässä tilaisuudessa Filip Crévecoeur, Cordés’n herra puhuu sille, joka on hänen herransa herra.» Crévecoeur kumarsi ja sanoi sitten kuuluvalla äänellä: – »Ranskan kuningas, mahtava Burgundin herttua lähettää vielä kerran teille kirjallisen luettelon kaikista niistä vääryyksistä ja väkivaltaisuuksista, joita teidän sotaväkenne ja virkamiehenne ovat rajoillamme tehneet; ja ensimäinen kysymykseni kuuluu, aiotteko te, herra kuningas, korvata näitä rikoksia?» Kuningas, vilkaistuansa listaa, jonka airut, taaskin toiselle polvelleen laskeutuen, ojensi hänelle, vastasi: »Nämät asiat ovat jo kaikki olleet meidän neuvokunnassamme tutkittavina. Teidän valittamistanne rikoksista on osa kostoa niistä ilkiteoista, joita te olette tehneet minun alamaisilleni, osa on sellaisia, joita ei ole voitu todistaa tapahtuneiksi, ja osan ovat herttuan sotamiehet jo omin käsin kostaneet. Ja jos olisikin vielä jokunen, joka ei kuuluisi mihinkään noista kolmesta lajista, niin me, kristittynä kuninkaana, emme suinkaan ole vastahakoiset korvaamaan meidän naapurillemme todenteolla tapahtuneita vääryyksiä, joskin ne ovat tapahtuneet meidän tietämättämme, vieläpä vastoin meidän nimenomaista kieltoamme.» »Kuninkaallinen majesteetti», sanoi lähettiläs, »tämän vastauksenne vien kaikkein armollisimmalle herralleni. Mutta sallikaa minun sanoa, se ei millään tavalla eroa niistä välttelevistä vastauksista, joita jo niin monta kertaa on annettu hänen oikeutettuihin valituksiinsa. En siis voi toivoa tästä olevan apua rauhan ja ystävällisyyden palautumiseksi Ranskan ja Burgundin välille.» »Tapahtukoon siinä asiassa Jumalan tahto!» lausui kuningas. »Syynä laupiaaseen vastaukseen, jonka annoin teidän häpäiseviin kanteisiinne, ei ollut teidän herranne aseitten pelko, vaan rakkaus rauhaan yksistään. Jatkakaa sanottavaanne.» »Minun herrani toinen vaatimus», sanoi lähettiläs, »on se, että te, kuninkaallinen majesteetti, lakkaisitte salaisista vehkeistänne hänelle alamaisten Gent’in, Lüttich’in ja Mecheln’in kaupunkien kanssa. Hän pyytää, että te, herra kuningas, kutsuisitte pois salaiset asiamiehenne, jotka kiihoittavat Flanderin rehellisten porvarien tyytymättömyyttä; ja että te ajaisitte pois alusmailtanne tai vielä paremmin antaisitte heidän laillisten herrojensa käsiin ansaitulla tavalla rangaistaviksi ne maanpetturit ja karkulaiset, joille, heidän päästyään pakoon niiltä paikoilta, missä he olivat vehkeilleet, on kovinkin kernaasti suotu turvapaikkoja Parisissa, Orleans’issa, Tours’issa sekä muissa Ranskan kaupungeissa.» »Sanokaa Burgundin herttualle», vastasi kuningas, »etten minä tiedä mitään noista salavehkeistä, joista hän minua niin häpäisevällä tavalla syyttää; – että minun ranskalaiset alamaiseni ovat usein tekemisissä Flanderin kunnon kaupunkien kanssa, ja että tämän vapaan kaupan lakkauttaminen, josta meillä on molemminpuolin hyötyä, olisi yhtä paljon vastoin herttuan etua kuin minun omaani; – ja että paljon flanderilaisia aina asustaa minun kuningaskunnassani, minun lakieni suojelemina niiden samojen kauppa-asioiden tähden; vaan ettei täällä ole ketään minun tietääkseni, jolla olisi petollisia tai kapinallisia hankkeita herttuaa vastaan. Jatkakaa sanottavaanne – te olette kuullut vastaukseni.» »Niinkuin äskenkin, kuninkaallinen majesteetti, suureksi mielipahakseni», vastasi Crévecoeur’in kreivi; »sillä tämä vastaus ei ole niin suora ja selvä, että se voisi tyydyttää minun herraani, herttuaa, ja sovittaa niitä monia salavehkeitä, jotka eivät tule olemattomiksi, vaikka te, kuninkaallinen majesteetti, niin sanottekin. Mutta minä jatkan asiaani. Herttua vaatii vielä, että Ranskan kuningas viipymättä ja luotettavan saattojoukon suojelemana lähettäisi takaisin Burgundin alueelle Isabellan, Croyen kreivin tyttären sekä tämän neidon sukulaisen ja hoitajan, kreivinna Hamelinen, samaista sukua. Sillä mainittu kreivitär Isabella, joka, maan lain mukaan sekä tiluksiensa läänitysalaisuuden vuoksi, on mainitun Burgundin herttuan holhokki, on paennut pois hänen alusmailtaan ja sen suojeluksen alta, jota herttua, huolellisena holhoojana, hänelle olisi tarjonnut; ja nyt hän oleskelee täällä salaa Ranskan kuninkaan turvissa, joka yllyttää hänen itsepintaisuuttaan herttuaa, hänen luonnollista herraansa ja holhoojaansa vastaan, aivan vastoin Jumalan säädöksiä sekä ihmislakia, niinkuin ne aina ovat olleet voimassa koko kristikunnassa. – Vielä kerran jään odottamaan teidän vastaustanne, herra kuningas.» »Te teitte viisaasti, kreivi Crévecoeur», virkkoi Ludvig pilkallisesti, »kun näin aikaiseen päivällä alotitte lähettiläsvirkanne; sillä jos teillä on aikomus vaatia minua edesvastuuseen jokaisen vasallin vuoksi, jonka teidän herranne tuittupäisyydessään on karkoittanut alusmailtaan, niin luetteloa saattaisi jatkua päivänlaskuun saakka. Kuka voi todistaa, että nuo naiset oleskelevat minun rajojeni sisällä? Kuka uskaltaa sanoa, jos niin olisikin, että minä olen auttanut heitä pakenemaan tänne tai ottanut heidät vastaan tarjoamalla heille suojaa? Kuka vakuuttaa, jos he oleskelevat Ranskassa, että minä tunnen heidän piilopaikkansa?» »Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Crévecoeur; »minulla oli mies, joka olisi voinut todistaa tämän asian – mies, joka oli nähnyt mainitut paenneet naiset Lilja nimisessä ravintolassa, vähän matkan päässä tästä linnasta – mies, joka oli nähnyt teidät, herra kuningas, heidän seurassaan, vaikka te olittekin halvassa Tours’in kaupungin porvarin puvussa – mies, joka teidän läsnäollessanne, herra kuningas, sai heiltä heidän ystävilleen Flanderiin vietäviä kirjeitä sekä sanomia – jotka kaikki hän saattoi Burgundin herttuan nähtäviksi ja kuultaviksi.» »Tuokaa se mies tänne», sanoi kuningas. »Tuokaa tänne silmieni eteen se mies, joka uskaltaa tämmöisiä törkeitä valheita puhua.» »Te puhutte voitonriemulla, herra kuningas; sillä te tiedätte, ettei tätä todistajaa ole enää olemassa. Eläissään hänen nimensä oli Zamet Mograubin, syntyjään mustalaiskuljeksija. Eilen, sen sain kuulla, eräs teidän yliprovossinne väkeen kuuluva joukko hirtti hänet, varmaankin siltä varalta, ettei hän, täällä seisoen, voisi vahvistaa mitä hän tästä asiasta oli ilmoittanut Burgundin herttualle valtaneuvoskunnan ja minun itsenikin, Filip Crévecoeur’in, Cordés’n herran, kuullen.» »Embrun’in pyhä Neitsyt varjelkoon!» sanoi kuningas. »Nämäpä syytökset ovat niin törkeitä ja minä olen niin tietämätön kaikesta niihin koskevista asioista, että sen vannon kuninkaallisen kunniani kautta, ne pikemmin minua naurattavat kuin suututtavat. Minun provossini väki hirttää jokaikinen päivä, niinkuin heidän virkansa vaatii, varkaita sekä maantienkuljeksijoita; onko minun kruununi kirkkautta tahrattava kaikella sillä, mitä nuo tuommoiset varkaat ja maankuljeksijat ovat voineet loruta minun tuittupäiselle serkulleni ja hänen viisaille valtaneuvoksilleen? Olkaa niin hyvä ja sanokaa rakkaalle serkulleni, että hän, jos tämmöinen seura on hänelle mieluinen, tekisi hyvin ja pitäisi ne omien rajojensa sisäpuolella; sillä täällä ei heille ole tarjona muuta kuin lyhyt ripitys ja tiukka nuora.» »Minun herrani ei tarvitse semmoisia alamaisia», vastasi kreivi uhkarohkeammalla äänellä kuin mitä hän tähän saakka oli uskaltanut käyttää. »Sillä Burgundin jalolla herttualla ei ole tapana tiedustella noidilta, kuljeksijoilta, mustalaisilta tai muilta tuommoisilta naapuriensa ja liittolaistensa kohtaloja ja onnenvaiheita.» »Meillä on jo ollut tarpeeksi malttia, jopa liiaksikin», keskeytti hänet kuningas; »ja koska sinulla ei näytä olevan täällä muuta toimitettavaa kuin lausua häpäiseviä sanoja, niin lähetämme jonkun puolestamme Burgundin herttuan puheille – sillä me olemme varmat, että sinä, näin käyttäytyen meitä kohtaan, olet mennyt sinulle annettujen käskyjen rajojen yli, minkälaiset nuo käskyt lienevätkin olleet.» »Päinvastoin», virkkoi Crévecoeur, »en olekaan vielä kaikkia sanottaviani sanonut. – Kuulkaa siis, Ludvig Valois’lainen, Ranskan kuningas – kuulkaa te aatelisherrat, jotka kenties olette läsnä – kuulkaa, kaikki kunnolliset ja rehelliset miehet – ja sinä, Toison d’Or», hän kääntyi airuen puoleen, »lue julistus, kun minä olen puheeni lopettanut. – Minä, Filip Crévecoeur, Cordés’n herra, Saksan keisarikunnan kreivi ja suuri-arvoisen, prinssillisen Kultaisen Lammasnahan ritariston jäsen, teen suurivaltiaan herrani ja hallitsijani, Kaarlen, Jumalan armosta Burgundin ja Lotringin, Brabant’in ja Limburg’in, Luxemburg’in ja Geldern’in hertuan, Flander’in ja Artois’n kreivin, Hennegaun, Hollannin, Seelannin, Namur’in, Zütphen’in pfaltskreivin, Saksan pyhän keisarikunnan rajakreivin, Frieslannin, Salines’n ja Mecheln’in herran nimessä julkisesti tiettäväksi teille, Ludvig, Ranskan kuningas, että hän, koska te ette ole tahtonut korvata ja parantaa niitä monenlaisia vääryyksiä, häväistyksiä sekä loukkauksia, jotka ovat tulleet tehdyiksi ja toimitetuiksi teidän kauttanne, teidän avullanne tai teidän kehoituksestanne mainittua herttuata sekä hänen uskollisia alamaisiansa vastaan, nyt minun suuni kautta luopuu kaikesta läänitysvelvollisuudesta ja uskollisuudesta teidän kruunuanne ja valtaanne kohtaan – hän julistaa teidät kavaltajaksi ja petturiksi ja vaatii teitä taisteluun, jos olette kuningas ja mies. Tässä on panttini vahvistukseksi siihen mitä olen sanonut.» Näin sanoen hän tempasi rautakintaan oikeasta kädestänsä ja nakkasi sen maahan salin permannolle. Siihen saakka kunnes hänen rohkeutensa oli kohonnut korkeimmilleen, oli tämän oudon tapauksen aikana juhlasalissa vallinnut syvin äänettömyys. Mutta niin pian kuin maahan viskattu kinnas oli kolahtanut, ja Toison d’Or, Burgundin airut, heti sen jälkeen oli kaikuvalla äänellään huutanut: »Eläköön Burgundi!» – nousi yleinen meteli. Dunois, Orleans’in herttua, vanha lordi Crawford ynnä vielä pari muuta, joille heidän korkea arvonsa antoi siihen valtaa, riensivät kilpaa kinnasta maasta nostamaan, ja muut salissa olijat samassa huusivat: »Hakatkaa hänet maahan! Leikatkaa hänet palasiksi! Tuleeko hän tänne Ranskan kuningasta häpäisemään hänen omassa palatsissansa!» Mutta kuningas asetti metelin sillä, että hän äänellä, joka kajahti kuin ukkosen jyrinä, sai kaikki muut äänet vaikenemaan. – »Hiljaa, minun vasallini! Ei yksikään käsi saa koskea tuohon mieheen, ei yksikään sormi tuohon panttiin! – Ja te, herra kreivi, mitä ainetta luulette teidän henkenne olevan tai millä tai’alla luulette sen olevan suojellun, koska panette sen näin vaarallisen arvanheiton alaiseksi? Vai lieneekö teidän herttuanne toista ainetta kuin muut hallitsijat, koska hän tuo esiin ne vääryydet, joita hän arvelee itselleen tehdyn, näin tavattomalla tavalla?» »Hän on tosiaankin toista ja jalompaa ainetta kuin muut kristikunnan hallitsijat», virkkoi masentumaton Crévecoeur’in kreivi; »sillä silloin, kun ei yksikään heistä uskaltanut suoda turvaa teille – ''teille'', sanon minä, kuningas Ludvig – silloin kun te olitte vasta Ranskan kruununperillinen, Ranskasta karkoitettu maanpakolainen, ja kun isänne kostonhimonsa koko ankaruudella sekä kuningaskuntansa koko voimalla vainosi teitä – silloin minun jalo herrani, jonka mielenjaloutta te niin törkeästi olette väärinkäyttänyt, otti teidät luoksensa ja suojeli teitä niinkuin omaa veljeään. Hyvästi nyt, herra kuningas, minun sanottavani on sanottu!» Näin puhuttuaan Crévecoeur’in kreivi äkisti ja muitta jäähyväisittä poistui salista. »Rientäkää hänen jälkeensä – rientäkää – ottakaa vastaan tuo kinnas ja rientäkää hänen jälkeensä!» huusi kuningas. – »Minä en tarkoita sinua, Dunois, enkä myöskään sinua, Crawford, joka kenties olet jo liian vanha tuommoisiin löylyihin; enkä sinuakaan, serkkuni Orleans, joka niihin lienet liian nuori. – Herra kardinaali – herra Auzerren piispa – teidän pyhään virkaanne kuuluu rauhan sovittelu hallitsijain välillä – nostakaa kinnas maasta ja nuhdelkaa Crévecoeur’in kreiviä siitä synnistä, jonka hän on tehnyt, kun hän täten tulee häpäisemään mahtavaa kuningasta hänen omassa hovissaan ja pakoittaa meidät saattamaan naapurin valtakunnan sekä omamme kaikkien sodan viheliäisyyksien alaiseksi.» Tämän suoran, häneen kohdistuvan käskyn kuultuaan kardinaali Balue nosti kintaan maasta niin varovaisesti, kuin olisi hän kyykäärmeeseen koskenut – niin suuresti hän näytti tuota sodan merkkiä kammoavan – ja juhlasalista poistuen hän heti riensi sodanjulistajan jälkeen. Ludvig vaikeni ja katsahti hovilaistensa piiriä, jotka melkein kaikki, paitsi jo ylempänä mainittuja, olivat halpasukuisia miehiä ja koroitetut toimeensa kuninkaan hovissa muista syistä kuin urhoollisuuden ja sankaritöitten vuoksi; he katselivat kalman kalpeina toisiinsa, sillä äsken päättynyt tapaus oli nähtävästi tehnyt heihin pahan vaikutuksen. Ludvig loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen ja virkkoi sitten ääneensä: »Kylläpä Crévecoeur’in kreivi on ylpeä ja uhkarohkea, mutta täytyy sentään tunnustaa, että hänessä Burgundin herttualla on rohkein palvelija, joka koskaan on saattanut sanaa toiselle hallitsijalle. Soisinpa tietäväni, mistä minä saisin yhtä uskollisen lähettilään vastaukseni viejäksi.» »Te teette vääryyttä ranskalaisille aatelismiehillenne, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Dunois. »Joka ainoa heistä ottaisi viedäkseen sodanjulistuksen Burgundin herttualle miekkansa kärjessä.» »Herra kuningas», lisäsi vanha Crawford, »te teette myös vääryyttä teidän palveluksessanne oleville skotlantilaisille aatelismiehille. Minä tai kuka muu hyvänsä komppaniastani, jolla vain on tarpeeksi korkea arvo, hetkeäkään epäröimättä rientäisi tuota ylpeää kreiviä vaatimaan vastuuseen sanoistaan. Minunkin käteni olisi vielä kyllin vahva siihen, jos vain teiltä, kuninkaallinen majesteetti, saan siihen luvan.» »Mutta kuninkaallinen majesteetti», jatkoi Dunois, »ei tahdo käyttää meitä mihinkään työhön, joka voisi tuottaa kunniaa meille, hänelle itselleen sekä Ranskalle.» »Sano pikemmin, Dunois», virkkoi kuningas, »etten tahdo hellittää ohjaksia tuolle päättömälle tuittupäisyydelle, joka jonkun mitättömän ritarillisen kunnianarkuuden vuoksi saattaisi meidät itsemme, kruunun, Ranskan ja kaikki turmioon. Ei ole ainoatakaan teidän joukossanne, joka ei älyäisi kuinka kallisarvoinen rauhan pieninkin hetki tätä nykyä on häviölle joutuneen maan haavojen parantamiseksi; mutta ei sittenkään ole ainoatakaan teidän joukossanne, joka ei ryntäisi sotaan maankiertäjän mustalaisen lorujen tähden tai kuljeksivan tyttösen vuoksi, jonka arvo kenties ei ole paljonkaan arvoinen. – Kas tässä tulee jo kardinaali, toivottavasti tuoden rauhallisempia sanomia. – Kuinka kävi – saitteko kreivin järkiinsä ja malttamaan mielensä?» »Herra kuningas», vastasi Balue, »tehtäväni oli vaikea. Minä kysyin tuolta ylpeältä kreiviltä, kuinka hän uskalsi sinkahuttaa kuninkaallista majesteettia vastaan tuon häpäisevän soimauksen, jolla hän päätti puheensa, ja minä huomautin, että se välttämättömästi tulisi käsitetyksi hänen omasta hävyttömyydestään eikä hänen herrastaan lähteneeksi, ja että hän sen kautta oli joutuva teidän kuninkaallisen mielivaltanne alaiseksi, rangaistavaksi tavalla, jonka te katsotte sopivaksi.» »Oikein puhuit», sanoi kuningas, »entäs mitä hän virkkoi?» »Kreivi», jatkoi Balue, »oli jo silloin, toinen jalka jalustimessa, valmiina nousemaan hevosen selkään ja kuullessaan minun varoitukseni hän kääntyi vain minuun, jalkaansa alas astumatta. – »Jos», sanoi hän, »olisin jo ollut viidenkymmenen virstan päässä ja saanut huhun kautta kuulla, että Ranskan kuninkaan suusta oli lähtenyt minun herttuatani häpäisevä kysymys, niin olisin senkin matkan päässä paikalla noussut hevosen selkään ja palannut takaisin keventääkseni mieltäni sillä vastauksella, minkä kuningas juuri äsken sai.» »Sanoinhan minä», virkkoi kuningas katsoen ympärilleen osoittamatta huomattavaa vihaa, »että kiltissä Crévecouer’in kreivissä minun serkullani herttualla on paras palvelija, mikä ikinä on ratsastanut hallitsijansa oikealla sivulla. – Mutta sinä sait hänet kuitenkin viipymään?» »Hän lupasi viipyä vuorokauden ja otti siksi aikaa sodanjulistuspanttinsa takaisin», virkkoi kardinaali; »hän poikkesi Liljan ravintolaan.» »Katsokaa, että häntä hyvin palvellaan ja komeasti kestitään minun kustannuksellani», käski kuningas; »semmoinen palvelija on kuin kallis kivi hallitsijansa kruunussa. – Yksi vuorokausi!» lisäsi hän mutisten itsekseen ja näyttipä siltä kuin hänen silmänsä olisi tahtonut tunkea tulevaisuuden läpi. »Yksi vuorokausi – se on lyhyt aika. Mutta voipa yksi vuorokausikin, jos sen viisaasti ja taitavasti käyttää, olla samanarvoinen kuin kokonainen vuosi toimettomien, kykenemättömien asiamiesten käsissä. – Hyvä on. – Ja nyt metsään – metsään, jalot herrat! – Orleans, minun kunnon serkkuni, heitä nyt pois tuo nöyryytesi, vaikka se kyllä sinua sievästi pukee, ja älä huoli Johannani kainoudesta. Yhtä hyvin saattaisi Cher olla Loireen yhdistymättä, kuin hän sinun kosimiseesi suostumatta tai sinä häntä kosimatta», lisäsi hän, kun onneton herttua hitaasti läheni kihlattua morsiantaan. »Ja nyt karjupeitset käteen, hyvät herrat; sillä Allegre, minun metsänvartijani on saanut kierretyksi otuksen, joka on paneva sekä koirat että miehet koetukselle. – Dunois, lainaa minulle peitsesi, ja ota omani, se on minulle kovin raskas. Mutta milloinka olisi kuultu ''sinun'' valittavan peistäsi raskaaksi! – Hevosen selkään – hevosen selkään vaan, hyvät herrat!» Ja koko metsästysjoukko läksi ratsastamaan. <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4270 9230 2006-11-24T17:04:41Z Nysalor 5 IX Metsäkarjunjahti {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: VIII Lähettiläs|VIII Lähettiläs]] |seuraava=[[Qventin Durward: X Vartija|X Vartija]] |otsikko=IX Metsäkarjunjahti |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Visapäät narrit, mielettömät pojat : ne mun on miehiäni; noist’ en huoli, : jotk’ urkkivat mua tutkivaisin silmin. : Richard kuningas. Tässä tilaisuudessa kardinaali Balue, vaikka hänellä olikin pitkällinen kokemus Ludvigin luonteesta, kuitenkin horjahti suureen erehdykseen. Hänen itserakkautensa sai hänet siihen uskoon, että Crévecoeur’in kreivin viivyttäminen Tours’issa oli onnistunut häneltä paremmin, kuin luultavasti keneltä muulta sovittajalta hyvänsä, jota kuningas olisi saattanut käyttää. Ja kun hän tiesi, miten tärkeänä Ludvig piti sodan lykkäytymistä toistaiseksi Burgundin herttuan kanssa, niin hän ei voinut olla näyttämättä, että hän luuli tehneensä suuren ja kuninkaalle mieleisen työn. Hän pysytteli enemmän kuninkaan persoonan lähellä kuin mitä hänellä muulloin oli ollut tapana, ja koetti saada hänet puhelemaan aamullisista tapauksista. Siinä hän teki typerästi useammassa kuin yhdessä suhteessa. Sillä hallitsijat ylimalkaan eivät suvaitse, että heidän alamaisensa lähestyvät heitä, huomauttaen omia ansioitaan ja siten ikäänkuin väkisin vaatien itselleen kiitosta sekä palkintoa ansiollisesta työstänsä; ja Ludvig epäluuloisin kaikista kuninkaista, joita ikinä on ollut maan päällä, oli aina erittäin nurjamielinen ja tyly jokaiselle, joka ansioittensa nojalla näytti vaativan hänen suosiotaan tai ongiskelevan hänen salaisuuksiaan. Mutta kardinaali, jota hetkellinen itseensätyytyväisyys kiihdytti, niinkuin se joskus kiihdyttää kaikkein varovaisimpiakin, ratsasti kuninkaan oikealla sivulla, kääntäen aina, milloin vain suinkin saattoi puheen Crévecoeur’iin ja hänen lähetykseensä; ja siitä kysymyksestä juuri, vaikka se ehkä sillä hetkellä kaikkein eniten täytti hänen mielensä, oli kuningas kuitenkin kaikkein vastahakoisin puhumaan. Vihdoin viimeinkin Ludvig, joka oli kuunnellut kardinaalia huomaavaisuudella, joskaan sanaakaan vastaamatta, mikä olisi voinut antaa syytä puheen jatkamiseen, viittasi luokseen Dunois’n, joka ratsasti vähän jäljempänä hänen hevosensa vasemmalla puolella. »Me olemme lähteneet ulos huvittelemaan ja ruumista virvoittelemaan», virkkoi hän; »mutta tämä korkea-arvoinen kirkon isä tahtoisi saada meidät pitämään valtiollista neuvottelua.» »Toivonpa että te, kuninkaallinen majesteetti, ette pane pahaksi, vaikka en ota siihen osaa», sanoi Dunois. »Siinä olen luotu Ranskan puolesta taistelemaan ja siihen minulla on sekä sydäntä että kättä, vaan minulla ei ole päätä ottaakseni osaa neuvotteluihin maamme hyväksi.» »Herra kardinaalin pää ei tahdo kääntyä mihinkään muuhun suuntaan, Dunois», vastasi Ludvig. »Hän on kuullut Crévecoeur’in salaripin linnanportin edustalla ja hän on antanut meille tiedoksi kreivin koko tunnustuksen – sanoittehan ''koko''?» jatkoi hän, painostaen sitä sanaa ja luoden kardinaaliin silmäyksen, joka iski hänen pitkien, mustien silmäripsiensä alta aivankuin väkipuukko välkähtää, kun se tempaistaan tupesta irti. Kardinaali vavahti, kun hän, koettaen yhtyä kuninkaan leikkipuheeseen, vastasi: »Vaikka meidän pappien velvollisuus ylimalkain on pitää salassa salaripillä käyvien tunnustukset, niin ei ole kuitenkaan semmoista sigillum confessionis’ta (rippitunnustuksen sinettiä), joka ei sulaisi majesteetin huokuessa siihen.» »Ja kun herra kardinaali», virkkoi kuningas, »on näin valmis ilmoittamaan meille toisten ihmisten salaisuudet, niin hän tietysti vaatii, että mekin olisimme häntä kohtaan yhtä avomieliset. Ja päästäksensä tälle molemminpuolisen luottamuksen kannalle, hän aivan luonnollisesti haluaa saada tietää, oleskelevatko nuo molemmat Croyen kreivittäret todellakin meidän alusmaassamme. Paha vain, että me emme voi tyydyttää hänen uteliaisuuttaan, koska emme itsekään tiedä missä paikassa tavallisesti maankiertäjäneitosilla, valepuvuissa kulkevilla prinsessoilla ja onnettomilla kreivittärillä on tyyssijansa meidän rajojemme sisäpuolella, jotka – Jumalalle ja Embrun’in pyhälle Neitsyelle kiitos! – ovat siksi avarat, ettei meidän olisi helppo vastata näihin herra kardinaalin oikeutettuihin kysymyksiin. Mutta olettakaamme että he olisivat täällä, mitä sinä, Dunois, silloin vastaisit meidän serkkumme jyrkkään vaatimukseen?» »Minä vastaan teille siihen, herra kuningas, jos ensin suoraan sanotte minulle, haluatteko sotaa vai rauhaa», vastasi Dunois suoruudella, joka, koska se johtui hänen luontaisesta avomielisyydestään ja pelottomuudestaan, aina aika ajoin suuresti taivutti hänen puoleensa Ludvigin suosion; sillä tämä kuningas, niinkuin kaikki viekkaat ihmiset, oli yhtä halukas saamaan selvää toisten ihmisten mielipiteistä kuin salaamaan omansa. »Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi», sanoi hän, »minä olisin yhtä halukas ilmoittamaan sinulle aikomukseni kuin sinä sitä kuulemaan, jospa vain itse sen tarkoin tietäisin. Mutta olettakaamme, että olisin päättänyt ruveta sotaan, mitä silloin olisi tehtävä kauniilla ja rikkaalla nuorella kreivittärellä, jos hän nimittäin oleskelee täällä minun alusmaassani?» »Antakaa hänet aviopuolisoksi jollekulle uljaista ritareistanne, jolla on sydän rakastaa tyttöä, ja käsi, jolla häntä suojella!» virkkoi Dunois. »Sinulle itsellesi esimerkiksi, haa!» sanoi kuningas. »Pasques-Dieu! oletpa toki viekkaampi kuin minä olisin luullut, vaikka oletkin aina niin suora olevinasi.» »Ei, herra kuningas», vastasi Dunois. »Ennemmin olen kaikkea muuta kuin viekas. Orleans’in pyhä Neitsyt auttakoon, minä ajan aina suoraan eteenpäin, niinkuin rengasturnauksessa. Te olette, kuninkaallinen majesteetti, Orleansin suvulle ainakin yhden onnellisen avioliiton velkaa.» »Ja sen velan suoritankin, kreivi. Pasques-Dieu! kyllä sen suoritan! – Etkö näe tuota kaunista pariskuntaa?» Kuningas viittasi onnettomaan Orleans’in herttuaan sekä prinsessaan, jotka kumpikaan eivät uskaltaneet jättäytyä kauaksi Ludvigista eivätkä hänen nähtensä erota toisistansa, ja jotka siis ratsastivat rinnakkain noin parin kolmen kyynärän päässä toisistaan; sillä pelko esti heitä enentämästä välimatkaa ja inho toiselta puolen taas vähentämästä sitä. Dunois katsahti sinne päin, minne kuningas viittasi, ja mielessään vertasi onnetonta sukulaistansa ja hänen kihlattua morsiantansa koirapariin, jotka väkisin ovat yhteen kahlitut, mutta pysyttelevät kuitenkin niin kaukana toisistaan kuin vitjain pituus suinkin sallii. Tätä katsellessaan hän ei voinut olla pudistamatta päätään, vaikka hän ei tuolle ulkokullatulle tyrannille uskaltanutkaan muuta vastausta antaa. Ludvig näyttikin arvanneen hänen ajatuksensa. »Siitä tulee rauhallinen ja hiljainen avioliitto – eikä lapsistakaan taida tulla liiaksi häiriötä, ennustan minä. Vaan eiväthän ne aina olekaan siunaukseksi.» Nämät viimeiset sanat sanottuaan kuningas vaikeni; ehkäpä muisto hänen omasta kiittämättömyydestään isäänsä kohtaan sai hänen suupielissään karehtelevan eleen muuttumaan jonkinmoiseksi katumuksen ilmeeksi. Mutta heti sen jälkeen hän jatkoi taas toisella äänellä: »Totta puhuen, Dunois, vaikka pidänkin avioliiton pyhää sakramenttia suuressa arvossa», samassa hän risti silmiänsä, »niin soisin mielemmin, että Orleans’in suvusta vesoisi minulle moisia uljaita sotureita kuin sinun isäsi ja sinä olette, joilla olisi suonissaan pisara Ranskan kuninkaallista verta, vaan ei mitään vaatimusta tämän veren oikeuksiin, niin ettei meidänkin maamme, niinkuin Englanti, joutuisi sotien raadeltavaksi, joita useampien laillisten kruununperillisten väliset taistelut saavat syntymään. Leijonalla ei pitäisi koskaan olla enempää kuin yksi poika.» Dunois huoahti ja oli vaiti, sillä hän tiesi, että tämän itsevaltiaan kuninkaan vastustaminen olisi Orleans’in herttualle vain vahingoksi, eikä miksikään eduksi. Sittenkään ei hän voinut hillitä itseään vastaamasta hetkisen perästä: »Koska te, kuninkaallinen majesteetti, olette viitannut isäni aviottomaan syntyperään, niin tahtoisin sanoa, että häntä, jollei ota lukuun hänen vanhempiensa syntistä heikkoutta, on sanottava onnellisemmaksi laittoman rakkauden hedelmänä, kuin jos hän olisi laillisen vihan sikiö.» »Oletpa aika hävitön veitikka, kun sillä tavoin puhut pyhästä aviosäädystä», vastasi Ludvig leikillisesti. »Mutta hiiteen koko tämä keskustelu, sillä metsäkarju on jo lähtenyt liikkeelle. – Koirat jäljille, pyhän Hubertin nimeen. – Hahhaa – tralalaa – liralaa!» Ja kuninkaan torvi kaiutti iloisesti metsiä hänen lähtiessään täyttä vauhtia ajamaan parinkolmen henkivartijan seuraamana, joiden joukossa oli myös ystävämme Qventin Durward. Ja tästäkin saattoi huomata, että kuningas, vaikka hän antautui tulisella innolla mielihuviinsa, samassa kuitenkin antoi myös myöten pilkantekohalullensa ja muisti kiusata kardinaali Balue’ta. Niinkuin ylempänä jo tuli mainituksi, oli tällä taitavalla valtiomiehellä se heikkous, että hän, vaikka hänen sukuperänsä oli halpa ja kasvatuksensa keskeneräinen, luuli osaavansa käyttäytyä hoviherrana ja kohteliaana kavaljeerina. Tosin hän ei englantilaisen piispa Becket’in tavoin itse astunut ritarillisten taistelujen tantereille eikä myöskään, niinkuin englantilainen kardinaali Wolsey, komentanut sotajoukkoja. Mutta naisten mielisteleminen, jossa nuo molemmat toisetkin olivat mestareita, oli hänellä ikäänkuin virkatoimena; ja niinikään hän oli myös innolla harrastavinaan soturimaista metsästyshuvia. Hän saattoikin päästä joittenkuitten aatelisnaisten suosioon, joiden silmissä hänen mahtavuutensa, rikkautensa ja valtiollinen vaikutusvoimansa jossakin määrin korvasivat hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä puutteellisuutta. Mutta eivätpä ne jalot ratsut, joita hän osteli hinnalla millä hyvänsä, olleet milläänkään siitä suuresta kunniasta, että ne saivat kantaa kardinaalia selässään; ne eivät totelleet häntä sen paremmin kuin olisivat totelleet hänen isäänsä, rahtimiestä, mylläriä tai räätäliä, joiden vertainen mestari Balue olikin ratsastustaitoon nähden. Sen tiesi kuningas, ja hän alkoi nyt vuoroin kiihdyttää, vuoroin hillitä ratsuansa, joilla tempuilla hän sai kardinaalin hevosen yllytetyksi – Balue’n täytyi pysyä aivan kuninkaan läheisyydessä – sellaiseen kapinaan herraansa vastaan, että selvään saattoi nähdä niiden piankin rupeavan toinen toiselleen seuran pettureiksi. Ja niinpian kuin ratsu oli ruvennut hypähtelemään, karkaamaan pystyyn ja temmeltämään, saattoi kuninkaallinen kiusaaja ratsumiesparan vielä pahempaan tuskaan sillä, että hän alkoi kysellä hänen neuvoansa kaikenlaisissa tärkeissä asioissa ja puolin sanoin viittaella aikovansa nyt tässä tilaisuudessa uskoa hänelle muutamia niistä valtiosalaisuuksista, joita kardinaali vähää ennen oli niin hartaasti halunnut tietää. Viheliäisempää tilaa tuskin voinee ajatellakaan kuin se, mihin tämä salaneuvos nyt oli joutunut, kun hänen täytyi kuunnella kuninkaansa puheita ja vastata niihin, ja samalla jokainen vallattoman hevosen uusi hypähdys hytkähdytti hänet toiseen, vielä vaarallisempaan asemaan – hänen teräksenkarvainen kauhtanansa liehahteli höllänä kaikille ilman suunnille, eikä hänellä ollut muuta suojaa joka hetki uhkaavaa putoamisen varaa vastaan paitsi satulan syvyys sekä edessä ja takana nastojen korkeus. Dunois nauraa hohotteli voimatta hillitä itseään, mutta kuningas, joka osasi salaa ilkkua pilanteoillensa purskahtamatta ilminauruun, nuhteli laupiaasti ministeriänsä liian suuresta metsästyksen hartaudesta, joka muka ei sallinut hänen uhrata edes muutamia hetkiä vakavien asioiden miettimiseen. »En tahdo kauemmin estää teitä täyttä vauhtia ajamasta», virkkoi Ludvig viimein pelästyneelle kardinaalille, ja hellitti samassa hevosensa suitset. Ennenkuin Balue oli ehtinyt sanaakaan sanoa vastaukseksi tai puolustuksekseen hänen ratsunsa hurjistuikin kokonaan ja alkoi omavaltaisesti nelistää, jättäen pian jälkeensä kuninkaan sekä Dunois’n, jotka seurasivat jäljessä hillitymmällä vauhdilla, nauraen valtiomiehen pahalle pulalle. Jos joku meidän lukijoistamme koskaan on istunut pillastuneen hevosen selässä (niinkuin minulle itsellenikin on sattunut), niin hänellä voi olla täysi käsitys siitä, miten tuskallinen, vaarallinen ja samassa hullunkurinen se tila on. Nuo nelijalkaisen neljää rajaa, jotka eivät millään tavalla ole ratsumiehen vallassa, eikä aina sen eläimenkään, jonka omat ne ovat, kiitävät semmoista vauhtia, ikäänkuin takajalat tahtoisivat päästä etujalkojen edelle – nuo kaksijalkaisen käpristyneet sääret, joiden me niin kernaasti suomme seisovan hyvässä turvassa vihriäisellä nurmikolla, mutta jotka pinnistäessään hevosen kupeita vaan enentävät tuskaamme – nuo kädet, jotka eivät enää pidä kiinni suitsista, vaan ovat tarttuneet hevosen harjaan – tuo ruumis, joka ei enää tasapainossa istu pystyssä, jota asemaa ukko Angelolla oli tapana suositella, eikä myöskään ole eteenpäin kallistunut niinkuin Newmarket’in jockey’llä (kilparatsastajilla), vaan roikkua retkottaa hevosen selässä yhtä vakavasti kuin jyväsäkki – kaikki tuo on liiankin naurettava näky katsojille, mutta erittäin kiusallinen asianomaiselle. Jos sen lisäksi tämmöisen väkinäisen ratsumiehen puvussa tai ulkomuodossa on jotain tavatonta – jos hänellä on ylhäinen virkakauhtana tai univormu tai muuta sellaista yllään – ja jos tapaus sattuu kilpaajossa, sotaväen katselmuksessa, juhlasaatossa tai muussa paikassa, missä on paljon ihmisiä koolla ja katselemassa – niin ratsumies parka ei voi pelastua loppumattomilta naurunhohotuksilta millään muulla keinolla, kuin että hänen onnistuu katkaista joku raajansa tai parikin, tai, ja se vaikuttaa vieläkin paremmin, että hän siihen paikkaan jääpi kuoliaana; sillä vähemmällä ei hänen putoamisensa nostata mitään sääliä. Tässä puheenaolevassa tilaisuudessa kardinaalin lyhyt, teräksenkarvainen nuttu, joka oli hänen ratsastuspukunaan – ennen lähtöä linnasta hän oli riisunut yltään pitkän viittansa – hänen tulipunaiset sääryksensä ja tulipunainen hattunsa, jonka pitkät nauharoikaleet liehuivat ilmassa – kaikki tuo, yhdessä hänen täydellisen avuttomuutensa kera, antoi tälle ratsastustaidon näytteelle sanomattoman lystikkään leiman. Hevonen, joka oli nyt aivan omassa vallassaan, pikemmin lensi kuin juoksi pitkää, hakattua metsäraittia myöten ja saavutti koiraparven, joka kiivaasti ajoi metsäkarjua takaa; hevonen ajoi kumoon pari metsänvartijaa, joilla ei ollut aavistustakaan tämmöisestä takaapäin tulevasta vaarasta, tallasi maahan useampia koiria, teki suurta häiriötä koko karjun jahdille ja karkasipa viimein, yhä hurjistuneempana koiranvartijan kaikuvista huudoista ja kirouksista, otuksenkin ohitse, tämän kiitäessä joutuisaa ravia, vimmaisena ja suu valkoisena vaahdosta, jota kuohui sen torahampaitten ympärillä. Balue, huomatessaan joutuneensa näin likelle metsäkarjua, päästi suustaan hirmuisen hätähuudon; hevonen, kuullessaan tuon äänen sekä nähdessään pedon edessään, säikähti nyt niin pahasti, että se äkkiä lopetti hurjan juoksunsa ja hypähti syrjään; ja kardinaali, joka jo kauan aikaa oli pysynyt satulassa vain sen vuoksi, että kulku oli käynyt suoraan eteenpäin, romahti nyt raskaasti maahan. Hänen ratsastuksensa päättyi niin lähellä metsäkarjua, että kardinaali olisi saattanut joutua surman suuhun, niinkuin sanotaan ennen muinoin käyneen Favillan, Länsigotein kuninkaan Espanjassa; mutta hyväksi onneksi oli pedolla tällä hetkellä mieli aivan täynnä omia asioita. Mahtava kirkkoylimyksemme pääsi siis vain pelästyksellä, ja ryömittyänsä niin kiireesti kuin hän kerkesi koirien ja ratsumiesten tieltä, hän näki koko metsästysseurueen kiitävän sivuitsensa, tulematta hänen avukseen; sillä metsästäjät siihen aikaan olivat yhtä armottomia tämmöisissä tapaturman tapauksissa, kuin he tätä nykyäkin ovat. Kuningas sivukulkiessaan virkkoi Dunois’lle: »Kas tuossa Kardinaalinen Ylhäisyys nyt makaa aivan matalana – ei hänestä ole metsämieheksi, vaikka hän kalastajana (kun nimittäin jokin salaisuus on ongittava) lienee itse pyhän Pietarinkin vertainen. Mutta tällä kertaa, luullakseni, hän oli joutunut itseään viekkaamman pariin.» Näitä sanoja ei kardinaali voinut kuulla, mutta ylenkatseellinen silmäys, joka iski häneen, antoi hänelle aavistuksen niiden pääsisällyksestä. Sanotaan paholaisen olevan kerkeän käyttämään hyväkseen tämmöisiä kiusauksien tilaisuuksia niinkuin tätäkin, jonka Balue’n intohimot, kuninkaan ivan kiihottamina, loihtivat esiin. Ensi säikähdys asettui heti kun hän huomasi, ettei putoaminen ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa; mutta loukattu itserakkaus ja viha kuningasta kohtaan olivat hänessä paljoa kauemmin vireillä. Kun koko metsämiesjoukko oli kulkenut sivuitse, saapui paikalle ratsumies parin palvelijansa kanssa. Hän näytti vain katselleen ajoa, ottamatta siihen osaa, ja ihmetteli suuresti nähdessään kardinaalin maassa, hevosetta, apumiehittä, tilassa, josta selvään näkyi minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut. Ratsumies hyppäsi maahan hevosensa selästä tarjoten apuansa – hän käski palvelijansa antaa vakavan, hiljaisen tamman kardinaalin käytettäväksi – hän ilmaisi kummastustaan Ranskan hovin tavoista, jotka saattoivat maan viisaimman valtiomiehen näin jättää avuttomana sivukiitävän hurjan joukon tuottamille vaaroille alttiiksi – olihan aivan luonnollista, että Crévecoeur’in – sillä hän se oli, jonka onni oli saattanut kaatuneen avuksi – piti tässä oudossa yhteensattumuksessa täten auttaa ja lohduttaa kardinaalia. Ministeri oli nyt semmoisessa tilassa ja semmoisella mielellä, että häntä oli erittäin sopiva yrittää saada uskollisuudestaan luopumaan, ja niinkuin lukija tietää, olikin Balue niin rikollisen heikko, että hän kallisti korvansa noille kiusauksille. Jo aamulla, niinkuin Ludvig epäluuloisessa mielessänsä kylläkin oli aavistanut, oli näiden molempien herrojen välillä ollut puhe muistakin asioista, paitsi mitä kardinaali oli uskaltanut herrallensa kertoa. Silloinkin oli jo Balue’n korvia hivellyt puhe siitä suuresta arvosta, jossa Crévecoeur vakuutti Burgundin herttuan pitävän hänen persoonaansa sekä taitoansa; silloin jo oli hänen sydämessään herännyt vähäinen kiusaus, kun kreivi puhui herransa luontaisesta anteliaisuudesta sekä Flanderin runsastuloisista hiippakunnista. Mutta nyt vasta, tulisesti vihastuneena äsken kerrotun tapauksen johdosta, loukkaantuneen itserakkautensa katkeroittamana, hän vihdoin onnettomana hetkenä päätti näyttää Ludvig XI:lle, ettei mikään vihamies ole niin vaarallinen, kuin vihastunut ystävä ja uskottu mies. Tässä tilaisuudessa hän pyysi Crévecoeur’iä heti hänestä eroamaan, jotta heidän yhdessäolonsa ei tulisi huomatuksi, mutta kehoitti kreiviä iltamessun jälkeen tulemaan puheilleen Tours’in pyhän Martin luostariin. Ja tämän pyynnön hän lausui semmoisella äänellä, josta Burgundin lähettiläs selvään älysi, että hänen herransa oli saavuttanut voiton, jota muulloin tuskin olisi voinut toivoakaan, paitsi tämmöisenä tulisen vimmastuksen hetkenä. Sillä välin Ludvig, joka tosin oli aikansa valtioviisain kuningas, mutta tässä, niinkuin joskus muulloinkin, oli antanut metsästyshalunsa voittaa järjen vaatimukset, jatkoi iloisesti metsäkarjun pyyntiä. Takaa-ajossa olikin nyt tapahtunut sangen huvittava käänne. Toinen metsäkarju, parinvuotinen porsas, oli juossut varsinaisen pyydettävän jälkien poikki ja houkutellut jälkeensä kaikki koirat, paitsi viisi, kuusi vanhaa vakavaa hurttaa, sekä enimmän osan metsämiehistäkin. Salaisella ilolla näki kuningas Dunois’nkin muiden mukana poikkeavan noille väärille jäljille, ja hän riemuitsi jo sydämessään, että hän siten voittaisi tämän mainion ritarin metsästystaidossa, jota silloin pidettiin melkein yhtä suuressa kunniassa kuin sotaakin. Ludvigilla oli kelpo ratsu, niin että hän saattoi likeltä seurata koiria; ja kun oikea metsäkarju viimein uupuneena pysähtyi suoperäiselle paikalle, ei siellä ollut läsnä keitään muita metsämiehistä paitsi kuningas. Ludvig osoitti tottuneen metsämiehen koko urhoollisuutta ja taitoa. Vaarasta huolimatta hän ratsasti hirvittävän otuksen luo, joka vimmaisesti piti puoltansa koiria vastaan, ja iski sitä peitsellään. Mutta hevonen samassa säikähtyen hyppäsi syrjään, niin ettei iskulla ollut tarpeeksi voimaa tappaa metsäkarjua eikä edes saattaa sitä voimattomaksi. Ratsuansa ei kuningas saanut millään lailla uuteen yritykseen; hän hyppäsi senvuoksi maahan ja lähestyi villiintynyttä otusta jalkaisin, pitäen paljastettuna kädessään yhtä noista lyhyistä, terävistä, suorista ja hienokärkisistä miekoista, joita metsämiehillä siihen aikaan oli tämmöisten tilaisuuksien varalta. Metsäkarju heti paikalla jätti koirat ja ryntäsi ihmisvihollisensa päälle. Kuningas puolestaan otti lujan asennon ja ojensi miekkansa, tähdäten metsäkarjun kurkkua tai, pikemmin sanoen, rintaa vasten, kaulaluun kohdalle; täten olisi otuksen oma paino sekä tulinen vauhti syössyt sen surman suuhun. Mutta kosteassa suossa Ludvigin jalka luiskahti juuri kun tämä taitoa kysyvä ja vaarallinen temppu olisi ollut tehtävänä, niin että miekka vain sattui harjas-haarniskaan otuksen niskassa ja livahti syrjään tunkeutumatta lihaan, ja kuningas pyörähti kumoon maahan. Tämä oli siinä suhteessa onneksi hänelle, että metsäkarjunkin isku siten iski syrjään ja pedon torahammas ohi pyyhkäisten repäsi vain Ludvigin lyhyttä metsästysnuttua, eikä saanut hänen säärtänsä raadelluksi. Mutta kun otus, rynnättyään tulisessa vauhdissaan vielä vähän matkaa samaan suuntaan, käännähti ja aikoi uudestaan syöstä päälle juuri samassa, kun Ludvig yritti nousta pystyyn, niin kuninkaan henki oli suuressa vaarassa. Juuri tänä pahimpana hädän hetkenä Qventin Durward, joka hevosensa hitaisuuden vuoksi oli jäänyt takaa-ajosta jäljemmäksi, mutta hyväksi onneksi oli kuitenkin kuullut kuninkaan torven äänen ja seurannut sitä, saapui taistelupaikalle ja pisti otuksen peitsellään kuoliaaksi. Sillä välin kuningaskin taas oli päässyt jaloilleen ja vuorossaan tullen Durward’in apuun, leikkasi miekallansa metsäkarjun kaulan poikki. Ennenkuin hän virkkoi Qventin’ille sanaakaan, mittasi hän summattoman otuksen ensin askeleillaan, sitten jaloillansa, ja pyyhkäisi sitten hien otsaltaan ja veret käsistänsä – sen jälkeen hän riisui metsästyslakin päästään, ripusti sen pensaan oksaan ja rukoili hartaasti sen reunaan kiinnitettyjä pieniä, lyijyisiä pyhimysten kuvia – ja vihdoinkin hän katsahti sitten Durward’iin sanoen hänelle: »Sinäkö se olit, nuori Skotlannin poikani? – Hyvinpä sinä alotitkin täällä metsämiesvirkasi, ja mestari Pietari on sinulle taas yhden hyvän aterian velkaa, niinkuin tuonnoin Lilja-ravintolassa. – Miksi et virka mitään? Näyttääpä siltä kuin kaikki hätäisyys ja tuittupäisyys olisi sinusta kadonnut täällä hovi-ilmassa, missä ne muissa vasta oikein paisuvat.» Qventin oli yhtä älykäs poika kuin kuka muu tahansa, johon Skotlannin tuuli on varovaisuutta puhaltanut. Hänen vaarallinen herransa oli herättänyt hänen sydämessään enemmän pelkoa kuin luottamusta, ja Durward oli liiaksi viisas käyttääksensä hyväkseen sitä vaarallista likeisemmän tuttavuuden tilaisuutta, johon kuningas näytti antavan hänelle luvan. Hän vastasi muutamilla, taitavasti valituilla sanoilla, että jos hänellä oli lainkaan lupa puhua kuninkaalliselle majesteetille, niin hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin pyytää anteeksi sitä talonpoikamaista rohkeuttansa, jolla hän oli kuningasta kohdellut niin kauan kuin hän ei ollut tiennyt hänen korkeaa arvoansa. »Hs, mies!» virkkoi kuningas. »Tuo uhkarohkeutesi olkoon sinulle anteeksi annettu sukkeluutesi ja älykkäisyytesi vuoksi. Oikeinpa minua ihmetytti kuinka oikeaan sinä osasit Tristanin virkaa arvatessasi. Paljonpa ei puuttunutkaan, niin olisit itsekin saanut kokea hänen kätevyyttänsä, niinkuin minulle on kerrottu. Kavahda vain häntä; hän on kauppias, joka kaupittelee kovia rannerenkaita ja ahtaita kaulahuiveja. Autapa nyt minut hevosen selkään – minä olen sinuun mieltynyt ja aion suosia sinua. Älä luota kenenkään muun mielien suosioon paitsi omaani – älä edes enosi tai lordi Crawford’in suosioon – äläkä hiisku sanaakaan oikealla ajalla annetusta avustasi tässä metsäkarju-asiassa. Sillä jos joku kerskaa auttaneensa kuningasta tämmöisestä pulasta, niin hän saa pitää kerskauksensa ainoana palkintonaan.» Kuningas torahdutti sitten torveaan, jonka ääni kutsui paikalle Dunois’n sekä useita palvelijoita. Heidän onnentoivotuksensa niin mainion suuren otuksen taposta otti Ludvig vastaan, anastaen itselleen paljoa suuremman osan ansiosta kuin mikä hänelle oikeastaan olisikaan tullut. Ainoastaan sivumennen hän mainitsi Durward’in auttaneen häntä aivankuin meidän nykyaikaisetkin korkeasukuiset metsästäjämme kehuessaan metsälaukussa kotiin tuomiaan lintuja, eivät aina tarkoin kerro, että metsänvartijakin on ollut pyynnissä mukana ja apuna. Sitten hän käski Dunois’n pitämään huolta siitä, että saaliiksi saatu metsäkarju lähetettäisiin pyhän Martin luostarin munkeille, Tours’in kaupunkiin pyhäherkuksi sen tervehdyksen kera, että he yksityisissäkin rukouksissansa muistelisivat kuningasta. »Ja», lisäsi vielä kuningas, »onko kukaan nähnyt korkeaarvoista herra kardinaalia? Mielestäni ei olisi oikein kohteliasta eikä pyhälle kristinkirkollekaan tulevan kunnioituksen mukaista, jos jättäisimme hänet tänne keskelle metsää jalan lonkuttamaan.» »Jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Qventin, kun hän näki kaikkien seisovan ääneti, »niin näin, että herra kardinaali sai hevosen, jolla hän ratsasti metsästä.» »Kas, kuinka Jumala pitää murheen omistansa», vastasi kuningas. »Ja nyt kotiin linnaan hyvät herrat. Emme huoli jatkaa metsästystä sen enempää tänä aamuna. – Kuulepas, knaappi», hän kääntyi Qventin’in puoleen, »otapa ylös metsäpuukkoni – se putosi tupesta tuon kiven viereen. Menkää vain edeltä, Dunois – heti tulen jälestä.» Ludvig, jonka mitättömimmätkin liikkeet useinkin olivat tarkoin mietittyjä juonia, sai täten tilaisuuden salaa kysyä Qventin’iltä: »Kunnon skotlantilaispoikani, sinulla on silmät paikallaan, näen minä. – Voitko sanoa kuka antoi kardinaalille hevosen? – Joku vieras, arvaan minä, sillä kun minä pysähtymättä ajoin sivuitse, niin eipä suinkaan kukaan minun hoviherroistani kiiruhtanut hänelle antamaan tuommoista tervetullutta apua.» »Silmänräpäyksen ajan vain näin ne, jotka herra kardinaalia auttoivat, kuninkaallinen majesteetti» vastasi Qventin; »vain vilahdukselta, sillä paha kyllä olin jäänyt jäljille ja ajoin täyttä vauhtia joutuakseni paikalleni. Mutta luulisinpa, että sen tekivät Burgundin lähettiläs ja hänen väkensä.» »Haa!» sanoi Ludvig – »Hyvä on, olkoon vain niin. – Kylläpä Ranska sittenkin vie voiton heistä.» Muuta merkillistä ei tapahtunut enää, ja kuningas seuralaisineen palasi linnaan. [[Luokka:Qventin Durward]] 4271 9231 2006-11-24T17:04:46Z Nysalor 5 X Vartija {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: IX Metsäkarjunjahti|IX Metsäkarjunjahti]] |seuraava=[[Qventin Durward: XI Roland’in sali|XI Roland’in sali]] |otsikko=X Vartija |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Mist’ on tuo sointi? Ilmasta vai maasta? : Myrsky. : – herkin korvin kuuntelin, : ja imin itseheni säveleitä, : jotk’ olis voineet hengen herättää : luurankohonkin. : Comus. Qventin oli tuskin päässyt pikkuiseen kammioonsa ja ryhtynyt tarpeellisten vaatteiden muuttoon, kun hänen arvoisa enonsa tuli sisään ja käski hänen tarkalleen kertoa kaikki, mitä hänelle tällä metsästysretkellä oli tapahtunut. Nuorukainen, joka ei voinut auttaa sitä, että hänen mielestään enon käden voima oli hänen älynsä voimaa suurempi, sommitteli vastauksensa huolellisesti siten, että täysi voiton kunnia tuli kuninkaalle, joka oli halunnut sen yksin omistaa. Le Balafré puolestaan kerskasi, kuinka paljoa taitavammin hän olisi menetellyt semmoisessa tilaisuudessa, ja nuhteli hiukan sisarenpoikansa riitaisuutta, kun hän ei rientänyt kuninkaan avuksi, vaikka tämä oli niin suuressa vaarassa. Nuorukainen vastauksessaan oli taaskin varovainen; hän ei koettanutkaan puolustaa käytöstänsä millään muulla kuin sillä, että hänen mielestään metsästystaidon sääntöjen mukaan olisi ollut epäkohteliasta käydä otuksen kimppuun, johon toinen metsästäjä jo oli ryhtynyt, jollei tämä nimenomaan pyytänyt apua. Tuskin tämä keskustelu oli loppunut, kun Qventin saikin jo tilaisuuden iloita siitä, että hän puheissaan enonsa kanssa oli ollut siksi varovainen. Hiljainen kolkutus ovelle ilmoitti vieraan tuloa – ovi avautui heti, ja sisään astui Olivier Daim eli Paha, eli Perkele – kaikilla näillä nimillä tätä miestä nimitettiin. Tämä taitava, mutta aivan omaatuntoa vailla oleva mies on jo ylempänä ulkomuotonsa puolesta tullut kuvatuksi. Parhaaksi vertauskuvaksi hänen liikunnoilleen sekä käytökselleen olisi kenties sopinut ottaa kissa, joka, vaikka on makaavinaan syvimmässä unessa tai hiipii huoneen kautta hitain, aroin, pelkurimaisin askelin, samassa väijyilee jonkun hiiri paran ovireikää, ja joka, vaikka teeskennellen luottamusta ja rakkautta hieroskelee kylkeään niitä vasten, joilta se hyvittelyä toivoo, kuitenkin saattaa heti hetken perästä raapaista sitä, jota se juuri äsken mielisteli. Hän astui sisään, selkä kumarassa, katse nöyränä ja vaatimatonna, ja oli niin ylenpalttisen kohtelias puheessaan Le Balafré’lle, ettei kukaan läsnäoleva olisi voinut olla ajattelematta muuta, kuin että parranajaja oli tullut skotlantilaiselta jousimieheltä jotain armoa pyytämään. Hän toivotti Leslylle onnea, kun hänen nuori sukulaisensa metsässä sinä päivänä oli osoittanut semmoista taitoa, joka, lisäsi hän, oli vetänyt kuninkaan erikoisen huomion Durward’in puoleen. Tähän hän pysähtyi vastausta odottamaan; hänen silmänsä olivat, maahan luotuina ja ainoastaan pari kertaa ne salaa sivulta vilkaisivat Qventin’iin. Balafré puolestaan vastasi: »Kova onni, etten minä silloin sattunut olemaan kuninkaan vieressä sisarenpoikani sijassa, kylläpä minä olisin käynyt sen otuksen kimppuun ja lävistänyt sen peitselläni, jonka työn, sen verran kuin asiasta olen selvää saanut, Qventin jätti kuninkaalle omin käsin tehtäväksi. Mutta se olkoon elinajaksi opiksi kuninkaalle, että hänen tulisi antaa tämmöiselle hongalle kuin minulle paremman hevosen. Kuinka minun flanderilainen kuormahevoskaakkini olisi pysynyt kuninkaan normandilaisen juoksijan rinnalla? Kyllähän minä kannustin kannustamistani ratsuni kupeita, kunnes ne olivat täynnä lovia! Se ei ollut viisasta, mestari Olivier, ja teidän pitäisi puhua siitä kuninkaalliselle majesteetille.» Mestari Olivier vastasi tähän pyyntöön ainoastaan siten, että hän loi rohkeaan, suorasukaiseen puhujaan hitaan, kaksimielisen silmäyksen, samassa hiukan huiskuttaen kättään ja kallistaen päätänsä, jotka temput yhtähyvin saattoi käsittää äänettömäksi suostumuksesi kuin kielloksi, ettei siitä aineesta sopisi enempää puhua. Terävämmän, läpitunkevamman katseen hän loi sitten nuorukaiseen, kysyen kaksimielisesti hymyillen: »Semmoinenko tapa on Skotlannissa, nuori herra, ettei auteta kuningasta niin vaarallisissa tilanteissa kuin tämänpäiväisessä?» »Meillä on tapana», vastasi Qventin pysyen lujasti päätöksessään olla asiaa tarkemmin selittämättä, »ettemme rasita avullamme kuninkaita kunniallisissa huvituksissa, niin kauan kun he tulevat omin voimin toimeen. Meidän mielestämme kuninkaankin tulee metsästysretkellä kärsiä leikki, koska hän on leikkiin mennyt, samoin kuin muut, ja että hän juuri siinä tarkoituksessa antautuukin semmoisiin. Mitäs olisi koko metsästyksestä ilman vaivaa ja vaaraa?» »Kuulkaapas vain tuota hupsua poikaa!» virkkoi Lesly. »Semmoinen hän on, aina on vastaus tai syy varalla, vaikka kuka häneltä jotain kysyisi. Mistä ihmeestä hän lieneekin sen avun saanut; minä kumminkaan en olisi koskaan osannut selittää syytä mihinkään, mitä eläissäni olen tehnyt, paitsi kun olen nälän vaatiessa syönyt, tai komppanian nimikirjan mukaan pitänyt tarkastusta, tai toimittanut muita senkaltaisia virkaan kuuluvia asioita.» »Ja sanokaapas, korkeasti kunnioitettava herra», virkkoi kuninkaallinen parranajaja, katsahtaen häneen silmäluomiensa alatse, »mikähän teillä oli syynä silloin semmoisen tarkastuksen pitoon?» »Se että päällikköni oli sen käskenyt», sanoi Le Balafré. »Pyhä Giles auttakoon! enpä minä siihen muuta syytä tiedä sanoa! Jos hän olisi Tyrietä tai Cunningham’ia käskenyt, niin heidän olisi täytynyt se tehdä.» »Ja se onkin aivan sotamiehentapainen, ratkaiseva syy», myönsi Olivier. – »Mutta herra Le Balafré, te varmaankin nyt tulette hyvin iloiseksi, kun sanon teille, ettei kuninkaallinen majesteetti ollenkaan ole paheksinut teidän sisarenpoikanne käytöstä, vaan on valinnut hänet toimittamaan erästä tehtävää tänä iltana.» ''»Hänetkö'' valinnut?» kummeksi Le Balafré – »te tarkoitatte kai, että hän on valinnut ''minut''?» »Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoin», vastasi parranajaja laupiaalla, mutta lujalla äänellä; »kuningas tahtoo uskoa erään asian teidän sisarenpoikanne toimitettavaksi.» »Mutta miksi niin ja kuinka?» kysyi Le Balafré; »miksikä hän tämän pojan valitsi eikä minua?» »En voi antaa siihen muuta selitystä kuin sen, minkä te itse viimeksi sanoitte, herra Le Balafré – kuninkaallinen majesteetti on näin käskenyt. Mutta», lisäsi hän, »jos saan olla niin rohkea ja tuoda esiin oman ajatukseni, niin mahtaa kuninkaalla olla joku tehtävä, joka sopii nuorukaiselle, semmoiselle kuin teidän sisarenpoikanne, eikä teidän kaltaisellenne paljoa kokeneelle soturille, herra Le Balafré. – Ja siis, nuori junkkari, ota aseesi ja seuraa minua. Ota myös pyssy kanssasi, sillä sinun tulee seisoa vahtina.» »Vahtinako!» ihmetteli eno. – »Oletteko te vain varma, ettei se ole erehdys, mestari Olivier? Vartijoiksi linnan sisähuoneisiin on aina asetettu vain semmoisia miehiä, jotka, niinkuin minä, ovat jo palvelleet kaksitoista vuotta meidän kunnianarvoisessa komppaniassamme.» »Minä olen aivan selvillä kuninkaallisen majesteetin tahdosta», virkkoi Olivier, «eikä sen täyttämistä sen kauemmin saa viivytellä.» »Mutta», vastusti vielä Le Balafré, »eihän minun sisarenpoikani ole vielä vapaa jousimies; hän on vain minun peitsikunnassani palveleva knaappi.» »Älkää panko pahaksi», vastasi Olivier, «mutta kuningas tuotti komppanian tarkastuskirjan luokseen noin puoli tuntia sitten ja kirjoitti tämän nuoren herran nimen henkivartijain luokkaan. – Olkaa siis hyvä ja auttakaa, että me saisimme teidän sisarenpoikanne varustetuksi virkatoimeensa.» Le Balafré ei ollut pahanluontoinen mies, eikä kateellinenkaan mielenlaadultaan; hän rupesi siis joutuisasti auttamaan varustuksia sisarenpoikansa päälle, samalla neuvoen häntä, kuinka vartijana tuli käyttäytyä. Mutta vähä väliä pääsi sittenkin hänen suustaan ihmetteleviä sanoja sen erinomaisen onnen johdosta, joka näin aikaiseen oli sattunut siksi nuoren miehen osaksi. »Mokomaa ei ole vielä koskaan tapahtunut skotlantilaisessa henkivartijakomppaniassa», sanoi hän, »ei edes minullekaan. Mutta kukaties hänet asetetaankin vartioimaan noita papukaijoja ja Intian riikinkukkoja, jotka Venetsian lähettiläs äsken lahjoitti meidän kuninkaallemme – mitäpä muuta se voisi olla, ja mokoma virka ei sovikaan muille kuin tämmöisille parrattomille pojille», näin sanoen hän väänteli hirvittäviä viiksiänsä, »mutta iloinen olen kuitenkin, että se tuli minun rakkaan sisarenpoikani osaksi.» Qventin’illä oli yhtä terävä ja sukkela äly kuin vilkas mielikuvituskin; käsky saapua kuninkaan läheisyyteen herätti siis hänessä korkeamman arvon toiveita, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmin ajatellessaan, että hän näin nopeasti voisi päästä kuuluisuuteen. Hän päätti tyystin tarkastaa saattajansa käytöstä sekä puheita, joista hän oli saanut sen käsityksen, että nekin joskus olivat päinvastoin ymmärrettävät, samoinkuin unenselittäjät sanovat unien merkitsevän juuri päinvastaista kuin mitä nähdään. Oikein iloinen oli hän myös siitä, että hän oli pitänyt metsäretkellä tapahtuneet seikat salassa, ja teki nyt päätöksen, joka varsinkin niin nuoren miehen tekemäksi oli hyvin viisas. Hän päätti näet, niin kauan kuin hänen tuli hengittää tämän umpimielisen ja salaisen hovin ilmaa, pitää ajatuksensa telkittynä rintaansa ja kielensä mitä kovimmassa kurissa. Pian hän oli täysissä varustuksissa pyssy olkapäällä – sillä skotlantilaiset henkivartijat, joskin jousimiehen nimi yhä vielä oli heille jäänyt, olivat jo aikaa sitten tuliputkeen vaihtaneet pitkän jousen, jonka käyttämisestä ei heidän kansansa ollut koskaan ollut erittäin kuuluisa. Tämmöisenä nyt Durward seurasi mestari Olivier’iä ulos kasarmista. Hänen enonsa katsoi pitkään hänen jälkeensä ihmetyksellä, johon sekaantui uteliaisuutta. Ja vaikka hänen rehellisessä sydämessään ei ollut sijaa kateudelle eikä sen synnyttämille ilkeille tunteille, sekaantui kuitenkin loukatun ylpeyden ja masentuneen itseluottamuksen tunne siihen iloon, jonka sisarenpoikaa kohdannut onni herätti hänessä. Hän pudisti ykstotisesti päätänsä, aukaisi salaisen komeron, otti siitä suuren pullon esille, joka oli täynnä väkevää viiniä, heilutti sitä, nähdäkseen kuinka matalalle nesteen pinta jo oli alennut, täytti pikarin ja joi kelpo kulauksen. Sitten hän vaipui puoleksi pitkäkseen suurelle tammiselle tuolille, pudisti vielä kerran hitaasti päätänsä, josta hänelle näyttikin tulevan siksi paljon lohdutusta, että hän jatkoi sitä temppua aivankuin mandarininuket, kunnes hän vaipui uneen, eikä herännyt siitä ennenkuin torvi kutsui päivällisaterialle. Qventin Durward puolestaan, jättäen enonsa näihin syviin mietteisiin, seurasi opastansa, mestari Olivier’iä, joka ei kulkenut yhdenkään suuremman linnanpihan poikki, vaan saattoi hänet osaksi katottomia syrjäisiä teitä, osaksi ja vielä enemmänkin umpisokkelonkaltaisia portaita, holveja sekä käytäviä myöten, jotka olivat toinen toiseensa yhdistetyt salaisilla ovilla paikoissa, missä ei semmoisia olisi arvattu olevankaan. Näin päästiin viimein avaraan, tilavaan, rautaristikolla suljettuun galleriaan, jota leveytensä tähden olisi melkein sopinut sanoa saliksi. Sitä koristivat tapetit, jotka olivat merkillisemmät vanhanaikaisuuteensa kuin kauneuteensa nähden, sekä muutamat jyrkkäpiirteiset, jäykät, haamunnäköiset muotokuvat, jommoisia maalaustaide synnytti aamusarastuksessansa ennenkuin sen aurinko oli vielä loistavana noussut. Nämä maalaukset kuvasivat muka Kaarle Suuren sankareita, joilla on niin etevä sija Ranskan tarunsekaisessa alkuhistoriassa; ja koska kuuluisan Roland’in jättiläiskuva oli näistä kaikkein enimmin silmiinpistävä, niin oli tämä huone saanut nimekseen Roland’in sali eli Roland’in galleria. »Täällä saat seisoa vartijana», sanoi Olivier hiljaisesti kuiskaten, ikäänkuin nuo kolkot kuningasten ja soturien kuvat olisivat voineet pahastua kovasta puheesta, tai ikäänkuin ''hän'' olisi pelännyt herättävänsä kaiut, jotka piilivät monilokeroisissa holveissa sekä tämän gotilaistyylisessä avaran ja synkännäköisen huoneen kattoparruissa. »Mitä käskyjä ja merkkejä minun tulee täällä vartioidessani noudattaa?» kysyi Qventin yhtä hiljaisella äänellä. »Onko sinun pyssysi latingissa?» kysyi Olivier kysymykseen vastaamatta. »Kyllä se pian saadaan latinkiin», sanoi Qventin. Hän latasi aseensa ja otti tulta sytyttimeensä (joka tarpeen tullessa oli vänkkireikään pistettävä) pystyvalkean tähteiksi jääneistä hiilistä, jotka vielä kytivät takassa – niin suuressa takassa, että sitä hyvin olisi sopinut sanoa salin kylkeen rakennetuksi gotilaiseksi kammioksi tai kappeliksi. Kun se oli tehty, ilmoitti Olivier Durward’ille, että henkivartijaväen suuriin etuoikeuksiin kuului sekin, ettei heidän tarvinnut ottaa vastaan käskyjä keneltäkään muulta paitsi itse Ranskan kuninkaalta ja ylikonnetablelta. »Sinä olet nyt asetettu tänne kuninkaan käskystä, nuori mies», lisäsi hän, »eikä sinun tarvinne kauan olla täällä, ennenkuin saat tietää miksi olet tänne käsketty. Sillä välin tulee sinun astua tässä parvekkeella edestakaisin. Sinun on lupa seisahtua niin kauaksi kuin jotain kuuntelet, vaan et saa millään muotoa käydä istumaan etkä jättää kädestäsi pyssyä. Et myöskään saa kovalla äänellä laulaa tai viheltää; mutta jos niin tahdot, sopii sinun mutista jotakuta kirkkomme rukousta tai jotain viatonta laulua hiljaisella äänellä. Hyvästi nyt ja ole valpas vartija.» »Valpas vartija!» ajatteli nuori soturi, kun hänen oppaansa oli poistunut omituisen hiljaa hiipivin askelin ja kadonnut sivuovesta tapetin taakse. »Valpas vartija! Ketä täällä sitten tulee vartioida ja ketä vastaan? – Sillä ketä muuta paitsi rottia ja nahkasiipiä vastaan täällä voisi taistella, jolleivät nuo julmannäköiset muinaisajan edusmiehet herää henkiin minua häiritsemään? No no, se on velvollisuuteni luullakseni, ja se on täytettävä.» Lujasti päätettyään täyttää velvollisuutensa tyystimmällä tarkkuudella, hän koetti kuluttaa aikaansa lukemalla muutamia niistä jumalisista virsistä, joita hän oli oppinut luostarissa, missä hän isänsä surman jälkeen oli saanut turvapaikan. Ja tuntuipa hänen mielestänsä – sillä erotuksella vain, että hän oli silloisen noviisikauhtanan vaihtanut nykyiseen koreaan soturinpukuun – tämä vahtina astuminen Ranskan kuninkaan galleriassa hyvin samankaltaiselta kuin ne kävelyt, joista hän oli saanut perin kylliksensä Aberbrothick’in umpimuurisessa luostarissa. Mutta sitten, ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, ettei hän kuulunut luostariin, vaan maailmaan, hän rupesi itsekseen hiljaisella äänellä laulamaan muutamia yksinkertaisia ballaadeja, jotka hän oli oppinut sukunsa vanhalta harppumieheltä: ranskalaisten teloituksesta Aberlemnossa sekä Torres’issa, Duffus kuninkaan murhasta Torfar’issa ynnä muita samanlaisia voimallisia lauluja, joiden aiheena oli hänen kotimaansa ja erittäinkin hänen kotiseutunsa historia. Tällä tavoin hän sai jokseenkin pitkän ajan vierimään, ja kaksi tuntia oli jo kulunut päivällisajasta, kun heräävä nälkä muistutti Qventin’ille, että Aberbrothick-luostarin kunnon munkit, joskin he ankarasti vaativat hänen olemaan läsnä kaikissa rukouksissa, pitivät myös yhtä tarkasti kiinni ruokahetkistä. Tässä kuninkaallisessa palatsissa sitä vastoin ei kukaan ihminen näyttänyt pitävän sitä luonnollisena, että hän hartaasti halusi päivällistä sen jälkeen, kun hän kaiken aamua oli ollut liikkeellä ja nyt keskipäivällä väsyttänyt itseään vahdissa. Mutta suloisilla sävelillä on se lumoava voima, että ne viihdyttävät semmoistakin maltittomuutta, joka nyt Qventin’iä ahdisti. Tuon pitkän salin eli gallerian kummassakin päässä oli suuri ovi, jota jykevä kaari koristi; niiden kautta arvattavasti pääsi erinäisiin huonejaksoihin, jotka tämä galleria yhdisti toisiinsa. Jatkaessaan yksinäistä kävelyänsä näiden molempien ovien välillä, jotka olivat hänen vartioitavansa paikan rajana, vahti yht’äkkiä hämmästyi – toisen oven takaa helähti soiton sävel, jossa, ainakin Durward’in mielestä, sama harppu ja sama ääni, mitkä eilispäivänä olivat häntä ihastuttaneet, taas olivat yhtyneet yhteen. Kaikki eilisaamuiset mielikuvittelut, jotka sen jälkeen tapahtuneitten, sydäntä mullistavien seikkojen vuoksi olivat menettäneet elävyytensä, heräsivät nyt taas täyteen voimaansa. Qventin pysähtyi siihen paikkaan, missä hänen korvansa parhaiten saattoi imeä itseensä tuon säveleen, ja seisoi siinä pyssy olkapäällä, suu puoleksi avoinna, korva, silmä ja sielu, kaikki oveen kiintyneinä – ollen pikemmin maalatun vartijankuvan kaltainen kuin elävä vartija, ajattelematta mitään muuta, kuin miten hän, jos mahdollista, saisi jokaisen kerkeästi haihtuvan, suloisen säveleen kiinnitetyksi korvaansa. Nuo viehättävät säveleet kuuluivat vain epäselvästi – ne raukenivat, alkoivat haihtua ja haihtuivat kokonaan, mutta helähtivät taas uudestaan välistä pitemmän, välistä lyhyemmän hetken perästä. Mutta musiikki, samoinkuin kauneus, onkin usein kaikkein enimmin ihastuttava tai ainakin kaikkein voimallisin nostattamaan mielikuvittelua, kun se vain osaksi tarjoaa suloansa nautittavaksi, ja kuulijan tai katsojan oma mielikuvitus saa itse täyttää kaukaisuuden vuoksi epäselviksi jääneet kohdat; ja Qventin’illä sitä paitsi oli muutenkin kyllin miettimisen aihetta tuon lumoavan musiikin lomahetkinä. Sen jälkeen mitä hän oli enonsa sotakumppaneilta kuullut sekä mitä hänen läsnäollessaan juhlasalissa oli tapahtunut, hän saattoi nyt varmasti päättää, että hänen korviansa lumoava sireeni ei ollut, niinkuin hän aikaisemmin aivan yksinkertaisesti oli luullut, halvan kapakanisännän tytär tai sukulainen, vaan sama valepuvussa kulkeva, onneton kreivitär, jonka tähden nyt kuninkaat ja herttuat olivat pukeutumaisillaan rautahaarniskoihin ja ojentamaisillaan peitsiään. Tuhannet hurjat mielikuvittelut, jommoisia sillä romanttisella, seikkailuista rikkaalla aikakaudella niin helposti saattoi syntyä romanttisessa, seikkailuihin palavassa nuorukaisessa, saattoivat hänet kokonaan unohtamaan paikan, missä hän todenteolla ruumiillisesti oleskeli, rakennellen sen sijaan omia hurmaavia pilvilinnojaan. Mutta yhtäkkiä ne kaikki armottomalla tavalla rikottiin – kova käsi tarttui kiinni hänen aseeseensa, ja tyly ääni ihan hänen korvansa juuressa huudahti: »Haa! Pasques-Dieu! uneliaasti te, herra knaappi, näytätte toimittavankin vartijavirkaanne!» Se ääni oli mestari Pietarin kaikumaton, vaan kuitenkin läpi sydämen käyvä, pilkallinen ääni; ja Qventin, äkisti heräten houreistaan, huomasi häpeällä ja pelästyksellä, että hänen uneksiessaan Ludvig itse – luultavasti astuttuaan sisään jonkun salaoven kautta ja hävittyään seinää myöten tai seinäverhojen taitse – oli huomaamatta päässyt häntä niin likelle, että melkein olisi saattanut ryöstää hänen aseensa. Hämmästyksen ensi vaikutus oli se, että Qventin tempasi äkisti aseensa irti, niin että kuningas horjahti taaksepäin. Mutta samassa hänessä heräsi myös pelko, että hän, totellen luonnonviettiään, niin sanoaksemme, joka pakoittaa urhoollisen miehen tekemään vastarintaa, kun häneltä yritetään asetta ryöstää, oli sysäyksellänsä vielä enemmän suututtanut kuningasta, joka jo oli vihastunut hänen huolimattomuudestansa. Tämän tunteen vaikutuksen alaisena hän, tietämättä mitä teki, otti pyssynsä, laski sen jälleen olkapäälleen ja seisoi näin liikahtamatta kuninkaan edessä, joka nyt, niinkuin hänellä oli syytä luulla, oli tullut hänen verivihollisekseen. Ludvigin tyrannius johtui vähemmän luontaisesta sydämen julmuudesta ja armottomuudesta kuin kylmäverisestä valtioviisaudesta ja arasta epäluuloisuudesta; mutta hänessä oli hiukan tuota pilkallista tylyyttä, joka teki, että hän yksityisissä keskusteluissa oli kova tyranni, ja että se tuska, jossa hän tämmöisissä tilaisuuksissa näki toisten ihmisten olevan, huvitti häntä. Siitä huolimatta ei hän nyt kauemmin jatkanut kiusaamistaan, vaan sanoi ainoastaan: »Tämän-aamuinen apusi on yltäkyllin maksanut näin nuoren soturin huolimattomuuden. – Oletko saanut ruokaa?» Qventin, joka pikemmin luuli tulevansa lähetetyksi yliprovossin käsiin, kuin saavansa tämmöisiä mieltä hyvittäviä sanoja kuulla, vastasi nöyrästi, ettei ollut saanut päivällistä. »Poika parka», virkkoi Ludvig tavallista laupiaammalla äänellä, »nälkä on hänet tehnyt uneliaaksi. – Kylläpä tiedän, että sinun ruokahalusi on oikea susi», jatkoi hän, »ja täytyyhän minun pelastaa sinut siitä pedosta niinkuin sinä pelastit minut toisesta. – Sinä olet siinäkin asiassa menetellyt viisaasti, ja siitä sinua kiitän. – Kestätkö vielä tunnin ajan ruuatta?» »Vaikkapa vuorokaudenkin, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Durward, »muuten en olisi oikea Skotlannin poika.» »Vaan enpä minä, vaikka saisin toisen kuningaskunnan lisäksi, tahtoisi sitten olla se piirakka, jonka kimppuun sinä kävisit semmoisen paaston perästä», nauroi kuningas. »Mutta nyt ei olekaan puhe sinun päivällisestäsi, vaan omastani. Tänään olen pöytävieraikseni, vain kolmen kesken, kutsunut kardinaali Balue’n sekä Burgundin lähettilään – tuon Crévecoeur’in kreivin – ja jotakin saattaisi tapahtua – piru on aina kaikkein ahkerimmin liikkeellä, kun viholliset välirauhan ehdoilla tulevat yhteen.» Hän vaikeni ja seisoi ääneti katsellen synkästi, miettivästi eteensä. Koska kuninkaalla ei näyttänyt olevan kiire jatkaa puhettaan, uskalsi Qventin viimein kysyä, mitä hänen tulisi tehdä siinä tilaisuudessa. »Sinun tulee seisoa vartijana ruokapöydän vieressä, ladattu pyssy varalla», sanoi kuningas, »ja jos kavaluutta tapahtuu, ampua kavaltaja kuoliaaksi.» »Kavaluuttako, kuninkaallinen majesteetti! Tässä vartioidussa linnassa!» huudahti Durward. »Sinusta se näyttää mahdottomalta», sanoi kuningas, jota nuorukaisen suorapuheisuus ei näyttänyt loukanneen; »mutta on meidän historiassamme nähty, että kavaluus pääsee koiranreiänkin kautta sisään pujahtamaan. Kavaltamistako vartijat voisivat estää! Voi sinua hupsua poikaa! – Qvis custodiat ipsos custodes? – Kuka voi varjella itse henkivartijani kavaltamisesta?» »Heidän skotlantilaiskunniansa», vastasi Durward rohkeasti. »Oikein – aivan oikein – se sana oli minulle mieleen!» virkkoi kuningas iloisesti. »Skotlantilaiskunnia ei ole ikänä pettänyt, ja luottamukseni siihen onkin yhtä luja. Mutta kavaluus!» – Näin sanoen hän vaipui taas samaan synkkämielisyyteen, ja alkoi epätasaisilla askeleilla astua edestakaisin huoneessa. – »Se istuu vieressämme pitopöydässä, se pilkistää meidän viinimaljoistamme, se väijyy meidän neuvonantajiemme parrassa, meidän hoviherrojemme hymyilyssä, meidän hovinarriemme hupsussa naurunhohotuksessa – ja varsinkin se väijyy leppyvinänsä olevan vihamiehen ystävällisissä silmäniskuissa. Orleans’in Ludvig uskoi Burgundin Juhanaan – hän murhattiin Barbette-kadulla. Burgundin Juhana uskoi Orleans’in puolueeseen – hän sai surmansa Montereaun sillalla. – Minä en usko kehenkään – en kehenkään. – Kuules nyt – minä aion pitää tuota uhkarohkeaa kreiviä tarkasti silmällä, niin, ja tuota kirkkoylimystä myöskin, jota en liioin pidä luotettavana. Kun sanon: Écosse en avant! (Skotlanti, käy päälle!), niin ammu Crévecoeur samassa kuoliaaksi.» »Onhan se minun velvollisuuteni», sanoi Qventin, »jos teidän henkenne, herra kuningas, joutuisi vaaraan.» »Tietysti – en minä tarkoittanutkaan muuta», virkkoi kuningas. – »Mitä hyötyä minulla olisi tuon uhkarohkean soturin surmasta? – Niin, jos se olisi konnetable Saint-Paul!» – – Hän pysähtyi, ikäänkuin hänen mielestään liika sana olisi livahtanut hänen suustaan, mutta jatkoi sitten nauraen: »Pistihän minun oma lankonikin, Skotlannin Jaakko kuningas – sinun oma Jaakko kuninkaasi, Qventin – väkipuukon Douglas’in rintaan omassa kuninkaallisessa Skirling’in linnassaan, jonne kreivi oli tullut vieraskutsuihin.» »Stirling’in linnassa», oikaisi Durward, »älkää pahaksi panko, herra kuningas. – Mutta siitä teosta ei ollut paljon hyvää.» »Vai Stirlingkö on sen linnan nimi?» virkkoi kuningas, joka ei ollut kuulevinansa Qventin’in puheen loppupuolta. »No, olkoon sitten Stirling – nimi ei vaikuta asiaan. Mutta en minä aio mitään pahaa noille miehille – en yhtään mitään – siitä ei olisi minulle mitään hyötyä. Mutta kenties heidän aikomuksensa minua kohtaan eivät ole yhtä rehellisiä – minä turvaan sinun pyssyysi.» »Kyllä minä olen valmis tottelemaan merkkiänne», sanoi Durward, »mutta kuitenkin – –» »Sinä epäröit», sanoi kuningas. »Puhu vain suusi puhtaaksi – minä annan sinulle täyden luvan. Sinun kaltaisiltasi saattaa joskus saada sangen arvokkaita huomautuksia.» »Minä olisin vain ollut niin rohkea ja tuonut ilmi ihmetykseni sen johdosta, että te, herra kuningas, vaikka te pelkäätte kavallusta burgundilaisen puolelta, sittenkin sallitte hänen päästä näin likelle persoonaanne, vieläpä vain kolmen kesken.» »Älkää huoliko, herra knaappi», sanoi kuningas. »On olemassa vaaroja, jotka haihtuvat olemattomiksi, jos niitä rohkeasti käy vastaan, mutta jotka varmaan ja välttämättömästi tulevat päälle, jos suoraan ja selvästi näyttää pelkoa. Jos rohkeasti astun murisevan koiran luo ja silitän sitä, niin voin lyödä vetoa yhdestä kymmentä vastaan, että se leppyy ikihyväksi; mutta niin pian kuin näytän pelkääväni sitä, se hyppää päälleni ja puraisee. Sen verran tunnustan sinulle suoraan: – minulle on hyvin tärkeää, ettei lähettiläs vihoissaan palaa tuittupäisen herransa luo. Sen asian vuoksi antaudun tähän vaaraan. En ole koskaan välttänyt hengenvaaraa, kun siitä on voinut olla etua valtakunnalleni. – Seuraa nyt minua.» Ludvig vei nyt nuoren henkivartijansa, johon hän näytti erittäin mieltyneen, sivuovesta, mistä hän itse oli tullut sisään, ja näyttäen sitä hän sanoi: »Sen, joka toivoo hovissa menestyvänsä, tulee tuntea kaikki salaovet ja piiloportaat – niin vieläpä kaikki palatsin satimetkin ja salahaudat yhtä hyvin kuin julkiset läpikäytävät, kaksoisovet ja suuret portit.» Useampien mutkien ja kierrosten jälkeen kuningas astui pieneen holvikattoiseen huoneeseen, mihin pöytä oli katettu kolmella hengelle. Huoneen kaikki huonekalut sekä muu varustus olivat yksinkertaiset, niin että ne näyttivät melkein köyhiltä. Astiakaappi, jonka saattoi erottaa eri osiksi ja siirtää muualle, sisälsi muutamia hopeisia ja kultaisia astioita; ainoa kalu koko kamarissa, joka näytti hiukkasenkin kuninkaalliselta. Tämän astiakaapin taakse, missä saattoi olla aivan piilossa, Ludvig asetti Durward’in; ja katseltuaan eri puolilta ja huomattuaan, että vartija oli aivan näkymättömissä, antoi hän Qventin’ille vielä viimeiset käskynsä: – »Muista vaan sanat Écosse en avant! – Niin pian kun ne ovat suustani lähteneet, työnnä astiakaappi kumoon – älä välitä kupeista ja pikareista – ja pidä varasi, että tähtäät tarkkaan Crévecoeur’iin. – Jollet saa luotiasi sattumaan, niin ryntää päälle ja käytä puukkoasi – Olivier ja minä, me kyllä tulemme toimeen kardinaalin kanssa.» Näin puhuttuaan hän vihelsi kovaan ja kutsui sisään Olivier’in, joka samalla oli kamaripalvelijana ja parranajajana, ja joka muutenkin toimitti kaikki ne palvelukset, mitkä suorastaan koskivat kuninkaan persoonaa. Hänen kanssansa tuli kaksi vanhaa miestä, jotka yksin pitivät huolta tarjoamisesta näissä kuninkaallisissa pidoissa. Niin pian kuin kuningas oli istahtanut sijalleen, päästettiin vieraat sisään; ja Qventin, ollen itse näkymättömissä, seisoi niin, että hän tarkalleen saattoi nähdä, mitä kuninkaan ja hänen vieraittensa välillä tapahtui. Ludvig tervehti tulijoita erinomaisen ystävällisesti, jota Durward’in oli hyvin vaikea käsittää ajatellessaan hänelle äsken annettuja käskyjä sekä sitä tarkoitusta, minkä vuoksi hänen tuli seisoa piilossa astiakaapin takana, surma-ase kädessä. Ludvig ei näyttänyt vähintäkään pelkoa; päinvastoin olisi luullut, että nämä vieraat, jotka hän oli kutsunut pöytäänsä, olivat yli kaikkien muiden semmoisia miehiä, joihin hän aivan rajattomasti luotti ja joille hän oli erittäin halukas osoittamaan kunniaa. Ei mikään voinut olla sen majesteetillisempaa, mutta samalla sen kohteliaampaa, kuin hänen käytöksensä. Kaikki hänen ympärillään, hänen oma pukunsakin siihen luettuna, oli vailla tuota loistoa, jolla hänen valtakuntansa kaikki pikku valtiaat koreilivat juhlapidoissaan; mutta hänen oma puheensa ja käytöksensä olivat sittenkin mahtavan, armollisimmalla tuulellaan olevan kuninkaan mukaiset. Qventin’issä alkoi päästä se ajatus voitolle, että koko hänen äskeinen puheensa Ludvigin kanssa oli ollut vain unennäköä, tai että kardinaalin alamainen käytös sekä burgundilaisen aatelisherran suora, rehellinen ja jalo katse olivat perinjuurin poistaneet kuninkaan epäluulot. Mutta sillä aikaa kun vieraat, kuninkaan käskyä noudattaen, kävivät pöytään istumaan, iski Ludvig heihin tuikean silmäyksen, ja heti sen jälkeen vilkaisi Qventin’in piilopaikan puoleen. Se oli vain silmänräpäyksen työtä: mutta tuo silmäys ilmaisi niin paljon epäluuloa ja vihaa vieraita vastaan, niin ankaran käskyn Qventin’ille olla valpas vartioidessaan ja nopea merkin saatuaan, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle: Ludvigin tunteet olivat ennallansa, muuttumatta, eikä hänen pelkonsa ollut poistunut. Durward siis vielä enemmän kuin ennen ihmetteli, miten tyystin kuningas osasi peittää epäluuloiset tunteensa. Näytti siltä kuin Ludvig olisi peräti unohtanut ne rohkeat sanat, jotka Crévecoeur, koko hoviseuran kuullen, oli hänelle lausunut. Hän puheli kreivin kanssa menneistä ajoista, seikoista, jotka olivat tapahtuneet hänen majaillessaan maanpakolaisena Burgundin herttuan luona; hän tiedusteli kaikenlaista niistä aatelisherroista, joiden kanssa hän siihen aikaan oli seurustellut, aivan kuin se aika olisi ollut onnellisin koko hänen elämässään, ja ikäänkuin hänen sydämessään olisi ollut kaikkia niitä kohtaan, jotka jollakin lailla olivat lievittäneet hänen maanpakolaisuuttansa, vain ystävyyden ja kiitollisuuden tunteita. »Jos te olisitte ollut minkä muun valtakunnan lähettiläs hyvänsä», lausui hän, »niin olisin teitä jollakin juhlallisemmalla tavalla kestittänyt. Mutta vanhalle ystävälle, joka usein oli minun pöytäkumppaninani Genappes’n linnassa, tahdon näyttää itseni semmoisena kuin mieluimmin elän, vanhana Ludvig Valoislaisena, yhtä koreilemattomana ja yksinkertaisena kuin kuka hyvänsä minun parisilaisistani. Sittenkin käskin teitä varten, herra kreivi, varustaa hiukan parempia herkkuja kuin tavallisesti, sillä muistanhan minä teidän burgundilaisen puheenpartenne: »Mieux vault bon repas que bel habit». (Parempi makea huttu, kuin korea nuttu) – siksi käskin kokin huolehtia vähän enemmän ruuanlaitoksistamme. Ja mitä viiniin tulee, niin te tiedätte hyvin siitä olevan vanhan kiistan ja kilvan Burgundin ja Ranskan välillä, jonka kuitenkin tässä nyt heti sovitamme; minä juon teidän terveydeksenne Burgundin viiniä, ja te, herra kreivi, saatte juoda minun maljani sampanjassa. – Olivier hoi! annas minulle pikarillinen Auxerren viiniä!» Ja sitten hän rupesi iloisesti hyräilemään tuttua laulua: Auxerre est la boisson des rois (Auxerren viini on kuningasten juoma). »Nyt, herra kreivi, – minä juon jalon Burgundin herttuan, meidän ystävällisen ja suosiollisen serkkumme maljan! – Olivier, täytä tuo kultapikari uudestaan Rheims’in viinillä ja tarjoo se polvillasi kreiville – hän on täällä meidän rakkaan serkkumme sijaisena. – Herra kardinaali, teidän pikarinne me täytämme omalla kädellämme.» »Te olette sen jo täyttänyt, jotta se virtaa yli reunojensa», sanoi kardinaali sillä alamaisuudella, jota suosikki osoittaa suosiolliselle herrallensa. »Siksi että tiedämme teillä olevan lujan käden sitä kohottamaan», sanoi Ludvig. »Mutta kummalleko puolelle te asetutte tässä suuressa kiistassa – Sillerynkö vai Auxerren – Ranskan vai Burgundin?» »Minä tahdon olla puolueeton, kuninkaallinen majesteetti», vastasi kardinaali, »ja täytätän pikarini Auvergnen viinillä.» »Puolueettoman asema on vaarallisin», sanoi kuningas. Mutta huomattuaan, että kardinaali hiukan punastui, hän sivuutti sen aineen ja lisäsi: »Mutta teidän mielestänne Auvergnen viini on parasta siksi, ettei siihen jaloon juomaan sovi sekoittaa vettä. – Mutta te, herra kreivi, vitkastelette pikarinne tyhjentämistä. Ettehän suinkaan, toivoakseni, ole löytänyt mitään kansainvälistä katkeruutta sen pohjasta?» »Soisinpa, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Crévecoeur’in kreivi, »että kaikki kansainväliset riidat voitaisiin yhtä hauskasti sovittaa kuin tämä kiista meidän viinamäkiemme välillä.» »Aikaa myöten, herra kreivi», lausui kuningas, »aikaa myöten – hiljakseen niinkuin tekin tyhjensitte sampanjanne. – Ja kun se on tyhjennetty, niin tehkää minulle se ilo ja pistäkää pikari povellenne ja pitäkää se meidän kunnioituksemme merkkinä. Sitä en olisikaan kelle hyvänsä hennonut lahjoittaa. Se oli ennen aikaa Ranskan hirmun, Englannin kuninkaan Henrik V:n oma, ja joutui meidän käsiimme, kun Rouen valloitettiin ja nuo saarelaiset Ranskan ja Burgundin yhdistynein asein karkoitettiin Normandiasta. Sopivammalle miehelle en voisi sitä lahjoittaa kuin jalolle, uljaalle burgundilaiselle, joka hyvin tietää, että mannermaan vapauttaminen englantilaisten vallasta riippuu näiden molempien valtakuntain pysyvästä liitosta.» Kreivi vastasi tähän sopivilla sanoilla, ja Ludvig antoi nyt vapaat ohjakset luonteensa pilkalliselle leikillisyydelle, joka joskus kajasti esiin hänen mielenlaatunsa mustempien puolien välistä. Niinkuin luonnollistakin johtaen puhetta hän siroitteli ympärilleen lauselmia, jotka aina olivat kirpeät ja pistäväiset, usein todellakin sukkelat, mutta harvoin hyväntahtoiset, ja jutut, joita hän höysteeksi joukkoon sekoitti, olivat usein enemmän lystikkäitä kuin hienoja. Mutta ei yksikään sana, yksikään tavu, yksikään kirjain ilmaissut sitä mielialaa, murhan pelkoa, joka oli saattanut hänet tuomaan tähän kamariin aseellisen soturin ladatuin pyssyin, jotta hänen henkeänsä uhkaava päällekarkaus tulisi torjutuksi tai jo ennakoltakin estetyksi. Crévecoeur’in kreivi otti suoramielisesti osaa kuninkaan iloiseen puhetapaan; liukasmielinen kirkkoylimys puolestaan nauroi jokaiselle sukkeluudelle, vieläpä pani jokaiseen naurattavaan juttuun omiansakin lisään, laisinkaan häpeämättä sanoja, joita maalla kasvanut nuori skotlantilainen piilopaikassaan punastui. Puolentoista tunnin kuluttua ateria oli päättynyt, ja kuningas, kohteliaasti jättäen jäähyväiset vieraillensa, ilmaisi tahtovansa jäädä yksin. Niin pian kuin kaikki, Olivierkin, olivat lähteneet, hän kutsui Qventin’in esille piilopaikasta; mutta hänen äänensä oli nyt niin heikko, että nuorukainen tuskin saattoi uskoakaan sitä samaksi, joka äsken vielä oli laskenut leikkiä sekä vilkkaasti keskustellut. Lähetessään hän huomasi myös samanlaisen muutoksen kuninkaan muodossa. Teeskennellyn vilkkauden välke oli sammunut Ludvigin silmistä, hymy suupielistä oli kadonnut; hänessä näkyi nyt samaa voimain uupumusta kuin kuuluisassa näyttelijässä, kun hän äsken on päättänyt jonkun kaikkia voimia vaativan osan suorituksen, jossa hän, niin kauan kuin hän seisoi näyttämöllä, oli osoittanut tulisinta vilkkautta. »Sinun vartiohetkesi ei ole vieläkään loppunut», sanoi Ludvig Durward’ille. – »Virvoita nyt vain itseäsi vähän – tuolla pöydällä on ravintoa – sitten sanon mitä sinun vielä tulee tehdä. Enempää en nyt virka, sillä paha on nälkäisen kuunnella kylläisen puheita.» Hän heittäytyi istuimensa selkänojaa vasten, peitti otsansa kädellään ja vaikeni. [[Luokka:Qventin Durward]] 4272 9232 2006-11-24T17:04:58Z Nysalor 5 XI Roland’in sali {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: X Vartija| X Vartija]] |seuraava=[[Qventin Durward: XII Valtiomies|XII Valtiomies]] |otsikko=XI Roland’in sali |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Sokeeksi Lempi kuvataan. – Vaan onko : avioliitto näkevämpi? Vai : teroittuuko sen silmät laseista, : vanhempain taikka neuvoantajain : tai muiden lainaamista, joiden kautta : katsellen maat ja mannut, kivet kalliit, : ja kullat, rouvan myötäiset kaikki, : arvoltaan näyttää kymmenkertaisiksi? – : Se seikka kyllä sietäis miettimistä. : Pakollisen naimisen kurjuus. Ludvig XI, vaikka hän olikin vallanhimoisin kaikista Euroopan hallitsijoista ja arin vallastansa, ei kuitenkaan huolinut muusta kuin että hänellä olisi valta todenteolla käsissään. Ulkonaisesta loistosta hän ylimalkaan ei pitänyt suuresti väliä, vaikka hän sangen hyvin tiesi, mitkä kunnianosoitukset olivat hänen arvolleen tulevat, ja toisinaan vaatikin niitä tarkasti. Jos hänen mielenlaatunsa olisi ollut vähemmän viekas, niin olisi ystävällisyys, jolla hän kestitsi alamaisiansa pöydässään, vieläpä joskus itsekin istahti heidän pöytäänsä, varmaankin tehnyt Ludvigin sangen rakkaaksi kansalle. Ja niinkin kuin asian laita oli, hyvitti kuninkaan koreilematon käytöstapa monta hänen pahaa puoltansa niiden alamaisten silmissä, joilla ei ollut erikoisempaa haittaa hänen epäluuloisuudestaan sekä arkuudestaan. Kolmas sääty eli porvaristo Ranskassa, joka tämän hallitsijan aikana kohosi entistä suurempaan varallisuuteen ja arvoon, piti häntä kunniassa, vaikkei se häntä rakastanutkaan. Heidän kannatuksensa tekikin hänelle mahdolliseksi säilyttää paikkansa huolimatta aatelisherrojen vihasta, joiden mielestä hän oli antanut Ranskan kruunun loiston tummentua ja saastuttanut heidän omatkin loistavat etunsa juuri tuolla ulkonaisen loiston ylenkatseella, joka porvareille oli niin mieleinen. Kärsivällisyydellä, jota useimmat muut hallitsijat olisivat katsoneet arvoansa alentavaksi, ja samalla myös jonkimmoisella huvilla odotti Ranskan kuningas, kunnes hänen henkivartijansa oli tyydyttänyt nuorukaisvatsansa ahneuden. Tietysti Qventin oli siksi viisas ja varovainen, ettei hän kiusannut kuninkaallista malttia liian pitkällä ja ikävällä odottamisella; usean kerran hän jo aikoi keskeyttää syöntinsä, ennenkuin Ludvig sen salli. »Silmistäsi näen», virkkoi kuningas hyvänsävyisesti, »ettei rohkeutesi ole vielä masennuksissa. Käy päälle vaan – Jumala ja pyhä Dionysius avuksi! – käy kimppuun taas! Ruoka ja rukous, sen sanon sinulle», näin sanoen hän risti silmiään, »eivät ole koskaan olleet kristityn työn esteenä. Ota myös siemaus viiniä – mutta varo ylimalkaan viinipulloa – se vika on sinun kansalaisillasi samoin kuin englantilaisillakin. Jollei teillä sitä pahaa taipumusta olisi, niin te olisitte kaikkein parhaita sotureita, mitkä ikänä ovat rautahaarniskan pukeneet päällensä. Ja nyt pyyhi kätesi joutuun – älä unohda lukea benedicite’ä (ruokasiunausta), ja seuraa minua.» Qventin totteli ja seurasi Ludvigia toista, mutta aivan yhtä umpisokkelon kaltaista tietä myöten kuin edelliselläkin kerralla, kunnes päästiin Roland’in saliin. »Huomaa», sanoi kuningas käskevällä äänellä; »sinä et ole silmänräpäykseksikään poistunut tältä vahtipaikaltasi – olkoon se sinun vastauksesi enollesi sekä muille kumppaneille – ja kuules, vielä paremmin sitoakseni sinun muistisi annan sinulle nämät kultavitjat», näin sanoen hän viskasi hänen käsivarrelleen sangen kalliit vitjat. »Jollen käykään koreana itse, niin kuitenkin niillä, joihin luotan, on aina varaa kilpailla parhaittenkin kanssa. Mutta, jos tämmöiset vitjat eivät saa kieltä kiinnitetyksi ja estetyksi liian kepeästi liikkumasta, niin onpa Erakko kummilla toinen taikakalu kaulaa varten, joka sen vian aivan varmasti parantaa. Ja nyt kuule! – Ei kukaan mies, paitsi Olivier ja minä, saa tulla tänne sisään tänä iltana; mutta naisia tänne tulee, joko tämän tai tuon oven kautta, ehkäpä kumpaisestakin ovesta. Jos he sinulta jotain kysyvät, niin on sinun lupa vastata; mutta vastauksesi olkoon lyhyt, niinkuin vartijasoturin ainakin; sinä puolestasi et saa heitä puhutella, etkä myöskään antautua pitempään keskusteluun. Mutta kuuntele mitä he puhuvat. Sinun korvasi, samoinkuin sinun kätesi, ovat minun – minä olen ostanut sinut ruumiinesi, sieluinesi. Jos siis satut kuulemaan jotakin heidän puheistansa, niin sinun tulee pitää se muistissasi, kunnes olet sen minulle ilmoittanut, ja sitten sinun täytyy se unohtaa. Ja nyt, asiaa lähemmin mietittyäni, katsonkin paremmaksi, että sinua luullaan skotlantilais-rekryytiksi, joka on tullut tänne suoraan vuoristostaan, eikä vielä ole oppinut meidän kaikkein kristillisintä kieltämme. – Niin oikein. – Jos he siis puhuttelevat sinua, niin ''älä'' vastaa – se vapauttaa sinut kaikista epäilyksistä, ja sitten he vapaammin puhelevat keskenään sinun läsnäolostasi huolimatta. Ymmärräthän? – Jää hyvästi nyt! Ole varovainen, niin sinulla on hyvä suosija.» Tuskin nämät sanat olivat tulleet hänen suustaan, niin olikin kuningas jo kadonnut seinäverhon taakse, jättäen Qventin’in miettimään, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Nuorukainen oli nyt semmoisessa tilassa, jossa kernaammin katsellaan eteen- kuin taaksepäin; sillä se ajatus, että hän oli seisonut niinkuin hirveä tiheikössä väijyvä metsämies, valmiina ottamaan hengiltä jalon Crévecoeur’in kreivin, ei ollut juuri mieltäylentävä. Tosin näytti kuninkaan varokeino tässä tilaisuudessa tarkoittaneen yksinomaan hänen oman henkensä suojelemista ja puolustusta; mutta mikä saattoi ta’ata Durward’ille sen, ettei häntä pian ilman semmoistakin syytä käskettäisi samanlaiseen tehtävään? Silloin tulisi hänelle paha pula eteen; sillä, kuninkaan mielenlaatuun nähden, ei tietystikään voinut olla muu kuin kuolema edessä, jollei hän tottelisi, ja ääni hänen rinnassaan vakuutti, että totteleminen kävisi hänen kunnialleen. Hän käänsi siis ajatuksensa tästä aineesta sillä viisaalla lohdutuksella, johon nuoriso niin usein turvautuu, kun tulevaisuudessa uhkaavat vaarat ahdistavat sen mieltä, että muka vielä on kyllin aikaa, kun paha todella on jo tullut eteen, ajatella mitä olisi tehtävä, ja että jokaisella päivällä on oma huolensa. Qventin’iin tämä lohdutus sitä helpommin vaikutti, koska kuninkaan viimeinen käsky oli saattanut hänen mieleensä ajatuksen, jota oli paljon hauskempi ajatella, kuin hänen omaa tilaansa. Harppuneito varmaankin oli yksi niistä, joita hänen tuli pitää silmällä; ja tarkasti hän päättikin totella kuninkaan käskyn toista puolta ja kuunnella jokaista tytön huulilta pirahtavaa sanaa saadaksensa tietää, oliko hänen puheensakin yhtä lumoava kuin hänen laulunsa. Mutta yhtä lujasti hän vannoi myös sydämessänsä, ettei kuninkaan korviin pääsisi ainoatakaan sanaa hänen puheistaan, joka kauniille puhujalle voisi olla muuksi kuin hyödyksi. Tälläpä kertaa ei ollut pelkoa, että hän jälleen nukahtaisi vahtipaikalleen. Jokaisen ohilentävän tuulenhenkäyksen, joka tunkeutuessaan sisään avonaisen rautaristikon läpi heilutti vanhoja seinäverhoja, Durward luuli ilmoittavan odotetun kaunottaren tuloa. Sanalla sanoen, hän tunsi sydämessään salaista pelkoa ja tulista odotusta, mikä aina on rakkauden seurakumppanina ja välistä on voimallisena syynä sen syttymiseen. Viimeinkin joku ovi vingahti ja narahti – sillä palatsienkaan ovet viidennellätoista vuosisadalla eivät kääntyneet saranoillaan niin hiljaa kuin meidän nykyiset. Mutta voi! – eipä ääni tullutkaan siltä puolen, josta harpun soitto taannoin kuului. Ovi aukesi, ja sisään astui nainen, kaksi muuta naista jäljessään, joille tämä kädenviittauksella antoi käskyn jäädä toiseen kamariin. Epätasaisesta, ontuvasta astunnasta, joka varsinkin näytti kovin rumalta, kun nainen astui pitkän gallerian lattian poikki, Qventin tunsi heti, että se oli Johanna prinsessa. Hän ojensi itsensä siis sopivaan, äänetöntä valppautta ilmaisevaan asentoon, ja laski prinsessan sivukulkiessa pyssynsä maahan, tällä tavoin osoittaen hänen arvolleen tulevaa kunnioitusta. Tähän kohteliaisuuteen vastasi prinsessa suosiollisella päänkumarruksella, ja Durward’illa oli nyt tilaisuus katsella häntä tarkemmin kuin aamupuolella. Sangen vähän oli tosiaankin tämän kovaonnisen kuninkaantyttären kasvoissa sellaista, mikä olisi voinut korvata hänen ruumiinsa vaivaisuutta ja hänen käyntinsä rumuutta. Kasvot eivät tosin itsessään suinkaan olleet vastenmieliset, vaikkeivät kauniitkaan; ja hänen suuret sinisilmänsä, jotka enimmiten olivat maahan luotuina, ilmaisivat nöyrää ja kärsivällistä kohtaloonalistumista. Mutta hän oli kauhean kalpea; hänen ihollaan oli sama ikävä kellertävä värin vivahdus, mikä tavallisesti seuraa kivulloisuuden mukana; ja huuletkin olivat kalpeat, värittömät, vaikka toiselta puolen valkoiset hampaat olivat säännölliset. Prinsessalla oli tuuhea liinaharjatukka, joka oli niin valkeankeltainen, että se melkein sinerteli; ja hänen kamarineitsyensä, jonka mielestä tuo tukan tuuheus varmaankin oli kaunistukseksi, ei ollut asiaa juuri liioin parantanut sillä, että hän oli kähertänyt hiuksia kelmeitten kasvojen ympärille, jotka siitä saivat melkein ruumiinkaltaisen, Tuonelaa muistuttavan muodon. Ja päällepäätteeksikin vielä prinsessa oli valinnut vaaleanvihreän silkkileningin, joka teki hänen kasvonsa vieläkin enemmän haahmontapaisiksi. Qventin seurasi tätä oudonnäköistä olentoa katseilla, joissa uteliaisuuteen sekaantui surkuttelua, sillä tätä jälkimäistä tunnetta jokainen prinsessan katse ja liike nostatti. Mutta yhtäkkiä astui saliin vielä kaksi naista toisesta ovesta. Toinen niistä oli sama nuori neito, joka Ludvigin käskystä oli tarjonnut Qventin’ille hedelmiä tuon merkillisen aamiaisaterian aikana Lilja-ravintolassa. Ja nyt, koska siihen oli liittynyt koko se salainen viehätys, jonka harppua soittava tuntematon haltija oli nostattanut Durward’in sydämessä sekä se tieto, että hänellä oli mahtavan kreivikunnan korkeasukuinen perillinen edessään, teki neidon kauneus vielä monin verroin suuremman vaikutuksen kuin ensi kerralla, jolloin hän oli luullut tyttöä vain halvan krouvarin tyttäreksi, joka palveli rikasta ja oikullista porvaria. Qventin ihmetteli nyt miten hän koskaan oli voinut olla huomaamatta neidon todellista säätyä. Olihan nytkin hänen pukunsa melkein yhtä yksinkertainen, nimittäin musta surupuku, ilman minkäänlaisia koristuksia. Päähineenä oli ainoastaan musta suruharsohuntu, joka oli kokonaan taaksepäin työnnetty, niin että kasvot olivat aivan peittämättä. Ja tuo tieto hänen todellisesta säädystään antoi Durward’in silmissä hänen kauniille varrelleen uuden arvokkaisuuden, hänen astunnalleen uuden hienouden, sekä hänen säännöllisille kasvoilleen, hänen ihanalle iholleen sekä hänen säihkyville silmilleen korkeaa sukuperää ilmaisevan ylevyyden, mikä vielä kohotti niiden kauneutta. Kuolemanrangaistuksenkaan uhalla ei Durward olisi voinut hillitä itseään osoittamasta tälle kaunottarelle sekä hänen seurakumppanilleen samaa kunnioitusta kuin äsken prinsessan kuninkaalliselle arvolle. He vastaanottivat hänen kohteliaisuutensa niinkuin ihmiset, jotka ovat tottuneet alamaisten kunnianosoituksiin, ja vastasivat siihen armollisesti. Mutta Qventin’in mielestä – ehkäpä se oli vain nuoren mielen kuvittelua – näytti siltä, kuin nuorempi neito olisi hiukan punastunut, luonut silmänsä maahan ja joutunut ikäänkuin hämilleen, hiukkasen vain, vastatessaan nuorukaisen soturintapaiseen tervehdykseen. Se johtui varmaankin siitä, että neidon mieleen muistui rohkea tuntematon nuori herra vastapäätä olevassa tornissa Lilja-ravintolassa. Mutta johtuiko tuo hämilläolo mielipahasta? Siihen kysymykseen ei Durward voinut vastata. Nuoren kreivintyttären seuralainen, hänkin koruttomassa puvussa, aivan mustissa, oli siinä iässä, jolloin naiset tahtovat pitää kiinni kauneudenmaineestaan, mikä vuosi vuodelta on alkanut haihtua. Hänessä oli vielä kyllin kauneuden tähteitä säilynyt, niin että selvään näkyi, kuinka suuri hänen viehätysvoimansa aikoinaan oli mahtanut olla; ja hänen käytöksensä osoitti selvästi, että hän ei ainoastaan muistellut olleita ja menneitä voittoja, vaan myös vielä toivoi tulevaisia. Hän oli pitkä vartaloltaan ja sulava liikkeiltään, vaikka vähän ylpeännäköinen ryhdiltänsä, ja hän vastasi Qventin’in tervehdykseen armollisella ja suosiollisella hymyllä, jonka jälkeen hän heti kuiskasi jotain nuoren kumppaninsa korvaan. Tämä kääntyi soturin puoleen, ikäänkuin vanhemman neidon kehoitusta totellen, mutta vastasi sittenkin silmiään kohottamatta Qventin’iin. Durward ei voinut olla olettamatta, että tuo kuiskaus oli kehoituksena nuorelle neidolle katsomaan miten pulska poika hän oli; ja hänelle oli mieleen (enpä kuitenkaan tiedä miksi), että nuori krevitär ei huolinut katsahtaa häneen saadaksensa omin silmin vakuutuksen kuiskauksen totuudesta. Luultavasti hän arveli sen osoittavan, että heidän välillään oli jo syntynyt jonkunlainen salainen side, joka teki jokaisen pikku seikankin tärkeäksi. Tämä ajatus oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä koko hänen huomionsa kiintyi heti Johanna prinsessan sekä molempien toisten neitojen puheeseen. Prinsessa oli heidän astuessaan sisään seisahtunut paikalleen; epäilemättä hän itsekin tiesi, ettei hän astunut kauniisti; ja koska hän vastaanottaessaan heidän tervehdyksensä ja vastatessaan siihen oli hiukan ujo, niin vanhempi vieraista neidoista ei arvannutkaan kuinka korkeasäätyinen henkilö hänellä oli edessään, vaan alkoi puhutella prinsessaa tavalla, joka osoitti, että hän puheellaan luuli pikemmin suovansa jotain armoa, kuin saavansa semmoista. »Onpa hauska, korkeasukuinen neiti», virkkoi hän hymyllä, jonka tuli samassa osoittaa sekä nöyryyttä että rohkaisua, »että meidän vihdoin viimeinkin on sallittu puhutella niin arvoisaa, omaan sukupuoleemme kuuluvaa henkilöä kuin te näytätte olevan. Totta puhuen ei meillä ole ollut liiaksi syytä olla kiitollisia Ludvig kuninkaan kohteliaisuudesta vieraitansa kohtaan. – Älä, rakkaani, huoli nykiä minua hihasta – minä näen tämän nuoren neidon silmistä, että hän surkuttelee meidän tilaamme. – Sen jälkeen kun me tulimme tänne, korkea-arvoinen neiti, ei meitä ole pidetty juuri vankeja paremmin. Tuhannet kerrat kehoitettuaan meitä alistamaan asiamme ja persoonamme Ranskan suojeluksen alle antoi tuo Kaikkein Kristillisin Kuningas meille majapaikaksi ensin huonon ravintolan ja nyt syrjäisen nurkkakammion tässä koinsyömässä palatsissa, josta meillä vain päivänlaskussa on lupa lähteä ulos ilmailemaan, ikäänkuin me olisimme yölepakoita tai tarhapöllöjä, joiden näyttäytyminen päivänvalossa muka ennustaisi pahaa.» »Minulla on paha mieli», sanoi prinsessa sammaltaen, ollen hämillään tästä puheenaineesta, »ettei meidän tähän asti ole ollut mahdollista kestitä teitä arvonne mukaisesti. – Teidän veljentyttärenne, toivoakseni, on kuitenkin tyytyväisempi?» »Paljon, paljon tyytyväisempi kuin voinkaan sanoin selittää», vastasi nuori kreivitär. – »En pyytänyt muuta kuin suojaa, ja olen saanut täällä sen lisäksi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Edellisen asuinpaikkamme yksinäisyys sekä nykyisen asuntomme vieläkin suurempi rauha lisää minun silmissäni sen armon moninkertaiseksi, jonka kuningas meille onnettomille pakolaisille on suonut.» »Vaiti, hupsu tyttö», virkkoi vanhempi neito, »ja puhukaamme suumme puhtaaksi, koska viimeinkin olemme kolmen kesken naisen kanssa – kolmen kesken, sanon minä, sillä eihän tuo pulska soturi tuossa ole muuta kuin kuvapatsas, hän kun ei näytä osaavan liikuttaa jäseniänsäkään, eikä liioin kuulu osaavan käyttää suutansa, ei ainakaan millään sivistyneellä kielellä – koska, sanon minä, ei kukaan muu kuin tämä korkea-arvoinen neito voi ymmärtää puhettamme, niin tunnustan kun tunnustankin, etten vielä ikänäni ole mitään niin katunut kuin tätä matkaa tänne Ranskanmaalle. Minä toivoin loistavaa vastaanottoa, turnajaisia, karuselleja, juhlamenoja sekä juhlapitoja; mutta sen sijaan ei meidän osaksemme ole tullut muuta kuin yksinäisyyttä ja unohdusta. Ylhäisin vieras, jonka kuningas esitti meille, oli mustalaislurjus, jonka välityksellä hän käski meidän hoitaa kirjeenvaihtoamme Flanderissa olevien ystäviemme kanssa. – Mutta kenties», jatkoi hän, »aikoo hän valtioviisaudessaan pitää meidät lukon takana elämämme loppuun saakka, jotta hän sitten, kun ikivanha Croyen suku on sukupuuttoon hävinnyt, saisi meidän tiluksemme käsiinsä. Niin armoton ei kuitenkaan Burgundin herttuakaan ollut; hän tarjosi toki veljentyttärelleni puolison, vaikka pahanluontoisenkin.» »Minun mielestäni luostarihuntu olisi tervetulleempi kuin pahanluontoinen puoliso», virkkoi prinsessa, joka tuskin sai tilaisuuden sanoa jonkun sanan väliin. »Pitäisihän ihmisellä kuitenkin olla valta valita, korkea-arvoinen neito», vastasi puhelias kreivitär. »Veljentyttäreni puolesta minä muuten puhunkin, sen Jumala tietää; sillä mitä minuun tulee, olen jo aikoja sitten luopunut kaikista tulevaisuustoiveista. Te hymyilette, näen minä, mutta, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, se on ilmeinen tosi. – Vaan ei se kuitenkaan ole mikään puolustus kuninkaalle, jonka käytös samoinkuin ulkomuotokin pikemmin sopisi vanhalle Michaud’lle, gentiläiselle rahanvaihtajalle, kuin Kaarle Suuren jälkeläiselle.» »Lakatkaa!» sanoi prinsessa, ja hänen äänensä kuulosti hiukan ankaralta; »muistakaa että te puhutte minun isästäni.» »Teidän isästännekö?» huudahti burgundilainen neito hämmästyneenä. »Niin, minun isästäni», toisti prinsessa arvokkaasti. »Minä olen Ranskan prinsessa Johanna. – Mutta älkää kuitenkaan olko peloissanne, korkea-arvoinen neito», jatkoi hän luonnostaan lempeällä äänellä, »ei teidän aikomuksenne ollut pahoittaa mieltäni, enkä minä olekaan pahoillani. Luottakaa minuun, että olen tekevä mitä ikänä voin, jotta tämä maanpakolaisuus olisi teille sekä tälle miellyttävälle nuorelle neidolle vähemmän rasittava. Voi, tosin minun valtani ei ole suuri, mutta miellelläni koetan auttaa teitä.» Syvästi, alamaisesti kumartaen kreivitär Hameline de Croye, se oli vanhemman neidon nimi, vastasi prinsessan suosiolliseen tarjoumukseen. Krevitär oli kauan aikaa oleskellut hovissa, hän tunsi täsmälleen hovitavat ja noudatti tarkasti sitä sääntöä, joka on kaikkien aikakausien hovilaisille ominainen, sitä nimittäin, että vaikka he keskenään puhellessaan tavallisesti keskustelevat herrasväkensä hullutuksista ja paheista sekä siitä vääryydestä ja kylmäkiskoisuudesta, jolla tämä herrasväki heitä muka kohtelee, he eivät sittenkään koskaan hiiskahda sanaakaan sellaisista asioista hallitsijan tai jonkun hänen sukulaisensa kuullen. Neiti Croye oli siis kovin pahoillansa siitä onnettomasta erehdyksestä, joka oli saattanut hänet lausumaan niin sopimattomia sanoja Ludvig kuninkaan tyttären läsnäollessa. Hänen mielipahan ilmaisuillaan ja anteeksipyynnöillään ei olisi ollut mitään loppua, ellei prinsessa olisi pyytänyt häntä niistä lakkaamaan ja jälleen rauhoittumaan mitä lempeimmillä sanoilla, jotka kuitenkin Ranskan tyttären suussa olivat käskyn veroiset, kieltäen kerta kaikkiaan kaikki puolustukset ja selitykset. Prinsessa kävi sitten arvokkaasti istumaan, mikä sopi hänelle erittäin hyvin, ja käski myös molempien muiden naisten istua, yhden kummallekin sivulleen, jota käskyä nuorempi vieras totteli luonnollisella ja kunnioittavalla ujoudella, mutta vanhempi nainen teeskennellyllä nöyryydellä ja alamaisuudella. Heidän keskustelunsa jatkui nyt niin hiljaisella äänellä, ettei vartija kuullut siitä mitään. Hän vain huomasi, että prinsessa näytti osoittavan paljon suosiota nuoremmalle, miellyttävämmälle neidolle, ja että kreivitär Hameline, vaikka hän puhelikin paljoa enemmän, tällä puheensa ja mielistelynsä tulvalla veti paljoa vähemmän Johannan huomion puoleensa kuin veljentytär lyhyillä, ujoilla vastauksillaan hänelle tehtyihin kysymyksiin. Tämä keskustelu ei ollut vielä neljännestuntiakaan kestänyt, kun ovi salin alipäässä aukeni ja eräs mies, ratsastusviitta hartioillaan, astui sisään. Totellen kuninkaan käskyä ja seuraten sitä lujaa päätöstä, ettei häntä enää toista kertaa saisi tavata uneliaana vahtivirassaan, Qventin heti astui tulijaa vastaan, pysähtyi vieraan ja naisten väliin ja käski hänen paikalla poistua. »Kenenkä käskystä?» kysäsi vieras ylenkatseellisella kummastuksella. »Kuninkaan käskystä», virkkoi Qventin lujasti, »jonka noudattamista minä olen tähän asetettu valvomaan.» »Eihän toki Orleans’in Ludvigia vastaan!» sanoi herttua, heittäen pois viittansa. Nuorukainen oli hetken aikaa kahden vaiheilla. Mitenkä hän voisi pakoittaa tämän käskyn noudattamiseen kuningassuvun ylimmäistä prinssiä, joka, niinkuin huhu yleisesti kertoi, oli kuninkaan tuleva vävy? »Herttuaallinen ylhäisyys», sanoi hän, »te olette liian suuri herra, että minun sopisi vastustaa teidän tahtoanne. Mutta toivonpa teidän, herra herttua, todistavan puolestani, että olen täyttänyt vartiovirkani velvollisuuden niin pitkälle kuin te sen sallitte.» »Ole huoleti – ei sinulle tästä tule nuhteita, nuori soturi», vakuutti Orleans’in herttua; ja sitten, käyden peremmälle saliin, hän tervehti prinsessaa sillä väkinäisyydellä, joka aina pilkisti hänen höyliytensä takaa hänen puhutellessaan morsiantansa. »Minä olin päivällisellä Dunois’in kanssa», virkkoi herttua, »ja kun siellä kuulin Roland’in salissa olevan vieraita, niin olin siksi rohkea, että tulin niiden lukua lisäämään.» Onnettoman Johannan kalpeille poskille lennähtävä puna, joka silmänräpäyksen ajaksi soi hänen muodollensa kauneuden välähdyksen, osoitti selvään, että tämä seuran lisäys ei ollut hänelle epämieluisa. Hän esitti heti herttuan molemmille Croyen kreivittärille; jotka tervehtivät häntä hänen korkealle sukuperälleen tulevalla alamaisuudella; ja sitten prinsessa, viitaten tuoliin, käski hänen istahtamaan ja ottamaan osaa heidän keskusteluunsa. Herttua ei sanonut kuitenkaan olevansa siksi rohkea, että hän tämmöisessä seurassa istahtaisi tuolille; hän otti tyynyn eräältä istuimelta, laski sen maahan kauniin, nuoren Croyen krevittären jalkojen juureen, ja istahti siihen sillä tavalla, että hän, osoittamatta epäkohteliaisuutta prinsessalle, kuitenkin saattoi kääntää suurimman huomionsa Johannan suloisen naapurin puoleen. Ensi alussa näytti siltä kuin tämä asia olisi ollut morsiamelle pikemmin mielihyväksi kuin pahaksi. Hän itse yllytti herttuan kohteliaisuutta ihanaa vierasta kohtaan, ja näytti arvelevan, että sulhasen ritarillisuus oli hänelle itselleenkin kunniaksi. Mutta Orleans’in herttuassa, joskin hän oli tottunut kuninkaan läsnäollessa alistamaan tahtonsa setänsä kovan ikeen alle, oli kuitenkin sen verran prinssin luonnetta, että hän heittäytyi mielitekojensa valtaan niinpian kun hillitsijä oli poissa. Käyttäen hyväkseen korkean arvonsa oikeutta, mikä salli hänen laiminlyödä tavallisia seuramenoja ja tekeytyä kerrassaan tuttavalliseksi, hän rupesi innokkaasti ylistelemään Isabella kreivittären kauneutta ja antoi sanojensa tulvailla esiin hillitsemättömällä rohkeudella – ehkäpä siihen oli osittain myös syynä viini, jota hän oli nauttinut tavallista suuremmassa määrässä, silla Dunois ei ollut mikään Bakkhuksen vihamies. – Viimeinpä näytti siltä kuin hän olisi ollut melkein rakastunut, ja prinsessa miltei aivan unhoitettu. Mielittelyt, joiden hän salli virrata suustansa, eivät olleet mieleen muille kuin vain yhdelle ainoalle henkilölle koko tässä seurassa. Hameline krevitär kuvitteli näet jo mielessään sitä kunniaa, että avioliitto kuninkaallisen suvun ylimmäisen prinssin kanssa tulisi toimeen; ja Isabellan korkeaan sukuperään, kauneuteen sekä laajoihin maatiluksiin nähden tuo korkealle lentävä toivo ei suinkaan olisi näyttänyt mahdottomalta vähemmänkin mielikuvitteluille herkän katselijan silmissä, jos vain, mahdollisuuden ehtoja punnitessa, ei ottanut Ludvig kuninkaan tuumia lukuun. Nuorempi kreivitär puolestaan kuunteli herttuan koreita puheita pelolla ja hämmästyksellä, aika ajoittain luoden rukoilevan silmäyksen prinsessaan, ikäänkuin anoen häneltä apua. Mutta loukattu sydämen rakkaus ja hänen luontainen ujoutensa olivat saattaneet Johannan aivan kykenemättömäksi ottamaan osaa puheeseen; ja viimein, jollemme ota lukuun muutamia kohteliaita huudahduksia Hameline neidon puolelta, puhuminen jäi kokonaan herttuan valtaan, ja keskustelun aineena oli yksistään nuorempi Croyen kreivitär, jonka kauneutta herttua ylisteli koreimmalla kaunopuheisuudella. Eipä sovi myöskään jättää mainitsematta, että vielä kolmaskin läsnäolija oli pahoillaan, nimittäin huomaamatta jäänyt vartija, joka, mitä hartaammaksi herttuan puhe kiihtyi, sitä enemmän näki ihanien unelmiensa sulavan kuin vahan päivänpaisteessa. Viimein Isabella kreivitär rohkaisi mielensä ja yritti katkaista nuo puheet, jotka jo alkoivat tulla hänelle inhottavan vastenmielisiksi, varsinkin kun hän näki, miten tuskallisen vaikutuksen herttuan käytös teki prinsessaan. Kääntyen Johannan puoleen krevitär ujosti, mutta jotenkin lujasti sanoi haluavansa pyytää häneltä armonosoitusta, koska prinsessa oli luvannut hänelle suojaansa. »Olkaa niin hyvä, kuninkaallinen korkeus», virkkoi hän, »ja koettakaa vakuuttaa Orleans’in herttualle, etteivät Burgundin naiset, vaikk’eivät he lienekään älyltään ja seurataidoltaan Ranskan naisten vertaisia, toki ole niin mielettömiä houkkapäitä, ettei heitä huvittaisi mikään muu paitsi tuollaiset ylenpalttiset mielistelyt.» »Mieltäni pahoittaa», sanoi herttua, ennenkuin prinsessa kerkesi vastata, »että te noilla sanoillanne samalla teette pilkkaa niin hyvin Burgundin naisten kauneudesta kuin myös Ranskan ritarien vakavuudesta. Jos olemmekin liian hätäiset ilmaisemaan ihastustamme, niin se johtuu siitä, että me rakastamme samalla tavalla kuin sodimmekin, suomatta kylmälle aprikoimiselle sijaa sydämessämme, ja että me olemme yhtä nopeat antautumaan kaunottaren vangeiksi kuin voittamaan urhoja.» »Meidän maan naisten kauneus», sanoi nuori kreivitär nuhtelevammalla äänellä, kuin mitä hän vielä tähän saakka oli uskaltanut käyttää korkeasukuista ihailijaansa kohtaan, »saattaa yhtä vähän vaatia semmoisia voittoja, kuin Burgundin miesten urhous taipuu suomaan toisille voittoa.» »Minä kunnioitan teidän isänmaanrakkauttanne, kreivitär», virkkoi herttua, »enkä minä tahdo väittääkään lauseenne loppuosaa vastaan, ennenkuin joku Burgundin ritari peitsi ojennuksissa tarjoutuu sitä puolustamaan. Mutta mitä siihen vääryyteen tulee, jonka olette teidän kotimaanne kaunottarille tehnyt, niin vetoan teistä – teihin itseenne. – Katsokaa tähän», hän viittasi suureen, Venetsian vapaavallan lahjoittamaan peiliin, jollaiset esineet siihen aikaan olivat hyvin harvinaisia ja kalliita, »ja sanokaa katsoen siihen, mikä sydän voisi tähän kuvastuvaa suloa vastustaa?» Prinsessa ei kestänyt sen kauemmin sulhasensa välinpitämättömyyttä; hän vaipui tuolin selkänojaa vasten syvästi huoaten, mikä kerrassaan palautti herttuan pilventakaisesta maailmastaan, ja saattoi neiti Hamelinen kysymään, voiko kuninkaallinen korkeus pahoin. »Päätäni alkoi äkkiä kivistää», virkkoi prinsessa yrittäen hymyillä; »mutta kyllä se kohta paranee.» Hänen yhä lisääntyvä kalpeutensa todisti kuitenkin nämät sanat valheeksi, ja saattoi neiti Hamelinen huutamaan apua, koska prinsessa nähtävästi oli pyörtymäisillään. Herttua, puraisten huultansa ja kiroten hurjuuttansa, kun hän ei ollut paremmin osannut hillitä kieltänsä, juoksi kutsumaan prinsessan palvelijoita, jotka olivat viereisessä kamarissa; ja heidän joutuisasti saavuttua paikalle ja tuotua lääkkeitä, ei herttua kavaljeerina ja ritarina voinut olla prinsessaa tukematta ja auttamatta. Hänen äänensä, joka säälistä sekä omantunnon vaivoista oli melkein lempeäksi heltynyt, olikin se lääke, jolla oli tehollisin voima toinnuttamaan jälleen prinsessaa, ja juuri kun pyörtymys oli mennyt ohitse, astui kuningas itse saliin. [[Luokka:Qventin Durward]] 4273 9233 2006-11-24T17:05:07Z Nysalor 5 XII Valtiomies {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XI Roland’in sali|XI Roland’in sali]] |seuraava=[[Qventin Durward: XIII Tietäjä|XIII Tietäjä]] |otsikko=XII Valtiomies |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Hän valtiovehkeiss’ on niin taitava, : ett’ (olkohonpa Piru kuinka viekas) : opettajaks’ hän kelpais Pirullenkin : ja osais kiusaajalle vanhallen : opettaa uutta kiusaamisen taitoa. : Vanha näytelmä. Saliin astuessaan Ludvig rypisti kulmakarvojaan sillä tavalla, jonka ylempänä kerroimme olleen hänelle ominaisen, ja sinkahutti niiden paksun, synkän pilven alta tuikean katseen kaikkiin läsnäoleviin; ja tätä välkähdystä iskiessään, niin Qventin perästäpäin kertoi, hänen silmänsä tulivat niin pieniksi, niin tulisiksi, niin läpitunkeviksi, että näytti siltä kuin olisi unessaan häiritty kyykäärme tuijottanut sen kanervanvarren takaa, jonka alla se oli maannut piilossaan. Tällä äkillisellä, tuikealla katseella tiedusteltuaan salissa nousseen hälinän syytä, hän ensin kääntyi Orleans’in herttuan puoleen. »Teko täällä olette, jalo serkku», sanoi hän, ja kysäisi sitten tylysti Qventin’iltä: »Etkö muistanut käskyäni?» »Suokaa tälle nuorelle soturille anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Orleans’in herttua; »hän ei ole laiminlyönyt velvollisuuttansa; mutta minä olin saanut kuulla prinsessan olevan tässä salissa.» »Ja te, näen minä, ette sallinut mitään vastarintaa, kun tulitte tänne osoittamaan morsiamellenne ritarillisuutta», sanoi kuningas, joka inhottavalla teeskentelyllään aina oli uskovinaan, että herttuakin tunsi samaa rakkautta, joka asusti vain onnettoman prinsessan sydämessä. »Ja tällä tavallako te houkuttelette henkivartijani tottelemattomuuten, nuori herra? – Mutta mitähän en antaisi anteeksi rakastuneelle, joka ei ajattele muuta kuin lempeään!» Orleans’in herttua kohotti päätään, ikäänkuin hän olisi aikonut vastustaa kuninkaan sanoja. Mutta vaistomainen kunnioitus Ludvigia kohtaan tai pelko, pikemmin sanoen, johon häntä lapsuudesta asti oli totutettu, salpasi hänen suunsa. »Ja Johanna ei ole voinut hyvin?» jatkoi kuningas. »Mutta älkää olko huolissanne, serkku; kyllä hän pian paranee. Taluttakaa hänet kamariinsa, sillä aikaa kun minä vien nämät vieraat neidot omalle puolelleen.» Nämät sanat lausuttiin äänellä, joka teki ne käskyksi, ja Orleans’in herttua poistuikin heti prinsessan kanssa salin toisesta ovesta; kuningas puolestaan, riisuttuaan hansikkaan oikeasta kädestänsä, saatti kohteliaasti Isabella kreivittären sekä hänen tätinsä heidän asuinhuoneeseensa, johon päästiin toisen oven kautta. Hän kumarsi syvään, kun he astuivat sisään, ja seisoi vielä kynnyksellä hetken aikaa sen jälkeen, kun he olivat kadonneet. Sitten hän aivan vakavasti sulki oven, väänsi suurta avainta, otti sen lukosta ja pisti vyöhönsä – täten hän muistutti vielä enemmän vanhaa saituria, joka ei voi rauhallisella mielellä lähteä matkalle, ellei hänellä ole aarrekammionsa avain mukanansa. Hitain askelin, mietteissään, silmät maahan luotuina, Ludvig läheni nyt Durward’ia, joka valmistuen ottamaan vuorossaan vastaan osansa kuninkaan vihastuksesta, odotti pelokkain sydämin hänen tuloaan. »Sinä olet tehnyt väärin», sanoi kuningas kohottaen ylös silmänsä ja tuijottaen lujasti Durward’iin päästyään kyynärän päähän hänestä, »sinä olet tehnyt kovin väärin ja ansainnut kuoleman. – Älä sano sanaakaan puolustukseksesi! – Mitä sinun tarvitsi totella herttuoita tai prinsessoja? – Mitä sinulla oli tekemistä muiden kuin minun käskyni kanssa?» »Suokaa anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi nuori soturi, »mitä minä saatoin tehdä?» »Mitäkö saatoit tehdä, kun väkisin pyrittiin sinun vartioittavasi paikan sivuitse?» vastasi kuningas pilkallisesti. »Mitä varten sinulla on pyssy olallasi? Sinun olisi pitänyt ojentaa pyssysi, ja jos tuo uhkarohkea kapinoitsija ei paikalla olisi peräytynyt, niin olisi hän saanut surmansa juuri tässä samassa salissa! Mene – tuon huoneen kautta. Siinä näet suuret portaat, joita myöten pääset sisempään linnanpihaan. Siellä tapaat Olivier Daim’in. Käske hänet tänne, ja mene itse kasarmiisi. – Ja jos pidät henkeäsi jossakin arvossa, niin varo ettei kielesi liiku yhtä kerkeästi kuin kätesi tänä päivänä on ollut kankea.» Iloissaan siitä että hän niin vähällä oli päässyt, mutta sydämessään inhoen sitä kylmäveristä armottomuutta, jota kuningas oli vaatinut häneltä virkavelvollisuuden täyttämisessä, meni Durward hänelle neuvottuun huoneeseen, riensi rappusia alas ja ilmoitti kuninkaan käskyn Olivier’ille, joka alhaalla pihalla odotti. Viekas parranajaja kumarsi, huoahti ja hymyili vielä tavallista laupiaammalla tavalla, lausuessaan nuorukaiselle jäähyväiset; ja sitten he erosivat, Qventin mennen kasarmiin, Olivier kuninkaan käskyä kuulemaan. Tässä kohdassa ne muistelmat, jotka pääasiallisesti ovat olleet tämän tositarinan perustana, valitettavasti olivat vaillinaiset; sillä koska ne enimmästä päästä olivat kirjoitetut Durward’in kertomuksen mukaan, eivät ne voineet sisältää sitä keskustelua, joka hänen poissaollessaan tapahtui kuninkaan ja hänen salaisen neuvonantajansa välillä. Hyväksi onneksi sisältää kuitenkin Hautlieun kirjasto käsinkirjoitetun kappaleen Jean de Troyes’n Chronique Scandaleuse’ä, joka on paljoa täydellisempi kuin painettu; ja onpa siihen vielä liitetty useampia merkillisiä muistiinpanoja, jotka – niin olisimme taipuvaiset luulemaan – Olivier itse luultavasti on kirjoittanut kuninkaansa kuoleman jälkeen ennenkuin hänelle sattui se onni, että hän sai jo kauan aikaa täydesti ansaitun hirsinuoran palkaksensa. Tästä käsikirjoituksesta on meidän onnistunut saada täydellinen tieto tuon halpasukuisen suosikin keskustelusta Ludvigin kanssa tässä tilaisuudessa, ja tämä keskustelu valaisee selvästi mainitun kuninkaan valtiovehkeitä, joista me muuten kenties olisimme turhaan koettaneet ottaa selkoa. Tullessaan Roland’in saliin suosittu palvelija tapasi kuninkaan istumassa mietteissään sillä tuolilla, jonka hänen tyttärensä muutamia minuutteja aikaisemmin oli jättänyt. Olivier tunsi tarkoin herransa luonteen ja senvuoksi hän kuulumattomin askelin hiipi kunnes hän oli joutunut kuninkaan näkyviin ja siten saattanut hänet huomaamaan hänen läsnäolonsa; sen jälkeen hän taas nöyrästi peräytyi hänen silmiensä edestä, kunnes saisi käskyn puhua tai kuunnella. Kuninkaan ensimäiset sanat eivät kuuluneet hauskoilta: – »Kas niin, Olivier, sinun viekkaat tuumasi sulavat sulamistaan, niinkuin lumet etelätuulen puhaltaessa. – Embrun’in pyhä Neitsyt auttakoon meitä, etteivät ne vain olisi noiden lumivyöryjen kaltaisia, joista Sveitsin maamoukat aina kertovat niin kummia juttuja, ja romahtaisi meidän päähämme.» »Mielipahakseni olen kuullut, kuninkaallinen majesteetti, ettei kaikki ole hyvin», vastasi Olivier. »Ei ole hyvin!» huusi kuningas kavahtaen ylös ja ruveten kiireisin askelin astumaan edestakaisin salissa. – »Kaikki on pahoin, mies, – ja melkein niin pahoin kuin vain suinkin voi olla – ja se kaikki johtuu sinun hyvästä, romanttisesta neuvostasi, että minä, juuri minä, rupeaisin onnettomien neitosten suojelijaksi! Burgundi, kuules mies, varustelee sotaa ja on yhdistymäisillään liittoon Englannin kanssa. Ja Edvard kuningas, jonka väki on nyt joutilaana kotona, aikoo ryöpsäyttää meidän niskaamme kaikki nuo tuhannet onnettoman Calais’n portin kautta. Jos vain jompikumpi olisi itsekseen, niin saisin hänet leppymään mielistelemällä tai en pelkäisi häntä; mutta molemmat yhdessä liitossa, yhdessä liitossa – ja lisäksi vielä tuon Saint-Paul konnan tyytymättömyys ja uskottomuus! – Ja kaikki se on sinun syytäsi, Olivier, kun annoit minulle sen neuvon, että ottaisin nuo naikkoset turviini, ja käyttäisin kirottua mustalaista sanansaattajana kreivitärten ja heidän vasalliensa välillä.» »Herra kuningas», virkkoi Olivier, »muistattehan mitkä syyt toin esiin. Kreivittären alusmaat ovat juuri Burgundin ja Flanderin rajalla – hänen linnaansa on melkein mahdoton rynnäköllä valloittaa – hänen oikeutensa useampiin läheisiin tiluksiin ovat sitä laatua, että kun niitä vain lujasti kannatetaan, siitä epäilemättä tulisi paljon kiusaa Burgundin herttualle, jos nimittäin tämä neito joutuisi naimisiin Ranskalle suosiollisen miehen kanssa.» »Se oli, se oli ''todellakin'' viehättävä syötti», sanoi kuningas, »ja jos vain me olisimme voineet pitää hänet täällä salassa, niin olisimme voineet toimittaa tälle rikkaalle perijättärelle semmoisen avioliiton, joka olisi ollut suureksi hyödyksi Ranskalle. – Mutta tuo kirottu mustalainen – kuinka saatoit sinä ehdoittaa tuommoista pakanallista koiraa toimeen, johon luotettavaa miestä tarvittiin?» »Olkaa niin hyvä ja muistakaa», vastasi Olivier, »että te itse, kuninkaallinen majesteetti, aivan liiaksi uskoitte häneen – paljon enemmän kuin mitä minä olin ehdoittanut. Hän olisi saattanut ehkä uskollisesti perille kirjeen kreivittären sukulaiselle, jossa häntä kehoitettiin pitämään puoltansa linnassaan, ja luvattiin joutuisaa apua. Mutta teidän, herra kuningas, piti kaiken mokommin koettaa hänen ennustustaitoansa; ja siten hän pääsi salaisuuksien perille, joita maksoi vaivaa ilmoittaa Kaarle herttualle.» »Häpeäksi minulle, häpeäksi minulle!» sanoi Ludvig. »Mutta Olivier, kuuluvathan nuo pakanat olevan viisasten kaldealaisten sukua, jotka osasivat ottaa selvän tähtien salaisuuksista Schinar’in tasangoilla.» Olivier tiesi, että hänen herransa, vaikka hän olikin järjeltään erittäin terävä ja neuvokas, oli sangen taipuvainen uskomaan ennustajien, tähtienselittäjien ja tietäjien valheita sekä koko tuota joukkiota, joka on tuntevinansa salaisia tieteitä; tiesipä Olivier senkin, että kuningas itsekin luuli olevansa taitava noissa asioissa. Hän ei siis uskaltanut sen enempää väitellä vastaan, huomauttipa vain, ettei mustalainen ollut kyennyt ennustamaan omaa kohtaloansa, koska hän muuten ei olisi palannut Tours’iin takaisin ja siten pelastanut itsensä ansaitusta hirsipuusta. »Se sattuu sangen usein», vastasi Ludvig toimessaan, »että ne, joilla on profeetallinen ennustuskyky, eivät kuitenkaan voi ennakolta nähdä tapauksia, jotka koskevat heidän omaa persoonaansa.» »Jos suvaitsette, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi suosikki, »niin sanoisin sen minusta näyttävän siltä, kuin mies ei näkisi kättänsä omassa kädessään olevan kynttilän valossa, vaikka hän näkeekin kaikki muut esineet kamarissa.» »Mutta eipä hän voi nähdä omia kasvojaankaan sen kynttilän valossa, vaikka siinä kaikkien muiden kasvot näkyvätkin», vastasi Ludvig, »tämä vastaus sopii paremmin tähän seikkaan. – Mutta se ei kuulukaan siihen, mitä minulla nyt on mielessä. Mustalainen on saanut ansaitun palkkansa, rauha siis hänelle. – Mutta nuo kreivittäret! – Ei siinä kyllin, että Burgundi uhkaa sotaa sen johdosta, että olen heille suonut turvapaikan, vaan näyttääpä heidän olonsa täällä sitä paitsi tulevan esteeksi minun tuumilleni omassakin perhekunnassani. Minun typerä serkkuni, Orleans’in herttua, on tuskin vielä nähnyt muuta kuin vilahduksen tuosta tyttöletukasta, mutta tohdinpa ennustaa, että tämä vilahdus on tehnyt hänet vielä vähemmän taipuvaiseksi avioliittoon Johanna prinsessan kanssa.» »Voittehan te, kuninkaallinen majesteetti», vastasi neuvonantaja, »lähettää kreivittäret takaisin Burgundin herttuan luo ja sillä hinnalla sopia hänen kanssaan. Moni kyllä saattanee mutista ja sanoa sellaista menettelyä epäkunnialliseksi; mutta jos pakko vaatii sellaista uhrausta.» – – »Jos etuni vaatisi sitä uhrausta, Olivier, niin uhraus tehtäisiin ilman mitään epäilystä», vastasi kuningas. »Minä olen vanha, paljon kokenut lohi, enkä huoli tarttua onkijan koukkuun vain sen syyn nojalla, että se muka on peitetty tuolla »kunnia» nimisellä höyhenellä. Mutta pahempi kuin epäkunniallisuus olisi se seikka, että me, lähettämällä nuo neidot takaisin Burgundiin, luopuisimme kaikista niistä edullisista toiveista, joiden tähden me tarjosimme heille turvapaikan. Oikeinhan sydäntäni särkee ajatellessani, että täytyisi luopua tästä tilaisuudesta, jolloin me voisimme istuttaa jokun ystävämme ja Burgundin vihollisen aivan herttuan alusmaitten keskelle sekä niin lähelle tyytymättömiä Flanderin kaupungeita. Olivier, en voi päästää käsistäni niitä etuja, joita meidän tuumamme naittaa tämä tyttö jollekulle sukuni ystävälle, näkyy tarjoavan.» »Voisittehan, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier hetken mietittyään, »suoda tytön käden jollekulle luotettavalle ystävälle, joka ottaisi kaiken moitteen päällensä ja salaa edistäisi teidän etuanne, vaikka te julkisesti saisittekin sanoa, ettei teillä ole mitään tekemistä itse asian kanssa.» »Ja mistäpä minä semmoisen ystävän löytäisin?» sanoi Ludvig. »Jos minä antaisin tuon tytön jollekulle vallattomista ja tottelemattomista aatelisherroistani, niin enkö samalla tekisi häntä itsenäiseksi? Ja eivätkö kaikki minun valtiolliset hankkeeni monen vuoden kuluessa ole juuri sitä tarkoittaneet, että estäisin heitä itsenäisiksi pääsemästä? – Dunois tosin – häneen, häneen yksin voisin kenties luottaa. – Hän pitäisi Ranskan kruunun puolta, vaikka olisi missä paikassa hyvänsä. Mutta korkeat paikat ja rikkaus muuttavat ihmismielen – en huoli edes häneen luottaa.» »Saattaisittehan te, kuninkaallinen majesteetti, löytää toisiakin», virkkoi Olivier laupeimmalla äänellänsä ja mielistelevämmin kuin mitä hänen tapansa enimmäkseen oli, koska kuningas salli hänen puhua jokseenkin vapaasti, miehiä, jotka kokonaan riippuvat teidän armostanne ja suosiostanne, ja jotka eivät teidän kannatuksettanne tule paremmin toimeen kuin auringotta ja ilmattakaan – miehiä, jotka ovat enemmän ymmärryksen kuin teon miehiä – miehiä, jotka» – – »Miehiä, semmoisia kuin sinä itse, haa!» sanoi Ludvig kuningas. – »Ei, Olivier, niin totta kuin olen kristitty, sen nuolen sinä kovin hätäisesti ammuit! – Kuinka! Minä osoitan tosin sinulle sen armon, että luotan sinuun, ja annan sinun palkinnoksi siitä joskus hiukan höyhennellä alamaistani; mutta luuletko sillä ansainneesi puolisoksesi tuon ihmeen ihanan olennon, joka vielä päälle päätteeksi on krevitär kaikkein korkeinta lajia? – Sinäkö – sinä, sanon minä, joka olet halpa sukuperältäsi, ja vielä halvempi kasvatukseltasi, sinä, jonka viisaus, jos sitä kaikkein parhaimmaksikin arvioipi, on sukua viekkaudelle, ja jonka urhous on sangen epäillyttävää lajia?» »Kuninkaallinen majesteetti, te syytätte minua rohkeudesta, johon en olekaan syypää, kun luulette minun niin korkealle pyrkivän», sanoi Olivier. »Se on hauska kuulla, mies», vastasi kuningas; »ja totta puhuen, pidänpä sinun järkeäsi sitä suuremmassa arvossa kun sanot, ettei sinulla semmoista unelmaa ollut mielessäsi. Mutta soittipa minun ymmärtääkseni sinun puheesi kummallisesti sitä nuottia. – No niin, palatkaamme taas asiaan. – En uskalla naittaa tätä kaunotarta kellekään alamaisistani – en uskalla lähettää häntä takaisin Burgundiin – en uskalla toimittaa häntä Englantiin tai Saksaan, missä hän luultavasti joutuisi jonkun saaliiksi, joka olisi taipuvaisempi tekemään liiton Burgundin kuin meidän kruunumme kanssa, ja joka olisi halukkaampi masentamaan Gent’in ja Lüttich’in kunnon napisijoiden rohkeutta kuin antamaan heille sellaista terveellistä apua, että Kaarle Rohkea, lähtemättä oman maansa rajojen ulkopuolelle, aina voisi kylliksi käyttää sotaista urhouttaan. – Ovathan nuo porvarit, Lüttich’in miehet varsinkin, jo niin kypsät kapinaan, että he yksistäänkin kylliksi kiihoitettuina ja kannatettuina antaisivat rakkaalle serkullemme työtä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi – varsinkin jos heillä vielä olisi joku sotaisa Croyen kreivi selkävarana. – Voi Olivier! tuo tuuma on siksi loistava, ettei siitä voi tuskatta luopua. – Eikö sinun kekseliäs pääsi voi keksiä, mitään keinoa?» Olivier oli kauan aikaa vaiti – sitten hän vihdoin vastasi: »Mitä jos avioliitto saataisiin toimeen Isabella kreivittären ja nuoren Aadolfin, Geldern’in herttuan välillä?» »Kuinka!» huudahti kuningas kummastuksella. »Uhraisinko lisäksi tytön, ja vielä niin suloisen tytön, tuolle hurjalle lurjukselle, joka syrjäytti vallasta ja heitti vankeuteen oman isänsä, vieläpä usein on häntä kuolemallakin uhannut! – Ei, Olivier, ei! – Se olisi liikaa, sanomatonta julmuutta meidänkin molempien työksemme, vaikka aina niin järkähtämättä pidämmekin hyvää tarkoitustamme, Ranskan rauhaa ja onnea, silmällä, ja niin vähän välitämme keinoista, joilla tarkoituksen perille pääsemme. Paitsi sitä on hänen herttuakuntansa kovin kaukana meistä, ja häntä vihataan Gent’issä sekä Lüttich’issä. – Ei, ei – en minä tahdo kuullakaan Geldern’in Aadolfista – keksi joku muu.» »Minun keksimiskykyni on lopussa, kuninkaallinen majesteetti», sanoi neuvonantaja. »Ei minulle satu mieleen ainoatakaan, joka kelpaisi Croyen kreivittären puolisoksi, ja samalla sopisi teidän tarkoituksiinne. Hänellä pitäisi olla monta monituista avua: – hänen pitäisi olla teidän ystävänne – Burgundin vihollinen – tarpeeksi valtioviisas osataksensa taivuttaa lüttichiläisten ja gentiläisten suosion puoleensa, ja tarpeeksi urhokas voidakseen puolustaa pientä alusmaatansa Kaarle herttuan voimaa vastaan – korkeasukuinen sitä paitsi – pidättehän te, kuninkaallinen majesteetti, sitäkin välttämättömänä – ja erinomainen, nuhteeton tavoiltaan vielä kaiken päälliseksi.» »Ei, Olivier», sanoi kuningas, »en minä – en minä niin ''kovin'' paljon, arvelin sanoa, pane painoa tavoille. Mutta mielestäni tulisi Isabellan puolison olla hiukkasen vähemmän yleisesti ja julkisesti inhottu kuin Geldern’in Aadolf. – Esimerkiksi, koska ei taida muu auttaa kuin että itse ehdoitan jotakuta – miksei Wilhelm de la Marck?» »Niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni, herra kuningas», vastasi Olivier, »eipä minun sovi valittaa, että te vaaditte liian suurta kuntoa siltä onnelliselta mieheltä, jos teille tuo Ardennivuoriston hurja metsäkarju kelpaa. De la Marck! – Onhan hän julkisin rosvo ja murhamies koko rajaseudulla – paavin pannaan julistama tuhannen rikoksen tähden.» »Kyllä me sen julistuksen saamme peruutetuksi, Olivier veikkonen – Pyhä Kirkko on armollinen.» »Hän on melkein henkipatto», jatkoi Olivier, »ja Saksan keisarikunnan pannan alainen, jonka Regensburg’in oikeuskamari on julistanut.» »Senkin pannan me saamme kumotuksi, Olivier veikkonen», jatkoi kuningas yhä samalla äänellä; »tottahan keisarillinen oikeuskamari tottelee järkisanoja.» »Ja olkoon että hän on aatelista sukuperää», sanoi Olivier, »niin on hän kuitenkin tavoiltansa, kasvoiltansa ja koko ulkoasultansa sekä sydämeltänsäkin aivan kuin jokin flanderilainen teurastaja – tyttö ei ikänä häneen suostu.» »Hänen kosimistapansa, jollen häntä väärin tunne», sanoi Ludvig, »on semmoinen, ettei tyttöselle suoda vapaata valintaa.» »Väärässä vallan minä tosiaankin olin, kun luulin teidän, kuninkaallinen majesteetti, olevan kovin herkkätuntoinen tässä asiassa», virkkoi neuvonantaja. »Niin totta kuin elän, ovatpa Aadolfin rikokset hyviä töitä De la Marck’in tekojen rinnalla! – Ja missä hän saa nähdä morsiamensa? – Tiedättehän, herra kuningas, ettei hän uskalla liikahtaakaan omasta Ardenni-salostaan.» »Siitä pidetään huoli», sanoi kuningas; »ja ensiksikin pitää noille molemmille neidoille antaa salaa tiedoksi, etten kauemmin voi pitää heitä täällä hovissani, koska siitä nousisi sota Burgundia vastaan, ja että minä, koska en tahtoisi antaa heitä rakkaan burgundilais-serkkuni käsiin, mielelläni soisin, että he salaa poistuisivat minun alusmaastani.» »He varmaankin pyytävät silloin, että heidät lähetettäisiin Englantiin», sanoi Olivier, »ja sitten neiti Isabella tulee takaisin Flanderiin jonkun saarelaislordin seurassa, jolla on pyöreät, valkoveriset kasvot, pitkä keltainen tukka ja kolmetuhatta jousimiestä perässään.» »Ei – ei», vastasi kuningas; »me emme tohdi (ymmärräthän) tehdä rakkaalle burgundilais-serkullemme sitä loukkausta, että antaisimme heidän lähteä Englantiin – siitä hän vihastuisi meihin yhtä pahasti kuin jos tytöt saisivat olla täällä. Ei, ei – ainoastaan kirkon suojaan me tohdimme heidät uskoa; ja suurin apu, minkä voimme antaa, on se, että sallimme neiti Hameline ja Isabella de Croyen salaa lähteä täältä pienen saattojoukon kera Lüttich’in piispan suojeluksen alaisiksi, joka joksikuksi ajaksi on toimittava kauniin Isabellan hyvään turvapaikkaan luostarin muurien taakse.» »Ja jos luostarin muurit saavat tytön suojelluksi Wilhelm de la Marck’ilta, kun hän tietää että te, herra kuningas, olette hänelle suosiollinen, niin minä en miestä oikein tunne.» »No niin», vastasi kuningas, »onhan De la Marck’ille, meidän salaisten rahanlähetystemme avulla, karttunut kourallinen sotureita, joilla on niin vähän omaatuntoa kuin suinkin kellään henkipatolla. Ja niiden avulla hän puolustaa paikkaansa noilla saloilla, ollen uhkana niin hyvin Lüttich’in piispalle kuin myös Burgundin herttualle. Ainoa, mikä häneltä puuttuu, on alusmaa, jota hän voisi omakseen sanoa; ja kun tässä tarjoutuu niin kelpo tilaisuus avioliiton kautta päästä vakavalle jalalle, niin luulisin – Pasques-Dieu! – sen pojan kyllä keksivän keinon saada morsian puoleensa taivutetuksi, jos hän vain saapi pienen viittauksenkin meidän puoleltamme. Silloin on Burgundin herttualla semmoinen oas kyljessänsä, ettei sitä mikään meidän ajan lääkärin veitsi helpolla saa leikatuksi. Kunhan tuo Ardennien metsäkarju, jonka herttua jo on henkipatoksi julistanut, saa kylliksi voimia kauniin neidon alusmaitten, linnojen sekä kreivinarvon välityksellä, ja kun siellä vielä päälliseksi ovat nuo tyytymättömät lüttichiläisetkin, jotka, niin totta kuin olen kristitty, eivät suinkaan liene vastahakoisia valitsemaan hänet tässä asiassa päällikökseen ja johtajakseen – niin suunnitelkoon vain Kaarle sotaa Ranskaa vastaan, jos hänen mielensä tekee, tai kiittäköön pikemmin onnellista tähteään, jollei Ranska käy hänen kimppuunsa. – Mitäs sinä siitä tuumasta arvelet, Olivier? »Se on oivallinen», sanoi Olivier, »kaikin puolin, paitsi siinä suhteessa, että se tuomitsee neidon Ardennien hurjan metsäkarjun omaksi. – Niin totta kuin toivon autuutta, jollei ota lukuun hiukan ritarillisempaa ulkomuotoa, niin olisi Tristan, yliprovossi, paljoa soveliaampi sulhaseksi.» »Ehdoitithan taannoin mestari Olivieriakin, parranajajaa», sanoi Ludvig. »Mutta Olivier veikkoni ja Tristan kummini, vaikka he ovatkin kelpo miehiä kumpikin, kun neuvoista ja toimeenpanoista on puhe, eivät ole sitä ainetta, joista kreivejä tehdään. Etkö tiedä, että Flanderin porvarit panevat suurta arvoa suureen sukuun juuri siitä syystä, että he itse ovat sitä vailla? – Alhainen kansanjoukko haluaa aina ylhäistä johtajaa itselleen. Tuo Ked tai Cade – tai mikä lieneekin hän ollut nimeltänsä – sai Englannissa helposti roistojoukon narratuksi sillä, että hän väitti olevansa Mortimer’ien sukua. Wilhelm, de la Marck’in suonissa on Sédan’in prinssien verta, yhtä jaloa kuin omani. – Mutta nyt toimeen. Minun pitää saada nuo neidot joutuisaan ja salaa täältä pakenemaan luotettavan saattajan suojassa. Se ei ole vaikeata – ei tarvitse muuta kuin puolella sanalla uhata, että meidän muuten täytyy antaa heidät Burgundin herttuan käsiin. Sinun pitää toimia siten, että Wilhelm de la Marck saa tietää heidän matkasuunnitelmansa, valitkoon hän itse milloin ja missä hän katsoo sopivaksi käydä kosimaan. Minä tiedän miehen, joka sopii heidän saattajakseen.» »Onko lupa kysyä kenelle te, herra kuningas, uskotte niin tärkeän tehtävän?» kysyi parranajaja. »Muukalaiselle tietysti», vastasi kuningas, »semmoiselle, jolla ei Ranskassa ole suvun eikä edun siteitä, jotka voisivat olla esteenä minun tahtoni täyttämiselle, ja joka tuntee kovin vähän tätä maata ja sen eri puolueita voidakseen aavistaa hankkeestani enempää kuin mitä katson hyväksi hänelle ilmaista – sanalla sanoen aion käyttää tähän toimen sitä nuorta skotlantilaista, joka sinut juuri ikään käski tänne.» Olivier oli hetken aikaa vaiti, siten ikäänkuin osoittaen epäilevänsä tämän vaalin viisautta, mutta sitten hän lisäsi: »Te olette, herra kuningas, tälle nuorukaiselle osoittanut luottamusta aikaisemmin kuin mitä teillä muuten on tapana.» »Minulla on siihen syyni», vastasi kuningas. – »Tiedäthän», hän risti samassa silmiänsä, »kuinka suuressa arvossa pidän autuasta pyhää Julian’ia. Rukoilinpa tuota pyhää miestä toissa yönä ja anoin nöyrästi (koska hän, niinkuin tiedät, on matkamiesten suojeluspyhimys), että hän lähettäisi henkivartijaväkeni lisäksi vielä useampia kuljeskelevia ulkomaalaisia, joiden avulla voin parhaiten saada kuningaskuntani ehdotonta kuuliaisuutta noudattamaan. Ja minä puolestani lupasin siitä hyvästä tälle hyvälle pyhälle miehelle, että ottaisin hänen nimessään heidät suosiooni, ja auttaisin sekä elättäisin heitä.» »Ja Pyhä Julianko», kysyi Olivier, »toimitti teille, kuninkaallinen majesteetti, tuon pitkäsäärisen skotlantilaisen tulokkaan, täyttäen sillä keinoin teidän anomuksenne?» Parranajaja tiesi hyvinkin, että hänen herrassaan oli yhtä paljon taikauskoa kuin todellisen jumalisuuden puutetta, ja että semmoisissa asioissa sangen helposti saattoi kuningasta loukata; hän, niinkuin sanottu, tunsi tämän Ludvigin heikkouden ja esitti siis kysymyksensä varovaisesti kaikkein hiljaisimmalla, viattomimmalla äänellään. Mutta Ludvig ymmärsi sittenkin yskän ja katsahti vihastuneena puhujaan. »Lurjus», sanoi hän; »syystäpä oletkin saanut liikanimesi Olivier Perkele, kun täten tohdit yhtä aikaa tehdä pilaa herrastasi sekä autuaista pyhistämiehistä. Sen sanon sinulle, että jos olisit vain hiukan vähemmän tarpeellinen minulle, niin hirtättäisin sinut tuohon tammipuuhun linnan edustalle peloitteeksi kaikille pyhien asioiden pilkkaajille! – Kuules siis, sinä epäuskoinen orja, että minun silmäni tuskin olivat menneet umpeen, kun autuas pyhä Julian ilmestyi minulle taluttaen nuorta miestä. Hän esitti minulle hänet ja sanoi, että hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän oli pelastuva miekan alta, hirsupuusta sekä vesivirrasta, ja tuottava onnea sille puolelle, jolle hän taipuisi sekä niille hankkeille, joihin hän ottaisi osaa. Seuraavana aamuna kävellessäni ulkona kohtasin, tämän nuorukaisen, jonka kuvan unessa olin nähnyt. Omassa maassaan hän on pelastunut miekan alta, koska koko hänen muu sukunsa oli joutunut surman omaksi, ja täällä niin lyhyessä ajassa kuin kahden vuorokauden kuluessa, on hän jo ihmeellisellä tavalla pelastunut sekä veteen hukkumisesta että myös hirsipuusta, ja on jo muutamassa tilaisuudessa, niinkuin sinulle äsken puolella sanalla kerroin, ollut minulle erinomaisen suureksi avuksi. Minä katson hänen siis tulleen tänne pyhiin Julian’in toimesta palvelemaan minua kaikkein vaikeimmissa, vaarallisimmissa, vieläpä toivottomimmissakin hankkeissa.» Kuningas, näin puhuessaan, otti hattunsa päästään, valitsi monista pikkuisista lyijykuvista, jotka koristivat hattunauhaa, pyhän Julian’in kuvan, asetti sen pöydälle, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku kiihkeämpi toive tai omantunnonvaiva iski häneen sydämeensä; hän laskeutui polvilleen kuvan eteen ja mutisi, siltä ainakin näytti, syvällä hartaudella: Sancte Juliane, adsis precibus nostris! Ora, ora pro nobis! (Pyhä Julianus, kuule meidän anomuksemme! Rukoile, rukoile puolestamme!)» Tämä oli yksi niitä äkillisiä vilunväristyksen tapaisia taikauskoisen jumalisuuden puuskia, jotka välistä tempasivat Ludvigin valtaansa niin eriskummallisina aikoina ja niin eriskummallisissa paikoissa, että kuningas, joka oli kaikkein älykkäimpiä kruunattuja päitä mitä koskaan on ollut olemassa, näytti aivan hullulta tai ainakin sellaiselta ihmiseltä, jota syvä syyllisyyden tunto painostaa. Hänen ollessaan tässä toimessa katseli suosikki häntä pilkallisella ylenkatseella, jota hän tuskin koettikaan peitellä. Se oli todellakin hyvin omituista tässä miehessä, että hän käytöksessään herraansa kohtaan ei koskaan käyttänyt imartelevaa, ikäänkuin kissankehräämisen tapaista, teeskenneltyä alamaisuutta ja nöyryyttä, jota hän seurustellessaan muiden ihmisten kanssa osoitti; ja jos hänellä kuninkaankin seurassa vielä jossakin määrin oli kissan tavat, niin hän silloin oli varoillaan oleva kissa – väijyvä, vilkas ja valmis äkillisiin liikkeisiin. Syynä tähän erilaiseen käytökseen oli luultavasti se, että Olivier tiesi herransa sellaiseksi teeskentelyn mestariksi, joka saattoi nähdä toistenkin teeskentelyn läpi. »Ja tuo nuorukainen, jos saan luvan kysyä», sanoi Olivier, »on siis samannäköinen kuin se, minkä te ilmestyksessä näitte?» »Täydellisesti ja tarkalleen», sanoi kuningas, joka, niinkuin ylimalkaan taikauskoiset ihmiset, helposti antoi mielikuvituksen pettää itseään. »Sitä paitsi on Galeotti Martivalle minun käskystäni tutkinut hänen kohtaloansa tähdistä, ja minä olen hänen havaintojensa samoinkuin omienikin kautta selvästi nähnyt, että tämän suvustaan yksin eloon jääneen nuorukaisen kohtalo riippuu monessa suhteessa saman tähden johdosta kuin minunkin onneni.» Olivier, mitä ikänä hän muuten lieneekin arvellut näistä rohkeasti esiintuoduista syistä, jotka puolustivat kokemattoman nuorukaisen valitsemista, ei tohtinut kuitenkaan sen enempää väittää vastaan; sillä hän tiesi, että Ludvig, joka maanpakolaisuutensa aikana oli ahkerasti harrastanut tuota niin sanottua tähtien-ennustustiedettä, ei kärsinyt tehtävän pilaa tästä hänen taidostansa. Parranajaja vastasi siis vain toivovansa, että nuorukainen tulisi olemaan uskollinen niin arkaluontoisen asian toimittamisessa. »Kyllä me siitä pidämme huolta, ettei hänellä ole edes tilaisuutta olla muuta kuin uskollinen», sanoi Ludvig. »Hän ei saa tietää mitään, paitsi että hänen tulee saattaa Croyen krevittäret Lüttich’in piispan luo. Wilhelm de la Marck’in mahdollisesta asiaan sekaantumisesta hän saa yhtä vähän tietää kuin itse neidotkin. Se salaisuus uskotaan vain oppaalle, ja siihen tarkoitukseen tulee sinun tai Tristan’in keksiä sopiva mies.» »Mutta asian näin ollen», virkkoi Olivier, »tämä nuori mies, jos saa päättää hänen kotitavoistaan sekä ulkonäöstään, luultavasti tempaisee aseensa esiin niin pian kuin tuo hurja metsäkarju karkaa päälle, eikä hän taida silloin välttää karjun torahampaitten kosketusta yhtä helposti kuin tänä aamuna.» »Jos ne katkaisevat hänen sydänjuurensa», lausui Ludvig huolettomasti, »niin pyhä Julian – siunattu olkoon hänen nimensä – voi lähettää minulle toisen sijaan. Ei siitä ole sen suurempaa vahinkoa, vaikka sanansaattaja saisikin surmansa sen jälkeen kun hänen tehtävänsä on toimitettu, kuin jos pullo särkyisi sen jälkeen kun viini on loppuun juotu. – Mutta meidän pitää nyt kiirehdyttää kreivittärien lähtöä ja sitten uskotella Crévecouer’in kreiville, että heidän pakonsa on tapahtunut meidän tietämättämme; me muka tahdoimme palauttaa heidät jälleen rakkaan serkkumme turviin, jonka aikomuksen äkillinen pako kuitenkin kovaksi onneksi on tyhjäksi tehnyt.» »Entäs jos kreivi on liian älykäs ja hänen herransa liiaksi vihoissaan, uskoakseen sitä.» »Pyhä Jumalan äiti!» sanoi Ludvig. »Niinkö uskomattomia kristityt miehet voisivat olla! Vaan ei, Olivier, heidän ''täytyy'' meitä uskoa. Me aiomme käytöksellämme rakasta serkkuamme, Kaarle herttuata kohtaan, osoittaa niin perinjuurista, niin rajatonta luottamusta, että hän olisi epäuskoista pakanaa pahempi, jollei hän uskoisi meidän olleen rehellisiä häntä kohtaan kaikissa suhteissa. Kuulepas, mies, olen niin varma siitä, että voin saada Burgundin Kaarlen kaikissa suhteissa minusta juuri niin ajattelemaan kuin itse tahdon, että, jos olisi tarpeellista hänen epäilystensä viihdyttämiseksi, menisin aseetonna ja naisen hevosella ratsastaen vieraisille hänen telttaansa, enkä veisi mukanani muuta henkivartijaa kuin sinun yksinkertaisen persoonasi, Olivier veikkonen.» »Ja minä», sanoi Olivier, »vaikken suinkaan voi kehua osaavani käyttää muuta teräskalua paitsi partaveistä, mielemmin ryntäisin sveitsiläistä peitsimiesrintaa vasten, kuin lähtisin teidän, kuninkaallinen majesteetti, seurakumppaninanne tuommoiselle ystävälliselle vieraskäynnille Burgundin Kaarlen luoksi, jolla on yllinkyllin syytä olettaa, että teidän rinnassanne kytee salaviha häntä vastaan.» »Oletpa oikea houkkapää, Olivier», sanoi kuningas, »vaikka luuletkin olevasi viisas. – Et huomaa, että syvimmän kavaluuden usein täytyy pukeutua yksinkertaisimman tyhmyyden hahmoon, samoinkuin miehuuskin joskus piiloittautuu nöyrän ujouden peitteen alle. Jos olisi tarpeellista, tekisin aivan varmaan mitä nyt sanoin – sillä ehdolla että pyhimykset olisivat antaneet siunauksensa hankkeelleni ja taivaan tähdet kulkiessaan olisivat sattuneet semmoiselle urhotyölle edulliseen asentoon.» Näin sanoen kuningas Ludvig XI ensi kerran toi ilmi sen merkillisen päätöksensä, jonka hän sittemmin pani toimeen pettääkseen suurta kilpaveljeään, mutta joka vähällä oli tuottaa hänelle itselleen turmion. Hän lähetti pois neuvonantajansa, ja heti sen jälkeen hän astui Croyen kreivittärien huoneeseen. Niin pian kun he olivat kuulleet puolenkin sanan siitä, ettei heillä täällä ehkä enää olisi suojaa Burgundin herttuaa vastaan, olivat he heti valmiit lähtemään Ranskan hovista ilman minkäänlaisia kehoituksiakin, kunhan vain heille pelkkä lupa suotiin; mutta vaikeampi oli saada heidät valitsemaan Lüttich’in turvapaikakseen. He pyysivät ja rukoilivat, että heidät saatettaisiin Bretagneen tai Calais’hen, missä he voisivat Bretagnen herttuan tai Englannin kuninkaan suojelemina olla hyvässä turvassa, kunnes Burgundin herttua olisi luopunut armottomasta aikeestaan. Mutta nämät turvapaikat eivät kumpikaan sopineet Ludvigin hankkeihin, ja hänen onnistuikin vihdoin saada heidät suostumaan omiin tuumiinsa. Siitä ei ollutkaan epäilystä, ettei Lüttich’in piispalla olisi ollut voimaa heitä suojella; sillä kirkollisella arvollansa hän saattoi turvata pakolaisia vaikka kaikkia kristikunnan hallitsijoita vastaan; ja hänen maallinen voimansa, vaikkei se niin ylen mahtava ollutkaan, riitti kumminkin suojelemaan hänen persoonaansa sekä kaikkia hänen turvissaan olevia äkillistä väkirynnäkköä vastaan. Vaikeus oli vain siinä miten päästä hyvissä turvin piispan pieneen hoviin; mutta siitä Ludvig lupasi pitää huolta levittämällä sellaisen huhun, että Croyen kreivittäret, peläten joutuvansa Burgundin lähettilään käsiin, olivat yön aikana Tours’ista paenneet Bretagneen päin. Kuningas lupasi myös heille pienen, mutta luotettavan saattojoukon, sekä kirjallisia käskyjä kaikkien läpikuljettavien linnojen komentajille, jotta kreivittäreltä oli kaikin tavoin suojeltava ja autettava heidän matkallaan. Croyen neidot, vaikka he salaa olivatkin vihoissaan siitä, että Ludvig jälleen karkoitti heidät näin epäritarillisesti ja epäkohteliaasti hovistaan, jossa hän oli luvannut heille turvaa, eivät kuitenkaan yhtään vastustaneet tätä kiireistä lähtöä; päinvastoin he pyysivät varhemminkin kuin mitä hän oli ehdoittanut, vielä samana yönä, saada lähteä. Neiti Hameline oli jo kyllästynyt paikkaan, missä ei ollut ihailevia hoviherroja eikä myöskään mitään juhlapitoja; ja neiti Isabella mielestään oli nähnyt kylliksi voidaksensa päättää, että Ludvig XI, jos vain kiusaus tulisi hiukankin suuremmaksi, ei vain karkoittaisi heidät hovistansa, vaan omantunnon vaivoitta antaisi heidät heidän suuttuneen lääniherransa, Burgundin herttuan käsiin. Ludvig puolestaan suostui mielellään lähdön kiirehdyttämiseen, sillä hän oli kovasti peloissaan, että rauha Burgundin kanssa saattaisi rikkoutua ja että Isabellan kauneus voisi estää ja haitata hänen mielituumaansa, hänen tyttärensä Johannan naittamista Orleans’in herttualle. [[Luokka:Qventin Durward]] 4274 9234 2006-11-24T17:05:15Z Nysalor 5 XIII Tietäjä {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XII Valtiomies|XII Valtiomies]] |seuraava=[[Qventin Durward: XIV Matkustus|XIV Matkustus]] |otsikko=XIII Tietäjä |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Kuninkaist’ ällös puhu – mielestäni, : kuningas viel’ on halpa vertaus – : ma olen tietäjä, ja elementit : mun käskyjäni tottelee, niin luulee : kumminkin ihmiset; ja luulo se : minulle antaa rajattoman vallan. : Albumazar. Tulvanaan tosiaankin näytti toimia ja seikkailuja virtaavan meidän nuoren skotlantilaisemme osaksi. Hänet käskettiin joutuisasti päällikkönsä, lordi Crawford’in kamariin, missä hän ihmeeksensä taas kohtasi kuninkaan. Ensin lausuttiin hänelle muutamia sanoja siitä kunniasta sekä luottamuksesta, jota nyt aiottiin hänelle osoittaa, ja Qventin’in sydämen valtasi jo salaa pelko, että hänet jälleen tahdottiin asettaa väijymään Crévecoeur’in kreiviä, tai lähettää muuhun hänelle yhtä inhottavaan toimeen. Mutta hänen mielensä keventyi, vieläpä ihastui ikihyväksi, kun hän sai kuulla olevansa määrätty neljän muun hänen komentonsa alle asetetun miehen kera, joista yksi oli opas, saattamaan Croyen kreivittäret heidän sukulaisensa Lüttich’in piispan pieneen hoviin, jota matkaa hänen tuli johtaa neidoille turvallisimmalla ja mukavimmalla ja samalla mitä salaisimmalla tavalla. Paperi annettiin hänelle, joka sisälsi kaikenlaisia neuvoja hänen ohjeekseen levähdyspaikoista – joiksi oli enimmäkseen valittu syrjäisiä kyliä, yksinäisiä luostareita tai muita kaukana kaupungeista olevia paikkoja – sekä yleisesti noudatettavista varokeinoista, varsinkin kun lähestyttäisiin Burgundin rajaa. Hänelle annettiin sitä paitsi tarpeelliset suulliset neuvot, mitä hänen piti puhua ja tehdä, jotta Croyen neitejä luultaisiin englantilaisiksi vallasnaisiksi ja häntä itseään heidän hovimestarikseen, jotka muka olivat käyneet toivioretkellä pyhän Martin luostarissa Tours’issa ja nyt aikoivat pyhään Köln’in kaupunkiin rukoillaksensa niiden kolmen tietäjän haudalla, jotka olivat käyneet Betlehemissä Kristuslasta kumartamassa; sillä semmoisen tekosyyn nojalla Croyen kreivitärten oli määrä matkustaa. Qventin Durward ei oikein itsekään tietänyt, mistä hän oli niin iloinen, mutta hänen sydämensä hypähti ilosta, kun hän ajatteli, että hän saisi nyt likeltä nähdä tornikaunottarensa, ja että hänelle oli suotu semmoinen tehtävä, josta voisi seurata kreivittären luottamus, sillä neitojen suojeleminen oli kokonaan uskottu hänen viisautensa ja urhoutensa varaan. Hän ei epäillyt vähintäkään, ettei hänen onnistuisi hyvässä turvassa saattaa heidät kaikkien matkan vaarojen ohi. Nuoriso ylimalkain harvoin muistelee vaaroja, ja Qventin varsinkin, joka oli kasvatettu rohkeaksi, pelottomaksi ja itseensä luottavaksi, muisteli niitä vain sen verran, että olisi suonut niitä kohtaavansa. Hänen mielensä paloi päästä pois kuninkaan luota, jonka läsnäolo kahlehti hänen tunteitaan, voidakseen antaa vapaat ohjat salaiselle ilollensa, jonka tämä arvaamaton sanoma oli hänessä herättänyt ja joka tahtoi puhjeta ilmi riemuhuudoiksi, mitkä tässä seurassa olisivat olleet aivan sopimattomat. Mutta Ludvigilla oli vielä asiaa hänelle. Tämä varovainen kuningas tahtoi kysyä neuvoa toiseltakin, aivan toisenlaiselta neuvonantajalta kuin mitä Olivier Perkele oli, neuvonantajalta, jonka luultiin saavan tietonsa ylemmistä tähtitarhoista, jota vastoin Olivier’in neuvot – niin ainakin ihmiset, niiden hedelmiin nähden, olivat taipuvaiset päättämään – tulivat alhaaltapäin, itse paholaisen luota. Ludvig vei maltittoman Qventinin yksinäiseen torniin Plessis’n linnassa, jossa aivan mukavasti ja komeasti asui kuuluisa tähtienennustaja, runoilija ja tietoviisas, Galeotti Marti eli Martius eli Martivalle, kotoisin Naruista Italiassa, mies, joka oli kirjoittanut mainion väitöskirjan De vulgo incognitis (Asioista, joita ei suuri yleisö tiedä), aikakautensa suuri ihme ja Paulus Jovius’en ylistyslaulujen esine. Kauan aikaa oli tämä tietäjä elänyt suuressa kunniassa kuuluisan Mattias Corvinuksen, Unkarin kuninkaan, hovissa, jolta Ludvig tavallansa oli hänet viekoitellut luokseen, sillä Ranskan kuningas ei ollut tahtonut suoda unkarilaiselle virkaveljelleen semmoisen viisaan seuraa ja neuvoja, jota pidettiin niin taitavana taivaan sallimuspäätöksiä lukemaan. Martivalle ei ollutkaan sen ajan itseään kiusaavia, kuivettuneita, kelmettyneitä salatieteen harjoittajia, jotka sokaisivat silmänsä sydänöisillä sulatusuunitulilla ja rankaisivat ruumistansa valvomalla kilpaa Otavan kanssa. Hän otti osaa kaikkiin hovilaisten huvituksiin ja, kunnes hän paisui liian lihavaksi, oli ollut mestarina kaikissa soturien leikeissä ja urheiluissa sekä sota-aseitten käytössä. Hän oli niissä niin etevä, että Janus Pannonius kirjoitti latinaisen epigrammin Galeottin sekä erään kuuluisan taistelijan välisestä paininheitosta, mikä tapahtui Unkarin kuninkaan ja hovin nähden ja jossa tähtienennustaja sai täydellisen voiton. Tämän soturimaisen tietäjän huoneet olivat paljoa komeammat kaikkia muita, joita Qventin tähän asti oli nähnyt kuninkaan palatsissa; ja puuveistokset sekä muut koristeet hänen kirjakaapeissaan sekä seinäverhojen komeus todistivat oppineen italialaisen hienoa kauneusaistia. Työkamarista johti toinen ovi makuukammioon, toinen siihen torniin, missä hän tähtiä tutkiskeli. Suuri tamminen pöytä keskellä kamarin lattiaa oli peitetty kalliilla turkkilaisella matolla, joka oli tuotu voittosaaliina erään pashan teltasta suuren Jaizan tappelun jälkeen, missä tämä tähtienennustaja oli sotinut kristikunnan kuuluisan sankarin, Mattias Corvinuksen rinnalla. Sillä pöydällä oli kaikenlaisia matemaatillisia sekä tähtitieteellisiä kapineita, kaikki kalleinta ainetta ja suurella taidolla tehdyt. Hänen hopeinen astrolabinsa oli Saksan keisarin lahja, ja ebenpuinen Jaakon-sauvansa, joka oli täynnä koreita kirjailuja ja liitteistään kullalla yhteenliitetty, oli kunnialahja senaikuiselta paavilta. Olipa kaikenlaisia muitakin kaluja pöydällä tai seinällä riippumassa; muun muassa kaksi täydellistä sotapukua, toinen, rautarenkaista, toinen rautakiskoista, joita molempia suuruudesta päättäen tuo jättiläisvartaloinen tähtientietäjä itse mahtoi käyttää. Siellä oli toledolaismiekka Espanjasta, skotlantilainen leveä kalpa, turkkilainen käyrä sapeli sekä jousia viinineen ja muita sota-aseita. Siellä oli kaikenlaisia soittimia, hopeinen ristiinnaulitunkuva, muinaisaikainen tuhkauurna, useampia muinaisaikaisia pakanallisia kodinhaltijain vaskisia kuvia ynnä kaikenlaisia muita kapineita, joista muutamat, niinkuin tuona taikauskoisena aikakautena luultiin, olivat loitsiessa tarpeelliset. Yhtä kirjava kuin muu kalusto olivat myös tämän eriskummallisen miehen kirjavarat. Tärkeitä muinaiskreikkalaisia ja roomalaisia käsikirjoituksia oli kristittyjen kirkkoisien suurten kirjojen seassa; niiden rinnalla noiden monta vaivaa nähneitten oppineitten käsialoja, jotka olivat tutkineet kemiaa ja lupasivat paljastaa lukijalle hermeetisen filosofian avulla luonnon perimäisetkin salaisuudet. Muutamat olivat itämaisin kirjaimin kirjoitetut; toiset taas kätkivät viisautensa tai hullutuksensa hieroglyfeihin tai kabbalistisiin salakoukeroihin. Koko huone kaikin kaluineen oli niin laitettu, että se vaikutti syvästi mielikuvitukseen, kun ottaa lukuun, että usko salaisten tieteitten vakavuuteen siihen aikaan oli yleinen eikä kärsinyt edes vastaanväittämistä. Tätä vaikutusta vielä enensi itse tietäjän ulkomuoto ja käytös, sillä Martivalle istuen suunnattoman suurella tuolilla tutki paraikaa huolellisesti erästä äskettäin Frankfurt’in kirjapainosta lähtenyttä näytettä vasta keksitystä kirjanpainamistaidosta. Galeotti Martivalle oli pitkä, kookas, majesteetillinen mies, joka oli jo astunut nuoruuden rajan yli. Nuorekkaat ruumiinharjoitukset, vaikka hän yhä vielä aika ajottain niitä jatkoi, eivät kuitenkaan olleet voineet estää luonnollista taipumusta lihoomiseen, jota kirjojen ääressä istuminen sekä liika antautuminen pöydän suomiin nautintoihin oli vielä lisännyt. Hänen kasvonsa, joskin hiukan liian lihavat, olivat kuitenkin jalon ja arvokkaan muotoiset, ja Santonkin olisi kadehtinut hänen pitkän partansa mustia, alasvaluvia laineita. Pukuna oli hänellä kotikauhtana kalleinta Genuan samettia, leveähihainen, koristettu sammakonmuotoisilla kultasoljilla ja päärmätty soopelinahoilla. Vyötäisten kohdalta sitä kiinnitti leveä lumivalkoisesta pergamentista tehty vyö, johon eläinradan merkit olivat maalatut tulipunaisella värillä. Tietäjä nousi istualtaan ja kumarsi kuninkaalle tavalla, joka osoitti, että hän oli tottunut tämmöiseen korkeaan seuraan ja että hän itse kuninkaankin läsnäollessa ei ollut taipuvainen alentamaan itseään siitä korkeasta arvosta, jota salatieteen harjoittajat siihen aikaan vaativat itselleen. »Te olette työssä, isä», virkkoi kuningas, »ja jos oikein näen, tutkitte juuri tuota uusmuotista keinoa, joka koneitten avulla saa aikaan monta kopiota samasta käsikirjoituksesta. Voivatko tuommoiset koneelliset ja maalliset asiat kiinnittää teidänkaltaisen miehen huomiota, jonka silmien eteen itse taivas on avannut tähtikirjansa?» »Veljeni», vastasi Martivalle, sillä tällä nimellä tämän kammion asukkaan tulee Ranskan kuningastakin nimittää, kun hän oppilaana lähestyy häntä, »uskokaa minua, ajatellessani tämän keksinnön seurauksia tulevaisuus paljastaa minulle yhtä varmasti kaikkein hirveimmät, turmiollisimmat mullistukset, kuin jos lukisin ne mistä taivaankappaleitten keskinäisestä asemasta hyvänsä. Kun ajattelen kuinka hitaasti ja kuinka harvoista lähteistä tieteen virta tähän asti on tullut meille; kuinka vaikea niidenkin, jotka sitä kaikkein hartaimmin etsivät, on ollut päästä niiden perille; kuinka varmaan se kaikilta omaa mukavuuttansa rakastavilta jää etsimättä; kuinka helposti raakalaiskansat olisivat voineet sen johdattaa väärälle tielle tai peräti hävittää – niin voinko olla ihmettelemättä, ihastuksetta ajattelematta nousevan polven kohtaloa, jonka ylitse tiede on valuva kuin sade, keskeytymättä, vähentymättä, loppumatta, saattaen toisia paikkoja viljaviksi, toisia vesitulvan alaisiksi, muuttaen toiseksi kaikki yhteiskunnalliset olot, kumoten uskontoja ja rakentaen uusia, hävittäen ja perustaen valtakuntia» – – »Seis, Galeotti», keskeytti häntä Ludvig, – »tapahtuvatko nämät mullistukset jo meidän aikanamme?» »Ei, minun kuninkaallinen veljeni», vastasi Martivalle. »Tätä keksintöä sopii verrata äsken istutettuun taimeen, joka tulevien ihmispolvien aikana on kasvattava yhtä turmiollisia, mutta myös yhtä kalliita hedelmiä kuin puu Eden’in puutarhassa – nimittäin hyvän ja pahan tiedon puu.» Ludvig, oltuaan hetken aikaa vaiti, vastasi: »Pitäköön sitten vastainen aika huolen siitä mikä siihen koskee – me olemme nykyisen ajan ihmisiä ja voimme rajoittaa huolemme nykyiseen aikaan. Kylliksi on nykyisellä päivällä sen omastakin pahasta. – Sanokaapas oletteko tarkemmin tutkinut sitä horoskopia (tähtiennustusta), jonka teille lähetin ja josta minulle annoitte jo muutamia tietoja? Nyt olen tuonut itse nuorukaisen tänne, jotta voisitte myös käyttää kädestäpovaamisen keinoa, jos sen katsotte hyväksi. Asialla on kiire.» Kookas tietäjä nousi istuimeltaan ja lähestyi nuorta soturia tuijottaen häneen terävillä, suurilla, mustilla silmillänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea ja tutkia jokaista uurretta ja piirrosta hänen kasvoissaan. – Punastuen ja hämillänsä tästä ankarasta tarkastelusta, varsinkin koska tarkastajan ulkomuoto oli niin arvokas ja samalla käskevä, loi Qventin silmänsä maahan eikä kohottanut niitä ennenkuin tähtienennustaja kaikuvalla äänellä sanoi: »Älä pelkää, vaan katso ylös ja ojenna kätesi!» Tarkasteltuaan nuorukaisen kättä harjoittamansa salaisen tieteen sääntöjen mukaan, Martivalle kutsui kuninkaan hiukan syrjemmäksi. –»Kuninkaallinen veljeni», lausui hän, »tämän nuorukaisen kasvojen muoto sekä hänen käsiensä viivat vahvistavat ihmeellisesti sitä tietoa, jonka annoin hänestä hänen horoskopinsa nojalla, samoinkuin myös sitä käsitystä, jonka te itse tutkimalla meidän jaloa tiedettämme saitte hänestä. Kaikki lupaa, että tämä nuorukainen on oleva urhokas ja onni hänelle myötäinen.» »Entäs uskollinen?» lisäsi kuningas; »sillä urhous ja onni eivät aina ota uskollisuutta seurakumppanikseen.» »Ja myös uskollinen», lausui tähtienennustaja; »sillä hänen katseensa ilmaisee miehuullista lujuutta, ja linea vitae (elämän viiva) hänen kädessään on syvä ja selvä, joka merkitsee rehellistä uskollisuutta niitä kohtaan, jotka tekevät hänelle hyvää tai luottavat häneen. Mutta kuitenkin» – – »Mutta mitä»? kysyi kuningas. »Isä Galeotti, miksi te keskeytätte puheenne?» »Kuningasten korvat», virkkoi tietäjä, »ovat samanlaiset kuin herkkusuiden sairasten kielet, jotka saadakseen terveytensä takaisin eivät voi sietää välttämättömien rohtojen katkeruutta.» »Minun korvani ja minun kieleni eivät ole niin arat», sanoi Ludvig. »Antakaa minun kuulla ne neuvot, jotka ovat minulle hyödyksi, ja niellä ne rohdot, jotka ovat terveelliset. Minä en ole moittiva edellisten ankaruutta enkä jälkimäisten väkevää makua. Ei minua ole liiaksi hellitelty hekumallisuudella eikä hempeydellä; minun nuoruuteni aika on kulunut maanpakolaisuudessa ja vastuksissa. Minun korvani ovat tottuneet tylyihin neuvoihin eivätkä niistä loukkaannu.» »Suoraan sanoen sitten, herra kuningas», jatkoi Galeotti, »jos hankkeessanne on jotain, mikä – sanalla sanoen, mikä pelottaa arkaa omaatuntoa – niin älkää uskoko sitä tälle nuorukaiselle – ei ainakaan ennenkuin muutamien vuosien tottumus on saattanut hänenkin omantuntonsa yhtä tylsäksi kuin muiden.» »Ja sitäkö teitä epäilytti lausua ilmi, kunnon Galeotti? Siitäkö te luulitte minun suuttuvan?» sanoi kuningas. »Voi, luulinpa teidän tietävän, ettei kuningasten valtioviisauden tietä aina voi tasoittaa (niinkuin yksityisessä elämässä ehdottomasti on velvollisuus) uskonnon ja siveysopin aatteellisilla periaatteilla. Minkä vuoksi me, maan mahtavat, perustamme kirkkoja ja luostareita, käymme toivioretkillä, alistumme kirkonrangaistuksiin ja rukoilemme, jollemme senvuoksi, että kansan etu ja valtakunnan onni vaatii meitä tekoihin, jotka ovat omalletunnollemme kristittyinä vaivaksi? Mutta Jumala on armelias, Kirkolla oli loppumattomasti hyviä töitä, ja Embrun’in pyhän Neitsyen sekä autuaitten pyhimysten rukoukset puolestamme ovat hartaat, uupumattomat ja kaikkivaltiaat.» – Hän laski hattunsa pöydälle, kävi hartaasti polvilleen hatunnauhaan pistettyjen kuvien eteen ja hoki vakavalla äänellä: »Sancte Huberte, Sancte Juliane, Sancte Martine, Sancta Rosalia, Sancti quot quot adestis, orate pro me peccatore!» (Pyhä H. j. n. e. kaikki pyhät, jotka olette läsnä, rukoilkaa minun syntisen puolesta!) Sitten hän löi rintaansa, nousi, pani hatun jälleen päähänsä ja jatkoi: »Olkaa varma, hyvä isä, jos tässä hankkeessa olisikin jotain sellaista, johon te viittasitte, niin sen toimeenpanemista ei uskota tälle nuorukaiselle eikä hän edes saa siitä aikomuksestani tietoakaan.» »Siinä, kuninkaallinen veljeni», virkkoi tähtienennustaja, »te teette viisaasti. – Hiukan pelkoa saattaa myös olla siitä, että tämä teidän nuori uskottunne voisi osoittaa liikaa hätäisyyttä, mikä vika on ominainen tämmöisille tulisille luonteille. Mutta tieteeni sääntöjen mukaan päättäen en luule sen mahdollisuuden painavan kovinkaan paljon vaa’assa toisten avujen rinnalla, joista horoskopin nojalla sekä muillakin keinoin olemme selvän saaneet.» »Lieneekö sydänyön aika tänä yönä sovelias hetki vaarallisen matkustuksen alkamiseen?» kysyi vielä kuningas. »Katsokaa, tässä ovat teidän päivätaulunne – te näette missä asemassa kuu on Saturnuksen sekä Jupiterin nousun suhteen. – Siitä sopii päättää, minun luullakseni – jättäen kuitenkin asian teidän syvemmän tietonne ratkaistavaksi – että sille, jonka käskystä semmoisella hetkellä retkikunta lähtee liikkeelle, menestys on varma.» »Sille, ''jonka käskystä'' retkikunta lähtee liikkeelle», sanoi tähtienennustaja hetken aikaa mietittyään, »tämä taivaankappalten asema todellakin lupaa menestystä. Mutta, minun arvatakseni, se seikka, että Saturnus on palannut, uhkaa vaaraa ja turmiota ''niille'', jotka sille retkelle ''lähetetään'', josta päätän, että tämä retki voi olla vaarallinen, kukapatiesi kuolemaksikin niille, jotka sille lähtevät. Väkivaltaa ja vankeutta luultavasti tämä nurjapuolinen taivaankappaleitten asema ennustaa.» »Väkivaltaa ja vankeutta matkaan lähteville», vastasi kuningas, »mutta menestystä lähettäjän hankkeille – eikö ennustus siten kuulunut, oppinut isäni?» »Aivan niin», vastasi tähtienennustaja. Kuningas vaikeni, sanallakaan ilmoittamatta miten tämä ennustus – jonka tähtienennustaja luultavasti oli umpimähkään lausunut siinä varmassa uskossa, että retki luultavasti oli vaarallista laatua – soveltui hänen oikeaan tarkoitukseensa, siihen nimittäin, niinkuin lukija hyvin tietää, että kreivitär Isabella de Croye oli petoksella saatettava Wilhelm de la Marck’in käsiin, joka tosin oli korkeaa sukuperää, mutta rikostensa vuoksi alentunut rosvopäälliköksi, ja kuuluisa hurjasta mielenlaadustaan sekä julmanluontoisesta urhoudestaan. Kuningas veti vielä taskustansa paperin ja virkkoi, ennenkuin hän antoi sen Martivallelle, ikäänkuin anteeksi pyytävällä äänellä: »Syväoppinen Galeotti, teissä olen saanut oraakelin, joka voittaa kaikki nykyään elävät miehet, vieläpä mainion Nostradamuksenkin; älkää siis kummeksiko, jos minun usein tekee mieli turvautua teidän taitoonne niissä epäilyksissä ja vastuksissa, jotka ahdistavat jokaista hallitsijaa, jonka samalla aikaa on taisteltava kapinoitsijoita vastaan omassa maassansa sekä torjuttava päältänsä ulkonaisia, mahtavia ja leppymättömiä vihollisia.» »Kun te kunnioititte minua kutsullanne, kuninkaallinen majesteetti», sanoi tietäjä, »ja minä vaihdoin Budan Plessis’n hoviin, päätin alistaa kuninkaallisen suojelijani käskyjen alle kaiken taitoni, josta hänelle voisi olla hyötyä.» »Hyvä on, kunnon Martivalle – olkaa nyt vain hyvä ja kuunnelkaa seuraavaa kysymystä.» Hän rupesi lukemaan kädessään olevasta paperista: – »Mies, jolla tätä nykyä on tärkeä riita-asia, joka luultavasti tulee oikeuden edessä tai asevoimalla ratkaistavaksi, tahtoisi tällä kertaa koettaa sovittaa sitä persoonallisella keskustelulla riitaveljensä kanssa. Hän tahtoisi tietää mikä päivä olisi edullinen tämmöisen sovinnonhieromisen menestymiselle, ja tokko hänen riitaveljensä sydän mahtaisi tulla liikutetuksi, niin että hän on osoittava kiitollisuutta ja ystävyyttä hänelle siten annetusta luottamuksesta vai onko luultavampaa, että hän on käyttävä väärin hänelle siitä käynnistä tulevaa tilaisuutta ja etua?» »Se on tärkeä kysymys», sanoi Martivalle, kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, »ja vaatii että minä otan selkoa kulkutähtien asemasta sekä tarkasti asiaa aprikoin.» »Tapahtukoon niin, minun kunnon opettajani, ja sitten saatte nähdä, mitä se merkitsee, kun Ranskan kuningas on kiitollisuudenvelassa. Me olemme päättäneet, jollei tähtien asema sitä kiellä – ja oma halpa tietomme on saattanut minut siihen luuloon, että tähdet ovat hankkeellemme suosiolliset – panna vaikka oman persoonamme vaaralle alttiiksi saadaksemme nuo epäkristilliset sodat estetyiksi.» »Kaikki pyhimykset auttakoot teidän jumalista aikomustanne, herra kuningas», lausui tähtienennustaja, »ja varjelkoot teidän pyhää persoonaanne!» »Kiitoksia, oppinut isä! – Tässä ensialuksi teille pieni lahja arvokkaan kirjastonne kartuttamiseksi.» Hän pisti kirjan alle pikkuisen kullalla täytetyn kukkaron. Ludvig oli säästäväinen taikauskoisuudessaankin ja arveli vuosipalkankin kylliksi kiinnittävän tähtienennustajan hänen palvelukseensa; hänellä oli siis mielestään oikeus käyttää Martivallen taitoa hyväkseen huokealla hinnalla suurissakin pulmissaan. Tällä tavoin annettuaan niin sanoaksemme juomarahan vuosipalkollisellensa, Ludvig kääntyi hänestä Durward’in puoleen. –»Seuraa minua», sanoi hän, »sinä kelpo Skotlannin poikani, joka sekä taivaan sallimuksesta että maallisen majesteetin valinnasta olet määrätty rohkeaan urhotekoon. Kaikki on varustettava valmiiksi, niin että voit pistää jalkasi jalustimeen juuri sinä silmänräpäyksenä, jolloin pyhän Martin kello lyö kaksitoista. Minuuttia aikaisempi tai myöhempi lähtö häiritsisi meidän hankkeellemme suosiollisesti tuikkivaa tähtiasemaa.» Näin sanoen kuningas poistui kamarista nuoren henkivartijansa kera; mutta niinpian kuin he olivat poistuneet tähtienennustaja päästi valloilleen tunteita, jotka erosivat kerrassaan niistä, jotka näyttivät täyttävän hänen rintansa niin kauan kuin kuningas oli läsnä. »Tuota saituriorjaa!» sanoi hän, punniten kukkaroa kourassansa – sillä hän tuhlasi rahoja aivan rajattomasti ja oli siis alituisessa puutteessa. – »Tuota halpamielistä, ryysyistä renkiä! Perämiehenkin vaimo antaisi enemmän saadakseen tietää, onko hänen miehensä päässyt eheänä meren ahtaista salmista. ''Hänkö'' ikänä saisi vilahdukseltakaan osaa ihmistä jalostuttavista tieteistä! – Niin, silloin kun saaliinhimoisista ketuista ja ulvovista susista tulee kelpo soittoniekkoja! ''Hänkö'' oppisi selittämään taivaankannen loistavia merkkejä! – Niin, silloin kun likaisista myyristä tulee ilveksiä. – Post tot promissa – niin monin lupauksin houkuteltuaan minut loistavan Mattiaksen hovista, missä hunnilainen ja turkkilainen, kristitty ja pakana, Moskovan tsaarikin sekä Tatarian khaani kilpaa ja kuormittain kantoivat minulle lahjojansa – luuleeko hän, että minä jään asumaan tähän vanhaan linnaan, niinkuin peipponen häkkiinsä, valmiina laulamaan niin pian kun hänen tekee mielensä viheltää, ja tyytymään siemeniin sekä veteen? – Eipä niinkään! – aut inveniam viam, aut faciam – minäpä keksin jonkun keinon. Kardinaali Balue on viisas ja antelias – tämän kysymyksen saatan hänen tietoonsa, ja syyttäköön sitten herra kardinaali itseänsä, jolleivät tähdet puhu hänen mieltänsä myöten.» Hän otti taas halveksitun kukkaron käteensä ja punniskeli sitä. »Saattaisipa», sanoi hän, »ehkä kuitenkin joku kallis kivi tai suurihintainen helmi olla tuohon halpaan koteloon kätkettynä – olenpa kuullut hänen joskus voivan olla tuhlaavan anteliaskin, kun hän sille päälle sattuu, tai hänen etunsa sitä vaatii.» Hän tyhjensi kukkaron, joka sisälsi kymmenen kultakolikkoa, ei sen enempää eikä vähempää. Tähtientietäjä vihastui silmittömäksi. –»Luuleeko hän, että minä tämmöisestä koiranhinnasta viitsin käyttää hänen hyväkseen taivaallista tiedettäni, jota olen tutkinut armenialaisen Istrahov’in abotin luona, joka ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen nähnyt päivän valoa, ja kreikkalaisen Dubraviuksen luona, jonka sanotaan osanneen kuolleitakin herättää, ja käynyt sheikki Ebn Halinkin luolassa keskellä Thebaidan erämaata? – Ei, Jumala varjelkoon! – se, joka pitää oppia halpana, joutukoon turmioon oppimattomuutensa vuoksi. Kymmenen kolikkoa! – Melkeinhän minua hävettää tarjota tuommoista mitätöntä summaa Toinettelle uuden rintasoljen ostamista varten.» Näin puhuen vimmastunut tietäjä pisti nuo halveksitut kultakolikot suureen vyöllä riippuvaan laukkuun, jota Toinette ynnä muut tuhlaavaisuuden kiihoittimet tavallisesti tyhjensivät paljoa kiireemmin kuin mitä meidän oppinut herramme kerkesi täyttää kaikella opillaan. [[Luokka:Qventin Durward]] 4275 9235 2006-11-24T17:05:25Z Nysalor 5 XIV Matkustus {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XIII Tietäjä|XIII Tietäjä]] |seuraava=[[Qventin Durward: XV Opas|XV Opas]] |otsikko=XIV Matkustus |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Sun näen vielä, Ranska ihana, : sä luonnon sekä taiteen suosituinen, : nään poikas, joille työ on huvitusta – : niin runsaan veron suopi aulis maa; : nään tyttäresi, päivän rusoittamat, : veitikkasilmät, korpinkarva-hiukset. : Vaan kuitenkin sä, Ranska suosittu, : jo olet nähnyt monta surua : niin muinoin kuin myös nytkin. : Nimetön. Välttäen kaikkia puheita kaikkien kanssa – niinkuin oli käsketty – läksi Durward kiireesti varustautumaan matkaa varten; hän puki ylleen yksinkertaisen, mutta vahvan haarniskan rautasäärystimineen ja rautahihoineen, ja pani päähänsä kelpo teräskypärän, jossa ei ollut mitään silmäverkkoa. Tämän lisänä oli vielä kaunis vuorikauriin nahasta tehty nuttu, sievästi leikattu ja saumoiltaan koristeltu tikkauksilla, jommoinen puku sopi sille, jonka tuli olla korkeasukuisen perheen hovimestarina. Kaikki nuo vaatteet oli Olivier tuonut Durward’in kamariin hiljaisella mielistelevällä hymyllään ja äänellään, samalla ilmoittaen, että hänen enonsa oli käsketty vahtiin – luultavasti jotta hän ei saisi tilaisuutta kysellä mitään tämän salaisen lähdön johdosta. »Kyllä minä selitän asian sinun enollesi», sanoi Olivier taas hymyillen; »ja kuule, poikani, jos eheänä palaat tältä sinulle uskotulta hauskalta retkeltä, niin epäilemättä pidetään sinua niin korkean paikan arvoisena, ettei sinun enää tarvitse selittää kenellekään lähtöjäsi ja tulojasi, vaan päinvastoin saat olla päällikkönä muille, joiden tulee sinulle tehdä tiliä käynneistään.» Näin puhui Olivier Perkele, vaikka hän luultavasti oletti, että tämä nuorukais-parka, jonka kättä hän niin ystävällisesti puristi, oli hänelle uskottua asiaa toimittaessaan joutuva surman suuhun tai ainakin vankeuteen. Koreitten sanojensa lisäksi hän antoi vielä pienen kullalla täytetyn kukkaron tarpeellisia matkakulunkeja varten, jonka lahjan kuningas oli lähettänyt. Muutamia minuutteja ennen sydänyötä Qventin, totellen annettua käskyä, meni toiselle linnanpihalle ja asettui seisomaan kruununperillisen tornin juurelle, jossa Croyen kreivittärillä, niinkuin lukija tietää, oli väliaikainen asuntonsa. Hän tapasi siinä paikassa saattoväeksi määrätyt miehet hevosineen; he pitivät myös suitsista kahta kuormamuulia, joiden selkään matkatavarat jo olivat sälytetyt, kolme ratsua molempia kreivittäriä sekä uskollista palvelusneitsyttä varten, ja vielä lisäksi Qventin’ille varattua komeaa sotaratsua, jonka teräslevyillä silattu satula välkkyi hämärässä kuutamossa. Ei ainoatakaan tunnustelevaa sanaa puhuttu puolelta eikä toiselta. Miehet istuivat satulassa niinkuin heillä ei olisi ollut liikahtamisen mahdollisuuttakaan. Hämärässä valossa Durward ilokseen myös huomasi, että he kaikki olivat aseissa, pitkät peitset kädessä. Heitä oli vain kolme, mutta yksi heistä kuiskasi huonolla Gascognen murteella Qventin’ille, että Tours’in tuolla puolella opas oli tuleva neljänneksi. Sillä välin kynttilät lekottivat tornin toisesta ikkunasta toiseen, ilmaisten että sen asukkaat häärivät ja varustautuivat lähtöön. Vihdoin viimein pieni ovi, joka tornin alikerroksesta johti pihalle, aukeni, ja kolme naista astui ulos, viittaan kääriytynyt mies seurassaan. Naiset nousivat ääneti heitä odottavien hevosten selkään; heidän seuralaisensa puolestaan rupesivat nyt edeltä astumaan, antaen valppaille vartijoille, joiden ohitse he kulkivat, tarpeelliset tunnussanat ja -merkit. Näin he viimein pääsivät vahvan linnoituksen uloimmalle vallille. Siinä oppaana ollut mies pysähtyi ja puhui hiljaisella, mutta hartaalla äänellä molemmille edeltä ratsastaville naisille. »Jumala teitä siunatkoon, kuninkaallinen majesteetti», sanoi ääni, joka helähti Durward’in korviin, »ja suokoon teille anteeksi, vaikka teidän ajatuksenne olisivatkin itsekkäämmät kuin mitä sananne ilmaisevat! Muuta minä en haluakaan kuin että täydessä turvassa pääsisin hyvän Lüttich’in piispan suojaan.» Näin puhuteltu mies mutisi jotain vastaukseksi, mitä Qventin ei kuullut, ja palasi takaisin portin kautta. Durward tunnusteli häntä valossa itse kuninkaaksi, joka hartaasti haluten vapautua vieraistaan luultavasti oli tullut saapuville sen mahdollisuuden varalta, että kreivittärissä olisi kenties vastahakoisuus voinut herätä tai että joku este olisi sattunut linnan vartijain puolelta. Päästyään linnan muurien ulkopuolelle täytyi matkaseuran jonkun aikaa ratsastaa hyvin varovaisesti välttääksensä kaikkia susikuoppia, pauloja sekä muita satimia, joita näille paikoille oli viritetty tuntemattomien haitaksi. Gascognelainen tunsi kuitenkin tyystin kaikki tämän umpisokkelon mutkat, ja neljännestunnin kuluttua oli päästy Plessis’n puiston rajojen ulkopuolelle, likelle Tours’in kaupunkia. Kuu, selvittyään pilvistä, joiden loimista se tähän asti oli vain kajastellut, loi nyt ihanan valovirran yhtä ihanan maiseman yli. He näkivät mahtavan Loiren vierivän majesteetillisesti Ranskan rikkaimman tasangon poikki, virraten äyräitten välitse, joita tornit sekä puutarhapenkereet, öljypuistot että viinamäet reunustivat. He näkivät Tours’in, Tourainen vanhan pääkaupungin muurien porttitorneineen ja sakaroilleen loistavan valkeina kuutamossa; ja niiden keskellä kohosi suunnattoman suuri gotilaistyylinen tuomiokirkko, jonka pyhimykseksi julistettu piispa Perpetuus jumalisen intonsa vallassa oli rakentanut jo viidennellä vuosisadalla, ja jonka myöhemmin Kaarle Suuri sekä hänen jälkeisensä hartaudessaan olivat laajentaneet semmoisilla rakennustaidon ihmeillä, että se nyt oli komein kirkko koko Ranskanmaalla. Myöskin pyhän Gatien’in kirkon tornit näkyivät sekä linnan synkät, lujat seinät, joiden sisäpuolella muinaisina aikoina kuuluu olleen Valentinianus keisarin asunto. Qventin’ille uskottu toimi oli tosin sitä laatua, että se suuresti kiinnitti hänen mieltänsä, mutta sittenkin nuori skotlantilainen, joka oli tottunut kotivuoristonsa autioihin ja köyhiin näköaloihin, ei voinut olla ihmeellä ja ihastuksella katselematta tätä maisemaa, jota luonto ja ihmistaito näyttivät kilpaa kaunistelleen kirkkaimmalla loistollansa. Mutta vanhemman kreivittären ääni – kohoten ainakin yhtä oktaavia korkeammalle kuin hänen lausuessaan laupealla äänellä jäähyväiset Ludvig kuninkaalle – palautti Qventin’in nykyhetken toimiin; kreivitär Hameline tahtoi puhutella saattojoukon päällikköä. Qventin kannusti hevostaan ja kun hän kunnioittavasti oli esittänyt itsensä päälliköksi, alkoi Hameline kreivittären puolelta tulvailla kysymyksiä. »Mikä on teidän nimenne ja arvonne?» Qventin ilmoitti molemmat. »Tunnetteko te hyvin tien?» »En», vastasi Qventin, »en voi kehua liioin tuntevani tietä, mutta minulla on tarkka matkasuunnitelma ja sitä paitsi saamme ensi levähdyspaikassa oppaan, joka kaikin tavoin on sovelias johtamaan matkaamme. Siihen saakka hevosmies, joka äsken yhtyi meihin, on oleva oppaanamme.» »Ja miksi teidät valittiin tähän toimeen, nuori herra?» kysyi taas kreivitär. »Niinkuin kuulen olette te sama nuorukainen, joka äsken seisoi vartijana galleriassa, missä me kohtasimme Ranskan prinsessan. Te näytätte olevan jokseenkin nuori ja kokematon tämmöiseen virkaan – sitä paitsi outo Ranskassa ja puhutte kieltä kuin muukalainen.» »Minun täytyy totella kuninkaan käskyä, korkeasukuinen neito, eikä minun sovi kysellä siihen syytä», vastasi nuori soturi. »Oletteko te aatelista sukuperää?» kysyi sama kysyjä. »Sen voin vakuuttaa, korkeasukuinen neito», vastasi Qventin. »Ja ettekö te», kysyi nyt nuorempi kreivitär ujolla äänellä kääntyen vuorossaan hänen puoleensa, »ole sama nuorukainen, jonka näin, kun minut käskettiin ravintolassa palvelemaan kuningasta?» Hiljaisemmalla äänellä, kenties myöskin ujoudesta, vastasi Qventin niin olevan. »Ehkäpä sitten, hyvä täti», virkkoi neiti Isabella kääntyen neiti Hamelinen puoleen, »me olemme hyvässä turvassa. Ei hän ainakaan näytä mieheltä, jolle olisi voitu uskoa jokin kavala ja julma juoni kahta turvatonta naista vastaan.» »Kunniani kautta vannon, korkeasukuinen neito», sanoi Durward, »ja sukuni hyvän maineen sekä esi-isieni luiden kautta, että vaikka saisin Ranskan ja Skotlannin kuningaskunnat molemmat palkkiokseni, niin en sittenkään saattaisi tehdä teille mitään kavalaa tai julmaa!» »Te puhutte kauniisti, nuori herra», sanoi neiti Hameline; »mutta me olemme tottuneet kuulemaan tyhjiä korupuheita Ranskan kuninkaan sekä hänen käskyläistensä suusta. Semmoisilla houkuteltiin meidät tänne Ranskaan turvapaikan hakuun, vaikka paljoa vähemmällä vaaralla kuin nyt olisimme voineet päästä Lüttich’in piispan suojaan, tai olisimme myös voineet heittäytyä Saksan Venceslauksen tai Englannin Edvardin turviin. Ja mitä apua sitten oli noista kuninkaan lupauksista? Meitä pakotettiin käyttämään alhaisia valhenimiä ja meidät kätkettiin häpeällisellä tavalla, ikäänkuin jonkunlaista kiellettyä tavaraa, syrjäiseen paikkaan, tuohon nurkkaravintolaan, missä meidän – jotka, niinkuin sinä, Martta, kyllä tiedät», hän kääntyi palvelijattarensa puoleen, »emme kotona koskaan panneet päähinettä päähämme muualla kuin kunniateltan alla ja kolmen portaan korkuisella kunnialavalla – missä meidän täytyi omin käsin pukea vaatteet yllemme, seisoen tavallisella permannolla niinkuin karjapiiat.» Martta myönsi, että kreivittären sanat olivat täyttä, surkeata totta. »Soisinpa että se olisi ollut pahinta kaikesta, täti kulta», virkkoi neiti Isabella; »minä olisin voinut helposti olla ilman tuota komeutta.» »Mutta ei ilman hienoa seuraa», sanoi vanhempi kreivitär; »sehän toki, armas veljentyttäreni, olisi mahdotonta.» »Minä olisin mielelläni luopunut kaikesta, täti kulta», vastasi Isabella äänellä, joka syvimpää pohjukkaa myöten liikutti hänen nuoren saattajansa ja suojelijansa sydäntä, »kaikesta, kun vain olisin päässyt turvalliseen, kunnialliseen piilopaikkaan. Minä en suinkaan soisi – Jumala hyvin tietää, etten olisi sitä koskaan suonut – että minun tähteni sota syttyisi Ranskan ja kotimaani Burgundin välillä ja että ihmishenkiä menisi hukkaan minunkaltaiseni tähden. Minä vain pyysin lupaa erota maailmasta ja lähteä Marmoutiers’in luostariin tai johonkin muuhun pyhään paikkaan.» »Sinä puhuit silloin niinkuin hupsu, tyttöseni», vastasi vanhempi neito, »etkä niinkuin jalon veljeni tytär. Hyvä on toki, että yhdessä ihmisessä vielä jalon Croye-suvun henki on tallella. Mikä eroitus olisi korkeasukuisen neidon ja päivettyneen karjapiian välillä, jollei edellisen puolesta peitsiä taitettaisi, kun jälkimäisen tähden vain pähkinäpuusauvat kalkahtavat yhteen? Minun varhaisimman nuoruuteni aikana, sen sanon sinulle, tyttönen, kun tuskin olin sinua vanhempi, vietettiin minun kunniakseni kuuluisat turnajaiset Haflinghem’issä; taisteluunvaatijoita oli neljä, päällekarkaajia koko kaksitoista. Taistelua kesti kolme päivää; siinä kaksi uskaliasta ritaria heitti henkensä, taittui yksi selkäranka, yksi kaulaluu, kolme säärtä sekä kaksi käsivartta, ja sitäpaitsi sattui vielä lihahaavoja ja loukkauksia, joita eivät airuet edes ottaneet lukuunkaan – kas niin on meidän sukumme neitoja kaikkina aikoina kunnioitettu. Voi, jos sinussa olisi edes hiukan jalojen esivanhempiesi sydäntä, niin pantaisiin jossain hovissa, missä aatelisnaisten rakkaus ja sotamaine vielä ovat arvossa, toimeen turnajaiset, joissa voittaja saisi palkinnoksi sinun kätesi, niinkuin mummosi äidille tehtiin Strassburg’in peitsileikeissä – Jumala hänen sielulleen suokoon autuuden! Sillä keinoin saisit omaksesi parhaimman peitsimiehen koko kristikunnassa, joka puolustaisi Croyen suvun oikeuksia niinhyvin Burgundin väkivaltaa kuin myös Ranskan valtiojuonia vastaan.» »Mutta täti kulta», vastasi nuorempi kreivitär, »onpa minulle vanha imettäjäni kertonut, että vaikka Rhein-kreivi oli paras peitsimies tuossa suuressa Strassburgin peitsipelissä ja siten sai kunnioitetun esivanhempani voittopalkinnokseen, niin ei heidän avioliittonsa kuitenkaan ollut onnellinen; sillä hänellä kuuluu olleen tapana sättiä, välistäpä piestäkin mummoni äitiä – Jumala hänen sielullensa suokoon autuuden!» »Ja miksikä ei!» sanoi vanhempi kreivitär ihastuneena romantillisiin ritaritapoihin. »Miksi noiden voittoisain kätten, jotka olivat tottuneet ulkona maailmalla antamaan sivalluksia, olisi pitänyt kotona hillitä voimaansa? Tuhat kertaa mielemmin ottaisin, vaikka kahdesti päivässä, sivalluksia aviomieheltä, jonka käsi muillekin olisi yhtä suureksi kauhuksi kuin minulle, kuin huolisin puolisokseni pelkurin, joka ei uskaltaisi kohottaa kättänsä vaimoaan eikä ketään muutakaan vastaan! »Minä toivottaisin teille onnea, täti kulta, jos saisitte niin voimallisen puolison», virkkoi Isabella, »mutta enpä kadehtisi teitä; sillä jos katkaistut luut lienevätkin hauskat turnauskentällä, niin ei mikään ole vähemmän hauskaa naisten kamarissa.» »No niin, mutta eihän löylytys olekaan välttämätön seuraus siitä, jos menee naimisiin sotataidossa kuuluisan ritarin kanssa», sanoi neiti Hameline, »vaikka kyllä täytyy myöntää, että meidän esivanhempamme, Rhein-kreivi Gotfrid – Jumala hänelle autuuden suokoon! – oli hiukan väkivaltainen luonteeltaan ja liiaksi taipuvainen Rhein-viiniin. – Mutta oikea, täydellinen ritari on lammas naisten seurassa, leijona peitsien keskellä. Olipa aikanaan Thibault de Montigny – Jumala hänen sielulleen olkoon armollinen! – laupiain elävistä ihmisistä; hän ei koskaan ollut niin epäritarillinen, että olisi kohottanut kättään puolisoansa vastaan, mutta – pyhä Neitsyt sen tietää! – hänellä, joka ulkona löylytti aina kaikkia vihollisia, oli kodissaan kaunis vihollinen, jonka käsistä hän itse sai kelpo selkäsaunan. – No, oma syynsä – hänkin oli taisteluunvaatijana Haflinghem’in turnajaisissa ja teki siellä semmoisia sankaritöitä, että jos vain Jumala ja sinun isäsi-isä olisivat sallineet, olisi hän voinut saada toisen Montignyn rouvan, joka tuota siveää miestä olisi siveämmin kohdellut.» Neiti Isabella, jolla oli hiukan syytä pelätä noita Haflinghem’in turnajaisia, josta aineesta tädillä kaikkina aikoina oli tapana laveasti laverrella, jätti puheen kesken; ja Qventin, sivistyneen ihmisen luonnollisella kohteliaisuudella, ajoi edemmäksi oppaan luokse ikäänkuin kysyäkseen häneltä jotain tietä koskevaa; sillä hän pelkäsi läsnäolonsa kenties häiritsevän kreivittärien keskinäistä puhetta. Kreivittäret jatkoivat kuitenkin aamunkoittoon saakka ääneti matkaansa tai keskustelivat ainakin semmoisista asioista, joita ei maksa vaivaa kertoa; ja koska nyt oli oltu niin monta tuntia yhtä mittaa hevosen selässä, alkoi Qventin pelätä, että heitä rupeaisi jo väsyttämään. Hän tahtoi siis saada tietää kuinka pitkä matka oli vielä lähimpään lepopaikkaan. »Sen näytän teille», vastasi opas, »puolen tunnin perästä.» »Ja sitten jätät meidät toisen oppaan haltuun?» kysyi Durward vielä. »Aivan niin, herra jousimies», vastasi opas; »minun matkani ovat aina lyhyet ja suorat. Te, herra jousimies, sekä muut ihmiset, kierrätte jousen kaarta myöten, minä sujautan aina suoraan nuoraa pitkin.» Kuu oli jo kauan aikaa sitten laskenut, ja aamukoitto alkoi nousta kirkkaana ja valoisana idästä, välkytellen pienen järven pintaa, jonka rantaa pitkin he olivat jonkun aikaa kulkeneet. Tämä järvi levisi keskellä avaraa tasankoa, jossa siellä täällä kasvoi yksinäisiä puita sekä pieniä lehtoja ja viidakoita, mutta joka kuitenkin oli niin aukea, että silmä alkoi jo jokseenkin selvästi selittää esineitä. Qventin loi nyt silmänsä vieressään ratsastavaan oppaaseen, ja tunsi hänet, joskin kasvoja varjosti leveälierinen, espanjalaisen talonpojan sombrero’n kaltainen hattu, samaiseksi leikkisäksi Petit-André’ksi, jonka sormet, yhdessä hänen surullisen virkaveljensä Trois-Eschelles’n kanssa, äsken niin ilkeällä tavalla olivat hypistelleet Qventin’in kaulaa. Inholla, joka oli myös hiukan pelon sekainen, sillä Skotlannissa pyöveliä katsellaan melkein taikauskoisella kammolla, jota äskeinen pelastus ei ollut vähentänyt, käänsi Durward vaistomaisesti hevosensa pään oikealle ja iski samassa kannukset sen kupeihin, niin että se, puoleksi ympäripyörähtäen, hypähti muutaman kyynärän verran erille tuosta vihatusta matkakumppanista. »Ha, ha, ha, ha!» nauroi Petit-André; »Gréve-torin pyhä Neitsyt auttakoon! – muistaapa, luulakseni tämä nuori soturi vanhan tuttavansa! – Mitä, kumppani! – ethän toki kantane minulle vihaa? – Jokainen tässä maassa elättää henkeään omalla tavallaan. Ei kenenkään huoli hävetä, että hän minun kynsissäni on ollut, sillä minä toimitan virkaani yhtä taitavasti kuin paras mestari, joka ikänä oli sitonut elävän hedelmän kuolleeseen puuhun. – Ja Jumala sitä paitsi on suonut minulle sen armon, että olen iloinen poika – ha, ha, haa! – Voisinpa kertoa teille semmoisia leikkipuheita, joita olen laskenut tikapuitten alimman asteen ja hirsipuun poikkipuun välillä, että – niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni – minun on täytynyt tehdä tehtäväni jokseenkin kiireesti siinä pelossa, että hirtettävä mies sitä ennen kuolisi nauruun ja siten saattaisi minun taitoni häpeään.» Näin puhuen hän kannusti hevostaan, hävittäen siten sen välimatkan, jonka skotlantilainen oli jättänyt heidän välilleen, ja virkkoi sitten: »Kuulkaas, herra jousimies, sovitaan pois vaan! – Minä puolestani toimitan aina virkaani ilman mitään vihaa ja keveällä sydämellä, ja minulle on ihminen aina kaikkein rakkain kun olen saanut hänen kaulaansa tukehdusvitjani, saattaakseni hänet pyhän Patibulariuksen ritariston jäseneksi – sillä nimellä provossin pappi, arvoisa isä Menehiiteen, nimittää provossisuojeluspyhimystä.» »Pysy kauempana, kurja konna!» huusi Durward, kun lain tuomion täyttäjä yritti tulla vielä likemmäksi, »tai en voi vastustaa kiusausta ja näyttää sinulle, kuinka pitkä matka pitäisi olla kunnian miehen ja mokoman hylkiön välillä.» »Hohoh teitä, olettepa te aika tuittupää!» sanoi pyöveli. »Jos edes olisitte sanonut ''kunnon'' miehen, niin olisi siinä hiukkanen totta – mutta ''kunnian'' miehiä, niiden kanssahan minä olen tekemisissä joka päivä, yhtä läheisessä kuin olin tulemaisillani teidänkin kanssanne. – Mutta menkää Herran nimeen ja seurustelkaa oman itsenne kanssa. Minä olisin tarjonut teille pullollisen Auvergnen viiniä kaiken vihan poishuuhtomiseksi – mutta te luultavasti hylkäisitte kohteliaan tarjoumukseni. – No, no, olkaa niin epäkohtelias kuin tahdotte – minä en koskaan puhu pahoja sanoja niille, joiden kanssa virkani puolesta joudun tekemisiin – noille kuperikeikanheittäjilleni, hauskoille tanssijoilleni, pienille leikkikumppaneilleni, niinhän Jaakko Lihamieskin lampaitansa mairittelee – niille, sanalla sanoen, joilla niinkuin teilläkin, korkea-arvoinen herra, on N. U. O. R. A. piirustettuna otsaansa. – Ei, ei, kohdelkoot he minua vaikka kuinka pahasti, hyvän ystävän avun minä heille kuitenkin lopulta annan – ja te saatte itsekin nähdä, kun toisen kerran joudutte Petit-André’n käsiin, että hän osaa antaa anteeksi häväistyksen.» Näin sanottuaan ja loppupäätteeksi iskettyänsä ilkamoiden silmää sekä päästettyänsä suustaan tsehihá-äänen, semmoisen, jolla kiirehdytetään laiskaa hevosta, Petit-André poikkesi tien toiselle puolelle ja jätti nuorukaisen sulattamaan saamiaan pistosanoja niin hyvin kuin hänen ylpeä skotlantilais-sydämensä saattoi sen tehdä. Suuri halu olisi Qventin’illä ollut löylyttää häntä niin pitkältä kuin hänen peitsensä varsi olisi kestänyt; mutta hän hillitsi vihansa sillä ajatuksella, että tappelu tämänluontoisen miehen kanssa ei olisi missään eikä milloinkaan kunniaksi, ja varsinkin nykyisessä tilanteessa suorastaan rikos velvollisuutta vastaan, josta saattaisi olla sangen vaarallisia seurauksia. Hän siis nieli Petit-André’n sopimattomat, viranmukaiset kokkapuheet hartaasti toivoen, ettei hänen suojelukseensa uskottu kaunotar ollut kuullut niitä; sillä tietysti se seikka, että hänelle voitiin pitää tämmöisiä pilapuheita, ei olisi antanut kreivittärelle edullista vaikutusta Durward’ista. Mutta hyvin pian molempien kreivittärien yht’aikainen hätähuuto herätti hänet niistä ajatuksista: »Katsokaa taaksenne – katsokaa taaksenne! – Jumalan tähden kavahtakaa itseänne ja suojelkaa meitä – meitä ajetaan takaa!» Qventin katsahti kiiruusti taaksensa ja näki kaksi aseellista miestä, jotka tulivat heidän jäljessään ajaen niin kovaa vauhtia, että he hyvinkin pian saavuttaisivat matkalaiset. »Eivät nuo», sanoi hän, »voi olla muita kuin provossin miehiä, jotka ovat vahtikierrolla metsässä. Katsopas sinä», käski hän Petit-André’ta, »mitä lajia ne ovat.» Petit-André totteli, ja tarkastettuaan tulijoita hän iloisesti pyörähti taas satulassaan ympäri ja vastasi: »Nämät, hyvä herra, eivät ole minun kumppaneitani eikä myöskään teidän – ei provossin väkeä – eikä jousimiehiä – sillä minusta näyttää, että heillä on rautakypäräsilmikot päässä alaslaskettuina ja rautakaulukset. – Hiiden vietäviä ovat nuo rautakaulukset, ilkeimpiä kaikista rautavarustuksista! – Olenpa saanut tuntikauden sormin kopeloida niitä, ennenkuin olen saanut ha’at auki.» »Armolliset kreivittäret», virkkoi Durward kuuntelematta Petit-André’n loruja, »teidän pitää ajaa eteenpäin – ei hiin joutuisaan, että selvään nähtäisiin teidän pakenevan, mutta kuitenkin siksi suurella kiireellä, että voitte käyttää hyväksenne sitä estettä, jonka kohta aion nostattaa teidän ja takaa-ajajiemme välille.» Isabella kreivitär katsahti oppaaseen ja kuiskasi sitten jotain tädillensä, joka täten puhui Qventin’ille: »Me luotamme teidän suojelukseenne, herra jousimies ja tahdomme mielemmin antautua siihen vaaraan, joka meitä saattaa kohdata teidän seurassanne, kuin lähteä eteenpäin tuon miehen kanssa, jonka ulkomuoto ei meidän mielestämme näytä ennustavan hyvää.» »Tapahtukoon niinkuin te tahdotte, armolliset neidit», sanoi nuorukainen. »Takaa-ajajia on vain kaksi, ja vaikka he ovat ritareita, niinkuin heidän varustuksistaan näkyy, niin saavat he nähdä, jos heillä on paha tarkoitus, kuinka skotlantilainen aatelismies täyttää velvollisuutensa teidän kaltaistenne läsnäollessa ja teidän suojaksenne. – Kuka teistä», jatkoi hän kääntyen komentonsa alla olevan saattoväen puoleen, »tahtoo yhdessä minun mukanani käydä peitsisille noiden keikarien kanssa?» Kaksi miehistä nähtävästi oli kahdella päällä; mutta kolmas, Bertrand Guyot, vannoi, vaikka he – cap de dion!<ref>Jumalan pää! gascognelainen vakuutus.</ref> – olisivat Artur kuninkaan pyöreän pöydän ritareja, tahtovansa Gascognen kunniaksi ottaa selkoa siitä, mitä miehiä he olivat. Hänen näin puhuessaan molemmat ritarit – sillä niin korkea arvo heillä nähtävästi oli – lähestyivät matkajoukon taimmaista riviä, joksi Qventin uljaan apulaisensa kanssa nyt oli asettunut. Heillä oli täydelliset teräsvarustukset, mutta ei mitään vaakunaa, josta heidät olisi voinut tuntea. Toinen heistä, tultuaan likemmäksi, huusi Durward’ille: »Pois tieltä, herra knaappi! – Me tulemme vapauttamaan teidät virasta, joka on teidän arvollenne ja säädyllenne liian suuri. Olkaa hyvä ja antakaa nämät kreivittäret meidän suojaamme – me olemme paljoa sopivampia seurakumppaneita heille, varsinkin koska he teidän seurassanne ovat miltei vankeudessa.» »Vastaukseksi teille, hyvät herrat», virkkoi Durward, »saan ensiksikin sanoa, että viran, jota toimitan, on nykyinen kuninkaani antanut minulle; ja toiseksi, että, miten kelvoton lienenkin sitä toimittamaan, nämät kreivittäret tahtovat pysyä minun suojelukseni alaisina.» »Häpeä, mies!» huusi toinen päällekarkaajista. »Aiotko sinä, maata kiertävä kerjäläinen, ryhtyä vastarintaan asestettuja ritareita vastaan?» »Vastarintaan minä tosiaankin ryhdyn», sanoi Durward, »koska minun on pakko vastustaa teidän hävytöntä ja laitonta päällekarkaustanne; ja jos lieneekin jotain arvon eroitusta meidän välillämme, josta en ole aivan varma, niin on teidän epäritarillisuutenne murtanut sen laipion maahan. Tempaiskaa siis miekkanne tupesta, tai jos mielitte peitseen turvata, ottakaa vauhtiasento.» Ritarit pyörähyttivät nyt hevosensa ympäri ja ajoivat noin 150 askelta taaksepäin. Qventin puolestaan, katsahtaen kreivittärien puoleen, kumarsi syvään satulassaan, ikäänkuin pyytäen, että he seuraisivat suosiollisin silmin hänen yritystään; ja kun he kehoituksen merkiksi heiluttivat hänelle liinojansa, olivat päällekarkaajat jo ennättäneet tarpeellisen matkan päähän saadakseen vauhtia. Durward karahutti nyt ratsunsa liikkeelle käskien gascognelaisenkin miehen tavoin pitämään puoltansa. Näin hyökkäsivät kaikki neljä ratsumiestä täyttä vauhtia yhteen keskipalkoilla sitä välimatkaa, joka oli heidän välillään. Yhteentörmäyksessä gascognelais-parka sai surmansa heti, sillä vastustaja tähtäsi hänen kasvoihinsa, jotka eivät olleet silmikon suojassa, ja peitsi tunkeutui silmän kautta aivoihin, niin että mies kaatui kuoliaana maahan hevosensa selästä. Qventin puolestaan, vaikka häntäkin haittasi sama puute, keikahti satulassaan niin nopsasti, että vihollisen peitsi sujahti hänen oikean olkapäänsä päällitse, raapaisten hiukkasen vain poskea. Sitä vastoin hänen oma peitsensä sattui keskelle vastustajan rintaa ja sysäsi hänet maahan. Qventin hypähti alas hevosen selästä riisuakseen kypärän kaatuneelta; mutta toinen ritari, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan, hypähti heti, kun hän näki miten pahoin hänen kumppaninsa oli käynyt, vielä nopsemmin kuin Durward satulastaan maahan ja huusi, asettuen pyörtyneen ystävänsä eteen: »Jumalan ja pyhän Martin nimessä, poikaseni, nouse hevosen selkään ja mene tiehesi naikkostesi kanssa! – Ventre Sant Gris!<ref>Ranskalainen kirous.</ref> – onpa heistä ollut jo kyllin turmiota täksi aamuhetkeksi.» »Älkää pahaksi panko, herra ritari», virkkoi Durward, jota suututti uhkaava ääni, jolla tämä neuvo annettiin, »tahtoisinpa ensin nähdä kenenkä kanssa olen ollut tekemisissä, ja saada tietää kuka vastaa minun kumppanini kuolemasta.» »Sitä et koskaan saa elävänä nähdä etkä tietää», vastasi ritari. »Mene tiehesi rauhassa, hyvä mies. Me olimme hulluja, kun läksimme estämään teidän matkaanne, mutta siitä me olemmekin saaneet rangaistuksemme; sillä sinä olet saanut aikaan enemmän turmiota, kuin mitä koko joukkosi hengellä sekä omallasikin voisit palkita. – No, jos ''välttämättömästi'' tahdot», – Qventin oli näet tempaissut miekkansa tupesta ja lähestyi häntä – »niin ota tämä kostoksi!» Näin sanoen hän iski nuorta skotlantilaista niin lujasti kypärään, että Durward, vaikka hän olikin kotoisin maasta, missä kelpo sivalluksia jaeltiin sangen runsaasti, ei ollut semmoista vielä muuten kuin kirjoista sattunut tuntemaan. Se iski häneen niinkuin ukkosen nuoli, löi syrjään miekan, jonka nuori soturi oli kohottanut suojakseen ja halkaisi kypäränkin, vaikka se muka oli teräksestä kestäväksi taottu, niin pitkälle, että terä puraisi hiuksia, kuitenkaan sen enempää vahinkoa tekemättä. Silmänräpäyksen aikaa oli nyt Durward, joka puolipyörtyneenä vaipui toiselle polvelleen, aivan ritarin armoilla, jos tämän olisi tehnyt mieli iskeä häneen toista kertaa. Mutta joko hän sääli Qventin’in nuoruutta, tai ihaili hänen uljuuttansa, tai jalomielinen, rehellinen taistelunhalu pidätti häntä tätä tilaisuutta käyttämästä hyväkseen. Pian Durward tointuikin jälleen, kavahti pystyyn ja kävi vastustajansa kimppuun, tulisesti niinkuin mies, joka on päättänyt päästä voitolle tai kuolla, ja samalla kuitenkin sillä mielenmaltilla, joka on välttämätön, jos tahtoo niin edullisesti kuin suinkin suoriutua taistelusta. Jotta hän ei enää saisi tuommoisia hirmuisia sivalluksia kuin äsken, hän koitti suuremman nopsuutensa avulla, jota varustusten verrattain suurempi kepeys vielä helpoitti, väsyttää vastustajaansa. Durward ahdisti häntä milloin miltäkin puolelta vikkelillä liikkeillä ja äkkipikaisilla päällekarkauksilla, joita ritarin raskaassa rautapuvussansa oli sangen vaikea ilman suurempaa vaivaa torjua päältänsä. Turhaan tämä jalomielinen vastustaja huusi Durward’ille: »Eihän nyt enää ole mitään riidan syytä välillämme, ja mieltäni pahoittaisi, jos minun täytyisi tehdä sinulle vahinkoa!» Qventin ei totellut muuta kuin tulista himoansa saadakseen hetkellisen tappionsa häpeän jälleen pois pyyhityksi. Hän ahdisteli ritaria yhä edelleen ukkosen nuolen nopeudella, väliin yrittäen pistää miekkansa kärjellä, väliin hakata häntä sen terällä; näin tehdessään hän piti myös tarkasti silmällä kaikkia vastustajansa liikkeitä – muistellen hänen suurta voimaansa, josta hän oli saanut niin peloittavan esimaun – ja oli valmis hypähtämään taaksepäin tai syrjään tuon hirvittävän kalvan iskujen alta. »No, hiisi periköön sinut, sinä itsepäinen ja ylpeä hupsu», mutisi vihdoin ritari, »kun et tyydy, ennenkuin olet saanut kolahduksen päähäsi!» Näin sanoen hän muutti taistelutapaansa, pysähtyi ikäänkuin hän olisi tahtonut tästä lähtien vain suojella itseään ja torjua luotaan Qventin’in lakkaamattomia sivalluksia. Mutta salaa hän aikoi yhdellä ainoalla iskulla tehdä lopun taistelusta, niin pian kun vain nuori soturi hengästyisi tai joku taitamaton tai huolimaton temppu hänen puoleltaan antaisi siihen tilaisuutta. Tämä sukkela keino olisikin luultavasti saattanut hänet tarkoituksen perille, ellei kohtalo olisi päättänyt toisella tavalla. Kaksintaistelun juuri tuimimmillaan ollessa saapui lukuisa ratsumiesjoukko paikalle ja huuto kajahti: »Seis, kuninkaan nimessä!» Molemmat taistelijat astuivat askeleen taaksepäin, ja Qventin huomasi ihmeekseen, että hänen päällikkönsä, lordi Crawford, oli taistelua estävän joukon johtajana. Mukana oli myös Tristan Erakko parin, kolmen miehen kera – kaikkiaan noin parikymmentä ratsua. <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4276 9236 2006-11-24T17:05:29Z Nysalor 5 XV Opas {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XIV Matkustus|XIV Matkustus]] |seuraava=[[Qventin Durward: XVI Maankuljeksija|XVI Maankuljeksija]] |otsikko=XV Opas |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : ”Min’ olen” niin hän virkkoi mulle, ”maalta : Egyptin, tuota noitasukua, : mi, koska Gosenissa asui Israel, : hurjasti ryhtyi taisteluhun vastaan : Mosesta sekä kansaa Moseksen, : Jehovan ihmetöitä vastustaen : omilla loitsukonsteillaan, siks kunnes : lähestyi koston enkeli ja viisaat : kopeat esikoisiaan sai surra : kuin oppimaton talonpoikakin. : Nimetön. Lordi Crawford’in sekä hänen väkensä tulo teki heti lopun taistelusta, jota edellisessä luvussa yritimme kuvata. Ritari, kiireesti riisuen kypäränsä, ojensi vanhalle lordille miekkansa ja sanoi: »Crawford, minä antaun – mutta tulkaa vähän tännemmäksi, että saan kuiskata korvaanne – yhden sanan vain Jumalan tähden – pelastakaa Orleans’in herttua!» »Kuinka! – Mitä! – Orleans’in herttua!» huudahti skotlantilainen päällikkö. »Mistä tämä kaikki on johtunut, saakeli soikoon? Tämä juttu on iäksi päiviksi rikkova kuninkaan ja hänen välinsä.» »Älkää kysykö mitään», sanoi Dunois – sillä hän se oli – »syy on kokonaan minun. – Katsokaas, hän liikahtaa. Minä vain riensin tänne kaapatakseni tuon neitosen omakseni, jotta minusta tulisi aviomies ja maanomistaja – ja tuommoisessa pulassa tässä nyt ollaan. Pidättäkää roistojoukkonne poissa – älkää salliko yhdenkään miehen nähdä häntä.» Näin sanoen hän aukaisi herttuan silmikon ja viskasi hänen kasvoilleen vettä, jota hän nouti läheisestä lammesta. Qventin Durward puolestaan oli hämmästyksissään, aivan kuin ukkosen nuoli olisi iskenyt häneen; niin tiheään hän sai kokea yhä uusia ihmeitä. Hän oli – sen hän nyt vastustajansa kalpeista kasvoista näki – kaatanut maahan Ranskan kuninkaallisen suvun korkeimman prinssin, ja ollut miekanmittelössä Ranskan parhaan sankarin, kuuluisan Dunois’n kanssa. Nämät työt olivat kumpaisetkin itsessään ylen kunniallisia – mutta voiko sanoa niiden olevan kuninkaalle eduksi tai mieliksi, se oli ihan toinen asia. Herttua oli nyt tointunut jälleen tainnoksistaan, niin että hän jaksoi istua ja kuunnella Dunois’n sekä Crawford’in välistä keskustelua. Edellinen väitti hartaasti, ettei tässä asiassa ollenkaan ollut tarpeellista mainita Orleans’in herttuan korkeata nimeä, koska hän, Dunois, mielellään tahtoi ottaa koko syyn omille niskoilleen ja vakuuttaa että herttua vain ystävänsä apulaisena oli ollut mukana. Lordi Crawford kuunteli, silmät maahan luotuina, aika ajoin huoaten ja pudistellen päätään. Vihdoin hän katsahtamatta ylös virkkoi: »Tiedättehän, Dunois, että sekä isänne että myös oman itsennekin tähden mielelläni olisin teitä auttanut.» »En minä itselleni mitään pyydä», vastasi Dunois. »Teillä on miekkani kädessänne, ja minä olen teidän vankinne – siinä kaikki! – Mutta minä puhun tämän jalon prinssin puolesta, joka on Ranskan ainoa toivo, jos Jumala kruununperillisen pois kutsuisi. Hän tuli tänne vain auttaakseen minua – kun tahdoin yrittää kaappaista onnen käsiini – asiassa, jonka kuningas osaksi oli hyväksynyt.» »Dunois», sanoi Crawford, »jos toinen mies kertoisi minulle, että te muka olitte saattanut oman asianne vuoksi tämän korkeasukuisen prinssin tämmöiseen vaaraan, niin olisin sanonut sen valheeksi. Enkä minä voi nytkään, vaikka itse niin väitätte, oikein uskoa, että te puhutte täyttä totuutta.» »Jalo Crawford», sanoi Orleans’in herttua, joka nyt oli kokonaan tointunut pyörryksistä, »te olette mielenlaadultanne liiaksi ystävänne Dunois’n kaltainen käsittääksenne hänet väärin. Minä hänet väkisin vein tänne, aivan vasten hänen tahtoansa, syösten hänet äkkipikaa ja arvelematta yritykseen, johon hurja rakkaus minua houkutteli. – Katsokaa minua kaikki, ken vain haluaa», lisäsi hän nousten pystyyn ja kääntyen sotaväen puoleen – Ludvig, Orleans’in herttua, olen valmis vastaamaan hurjuudestani. Toivonpa vaan, että kuninkaan viha tyytyy yksin minuun, niinkuin oikeus ja kohtuus vaativatkin. – Mutta, Ranskan prinssinä ei minun sovi antaa miekkaani kenenkään käsiin – ei edes teille uljas Crawford – hyvästi siis, kelpo kalpani!» Näin sanoen hän tempaisi miekkansa tupesta ja nakkasi sen lampeen. Se lensi ilman halki niinkuin ukkosen nuoli ja upposi loiskahtaen veteen, jonka pinta heti taas meni umpeen. Kaikki jäivät paikoilleen seisomaan kahdenvaiheilla ja hämmästyneinä – niin korkeaa säätyä oli rikollinen ja niin suuresti rakastettu hänen persoonansa. Mutta toiselta puolen kaikki tiesivät, muistaen mitä aikeita kuninkaalla oli hänen suhteensa, että tämä hurjapäinen yritys syöksisi herttuan perikatoon. Dunois ensimäisenä sai sanan suustansa ja hän puhui luottamuksen puutteesta suuttuneen ystävän moittivalla äänellä: »Vai niin! te, kuninkaallinen herttua, katsotte hyväksi viskata pois parhaan miekkanne samana aamuhetkenä, jolloin teidän myös kelpasi hyljätä kuninkaan suosio sekä Dunois’n ystävyys!» »Serkku kulta», sanoi herttua, »oliko minun tarkoitukseni muka hyljätä sinun ystävyytesi sillä, että puhuin totta, koska sinun henkesi ja sinun kunniasi turvallisuus vaati totuuden puhumista?» »Mitä tekemistä teillä oli minun henkeni turvallisuuden kanssa, kaikkein kuninkaallisin serkkuni, pyytäisin vain saada tietää?» vastasi Dunois yrmeästi. »Mitä – Jumalan nimessä! – mitä varten teidän tarvitsi sekaantua asiaan, jos minun teki mieleni tulla hirtetyksi, tai kuristetuksi, tai viskatuksi Loireen, tai tikarilla lävistetyksi, tai teilapyörällä muserretuksi, tai elävältä rautahäkkiin ripustetuksi, tai johonkuhun maanalaiseen kuoppaan elävältä haudatuksi, tai millä muulla keinolla tahansa Ludvig kuningas armossaan katsoisi parhaaksi vapauttaa itsensä tästä uskollisesta alamaisestaan? – Älkää iskekö tuolla tavalla silmää, älkää julmistelko kulmakarvojanne ja viittailko Tristan Erakkoon – kyllä minä näen sen konnan yhtä hyvin kuin tekin! – Mutta eipä minulle olisi toki niin pahoin käynyt. Ja se olkoon sanottu minun henkeni turvallisuudesta. – Mutta mitä teidän omaan kunniaanne tulee, niin – vannonpa sen pyhän Magdalenan punaisten poskien kautta! – minun mielestäni kunnia olisi ollut siinä, ettemme ollenkaan olisi ruvenneet tämän-aamuiseen työhön, tai että olisimme salanneet sen ihmisten silmiltä. Hurja skotlantilaispoika sysäsi täällä kuninkaallisen herttuan satulasta maahan.» »Hs, hs!» virkkoi lordi Crawford; »älkää häväiskö sen johdosta kuninkaallista herttuaa. Eipä joku skotlantilaispoika ole ensi kertaa taittanut kelpo peistä – minä olen mielissäni siitä, että tuo poika käyttäytyi niin uljaasti.» »Sitä vastaan en tahdokaan mitään väittää», sanoi Dunois. »Mutta, jos te, lordi Crawford, olisitte saapunut tänne vain hiukankin myöhemmin, niin olisi kuin olisikin teidän jousimieskomppaniaanne tullut avonainen sija.» »Niin, niin», vastasi Crawford, »kyllä tunnen teidän käsialanne tuossa halkaistussa kypärässä. – Ottakaa joku teistä se pois pojalta ja antakaa hänelle sijaan teräksellä vuorattu lakki; siitä hänen päällään on lujempi suoja kuin tuosta rikkinäisestä patarähjästä. – Ja sallikaa, herra ritari, minun sanoa teille, että teidän omassannekin, miekan kestäväksi taotussa haarniskassanne lienee muutamia kelpo skotlantilaisen käsialanjälkiä. – Mutta, Dunois, nyt minun täytyy pyytää Orleans’in herttuaa sekä teitä nousemaan hevosten selkään ja seuraamaan minua; sillä minä olen saanut käskyn viedä teidät paikkaan, joka on ihan toisenlainen kuin mitä minä teille soisin.» »Enkö, lordi Crawford, saisi sanoa edes yhden sanan noille kauniille kreivittärille?» kysyi Orleans’in herttua. »Ette tavuakaan», vastasi Crawford, »minä olen liiaksi teidän ystävänne, kuninkaallinen herttua, jotta voisin sallia semmoista hullutusta.» – Sitten hän lisäsi, kääntyen Qventin’in puoleen: »Sinä, poikaseni, olet velvollisuutesi tehnyt. Jatka matkaasi ja noudata sitä käskyä, joka on sinun täytettäväksesi uskottu.» »Sallikaa minun puhua, lordi Crawford», virkkoi Tristan ainaisella raa’alla puhetavallaan, »tuon nuorukaisen pitää saada toinen opas. En tule toimeen ilman Petit-André’tä, koska tässä näkyy hänelle työtä tulevan.» »Nuori herra», sanoi Petit-André nyt likemmäksi astuen, »kulkekoon vain suoraan tuota tietä eteenpäin, niin hän joutuu paikkaan, missä hän tapaa oppaaksi määrätyn miehen. – Minä en, vaikka tarjottaisiin tuhat kultakolikkoa, huolisi tänään olla poissa! Olenhan minä jo hirttänyt montakin ritaria ja knaapia, ynnä myös rikkaita raatimiehiä ja pormestareita kaupan päälliseksi – ovatpahan kreivit ja markiisitkin kokeneet sormieni näppäryyttä – mutta – hum!» – hän katsahti herttuaan ikäänkuin osoittaaksensa, että hän mielellään olisi lisännyt sanat: »kuninkaallinen prinssi!» – »Hah, hah, haa! Petit-André, sinun nimesi mainitaan vielä aikakirjoissa!» »Sallitteko te roistojenne pitää tuommoista puhetta näin korkean herran kuullen?» moitti Crawford, ankarasti katsahtaen Tristaniin. »Miks’ette te heitä kurita itse, uljas lordi?» kysäisi Tristan yrmeästi vastaan. »Senvuoksi että sinun kätesi on ainoa tässä seurassa, joka voi piestä tuota mokomaa sen tulematta siitä halvemmaksi.» »Pitäkää omat miehenne kurissa, kyllä minä väestäni vastaan», tiuskasi yliprovossi. Crawford’in kielen päässä näytti pyörivän vihainen vastaus; mutta asiaa tarkemmin mietittyään hän kääntyi äkisti selin Tristan’iin, pyysi Orleans’in herttuaa sekä Dunoista yhtä kummallekin puolellensa ratsastamaan, kumarsi jäähyväisiksi kreivittärille, ja sanoi Qventin’ille: »Jumala suojelkoon sinua, poikaseni! Uljaasti olet palveluksesi alottanut, vaikka tämä asia onkin hyvin surettava.» Crawfordin jo ollessa lähtemäisillään kuuli Qventin Dunois’n kuiskaavan hänelle: »Viettekö meidät Plessis’in?» »En, onneton, hurjapää ystäväni», vastasi Crawford huoaten, »vaan Loches’en.» »Loches’en!» Tämän linnan tai pikemmin vankitornin nimi, joka oli vielä enemmän pelätty kuin Plessis, kuului ruumiskellojen kilahdukselta nuoren skotlantilaisen korvissa. Siinä tornissa, niin hän oli kuullut, toimitettiin ne salaiset, julmat työt, joilla Ludvigkin häpesi saastuttaa oman asuntolinnansa huoneita. Tuossa hirmupaikassa kuului olevan vankikomeroita toistensa alla, joista kaikista vanginvartijoillakaan ei ollut tietoa; ne olivat hautoja, joihin ihmiset elävältä telkittiin, joilla ei sen jälkeen ollut muuta toivoa kuin loppuikänsä hengittää saastaista ilmaa ja ravita itseään vedellä ja leivällä. Samassa hirvittävässä linnassa oli myös ''häkeiksi'' nimitettyjä kauheita koppeja, joihin vanki parka ei mahtunut pystyssä seisomaan eikä pitkäkseen ojentumaan – sanottiin niiden olevan kardinaali Balue’n keksimiä, joka sitten itse enemmän kuin yksitoista vuotta sai asua tämmöisessä lokerossa. Eipä ihme siis, jos tuon hirmupaikan nimi sekä se tieto, että hän osaksi oli ollut syynä siihen, että kaksi niin jaloa uhria joutui sinne, saattoi nuoren skotlantilaisen mielen synkäksi; hän ratsasti jonkun aikaa edelleen alla päin, silmät maahan luotuina, sydän täynnä tuskallisimpia tunteita. Kun hän nyt taas ratsasti pienen matkaseurueen etupäässä, hänelle neuvottua tietä pitkin, sai neiti Hameline tilaisuuden sanoa hänelle: »Näyttääpä minusta, hyvä herra, kuin olisitte pahoilla mielin voitosta, jonka te urhoudellanne saavutitte meitä suojellessanne?» Kysymys vivahti pilanteolta, mutta Qventin oli kyllin viisas vastataksensa suoraan ja vakavasti: »En voi olla pahoillani mistään, mitä tulee tehdyksi teidänkaltaistenne vallasnaisten hyväksi. Mutta olisinpa, jollei olisi ollut teille siitä vaaraa, mielemmin tahtonut saada surman niin kelpo soturin kuin Dunois’n miekasta, kuin olla apuna saattamassa mainiota ritaria ja onnetonta prinssiä Loches’n hirvittäviin hautoihin.» »Se ''oli'' siis sittenkin Orleans’in herttua!» sanoi vanhempi kreivitär kääntyen veljentyttärensä puoleen. »Niinpä minä tunnustelinkin, vaikka katselimmekin kaukaa taistelua. – Näetkö nyt, tyttöseni kuinka hyvin meidän olisi voinut täällä käydä, jos tuo viekas, saita kuningas olisi vain sallinut meidän näyttäytyä hovissaan. Ranskan kuninkaallisen suvun korkein herttua ja uljas Dunois, jonka nimi on yhtä laajalta kuuluisa kuin hänen sankari-isänsäkin aikoinaan. – Tämä nuori herra teki tehtävänsä miehuullisesti ja kunnollisesti; mutta sääli mielestäni on kuitenkin, ettei hän kunnialla kaatunut, koska hänen onneton uljuutensa tuli esteeksi meidän ja noiden prinssillisten pelastajiemme välille.» Isabella kreivitär vastasi vakavalla, miltei suuttumusta ilmaisevalla äänellä. »Täti», lausui hän, »jollen tietäisi sitä leikiksi, niin sanoisin, että teidän puheenne osoittaa kiittämättömyyttä meidän uljasta suojelijaamme kohtaan, jolle kenties olemme suuremmassakin kiitollisuudenvelassa kuin mitä te huomaattekaan. Sillä jos tuo hurja yritys olisikin noilta ritareilta niin hyvin onnistunut, että olisivat voittaneet saattoväkemme, niin eikö ole selvää, että meidänkin silloin, kuninkaan henkivartijain saapuessa tänne, olisi ollut pakko lähteä vankeuteen? Minä puolestani kyynelin suren ja aion pian messuilla kunnioittaa urhoollista, kaatunutta miestä, ja toivon», jatkoi hän ujommin, »että eloon jäänyt ei ole hylkäävä sulimmasti lausuttua kiitostani.» Kun Qventin käänsi kasvonsa neidon puoleen vastatakseen kiitokseen, huomasi kreivitär veren vuotavan pitkin nuorukaisen toista poskea, ja hän huudahti syvällä liikutuksella: »Pyhä Neitsyt! hän on haavoitettu, hänen verensä vuotaa! – Alas hevosen selästä, hyvä herra, ja antakaa sitoa haavanne!» Huolimatta kaikista vastaväitteistä ja vakuutuksista, että haava oli aivan mitätön, pakoitettiin Durward hyppäämään hevosen selästä alas, istahtamaan läheiselle kivelle ja riisumaan kypärän päästänsä. Croyen kreivittäret puolestaan, jotka vallalla olevan tavan mukaan olivat hiukan perehtyneet lääketieteeseen, huuhtoivat haavan puhtaaksi, seisahduttivat veren ja sitoivat nuoremman neidon liinan kääreeksi, jotta ilmaa ei pääsisi haavaan, niinkuin heitä oli opetettu. Nykyaikana nuoret herrat harvoin, jos koskaan, saavat haavoja naisten tähden, eivätkä nuoret neitoset puolestaan koskaan ryhdy haavojen parantamiseen. Kumpaisiltakin siten säästyy vaara. Se, jonka miehet tällä tavoin välttävät, myönnettäneen helposti vaaraksi; mutta vaara sille, jonka tuli hoitaa niin mitätöntä haavaa, kuin Qventin’in oli, joka itsessään ei suinkaan ollut vaarallinen eikä pelottava, oli kenties yhtä suuri kuin Durward’in vaara sitä saadessa. Olemme jo maininneet, että hoidettava oli erinomaisen kaunis poika, ja kun rautalakki oli riisuttu, tulvahti hänen keltainen tukkansa sen alta virtana ulos, lainehtien kasvojen ympärillä, joiden nuorekasta iloisuutta nyt hiukan hillitsi punastus ilmaisten sekä kainostelua että ihastusta. Nuoremman kreivittären koettaessa tukkia haavaa liinallaan, sill’aikaa kuin täti tavaramytyistä etsi haavavoidetta, hän tunsi sydämessään sekä ujoutta että hämminkiä, toiselta puolen sääliä ja kiitollisuutta haavoitettua kohtaan, ja nämät tunteet tekivät nuorukaisen pulskan ulkomuodon ja kauniit kasvot neidon silmissä vieläkin viehättävämmiksi. Sanalla sanoen, näyttipä siltä kuin Kohtalo olisi täten tahtonut vielä entistä enemmän kiihoittaa tuota salaista tunnetta, jonka se oli jo monella pienellä, ihmissilmän nähden satunnaisella seikalla saanut hereille kahden ihmisen välillä, mitkä tosin säätynsä ja varallisuutensa suhteen olivat aivan eriarvoiset, mutta hyvinkin yhdenvertaiset jos nuoruudesta, kauneudesta ja rakkauteen taipuvan sydämen romanttisesta hellyydestä oli kysymys. Eipä siis ihme, jos Isabellan kuva, joka jo ennestään oli niin syvälle painunut Qventin’in mieleen, voitti sen nyt kokonaan valtaansa; ja jolleivät neidon tunteet olleetkaan vielä yhtä syvälle juurtuneet, sen verran kuin hän itse niistä tiesi, niin muistellessaan tätä nuorta suojelijaa, jolle hän itse puolestaan juuri oli suonut niin miellyttävän avun, tuntui Isabellan sydämessä paljoa hellempää liikutusta kuin mitä oli voinut herättää hänessä koko se korkeasukuisten aatelisherrojen joukkio, joka viimekuluneena kahtena vuonna oli ahdistellut häntä rakkaudellaan, ja varsinkin, kun Campobasso, Kaarle herttuan kelvoton suosikki, johtui hänen mieleensä, nuo ulkokullatut kasvot, kurja, viekas luonne, väärä niska, karsas silmä, niin hänen kuvansa tuntui neidon silmissä vieläkin inhottavammalta ja ilettämämmältä kuin ennen, ja lujasti hän päätti, ettei mikään väkivalta saisi häntä suostumaan niin kammottavaan avioliittoon. Olipa sillä välin kunnon täti Hamelinenkin mieli taipunut Durward’ille suosiolliseksi. Kenties siihen lienee ollut syynä se, että kreivitär – vaikka, jos hänen korkea-arvoisen sukunsa sukutaulut eivät petä, hän oli jo vähintäin viidenneljättä vanha – vieläkin ihaili miehen kauneutta yhtä paljon kuin viisitoista vuotta nuorempana; vai olisiko hän kenties ruvennut arvelemaan, että hänen varhaisempi käsityksensä heidän nuoren suojelijansa avusta ei ollutkaan oikeuden ja kohtuuden mukainen. »Veljentyttäreni», virkkoi hän nyt, »on antanut liinansa teidän haavanne siteeksi; minäpä annan teille omani kunnianosoitteeksi teidän uljuudestanne ja kehoitteeksi teille yhä edistymään ritarillisuudessa.» Näin sanoen hän antoi Durward’ille kalliisti hopealla kirjaillun sinisen liinan, viitaten ratsunsa satulaloimeen sekä sulkiin ratsastushatussaan, sekä huomauttaen hänelle, että värit niissä olivat samat kuin liinassakin. Sen ajan tavan mukaan ei tällaista suosiolahjaa sopinut käyttää muulla kuin yhdellä ainoalla tavalla; Qventin siis, tätä tapaa noudattaen, sitoi liinan käsivarteensa. Mutta hän teki sen kömpelömmin ja vähemmällä ritarillisuudella kuin ehkä toisessa tilaisuudessa, toisten naisten seurassa. Sillä, vaikka täten saadun liinan käyttäminen ei ollut muuta kuin yleisen ritarillisuuden osoitusta, niin olisi hän paljon mielemmin suonut saaneensa oikeuden sitoa käsivarteensa sen liinan, jolla Dunois’n lyömä haava oli sidottu. Sitten he jatkoivat taas matkaansa, Qventin ratsastaen nyt kreivittärien rinnalla, joiden seuraan hän näytti saaneen sanoitta suodun luvan yhtyä. Hän ei kuitenkaan puhellut juuri paljon, sillä hänen sydämensä oli täynnä sitä hiljaista onnentunnetta, joka on arka ilmaisemaan itseänsä kovin hillitsemättömästi. Isabella neiti puhui vieläkin vähemmän, niin että puheenvuoro melkein yksinomaan oli neiti Hamelinen vallassa, joka ei osoittanutkaan mitään halua päästää puhetta nukahtamaan. Opettaaksensa tälle nuorelle jousimiehelle – niin hän sanoi – ritarillisuuden periaatteita ja tapoja, hän kertoi laveasti Haflinghem’in turnajaisista, missä hän oli voittajille jakanut kunniamerkit. Durward’ia – mielipahakseni on se tunnustettava – eivät kertomukset tästä loistavasta taistelusta kuitenkaan liioin huvittaneet yhtä vähän kuin flanderilaisten ja saksalaisten ritarien eri vaakunat, joita kreivitär kuvaili säälimättömällä tarkkuudella. Qventin’iä alkoi näet hiukan peloittaa, että he kenties olivat jo kulkeneet sen paikan sivuitse, missä oppaan piti olla heitä vastassa – se olisi näet ollut sangen paha seikka, josta, jos se todella oli tapahtunut, saattoi pelätä kaikkein turmiollisimpia seurauksia. Ollessaan vielä kahden vaiheilla olisikohan parempi lähettää joku seuralaisista takaisin katsomaan, oliko todellakin täten tapahtunut, hän kuuli torven toitotusta, katsahti siihen suuntaan, mistä ääni kuului ja näki ratsumiehen, joka suurella kiireellä riensi heitä kohti. Ratsun matala vartalo sekä metsäläisentapainen, pörröinen, ruokkimaton karva toi Qventin’in mieleen vuoriston hevosrodun hänen omassa maassansa; tällä hevosella olivat kuitenkin kaikki raajat paljoa hienommat, ja vaikka se näytti olevan yhtä kestävä, oli se samalla myös paljoa joutuisampi liikkeiltänsä. Pää varsinkin, joka Skotlannin ponylla usein on kömpelömuotoinen ja paksu, oli pieni ja liittyi kauniisti kaulaan; sen leuat olivat hienot, silmät suuret, säkenöivät, sieraimet levällänsä. Ratsumies oli vieläkin oudompi näöltänsä kuin ratsu, vaikka sekin jo oli aivan toisenlainen kuin ranskalaiset hevoset. Vaikka hän suurella taidolla näytti hallitsevan hevostansa, piti hän kuitenkin jalkansa leveissä jalustimissa, jotka olivat melkein kaukalojen muotoiset ja niin tiukalle ylös vedetyt, että miehen polvet olivat melkein satulan nastan tasalla. Päässään hänellä oli pieni punainen turbaani, jossa heilui likainen, hopeasoljella kiinnitetty sulka; hänen takkinsa, joka oli samanmuotoinen kuin estradioteilla (sotajoukolla, johon venetsialaiset siihen aikaan saivat tarpeelliset rekryytit Adrianmeren itärannoilta), oli vihreäinen väriltänsä ja koristettu koreilla kultapäärmeillä. Sitäpaitsi oli hänellä sangen leveät housut, jotka olivat olevinaan valkoiset, joskaan ei kaikkein puhtainta lajia; ne olivat kiinnitetyt juuri polven alapuolelta, niin että mustapintaiset sääret olivat aivan paljaina, jollei pukimeksi tahtonut sanoa niitä monimutkaisia pauloja, joilla sandalit olivat jalkoihin sidotut. Kannustimia hänellä ei ollut, sillä jalustimien kärjet olivat niin terävät, että niillä sangen ankarasti saattoi kiihdyttää hevosta. Tulipunaisesta vyöstä riippui tämän oudonnäköisen ratsumiehen oikealla kupeella väkipuukko, vasemmalla puolella lyhyt, käyrä maurilaissapeli, ja vanhuudesta värinsä menettäneestä kanninhihnasta roikkui torvi, joka oli ilmoittanut hänen tuloaan. Miehen omat kasvot olivat mustapintaiset, päivettyneet. Parta oli harva; silmät mustat, tuikeat; suu ja nenä kauniit muodoltansa, joksi myös muitakin kasvojen osia olisi sopinut sanoa, jolleivät mustat, pörröllään alas silmille riippuvat suortuvat sekä koko muodon ylen suuri laihuus ja katsannon tuimuus olisi ilmaissut pikemmin metsäläistä kuin sivistyneen maan kasvattia. »Se on siis mustalainen!» virkkoivat kreivittäret toinen toiselleen. »Pyhä Maria, joko kuningas taas on luottanut tuommoiseen hylkiöön.» »Voinpa tutkistella miestä, jos niin tahdotte», sanoi Durward, »ja ottaa selvää niin paljon kuin mahdollista, onko häneen luottamista.» Qventinkin, samoinkuin Croyen neidit, oli näöstä sekä puvusta tuntenut miehen tuollaiseksi maankuljeksijaksi, joiden joukkoon hän itsekin melkein oli tullut luetuksi ollessaan Trois-Eschelles’n ja Petit-André’n nopsissa kynsissä. Hänkin siis aivan luonnollisesti arveli vaaralliseksi luottaa oppaaseen, joka kuului tuohon kiertelevään kansaan. »Oletko tullut tänne meitä vastaan?» oli Durward’in ensi kysymys. Tuntematon nyökäytti päätään. »Ja mitä varten?» »Saattamaan teitä lüttichiläisen palatsiin.» »Piispanko?» Mustalainen nyökäytti taas päätään. »Minkä merkin voit antaa minulle, jotta voimme sinuun luottaa?» »Tuon vanhan veisun vaan, ei mitään muuta», vastasi mustalainen – : ”Metsäkarjun passari tappoi, : Kunnian siitä herra lappoi.” »Se on oikea tunnusmerkki», virkkoi Qventin. »Anna mennä siis, kumppani – kohta tulen jatkamaan puhetta sinun kanssasi.» Jättäytyen sitten jäljelle, kunnes kreivittäret saavuttivat hänet, hän sanoi: »Olen nyt varma siitä, että tämä on odotettu opas, sillä hän sanoi minulle tunnussanan, josta, minun luullakseni, ei kellään muulla paitsi kuninkaalla ja minulla pitäisi olla tietoa. Mutta aionpa kuitenkin vielä puhutella häntä ja koettaa saada selville, kuinka paljon häneen on luottamista.» [[Luokka:Qventin Durward]] 4277 9237 2006-11-24T17:05:50Z Nysalor 5 XVI Maankuljeksija {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XV Opas|XV Opas]] |seuraava=[[Qventin Durward: XVII Vakoiltu vakooja|XVII Vakoiltu vakooja]] |otsikko=XVI Maankuljeksija |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Ma olen vapaa, niinkuin ihminen : ol’ ensin, kun hän luotiin, ennenkuin : orjuuden häpäisevä laki alkoi, : jalona metsäläisnä metsillänsä : kulkeissaan vielä. : Granadan valloitus. Sill’aikaa kun Qventin antoi nämä lyhyet tiedot kreivittärille vakuudeksi, että heidän seuraansa liittynyt kummitus todella oli kuninkaan lähettämä opas, huomasi hän jotain kummaa – hänkin oli näet yhtä näppärä pitämään silmällä tuntemattoman kaikkia liikkeitä kuin suinkin mustalainen puolestansa. Durward huomasi, että tuo mies ei vain kääntänyt päätään taaksepäin niin paljon kuin mahdollista, voidakseen tarkata heitä, vaan omituisella notkeudella, joka oli pikemmin apinan kuin ihmisen tapaista, hän oli vääntänyt koko vartalonsa satulassa, niin että hän istui melkein syrjin hevosen selässä; sen kaiken hän näkyi tehneen siksi, että hän saattaisi tarkemmin vakoilla heidän tekojansa. Tämä temppu ei ollut millään muotoa Qventin’in mieleen; hän ajoi siis, mustalaisen luo, joka samassa taas käännähti tavalliseen asentoon satulassaan ja sanoi hänelle: »Sokeanpa oppaan lienemme saaneet, jos aina aiot täten kääntää silmäsi hevosesi häntään etkä korviin päin.» »Ja vaikka olisinkin sokea», vastasi mustalainen, »niin osaisinpa kuitenkin yhtä hyvin opastaa teitä minkä maakunnan kautta hyvänsä Ranskan kuningaskunnassa tai sen naapurimaissa.» »Mutta ethän ole ranskalainen synnyltäsi», sanoi nuori skotlantilainen. »En olekaan», kuului vastaus. »Mistä maasta olet sitten kotoisin?» kysyi Qventin. »En mistään maasta», vastasi opas. »Kuinka! Etkö mistään maasta?» toisti nuori skotlantilainen. »En», vastasi mustalainen, »en mistään. Minä olen zingaro, bohemilainen, egyptiläinen, tai miksi kaikeksi eurooppalaiset kukin eri kielellään katsovat hyväksi nimittää meitä; mutta kotimaata minulla ei ole.» »Oletko kristitty?» kysyi Durward edelleen. Mustalainen pudisti päätänsä. »Koira!» sanoi Durward – sen ajan katolilaiset eivät näet suvainneet mitään muuta uskoa. »Palveletko Muhametia?» »En», oli oppaan huoleton ja suora vastaus, eikä hän näyttänyt ollenkaan kummastuvan tai suuttuvan nuorukaisen pikastumisesta. »Oletko pakana sitten, vai mikä kumma olet?» »Ei minulla ole mitään uskontoa, vastasi mustalainen. Durward hämmästyi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan muhamettilaisista sekä epäjumalanpalvelijoista, mutta että voisi olla joku kansakunta, jolla ei ollut yhtään mitään jumalanpalvelusta, se ajatus ei ollut koskaan vielä sattunut hänen päähänsä. Hämmästyksestään jälleen toinnuttuaan hän kysyi oppaalta, missä hänellä tavallisesti oli asuntonsa. »Missä milloinkin satun olemaan», vastasi mustalainen. »Minulla ei ole kotia.» »Mitenkä sitten pidät omaisuutesi tallessa?» »Ei minulla olekaan mitään omaisuutta, paitsi näitä vaatteita ylläni ja tätä hevosta allani.» »Mutta pukusi on korea ja ratsusi jalo», sanoi Durward. »Millä keinoin sinä elätät henkesi?» »Syönpä kun on nälkä, juon kun janottaa, eikä minulla muuta hengeneläkettä ole kuin mitä sattumus tuopi eteeni», selitti maankulkija. »Minkä lain alaisia te olette?» »Enpä tottele juuri mitään lakia, paitsi kun se soveltuu mielitekoihini ja tarpeisiini», sanoi mustalainen. »Kuka on teidän päällikkönne, teidän käskijänne?» »Heimokuntani vanhin – jos huolin totella häntä», sanoi opas – »muuten ei minulla ole mitään käskijää.» »Te olette siis», jatkoi ihmettelevä tutkistelija, »vailla kaikkea, mikä muut ihmiset pitää koossa – teillä ei ole lakia, ei päällikköä, ei mitään varmaa elinkeinoa, ei kotia, ei kontua. Teillä ei – Jumala teitä armahtakoon! – ole isänmaata – eikä – Jumala teitä valaiskoon ja antakoon teille anteeksi – edes mitään jumalaakaan! Mitä teillä sitten on, kun teiltä puuttuu sekä hallitus että kotionni ja uskontokin?» »Minulla on vapaus», virkkoi mustalainen – »en kumarra otsaani kenellekään – en tottele ketään – en pidä arvossa ketään. – Menen minne tahdon – elän niinkuin haluttaa – ja kuolen, kun kuolinpäivä joutuu.» »Mutta sinun kaltaisesi viedään hirsipuuhun tuomarin mielivallan mukaan.» »Mitäs siitä», vastasi mustalainen, »sitä pikemmin joutuu kuolema.» »Mutta myös vankeuteen», virkkoi nuori skotlantilainen. »Missä teidän kehuttu vapautenne silloin on?» »Ajatuksissani», vastasi mustalainen, »joita ei mikään kahle voi sitoa. Sitä vastoin teidän ajatuksianne, silloinkin kun jäsenenne ovat vapaat, kammitsevat lakinne ja epäluulonne, rakkautenne tähän tai tuohon paikkaan, pilventakaiset hourailunne valtioviisaudesta. Minun kaltaiseni ovat vapaat henkensä puolesta, vaikka heidän jäsenensä olisivatkin kahleissa – teidän henkenne on kahlehdittu silloinkin, kun ruumiinne on miten vapaa hyvänsä.» »Mutta ajatustesi vapaus», huomautti nuori Durward, »ei lievitä kuitenkaan sitä vaivaa, jonka puristavat kahleet tuottavat jäsenille.» »Hetken aikaa sitä voi kärsiä», vastasi maankulkija; »ja jollen pian pääse omin voimin valloilleni, eikä kumppaninikaan auta minua, niin onpa toki kuolema aina tarjona, ja kuolema on mahtavin kaikista vapauttajista.» Jonkun aikaa olivat nyt molemmat vaiti, mutta sitten Durward keskeytti taas äänettömyyden uusilla kysymyksillä. »Te olette kuljeksiva kansa, jota kristikunnan muut kansat eivät tunne – mistä te olette alkua lähteneet?» »Sitä en saa sanoa teille», vastasi mustalainen. »Milloinka sinun kansasi on vapauttava tämän valtakunnan läsnäolostansa ja palaava siihen maahan, mistä se on tullut?» kysyi Durward. »Kun sen vaelluksen päivät ovat päättyneet», vastasi opas. »Ettekö te polveudu niistä Israelin heimokunnista, jotka vietiin vankeuteen suuren Eufrat-virran taakse?» kysyi Durward, joka ei ollut unohtanut Aberbrothick’in luostarissa saamaansa oppia. »Jos niin olisi laita», vastasi mustalainen, »niin noudattaisimmehan me silloin heidän uskontoansa ja harjoittaisimme heidän menojansa.» »Mikäs on sinun nimesi?» sanoi Durward. »Oikean nimeni tuntevat vain veljeni – telttojemme ulkopuolella asuvat ihmiset nimittävät minua Hairaddin Maugrabiksi, s. o. Hairaddin maurilaiseksi.» »Sinä puhut liian taitavasti, jotta aina olisit vain elänyt likaisen joukkiosi parissa», sanoi nuori skotlantilainen. »Olen oppinut hiukan tämän maan viisautta», sanoi Hairaddin. – »Kun olin pieni poika, ajoivat kerran ihmispyytäjät meidän heimoamme. Nuoli puhkaisi äitini pään, ja hän kuoli. Minä olin käärittynä hänen vaippaansa hänen selässään, ja jouduin täten vainoojien käsiin. Eräs pappi pyysi minut provossin jousimiehiltä ja kasvatti minua pari, kolme vuotta, neuvoen minulle frankkien oppeja.» »Mitenkä sitten sattui, että hänestä erosit?» kysyi Durward. »Varastin rahaa häneltä – ryöstin myös hänen nurkkajumalansa, jota hän palveli», vastasi Hairaddin aivan huolettomasti. »Hän sai siitä selvän ja pieksi minua – minäpä iskin puukkoni hänen rintaansa, pakenin pois metsiin ja elin taas oman kansani yhteydessä.» »Konna!» sanoi Durward, »hyväntekijäsikö sinä murhasit?» »Kuka käski hänen rasittaa minua hyvillä töillänsä? – Mustalais-poika ei ollut mikään kasvattipentu, joka olisi aina hännystellyt isäntänsä kintereillä ja nöyrästi antanut selkänsä hänen piestäväkseen muutamien ruuantähteitten vuoksi! – Minä olin vangittu sudenpoika, siksi ensitilassa katkaisin kahleeni, raatelin isäntäni ja karkasin korpiin takaisin.» Taas vallitsi hetken äänettömyys, jonka kuluttua Durward, ottaaksensa vielä tarkemmin selkoa epäluulonalaisen oppaansa luonteesta sekä aikeista, kysyi Hairaddin’iltä: »Onko totta, että sinun kansasi, vaikka se onkin oppimaton, väittää tietävänsä tulevia tapauksia, jota tietoa ei ole suotu edes sivistyneempien kansojen viisaille oppineille tai papeille?» »Kyllähän me niin väitämme», sanoi Hairaddin, »ja syystäkin.» »Kuinka olisi mahdollista, että näin kallis lahja olisi suotu näin kurjalle kansalle?» »Voinko minä sen selittää?» vastasi Hairaddin. »Mutta voinpa kuitenkin, kunhan te ensiksi selitätte, miksi koira saattaa saada selvän ihmisen jäljistä, vaikka jalompi luontokappale, ihminen, ei kykene selvää ottaa koiran jäljistä. Tuo taito, joka teitä niin ihmetyttää, on meissä vaiston kaltainen. Kasvojen ja käsien piirteistä me selitämme kyselijän vastaisen kohtalon yhtä varmasti kuin te keväällä pimu kukkasesta osaatte päättää, minkälainen hedelmä siinä syksyllä on riippuva.» »Minä en usko teidän taitoonne ja tahtoisinpa uhallakin nähdä siitä todistuksen.» »Älkää niin uhkamielisesti puhuko, herra knaappi», sanoi Hairaddin Maugrabin. – »Voinpa minä sanoa teille, puhukaa te mitä hyvänsä uskontonne laadusta, että teidän palvelemanne jumalatar ratsastaa täällä meidän joukossamme.» »Hiljaa!» sanoi Qventin hämmästyneenä. »Jos pidät henkeäsi jonkin arvoisena, niin ei sanaakaan enempää, paitsi kun kysyn sinulta jotakin. – Voitko olla uskollinen?» »Voin kyllä – kaikki ihmiset voivat», sanoi mustalainen. »Mutta tahdotko myös olla uskollinen?» »Uskoisitko minua paremmin, jos vannoisin?» ilvehti Maugrabin. »Sinun henkesi on minun kädessäni», virkkoi nuori skotlantilainen. »Lyöhän, niin saat nähdä pelkäänkö kuolemaa», vastasi mustalainen. »Tekisikö raha sinusta luotettavamman oppaan?» kysyi Durward. »Jollen ilmankin ole, niin eipä tee», vastasi pakana. »Mikä sitten sinua voi sitoa?» kysyi skotlantilainen. »Hyvyys», vastasi mustalainen. »Vannonko sinulle kohtelevani sinua hyvyydellä, jos olet meille uskollisena tienneuvojana tällä matkalla?» »Älä», vastasi Hairaddin, »se olisi mieletöntä harvinaisen tavaran tuhlaamista. Sinuun olen jo muutenkin kiintynyt.» »Miten?» huudahti Durward vieläkin enemmän hämmästyen. »Ajattele saksanpähkinäpuuta Cherjoen rannalla! Mies, jonka ruumiin leikkasit maahan, oli minun veljeni, Zamet Maugrabin.» »Mutta kuinka», virkkoi Durward, »olet tekemisissä noiden samojen pyövelien kanssa, jotka surmasivat sinun veljesi? Sillä yksi heistä neuvoi minulle, missä paikassa tapaisin sinut – samainen epäilemättä, joka on toimittanut sinut näiden kreivittärien oppaaksi.» »Mitä me voimme tehdä?» vastasi Hairaddin synkästi. »Nuo miehet kohtelevat meitä samoin kuin paimen lammaslaumaansa; he suojelevat meitä jonkun aikaa, ajavat sinne tänne, minne vain tahtovat, ja lopuksi aina vievät meidät teurastushuoneeseen.» Durward’illa oli perästäpäin tilaisuutta nähdä, että mustalainen tässä suhteessa puhui totta. Provossin väellä, jonka virkana oli kuningaskuntaa rasittavien maankuljeksijajoukkojen hävittäminen, oli aina suosikkejaan heidän parissaan; he sulkivat joksikin aikaa silmänsä, mutta lopulta kuitenkin saattoivat liittolaisensa hirsipuuhun. Tämmöinen varkaan ja poliisin välinen viisas liitto, joka helpottaa molemminpuolisten virkojen toimitusta, on aina ollut olemassa kaikissa maissa eikä meidänkään maassamme se suinkaan ole tuntematon. Durward erosi nyt oppaasta ja jättäytyi jälkeen, jotta hän joutui muun saattojoukon pariin. Hairaddin’in mielenlaatu ei ollut hänelle lainkaan mieluinen, eikä hän myöskään luottanut suuresti tuohon kiitollisuudentunteeseen häntä itseään kohtaan, josta toinen oli puhunut. Hän rupesi nyt vuorossaan tutkimaan molempia toisia miehiä, jotka olivat hänen käskyjensä alaiset, ja suureksi huolekseen hän havaitsi, että he olivat yhtä typerät ja kykenemättömät auttamaan neuvoilla, kuin äskeisessä taistelussa halukkaat tarttumaan aseihin. »Mutta parasta on niinkuin onkin», virkkoi Qventin itsekseen, jonka miehuus vain lujittui sitä myöten kuin pelättävät vastukset karttuivat. »Tämä suloinen nuori neito saa olla yksistään minulle kiitollisuudenvelassa. – Minkä yksi käsi – niin, ja yksi pää voi saada aikaan – sen luullakseni rohkeasti voin ta’ata. Olenhan minä nähnyt isäni talon ilmitulessa sekä isäni ja veljieni ruumiit kekäleitten keskellä – enkä silloin peräytynyt tuumankaan vertaa, vaan taistelin viimeiseen asti. Nyt olen kahta vuotta vanhempi, ja minulla on jaloin ja ihanin syy osoittaa kuntoa, mikä ikänä on nostattanut urhoutta kelpo miehen rinnassa.» Seuraten tätä päätöstänsä oli Qventin matkan varrella niin valpas ja toimelias, että näytti siltä kuin hän olisi ollut jokapaikassa läsnä. Eniten ja kernaimmin hän tosin pysytteli kreivittärien läheisyydessä, jotka kiitollisina siitä, että hän niin huolellisesti valvoi heidän turvallisuuttansa, alkoivat puhella hänen kanssaan melkein kuin vanhan ystävän, ja Durward’in puheitten naivisuus, mutta samalla kuitenkin terävä-älyisyys näytti suuresti heitä huvittavan. Qventin ei kuitenkaan sallinut tämän seurustelun lumouksen viekoitella itseään hoitamaan virkaansa vähemmän valppaasti. Jos hän usein ratsastikin kreivittärien rinnalla, koettaen tasamaan asukkaille kuvailla Grampian-vuoristoa ja yli kaiken Glen Houlakin’in kauneutta – niin hän myös yhtä usein kulki kahden Hairaddin’in kanssa matkajoukon etupäässä, tiedustellen häneltä tien mutkia sekä majapaikkoja, ja painaen tarkasti muistiinsa oppaan vastaukset päästäkseen selville keksisikö hän, kysymällä toisten uudestaan samoja seikkoja, jotain kavalluksen yritystä. Usein hän myös liittyi matkaseurueen taimpaan riviin, koettaen voittaa molempien ratsumiesten mielet puolellensa ystävällisillä sanoilla, lahjoilla sekä lisäpalkkion lupauksella, kun heidän tehtävänsä oli loppuun suoritettu. Tällä tavoin he matkustivat toista viikkoa kierto- ja syrjäteitä myöten ja harvoin käytyjen seutujen kautta, välttäen suurempia kaupunkeja. Ei mitään merkillisempää tapahtunut. Silloin tällöin kohtasivat he tosin ympärikuljeksivia mustalais-joukkoja, vaan ne eivät häirinneet heidän matkaansa nähdessään heidän oppaanansa oman heimolaisensa – samoin myös palveluksesta eronneita sotamiehiä, kenties rosvojakin, joiden mielestä tämä matkaseurue oli siksi lujasti suojattu, ettei sen kimppuun olisi maksanut vaivaa käydä – joskus poliisiparviakin, jotka Ludvig kuninkaan käskystä, hän kun miekalla ja tulella yritti lääkitä maansa haavoja, havittelivat hänen valtakuntaansa rasittavia vallattomia joukkioita. Nämät poliisiparvet sallivat heidän myös häiritsemättä pitkittää matkaansa; sen vaikutti tunnussana, jonka kuningas itse oli siltä varalta antanut Qventin’ille. Majapaikoikseen he tavallisesti valitsivat jonkun luostarin; näistä useimmat olivatkin sääntöjensä nojalla velvolliset toivioretkeläisille suomaan vieraanvaraisuutta – sillä tekonimellä muka kreivittäretkin kulkivat – kiusaamatta heitä heidän arvoaan ja nimeään koskevilla kysymyksillä, joita korkeasäätyiset ihmiset, tällaisia lupauksia suorittaessaan, enimmäkseen kernaimmin salasivat. Croyen kreivittäret valittivat tavallisesti väsymystään, jolla tekosyyllä he saivat heti vetäytyä makuukamariinsa. Qventin puolestaan, ollen heidän hovimestarinansa, suoritti asiat majatalonisäntien kanssa näppäryydellä, joka säästi kreivittäriltä paljon vastuksia, ja iloisuudella, joka herätti yhtä harrasta suosiota niiden mielessä, joista hän niin toimellisesti piti huolta. Eräs seikka tuotti Qventin’ille erikoista huolta, nimittäin heidän oppaansa mielenlaatu ja kansallisuus; sillä pakanana, epäuskoisena maankulkijana, joka sitä paitsi harjoitti noitakonstejakin – sehän muka on aina ollut hänen kansallensa ominainen tunnusmerkki – pidettiin häntä useinkin mahdottomana vieraana näissä pyhissä paikoissa, joihin matkalaisemme tavallisesti poikkesivat; siitä syystä häntä sangen vastahakoisesti päästettiin luostarien muurienkaan sisäpuolelle. Tämä asia oli kovin kiusallinen. Tulihan pitää suosiollisella tuulella miestä, joka tiesi matkan todellisen, salaisen tarkoituksen, ja sitä paitsi Qventin arveli välttämättömäksi pitää valppaasti, joskin salaa, Hairaddin’in käytöstä silmällä, niin ettei tämä, sen verran kuin sitä saattoi estää, saisi huomaamatta puhutella ketään vierasta. Tämmöinen valvominen oli tietysti mahdotonta, jos mustalainen vietti yönsä ulkopuolella sen luostarin muuria, jossa muut majailivat, ja Durward’in mieleen tunkeutui väkisin se ajatus, että Hairaddin puolestaan mielellään tahtoi olla erillään toisista. Sillä hän ei pysynyt koskaan alallaan hänelle määrätyssä asunnossa, vaan jutteli, teki konsteja ja lauloi lauluja, jotka olivat yhtä huvittavia nuorille munkeille ja noviiseille kuin pahennukseksi vanhemmille luostariveljeksille. Monestikin täytyi Qventin’in käyttää kaikki valtansa, mikä hänellä saattoi olla tämän hänen palveluksessaan olevan miehen yli, vieläpä turvautua uhkauksiinkin, ennenkuin hän sai mustalaisen irvihampaisen, sopimattoman ilveilyn hillityksi; ja sitten taas hänen täytyi koettaa kaikin tavoin lepyttää luostarinpäälliköitä, jotta tuo pakanallinen koira ei tulisi viskatuksi ulos portista. Kaikki kävi kuitenkin häneltä aina hyvin siten, että hän pyysi palvelijansa rietasta käytöstä anteeksi ja sukkelasti puhui toiveestansa, että mustalainen pyhien luitten, pyhitettyjen rakennusten ja varsinkin näin jumalisten miesten vaikutuksesta voisi saada parempia ajatuksia sekä parempia tapoja. Mutta matkan kymmenentenä tai yhdentenätoista päivänä, kun he olivat jo päässeet Flanderin rajan yli ja lähenivät Namur’in kaupunkia, olivat kaikki pyynnöt turhia, joilla Qventin koetti estää pakanallisen oppaansa käytöksestä johtuneen pahennuksen seurauksia. He olivat silloin eräässä harmaittenveljien luostarissa, missä noudatettiin ankaria, äsken uudistettuja sääntöjä ja jonka abotti myöhemmin kuoli pyhyyden maineessa. Sen jälkeen kuin tavattoman pitkät vastaväitteet – tämmöisessä tapauksessa niitä tosiaankin oli syytä pelätä – oli saatu kumotuiksi, myönnettiin vastenmieliselle mustalaiselle vihdoin viimein yömaja ulkohuoneessa, missä eräs maallikkoveli, luostarin puutarhuri, asui. Kreivittäret vetäytyivät tapansa mukaan heti makuukamariinsa, ja abotti, jolla sattui olemaan joitakuita kaukaisia sukulaisia Skotlannissa, ja jota huvitti kuulla muukalaisen kertovan kotimaastansa, pyysi Qventin’in, jonka ulkomuotoon ja käytökseen hän näytti hyvin mieltyneen, omaan kammioonsa ottamaan osaa laihaan munkinillalliseen. Havaittuansa, että abotti oli älykäs mies, Qventin halulla käytti hyväkseen tätä tilaisuutta saadaksensa tietoja Lüttich’in seuduista. Sillä edellisenä kahtena päivänä hän oli kuullut sieltä semmoisia sanomia, että häntä alkoi pelottaa, tokko hänen suojaansa uskottujen neitojen olisi turvallista jatkaa matkaansa, vieläpä sen lisäksi, tokko piispallakaan olisi voimaa heitä suojella, jos he onnellisesti pääsisivätkin hänen palatsiinsa. Abotin vastaukset eivät olleet juuri rauhoittavia. Hän sanoi lüttichiläisten olevan rikkaita porvareita, jotka, niinkuin Jeshuran Vanhan Testamentin aikana, olivat tulleet lihaviksi ja ruvenneet potkimaan – rikkaus ja suuret etuoikeudet olivat paisuttaneet heidän sydämensä – heillä oli verojen tai verovapauden johdosta kaikenlaisia riitoja läänitysherransa, Burgundin herttuan kanssa – jo useamman kerran he olivat nousseet ilmikapinaan, josta herttua, joka luonteeltansa oli tulinen ja tuittupäinen mies, oli niin kovasti suuttunut, että hän oli pyhän Yrjänän kautta vannonut, jos häntä kerran vielä täten ärsytettäisiin, hävittävänsä Lüttich’in kaupungin maata myöten aivan kuin Babylonian tai Tyroksen, häpeäksi ja häväistykseksi koko Flanderin maakunnalle. »Ja kylläpä hän, päättäen kaikesta mitä hänestä kuuluu, on semmoinen herra, joka tämän valan täyttääkin», virkkoi Durward; »tottahan siis lüttichiläiset kavahtavat, etteivät anna hänelle syytä tällaiseen menettelyyn.» »Niinhän sitä soisi», sanoi abotti, »ja sitähän kaikki jumaliset ihmiset tässä maassa rukoilevat, jotka eivät tahtoisi nähdä noiden porvarien veren virtaavan vetenä eikä myöskään heidän hukkuvan, vaikka he olisivatkin viimeisiä hylkyjä, ennenkuin he ovat tehneet sovintonsa Jumalan kanssa. Meidän hyvä piispamme vaivaakin itseänsä yöt, päivät saadakseen rauhan rikkoontumisen estetyksi, ja semmoinen työ on alttarin palvelijalle sopiva – sillä onhan kirjoitettu raamatussa: Beati pacifici (Autuaat ovat rauhantekijät). Mutta» – – siihen kunnon abotti pysähtyi syvään huoahtaen. Qventin sanoi nöyrästi, miten tärkeää niille vallasneidoille, joita hän saatteli, olisi saada varmoja tietoja maan sisällisestä tilasta, ja kuinka suuri armeliaisuuden työ olisi, jos kunnianarvoisa pyhä isä tahtoisi antaa heille valaisevia tietoja. »Siitä asiasta», sanoi abotti, »ei kukaan mielellään puhu; sillä ne, jotka puhuvat pahaa maan mahtavista, etiam in cubiculo (vaikka omassa makuukammiossaan), saavat usein kokea, että joku siivekäs saattaa nuo sanat asianomaisen korviin. Mutta sittenkin, avustaakseni kykyni mukaan teitä, joka näytätte olevan rehellinen nuorukainen, sekä teidän korkeasukuisia vallasneitojanne, jotka ovat pyhää lupausta täyttäviä, jumalisia toivioretkeläisiä, puhun nyt suuni puhtaaksi.» Hän katsahti sitten varovasti ympärilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin peläten, että joku häntä kuuntelisi. »On olemassa Belial’in miehiä», sanoi hän, »jotka salaa yllyttävät Lüttich’in kansaa noihin tiheihin kapinoihin, ja jotka, toivonpa kuitenkin valheellisesti, väittävät saaneensa siihen käskyn Kaikkein Kristillisimmältä Kuninkaalta – tottahan, luullakseni, kuitenkin Ranskan kuningas sen nimen täydellä todella ansaitsee, sillä tämmöinen naapurivallan rauhan häiritseminen ei suinkaan sopisi sen kanssa yhteen. Niin sittenkin on asian laita, että ne, jotka yllyttävät ja kiihoittavat tyytymättömiä lüttichiläisiä, peittelemättä mainitsevat hänen nimeään. – Onpa tässä maassa sitä paitsi vielä eräs aatelisherra, korkea sukuperältään ja kuuluisa sotamenoistaan, mutta muuten, niin sanoakseni, lapis offensionis et petra scandali (loukkauskivi ja pahennuksen kallio) Burgundin sekä Flanderin maalle. Hänen nimensä on Wilhelm de la Marck.» »Myöskin Wilhelm Partasuu nimeltänsä», pisti nuori skotlantilainen väliin, »eli Ardenni-vuoriston Metsäkarju?» »Syystäpä hän onkin saanut sen nimen, poikaseni», virkkoi abotti, »sillä hän on kuin vuorisalon metsäkarju, joka kaikkia tallaa ja murskaa sorkillansa ja kaikkia raatelee torahampaillaan. Hänen ympärilleen on keräytynyt toista tuhatta miestä, kaikki, niinkuin hän itsekin, sekä maallisen että kirkollisen vallan ylönkatsojia; hän ei tahdo myöntää olevansa riippuvainen Burgundin herttuasta, ja hän elättää itseään sekä joukkiotansa ryöstämisellä ja raastamisella ilman eroitusta, valiten uhrikseen niin hyvin pappeja kuin maallikoita. Imposuit manus in christos Domini (hän on ryhtynyt käsin Herran voideltuihin), huolimatta siitä, mitä on kirjoitettu! »Älä koske minun voideltuihini, äläkä tee minun profeetoilleni pahaa.» – Tähän meidänkin köyhään asuntoomme lähetti hän kerta kirjeen vaatien kultia ja hopeita lunnaiksi veljieni hengestä sekä omastani. Siihen me vastasimme latinankielisellä anomuskirjeellä todistaen, ettei meidän vähistä varoistamme kannattanut täyttää hänen vaatimustaan, ja neuvoen häntä saarnaajakirjan sanoilla: Ne moliaris amico tuo malum, cum habet in te fiduciam (Älä hankitse ystävääsi vastaan pahaa, kun hän sinuun luottaa). Mutta tuo Gulielmus Barbatus, tuo Wilhelm de la Marck, joka tuntee yhtä vähän sivistyneen kansan kirjallisuutta kuin itse sivistystä, vastasi vääristetyllä kyökkilatinalla: Si non payutis, brulabo monasterium vestrum (Jollette maksa, poltan teidän luostarinne).» »Jonka huonon latinan sisällyksen te, hyvä isä», sanoi nuorukainen, »aivan hyvin ymmärsitte?» »Voi, poikaseni», vastasi abotti, »pelko ja pakko ovat älykkäitä tulkkeja. Ja meidän täytyi sulattaa alttarimme astiatkin saadaksemme tuon julmurin ahneuden tyydytetyksi. – Jumala sen hänelle seitsenvertaisesti kostakoon! – Pereat improbus – amen, amen, anathema esto (Hävitköön se konna, amen, amen, olkoon kirottu!)» »Ihmepä», sanoi Durward, »ettei Burgundin herttua, joka on niin mahtava ja voimallinen, tapa tuota metsäkarjua, minkä hävityksistä jo olen niin paljon kuullut.» »Voi, poikaseni», virkkoi abotti, »Kaarle herttua on nyt Peronnessa, kokoellen sadan- sekä tuhannenpäämiehiään sotaan Ranskaa vastaan; ja sillä aikaa kun Jumalan sallimuksesta eripuraisuus eroittaa toisistaan molempien suurten hallitsijain sydämet, saavat tuommoiset nurkkatyrannit sortaa maata. Kovaksi onnekseen herttua laiminlyöpi tämän sisällisen syövän hävittämisen, sillä Wilhelm de la Marck on viime aikoina julkisesti vehkeillyt Ronslaer’in sekä Pavillon’in, tyytymättömien lüttichiläisten päämiesten kanssa, ja suuresti on pelättävä, että hän yllyttää heitä pian johonkuhun hurjaan hankkeeseen.» »Mutta Lüttich’in piispa», sanoi Qventin, »onhan hänellä toki vielä kyllin voimaa pitämään kurissa tuota rauhatonta, vallatonta miestä – eikö niin, hyvä isä? – Teidän vastauksenne tähän kysymykseen olisi minulle erittäin tärkeä.» »Piispalla, poikaseni», virkkoi abotti, »on pyhän Pietarin miekka yhtä hyvin kuin avainkin. Hänellä on oma valtansa maallisena valtiana ja hän on mahtavan Burgundin herttuan suojeluksen alainen; hänellä on myöskin hengellinen valta kirkonylimyksenä, ja hän pitää kumpaakin voimassa jokseenkin suurella sotamiesten sekä huovien joukolla. Wilhelm de la Marck on saanut kasvatuksensa piispan hovissa ja on kiitollisuudenvelassa hänelle monesta hyvänteosta. Mutta piispan luona ollessaan hän antoi tuimalle, verenhimoiselle luonteellensa vapaat ohjakset ja hänet karkoitettiin pois sen vuoksi, että hän surmasi yhden piispan ylimmistä palvelijoista. Siitä hetkin, kun hänet näin ajettiin pois hyvän piispan luota, on hän ollut hänen leppymätön vihollisensa; ja nyt par’aikaa, sanon sen mielipahalla, on hän taas vyöttänyt kupeensa ja hionut miekkansa piispaa vastaan.» »Teidän mielestänne arvoisan piispan tila on siis vaarallinen?» kysyi Qventin kovasti huolestuneena. »Voi, poikaseni!» vastasi hyvä harmaaveli, »ketähän lienee tässä kamalassa maailman korvessa, josta emme voisi sanoa, että hän on vaarallisessa tilassa? Mutta Jumala varjelkoon, että väittäisin arvoisan piispamme olevan kovin uhkaavassa vaarassa. Hänellä on suuret rahavarat, uskollisia neuvonantajia sekä urhoollisia sotamiehiä; ja sitä paitsi eräs sanansaattaja, joka eilen kulki tästä itäänpäin, kertoi, että herttua piispan pyynnöstä oli lähettänyt sata huovia avuksi. Nämät huovit sekä jokaiseen peitseen kuuluvat aikamiehet tarjoovat riittävästi turvaa Wilhelm de la Marck’ia vastaan, jonka nimi olkoon kirottu! – Amen.» Heidän keskustelunsa jouduttua tähän tärkeään kohtaan, tuli luostarin lukkari sitä keskeyttämään, syyttäen vihastuksesta melkein sortuneella äänellä mustalaista kaikkein ilkeimpien noitakonstien tekemisestä nuoremmille luostariveljeksille. Hän oli illallisen kostukkeeksi juottanut heille jotain päähän nousevaa, humaloittavaa väkijuomaa, kymmenen vertaa väkevämpää kuin väkevinkin viini, ja se oli jo voittanut useammat veljeksistä. Itse sanoi lukkari jaksaneensa vastustaa sen vaikutusta, mutta tuntuihan hänen tulistuneesta muodostansa sekä kangertavasta kielestään, että hänkin, syyttäjä, oli jossakin määrin tuon kirotun juoman vallan alaisena. Sitä paitsi mustalainen oli laulellut lauluja maailman turhuuksista sekä saastaisista huveista; hän oli laskenut pilkkaa pyhän Franciscon nuoravyöstä, nauranut hänen ihmetöillensä ja haukkunut hänen palvelijoitansa hupsuiksi ja laiskureiksi. Lopuksi oli hän ruvennut kädestä povaamaan ja ennustanut, että kaunis vallasneito ihastuisi nuoreen Cherubim veljeen ja lahjoittaisi hänelle pulskan poikalapsen. Abotti isä kuulteli jonkun aikaa ääneti noita kanteita, ikäänkuin niiden tavaton inhottavuus olisi kangistanut hänen kielensä. Mutta kun lukkari oli puhunut loppuun, nousi abotti, meni luostarin pihalle ja käski maallikkoveljesten, tottelemattomuudesta seuraavien pahimpien kirkonrangaistusten uhalla, luudanvarsilla sekä piiskansiimoilla piesten ajaa Hairaddin pyhän paikan muurien ulkopuolelle. Tämä tuomio pantiin toimeen Durward’in läsnäollessa, joka, vaikka hän olikin siitä pahoillaan, huomasi, ettei hänen estelyistään olisi mitään apua. Rangaistus, joka tuli pahantekijän osaksi, joskin abotti koetti väkeänsä kiihoittaa, oli pikemmin naurettava kuin pelottava. Mustalainen juosta kipasi edestakaisin pihalla; hänen ympärillänsä kuului huutoja sekä ruoskien roisketta; mutta osa sivalluksista ei sattunut häneen syystä, että ne tahallaan tähdättiin syrjään; toisia, jotka todella tavoittelivat häntä, hän vältti nopsuudellaan; ja ne harvat, jotka sattuivat hänen selkäänsä tai olkapäihinsä, hän otti vastaan parutta, vastarinnatta. Melu ja hälinä kiihtyi siitä vielä kovemmaksi, kun tottumattomat pieksijät, joiden välitse Hairaddin pujotteli, useammin osuivat kumppaneihinsa kuin häneen. Vihdoin viimein abotti, saadakseen lopun tästä ilveestä, joka oli enemmän pahennukseksi kuin parannukseksi, avasi portin, ja mustalainen pujahti ukkosen nuolena ulos, paeten kuutamoiseen seutuun. Tätä kaikkea katsellessaan heräsi taas epäluulo entistä suuremmalla voimalla Durward’in mielessä. Hairaddin oli juuri saman päivän aamuna luvannut käyttäytyä nöyremmin ja siivommin kuin mitä hänellä oli ollut tapana, kun he matkansa varrella olivat levänneet luostareissa; mutta siitä huolimatta oli mustalainen vallattomuudellaan nostattanut nyt vielä enemmän pahennusta kuin muulloin. Joku salahanke oli siihen luultavasti kätkettynä; sillä jos lieneekin muuten mustalaisen luonteessa ollut monta virhettä, niin ei hän kuitenkaan ollut vailla älyä, ja osasi myöskin, kun vain tahtoi, hillitä itseänsä. Eiköhän siis ollut luultavaa, että hän halusi päästä jonkun heimolaisensa tai muun ihmisen puheille, josta Qventin’in väijyvä valppaus oli päivällä estänyt häntä, ja että hän nyt oli keksinyt tämän tempun tullakseen ajetuksi pois luostarista? Niin pian kuin tämä epäluulo oli iskenyt hänen päähänsä, Durward, joka oli aina nopea liikkeissään, päätti lähteä piestyn oppaansa jäljissä ja jos mahdollista pitää salaa silmällä hänen tekojaan. Tuskinpa siis, niinkuin jo kerrottiin, mustalainen oli pujahtanut ulos luostarin portista, kun Qventin, selitettyään parilla sanalla abotille miten tärkeää hänen oli pitää opasta silmällä, riensi jäljessä. [[Luokka:Qventin Durward]] 4278 9238 2006-11-24T17:05:54Z Nysalor 5 XVII Vakoiltu vakooja {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XVI Maankuljeksija|XVI Maankuljeksija]] |seuraava=[[Qventin Durward: XVIII Povaus|XVIII Povaus]] |otsikko=XVII Vakoiltu vakooja |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Vai tuo se taitamaton vainukoira on? : Vakooja itse vakoeltu? – Pois : hänestä kädet! – Liian hyvä sä : tok’ olet mokomalle moukalle. : Ben Jonson’in tarina Robin Hood’ista. Rientäessään ulos luostarista Qventin näki joutuisasti juoksevan mustalaisen, jonka musta haamu kuutamossa kiiti piestyn koiran nopeudella luostarin lähellä olevan pienen kylän raittia myöten ja sitten sen takana leviävän tasaisen niityn poikki. »Joutuun sinä juokset, veikkoseni», virkkoi Qventin itsekseen; »mutta pitäisipä sinun juosta vieläkin kovempaa vauhtia, jotta ei nopein jalka, joka ikänä on Glen-houlakin’in kanervikkoa tallannut, saisi sinua kiinni.» Hyväksi onneksi hänellä ei sattunut olemaan päällysviittaansa eikä rautahaarniskaansa yllään; senvuoksi olikin meidän skotlantilaisella vuorelaisellamme täysi tilaisuus näyttää nopsuuttansa, jolle ei kukaan hänen kotilaaksoissansakaan vetänyt vertaa, ja jolla hän, joskin mustalainen juoksi aika vauhtia, pian olisi tämän saavuttanut. Mutta se ei ollutkaan Durward’in tarkoitus; hänestä oli tärkeämpää pitää Hairaddin’in liikkeitä silmällä kuin keskeyttää niitä. Tämä päätös vakaantui hänessä sitä enemmän, kun hän havaitsi, että mustalainen suoraan ja poikkeamatta riensi samaan suuntaan, ja että hän yhä edelleen jatkoi juoksuaan, vaikka väkivaltaisen poisajon vaikutuksen olisi jo pitänyt lakata. Se näkyi todistavan, että hänen juoksullansa oli joku varmemmin määrätty tarkoitusperä kuin se, mikä saattoi pälkähtää ihmisen päähän, joka äkkipikaa on hyvästä majapaikasta tullut karkoitetuksi yön selkään ja hakee toista lepopaikkaa. Mustalainen ei kertaakaan vilkaissut taakseen, ja Durward saattoi siis huomaamatta seurata häntä. Vihdoin viimeinkin, kun Hairaddin oli päässyt niityn poikki pienen puron rannalle, jonka reunoilla kasvoi leppiä ja raitoja, havaitsi Qventin, että hän seisahtui ja puhalsi torveensa, johon vähän kauempaa vastasi vihellys. »Tämä on sovittu yhtymäpaikka», arveli Qventin; »mutta kuinka pääsisin niin likelle, että kuulisin mitä he puhuvat? Askelteni töminä sekä viidakon risahdukset, kun tunkeudun sen läpi, antavat minut ilmi, jollen ole varovainen – mutta kylläpä minä metsämiehen tavoin hiivin heitä likelle. – Pyhä Anterus auttakoon! – ikäänkuin he olisivat Glen-islan metsäkauriita – he saavat kokea, etten turhaan ole harjoitellut metsästystä. Tuolla he jo yhtyivät, molemmat haamut – kaksi heitä on – heillä on ylivoima puolellaan, jos tulisin keksityksi ja jos heidän hankkeensa on vihollismielinen, niinkuin on syytä pelätä. Ja silloin Isabella kreivitär menettäisi ystävä pahansa! – No niin! – eipä tämä ystävä ansaitsisikaan semmoista nimeä, jollei hän mielellään kävisi vaikka kahdentoista miehen kimppuun hänen tähtensä. – Enkö ole ollut miekan mittelyssä Dunois’n, Ranskan parhaan ritarin kanssa, ja pelkäisinkö koko heimokuntaa tuommoisia maankuljeksijoita? – Vielä vai! – Jumala ja pyhä Anterus avuksi! – saavatpa he nähdä, että olen sekä peloton että varovainen.» Tämän päätöksen tehtyään Qventin astui varovaisesti, niinkuin metsämies ainakin, pieneen puroon, joka eri paikoilta oli eri syvyinen; joskus se tuskin peitti hänen kenkiänsäkään, joskus ylettyi polviakin myöten. Tällä tavoin hän hiipi eteenpäin, niin että veden yli riippuvat raidanoksat peittivät hänet alleen ja ettei hänen astumistaankaan voitu kuulla puron lorinan tähden. Huomaamatta hän pääsi viimein niin likelle, että selvään kuuli väijyttäviensä äänet, vaikkei hän sanoja voinut selittää. Hän sattui silloin juuri seisomaan muhkean raidan alasriippuvien oksien alla, jotka laahasivat melkein veden pintaa; yhteen näistä oksista hän tarttui kiinni ja keikahdutti itsensä sen avulla, pannen liikkeelle kaiken notkeutensa, nopsuutensa sekä voimansa, ylös puun tyvelle, jonka keskimäisten oksien välissä hän saattoi istua herättämättä toisten huomiota. Tästä hän näki, että Hairaddin’in puheilla oleva mies myöskin oli mustalainen, ja samassa hän myös suureksi harmikseen huomasi, ettei hän voinut saada selvää heidän puheestansa, koska he puhuivat hänelle vallan outoa kieltä. Mutta he nauroivat paljon, ja kun Hairaddin hyppi sekä lopuksi hieroi kädellään hartioitansa, havaitsi Durward kuitenkin selvään, että mustalainen kertoi selkäsaunasta, jonka hän oli saanut ennenkuin hän pääsi luostarista karkuun. Yht’äkkiäpä kuului taas vihellystä etempää, johon Hairaddin jälleen vastasi puhaltamalla pari kertaa hiljaa torveaan. Kohta sen jälkeen ilmestyi pitkä, harteva, soturinnäköinen mies, joka rotevuuteen ja jäntevyyteen nähden oli noiden pienten hienojäsenisten mustalaisten täysi vastakohta, keveästä olkavyöstä riippui miekka melkein poikittain hänen rintansa yli; hänen housuihinsa oli monta halkeamaa leikattu ja niihin ommeltu monivärisiä silkkitilkkuja; ne olivat vähintäin viidelläsadalla nauhapaulalla sidotut härännahkaiseen takkiin kiinni, jonka oikeanpuoliseen hihaan oli ommeltu hopeinen metsäkarjun pää, hänen päällikkönsä vaakuna. Hyvin pikkuinen lakki oli keikarin tavoin kallellaan toisella korvalla, ja tuuhea kiharainen tukka valui molemmin puolin leveätä naamaa yhdistyen yhtä leveän, noin neljä tuumaa pitkän parran kanssa. Kädessään oli miehellä pitkä peitsi, ja koko hänen puvustaan saattoi päättää, että hän oli tuollainen saksalainen retkeilijä, jotka olivat lanzknecht’ien (peitsimiesten) nimellä tunnetut ja kuuluisat sen ajan jalkaväen pelottavimpana osana. Nämät palkkasoturit olivat tietysti tuimaa, rosvomaista väkeä; heidän parissaan kulki sellainen tarina, että muka eräältä lanzknecht’iltä oli kielletty pääsö taivaaseen hänen syntiensä tähden, sekä myös helvettiin hänen pauhaavien, meluavien, vallattomien tapojensa vuoksi, ja he elivätkin pelottomasti ikäänkuin heillä ei olisi ollut mitään halua edelliseen paikkaan eikä pelkoa jälkimäisestä. »Donner und Blitz (Tuli ja leimaus)!» kuului hänen ensimäinen tervehdyksensä saksansekaisella murteella. »Miksi olet juoksuttanut ja odotuttanut minua kokonaista kolme yötä?» »En päässyt teidän puheillenne, mein Herr (hyvä herra)», vastasi Hairaddin hyvin alamaisesti; »sillä tuolla nuorella skotlantilaisella on valpas silmä kuin metsäkissalla, jolla hän vakoilee pienimpiäkin liikkeitäni. Hän epäilee jo minua, ja jos hän havaitsisi epäluulossaan olevan perää, olisin minä heti mennyttä miestä, ja hän veisi naiset Ranskaan takaisin.» Was Henker (Mitä hittoja)!» virkkoi lanzknecht; »meitä on kolme – hyökätkäämme huomenna heidän kimppuunsa ja ryöstäkäämme naisväki sen enempää viivyttelemättä. Sanoithan molempien palvelijain olevan pelkureita – ne jääkööt sinun ja kumppanisi hallittaviksi, ja der Teuffel (piru) minut periköön, jollei minussa liene tuon skotlantilaisen metsäkissan kesyttäjää!» »Saattepa kokea, että hän on uhkarohkea veitikka», sanoi Hairaddin, »sillä puhumatta siitä, ettei meistä molemmista ole suurtakaan apua taistelussa, on hän ollut miekan mittelössä Ranskan parhaan ritarin kanssa ja suoriutunut siitä jutusta kunnialla – olenpa minä puhutellut niitä, jotka näkivät hänen aika lailla ahdistavan Dunois’ta.» »Hagel und Sturmwetter (Rakeita ja myrskyä)! Pelkuri vain sinun suustasi puhuu», virkkoi saksalainen soturi. »En minä ole suurempi pelkuri kuin tekään», sanoi Hairaddin; »mutta tappeleminen ei kuulu minun virkaani. – Jos tulette sovittuun paikkaan, niin hyvä – jollette, niin saatan heidät hyvässä turvassa piispan luo, ja Wilhelm de la Marck saapi heidät helposti sieltä käsiinsä, jos hänellä vain on puoletkin siitä miesvoimasta, jolla hän kerskasi viikko takaperin.» »Potz tausend (tuhat tulimmaista)!» sanoi soturi, »onhan meitä niin monta ja vielä enemmänkin. Muuten me olemme kuulleet, että sata Burgundin huovia on tulossa – das ist (se on) – viisi miestä jokaisen huovin peitsen perässä on yhtä kuin viisisataa miestä, ja niin ollen – piru vieköön! – on luultavampaa, että he käyvät meidän kimppuumme kuin me heidän; sillä piispallakin on kelpo joukko jalkaväkeä – on mar’ niinkin!» »Käykää sitten väijyksiin Kolmen Tietäjän Ristin kohdalle, tai jättäkää koko hanke», sanoi mustalainen. »Aufgeben – aufgeben (jättäisinkö) sikseen tämän rikkaan morsiamen hankkimisen meidän jalolle Hauptmann’ille (päällikölle). – Teufel! Ennen kävisin vaikka väkirynnäköllä helvetin tulen läpi! – Meine Seele (sieluni kautta), meistä tulee joka miehestä prinssejä ja herttuoita, ja me saamme siepata osamme hänen viinikellaristaan ja hänen homeisista Ranskan kruununkolikoistaan, ja kukapaties myös näistä sievistä tyttösistä, kunhan Partasuu on heistä kyllikseen saanut.« »Kolmen Tietäjän Risti on siis sovittu väijytyspaikka?» kysyi mustalainen. »Mein Gott (Herra Jumala), niin olkoon! – Vanno sinä vaan, että tuot heidät sinne; ja kun he ovat polvillaan ristin edessä käytyään alas hevosen selästä, niinkuin kaikilla ihmisillä on tapana paitsi mokomilla pirun pakanoilla kuin sinulla, niin me karkaamme päälle ja he ovat meidän kynsissämme.» »Niin oikein; mutta minä suostun tähän juttuun ainoastaan yhdellä ehdolla», sanoi Hairaddin. – »Minä en salli, että katkaisette hiuskarvaakaan nuoren skotlantilaisen päästä. Jos sen vannotte Kölnin tuomiokirkkoon haudattujen kolmen pyhän Tietäjän kautta, niin vannon teille Seitsemän Kummituksen nimeen, että kaikessa muussa olen teille uskollisesti apuna. Ja jos te rikotte valanne, niin ne Seitsemän Kummitusta tulevat seitsemänä yönä peräkkäin herättämään teitä unesta yön ja aamun vaiheella, ja kahdeksantena yönä he kuristavat teidät kuoliaiksi ja syövät suuhunsa.» »Mutta – Donner und Hagel! (Ukkosen ilma ja rakeita)! – mitä kummaa sinä välität tuon pojan hengestä, joka ei ole sinulle sukua eikä heimoa?» kysyi saksalainen. »Samantekevää, kunnon Heinrich – muutamia ihmisiä huvittaa kaulan leikkaaminen, toisia niiden eheänä säilyttäminen. – Vannokaa siis minulle, että te ette vahingoita häntä hengen eikä ruumiin puolesta, tai – niin totta kuin tuolla kirkas Aldeboran-tähti pilkoittaa! – asiasta ei tule mitään. – Vannokaa, vannokaa Köln’in Kolmen Tietäjän kautta – siksihän te niitä nimitätte – minä tiedän, ettei teitä mikään muu vala sido.» »Du bist ein komischer Mann (Oletpa lysti mies)», sanoi lanzknecht, »mutta vannonpa» – – – »Ei vielä», keskeytti hänet mustalainen. »Käännös oikealle, lanzknecht veikkonen, ja silmät itäänpäin, muuten Tietäjät kenties eivät kuule sinua.» Sotamies vannoi valansa sillä tavoin kuin oli käsketty, ja lupasi sitten olla valmiina määräpaikalla lisäten, että se hänen mielestään olisi varsin soveliasta, koska sinne oli tuskin 6–7 virstaa heidän nykyisestä leiristänsä. »Eikö varmuuden vuoksi olisi kuitenkin parasta lähettää joku lippukunta ratsumiehiä toisellekin tielle, vasemmalle ravintolasta, jonka kynsiin he sattuisivat, jos he sitä kautta menisivät?» Mustalainen tuumi hetken aikaa ja vastasi sitten: »Ei – niiden ilmestyminen sillä puolella voisi saattaa Namur’in linnaväen liikkeelle, ja silloin olisi epätietoinen taistelu tarjona varman menestyksen sijasta. Sitäpaitsi heidän täytyy välttämättömästi kulkea Maas-joen oikeanpuolista rantaa, sillä minä johdan heitä mieleni mukaan. Tuo samainen skotlantilainen vuorelainen, vaikka hän muuten on kylläkin älykäs, ei ole kertaakaan tien suhteen kysynyt neuvoa muilta kuin minulta. – Epäilemättä on joku luotettava ystävä käskenyt hänen kääntyä puoleeni, semmoinen ystävä, jonka sanaa ei epäillä, ennenkuin häntä vähän likemmältä tullaan tuntemaan.» »Kuules, Hairaddin veikkonen», sanoi sotamies, »tahtoisinpa vielä kysyä sinulta jotakin. – Sinä ja sinun bruder’isi (veljesi) olitte, niinkuin itse väititte, taitavia Sternendeuter, se on tähtientietäjiä ja aaveittennäkijoitä. – Mikä hiisi esti teidät ennakolta näkemästä, että sinun veljesi Zamet joutuisi hirsipuuhun?» »Sen sanon teille, Heinrich», virkkoi Hairaddin. –»Jos olisin tietänyt veljeni olleen niin hupsun, että hän meni ilmoittamaan Ludvig kuninkaan hankkeet Burgundin Kaarlelle, niin olisin voinut ennustaa hänelle surmaa yhtä varmaan kuin tiedän, että heinäkuussa tulee kaunis ilma. Ludvigilla on sekä korvia että käsiä Burgundin hovissa, ja Kaarlen neuvonantajien korvissa soi Ranskan kullan helinä yhtä mieluisalta kuin viinipullon kilahdus teidän korvissanne. – Mutta hyvästi nyt ja muistakaa tulla määräpaikalle. – Minun pitää mennä noin nuolen kannattaman päähän noiden laiskojen sikojen portilta odottamaan skotlantilaista, joka on varhainen aamukukko, ja jollei hän tapaa minua siellä, niin epäilee hän, että minä olen käynyt asialla, joka hänen matkansa menestykselle ei ennusta hyvää.» »Otapas naukku sydämen karaistukseksi ensin», virkkoi lanzknecht, ojentaen hänelle pullon – »mutta unohdinpa sinun olevan mokoman järjettömän luontokappaleen, joka ei juo mitään muuta kuin vettä Mahom’in ja Termagund’in kurjana palvelijana.« »Sinä itsepä olet viinituopin ja pullon palvelija», sanoi mustalainen. – »Enpä kummeksukaan, ettei sellaiselle uskota muita toimia kuin verenvuodatusta ja väkivaltaa, kun paremmat päät ovat ensin suunnitelleet hankkeen. – Se ei saa olla viinaan menevä, joka tahtoo ottaa selvän toisten ihmisten ajatuksista tai salata omansa. Mutta mitä minä saarnaan sinulle, jolla on yhtä sammumaton jano kuin kuivimmalla hiekka-arolla Arabiassa? – Hyvästi nyt vaan! – Vie kumppanini Tuisko mukanasi – siitä voisi herätä epäluuloa, jos hänet nähtäisiin luostarin ympäristöllä.» Toiset kunnon pojat läksivät nyt tiehensä, vielä kerran luvattuansa sovinnon mukaan tulla Kolmen Tietäjän Ristille. Durward viipyi vielä väijymäpaikallaan, kunnes he olivat kadonneet näkymättömiin; sitten hän kiipesi alas puusta. Hänen sydämensä sykki levottomasti ajatellessaan kuinka vähällä hän sekä hänen suojaansa uskottu kaunotar olivat olleet joutua tuohon perin viekkaaseen salapaulaan – jos nimittäin siitä nytkään voisivat vapautua. Peläten, että hän palatessaan saattaisi kompastua makaavaan Hairaddin’iin, hän teki pitkän kierroksen huolimatta siitä, että hänen täytyi kulkea jonkun matkaa pahaa louhikkoa, ja palasi täten toiselta suunnalta kuin hän oli lähtenyt takaisin majapaikkaan. Matkalla hän ajatteli huolellisesti päänsä ympäri, mikä keino olisi parhaimmaksi katsottava. Päästessään ensin Hairaddin’in kavaluuden perille, oli hän päättänyt surmata hänet niin pian kuin kokous olisi hajonnut ja muut konnat olisivat poistuneet tarpeeksi kauas. Mutta kun hän sitten kuuli Hairaddin’in niin hartaasti pitävän huolta hänen henkensä säilyttämisestä, tuntui hänestä kiittämättömältä, jos hän täydellä ankaruudella panisi toimeen rangaistuksen, joskin kavaltaja sen kyllä olisi ansainnut. Durward päätti siis säästää Hairaddin’in hengen, vieläpä edelleenkin käyttää häntä oppaanansa, kuitenkin niin suurella varovaisuudella, että hänen suojaansa uskottu kallis olento, jonka varjelemiseksi hän sydämessään olisi ollut altis vaikka henkensäkin uhraamaan, olisi täydessä turvassa. Mutta minnekä heidän oli kääntyminen? Croyen kreivittärille ei ollut turvaa tarjona Burgundissa, josta he olivat lähteneet pakoon, eikä Ranskassakaan, mistä heidät tavallaan oli karkoitettu. Kaarle herttuan tuima väkivaltaisuus toisessa maassa oli tuskin sen pahempi kuin Ludvig kuninkaan armoton, itsevaltias valtioviisaus toisessa. Tarkkaan aprikoituaan ei Durward keksinyt mitään parempaa, turvallisempaa keinoa kuin, välttäen väijymäpaikan, kulkea Lüttich’iin Maas-joen vasenta rantaa myöten ja antautua, niinkuin kreivittärien alkuperäinen aikomus olikin, kunnon piispan turviin. Sitä ei sopinut epäilläkään, ettei vanhus mielellään soisi heille suojaansa; ja saatuansa nuo Burgundin huovit avukseen piti hänellä myös olla kyllin voimaa siihen. Kaikissa tapauksissa, jos Wilhelm de la Marck’in vihamielisyys sekä Lüttich’in kaupunkilaisten kapinallisuus näyttikin uhkaavan piispaa, niin saattoi hän ainakin sen aikaa suojella näitä kreivitär-parkoja, kunnes heidät voitaisiin tarpeeksi suuren saattojoukon turvissa lähettää Saksanmaalle. Vihdoin viimein – sillä milloinka me mietimme jotakin tuumaa sovittamatta sitä jollakin lailla omaan persoonaamme – arveli Durward, että kuolema tai vankeus, johon Ludvig kuningas niin kylmäverisesti oli hänet tuominnut, vapautti hänet kaikista velvollisuuksista Ranskan kruunua kohtaan, jonka palveluksesta hän siis lujasti päätti luopua. Luultavasti, niin hän mietti, Lüttich’in piispa tarvitsi sotureita, ja hän toivoi kaunisten ystäviensä avulla, joista varsinkin vanhempi kreivitär kohteli häntä niinkuin vanhaa tuttavaa, saavansa jonkun päällikönviran, ehkäpä myös toimekseen saattaa Croyen neidit johonkuhun turvallisempaan paikkaan kuin mitä Lüttich oli. Ja lopuksi olivat kreivittäret, joskin pikemmin vain leikillä, puhuneet siitä, että heidän pitäisi nostaa aseisiin omat vasallinsa ja, samoin kuin muutkin noina myrskyisinä aikoina, vahvistaa linnaansa, jotta se saattaisi kestää vaikka kenenkä rynnäkköä. He olivat leikillä kysyneet Qventin’iltä, rupeaisiko hän heidän linnassansa voudin virkaan; ja kun hän kernaasti ja innostunein mielin oli suostunut tähän ehdotukseen, olivat he sallineet hänen suudella heidän käsiänsä tämän luottamusta ja kunnioitusta osoittavan sovinnon vahvistukseksi. Olipa hänestä tuntunut kuin kreivitär Isabellan käsi, joka muodoltaan oli kaunein ja ihanin, jolle ikänä joku uskollinen vasalli tällä tavoin oli kunniaa osoittanut, olisi vapissut, kun Durwardin huulet olivat painuneet sitä vastaan kauemmin kuin mitä asia olisi vaatinut, ja että neidon poskista ja silmistä saattoi huomata, että hän oli hiukan hämillään vetäessään kätensä pois. Jotakin saattoi kaikesta tästä tulla; ja kuka uljas Qventin’in ikäinen mies ei olisi ottanut huomioon näiden seikkojen nojalla heränneitä ajatuksia, kun hänen tuli päättää vastaisesta käytöksestään? Päästyään tästä selville piti hänen lähinnä tuumia, missä määrin hänen tulisi tästä lähtien käyttää tuota uskotonta mustalaista oppaana. Hän oli hylännyt ensi aikomuksensa surmata hänet metsässä; mutta jos hän jätti hänet henkiin ja otti toisen oppaan, niin yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää tuon petturin Wilhelm de la Marck’in leiriin antamaan tietoja heidän matkastansa. Durward tuumi myös ilmoittaa asian abotille ja pyytää tätä väkisin pidättämään mustalaista luostarissa, kunnes matkajoukkue olisi ennättänyt piispan linnaan. Mutta tarkemmin mietittyään hän ei uskaltanut tehdä semmoista ehdotusta miehelle, joka sekä ikänsä että virkansa puolesta oli pelkuri, jonka mielestä oman luostarin turvallisuuden valvominen oli pyhin velvollisuus ja joka vapisi, kun vain Ardenni-vuoriston Metsäkarjun nimeäkin mainittiin. Viimeinkin Durward päätti noudattaa tuumaa, johon hän sitä paremmin saattoi luottaa, koska sen toimeenpano oli yksistään hänen omissa käsissänsä; ja niiden hyväksi, joita hän palveli, hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hänen sydämensä pysyi lujana ja rohkeana, vaikka hän kylläkin tiesi, miten vaarallinen heidän tilansa oli; olisipa voinut verrata häntä kuormaa kantavaan mieheen, joka tuntee taakkansa raskauden, mutta sittenkin tietää, että hänessä on voimaa ja kestävyyttä sitä kantamaan. Juuri kun hänen päätöksensä oli vakautunut, saapui hän luostarin edustalle. Hän koputti hiljaa porttia, jonka vartioiva munkki avasi, ilmoittaen että luostariveljekset aikoivat viettää yönsä kirkonkuorissa aamunkoittoon saakka rukoillakseen Jumalalta anteeksi kaikkea heidän keskuudessaan sinä iltana tapahtunutta pahennusta. Arvoisa munkki antoi Qventin’illekin luvan ottaa osaa heidän jumalanpalvelukseensa. Mutta Durward’in vaatteet olivat niin lävitsensä kastuneet, että hänen täytyi antaa kieltävä vastaus; mutta sen sijaan hän pyysi lupaa saada istua kyökissä takkavalkean ääressä kuivatakseen vaatteensa ennen aamua; sillä hänen harras toiveensa oli, ettei mustalainen, heidän tullessaan taas yhteen, saisi mistään jäljestä havaita hänen käyneen yöllä ulkona. Munkki ei ainoastaan antanut siihen lupaa, vaan rupesi vielä itsekin hänelle seurakumppaniksi, ja se sopi erittäin hyvin, koska Durward halusi saada tietoja noista molemmista teistä, joita mustalainen puhellessaan sotamiehen kanssa oli maininnut. Luostariveli, joka hyvin usein sai hoitaa luostarin ulko-asioita, olikin koko munkkikunnasta soveliain mies antamaan pyydettyjä tietoja. Mutta hän huomautti, että vallasneitojen, joita Qventin saattoi, velvollisuus olisi oikeina toivioretkeläisinä kulkea Maas-joen oikeanpuolista vartta myöten Tietäjien Ristin sivuitse; sillä siellähän Casper’in, Melchior’in sekä Balthasar’in pyhät luut – näillä nimillä katolinen kirkko nimittää niitä kolmea Itämaan tietäjää, jotka toivat lahjansa Betlehem’iin – olivat levähtäneet ja tehneet paljon ihmeitä, kun niitä Köln’iin kuljetettiin. Qventin vastasi, että kreivittäret olivat kylläkin aikoneet käydä kaikissa pyhissä paikoissa ja varmaan menisivät tätäkin ristiä kumartamaan, joko Köln’iin mennessään tai paluumatkalla. Mutta he olivat kuulleet huhuttavan, että joen oikeanpuolinen varsi ei tätä nykyä ollut turvallinen julman Wilhelm de la Marck’in sotamiesten tähden. »Jumala varjelkoon», sanoi veli Franciscus, »että Ardenni-vuorien Metsäkarju taas olisi ottanut tyyssijansa niin lähelle meitä. – Mutta sittenkin onhan leveä Maas-joki kelpo muurina meidän välillämme, jos niin olisikin.» »Mutta eipä se ole minään muurina minun kreivittärieni ja noiden rosvojen välillä, jos me menemme joen poikki ja kuljemme toisenpuolista vartta myöten», vastasi skotlantilainen. »Jumala on suojeleva omiansa, nuori mies», sanoi munkki. »Eihän siunattu Köln’in kaupunki salli edes juutalaisen tai muun uskottoman päästä muuriensa sisäpuolelle. Kuinka voisi siis uskoa, että samassa kaupungissa asuvat Kolme Tietäjää pitäisivät niin vähän huolta heidän arkkunsa luo vaeltavista uskovaisista toivioretkeläisistä, että he sallisivat tuommoisen uskottoman koiran kuin Ardenni-vuorien Metsäkarjun ryöstää ja pahoin pidellä heitä; pahempihan tuo mies on kuin kokonainen erämaa täynnä saraseniläis-pakanoita ja kaikki Israelin kymmenen heimokuntaa vielä päälliseksi.» Qventin, niin paljon kuin hän totisena katolilaisena lieneekin pitänyt velvollisuutenaan luottaa Melchior’in, Casper’in ja Balthasar’in erikoiseen suojelukseen, muisti kuitenkin, että kreivittäret olivat ainoastaan maallisen viisauden kehoituksesta pukeutuneet toivioretkeläisvaatteihinsa ja että he siis tuskin saattoivat toivoa Tietäjiltä mitään apua tässä tilaisuudessa. Hän päätti siis niin paljon kuin mahdollista estää, etteivät hänen kreivittärensä tulisi sellaiseen tilaan, jossa pelastus ihmeen kautta olisi tarpeen. Hän puolestaan, uskonsa yksinkertaisuudessa, lupasi myöhemmin itse tehdä toivioretken Köln’iin Kolmen Tietäjän haudalle, kunhan vain nämät yhtä järkevät ja kuningasmieliset kuin pyhät miehet soisivat toivottua menestystä heidän aikeillensa. Tehdäkseen tämän lupauksen kaikella juhlallisuudella hän pyysi, että munkki saattaisi hänet sivukappeliin, jommoisia oli koko joukko luostarikirkon päärakennuksen kyljissä, ja siellä hän polvillansa hartaassa rukouksessa vahvisti jo aikaisemmin sydämessään annetun lupauksensa. Kirkkovirren kaukaa kuuluva humina, rukousta varten valitun sydänyön hetken juhlallisuus, hämärästi kytevä lamppu, joka valaisi pientä gotilaistyylistä rakennusta – kaikki tuo yhdessä saattoi Qventin’in mielen sellaiseen tilaan, jolloin me nöyrimmin tunnustamme inhimillisen heikkoutemme ja pyydämme apua ja suojaa ylhäältä, jota ei mikään uskonto lupaa, jollemme kadu syntiämme ja lupaa parannusta vastaisen varalta. Että hänen rukouksensa esine oli väärä, siihen ei Qventin ollut syypää; ja koska sen tarkoitus oli totinen, niin tuskin meidän tarvitsee ajatella, ettei se olisi kelvollinen ainoan totisen Jumalan mielestä, joka katsoo rukoilijan tahtoon eikä rukouksen muotoon, ja jonka silmissä pakanan totinen hartaus on suuremman arvoinen kuin fariseuksen teeskennelty ulkokultaisuus. Heitettyään itsensä sekä turvattomat kumppaninsa pyhien miesten ja Jumalan huomaan, Qventin viimein meni levolle ja läksi munkin luota, joka oli ollut hyvin liikutettu hänen rukouksensa hartaudesta ja totisuudesta. [[Luokka:Qventin Durward]] 4279 9239 2006-11-24T17:06:00Z Nysalor 5 XVIII Povaus {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XVII Vakoiltu vakooja|XVII Vakoiltu vakooja]] |seuraava=[[Qventin Durward: XIX Kaupunki|XIX Kaupunki]] |otsikko=XVIII Povaus |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Kun juttu lysti, laulu leikkisä : tien vaivalloisen hauskuuttaa, niin sois : ett’ tie se paha, vaivalloinen, ois : vaikk’ kuinka kauan vielä kestävä; : ja mutkistellen tie taas saattaakin : lumotut askelemme samoin paikkoihin. : Samuel Johnson. Päivän ensi koiteessa Qventin Durward oli lähtenyt ulos pienestä kammiostaan, herättänyt uneliaat palvelijat ja tavallistakin suuremmalla huolella oli katsonut, että kaikki tulisi varustetuksi päivän matkaa varten. Mahavöitä ja suitsia, hevosenkenkiä ynnä kaikkia muita ratsuille kuuluvia kaluja hän tarkasti huolellisesti omin silmin, jotta olisi niin vähän mahdollisuuden sijaa kuin suinkin satunnaisille vahingoille, jotka, joskin ne näyttävät mitättömiltä, kuitenkin voivat olla esteenä tai vastuksena matkalla. Hevoset syötettiin myöskin hänen omien silmiensä edessä huolellisesti, jotta ne kestäisivät pitkän päivämatkan tai että niillä, jos siksi tuli, olisi voimaa joutuisasti paeta. Qventin meni sitten takaisin kammioonsa, puki tavattoman huolellisesti rautavarustukset ylleen, ja vyöttäessään miekkaa vyölle hän tunsi sydämessään painostusta, jota lähenevä vaara synnyttää, mutta samalla myös vakiintui hänessä luja päätös uhmailla sitä viimeiseen saakka. Nämä jalot tunteet antoivat hänen astunnallensa miehuullisuutta ja koko hänen ryhdilleen arvokkaisuutta, jommoista Croyen kreivittäret eivät vielä olleet hänessä huomanneet, vaikka heillä olikin ollut paljon hauskuutta ja huvia hänen käytöksensä ja puheensa ylimalkaisesta sulavuudesta, joskin samalla hänen lapsimaisuudestaan sekä luontaisesta terävästä älykkäisyydestään ja vaatimattomuudestaan, joka johtui siitä, että hänet oli kasvatettu erillään syrjäisessä maassa. Hän ilmoitti neidoille, että heidän täytyisi tänä aamuna tavallista aikaisemmin hankkiutua matkaan; ja niinpä lähdettiinkin luostarista heti aamiaisen jälkeen, ja tästä, samoinkuin luostarin vieraanvaraisuudesta yleensä kreivittäret osoittivat kiitollisuuttansa jättämällä alttarille lahjan, joka oli enemmän heidän todellisen säätynsä kuin heidän ulkonaisen olentonsa mukainen. Mutta se ei nostanut kuitenkaan epäluuloja, koska heitä luultiin englantilaisiksi; sillä meidän saarelaisiamme arveltiin jo silloinkin, samoinkuin meidän aikoinamme, aina upporikkaiksi. Abotti antoi heille siunauksensa heidän noustessaan hevosten selkään, ja toivotti Qventin’ille onnea sen johdosta, ettei heidän pakanallinen oppaansa enää ollut heidän seurassaan. »Parempi on», lausui arvokas vanhus, »horjahtaa tiellä, kuin pysyä pystyssä varkaan tai rosvon tukemana.» Qventin ei ollut aivan samaa mieltä; hän tiesi tosin, että mustalainen oli vaarallinen mies, mutta hän luuli kuitenkin voivansa käyttää hänen palvelustansa, samalla tehden hänen kavalat hankkeensa tyhjiksi, nähdessään nyt selvään niiden tarkoituksen. Mutta hänen huolensa päättyi pian, sillä pieni matkajoukko ei ollut ennättänyt vielä parinkaan sadan askeleen päähän luostarista sekä kylästä, kun Maugrabin yhtyi heihin, niinkuin aina ratsastaen pienen, vilkkaan, tuimannäköisen hevosen selässä. Tie kulki samaa puroa pitkin, jonka varrella Durward edellisenä yönä oli kuunnellut salaista keskustelua, ja pian sen jälkeen kun Hairaddin oli yhtynyt heihin, ratsastivat he saman raitapuun sivuitse, johon Durward oli piiloutunut kuunnellessaan asianomaisten tietämättä uskottoman oppaansa sekä lanzknecht’in välistä keskustelua. Tämän paikan herättämät muistot olivat syynä siihen, että Qventin äkkiä ryhtyi puheisiin oppaan kanssa, jolle hän siihen asti oli tuskin sanaakaan virkkanut. »Missä sinä yömajan löysit, sinä Jumalaa pilkkaava lurjus?» kysyi skotlantilainen. »Sen arvatkoon teidän viisautenne katsahtamalla minun takkiini», vastasi mustalainen viitaten pukuunsa, joka oli täynnä heinän helpeitä. »Hyvä heinäsuova», sanoi Qventin, »onkin sovelias tähtientietäjän vuoteeksi, ja paljon parempi kuin mitä pakana, joka pilkkaa meidän pyhää uskontoamme sekä sen palvelijoita, koskaan ansaitsisi.» »Olipa se kuitenkin tälle hevoselleni paremmin mieleen kuin minulle», virkkoi Hairaddin taputellen ratsunsa kaulaa; »sillä Pollella oli siinä sekä yömaja että illallinen yhtä aikaa. Nuo kaljupäät ukko-hupakot ajoivat senkin ulos, ikäänkuin viisaan miehen hevosesta olisi voinut tarttua hiukkanen älyä tai sukkeluutta luostarin aaseihin. Hyväksi onneksi Polle tuntee minun vihellykseni ja seuraa minua uskollisesti kuin koira; muuten olisimme iäksi voineet eksyä toinen toisestamme, ja te vuorossanne olisitte saanut turhaan viheltää opastanne.» »Olenhan jo sanonut sinulle montakin kertaa», virkkoi Durward ankarasti, »että sinun tulee pitää pilkkakielesi kurissa, kun olet kunnon ihmisten seurassa, joka sinulle eläissäsi harvoin lie sattunut ennenkuin nyt; ja sen vannon sinulle, että jos havaitsisin sinut yhtä uskottomaksi oppaaksi kuin olet Jumalaa pilkkaava, halveksittava koira, niin minun skotlantilainen väkipuukkoni ja sinun pakanasydämesi saisivat tehdä lähempää tuttavuutta, vaikka semmoinen teko olisi yhtä vähän kunniaksi kuin sian tappo.» »Metsäkarju on hyvin likeistä sukua sialle», tokaisi mustalainen vastaan, väistämättä sitä terävää silmäystä, jolla Qventin katseli häntä, ja hiukkasenkaan muuttamatta puhetapansa pilkallista välinpitämättömyyttä; »ja niiden tappaminen», lisäsi hän, »on kuitenkin monelle miehelle huviksi, kunniaksi sekä eduksi.» Qventin kummastui tämän miehen kekseliästä rohkeutta ja alkoi pelätä, että Hairaddin hänen omasta elämästään sekä tunteistaan tiesi enemmän kuin mitä hänelle voisi olla hauskaa saada kuulla; siitä syystä hän lopetti tämän keskustelun, jossa hän ei ollut saanut Hairaddin’iä sanoillaan solmituksi, ja jättäytyi jäljemmäksi, niin että hän taas joutui tavalliselle paikalleen kreivittärien viereen. On jo tullut mainituksi, että heidän välinsä oli alkanut tulla jokseenkin tuttavalliseksi. Vanhempi kreivitär – sen jälkeen kuin hän oli saanut täyden varmuuden Qventinin suvun aatelisarvosta – alkoi kohdella häntä niinkuin suosittua vertaista ainakin. Hänen veljentyttärensä tosin näytti vähemmän silmäänpistävästi suosiotansa heidän suojelijalleen, mutta kaiken ujouden ja arkuuden alta luuli Qventin kuitenkin selvään huomaavansa, ettei neito suinkaan ollut välinpitämätön hänen seurastaan ja puheistaan. Ei mikään vilkastuta ja viritä niin suuresti nuorukaisen iloisuutta kuin se tieto, että toiset häntä suosivat. Qventin oli siis tähän saakka matkan varrella huvitellut suojeltaviaan kaunottaria vilkkailla puheillansa sekä kotimaansa lauluilla ja taruilla; hän lauloi edellisiä omalla kielellään, ja jälkimäiset, kun hän yritti kääntää niitä oudolle, vaillinaiselle Ranskan murteelleen, synnyttivät satoja pieniä erehdyksiä sekä sanahairahduksia, jotka olivat yhtä huvittavia kuin itse tarinat. Mutta tänä huolestuttavana aamuna hän, ratsastaessaan Croyen kreivittärien vieressä, ei yrittänytkään tavallisella tavallaan huvitella heitä, jotta he eivät voineet olla huomaamatta hänen outoa hiljaisuuttansa. »Meidän nuori seurakumppanimme on varmaankin nähnyt suden», virkkoi neiti Hameline viitaten vanhaan taikaluuloon, »ja sen vuoksi menettänyt puhelahjansa.» »Jos sanoisitte minun joutuneen ketun jäljille, niin osuisitte oikeampaan», arveli Qventin, vaan ei lausunut ajatustaan ilmi. »Voitteko te hyvin, herra Qventin?» kysyi neiti Isabella osaaottavalla äänellä, punastuen itsekin, sillä hän tunsi että siinä oli hiukan enemmän kuin mihin eroitus heidän välillään olisi oikeuttanut. »Hän on valvonut ja pitänyt kestejä lystien munkkien kanssa«, sanoi neiti Hameline. »Skotlantilaiset ovat samanlaiset kuin saksalaisetkin, jotka kuluttavat kaiken iloisuutensa Rhein-viinin ääressä ja tulevat horjuvin jaloin tanssiin illalla sekä kivistävin päin naisten kamariin aamulla.» »Ei, kunnioitettavat neidot», sanoi Qventin, »en minä ansaitse sellaista moitetta. Kunnon munkit viettivät koko yön rukouksissa; ja mitä minuun tulee, en juonut muuta kuin pikarillisen heidän miedointa, halvinta viiniänsä.» »Huono vieraanvaraisuus sitten on saattanut hänet näin pahoille mielin», virkkoi Isabella neiti. »Olkaa taas iloinen, herra Qventin; ja jos me molemmat joutuisimme joskus vanhaan Braquemont’in linnaani, niin, vaikkapa minun täytyisi itse olla teidän juomanlaskianne ja omin käsin tarjota sitä, saisitte te kelpo pikarillisen viiniä, jonka vertaista ei vielä koskaan ole kasvanut Hochheim’in tai Johannesberg’in viinamäissä.» »Lasillinen vettä, jalo neiti, ''teidän'' kädestänne» niin pitkälle Qventin pääsi, mutta hänen äänensä vavahti; ja Isabella jatkoi, ikäänkuin ei olisi huomannut sitä hellyyttä, jolla sana ''teidän'' oli tullut lausutuksi. »Sen viinin on minun isän-isäni isä, Rheinkreivi Gottfried, tallentanut Braquemont’in linnan syviin kellariholveihin», sanoi neiti Isabella. »Se samainen, joka sai hänen isän-isänsä äidin omakseen», pisti neiti Hameline väliin, keskeyttäen veljentyttären puheen, »sillä keinoin että hän kunnostautui parhaana ritarina suurissa Strassburg’in turnajaisissa – kymmenen ritaria siellä kaatui tantereelle. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet; nyt ei kukaan enää antaudu vaaroihin kunnian tähden eikä pelastaakseen onnettomia kaunottaria.» Nämät sanat lausuttiin samalla äänellä, jolla nykyajan kaunotar, kun hänen ihanuutensa on jo lakastumaisillaan, moittii meidän aikamme epäkohteliaisuutta; Qventin puolestaan vastasi, ettei vielä ollut niin suurta puutetta ritarillisuudesta kuin neiti Hameline näytti olettavan; ja vaikkapa se olisikin jo kaikkialla muualla sammunut, niin yhä sitä hehkui Skotlannin aatelismiesten rinnassa. »Kuulepas vaan tuota!» virkkoi neiti Hameline. »Tahtoisipa hän saada meidät uskomaan, että jalo tuli, joka Ranskassa ja Saksassa jo on vaipunut tuhkaan, vielä on vireillä hänen kylmässä, kalpeassa kotimaassaan! Tuo nuorukais-parka, aivankuin Sveitsin vuorelainenkin, on mielettömästi rakastunut omaan maahansa – saa nähdä, että hän kohta rupeaa puhumaan meille Skotlannin viinimäistä sekä öljypuutarhoista.» »Ei, kunnioitettava kreivitär», vastasi Durward; »meidän vuoristomme viinamäistä tai öljypuutarhoista ei minulla ole paljon puhumista, ei muuta kuin että me miekoillamme osaamme pakoittaa rikkaampia naapureitamme antamaan meille noita viljavan maan tuotteita veroiksi. Mutta mitä Skotlannin tahrattomaan uskollisuuteen sekä sammumattomaan kunniantuntoon tulee, niin täytyy minun nyt koettaa kuinka paljon teillä on niihin luottamusta, miten halpa se mies lieneekin, joka ei voi tarjota teille muuta takuuta turvaksenne.» »Te lausutte salaperäisiä sanoja – te tiedätte jostakin uhkaavasta, läheisestä vaarasta», virkkoi neiti Hameline. »Sen olen nähnyt hänen silmistään koko tämän viime tunnin aikana!» huudahti neiti Isabella laskien kätensä ristiin. »Pyhä Neitsyt, mikä meille nyt tulee osaksi?» »Ei mitään muuta toivoakseni, kuin mitä itse haluatte», vastasi Durward. »Ja nyt minun täytyy kysyä – hyvät neidot, voitteko te minuun luottaa?» »Luottaako teihin?» vastasi Hameline kreivitär – »tietysti! – Mutta miksi niin kysytte? Ja missä määrin pyydätte luottamustamme?» »Minä puolestani», virkkoi neiti Isabella, »luotan teihin rajattomasti ja ehdottomasti. Jos te voisitte pettää meidät, Qventin, niin en uskoisi enää missään totuutta löytyvän paitsi taivaassa.» »Hyvä neito», vastasi Durward suuresti mielissään, »te päätätte minusta oikein. Aikomukseni olisi muuttaa matkamme suuntaa, niin että kulkisimme suoraan Maas-joen vasempaa vartta myöten Lüttich’iin, emmekä menisi joen poikki Namur’in kohdalla. Täten me kyllä poikkeamme Ludvig kuninkaan käskystä sekä oppaallemme annetuista ohjeista. Mutta minä kuulin luostarissa huhuttavan, että rosvoja on liikkeellä Maas-joen oikealla rannalla sekä Burgundin sotaväkeä, joka on tulossa niitä kukistamaan. Kumpikin seikka aiheuttaa sen, että olen peloissani teidän turvallisuutenne puolesta. Saisinko teiltä luvan täten poiketa matkasuunnastamme?» »Minä annan teille rajattoman ja täyden luvan», vastasi nuorempi kreivitär: »Isabella», virkkoi neiti Hameline, »kyllä minäkin uskon, samoinkuin sinä, että tämä nuorukainen tarkoittaa hyvää – mutta ajattelehan toki – me poikkeamme niistä ohjeista, jotka Ludvig kuningas niin monta kertaa ja niin tarkasti on määrännyt.» »Ja mitä me huolimme hänen käskyistään?» arveli neiti Isabella. »Enhän minä, Jumalan kiitos, ole hänen alamaisiansa, ja hän on pettänyt sen luottamuksen, jota minä avunrukoilijana hänelle osoitin. En tahtoisi tälle nuorelle herralle osoittaa sitä kunnioituksen puutetta, että silmänräpäyksenkään aikaa punnitsisin, ovatko hänen sanansa vai tuon viekkaan itsekkään tyrannin käskyt painavampia.» »Jumala siunatkoon teitä niistä sanoistanne, neiti Isabella!» huudahti Qventin iloisesti. »Ja jos teidän luottamuksenne pettäisin, niin olisi rangaistus rikoksestani liian helppo, jos minut repäistäisiin kappaleiksi neljällä hurjalla hevosella tässä elämässä sekä tuomittaisiin iankaikkiseen piinaan toisessa.» Näin sanoen hän kannusti hevostaan ja ajoi eteenpäin mustalaisen luo. Tämä kunnon mies näytti olevan erinomaisen tyyni ja leppeä mieleltänsä. Haukkumiset ja uhkaukset eivät koskaan pystyneet tai eivät ainakaan näyttäneet pystyvän hänen muistiinsa. Kun Durward rupesi häntä nyt taas puhuttelemaan, niin hän antautui keskusteluun aivankuin ei mitään pahaa sanaa olisi heidän välillänsä ollut aamulla. Se koira, arveli skotlantilainen, ei nyt murise minulle, senvuoksi että hän aikoo kerrassaan ja iäksi suorittaa koko velkansa, kun hän pääsee hampain minun kurkkuuni kiinni; mutta koetellaanpas, eikö sitä petturia saisi hänen omilla aseillaan voitetuksi. – »Kuules, Hairaddin veikkonen», sanoi hän, »olethan sinä nyt meidän seurassamme matkustanut kymmenen päivää, vaan et ole vielä kertaakaan näyttänyt meille ennustustaitoasi; ja kuitenkin olet sen taidon harjoittamiseen niin ylen harras, ettet malta olla näyttämättä luonnonlahjojasi yhdessäkään luostarissa, mihin me poikkeamme, vaikka se vaara onkin tarjona, että palkaksesi saat viettää yötä heinäsuovassa.» »Ettehän te koskaan ole pyytäneetkään minua näyttämään taitoani», vastasi mustalainen. »Tekin, niinkuin moni muu ihminen, teette vain pilkkaa salaisuuksista, joita ette ymmärrä.» »Näytä sitten minulle nyt heti taitoasi», sanoi Qventin; ja vetäen pois sormikkaan hän ojensi kätensä mustalaiselle. Hairaddin tarkasteli huolellisesti kaikkia skotlantilaisen kämmenessä ristikkäin käyviä viivoja ja yhtä huolellisesti hän katsasti myös paksumpia paikkoja sormien juuressa, joiden siihen aikaan luultiin olevan yhtä likeisessä yhteydessä ihmisen luonnonlaadun, tapojen sekä kohtalon kanssa, kuin aivojen osat meidän nykyisten oppineitten mielestä. »Tämä käsi tässä», virkkoi Hairaddin, »puhuu nähdyistä vaivoista ja kestetyistä vaaroista. Minä luen siitä, että se hyvin aikaisin on tottunut pitelemään miekankahvaa – ja jossakin määrin myös messukirjan kansien hakasia.» »Nämät seikat menneestä elämästäni olet saattanut muulla lailla saada tietoosi», sanoi Qventin; »virka minulle jotain vastaisesta kohtalostani.» »Tämä viiva tässä, joka alkaa Venuskummusta», lausui mustalainen, »ei katkea äkkiä, vaan seuraa elämänviivaa; se ennustaa varmaa ja suurta onnea avioliitossa, joka on onnellisen rakkauden voimalla kohottava teidät rikkaitten ja mahtavien säätyyn.» »Tämmöisiä lupauksia saavat kaikki kuulla, jotka sinulta tiedustelevat tulevaisuutta», virkkoi Durward, »se kuuluu jo sinun virkaasi.» »Mitä minä teille sanon», vakuutti Hairaddin, »on yhtä varma, kuin että hyvin pian olette joutuva suureen vaaraan. Sen päätän tuosta heleästä verenpunaisesta viivasta, joka käy elämänviivan poikki ja ennustaa miekan sivalluksia tai muuta väkivaltaa, josta te vain uskollisen ystävän avulla pelastutte.» »Sinunko avullasi, niinkö?» kysäisi Durward närkästyksissään siitä, että povaaja koetti näin pettää häntä ja vahvistaa ennustajamainettansa ilmoittamalla ennakolta oman petturityönsä seuraukset. »Minun taitoni», vastasi mustalainen, »ei minulle ilmaise mitään, mikä minua itseäni koskisi.» »Siinä suhteessa sitten meidän maamme tietäjät», sanoi Durward, »voittavat vielä sinun kehutun taitosi; sillä heidän taitonsa neuvoo heille myös heitä itseään uhkaavat vaarat. En minäkään lähtenyt kotoa, ennenkuin minussakin oli ilmennyt hiukan tuota sisäisen näkemisen lahjaa, joka meille vuorelaisille on ominainen; ja siitä annan nyt sinulle näytteen palkinnoksi sinun povaamisestasi. Hairaddin, minua uhkaa vaara joen oikeanpuolisella rannalla – minä aion sen välttää sillä, että kuljemme Lüttich’iin vasempaa rantaa myöten.» Opas kuuli tämän välinpitämättömyydellä, jota Qventin, kun hän tiesi missä hankkeissa Hairaddin oli, ei millään lailla voinut käsittää. »Jos te niin teette», kuului mustalaisen vastaus, »niin vaara siirtyy teidän päästänne minun päähäni.» »Muistan», virkkoi Qventin, »sinun juuri ikään sanoneen, ettet omaa kohtaloasi voi ennakolta nähdä.» »En voikaan sillä tavoin kuin äsken näin teidän kohtalonne», vastasi Hairaddin. »Mutta eihän tarvitse paljon tuntea Ludvig kuningasta tietääkseen, että hän on lähettävä oppaanne hirsipuuhun, jos te poikkeatte hänen määräämästänsä tiestä.» »Kunhan vain terveinä ja onnellisesti pääsemme matkamme perille», sanoi Durward, »niin tottahan toki saamme anteeksi, vaikka poikkeammekin hiukan määrätystä matkaohjeesta.» »Niin kyllä», vastasi mustalainen, »jos nimittäin olette varma siitä, että kuninkaalla oli myös mielessään sama aie matkan suhteen kuin kielellään teille puhuessaan.» »Mikä muu aie olisi hänellä sitten voinut olla mielessään? Tai mistä syystä luulet hänellä olleen toisen tarkoituksen kuin sen, minkä hän matkaohjessaan lausui ilmi?» kysyi Durward. »Aivan luonnollisesti siitä syystä», vastasi mustalainen, »että se, joka vähänkin tuntee meidän Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaamme, tietää että hän aina on enimmin vastahakoinen ilmaisemaan sitä tarkoitusta, jonka hän halukkaimmin toivoo täyttyvän. Pankoon meidän armollinen Ludvig kuninkaamme kaksitoista lähettilästä liikkeelle, niin tarjoudun hirtettäväksi vuotta ennenkuin se muutenkin tapahtuu, jollei yhdessätoista tapauksessa läkkitötterön pohjassa ole ollut vielä jotain muuta, kuin mitä kynä lähettiläille vietäviksi annettuihin kirjeisiin on kirjoittanut.» »Minä en välitä sinun ilkeistä epäluuloistasi», sanoi Durward. »Minun velvollisuuteni on selvä ja suora – minun tulee turvallisesti saattaa nämä kreivittäret Lüttich’iin; ja minun ymmärrykseni mukaan täytän tämän velvollisuuden paraiten sillä tavoin, että poiketen matkaohjeestamme pysyttelen Maas-joen vasemmalla rannalla. Se on samalla suorin tie Lüttich’iin. Joen poikki menemällä menettäisimme vain aikaa ja lisäisimme vaivaamme voittamatta mitään. – Mitä varten me sen tekisimme?» »Eipä muun vuoksi, kuin että Köln’iin kulkevat toivioretkeläiset – semmoisiahan krevittäret ovat olevinaan –» virkkoi Hairaddin, »tavallisesti eivät kulje Maas-jokea pitkin Lüttichiin asti, ja ettei siis arvella kreivittärien valitseman tien oikein hyvin sopivan yhteen sen paikan kanssa, mihin he ovat menevinään.» »Jos meiltä sitä kysytään», sanoi Durward, »niin voimme sanoa, että huhut pahanilkisen Geldern’in herttuan eli Wilhelm de la Marck’in, noiden nylkyrien ja lanzknecht’ien liikkumisesta joen oikeanpuolisella rannalla ovat saattaneet meidät pysyttelemään vasemmalla puolella ja aiotusta tiestämme poikkeamaan.» »Tehkää niinkuin tahdotte, hyvä herra», vastasi mustalainen; »minä puolestani yhtä mielelläni opastan teitä Maas-joen vasempaa kuin oikeanpuolista rantaa pitkin. – Kuninkaalle saatte itse sitten selittää tekonne.» Durward, vaikka häntä hiukan kummeksuttikin, oli kuitenkin samalla sangen iloinen siitä, että Hairaddin niin mielellään, tai ainakin vastaanpanematta, suostui muuttamaan tietä; sillä hän tarvitsi mustalaisen opastusta, ja oli pelännyt, että Hairaddin, kun hänen petoshankkeensa täten tehtiin tyhjäksi, suuttuisi siitä silmittömästi. Mustalaisen karkoittamisella olisi sitäpaitsi suoraan saatettu Wilhelm de la Marck heidän tielleen, sillä Hairaddin olisi vienyt hänelle sanan; sitä vastoin Durward toivoi, jos mustalainen pysyisi heidän seurassaan, voivansa estää, ettei Hairaddin hänen huomaamattansa saisi puhutella outoja ihmisiä. Poiketen siis alkuperäisesti aiotulta tieltänsä, kulki pieni matkaseurueemme leveän Maas-joen vasempaa rantaa pitkin niin joutuisasti ja onnellisesti, että he jo seuraavana aamuna varhain saapuivat matkansa määrään. He saivat tietää, että piispa oli muuttanut kauniiseen Schönwald-linnaansa, noin parin virstan päähän Lüttich’istä. Syyksi hän itse väitti huonoa terveyttänsä; mutta todellisena syynä mahtoi olla se, että hän pelkäsi kaupungin suurilukuisen ja levottoman kansan äkkiä nousevan kapinaan. Juuri kun he lähenivät linnaa, näkivät he piispan juhlallisessa saatossa palaavan kaupungista, missä hän oli pitänyt messua. Hänen takanansa kulki pitkä komea jono pappeja, siviilivirkamiehiä sekä sotureita, kaikki sekaisin’ tai, käyttäen vanhan runosepän sanoja: : »Moni ristinkantaja edessään, : moni keihäsmies takanaan.» Tämä juhlasaatto näytti sangen komealta, kun se, polvitellen leveän Maas-joen viheriöiviä rantoja pitkin, viimein katosi, aivankuin johonkin kitaan, piispan linnan suuresta gotilaistyylisestä portista sisään. Mutta tultuaan vielä likemmäksi matkalaisemme huomasivat kaikenlaisia merkkejä linnan ympärillä, joista kävi selville, ettei täällä arveltu oltavan täydessä turvassa, ja jotka eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa tuon äskeisen komeuden ja mahtavuuden kanssa. Suuret parvet piispan sotaväkeä oli huolellisesti asetettu vahtiin palatsin ympärille ja sen lähistöön; ja tämä kirkon miehen asunnolle outo näky ilmaisi, että kunnioitettava piispa pelkäsi jotain vaaraa, koska hän oli katsonut tarpeelliseksi ryhtyä kaikkiin näihin sotaisiin suojelusvarustuksiin. Croyen kreivittäret, sen jälkeen kun Durward oli käynyt ilmoittamassa heidän tulostaan, saatettiin kaikella kunnialla juhlasaliin, missä piispa, koko pieni hovikunta ympärillään, vastaanotti heidät mitä ystävällisimmällä tavalla. Hän ei sallinut heidän suudella kättänsä, vaan lausui heidät tervetulleiksi sanoilla, jotka puoleksi ilmaisivat ruhtinaan ritarillista kohteliaisuutta kauniita naisia kohtaan, puoleksi sielunpaimenen pyhää rakkautta laumansa sisaria kohtaan. Ludvig Bourbon, Lüttich’in hallitseva piispa, oli todella jalomielinen, hyväsydäminen herra. Hänen elämänsä ei ollut tosin aina pysytellyt tarkasti hänen papillisen arvonsa rajojen sisäpuolella; mutta sittenkään hän ei ollut koskaan tuottanut häpeää sukunsa rehelliselle, kunnialliselle luonteelle. Myöhempinä aikoina, vanhemmaksi tultuansa, oli piispa kuitenkin muuttanut tapansa sellaisiksi, että ne sopivat paremmin kuin entiset papiston jäsenille; naapurihallitsijat suosivat häntä jalona hengellisenä miehenä, joka oli antelias ja loistoa rakastava tavallisessa elämässään, joskaan ei niin ankara kuin papin olisi pitänyt olla ja vaikka hän hallitsikin välinpitämättömällä huolettomuudella, joka pikemmin yllytti kuin piti kurissa hänen varakkaitten ja levottomien alamaistensa kapinallista mieltä. Piispa oli niin harras Burgundin herttuan liittolainen, että Lüttich’in hiippakunta melkein kuului molempien herrojen yhteisen hallituksen alle; piispa hyvänsävyisellä myöntyväisyydellä salli herttuan sekaantua asioihin, joita hänen olisi ollut helppo vastustaa, ja herttua puolestaan piti kaikissa tilaisuuksissa piispan puolta hänelle ominaisella itsepäisyydella ja tulisella kiihkolla. Kaarle Rohkealla oli tapana sanoa Lüttich’iä omaisuudekseen sekä piispaa veljekseen – veljeksiksi heitä sopikin tavallaan nimittää, koska herttuan ensimäinen vaimo oli ollut piispan sisar. Niin myös oli Kaarlella tapana sanoa, että se, joka kävi Ludvig Bourbon’ia ahdistamaan, sai Burgundin Kaarlen kimppuunsa; ja tämä uhkaus, kun otettiin huomioon minkäluontoinen ja kuinka mahtava herra sen oli lausunut, pystyikin kaikkiin muihin, paitsi tuohon upporikkaaseen ja tyytymättömään Lüttich’in kansaan, jonka pään ylellinen rikkaus oli pannut pyörälle. Piispa, niinkuin jo mainittiin, vakuutti Croyen kreivittärille käyttävänsä heidän hyväkseen vaikutusvaltaansa Burgundin hovissa, ja sanoi toivovansa, että hänen sanansa vaikutus voisi nyt olla sitä voimakkaampi, koska Campo-basso, sen jälkeen kuin muutamat salaseikat olivat tulleet ilmi, oli pikemmin alennut kuin ylennyt herransa suosiossa. Piispa lupasi myös neidoille kaiken sen suojan, minkä hän suinkin saattoi heille antaa; mutta tätä vakuutusta seuraava huokaus näytti ilmaisevan, että hänen voimansa oli heikompi kuin mitä hän sanoillaan olisi tahtonut myöntää. »Kaikissa tapauksissa, rakkaat tyttäreni», virkkoi piispa, sekoittaen sanoihinsa niinkuin äskenkin tervehtiessään, hiukan hengellistä mahtavuutta Bourbon-suvun perinnölliseen ritarillisuuteen, »Jumala varjelkoon minua jättämästä karitsaa pahanilkisen suden kitaan ja korkeasukuisia neitoja häijyjen miesten sorrettaviksi. Minä olen rauhan mies, vaikka asunnossani nyt kuuluukin aseitten kalske; mutta olkaa varmat, että minä pidän huolta teidän turvallisuudestanne aivan kuin omastani. Ja jos asiat täällä joutuisivat vielä rauhattomammalle kannalle – toivonpa kuitenkin mielten pikemmin asettuvan kuin entistään kiihtyvän – niin lähetän teidät täydessä turvassa Saksanmaalle; sillä ei edes minun veljeni ja suojelijani, Burgundin Kaarlen käsky voi saada minua pakoittamaan teitä mihinkään, mikä teille olisi vastenmielistä. En voi, niinkuin te tahtoisitte, lähettää teitä johonkuhun luostariin; sillä – voi päiviäni! – Belial’in pojilla on niin suuri valta lüttichiläisten joukossa, etten tiedä ainoatakaan turvapaikkaa, johon minun valtani ulottuisi linnani muurien ja sotaväkeni suojan ulkopuolella. Mutta tänne olette sydämellisesti tervetulleet, ja teidän saattomiehillennekin suodaan kunniallisesti vieraanvaraisuutta, varsinkin tuolle nuorukaiselle, jonka te niin hartaasti suljette suosiooni ja jolle erittäin annan siunaukseni.» Qventin lankesi, niinkuin velvollisuus vaati, toiselle polvelleen, ottaakseen vastaan piispan siunauksen. »Te itse», jatkoi piispa, »asukaa täällä minun sisareni Isabellan luona, joka on Trier’in kanonissa, ja se saattaa kaikella kunnialla tapahtua niinkin hilpeän nuorenmiehen katon alla, kuin Lüttich’in piispan.» Kun hän oli nyt päättänyt tervetuliaispuheensa, saattoi hän naiset kohteliaasti sisarensa huoneisiin, sillä välin kun hänen hovimestarinsa, joka diakonina hoiti jonkinmoista maallisen ja hengellisen virkamiehen välistä tointa, otti Qventin’in huostaansa niin suurella vieraanvaraisuudella kuin hänen herransa oli käskenyt hänen noudattaa. Croyen kreivitärten muut seuralaiset jätettiin alhaisemman palvelusväen haltuun. Näiden toimenpiteitten aikana ei Qventin saattanut olla huomaamatta, että mustalaisen läsnäolo, joka maaseutuluostareissa oli niin suuresti loukannut, ei tämän rikkaan ja, sopisipa sanoa, maallisen prelaatin talossa synnyttänyt mitään vastustusta, ei edes minkäänlaista huomiotakaan. [[Luokka:Qventin Durward]] 4280 9240 2006-11-24T17:06:05Z Nysalor 5 XIX Kaupunki {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XVIII Povaus|XVIII Povaus]] |seuraava=[[Qventin Durward: XX Kirje|XX Kirje]] |otsikko=XIX Kaupunki |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Mut hyvät, armaat ystävät, en teitä : noin hurjaan kapinaan mä kiihtää tahdo. : Julius Caesar. Eroitettuna kreivitär Isabellasta, jonka silmäykset niin monta päivää olivat olleet Qventinin johtotähtenä, hän tunsi sydämessään outoa tyhjyyttä ja ahdistusta, jommoista hän kaikissa elämänvaiheissaan ei tähän saakka vielä koskaan ollut tuntenut. Koska kreivitär oli päässyt turvalliseen olopaikkaan, täytyi tietysti tuon tuttavallisen ja välttämättömän seurustelun heidän välillänsä lakata; sillä minkä tekosyyn nojalla olisi kreivitär, vaikka sellainen sopimaton ajatus olisikin hänen mieleensä iskenyt, voinut alinomaa pitää luonansa kaunista nuorta knaappia, semmoista kuin Qventin’iä? Vaikka tämä ero näytti välttämättömältä, tuntui se Qventin’istä kuitenkin katkeralta, ja hänen ylpeää sydäntänsä harmitti se ajatus, että hänet käskettäisiin pois niinkuin tavallisen postiljoonin tai oppaan, joka nyt oli tehtävänsä tehnyt; kyynel nousi salaa hänen silmäänsä, kun hän ajatteli niiden suloisten toiveiden sammumista, joita hän mielikuvituksessansa oli tuolla viehättävällä matkalla rakentanut. Hän koetti miehuullisesti, vaikka aluksi turhaan, voittaa tätä mielenmasennustaan; ja näiden tunteittensa vallassa, joita hän ei voinut kukistaa, hän kävi istumaan ikkunakomeroon Schönwaldin suuressa gotilaisessa salissa ja mietiskeli siinä kovaa kohtaloaan, joka ei ollut suonut hänelle niin paljon arvoa eikä rikkautta, että hän olisi voinut ryhtyä rohkeaan kosintaan. Vihdoin hän saavutti jälleen mielensä luonnollisen jäntevyyden, johon paljon vaikutti erään vanhan romaanin nimi, joka juuri äsken oli ilmestynyt Strassburgissa ja lepäsi hänen vieressään ikkunalaudalla. Nimilehdellä olivat sanat: : ”Kuinka knaappi halpaa säätyä : Unkarin kuninkaan lempi tytärtä.” Selvitellessään tämän hänen omaan tilaansa soveltuvan kertomuksen mustia kirjaimia keskeytyi hän siten, että joku kevyesti löi häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi, näki hän mustalaisen seisovan takanansa. Hairaddin, jota Qventin ei koskaan ollut sietänyt, oli viimeisen petoksensa jälkeen saavuttanut suorastaan hänen vihansa, ja sentähden Qventin kysyi häneltä vakavalla äänellä, kuinka hän rohkeni koskea ylhäiseen ja kunnialliseen kristittyyn? »Vain sen vuoksi», vastasi mustalainen, »että tahdoin tietää, oliko kristitty aatelismies kadottanut tuntonsa, samoinkuin silmänsä ja korvansa. Olen jo seisonut tässä viisi minuuttia ja puhutellut teitä, ja te olette aina vain tuiottanut tuohon keltaisesta permagentista tehtyyn lehteen, ikäänkuin se taikavoimallaan voisi muuttaa teidät kuvapatsaaksi, ja puoleksi se oli jo tehtävänsä tehnytkin.» »No, mitä sinä tahdot? Sano ja mene tiehesi!» »Minä tahdon sitä mitä kaikki ihmiset tahtovat, vaikka harvat siihen tyytyvät», lausui Hairaddin; »minä pyydän palkkaani, kymmenen kultakruunua siitä, että olen opastanut kreivittäret tänne.» »Vieläkö tulet hävyttömin silmin pyytämään palkkaa sen lisäksi, että sait pitää kurjan henkesi?» tiuskasi Durward tulistuen; »tiedäthän, että aikomuksesi oli pettää heidät tällä matkalla.» »Mutta ''enpä'' minä pettänytkään», sanoi Hairaddin. »Jos olisin pettänyt, niin en olisi vaatinut palkkaa heiltä enkä teiltäkään, vaan siltä, jolla olisi ollut etua siitä, että olisimme menneet joen poikki oikeanpuoliselle rannalle. Sen, jolle olen ollut hyödyksi, tulee maksaa palkkani.» »Hiiteen sekä palkkasi että sinä itse kavaltaja!» huusi Qventin lukien rahat pöydälle. »Mene nyt Ardenni-vuorien Metsäkarjun tai pirun luoksi! Mutta pysy tästä lähtien poissa näkyvistäni, etten ennen aikojaan lähetä sinua sinne!» »Ardenni-vuorien Metsäkarjun luoksi!» toisti mustalainen suuremmalla kummastuksella kuin mitä hän tavallisesti salli kasvojensa ilmaista; »ei siis sittenkään vain hämärä aavistus – ylimalkainen epäluulo – ollut syynä siihen, että te välttämättömästi tahdoitte poiketa matkasuunnitelmasta? – Olisiko mahdollista? – olisiko todellakin toisissa maissa ennustustaito vielä varmempi kuin meidän kuljeskelevan heimokuntamme parissa? Raitapuu, jonka juurella me keskustelimme, ei toki voinut salaisuuksiamme ilmaista. – Vaan niin – niin, niin – voi minua hupsua kuitenkin! – Jo nyt tiedän – jo nyt tiedän! – Tuo raita puron rannalla, luostarin lähellä – huomasinhan minä, että te vilkaisitte siihen sivukulkiessamme, noin virstan matkan päässä tuosta laiskiaispesästä – se tosiaankaan ei voinut ilmaista salaisuuksiamme, mutta kuitenkin olla piilopaikkana sille, jolla oli korvat kuulla! Tästä lähtien pidän keskusteluni aukean lakeuden keskellä; ei saa olla yhtään ohdakepehkoakaan likellä, mihin joku skotlantilainen voisi pujahtaa piiloon. Hahhaa! kas kun skotlantilais-veitikka vei mustalaiselta voiton hänen omilla hienoteräisillä aseillansa! Mutta kuules, Qventin Durward, oletpa tekemällä tyhjäksi minun hankkeeni samassa myös hukannut oman onnesi! – Niin, se onni, josta sinulle ennustin kämmenesi viivoja tarkasteltuani, olisi loistavimmalla tavalla tullut sinulle osaksi, jollet vain olisi ollut niin itsepäinen.» »Pyhä Anterus auttakoon!» sanoi Durward; »sinun hävyttömyytesi naurattaa minua väkisenkin. – Kuinka ja missä suhteessa sinun kavaluutesi onnistuminen olisi ollut minulle hyödyksi? Kuulinhan tosin sinun panevan ehdoksi, että minun henkeni säästettäisiin, joka ehto piankin olisi ollut unhotettu, kunhan kerran olisi ruvettu miekkasille. Mutta mitä hyötyä siitä, että sinä olisit kreivittäret pettänyt, minulla olisi voinut olla, paitsi että olisin ollut surmalle tai vankeudelle alttiina, sitä seikkaa, ei mikään ihmisjärki taida arvata.» »Ei huolita ajatella sitä sitten», sanoi Hairaddin, »mutta sittenkin aion ihmetyttää teitä kiitollisuudellani. Jos olisitte pidättänyt palkkani, niin olisin katsonut välimme kuitatuksi ja jättänyt teidät oman hupsun päänne huomaan. Mutta niinkuin nyt asian laita on, olen teille velassa tuon tapauksen johdosta Cher-joen rannalla.» »Olenpa minä mielestäni sen jo täydesti kuitannut kiroilemalla ja haukkumalla sinua», virkkoi Durward. »Kovat sanat ja hyvät sanat», virkkoi mustalainen, »ovat kaikki vain tuulen pieksemistä, joka ei vaa’assa paina mitään. Niin, jos uhkausten sijasta olisitte lyönyt minua» – – – »Saattaisinpa kyllä silläkin lailla velkasi kuitata, jos kauemmin minua ärsyttelet.» – – – »Siihen en kuitenkaan kehoittaisi», sanoi mustalainen; »semmoinen hätäisellä kädellä otettu maksu voisi olla liikaa, niin että teidän puolellenne jäisi velka, jota minä en olisi mies unhottamaan enkä anteeksiantamaan. Ja nyt hyvästi, vaikk’ei kovin kauaksi aikaa – minä menen Croyen neidoille sanomaan jäähyväiset.» »Sinäkö?» kysyi Durward kummastuen, »''sinäkö'' muka pääsisit kreivittärien puheille, ja täällä, missä he tavallaan ovat kuin luostarissa, piispan sisaren, korkeasukuisen abbedissan huostassa? Se on mahdotonta.» »Marthon kuitenkin odottaa minua saattaaksensa minut heidän puheilleen», irvisti mustalainen; »ja senvuoksi minun täytyy, älkää pahaksi panko, hiukan äkisti erota teistä.» Hän kääntyi pois ikäänkuin lähteäkseen, mutta palasi heti jälleen ja lausui syvällä, voimakkaalla vakavuudella: »Minä tiedän teidän toiveenne – ne ovat rohkeat, vaan eivät turhat, jos minä rupean teitä auttamaan. Minä tiedän teidän pelkonne, siitä teidän pitäsi oppia varovaiseksi, vaan ei pelkuriksi. Mies voi saada omakseen vaikka minkä naisen. Kreivinarvo on vain tuommoinen liikanimi, joka Qventin-nimeen sopii aivan yhtä hyvin kuin herttuan liikanimi Kaarlen tai kuninkaan liikanimi Ludvigin nimeen.» Ennenkuin Durward kerkesi vastata, oli mustalainen jo salista lähtenyt. Durward riensi heti jäljessä; mutta Hairaddin tunsi paremmin kuin meidän skotlantilaisemme talon käytävät eikä ollut saavutettavissa; hän hyppäsi viimein alas pieniä syrjäisiä portaita ja katosi näkyvistä. Qventin seurasi sittenkin vielä perässä, vaikkei oikein tiennytkään mitä hän käynnillään tarkoitti. Portaitten alapäässä oli ovi, joka johti puutarhan lehtikujaan, ja siellä hän jälleen näki mustalaisen, joka juoksi polvittelevaa polkua pitkin. Kahden puolen puutarhaa kohosivat palatsin huoneet – suunnattoman suuri vanha rakennus, osaksi linnan, osaksi luostarin tapainen; molemmilla toisilla laidoilla ympäröi puutarhaa korkea nastamuuri. Hairaddin riensi puutarhan poikki palatsin toisen kylkirakennuksen luo, missä pieni takaovi näkyi suuren, paksun murattikasveilla peitetyn patsaan takana. Siellä hän katsahti taakseen ja pilkallisesti heiluttaen kättään sanoi jäähyväiset takaa-ajajalleen, joka näki, kuinka Marthon todella aukaisi oven ja päästi mustalais-heittiön – muuta ei sopinut päättää – Croyen kreivittärien asuinhuoneisiin. Qventin vihastuksissaan puri huultansa ja moitti itseään ankarasti siitä, ettei hän ollut ilmaissut kreivittärille Hairaddin’in luonteen koko ilkeyttä eikä hänen salahankkeitansa heitä vastaan. Nuo ylpeät sanat, joilla mustalainen oli luvannut auttaa hänen toiveitansa, tekivät Qventin’in vihan ja inhon vielä katkerammaksi; hänestä tuntui kuin olisi neiti Isabellankin käsi saastutettu, jos se olisi semmoisella avulla saatavana. »Mutta se on vain kaikki petosta», arveli hän itsekseen, »hänen halveksittavia silmänkääntäjä-konstejansa. Hän on jonkun tekosyyn nojalla päässyt kreivitärten puheille ja jotakin pahaa hänellä on mielessä. Hyvä on, että nyt tiedän heidän asuntonsa. Voinpa pyytää tavata Marthon’ia ja pyrkiä heidän puheillensa, jollei muun vuoksi, niin varoittaakseni heitä. Ilkeää että minun täytyy turvata juoniin ja odottaa pitkät ajat, kun tuommoiset julkisesti ja epäluuloa herättämättä pääsevät heidän luokseen. Mutta he saavat kuitenkin kokea, että vaikka olenkin eroitettu heidän seurastaan, niin kaikella tavalla kuitenkin valvon Isabellan turvallisuutta.» Nuoren rakastajan näitä miettiessänsä astui vanha, piispan palveluksessa oleva herra ulos samasta ovesta, josta Qventinkin oli tullut sisään ja huomautti – kohteliaalla tavalla – että tämä puutarha ei ollut julkinen, vaan ainoastaan itse piispan ja kaikkein korkeimpien vieraitten käytettävänä. Kaksi kertaa vanhus sai uudistaa sanansa, ennenkuin Durward ne oikein ymmärsi; ja sitten nuori skotlantilainen, ikäänkuin unesta heräten, kumarsi ja riensi ulos puutarhasta. Piispan virkamies riensi jäljestä lausuen ylenpalttisia anteeksipyyntöjä sen johdosta, että hänen oli täytynyt täten täyttää velvollisuutensa. Koettipa hän niin hartaasti jälleen karkoittaa vihastusta, jonka hän luuli nousseen Durward’in sydämeen, että tarjoutui vieraalle seurakumppaniksi huvitellakseen häntä. Qventin puolestaan, joka salaa itsekseen kiroili tuota narrinpeliä, ei lopulta nähnyt muuta pelastuskeinoa, kuin että hän sanoi haluavansa käydä läheisessä kaupungissa, ja läksi sinnepäin astumaan niin kiireisin askelin, ettei hovimestarin tehnyt mieli seurata häntä kauemmas kuin laskusillalle asti. Muutamien minuuttien kuluttua Durward jo kulki Lüttichin kaupungin muurien sisäpuolella, kaupungissa, joka oli rikkain Flanderissa ja siihen aikaan siis koko maailmassa. Alakuloisuus, eipä edes rakkauden synnyttämä alakuloisuus voi juurtua niin syvälle, ei ainakaan miehuulliseen, pontevaan luonteeseen, kuin sen rasituksesta masennuksissa olevat pehmeäsydämiset haaveksijat tahtoisivat uskoa. Sen voivat karkoittaa äkilliset voimakkaat mielenliikutukset, olopaikan muutokset, näyt, jotka nostattavat uusia ajatuksia, sekä ihmisten hyörimisen ja pyörimisen vaikutus. Tuskin oli muutamia minuutteja kulunut, niin Qventin’in mieli oli aivan täynnä monenlaisia vaikutteita, jotka kiireesti kulkivat hänen silmiensä sivuitse Lüttich’in vilkailla kaduilla, ikäänkuin ei mitään Isabella kreivitärtä eikä mustalaista olisi ollut olemassakaan. Korkeat rakennukset – komeat, vaikka kapeat ja synkännäköiset kadut – loistava kalliitten tavarain sekä komeitten sotavarusten näyttely puodeissa ja kaupoissa – katukäytävillä toisiaan tunkevat, toimelliset porvarit, jotka kulkivat edestakaisin huolestuneen vakavina tai kiireisen puuhaavina näöltänsä – suunnattoman suuret vaunut, jotka kuljettivat sinne tänne vienti- sekä tuontitavaroita (edellisiä olivat: leveät verka- ja silkkikankaat, kaikenlaiset sota-aseet, naulat ynnä muut rautakalut ja jälkimäisiä: kaikenmuotoiset tarve- ja ylellisyystavarat, jotka olivat aiotut joko itse tässä rikkaassa kaupungissa kulutettaviksi tai vaihtokaupalla saadut ja muualle vietävät) – kaikki nämä muodostivat mielenkiintoisen rikkautta, liikettä ja loistoa uhkuvan kuvan, jollaista Qventin ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän ihaili myös noita monia kanavia ja vesi-ojia, jotka, ollen yhteydessä Maas-joen kanssa, kulkivat ristiin, rastiin yli koko kaupungin, niin että jokaiselle kortterille oli kauppaa helpoittava vesitie tarjona. Myöskin hän pistäysi messua kuullaksensa kunnioitusta herättävään, vanhaan pyhän Lambert’in kirkkoon, jonka sanotaan perustetun jo 8:nnella vuosisadalla. Tästä jumalanhuoneesta astuessaan ulos alkoi Durward huomata, että hän, joka hillitsemättömällä uteliaisuudella tähän asti oli katsellut kaikkea ympärillään, oli nyt itse joutunut varakkaannäköisien porvarien tarkastuksen esineeksi. He näkyivät vartavasten kokoontuneen häntä katsellakseen, kun hän läksi ulos kirkosta, ja heidän parissaan nousi kuiskeen suhina, joka levisi parvesta parveen. Katselijain joukko eneni enenemistään, ja jokaisen vereksen tulijan katse kääntyi aina hartaasti Durward’in puoleen ilmaisten suurta mieltymystä ja uteliaisuutta ja samalla myös jommoistakin kunnioitusta. Viimein Durward näki olevansa suuren ihmisjoukon keskipisteenä; tämä joukko väistyi hänen tieltään sitä myöten kuin hän astui, ja perässä tai rinnalla kulkijat varoivat huolellisesti, etteivät he tunkeutuneet liian lähelle eivätkä haitanneet hänen liikkeitään. Sittenkin tämä tämmöinen tila oli siksi tukala, ettei sitä olisi kauan voinut kärsiä yrittämättä vapautua siitä tai vaatimatta jotain selitystä. Qventin katsahti ympärilleen ja iski silmänsä iloiseen, hartevaan, arvokkaannäköiseen mieheen, jonka hän samettinutun ja kultavitjojen nojalla päätti olevan etevän porvarin, kenties raatimiehen. Tältä hän kysyi: »Onkohan minussa mitään outoa, joka näin tavattomasti vetää ihmisten huomion puoleeni? Vai onko lüttichiläisten tapana aina näin tungeksia kaikkien muukalaisten ympärillä, jotka sattuvat käymään heidän kaupungissaan?» »Eipä suinkaan, hyvä herra», vastasi porvari, »eivät lüttichiläiset ole niin turhamaisen uteliaita, että he sen tekisivät, eikä teidän ulkomuodossanne eikä vaatteissanne ole myöskään mitään semmoista, mikä ei meidän kaupungissamme olisi erittäin tervetullutta ja meidän miehiemme parissa nostattaisi iloa sekä kunnianosoittamisen halua.» »Teidän sananne ovat sangen kohteliaat, arvoisa herra», virkkoi Qventin; »mutta pyhän Anteruksen ristin kautta vannon, etten voi arvatakaan mitä tarkoitatte.» »Teidän valanne, herra», vastasi lüttichiläinen, »samoinkuin teidän murteennekin vahvistaa vain minun luuloani.» »No suojeluspyhäni St. Qventin auttakoon!» huudahti Durward –»käsitänpä teidän ajatuksianne nyt vielä entistäkin vähemmän.» »Kas siinä taas», virkkoi lüttichiläinen iskien silmää hyvin veitikkamaisesti, vaikka samassa kohteliaasti tietäjän ja ymmärtäjän tavalla. »Tietysti ei meidän sopisi olla näkevinämme sitä mitä te, kunnioitettava herra, tahdotte salata. Mutta miksi te vannotte pyhän Qventin’in kautta, jollette tahdo sallia minun sen mukaan selittää ajatuksianne? – Tiedämmehän me, että kunnon pyhän Paul’in kreivi, joka mainitussa paikassa nyt majailee, pitää meidän puoltamme.» »Niin totta kuin elän», sanoi Qventin, »te olette erehtyneet – en minä tiedä mitään pyhästä Paul’ista.» »No, emmehän me tutkistelekaan teitä», virkkoi porvari, »mutta kuulkaas – sallikaa minun kuiskata teidän korvaanne – minun nimeni on Pavillon.» »Mitä se asia minuun kuuluu, herra Pavillon?» kysyi Qventin. »No, eihän muuta – vain luulisin siinäkin olevan teille vakuutuksen, että olen luotettava mies. – Ja täällä on virkaveljeni Rouslaer myöskin.» Rouslaer lähestyi – lihava raatimies, jonka pulska vatsa, aivankuin »muuripässi»<ref>Sotakone, jolla vihollisten muureja rikottiin.</ref> järkähdytti väentungoksen edestänsä. Tämä sanoi nyt, kuiskaten varottavia sanoja naapurinsa korvaan, moittivalla äänellä: »Unohdatpa, virkaveli kulta, että tämä on kovin julkinen paikka – herra tulee kyllä sinun taloosi tai minun luokseni ja juopi lasillisen Reininviiniä sokerin kera, jonka jälkeen saamme sitten kuulla enemmän hyvästä ystävästämme ja liittolaisestamme, jota me rehellisten flanderilais-sydämiemme pohjasta rakastamme.» »Ei minulla ole mitään sanomia kummallekaan teistä», sanoi Qventin maltittomasti; »enkä huoli juoda mitään Reininviiniä. Ainoa asia, jota teiltä, joilla on valtaa ja arvoa, pyytäisin, on se, että hajottaisitte tämän joutilasjoukon ja sallisitte vieraan lähteä kaupungistanne yhtä rauhallisesti kuin hän tänne tulikin.» »No mutta, hyvä herra», kysyi Rouslaer, »jos te niin väkisen tahdotte pysyä tuntemattomana meidänkin parissamme, jotka olemme luotettavia miehiä, niin sallikaa minun toki suoraan kysyä, miksi on teillä hatussanne komppanianne merkki, jollette tahdo että teitä Lüttich’issä tunnettaisiin?» »Mikä merkki ja mikä komppania?» virkkoi Qventin. »Te näytätte arvokkailta miehiltä ja vakavilta porvareilta, mutta – sieluni kautta – joko te olette hulluja tai tahdotte minut saattaa hulluksi.» »Sapperment!» kirosi toinen porvareista. »Saattaisipa tämä nuorukainen itse pyhän Lambertin kiroilemaan! Kelläs sitten olisi lakissaan pyhän Anteruksen risti ja liljakukka, jollei Ludvig kuninkaan henkivartijaväen skotlantilaisella komppanialle?» »Ja entäs jos olisinkin skotlantilaisiin henkivartijoihin kuuluva jousimies, niin miksi te näin ihmettelette, että minun lakissani oli komppaniani merkki?» kysäisi Qventin närkästyneenä. »Hän on sen myöntänyt, hän on sen myöntänyt!» huusivat Rouslaer ja Pavillon kääntyen riemastuneina kokoontuneen ihmisjoukon puoleen, heilutellen käsiänsä kämmenet harallaan, pyöreät, lihavat kasvot ilosta loistaen. »Hän on myöntänyt olevansa Ludvigin henkivartijoihin kuuluva jousimies – Ludvigin, joka on Lüttich’in vapauden suojelija!» Väkijoukosta kohosi nyt huutoa ja melua, josta kuuluivat sekaisin sanat: »Eläköön Ludvig, Ranskan kuningas! Eläkööt skotlantilaiset henkivartijat! Eläköön tämä uljas jousimies! Vapautta, vapautta tai kuolemaa! Ei mitään veroja! Eläköön uljas Ardenni-vuoriston Metsäkarju! Surma Burgundin Kaarlelle! Surma Bourbon’ille jä hänen hiipalleen!» Qventin oli melkein pyörryksissä tästä melusta, joka alkoi yhä uudestaan toisella haaralla, kun se toisella oli lakannut, nousten ja laskien niinkuin meren aallot, ja johon yhtyivät vielä tuhannet äänet, jotka karjuivat joukoittain etäisemmillä kaduilla sekä toreilla; meidän skotlantilaisellamme ei ollut tässä sekamelskeessä vielä ollut aikaa arvata kapinan oikeaa tarkoitusta eikä päättää miten itse käyttäytyä. Hän oli unohtanut, että joku hänen kumppaneistaan, Orleans’in herttuan ja Dunois’n kanssa olleen kahakan jälkeen, oli lordi Crawford’in käskystä antanut hänelle Dunois’n miekan halkaiseman kypärän sijasta teräksellä päärmätyn lakin, jommoiset kuuluivat skotlantilaisten henkivartijain yleisesti tunnettuun pukuun. Nyt oli yksi noita, henkivartijoita, jotka aina olivat Ludvigin persoonan ympärillä, ilmestynyt tämän kaupungin kaduille, jonka tyytymättömyyttä Ranskan kuninkaan salavehkeilijät aina olivat kiihdyttäneet; luonnollistahan oli, että lüttichiläiset tämän johdosta luulivat Ludvigin nyt tahtovan ruveta heitä julkisesti auttamaan. Ja huhu suurensi pian tämän yksinäisen jousimiehen ilmestymisen Ludvig kuninkaalta tulleeksi kiireellisen ja voimallisen avun lupaukseksi – kerrottiinpa, että ranskalainen apu-armeija jo oli pian tulossa kaupunkiin jostakin portista, vaikka ei kukaan osannut tarkkaan sanoa mistä. Mahdotonta oli tätä näin yleistä luuloa saada kumotuksi, sen Qventin ymmärsi – ymmärsipä hän senkin että jokainen yritys saada tähän luuloon piintyneitä ihmisiä siitä luopumaan, syöksisi vain yrittäjän vaaraan, ja sellaiseen antautumista hän tässä tilaisuudessa piti aivan tarpeettomana. Hän teki siis kiireesti sen päätöksen, että hän koettaisi päästä pakoon niin hyvin ja pian kuin mahdollista. Tämä päätös kypsyi hänen mielessään sinä aikana kun häntä saatettiin raastupaan, johon kaupungin etevimmät porvarit par’aikaa kiiruhtivat kokoon kuullakseen niitä sanomia, jotka Qventin’in luultiin tuoneen mukanaan, ja pitääkseen hänelle sen jälkeen komeat juomingit. Huolimatta hänen vastustelemisestaan; jota selitettiin ujoudeksi, ympäröi häntä nyt kansansuosion jokseenkin inhottava tulva kaikilta puolin. Hänen molemmat pormestari-ystävänsä olivat tarttuneet häntä käsivarsiin kiinni. Hänen edessään Nickel Block, teurastaja-ammattikunnan päämies, joka kiireesti oli kutsuttu tänne virkansa toimituksesta teurastushuoneesta, heilutteli surmakirvestänsä, joka vielä oli veressä sekä aivojen tahrassa, sillä rohkeudella ja sulavuudella, jonka viina yksin voi antaa. Hänen takanaan kulki pitkä, laiha roikale, hyvin humaltunut ja isänmaanrakkaudesta innostunut Klaus Hammerlein, rautaseppien ammattiesimies, vähintään tuhatmäärä pesemättömiä ammattilaisiansa perässään. Kankureita, naulaseppiä, köydenpunoojia, kaikenlaatuisia ja kaikenarvoisia käsityöläisiä tulvaili esiin joukon jatkoksi jokaiselta synkältä, soukalta sivukadulta. Poispääsö näkyi olevan vaarallinen ja mahdoton. Tässä pulassaan Durward kääntyi Rouslaer’in puoleen, joka piteli häntä toisesta käsikynkästä, ja Pavillon’in puoleen, joka oli ottanut toisen käsivarren omakseen, ja jotka näin taluttivat häntä tuon juhlasaattojoukon etupäässä, jonka kunnioituksen esineeksi hän niin arvaamatta oli joutunut. Hän selitti heille kiireesti, että hän ajattelematta oli pannut päähänsä skotlantilaisten henkivartijain lakin, koska sille rautalakille, jossa hän aikoi matkustaa, oli tullut vahinko. Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että hänen säätynsä ja matkansa tarkoitus tämän seikan kautta olivat tulleet yleisesti tiedoksi, lüttichiläiset kun olivat terävällä älyllään heti tehneet siitä luonnollisesti seuraavat johtopäätökset. Lisäksi hän vielä viittasi siihen, että hänen, jos hänet nyt vietäisiin raatihuoneeseen, nähtävästi ja valitettavasti olisi pakko ilmoittaa sinne kokoontuneille kaupungin vanhimmille joitakuita asioita, jotka kuningas oikeastaan oli käskenyt hänen säästää yksistään kuninkaallisen majesteetin kunnon ystävien, herrojen Rouslaer’in ja Pavillon’in korvia varten. Tämä viimeinen viittaus vaikutti heti taikasanan tavoin molempiin pormestareihin, jotka olivat Lüttich’in kapinallisten porvarien etevimmät päälliköt, ja niinkuin kansanjohtajat ainakin, halusivat niin paljon kuin suinkin pitää asiain ohjat omissa käsissään. He tekivät siis heti sellaisen sopimuksen, että Durward poistuisi nyt vähäksi aikaa kaupungista ja vasta yöllä palaisi takaisin Rouslaer’in taloon, likelle Schönwald’in puolista kaupunginporttia, puhelemaan heidän kanssansa kolmen kesken. Durward kertoi heille tätä nykyä asuvansa piispan linnassa sillä tekosyyllä, että hän oli tuonut kirjeitä Ranskan hovista, mutta hänen oikea asiansa, niinkuin he olivat arvanneet, oli aiottu Lüttich’in porvareille; ja tämä monimutkainen asianajo samoin kuin myös tämmöiselle asialle lähetetyn sanantuojan sääty ja arvo olivat niin kokonaan Ludvigin tapojen mukaiset, ettei kumpikaan seikka herättänyt mitään epäilystä eikä kummastusta. Melkein heti tämän selityksen jälkeen he saapuivat kansanvirran mukana Pavillon’in talon ovelle, jonka julkisivu antoi eräälle valtakadulle, mutta jonka takapuoli sekä taloon kuuluva puutarha ja nahkatehtaiden pitkä rivi oli Maas-joen puolella ulottuen aina sen rantaan saakka; tämä isänmaallinen porvari oli näet ammatiltaan nahkuri. Luonnollista oli, että Pavillon’in teki mieli osoittaa vieraanvaraisuutta Ludvig kuninkaan otaksutulle lähettiläälle, ja pysähdys hänen talonsa kohdalla ei siis kummastuttanut kansaa; päinvastoin tervehdittiin herra Pavillon’ia kaikuvilla eläköön-huudoilla, kun hän talutti korkea-arvoisen vieraansa sisään. Durward riisui kiireesti päästään huomiota herättäneen päähineensä, vaihtaen sen nahkurin lakkiin, ja sai pitkän viitan muun pukunsa peitteeksi. Pavillon antoi hänelle vielä lisäksi passin, millä hän saattoi päästä kaupungin portista ulos ja tulla takaisin yöllä tai päivällä, miten hänelle parhaiten sopi. Ja viimein hän antoi Durward’ille oppaaksi oman tyttärensä, sievän, hymysuisen flanderilais-hempukan, neuvoen mitä tietä vieras olisi pois saatettava. Itse puolestaan hän riensi takaisin virkaveljensä luo, ja molemmat läksivät sitten raatihuoneelle, koettaen parhaansa mukaan keksiä estelyitä, joilla selittää ystävillensä Ludvig kuninkaan lähettilään katoamista. Emme tarkoin, käyttääksemme entisen kamaripalvelijan sanoja, muista minkälaisia valheita nämät johtopässit syöttivät laumalleen; mutta ei mikään olekaan niin helppoa kuin valheitten uskottelu kansanjoukolle, jonka kiivaat ennakkoluulot ovat jo suorittaneet enemmän kuin puolet työstä, ennenkuin valehtelija on sanaakaan virkkanut. Tuskin oli tämä arvoisa porvari lähtenyt, kun hänen tylleröinen, palleroinen tyttärensä Trudchen, punastuen ja hämillään hymyillen, mikä sievästi soveltui hänen kirsikkahuuliinsa, iloisiin sinisilmiinsä ja läpikuultavan hienoon ihoonsa, saattoi pulskan vieraan nuorukaisen herra Pavillon’in puutarhan tiheitä lehtokujia myöten alas virran rantaan ja siellä piti huolta siitä, että hän saattoi jatkaa matkaansa veneessä, jonka kaksi vahvaa flanderilaista, leveissä roimahousuissaan, moninappisissa takeissaan, puuhkalakit päässä, laskivat vesille niin suurella kiireellä kuin heidän alankomaalais-luonteensa vain suinkin salli. Soma Trudchen ei osannut mitään muuta paitsi Flanderin kieltä; – Durward’illa ei siis ollut muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttansa kuin suihkata suukkonen noille mainituille kirsikkahuulille – sillä kuitenkaan millään tavalla rikkomatta uskollista rakkauttansa Croyen kreivitärtä kohtaan. Tämä suukkonen annettiin hyvin ritarillisesti ja vastaanotettiin nöyrällä kiitollisuudella; sillä meidän skotlantilaisen jousimiehen kaltaisia suutelijoita, niin hyvin kasvojen kauneuteen kuin vartalon solakkuuteenkin nähden, ei ollut juuri joka päivä tarjona Lüttich’in porvaritytöillä. Sillä aikaa kun vene kulki Maas-joen hitaita vesiä myöten, oli Durward’illa kylliksi aikaa mietiskellä mitä hänen, Schönwald’in linnaan palattuaan, tulisi kertoa Lüttich’issä tapahtuneista seikoista. Hänestä oli yhtä vastahakoista ilmiantaa jotakuta noista miehistä, jotka, joskin vain erehdyksestä olivat uskoneet hänelle salaisuutensa, mutta toiselta puolen hän tahtoi myös salata piispalta, joka oli kohteliaasti ottanut hänet huoneeseensa, minkälaisessa kapinallisessa tilassa hippakunnan pääkaupunki oli. Hän päätti senvuoksi vain kertoa asian niin yleisin sanoin, että se kehoittaisi piispaa ryhtymään varokeinoihin, mutta ei kuitenkaan saattaisi ketään yksityistä henkilöä hänen kostonsa alaiseksi. Vene saattoi hänet maalle noin virstan päähän linnasta, ja Durward antoi soutajilleen, heidän suureksi mielihyväkseen, yhden guldenin. Vaikka loppumatka linnaan oli näin lyhyt, niin oli jo linnan päivälliskello, hänen perille joutuessaan, soinut, ja Durward huomasi nyt sitäpaitsi lähestyneensä linnaa toiselta puolelta, niin että kiertäminen muurin ympäri valtaportille myöhästyttäisi häntä vielä enemmän. Hän astui siis suoraan lähimpää paikkaa kohti, missä hän näki nastallisen muurin – se ympäröi luultavasti jo ennenmainittua pientä puutarhaa – sekä pienen, linnankaivannolle päin antavan portin ja sen viereen sidotun veneen, jolla hän arveli, jotakuta tuojaa huutamalla, pääsevänsä yli. Samassa kun hän näine toiveineen lähestyi, aukeni takaportti, mies astui ulos, hyppäsi veneeseen, souti kaivannon poikki vähän syrjempänä hänestä, ja työnsi sitten pitkällä seipäällä veneen takaisin lähtöpaikkaansa. Vielä likemmäksi tultuaan Qventin tunsi tämän miehen mustalaiseksi, joka kuitenkin vältti häntä, mikä ei ollutkaan vaikeaa ja riensi toista tietä Lüttich’iin päin, kadoten pian näkyvistä. Tässäpä oli taas uutta miettimisen aihetta. Oliko tuo pakana koko tämän ajan ollut Croyen neitien luona ja mitä varten lie olivat voineet pitää häntä näin kauan aikaa luonansa? Tämä ajatus oli niin kiusallinen, että Durward kahta kiivaammin halusi päästä heidän puheillensa saadakseen samalla ilmaista heille Hairaddin’in petoksen sekä myös sen vaaran, joka, Lüttich’in kaupungin kapinallisen tilan vuoksi, uhkasi heidän suojelijaansa, piispaa. Tämän päätöksen tehtyänsä Durward meni linnaan valtaoven kautta ja tapasi ruokapöydässä sen osan talonväestä, joka aterioitsi isossa salissa, nimittäin piispan seurajoukkoon kuuluvat papit, hänen hovinsa virkamiehet sekä alempiin aateliston luokkiin kuuluvat vieraat. Paikka pöydän yläpäässä, piispan hovikappalaisen vieressä, oli kuitenkin vapaana, ja tämä tervehti tulijaa vanhalla koululeikkipuheella: Sero venientibus ossa (myöhään tulijalle luut), samassa kuitenkin kasaten hänen lautaselleen niin paljon herkkuja, ettei leikki millään muotoa voinut saada sitä tositeon leimaa, joka, niinkuin Skotlannissa on tapana sanoa, tekee ettei leikki olekaan leikkiä, tai korkeintaan on huono leikki. Puolustaakseen itseään siitä luulosta, että hän oli ollut epäkohtelias, Durward kertoi lyhyesti mikä melu kaupungissa oli noussut, kun hänet oli tunnettu Ludvig kuninkaan palveluksessa olevaksi skotlantilaiseksi jousimieheksi, ja hän koetti antaa kertomukselleen lystillisen sävyn sillä, että hän sanoi töintuskin päässeensä sieltä pakoon erään lihavan Lüttich’in porvarin sekä hänen sievän tyttärensä avulla. Mutta Durward’in kertomus huolestutti liiaksi koko seuraa, jotta he olisivat voineet nauraa hänen leikkipuheelleen. Koko syöntikin jäi Durward’in kertoessa kesken; ja kun hän oli lakannut puhumasta, vallitsi juhlallinen äänettömyyden hetki, jonka viimein hovimestari lopetti sillä, että hän puoliääneen ja synkkämielisesti sanoi: »Rukoilisinpa Jumalaa, että jo saisin nähdä nuo sata burgundilaista huovia!» »Miksi te tuon asian painatte niin raskaasti mieleenne?» kysyi Durward. »Onhan teillä täällä koko joukko sotamiehiä, joiden ammattina on taistella; ja teidän vastustajanne ovat vain kapinallisen kaupungin roistoväkeä, joka on karkaava pakoon niin pian kuin sotalippu, huoviparven seuraamana, levitetään liehumaan.» »Te ette tunne Lüttich’in miehiä», sanoi kappalainen, »joista voi sanoa, ottaen lukuun gentiläisetkin, että he ovat hurjimmat ja jäykimmät koko kristikunnassa. Kahdesti on herttua jo rangaissut heitä siitä syystä, että he alinomaa nostavat kapinan piispaansa vastaan; kahdesti on hän kukistanut heidät kovalla ankaruudella, vähentänyt heidän etuoikeuksiaan, riistänyt heiltä heidän sotalippunsa ja anastanut itselleen valtaa ja oikeuksia, jommoisten alainen ei ennen mikään keisarikunnan vapaa kaupunki ole ollut. Viime kerran hän voitti heidät suurella miestapolla likellä St. Tron’ia, missä lüttichiläiset kadottivat kuusituhatta miestä, osaksi miekan, osaksi hukkumisen kautta. Ja senjälkeen, tehdäksensä toisen kapinan mahdottomaksi, Kaarle herttua ei suostunut marssimaan kaupunkiin hänelle avattujen porttien kautta, vaan revitti maahan neljäkymmentä kyynärää heidän kaupunginmuuristansa ja ratsasti tästä aukosta kaupunkiin ritariensa etunenässä valloittajana, kypärin silmikko alaslaskettuna, peitsi ojennuksissa. Ankarastipa silloin varoitettiin lüttichiläisiä, että tämä Kaarle herttua, silloinen Charalois’n kreivi, olisi antanut koko kaupungin sotamiestensä ryöstettäväksi, ellei hänen isänsä, herttua Filip Hyvä, olisi heidän puolestaan puhunut. Ja kuitenkin, vaikka kaikki nuo asiat vielä ovat vereksessä muistissa, vaikka muurinaukot ovat korjaamatta ja varastohuoneet puoleksi tyhjät, kiihdyttää taas jousimiehen lakki heitä kapinaan. Jumala tämän kaiken parantakoon! Mutta pelkäänpä, että vielä nousee verinen leikki näin hurjan kansan ja huiman hallitsijan välillä; ja soisinpa mielemmin, että minun kunnollisella ja lempeällä herrallani piispalla, olisi vähemmänarvoinen, mutta turvallisempi hiippakunta, sillä hänen hiippansa ei ole kärpännahoilla päärmätty, vaan okailla. Tämän minä sanon teille, vieras herra, huomauttaakseni teille, että jollei asianne pidätä teitä Schönwald’issa, niin tämä on paikka, josta järkimiehen pitäisi lähteä niin kiireesti kuin mahdollista. Pelkäänpä teidän naistenne ajattelevan samaa; sillä toisen saattomiehistä, jotka heidän kanssaan tulivat, he ovat lähettäneet takaisin Ranskan hoviin kirjeitä viemään, joissa he epäilemättä ilmoittavat aikomuksensa lähteä hakemaan turvallisempaa suojapaikkaa.» <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4281 9241 2006-11-24T17:06:16Z Nysalor 5 XX Kirje {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XIX Kaupunki|XIX Kaupunki]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXI Linnanryöstö|XXI Linnanryöstö]] |otsikko=XX Kirje |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse : vain tahdot; jos et, niin ole iäti käskyläinen, : palveliain toveri ja kelvoton koskettelemaan : onnettaren sormenpäitä. : Loppiaisaatto. Kun ateria oli loppunut, niin kappalainen, joka näytti mieltyneen Durward’in seuraan, tai kenties tahtoi onkia häneltä vielä lisätietoja aamullisesta tapauksesta, vei hänet sivukamariin, jonka ikkunat toiselta puolelta antoivat puutarhaan päin; ja nähtyään kumppaninsa silmän halukkaasti vilkaisevan sinne, hän ehdoitti Qventin’ille, että mentäisiin katsomaan niitä ihmeellisiä ulkomaalaisia pensaita, joilla piispa oli koristanut kukkastarhansa sarat. Durward esteli, ei sanonut väkisin tahtovansa tunkeutua sinne, ja kertoi kuinka hänet aamulla oli sieltä karkoitettu. Kappalainen vastasi hymyillen, että oleskelu piispan yksityisessä puutarhassa vanhastaan oli tosin tavallansa kielletty. »Mutta se kielto», lisäsi hän, »on niiltä ajoilta, jolloin meidän arvoisa isämme oli nuori, tuskin kolmenkymmenenvuotias, prinssillinen kirkonylimys ja jolloin kauniita naisia tiheään kävi tässä linnassa hakemassa hengellistä lohdutusta. Ja pitihän toki», virkkoi kappalainen silmät maahan luotuina ja puoleksi yksinkertaisella, puoleksi veitikkamaisella hymyllä, »noilla tunnonvaivoja kärsivillä naisilla, jotka aina asuivat samoissa huoneissa, joissa tätä nykyä piispan jalosukuinen sisar, olla joku paikka, missä he saattoivat saada raitista ilmaa, maallikkojen häiritsemättä heitä. Mutta viime aikoina tämä kielto, vaikkei se ole tullut nimenomaan peruutetuksi, on joutunut kokonaan pois käytännöstä, ja on säilynyt vain tyhjänä taikaluulona ikivanhan palvelijan aivoissa. Jos teitä siis haluttaa», lopetti hän puheensa, »niin voimme heti mennä katsomaan, onko siellä kummituksia vai ei.» Ei mikään tietysti olisi voinut olla Durward’ille sen hauskempaa kuin vapaa pääsö puutarhaan, jolla keinoin hän, jos onni yhä edelleen, niinkuin tähän asti, suosisi hänen rakkauttansa, hän toivoi saavansa puhutella armastaan tai ainakin vilahdukselta nähdä hänet jossakin tornin ikkunassa, parvekkeella tai jossakin muussa ulkonevassa rakennuksen osassa, samoinkuin Liljan ravintolassa lähellä Plessis’in linnaa, ja Dauphin’in tornissa itse Plessis’in linnassa. Näyttihän siltä kuin Isabellan, mihin ikänä hän tulikin asumaan, pitäisi aina olla tornineitona. Kun Durward uuden ystävänsä kanssa oli astunut puutarhaan, olisi voinut luulla tätä maalliseksi filosofiksi, jonka mieli oli kokonaan kiintynyt maallisiin asioihin. Qventin’in silmät sitä vastoin, jolleivät ne lentäneetkään ympäri taivaita, kiitelivät kumminkin pitkin kaikkia ikkunoita, parvekkeita sekä varsinkin torneja, jotka ulkonivat vanhan linnanrakennuksen kaikista kulmista; hänen silmänsä koettelivat keksiä, mikä niistä voisi olla häntä opasteleva otava. Näissä toimissansa ollen nuori rakastaja aivan välinpitämättömästi, jos ollenkaan, kuunteli arvoisan seuralaisensa selityksiä kaikista kukista, ruohoista sekä pensaista, joista monet olivat erinomaisen hyödyllisiä lääkkeenä, toiset vieläkin mainiompia siitä syystä, että ne antoivat ruualle hienon ma’un, ja jotkut kaikkein mainioimpia, vaikkei niillä ollutkaan muuta ansiota kuin että ne olivat erinomaisen harvinaisia. Kuitenkin oli välttämätöntä osoittaa edes jonkunmoista huomaavaisuutta; mutta se oli nuorukaiselle niin vaikeaa, että hän koko sydämestään toivoi hiiteen sekä tuon ylen kohteliaan luonnontutkijan että koko kasvikunnan päälle päätteeksi. Tästä pulasta pelasti hänet vihdoin kellon helähdys, joka kutsui kappalaisen johonkin virkatoimeen. Arvoisa hengellinen herra pyysi tarpeettomasti anteeksi, kun hänen täytyi jättää uusi ystävänsä, ja vakuutti hänelle lopuksi, että hän saattaisi hyvin illalliseen saakka kävellä puistossa pelkäämättä mitään häiriötä. »Tässä paikassa», sanoi hän, »minä aina mietin omia saarnojani, koska täällä saa parhaiten olla turvassa vieraitten käynneiltä. Olen juuri menossa saarnaamaan kappeliin, ja kenties teitä haluttaisi kunnioittaa minua läsnäolollanne. On sanottu että minulla on hiukan saarnalahjoja – mutta kunnia sille, jolle se on tuleva!» Qventin pyysi anteeksi, ettei hän tänä iltana voinut tulla; hänellä oli muka kova päänsärky, jolle raitis ilma ulkona varmaankin olisi hyvänä lääkkeenä; ja vihdoin viimeinkin hyväntahtoinen pappi jätti hänet yksin. Helppo on ymmärtää, että kun hänellä nyt oli paremmin aikaa tarkastella kaikkia puutarhaan päin antavia ikkunoita ja aukkoja, hän tarkasteli etupäässä niitä, jotka olivat lähinnä tuota pientä ovea, mistä hän oli nähnyt Marthon’in päästävän Hairaddin’in sisään silloin kun tämä sanoi olevansa kutsuttu kreivittärien huoneisiin. Mutta siellä ei liikahtanut eikä näkynyt mitään, joka olisi kumonnut tai vahvistanut mustalaisen väitettä. Näin tuli jo hämärä, ja Qventin alkoi pelätä tietämättä itsekään mistä syystä, että noin pitkällinen kuljeskeleminen puistossa saattaisi suututtaa tai nostaa epäluuloja. Juuri kun hän oli päättänyt lähteä ja tämän päätöksensä mukaan viimeisen kerran kiersi vielä noiden ikkunoiden sivuitse, jotka niin suuresti vetivät häntä puoleensa, kuuli hän ylhäältä hiljaista, varovaista ääntä, niinkuin rykäisemällä olisi tahdottu herättää huomiota, vaikka samalla salata sitä muilta. Kun hän iloisen hämmästyksen vallassa katsahti ylös, aukeni ikkuna, ja naiskädestä putosi kirje seinän juurella kasvavaan rosmarinipensaaseen. Tämän kirjeen pudottaminen vaati yhtä suurta varovaisuutta ja salaisuutta kuin sen lukeminen. Puiston ympärillä oli, niinkuin jo kerrottu, kahden puolen palatsin rakennuksia, ja sinne saattoi siis nähdä monenkin huoneen ikkunoista; mutta siellä oli myös jonkunlainen kivistä kyhätty luola, jonka kappalainen suurella ihastuksella oli näyttänyt Durward’ille. Qventin sieppasi siis kirjeen käteensä, pisti sen povellensa ja riensi tuohon piilopaikkaan – se oli vain silmänräpäyksen työtä. Siellä hän aukaisi kalliin käärön ja siunasi samalla Aberbrothick’in munkkeja, joiden opetusta hän sai nyt kiittää siitä, että hän kykeni ottamaan selvää sen sisällyksestä. Ensimäisellä rivillä oli kehoitus: »Lue tämä salaa!» – ja sitten seurasivat näin kuuluvat sanat: »Minkä sinun silmäsi ovat rohkeasti ilmoittaneet, sen minun silmäni ovat ehkä hyvinkin ajattelemattomasti ymmärtäneet. Mutta syytön vaino tekee uhrinsa rohkeiksi, ja minun olisi parempi antautua yhden miehen kiitollisuuden turviin, kuin edelleen olla niin monen pyydettävänä. Onnen valtaistuin on jyrkällä kalliolla; mutta urhokasta miestä ei peloita sinne kiipeäminen. Jos uskallat tehdä jotain naisen puolesta, joka paljon alttiiksi panee, niin tule aamun koittaessa huomenna tähän puistoon sinivalkoinen sulka lakissasi; mutta älä odota mitään muuta sanomaa. Tähdet taivaalla, niin sanotaan, ovat määränneet sinulle korkean arvon, ja tehneet luonteesi kiitollisuuteen taipuvaksi. – Hyvästi – ole uskollinen, valmis ja neuvokas, äläkä epäile hyvää onneasi.» Tämän kirjeen sisässä oli sormus, jonka kantakiveen Croyen kreivisuvun vanha vaakuna oli piirretty suippokaaren muotoon. Qventin’in ensimäinen tunne tässä tilaisuudessa oli pelkkä ihastus – ylpeys ja riemu kohottivat hänen mielensä tähtien tasalle. Hän päätti lujasti täyttää tämän käskyn tai kuolla, ja sen vuoksi hän ylenkatsoi niitä tuhansia esteitä, jotka olivat hänen toivonsa ja hänen itsensä välillä. Tämän ihastuneen mielialansa vallassa ja sallimatta minkään häiritä itseänsä, joka olisi voinut riistää hänen ajatuksensa, vaikkapa vain silmänräpäyksenkin ajaksi, niin hurmaavasta aineesta, Durward palasi linnaan ja vetosi jälleen entiseen estelyynsä, että muka hänen päätänsä kivisti, saadaksensa olla erillään piispan virkamiesten seurasta näiden syödessä illallista, sytytti kynttilänsä ja läksi hänelle määrättyyn makuukamariin, missä hän luki ja yhä uudelleen luki rakasta kirjettänsä, suudellen tuhat kertaa yhtä rakasta sormusta. Mutta nämät kiihtyneet tunteet eivät voineet kauan pysytellä näin korkealla. Eräs ajatus masensi ne pian matalammalle, ajatus, jonka hän tosin koetti työntää luotaan kiittämättömyytenä, vieläpä rikoksena kaikkein pyhintä vastaan, – se nimittäin, että tämän tunnustuksen suoruus osoitti vähemmän kainouden määrää kuin mitä ylevä romanttinen rakkaus, joka hänessä tähän asti oli palanut Isabella neitiä kohtaan, olisi sallinut. Mutta tuskin oli tämä vastenmielinen ajatus iskenyt hänen päähänsä, niin hän kiireesti musersi sen ikäänkuin kähisevän, ilkeän kyykäärmeen, joka oli madellut hänen läheisyyteensä. Pitikö hänen, jolle onni oli tullut osaksi ja jonka tähden Isabella oli alentunut korkeudestaan, moittia sitä armollista tekoa, jota paitsi Durward ei koskaan olisi uskaltanut kohottaa silmiänsä niin korkealle? Eikö juuri Isabellan korkea sukuperä ja sääty antanut syytä kumota sitä tapaa, joka kieltää neitoa puhumasta, kunnes rakastaja on lausunut ensimäisen sanan? Näihin puolusteluihin, jotka hän rohkeasti laati järkkymättömiksi periaatteiksi ja tunnusti itsellensä, lisäsi kenties vielä itserakkaus yhden lisäksi, jota hän ei edes itselleen uskaltanut yhtä suoraan sanoiksi pukea – sen nimittäin, että rakastetun miehen etevyys kenties saattoi sallia, että neito hiukkasen poikkesi tavallisista säännöistä; ja olihan kaikissa tapauksissa, niinkuin Malvolion tarinasta voi nähdä, tämmöisiä esimerkkejä myös aikakirjoissa luettavana. Halpasäätyinen knaappi, josta hän nykyään oli lukenut, olihan sekin, niinkuin hän itse, maaton, mannuton nuorukainen, ja kuitenkin oli jalomielinen Unkarin prinsessa epäröimättä osoittanut hänelle paljon suurempaa rakkautta kuin tämä kirje, jonka Durward juuri oli saanut: : ”Oi terve”, hän virkkoi, ”mun knaappisein, : mun sieluni toivo, mun kaipauksein! : Sä suukkosta kolme nyt multa saat : viissataa kultaa ja kruununi maat.” Ja sitten samassa tarinassa Unkarin kuningaskin myönsi: : ”Mont’ olen ennenki knaappia nähnyt, : joista on rakkaus prinssejä tehnyt.” Ja näin Qventin jalosti ja ylevämielisesti soi anteeksi kreivittären teon, josta hänellä oli niin paljon etua. Mutta tämän epäilyksen perästä seurasi toinen, jota oli vaikeampi poistaa. Tuo kavaltaja Hairaddin oli ollut kreivittärien huoneissa, sen verran kuin Durward tiesi, neljä tuntia, ja kun otti huomioon ne puolinaiset sanat, joilla hän oli vakuuttanut voivansa Qventin’in sydäntä läheisesti koskevassa asiassa vaikuttaa hänen kohtaloonsa, niin kukapa voi ta’ata, ettei tämä ollut joku hänen virittämänsä paula? Ja jos niin oli, eikö ollut luultavaa, että tuo valheellinen kavaltaja oli keksinyt sen peittääkseen siten jonkun uuden kavaluuden – kenties hän tahtoi viekoitella Isabellan pois piispan turvista? Tämä oli tarkoin mietittävä seikka, sillä Qventin’in inho tuota miestä kohtaan oli yhtä suuri kuin hävyttömyys, jolla Hairaddin oli petollisuutensa tunnustanut; ja Qventinin oli mahdotonta toivoa, että mikään hanke, jossa tuolla konnalla olisi osansa, voisi päättyä kunniallisesti ja onnellisesti. Nämät vaihtelevat mietteet vierivät Qventin’in mielessä sumupilvien tavoin, sekoittaen ja pimentäen sitä ihanaa kuvaa, jonka hänen mielikuvituksensa ensiksi oli luonut, ja sinä yönä uni ei tahtonut lähestyä hänen vuodettansa. Päivän koittaessa, jopa tuntia ennenkin, hän oli linnan puutarhassa, missä ei kukaan estänyt hänen pääsyään eikä oleskeluaan, ja lakissaan hänellä oli määräyksen mukaan niin loistava sinivalkoinen sulka kuin hän vain kiireessään oli voinut hankkia. Kahteen tuntiin ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä; viimein hän kuuli harpun säveliä; heti sen jälkeen ikkuna avautui juuri sen pienen takaoven yläpuolella, josta Marthon oli päästänyt Hairaddin’in sisään, ja Isabella ilmaantui neitseellisessä ihanuudessaan, tervehti häntä puoleksi lempeästi, puoleksi ujosti, punastui, kun Durward vastasi tervehdykseen syvällä, merkitsevällä kumarruksella, sulki ikkunan ja katosi. Valkeneva päivä ei tuonut sen enempää mukanaan. Kirjeen todellisuus oli kuitenkin nyt todistettu – nyt tuli vain odottaa mitä tämän jälkeen seuraisi; vaan siihen ei kaunis kirjoittaja ollut antanut minkäänlaista viittausta. Ei mikään vaara nyt kuitenkaan uhannut; kreivitär oli vahvassa linnassa, prinssin suojassa, jolla oli suuri maallinen valta sekä myös kunnioitusta herättävä hengellinen. Ihastuneella nuorella ritarilla ei nyt tällä kertaa ollut tilaisuutta tarjota apuaan; siinä kyllin, että hän oli valmiina täyttämään Isabellan käskyjä niin pian kun ne hänelle ilmoitettaisiin. Mutta kohtalo olikin päättänyt vaatia hänet tekoon pikemmin kuin hän aavistikaan. Oli neljäs ilta sen jälkeen kun oli saavuttu Schönwald’iin, ja Qventin oli aamulla lähettänyt pois Ludvig kuninkaan hoviin toisenkin niistä miehistä, jotka olivat seuranneet heitä matkalla. Tämän lähettilään mukana hän oli lähettänyt kirjeitä enollensa sekä lordi Crawford’ille luopuen Ranskan palveluksesta, jota sekä kunnia että varovaisuus häneltä vaati, koska Hairaddin’ille annetut salakäskyt milt’ei olivat saattaneet hänet petollisiin pauloihin. Ja nyt kun hän taas meni levolle, liehuivat hänen ajatuksissaan kaikki ne ruusunpunaiset mielikuvitelmat, mitkä lähenevät nuorukaista, joka rakastaa hellästi ja luulee voittaneensa vastarakkautta. Qventin’in unennäköihin alussa vaikuttivat samat onnelliset ajatukset, jotka nukahtaessa olivat olleet hänellä mielessä, mutta sitten ne saivat pelottavamman luonteen. Hän oli kävelevinään Isabella kreivittären kanssa tyynen järven rannalla, semmoisen, jotka ovat Skotlannin laaksojen omituisimpia kaunistuksia. Hän puhui neidolle rakkaudestaan tietämättä mitään heidän välillään olevista esteistä. Isabella kuunnellessaan hymyili ja punastui – niinkuin Qventin’illä olikin syytä toivoa kirjeestä päättäen, joka sekä valvoessa että nukkuessa aina oli lähinnä hänen sydäntään. Mutta maisema äkkiä muuttui kesäisestä talviseksi, tyynestä myrskyiseksi; tuulet ja laineet kuohahtivat ja nousi semmoinen maininkien ja vihurien taistelu, ikäänkuin ilman ja veden haltijat kadehtien toisiansa olisivat ruvenneet kiistelemään pauhaavista valtakunnistaan. Paisuvat vedet näyttivät estävän heitä sekä eteenpäin että taaksepäin menemästä; yhä kiihtyvä rajuilma, joka heitteli heitä toisiaan vastaan, näytti myös tekevän paikalleen jäämisen mahdottomaksi; ja tästä uhkaavasta vaarasta nousseet rauhattomat tunteet herättivät hänet unesta. Hän oli hereillä; mutta vaikka unennäkö oli haihtunut ja antanut sijaa todellisuudelle, niin melu, joka tuon unennäön luultavasti oli synnyttänyt, kuului yhä vielä Durward’in korvissa. Ensi työkseen hän kavahti istualleen vuoteessaan ja kuunteli ihmetellen tuota pauhua, joka, jos se ilmaisi myrskyä, olisi voittanut hurjimmankin Grampian-vuoristossa ikänä raivonneen vihurin. Mutta hetken kuluttua olikin Durward jo käsittänyt, ettei tuo pauhu ollutkaan luonnonvoimien, vaan ihmisten vimman nostama. Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja katsahti ulos kamarinsa ikkunasta; mutta se antoi puutarhaan päin, ja sillä puolen oli kaikki rauhallista, vaikka ikkunan avattuaan hänen korviinsa kaikuvat huudot vielä selvemmin todistivat hänelle, että lukuisa ja rohkea vihollinen oli piirittänyt linnan ja yritti väkirynnäköllä päästä sisään. Kiireesti hän kokosi vaatteensa sekä aseensa ja puki ne ylleen niin joutuisasti kuin pimeys ja hämmästys vain suinkin sallivat. Juuri kun hän oli näissä toimissaan, herätti kolkutus kamarin ovelle hänen huomiotansa. Kun hän ei heti paikalla vastannut, temmattiin ovi, joka oli heikonlainen, väkisin auki, ja väkivallantekijä, jonka Durward murteestaan tunsi mustalaiseksi Hairaddin Maugrabin’iksi, riensi sisään. Pullosta, joka hänellä oli kädessä ja johon hän sytyttimellä koski, leimahti hämärä, punertava valkea; sen avulla hän sytytti lampun, minkä hän otti esiin poveltansa. »Teidän tähdissä ennustettu kohtalonne», virkkoi hän painavalla äänellä Durward’ille tervehtimättä millään muulla tavalla, »riippuu nyt siitä, että te silmänräpäyksessä teette päätöksenne.» »Koira!» vastasi Qventin. »Meidän ympärillämme riehuu kavaluus, ja missä kavaluutta on liikkeellä, siinä sinulla tietysti on osasi.» »Te olette hullu!» sanoi Maugrabin. »Minä en koskaan ole pettänyt ketään muussa tarkoituksessa kuin hyötyäkseni siitä. Ja miksikä pettäisin teidät, koska teidän pelastuksenne on tuottava minulle enemmän etua kuin teidän surmanne? Kuunnelkaa toki silmänräpäyksen aika, jos se teille on mahdollista, järkisanaa, ennenkuin perikadon surmapasuna soittaa sen teidän korviinne. Lüttichiläiset ovat kapinassa – Wilhelm de la Marck joukkoineen johtaa heitä. – Jos täällä olisikin suojelusväkeä, niin he pääsisivät voitolle sekä ylivoimansa että vimmansa nojalla; mutta täällä ei ole suojelijoita juuri nimeksikään. Jos tahdotte pelastaa kreivittären sekä omat toiveenne, niin seuratkaa minua sen nimeen, joka lähetti teille kantasormuksen, johon kolme porttia oli piirretty!» »Käy päälle!» sanoi Qventin kiireesti. »Hänen nimeensä uskallan heittäytyä vaikka mihin vaaraan!» »Kunhan minä asian hoidan», sanoi mustalainen, »niin ei tässä tulekaan mitään vaaraa, jos vain te voitte pysytellä erillänne taistelusta, joka ei teitä liikuta. Sillä mitä se teihin koskee teurastaako piispa – siksihän häntä nimitetään – laumansa vai lauma paimenensa? – Hah, hah, hah! – Seuratkaa minua, mutta varovasti ja maltilla. Hillitkää rohkeuttanne ja luottakaa minun varovaisuuteeni – siten saan kiitollisuudenvelkani maksetuksi, ja te saatte kreivittären puolisoksenne. – Tulkaa jäljessäni!» »Kyllä tulen», sanoi Qventin paljastaen miekkansa; »mutta samassa silmänräpäyksessä, kun huomaan vähimmänkin kavaluuden merkin, lentää pääsi kolmen kyynärän päähän rungostaan.» Sanaakaan sen enempää virkkamatta mustalainen, nähdessään että Durward oli nyt täysissä aseissa ja varusteissa, juoksi portaita alas hänen edellään kierrellen kiireesti useampia syrjäkäytäviä myöten, kunnes he saapuivat pieneen puutarhaan. Tuskin mitään valoa näkyi sillä puolella, tuskin mitään melua kuului; mutta heti kun Qventin oli astunut ulos, niin pauhu linnan toisella puolella kiihtyi kymmenen vertaa kuuluvammaksi ja korvia särkevämmäksi, ja hän saattoi selittää eri sotahuudot: »Lüttich! Lüttich!» ja »Metsäkarju! Metsäkarju!» jotka kajahtivat ryntääjien suusta. Sitä vastoin ne piispan sotamiehet, jotka, vaikka rynnäkkö olikin niin äkkiarvaamaton ja vaikka heidän puolellaan oli niin vähän voimaa, olivat rientäneet suojelemaan muuria, huusivat: »Pyhä Neitsyt piispan avuksi!» Mutta heidän huutonsa oli paljoa heikompi ja heidän äänensä raukea, vapiseva. Mutta vaikka Qventin olikin luonteeltaan sodanhaluinen, ei hän välittänyt nyt vähääkään taistelusta; hän ajatteli vain Isabella neidon kohtaloa, joka, niinkuin hänellä oli syytä pelätä, tulisi hirveäksi, jollei hänet saisi pelastetuksi tuon irstaan, armottoman rosvon käsistä, joka näytti nyt yrittävän murtaa linnan portteja. Durward taipui käyttämään mustalaisen apua samalla lailla kuin ihmiset toivottomassa sairaudessa eivät ylenkatso puoskarien ja poppamiesten määräämiä lääkkeitä. Hän seurasi Hairaddin’ia puutarhan läpi sillä päätöksellä, että hän käyttäisi häntä oppaanansa kunnes hän keksisi jonkun kavaluuden merkin, jolloin hän aikoi lävistää hänet miekallaan tai hakata häneltä pään poikki. Hairaddin näytti tietävän, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä siitä hetkestä saakka, jolloin he olivat tulleet ulos, hän jätti kaikki totutut pila- ja kokkasanansa sikseen ja näytti vannoneen kerrankin käyttäytyvänsä nöyrästi, urhoollisesti ja toimekkaasti. Heidän tultuaan sille ovelle, josta päästiin kreivittärien kamariin, antoi Hairaddin hiljaa merkin, ja silloin ilmaantui kaksi naista, päät käärittyinä sellaisiin mustiin silkkihuntuihin, joita Alankomaan naisilla silloin, niinkuin vielä nytkin, oli tapana käyttää. Qventin tarjosi käsivartensa toiselle heistä, joka tarttui siihen vapisevalla kiihkolla ja painoi sitä niin kovasti, että jos hän olisi ollut raskaampi, siitä olisi ollut haittaa paolle. Mustalainen, joka talutti toista naista, astui suoraan porttia kohti, josta päästiin linnankaivannolle, samalle paikalle mihin pieni ruuhi oli kiinnitetty, jolla Hairaddin kerran ennenkin oli Qventin’in nähden poistunut linnasta. Heidän soutaessaan kaivannon poikki kuului rynnäkköjä riemuhuudoista, että linna juuri oli joutumaisillaan valloittajien käsiin; ja niin kamalalta tuntui tämä huuto Durward’in korvissa, että hän huusi: »Jollei kaikki vereni olisi auttamattomasti pyhitetty tämän nykyisen velvollisuuteni täyttämiseen, niin rientäisin takaisin muurille vieraanvaraista isäntäämme uskollisesti puolustamaan ja muutamien noiden roistojen ääntä vaientamaan, joiden kurkku soi kapinallisuutta ja rosvoamishalua!» Neito, joka yhä piti kiinni hänen käsivarrestaan, painoi hänen näin puhuessaan sitä keveästi, ikäänkuin osoittaakseen, että hänellä oli suurempi oikeus hänen ritarilliseen apuunsa kuin Schönwald’in linnalla. Ja mustalainen mutisi niin kovaan että kyllä kuului: »No sepä vasta olisi kristityn hurjapäisyyttä, jos pyrkisi takaisin taisteluun, vaikka rakkaus ja onni molemmat vaativat pakoa. – Pois! pois! – niin kiireesti kuin suinkin! – Hevosia on meillä varalla tuossa pajukossa.» »Eihän siellä ole enempää kuin kaksi hevosta», virkkoi Durward, joka näki ne kuun valossa. »Ei ollut mahdollista hankkia useampia herättämättä epäluuloa – ja niissä on sitä paitsi kylliksi», vastasi mustalainen. »Ratsastakaa te Tongern’iin päin, ennenkuin tie käy vaaralliseksi. Marthon saa yhtyä meidän heimokuntamme naisten pariin, joiden kanssa hän on vanha tuttu. Hän onkin meidän kansan lapsi, ja oleskeli teidän kanssanne edistääksensä meidän etuamme, jos tilaisuutta siihen tarjoutuisi.» »Marthon!» huudahti kreivitär katsahtaen toiseen huntupäiseen naiseen ja hämmästyksestä parahtaen; »eikö minun sukulaiseni olekaan mukana?» »Ei kukaan muu kuin Marthon», virkkoi Hairaddin. »Suokaa tämä pieni petos anteeksi. En uskaltanut ryöstää ''molempia'' Croyen neitoja Ardenni-vuoriston Metsäkarjun kynsistä.» »Konna!» sanoi Qventin vimmalla. »Mutta ei vielä ole – ei saa vielä olla liian myöhäistä – minä lähden takaisin neiti Hamelineä pelastamaan.» »Hameline», kuiskasi neito rauhattomalla äänellä, »nojautuu tässä sinun käsivarteesi, kiittäen sinua pelastuksestaan.» »Haa! Mitä tämä on?» huusi Qventin tempautuen irti neidon käsivarresta vähemmän kohteliaasti kuin mitä hän missä muussa tilaisuudessa tahansa olisi osoittanut halvimmallekaan naiselle. – »Onko Isabella neiti jätetty sinne! – Hyvästi sitten – hyvästi!» Kun hän kääntyi rientääkseen takaisin linnaan, tarttui Hairaddin häneen. »Kuulkaa – kuulkaa toki – – te menette surman suuhun! Mitä varten, hiiden nimessä, te kannoitte sitten vanhemman neidon värejä hatussanne? En enää koskaan usko siniseen ja valkoiseen silkkiin. Mutta onhan tälläkin melkein yhtä suuri perintö – on kalliita kiviä sekä kultaa – onpa lisäksi jonkunlainen perintöoikeus kreivikuntaankin.» Näin päästäen rinnastaan läähättäviä hajanaisia lauseita, mustalainen koetti pidättää Durward’ia, joka viimein tavoitti väkipuukkoansa päästäkseen irti. »Vai on asian laita siten», sanoi Hairaddin päästäen hänet irti, »mene tiehesi sitten, ja piru – jos semmoista on olemassa – olkoon sinun seuralaisenasi!» Mutta skotlantilainen, niin pian kuin hän oli päässyt irti, kiiti tuulen nopeudella takaisin linnaan. Hairaddin kääntyi sitten kreivitär Hamelinen puoleen, joka oli vaipunut maahan rauenneena häpeästä, pelosta sekä pettyneestä toivosta. »Tässä on tapahtunut erehdys», sanoi mustalainen. »Nouskaa, korkeasukuinen neiti ja seuratkaa minua – kyllä minä teille ennen aamun koittoa hankin kohteliaamman aviomiehen kuin mitä tuo sileäleukainen poika on; ja jollei yksi riitä, niin saatte vaikka kaksikymmentä.» Neiti Hameline oli yhtä tulinen tunteiltaan kuin turhamainen ja typerä älyltänsä. Niinkuin moni muukin ihminen suoriutui hän jokseenkin hyvin elämän tavallisista velvollisuuksista. Mutta tällaisena vaaran hetkenä hän oli kykenemätön ja saamaton; hän ei tehnyt mitään muuta kuin päästeli suustansa turhia valituksia ja haukkui Hairaddin’ia varkaaksi, orja-roistoksi, valehtelijaksi ja murhamieheksi. »Sanokaa minua vain mustalaiseksi», mutisi hän närkästymättä, »ja sillä on kaikki kerrassaan sanottu.» »Konna! Sanoithan, että tähdet olivat määränneet meidät aviopariksi, ja houkuttelit minua kirjoittamaan – voi minua kurjaa hullua!» huudahti onneton kreivitär. »Ja tähdet ''olivatkin'' määränneet teidät aviopariksi», sanoi Hairaddin, »jos molemmin puolin olisitte olleet suostuvaiset. Mutta luuletteko te, että autuaat tähtisikermät voivat pakoittaa ketään naimaan vastoin tahtoansa? – Nuo teidän riivatut, kristityt kohteliaisuutenne sekä hullut nauhojen ja lahjojen annot ovat saattaneet minut erehdykseen – mutta nuoren herran mielestä vasikka on lehmää makeampi – siinä koko juttu. – Nouskaa nyt vaan ja seuratkaa minua – ja huomatkaa yksi asia: minä en siedä mitään itkemistä enkä pyörtymistä.» »Minä en liikahda paikaltani», sanoi krevitär itsepäisesti. »Niin totta kuin tähtitaivas on päämme yläpuolella», huusi Hairaddin, »te liikahdatte sittenkin. Minä vannon teille kaiken sen kautta, jota hupsut koskaan ovat pyhänä pitäneet, että te täällä olette tekemisissä miehen kanssa, joka ei pitkältä ajattelisi, ennenkuin hän riisuisi teidät paljaaksi, sitoisi puuhun ja jättäisi teidät siten oman onnenne nojaan!» »Ei», sanoi Marthon käyden väliin, »älä pane pahaksi, mutta tälle neidolle ei saa tapahtua mitään väkivaltaa. On minullakin puukko niinkuin sinulla, ja minäkin osaan sitä käyttää. Hän on hyvänluontoinen nainen, vaikka hupsu. – Ja, te armollinen neiti, nouskaa nyt ja seuratkaa minua. – Tässä on tapahtunut erehdys; mutta onhan sekin toki jotain, kun henkenne on pelastunut. On niitä montakin tuossa linnassa, jotka uhraisivat kaiken maailman rikkauden, jos voisivat olla täällä, missä me nyt seisomme.» Marthon’in puhuessa toi tuuli Schönwald’in linnasta heidän korviinsa huudon, jossa voitonriemu kajahteli sekaisin pelon ja tuskanparahdusten kanssa. »Kuulkaapas tuota, armollinen neito!» sanoi Hairaddin, »ja olkaa kiitollinen, ettei teidän tarvitse soittaa kimakkaa äänipilliänne noissa soittajaisissa. Uskokaa vain minua, kyllä minä rehellisesti pidän huolen teistä, ja tähdet kyllä täyttävät lupauksensa, niin että te saatte kelpo puolison.» Niinkuin metsäneläin, joka pelosta ja uupumuksesta on tullut voimattomaksi, heittäytyi kreivitär Hameline nyt oppaittensa johdettavaksi, ja salli vastustelematta viedä itsensä mitä tietä he tahtoivat. Ja niin kovin hämmentynyt oli hänen päänsä ja hänen voimansa niin peräti lopussa, että molemmat arvoisat seuralaiset, jotka puoleksi taluttivat, puoleksi kantoivat häntä, saattoivat aivan hänen ymmärtämättänsä puhella keskenään. »Minä sanoin aina tätä sinun hankettasi hullutukseksi», sanoi Marthon. »Jos olisit saattanut molemmat ''nuoret'' yhteen, kas silloin he olisivat olleet kiitollisuudenvelassa meille ja meillä olisi ollut jalansijaa heidän linnassaan. Mutta mitä etua kauniilla nuorukaisella olisi ollut tämmöisen vanhan hupakon naimisesta?» »Rizpah», sanoi Hairaddin, »sinä olet antanut nimittää itseäsi kristityllä nimellä ja asuskellut näiden hullujen ihmisten teltoissa, niin että itsekin olet taipunut heidän hullutuksiinsa. Kuinka saatoin aavistaa, että tuo poika pitäisi niin suurta väliä muutamista vuosista sinne tai tänne, koska tämän avioliiton edut olivat niin silmäänpistävät? Ja tiedäthän itse, ettei tuota kainoa tyttöstä ikänä olisi saatu lausumaan niin suoria sanoja kuin tämän taipuisan kreivittären, joka nyt riippuu käsivarsiemme nojassa yhtä raskaana kuin villasäkki. Olinpa mielistynyt tuohon poikaan ja aioin tehdä hänelle ystäväntyön. Jos hän tämän vanhanpiian naisi, niin olisi hän onnen reessä; jos olisimme hänet saattaneet Isabellan kanssa yhteen, niin olisimme ärsyttäneet hänen niskaansa De la Marck’in, Burgundin, Ranskan – kaikki, jotka vaativat itselleen oikeuden määrätä tämän tyttösen kohtalon. Ja koska tämän hupakon rikkaus pääasiallisesti on kultana ja kalleina kivinä, niin olisimme mekin siitä saaneet osamme. Mutta jousen jänne on katkennut ja nuoli ei ole sattunut. Viekäämme tämä tässä Vilhelm Partasuulle. Nyt kun hän tapansa mukaan lienee jo täydessä humalassa, ei hän niin tarkoin eroittane vanhaa tai nuorta krevitärtä. Lähdetään, Rizpah – älä anna mielesi masentua. Kirkas Aldeboran-tähti on yhä vielä myötäinen Erämaan lapsille!» [[Luokka:Qventin Durward]] 4282 9242 2006-11-24T17:06:27Z Nysalor 5 XXI Linnanryöstö {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XX Kirje|XX Kirje]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXII Mässääjät|XXII Mässääjät]] |otsikko=XXI Linnanryöstö |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Kaikki armon ovet suljen; sotilaani : tylyt ja raa’at, tappoon tottuneet, : joill’ omatunto laaja on kuin horna, : riehaavat verikäden vapaudella. : Henrik V. Schönwald’in suojelusväki, joskin se oli säikähdyksissään äkkiarvaamattomasta päällekarkauksesta, oli kuitenkin jonkun aikaa pitänyt puoliansa ryntääjiä vastaan. Mutta summattomat joukot, jotka lakkaamatta saapuivat Lüttich’in kaupungista ja mehiläisparvien tavoin riensivät rynnäkölle, hajoittivat heidän huomionsa ja masensivat heidän rohkeutensa. Havaittiinpa sitä paitsi myös osaksi huolimattomuuttakin, milt’ei petosta, suojelusväen parissa; sillä muutamat tahtoivat antautua, toiset karkasivat määrätyiltä paikoiltaan ja pyrkivät pakoon. Useat hyppäsivät vallilta alas kaivantoon, ja ne heistä, jotka eivät hukkuneet veteen, riistivät pois tunnusmerkkeinä olevat vaakunansa ja pelastuivat siten, että he sekaantuivat ryntääjien kirjavaan joukkoon. Muutamat harvat vain, jotka rakastivat piispaa, keräytyivät hänen ympärilleen ja suojelivat edelleen suurta tornia, johon hän oli paennut. Toiset, jotka eivät toivoneet saavansa armoa tai olivat kiihoittaneet mielensä hurjaan rohkeuteen, pitivät puoliansa erinäisissä, palatsin avariin rakennuksiin kuuluvissa torneissa ja varustuksissa. Mutta ryntääjät olivat saaneet valtaansa pihat sekä palatsin matalammat rakennukset, ajaen voitettuja takaa tai hakien saalista. Kaiken tämän tapahtuessa eräs mies, ikäänkuin tavoittaen kuolemaa, jota kaikki muut pakenivat, koetti päästä keskelle melua ja kauhua, mielikuvituksessansa peläten jotain vielä hirvittävämpää kuin mitä todellisuus hänen silmiensä ja korviensa edessä olikaan. Se, joka olisi nähnyt Durward’in tänä kauhun yönä, tietämättä mitä hänen käytöksensä tarkoitti, olisi luullut häntä raivoisaksi mielipuoleksi; ja se, joka olisi tuntenut hänen aikeensa, ei olisi voinut olla asettamatta häntä parhaitten lauluissa ylistettyjen sankarien rinnalle. Lähetessään Schönwald’ia samalta puolelta, mistä hän oli lähtenytkin, nuorukainen kohtasi useampia metsään pakenevia karkulaisia, jotka tietysti välttivät häntä, sillä he luulivat häntä viholliseksi, hän kun tuli päinvastaiselta suunnalta kuin he. Vielä likemmäksi tultuaan hän kuuli ja joskus näkikin miehiä, jotka hyppäsivät puutarhan muurilta kaivantoon ja ryntääjiä, jotka sysivät toisia alas. Mutta hänen rohkeutensa ei masentunut silmänräpäykseksikään. Ei ollut aikaa etsiä ruuhta, jos olisikaan ollut viisasta sitä käyttää, ja turhaa olisi myös ollut lähetä puutarhanporttia, sillä se oli ahdettu täyteen pakolaisia, jotka tunkiessaan takana olevien päälle putosivat kaivantoon, jonka yli heidän oli mahdoton päästä. Välttäen tätä paikkaa Qventin hyppäsi kaivantoon, lähellä niin sanottua pientä linnanporttia, jossa oli yhä vielä alaslaskematon laskusilta. Suurella vaivalla hän väisti monta hukkuvaa raukkaa, jotka yrittäen tarttua häneen kiinni olisivat syösseet hänet turmioon, ui laskusillalle, tarttui kiinni alasriippuvaan kahleeseen, heilahdutti itsensä suurella voiman ja notkeuden ponnistuksella ylös vedestä ja pääsi sillan korvalle, josta silta riippui. Juuri kun hän käsin ja polvin yritti päästä ylös, karkasi eräs lanzknecht häntä vastaan, verinen miekka kädessä, ja kohotti asettansa antaaksensa hänelle surman iskun. »Mitä tämä on, kumppani!» huusi Durward käskevällä äänellä. »Tälläkö lailla sinä autat sotakumppania? – Annas tänne kätesi.» Sotamies ojensi hänelle ääneti ja hiukan epäröiden kätensä ja auttoi hänet ylös sillan korvalle. Mutta skotlantilainen, antamatta hänelle aikaa arveluun, jatkoi samalla käskevällä äänellä: »läntiselle tornille, jos tahdot rikkaaksi tulla; – pappi-äijän aarteet ovat läntisessä tornissa.» Nämät sanat kulkivat suusta suuhun: »läntiselle tornille – aarteet ovat läntisessä tornissa!» Ja kaikki hajallaan kuljeskelevat ryntääjät, jotka kuulivat tämän huudon, riensivät nälkäisen susilauman tavoin päinvastaiseen suuntaan kuin minne Qventin oli päättänyt kiiruhtaa; seurasipa siitä elämä tai kuolema. Ollen kuuluvinaan voittajien joukkoon riensi Durward puutarhaan ja kohtasi paljon vähemmän esteitä, kuin mitä hän oli pelännyt. Sillä huuto: »läntiselle tornille!» oli houkutellut pois osan ryntääjistä, ja toisen osan taas sotahuuto sekä torvien toitotus oli kutsunut kokoon, kun apua tarvittiin hurjan ulosrynnäkön torjumiseksi; sillä ison tornin puolustajat yrittivät juuri raivata itselleen tietä ulos linnasta, kuljettaen piispaa kanssansa. Durward riensi siis puutarhan läpi kiirein askelin ja sykkivin sydämin, heittäen itsensä taivaallisen voiman suojaan, joka aina oli varjellut häntä hänen elämänsä lukemattomissa vaaroissa. Itse hän oli rohkeasti päättänyt onnistua hurjassa yrityksessään tai heittää henkensä. Ennenkuin hän oli vielä päässyt puutarhan toiseen päähän, karkasi kolme miestä hänen kimppuunsa, peitset ojennettuina ja huutaen: »Lüttich, Lüttich!» Hän valmistautui puolustukseen, kuitenkin vielä miekkaansa sivaltamatta, ja vastasi: »Ranska, Ranska, Lüttich’in ystävä!» –»Eläköön Ranska!» huusivat porvarit ja riensivät eteenpäin. Samat sanat vaikuttivat myös yhtä tehoisana taikakeinona neljään, viiteen De la Marck’in soturiin, jotka hän puutarhassa tapasi, ja jotka rupesivat häntä ahdistamaan huutaen: »Metsäkarju, metsäkarju!» Sanalla sanoen, Qventin alkoi nyt toivoa, että se luulo, että hän oli Ludvig kuninkaan lähettiläs, jolle oli annettu toimeksi salaa kiihdyttää Lüttich’in kapinallista kansaa ja auttaa Wilhelm de la Marck’ia, kenties voisi pelastaa hänet eheänä tämän yön kauhuista. Päästyään pienen tornin juurelle hän säikähtyi nähdessään, että pienen takaoven edessä, josta Marthon sekä Hameline kreivitär vähää ennen olivat astuneet ulos, nyt makasi esteenä useampia kuolleita. Kaksi niistä hän kiireesti kantoi pois tieltä ja aikoi juuri astua kolmannen yli, mennäksensä ovesta sisään, kun kuolleeksi luultu tarttui hänen viittaansa ja rukoili, että Durward auttaisi hänet pystyyn. Qventin aikoi ryhtyä ankarampiin vapautuskeinoihin kuin itsensä irtitempaisemiseen, kun kaatunut mies taas huusi: »Olen tukehtumaisillani tähän, omaan rautapaitaani! – Olen Lüttich’in pormestari Pavillon! Jos te olette meidän miehiä, teen teidät rikkaaksi – jos vihollinen, niin otan teidät turviini. Mutta älkää – älkää vaan jättäkö minua tänne kuolemaan niinkuin kuristettua sikaa!» Keskellä tätä verisaunaa ja sekasortoa oli Qventin’illä kuitenkin siksi paljon neuvokkaisuutta, että hän käsitti tämän arvoisan herran voivan olla hyvänä apuna hänen aiotussa pelastustoimessaan. Hän auttoi siis pormestarin jaloilleen ja kysyi, oliko hän haavoittunut. »En ole haavoittunut – en ainakaan tiedä siitä mitään», vastasi porvari, »mutta olenpa aivan tukehduksissa.» »Istahtakaa sitten tälle kivelle ja tointukaa», sanoi Durward; »minä tulen heti takaisin.» »Kenenkä puolella te olette?» kysyi pormestari yhä pidättäen häntä. »Ranskan, Ranskan!» vastasi Qventin pyrkien pois. »Mitä! minun vilkas, nuori jousimieheni!» ihmetteli arvoisa pormestari. »Ei, koska onni on saattanut ystävän tänä hirmunyönä luokseni, niin enpä siitä nyt enää aio luopua. Menkää, minne menettekin, minä seuraan teitä, ja jos vain saisin muutamia meidän ammattikuntamme rivakoita poikia käsiini, niin voisin kenties minäkin vuorossani olla teille joksikin avuksi. Mutta ne ovat kaikki pirahtaneet eri haaroille, niinkuin herneet palkosestaan. – Voi tätä hirmuista yötä!» Näin puhuen hän alkoi retostellen astua Qventin’in perässä, joka hänen tähtensä hidastutti kulkuansa, sillä hän käsitti kuinka tärkeä hänelle olisi niin mahtavan miehen suojelus, vaikka hän sydämessään samalla kiroili tätä kiusallista estettä. Portaitten yläpäässä oli etuhuone täynnä kirstuja ja rasioita, joissa näkyi ryöstön jälkiä, sillä osa niiden sisällyksestä oli siroiteltu ympäri lattiaa. Takalla seisova, kytevä lamppu loi hämärää valoa kuolleeseen tai pyörtyneeseen mieheen, joka makasi takan päällä. Rientäen Pavillon’in luota, niinkuin vartijansa talutinvitjoista irtaantunut jäniskoira, ja tempaisten itsensä voimakkaasti irti, että vähällä oli sysätä pormestarin kumoon, Durward juoksi toisen ja kolmannenkin huoneen läpi, joista viimeinen näytti olevan Croyen neitojen makuuhuone. Mutta ei niissäkään näkynyt elävää sielua. Hän huusi neiti Isabellaa nimeltä, ensin hiljaa, sitten kovemmin, viimein tuskallisella voimalla; mutta ei kuulunut mitään vastausta. Hän väänteli käsiänsä, hän repi tuhkaansa, hän polki jalkaa toivottomuutensa vimmassa. Vihdoin havaitsi hän kuitenkin pienen valonsäteen, joka pilkoitti makuuhuoneen pimeimmän nurkan tapetin raon kautta ilmaisten takana olevaa komeroa. Qventin riensi sitä tutkimaan. Hän löysikin todella salaoven, mutta ensi kiireessään hän ei saanutkaan sitä auki. Huolimatta kaikista ponnistuksista ja kivuista hän ryntäsi nyt ovea vastaan ruumiinsa koko voimalla ja raskaudella; ja niin ankara oli tämä epätoivoinen ponnistus, että se olisi murtanut vahvempiakin lukkoja auki. Näin hän raivasi itselleen tietä ja syöksi melkein päinpäätimysten pieneen rukoushuoneeseen, missä nainen, joka oli polvillaan maannut tuskallisessa rukouksessa pyhän Neitsyen kuvan edessä, nyt vaipui maahan säikähtäen uutta vaaraa, jota lähenevä melu näytti ennustavan. Durward nosti hänet kiireesti ylös maasta ja – voi ilojen iloa! – siinähän olikin se, jota hän tahtoi pelastaa – Isabella kreivitär! Durward puristi hänet rintaansa vasten – hän rukoili häntä tointumaan – hän kehoitti häntä rohkaisemaan mieltään – sillä nythän Isabella oli sen turvissa, jolla oli miehuutta ja voimaa kyllin suojelemaan häntä vaikka koko armeijaa vastaan. »Durward!» sanoi neito, kun hän viimeinkin oli tointunut, »tekö siinä todella olettekin? – Sittenhän vielä on hiukkasen toivoa. Luulinpa jo, että kaikki elävät ja maalliset ystävät olivat minut hyljänneet – älkää te enää minusta luopuko!» »En ikänä – en ikänä!» vakuutti Durward. »Mitä tapahtuneekin – mikä vaara uhanneekin – niin, menköön minulta hukkaan kaikki tuolla siunatulla ristillä lunastettu autuus, jollen seuraa teitä kaikissa kohtaloissa, kunnes ne jälleen vaihtuvat onnellisiksi!» »Hyvin koreita ja liikuttavia sanoja!» virkkoi karkea, painunut, hengästynyt ääni heidän takanaan. – »Rakkausjuttu, näen minä; ja koko sydämestäni surkuttelen tätä hentoa hempukkaa aivan kuin hän olisi minun oma tyttäreni Trudchen.» »Teidän pitää tehdä enemmänkin kuin vain surkutella meitä», sanoi Qventin kääntyen puhujan puoleen; »teidän pitää suojella häntä, meinheer (herra) Pavillon. Saan ilmoittaa teille, että teidän liittolaisenne, Ranskan kuningas on uskonut tämän kreivittären minun suojaani; jollette te auta minua, niin että saamme hänet varjelluksi kaikesta vahingosta ja väkivallasta, niin teidän kaupunkinne on menettävä Ludvig kuninkaan suosion. Varsinkin on tämä neito pelastettava Wilhelm de la Marck’in kynsistä.» »Se taitaa olla vaikeata», sanoi Pavillon, »sillä nuo lanzknecht-roistot ovat oikeita piruja ottamaan selvää tytöistä. Mutta koetanpa tehdä minkä voin. – Mennään toiseen huoneeseen, niin voimme neuvotella siellä. – Porraskäytävä on kapea, ja te voitte hyvin puolustaa ovea peitsellä sillä aikaa kun minä katson ulos ikkunasta ja kutsun kokoon muutamia meidän nahkuriammattikuntamme rivakoita poikia, jotka ovat yhtä uskollisia kuin puukot heidän vyöllänsä. – Mutta kaikkein ensiksi, päästäkää auki nämät soljet – sillä en ole pitänyt tätä rautapaitaa päälläni St. Tron’in tappelun jälkeen, ja olenpa tullut kolme leiviskää raskaammaksi siitä ajasta, jollei Alankomaan vaaka valehtele ja puntari petä.» Rautaisen kuoren avaaminen tuotti suurta helpoitusta kunnon pormestarille, joka pukeutuessaan siihen oli enemmän ajatellut kiihkeää haluaan saada avustaa Lüttich’in asiaa, kuin kykyänsä kantaa rautavarustusta. Myöhemmin tuli ilmi, että hän ilman omaa ponnistusta, naurettavalla tavalla, voimatta sanaakaan sanoa, oli tihein rivein rynnäkölle rientävän komppaniansa vauhdilla tullut sysätyksi eteenpäin ja nostetuksi muurin yli. Linnan sisäpuolella hän oli samalla tavalla ajellut sinne tänne sitä myöten kuin rynnäkkö tai puolustus virtasi paisuvana luoteena tai pakenevana vuoksena; ja viimein hän, samoinkuin meri heittää ajopuun ensimäiseen parhaaseen lahteen, viskattiin kumoon Croyen kreivittärien huoneitten oven eteen, missä hänen omien rautavarustustensa raskaus sekä vielä lisäksi kahden surmatun ja hänen päällensä kaatuneen miehen paino olisivat kahlehtineet häntä kyllin kauan, jollei Durward olisi pelastanut häntä. Sama kuuma veri, joka Herman Pavillon’ista teki tuittupäisen, hillitsemättömän kiihkoilijan valtiollisissa asioissa, vaikutti myös sen, että hän yksityisessä elämässään oli hyvänluontoinen, lempeäsydäminen mies, joka, vaikka turhamaisuus joskus saattoikin hänet harhaan, kuitenkin soi kaikille hyvää. Hän käski Qventin’in pitää hyvää huolta sievästä yongfrowe (neito) parasta; ja tämän tarpeettoman kehoituksen jälkeen hän alkoi ikkunasta huhuilla: »Lüttich, Lüttich ja kelpo nahkurien ammattikunta!» Pari hänen omaa miestänsä riensi heti paikalle kuullessaan tämän huudon sekä sitä seuraavan omituisen vihellyksen – jokaisella ammattikunnalla oli oma tunnusmerkkinsä. – Vielä useampia karttui pian lisäksi, ja he asettautuivat vartioimaan takaovea sekä sitä ikkunaa, joista heidän päällikkönsä huusi. Melu näytti nyt johonkin määrin asettuneen. Kaikki vastarinta oli loppunut, ja ryntääjien eri joukkojen päälliköt ryhtyivät toimiin estääksensä yleistä ryöstöä. Soittamalla suurta kelloa kutsuttiin sotaneuvoskunta kokoon, ja malmikieli, joka samalla ilmoitti Lüttich’in kaupungille, että kapinoitsijat olivat voitollisesti valloittaneet Schönwald’in, herätti kaikua kaikissa kaupungin kelloissa, joiden kaukaiset, mutta raikuvat äänet ikäänkuin huusivat: »Onnea voittajille!» luonnollista olisi ollut, että mynheer Pavillon nyt olisi tullut esille vahvasta varustuspaikastaan; lieneekö siihen ollut syynä hellä huoli niistä molemmista, jotka olivat antautuneet hänen suojelukseensa, vai kenties oman turvallisuutensa huolenpito, joka tapauksessa hän lähetti toisen lähettilään toisensa perästä käskemään heti paikalla luokseen alapäällikkönsä, Peterkin Geislaer’in. Vihdoin viimeinkin Peterkin ilmestyi pormestarin suureksi lohdutukseksi, sillä tähän mieheen oli Pavillon’illa tapana eninten luottaa kaikissa pulissa, niin hyvin valtiollisissa kuin sota-asioita ja kauppaa koskevissa. Peterkin oli vahva, lyhyenläntä, pyöreänaamainen mies, jonka tuuheat, mustat kulmakarvat ilmaisivat itsepäisyyttä ja väittelemishalua – hänellä oli neuvonantajan ulkomuoto, niin sanoakseni. Yllään hänellä oli härännahkainen takki, leveä vyö ja väkipuukko vyöllä sekä pertuska kädessä. »Peterkin, kelpo apulaiseni», sanoi päällikkö; »tämä on ollut suuri voiton päivä – yö, arvelinkin sanoa – tottahan sinäkin nyt olet kerrassaan iloinen?» »Olenpa kyllä iloinen siitä, että te olette iloinen», virkkoi urhoollinen luutnantti; »vaikka enpä olisi luullut tapaavani teitä viettämässä voittoa, jos siksi sitä sanotte, tämmöisessä tornikomerossa, kun teitä tarvittaisiin neuvottelukokouksessa.» »Mutta ''tarvitaanko'' minua siellä?» sanoi pormestari. »Tarvitaan kyllä, jotta pitäisitte lüttichiläisten puolta, jotka ovat pahemmassa ahdistuksessa kuin koskaan ennen», vastasi Peterkin. »Pyh, Peterkin!» vastasi päällikkö, »sinä olet aina tuommoinen nyreämielinen nurisija.» »Nurisijako? Enpä niinkään», sanoi Peterkin; »mikä muille on mieleen, se minuakin aina ilahduttaa. Soisinpa vaan, ettemme olisi saaneet kuningas Tuonenkurkea kuningas Pölkyn sijaan, niinkuin sammakot sadussa, jonka pyhän Lambert’in kirkon lukkari on meille lukenut Aesopin kirjasta!» »En käsitä sanojasi, Peterkin», sanoi pormestari. »No niin, sitten voin sanoa teille, että tämä Metsäkarju tai karhu näyttää mielivän anastaa Schönwald’in omaksi luolaksensa, ja hänestäpä saattaa tulla yhtä häijy naapuri, jollei häijympikin, kuin mitä piispa äijä koskaan on ollut. Hän on ottanut koko valloituksen omiin käsiinsä, ja siitä on vain enää kysymys, prinssinkö vai piispan nimenkö hän omistaa itselleen. Ja häpeä on nähdä kuinka pahoin he ovat pidelleet piispa vanhusta.» »Sitä en salli, Peterkin», sanoi Pavillon kuohahtaen; »minä vihasin hiippaa, vaan en päätä hiipan alla. Meitä on kymmenen yhtä vastaan kentällä, Peterkin, emme me salli tuommoista käytöstä.» »Kyllä niinkin, kymmenen yhtä vastaan ulkona kentällä, mutta ainoastaan mies miestä vastaan tässä linnassa; ja paitsi sitä Nickel Block, lihamies sekä kaikki etukaupunkien roistoväki pitävät Wilhelm de la Marck’in puolta, osaksi Saus und Braus’in (melun ja mässäämisen) vuoksi – sillä hän on iskettänyt tapit auki kaikista olut- ja viinitynnyreistä – osaksi vanhasta kateudesta meitä ammattikuntalaisia vastaan, joilla on omat etuoikeutensa.» »Peterkin», sanoi Pavillon, »parasta että heti paikalla palaamme kaupunkiin. En tahdo kauemmin viipyä täällä Schönwald’issa.» »Mutta linnan laskusillat ovat ylös vedetyt, mestari», sanoi Geislaer, »ja portit lukossa, joita lanzknecht’it vartioivat. Ja jos me väkisin pyrkisimme ulos, niin nuo roistot, joilla on sota jokapäiväisenä askareenaan, löylyttäisivät pahasti meitä, jotka vain joskus suurina juhlina ja Matin päivinä tappelemme.» »Mutta miksikä hän on lukinnut portit?» kysyi huolestunut pormestari; »tai mistä syystä hän täten sulkee kunnon miehiä vankeuteen?» »Enpä tiedä sanoa, en suinkaan», sanoi Peterkin. »Sellainen huhu on tosin liikkeellä, että Croyen neidot rynnäkön aikana ovat päässeet pakoon. Siitä tuo Partasuu ensiksi hurjistui ja nyt hän sen lisäksi on vielä viinistä hurjaantunut.» Pormestari loi lohduttoman katseen Qventin’iin eikä näyttänyt lainkaan tietävän mihin ryhtyä. Durward, joka tarkoin oli kuunnellut jokaista sanaa, säikähtyi suuresti, mutta ymmärsi myös samassa heidän pelastuksensa kokonaan riippuvan siitä, että hän pysyisi neuvokkaalla mielellä ja ylläpitäisi Pavillon’in miehuutta. Hän sekaantui siis rohkeasti puheeseen niinkuin mies, jolla on oikeus ottaa osaa neuvotteluun. »Minua hävettää, mynheer Pavillon», sanoi hän, »kun näen teidän epäröivän mitä tässä tilaisuudessa on tehtävä. Menkää rohkeasti Wilhelm de la Marck’in eteen ja vaatikaa että te, teidän alipäällikkönne, knaappinne sekä tyttärenne pääsevät vapaasti ulos linnasta. Mitä syytä hänellä olisi pidättää teitä täällä vankina?» »Minä sekä alipäällikköni – se on minä ja Peterkin – oikein – mutta kuka on knaappini?» »Minä, tätä nykyä», vastasi rohkeasti skotlantilainen. »Tekö?» kysyi pormestari hämillään. »Mutta olettehan te Ranskan kuninkaan lähettiläs!» »Aivan oikein, mutta minun sanomani on Lüttich’in maistraatille aiottu – ja sen tahdon ainoastaan Lüttich’issä tuoda esille. – Jos tunnustaisin Wilhelm de la Marck’ille kuka olen, niin eikö minun tulisi myös ruveta asioihin hänen kanssansa? Ja eikö hän sitten pidättäisi minua täällä? Teidän pitää saada minut salaa ulos tästä linnasta teidän knaappinne valenimellä.» »Hyvä – te olette siis knaappini – mutta te puhuitte tyttärestäni – tyttärenihän, toivon minä, on hyvässä turvassa kotonani Lüttich’issä – jossa myös koko sydämeni ja sieluni halulla soisin hänen isänsä olevan.» »Tämä neito tässä», virkkoi Durward, »on nimittävä teitä isäksi, niin kauan kuin me tässä paikassa olemme.» »Ja kaiken ikäni perästäpäinkin», sanoi kreivitär heittäytyen pormestarin jalkojen juureen ja syleillen hänen polviaan. »Ei ole yhtäkään päivää kuluva, jona en teitä kunnioituksella ja rakkaudella muistaisi ja jona en rukoilisi teidän puolestanne, niinkuin tytär isänsä, jos vain autatte minut tästä hirveästä hädästä. – Voi älkää olko kovasydäminen! Ajatelkaa, jos teidän oman tyttärenne tulisi maata polvillaan vieraan edessä rukoillen häneltä suojaa hengelleen sekä kunnialleen – ajatelkaa sitä ja suokaa ''minulle'' sama turva, jota toivoisitte hänelle!» »Totta puhuen», virkkoi kelpo pormestari hyvin liikutettuna tästä innokkaasta rukouksesta, »näyttääpä minusta kuin olisi tällä sievällä tyttösellä hiukan Trudchen’in suloutta – siltä minusta heti paikalla tuntui – ja että tämä rivakka nuori herra tässä, joka on niin sukkela neuvonantaja, on hiukan Trudchen’in sulhasen näköinen. – Lyönpä kokonaisesta groschen’ista (pieni rahalaji) vetoa, että tässä on tosi rakkausjuttu kysymyksessä, ja olisihan synti, jollei sitä edistettäisi.» »Se olisi synti ja häpeä vielä päälle päätteeksi», virkkoi Peterkin, hyväntahtoinen joskin itserakas flanderilainen; ja näin puhuessaan hän pyyhkäisi silmiään hihansa suulla. »Olkoon hän sitten olevinaan tyttäreni», sanoi Pavillon, »mutta peittäköön kasvonsa tarkasti mustalla silkkihuivillaan. Ja jos uskollisilla nahkureilla ei ole kyllin voimaa suojella, häntä heidän ammattipäällikkönsä tyttärenä, niin ei maksa vaivaa, että he koskaan enää hankaavat nahkoja. Mutta kuulkaa – kysymyksiin täytynee vastata – mitä sanon, jos minulta kysytään, mitä tekemistä minun tyttärelläni oli tämmöisessä verisaunassa?» »Mitä tekemistä oli puolilla kaikista Lüttich’in muista naisista, jotka seurasivat meitä tänne linnan muurin edustalle?» sanoi Peterkin. »Eihän niillä suinkaan ollut muuta syytä kuin että tämä juuri oli kaikista maailman paikoista se, missä heidän ei olisi pitänyt olla. – Meidän yongfrowe Trudchen on vain tullut vielä kappaleen matkaa edemmäksi – siinä kaikki.» »Ihmeen viisaasti puhuttu», sanoi Qventin. »Olkaa vain rohkea ja antakaa tälle mynheer Pavillon’ille hyviä neuvoja, niin voitte kärsimättä mitään vahinkoa tehdä jaloimman työn, mikä on tullut tehdyksi aina Kaarle Suuren ajoista asti. – Kas tässä, suloinen neito, käärikää päänne tähän huntuun», – kaikellaisia naisten vaatekappaleita oli hajallaan huoneessa – »ja olkaa hyvässä toivossa, sillä muutamien minuuttien perästä me olemme vapaat ja hyvässä turvassa. – Jalo herra», lisäsi hän Pavillon’in puoleen kääntyen, lähtekää nyt matkaan.» »Malttakaa – malttakaa – silmänräpäys vielä», virkkoi Pavillon. »Minä aavistan pahaa! – De la Marck on hurja mies, oikein metsäkarju luonteeltaan niinkuin nimeltäänkin. Mitäs jos tämä nuori neito on yksi Croyen kreivittäristä – mitäs, jos hän keksii sen ja vimmastuu sen johdosta?» »Jos olisinkin yksi noista onnettomista naisista», sanoi Isabella pyrkien taas polvilleen hänen eteensä, »niin voisitteko te tällä hädän hetkellä hyljätä minut? Voi jospa todellakin olisin teidän tyttärenne tai vaikkapa kaikkein köyhimmän porvarin tytär!» »Ei niin köyhiä – niin vallan köyhiä ollakaan, nuori neito – kyllähän me maksamme minkä jaksamme», pani porvari. »Älkää panko pahaksi, jalo herra», alkoi taas onneton neito. »Eipä olla jalosukuisia, eikä herrojakaan», sanoi pormestari, »vaan kunnon Lüttich’in porvareita, jotka suorittavat vekselinsä helisevillä kolikoilla. – Mutta se ei kuulu asiaan. – Vaikkapa olisittekin kreivitär, uiiu otan teidät kuitenkin suojelukseeni.»’ »Teidän on velvollisuus häntä suojella, vaikka hän olisi herttuatarkin», sanoi Peterkin, »koska kerran olette sananne antanut.» »Oikein, Peterkin, aivan oikein»; sanoi pormestari. »Niin on meidän alankomaalaisten tapa: Ein Wort, ein Mann! (Sanasta miestä) ja nyt ei muuta kuin asiaan käsiksi. – Meidän pitää mennä sanomaan jäähyväiset Wilhelm de la Marck’ille; mutta sittenkin aavistan pahaa ajatellessani häntä. Ja jos se olisi kohteliaisuuden käynti, jota voisi välttää, niin eipä minun mieleni suinkaan palaisi sinne.» »Eikö olisi parempi, koska teillä on semmoinen miesjoukko takananne, mennä portille ja väkisin pyrkiä ulos?» kysyi Qventin. Mutta yhdellä suulla Pavillon ja hänen neuvonantajansa sanoivat, että sellainen hyökkäys oman liittolaisen sotamiesten kimppuun olisi sopimatonta, ja sen lisäksi he vielä puolin sanoin osoittivat, miten vaarallinen asia se olisi, josta Qventin kyllin selvästi näki, ettei sellaista voinut yrittääkään tällaisten liittolaisten kanssa. He päättivät siis rohkeasti mennä linnan suureen saliin, missä Ardenni-vuorten hurja Metsäkarju kuului pitävän pitojansa ja pyytää vapaata pääsöä linnasta Lüttich’in pormestarille ja hänen seuralleen, mikä vaatimus näytti olevan niin kohtuullinen, ettei sitä olisi luullut mahdolliseksi kieltää. Sittenkin kunnon pormestari huokasi katsahtaessaan seuralaistensa puoleen, ja virkkoi uskolliselle Peterkin’illeen: – »Kas näin sitä käy, kun sydän on liian rohkea ja hellä! Voi, voi, Peterkin, kuinka paljon vastusta minulla jo on ollut rohkeudestani ja armahtavaisuudestani, ja kuinka paljon vastusta tuottaneekaan hyvä sydämeni minulle, ennenkuin Jumala päästää meidät pois tästä riivatusta Schönwald’in linnasta!» Kun he astuivat pihojen poikki, joissa yhä vielä lepäsi joukottain kuolleita ja kuoleman kanssa kamppailevia, kuiskasi Qventin, joka talutti Isabellaa tämän hirmupaikan läpi, hänelle rohkaisevia, lohduttavia sanoja, ja huomautti, että pelastus kokonaan riippui kreivinnan omasta mielenlujuudesta ja hätäilemättömyydestä. »Ei minun – ei minun», sanoi Isabella, »vaan teidän, teidän yksin. – Voi, jos vain pelastun tästä hirmunyöstä, niin en ikänä unohda häntä, joka pelasti minut! Yhtä ystävyyden työtä minä pyytäisin kuitenkin vielä teiltä, ja rukoilen että suostutte siihen, jos teille on äitinne maine ja isänne kunnia rakas!» »Mitä te voisitte anoa, jota minä voisin kieltää?» kuiskasi Qventin. »Työntäkää kernaammin väkipuukkonne minun sydämeeni», sanoi Isabella, »kuin jätätte minut vangiksi noiden hirviöiden käsiin.» Qventin vastasi vain puristaen nuoren kreivittären kättä, joka, siltä ainakin näytti, olisi myös puristanut vastaan, jollei hän olisi ollut niin peloissaan. Ja nojautuen nuoren suojelijansa käsivarteen hän astui tuohon peloittavaan saliin; Pavillon luutnanttinsa kera astui edeltä, ja perässä seurasi kaksitoista nahkurinammattikunnan poikaa, jonkunmoisena pormestarin kunniavahtina. Heidän lähestyessään salia kuului sieltä niin julmaa riemunkarjuntaa ja niin hurjaa naurunhohotusta, joista päättäen olisi pikemmin luullut siellä olevan piruja iloitsemassa, saavutettuaan jonkun voiton ihmiskunnasta, kuin kuolevia olentoja, joilta rohkea yritys oli onnistunut. Mielenkiihko, jommoista vain toivottomuus voi saada aikaan, piti kuitenkin kreivitär Isabellan rohkeutta yllä. Masentumaton miehuus, joka vaarassa vain yltyi, teki Durward’in lujaksi. Pavillon ja Peterkin puolestaan olivat pakosta rohkeat ja katsoivat kohtaloansa suoraan silmiin, niinkuin paaluun sidottu karhu, jonka täytyy kestettävänsä kestää. [[Luokka:Qventin Durward]] 4283 9243 2006-11-24T17:06:34Z Nysalor 5 XXII Mässääjät {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXI Linnanryöstö|XXI Linnanryöstö]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXIII Pako|XXIII Pako]] |otsikko=XXII Mässääjät |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : ''Cade''. Missä on Dick, teurastaja Ashford’ista? : ''Dick''. Tässä. : ''Cade''. He kaatuivat tieltäs kuin lampaat ja härjät; ja sinä : liikuit niinkuin olisit ollut omassa teurastushuoneessasi. : Kuningas Herik VI, toinen osa. Ei voisi juuri ajatellakaan kummempaa ja hirvittävämpää muutosta kuin se, mikä oli tapahtunut Schönwald’in linnan isossa salissa, sen jälkeen kun Qventin oli päivällispöydässä istunut. Tämä muutos kuvasi todellakin mustimmilla, hirvittävimmillä väreillä sodan kurjuutta, varsinkin semmoisen sodan, jota armottomimmat kaikista sotilaista, raa’an aikakauden palkkasoturit, kävivät; sillä nämät miehet olivat virkansa toimituksessa tottuneet kaikkiin sodan hirmutöihin ja verisaunoihin, eikä heissä ollut hiukkaakaan isänmaanrakkautta tai romanttista ritarillisuutta. Vain muutamia tunteja aikaisemmin tässä samassa huoneessa istui säädyllinen, siivo, jopa hiukan liiankin vakava pöytäkunta pappeja ja maallikko virkamiehiä, joiden seurassa ei sopinut muuten kuin kuiskaamalla laskea kevytmielisempää leikkipuhetta, ja vaikka syömistä ja juomista oli yltäkyliin, kuitenkin noudatettiin ulkokultaisuuden rajaa lähentelevää kohtuullisuutta – nyt sitä vastoin oli siellä niin hurja ja pauhaava mässäys vallalla, että itse saatanakin, jos hän olisi istahtanut pöydän päähän pitojen esimieheksi, tuskin olisi voinut siihen mitään lisätä. Pöydän päässä istui piispan valtaistuimella, joka kiireesti oli tuotu tänne suuresta neuvottelusalista, itse pelättävä Ardenni-vuoriston Metsäkarju, mies joka täydesti ansaitsi tämän hirvittävän nimen, josta hän näytti itse iloitsevan, ja jonka ansaitsemiseksi hän tekikin kaikki voitavansa. Kypärin hän oli riisunut päästään, mutta muuten hän oli täysissä raskaissa ja kiiltävissä rautavarustuksissaan, joista hän luopuikin ani harvoin. Hartioilta riippui vahva suunnattoman suuren metsäkarjun nahasta tehty viitta, johon oli sovitettu hopeiset sorkat sekä torahampaat. Päänahka oli siten laitettu, että se, kypärin päälle vedettynä, milloin parooni oli täysissä varustuksissa, tai, niinkuin tässä tilaisuudessa, kypärittömään päähän painettuna, irvisteli vastaan hirveänä kuvatuksena; ja kuitenkaan kasvot, jotka pilkistivät sen alta esille, tuskin olisivat tarvinneet tämmöistä lisäpelotusta tavallisen ja luonnollisen hirvittävyytensä lisäksi. Yläpuoli De la Marck’in kasvoista, sellaisina kuin ne olivat lähteneet luonnon käsistä, miltei salasi hänen sisällisen luonteensa. Sillä vaikka hänen tukkansa oli yhtä karkea ja siivoomaton kuin sen peitoksi vedetyn päähineen karva, niin näkyi kuitenkin suora, korkea, miehuullinen otsa, leveät, verevät posket, suuret, loistavat, vaaleanharmaat silmät sekä kotkan nokan lailla kaariutuva nenä ilmaisevan urhoollista, jalomielistä sydäntä. Mutta näiden miellyttävämpien kasvojenosien vaikutusta masensi peräti se väkivaltaisuus ja hävyttömyys, mikä oli tullut hänelle tavaksi; sillä nämät molemmat, yhdessä irstaisuuden ja kohtuuttomuuden kera, olivat painaneet De la Marck’in kasvoihin jälkensä, jotka pilasivat hänen muotonsa luontaisen raa’an ritarillisuuden. Väkivaltaisuus ja hävyttömyys, joille hän tavallisesti antoi höllät ohjat, olivat turvottaneet posket ja varsinkin silmien ympärystät; irstainen elämä ja säädyttömät tavat olivat itse silmätkin tummentaneet, punerruttaneet silmän valkuaisen ja muuttaneet koko muodon ilettävällä tavalla sen metsän pedon kaltaiseksi, johon hirvittävä parooni niin kernaasti salli itseään verrattavan. Mutta – kumma ristiriitaisuus ihmismielessä! – vaikka hän muissa kohdissa tahtoi olla metsäkarjun näköinen ja halulla salli, että häntä sillä nimellä mainittiin, koetti De la Marck kuitenkin, kasvattamalla partansa pitkäksi, salata sitä omituisuutta, josta hän alkuaan oli saanut Metsäkarjun nimen. Hänen huulensa sekä ylempi leukaluunsa olivat näet tavattoman paksut ja ulkonevat, ja kun sen lisäksi vielä hänen sivuhampaansa olivat pitkät ja ulospistävät, muistutti hänen kasvojensa alapuoli johonkin määrin metsäkarjun kärsää; ja tämä seikka sekä se, että De la Marck niin hartaasti metsästeli Ardenni-vuoristossa, oli ollut alkusyynä liikanimeen Ardennien Metsäkarju. Hänen partansa, joka oli tuuhea, hirvittävä ja takkuinen, ei muuten voinutkaan peittää tätä muodon luontaista inhottavuutta, eikä myös millään lailla jalostaa paroonin raakaa ulkomuotoa. Hänen sotamiehensä ja upseerinsa istuivat pöydässä sekaisin lüttichiläisten kanssa, joista useimmat kuuluivat alhaisimpaan väkeen. Niiden parissa oli huomattava teurastaja Nickel Block, joka istui itse De la Marck’in vieressä; hänen hihansa olivat ylöskäännetyt, niin että saattoi nähdä hänen käsivartensa aina kyynärpäätä myöten olevan verissä, samoinkuin myös teurastuskirveskin oli pöydällä hänen edessään. Sotamiehillä oli useimmilla pitkä parta, yhtä hirvittävä kuin ylipäällikölläkin; tukka oli kammattu ylöspäin semmoisella tavalla, että se vielä lisäsi heidän luonnostaankin julmaa ulkonäköään. Sen lisäksi olivat useimmat heistä humalassa, niin hyvin voitonriemusta kuin runsaasta viinin juomisesta, josta heidän ulkomuotonsa oli tullut vieläkin hirvittävämmäksi ja inhottavammaksi. Puheet, joita he päästivät suustansa, ja laulut, joita he hoilottivat yrittämättäkään osoittaa mitään kohteliaisuutta tai kuunnella toinen toistansa, olivat niin ruokottomia ja Jumalaa pilkkaavia, että Qventin kiitti onneaan, kun ne hirmuisen melun tähden eivät voineet selvään kuulua hänen seurakumppaninsa korviin. Vielä on sanottava paremmanlaatuisista porvareista, jotka De la Marck’in soturien rinnalla ottivat osaa näihin hirvittäviin pitoihin, että useitten kalpeista kasvoista ja tuskallisesta ilmeestä kävi ilmi, miten vastenmieliset nämät juomingit olivat heille ja kuinka suuresti he pelkäsivät pöytäkumppaneitaan. Toiset sitä vastoin, jotka olivat sivistymättömämpiä ja luonnonlaadultaan raaempia, pitivät sotamiesten vallattomuutta vain urhoollisuutena, jota he mielellään olisivat tahtoneet matkia, ja koettelivat niin paljon kuin mahdollista jäljitellä heidän tapojaan, kiihoittaen itseänsä sillä, että he kaatoivat äärettömin määrin viiniä sekä Schwarzbier’iä (väkevää olutta) kurkkuunsa – onhan ylenjuominen kaikkina aikoina ollut Alankomailla liiankin tavallinen vika. Pitojen varustukset olivat olleet yhtä epäsäännölliset kuin pitoseuralaiset itsekin. Kaikki piispan hopeamaljat ja pikarit, vieläpä kappelikirkon alttariastiatkin – sillä Ardennien Metsäkarju ei pitänyt lukua, vaikka hänen osakseen olisi tullut kirkonvarkaankin nimi – nähtiin täällä sekaisin suunnattoman suurten nahkaleilien sekä kaikenmoisten juomasarvien kanssa. Eräs hirvittävä seikka on vielä lisättävä ja kerrottava; kaiken muun jätämme mielellämme lukijan oman mielikuvituksen täytettäväksi. Kesken kaikkea vallattomuutta, jota De la Marck’in sotamiehet uskalsivat harjoittaa, eräs lanzknecht, jolla ei ollut sijaa pöydässä – mies, joka rynnäkössä oli osoittanut urhoollisuutta ja pelottomuutta – oli häpeämättä temmannut käteensä suuren hopeapikarin ja anastanut sen saaliikseen sanoen ottavansa sen korvaukseksi siitä, ettei hän ollut saanut osaa pidoista. Tälle leikinteolle, joka oli aivan hänen seuransa luonteen mukainen, nauroi De la Marck niin että kaikki hänen kylkiluunsa hyppelivät. Mutta kun toinen sotamies, jolla näytti olleen huonompi maine, yritti samaa vallattomuutta, De la Marck heti paikalla teki lopun leikistä, joka pian olisi tyhjentänyt pöydän kaikista sen kallisarvoisista koristeista. »Hohoh! Ukkosen haltija iskeköön!» huusi hän; »ne, jotka eivät uskalla olla miehiä, kun vihollinen katsoo heitä silmiin, eivät myöskään saa uskaltaa ruveta varkaiksi ystävien kesken. Mitä! Sinä hävytön pelkuri – sinä, joka odotit kunnes laskusilta oli laskettu alas ja portti avattu, sillä aikaa kun kumppanisi Horst väkisin ryntäsi kaivannon ja muurin yli, ''sinäkö'' täällä nokkaviisaaksi rupeat? – Solmikaa hänet ikkunapieleen! – Hän saa jaloillaan lyödä tahtia sillä aikaa kun me juomme maljan toivottaen hänelle onnellista matkaa helvettiin!» Tuskin oli tämä tuomio lausuttu, niin jo samassa oli se täytetty; silmänräpäyksen jälkeen kurja mies jo väänteli itseänsä kuolemantuskassaan, riippuen ikkunan rautakangista. Siellä hänen ruumiinsa yhä roikkui, kun Qventin seuroineen astui sisään; estäen kalpean kuutamon tunkeutumasta saliin, se loi permannolle oudon varjon, joka epäselvästi, mutta sittenkin pelottavasti ilmaisi synnyttäjänsä luonnetta. Pormestari Pavillon’in nimen kulkiessa nyt suusta suuhun tässä meluavassa seurassa, hän koetti näyttää mahtavalta ja ylpeältä, niinkuin hänen kaltaisensa suuriarvoisen ja suurivaltaisen miehen sopi, mutta nähdessään tuon hirvittävän roikaleen ikkunassa sekä hurjan seuran hänen ympärillään, oli hänen sangen vaikea olla masentumatta, vaikka Peterkin, joka itsekin oli jotenkin hämmästynyt, koetti rohkaista häntä kuiskaten hänen korvaansa: »Olkaa mies, mestari, muuten me joudumme kaikki hukkaan!» Pormestari pysyi rohkeana niin hyvin kuin hän saattoi, ja piti lyhyen puheen, jossa hän ilmaisi ilonsa sen suuren voiton johdosta, jonka De la Marck’in sotamiehet ja Lüttich’in porvarit yhdessä olivat saavuttaneet. »Niin», vastasi De la Marck pilkallisesti, »olemmepa viimeinkin saaneet pedon kaadetuksi, sanoi rouvan rakkikoira karhukoiralle. Mutta hehei, pormestari! tulettehan te niinkuin Mars sotajumala, kauneuden jumalatar kumppaninanne. Kuka tuo kaunotar on? – Huntu pois, huntu pois! – ei kukaan nainen saa tänä yönä pitää kauneuttansa yksinomaisuutenaan.» »Se on minun tyttäreni, jalosukuinen päällikkö», vastasi Pavillon, »ja minä pyydän anteeksi, että hän on hunnutettu. Hän on tehnyt semmoisen lupauksen Köln’in kolmelle autuaalle tietäjälle.» »Siitä lupauksesta minä päästän hänet heti», sanoi De la Marck; »sillä täällä aion yhdellä ainoalla kirveeniskulla pyhittää itseni Lüttich’in piispaksi; ja tottahan yksi elävä piispa toki lienee kolmen kuolleen tietäjän arvoinen.» Vahvahdusta ja murinaa kuului vierasjoukon parissa; sillä Lüttich’in porvarit, jopa osa noista raa’oista sotureistakin, kunnioittivat Köln’in kolmea tietäjää – siksi näitä tavallisesti sanottiin – vaikka he eivät olisikaan pitäneet mitään muuta pyhänä. »No, eipähän minulla olekaan mitään petosta mielessäni noita pyhimys-vainajia vastaan», virkkoi De la Marck; »minä tahdon kun tahdonkin vain tulla piispaksi. Hallitsija, joka on sekä maallinen että hengellinen, ja jolla on valta niinhyvin sitoa kuin päästää, soveltuu paraiten teidänkaltaiselle heittiöjoukolle, jolle ei kukaan muu soisi synninpäästöä. – Mutta tulkaa tänne, arvoisa pormestari – istukaa viereeni ja katsokaa miten minä teen sen sijan avonaiseksi, jotta voin itse päästä siihen. – Tuokaa sisään minun edeltäjäni pyhän hiipan kantaja.» Liikettä syntyi salissa, jona aikana pormestari, joka ei käynyt hänelle tarjotulle kunniapaikalle istumaan, valitsi itselleen sijan pöydän alapäässä. Hänen selkänsä taakse, aivan hänen lähelleen, keräytyivät kaikki hänen seuralaisensa aivan kuin lammaslauma, joka, kun vieras koira lähestyy, asettuvat yhteen ryhmään vanhan, kellokkaan pässin taakse, jolla, niinkuin he luulevat, pitäisi arvonsa ja virkansa tähden olla enemmän rohkeutta kuin muilla. Saman paikan läheisyydessä istui myös hyvin kaunis nuorukainen, julman De la Marck’in avioton poika, niinkuin huhu tiesi kertoa; sen lisäksi vielä tiedettiin, että julmuri joskus osoitti tälle nuorukaiselle lempeyttä, jopa hellyyttäkin. Pojan äiti, kaunis jalkavaimo, oli saanut surmansa siten, että tuo armoton soturi oli häntä kerran humalapäissään tai mustasukkaisuuden puuskan aikana pahasti lyönyt; ja tytön kohtalo oli tuottanut väkivallantekijälle niin paljon omantunnonvaivoja kuin vain suinkin hän saattoi tuntea. Tästä osaksi ainakin lie johtunut, että De la Marck rakasti äidittömäksi jäänyttä lasta. Qventin, joka piispan vanhalta kappalaiselta oli saanut kuulla tästä rosvopäällikön heikkoudesta, asettui niin likelle mainittua nuorukaista kuin mahdollista, hän aikoi näet, jos muista keinoista ei olisi apua, käyttää tätä poikaa tavalla tai toisella turvapanttina tai suojana. Sillä aikaa kun kaikki nyt seisoivat ja ahdistunein mielin odottivat mitä tyrannin käskystä oli tapahtuva, kuiskasi eräs Pavillon’in seuralaisista Peterkin’ille: »Eikö mestari sanonut tätä tyttöstä tyttärekseen? – Vaan eihän hän voi olla meidän Trudchen. Tämä tyttönen on varmaankin kahta tuumaa pitempi, ja pistääpä hänen huntunsa alta musta hiussuortuvakin esiin. Meidän torin pyhä Mikael auttakoon! – saattaisipa yhtä hyvin sanoa mustan härän nahkaa valkoisen hiehon nahaksi!» »Hs, hs!» kielsi Peterkin maltillisesti. – »Mitäs jos meidän mestarimme tekee mieli näpistää piispan puistosta joku metsäkauris, josta kotimuorin ei tarvitse saada tietoa! Sopisiko sinun tai minun siinä asiassa ruveta salanuuskijaksi?» »En minä sitä suinkaan tahdo tehdä, veikkonen», vastasi toinen, »vaikka enpä olisi luullut hänen näin vanhana enää puuttuvan luvattomaan metsäkauriinpyyntöön. Saakeli – mikä arkaluontoinen keijukainen tuo onkin! Katsopas kuinka hän kyykistyy tuolle tuolille, ihmisten selän taakse, välttääksensä De la Marck’in poikien silmäniskuja. – Mutta kah, kah! – mitä kummaa he nyt aikovat tehdä vanhalle piispa paralle?» Miehen näin puhuessa väkivaltaiset soturit par’aikaa laahasivat Lüttich’in piispan, Ludvig Bourbon’in sisään hänen oman palatsinsa juhlasaliin. Tukan sekä parran pörröisyydestä sekä vaatteitten epäjärjestyksestä jo näkyi miten pahasti häntä oli pidelty; muutamat hänen papilliseen juhlapukuunsa kuuluvat vaatekappaleet oli huolimattomasti vedetty hänen päälleen, nähtävästi vain hänen virkansa ja arvonsa pilkkaamiseksi. Hyväksi onneksi – ainakin Durward’in mielestä – Isabella kreivitär istui semmoisessa paikassa, ettei sinne voinut paljon nähdä eikä kuulla seuraavasta tapauksesta; sillä muuten neidon säikähdys, jos hän olisi nähnyt suojelijansa näin vaarallisessa tilassa, olisi luultavasti antanut ilmi hänen salaisuutensa ja saattanut hänen omankin henkensä vaaraan. Asettuipa Durward nyt varmuuden vuoksi vielä kreivittären eteen, estääksensä häntä sekä näkemästä että myös muille näyttäytymästä. Seuraava tapaus oli lyhyt ja hirvittävä. Onneton piispa, jota ennen oli pidetty iloisena, hyvänsävyisenä nahjuksena, osoitti nyt, tämän hurjan päällikön tuolin eteen tuotaessa, tässä vaarallisessa tilassa arvokkaisuutta ja mielenylevyyttä, jotka olivat aivan hänen korkean sukuperänsä mukaiset. Hänen ilmeensä oli vakaa, peloton, ja hän seisoi, kun laahaavat väkivaltaiset kädet hellittivät hänet irti, jalona, vaikka samalla myös Jumalan sallimukseen nöyrästi alistuvaisena, puoleksi korkean aatelismiehen, puoleksi kristityn marttyyrin kaltaisena. De la Marck hämmästyi myös vankinsa lujaa miehuutta, varsinkin kun siihen vielä liittyi muisto kaikesta siitä hyvyydestä, jota piispa ennen oli hänelle osoittanut; rosvopäällikkökin nähtävästi oli nyt kahden vaiheella ja loi silmänsä maahan; vasta sitten, kun hän oli tyhjentänyt suuren pikarillisen viiniä, palasi taas hänen katsantonsa ja käytöksensä häpeämätön julkirohkeus ja hän puhui täten onnettomalle vangilleen: »Ludvig Bourbon», lausui armoton soturi kovasti vetäen henkeään, kouristaen kätensä nyrkiksi, purren hampaansa yhteen ja tehden kaikenlaisia muita temppuja, joilla hän saattoi nostattaa ja kiihoittaa luontaista julmuuttansa, – »minä olen pyytänyt sinun ystävyyttäsi, sinä sen hylkäsit. Mitä antaisit nyt siitä, että meidän välimme olisi toisenlainen? – Nickel, ole valmis.» Teurastaja nousi istuimeltaan, tempasi kirveen käteensä, kiersi hiljaa De la Marck’in tuolin ympäri ja seisoi ase kohotettuna paljaissa, suonikkaissa käsissään. »Katsahdapas tuohon mieheen, Ludvig Bourbon!» virkkoi De la Marck jälleen. »Minkä hinnan nyt tarjoat pelastuaksesi tästä vaarallisesta tilanteesta?» Piispa loi surullisen, mutta pelottoman katseen tuohon harmaapartaiseen pyöveliin, joka näytti olevan valmis tyrannin käskyä täyttämään, ja sitten hän lausui lujalla äänellä: »Kuule minua, Wilhelm de la Marck, ja te kunnon miehet kaikki – jos täällä lienee ainoatakaan, joka ansaitsee sitä nimeä – kuulkaa ainoat ehdot, mitkä voin tarjota tälle rosvolle. – Wilhelm de la Marck, sinä olet yllyttänyt kapinaan yhden keisarikunnan kaupungeista – olet väkirynnäköllä valloittanut palatsin, jonka omistajana on yksi pyhän Saksan Keisarikunnan ruhtinaista – olet surmannut hänen väkensä, ryöstänyt hänen tavaransa, tehnyt väkivaltaa hänen persoonalleen – kaikesta tästä olet velkapää joutumaan keisarikunnan pannan alaiseksi – olet ansainnut sen, että sinut julistettaisiin henkipatoksi ja maanpakolaiseksi, maatiluksesi sekä oikeutesi menettäneeksi. – Ja oletpa vielä pahempaakin tehnyt, olet rikkonut vielä pyhempääkin kuin ihmisten lakia – olet siis ansainnut myös vielä ankaramman koston kuin ihmisten kädestä lähtevän. Olet väkivallalla murtanut auki Herran pyhän temppelin – olet tehnyt väkivaltaa yhdelle kirkon isistä – olet saastuttanut Jumalan huoneen rosvoomisella ja verenvuodatuksella aivan kuin kirkonvaras –». »Joko loppui saarnasi?» keskeytti hänet De la Marck polkien vimmaisesti jalkansa lattiaan. »Ei vielä», vastasi piispa, »sillä en ole vielä ilmaissut niitä ehtoja, joita tahdoit kuulla minun suustani.» »Jatka sitten», sanoi De la Marck, »mutta katso, että ehtosi soivat paremmalle korvissani kuin tämä alkupuhe, tai kavahda harmaata päätäsi!» Ja heittäen itsensä taaksepäin tuolin selkänojan varaan, hän kiristi hampaitaan, kunnes vaahto alkoi kuohua hänen huuliltaan aivan kuin metsänpedon torahampaista, jonka nimen hän oli omistanut omakseen ja nahan pukimekseen. »Pahat työsi olen lausunut julki», jatkoi piispa vakavalla lujuudella; »nyt kuule ehdot, jotka minä, laupiaana hallitsijana ja kristityn kirkon piispana, unohtaen minulle persoonallisesti tehdyn väkivallan, anteeksi antaen jokaisen erityisen loukkauksen, armosta tarjoan sinulle. Heitä maahan komentokapulasi – luovu päällikkövirastasi – päästä kahleista vankisi – anna takaisin mitä olet ryöstänyt – ja’a mitä sinulla lienee muuta tavaraa avuksi niille, jotka olet saattanut orvoiksi ja leskiksi – pukeudu säkkiin ja tuhkaan – ota toivioretkeläissauva käteesi ja lähde avojaloin toivioretkelle Roomaan – sitten tahdon itse ruveta puolestasi puhumaan, niin että keisarillinen kamarioikeus Regensburg’issa säästäisi henkesi ja meidän pyhä isämme paavi armahtaisi sinun kurjan sielusi.» Ludvig Bourbon’in lausuessa näitä ehtoja niin lujalla äänellä, kuin olisi hän yhä vielä istunut piispan istuimellaan ja vallananastaja maannut hänen jalkaansa juurella, De la Marck verkalleen ojensi itsensä suoraksi tuolillaan; ja kun piispan vaiettua ensihetken hämmästys oli siirtynyt vihan tieltä, iski hän silmää Nickel Block’ille ja kohotti sormeaan sanaakaan virkkaamatta. Teurastaja sivalsi kirveellään, aivankuin hän olisi toimittanut vain virkaansa kaupungin teurastushuoneessa, ja murhattu piispa kaatui huoahtamattakaan maahan oman piispanistuimensa juureen. Lüttichiläiset, jotka eivät olleet osanneet pelätä näin kauheata tapausta, vaan olivat luulleet keskustelun viimein päättyvän jonkinlaisella sovinnolla, kavahtivat kaikki yht’aikaa ylös, päästäen suustansa kirouksia sekä kostonhuutoja. Mutta Wilhelm de la Marck, kohottaen hirvittävän äänensä yli kaiken melunkin kuuluvaksi, ja pudistaen ojennettua käsivarttansa sekä nyrkiksi kopristunutta kättänsä, huusi: »Hohhoo, te Lüttich’in siat! Te piehtaroitsijat Maas-joen mudassa! – Vai te uskallatte mittailla voimianne Ardennien hurjan Metsäkarjun kanssa? – Ylös, metsäkarjun poikuus!» – tällä nimellä hän usein itse, samoinkuin muutkin, nimitti sotureitaan. – »Näyttäkää noille Flanderin harjaseläville torahampaitanne!» Kaikki hänen miehensä hypähtivät ylös kuultuansa tämän käskyn, ja kun he istuivat sekaisin äskeisten liittolaistensa keskellä ja vielä lisäksi olivat ennakolta saaneet tiedon mahdollisesta hyökkäyksestä, niin oli jokainen heistä heti temmannut naapuriansa kiinni kauluksesta, oikealla kädellä kohottaen leveäteräistä väkipuukkoa, joka lamppujen sekä kuun valossa kirkkaasti välkähti. Kaikki käsivarret kohosivat, vaan ei yksikään iskenyt; sillä uhrit olivat kovin hämmästyksissään yrittääksensäkään vastarintaa, ja De la Marck’in tarkoitus luultavasti olikin vain peloittaa porvariliittolaisiansa. Mutta yht’äkkiä sai tämä seikka ihan toisen käänteen Qventin Durward’in kautta, joka oli paljon neuvokkaampi ja päätöksissään kerkeämpi kuin hänen ikäisensä tavallisesti, ja jonka rohkeutta sitä paitsi tänä hetkenä kiinnitti kaikki se, mikä vain suinkin olisi saattanut enentää hänen luontaista älykkäisyyttänsä ja mielenpontevuuttansa. Hänkin teki samoin kuin De la Marck’in miehet, hyppäsi Kaarle Eberson’in, heidän päällikkönsä pojan kimppuun, jonka hän helposti sai valtaansa, uhkasi väkipuukollansa nuorukaisen kurkkua ja huusi: »Semmoinenko on teidän leikkinne? No siihenpä tahdon sitten minäkin ottaa osaa!» »Seis, seis!» huusi De la Marck – »eihän tämä ole muuta kuin leikkiä – ei muuta kuin leikkiä! – Luuletteko te, että minä tahtoisin tehdä pahaa hyville ystävilleni ja liittoveljilleni, Lüttich’in miehille! – Sotamiehet, päästäkää irti, käykää istumaan, viekää pois tuo raato» – hän potkaisi piispan ruumista jalallaan, »joka on nostanut riitaa ystävien kesken, ja huuhdelkaamme kaikki vihat uudella maljalla!» Kaikki hellittivät uhrinsa irti, ja sotamiehet sekä porvarit seisoivat nyt ja katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin he eivät oikein olisi tietäneet olivatko he ystävyksiä vai vihamiehiä. Qventin käytti tämän hetken hyväkseen. »Kuulkaa minua, Wilhelm de la Marck», lausui hän, »ja te Lüttich’in porvarit! – Ja te, nuori herra, olkaa hiljaa» – sillä Kaarle Eberson yritti tempaista itsensä irti – »ei teille tehdä vahinkoa, jollei vielä kerran tapahdu jotain tuommoista kovin terävää pilaa!» »Kuka, paholaisen nimessä, sinä olet», kysäisi kummastunut De la Marck, »joka olet tullut tänne meidän omaan pesäämme määräämään ehtoja ja ottamaan panttivankeja? – meiltä, jotka kyllä olemme tottuneet vaatimaan muilta pantteja, vaan emme semmoisia koskaan anna kenellekään?» »Minä olen Ludvigin, Ranskan kuninkaan palveluksessa», lausui Durward rohkeasti, »jousimies hänen skotlantilaisessa henkivartija-komppaniassaan, niinkuin te jo puheestani ja puvustani mahdatte arvata. Minut on lähetetty tänne teidän tekojanne tarkkaamaan ja kuninkaani tietoon saattamaan; mutta ihmeekseni näen tässä, että teidän tekonne pikemmin ovat pakanain kuin kristittyjen, pikemmin hullujen kuin järkimiesten tekoja! Burgundin Kaarlen sotajoukot lähtevät heti paikalla marssimaan teitä kaikkia vastaan, ja jos te toivotte Ranskalta apua, tulee teidän käyttäytyä toisella tavalla. – Mitä teihin tulee, te Lüttich’in porvarit, niin kehoitan teitä viipymättä palaamaan kotikaupunkiinne; ja jos joku rupeaisi teidän lähtöänne estämään, niin julistan estäjän minun herrani, kaikkein armollisimman Ranskan kuninkaan viholliseksi!» »Eläköön Ranska ja Lüttich! Ranska ja Lüttich!» huusivat Pavillon’in seuralaiset ynnä myös useat muut porvarit, joiden miehuutta Qventin’in rohkeat sanat olivat karaisseet. »Eläköön Ranska ja Lüttich! Ja eläköön tämä urhokas jousimies! Me tahdomme hänen puolellaan elää tai kuolla!» Wilhelm de la Marck’in silmät säihkyivät, ja hän kaappasi väkipuukkonsa, ikäänkuin lennättääkseen sen tuon rohkean puhujan sydämeen. Mutta hän katsahti ensin ympäri salia ja näki soturiensa katseissa jotain, jota ''hänenkin'' täytyi ottaa lukuun. Heidän parissaan oli paljon ranskalaisia, ja kaikki he tiesivät kuinka paljon salaista raha-apua De la Marck oli saanut sen maan kuninkaalta, olipa sitä paitsi myös moni heistä kauhuissaan äskeisen väkivaltaisen, kirkonkin vihaa nostavan teon johdosta. Burgundin Kaarlen nimi soi pelottavalta, sillä tiedettiin sen miehen varmaankin koettavan viimeiseen asti kostaa tämmöisiä tekoja; ja se ajatus, että riitaantuminen lüttichiläisten kanssa sekä Ranskan kuninkaankin suututtaminen vielä päälliseksi olisi hurjinta hulluutta, teki masentavan vaikutuksen soturien rohkeuteen, jos kohta heillä olikin pää nyt aivan pyörällä. De la Marck sanalla sanoen älysi, ettei hän omaltakaan väeltään nyt enää saisi apua mihinkään uuteen väkivallantekoon, ja hilliten vimmaa, joka kuvastui hänen otsallansa ja silmissänsä, hän ilmoitti, »ettei hänellä suinkaan ollut mitään pahaa mielessä hyviä ystäviänsä lüttichiläisiä vastaan, jotka kaikki saisivat, jos niin tahtoivat, esteettömästi lähteä pois Schönwald’ista, vaikka hän kyllä olisi suonut, että he olisivat viettäneet hänen seurassaan edes yhden ainoan yökauden heidän voittonsa kunniaksi». Tähän hän sitten vielä suuremmalla mielenmaltilla kuin mitä hänellä oli tapana, lisäsi »mielellään rupeavansa seuraavana päivänä tai niin pian kuin heille sopisi keskusteluihin siitä, kuinka saalis olisi jaettava ja mihinkä toimiin oli ryhdyttävä heidän yhteiseksi puolustuksekseen. Lopuksi hän lausui vielä toivomuksen, että ainakin tämä skotlantilainen herra tekisi hänen pidoilleen sen kunnian, että hän viettäisi yötä Schönwald’issa». Durward kiitti kutsusta, mutta sanoi lähtönsä tai jäämisensä riippuvan Pavillon’ista, jonka seuraan häntä oli erikoisesti käsketty liittymään; mutta tietysti hän oli seuraava Pavillon’ia, kun tämä jälleen tulisi käymään urhokkaan Wilhelm de la Marck’in majapaikkaan. »Jos teidän lähtönne riippuu minun lähdöstäni», virkkoi Pavillon kiireesti ja aivan ääneensä, »niin te varmaankin lähdette Schönwald’ista silmänräpäystäkään kauemmin viipymättä – ja jollette aio tulla takaisin Schönwald’iin muuta kuin minun seurassani, niin eipä ole luultavaa, että te kovinkaan pian saatte nähdä jälleen tämän paikan.» Puheensa loppulauseen kunnon pormestari mutisi itsekseen, peläten siitä koituvan pahaa, jos hän kaikkien kuullen päästäisi sanoiksi tunteensa, joita hän ei kuitenkaan kokonaan saanut hillityiksi. »Pysykää aivan likellä minun takanani, rivakat nahkuripoikani», sanoi hän henkivartijoilleen, »ja lähtekäämme niin joutuisasti kuin mahdollista pois tästä varkaitten pesästä.» Useimmat korkeampisäätyiset lüttichiläiset näyttivät olevan samaa mieltä kuin pormestari, ja tuskinpa nekään iloitsivat yhtä paljon rynnätessään Schönwald’iin kuin nyt päästessään eheinä sieltä pois. Heidän sallittiin esteettä lähteä linnasta; ja iloinenpa oli Qventinkin, kun nuo hirvittävät muurit olivat heidän selkänsä takana. Ensi kertaa sen jälkeen kun he olivat astuneet tuohon kauheaan saliin, uskalsi Qventin kysyä nuorelta kreivittäreltä, miten hän jaksoi. »Hyvin, hyvin», vastasi Isabella kuumeenkaltaisella kiiruulla, »aivan hyvin – älkää vain viivyttäkö matkaamme kysymyksillä – älkäämme menettäkö ainoatakaan silmänräpäystä sanoilla – paetkaamme – paetkaamme!» Näin puhuessaan hän yritti jouduttaa askeleitansa; mutta se onnistui häneltä niin huonosti, että hän olisi uupumuksesta vaipunut maahan, jollei Durward olisi tukenut häntä. Nuori skotlantilainen nosti hänen suojaansa annetun rakkaan holhokin syliinsä samalla hellyydellä kuin äiti, kun tämä pelastaa lapsensa vaarasta. Ja kun neito, ajattelematta mitään muuta paitsi pelastusta, kiersi toisen käsivartensa Durward’in kaulaan, niin nuorukainen ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan tämän yön vaarasta, koska loppu oli muodostunut tämmöiseksi. Kunnon pormestaria puolestaan tuki ja laahasi mukanansa uskollinen neuvonantaja Peterkin sekä toinen kirjuri. Ja näin he semmoisella kiireellä, etteivät uskaltaneet huoahtaakaan, joutuivat joen varrelle. Matkallaan he kohtasivat montakin liikkeellä olevaa porvariparvea, jotka olivat uteliaat saamaan tietoja, miten rynnäkkö oli onnistunut ja oliko todellakin totta, mitä huhu jo tiesi kertoa, että voittajain välille oli noussut eripuraisuutta. Välttäen näitä utelioita niin paljon kuin mahdollista, saivat he viimein, Peterkin’in ja muutamien hänen kumppaniensa uutteran toimen avulla, veneen hankituksi itselleen. Siinä oli heillä nyt tilaisuutta hiukan levähtää, ja tämä lepo oli tervetullut Isabellalle, joka yhä vielä liikkumatta lepäsi pelastajansa käsivarsilla, kuin myös kunnon pormestarille. Tämä viimeksimainittu, lausuttuansa joukon katkonaisia kiitoksensanoja Durward’ille, jonka mieli tällä hetkellä oli täynnä muita huolia, niin ettei hän joutunut vastaamaan, piti Peterkin’ille pitkän puheen omasta urhoollisuudestaan ja hyväsydämisyydestään sekä vaaroista, joihin nämät molemmat avut olivat hänet tässä niinkuin muissakin tilaisuuksissa saattaneet. »Peterkin, Peterkin», sanoi hän taas, jatkaen illallista valitusvirttänsä, »jollei minulla olisi niin urhokasta sydäntä, en olisi koskaan vastustanut kymmenysveroa, koska jokainen muu elävä henki oli myöntyväinen sitä suorittamaan. – Niin, ja jos sydämeni olisi vähemmän urhokas, niin ei se olisi viekoitellut minua tuohon St. Tron’in tappeluun, missä eräs Hennegaun huovi peitsellään sysäsi minut lietteiseen ojaan, josta sydämeni ja käteni eivät jaksaneet auttaa minua ylös, ennenkuin tappelu oli loppunut. – Niin, Peterkin, ja nyt taas tänä yönä sama urhouteni viekoitteli minut pukeumaan liian ahtaaseen haarniskaan, ja siihen olisin tukehtunut kuoliaaksi, jollei avukseni olisi tullut tämä rivakka nuori herra, jonka virkana sotiminen onkin, ja siihen hänen virkaansa minä toivotan hänelle kaikkea iloa. Ja entäs minun sydämeni, Peterkin, se on saattanut minut köyhäksi mieheksi – tai, oikeammin sanoen, se olisi saattanut minut köyhäksi mieheksi, ellen istuisi jokseenkin tukevalla oksalla tässä matoisessa maailmassa – ja tiesi Jumala kuinka moneen pulaan se vielä on saatava minut, kun nyt ollaan tekemisissä korkeasukuisten neitosten ja kreivitärten ja salaisuuksien kanssa, joiden tähden, sen verran kuin voin arvata, voi vielä puolet omaisuudestani joutua hukkaan ja kaulani takertua pahaan paulaan kaupan päälliseksi!» Qventin ei malttanut kauemmin kuunnella ääneti tätä puhetta, vaan vakuutti pormestarille, että mitä vaaraa ja vahinkoa hänelle koituisikin hänen suojaansa uskotun nuoren kreivittären tähden, niin saisi hän siitä kaikkein sulimmat kiitokset sekä myöskin, sen verran kuin mahdollista, täyden maksun. »Kiitoksia paljon, nuori herra knaappi ja jousimies, kiitoksia paljon», vastasi lüttichiläinen; »mutta kuka teille on sanonut, että tahdon mitään maksua teiltä siitä, mitä kunnon miehenä olen velkapää tekemään? Enhän minä tehnyt muuta kuin valitin, että se saattaisi tulla maksamaan minulle niin ja niin paljon; ja toivonpa, että minun toki on lupa puhua sen verran apulaiselleni, kenenkään tarvitsematta sanoa, että nurisen vahingostani tai vaarastani.» Qventin huomasi tämän johdosta, että hänen ystävänsä kuului tuohon lukuisaan hyväntekijäin luokkaan, jotka palkkioksi teoistaan vaativat itselleen oikeuden saada nurista, vaikkeivät he tahdokaan sillä muuta kuin vetää esille oman vahinkonsa ja saattaa toisen panemaan hiukan suurempaa arvoa heidän jalomieliseen tekoonsa. Durward, viisasti kyllä, pysyi siis ääneti ja antoi pormestarin, kun he saapuivat hänen kotitalolleen, jatkaa murinaansa kaikista niistä vaaroista ja vahingoista, joihin yhteisen edun harrastus tai yksityisille osoittama jalomielisyys olivat hänet saattaneet. Asian laita, totta puhuen, oli sellainen, että kunnon pormestari tunsi arvonsa siitä hiukan alenneen, että hän oli sallinut nuoren muukalaisen ruveta johtajaksi tuona vaarallisena hetkenä Schönwald’in juhlasalissa; ja vaikka hän sinä hetkenä oli ollut hyvinkin mielissään Durward’in sekaantumisen voimallisesta vaikutuksesta, tuntui hänestä kuitenkin nyt, asiata tarkemmin arvellessaan, ettei hänen arvonsa enää ollut entisellään. Tätä seikkaa hän koetti siis nyt korvata siten, että hän ylenmäärin kehui sitä kiitollisuudenvelkaa, jossa hänen isänmaansa ylimalkaan ja hänen ystävänsä erittäin sekä Croyen kreivitär ja tämän neidon nuori suojelija kaikkein eniten olivat hänelle. Mutta kun vene pysähtyi hänen puutarhansa rantaan ja hän itse Peterkin’in avulla oli päässyt maihin, näytti siltä, kuin olisi palaaminen omalle kynnykselle kerrassaan taas haihduttanut kaikki loukkautuneen ylpeyden sekä kateuden tunteet ja muuttanut nyreissään olevan, syrjäytetyn kansanjohtajan suoraksi, ystävälliseksi, vieraanvaraiseksi ja kohteliaaksi isännäksi. Hän huusi kovalla äänellä Trudchen’ia, joka ilmaantuikin heti, sillä harvapa tuona monivaiheisena yönä oli pelolta ja huolelta saanut unta Lüttich’in vallien sisäpuolella. Trudchen sai käskyn pitää hartainta huolta kauniista, melkein tainnoksissa olevasta vieraasta neidosta; ja pormestarin tytär, joka ihastui Isabellan kauneuteen yhtä paljon kuin kreivittären onnettomuus häntä säälitti, täytti velvollisuutensa sisaren hartaudella ja rakkaudella. Vaikka nyt oli jo hyvinkin myöhäinen aika ja vaikka pormestari itse oli kovin väsyksissä, niin töin tuskin Qventin’in onnistui kieltäytyä juomasta kallista, Azincourt’in tappelun aikuista viiniä, jota hänelle nyt tarjottiin. Hänen olisikin vastusteluista huolimatta täytynyt suostua ottamaan kulauksen, jollei talon emäntä olisi ilmestynyt, jonka Pavillon kovalla huudollaan: »Missä ovat kellarin avaimet?» kutsui esille. Emäntä oli muhkea, pieni, palleroinen vaimo, joka aikoinaan oli ollut sievänlainen, mutta jonka erikoisina avuina jo monta vuotta oli ollut punainen, terävä nenä, kimakka ääni sekä se vaatimus, että pormestarin piti kotona alistua hyvän ja terveellisen kurin alle, koska hänellä kodin ulkopuolella oli siksi suuri valta. Saatuansa selvän siitä, mistä hänen miehensä ja vieras keskenään väittelivät, emäntä suorin sanoin päätti, että isäntä oli jo saanut liiaksi viiniä eikä suinkaan tarvinnut sen enempää lisään. Siitä syystä muori, niinkuin pormestari olisi tahtonut, ei ottanutkaan esille avainta siitä suuresta kimpusta, joka hopeavitjoista riippui hänen vyöllänsä, vaan kääntyi mieheensä selin ja saattoi Qventin’in somaan, hauskaan kamariin, missä hänen tuli viettää yönsä. Siellä sai meidän nuorukaisemme käyttää hyväkseen vuodetta sekä muita mukavuuksia, jommoisia hän ei suinkaan ollut koskaan ennen nähnyt; siinä määrin Flanderin porvarit kotielämässään olivat edellä köyhiä, sivistymättömiä skotlantilaisia, vieläpä Ranskankin asukkaita. [[Luokka:Qventin Durward]] 4284 9244 2006-11-24T17:06:41Z Nysalor 5 XXIII Pako {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXII Mässääjät|XXII Mässääjät]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXIV Antaumus|XXIV Antaumus]] |otsikko=XXIII Pako |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Käske vain mun juosta, : niin mahdottomiakin vastaan ryntään, : ja voitan ne. : – – – – – – : Siis vain liikkehelle, : sua seuraan, sydämessä uusi into, : mihinkä, sit’ en tiedä. : Julius Caesar. Vaikka sydän oli täynnä sekaisin riehuvia ilon ja pelon, epäilyksen sekä huolen tunteita, niin edellisen päivän uuvuttavat vaivat vaivuttivat kuitenkin nuoren skotlantilaisen syvään, raskaaseen uneen, josta hän ei herännyt ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Herättäjänä oli talon isäntä, joka astui sisään synkkä huoli otsallansa. Hän kävi istumaan vieraansa vuoteen reunalle ja rupesi pitkälti, monimutkaisesti puhumaan naineen miehen kotivelvollisuuksista, erittäinkin siitä ankarasta ylivallasta ja isännänoikeudesta, jota naineen miehen aina muka tulee pitää voimassa, jos hän sattuu olemaan jostain erimieltä vaimonsa kanssa. Qventin kuunteli tätä saarnaa tarkkaavaisin mielin. Hän tiesi, että naineet miehet, samoin kuin muutkin sotaa käyvät vallat, usein laulavat voitonvirttä pikemmin salatakseen tappiota kuin viettääkseen voittoa. Hän ryhtyi siis kiireesti tyystemmin asiata tutkimaan ja sanoi toivovansa, ettei heidän tulonsa ollut tuottanut vastusta talon kunnon emännälle. »Vastusta! – ei suinkaan!» vastasi pormestari. »Ei ole toista vaimoa, joka olisi aina niin hyvin varustunut kuin Mabel muori – hän on aina iloinen kuin vieraita tulee taloon – hänellä on aina vieraan varalta puhdas vuode ja kelpo ateria, niin kauan kuin Jumala siunaa meidän taloamme ja pöytäämme – toista vieraille kohteliaampaa vaimoa ei olekaan – paha vain, että hänellä joskus on pienet oikkunsa.» »Meidän olomme täällä, sanalla sanoen, on siis hänelle vastenmielinen?» virkkoi Durward kavahtaen ylös vuoteeltaan ja ruveten joutuisasti panemaan päällensä. »Jos vain varmaan tietäisin, että Isabella neiti viime yön kauhujen jälkeen jaksaa matkustaa, niin en suinkaan pahoittaisi emännän mieltä viipymällä hetkeäkään kauemmin.» »No niin», sanoi Pavillon, »samaa juuri nuori neito itsekin virkkoi Mabel muorille; ja tosiaankin soisin, että olisitte nähnyt miten puna lensi hänen poskillensa, kun hän sen sanoi – maitotyttö, joka on luistellut jäistä tuulta vastaan puolen peninkulman matkan kaupunkiin, olisi kuin lilja häneen verraten – enpä kummeksi tosiaankaan, että Mabel muori rukka on hiukan mustasukkainen.» »Onko Isabella neiti jo tullut ulos kamaristaan?» kysyi nuorukainen jatkaen pukeutumistaan vielä suuremmalla kiireellä. »On», vastasi Pavillon, »ja hän ikävöitsee teitä hartaasti, jotta tulisi päätetyksi mitä tietä te jatkatte matkaanne – koska teidän molempien mieli tekee lähteä. – Mutta tottahan te, toivoakseni, ensin kuitenkin haukkaatte aamiaispalan?» »Miksi ette tätä minulle ennen virkkanut?» kysyi Durward närkästyen. »Hiljaa – hiljaa», vastasi pormestari; »olenpa luullakseni virkkanut teille tämän asian liiankin aikaisin, koska te siitä näin tulistutte. Olisipa minulla vielä muutakin teidän korvillenne aiottua, jos teillä vain olisi tarpeeksi malttia kuunnella.» »Virkkakaa, arvoisa mestari, niin pian ja niin joutuun kuin vain voitte – minä kuuntelen hartaasti.» »No hyvä», jatkoi pormestari. »Minulla on vain yksi sana lisättävänä, se nimittäin, että Trudchen, jota ero tästä sievästä aatelisneidosta surettaa, aivan kuin hän olisi hänen oma sisarensa, käskee teitä pukeutumaan toiseen pukuun. Huhu näet on kaupungilla liikkeellä, että Croyen kreivittäret matkustavat meidän maillamme toivioretkeläispuvussa, Ranskan kuninkaan henkivartijaväkeen kuuluva skotlantilainen jousimies seurassaan. Kerrotaanpa myöskin, että eräs mustalainen viime yönä oli tuonut toisen heistä Schönwald’iin, sen jälkeen kun me sieltä olimme lähteneet. Ja kerrotaanpa vielä lisäksi tämän saman mustalaisen vakuuttaneen Wilhelm de la Marck’ille, ettei teitä olekaan lähetetty tänne lähettiläänä De la Marck’in eikä Lüttich’in kunnon miesten puheille, vaan että te olette omin luvin ryöstäneet nuoren krevittären ja kuljeksitte pitkin maata hänen rakastajanaan. Ja kaikki nämät sanomat ovat tulleet tänne Schönwald’ista tänä aamuna. Ne ovat tulleet minun sekä muidenkin kaupungin raatimiesten korviin, enkä oikein tiedä mikä neuvo olisi parhaiksi. Sillä vaikka omasta mielestäni Wilhelm de la Marck on liian väkivaltaisesti kohdellut niin hyvin piispaa kuin meitäkin, niin on kuitenkin yleisenä mielipiteenä se, että hän sydämensä pohjasta on hyvänluontoinen mies – selväpäisenä tietysti – ja että hän on ainoa herra, joka sopii meidän johtajaksemme sodassa Burgundin herttuaa vastaan – ja, totta puhuen, niinkuin nyt on asian laita, on osaksi minunkin mielipiteeni semmoinen että meidän täytyy pysyä hyvässä sovussa hänen kanssansa, sillä me olemme jo menneet liian kauas voidaksemme enää peräytyä.» »Teidän tyttärenne neuvo on hyvä», virkkoi Durward, joka ei ryhtynytkään mihinkään moittimisiin eikä kehoittelemisiin, jotka, sen hän kyllä näki, eivät voisi enää järkyttää kunnon pormestarin päätöstä, sillä siten tehdessään Pavillon totteli niin hyvin puolueensa mielipiteitä kuin myös vaimonsakin tahtoa. »Teidän tyttärenne neuvo on hyvä – meidän pitää lähteä täältä valepuvussa ja heti paikalla. Voimmehan toki, toivon minä, luottaa siihen, että te pidätte asian salassa ja autatte meidät pakoon?» »Aivan mielelläni – aivan mielelläni sen teen!» sanoi kunnon porvari, joka ei ollut tyytyväinen omaan käytökseensä ja senvuoksi halukkaasti tarttui tähän tilaisuuteen voidakseen sitä jollakin lailla hyvittää. »En voi unohtaa, että te viime yönä pelastitte henkeni niin hyvin sillä, että päästitte auki riivatun teräshaarniskani, kuin myös pelastamalla minut toisesta vielä paljoa pahemmasta pulasta: sillä Metsäkarju ja hänen poikueensa ovat enemmän pirujen kuin ihmisten sukua. Senvuoksi olen teille uskollinen niinkuin miekan terä kahvalleen – sehän on meidän miekkaseppien sananparsi, ja he ovat laatuaan parhaita koko maailmassa. No, nyt kun olette valmis, tulkaa tätä tietä – ja saattepa nähdä kuinka suuresti minä luotan teihin.» Pormestari vei Durward’in makuukamarista omaan huoneeseensa, jossa hän toimitti asioitansa; ja pantuansa oven telkkeeseen ja luotuansa terävän, varovaisen silmäyksen ympärilleen, hän aukaisi salaisen holvikomeron seinäverhon takana, jossa seisoi monta monituistakin rauta-arkkua. Hän avasi yhden niistä, joka oli täynnä gulden-kolikoita, ja pyysi Qventin’iä ottamaan siitä niin suuren summan kuin hän luuli tarvittavan heidän matkakulunkejansa varten. Plessis’n linnasta lähtiessä saatu summa oli jo melkein loppuun kulunut, jonka vuoksi Durward nyt vastaanpanematta otti kaksisataa guldenia; ja näin tehdessään hän vieritti raskaan kuorman Pavillon’in sydämeltä, sillä kunnon pormestarin mielestä tämä epätietoinen laina, jonka hän vapaaehtoisesti antoi, hyvitti vieraanvaraisuuden lain rikkomisen, johon kaikenlaiset muut seikat suureksi osaksi olivat hänet pakoittaneet. Huolellisesti lukittuaan aarrekätkönsä saattoi rikas flanderilainen vieraansa vieraskamariin, ja siellä Durward tapasi Croyen kreivittären jälleen täysissä ruumiin sekä hengen voimissa, vaikka vielä kalpeana edellisen yön hirmuista. Isabella oli puettu flanderilaiseksi porvaritytöksi. Muita ei ollut läsnä paitsi Trudchen, joka toimessaan järjesteli kreivittären pukua ja neuvoi miten hänen tulisi käyttäytyä. Isabella ojensi kätensä Durward’ille ja sanoi nuorukaisen suudeltua sitä kunnioittavasti: »Herra Qventin, meidän täytyy erota näistä hyvistä ihmisistä, etteivät hekin joutuisi siitä onnettomuudesta osallisiksi, joka minua on vainonnut aina isäni kuolemasta asti. Teidän pitää nyt muuttaa pukua ja tulla kanssani, jollette liene tekin kyllästynyt seuraamasta näin onnetonta olentoa.» »Minäkö! – minäkö voisin kyllästyä teitä seuraamasta! Viimeiseen maailman ääreen asti minä seuraan teitä suojelijananne! Mutta te – te itse – jaksatteko te vain kestää tätä matkaa? – Jaksatteko te viime yön hirmujen jälkeen – – –» »Älkää muistuttako niitä mieleeni», vastasi kreivitär; »kaikki pyörii nyt päässäni kuin ilkeä unennäkö. – Onko hyvä piispa pelastunut?» »Toivoakseni hän on vapaa», virkkoi Durward viitaten Pavillon’ia vaikenemaan, sillä pormestari näytti juuri aikovan alottaa hirvittävää kertomusta. »Olisiko meidän mahdollista päästä hänen luoksensa? – Onko hän saanut sotavoiman kokoon?» kysyi Isabella. »Hänen ainoa toivonsa on taivaassa», vastasi nuori skotlantilainen; »mutta minnekä päätättekin lähteä, seuraan minä rinnallanne rohkeana oppaana ja suojelijana.» »Miettikäämme», sanoi Isabella; ja hetkisen aikaa vaiti oltuansa hän lisäsi: »Luostariin minä mieluinten menisin, jollen vain pelkäisi, ettei se olisi tarpeeksi vahva muuri vainoojiani vastaan.» »Hm, hm», sanoi pormestari; »enpä tahtoisi neuvoa teitä yrittämään mihinkään luostariin Lüttich’in hiippakunnassa; sillä Ardenni-vuoriston Metsäkarjulla, vaikka hän muuten on kelpo sotapäällikkö, luotettava liittolainen ja meidän kaupunkimme ystävä, on kuitenkin joskus häijytkin puuskansa, eikä hän, oikein puhuen, pidä suurta lukua luostareista, nunnalupauksista eikä muista sellaisista. Kerrotaanhan kokonaisen parven nunnia – se on entisiä nunnia – aina seuraavan hänen komppaniansa marssien mukana.» »Laittautukaa joutuisasti valmiiksi, herra Durward», virkkoi Isabella keskeyttäen tämän liikoihin menevän kertomuksen, »koska teidän uskollisuutenne on ainoa turvani.» Tuskin olivat pormestari ja Durward lähteneet kamarista, niin Isabella rupesi kyselemään Trudchen’ilta kaikenlaista teitten ynnä muun johdosta, osoittaen niin suurta mielenmalttia ja neuvokkaisuutta, että flanderilaistyttö ei voinut olla huudahtamatta: »Armollinen neito, oikeinpa minä ihmettelen teitä! – Olen kyllä kuullut miesten mielenlujuudesta, mutta teillä näyttää olevan enemmänkin kuin inhimillistä lujuutta.» »Hätä», vastasi kreivitär, »hätä, ystävä kulta, tekee mielen lujaksi, samoinkuin se neuvonkin keksii. Jonkun aikaa takaperin olisin pyörtynyt, jos olisin nähnyt yhdenkin veripisaran tipahtavan mitättömästä haavasta – nyt olen niin sanoakseni nähnyt ympärilläni sydänverien virtaavan tulvinaan, ja kuitenkin olen pysynyt pyörtymättä, mieleltäni hämmentymättä – Älä luule, että se oli helppoa», lisäsi hän nojaten Trudchen’in käsivarteen vapisevan kätensä, vaikka ääni yhä vielä kuulosti lujalta, »minun sydämeni on kuin tuhansien vihollisten piirittämä linna, joita ainoastaan järkähtämättömin mielenlujuus voi estää joka haaralta ja joka hetki tekemästä rynnäkköä. Jos tilani olisi hiukankin vähemmän vaarallinen kuin se on – jollen selvään näkisi ainoan pelastukseni kuolemaakin kauheammasta kohtalosta olevan siinä, että jaksan pitää pääni pystyssä ja mieleni hämmentymättä – niin, Trudchen, tällä hetkellä heittäytyisin sinun rintaasi vasten ja huojentaisin ahdistunutta sydäntäni semmoisella kyyneltulvalla ja semmoisella pelon nyyhkytyksellä, ettei koskaan ole voinut sen tuskallisempaa syöksähtää särkymäisillään olevasta sydämestä!» »Älkää toki, armollinen neito!» kehoitti surkutteleva Flanderin tyttö. »Rohkaiskaa mielenne, lukekaa rukouksenne ja heittäytykää Jumalan turviin; ja tosiaankin, jos Jumala ikänä on lähettänyt hätään hukkumaisillaan olevalle pelastajan, niin tuo rohkea, uljas nuori herra epäilemättä on aiottu teidän pelastajaksenne. On minullakin ystävä», lisäsi hän kiihkeästi punastuen, »johon voin hiukan vaikuttaa. Älkää virkkako siitä mitään isälleni; mutta olenpa käskenyt sulhaseni Hans Hanskurin odottaa teitä itäportin kohdalla, eikä hän saa ikipäivinä enää nähdä silmiäni, jollei hän tuo minulle sitä sanomaa, että hän on saattanut teidät täydessä turvassa rajan yli.» Hellä suutelo oli ainoa keino, jolla nuori kreivitär saattoi ilmaista kiitollisuuttansa tälle rehelliselle, hyväsydämiselle porvaritytölle, ja hän vastasi lempeästi suuteloon lisäten hymyillen: »No, jollei kaksi neitoa ja heidän rakastetut sulhasensa saa aikaan valepukua ja pakoretkeä, niin mahtaapa maailma olla aivan muuttunut siitä, miksi sitä aina on minulle kuvailtu.» Eräs kohta tässä puheessa lennätti jälleen punan kreivittären kalpeille poskille, eikä se puna suinkaan vähentynyt sen johdosta, että Qventin astui nyt äkkiä sisään. Hän oli puettu varakkaan Flanderin työmiehen, Peterkin’in pyhävaatteisiin. Miten suuresti pormestarin apulainen oli mieltynyt nuoreen skotlantilaiseen, kävi ilmi siitä auliudesta, jolla hän antoi pukunsa hänelle, samalla vannoen, että vaikka häntä peitottaisiin ja hangattaisiin pahemmin kuin härän nahkaa, ei hänestä saataisi irti sanaakaan, joka voisi saattaa ilmi tämän nuoren herrasväen salaisuuden. Kaksi vahvaa hevosta oli hankittu Mabel muorin toimesta, joka todenteolla ei suonut mitään pahaa kreivittärelle eikä hänen seuralaiselleen, kunhan hän vain sai oman talonsa ja perheensä erilleen kaikista vaaroista, jotka saattoivat koitua näiden vieraitten suojelemisesta. Suurella ilolla hän katseli kuinka he hevosen selkään noustuaan läksivät matkaan, ja huusi heille, että heidän olisi sangen helppo osata itäportille, jos vain pitäisivät Peterkin’iä silmällä; sillä tämän piti koko ajan käydä edellä oppaana, joskin salaten kuuluvansa yhteen seuraan heidän kanssansa. Kohta kun vieraat olivat lähteneet, käytti Mabel muori kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja piti Trudchen’ille pitkän saarnan siitä, kuinka pahaa balladien lukeminen on; sillä sen kauttahan nuo koreilevat hovineitoset tulevat niin rohkeiksi ja seikkailuhaluisiksi, että he, sen sijaan että perehtyisivät johonkuhun kunnolliseen kotiaskareeseen, lähtevät muka vaeltavina neitosina ratsastelemaan pitkin maita, mantereita ilman mitään parempaa seuralaista kuin joku knaappi rahjus, hovipoika hulivili tai muukalainen jousimies hirtehinen, suureksi vaaraksi terveydelleen, tuhlaukseksi varoilleen sekä auttamattomaksi vahingoksi hyvälle maineellensa. Kaikkea tätä Trudchen kuulteli ääneti, sanaakaan vastaamatta; mutta jos oikein käsitämme hänen mielenlaatunsa, niin on suuresti epäiltävää, ottiko hän siitä sen käytännöllisen opin, jota äiti tahtoi hänen päähänsä panna. Sillä välin matkalaiset saapuivat kaupungin itäportille, kulkien ihmisjoukkojen läpi, joiden mieli hyväksi onneksi oli niin täynnä päivän valtiollisia tapauksia ja huhuja, ettei tämä pariskunta, jonka ulkomuodossa ei ollut mitään merkillistä, vetänyt huomiota puoleensa. He pääsivät vartijain sivuitse lupakirjan avulla, jonka Pavillon oli hankkinut, mutta johon hänen virkaveljensä Rouslaer oli kirjoittanut nimensä, ja he erosivat Peterkin Geislaer’ista vaihdettuansa keskenään ystävälliset, vaikka lyhyet jäähyväiset. Kohta sen jälkeen yhtyi heidän seuraansa vankkavartaloinen nuori mies hyvän harmaan hevosen selässä, ja ilmoitti olevansa Hans Hanskuri, Trudchen Pavillon’in sulhanen. Tällä nuorella miehellä oli rehelliset flanderilaiskasvot – vaikka ne tosin eivät olleet mielevintä laatua, vaan ilmaisivat pikemmin iloisuutta ja hyvänsävyisyyttä kuin älyä; eikä kreivitär voinut olla arvelematta, ettei tämä nuorukainen ollut täysin arvokas sulhanen jalomieliselle Trudchen’ille. Hans näytti sittenkin olevan halukas auttamaan morsiamensa hankkeita matkalaisten hyväksi; tervehtien kunnioittavasti hän kysyi kreivittäreltä flanderin kielellä, minne päin hän tahtoi tulla opastetuksi.» »Viekää meidät», vastasi Isabella, »lähimpään kaupunkiin Brabantin rajan taakse.» »Te olette siis päättänyt minne matkamme on suuntautuva?» kysyi Durward lähestyen häntä ja puhuen ranskaa, jota kieltä opas ei ymmärtänyt. »Tietysti», vastasi nuori kreivitär; »sillä nykyisessä tilassani olisi matkani pitkittäminen minulle suureksi haitaksi, vaikkei perille tultuani olisikaan minulla muuta tarjona kuin ankaraa vankeutta.» »Vankeutta!» huudahti Durward. »Niin, ystäväni, vankeutta; mutta aionpa pitää huolta siitä, ettei ainakaan sama kohtalo teitäkin kohtaa.» »Älkää puhuko mitään minusta – älkää huoliko minusta», sanoi Durward. »Jos vain näkisin teidät hyvässä turvassa, niin ei minusta olisi paljon lukua.» »Älkää näin kovaa puhuko», sanoi Isabella neiti, »te herätätte oppaamme huomiota – katsokaa kuinka hän jo on ratsastanut edemmäksi.» Hyvänluontoinen flanderilainen, joka kohteli muita, niinkuin hän olisi suonut samanlaisessa tilaisuudessa itseäänkin kohdeltavan, oli todella Durwardin lähestyttyä kreivitärtä poistunut, jottei hän liikana henkilönä olisi heille vastuksena. – »Niin», jatkoi Isabella huomattuansa ettei kukaan heitä tarkannut, »teille, ystäväni, suojelijani, – miksi minä kainostelisin enkä nimittäisi teitä siksi, miksi Jumala teidät on minulle suonut – teille on minun velvollisuuteni ilmoittaa, että olen päättänyt palata kotimaahani ja antautua Burgundin herttuan armoille. Hairauttava, vaikka hyvääsuova neuvo saattoi minut pakenemaan hänen turvistaan ja etsimään suojaa Ranskan viekkaan, kavalan Ludvigin luota.» »Ja te olette siis päättänyt suostua kreivi Campobasson, Kaarle herttuan häijymielisen suosikin puolisoksi?» Näin puhui Durward, ja hänen äänensä ilmaisi, miten salainen sydämentuska sekä yritys osoittaa välinpitämättömyyttä taistelevat hänessä keskenänsä; aivan kuin kuolemaan tuomittu pahantekijä parka teeskennellyllä mielenlujuudella, jota ei kuitenkaan hänessä lainkaan ole, kysyy, onko tuomiopäätös jo saapunut. »Ei, Durward, ei», vastasi Isabella kohottautuen satulassaan, »siihen inhottavaan paikkaan ei koko Burgundin valtakaan ole pakottava neitoa, joka on Croyen suvun tyttäriä. Burgundin herttua anastakoon minun maani ja läänini, hän sulkekoon minut vangiksi luostariin – mutta se onkin pahinta, mitä minulle voi tapahtua, ja pahempaakin vielä kärsisin, ennenkuin antaisin käteni Campobassolle.» »Pahempaako!» virkkoi Durward; »ja mikä voisi olla ryöstöä ja vangitsemista vieläkin pahempaa? – Oi, ajatelkaa toki vielä asiaa, niin kauan kuin teillä on Jumalan raitis ilma ympärillänne ja mies läheisyydessänne, joka panisi henkensä alttiiksi saattaaksensa teidät Englantiin, Saksanmaalle, vaikkapa Skotlantiinkin, joissa kaikissa maissa te varmaan löytäisitte jalomielisiä suojelijoita – oi, niin kauan kun vielä näin on laita, älkää kovin ajattelemattomasti luopuko vapaudestanne, Jumalan parhaasta lahjasta! – Kauniistipa todella eräs minun maani runoilijoista laulaa: : Oi kallein aarre, vapaus! : Sinutt’ ei maistais huvitus: : vapaana vaan voi viihtyä, : vapaana hausk’ on elämä. : Ja köyhyys, murhe, kaikki kurjuus, : ne mainitset kun sanot: orjuus. Isabella kuunteli surullisella hymyllä seuralaisensa vapauden ylistysvirttä, ja vähäisen ajan perästä hän vastasi: »Vapaus on luotu miehiä varten, mutta – naisen täytyy aina hakea jotakin suojelijaa, koska hän on semmoiseksi luotu, ettei hän itse voi itseään suojella. Ja kukapa suojelijakseni suostuisi? – irstainenko Englannin Edward? – vai tuo juomari Saksan Wenzeslausko? – vai joku Skotlannissako? – Voi, Durward, jospa olisin teidän siskonne, ja jos te voisitte luvata minulle, että jossakin noista vuorilaaksoista, joista te niin mielellänne kerrotte, voisin saada suojapaikan armeliaisuudesta tai muutamien minulle säilyneitten kalleuksien hinnalla, niin tahtoisin siellä elää rauhassa ja unohtaa säädyn, mihin syntymäni kautta olin aiottu. – Jos te voisitte luvata minulle, että saisin siellä turvapaikan jonkun arvoisan aatelisrouvan luona – jonkun paroonin luona, jonka sydän olisi yhtä luotettava kuin hänen miekkansa terä – niin se olisi todellakin tulevaisuudentoivo, jonka saavuttamiseksi maksaisi vaivaa alistua yhä uudistuvien moitteitten alaiseksi matkustamalla yhä edemmäksi!» Tämän myönnytyksen hän teki vapisevalla, heltyneellä äänellä, joka täytti Qventin’in sydämen ilolla, mutta samalla myös koski siihen kipeästi. Hän epäröi hetken aikaa ennenkuin hän vastasi, kiireesti miettien mielessänsä, olisiko hänellä mitään mahdollisuutta hankkia Isabellalle suojaa Skotlannissa. Mutta se surettava totuus voitti väkisinkin muut ajatukset, että olisi kunnoton ja armoton teko, jos hän neuvoisi Croyen kreivitärtä lähtemään maahan, missä hänellä ei ollut vähintäkään keinoa eikä mahdollisuutta hankkia hänelle turvapaikkaa. »Armollinen neiti», lausui hän viimein, »rikkoisinpa häijyllä tavalla kunniani sekä ritarivalani vaatimuksia vastaan, jos sallisin teidän perustaa päätöksenne siihen luuloon, että minulla muka Skotlannissa olisi voimaa hankkia teille muuta suojaa paitsi sitä, jota mitättömällä kädelläni voin tarjota teille tässä teidän rinnallanne. Tuskinpa tiedän virranneeko vielä minun sukuni verta yhden ainoankaan ihmisen suonissa, joka elää minun kotimaassani. Innerquharityn ritari valloitti meidän linnamme sydänyön aikana ja tappoi kaikki, jotka kantoivat minun sukunimeäni. Jos nyt taas olisinkin Skotlannissa, niin ovat minun perintöviholliseni lukuisat ja mahtavat, minä yksinäinen ja voimaton; ja jos itse kuningas tahtoisi suoda minulle oikeutta, niin eipä hänkään uskaltaisi yhden yksinäisen raukan asiaa puolustaakseen suututtaa päällikköä, joka ratsastaa viidensadan huovin seurassa.» »Voi!» sanoi kreivitär, »ei ole siis ainoatakaan nurkkaa maailmassa, missä ei olisi sortoa, koska se yhtä rajusti raivoo teidän autioilla vuorillannekin, jotka tarjoavat niin vähän tyydytystä ahneudelle, kuin meidän rikkaissa viljavissa Alankomaissamme!» »Se on surkea totuus, jota en uskalla kieltää», virkkoi skotlantilainen, »että meidän keskenään eripuraiset clan’imme (heimokunnat) teloittavat toinen toisiaan ilman mitään sanottavaa muuta syytä paitsi koston himoa ja verenvuodatuksen huvia. Ja Ogilviet sekä heidän kaltaisensa tekevät Skotlannissa juuri samanlaisia tekoja kuin De la Marck rosvoineen tästä maassa.» »Ei enempää puhetta Skotlannista siis», sanoi Isabella kylmäkiskoisella äänellä, lieneekö se sitten ollut luonnollinen vai teeskennelty, »ei enempää puhetta Skotlannista – jonka mainitsinkin vain leikillä nähdäkseni, uskaltaisitteko te todella neuvoa minulle turvapaikaksi kristikunnan rauhattominta maata. Tahdoin vain koettaa teidän totuudenrakkauttanne, ja ilokseni olen nähnyt, että voin siihen luottaa, vaikka asia olisikin teille miten läheinen hyvänsä. Vielä kerran sanon siis, etten tahdo ajatellakaan muuta turvaa kuin sitä, minkä voin saada ensimäiseltä vastaantulevalta, kunnialliselta Kaarle herttuan vasalliherralta, ja hänen vangikseen aion antautua.» »Miksi ette pikemmin lähde omaan kreivikuntaanne ja omaan vahvaan linnaanne, niinkuin teillä Tours’ista lähtiessä oli aikomus?» kysyi Durward. »Miksi ette tahdo kutsua kokoon isänne vasalleja ja ruveta sovittelukeskusteluihin herttuan kanssa, pikemmin kuin että antaudutte ehdottomasti hänen armoilleen? Totta varmaanhan pitäisi olla montakin uljasta sydäntä, jotka nousisivat teidän asiatanne puolustamaan; tunnen yhden kumminkin, joka mielellään uhraisi henkensä muille esimerkiksi.» »Voi!» sanoi kreivitär. »Se tuuma, jota kavala Ludvig neuvoi, tarkoitti, samoinkuin kaikki muutkin hänen neuvonsa, enemmän hänen omaa etuaan kuin minun onneani, ja sitä paitsi on se nyt mahdotonta senvuoksi, että nuo petturit Zamet ja Hairaddin ilmaisivat sen Burgundin herttualle. Minun sukulaiseni vangittiin, ja minun linnaani asetettiin Burgundin väkeä. Jokainen yritys minun puoleltani saattaisi vain minun lääniläiseni Kaarle herttuan koston alaisiksi; ja miksi aiheuttaisin vielä enempää verenvuodatusta kuin mitä näin mitättömän olennon tähden jo on ollut? Ei, minä aion totella hallitsijaani, niinkuin uskollisen vasallin sopii, kaikessa mikä ei koske sydämeni vapaata valitsemisoikeutta, varsinkin koska luulen, että sukulaiseni, Hameline kreivitär, joka kaikkein ensin neuvoi, vieläpä yllytti minua pakoon, on jo varmaankin turvautunut tähän samaan viisaaseen ja kunnialliseen neuvoon.» »Teidän sukulaisenne!» toisti Durward, jonka mieleen tämä nimi johdatti nyt asian, mistä nuorella kreivittärellä ei vielä ollut mitään tietoa, ja joka näissä joutuisasti peräkkäin sattuvissa, vaarallisissa, kaikkia tunteita liikkeelle nostattavissa ja häntä lähemmin koskevissa tapauksissa oli kokonaan haihtunut hänen muististaan. »Niin – minun tätini – kreivitär Hameline de Croye – tiedättekö mitään hänestä?» kysyi Isabella. »Tottahan hän nyt lienee Burgundin lipun suojassa. Te olette ääneti. Tiedättekö mitään hänestä?» Tämä viimeinen kysymys, joka ilmaisi mitä tuskallisinta levottomuutta, pakoitti Durward’in kertomaan mitä hän krevittären kohtalosta tiesi. Hän mainitsi, että hänet oli kutsuttu auttamaan neiti Hamelinen pakoa Schönwald’ista, jossa yrityksessä hän tietysti luuli neiti Isabellankin olevan mukana – hän mainitsi miten hän, heidän tultuaan metsään, oli havainnut, ettei niin ollutkaan laita – ja lopulla hän kertoi millä tavalla hän oli tullut takaisin linnaan ja missä tilassa hän sen silloin oli tavannut. Mutta hän ei virkkanut mitään niistä toiveista, jotka nähtävästi häilyivät Hamelinen mielessä Schönwald’ista lähtiessänsä eikä myös mitään siitä huhusta, että neiti Hameline olisi joutunut Wilhelm de la Marck’in käsiin. Arkatuntoisuus esti häntä edes puolellakaan sanalla viittaamasta edelliseen seikkaan, ja pelko miten se saattaisi Isabellaan vaikuttaa tällä hetkellä, kun tarvittiin voimaa ja lujuutta, aiheutti sen, ettei hän maininnut toistakaan asiaa, varsinkin koska se vain huhuna oli tullut hänen tietoonsa. Tämä kertomus, vaikka nuo tärkeät seikat jäivätkin mainitsematta, teki syvän vaikutuksen Isabella kreivittäreen, joka, ratsastettuaan jonkun aikaa ääneti, virkkoi kylmää mielipahaa ilmaisevalla äänellä: »Ja niin te siis hylkäsitte onnettoman sukulaiseni autioon metsään, kunnottoman mustalaisen ja petollisen palvelustytön armoille? – Täti parka, sinähän aina ylistelit tämän nuoren herran uskollisuutta!» »Jollen olisi näin tehnyt, korkeasukuinen neiti», virkkoi Durward, joka syystä pahastui sitä, että hänen ritarillinen apunsa tulkittiin siten rikokseksi, »niin mikä olisi sen neidon kohtaloksi tullut, jota auttamaan velvollisuuteni vielä hartaammasti pakoitti minua? Jos minä ''en'' olisi jättänyt kreivitär Hamelinea niiden ihmisten huostaan, jotka hän itse oli neuvonantajikseen valinnut, niin olisipa kreivitär Isabella nyt jo aikoja sitten Wilhelm de la Marck’in, Ardennien hurjan Metsäkarjun puolisona.» »Te olette oikeassa», sanoi Isabella taas tavallisella äänellään; »ja minä, jolle teidän horjumaton ystävyytenne on ollut eduksi, olen häijysti ja kiittämättömästi tehnyt teille vääryyttä. Mutta voi onnetonta tätiäni! Ja voi kunnotonta Marthon’ia, joka niin kokonaan oli voittanut tätini luottamuksen ja joka sitä niin vähän ansaitsi! – Marthonhan toi tätini luo nuo konnat Zamet’in ja Hairaddin’in, jotka valheellisella ennustamisen ja tähtien selittämisen taidollaan saivat hänet valtoihinsa. Marthon myös, vahvistaakseen heidän ennustuksiansa, kiihoitti tädin – kuinka sanoisinkaan – avioliitto- ja sulhastoiveita, jotka tätini iällä jo olivat melkein turhat ja häpeälliset. Nyt näen selvästi, että Ranskan kuningas Ludvig alusta alkaen viritti kaikki nämät paulat ympärillemme siksi, että hän saisi meidät pakenemaan turviinsa tai, oikeammin sanoen, antautumaan hänen valtaansa. Ja kuinka sopimattomasti, epäkuninkaallisesti, epäritarillisesti, kunniattomasti hän käyttäytyi meitä kohtaan, sen jälkeen kuin me olimme tehneet tuon hullutuksen, sen te voitte itse, Durward, todistaa. Mutta voi, voi minun tätiäni! – Mikä luulette on tullut hänen kohtalokseen?» Koettaen ylläpitää toivoa, jota ei hänellä itsellään kuitenkaan ollut sydämessään, vastasi Durward rahanahneuden olevan mustalaisissa kaikkia muita himoja voimallisemman; hänen lähtiessään sitä paitsi Marthon suojeli Croyen kreivitärtä; ja olihan lopulta vaikea ajatella, mitä etua näillä roistoilla voisi olla kreivittären pahoinpitämisestä tai murhaamisesta, kun heillä sitä vastoin saattoi olla paljonkin voittoa, jos he kohtelisivat häntä hyvin ja vaatisivat hänestä lunnaita. Johtaaksensa Isabellan ajatukset tästä surullisesta aineesta, kertoi Durward sitten peittelemättä senkin Hairaddin’in kavaluuden, jonka hän oli keksinyt yömajassa likellä Namur’iä ja josta kuningas ja Wilhelm de la Marck näyttivät sopineen keskenään. Isabella säpsähti kauhistuksesta ja toinnuttuansa sanoi sitten: »Hävettääpä tosiaankin minua ja synniksi luen sen itselleni, että sydämessäni siihen määrin olen epäillyt pyhimysten suojelusta ja että silmänräpäyksenkin aikaa olen pelännyt näin hirveästi armottoman, kunnottoman ja häpeällisen vehkeen onnistumista mahdolliseksi, niin kauan kuin taivaassa on sääliviä silmiä, jotka seuraavat ihmisten kurjuutta. Tämmöistä asiaa ei sovi pelolla eikä kauhulla ajatella, vaan se on kokonaan mielestä poistettava mahdottomana kavaluuden ja ilkeyden tekona, niin että vain se, joka ei Jumalaan usko, voisi luulla sen menestyksen mahdolliseksi. Mutta nyt näenkin myös selvään miksi tuo ulkokullattu Marthon niin usein koetti yllyttää vähintäkin kateuden tai mielipahan itua minun ja täti parkani välillä, aina imarrellen läsnäolevaa ja lisäten puheisiinsa sellaista, mikä saattoi nostattaa nurjaa mieltä poissaolevaa kohtaan. Mutta ei minulle koskaan unissanikaan olisi voinut mieleen juolahtaa hänen saattavan olla niin ilkeän, että olisi houkutellut tätini, joka minulle ennen oli ollut niin hellä, jättämään minut Schönwald’iin vaarojen keskelle, yrittäessään itse paeta!» »Eikö neiti Hameline», kysyi Durward, »puhunut mitään aiotusta paostansa?» »Ei mitään», vastasi kreivitär, »vain hämärin sanoin hän puhui jostakin tiedonannosta, jonka Marthon oli minulle antava. Totta puhuakseni, Hairaddin konnan salaperäiset lorut olivat saattaneet täti parkani pään aivan pyörälle, sillä hänellä oli ollut samana päivänä pitkä, salainen keskustelu hänen kanssaan, ja hän päästi suustansa niin paljon kummallisia, hämäriä sanoja, että – että – sanalla sanoen, minä en viitsinyt, niin kauan kuin hän oli siinä mielentilassa, vaatia häneltä mitään selitystä. Mutta armotonta se oli, että hän jätti minut sinne.» »Voinpa kuitenkin puhdistaa neiti Hamelinen semmoisen armottomuuden syytöksestä», sanoi Durward; »sillä yö oli pimeä, ja neiti Hameline niin säikähdyksissään, että hän mahtoi luulla veljentyttärensä olevan mukana, samoin kuin Marthon’in puku ja käytös minutkin petti, jotta luulin molempien Croyen kreivittärien olevan seurassani, erittäinkin toisen heistä», lisäsi hän hiljaisella, vaan kuitenkin selvällä äänellä, »sillä jollen olisi luullut ''hänen'' olevan mukana, niin en olisi kaiken maailman tavaran hinnasta poistunut Schönwald’ista.» Isabellan pää painui alemmaksi, eikä hän ollut huomaavinaankaan sitä intoa, jolla Durward oli puhunut. Mutta hän käänsi jälleen kasvonsa nuoreen herraan päin, kun tämä rupesi puhumaan Ludvigin vehkeistä. Ja liittäen yhteen molemminpuoliset tietonsa ei heidän ollut vaikea päästä selville, että mustalaisveljekset sekä heidän apulaisensa Marthon olivat toimineet kavalan Ranskan kuninkaan välikappaleina, vaikka vanhempi heistä, Zamet, kansallensa ominaisella petturimaisuudella, oli yrittänyt pelata kaksinaista peliä ja saanut siitä ansaitun rangaistuksen. Näin tietojansa keskenään vaihdellen ja näissä puheissaan unohtaen sekä suhteensa outouden että myös matkan vaarat, he jatkoivat kulkuansa useampia tunteja, vain levähdyttäen joskus hevosiansa jossakin syrjäisessä kylässä, seuraten Hans Hanskurin neuvoja, joka kaikissa muissakin suhteissa, eikä vain siinä, että hän antoi heidän enimmäkseen häiritsemättä puhella keskenään, käyttäytyi kuin älykäs, hienotunteinen ihminen ainakin. Se välimuuri, jonka eroava säätyarvo oli rakentanut rakastavan parin välille – rakastavaksi pariksihan heitä jo sopinee mainita – näytti nyt nykyinen tilanne murtaneen; sillä vaikka neito olikin korkeampaa säätyä sekä perinnön kautta verrattain paljoa rikkaampi kuin nuorukainen, jonka ainoana tulolähteenä oli hänen miekkansa, niin oli kuitenkin lukuunotettava, että Isabella tätä nykyä oli aivan yhtä köyhä kuin Durward ja että hänen turvallisuutensa, henkensä sekä kunniansa olivat kokonaan nuoren skotlantilaisen neuvokkaisuuden, urhouden ja uskollisuuden varassa. He tosin eivät ''puhuneet'' sanaakaan rakkaudesta; sillä vaikka nuori kreivitär, jonka sydän oli täynnä kiitollisuutta ja luottamusta, olisi saattanut paheksumatta kuunnella semmoista tunnustusta, niin olisi kuitenkin Durward, jonka kieltä luonnollinen ujous sekä ritarillinen arkatuntoisuus hillitsi, pitänyt sitä kunnottomana nykyisen tilanteen väärinkäyttönä, jos hän olisi sanonut sanankin, josta olisi voinut olettaa hänen tahtovan käyttää hyväkseen tämän tilanteen tarjoamia etuja. He eivät siis ''puhuneet'' rakkaudesta, mutta että heillä kummallakin oli rakkaus mielessä, sitä he eivät voineet auttaa. Ja niinpä heidän keskinäinen välinsä oli nyt semmoinen, jolloin molemmin puolin aavistetaan toinen toisensa tunteiden laadun, vaikkei niitä sanoin ilmaista – heidän välinsä oli semmoinen, joka, sallien rohkeampaa lähenemistä, mutta samalla kuitenkin pitäen sydämen epäilysten vallassa, luo ihmiselämän suloisimmat hetket, mutta joita sangen usein seuraa toisenkinlaiset hetket, joita synkistyttävät kaikki ne tuskat, mitkä sydämen häilyväisyys, pettynyt toivo ja vastarakkautta vailla oleva rakkaus synnyttävät. Kello oli kaksi päivällä, kun opas, kasvoiltaan aivan kalpeana ja täynnä kauhua, toi matkalaisille sen peloittavan sanoman, että parvi De la Marck’in Mustia ratsumiehiä ajoi heitä takaa. Nämät sotamiehet tai, paremmin sanoen, rosvot olivat Saksanmaan alaisista piirikunnista pestattua väkeä ja muuten kaikin puolin lanzknecht’ien kaltaisia, paitsi että heitä käytettiin kepeänä ratsuväkenä. Pitääkseen Mustien ratsumiesten nimen voimassa ja vieläkin enemmän peloittaakseen vihollisiansa, he ratsastivat tavallisesti mustien hevosten selässä ja voitelivat rautavarustuksensa sekä nahkavaatteensa mustalla voiteella, josta kaunistuksesta kädet ja kasvotkin usein saivat osansa. Tapojensa vallattomuudessa ja sydämensä armottomuudessa nämät mustat ratsumiehetkin kilpailivat jalkamies-veljiensä kanssa. Durward, katsahtaessansa taaksepäin pitkää, tasaista maantietä pitkin, jota myöten he kulkivat, huomasi lähestyvän tomupilven sekä pari hurjaa vauhtia ajavaa ratsumiestä sen edellä. Sen nähtyään hän virkkoi matkakumppanilleen: »Isabella kulta, minulla ei ole nyt muuta asetta kuin miekkani; mutta koska en siis teidän puolestanne voi taistella, pakenen teidän kanssanne. Jos vain ennättäisimme tuohon metsään, joka on edessämme, ennenkuin he saavuttavat meidät, niin keksisimme kyllä helposti jonkun pelastuskeinon.» »Koettakaamme, ainoa ystäväni», virkkoi Isabella kiihdyttäen hevostansa nelistämään. »Ja sinä, hyvä mies», jatkoi hän kääntyen Hans Hanskurin puoleen, »mene sinä toista tietä, äläkä jää meidän seuraamme, jotta meidän kova onnemme ja uhkaava vaaramme ei syöksyisi sinutkin turmioon.» Mutta kunnon flanderilainen pudisti päätänsä ja vastasi jalomieliseen kehoitukseen: »Ei, ei, se ei käy laatuun!» – ja jatkoi yhä vain kulkuaan heidän seurassansa. Kaikki kolme ajoivat nyt turvaa lupaavaan metsään päin niin kovaa vauhtia kuin vain suinkin heidän uupuneet hevosensa jaksoivat; ja Mustat ratsumiehet, nähtyään että he aikoivat paeta, ratsastivat myös suuremmalla kiireellä jäljestä. Vaikka pakolaisten hevoset olivat uuvuksissa, jättivät he kuitenkin takaa-ajajat hyvinkin pian jotenkin kauaksi taaksensa, sillä raskaat rautavarustukset eivät heitä rasittaneet ja he pääsivät siis kepeämmin liikkumaan; ei heillä ollut enää puoltakaan virstaa metsän reunaan jäljellä, kun he huomasivat toisen huovijoukon, jonka etupäässä ritarin lippu liehui, tulevan ulos tiheiköstä, ikäänkuin sulkeaksensa heiltä tien. »Heillä on kirkkaat haarniskat», sanoi Isabella, »he ovat luultavasti burgundilaisia. Mutta olkoot keitä tahansa, niin pitää meidän antautua heille pikemmin kuin meitä takaa-ajavien laittomien rosvojen käsiin.» Ja vielä silmänräpäyksen kuluttua hän, katsahdettuansa lippuun, huudahti: »Minä näen lipussa halkinaisen sydämen! Se on Crévecoeur’in kreivin, jalon Burgundin ritarin lippu – hänelle tahdon antautua.» Qventin Durward huokasi – mutta mikä muu saattoi olla neuvoksi? Eikö hän vielä silmänräpäystä aikaisemmin olisi ollut onnellinen, jos hän olisi ollut varma Isabellan pelastuksesta pahemmillakin ehdoilla? – Pian saapuivat he Crévecoeur’in joukon likelle, ja Isabella pyysi päästä päällikön puheille, joka oli seisahduttanut väkensä katsoaksensa mitä Mustat ratsumiehet tekisivät; ja kun kreivi loi neitoon epäröivän silmäyksen, lausui Isabella hänelle: »Jalo kreivi, Isabella de Croye, teidän entisen sotakumppalinne, Reinhold de Croyen tytär, antautuu teille ja pyytää teidän urhollisuudeltanne suojaa itselleen sekä seuralleen.» »Sen saatte kyllä, kaunis sukulaiseni, vaikkapa koko armeijaa vastaan – lukuunottamatta tietysti läänitysherraani, Burgundin herttuaa. Mutta nyt ei ole aikaa puheisiin. Nuo nokiset pirut ovat seisahtuneet ikäänkuin aikoisivat ruveta vastaanpanemaan. – No, Burgundin pyhä Yrjänä auttakoon! – ovatpa ne niinkin julkeat, että lähtevät rynnäkölle Crévecoeur’in lippua vastaan! – Mitä! – Eivätkö nuo roistot tiedä huutia! – Damian, anna tänne peitseni – peitset ojennuksiin! – Crévecoeur apuun!» Tämän sotahuutonsa päästettyään hän ratsujoukkonsa kanssa läksi täyttä nelistä ajamaan Mustia ratsumiehiä vastaan. [[Luokka:Qventin Durward]] 4285 9245 2006-11-24T17:06:46Z Nysalor 5 XXIV Antaumus {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXIII Pako|XXIII Pako]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXV Kuokkavieras|XXV Kuokkavieras]] |otsikko=XXIV Antaumus |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Apua tulkoon taikka ei, ma vangiks, : ritari, antaun. Te mulle tehkää, : min jalo mielenne vaan käskenee – : mut’ muistakaa, ett’ onnen vaihe kerran : teidätkin tähän sijaan saattaa voi, : luettelohon vankein surullisten. : Nimetön. Kahakka Mustien ratsumiesten ja Burgundin huovien välillä kesti tuskin viittä minuuttiakaan, niin joutuisaan jälkimäiset pääsivät voitolle parempien aseittensa, vahvempien hevostensa sekä tarkemman sotakurinsa avulla. Ei ollut vielä viittä minuuttiakaan kulunut, niin Crévecoeur’in kreivi jo palasi metsän reunaan, mihin Isabella oli jäänyt katselemaan taistelua, ja pyyhkäisi verisen miekkansa hevosensa harjaan, ennenkuin hän sen jälleen pisti tuppeen. Osa hänen väestäänkin tuli samassa pois, toinen osa vielä vähän matkaa jatkoi pakenevan vihollisen takaa-ajoa maantietä myöten. »Häpeä», virkkoi kreivi, »että ritarin ja aatelismiehen täytyy tahrata miekkansa tuommoisten sikamaisten luontokappalten verellä.» Näin sanoen hän pisti miekan takaisin tuppeensa ja lisäsi sitten: »Nämät ovat hiukan kolkot tervetuliaiset kotiintulijalle, kaunis serkkuseni, mutta vaeltavat prinsessat eivät saa muuta toivoakaan. Ja hyvissä ajoinpa minä jouduinkin tänne, sillä sen voin vakuuttaa teille, että Mustat ratsumiehet eivät pidä kreivittären kruunua pyhempänä kuin talonpoikais-tytönkään huivia, ja teidän seuralaisistanne luullakseni ei olisi ollut kovin paljon apua heitä vastaan.» »Herra kreivi», sanoi Isabella, »pitemmittä puheitta antakaa minulle tiedoksi, olenko vanki ja minnekä te aiotte viedä minut?» »Tiedättehän, hurja tyttöseni», vastasi kreivi, »mitä siihen vastaisin, jos asia vain riippuisi omasta tahdostani. Mutta te ja teidän hupsu naimishaluinen, miestä takaa-ajava tätinne olette viime aikoina niin hurjalla tavalla käyttäneet siipiänne, että teidän, pelkään minä, on pakko nyt vähän aikaa pitää ne kokoonpantuna häkissä. Minun tehtäväni – se ei ole niinkään hauskaa – on lopussa, kun olen saattanut teidät herttuan hoviin, Peronneen. Sen vuoksi täytyy minun jättää tiedustelujoukon päällikkyys veljenpojalleni, kreivi Tapanille, ja itse palata teidän kanssanne sinne takaisin, sillä arvelen että te tarvitsette puolustajan. – Toivonpa että tämä nuori tuittupää on viisaasti toimittava virkansa.» »Älkää panko pahaksi, hyvä setä», virkkoi Tapani kreivi, »mutta jos epäilette taitoani huovien johtamisessa, niin jääkää itse heidän päällikökseen ja sallikaa minun seurata Croyen kreivitärtä, Isabellaa hänen palvelijanaan ja suojelijanaan.» »Kylläpä maar’, veljenpoikaseni», vastasi setä, »tämä olisi aika hyvä parannus tuumalleni, mutta luulenpa että minulle kuitenkin on parhaiten mieleen siten kuin itse olen asian ajatellut. Ole siis hyvä ja muista, että sinun virkanasi täällä ei ole näiden mustien sikojen teurastaminen, johon toimeen juuri ikään osoitit aivan erinomaista taipumusta, vaan tulee sinun hankkia ja tuoda minulle tosisanomia tapahtumista Lüttich’in seudulla, joista niin hulluja huhuja kuuluu. Kymmenkunta peistä saa seurata minua; muut jääköt tänne minun lippuni kanssa sinun johtosi alle.» »Vielä hetkinen vain, serkku Crévecoeur», sanoi kreivitär Isabella, »ja sallikaa minun antautuessani teille tehdä ehtoja niiden hyväksi, jotka minulle kovassa onnessani ovat olleet apuna. Antakaa tämän kunnon miehen, minun luotettavan oppaani, vahingoittamatta palata takaisin kotikaupunkiinsa Lüttich’iin.» »Veljenpoikani», sanoi Crévecoeur tuikeasti katsahdettuansa Hans Hanskurin rehelliseen, leveään naamaan, »vieköön tämän kunnon miehen, josta ei todella liene mitään pelkoa, suojassaan niin likelle kaupunkia kuin hän itse pääsee, ja päästäköön sitten hänet vapaaksi.» »Älkää unohtako viedä terveisiäni hyvälle Trudchen’ille», virkkoi kreivitär oppaalle ja lisäsi vielä, ottaen helminauhan esille huntunsa alta, »ja pyytäkää, että hän olisi hyvä ja pitäisi tätä onnettoman ystävänsä muistona.» Kunnon Hans otti helminauhan ja suuteli talonpoikaisella kömpelyydellä, mutta vilpittömällä hartaudella, sitä kaunista kättä, joka näin hienotunteisella tavalla palkitsi hänen oman vaivansa ja vaaransa. »Hm! merkkejä ja muistolahjoja!» virkkoi kreivi. »Onko teillä vielä mitään käskemistä, ihana serkkuni! – Meidän olisi jo aika lähteä matkalle.» »Se vain», sanoi kreivitär, ja sanat eivät tahtoneet päästä hänen huuliensa yli, »että te olisitte niin hyvä ja ottaisitte suosioonne tämän – tämän nuoren herran.» »Hm!» sanoi Crévecoeur luoden taas samanlaisen tuikean katsahduksen Qventin’iin kuin taannoin Hans’iin, mutta tällä kertaa silmännähtävästi vähemmällä mielihyvällä. »Hm!» sanoi hän matkien kreivittären hämillistä puhetta. – »Vai niin! – tämä on toisenlaisesta raudasta tehty miekka. – Ja mitä, olkaa niin hyvä ja selittäkää, kaunis serkku, mitä tämä – tämä ''hyvin'' nuori herra on tehnyt, koska hän on ansainnut tämmöisen puolustuspuheen teiltä?» »Hän on pelastanut minun henkeni ja kunniani», sanoi Isabella punastuen häpeästä ja harmista. Qventin punastui myös harmista, mutta hyvin viisaasti tuumi mielessänsä, että harmin osoittaminen pahentaisi vain asiaa. »Vai henkenne ja kunnianne? – Hm!» sanoi taas Crévecoeur’in kreivi. »Näyttääpä minusta, serkkuseni, että olisi ollut parempi, jollette olisi saattanut itseänne siihen tilanteeseen, missä oli pakko joutua tämmöiseen kiitollisuudenvelkaan tälle hyvin nuorelle herralle. – Mutta olkoon menneeksi. Tämä nuori herra kulkekoon vain meidän seurassamme, jos hänen säätyarvonsa on senlaatuinen, ja kyllä minä pidän huolta siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu. – Mutta tästä lähin otan teidän henkenne ja kunnianne suojelemisen omaksi virakseni, ja keksin kenties hänelle soveliaamman viran kuin kuljeksimisen vaeltavien prinsessain knaappina.» »Herra kreivi», virkkoi Durward, joka ei enää malttanut olla ääneti, »jotta ette tuntemattomasta miehestä puhuisi halveksivammalla tavalla kuin mitä perästäpäin itse arvelisitte olleen sopivata, pyytäisin saada ilmoittaa teille, että olen Qventin Durward, skotlantilaisen henkivartijakomppanian jousimies, jonka mynsträyskirjoihin, niinkuin kyllä tiedätte, eivät muut kuin aatelisherrat ja kunnianmiehet pääse.» »Suurkiitos ilmoituksestanne, paljon kiitoksia, herra jousimies», jatkoi Crévecoeur samalla pilkallisella tavalla. »Mutta olkaa nyt hyvä ja ratsastakaa minun kanssani joukkomme etupäähän.» Qventin lähtiessänsä liikkeelle kreivin käskystä, jolla nyt oli valta, joskaan ei oikeus, käskeä häntä, huomasi että neiti Isabellan silmät seurasivat häntä huolestuneella, joskin ujolla osanotolla, melkeinpä hellyydellä, ja tämä näky nostatti vedet hänen silmiinsä. Mutta hän muisti kuitenkin, että hänen täytyi esiintyä miehenä Crévecoeur’in kreivin edessä, joka kenties vähimmin kaikista Ranskan ja Burgundin ritareista oli taipuvainen muuhun kuin nauruun kuullessaan puhuttavan lemmentuskasta. Hän päätti siis itse nyt ruveta puhuttelemaan kreiviä odottamatta että tämä hänelle jotain virkkaisi. Ja puhuessaan hänellä oli aikomus selvään osoittaa, että hän vaati parempaa kohtelua sekä suurempaa kunnioitusta; sillä kreivi, joka oli pahastunut siitä, että näin paljon alhaisempiarvoinen henkilö oli voittanut hänen korkeasukuisen ja rikkaan serkkunsa luottamuksen, ei näyttänyt tahtovan kohdella häntä arvon mukaan. »Herra Crévecoeur’in kreivi», sanoi Durward tyynellä, mutta lujalla äänellä, »saisinko luvan, ennenkuin keskustelumme jatkuu, kysyä teiltä, olenko vapaa vai täytyykö minun pitää itseäni vankina?» »Se on sukkela kysymys», vastasi kreivi, »johon tätä nykyä en voi vastata muuten kuin toisella kysymyksellä. – Mitä te luulette, onko Ranskan ja Burgundin välillä nyt sota vaiko rauha?» »Se», vastasi skotlantilainen, »tulisi teidän, herra kreivi, tietää paremmin kuin minun. Minä olen ollut kaukana Ranskan hovista, enkä ole saanut sieltä mitään kuulumisia.» »Katsokaas», virkkoi kreivi, »huomaatteko nyt, että on paljon helpompi kysyä kuin vastata. Enpä minä itsekään, vaikka olen ollut Peronnessa herttuan seurassa tämän viikon ja kauemmankin aikaa, voi ratkaista sitä arvoitusta paremmin kuin te; ja kuitenkin, herra knaappi, sen kysymyksen vastauksesta juuri riippuu se seikka, oletteko te sotavanki vai vapaa mies. Ensi aluksi tulee minun pitää teitä edellisenä. – Mutta, jos te todella rehellisesti olette ollut minun sukulaiseni apuna, ja jos te vastaatte suoraan niihin kysymyksiin, jotka nyt aion teille esittää, niin on se oleva teille eduksi.» »Croyen kreivitär», vastasi Durward, »voi parhaiten sanoa olenko ollut hänelle miksikään avuksi, ja hänen päätettäväkseen jätän sen asian. Vastauksistani saatte itse päättää, kunhan ensin olette kysymyksenne esittänyt.» »Hm – ylpeydestä ei puutetta!» mutisi Crévecoeur’in kreivi; »niinhän tulee ollakin sen, jolla on neidon antama suosiolahja hatussaan ja joka mielestään on velvollinen päästämään suuria sanoja suustansa tuon kalliin silkkirievun ja hopearipsakkeen kunniaksi. – No, arvoisa herra, enpä luule kuitenkaan siitä olevan mitään alennusta arvollenne, jos vastaatte minulle, kuinka kauan aikaa olette ollut neiti Isabella de Croyen seuralaisena?» »Kreivi Crévecoeur», sanoi Durward, »jos vastaan tähän kysymykseen, joka esitetään melkein loukkaavalla äänellä, niin teen sen ainoastaan siksi, ettei vaitioloni antaisi aihetta vielä loukkaavampiin johtopäätöksiin neidosta, jolle ei meidän kumpaisenkaan ole lupa tehdä vääryyttä. Olen ollut Isabella neidon saattomiehenä siitä saakka, kun hän Ranskasta läksi tänne Flanderiin.» »Hoh, hoo!» sanoi kreivi; »siitä saakka siis, kun hän pakeni Plessis-les-Tours’ista? – Te, skotlantilaisen henkivartijakomppanian jousimies läksitte tietysti Ludvig kuninkaan nimenomaisesta käskystä häntä saattamaan?» Durward ei arvellut olevansa suuressakaan kiitollisuudenvelassa Ranskan kuninkaalle, joka, suunnitellessansa sitä vehkettä, että Wilhelm de la Marck väkisin ryöstäisi Isabellan, arvattavasti oli pitänyt nuoren skotlantilaisen kaatumista puolustustaistelussa luultavana; mutta hänellä ei mielestään kuitenkaan ollut oikeutta pettää Ludvigin todellista tai teeskenneltyäkään luottamusta, ja hän vastasi siis Crévecoeur’ille, että hänellä oli ollut kyllin siinä, että hänen päällikkönsä oli antanut hänelle semmoisen käskyn, jonka vuoksi hän ei ollut kysynytkään mitään muuta. »Se vastaus onkin aivan riittävä», virkkoi kreivi. »Tiedämmehän me, ettei kuningas sallisi upseeriensa lähettää hänen henkivartijoitaan vanhan ajan sankarien tavoin keikailemaan ja vaeltavien prinsessain hevosia suitsista taluttamaan, jollei hänellä olisi ollut valtiollisiakin vehkeitä mielessään. Vaikeaksipa tulee Ludvig kuninkaan tästä lähtien vielä niin rohkeasti kieltää, ettei hän muka tiennyt mitään Croyen neitojen pakenemisesta Ranskasta, koska nyt näemme yhden hänen omista henkivartijoistaan olleen heidän saattomiehenään. – Ja minnekä, herra jousimies, teidän matkanne oli määrätty?» »Lüttich’iin, korkeasukuinen herra», vastasi Durward, »missä kreivittäret toivoivat suojaa piispa vainajalta.» »Piispa ''vainajaltako''!» huudahti Crévecoeur’in kreivi. »Onko sitten Ludvig Bourbon kuollut? – Eipä ole sanaakaan edes hänen sairastumisestansakaan tullut herttuan korviin! – Mihin tautiin hän kuoli?» »Hän lepää verisessä haudassa, korkeasukuinen herra – se on, jos hänen murhaajansa edes hautaakaan ovat suoneet hänen luilleen.» »Murhattu!» huudahti Crévecoeur’in kreivi taas. »Pyhä Jumalan äiti! – Nuori mies, se ei ole mahdollista!» »Minä näin sen murhan omin silmin, ja monta muuta hirmutyötä sitä paitsi.» »Te näitte sen! Ja ette rientänyt hyvän piispan avuksi!» huudahti kreivi; »ettekö nostanut linnanväkeä murhamiehiä vastaan? – Ettekö tiedä, nuori mies, että paljas läsnäolokin tämmöistä tekoa tehtäessä ja sitä vastustamatta, on häijy rikos kirkkoa vastaan?» »Lyhyesti kertoakseni asian», sanoi Durward, »oli piispan linna väkirynnäköllä joutunut verenhimoisen Wilhelm de la Marck’in ja kapinallisten Lüttich’in porvarien käsiin, ennenkuin se työ tehtiinkään.» »Minusta tuntuu kuin olisi ukkosen nuoli iskenyt minuun!» virkkoi Crévecoeur. »Lüttich ilmikapinassa! – Schönwald väkirynnäköllä valloitettu! – Piispa murhattu! – Sinä surusanomain saattaja, ei ole koskaan yksi mies tuonut näin paljon pahoja kuulumisia yhtä aikaa! – Puhukaa – tiesittekö ennakolta tästä rynnäköstä – tästä kapinasta – tästä murhasta? – Puhukaa – te kuulutte jousimieskomppaniaan, johon Ludvig enimmin luottaa, ja hänen jousestaan tämä nuoli on lähtenyt lentoon. – Puhukaa taikka revitän teidät palasiksi hurjilla hevosilla!» »Ja vaikka te näin ''revittäisittekin'' minut, korkeasukuinen herra, ei minun sydämestäni kuitenkaan revittäisi mitään ilmi, joka ei kunnialliselle skotlantilaiselle aatelismiehelle olisi sopivaa. Minä en tiedä noista konnan töistä enempää kuin tekään – minä olin niin kaukana kaikesta osanotosta niihin, että olisin niitä kaikilla voimillani vastustanut, jos vain voimani, edes kymmenenneksi osaksi, olisi ollut haluni vertainen. Mutta mitä minä voin tehdä? – Heitä oli satoja, minä yksin. Ainoana huolena oli siis minulla vain saada kreivitär Isabella pelastetuksi, ja se – Jumalan kiitos! – toki minulta onnistui. Jos olisin ollut tarpeeksi lähellä silloin kun vanha mies niin rosvomaisella tavalla surmattiin, olisin yrittänyt suojella hänen harmaata tukkaansa, tai ainakin hänen puolestaan kostanut. Ja niinkin kuin asian laita oli, lausuin inhoni kyllin kuuluvilla sanoilla ilmi, niin että ne edes estivät toisia hirmutöitä.» »Minä uskon sanoihinne, nuori mies», virkkoi kreivi; »ei ole teidän ikänne eikä luonteenne sitä laatua, että teistä olisi tuommoisten veritöitten alkuunpanijaksi, vaikka kyllä mahdatte kelvata neitosten kavaljeeriksi. Mutta voi sitä hyvää, jalomielistä piispaa, joka murhattiin saman pöydän ääressä, missä hän niin usein oli osoittanut vieraanvaraisuutta kristityllä armeliaisuudella ja ruhtinaallisella anteliaisuudella. – Ja hänen murhaajansa, tuo konna, tuo hirmupeto – tuo rujokas, jonka sydämessä ei ole mitään muuta paitsi verenhimoa ja julmuutta – hän oli kasvanut siinä samassa salissa, missä hän tahrasi kätensä hyväntekijänsä verellä! – Mutta Burgundin Kaarle ei olisi Burgundin Kaarle – ei, itse Jumalakaan ei olisi vanhurskas Jumala, jollei tästä seuraisi yhtä ankara ja joutuisa kosto kuin tuo murhatyökin on ollut verraton julmuudessaan. Ja jollei nousisi ketään muuta kostajaa murhamiestä vastaan, niin» – tähän hän pysähtyi, tarttui miekan kahvaansa, heitti sitten suitset valloilleen, löi molemmat rautakintaiset kätensä rintaansa, niin että haarniska kilahti, ja viimein kohotti ne taivaaseen päin, ennenkuin hän taas juhlallisesti jatkoi – »niin minä – minä Filip Crévecoeur, Cordés’n herra, vannon Jumalalle, Pyhälle Lambert’ille sekä Köln’in Kolmelle Tietäjälle, etten ole huoliva muista maallisista hankkeista, ennenkuin täysin määrin olen saanut kostetuksi hyvän Ludvig Bourbon’in murhamiehille, yhdentekevä tapaanko heidät metsässä vai pelloilla, kaupungissa vai maaseudulla, vuorilla vai tasamailla, kuninkaan hovissa vai Jumalan kirkossa! Ja siitä panen pantiksi maani ja mantuni, sukuni ja seuralaiseni, henkeni ja kunniani! Niin auttakoon minua Jumala ja Lüttich’in Pyhä Lambert ja Köln’in Kolme pyhää Tietäjää!» Kun tämä vala oli vannottu näytti siltä ikäänkuin Crévecoeur’in kreivin mieli olisi keventynyt siitä surun ja hämmästyksen kuormasta, joka ensiksi, kun hän sai kuulla Schönwald’issa tapahtuneesta surkeasta tapahtumasta, oli saattanut sen masennuksiin. Hän rupesi nyt Durward’ilta vielä tarkemmin tiedustelemaan tätä asiaa, ja nuori skotlantilainen, joka ei millään muotoa ollut halukas hillitsemään kreivissä palavaa kostonhimoa Wilhelm de la Marck’ia vastaan, kertoikin hänelle kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten. »Mutta voi noita silmittömiä, häilyväisiä, uskottomia, epäluotettavia lüttichiläis-luontokappaleita!» sanoi kreivi; »hekin kun liittäytyivät yhteen tuon armottoman rosvon ja murhamiehen kanssa, surmatakseen laillisen hallitsijansa!» Durward ilmoitti tämän johdosta vimmastuneelle burgundilaiselle, että lüttichiläiset, ainakin parempi osa heistä, joskin hekin hurjapäisinä olivat nousseet kapinaan piispaa vastaan, eivät toki olleet aikoneet ottaa osaa De la Marck’in inhottavaan ilkityöhön – ei ainakaan sen verran kuin hän oli saattanut nähdä. Päinvastoin olisivat he, jos vain olisivat voineet, estäneet sen, ja olivat aivan kauhistuksissaan sen nähtyään. »Älkää puhuko tuosta uskottomasta, häilyväisestä, halpamielisestä roistoväestä!» – sanoi Crévecoeur. »Noustessaan kapinaan hallitsijaa vastaan, jolla ei ollut muuta vikaa, paitsi että hän oli ylen hyvä ja lempeä tuommoisten kiittämättömien orjien joukkiolle herraksi – noustessaan kapinaan ja väkirynnäköllä murtaessaan hänen rauhaisan asuntonsa ovet, mikä muu saattoi heillä olla mielessä, jollei murha? – Kun he yhtyivät liittoon Ardennien hurjan Metsäkarjun kanssa, joka on pahin murhamies Flanderin alankomailla, mikä muu tarkoitus heillä saattoi olla, jollei murha, joka on hänen elatuksensa ja ammattinsa? Ja vielä, eikö juuri yksi heidän omasta kunnottomasta roskaväestään ollut teon toimeenpanijana, niinkuin te itse kerroitte? – Ei, toivonpa vielä saavani nähdä heidän katuojansa tulvillaan verta heidän lekkuvien huoneittensa valossa! Voi sitä hyvänsävyistä, jaloa, ylevämielistä herraa, jonka he ovat surmanneet! – Muualla vasallit nostavat kapinoita raskaitten verojen ja rahanpuutteen tähden: mutta Lüttich’in miehet sen tekivät ylpeillessään ylellisistä rikkauksistaan.» – Ja taas hän, heittäen suitset valloilleen, katkerasti väänsi käsiänsä, vaikka ne rautakintaissaan eivät voineet taipua. Durward helposti näki, että entinen ystävyys ja seurustelu vainajan kanssa teki kreivin surun kahta katkerammaksi; hän oli siis vaiti, kunnioittaen murhetta, jota hän ei tahtonut kiihdyttää eikä myöskään nähnyt mahdolliseksi lievittää. Mutta kreivi palautui yhä uudelleen ja uudelleen samaan aineeseen tiedustellen häneltä mitättömimpiäkin seikkoja, jotka saattoivat koskea Schönwald’in valloitusta sekä piispan kuolemaa. Ja viimein hän, ikäänkuin hänelle äkkiä olisi johtunut mieleen jotain, mikä siihen asti ali haihtunut hänen muistostaan, kysäisi, mihin neiti Hameline oli joutunut ja miksi hän ei ollut sukulaisensa seurassa? – »Ei siksi», lisäsi hän ylenkatseellisesti, »että pitäisin hänen poissaoloansa millään tavalla vahinkona Isabella krevittärelle; sillä vaikka hän onkin sukulainen ja ylimalkain hyvänluontoinen nainen, niin eipä ole koskaan Cocagnenkaan hovi synnyttänyt hänen vertaistansa houkkapäistä hupsua. Ja minä olen varma siitä, että juuri tuo hätäilevä, romaaneissa vain elävä, vanha, parittava ja itselleen paria hakeva hupsu viekoitteli veljentyttärensä tähän mielettömään hullutukseen, pakoon Burgundista Ranskaan; sillä Isabella neidon olen aina huomannut nöyräksi, siveäksi tytöksi.» Nepä vasta olivat sanoja romanttisen rakastajan kuulla! Päälle päätteeksi kun hän vielä huomasi, että hän olisi saattanut itsensä naurunalaiseksi, jos hän olisi yrittänyt tehdä mitä hänessä ei olisi ollut miestä saamaan aikaan – nimittäin yrittänyt asevoimalla näyttää toteen kreiville, että hän teki suurta vääryyttä kreivittärelle sanoessaan häntä, joka oli niin verraton älyltään sekä kauneudeltaan, vain nöyräksi, siveäksi tytöksi. Sillä eihän semmoisia sanoja toki olisi sopinut käyttää muusta kuin päivettyneestä talonpojan tyttärestä, joka elätti henkeään härkien lihottamisella, samoinkuin isä astumalla auran perässä! Ja kreivi, joka vielä luuli hänen taipuvan hupsun, romaanien kautta pyöräpäiseksi tulleen tädin neuvoja ja ylimmäistä johtoa seuraamaan! – Tällainen soimaus olisi oikeastaan ollut syötettävä soimaajan omaan suuhun. Mutta Durward’in rohkeutta masensi Crévecoeur’in suora, joskin ankara ulkomuoto sekä myöskin se seikka, että kreivi näytti peräti ylenkatsovan nuorukaisen tulisia tunteita. Qventin ei olisi pelännyt kreivin sotataitomainetta – se vaara olisi vain kiihdyttänyt hänen haluansa kaksintaisteluun – mutta hän pelkäsi joutuvansa kreivin naurun alaiseksi, jota asetta kaikenlaatuiset innostelijat aina kaikkein enimmin pelkäävät, ja joka, tämmöisiin ihmisiin vaikuttaen, usein estää hullutuksia, mutta aivan yhtä usein myös tekee tyhjiksi jalot ajatukset. Tämä pelko, että hän voisi nostattaa enemmän pilkkaa kuin vihastusta, vaikutti sen, että Durward vain epäselvästi kertoi Hameline neidon päässeen pakoon, ennenkuin Schönwald joutui ryntääjien käsiin. Hän ei olisikaan voinut asiaa selvemmin kertoa saattamatta Isabellan likeistä sukulaista, kukapaties itseänsäkin vielä lisäksi, naurunalaiseksi, koska hän juuri oli ollut tädin myöhäisen rakkauden esineenä. Hämilliseen kertomukseensa hän vielä lopuksi lisäsi kuulleensa sellaisen huhun, vaikka tosin epätietoisen, että muka Hameline neiti oli sittenkin joutunut Wilhelm de la Marck’in käsiin. »Pyhä Lambert auttakoon, että tuo rosvo naisi hänet», sanoi Crévecoeur, »niinkuin kyllä on luultavaa tädin raha-arkkujen tähden; ja yhtä luultavaa on sekin, että De la Marck vääntää häneltä niskat nurin niinpian kun arkut ovat hyvässä turvassa hänen kynsissään, taikka myös tyhjennetyt.» Kreivi rupesi nyt niin innolla kyselemään millä tavalla molemmat neidot olivat käyttäytyneet matkalla, kuinka likeiseen seurusteluun he olivat sallineet Durward’in päästä, ynnä muista kovin arkaluontoisista seikoista, jotta nuorukainen kiusautuneena, häveten ja närkästyneenä ei voinut salata hämilläoloansa terävä-älyiseltä hovilaiselta ja soturilta. Sitten kreivi yht’äkkiä sanoi hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: »Hm! – onpa asia niinkuin olinkin arvannut, toiselta puolelta kumminkin; toivonpa vain, että tyttö on paremmin malttanut mielensä. – Hei nyt, herra knaappi, kannustakaa hevostanne ja rientäkää joukkomme etupäähän – minä puolestani jään vähän jäljemmäksi puhutellakseni Isabella neitoa. Olen nyt, luullakseni, teiltä saanut asiasta sen verran selkoa, että voin hänen kanssaan puhua noista ikävistä jutuista liiaksi loukkaamatta hänen arkatuntoisuuttaan, vaikka teitä olenkin hiukan kiusannut. – Mutta malttakaas, nuori kavaljeeri – vielä sananen, ennenkuin lähdette! Teillä on, sen voin arvata, ollut autuas matka pilventakaisissa maailmoissa – täynnä sankaritekoja, korkealle lentäviä toiveita ja hurjia runoilijan mielikuvitelmia, sellaisia, joita Morgana haltija (kangastus) näyttelee. – Unohtakaa nyt ne kaikki, nuori soturi», lisäsi kreivi taputtaen häntä olkapäälle; »muistelkaa tuota neitoa ainoastaan korkeasukuisena Croyen kreivittärenä – unohtakaa, että hän on ollut vaeltava, seikkaileva prinsessa! Sitten hänen ystävänsä – yhdestä ainakin minä voin ta’ata – myös puolestansa unohtavat kaiken muun kuin sen avun, jonka hän teiltä on saanut, unohtavat sen mielettömän palkinnontoivon, jolle te niin ylen rohkeasti olette suonut sijaa sydämessänne.» Vimmastuksissaan siitä, ettei hän ollut saanut teräväsilmäiseltä kreiviltä salatuksi tunteitansa, joita Crévecoeur ei näyttänyt pitävän muuna kuin naurunalaisina, vastasi Durward närkästyneenä: »Herra kreivi, jos minä tarvitsen teidän neuvoanne, niin voin sitä pyytää; jos pyydän teidän apuanne, niin sitten on aika sitä suoda tai kieltää; jos näytän pitäväni teidän ajatustanne minusta jossakin erinomaisessa arvossa, niin silloin vielä ei ole myöhäistä sitä lausua ilmi.» »Huihai!» sanoi kreivi. »Olenpa joutunut Amadis’in ja Orianan väliin, eihän tässä voine olla muu kuin kaksintaistelu tarjona!» »Te puhutte ikäänkuin se olisi ihan mahdoton asia», sanoi Durward, –»mutta silloin kun katkaisin peitseni Orleans’in herttuan rintaa vasten, kuohui siinä rinnassa jalompi veri kuin Crévecoeur’ien – ja kun mittailin miekkoja Dunois’n kreivin kanssa, niin seisoi taitavampi soturi minun vastassa.» »Jumala varjelkoon teidän järkeänne, poika kultaseni!» virkkoi Crévecoeur pilkaten ritarillista rakastajaa. »Jos totta puhutte, niin onpa teillä ollut aika hyvä onni maailmassa; ja tosiaankin, jos Jumala jo salli teille tämmöisiä kokeita, ennenkuin vielä karvanhöytälettäkään on kasvanut huuliinne, niin tulettepa varmaan ihan hulluksi ylpeydestä, ennenkuin kerkeätte mieheksi varttua. Mutta ettepä saakaan minua vihastumaan, vaan nauramaan. Uskokaa minua – jos Onnetar oikullisena hetkenä, jommoisia sille aina välistä sattuu, lieneekin sallinut teidän taistella prinssejä vastaan ja olla kreivittärien suojelusritarina, ette sillä kuitenkaan ole tullut niiden vertaiseksi, joiden satunnaisena taisteluveljenä tai vielä satunnaisempana seurakumppanina olette ollut. En tahdo paheksua sitä, että te, niinkuin nuorukainen ainakin, joka on kuunnellut romanssilauluja, kunnes luulee olevansa ritarisankari, olette vähän aikaa nähnyt koreita unelmia. Mutta älkää närkästykö hyvänsuovalle ystävälle, jos hän hiukkasen kovalla kädellä pudistaakin teitä, jotta noista unistanne heräisitte.» »Herra Crévecoeur’in kreivi», sanoi Durward, »minun sukuni –» «Ei, sukua yksin en tarkoittanutkaan», keskeytti hänet kreivi, »vaan säätyä, rikkautta, korkeata arvopaikkaa ja niin edespäin, jotka erottavat toisistaan eri luokissa ja eri asteilla olevat ihmiset. Mitä sukuperään tulee, polveudummehan me kaikki Aatamista ja Eevasta.» »Herra kreivi», yritti taas Durward, »minun esi-isäni, Glen-houlakin’in Durward’it – – –» »Seis!» keskeytti hänet taas kreivi, »jos ne ovat vielä aikaisempia esi-isiä kuin Aatami, niin silloin ei ole minulla enää mitään sanomista! Ja nyt hyvästi!» Hän tempaisi hevosensa suitsia ja jättäytyi jäljelle puhutellakseen Isabellaa, ja tälle olivat hänen puolilla sanoilla esiintuodut neuvonsa vielä kiusallisemmat kuin Durward’ille, joka eteenpäin ratsastaessansa mutisi itsekseen: »Sinä kylmäsydäminen, röyhkeä, itserakas narri! – Soisinpa että ensimäinen skotlantilainen jousimies, joka tästä lähtien saa tilaisuuden ojentaa muskettinsa sinua vastaan, ei päästäisi sinua näin helpolla kuin minä!» Illalla he saapuivat Charleroi’n kaupunkiin Sambre-joen varrella, mihin kreivi oli päättänyt jättää Isabellan; sillä edellisen päivän pelästykset ja vaivat sekä nyt vielä lisäksi seitsemän peninkulman ratsastus tästä aamusta alkaen ja tällä matkalla heränneet monenlaiset masentavat tunteet olivat olleet niin rasittavat, ettei hän terveyttänsä vahingoittamatta olisi voinut matkustaa edemmäksi. Kreivi jätti siis aivan uuvuksissa olevan neidon erään Cisterciolais-luostarin päänunnan huostaan, joka oli korkeaa sukua sekä Crévecoeur’ien että myös Croye’in heimolainen, ja jonka viisauteen ja lempeyteen saattoi luottaa. Crévecoeur itse viivähti vain sen verran, että hän kerkesi kehoittaa kaupungissa majailevan pienen burgundilais-joukon päällikköä mitä suurimpaan varovaisuuteen, ja samassa myös käskeä hänen asettaa kunniavahdin luostarin edustalle siksi aikaa kuin Croyen kreivitär siellä oleskelisi – näön vuoksi tämä määräys oli tarkoittavinaan Isabellan turvaamista, mutta salaa sydämessään kreivi mahtoi ajatella, että kreivitär tällä keinoin tulisi estetyksi kaikista pakoyrityksistä. Syyksi kaupungin suojelusväelle antamaansa varoitukseen ilmoitti kreivi ainoastaan muutamia hämäriä huhuja Lüttich’in hiippakunnassa muka tapahtuneista häiriöistä. Hän oli näet päättänyt olla ensimäinen, joka saattaisi tuon hirmusanoman lüttichiläisten kapinasta sekä piispan murhasta kaikkine kauhistavine sivuseikkoineen, Kaarle herttuan korviin. Siksi hän hankki heti verekset hevoset itselleen sekä seurajoukolleen, ja läksi matkaan sillä päätöksellä, ettei levähdettäisi ennenkuin Peronnessa. Käskien Durward’inkin liittymään parveensa hän pyysi häneltä pilan vuoksi anteeksi sitä, että hän erotti hänet hauskasta seurasta, mutta sanoi kuitenkin toivovansa, että niin hartaalle naisten ritarille yöllinen matkustus kuun valossa olisi hauskempaa, kuin vuoteella venyminen muiden kuolevaisten vetelysten tavoin. Durward, joka jo muutenkin oli pahoillaan siitä, että hänen täytyi erota Isabellasta, olisi tähän kiusantekoon mielellään vastannut vihaisella kaksintaisteluvaatimuksella. Mutta kun hän tiesi, että kreivi vain nauraisi hänen vihastuksellensa ja ylenkatsoisi hänen vaatimustansa, niin päätti hän odottaa jotain vastaista tilaisuutta, jolloin hän voisi saada kostaa tälle ylpeälle herralle; sillä Crévecoeur’in kreiviä hän nyt monestakin syystä vihasi melkein yhtä paljon kuin Ardennien Metsäkarjua. Hän totteli siis kreivin käskyä niinkuin mies, jolla ei ole muuta ehtoa tarjona, ja he jatkoivat yhdessä niin nopeasti kuin suinkin tietään Peronneen päin. [[Luokka:Qventin Durward]] 4286 9246 2006-11-24T17:06:50Z Nysalor 5 XXV Kuokkavieras {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXIV Antaumus|XXIV Antaumus]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXVI Yhtyminen|XXVI Yhtyminen]] |otsikko=XXV Kuokkavieras |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Ei mikään ihmisavu kudottu : niin ole taitavasti, ettei jäänyt : ois vikaa kuteeseen tai luonnokseenkin. : Säikähtyy uljas mieskin joskus koiraa, : mies viisaskin voi tehdä hullutuksen, : ett’ oisi hupsuin sitä hävennyt. : Ja viekas, mailmanviisas kavaluus : varsinkin usein punoo paulansa : niin hienoiks, että niihin itse puuttuu. : Vanha näytelmä. Tämän yöllisen matkustuksen alussa kalvoi Qventin’in sydäntä se katkera tuska, jonka nuorisossa herättävät ero rakastetusta, vieläpä ikuiselta näyttävä ero. Kun he ajan tärkeyden ja Crévecoeur’in maltittomuuden tähden kiirehtivät täyttä vauhtia Hennegaun rikkaita alankomaita myöten, loi loistava, kirkas, syksyinen kuu keltaisen valonsa ruohoisille, matalille laidunmaille, metsille ja pelloille, joilla talonpojat tänä öisenäkin aikana olivat kuutamon valossa täydessä viljankorjuun toimessa – niin suuri oli flanderilaisten ahkeruus jo siihen aikaan; – ja toisin paikoin taas näkyi kuun valossa leveitä, tasajuoksuisia, viljavuutta levittäviä virtoja, joilla valkoisia purjeita liukui kauppatoimissaan yhdenkään karin tai kosken estämättä, sivuuttaen toimellisia, rauhallisia kyliä, joiden hauska ja siisti ulkomuotokin jo ilmaisi asukasten varallisuutta ja hyvinvointia; – ja toisin paikoin taas häämötti kuun valossa monen uljaan paroonin ja ritarin linna syvän vallihautansa, muurilla ympöröidyn pihansa sekä korkean torninsa kera – Hennegaun ritaristo oli suuressa maineessa Euroopan aatelisherrojen joukossa; – ja toisin paikoin taas kuun leveä valovirta loihti esiin jonkun kaukaa siintävän jalon tuomiokirkon jättiläistapaisen torninhuipun. Mutta nämät vaihtelevat, ihanat näyt, jos kohta ne niin suuresti erosivat hänen kotimaansa autiudesta ja jylhyydestä, eivät saaneet kuitenkaan surua ja kaipausta haihtumaan Qventin’in mielestä. Hänen sydämensä oli Charleroi’hin jäänyt hänen lähtiessään sieltä eikä hänellä ollut muuta ajatusta tällä matkalla kuin se, että joka askel vei hänet kauemmaksi Isabellasta. Hän haki muistostansa esille jok’ainoan sanan, minkä armas tyttö oli puhunut, jok’ainoan häneen luodun silmäyksen; ja niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisesti käypi vaikutti näiden pienten seikkojen muisto vieläkin voimakkaammin kuin mitä ne todellisina tapauksina olivat vaikuttaneet. Viimeinkin, sen jälkeen kun kylmä sydänyön hetki oli mennyt ohi, alkoivat edellisten molempien päivien vaivat, huolimatta kaikesta rakkaudesta ja surusta, raukaista Durward’in voimia, vaikka tähän saakka hänen tottumuksensa kaikenlaisiin ruumiinponnistuksiin sekä hänen henkensä erinomainen vilkkaus ja virkeys, johon vielä lisäksi yhtyi sydämessä liikkuvien tunteitten tuskallisuus, olivat estäneet häntä tuntemasta uupumusta. Hänen ajatuksensa irtautuivat ulkonaisten aistien vallasta, nämä kun olivat liiasta väsymyksestä veltostuneet ja kuoleutuneet; omat mielikuvitelmat työnsivät syrjään tai hämmensivät tylsistyneen näön ja kuulon havainnot. Ainoastaan siitä Durward tiesi vielä olevansa hereillä, että hän, huomaten tilansa vaarallisuuden, aika ajoin ponnisti kaikki voimansa estääkseen vajoutumasta syvään, sikeään uneen. Välistä selvä tunne siitä, että hän oli hevosen selästä putoamaisillaan tai hevosensa kanssa horjahtamaisillaan maahan, herätti hänet taas liikkeeseen ja virkisti häntä. Mutta ei aikaakaan niin häämöitti taas hänen silmiensä edessä kaikenlaisia kirjavia, sekavia utukuvia, kuutamon valaisema seutu alkoi hämärrellä ja uupumus kävi viimein niin ylivoimaiseksi, että Crévecoeur’in kreivi, huomattuaan sen, käski kahden seuralaisensa, yhden kumpaiseltakin puolelta taluttaa Durward’in hevosta suitsista, ettei poika parka putoaisi maahan. Kun sitten oli saavuttu Landrecyn kaupunkiin, armahti kreivi nuorukaista, joka nyt kolmeen yökauteen tuskin oli saanut unta silmiinsä, ja salli itselleen sekä seurueelleen neljän tunnin viivähdyksen, jotta hän saattoi hiukkasen levähtää ja virkistää voimiansa. Syvä ja sikeä oli Durward’in uni, kunnes se taas keskeytyi kreivin torvensoittajan torahduksesta sekä sanansaattajien huudoista: »Debout, debout! – Ha, Messires, en route, en route!» (Ylös, ylös! – Haa, hyvät herrat, matkalle, matkalle!) – Mutta vaikka nämät äänet kajahtivat kiusallisen aikaiseen, herättivät ne hänet kuitenkin ihan toisenlaisena voimiin sekä mielenpontevuuteen nähden, kuin mitä hän ennen nukkumistansa oli ollut. Luottamus omaan itseensä ja onneen oli palautunut taas vironneen voiman sekä nousevan auringon kera. Hänen rakkautensa ei näyttänyt hänestä nyt enää hurjalta, mahdottomalta unennäöltä, vaan se oli nyt jalo, voimia antava elintunne, jolle hänen sopi antaa sijaa sydämessään, vaikkei hän kenties monien esteenä olevien vastusten tähden voinut koskaan toivoa sen onnistumista. »Ohjaahan», niin ajatteli hän, »perämies laivaansa otavan mukaan, vaikkei hän koskaan saata toivoa saavansa tätä tähtisikeröä omakseen; ja rakkaus Isabella de Croye’en voi tehdä minusta kunnon ritarin, vaikkei minun olisikaan enää ikinä sallittu häntä nähdä. Kuullessaan, että eräs skotlantilainen soturi, nimeltä Qventin Durward, on tehnyt itsensä kuuluisaksi tuimassa tappelussa, tai heittänyt henkensä rynnäkössä lujasti puolustettua linnaa vastaan, on Isabellan mieleen johtuva hänen matkakumppaninsa, ja hän on muistava miten tämä mies teki parhaansa torjuaksensa tällä matkalla uhkaavia pauloja ja tapaturmia, ja ehkäpä Isabella silloin on kunnioittava muistoani kyyneleellä ja hautaani kukkakiehkuralla.» Näin miehuullisesti alkoi Qventin nyt kantaa kovaa onneansa, ja tässä mielentilassa hän vastasi rohkeammin Crévecoeur’in kreivin pilapuheisiin, hän kun välistä laski leikkiä hänen muka akkamaisuudestaan sekä kykenemättömyydestään vaivoja kestämään. Nuori skotlantilainen kuunteli suuttumatta kreivin pilkkailua, vastaten siihen sukkelasti ja samalla kunnioittavasti, ja tämä puheen sekä käytöksen muutos vaikutti sen, että kreivi alkoi katsella häntä paljoa suosiollisemmilla silmillä kuin edellisenä iltana, jolloin vanki, joka tilastaan johtuvien tunteittensa vuoksi oli närkästynyt, oli vuorotellen ollut jörömäisen ääneti, vuoroin kiivaasti puhunut vastaan. Vanha soturi alkoi vihdoinkin nyt huomata, että hänen nuori kumppaninsa oli kelpo poika, josta jotakin saattoi varttua. Kreivi ilmaisi siis Durward’ille jokseenkin selvin sanoin tahtovansa auttaa hänet kunnialliseen virkaan Burgundin herttuan palveluksessa ja itse pitää huolta hänen kohoamisestaan yhä korkeammalle, jos hän vain luopuisi paikastaan Ranskan kuninkaan jousimieskomppaniassa. Ja vaikka Qventin sopivilla kiitollisuuden sanoilla ilmoitti, ettei hän tätä nykyä voinut suostua hänelle suosiollisesti esitettyyn ehdoitukseen, ennenkuin hän oli saanut selville, minkä verran hänellä oli valittamisen syytä ensimäistä herraansa, Ludvig kuningasta vastaan, ei se kuitenkaan häirinnyt molempien matkakumppanien hyvää väliä. Usein kyllä vilahti hymy kreivin suupielissä sen johdosta, että Durward kaikissa mielipiteissään oli niin tulisen innokas ja ilmaisi ajatuksensa omituisilla, muukalaista todistavilla puheenparsilla, mutta tämä hymy oli kadottanut kaiken pilkallisuutensa ja loukkaavaisuutensa ja pysyi aina iloisuuden sekä kohteliaisuuden rajoissa. Näin jatkaen kulkuansa paljoa paremmassa sovussa kuin edellisenä päivänä saapui tämä pieni matkajoukko vihdoin parin, kolmen virstan päähän kuuluisasta ja vahvamuurisesta Peronnen kaupungista, jonka läheisyydessä Burgundin herttuan armeija oli asettunut leiriin valmiina, niin arveltiin, lähtemään sotaan Ranskaa vastaan; ja kuului Ludvig XI puolestaan myös keränneen suuren sotavoiman St. Maxencen seudulle pitääksensä sillä ylen mahtavaa vasalliansa kurissa. Peronnea, joka on rakennettu syvän joen varrelle, joskin keskelle tasankoa, jaon vahvojen vallien sekä syvien vallihautojen ympäröimä, oli ennen muinoin, niinkuin vielä nytkin, Ranskan lujimpia linnoja. Crévecoeur’in kreivi lähestyi tätä linnaa vankinsa sekä väkensä seuraamana noin kello kolmen paikkeilla iltapuolella. Heidän ratsastaessaan kaupungin itäpuolella leviävässä suuressa metsässä kohtasivat he kaksi aatelisherraa; vastaantulijoiden säädyn saattoi arvata siitä, että heillä oli suuri palvelijajoukko mukanansa. Kaikki olivat rauhan aikaa ilmaisevissa puvuissa, ja päättäen haukoista, joita herrat kantoivat kädellään, sekä suuresta metsäkoirain parvesta, joita palvelijat taluttivat, oltiin par’aikaa haukkametsästyksellä ja haikaran ha’ussa pitkän ojan varrella. Mutta nähtyänsä Crévecoeur’in, jonka muoto ja seuralaisten puku oli heille hyvin tuttu, luopuivat he heti toimestansa ja ajoivat täyttä nelistä häntä vastaan. »Uutisia, uutisia, kreivi Crévecoeur!» huusivat molemmat yhdestä suusta. »Tuotteko meille uutisia vai tahdotteko, niitä meiltä kuulla vai ruvetaanko rehelliseen vaihtokauppaan?» »Kylläpä suostuisin rehelliseen vaihtokauppaan, hyvät herrat», virkkoi Crévecoeur kohteliaasti heitä tervehdittyään, »jos vain tietäisin että teidän tärkeät tietonne vastaisivat minun tietojeni hintaa.» Molemmat metsästäjät iskivät toinen toisellensa hymyillen silmää; ja vanhempi heistä – hänen ryhtinsä oli ylevä, aatelismiehelle sopiva, ja hänen tummaihoisilla kasvoillaan oli surullinen ilme, jota muutamat kasvonpiirteiden tutkijat arvelevat synkkämielisen luonnonlaadun ilmaisuksi, toiset taas, niinkuin eräs italialainen kuvanveistäjä sanoi Englannin kuninkaan Kaarle I:n kasvojen ilmeestä, ennustavat väkivaltaista kuolemaa – kääntyi kumppaninsa puoleen sanoen: »Crévecoeur tulee Brabantista, kauppiaitten maasta, ja on oppinut kaikki heidän juonensa – hän on liian viekas kauppaveljeksi meille.» »Hyvät herrat» virkkoi Crévecoeur, »tottahan herttuan pitäisi saada esikoiset tavarastani, niinkuin hallitsija ainakin ottaa tulliveronsa, ennenkuin markkinat saavat alkaa. Mutta sanokaa minulle, ovatko teidän sanomanne surullisia vai iloisia laadultansa?» Mies, jonka puoleen kreivi erikoisesti kääntyi puheellansa, oli vilkkaannäköinen – varsinkin silmät ilmaisivat suurta vilkkautta, jonka kuitenkin suun ja ylähuulen ympärillä ilmenevä miettivä, vakava piirre teki vähemmän silmäänpistäväksi; koko muoto ilmaisi ihmistä, joka oli nopsa havaitsemaan ja käsittämään, mutta viisas ja hidas tekemään päätöksiä ja ilmoittamaan mielensä. Tämä mies oli kuuluisa Hennegaun ritari, Collart’in eli Nicolas de l’Eliten poika, historiassa ja historioitsijana tuttu arvoisalla nimellä Filip des Comines; hän kuului tähän aikaan Kaarle Rohkean läheisimpään seuraan ja oli neuvonantajana herttuan suuressa suosiossa. Hän vastasi Crévecoeur’in kysymykseen millaiset hänen sekä hänen kumppaninsa, vapaaherra D’Hymbercourt’in tiedossa olevat sanomat olivat. »Ne ovat», sanoi hän, »aivankuin sateenkaaren värit, eriväriset sen mukaan miltä puolelta niitä katselee ja verrataanko niitä mustaan pilveen vai siniseen taivaaseen. – Moista sateenkaarta ei ole vielä ikänä Ranskassa eikä Flanderissa nähty hamasta Noakin arkin ajoista.» »Minunpa sanomani», lausui Crévecoeur, »ovat kokonaan pyrstötähden kaltaiset, synkät, kolkot ja kauhistavat jo itsessäänkin, ja ennustavatpa vieläkin pahempia, vieläkin kauhistavampia turmioita tulevaisuudessa.» »Aukaiskaamme tavaralaukkumme», sanoi Comines kumppanilleen, »tai muuten ennättää joku uusi tulokas meiltä pilata kaupan, sillä meidän sanomamme ovat yleisesti tunnettuja. – Sanalla sanoen, Crévecoeur – kuulkaa ja ihmetelkää – Ludvig kuningas on Peronnessa!» »Mitä!» huudahti kreivi hämmästyneenä; »onko herttua tappelutta peräytynyt? Ja kuljeskeletteko te täällä rauhanpuvussa, vaikka ranskalaiset jo ovat piirittäneet kaupungin? – Sillä en toki saata uskoa, että se olisi jo valloitettu.» »Ei suinkaan», sanoi D’Hymbercourt; »Burgundin liput eivät ole askeleenkaan vertaa peräytyneet – mutta sittenkin on Ludvig kuningas täällä.» »Sitten on Englannin Edward varmaan tullut meren salmen yli jousimiehineen», sanoi Crévecoeur, »ja esi-isänsä tavalla voittanut uuden Poitiers’in voiton.» »Eipä niinkään», virkkoi Comines; »ei ainoatakaan Ranskan lippua ole maahan kaadettu, eikä ainoatakaan purjetta ole nostettu Englannissa – Edwardilla on siksi paljon huvia Lontoon porvarien vaimojen parissa, ettei hän kerkiä ajatella Mustan Prinssin tapaisia tekoja. Kuulkaa nyt tää ihmetyttävä tosisanoma! Tiedättehän te, että lähtiessänne Ranskan ja Burgundin lähettiläitten välinen sovittelu oli katkennut, eikä ollut juuri paljon sovinnon toivoa.» »Niin oikein, ja me luulimme kaikki sodan olevan tarjona.» »Se, mitä nyt sen jälkeen on tapahtunut on tosiaankin kuin unennäköä», sanoi Comines, »jotta joka hetki arvelen, enköhän jo heränne ja huomanne sitä todella siksi. Eilen vielä herttua niin vimmaisesti vastusti sen enempää viivyttelyä, että oli päätetty lähettää sodanjulistus kuninkaalle ja heti sen jälkeen marssia Ranskan rajan yli. Toison d’Or, joka oli saanut tämän julistamisen toimekseen, oli jo pukeutunut virkakauhtanaansa ja pistänyt jalkansa jalustimeen noustaksensa hevosen selkään, kun – kah! – Ranskan airut Mount-joie ratsastaa meidän leiriimme. Me emme voineet muuta ajatella kuin että Ranskan kuningas oli ennen meitä ennättänyt lähettää sodanjulistuksensa, ja meitä rupesi jo arveluttamaan, miten herttua oli meihin sen johdosta suuttuva, että olimme estäneet häntä ensimäisenä sotaa julistamasta. Mutta silloinpa vasta kummastuimme, kun kiireesti saavuttuamme neuvotteluun saimme airueelta tietää, että Ludvig, Ranskan kuningas oli tuskin peninkulmankaan päässä pienen saattojoukonsa kanssa matkalla tänne, aikoen vieraskäynnille Kaarlen, Burgundin herttuan luoksi, saadaksensa kaikki riidat persoonallisen keskustelun kautta sovitetuiksi!» »Te saatatte minut kummastumaan, hyvät herrat», virkkoi Crévecoeur; »vaan ettepä kuitenkaan niin suuresti kuin mitä luulette. Sillä viime kerralla Plessis-les-Tours’issa käydessäni kardinaali Balue, jolla on kuninkaan täysi luottamus, mutta joka oli suuttunut herraansa ja salaa taipunut Burgundin puolelle, puoleksi viittasi siihen, että hän, vaikuttamalla Ludvigin heikkoihin puoliin, voisi saada hänet semmoiseen tilaan, jossa hänen täytyisi suostua kaikkiin ehtoihin, joita ikänä herttua vain tahtoisi määrätä. Mutta en olisi koskaan uskonut, että niin vanha kettu kuin Ludvig saataisiin ehdoin tahdoin satimeen. Ja mitä siitä arvelivat meidän herttuan neuvonantajat?» »Niinkuin arvata sopii», vastasi D’Hymbercourt, »puhuivat he paljon siitä, että lupausta ei saanut rikkoa ja että varsin vähän hyötyä olisi toivottavana tämmöisen vieraan käynnistä; mutta silminnähtävää oli, että he ajattelivat kuitenkin vain sitä hyötyä, mitä heillä voisi siitä olla ja että he olivat vain huolissaan siitä, miten he voisivat verhota tämän hyödyn sopivaan muotoon.» »Entäs herttua, mitä hän virkkoi?» jatkoi Crévecoeur’in kreivi. »Hän puhui lyhyesti ja rohkeasti niinkuin aina», vastasi Comines. –»Kukas teistä, – sanoi hän, – oli läsnä, kun Ludvig serkkuni ja minä kohtasimme toisemme Montl’héryn tappelun jälkeen, jolloin olin niin varomaton, että seurasin häntä Parisin muurien sisäpuolelle vain kymmenkunta omaa miestä seurassani, ja jolloin sillä tavoin antauduin kuninkaan mielivallan alaiseksi? – Minä vastasin, että useimmat meistä olivat olleet läsnä, eikä kukaan ollut unohtanut mihinkä säikähdykseen tämä teko, jonka hän teki huvikseen, saattoi meidät. – No niin – virkkoi herttua – te moititte minua silloin hurjuudestani, ja minä tunnustinkin, että se oli huimapäisen pojan tekoa; ja tiedänhän minä senkin, koska isäni – Jumala hänelle suokoon iankaikkisen autuuden! – silloin vielä oli elossa, ettei Ludvig serkullani vangitsemalla minut olisi ollut siitä yhtä suurta etua, kuin minulla nyt, jos hänet vangitsisin. Mutta sittenkin on kuninkaalliselle serkulleni, jos hän nyt tulee tänne yhtä vilpittömin sydämin kuin minä silloin, osoitettava kuninkaallista vieraanvaraisuutta tervetuliaisikseen. Mutta jos hän tämmöisellä luottamuksen teeskentelyllä vain aikoo lumota ja kääntää silmäni toteuttaakseen sillä välin jonkun valtiollisista vehkeistänsä, niin kavahtakoon hän, sen vannon Burgundin Pyhän Yrjänän kautta! – Ja sitten, väännettyään viiksensä ylös ja poljettuaan jalkaansa, hän käski meidän kaikkien nousta hevosten selkään ja lähteä outoa vierasta vastaanottamaan.» »Ja kuningas tuli siis teitä vastaan?» kysyi taas Crévecoeur’in kreivi. »Ihmeitten aika ei ole siis vielä loppunut? – Ketä hänellä oli seurassansa?» »Niin pieni saattojoukko kuin suinkin mahdollista», vastasi D’Hymbercourt; »ainoastaan pari, kolmekymmentä skotlantilaista henkivartijaa sekä muutamia harvoja hänen hoviinsa kuuluvia ritareja ja herroja – joista hänen tähtienennustajansa oli komeimmin puettu.» »Se mies», sanoi Crévecoeur, »on jollakin lailla kardinaali Balue’n palkkaama – minua ei ihmetyttäisi, jos hänellä olisi ollut osansa tässä kuninkaan päätöksessä, jonka viisaus on hiukan epäiltävä. Eikö yhtään korkeampiarvoista aatelisherraa?» »On siellä Orleans’in herttua ja Dunois’n kreivi», vastasi Comines. »Dunois’n kanssa mieleni tekee miekkaa mitellä», sanoi Crévecoeur’in kreivi, »kallistukoon maailma sinne tai tänne. Mutta kävihän huhu, että he molemmat olivat joutuneet kuninkaan vihan alaisiksi ja viedyt vankeuteen.» »Istuivathan he molemmat Loches’n linnassa, tuossa Ranskan aateliston hauskassa huvipaikassa», sanoi D’Hymbercourt; »mutta Ludvig on päästänyt heidät vapaaksi saadaksensa heistä seuraa – kukaties hän ei uskaltanut jättää Orleans’in herttuaa sinne jälkeensä. Mitä muuhun seurajoukkoon tulee, lienevät luullakseni Ludvigin »kummi», ylimäinen hirttäjä, sekä hänen pari, kolme apulaistansa sekä parranajaja Olivier etevimmät – ja koko joukkio on niin halvoissa vaatteissa, että niin totta kuin olen kunniallinen mies voisi tuota kuningasta minusta kaikkein parhaiten verrata vanhaan koronkiskuriin, joka kerää epävarmoja velkoja poliisiensa kanssa.» »Ja missä hän oli kortteerissa?» kysyi Crévecoeur. »Niin», virkkoi Comines, »sepä juuri onkin ihmein kaikista ihmeistä. Meidän herttua ehdoitti, että kuninkaan jousimiehet vartioisivat yhtä kaupungin porteista, että venesilta rakennettaisiin Sommejoen poikki ja Ludvig saisi asunnokseen porttia lähimmän talon, jonka omistaa eräs varakas porvari Giles Orthen. Mutta, sinne mennessään kuningas lähiseudulla näki De Laun sekä Pencil de Rivièren liput, jotka herrat hän on Ranskasta karkoittanut maanpakolaisuuteen; ja säikähtyneenä, siltä ainakin näyttää, siitä ajatuksesta, että hänen tulisi asua semmoisten miesten naapurina, jotka hän on tuominnut karkureiksi ja vihollisikseen, hän pyytämällä pyysi päästä majailemaan itse Peronnen linnaan, ja siellä hänellä siis nyt on asuntonsa.» »No, Jumal’ auttakoon!» kummasteli Crévecoeur; »eipä tuo mies ole vain niin rohkea, että hän astuu leijonan luolaan, vaan pitääpä hänen vielä pistää päänsäkin sen kitaan! – Vai ei mikään muu paikka kuin hiirensatimen perimäinen loukko kelvannut tuolle vanhalle, viekkaalle vehkeilijälle!» »Kuulkaa», sanoi Comines. »Eipä D’Hymbercourt vielä ole kertonut teille Le Glorieux’n<ref>Kaarle herttuan hovinarri.</ref> kokkapuhetta, joka minun arvatakseni oli viisain neuvottelussa lausutuista sanoista.» »Ja mitäs sitten lausui ''hänen'' kuuluisa viisautensa?» kysyi kreivi. »Kun herttua», vastasi Comines, »kiireesti käski tuoda esille muutamia hopea-astioita sekä koristuksia tervetuliaisantimiksi kuninkaalle ja hänen seuralaisilleen, virkkoi Le Glorieux: »Älä, Kalle veikkoseni, vaivaa vähiä aivojasi semmoisilla puuhilla; minä annan Ludvig serkullesi jalomman ja sopivamman lahjan kuin mitä sinulla on antaa. Annanpa hänelle kun annankin narrinlakkini ja kulkuseni, vieläpä puumiekkanikin päälliseksi – sillä, sen vannon pyhän messun kautta, hän on paljoa suurempi narri kuin minä, jos hän antautuu sinun kynsiisi! – Entäs, jollen minä annakaan hänelle syytä katua mitään? Mitäs sitten, sanopas mies? – kysyi herttua. – Totta maar’, Kalleseni, sitten annan lakkini ja puumiekkani sinulle, sillä siinä tapauksessa sinä meistä kaikista kolmesta olet houkkapäisin narri! – Tämä koirankurinen kokkapuhe, sen voitte arvata, oikein pisti herttuan sydämeen – minä näin kuinka hän punastui ja purasi huultansa. – Ja nyt meidän uutisemme ovat kerrotut, jalo Crévecoeur, ja minkälaiset ne teidän mielestänne ovat?» »Ne ovat ruudilla täytetyn miinan kaltaiset», vastasi Crévecoeur, »jota kohtalo, niin pelkään, on määrännyt minua sytykkeellä koskemaan. Teidän ja minun sanomani ovat niinkuin tappurat ja tuli, jotka eivät saata yhtyä synnyttämättä leimahdusta, tai niinkuin muutamat kemialliset aineet, jotka sekoitettuina toisiinsa välttämättömästi räjähtävät. Hyvät herrat – ystävät – tulkaa tänne, ratsastakaa aivan lähelläni – ja kun kerron teille, mitä Lüttich’in hiippakunnassa on tapahtunut, niin tekin luultavasti sanotte samoinkuin minä, että Ludvig kuninkaan olisi yhtähyvin sopinut lähteä pyhiinvaellusmatkalle Manalan maille, kuin tulla Peronneen näin sopimattomalle vieraskäynnille.» Molemmat herrat lähestyivät kumpikin puoleltansa kreiviä ja kuulivat puoleksi hillityillä ihmetyksen huudahduksilla sekä liikkeillä hänen kertomustansa Lüttich’in sekä Schönwald’in tapahtumista. Durward kutsuttiin sitten heidän puheilleen, ja häneltä tiedusteltiin kaikkia pienimpiäkin, piispan surmaa koskevia seikkoja, kunnes hän viimein ei enää ruvennut enempää vastaamaan, koska hän ei tietänyt missä tarkoituksessa tätä kaikkea kyseltiin ja mitä näillä hänen vastauksillaan aiottiin tehdä. Nyt he saapuivat Sommejoen viljaville, tasaisille rantamille, ja heidän silmiensä eteen kohosivat pienen Peronne la Pucellen kaupungin vanhat vallit sekä sen ympärillä olevat rehoittelevat, vihannat nurmikot, jotka nyt viideksitoistatuhanneksi mieheksi arvioidun Burgundin armeijan monilukuiset teltat saattoivat valkeina välkehtimään. <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4287 9247 2006-11-24T17:07:05Z Nysalor 5 XXVI Yhtyminen {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXV Kuokkavieras|XXV Kuokkavieras]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXVII Räjähdys|XXVII Räjähdys]] |otsikko=XXVI Yhtyminen |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Kun yhtyy kuninkaat, niin sanoa : sen uhkaavaksi yhtymiseks voivat : täht’-ennustajat, aivan niinkuin Mars- : ja Venus-tähti yhtyvät. : Vanha näytelmä. Vaikea on sanoa, onko pikemmin hallitsija-arvoon kuuluvaksi eduksi vaiko vastukseksi luettava, että heidän keskenään seurustellessaan täytyy korkean paikkansa ja arvonsa vuoksi pitää kurissa kaikki tunteensa ja puheensa ja seurata ankaraa hovitapaa, joka kieltää kaikki kiihkeät ja julkiset tunteenpurkaukset, ja jota syystä olisi sanottava viekkaaksi teeskentelyksi, jollei koko maailma tietäisi, että tuon hovitavan sovinnainen noudattaminen on pelkkää ulkonaista menoa. Varma on kuitenkin, että hallitsijain arvo ihmisten silmissä ylimalkaan alenee, jos he rikkovat näitä hovitavan sääntöjä ja sallivat vihansa julkisesti puhjeta ilmi; se huomattiin esimerkiksi erittäinkin silloin, kun nuo molemmat kuuluisat kiistaveljekset, Frans I ja Kaarle V suoraan syyttivät toisiaan valehtelijoiksi ja tahtoivat ratkaista riitansa käsi kättä vastaan, kaksintaistelulla. Burgundin Kaarleakin, vaikka hän oli aikakautensa kiivain ja maltittomin, vieläpä varomattominkin hallitsija, hillitsi kuitenkin myös tuo taikapiiri; se vaati häntä osoittamaan syvintä kunnioitusta Ludvigille, joka hänen läänitysherranaan oli armosta osoittanut hänelle, kruununsa vasallille, sen kunnian, että oli tullut hänen luokseen vieraskäynnille. Puettuna herttuaalliseen viittaansa, seurassaan korkeitten virkamiestensä sekä etevimpien ritariensa ja aatelisherrojansa koko loistava joukko, hän ratsasti Ludvigia vastaan. Hänen seuralaisensa suorastaan välkkyivät kultaa ja hopeaa; sillä tähän aikaan, kun Englannin hovin rikkaus oli Ruusujen sotiin huvennut, ja kun kuninkaan säästäväisyys rajoitti Ranskan hovin kulutuksia, oli Burgundin hovi loistavin koko Euroopassa. Ludvigin saattojoukko sitä vastoin oli vähäinen luvultansa ja verrattain halpa ulkoasultansa, ja kuninkaan oma ulkomuoto, hän kun esiintyi kuluneessa takissa, päässään tavallinen vanha, korkea lakki täynnä pyhäinmiesten kuvia, teki tämän vastakohdan vielä silmiinpistävämmäksi. Ja kun herttua, herttuaallinen kruunu päässään ja komea viitta yllään, hyppäsi alas jalon ratsunsa selästä, laskeusi toiselle polvelleen ja piti jalustimesta kiinni, sill’aikaa kuin Ludvig astui alas pienen konkarinsa satulasta, niin tämä näky väkisin tahtoi naurattaa. Molemmat hallitsijat tietysti tervehtivät toisiaan ulkonaisella ystävällisyydellä ja kohteliaisuudella, jonka pinnan alla ei piillyt hiukkastakaan totta. Mutta herttuan mielenlaatu vaikutti sen, että hänen oli paljoa vaikeampi äänessään, sanoissaan sekä käytöksessään säilyttää tätä välttämätöntä ulkonaista hyvän sovun leimaa; kuninkaassa sitä vastoin näytti kaikenlainen tunteitten teeskentely ja salaaminen jo niin juurtuneen luonteeseen, että nekään, jotka hänet lähemmin tunsivat, eivät olisi voineet sanoa, mikä oli teeskenneltyä, mikä totta. Kenties olisi sattuvinta, jollei se näin korkeista herroista puhuessa olisi sopimatonta, verrata kuningasta tuntemattomaan vieraaseen, joka perin pohjin tuntee koirasuvun luonteen sekä tavat, ja jostakin syystä koettaa suostuttaa puoleensa suurta, äkäistä pihakoiraa, joka katselee häntä epäluulolla ja olisi valmis repimään hänet palasiksi niinpian kuin hän havaitsisi hänessä hiukankin epäluuloa ja pelkoa. Koira murisee sisällisesti, nostaa karvansa pystyyn, näyttää hampaitansa, mutta häntä hävettää hypätä tuntemattoman miehen kimppuun, joka on ystävällinen ja luottavainen. Senvuoksi hän sallii ystävällistä kohtelua, vaikkei hän siitä suinkaan lepy, vaan väijyy koko ajan pienintäkin syytä, joka antaisi sille sen omasta mielestä oikeuden tarttua kiinni ystävänsä kurkkuun. Kuningas epäilemättä huomasi herttuan muuttuneesta äänestä, teennäisestä käytöksestä sekä äkillisistä liikkeistä, että osa, jota hän tässä näytteli, oli arkaluontoinen, ja kenties hän jo montakin kertaa katui ruvenneensa tähän peliin. Mutta katumus oli nyt myöhäinen, eikä kuninkaalla ollut nyt enää muuta keinoa apunaan, kuin verraton ihmisten mielten taivuttamistaito, jossa Ludvig oli vähintänsä yhtä suuri mestari kuin ikänä kuka muu tämän maan päällä elänyt ihminen. Ludvigin käytös herttuaa kohtaan oli sitä laatua, että olisi luullut hänen sydämensä olevan täynnä tuota ylivuotavaa lempeyttä, millä totisen sovinnon hetkenä kohdellaan kunnioitettavaa, koetettua ystävää, josta hän satunaisten, mutta yhtä pian jälleen unohtuneiden riidanaiheiden vuoksi joksikin ajaksi on vieroittanut. Kuningas sanoi paheksuvansa, ettei ollut jo ennen tehnyt tätä päätöstä ja osoittanut tämmöistä luottamusta ystävälliselle, hyvälle sukulaiselleen; siitähän hän jo aikaisemmin olisi nähnyt, että heidän välilleen sattuneet suuttumuksen syyt eivät merkinneet Ludvigille mitään verrattuna siihen ystävällisyyteen, jolla hänelle oli suotu vieraanvaraisuutta silloin, kun hän oli maanpakolaisena ja isänsä, Ranskan kuninkaan vihan alaisena. Hän puhui myös Hyvästä Burgundin Filipistä – siksi Kaarle herttuan isää oli tapana nimittää – ja palautti mieleen satoja vanhan herttuan isällisen lempeyden osoituksia. »Luullakseni, serkku», virkkoi hän, »teidän isänne ei sydämessään tehnyt juuri minkäänlaista eroa meidän molempien välillä. Hyvin muistan kuinka, kerran jouduttuani eräällä metsästysretkellä eksyksiin, hyvä Herttua, tullessani jälleen teidän luoksenne, par’aikaa torui teitä, kun olitte jättänyt minut yksin metsään, aivan kuin olisitte laiminlyönyt pitämästä huolta omasta vanhemmasta veljestänne.» Burgundin herttuan kasvot olivat tietysti ankarat ja tylyt; ja kun hän nyt yritti hymyillä myöntääkseen kohteliaasti todeksi mitä kuningas oli sanonut, vääntyi suu häneltä pirulliseen irvistykseen. »Sinä teeskentelijäin ylimestari», sanoi hän salaa sydämessään; »jospa kunniani sallisi minun muistuttaa, ''millä tavalla'' sinä olet osoittanut kiitollisuutta kaikista meidän hyvistä teoistamme!» »Ja sitten», jatkoi kuningas, »jollei sukulaisuus ja kiitollisuus vielä kylliksi sitoisi meitä toisiimme, serkku kulta, niin onpa meidän välillämme myös henkistäkin heimolaisuutta. Olenhan teidän kauniin Maria tyttärenne kummi, ja hän on minulle aivan yhtä rakas kuin joku omista tyttäristäni. Ja kun Pyhät Miehet – siunatut olkoot heidän autuaat nimensä! – soivat minulle pienen kukkasen, joka jo kolmen kuukauden kuluttua lakastui, niin teidän isänne, vanha herttua, kantoi lapsen kasteelle ja piti loistavammat, komeammat ristiäiset kuin mitä itse Parisin kaupunki olisi voinut. En ole, rakas serkkuni, ikänä unohtava, kuinka syvän, iäti haihtumattoman vaikutuksen Filip herttua ja teidän jalomielisyytenne teki maanpakolaisparan puolisärkyneeseen sydämeen!» »Kuninkaallinen majesteetti», sanoi herttua pakoittaen itsensä vihdoin jotain vastaamaan, »te kiititte silloin tuosta vähäisestä ystävyydenosoituksesta sanoilla, jotka ylen runsaasti palkitsivat kaikki kulungit, joilla Burgundi tahtoi osoittaa iloansa sen hallitsijalle teidän kauttanne suodusta kunniasta.» »Kyllähän minä muistan vielä ne sanat, joita te tarkoitatte, serkku kulta», sanoi kuningas hymyillen; »enkö minä sanonut, että minulla maanpakolaisparalla ei ollut sinä päivänä suodusta lahjasta vastalahjana tarjottavana teille mitään muuta kuin vaimoni, lapseni ja oma persoonani. – No niin, ja olenpa minä, luullakseni, täyttänytkin sen lupauksen jotensakin uskollisesti.» »En tahdo juuri väittää vastaan, koska te, kuninkaallinen majesteetti, niin armossanne sanotte, mutta – – –» »Mutta te kysytte», keskeytti hänet kuningas, »kuinka tekoni ovat soveltuneet näihin sanoihini. – Ovatpa maar’ tällä lailla: minun pienen Joakim poikani ruumis lepää Burgundin mullassa – minun oman persoonani olen nyt tänä päivänä antanut kokonaan teidän valtaanne – ja mitä vaimooni tulee – totta puhuen, serkku, kun ajattelen kuinka pitkä aika siitä jo on kulunut, niin luulen teidän tuskin huolivankaan siitä, että sanani siinäkin kohdin tulisivat täytetyiksi. Vaimoni on syntynyt autuaallisena Maarian Ilmestyspäivänä», – hän risti silmiänsä ja mutisi itsekseen: Ora pro nobis (rukoile meidän puolestamme) – »noin viisikymmentä vuotta sitten. Mutta eipä hän olekaan nyt kauempana kuin Rheims’issä, ja jos te välttämättömästi tahdotte, että lupaukseni aivan puustavia myöten tulisi täytetyksi, niin voi hänet heti saada tänne teidän silmienne ihaeltavaksi.» Burgundin herttua oli suutuksissaan siitä, että Ludvig näin rohkeasti julkeni teeskennellä ystävällisyyttä ja lempeyttä häntä kohtaan; mutta eipä hän kuitenkaan saattanut olla naurahtamatta tämän eriskummallisen kuninkaan hullunkuriselle vastaukselle; hänen naurunsa kuului kuitenkin yhtä pahalta kuin puhuessakin usein hänen jyrkkä, vihainen äänensä. Naurettuansa kauemmin ja kovemmin kuin mitä siihenkään aikaan, saatikka nyt, olisi tämmöisenä hetkenä ja tämmöisessä tilaisuudessa pidetty sopivana, hän vastasi samaan tapaan kursastelematta ilmoittaen, ettei hän välittänyt kuninkaan puolison seurasta, vaan että sen sijaan kuninkaan vanhin tytär, joka oli maanmainio kaunotar, kyllä olisi ollut mieluisa vieras. »Olenpa iloinen, serkku kulta», sanoi kuningas hymyillen kaksimielisesti, niinkuin hänellä usein oli tapana, »että teidän armollinen suosionne ei ole sattunut nuorempaan tyttäreeni, Johannaan. Sillä siinä tapauksessa olisi sattunut peistentaitto teidän ja serkkuni, Orleans’in herttuan, välillä; ja jos siinä olisi jotain vahinkoa tapahtunut, niin olisin puolella tai toisella kadottanut hyvän ystävän ja rakkaan serkun.» »Ei, ei, kuninkaallinen läänitysherrani», virkkoi Kaarle herttua, »minä en mitenkään tahdo estää Orleans’in herttuaa sillä rakkauden tiellä, jonka hän on valinnut. Vain oikean ja jalon asian vuoksi minä voisin ojentaa peitseni taistelussa Orleans’ia vastaan.» Tämä raaka leikinlasku Johanna prinsessan vaivaisesta vartalosta ei ollenkaan loukannut Ludvigin mieltä. Päinvastoin hän oli pikemmin mielissään siitä, että hän näki törkeitten pilapuheitten huvittavan herttuata, sillä niissä hän itse oli mestari ja niiden kautta (käyttääksemme nykyaikaista puheenpartta) voi säästyä paljon teeskenneltyä lempeyttä. Hän käänsi siis puheen semmoiselle uralle, että Kaarlen, joskin hänen oli mahdoton tekeytyä hyväksi ja leppyneeksi ystäväksi miehelle, joka niin usein oli tuottanut hänelle vastusta ja jonka ystävällisyys nytkin oli sangen epäiltävä, ei ollut kuitenkaan vaikea käyttäytyä niinkuin sydämellinen isäntä ainakin leikkisää vierasta kohtaan. Näin korvasi hyvän kumppaniuden iloisuus, joka yhdistää pöytäveikot, ystävällisempien tunteitten puutteen heidän välillänsä; – tämä tämmöinen puhetapa olikin luonnollinen herttualle hänen suoruutensa ja, se on lisättävä, sivistymättömyytensäkin tähden, ja samassa myös kuninkaalle, joka, vaikka hän osasikin mukaantua mihin keskustelun lajiin tahansa, kuitenkin paraiten viihtyi semmoisessa, joka oli höystetty rivoilla ajatuksilla sekä pilkallisilla pilapuheilla. Myöskin niissä pidoissa, jotka pidettiin Peronnen raatihuoneella, onnistui molempien hallitsijain pysyä samalla keskustelualueella, joka oli heillä ikäänkuin rauhanalaisena välimaana, ja joka, niinkuin Ludvig hyvinkin huomasi, paremmin kuin mikään muu keino saattoi pysyttää Burgundin herttuan niin rauhallisella mielellä, ettei vieraan tarvinnut pelätä mitään vaaraa. Sittenkin herätti se kuninkaassa levottomuutta, että herttuan hovissa oli useita Ranskan aatelisherroja, jotka hänen ankaruutensa oli ajanut Ranskasta maanpakolaisuuteen ja jotka täällä näkyivät saaneen korkeita arvopaikkoja ja virkoja sekä suuren luottamuksen. Juuri heidän vihansa ja kostonhimonsa mahdollisten seurausten pelosta olikin Ludvig, niinkuin jo mainittiin, pyytänyt saada asua Peronnen linnassa eikä itse kaupungissa. Siihen pyyntöön suostuessa vetäytyi Kaarlen suu sellaiseen irvistelevään hymyyn, josta oli mahdoton sanoa, ennustiko se asianomaiselle hyvää vai pahaa. Sitten kuningas vielä, puhuen niin varovaisesti kuin mahdollista ja valiten semmoisia sanoja, jotka hänen mielestään parhaiten voisivat poistaa kaikki epäluulot, kysyi eikö hänen skotlantilaisten jousimiestensä sopisi, sen kaupunginportin asemasta, jonka herttua oli tarjonnut heidän haltuunsa, saada vartioitavakseen Peronnen linnaa sillä aikaa kuin Ludvig siinä majaili. Mutta siihen Kaarle vastasi tavallisella tylyllä äänellänsä sekä jyrkällä puhetavallaan, jotka tekivät vielä peloittavamman vaikutuksen siksi, että hän näin puhuessaan tavallisesti väänteli viiksiänsä ylös tai kopeloi miekkaansa tahi väkipuukkonsa pontta, väliin myös puoleksi tempaisten jälkimäisen ulos tupesta ja jälleen työntäen sen takaisin. »Ei, hyvä läänitysherrani!» huusi hän, »Pyhä Martti auttakoon! Te olette nyt vasallinne leirissä ja linnassa – vasalliksennehan ihmiset minua sanovat, kun minun ja teidän välisestä suhteestamme puhuvat – minun linnani ja kaupunkini ovat siis teidän ja minun mieheni teidän – yhdentekevä siis minunko huovini vai teidän jousimiehenne vartioivat ulkoportilla tai linnan muurilla. – Mutta, – Pyhä Yrjänä auttakoon! – Peronne on neitolinna, – sitä ei ole vielä kukaan koskaan valloittanut – eikä se minun huolimattomuuteni kautta saa menettää tätä mainettansa. Neitosia tulee huolellisesti vartioida, kuninkaallinen serkkuni, jos tahdomme, että he kaiken ikänsä pysyisivät hyvässä maineessa ja huudossa.» »Aivan oikein, kunnon serkkuni, minäkin olen aivan samaa mieltä kuin tekin», virkkoi kuningas. »Oikeastaan onkin tämän pienen kaupungin hyvä maine minulle vielä tärkeämpi kuin teille – onhan Peronne, niinkuin hyvin tiedätte, kunnon serkkuni, noita Sommejoen rantakaupungeita, jotka annettiin teidän isällenne – olkoon hänelle autuus suotu! – pantiksi rahalainasta ja jotka jälleen voin takaisin lunastaa. Ja, totta puhuakseni, olenkin tullut tänne rehellisenä velkamiehenä suorittamaan kaikki velkani, tuoden kanssani muutamia muuleja, joiden selkään on sälytetty lunnaiksi aiotut hopeat – hopeita kyllin, kunnon serkkuni, jotka riittävät teidänkin prinssin- ja kuninkaankaltaisen hovinne kaikkiin kulutuksiin kolmen vuoden ajaksi.» »En huoli niistä penniäkään», vastasi herttua viiksiänsä väännellen; »lunastuspäivä on jo aikoja sitten mennyt umpeen, eikä ikänä ollutkaan tarkoituksena suostua niiden lunastamiseen, sillä nämät kaupungit isäni sai palkinnoksi Ranskan kuninkaalta, kun hän, meidän suvulle onnellisena hetkenä, suostui vaihtamaan Englannin liiton liittoon teidän isänne kanssa. Pyhä Yrjänä auttakoon! Jollei hän sitä olisi tehnyt, tuskinpa teillä, niin kuningas kuin olettekin, olisi enää jäljellä Loirejoenkaan takaisia kaupunkeja, puhumatta näistä Sommejoen varrella olevista. Ei – niistä en anna takaisin ainoatakaan kiveä, vaikkapa, joka kivestä maksettaisiinkin sen täysi paino kullassa. Jumalalle ja esi-isieni viisaudelle sekä urhoudelle olkoon kiitos ja kunnia siitä, että Burgundin tulot, vaikka se onkin vain herttuakuuta, riittävät peittämään minun hovini kulutukset, ja ettei minun silloinkaan, kun kuninkaat käyvät meillä vieraina, ole kulujen vuoksi tarvis myödä jotain osaa perinnöstäni.» »Hyvä on, serkku kulta», lausui kuningas samalla lempeällä, leppeällä äänellä kuin ennenkin, kiivastumatta herttuan kovasta puheesta ja kiukkuisista liikkeestä. »Näenpä teidän olevan niin hyvän Ranskan ystävän, ettette mielellänne tahdo luopua mistään, mikä siihen kuuluu. Mutta täytyypä meidän ottaa joku välittäjäksi, silloin kun kaikki nämät asiat otamme neuvoskunnassa puheeksi. Mitä te arvelisitte pyhästä Paavalista?» »Ei pyhä Paavali, eikä pyhä Pietari, yhtä vähän kuin muutkaan pyhätmiehet almanakassa», sanoi Burgundin herttua, »voi saarnoillaan saada minua Peronnesta luopumaan!» »Ei, te erehdytte», hymyili Ludvig kuningas; »Luxemburg’in Ludvigia, meidän luotettavaa connetablea, pyhän Paavalin kreiviähän minä tarkoitan. – Ah! Embrun’in pyhä Neitsyt Maaria auttakoon! Hänen päätänsä me vasta oikein tarvitsisimme täällä keskustellessamme! Hänen päätänsä, joka on parhain koko Ranskassa ja josta olisi enimmin apua hyvän sovun aikaansaamiseksi meidän välillämme.» »Burgundin pyhä Yrjänä auttakoon!» sanoi herttua, »ihmetyttääpä minua kuulla teidän, kuninkaallinen majesteetti, näin puhuvan miehestä, joka on ollut kavala valapetturi sekä Burgundia että Ranskaa vastaan – miehestä, joka aina on koettanut viritellä ilmituleen meidän tiheitä erimielisyyksiämme, tehden sen sillä tarkoituksella, että hän saisi muka tekeytyä välittäjäksemme. Sen vannon tämän ristin kautta rinnassani, ettei hänen rämeensäkään kauan enää saa olla hänen turvapaikkanaan.» »Älkää noin tulistuko, serkku», virkkoi kuningas hymyillen ja hiljaa; »minä kun toivoin connetablen ''päätä'' tänne, sanoen että siitä olisi hyvä apu vähäpätöisiä erimielisyyksiämme sovitellessamme, niin en millään lailla ikävöinyt tänne hänen muuta ruumistansa, jonka minun puolestani kernaasti sopisi pysyä St. Qventin’issä.» »Hah, haa! jopa yskän ymmärrän, kuninkaallinen serkkuni», vastasi Kaarle samalla ilkeällä naurunhohotuksella, jota muutamat muutkin kuninkaan raa’oista leikkipuheista jo olivat hänessä nostattaneet; ja sitten hän vielä lisäsi, polkien kantapäänsä maahan: »siinä merkityksessä, sen kyllä myönnän, connetablen päästä saattaisi olla hyvää apua Peronnessa.» Nämät ja muut samanlaiset keskustelut, joihin kuningas sekoitti viittauksia tosi-asioihin sekä leikki- ja pilapuheita, eivät seuranneetkaan näin perätysten yhdessä jaksossa, vaan hän toi ne taitavasti esille osaksi raatihuoneessa pitopöydässä, osaksi sen jälkeen kun molemmat korkeat herrat kohtasivat toisensa herttuan omissa huoneissa, sanalla sanoen milloin mitenkin tilaisuus näytti tekevän tämmöisten arkaluontoisten asioiden esiintuomisen helpoksi ja luonnolliseksi. Hiukan ajattelemattomasti tosin oli Ludvig tullut tähän vaaralliseen paikkaan, sillä herttuan tulinen luonne sekä molempien hallitsijain väliset, molemminpuoliset katkeran vihollisuuden syyt tekivät poispääsön täältä sangen epätietoiseksi ja arveluttavaksi; mutta ei koskaan mikään perämies ole tuntemattoman maan rantaa pitkin ohjannut laivaansa suuremmalla pelottomuudella ja älykkäisyydellä. Hän laski erinomaisella sukkeluudella ja tarkkuudella luotiliinansa kiistaveljensä mielen ja luonnonlaadun kaikkiin syvänteihin ja matalikkoihin eikä ilmaissut mitään pelkoa eikä epäilystä, vaikka tämä tutkimus toi ilmi enemmän salakareja ja vaarallisia särkkiä kuin turvallisia ankkuripaikkoja. Viimeinkin päättyi tämä päivä, joka oli varmaankin ollut sangen rasittava Ludvigille, koska hänen tilansa vaati, että hänen lakkaamatta piti ponnistaa hengenvoimiansa ja olla valpas, varovainen, herkkäkorvainen. Samoin oli myös herttuakin koko päivän ollut väkinäisessä mielentilassa, koska hänen nyt täytyi hillitä tulista luonnettansa, jonka kaikille liikutuksille hän tavallisesti muulloin antoi vapaat ohjat. Herttua oli tuskin päässyt omaan kamariinsa, otettuansa juhlallisesti jäähyväiset kuninkaalta, kun hillitty vimma puhkesikin ilmituleen. Moni kirous ja haukkumasana, hovinarrin Le Glorieux’n sanoilla puhuen, »vierähti sinä iltana päihin, jolle ne alkuansa eivät olleet aiotut»; palvelijat saivat runsaat osansa noista pahojen sanojen säästövaroista, joita herttuan ei sopinut antaa virrata kuninkaallisen vieraansa yli, eipä edes nytkään, kun tämä ei ollut läsnä, ja joita kuitenkin oli niin ylen määrin karttunut, etteivät ne enää mahtuneet sydämeen. Hovinarrin leikkipuheet toki hiukan rauhoittivat herttuan kiukkuista mieltä; hän naurahti pari kertaa kovasti, viskasi leikinlaskijalle kultakolikon, antoi rauhallisesti riisua vaatteet päältään, tyhjensi suuren pikarin ryytiviiniä, kävi vuoteelleen ja vaipui syvään uneen. Paljon enemmän mainitsemista ansaitsee Ludvig kuninkaan levollekäynti; sillä raivoisan, tuittupäisen vimman väkivaltaiset ilmipurkaukset, jotka pikemmin kuuluvat ihmis-olentomme eläimelliseen kuin henkiseen osaan, eivät voi meitä huvittaa yhtä paljon kuin voimallisen, nerokkaan hengen salainen työ. Mennessään siihen majapaikkaan, jonka hän oli valinnut, nimittäin Peronnen linnaan, oli Ludvigilla Burgundin herttuan kamariherrat saattajinaan, ja portilla otti hänet suurilukuinen parvi jousimiehiä sekä huoveja vastaan. Kun hän oli hypännyt alas hevosensa selästä ja astui laskusiltaa myöten tavattoman leveän ja syvän vallihaudan poikki, katsahti hän vartiomiehiin ja virkkoi Comines’lle, joka yhdessä muiden Burgundin aatelisherrojen kera seurasi häntä: »Näilläkin on pyhän Anteruksen risti hatussansa – vaan ei kuitenkaan samanlainen kuin minun skotlantilaisilla jousimiehilläni.» »Te saatte nähdä, kuninkaallinen majesteetti, että he ovat, jos siksi tulee, yhtä alttiita teitä kuolemaan asti puolustamaan», vastasi Comines, jonka tarkka korva oli havainnut kuninkaan puheen äänessä sävyn, minkä Ludvig epäilemättä kernaasti olisi tahtonut salata. »Heillä on pyhän Anteruksen risti, koska se kuuluu Kultaisen Karitsan ritariston merkkeihin, jonka jäsenenä minun herrani, Burgundin herttuakin on.» »Enkö sitä tietäisi?» virkkoi Ludvig, näyttäen saman ritariston merkkeihin kuuluvia kaulavitjoja, jotka hän isännän kunniaksi oli kaulaansa pannut. »Sekin on niitä lujia veljeyden siteitä, jotka kiinnittävät minut ja minun hyvän veljeni yhteen. Me olemme ritariveljeksiä samoinkuin henkisiäkin sukulaisia; me olemme serkuksia synnyltämme, ja ystävyyden ja hyvän naapuriuden siteet yhdistävät meidät toisiimme. – Älkää seuratko minua edemmäksi kuin tähän ulkopihaan, jalot ritarit ja aatelisherrat! En voi sallia teidän kauemmin vaivata itseänne – te olette jo minulle kyllin kohteliaisuutta osoittaneet.» »Herttua on antanut meille käskyn», lausui D’Hymbercourt, »saattaa teitä, kuninkaallinen majesteetti, asuinpaikkaanne asti, ja toivomme on, että te sallitte meidän toki noudattaa herramme käskyä.» »Tässä vähäpätöisessä asiassa», vastasi kuningas, »on, toivoakseni, minun käskyni voittava hänen käskynsä, joskin puhun nyt teille, hänen uskollisille vasalleillensa. – En voi oikein hyvin, jalot herrat – olen jokseenkin väsyksissä. Suuri ilokin saattaa ruumista raukaista samoinkuin kova tuska. Huomenna toivon paremmin jaksavani nauttia teidän seurastanne. – Ja teidänkin seurastanne, herra Filip Des Comines – minulle on kerrottu että te olette meidän aikakautemme historiankirjoittaja – meidän, jotka soisimme saavamme mainion nimen historiassa, tulee teitä oikein hyvitellä, sillä teidän kynällänne kuuluu olevan terävä kärki, jos niin tahdotte. – Hyvästi nyt vaan, jalot ritarit ja aatelisherrat, hyvästi sanon kaikille ja jokaiselle teistä.» Burgundilaiset herrat läksivät ihastuneina Ludvigin kohteliaaseen käytökseen sekä siihen taitoon, jolla hän kohteliaisuuksiansa jakeli. Kuninkaan seurassa oli nyt vain pari hänen omaa miestänsä, hänen seisoessansa Peronnen linnan ulkopihan kaariportin alla, katsellen suunnattoman suurta tornia, joka kohosi linnan nurkkauksessa. Tämä korkea, paksumuurinen, synkännäköinen rakennus, itse linnan sydänpaikka, näkyi aivan selvästi juuri saman kuutamon valossa, joka valaisi Qventin Durward’in tietä Charleroin ja Peronnen välillä, ja se kuutamo, niinkuin lukija muistanee, oli erittäin kirkas. Peronnen linnan valtatorni oli muodoltaan jokseenkin samankaltainen kuin Lontoon Tower’in Valkoinen torni, mutta vieläkin vanhanaikuisempi rakennustyyliltään, sillä se oli jo, niin vakuutettiin, Kaarle Suuren ajoilta. Sen seinät olivat hirveän paksut, ikkunat erittäin pienet, rautakankiristikolla varustetut; tämä suunnattoman suuri, kömpelömäinen rakennus loi mustan, synkkiä ajatuksia herättävän varjon koko linnanpihan yli. »Ei suinkaan ''tuo'' ole aiottu minulle asunnoksi?» kysyi kuningas väristyksellä, joka ilmaisi pahaa aavistusta. »Ei», vastasi harmaapäinen linnanisäntä, joka paljain päin oli tullut häntä vastaan. »Jumala varjelkoon! – Teille, kuninkaallinen majesteetti, on varattu huoneita noissa matalammissa rakennuksissa tuolla, joissa Juhana kuningas vietti kaksi yötä ennen Poitiers’n tappelua.» »Hm – ei ole sekään onnea lupaava ennustusmerkki», mutisi kuningas. »Mutta mikäs sitten tuossa tornissa on, vanha ystävä? Ja miksi rukoilet, että Jumala varjelisi minua siihen majapaikkaan joutumasta?» »Enpä, armollinen herra kuningas», vastasi linnanisäntä, »enpä siitä tornistakaan tahdo juuri mitään pahaa puhua – paitsi että vartijasotamiehet sanovat sieltä kynttilöitä näkyvän ja kummallista melua kuuluvan yön aikana; ja onpa syitäkin, joiden tähden se on mahdollista, sillä ennen aikaan tuota tornia käytettiin valtiovankien vankihuoneena, ja kerrotaanpa kaikenlaisista siellä tehdyistä teoista.» Ludvig ei kysynyt sen enempää, sillä ei kenelläkään ihmisellä ollut suurempaa syytä pitää vankihuoneen salaisuutta pyhänä. Kun hän läheni hänelle aiottuja huoneita, jotka, vaikka myöhemmin rakennetut kuin valtatorni, myös olivat vanhanaikuiset ja synkännäköiset, tapasi hän oven edustalla pienen joukon skotlantilaisia henkivartijoitansa; sillä herttua, vaikkei hän keskustellessa ollut tahtonut tehdä semmoista myönnytystä Ludvigille, oli kuitenkin sittemmin käskenyt päästää nämät miehet sisään, siksi että he seisoivat lähinnä kuninkaansa persoonaa. Uskollinen lordi Crawford oli heidän etupäässään. »Crawford – uskollinen, rehellinen Crawford’ini», virkkoi kuningas, »missä sinä olet ollut tänäpäivänä? – Ovatko Burgundin herrat niin epäkohteliaat vierailleen, että he syrjäyttävät aatelismiehen, joka on urhoollisimpia ja jaloimpia, mitkä ikänä ovat astuneet hovisalien permantojen poikki? – En nähnyt sinua pidoissa?» »En huolinut sinne tulla, kuninkaallinen herrani», vastasi Crawford, »minä olen muuttunut aikaa myöten. Onpa ollut aikoja, jolloin olisin uskaltanut juoda kilpaa paraankin Burgundin miehen kanssa, vaikkapa hänen oman maansa viinamäkien nestettä. Mutta nyt jo viisi, kuusi korttelia vetävä pikari panee pääni pyörälle, ja velvollisuuteni teidän palveluksessanne, kuninkaallinen majesteetti, vaatii mielestäni sen, että näytän hyvää esimerkkiä näille pojilleni.» »Sinä olet aina viisas», sanoi kuningas, »mutta onhan toki sinulla vähemmän vaivaa täällä, kun on niin pieni parvi komentosi alla – eikä juhlapäivä vaadikaan niin ankaraa itsekieltäytymistä sinulta, kuin jos olisi vaaran hetki.» »Jos minulla on vain pieni parvi komentoni alla», vastasi Crawford, »niin on sitä tarpeellisempaa, että pidän ne junkkarit kaikki kurissa ja kunnossa; ja päättyykö täällä kaikki maljanjuontiin vai miekanlyöntiin, se Jumala ja te itse, kuninkaallinen majesteetti, paremmin tiedätte kuin vanha Crawford ukko.» »Ethän toki pelänne mitään vaaraa?» kuiskasi kuningas kiireesti. »En», vastasi Crawford, »vaikka soisin pelkääväni; sillä vanhalla kreivi Douglas’illa oli aina tapana sanoa, että pelätty vaara aina on sellainen, josta voi itsensä varjella. – Mikä valitaan tunnussanaksi tänä yönä, jos tahdotte sen armossa määrätä?» »Otetaan vaikka Burgundi, kunniaksi isännällemme sekä tuolle viinamäen nesteelle, joka sinulle on niin mieleen, Crawford.» »En suinkaan moiti sennimistä herttuaa enkä juomaakaan», sanoi Crawford, »kunhan molemmat aina olisivat terveydeksi. Hyvää yötä, kuninkaallinen herrani.» »Hyvää yötä, kunnon skotlantilaiseni», vastasi kuningas ja meni huoneisiinsa. Hänen makuukamarinsa ovella seisoi Le Balafré vartijana. »Seuraa minua sisään», käski kuningas mennessään ohitse. Jousimies siis, niinkuin mestarinsa käden liikkeelle panema kone, astui hänen perässään huoneeseen ja jäi taas seisomaan ääneti, liikahtamatta, odotellen enempiä käskyjä. »Oletko saanut mitään tietoja tuosta vaeltavasta ritarista, sisarenpojastasi?» kysyi kuningas. »Hän on meiltä hävinnyt ihan näkymättömiin, kuulumattomiin sen jälkeen kuin hän, niinkuin ensimäiselle sankariretkelle lähtenyt nuori urho, lähetti meille kotiin kaksi vankia, sankariutensa esikoisina.» »Kyllähän minä, kuninkaallinen majesteetti, olen kuullut hänestä hiukan», vastasi Le Balafré, »ja toivonpa teidän, herra kuningas, uskovan minua, kun sanon että hän näin pahoin tehdessänsä ei ole saanut minulta siihen kehoitusta yhtävähän neuvon kuin esimerkin muodossa; enpä minä ole koskaan ollut niin uhkarohkea, että olisin hevosen selästä sysännyt maahan jonkun teidän kaikkein korkeimman sukunne jäsenen, sillä minulla on ollut selvempi tieto sijastani ja paikastani, ja – – –» »Älä puhu siitä asiasta», keskeytti hänet kuningas; »sinun sisarenpoikasi täytti vain velvollisuutensa siinä tilaisuudessa.» »Siinä suhteessa», jatkoi Le Balafré, »hän sitten noudatti minun neuvoani. – Qventin, sanoin minä hänelle, muista aina, käyköön muuten kuinka käykin, että kuulut skotlantilaiseen henkivartijakomppaniaan, ja täytä velvollisuutesi, tulkoon siitä mikä tuleekin.» »Kylläpä arvasin, että hänellä oli ollut näin hyvä opettaja», virkkoi Ludvig; »mutta minulle on tärkeätä saada vastaus ensimäiseen kysymykseeni. – Oletko nykyään saanut mitään tietoja sisarenpojastasi? – Siirtykää syrjemmäksi, hyvät herrat», lisäsi hän, kääntyen kamariherrojensa puoleen. »Sillä tämä asia ei kuulu muille kuin minulle.» »Olen kyllä, jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Le Balafré. »Olen juuri tänä iltana tavannut Charlot rengin, jonka sukulaiseni lähetti kotiin Lüttich’istä tai jostain Lüttich’in piispan linnasta, mihin hän on saattanut Croyen neidot täydessä turvassa.» »Kiitos, kunnia siitä taivaalliselle pyhälle Neitsyelle!» huudahti kuningas. »Oletko vaan varma siitä? – aivan varma tästä hyvästä sanomasta?» »Niin varma kuin suinkin jostakin asiasta», vastasi Le Balafré; »ja onpa jos oikein muistan, sillä miehellä myös teille, kuninkaallinen majesteetti, kirjeitä Croyen neidoilta.» »Joudu niitä noutamaan», käski kuningas. »Anna pyssysi jollekulle näistä täällä – Olivier’ille esimerkiksi – kenelle hyvänsä. – Kiitos ja kunnia Embrun’in pyhälle Neitsyelle! Ja pelkästä hopeasta pitää hänen saaman laipio alttarinsa ympärille!» Ludvig, tässä kiitollisuuden ja jumalisuuden puuskassaan otti tapansa mukaan hatun päästään, valitsi sen koristeina olevista kuvista sen, joka oli esittävinään pyhää Neitsyttä, asetti sen pöydälle ja toisti, polvilleen laskeutuen, nöyrästi äskeisen lupauksensa. Tallirenki, ensimäinen sanansaattaja, jonka Durward oli Schönwald’ista lähettänyt kotiin, tuli nyt sisään ja toi kirjeensä. Ne olivat Croyen neidoilta kuninkaalle; he vain sangen kylmäkiskoisin sanoin kiittivät hänen hovissaan heille osaksi tulleesta kohteliaisuudesta, ja sitten vähän lämpimämmin sen johdosta, että heidän oli suotu poistua hänen valtakunnastaan sekä annettu saattojoukko turvaksi. Näiden sanojen johdosta Ludvig sydämellisesti naurahti, vähääkään suuttumatta. Silminnähtävällä uteliaisuudella hän kysyi sitten Charlot’lta oliko heitä matkalla jollakin lailla hätyytetty tai peloitettu? Charlot, typerä pölkkypää, joka juuri siitä syystä oli valittukin, antoi jokseenkin sekavan kertomuksen tuosta kahakasta, jossa hänen kumppaninsa, gascognelainen, oli saanut surmansa, vaan ei tietänyt mistään muusta. Sitten Ludvig tiedusteli häneltä tarkkaan ja laveasti mitä tietä he olivat Lüttich’iin kulkeneet, ja hänen huomiotansa nähtävästi erittäin herätti se seikka, että he, Namur’ia lähetessään, olivat valinneet suoremman tien Lüttich’iin, pitkin Maasjoen oikeanpuolista vartta, eikä vasempaa, niinkuin matkasuunnitelmassa oli neuvottu. Kuningas käski sitten antaa miehelle pienen juomarahan, ja päästi hänet menemään, salaten pelkoansa sillä, että hän muka oli vain ollut huolissaan Croyen neitojen turvallisuudesta. Näin saadut sanomat, vaikka niistä kävi ilmi, että yksi hänen mielihankkeistaan oli mennyt tyhjäksi, näyttivät herättävän kuninkaassa enemmän sisällistä iloa, kuin mitä luultavasti tämän vehkeen loistavin menestys olisi tuottanut. Hän huoahti niinkuin ihminen, jonka rinnalta raskas taakka on hellinnyt, mutisi kiitoksensa pyhimyksille hartaalla ja jumalisella ilmeellä, loi silmänsä ylöspäin ja rupesi heti uusia, varmempia, korkealentoisia hankkeita miettimään. Sillä tarkoituksella kuningas käski nyt puheilleen tähtienennustajansa, Martius Galeottin, joka tuli teeskennellen käytöksellään mahtavuutta niinkuin ainakin; mutta sittenkin näkyi hänen otsallaan pieni epäilyksen pilvi, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma siitä, ottaisiko kuningas hänet ystävällisesti vastaan. Ludvig kohteli häntä kuitenkin suotuisammin, vielä ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Ludvig sanoi häntä ystäväkseen, isäkseen tieteissä, kaukosilmäksi, jonka avulla hän saattoi nähdä tulevia asioita, ja lopuksi hän vielä pisti ennustajan sormeen sangen kalliin sormuksen. Galeotti, vaikka hänellä ei ollut mitään tietoa niistä seikoista, jotka näin äkkiä olivat ylentäneet hänen arvoansa Ludvigin silmissä, oli liian taitava mestari virassaan, että olisi paljastanut tätä tietämättömyyttänsä. Hän vastaanotti kuninkaan kiitokset arvokkaalla nöyryydellä, sanoen niiden tulevan vain hänen jalon tieteensä osaksi, tieteen, joka ansaitsi sitä enemmän ihmettelyä, koska se niin heikon välikappaleen kuin hänen kauttansa saattoi saada ihmeitä aikaan. Näin erosivat kuningas ja tähtienennustaja, molemmat hyvin tyytyväisinä toinen toiseensa. Galeottin lähdettyä Ludvig heittäytyi tuolille, näyttäen kovin väsyneeltä, ja lähetti pois muut seuralaisensa, paitsi Olivier’in, joka hiiviskeli hänen ympärillänsä hiljaa puuhaillen kuulumattomin askelin, ja auttaen häntä levonvalmistuksissa. Olivier’in näin palvellessa häntä oli kuningas vastoin tapaansa niin ääneti ja välinpitämätön, että parturi tästä käytöksen muutoksesta vallan hämmästyi. Häijyimmissäkin sieluissa on aina toki joku hyväkin tunne – rosvotkin ovat päällikölleen uskolliset, ja hemmoitellussa, kunniaan koroitetussa suosikissa on joskus nähty hiukkasen todellista rakkautta sitä hallitsijaa kohtaan, jolle hän on kiitollisuudenvelassa mahtavuudestaan. Olivier le Diable, le Mauvais (perkele, ilkimys) – tai mitä muita liikanimiä hänelle vielä lieneekin keksitty häijyn mielenlaatunsa ilmaisuksi – tuskinpa hänkään lienee ollut niin täydesti saatanan sukua, ettei hänen sydämessään olisi kytenyt säälin kipinää herraansa kohtaan, jonka kohtaloa tämä eriskummallinen tilanne täällä näytti hyvin likeltä koskevan ja jonka voimat näyttivät olevan aivan uuvuksissa. Jonkun aikaa hän auttoi kuningasta ääneti, niinkuin palvelija pukeutuvaa herraansa ainakin, mutta sitten kiusaus voitti hänet, ja hän virkkoi rohkeudella, jonka Ludvigin suopeus tämmöisissä tilaisuuksissa oli hänessä kasvattanut: »Tête Dieu!<ref name="multiple">Senaikuisia ranskalaisia voimasanoja.</ref> herra kuningas, näytättepä te aivan siltä kuin olisitte tappelussa jäänyt tappiolle; ja kuitenkin minä, joka kaiken päivää olen seisonut teitä likellä, voin vakuuttaa, etten ole vielä ikänä nähnyt teidän taistelevan uljaammin millään sotatantereella.» »Sotatantereellako!» toisti Ludvig kuningas, katsahtaen ylös ja palaten jälleen tavalliseen pilkalliseen käytös-ja puhetapaansa; »Pasques-Dieu!<ref name="multiple"> </ref> Olivier veikkoseni, pikemmin voi sanoa, että olen puolustanut hyvin paikkaani härkätappelussa. Sillä sokeampaa, itsepäisempää, kesyttömämpää, ennakolta arvaamattomampaa luontokappaletta kuin tuota meidän burgundilais-serkkuamme, tuskin lienee missään paitsi Murciassa jonkun sarvipään muodossa, jota on kasvatettu härkätaistelua varten. – No, olkoon menneeksi – kyllähän minä aika miehen tavoin osasin kiertää hänen sarvensa. Mutta, Olivier, riemuitse minun kanssani, että hankkeeni Flanderissa ovat menneet tyhjiksi, niin hyvin mitä noihin vaeltaviin Croyen prinsessoihin kuin myös Lüttich’in kaupunkiin tulee – ymmärräthän?» »Enpä, totta tosiaan, herra kuningas», vastasi Olivier. »Minun on mahdoton toivottaa teille onnea sen johdosta, että rakkaimmat hankkeenne ovat menneet tyhjiksi, jollette virka minulle jotain syytä teidän toivojenne ja aikeittenne muutokseen.» »Ei», vastasi kuningas, »ei niissä ole mitään muutosta tapahtunutkaan, asiaa ylimalkaisesti arvostellen. Mutta, Pasques-Dieu, hyvä ystäväni, tänäpäivänä olen oppinut tuntemaan Kaarle herttuan lähemmin kuin ennen. Siihen aikaan kun hän oli Charolois’n kreivi ja minä maanpakolaisuuteen ajettu Ranskan kruununperillinen, hänen isänsä, vanhan Filip herttuan aikana, me joimme ja metsästelimme ja kuljeksimme ympäri yhdessä – ja monta hurjaa kepposta silloin tehtiin, kuin tehtiinkin. Ja siihen aikaan oli minulla epäilemätön valta hänen ylitsensä – niinkuin voimakkaammalla hengellä ainakin heikompansa yli. Mutta hän on siitä ajoin muuttunut – hän on tullut itsepäiseksi, rohkeaksi, röyhkeäksi, riitaisaksi väittelijäksi, jonka sydämessä palaa silminnähtävä halu mennä niin pitkälle kuin suinkin, niin kauan kuin hänellä mielestään on valtit kädessänsä. Täytyihän minun siirtyä jokaisesta arkaluontoisesta asiasta niin kiireesti ikäänkuin se olisi ollut tulikuuma rauta. Puolella sanalla vain olin viitannut siihen mahdollisuuteen, että nuo maailmaa vaeltavat Croyen kreivittäret olisivat kenties saattaneet joutua jonkun hurjan rajasissin käsiin, ennenkuin he pääsivät Lüttich’iin perille – sinne minä suoraan tunnustin heidän menneen, sen verran kuin minulla oli tietoa asiasta – Pasques-Dieu! tuskinpa olin saanut sen suustani, niin olisi voinut luulla, että olin puhunut häijyintä jumalanpilkkaa! Tarpeetonta on sinulle kertoa, mitä hän sanoi; kylliksi olkoon siinä, että pääni turvallisuus olisi ollut sangen epävarma, jos sinä hetkenä olisi saapunut sanoma, että teidän (nimittäin sinun ja ystäväsi De la Marck’in) kelpo vehke parantaa hänen tilaansa naimiskaupalla olisi menestynyt.» ''»Minun'' ystäväni hän ei ole, suokaa anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Olivier; »''minun'' ystäväni hän ei ole, eikä tuo ollut myöskään ''minun'' vehkeeni.» »Aivan oikein, Olivier», vastasi kuningas, »sinun tarkoituksesi ei ollut naittaa sellaista sulhasmiestä, vaan ajaa hänen partansa. No, etpä juuri tytölle parempaakaan toivottanut, kun niin nöyrästi puolin sanoin viittailit olevasi siihen mahdollinen. Mutta, Olivier, onnellinen se mies, jonka osaksi tuo tyttö ei ole tullut – hirtettävä, teilattava, neljäksi kappaleeksi hakattava, ne olivat kohteliaimmat niistä sanoista, joilla minun kohtelias serkkuni puhui siitä, joka naisi tuon nuoren kreivittären, hänen vasallinsa, ilman hänen herttuaallista lupaansa.» »Ja hän on epäilemättä yhtä arka hyvän Lüttich’in kaupungin meteleihin nähden?» kysyi suosikki. »Yhtä arka, jollei vielä arempi», vastasi kuningas, »niinkuin sinun järkesi helposti älynnee. Mutta aina siitä hetkestä saakka, kun päätin tulla tänne, ovat minun lähettilääni Lüttich’issä koettaneet hillitä kaikkea kapinahalua täksi hetkeksi. Ja minun toimeliaat ja puuhaavaiset ystäväni, Rouslaer ja Pavillon, ovat saaneet käskyn olla hiljaa kuin hiiret loukossaan, kunnes tämä siunattu vieraskäyntini serkkuni luona on suoritettu.» »Teidän omista sanoistanne päättäen, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier kuivakiskoisesti, »on parasta, mitä tästä käynnistä täällä saattaa toivoa, se, ettei teidän asianne sen kautta joudu pahemmalle kannalle. – Totta puhuen, sitä voi verrata tuohon juttuun kurjesta, joka pisti päänsä suden kitaan ja oli sitten hyvillä mielin siitä, ettei hänen kaulaansa purtu poikki. Mutta näyttipä sittenkin siltä, kuin olisitte te, kuninkaallinen herrani, vielä ollut hyvinkin kiitollinen tuolle viisaalle filosofille, joka houkutteli teidät tähän hyviä toivoja herättävään peliin.» »Ei mitään peliä», vastasi kuningas jyrkästi, »saa toivottomaksi sanoa, ennenkuin se on menetetty, eikä minulla ole mitään syytä pelätä, että jäisin tappiolle. Päinvastoin, jollei mitään satu, josta tuon kostonhimoisen hullun vimma herää, niin olen varma voitosta. Ja todellakin olen suuressa kiitollisuudenvelassa sille viisaalle miehelle, joka kreivittärien saattajaksi suositti minulle tuota nuorukaista; sillä Durward’in kohtalo, jonka tähtienennustaja taivaankappaleista oli lukenut, on niin hyvässä sovussa oman kohtaloni kanssa, että nuorukainen, rikkomalla minun käskyni ja poikkeamalla toiselle tielle, De la Marck’in väijymäpaikan sivuitse, on pelastanut minut vaarasta.» »Kylläpä te, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier, »mahtaisitte helposti löytää montakin sellaista käskyläistä, jotka ottaisivat palvellaksensa teitä sillä ehdolla, että saisivat noudattaa omaa mielivaltaansa pikemmin kuin teidän käskyjänne.» »Ei, ei, Olivier», sanoi Ludvig maltittomasti, »laulaahan muinainen pakanallinen runoniekka: »Vota diis exaudita malignis – toivoista, joiden jumalat sallivat toteutua, silloin kun he ovat rukoilijaan suuttuneet. Semmoinen olisi myös Wilhelm de la Marck’in vehke ollut, jos se nyt tällä hetkellä olisi onnistunut, sillä aikaa kun minä olen Burgundin herttuan käsissä, – sen minun oma taitoni arvasi ennakolta ja Galeottin taito sen vielä vahvisti – nimittäin en tosin voinut ennakolta arvata De la Marck’in vehkeen epäonnistumista, mutta sen minä ennakolta arvasin, että tuon skotlantilaisen jousimiehen retki olisi minulle onneksi – ja niinpä todellakin on käynyt, vaikka toisella tavalla kuin minä olin luullut. Sillä tähdet, vaikka ne yleensä ennustavat tapauksia, eivät kuitenkaan virka mitään välikappaleista, joilla tapaukset saadaan aikaan ja jotka usein ovat juuri päinvastaista laatua kuin mitä me olemme osanneet arvata tai edes toivoakaan. – Mutta mitäs näistä salaisuuksista puhun sinulle, Olivier, joka olet vielä pahempi perkelettäkin, kaimaasi; sillä hän toki uskoo ja vapisee, vaan sinä et usko Jumalan sanaa etkä tiedettä, ja olet pysyvä mokomana uskottomana, kunnes kohtalosi tulee täytetyksi, ja se on tuleva täytetyksi, sen näen yhtä selvästi kasvoistasi kuin horoskopistasikin<ref>Tähtien-ennustus.</ref>, hirsipuun kautta.» »Ja jos todella niin lienee sallittu», virkkoi Olivier nöyrällä kohtaloonalistuvaisuudella, »niin on se tapahtuva siitä syystä, että liian kiitollisena palvelijana, ilman minkäänlaisia epäilyksiä, olen täyttänyt jonkun kuninkaallisen herrani käskyistä.» Ludvig purskahti tavalliseen pilkalliseen nauruunsa. – »Aika miehen tavalla sinä sivalsitkin takaisin, Olivier; ja – pyhä Neitsyt auttakoon! – oikein se oli tehty, sillä minä se sinut taisteluun olin vaatinut. Mutta sanoppas nyt minulle, ole niin hyvä, huomaatko noiden miesten käytöksessä minua kohtaan jotain, mikä herättää epäluuloa ja ennustaa pahaa kohtelua?» »Herra kuningas», vastasi Olivier, »te ja tuo perin oppinut tietoviisas etsitte ennustuksia tähdistä ja taivaankappaleista – minä maan matelija pidän silmällä ainoastaan minun virkaani kuuluvia asioita. Mutta näyttääpä minusta, että täällä puuttuu sitä huolellista ja vakavaa kohteliaisuutta, jota ihmisten on tapana osoittaa säädyltään niin paljoa ylhäisemmille ja tervetulleille vieraille. Herttua tänä iltana valitti olevansa väsyksissä eikä seurannut teitä, kuninkaallinen majesteetti, kauemmaksi kuin kadulle, jättäen hoviherrojensa toimeksi perille saakka saattamisen. Huoneet täällä ovat hätäisesti ja huolimattomasti varustetut – tapetit ripustetut nurinpäin – ja yhdessä kohtaa, katsokaapas vaan, seisovat ihmiskuvat päälaellaan ja puut kasvavat juuret ylöspäin.» »Pyh! se on sattuma ja osoittaa vain liikaa kiirettä», sanoi kuningas. »Milloinka olet nähnyt minun välittävän tuommoisista joutavista?» »Eiväthän ne itsensä tähden ansaitsekaan huomiota», virkkoi Olivier; »mutta ne todistavat kuinka halvassa arvossa hovipalvelijat ovat huomanneet herttuan pitävän teitä, kuninkaallinen majesteetti. Uskokaa minua, jos hän olisi osoittanut harrasta haluansa, että teitä kaikin puolin kohdeltaisiin huomaavaisella kohteliaisuudella, niin olisi hänen väkensä into saanut muutamassa minuutissa useampien päivien työn tehdyksi. – Ja milloinka», lisäsi hän, viitaten pesumaljaan ja pesukannuun, »ovat teitä varten, kuninkaallinen herrani, aiotut astiat olleet muusta aineesta kuin hopeasta?» »No, no», sanoi kuningas väkinäisellä hymyllä, »tämä viimeinen muistutuksesi parranajossa tarvittavista astioista, Olivier, koskee liiaksi sinun omaa ammattiasi, jotta sitä kukaan voisi vastustaa. – Totta on, että minulle, kun olin vain omasta maastani karkoitettu pakolainen, annettiin kulta-astioita tämän saman Kaarlen käskystä, joka silloin piti hopeaa kovin halpana Ranskan kruununperilliselle, vaikka hänen mielestänsä sama metalli näyttää nyt olevan liian kallis Ranskan kuninkaan käytettäväksi. Ja nyt, Olivier, menemme levolle. – Me olemme tämän retken päättäneet ja päätöksemme panneet toimeen; muuta neuvoa ei nyt ole kuin miehuullisesti pelata loppuun tämä peli, johon olemme ruvenneet. Minä tiedän, että serkkuni, Burgundin herttua, samoinkuin muutkin hurjat härät, sulkee silmänsä ennenkuin hän lähtee rynnäkölle. Sitä hetkeä minun tulee varoa, niinkuin nuo tauridor’it (härkätaistelijat), jotka Burgos’in kaupungissa näimme, ja hänen tuittupäisyytensä on saattava hänet valtaani.» <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4288 9248 2006-11-24T17:07:09Z Nysalor 5 XXVII Räjähdys {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXVI Yhtyminen|XXVI Yhtyminen]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXVIII Epätietoisuus|XXVIII Epätietoisuus]] |otsikko=XXVII Räjähdys |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Hämmästys mykkä, pelko äänetön : valtaavi mielen, koska silmähän : huikaistuneesen kaukaa välkähtää : salama, pilvijängät repäisevä. : Thomson’in kesä. Edellinen luku, niinkuin sen nimestäkin saattoi huomata, oli aiottu katsahdukseksi taaksepäin, minkä avulla lukija saisi täydellisen käsityksen Ranskan kuninkaan ja Burgundin herttuan keskinäisestä välistä tällä hetkellä, jolloin edellinen oli pannut toimeen tuon hämmästyttävän päätöksensä ja uskonut henkensä tulisen, vimmatun vihollisensa käsiin. Usko tähtien ennustuksiin, jotka muka sanoivat tämmöisen teon tuottavan etuja, ja vielä enemmän luottamus omien hengenvoimiensa etevyyteen verrattuina Kaarlen hengenvoimiin, olivat saattaneet Ludvigin tähän päätökseen, jota ei minkään muun syyn nojalla voisi selittää. Sillä muuten tämä teko tuntui sitä ajattelemattomammalta ja käsittämättömämmältä, koska juuri tänä myrskyisenä aikana oli useammista esimerkeistä nähty, että turvallisuudenvakuutukset, vaikka ne olisivat miten pyhillä valoilla tahansa vahvistetut, eivät olleet miksikään suojaksi niille, joille ne olivat annetut. Herttuan isänisän murha Montereaun sillalla, Ludvigin isän läsnäollessa, kokouksessa, jota juhlallisesti oli sovittu pitää rauhan ja anteeksiannon aikaansaamiseksi, oli peloittavana esimerkkinä, jota herttua kenties oli taipuvainen seuraamaan. Mutta Kaarle, vaikka hän oli raaka, tulinen, tuittupäinen ja myöntymätön, ei kuitenkaan, paitsi vihan hetkinä, ollut sanansasyöjä eikä mielenjaloutta vailla, sillä semmoiset teot ja puutteet ovat tavallisesti kuvaavia kylmäverisemmille ihmisille. Hän ei viitsinyt osoittaa kuninkaalle enempää kohteliaisuutta, kuin mitä hyvä tapa vaatii isännän vieraalleen osoittamaan; mutta hänellä ei ollut vähintäkään aikomusta rikkoa vieraanvaraisuuden pyhiä sääntöjä. Kuninkaan tulon jälkeisenä aamuna pidettiin yleinen Burgundin herttuan sotaväen tarkastus; ja tämä sotavoima oli niin suuri ja niin erinomaisen hyvin varustettu, että herttua kenties ei paheksunutkaan tätä tilaisuutta, jolloin hän saattoi tuoda sen mahtavan kilpaveljensä silmien eteen. Ja kun hän kohteliaalla lauseella, niinkuin vasallin sopi kuningastaan puhutellessa, sanoi näiden sotajoukkojen olevan kuninkaan sotajoukkoja, eikä hänen omiansa, saattoikin hänen ylähuulensa röyhkeästä vääntymisestä sekä hänen silmiensä ylpeästä välkähdyksestä huomata hänen hyvinkin tietävän, että nämät sanat olivat tyhjää mielistelyä ja että tämä jalo armeija, seuraten kokonaan hänen omaa mieltänsä, olisi yhtä altis marssimaan Parisiakin vastaan kuin jonnekin muuanne. Ludvigille mahtoi sitä paitsi olla vieläkin suurempi kiusa siitä, kun hän sotarinnassa keksi useampien ranskalaisten aatelisherrojen lippuja, joiden omistajat eivät olleet vain Normandiasta ja Bretagnesta kotoisin, vaan toisistakin välittömästi kuninkaan vallanalaisista maakunnista ja jotka erilaisten tyytymättömyyden syitten tähden olivat yhtyneet Burgundin herttuan joukkoon. Umpimielisenä niinkuin ainakin Ludvig ei ollut huomaavinaankaan näitä tyytymättömiä, vaikka hän todenteolla mielessänsä juuri mietiskeli kaikenlaisia keinoja, joilla hän kenties voisi saada heidät jälleen luovutetuiksi Burgundin lipusta ja palautetuiksi omaan palvelukseensa. Siksi hän päätti Olivier’in sekä toistenkin apulaistensa; kautta salaa kuulustella niiden mieltä, joita hän piti tähdellisimpinä. Itse puolestansa hän ahkerasti, vaikka samalla varovaisesti, koetti taivuttaa puoleensa herttuan ylimpien virkamiesten ja neuvonantajien suosion, käyttäen tavallisia keinojansa, ystävällistä, tiheää puhuttelua, taitavaa mielistelyä ja runsaita lahjoja. Näillä hän ei suinkaan – niin hän yhä vakuutti – tahtonut luovuttaa heidän uskollisuuttansa heidän jalosta herrastaan, vaan ainoastaan saada heidän apuansa rauhan ylläpitämiseksi Ranskan ja Burgundin välillä, mikä tarkoitus itsessäänkin oli hyvä ja silminnähtävästi eduksi molemmille valtakunnille sekä niiden hallitsijoille. Niin mainion ja viisaan kuninkaan puhuttelu yksistäänkin oli sangen houkutteleva; lupaukset vaikuttivat myös paljon, ja suorat lahjat, joita burgundilaiset herrat sen ajan tavan mukaan saivat omantunnonvaivoitta ottaa vastaan, vaikuttivat vielä enemmän. Metsäkarjunpyyntiretkellä, jolle nyt lähdettiin, herttua, joka aina kävi kiivaasti jokaiseen käsillä olevaan asiaan, oli se työtä tai huvitusta, antautui kokonaan metsästyshimonsa valtaan; täten Ludvig, koska hänen läsnäolostaan ei ollut mitään estettä, haki ja sai tilaisuutta puhutella kahden kesken ja salaa useampia niistä herroista, joilla sanottiin olevan suurimman vaikutusvallan Kaarleen. Niistä D’Hymbercourt ja Comines eivät myöskään jääneet unohduksiin; ja näille molemmille eteville miehille tehtyihin ehdoituksiinsa kuningas taitavasti sekoitti sopivia mielistelyjä, kehuen edellisen urhoutta sekä sotataitoa, ja jälkimäisen syvää viisautta ja kirjallisia avuja. Tämä tällainen tilaisuus, jolloin kuningas sai persoonallisen keskustelun kautta puoleensa taivuttaa, tai, jos lukija pitää sitä sanaa sopivampana, lahjoa Kaarlen palveluksessa olevia herroja, olikin kenties hänen käyntinsä päätarkoituksena, ja suoranaisena etuna siinäkin tapauksessa, ettei hän saisikaan mielistelyllään itse herttuaa viihdytetyksi. Ranska ja Burgundi olivat niin likeisessä yhteydessä keskenään, että useimmilla Burgundin aatelisherroista oli jonkunlaisia toiveita tai jo voimassa olevia etuja Ranskassa, joita Ludvigin suosio saattoi edistää ja hänen epäsuosionsa haitata. Tämmöisiä, niinkuin kaikenlaisia muitakin vehkeitä varten, oli Ludvig aivankuin luotu; hän oli antelias, jopa tuhlaavainenkin, jos hänen tuumiensa toteuttaminen sitä vaati, ja hän oli taitava tekemään ehdoituksensa sekä lahjansa ihmisille mieluisiksi. Hän osasi taivuttaa ylpeät omaa hyötyänsä huomaamaan, ja niille, jotka todenteolla olivat isänmaansa ystäviä tai olivat sitä olevinaan, hän todisti asian edulliseksi niin hyvin Ranskalle kuin Burgundillekin; ja puhuteltujen oma erityinen etu, ikäänkuin joku salapyörä koneessa, vaikutti yhtä voimallisesti, vaikka sen vaikutusta ei voinut silmin nähdä. Jokaista miestä varten hänellä oli sopiva syötti sekä jokaiselle hän tarjosi syöttiä kullekin erikoisesti sopivalla tavalla. Hän pisti lahjansa hihaan niille, jotka olivat kovin ylpeät kättänsä ojentamaan; näin tehden hän luotti siihen, että hänen antimensa, vaikka se laskeutuikin maahan kuin taivaan kaste, melutta, kenenkään huomaamatta, kuitenkin oli oikealla ajallansa tuottava runsaan sadon, ainakin synnyttävä mielisuosiota antajaa kohtaan, ehkäpä myös hyvää apua. Sanalla sanoen, vaikka Ludvig jo kauan aikaa oli asiamiestensä kautta koettanut hankkia itsellensä hyviä ystäviä Burgundin hovissa, sai hän nyt omalla persoonallisella toimellaan, jossa tietysti aikaisemmin jo saadut tiedot olivat hänelle hyvänä ohjeena, nyt muutamissa tunneissa enemmän toimeen kuin käskyläistensä monivuotisten sovittelujen kautta. Yhtä miestä vain kuningas kaipasi, jota hän olisi kaikista enimmin halunnut vetää puoleensa; se oli Crévecoeur’in kreivi, jonka luja käytös, hänen käydessään lähettiläänä Plessis’ssä, ei ollut lainkaan nostattanut kuninkaan vihaa, vaan päinvastoin muodostunut uudeksi syyksi, jonka vuoksi hän halusi, jos suinkin mahdollista, saada miehen omaksensa. Hän ei ollut lainkaan mielissänsä kuullessaan, että kreivi sadan huovin kanssa oli lähtenyt Brabantin rajoille, piispan avuksi, jos tämä sitä tarvitsisi Wilhelm de la Marck’ia sekä tyytymättömiä lüttichiläisiä vastaan. Mutta siitä oli kuitenkin myös samalla se lohdutus, että tämän sotajoukon tulo, sekä ne neuvot, jotka hän oli lähettänyt uskollisten sanansaattajain kera, estäisivät siellä kaikkia ajattomia rauhattomuuksia, jotka, sen hän näki, olisivat voineet saattaa hänen nykyisen tilanteensa sangen vaaralliseksi. Keskipäivän aikana hovi, niinkuin suurilla metsästysretkillä oli tapana, söi päivällisensä metsässä; tämä seikka oli erittäin mieleen herttualle, joka halusi supistaa niitä juhlallisia ja monenlaisia kunnianosoituksia, joita hän muuten olisi ollut velvollinen Ludvig kuninkaalle osoittamaan. Ludvigin ihmisluonteen tuntemus oli näet tässä tärkeässä tilaisuudessa yhdessä suhteessa pettänyt. Hän oli luullut, että herttua olisi sanomattomasti iloinen tästä läänitysherran vieraskäynnin kautta hänelle osaksi tulevasta armon ja luottamuksen osoituksesta; mutta hän ei muistanut, että herttuakunnan vasallius Ranskan kruunun alla oli salaiseksi ja katkeraksi kiusaksi niin mahtavalle, niin rikkaalle ja niin ylpeälle ruhtinaalle kuin Kaarlelle, jolla varmaankin oli aikomus perustaa itsenäinen kuningaskunta. Kuninkaan käynti hänen hovissaan pakoitti Burgundin herttuaa esiintymään alamaisena vasallina, noudattamaan läänitysvelvollisuuksiin kuuluvia menoja sekä kunnioitusta osoittamaan, mikä niin ylpeälle miehelle kuin hänelle tuntui hänen omavaltaisuutensa alennukselta, sillä omavaltaisena hallitsijana hän niin paljon kuin suinkin koetti aina käyttäytyä. Mutta vaikka monia juhlamenoja voitiin laiminlyödä ruohoisalla nurmikolla aterioidessa, missä metsätorvet soivat, pikarit täytettiin suoraan tynnyrien tappireijistä ja muutenkin elettiin kaikin puolin vapaasti, niinkuin metsässä ainakin, oli kuitenkin välttämätöntä, juuri siitäkin syystä kun tämä ateria oli ollut niin yksinkertainen, että illallinen oli sen sijaan varustettava tavattoman suurella juhlallisuudella. Sitä varten oli herttua jo ennakolta antanut käskynsä, ja Peronneen palattuaan joutui Ludvig keskelle tuhlarimaisella komeudella ja loistolla varustettuja pitoja, niinkuin sopi vasallin hovissa, joka oli pelottavan rikas, sillä Kaarlen vallan alle kuului enin osa Alankomaita, jotka siihen aikaan olivat Euroopan rikkaimpia maita. Pitkä pöytä notkui kulta- ja hopea-astioitten painon alla, jotka olivat kukkuroilleen täytetyt kaikenlaisilla harvinaisilla herkuilla. Tämän pöydän päässä istui herttua, ja hänen oikealla puolellansa, istuimella, joka oli korkeampi Kaarlen omaa, oli kuninkaallinen vieras saanut sijansa. Hänen takanaan seisoi toisella puolella Geldern’in herttuan poika, Kaarlen hovipaistinleikkaaja, toisella Le Glorieux, hänen hovinarrinsa, joka seurasi melkein aina hänen muassaan; sillä, niinkuin useimmat hänen kaltaisensa kiivaat, raa’at herrat, oli Kaarle äärettömästi mieltynyt hovinarreihin, jommoisia silloin oli yleinen tapa pitää. Burgundin herttualle tuottivat heidän hullutuksensa ja heikkomielisyytensä samaa huvia kuin hänen terävämpiälyiselle, vaikkei suinkaan hellempisydämiselle kilpaveljelleen jalompien ihmisten heikkojen puolien tutkiminen, »urhojen pelästyksen, viisaitten miesten mielettömyyksien» pilkkaaminen. Ja todellakin, jos tuossa Brantomen kertomassa jutussa on perää, että nimittäin eräs hovinarri, joka oli kuullut Ludvigin jonakuna omantunnontuskan hetkenä tunnustavan olleensa osallinen veljensä Henrikin, Guyennen kreivin myrkyttämiseen, seuraavana päivänä kertoi sen aivan julkisesti päivällispöydässä koko hovin läsnäollessa, niin on kyllin syytä arvella, että Ranskan kuningas mahtoi siinä saada enemmänkin kuin kylliksi koko elinajakseen virallisten narrien leikkipuheista. Tässä tilaisuudessa hän ei kuitenkaan laiminlyönyt puhutella herttuan suosittua narria eikä hänen puheitansa kehua. Ja hän teki sen sitä mielemmin, koska hän luuli huomaavansa, että Le Glorieux’n hulluuden alla, joskin se toisinaan ilmeni sangen kömpelöllä tavalla, piili enemmän sukkeluutta ja pilaa, kuin mitä hänen kaltaisissaan tavallisesti oli huomattavissa. Tiel Wetzweiler, liikanimeltään Le Glorieux, ei todellakaan ollut tavallisten hovinarrien tapainen. Hän oli kaunis, pulska mies, taitava kaikenlaisissa ruumiinharjoituksissa, jotka tuskin näyttivät sopiutuvan mielenheikkouteen, koska sellainen taituriuden voittaminen vaati malttia ja tarkkuutta. Hovinarri oli aina metsästys- ja sotaretkilläkin herttuan seurassa; ja Montl’héryssä, kun Kaarle joutui sangen suureen hengenvaaraan, sai kurkkuunsa haavan ja oli joutumaisillaan erään ranskalaisen ritarin vangiksi, joka oli tarttunut hänen hevosensa suitsiin, Tiel Wetzweiler, peitsi tanassa, ryntäsi vihollisen kimppuun niin kovalla vauhdilla, että hän sysäsi ranskalaisen kumoon ja vapautti herransa. Kenties hän lienee sitten pelännyt, että tällaista tekoa pidettäisiin liiankin vakavana tosityönä hänen kaltaiselleen miehelle, ja että hänelle siitä voisi koitua vihaa ritarien ja aatelisherrain puolelta, jotka olivat jättäneet hallitsijansa yksinään hovinarrin turviin. Oli miten oli, Tiel piti parempana tulla nauretuksi kuin ylistetyksi urhotyönsä tähden, ja kehui niin ylenpalttisesti omaa ansiotaan tässä tappelussa, että useimmat ihmiset luulivat herttuan pelastuksenkin olevan hänen itsensä keksimän, niinkuin muutkin jutut; tässä tilaisuudessa saikin narri liikanimensä Le Glorieux (Kerskaaja), jolla häntä sitten aina nimitettiin. Le Glorieux oli komeassa puvussa, mutta siihen kuului sangen harvoja hänen ammatillensa ominaisia tunnusmerkkejä, ja sekin, mitä oli, oli pikemmin vain kuvannollista. Hänen tukkansa ei ollut lyhyeksi keritty; päinvastoin oli hänellä pitkät kiharat, jotka valuivat alas lakin alta ja yhtyivät sileäksi kammatun, sievästi hoidetun parran kanssa; molemmat koristivat suuresti kasvoja, joita olisi voitu sanoa oikein kauniiksi, jollei silmistä joskus olisi välkähtänyt hurjaa tulta. Lakin halki kulki punasamettinen liuskare; se yksin kuvasi kukonharjaa, mikä muuten oli hovinarrin päähineen virallisena merkkinä. Hänen keppinsä oli tehty ebenpuusta ja sen päässä oli tavanmukainen narrinpää, jonka korvat olivat hopeiset, aasinkorvien muotoiset; mutta ne olivat niin pikkaraiset ja niin hienosti veistetyt, että tätä narrin keppiä, jollei sitä aivan likeltä tarkasteltu, olisi voinut luulla joksikin juhlallisemmaksi virkasauvaksi. Nämät olivatkin ainoat hänen ulkonaiset ammattimerkkinsä. Kaikissa muissa suhteissa oli hänen vaatetuksensa semmoinen, että hän saattoi vetää vertoja komeimmillekin hoviherroille. Lakissa kiilsi kultainen kunniaraha, samanlaiset vitjat riippuivat kaulasta; ja hänen koreitten vaatteittensa kuosi ei ollut sen oudompi kuin noiden nuorten keikarien, jotka aina puvussansa noudattavat muodin kaikkia äärimmäisiäkin liiallisuuksia. Tämän miehen puoleen Kaarle, samoin kuin myös Ludvig, isännän esimerkkiä seuraten, usein kääntyi pitojen aikana; ja molemmat osoittivat sydämellisesti nauraen, miten suuresti Le Glorieux’n vastaukset heitä huvittivat. »Ketähän varten lienevät nämät tyhjät sijat pöydässä varatut?» kysyi Kaarle herttua narrilta. »Yksi niistä ainakin olisi minulle tuleva perintöoikeuden mukaan, Kalle veikkoseni», vastasi Le Glorieux. »Kuinkas niin, narri?» kysyi herttua vielä. »Siitä syystä että ne olivat varatut herroille D’Hymbercourt ja Des Comines, jotka ovat menneet niin kauaksi haukkoinensa, että illallinen on heiltä unohtunut. Ne, jotka mielemmin katselevat ilmassa lentelevää haukkaa kuin vadissa makaavaa fasaania, ovat likeistä sukua narreille, ja siis minulla on perintöoikeus heidän tuoleihinsa, jotka kuuluvat heidän irtaimistoonsa.» »Se on vanha ja kulunut leikkipuhe, Tiel ystäväni», virkkoi herttua; »mutta narreja tai viisaita, mitä lienevätkin, tässä nuo pahantekijät nyt ovat.» Hänen näin puhuessaan Comines ja D’Hymbercourt astuivat saliin, kumarsivat molemmille hallitsijoille ja istahtivat ääneti heille varatuille tuoleille. »Kuinkas, hyvät herrat!» huudahti herttua kääntyen heidän puoleensa; »onpa teidän pyyntiretkenne mahtanut onnistua erittäin hyvin tai myös erittäin huonosti, koska se teidät on saattanut niin kauas ja niin myöhään viivyttänyt. Filip Des Comines, sinä näytät niin alakuloiselta – onko D’Hymbercourt sinulta voittanut suuren vedon? – Olethan toki filosofi, eikä pitäisi sinun näin huolestua vastoinkäymisestä. – Mutta pyhä Yrjänä auttakoon! Onhan D’Hymbercourtkin yhtä synkännäköinen kuin sinä. – Mitä tämä tietää, hyvät herrat? Eikö teille ole mitään saalista sattunut? Vai ovatko haukkanne hukkaan menneet? Onko joku noita-akka tullut teitä vastaan? Oletteko Hurjan Metsämiehen<ref>Kummitus Saksan ja Ranskan kansantarinoissa.</ref> nähneet? Niin totta kuin olen kunnian mies, näytättepä te aivan siltä kuin olisitte hautajaisiin tulleet ettekä pitoihin.» Herttuan näin puhuessa olivat kaikki silmät kääntyneet D’Hymbercourt’in ja Des Comines’n puoleen; ja mielenahdistus ja synkkyys, jotka nyt kuvastuivat näiden miesten kasvoilla, joille tämmöinen raskas alakuloisuus ei suinkaan ollut luonteen-omaista, herätti suurta huomiota. Pitoseuran ilo ja nauru, jonka tiheät viinikulaukset olivat jo ylimmilleen kiihdyttäneet, vaikenivat vähitellen; ja vaikkei kukaan olisi voinut ilmaista mitään syytä tähän mielenmuutokseen, alkoivat miehet puhella kuiskaten keskenään niinkuin outoja, tärkeitä sanomia odotellessa ainakin. »Mitä tämä äänettömyys tietää, hyvät herrat?» kysäisi herttua, korottaen ääntänsä, joka luonnostaan oli tyly. »Jos te ilopitoihimme tuotte tämmöisen oudon näön ja vielä oudomman äänettömyyden, niin saatatte meidät toivomaan, että olisitte jääneet soille ja rämeille haikaroita hakemaan, tai, vielä sopivammin, muljusilmäisten lehtokurppien ja tarhapöllöjen seuraan.» »Armollinen herra», sanoi Comines, »juuri kun aloimme kääntyä kotimatkalle metsästä, tapasimme Crévecoeur’in kreivin.» »Mitä!» huudahti kreivi. »Onko hän tullut jo takaisin Brabant’ista? – Mutta olihan siellä tietysti kaikki niinkuin ollakin piti?» »Kreivi itse tulee kohta teille, armollinen herra, tuomaan uutisensa», virkkoi D’Hymbercourt; »me emme ole niistä täydellistä tietoa saaneet.» »Kunniani kautta! Missä kreivi sitten on?» kysäisi herttua. »Hän on pukuaan muuttamassa, voidaksensa astua teidän eteenne, armollinen herttua», vastasi D’Hymbercourt. »Pukuansako? Saint-Bleu!<ref>Senaikuinen voimasana.</ref>» huudahti maltiton herttua. »Mitä minä hänen puvustansa huolin! Olettepa te, luullakseni tehneet keskenänne salasovinnon, saattaaksenne minut hulluksi!» »Tai suoraan sanoen», jatkoi Des Comines, »hän tahtoisi ilmoittaa ilmoitettavansa kahdenkesken.» »Teste-Dieu!<ref>Senaikuinen voimasana.</ref> herra kuningas», virkkoi Kaarle; »tällä lailla meidän neuvonantajamme aina palvelevat meitä. Jos he ovat saaneet tietoonsa jotakin, mitä he katsovat meille tärkeäksi, niin he vääntävät kasvonsa yhtä vakaviksi ja ovat kuormastansa yhtä ylpeät kuin aasi, joka on saanut uuden satulan. – Menköön joku käskemään Crévecoeur’iä heti tänne! – Hän tulee Lüttich’in rajoilta, ja ''meillä'' (hän lausui sen sanan erinomaisella painolla) ei ole ainakaan niillä seuduin mitään salaisuuksia joita pelkäisimme, vaikka ne julistettaisiinkin koko maailman kuultaviksi!» Kaikki näkivät herttuan juoneen niin paljon viiniä, että hänen luontainen itsepäisyytensä siitä oli ylenmäärin kiihtynyt. Moni olisi mielellään tahtonut huomauttaa, ettei tämä hetki ollut suinkaan sopiva neuvottelun pitämiseen eikä myöskään tärkeitten sanomien kuulemiseen; mutta kaikki tunsivat herttuan tuittupäisen luonteen liian hyvin, uskaltaaksensa sekaantua asiaan. Istuttiin siis vain ääneti, tuskallisin sydämin odotellen, jotta saataisiin kuulla mitä sanomia kreivi oli mahtanut tuoda. Nyt seurasi lyhyt lomahetki, jonka aikana herttua piti kiinteästi silmänsä luotuna ovelle, ikäänkuin hillittömällä maltittomuudella, ja vieraat katselivat alas pöytään, ikäänkuin koettaen salata uteliaisuuttansa sekä mielensä tuskaa. Ludvig yksin pysyi ulkonaisesti aivan huoletonna ja jatkoi keskustelua vuoroin ylipaistinleikkaajan, vuoroin hovinarrin kanssa. Vihdoinkin Crévecoeur astui sisään, ja heti lennätti herttua hänelle vastaan kiireisen kysymyksensä: »Mitä uutta Lüttich’istä ja Brabant’ista, herra kreivi? – Sanoma sinun tulostasi, Crévecoeur, on karkoittanut riemun meidän pitopöydästämme – toivonpa kuitenkin, että sinun todellinen tulosi on palauttava sen meille jälleen.» »Hallitsijani ja herrani», vastasi kreivi lujalla, mutta surullisella äänellä, »minun tuomani sanomat sopivat paremmin neuvottelukamariin kuin juominkisaliin.» »Anna kuulua vain mies, vaikkapa sanomat koskisivat itse Antikristusta!» huudahti herttua. »Mutta voinpa ne kenties itsekin arvata – lüttichiläiset ovat taas nostaneet kapinan.» »Niin ovat, armollinen herra», myönsi Crévecoeur näyttäen vakavalta. »Kas niin, mies», virkkoi herttua, »olenpa kerrassaan arvannutkin sen, minkä kertominen sinua pelotti – nuo houkkapäiset porvarit ovat taas tarttuneet aseisiin. Mutta eipä se olisi voinutkaan sattua otollisemmalla hetkellä, sillä meillä on nyt onni saada asiassa hyviä neuvoja omalta läänitysherraltamme» – hän kumarsi Ludvig kuninkaan puoleen, samassa kuitenkin iskien silmistänsä välkähdyksen, joka ilmaisi tulisinta, joskin vielä hillittyä vihastusta – »hän voi neuvoa meille mitä tuommoisille kapinannostajille tulee tehdä. – Mutta onko sinulla vielä enemmän sanomia postikoneissasi? Ulos kaikki kerrassaan, ja sitten vastaa puolestasi, miksi et mennyt edemmäksi piispan avuksi?» »Armollinen herra, muita sanomiani minun on raskas ilmituoda ja teidän vaikea kuulla. – Ei minun apuni yhtä vähän kuin minkään muunkaan elävän ritarin olisi voinut olla hyödyksi meidän kunnon piispalle. Wilhelm de la Marck, yhdessä kapinallisten lüttichiläisten kanssa, on valloittanut Schönwald’in linnan ja murhannut piispan hänen omassa salissansa.» ''»Murhannut hänet''!» toisti herttua syvällä, matalalla äänellä, joka sittenkin kuului selvään toisesta salin päästä toiseen. »Sinulle vaan on syötetty jotain hurjaa huhua, Crévecoeur – se on mahdotonta!» »Voi, armollinen herrani!» sanoi kreivi, »olenpa kun olenkin kuullut sen mieheltä, joka on teon omin silmin nähnyt, eräältä Ranskan kuninkaan henkivartijoihin kuuluvalta skotlantilaiselta, joka oli läsnä salissa, kun piispa Wilhelm de la Marck’in käskystä murhattiin.» »Ja henkivartija varmaankin siinä hirveässä, jumalattomassa työssä oli mielin kielin auttajana!» huusi herttua, kavahtaen seisoalleen ja polkien jalkaansa niin vimmatusti, että hän särki pirstaleiksi hänen edessänsä seisovan jakkaran. »Lukitkaa salin ovet, hyvät herrat – pankaa kiinni ikkunat – älkää salliko yhdenkään muukalaisen kuoleman uhalla liikahtaa paikaltaan! – Hoviherrani, vetäkää miekkanne tupesta.» – Ja kääntyen Ludvigiin päin herttua hitaasti, mutta päättävästi vei kätensä miekkansa kahvaa kohti. Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään pelästystä eikä liikahuttanut sormeansakaan puolustuksekseen. Hän vain sanoi: »Nämät sanomat, serkku kulta, ovat panneet teidän päänne pyörälle.» »Ei!» vastasi herttua hirvittävällä äänellä; »mutta ne ovat herättäneet vihastuksen, johon minulla on ollut täysi syy, vaan jota olen tähän asti liiaksi hillinnyt siitä joutavasta pelosta, että tämä aika ja paikka täällä eivät muka olisi sopivia. Sinä veljenmurhaaja! – Sinä kapinoitsija omaa isääsi vastaan! – Sinä alamaistesi sortaja! – Sinä petturi-liittolainen! – Sinä valapattoinen kuningas! – Sinä kunniaton aatelismies! – Sinä olet nyt minun vallassani, ja siitä kiitän Jumalaa.» »Kiitä pikemmin minun mielettömyyttäni», sanoi kuningas; »sillä kun tasavertaisin eduin seisoimme vastakkain Montl’héryn tantereella, olisit sinä, luulen minä, suonut olevasi kauempana minusta kuin mitä nyt olet täällä.» Herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa, vaan hän ei kuitenkaan vetänyt sitä tupesta eikä kehdannut sivaltaa sillä vihollista, joka ei yrittänyt vähintäkään vastarintaa, mikä jollakin lailla olisi voinut antaa syytä väkivaltaan. Sillä välin oli yleinen hurja melu noussut salissa. Ovien eteen oli pantu telkeet sekä vartijoita herttuan käskystä. Mutta useimmat ranskalaisista aatelisherroista olivat huolimatta pienestä lukumäärästänsä kavahtaneet ylös istuimiltaan ja valmistautuneet hallitsijaansa suojelemaan. Ludvig ei ollut puhunut sanaakaan Orleans’in herttualle eikä kreivi Dunois’lle sen jälkeen kun heidät oli Loches’n vankitornista päästetty vapauteen, jos sitä saattoikaan vapaudeksi sanoa, kun heitä kuljetettiin mukana kuninkaan seuran jatkona, silminnähtävästi enemmän epäluulonalaisina pahantekijöinä kuin kunnioitusta ja kohteliaisuutta ansaitsevina arvohenkilöinä. Mutta siitä huolimatta kajahti nyt Dunois’n ääni kaikkein ensiksi, kohoten kaiken melun yli hänen lausuessaan Burgundin herttualle: »Herra herttua, olettepa unohtanut, että olette Ranskan vasalli ja että me, teidän vieraanne, olemme ranskalaisia. Jos te yhden ainoankin sormen kohotatte meidän kuningastamme vastaan, niin olkaa varma siitä, että saatte kokea meidän vihamme vimmaa. Silloin me – uskokaa minua – vuodatamme Burgundin verta virtoina niinkuin tähän asti Burgundin viinejä. – Rohkeutta, Orleans’in herttua! – ja, te muut Ranskan herrat, käykää tänne Dunois’n taakse ja tehkää samoin kuin hän!» Tällä hetkellä kuninkaalla oli tilaisuutta nähdä keneenkä hän saattoi lujasti luottaa. Ne harvat itsenäiset aatelisherrat ja ritarit, jotka olivat Ludvigin seurassa, vaikka useimmat heistä aina vain olivat saaneet osakseen vihaisia katseita ja epäsuosiota kuninkaaltaan, kokoontuivat kiireesti Dunois’n johdon alle, pelkäämättä silmien edessä olevaa, verrattoman paljon suurempaa burgundilaista ylivoimaa, pelkäämättä kuolemaa, joka oli aivan välttämätön, jos kahakka tässä kerran alkoi; Dunois etupäässä he alkoivat tunkeutua pöydän päätä kohti, missä molemmat hallitsijat istuivat. Päinvastoin ne käskyläiset ja välikappaleet, jotka Ludvig oli heille luonnollisesti ja sopivasti tulevasta paikasta vetänyt esiin arvosijoille, joihin ei heillä olisi ollut mitään oikeutta, näyttivät nyt pelkuriutta ja kylmää sydäntä. He pysyivät liikahtamatta istuimillaan ja näkivät päättäneen, etteivät asiaan sekaantumalla panisi omaa persoonaansa vaaralle alttiiksi, miten ikänä kävisikin heidän hyväntekijänsä. Etumaisimpia jalomielisten parvessa oli kunnianarvoinen lordi Crawford, joka nopeudella, jommoista ei niin vanhassa miehessä olisi voinut enää olettaa, raivasi tietä kaiken vastarinnan läpi – tämä vastarinta ei ollut kuitenkaan kovin kova, sillä useimmat eteensattuvista burgundilaisista väistyivät tieltä, koska kunniantunto kielsi heitä taistelemasta tai koska he itsekin salaa toivoivat kuninkaan pelastuvan uhkaavasta vaarasta. Näin Crawford pääsi siis perille ja asettui rohkeasti kuninkaan sekä herttuan väliin. Tässä hän työnsi nyt toiselle korvalleen lakkinsa, jonka alta hänen valkoiset hiuksensa liehahtivat esiin hajallisina suortuvina – hänen kalvakka poskensa ja lakastunut otsansa punastuivat, ja hänen vanhuudestaan jo tummentuneet silmänsä iskivät tulta aivankuin nuoren sankarin, kun hän yrittää käydä uskaliaaseen urhotyöhön. Hänen viittansa roikkui toiselta olkapäältä ja hän näytti olevan valmis käärimään sen vasemman käsivartensa ympärille; oikea käsi veti samassa miekan tupesta. »Olen taistellut», ne sanat vain hän virkkoi, »hänen isänsä sekä isänisänsä puolesta, enkä – pyhä Anterus auttakoon! – aio tässäkään pulassa pettää häntä, olkoon loppu millainen hyvänsä.» Nämät seikat, joiden kertomiseen oli mennyt hiukan aikaa, todenteolla olivat tapahtuneet salaman välähdyksen nopeudella. Sillä samassa kun herttua teki uhkaavan liikkeensä, oli Crawford jo työntäytynyt kostajan ja kostonalaisen väliin; ja muutkin ranskalaiset herrat, kokoontuen yhteen joukkoon niin joutuisasti kuin mahdollista, tunkeutuivat kaikki samaa paikkaa kohti. Burgund’in herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa ja hän näytti juuri aikovan antaa käskyn yhteiseen kahakkaan, josta välttämättömästi olisi seurannut heikomman puolen teloitus. Mutta Crévecoeur riensi nyt esiin ja huusi äänellä, joka kajahti kovasti niinkuin torven torahdus: »Herrani ja hallitsijani, Burgundin herttua, kavahtakaa mitä aiotte tehdä! Tämä tässä on ''teidän'' salinne – te olette tämän kuninkaan vasalli – älkää tahratko liettänne vieraanne verellä, älkää tahratko hänen verellään tätä valtaistuinta, jonka läänitysherraanne varten olette tänne tuottanut ja jolle hän, turvan lupaukseenne luottaen, on istahtanut! Sukunne kunnian tähden älkää yrittäkö kostaa hirvittävää murhaa toisella vieläkin hirvittävämmällä!» »Pois tieltäni, Crévecoeur», vastasi herttua, »ja anna sijaa kostolleni! – Pois tieltäni! – hallitsijain vihaa tulee pelätä niinkuin Jumalankin vihaa!» »Ainoastaan silloin kun se, samoin kuin Jumalan kosto, on ''oikea''», vastasi Crévecoeur lujasti. »Sallikaa minun, armollinen herrani, rukoilla teitä hillitsemään vihanne vimmaa, vaikka teillä vihastukseen onkin kyllin syytä. – Ja te, hyvät Ranskan herrat, sallikaa minun, koska tässä vastarinnasta ei kuitenkaan olisi apua, kehoittaa teitä välttämään kaikkea, mikä voisi saattaa verenvuodatuksen.» »Hän on oikeassa», virkkoi Ludvig, jonka luja mieli ei horjahtanut tälläkään pelottavalla hetkellä ja joka helposti älysi, että, jos kahakka kerran pääsisi alkuun, niin tulistunut veri antaisi uskallusta tekemään enemmän väkivaltaa, kuin mitä luultavasti tulisi tehdyksi, jos vain rauha säilyisi.» »Serkkuni, Orleans’in herttua – Dunois ystäväni – ja te, luotettava Crawford’ini – älkää saattako aikaan verenvuodatusta ja perikatoa kovin kerkeällä pikastumisella. Meidän serkkumme herttua on vimmastunut läheisen, rakkaan ystävänsä, kunnianarvoisen Lüttich’in piispan kuoleman johdosta, jonka murha on meillekin yhtä suureksi suruksi kuin hänelle. Muinaiset ja valitettavasti myös vereksetkin eripuraisuudenaiheet ovat saattaneet hänet siihen luuloon, että me olemme olleet apuna tässä rikoksessa, joka meidän sydäntämme kammottaa. Jos tämän talon isäntä murhaa meidät tähän paikkaan – meidät, hänen kuninkaansa ja sukulaisensa, – siinä väärässä luulossa, että me muka olemme olleet osallisina tuossa onnettomassa seikassa, niin teidän sekaantumisenne ei kohtaloamme helpoittaisi, vaan päinvastoin sitä suuresti pahentaisi. – Peräydy siis, Crawford – jos olisikin tämä viimeinen sana, jonka puhun kuninkaana käskyläiselleni, vaatien kuuliaisuutta – peräydy ja, jos niin vaaditaan, anna pois miekkasi. Minä käsken niin tekemään ja sinun valasi velvoittaa sinua tottelemaan.» »Se on totta, se on totta, kuninkaallinen herrani», virkkoi Crawford, astuen taakse ja pistäen tuppeen puoleksi jo paljastetun miekkansa, »kaikki tuo voi olla totta – mutta, niin totta kuin olen kunniallinen mies, jos olisi nyt takanani edes seitsemänkymmentä uljasta poikaani, sen sijaan että saman verran vuosia päätäni painaa, niin olisipa silloin mieleni tehnyt koettaa, enköhän toki voisi hiukan nöyryyttää noiden koreiden keikariherrojen niskoja, vaikkapa vain heillä on mokomat kultavitjat kaulassa ja päärmätyt, ripsakkeilla sekä vaakunakuvilla koristetut hatut.» Herttua seisoi pitkän aikaa silmät maahan luotuina, ja lausui sitten katkeralla pilkalla: »Crévecoeur, sinä puhuit oikein. Meille on kunnianasia, että meidän velkamme tätä kuuluisaa kuningasta, meidän kunnianarvoisaa ja rakasta vierastamme kohtaan ei tule niin hätäisesti suoritetuksi, kuin vihan pikastuksessamme ensin aioimme. Me olemme nyt päättäneet menetellä niin, että koko kristikunta on myöntävä tekomme oikeaksi. – Hyvät Ranskan herrat, teidän tulee antaa aseenne minun sotapäällikköjeni käsiin! Teidän herranne on rikkonut rauhansovinnon, hänellä ei ole enää oikeutta vaatia suojaa. Jotta emme kuitenkaan loukkaisi teidän kunniantuntoanne, sekä kunnioituksesta sitä kruunua kohtaan, jonka hän on tahrannut, että sitä sukua kohtaan, josta hän on turmeltunut, me emme vaadi Ludvig serkkumme miekkaa.» »Ei yksikään meistä», vastasi Dunois, »ole antava pois miekkaansa eikä lähtevä tästä salista, ennenkuin saamme sen vakuutuksen, ettei meidän kuninkaallemme, ainakaan hengen puolesta, ole mitään pahaa tapahtuva.» »Eikä yksikään skotlantilaisista henkivartijoista», huudahti Crawford, »ole myöskään laskeva maahan aseitansa, muuta kuin Ranskan kuninkaan tai hänen yli-konnetablensa käskystä.» »Urhoollinen Dunois», lausui Ludvig, »ja sinäkin, uskollinen Crawford, teidän intonne on minulle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. – Minä luotan», lisäsi hän arvokkaasti, »asiani oikeuteen enemmän kuin turhaan vastarintaan, joka vain saattaisi surmaan parhaat, urhokkaimmat mieheni. – Antakaa pois miekkanne – niillä jaloilla burgundilaisilla, joiden käsiin te nuo kunniapantit annatte, on suurempi voima kuin teillä suojella niin hyvin teitä kuin minuakin. – Antakaa pois miekkanne – minä käsken.» Tällä tavoin Ludvig, tänä pelottavana vaaran hetkenä, osoitti ihmeellistä neuvokkaisuutta ja mielenmalttia, ja siinä olikin hänen henkensä ainoa mahdollinen pelastus. Hän näki selvään, että hän, kunnes ensimäinen, sivallus oli isketty, saattoi turvautua useimpien läsnäolevien aatelisherrojen apuun, jotka koettaisivat hillitä hallitsijansa vimmaa; mutta, jos käsikahakka kerran oli päässyt alkuun, niin hän itse vähälukuisten puolustajiensa kanssa heti paikalla saisi surmansa. Samassa kuitenkaan, sen hänen pahimmatkin vihollisensa myönsivät, ei hänen käytöksessään ollut vähintäkään halpamielisyyden eikä pelkuriuden jälkeä. Hän vältti kaikkea, mikä olisi saattanut kiihdyttää herttuan vihaa silmittömäksi vimmaksi; mutta hän ei ruvennut rukoilemaan armoa eikä näyttänyt myöskään pelkoa. Hän katsoi vain herttuaan sillä vakavalla, lujalla katseella, jolla peloton mies seuraa hullun ihmisen uhkaavia liikkeitä, tietäen, että hänen oma vakavuutensa ja lujuutensa huomaamatta, mutta silti voimallisesti, hillitsee hulluuden rajuutta. Crawford, saatuaan kuninkaan käskyn, heitti miekkansa Crévecoeur’ille, sanoen: »Ota se sitten, ja suokoon sinulle paholainen siitä iloa! – Tämä ei ole häpeäksi oikealle omistajalle, joka sen pois antaa, sillä meillä ei tässä ole ollut vapaata valtaa.» »Malttakaa, hyvät herrat», virkkoi herttua painuneella äänellä, niinkuin mies, joka vihan vimmassa tuskin saa sanaa suustansa, »pitäkää miekkanne; olkoon siinä kyllin, että lupaatte olla niitä käyttämättä. – Ja teidän, Ludvig Valois, tulee pysyä minun vankinani, kunnes voitte puhdistua tuosta syytöksestä, että olette ollut kirkonvarkaitten ja murhamiesten apuna. Viekää hänet linnaan – hänet kreivi Herbert’in torniin. Hän saakoon seurakseen kuusi herroistansa, jotka hän itse valitkoon. – Lordi Crawford, teidän vartijajoukkonne saa nyt lähteä pois linnasta; se on saava kunniallisen majapaikan muualla. – Ylös nyt jokainen laskusilta, alas joka portin rautaristikko – asetettakoon kaikille kaupunginporteille kolminkertaiset vartijat – laivasilta vedettäköön tämänpuoliseen joenrantaan. – Tuokaa linnaan minun Mustat Vallonilaiseni, ja asettakaa kolmet vartijat joka vahtipaikkaan! – Sinä, D’Hymbercourt, pidä huoli, että jalka- ja ratsuväkipatrulleja käy kaupungin katuja kiertämässä joka puoli tunti koko yökauden, ja joka tunti huomispäivänä – jos nimittäin semmoista vartioimista enää tarvitaan päivän koiton jälkeen, sillä saattaa olla että me suoritamme tämän asian äkkipikaa. – Pitäkää Ludvig-kuningasta tarkasti silmällä, jos oma henkenne on teille kallis!» Hän läksi pöydän päästä tulisella, vihaisella kiiruulla, iski katseensa, joka ilmaisi verivihollisuutta, kuninkaaseen, ja karkasi ulos salista. »Jalot herrat», lausui kuningas, arvokkaasti katsahtaen ympärilleen, »hänen liittolaisensa surman aiheuttama suru on saattanut teidän hallitsijanne raivoon. Toivonpa kuitenkin, että te tunnette ritari- ja aatelismiesvelvollisuutenne, ettekä rupea häntä auttamaan jossain maankavaluudentapaisessa väkivallassa hänen läänitysherransa persoonaa vastaan.» Samassa kajahti kadulta rummutuksia ja torvien torahdusta, jotka kutsuivat sotamiehet kaikilla haaroilla määräpaikoilleen. »Me olemme herttuan alamaisia», virkkoi Crévecoeur, joka tässä toimitti hovimestarin virkaa, »ja meidän täytyy tehdä se, mihin semmoisina olemme velvolliset. Kaikilla toiveillamme, rukouksillamme ja harrastuksillamme tahdomme kyllä koettaa palauttaa rauhan ja sovinnon teidän kuninkaallisen majesteettinne ja meidän läänitysherramme välille. Mutta tällä hetkellä meidän täytyy nyt totella hänen käskyjänsä. Nämät muut herrat ja ritarit katsovat kunniakseen tarjota mukavia majapaikkoja kuuluisalle Orleans’in herttualle, uljaalle Dunois’lle sekä rivakalle lordi Crawford’ille. Minun itseni tulee olla teidän kamariherranne, herra kuningas, ja saattaa teidät huoneisiinne toisella tavalla kuin mitä, Plessis’ssä saatua vieraanvaraisuutta muistellen, olisin suonut. Te saatte muuten itse valita seurakumppaninne, joiden lukumäärän, herttuan käsky on rajoittanut kuudeksi.» »Siinä tapauksessa», virkkoi kuningas, katsahdettuaan ympärilleen ja mietittyään hetkisen aikaa, »tahtoisin seuraani Olivier le Daim’in, Le Balafré nimisen henkivartijani, joka saattaisi olla aseeton, jos niin tahdotte – Tristan Erakon ynnä kaksi hänen joukostansa – sekä uskollisen, luotettavan filosofini, Martius Galeottin.» »Teidän käskynne tulee noudatettavaksi kaikin puolin, kuninkaallinen majesteetti», vakuutti kreivi Crévecoeur. »Galeotti», lisäsi hän, seuralaisiltaan asiaa kuulusteltuaan, «kuuluu par’aikaa olevan illallisella jonkun mielitiettynsä kanssa, mutta lähetän paikalla häntä noutamaan. Muut ovat nyt jo valmiit teidän käskyänne tottelemaan.» »Matkaan siis uuteen majaan, jonka kohtelias serkkumme on meille varustanut», virkkoi kuningas. »Se on luja paikka, sen tiedän, ja soisinpa vain, että se olisi myös yhtä turvallinen.» »Kuulitteko mitkä seuralaisistaan Ludvig kuningas valitsi?» kysyi Le Glorieux kuiskaamalla kreivi Crévecoeur’iltä, kun he saattoivat Ludvigin ulos salista. »Se on tietty, iloinen kummini», vastasi kreivi. »Mitä sinulla siihen on vastaansanomista?» »Eipä mitään, eipä juuri mitään – onpa siinä vain oikein mainio valiokunta! – Paritteleva parranajaja – Skotlannista palkattu puukkojunkkari – ylipyöveli kahden apulaisensa kera – ja varasteleva silmänkääntäjä. – Tulenpa kun tulenkin teidän kanssanne, Crévecoeur; minä tahtoisin oppia konnuuden kaikki eri lajit ja nähdä kuinka te osaatte niiden kanssa tulla toimeen. Piru itse tuskin olisi osannut paremmin kutsua kokoon mokomaa neuvoskuntaa, ja olisi tuskin saattanut olla sen sopivampi esimieheksikään.» Ja sitten tuo narri, jolle kaikki oli sallittu, kaappasi kreiviä niinkuin vertaistansa käsivarresta ja alkoi marssia rinnan Crévecoeur’in kanssa, joka, tarkasti vartioiden, mutta mitään kunnioitusta laiminlyömättä, saattoi kuninkaan hänen uuteen majaansa. <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4289 9249 2006-11-24T17:07:16Z Nysalor 5 XXVIII Epätietoisuus {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXVII Räjähdys|XXVII Räjähdys]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXIX Molemminpuolisia syytöksiä|XXIX Molemminpuolisia syytöksiä]] |otsikko=XXVIII Epätietoisuus |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Te halvat miekkoset, te levätkää! : Levoton kruunun painama on pää. : Henrik IV. Toinen osa. Neljäkymmentä sotamiestä, joka toisella miehellä paljastettu miekka, joka toisella palava tulisoihtu kädessä, seurasi saattojoukkona tai, paremmin sanoen, vahtina Ludvig kuningasta Peronnen kaupungin raatihuoneesta linnaan. Ja kun hän astui tämän vahvan paikan pimeävarjoisten, synkkien muurien sisäpuolelle, tuntui ikäänkuin joku ääni olisi hänen korvaansa kuiskannut sen varoituksen, jonka firenzeläinen runoniekka runoelmassaan on pannut Manalan portin otsakkeeksi: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.» Sillä hetkellä kenties olisi joku pistos voinut tuntua kuninkaan omassatunnossa, jos hänen mieleensä olisivat muistuneet ne monet sadat, jopa tuhannetkin, jotka hän syyttä tai aivan mitättömän epäluulon tähden oli lähettänyt vankitorniensa syvyyksiin, missä he saivat kitua ilman vapauden toivoa, kiroten elämäänsäkin, johon kuitenkin eläimellinen vaisto heitä kiinnitti. Tulisoihtujen kirkas loiste, joka kalpean kuunkin paisteen voitti – tämä oli näet hämärämpi kuin edellisenä yönä – ja punertava valo, minkä ne loivat noiden vanhojen rakennusten yli, teki paksun, kreivi Herbert’in torniksi nimitetyn tornin sitä synkemmän näköiseksi. Se oli sama torni, jota Ludvig edellisenä iltana oli pahoin aavistuksin katsellut ja johon hänen nyt täytyi asettua asumaan, sydän täynnä pelkoa, sillä näissä tyranniuden salaisissa lymypaikoissa saattoi hänen ylen mahtavaksi paisunut vasallinsa, kostonhimonsa villitsemänä, tehdä hänelle mitä väkivaltaa hyvänsä. Ja yltyipä kuninkaan tuska vieläkin tukalammaksi, kun hän linnanpihan poikki astuessansa huomasi maassa pari ruumista, joiden yli hät’hätää oli heitetty sotamiehen viitta. Hän huomasi heti, että ne olivat hänen skotlantilaisen henkivartijakomppaniansa kaatuneita jousimiehiä. Ne eivät – niin kreivi Crévecoeur hänelle selitti – olleet totelleet heille annettua käskyä eivätkä lähteneet pois vartijapaikaltaan kuninkaan huoneitten edustalta; kahakka oli noussut heidän ja herttuan vallonilaisten henkivartijain välillä, ja ennenkun molemminpuoliset päälliköt sen olivat saaneet viihdytetyksi, olivat jo useat miehet saaneet surmansa. »Minun uskolliset skotlantilaiseni!» virkkoi kuningas, kun hän näki tämän surullisen näyn; »jos teille olisi tullut mies miestä vastaan, niin ei koko Flanderista, eipä koko Burgundin valtakunnankaan alueelta olisi löydetty teille vertoja vetäviä urhoja.» »Niin juuri, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Le Balafré, joka seurasi heti kuninkaan perästä. »Väen paljoudella niityt niitetään – harva mies kestää taistelussa useampaa kuin kahta vastaan kerrallaan. – Enpä itsekään juuri huolisi saada kolmea kerrallaan kimppuuni, paitsi virantoimituksessani, jolloin ei ole asia pysähtyä päitä laskemaan.» »Oletko sinä täällä, vanha ystäväni?» sanoi kuningas, taaksensa katsahtaen. »Sitten on kumminkin yksi luotettava alamainen vielä seurassani.» »Onpa täällä vielä toinenkin uskollinen palvelija, olkoon sitten puhe valtiollisista neuvotteluista tai teidän kuninkaallisen persoonanne palvelemisesta», kuiskasi Olivier le Daim. »Me olemme kaikki uskollisia», lisäsi Tristan Erakko yrmeästi; »sillä jos he teidät, kuninkaallinen herramme, surmaavat, niin eipä ole meissä yhtäkään, jonka he sallisivat jäädä eloon teidän kuoltuanne, vaikka itse tahtoisimmekin.» »Kas sitä voi sanoa lujaksi persoonalliseksi uskollisuuden takaukseksi», virkkoi Le Glorieux, joka, niinkuin jo mainittiin, heikkopäisten omituisella levottomuudella oli tunkeutunut heidän seuraansa. Sillä aikaa äkkipäätä paikalle kutsuttu linnanvouti väänteli kaikin voimin, joskin turhaan sitä raskasta avainta, jonka tuli avata paksun gootilaistornin vastahakoisen oven, ja viimein hänen täytyi pyytää avukseen yhtä Crévecoeur’in sotamiehistä. Kun lukko lopulta oli saatu auki, astui kuusi miestä tulisoihtuineen sisään, näyttäen tietä ahdasta, mutkallista käytävää myöten, jossa tulijoita vastaan vähä väliä ammotti ampumareikiä paksujen muurien taakse tai sisään laitetuista holveista ja komeroista. Tämän käytävän päässä kohosi yhtä suunnattomat, suurista kallionlohkareista tehdyt portaat, jotka olivat erikorkuiset ja vain kömpelösti vasaralla hiukan tasoitetut. Kun oli päästy näiden portaitten yläpäähän, astuivat he raudoitetun oven kautta tornin muinaiseen isoon saliin, jossa valo päivälläkin oli hämärä (sillä valoa antavat lävet, jotka muurien suunnattoman paksuuden vuoksi tuntuivat pienemmiltä kuin mitä ne olivat, näyttivät pikemmin vain raoilta kuin ikkunoilta); ja nyt yöllä ilman tulisoihtujen paistetta, olisi täällä ollut pilkkosen pimeä. Kaksi, kolme yölepakkoa ynnä muuta pahanenteistä lentäjää, jotka tavaton valo oli herättänyt, pyrähti soihtuja vastaan, jotta vähällä olivat ne sammuttaa, linnanvouti kursaili ja pyysi anteeksi kuninkaalta, ettei isosali ollut oikeassa kunnossa, sillä vast’ikään hän oli saanut käskyn; ja hän lisäsi vielä, että tätä huonetta ei ollutkaan käytetty koko kahteenkymmeneen vuoteen, ani harvoinpa ennenkään, sen verran kuin hänen tietoonsa oli tullut, aina kuningas Kaarle Tyhmän ajoista saakka. »Kuningas Kaarle Tyhmänkö!» toisti Ludvig. »Sittenhän minä tämän tornin historian tunnenkin. – Kaarle sai tässä surmansa uskottoman vasallinsa Herbert’in, Vermandois’n kreivin kädestä. – Niin meidän aikakirjat kertovat. Kylläpä minä tiesin muistojeni kätkössä olevan jotain Peronnen linnaa koskevaa, vaikkei itse tapaus johtunut minulle mieleen. – Tässä siis minun edeltäjäni sai surmansa!» »Eipä juuri tässä, ei aivan tässä paikassa, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi vanha linnanvouti, astuen kiireesti, niinkuin hänen ammattilaisensa ainakin, kun he näyttävät hoidettavansa paikan merkillisyyksiä. – »Ei juuri tässä, vaan tuossa sivukamarissa hiukan edempänä, minne päästään teidän makuukammiostanne, armollinen kuningas.» Hän avasi kiireesti salin perällä olevan pienen oven, jonka kautta päästiin makuukamariin; se oli pieni, niinkuin vanhoissa rakennuksissa tavallisesti, mutta juuri siitä syystä hauskempi kuin tuo avara, autio sali, jonka läpi oli tultu. Tätä huonetta oli jollakin lailla hät’hätää varustettu kuningasta varten. Tapetteja oli ripustettu seinille, valkea viritetty takan ruostuneen rautaristikon taakse, missä sitä ei ollut moneen, monituiseen aikaan nähty, ja lava laitettu permannolle niitä seuralaisia varten, joiden, niinkuin siihen aikaan oli tapana, tuli maata samassa kamarissa herransa kanssa. »Teidän muille seuralaisillenne, kuninkaallinen majesteetti, me laitamme vuoteita saliin», sanoi puhelias äijä, »mutta me saimme käskyn niin ylen äkkiä, älkää pahaksi panko, armollinen herra kuningas! – Ja jos te, kuninkaallinen majesteetti, sitten tahtoisitte olla niin hyvä ja katsella tätä pientä ovea tässä tapetin takana, niin siitä käy tie siihen pieneen, vanhaan kammioon muurin sisässä, jossa Kaarle kuningas murhattiin. Ja tuossa on alhaalta tänne ylös johtava salakäytävä, jota myöten hänen kimppuunsa hyökänneet miehet lähestyivät. Ja te, armollinen herra kuningas, jolla varmaankin on paremmat silmät kuin minulla, voitte vielä eroittaa veripilkut tammisessa lattiassa, vaikka siitä ilkityöstä jo on viisisataa vuotta kulunut.» Näin puhellessaan hän kopeloi yhä sitä ovea, josta hän kertoi, yrittäen saada sitä auki, kunnes kuningas sanoi hänelle: »Anna olla, vanha mies – anna vaan olla vielä hiukkasen aikaa, kunnes kenties saat uudemman tarinan kertoaksesi ja vereksempiä veriä näyttääksesi. – Herra Crévecoeur, mitä te tähän sanotte?» »Sen vain voin sanoa, herra kuningas, että nämät molemmat sisäkamarit tässä ovat yhtä paljon teidän vallassanne kuin huoneet teidän omassa Plessis’n linnassanne, ja että Crévecoeur, jonka sukunimeä ei koskaan vielä mikään kavaluus eikä murha ole tahrannut, vartioitsee tänne johtavia ulko-ovia.» »Mutta tuo salakäytävä tuossa, joka vie kammioon, mistä tämä vanha mies puhuu?» Sen Ludvig kuningas sanoi matalalla, tuskallisella äänellä, pitäen toisella kädellään kiinni Crévecoeur’in käsivarresta ja toisella viitaten pikku oveen. »Se mahtaa olla Mornayn mielikuvitelmia», vastasi Crévecoeur, »tai joku vanha, perätön tarina – mutta voihan sitä asiaa tutkia.» Hän tarttui oveen, avatakseen sen, mutta Ludvig esti häntä: »Ei, Crévecoeur, ei – teidän kunnianne on minulle riittävä takuu. – Mutta mitähän herttua aikoo tehdä minulle? Eihän hän toki voi toivoa saavansa pitää minua kauan vankeudessa, ja – sanalla sanoen, virkkakaa minulle, mitä te siitä ajattelette, Crévecoeur.» »Herrani ja kuninkaani», sanoi kreivi, »kuinka tulisesti Burgundin herttua on suuttunut hänen läheiselle sukulaiselleen ja liittolaiselleen osaksi tulleesta julmasta kohtalosta, sen te itsekin, kuninkaallinen majesteetti, ymmärtänette; ja onko perää hänen luulossaan, että teidän käskyläisenne ovat olleet siihen yllyttämässä, sen te, armollinen herra, yksin voitte tietää. Mutta minun herrani on jalo luonteeltaan, eikä silmittöminkään vimma voi saattaa häntä salavehkeihin ryhtymään. Mitä ikänä hän tehneekin, se tulee tehtäväksi päivän kirkkaassa valossa ja molempien kansojen silmien edessä. Ja sen vielä voin lisätä, että jokainen hänen neuvonantajistaan – yhtä kenties vain lukuunottamatta – on toivova, että hän tässä asiassa osoittaisi myös leppeyttä ja jalomielisyyttä yhtä hyvin kuin oikeutta.» »Voi Crévecoeur!» virkkoi Ludvig, tarttuen häntä käteen, ikäänkuin joku synkkä muisto olisi rasittanut hänen mieltänsä, »kuinka onnellinen se hallitsija, jolla on ympärillään sellaisia neuvonantajia, joilla on voimaa varjella häntä hänen oman vihansa seurauksia vastaan! Heidän nimensä tulevat piirrettäviksi kultakirjaimin, silloin kun hänen hallituksensa historia kirjoitetaan. – Jalo Crévecoeur, jospa minulle olisi suotu nähdä teidän kaltaisianne ''minunkin'' ympärilläni.» »Siinä tapauksessa olisitte te, kuninkaallinen majesteetti, ollut varsin halukas pääsemään niistä niin pian kuin mahdollista», tokaisi Le Glorieux. »Hei! Herra Viisaus, oletteko tekin täällä?» sanoi Ludvig, käännähtäen ympäri; samassa hän heti muutti tuntehikkaan äänensä, jolla hän Crévecoeur’iä oli puhutellut, tekeytyen ilman mitään vaikeutta iloisemmaksi. »Oletko ''sinäkin'' seurannut meitä tänne?» »Olenpa, kun olenkin, herra kuningas», vastasi Le Glorieux. »Viisauden täytyy seurata kirjavassa puvussa jäljestä, kun hulluus, purppuraan puettuna, käy edeltä.» »Kuinka se on ymmärrettävä, herra Salomon», kysyi Ludvig; »tahtoisitko vaihtaa asemaa minun kanssani?» »En maar’, niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni», vastasi Le Glorieux; »vaikkapa vielä antaisitte minulle viisikymmentä kruununkolikkoa väliin.» »Ja miksikä niin, sanopas se? – Minä luullakseni olisin sangen tyytyväinen – siihen nähden minkälaiset tavallisesti hallitsijat ovat – jos saisin sinut kuninkaakseni.» »Niin oikein, herra kuningas», vastasi narri. »Mutta tässäpä onkin kysymys siitä, eiköhän minulla, päättäen teidän älystänne, joka on saattanut teidät tähän majaan, olisi syytä hävetä niin pölkkypäistä narria.» »Vaiti, mies!» käski kreivi Crévecoeur; »sinun kielesi jo liikkuu liian liukkaasti.» »Antakaa sen vain liikkua», virkkoi kuningas. »Ei tietääkseni ole mitään sopivampaa pilkanaihetta, kuin ihminen, joka tekee hullutuksia, vaikka hänellä pitäisi olla enemmän älyä. – Kas tässä, älykäs ystäväni, ota tämä kukkarollinen kultaa ja lisäksi vielä se neuvo, ettet koskaan olisi niin suuri narri, että rupeaisit luulemaan itseäsi viisaammaksi muita ihmisiä. Teepäs vain minulle, ole niin hyvä, se ystäväntyö ja lähde tiedustelemaan tähtienennustajaani, Martius Galeottia, ja käske hänet heti tänne.» »Sen teen, läänitysherrani, ilman mitään laiminlyöntiä», vastasi narri, »ja arvaanpa hyvin, että tapaan hänet Jan Dopplethur’in luona; sillä filosofitkin, yhtähyvin kuin narrit, osaavat kyllä saada selville siitä, missä parasta viiniä on kaupan.» »Sallikaa tämän oppineen miehen vapaasti päästä vartijain läpi, herra kreivi Crévecoeur», anoi Ludvig. »Sisään hän pääsee, siitä ei puhettakaan», vastasi kreivi; »mutta ikäväkseni minun, armollinen herra kuningas, täytyy lisätä, että minulle annetut käskyt eivät salli minun päästää ketään pois teidän huoneistanne. – Hyvää yötä, kuninkaallinen majesteetti», näin hän päätti puheensa, »heti paikalla annan varustaa kaikki ulkosalissa siten, että niillä herroilla, joiden tulee siellä asua, olisi mukava.» »Älkää vaivatko heidän tähtensä itseänne, herra kreivi», sanoi kuningas; »he ovat tottuneet kovaa kärsimään; ja totta puhuakseni, lukuunottamatta sitä, että tahtoisin Galeottin puheilleni, olisi minulle hyvin mieleen, jos saisin ulkomaailman kanssa olla niin vähän tekemisissä kuin teille annetut käskyt vain suinkin sallivat.» »Minun tulee», vastasi Crévecoeur, »jättää nämät huoneet teidän yksinomaiseen valtaanne, herra kuningas. Semmoinen on minun herrani käsky.» »Teidän herranne, kreivi Crévecoeur», vastasi Ludvig, »jota minun nyt myös sopii sanoa herrakseni, on sangen armollinen herra. – Minun valtakuntani rajat», lisäsi hän, ovat kutistuneet hiukan ahtaiksi, nyt kun niiden sisäpuolelle ei enää mahdu muuta kuin vanha sali ja makuukamari. Mutta on siinä kuitenkin vielä tilaa kyllin koko sille alamaisjoukolle, jota tätä nykyä voin omakseni kehua.» Crévecoeur’in kreivi sanoi nyt jäähyväiset, ja pian sen jälkeen kuulivat tornin asukkaat paikoilleen saapuvien vartioiden melun, päällikön komentosanat sekä poispääsevien vartijoiden jalankopinan. Sitten kaikki hiljeni, ja ainoa ääni, joka vielä kuului, oli hiljainen lorina Sommejoesta, joka syvänä ja mutaisena hiipi linnan muurien juuritse. »Menkää saliin, hyvät kumppanini», sanoi Ludvig seuralaisilleen; »mutta älkää käykö nukkumaan. Olkaa valveilla ja valmiina, sillä meillä on vielä yksi tehtävä tänä yönä ja se on hyvin tärkeä.» Olivier ja Tristan menivät siis saliin, johon Le Balafré sekä molemmat provossin apulaiset olivat jääneet, silloin kun muut astuivat kuninkaan makuuhuoneeseen. Ulostulijat näkivät, että salissa olijat olivat runsaasti viskanneet puita uuniin, niin että niistä yht’aikaa tuli tarpeeksi valoa sekä lämpöä, ja että he, päällysviittoihinsa kääriytyneinä kykkivät permannolla asemissa, jotka mikä milläkin tavalla ilmaisivat heidän mielensä synkkyyttä ja alakuloisuutta. Olivier ja Tristan eivät myöskään keksineet mitään parempaa neuvoa kuin seurata esimerkkiä. He eivät olleet koskaan erikoisen hyviä ystävyksiä hovionnensa aikoina, eivätkä nytkään, kun onni näin oudosti ja äkkiä oli keikahtanut nurin, he olleet taipuvaiset luottamaan toisiinsa. Koko seura istui siis synkässä äänettömyydessä. Sillä aikaa heidän herransa oli yksinään kamarissaan kärsien kovia sydämentuskia, jotka täysin hyvittivät monet tuskat, joihin hänen käskynsä olivat saattaneet toiset ihmiset. Hän astui edestakaisin kamarissa lyhyin, epätasaisin askelin, usein pysähtyen ja laskien kätensä ristiin; sanalla sanoen, hän päästi valloilleen mielensä rauhattomuuden, jota hänellä, muiden ihmisten seurassa ollessaan, oli ollut voimaa täydellisesti hillitä. Viimein hän seisahtui, käsiänsä väännellen, sen pienen oven eteen, jota Mornay ukko oli näyttänyt ja jonka hän oli sanonut johtavan siihen kamariin, missä yksi kuninkaan edeltäjistä oli tullut murhatuksi. Ja täällä alkoivat nyt Ludvigin tunteet vähitellen puhjeita ilmi katkonaisin lausein, joita hän itsekseen lausui. »Kaarle Tyhmä – Kaarle Tyhmä! – Minkähän liikanimen vastamaailma on keksivä Ludvig Yhdennelletoista, jonka veri luultavasti on verestävä sinun veripilkkusi? Ludvig Houkkapää – Ludvig Hätäkello – Ludvig Pyöräpää – ne nimet kaikki eivät vielä ole tarpeeksi voimallisia ilmaistaksensa minun perinpohjaista hulluuttani! Mitenkä saatoin uskoa, että nuo tuittupäiset lüttichiläiset, joille kapina on ikäänkuin jokapäiväistä leipää, pysyisivät alallaan? – Mitenkä saatoin uneksia, että tuo Ardennivuoriston hurja peto silmänräpäykseksikään saattaisi keskeyttää väkivaltaista ja petomaista verenjanoista juoksuansa? – Mitenkä saatoin olettaa, että järkipuheilla ja syitten esittämisellä voisin tulla toimeen Burgundin Kaarlen kanssa? Silloin vasta tuollainen usko olisi ollut paikallaan, jos minun ensin olisi onnistunut hillitä tämmöisillä keinoilla vimmaista härkää! – Voi minua hupsua ja perinhullua! Mutta eipä tuo ilkimys Martius Galeottikaan ole pääsevä tästä eheänä! – Hän on tämän verkon kutonut, hän ja tuo kunnoton pappismies, inhottava Balue. Jos vain pääsen tästä pulasta, niin repäisen kardinaalinhatun hänen päästänsä, vaikkapa kaikki hänen hiuksensa samassa irtaantuisivat! Mutta onpa kumminkin toinen niistä kavaltajista jo nyt käsissäni – vielä minulla on sen verran kuninkaan voimaa – vielä on minulla sen verran valtakuntaa tässä, jotta voin saada rangaistuksi tuon silmiälumoavan, mahtisanojansa kaupittelevan, tähtien puoleen kurkottelevan, valheita kutovan petturin, joka on saattanut minut sekä vangiksi että narriksi! – Tähtien keskinäinen asema – niin, keskinäinen asema muka – hän syötti minulle joutavia loruja, joihin kolmesti keitetty pässinpää tuskin olisi haukannut kiinni, mutta minun piti olla niin hupsun, että luulin käsittäväni nuo syvät sanat! Mutta saammepa heti nähdä mitä tuo tähtien asema todentodella on ennustanut. Mutta kaikkein ensiksi tulee minun suorittaa rukoukseni.» Pienen oven yläpuolella, kenties muistomerkkinä sen takaisessa kamarissa tehdystä pahanteosta, oli kömpelösti uurrettu komero ja siinä kivestä hakattu ristiinnaulitun kuva. Tähän kuvaan kuningas loi silmänsä ja oli laskeutumaisillaan polvilleen, mutta epäröi, ikäänkuin hän olisi nähnyt tarpeelliseksi Vapahtajan kuvaankin nähden noudattaa maailmallisen viisauden ohjeita ja arvellut liian suureksi rohkeudeksi lähestyä sitä, ennenkuin oli saanut jonkun hänen oletetuista suosikeistaan puolestaan puhumaan. Hän kääntyi siis pois ristiinnaulitun kuvasta, niinkuin se, joka ei pidä itseänsä mahdollisena sitä katselemaan, ja valitsi niiden pyhien kuvien parista, joilla, niinkuin jo usein on kerrottu, hänen hattunsa oli reunustettu, Cleryn Neitsyt Maarian. Sen eteen hän kävi polvilleen ja luki nyt seuraavan eriskummallisen rukouksen, jossa, huomattakoon tämä seikka, hän raa’an taikauskoisuutensa vallassa jossakin määrin näytti eroittavan Cleryn pyhän Neitsyen Embrun’in Maariasta, hänelle myös sangen mieleisestä kuvasta, jolle hän usein teki toiviolupauksia. »Suloinen Cleryn Neitsyt», huudahti hän laskien kätensä ristiin ja lyöden rintaansa puhuessansa, »autuas armon äiti! Sinä, jolla on kaikki valta Kaikkivaltiaan yli, armahda minua syntistä! Totta on, että olen hiukan laiminlyönyt sinua, ja enemmän suosinut sinun autuasta Embrun’in sisartasi; mutta minä olen kuningas, minun valtani on suuri, minun rikkauteni ääretön. Ja jollei niin olisikaan, määräisin mielemmin kaksinkertaisen suolaveron alamaisilleni kuin jättäisin suorittamatta sen, mitä olen teille molemmille velkaa. Avaa nämät rautaovet – täytä nämät hirvittävät vallihaudat – ohjaa minut, niinkuin äiti lastansa taluttaa, ulos tästä läheisestä ja uhkaavasta vaarasta! Jos olenkin sisarellesi lahjoittanut Boulognen krevikunnan iänikuiseksi läänitykseksi, niin eikö minulla olisi vielä varoja kyllin, jotta voisin sinullekin hartauttani osoittaa? Sinä saat avaran ja rikkaan Champagnen maakunnan; sen viinamäkien yltäkylläisyys on virtaava sinun luostariisi. Sen maakunnan olen luvannut veljelleni Kaarlelle; mutta hän, senhän tiedät, on kuollut – hänet on myrkyttänyt ilkeä St. Jean D’Angelyn abotti, jota, jos vain elämäni jatkuu, aion rangaista! – Sen lupasin jo sinulle kerran ennen, mutta tällä kertaa varmasti pidän sanani. – Ja jos minulla olikin hiukan tietoa siitä rikoksesta, niin usko minua, suojeluspyhäni armas, että siihen oli syynä se, etten keksinyt muuta keinoa valtakuntani rauhoittamiseksi. Voi, älä lue tuota vanhaa velkaa nykyiseen tilintekooni, vaan ole, niinkuin aina olet ollut, lempeä, leppeä ja rukouksille myöntyisä! Suloinen Neitsyt, puhu pojallesi, että hän minulle antaisi anteeksi kaikki entiset syntini, vieläpä yhden lisäksi – yhden pienoisen synnin, joka minun olisi tehtävä tänä yönä – ei, eipä se olekaan mikään ''synti'', armas Cleryn Neitsyt – ei se ole mikään synti, ainoastaan salaa täytäntöön saatettava oikea rangaistus. Sillä rangaistava pahantekijä on pahin petturi, joka ikänä on valanut valheita jonkun hallitsijan korvaan, ja sitä paitsi hän kallistuu kreikkalaisten saastaisen vääräuskoisuuden puoleen. Hän ei ansaitse sinun suojaasi; heitä hänet minun huostaani ja katso hyväksi työksi, että vapautan maailman semmoisesta – sillä se mies on loitsija ja noita, joka ei ansaitse sinun huolenpitoasi ja murhettasi – hän on koira, jonka hengen sammuttamisen ei pitäisi sinun silmissäsi olla suurempi asia, kuin lampusta pirahtavan tai liedestä sirahtavan kipinän sammuttaminen. Älä huoli tuosta mitättömästä seikasta, leppein Neitsyt, vaan ajattele ainoastaan kuinka parhaiten saisit minut päästetyksi tästä pulasta! Ja tässä nyt sidon kuninkaallisen sinettini sinun kuvaasi merkiksi, että aion pitää lupaukseni Champagnen maakunnan suhteen, ja että nyt vihoviimeisen kerran kiusaan sinua veritöillä, koska tiedän kuinka lempeä ja rakastavainen ja helläsydäminen sinä olet.» Tehtyänsä tämän eriskummallisen sovinnon palvelemansa pyhänkuvan kanssa, Ludvig luki ainakin ulkonaisella syvällä hartaudella kaikki seitsemän katumuspsalmia latinankielellä, sekä vielä lisäksi useampia Ave’ja ja muita erittäin pyhää Neitsyttä koskevia rukouksia. Sitten hän nousi, lujasti uskoen, että hän oli suosiolliseksi taivuttanut sen pyhimyksen mielen, jonka puoleen hän rukouksillaan oli kääntynyt. Tätä hän toivoi sitä varmemmin, koska – niin hän viekkaasti mietti mielessänsä – useimmat synnit, joiden tähden hän edellisissä tilaisuuksissa oli rukoillut pyhän Neitsyen puolustusta, olivat olleet ihan toista laatua; Cleryn Neitsyt ei siis yhtä helposti voinut luulla häntä paatuneeksi, alinomaiseksi verenvuodattajaksi kuin muut pyhimykset, joille häh useammin oli uskonut senlaatuisia rikoksiaan. Näin puhdistettuaan omantuntonsa tai, pikemmin sanoen, valkaistuaan sen päältäpäin niinkuin haudan, josta raamattu puhuu, pisti kuningas päänsä ovesta saliin ja käski Le Balafrén kamariinsa. »Kunnon soturini», virkkoi hän, »sinä olet jo palvellut minua kauan, vaan et ole päässyt korkealle virka-arvossa. Me olemme tässä semmoisessa tilassa, josta minulle voi koitua yhtä hyvin kuolema kuin elämäkin; mutta en tahtoisi mielelläni kuolla kiittämättömänä miehenä; en tahtoisi, sen verran kuin vain pyhät miehet antanevat minulle siihen tilaisuutta, jättää yhtään ystävää enkä vihollista kostamatta. Ystävä, joka olisi vielä palkittava, olet juuri sinä – vihollinen, joka ansion mukaan olisi rangaistava, on tuo kelvoton, häijy kavaltaja, Martius Galeotti, joka petoksillaan sekä koreilla valhepuheillaan on houkutellut minut tänne veriviholliseni kynsiin, yhtä varmasti tarkoittaen minun kuolemaani kuin teurastaja tarkoittaa kuolemaa elukalle, jonka hän teräshuoneeseen viepi.» »Kyllä minä vaadin hänet kaksintaisteluun sen johdosta, koska hänen sanotaan olevan miekkamiehen, vaikka hän näyttääkin jokseenkin kömpelöltä», sanoi Le Balafré. »Tottahan, tiedän minä, Burgundin herttua on sen verran miekkamiesten ystävä, että hän on suova meille jonkun tasaisen tantereen kohtuullisen matkan päässä. Ja jos teille, armollinen kuningas, on sen verran elämän jatkoa ja vapautta suotu, niin saatte nähdä minun taistelevan puolestanne ja antavan tuolle filosofille niin ankaran koston kuin teidän sydämenne suinkin vain haluaa.» »Kiitoksia urhoudestasi ja uskollisuudestasi minun palveluksessani», lausui kuningas. »Mutta tuo häijy kavaltaja on vankka miekkamies, ja minä en mielelläni tahtoisi saattaa sinun henkeäsi vaaraan, kunnon soturini.» »Enpä minä olisikaan kunnon soturi, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», vastusteli Le Balafré, »jollen uskaltaisi käydä vankemmankin miehen kimppuun. Somaapa olisikin tosiaan, jos minä, joka en osaa lukea enkä kirjoittaa, pelkäisin tuommoista pönkkävatsaista lurjusta, joka koko elinaikansa tuskin on mitään muuta tehnyt!» »Siitä huolimatta», virkkoi kuningas, »ei minun aikomukseni ole saattaa sinua vaaralle alttiiksi, Balafré. Tuo kavaltaja on käskystäni tuleva tänne. Tahtoisinpa, että silloin, niin pian kuin vain tilaisuutta saat siihen, astuisit aivan hänen lähelleen ja pistäisit häntä viidennen kylkiluun alapuolelle – ymmärrätkös?» »Kyllä maar’ ymmärrän», vastasi Le Balafré; »mutta, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti, tämä tämmöinen tehtävä ei ollenkaan kuulu minun virkaani. Minä en ottaisi surmatakssni koiraakaan muuten kuin tulisessa tappelussa, tai pakenevaa takaa-ajaessa, tai kun minua on ärsytetty tai muussa semmoisessa tapauksessa.» »Mitä vielä, ethän ''sinä'' toki tahdo tekeytyä arkatuntoiseksi!» sanoi kuningas, »sinä, joka aina olet ollut etumaisia piirityksissä ja väkirynnäköissä, ja kiivaimpia, niin minulle ainakin on kerrottu, nauttimaan niitä etuja, joita tämmöisissä tilaisuuksissa tarjoutuu kovalle sydämelle ja veriselle kädelle?» »Armollinen herra», vastasi Le Balafré, »en ole koskaan pelännyt enkä säästänyt teidän vihollisianne, kun niillä on ollut miekka kädessä. Ja väkirynnäkkö on hurjaa työtä, joka kuohuttaa ihmisen veren, niin että – pyhä Anterus auttakoon! – se ei tunnissa eikä kahdessakaan tahdo asettua, ja se, minun arveluni mukaan, on kohtuullinen ryöstöaika rynnäkön perästä. Ja Jumala armahtakoon meitä sotamiesparkoja, jotka ensin hurjistumme vaaran uhatessa, ja vielä enemmän hurjistumme voitosta. On minulle kerrottu, että taivaassa on kokonainen rykmentti pyhiä miehiä, ja minun luullakseni mahtaa niillä olla tarpeeksi työtä rukoillessa ja puhuessa muiden sotajoukkojen ja kaikkien niiden puolesta, joilla on sulka hatussa ja miekka kupeella, ja jotka käyvät rautaisissa rintapaidoissa ja nahkaisissa nutuissa. Mutta se työ, jota te, armollinen herra kuningas, ehdoitatte, ei kuulu niihin, mitä minulla on ollut tapa tehdä, vaikka en voikaan kieltää, että niidenkin piiri on ollut sangen avara. Mitä tuohon tähtienennustajaan tulee, niin, jos hän on ollut kavaltaja, kuolkoon hän myös kavaltajan lailla, minä en siihen huoli puuttua enkä sekaantua. Onhan teillä, armollinen herra, täällä provossinne, vieläpä kaksi hänen apulaistansa lisäksi, joille semmoinen tehtävä sopii paljoa paremmin kuin minun sukuiselleni ja arvoiselleni skotlantilaiselle aatelismiehelle.» »Oikein puhut», virkkoi kuningas; »mutta kuitenkin kuuluu sinun virkavelvollisuuksiisi vartioida, ettei mikään estä minun oikean tuomioni täyttämistä.» »Sen teen, vaikkapa koko Peronnen kaupunki ryntäisi tänne estämään», sanoi Le Balafré. »Älkää, kuninkaallinen majesteetti, epäilkö uskollisuuttani kaikessa, mikä sopii yhteen minun omantuntoni kanssa, ja sen, minun mukavuudekseni ja teidän hyväksi hyödyksenne, voin vannoa olevan sangen väljän – kumminkin olen teidän palveluksessanne, armollinen herra, tehnyt yhtä ja toista, jonka johdosta arvelen, että mielemmin olisin tahtonut niellä pari tuumaa omasta väkipuukostani, kuin tehdä ne teot jonkun muun puolesta.» »Annetaan niiden asioiden olla», virkkoi kuningas, »ja kuules nyt vaan. – Kun Galeotti on tullut sisään ja ovi on hänen jälkeensä sulkeutunut, niin ota aseesi ja vartioitse ovea sisäpuolelta. Älä päästä ketään sisään – se on kaikki mitä vaadin. Mene nyt saliin ja lähetä yliprovossi luokseni.» Le Balafré meni ulos, ja minuutin kuluttua astui Tristan Erakko salista makuukamariin. »Tervetultuasi, kummi», sanoi kuningas; »mitäs arvelet tilastamme?» »Että olemme samassa tilassa kuin kuolemaan tuomitut ainakin», vastasi yliprovossi, »ellei herttua lykkää tuomion täytäntöä toistaiseksi.» »Lykättäköön se tai ei, mutta hänen, joka meidät on tähän satimeen viekoitellut, tulee ensiksi lähteä toiseen maailmaan meille majaa valmistamaan», sanoi kuningas julmalla, pelottavalla naurulla. »Tristan, sinä olet monta kelpo oikeudentyötä toimittanut, ja finis – funis arvelinkin sanoa – coronat opus<ref>Sanaleikki; latinalaisen sananparren sijaan; finis coronat opus = loppu työn kruunaa, sopii sanoa; funis = nuora.</ref> – sinun tulee loppuun saakka olla apunani.» »Niin teen, kun teenkin, herrani ja kuninkaani», vastasi Tristan, »minä en ole mikään koreapuheinen mies, mutta kiitollinen olen. Olen valmis täyttämään velvollisuuteni niin hyvin näiden muurien sisäpuolella kuin muuallakin; ja niin kauan kuin minä elän, on teidän kuninkaallisesta suustanne lähtevä tuomio oleva yhtä voimallinen ja tuleva yhtä tyystin puustaavin mukaan täytetyksi kuin silloin, kun te istuitte omalla valtaistuimellanne. Seuraavassa silmänräpäyksessä tehtäköön minulle mitä tahansa – yhdentekevä minulle!» »Sitäpä minä juuri toivoinkin sinulta, kummi kultani», sanoi Ludvig; »mutta onko sinulla tarpeeksi apua? – tuo kavaltaja on väkevä ja vahva ruumiiltaan, ja on epäilemättä huutava apua. Skotlantilainen ei lupaa mitään muuta kuin vartioida ovea, ja hyvä että hänet siihenkin olen mielistelylläni ja leikkipuheillani saanut. Olivier’ista ei ole muuksi kuin valehtelijaksi, imartelijaksi ja vaarallisten neuvojen antajaksi, ja – Ventre Saint Dieu!<ref>Voimasana.</ref> – pikemminpä hän joskus vielä saanee hirsinuoran omaan kaulaansa kuin auttaa toista hirttäessä. Onko sinulla, mitäs arvelet, kyllin väkeä ja välikappaleita tyystin ja tarkan työn aikaansaamiseksi?» »On minulla täällä Trois-Eschelles ja Petit-André mukanani», vastasi Tristan, »virassaan niin vikkeliä molemmat, että he saisivat yhden miehen kolmesta hirtetyksi, ennenkuin molemmat toiset sen kerkiäisivät huomatakaan. Ja me olemme kaikki päättäneet viimeiseen asti olla teille, armollinen herra, uskolliset, sillä me tiedämme, että meillä teidän mentyänne tulee olemaan juuri yhtä vähän aikaa vetää henkeämme kuin kellä tahansa, joka on joutunut meidän kynsiimme. – Mutta kuka tässä nykyisessä tilassamme on otettava käsiteltäväksi, jos armollisesti tahtoisitte sen sanoa, kuninkaallinen majesteetti? Minä tahtoisin olla ihan varma miehestäni; sillä välistä, herrani ja kuninkaani, te muistutatte minua siitä, että toisinaan olen hiukan erehtynyt ja oikean pahantekijän sijasta pannut roikkumaan jonkun kunnon maanmoukan, joka ei ole teitä millään lailla pahoittanut.» »Aivan oikein», virkkoi kuningas. »Olkoon siis sinulle tiedoksi, Tristan, että tuomittu mies on Martius Galeotti. – Sinä hämmästyt, mutta onpa kun onkin asia niinkuin sanon. Se ilkimys on houkutellut meidät kaikki tänne valheellisilla, petollisilla neuvoillansa, siksi että me aivan suojattomina joutuisimme Burgundin herttuan käsiin.» »Mutta eipä toki kostamattomina!» sanoi Tristan. »Jospa se olisikin vihoviimeinen tekoni tässä elämässä, niin pistäisin häntä niinkuin kuolemaatekevä ampiainen, vaikka minut tallattaisiinkin heti sen jälkeen mäsäksi!» »Kyllä minä sinun uskollisuutesi tunnen», sanoi kuningas, »ja tiedän myös kuinka suuri huvitus sinulla, niinkuin kunnon miehellä ainakin, on velvollisuutesi täyttämisestä; sillä hyvä teko, niinhän koulumiehet sanovat, on jo itsessäänkin oma palkkansa. Mutta lähde ja varusta uhripapit, sillä uhri on tulossa.» »Tahdotteko te sitä tehtäessä olla läsnä, armollinen herra?» kysyi Tristan. Ludvig ei huolinut tästä tarjouksesta; hän vain käski yliprovossin pitää kaikki varalla, niin että hänen käskynsä tulisi tyystin täytetyksi, samassa kun tähtienennustaja olisi makuuhuoneesta tullut ulos. »Sillä», lisäsi kuningas, »minä tahdon vielä kerran nähdä sen ilkiön, juuri vain nähdäkseni miltä hän on näyttävä kuninkaansa edessä, jonka hän on saattanut tähän paulaan. Minusta on hauska nähdä kuinka uhkaavan kuoleman pelko on poistava punan tuosta verevästä poskesta ja tummentava tuon silmän, joka valehdellessaan niin ystävällisesti loisti. – Voi, jospa täällä nyt olisi se toinenkin, joka neuvoillaan avusti tämän petturin ennustuksia! Mutta jos vain elävin hengin pääsen täältä – niin kavahtakaa purppurahattuanne, herra kardinaali! Roomastakaan teille tuskin lienee apua – olkoon se sanottu pyhän Pietarin suosiolla ja perinlaupiaan Cleryn Neitsyen luvalla. – No, miksikä viivyskelet? Mene varustamaan apulaisesi. Se ilkimys taitaa heti paikalla tulla. Suokoon vain Jumala, ettei hän säikähtyisi ja jäisi tulematta! – Se vasta olisi pettymys. Mene, Tristan – ethän ennen ollut niin hidas, kun jotain oli toimitettavana.» »Päinvastoin, älkää pahaksi panko, armollinen kuningas, on teillä aina tapana sanoa, että olen kovin hätäinen, ja että monasti olen väärin ymmärtänyt teidän tarkoituksenne ja kaapannut väärän henkilön kynsiini. Olkaa siis nyt hyvä, kuninkaallinen majesteetti, ja antakaa minulle, sanoessanne Galeottille jäähyväiset, joku merkki, onko työ tehtävä vai ei. Olen nähnyt teidän, armollinen herra, joskus muuttavan mieltänne kerran, jopa kahdestikin, ja sitten olette torunut minua liiasta kiireestä.» »Sinua epäluuloista luontokappaletta!» vastasi kuningas. »Minä ''en'' nyt muuta mieltäni, sen sanon sinulle. Mutta, jotta vastaansanomisesi loppuisivat, niin huomaa – jos tuolle konnalle hyvästijättäessäni sanon: ’Elää toki Jumala tuolla ylhäällä!’ silloin anna vain huilata. Mutta jos sanon: ’Mene rauhassa!’ niin tiedät siitä, että mieleni on muuttunut.» »Minun pääni ori. jokseenkin tyhmä muissa paitsi omaan virkaani kuuluvissa asioissa», virkkoi vielä Tristan Erakko. »Antakaa minun toistaa läksyni. – Jos te sanotte hänelle: ’Mene rauhassa!’ käynkö silloin hänen kimppuunsa?» »Ei, ei – sinä pölkkypää, ei!» sanoi kuningas; »siinä tapauksessa annat hänen vapaasti mennä tiehensä. Mutta jos sanon: ’''Elää toki Jumala tuolla ylhäällä''!’ – niin keikahduta hänet kyynärää tai paria likemmäksi tähtiä, joiden kanssa hän on niin hyvä tuttava.» »Kunhan vain meillä olisi kaikki värkit täällä», virkkoi provossi. »Sitten keikahtakoon ''alas'', jollei sovi ''ylös'', ei sillä väliä», sanoi kuningas julmasti nauraen. »Entäs ruumis», kysyi vielä provossi, »mihinkä sen saatamme?» »Annas kun hiukan arvelen», virkkoi kuningas. – »Salin ikkunat ovat kovin kapeat – mutta tuo ulospistävä kaari-ikkuna on tarpeeksi leveä. Lennättäkää hänet siitä Sommejokeen ja kiinnittäkää hänen rintaansa paperi, jossa on päällekirjoitus: ’Antakaa kuninkaan oikeuden tullitonna kulkea sivutse.’ – Ottakoot herttuan virkamiehet sen sitten takavarikkoon, jos tohtivat.» Yliprovossi läksi ulos kuninkaan kamarista ja kutsui molemmat apulaisensa neuvotteluun yhteen salin ikkunakomeroista, missä Trois-Eschelles kiinnitti tulisoihdun seinään, niin että heillä olisi valoa. He keskustelivat kuiskaten, eikä Olivier, joka näytti olevan alakuloisuuteen vaipunut, yhtä vähän kuin Le Balafrékään, joka nukkui sikeästi, kiinnittäneet heihin mitään huomiota. »Veikkoset», virkkoi yliprovossi käskyläisilleen, »te olette kenties luulleet meidän virantoimituksemme jo olevan lopussa, tai olette ainakin arvelleet luultavimmaksi, että me itse pikemmin joutuisimme toisten miesten virantoimituksen alaisiksi kuin että saisimme tilaisuutta vielä virkaamme toimittaa. Mutta ei hätää, pojat. Meidän armollinen herramme on määrännyt meille vielä yhden jalon virkatyön tehtäväksi, ja se meidän tulee mestarin tavalla suorittaa, niinkuin miesten, jotka tahtovat nimensä iäti muistettaviksi historiassa.» »Ahaa, jopa arvaan asian», sanoi Trois-Eschelles. »Meidän herramme on samanlainen kuin muinaiset Rooman keisarit, jotka, kun heillä oli viimeinen loppu käsissä, tai, meidän tavalla puhuen, kun he jo olivat hirsipuun juuressa, tavallisesti valitsivat omien oikeudenpalvelijoittensa parista jonkun kokeneen miehen, niin ettei heidän pyhä persoonansa joutuisi jonkun ensikertalaisen tai hutiluksen kömpelöiden kopeloimisten alaiseksi. Se olikin sievä tapa pakanain tavaksi; mutta pelkäisinpä kuitenkin hyvänä kristittynä hiukan omantunnon vaivoja, jos minun täytyisi hyppysilläni tarttua Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaan kaulaan!» »No, veli veikkonen, oletpa toki kovinkin arka omaltatunnoltasi», sanoi Petit-André. »Jos hän omalla suullaan ja sanallaan antaa meille käskyn hirttää hänet, niin en ymmärrä miten meidän velvollisuutemme sallisi olla sitä tottelematta. Sen, joka Roomassa asuu, tulee paavia totella – provossin apulaisten tulee totella päällikköänsä ja hänen taas kuningasta.» »Hs, te roistot!» sanoi yliprovossi. »Eihän tässä ole puhetta kuninkaasta, vaan ainoastaan kreikkalaisesta vääräuskoisesta pakanasta ja muhamettilaisesta noidasta, Martius Galeottista.» »Vai Galeottista!» vastasi Petit-André; »sehän sitten on ihan luonnollista. En ole vielä koskaan nähnyt, että yksikään noista silmänkääntäjistä, jotka, niin sanokseni, viettävät kaiken ikänsä ikäänkuin tiukan köyden ''päällä'' tanssien, eivät lopulta olisi keikahtaneet tanssimaan köyden ''päähän'' – hupsis!» »Minua vain se huolettaa», virkkoi Trois-Eschelles taivaaseen päin katsahtaen, »että ihmisparan täytyy kuolla ripityksettä.» »Hui hai!» sanoi yliprovossi, »hän on peripakana ja noita – eipä kokonainen pappiskokouskaan voisi hänelle suoda synninpäästöä ja vapauttaa häntä ansaitusta tuomiostaan. Sitä paitsi, jos hänen semmoista tekee mieli, niin onpa sinulla, Trois-Eschelles se lahja, että voisit itse toimia hengellisenä isänä. Mutta tärkeämpi on se, pojat, että teidän, pelkään minä, tulee turvata väkipuukkoihinne; sillä teillä ei ole täällä virantoimitukseenne tarvittavia värkkejä.» »Parisin saaren pyhä Neitsyt varjelkoon», vastusti Trois-Eschelles, »että olisin ilman työaseitani, kun kuningas jotain käskee! Minulla on aina vyölläni pyhän Franciscuksen nuoravyö, nelin kerroin ympärikäärittynä, ja soma solmupaula toisessa päässä. Sillä minä kuulun St. Franciscuksen veljistöön, ja saan hänen päähineensä panna päähäni, kun olen in extremis (viimeisilläni) – olkoon siitä kiitos Jumalan ja Saumur’in kunnon munkkien.» »Ja minulla puolestani», sanoi Petit-André, »on aina kapineitteni joukossa väkipyörä sekä vahva ruuvi, jolla voin sen kiinnittää mihin tahdon siltä varalta, että sattuisimme semmoiseen maahan, missä puut ovat harvassa tai myös korkeaoksaiset. Sen olen havainnut hyvin mukavaksi apukeinoksi.» »Se sopii vallan hyvin», virkkoi yliprovossi; »ruuvaa nyt vain väkipyöräsi tuohon hirteen oven yläpuolelle ja kiinnittäkää köysi siihen. Minä vien miehen sen paikan läheisyyteen ja puhuttelen häntä siellä, kunnes saatte paulan punotuksi hänen leukansa alle, ja sitten –» »Ja sitten me tempaisemme nuoran toisesta päästä», sanoi Petit-André, »ja – ''hopsis''! – sitten onkin meidän tähtienennustajamme jo niin korkealla taivaassa, ettei hän enää varpaillaankaan kosketa maata.» »Mutta nuo herrat tuolla», kysyi Trois-Eschelles, vilkkuen takkaan; eivätkö ne rupeaisi apulaisiksemme ja siten ottaisi pestiä meidän ammattiimme?» »Hm! Eipä niinkään», vastasi provossi. »Parranajaja vain päässänsä keksii kaikki vehkeet, mutta jättää niiden toimeenpanemisen muille. Ja skotlantilainen on luvannut vartioida ovea, sill’aikaa kun me toimitamme tämän tehtävän, johonka hänellä ei ole kyllin rohkeutta eikä sukkeluutta tehokkaammin osaa ottamaan – kukin pysyköön virassansa.» Sanomattomalla vikkelyydellä, vieläpä jollakin ilolla, joka tunne näkyi lieventävän heidän oman vaarallisen tilansa synnyttämää huolta, kiinnittivät provossin arvoisat käskyläiset väkipyörän sekä nuoran paikoilleen, valmistautuen täyttämään sitä tuomiota, jonka vangittu kuningas oli langettanut Galeottista; – näytti siltä kuin he olisivat iloinneet siitä, että tämä viimeinen tehtävä tulisi vielä olemaan heidän edellisen elämänsä mukainen. Tristan Erakkokin katseli heidän puuhaansa tyytyväisyydellä; Olivier puolestaan ei huomannut heitä ollenkaan; ja Ludvig Lesly, jos hän kolkuttamisesta hetkeksi heräsikin ja katsahti heidän puoleensa, taisi luulla heidän työtänsä semmoiseksi, ettei se millään lailla koskenut hänen virkaansa ja josta hän ei siis ollut tavalla eikä toisella edesvastuussa. <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4290 9250 2006-11-24T17:07:21Z Nysalor 5 XXIX Molemminpuolisia syytöksiä {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXVIII Epätietoisuus|XXVIII Epätietoisuus]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXX Epävarmuus|XXX Epävarmuus]] |otsikko=XXIX Molemminpuolisia syytöksiä |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Sun aikas viel’ei loppunutkaan – Piru, : sun herras sua viel’ei hylännyt. : Hän auttaa suosituttaan, orjiansa, : kuin opas muinoin miestä sokeaa, : nojaten olkapäällään, talutteli : tasankoja ja kivikoita myöten, : siks kunnes, vuoren jyrkän äyräällen : saavuttua, hän raukan alas syöksi. : Vanha Näytelmä. Totellen kuninkaan käskyä tai, pikemmin sanoen, pyyntöä – sillä, vaikka hän olikin kruunupää hallitsija, oli Ludvig kuitenkin semmoisessa tilassa, ettei hän voinut muuta kuin ''pyytää'' – oli Le Glorieux lähtenyt hakemaan Martius Galeottia. Kovin suurta vaivaa ei hänen tarvinnutkaan nähdä tätä tehdessään. Hän meni vain suoraan Peronnen parhaaseen krouviin, jossa hän itsekään ei suinkaan ollut vain satunnainen kävijä; sillä Le Glorieux oli hyvin halukas tuohon marjanesteeseen, joka saattoi kaikkien muidenkin ihmisten järjen hänen järkensä vertaiseksi. Hän tapasi tähtienennustajan vierastuvan nurkassa hartaassa keskustelussa naisen kanssa, joka oli outoon, hiukan maurilais- tai aasialaiskuosiseen vaateparteen puettu ja Le Glorieux’n lähestyessä nousi juuri, ikäänkuin lähteäkseen. »Näihin sanomiin», virkkoi samassa nainen, »te voitte aivan lujasti luottaa.» Ja niin puhuttuaan hän katosi muiden vieraitten sekaan, jotka istuivat eri pullokuutina eri pöytien ääressä. »Filosofi serkkuni», sanoi hovinarri esittäen itsensä, »Jumala tuskin on kutsunut pois toisen vahdin, ennenkuin hän lähettääkin jo toisen sijaan. Toinen hupsu tuskin on lähtenyt, niin tulen minä tänne noutamaan teitä Ranskan kuninkaan Ludvigin luo.» »Ja sinäkö muka olet sanansaattajana?» kysäisi Galeotti katsahtaen häneen äkillisellä säikähdyksellä ja huomaten heti hänet hovinarriksi, vaikka hänessä, niinkuin jo ennen on mainittu, ei ollut niin monta ulkonaista ammattinsa tunnusmerkkiä kuin mikä oli tavallista. »Niin olen, hyvä herra ja oppinut filosofi», vastasi Le Glorieux. »Kun Valta lähettää Hupsuuden noutamaan Viisautta, niin siitä jo varmaan saattaa arvata, kumpi jalka ontuu.» »Entäs jollen huolisikaan tulla, kun kutsut ovat lähetetyt minulle näin myöhään yöllä tuommoisen lähettilään kautta?» arveli Galeotti. »Siinä tapauksessa teemme teille matkan mukavammaksi ja kannamme teitä», tokaisi Le Glorieux. »On mulla täällä puoli tusinaa vahvoja Burgundin poikia oven takana, jotka Crévecoeur’in herra siltä varalta pani minulle mukaan. Sillä katsokaas, minun ystäväni Burgundin Kaarle ja minä emme ole Ludvig serkkumme päästä kokonaan ryöstäneet pois kruunua, jonka se pölkkypää saattoi meidän kynsiimme, vaan olemme sitä vain hiukkasen viilanneet ja leikanneet; ja vaikka se näin on tullut pieneksi niinkuin hetale, on se kuitenkin yhä vielä pelkkää kultaa. Suoraan sanoen, hän on vielä itsevaltias hallitsija oman väkensä parissa, johon tekin kuulutte, ja Kaikkein Kristillisin Kuningas Peronnen linnan vanhassa juhlasalissa, jonne teidän, hänen uskollisena alamaisenaan, nyt heti paikalla tulee mennä.» »Kylläpä minä tulen, hyvä herra», sanoi Martius Galeotti, ja läksi Le Glorieux’n seurassa – luultavasti senvuoksi, ettei hän nähnyt mitään poispääsön keinoa. »Niin, hyvä herra», virkkoi narri matkalla linnaan, »siinä te teitte oikein. Sillä me kohtelemme serkkuamme niinkuin on tapana vanhaa, häkkiin suljettua, nälkäistä leijonaa; me viskaamme hänelle aina aika ajoin vasikan syötäväksi, siksi että vanhat leukasaranat eivät joutilaisuudessa ruostuisi.» »Luuletteko te», kysyi Galeotti, »että kuningas aikoo tehdä minulle jotain pahaa hengen tai ruumiin puolesta?» »Senpä te voitte paremmin ennakolta arvata kuin minä», vastasi hovinarri; »sillä vaikka yö on pilvinen, osannette te kuitenkin sumunkin läpi nähdä tähdet. Minä en tiedä mitään siitä asiasta, en yhtään mitään – mutta ainahan äitini varoitteli minua, että kavahtaisin lähestyessäni satimeen sattunutta vanhaa rottaa, sillä silloin ne aina ovat kaikkein pahimmat puremaan.» Tähtienennustaja ei kysynyt sen enempää, mutta Le Glorieux, ammattinsa tavan mukaan, lasketteli yhä edelleen outoja, sekavia puheitaan, joista oli puolet hulluutta, puolet pilaa, kunnes hän oli jättänyt filosofin vahdin käsiin Peronnen linnan portin edustalla; sieltä Galeotti vietiin vahtipaikasta toiseen, kunnes viimein päästettiin kreivi Herbert’in torniin. Hovinarrin viittaukset eivät olleet turhaan sattuneet Galeottin korviin, ja hän sai niihin vielä lisää vahvistusta Tristan’in ulkomuodosta ja kohtelusta, joka, saattaessansa hänet kuninkaan makuuhuoneeseen, oli käytökseltään väijyskelevä, yrmeä ja pahanenteinen. Tähtienennustaja oli tarkka huomaamaan kaikkea, mitä maan päällä tapahtui, yhtä hyvin kuin taivaan kappaleittenkin liikuntoja; hänen silmänsä sattui sentähden heti väkipyörään ja nuoraan; ja kun jälkimäinen heilahteli, päätti hän siitä, että hänen äkillinen tulonsa oli kesken työtä häirinnyt jotakuta, joka oli par’aikaa sitä paikoilleen sovitellut. Kaiken tämän nähtyään hän ponnisti nyt koko sukkeluutensa keksiäkseen pelastuskeinon uhkaavasta vaarasta, ja päätti myös samalla, jos hän huomaisi pelastuksen mahdottomaksi, pitää puoliansa viimeiseen hengenvetoon asti ketä päällekarkaajaa vastaan tahansa. Tällä lujalla päätöksellä sekä senmukaisella katsannolla ja astunnolla hän astui nyt Ludvigin eteen; hän ei ollut ollenkaan hämillään, vaikka asiat olivat tapahtuneet aivan toisin kuin mitä hän oli ennustanut, eikä hänen rohkeutensa myöskään ollut masennuksissa kuninkaan vihastuksen ja sen mahdollisten seurausten pelosta. »Kaikki hyvät tähdet olkoot suosiolliset teille, armollinen herra kuningas!» lausui Galeotti, kumartaen itämaiseen tapaan. »Ja onnettomat tähtienyhtymiset älkööt vaikuttako minun kuninkaalliseen herraani!» »Minusta näyttää», vastasi kuningas, »että, jos vain kerrankin katsahdat ympärillesi tässä huoneessa ja jos ajattelet missä rakennuksessa se on ja kuinka ankaran vartioimisen alla, niin sinun viisautesi jo huomaisi, että minulle suosiolliset tähdet ovat pettäneet minut ja että onnettomat tähtienyhtymiset ovat jo saaneet pahinta aikaan. Eikö sinua yhtään hävetä, Martius Galeotti, kun näet minut täällä vankina ja kun tiedät kenenkä vakuutukset ovat houkutelleet minut tänne?» »Ja eikö ''sinua'' hävetä, kuninkaallinen herrani», vastasi filosofi, »sinua, joka niin joutuisin askelin edistyit tieteessä, jonka käsitys oli niin kerkeä ja ahkeruus niin suuri – eikö sinua hävetä, kun näin peräydyt, säikähtyen onnen ensimäistä nurjaa silmäystä, aivankuin pelkuri ensimäistä miekan kalskahdusta? Sinä tahdoit päästä noiden salatietojen osallisuuteen, jotka kohottavat ihmiset elämän kaikkien himojen, vastoinkäymisten, tuskien ja surujen yli; sinä pyrit tilaan, johon ei voi päästä, jollei voita muinaisten stoalaisfilosofien mielenlujuutta – ja nyt sinä jo väistyt heti, kun kova onni kerrankin vain ahdistaa, ja hylkäät sen loistoisan kruunun, jota läksit tavottelemaan, väistyen oikealta tieltä niinkuin vikuri hevonen haamuntapaisten, olemattomien pahojen pelosta!» »Haamuntapaisten, olemattomien pahojen pelosta! Oletpa aika hävytön!» huudahti kuningas. »Onko tämä vankihuone olematon? – Ja minun vihatun viholliseni, Burgundin herttuan vartijain aseet, joiden voit kuulla kilahtelevan tuolla portilla, ovatko ne tyhjiä haamuja? – Mitä, sinä kavaltaja, ovat sitten elämän ''todelliset'' pahat, jos vankeus, vallanluovutus, hengenvaara ovat olemattomia?» »Tietämättömyys – tietämättömyys, minun veljeni, ja väärät luulot», vastasi ennustaja suurella lujuudella, »ne ainoastaan ovat todellisia pahoja. Usko minua, kuningas täydessä valtansa voimassa on, jos hän rypee henkensä tietämättömyydessä ja väärissä luuloissa, vähemmän vapaa kuin viisas mies vankihuoneessa, todellisten rautaisten kahleitten kahlehtimana. Siihen todelliseen onneen minun velvollisuuteni on opastaa sinua – ja sinun velvollisuutesi on noudattaa opastustani.» »Vai mokomaan filosofiseenko vapauteen aioitkin opetuksillasi minua opastaa?» virkkoi kuningas sangen katkerasti. »Soisinpa, että jo olisit virkkanut minulle Plessis’ssä, että valta, jota minulle anteliaasti lupasit, tarkoitti vain omien intohimojeni vallitsemista; että menestys, jota niin varmasti minulle ennustit, oli edistymistä filosofiassa; ja että minä voisin tulla yhtä viisaaksi ja oppineeksi kuin joku maita, mantereita kuljeksiva italialainen silmänkääntäjä! Tottahan olisin voinut saada sen henkisen vallan huokeammallakin hinnalla, kuin menettämällä loistavimman kruunun koko kristikunnassa ja joutumalla Peronnen vankilaan! Mene, mies, äläkä luule, että jäät ansaittua rangaistustasi vaille. – ''Eläähän toki vielä Jumala tuolla ylhäällä''!» »En tahdo vielä jättää teitä oman onnenne nojaan», virkkoi Galeotti, »ennenkuin olen sokaistujen silmienne edessä saattanut jälleen täyteen loistoonsa minun maineeni, joka on kirkkaampi kuin kirkkain helmi teidän kruunussanne ja jota jälkimaailma vielä on ihmettelevä, kun koko Capet’n sukukunta on jo aikoja sitten tomuna haihtunut unohduksiin St. Denis’n hautaholveissa.» »Puhu sitten suusi puhtaaksi», sanoi Ludvig; »sinun julkirohkeutesi ei voi saada minun mieltäni eikä päätöstäni muuttumaan. – Mutta koska voi olla, että tämä on viimeinen tuomio, jonka kuninkaana saan langettaa, niin en tahdo tuomita sinua kuulematta puolustustasi. Puhu sitten – vaikka parasta mitä voit puhua, on se, että lausut täyden totuuden. Tunnusta, että minä olen ollut petetty houkka, sinä petturi, että kehuttu tietosi on tyhjää lorua, että meidän ylitsemme tuikkivat tähdet voivat yhtä vähän vaikuttaa meidän kohtaloomme, kuin niiden säteet, jotka joen pinnalla kimaltelevat, voivat muuttaa virran juoksua.» »Ja mitä sinä», vastasi tähtienennustaja rohkeasti, »tiedät noiden autuaitten valonlähteitten salaisesta vaikutuksesta? Voitko väittää, että niillä muka ei ole voimaa vaikuttaa vesien juoksuun, vaikka tiedät että heikoinkin kaikista taivaankappaleista – heikoin siitä syystä, että se on lähinnä meidän matoista maatamme – pitää valtansa alla – mitä se välittäisikään tuommoisista joutavista jo’ista kuin tämä Somme täällä – itse mahtavan valtameren liikkeet, jonka vedet vuoksena laskevat ja luoteena nousevat sitä myöten kuin kuun pyörä paisuu ja supistuu, ja tottelevat jokaista kuun käskyä aivankuin orjat sultaanin puolison viittausta? Ja nyt, Ludvig Valois, vastaa vuorostasi minun vertaukseeni – tunnusta, etkö ole mielettömän matkalaisen kaltainen, joka suuttuu perämiehelle siksi, että tämä ei voi ohjata laivaa satamaan, joskus kokematta vastaisten tuulten ja virtojen voimaa? Minä tosin ennustin sinulle, että aiottu retkesi luultavasti oli hyvin menestyvä, mutta Jumalan käsi yksin saattoi saattaa sinut tänne; ja jos tämä tie on rosoinen ja vaarallinen, niin onko minun vallassani muuttaa se sileämmäksi ja turvallisemmaksi? Missä nyt on eilinen viisautesi, joka niin hyvin opetti sinut käsittämään, että Jumala usein johdattaa kulkumme eduksemme, joskin vasten tahtoamme?» »Sinä muistutat – sinä muistutat nyt mieleeni», sanoi kuningas närkästyneenä, »yhden ilmeisen valheesi. Ennustithan tuon skotlantilaisen toimittavan tehtävänsä niin, että siitä koitusi minulle etua ja kunniaa; ja nyt tiedät asian käyneen siten, ettei minulle olisi voinut sattua mitään suurempaa vahinkoa kuin ryhtymällä tähän asiaan, joka on tehnyt niin rajun vaikutuksen Burgundin Hullun Härän tulistuneisiin aivoihin. Se oli siis ilmeinen valhe – siitä et voi päästä yli etkä ympäri – siinä et voi viitata mihinkään vastaisuudessa tapahtuvaan virran kääntymiseen, jota minun muka tulisi kärsivällisesti odottaa; hupsun tavoin istuen rannalla, kunnes muka vedet lakkaisivat virtaamasta. Siinä sinun taitosi on sinut pettänyt – sinä olit siksi tyhmä, että lausuit ennustuksen erityisestä asiasta, joka nyt on nähty ja todistettu ilmivalheeksi.» »Mutta se kääntyy vielä totiseksi todeksi» vastasi tähtienennustaja rohkeasti. »En toivo ikänä mitään loistavampaa tiedon voittoa tietämättömyyden yli, kuin mitä tuo ennustus ja sen täytäntö on tuottava. Minä ennustin sinulle, että hän tulisi olemaan uskollinen kaikissa kunniallisissa tehtävissä – eikö hän ole sitä ollut? – Minä ennustin, että hänen omatuntonsa oli estävä häntä edistämästä viekkaita vehkeitä – eikö se ole ollut totta? Jos sitä epäilette, herra kuningas, niin menkää kysymään mustalaiselta, Hairaddin Maugrabin’iltä.» Kuninkaan posket lensivät tulipunaisiksi häpeästä ja vihastuksesta. »Minä ennustin sinulle», jatkoi Galeotti, »että tähtien keskinäinen suhde, sillä hetkellä kun hän läksi matkaan, merkitsi vaaraa lähettiläälle – ja eikö hänen retkensä, ole ollut täynnä vaaroja? – Minä ennustin sinulle, että se merkitsi onnea lähettäjälle – ja onni on pian sinulle koittava.» »Onko minulle onni muka pian koittava!» huudahti kuningas. »Eivätkö seuraukset ole jo tulleet osakseni – häväistys ja vankeus?» »Ei», vastasi ennustaja, »loppupäätös ei ole vielä tullut; sinun oma kielesi on ennen pitkää tunnustava, että sinulle on tuottava onnea se tapa, jolla lähettilääsi käyttäytyi toimittaessaan hänelle uskottua tehtävää.» »No se toki on liian – liian hävytöntä», sanoi kuningas, »että petettyäsi rupeat vielä pilkkaa tekemään. – Mene tiehesi jo! – Älä toivokaan, että minulle tehty vääryys on jäävä kostamatta. – ''Elää toki vielä Jumala tuolla ylhäällä''!» Galeotti kääntyi jo lähteäkseen. »Seis vielä», esteli häntä Ludvig, »sinä puolustat petostasi aika miehen tavoin. – Annas minun nyt vielä kuulla vastauksesi yhteen ainoaan kysymykseen, ja ajattele tarkkaan ennenkuin vastaat. – Riittääkö kehuttu taitosi saamaan selkoa omasta kuolinhetkestäsi?» »Ei muuten kuin suhteellisesti, yhteydessä toisen miehen kohtalon kanssa», vastasi Galeotti. »En ymmärrä vastaustasi», sanoi Ludvig. »Sen vaan, oi kuningas», lausui Galeotti, »tiedän varmaan omasta kuolemastani, että se on tapahtuva juuri kaksikymmentäneljä tuntia ennen teidän kuolemaanne.» »Haa! niinkö sanot?» virkkoi Ludvig ja hänen näkönsä muuttui jälleen. »Maltas – maltas – älä vielä lähde – viivy vielä silmänräpäys, – Sanotko niin, että ''minun'' kuolemani on seuraava heti ''sinun'' kuolemasi jälkeen?» »Ennen vuorokauden kuluttua», toisti Galeotti lujasti, »jos lienee edes kipinäkin totista ennustusvoimaa noissa kirkkaissa, salaisissa taivaan kynttilöissä, jotka, kukin kulullansa, vaikka sanattomasti puhuvat. Hyvää yötä nyt, kuninkaallinen herrani.» »Maltas, maltas – älä lähde», sanoi kuningas, tarttuen häntä käsivarteen ja taluttaen hänet pois ovelta. »Martius Galeotti, olenhan ollut hyvä herra sinulle – olenhan sinua rikastuttanut – sinä olet saanut olla ystävänäni, kumppaninani, opastajanani tieteellisissä harjoituksissa. – Virka nyt minulle totinen tosi, minä rukoilen sinua. – Onko todella mitään perää tuossa taidossasi? – Onko todella tuon skotlantilaisen matka oleva minulle onneksi? – Ja ovatko meidän molempien elämänmäärämme niin läheisesti – ''aivan'' läheisesti sidotut toisiinsa? Tunnusta, Galeotti veikkoseni, että sanoit sen vain ammattijuonena – tunnusta, minä rukoilen sinua, äläkä pelkää, että minä siitä suuttuisin. Minä olen jo vanha mies – vanki – minä luultavasti menetän kruununi – minun asemassani totuus on kalliimpi kuin kokonainen valtakunta, ja juuri sinulta, Galeotti, paras ystäväni, toivon saavani tämän verrattoman helmen. »Ja sen minä olenkin jo tuonut teidän eteenne, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Galeotti, »pannen itseni sille vaaralle alttiiksi, että te pedontapaisessa vimmassa voisitte nousta minua vastaan ja raadella minua.» »Kuka, minäkö, Galeotti?» vastasi kuningas laupiaasti. »Voi, aivanhan oletkin väärässä! – Enkö ole vankina – ja eikö minun tule olla kärsivällinen, varsinkin koska vihastani ei ole muuhun apua kuin voimattomuuteni paljastamiseen? – Virka minulle siis totinen ja täysi tosi – oletko minua vain narrannut? – Vai onko sinun tieteessäsi perää ja oletko toden mukaan ilmoittanut mitä tiedät?» »Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen herra», sanoi Martius Galeotti, »jos vastaan, että aika yksin – aika ja sen tuomat tapaukset voivat saada uskottomat uskomaan. Ei sovi miehelle, jolla on ollut luottamusvirka kuuluisan sotasankarin, Unkarin Mattias Corvinus’en neuvoskunnassa – vieläpä itse keisarinkin salakamarissa – vakuuttaa yhä uudelleen mitä kerran olen totena puhunut. Jollette tahdo uskoa minua, niin ei minulla ole muuta neuvoa kuin viitata tuleviin tapauksiin. Malttakaa mieltänne vielä päivä tai kaksi, niin saatte nähdä, onko totta vai valhetta mitä tuosta nuoresta skotlantilaisesta olen sanonut. Kohdatkoon minua silloin kuolema teilirattaalla ja muserrettakoon minun ruumiini jäsen jäseneltä, jollei teille, kuninkaallinen majesteetti, tule olemaan etua, vieläpä hyvinkin suurta etua Qventin Durward’in pelottomasta käytöksestä. Mutta jos minun sittenkin tulee kuolla mainitulla piinallisella tavalla, niin olisi hyvä, jos te, kuninkaallinen herrani, samassa kääntyisitte jonkun papin puoleen; sillä siitä silmänräpäyksestä laskien, jolloin viimeinen huokaus on lähtenyt minun rinnastani, on teillä vain vuorokausi aikaa enää synnintunnustukseen ja katumukseen.» Ludvig piti yhä edelleen kiinni Galeottin kauhtanasta, kun hän saattoi ennustajan ovelle, ja ovea avatessaan hän lausui kuuluvalla äänellä: »Huomenna puhumme enemmän tästä. Mene rauhassa, oppinut isäni – ''mene rauhassa'' – ''mene rauhassa''!» Nämät sanat hän toisti kolme kertaa; ja yhä sittenkin peläten, että yliprovossi voisi ymmärtää väärin hänen tarkoituksensa, saattoi hän ennustajan saliin asti, pidellen yhä kiinni hänen kauhtanastaan, ikäänkuin peläten, että he voisivat riistää Galeottin hänen käsistään ja surmata hänet kuninkaan omien silmien edessä. Ludvig ei hellittänyt häntä irti, ennenkuin hän vielä kerran oli toistanut armolliset sanansa: »Mene rauhassa!» ja vielä päällepäätteeksi salaa viittasi yliprovossille, kieltäen kaiken väkivallan harjoittamisen tähtienennustajaa vastaan. Siten salaa saatu sanoma, sekä peloton miehuus ja neuvokkaisuus, pelasti Galeottin tästä vaarallisimmasta pulasta. Ja siten luikahti kosto Ludvigin käsistä, vaikka hän oli aikakautensa kuninkaista älykkäin ja kostonhimoisin; sillä taikausko sekä kuolemanpelko, joka hänen omaatuntoaan rasittavien monien rikosten vuoksi oli erittäin suuri, olivat masentaneet hänen itsekkään henkensä rohkeuden. Nyreissään hän oli kuitenkin siitä, että hänen oli täytynyt luopua aiotusta kostostansa. Ja samanlainen, ikäänkuin pettäneestä toivosta johtunut mielipaha, näytti myös vallanneen hänen käskyläisensä, joiden oli määrä täyttää tuomio. Le Balafré yksin, jolle asia oli aivan yhdentekevä, poistui, niin pian kun hän oli kuullut kieltävän merkin, ovelta, jonka vieressä hän oli seisonut, ja vaipui muutamien minuuttien kuluttua syvään uneen. Kuninkaan palattua makuukamariinsa, asettui koko seurue salissa levolle. Mutta yliprovossi katseli yhä tähtienenuustajan lihavaa persoonaa ikäänkuin koira, joka väijyy lihapalasta, minkä kokki on hänen hampaistaan pelastanut; ja hänen apulaisensa ilmaisivat toinen toisilleen lyhyillä lauseilla omituiset tunteensa. »Voi tuota sokeaa noita-parkaa», kuiskasi Trois-Eschelles, katse täynnä jumalista hartautta ja surkuttelua kumppanilleen Petit-André’lle, »häneltä on nyt mennyt hukkaan paras tilaisuus hyvittää kuolemalla muutamia ilkeitä loitsukonstejansa, autuaan St. Franciscuksen vyönuora kaulassaan! Ja minun aikomukseni olikin jättää se samainen siunausta tuova paula hänen kaulaansa, pelottaakseni paholaisen pois hänen onnettomasta ruumiistansa.» »Ja minulta», virkkoi Petit-André, »on mennyt hukkaan paras tilaisuus saada nähdä, minkä verran seitsemän leiviskän paino voi venyttää kolminkertaista nuoraa! – Sepä olisi ollut hauska koe meidän ammatissamme – ja iloinen vanhapoika olisi saanut helpon kuoleman!». Heidän näin kuiskaillessaan keskenään, Galeotti, joka oli asettunut toiselle puolelle suunnattoman suurta kivistä takkaa, jonka ympärillä koko joukko lepäsi, katseli heitä karsaasti ja epäluulolla. Kaikkein ensiksi hän pisti käden poveellensa ja tunnusteli, oliko terävä, kaksiteräinen väkipuukko, joka aina oli hänellä mukana, sellaisessa asennossa, että sen kahvaan oli helppo tarttua kiinni; sillä, niinkuin jo sanottu, hän oli, joskin hiukan kömpelö, kuitenkin väkevä, vahva mies, vikkelä ja kerkeä asettansa käyttämään. Vakuutettuna siitä, että tuo luotettava suojeluskeino oli käsillä, hän otti poveltaan esille pergamenttikäärön, joka oli täynnä kreikkalaisia kirjaimia sekä taikakoukeroita, kohensi kekäleitä takassa ja viritti semmoisen leimun, että hän sen valossa saattoi nähdä kaikkien ympärillä istuvien sekä makaavien kasvot ja asennot – hän näki raskaasti, syvästi nukkuvan Skotlannin soturin, joka makasi liikkumatta, karkeat kasvot värähtämättä, niinkuin vaskesta valetut. Hän näki kelmeän, tuskallisen Olivier’in, joka välistä hetkisen aikaa oli nukkuvinansa, mutta avasi taas silmänsä ja kohotti äkkiä päätänsä, ikäänkuin joku sisäinen tuska olisi häntä vaivannut tai joku kaukainen melu herättänyt hänet – hän näki tyytymättömän, vihaisen, lahtarinkoiran näköisen yliprovossin, joka näytti mieheltä, jonka : toivo petti, himo puoleks vaan : nyt tyytyi, vielä altis surmaamaan. Ja näiden takana hän näki kamalanmuotoisen, ulkokullatun Trois-Eschellesin, jonka silmät olivat käännetyt ylös taivaaseen, ikäänkuin hän olisi itsekseen lukenut rukouksia, sekä hirvittävän lystikkään Petit-Andrén, joka huvitteli itseään matkimalla kumppaninsa silmänvääntelyjä ynnä muita temppuja, ennenkuin vaipui uneen. Noiden kaikkien halpuutta ja jalouden puutetta ilmaisevien kasvojen keskellä loistivat kaikkia muita etevämpinä tähtienennustajan kookas vartalo, kauniit kasvot ja majesteetillinen ryhti. Häntä olisi voinut luulla muinaisajan loitsijaksi, joka oli sattunut rosvoluolaan ja juuri oli manaamaisillaan esille jonkun haltijan vapauttajakseen. Jollei hänessä olisi ollut mitään muuta merkillistä kuin hänen jalo partansa, joka kauniisti valui alas salaiselle käärölle hänen kädessään, niin eipä sittenkään olisi ollut ihmeellistä, jos katsoja olisi surkutellut, että niin etevä kaunistus oli tullut miehen osaksi, joka käytti luonnonlahjansa, oppinsa, puhekykynsä ja majesteetillisen ulkomuotonsa kaikki edut vain kelvottomaan silmänkääntämiseen ja petokseen. Näin kului yö kreivi Herbert’in tornissa Peronnen linnassa. Heti kun ensimäinen valon säde pujahti vanhaan, gootilaistyyliseen kamariin, missä kuningas makasi, kutsui hän Olivier’in luoksensa; tämän tullessa istui Ludvig vielä yöpuvussaan, ja parranajaja hämmästyi nähdessään, miten kuninkaan koko ulkomuoto tänä kuolemantuskassa vietettynä yönä oli muuttunut. Hän yritti ilmaista huolensa sen johdosta, mutta kuningas käski hänen olla vaiti ja selitti hänelle, millä kaikilla keinoilla hän oli jo koettanut voittaa itselleen ystäviä Burgundin hovissa; näitä ystävyydenhieromisia piti nyt Olivier’in jatkaa, niinpian kuin hänen sallittaisiin päästä liikkeelle. Eikä kuninkaan järjen selvyys sekä hänen tarkka tietonsa kaikista ihmisen tekoja liikkeellepanevista vaikuttimista ollut vielä koskaan ennen niin suuresti ihmetyttänyt tuota viekasta neuvonantajaa, kuin tämän merkillisen neuvottelun aikana. Noin kaksi tuntia sen jälkeen saikin Olivier Crévecoeur’in kreiviltä luvan lähteä ulos asioille, joita hänen herransa oli käskenyt hänen toimittaa. Mutta Ludvig käski luoksensa tähtienennustajan, johon hän näytti saaneen uutta luottamusta, ja piti hänenkin kanssansa pitkän neuvottelun. Siitä näytti hänen toivonsa sekä rohkeutensa jälleen vironneen, niin että kuningas puki päälleen ja vastaanotti Crévecoeur’in aamutervehdyksen mielenrauhalla, joka väkisinkin ihmetytti burgundilaista herraa, varsinkin kun hän oli jo kuullut, että herttua monta tuntia oli ollut semmoisessa mielentilassa, joka teki kuninkaan tilan sangen vaaralliseksi. [[Luokka:Qventin Durward]] 4291 9251 2006-11-24T17:07:26Z Nysalor 5 XXX Epävarmuus {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXIX Molemminpuolisia syytöksiä|XXIX Molemminpuolisia syytöksiä]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXXI Puhuttelu|XXXI Puhuttelu]] |otsikko=XXX Epävarmuus |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Mietteemme horjuu niinkuin horjuu laiva, : mi keikkuu myrskysäällä merellä. : Vanha näytelmä. Jos Ludvig oli yön kuluessa ollut huolestuneella ja liikutetulla mielellä, niin olipa Burgundin herttuan yö ollut vielä paljon rauhattomampi; sillä tällä herralla ei ollut yhtä suurta valtaa himojensa yli, päinvastoin hän soi niiden melkein mielinmäärin hillitsemättä vallita hänen tekojansa. Ajan tavan mukaan makasi kaksi herttuan paraista, enimmin suosituista neuvonantajista, D’Hymbercourt ja Des Comines, herransa makuukamarissa, missä heillä oli vuoteensa herttuan vuoteen vieressä. Heidän seuransa olikin erittäin tarpeellinen sinä yönä, sillä Kaarle horjui sinne tänne, vuoroin kiihtyen surusta, vihan vimmasta ja kostonhimosta, vuoroin taas heltyen kunniantunnon vaikutuksesta, joka kielsi häntä kostamasta Ludvigille hänen nykyisessä tilassaan; herttuan mieli oli ollut tulivuoren kaltainen, joka syöksee sisästänsä kaikki aineet sekautuneina ja yhteensulaneina palavaksi kuonavirraksi. Hän ei suostunut vaatteita päältään riisumaan eikä asettumaan levolle, vaan koko yö kului uudelleen esiinpuhkeavissa tulisissa vimmanpuuskissa. Tämmöisinä hetkinä hän puhui lakkaamatta seuralaisillensa niin sekavasti ja niin ylen kiireesti, että he pelkäsivät hänen tulevan hulluksi. Hän puhui murhatun Lüttich’in piispan hyvistä avuista sekä sydämenlempeydestä; hän muisteli kaikkia heidän välillään tapahtuneita ystävyyden, suosion ja luottamuksen osoituksia; ja tällä tavoin hän kiihdytti itseänsä niin ankaraan suruun, että hän viskautui vuoteelleen, kätkien kasvot päänalaiseen, ja näytti olevan tukehtumaisillaan kyyneleihin sekä huokauksiin, joita hän koetti hillitä. Sitten jälleen karaten ylös hän puhkesi toisenlaiseen vimmattuun puuskaan, astui kiirein askelin edestakaisin huoneessa, päästäen suustansa katkonaisia uhkauksia ja vielä katkonaisempia kirouksia, ja polkien jalkaansa permantoon tapansa mukaan. Hän kutsui pyhän Yrjänän, pyhän Anteruksen sekä kaikki muut pyhimykset todistajiksi, julmasti vannoen veristä kostoa De la Marck’ille, Lüttich’in porvareille sekä ''hänellekin'', joka koko asian oli pannut liikkeelle. – Nämät viimeksimainitut uhkaukset, vaikkei suoraan ilmilausutut, nähtävästi tarkoittivat kuningasta; ja kerran herttua jo ilmaisi päätöksensä noudattaa luokseen kuninkaan veljen, Normandian herttuan, jonka kanssa Ludvig eli eripuraisuudessa; tämän avulla hän aikoi pakottaa vankinsa itse luopumaan kruunusta tai ainakin luovuttamaan muille muutamat sen tärkeimmät oikeudet ja tulonlähteet. Vielä päivä ja yö kului samanlaisissa rauhattomissa, joskus tuuliaispäänä riehahtavissa neuvotteluissa, tai pikemmin sanoen, yhä muuttelevissa mielenmyrskyissä. Herttua koko tänä aikana tuskin söi tai joi einettäkään, ei muuttanut vaatteitansa ja käyttäytyi siten, että oli syytä pelätä hänen vimmansa viimein muuttuvan hulluudeksi. Vähitellen asettui kuitenkin hänen mielensä hiukan; hän piti ajottain neuvonantajiensa kanssa keskusteluita, joissa tehtiin paljon ehdotuksia, vaan ei mitään päätöksiä. Comines kertoo meille, että kerta sanansaattaja istui jo hevosen selässä odottaen kirjettä, jolla Normandian herttua oli kutsuttava; ja silloin olisi, niinkuin semmoisissa tapauksissa enimmiten kävi, Ranskan kuninkaan vankila piankin muuttunut hänen ruumisarkukseen. Toisin ajoin taas Kaarle, kun vihanpuuskan voima oli alkanut raueta, istua jörötteli, kasvot liikkumatta, tylynä ja jäykkänä, niinkuin mies, joka miettii hurjaa tekoa, vaan ei vielä saa mieltänsä päätökseen vakautumaan. Epäilemättä ei olisi tarvittu muuta kuin puolta viekoitussanaa jonkun hänen seurassaan olevan neuvonantajan puolelta, niin herttua sokeasti olisi syössyt itsensä vimmattuun tekoon. Mutta Burgundin herrat melkein yksimielin kehottivat häntä kohtuulliseen menettelyyn; heille oli Ludvigin persoona pyhä, koska hän oli heidän kuninkaansa ja ylimäinen läänitysherransa, ja sitä paitsi he pitivät vaarin valtakunnan sekä myös herttuan omasta kunniasta, koska Kaarle, ennenkuin Ludvig uskoi itsensä hänen valtaansa, oli antanut kunniasanansa pantiksi kuninkaan turvallisuudesta. Neuvot, joita D’Hymbercourt ja Des Comines yön kuluessa olivat puolin sanoin uskaltaneet tuoda esille, saivat aamulla, kun herttua oli vähemmän kiivaalla mielellä, vahvistusta Crévecoeur’iltä ynnä muilta. Kukaties ei kaikkien harrastus kuninkaan puolesta ollut vailla oman edunkaan toivoa. Useimmat, niinkuin on jo kerrottu, olivat saaneet kokea Ludvigin anteliaisuutta; toisilla oli maatiloja Ranskassa tai perinnöntoiveita, joten he jossakin määrin olivat kuninkaan vallanalaiset. Ja varma on myöskin, että myötätuodut rahavarat, jotka, kuninkaan ajaessa Peronnen portista sisään, olivat kuormitettuina neljän muulin selkään, tuntuvasti hupenivat näiden ystävyyden hieromisten aikana. Kolmantena päivänä kreivi Campobasso toi italialaisen viekkautensa lisäksi Kaarlen neuvoskamariin, ja onneksi oli Ludvigille, ettei hän ollut läsnä herttuan ensihetkisen vimman aikana. Heti hänen saavuttuaan kutsuttiin kaikki valtaneuvokset varsinaiseen kokoukseen miettimään, miten tässä oudossa ja tärkeässä tilaisuudessa oli meneteltävä. Campobasso toi ensiksi mielipiteensä esille pukien sen vertaukseen matkustajasta, kyykäärmeestä sekä ketusta; hän muistutti herttualle tuota neuvoa, jonka kettu antoi miehelle, että hänen piti musertaa verivihollisensa, kun sattumus oli saattanut nyt sen hänen valtaansa. Des Comines, joka näki herttuan silmien iskevän tulta, kun tämä ehdoitus tehtiin, johon hänen oma tulinen luonteensa oli jo monta kertaa häntä kiihottanut, rupesi kiireesti puhumaan siitä, että Ludvig kenties ei aivan suoranaisesti ollutkaan osallinen Schönwald’issa tehtyyn veriseen tekoon; olihan mahdollista, arveli hän, että kuningas voisi todistaa syyttömyytensä siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja saattoipa hän muulla tavalla hyvittää ne häiriöt, joita hänen salavehkeensä olivat saaneet aikaan herttuan omissa sekä hänen liittolaistensa alusmaissa. Kuninkaalle tehdystä väkivallasta oli epäilemättä johtuva paljon turmiota, niin hyvin Ranskalle kuin Burgundillekin; yksi semmoinen, eikä se suinkaan ollut vähimmin pelättävä, saattoi olla se, että englantilaiset voisivat siinä tapauksessa käyttää hyödykseen rauhattomuutta ja keskinäistä eripuraisuutta; he voisivat jälleen tulla valloittamaan Normandiaa ja Bretagnea sekä alottaa uudelleen noita hirmuisia sotia, jotka vain sillä keinoin oli saatu lopetetuiksi ja sittenkin vain suurella vaivalla, että Ranska ja Burgundi olivat yhteiseen liittoon liittyneet yhteistä vihollista vastaan. Lopuksi hän tunnusti, ettei hänkään tahtonut kehottaa Ludvigin poispäästämistä ilman mitään ehtoja ja vaatimuksia; hänen mielestänsä herttuan ei pitäisi käyttää tätä nykyistä tilaa muuhun, kuin että saataisiin kohtuullinen, tasapuolinen sovinto toimeen molempien valtakuntien välillä, ja että kuninkaalta vaadittaisiin semmoisia takeita, jotka tekisivät hänelle vaikeaksi rikkoa sanaansa ja vastaisuudessa jälleen ruveta häiritsemään Burgundin sisäistä rauhaa. D’Hymbercourt, Crévecoeur ynnä useat muut ilmoittivat myös paheksuvansa Campobasson ehdotuksia, tuoden esiin sen mielipiteensä, että sovinnon kautta ja Burgundille kunniallisemmalla tavalla saataisiin pysyväisempiä etuja kuin väkivallalla, joka tahraisi kansan kunniaa, niinkuin sanansa sekä vieraanvaraisuuden sääntöjen rikkominen ainakin. Herttua kuunteli näitä vastasyitä silmät maahan luotuina, tuuheat kulmakarvat yhteenpuristettuina, jotta ne näyttivät yhdeltä ainoalta karvariviltä. Mutta kun Crévecoeur vielä lisäsi, ettei hän voinut uskoa Ludvigin olleen osallisena Schönwald’issa tehtyyn julmaan väkivaltaan tai edes tienneen siitä, niin Kaarle kohotti päänsä, välkähdytti vihaisen silmäniskun neuvonantajaansa ja huudahti: »Onko sinun korviisi, Crévecoeur, Ranskan kullan helinä kuulunut niin suloiselta? – Minusta tuntuu kuin kuulisin sen täällä neuvoskunnassani soivan yhtä heleästi kuin St. Denis’n kirkonkellot! – Uskaltaako joku todella väittää, ettei Ludvig muka ole virittänyt noita Flanderin melskeitä?» »Armollinen herrani», vastasi Crévecoeur, »minun käteni on aina ollut enemmän tekemisissä teräksen kuin kullan kanssa; ja niin vieras on minulle se ajatus, että Ludvig olisi syytön Flanderin rauhattomuuksiin, että aivan vastikään koko hänen oman hovinsa kuullen syytin häntä sovinnon rikkomisesta, vaatien häntä taisteluun teidän nimessänne. Mutta vaikka hänen salavehkeensä epäilemättä ovat olleet alkusyynä noihin meteleihin, en kuitenkaan voi otaksua, että hän olisi käskenyt surmaamaan arkkipiispan. Päinvastoin tiedän erään hänen lähettiläistään siellä julkisesti lausuneen ilmi inhonsa; ja sen miehen voisin tuoda tänne, jos te, armollinen herttua tahdotte nähdä hänet.» »Minä ''tahdon''», sanoi herttua. »Pyhä Yrjänä auttakoon! Voitko epäillä, etten minä tahtoisi noudattaa oikeutta? Vihanvimmani tulisimpina hetkinäkin, sen tietävät kaikki, olen aina ollut rehellinen ja oikeutta harrastava tuomari. Minä tahdon Ranskan Ludvigin itsensäkin tänne silmieni eteen – omalla suullani tahdon esittää kanteeni meille tehdyn vääryyden johdosta, omalla suullani tahdon julistaa hänelle mitä hyvitykseksi siitä toivon ja vaadin häneltä. Jos vain tulee esiin, että hän on syytön tuohon murhaan, on muiden rikosten sovitus käyvä helpommin. – Mutta, jos hän on siihen syypää, niin kukapa voisi sanoa, ettei katumukseen pyhitetty elämä jossakin syrjäisessä luostarissa olisi täydesti ansaittu ja vielä sangen armollinen tuomio? – Kuka», lisäsi hän, puhuessaan yhä kiihkeämmin, »kuka uskaltaisi moittia vielä suoranaisempaa, vielä nopeampaa kostoa? – Nouda vierasmiehesi tänne – minä lähden linnaan juuri ennen kahtatoista. Muutamat ehdot aion panna paperille, joihin hänen täytyy suostua, tai kavahtakoon päätänsä. – Nyt lopetan tämän neuvottelun – te saatte mennä. Minä lähden vain muuttamaan vaatteita, sillä tämä puku tuskin on sopiva, kun on käytävä ''kumartamassa minun kaikkein armollisinta kuningastani''.» Lausuttuansa nämät viimeiset sanat erittäin suurella, katkeralla painolla, nousi herttua ja astui ulos huoneesta. »Ludvigin henki ja, mikä vielä pahempi, Burgundin kunnia riippuu nyt yhdestä ainoasta arvanheitosta», sanoi D’Hymbercourt Crévecoeur’ille ja Des Comines’lle. – Riennä sinä linnaan, Des Comines – sinulla on liukkaampi kieli kuin Crévecoeur’illä sekä minulla. Ilmoita Ludvigille minkälainen rajuilma on tulossa – hän itse on parhaiten keksivä mitenkä hänen siinä tulee laivaansa ohjata. Eihän toki, toivoakseni, tuo henkivartija virkkane mitään asian pahennukseksi; sillä kuka voi tietää mitä salaisia käskyjä hänelle lienee annettu?» »Tuo nuori poika», vastasi Crévecoeur, »näyttää olevan uljas, mutta samalla paljoa varovaisempi ja viisaampi kuin mitä hänen iästään päättäen voi luulla. Kaikessa, mitä hän minulle puhui, hän piti hellää huolta kuninkaan hyvästä maineesta, niinkuin uskollinen palvelija hallitsijansa maineesta ainakin. Minä lähden nyt häntä hakemaan sekä nuorta Croyen kreivitärtä.» »Kreivitärtäkö! – sanoittehan jättäneenne hänet pyhän Brigittan luostariin.» »Niin kyllä», vastasi kreivi, »mutta herttuan käskystä täytyi minun heti lähettää häntä noutamaan; hänet on tuotu tänne kantotuolissa, koska hän ei olisi jaksanut muulla keinoin matkustaa. Hänen mielensä oli syvimmän surun vallassa, niin hyvin sen johdosta, ettei ole mitään tietoja hänen sukulaisestansa, neiti Hamelinesta, kuin häntä itseään uhkaavasta synkästä kohtalosta. Sillä hän on vasallivelvollisuutensa rikkonut pakenemalla laillisen läänitysherransa, Kaarle herttuan turvista, ja se herra, sen tyttönen tietää, on kaikista miehistä maailmassa vähimmin taipuvainen, kun hänelle tulevista läänitysherran oikeuksista on puhe.» Se sanoma, että nuori kreivitär oli Kaarlen käsissä, koski verekseltä ja vielä kipeämmästi Ludvigin tuskastuneeseen mieleen. Hän tiesi, että jos krevitär rupeaisi selittämään millä juonilla häntä sekä neiti Hamelinea oli viekoiteltu Plessis’hin, niin siinä olisi se todistus, jonka hän hirttämällä Zamet Maugrabin’in oli hävittänyt, ja Ludvig tiesi myös miten tämä todistus, josta kävi ilmi, että hän oli sekaantunut Burgundin herttuan vallanalaisiin asioihin, oli kiihottava Kaarlea ja antava hänelle syytä niin suuressa määrin kuin mahdollista käyttämään omaksi edukseen kuninkaan nykyistä tilaa. Ludvig keskusteli näistä asioista suurella huolella herra Des Comines’n kanssa, jonka terävä äly ja valtiollinen viisaus oli hänelle enemmän mieleen, kuin Crévecoeur’in jyrkät soturin tavat tai D’Hymbercourt’in parooninylpeys. »Noita rautakopria sotureita, hyvä ystäväni Comines», virkkoi Ludvig vastaiselle historioitsijalleen, »ei pitäisi koskaan päästää minkään kuninkaan neuvoskamariin, vaan he saisivat jäädä peitsineen ja pertuskoineen eteiseen. Heidän kätensä ovat tosin meille hyödyksi, mutta hallitsija, joka käyttää heidän päätään muuhun tarpeeseen paitsi vihollisten miekkojen ja nuijien alasimeksi, on yhtä viisas kuin narri, joka morsiamelleen lahjoitti koiran kaulanauhan kaulavitjojen sijasta. Tämmöisille kuin sinä, Filip, jonka terävät, vilkkaat silmät tunkeutuvat asiain pintaa syvemmällekin, pitäisi hallitsijain ''antaa'' sija neuvospöydässään, sisäkamarissaan – mitäs puhun! – vieläpä sielunsa sisimmässäkin perukassa.» Des Comines, jolla itsellään oli terävä äly, oli tietysti mielissään Euroopan älykkäimmän kuninkaan kiitoksesta, eikä hän osannut sisäistä mielihyväänsä niin peittää, ettei Ludvig olisi huomannut sanojensa osuneen oikeaan. »Soisinpa», jatkoi hän siis, »että minulla olisi tämmöinen palvelija, tai, pikemmin sanoen, että ansaitsisin tämmöisen palvelijan! Silloin en olisi näin surkeaan tilaan joutunut, josta en kuitenkaan kovin paljon välittäisi, jos vain keksisin jonkun keinon saadakseni näin kokeneen valtiomiehen omakseni,» Des Comines vakuutti kaikkien hänen avujensa, sellaisia kuin ne olivatkin, olevan alttiit Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaan palvelukseen, sen verran kuin uskollisuuden velvollisuus hänen laillista herraansa, Kaarlea, Burgundin herttuaa kohtaan suinkin salli. »Ja olenko muka minä semmoinen mies, joka tahtoisi viekoitella teitä pois siitä uskollisuudesta?» lausui Ludvig suurella innolla. »Voi! eikö nykyiseen vaaralliseen tilaani ole juuri se syynä, että olen liiaksi luottanut vasalliini? Ja voiko uskollisuus läänitysherraa kohtaan olla pyhempi kenellekään kuin minulle, jonka henki juuri siitä samaisesta riippuu? – Ei, Filip Des Comines – pysykää te vain edelleen Burgundin Kaarlen palveluksessa; ja te palvelette häntä uskollisimmasti, jos voitte saada aikaan sovinnon Ranskan Ludvigin kanssa. Niin tehden hyödytätte meitä molempia, ja toinen meistä ainakin on oleva siitä kiitollinen. Minulle on kerrottu, että teidän palkkanne tässä hovissa tuskin on ylihaukkamestarin palkan veroinen; ja näin siis on kristikunnan viisaimman neuvonantajan työ arvattu yhdenvertaiseksi tai oikeastaan vieläkin halvemmaksi kuin tuommoisen miehen, joka syöttää ja hoitaa kiveränokkia! Ranskan maat ovat avarat – sen kuninkaalla on paljon kultaa. Sallikaa minun, hyvä ystävä, tasoittaa tuo häpeällinen kohtuuttomuus. Apukeino siihen ei ole kaukana – sallikaa minun sitä käyttää.» Kuningas otti esiin rahalla täytetyn raskaan arkun; mutta Des Comines, joka oli arkatuntoisempi kuin useimmat aikansa hoviherrat, ei suostunut lahjaa vastaanottamaan, vaan sanoi olevansa aivan tyytyväinen oman hallitsijansa anteliaisuuteen vakuuttaen, ettei hänen halunsa hyödyttää Ludvigia ollenkaan voinut suurentua tuosta ehdotetusta palkinnosta. »Eriskummallinen mies!» huudahti kuningas. »Salli minun toki sulkea syliini ainoa nykyajan hoviherroista, joka samalla on taitava ja lahjoille taipumaton. Viisaus on kalliimpi kirkkainta kultaa; ja usko minua, Filip, minä luotan sinun ystävyyteesi enemmän kuin monen muun minulta lahjoja vastaanottaneen miehen ostettuun apuun. Minä tiedän sen, että te, Des Comines, ette ole neuvova herraanne käyttämään väärin tätä tilaisuutta, jonka onni ja, suoraan sanoen, oma hupsuuteni nyt on hänelle tuottanut.» »''Väärin käyttämään'' en suinkaan aio neuvoa», vastasi historioitsija; »mutta tietysti ''käyttämään'' sitä.» »Mutta kuinka ja mihinkä määrään?» kysyi Ludvig. »Enhän ole toki mokoma pölkkypää, että toivoisin pääseväni tästä lunnaitta – mutta olkoon ne järjellisiä lunnaita – järkisanoja olen aina taipuvainen kuulemaan, Parisissa tai Plessis’ssä yhtähyvin kuin Peronnessa.» »Niinpä kyllä, mutta älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Des Comines, »järki Parisissa tai Plessis’ssä tavallisesti puhui niin hiljaisella, laupiaalla äänellä, ettei se aina kuulunut teidän korviinne. – Täällä Peronnessa se ottaa itselleen avuksi Pakon tömyritorven, joten sen ääni tulee majesteetilliseksi ja käskeväksi.» »Te puhutte vertauksissa», virkkoi Ludvig, joka ei voinut oikein hillitä nousevaa närkästystään; »mutta minä olen tyhmä, typerä mies, herra Des Comines. Olkaa siis hyvä, jättäkää nuo puheenkoristeet sikseen ja lausukaa suoria sanoja. Mitä teidän herttuanne minulta vaatii?» »Ei minua ole lähetetty ehtoja esittämään, herra kuningas», sanoi Des Comines; »herttua on pian omalla suullaan lausuva ilmi tahtonsa. Mutta muutamat ehdot johtuvat mieleeni, joita kuulemaan teidän, kuninkaallinen majesteetti, tulee valmistaa mieltänne. Niinkuin esimerkiksi lopullinen luopumus näistä Sommejoen varrella olevista kaupungeista.» »Sen kyllä itsekin arvasin», sanoi Ludvig. »Ja että te julkisesti ilmoittaisitte, ettei teillä ole mitään yhteyttä lüttichiläisten eikä Wilhelm de la Marck’in kanssa.» »Yhtä mielelläni heidän liitostaan luovun kuin helvetistä ja perkeleestä», sanoi Ludvig. »Vahvaa takausta vaadittaneen, joko korkea-arvoisten persoonain tai muutamien linnojen pantiksiantamisen tai jossakin muussa muodossa, siitä ettei Ranska vastedes enää ole kiihottava flanderilaisia kapinaan.» »Se on aivan uusi tapa», vastasi kuningas, »että vasalli vaatii pantteja ylihallitsijaltaan – mutta olkoonpa menneeksi sekin.» »Arvonmukainen ja itsenäinen herttuakunta teidän korkealle veljellenne, joka on minun herrani liittolainen ja ystävä – Normandia tai Champagne esimerkiksi. Herttua rakastaa teidän isänne sukua, kuninkaallinen majesteetti.» »Niin ylenmäärin», vastasi Ludvig, »että hän – mort Dieu! tahtoo meistä kaikista tehdä kuninkaita. – Joko on teidän neuvolistanne nyt lopussa?» »Ei aivan vielä», vastasi neuvonantaja. »Varmaankin vaadittaneen vielä, ettette te, herra kuningas, enää, niinkuin viime aikoma, tee kiusaa Bretagnen herttualle, ettekä kauemmin kiellä häneltä tai muilta suurilta vasalleiltanne oikeutta lyödä rahaa, nimittää itseään herttuoiksi ja hallitsijoiksi Jumalan armosta.» »Sanalla sanoen, minun pitäisi muka nimittää kuninkaiksi kaikki vasallini. Herra Des Comines, tahdotteko te minua saattaa veljenmurhaan? – Muistattehan hyvin Kaarle veljeni? – Tuskin hän oli Guyennen herttuaksi tullut, niin hän kuoli. – Ja mitä jäisi sitten jäljelle Kaarle Suuren jälkeiselle ja arvon perilliselle, jos minun tulisi luovuttaa kaikki nuo rikkaat maakunnat – mitä minulle jäisi muuta paitsi kunnia saada kuninkaallisen voiteluksen Rheim’issä sekä syödä päivälliseni korkean teltan alla?» »Me vähentäisimme, herra kuningas, teidän mielipahaanne sillä, että antaisimme teille korkeaan, mutta yksinäiseen paikkaanne kumppanin», virkkoi Des Comines. »Burgundin herttua, vaikkei hän vielä vaadi itselleen itsenäisen kuninkaan arvonimeä, tahtoo kuitenkin täst’edes olla vapaa noista alentavista alamaisuuden tunnusmerkeistä, jotka Ranska on hänelle määrännyt. Hän aikoo sulkea herttuankruununsa hallitsijan kaarella ja asettaa sen huipulle maailmanpallon merkiksi siitä, että hänen valtakuntansa on itsenäinen.» »Ja kuinka Burgundin herttua, joka on vannonut Ranskalle vasallivalan», huudahti Ludvig, karaten ylös ja ilmaisten tavatonta mielenliikutusta, »uskaltaa asettaa ylihallitsijalleen tämmöisiä ehtoja, joiden tähden hän kaikkien kristillisten maiden lain mukaan tuomittaisiin lääninsä menettäneeksi?» »Semmoista tuomiota mahtaisi tässä tapauksessa olla vaikea panna toimeen», vastasi Comines vakavasti. »Huomaattehan toki, kuninkaallinen herra, kuinka vasallivelvollisuuksien ankara vaatiminen alkaa joutua pois käytännöstä keisarikunnassakin, ja että läänitysherra sekä vasalli kumpikin, sen mukaan kummallako on suurempi voima ja parempi tilaisuus, koettavat muuttaa keskinäistä suhdettansa itselleen edullisemmaksi. – Teidän sekaantumisenne herttuan ja hänen flanderilaisten vasalliensa väleihin on oleva hyvänä puolustuksena minun herralleni, jos hän näet vaatisi, laajentamalla valtaansa, Ranskan luopumaan kaikista senkaltaisista sekaantumisista tästä lähin.» »Comines, Comines!» sanoi Ludvig, taas kavahtaen ylös ja ruveten syvissä mietteissään astumaan edestakaisin, »onpa tämä, kun onkin, hirveä saarna tekstisanoista: Vae victis!<ref>Onnettomuutta voitetuille!</ref> – Ettehän toki väittäne, että herttua sitä kaikkea on vaativa?» »Kumminkin olisi suotavaa, jos te, kuninkaallinen majesteetti, totuttaisitte mielenne siihen ajatukseen, että kaikki nämät asiat voisivat tulla puheeksi.» »Mutta kohtuus, Comines, kohtuus myötäkäymisessä on – senhän te tiedätte paremmin kuin kukaan muu – välttämättömän tarpeellinen, jos tahtoo pysyväisiä etuja.» »Kohtuuden suurta arvoa, sen olen huomannut, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen herrani, on tappiolle jäänyt puoli aina erittäin taipuvainen kehumaan. Voittaja puolestaan pitää suuremmassa arvossa varovaisuutta, joka käskee ettei hän jättäisi tilaisuutta hyväkseen käyttämättä.» »Olkoon niin, me otamme tämän asian miettiäksemme», virkkoi kuningas; »mutta nythän ainakin lienee teidän herttuanne järjettömien vaatimusten viimeinen loppu jo käsissä – tai jos jotain vielä on jäljellä, sillä semmoista sinun otsasi ennustaa, niin mitä se on? – mitä se voipi olla? – jollei hän vielä lisäksi vaatine kruunuani? Mutta sehän, jos suostun kaikkiin edellisiin vaatimuksiin, olisikin loistoaan vailla.» »Herra kuningas», sanoi Des Comines, »se, mikä vielä on sanomatta, on osaksi – todellakin sangen suureksi osaksi – herttuan yksinomaisessa vallassa, vaikka hän aikookin pyytää teidänkin suostumustanne siihen, sillä asia koskee todellakin myös teitä sangen likeltä.» »Pasques-Dieu!» huudahti kuningas tulistuen, »mitä se on sitten? – Puhukaa suunne puhtaaksi, herra Des Comines – pitääkö minun lähettää hänelle tyttäreni jalkavaimoksi? Vai mitä muuta häväistystä hän tahtoo minulle tehdä?» »Ei mitään häväistystä, armollinen herrani ja kuninkaani; mutta teidän serkkunne, korkea-arvoinen Orleans’in herttua» – – – »Haa!» sanoi kuningas; mutta Comines jatkoi, huolimatta tästä keskeytyksestä; – – – »on rakastunut nuoreen kreivittäreen, Isabella de Croyeen, ja herttua toivoo, että tekin, kuninkaallinen majesteetti, annatte suostumuksenne tähän avioliittoon, niinkuin hänkin puolestansa, ja että te yksin neuvoin hänen kanssansa lahjoitatte tälle jalosukuiselle, nuorelle pariskunnalle kelpo maatiluksia, jotka lisättyinä kreivittären omiin tiluksiin, antaisivat ranskalaiselle prinssille arvonmukaiset tulot.» »En koskaan, en koskaan!» huudahti kuningas, kun mielenliikutus, jota hän viime aikoina suurella vaivalla vain oli saanut hillityksi, nyt väkisinkin ryöpsähti ilmi. Hän rupesi astumaan edestakaisin epätasaisin askelin, ja koko hänen käytöksensä ilmaisi nyt jyrkkää vastakohtaa hänen tavalliselle mielenlujuudelleen. »En koskaan, en koskaan! – Tuokoot he vaikka sakset ja keritkööt minun tukkani ruotihullun tapaan, jonka vertainen minä teoissani täydesti olenkin ollut! – Avatkoon luostari tai hauta minulle kitansa! – Tuotakoon vaikka tulikuumia rauta-astioita silmiäni sokeiksi häikäisemään! – Tuotakoon mestausmiekka tai myrkkyjuoma – mitä ikänä he vain tahtovat! – Mutta Orleans’in herttua ei saa rikkoa tyttärelleni antamaa sanaansa eikä naida toista, niin kauan kuin Johanna on elossa!» »Kuninkaallinen herra», sanoi Comines, »ennenkuin te näin jyrkästi rupeatte vastustamaan tätä ehdotusta, pitäisi teidän toki muistaa, ettei teillä ole voimaa sitä estää. Ei kukaan viisas mies, joka näkee kallion lähtevän vierimään, koeta estää sen putoamista, koska se kuitenkin olisi turha yritys.» »Mutta miehuullinen mies», virkkoi Ludvig, »hautautuu kuitenkin mielemmin sen alle. Des Comines, huomatkaa toki kuinka tämä avioliitto saattaisi minun valtakuntani viimeiseen perikatoon. Muistakaa, että minulla on vain yksi heikkovoimainen poika, ja että Orleans’in herttua sitten on lähin kruununperillinen – muistakaa, että kirkko on suostunut hänen avioliittoonsa Johannan kanssa, jolla keinoin sukuni molempien haarojen edut niin hyvin tulevat yhdistetyiksi – muistakaa tätä kaikkea ja muistakaa myös, että tämä avioliitto on ollut elämäni rakkain harrastus – että sen toimeensaamiseksi olen vehkeillyt, taistellut, valvonut, rukoillut, jopa – syntiäkin tehnyt. Filip, Des Comines, en voi luopua siitä tuumasta! Ajatelkaa itse, ajatelkaa! – Armahtakaa minua hädässäni – teidän sukkela älynne voi helposti keksiä jonkun muun uhrauksen tämän sijaan – jonkun oinaan, joka voitaisiin uhrata tämän tuuman sijaan, sillä se on minulle rakas niinkuin ainoa poika patriarkalle. Comines, armahtakaa minua! – teidän ainakin pitäisi käsittää, että miehille, joilla on älyä ja jotka ennakolta miettivät asioita, tämmöisen tuuman raukeaminen, jota he jo kauan ovat mielessään hautoneet ja jonka tähden he jo kauan ovat työtä tehneet, on verrattomasti katkerampi kuin tavallisten ihmisten hetkenaikuinen suru, sillä he etsivät tyydytystä vain jollekulle hetken tuottamalle himolle – te, joka käsitätte tätä syvempää, tätä todellisempaa tuskaa, jonka tyhjäksi mennyt varovaisuus ja turhaan ponnistettu äly tuottaa – te toki armahtanette minua!» »Minun herrani ja kuninkaani!» vastasi Des Comines, »teidän surunne koskee sydämeeni, sen verran kuin vain velvollisuus omaa herraani kohtaan.» »Älkää mainitko häntä!» huusi Ludvig, antautuen tai ainakin ollen antautuvinaan äkillisen, vastustamattoman mielenliikutuksen valtaan, joka muka irrotti hänen kielensä ohjat, joita hän muulloin piti tiukalla. »Burgundin Kaarle ei ansaitse teidän uskollisuuttanne. Hän, joka voi häväistä ja lyödä valtaneuvoksiaan – hän, joka viisaimmalle, uskollisimmalle heistä voi keksiä sellaisen häpäisevän pilkkanimen kuin Tête-bottée (Saapaspää)!» Filip Des Comines, vaikka hän oli viisas mies, oli kuitenkin jokseenkin arka omasta arvostansa; ja nuo sanat, jotka kaikkien kohteliaisuuden rajojen yli ryöpsähtävä vimma sai puserretuksi kuninkaan suusta, koskivat häneen niin kipeästi, ettei hän voinut vastata muulla kuin toistamalla samat sanat: »Tête-bottée! – Mahdotonta että herrani herttua olisi siksi nimittänyt palvelijaa, joka aina on seurannut häntä, hamasta siitä ajasta kun hän kykeni ratsun selkään nousemaan! – Ja vielä lisäksi vieraan hallitsijan kuullen? – Se on mahdotonta!» Ludvig huomasi heti kuinka syvälle hänen sanansa olivat käyneet. Hän vältti nyt yhtä paljon surkuttelemista, joka olisi voinut loukata, kuin myös osanottoa, joka olisi tuntunut teeskentelyltä. Hän sanoi vain koristelemattomin sanoin, mutta samalla arvokkaisuudella: »Oma onnettomuuteni on saattanut minut unohtamaan kohteliaisuuden vaatimukset, muuten en ikänä olisi maininnut tämmöistä asiaa, jota teidän tietysti oli kiusallista kuulla. Mutta te olette vastauksessanne syyttänyt minua siitä, että muka olen mahdottomia puhunut – se koskee kunniaani, ja minun täytyisi kärsiä teidän syytöksenne, jollen mainitsisi teille juttua, jonka herttua, nauraen niin että vedet silmistä pursuivat, kertoi selitykseksi tuolle häpäisevälle liikanimelle – en sen kertaamisella tahdo teidän korvianne uudestaan loukata. Näin muka oli asia tapahtunut: Te, herra Filip Des Comines, olitte kerta metsästysretkellä Burgundin herttuan, teidän herranne kanssa, joka hypättyään metsästyksen jälkeen hevosen selästä, käski teitä vetämään saappaat pois hänen jalastaan. Teidän silmistänne hän huomasi kenties, että tämä sopimaton vaatimus oli herättänyt teissä aivan luonnollista mielipahaa; sentähden hän käski teidän istahtaa maahan ja auttoi teitä samalla tavalla kuin te häntä. Mutta suuttuneena siitä, että te olitte näin puustaavin mukaan totellut hänen toistakin käskyänsä, hän, heti kun hän oli saanut toisen saappaan jalastanne, löi teitä sillä hurjasti päähän, kunnes veri valahti esiin, ja soimasi ankarasti alamaista, joka muka oli ollut uhkarohkea ja sallinut hallitsijansa tarjota hänelle semmoista apua. Ja siitä päivin on hänellä tai hänen suositulla hovinarrillansa, Le Glorieux’llä tapana mainita teitä tuolla hullulla, naurettavalla pilkkanimellä Tête-bottée, josta herttua hyvin usein laskee leikkiä.» Tämä kertomus tuotti Ludvigille kahdenlaista mielihyvää: se koski kipeästi siihen mieheen, jota se liikutti – ja tämmöinen näky oli kuninkaalle aina erittäin hauska silloinkin, kun hän ei voinut, niinkuin tässä tilaisuudessa, puolustaa itseään sillä, että se oli sulaa kostoa – ja samalla hän huomasi myös vihdoin viimeinkin löytäneensä kohdan Des Comines’n sydämessä, johon vaikuttamalla hän vähitellen kenties saattoi viekoitella hänet Burgundin puolelta Ranskan puolelle. Siten syttynyt tulinen vihastus herttuaa kohtaan saattoi myöhemmin todella tämän loukatun hoviherran muuttamaan Kaarlen palveluksesta Ludvigin luo; mutta kysymyksessä olevassa tilaisuudessa hän kuitenkin puhui vain yleisesti viittaamalla ystävyydestään Ranskaa kohtaan, hyvin tietäen, että kuningas käsitti täysin, mitä hän sillä tarkoitti. Väärin olisi, jos tahraisimme tämän mainion historioitsijan muistoa sillä, että sanoisimme hänen tässä tilaisuudessa pettäneen herransa, joskin hänen mielensä nyt epäilemättä oli paljoa taipuvaisempi Ludvigin puoleen, kuin ensin tänne tullessaan. Hän pakottautui nauramaan Ludvigin kertomalle jutulle, ja sitten hän lisäsi: »Enpä olisi luullut näin joutavan hullutuksen voineen pysyä ''niin'' kauan herttuan mielessä, että hän olisi arvellut maksavan vaivaa sitä nyt uudelleen kertoa. Jotakin semmoista kuin saapasten jalasta vetämistä silloin kyllä tapahtui – tiedättehän te, kuninkaallinen majesteetti, että tämmöiset kovat leikit huvittavat meidän herttuata; mutta asia on muistossa paisunut paljoa suuremmaksi kuin se oli. Annetaan sen vain olla.» »Niin, ''annetaan'' sen olla», sanoi kuningas; »häpeä tosiaan, että se meiltä on edes hetkenkään aikaa vienyt. – Ja nyt, herra Des Comines, toivon teidän kuitenkin olevan sen verran ranskalaisen, että tahdotte neuvoa minua näissä vaikeissa asioissa. Teillä, sen kyllä huomaan, on se lanka, joka voisi saattaa minut ulos tästä labyrintistä, jos vain tahtoisitte sen minulle neuvoa.» »Minun neuvoni ja apuni ovat aina teidän käytettävänänne, milloin vain käskette, kuninkaallinen majesteetti, tietysti sillä rajoituksella, jota velvollisuus omaa herraani kohtaan vaatii.» Nämät olivat melkein aivan samat sanat, jotka Comines jo kerran ennen oli lausunut; mutta nyt hän ne lausui erilaisella äänellä. Edellisellä kerralla oli Ludvig niiden johdosta käsittänyt, että hoviherra asetti velvollisuuden herttuaa kohtaan ensimäiselle sijalle; mutta nyt hän selvään huomasi, että puhuja pani enemmän painoa neuvonlupaukselleen kuin tuolle rajoitukselle, joka näytti vain olevan sanottu muodollisuuden ja yhdenmukaisuuden vuoksi. Kuningas kävi taas tuolilleen istumaan, käski Comines’n viereensä ja kuunteli sitten valtiomiehen puhetta, ikäänkuin oraakelin sanoja. Des Comines puhui hiljaisella, mutta vakuuttavalla tavalla, joka ilmaisee peittämätöntä suorapuheisuutta ja kuitenkin jonkunlaista varovaisuutta, ja samalla hän puhui hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että kuningas punnitsisi ja miettisi jokaista sanaa, koska niillä muka kullakin oli oma omituinen, tarkoin määrätty tarkoituksensa. »Ne ehdot, jotka teille, kuninkaallinen majesteetti, olen mietittäväksi tuonut, kuuluvat kyllä tylyiltä teidän korvissanne, mutta ne ovat kuitenkin vain esitetyt vastaehdoiksi toisille väkivaltaisemmille ehdotuksille, joita teille vihollismielisemmät miehet herttuan neuvoskunnassa ovat lausuneet. Ja tuskin tarvinneekaan minun huomauttaa teille, herra kuningas, että suoremmat, väkivaltaisemmat ehdotukset kaikkein eninten vaikuttavat meidän herraamme, jolle joutuisat, vaaralliset keinot aina ovat enemmän mieleen kuin varmemmatkin, jos ne kiertelemistä vaativat.» »Kylläpä tiedän», sanoi kuningas. »Olen nähnyt hänen uivan joen poikki, johon hän helposti olisi voinut hukkua, vaikka parinsadan kyynärän matkan päässä olisi ollut silta.» »Niin aivan, herra kuningas; ja se, joka omasta hengestään ei pidä mitään lukua, kun vain silmänräpäykseksi saa tyydyttää himoansa, pitää myös saman mielenlaatunsa vaikutuksesta tahtonsa perillepääsemistä tärkeämpänä kuin valtansa todellista lisääntymistä.» »Aivan oikein», vastasi kuningas; »hupsu aina mielemmin tavottelee vallan loistavaa ulkopintaa kuin sen oikeaa olentoa. Se kaikki, sen tiedän, sopii Burgundin Kaarleen. Mutta, Comines ystäväni, mikä näitä valmisteluita seuraa?» »Suoraan sanoen se, armollinen herra», vastasi burgundilainen, »että samoinkuin te, kuninkaallinen majesteetti, olette nähnyt taitavan onkimiehen hallitsevan suurta, raskasta kalaa ja viimein vetävän sen maalle yhden ainoan jouhen avulla, vaikka kalalla olisi ollut voimaa katkaista kymmenen vertaa paksummankin siiman, jos onkimies olisi ollut siksi tyhmä ja heti sitä tiukannut, eikä olisi antanut sille tilaisuutta kaikenlaisiin hulluihin vengottelemisiin; samoin myös tekin, kuninkaallinen herra, taipumalla herttuan mieliksi niissä asioissa, jotka ovat kiinnittäneet hänen kunniantuntoansa sekä kostonhimoansa, voitte välttää monta hankalampaa ehtoa, joita olen jo maininnut. Nämät – niiden joukossa – tahdon puhua suuni puhtaaksi, herra kuningas – myös useampia semmoisia, joiden kautta Ranskan voima tulisi tuntuvasti heikonnetuksi – saattaisivat siten luikahtaa herttuan muistista ja huomiosta, sekä jätettyinä vastaisten keskustelujen ja neuvottelujen varaan, kokonaan tulla vältetyiksi.» »Kylläpä ymmärrän, hyvä herra Des Comines – mutta nyt asiaan», sanoi kuningas. »Mihinkä sitten noista hauskoista ehdoista teidän herttuanne on niin kiintynyt, että vastaansanominen saattaisi hänet järjettömäksi ja taipumattomaksi?» »Mihin hyvänsä niistä, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti, jota te sattuisitte vastustamaan. Sitäpä juuri teidän, armollinen herra, pitäisi välttää, ja palatakseni taannoiseen vertaukseeni, tulee teidän olla varoillanne, valmiina hellittämään heti siimaa pitemmäksi, niin pian kun herttua vihastuksensa vimmassa lähtee vengottelemaan. Hänen raivonsa, joka on jo melkoisesti asettunut, on raukeneva voimattomaksi, jollei sitä vastusteta, ja te saatte pian nähdä hänen muuttuvan ystävälliseksi ja taipuisaksi.» »Mutta», virkkoi kuningas vähän mietittyään, »mahtaneepa kuitenkin olla muutamia vaatimuksia, joihin serkkuni mieli on enemmän kiintynyt kuin toisiin. Jos vaan ne tietäisin, herra Comines» – – – »Te voitte, kuninkaallinen herra, vähäpätöisimmästäkin vaatimuksesta tehdä tärkeimmän vain siten, että sitä vastustatte», sanoi Des Comines. »Sen kuitenkin, armollinen herra, voin lisätä, että sovinnosta ei ole rahtusenkaan toivoa, jollette luovu Wilhelm de la Marck’ista sekä lüttichiläisistä.» »Johan sen sanoin aikovani julkisesti vakuuttaa, ettei meillä ole mitään yhteyttä keskenämme», virkkoi kuningas, »ja hyvin ne ovatkin sen minulta ansainneet, kun nuo ilkiöt ovat ryhtyneet kapinaan tämmöisellä hetkellä, jolloin kaulani menettäminen siitä olisi voinut johtua.» »Sen, joka ruutilankaan tulta virittää», vastasi historioitsija, »pitää aina tietää, että itse ruutimiina pian sen jälkeen räjähtää. – Mutta Kaarle herttua on luultavasti vaativa teiltä, herra kuningas, enempääkin kuin pelkkää tämmöistä julistusta. Hän on vaativa, kuninkaallinen majesteetti, teidän apuanne kapinan kukistamiseksi, ja teidän kuninkaallista läsnäoloanne silloin kun hän noita kapinoitsijoita rankaisee.» »Se tuskin sopii yhteen meidän kunniamme kanssa, Des Comines», virkkoi kuningas. »Kieltäytyminen tuskin sopii yhteen teidän henkenne turvallisuuden kanssa, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Des Comines. »Kaarle on lujasti päättänyt näyttää Flanderin kansalle, ettei mikään Ranskan avun toivo eikä lupaus voi pelastaa heitä Burgundin herttuan vihan ja koston alta.» »Mutta, herra Des Comines, minä puhun nyt suuni puhtaaksi», vastasi kuningas. »Jos asiaa vain hiukan viivyteltäisiin, niin eivätkö nuo Lüttich’in roistot saattaisi pitää puoltansa Kaarle herttuaa vastaan? Ne lurjukset ovat lukuisat ja lujat – eivätkö he voisi puolustaa kaupunkiansa häntä vastaan?» »Kyllähän he niiden tuhannen ranskalaisen jousimiehen avulla, jotka te, herra kuningas, olitte heille luvannut, saattaisivat saada jotain aikaan; mutta» – – – »Jotka minä olin heille luvannut!» keskeytti häntä kuningas. »Voi, hyvä herra Des Comines. Te teette minulle vallan vääryyttä, kun niin sanotte.» »Mutta ilman niitä», jatkoi Des Comines keskeyttämisestä huolimatta, »koska te, kuninkaallinen herra, ''nyt'' luultavasti ette katso sopivaksi niitä lähettää – miten porvarit voisivat toivoa voivansa puolustaa kaupunkia, jonka valleissa Kaarlen revittämät leveät aukot S:t Tron’in tappelun jälkeen vielä ovat korjaamatta? Voivathan siten Hennegaun, Brabant’in ja Burgundin ritarit käydä kaksikymmentä miestä rinnakkain rynnäkölle.» »Voi noita varomattomia hupsuja!» sanoi kuningas. »Jos he siten ovat laiminlyöneet oman suojeluksensa, eivät he edes ansaitse minun apuani. Olkoon menneeksi, en minä heidän tähtensä riitaa nosta.» »Seuraavalla ehdolla pelkään on kiinteämmät juuret teidän sydämessänne, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Des Comines. »Haa!» vastasi kuningas. »Te tarkoitatte tuota riivattua avioliittoa! – En minä voi suostua siihen, että kihlaus tyttäreni Johannan ja serkkuni, Orleans’in herttuan välillä tulisi puretuksi – sen kautta Ranskan kruunu tulisi ryöstetyksi jälkeisteni käsistä sekä omistanikin. Sillä tuo heikko lapsi, minun poikani, on lakastunut kukka, joka on kariseva maahan hedelmää tekemättä. Tämä avioliitto Johannan ja Orleans’in herttuan välillä on ollut minulla mielessä kaiket päivät, unelmissani kaiket yöt – minä sanon sinulle, Filip Des Comines, siitä en voi luopua! – Paitsi sitä on armotonta vaatia minun omin käsin hävittämään sekä oman viisaan valtiotuumani että toinen toistansa varten kasvatetun pariskunnan onnen.» »Ovatko he sitten niin kovin kiintyneet toisiinsa?» kysyi Des Comines. »Toinen heistä kumminkin», vastasi kuningas, »se, josta olen velvollinen enimmin huolta pitämään. Mutta te hymyilette, herra Des Comines – te ette usko rakkauden voimaan.» »Päinvastoin», sanoi Des Comines, »älkää pahaksi panko, että niin sanon, mutta uskomattomuus tässä asiassa on niin kaukana minusta, että olin juuri kysymäisilläni, olisiko teistä ehkä helpompi suostua tuohon ehdotettuun avioliittoon Orleans’in herttuan ja Isabella de Croyen välillä, jos voisin ilmoittaa teille, että kreivittären sydän on niin kiintynyt toiseen mieheen, ettei tästä aiotusta avioliitosta luultavasti koskaan tule mitään?» Ludvig kuningas huoahti. »Voi!» sanoi hän, »hyvä kunnon ystäväni, mistä haudasta olette ottanut tuommoisen kuolleen miehen lohdutuksen? Vai ''tytönkö'' sydän! – Totta puhuakseni, olettakaamme vaikka, että Orleans’in herttua ei voisi kärsiä Johanna tytärtäni, niin täytyisihän hänen kuitenkin, jollei tämä pahasolmuinen paholaisenverkko olisi tullut väliin, naida hänet. Tästä voitte arvata kuinka vähän luultavaa on, että tuolla tyttösellä olisi mahdollisuutta vastustaa samanlaista pakotusta, varsinkin kun sulhaseksi pyrkijä on ranskalainen kuninkaallinen prinssi. – Voi, herra Des Comines! – Vähän pelkoa on siitä, että hän hylkäisi semmoisen kosijan: Varium et mutabile femina (Häilyvainen ja vaihtelevainen on nainen), herra Des Comines.» »Kukapaties te, kuninkaallinen majesteetti, ette kuitenkaan tässä suhteessa täysin käsitä tämän nuoren neidon itsepäistä rohkeutta. Hän on jäykkää, uppiniskaista sukua, ja Crévecoeur’iltä olen onkinut tietooni, että tyttönen on romanttisesti rakastunut erääseen nuoreen knaappiin, joka, totta tunnustaakseni, on ollut hänelle suureksi avuksi matkalla.» »Haa!» huudahti kuningas – »Qventin Durward nimiseen henkivartijakuntani jousimieheenkö?» »Siihen samaiseen, niinpä luulen», vastasi Des Comines; »hän otettiin vangiksi yhdessä kreivittären kera, jonka kanssa hän melkein kahden kesken matkusteli.» »No, olkoon kiitetty Jumala ja neitsyt Maaria ja pyhä Martti ja pyhä Julianus, kiitos ja kunnia heille kaikille!» sanoi kuningas. »Ja kunnia sekä ylistys myös oppineelle Galeottille, joka tähdistä ennusti, että nuorukaisen kohtalo olisi kiinteässä yhteydessä minun kohtaloni kanssa! Jos tyttösen sydän todellakin on niin kiintynyt siihen poikaan, että hän vastustaa Burgundin herttuan tahtoa, niin on Qventin Durward todellakin ollut minulle erinomaiseksi hyödyksi.» »Syytä on luulla, armollinen herra», vastasi burgundilainen, »jos Crévecoeur’in kertomuksessa on perää, että hän saattaa olla kyllin itsepäinen, ja tokkopa sitä paitsi jalosukuinen Orleans’in herttua itsekään, joskin te, kuninkaallinen majesteetti, otaksuitte sitä, mielellään luopuisi suloisesta serkustansa, jonka kanssa hän niin kauan on ollut kihloissa;» »Hm!» pani kuningas. »Te ette ole koskaan nähnyt minun tytärtäni Johannaa – tarhapöllö hän on, hyvä herra! – aivan tarhapöllö, jota häpeän! Mutta kun Orleans’in herttua vain olisi niin kiltti ja naisi Johannan, saisi hän sitten minun puolestani par amours<ref>Ulkopuolella avioliittoa.</ref> olla vaikka kuinka hullusti rakastunut Ranskan kauneimpaan neitoon. Ja nyt, Des Comines, oletteko te nyt pohjaa myöten ammentanut nähtävikseni kaikki herranne mietteet?» »Minä olen, herra kuningas, antanut teille tiedoksi ne ehdot, joita hän tällä hetkellä lienee enimmin kärkäs vaatimaan. Mutta tiedättehän te sen itse, armollinen herra, että meidän herttuan mieli on ryöppyisen vuorivirran kaltainen, joka ainoastaan silloin kulkee hiljaista kulkuaan, kun sen vedet eivät kohtaa mitään vastusta; ja mikä kaikki saattaisi kiihdyttää hänet vimmaan, sitä on mahdoton arvaamallakaan tietää. Jos joku varmempi todistus teidän salavehkeistänne lüttichiläisten ja Wilhelm de la Marck’in kanssa – suokaa tämä sana anteeksi, armollinen herra kuningas, tässä tilaisuudessa kun on niin vähän aikaa valikoida sanoja – jos siis semmoinen todistus arvaamatta tuotaisiin esille, niin sen seuraus olisi hirveä. – Siltä haaralta kuuluu kummia sanomia – sanotaan De la Marck’in naineen vanhemman Croyen kreivittären.» »Tuo vanha hupsu olikin niin naimishullu, että hän olisi mennyt vaikka itse saatanalle», virkkoi kuningas. »Pikemmin minua ihmetyttää, että De la Marck, semmoinen sika kuin hän onkin, on tuommoisen nainut.» »Toinen huhu on myös liikkeellä», jatkoi Des Comines, »että De la Marck’in lähettämä airut eli lähettiläs, lähenee Peronnea. Siitä herttua varmaan silmittömäksi vimmastuu – toivonpa, ettei tuolla miehellä vain olisi mitään kirjeitä teiltä tai muuta senkaltaista näytettävänä?» »Kirjeitäkö minulta Metsäkarjulle!» vastasi kuningas. – »Ei, ei, herra Des Comines, enpä toki niin perin hullu ole, että viskaisin helmiä sioille. – Ne vähät asiat, joissa olen ollut tuon järjettömän pedon kanssa, toimitettiin aina suusanallisesti lähettiläitten kautta, ja semmoisiksi valitsin aina vain halpasukuisia orjia tai maankuljeksijoita, joiden todistus ei olisi kelvannut oikeuden edessä, vaikkapa asia olisi koskenut vain munien näpistelemistä kananpesästä.» »Sitten en tiedä muuta kuin että vielä kerran kehotan teitä, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Des Comines lähtöä tehden, »olemaan varoillanne, käyttäytymään asianhaarojen mukaan ja välttämään varsinkin semmoisia puheita ja väitelmiä herttuan kanssa, jotka ovat enemmän teidän arvonne kuin nykyisen tilanne mukaiset.» »Jos minun arvoni», sanoi kuningas, »rupeaa minua liiaksi kiusaamaan – jota se harvoin tekee, kun tärkeämpiä asioita on mielessä – niin on minulla oiva lääke liiallista sydämen paisumista vastaan. – Ei minun tarvitse muuta kuin katsahtaa tuohon turmiota tuottavaan kammioon tuossa ja ajatella Kaarle Tyhmän kuolemaa – se parantaa taudin yhtä varmaan kuin kylmä kylpy kuumeen. – Ja nyt, minun ystäväni ja neuvonantajani, joko teidän täytyy lähteä? No hyvä, mutta onpa se aika varmaankin tuleva, jolloin te kyllästytte pitämästä saarnoja valtioviisaudesta Burgundin lautapäälle härälle, jolla ei ole sen vertaa älyä, että hän teidän mutkittomimmatkaan syynne ymmärtäisi. – Jos Ludvig Valois silloin vielä on elossa, niin teillä on ystävä Ranskan hovissa. Se olisi siunaus valtakunnalleni, sen sanon sinulle, Des Comines, jos saisin sinut palvelukseeni; sinut, jonka silmät näkevät syvälle valtioasioiden sisimpään ytimeen, ja jolla samalla on kyllin herkkä omatunto tuntemaan ja tietämään mikä on oikein, mikä väärin. Olivier’illa ja Balue’lla – Jumala ja neitsyt Maaria ja pyhä Martti auttakoon! – on kova sydän kuin alimmainen myllynkivi, ja omantunnon vaivat sekä katumustyöt niiden rikosten johdosta, joihin he neuvoillansa minut ovat saattaneet, katkeroittavat elämääni. Te, herra Des Comines, jolla on sekä nykyisen että menneenkin ajan viisautta, neuvoisitte minulle kuinka voi tulla suureksi, ja kuitenkin olla poikkeamatta oikeuden tieltä.» »Se on vaikea tehtävä, joka harvalle on onnistunut», vastasi historioitsija; »mutta ei se sittenkään ole mahdotonta hallitsijalle, joka vain sen asian perille pyrkii. Mutta nyt, armollinen herra valmistautukaa, sillä herttua on kohta kutsuva teidät puheillensa.» Ludvig katsoi pitkään kamarista poistuvan Comines’n jälkeen, ja vihdoin viimein hän purskahti katkeraan nauruun. »Hän puhui onkimisesta – ja nyt hän itse lähtee täältä, syötti koreasti suussa, niinkuin paraalla nieriäisellä! – Ja hän arvelee olevansa muka aika rehellinen mies, kun hän ei ottanut vastaan minun lahjojani, vaan tyytyi pelkkiin korupuheisiin ja lupauksiin, sekä sen lisäksi siihen nautintoon, että sai kostaa ylpeytensä loukkauksen! – No niin, hän on vain hiukan köyhempi, koska hän hylkäsi tarjotut rahat – vaan ei hiukkaakaan rehellisempi. Minun pitää kuitenkin saada hänet omakseni, sillä hänellä on sukkelin pää heistä kaikista. – Ja nyt jalomman otuksen pyyntiin! Nyt joudun silmä silmää vasten tuon Kaarle leviathanin kanssa, joka kohta on uiva tänne, halkaisten vesiä. Minun tulee, vapisevan merimiehen tavoin, viskata tynnyri mereen hänelle leikkikaluksi. Mutta tuleepa kun tuleekin vielä kerta tilaisuus, jolloin saan isketyksi peitsen hänen sisuksiinsa!» <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4292 9252 2006-11-24T17:07:37Z Nysalor 5 XXXI Puhuttelu {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXX Epävarmuus|XXX Epävarmuus]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXXII Oikeudenistunto|XXXII Oikeudenistunto]] |otsikko=XXXI Puhuttelu |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Todessa pysy, nuori soturi! – : Ja, nuori tyttö, lupaukses pidä! – : Vanhoille juonet kaikki jättäkää : ja harmaahapsisille koukkutiet. : Te olkaa puhtaat, niinkuin aamutaivas, : ennenkuin päivä noussut korkeellen, : sumuja imettyä, tahraa sen. : Koetus. Sinä vaarallisena, tärkeänä aamuna, jolloin molempien hallitsijain piti taas tavata toisensa Peronnen linnassa, oli Olivier le Daim herrallensa suureksi avuksi; hän liikkui kaikkialla toimellisena, taitavana asiamiehenä, oli läsnä jokapaikassa, taivutellen lahjoilla, lupauksilla mieliä Ludvigin puolelle, jotta kaikki läsnäolijat, jos herttuan vimma leimahtaisikin ilmituleen, olisivat halukkaat sammuttamaan tulipaloa, eikä kiihdyttämään. Hän hiiviskeli hiljaa kuin yö teltasta telttaan, huoneesta huoneeseen, hankkien ystäviä väärän mammonan avulla, joskaan ei juuri aivan samalla tarkoituksella kuin Vapahtaja käskee. Häneen sopivat samat sanat, joita kerta lausuttiin toisesta toimellisesta valtiomiehestä, että »hänen sormenpäänsä oli joka miehen kourassa, hänen suunsa joka miehen korvassa kiinni»; ja erilaisista syistä, joista jo on ollut ennen puhe, onnistui hänen taivuttaa suosiollisiksi monta Burgundin aatelisherraa, joilla oli jotakin toivottavaa tai pelättävää Ranskan puolesta, tai jotka arvelivat, että heidän oma herttuansa, jos Ludvigin valta tulisi liiaksi vähennetyksi, luultavasti oli rohkeasti ja vastustamattomasti pyrkivä itsevaltaan, johon hän luonnostaan oli sangen taipuvainen. Olivier, milloin hän pelkäsi, että hänen oma persoonansa tai puheensa olivat vähemmän mieleisiä, uskoi toimia muille kuninkaan palvelijoille. Täten hän sai Crévecoeur’in kreivin suostumaan siihen, että Qventin Durward, jota siitä saakka kun hän oli tullut Peronneen, oli pidetty jonkunlaisessa vankeudessa, pääsi lordi Crawford’in ja enonsa Le Balafrén puheille. Yksityiset asiat pantiin tekosyyksi tätä yhtymistä pyydettäessä, mutta luultavaa on, että Crévecoeur, joka pelkäsi, että hänen herransa vihanvimmassa saattaisi kohdella epäkunniallisesti tai väkivaltaisesti Ludvigia, salli sangen mielellään Crawford’in tässä tilaisuudessa antaa nuorelle jousimiehelle muutamia neuvoja, joista saattoi olla apua kuninkaalle. Erillään olleet kansalaiset tervehtivät toisiansa ystävällisesti ja liikutettuina. »Oletpa sinä ihmeellinen poika», virkkoi Crawford, taputtaen Durward’ia päähän niinkuin vanha ukkovaari pojanpoikaansa. »Totta tosiaan, onpa sinulla ollut yhtä hyvä onni kuin jos olisit syntynyt onnenlakki päässä!» »Kaikki johtuu vain siitä, että hän jo näin nuorena pääsi meidän jousimieskomppaniaamme», sanoi Le Balafré. »Minusta ei ole koskaan näin paljon melua nostettu, sisarenpoika kultani, syystä että olin jo viidenkolmatta vuoden vanha, ennenkun hovipojan virasta ylenin.» »Ja ruma, vuorelaiskuvatus sinä olitkin hovipoikana, Ludvig», sanoi vanha päällikkö; »parta niinkuin leipurin luuta, ja selkä niinkuin Wallace Wight ukolla.» »Pelkäänpä», sanoi Qventin, silmät maahan luotuina, »etten enää kauan kanna jousimiehen arvonimeä – sillä aikomukseni on luopua henkivartijakomppaniasta.» Le Balafré hämmästyi aivan mykäksi, ja Crawford ukon kasvoille lensi mielipahan pilvi. – Edellinen sai vihdoinkin sanat suustansa. – »Vai aiot luopua skotlantilaisesta jousimieskomppaniasta! – Semmoista ei ole kukaan vielä unissaankaan kuullut! Minä en luopuisi paikastani, vaikka voisin päästä Ranskan yliconnetableksi.» »Vaiti, Ludvig!» kielsi Crawford. »Tämä nuori herra osaa paremmin kääntää laivansa tuulta myöten, kuin me vanhan kansan miehet. Hän on matkallansa saanut onkeensa joitakuita kelpo juttuja Ludvig kuninkaasta, ja nyt hän kääntyy burgundilaiseksi, saadakseen itselleen sievän, pienen voiton kertomalla niitä juttuja Kaarle herttualle.» »Jos sen uskoisin», sanoi Le Balafré, »niin leikkaisin häneltä kaulan poikki omalla kädelläni, vaikka hän olisi sata kertaa minun sisareni poika!» »Mutta totta te toki ensin tutkisitte, olenko semmoisen rangaistuksen ansainnut, hyvä eno?» vastasi Durward. – »Ja te, jalo herra, uskokaa, kun sanon, etten ole mikään kielikontti. Ei mikään tutkinto eikä kidutuskaan ole pusertava minusta ainoatakaan Ludvig kuninkaalle vahingollista sanaa, joita ehkä lienen saanut kuulla hänen palveluksessaan. Siinä suhteessa uskollisuudenvalani sitoo kieleni. – Mutta en huoli kauemmin pysyä palveluksessa, missä paitsi vihollisten puolelta rehellisessä tappelussa tulevia vaaroja, vielä lisäksi täytyy olla salaväijymisille alttiina omain miesten puolelta.» »No, jollei hän voi tottua väijyksissä olemiseen», virkkoi hidasajatuksinen Le Balafré, katsoen surullisesti lordi Crawford’in puoleen, »niin pelkäänpä, jalo herra, ettei hänestä enää ole mihinkään! Olenhan minä itsekin sen seitsemän kertaa joutunut väijyksistä esiinkarkaavien vihollisten kynsiin, ja kaksi kertaa useammin olen, luullakseni, itse ollut väijymässä, sillä sitä sotatapaa meidän kuningas aina erittäin mielellään harjoittaa.» »Niin kyllä, Ludvig», sanoi lordi Crawford; »mutta ole sinä nyt vain ääneti, sillä minä, luullakseni ymmärrän tämän asian paremmin kuin sinä.» »Neitsyt Maaria suokoon, että niin olisi, korkea-arvoinen herra!»» vastasi Ludvig; »mutta koskeepa minun keskimäisen kylkiluuni alle, kun ajattelen että sisarenpoikani pelkää väijymisiä.» »Nuori mies», sanoi Crawford, »minä osaksi ymmärrän mitä tarkoitat. Sinua on petetty sillä tiellä, jota kuljit kuninkaasi käskystä, ja sinä arvelet itselläsi olevan syytä luulla häntä sen petoksen alkuunpanijaksi?» »Minua uhkasi petos ollessani kuninkaan asialla», vastasi Durward, »mutta onnellisesti sain sen vältetyksi – kuningas viaton vai vikapää tähän asiaan, sen jätän Jumalan ja hänen omantuntonsa tuomittavaksi. Hän ruokki minua, kun olin nälässä – hän korjasi minut, kun olin maankuljeksija muukalainen. En siis aio koskaan lisätä hänen vastoinkäymisensä kuormaa syytöksillä, jotka kenties ovat perättömiä, koska kuulin ne vain halvimmista suista.» »Poika kultani – oma poikani!» huudahti Crawford, likistäen häntä rintaansa vasten. »Sinä olet tosi skotlantilainen, joka tuumaa myöten! Sinä teet niinkuin se, joka unohti kaikki riidat ystävänsä kanssa, eikä muistanut mitään muuta kuin ennen kokemaansa ystävyyttä, kun hän näki ystävän ahdistuksessa.» »Koska lordi Crawford halaa minun sisarenpoikaani», sanoi Ludvig Lesly, »halaan minäkin häntä – mutta tahtoisinpa kuitenkin sanoa sinulle, että soturille väijymisen taito on aivan yhtä tärkeä kuin käsikirjan lukemisen taito papille.» »Ole sinä vaiti, Ludvig», sanoi Crawford; »sinä olet pölkkypää, veikkonen, etkä ymmärrä minkälaisen siunauksen Jumala sinulle soi, kun lähetti sinulle tämän kunnon pojan. – Ja nyt kerro minulle, Qventin poikaseni, onko kuninkaalla mitään tietoa tästä sinun kunnollisesta, miehuullisesta ja kristillisestä päätöksestäsi? Sillä hauska olisi hänen, mies paran, tietää kehen hän voi luottaa. Voi jospa hän olisi vain tuonut koko komppaniamme mukanansa! – Mutta Jumalan tahto tapahtukoon! – Tietääkö hän sinun päätöksestäsi – mitä luulet?» »Sitä tuskin tiedän sanoa», vastasi Durward; »mutta kyllä minä hänen oppineelle tähtienennustajalleen, Martius Galeottille, ilmoitin päätökseni olla kertomatta mitään sellaista, mikä saattaisi kiihdyttää Burgundin herttuan vihaa kuningasta vastaan. Niitä seikkoja, jotka mielestäni ovat epäluulonalaisia, en huoli – älkää pahaksi panko – teillekään ilmoittaa, jalosukuinen herra; ja tuolle perinoppineelle herralle minä tietysti olin vielä vähemmän taipuisa avaamaan sydämeni salasopukoita.» »Ahhaa – aivan oikein!» vastasi lordi Crawford. »Olivier tosiaankin kertoi minulle, että Galeotti syvänä tietäjänä oli ennustanut, kuinka sinä olit käyttävä itseäsi, ja kovinpa hauska minun on kuulla, että hänellä ennustaessaan oli varmempi tiedonlähde kuin taivaan tähdet.» ''»Hänkö'' muka osaisi ennustaa!» nauroi Le Balafré; »eivätpä tähdet ole koskaan virkkaneet hänelle mitään siitä, että kelpo Ludvig Leslyllä on ollut tapana auttaa hänen mielitiettyään noita kirkkaita kultakolikoita kuluttamaan, joita oppinut herra sille tyttöselle syliin viskaa.» »Hs, Ludvig», kielsi päällikkö, »hs, sinä mokoma aasi! Jollet pidäkään minun harmaita hiuksiani kunniassa siitä syystä, että itsekin aikoinani olen ollut tuommoinen vekkuli, niin tulisipa sinun toki pitää lukua tämän pojan nuoruudesta ja viattomuudesta, eikä raastaa korviamme semmoisilla rivoilla jutuilla.» »Sanokaa mitä sanottekin, arvoisa herra», vastasi Ludvig Lesly; »mutta olipa, niin totta kuin minä olen kristitty, näkyjennäkijä Santeri Souplejaw, Glenhoulakin’in rajasuutari, kaksi vertaa parempi tietäjä kuin Gallotti eli Gallipotti, vai mikä hänen nimensä lieneekin. Hän ennusti, että kaikki minun sisarenilapset saisivat surmansa aikanansa – sen hän ennusti juuri samassa silmänräpäyksessä, kun nuorin syntyi, ja se oli tämä Qventin poika tässä, joka epäilemättä myös kerran on kuoleva ja toteuttava ennustuksen – surkea kyllä – koko tuo poikuus on jo mennyt menojaan, paitsi hän yksin. Ja ennustipa Santeri minullekin eräänä päivänä, että minusta avioliiton kautta tulisi rikas mies, mikä ei kuitenkaan vielä ole toteutunut – enkä tiedäkään kuinka ja koska se on tapahtuva, koska ei minun mieleni juuri teekään vihille, ja tämä Qventin tässä vasta on poikanulikka. Myöskin Santeri ennusti» – – – »Ei,» keskeytti lordi Crawford; »jollei ennustus aivan läheltä koske tätä asiaa, niin täytyy minun keskeyttää puheesi, kunnon Ludvig; sillä sekä sinun että minun täytyy nyt erota sisarenpojastasi, rukoillen Neitsyt Maarialta apua, että hän pysyisi lujana nykyisessä päätöksessään; tämä näet on semmoinen asia, jossa ajattelematon sana voi saada enemmän pahaa aikaan, kuin mitä Parisin koko parlamentti voisi saada parsituksi. Jumala siunatkoon sinua, poikaseni; ja älä kovin hätäile ajatellessani eroa meidän komppaniastamme; sillä pian meille taidetaan tarjota kunnon kahakoita kirkkaassa päivänvalossa eikä pimeissä väijytyspaikoissa.» »Jumala sinua siunatkoon, poikaseni, sanon minäkin», virkkoi Le Balafré; »sillä koska meidän jalo päällikkömme hyväksyy sinun käytöksesi, täytyy minun myöskin se hyväksyä, niinkuin kuuliaisen soturin ainakin.» »Malttakaas, kunnianarvoinen herra», sanoi Durward ja vei lordi Crawford’in hiukan erilleen enostaan. »En voi jättää mainitsematta, että paitsi minua vielä eräällä toisellakin ihmisellä maailmassa on tietoa noista seikoista, joiden tätä nykyä Ludvig kuninkaan hengen turvallisuuden tähden pitäisi pysyä salassa; eikä sama side, joka minun kieltäni sitoo, koska olen Ranskan kuninkaan palveluksessa ja hänen kädestään saanut apua, voi ollenkaan olla minkäänlaisena siteenä sen naisen kielelle.» »Sen naisen kielelle!» vastasi Crawford. »No, jos joku nainenkin sen salaisuuden tietää, niin sitten – Jumala armahtakoon! – olemme taas pahemmassa kuin pulassa!» »Älkää sitä uskoko, jalo herra», sanoi Durward, mutta koettakaa taivuttaa Crévecoeur’in kreiviä päästämään minut Isabella kreivittären puheille; hän nähkääs, tuntee minun salaisuuteni, ja minä toivon varmaan saavani hänetkin lupaamaan pitämään salassa kaiken sen, mikä voisi kiihdyttää herttuan vihaa kuningasta vastaan.» Vanha soturi mietti kauan aikaa – katsahti lakeen, sitten taas permantoon – pudisti sitten päätään – ja virkkoi vihdoin: »Tässä kaikessa on jotakin, jota, niin totta kuin olen kunniallinen mies, en voi ymmärtää. Kreivitär Isabella de Croye! – sinä pyrit neidon puheille, joka on korkeaa sukua ja jolla on avarat perintömaat! – sinä skotlantilainen poikanulikka lupaat varmaan saavasi hänet suostumaan pyyntöihisi? – Joko itserakkautesi on ihmeesti paisunut, poika kultaseni, tai sitten olet aika hyvin osannut käyttää hyväksesi tilaisuutta matkalla. Mutta – Pyhän Anteruksen ristin kautta sen lupaan! – minä puhun Crévecoeur’ille siitä, mitä vaadit; ja koska hän todella pelkää Kaarle herttuan vihan kuningasta vastaan voivan kiihtyä, niin luulen hänen suostuvan, joskin pyyntösi, niin totta kuin olen kunnian mies, minua naurattaa!» Näin sanoen ja olkapäitään kohottaen vanha herra läksi ulos huoneesta, vieden Ludvig Leslynkin mukanansa, joka jäljitellen päällikön käytöstä koetti, vaikkei hän tiennyt mitään syytä ihmettelemiseen, näyttää yhtä umpimieliseltä ja syvämietteiseltä kuin Crawfordkin. Muutamien minuuttien kuluttua Crawford palasi takaisin, tällä kertaa ilman seuralaistansa, Le Balafrétä. Vanha mies näkyi olevan erittäin hyvällä tuulella, nauraa hihitteli itsekseen, niin että hänen vakavat, jäykät kasvonsa oudosti vääntyivät, ja samassa pudisti päätänsä, niinkuin hän ei olisi voinut olla moittimatta asiaa, vaikka se samalla häntä vastustamattomasti nauratti. »No totta maar’, kansalaiseni», sanoi hän, »ei sinua sovi kovin kainoksi sanoa – sinulta ei, niinkuin sananlaskussa sanotaan, ’jää kaunis neito suutelematta sydämen arkailun tähden’. – Crévecoeur nielaisi ehdotuksesi ikäänkuin se olisi ollut kupillinen etikkaa, ja vannoi minulle kovilla sanoilla, että jollei hallitsijain kunnia ja valtakuntain rauha siitä nyt riippuisi, sinä et saisi nähdä sen vertaa kuin kreivitär Isabellan jalan jälkeä maassa. Jollei hänellä olisi oma puoliso, ja vieläpä kaunis puoliso, niin olisin melkein luullut, että häntä itseäänkin halutti käydä peitsileikkiin tämän ihanan palkinnon saamiseksi. Mutta kenties hän toivoo sitä tyttöstä veljenpojalleen, Tapani kreiville. – Kreivitär! – Vai ei vähempi riittänytkään meidän pojalle? – Mutta tule nyt pois – kauan et saa häntä puhutella – mutta osannethan lyhyessäkin ajassa saada suuria toimeen – hah, hah, haa! – No, niin totta kuin olen kristitty mies, tuskinpa saan sinua toruneeksikaan, kun minua niin naurattaa!» Punoittaen kuin tuli, sekä närkästyneenä ja hämillänsä vanhan soturin peittämättömistä puheista, ja pahoilla mielin siitä, että kaikki maailman rantaa kauemmin kokeneet ihmiset pitivät hänen rakkauttansa niin mielettömänä, seurasi Durward ääneti lordi Crawford’ia siihen Ursulalais-luostariin, minne kreivitär oli majoitettu, sekä siihen vieraskamariin, jossa he tapasivat Crévecoeur’in. »Vai niin, nuori keikari», lausui tämä tylysti, »vai pitää sinun välttämättömästi päästä vielä kerran sen puheille, joka oli kumppaninasi tuolla romanttisella retkellä?» »Niin kyllä, herra kreivi», vastasi Durward lujasti; »vieläpä pitää minun saada puhutella häntä kahdenkesken.» »Se ei saa koskaan tapahtua», ärjäsi Crévecoeur’in kreivi. – »Lordi Crawford, minä jätän asian teidän päätettäväksenne. Tuo nuori aatelisneito, vanhan ystäväni ja sotakumppanini tytär, rikkain perillinen koko Burgundin maalla, on tunnustanut jonkunlaista mitä arvelinkaan sanoa – sanalla sanoen, hän on hupsu, ja tämä teidän jousimiehenne on itserakas narri. – Sanalla sanoen, he eivät saa puhutella toisiansa kahdenkesken.» »Mutta minä en aio sanoa sanaakaan kreivittärelle, niinkauan kun te olette läsnä», virkkoi Durward riemastuen. »Te olette sanonut minulle enemmän kuin mitä minä, niin uhkarohkea kuin lienenkin, olisin uskaltanut toivoa.» »Niin, se on kyllä totta, kunnon ystäväni», virkkoi Crawford kreiville. »Te olette ollut varomaton puheissanne. Ja koska te jätätte asian minun päätettäväkseni, ja koska tässä kulkee kelpo vahva rautaristikko vieraskamarin poikki, niin neuvoisin, että siihen luottaisitte ja antaisitte heidän tehdä mitä ikänä tahtovat kielillänsä. Kuulkaa, hyvä herra, mitä maksaa kuninkaan hengen ja tuhannen muun miehen hengen pelastuksen rinnalla se, jos pari nuorta hupsua saakin soittaa toinen toisensa korviin lirinlorua muutamien minuuttien ajan?» Näin sanoen hän talutti väkisin pois Crévecoeur’in, joka sangen vastahakoisesti seurasi häntä ja iski nuoreen jousimieheen monta vihaista katsetta, ennenkuin hän poistui huoneesta. Kohta sen jälkeen ilmaantui ristikon toiselle puolelle Isabella kreivitär, joka, samassa kun hän näki Durward’in yksin seisovan vierashuoneessa, äkkiä seisahtui ja loi silmänsä hetkeksi maahan. »Mutta miksikä minä olisin kiittämätön,» virkkoi hän viimein, »vaikka toiset syyttä ovatkin epäluuloiset? – Ystäväni – pelastajani – ainoa uskollinen ystäväni – niinhän minun melkein sopii sanoa, koska petos ahdistaa minua kaikilta haaroilta.» Näin sanoen hän ojensi kätensä ristikon läpi, vieläpä salli Durward’in pidellä sitä, kunnes hän oli peittänyt sen suuteloilla sekä kyyneleilläkin. Isabella vain virkkoi: »Durward, jos toisten vielä saamme nähdä toisemme, niin en salli tämmöistä hullutusta.» Jos muistamme, että Durward oli ollut Isabellan suojelijana monessa monituisessa vaarassa – että hän todellakin oli ollut Isabellan ainoana uskollisena, hartaana suojelijana, niin kauniit lukijani, vaikka heidän joukossansa olisikin kreivittäriä ja rikkaita perillisiä, kenties antavat tämän alentumisen anteeksi. Mutta vihdoin kreivitär irroitti kuitenkin kätensä, peräytyi askeleen vain rautaristikolta ja kysyi Durward’ilta sangen hämillään, mitä hänellä oli pyydettävänä. – »Sillä että te tahdotte jotain pyytää minulta, sen sain kuulla vanhalta skotlantilaiselta herralta, joka juuri ikään kävi täällä serkkuni Crévecoeur’in kanssa. Älkää vain mitään järjetöntä pyytäkö», lisäsi hän, »vaan ainoastaan semmoista, mitä Isabella parka saattaa, velvollisuuttaan rikkomatta ja kunniaansa loukkaamatta, suoda, ja älkää toivoko liian suuria vähäisestä vaikutusvoimastani. Mutta ah! älkää puhuko ajattelematta – älkää virkkako mitään» – hän katsahti arasti ympärilleen, »josta, jos sen toiset kuulisivat, voisi olla vahinkoa meille kumpaisellekin!» »Älkää, jalo neiti, pelätkö», virkkoi Durward surullisesti. ''»Tämä'' ei ole semmoinen paikka, missä minä voisin unohtaa, kuinka leveällä juovalla kohtalo on erottanut meidät toisistaan, tai jossa minulle sattuisi mieleen saattaa teidät teidän ylpeän sukunne moitteitten alaiseksi, sen vuoksi että köyhempi ja vähemmän mahtava – joskaan ehkei sen vähemmän korkeasukuinen kuin he – teitä uskollisesti rakastaa. Olkoon se vain yöllinen unelma kaikille muille, paitsi sille yhdelle sydämelle, jossa tämä ajatus – olkoonpa se vain tyhjä unelma – täyttää kaikkien todellisuuksien sijan.» »Vaiti, vaiti!» pyysi Isabella; »oman itsenne tähden – minun tähteni älkää puhuko semmoisia asioita. Sanokaa mielemmin, mikä pyyntö teillä on?» »Että antaisitte anteeksi eräälle miehelle, joka, omia itsekkäitä tuumiansa silmällä pitäen, on käyttäytynyt teitä vastaan niinkuin vihollinen.» »Minä voin toivoakseksi antaa anteeksi kaikille vihollisilleni», vastasi Isabella. »Mutta – voi Durward! – minkälaisten hirmutapausten läpi teidän miehuutenne ja neuvokkaisuutenne on minut eheänä saattanut! – Tuo verinen sali tuolla – tuo hyvä piispa – eilispäivään saakka en tietänyt puoliakaan niistä kauhistuksista, joissa tietämättäni olin läsnä!» »Älkää muistelko niitä», sanoi Durward, joka huomasi heidän puhellessaan neidon poskipäihin nousseen punan jälleen lakastuvan kelmeimmäksi kalpeudeksi. – »Älkää katsoko enää taakse, vaan lujasti eteenpäin, niinkuin sen tulee, jolla on vaarallinen polku astuttavana. Kuulkaa mitä sanon. Ludvig kuningas ei ansaitsisi mitään parempaa teiltä eikä muilta, kuin että hänet julistettaisiin siksi viekkaaksi, kavalaksi valtiovehkeilijäksi, mikä hän on. Mutta jos te ilmoitatte, että hän kehotti teitä pakenemaan – ja jos vielä lisäksi syytätte häntä siitä, että hän oli aikonut saattaa teidät De la Marck’in käsiin – niin siitä on seuraava, että kuningas menettää kruununsa ja kenties henkensäkin; ja joka tapauksessa on siitä ainakin nouseva verisin sota, mikä ikänä on raivonnut näiden molempien valtakuntien välillä.» »Ne onnettomuudet eivät saa tapahtua minun tähteni, jos vain voin sen estää», sanoi Isabella kreivitär; »ja teidän pieninkin pyyntönne saattaisi minut jo luopumaan kostostani, vaikka kostonhalulla olisikin syvemmät juuret sydämessäni. Kuinka olisi mahdollista, että tahtoisin enemmän muistella Ludvig kuninkaan häijyyttä minua vastaan, kuin teidän apuanne, jota en koskaan täydesti saa maksetuksi! – Mutta mitä minun tulee tehdä? – Jos minut käsketään läänitysherrani, Burgundin herttuan eteen täytyy minun joko vaieta tai ilmaista totuus. Edellinen olisi loukkaus herttuata vastaan, ja valheisiin te ette kuitenkaan käskene minua halventamaan kieltäni.» »En millään muotoa», vastasi Durward. »Mutta rajoittukoon todistuksenne Ludvigin suhteen siihen, minkä itse varmaan tiedätte todeksi; ja kun mainitsette mitä toiset ovat sanoneet teille, olkoon se miten luultavaa hyvänsä, älkää tuoko sitä esiin muuna kuin huhuna, varoen ettette omilla sanoillanne vahvista semmoista, jonka totuudesta ei teillä voi olla mieskohtaista tietoa, vaikka sydämessänne uskoisittekin sen aivan todeksi. Täällä koossa oleva Burgundin neuvoskunta ei voi kieltää kruunupäältä kuninkaalta sitä oikeutta, joka meidän maassamme suodaan halvimmallekin syytteenalaiselle. Heidän täytyy pitää häntä syyttömänä, kunnes syyllisyys mieskohtaisilla, riittävillä todistuksilla on näytetty toteen. Ja mitä te omalla varmalla tiedollanne ette voi vakuuttaa todeksi, siihen tarvitaan muita lujempia todistuksia, kuin sivumennessä mainitsemanne huhut.» »Kyllä minä jo luulen ymmärtäväni», sanoi Isabella kreivitär. »Jospa kuitenkin koettaisin selittää asian vielä selvemmäksi», sanoi Durward ja alkoi esittää vielä useampia selityksiä, kun luostarinkello helähti. »Kellonsoitto», virkkoi kreivitär, »on merkkinä, että meidän täytyy nyt erota – erota iäksi! – Mutta älkää unohtako minua, Durward – en minäkään koskaan unohda teitä – teidän uskollista apuanne» – – – Hän ei saanut sen enempää sanotuksi; hän vain ojensi jälleen kätensä, johon Durward taas painoi huulensa; ja Jumala tiesi kuinka kävi, mutta yritellessään irrottaa kättänsä tuli kreivitär niin lähelle rautaristikkoa, että Durward sai rohkeuden painaa jäähyväissuutelon hänen huulillensa. Nuori neito ei moittinut häntä siitä – kenties hän ei ennättänytkään sitä tehdä; sillä Crévecoeur ja Crawford, jotka seinässä olevasta reiästä olivat katselleet, kenties myös kuunnelleet kaikkea, riensivät nyt sisään, edellinen vihan vimmassa, jälkimäinen nauraen ja pidätellen kreiviä. »Pois kamariisi, nuori neito – pois kamariisi!» huusi kreivi Isabellalle, joka peitti kasvonsa hunnulla ja katosi kiireesti – »ja oikeastaan olisi sinut pantava vankikammioon vedelle ja leivälle! – Ja sinä, keikari, joka olet niin julkirohkea, onpa sekin aika tuleva, jolloin ei kuninkaitten ja valtakuntain turvallisuus riipu semmoisista kuin sinä; silloin saat kokea, mikä rangaistus sille tulee, joka uskaltaa kohottaa kerjäläissilmänsä» – – – »Hs, hs, vaiti! – Jo riittää! – hillitkää – hillitkää itseänne!» kielsi vanha lordi. »Ja sinä, Qventin, älä vastaa mitään, minä käsken sen – mene vain asuntoosi. – Eihän tässä ole noin tulisen vimman syytä, herra kreivi Crévecoeur; sen voin suoraan sanoa, kun poika ei enää voi kuulla. – Qventin Durward on yhtä jaloa sukua kuin kuningaskin, vaikk’ei yhtä rikas, sovittaakseni tähän espanjalaisen puheenparren. Hän on yhtä jaloa sukua kuin minäkin, ja minä olen sukuni päämies. Hohhoo, hyvä herra, älkää toki meidän kaltaisille puhuko rangaistuksista.» »Lordi Crawford», vastasi Crévecoeur, »näiden ulkomaalaisten palkkasoturien julkirohkeus on jo puheenparreksi tullut, ja teidän, joka olette heidän päällikkönsä, sopisi pikemmin sitä hillitä kuin vielä yllyttää.» »Herra kreivi», vastasi Crawford, »minä olen toimittanut päällikönvirkaani viisikymmentä vuotta ranskalaisilta tai burgundilaisilta neuvoja siihen tarvitsematta; ja niin aion, jos sallitte, edelleenkin tehdä, niin kauan kun tämä virka on minun hallussani.» »No, no, arvoisa lordi», sanoi Crévecoeur, »en aikonut teitä loukata. Teidän korkea sukunne ja ikänne antaa teille oikeuden hellittää närkästyksenne ohjat. Ja mitä noihin nuoriin tulee, niin minä mielelläni annan olleet ja menneet asiat anteeksi, sillä siitä minä aion pitää huolta, etteivät he koskaan enää saa tavata toisiansa.» »Älkää panko autuuttanne siitä pantiksi, Crévecoeur», nauroi vanha lordi. »Sattuuhan vuoretkin joskus yhteen, niinkuin sanotaan, miksikä ei siis kuolevaiset olennot, joilla on jalat, ja henkeä sekä lempeä, jotka voivat panna jalat liikkeelle? Tuo muisku oli jokseenkin hellää laatua, Crévecoeur! – Se on paha tulevaisuudenenne, pelkään minä.» »Te koetatte taas kiusata kärsivällisyyttäni», virkkoi Crévecoeur, »mutta ettepä saakaan sitä iloa, että näkisitte minun suuttuvan. – Kuulkaa! kellot kutsuvat jo linnaan – siellä on pelottava kokous tulossa, jonka loppupäätöksen Jumala yksin tietää.» »Yhden loppupäätöksen minäkin jo voin ennustaa», lausui vanha skotlantilainen herra, »sen nimittäin, että jos kuninkaalle yritetään tehdä väkivaltaa, niin hän ei ole kaatuva yksin eikä kostotta, joskin hänen miehiänsä on vähän ja vihollisia ylt’ympärillä. Siitä vain olen pahoilla mielin, että hänen oma ankara käskynsä on estänyt minua tekemästä varustuksia semmoisen loppupäätöksen varalta.» »Herra Crawford», sanoi burgundilainen, »semmoisten tapaturmien ennustaminen on jo varma keino niiden aikaansaamiseen. Totelkaa vain kuninkaallisen herranne käskyjä ja älkää antako aihetta väkivaltaan kovin hätäisellä tulistumisella, niin saatte nähdä, että tämä päivä on kuluva rauhallisemmin, kuin mitä te nyt luulette.» [[Luokka:Qventin Durward]] 4293 9253 2006-11-24T17:07:45Z Nysalor 5 XXXII Oikeudenistunto {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXXI Puhuttelu|XXXI Puhuttelu]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXXIII Airu|XXXIII Airu]] |otsikko=XXXII Oikeudenistunto |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Mieluummin sydän saisi tuta lemmen, : kuin silmä nähdä tyhjää mairitusta. : Oi, nouse, hyvinkin näin korkealla : on mieles, vaikk’ on polves matalalla. : Kuningas Rikhard II. Samalla kun kello ensi kertaa helähti, kutsuen neuvottelukokoukseen kaikki Burgundin suuret aatelisherrat ynnä ne harvat Ranskan päärit, joilla oli tilaisuutta olla siinä läsnä, astui Kaarle herttua Herbert kreivin tornin salin ovesta sisään, joukko henkivartijoitansa perässään, jotka olivat varustetut pertuskoilla ja sotatapparoilla. Ludvig kuningas odotti jo häntä tulevaksi; hän nousi, astui kaksi askelta herttuata vastaan ja seisahtui. Hänen vartalonsa oli nyt majesteetillinen ryhdiltänsä, johon hän aina, milloin hän piti sitä tarpeellisena, turvautui, vaikka hänen pukunsa oli halpa ja hänen tavallinen käytöksensä rahvaantapainen. Tässä tärkeässä, vaarallisessa tilanteessa kuninkaan koko olennon luja vakavuus nähtävästi vaikutti hänen vihamieheensä; Kaarle vaihtoi heti paikalla jyrkän, kiireisen astuntansa, jolla hän oli tullut sisään, sellaiseksi, mikä sopi paremmin suurelle vasallille hänen astuessaan läänitysherransa eteen. Nähtävästi oli herttua päättänyt, nyt aluksi ainakin, kohdella Ludvigia hänen korkean arvonsa mukaisilla kunnianosoituksilla; mutta samassa näkyi myös selvästi, että hänen niin tehdessään täytyi ankarasti hillitä tulista, maltitonta luonnettansa, ja että hän töin tuskin sai masennetuksi sydämessään kiehuvan vimman sekä kostonhimon. Senvuoksi, vaikka hän ulkonaisessa käytöksessään sekä johonkin määrin ainakin myös puheessaan koetti olla kohtelias ja kunnioittava, hän punastui ja vaaleni äkisti vuorotellen – hänen äänensä oli katkonainen, sorroksissa ja painunut – hänen jäsenensä vapisivat, ikäänkuin kärsimättöminä liikuntojen pakonalaisuudesta – kulmakarvat julmistuivat ja hampaat purivat huulia, niin että verta vuosi – ja jokainen silmänisku, jokainen ruumiinliike todisti, että tulisin kaikista hallitsijoista, mikä ikänä on elänyt maan päällä, nyt oli tulisemman vimman vallassa kuin koskaan ennen. Kuningas katseli tuota vimman kuohumista vakavalla, hätääntymättömällä ilmeellä. Herttuata silmiin katsoessa tuntui tosin hänen sydämessään kuoleman katkeruuden etumakua, kuoleman, jota hän pelkäsi niinkuin kaikki kuolevaiset ja varsinkin kaikki pahantekijät; mutta sittenkin oli hän, varovaisen ja taitavan perämiehen tavoin, lujasti päättänyt, ettei hän sallisi miehuutensa masentua pelosta, eikä hellittäisi ruotelia käsistään, niinkauan kun vain oli hiukkasen toivoa saada laiva taitavalla peränpitämisellä pelastetuksi. Kun siis herttua sortuneella, painuneella äänellä mutisi jotain siitä, ettei asunto täällä ollut oikein mukava, hymyili kuningas vastaukseksi ja vakuutti, ettei ollut valittamisen syytä, koska Herbert’in torni tähän saakka oli toki ollut hänelle hauskempana majapaikkana kuin eräälle hänen esi-isistään. »Vai on teille kerrottu se tarina?» virkkoi Kaarle. »Niin – oikein - täällä se murha tapahtui – mutta siihen olikin syynä se, ettei hän suostunut pukemaan munkin päähinettä päähänsä ja viettämään loppupäiviänsä luostarissa.» »Hupsupa hän oli kun olikin», vastasi Ludvig tekeytyen huolettomaksi; »sillä tavallahan hän sai osakseen marttyyrin piinallisen kuoleman, eikä hän kuitenkaan päässyt pyhäksi mieheksi.» »Minä tulin tänne», lausui nyt herttua, »pyytämään, että te, kuninkaallinen majesteetti, tulisitte valtiolliseen neuvottelukokoukseen, missä tärkeitä, Ranskan sekä Burgundin onnea koskevia asioita tulee pohdittavaksi. Tulkaa nyt heti – se on, jos niin haluatte.» »Ei, serkku kultaseni», sanoi kuningas, »älkää olko niin ylenmäärin kohtelias, että pyydätte, kun teillä on valta rohkeasti käskeä. – Neuvottelukokoukseen siis, koska se on ''teidän'' herttuaallinen tahtonne! – Meidän saattojoukkomme on jokseenkin supistunut», lisäsi hän, luoden silmänsä niihin muutamiin miehiin, jotka asettuivat taakse hänen seurakseen; »mutta teidän loistonne, serkku, saa riittää meille molemmille.» Seuraten edellä käyvää Toison d’Or’ia, Burgundin airueiden päämiestä, astuivat nyt molemmat hallitsijat ulos kreivi Herbert’in tornista ja saapuivat linnanpihalle, jonka Ludvig huomasi olevan täynnä herttuan henkivartijoita ja huoveja, komeissa puvuissaan ja täyteen sotarintamaan asetettuina. Pihan poikki astuttuansa saapuivat he neuvottelusaliin, joka oli paljon uudemmassa osassa linnaa kuin Ludvigin nykyinen asunto; ja, joskin rappiolla, oli nyt häthätää varustettu tätä juhlallista, julkista neuvottelukokousta varten. Kaksi valtaistuinta seisoi saman teltan alla, kuninkaalle aiottu oli pari porrasta korkeampi kuin se, jolla herttuan tuli istua. Noin kaksikymmentä herraa korkeimmasta aatelistosta istui arvonmukaisessa järjestyksessä valtaistuinten molemmin puolin. Ja siten, kun molemmat hallitsijat istahtivat sijoilleen, se, jonka tutkimista varten, niinhän sopii sanoa, neuvoskunta oli kokoonkutsuttu, sai ylemmän sijan ja oli esiintyvinään kokouksen esimiehenä. Luultavasti Kaarle herttua tahtoi poistaa tämän ristiriitaisen vaikutuksen sekä siitä kenties johtuvat epäilykset; sillä, sivumennen kumarrettuaan kuninkaan istuimeen päin, hän alotti keskustelun jyrkästi seuraavalla puheella: »Hyvät vasallit ja valtioneuvokset, te kyllä tiedätte, mitä häiriötä on seurannut siitä, niin hyvin isäni aikana kuin myös minun hallitessani, että vasallit aika-ajoin ovat nousseet läänitysherraansa, alamaista hallitsijaansa vastaan. Ja nykyään olemme nähneet kaikkein pelottavimman todistuksen siitä, kuinka syvälle paha jo on juurtunut meidän maassamme, kun kreivitär Isabella de Croye sekä hänen tätinsä, neiti Hameline häpeämättä pakenivat vieraaseen valtakuntaan, luopuen meidän valtamme vasalliudesta, josta heidän läänitysmaansa menetys olisi sopivin rangaistus. Ja toisen vielä pelottavamman ja surkuteltavamman todistuksen siitä olemme nähneet, kun rakas veljemme ja liittolaisemme, Lüttich’in piispa sai surmansa jumalattomien, veristen murhamiesten kädestä, ja kun kapinaan nousi tuo petollinen kaupunki, joka edellisellä kerralla tuli liian laupeasti rangaistuksi. Ja onpa meidän tietoomme tullut, että alkusyynä noihin surkuteltaviin tapauksiin ei ole ollut vain mainittujen naisten kevytmielisyys ja hupsuus sekä liian lihaviksi paisuneiden porvarien ylpeys, vaan ulkonaiset salavehkeet ja mahtavan naapurin sekaantuminen, jolta, jos hyvät teot ikänä ansaitsevat tulla samanlaisilla hyvillä teoilla palkituiksi, ei olisi Burgundin osaksi pitänyt tulla muuta kuin totista, harrasta ystävyyttä. Jos sanotussa syytöksessä nähdään olevan perää», lisäsi herttua purren hammasta ja iskien kantapäänsä permantoon, »mikäs sitten meitä estäisi – koska valta on nyt meidän käsissämme – ryhtymästä semmoisiin keinoihin, jotka lopullisesti tukkeisivat itse valtalähteen, josta kaikki nuo pahat vähä väliä ovat tulvailleet ylitsemme?» Herttua oli alkanut puheensa jonkunlaisella mielentyyneydellä; mutta lopulla hänen äänensä kiihtyi yhä kovemmaksi, ja viimeisen lauseen hän lausui tavalla, joka vapisutti kaikkia neuvonantajia ja saattoi kuninkaankin posken silmänräpäykseksi vaalenemaan. Mutta heti paikalla Ludvig kuitenkin rohkaisi jälleen mielensä, ja kääntyi nyt vuorossaan neuvoskunnan puoleen, puhuen niin sujuvasti ja tyyneesti, että herttua, vaikka hän mielellään olisi keskeyttänyt tai lakkauttanut hänen puheensa, ei saanut siihen mitään sopivaa tilaisuutta. »Korkeasukuiset Ranskan ja Burgundin herrat», lausui hän, »Pyhän Hengen ja Kultaisen Lampaannahan ritaristojen jäsenet! Koska täällä kuninkaan täytyy puhua puolestaan kanteenalaisena, niin en olisi voinut toivoa itselleni jalompia tuomareita kuin tämän aateliston parhaan kukoistuksen ja ritariston valitun loiston. Rakas serkkuni, Burgundin herttua, on vain tehnyt riitamme syyn hämärämmäksi sillä, ettei hän kohteliaisuudesta ole tahtonut selvin sanoin sitä esiin tuoda. Minulla ei ole mitään syytä semmoiseen arkatuntoisuuteen, minun tilani ei salli minun noudattaa semmoista, minä pyydän siis luvan saada puhua selvemmin. Minua, hyvät herrat – minua, laillista läänitysherraansa, sukulaistansa ja liittolaistansa vastaan tämä minun serkkuni, jonka muuten selvä järki ja parempi luonne on nyt muutamien onnettomien tapauksien tähden joutunut harhaan, tuo esiin sellaisia inhottavia syytöksiä, että minä muka olen viekotellut hänen vasallejansa uskottomuuteen, yllyttänyt Lüttich’in kansaa kapinaan ja kehottanut tuota henkipattoa Wilhelm de la Marck’ia armottomaan, jumalattomaan murhatyöhön. Ranskan ja Burgundin aatelisherrat, minun sopisi täydellä syyllä viitata tähän nykyiseen tilaani, joka kokonaan sotii semmoista syytöstä vastaan. Sillä onkohan luultavaa, että minä, niin kauan kuin minussa oli hiukkasenkin järkeä jäljellä, olisin näin ehdoin tahdoin heittäytynyt Burgundin herttuan valtaan, samalla aikaa kun taoin häntä vastaan salavehkeitä, jotka eivät voineet olla tulematta ilmi ja jotka ilmitultuaan olisivat saattavat minut, niinkuin nyt olen, täydellä syyllä vimmastuneen herttuan kostonalaiseksi. Viisaampi tähän verraten olisi senkin ihmisen teko, joka viritettyänsä tuleen sytykkeen, joka heti paikalla on räjähtävä, huolettomasti istahtaisi lepäämään ruutimiinalle. Sitä en ollenkaan epäile, etteivät jotkut konnat ole vedonneet minun nimeeni siinä joukossa, joka suoritti tuon hirmuisen ilkityön Schönwald’issa – mutta pitääkö minun olla siitä edesvastuussa, joka en ole kellekään antanut lupaa sitä käyttää? – Ja jos kaksi hupsua neitoa, suuttuneena jostakin romanttisesta syystä, pakeni minun hovini turviin, onko siitä välttämättömästi päätettävä, että he tekivät sen minun yllytyksestäni? – Tutkittakoon asiaa, niin saadaan nähdä, että kun kunniantunto ja ritarillisuus kielsivät minua lähettämästä heitä vankeina takaisin Burgundin hoviin – semmoiseen tekoon, luulenpa, ei kukaan teistä, näiden ritarikuutien jäsenistä, olisi minua kehottanut – että, sanon minä, minä valitsin lähinnä mahdollisen keinon ja lähetin heidät kunnianarvoisen kirkonisän huostaan, joka nyt on pyhänä miehenä taivaassa» – näin puhuessaan Ludvig näytti syvästi liikutetulta ja pyyhki silmiään nenäliinalla – »minä lähetin heidät, sanon minä, sellaisen miehen huostaan joka oli minun oma sukulaiseni ja vieläkin läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Burgundin herttuaan – sellaisen miehen huostaan, jonka korkea arvopaikka kirkon palveluksessa ja – voi surkeutta! monet hyvät avut tekivät erittäin soveliaaksi väliaikaiseksi suojelijaksi näille maankuljeksija-paroille sekä myös erittäin soveliaaksi välittäjäksi näiden neitojen ja heidän laillisen läänitysherransa välillä. Ainoat seikat minun serkkuni, Burgundin herttuan hiukan pintapuolisessa kertomuksessa, jotka näyttävät antavan jotain aihetta pahoihin epäluuloihin minua vastaan, selviävät siis aiheutuneen mitä rehellisimmästä, kunniallisimmasta tarkoituksesta. Ja vielä vakuutan, ettei kukaan voi tuoda esiin pienintäkään uskottavaa todistusta näiden häpäisevien syytösten tueksi, joiden tähden minun serkkuni on muuttanut ystävällisen katseensa vihamieliseksi minua kohtaan, minua, joka tulin tänne ystävän täydellä luottamuksella – ja joiden tähden hän on muuttanut tämän pitosalin oikeussaliksi sekä vierashuoneensa vankilaksi.» »Herra kuningas, herra kuningas», tokaisi herttua väliin, niinpian kuin Ludvig pysähtyi puheessaan, »että te satuitte tänne tällä hetkellä, joka soveltuu niin huonosti teidän vehkeittenne toimeenpanoon, siihen en tiedä muuta selitystä kuin sen, että se jonka alinomaisena toimena on toisten pettäminen, myös joskus saattaa aika lailla pettää itseään. Saahan insinöörikin joskus surmansa oman ruutimiinansa räjähdyksessä. – Mutta mikä tässä tulee päätettäväksi, se riippukoon kokonaan alkavasta juhlallisesta tutkinnosta. – Noutakaa kreivitär Isabella de Croye tänne!» Nuori kreivitär astui nyt sisään, nojautuen toiselta puolelta Crévecoeur’in kreivinnaan, joka puolisonsa käskystä sitä varten oli tullut tänne, toiselta puolelta Ursulalais-luostarin abbedissaan. Tytön nähtyään Kaarle herttua huusi hänelle ominaisella tylyllä äänellään ja puhetavallaan: »Vai niin, suloinen prinsessa – vai teillä, joka ette kyennyt vastaamaan silloin kun minä viime kerralla lausuin teille tosisyihin ja järkeen perustuvat käskyni – teillä oli kuitenkin yltäkyliin ilmaa keuhkoissanne jaksaaksenne juosta yhtä pitkät matkat kuin metsäkauris sen paetessa takaa-ajavia koiria. – Mitäpä te nyt arvelette tästä sievästä sopasta, minkä olette keittänyt kokoon kahden suuren hallitsijan ja kahden mahtavan valtakunnan välille, jotka kenties nyt ryhtyvät sotaan mokoman tyttöletukan tähden?» Näiden moitteitten julkeus ja Kaarlen tyly puhetapa masensivat kokonaan Isabellan rohkeuden, joka oli aikonut heittäytyä polvilleen herttuan jalkojen juureen, ja anoa että Kaarle ottaisi kaikki hänen maatiluksensa ja sallisi hänen vain hakea turvaa jostain luostarista. Nuori kreivitär seisoi liikahtamatta, niinkuin rajuilmasta säikähtynyt nainen, joka kuulee ukkosen jyrisevän joka puolella ympärillään, ja joka kerta, kun uusi jyrähdys kuuluu, pelkää salaman iskevän hänen päähänsä. Crévecoeur’in kreivinna, jonka mielenjalous oli hänen korkean sukuperänsä ja kauneutensa vertainen – jälkimäinen oli nytkin vielä, vaikkei hän enää ollut nuori, hyvin säilynyt – katsoi tarpeelliseksi sekaantua asiaan. »Herra herttua», virkkoi hän, »minun kaunis serkkuni on minun suojeluksessani. Minä tiedän paremmin kuin te, armollinen herra, millä tavalla naisia on kohdeltava, ja me poistumme heti täältä, jollette käytä ääntä ja puhetapaa, jotka soveltuvat paremmin meidän säätyymme ja sukupuoleemme.» Herttua purskahti naurunhohotukseen. »Crévecoeur», sanoi hän, »sinun laupeutesi on paisuttanut kreivinnastasi aika herran – mutta se ei ole minun asiani. – Antakaa tuoli tuolle hupsulle tyttöselle, jota vastaan en sydämessäni tunne vihaa, vaan jolle päinvastoin tahdon osoittaa mitä suurimman armon ja kunnian. – Käykää istumaan, neiti, ja kertokaa meille nyt asia kaikkia yksityiskohtiaan myöten, mikä piru riivasi teitä, kun läksitte pakoon kotimaastanne ja rupesitte tuommoiseksi retkeileväksi naikkoseksi?» Suurella vaivalla, katkaisten vähä väliä puheensa, tunnusti Isabella, että hän, kun avioliitto, johon Burgundin herttua tahtoi häntä pakottaa, oli hänelle kovin vastahakoinen, oli toivonut saavansa turvapaikan Ranskan hovissa. »Ja Ranskan kuninkaan suojan alla», sanoi Kaarle. »Siitä tietysti olitte saanut varmoja lupauksia.» »Luulinhan minä tietysti, että minulla olisi syytä siihen suojaan luottaa», vastasi Isabella kreivitär; »muuten en olisi ryhtynyt niin rohkeaan tekoon.» Kaarle loi nyt Ludvigiin sanomattoman katkeran silmäyksen, jonka kuningas kesti kuitenkin järkähtämättömällä lujuudella; vain hänen huulensa vaalenivat hiukan. »Mutta tietoni Ludvig kuninkaan lupauksista», jatkoi kreivitär hetkisen aikaa vaiti oltuansa, »olin melkein kaikki saanut täti paraltani, neiti Hamelinelta, ja hän muodosti kaikki ajatuksensa sellaisten ihmisten vakuutusten ja neuvojen mukaan, jotka, niinkuin myöhemmin olin tilaisuudessa näkemään, olivat kaikkein häijyimpiä pettureita ja uskottomimpia ilkiöitä, mitä maailmassa voi olla. Hän kertoi lyhyesti, mitä hän jälkeenpäin oli havainnut Marthon’in sekä Hairaddin Maugrabin’in kavaluudesta, ja vakuutti lopuksi, ettei hän ollenkaan epäillyt, ettei vanhempi Zamet niminen Maugrabin, joka alkuansa heitä yllytti pakoon, olisi pystynyt vaikka minkälaiseen kavaluuteen niin että aivan hyvin saattoi luulla, että hän omin luvin tekeytyi Ludvigin asiamieheksi. Nyt kreivitär kertoi vielä lyhyesti kohtaloistansa siitä hetkin, kun hän oli mennyt Burgundin rajan yli yhdessä tätinsä kanssa, aina Schönwald’in linnan valloitukseen asti ja kunnes hän oli antautunut Crévecoeur’in kreivin suojaan. Kaikki pysyivät vielä hetkisen aikaa ääneti sen jälkeen kun Isabella oli päättänyt lyhyen, katkonaisen kertomuksensa, ja Burgundin herttua tuijotti tulisilla, mustilla silmillänsä maahan, niinkuin mies, joka hakee jotain aihetta voidakseen antaa vihansa ryöpsähtää esille, mutta ei keksi täydesti riittävää, jotta se hänen omissakaan silmissään antaisi siihen syytä. »Onpa kuitenkin epäilemätöntä», virkkoi hän viimein, luoden silmänsä jälleen ylös, »että myyrä kaivelee maanalaista, pimeää käytäväänsä meidän jalkojemme alla, vaikka me, joilla sen liikunnoista on tietoa, emme voikaan selvään osoittaa, missä se liikkuu. Mutta haluttaisipa minua toki kysyä Ludvig kuninkaalta, miksikä hän soi näille neidoille sijaa hovissansa, jolleivät he tulleet sinne hänen omasta kehotuksestaan?» »En minä suonutkaan heille sijaa, serkku kulta», vastasi kuningas. »Säälistä tosin soin heille salaa hiukan aikaa apua, mutta lähetin heidät niin pian kuin mahdollista kunnon piispa vainajan, teidän liittolaisenne huostaan, sillä hänen – Jumala suokoon hänen sielullensa autuuden – oli helpompi kuin minun tai jonkun muun maallikkohallitsijan, antaa pakolaisille suojaa ja samalla kehottaa heitä täyttämään velvollisuutensa sitä liittolaishallitsijaa kohtaan, jonka alueelta he olivat paenneet. Minä rohkeasti kysyn tältä nuorelta neidolta, kohtelinko minä heitä ystävällisesti, vai eikö kohteluni päinvastoin ollut semmoinen, että he varmaan katuivat tulleensa hakemaan turvapaikkaa minun hovistani?» »Niin vähän ystävällinen te olitte, herra kuningas», vastasi kreivitär, »että minun sen johdosta täytyi epäillä olitteko todella te, herra kuningas, lähettänyt sen kehotuksen, jota ne, jotka sanoivat olevansa teidän käskyläisiänsä, vakuuttivat saaneensa teiltä. Sillä, jos he todella olisivat tehneet ainoastaan sen, mitä oli käsketty, olisi ollut vaikea sanoa teidän käytöstänne kuninkaalle, ritarille ja aatelisherralle sopivaksi.» Kreivitär, näin puhuessaan, loi kuninkaaseen katseen, joka luultavasti tarkoitti moitetta; mutta Ludvigin rintaan eivät semmoiset nuolet ollenkaan pystyneet. Päinvastoin hän hitaasti ojensi molempia käsiään ja katsoi ympäri salia, ikäänkuin voitonriemulla osoittaen, miten hyvän todistuksen hänen viattomuudestaan kreivittären vastaus oli antanut. Herttua puolestaan loi häneen silmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että hänen epäluulonsa, joskin ne olivat jossakin määrin saatetut vaikenemaan, eivät kuitenkaan olleet millään muotoa poistetut; ja sitten hän äkkiä virkkoi kreivittärelle: »Olettepas te, kaunis neitini, tuossa retkeilykertomuksessanne kokonaan unohtanut mainitsematta muutamia lempijuttuja – ohoh! joko puna poskipäihin lensi? – te olette jättänyt mainitsematta muutamia metsäritareita, jotka hetkiseksi häiritsivät teidän rauhallista kulkuanne. No niin – se seikka on tullut meidän korviimme, ja jotakin me heti aiomme sen aiheesta tehdä. – Kuulkaa, Ludvig kuningas, eiköhän olisi parasta, jotta tämä maita mantereita kuljeksiva Troijan eli Croyen Helena ei enää toistamiseen saattaisi kuninkaita tukkanuottasilla, onkia hänelle jostain sovelias aviokumppani?» Ludvig, vaikka hän tiesi mikä vastenmielinen ehdotus tästä nyt seuraisi, nyökkäsi ääneti ja pikastumatta päätään suostumukseksi Kaarlen sanoihin. Mutta tämä läheinen vaara rohkaisi taas kreivittären sydäntä. Hän hellitti Crévecoeur’in kreivinnan käsivarren, johon hän tähän saakka oli nojautunut, astui esiin ujosti, mutta arvokkaalla ryhdillä, laskeutui polvilleen herttuan valtaistuimen juureen ja rukoili häntä: »Jalo Burgundin herttua, läänitysherrani! Minä tunnustan tehneeni rikoksen, kun ilman teidän armollista lupaanne poistuin valtakunnastanne, ja olen nöyrimmästi vastaanottava sen rangaistuksen, minkä te katsotte hyväksi minulle määrätä. Minä jätän maani ja linnani teidän käsiinne, niinkuin teillä onkin oikeus vaatia, rukoilen vain, että te oman sydämenne armeliaisuudesta ja isäni muiston tähden määräisitte Croyen suvun viimeiselle perilliselle kohtuullisen summan, semmoisen, että hän sen avulla voisi lunastaa itselleen pääsyn johonkin luostariin loppuiäkseen.» »Mitä te, kuninkaallinen herra, arvelette tämän nuoren neidon anomuksesta?» kysyi herttua Ludvigilta. »Että se on nöyrä ja pyhä anomus», vastasi kuningas, »ja että se varmaankin on sen Armon vaikuttama, jota ei saa vastaanpanna eikä estää.» »Nöyrät ja alhaiset tulevat korotetuiksi», lausui Kaarle. »Nouskaa, Isabella kreivitär – minä aion teille parempaa kuin mitä te itse olette itsellenne valinnut. En aio millään muotoa ryöstää teiltä omaisuuttanne enkä alentaa arvoanne, päinvastoin aion anteliaalla kädellä kartuttaa kumpaistakin.» »Voi, armollinen herttua!» sanoi kreivitär yhä vielä polvistuneena; »juuri tätä teidän hyvänsuopaa armoanne minä pelkään vielä pahemmin kuin teidän mielipahaanne, koska te tahdotte minua pakottaa – – –.» »Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi Kaarle herttua. »Pitääkö minun joka hetki kuulla tahtoani ja käskyjäni vastustettavan? Nouse ylös, sanon minä, tyttölepsakka, ja poistu nyt täältä – kun meille tulee joutoaikaa muistella sinua, aiomme asettaa niin että – Teste-Saint-Gris! – sinun joko tulee totella tai saat kovempaa kokea!» Huolimatta näistä ankarista sanoista pysyi Isabella kreivitär yhä edelleen polvillaan ja olisi tällä itsepäisyydellään luultavasti kiihdyttänyt herttuata vieläkin tylympiin lauseisiin; mutta Crévecoeur’in kreivinna, joka paremmin tunsi hallitsijansa luonteen, sekaantui asiaan, nosti nuoren sukulaisensa maasta ja talutti hänet ulos salista. Qventin Durward käskettiin nyt saliin, ja hän astui kuninkaan sekä herttuan eteen pelottomuudella, joka oli yhtä paljon vailla ujoa jörömäisyyttä kuin ylen julkeaa uhkarohkeutta; hän käyttäytyi niinkuin hyväsukuisen, hyvin kasvatetun nuorukaisen sopi, joka osoittaa kunniaa niille, joille kunnia tulee, vaan ei kuitenkaan joudu hämille eikä säikähdy niiden läsnäolosta, joille kunniaa on osoitettava. Enoltansa hän oli saanut rahaa, niin että hän oli taas voinut hankkia skotlantilaiselle jousimiehelle kuuluvat vaatteet sekä aseet, ja hänen pulska vartalonsa sekä muotonsa soveltuivat erittäin hyvin puvun komeuteen. Hänen nuoruutensa taivutti myös koossa olevien valtaneuvosten mielen hänelle suosiolliseksi; sillä ei ollut helppo uskoa, että älykäs Ludvig olisi valinnut näin nuoren miehen valtiollisten salavehkeittensä luottamusmieheksi. Näin oli siis Ludvigilla tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monasti muulloinen, paljon hyötyä siitä, että hän niin omituisella tavalla valitsi lähettiläitänsä, iältään sekä säädyltään sellaisia, jotka kaikkein vähimmin tuntuivat olevan sopivia. Herttuan käskystä, johon myös kuningas antoi suostumuksensa, rupesi Durward kertomaan matkastansa Croyen kreivittärien kanssa aina Lüttich’in lähiseuduille saakka, esipuheeksi ilmoitettuaan, että hän oli kuninkaalta saanut käskyn saattaa mainitut neidot täydessä turvassa piispan linnaan. »Ja sinä teitkin käskyni mukaan?» kysyi kuningas. »Niin tein, kuninkaallinen majesteetti», vastasi skotlantilainen. »Sinä jätit mainitsematta erään tapauksen», muistutti herttua. »Metsässä likellä Plessis’ä karkasi kaksi kuljeksivaa ritaria teidän kimppuunne.» »Minun ei sovi muistutella eikä julistaa sitä tapausta», virkkoi nuorukainen punastuen. »Mutta ''minun'' ei sovi sitä unohtaa», virkkoi Orleans’in herttua. »Tämä nuorukainen täytti velvollisuutensa niin miehuullisesti ja suojeli hänelle uskottuja niin uskollisesti, että kauan olen sitä asiaa muistava. – Tule minun majapaikkaani, jousimies, kun tämä kokous on päättynyt, niin saat nähdä, etten ole unohtanut urhouttasi, ja samassa iloitsen, että nöyryytesi on myös sen vertainen.» »Ja tule minunkin majapaikkaani», lisäsi Dunois. »Saat minulta kypärin, sillä luullakseni olen sinulle semmoisen velkaa.» Durward kumarsi syvään molemmille, ja sitten tutkintoa jatkettiin. Kaarle herttuan käskystä näytti Qventin kirjoitetun matkaohjeen, joka oli hänelle osviitaksi mukaan annettu. »Noudatitko tätä ohjetta aivan täsmällensä, nuori soturi?» kysyi herttua. »En, armollinen herttua», vastasi Durward. »Minulla oli käsky, olkaa hyvä ja katsokaa ohjetta, kulkea Namur’in seudulla Maas-joen poikki; mutta minä pysyin vasemmalla jokivarrella, koska se oli sekä lähempi että myös turvallisempi tie.» »Ja miksikä siten poikkesit ohjeesta?» kysyi vielä herttua. »Siitä syystä, että rupesin epäilemään oppaani uskollisuutta, vastasi Durward. »Huomaa nyt tarkkaan, mitä sinulta vielä kysyn», lausui herttua. »Vastaa totuuden mukaan, äläkä pelkää kenenkään vihaa. Mutta jos rupeat juonittelemaan tai koukuttelemaan vastauksissasi, niin ripustan sinut elävältä rautakahleihin raastuvan tornin huippuun, missä saat ikävöidä kuolemaa kauan aikaa, ennenkuin se tulee sinua pelastamaan!» Syvän äänettömyyden hetki seurasi tämän jälkeen. Vihdoin viimein, suotuansa mielestään nuorukaiselle kyllin aikaa miettiä tilaansa, kysyi herttua Durward’ilta, kuka oli ollut hänen oppaansa, kenenkä kautta hän oli oppaan saanut, ja mistä syystä hän oli ruvennut häntä epäilemään? Vastaukseksi ensimäiseen näistä kysymyksistä Durward mainitsi Hairaddin Maugrabin’in, mustalaisen, nimen; toiseen hän vastasi, että Tristan Erakko oli oppaan hänelle neuvonut. Ja kolmanneksi hän kertoi, mitä oli tapahtunut franciskaanilais-luostarissa lähellä Namur’ia: kuinka mustalainen ajettiin ulos pyhästä huoneesta; ja kuinka hän itse, kun mustalaisen käytös oli herättänyt hänen epäluuloansa, hiipi Hairaddin’in jälkeen siihen paikkaan, missä hän tapasi yhden Wilhelm de la Marck’in lanzknecht’eistä; ja siellä hän kuuli heidän keskenään sopivan hänen suojansa alla matkustavien kreivittärien ryöstämisestä. »Ja nyt kuule», sanoi taas herttua, »ja taas huomautan sinua, että henkesi riippuu puheesi todenmukaisuudesta – mainitsivatko nuo konnat, että kuningas – juuri tämä Ludvig, Ranskan kuningas, oli antanut heille käskyn tuollaiseen vehkeeseen, karata saattoväen kimppuun ja ryöstää kreivittäret?» »Jos nuo hävyttömät konnat olisivatkin niin sanoneet», vastasi Durward, »niin enpä ymmärrä miten olisin voinut sitä uskoa, kun minulla oli itse kuninkaalta saatu päinvastainen käsky.» Ludvig, joka tähän asti oli kuunnellut hartaimmalla huomiolla, ei voinut olla syvästi henkeänsä vetämättä kuullessaan tämän Durward’in vastauksen, aivankuin mies, jonka rinnasta raskas paino on poistettu. Herttuan muoto ilmaisi taaskin pettynyttä toivoa ja mielipahaa. Uudelleen käyden Durward’in kimppuun hän rupesi nuorukaista vielä tyystemmin tutkimaan, kysyen eikö Durward noiden miesten salaisesta keskustelusta ollut saanut sitä käsitystä, että heidän aiottu hankkeensa oli pantu alkuun Ludvig kuninkaan suostumuksella? »Vielä kerran sanon minä, etten kuullut sanaakaan, joka antaisi minulle syytä sellaiseen päätökseen», vastasi nuorukainen, joka, vaikka hän sydämessään oli varma siitä, että kuningas ennakolta tiesi Hairaddin’in petoksesta, arveli kuitenkin uskollisuusvalansa rikkomiseksi, jos hän lausuisi ilmi omat epäluulonsa. »Ja jos ''olisinkin'' kuullut mokomain miesten semmoista väittävän, niin sanon vielä kerran, että heidän sanansa eivät minun silmissäni olisi maksaneet mitään kuninkaan omasta suusta saamieni käskyjen rinnalla.» »Oletpa kun oletkin uskollinen lähettiläs», virkkoi herttua irvistellen suutansa; »ja tohdinpa sanoa, että sinä, tottelemalla noita kuninkaan omasta suusta tulleita käskyjä, olet tehnyt hänen toiveensa tyhjäksi, josta sinulle olisikin koitunut katkera palkinto, jolleivät myöhemmin sattuneet tapaukset olisi muuttaneet sinun pässinpäistä uskollisuuttasi oivalliseksi ansiotyöksi.» »En voi käsittää teitä, armollinen herra», virkkoi Qventin Durward. »Minä en tiedä muuta, kuin että herrani, Ludvig kuningas, käski minun suojella kreivittäriä, ja että minä sen tein voimiani myöten, niin hyvin matkalla Schönwald’iin kuin myös sittemmin tapahtuneissa melskeissä. Minä käsitin kuninkaalta saadut käskyt kunniallisiksi, ja olen ne kunniallisella tavalla täyttänyt; jos ne olisivat olleet toista laatua, eivät ne olisikaan sopineet minun sukuuni ja minun kansaani kuuluvalle miehelle.» »Fier comme un Ecossais! (Ylpeä kuin skotlantilainen!)» virkkoi Kaarle, jonka mieli, vaikka hän olikin pahoillaan tästä Durward’in vastauksen laadusta, ei kuitenkaan taipunut sellaiseen vääryyteen, että hän olisi ruvennut moittimaan nuorukaisen jaloa rohkeutta. »Mutta kuulepas nyt, jousimies, kenenkä käskystä sinä, niinkuin muutamat Schönwald’ista päässeet pakolais-raukat ovat meille kertoneet, kuljit juhlasaatossa Lüttich’in katuja pitkin noiden samojen kapinoitsijain etupäässä, jotka sitten niin julmalla tavalla murhasivat maallisen hallitsijansa ja hengellisen isänsä? Ja minkälaisen puheen, sen jälkeen kuin murha oli tehty, sinä pidit, rohjeten sanoa itseäsi Ludvig kuninkaan lähettilääksi ja vaatia kuuliaisuutta noilta konnilta, jotka juuri ikään olivat tehneet niin suuren rikoksen?» »Armollinen herttua», vastasi Durward, »monet voivat todistaa, etten ''minä'' sanonut itseäni Ranskan lähettilääksi Lüttich’in kaupungissa, vaan että porvarit väkisin antoivat minulle sen nimen ja arvon, itsepäisesti huutaen, uskomatta mitään vastaväitteistäni. Sen kerroin piispan palvelijoille, kun minun viimein oli onnistunut päästä pois kaupungista, ja neuvoin heitä pitämään vaaria linnan suojelemisesta, joka neuvo, jos sitä olisi noudatettu, kenties olisi saanut seuraavan yön kauhistukset ja turmiot estetyiksi. Se sitä vastoin on aivan totta, että minä pahimpana vaaran hetkenä rohkenin käyttää minulle tyrkytetystä arvostani tulevaa vaikutusvoimaani Isabella krevittären pelastamiseksi, oman henkeni suojaksi sekä myöskin sen verran kuin mahdollista, tuon verenhimon hillitsemiseksi, joka tässä tilaisuudessa oli jo niin kauhistuttavalla tavalla tekoon puhjennut. Mutta sen sanon vielä uudestaan ja takaan sen omalla hengelläni, etten Ranskan kuninkaalta ollut saanut mitään sanaa vietäväksi Lüttich’in porvareille, vielä vähemmän käskyä yllyttää heitä kapinaan. Ja kun luultua arvoani käytin hyödykseni, tein sen samalla tavalla kuin tuommoisena hädänhetkenä epäilemättä olisin temmannut käsiini ensimäisen saapuvilla olevan kilven suojaksi muille ja itselleni, kysymättä ensin, oliko minulla oikeutta siihen kilpeen piirustettuihin vaakunakuviin.» »Ja siinä minun nuori matkakumppanini ja vankini», sanoi Crévecoeur, joka ei enää malttanut olla vaiti, »tekikin niinkuin uljaan ja älykkään miehen sopi, eikä ole oikeutta lukea tätä hänen tekoansa miksikään moitteeksi kuningas Ludvigille.» Koko tässä salissa istuvan aatelisherrojen piiristä kuului hyväksymisen mutinaa, joka iloisesti kaikui Ludvigin korviin, mutta pahasti suututti herttuaa. Hän vilkaisi vihaisesti ympäri salia, eikä kenties se mielipide, jonka hänen korkeimmat vasallinsa ja viisaimmat neuvonantajansa siten olivat ilmaisseet, olisi estänyt hänen väkivaltaista, tyrannista mielenlaatuansa puhkeamasta ilmi, jollei Comines, joka huomasi uhkaavan vaaran, olisi sitä väistänyt sillä, että hän äkkiä ilmoitti airueen tulleen Lüttich’istä. »Airutko kankurien ja naulaseppien puolelta!» huudahti herttua. –»Mutta päästäkää hänet heti sisään. Neitsyt Maaria auttakoon; – koetetaanpa airueelta saada vähän selvempiä tietoja hänen herrojensa toiveista ja hankkeista, kuin mitä tämän nuoren ranskalais-skotlantilaisen jousimiehen näkyy tekevän mieli minulle kertoa!» [[Luokka:Qventin Durward]] 4294 9254 2006-11-24T17:07:52Z Nysalor 5 XXXIII Airu {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXXII Oikeudenistunto|XXXII Oikeudenistunto]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXXIV Mestaus|XXXIV Mestaus]] |otsikko=XXXIII Airu |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Ariel. Kuules ulvontaa! : Prospero. Hätyytä hyvin heitä! : Myrsky. Läsnäolevat herrat tekivät tilaa ja osoittivat sangen suurta uteliaisuutta nähdäksensä tuota airuetta, jonka kapinalliset lüttichiläiset olivat uskaltaneet lähettää ylpeän, heille silmittömästi suuttuneen Burgundin herttuan puheille. Pitää näet muistaa, että siihen aikaan ainoastaan itsenäisillä hallitsijoilla oli tapana juhlallisissa tiloissa lähettää varsinaisia airueita toinen toisensa luo; aatelisherrat käyttivät vain poursuivant’eja, oppilaita tässä ammatissa. Huomattakoon myös, että Ludvig XI, joka ylimalkaan ylenkatsoi kaikkea sitä, josta ei ollut todellista voimaa tai hyötyä, peittämättä pilkkasi airueita sekä vaakunatiedettä, »noita punaisia, sinisiä, ja vihriäisiä viiruja ynnä muita koruja»; mutta hänen toisenluontoinen, ylpeä riitaveljensä, Kaarle sitä vastoin piti näitä menoja sangen suuressa arvossa. Airut, joka nyt tuotiin molempien hallitsijain eteen, oli puettu tabard’iin eli takkiin, johon hänen herransa vaakuna oli ommeltu; eninten kaikesta pisti silmään metsäkarjun pää, vaakunatiedettä ymmärtävien mielestä kuitenkin pikemmin koreasti kuin säännönmukaisesti tehty. Muu puku – airueen puku oli muulloinkin luonnostaan kirjava – oli ylenmäärin koristettu pitseillä, tikkauksilla sekä kaikenlaisilla hetaleilla; ja sulkatupsu lakissa oli niin korkea, kuin olisi sen tarkoituksena ollut lakaista lakea. Sanalla sanoen, airueen puvun tavallinen loistava komeus oli tässä liioiteltu ja naurettavan koreaksi tehty. Metsäkarjun pää ei ollut kuvattu vain kaikkiin mahdollisiin kohtiin, mutta lakkikin oli metsäkarjun pään muotoinen, josta hurmeinen kieli ja veriset hampaat pistivät ulos. Airueen ulkomuoto ilmaisi osittain uhkarohkeutta ja pelkoa; hän näytti mieheltä, joka on käynyt vaaralliseen toimeen, ja tietää, ettei hän muun kuin rohkeuden avulla voi päästä siitä eheänä. Sama pelon ja julkeuden sekoitus ilmeni myös siinä tavassa, jolla hän tervehti, ja ylimalkaan oli koko hänen käytöksensä naurettavan kömpelöä, aivan vastoin airuitten tapaa, joilla niin usein oli tilaisuutta olla kruunupäisten hallitsijain puheilla. »Kukas sinä olet, pirun nimeen?» näillä sanoilla tervehti Kaarle Rohkea tätä eriskummallista lähettilästä. »Minä olen Rouge-Sanglier», vastasi airut, »airut Wilhelm de la Marck’in palveluksessa, joka Jumalan armon ja tuomiokapitulin vaalin nojalla on nyt tullut Lüttich’in hallitsevaksi piispaksi.» »Haa!» huusi Kaarle. Mutta hilliten nousevaa vihaansa hän käski airueen jatkaa. »Ja puolisonsa, korkea-arvoisen kreivitär Hameline de Croyen perintöoikeuden nojalla Croyen kreivi ja Bracquemont’in herra.» Hämmästyen sitä uhkarohkeutta, jolla näitä arvonimiä ''hänen'' kuullessaan lausuttiin, Kaarle herttua kävi aivan mykäksi. Ja airut, joka epäilemättä luuli näiden komeiden sanojen julistamisella tehneensä hyvän vaikutuksen, alkoi nyt ilmoittaa asiaansa. »Annuncio vobis gaudium magnum (ilmoitan teille suuren ilon)», lausui hän. »Herrani puolesta teen teille, Kaarle, Burgundin herttua ja Flanderin kreivi, tiedoksi, että hän pian toivoo saavansa Pyhältä Isältämme Roomassa lupakirjan, jonka nojalla hän aikoo, valittuaan itselleen jonkun sopivan apulaisen ad sacra (hengellisiä asioita varten), samalla toimia hallitsevana piispana sekä Croyen kreivinä.» Burgundin herttuan suusta, joka kerta kun airut pysähtyi, pääsi vain joku huudahdus, mutta ei muuta vastausta; ja näiden huudahdusten ääni ilmaisi, että vaikka hän olikin hämmästynyt ja suuttunut, hän kuitenkin tahtoi kuulla kaikki, ennenkuin uskalsi vastata. Ja vieläpä suureksi ihmeeksi kaikille läsnäoleville, hän hillitsi tavalliset äkilliset, väkivaltaiset liikkeensäkin, istuen vain hiljaa, peukalon kynsi puristettuna hampaita vasten – siten hän kernaasti teki kuunnellessaan tarkasti – ja silmät maahan luotuna, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut näyttää niissä kenties hehkuvaa vihan tulta. Lähettiläs jatkoi siis rohkeasti ja häpeämättä sanottavaansa. –»Lüttich’in hallitsevan piispan, Croyen kreivin nimessä vaadin siis, että te, Kaarle herttua, luovutte kaikista vaatimuksistanne vapaaseen, keisarilliseen Lüttich’in kaupunkiin nähden ja sekaantumisiin sen asioihin, joihin te tätä ennen, Ludvig Bourbon vainajan, entisen kelvottoman piispan avulla olitte ryhtynyt.» »Haa!» huudahti taas herttua. »Myöskin vaadin, että annatte pois ne liput, kolmekymmentäkuusi luvultansa, jotka te väkisin olette ryöstänyt mainitulta kaupungilta – että te korjaatte ne muurinrikot sekä uudelleen rakennatte ne vallitukset, jotka te tyrannin tavoin olette hävittänyt – ja että te myönnätte herralleni Wilhelm de la Marck’ille hallitsevan piispan arvon, koska hän on siksi laillisesti valittu vapaassa kanunkien kokouksessa, josta tässä saatte nähdä pöytäkirjan.» »Joko puheesi loppui?» kysyi herttua. »Ei vielä», vastasi lähettiläs. »Minun tulee vielä, saman korkeasukuisen, korkea-arvoisen hallitsevan piispan ja kreivin puolesta vaatia, että te paikalla poistatte väkenne Bracquemont’in linnasta sekä muista Croyen kreivikuntaan kuuluvista linnoitetuista paikoista, olkoon väki asetettu niihin neiti Isabellan nimessä, joka nimittää itseänsä Croyen kreivinnaksi, tai omassanne, tai kenenkä muun nimessä hyvänsä – ja näin pysyköön asia, kunnes keisarilliset valtiopäivät ovat saaneet kysymyksen ratkaistuksi, eikö mainittu läänitysmaa, jus emphyteusis nimisen oikeuden mukaan, ole pikemmin tuleva kreivi vainajan sisarelle, armolliselle neiti Hamelinelle, kuin sanotun kreivin tyttärelle.» »Sinun herrasi on perinoppinut mies», sanoi herttua. »Mutta», jatkoi airut, »minun pyhänarvoinen ja korkeastivapaasukuinen herrani, piispa ja kreivi, tahtoo kuitenkin, sen jälkeen kun kaikki muut riidanaiheet Burgundin ja Lüttich’in välillä ovat sovitetut, määrätä neiti Isabellalle hänen arvonsamukaisen vuosirahan.» »Hän on jalomielinen ja huoltapitävä», virkkoi herttua aina samalla äänellä. »No, niin totta kuin narri parkakin on rehellinen mies!» kuiskasi Le Glorieux Crévecoeur’in kreivin korvaan, »mielemmin tahtoisin olla eläinruttoon kuolleeseen lehmän nahkaan puettuna, kuin tuon hupsun kirjavissa vaatteissa! Tekeehän mies rukka aivankuin humalainen, jonka silmät vain näkevät vereksiä pulloja, huomaamatta kuinka suuren numeron krouvari jo liidulla kirjoittaa tiskin takaiselle taululle.» »Joko nyt pääsit loppuun?» kysyi herttua airueelta. »Vielä yksi sana lisään», vastasi Rouge Sanglier, »yllämainitulta korkeastivapaasukuiselta ja pyhänarvoiselta herraltani hänen kunnianarvoisen ja luotettavan liittolaisensa, Kaikkein Kristillisimmän Ranskan kuninkaan suhteen –.» »Haa!» huusi herttua tulisemmalla äänellä kuin tähän saakka ja kavahtaen ylös; mutta heti hän jälleen hillitsi itsensä ja istahti kuuntelemaan. »Jonka Kaikkein Kristillisimmän kuninkaan korkean persoonan te, Burgundin Kaarle, niinkuin huhu kertoo, olette vanginnut aivan vastoin velvollisuuttanne Ranskan kruunun vasallina sekä kristillisten hallitsijain välillä tavallista sanan pyhänäpitämistä. Ja senvuoksi yllämainittu korkeastivapaasukuinen ja pyhänarvoinen herrani käskee teitä minun suuni kautta heti paikalla päästämään vapauteen hänen kuninkaallisen ja Kaikkein Kristillisimmän liittolaisensa, tai muussa tapauksessa hän lähettää teille sotaanvaatimuksen, jota minun tulee teille julistaa.» »Joko nyt olet lopussa?» kysäsi herttua. »Olen», vastasi airut, »ja odotan teidän vastaustanne, armollinen herttua, siinä toivossa, että saan semmoisen vastauksen, joka on kristittyjen verta säästävä.» »Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua – mutta, ennenkuin hän enempää sai suustansa, kavahtikin Ludvig ylös ja sekaantui puheeseen niin majesteetillisellä, niin mahtavalla äänellä, ettei Kaarle voinut häntä keskeyttää. »Älkää panko pahaksi, rakas burgundilais-serkkuni», virkkoi kuningas, »mutta me vaadimme tässä ensimäisenä suunvuoroa, kun tuolle hävyttömälle lurjukselle on vastattava. – Kuules, airut, vai mitä lajia sinä lienetkin, vie sellainen sana tuolle valapatolle ja murhamiehelle, Wilhelm de la Marck’ille, että Ranskan kuningas pian on saapuva Lüttich’in edustalle rakkaan sukulaisvainajansa, Ludvig Bourbon’in jumalatonta murhaajaa rankaisemaan, ja että hän aikoo hirtättää De la Marck’in elävältä sen vuoksi, että sinun herrasi on ollut siksi hävytön, että hän on nimittänyt meitä liittolaisekseen sekä saastuttanut meidän kuninkaallista nimeämme kelvottoman lähettiläänsä suulla.» »Ja minun puolestani lisää kaikki sanat», virkkoi Kaarle, »joita hallitsijan ikänä sopii lähettää julkiselle rosvolle ja murhamiehelle. – Ja nyt pois täältä! – Vaan ei, viivy vielä. – Ei yksikään airut ole ikänä palannut Burgundin hovista, saamatta syytä huutaa: ’Oi sitä anteliaisuutta!’ – Löylyttäkää hänen selkäänsä kunnes luut tulevat näkyviin!» »Älkää pahaksi panko, armollinen herttua», muistuttivat Crévecoeur ja D’Hymbercourt yhdestä suusta, »mutta onhan mies airut ja siis ammattinsa etuoikeuksien suojan alainen.» »Oletteko te, hyvät herrat, virkkoi herttua, »semmoisia pölkkypäitä, että teidän mielestänne puku tekee miehen siksi tai täksi? Näenhän minä tuon lurjuksen vaakunakuvista, ettei hän ole muuta kuin petturi. Astukoon Toison d’Or esiin ja tutkikoon häntä meidän kuullen.» Vaikka luonnostaan hävytön, kalpeni nyt kuitenkin Ardennien vuoriston Metsäkarjun lähettiläs, ja hänen vaalenemisensa näkyi, vaikka hän olikin poskiaan hiukan maalannut. Toison d’Or, joka, niinkuin ennen mainittu, oli herttuan ylimäinen airut, astui esiin juhlallisen näköisenä, niinkuin mies, joka pitää virkaansa arvossa, ja kysyi virkaveljeltänsä, missä opistossa hän oli tietonsa saanut? »Olen saanut kasvatukseni poursuivant’ina Regensburg’in vaakunatieteellisessä opistossa», vastasi Rouge Sanglier, »ja olen saanut Ehrenhold’in diplomikirjan samaiselta oppineelta veljeskunnalta.» »Paremmasta lähteestä ette olisikaan voinut saada oppianne», virkkoi Toison d’Or, kumartaen vielä syvemmin; »ja jos, totellen armollisen herttuani käskyä, olen niin rohkea ja rupean keskustelemaan teidän kanssanne meidän jalon tieteemme salaisuuksista, niin en toivokaan voivani antaa, vaan ainoastaan saada tietoja.» »Asiaan vaan», käski herttua kärsimättömästi. »Jätä jo kursastelemiset ja tuo esiin joku kysymys, joka tutkii hänen taitoaan.» »Häväistystä olisi, jos kunnianarvoisen Regensburg’in opiston oppilaalta kysyisin vaakunatieteen tavallisia termejä», virkkoi Toison d’Or; »mutta voinpahan loukkaamatta pyytää Rouge Sanglier’iä virkkamaan, tunteeko hän tieteemme vähemmän tunnettuja, salaisia sanoja, joilla oppineemmat kuvannollisesti ja ikäänkuin vertausten välityksellä ilmaisevat toisillensa, mitä muille ihmisille annetaan tiedoksi vain tavallisella kielellä, jota vaakunatieteen ensimäisiä alkeita oppiessa käytetään.» »Ymmärrän minä toista vaakunatieteen lajia yhtä hyvin kuin toistakin», vastasi Rouge Sanglier rohkeasti; »mutta saattaa olla, ettei meillä Saksassa käytetä samoja termejä kuin teillä Flanderissa.» »Voi kummaa, kun te näin puhutte!» sanoi Toison d’Or. »Onhan meidän jalo tieteemme, itse aatelisuuden kunnia ja jalomielisyyden kukka, aivan sama yli koko kristikunnan, sekä saraseenit että maurilaiset sen tuntevat ja pitävät arvossa. Pyytäisin siis teitä kuvaamaan mitä vaakunaa hyvänsä taivaallisen kuosin mukaan, se on kiertotähtiä myöten.» »Kuvatkaa se itse kuinka ikänä tahdotte», vastasi Rouge Sanglier. »En minä viitsi tuommoisia narrinkonsteja tehdä käskyn mukaan, niinkuin apina, jota käsketään kiipeämään.» »Näytä hänelle joku vaakuna ja selittäköön hän sen omalla tavallansa», käski herttua, »ja jollei hän sitä osaa, niin lupaan, että hän saa koko selkänsä täyteen kelta-sini-mustia vaakunaviiruja.» »Katsokaa tässä», lausui Burgundin airut ottaen taskustansa esiin pergamenttikäärön, »on pergamentti, johon olen oman puuttuvaisen tietoni mukaan, noudattaen muutamia mielestäni oikeita sääntöjä, kuvannut vanhanaikuisen vaakunan. Olkoon nyt virkaveljeni, jos hän todella on saanut oppinsa kuuluisassa Regensburg’in opistossa, niin hyvä ja selittäköön sen asianmukaisilla sanoilla.» Le Glorieux, jota tämä keskustelu suuresti näytti huvittavan, oli nyt tunkeutunut aivan airuiden lähelle. »Annas kun autan sinua, veli veikkoseni» virkkoi hän Rouge Sanglier’lle, joka toivottomana tuijotti pergamenttiin. »Tämä tässä, hyvät herrat ja ritarit, merkitsee kissaa, joka tirkistää ulos maitokamarin ikkunasta.» Tämä kokkapuhe nostatti naurun, joka tavallansa oli Rouge Sanglier’lle eduksi, sillä se saattoi Toison d’Or’in, joka tuosta piirroksensa pilkkaamisesta suuttui, selittämään, että se oli vaakuna, jonka Ranskan kuningas Childebert otti omakseen vangittuaan Burgundin kuninkaan Gandemar’in; siinä nimittäin näkyi vangitun hallitsijan vaakunakuva, tiikerikissa, rautaristikon takana. »Vannonpa narrinkeppini kautta», tokaisi Le Glorieux, »että jos kissa kuvaa Burgundia, niin se tällä hetkellä on rautaristikon edessä eikä takana.» »Se kyllä on totta, veitikka veikkoseni», nauroi Ludvig, kun muut läsnäolijat, itsepä Kaarlekin, näyttivät olevan hämillään tästä liian suorasta leikkipuheesta. »Kas tässä kultakolikko siitä, että tämän alkuaan niin surullisen vakavalta näyttävän asian käännät iloiseksi leikiksi, jommoisena se, toivon minä, nyt onkin pysyvä.» »Pidä suusi, Le Glorieux», käski herttua, »ja sinä Toison d’Or, joka olet liian perinoppinut, jotta puhettasi voisi ymmärtää, käypäs vähän syrjemmäksi – ja tuokaa tuo konna vähän likemmäksi. – Kuules, sinä lurjus», tiuskasi hän nyt tylyimmällä äänellänsä, »tiedätkö kullan ja hopean erotuksen muutenkin paitsi kun ne kolikkoina astuvat silmiesi eteen?» »Jumalan tähden, arvollinen herttua, armahtakaa minua! – Jalo Ludvig kuningas, puhukaa puolestani!» »Puhu vain sinä itse puolestasi», käski herttua. – »Sanalla sanoen, oletko airut vai etkö?» »Vain tällä kertaa», tunnusti ilmisaatu petturi. »No, pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua, luoden karsaasti silmänsä Ludvigin puoleen. »Enpä tunne yhtään kuningasta – yhtään aatelisherraakaan – paitsi ''yhtä'' – joka näin olisi häväissyt tätä jaloa tiedettä, kuninkuuden ja aatelisuuden kulmakiveä! – paitsi kuningasta, joka lähetti Englannin Edvard’in luo passarin airueen valepuvussa.» »Semmoinen vehke», sanoi Ludvig nauraen tai ainakin ollen nauravinaan, »oli ainoastaan semmoisessa hovissa luvallinen, missä ei siihen aikaan käytetty mitään airuita, ja semmoisessa tilaisuudessa, milloin hätä käski. Mutta vaikka sellainen teko saattoi käydä laatuun tuolle typerälle, paksupäiselle saarelaiselle, niin ei kukaan, jolla on hiukankin viisaammat aivot kilin metsäkarjulla, olisi yrittänyt tuommoista kepposta tässä sivistyneessä Burgundin hovissa.» »Olkoonpa hän tullut vaikka mistä», ärjyi herttua kiivaana, »täältä hän ei eheänä palaa takaisin. – Kuulkaa! – Viekää hänet torille! – löylyttäkää häntä hevossuitsilla ja koirapiiskoilla, kunnes takki repaleina roikehtii. – Punaisen Metsäkarjun<ref>Rouge-Sanglier merkitsee punaista metsäkarjua.</ref> kimppuun! – hei, hei! – halloo, halloo!« Neljä, viisi suurta metsäkoiraa, semmoista, joita Rubens ja Schneiders yhteisissä metsästyskuvissaan ovat maalanneet, kuulivat heille tutut herttuan loppuhuudot ja rupesivat haukkumaan sekä ulvomaan, aivan kuin olisi joku metsäkarju juuri saatu makuusijaltaan liikkeelle. »Pyhä risti!» huudahti Ludvig, joka oli kerkeä yhtymään tähän vaaralliseen serkkunsa mielijohteeseen. Koska tuo aasi on metsäkarjun taljaan pukeutunut, niin tekisi mieleni usuttaa koirat hänen kimppuunsa, kunnes hän pujahtaisi jälleen ulos tuosta valenahastaan.» »Oikein! Oikein!» huudahti Kaarle herttua, jonka hetkellisen mielialan mukainen tämä mielijohde oli – »niin tehdäänkin! – Päästäkää koirat irti! – Hei Talbot! Hei Beaumont! – Juoksuttakaamme häntä linnan ovelta itäportille asti!» »Tottahan te, armollinen herttua, kuitenkin kohtelette minua niinkuin muitakin metsänotuksia», virkkoi mies, »ja suotte minulle kohtuullisen ennakkomatkan?» »Sinä olet vain käärmeen sukua», sanoi herttua, »ei siis metsästyslait sinuun koske, puustaavin mukaan lukien. Mutta sittenkin saat kuusikymmentä kyynärää ennakkomatkaa, jollei muun niin verrattoman hävyttömyytesi vuoksi. – Ylös, ylös, hyvät herrat! – Lähdetään katsomaan sitä pyyntiä!» – Ja neuvottelukokous hajosi, kaikki riensivät, molemmat hallitsijat etumaisena, katsomaan Ludvig kuninkaan ehdottamaa armotonta huvitusta. Rouge Sanglier oli oivallinen metsänotus; pelon lentimet apunaan, kintuillaan kymmenkunta julmaa metsäkarjukoiraa, jotka torvien torahtelemisista sekä metsästäjien hoilauksista kiihtyivät vielä julmemmiksi, hän kiiti nopeana kuin tuuli, ja olisipa hän, jollei pitkä airueentakki – pahin mahdollinen vaate juoksijalla – olisi ollut hänelle haitaksi, kenties jättänytkin koirat jälkeensä. Kerran tai kaksi hän teki myös polvia, joita katsojat kehuivat hyvin taitaviksi. Ei muuten näyttänyt yksikään, ei edes Kaarlekaan, olevan niin mielissään tästä pyyntihuvista, kuin Ludvig kuningas, osaksi valtiollisista syistä, osaksi myös senvuoksi, että kaiken inhimillisen piinan näkeminen, jos se ilmaantui naurettavassa muodossa, oli hänelle varsin suureksi huviksi. Hän nauroi, niin että vedet silmistä pursuivat, ja ihastuksensa innossa hän tarttui kiinni herttuan takkiin, ikäänkuin hakien siitä tukea. Herttua puolestaan, jota asia yhtä paljon huvitti, laski toisen käsivartensa kuninkaan kaulan ympärille; ja näin he nyt tässä seisoivat sovinnollista yksimielisyyttä ja likeistä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa, joka oli aivan perinvastainen heidän äskeiselle välilleen. Vihdoinpa viimein nopsuuskaan ei enää voinut pelastaa vale-airutta takaa-ajavien koirien kynsistä; ne saavuttivat hänet, tempasivat maahan ja olisivat luultavasti kuristaneet hänet kuoliaaksi, jollei herttua nyt olisi huutanut: »Lyökää koiria ja vetäkää hännästä! lyökää ja vetäkää hännästä! – Ottakaa pois koirat! – Hän on juossut aika miehen lailla, ja vaikkei hän lopulla olekaan huvittanut meitä tappelullaan koiria vastaan, niin en tahdo nähdä häntä surmattavan.» Useat metsänvartijat riensivät siis koiria poistempaisemaan; pian olivat he jo saaneetkin muutamat niistä vitjoihin ja ajoivat vielä takaa toisia, jotka juoksivat katuja pitkin, ilolla ja voitonriemulla heilutellen hampaissaan värjätyn ja ommellun veran repaleita, jotka olivat repeytyneet siitä airueentakista, johon tuo onneton raukka kovaksi onneksensa oli pukeutunut. Juuri tällä hetkellä, kun herttuan mieli oli yhä kiintyneenä siihen, mitä hän edessään näki, niin ettei hän ollenkaan huomannut mitä hänen takanaan puhuttiin, kuiskasi Olivier le Daim, hiivittyään kuninkaan luo, hänen korvaansa: »Se on mustalainen, Hairaddin Maugrabin – ei olisi hyvä, jos hän pääsisi herttuan puheille.» »Hänen tulee kuolla», kuiskasi Ludvig vastaan; »kuolleet eivät kieli.» Heti sen jälkeen Tristan Erakko, jolle Olivier oli saattanut sanan, astui kuninkaan ja herttuan eteen, ja virkkoi tavallisella jyrkällä puhetavallaan: »Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja armollinen herttua, mutta onpa tuo otus tuossa minun omani ja minä vaatisin sitä – se on merkitty minun merkkiraudallani – liljakukka on poltettu hänen olkapäähänsä, niinkuin kaikki voivat nähdä. – Hän on tuttu konna, on murhannut kuninkaan alamaisia, ryöstänyt kirkkoja, häväissyt neitosia, ampunut metsäkauriita kuninkaan metsässä – – –.» »Jo välttää, jo välttää», keskeytti hänet Kaarle herttua, »onpa hän kun onkin minun kuninkaallisen serkkuni omaisuutta monestakin hyvästä syystä. Mitä te, kuninkaallinen majesteetti, aiotte hänelle tehdä?» »Jos hän jätetään minun valtaani», vastasi kuningas, »aion saada hänet oppimaan ainakin yhden vaakunatieteen säännön, jossa taidossa hän on niin oppimaton aion hänelle käytännöllisesti opettaa, mitä vaakunoissa ''ristikkäin pantu puu'' merkitsee, josta solmunuora roikkuu.» »Ja se vaakuna ei tule hänessä riippumaan, vaan hän vaakunassa – niin, antakaa hänet vain Tristan kumminne oppiin – hänhän on perinoppinut professori semmoisissa salatieteissä.» Näin vastasi herttua, purskahtaen pahanääniseen nauruun oman kokkapuheensa johdosta, ja Ludvig yhtyi nauruun niin hartaasti, ettei hänen riitaveljensä voinut olla ystävällisesti häneen katsahtamatta ja virkkamatta: »Voi Ludvig, Ludvig! Jospa kuitenkin olisit yhtä uskollinen kuningas kuin iloinen seurakumppani! Johtuupa minulle kun johtuukin aina välistä mieleen nuo iloiset päivät, joita me olemme yhdessä viettäneet.» »Kyllä ne päivät saadaan uudestaan koittamaan, kunhan te vain tahdotte», virkkoi Ludvig. »Kyllä minä suostun kaikkiin kohtuullisiin ehtoihin, joita te tässä nykyisessä tilassa ollessani suinkin kehtaatte minulta vaatia, saattamatta itseänne koko kristikunnan suuhun. Ja että lupaukseni myös aion pitää, vannon tämän pyhän jäännöksen kautta, jota minulle on suotu armo aina kantaa kaulassani, nimittäin Vapahtajan oikean ristinpuun palasen kautta.» Näin sanoen hän otti esille pienen kultaisen rasian, joka kultaisilla vitjoilla oli ripustettu hänen kaulaansa paidan päälle, ja suudeltuaan sitä hartaasti hän jatkoi: »Ei ole koskaan mikään väärä vala tullut vannotuksi tämän perinpyhän jäännöksen kautta, josta ei olisi seurannut kostoa ennen vuoden loppua.» »Ja kuitenkin», muistutti herttua, »juuri tuon saman esineen kautta te vannoitte minulle ystävyyttä Burgundista lähtiessänne, ja sittenkin te pian sen jälkeen lähetitte Rubempré’n bastardin minua murhaamaan tai väkisin ryöstämään.» »No, no, serkku kulta, johan te uudestaan lämmitätte vanhoja riidanaiheita», sanoi kuningas; »mutta siinä asiassa, sen vakuutan teille, olette ihan harhatiellä. – Sitäpaitsi en silloin vannonutkaan ''tämän'' pyhän jäännöksen kautta, vaan oli minulla toinen palanen oikeasta ristinpuusta, Turkin sultaanilta saatu, jonka voima luultavasti oli heikontunut pitkällisen olonsa kautta uskottomien käsissä. Ja eikö Yhteisen Edun liittokunta juuri sinä vuonna nostanut sotaa minua vastaan? Ja eikö burgundilais-armeija, johon kaikki Ranskan kruunun suuret vasallit olivat liittäytyneet, majaillut St. Denis’ssä? Ja eikö minua pakotettu antamaan Normandiaa läänitysmaaksi veljelleni? – Voi Herra Jumala, varjele meitä valan rikkomisesta, kun se näin kalliin pantin kautta on vannottu!» »Hyvä on, serkku», vastasi herttua. »Kylläpä uskon, että te silloin saitte kokea, kuinka tarpeellista on pitää sanansa. – Ja nyt kerrassaan: sanokaa viekkaudetta ja mutkittelematta – tahdotteko pitää lupauksenne ja tulla kanssani rankaisemaan tuota murhamiestä De la Marck’ia sekä lüttichiläisiä?» »Minä aion marssia heitä vastaan Ranskan armeijan ja nostoväenkin kanssa, Oriflamme-lipun liehuessa.» »Ei, ei», epäsi herttua, »se olisi enemmän kuin tarvitsen tai kuin edes uskallan sallia. Kun vaan tuotte skotlantilaiset henkivartijanne sekä parisataa peistä lisäksi, niin ne näyttävät kyllin, että te omasta vapaasta tahdostanne olette mukana. Suuri armeija voisi – – –» »Todella tehdä minut vapaaksi, niinhän te tarkoitatte, serkku kulta?» keskeytti häntä kuningas. »No, hyvä on, määrätkää te vain seuralaisteni luku.» »Ja jotta tuo toinen kaunoinen eripuraisuuden aihe väliltämme katoaisi, te suostutte kreivitär Isabella de Croyen avioliittoon Orleans’in herttuan kanssa?» »Serkku kulta», vastasi kuningas, »te koettelette, kuinka pitkälle minun kohteliaisuuteni ulottuu. Herttua on minun tyttäreni Johannan kihlattu sulhanen. Olkaa jalomielinen – luopukaa siitä vaatimuksesta, ja puhutaan mielemmin kaupungeista Sommejoen varrella.» »Niistä saavat minun valtaneuvokseni keskustella teidän kanssanne, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Kaarle; »minä itse huolin vähemmän rajojeni laajennuksesta kuin tehtyjen vääryyksien hyvittämisestä. Te olette sekaantunut minun ja vasallieni välisiin asioihin, ja teidän mielenne, armollinen kuningas, teki muka määrätä, kenellekä yksi Burgundin hoitotytär oli tuleva. Teidän tulee nyt antaa tämän tytön käsi eräälle teidän omista sukulaisistanne, koska te siihen asiaan olette sekaantunut – muuten meidän keskustelumme on lopussa.» »Jos sanoisin sen kernaasti tekeväni», vastasi kuningas, »niin ei sitä kukaan uskoisi. Arvatkaa siis tästä, serkku kulta, miten kernaasti haluan olla teille mieliksi, kun minä, joskin varsin vastahakoisesti, sanon, että minun oma vastenmielisyyteni ei ole oleva esteenä tuolle ehdottamallenne avioliitolle siinä tapauksessa että molemmat asianomaiset ovat siihen taipuvaiset ja että paavilta saadaan lupa entisen kihlauksen rikkomiseen.» »Kaikki muu tulee helposti sovitetuksi meidän ministeriemme kautta», virkkoi herttua, »ja me tulemme jälleen rakkaiksi serkuksiksi ja hyviksi ystävyksiksi.» »Kiitos Jumalalle!» lausui Ludvig, »joka, pitäen hallitsijain sydämiä kädessänsä, armollisesti taivuttaa ne armoon ja laupeuteen, niin että ihmisveren vuodatus estyy. – Olivier», lisäsi hän salaa korvaan suosikillensa, joka aina liikkui lähellä häntä, niinkuin palvelushaltija noidan ympärillä, »kuule – käske Tristan’in joutuun lopettaa tuo mustalaiskarkuri.» <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4295 9255 2006-11-24T17:07:58Z Nysalor 5 XXXIV Mestaus {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXXIII Airu|XXXIII Airu]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXXV Kunniapalkinto|XXXV Kunniapalkinto]] |otsikko=XXXIV Mestaus |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Ma vien sun lehtoon vihantaan, : joss’ itse valita saat puun. : Vanha laulu. »No kiitos, kunnia Jumalalle, joka soi minulle nauramisen sekä toisten naurattamisen lahjan, ja häpeä sille tyhmälle pässinpäälle, joka pitää hovinarrin virkaa halpana! Tämä leikki tässä, vaikkei juuri kaikkein sukkelimpia – käyneepä se kuitenkin laatuun, koska se on kahta kruunupäätä hallitsijaa huvittanut – tämä leikki, sanon, on tehnyt enemmän Ranskan ja Burgundin välisen sodan estämiseksi, kuin sata valtiollista syytä.» Näin puhui Le Glorieux, kun viime luvussa kerrotun sovinnon johdosta burgundilaiset vartijat käskettiin pois Peronnen linnasta, kuningas muutettiin pahanmaineisesta kreivi Herbert’in tornista toiseen asuntoon, ja sekä ranskalaisten että burgundilaisten suureksi iloksi Kaarle herttuan ja hänen läänitysherransa väli jälleen ainakin päältä päin nähden oli muuttunut luottamukselliseksi ja ystävälliseksi. Sittenkin jälkimäinen selvästi huomasi vielä olevansa epäluulonalainen, vaikka tosin häntä kohdeltiin juhlallisella kunnioituksella; mutta viisaasti kyllä hän ei ollut siitä tietävinään, tekeytyen aivan huolettomaksi. Sillä välin, niinkuin useinkin tapahtuu tämmöisissä tilaisuuksissa, kun asianomaiset pääriitaveljekset ovat sovittaneet riitansa, sai yksi heidän vehkeihinsä osallinen alempi käskyläinen kipeästi kokea, kuinka tosi valtiollinen lauselma on, että suuret herrat monasti käyttävät kunnottomia apulaisia, mutta, niinpian kun eivät enää tarvitse niitä, sovittavat syynsä ihmiskuntaa vastaan jättämällä nuo apulaisensa surman suuhun. Tällä tarkotan Hairaddin Maugrabin’ia, jonka herttuan väki oli antanut kuninkaan yliprovossin haltuun ja jonka tämä nyt uskoi molempien luotettavien apulaistensa, Trois-Eschelles’n ja Petit-André’n käsiin, mitä pikimmin lopetettavaksi. Yksi näistä pyöveleistä astui kummallakin puolella tuomittua – toinen laulaen hänelle ilo-, toinen surunuottia – jäljestä seurasivat muutamat vartijoiksi määrätyt sotamiehet sekä suuri roistoväen joukko – tämmöisen saattojoukon kera Hairaddin kulki läheiseen metsään. Siellä aikoivat ne, joiden käsissä hänen kohtalonsa nyt oli, hirttää hänet ensimäiseen tarpeeksi vahvaan puuhun, säästääksensä siten itseltään hirsipuun hankkimisen vaivat ja mutkat. Pitkältä ei mennytkään aikaa, ennenkuin he löysivät tammen, joka, käyttääksemme Petit-André’n kokkapuhetta, oli »sovelias tämmöistä terhoa kantamaan; he istuttivat siis kurjan pahantekijän penkille, asettivat muutamia vartijoita hänen ympärilleen ja rupesivat sitten hät’hätää valmistamaan kaikkea, mikä lopulliseen surmatapaukseen kuului. Tällä hetkellä Hairaddin, luodessaan katseensa kansanjoukkoon, huomasi Durward’in joka oli alkanut tunnustella tuota ilmisaatua petturia entiseksi petolliseksi oppaakseen ja senvuoksi seurannut joukon mukana katsellakseen hirttämistä ja saadakseen selville, oliko se todella sama mies. Kun pyövelit ilmoittivat, että kaikki oli valmiina, pyysi Hairaddin sangen rauhallisella mielellä heiltä pientä armoa. »Vaikka mitä, poikaseni, kunhan se soveltuu meidän virkavelvollisuuteemme», virkkoi Trois-Eschelles. »Se merkitsee tietysti», virkkoi Hairaddin, »vaikka mitä, paitsi että saisin jäädä elämään.» »Aivan oikein», vastasi Trois-Eschelles, »vieläpä hiukkasen enemmänkin. Sillä koska näen, että olet päättänyt olla kunniaksi meidän ammatillemme ja kuolla miehen tavalla, suutasi väärään vetämättä – niin enpä, vaikka meitä onkin käsketty kiirehtimään, paljon välitä, vaikka soisinkin sinulle vielä kymmenen minuuttia ikää lisään.» »Te olette liiankin armolliset», sanoi Hairaddin. »Voimmehan me, totta kyllä, joutua moitteenalaisiksi sen johdosta», virkkoi Petit-André; »mutta mitäs siitä? – Antaisinpa melkein henkenikin tuommoisen lystin kuperikeikanheittäjän, tuommoisen sukkelan, vikkelän ja pelkäämättömän pojan tähden, joka tahtoo sievästi keikahtaa ylhäältä alas, niinkuin kunnon miehen sopii.» »Niin että jos haluat pappia» – lisäsi Trois-Eschelles. »Tai pullollisen viiniä», sanoi hänen iloinen kumppaninsa. »Tai virren veisata», virkkoi surunaama. »Tai laulun laulaa», virkkoi ilonaama. »En huoli kummastakaan, hyvät, lempeät ja nopsat ystäväni», vastasi mustalainen. »Pyytäisin vain saada puhutella muutamia minuutteja tuota jousimiestä, joka kuuluu Ranskan kuninkaan henkivartijoihin.» Pyövelit tuumivat hetken aikaa; mutta Trois-Eschelles muisti, että Durward’in, useammista syistä päättäen, luultiin olevan herransa, Ludvig kuninkaan suuressa suosiossa, Ja senvuoksi he päättivät suostua pyyntöön. Qventin, kun hän heidän kutsumuksestaan läheni tuomittua pahantekijää, ei voinut olla surkuttelematta hänen ulkomuotoansa, niin täydesti ansaittu kuin olikin hänen osakseen tuleva kohtalo. Naurattavat ja samalla surkeat nähdä olivat airueenpuvun koristeet, tähteet, joita osaksi koirien hampaat, osaksi niiden kaksijalkaisten kynnet, jotka pelastivat hänet koirien vimmasta viedäksensä hänet hirsipuuhun, olivat repineet repaleiksi. Kasvoissa näkyi vielä siellä täällä maalin jälkiä sekä valeparran tähteitä, jolla hän oli peittänyt muotoansa; poskilla ja huulilla oli jo kalman väri. Mutta sittenkin osoitti Hairaddin, niinkuin hänen kansalaisensa tavallisesti, kärsiväistä miehuutta, ja hänen välkähtelevät, ympärilleen vilkkuilevat silmänsä samoin kuin väkinäinen hymy suun pielissä näyttivät ilmaisevan, että hän uhalla odotti kuolemaansa. Durward’in sydän tunsi osaksi kauhistusta, osaksi surkuttelua, hänen lähestyessään tuota kurjaa olentoa; ja nämät tunteet ilmenivät luultavasti myös hänen käytöksestään, sillä Petit-André huusi: »Tepastelkaa hiukan vikkelämmin, pulskea jousimies – tämä herra ei jouda odottaa teitä, jos te noin astutte, ikäänkuin kivet maassa olisivat munia, joita te pelkäisitte tallaavanne rikki.» »Minun pitää saada puhua hänen kanssaan kahden kesken», virkkoi pahantekijä, ja toivottomuus hänen näin puhuessaan näytti sortaneen hänen äänensä. »Sepä tuskin soveltuu meidän virkavelvollisuuteemme, lystikäs puunkiipijäni», epäili Petit-André; »me tiedämme vanhastaan, että sinä olet liukas ankerias.» »Olenhan minä sidottu teidän hevostenne satulavöillä käsistä sekä jaloista», virkkoi pahantekijä; »ja voittehan te vartioidakin minua, seisoen ympärilläni, vaikkei niin likellä että kuulisitte – ja onhan tuo jousimies teidän oman kuninkaanne palvelija – minä lupaan teille kymmenen gulden’ia.» »Jos siitä summasta messuja luetettaisiin, voisi se olla hyödyksi hänen sieluraukalleen», virkkoi Trois-Eschelles. »Jos sillä summalla viiniä tai viinaa ostettaisiin, tulisi siitä hyvä virvoitus minun ruumis-raukalleni», vastasi Petit-André. »Vieritäpä ne siis tänne, sievä nuoranpingoittajani.» »Maksakaa rahat noille verikoirille», sanoi Hairaddin Durward’ille. »Minulta varastettiin viimeinen ropo, kun he koppasivat minut kiinni – niistä rahoista tulee teille paljon hyötyä.» Durward maksoi pyöveleille heidän saatavansa, ja he, niinkuin sanansa pitävät miehet ainakin, väistyivät syrjemmäksi, niin etteivät voineet mitään kuulla – pitäen kuitenkin pahantekijän kaikkia liikkeitä tarkasti silmällä. Durward odotti hetken aikaa, että onneton mies jotain sanoisi; vaan kun ei mitään kuulunut, kääntyi hän viimein itse hänen puoleensa näillä sanoilla: »Vai tähän tämmöiseen loppuun sinä nyt vihdoinkin olet joutunut?» »Niin olen», vastasi Hairaddin; »senhän tiesi ennakolta tähdistä lukematta tai kädestä povaamatta, tai muitta ennustuskonsteitta, että menisin samaa tietä kuin muutkin heimolaiseni.» »Ja tähän aikaiseen loppuun on sinut saattanut pitkällinen rikosten ja petosten jakso»! virkkoi skotlantilainen. »Eikä, sen vannon kirkkaan Aldeboran-tähden sekä kaikkien hänen välkkyvien veljiensä kautta!» vastasi mustalainen. »Minut on saattanut tänne oma hupsuuteni, kun uskoin, että frankkilaisten verenhimoista julmuutta voisi edes hillitä se, mitä he itse ovat pitävinään kaikkein pyhimpänä. Papinkaan messupaita ei olisi ollut minulle suuremmaksi suojaksi kuin tämä airueentakki, vaikka te hartaasti aina pidätte puheita jumalisuudestanne ja ritarillisuudestanne.» »Ilmisaadulla petturilla ei ole mitään oikeutta toivoa suojelusta väärinkäytetystä valepuvustaan», sanoi Durward. »Vai ilmisaadulla!» virkkoi mustalainen. »Minun loruni oli aivan yhtä hyvä kuin tuon vanhan airuthupsunkin – mutta olkoonpa menneeksi – yhtähyvin nyt kuin hiukkasen myöhemmin.» »Sinä kulutat aikasi turhaan», muistutti Durward. »Jos sinulla todella on jotain sanomista minulle, niin virka se joutuun ja pidä sitten huoli sielusi autuudesta.» »Sieluniko?» vastasi mustalainen ilkeällä naurulla. »Luuletteko te, että kahdenkymmenen-vuotinen spitaalitauti näin yhdessä silmänräpäyksessä paranee? – Jos minussa jotain sielun tapaista lienee, niin on se hamasta siitä kun olin kymmenen vuoden vanha ja kauemminkin ollut semmoisilla teillä, että minulta menisi koko kuukausi kaikkia rikoksiani muistellessa, toinen jollekulle niitä kertoessa. – Ja jos minulle suotaisiinkin näin pitkä viivytysaika, niin lyön vetoa viidestä yhtä vastaan, että se aika tulisi aivan toisiin asioihin käytetyksi.» »Paatunut heittiö, älä pilkkaa Jumalaa! Virka minulle sanottavasi, ja sitten jätän sinut kohtaloasi kärsimään», sanoi Durward, jonka sydämessä kauhistus ja sääli taistelivat. »Minulla olisi jotain pyydettävää teiltä»; sanoi Hairaddin. – »Mutta ensin ostan teidän suostumuksenne siihen; sillä teidän heimokuntanne, vaikka se aina puhuukin laupeudesta, ei anna koskaan mitään ilmaiseksi.» »Tekisipä melkein mieleni sanoa: sinun lahjasi menkööt hiiteen sinun kanssasi», vastasi Durward, »jollet nyt olisi tässä juuri iankaikkisuuden rajalla. – Pyydä pyydettäväsi – pidä itse vastalahjasi – siitä ei voi tulla minulle mitään hyvää – muistan kyllin entisetkin ystävyydentyösi.» »Katsokaas, minulla oli rakkautta teitä kohtaan», virkkoi Hairaddin, »tuon tapahtuman vuoksi Cher-joen rannalla, ja olisinpa mielelläni hankkinut teille rikkaan rouvan. Te kannoitte hänen lahjoittamaansa olkavyötä – se saattoi minut osaksi väärään luuloon. Ja muuten minä arvelin, että Hameline kukkarossa kannettavan rikkautensa kera sopi teille paremmin, kuin tuo toinen naarasvarpunen ja hänen vanha pesärähjänsä Bracquemont’issa, johon Kaarle herttua on iskenyt kyntensä ja joka kyllä on hänen kynsissään edelleenkin pysyvä.» »Älä nyt jaarittele joutavia, kurja raukka», muistutti Durward; »nuo herrat tuolla alkavat jo käydä maltittomiksi.» »Antakaa heille sitten kymmenen gulden’ia vielä kymmenestä minuutista», pyysi rikollinen, jonka mielessä, niinkuin hänen tilassaan tavallisesti, lujuuden ohella kuitenkin oli halua viivyttää loppua; »minä lupaan teille, että teille on tuleva siitä etua.» »Käytä siten ostettu hetki hyvin», sanoi Durward ja sai helposti taas uuden kaupan tehdyksi provossin miesten kanssa. Hairaddin jatkoi taas: »Niin, sen vakuutan teille, kyllä minä hyvää tarkoitin, ja Hamelinesta olisi tullut nöyrä, taipuvainen puoliso. Onpahan hän jo nyt Ardennien Metsäkarjuunkin talttunut, vaikka olihan tämän herran kosimistapa kovinta laatua, ja nyt Hameline istuu emäntänä hänen lätissään, aivankuin olisi hän kaiken ikänsä elänyt herneenpalkosilla ja tammenterhoilla.» »Lakkaa jo noista raa’oista, sopimattomista leikkipuheistasi», käski Durward, »tai, sen sanon sinulle vielä kerran, jätän sinut paikalla surman omaksi.» »Te olette oikeassa», sanoi Hairaddin, hetkisen aikaa vaiti oltuansa; »mitä ei voi välttää, siihen täytyy käydä. – No, kuulkaa sitten – minä tulin tänne tässä kirotussa valepuvussa siitä syystä, että olin saanut suuren palkan De la Marck’ilta ja että vielä suurempaa toivoin saavani Ludvig kuninkaalta – sillä asiani ei ollut ainoastaan tuon sodanjulistuksen tuominen, josta kenties olette kuullut, vaan myös lisäksi tärkeän salasanoman saattaminen kuninkaan korviin.» »Se oli pelottavan vaarallinen asia», virkkoi Durward. »Vaarallisen työn mukaisen palkan minä siitä sain ja vaaralliseksi työksi sen olenkin nyt saanut kokea», vastasi mustalainen. »De la Marck on jo kerta ennenkin koettanut saattaa Ludvig kuninkaalle salasanomaa Marthon’in mukana; mutta näyttää siltä kuin ei se tyttö olisikaan päässyt itse kuninkaan, vaan ainoastaan hänen tähtienennustajansa puheille. Hänelle hän kertoi kaikki mitä matkalla ja Schönwald’issa oli tapahtunut; mutta tuskinpa ne tiedot ikänä pääsevät Ludvigin korviin muuten kuin jonkun profetian muodossa. Vaan kuulkaas nyt minun salaisuuttani, joka on paljoa tärkeämpi kaikkea, mitä tuo tyttö olisi tietänyt kertoa: Wilhelm de la Marck on koonnut lukuisan ja vahvan sotavoiman Lüttich’in kaupunkiin, ja päivä päivältä hän sitä lisää pappi-äijän kolikkojen avulla. Mutta hän ei uskalla kuitenkaan astua tantereelle tappeluun Burgundin ritaristoa vastaan, vielä vähemmän koettaa kestää piiritystä kaupungissa, jonka muurit ovat rikkonaiset. Tämän keinon hän siis on keksinyt – hän aikoo antaa tuittupäisen Kaarlen asettua vastarinnatta leiriin kaupungin edustalle; mutta seuraavana yönä hän aikoo koko voimallaan karata leirin kimppuun. Hänen joukossaan tulee olemaan monta ranskalaisten tavoin puettua miestä, joiden hän käskee huutaa ’Ranska!’ ’Pyhä Ludvig!’ ja ’Denis Montjoye!’ jotta luultaisiin suuren ranskalaisen apujoukon olevan kaupungissa. Siitä tietysti on nouseva perinjuurinen hämmästys burgundilaisten joukossa; ja jos sitten Ludvig kuningas henkivartijoineen, seuralaisineen sekä muiden hänellä kenties käsillä olevien sotamiesten kanssa käy avuksi, niin toivoo Ardennien Metsäkarju lujasti saavansa koko Burgundin armeijan teloitetuksi. – Semmoinen on minun salaisuuteni ja minä jätän sen teille perinnöksi. Auttakaa tai estäkää sitä hanketta – myökää se tieto Ludvig kuninkaalle tai Kaarle herttualle, pelastakaa tai saattakaa surmaan kumpi tahansa – minulle ykskaikki. Minä puolestani olen vain siitä pahoillani, etten voi itse pistää siihen tulta, niinkuin ruutimiinaan, joka olisi heidät kaikki räjähdyttänyt ilmaan.» »Tämä on todellakin tärkeä salaisuus», virkkoi Durward, joka kohta älysi, kuinka helposti kansallisviha saattoi syttyä leirissä, jossa ranskalaisia ja burgundilaisia majaili yhdessä. »Niin on», sanoi Hairaddin, »ja nyt, kun te sen olette saanut kuulla, te muka tahtoisitte rientää pois ja jättää minut kuulemattakaan sitä pyyntöä, josta jo ennakolta olen maksanut.» »Virka minulle pyyntösi», sanoi Durward, »niin täytän sen, jos suinkin voin.» »No, eipä se juuri mikään kovin suuri pyyntö olekaan – se koskee vain Klepper parkaa, minun hevoskoniani, ainoata elävää olentoa, joka minua saattanee kaivata. – Noin virstan tai parin päässä eteläänpäin tapaatte sen nurmikolta aution sysimiehen mökin luota. Viheltäkää sille näin» – hän vihelsi omituisella tavalla – »ja huutakaa sen nimeä, niin se tulee teidän luoksenne. Täällä on sen suitset nuttuni alla – hyvä, etteivät ne konnat niitäkin vieneet minulta, sillä ei Klepper tottele toisia suitsia. Ottakaa hevonen ja pitäkää sitä hyvin – en uskalla sanoa: entisen omistajan tähden – mutta ainakin senvuoksi, että teidän käsiinne olen antanut vallan päättää suuren sodan kallistumisesta toiselle tai toiselle puolelle. Klepper ei ole koskaan pettävä teitä pulassa – olkoon yö tai päivä, kova tai pehmeä, kaunis tai paha ilma, lämmin talli tai talvinen taivas katoksena, kaikki on sille yhdentekevää. Jospa vain olisin päässyt ulos Peronnen portista siihen paikkaan saakka, mihin Klepper’in olin jättänyt, niin enpä nyt olisikaan tässä pulassa. – Lupaatteko olla hyvä Klepper’ille?» »Minä vannon täyttäväni sinun pyyntösi», vastasi Durward, liikutettuna tästä muuten niin paatuneen sydämen hellyyden vilahduksesta. »Hyvästi nyt sitten!» virkkoi pahantekijä. »Mutta malttakaas vielä – malttakaas – en tahtoisi toki kuolla epäkohteliaana, laiminlyöden naisen antamaa asiaa. – Tämä kirje tässä on Ardennien Metsäkarjun kaikkein armollisimmalta ja kaikkein hupsuimmalta puolisolta hänen mustasilmäiselle veljentyttärelleen – ahaa! näenpä jo teidän silmistänne, että olen sangen taipuvaisen sanansaattajan valinnut. – Ja nyt vielä yksi sana lisäksi – en muistanutkaan sanoa, että satulani sisään olen kätkenyt kukkaron täpötäynnä kultakolikoita; niiden tähden juuri suostuin tähän vaaralliseen yritykseen, josta saan nyt näin kalliin hinnan maksaa. Ottakaa te ne, niin saatte sadoin verroin takaisin noille verenhimoisille orjille antamanne gulden’it. – Te saatte olla minun perilliseni.» »Ne voin kuluttaa messuihin ja rukouksiin sielusi puolesta», sanoi Durward. »Älkää tuota sanaa uudestaan mainitko», sanoi Hairaddin, jonka muoto muuttui kauhistavaksi, »semmoista ei ole – ei voi olla – ei saa olla olemassa! – Se on vain viekkaitten pappien tyhjää lorua!» »Kurja – perinkurja mies! Käänny parempiin ajatuksiin! – Anna minun rientää pappia noutamaan – kyllähän nämät miehet suostunevat vielä hiukan odottamaan – minä maksan heille siitä», sanoi Durward. »Mikä sinulle tulee osaksi, kun tämmöisellä mielellä katumattomana kuolet?» »Minä sulan elementteihin», virkkoi paatunut uskoton, painaen sidotut käsivartensa vasten rintaansa. »Minun toivoni ja luottamukseni on se, että ihmisruumiin ihmeellinen rakenne on jälleen sulava luonnon yleiseen kokonaisuuteen, valettavaksi uusiksi luomiksi, joita luonto jokapäivä luopi jokapäivä katoavien sijaan – sulat aineet muuttuvat sateeksi ja virroiksi, multamaiset aineet tulevat heidän emonsa maan lisäksi, ilmamaiset aineet haihtuvat tuuleen, ja tulenkaltaiset enentävät Aldebora-tähden sekä sen veljien loistoa. – Tässä uskossa olen elänyt, siinä myös tahdon kuolla! – Mene nyt pois, mene tiehesi! – Älä häiritse minua kauemmin! – Nyt olen jo puhunut viimeiset sanani, jotka ovat kuuluvat kuolevaisen olennon korviin!» Vaikka Durward olikin syvästi liikutettu miehen kauhistavasta tilasta, näki hän kuitenkin, että olisi ollut aivan turha yrittää herättää häntä tilansa tuntoon. Hän sanoi siis mustalaiselle jäähyväiset, joihin tuomittu vastasi vain pienellä, jörömäisellä päännyökkäyksellä, niinkuin mietteisiinsä vaipunut ihminen sanoo jäähyväiset niille, jotka häntä häiritsevät. Durward astui nyt metsään päin ja löysi helposti sen paikan, missä Klepper oli ruohoa syömässä. Hevonen riensikin hänen luokseen heti kun se kuuli vihellyksen, mutta ei tahtonutkaan ensin antaa itseään kiinni, vaan kuorskahti ja hypähti syrjään, kun outo sitä lähestyi. Mutta Qventin oli ylimalkain tottunut hevosten luonnonlaatuun ja kenties hän erittäinkin tunsi Klepper’in tavat, sillä hän oli Hairaddin’in kanssa matkatessansa usein ihaillut tätä ratsua; siten hän kuitenkin lopulta sai kuolevalta mustalaiselta saamansa perinnön haltuunsa. Aikaa ennen kuin Durward palasi takaisin Peronneen, oli jo Hairaddin mennyt sinne, missä hän sai havaita kauhistuttavan uskonsa tyhjäksi – pelottava havainto ihmiselle, joka ei koskaan ollut katunut mennyttä aikaa eikä pelännyt tulevaista! [[Luokka:Qventin Durward]] 4296 9256 2006-11-24T17:08:02Z Nysalor 5 XXXV Kunniapalkinto {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXXIV Mestaus|XXXIV Mestaus]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXXVI Lüttich’in edustalla|XXXVI Lüttich’in edustalla]] |otsikko=XXXV Kunniapalkinto |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Kaunottarelle onneks on, kun hän : omaksi parhaan miekkamiehen joutuu. : Pfaltzkreivi. Durward’in palatessa takaisin Peronneen, pidettiin siellä par’aikaa neuvottelua, jonka päätös, lähemmin kuin mitä hän tiesi arvatakaan, koski häntä, ja joka erinomaisella tavalla vaikutti hänen vastaiseen kohtaloonsa, joskin neuvottelun pitäjät olivat niin korkeita arvoltansa, ettei olisi helposti uskonut hänen kaltaisellaan voivan olla mitään yhteistä heidän kanssaan. Ludvig kuningas oli, De la Marck’in lähettilään käynnin jälkeen, käyttänyt jokaista mahdollista tilaisuutta voittaakseen vielä enemmän puolellensa herttuan suosiota, joka tuon mainitun seikan syystä taas oli alkanut hänen puoleensa taipua. Hän pyysi herttualta neuvoa tai, pikemmin sanoen, kuulusteli hänen tahtoansa, kuinka paljon ja mitä sotajoukkoja hänen tulisi herttuan liittolaisena viedä mukanaan Lüttich’iä vastaan aiotulle yhteiselle retkelle. Hän näki aivan selvästi, että Kaarle tahtoi leiriinsä ainoastaan luvultaan pienen, mutta säädyltään valitun ranskalais-joukon, joka tulisi olemaan hänelle pikemmin liiton panttina kuin apulaisena. Mutta, muistaen Des Comines’n neuvon, myöntyi kuningas näihin herttuan ehdotuksiin niin helposti, kuin olisivat ne syntyneet hänen oman vapaan tahtonsa vaatimuksesta. Tämän myöntyväisyyden harmin Ludvig lievitti kuitenkin sillä, että hän hellitti kostonhimonsa ohjat kardinaali Balue’ta vastaan, jonka neuvosta hän oli päättänyt osoittaa Burgundin herttualle näin ylen suurta luottamusta. Tristan, joka läksi Ranskaan käskettyä apuväkeä noutamaan, oli samalla myös saanut käskyn viedä kardinaali Balue Loches’n linnaan ja siellä sulkea hänet yhteen noista rautahäkeistä, joiden sanottiin olevan tämän herran keksimät. »Koettakoon hän nyt omaa keksintöään», ilkkui kuningas; »hän on pyhän kirkon palvelija – me emme saa hänen vertaan vuodattaa. Mutta hänen hiippakunnallansa – Pasques-Dieu! – on tulevana kymmenenä vuotena oleva valloittamaton muuri ympärillään korvaukseksi siitä, että rajat tulevat olemaan hiukan ahtaat! – Ja pidä huoli, että käsketty sotaväki heti joutuu tänne.» Kukaties Ludvig toivoi tällä alttiilla myöntymisellään voivansa väistää toisen, hänelle vastahakoisen ehdon, jonka herttua sovittajaisiksi oli vaatinut. Mutta jos hänellä oli se toivo, niin oli hän vallan väärin käsittänyt serkkunsa mielenlaadun; sillä ei ikänä ole ollut miestä maailmassa, joka olisi ollut itsepintaisempi päätöksissään, ja kaikkein vähimmin hän oli taipuvainen hellittämään mitään, mitä hän vihan vimmassaan tai hänelle mielestään tehdyn vääryyden sovitukseksi oli kerran vaatinut. Heti siis, kun tarpeelliset sanansaattajat oli Ranskaan lähetetty noutamaan apuväeksi määrättyjä sotajoukkoja, kutsui Kaarle Ludvigin luoksensa julkisesti antamaan suostumuksensa Orleans’in herttuan ja Isabella de Croyen avioliittoon. Kuningas noudatti kutsua raskaalla huokauksella, ja pyysi vain, että ensiksi pidettäisiin kuulustelu, koska toki oli tarpeellista tietää, mitä mieltä Orleans’in herttuan itse oli tässä asiassa. »Sitä ei olekaan laiminlyöty», vastasi Burgundin herttua; »Crévecoeur on puhutellut Orleans’in herttuaa ja on havainnut – ihme kyllä! – hänen olevan kylmäkiskoisen sille kunnialle, että hän voisi saada kuninkaallisen morsiamen, vieläpä niin peräti kylmäkiskoisen, että hän on väittänyt hänelle tarjotun avioliiton Croyen kreivittären kanssa kaikkein ystävällisimmäksi tarjoumukseksi, minkä hän ikänä jonkun isän suusta olisi voinut kuulla.» »Sitten hän on varsin epäkohtelias ja kiittämätön, virkkoi Ludvig; »mutta käyköön asia kokonaan teidän tahtonne mukaan, kunhan vain saatte itse asianomaiset siihen suostumaan.» »Siitä ei huolta», sanoi herttua. Muutamia minuutteja sen jälkeen kun siten oli sovittu, käskettiin siis Orleans’in herttua sekä Croyen krevitär, jolla jälkimäisellä oli tässäkin tilaisuudessa, niinkuin edellisessä, Crévecoeur’in kreivinna ja Ursulalais-luostarin päänunna seurakumppaneinaan, molempien hallitsijain eteen. Kaarle herttua ilmoitti sitten heille, että molemmat hallitsijat – Ludvig istui vastaansanomatta, äänetönnä, yrmeänä arvonsa alennuksesta – olivat viisaudessaan päättäneet yhdistää Orleans’in herttuan ja Croyen kreivittären kädet, vahvistukseksi sille iänikuiselle sovinnolle, joka tästä lähtien oli pysyvä Ranskan ja Burgundin välillä. Orleans’in herttuan oli sangen vaikea hillitä iloansa kuullessaan tämän ehdotuksen, ja kuitenkin arkatuntoisuus sanoi hänelle, ettei sitä iloa ollut sopiva näyttää Ludvigin nähden. Ainoastaan tottumuksen kautta tavaksi tullut kuninkaan pelko tekikin sen hänelle mahdolliseksi, niin ettei hän vastannut muuta kuin velvollisuuden vaativan häntä tyytymään hallitsijansa vaaliin. »Rakas serkkuni, Orleans’in herttua», virkkoi Ludvig yrmeän vakavasti, »koska minun tässä minulle niin vastenmielisessä tilaisuudessa täytyy puhua, ei minun tarvitse teille muistuttaa, että teidän ansionne tähden olin tarjonnut teille puolison omasta suvustani. Mutta koska minun serkkuni, Burgundin herttua, katsoo teidän kätenne määräämisen toiselle varmimmaksi pantiksi vastaisesta ystävyydestä hänen maansa ja minun maani välillä, niin on näiden molempien onni minulle siksi rakas, etten voi niiden hyväksi olla uhraamatta omaa tahtoani ja toivoani.», Orleans’in herttua heittäytyi polvilleen ja suuteli – tällä kertaa varmaankin totisella rakkaudella – kättä, jonka kuningas, kääntäen silmänsä pois, ojensi hänelle. Hän, niinkuin useimmat läsnäolevat, luuli tämän teeskentelijämestarin antaessa väkinäisen suostumuksensa, kuninkaan luopuvan mielitoivostaan ja uhraavan isän sydämentunteet valtiollisen pakon ja kotimaan edun vuoksi – juuri semmoista luuloa synnyttääkseen olikin Ludvig sallinut vastahakoisuutensa päästä näkyviin: Burgundin herttua oli myös liikutettu, ja Orleans’in herttua tunsi sydämessään omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän ehdottomasti oli riemastunut päästessään vapaaksi Johanna prinsessan kihloista. Mutta jos hän olisi arvannut, kuinka katkerasti kuningas häntä salaa sydämessään kiroili ja mitä vastaisen koston mietteitä siinä samassa sydämessä kuohui, niin eipä ole luultavaa, että hänen sydämensä tässä tilaisuudessa olisi ollut niin ylen arkatuntoinen. Kaarle kääntyi nyt nuoren krevittären puoleen ja ilmoitti aiotun avioliiton hänelle lyhyillä sanoilla, niinkuin asian, jossa ei voinut olla mitään puhetta viivyttelemisestä eikä epäröimisestä, ja lisäsi vielä sen olevan kovinkin edullisen seurauksen kreivittären taipumattomuudesta eräässä edellisessä tilaisuudessa. »Minun herrani ja herttuani», vastasi Isabella, tehden mielensä niin lujaksi kuin mahdollista, »minä olen kuullut teidän käskynne ja tyydyn niihin.» »Hyvä on, hyvä on», keskeytti hänet herttua, »kyllä me kaikista muista asioista pidämme huolta. – Te olette, kuninkaallinen majesteetti», jatkoi hän Ludvigin puoleen kääntyen, »tänä aamuna saanut nähdä metsäkarjun ajoa, mitäpä te arvelisitte siitä, jos nyt iltapuolella panisimme suden liikkeelle?» Nuori kreivitär huomasi, että ratkaisevan sanan ilmipuhuminen oli välttämätöntä. »Te käsititte sanani väärin», virkkoi Isabella ujosti puhuen, mutta kuitenkin niin kovalla, selvällä äänellä, että herttua, vaikka hän jonkun sisällisen aavistuksen vuoksi mielellään olisi ollut kuuntelematta, ei voinut olla kääntämättä huomiotansa tytön puoleen. »Minun suostumukseni», jatkoi kreivitär, »ei tarkoittanut muuta kuin noita läänityksiä ja tiluksia, jotka teidän esi-isänne, armollinen herttua, antoivat minun esi-isilleni, ja jotka nyt luovutan teille takaisin, jos minun läänitysherrani arvelee, että tottelemattomuuteni tässä asiassa on tehnyt minut kelvottomaksi niitä kauemmin pitämään.» »Haa! Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi herttua polkien vimmoissaan jalkansa maahan. »Tietääkö tuo hupsu kenenkä edessä hän seisoo tässä – kenelle hän puhuu?» »Minun herrani», vastasi neito yhä vielä säikähtymättä, »minä seison minun valtiaani, ja, niin toivon, oikeutta noudattavan valtiaan edessä. Jos otatte minulta tilukseni pois, niin otatte takaisin kaikki, mitä teidän esi-isänne ovat antaneet, ja te rikotte sillä ainoan siteen meidän välillämme. Te ette ole antanut minulle tätä takaa-ajettua, mitätöntä ruumistani, vielä vähemmän olette antanut hengen, joka minussa asuu. – Ja ne molemmat olen päättänyt omistaa Jumalani palvelukseen Ursulalais-luostarissa tässä kaupungissa, tämän pyhän äidin, abbedissan johdon alla.» Herttuan vimmaa ja hämmästystä tuskin voimme oikein käsittää, jollemme kuvaile mielessämme, miten haukka hämmästyisi, jos kyyhkynen uhkaavasti kohottaisi siipensä sitä vastaan. »Tokkohan pyhä äiti ottaisikaan perin tyhjää tyttöä luostariinsa?» kysyi hän ylenkatseellisella äänellä. »Jos hän ensi aluksi tekisikin luostarillensa sen vahingon», vastasi Isabella, »niin lienee toki, toivon minä, sukuni jaloilla ystävillä sen verran armeliaisuutta, että he keräävät kokoon jonkun summan Croyen kreivin orvon avuksi.» »Se on valhe!» ärjäsi herttua. »Se on kelvoton tekosyy, keksitty peitteeksi salaiselle, hänen arvoaan häpäisevälle rakkaudelle. – Herra Orleans’in herttua, teidän omaksenne hänen tähtyy tulla, vaikkapa täytyisi minun omin käsin raastaa hänet alttarin eteen!» Crévecoeur’in kreivinna, peloton ja puolisonsa suuriin ansioihin sekä korkeaan asemaan herttuan suosiossa luottava nainen, ei malttanut enää pysyä ääneti. – »Herra herttua», sanoi hän, »vimmassanne olette te villiytynyt teidän arvollenne aivan sopimattomiin sanoihin. – Ei ketään aatelisnaista viedä väkisin vihille.» »Ja myöskin on vastoin kristityn hallitsijan velvollisuutta», lisäsi päänunna, »estää jumalista sielua, joka murtuneena tämän maailman huolista ja vainoomisista haluaa päästä Taivaan morsiameksi.» »Eikä minun serkulleni, Orleans’in herttualle, sovi myöskään», sanoi Dunois, »kunnialla suostua tarjottuun avioliittoon, johon tämä neito julkisesti on ilmoittanut olevansa vastahakoinen.» »Jospa minun olisi sallittu», virkkoi Orleans’in herttua, jonka herkkään sydämeen Isabellan kauneus oli tehnyt syvän vaikutuksen, »vähän aikaa koettaa, enkö saisi pyyntöni kreivittären silmissä näyttämään mieluisemmalta.» »Herra herttua», lausui Isabella, jonka lujuus oli nyt vielä vahvistunut saatuaan niin monelta haaralta puolustusta, »se olisi turhaa – olen lujasti päättänyt olla tähän avioliittoon suostumatta, vaikka se onkin paljoa korkeampi kuin mitä ansaitsen.» »Eikä minulla myöskään ole aikaa», sanoi herttua keskeyttäen hänet, »odottaa kunnes tämän neitosen oikut ovat ennättäneet muuttua ensi kuunvaihteen mukana. – Herra Orleans’in herttua, tämä tyttönen on heti paikalla näkevä, että tässä on pakko totella.» »Ei ainakaan minun tähteni, armollinen herttua», virkkoi Orleans’in herttua, joka huomasi, ettei hänen, jos hän piti kunniastaan lukua, sopinut käyttää herttuan itsepäisyyttä eduksensa. »Minulle on julkisesti ja selvin sanoin annettu rukkaset, siinä on kyllin ranskalaiselle, kuninkaalliselle prinssille. Hän ei voi jatkaa kosimistansa.» Kaarle iski vimmaisen silmäyksen Orleans’in herttuaan, toisen kuninkaaseen, ja nähtyänsä Ludvigin katsannossa, vaikka tämä kaikin voimin kokikin peittää tunteitansa, salaista riemua, hän puhkesi häväistyksiin. »Kirjoita», ärjäsi hän sihteerilleen, »että tuomitsen tämän tottelemattoman, hävyttömän tyttö-letukan tiluksensa menettämään ja sitä paitsi vankeuteen. Hän on suljettava kurituslaitokseen seuraksi niille, jotka elämällään ovat osoittaneet olevansa hänen vertaisiansa hävyttömyydessä!» Tästä nousi yleinen nurina. »Herrani ja herttuani», lausui Crévecoeur’in kreivi puhjeten sanoiksi kaikkien puolesta; »tätä teidän pitäisi tarkemmin miettiä. Me, teidän uskolliset vasallinne, emme voi sallia, että tämmöinen häväistys kohtaa Burgundin aatelistoa ja ritaristoa. Jos Isabella kreivitär on tehnyt pahoin, niin saakoon hän rangaistuksensa – mutta tavalla, joka on sopiva hänen arvolleen ja myös meidän arvollemme, jotka veren ja sukulaisuuden siteillä olemme yhdistetyt hänen sukuunsa.» Herttua oli hetkisen aikaa ääneti ja katsoa tuijotti neuvonantajaansa niinkuin härkä, joka, kun paimen häntä ajaa pois tieltä, mihin sen mieli tekee, arvelee, ajattelee, ruvenneeko tottelemaan, vai karanneeko ajajan päälle ja viskannee hänet ilmaan. Varovaisuus voitti tässä kuitenkin vimman. Kaarle huomasi, että sama mielipide oli yleinen hänen neuvoskunnassaan; hän pelkäsi Ludvigin käyttävän edukseen tätä erimielisyyttä Burgundin vasallien parissa; ja luultavasti myöskin – sillä hän oli pikemmin raaka ja väkivaltainen kuin häijy luonteeltansa – häntä itseäänkin jo hävetti hänen epäkunniallinen päätöksensä. »Oletpa oikeassa, Crévecoeur», virkkoi hän viimein, »ja minun suustani oli päässyt ajattelematon sana. Tämän tytön kohtalo on päätettävä ritarillisuuden sääntöjä noudattamalla. Hänen pakonsa Lüttich’iin on aiheuttanut piispan murhan. Se, joka paraiten kostaa sen ilkityön, tuoden meille Ardennien vuoriston Metsäkarjun pään, saa vaatia meiltä Isabella de Croyen kättä. Ja jos tyttö silloinkin on vastahakoinen, me ainakin voimme antaa voittajalle Croyen läänitysmaat palkinnoksi, jättäen hänen oman jalomielisyytensä päätettäväksi, kuinka suuren summan pääsörahaksi luostariin hän tahtoo tytölle antaa.» »Herra herttua!» vastusti kreivitär, »muistakaa, että minä olen Reinhold kreivin – teidän isänne vanhan, urhoollisen ja uskollisen palvelijan tytär! Voitteko te määrätä minut palkinnoksi taitavimmalle miekanheiluttajalle?» »Olihan yksi teidän esivanhemmistanne», virkkoi herttua, »voittona eräissä turnajaisissa – teidän kädestänne toki tulee taisteltavaksi todellisessa kahakassa. Sen vain vielä lisään Reinhold kreivin tähden, että voittajan tulee olla aatelissukua, ilman moitetta sukunsa ja oman käytöksensä puolesta. Mutta jos hän niin on, vaikka hän olisi köyhin kaikista, jotka ikänä ovat pujottaneet miekkavyönkielen soljen läpi, on hänellä sittenkin oikeus pyytää teidän kättänne. Sen vannon pyhän Yrjänän, herttuaallisen kruununi ja tämän ritarimerkkini kautta! – Haa, jalot herrat», lisäsi hän, kääntyen läsnäolevien ritarien puoleen, »tämä päätös toki luullakseni on ritarisääntöjen mukainen?» Isabellan vastustus haihtui kuulumattomaksi yleiseen, riemulliseen hyväksymishuutoon, ja yli kaikkien muiden kuului vanhan lordi Crawford’in ääni, joka valitti, että niskaa rasittava ikävuosien paino esti häntä näin kauniin voiton tähden miekkaansa sivaltamasta. Herttua ihastui tästä yleisestä suostumuksesta, ja hänen mielensä asettui jälleen hiljaisemmaksi, niinkuin paisunut virta, joka on laskeutunut luonnollisten äyräittensä tasalle. »Tuleeko meidän, joille onni jo on suonut aviokumppanimme», kysyi Crévecoeur, »vain katselijoina ottaa osaa tähän hauskaan leikkiin? Se paikka ei sovi minun kunniani kanssa yhteen, sillä minulla on itsellänikin vannottu vala täytettävänä tuon torahampaisen, pörhöharjaisen pedon, De la Marck’in suhteen.» »Hakkaa päälle vain miehen lailla, Crévecoeur», sanoi herttua. »Jos saat voiton, niin sopiihan sinun, koska et saa tyttöä omaksesi, antaa hänet kenelle vain tahdot – Tapani kreiville, veljenpojallesi esimerkiksi.» »Suurkiitos, armollinen herra!» kiitti Crévecoeur. »Koetanpa kun koetankin parastani siinä tappelussa; ja jos minulle sattuisi se onni, että pääsisin muiden edelle, niin saa Tapani koettaa, eikö hän kauniilla puheillaan saattaisi voittaa abbedissaa.» »Toivonpa», virkkoi Dunois, »ettei Ranskankaan ritaristo ole erotettu tästä loistavasta kiistasta?» »Jumala varjelkoon, kunnon Dunois!» vastasi herttua, »jollei muusta syystä, niin ainakin siitä, että saisimme nähdä teidän koettavan kaikkia voimianne. Mutta», lisäsi hän, »jollei olekaan mitään, mikä estäisi Isabella neitoa tulemasta jonkun ranskalaisen puolisoksi, niin lieneepä kuitenkin välttämätön asia, että Croyen kreivi tulee Burgundin alamaiseksi.» »Kyllin, kyllin puhuttu» sanoi Dunois; »sitten ei minun vaakunani poikkiviiva koskaan saa Croyen krevikruunua yläpuolellensa – minä aion elää ja kuolla ranskalaisena. Mutta kuitenkin, vaikken voikaan noita tiluksia saada, aion itse neidon voittamiseksi käydä miekanmittelyyn.» Le Balafré ei uskaltanut ääneensä puhua näin korkeitten herrojen kuullen; mutta hän mutisi kuitenkin itsekseen: »Kas nyt, Santeri Souplejav, pidä nyt puoliasi! – Sinähän aina ennustit, että meidän sukumme pääsisi onnen kukkuloille avioliiton kautta, ja nythän, jos koskaan, olisi tilaisuus saada sinun sanasi toteumaan.» »Eipä minua kukaan muista», ilveili Le Glorieux, »vaikka olen varma, että vien kun vienkin voiton teidän kaikkien nenän editse!» »Niin oikein, viisas ystäväni», sanoi Ludvig; »sillä missä naisella on sananvalta, siellä aina suurin narri on ylimmässä suosiossa.» Sillä aikaa kun hallitsijat ja korkeat herrat tällä tavoin laskivat leikkiä Isabellan kohtalosta, koettivat abbedissa sekä Crévecoeur’in kreivinna turhaan lohdutella häntä, joka heidän kanssansa jo oli poistunut neuvottelusalista. Edellinen lohduttaja vakuutti, että pyhä Neitsyt vihastuksella oli häätävä jokaista, joka yrittäisi tempaista pois harrasta nunnaksi pyrkijää pyhän Ursulan arkun palveluksesta. Crévecoeur’in kreivinna puolestaan kuiskaili maallisempia lohdutuksia vakuuttaen, ettei yksikään oikea ritari, joka sattuisi saamaan voiton tuossa aiotussa kiistassa, vastoin Isabellan oma tahtoa vaatisi itselleen herttuan lupaamaa palkintoa; ja saattoihan kenties onni sattua semmoisellekin kiistaveljelle, johon Isabella voisi mieltyä, niin ettei herttuan totteleminen kävisikään vaikeaksi. Rakkaus, samoinkuin epätoivo, tarttuu oljenkorteenkin; vaikka tämän hänelle osoitetun mahdollisuuden herättävä toivo oli sangen heikko ja epätietoinen, alkoivat kuitenkin Isabella neidon kyyneleet hänen sitä ajatellessaan valua vähemmän katkerina. [[Luokka:Qventin Durward]] 4297 9257 2006-11-24T17:08:08Z Nysalor 5 XXXVI Lüttich’in edustalla {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXXV Kunniapalkinto|XXXV Kunniapalkinto]] |seuraava=[[Qventin Durward: XXXVII Rynnäkkö|XXXVII Rynnäkkö]] |otsikko=XXXVI Lüttich’in edustalla |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Kuoloonkin tuomittu se ei : viel’ luovu toivoistaan, : vaikk’ yksin tuska hälle jäi, : eteenpäin katsoo vaan. : Tien meille toivo hauskuutta, : kuin kirkas kynttilä, : se kirkkaamman vain valon saa, : kosk’ yö on pimeä. : Goldsmith. Muutamien päivien perästä liehahti Ludvigin suun ympärille tyydytetyn kostonhimon ilkkuileva hymy; hän oli näet saanut sen sanoman, että hänen suosikkinsa ja neuvonantajansa, kardinaali Balue nyt jo huokaili rautaisessa häkissä, joka oli niin laitettu, ettei siinä juuri missään asennossa, paitsi pitkällään ollessa, saattanut mukavasti ojentautua; – ja siinä paikassa, olkoon tämä sivumennen sanottu, sai herra kardinaali sitten kenenkään surkuttelematta viettää melkein kaksitoista vuotta. Apulaissotajoukko, jota herttua oli Ludvigilta vaatinut, oli myös nyt jo tullut; ja kuningas lohdutti itseään sillä, että ainakin siinä tulisi olemaan riittävä turva hänen persoonalleen kaikkea väkivaltaa vastaan, vaikkei hän näin vähällä voimalla voinut, joskin hänen mielensä olisi tehnyt, ruveta kiistaan Burgundin suuren armeijan kanssa. Hänellä oli nyt myös vapaa valta, kunhan sopiva aika ilmaantui, ryhtyä uudestaan avioliittohankkeeseensa tyttärensä ja Orleans’in herttuan välillä. Ja vaikka hänen sydämessään tuntuikin häväistykseltä marssia täten parhaitten aatelisherrojensa kanssa oman vasallinsa lipun jäljessä samaista kaupunkia vastaan, jonka puolta hän aina oli pitänyt, ei hän kuitenkaan ollut tästä seikasta juuri milläänkään, toivoen vain että joku vastainen päivä oli kallistava onnen taas hänen puolelleen. »Sillä sattumus», virkkoi hän luotettavalle Olivierilleen, »voipi tosin saattaa yhden hyvän kortin käsiin, mutta kärsivällisyys ja viisaus kuitenkin viimein pelissä voiton vievät.» Tämmöiset olivat kuninkaan mietteet, kun hän eräänä kauniina aamuna elonkorjuun lopulla nousi hevosensa selkään. Hän oli tässä pikemmin ikäänkuin voittajan riemusaaton jatkona kuin itsenäisenä hallitsijana, joka kulkee henkivartijainsa ja ritaristonsa etupäässä; mutta sitä surematta Ludvig ratsasti huoletonna ulos Peronnen gootilaisesta portista yhtyäkseen burgundilaiseen armeijaan, joka juuri silloin läksi marssimaan Lüttich’iä vastaan. Useimmat korkeasäätyiset naiset istuivat komeimpiin vaatteisiinsa puettuina portin kaarilla sekä ympärysmuurilla ihastellen tälle retkelle lähtevien soturien loistavia joukkoja. Tänne oli Crévecoeur’in kreivinna Isabellankin tuonut. Jälkimäinen oli ollut siihen sangen vastahakoinen; mutta Kaarlelta oli tullut ankara käsky, että sen, joka oli tässä kilpataistelussa tuleva voitoksi, piti näyttäytyä taisteluun lähteville ritareille. Heidän virratessaan esille portista näkyi hyvinkin monessa kilvessä ja lipussa uusia kirjoituksia jä kuvia, joilla niiden kantajat ilmaisivat hartaan halunsa käydä kilpailemaan ihanasta voitosta. Yhteen lippuun oli maalattu kilpatantereen loppupäätä kohti kiitävä hevonen – toiseen nuoli, joka lensi pilkkatauluun – eräällä ritarilla oli kilvessään verta vuotava sydän, muka hänen rakkautensa merkkinä – toisella pääkallo ja laakeriseppel osoitteena, että hän oli päättänyt joko kuolla tai voittaa. Monta muutakin sellaista vertauskuvaa näkyi siellä, muutamat niin mutkikkaita ja salaisia, että niistä olisi ollut työtä älykkäämmällekin selittäjälle. Jokainen ritari myös, senhän arvaa, karahutti ratsunsa tulisimpaan juoksuun ja ojensi sitten itsensä jaloimpaan asentoon, kun hän ajoi ihanien rouvien ja neitosten silmien sivuitse, saaden heiltä urhoutensa kehotukseksi suloisia hymyjä sekä tervehdyksiä nenäliinojen ja olkavöitten heilutuksin. Ludvigin jousimies-komppania, joka oli ikäänkuin valitsemalla valittu Skotlannin kansan parhaista miehistä, herätti erittäinkin yleistä ihastusta loistavalla ja uljaalla ulkomuodollansa. Ja yksi näistä muukalaisista uskalsi osoittaa tuttavuuttansa kreivitär Isabellalle tavalla, johon ei korkeimmillakaan Ranskan aatelismiehillä ollut uskallusta ollut. Se oli Qventin Durward, joka, kun hän rivissään ratsastaen ajoi naisten sivuitse, ojensi peitsensä kärjessä Croyen kreivittärelle hänen tätinsä kirjeen. »No, niin totta kuin olen kunniallinen ritari!» tiuskasi Crévecoeur’in kreivi, »onpa hän aika hävytön, tuo kunnoton maankuljeksija!» »Älkää häntä siksi sanoko, Crévecoeur», vastusti Dunois. »Minulla on tukeva syy todistaa hänen urhouttansa – erittäinkin juuri tämän neidon puolustuksessa.» »Te nostatte melua tyhjästä» virkkoi Isabella punastuen häpeästä ja osaksi myös harmista. »Tämä kirje on täti-paraltani – hän, kirjoittaa iloisesti, vaikka hänen tilansa varmaankin on kauhistava.» »Antakaa kuulla, antakaa kuulla mitä Metsäkarjun morsian kirjoittaa», pyysi Crévecoeur. Isabella kreivitär luki kirjeen, jossa hänen tätinsä näytti koettavan kaunistella huonoa kauppaansa niin paljon kuin mahdollista. Hän lohdutteli itseänsä sopimattomasta ja liian hätäisestä häitten pitämisestä sillä, että hän kehui onneansa, kun muka oli joutunut yhden aikakauden uljaimpien miesten puolisoksi, miehen, joka urhoudellansa juuri oli päässyt hallitsevaksi ruhtinaaksi. Hän pyysi, ettei Isabella suinkaan tuomitsisi hänen Villeänsä (sitä nimeä hän käytti) toisten ihmisten juorujen perusteella, vaan viivyttäisi päätöstänsä, kunnes persoonallisesti tutustuisi häneen. Oli Villelläkin kenties vikansa, mutta ne kuuluivat välttämättömästi senlaatuisten miesten luonteeseen, joita Hameline aina oli pitänyt erittäin suuressa arvossa. Ville oli vähän liiaksi viinille ahne; mutta samanlainenhan myös oli ollut urhea ritari Gottfried, Hamelinen isän-isä – hän oli hiukan liiaksi tuittupäinen ja verenhimoinen luonteeltaan, mutta samanlainen oli myös Hamelinen oma veli Reinhold ollut – Jumala suokoon hänen sielulleen autuuden! – hän oli vähän raa’anlainen puheessaan, mutta niinhän oli melkein kaikkien saksalaisten tapa; – myöskin hän oli vähän liiaksi oikullinen ja käskeväinen, mutta hallitahan kaikki miehet aina tahtovat. Seurasi sitten vielä muitakin samanlaisia puolustuspuheita; ja lopuksi Hameline ilmoitti pyyntönsä ja toivonsa, että Isabella koettaisi sanansaattajan avulla päästä pakoon tyranninsa, Burgundin herttuan vallasta, ja tulla rakkaan sukulaisensa luoksi Lüttich’in hoviin. Siellä heidän välillään olevat pienet eripuraisuuden aiheet, jotka kenties voisivat nousta sen johdosta, että heillä kumpaisellakin oli perintöoikeus kreivikuntaan, saataisiin helposti sovitetuiksi avioliiton kautta Isabellan ja Kaarle Eberson’in välillä. Sulhanen oli tosin nuorempi aiottua morsiantaan, mutta semmoinen seikka, sen hän (neiti Hameline) kenties saattoi oman kokemuksensa nojalla vakuuttaa, oli epäkohta, jota sopi kärsiä paljoa helpommin kuin mitä Isabella saattoi arvatakaan. Tähän Isabella kreivitär lopetti lukemisensa; sillä abbedissa huomautti teeskennellyllä inholla, että nunnaksi aikovalle jo siinä oli aivan kylliksi tämän maailman turhuuksista, ja Crévecoeur’in kreivi huudahti: »Hiiten tuo kavala noita-akka! – Aivanhan tämä neuvo maistuu härskiltä, niinkuin paistettu juusto hiirensatimessa! – Hyi, ja vieläkin hyi tuota vanhaa viekoituslintua!» Crévecoeur’in kreivinna torui vakavasti puolisoansa näiden liian kovien sanojen johdosta. »De la Marck», sanoi hän, »on varmaankin viekoitellut Hamelinea jollakin teeskennellyllä kohteliaisuudella.» »Hänkö muka olisi teeskennellyt kohteliaisuutta!» nauroi kreivi; »ei, kaiken semmoisen teeskentelemisen syytöksestä minä tuomitsen hänet aivan vapaaksi. Yhtähyvin voisi kohteliaisuutta toivoa todelliselta metsäkarjulta – yhtähyvin voisi koettaa silata vanhaa ruosteista hirsipuukahletta levykullalla. Ei – hupsu tuo naikkonen kyllä on, mutta eipä hän kuitenkaan ole semmoinen lampaanpää, että hän olisi todella rakastunut suteen, joka hänet on ryöstänyt, vieläpä lisäksi, kun hän on nähnyt hänet omassa luolassansa. Mutta semmoisia te naiset kaikki olette – koreat sanat teidät heti voittavat – onpahan, sen uskallan sanoa, tämäkin ihana serkkuni varmaan tulisesti halukas lentämään tuonne tätinsä hullunparatiisiin, porsas-prinssin morsiameksi.» »Ei, semmoinen hullutus on kaukana minun mielestäni», vakuutti Isabella. »Päinvastoin soisin nyt kahta vertaa hartaammin vielä kostoa noille kunnon piispan murhaajille, koska samalla tätini pelastuisi konnan kynsistä.» »No, kas kerrankin minä taas kuulin tosi Croyen äänen!» huudahti kreivi; ja siihen päättyi kaikki puhe siitä kirjeestä. Mutta meidän on huomauttaminen, että Isabella, lukiessaan kirjettä ystävilleen, ei katsonut tarpeelliseksi mainita erästä jälkikirjoitusta, jossa rouva Hameline, naisten lailla, kertoi töistään ja toimistaan. Hän antoi veljentyttärelleen tiedoksi, että hän juuri oli heittänyt kesken päällysnutun ompelemisen, jota hän valmisti puolisolleen, tikkaellen siihen välinauhan liittäminä yhteen – Croyen ja La Marck’in vaakunat rinnan. Tämän työn hän oli täksi kertaa jättänyt kesken sen vuoksi, että hänen Wilhelminsä valtiollisista syistä oli päättänyt puettaa toisia miehiä omaan rautapaitaansa ja itsellensä valita Orleans’in vaakunalla koristetun asun, sanalla sanoen Dunois’n puvun. Kirjeeseen oli myös liitetty toisella käsialalla kirjoitettu lippu, jonka sisältöä kreivitär ei myöskään katsonut tarpeelliseksi kertoa; siinä olivat vain nämät sanat: »Jollette pian saa kuulla minusta Maineen torven kautta, niin päättäkää siitä, että olen kuollut, ja kunniallisella tavalla kuollut.» Ajatus, jonka Isabella tähän asti aina oli karkoittanut sydämestään hurjana, mahdottomana ajatuksena, kiiti nyt kaksinvertaisella kirkkaudella hänen sielunsa läpi. Ja koska naisen älyltä harvoin jäävät tarpeelliset keinot keksimättä, sai hän niin toimitetuksi, että Durward niin pian kuin koko sotavoima oli täydessä marssissa, sai tuntemattoman käden kautta neiti Hamelinen kirjeen takaisin merkittynä jälkikirjoituksen kohdalla kolmella kruunulla ja seuraavalla lisäyksellä: »Se, joka ei pelännyt Orleans’in vaakunaa, kun se paistoi uljaan omistajansa rinnassa, ei suinkaan voi pelätä sitä, kun se peittää tyrannin ja murhamiehen rintaa.» – Tuhannet kerrat suuteli nuori skotlantilainen tätä kehotusta ja painoi sitä rintaansa vasten – sillä se viittasi hänelle tietä, jonka päässä Kunnia ja Rakkaus molemmat seisoivat, palkitseva seppele kädessä; ja paitsi sitä se antoi hänelle tiedon muille tuntemattomasta salaisuudesta, minkä avulla Durward saattoi saada selvän tuosta miehestä, jonka kuolemasta yksin hänen toivonsa elossa pysyminen riippui. Tämän salaisuuden hän viisaasti kyllä päätti kätkeä omaan sydämeensä. Mutta sitä vastoin Durward älysi, ettei samalla lailla tullut kätkeä Hairaddin’in salaista ilmoitusta De la Marck’in aiotusta rynnäköstä. Sillä tämä, jollei oltu tarkasti varoillaan, voisi saattaa koko piiritysarmeijan perikatoon; sangen vaikeaa näet oli, koska siihen aikaan sodittiin vielä jokseenkin huonossa järjestyksessä, tointua yöllisestä arvaamattomasta päällekarkauksesta. Asiaa mietittyänsä hän tuli viimein siihen päätökseen, ettei hän ilmoittaisi asiaa muuten kuin suoraan omalla suullaan ja molemmille hallitsijoille yhdessä; hän pelkäsi näet, että näin hyvin keksityn ja menestystä lupaavan hankkeen ilmoittaminen Ludvigille erikseen voisi saattaa kovin suureen kiusaukseen tämän kuninkaan häilyvän rehellisyyden, ja kenties pikemmin olla vain suuremmaksi avuksi kuin esteeksi De la Marck’in rynnäkölle. Durward päätti siis odottaa tilaisuutta, jolloin Ludvig ja Kaarle olisivat yhdessä, jota tilaisuutta ei luultavasti kuitenkaan kovin pian tarjoutuisi, koska yhdessäollessa tarpeellinen sydämen tunteitten hillitseminen ei ollut kummallekaan mieleen. Sillä välin jatkettiin yhä marssia ja liittolaiset saapuivat pian Lüttich’in alueelle. Täällä Burgundin sotaväki, ainakin osa heistä, nimittäin Nylkyrien nimellä tunnetut joukot, rupesivat kaikin tavoin nylkemään asukkaita sillä tekosyyllä, että muka piti kostaa piispan murha, siten todistaen saaneensa kunnianimensä täydellä syyllä. Tämä heidän käytöksensä oli suureksi vahingoksi Kaarlen asialle, sillä tuskastuneet talonpojat, jotka muuten luultavasti eivät olisi sekaantuneet riitaan, tarttuivat nyt aseisiin omaksi puolustuksekseen ja haittasivat sotavoiman marssia sillä, että he telottivat pienempiä partiokuntia ja, yhä peräytyen kaupungille päin pääarmeijan edeltä, enensivät niiden lukua ja vimmaa, jotka olivat päättäneet siellä pitää puoltansa. Ranskalaiset, joita oli vähäinen joukko, mutta erittäin valituita sotureita, pysyivät kuninkaansa käskystä aina riveissään, kukin lippunsa takana, ja noudattivat ankarinta sotakuria. Mutta tämä käytöksen erilaisuus kiihdyttti taas Kaarle herttuan epäluuloja, joka ei voinut olla sanomatta, että Ludvigin soturit käyttäytyivät enemmän lüttichiläisten ystävien kuin Burgundin liittolaisten tavalla. Viimeinkin, mitään kovempaa vastarintaa kohtaamatta, saapui armeija viljavaan Maas-laaksoon ja suuren kansakkaan Lüttich’in kaupungin edustalle. Schönwald’in linnan he tapasivat perinjuurin hävitettynä, ja saivat kuulla, että Wilhelm de la Marck, joka sotapäällikkönä, joskin vain siinä ainoassa suhteessa, ansaitsi kehumista, oli vienyt kaiken voimansa kaupunkiin; hän oli nähtävästi päättänyt väistää tappelua tasaisella tantereella Ranskan ja Burgundin ritaristoa vastaan. Mutta päällekarkaajat saivat pian kokea, kuinka vaarallinen rynnäkkö suurta kaupunkia vastaan voi olla, vaikkakaan sen vallit eivät ole eheät, kunhan vain asukkaat puolustavat sitä epätoivon vimmalla. Osa burgundilaisista etujoukoista, nähdessään vallien olevan murrettuina, täynnä suuria ruhjoja, luulivat, ettei ollutkaan muuta estettä, vaan että he voisivat mukavasti marssia sisään. He ryntäsivät siis etukaupunkiin huutaen: »Burgundi, Burgundi! Tappakaa, tappakaa! Kaupunki on meidän vallassamme! Muistakaa Ludvig Bourbon’ia!» Rivien järjestys rikkoutui ahtailla kaduilla, osaksi hajosikin kokonaan, kun moni riensi ryöstämään. Silloinpa yhtäkkiä karkasi itse kaupungista suuri lüttichiläisjoukko ulos, kävi vimmatusti heidän kimppuunsa ja sai aikaan melkoisen telotuksen. De la Marck osasi myös käyttää hyödykseen vallinruhjoja, joiden kautta sopi eripaikoista päästä ulos; hän lähetti väkeänsä eri teitä riidanalaista etukaupunkia kohti, niin että viholliset saivat nyt yht’aikaa kimppuunsa hyökkäyksiä sekä edestä että myös sivuilta ja takaa. Hämmästyneinä tästä arvaamattomasta, kaikinpuolisesta, vimmaisesta vastarinnasta burgundilaiset tuskin jaksoivat pitää paikkaansa. Iltahämäräkin enensi myös heidän häiriötänsä. Kaarle herttua, saadessansa tämän sanoman, vimmastui silmittömäksi, eikä hänen vihansa siitä hiukkaakaan viihtynyt, että Ludvig kuningas kysyi, eikö hän saisi lähettää ranskalaisia huovejansa tuohon etukaupunkiin burgundilaisia auttamaan ja noutamaan takaisin. Kaarle hylkäsi tämän tarjoumuksen ja tahtoi itse henkivartijainsa etupäässä rientää sinne, varomattomasti liian kauas hyökännyttä etujoukkoaan pelastamaan. Mutta Crévecoeur ja D’Hymbercourt pyysivät sitä tehtävää itselleen; he kiirehtivät tappelutantereelle kumpikin eri haaraltansa paremmassa järjestyksessä ja sovitellen siten, että toisella olisi apua toisesta. Siten onnistuikin näiden molempien kuuluisien sotapäällikköjen saada lüttichiläiset takaisin ajetuiksi ja päästää etujoukkonsa pulasta; mutta tämä oli jo kuitenkin, paitsi vangeiksi joutuneita, menettänyt koko kahdeksansataa miestä kaatuneita, joista toista sataa huovia. Vankeuteen ei ollut kovinkaan monta joutunut, sillä useimmat oli D’Hymbercourt jälleen vapauttanut, joka nyt valloitti myös tuon riidanalaisen etukaupungin ja asetti vartijoita kaupunginpuoliseen päähän; tämän etukaupungin ja itse kaupungin välillä oli näet noin 5–600 levyinen aukea tanner, rakentamatta jätetty juuri siksi, että kaupungin muuria olisi helpompi suojella. Vallihautaa ei ollut etukaupungin ja kaupungin välillä tässä paikassa, sillä maaperä oli kalliota. Vastapäätä olevassa kaupungin muurissa näkyi portti, mistä oli helppo rynnätä ulos, ja paitsi siitä näkyi pari, kolme ruhjottua kohtaa, jotka Kaarle herttua oli revittänyt St. Tron’in tappelun jälkeen ja jotka nyt hät’hätää olivat tuketut hakulilla. D’Hymbercourt asetti kaksi tykkiä porttia vastapäätä, toiset kaksi suurimpaa vallinruhjoa kohti, esteeksi ulos hyökkäyksiä vastaan kaupungista, ja palautui sitten burgundilaisen pääjoukon luo, jonka hän tapasi suuressa häiriössä. Herttuan lukuisan armeijan pää- ja takajoukko olivat näet yhä vielä jatkaneet marssia eteenpäin, vaikka masennettu ja karkoitettu etujoukko jo peräytyi; näin olivat ne kaikki yleiseksi hämmennykseksi sekaantuneet. Häiriö oli siitä tullut vieläkin suuremmaksi, että ylimajoittaja D’Hymbercourt oli poissa. Kaiken muun pahan lisäksi tuli nyt myös yökin, pilkkoisen pimeä niinkuin suden vatsassa; taivaasta alkoi myös virrata rankkaa, kovaa sadetta, ja paikka, mihin piiritysarmeijan piti leirinsä laittaa, oli lietteinen, täynnä ristiin, rastiin käyviä ojia. Tuskin on mahdollista täydesti käsittää minkälaiseen hämminkiin Burgundin armeija oli joutunut; päälliköt olivat eksyneet erilleen väestään, sotamiehet lipuistaan ja johtajistaan. Jokainen, niin alhainen kuin ylhäinenkin, pyrki vain suojaan ja lepoon, tyytyen siihen, jos itse vain sai paikan. Tappelusta palaavat uupuneet ja haavoitetut soturit saivat turhaan pyytää suojaa ja virvoitusta. Toiselta puolen taas ne, jotka eivät heidän väelleen tulleesta vahingosta vielä tienneet mitään, tunkivat eteenpäin, rientäen muka saamaan osaansa ryöstöstä, jota heidän, luulonsa mukaan par’aikaa aika hauskasti harjoitettiin kaupungissa. Takaisin tultuansa oli D’Hymbercour’illa sanomattoman vaikea työ tehtävänään, ja se muuttui vielä kiusallisemmaksi herttuan nuhdesanojen kautta; sillä tämä ei yhtään ottanut korviinsakaan sitä puolustusta, että vielä tärkeämpi tehtävä oli pidättänyt D’Hymbercourt’ia muualla. Viimeinpä loppui kun loppuikin kelpo soturin maltti kuunnellessaan herttuan järjettömiä soimauksia. »Minä läksin täältä», virkkoi hän, »etujoukkoamme kutakuinkin järjestämään, jättäen pääarmeijan teidän oman johtonne alle, armollinen herttua; ja nyt, takaisin tultuani, en voi löytää mitään eturintamaa, en mitään kylkijoukkoja, en mitään takajoukkoja, niin perinjuurin ovat kaikki hämmentyneet.» »Sitä enemmän olemme sillitynnyrin kaltaisia», tokaisi Le Glorieux joukkoon, »joka onkin flanderilaisen armeijan luonnollisin vertauskuva.» Hovinarrin puhe saattoi herttuan nauramaan ja kenties sai pitemmän riidan hänen ja loukatun sotapäällikön välillä vältetyksi. Suurella vaivalla saatiin pieni, jollekulle rikkaalle lüttichiläiselle kuuluva huvila tyhjennetyksi muista majaanpyrkijöistä ja varustetuksi herttuaa sekä hänen läheisintä seuraansa varten; ja D’Hymbercourt ynnä Crévecoeur kokosivat viimein myös läheisyyteen pienen vahtijoukon, noin neljäkymmentä huovia, jotka siihen paikkaan virittivät itselleen suuren nuotiovalkean alaspurettujen ulkohuoneitten hirsistä. Vähän enemmän vielä vasemmalla, tämän huvilan ja kaupungin portin vastapäätä olevan, burgundilaisten etujoukon käsiin joutuneen etukaupungin välillä oli toinenkin huvila, jonka ympärillä oli puutarha sekä piha, ja niiden takana pari, kolme aidattua pellonsarkaa. Tämän huvilan Ranskan kuningas valitsi pääkortterikseen. Ludvig ei ollut juuri itse suuri soturi, ainoastaan sen verran kuin luontainen pelottomuus vaaran kohdatessa ja terävä järki saattoivat hänet siksi tehdä; mutta hän valitsi aina huolellisesti palvelukseensa taitavimmat siinä ammatissa ja soi heille sen luottamuksen, jonka he ansaitsivat. Niinkuin jo sanottu, majaili hän lähimpien seuralaistensa kanssa tässä toisessa huvilassa; osa hänen skotlantilaisista henkivartijoistaan oli saanut sijansa pihalla, jossa heillä ulkohuoneissa sekä vajoissa oli pahan ilman suojaa; loput heistä oli puutarhassa. Muilla Ranskan huoveilla oli kortterinsa hyvin likekkäin hyvässä järjestyksessä, ja vahteja oli asetettu useampiin paikkoihin, kenties tapahtuvan päällekarkauksen ilmoittamista varten. Dunois ja Crawford, revittämällä alas välimuureja, laittamalla aukkoja pensasaitoihin, täyttämällä ojia ynnä muulla semmoisella pitivät huolta siitä, että eri sotajoukot helpommin voisivat päästä toinen toisensa avuksi ja että koko heidän sotavoimansa olisi hyvässä yhteydessä keskenään, jos hätä tulisi. Tässä työssä oli heillä useita vanhempia upseereja sekä sotamiehiä apuna, erittäinkin teki Le Balafré ahkeruudellansa itsensä huomatuksi. Kuningas puolestaan katsoi hyväksi kursastelematta lähteä Burgundin herttuan majapaikkaan tiedustelemaan, mihinkä keinoihin nyt aiottiin ryhtyä ja mitä apua häneltä vaadittiin. Hänen tulonsa johdosta kutsuttiin sotaneuvoskunta kokoon, joka asia muuten ei olisi juolahtanut Kaarlen mieleenkään. Nyt Durward hartaasti pyysi päästä molempien hallitsijain puheille, sanoen itsellään olevan jotain tärkeää ilmoitettavana. Hänen pyyntöönsä suostuttiinkin helposti, ja suuri oli Ludvigin kummastus, kun hän kuuli Qventin’in vakavasti ja selvin sanoin ilmoittavan, että Wilhelm de la Marck aikoi yön aikana, ranskalaisiin vaatteisiin puettuna, ranskalaisten lippujen kera, karata piirittäjien leiriin. Ludvig olisi luultavasti paljon mielemmin suonut, että tämä tärkeä sanoma olisi tullut yksistään hänen tietoonsa. Mutta kun nyt koko juttu oli tullut näin julkisesti kerrotuksi Burgundin herttuan kuullen, ei hän voinut tehdä muuta kuin virkkaa: »Tämä sanoma, lienee se sitten totta tai valhetta, on meille sangen tärkeä.» »Eipä rahtusenkaan vertaa – eipä rahtusenkaan vertaa!» vastasi herttua huolimattomasti. »Jos siinä hankkeessa, josta tämä nuori mies puhuu, todella olisi perää, niin eipä olisi skotlantilaiseen henkivartijakomppaniaan kuuluva jousimies saattanut sitä minun tietooni.» »Olkoon miten tahansa», sanoi Ludvig, »mutta joka tapauksessa pyytäisin teitä, serkku kulta, ja niin myös teidän upseerejanne, huomaamaan, että minä, estääkseni tämmöisen, kenties äkkiarvaamatta päällemme tulevan ryntäyksen harmilliset seuraukset, käsken soturieni sitoa valkeat olkavyöt haarniskojen yli. – Dunois pitäköön huolen, että se käsky heti annetaan – jos nimittäin», lisäsi hän, »meidän veljemme ja ylipäällikkömme siihen suostuu.» »Enpä siinä mitään pahaa näe», vastasi herttua, »jollei vain Ranskan ritareita pelottane saada kuulla sanottavan itseänsä »piianpaidan hihan ritareiksi». »Sehän olisikin tässä tilaisuudessa vallan sopiva liikanimi, Kaarle veikkoseni», tokaisi Le Glorieux, »koska piikanen on aiottu urhokkaimman palkinnoksi.» »Oikein puhuttu, herra Viisaus», virkkoi Ludvig. »Ja nyt hyvästi, serkku, minä lähden aseisiin pukeutumaan. – Mutta, sivumennen, kuinka käy, jos minä omalla kädelläni voittaisin Isabella kreivittären?» »Kuninkaallinen majesteetti», vastasi herttua muuttuneella äänellä, »teidän pitäisi silloin tulla minun uskolliseksi flanderilaiseksi.» »Enpä voisi», vakuutti Ludvig totisinta ystävyyttä ilmaisevalla äänellä, »tulla uskollisemmaksi kuin mitä jo olen, ja soisin vain, että voisin myös saada teidät, serkku kulta, sitä uskomaan.» Herttua vastasi lausumalla jäähyväiset äänellä, joka kuului melkein aran hevosen korskahdukselta, kun se hypähtää, säikähtyen hyväilyä yrittävää ratsumiestä, joka pyrkii sen selkään ja siksi koettaa saada sen hiljaa seisomaan. »Antaisin minä hänelle vaikka kaiken hänen viekkautensa anteeksi», virkkoi herttua sitten Crévecoeur’ille; »mutta sitä en voi suoda anteeksi, kun hän luulee minut semmoiseksi pölkkypääksi, että uskoisin hänen puheensa todeksi.» Ludvig puolestaan, tultuaan takaisin majapaikkaansa, puheli myös suosikkinsa Olivier le Daim’in kanssa. –»Tuossa skotlantilaisessa», sanoi hän, »on viekkautta ja suorasukaisuutta niin sekaisin, etten oikein saa selvää hänestä. Pasques-Dieu! että hänen piti tehdä sellainen hullutus, jota en ikänä voi antaa anteeksi, ja ilmaista kelpo De la Marck’in rynnäkkötuuma herttuan, Crévecoeur’in sekä kaikkien muiden kuullen, kun hänen olisi tullut kuiskata se minun korvaani, antaen minulle ainakin tilaisuutta valita, tahdoinko sitä auttaa vai estää?» »Parempi on näin kuin on, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Olivier. »Onpa tässä nyt monta teidän seuralaisjoukossanne, joiden omatunto ei sallisi burgundilaisten kimppuun käymistä ilman syytä, eikä myöskään liittoa De la Marck’in kanssa.» »Oikein puhut, Olivier. «Onhan semmoisia hupsuja maailmassa, eikä minulla nyt ole aikaa viihdyttää heidän omantunnonvaivojansa pienoisella oman edun pulverilla. Meidän täytyy siis kaikkien pysyä rehellisinä miehinä, Olivier, ja Burgundin uskollisina liittolaisina; tänä yökautena kumminkin – aika kenties kerta tuonnee tilaisuutta parempaan leikkiin. – Mene käskemään, ettei yksikään mies saa riisua aseita päältään, ja että he, jos siksi tulee, lennättävät luotinsa niihin, jotka huutavat ’Ranska!’ tai ’pyhä Denis!’ aivan kuin jos kuulisivat huudettavan ’Helvettiä ja Perkelettä!’ Minä itsekin käyn levolle täydessä asussa. – Ja Crawford asettakoon Qventin Durward’in vahtirivimme perimmäiseen paikkaan, lähimmäksi kaupunkia. Tulkoon hänen osakseen ensimäinen siunaus tuosta rynnäköstä, jonka hän meille on ilmoittanut – jos hänen onnensa häntä siinäkin suosii, sitä parempi hänelle. – Mutta pidä erittäin huolta Martius Galeottista, ja katso että hän pysyy varajoukossa, aivan turvallisessa paikassa. Hän on kovin uhkarohkea, ja hupsu kuin onkin, hän tahtoo yht’aikaa muka olla sekä filosofi että miekkamies. Pidä huolta kaikista näistä, Olivier, ja nyt hyvästi. – Cleryn pyhä Neitsyt ja Tours’in pyhä Martti suokoot minulle rauhallista unta!» [[Luokka:Qventin Durward]] 4298 9258 2006-11-24T17:08:13Z Nysalor 5 XXXVII Rynnäkkö {{Otsikko |edellinen=[[Qventin Durward: XXXVI Lüttich’in edustalla|XXXVI Lüttich’in edustalla]] |seuraava=[[Qventin Durward]] |otsikko=XXXVII Rynnäkkö |alaotsikko=[[Qventin Durward]] |tekijä=Walter Scott |huomiot= }} : Hän katsoi: – luvut lukemattomat : kaupungin portist’ ulos tunkivat. : Jälleenvoitettu Paratiisi. Tuo suuri armeija, joka oli asettunut leiriin Lüttich’in edustalle, oli pian vaipunut syvimpään äänettömyyteen. Kauan aikaa vielä olivat kaikuneet lippujensa luo asettuvien sotamiesten huudot, kuuluen ikäänkuin herraansa etsivien koirien ulvomiselta. Mutta lopulla hajonneet soturit, väsyneinä päivän vaivoista, tunkeutuivat joukottain ensimäisen vastaantulevan katoksen alle, ja ne, joiden ei onnistunut semmoista löytää, vaipuivat, uuvuksissa kuin olivat, maahan muurien, pensasaitojen ynnä muiden samanlaisten satunaisten suojapaikkojen juureen, siellä odotellen aamua – aamua, jota moni heistä ei enää saanutkaan silmin nähdä. Melkein kaikki vaipuivat syvään, kuoleman tapaiseen uneen, paitsi ne harvat, jotka raukeina ja unisina pitivät vahtia kuninkaan ja herttuan majapaikkojen ympärillä. Huomispäivän vaarat ja vaivat – samoinkuin kunniantoiveet, joita monet nuorista aatelismiehistä hautoivat mielessään tuon loistavan palkinnon vuoksi, joka saisi piispan murhan kostetuksi – ne olivat nyt haihtuneet mielestä, kun kaikki makasivat väsymyksestä ja unesta tunnottomina. Niin ei ollut kuitenkaan Qventin Durward’in laita. Se tieto, että hän yksinään vain saattoi eroittaa De la Marck’in huomispäivän taistelussa – se ajatus, kuka hänelle sen tiedon oli antanut ja minkä ihastuttavan johtopäätöksen sen johdosta saattoi vetää – se ajatus, että kohtalo nyt oli manannut esille hänen elämänsä vaarallisimman, epätietoisimman hetken, mutta kuitenkin hetken semmoisen, josta sittenkin oli mahdollisuus suoriutua voittajana – ne kaikki karkottivat häneltä unenhalun ja karaisivat hänen hermojansa voimalla, joka väsymyksen voitti. Hän oli kuninkaan nimenomaisesta käskystä asetettu äärimmäiseen vahtipaikkaan ranskalaisten leirin ja kaupungin välille, jommoisenkin matkan päähän oikealle äsken mainitusta etukaupungista. Täällä seisoen hän teroitti katsettansa tunkeakseen hänen edessään olevan mustan pimeyden läpi, ja heristi korviansa, voidakseen heti huomata vähimmänkin melun, joka ilmaisisi liikettä piiritetyssä kaupungissa. Mutta Lüttich’in suuret kellot olivat jo toinen toisensa jälkeen soimisellaan ilmoittaneet, että kello oli kolme yöllä, ja kaikki oli yhä vielä hiljaa ja ääneti niinkuin haudassa. Vihdoin viimein, kun Durward alkoi jo luulla, että rynnäkkö oli lykätty päivänkoiton aikaan, ja ajatteli ilolla, että päivän valossa olisi helpompi erottaa tuota poikkiviivalla halkaistua Orleans’in liljavaakunaa, kuului hänen korviinsa hiljainen humina niinkuin häirittyjen mehiläisten, jotka kokoontuvat pesäänsä puolustamaan. Hän kuunteli – humina ei lakannut; mutta sen ääni oli niin epäselvä ja kaikkea omituisuutta vailla, että se yhtähyvin saattoi olla tuulen huminaa jonkun kaukaisen lehdon latvoissa, tai kenties sateesta paisuneen puron solinaa, joka tavallista kovemmalla äänellä laski vetensä hidaskulkuiseen Maas-jokeen. Tämä epätietoisuus esti Durward’ia heti antamasta hätämerkkiä, sillä se, jos se ajattelemattomasti tehtiin, olisi ollut suuri rikos. Mutta kun humina yhä koveni ja samassa ikäänkuin kuului lähenevän etukaupunkia sekä hänen omaa vahtipaikkaansa, katsoi Durward viimein parhaaksi peräytyä niin hiljaa kuin mahdollista ja kutsua enoansa, joka komensi varavahtina olevaa pientä jousimiesparvea. Kaikki kavahtivat heti jaloilleen, tehden sen niin äänettömästi kuin suinkin. Ei ollut kulunut vielä minuuttiakaan, niin oli jo lordi Crawford’kin saapunut heidän luokseen. Hän lähetti sanansaattajan kuningasta ja hänen seuralaisiaan herättämään, ja peräytti pienen joukkonsa vähän matkaa vahtivalkean taakse, etteivät he olisi näkyvissä. Humina, joka sillä välin oli jo tullut paljoa lähemmäksi, taukosi nyt yht’äkkiä kokonaan; mutta sen sijaan kuului kauempaa selvään raskasta jalkojen kopinaa suuressa etukaupungille päin marssivasta miesjoukosta. »Burgundilais-vetelykset ovat nukuksissa vahtipaikoillaan», kuiskasi Crawford. »Riennä etukaupunkiin, Cunningham, herättämään noita pässinpäitä.» »Tehkää jommoinenkin kierros taaksepäin», sanoi Durward; »sillä jos ikänä korvani on osannut ihmisten jalankopinaa erottaa, niin seisoo jo aika parvi etukaupungin ja meidän välillämme.» »Oikein puhuttu, sievä poikaseni Qventin», kiitti ukko Crawford; »oletpa jo soturi, paljon taitavampi kuin mitä sinun ikäisestäsi saattaisi toivoa. He ovat seisahtuneet odottamaan kunnes toisetkin joutuvat perille. – Soisinpa että minulla olisi hiukkasen tietoa siitä, missä kohdassa he ovat!» »Kyllä minä lähden hiipimään sinnepäin, korkea-arvoinen herra», sanoi Durward, »ja koetan hankkia tietoja.» »Teepäs niin, poika kultaseni; sinulla on tarkka korva ja tarkat silmät ja hyvä tahto – mutta ole varovainen – en tahtoisi menettää sinua koko maailman tavaran tähden.» Durward läksi hiipimään, pyssy kädessä varalta, paikkoja myöten, joita hän jo ennakolta, edellisenä iltana hämärän aikana, oli tyystin tutkinut. Hän meni yhä eteenpäin, kunnes oli saanut selville, ettei ainoastaan sangen suuri sotamiesjoukko ollut pysähtynyt kuninkaan majapaikan sekä etukaupungin keskivälille, vaan että toinenkin pienempi, erilleen lähetetty parvi oli tullut vielä edemmäksi, ollen nyt aivan likellä häntä. He kuuluivat kuiskuttelevan keskenään, ikäänkuin eivät oikein olisi tietäneet mitä nyt tehdä. Viimeinpä pari, kolme tästä parvesta erilleen lähtevää Enfants perdus (ennalta lähetettyä uskalikkoa) lähestyi häntä kahden peitsen varren matkan päähän. Durward näki nyt, ettei hänen ollut enää mahdollista heidän huomaamattansa peräytyä. Hän huusi siis ääneensä: »Qui vive?» (Kukas siellä?) ja sai vastaukseksi: »Vive Li-Li-ége! (Eläköön Lüttich!) – arvelinpa sanoa (lisäsi puhuja oikaisemalla) (Vive la France! (Eläköön Ranska!)» – Durward heti paikalla laukaisi pyssynsä – yksi mies kaatui parahtaen, ja Qventin pääsi takaisin omiensa luoksi, vaikka hänen jäljessänsä lensi koko joukko umpimähkään ammuttuja luoteja, joiden tuli epäsäännöllisellä tavalla välkähteli vihollisparven riviä myöten, todistaen sen lukumäärän sangen suureksi. »Sepä oli aikamiehen työ, kunnon poikani!» kehui Crawford. »Nyt, pojat, peräydytään pihaan – heitä on liian monta, että heidän kanssansa sopisi mellastella aukealla tantereella.» He riensivät siis nyt pihaan ja puutarhaan, jossa heidän tullessaan jo kaikki oli taisteluun valmiina ja kuningas par’aikaa nousi hevosen selkään. »Minnekä te aiotte, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi Crawford; »parhaassa turvassahan te olette täällä oman väkenne keskellä.» »Ei», vastasi kuningas, »minun pitää heti rientää herttuan luoksi. Hänen pitää saada luja todistus rehellisyydestämme, muuten käyvät sekä lüttichiläiset että burgundilaisetkin meidän kimppuumme.» Hevosen selkään hypättyään hän jätti ulkopuolella huvilaa seisovan väen Dunois’n haltuun, ja määräsi Crawford’in skotlantilaisten jousimiesten sekä muiden henkivartijain päälliköksi, joiden tuli puolustaa huvilaa pihoineen, puutarhoineen. Hän käski heidän tuottaa sinne kaksi falkonettia sekä kaksi muuta pientä tykkiä, jotka olivat jääneet noin virstan matkaa jäljemmäksi. Sillä välin piti heidän pitää paikkansa, vaan eivät saaneet millään muotoa rynnätä eteenpäin, vaikka onni kuinka kallistuisi heidän puolelleen. Nämät käskyt annettuaan hän ratsasti pienen saattojoukon suojaamana herttuan pääkortterille. Syynä siihen, että kaikki tässä luetellut toimet kerittiin saada aikaan, oli Durward’in onnistunut laukahdus; sillä se oli sattunut itse huvilan isäntään, joka oli tähän paikkaan aikovan parven oppaana. Ilman tätä sattumusta olisi lüttichiläisten rynnäkkö, jos he viivähtämättä olisivat käyneet päälle, kenties onnistunut. Durward, jolla oli käsky seurata kuninkaan mukana, sai nähdä herttuan vimmaisessa mielenkiihkossa, joka miltei oli tehdä hänet kykenemättömäksi johtajan virkaa toimittamaan juuri tällä hetkellä, jolloin se olisi ollut erittäin tarpeen. Sillä nyt tulinen käsikahakka pauhasi etukaupungissa armeijan vasemman kyljen päässä – samoin myös oli vimmaisesti rynnätty kuninkaan pääkortteria vastaan, leirin keskikohtaan – ja sitä paitsi ilmaantui nyt kolmas, vieläkin suurempi lüttichiläisparvi, joka oli pujahtanut ulos jostain kaukaisemmasta muurinruhjomasta, hiljaa marssinut kaikenlaisia heille tuttuja solia, viinamäen polkuja ja kujia myöten, ja karkasi nyt oikeanpuolisen kyljen kimppuun. Burgundilaiset, säikähtyneinä siitä, kun kuulivat sekaisin huudettavan »Vive la France! (Eläköön Ranska!)» tai »Mont joie St. Denis!» ja taas »Liége! (Lüttich!)» sekä »Rouge Sanglier! (Punainen Metsäkarju!)» päättivät tästä, että heidän ranskalaiset liittolaisensa olivat ruvenneet pettureiksi ja tekivät sangen heikosti, pikemmin vain nimeksi vastarintaa. Herttua puolestaan kiroillen, niin että vaahto pursui suusta, huusi ja komensi, että piti pyssyillä sekä jousilla ampua kaikkia ranskalaisia, olivatpa ne sitten mustia tai valkeita – hän tarkoitti näet noita liinoja, jotka Ludvigin sotamiehet olivat sitoneet käsivarteensa. Kuninkaan tulo, jonka seurassa oli vain Le Balafré, Durward sekä vielä kymmenkunta jousimiestä, palautti nyt kuitenkin herttuan luottamuksen ranskalaisiin. D’Hymbercourt, Crévecoeur sekä muut burgundilaispäälliköt, jotka siihen aikaan olivat enimmin kuuluisat ja pelätyt sodassa, riensivät innokkaasti taisteluun. Muutamat heistä läksivät hakemaan kauempana majailevia sotajoukkoja, joihin ei pelästys ollut ulottunut; toiset hyökkäsivät tulisimpaan kahakkaan, saivat miehet jälleen tottelemaan, järjestivät heidät vähitellen sotarintamaan ja masensivat päällekarkaajien vauhdin sinne tuoduilla tykeillään. Herttua itse puolestaan peuhaili etumaisessa rivissä huutaen, hakaten ja sivallellen kuin tavallinen sotamies. Ludvig sitä vastoin käyttäytyi niinkuin hätäilemättömän, tasamielisen, järkevän johtajan sopii, välttämättä vaaraa, mutta hakemattakaan sitä, ja osoittaen niin suurta neuvokkaisuutta sekä taitoa, että burgundilaiset mielellään tottelivat hänen käskyjänsä. Taistelu oli nyt kiihtynyt sanomattoman tuliseksi ja kauheaksi. Vasemmalla kyljellä oli etukaupunki, sen jälkeen kun siellä jonkun aikaa oli vimmaisesti taisteltu, syttynyt palamaan, vaan ei edes tämä hirveä, avaralle levinnyt tulipalokaan saanut lakkautetuksi vihollisten sotajoukkojen taistelua noiden lekkuvien kekälekasojen keskellä. Keskikohdalla ranskalainen apuvoima, vaikka ahdistuksissa suunnattoman ylivoiman alla, lennätteli joka haaralle niin lakkaamatonta ja tiheää tulta, että tuo pieni huvila välähdyksistä oikein paistoi loistavana, aivan kuin olisi tulinen marttyyrikruunu ollut sen ympärillä. Oikealla kyljellä kallistui tappelu milloin puolelle, milloin toiselle vaihtelevin menestyksin, sitä myöten kuin vereksiä apujoukkoja virtasi lisään, kaupungista tai toiselta puolen Burgundin armeijan takaa. Näin jatkui taistelua viihtymättömällä vimmalla koko kolme loppumattoman pitkää tuntia, kunnes päivä, jota piirittäjät kipeästi toivoivat joutuvaksi, vihdoin koitti. Silloin juuri näyttivät vihollisen ponnistukset sekä keskikohtaa että myös oikeanpuolista kylkeä vastaan jo alkavan väsähtyä, ja muutamat tykin jyrähdykset samassa kuuluivat huvilasta. »Menkää», käski kuningas Le Balafré’tä sekä Durward’ia heti kun nämät paukahdukset olivat kajahtaneet hänen korvaansa. »Falkonetit ovat tulleet – huvila on nyt hyvässä turvassa, kiitos pyhälle Neitsylle! – Käskekää Dunois’n rynnätä tännepäin, painuen kuitenkin vähän lähemmäksi kaupungin muuria. Hän ottakoon kaikki meidän huovimme, paitsi mitä huvilan puolustamiseksi tarvitaan, ja tunkeutukoot näiden kovapäisten lüttichiläisten sekä kaupungin väliin, mistä heille yhä uusia voimia virtaa.» Molemmat jousimiehet ajoivat täyttä nelistä Dunois’n ja Crawford’in luoksi, jotka, paljaaseen puolustussotaan jo kyllästyneinä, ilolla tottelivat tuotua käskyä. He ryntäsivät ulos, vieden kanssansa noin kaksisataa uljasta Ranskan ritaria knaappeinensa sekä enimmän osan skotlantilaisista jousimiehistä ja heidän seuralaisistaan. Näin tunkeutuen sotakentän poikki ja tallaten maassa makaavia haavoitettuja, pääsivät he karkaamaan suuren lüttichiläis-lauman kylkeen, joka tulisesti oli ahdistellut Burgundin armeijan oikeanpuolista sivua. Koittavan päivän valossa he näkivät, että yhä vielä vereksiä vihollisparvia virtaili ulos kaupungista, joko jatkaaksensa tappelua tässä kohdassa, taikka auttaaksensa niitä, jotka olivat kahakassa. »Niin totta kuin on Jumala taivaassa!» huusi Crawford Dunois’lle, »jollen varmaan tietäisi, että ''sinä'' täällä ratsastat minun rinnallani, niin luulisin näkeväni sinut keskellä noiden rosvojen ja poroporvarien laumaa, johtaen ja järjestäen heidän joukkoaan nuija kädessä. Ei muuta erotusta kuin että jos sinä se olisit, niin olisit tavallistasi kookkaampi. Oletko varma, ettei tuo rautavaruksinen päällikkö ole sinun haamusi?» »Minun haamuniko!» vastasi Dunois; »enpä tiedä mitä sillä tarkoitat. Mutta onpa tuolla kun onkin joku koira, joka haarniskaansa ja kilpeensä on maalannut minun vaakunani, ja häntä minä lähden heti rankaisemaan siitä hävyttömyydestä!» »Kaikkien jalojen avujen nimessä, korkea-arvoinen herra», pyysi Durward, »jättäkää kostonne minun täytettäväkseni!» ''»Sinulleko'', nuori mies?» ihmetteli Dunois. »No sepä tosiaan oli nöyrä pyyntö. – Ei – tämmöisissä asioissa ei sijainen kelpaa.» Ja sitten, kääntyen ympäri satulassaan, hän huusi ympärillä seisoville: »Herrat Ranskan ritarit, riviin, peitset ojennuksiin! Laittakaa että nousevan auringon säteet pääsevät paistamaan noiden Lüttich’in sikolaumain ja Ardennien metsäkarjupoikueitten läpi, jotka pitävät maskeraadia meidän vanhoissa, kuluneissa vaatteissamme!» Ritarit vastasivat kaikuvalla huudolla: »Dunois, Dunois! – Eläköön uljas Bastardi! – Orleans apuun!» Ja he ryntäsivät eteenpäin täyttä vauhtia, päälliköt etumaisena. Vaan ei ollut hätäpoikia heidän vastassaankaan. Koko suuri sotajoukko, jonka kimppuun he hyökkäsivät, oli jalkaväkeä, muutamia ratsullisia päälliköitä lukuunottamatta. Lüttichiläiset tukivat peitsiensä varret jalkojansa vastaan, ja näin, ensimäinen rivi polvillaan, toinen kyykkysillä, muiden taempain peitsenpäät ojennuksissa etumaisten päiden ylitse, he tekivät siilin tavoin vastarintaa ritarien päälleryöpsähtävälle rynnäkölle. Harvojen vain onnistui murtaa tuon rautaisen piikkiaitauksen läpi. Niiden harvojen joukossa oli Dunois, joka iskien kannukset ratsunsa kupeisiin sai jalon orhiin hypähtämään enemmän kuin kahdentoista jalan korkeuteen maasta, ja tuli siten vihollisjoukon keskelle, jossa hän oli likempänä sitä, jota hänen vihansa etsi. Mutta suureksi ihmeeksensä hän huomasi, että Durward yhä oli hänen vieressänsä taistellen kilpaa hänen kanssaan! Nuoruus, hurja uljuus ja luja päätös saada voitto tai surma, olivat antaneet nuorukaiselle voimaa pysytellä Euroopan parhaan ritarin rinnalla; sillä semmoiseksi Dunois’ta kehuttiin, ja syystä kehuttiinkin siihen aikaan. Heidän peitsensä olivat pian menneet poikki, mutta lanzknecht’it eivät kestäneet heidän pitkien, raskaitten kalpojensa sivalluksia; ja itse puolestaan nämät molemmat ratsumiehet yhtä vähän kuin heidän hevosensakaan, jotka olivat täydessä rautavarustuksessa, eivät olleet milläänkään peitsenpistoksista. Dunois ja Durward ponnistelivat yhä voimiansa päästäkseen siihen paikkaan, missä tuo mies, väärä Dunois’n vaakuna kilvessänsä, taisteli taitavana ja uljaana johtajana – mutta yht’äkkiä Dunois keksi toisessa kohtaa kahakan keskellä metsäkarjun päänahan torahampaineen, De la Marck’in tavallisen päähineen. Heti hän huusi Qventin’ille: »Sinä ansaitset kunnian saada kostaa Orleans’in vaakunan puolesta! Sen työn jätän sinulle. – Balafré, auta sinäkin sisarenpoikaasi. – Vaan älköön kukaan uskaltako häiritä Dunois’n metsäkarjunpyyntiä.» Tietysti Durward suostui ilolla tähän työnjakoon, ja kumpikin heistä läksi ajamaan omaa ajettavaansa, saaden seuraa ja apua muutamilta harvoilta huoveilta, jotka jaksoivat pysyä heidän rinnallansa. Tähän aikaan se lüttichiläisjoukko, jota De la Marck aikoi mennä auttamaan, silloin kun Dunois’n ryntäys keskeytti hänen oman kulkunsa, oli jo menettänyt yön pimeässä saadut edut; burgundilaiset puolestaan olivat päivän valjettua alkaneet nyt osoittaa säännöllisesti harjoitetun sotavoiman etevyyttä. Lüttichiläiset pakotettiin peräytymään, vihdoin pakenemaan, ja kun he nyt rupesivat tunkeilemaan niiden päälle, jotka olivat käsikahakassa Ranskan huovien kanssa, hämmentyi kaikki tyyni sekavaksi taistelevien, pakenevien sekä takaa-ajavien virraksi, joka vieri kaupungin valleille päin ja viimein itse kaupungin sisään, tuon leveän, varustuksettaman vallinruhjon kautta, josta lüttichiläiset olivat lähteneet rynnäkölleen. Durward ponnisteli yli tavallisten ihmisvoimien saavuttaaksensa miehen, jota hän ajoi takaa ja joka yhä vielä oli näkyvissä. De la Marck – sillä hän se todellakin oli, – koetti kehotuksillaan sekä esimerkillään saada taistelun uuteen vauhtiin, ja sai siinä työssään hyvää apua valitulta lanzknecht-parvelta. Le Balafré sekä muutamat hänen kumppaneistaan puolestansa koettivat pysyä Durward’in jäljessä, aika lailla ihmetellen tämän nuoren soturin tavatonta uljuutta. Juuri vallinruhjon suussa onnistui De la Marck’in vihdoin saada väkensä hetkeksi pysähtymään ja etumaiset takaa-ajajat takaisin syöstyiksi. Hänellä oli kädessään rautainen nuija, jonka iskuista jokainen, mihin se sattui, näytti sortuvan maahan, ja hän oli niin verissä, että tuskin enää oli mahdollista erottaa hänen kilvessään tuota vaakunaa, jonka näkö oli Dunois’ta vimmastuttanut. Qventin’in ei ollut nyt enää niin vaikeata päästä kaksintaisteluun De la Marck’in kanssa; sillä korkea paikka, jossa tämä nyt seisoi ynnä hänen hirveät nuijanläimäyksensä pelottivat useimmat päällekarkaajat pois vähemmän vaarallisiin kohtiin, missä ei ollut niin ylen hurjaa vastarintaa vastassa. Mutta Durward, joka paremmin kuin muut tiesi kuinka tärkeä tuon pelottavan vihollisen voittaminen oli, hyppäsi vallinruhjon suulla hevosen selästä alas, jätti jalon oriinsa, jonka hän Orleans’in herttualta oli saanut lahjaksi, irralleen keskelle pauhua, ja kiipesi ylös vallin rauniolle Ardennien Metsäkarjun kanssa miekkaa mittailemaan. Tämä, aivan kuin hän olisi Durward’in aikomuksen arvannut, kääntyi nuorukaisen puoleen, nuija kohotettuna; näin olivat he jo käymäisillään toinen toisensa kimppuun, kun sekä kauhistuttavaa voittoriemua että epätoivoa ilmaiseva huuto antoi tiedoksi, että piirittäjät toisesta kohdasta jo alkoivat päästä kaupungin sisään, vallinrikon sortuneitten puolustajain kantapäillä. Kuultuaan tämän mieltämasentavan melun, kokosi De la Marck huudolla sekä torven torahduksella ympärilleen epätoivoisen taistelunsa toivottomat osanottajat, jätti vallinrikon ja yritti peräytyä semmoiseen kaupunginosaan, mistä hän saattoi päästä pakoon Maasjoen taakse. Hänen omaan väkeensä kuului lukuisa joukko sotaan harjaantuneita miehiä, joilla ei ollut koskaan ollut tapana suoda armoa ja jotka eivät nyt myöskään huolineet pyytää armoa. Tässä tilaisuudessa, jossa ei näyttänyt enää olevan mitään toivoa, järjestyivät he lujasti riveihin, täyttäen koko kadun, ja näin he peräytyivät hitaasti vähä väliä seisahtuen ja torjuen takaisin takaa-ajajansa, joista moni jo alkoi poiketa turvallisempaan työhön, murtaen itselleen tietä huoneisiin ryöstämisen aikeissa, luultavasti olisi siis De la Marck’in onnistunut vahingoittumatta suoriutua pulasta – sillä hänen valepukunsa varjeli häntä kaikkia niitä vastaan, jotka hänen päänsä kautta toivoivat saavuttavansa kunniaa ja rikkautta – jollei Durward, Le Balafré sekä vielä muutamat skotlantilaiset jousimiehet olisi aina olleet kiinteästi hänen kinterillään. Joka kerta kun lanzknecht’it seisahtuivat, syttyi aina vimmainen kahakka heidän ja jousimiesten välillä, ja joka kerta Durward pyrki aina De la Marck’in kimppuun; mutta jälkimäinen, jolla nyt oli vain poispääsö mielessä, näkyi välttävän nuorta skotlantilaista, joka halusi kaksintaistelua. Joka haaralla oli nyt häiriötä. Naisten kiljumiset ja hätähuudot sekä pelästyneitten porvarien parahdukset, kun soturit hillittömästi rupesivat nyt harjoittamaan kaikenlaista väkivaltaa, kajahtelivat kauhistavan kimakasti soturien sotakarjunnankin yli – tuo kurjuuden ja epätoivon ääni, joka kilpaili vimman ja väkivallan äänen kanssa, ja jonka olisi luullut vahvuudessa voittavan molemmat. Juuri sillä hetkellä, kun De la Marck, peräytyessään tämän helvetintapaisen nielun keskitse, oli kulkenut erään erittäin pyhänä pidetyn pienen kappelikirkon oven sivuitse, kajahtivat yht’äkkiä takaakin huudot »Ranska! Ranska!» sekä »Burgundi! Burgundi!» – ilmaisten, että piirittäjät olivat nyt tunkeutuneet tämän kapean kadun toiseenkin päähän ja että siis paluutie oli suljettu. – »Konrad», sanoi silloin De la Marck, »vie kanssasi kaikki miehet, rynnätkää koko voimalla noiden konnien päälle ja raivatkaa itsellenne tietä, jos voitte. – Minä olen hukassa, mutta onpa minussa toki vielä miestä, nyt kun en enää minnekään pääse, ainakin ennakolta lähettämään hiiteen muutamia näistä skotlantilaisista maankuljeksijoista.» Hänen alipäällikkönsä totteli ja riensi useitten vielä elossa olevien lanzknecht’ien kanssa kadun toiseen päähän, käydäkseen sieltäpäin lähenevien burgundilaisten kimppuun ja raivatakseen siten itsellensä pakotietä. Ainoastaan viisi, kuusi De la Marck’in parhaista miehistä jäi sinne; he olivat päättäneet kuolla johtajansa kanssa ja kääntyivät nyt skotlantilaisia jousimiehiä vastaan, joita ei myöskään ollut paljoa enemmän. »Sanglier! Sanglier! (Metsäkarju! Metsäkarju!)» huusi rosvomainen, mutta miehuullinen De la Marck, heilutellen nuijaansa. »Skotlannin herrat hoi! – Ketä teistä haluttaa saada kreivinkruunu voittosaaliikseen? – Kuka tulee Ardennien Metsäkarjun kimppuun? – Sinun, nuori poikaseni, näyttää mieli sinnepäin palavan; mutta onpas se kun onkin ensin ansaittava, ennenkuin sen päähänsä voi panna.» Durward kuuli epäselvästi sanat, jotka osaksi jäivät onttoon kypäriin; mutta tuota nuijan heilumista oli mahdoton käsittää väärin, ja töin tuskin hän kerkesi vain pyytää enoansa sekä muita kumppaneitaan pysymään syrjässä, jos he tahtoivat olla oikeita aatelismiehiä, kun De la Marck harppasi jo häntä kohti kuin tiikeri ja samassa sivalsi nuijallansa, liikuttaen samalla sekä jalkaansa että käsivarttansa, jotta sivallus hypähtävän ruumiin painosta saisi sitä suuremman voiman. Mutta Durward, jolla oli kevyt jalka ja tarkka silmä, hyppäsi syrjään ja väisti siten läimäyksen, joka muuten, jos se olisi sattunut, olisi tuottanut hänelle kuoleman. Nyt he hyökkäsivät toinen toisensa kimppuun, aivan kuin susi ja hurttakoira, ja kumppanit molemmin puolin jäivät jouten katselemaan, sillä Le Balafré huusi: »Rehellistä leikkiä! Kylläpä minä uskaltaisin panna sisarenpoikani tuota vastaan, vaikkapa mies olisi itse Wallacen vertainen!» Eikä tämä kokeneen vanhan soturin luottamus ollutkaan liian suuri; sillä vaikka epätoivosta hurjistunut rosvo hosui nuijallansa taajaan niinkuin seppä takoessansa, niin nuori jousimies nopsemmilla liikkeillään sekä vikkelämmällä miekankäytöllään sai kuitenkin aina vaaran vältetyksi ja iskut kostetuiksi vähemmän pauhaavan, mutta tehokkaamman aseensa kärjellä. Tästäpä viimein De la Marck’in voimat alkoivat raueta, vaikka hän oli suunnattoman väkevä, ja maa hänen allansa muuttui verilätäköksi. Mutta Ardennien Metsäkarjun miehuus ja vimma ei ollut kuitenkaan vielä lopussa; hän taisteli yhä samalla tulisella innolla, ja Durward’in voitto näytti olevan epätietoinen, kaukainen. Silloinpa yht’äkkiä eräs nainen huusi häntä nimeltä, rukoillen: »Durward, Durward! Auttakaa pyhän Neitsyen tähden!» Durward käänsi päätään ja heti tunsi Gertrud Pavillon’in, jolta päällysvaate oli olkapäiltä revitty, ja jota eräs ranskalainen sotamies väkisin tempasi puoleensa. Se oli yksi niistä monista voittajista, jotka murtamalla oven olivat päässeet lähellä olevaan pieneen kappeliin ja olivat saaliikseen siepanneet sinne piiloutuneita pelästyneitä naisia. »Odota minua hiukkasen!» huusi Durward De la Marck’ille, ja riensi vapauttamaan hyväntekijäänsä tilasta, jonka vaarallisuuden hän hyvin ymmärsi. »Minä en rupea kenenkään mieliksi odottamaan!» vastasi De la Marck, heilutellen nuijaansa ja kääntyen peräytymismatkalle – iloiten luultavasti siitä, että oli päässyt näin ankarasta vihollisesta. »Mutta minulle mieliksi täytynee sinun kuitenkin seisahtua, älä pahaksesi pane», virkkoi Le Balafré; »en salli sisarenpoikaani näin petettävän.» Näin sanoen hän sivalsi heti De la Marck’ia kahdenkäden käytettävällä miekallaan. Durward puolestaan sai kokea, että Gertrud’in vapauttaminen ei ollutkaan niin helppoa työtä; että sen silmänräpäyksessä olisi saanut tehdyksi. Tytön kiinnikoppaaja ei ruvennutkaan hellittämään saalistansa, ja sai apua useilta kumppaneiltansa; ja Qventin, kun hän parin, kolmen muun skotlantilaisen kanssa yritti pakottaa ranskalaista luopumaan tytöstä, huomasi, että onnen ja rikkauden toivo, jonka kohtalo niin ystävällisesti oli hänelle tarjonnut, sillä välin alkoi livahtaa hänen käsistään. Kun hän vihdoin viimein oli saanut Gertrud’in vapaaksi, ei näkynyt enää ketään muuta lähellä. Kokonaan unohtaen seurakumppaninsa turvattomuuden, aikoi nyt Durward lähteä paennutta Ardennien Metsäkarjua etsimään, niinkuin hurttakoira metsäkauriin jälkiä myöten juoksee, mutta Gertrud, tarttuen häneen kiinni epätoivonsa tuskassa, huusi: »Jos teille äitinne kunnia on rakas, niin älkää jättäkö minua tänne! – Jos te olette oikea aatelismies, saattakaa minut hyvässä turvassa isäni taloon, joka kerran antoi teille ja neiti Isabellalle suojaa! – Hänen tähtensä älkää minua hylätkö!» Tämä rukous oli kiusallinen, mutta mahdoton sitä oli vastustaa. Durward sanoi siis sydämessään sanomattomalla katkeruudella jäähyväiset kaikille iloisille toiveille, jotka tämänpäiväisessä verisessä taistelussa olivat kiihdyttäneet häntä suurimpiin ponnistuksiin ja hänen voimiansa karaisseet, ja jotka yhteen aikaan jo näyttivät olevan toteutumaisillaan. Niinkuin vastahakoinen haltija, joka tottelee jotain taikakalua, kun hän ei voi vastustaa sen voimaa, hän saattoi Gertrud’in Pavillon’in taloon saakka, ja joutui juuri ajoissa sinne ennättääkseen turvata sekä taloa että pormestaria itseään vallattomien soturien vimmalta. Sillä välin oli kuningas ja Burgundin herttua ajaneet kaupunkiin erään vallinrikon kautta. Molemmat olivat täysissä rautavarustuksissa; mutta jälkimäinen, verentahrassa sulkatupsusta kannustimiin saakka, karautti oriinsa selässä vimmaisesti muurin raunioitten yli; Ludvig sitä vastoin ratsasti juhlallisesti, niinkuin kirkkosaattojoukon etupäässä. He lähettivät kaikille haaroille käskyjänsä lopettaakseen jo alkaneen ryöstön ja kutsuakseen hajonneet sotajoukkonsa kokoon. Hallitsijat itse ratsastivat tuomiokirkkoon; he näet tahtoivat suoda suojaa niille sadoille kaupungin etevimmille asukkaille, jotka sieltä olivat turvaa etsineet, ja sitten, kuultuansa kiitosmessun, aikoivat pitää jonkunlaisen sotaneuvottelukokouksen. Puuhatessaan niinkuin muutkin korkeat päälliköt, saadakseen väkensä jälleen kokoon, kohtasi Crawford Maasjoelle käyvän kadun kulmassa Le Balafrén, joka vakavasti ja hiljakseen asteli rantaa kohti, kantaen verisistä hiuksista ihmispäätä, yhtä huolettomasti kuin jos se olisi ollut metsämiehen laukku. »Mihin nyt, Ludvig?» kysyi päällikkö. »Mihinkä tuota raadon kappaletta kuljetat?» »Se on jäännös työstä, jonka minun sisarenpoikani alotti, melkeinpä myös jo sai valmiiksi, ja jonka minä sitten lopetin», vastasi Le Balafré –»se on veitikka, jonka minä sain tuolla hengiltä ja joka pyysi minua viemään hänen päänsä Maasjokeen. – Ihmisillä välistä on mokomia lystejä mielitekoja, kun Manalan Matti paraikaa heihin kyntensä iskee – ja Manalan Matin parissahan me saamme jokainen vuorossamme käydä pitkään tanssiin.» »Ja sinä olet nyt menossa viskaamaan tuota päätä jokeen?» kysyi Crawford tarkemmin katsellen hirveätä kuolemanalaisuutemme muistutusta. »Niin olen», sanoi Ludvig Lesly. »Jollei täytä kuolevan ihmisen pyyntöä, käypi se aina kummittelemassa, ja minä nukun mielelläni yöni rauhassa.» »Täytyypä sinun kuitenkin antautua tuohon vaaraan alttiiksi», virkkoi Crawford; »sillä, niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, tästä pallerosta riippuu enemmän kuin sinä arvaatkaan. Tule pois minun kanssani – ei sanaakaan enää – tule pois minun kanssani.» »No, mitä siihen tulee», sanoi Le Balafré, »niin enpä luvannutkaan hänelle mitään. Sillä, totta puhuen, hänen päänsä lensi jo maahan, ennenkuin kieli vielä oli lopettanut lorunsa. Ja koska en häntä elävänä pelännyt, niin – Tours’in pyhä Martti auttakoon! – enpä pelkää häntä juuri kuolleenakaan. Sitä paitsi voin aina saada pullollisen siunattua vettä kummiltani, pyhän Martin luostarin iloiselta munkilta.» Sen jälkeen kuin messu oli pidetty Lüttich’in tuomiokirkossa ja pelästynyt kaupunki saatu jälleen jonkinmoiseen järjestykseen, kävivät Ludvig ja Kaarle korkeitten herrojensa ympäröimänä istumaan, ja käskivät niiden astua esille, joilla oli jotain palkintoa vaadittavana tappelussa tehdyistä ansiotöistä. Kaikkein ensiksi annettiin niiden astua esille, jotka vaativat Croyen kreivikuntaa ja sen ihanaa perillistä omakseen; mutta suureksi harmiksi niille monille, jotka olivat jo luulleet olevansa aivan varmat tuosta loistavasta palkinnosta, näytti heidän vaatimuksensa todenperäisyys olevan peitetty epätietoisuuteen ja salaisuuteen. Crévecoeur toi esiin metsäkarjun taljan, jommoista De la Marck tavallisesti oli käyttänyt päällysvaatteenaan; Dunois’lla oli halkaistu kilpi, johon De la Marck’in vaakuna oli kuvattu; samoin useimmat muutkin kehuivat surmanneensa piispan murhamiehen, todisteeksi näyttäen mikä mitäkin tunnusmerkkiä. De la Marck’in päästä luvattu kallis palkinto oli tuottanut surman jokaiselle, jonka asussa oli ollut jotain mainion päällikön asuun vivahtavaakin. Paljon oli riitaa ja melua noiden kilpaveljesten välillä, ja Kaarle herttua, sydämessään katuen ajattelematonta lupaustaan, jolla hän oli sattuman varaan heittänyt ihanan vasallinsa käden sekä omaisuuden, alkoi jo toivoa voivansa jollakin lailla todistaa kaikki nuo ristiriitaiset vaatimukset perättömiksi. Mutta yht’äkkiä tunkeusi Crawford esiin keskelle piiriä, vetäen Le Balafré’ta perässänsä, joka kömpelönä ja hämillään seurasi häntä, niinkuin vitjoista talutettu vastahakoinen koira. Crawford huusi: »Viekää pois kaikki nuo taljanne ja turkkinne ja maalatut rautalevynne! – Se vain, joka tappoi itse metsäkarjun, saattaa tuoda esiin sen torahampaat!» Näin sanoen hän viskasi permannolle verisen pään, jonka helposti saattoi tuntea De la Marck’in pääksi, sillä hänen eriskummalliset leukaluunsa olivat todellakin sen pedon leukaluitten näköiset, jonka mukaan hän oli nimensä saanut. Jokainen, joka De la Marck’in ennen oli nähnyt, tunsi siis heti, että tämä oli oikea pää. Kaarle istui ääneti nurjamielisenä, synkän hämmästyksen vallassa, mutta Ludvig virkkoi: »Onpa siis, toivoakseni, joku uskollisista skotlantilaisistani saanut tämän voiton?» »Sen on voittanut Ludvig Lesly, kuninkaallinen majesteetti, joka meidän kesken käy Le Balafré’n nimellä», vastasi vanha soturi. »Mutta onko hän aatelis-sukua?» kysyi herttua. »Onko hän jaloa sukua? – muuten minun lupaukseni ei ulotu häneen.» »Häijyn ruma kuvatus hän kylläkin on», virkkoi Crawford, katsahtaen pitkän, kömpelön ja nolon jousimiehen puoleen; »mutta oikea vesa Rothes’ien sukupuusta hän sittenkin on, sen takaan – ja he ovat olleet yhtä jalosukuisia kuin suinkin joku suku Ranskassa tai Burgundissa, aina siitä ajoin kun heidän perustajastansa sepitettiin seuraava laulu: : Between the less-lee and the mair : he slew the Knight, and left him there.<ref>: Ahon ja suon välillä : hän tappoi ritarin ja jätti raadon sinne.</ref> »Sitten ei siitä ole mitään pääsöä», sanoi herttua, »ja kauneimman, rikkaimman perijättären koko Burgundissa täytyy tulla tuommoisen raa’an palkkasoturin vaimoksi, tai kitua elinaikansa luostarin rautaristikon takana – ja hän on kuitenkin minun uskollisen Reginald de Croyen ainoa lapsi! – Minä olen ollut kovin ajattelematon!» Ja hänen otsansa synkkeni, suureksi ihmeeksi hänen vasalliherroillensa, jotka ani harvoin olivat nähneet hänessä vähintäkään katumuksen merkkiä kerran tehdyn päätöksen välttämättömien seurausten johdosta. »Malttakaa vielä hetkinen», sanoi lordi Crawford, »saattaapa kuitenkin asian laita olla parempi kuin mitä te, armollinen herttua, arvaatte. Kuulkaa vaan mitä tällä, herralla on sanomista. – Puhu suusi puhtaaksi, mies – taikka hiisi sinut vieköön!» lisäsi hän Le Balafré’n korvaan. Mutta typerä soturi, vaikka hän saattoi Ludvig kuninkaalle, jonka kanssa hän oli vanha tuttu, ilmoittaa ajatuksensa välttävästi selvillä sanoilla jos hätä niin vaati, oli nyt aivan kykenemätön lausumaan ilmi päätöstänsä loistavan seuran kuullen, jonka edessä hän seisoi. Käännyttyään puoleksi selin molempiin hallitsijoihin, päästettyään suustansa naurunhohotuksen ja väännettyään kasvonsa puheen aluksi hirvittävällä tavalla irvistykseen, hän sai viimein sanotuksi: »Santeri Souplejav» – – mutta siihen hän jo takertuikin taas. »Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja herttuaallinen armo», virkkoi Crawford, «mutta täytyneepä minun puhua kansalaiseni ja vanhan sotakumppanini puolesta. Hänellä näet on joku profeetta hänen omassa maassansa ennustanut, että hänen sukunsa avioliiton kautta on kohoova onnen kukkuloille. Mutta hän, niinkuin minäkin, on jo jokseenkin pahanpäiväiseksi kulunut – hän viihtyy paremmin viinikrouvissa kuin rouvien suvihuviloissa, ja hänellä, suoraan sanoen, on kaikenlaisia kasarmin tapoja ja mielitekoja, jotka tekisivät hänelle korkean arvopaikan varsin vastukselliseksi. Siksi on hän päättänyt totella minun neuvoani ja luopua oikeudestaan, joka hänelle Wilhelm de la Marck’in satunnaisena surmaajana on tarjona, sen hyväksi, joka todella esti Metsäkarjun poispääsön, nimittäin sisarenpoikansa hyväksi.» »Sen nuorukaisen kelvollisuuden ja järkevyyden minä takaan», sanoi Ludvig kuningas, ylenmäärin iloiten siitä, että kohtalo oli näin loistavan palkinnon suonut miehelle, johon hän luuli itsellään olevan jotain valtaa. »Ilman hänen älykkäisyyttänsä ja valppauttansa me olisimme kaikki olleet hukassa – hän se huomautti meille, että lüttichiläiset viime yönä aikoivat rynnätä kaupungista.» »Minä siis», sanoi Kaarle herttua, »olenkin hänelle hyvittäjäiset velkaa, kun hänen sanojensa totuutta epäilin.» »Ja minä voin vakuuttaa, että hän on ollut aika uljas soturi», virkkoi Dunois. »Mutta», keskeytti Crévecoeur, »jos lieneekin eno jonkunlainen Skotlannin gentillâtre (nurkka-aatelinen), eihän siitä välttämättömästi seuraa, että sisarenpojankin laita on sama.» »Hän kuuluu Durward’in sukuun», selitti Crawford, »joiden esi-isä oli Allan Durward, Skotlannin ylihovimestari.» »No, jos se on nuori Durward», virkkoi Crévecoeur, »en virka enää mitään. – Onni on kovin selvästi osoittanut pitävänsä hänen puoltaan, jotta minun kävisi kauemmin taisteleminen tuota oikullista jumalatarta vastaan. – Mutta ihmepä miten nuo skotlantilaiset kaikki, ritarista tallirenkiin asti, pitävät toinen toisensa puolta.» »Vuorelaiset, olkapää olkapäätä vasten!» vastasi lordi Crawford, nauraen burgundilaisen ylpeyden masennukselle. »Mutta vielä olisi tiedusteltava», sanoi Kaarle herttua miettivästi, »millainen Croyen neidin mieli on tätä onnellista retkeilijää kohtaan.» »Pyhä messu!» sanoi Crévecoeur. »Onpa minulla liiankin paljon syytä olettaa, että tyttö on nyt taipuvaisempi tottelemaan teidän käskyjänne, armollinen herttua, kuin edellisillä kerroilla. – Mutta miksikä en soisi tälle nuorukaiselle tätä onnea? – Äly, miehuus ja uljuus, nehän ne ovatkin saattaneet hänet voittamaan ''rikkauden, korkean arvon ja kauneuden'' palkinnokseen!» <references/> [[Luokka:Qventin Durward]] 4299 9259 2006-11-24T17:08:33Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Walter Scott''' (1771–1832) == Romaanit == * ''[[Qventin Durward]]'' [[Luokka:Walter Scott]] [[cs:Walter Scott]] [[en:Author:Walter Scott]] [[es:Walter Scott]] [[fr:Walter Scott]] 4300 9260 2006-11-24T17:08:54Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Julius Krohn]] [[Luokka:Romaanit]] [[Luokka:Walter Scott]] 4301 9261 2006-11-24T17:09:02Z Nysalor 5 [[Luokka:Skotlantilaiset kirjailijat]] [[Luokka:Skotlantilaiset kirjailijat|Scott, Walter]] [[cs:Kategorie:Walter Scott]] 4302 9263 2006-11-25T16:32:22Z Nysalor 5 Virgilion Bucolica {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Virgilion Bucolica. |alaotsikko= |tekijä=Vergilius |huomiot= }} * [[Virgilion Bucolica: Ensimäinen Ecloga|Ensimäinen Ecloga. Tityrus.]] * [[Virgilion Bucolica: Toinen Ecloga|Toinen Ecloga. Alexis.]] * [[Virgilion Bucolica: Kolmas Ecloga|Kolmas Ecloga. Palaemon.]] * [[Virgilion Bucolica: Neljäs Ecloga|Neljäs Ecloga. Pollio.]] * [[Virgilion Bucolica: Viides Ecloga|Viides Ecloga. Daphnis.]] * [[Virgilion Bucolica: Kuudes Ecloga|Kuudes Ecloga. Silenus.]] * [[Virgilion Bucolica: Seitsemäs Ecloga|Seitsemäs Ecloga. Meliboeus.]] * [[Virgilion Bucolica: Kahdeksas Ecloga|Kahdeksas Ecloga. Pharmaceutria.]] * [[Virgilion Bucolica: Yhdeksäs Ecloga|Yhdeksäs Ecloga. Moeris.]] * [[Virgilion Bucolica: Kymmenes Ecloga|Kymmenes Ecloga. Gallus.]] '''Lähde:''' Vergilius 1866: ''Virgilion Bucolica''. Kouluin tarpeeksi suomentanut [[Robert Mellin|R. Mellin]]. Chr. Ev. Barck, Oulu. [[Luokka:Virgilion Bucolica| ]] [[en:Eclogues]] [[fr:Bucoliques]] [[la:Eclogae vel bucolica]] [[nl:Nederlandse vertaling van de Bucolica]] 4303 9265 2006-11-25T16:33:06Z Nysalor 5 Luokka {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica: Toinen Ecloga]] |otsikko=Ensimäinen Ecloga. |alaotsikko=Tityrus. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} ''Meliboeus.'' Tityrus! Sinä vaan lepäilet tuuhian saksantammen suojassa ja soittelet hienolla huilullasi maaseutuisia lauluja; me jätämme isänmaamme alueen ja ihanat kedot; me pakenemme syntymätienoiltamme; sinä, leutona puitten varjossa, annat metsäin kaikuilla sorian Amaryllisi nimeä. ''Tityrus.'' Oi Meliboeus! Jumala on suonut meille tämän tyvenen elämän. Sillä jumala on ''hän'' ainian minulle oleva; ''hänen'' alttariansa on hentoisen karitsan veri lammas-pihatoistani usein kostutteleva. Hän on sallinut lehmäni, kuten näet, kuljeksia laitumella sekä itseni soitella mitä tahdon. ''Meliboeus.'' Empä kadehdi; paremminpa kummastelen; sillä niinpä kovin on hämminkiä yleensä näillä tienoin. Katsosta! Itse häätelen, murheellisna, vuohiani pois; ja tätä, Tityrus, tuskin saan enää edemmäksi; sillä tänne tihiään pähkinäpuistoon jätti se vastikään kaksoiset, karjan toiveen, jotka se, voi kuitenki! paljaalle kalliolle synnytti. Tätä onnettomuutta muistan ukkosen lyömäin tammien usein minulle ennustaneen, jollei mieleni olisi nuria ollut. Usein ennusti sitä paha-aaveinen variski ontelosta raudustammesta. Mutta sanosta minulle, Tityrus, kumminki, kuka tuo Jumala onpi. ''Tityrus.'' Kaupungin, jota Romaksi kutsuvat, pidin, tuhma, tämän meikäläisen kaltaisena, jonne meidän, paimenten, usein on tapa ajella lampaitten hentoja sikiöitä. Näin tiesin penikatki koirain, näin vohlatki emäinsä näköisiksi; näin oli tapani vertailla isoja pienempiin. Mutta minkä verran kypressin on tapa korottaa latvansa notkeitten heisipensaitten seassa, saman verran tämäki kaupunki korottaa päänsä muitten keskellä. ''Meliboeus.'' Ja mikä oli sinulla niin tähdellisenä syynä saada Romaa nähdä? ''Tityrus.'' Vapaus, joka hiljan ainaki katsahti minun, saamattoman, puoleen, sittekun partani jo harmaampana varisi ajajalle; katsahti ainaki puoleeni ja tuli pitkän ajan perästä, sittekun Galatea oli minun heittänyt ja Amaryllis tullut ystäväkseni. Sillä, sen tunnustan: niin kauvan kun Galatea oli hempenäni, ei ollut minulla toivoa vapaudesta eikä huolta omaisuudesta; vaikka uhri-eläviä kuinka paljo olisi tuotu pihatöistäni ja lihavata juustoa likistelty kiittämättömälle (vähän maksavalle) kaupungille. Ei koskaan painanut raha kädessäni, kaupungista palatessani. ''Meliboeus.'' Jopa kummastelinki, Amaryllis, miksi surullisna huutelit jumaloita, ja ketä varten annoit hedelmäin rippua puissansa (poimimatta). Tityrus oli poissa. Sinua, Tityrus, huutelivat yksin männytki, yksin lähteetki, yksin nämät viidakotki. ''Tityrus.'' Mitäs oli tekeminen? Eipä käynyt minun muualla pääseminen orjuudestani, eikä muualla tapaaminen noin autteliaita jumalia. Siellä, Meliboeus, näjin sen nuorukaisen, jolle alttarini vuosittain savuavat kaksitoista päivää. Siellä antoi hän ensiksi minulle tämän vastauksen: käyttäkäät, pojat, karjaanne laitumella, kuten ennenki, ja kasvattakaat sonnia. ''Meliboeus.'' Onnellinen vanhus! Siis säilyvät sinulla ketosi, ja ne ovat sinulle kylliksi isot, vaikka paljas kivi ja lammikko limaisine vihvilöineen peittää kaikki niityt. Outo ruoka ei kiusaa tiineitä ja kipeitä emiäsi, pahat tartunnaiset naapurin karjasta eivät tee vahinkoa. Onnellinen vanhus! Täällä tuttuin virtain ja pyhäin lähteitten vaiheilla saat nauttia vilpastuttavaa siimestä. Yhdeltä puolen on aidoitus, joka kulkee naapurisi rajalla ja jonka pajuston kukkaisista Hyblan mettiäiset elävät, hiljaisella surinallaan houkutteleva sinua unen vienoon; toisella puolen on lehden riipijä korkian kallion juurella virittelevä laulujansa ilman avaruuteen. Sillä välin eivät käriä-ääniset metsäkyhkyisesi, joita hoitelet, eikä turtturi-kyhkysesi lakkaa kyhertelemästä korkiasta jalavasta. ''Tityrus.'' Siksipä keviät hirvet ennen kulkenevatki ilmoissa laitumella ja meret heittänevät kalansa avoimelle rannalle; siksipä Parthilainen pakolaisena ennen juonee vettä Ararin ja Germanilainen Tigrin virrasta, kuljeskeltua toistensa maitten läpi, ennenkun ''hänen'' muotonsa katoaa mielestäni. ''Meliboeus.'' Mutta meidän täytyy paeta täältä, mitkä janoavaisten Afrikalaisten tykö, mitkä Scythiaan, mitkä Cretan vikevälle Oaxes-joelle, mitkä Britannilaisten luokse, jotka ovat kokonaan eroitetut muusta mailmasta. Saanenko koskaan enää, pitkänkään ajan perästä, kummeksien katsella syntymä-seutujani ja köyhän hökkelini turpeista luotua kattoa, näitä kaikkia, joitten haltija ennen olin; saanenko enää ihmetellä harvassa kasvavia tähkäpäitä pelloillani. Jumalaton soturi on omistava nämät hyvästi viljellyt vainiot. Muukalainen on ottava nämät viljat. Kah, minne eripuraisuus on saattanut onnettomat kansalaiset! Kah, ketä varten olemme kylväneet vainiomme! Ymppää nytki, Meliboeus, pääronapuihisi; istuta viiniköynnöksiä järjestykseensä! Paetkaat, vuohiseni! Te ennen muinen iloinen karjani, paetkaat! En ole täst’edes lepäilevä viheriässä luolassa enkä etäältä näkevä teidän kiipeilevän tappurapensaisella kalliolla. En ole enää lauleskeleva; ette, vuohiseni, saa enää paimentaissani nykkiä kukoistavaa cytiso-pensasta ettekä karmeita pajupensaita. ''Tityrus.'' Kuitenki taidat tämän yön levätä täällä kanssani vereksellä lehtivuoteella. Minulla on lienteitä hedelmiä, pehmeitä kastaneita ja kyllältä juustoa. Ja jo nousee savu tuolla kaukana maakartanoitten katoilta, ja varjot kaatuvat pitempinä korkeilta vuorilta. [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[en:Eclogues/Eclogue I]] [[la:Ecloga I]] [[nl:Nederlandse vertaling van de Bucolica/Ecloca I]] 4304 9266 2006-11-25T16:33:13Z Nysalor 5 Toinen Ecloga {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica: Ensimäinen Ecloga]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica: Kolmas Ecloga]] |otsikko=Toinen Ecloga. |alaotsikko=Alexis. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} Paimen Corydon paloi (rakkaudesta) kauniisen Alexiin, joka oli isäntänsä lemmikki; mutta eipä saanut mitä toivoi. Ehtimiseen kulki hän vaan tihiässä, lakkapäisessä pyökki-metsässä; siellä hän yksinäisyydessään vuorille ja metsille turhaan lateli nämät sieventämättömät värsyt: ”Tunnoton Alexis! Etkö huolikaan lauluistani? Eikö käy sinun minua sääliksesi? Joko ainaki otat minulta hengen? Karjatki jo nauttivat siimeksen viileyttä, viheriät sisiliskotki jo kätkeytyvät tappurapensaistoihin, ja Thestylis murentaa kovasta helteestä uupuneille elontekijöille kynsilaukan ja ajuruohon hajullisia yrttiä. Mutta minulle, kun polttavassa päiväpaisteessa noudattelen askeleitasi, vastaavat heinäsirkat viidakoista sähinällänsä. Eikö olisi parempi ollut kärsiä Amaryllin tuimia vihoja ja ynsiätä halveksimista, eikö parempi kärsiä Menalcasta, vaikka tämä on musta ja sinä olet kirkas kuin päivä? Oi ihana poikanen! Elä luota liioin kauneuteesi. Valkoiset ligusterit jätetään varisemaan; mustat mustikat poimitaan. Sinä halveksit minua, Alexis, etkä kysy, kuka olenkaan, kuinka rikas olen lumivalkiasta karjasta, kuinka maidosta rikas. Tuhat lammasta kulkee minulla laitumella, Sicilian vuorilla. Tuoretta maitoa ei minulta puutu kesällä, ei talvella. Minä laulelen samaa, mitä Circen Amphioninki oli tapa laulella Aracynthon vuorella Atticassa, kun kutsui karjaansa kotiin. Enkä ole niin tuiki rumakaan. Nykyjään näjin rannalla kuvani, kun meri tuulilta seisoi tyvenenä. Jos tahdot arvostella, niin en pelkää Daphnia, saati vaan ei kuvani minua petä. Oi, joska sinulle lystäisi asua kanssani näillä ylenkatsotuilla maaseuduilla ja näissä mataloissa majoissa, sekä ampua hirviä ja saatella kililaumaa viheriöitsevän ibis-juuren luokse! Silloin täällä metsissä minun kanssani osoitteleisit Pania laulannossa. Pan oli ensimäinen, joka opetti vahalla yhdistämään usiainpia ruokoja. Pan pitää huolen lampaista ja lammasten paimenista. Etkä tarvinne katua huilulla kuluttaneesi huuliasi. Sitä samaa osataksensa, mitä ei Amyntas tehnyt? Minulla on seitsemästä eripaksuisesta katkon-putkesta liitetty huilu, jonka Damoetas muinen minulle lahjoitti, sanoen kuollessansa: sinä olet toinen, jolla tämä nyt on. Näin sanoi Damoetas; ja tyhmä Amyntas kadehti tätä. Ilman tätä on minulla kaksi valkian-kirjavata metsäkaurista, jotka löysin vaarallisessa laksossa. Nämät tyhjentävät jokapäivä kahden lampaan nisät, ja niitä pidän minä sinua varten. Jo ammoin on Thestylis pyytänyt saada viedä ne minulta; ja hän ne saapiki, koska lahjani ovat mielestäsi halvat. Tule siis tänne, kaunis poikanen! Kah, kuinka nymphit kantavat sinulle lemmenkukilla täytettyjä vasuja! Valkoinen Najadi poimii sinulle keltavia orvokkia ja valmukukkia, joihin liittää narcissia ja hyvänhajuisia tillikukkia; sitte koristelee hän pehmeitä vaccini-kukkia kellahtavilla kultakukilla, seotellen niihin villikaneelin ja muita sulohajuisia kukkasia. Itse olen poimiva harmaita omenoita lienteine untuvineen, sekä kastani-pähkinöitä, joita Amaryllini rakasti. Näihin olen lisäävä vahakeltaisia luumuja: kunnia on annettava tälleki hedelmälle. Teitäki, laakerit, olen poimiva, ja sinua myrttipensas, joka olet sitä lähin arvossa; koska sillä tapaa aseteltuina annatte suloisia sekahajuja. Corydon! Sinä olet talonpoikainen. Alexis ei huoli lahjoistasi; ja jos lahjain annossa kilpailet, niin ei Iolas ole huonompi sinua. Voi, mitä nyt, raukka, itselleni tein? Päästin, onneton, etelätuulen kukkasiin ja metsä-siat kirkkaille lähteille. Ketä pakoilet, mieletön? Jumalatki ja Dardanian Pariski asuivat metsissä. Pallas itse asukoon linnoissa, jotka rakenti; meille kelvatkoot metsät ennen kaikkia. Julma leijona ajelee sutta, susi itse vuohta; vallaton vuohi etsiskelee kukoistavaa cytiso-pensasta, Corydon sinua, Alexis! Oma mielipiteensä viehättää itsekutaki. Katsos, kuinka härjät tuovat takasi auroja, jotka rippuvat ikeissä, ja kuinka laskeutuva aurinko kaksikerroittaa kasvavat varjot. Rakkaus polttaa minua yhtähyvin; sillä lieneekö rakkaudella määrää? Oi Corydon, Corydon! Mikä mielettömyys sai sinussa vallan? Puolileikattuna rippuu sinulla viiniköynnös lehtevässä jalavassa. Miksi et kernaammin pajun oksista ja pehmeistä kahiloista nido ehki jotaki, mitä tarve vaatii? Kyllä olet löytävä toisen Alexin, jos tämä sinua halveksii.” [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[en:Eclogues/Eclogue II]] [[la:Ecloga II]] [[nl:Nederlandse vertaling van de Bucolica/Ecloca II]] 4305 9459 2006-12-17T16:19:59Z 71.161.221.178 +en {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica: Toinen Ecloga]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica: Neljäs Ecloga]] |otsikko=Kolmas Ecloga. |alaotsikko=Palaemon. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} ''Menalcas.'' Sanos minulle, Damoetas, kenenkä on karja? Onko se Meliboeon? ''Damoetas.'' Ei, vaan Aegon’in. Aegon sen nykyjään jätti minulle. ''Menalcas.'' Oi lampaat! Oi te onneton karja! Sillä aikaa, kun hän itse lempii Neaeraa ja pelkää, että tämä pitää minun häntä parempana, lypsää tämä vieras kaitsija lampaat kahdesti tiimassa. Kunto viepyy karjalta ja maito karitsoilta. ''Damoetas.'' Tiedäpä toki määrältä soimata miehiä mokomista. Tiedänpä minäki, kuinka sinua – – – silloin kun kauriit syrjittäin katselivat, ja missä luolassa – – – vaikka Nymphit kevytmielisesti vaan naurahtelivat. ''Menalcas.'' Se oli silloin, luullakseni, kun näkivät minun konnamaisesti vesurilla leikkovan Myconin pensahistoa ja nuoria viiniköynnöksiä. ''Damoetas.'' Taikka kun täällä vanhain saksantammein luona taitoit Daphnin jousen ja vasamat, joita sinun, ilkiä Menalcas, kävi kateeksi, kun näjit ne olevan pojalle annetut. Tottapa olisit kuollut, jos et olisi jollaki tavalla saanut vahinkoa tehdä. ''Menalcas.'' Mitähän isännät tehnevät, kun rosvo-orjat tuollaisia julkenevat? Enkö nähnyt sinua, kelvoton, kun väijyksissäsi kaappasit Damonin kauriin, Lyciscan kovasti haukkuissa. Ja kun huusin: ”minne tuo nyt rientää? Tityrus, korjaa karjasi!” – Silloin sinä jo olit saraheinikossa kätkössä. ''Damoetas.'' Koska tuli voitetuksi laulannossa, eikö olisi pitänyt hänen antaa minulle se kauris, jonka huiluni häneltä lauluilla ansaitsi? Jos et tiedä, niin sanon, että tuo kauris oli minun. Damon itse sen minulle tunnusti; mutta sanoi ei saattavansa sitä antaa. ''Menalcas.'' Sinäkö hänen voitit laulannossa? Onko vahalla liitettyä huilua koskaan sinulla ollutkaan? Eikö, kölpys, ole tapasi ollut rämyisellä ruo’olla tienhaaroissa tuhlailla pahanpäiväisiä lauluja. ''Damoetas.'' Tahdotko siis, että vuorottain koetamme keskenämme, mitä kumpiki osaa? Minä panen tämän lehmyisen veikkaan (ettet tuota hylkisi, niin tiedä, että sitä lypsetään kahdesti päivässä, ja se imettää kahta vasikkaa). Sano sinäki, millä pantilla kilpailet kanssani? ''Menalcas.'' Karjasta en uskalla mitään panna veikkaan kanssasi. Minulla on, näet, isä ja kova äitipuoli kotona. Kahdesti päivässä molemmat lukevat karjan, ja toinen lukee vohlat. Mutta, koska mielesi tekee hullutella, niin panen sen, minkä itseki olet tunnustava paljoa paremmaksi, nimittäin nuot saksantammiset pikarit, jumalallisen Alcymedonin puolikorkiat teokset, joihin on koverimella taiten kuvattu notkia viiniköynnös, joka peittää kalvakan muratin levällä olevat rypäleet. Keskellä on kaksi kuvaa, Conon ja joku toinen, en muista kuka, joka puikollaan on piirustanut ihmisten nähtäväksi koko maanpiirin, sekä mitkä ajat ovat leikkaajan, mitkä kymärän kyntäjän muistettavat. Enkä ole huuliani niihin vielä koskettanut, vaan pidän niitä tallella. ''Damoetas.'' Minulleki on sama Alcymedon tehnyt kaksi pikaria ja kahvain ympärille kiertänyt notkian karhunkynsi-kasvin. Keskelle on hän asettanut Orpheon ja häntä seurailevat metsät; enkä ole huuliani niihin vielä koskettanut, vaan pidän niitä tallella. Ei ole kehumista pikareitasi, jos katsot lehmyiseen (jos vertaat ne lehmyiseen). ''Menalcas.'' Tänä päivänä et minusta pääse; minä tulen, mihin ikänä käsket. Joku kuulkoon kumminki tämän taistelumme, vaikkapa tuo Palaemon, joka tuossa tulee. Minä laitan niin, ett’et täst’edes enää vaadi ketään laulusille. ''Damoetas.'' Niin alota, jos jotaki osaat; minussa ei ole viivykkiä, enkä pakoile ketään. Naapuri Palaemon! Kätke vaan tämä seikka syvälle mieleesi (tarkkaan muistiisi); asia ei ole vähäpätöinen. ''Palaemon.'' Niin laulakaat, koska olemme istuneet tähän pehmiälle nurmikolle. Nyt kaikki kedot, nyt kaikki puut ovat kukoistuksessa. Nyt metsät viheriöitsevät, nyt on ihanin vuoden aika. Alota, Damoetas, ja sinä, Menalcas, laula sitte. Laulakaat vuorottain; runottaret rakastavat vuorottelevaa laulua. ''Damoetas.'' Runotarten alku on Jupiterin kiitoksesta; kaikki on täynnä Jupiterin voimaa. Hän hoitaa mailman, hänellä ovat lauluniki huolena. ''Menalcas.'' Ja minua rakastaa Phoebus. Phoebolla ovat antimensa aina luonani valmisna, laakereita ja sulo-punaisia hyacinthos-kukkia. ''Damoetas.'' Galatea, tuo leikkisä neito, tarkoittaa minua omenalla ja kätkeyy pajupensaisin; mutta ennenkun kätkeyy, hän jo haluaa tulla nähdyksi. ''Menalcas.'' Mutta hempeni Amyntaspa lähestyy minua itsestänsä; niin ettei Delia ole enää tuttavampi koirillemme. ''Damoetas.'' Valmiina ovat antimet armaalleni; sillä itse olen merkinnyt paikan, mihin ilmoissa lentelevät kyhkyset ovat tehneet pesänsä. ''Menalcas.'' Minkä olen voinut, sen olen pojalle lähettänyt, kymmenen kultaista (kystä) metsäisestä (viljelemättömästä) puusta poimittua omenata; huomenna lähetän toisia. ''Damoetas.'' Oi, kuinka usein ja minkälaisia Galatea minulle puheli! Tuulet! Viekäät joku osa niitä jumaloitten korviin. ''Menalcas.'' Mitä hyvää siitä on, Amyntas, ett’et katso minua sydämessäsi ylen, jos minun täytyy verkkoja vahtia, sillä aikaa kun sinä ajelet metsäsikoja. ''Damoetas.'' Lähetä minulle Phyllis, Iolas! nyt on syntymäpäiväni; tule itseki, kun uhraan hehkosen maahedelmäin edestä. ''Menalcas.'' Phylliä rakastan edellä muita; sillä hän itki, kun erkanin hänestä. Hän, Iolas! huusi minulle pitkään: ”hyvästi, hyvästi, kaunokaiseni.” ''Damoetas.'' Vaarallinen on susi pihatöille, vaaralliset ovat rankat sateet kypselle maaviljalle, myrskyt puille, ja minulle Amaryllin vihat. ''Menalcas.'' Suloinen on kaste kylvöille, sian-varsi vieroitetuille vohlille, sitkiä paju tiineelle vuohelle, minulle Amyntas yksinänsä. ''Damoetas.'' Pollio rakastaa lauluani, vaikka se on yksinkertainen. Te Pierian neidot! Ruokkikaat hehkosta lukijanne hyväksi. ''Menalcas.'' Pollio laatii itseki uusia lauluja. Ruokkikaat sonnia, joka jo uhkaa sarvellaan ja jaloillaan viskoo hietaa ympärillensä. ''Damoetas.'' Joka sinua rakastaa, Pollio, se ennättäköön sinne, jonne sinäki iloitset ennättäneesi. Hunajata juoskoon hänelle, ja karkia karhunvaderma-pensas kasvakoon hänelle balsamia. ''Menalcas.'' Joka ei vihaa Baviota, rakastakoon sinun laulujasi, Maevius. Hänpä samainen valjastelkoon kettuja ja lypsäköön kauriita. ''Damoetas.'' Te pojat, jotka poimitte kukkasia ja maan pinnalla syntyviä mansikoita! paetkaat täältä: kylmä käärme piiloittelee ruohikossa. ''Menalcas.'' Lampaat! Elkäät kulkeko liika kauvas. Ei ole rantaan uskomista. Jääräki kuivailee vielä villojansa. ''Damoetas.'' Tityrus! Estä virralta syömässä kulkevat vohlat. Aika kun tulee, aijon itse pestä ne kaikki lähteessä. ''Menalcas.'' Pojat! Ajakaat lampaat suojukseen. Jos helle viepi maidon, kuten nykyjään, niin turhaan pusertelemme nisiä. ''Damoetas.'' Oi, voi! Kuinka laihana asuu sonnini lihavassa virvilikössä! Rakkaus on turmioksi niin karjalle kun karjan johtajalleki. ''Menalcas.'' Näillä ei ainakaan rakkaus ole syynä; vaikka luiltaan tuskin koossa pysyvät. En tiedä, mikä silmä tenhonee (velhonee) hennot karitsani. ''Damoetas.'' Sanosta, missä maissa taivaan avaruus ei ole laajempi kun kolme kyynärää, ja minä pidän sinun suuren Apollon vertaisena. ''Menalcas.'' Sanosta, missä maissa kukkaiset syntyvät, kuninkaitten nimet kirjoitettuna päällensä; ja pidä sitte Phyllis yksinäsi. ''Palaemon.'' Ei ole minun asiani sovittaa välillänne noita törkeitä kiistoja. Sekä sinä että hän on lehmän ansainnut. Jokaisen täytyy joko peljätä rakkauden suloisuutta, taikka koetella sen katkeruutta. Pojat! tukkikaat jo ojat. Jo ovat niityt tarpeeksi juoneet. [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[en:Eclogues/Eclogue III]] [[la:Ecloga III]] 4306 9458 2006-12-17T16:19:20Z 71.161.221.178 +en {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica: Kolmas Ecloga]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica: Viides Ecloga]] |otsikko=Neljäs Ecloga. |alaotsikko=Pollio. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} Laulakaamme, Sicilian runottaret, vähän arvokkaampia asioita. Viidakot ja matalat tamariskit eivät huvita kaikkia. Jos laulamme metsistä, olkoot metsät Consulin arvon vastaavaiset. Sibyllan ennustusten viimeinen aika on jo tullut; vuosisatain iso jakso alkaa uudestansa. Jo pala’aa neito Astreaki; Saturnon valtakunta uudistuu, ja taivaan korkeudesta jo lähetetään uusi sukukunta alas. Siviä Lucina! Suosi vaan poikaa, joka syntyy, jonka aikana vasta rautainen sukukunta on lakkaava ja kultainen ilmestyvä koko maan päälle. Hallitkoon jo veljesi Apollo. Pollio! Juuri sinun ollessasi Consulina tämä aikakauden kaunistus on saapa alkunsa ja pitkät kuukaudet ovat alkavat juoksunsa. Sinun johtosi alla ovat rikostemme jäljet, jos niitä vielä joitakuita on, häviävät ja maapiiri pääsevä alinomaisesta pelvostansa. Hän on elävä jumalallista elämätä, hän on näkevä jumalat ja sankarit samassa seurassa, itse on hän nähtävä heidän kanssansa, ja isäinsä kunnollisuudella on hän hallitseva rauhoitettua maapiiriä. Poikanen! Ensin on maa runsaasti kantava sinulle viljelemättömiä hedelmiä, niinkuin murattia, joka kiertelee sekasin baccarin kanssa, sekä colocasia sekalutten ihanan karhunkynnen keralla. Vuohet tuovat itsestään maitonsa kotiin pakkoisissa utareissa, eikä ole karja pelkäävä isoja leijonoita. Ihanoita kukkasia on itsestään kosolta kasvava kätkyesi kaunistukseksi. Sekä käärmeet että petolliset myrkkykasvit ovat surmansa löytävät, ja Assyrian balsamia on kasvava joka paikassa. Mutta niinpian kuin kykenet lukemaan sankarien ylistyksiä ja isäsi urotöitä sekä käsittämään mikä miehuus on, silloin ovat kedot vähitellen kellastuvat joutuvilla tähkillä, punertava viinamarja on rippuva viljelemättömistä orjantappuroista, ja kovat tammet ovat kasteen tavoin hikoilevat tiukkuvata hunajata. Muinaisesta turmeluksesta on kuitenki joitakuita jäännöksiä oleva, jotka pakottavat koettamaan Thetin aukeita (merta), ympäröitsemään kaupungeita muureilla ja piirtämään vakoja maahan. Toinen Tiphys on silloin oleva ja toinen Argo, joka kuljettaa valituita uroita; uusia sotia on vieläki oleva, ja uudestaan on jalo Achilles lähetettävä Trojaan. Sitte, kun vahvistunut ikä on tehnyt sinun mieheksi, on sekä laivamies itse luopuva mereltä, ja petäjäinen laiva ei vaihettele enää tavaroita; sillä kukin maanpaikka on tuottava kaikkia tarpeitansa. Maa ei ole tarvitseva hammaskuokkaa eikä viinamäki vesuria. Vahva kyntäjä on silloin päästävä härjät ikeestä, eikä villoja enää keinotella valehtelemaan kaikenmoisia väriä; vaan jäärä itse on niityillä painava villansa joko ihanasti punertavalla purppuralla, tahi sahrami-kellalla. Itsestään mönjä on kaunistava karitsat laitumella. Nuot mailman menoston muuttumattomassa määräämisessä yksimieliset Vaiheettaret sanoivat värttinöillensä: tuokaat niin onnellisia aikoja. Aika on jo läsnä: niin tule nyt nauttimaan suurta kunniaasi, sinä jumaloitten rakastettu poika, sinä Jupiterin jalo sikiö! Katso, kuinka kupeva mailma huojuu painoansa sekä maat ja meren aavat ja korkia taivas. Katso, kuinka kaikki iloitsee tulevalle aikakaudelle. Oi, joska minulle jäisi senkään verta elinaikaa ja runollista intoa, että se ulottuisi sinun urotöittesi ylistykseksi. Ei voita minua laulannossa Thracian Orpheus eikä Linuskaan, vaikka toisella olisi äitinsä, toisella isänsä apuna, Orpheulla Calliopea, Linolla soria Apollo. Yksin Pan’ki, jos hän taisteleisi kanssani Arcadian tuomio-istuimen edessä, yksin hänki tunnustaisi itsensä voitetuksi Arcadian tuomion mukaan. Poikanen! ala jo naurusta tuntemaan äitisi. Kymmenen ikävää kuukautta tuottivat kiusaa äitillesi. Ala jo, poikanen! Jolle vanhemmat eivät ole iloinneet, sitä lasta ei yksikään jumala ole laskenut pöytäänsä, ei yksikään jumalatar vuoteellensa. [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[en:Eclogues/Eclogue IV]] [[la:Ecloga IV]] 4307 9269 2006-11-25T16:33:38Z Nysalor 5 Viides Ecloga {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica: Neljäs Ecloga]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica: Kuudes Ecloga]] |otsikko=Viides Ecloga. |alaotsikko=Daphnis. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} ''Menalcas.'' Mopsus! Koska olemme tulleet yksiin ja molemmat olemme taitavat, sinä puhaltamaan keviätä huilua, minä laatimaan värsyjä; miksi emme istu tänne jalavain ja pähkinäpuitten keskelle? ''Mopsus.'' Sinä olet vanhempi; kohtuullista on, että taivun tuumiisi, Menalcas, joko mennemme länsituulten huojuttamiin epävakaisin siimeksiin, taikka kernaammin johonkuhun luolaan. Katsos, kuinka metsä-viinipuu on kaunistanut luolan harvaan levittämillään rypäleillä. ''Menalcas.'' Meidän vuorillamme kilpailee yksistään Amyntas kanssasi. ''Mopsus.'' Mitäs, kun se sama kilvoittelee voittaaksensa Phoebonki laulannossa? ''Menalcas.'' Alota sinä, Mopsus, ensin, jos osaat lausua jotaki, joko Phyllin rakkauden tulesta, tahi Alconin urotöistä, taikka Codron torailuksista. Alota! Kyllä Tityrus vartioitsee vohlia laitumella. ''Mopsus.'' Koetan siis noita lauluja, joita nykyjään vuorottain piirrin saksantammen viheriään kuoreen, vuorottain laulelin. Käske sinä sitte Amynttaa kilpailemaan. ''Menalcas.'' Minkä verran notkia paju on kalvakkaa öljypuuta halvempi, minkä verran matala metsä-nardus on halvempi purppuraista ruusupensasta, saman verran on, mielestäni, Amyntas sinua huonompi. ''Mopsus.'' Elä puhu enempää, poikanen! Jo olemme luolassa. Nymphit itkivät Daphnin julmaa kuolemata. Te pähkinäpuut ja virrat olitte Nympheille todistajina, kun äiti, syleillen poikansa surkuteltavaa ruumista, syytti jumaloita ja taivasta julmuudesta. Niinä päivinä, Daphnis, ei ajanut kukaan ehdosta syöneitä nautojansa vilppaille jokiloille; ei yksikään nelijalkanen maistanut vettä virrasta eikä koskenut ruohon päähän. Jylhät vuoret ja metsät todistavat Afrikan leijonainki vaikeroinneen kuolemaasi. Daphnis opetti vaunun eteen valjastamaan Armenian tiikereitä, Daphnis opetti hankkiman tanssia Bacchon kunniaksi sekä käärimään notkeita sauvoja pehmeihin lehtilöihin. Niinkuin viiniköynnös on puille kaunistukseksi ja viinimarjat köynnöksille, niinkuin sonnit karjalaumoille ja kasvavat viljat lihaville vainioille, niin olit sinäki kansasi koko kaunistus. Heti kun kova onni vei sinun meiltä, jätti yksin Paleski, yksin Apolloki seutumme. Vaoissa, joihin usein kylvimme täysinäisiä ohria, kasvaa nyt onnetonta lustetta ja hukka-kauraa. Hennon orvonkukan ja purppuraisen narcisson asemasta kasvaa ohdake ja orjantappura terävine okainensa. Paimenet! Varistelkaat lehtiä maahan; istuttakaat varjovia puita lähteitten reunoille. Daphnis vaatii sellaisia. Tehkäät hänelle hautakumpuja kummulle pankaat nämät värsyt: Minä Daphnis, metsissä tunnettu, olen tunnettu täältä tähtiin saakka. Minä, sorian karjan kaitsija, olin itse vielä soriampi. ''Menalcas.'' Laulusi, jumalallinen runoilia, on minulle sama, kun uni nurmikossa on väsyneille, sama, kun janon sammutus päivän helteessä hyppivän ojan maajaalla vedellä. Etkä ole ainoastaan huilun taidossa, vaan ääneltäsiki mestarisi vertainen. Onnellinen nuorukainen! Nyt olet toinen hänestä. Kuitenki tahdon puoleltani kaikella muotoa palkita laulusi ja ylistää Daphniasi tähtiin saakka, Daphnia tahdon ylennellä tähtiin asti; sillä minuaki rakasti Daphnis. ''Mopsus.'' Lieneekö mikään minulle kalliimpata, kun tuollainen lahjasi. Sekä poika itse ansaitsi laululla ylistettää, ja noita laulujasi on Stimicon jo aikoja sitte minulle kiittänyt. ''Menalcas.'' Kirkkaasti helottavana ihmettelee Daphnis Olympon outoja asunnoita, nähden pilvet ja tähdet jalkainsa alla. Riemu siitä on levinnyt metsiin ja muihin maaseutuihin sekä Pan’in ja paimenten ja metsä-impein luokse. Susi ei väijy karjaa eivätkä verkot hanki petosta hirville. Siivo Daphnis rakastaa rauhallista menoa. Yksin metsäiset vuoretki lähettelevät taivaalle riemu-huutoja; yksin kalliot ja pensahikot laulavat hänen kiitostansa: Jumala, jumala on hän, Menalcas! Ole hyvä ja suosiollinen omillesi. Tässä on neljä alttaria: kaksi sinulle, Daphnis, ja kaksi Apollolle kunniaksi. Kaksi kolpakkoa vasta-lypsettyä vaahtuavaa maitoa vuosittain ja kaksi ruukua öljyä asetan sinua varten. Ennen kaikkia tahdon runsaalla viinillä ilahuttaa pitojamme. Tulisijan ääressä, jos on talvi, ja siimeksessä, jos on kesä, tahdon kaataa sinulle pikareista Ariusian viiniä, tuota uutta jumaloitten juotavaa. Damoetas ja Lyctonilainen Aegon ovat minulle laulelevat. Alfesiboeus on matkiva Satyrein hyppyjä. Nämät ovat sinulle aina valmiina, sekä silloin, kun maksamme Nympheille juhlallisia lupauksia (uhria), että silloin, kun pyhitämme vainioitamme. Niinkauvan kuin metsäsika asuskelee vuorten selkämillä ja kala virroissa, niinkauvan kuin mettiäinen elää ajuruohosta ja heinäsirkka yökasteesta, pysyy kunniasi ja nimesi ja ylistyksesi alati muuttumattomana. Niinkuin Baccholle ja Cerelle, niin tekevät peltomiehet sinulleki vuosittain uhria; ja sinäki olet velvoittava heidät täyttämään lupauksensa. ''Mopsus.'' Millä, millä palkinnen moisen laulusi! Sillä noin ei huvita minua etelä-tuulen humina, ei laineitten kohina rannalla eivätkä virrat, jotka juoksevat louhikoissa laksoissa. ''Menalcas.'' Tämän hennon huilun lahjoitan sinulle, ennenkun erkanemme. Tämä opetti minulle laulun: ”Corydon paloi rakkaudesta kauniisen Alexiin;” tämä sama opetti laulun: ”Kenenkä on karja? Onko se Meliboeon?” ''Mopsus.'' Sinä puoleltasi, ota paimen-sauvani, jota Antigenes ei ole saanut, vaikka usein on sitä minulta anonut (kuitenki hän silloin ansaitsi rakastettaa). Kaunis on, Menalcas, tämä sauva yhtä-suurilla pahkoillaan ja vaskituksellansa. [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[la:Ecloga V]] 4308 9270 2006-11-25T16:33:51Z Nysalor 5 Kuudes Ecloga {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica: Viides Ecloga]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica: Seitsemäs Ecloga]] |otsikko=Kuudes Ecloga. |alaotsikko=Silenus. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} Syracusan värsyillä näki Thaliani hyväksi ensiksi huvitella itseänsä, eikä hävennyt asuskella metsissä. Yrittäissäni laulamaan kuninkaista ja tappeluista nykäsi Phoebus minua korvasta ja sanoi; ”kuules Tityrus! Paimenen tulee ruokkia lihavia lampaitansa ja laulella halvempia aineita.” Nyt siis, koska sinulla, Varus, on kylliksi niitä, jotka haluavat mainia kiitostasi ja kertoilla sodan kauhistuksia, niin laulelen hennolla huilullani ainoastaan maalaisia lauluja. En laula käskemättä; kuitenki, jos joku mielellään lukisi näitäki, silloin, Varus, ovat tamariski ja kaikki lehdot sinua ylistävät; eikä ole Phoebollekaan mikään lehden sivu mieluisempi kun se, jolla on Varon nimi kirjoitettuna päällensä. Niin liikkeelle siis, Pierian naiset! Pojat Chromis ja Nasylus näkivät Silenon makaavan luolassa nukuksissa, verisuonet, kuten ainaki, turvuksissa eilisestä viinistä. Palasen matkan päässä makasi maaperässä hänen seppelensä, joka vastikään oli pudonnut hänen päästänsä, ja raskas juomakannunsa rippui kuluneessa kantimessaan. He kävivät häneen käsiksi (sillä ukko oli usein laulun lupauksella pettänyt molemman) ja panivat hänen siteisin, jotka olivat tehdyt juuri samoista seppelistä. Aegleki, kaunein veden-neidoista, yhtyy heihin ja antauu avuksi pelvon alaisille, ja ukon havaitessa hänen, maalaa tämän otsan ja ohimot silkkiäis-marjoilla punaisiksi. Tämä vaan naurahtaa mokomalle tepposelle ja sanoo: ”Miksi sidotte minun? Päästäkäät, pojat! Siinä on kyllin, että on nähty teidän kyllä kykenevän (minua sitomaan). Laulut, joita haluatte, saatte kuulla. Teille aijon lauluja; hän saakoon toisen palkinnon.” Samalla alkaa hän. Mutta nytpä olisit nähnyt, kuinka Faunit ja metsän elävät hyppivät tahdin mukaan ja kuinka jäykät tammet huiskuttivat latvojansa. Näin isosti eivät Parnasson kalliotkaan ihaile Phoeboa, eikä Rhodope eikä Ismarus ihmettele Orpheota. Hän lauloi nimittäin, kuinka maan ja ilman ja meren ja kuultavan valkian siemenet kokousivat tyhjässä avaruudessa ja kuinka näistä peri-aineista kaikki, yksin tuo äsken-luotu mailman piiriki muodostui. Sitte lauloi hän, kuinka maa alkoi kovettua ja sulkea vesiä meren rajoihin, ja kuinka kaikki vähitellen sai muotonsa; kuinka sitte maapiiri ihmetellen näki uuden auringon paistavan ja kuinka kuurosateet korkiammalta virtasivat ylenneistä pilvistä, silloin kun metsät ensin alkoivat kohota maasta ja harvalukuiset elävät kuljeksivat tuntemattomilla vuorilla. Sitte jutteli hän Pyrrhan viskomat kivet, Saturnon hallituksen, Caucason linnut ja Prometheon varkauden. Näihin liitti hän, kuinka merimiehet huutelivat lähteesen jäänyttä Hylasta, niin että Hylaan, Hylaan nimi kaikui ylt’ympäri rantoja. Myös lohduttelee hän Pasiphaea hänen mielettömässä rakkaudessaan, häntä, joka olisi ollut onnellinen, jos ei yhtään karjaa koskaan olisi ollut. Oi onneton nainen! Mikä hulluus sai sinussa vallan? Proeton tyttäret möykyivät kedoilla väärällä äänellä: kuitenkaan ei yksikään heistä halunnut tuota häpeällistä sekaannusta eläinten kanssa, vaikka pelkäsivät auraa laskettavaksi niskoilleen ja usein koettelivat, oliko sarvia siliässä otsassa. Oi onneton nainen! Nyt harhailet sinä vuorilla. Hän lepää lumivalkialla kyljellään, pehmeitten hyacinthos-kukkain päällä ja märehtii tumman raudustammen alla kellahtavaa ruohoa, taikka tapailee hän jotaki kumppalia karjalaumassa. Nymphit, te Dicten nymphit! Sulkekaat jo tiet, jotka vievät lehtoisille laitumille. Jos joitakuita nauta-elävän jälkiä näkyy meille siellä ja täällä, niin se, joko halusta verekseen ruohoon taikka seuraten karjalaumoja, kulkeuu lehmäin kanssa Gortynan pihatoille. Sitte lauloi hän sitä neitoa, joka kummastui Hesperidein omenoita. Sitte puki hän Phaëtontiadit karmiaan puunkuoreen ja sammaliin, ja pani ne korkeina leppinä maasta kasvamaan. Sitte lauloi hän, kuinka yksi sisarista johdatti Permesson rannalla harhailevan Gallon Aonian vuorille ja kuinka kaikki Phoebon runottaret nousivat seisalleen miehen edessä; kuinka paimen Linus, tuo jumalallinen runoilija, hiukset koristettuna karmian sillerian lehdillä, näin sanoi hänelle; ”Ota! Runottaret antavat sinulle tämän huilun, jonka he tätä ennen antoivat Ascran ukolle ja jolla tämä soitellen kuljetteli jäykkiä villi-vuori-saarnia vuorilta alas. Laulele tällä Grynion metsän syntyä, ettei löytyisi lehtoa, josta Apollo enemmin kehuu.” Vieläkö jutellen, kuinka hän lauloi Schyllasta, Nison tyttärestä, josta sanotaan, että hän, vyötettynä valkoisilta kupeiltansa haukkuvilla hirmu-otuksilla, kiusasi Dulichion aluksia ja syvässä nielussaan raatelutti merikoirillaan säpsähtyneet merimiehet; taikka kuinka hän kertoili Tereon muutettuja jäseniä; minkälaisen atrian ja minkälaiset antimet Philomela hänelle valmisti; kuinka hän pakeni erämaahan ja millä siivillä hän lenteli onnetonna entisten asuntoinsa ylite. Kaikki, mitä onnellinen Eurotas kuuli Phoebon muinen laulellessa ja mitä tämä käski laakeripuitten ulkoa opetella, kaikki nämät nyt Silenus lauloi, ja laksot, joissa hänen äänensä kaikui, lähettivät hänen säveliänsä tähtiin saakka, kunnes ilta tuli vasten Olympon tahtoa ja pakotti ajamaan lampaat navettaan sekä lukemaan niitä. [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[la:Ecloga VI]] 4309 9271 2006-11-25T16:33:56Z Nysalor 5 Seitsemäs Ecloga {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica: Kuudes Ecloga]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica: Kahdeksas Ecloga]] |otsikko=Seitsemäs Ecloga. |alaotsikko=Meliboeus. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} Daphnis oli sattumoisin istaunut humisevan raudustammen suojaan, ja Corydon ja Thyrsis olivat ajaneet laumansa samaan paikkaan: Thyrsis lampaansa ja Corydon maidosta pakkoiset vuohensa. Molemmat olivat paraassa ijässänsä, molemmat olivat Arcadilaiset, yhtä hyvät laulamaan ja valmiit vastaamaan. Suojellessani hentoja myrttipensaitani vilulta oli karjani paras kauris haihtunut tänne. Minä havaitsin Daphnin. Heti kun hän puoleltaan näki minun, sanoi hän: Tule väleen tänne, Meliboeus! Kauriisi ja vuohesi ovat tallella. Ja jos taidat viipyä jonkun ajan, niin levähdä täällä varjossa. Itsestään tulevat mullit niityiltä tänne juomaan. Viheriä Mincius pukee täällä rantansa hennoilla ruo’oilla, ja pyhän tammen sisältä kuuluu mettiäis-parvien surina. Mitäs oli tekeminen? Minulla ei ollut Alcippe eikä Phyllis kotona vartioitsemassa emästä luovutettuja karitsoita. Ja kilpa oli mainio: Corydon kilpaili Thyrsin kanssa. Kuitenki heitin todelliset asiani heidän leikkinsä tähden. Molemmat alkoivat siis kilpailla vuoroittelevilla lauluilla. Minä soisin, Runottaret, muistavani mitä vuorottaan laulelivat. Corydon lauloi ensin näin, Thyrsis sitte: ''Corydon.'' Te Libethran Nymphit, joita rakastan, suokaat minulle laulu, samanlainen kun ystävälleni Codrolle. Hän laatii lauluja, jotka ovat lähimmiten samanlaiset kun Phoebon värsyt; taikka, jos emme kaikki siihen kykene, rippukoon tuo heliä-ääninen huilu täällä pyhän petäjän oksalla. ''Thyrsis.'' Te Arcadian paimenet! Seppelöitkäät vasta-alkava runoilija muratilla, että Codrus halkeaisi kateesta; taikka, jos hän ylimääräisestä kiittää minua, sitokaat baccaria otsan ympärille, ettei kavala kieli vahingoittaisi tulevaa runoilijata. ''Corydon.'' Delia! Tämän harjaisen metsä-sian pään ja nämät vilkkaan hirven haaraiset sarvet omistaa pieni Mycon sinulle. Jos tämä onni pysyy vakinaisena, niin sinulle pystytetään siliä, marmorinen kuva, jonka pohkioille on sidottu purppurainen kothurno. ''Thyrsis.'' Sinulle, Priapus, on siinä kyllä, kun vuosittain saat tämän hulikan maitoa ja nämät hunaja-kakut; koska olet köyhän puutarhan vartija. Nyt olen ajan vaatimusten mukaan tehnyt sinun marmorista; mutta, jos karja sikiämällä pysyy täysilukuisena, tulet kullasta olemaan. ''Corydon.'' Meretär Galatea, sinä joka olet minulle Hyblan ajuruohoa suloisempi, valkoisempi joutsenia ja kauniimpi vaaliata murattia! Jos vähänkään huolit Corydonistasi, niin tule, heti kun laitumella käyneet härjät palaavat seimillensä. ''Thyrsis.'' Pidä minua kitkerämpänä kun Sardinian yrttiä, terävämpänä kun metsämyrttiä, ja halvempana kun rannalla viskottua meren ryönää, jollei tämä päivä ole minulle kokonaista vuosikautta ikävämpi. Saati vielä on häpyä, menkäät, härjät, laitumelta, menkäät kotiin. ''Corydon.'' Te sammaliset lähteet ja unta pehmyisemmät ruohot ja sinä viheriöitsevä sianvarsi, joka peität ne harvalla varjollasi! Suojelkaat karjaani päivän-seisauksen helteeltä. Jo lähenee paahtava kesä, jo paisuvat silmikot hyötyisessä viinipuun oksassa. ''Thyrsis.'' Täällä on tulisija ja pihkaisia halkoja; täällä on ainian vahva liekki, ja ovenpielet ovat mustina alituisesta noesta. Täällä huolimme pohjatuulen kylmistä yhtä vähän, kun susi huolii karjan paljoudesta ja kuohuvat virrat rannoistansa. ''Corydon.'' Katajat ja karhiat kastanipuutki kukoistavat. Hedelmät lepäävät puittensa alla hujan hajan varisneina. Kaikki on nyt ihanata. Mutta jos kaunis Alexis jättää nämät vuoret, niin olet näkevä virtainki kuivavan. ''Thyrsis.'' Maa on kuivetuksissa, ruoho nääntyy janosta ilman kuivuuden tähden. Bacchus ei suo mäkilöille viiniköynnösten siimestä. Mutta Phyllini tulosta on koko metsikömme virkistyvä, ja Jupiteri on laskeutuva alas runsaan ja ihanan sateen kanssa. ''Corydon.'' Poppeli on Alkidelle mieluisin, viiniköynnös Iaccholle, myrtti kauniille Venus’elle ja laakeri Phoebolle. Phyllis rakastaa pähkinäpuita. Niin kauvan kun Phyllis niitä rakastaa, ei myrtti eikä Phoebon laakeri voita pähkinäpuita arvossa. ''Thyrsis.'' Kaunein metsissä on saarni, puutarhoissa pinjooli, poppeli virran rannalla ja kuusi korkeilla vuorilla. Kaunis Lycidas! Jos usiammin käyt luonani, silloin on saarni metsissä, mutta pinjooli puutarhoissa ei ole sinun veroisesi. ''Meliboeus.'' Nämät olen muistava; olen muistava, että Thyrsis voitettuna turhaan koki pitää puoliansa. Ja siitä hetkestä saakka on Corydon meillä Corydon. [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[la:Ecloga VII]] 4310 9272 2006-11-25T16:34:00Z Nysalor 5 Kahdeksas Ecloga {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica: Seitsemäs Ecloga]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica: Yhdeksäs Ecloga]] |otsikko=Kahdeksas Ecloga. |alaotsikko=Pharmaceutria. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} Paimenten Damonin ja Alphesiboeon laulua, joitten kilpailemista hehkonen, unhottain nurmikkonsa, ihmetteli, joitten laulun tähden ilvekset joutuivat ymmälle ja virrat muuttuivat juoksussaan ja levähtivät: Damonin ja Alphesiboeon laulua aijon kertoilla. Sinä, joka jo lasket sivute joko väkevän Timavon kallioita taikka purjehdit ohite Illyrian meren rantoja! Tulleeko koskaan se päivä, jona saan laulella urotöitäsi? Tulleeko koskaan se päivä, kun saan ympäri koko maanpiirin sinusta levitellä laulujani, jotka yksinään ovat mahdolliset kantamaan Sophoclen kothurnoa (ylhäistä lausetapaa). Sinusta on lauluni alku; sinuun se loppukoonki. Ota siis vastaan ne laulut, jotka olen alkanut käskystäsi; ja salli tämän muratin kierrellä voitollisen laakerin välite ohimoittesi ympäri. Yön kalpia pimeys oli tuskin luopunut taivaalta, jolloin yökaste hennossa nurmessa on mieluisin karjalle, kun Damon, nojauten siliätä sauvaansa vasten, alkoi täten: ''Damon.'' Kointähti! Ilmesty jo ja tuo armas päivä myötäsi, sillä aikaa kun minä, petettynä Nisan kelvottomalta rakkaudelta, valitan onnettomuuttani ja viimeisellä hetkelläni, kuolemaisillaniki, huutelen jumaloita avukseni (ehkä en mitään ole hyötynyt ottamastani heitä todistajiksi). Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Maenalus kasvaa aina heläjävää metsikköä ja kaikkuvia petäjiä; ainian kuulee se paimenten rakkauden-lauluja ja Pan’ia, joka oli ensimäinen, joka ei suvannut ruokoin olevan joutilaina. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Nisa annetaan Mopsolle. Mitä me rakastajat emme saane odottaa? Kohtapa valjastettaneen aarnia yhteen hevoisten kanssa; ja arkaluontoiset metsäkauriit tullevat joskus toiste koirain parissa juoma-astioille. Mopsus! leikkele uusia sälöjä soitoksi; vaimoa tuodaan kotiisi. Varistele pähkinöitä, sulhanen! Jo iltatähti jättää Oetan, mieliksesi. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Kylläpä nyt olet kelpo miehellä, kun halveksit kaikkia muita, kun vihaat huiluani ja vuohiani ja puuhkeita kulmakarvojani ja pitkää partaani, etkä usko kenenkään jumalan huolivan kuolevaisten asioista. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Ollessani hoitajanasi näjin sinun pienenä puutarhoissani äitisi kanssa poimivan yökasteellisia omenoita. Silloin oli toinen vuoteni yhdennestä-toista (se on: kolmastoista vuosi) alkanut, ja jo yletyin maasta koskettelemaan hauraita oksia. Heti kun näjin sinun: oi, kuinka tulisesti rakastuin, oi, mikä huimuus minun tavotti! Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Nyt tiedän, mikä Rakkaus on. Tmarus taikka Rhodope taikka äärimmäiset Garamantit ovat kovissa kallioissaan synnyttäneet tuon pojan, joka ei ole meidän sukua ja verta. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Hirmuinen Rakkaus opetti äitin tahraamaan kätensä poikainsa verellä. Ja julma olit sinäki äiti. Mutta oliko äiti julmempi, vai tuo jumalaton poikako? Jumalaton on poika, mutta julma olit sinäki, äiti! Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Nyt susi itsestään paennee lampaita; nyt kova tammi kantanee kultaisia omenoita; nyt leppä kasvanee narcissia; nyt tamariskin kuori hikoillee lihavata merikiveä; nyt tarhapöllö kilpaillee joutsenten kanssa; nyt Tityrus lienee Orpheon vertainen, Orpheus metsissä, Arion delphinein keskellä. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Muuttukoon kaikki vaikka syväksi mereksi. Hyvästi metsät! Mereen aijon syöstyä korkian vuoren kukkulalta. Ota tämä lauluni kuolevan viimeisen lahjan asemesta. Huiluni! jo herkeä, herkeä laatimasta Maenalilaisia värsyjä. Näin lauloi Damon. Mutta sanokaat, Pieridit, mitä Alphesiboeus vastasi; sillä kaikkia emme osaa kaikki. ''Alphesiboeus.'' Tuo vettä ja sido villainen nauha tämän alttarin ympäri. Sytytä lihavia pyhyyden yrttiä ja parasta suitsutusta, että noita-konsteilla koettaisin kääntää rakastettuni taidolta pois. Tässä ei muuta puutu kuin loihtoja. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Loihtorunot kykenevät saamaan kuunki taivaalta alas. Loihtosanoilla Circe muutti Ullyssen kumppalit. Loihtimalla saadaan kylmä käärmeki niityllä halkeamaan. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Nämät kolmikertaiset langat kolmesta eri väristä sidon ensin ympärillesi, ja Daphnin kuvan kuljetan kolmasti tämän alttarin ympäri; sillä jumala rakastaa paritonta luku-määrää. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Sido, Amaryllis, kolme solmua kolmesta eri väristä. Sido vaan, Amaryllis, ja sano: ”minä sidon Venus’en kahleita.” Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Niinkuin tämä savi kovettuu ja niinkuin tämä vaha sulaa yhdessä ja samassa tulessa, niin tehköön Daphniski minun rakkaudestani. Varistele jauhoja ja sytytä hauraat laakerit maapihkalla. Kova Daphnis polttaa minua; minä poltan tämän laakerin Daphnin päällä. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Polttakoon niin kova rakkaus Daphnia kun se on, koska nääntyvä hehko metsälaitumilla ja korkeilla lehtomailla etsii sonnia ja kuihtuneena kaatuu puron varrelle viheriään kahilikkoon eikä muistakaan paeta kolkkoa yötä. Semmoinen rakkaus saakoon Daphnissa vallan, elköönkä olko minulla huolta hänen parantamisestaan. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Nämät vaatteet tuo uskoton muinen jätti minulle rakkaiksi panteiksi itsestänsä; ja nyt uskon ne sinulle, maa, pannen ne kynnykseni alle. Näiltä panteilta vaadin minä Daphnia. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Nämät ruohot ja nämät myrkyt Moeris itse kokosi minulle Pontosta ja antoi minulle. Niitä kasvaa enimmältä Pontossa. Niitten avulla näjin minä Moerin usein muuttuvan sudeksi ja kätkeyvän metsikköihin, usein kutsuvan hahmuja ulos haudan syvyydestä sekä muuttavan kylvetyn viljan toiseen paikkaan. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Kanna, Amaryllis, tuhkat ulos. Heitä ne pääsi ta’a juoksevaan veteen eläkä katso takasi. Niillä aijon ahdistella Daphnia, joka ei huoli mitään jumalista, ei loihdoista. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Katso, kuinka poro, sillä aikaa kun viivyttelen viedä sitä pois, itsestänsä on tarttunut alttariin leimuavalla liekillä. Merkitköön se hyvää! Jotaki se merkitsee, vaikka en tiedä mitä, ja Hylax haukkuu kynnyksellä. Pitääkö minun uskoman? Taikka kuvaavatko rakastelijat itsellensä turhanpäiväisiä? Säästä, jo säästä, loihtoni! Jo tulee Daphnis kaupungista. [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[la:Ecloga VIII]] 4311 9273 2006-11-25T16:34:05Z Nysalor 5 Yhdeksäs Ecloga {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica: Kahdeksas Ecloga]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica: Kymmenes Ecloga]] |otsikko=Yhdeksäs Ecloga. |alaotsikko=Moeris. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} ''Lycidas.'' Minne matka, Moeris! Kaupunkiinko, jonne tie vetää? ''Moeris.'' Oi Lycidas! Jo olemme eläneet siihen päivään, jota emme ole koskaan peljänneet, että muukalainen on ottanut peltomme halttuunsa ja sanoo: ”tämä on minun; entiset asukkat, muuttakaat pois!” Voitettuina, murheen alaisina, koska sattumus kaikki muuttaa, lähetämme nyt hänelle nämät vohlat. Mutta elköön se hänelle hyväksi olko. ''Lycidas.'' Varmaan olen kumminki kuullut, että siitä asti, missä kukkulat alkavat laskeuta ja loivalla rinteellä aleta, aina veteen ja vanhain saksantammein katkotuihin latvoihin saakka, teidän Menalcanne on saanut lauluillaan kaikki pelastetuksi. ''Moeris.'' Olet kyllä kuullut ja niin on puheena ollut. Mutta meidän laulumme, Lycidas, ovat Mars’in aseitten keskellä samasta arvosta kun sanotaan Chaonian kyhkyisten olevan kotkan lähetessä. Jollei varis olisi vasemmalta puolen ontelosta raudustammesta ennakolta varoittanut minua kaikella muotoa karttamaan noita uusia riitoja, niin ei tämä Moeris’i eikä itse Menalcaskaan enää eläisi. ''Lycidas.'' Voi! Johtuuko kellään mokoma rikos mieleen? Oi, silloin olisi lohdutuksemme, minkä lauluillasi meille suot, ynnä sinun kanssasi, Menalcas, milt’ei ryöstetty meiltä. Kuka laulaisi Nympheistä? Kuka kylväisi maan kukoistavilla kasveilla, taikka kuka peittäisi lähteet viheriällä siimeksellä? Taikka kuka laulaisi sen laulun, jonka hiljaisuudessa nykyjään opin sinulta, kun olit lähdössä lemmikkimme Amaryllin luokse? Tityrus! lyhyt on matkani: paimenna vuohia, kunnes pala’an. Ja kun olet antanut heidän syödä, aja sitte juomaan, ja ajaissa varo, ett’et kohtaa kaurista. Se töyttää sarvillansa. ''Moeris.'' Entäs kuka laatisi sen laulun, jonka hän Varolle omisti, vaikk’ei se vielä ole valmis: ”Varus! Sinun nimesi (saatikka Mantua säilyy meillä, Mantua, voi liika lähellä onnetonta Cremonaa) ovat joutsenet lauluillaan ylentävät tähtiin saakka.” ''Lycidas.'' Karttakoot mettiäisparvesi Corsikan marjakuusia; täyttäkööt lehmäsi utarensa syömällä cytiso-ruohoa. Alota, jos jotaki osaat. Pieridit ovat luoneet minunki runoilijaksi. Minäki olen laatinut lauluja. Minuaki sanovat paimenet runoniekaksi; mutta en juuri usko heitä. Sillä en katso minä vielä laulavani mitään, mikä olisi Varon ja Cinnan arvoa vastaavaa, vaan kaakattavani kun hanhi heliä-äänisten joutsenten seassa. ''Moeris.'' Lycidas! Sitä ahkeroitsen ja hiljaisuudessa mietiskelen itsekseni, voisinko muistaa erään laulun, joka ei suinkaan ole halpa-arvoinen. ”Tule tänne, Galatea! Sillä mikä ilo on sinulla laineissa? Täällä on kevät purppuran loistossa; täällä maa purkaa monenkarvaisia kukkia jokivarsille; täällä vaalahtava poppeli rippuu luolan yli, ja notkiat viiniköynnökset palmikoitavat lehtimajoiksi. Tule tänne. Anna hurjain aaltoin telmiä rantoja vasten.” ''Lycidas.'' Mitäs oli, jota kuulin sinun yksinäsi laulelevan kirkkaana yönä? Nuotin muistan, kun vaan sanat muistaisin. ''Moeris.'' Daphnis! Miksi tähystät vanhain tähtein nousua. Katso, Dionealaisen Caesarin tähti on ilmestynyt, tähti, jonka aikana laihot ovat kukoistavat täydellä hedelmällä ja viinamarja päivän-rinteillä kypsyvä. Daphnis! oksasta (ymppää) päärona-puusi! Jälkeisesi saavat poimia hedelmiä. Ikä viepi kaikki, yksin sielun voimatki. Muistanpa, kuinka poikasena laulamalla kulutin koko pitkät päivät. Nyt on minulta paljo lauluja unohuksissa, ja ääniki puuttuu jo Moeriltä; sudet ovat saaneet ensiksi nähdä Moerin. Mutta niitä lauluja on kyllä Menalcas usein sinulle kertova. ''Lycidas.'' Estelemälläsi venytät haluani yhä pitemmälle. Koko meri on jo tasaunut ja vaikennut laululleni, ja katso, kaikki tohuisten tuulten löyhäykset ovat vaipuneet levolle. Tässä on meillä puoliväliki; sillä Bianorin hauta jo näkyy. Tässä, jossa maamiehet riipivät tiheitä lehtiä, tässä, Moeris, laulakaamme. Tähän laske vohlasi (olkapäiltäsi); kyllä sentähden ennätämme kaupunkiin. Taikka jos pelkäämme yön sitä ennen kokoavan sateen päällemme, niin käypihän laulamalla pitkittää käyntiämme. Sillä tavoin matka vähemmin väsyttää. Ja että laulamalla kulkisimme, niin helpotan sinua tuosta takasta. ''Moeris.'' Herkeä jo, nuorukainen, enempää vaatimasta, ja tehkäämme, mikä on tehtävä. Sitte kun itse tulee, laulamme paremmasti. [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[la:Ecloga IX]] 4312 9274 2006-11-25T16:34:10Z Nysalor 5 Kymmenes Ecloga {{Otsikko |edellinen=[[Virgilion Bucolica: Yhdeksäs Ecloga]] |seuraava=[[Virgilion Bucolica]] |otsikko=Kymmenes Ecloga. |alaotsikko=Gallus. |tekijä=Vergilius |huomiot= }} Arethusa! Suo minun tehdä tämä viimeinen teokseni. Lyhyt on laulu, jonka aijon Gallolle; mutta lukekoon sen Lycoriski. Kuka kieltäisi Gallolta laulua? Elköön karmia Doris seottako vettänsä sinuun, siellä kun juokset Sicilian aaltoin alla. Alota! Minä aijon laulaa Gallon haikiasta rakkaudesta, sillä aikaa kun lättänenäiset vuohet typistelevät hentoja pensaita. Emme laula kuuroille; metsät vastaavat joka sanaan. Mitkä lehdikot taikka mitkä metsämaat pidättivät teitä, te veden-neidot, silloin kun Gallus oli nääntymällään sopimattomasta rakkaudesta? Sillä eihän Parnasson eikä Pindon harjanne eikä Aonian Aganippe viivytelleet teitä. Häntä surkuttelivat yksin laakeripuut ja tamariskitki; häntä, siellä kun lepäsi yksinäisen kallion alla, itkivät yksin petäjiä kasvava Maenaluski ja kylmän Lycaeon kalliot. Lampaatki seisoivat ympärillä: eivät ne kadu meidän kaitsemistamme; eläkä sinäkään, jumalallinen runoilija, kadu karjaa kaitseneesi. Yksin soria Adoniski paimensi lampaitansa virran varrella. Tulipa lammaspaimenki, tulivatpa hitaat nautapaimenetki. Tulipa Menalcaski, kostiana, talvellisten pähkinäin poimennasta. Kaikki kysyvät, mistä on tuo rakkaus sinulle tullut. Apolloki tuli. ”Gallus,” sanoi hän, ”miksi hourailet? Huolesi, Lycoris, seurailee toista miestä lumessa ja julmissa sotaleirissä.” Tuli Silvanuski maaseutuisella pään-kaunistuksella, pudistellen kukoistavia virpiä ja hyötöisiä lemmenkukkia. Myös tuli Arcadian jumala Pan, jonka itse olemme nähneet punoittavan seljapuun punaisista marjoista ja mönjästä. ”Onko rajaa ollenkaan,” sanoi hän. ”Ei rakkaus huoli sellaisista. Ei julmaa rakkautta kyllitetä kyynelillä, ei ruohoa kastamalla, ei mettiäisiä cytison kukilla, eikä vuohia lehdillä.” Gallus, ainaki murheissaan, vastasi: ”Te Arcadialaiset, tulette ainaki laulamaan näitä vuorillenne; te Arcadialaiset, jotka yksistänne olette taitavat laulamaan. Oi, kuinka pehmiästi luuni saavat levätä, kun huilunne kerta on kertoileva rakkauttani. Ja oi, joska olisin ollut yksi teistä, ja joska olisin ollut joko karjanne vartija taikka kysten viinamarjanne poimija; tottapa silloin rakkauteni esine, oliko se Phyllis tai Amyntas taikka kuka hyvänsä (sillä mitä se tekee, jos Amyntas on mustaverinen; ovathan orvokit ja vacciniotki mustia), lepäisi kanssani pajukossa notkeitten viiniköynnösten alla. Phyllis kokoileisi minulle seppeleitä, Amyntas lauleleisi. Täällä on raikkaita lähteitä, täällä on pehmeitä nurmikoita, täällä on lehtomaita, täällä lopettaisin päiväni sinun kanssasi. Nyt pidättelee minua mieletön rakkaus Mars’in aseitten, keihästen ja julmain vihollisten keskellä. Kaukana isänmaastasi (oi, joska voisin olla sitä uskomatta) näet sinä, julma, yksinäsi ilman minutta ainoastaan Alppein kinoksia ja Rheni-virran jäitä. Elköön pakkanen vahingoittako sinua! Elköön terävä jää leikatko hentoja jalka-teriäsi! Nyt menen ja soittelen Siculilaisen paimenen huilulla niitä lauluja, joita olen laatinut Chalcilaisille värsyille. Jo olen päättänyt kernaammin kärsiä kipujani metsissä petoin luolissa sekä piirrellä rakkauteni tunteita pehmeihin (nuoriin) puihin. Ne kasvavat, ja sinä, rakkauteni, kasvat ynnä. Sillä välin kuljeskelen Nymphein parissa Maenalon vuorella, taikka pyytelen julmia metsäsikoja. Siellä eivät pakkaset estä minua piirittämästä koirilla Parthenion metsämaita. Jo on mielestäni kuin käveleisin kallioitten ja humisevain lehtoin keskellä; mieleni tekee viritellä Parthilaisesta sarvesta Cydonilaisia nuolia; juurikun se parantaisi houriotani, taikka juurikun se jumala (Rakkaus) ihmisten kärsimisistä heltyisi sääliväisyyteen. Nyt eivät enää Hamadryadit eivätkä laulutkaan kelpaa minulle; pois pois te metsätki! Ei voi kipuni häntä muuttaa; ei, vaikka pakkasen käsissä joisin vettä Hebron virrasta ja kärsisin Sithonilaisten tuiskuja ja sateista talvea; eikä, jos paimentaisin Aethiopilaisten lampaita kovimmassa kesän helteessä, kun nila näivettyy ja kuivaa korkiassa jalavassa. Rakkaus kaikki voittaa. Täytynee minunki totella rakkautta.” Jo nyt, jumalattaret, lienee runoilijanne kyllin laulanut, sillä välin kun hän istuu ja nivoo koria hennosta ibis-juuresta. Tehkäät, Pieridit, tämä lauluni mieluiseksi Gallolle: Gallolle, jonka puoleen rakkauteni hetki hetkeltä kasvaa saman verran, kun hyötyisä leppä keväämen alkaissa jatkuu korkeudelleen. Nouskaamme pois. Haitallinen tahtoo varjo olla laulajille, haitallinen katajan varjo. Haitallinen on varjo maanhedelmilleki. Menkäät kotiinne, ehdosta syöneet vuohet, menkäät. Jo Hesperus tulee. [[Luokka:Virgilion Bucolica]] [[la:Ecloga X]] 4313 9275 2006-11-25T16:34:28Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Publius Vergilius Maro''' (70 eaa – 19 eaa) == Runoteokset == * ''[[Virgilion Bucolica]]'' [[Luokka:Vergilius]] [[en:Author:Virgil]] [[es:Virgilio]] [[fr:Virgile]] [[it:Autore:Publio Virgilio Marone]] [[la:Scriptor:Publius Vergilius Maro]] [[nl:Publius Vergilius Maro]] 4314 9280 2006-11-25T16:45:52Z Nysalor 5 Kielinkki [[Luokka:Robert Mellin]] [[Luokka:Runoteokset]] [[Luokka:Vergilius]] [[nl:Categorie:Bucolica]] 4315 9277 2006-11-25T16:35:03Z Nysalor 5 [[Luokka:Roomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Roomalaiset runoilijat]] 4316 9278 2006-11-25T16:35:12Z Nysalor 5 Listaus '''Robert Mellin''' (1826–1880) == Suomennokset == * Vergilius: ''[[Virgilion Bucolica]]'' [[Luokka:Robert Mellin]] 4317 9279 2006-11-25T16:35:22Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomentajat]] [[Luokka:Suomentajat|Mellin, Robert]] 4318 9281 2006-11-25T16:49:29Z Nysalor 5 #REDIRECT [[Virgilion Bucolica]] #REDIRECT [[Virgilion Bucolica]] 4319 9282 2006-11-26T16:08:31Z Nysalor 5 72. Suomen kielestä {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 71. Matti|71. Matti]] |seuraava=[[Maamme kirja: 73. Lippo ja Tapio|73. Lippo ja Tapio]] |otsikko=72. Suomen kielestä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Kielet, joita enimmästi puhutaan Europassa, kuuluvat kolmeen suureen osastoon: '''latinalaiset''' kielet (Franskan, Hispanian y. m. kielet), '''germanialaiset''' kielet (Ruotsin, Saksan, Englannin y. m.) ja '''slaavilaiset''' kielet (Wenäjän, Puolan y. m.). Mutta Suomen kieli ei kuulu yhteenkään näistä, vaan on etunenässä omaa suurta '''suomalaisten''' kielien osastoa. Nämä ovat enemmän sukua '''turkkilaiselle''' ja muille itämaisille kielille kuin muille vallassa oleville kielille Europassa; niin onpa kyllä suurempi eroitus Suomen ja Ruotsin kielten välillä kuin Ruotsin ja Wenäjän kielten välillä. Suomalaisiin kieliin luetaan Unkarin ja Lapin kielet sekä ne kielet, joita heimolaisemme Wenäjän maassa puhuvat. Wiron kieli on ainoastaan haara eli kielimurre Suomen kielestä. Suomessa puhutaan erilaisia kielenmurteita. '''Itäsuomi''', eli puhuttava kieli Savossa ja Karjalassa, on pehmeämpää ja ääntiörikkaampaa, kuin kovempi ja voimakkaampi '''länsisuomi''', jota puhutaan Hämeessä ja läntisissä tienoissa. Itäsuomi on lainannut muutamia sanoja Wenäjän ja Saksan kielistä, kun länsisuomi on lainannut usiampia Ruotsin kielestä. Useat väen muutokset ovat vaikuttaneet, että itäsuomi ja länsisuomi ovat tunkeutuneet toistensa rajain sisälle, ja muutamissa paikoissa ovat he juurikuin yhteenkasvaneina. Siksi kuullaan erilaisuuksia kielessä erilaisilla paikoilla, kuitenkaan ei suurempia, kuin että kaikki ymmärtävät toisensa. Sisimmäisessä ja pohjois-Suomessa puhutaan puhtaampata kieltä, kuin rannikkomailla. Muutamat arvelevat kauniinta suomea puhuttavan koillisessa Hämeessä, mutta tätä eivät tahdo Pohjolaiset eivät Savolaiset tunnustaa. Onpa jo enemmän kuin kolmesataa vuotta, kun suomenkieltä ensin ruvettiin käyttämään kirjoitettuna ja painettuna. Siten että raamattu suomennettiin länsi-Suomessa, tuli länsisuomi varsinaiseksi kirjakieleksi ja tuli varemmin vaurastuneeksi. Vasta näinä aikoina on nähty kirjoja painettavan itäsuomen murteella. Nyt on myös alettu rikastuttaa kieltä paraimmalla muista kielimurteista, ja monta ahkerata tutkijata on tarkastanut kielen ominaisuuksia, niin että Suomen kilioppi kohta tulee olemaan niitä parhaite selviä mailmassa. Jo suomenkieli ansaitsee kyllä itse tähtensä kaiken sen suuren rakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Eipä ole monta kieltä, jotka niin selvästi ja niin rikkaissa, niin sievissä vaihteluissaan voivat osoittaa ajatusten moninaisuuden ja tunteiden alan. Eikä myös löydy monta, jotka onnistuvat niin ihmeellisellä sukkeluudella kuvata luontoa. Vieras, jäävitön mies, kuuluisa tanskalainen nimeltä Rask kertoo tästä kielestä seuraavilla sanoilla: ”Suomenkieli on luonnon raittiimpia, säännöllisimpiä, helposti muodostuneimpia ja soinnullisimpia kieliä maan päällä. Sillä on kauniin sointu kerakkeiden ja ääntiöiden välillä, jossa se on Italian kielen laatuinen. Sillä ei ole vähääkään vastenmielisiä sihuääniä eikä niitä slavilaisissa tahi Lapin kielissä kovasti hengähdettäviä ääniä. Siinä on aivan vissi sävel, juuri kuin Franskan kielessä. Siinä on useita muotoja ja vähempi taivutustapoja eli poikkeamisia, kuin latinassa, s. o. suurempia etuja vähempien vajavaisuuksien kanssa. Se on sanomattoman rikas sanain haarautumisista ja yhteenliittämisistä, juurikuin Greekan ja Saksan kieli. Se näyttää siis etsineen ja yhdistäneen sen mikä parasta on kaikissa muissa kielissä Europassa; mutta koska ei mitään täydellistä ole auringon alla, ei ole Suomen kielläkään sitä, joka näyttää olevan kalliimpi kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta käytäntöä kirjoissa, laajalle levenemistä, likempää yhteyttä heimokieliensä kanssa ja kunniaa olla puhekielenä loistavassa hovissa”. Senjälkeen, kun Rask kirjoitti nämät sanat (v. 1820), on Suomenkieli saanut monta oppirikasta kirjaa ja tullut vertailluksikin heimokieliensä rinnalla. Sen tuntevat ja pitävät suuressa arvossa ulkomaalaisetkin kieltentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu Suomen kieltä, ja Europan muille kansoille on tämä kieli niin ymmärtämätöntä, kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee muukalainen kummissaan Suomen kansalaulujen sointuvia sanoja. Ja lukeissaan kauniita runoelmiamme, käännettyinä muille kielille, ei hän tiedä kuinka paljon harrasmielistä suloa käännöksessä on hävinnyt. Sillä Suomenkieli on juurikuin läpinäkyvät verho, jossa kansan sielu yleensä kuultaa läpitse. Se on vielä löytölapsi Europassa, kapaloituna silkkiin, mutta pantuna ulos erämaihin. Kun tämä lapsi kasvaa ja saattaa todistaa sukuperänsä, niin hänessä tunnetaan kuninkaan tytär. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista mietteistä, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se on voimakas puhumaan parhainta ja ylevintä, mitä koskaan on kohonnut ylös ihmisten sydämistä. Sillä sitä varten on Jumala antanut sille suuria, kuninkaallisia lahjoja ja tämä lapsi tulee meidän kantaa käsissämme ulos mailmaan. [[Luokka:Maamme kirja]] 4320 9288 2006-11-27T09:57:37Z Hartz 13 siirsi sivun ”Ohje:Ohje” uudelle nimelle ”Wikiaineisto:Ohje”: sama kuin muualla #REDIRECT [[Wikiaineisto:Ohje]] 4321 9290 2006-11-27T09:58:49Z Hartz 13 New page: '''Tervetuloa Wikiaineistoon!''' Kokeilit suomenkielisen Wikiaineiston muokkaamista, ja testisi on nyt [[Toiminnot:Log/delete|poistettu]] tai merkitty roskaksi. Jos haluat harjoitella lis... '''Tervetuloa Wikiaineistoon!''' Kokeilit suomenkielisen Wikiaineiston muokkaamista, ja testisi on nyt [[Toiminnot:Log/delete|poistettu]] tai merkitty roskaksi. Jos haluat harjoitella lisää, käytä muiden sivujen sijaan [[Wikiaineisto:Hiekkalaatikko|hiekkalaatikko]]a, jottei muokkauksiasi tulkittaisi vandalismiksi. Lisää tietoa muokkaamisesta on [[Wikiaineisto:Ohje|ohjesivuilla]]. 4323 9292 2006-11-27T10:02:02Z Hartz 13 kään. loi käyttäjätunnuksen tunnukselle $1 4324 9293 2006-11-27T10:03:50Z Hartz 13 kään. Etsi seuraavista nimiavaruuksista:<br /> $1<br /> <br /> Etsittävä teksti: $3 $9 4325 9294 2006-11-27T10:07:35Z Hartz 13 kään. Tyhjensi sivun 4326 9295 2006-11-27T10:08:11Z Hartz 13 kään. Uusi sivu: $1 4327 9296 2006-11-27T10:08:39Z Hartz 13 kään. Korvasi artikkelin tekstillä '$1' 4328 9298 2006-11-27T20:36:05Z Nysalor 5 73. Lippo ja Tapio {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 72. Suomen kielestä|72. Suomen kielestä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 74. Kettu ja jänis|74. Kettu ja jänis]] |otsikko=73. Lippo ja Tapio. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Kolme miestä meni kerta metsälle. Yhden nimi oli Lippo, liukas mies, metsänkäviä. He tapasivat kolme peuraa. Kaksi oli sekaunut sarvista toisiinsa kiini, kolmas oli irtanaisena. Lippo pyysi kumppaneitansa ajamaan niitä kahta, itse ajaisi hän kolmatta. Hän ajoi, hiihti, yö tuli. Lippo ei ollut ennättänyt peuraa kiini. Lipolle tuli talo eteen metsässä. Perua juoksi kartanoon, Lippo seurasi jälessä. Isäntä seisoi kartanolla: vanha ukko, parta, hiukset, kaikki kuusen naavasta. Talo oli Tapiola ja isäntä Tapio, metsän kuningas. Vanhus taputteli peuraa kaulaan ja sanoi: mikä kunnoton se on, joka on varsani hikeen ajanut? Lippo astui esiin ja vastasi: kyllä se olen minä. Tapio sanoi: noh, kun olet ajanut peuraani myöhäiseen iltaan, niin ole yötä tuvassani. Lippo tuli Tapion tupaan ja katsoi ympärillensä. Täällä oli peuroja, hirviä, karhuja, kettuja, susia ja kaikkia eläimiä, jotka elävät metsässä. Tapio antoi Lipolle iltasen ja piti hänen hyvänä. Aamulla, kun Lippo aikoi lähteä pois, eipä löytänytkään suksiaan. Tapio sanoi hänelle: minulla on yksi ainoa tytär, etkö tahtoisi jäädä tänne ja ruveta minulle vävyksi. Lippo vastasi: kyllä minä jäisin, mutta minä olen köyhä mies. Elä siitä huoli, sanoi Tapio; köyhyys ei ole mikään vika, meillä saat kaikki mitä haluat. Sitte pysähtyi Lippo, liukas mies, metsästäjä, sinne ja tuli Tapiolaan vävyksi. Kolmen vuoden perästä synnytti Lipon vaimo hänelle pienen pojan. Lippo pyyti nyt Tapiolta päästäkseen kotiinsa. Tapio sanoi: teeppä minulle pari hyviä suksia, niin minä näytän sinulle tien. Lippo meni metsään ja hakkasi suksipuut. Tiainen lauloi oksalla: : Tii, tii, tiainen, : Vati, kuti, varpunen: : Pane oksa olkasehen, : Pää aseta pälkähäsen! Lippo viskasi palikalla tiaista: mitä, herja sinä siinä vinguttelet? Teki siis sukset valmiiksi, mutta Tapio sanoi: ei niistä ole minulle. Lippo meni toisena päivänä metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. Lippo torui häntä ja teki uuden parin suksia, mutta nekään eivät sopineet. Kolmantena päivänä meni Lippo metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. Noh, sanoi Lippo, sinä et laulane turhaan. Tekipä taas sukset ja jätti ison oksan vekaran suksen uraan ja satutti sen pään jalan alle, ja Tapio sanoi: kah, nämä ovat minun sukseni! Pysähdy aina siihen yöksi missä näet somman sijan, mutta tee majasi tiheäksi, niin etteivät taivaan tähdet paista katon läpitse. Lippo hiihti pois vaimoneen ja lapsineen. Iltapuolella näki hän ensimmäisen Tapion somman sijan ja siinä oli hirvi paistettuna iltaseksi. Lippo teki tiheäkattoisen majan kuusen havuista, veti lapsensa ahkiossa sisälle ja lepäsi vaimoneen majassa yötä. Toisen apäivänä pitkitti hän matkaansa, tapasi taas Tapion suksen-somman sijan, ja siinä oli peura paistettuna. Taas teki Lippo tiheän majan ja jäi siihen yöksi. Kolmantena päivänä kulki hän eteenpäin, tapasi kolmannen somman sijan, ja siinä oli vaan paistettu metso. Kah, nytpä ei olekkaan kotini enää kaukana, kun iltanen on näin pieni, mietti Lippo. Teki sukkelaan harvan majan ja veti ahkiossa lapsen sisään. Taivaan tähdet rupesivat paistamaan kirkkaasti ja kiiluivat katon läpitse majaan. Aamulla nousi Lippo ylös: hänen vaimonsa oli poissa. Lippo meni ulos, katseli ympäriinsä: suksen latua ei enää näkynytkään. Lippo istui lapsineen majan edessä eikä teitänyt mihinkä päin hänen pitäisi hiihtää. Ilta tuli: hirvi juoksi sivutse hiljoilleen. Lippo jäi yöksi. Aamulla löysi hän taas paistetun metson, ja taas juoksi hirvi sivutse. Niin oli Lippo siinä monta, monta vuotta lapsineen. Joka aamu löysivät he paistetun metsän, ja joka aamu juoksi hirvi majan sivutse. Sillä ajalla kasvoi lapsi isoksi ja hänestä tuli erinomaisen viisas poika. Poika pyytää Lipon tekemään itselleen pitkän pillin nähdäksensä sen läpitse, jos heillä vielä olisi pitkältä kotiin. Lipolla oli hyvää aikaa, hän teki pillin pojalle. Kun poika vain katsoi pillin läpitse sanoi hän: ei meillä pitkältä kotiin ole, me olemme juuri peltomme aidan vieressä. Kohta lähtivät isä ja poika matkaan ja samassa olivat he kotona. Niin oli asia. Ja Lipon pojasta ovat Lappalaiset alkunsa saaneet. [[Luokka:Maamme kirja]] 4329 9299 2006-11-27T20:36:12Z Nysalor 5 74. Kettu ja jänis {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 73. Lippo ja Tapio|73. Lippo ja Tapio]] |seuraava=[[Maamme kirja: 75. Kansan tarinoita jättiläisistä|75. Kansan tarinoita jättiläisistä]] |otsikko=74. Kettu ja jänis. |alaotsikko=(Kansansatu Satakunnasta). |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Kettu ja jänis kohtasivat kerran toisensa. Kettu sanoi jänikselle: eipä sinua kukaan pelkää! – Kukahan sitte sinua pelkää? sanoi jänis. – Minua pelkäävät kaikki, arveli kettu. Minulla on niin pitkä häntä, että kaikki pitävät minua sutena, kun matkan päästä minut näkevät; siksi minua pelätään, mutta ei sinua raukkaa pelkää kukaan. – Pannaanpa veti, sanoi jänis. Minä näytän, että niitä on, jotka minua pelkäävät. Kettu suostui siihen. He löivät vedon ja lähtivät sitte yhtenä kävelemään. Sattuipa jänis havaitsemaan lammaslauman makaavan aidan vieressä. Tämäpä näytti hänestä varsin hyvältä tilalta; hän hyppäsi yhtäkkiä lammaslaumaan. Lampaat hyppäämään minkä jaksoivat sinne ja tänne, sillä niin pelästyivät he. Tämäkös jänistä mieleen. Ilosta, että hän oli voittanut vedon, alkoi hän nauraa ja nauroi niin mahdottomasti, että häneltä repesi suu ristiin. Aina siitä päivästä asti on jäniksen suu ollut ristiin halki. Niin oli sen asian laita. [[Luokka:Maamme kirja]] 4330 9300 2006-11-28T20:37:18Z Nysalor 5 75. Kansan tarinoita jättiläisistä {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 74. Kettu ja jänis|74. Kettu ja jänis]] |seuraava=[[Maamme kirja: 76. Yhteentulo jättiläisten kanssa|76. Yhteentulo jättiläisten kanssa]] |otsikko=75. Kansan tarinoita jättiläisistä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Muinais aikoihin sanottiin jättiläisten asuneen useassa paikassa Suomessa. Ne olivat niin pitkiä, että valkeita tehdessään metsässä sytyttivät ensin tulen kuusten latvoihin ja jokaiseen tulenroihuun meni kokonainen metsä. Kerran meni jättiläinen Sääksmäeltä suoraan Mallasveden halki, joka on hyvin syvä ja enemmän kuin peninkulman leveä. Jättiläinen, tultuaan toiselle rannalle Pelkäneen puolelle, tunsi itsensä joksikin väsyneeksi ja sanoi: kah, kun vesi rupesi jo menemään saapasvarsien suista sisään! Toinen jättiläinen istui kahdareisin Turun tienoilla olevan Marian kirkon harjalla ja paikkasi kenkiään. Hänen pikinuorensa oli niin pitkä, että se ulottui molemmin puolin maahan asti. Sattuipa niin, että talonpoika tuli ajaen kärryissään tietä myöten Turusta ja tarttui kiini pikinuoran pohjukkaan juuri siinä kuin jättiläinen veti ommeltaan kiini. Ohoh, sanoi jättiläinen, kun talonpoika hevosineen ja kärryineen tuli ompeleesen; mistä tuli rikkoja pikilankaani? Mutta en minä viitsi solmua avata. – Sitte lyödä naputteli hän vasarallaan päälle ja sanoi: kyllähän siihen tuli vähäinen nystyrä! Kerran paneusi jättiläinen maantien poikki selälleen ja nosti polvensa koukkuun, ja kaikki matkustajat ajoivat esteettömästi polvien alatse. Kun joku kummasteli tätä, kuului metsästä ääni sanovan: sehän oli vaan kolmivuotias lapsi! Wuoksen tienoilla istui eräänä iltana kaksi jättiläis-tyttöä ja lauloi, toinen Lohikalliolla, toinen Ruskiavuorella. Näiden vuorten väliä on neljännes-peninkulmaa, mutta molemmat neidot voivat kuulla toistensa äänet. Pahempata jyskettä piti jättiläinen litissä. Kun hän taputti käsiään yhteen, kuului pauke ympäri koko mailman. Näillä jättiläisillä oli heidän kokonsa suhteen voimaakin. Kun heistä näytti vaivaloiselta kahlata vesien halki, vierittivät he suuria kiviä veteen ja tekivät itselleen siltoja. Jättiläis-tytöt kantoivat vyöliinassaan vuorenkokoisia läjiä sammalia, jotka he heittivät järviin, ja niistä tuli vetelöitä soita. Useissa paikoissa nähdään vielä jättiläisten heittämiä raunioita, joissa on raskaita kiviä ja kallionlohkareita, joita jättiläiset ovat nakelleet. Tarjanteen järvessä on paljas saari, jota kutsutaan Munkholmaäksi ja johon jättiläiset ovat koonneet kiviraunioita kulkupaikalle Ruoveden ja Wirtaan välille. Kivet tahtoivat he nakata venehin, jotka kulkivat sivutse. Ja munkholma on saanut nimensä munkeista, joiden luultiin olleen pahoja noitia. Enimmiten olivat kirkot jättiläisten kivenheiton vaarassa. Sanottiin jättiläisten hyvästä maksosta rakentaneen monta kivikirkkoa, mutta jälkeenpäin olivat he katuneet töitään ja tahtoneet hävittää ne. Ne eivät kärsineet kelloin sointia, ja kaikki ristit olivat heillä vastuksina. Siksi oli jättiläisillä tapana asettauda vuorten kukkuloille, välistä yhden tahi useamman peninkulman päähän, ja sieltä heitellä kiviä kirkkoja vasten. Koskaan ei ole kuultu heidän osanneen niihin, mutta kallioita, joita he ovat heittäneet, näytetään vielä lähellä kirkkoa, välistä maalla, välistä järvessä. Raision kirkon rakensi jättiläinen. Hän alkoi työnsä kolminaisuuden sunnuntaina keväellä ja teki sen valmiiksi, kun ohra tuli vihneelle. Papin mieluinen ei ollut rakennusmestari, ja hän sattui eäänä yönä kuulemaan jättiläisen vaimon laulavan tuutulaulua lapselleen vuoren onkalossa: : Killi kirkkoja tekee, : Nalli nauloja takoo : Rahaisessa Raisiossa. Mutta pappi tiesi noitain voiman olevan nimessä, niin että se joka tiesi heidän nimensä, tuli heitä väkevämmksi. Päivällä jälkeen näki hän jättiläisen istuvan kahdareisin kirkon harjalla panemassa sinne ristiä. Siinä huuti pappi heidän nimensä: : Pois Killi kirkosta! : Pois, Nalli, harjalta! Kohta muuttuivatkin jättiläiset kahdeksi mustaksi korpiksi, jotka rääkyen lensivät tiehensä. Jättiläinen Killi olisi kuitenkin kostanut ja kahlasi mereen noutamaan sieltä suurta kallionlohkaretta rusentaaksensa sillä kirkon hajalle. Kun hän ei löytänyt tietä sinne, viskasi hän pois kallionlohkareen Ruissalon edustalle, puolen peninkulman päähän Turusta. Siinä on se suuri kallio tänäkin päivänä meressä ja kutsutaan '''Kukkarokiveksi''', kun jättiläinen oli kantanut sen suuressa kukkarossa selässään. [[Luokka:Maamme kirja]] 4331 9301 2006-11-28T20:37:28Z Nysalor 5 76. Yhteentulo jättiläisten kanssa {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 75. Kansan tarinoita jättiläisistä|75. Kansan tarinoita jättiläisistä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 77. Leikkisatuja|77. Leikkisatuja]] |otsikko=76. Yhteentulo jättiläisten kanssa. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Koleana syysiltana purjehti muutamia merimiehiä jaalallaan<ref>'''Jaalaksi''' kutsutaan Wiipurin rannikolla tavallista hyvästi purjehtivata pienenlaista alusta, jossa on ominainen taklinkinsa.</ref> pitkin merenrannikkoa lähellä Wiipuria ja näkivät suuren valkean olevan rannalla. He olivat viluissaan, nousivat maalle lämmittelemään ja tapasivat säikäyksekseen nukkuvan jättiläisen makaavan kääryssä tuliroihun ympärillä, jalat päänalaisena. Merimiehille tuli kiire palata takaisin merelle, mutta samassa heräsi jättiläinen. Mistä te, Suomen pojat, olette? – Tuolta, tuolta, tavoittelivat merimiehet sanoa hätäyksissään ja osoittelivat Wiipuriin päin. Jättiläinen sanoi: kyllä minä tunnen Wiipurin ja sen suuren kiven kirkon seinässä oven päällä: sen olen minä itse nuorena ollessani vienyt Neitsytniemeltä. Mutta, Suomen pojat, eikä teillä ole mitään hyvää muassanne Wiipurista? Merimiehet toivat jaalastaan tynnyrin tervaa, ja jättiläinen tyhjensi yhdellä nielauksella koko tynnyrin. Kiitoksia, sanoi hän: se oli vanhaa Wiipurin juomaa. Mutta menkää nyt matkoihinne, ennenkuin poikani tulevat takaisin! Ne ovat nuoret ja vallattomat; voisi käydä teille pahoin. Merimiehille ei tarvittu tätä kertoa. He juoksivat jaalaansa ja tuskin olivat ennättäneet nostaa purjeensa, kun näkivät kaksi jättiläistä rannalla. Toinen niistä nakkasi niin raskaan kiven, että jaala oli vähällä mennä pohjaan. Toinen juoksi veteen ja otti perästä niin kovasti kiini, ettei jaala täysissä purjeissaan paikalta liikahtanut. Hädässään tarttuivat merimiehet kirveihinsä ja saivat hakatuksi jättiläisen toisen käden poikki, jonka tähden hän päästi jaalan irti ja antoi heidän pitkittää matkaansa. Jälestäpäin punnitsivat merimiehet katkaistun käden, ja, jos uskomme heidän kertomustansa, on se painanut 13 leiviskää ja 6 naulaa. Terve näyttää olleen jättiläisten halujuomaa. Onpa toinenkin kertomus muutamista talonpojista, jotka veivät tervaa Helsinkiin ja tapasivat tiellä jättiläisen, joka pyysi heiltä ryyppyä Suomen paloviinaa. Sitä ei ollut hyvä kieltää, talonpojat käskivät hänen pitää hyvänänsä mitä heillä kuormissa oli. Jättiläinen nosti kolme tynnyriä perätysten suulleen, joi tervan niistä, pyhki partansa ja sanoi hyvillä mielin: kyllä sillä on vielä vanha hyvä makunsa. <references/> [[Luokka:Maamme kirja]] 4332 9304 2006-11-29T18:17:32Z Nysalor 5 77. Leikkisatuja {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 76. Yhteentulo jättiläisten kanssa|76. Yhteentulo jättiläisten kanssa]] |seuraava=[[Maamme kirja: 78. Suomalainen kansanrunous|78. Suomalainen kansanrunous]] |otsikko=77. Leikkisatuja. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Jossakussa paikassa tätä maata on kylä nimeltä Hölmölä, ja siinä asuvat Hölmöläiset. Nämä Hölmöläiset ovat erinomattain varovata kansaa ja miettivät tarkkaan, ennenkuin he mihinkään ryhtyvät, ettei mitään vahinkoa tulisi kiireen tähden. Niistä kerrotaan monien muiden yritysten seassa seuraavia: a) '''Elonleikkuu.''' Kun Hölmöläisten piti leikata ruista, tarvitsivat he siihen seitsemän henkeä. Yksi sujutti rukiin olkia; toinen piti puukappaletta alla; kolmas löi olet poikki; neljäs kantoi lyhteesen; viides sitoi lyhteet; kuudes kantoi lyhteet läjään; ja seitsemäs pani ne kuhilaille. Matti sattui kerran näkemään heidän työnsä, ja häntä kummastutti heidän suuri toimeliaisuutensa. Illalla oli puoli sarkaa leikattuna ja toinen puoli leikkaamatta. Matti tahtoi auttaa Hölmöläisiä ja otti työkseen leikata ja sitoa sen mikä vielä oli leikkaamatta. Kun hän oli lopettanut työnsä, laski hän sirppinsä viimeiselle kuhilaalle ja meni pois nukkumaan. Hölmöläiset tulivat aamulla, näkivät rukiinsa leikattuna ja sirpin kuhilaalla. Yleinen ihmetteleminen. Pitkällisesti tästä neuvoteltua, pysähtyivät kaikki siihen päätökseen, että sellainen vahingollinen pikatyö, kuin tämä leikkuu, on tehty noitakeinoin ja että noita oli muuttanut itsensä sirpiksi. Tämä piti siis hukuttaa, ettei se enää toista kertaa hätiköisi pois väen perinpohjaista työtä. Mutta ei ollut hyvä koskea niin vaaralliseen kappaleesen, siksi otettiin tanko, sidottiin sen nenään silmukka ja tällä onnistui heidän vetää sirppi kuhilaasta pois. Koko joukko ihastui siitä, että sirpin täytyi seurata heitä järven rantaan, vaikka se kaikin voimin piti vasta kynttä ja tarrasi kiini kantoihin ja ojain syrjiin. Varteen sidottiin iso kivi ja lujilla köysillä, ettei se pääsisi veden päälle, ja sitte viskattiin se ilohuudolla järveen. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi tarttui sirpin koukeroterä kiini veneen laitaan, kivi painoi, vene kaatui, ja Hölmöläiset pääsivät töin tuskin pois noidan pahoista pauloista. b) '''Tupa.''' Hölmöläiset rakensivat itselleen tuvan ja tekivät tämän niin perinpohjin, että he unhottivat hakata akkunoita seinään. Kun tupa saatiin valmiiksi, näkivät he sen olevan joksikin pimeän ja miettivät kauvan, kuinka he saisivat päivän valon sisään. Viimein keksivät he hyvän keinon: heidän piti tuoda valo säkissä sisään. Niin virittivät he säkin auringon paistetta vasten, sitoivat suun tiukasti kiini ja kantoivat sen tupaan. Tässä avattiin säkki, mutta kaikkien kummaksi ei tullut tupa vähääkään valoisemmaksi. Kun tämä odottamatoin erehdys huolestutti heitä, sattui Matti tulemaan ja sai kuulla heidän huolensa. Noh, sanoi Matti, antakaapa minulle sata markkaa, niin minä laitan teille valoa! Hölmöläiset ihastuivat, että he niin huokealla hinnalla muutamassa päivässä saavat valoa, ja antoivat kohta tingatun hinnan. Sitte hakkasi Matti reijän seinään, ja katso, kohta tuli auringon valo tupaan sisälle! Hölmöläiset ihastuivat niin tästä keksinnöstä, että he päättivät hakata pois koko seinän tuvasta. Valoa saivat he nyt kyllikseen, mutta samassa rysähti koko tupa hajalleen. c) '''Metsästys.''' Kerran lähtivät Hölmöläiset karhun pyytöön talvella. Tultuaan karhun pesälle, istuivat he ensin syömään hyvän eineen. Sitte neuvoteltiin ja päätettiin, että Pekka konttaisi ensin pesään tuomaan karhun ulos. Visseyden vuoksi sidottiin köysi hänen jalkaansa ja päätettiin, että Pekka potkaseisi, jos hätä tulisi, ja muut vetäisivät hänen ylös. Pekka konttasi pesään, ja juuri tultua sisään puri karhu häneltä pään poikki. Vähän ennätti Pekka sorikoida säärillään, mutta samassa oli hän heittänyt henkensä; vaan ulkopuolella olevat kumppanit sanoivat: nyt Pekka potkasi; siellä sisällä ei liene lysti. Sitte vetivät he Pekan ylös, ja Pekka oli ilman päättä. Niin, totisesti päätönnä! sanoivat Hölmöläiset ja neuvottelivat mitä tämä merkitseisi. Eräs heistä mietti, ettei se ollut niin vissi, jos Pekalla päätä olikaan pesään kontatessa. – Noh, sanoi toinen, se on toki tietty; näinhän minä selvään kuinka hän liikutti partaansa syödessään herneitä eineeksi. d) '''Ruoka-atria.''' Eipä käynyt paremmin toisellakaan kerralla, kun Hölmöläiset polttivat kaskea järven rannikolla. Rannalla vastapäätä olivat heidän lehmänsä laitumella; susi tuli ja repi yhden lehmistä. Hölmöläiset soutivat järven poikki ja päättivät paistaa itselleen eineen lehmästä, koska lehmä kuitenkin oli kuollut. Kun nyt halme paloi toisella puolella rannalla, näytti heistä tarpeettomalta tehdä uutta tulta, jonka vuoksi hakkasivat kappaleen lihaa ja nostivat ylös toisella puolella olevan tulen valoa vasten paistumaan. Hetken perästä luultiin paistin olevan valmiina, ja ruvettiin syömään, mutta eipä paisti tahtonutkaan maistua. Joku luuli kalan maistuvan paremmalta, ja kun siinä rannalla riippui nuotta teloillaan, niin potkittiin se hiekkakankaalle ja vedettiin apaja, mutta saatiin ainoastaan tikkuja ja kanervia. Taas pidettiin neuvoa mitä saataisiin ruoaksi, ja yleinen mieli oli että puuro maistuisi paremmalta. Mutta kun kaikilla oli nälkä eikä ollut pataa, joka olisi riittänyt kaikille, päätettiin odottaa talveen asti, kun saataisiin keittää avannossa. Mutta talveen asti odottaminen nälkäisillä vatsoilla ei ollut helppoa, vaan Hölmöläiset odottivat, niinkuin ainakin perinpohjaisesti elävä kansa, joka ei kiirehdi. Talvi tuli ja järvi meni jäähän. Silloin meni yksi joukosta ulos ja hakkasi avannon jäähän, jonka jälkeen toinen kantoi jauhosäkin, ja pudisti jauhot avantoon ja alkoi hämmentää. Kun luultiin puuron olevan valmiina, laskeusi keittäjä avantoon maistamaan keitosta, ja sinne hän jäi. Toiset odottivat hetken aikaa, mutta kun kokki ei tullutkaan takaisin, alkoivat he luulla että hän yksinään söisi heidän puuronsa kaikki. Toinen laskeusi sitte jään alle saadakseen osaa pidoista, ja jäi sinne, niinkuin ensimmäinenkin. Niin, sanoivat muut, nyt syövät ne molemmat meiltä puuron kaikki. Sitten laskeusivat he kaikki toinen toisensa perästä avantoon, ja sinne he jäivät. [[Luokka:Maamme kirja]] 4333 9308 2006-11-30T11:41:46Z Mzlla 6 siirsi sivun ”Luettelo Stalinin vainoissa teloitetuista Vuolelaisista” uudelle nimelle ”Luettelo Stalinin vainoissa teloitetuista Miikkulalaisista”: siirretty oikealle nimelle #REDIRECT [[Luettelo Stalinin vainoissa teloitetuista Miikkulalaisista]] 4334 9979 2007-01-11T20:18:48Z Nysalor 5 Luokat Luettelo sisältää vain ne henkilöt, joiden kohtalo on varmuudella tiedossa. [[Vuole]]ssa asui vuonna [[1928]] 2000 henkilöä. Tietoja on löytynyt 743 henkilöstä. Noin 1250 henkilön tiedot puuttuvat edelleen. Teloitukset tapahtuivat pääasiassa [[Pietari (kaupunki)|Leningradissa]] ja [[Levassova]]ssa n. 15 km Leningradista [[Viipuri]]n suuntaan {| {{prettytable}} |- |Vuosi 1937 || || ************ || Vuosi 1938 || |- | 21.04.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 00.00.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |21.08.1937 || kuollut kuulustelussa 1 henkilö || || 03.01.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |22.08.1937 || ammuttu 1 henkilö || || '''08.01.1938''' || ''' ammuttu 16 henkilöä''' |- |24.08.1937 || ammuttu 2 henkilöä || || '''18.01.1938''' || '''ammuttu 8 henkilöä''' |- |29.08.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 15.02.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |11.09.1937 || ammuttu 2 henkilöä || || 26.02.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |20.09.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 00.03.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |03.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 29.03.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |04.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 05.04.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |06.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 17.04.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |08.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 21.04.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |15.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 16.05.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |21.10.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 25.05.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |29.10.1937 || ammuttu 2 henkilöä || || 28.06.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |12.11.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 00.07.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |'''15.11.1937 ''' || '''ammuttu 6 henkilöä''' || || 08.07.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |19.11.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 27.07.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |'''21.11.1937''' || '''ammuttu 36 henkilöä ''' || || 28.07.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |23.11.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 00.08.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |27.11.1937 || ammuttu 4 henkilöä || || 00.10.1938 || ammuttu 1 henkilö |- |03.12.1937 || ammuttu 2 henkilöä || || 06.10.1938 || ammuttu 3 henkilöä |- |08.12.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 17.10.1938 || ammuttu 3 henkilöä |- |16.12.1937 || ammuttu 3 henkilöä || || 22.10.1938 || ammuttu 2 henkilöä |- |28.12.1937 || ammuttu 1 henkilö || || 21.11.1938 || ammuttu 1 henkilö |} {| {{prettytable}} |Ahava || Heikki Mikonpoika || 1903 || ammuttu 00.10.1938 |- |Ahava || Ella Juhontytär || 1903 || ammuttu 15.11.1937 |- |Ahava || Heikki Antinpoika || 1895 || ammuttu 00.03.1938 |- |Ahava || Matti Tuomaanpoika || 1881 || ammuttu 21.11.1937 |- |Ahava || Matti Yrjönpoika || 1894 || ammuttu 21.11.1937 |- |Ahava || Samuel Heikinpoika || 1897 || ammuttu 08.01.1938 |- |Ahava || Heikki Pietarinpoika || 1890 || ammuttu 21.11.1937 |- |Ahava || Tuomas Heikinpoika || 1871 || ammuttu 21.11.1937 |- |Aleksandrov || Jaakko Konstantininpoika || 1903 || ammuttu 08.01.1938 |- |Aleksandrov || Nikolai Konstantininpoika || 1911 || ammuttu 08.01.1938 |- |Haakana || Heikki Matinpoika || 1900 || ammuttu 18.01.1938 |- |Haakana || Matti Matinpoika || 1898 || ammuttu 29.10.1937 |- |Haakana || Mikko Matinpoika || 1903 || ammuttu 03.12.1937 |- |Haranen || Juhana Matinpoika || 1895 || ammuttu 05.04.1938 |- |Harvonen || Pietari Juhonpoika || 1883 || ammuttu 27.11.1937 |- |Jyrkiäinen || Taavetti Tahvonpoika || 1909 || ammuttu 08.01.1938 |- |Jyrkiäinen || Tahvo Tahvonpoika || 1873 || ammuttu 08.01.1938 |- |Jääskeläinen || Antti Antinpoika || 1880 || ammuttu 21.11.1937 |- |Jääskeläinen || Pekka Heikinpoika || 1906 || ammuttu 21.11.1937 |- |Jääskeläinen || Tuomas Heikinpoika || 1901 || ammuttu 21.11.1937 |- |Karhu || Juho Matinpoika || 1911 || ammuttu 00.00.1938 |- |Karhu || Matti Heikinpoika || 1884 || ammuttu 28.06.1938 |- |Karhu || Mikko Juhonpoika || 1888 || ammuttu 21.11.1937 |- |Karhu || Pekka Paavonpoika || 1912 || ammuttu 21.11.1937 |- |Karhu || Salomon Matinpoika || 1904 || ammuttu 21.11.1937 |- |Karhu || Yrjö Heikinpoika || 1901 || ammuttu 21.11.1937 |- |Karvanen || Nikolai Mikonpoika || 1883 || ammuttu 20.09.1937 |- |Karvanen || Anna Juhontytär || 1875 || kuollut kuulusteluissa 21.08.1938 |- |Kekki || Taneli Matinpoika || 1908 || ammuttu 17.10.1938 |- |Kiisseli || Juhana Pietarinpoika || 1897 || ammuttu 08.01.1938 |- |Kiisseli || Mikko Pietarinpoika || 1889 || ammuttu 08.01.1938 |- |Koho || Mikko Paavonpoika || 1902 || ammuttu 21.11.1937 |- |Koho || Paavo Isidorinpoika || 1871 || ammuttu 21.11.1937 |- |Kokka || Matti Mikonpoika || 1917 || ammuttu 15.11.1937 |- |Kokka || Mikko Pekanpoika || 1889 || ammuttu 08.01.1938 |- |Korkkinen || Matti Tuomaanpoika || 1887 || ammuttu 19.11.1937 |- |Koskelainen || Mikko Tanelinpoika || 1899 || ammuttu 03.12.1937 |- |Koskelainen || Simo Heikinpoika || 1881 || ammuttu 29.10.1937 |- |Koskelainen || Tuomas Tanelinpoika || 12.05.1901 || ammuttu 15.10.1937 |- |Kuronen || Ville Pekanpoika || 1900 || ammuttu 21.11.1937 |- |Löyskä || Juhana Antinpoika || 1881 || ammuttu 12.11.1937 |- |Löyskä || Mikko Yrjönpoika || 1894 || ammuttu 21.11.1937 |- |Löyskä || Tahvo Mikonpoika || 1875 || ammuttu 21.11.1937 |- |Löyskä || Yrjö Matinpoika || 1909 || ammuttu 21.11.1937 |- |Laakko || Taavetti Yrjönpoika || 1902 || ammuttu 06.10.1938 |- |Laakko || Juho Juhonpoika || 1898 || ammuttu 18.01.1938 |- |Lemetti || Aleksanteri Aleksanterinpoika || 1896 || ammuttu 17.10.1938 |- |Lempinen || Antti Adaminpoika || 27.02.1892 || ammuttu 15.02.1938 |- |Makara || Mikko Antinpoika || 1909 || ammuttu 21.11.1938 |- |Makara || Mikko Antinpoika || 1870 || ammuttu 16.12.1937 |- |Makara || Taneli Heikinpoika || 1900 || ammuttu 08.01.1938 |- |Makara || Yrjö Heikinpoika || 1883 || ammuttu 08.01.1938 |- |Nalli || Pietari Immanuelinpoika || 1897 || ammuttu 18.01.1938 |- |Nikkanen || Heikki Heikinpoika || 1896 || ammuttu 25.05.1938 |- |Nikolajev || Ville Paavonpoika || 1909 || ammuttu 04.10.1937 |- |Nuija || Antti Martinpoika || 1882 || ammuttu 22.10.1938 |- |Nyrhi || Antti Martinpoika || 1908 || ammuttu 26.02.1938 |- |Nässi || Matti Matinpoika || 1879 || ammuttu 21.11.1937 |- |Ollikainen || Aleksi Tuomaanpoika || 1883 || ammuttu 03.01.1938 |- |Ollikainen || Mikko Tuomaanpoika || 1915 || ammuttu 21.11.1937 |- |Ollikainen || Mooses Paavonpoika || 1899 || ammuttu 21.11.1937 |- |Paajanen || Matti Pekanpoika || 1889 || ammuttu 06.10.1937 |- |Paavilainen || Simeon Taavetinpoika || 1906 || ammuttu 17.10.1938 |- |Paavilainen || Jaakko Joosepinpoika || 1895 || ammuttu 15.11.1937 |- |Paavilainen || Tobias Tobiaksenpoika || 1881 || ammuttu 18.01.1938 |- |Pellinen || Juhana Taavetinpoika || 1894 || ammuttu 21.11.1937 |- |Pellinen || Simo Taavetinpoika || 1882 || ammuttu 08.12.1937 |- |Pellinen || Taavetti Taavetinpoika || 1901 || ammuttu 27.11.1937 |- |Pentikäinen || Adolf Juhonpoika || 1905 || ammuttu 15.11.1937 |- |Pentikäinen || Mikko Matinpoika || 1903 || ammuttu 00.08.1938 |- |Perlinen || Matti Jaakonpoika || 23.10.1883 || ammuttu 16.05.1938 |- |Perlinen || Mikko Jaakonpoika || 1890 || ammuttu 03.10.1937 |- |Pokka || Konrad Pekanpoika || 1896 || ammuttu 29.03.1938 |- |Pusa || Matti Juhonpoika || 1905 || ammuttu 21.11.1937 |- |Pusa || Mikko Antinpoika || 1885 || ammuttu 08.01.1938 |- |Pusa || Mikko Yrjönpoika || 1904 || ammuttu 21.11.1937 |- |Pyöttiö || Juho Taavetinpoika || 1897 || ammuttu 28.12.1937 |- |Rautanen || Heikki Matinpoika || 1879 || ammuttu 27.07.1938 |- |Rautanen || Mikko Pekanpoika || 1904 || ammuttu 28.07.1938 |- |Rautanen || Antti Martinpoika || 1888 || ammuttu 21.11.1937 |- |Rautanen || Jaakko Taavetinpoika || 1887 || ammuttu 16.12.1937 |- |Rautanen || Juhana Simonpoika || 1887 || ammuttu 08.01.1938 |- |Rautanen || Juho Pekanpoika || 1887 || ammuttu 08.01.1938 |- |Rautanen || Liisa Tuomaantytär || 1882 || ammuttu 16.12.1937 |- |Rautanen || Maria Tuomaantytär || 1898 || ammuttu 00.07.1938 |- |Rautanen || Matti Juhonpoika || 1915 || ammuttu 23.11.1937 |- |Rouhiainen || Mikko Tuomaanpoika || 1884 || ammuttu 21.11.1937 |- |Rouhiainen || Tuomas Mikonpoika || 1898 || ammuttu 21.11.1937 |- |Räkki || Yrjö Simonpoika || 1892 || ammuttu 11.09.1937 |- |Rännäli || Juho Juhonpoika || 1883 || ammuttu 21.11.1937 |- |Rännäli || Mikko Juhonpoika || 1889 || ammuttu 21.11.1937 |- |Saksa || Tahvo Villenpoika || 1881 || ammuttu 08.01.1938 |- |Sappinen || Matti Matinpoika || 1906 || ammuttu 06.10.1938 |- |Sappinen || Tahvo Matinpoika || 1906 || ammuttu 08.07.1938 |- |Sorvali || Mikko Tahvonpoika || 1912 || ammuttu 21.04.1938 |- |Steenari || Taneli Matinpoika || 1895 || ammuttu 18.01.1938 |- |Steenari || Tuomas Tuomaanpoika || 1906 || ammuttu 21.11.1937 |- |Särkkinen || Antti Matinpoika || 1907 || ammuttu 11.09.1937 |- |Särkkinen || Antti Simonpoika || 1881 || ammuttu 27.11.1937 |- |Särkkinen || Mikko Antinpoika || 1899 || ammuttu 18.01.1938 |- |Särkkinen || Yrjänä Juhonpoika || 1892 || ammuttu 15.11.1937 |- |Tienar || Matti Yrjönpoika || 1903 || ammuttu 21.11.1937 |- |Tiinus || Matti Tuomaanpoika || 1902 || ammuttu 21.10.1937 |- |Tiinus || Tuomas Heikinpoika || 1888 || ammuttu 21.11.1937 |- |Tiinus || Viljam Juhonpoika || 1919 || ammuttu 21.11.1937 |- |Tiinus || Yrjö Juhonpoika || 1894 || ammuttu 29.08.1937 |- |Tuntujev || Juha Yrjönpoika || 1874 || ammuttu 18.01.1938 |- |Tuokko || Viljam Filipinpoika || 1911 || ammuttu 18.01.1938 |- |Tyyni || Juhana Mikonpoika || 1892 || ammuttu 24.08.1937 |- |Tyyni || Juhana Taavetinpoika || 1892 || ammuttu 24.08.1937 |- |Tyyni || Mikko Juhonpoika || 1903 || ammuttu 18.01.1938 |- |Tyyni || Mikko Tuomaanpoika || 1864 || ammuttu 27.11.1937 |- |Uuttu || Yrjö Villenpoika || 00.12.1885 || ammuttu 06.10.1938 |- |Uuttu || Juho Villenpoika || 1893 || ammuttu 17.04.1938 |- |Uuttu || Mikko Villenpoika || 1903 || ammuttu 08.01.1938 |- |Uuttu || Ville Villenpoika || 26.10.1906 || ammuttu 08.01.1938 |- |Vanhanen || Tuomas Paavonpoika || 1887 || ammuttu 21.11.1937 |- |Varonen || Antti Antinpoika || 1903 || ammuttu 21.04.1937 |- |Vaskelainen || Yrjö Heikinpoika || 1901 || ammuttu 21.11.1937 |- |Vertainen || Jaakko Matinpoika || 1880 || ammuttu 22.10.1938 |- |Vesa || Tuomas Juhonpoika || 1894 || ammuttu 22.08.1937 |- |Vesikainen || Juho Jaakonpoika || 1913 || ammuttu 21.11.1937 |- |Virolainen || Heikki Matinpoika || 1885 || ammuttu 21.11.1937 |- |Virolainen || Juhana Juhananpoika || 1900 || ammuttu 15.11.1937 |- |Zalessky || Juho Juhonpoika || 1876 || ammuttu 08.10.1937 |} *Lähde:Memorial-ihmisoikeusjärjestön internet-sivusto [[Luokka:Historialliset dokumentit]] [[Luokka:Luettelot]] 4335 9313 2006-11-30T21:07:35Z Nysalor 5 78. Suomalainen kansanrunous {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 77. Leikkisatuja|77. Leikkisatuja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 79. Suomalaisia kansanlauluja|79. Suomalaisia kansanlauluja]] |otsikko=78. Suomalainen kansanrunous. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Elias Lönnrot |huomiot= }} Laulu ja soitto ovat ihmiselle juurikuin toinen pyhempi kieli, jolla hän mielellään ilmoittaa surua ja iloa, kaipausta ja toivoa. Kaikkina aikoina on Suomen kansa suuresti rakastanut laulantoa, '''runoa''', joka kansalla on joko lauluna, loihturunona, opettavana tahi kertovana lauluna. Sellaisiin runoihin ei lueta virsiä ja hengellisiä lauluja, eikä sellaisia taiteellisesti tehtyjä lauluja, joita herrasväki laulaa. Kansantieteellisesti erkanee näistä viimeksi mainituista yksinkertaisuudellaan ja elävällä luonnollisuudellaan, juurikuin metsä erkanee keinotekoisesta puistosta. Vanhassa suomalaisessa kansalaulussa on älykäs, harrasmielinen sana pää-asiana ja nuotti on hyvin yksinkertainen, aivanpa niin yksimuotoinen, että kaikkein useimmilla on sama kahdeksantavuinen runopuku ja ne lauletaan samalla nuotilla, ikivanhalla runonsäveleellä. Vanha laulu ei myös tiedä mitään tavallisesta loppuvasteesta, mutta sen siassa on sillä puustavi-sointu, sillä tavalla että sanat samassa värsyrivissä tavallisesti alkavat samalla puustavilla. Uusilla lauluilla ovat taas vaihettelevaiset värsyinmuodot ja nuotit, mutta sanat eivät ole niin älyiset, niin yksinkertaiset tahi niin harrasmieliset, kuin vanhoissa runoissa. Ainoastaan Karjalassa saadaan välistä vielä kuulla vanhoja runoja, jotka vuosisatoja ovat suusta suuhun kulkeneet perintönä suvusta sukuhun, ja nämä runot kuolevat pois kuolemistaan. Koko muussa maassa kuulee ainoastaan uudemman aikuisia lauluja, muutamia ruotsista ja saksasta suomennettuja, mutta useammat kansan seassa syntyneitä. Sillä kansan mieli on kuin juokseva lähde, sen täytyy alinomaa lähettää syvyyden suonia päivän valoon. Suomen kansanrunous juoksee kahdesta syvästä lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Tässä maassa asuu ihmisiä, usein kauas eroitettuina toisistaan, ja siksi etsivät he ystäviä ja seuraa luonnossa. He kuvailevat mielessään, että kaikissa kappaleissa luonnossa on henki, tunto ja puheenlahja. Jos joku tulee vieraasen maahan, ovat aurinko ja tuuli hänen vanhat tuttunsa, Kun nuori morsian muuttaa pois kodistaan ja suree, että kaikki siellä hänen unhottavat, tietää hän, että ainakin aidan vitsat ja pellon seipäät hänet tuntevat, kun hän tulee takasin. Neito sanoo yksinäisyydessään ilman linnulle: : Tule tänne, pieni lintu, : Lennä tänne, linturukka, : Haastele halusi mulle, : Ikäväsi ilmoittele; : Mie sanon sinulle jällen, : Haastan mielihaikiani. : Sitte vaihamme vajoja, : Kahdenkesken kaihojamme. Sitte uskoo hän surunsa metsälleki: : Menen metsähän mäelle, : Puhelen Jumalan puille, : Haastan haavan lehtisille, : Pakajan pajun vesoille. Tietäähän hän sen, että ne kaikki ottavat osaa hänen tilastansa: : Tuota saarikin naseli, : Saaren rannat raukotteli, : Tuot’ itki ihanat nurmet, : Ahot armahat valitti, : Nuoret heinät hellitteli, : Kuikutti kukat kanervan : Emontuoman turmelusta. Eräs onnetoin mies rukoilee korpin kantamaan pois huolensa ja lampihin hukuttamaan, mutta ei kuitenkaan vesihin, joissa kaloja on, sillä: : Kalat kaikki huolestuisi, : Ahvenet alas menisi, : Suuret hau’it halkiaisi, : Sären lillit liukeneisi; : Saisit siikaset surua, : Kaikki mustuisi mujehet : Murehista mustan mielen. Mutta iloiset ja onnellisetkin etsivät luonnon seuraa. Iloiset neidot käskevät käen kukkua itselleen hopeata ja kultaa. Vuoret, puut, eläimet ilmoittavat ajatuksensa toisilleen ja ihmisille. Luonto on ollut kansan paras laulunopettaja. Siksi sanoo myös vähään tyytyvä laulaja: : Omat on virret oppimani, : Omat saamani sanaset, : Tiepuolista tempomani, : Risukoista riipomani, : Kanervista katkomani, : Vesoista vetelemäni, : Kun olin piennä paimenessa, : Lassa lammasten keralla, : Metisillä mättähillä, : Kultasilla kunnahilla. : Tuuli toi sata sanoa, : Tuhat ilma tuuvitteli, : Virret aaltoina ajeli, : Lausehet vetenä vieri. Lapsilla ovat omat laulunsa, nuorilla omansa, naineilla omansa, vanhoilla omansa. Elämä antaa kyllä alinomaa uusia aineita. Suomen kansa on, kaikessa vakamielisyydessään, hyvin taipuva laskemaan leikkiä omastaan ja muiden huonoudesta, ja senvuoksi on myöskin pilkka-runoja, jotka tekevät viat ja hullutukset naurettaviksi. Monien laulujen seassa on virsiruno vanhin, sitä likinnä on loihturuno. Nuorin on kertomaruno. Mutta Kalevalan vanhimmat runot ovat kulkeneet vuosituhansien läpitse. Monet laulavat, mutta eivät itse tee laulujaan. Koitareen järven rannalla eli monta vuotta takasi kahdeksankymmenen vuotias, muinoin mainio laulajatar nimeltä Mateli Kuivolatar. Kun minä kerran kuin hänelle lauluja, joita olin kirjoittanut ylös muilla tienoilla kaukana tästä, sanoi vanha Mateli: ”Kuka lauloi noita lauluja teille? Vieläkö niitä muistetaan maassa? Minä ne tein nuorena tyttönä ollessani”. – Ne olivat kulkeneet suusta suuhun ja suvusta sukuhun. Monta viisasta miestä, Suomestakin ulkona, ylistää suomalaista kansanrunoutta ihanimmaksi ja kauniimmaksi maan päällä. Muut kansat saattavat laulaa palavammalla tunteella, suurellisemmalla, uskaliaammalla ja voimakkaammalla ihastuksella. Mutta harrasmielisemmästi sydämmen pohjasta ei laula mikään kansa. Ja se yksinkertainen, suloinen suomalainen laulu liikuttavassa ihanuudessaan on helmi kaikkien kansanlaulujen seassa. '''[[Elias Lönnrot|E. Lönnrotin]] mukaan.''' [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Maamme kirja]] 4336 9318 2006-12-01T20:36:32Z Nysalor 5 Luokka paremmaksi {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 78. Suomalainen kansanrunous|78. Suomalainen kansanrunous]] |seuraava=[[Maamme kirja: 80. Suomalaisia sananlaskuja|80. Suomalaisia sananlaskuja]] |otsikko=79. Suomalaisia kansanlauluja. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} == a) Laulunopettajatar. == : Kun olin ennen nuorempana, : Kasvavaisena kanana, : Tuli eukko tuonnempata, : Laulata Lapin perältä, : Joka virsiä veteli, : Monet laulut laulatteli. : Annoin rätsinän akalle, : Hyvän paian palkastansa, : Siirrytin sinikeräiset, : Puottelin punaiset langat, : Hyvän laulun laulamasta, : Paremman pajattamasta, : Virret kielin kertomasta. : Kuules eukko kun nyt laulan, : Kuules akka, kuin sanelen: : Tuo nyt jälle rätsinäni, : Palahuta paitavaate, : Työnnä pois punaiset langat, : Siirrytä sinikeräset! : On jo virttä nauvomatta, : Saamatta sanoja kyllin; : Kyllä huoli virttä tuopi, : Mure virttä muistuttavi, : Kaiho kantavi sanoja, : Miel’alainen arveloita. '''Kanteletar 2: 131.''' == b) Kodittomat. == : Oli meillä kuin olikin, : Oli ennen aikoinansa, : Siskoilla sininen silta, : Veikoilla vene punainen, : Nousi tuuli tuulemahan, : Ilman ranta riehkimähän: : Tuuli puut havuttomiksi, : Kanervat kukittomiksi, : Heinät helpehettömiksi, : Siitä taittoi siskon sillan, : Veikolta venon hajotti, : Jätti veikot ve’en varahan, : Siskot siirrätti salolle; : Jätti sormet soutimiksi, : Kämmenet käsimeloiksi, : Hongan oksat huonehiksi, : Katajat kamariloiksi. '''Kanteletar 1: 16.''' == c) Ohoh kullaista kotia! == : Lämmin paita liinainenkin : Oman äitin ompelema; : Vilu on vaippa villainenkin : Vaimon vierahan tekemä. : Lämmin on emosen sauna : Ilman lyölyn lyömättäkin; : Kylmäpä kulainen sauna, : Vaikka löyly lyötäköhön. : Koria kotoinen leipä, : Jos on täynnä tähkäpäitä; : Vihavainen vieras leipä, : Vaikka voilla voituohon. : Villainen emosen vitsa, : Ruotoinen isosen ruoska, : Jospa viikon virpokohon, : Rupeaman ruoskikohon; : Vitsa vierahan verinen, : Kyläläisen kynnäppäinen, : Joska kerran iskeköhän, : Tahi puolen koskekohon. : Ohoh kultaista kotia, : Armasta ison eloa! : Jos oli leipeä vähempi, : Niin oli unta viljemmältä; : Ei toruttu turkunnasta, : Makoomasta ei manattu. '''Kanteletar 1: 75.''' == d) Morsiamen hyvästi-jättö. == : Enpä mikään ennen ollut : Mustin muita neitosia, : Kalpeampi ve’en kaloja; : Tulin muita mustemmaksi, : Kalpeammaksi kaloja. : Millä maksan maammon mai’on, : Millä isoni hyvyy’en? : Kiitän mä iso sinua : Entisistäni eloista, : Parahimmista paloista, : Murkinoista muinoisista. : Kiitän mä emo sinua : Nuorra tuuviteltuasi, : Pienoissa pi’eltyäsi, : Mai’on ruokiteltuasi. : Kiitän mä koko perehen, : Kaikki kasvinkumppalini, : Joi’en joukossa elelin, : Kasvoin kanssa kasvinajan. : Läh’en nyt tästä kun läh’enkin, : Tästä kullasta ko’ista, : Ison saamasta salista, : Äitin kestikellarista. : Jää nyt pirtti terveheksi, : Pirtti lautakattoinesi, : Hyvä on toiste tullakseni, : Kaunis kaaputellakseni, : Sintsi lautasiltoinesi, : Piha pihlajaisinesi. : Jätän kaikki terveheksi : Mattt ja metsät marjoinensa, : Järvet sa’oin saarinensa, : Kankahat kanervinensa. '''[[Kalevala]]n ensi-painoksesta.''' == e) Nuori sotamies. == : Suku suuresti surevi, : Laji kaikki kaihoavi, : Heimokunta hellehtivi, : Saavani minun sotahan, : Tykin suuren suun etehen, : Rautakirnujen kitahan, : Sortuvan sotatiloilla, : Vainoteillä vaipuvani. : Vaan ele sure sukuni, : Kaihoa lajini kaunis; : Emmä silloin suohon sorru, : Enkä kaa’u kankahalle, : Kun minä sotahan kuolen, : Kaa’un miekan kalskehesen. : Soria on sotainen tauti, : Soria sotahan kuolla, : Hemme miekan helskehesen: : Äkin poika pois tulevi : Potematta pois menevi, : Laihtumatta lankiavi. '''Kantel. 2: 265.''' == f) Leikkiruno. == : Tule meille Tuomas kulta! : Tuoppa joulu tullessasi! : Tule kekri, jouvu joulu, : Sekä pääse pääsiäinen! : Kyll’ on kystä aitassamme, : Paljo pantua eloa: : Sirkan reisi, paarman jalka, : Peipposen peräpakara, : Sammakon sakarivarvas, : Sisiliskon silmäpuoli. '''Kantel. 1: 23.''' == g) Saiman rannalla. == : Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, : Saiman rannalla ruikuttaa; : Ei ole ruuhta rannalla, : Joka minun kultani kannattaa. : Ikävä on aikana, päivät on pitkät, : Surutont’ en hetkeä muista’kaan; : Voi mikä lienee tullutkaan, : Kun jo ei kultani kuulu’kaan! : Toivon riemu ja autuu’en aika : Suruani harvoin lievittää; : Rintani on kuin järven jää –, : Kukapa sen viimeinkin lämmittää? – : Kotka se lenteli taivahan alla, : Sorja se souteli aalloilla; : Kulta on Saiman rannalla, : Lähteä ei toh’i tuulelta. : Tuuli on tuima ja ankarat aallot, : Ruuhet on rannalla pienoiset; : Ruuhet on rannalla pienoiset, : Kultani sormet on hienoiset. : Ele lähe kultani aaltojen valtaan! – : Aallot ne pian sinun peittääisi. : Sitte ei suru mua heittäisi, : Ennenkuin multakin peittäisi. '''Kanteletar.''' [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Maamme kirja]] 4337 9317 2006-12-01T20:36:10Z Nysalor 5 80. Suomalaisia sananlaskuja {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 79. Suomalaisia kansanlauluja|79. Suomalaisia kansanlauluja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 81. Suomalaisia Arvoituksia|81. Suomalaisia Arvoituksia]] |otsikko=80. Suomalaisia sananlaskuja. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Viisaasta Salomonista kerrotaan, että hän puhui kolmetuhatta sananlaskua ja että hänellä oli tuhat ja viisi laulua. Jos viisaus lasketaan tämän mitan jälkeen, niin olisi Suomen kansa Salomoa viisaampi, sillä sen kirjoitetutkin sananlaskut ovat usiammat kuin seitsemän tuhatta ja sen laulut, joita ei ole kukaan lukenut, nousevat kyllä useihin tuhansiin. Siitä ei meidän kuitenkaan tarvitse suurennella; muilla kansoilla voipi olla yhtä paljo. Mutta se on totta, että miettivä Suomen kansa on pannut monta älykästä ajatusta lauluihinsa, paljo syvää viisautta sananlaskuihinsa ja arvoituksiinsa. Jo vuonna 1842 painatti tohtori Lönnrot kokouksen, jossa on 7,077 sananlaskua, ja sitte on vielä useita tullut kirjoitetuksi. Usiat ovat runovärsyn muodossa ja täten säilyvät helpommasti muistossa. Kielellä niissä on syvämietteinen lyhyytensä, jota ei saateta niin kääntää ruotsiksi. Monet rahvaassa pukevat puheensa sananlaskuihin. Jos joku köyhä tahtoo lohduttaa itseään uudestaan sattuneesta onnettomuudesta, sanoi hän: Köyhä ei kaadu korkealta; luudan päältä lattialle. – Jotakuta nuhdellessa liika paljosta luottamisesta muiden apuun sanotaan: Pah’ on mielellä asunto, kun on mieli muiden päässä. – Jos tahdotaan osoittaa rikkailla ihmisilläkin olevan heidän huolensa, niin mietitään kellolehmää ja sanotaan: Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa. – Kun muistutetaan köyhää tyytymättömyydestään, sanotaan: Vaski on kulta köyhän miehen, tina vaivaisen hopia. – Jos joku valittaa kadottaneensa lapsensa, huokaa hän: Yksin pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella. – Kerskujalle sanotaan: Ei se siltoja sanoista, puita siihen tarvitahan. – Jos tahdotaan hyljätä jotakuta ansaitsematonta kiitosta tahi laitosta, lausutaan: Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä ei kiitetä. – Ja niin saadaan sanalaskuja kaikkiin elämän tiloihin. Tässä panemme kokeeksi muutamia yksirivisiä sananlaskuja. – Hyvin tehty, paljon voitu. – Ei aika miestä odota. – Ei mies nimellä elä. – Kun on olutta, niin on ystäviä. – Ei koirakaan koriväkeä hauku. – Ei syvästä kaivosta vesi lopu. –Ei taito ole takaksi. – Ei tuki suovaa alenna. – Ain’ on laiska aikehessa. – Ei yksi kauan naura. – Humalassa on rikkautta. – Elä karhua vitsalla lyö. – Huono vahti tekee monta varasta. – Ei kysyvä tieltä eksy. – Joka kauan elää, se paljon näkee. == Näytteeksi kaksirivisiä sananlaskuja. == – Auta miestä mäessä,<br/> elä mäen alla. – Ei kaunis kaskello jouda,<br/> vereväinen vietämähän. – Etehen elävän mieli,<br/> kuollut taaksi katsokohon. – Harvoin harva syötteleepi,<br/> senkin suurilla kaloilla. – Elä ennen vanhaa moiti,<br/> kun uuden tavat tunnet. – Kun pahat hyviksi saapi,<br/> Suomen suot se siltoaapi. – Kierrä minut elä kiroa:<br/> sanoi kivi kyntäjätä. – Eipä sitä koira purrut,<br/> jonk’ on laki langettanut. – Ei salli savinen pelto,<br/> koriata kyntäjätä. – Kell’ ei kummaa suurempata,<br/> kummeksikoon juopunutta. – Ehdon valta ahvenella,<br/> Ottaa onkeen, jos tahtoo. – Eipä meri siitä pilau,<br/> Jos koira laidalta lakkii. – Terävä tekevän veitsi.<br/> tylsä veitsi tyhmän miehen. – Omat maat on armahimmat,<br/> Omar metsät mieluisimmat. – Miehen on mela kädessä,<br/> Jumala venettä viepi. == Toisia sananlaskuja. == – Sanasta miestä,<br/> sarvesta härkää. – Ennen mies maansa myöpi,<br/> ennenkun sanansa syöpi. – Ilta aamua viisaampi. – Ei suuret sanat suuta halkase.<br/> – Huuto on hädän veli. Isännän askeleet pellon höystävät. – Tyvestä puuhun noustaan. – Kärsivä kaikki voittaa. – Ei susi koiran kuolemata itke. – Ennen vettä veljeltä, kuin vieraalta olutta. – Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moitti. – Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. – Kiitä muille muita maita,<br/> itselle omia maita. – Ennen lyhyt rikan maasta,<br/> kuin pitkä tähden taivaasta. – Ei se ole mies, joka viran saa,<br/> vaan se, joka viran pitää. – Akka tieltä pyörtelekse.<br/> ei uros pahanenkana. – Hyvä lintu on harakkakin, kun sen harvoin näkee. – Tie ei tiedä kävijätänsä,<br/> eikö leipä syöjeänsä. – Ei niin kanan oo hätää,<br/> kun on vielä viime keino. – Antaa hyvä vähästänsä,<br/> paha ei paljostansakahan. '''([[Elias Lönnrot]]in mukaan).''' [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Maamme kirja]] 4338 9319 2006-12-02T20:27:20Z Nysalor 5 81. Suomalaisia Arvoituksia {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 80. Suomalaisia sananlaskuja|80. Suomalaisia sananlaskuja]] |seuraava=[[Maamme kirja: 82. Kansanusko ja taikausko|82. Kansanusko ja taikausko]] |otsikko=81. Suomalaisia Arvoituksia. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Elias Lönnrot |huomiot= }} Jos suomalaisia sananlaskuja on monta uhatta, niin ei ole vähempätä arvoituksiakaan. Kansa rakastaa hyvin tätä ajatuksilla harjoitettavata älykästä leikkiä, joilla lasten ymmärrystä aina pienestä alkaen totutetaan juohtumaan tutusta asiasta tuntemattomaan. Siksi käytetään rangaistusta sille, joka ei arvaa vissiä määrää arvoituksia. Kun perhe istuu koolla tuvassa pitkinä syys- ja talvi-iltoinen, löytyy tavallisesti joku arvoitusten taitava, joka koettelee toisia, ja jos siinä on joku, joka jättää kolme arvoitusta vastaamatta, pannaan hän '''Hymylään'''. Tämä näyttää olevan joku ilvepaikka, jossa joudutaan kaikenlaisen pilkan alaiseksi. Kun nyt osa arvoituksia saatetaan vastata usealla lailla, tuleepa välistä riita siitä, jos rangaistusta saatetaankaan sovittaa, ja moni julistaa jo alussa, ettei hän ota lähteäkseen Hymylään vähemmältä kuin kuudelta arvoitukselta. Jos ei hän ole voinut vastata arvoituksia, ja yksi määrästä on vielä jäljellä, kuihkaistaan hänestä: jopa alkavat silmät Hymylään päin kääntyä! Sitte suostutun määrän täyteen tultua, alkaa arvoittaja luetella kaikki ne, jotka ovat jääneet vastaamatta ja sanoo jokaisesta arvoituksesta: : Hyys, hyys, Hymylään! : kun et sitäkään tiedä. Rangaistuksen alainen puetaan kaikella tavalla kumman näköiseksi ja lähetetään Hymylään, joka käypi niin, että hän käsketään pois tuvasta. Sitte kertoo hän kuinka hän otettiin vastaan ja kuinka häntä kohdeltiin Hymylässä. Hymylän lapset käskettiin kastomaan miksi koirat haukkuivat ja tuomaan sen vastauksen, että ryysyin puettu tolvana on tulossa, jolla on hiiri hevosena, kissa ajajana, rikkinäinen kapusta rekenä j. n. e. Hymylän emäntä pudottaa säikäyksissään vasta leivotun leivän poroon; toinen kaataa vetelän vellinsä vasta tulleen päähän. Tämä nyt pesisi itseään ja hänelle annetaan tervaämpäri, jonka jälkeen hänen käsketään pyyhkimään itsensä höyheniin, rumeniin ja nokisiin orsiin. Hymyläiset kysyvät mitä uutta mailmassa kuuluu, ja kun hänellä ei ole muuta kertomista kuin ne arvaamattomat arvoitukset, kummastelevat Hymyläiset sellaista raukkaa, ja sitte viimein luvataan hänelle ruokaa: huuhdevettä, potaatin kuoria, kalanruotoja, homehtunutta leipää ja muita harvinaisuuksia. Sellaisen matkakertomuksen perästä pidetään matkustaja takasi tulleena, kutsutaan tupaan ja kysytään miten Hymylässä nykyään voidaan. Hän kertoo sitte jotakuta mielensä mukaan esim.: kuinka siellä keitettiin puuroa kirveellä ja hakattiin puita padalla, kuinka lehmät leipoivat leipiä ja vaimot olivat kytkyessä navetassa j. n. e. Nyt on hän vapaa rangaistuksestaan, saapi tulla paikallensa seuraan ja itse ruveta panemaan arvoituksia jollekulle toiselle, joka vuorollaan saattaa tulla tuomituksi, jos hän seisoo siinä vastaamatonna. Ei kukaan tahtoisi mielellään lähteä Hymylään, ja koettavat kaikki jännittää älyään sekä arvaamaan että muistamaan vanhoja arvoituksia kuin myös keksimään uusia. Vieraan ei ole niin helppo saada näitä harjauneita arvoitusten arvaajia Hymylään; paljoa helpommasti voipi hän itse päästä arvoilliseksi sinne menemään. '''([[Elias Lönnrot|E. Lönnrotin]] mukaan).''' Seuraavat arvoitukset olkoot tässä näytteeksi: 1. Kultaa kujaset täynnä,<br/>Hopiaista tanhuaiset,<br/>Eik’ ole omistajata? 2. Kädetön, jalaton,<br/>Seinää nousee,<br/>Kiukaalle pääsee? 3. Aitta alla, mylly päällä,<br/>Tihku viita myllyn päällä? 4. Akka loukossa,<br/>Sata hamamsta suussa,<br/>Puree eikä niele? 5. Ei huku vedessä,<br/>Ei pala tulessa,<br/>Eikä mahdu maanrakoon? 6. Elää mailman alusta mailman loppuun asti,<br/>Ei koskaan viittä viikkoa täytä? 7. Lahdet kaidat, niemet pitkät,<br/>Kalliot nenässä nienten? 8. Pojat sotaa käyvät, isä vasta syntymässä? 9. Ensin nalka nyljetään<br/>Sitte villat keritään? 10. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä? 11. Helsingissä hakataan,<br/>Tänne lastut lantelee? 12. Herrain herkku, kuningasten ruoka,<br/>Ei syö siat, eikä koske koirat? 13. Henki alla, henki päällä,<br/>Siinä hengetön välissä? 14. Helpo tallissa,<br/>Häntä katolla? 15. Huutaa yöt, huutaa päivät,<br/>Ehdätystä ei saa? 16. Isä lynkä, äiti länkä<br/>Tyttäret litulaiset<br/>Poijat höyrypyöryläiset? 17. Jalatonna juoksee,<br/>Siivetönnä lentelee<br/>Päivässä kymmenen kylää. 18. Kaarne lenti liipotteli,<br/>Vesi siivistä sirisi? 19. Kaksi venhettä vesillä,<br/>Ei sinä ilmoissa ikänä,<br/>Kuuna kullan valkiana<br/>Toinen toistansa tavota? 20. Kaksi kultaista käkeä,<br/>Kuun kierti, päivän kierti,<br/>Ei kierrä jumin kekoa? 21. Kaksi makaa, kaksi seisoa,<br/>Yksi edestakaisin soutaa? 22. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy? 23. Ken vieraalle tupaan tullessa<br/>Ensiksi suuta antaa? 24. Kesän leski, talven leski,<br/>Syksyllä miehen morsi? 25. Kullassa kulajaa, hopiassa heläjää,<br/>Ikkunasta pirttiin tulee,<br/>Ovest’ ei enä ikänä? 26. Kirppu metsään menee,<br/>Ei tuhannella hevosella kotiin saada? 27. Kolmasti päivässä päälleen pukee,<br/>Enimmät ajat alasti seisoo? 28. Kulkee maata kuin kuningas,<br/>Vaeltaa kuin valtaherra,<br/>Joka vuosi vartotaan<br/>Köyhimpähänkin kotohin? 29. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo,<br/>Kun kotiin tulee, niin metsään katsoo? 30. Lentää lintu siivetönnä<br/>Puuhun lehdettömään,<br/>Tuli neitsyt suuroinna,<br/>Syöpi linnun siivettömän. 31. Lyhyt akka lylleröinen,<br/>Pää tasainen talleroinen,<br/>Kaiken kansan syöttelee,<br/>Perehen elättelee? 32. Lyhyt mänty mättähällä,<br/>Mesimöykky männyn päässä? 33. Piimä kaatui pitkin päälle,<br/>Rasva lattiaan tipahti,<br/>Ei lähde vuolten vuolimella,<br/>Eikö luudalla la’asten? 34. Mieletön, kieletön<br/>Kaikille totuuden sanoo? 35. Mies musta, nenä nykerä,<br/>Pantu vuoren vartiaksi<br/>Rahakirstua paimeneksi? 36. Musta lintu, punaisia munia hautoo? 37. Ken vieraalle tupaan tullessa rivistää? 38. Neljä oritta tallissa,<br/>Viides käypi ympäritse? 39. Näet veljesi, kättä koukaa,<br/>Ei tule puheille? 40. Omiaan on pirtti täynnä,<br/>Eikä tunne puoliakaan? 41. Pikku lintu, liinahäntä,<br/>Läpi seinän lentelee? 42. Päivillä lihaa ja verta täynnä, öillä tyhjänä? 43. Kuollehet kotihin tuotiin,<br/>Varas puuhun hirtettihin,<br/>Tie kumohon kaadettiin? 44. Tiainen tikun nenässä,<br/>Ruotsiksi ruikuttaa? 45. Vaippa ilmassa kudottu,<br/>Tänne helmat hepsasevat? 46. Valkia pelto,<br/>Siemenet mustat,<br/>Kylvää ken taitaa? 47. Äiti lapsiansa imee? 48. Tie uupui, hete janostui,<br/>Leipä nälkää näkee? == Arvoitusten selitykset. == 1 Päivänpaiste, kuutama. – 2 Taikina pytyssä eli tiinussa. – 3 Ihmisellä vatsa, suu ja hiukset. – 4 Kartta, häkilä, riivirauta. – 5. Nimi. – 6 Kuu. – 7 Sormien välit, sormet ja kynnet. – 8 Kipunat tulta iskeissä. – 9 Kenkä eli saapas riisutaan ensin, sitte sukka. – 10 Verkon-paikkaaja reikiä. – 11 Rahapaja, kirjapaino. – 12 Suolat. – 13 Ratsu, ratsastaja, satula. – 14 Tuli pirtissä, savu katolla. – 15 Koski. – 16 Humalistossa seipäät, kyönnökset, lahdet ja humalakävyt. – 17 Sanoma. – 18 Soutuvene. – 19 Kuu ja aurinko taivalla. – 20 Silmät, jumin keko on pää. – 21 Ovipielet, kynnys ja ovi. – 22 Soutaja. – 23 Tuvan lämmin. – 24 Riihi. – 24 Päivänpaiste, kuutama. – 26. Tulikipuna. – 27 Ruokapöytä. – 28 Joulu, pääsiäinen, kekri. – 29 Kirves eli kuokka olalla. – 30 Kaste eli kuura ja päivänpaiste. – 31 Jauhosäkki. – 32 Muurain, lakka suolla. – 33 Päivänpaiste, kuutama. – 34 Puntari, mitta. – 35 Lukon avain. – 36. Pata tulella. – 37. Seinänrako. – 38 Sukkatikut, sukkavartaat. – 39 Varjonsa näkee. – 40 Askelten jälkiä. – 41 Neula ja rihma. – 42 Kenkä, lakki. – 43 Kalat, nuotta ja vene. – 44 Valkia päreessä. – 45 Pilvet ja sade. – 46 Paperi, muste ja kirjoittaminen. – 47 Meri eli järvi jokia. – 48 Vapahtaja. [[Luokka:Elias Lönnrot]] [[Luokka:Maamme kirja]] 4339 9320 2006-12-03T00:55:30Z Nysalor 5 Kirjallisuutta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirjallisuutta. |alaotsikko=Tampere, 23 p. Joulukuuta. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Tunnettu nimimerkki M. E. on toimittanut yhdeksännen vuosikerran '''Kristillistä Kalenteria Suomen Lapsille'''. Kirjasen ensi lehdillä saadaan lukea ”'''Raamatun lauseita'''” vuoden kullekin sunnuntai- sa pyhäpäivälle soviteltuna, ja näissä näkyy hänen pyhän kirjan tarkka tuntemuksensa sekä ky’ykäs aisti tekstin valitsemisessa. ”'''Anna tädin joulukertomuksia'''” on tässäkin vihkossa. Tapauksen kehkeäminen ei ole sanottavasti uusi, sillä samajohtoista kertomuksia on usein lasten kirjoissa, mutta sujuva kieli, vilkas esitystapa ja Jumalaa pelkääväinen henki, joka kertomuksessa yleensä esiintyy ja sitoo eri kohdat toisiinsa, saattaa sen miellyttäväksi lasten luettavaksi. Kappale ”'''Jesus Getsemanessa'''” on kuvalla ja siinä kerrotaan selittävässä muodossa rakkaan Vapahtajamme kärsiminen Getsemaneen yrttitarhassa. Kirjasessa saamme lukea lehtisen Suomen kirkon historiaakin. Eräs maamme etevimmistä papeista, ”'''Joonas Lagus'''”, on siihen määrään saavuttanut kirjoittajan huomiota ja mieltymystä, että vainajan elämäkerta ja vaikutus löytyy lyhyesti esitettynä. Toisetkin kertomukset ovat lasten helpot käsittää ja erittäin niitä varten aiotut. ”'''Vilho Toivonen'''” nimisessä kappaleessa kuvaillaan kuinka sen niminen köyhän kodon poika ylenee papiksi ja on sitten vanhan äitinsä turva. ”'''Ole uskollinen vähimmässäkin'''” osoitetaan lapsen tarkkaa kuuliaisuutta vanhempiansa kohtaan ja miten välinpitämättömyys vähissä asioissa tuottaa suuria, surullisia asioita. Kirjasen sisältö kauttaaltaan herättää lapsukaisissa siveää, hurskasta mieltä ja jaloa luonnetta, varsinkin jos vanhemmat lyhyesti selittävät kappaleitten oikean tarkoituksen. Ainejako on mukavasti tehty, sillä suorasanaista kertomusta seuraa kristillinen runoelma tai virsi, joka lasten vilkkaasen luontoon vaikuttaa epäilemättä miellyttävästi. Suomen lapset ovat suuressa kiitollisuuden velassa monivuotiselle ystävällensä, kun aina jouluksi muistaa heitä näin sopivalla lahjalla. Vanhemmat, ostakaatte lapsenne joulupöydälle hyviä kristillisiä kirjoja, joitten joukosta ei tätäkään ole unhottaminen, sillä kirjoissa kätkeytyy kuolematon henki. Hinta, 75 penniä, on niin vähäinen, että sen voi köyhempikin suorittaa. – nen. Vapaa-ajattelijoita ja Jumalan kieltäjiä on meidänkin maassamme, etenkin n. s. oppineissa, joltinenkin luku, vaikkei niiden kanta ole muuten kuin seurustelemisen kautta tullut toisten kansalaisten tiedoksi. Osaksi lain kiellosta, osaksi muistakin syistä ovat nimittäin jättäneet mielipiteensä paperille panematta. Kerrotaanpa talonpoikaisissakin miehissä siellä täällä löytyvän semmoisia, jotka kieltävät Jumalan olemisen. Vaan paljoa yleisempi on nuoressa kansassa ajattelemattomuus uskonasioissa, joka panee heidät puhumaan ja toimimaan niinkuin olisivat unhottaneet mitään, joka olisi pyhää, löytyvänkään. Ristiriitaisuus opin ja ihmisten elämän välillä panee monen epäilemään sekä opin todenperäisyyttä että uskonnon suojelevaa ja valmistavaa voimaa. Suuri levottomuus on epäilijän tunnossa seurauksena tästä epäilyksestään. Kaikkia näitä seikkoja esitetään tänä syksynä Jyväskylässä ilmestyneessä Kalle Ahon näytelmässä ”Epäilijä”. Mielipiteiden ja luonteiden selvyyteen katsoen ei meidän kirjallisuudessamme liene monta näytelmäkappaletta tähän nelinäytöksiseen kappaleesen verrattavaa. Jokaisen, ainakin päähenkilöiden, kanta esitetään selvästi ja lyhyesti ja toiminta kappaleessa sujuu ripeästi. Itse epäilijä häilyy uskottomuuden ja kiihkouskoisuuden välillä, vaan koko ajan jaksaa lukija seurata hänen muutoksiaan ja niitä vaikuttimia, jotka ne saa aikaan. Koulussa ja yliopistossa juurtunut vapaauskoisuus ja tieteistä imetty epäusko koettavat Anttipappia vetää pois Jumalasta ja uskonnosta, jota vastoin muut suhteet jumalisen äidin ja lapsen uskossa pysyneen morsiamen ja sittemmin vaimon kanssa tekevät parastaan saadakseen hänet jälleen oikealle tielle. Näin vedettynä tulee hänestä uskonnollinen kiihkoilija, joka tahtoisi siirtää vuoret uskollaan, kunnes taas huomaa voimattomuutensa ja kieltää käsittävään ”Herran suuruutta”. Muutos tapahtuu toisenkin näytelmän henkilön uskonnollisessa kannassa. Talonpoika Ruotti esiintyy näytelmän alkupuolella kiihkoisena kerettiläisenä, vaan näytelmän lopulla on hän yhtä taipuvainen kannattamaan jumalattoman tohtorin kuin pastorinkin mielipiteitä. Hänen ahdasmielisyytensä on muuttunut välinpitämättömyydeksi. Näytelmänä on ”Epäilijällä” meidän käsityksemme mukaan suuret ansiot, vaan kuitenkin voidaan täydellä syyllä epäillä, sopiiko se näyteltäväksi. Tulee nimittäin sopia siitä, minkälaisia asioita teaatterissa sopii esittää. Uskon asiat pidämme teaatteripiirin ulkopuolella. Teaatteri on taidelaitos, vaan uskonnolliset kiistat, olkootpa ne kuinka likeisessä yhteydessä käytännöllisen elämän kanssa tahansa, eivät sovellu taide-esityksiksi. Teaatterin pitää pysyä semmoisella alalla, jotta kaikki ihmiset, semmoisetkin, joille uskonto on pyhä, voivat loukkaantumatta käydä siellä. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotta eivät toivo uskonnollisia opin kappaleitaan teaatterissa arvosteltaviksi, jos teaatteri kuitenkin ottaa niitä muokatakseen, jää moni sinne menemättä. Uskonnolla on omat huoneensa, annettakoon taiteella olla myös omansa. Lukekoon jokainen, ketä haluttaa epäilijän, vaan elköön kenenkään uskonnollisia tunteita loikattako sillä teaatterissa. Toivottavasti löytää kirjailija, jolla on niin hyvä taipumus näytelmän kirjoittamiseen, vähemmän arkoja asioita esittääkseen. Suomennoksista ansaitsee vielä tulla mainituksi hra Edlundin kustannuksella ilmestynyt rouva Langletin teos ”Tyttäret ja Äidit” siveellisen kantansa ja hyvän tarkoituksensa vuoksi. Kirjantekijä kokee teroittamalla teroittaa lukijattariinsa kasvatuksen tärkeyttä ja niitä periaatteita, joiden mukaan hyvin perheenäitiä tulisi kasvattaa. Hyvin viehättävällä tavalla käsitellään jokapäiväisen elämän valo- ja varjopuolia suuressa kaupungissa hra Söderströmin kustantamassa teoksessa '''Buchholtin Perhe''', Julius Stinden kirjoittama. Siinä annetaan perheen emännän yksinkertaisella, vaan sujuvalla tavalla esittää perheolojaan ja perheen suhdetta ulkomaailmaan. Tärkeät kysymykset ja pienet tapahtumat ja vähäpätöiset asiat ovat teoksessa sovitetut rinnatusten ja kerrotut melkein samalla mainiolla tavalla, ja vasta luettuaan huomaa lukija saaneensa leikkiä ja totta samalla kertaa. Tämmöisen teoksen lukeminen on sekä huvittavaa että hyödyllistä. Ansiokkaita luettavia ovat myös '''Magdalena Rudenschold''', Sylvialta sekä '''Kruunu ja Okaita''', af Trollelta. Edellinen on ilmestynyt Hj. Hagelbergin, jälkimäinen hra Edlundin kustannuksella. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=93157&conversationId=1&action=entryPage ''Aamulehti'' 23.12.1886]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4340 9324 2006-12-03T15:59:10Z Nysalor 5 Poika oli Pohjan Torniosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Poika oli Pohjan Torniosta |alaotsikko=Suomalainen kansanlaulu |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Poika oli Pohjan Torniosta, : sillä lailla, tällä lailla Torniosta, : poika oli Pohjan Torniosta, : ja tyttö oli lapualainen. : Ventovieraasta tytöstä tuli, : sillä lailla, tällä lailla tytöstä tuli, : ventovieraasta tytöstä tuli : heili mulle vakituinen. : Lepäsinpä rannalla koivua vasten, : sillä lailla, tällä lailla koivua vasten, : lepäsinpä rannalla koivua vasten, : ja se oli huojuvainen. : Lepäsinpä heilini rintoja vasten, : sillä lailla, tällä lailla rintoja vasten, : lepäsinpä heilini rintoja vasten, : ja se oli samanlainen. '''Lähde:''' Sevander, Kuuno 1929: [http://s1.doria.fi/raita/RAI0610/Columbia3199-F_01.mp3 ''Poika oli Pohjan Torniosta'']. Suomalainen kansanlaulu, sanoittaja tuntematon. Columbia 3199-F. [[Luokka:Laulut]] 4341 9325 2006-12-03T22:08:48Z Nysalor 5 82. Kansanusko ja taikausko {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 81. Suomalaisia Arvoituksia|81. Suomalaisia Arvoituksia]] |seuraava=[[Maamme kirja: 83. Karjalaisista|83. Karjalaisista]] |otsikko=82. Kansanusko ja taikausko. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Suurten erämaiden yksinäisyys on voimallisesti vaikuttanut kansan mielikuvatukseen. Metsät, vuoret, vedet, kosket, talven pitkä pimeys, kesän pitkä valo, kaikki tämä on viehättänyt kansan mielen ihmeellisyyden puoleen, ja sen taikaustaito on kauan ollut mainiona muiden kansain seassa. Taikain uskominen on muisto pakanuuden ajasta. Silloin luultiin kaikilla kappaleilla luonnossa olevan hengen ja ihmisen sanansa voimalla hallitsevan kaikki elävät. Jos siis joku tiesi oikeat sanat, voi hän niillä nostaa tahi parantaa tauteja, lumoa myrskyjä, löytää kätkettyjä aarteita, ennustaa tulevia asioita ja muuta lisäksi. Jäännöksiä tästä luulosta on vielä monessa paikassa jälellä. Tietäjiä, noitamiehiä ja noitavaimoja pitävät tyhmät oppimattomat ihmiset arvossa ja etsivät niitä pitkiltä matkoilta. Jota etempänä ne ovat, sitä suurempi on heidän arvonsa. Etelä-Suomessa pidetään Hämeen puolen kansaa noitakeinoja taitavana; Hämeessä kysytään Pohjalaisilta neuvoa. Eteläisessä Pohjanmaassa haetaan neuvoa pohjaispuolen Pohjanmaan asukkailta, ja nämä pitävät taas Lappalaisia kaikista noidista parhaina. Usein pettävät nämä noidat heikkouskoisia; usein uskovat he itseki omia noitumisiaan. He ottavat hyvän makson ja vaativat hyvän hoidon, ovat kateelliset taidoistaan, eivätkä mielellään opeta niitä muille, kuin lapsilleen. He käyttävät monellaisia noitakeinoja, mutta loihtusanat ovat tehoisimmat ja ilman niittä ei voida mitään toimittaa. Jos joku tahtoo kirjoittaa näitä loihturunoja, jättää noita kaksi eli kolme sanaa pois, sillä loihtumisen luullaan silloin kadottaneen voimansa. Se on varsinkin lääkkeitä varten kuin loihtusanoja ja loihtumista käytetään. Varsinkin täytyy tietää kivun synty. Jos sairas on saanut haavan terävästä raudasta, pitää tietää raudan synty. Jos hän on polttanut itseänsä, täytyy tietää tulen synty. Jos häntä on purrut karhu, susi, koira, kärme eli ampiainen, täytyy tietää näiden synty. Jos se on tavallinen sisäinen vika, selittää tietäjä loihteissaan taudin nimen ja syntymisen, sen vanhemmat, sisaret ja veljet. Jos se on erinomainen vika, arvaa hän sen vihollisen panemaksi tahi muista syistä syntyneeksi. Jos ei tämä auta, lukee hän ne neljä alkuainetta (elementtiä), sillä jostakusta näitä on taudin täytynyt saada alkunsa. Tämä osa loihtemista kutsutaan '''synnynsanoiksi''', ja näiden perästä seuraavat '''lääkityssanat'''. Tietäjä nuhtelee tautia kovilla sanoilla, manaa häntä ottamaan pois kipunsa ja pakenemaan itäiseen korpeen, kovaan koskeen, tahi pohjattomaan suohon, ja sitte luvataan hevonen matkalle. Jos tauti ei ota totellakseen, uhkaa tietäjä valittaa sen vanhemmille, ja jos se on jonkun vihollisen lähettämä, uhataan tälle kovinta rangaistusta. Jos tauti ei sittenkään tottele, loihdetaan '''pakkosanat''', jotka sisältävät kovimmat uhkaukset, ja sen jälkeen käsketään mehiläisen lentämään ylitse merten yhdeksän noutamaan lääkkeitä; mutta jos eivät pakkosanatkaan auta, silloin on tauti Jumalan lähettämä, ja sitä ei saata ihmisten voima parantaa. Muinoin luultiin Kipuvuoren olevan ylhäällä pohjassa Keminjoen rannalla. Vuoren keskustasta nousi ylös korkea kukkula; kukkulan laella oli pienoinen tupa, tuvassa lähde, lähteessä maksankarvainen kivi ja kivessä yhdeksän syltä syvä reikä. Tähän reikään manattiin kivut. Kuoleman kolme tytärtä, Kivutar, Tuonetar ja Äkäätär ottivat, kipukintahat kädessä, net vastaan, keräelivät net, ja sitte paistettiin ja keitettiin kivut rautapannussa, siksi kuin ne viimmein kaadettiin reikään. Luulo oli se, etteivät kivut voineet vuoressa vahingoittaa viatointa. : ”Ei kivi kipuja itke, : Paasi vaivoja valita”. Muutkin, jotka eivät tahdo olla tietäjinä, käyttävät kaikellaisia noitakeinoja, suojellakseen itseään tahi karjaansa pahojen henkien vaikutusta vastaan. moni uskoo olevan kotihaltioita ja metsänhaltioita. Harvat ovat maassamme ne vuoret ja järvet, joissa ei sanota nähdyn haltioita. Mutta sen sijaan, että nyt puhua sellaisesta taikauskosta, joka on esi-isiltämme saatua perintöä ja on alinomaa häviämässä, tulee meidän muistaa niitä kauniita valkeita, jotka monissa paikoissa Suomessa palavat Juhannusyönä kukkuloilla. Moni ei tiedä, että nämä viattomat juhannuskokot ovat vielä muistona pakanallisesta aurinko-jumalasta, samasta, joka raamatussa nimitetään Baaliksi. Meidän pakanallisilla esi-isillämme oli tapana viettää hänen juhlaansa sillä ajalla vuottaa, kun aurinko seisoi korkeimmallaan taivaalla. Nykyään tiedämme me, että aurinko on ainoastaan Jumalan luoma kappale, ja riemuitessamme valkian paisteella valosana juhannusyönä, emme me rukoile enää Baalia, vaan ylistämme Jumalata, Luojaamme, joka niin ihmeellisesti kaunistaa luonnon ihanimpaan pukuun. [[Luokka:Maamme kirja]] 4342 9326 2006-12-04T19:43:52Z Nysalor 5 83. Karjalaisista {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 82. Kansanusko ja taikausko|82. Kansanusko ja taikausko]] |seuraava=[[Maamme kirja: 84. Savolaisista|84. Savolaisista]] |otsikko=83. Karjalaisista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Suomen kansa on puun kaltainen, joka levittää juuriansa maahan. Suurimmat ja voimallisimmat juuret ovat kaksi heimolaista, mutta kauan erillään ollutta kansakuntaa, jotka nyt ovat yhdistyneinä, nimittäin Karjalaiset ja Hämäläiset. Nämä ovat jakaneet maan välillään, niin että Karjalaiset asuvat idässä, kaakkoisessa ja pohjais-Suomessa, mutta Hämäläiset länsi- ja etelä-Suomessa. Muinoin oli paljo riitaa näiden kansain välillä, mutta nyt ovat ne kauan eläneet rauhassa toistensa vieressä, kuitenkin luopumatta visseistä erilaisuuksistaan, joista he helposti voidaan tuntea. [[Kuva:Karjalaisia Jääskestä.jpg|300px|right]] Karjalainen on solakka-ruumiinen, hänellä on ruskea, kähärä tukka ja elävät, siniset silmät. Hämäläisen rinnalla on Karjalainen enemmän avomielinen, ystävällinen, liikkuva ja toimelias, mutta myöskin enemmän puhelias, kerskaavainen, utelias ja pikavihainen. Matkustukset ja kauppa ovat hänelle mieluisia, hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja viepi tavaroitaan Wenäjälle. Hän on hellätuntoinen; pian tulee hän surulliseksi ja pian taas iloiseksi; hän rakastaa leikkiä ja kauniita lauluja, joita hänen omat lauluniekkansa tekevät. Siksi on hänen maassaan tavattu kauniimmat laulut, jotka hän on talleltanut muistossa aina esi-isäin ajasta. Karjalaisella on sukunimensä ja hänen talollansa, jossa monta asuu isossa tuvassa, on nimi suvun mukaan. Entisten sotain jälkeen on niin erilaista väkeä muuttanut Karjalaan, ettei väki yhdessä kylässä ole likimmäisen naapurikylän väen kanssa yhtäläistä. Koko eteläpuoli Wiipurin lääniä on kirjavaa sekoitusta vanhemmasta väestä '''Äyrämöisistä''' ja sittemmin muuttaneista '''Savakoista'''. Nämä kahdellaiset asukkaat ovat aina näihin asti olleet eroitettuina erilaisen vaatteen parren kautta toisistaan, ja kun joku nainen Äyrämöisistä menee naimisiin Savakkoin sukuun, tahi päinvastoin, sovitaan jo edeltäkäsin tarkkaan minkälaista vaatteenpartta nuori vaimo tulee kantamaan. Jääsken pitäjään väen kaunis puku on taas kokonaan toinen ja tunnetaan naisten selkäpuolella rippuvasta pitkästä valkeasta päähuivista. Edellä oleva kuva on otettu Jääskestä. Mies röijyssä valkaessa takissaan ja vaimo lyhyessä valkeassa jakussa, kaitaisessa esiliinassa, rantuisessa hameessa ja valkeassa, päässä olevassa hunnussa, kohtaavat maantiellä tutun, joka ajaa nelipyöräisiä kuormakärryjään Pietariin. Siellä on Karjalaisten alinomainen markkinatori. Siellä ansaitsee hän rahaa, vieläpä pienillä kivilläkin, ja helposti, kuin raha on tullut, se taas meneekin. Sillä Karjalaiset ovat iloista ja aulia väkeä, joka mielellään itse elää hyvästi ja mielellään tarjoaa sekä antaa toisellekin. ”Kun leipä on kaikki, syödään vehnäistä”. Etelä-Karjalassa leipoo emäntä joka päivä lämmintä leipää, mutta köyhässä pohjais-Karjalassa kelpaa kovakin leipä, johonka katovuosina täytyy sekoittaa petäjäisjauhoja. Karjalainen on juurikuin päivänpuoli Suomen kansasta: avomielinen, kohtelias, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan ilman Suomalaisen itsepintaisuutta, mutta herkäs oppimaan ja varustettu lahjoilla, jotka ainoastaan tarvitsevat hyvää kasvatusta, joka asettaisi hänet kansansa parhaiden sekaan. [[Luokka:Maamme kirja]] 4343 9327 2006-12-04T19:44:01Z Nysalor 5 84. Savolaisista {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 83. Karjalaisista|83. Karjalaisista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 85. Kaksi runoseppää|85. Kaksi runoseppää]] |otsikko=84. Savolaisista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} [[Kuva:Savon neito.jpg|right]] Savolaiset ovat samaa kansakuntaa kuin Karjalaisetkin, mutta ovat aikaisemmin asettauneet asumaan Saiman vesien luokse ja täten tulleet erilaisiksi tavoilleen ja luonteelleen. Mutta kun Karjalaiset ovat kärsineet paljon rasitusta suurien hovien herroilta ja ovat tulleet siitä välistä liian nöyriksi, ovat Savolaiset pääsneet varakkaammiksi, enemmän omavaltaisiksi, saaneet itseluottamusta, joka välistä tekee heidät pöyhkeöiksi, joka kuitenkaan ei ole ilman arvoisuutta. Savolainen niinkuin tiedonhaluinen ja hyväpäinen kuuluu enemmän sivistyneiden joukkoon maakansassa; hänen itäsuomalainen kielimurteensa on levennyt aina Lappeenrannasta likelle Kajaania. Varakkaimmissa pitäjissä Kuopion ympärillä osoittavat yltäkylläisyyttä hopea, silkki, ryydit, viinit, sikarrit, joita ei niin muualla tavata Suomen talonpojan tuvassa. Vanhat tavat ovat näissä tienoissa paljo muuttuneet, siitä asti kuin höyryalukset alkoivat savuta kaikilla vesillä, ja uusi aika on tuonut muassaan pahaakin hyvän kanssa. Kaukaisimmissa osissa Savonmaata asuu yksinkertaisempaa kansaa yksinäisissä taloissa kaskimäkien välissä. Savolainen on ymmärtävämpi ja omaa etuansa enemmän katsova mies, kuin hyväntahtoinen Karjalainen. Hänen kauppansa onnistuu tavallisesti paremmin, ja hän nauraa naapurilleen, jotka päivässä syövät enemmän, kuin he ovat vuodessa ansainneet. Paitsi kasken viljelystä ja metsän hakkuuta käyttävät Savolaiset enimmän aikansa hevoisten ja karjan hoitoon. Heidän hevosensa ovat parhaimpia juoksijoita maassa; heidän lehmänsä antavat heille niin paljon voita, että he vievät sitä monta tuhatta leiviskää vuodessa ulos. Siksi panemme tähän kuvan ahkerasta Savon neidosta, joka kirnuaa voita. Hän on ujo näyttämään itseään yksinkertaisessa työpuvussaan, juurikuin hän tahtoisi sanoa meille: minä en ole niin köyhä, kuin tässä näyn, minulla on monta kauniimpata sunnuntaihametta, huivia ja vyöliinaa tallessa aitassamme. Me vastaamme hänelle: elä huolehdi puvustasi, siinä ahkerassa työssäsi vanhan voikirnun ääressä! Yksinkertaisuus ja ahkeruus ovat sinun parhaimmat kaunistuksesi; ainoastaan työ tekee meidät kaikki rikkaiksi, ainoastaan jumalanpelko, kainous ja hiljaiset, kodilliset hyvät avut tekevät Suomen neidon kotinsa aarteeksi ja synnyinmaansa arvolliseksi tyttäreksi. [[Luokka:Maamme kirja]] 4345 9329 2006-12-05T19:50:17Z Nysalor 5 85. Kaksi runoseppää {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 84. Savolaisista|84. Savolaisista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 86. Hämäläisistä|86. Hämäläisistä]] |otsikko=85. Kaksi runoseppää. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Kansankielessä puhutaan runojen '''sepittämisestä'''. Niinkuin seppä takoo tulikuumaa rautaa tarpeelliseksi kaluiksi, niin sepittää lauluja palavia ajatuksiaan sanoiksi ja soitannoksi. Savonmaa on uusien runoseppien oikea kotopaikka. Vanhojen kansalaulujen siassa, jotka alinomaa jäävät unohuksiin, laulaa nyt kansa uudempia lauluja, vähemmän yksinkertaisia ja hartaita, mutta usein älykkäitä ja somia. Tässä puhumme kahdesta uudemmasta runoniekasta. '''[[Paavo Korhonen]]''' oli nuori talonpojan poika Rautalammin pitäjäässä, kun hän otti tehdäkseen älykkään herjauslaulun eräästä nimismiehestä, joka otti lahjoja talonpojilta ja antoi niiden keittää luvattomasti paloviinaa. Laulu tuli tutuksi ja huvitti monta. Korhonen noudettiin häihin ja muihin pitoihin, välistä pitkien matkojen päähän, laulamaan vieraille. Ja hän lauloi sukkelalla kielellä, hän lauloi välistä päiväkaudet, välistä pitkältä öitäkin, milloin surullisia, milloin lystillisiä lauluja. Hän lauloi uudesta kirkosta, hyvästä vuodentulosta, kovasta katovuodesta, kauniista, mutta ylenkatsotusta Suomenkielestä ja vielä monesta muusta, jota kansa ymmärsi ja joka meni sen sydämeen. Jälkeenpäin sattui, että hän kirjoitti ylös mitä hän oli laulanut, tahi kirjoittivat muut hänen laulunsa muistista, ja monta kopiata niistä leveni maakuntiin. Korhonen itse ei tietänyt kuinka monta laulua hän oli sepittänyt, hän arveli vaan että niistä kyllä täytyis isokin kirstu. Itse sanoi hän miettineensä parhaat laulunsa yksinäisillä metsämatkoilla ja kalassa kulkeissansa, ja silloin kirjoitti hän välistä kotiin tultuaan mitä hän oli sepittänyt. Monta laulua ei tullut kirjoitetuksi, toiset hävisivät kopioineen, ja ainoastaan pienempi osa on niistä painettu. Paavon isän kuoltua peri hän maatilan, mutta hänestä oli mieluisempi vapaa kulku-elämä, ja hän jätti maan nuorimmalle veljelleen. Hänen vanha äitinsä suri poikansa huikentelevaisuutta; mutta hän rakasti hyvin äitiänsä ja antoi hänelle kaikki rahat, jotka hän ansaitsi. Kuolleesta sisarestaan kirjoitti hän kauniin jälkimuiston. Vielä vanhanakin miehenä olleessan kulki Paavo Korhonen mielellään yksinään järvellä. Eräänä syysaamuna lokakuussa v. 1840 löydettiin hän kuolleena veneessään ei kaukana kotirannastaan. Hän oli silloin 65 vuoden vanha; rannan koivut ja järven aallot olivat nähneet hänen kuolevan. [[Kuva:Pentti Lyytinen laulaa.jpg|right]] Suonenjoen pitäjäässä asui kestikievari nimeltä '''[[Pentti Lyytinen]]'''. Niinkuin Korhonenkin, oli myös Lyytinen alhainen, oppimaton mies, joka löysi hupansa lukemisessa ja omin päin hankki itselleen oppeja. Mutta niinkuin Korhosesta ei ollut maanviljelijäksi, niin ei Lyytinenkään kelvannut kestikievariksi, vaikka hän oli siinä toimessa 64 vuotta. Hänestä oli hupaista kulkea ympäriinsä ja ennen haastella kaikkien matkustavien kanssa, kuin hoitaa hevoisia ja kyytejä. Hänkin lauloi monta mielestä laulua, jotka hän sitte kirjoitti ylös ja jotka kopioina kulkivat kansan sekaan. Hän lauloi kirkosta ja taloista, pelloista, ajan pikaisesta juoksusta, työmiehen kunniasta ja laiskan hullutuksista. Ja niin tuli hänestä vanha ja harmaapäinen ukko, kun hänen laulunsa vielä elivät nuorina kansan suussa. Helmikuussa vuonna 1871 lopetti hän elämänsä, 88 vuoden vanhana. Maalari Ekman on kuvannut tuvan Savossa, jonka tässä näemme. Sinä on iso takka, jossa talon tytär keittää puuroa puolipäiväiseksi. Siinä on luuta, vesisaavi, sänky esiriippuneen, leipävartaat katossa, hylly, pöytä, seinäkaappi. Aurinko paistaa pienestä akkunasta sisälle. Pentti Lyytinen istuu pöydän päässä ja laulaa laulun, jonka hän on muistosta kirjoittanut. Talon isäntä ja emäntä kuuntelevat laulua, itse nuori vaimokin lieden luona kääntyy sinnepäin, ja ainoastaan pieni lapsi on nukkunut mummon syliin. [[Luokka:Maamme kirja]] 4346 9330 2006-12-05T19:50:20Z Nysalor 5 86. Hämäläisistä {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 85. Kaksi runoseppää|85. Kaksi runoseppää]] |seuraava=[[Maamme kirja: 87. Mestari-ampuja Martti Kitunen|87. Mestari-ampuja Martti Kitunen]] |otsikko=86. Hämäläisistä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Kaikki lauhkeus, selvyys ja vilpittömyys, jota mahdollisesti voidaan havaita Suomen luonteessa, on perintöä Karjalaisista; kaikki yksivakaisuus, hiljaisuus ja jurous kansassamme on erinomaittain Hämäläisiltä perittyä. On se varsin kummallista, että Jumala on pannut nämät kaksi erilaista kansakuntaa niin likitysten toisiaan, että toinen täyttäisi toisensa vajavuutta. Ja jos Jumala ei olisi asettanut virkeäluontoisempia ja huikentelevaisempia Karjalaisia itään Wenäjätä vastaan, kun hän asetti jurot ja jäykät Hämäläiset länteen Ruotsia vastaan, niin olisi totisesti nyt paljo maassamme toisin. Hämäläinen on enemmän roteva, kankea ja hartiakas, enemmän kestävä, juro ja jäykkä, kuin hänen veljensä Karjalainen. Hänellä on suorempi tukka, usein ruskea, välistä pellavan karvainen; silmät ovat pienet ja harmaat tahi vaalean siniset; muoto on leveämpi, iho harmaampi, näkö tylympi. Hämäläinen on myös enemmän hiljainen ja vakaamielinen mies, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi. Hänen uppiniskaisessa luonnossaan on paljo uskollisuutta, paljo auttavaisuutta, paljo kärsivällisyyttä. Hän ottaa hyvin ja pahan päivän vastaan samalla järkähtämättömällä mielellä. Hämäläinen on oikea kivien vääntäjä, joka on hakannut puumerkkinsä useaan kansassamme, Kestävämpää miestä ei ole helppo löytää, kun hän on kerran ryhtynyt johonkin, eikä hitaampaakaan, kun hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä. Jos ei hänellä olekaan mitään sitä vastaan että elää hyvästi pidoissa, tahi sunnuntaina ajaa komeasti kansansa seassa. Kesän aikana, vaatetettuna karkeaan '''mekkoonsa''' ollessaan ulkona työssä päivän koitosta myöhäiseen iltaan asti, tyytyy hän puolikypseen '''talkkunaansa''' keitetyistä ohra- ja kauta-jauhoista, joita hän sekoittaa maitoon tuohisessa. Hän asuu yhdessä suurissa kylissä, aina siitä asti, kun hänen täytyi varjella itseään vihollisten rynnistyksiä vastaan, ja on niin huolellinen pellostaan, että hän panee tunkion keskelle kartanoansa. Hän pitää hyödyllistä ja kaunista samana asiana, ja vaikka hän ei pidä lauluja ja lystillisen viulun soittoa pahana, ei ole kuitenkaan luonti tehnyt häntä laulajaksi eikä viulun soittajaksi. Samoin ovat hänestä mieluisia sadutkin ja sananlaskut, joita muut kertovat, mutta itse on hän unhottanut useimmat, joita hänen isänsä on kertonut. Hän itse on kuin vanha satu: sellainen hän nyt on, sellainen on hän ollut monta sataa vuotta. [[Kuva:Hämäläinen neito Akaasta.jpg|right]] Se on lisättävä, että se oikea vanha Hämeen luonto on nykyään jälellä ainoastaan Hämeen sisällä ja pohjaisissa osissa. Etempänä lännessä ja etelässä päin on Hämäläiskansa tullut vilkkaammaksi ja toimeliaammaksi sekä taipuvammaksi uuden ajan ja naapuriensa vaikutuksiin. Etelä-Hämeessä, pohjais-Uudessa-maassa ja Satakunnan sisällä tunnetaan vielä jotakin kansan sukuperästä; mutta Varsinais-Suomessa, länsi-rannikolla ja etelä-Pohjanmaalla on Hämäläinen niin uudestaan muodostunut, ettei hänessä ole paljoa muuta jälillä alkuluonteestaan, kuin yleiset merkit, jotka hän on painanut kansaansa. Kuva osoittaa hämäläisen neidon Akaan pitäjästä. Hän seisoo tässä niinkuin Savonkin neito yksinkertaisessa joka-aikaisessa puvussaan kaitaisine hameineen, pitkine vyöliinoineen ja vaaleapohjaisine, veheriärantuisine pumpulihuivineen. Hän harjaa pellaviaan, kummeksien katsoessaan kaikkia vieraita, jotka tässä katselevat häntä. Hänellä ei ole aikaa keskeyttää työtään; pellavamaa on hänen peltonsa ja niittynsä, ja talvella lähetetään monta kaunista kellahtavata pellava-leiviskätä Tampereelle, siellä suuressa tehtaassa kehrättäväksi ja kudottavaksi. [[Luokka:Maamme kirja]] 4349 9335 2006-12-06T17:30:20Z Nysalor 5 Daniel Jusleniuksen kirje 13. marraskuuta 1741 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Daniel Jusleniuksen kirje 13. marraskuuta 1741 |alaotsikko= |tekijä=Daniel Juslenius |huomiot=Kirjeen vastaanottajasta ei ole varmuutta, mutta sen on arveltu voivan olla kreivi Charles Emil Lewenhauptin poika. Kirje on löytynyt kielentutkija Johan Ihrenin paperien joukosta. }} : Corkiast Vapasucuinen Herr Greivi ja General-Adjutantti Cahtalainen ihastus on minulla teidän Greivillisen Herraudenne aivan cunnioitettavast kirjoituxesta: yxi, että teidän Herraudenne tahto minua köyhää Suomalaista muista; toinen, että nijn corkiast vapasucuinen Herra Ruotzista mielisty tämän raadollisen ja hävinnen maan ylöncatzottua kieldä oppiman, ja on tosin ihmellinen, jos Herr Greivi sillä vähällä ajalla; cuin hän Suomesa ollut on, on nijn paljo meidän covaa puhettamme käsittänyt. Ei se olis minulle vähin ilo, jos minä sijnä asias taidaisin Teidän Greivillistä Herrauttanne palvella jonga tähden minä mielelläni annaisin Herr Greivin suosioxi uloskirjoitta, jos täällä olis nijn caunista ja visua kirjoittajaa cuin sen tehdä taidaisi. En minä ole vielä löytänyt sitä cuin on taitanut puhtaxi kirjoitta minun Lexicotani eli Sanakirjaani, engä tiedä vielä cosca ja misä minä sen löytänen. Lexicosa ovat ainoastans taittamattomat sanat cuin pikemmin opituxi tulnevat; mutta suurembi työ ja taito tarvitan oikein taittaman sanoja, että ne puhexi yhteen sopisit, joca tieto Grammaticasta saavutettaman pitä, ja löytän Turusa Bartholdi Vhael Grammatica Fennica, siihen asiaan juuri tarpellinen; semmengin jos muutamat lisännyxet minulda tygö tulevat. Andacon sijs Herr Greivi minulle andexi, etten minä sijnä anotusa asiasa taida händä vielä palvella, sen mahdottomuden tähden: mutta jos Jumala rauhasa meidän asua annais, ja minä löydäisin joncun joca sen vaivaloisen työn päällensä ottais, nijn visua, ja ylitzen caickein muiden kielden vaarin otettapa sadan arkin työtä täyttäxensä. tahdon minä caikella ahkerudella perän cuulustella, sitten cuin minä saan hänen ensin puhtaxi kirjoitetuxi: sillä sentähden minä sitä olen ruvennut cocoman että muutkin näkisit, ettei meidän kielemme olen nijn huono, cuin se huonona pidetän. Olcon Jumala meidän canssamme, ja tukecon myös Herr Greviä armollansa! toivoitta sydämestä, suuren pitämisen canssa, : Corkiasti Vapasucuisen Herr Greivin ja General-Adjutantin : Cuuliaisin palvelia : Daniel Juslenius Jr. : Borgosta, 13.nä Marrascuusa, vuonna 1741. '''Lähde:''' Juslenius, Daniel 1955: Daniel Jusleniuksen suomenkielinen kirje vuodelta 1741. – ''Virittäjä'' 59 s. 381–384. [[Luokka:Daniel Juslenius]] [[Luokka:Kirjeet]] 4350 9336 2006-12-06T17:30:34Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Daniel Juslenius''' (1676–1752) == Kirjeet == * ''[[Daniel Jusleniuksen kirje 13. marraskuuta 1741]]'' [[Luokka:Daniel Juslenius]] 4351 9337 2006-12-06T17:30:48Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Juslenius, Daniel]] 4352 9338 2006-12-06T17:31:00Z Nysalor 5 Postitalonpoika Jaakko Luukalan kirje Oulun postimestarille Johan Wacklinille 18/11 1745 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Postitalonpoika Jaakko Luukalan kirje Oulun postimestarille Johan Wacklinille 18/11 1745. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Luukala |huomiot= }} : Minun racas Herrani, ::: Hr Påstmestar. Tämän kansa olcoon teille tiettävä Hr Påstmestari Että vijmeinen pohjan Påsti meilen tuli juri Päivän nousun edellä mennä keski vijkko Huomenelda. Ja kohta sama pätä aina edes matcusti. Nijn myös olkoon teilen tiettävä nijstä påsti sarvista jotka pois tulleet ova. Viimmeisä sodan aikana meildä vietijn 2xi Påsti sarvja, toinen vaskinen ja toinen sarvinen, ruotzin Herrat jotka Påstin kansa kulit otit sarvet ja veit aina sixens ja en minä tiedä sen kovemmin mihin hee net pannet on. Tämän kansa jätän minä te[i]dän Hr Påstmestar Jumala Halduun ja olen Hr Påstmestar ::: nörä palvelja ::: Jacob Luukila Haukipudas d. 18 Noveb. 1745. [Kirjeen osoite on:] : Herrn och Påstmestaren :: Hr Joh. Wacklin ::: detta :::: i Uhleå. '''Lähde:''' Cederberg, A. R. 1945: Suomenkielinen kirje kahden vuosisadan takaa. – ''Virittäjä'' 49 s. 431–432. [[Luokka:Jaakko Luukala]] [[Luokka:Kirjeet]] 4353 9339 2006-12-06T17:31:13Z Nysalor 5 Listaus '''Jaakko Luukala''' (1700-luku) == Kirjeet == * ''[[Postitalonpoika Jaakko Luukalan kirje Oulun postimestarille Johan Wacklinille 18/11 1745]]'' [[Luokka:Jaakko Luukala]] 4354 9340 2006-12-06T17:31:30Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Luukala, Jaakko]] 4355 9341 2006-12-06T17:31:41Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjallisuus]] [[Luokka:Kirjallisuus]] 4356 9342 2006-12-07T18:19:29Z Nysalor 5 87. Mestari-ampuja Martti Kitunen {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 86. Hämäläisistä|86. Hämäläisistä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 88. Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista|88. Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista]] |otsikko=87. Mestari-ampuja Martti Kitunen. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Suomalaiset ovat aina pitäneet miehen työnä tappaa väkeviä petoja. Siksi ovat he pitäneet karhua suuressa kunniassa, niinkuin ainakin arvollista vastustajata, ja kun karhu kaadetaan, on metsästäjillä tapana viettää komeasti hänen peijaisiaan. Kuollutta karhua tervehdittiin vanhoissa lauluissa hellimmillä lempinimillä: metsän-kulta ja hopea, metsän-omena, metsän kaunis mesikämmen. Ja metsästäjät lauloivat pidoissa hänen syntyänsä, hänen urotöitänsä ja kunniallista kuolemaansa. Kitusen maalla Wirtaassa, Pohjanmaan rajalla, oli eräällä talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli isoa ja voimakasta, jonka vuoksi ne seurasivat isäänsä työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omassa vallassaan, kulkea pysyy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä, joita muut mielellään söivät. Tästä tottui Martti sukkelaksi, tarkkasilmäiseksi, vakavakätiseksi ja rohkeamieliseksi pyssymieheksi. Eräänä aamuna myöhään syksyllä, kun hän oli kuudentoista vuotias, kohtasi hän yhtäkkiä isän karhun polulla metsässä. Talviunelias karhu, joka ei ollenkaan pitänyt hoikkaa poikaa kunniassa, tuli karjuen kahdella jalalla häntä vastaan, juurikuin hän olisi mielinyt sanoa: pois tieltä poika-kääpiö. Tämä Marttia vihastutti. Hän ojensi tarkan luotipyssynsä, ja pysyy paukahti, – karhu hyppäsi, sydämessä haavoitettuna, kyllä kolme kyynärätä korkealle hirmuisesti karjuen, joka perästä hän kaatui kuolleena maahan. Nyt vasta peljästyi Martti ja kiipesi ylös puuhun; mutta karhu makasi siinä, mihin hän oli kaatunut, ja hengästyksissään juoksi poika taloon ilmoittamaan tapausta. Siellä ei tahtonut ensin kukaan uskoa häntä; kuitenkin sai hän isänsä hevosen ja reen. Suurella vaivalla vedätti hän raskaan otuksen metsästä kotiin, ja siitä päivästä asti kutsuttiin pientä Marttia ”urholliseksi pojaksi”. Martti Kitunen tuli kohta siitä kuuluisaksi, että hän oli mestari-ampuja ja paras pyssyseppä kotitienoillaan. Hänen metsästyskeinoistaan tulisi kokonainen kirja. Kerran hiihti hän metsoin ampumakeinolla aina Keuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja. Oli maaliskuu. Martti otti kanssansa kaksi kumppania, ja eräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi takasi ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen tarpeetonta vaivaa. Ei pitkältä tästä tulivat nämä kolme pyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika isoa kontiota maata mötköttävän siinä. Heti pidettiin sotaneuvoa: jokainen mies otti karhun osalleen. Martti ampui yhden ja vielä seitsemän poikaa, kumppanit kaatoivat ne toiset, ja toisena päivänä vedettiin kymmenen kuollutta karhua Liukon taloon. Nytpä ei ukko enää nauranutkaan; hänen piti nyt täydellä todella Kitusen tietäjänä. Karhu tavasti usein tervehtimään talonpoikain halmeita ja syömään niissä kypsyvää ruista. Martti tahtoi mielellään nähdä tätä karhun keinoa ja kiipesi eräänä kesä-iltana ylös pitkään petäjään halmeen vieressä. Karhu tulikin tapansa mukaan, nuuski ensin varovasti ympäriinsä, mutta ei löytänyt luulonalaisia jälkiä ja meni rukiin keskelle. Martti laskeusi alas puusta, hiipi hiljaa karhun jälessä ja lähätti kaksi kuulaa karhun selkään. Karjuen hyppäsi karhu ylös, Martti heittäysi maahan pitkäkseen, kontio juoksi hänen ylitsensä ilman pysähtymättä. Seuraavana päivänä löydettiin kontia pahasti haavoitettuna metsässä ja tuli pyytäjän saaliiksi. Martti Kitunen ampui karhuja myös lavalta. Sellainen rakennetaan metsään likelle sitä paikkaa, jossa karhu on kaatanut jonkun lehmän, sillä kontio tulee mielellään kolmantena yönä takasi syömään paistiaan useina atrioina. Silloin asettaupi kaksi pyssymiestä vahtiin lavalle, kun kolmas kävelee pois tervapohjaisilla kengillä. Sillä karhu on niin viisas, että hän pitää luuloa kaikista askelista, jotka tulevat paikalle, mutta kun hän näkee muista askeleita menevän pois paikalta, luulee hän olevansa vaaratta. Ja sitte saapi hän kohta luotia turkkiinsa. Muutoin kantaa hän kuolleen lehmän suohon, kaivaa kuopan ja talleltaa paistinsa toiseen kertaan suossa. [[Kuva:Karhunpyyntiä talvella.jpg|right]] Sota karhuja vastaan ei ollut suuritta vaarittaan, ja kolme kertaa haavoitettiin Kitunen pahasti. Ensimmäisellä kerralla löi karhu hänen kumoon lumihankeen ja puri häntä päähän, siksi että Kitunen sai veitsensä laukustaan ja surmasi sillä vihollisensa. Toisella kerralla kiipesi hän ylös puuhun, mutta karhu veti häntä jalasta ja pureskeli hänen jalkojansa. Siinä putosi Kitunen suoraan karhun selkään, tarttui turkkiin ja karjasi: marssi! Tästä säikähti karhu niin, että hän laukkasi ratsastajansa kanssa metsään, mutta Kitunen hyppäsi selästä maahan, ja muutamain hetkien perästä kaatui karhu veljein kuulista. Kolmannella kerralla ei ottanut Kitusen pyssy tulta, kun karhu hyökkäsi ulos pesästään. Kitunen löi häntä pyssyn perällä korvalle, mutta kun tästä ei ollut apua, pistä hän oikean kätensä karhun avonaiseen kurkkuun. Karhu puri käden pahaksi, mutta hätäytyi ja toiset pyytäjät ampuivat hänen. Martti Kitunen ampui 74 vuoden vanhana viimeisen karhunsa Laukkaassa. Hän oli silloin kaatanut yhteensä 198 täysikasvuista karhua, paitsi niin monta karhunpoikaa, ettei hän niiden lukuakaan muistanut. Nyt jo niin vanhana, ettei hän enään nähnyt tarkkaan tähdätä, eli hän vielä 11 vuotta maanviljelijänä ja kalastajana hyvällä maatilallaan Wirtaassa ja kuoli vuonna 1833, liki 86 vuoden vanhana. Tämä mainio mestari-ampuja oli lempeäluontoinen, ilomielinen ja jumalinen mies, erinomaisen kohtuullinen ja työhön ahkera, kaikkien suosittu, jotka hänen tunsivat. Hän oli elänyt onnellisena 60 vuotta vaimonsa kanssa ja kiikutteli lastensa lastenlapsia juurikuin karhunpoikia polvillaan. Kuva osottaa karhun pyytöä talvella. Koira on ajanut kaksi karhua pesästä, joka on oikealla puolella, ja toinen hyökäsee pyytäjäin päälle. Tässä tarvitaan ne omaisuudet, jotka tekivät Martti Kitusen mainioksi: tarkka silmä, vakaa käsi ja rohkea mieli. [[Luokka:Maamme kirja]] 4357 9343 2006-12-07T18:19:38Z Nysalor 5 88. Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 87. Mestari-ampuja Martti Kitunen|87. Mestari-ampuja Martti Kitunen]] |seuraava=[[Maamme kirja: 89. Ruotsin kielestä|89. Ruotsin kielestä]] |otsikko=88. Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Eivät kaikki meidän maamme pojat ja tyttäret ole sukuisin Karjalaisista ja Hämäläisistä. Kun me matkustimme pitkin Suomen eteläisiä ja läntisiä rannikoita, tahi kun me purjehdimme ulos saaristoihin, näemme me toiset asukkaat, jotka puhuvat toista kieltä ja erkanevat tavoissa ja luonnossa suomalaisista asukkaista. Nämä rannikko-asukkaat ovat sukuisin Ruotsista ja puhuvat ruotsalaista kieltänsä, niinkuin muutamat suomalaista sukuperää Ruotsissa puhuvat suomalaista kieltään. Mutta kun he ovat muuttaneet tänne jo kaukaisina muinais-aikoina ja sitte monta vuosisataa eläneet ja taistelleet Suomen muiden asukasten vieressä; kun he rakastavat maatamme ja tunnustavat maamme omaksi isänmaakseen eivätkä ollenkaan tahdo enää erkanda tästä, ovat he kasvaneet kiini Suomen kansaan ja ovat tässä mielessä Suomalaisia, niinkuin me kaikki. Ne ovat henkineen ja sieluineen meidän, ja mitä kieltä tahansa suu puhuu, on täällä ainoastaan yksi kansa yhdellä sydämellä isänmaata varten. Entisinä aikoina ovat meidän maamme ruotsalaiset asukkaat olleet taitavammat, kuin suomalaiset asukkaat, ja siksi pitäneet itsiään jotakin parempina. Sillä Ruotsi on vallinnut Suomea, ei ainoastaan suuremmalla vallallaan, vaan vielä enemmän aikuisemmalla ja pitemmälle ennättäneellä sivistyksellä. Nyt, Suomen ei enää ollessa Ruotsin kanssa yhteydessä, on paljo toisella tavalla. Nyt kasvaa suomalainen väestö vuosittain opeissa, ja nyt ovat kaikki toistensa vertaiset. Ruotsalainen väestö Suomessa erkaupi välissä asuvasta suomalaisesta väestöstä kolmeen piiriin: Aalanti saaristoineen, etelä-Uusimaa ja etelä-Pohjanmaa. Aikaisemmin, eli enemmän kuin tuhat vuotta sitten, muuttivat Aalantilaiset saarilleen ja leveniv’t yhdelle osalle Turun saaristoa. Uusmaalaiset muuttivat tänne eri ajoilla Ruotsista, muutamat tuhat ajastaikaa sitten, toiset myöhemmin. Ruotsalaiset Pohjalaiset muuttivat kuusi tahi seitsemän sataa vuotta takasipäin kaltaisten merensalmien poikki Suomen rannikolle. Ei kukaan muista enää milloin kaikki nämä muuttamiset ovat tapahtuneet; mutta ainoastaan se tiedetään, että sittemmin on muutoksia toistamiseen tapahtunut sotain, ruttojen ja nälkävuosien tähden, niin että nyt kuulee puhuttavan ruotsia siellä, missä ennen suomea puhuttiin, ja suomea siellä, missä ennen puhuttiin ruotsia. Nämä rannikkotienoot ovat tiheästi asutuita ja hyvästi viljeltyjä. Niiden ruotsalainen väestö on liikkuvampaa, malttamattomampaa, epävakaisempaa, kuin suomalainen väestö; sukkelampaa päätöksissään, ripeämpää käytöksissään. Samassa on se myös saanut jotakin suomalaisen väestön vakavuudesta ja tullut tavoissaan toisellaiseksi kansaksi, kuin Ruotsalaiset ovat Ruotsissa. Sen kiihoittava voima on pannut suomalaisen väestön enempään liikkeesen, ja molemmat naapurit ovat oppineet jotakin toisistaan. Täällä on paljo erotusta ruotsalaisen väestön välillä erinnäisissä maakunnissa; niinkuin, etteivät asukkaat kahdessa naapuripitäjässä ole toistensa kanssa yhtäläisiä. Meri on kasvattanut kaikki nämät rannikko-asukkaat merimiehiksi ja kalastajiksi. Aalantilainen on parahin kauppamies, Uus-Maalainen on parahin maanviljelijä, Pohjalainen on parahin salvumies näistä kolmesta. Aalantilainen viettää puolet aikojansa matkoilla merellä; Pohjalainen kulkee ympäriinsä työnansiolla aina Wenäjällä ja Wirossa; Uusmaalainen pysyy kotonaan peltonsa ja nuottansa ääressä. Kaikki kolme ovat enemmän ymmärtäväisiä, kuin hellätuntoisia. Ne laulavat laulujaan nuottien vuoksi eivätkä pidä paljon vaaria sanoista. Kaikki kolme ovat myös arkoja vapaudestaan ja omavaltaisuudestaan: Uusmaalainen vähimmän, kun hän on kuulunut herrashovien alle, Pohjalainen enimmän, kun hän on aina ollut vapaa maanomistaja. Ja ehkä Aalantilainen on varhaimmin muuttanut pois Ruotsista, on hän niistä kolmesta se, joka enimmiten on ruotsalaisen sukuperäisen kansan näköinen, kun hän asuu niin likellä Ruotsia ja niin usein on matkoilla siellä. [[Luokka:Maamme kirja]] 4393 9418 2006-12-08T20:34:56Z Nysalor 5 89. Ruotsin kielestä {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 88. Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista|88. Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 90. Saariston asukkaat lounaspuolisessa Suomessa|90. Saariston asukkaat lounaspuolisessa Suomessa]] |otsikko=89. Ruotsin kielestä. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Näin seitsemän tahi kahdeksansataa vuotta sitten puhuivat Ruotsalaiset, Norjalaiset ja Tanskalaiset samaa kieltä. Tätä kutsuttiin silloin '''Norränan kieleksi''', ja oli likeistä heimoa niille kielille, joita Saksalaiset, Hollantilaiset ja Englantilaiset puhuvat. Sittemmin, kun ne kolme kansaa kauan olivat eläneet erillään tahi olleet sodassa toistensa kanssa, alkoi Tanskan kieli saada pehmeämmän, hennomman äänen, kun Saksan kieli oli sitä niin lähellä. Ja kun Tanska kauan vallitsi Norjaa, tuli Ranskan ja Norjan kieli likimäärin samaksi kieleksi, kuitenkin että Norjan kieli jäi kovemmaksi. Mutta molemmista näistä erkausi Ruotsin kieli, joka tallelsi vanhan pohjalaisen kovuutensa, ehkä se aikaa voittaen lieventyi karkeudestaan ja tuli sointuvammaksi, kuin se entinen Norränan kieli oli. Enemmän kuin kolmesataa vuotta jälkeenpäin käännettiin raamattu ruotsiksi. Silloin oli tämä kieli vielä hyvin kovaa ja kirjoitettiin kummallisilla, epävakaisilla tavuilla. Mutta vähitellen alkoivat kuuluisat runoniekat ja tiedemiehet kirjoittaa ruotsiksi kirjoja, ja silloin muodostui kielikin. Monta vanhaa sanaa jäi unohuksiin, monta uutta sanaa tuli sijaan Franskan, Saksan ja Tanskan kielistä. Herrasväki alkoi puhua sievempää kieltä, kuin talonpojat. Silloin alkoi puhuttava kieli erkauda kirjakielestä, niin ettei kaikkia sanoja puhuta niin, kuin ne kirjoitetaan. Mutta kun muutamat nyt ovat alkaneet muutella sanain kauan käytettyä kirjoitustapaa, ja tätä ei voida tehdä täydellisesti, on se parempi pitää entinen kirjoitustapa vajavaisuuksineen, kuin panna uusia virhiä vanhain sijaan. Ruotsin kieli ei ole niin pehmeätä, sujuvata ja somasti sointuvata, kuin esim. Suomenkieli on; mutta se on miehuullista ja voimakasta, se helähtelee kuin teräs kalliota vasten. Kun sitä ovat suuret runoniekat laulaneet, on se tullut niin yleväksi ja loistavaksi, kuin harvat muut kielet ovat. Mutta kun Suomen runoniekat ovat laulaneet ruotsiksi, on heidän kielensä tullut yksinkertaisemmaksi ja harrasmielisemmäksi, juurikuin kuvastukseksi maamme kansasta ja luonnosta. Täällä Suomessa puhutaan Ruotsia enemmän soinnuttomasti, kuin Ruotsissa, ja meistä kuuluu kuin Ruotsalaisella olisi laulava puhunta. Se tulee siitä, että meidän suomalainen korvamme on taipunut toisellaiseen äänenlajiin. Ruotsia puhuessamme teemme me monellaisia vikoja; me sekoitamme siihen suomalaisia sanoja ja lausetapoja, joita emme itse huomaitse. Silloin nauravat Ruotsalaiset meille. Mutta kun joku sopertaa Suomen kieltä – joka tapahtuu pahemmasti ja useammin – niin Suomalainen ei naura, hän ainoastaan oikaisee vian. Jokainen kansa tekee siinä hyvästi, että se rakastaa kieltänsä ja talleltaa sen puhtaana. Ruotsalaiset puhuvat kieltänsä monilla erimurteilla. Täällä Suomessa puhuu myös ruotsalainen väestä monessa paikassa niin vanhentunutta kieltä, että muut töintuskin voivat sitä ymmärtää. Tämä tulee siitä, että meidän ruotsalaiset maanmiehemme ovat eläneet niin kauan Ruotsista erillään ja talleltaneet muinais-aikaisen puhekielensä, kun tämä Ruotsissa ja ruotsalaisissa kirjoissa on aikain muassa tullut muuttuneeksi. [[Luokka:Maamme kirja]] 4395 9434 2006-12-09T21:20:48Z Nysalor 5 90. Saariston asukkaat lounaspuolisessa Suomessa {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 89. Ruotsin kielestä|89. Ruotsin kielestä]] |seuraava=[[Maamme kirja: 91. Uusmaalaiset|91. Uusmaalaiset]] |otsikko=90. Saariston asukkaat lounaspuolisessa Suomessa. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Aalannin tuhansilla saarilla ja kallioilla aina varaan saaristoon asti eteläpuolella Turkua asuu ruotsalainen väestö merimiehiä ja kalastajia. He viljelevät jonkun vähän eloa ja potaatia, heillä on hevoisia ja karjaa, he polttavat kalkkia ja tiilejä, vievät laivoilla ulos puita, mutta heidän oikea peltonsa ja niittynsä on meri. Muutamat ovat laivainomistajia, rakentavat suuria laivoja ja purjehtivat vieraihin maihin saaden suuria voittoja. Toiset vievät kuutoisillaan ja kaleaseillaan kaloja, halkoja, kalkkia ja paljon muuta Tukholmaan, Turkuun, Helsinkiin ja Rääveliin. Nämä pienet kipparit purjehtivat yhden ja kahden miehen kanssa laivassa enimmite maan näkemisen mukaan tutuilla kulkuvesillään, paneuvat vastatuulella ankkuriin kallioiden suojaan, mutta saavat usein päällensä odottamattomat myrskynpuuskat ja tuulenpyörähdykset, jotka syökseyvät kallioiden nenissä heitä vastaan. Toiset elävät koko kesän kalastusveneissään ulkona merellä ja vievät syksyllä suolaisia kaloja ja turskia kaupunkeihin. Miehet, vaimot, ja lapset ovat koetelleet merta kaikissa tuulten vaiheissa, heidän kasvonsa eivät vaalistu valkeista aalloista, mutta aikansa vaivoja kärsittyä makaavat he mielellään ankkurissa rauhassa ja elävät hyvästi. Suomen luonteen rauhallisuus tekee heidät kärsivällisiksi ja huolettomiksi oman aikansa hukkaan-menosta. Sellaisia ovat useat meidän rannikko-asukkaista, heidän elämänsä on jakaunut kovan työn ja verkallisen levon alaiseksi. [[Kuva:Kalavene Aurajoen rannassa.jpg|right]] Kotona asuvat he pienissä kylissä tahi yksinäisissä tuvissa, joiden kaikkein päässä on viirinsalko. Ne viettävät joulun ja juhannusyön valvomisen, tanssaavat vahvasti häissä ja syövät vahvasti lukukinkereissä. Nämä länsisuomalaiset saaristolaiset ovat matkoillaan oppineet kohteliaiksi käytöksessään. He vaatettavat itsensä sunnuntaina niinkuin herrasväki ja pitävät mielellään herrasruokia pidoissaan. Saattaa kuitenkin olla köyhyyttä kyllä väliajoilla, kun kalastaminen ei onnistu; mutta kun pitää olla hyvää, ei silloin säästetä. Talvella kutovat he verkkoa ja nuottaa. Käsitöitä tehdään täällä enemmän kuin Uudella-Maalla ja vaimot kutoivat hyvin, ennen kuin tuli tavaksi ostaa tehtaan kutomia vaatteita. Kuva osoittaa kalaveneen, joka on pantu kiinni Aurajoen rantaan likelle Turkua. On syysilta. Yksi miehistä nukkuu levällään kiinnitetyn purjeen alla, kun toinen verkalleen nojauneena mastoa vasten polttaa lyhyttä piippuaan. Vaimo levittää yöksi nouttaresua kalanelikkojen päälle, ja pienoinen tyttö odottaa puoleksi nukkuvana iltastaan, päästäkseen sitte nukkusijalleen, suojaavan purjeen alle. [[Luokka:Maamme kirja]] 4396 9435 2006-12-09T21:20:53Z Nysalor 5 91. Uusmaalaiset {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 90. Saariston asukkaat lounaspuolisessa Suomessa|90. Saariston asukkaat lounaspuolisessa Suomessa]] |seuraava=[[Maamme kirja: 92. Pohjalaiset|92. Pohjalaiset]] |otsikko=91. Uusmaalaiset. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} [[Kuva:Laiva ja rakennuksia Uudellamaalla.jpg|right]] Ruotsalaiset Uusmaalaiset ovat osaksi maanviljelijöitä hedelmällisellä maallaan, osaksi kalastajia lahdissaan ja merenrannikoilla. Maanviljelijällä on myös nuottansa, niinkuin kalastajallakin petopalasensa. Kohta pohjais-puolella asuu suomalainen väestö, jolla ovat toisellaiset tavat. Ruotsalainen Uusmaalainen on hyvästi toimeentuleva, ilomielinen, taitava, puhelias, verkallinen. Hän asuu enimmite mataloissa, pieni-akkunaisissa huoneissa, kasvattaa hedelmäpuita akkunoidensa edessä, ja merenryönää on rannassa. Likellä kaupunkeja on hän oppinut herrastapoja ja kaupunginhintoja, mutta etempänä maantienoilla on hänellä paljo vanhaa tapaa jälellä, ehkä ei vanhaa vaatteenpartta. Itäpuolella Helsinkiä oleva väestö erkanee nähtävästi väestöstä länsipuolella Helsinkiä ja puhuu erilaista Ruotsin kielensä muretta. Keväellä , maalis- tahi huhtikuussa, menee ranta-asukas täällä niinkuin muuallakin hylkeenpyytöön jäälle. Hän vetää silloin vaatettensa päälle valkean paidan, panee päähänsä valkian jänisnahkaisen lakin ja lähenee, vatsallaan kontaten, ulkona jään reunalla olevia arkoja hylkeitä. Hyle kuuntelee, ampuja makaa liikkumatoinna hiljaa. Pah, pysyy paukahtaa, ampuja juoksee luokse ja vetää saaliinsa rautakoukulla ylös, ennekuin hyle ennättää sukeltaa veteen. Nahka ja rasva maksavat hyvästi, mutta pyytökeino on vaarallista ja vaivaloista. Usein ajelehtaa pyytäjä jääkappalten päällä merelle, usein putoaa hän halkeimeen; välistä on hän viikottain poissa, useiden peninkulmain päässä ulkona merellä. Pohjanmaalla pyydetään hylkeitä harvoilla verkoilla, joihin hän kääreypi, tunnettuaan olevansa kiini. Silloin ei ole helppo nostaa veneesen sellaista raskasta, elävätä otusta, joka välistä saattaa painaa aina 15 leiviskätä ja joka urhollisesti varjelee itseään terävillä hampaillaan. Uusmaalaisesta ovat lystilliset sadut mieluisia. Hänen kertomuksensa Bemböleläisistä ovat hyvin yhtäläisiä, kun jo tunnemme Hölmöläisistä. Se oli Bembölen hierimellä kuin puuroa hierottiin järvessä. Bemböleläiset pitivät suolat kalliina ostaa kaupungista ja päättivät säästäväisyyden tähden kylvää net peltoon. Kun pelto piti karhita, tekivät he lujat paarit ja panivat hevosen seisomaan niille, ettei se polkesi siementä. Neljä miestä kantoi näin hevosen ympäri pellon ja veti karhin perässään. Kun sitte keltakukat kasvoivat siinä, mihin oli suoloja kylvetty, maistelivat Bemböleläiset näitä kasveja, tunsivat ne joksikin karvaiksi ja sanoivat keskenään: eivät ne vielä ole oikein kypsiä, mutta jo ne maistuvat vähä suolalta! Uusmaalainen laulaa myös monia lauluja, vanhoja ja uusia, surullisia ja lystillisiä. Nuotit ovat usein kauniita, mutta sanoista ei hän pidä niin vaaria, kun ne vaan kuuluvat kauniilta. Niiden kanssa on kuin nimipäiväplakaateinkin kanssa hänen seinällään: pää-asiana on, että ne ovat koreiksi maalatut. Otamme tähän kaksi uusmaalaista kansanlaulua suomennettuna. Ensimmäinen on Strömforssin pitäjäästä: : Hyvää iltaa, terveheksi, : Armaani, valittuni! : Kuink’ on maailmass’ asias’ nyt? : Ootkos terve, voimissas’, : Niinkuin luulen olevas, : Onko lysti, se ilahuttaa. : Onko rahaa, kultoa : Sulla arkullisia, : Jos sull’ on, kylläpä se huvittaa. : Onk’ iloinen mielesi, : Se on rikkautesi, : Se on kalliimpi kultoakin. : Kun mä sua muistelen, : Liikkuu veri suonien, : Kultan’, mua el’ unehuta! : Katso kiiltäväisiä : Taivaan pikku-tähtiä, : Alas maahan lenteleviä! : Ennen meret kuivakoot : Niinkuin rantain hietikot, : Kuin mä nainen toisen neitosen. == Merimieslaulu Pernajasta. == : Kah, kuinka meripojat : Urheasti astuvat, : Kaikk’ kauniit neitosetkin : Heit’ armastelevat, : Kosk’ ovat urholliset, : Ja ilomielis’nä : Merelle uskaltavat : He nuoret henkensä. : Kun maamies pellon kyntää : Tai työss’ on niityllään, : Saa öillä makaella : Levossa sängyssään. : Me nuoret meripojat : Merelle menemme, : Ain’ oomme valppehella, : Vaan harvoin harvoin nukumme. : Ja tämän laulun teimme : Kotiimme tullessa, : Englannin kalaanissa : Hyvässä tuulessa. : Kun ilma oli kaunis : Ja aika lystinen, : Niin laadimme me laulun : Näin aivan lyhyen. [[Luokka:Maamme kirja]] 4397 9436 2006-12-09T21:20:57Z Nysalor 5 92. Pohjalaiset {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 91. Uusmaalaiset|91. Uusmaalaiset]] |seuraava=[[Maamme kirja: 93. Wenäläiset Suomessa|93. Wenäläiset Suomessa]] |otsikko=92. Pohjalaiset. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Pitkin Waasan läänin rannikkoa, paitsi Vähän-Kyrön pitäjästä, asuu ruotsalainen väestö 2 tahi 3 peninkulmaa maan sisään päin, jossa suomalainen väestö alkaa. Liki toisiaan puhuu yksi kylä ruotsia, toinen kylä suomea; muutamat ymmärtävät molemmat kielet, mutta ruotsalaisen kylän nuoriso ei mene naimisiin suomalaisen kylän nuorison kanssa, tahi päinvastoin. Kuitenkin ovat molemmat naapurit saaneet toisiltaan paljo tapoja. Hyvästi rakennetut kartanot ja puodit päälle rakennettuine luhtineen ovat molemmilla piamite yhtäläiset. Asuinhuonetten sisuslaitos, sahrat, kärryt, silat, puukkovyöt, ja mikä pahempi, puukotkin ovat samat ruotsalaisissa ja suomalaisissa kylissä. Paitsi kieltä, jota puhutaan ruotsalaisten pitäjäin välillä keskenään, kuin ruotsalaisten ja suomalaisten pitäjäin välillä. Ruotsalaisista Pohjalaisista on sekä hyvä että paha maine maassa. Yleensä nähdään niitä taitavina työmiehinä kaupungeissa ja herrastaloissa. Ne rakentavat laivoja ja veneitä, huoneita ja tehtaita paremmin kuin muut, mutta välistä puhkeaa heissä vanha, peritty sotaluonne raivoon. Kun he ovat ottaneet liiaksi karvasta, ryhtyvät he pian tappeluun. Ei missään osassa maatamme vuoda niin paljo verta, kuin heidän ja heidän suomalaisten naapuriensa pidoissa. Välistä keräypi kahden kylän nuoriso maantielle aivan tappelua varten. Tuolla ajaa matkustaja: tappelijat lopettavat taistelunsa, jättävät maantien auki ja pitkittävät tappeluansa, kun matkustaja on ennättänyt sivutse. [[Kuva:Pohjalaisia Lapväärtin pitäjästä.jpg|right]] Näissä tappeluissa vuotaisi paljoa enemmän verta, jos eivät naiset usein tulisi eroittajiksi, oman henkensä vaaralla. Miesten mentyä työ-ansioita etsimään, hoitavat vaimoihmiset maanviljelyksen ja käyvät myös sillä välillä miesten töissä. He ajavat hevosia, kyntävät, ojittavat, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten hoitoon ja ne usein kuolevat. Kuva on piirretty Lapvärtin pitäjäässä. Ruotsalaisista saduista ja lauluista Pohjanmaalla otamme tähän ainoastaan yhden, joka näyttää itsessään vanhaa sotaluonnetta. Se on kansansatu == Väkevästä Matista. == Olipa kerran poika nimeltä Väkevä Matti. Hän oli nuorin ja tyhmin perheen lapsista. Kun ei hän kotona kelvannut mihinkään, lähetettiin hän ulos mailmaan ja tuli erääsen pajaan. Seppä pani hänen liehtomaan ja sanoi: liehdo nyt lujasti! Matti kääri hihansa ylös ja tarttui palkimen tankoon, ja ensi painahuksella paukahti palje halki juurikuin veden kupla, hiilten tulisateena tuprutessa ylös ahjosta. Ei kelpaa, sanoi seppä! ota moukari ja pysy vaan tahdissa! Matti löi muutamia kertoja varovasti; seppä sanoi: lyö lujemmasti! Matti nosti moukarinsa katto kohti, löydä jysäytti niin, että kerrassan alaisin ja pölkky upposivat maahan. Sepästä oli tämä renki liian kovakätinen, ja hän antoi Matille matkapassin. Matti tuli rengiksi herrastaloon ja pantiin vetämään halkoja metsästä kotiin. Kun hän oli latonut kuorman, oli se liian raskas hevoselle. Matti riisui hevosen valjaista, pani sen kuorman päälle ja veti sitä itse. Reki särkyi. Matti teki lujemman reen ja veti kuormansa kotiin. Reki ei mahtunut postista sisään. Matti veti, portinpielukset repesivät säpäleiksi ja kuorma tuli sisälle. Toiset rengit alkoivat peljätä Mattia ja päättivät tappaa hänet. Matin piti kaivaa kaivoa ja kaivoikin sen niin syväksi, että hän itse näytti niin pieneltä kuin mato sen pohjassa. Olipa myllynkivi kartanolla; sen pudottivat rengit kaivoon. Myllynkivi sattui putoamaan juurikuin kaularengas Matin kaulan ympärille, että hänen päänsä oli kiven reijästä ylhäällä. Noh, sanoi Matti, mistä toki ovat löytäneet äitini vanhan rukin rattaan? Matti pitkitti kaivamistaan. Rengit noutivat kirkontornista ison kellon ja pudottivat sen kaivoon. Matti otti sen koppina kiini, katseli kelloa ja sanoi: Noh, mistähän vain ovat löytäneet isäni vanhan kirkkohatun? Matti kaivoi kaivon valmiiksi ja ei kukaan uskaltanut enää tehdä hänelle rauhattomuutta. Tulipa sota, vihollinen rynnisti suurella sotaväestöllä maahan. Matti lähetettiin sotaan. Siinä syttyi suuri tappelu, mutta Matilla oli nälkä ja hän istui ensin syömään. Voileipää tehdessään näki hän mustia rakeita, jotka lentelivät hänen voirasiaansa. Katsoppa noita, jotka nakkelevat mustikoita voiheni! mietti Matti kuulista. Tämä pisti Mattia vihaksi, hän tempasi suuren petäjän (hongan) juurineen, meni vihollista vastaan ja löi ympärilleen niin rajusti, että vihollisen koko armeijasta ei jäänyt muuta jälille, kuin pieksujen hiihnat. Niin oli se asia, ja kyllähän se totta lienee. [[Luokka:Maamme kirja]] 4399 9439 2006-12-10T20:54:12Z Nysalor 5 93. Wenäläiset Suomessa {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 92. Pohjalaiset|92. Pohjalaiset]] |seuraava=[[Maamme kirja: 94. Muista, jotka ovat muuttaneet Suomeen|94. Muista, jotka ovat muuttaneet Suomeen]] |otsikko=93. Wenäläiset Suomessa. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Suomalaiset ja Wenäläiset asuvat niin likellä toisiaan, että täytyyhän heidän käydä toistensa maassa kaupan ja muiden asiain tähden. Tästä on tapahtunut, että monta Suomalaista on tullut asumaan Wenäjälle ja monta Wenäläistä asukkaaksi Suomeen. Nämä Wenäläiset ovat tulleet kauppamiehiksi kaupunkeihin, tahi ostaneet ruukkeja ja maatiloja, tahi tulleet tänne muurareiksi ja käsityöläisiksi. Enin on niitä itä-Suomessa ja osassa etelä-Suomea, mutta aivan harvat länsi- ja pohjaisissa osissa maatamme. Paitsi tilallisia Wenäläisiä on myös wenäläistä sotaväkeä maassa. Nämä Wenäläiset marssivat pois jonkun ajan perästä ja toisia tulee sijaan. Välistä on heillä tässä maassa niin hyvä olla, että he eron saatuaan sotapalveluksesta jäävät tänne asumaan. Tilallisia Wenäläisiä Suomessa ei ole juuri isoa lukumäärää, ja ne luetaan maakansan sekaan. Useat oppivat maan kieltä ja heidän lapsensa kasvavat maanlapsiksi. Mutta kaikilla Wenäläisillä on heidän erityinen kristinuskonsa, joka kutsutaan greekalais-seurakunnan uskoksi, ja muutamissa kaupungeissa on heillä omituiset kirkkonsa vahakynttiläin, taulujen ja pyhäin kuvien kanssa. Wiipurin läänissä on myös suomalaisia talonpoikia, jotka esi-isäinsä ajoista tunnustavat itsensä greekalaiseen uskoon. Entisinä sota-aikoina ei oltu iloisia, kun nähtiin Wenäläisiä täällä maassa, sillä ne tulivat silloin vihollisina; mutta nyt tulevat he ystävinä, naapureina ja liittolaisina. Ja ehkä he ovat paljoa erilaisemmat tämän maan kansaa ja puhuvat keskenään omaa wenäläistä kieltään, jota ei ole helppo oppia, sopivat he hyvästi maan asukasten kanssa. Sillä Wenäläiset ovat ahkeroita, ilomielisiä, hyvänsopuisia ja lapsirakkaita; heillä on virkeämpi luonto kuin Suomalaisilla, rakastavat soittoa ja laulavat mielellään. Heidän seassaan on monta, jotka säästäväisyydellä ovat tulleet rikkaiksi, ja monta, jotka ovat tehneet hyvää köyhille. Usein näkee wenäläis-sotamiehen jakavan isosta leipä-kyrsästään köyhille, pitävän talonpojan lapsia polvellaan ja laulavan heille vieraskielisiä laulujaan. Ne pitkät, vaaleatukkaiset maakauppiaat, jotka kulkevat ympäriinsä kylissä laukkuselässä ja kutsutaan Laukku-Ryssiksi, eivät ole Wenäläisiä, vaan Karjalaisia, jotka asuvat pohjais-Wenäjässä ja kuuluvat greekalaiseen uskoon. [[Luokka:Maamme kirja]] 4400 9440 2006-12-10T20:54:17Z Nysalor 5 94. Muista, jotka ovat muuttaneet Suomeen {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 93. Wenäläiset Suomessa|93. Wenäläiset Suomessa]] |seuraava=[[Maamme kirja: 95. Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista|95. Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista]] |otsikko=94. Muista, jotka ovat muuttaneet Suomeen. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Monta '''Saksalaista''' on muuttanut Suomeen, ja täällä ovat ne tulleet kauppamiehiksi, käsityöläisiksi tahi taideniekoiksi. Enimmän on niitä Wiipurissa, jossa vielä kuullaan saksalaista kieltä puhuttavan ynnä suomalaisen, ruotsalaisen ja wenäläisen kielen kanssa, vaan myös Helsingissä, Turussa ja muutamissa muissa maan kaupungeissa. Saksalaiset ovat uutteroita ja ovat tuoneet tänne saksalaisia kauppakaluja, mutta myös monia hyödyllisiä tietoja. Muutamat heistä muuttavat omaan maahansa takasi, täällä varallisuutta koottuaan; toiset pysähtyvät tänne, ja heidän lapsensa ottavat maan kielen ja tavat. Tehdasten luokse ja kaupunkeihin on joitakuita taitavia '''Englantilaisia''' asettunut. Löytyy myöskin '''Franskalaisia''', '''Sweitsiläisiä''', '''Tanskalaisia''' ja '''Puolalaisia''' asumassa Suomessa, mutta niitä on vähä. '''Juutalaiset''', jotka ennustuksen mukaan ovat hajonneina ympäri koko mailman, ovat laillisesti kielletyt asettumasta meidän maahamme. Mutta kun laki sallii palveluksesta erkaunutta sotaväkeä juutalaisesta suvusta perheinensä harjoittaa elinkeinoja tässä maassa, niin tavataan Helsingissä ja Wiipurissa muutamia satoja Juutalaisia, jotka pitävät vanhain vaatettein ja huonekaluin kauppaa, ja joilla ovat omat synagogansa, joissa he viettävät jumalanpalvelustaan Moseksen lain jälkeen. Useimmat ovat köyhiä ja vähäarvoisina pidettyjä, harvat rikkaita ja valtavia, niinkuin Juutalaiset ovat muissa maissa, mutta kaikki tuntevat heissä sen merkillisen kansan, joka muinoin oli Jumalan kansa, siksikuin Jumalan rangaistuksen tuomio kohtasi heitä. Toista vierasta ja hajounutta kansaa on mailman ympäri vaeltaessaan tullut aina Suomeen asti. Tätä kanssa ovat '''Mustalaiset''', ruotsalaisella nimellä Tattare. Niitä on täällä muutamia satoja, jotka tunnetaan ruskeasta ihosta ja mustantummista eteläisistä silmistä. Turhaan on heitä koetettu saada vakinaisesti asettaumaan yhteen paikkaan ja hankkimaan itselleen toimeentuloa maanviljelyksellä tahi muulla luvallisella elinkeinolla. He kuleksivat mieluisammin sisimmäisessä ja itäpuolisessa Suomessa talosta taloon, kylästä kylään, heillä ei ole omia huoneita ja he nukkuvat välistä metsissä. Heidän tavallinen ammattinsa on kengittää hevosia, parantaa kipeitä eläimiä, paikata vanhoja kattiloita ja katsoa käsiä. Hevosten vaihtajina ja hevosten-varkaina eivät he kyllä ole kiitettäviä, tullessaan kylään mustatukkaisine ja puolivilline lapsineen ja kaikkine kärryissä olevine tavaroineen. He puhuvat keskenään vierasta kieltä, mutta muiden kanssa puhuvat he maan kieltä. Moni heitä pelkää ja kruununpalvelijoille on heistä paljo vaivaa; mutta meidän tulee kuitenkin muistaa, että he ovat köyhiä maanpakolaisia, juurikuin Juutalaisetkin. Siksi tulee meidän sääliä heitä; sillä Juutalaisista ja Mustalaisista opimme me tuntemaan, kuinka suuri onnettomuus se on, ettei ole isänmaata. Silloin on ihminen juurikuin aavalla merellä: hän ei näe rantaa, hänellä ei ole satamata. Hän elää ja kuolee juurikuin vieras maan päällä. [[Luokka:Maamme kirja]] 4401 10068 2007-01-16T21:13:57Z Nysalor 5 [[Luokka:Kuvat]]; tällä voisi korvata englanninkielisen, jos joku osaa copyright by wikimedia. per request of [[Käyttäjä:Mzlla]] at [[m:Requests_for_logos]], selfmade --[[Käyttäjä:Spacebirdy|Spacebirdy]] 11. joulukuuta 2006 kello 09.54 (UTC) [[Luokka:Kuvat]] 4403 9443 2006-12-11T20:45:54Z Nysalor 5 95. Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 94. Muista, jotka ovat muuttaneet Suomeen|94. Muista, jotka ovat muuttaneet Suomeen]] |seuraava=[[Maamme kirja: 96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista|96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista]] |otsikko=95. Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Jo kauan ennen kuin Jumala kaikkivaltias oli ilmoittanut totisen oppinsa ihmisille, oli hän itse painanut pimeän aavistuksen heidän omiintuntoihinsa. He näkivät ylhäällä taivaan ukkoisen tulen ja jyrinän kanssa, edessään avaran meren ja viheriän maan, ympärillään päivän ja yön, talven ja kesän, elämän ja kuoleman, alinomaisen vaihettelemisen. He tunsivat itsensä vähäpätöisiksi ja voimattomiksi, heidän elämänsä lakastui kuin kukkainen kedolla, ja he etsivät Jumalata turvaksensa johonkuhun ijankaikkiseen, joka ei ollut maallisten muutosten alainen. Mutta he etsivät Jumalata näkyväisessä mailmassa, eivätkä tietäneet, tietämättömyydessään, Jumalan olevan näkymättömän hengen, joka kaikkialla läsnä olevana ilmoittaa voimansa luonnossa. Siitä hairahtivat heidän silmänsä, ja he etsivät häntä turhaan. He uskoivat hänen olevan näkyväisessä taivaassa ja kutsuivat hänen '''Jum''' eli '''Jumala''' (Jumalan asunto). Kun vanhuus pidettiin suuressa kunniassa, kutsuttiin taivaan Jumalata myös '''Ukoksi'''. Hänen luultiin johdattavan pilvien juoksua, ukkoista, lunta, raesadetta ja vesisadetta. Häntä ei voinut kukaan vastustaa: pilvet olivat hänen paitansa, ukkosenleimaus hänen nuolensa, ja hän nähtiin välistä taivaan ranteella sinisessä sukissa ja kirjavissa kengissä. Ukolla oli – niin uskoivat pakanat – vaimo '''Akka''', jonka vakasta mehiläinen toi mettä. Aurinko, kuu ja tähdet olivat erityisiä jumalanvoimia, joilla oli kauniita poikia ja tyttäriä: '''Päivätär''', auringon tytär, '''Kuutar''', kuun tytär, '''Tähetär''', tähden tytär. Yksi auringon pojista oli '''Panu''', tulenhenki. '''Luonnottaret''' olivat luonnon kolme tytärtä, jotka synnyttivät raudan. Ilman tytär '''Ilmatar''' auttoi mailman luomista, mutta '''Tuulen tytär''' oli huonosti kasvatettu neito, joka kutoi huonoja paitoja. Eteläisen tuulentytär, '''Etelätär''', antoi sadetta kuivuudessa, ja kesän tytär, '''Suvetar''', hoiti karjaa metsässä. Veden jumalan nimi oli '''Ahti''', ja oli arvoisa ukko pitkän merenruohoisen parran kanssa. Hän asui kallion luolassa, '''Ahtolassa''', ja hänellä oli määrättömän paljo tavaroita, jotka hän oli ryöstänyt merellä kulkijoilta ja harvoin antoi niitä takaisin. Hänen vaimonsa oli antelias '''Vellamo''' sinisessä lakissa, kahilapaidassa ja vaahtoisessa vaipassa. Heillä oli monta kaunista, mutta huikentelevata lasta, ja aallon tytär '''Aallotar''' harjaili välistä päätänsä hopeaisella harjalla. Maan valtava äiti oli '''Maanemo''' ja häneltä rukoiltiin viljavuosia. Metsän kuningas oli vanha ruskeapartainen '''Tapio''', jolla oli korkea havuinen hattu ja kuusennaavoista turkki. Hänen asuntonsa oli kaunis '''Metsola''', jossa Tapiolla oli kolme kuninkaanlinnaa ja rahastohuone, jonka kutaista avainta kantoi hänen vaimonsa '''Mielikki''' vyöllään. Häneltä pyyti metsästäjä onnellista metsästystä, ja jos hän näki hänen vihaisena, rumissa, huononpuoleisissa vaatteissa, kävi metsästys huonosti; mutta jos hän näki hänen kaunistettuna kultaisissa käsirenkaissa ja helmissä, silloin oli hän vissi onnellisesta saaliista. Sillä kaikki metsän eläimet olivat Tapion karjoja; hänellä oli monta palvelijata ja kauniita, hyvästi kasvatettuja lapsia. '''Nyyrikki''' hakkaili merkkejä puihin, ettei metsästäjä eksyisi; '''Tellervo''' johdatti karjaa kotiin; '''Tuulikki''' levitti punaisen silkkihuivinsa sillaksi ojan ylitse. '''Metsän poika''' eli sulalla medellä ja puhalteli niin suloisesta huiluunsa, että Mielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän rukoukset. '''Hiitolassa''', kaukana autioiden vuorten välissä, asui julma '''Hiisi'''. Koko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipuin ja kauhistuksen jumala, hän voi hioa terävimmät miekat. Maan alla, '''Tuonelassa''', oli kuolletten valtakunta, johon tultiin yhdeksän meren ylitse. Sen verihimokas kuningas oli '''Tuoni''', jonka häjy vaimo oli miehensä apuna kuolleita vahtaamassa. Pojilla olivat kuparisormet, tyttäret olivat yhtä rumia kuin häjysisuisiakin, mutta häjyin oli sokea '''Loviatar''', kipuin äiti. Paitsi näitä oli myös monta sekä hyvää että pahaa olentoa, jotka milloin auttoivat, milloin vahingoittivat ihmisiä. Jokaisessa puussa, jokaisessa vuoressa, jokaisessa lähteessä asui '''haltia''' eli suojeleva henki; kaikissa oli henki, koko luonto oli täynnä eläviä henkiä. Ja niin on Jumala kaikkivaltias pakanain mielessä juurikuin hajaunut rikki moniin tuhansiin osiin, ja jokainen sellainen osa Jumalasta oli kiini jossakussa luonnonkappaleessa. Ihmisen henki ainoastaan oli vapaa. Viisas ihminen voi hallita luonnon ja lumoa jumalat sanain voimalla. Hän voi luvuillaan luoda luonnonkappaleita tahi muuttaa ne joksikuksi muuksi. Hän voi saada alas ukkosentulen, raesateen, hallan, vedenpaisunnan; hän voi panna taudit ja ajaa ne pois. Kaikkeen tähän tarvitsi hän tietää kappalten synnyt, ja silloin oli hän kaikkein herra, paitse kuolemaa, jota hän ei voinut lumoa, kun hän ei tietänyt sen syntyä. Kaikessa tässä oli vivahdukselta jumalallista totuutta, sillä Suomen kansa oli kaikkina aikoina miettinyt korkeita, syvällisiä asioita ja rakastanut viisautta, jota se on rakastanut enemmän kuin väkevyyttä. Mutta se tarvitsi Jumalan ilmoittamaan sanan käsittääkseen sen Jumalan, jota hän oli jo kauan turhaan etsinyt. Suomalaisten pakanallinen jumalanpalvelus oli aivan yksinkertainen. Heillä ei ollut epäjumalantemppeliä, ei pappeja, eikä epäjumalankuvia. Heillä oli pyhiä puita, pyhiä vuoria, pyhiä järviä, jokia ja lähteitä, pyhiä eläimiäkin, niinkuin karhu, kärme, ampiainen, kotka, He palvelivat jumaloitaan rukouksilla ja uhreilla, jotka toimitti isäntä, emäntä tahi viisaat kansan seassa. Metsästäjä ripusti peuransarvet pyhään puuhun. Kalastaja antoi lihavinta saalistaan, halmeenviljelijä uhrasi halmeen tulosta, emäntä tiputti muutamia pisaroita maitoa '''maahisille'''. Ihmisen verta ei vuodatettu uhreissa; ainoastaan metsästäjä leikkasi peukalonsa ja uhrasi veripisaroita muurahaispesään Tapiolle. [[Luokka:Maamme kirja]] 4404 9444 2006-12-12T21:00:31Z Nysalor 5 96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 95. Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista|95. Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 97. Mailman luomisesta|97. Mailman luomisesta]] |otsikko=96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista. |alaotsikko=[[Maamme kirja]] |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Pispa Agricola alkoi noin enemmän kuin 300 vuotta takaperin ensiksi kirjoitella suomalaista mytologiaa eli jumalais-oppia, ja sittemmin ovat toiset paremmalla onnella keräilleet jäännöksiä tästä pakanallisesta uskosta. Kauan jo tiedettiin se, että vanhoja suomalaisia runoja vielä laulettiin kansan seassa. Papistolle mieluisia eivät olleet nämä pakanuuden jätteet, ja monta harrasta kristittyä katseli niitä pelvolla ja kauhistuksella. Niin kävi, että paljo näitä muinaisajan runoja, joita ei oltu kirjoitettu, vaan pidettiin muistossa isältä pojalle, tuli muualla unohuksiin ja talleltuivat ainoastaan Karjalassa ja muutamissa toisissa etäisissä paikoissa. Mutta sielläkin valitti moni, että heidän lapsuutensa aikana isät lauloivat paljon, joka sitte jäi unohuksiin, ja nuoremmat laulajat eivät enää voineet muistossa ja voimassa vetää vertoja vanhemmille. Siitä on nyt sata vuotta, kuin professori Porthan alkoi kirjoittaa ylös muutamia näistä vanhoista runoista ja näki niiden olevan arvollisia tietoon kansan muinaisajoista. Hänen aikanaan ja hänen jälkeensä alkoi oppineita miehiä niinkuin Ganander, Lencqvist ja muita, etsiä runoista sitä, jota he tahtoivat tietää pakanuuden uskonnosta. Näiden jälkeen alkoi tohtori Topelius koota ja painattaa runoja, joita karjalaiset laulajat lauloivat hänelle. Aina usiampia sellaisia runoja löydettiin, niiden arvoa alettiin käsittää, mutta ei kukaan ollut vielä aavistanut, että ne olivat vaan kappaleita kokonaisesta kansan runoelmasta. [[Kuva:Elias Lönnrot Maamme kirjassa.jpg|right]] Sitte alkoi tohtori '''Elias Lönnrot''' vaeltaa niitä tienoita suomalaisessa ja venäläisessä Karjalassa, joissa vielä harmaapäiset viisaat runoja lauloivat. Hän löysi vielä paljoa useampia sellaisia muinaisajan runoja, kuin muut ennen häntä olivat löytäneet, ja kirjoitti ne ylös. Kummakseen havaitsi hän runoilla olevan keskinäisen yhteyden ja niiden sisältävän samoja tapauksia tahi samoja henkilöitä. Sitte yhdisti hän kaikki kertomarunot isoon kokoukseen, jonka hän nimitti '''Kalevalaksi''', vanhan jättiläisen Kalevan jälkeen, jonka sanottiin olevan suomalaisten sankarien esi-isän. Toiset runot taas, joissa kansa lauloi ilojaan ja surujaan, keräsi hän '''Kantelettareesen''', joka sai nimensä kanteleesta. Suomalaisten vanhasta kielisoittimesta. Paitsi tätä kokosi hän suomalaisia sananlaskuja ja arvoituksia, kirjoitti monta opettavata virttä ja painatti monta hyödyllistä kirjaa, joiden seassa on hänen suuri suomalainen sanakirjansa. Niin on hän niitä kuuluisimpia ja enimmän rakastettuja miehiä, joita koskaan on elänyt Suomessa. Mutta tohtori Lönnrot piti vähän omasta kunniastaan. Hän kiitti Jumalata, joka oli valinnut hänen välikappaleekseen maan päällä, ja piti sen ainoana kiitoksenaan, että hän oli yksi niistä monesta, jotka tekivät työtä isänmaan eteen. Oltuaan kauan lääkärinä Kajaanissa, tuli hän Suomen kielen professoriksi Helsingin yliopistoon ja muutti viimmein syntymäpaikkaansa Sammattiin, tehden työtä aina suuressa nöyryydessä ihmisten hyväksi ja kansansa valistukseksi. Hänen kauttansa on Suomen kansa oppinut tuntemaan pimeän muinaisaikansa ja saanut miehuutta olemaan omana itsenäisenä kansana muita kansoja vastassa mailmassa. Kalevala tuli ensikerran ulos painosta 1835, toisen kerran 1849 Lönnrotin omana lisäämänä ja toisella lailla järjestämänä painoksena. Tämä kirja on herättänyt suuren huomion ei ainoastaan Suomessa, vaan monessa paikassa Eropaa ja Amerikassa. Sen on kääntäneet ruotsiksi M. Castrén ja K. Collan kuin myös muut muille vieraille kielille. Yleensä on kiitetty Kalevalaa merkillisimmäksi kansan runoteokseksi, kuin koskaan on ilmiin tullut, ja on ylistetty Suomen kanssa onnelliseksi että sillä sellainen on. Sillä Kalevala ei ole minkään muun kansan laulukokouksen lainen koko mailamssa. Se kuvaapi Suomen kansan ominaisuuden ja paljon semmoisen sivussa, mikä meidän aikamme mielestä näyttää pakanalliselta ja kummalliselta, löytyy siinä syvällinen viisaus, yksinkertainen kauneus ja liikuttava isänmaan rakkaus. Uudemmassa Kalevalassa on viisikymmentä runoa, joissa on yhteensä 22,800 kahdeksantavuista värsyä. Se sisältää kertomuksen Suomen kansan muinaisista sankareista ja heidän elämänsä vaiheista. Me luemme siinä vanhasta, viisaasta runonlaulajasta '''Väinämöisestä''', urheasta seppä '''Ilmarisesta''', nuoresta, urhollisesta ja ylimielisestä '''Lemminkäisestä''', kerskaavasta '''Joukahaisesta''' ja vielä mailman luomisesta, laulun alusta, Pohjolasta pohjassa, Väinölästä etelässä ja vielä muustakin. Kerromme siis lyhyesti muutamia kappaleita Kalevalasta niille, jotka eivät ole lukeneet tätä ihmeellistä kirjaa. [[Luokka:Maamme kirja]] 4405 9445 2006-12-12T21:00:45Z Nysalor 5 97. Mailman luomisesta {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista|96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista]] |seuraava=[[Maamme kirja: 98. Maanviljelyksen alku|98. Maanviljelyksen alku]] |otsikko=97. Mailman luomisesta. |alaotsikko=(Kalevalan mukaan 1.) |tekijä=Elias Lönnrot |huomiot= }} : Noin kuulin saneltavaksi, : Tiesin virttä tehtäväksi: : Yksin meillä yöt tulevat, : Yksin päivät valkenevat, : Yksin syntyi Wäinämöinen, : Ilmestyi ikirunoja. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ilmatar hänen emonsa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuuli taattonsa väkevä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kehtonsa avarat aallot, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Asuntonsa aava ilma. : Olipa impi ilman tyttö, : Kave Luonnotar korea, : Ilman pitkillä pihoilla. : Ikävystyi aikojansa : Aina yksin ollessansa, : Laskeusi lainehille. : Tuli itätuulenpuuska, : Tuuli neittä tuuitteli, : Aalto impeä ajeli : Lakkipäillä lainehilla. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vuotta seitsemän satoa, : Yhdeksän yrön ikeä : Vieri impi ve’en emona : Selvällä meren selällä, : Uipi iät, uipi lännet, : Tuskaksi tulevi uinti, : Ulapalla aukealla; : Sanan virkki, noin nimesi: : Oi, Ukko ylijumala, : Auta mua armotonta! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kului aikoa vähäisen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuli sotka suora lintu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Lenteä lekuttelevi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Etsien pesän sioa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei löydä tiloa tuota. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Teenkö tuulehen tupani, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Aalloille asunsijani, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuuli kaatavi tupasen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Aalto vie asunsijani. : Niin silloin veen emonen, : Veen emonen, ilman impi, : Nosti povea merestä. : Lapaluuta lainehista : Sotkalle pesänsijaksi. : Tuli sotka sorja lintu, : Luuli heinämättähäksi, : Tuoreheksi turpeheksi, : Siihen laativi pesänsä, : Muni kultaset munansa, : Kuusi kultaista munoa, : Rautamunan seitsemännen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ween emonen, ilman impi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuntevi tulistuvaksi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hipiänsä hiiltyväksi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vavahutti polveansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Munat vierähti vetehen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Karskahtivat kappaleiksi. : Ei munat mutahan jou’a, : Muuttuivat munat hyviksi: : Munasen alainen puoli : Alaiseksi maa-emäksi, : Munasen yläinen puoli : Yläiseksi taivahaksi, : Yläpuoli valkeaista : Se kuuksi kumottamahan; : Mi munassa kirjavaista, : Ne tähiksi taivahalle, : Mi munassa mustukaista, : Nepä ilman pilvilöiksi. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ajat eellehen menevät, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vuoet tuota tuonnemmaksi; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Veen emonen, ilman impi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vielä vienoilla vesillä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Uipi utulainehilla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eessänsä vesi vetelä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Takanansa taivas selvä. : Kymmenentenä kesänä : Nosti päätänsä merestä, : Alkoi luoda luomiansa. : Kussa kättä käännähytti, : Siihen niemet siivoeli; : Kussa pohjasi jalalla, : Kalahauat kaivaeli; : Kussa ilman kuplistihe, : Siihen syöverit syventi. : Kylin maahan kääntelihe, : Siihen loi lohiapajat; : Päin kun päätyi maata vasten, : Siihen laitteli lahelmat; : Luopi luotoja merehen, : Kasvatti salakaria : Laivan laskemasijaksi, : Merimiesten pään menoksi. : Jo on luotoset meressä, : Ilman pielet pistettynä, : Maat ja vuoret jo sanottu; : Viel’ ei synny Wäinämöinen, : Ilmau ikirunoja. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vihdoin syntyi viimmeiseksi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaka, viisas Wäinämöinen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Pää jo harmaana hänellä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuulen tuuiteltaessa. : Aalto alla kätkyenä, : Allon vaahto päänalaisna. : Hänt’ ei kuu kerittänynnä, : Eikä päivä päästänynnä, : Itse syntyi Wäinämöinen, : Itse ilmahan osasi, : Omin voimin äitistänsä. : Viruipa kah’eksan vuotta : Uros aaltojen varassa, : Seisattui selälle viimmein, : Niemelle nimettömälle. : Polvin maata ponnistihe, : Nousi kuuta katsomahan, : Päiveä tähyämähän, : Otavaista oppimahan. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Näin on mailma rakettu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Maan on muoto muovaeltu, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Näinpä syntyi Wäinämöinen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Runoja ijän ikuinen. [[Luokka:Maamme kirja]] [[Luokka:Runot]] 4406 9447 2006-12-14T18:18:52Z Nysalor 5 98. Maanviljelyksen alku {{Otsikko |edellinen=[[Maamme kirja: 97. Mailman luomisesta|97. Mailman luomisesta]] |seuraava=[[Maamme kirja: 99. Tulen synty|99. Tulen synty]] |otsikko=98. Maanviljelyksen alku. |alaotsikko=(Kalev. 2.) |tekijä=Zacharias Topelius |huomiot= }} Monta vuotta asui Väinämöinen nimettömällä niemellä. Maa oli autio ja hedelmätön; puutakaan ei kasvanut, ei yhtään lintua laulanut avaroissa erämaissa. Sitte mietti Väinämöinen kuka siementäisi maan. Pellon nuori poika, Sampsa Pellervoinen meni ulos kylvämään. Hän kylvi männyt mäkihin, kuuset kumpuihin, kanervat kankaihin, lehtipuut notkomaihin. Väinämöinen meni katselemaan Sampsan työtä, ja katso, kaikki kasvoivat kauniisti, mutta jumalain pyhä puu, tammi, ei tahtonutkaan kasvaa joen rannalla. Viikon perästä nousi viisi veden nuorta neittä rannalle ja alkoi niittää heinää utuisella niemellä. Sitte nousi merestä jättiläinen Tursas, sytytti tulen neitojen heiniin ja pani tuhkaan lemmen lehden, tammen terhon. Tästä kasvoi tammi, kohosi sukkelaan taivaalle latvoineen, esti oksillaan pilvien juoksun ja varjotti auringon ja kuun, niin etteivät ne enää paistaneet maan päälle. Siitä tuli sellainen pimeys, että ihmiset maan päällä ja kalat meressä tuskastuivat elämäänsä. Ei yksikään mies ollut niin voimakas että olisi voinut tammen kaataa, ja Väinämöisen täytyi ruoilla äitiään Ilmatarta lähettämään veden väkeä avuksi. Meren syvyydestä nousi pieni mies. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni: mies oli peukalon pituinen, vaskihattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat kädessä, vyö ja kirves olivat myös vaskesta. Väinämöisestä näytti mies kyllä miehevältä, vaan melkein pieneltä. ”Mi sie lienet miehiäsi, kun kurja urohiasi?” kysyi hän. – ”Olen mie mokoma miesi”, vastasi mies pienoinen ja kasvoi samassa sellaiseksi jättiläiseksi, että hänen päänsä pilviä piteli. Hän nosti kirkkaan kirveensä, josta hakatessa tuiskui tulta, ja jo kolmannella lyönnillä kaatoi tammen. Joka nyt otti oksan jumalain pyhästä puusta, sai sen kanssa ikuisen onnen. Sen latvasta saatiin ikuiset taika-aineet, lehvistä ikuinen suosiva lempi, ja lastut tulivat laivoiksi merelle. Nyt paistoi taas aurinko ja kuu, pilvet juoksivat ja satoivat, puut ja ruohot kasvoivat, linnut laulelivat, ja kukat kultaiset kaunistivat ketoja. Ohra yksin jäi maasta nousematta. Miettien käveli Väinämöinen meren rantaa ja löysi siinä seitsemän erilaista siementä. Nämät pani hän oravan nahkaan ja lähti maata kylvämään. Silloin tirskui tiainen puusta: kaada metsää, polta kaski! Muutoin ei nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevan kaura. Väinämöinen kaatoi kasken suuren, mutta jätti yhden ainoan koivun kaatamatta. Tulipa kokko ilman lintu lentäen. Miksi on jätetty koivu kaatamatta? – Lintujen lepeämäksi, kokon ilman istuimeksi. – Hyvinpä sinä teit, sanoi kokko. Sitte lainasi hän ukkoselta tulta ja sytytti kasken. Väinämöinen kylvi poroon ne seitsemän siementä ja rukoili niille maan voimaa ja taivaan sadetta. Ukko kuuli hänen rukouksensa, ensimmäinen halme kasvoi kauniit tähkät, ja kevät-lintu, käki, kutsuttiin yksinäiseen koivuun kukkumaan rikkautta Suomelle. [[Luokka:Maamme kirja]] 4407 9667 2006-12-23T20:05:35Z Nysalor 5 [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=204. Rikkaasta miehestä ja köyhästä. |alaotsikko=Luk. 16. |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Pois hehkunesi, maailma, : Kut sielun rauhan raataa, : Pois rikkaus ja kunnia, : Kut monen miehen kaataa; : Pois herkku-ruoka, hekkumat, : Ne tuottavat vaan huolta, : Meist’ armeuden poistavat, : Ja vievät Luojan puolta. : O kuinka monta täällä on : Himoissa vallatointa, : Joill’ elo ompi ohjaton : Ja ilman työtä, tointa; : He syöden, juoden tuhlajaa, : Mink’ antoi Herra heille, : Ja pauhaa kuin se pohatta, : Jok’ on kuvattu meille. : Jos kerjäläinen vaivainen, : Jolt’ aivan kaikki puuttuu, : Lähetä heitä rohkenee, : He siitä kohta suuttuu; : He istuu herkku-pöydässä : Ja luojan viljaa syytää, : Vaan köyhä heiltä nälkäänsä : Muruja turhaan pyytää. : Vaan annas rientää hetkinen, : Pian on kello lyönyt : Rikas on yhden-arvoinen : Kuin toisen leipää syönyt: : Kuin kuolon maille joudutaan : Ja tieksi käypi hauta, : Niin purpurakin riisutaan : Ja kaatuu kerjuu-sauva. : Kuin lähtään täältä toisaallen : Ja haut’ on mullitettu, : Niin kellä silloin sielulleen : Varoj’ on valmistettu, : Se ainoastaan rikas on : Ja yksin onnellinen, : Muu onni ompi turvaton : Ja varsin vaarallinen. : Voi riemua tään-maallista : Jon saat surulla ostaa, : Sen riemun meille tuonela : Kyll’ kyyneleillä kostaa! : Voi hehkua ja rikkautta : Kuin kuolo meihin puuttuu : Jok’ ei voi suuta sammuttaa, : Kuin kieli kulkkuun juuttuu. : Ei, Jesu, mulle ennen luo : Kov’ onni tässä maassa, : Vaan hautani takana suo : Osanen taivahassa; : Vaan jos hyvyyttä täällä saan, : Suo sydän hellä, nöyrä, : Ett’ oisin kerkäs auttamaan : Vaivaista ynnä köyhää. '''Lähde:''' Runeberg, Johan Ludvig: ''Neljä virttä Runeberg’in virsikirjasta''. Suomentanut [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. [tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 15.12.2006. Alun perin ilmestynyt teoksessa ''Suomi'' 1858, 1 jakso. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Ahlqvist. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ahlqvist/runebergin_neljavirtta1858_rdf.xml. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 4408 9668 2006-12-23T20:05:41Z Nysalor 5 [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=224. Jumalan sanan arvo. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Tavara kallis, kuulea : On meille täällä suotu, : Jot’ ei hopeella, kullalla : Oo verratamme luotu; : Tavara maan ja taivahan : Parahin se ja soma : On pyhä sana Jumalan, : Jok’ ompi kaikkein oma. : Kuin kaiken, minkä säästää voi : Ihminen tällä maalla, : On syönyt aika ynnä koi : Tai tuli polttamalla, : Kuin ihmistyöt ne lankeaa : Ja ovat hukkununna, : Niin Herran Sana vahvana : Pysyy ja aina uunna. : Se hämmenny ei aikahan, : Ei vanhuus häntä paina, : Se kulkee yhtä kulkuaan : Polvesta polveen aina, : Se seisoo vielä vankkana : Muun kaaduttua kaikkiin, : Sen loppu ompi Jumala, : Jok’ ompi alkunsakin. : Tään Sanan arvon unhottaa : Ihminen monta kertaa; : Vaan onko ihmis-viisautta, : Jok’ ois sen kanssa vertaa? : Ja onko turvaa semmoista : Niin vahvaa mistään muusta, : Kuin turva ompi Sanasta, : Käyneestä Luojan suusta? : Jos tuskassa ja vaivassa, : Kuin aallot pieksää hahtees, : Maailman myrskyn pauhusta : Pakenet siihen lahteen; : Niin tiedät tyyneen joutunees, : Joss’ oot hyvissä turvin, : Ja tunnet rauhan löytänees, : Jot’ eivät surut survi. : Kuin lammin kirkkaan laineeseen : Sukeltaa sorsa umpeen, : Näin siiviltänsä suistaakseen : Jos ruuhkan taikka lumpeen, : Niin sielui itsens’ puhdistaa : Sanassa kirkkahassa, : Ja tuntee siinä liikkuvaan : Olossaan oikeassa. : Siunattu olkoon nimesi, : Sä Herra laupias Luoja, : Ett’ annoit meille Sanasi, : Jok’ ompi kaikkein suoja! : Ken rikas on, ken köyhä nyt, : Kuin meille Sanais sallit? : Jokaisella on se nyt : Tää aarre kaiken kalliin. '''Lähde:''' Runeberg, Johan Ludvig: ''Neljä virttä Runeberg’in virsikirjasta''. Suomentanut [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. [tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 15.12.2006. Alun perin ilmestynyt teoksessa ''Suomi'' 1858, 1 jakso. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Ahlqvist. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ahlqvist/runebergin_neljavirtta1858_rdf.xml. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 4409 9669 2006-12-23T20:05:46Z Nysalor 5 [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=226. Herran Temppeli. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Ah armas Herran temppeli, : Joss’ istuu herran kansa, : Ja laulu soi ja lausuupi : Sanoa palvelijansa! : Siell’ ilojuhlaa riemuitaan, : Ei mitkään juhlat maailman : Voi verrattaa sen kanssa. : Suloisen rauhan löydämme : Me huonehessa Luojan, : Ja tuskista sydämemme : Me saamme siellä suojan; : Maailman pauhun helteestä : Siell’ Herran henki jäähdyttää : Se toivon, turvan tuoja. : Sä huolen alla huokaava : Sen varmaan kyllä tiennet, : Kuss’ lohdutus on saatava, : Kuhunka huoleis vienet; : Maailman hyljäät myrskyineen, : Käyt herran tyyneen huoneeseen, : Siell’ löytävä sen lienet. : Jos raskas ollee mielesi, : Sen Herra siellä poistaa, : Jos tumaa, synkkä tuntosi, : Valollaan hän sen loistaa; : Jos toivosi on sammunut, : Jos voimasi on uupunut, : Hän siellä antaa toista. : Sä armas Herran temppeli, : Jost’ uskon valkeus tulkoon, : Avoinna aina porttisi : Se syntisille olkoon! : Kuin oli aina meillenkin, : Niin lapsen-lapsillemmekin : Pyhänä piiris’ olkoon! '''Lähde:''' Runeberg, Johan Ludvig: ''Neljä virttä Runeberg’in virsikirjasta''. Suomentanut [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. [tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 15.12.2006. Alun perin ilmestynyt teoksessa ''Suomi'' 1858, 1 jakso. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Ahlqvist. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ahlqvist/runebergin_neljavirtta1858_rdf.xml. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 4410 9670 2006-12-23T20:05:54Z Nysalor 5 [[Luokka:Virret]] {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=379. Valmistus kuolemaan. |alaotsikko= |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Mä outo muukalainen vaan : Oon tässä maailmassa, : Ja vankiin vertausta saan, : Jok’ istuu ahtahassa: : Pimeessä täällä muistelen, : Kuin kirkas on ja kaunoinen : Kotoni taivahassa. : Kyll’ tännekin aurinko luo : Joss’-kussa koitettansa, : Ja nurmen tuuli joss’-kuss’ tuo : Sen tuoksun tullessansa; : Vaan päivä se ja nurminen : On taivaan-maahan verraten : Kuin yö on kuolon kanssa. : Mu’ ei maan kauneus miellytä, : Se jos mun missä kohtaa; : Kuin päivä paistaa pilvestä : Ja lämmin maata pohtaa, : Mä silloin mietin: kuinkahan : Taivaassa nytkin ollahan, : Joss’ Isäin posket hohtaa? : O kotoni, sinuhun päin : Mun silmäin aina valvoo; : Ei kauan huolla täällä näin, : Vaan mieltä murhe halvaa, : Kuin sielu-parka tuskissaan : Pois ikävöip’ Isän majaan : Kahleista, jotka kalvaa. : Se hetki joudu, rientele, : Eroni hetki täältä, : Ja kuolo astu, aukase : Elohon portti mulle; : Ja Jesu armas, lempeä : Isää rukoile, että mä : Kotihin saisin tulla. '''Lähde:''' Runeberg, Johan Ludvig: ''Neljä virttä Runeberg’in virsikirjasta''. Suomentanut [[August Ahlqvist|A. Oksanen]]. [tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 15.12.2006. Alun perin ilmestynyt teoksessa ''Suomi'' 1858, 1 jakso. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Ahlqvist. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ahlqvist/runebergin_neljavirtta1858_rdf.xml. [[Luokka:August Ahlqvist]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 4411 10154 2007-01-19T20:39:28Z Nysalor 5 Europaeus kirjoittajaksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Herra Gottlund kirjoitustapoinensa. |alaotsikko= |tekijä=D. E. D. Europaeus |huomiot= }} – – – – – – – –. [[Carl Axel Gottlund|Gottlundilla]] on kyllä oikea sääntö kirjoituslaatunsa perustuksena, nim. ”Kirjuta’ niinuin puhutaan,” mutta lii’an horjuvaksi ja epävakaaksi on hänen kirjoituslaatunsa näin vähällä perustuksella tullut, jos vielä olisikin joku lause’ välipäin sattunut sellaiseksi muodistumaan, kuin puhutaan. Hän puhuu kyllä tahtovansa seurata’ kirjallakin Suomen elävätä mieltä ja ajatuksen juoksua omassa puhtaudessansa, eli Suomen ”henkitärtä” niinkuin hän sanoo; ja jota samaa mekin tahdomme seurata’, mutta kuin Herra Gottlund ja me te’emme sitä aivan eri lailla, niin eivät meidän kirjoituslaatumme voi’ olla’ molemmat yhtä hyvät, mutta on tämän Suomen ”hengittären” seuraamiseksi paras tie meidän taikka Herra Gottlundin kirjoituslaadun keskivälillä vain toista likempänä ja kumpaistako? Asian selvitys antaa näille vastauksen. Muukalaisuus, yksipuolisuus ja epätieto vallitsivat kyllä kirjakielessämme sitä ennen ja sillä aj’alla kuin Gottlund kirjoitti Otavatansa. Ainoastansa Tur’un Viikkosanomat olivat vähintäin kahtena ensimäisenä vuotenansa muukalaisuudesta ja epätiedosta kielessä kiitettävästi vapaat. Innolla nousi Gottlund Otavinensa muukalaisuutta vasten kirjakielessämme ja kokikin joinkuin sitä välttää’, niin paljon kuin hänen tietämättömyytensä kielessä ja erinomainen huolimattomuutensa myödyttivät. Nämät vajavaisuudet, erinomattain viimeinen, ja sen seurassa yksipuolisuus vaivasivat kuitenkin kummanlaisesti hänen kirjoituslaatuansa, ja vaivaavat vielä nytkin yhden verran. Hän muuttihen vaan yhden yksinäisen murteen käyttämisestä toiseen, jonka kautta hän luonnollisesti ei päässyt likemmäksi Suomen kielen yleistä ja kokonaista mieltä taikka ”henkitärtä,” sillä ainakin yhtä erinäistä murretta seuratessa vierautaan pois toisista, niin että minkä se maakunta voittaisi, jonka murretta käytetään, sen kadottaavat toiset; mutta suomalaisen kirjallisuuden pitää tuleman kaikkien Suomalaisien varaksi yhtä verran. Mutta eipä ole’ Savonkaan murretta Gottlundin käyttämä kieli oikein elävältään. Se erinomainen epämukaisuus, jota hän tahdollansa käyttää, esim. '''kirjoittaa''', '''kirjuittaa''', '''kirjottaa''', '''kirjuttaa''', '''kiruttaa'''; '''leipää''', '''leipeä''', '''leipee''', '''leipöö'''; '''ottakaat''', '''ottakee''', '''ottakoo''', '''ottaakat''', '''otatkaa'''; '''nauramme''', '''nauraamme''', '''nauramma''' j. n. e. joita sanoja kaikkia tiettävästi ei löydykkään missään murteessa, on niin luonnotointa, etteivät nekään, jotka lieneevät kulkeneet kaikki Suomen maakunnat halki, ole’ voineet niin sokasasti ja tolkuttomasti kaikkia murteita yhdellä kertaa puhua’. Gottlundin kirjakielessä on nä’etsen miltei puoleksi länsisuomeakin, jossa hän kuitenkin ihmeellisen mukaisesti ei '''milloinkain''' käytä’ d:tä eikä g:tä, jotka hänen mielestänsä eivät nä’y’ kuuluvankaan Suomen kieleen, mutta joiden siassa t ja k hyvin usein nähdään hänen kirjoituksissa, niin että hän oikeastansa ei tässäkään kohdassa vältä’ Hämeen kieltä, ehkä hän on sitä tekevänänsä. Sellainen murteiden sekasotku on niin etäällä luonnollisesta ja elävästä kielestä, kuin se voipi olla’, sillä se ei voi’ koskaan sellaisena puheessa käytettää’. Sivistyneiden yhteiseksi puhe’kieleksi se ei koskaan voi’ kelvata’, niinkuin kaikkein muiden maiden kirjakielet ovat tulleet. Sääntö: ”kirjuta’ niinkuin puhutaan” ei siis suinkaan ole’ tullut Gottlundilta seuratuksi, sillä jos se olisi tapahtunut, niin sopisi sen luonnollisesti kääntää’ takaperinkin: ”puhu niinkuin kirjutetaan,” nim. Gottlundilta, mutta jos ken niin tekisi, niin ei häntä suinkaan kukaan voisi muuksi katsoa’, kuin hulluksi. Ei siinä kyllä, että hän tolkuttomasti sekoittaa kaikkia murteita kirjoituksehensa, hän täyttää sen kaikenlaisilla kielivirheilläkin, jotka eivät suinkaan voi’ tulla’ yksinänsä siitä, että hän ”vieläkin on omastakin mielestänsä kielessämme varsin kehno” jonka hän itse sanoo '''Suomalaisen''' 8:nessa lehdessä. Virhet ovat aivan usein li’ian suuret ja niin tavallisissa asioissa, ettemme arvaa’, missä pitäisikään vähemmin mieltä käytettämän, kuin niitä kavattaessa. Jo yhteinen kielioppi ja yksinänsä Ruotsin kielikin osoittaa, että lauseissa aina pääkohta (''subjekt'') pitää oleman samassa lu’ussa (''numerus'') kuin seurasanansa (''praedikat''), että niinkuin Herra Gottlund usein kirjoittaa ensimäisen monikkoon ja jälkimäisen yksikköön, esim. ”'''me ole''',” ”'''olemme puhutellut''';” välistä niinkin, että on ensimäinen yksikössä ja jälkimäinen monikossa, esim. ”'''monta ovat''';” välistä sivusana (''epithet'') toisessa siassa kuin pääsana, esim. ”'''syän suuren''';” puustavien pehmennykset aivan usein virheellisesti käytetyt, esim. ”'''verkonsa''',” halpaks;” sanojen polvet usein väärin synnytetyt, esim. ”'''moneista''',” ”'''luulessaan''',” ”'''syntyävän''',” ”'''sopehissa''',” ”'''mainehtimisella''',” ”'''syset''',” ”'''päättymistä'''” j. n. e. Nämät kaikki ovat otetut Suomalaisen 17 lehdestä, ja niiden pitää oikeastansa olla’ näin: '''me olemme''', '''olemme puhutelleet''', '''monta on''', '''syämen suuren''', '''verkkonsa''', '''halvaks''', '''monista''', '''luulleessaan''', '''sopissa''', '''syntyvän''', '''mainihtimisilla''', '''syet''', '''päätymistä'''. Näin ne vasta ovat Suomea ja paitsi sanat: '''me''', '''olemme''' ja '''verkkonsa''' kaikki Savon murretta. – Olisi samassa lehdessä paljon muitakin vikoja, jos tahtoisimme niitä lu’eskella’, taikka niinkuin Herra Gottlund sanoo, ”luskuttela.” Toivomme että ehkä jo kyllä lienee annettuja esimerkkiä Herra Gottlundin kirjoittamista kielivirheistä, mutta jos tarvitaan, niin kyllähän näitä vasta saadaan kuin paljon suvaitaan. Erittäin on hänen laulustansa (Runolasta) kirjoitettu Helsingin Aamulehdissä 28 ja 29 vuotena 1841, ja Kalevalan XXIII:nella sivulla ovat esimerkiksi kirjoitetut kolme ensimäistä virheellistä sä’että myöskin Herra Gottlundin. Sanoimme, että ehkä kyllä lienee annettuja esimerkkiä virheistä, sillä uskomme, Herra Gottlundilla olevan paraan mielen kirjoittaa’ ja vaikuttaa’ elävästi ja oikein, ehkä hän innossansa on tullut harhapol’uille, josta hänelle ylhäkyllin on pilkkaa tehty, mutta lieneekö yksikään ystävällisesti kokenut osoittaa’ hänelle parempia teitä, kuin moitittu on ollut. Ystävällisesti ja oikein toden puolesta kehoitamme siis Herra Gottlundia heittämään pois kaiken epämukaisuuden ja säännöttömyyden kirjakielestänsä, sillä kirjakielenkin pitää olemaan niin elävä, kuin mahdollista on, siis aina yhtä mukaista ja säännöllistä, juuri sentähden, että kaikki ihmisetkin puhuuvat murrettansa mukaisesti ja säännöllisesti, eivätkä milloinkaan ota’ rajamurteen erinäisyyksiä suuhunsa, paitsi jos tahtoovat matkitella’ niitä, jotka sitä murretta puhuuvat. Ei kukaan voi’ sanoa että talonpoika pitää puheensa kieliopin kahleissa, sentähden että hän ei kertaakaan heitä sen lakia ja sääntöjä, kullaisena kunkin murteessa ovat, ja enemmin ei tavitse’ kirjallakaan sitoa’ lauseitansa kieliopillisesti, mutta ei millään muotoa vähemminkään. Mukaisuus ja säännöllisyys ovat siis Herra Gottlundilta kaiken mukomin seurattavat, jos hän mielii oikealla ja sulalla isänmaan rakkaudella Suomen oivallisessa kielessä työksennellä’, ja vielä emme suinkaan epäele’, ettei hänellä sitä aikomusta ole’. Suomen kieli on aivan helppoa kirjoitettavaa, jossa ajatukset saavat aivan vapaasti ja luonnollisesti juosta’, sentähden oudostuttaavat paljon Herra Gottlundin monet eriskummaiset, epäluontoiset ja muukalaiset lauseet, joille usein ei voi’ löytää perustusta ruotsalaisuudessakaan. Tohtor [[Elias Lönnrot|Lönnrot]], Kanava ja moni muu ovat kyllä kirjoittaneet helppoa ja puhdasta kieltä, ja niiden kirjoittamien tarkalla tutkimisella toivomme Herra Gottlundin vielä tulevan kuuluisaksikin Suomalaiseksi. Erinomattain ovat senlaiset alkusuomalaiset ja mainiot kirjat kuin '''Kaleva''', '''Kanteletar''', '''Suomen Kansan Sanalaskuja''' sekä '''Suomen Kansan Arvoituksia''' Herra Gottlundilta niinkuin muiltakin tarkoin tutkittavat. Niistäkin jo oppii paljon Suomen ”henkitärtä” ja kotiomaa ajatuksen juoksua suorasanaisessakin puheessa, niin että Herra Gottlund ei tarvitse’ paljon hätäellä’, jos '''Suomen Kansan Satuja''' vielä ei ole’ painettu. Kaikkien enimmin tarvitsee Herra Gottlundin kuitenkin tarkata’ Suomen kielioppia; se on aivan paljon hyödytystä antava. Ei tarvitse’ Herra Gottlundin luulla’, että kielen oikein eläväksi käyttämiseksi tarvitaan pitäytyä’ ainoastansa yhdessä puheen murteessa, samoin kuin jokainen elävä ihminenkin puheessansa tekee. Sen kautta tultaisiin vaan yksipuolisesti kirjoittamaan yhdelle paikkakunnalle, ja vajavaisuus rankaisisi sellaista kielen rajoittamista. Meiän pitää kirjoittaman kaikille Suomalaisille yhtä paljon ja kaikilla on omia etuuksia puheessansa, joista voivat sanoa’: meidän puheen jälkeen pitäisi tämä ja tämä mutka aina kirjoitettaman, niin se olisi sen ja sen tähden parempi. Kaikista murteista, se on, koko kielestä pitää kirjamurre’ ha’ettaman; pitää ahkeroittaman käsittää’ aivan kielen mielijuurta (''ideal''), sen täydellisyyttä ja kyllyyttä, joita ei yhdestä murteesta saada’. Siitä voittaa ajatuksen juoksukin aivan paljon. Jokainen näkee, että nykyinen kirjakieli on paljoa elävämpää kuin Raamatun Suomi. Kuinka me tahdomme kieltämme kirjoitettavan, on Herra Gottlund jo saanut lukea’ lehdissämme 16, 18–20, johon aivan mielellämme soisimme hyviä lisäyksiä niin Herra Gottlundilta kuin muiltakin; se olisi kaikki Suomen kielen suureksi voitoksi. Eikä se olekkaan vaikeata Herra Gottlundille, ruveta’ kirjoittamaan mukaisesti ja säännöllisesti, sillä hän käyttää sanaa monella lailla, kuin kussakin murteessa käytetään ja sanoo yhden olevaan niin hyvän kuin toisenkin, koska niitä vaan käytetään. Kuin '''kirjuttaa''', '''kirjottaa''', '''kirjuittaa''', '''kiruttaa''' ja '''kirjoittaa''' kaikki ovat oikeat, niin pitää viimeisenkin oleman oikean, eikä Herra Gottlund siis koskaan riko’ kieltä vasten, jos hän aina käyttää sitä, eikä muita koskaan, mutta voittaa paljon sillä, että tulee mukaisesti ja sen kautta luonnollisesti kirjoittaman. Niin on laita kaiken epämukaisuuden kanssa Herra Gottlundin kirjoituksessa ja pääsy siitä joka paikassa yhtä helppo. Sana '''kirjoittaa’''' ei ole’ yksin sen tähden käytettävä, että syytä ei löydy’ er’etä’ tavallisesta kirjoitustavasta, mutta senkin tähden, että ainoastansa se on niistä kaikista oikea. Kuin nimittäin tahdotaan sanoa’ '''että varustaa’ jollakulla jotakuta''', niin tehdään anottu lausukka annetun nimukan monikon kohdinnasta. Niin tulee sanasta '''kirjoja''', '''kirjoittaa’''' (= kirjoilla, se on, kirjavuuksilla varustaa’), sanoista '''lautoja''', '''nimiä''', '''kuvia''', tulee '''laudoittaa’''', '''nimittää’''', '''kuvittaa’''' j. n. e. Pitkä '''aa''' ja '''ää''' ei ole’ suinkaan alkuperäisin kuulunut '''oa''' ja '''eä''', sillä Lyydiköt ja Vepsäläiset Aunuksen läänissä, joiden kieli, niinkuin ennenkin olemme sanoneet, vielä on suuremmassa alkuperäisessä säännöllisyydessä, kuin muut Suomen kielen murteet, sanovat aina puhtaasti ja selvästi '''aa''' ja '''ää''', ehkä Karjalan ja Venäen kielet kahden puolen juuri tahtoisivatkin toista äänneetä. Niiden likimäisillä heimolaisilla Suomen puolella, Hämäläisillä, on sama äänne’ vieläkin pysynyt ja pitää huolimatta aina puolensa kirjakielessämme. Hämäläiset eivät siis ole’ suinkaan saaneet sitä Ruotsin kielestä. Savolaiset ovat siitä oppineet sanomaan '''oa''' ja '''eä''', kuin niiden hitaat leukapielet eivät niin kohta jaksa’ au’eta’ niin paljon kuin pitäisi, ääntääksensä '''aa''' ja '''ää''', ja suun vielä vähemmin auki ollessa tulee luonnollisesti a:n edellä o ja ä:n edellä e kuulumaan. Välistä seitattuuvatkin leukapielet keskimatkalle, josta sitte tulee oo, kuin pitäisi oleman oa ja ee taikka öö kuin pitäisi oleman eä taikka öä, esim. '''katos''', '''leipee''', '''leipöö''' j. n. e. Muuten tätä ei voine’ selittää’, kuin kuitenkin al’usta niin ei ole’ ollut. Että pehmennetylle t:lle ja k:lle tarvitaan merkit, äännettäköön sitte kuin kussakin, osoitetaan selvästi aikakautisessa kirjassa '''Suomi''' 1841. Näistä olemme jo mekin jutelleet ennen mainitussa kirjoituksessamme. Hyvä olisi siis, ettei Herra Gottlund enään käyttäisi j:tä pehmennetyn k:n siassa, sillä suurin osa Suomen maata heittää sen pois ja Turkulaiset vaan käyttäävät sitä vielä. Tässä asiassa olemme me siis paremmin käyttäneet Savon puhetta kuin Herra Gottlund. D, jos vaikka pikkuisempi, tarvitsee Herra Gottlundin myös käyttää’, ja vaan ilmoittaa, ettei sitä Savossa eikä muu’alla Länsisuomessa äännetä’, niin kaikki on sillä hyvä. Sanomme että jos vaan Herra Gottlund tahtoo, niin on hänen kielensä huokeammin kuin uskoisikaan kelle hyvänsä vertoja vetävä. Uusia sanoja tehdessä tarvitsisi Herra Gottlundin myöskin olla’ aivan varusan ja ottaa’ vaarin siitä, mitä olemme samasta asiasta sanoneet ennen mainitussa kirjoituksessamme. Lii’an vähän vaarin otettua voidaan usein erehtyä’. Niin on esim. '''tietomuksella''' toden perästä juuri se merkitys, jonka Matti Matalainen sille on antanut, sillä nimukoista ja mainikoista päättein '''-mus''' ja '''-mys''' tehdyillä sanoilla osoitetaan aina jotakuta ihmistä taikka eläintä jolla on vähän lii’aksi sanottua kaltaisuutta esim. '''ilkimys''', '''äkimys''', '''ylimys''' (''öfversittare'') '''tuhkimus''' j. n. e. Toinen on laita lausukoista samalla päätteellä tehtyjen sanojen kanssa, mutta '''tietomus''', '''tarinamus''' j. n. e. eivät ole’ lausukoista tehtyjä. Ei tarvitse’ Herra Gottlundin pelätä’, että kieli olisi toisen suusta otettua, jos Herra Gottlund seuraisi Lönnrotin kirjoitustapaa, sillä se ei ole’ mitään muuta kuin aivan luonnollisinta, että yhdessä kylässä ja tavallisesti, usiemmassa pitäjässäkin puhutaan aivan samaa murretta, eikä kuitenkaan voi’ sanoa’ että he ottaavat kielen toisensa suusta. Aivan yhtä luonnollista on siis sekin, että kirjamurre’ on kaikilla yhtäläinen. Onhan se kaikissa muissakin kielissä yhtäläinen, ja eivät kuitenkaan valita’ sitä. Grekan kielessä käytettiin kyllä alkupuolella usiempaa murretta kirjalla, mutta aina mukaisesti yhtä sekauttamatta muihin. Mutta me olemme jo niin valistuneet, että jo voimme pyytää’ kirjakieltämme yhteen murteeseensa vakautumaan. Eihän itse ajatus, joka on pääasia olekkaan kuivissa sanojen puustaaveissa; ne eivät ajatuksia miksikään muuta’, siis voipi kirjoitustapa ilman mitään vahingotta sovitettaa’ kielen vaatimuksien jälkeen. Aivan tärkeä asia olisi, jos meidänkin rakastettu ja arvosa kielemme vaikka kuinka kohta tulisi samaa etua nauttimaan, kuin muut Europan kielet jo aikaa sitte ovat nauttineet nim. vakautunutta kirjakieltä. Tässä vakautumisessa on Herra Gottlundin kirjoitustapa muita enemmin jäl’illä. Kyllä soisimme, ettei niin olisi. Suomme myös Herra Gottlundia heittämään pois muukalaisen laulutavan, erinomattain kuin se niin onnettomasti tahtoo onnistua, ja käyttämään omaa niin erinomaisen suloista runolaulua, niinkuin olemme osoittaneet lehdissämme 11, 13 ja 14. Kahtalaista runorakennusta ei löydy’, ehkä Herra Gottlund Runolan esipuheessa omaksi tarpeeksensa niin on sanonut. Ei se ole’ luonnollistakaan. Ympäri Europan kuuluisat Karjalan runot Kalevalassa ja Kantelettaressa, joissa ei mitään sellaista kahtalaisuutta löydy’, pitäävät aina puolensa paljoa paremmin kuin huonot Savolaisien tekemät runot Väinämöisissä ja missä hyvänsä. Ja ilman sitä ei löydy’ niissäkään sellaista kahtalaisuutta, ehkä muuten kehnoutta kyllä. Aivan mielellämme olisimme suoneet Herra Gottlundinkin ansainneen tulla’ lu’etuksi niiden Suomen maan mainioiden miehien joukkoon, joista viimme vuoden Saima sanomissa niin usein juteltiin, ja joista kuuluisimmat ovat Lönnrot, Kastren, Runeberg j. n. e. Ainoastansa omien töitensä kautta ovat nämät miehet niin kuuluisiksi tulleet ja sama keino on Herra Gottlundillekin auki. Aivan sydämemme pohjasta suomme Herra Gottlundillekin siihen vahvaa tahtoa ja onnea, se olisi suureksi kunniaksi Herra Gottlundille, niinkuin kaikille Suomalaisille, sillä kunnia on meilläkin osana siitä, että meillä on Lönnrot, Kastren ja monta muuta sellaista kuuluisata nimeä, ja joiden joukkoa soisimme lisäytyvän vaikka kuinka paljon. Olkoon Herra Gottlund aina vakuutettu siitä, että sen verran kunniaa maailmassa saadaan, kuin ansaitaankin; siis jos nä’emme itsiämme vähän kunnioitettavan, niin on kaikki oma syy. Nykyisinä aikoina ei maailma kunniata jakaessa enään pety’, paitsi mitä joka osaamatoin talonpoika tietämättömyydessä tehnee. Työtä nyt Suomen jalosti nousevalla kielellä on yltäkyllin. Vaadimme ja toivomme siis Herra Gottlundia aivan intosasti yhteen työhön; kielemme kunnian ja valistuksemme enentämiseen ja kor’ottamiseen, jota erinomattain toivomme Herra Gottlundilta niinkuin ainoalta Suomen kielen opettajalta korkeaopistossamme. Hävettää se meitä, nähdä’ armasta kieltämme noin tärvätyksi, kuin joka viikon Herra Gottlundin sanomalehti '''Suomi''' sen osoittaa. Minkä ajatuksen saaneevat sanomalehden '''Suomen''' lukijat kielestämme, kuin näkeevät sen olevan ei vielä sitä paremmassa korjuussa. Eikö sitte Herra Gottlund tahtoisi sekä kielensä että itsensä’ puolesta tulla’ niin mainioksi kuin Lönnrot. Sitä toivomme. Jos taas Herra Gottlund on tarvitseva kovempia sanoja kuin tässä olemme käyttäneet, niin tietäköön jo, että sitte ei säästetä’, sillä me rakastamme kieltämme enemmin kuin että kärsisimme sitä niin vähin huolin käytettävän, juuri kuin ei sillä olisikkaan arvoa ja kunniata. Tällä kirjoituksellamme emme ole’ mitään muuta tarkoittaneet kuin Herra Gottlundin ja kielemme kunniata ja hyötyä. Kelpo mies aina hyvän tuntee ja ottaa sen vastaan; ainoastansa kunnotoin ei sitä te’e’. – Nyt olemme kokeneet täyttää’ lupaustamme lehdessämme 6. '''Lähde:''' ''Suomettaren'' vuosikerta 1847, 1. kesäkuuta s. 2–3 ja 22. kesäkuuta s. 1–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 16.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikerta 1847. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1847_rdf.xml. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:D. E. D. Europaeus]] 4412 9460 2006-12-17T19:55:39Z Nysalor 5 Rakkauuen synty {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakkauuen synty. |alaotsikko= |tekijä=Abraham Poppius |huomiot= }} : Luoja laupias isämme : Istu iänkaikkisuuen : Pimeässä piiroksessa, : Ontto olemattomuuen : Yö on ylen ympärillä. : Kaikkisuuen kaikkinainen : Valta vaan on valvomassa, : Luojan luonna luomatakin, : Täytiläinen täyellensä. : Jalo ilo, itsestänsä : Siitä sytty, syämmeensä. : Itepäällänsä, isänen : Aiatteli aivoillansa: : ”Ollapa tuota, toisen silmä : ”Kahtomassa, kaikkeutta! : ”Tullapa tätä täyteyttä : ”Toisen tunto tuntemaahaan! : ”Minä taian taivahita, : ”Minä mahan maailmaita : ”Luoa luontani sanalla!” : Sano sanan; ja samassa : Valo valtikan valasi, : Päivä piilotti pimenon. : Taivas täytti täisinensä, : Maa piirit pieninsensä : Isän istuimen eteheen. : Kivi kirkas kiiltämällä, : Päivän eessä ensimäisen, : Keitti kullat kuohumaahan : Vuoren korkian kohussa. : Päärly, päällä seitemällä : Loisti, silmistä sininen, : Tahikk’ puoleksi punanen, : Tahikk’ kaiken kärvallinen : Jalan juurelta Jumalan. : Tähti koitti korkialta, : Tihverästi tirkistellen : Mesi-tyynelle merelle, : Joutsenta jo johtatellen, : Joka laulo lapsitoina : Elämänsä ennustusta. : Seilatessa sintävällä, : Ilman laajan lainehella, : Kyyhky kylvetti kynänsä. : Orih hirnu hileällä, : Äleällä äänellänsä, : Katsahtellen kahen puolen: : ”Mistä muka miehen löyän, : ”Kussa kuulen kaitsejani!” : Aurinko alotteleepi : Polttavia polkujansa; : Päätti päivät maailmalle, : Viiet jo viattomalle, : Kulki kuuesten kululle; : Lausu Herra hengellensä, : Kuin ol’ kaikkia kaunistettu, : Valmistettu valvomaahan, : Paitsi päällen päätteheksi, : Luonnon hiippa luomatoina, : Luonnon ruunu ruumitoina, : Luonnon sielu silmitöinä: : ”Tehkämme nyt Temppeliksi : ”Itelemme, Ihmisiä, : ”Haamullamme haastavia, : ”Kulkevia kuvallamme!” : Nousi sannasta, samassa, : Multaisesta, muoollinen : Poroisesta, povellinen, : Ilmi, ihminen Isälle; : Seisomaahan seinähirsi, : Nurkkakivi kiiltämäähän, : Aivottuhuun alttarihiin, : Tepittyhyyn temppelihiin, : Tuolle sielun sieramihiin : Herra hengellä puhalsi, : Tuolle kasvot kaikkivalta : Kaunisteli, kastamalla : Auringonsa alkeissa, : Päätteisä päiväisensä. : Nosti siunaten sylinsä, : Sano suulla suloisella: : ”Käy nyt kaikki kahtomassa : ”Ympärillä yrttitarhan : ”Mitkä ovat mielelliset, : ”Niitä nimellä nimitä!” : Kävikin käskylle keveä; : Että uupu ensikerran, : Tuosta työstä työttömästä; : Että nukku navallensa, : Mahallensa marjekkohoon. : Näki unta uupunutkin : Toempata, toisen laista, : Kuin on nähnynnä näkiä : Siitä-päivin sielullansa. : Näki Herran näössänsä, : Sanovan sanoilla näillä: : ”Eivät ole onnelliset, : ”Hyötylliset hyvyyteni : ”Yksinäiselle ylälle; : ”Minä avun Aatamille, : ”Otan, oikehen omasta : ”Luustansa, luoakseni.” : Otti kylen kynnellänsä, : Lihan liitteli siallen. : Teki naisen nauro-suisen : Ihanaisen ihmiselle. : Anto syntynyn sylihiin, : Puolisoksi puna-posken, : Itse Luoja luoullensa, : Käellä kätkemättömällä : Hiljoin, hiivasten povea, : Syän kumpaankin sykähti. : Niinkuin koitto korkeaisen, : Pitkähisen piilin kärki, : Nuolen kärki, nuolahteli : Simaisessa sielussanne, : Mesisessä mielessänne; : Siinä itkut ensimmäiset : Ilmestyvät ilon tähen. : Siinä liittäyty likistys, : Siinä synty suukkiminen, : Lapset raitin rakkauuen : Käsi käissä astumaahan : Nousivatten, nojatusten, : Isän istuimen eteheen, : Alttariksi altoiseksi. : Silloin raahti rakkauskin, : Kuin ol’ tuskin tunnin vanha, : Alaisesta asungosta, : Tulla taivaitten tasalle. : Silloin julkesi jutulle, : Silloin aivoi ansiolle, : Matalasta maailmasta, : Vaikk’ ol’ nilko nimitöinä, : Sanotoina saapuilla, : Ristimätä ristityltä. : Isä Eevalta esinä : Vainko vaati Aatamilta, : Vainko kuulla kummaltakin: : Mingän sanan saisivatten : Sillen sielun siemenelle, : Josta yhtyvät yheksi. : Suulla yhellä yhessä : Lausuvatten laulamalla: : ”Se on taivaitten tavara, : ”Se on hellin hyvyytesi, : Laupeutesi lavea!” : Niinp’ ol’ nimellä hyvällä, : Ylpeällä yksytenne : Isä, äiti, ensimältä! : Vaan kuin tuskalle tulitte, : Alaiselle, alatuksi : Paratiisistä pakohoon; : Nimen panitte pahemman, : Saitte sanan saastuttavan, : Raaja-rikon Rakkauuen. '''Lähde:''' Poppius, Abraham: Rakkauuen synty. – ''Mnemosyne'', maaliskuu 1820, s. 160–164. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 17.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Poppius. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/poppius/rakkaus1822_rdf.xml. [[Luokka:Abraham Poppius]] [[Luokka:Runot]] 4413 9463 2006-12-18T14:55:08Z Nysalor 5 Malline Heinen Runoelmia-teokselle '''Lähde:''' Heine, Heinrich 1887: ''Runoelmia''. Suomentanut [[Oskar Uotila]]. G. W. Edlund, Helsinki.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Oskar Uotila]] [[Luokka:Runoelmia (Heine)]] [[Luokka:Runot]] 4414 9479 2006-12-18T15:28:30Z Nysalor 5 Wikitys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runoelmia. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} <center>''Neiti Ida Aalberg’ille'' ''Suomen taiteen tukijalle,''<br/> ''Suomen kielen sointajalle'' ''Oskar Uotila.''</center> == Alkulause. == Pieni kokoelma Heinrich Heine’n runojen suomennoksia tarjotaan täten yleisölle. Runoelmat ovat, harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, alkuteoksen, ''Buch der Lieder''-kirjan järjestystä noudattaen, poimitut runoilijan ''Junge Leiden'', ''Lyrisches Intermezzo'' ja ''Die Heimkehr'' nimisistä runosarjoista. Suomentaja on jakanut kääntämänsä kappaleet vain kahteen jaksoon: ''Romanseihin'' ja ''Lyyrillisiin lauluihin'', samoin kuin Heine’n ruotsintajat K. A. Renvall ja K. Collan aikoinaan tekivät. Jos tämä vihkonen saa lukijoita, on suomentajan aikomus vast’edes toimittaa toinen, sisältävä näytteitä Heine’n myöhemmistä ''Aus der Harsreise'', ''Die Nordsee'' ja ''Neue Gedichte'' nimisistä runoryhmistä. :: Helsingissä, Huhtikuulla 1887. :: '''''Suomentaja.''''' * ''Romanseja:'' ** ''[[Kaiku (Heine)|Kaiku]]'' ** ''[[Veljekset]]'' ** ''[[Sota-urhot]]'' ** ''[[Viesti]]'' ** ''[[Don Ramiro]]'' ** ''[[Belsazar]]'' ** ''[[Pyhäretki Kevlaariin]]'' ** ''[[Opetus]]'' * ''[[Lyyrillisiä lauluja]]:'' ** ''[[Kun ihanuuteen toukokuun]]'' ** ''[[Mun kyyneleistäni entää]]'' ** ''[[Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan]]'' ** ''[[Tuoll’ ylähällä tähdet]]'' ** ''[[Sun, armas kultani, kauvas]]'' ** ''[[Vain tuskaan lotoskukan]]'' ** ''[[Tuo, kultani, kätöses rinnallein]]'' ** ''[[Vuoret, linnat kuvastuvat]]'' ** ''[[Et lemmi, lemmi mua, et]]'' ** ''[[Sydänkäpysen armaan hiuksista]]'' ** ''[[Näin unissani miehen lystikkään]]'' ** ''[[En kaiho, en, jos sortuis sydänkin]]'' ** ''[[No ompas luikkuja näitä]]'' ** ''[[Kun lehmus kukki ja laulut soit]]'' ** ''[[Nuo sinivuokot silmien]]'' ** ''[[Sinitaivas ja manner on loistossaan]]'' ** ''[[Tuoll’ yksin kalliolla]]'' ** ''[[Loi lempensä poika neitoon]]'' ** ''[[Sua rakastin, rakastan vieläkin]]'' ** ''[[Kesä-aamuna kirkkahinna]]'' ** ''[[Teepöydässä istuivat, kunne]]'' ** ''[[On myrkkyä mulla laulut]]'' ** ''[[Ma nousen vuoren huippuun]]'' ** ''[[En tiedä, mitä se lienee]]'' ** ''[[Kun matkalla sattumaltaan]]'' ** ''[[Sa kaunis saaren neito]]'' ** ''[[Mustiin pilviin peitettyinä ]]'' ** ''[[Ma astuin tuonne lehtoon asti]]'' ** ''[[On nukkunut neitonen. Kuuhut]]'' ** ''[[Ma onnettuuden Atlas! maalimaa]]'' ** ''[[Näin vierivät vuodet vainen]]'' ** ''[[Näin unta: kierohon katsoo kuu]]'' ** ''[[Nyt on niin rankka ilma]]'' ** ''[[He lempivät toistaan, mut tuota]]'' ** ''[[Kun vaivaani teille ma valittelin]]'' ** ''[[Kun pirua huutelin, tuli tää]]'' ** ''[[Mun lapseni, lasna ollen]]'' ** ''[[On synkeä mieleni. Murhein]]'' ** ''[[Niinkuin kuuhut loistain nousee]]'' ** ''[[Näin unessa kultani armaan]]'' ** ''[[Sa olet niinkuin kukka]]'' ** ''[[Ja sulla on renkahat, helmet]]'' ** ''[[Antoivat mulle opetusta]]'' ** ''[[Näin unta: taatto taivahan]]'' ** ''[[Me kuljimme vaunuissa kahden]]'' ** ''[[Kun kerran tulet vaimoksein]]'' ** ''[[Sun valkeille olkapäilles]]'' ** ''[[Nyt ratsasrykymentti]]'' ** ''[[Mut kastraatit ne voihkii]]'' {{Heine 1887}} [[Luokka:Runoteokset]] 4415 9465 2006-12-18T14:55:58Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Oskar Uotila]] [[Luokka:Runoteokset]] 4416 9466 2006-12-18T14:56:18Z Nysalor 5 Kaiku {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaiku. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Mies ratsain laaksoa matkustaa : Niin verkkaan, suruisaan: : ”Oi! matkaanko armaan sylihin, : Vai hautaan kolkkoisaan?” : Ja kaiku vastaa vaan: : ”Hautaan kolkkoisaan!” : Ja eespäin ajavi ratsumies : Ja syvään huoahtaa: : ”Näin kuljen ma hautaan varhaiseen – : No, tuolla hoivan saa!” : Ja kaiku vahvistaa: : ”Tuolla hoivan saa!” : Nyt ratsas kyynelen vuodattaa : Ja poskikin kalvastuu: : ”Ja jos minä haudassa hoivan saan, : Niin kaikki unhottuu.” : Ja ääni uudistuu: : ”Kaikki unhottuu!” {{Heine 1887}} 4417 9469 2006-12-18T14:59:51Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kaiku''' voi viitata * [[Heinrich Heine]]n runoon ''[[Kaiku (Heine)|Kaiku]]''. * [[Henrik Achrenius|Henrik Achreniuksen]] runoon ''[[Kaiku (Achrenius)|Kaiku]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Henrik Achrenius]] 4418 9790 2006-12-29T22:19:26Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Veljekset. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Linna vuoren kaltahalla : Öisen hunnun peitoss’ on; : Mutta laakson ilmaa viiltää : Miekanhelske vallaton. : Veljet siellä yltyneet on : Julmiin kahden-aseisiin. : Sano, miksi miekoin veljet : Toistaan vastaan ryntää niin? : Kreivittären silmäin säihky : Heidät veljenvainoon vei; : Armas impi lemmenliekin : Loihti rintaan kummallei. : Mutta kumpaisenko impi : Ottaa hellään suosioon? : Ratkaist’ ei voi tuota mietteet – : Siis sen kalpa ratkaiskoon! : Niin nyt ottelevat uljaat, : Isku iskuun kalskuin lyö. : Malttakaatten, kaihat kalvat, : Varjotöihin viettää yö. : Voi sa veljein verileikki! : Voi sa laakso hurmeinen! : Kumpainenkin heistä kaatuu : Toisens’ kalvan kärkehen. – : Vuodet vierii. Veljein hauta : Peittää monet polvet jo; : Vuoren kaltahalta katsoo : Laaksoon linna autio. : Mutta yöllä vuoren alla : Käyvät kähmät salaiset; : Sydän-öisin kuulet, kuinka : Siellä taistaa veljekset. {{Heine 1887}} [[de:Die Brüder]] 4419 9789 2006-12-29T22:15:17Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sota-urhot. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Sota-urhoa kaks käy matkahan : Pois vanginta Venäjänmaalta. : Mut ennenkun ehtivät Ranskahan, : Tie tuntuvi tuskikkaalta. : Heill’ ilmasi ihmiset surkein suin : Nyt Ranskan hukkaantuvanki, : Kun on kera joukkojen voitettuin : Myös keisari, keisari vanki. : Täst’ itkevät kumppanit huolissaan, : Kun sainehen sanoman saavat. : Yks’ oihkivi: ”Voi mua! arvistaan : Taas aukesi entiset haavat!” : Ja toinen lausuvi: ””Mieleni sois : Mun myöskin kanssasi kuolla, : Jos mull’ ei vaimoa, lapsia ois, : Joit’ eivät vierahat huolla.”” : ”En surre ma vaimoa, lapsiakaan, : Miel’ etsi nyt korkeammanki; : He käyköhöt mieroa astelemaan – : Mut keisari, keisari vanki! : ”Suo mulle sa palvelus viimeinen: : Jos kaikki nyt päättyvi vaiva, : Vie Ranskahan ruumis raukeinen, : Kotimaahan hautani kaiva. : ”Ja arkkuun laske sa rinnallein : Tää merkkini urhontyölle; : Pane myöskin pyssyni vierellein, : Ja miekkani solmia vyölle. : ”Näin täydessä asussa vuottelen; : Yövahtia kestävän luulen, : Siks’ että mä kanunanjyskehen : Ja orhien hirnuvan kuulen. : ”Kun haudalle keisari ratsastaa, : Ja huomaan joukkojen ahdon, : Niin nousen, ja silloin puolustaa : Ma keisarin henkeä tahdon!” {{Heine 1887}} [[de:Die Grenadier]] [[ro:Grenadirii]] 4420 9474 2006-12-18T15:25:11Z Nysalor 5 Viesti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Viesti. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Nous ylös, knaapi, sukkelaan! : – Sa ratsus satuloit, : Kautt’ alhon linnaan Duncanin : Sa ajat, minkä voit. : Siell’ ennät talliin, odotat, : Siks’ että rengin näät, : Ja kysyt: ”kumman tyttären : On tänään teillä häät?” : Jos renki vastaa: ”tumman on,” : Niin viesti joutuun tuo. : Mut jos hän vastaa: ”vaalakan,” : Niin ratsus syödä suo. : Ja sitten poikkeet punojaan, : Ja ostat nuorasen, : Ja ajat vaiti, verkkaan vaan, : Ja saatat mulle sen. {{Heine 1887}} 4421 9791 2006-12-29T22:26:32Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Don Ramiro. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : ”Donna Clara! Donna Clara! : Nuoruuteni lemmityinen! : Päätit turmahan mun syöstä, : Päätit syöstä säälimättä. : ”Donna Clara! Donna Clara! : Suloinen on elonlahja! : Mutta manala on kolkko, : Kylmät tuonen synkät suojat. : ”Donna Clara! Riemuitses nyt, : Huomenna sun vie Fernando : Vihkituoliin morsianna – : Kutsutkos mun myöskin häihis?” : ””Don Ramiro! Don Ramiro! : Katkerat on sanat sulla, : Kaihemmat kuin lause tähtein, : Jotka tahdolleni ilkkuu. : ””Don Ramiro! Don Ramiro! : Suista synkkä murhe luotas! : Maalimass’ on monta naista, : Meille määräs eron Luoja. : ””Don Ramiro, uljas urho, : Monta maurilaista voitit, : Voinethan nyt itses voittaa, – : Tullos häihin huomeneltain.”” : ”Donna Clara! Donna Clara! : Tulen varmaan, sen ma vannon! : Tahdon tanssihin sun pyytää; : Hyvää yötä huomiseksi!” : ””Hyvää yötä!”” – Akkunansa : Sulki donna. Huokaellen : Seisoi alla don Ramiro; : Katos viimein valjuun yöhön. – : Viimein pitkän taiston päästä : Täytyi yönkin päivää väistää; : Niinkuin kirjo kukkaistarha : On Toledon uoma tuossa. : Palatsit ja loistolinnat : Kimeltävät auringossa; : Kirkkoin kaareuvat kuvut : Kiiluvat kuin kullattuina. : Pauhaten kuin mettisparvi : Kiikkuu kelloin juhlasoitto, : Vienoisina virret virtaa : Hiljaa Herran huonehista. : Mutta tuolla, katsos, katsos! : Kappelista torin luota : Lailla luodelainehien : Syöksyy kansaa kirjavana. : Ritareita rouvinensa, : Juhlallisin joukkoinehen, : Helkkyin heille kellot soivat, : Uhkuu urkuin harras ääni. : Mutta kunnioittain kaikki : Väistyy väen keskustasta, : Jossa astuu nuori pari, : Donna Clara, Don Fernando. : Sulhon palatsihin saakka : Vyörii viljo väentungos; : Siellä alkaa häidenvietto, : Uljas, vanhan tavan lainen. : Ritarleikit, riemupidot : Vaihtelevat vuoroitellen; : Joutuisasti entää aika, : Kunnes ilta hämärtävi. : Salihin nyt tanssiin työntyy : Juhlapäivän ylhät vieraat; : Lampunvaloss’ äilehtivät : Heidän loistovaattehensa. : Arvo-istuimille sitten : Istuu morsian ja ylkä, : Donna Clara, Don Fernando, : Vaihtain lemmenlauseitansa. : Iloisissa lainehissa : Liikkuu salin sorja seura, : Äänekkäinä pärrää rummut, : Sekä torvet toitottavat. : ”Miksi, kaunis puolisoni, : Tuijottavat yhä silmäs : Tuonne juhlajoukon taakse?” : Urkkii hämillänsä ylkä. : ””Etkös näe, Don Fernando, : Miestä mustakauhtanaista?”” : Hymy ellen sulho vastaa: : ”Tuohan tuolla on vain varjo.” : Mutta lähemmäs käy varjo, : Mies se onkin kauhtanainen; : Ja Ramiron kohta tuntein : Tervehtääpi häntä Clara. : Tanssi on jo alkanunna, : Hilpeästi helkkyy soitto, : Valssi vyörii vilkkahasti, : Jalkain alla silta notkuu. : ””Mielelläni, Don Ramiro, : Tahdon tanssiin kanssas käydä, : Mutta mustin kauhtanoisi : Et sa oisi saanut tulla.”” : Terävästi tirrittävi : Nyt Ramiro kaunokaista, : Kätens’ ympär kietoin virkkaa: : ”Käskithän mun tulla tänne!” : Hurjaan tanssinhyörinähän : Tunkee kilvan kumpainenkin; : Äänekkäinä pärrää rummut, : Sekä torvet toitottavat. : ””Onhan kalpeat sun poskes!”” : Kuiskaa Clara vavistuksin. : ”Käskithän mun tulla tänne!” : Soi Ramiron onsi ääni. : Vahakynttilät vain väippyy : Välist’ ahun aaltoilevan; : Äänekkäinä pärrää rummut, : Sekä torvet toitottavat. : ””Niinkuin jäät on kätes kylmät!”” : Kuiskaa Clara kauhistuksin. : ”Käskithän mun tulla tänne!” : Ja he hyörii pyörtehessä. : ””Päästä minut! Don Ramiro! : Ruumiinhaisua on henkes!”” : Taaskin synkät sanat vastaa: : ”Käskithän mun tulla tänne!” : Silta ryöppyää ja hohtaa, : Rattoisasti raikkuu soitto; : Hurjan loihtupiirin lailla : Kaikki hyörii huonehessa. : ””Päästä minut! Don Ramiro!”” : Vaikeroipi donna Clara. : Don Ramiro taaskin toistaa: : ”Käskithän mun tulla tänne!” : ””Lähde nyt jo Herran huomaan!”” : Huusi Clara kuuluvasti; : Juur kun sai sen lausutuksi, : Kadonnunna on Ramiro. : Clara kalvas kankistuvi : Kauhusta ja eksyy yöhön; : Tainnostila kuulaan kuvan : Otti synkkään sylihinsä. : Viimein havaa horroksista, : Viimein auki luomet luopi; : Mutta kummastus on taasen : Painaa kiinni sulot silmät. : Sillä tanssin telmiessä : Hän ei ollut liikkunutkaan, : Vaan hän istuu sulhon luona, : Joka huolissansa urkkii: : ”Virka, miks’ on kalvas poskes, : Miksi katse synkkä sulla?” – : ””No, Ramiro?”” – änkkää Clara, : Jolta kauhu kiinsi kielen. : Silloin uurtaa one kurttu : Sulhon otsaa ja hän vastaa: : ”Älä urki verityötä, – : Päivällä jo kuol’ Ramiro”. {{Heine 1887}} [[de:Die Romanze vom Rodrigo]] 4422 9786 2006-12-29T22:14:16Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Belsazar. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Yö puolittain jo mennyt on, : Ja levollaan on Babylon. : Vaan linnassa kuulun kuninkaan : Hovijoukkio jatkavi meluaan. : Belsazarin salissa soitto soi, : Hän vierainensa nyt aterioi. : Rivi loistava miehiä istuilee : Ja jaloa viiniä maistelee. : Niin kiikkuvat maljat ja riemu käy; : Se ruhtinan mieltä ei häirivän näy. : Mut ruhtinan poskuset hehkun saa, : Jalo juoma se uljuutta innostaa. : Miel’ yltyvi hällä, ja rohkeuttaan : Jumaluutta nyt käypi hän herjaamaan. : Ja pöyhkien julkea herjailee! : Koko joukkio myöntäen nyökkäilee. : Kun uhkea ruhtina ääneen huus, : Ees takasin riensihe passari uus. : Tää kulta- ja hopia-kaluja tuo; : Oli Jehovan temppelin ryöstöä nuo. : Ja ruhtinan kätehen julkeaan : Pyhä pikari, täytetty, tarjotaan. : Sen pohjahan kohta hän tyhjentää; : Suu vaahdossa sitte hän räyhähtää: : ”Jehovah! miss’ on sinun valtikkasi – : Its’ olen ma Babelin kuningas!” : Mut tuon oli lausunut julmuri juur, : Niin pelkohon uupui röykkeys suur. : Nyt naurukin vaikeni kerrassaan; : Koko seura on vait kuni haudassaan. : Ja katso ja katsos! seinällen : Tuli silmihin ihmiskätönen; : Ja piirteli, piirteli seinällen : Tulikirjoitusta – he näkivät sen. : Jääjäykkänä istuvi kuningas, : Ja muoto on kalman kalvakas. : Hovijoukkio kaikk’ oli kauhuissaan. : Ei tohtinut kenkään liikkuakaan. : Tuli tietäjöitäkin, vaan ei nää : Punakirjaimia voi selvittää. : Belsazarin, ennenkun loppuu yö, : Oma palvelusväkensä hengiltä lyö. {{Heine 1887}} [[de:Belsatzar]] 4423 9477 2006-12-18T15:25:50Z Nysalor 5 Pyhäretki Kevlaariin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pyhäretki Kevlaariin. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : '''1.''' : Luon’ akkunan on äiti : Ja poika vuoteellaan, : ”Sa etkö nouse, Vilhelm, : Jo saaton katsontaan?” : ”Ma olen sairas, äiti, : Niin ett’en kuule, nää; : Ja Gretchenini kuolo : Mun mieltäin kirveltää.” – : ”Nous ylös, Kevlaarihin : Me käymme messuhun, : Niin Pyhä-Neitsyt voitaa : Sun rintais raadellun.” : Ja kirkkoliput liehuu, : Ja äänet veisailee; : Näin Rheinin Kölnin halki : Tuo saatto virtailee. : Vaan äiti rientää joukkoon, : Vie pojan mukahan, : He yhtyy kilvan kööriin: : ”Oi kiitos Maarian!” : '''2.''' : Kevlaarin Pyhä-Neitsyt : On juhlapuvussaan; : Häll’ on niin paljon hommaa : Nyt raajarikoistaan. : Ja sairaat hälle vievät : Kaikk’ uhriantimen: : Tää vahaan tehdyn jalan, : Tuo vahakätösen. : Sen, ku vie vahakäden, : Käs’haava arvettuu; : Ken vahajalan uhraa, : Sen jalka parantuu. : Joka Kevlaariss’ oli rampa, : Nyt nuoralla tanssailee, : Ja moni sormisairas : Jo viulua soittelee. : Vaan vahakynttilästä : Tek’ äiti sydämen: : ”Tää Neitsyelle anna, : Hän murtaa murenen.” : Niin ottaa poika vahan, : Käy pyhänkuvaan päin; : Ja silmäst’ entää kyynel : Ja suusta sanat näin: : ”Sa ylhäinen ja puhdas, : Sa Pyhä-Impynen, : Sa kuninkaatar taivaan, : Sull’ avaan sydämen!” : ”Mun Kölniss’ äidin luona : On ollut asuntain, : Niin, Kölniss’ asun, jossa : On kirkkoja sadottain.” : ”Ja lähell’ asui Gretchen, : Vaan hän on kuollut nyt –Tuoss’ : antimein – tee terveeks : Sydämmein särkynyt.” : ”Tee terveeks sairas sydän – : Ma tahdon ainian : Ja palavasti laulaa: : Oi kiitos Maarian!” : '''3.''' : Tuo sairas poika ja äiti, : He nukkuvat kotonaan; : Niin silloin Pyhä-Neitsyt : Käy hiljaa asuntaan. : Hän kääntyy sairaan puoleen : Ja hiljaa painaltaa : Sen rintaa kädellänsä : Ja hymyy ja katoaa. : Tään näki uness’ äiti, : Ois nähnyt muutaki, : Mut koirat haukkui ulvoin : Ja äiti havasi. : Tuoss’ onkin vaipununna : Jo poika kuolemaan; : Ens’ aamurusko poskiin : Luo hälle valoaan. : Ja äiti risti kädet, : Tuns’ oudoks’ oltavan; : Hän hymis hartahasti: : ”Oi kiitos Maarian!” {{Heine 1887}} 4424 9478 2006-12-18T15:26:02Z Nysalor 5 Opetus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Opetus. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Mettinen siivet sai: : ”Vältätkö tulta, vai!” : Mettinen hyöri, hei! : Äidist’ ei huoli, ei; : Kiertävi liettä vaan, : Surraten surruaan; : Kuurot on korvat sen; – : ”Mettinen! mettinen!” : Nuoriso hurja on, : Ajavi ahjohon, : Ajavi lietehen, – : ”Mettinen! mettinen!” : Leimu nyt lensi, oi! : Hehkuhun hehku toi. – : ”Pois mailta neitojen! : Poikanen! poikanen!” {{Heine 1887}} 4425 9480 2006-12-18T15:28:51Z Nysalor 5 Lyyrillisiä lauluja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lyyrillisiä lauluja. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Vaivat, valitukset julki : Tässä kirjasessa laukes, : Jos se kätehesi kulki, : Sydämeni Sulle aukes. {{Heine 1887}} 4426 9481 2006-12-18T15:32:08Z Nysalor 5 Kun ihanuuteen toukokuun {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kun ihanuuteen toukokuun. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kun ihanuuteen toukokuun : Jo aukes kukkain kuori, : Mun silloin puhkes rinnassain : Myös lemmenliekki nuori. : Kun ihanuutta toukokuun : Jo kaikki kilvan silmi, : Ma silloin hälle lausuneeks : Sain ikäväni ilmi. {{Heine 1887}} 4427 9482 2006-12-18T15:32:27Z Nysalor 5 Mun kyyneleistäni entää {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mun kyyneleistäni entää. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Mun kyyneleistäni entää : Moni kukkanen ilmoillen, : Ja huokaukseni lentää : Kesälauluiksi leivoillen. : Ja jos mua lemmit, kulta, : Sinä saat joka kukkasen, : Eik’ alta akkunas sulta : Lopu laulu leivojen. {{Heine 1887}} 4428 9483 2006-12-18T15:32:49Z Nysalor 5 Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan : Ma lemmittävikseni valitsin hiljan. : Niit’ enään en lemmi, sai lempeni vainen : Tuo pieno ja hieno ja vienokainen; : Hän itse on aurinko lemmen viljan : Ja siskonen kyyhkyn, ruusun ja liljan. {{Heine 1887}} 4429 9484 2006-12-18T15:33:08Z Nysalor 5 Tuoll’ ylähällä tähdet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuoll’ ylähällä tähdet. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Tuoll’ ylähällä tähdet : Vain kiiluu paikoillaan : Tuhannet vuodet, katsoin : Tutusti toisiaan. : Ne haastelevat kieltä, : Niin ihmeen ihanaa; : Mut kenkään filologi : Ei voi sitä oivaltaa. : Sen oppinut olen minä, : Enk’ unhoita sitä, en; : Ja kielioppina mulla : Oli kasvot kultasen. {{Heine 1887}} 4430 9485 2006-12-18T15:33:41Z Nysalor 5 Sun, armas kultani, kauvas {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sun, armas kultani, kauvas. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Sun, armas kultani, kauvas : Vien siivillä laulelon, : Pois Gangesvirran maille, : Nuo ihmeseutuja on. : Siell’ ainian kukkii puisto : Ja huojuvi kuutamaan; : Ja lotoskukka vuottaa : Jo lempisiskoaan. : Siell’ ailakoivat kielot : Ja nyökkivät tähdillen; : Aniarmaat ruusut kuiskuu : Salasatuja tuoksuillen. : Gazellit, sievät, viisaat, : Siell’ ehdon ilakoi; : Ja pyhän virran loiske : Etäältä illoin soi. : Siell’ asuntomme olkoon : Ja varjomme palmupuu, : Siell’ onnea, rauhaa sielu : Ja autuutta uneksuu. {{Heine 1887}} 4431 9783 2006-12-29T21:39:54Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vain tuskaan lotoskukan. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Vain tuskaan lotoskukan : Saa loisto auringon; : Pää kallellaan se nuokkuu, : Yö sillä mieless’ on. : Kuu, kukan sulho, yksin : Sen vai vellille saa; : Se kainot kukkakasvot : Vain kuulle paljastaa. : Se silloin säihkyy ja hehkuu : Päin taivoon korkeaan; : Se tuoksuu ja itkee ja värjyy : Nyt lemmenvaivojaan. {{Heine 1887}} [[de:Die Lotosblume]] 4432 9487 2006-12-18T15:34:31Z Nysalor 5 Tuo, kultani, kätöses rinnallein {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuo, kultani, kätöses rinnallein. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Tuo, kultani, kätöses rinnallein – : Ja kuule kuin sykkivi sydämein! : Siell’ ilkeä nikkari asustaa : Ja arkkua mullen valmistaa. : Yöt, päivät vasara siellä käy. : Ei unta se minulle suovan näy. : Työ tehkää, nikkari, joutuisaan, : Jott’ oitis rauhassa nukkua saan. {{Heine 1887}} 4433 9792 2006-12-29T22:35:58Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vuoret, linnat kuvastuvat. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Vuoret, linnat kuvastuvat : Rheinin kalvoon päilyvään, : Laiva luisuu leikitellen, : Päivänpaiste-kehässään. : Rauhallisna katsastelen : Kultalaineen liikuntaa; : Pohjukassa poven tunteet : Salaisimmat havahtaa. : Tuttavasti tervehdellen : Viettää virta korskea; : Mut sun tunnen – kaunis kuori, : Allas yö ja kuolema. : Päällä halu, alla oikut, : Kuva olet armahan! : Noinpa hänkin päilyy, nuokkuu, : Hymyellen vastahan. {{Heine 1887}} [[fi:Auf dem Rhein]] 4434 9489 2006-12-18T15:35:22Z Nysalor 5 Et lemmi, lemmi mua, et {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Et lemmi, lemmi mua, et. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Et lemmi, lemmi mua, et, : Ma vähät huolin tuosta; : Kun näen kasvos kaunoiset, : Niin kaulaas mielin juosta. : Sa kammot mua, kammot vain, : Suus kuulen lausuvaksi; : Tuo tänne se mun suudellain, : Niin lohdun saanen, lapsi. {{Heine 1887}} 4435 9490 2006-12-18T15:35:40Z Nysalor 5 Sydänkäpysen armaan hiuksista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sydänkäpysen armaan hiuksista. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Sydänkäpysen armaan hiuksista : Teen kaunihimmat kanzonit. : Sydänkäpysen armaan huulista : Teen parahimmat terzinit. : Sydänkäpysen armaan poskista : Teen oivallisimmat stanzit. : Oispa käpyselläni sydänkin, : Siitä tekisin sivakan sonetin. {{Heine 1887}} 4436 9785 2006-12-29T21:48:32Z Nysalor 5 Kielilinkit {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Näin unissani miehen lystikkään. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Näin unissani miehen lystikkään; : Hän hitiöillä otti askeleita; : Ol’ yllään hienoimpia hepaleita, : Mut alla tahra, ryönä järkiään. : Hän alta oli kurjin miehiään, : Vaan päält’ ei ilman arvon-osotteita; : Työns’ oli urhon töiden reimakkeita; : Kuin mahtimies hän toimi tykkänään. : ”Ja tiedäs, ken se on! Käy katsomaan!” : Näin virkkaa uniukko kurillaan, : Ja tämän peilikuvan nähdä saammen. : Tuo mies käy vihkituoliin: morsian : On kultani. He lausuu: ”rakastan!” : Ja tuhat perkelettä ilkkuu: ”amen!” {{Heine 1887}} [[de:Im Traum sah ich ein Männchen klein und putzig]] [[de:Im Traum sah ich ein Männchen klein und putzig (1827)]] {{Kielilinkkitieto|de2|(1827)}} 4437 9492 2006-12-18T15:36:23Z Nysalor 5 En kaiho, en, jos sortuis sydänkin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=En kaiho, en, jos sortuis sydänkin. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : En kaiho, en, jos sortuis sydänkin, : Sa, kulta entinen! miks kaihoisin! : Jos onkin vaattees helmihohteiset, : Yön sydämessäs synkistyttää net. : Sen tiedän jo. Ma näin sun unissain, : Ja yönkin sydämessäs nähdä sain, : Ja käärmeen näin, mi syöpi sydäntäs, : Näin, kulta, kuink’ on kurja elämäs. {{Heine 1887}} 4438 9493 2006-12-18T15:36:42Z Nysalor 5 No ompas luikkuja näitä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=No ompas luikkuja näitä. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : No ompas luikkuja näitä! : Ja rummutkin rämpättää! : Tuoll’ oman kultani häitä : Nuo tanssia rötköttää. : Ja soittoa sytee ja syyhtää : Niin huilut kuin symbalit; : Vaan välillä itkeä nyyhtää : Kaikk’ hyvät enkelit. {{Heine 1887}} 4439 9494 2006-12-18T15:36:59Z Nysalor 5 Kun lehmus kukki ja laulut soit {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kun lehmus kukki ja laulut soit. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kun lehmus kukki ja laulut soit, : Ja aurinko hymysi herttaisaan; : Niin kätesi kaulahan mulle loit, : Niin painoit mun rintaas uhkuavaan. : Kun lehdet putos ja korppikin huus, : Ja aurinko tervehti jurottain; : Niin lausui hyyteiset hyvästit suus, : Niin lyykähti lyykysi kohteliain. {{Heine 1887}} 4440 9495 2006-12-18T15:37:12Z Nysalor 5 Nuo sinivuokot silmien {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuo sinivuokot silmien. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Nuo sinivuokot silmien, : Nuo punaruusut poskusten, : Nuo valkoliljat kätösten, : Ne kukkii ja kukkii vielä vaan, : Mut sydän on naatunut kokonaan. {{Heine 1887}} 4441 9496 2006-12-18T15:37:33Z Nysalor 5 Sinitaivas ja manner on loistossaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sinitaivas ja manner on loistossaan. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Sinitaivas ja manner on loistossaan, : Ja tuulonen henkivi lauheaan, : Ja kukkaset nuokkuvat niituillaan, : Ja säihkyvät aamuista kastettaan, : Ja ihmiset uhkuvat riemujaan – : Ja kumminkin hautaan haluaisin, : Ett’ armahan viereen sijan saisin. {{Heine 1887}} 4442 9497 2006-12-18T15:38:00Z Nysalor 5 Tuoll’ yksin kalliolla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuoll’ yksin kalliolla. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Tuoll’ yksin kalliolla : On honka pohjolan, : Sit’ unettaa, ja talvi : Sen peittää vaippahan. : Se palmust’ uneksuupi, : Jok’ yksin etelään : On osununna vuoren : Paahteiseen seinämään. {{Heine 1887}} 4443 9498 2006-12-18T15:38:25Z Nysalor 5 Loi lempensä poika neitoon {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Loi lempensä poika neitoon. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Loi lempensä poika neitoon; : Tää mieltyvi toisehen; : Tuo toinen lempivi toista : Ja viepi sen vihillen. : Nyt kiusalla neito miehen : Nai sen, joka kohtaamaan : Vain ensinnä osuvi. Tästä : Taas poika on pahoillaan. : Tuo kaikki on vanha juttu, : Mut aina se uudeksi jää; : Ja kelle se sattuu, senpä : Sydänkammio sylkähtää. {{Heine 1887}} 4444 9499 2006-12-18T15:38:51Z Nysalor 5 Sua rakastin, rakastan vieläkin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sua rakastin, rakastan vieläkin. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Sua rakastin, rakastan vieläkin! : Ja maa jos kukistuisi, : Sen raunioilla sittenkin : Mun lempeni lieska uisi. {{Heine 1887}} 4445 9500 2006-12-18T15:39:11Z Nysalor 5 Kesä-aamuna kirkkahinna {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kesä-aamuna kirkkahinna. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kesä-aamuna kirkkahinna : Ma puistoa käyskelen. : Kukat iskevät silmää kuiskuin, : Minä käyskelen vaieten. : Kukat iskevät silmää kuiskuin, : Mua säälien, kenpä ties: : ”Älä siskoamme paho, : Sa surkea, kalvas mies!” {{Heine 1887}} 4446 9501 2006-12-18T15:39:27Z Nysalor 5 Teepöydässä istuivat, kunne {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Teepöydässä istuivat, kunne. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Teepöydässä istuivat, kunne : Jo lemmestä haasteltihin. : Oli naisien hellänä tunne : Ja herrain mit’ esteettisin. : ”Lupa lempiä platonisesti” : Hovineuvos lausua soi. : Hovineuvotar ironisesti : Veti suuta, mut huokasi: ”oi!” : Pääs pastorin suustakin henki: : ”Jos lempi on raa’akas, siin’ : On turmio terveydenki.” : Neiti sammalsi: ”Miksikä niin?” : Ja kreivitär suo surumiellä: : ”Se lempi on ”une passion!” : Teekupposen täyttävi vielä, : Sen saapi nyt Herra Baron. : On seurassa tyhjäkin loukko; : Jos henttuni sinne nyt sais, : Niin lemmestäs kaskuja joukko : Ois sullakin kertoellais. {{Heine 1887}} 4447 9502 2006-12-18T15:39:43Z Nysalor 5 On myrkkyä mulla laulut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=On myrkkyä mulla laulut. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : On myrkkyä mulla laulut – : Ei muuta voisikaan, : Kun myrkkyä kaadoit mulle : Elooni kukkivaan. : On myrkkyä mulla laulut – : Ei muuta voisikaan, : Kun povessa kyitä kantaa : Ja sua, kulta, saan. {{Heine 1887}} 4448 9503 2006-12-18T15:40:01Z Nysalor 5 Ma nousen vuoren huippuun {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ma nousen vuoren huippuun. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Ma nousen vuoren huippuun, : Ja tunteekkaaksi saan. : ”Oi, jospa lintu oisin!” : Näin huokaan yhä vaan. : Jos pääskynen ma oisin, : Sun luokses, kulta, taas : Ma palaisin, ja pesän : Laittaisin akkunaas. : Jos satakieli oisin, : Sun luokses laulamaan : Ma palajaisin, kulta, : Laidalle vaskaha’an. : Jos hömötintti oisin, : Mun saisit vierehen; : Olethan hömöin suoja : Ja hömötautisten. {{Heine 1887}} 4449 9782 2006-12-29T21:36:10Z Nysalor 5 Kielilinkit {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=En tiedä, mitä se lienee. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : En tiedä, mitä se lienee, : Ett’ olen näin murheinen; : Ei mielestäni mun haihdu : Taru ammon-aikuinen. : On vilvas, hämärä ilma, : Rhein virtaavi rauhaisaan; : Tuon vuoren kukkula säihkyy : Ilt’ auringon-paisteessaan. : Tuoll’ ylhäällä ihme-impi : Iki-ihana istuilee, : Sen kultakoriste kiiluu, : Hän tukkaansa suorielee. : Hän kultakammalla kampaa : Ja laulavi laulelon; : Siin’ ihmetyttävä sävel : Ja viehättävin on. : Tuon soutajan venhossansa : Se hurmaavi loihdullaan; : Ei näe hän karia virran, : Hän katsoo vuorelle vaan. : Ma luulen, nieluunsa pyörre : Niin pojan kuin venosen vei; : Ja loihtulaulullansa : Sen tehnyt on Lorelei. {{Heine 1887}} [[de:Die Lore-Lei]] [[ro:Loreley]] 4450 9505 2006-12-18T15:40:38Z Nysalor 5 Kun matkalla sattumaltaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kun matkalla sattumaltaan. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kun matkalla sattumaltaan : Ma kultani perheen näin, : Niin siskonen, äiti ja taatto : Mun tunsivat tervehtäin. : He kysyvät, kuinka voinen, : Its’ yhtenä huudahtain, : Ett’ en ole muuttunut lainkaan, : Pait ett’ olen kalvas vain. : Ma tiedustin tantit ja mummot : Ja voimiset muidenkin, : Myös kuin voi pienonen penttu, : Tuo haukuin vienoisin. : Kun vointia nainehen kullan : Käyn viimeksi urkkimaan; : Saan ystävällisen vastuun, : Ett’ oli hän viikoillaan. : Ja onnea toivotin silloin : Ja sievästi sammalsin, : Ett’ oisi he hyvät ja hällen : Veis terveitä tuhansin. : Mut siskonen välihin huusi: : ”Mun penttuni, kiltti niin, : Tuli suurena hulluksi aivan : Ja Rheinihin heitettiin.” : Tuo pieni on ilmetty kulta, : Jos lainki hän naurahtaa; : Sama silmien isku on hällä, : Joka mun niin kurjaks’ saa. {{Heine 1887}} 4451 9506 2006-12-18T15:40:54Z Nysalor 5 Sa kaunis saaren neito {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sa kaunis saaren neito. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Sa kaunis saaren neito, : Tuo venhees rantaan vain; : Käy luoksein, ailakoimme : Nyt tässä rinnattain. : Pääs sydämellein paina, : Miks’ noin sa arkailet? : Eip’ ole pelkoon saaneet : Sua meren lainehet. : On sydämeinkin meri : Luoteineen, vuoksineen, : Myrskyineen, mutta kauniin : Myös pohjahelmineen. {{Heine 1887}} 4452 9507 2006-12-18T15:41:10Z Nysalor 5 Mustiin pilviin peitettyinä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mustiin pilviin peitettyinä. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Mustiin pilviin peitettyinä : Nukkuu jumalien joukko. : Kuulen, kuinka kuorsailevat. : Meitä uhkaa aallonkouko. : Raivo ilma! Myrsky riehuu, : Tahtoo laivaraukan kaata – : Eikä viitsi vinha hyökkä : Isännättömänä laata! : En voi estää, että myrskyy, : Masto ryskyy, väijyy vuokin, : Siksi kääriydyn vaippaan, : Maatakseni niinkuin nuokin. {{Heine 1887}} 4453 9508 2006-12-18T15:41:28Z Nysalor 5 Ma astuin tuonne lehtoon asti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ma astuin tuonne lehtoon asti. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Ma astuin tuonne lehtoon asti, : Mi kuuli uskos lupausta; : Ja paikkaan, jota itkus kasti, : On tehnyt pesän käärme musta. {{Heine 1887}} 4454 9509 2006-12-18T15:42:49Z Nysalor 5 On nukkunut neitonen. Kuuhut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=On nukkunut neitonen. Kuuhut. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : On nukkunut neitonen. Kuuhut : Luo sisään sätehet; : Tuoll’ ulkona sinkuu ja vinkuu : Kuin valssinsävelet. : ”Ma akkunastani silmään, : Ken häiritsijä on.” : Siell’ istuvi kuolleen ruotto : Ja inuvi laulelon: : ”Sa lupasit tanssihin tulla, : Mut sanas söit sa vaan, : Nyt hautausmaalla on tanssit, : Käy kanssain tanssimaan.” : Se neitosen hurjaksi hurmaa : Ja ulos houkuttaa; : Hän seuravi haamua; laulain : Tää e’ellä tallustaa. : Tää vinkuu ja tanssii ja hyppii : Ja luitaan kurikoi, : Ja nyökkivi ruottoansa. : Kuu kaihaan valon loi. {{Heine 1887}} 4455 9510 2006-12-18T15:43:11Z Nysalor 5 Ma onnettuuden Atlas! maalimaa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ma onnettuuden Atlas! maalimaa. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Ma onnettuuden Atlas! maalimaa, : Niin koko maalimata murheen kannan, : Ma kannan kantamatonta, ja sydän : On mulla murtumallaan. : Sä ylväs sydän, tuota tahdoit juur! : Sä pyysit onneasi ääretöntä, : Tai ääretöntä kurjuuttasi, sydän, : Ja nyt sa olet kurja. {{Heine 1887}} 4456 9511 2006-12-18T15:43:27Z Nysalor 5 Näin vierivät vuodet vainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Näin vierivät vuodet vainen. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Näin vierivät vuodet vainen, : Sukupolvet hautahan käy, : Mut lempeni kalvavainen : Ei hoivaa suovan näy. : Jos kerta sun kohtais vielä, : Niin painuisin polvillein, : Ja huutaisin kuolevan kiellä: : ”Teit’ ihailen, rouvasein.” {{Heine 1887}} 4457 9512 2006-12-18T15:43:41Z Nysalor 5 Näin unta: kierohon katsoo kuu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Näin unta: kierohon katsoo kuu. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Näin unta: kierohon katsoo kuu : Ja kierohon linnunrata; : Luo kullan kulkuni ajaantuu : Penikulmia varmaan sata. : Kun kartanoons’ olen kiidellyt, : Saa suutelon portahan paasi, : Jota pienonen jalka on liidellyt, : Jota kullan liepehet laasi. : Oli pitkä ja viileä yökaus tää, : Ja huurre portahan peitti; : Läpi akkunan kurkisti kalvas pää; : Kuu hunnun sillekin heitti. {{Heine 1887}} 4458 9513 2006-12-18T15:44:00Z Nysalor 5 Nyt on niin rankka ilma {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nyt on niin rankka ilma. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Nyt on niin rankka ilma : Ja satavi yhtenään; : Ma akkunassain istun : Ja katselen pimeään. : Tuoll’ yössä yksin vilkkuu : Valo pienonen eteenpäin; : Siell’ äiti lamppuinensa : Käy katua kyyryttäin. : Hän kotia ostaa voita : Ja jauhoja pivosen, : Ja suurelle tyttärelleen : Nyt aikovi leivoksen. : Tää kotona unillansa : On nojatuolissaan; : Ja valon ääressä suorii : Hän kultakutriaan. {{Heine 1887}} 4459 9514 2006-12-18T15:44:16Z Nysalor 5 He lempivät toistaan, mut tuota {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=He lempivät toistaan, mut tuota. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : He lempivät toistaan, mut tuota : Ei hiiskunut kumpikaan; : He katsoivat karsaasti toistaan, : Ja riutuivat rakkauttaan. : He eroivat viimein ja toisens’ : Vaan unessa näkivät; : He olivat aikoja kuolleet : Ja tuskin sen tiesivät. {{Heine 1887}} 4460 9515 2006-12-18T15:44:32Z Nysalor 5 Kun vaivaani teille ma valittelin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kun vaivaani teille ma valittelin. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kun vaivaani teille ma valittelin, : Te olitte vait suin haukottavin; : Mut koreita värssyjä siitä kun tein, : Mua kiititte kaunihin eloogein. {{Heine 1887}} 4461 9516 2006-12-18T15:44:46Z Nysalor 5 Kun pirua huutelin, tuli tää {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kun pirua huutelin, tuli tää. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kun pirua huutelin, tuli tää, : Ja mua hän alkoi ihmettää; : Ei ole hän ruma; lempo ties, : Ett’ oli hän moinen hieno mies, : Mies kaikkein parhaalla i’ällään : Ja nöyrä ja höyli järkiään. : Hän viisas diplomaattikin on, : Ja selvitti kirkon ja valtion. : Hän hiukan on kalvas, eipä kumma, : Kun Hegeliä on lukenunna. : Mut mielipoeta on hällä Fouqué. : Ei huoli hän enään kritiikasta, : Kun huolekseen sen ottanut vasta : On kallis mummonsa Hekate. : Hän juristintietäni kehuu ja lisää: : ”Tuoss’ aineessa muinoin pakkasin sisään.” : Siit’ ilmasi mulle hän iloa uutta, : Ett’ olimme tehnehet tuttavuutta, : Ja kysyi, emmekö mennä vuonna : Jo olleet Espanjan lähetin luona? : Ja kun häntä katsoin, selvis juttu: : Hän olikin vanha, vahva tuttu. {{Heine 1887}} 4462 9784 2006-12-29T21:41:32Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mun lapseni, lasna ollen. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Mun lapseni, lasna ollen : Ol’ iloa meilläkin; : Me ryömimme kanakoppiin : Ja lymyimme olkihin. : Me kotkimme kuin kanat, : Ja ken kävi ohitsen – : ”Kyykerikyy!” se luuli : Kukon laulannaksi sen. : Kaikk’ arkut kartanolla : Ne tapetseerattiin, : Niiss’ asuimme me kahden, : Ja perhett’ oltiin niin. : Kun kylän vanha kissa : Tul’ usein vieraisin, : Se lyykyä, kumarrusta : Sai meiltä kyliinkin. : Ja kohteliaat me oltiin : Ja lausehin likeiset; : Moni vanha kissa jälkeen : Sai meiltä ne lausehet. : Kuin aika-ihmiset, usein : Myös haastoimme vierettäin, : Valiteltihin, kuinka kaikki : Nyt kääntyvi nurinpäin. : Kuink’ usko ja rakkaus ovat : Jo mailman jättäneet, : Ja kuinka on kahvi niin kallis, : Ja rahat niin harvenneet. – : Poiss’ on nyt lastenleikit, : Kaikk’ ohitse vyörivi näin – : Raha, aika, mailma, rakkaus : Ja usko lempiväin. {{Heine 1887}} [[de:Mein Kind, wir waren Kinder]] 4463 9518 2006-12-18T15:45:16Z Nysalor 5 On synkeä mieleni. Murhein {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=On synkeä mieleni. Murhein. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : On synkeä mieleni. Murhein : Ma menneitä muistelen; : Oli muinonen mailma mit’ urhein, : Suku sankka ja herttainen. : Nyt tyytymys vaihtuvi vaivaan, : Ja taakaks’ on sinun työs; : On kuollunna Jumala taivaan, : Ja perkele vainaja myös. : Joka viettäis hetkisen rieman, : Saa kurjan ja nurjan vaan; : Josp’ ei ois lempeä hieman, : Ties, kuin tuota ollakaan. {{Heine 1887}} 4464 9519 2006-12-18T15:45:28Z Nysalor 5 Niinkuin kuuhut loistain nousee {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Niinkuin kuuhut loistain nousee. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Niinkuin kuuhut loistain nousee : Alta pilvenhattarain, : Niin nyt ajan hattaroista : Kuultaa kuva sulokkain. : Kannell’ istuimme me kaikin, : Rheinin vartta viiltäen, : Kesävehrät rannat hehkui : Valoss’ iltapaistehen. : Miettivänä lymyin kauniin : Naisen syliin hentohon; : Armaan rakkaat, kalvaat kasvot : Punas kulta auringon. : Kannel helkkyi, pojat lauloi, : Ihmeellinen iloisuus! : Taivas siinsi kirkkahammin, : Sieluun aukes avaruus. : Satumaisna siirtyi metsät, : Linnat, vaarat rantaman; – : Kaikki nuo näin päilyvinä : Silmäteräss’ armahan. {{Heine 1887}} 4465 9520 2006-12-18T15:45:39Z Nysalor 5 Näin unessa kultani armaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Näin unessa kultani armaan. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Näin unessa kultani armaan, : Ol’ arka ja kurja hän nyt, : Ja entinen muhkea muoto : Oli kuihtunut, ränstynyt. : Hän painavi rintahan lasta, : Ja toista hän kädestä vie, : Asu, ryhti ja katsekin näytti : Mitä huolia kärsinyt lie. : Hän asteli katua pitkin, : Ja niinpä nyt kohdataan, : Hän näkevi mun, ja hälle : Ma haastelen rauhaisaan: : ”Käy kanssani kotihin meille; : Kas kuin sua näännyttää! : Ma työllä ja innolla aion : Sua luonani elättää.” : ”Myös lapsesi kotihin ottaa : Ma tahdon ja hoitohon, : Mut ennemmin kaikkia itses, : Sa lapsonen onneton.” : ”En konsana kerro ma sulle, : Ett’ armaani olit sa mun, : Ja kun sinä kuolet, itkein : Vien hautahan kaivatun”. {{Heine 1887}} 4466 9521 2006-12-18T15:45:52Z Nysalor 5 Sa olet niinkuin kukka {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sa olet niinkuin kukka. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Sa olet niinkuin kukka, : Niin kuulas, kaunoinen; : Kun katson kasvois, murhe : Mun hiipii mielehen. : Ma taivaalt’ anon, että : Sois kaikkivaltias : Sun saastumatta olla : Noin kaunis, kuulakas. {{Heine 1887}} 4467 9522 2006-12-18T15:46:03Z Nysalor 5 Ja sulla on renkahat, helmet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ja sulla on renkahat, helmet. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Ja sulla on renkahat, helmet, : Kaikk’ ihmisen pyytehet, : On suloimmat silmätkin, kulta, – : Mitä vielä sä mielinet? : Sun suloista silmistäs noista : Ikiaikuset aartehet : Ma lauleloitani laadin – : Mitä vielä sä mielinet? : Sa suloilla silmilläs noilla : Mua ainian vaivannet, : Ja onneni rahtusen raastat – : Mitä vielä sä mielinet? {{Heine 1887}} 4468 9523 2006-12-18T15:46:13Z Nysalor 5 Antoivat mulle opetusta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Antoivat mulle opetusta. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Antoivat mulle opetusta, : Neuvoja, kaikkea suositusta, : Sanoen, että, jos vuotan vaan, : Ryhtysivät mua suojelemaan. : Suojelusta kun vuottain katsoin, : Oisin ma kuollut kurnivin vatsoin, : Vaan minut kohtasi kunnon mies; : Tää se mun hoitoonsa ottaa ties. : Hoitaja ruo’in ravitsevin! : Unhottaa hänt’ en voi hevin! : Suudella häntä mun mieleni sois, : Hoitaja tuo jos en itse ma ois. {{Heine 1887}} 4469 9524 2006-12-18T15:46:28Z Nysalor 5 Näin unta: taatto taivahan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Näin unta: taatto taivahan. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Näin unta: taatto taivahan : Mun istuimelleen liittää, : Ja ympärilläin enkelit : Mun värssyjäni kiittää. : Ma makeisia maistelen : Ja suurta olutsarkkaa, : Jost’ usein paavin maljan juon; : Ei maksa tuo niin markkaa. : Mut ikävät mun hyvin on, : Ma soisin olla maassa; : Jos en ois taivaan valtias, : Niin oisin hornan haassa. : ”Sa pitkä enkel Gabriel : Voit maahan siivin soutaa, : Mun kalliin Walter ystäväin : Saat kohta tänne noutaa. : ”Hänt’ älä etsi luennoilt’, : Vaan viinibodegasta; : Äl’ etsi emäkirkoista, : Vaan kappelista vasta.” : Niin enkel itsens’ sonnustaa : Ja lentää läpi luoman, : Ja löydettyään ystävän : Tuop’ ylös rakkaan kuoman. : ”Niin, kuoma, taivaan valtias : Ma olen ynnä maankin! : Sit’ olen aina saarnannut, : Ett’ oivan viran saankin. : ”Ja ihmetöitä yhtenään : Saan maalimalle luoda! : Voin huvikses nyt tuommoisen : Pääkaupungille suoda. : ”Kaikk’ katukivet järkiään : Nyt pitää halki entää : Ja osteri, niin raikas, suur, : Jok’ ainoasta lentää; : ”Sitruunanneste tuoksuinen : Kuin kaste maata peittää : Ja sade katukuoppihin : Vain Rheininviinaa heittää.” : Pääkaupunki nyt riemuitsee : Ja syömingeihin rientää; : Senaatinherrat ränneistä : Jo lakkii viinilientä. : Ja runoniekat nektariin : On moiseen melkein kuolla! : Ja luutnantit ja vänrikit : Kaikk’ alkaa teitä nuolla. : Nuo luutnantit ja vänrikit : On miestä sukkelinta, : He tuumivat: ties, koska taas : Näin halp’ on viinin hinta. {{Heine 1887}} 4470 9525 2006-12-18T15:46:38Z Nysalor 5 Me kuljimme vaunuissa kahden {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Me kuljimme vaunuissa kahden. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Me kuljimme vaunuissa kahden : Yön seljässä pimein päin; : Ja armaasti vierisi aika : Kuin lasten leikkiväin. : Mut annas aamu kun koitti, : Niin väliimme – lempo ties : Kuin – kömpinynnä on Amor, : Tuo sokea matkamies. {{Heine 1887}} 4471 9526 2006-12-18T15:46:49Z Nysalor 5 Kun kerran tulet vaimoksein {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kun kerran tulet vaimoksein. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Kun kerran tulet vaimoksein, : Niin hätäkös sun olla, : Sull’ aikas ilonhyörinää : On, niinkuin korennolla. : Ja kun sa haukut, pauhailet, : Ma kärsin sen kuin vanki; : Mut ellet kiittäis värssyjäin, : Niin erot kohta hankin. {{Heine 1887}} 4472 9527 2006-12-18T15:47:03Z Nysalor 5 Sun valkeille olkapäilles {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sun valkeille olkapäilles. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Sun valkeille olkapäilles : Saan pääni painaltaa, : Ja varkain kuunnella, minne : Sun sydämes kallistaa. : Nyt ratsasrykymentti : Jo ryskää tännekin, : Ja huomenn’ aikoo heittää : Mun kulta armahin. : Ja jos mun huomenna heität, : Niin lienet tänään mun, : Ja sulossa syleilyssäs : Sen sulommin uneksun. {{Heine 1887}} 4473 9528 2006-12-18T15:47:14Z Nysalor 5 Nyt ratsasrykymentti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nyt ratsasrykymentti. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Nyt ratsasrykymentti : Jo ryskää paluullen; : Ma tässä, kulta, sulle : Tuon ruusuvihkosen. : No nuopas kelpo kestit! : Tuo maamme rasitus! : Ja sydämessäsikin : Ol’ oiva majoitus. {{Heine 1887}} 4474 9529 2006-12-18T15:47:38Z Nysalor 5 Mut kastraatit ne voihkii {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mut kastraatit ne voihkii. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : Mut kastraatit ne voihkii, : Kun läksin ma laulamaan; : Ne voihkii ja ne oihkii: : ”Sa laulat niin karkeaan.” : Niin alkaa laulun oivat : Nuo äänöset pienoiset, : Kuin kristalli ne soivat, : Nuo hienot ja vienoiset. : Ne laulaa lemmenvaivan : Ja lempivän hekkumaa; : Ja naiset itkuun aivan : Tuo taidenautinto saa. {{Heine 1887}} 4475 9530 2006-12-20T16:21:04Z Nysalor 5 Heikille’ {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Heikille’. |alaotsikko= |tekijä=Klaus Kemelli |huomiot= }} : Kaatu aika kahtajalle’, : kahen puolen puoli-yötä; : tasan vaihtu öinen varjo, : tasan talvinen pimiä. : Ei se sovi’ eileseksi, : eikä tämän-päiväseksi, : onhan molemman välillä, : kumpasenkin vaiheella. : Sillon räjähys romahti, : äkki-paukahus ärähti, : pitkästä Pimentolasta, : paki Pohjasen periltä: : Seinät säikky, nurkat notku, : kurki-hirret kukersivat, : viti vinku, lumi parku, : aito-hanget huokasivat, : jänkät jäiset järähtivät, : korvet kolkot tömähtivät, : vuoret varmat voihkasivat, : Taivaan napakin narahti. : Karhu köntti kontillensa, : käänty siitä kyljellensä, : kyljellensä toisellensa, : vaipu vasemmaisellensa. : Itte Kevä’kin ihana : kuuli kumman kumahuksen : läpi uni-uutimensa, : läpi hyisen huppusensa, : läpi vaippansa yheksän; : naurahteli nähesänsä : uusia uni-näköjä : vainioista vihannoista, : suojuksista sulosista, : leutosammista lehoista. : Mikäs pani paukahuksen, : tämän mietti möykähyksen, : tämän tammojen kuhinan? – : Vanhat vastaten sanovat, : sanan-parresa puhuvat: : ”Taittupa ennen talven selkä, : ”paukahti pakkasen kylki, : ”Heikin tullen hettehelle’. : Sulle’ lauluni latelen, : Heikki herttanen itikka, : teräs-kouranen kurikka! : Sinä taitit talven seljän, : talven seljän, tuiskun turkin, : pakkasen vihan väsensit. : Nyt on toivo taaskin saaha’ : kerran keväintä kätellä’, : kukka-hattua halailla’. : Siismä toivotan sinulle’ : Korpin iän, kotkan siivet, : Karhun voiman, miehen mielen, : teräs-kangen terveyyen, : hauvin ratki raittiuuen, : muurahaisen talvi-muonan, : mettiäisen mesi-leivän! – [Klaus] K[Eme]–LLI. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122357&conversationId=3&action=entryPage ''Oulun Wiikko-Sanomia'' 12.2.1831]. [[Luokka:Klaus Kemelli]] [[Luokka:Runot]] 4478 9578 2006-12-22T15:43:51Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomettaren kosiat *). |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Oli ennen neiti nuori, : Läksi lehmien ajohon, : Ajo lehmät suota myöden : Löysi suolta sorsalinnun, : Tavin rannalta tapasi. : Kanto sorsansa’ kotihin, : Syötti juotti sorsaistansa, : Sorsa suorivi pesäsen, : Muni kultasen munasen. : Hiereleevi hauteleevi, : Muna muuttu neitoseksi. : Mikä neielle’ nimeksi – : Sorsatarko, Suometarko? : Ei ole’ Sorsatar soria, : '''Suometar''' nimi soria. : Oli aikoa vähäsen, : Kulu kuuta viisi – kuusi, : Neiti kasvo kaunihiksi, : Yleni ylen hyväksi, : Kolmet sulhaset käkesi, : Yhdeksiset ylkämiehet: : Kulki '''Kuu''', ajeli '''Päivä''', : Kulki kolmas '''Pohjantähti'''. : Tuli ensin Kuu kosia, : Tuli kullassa kulisten, : Hopiassa helkkäellen: : ”Tuleppas minulle’ neiti, : Lähe pois talosta tästä : Hopiaisihin tupihin! : Kultasihin kammioihin”. : Eipä neiti mennytkänä, : Tuon neiti sanoiksi virkki: : ”Tok’ en Kuulle’ mennekkänä, : Kuull’ on kumma katsantonsa’, : Muotonsa’ monennäkönen: : Millon kaita kasvoiltansa’ : Millon liijaksi leviä; : Öill’ on kurja kulkemassa, : Päivällä lepeämässä, : Ei taia’ taloa tulla’”. : Tuli toinen Päivä poika, : Tuli kullassa kulisten, : Hopiassa helkkäellen: : ”Tuleppas minulle’ neiti, : Lähe’ pois talosta tästä : Kultasihin kammioihin, : Hopiaisihin tupihin!” : Eipä neiti mennytkänä, : Tuon neiti sanoiksi virkki: : ”Emmä Päivälle’ menisi’ : Päivä se pahan tapanen : Kesän vaivaavi varilla, : talven tappaavi vilulla; : Helkällä hein’ajalla : Anto ainoiset satehet, : Kallihilla kaur’ajoilla : Teki pouat ponnettomat”. : Tuli poika Pohjantähti : Kullassa kulisematta : Hopiassa helkkämättä: : ”Tuleppas minulle’ neiti, : Lähe’ pois talosta tästä!” : Neiti vasten vastaeli: : ”Taianpa Tähelle’ mennä’, : Tähti se hyväntapanen : Talossansa’ aina tarkka, : Koissaan ylen koria, : Otavaisten olkapäillä, : Seitsentähtisen selällä”. : Vieähän Tähen hevonen, : Tallihin talutetahan, : Hienot heinät heitetähän, : Kauravakka kannetahan; : Tähti tuoahan tupahan, : Päähän pöyän laitetahan; : Tuoppi tuoahan olutta, : Mettä kannu kannetahan: : ”Syöppä, juoppa Tähti kulta!” : ”En nyt syöne’ enkä juone’, : Kun en nähne’ neitoani; : Missäp’ on minun omani, : Kussa Suometar soria?” : Suometar soria neiti : Itse’ aitasta sanoovi: : ”Sulhaseni suotuseni, : Ylkäni ylimmäiseni! : Anna aikoa vähäsen, : Aikoa isättömälle’, : Emottomalle’ enämpi; : Ei mua emoni auta’, : Oma vanhin valmistele’, : Auttavat kyläset eukot, : Kylän vaimot vaatehtivat, : Kylmä on kylänen toimi, : Valju mieron vaatehtima. <nowiki>*)</nowiki> '''Suomettaren''' on tehnyt mieli liikkeelle’ lähteissänsä’ laulella’ tätä kaunista runoa kaimastansa’, vaikka kunnioitettava Rahvaskunta olisi jotakin uutta kuulteleva kukaties halullisemmin, kuin tätä, jo aikaa '''Kantelettarelta''' (kolmannessa kirjassansa’) julkisesti’ laulettua. {{Suometar 1847|Numero=12. tammikuuta s. 1|Viittaus=21.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4479 9577 2006-12-22T15:43:25Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Alku-lause’. |alaotsikko= |tekijä=Antero Warelius |huomiot=Kirjoitus ilmestynyt ensimmäisessä ''Suometar''-lehdessä, ja se seuraa runoa lehden ensimmäisellä sivulla olevaa runoa ''[[Suomettaren kosiat]]''. }} Niinkuin muinainen '''Suometar''' ei ottanut mieheksensä’ Aurinkoa eikä Kuuta tunteissansa’ näiden uljasten kosiomiesten huikentelevaisuuden, vaan Pohjantähden, joka vähyydessänsä’ oli ylpeilemätön ja hyväntapainen, aina yhtäläinen ja kohdallansa’ pysyvä – niin on tämäkin '''Suometar''' omistava kaiken lempensä’ ja rakkaudensa’ Pohjantähden tienoilla asuvalle’ köyhälle, mutta vakaiselle’ ja rehelliselle’ nuorukaiselle’ nimeltä: '''Suomalaisuus'''. Suomalaisuus ei ajele’ kullassa kulisten, niinkuin hänen kilvoitteliansa’, Ruotsalaisuus ja muut. Näiden uljaasti’ puetettuin rinnalla on hän kuin talonpoika herrain rinnalla, mutta Suometar ei katso’ päällimäistä pukua. – Jalo ja miehuullinen on Suomalaisuus varreltansa’, vahvoilla voimallisilla jäsenillä’ varustettu, nuoruuden punaiset ja pulskiat ovat hänen sasupäänsä’, ehiän verevät huulensa’, suloinen hänen puheensa’, ja lempiät hänen vakaiset silmänsä’ – Onkos siis ihme’ että tämä tyttö Suometar on niin sydämellisesti’ häneen suostunut, niin ihastunut hänen kauneudestansa’ ja niin voitettu hänen hyvällaisuudeltansa’, että tahtoo kokonansa’ hänen omansa’ olla’, tahtoo häntä palvella’ myötä ja vastoin käymisessä, häntä yksinänsä rakastaa’ elämässä ja kuolemassa. Rakkaudesta sulhaistansa’ kohtaan lähtee Suometar nyt ympäri maata kulkemaan: aikoo etsiä’ ja tervehdellä’ Suomalaisuuden ystäviä’ ja kaikella voimallansa’ kokea’ saattaa’ Suomalaisuudelle’ ystäviksi niitäkin, jotka, vaikka’ asuvat hänen maassansa’, vielä ovat hänen ylönkatsojiansa’. Kaupunkeiden korkeisiin kivi-kammoihin, herrain hovein ja pappiloihin on Suometar pyytävä päästä’ sisälle’, toivoen hyvämielistä vastaanottamista, sillä vaimoihmisiä kohdellaan aina lempiämmin vieläkin, vaikka esi-isäimme tapa, holhota’ kaikkia vieraita, on jo paikka paikon vanhanaikaseksi tullut. Kaikkein joukossa on Suometar ystävällistä kanssakäymistä pitävä, puhutteleva sekä isäntiä että emäntiä, neitseitä ja nuoria miehiä, vanhoja virassa harmaantuneita isiä ja kasvavaista uutta kansaa. Mutta jos jonkun kuulee viha-sanoja, pilkkaa tai’ häväistystä puhuvan rakastettuansa’, Suomalaisuutta, vastaan, elikkä jos joku tahtoisi vietellä’ häntä unhottamaan ja pettämään sulhaansa’, niin on hän karvaalla mielellä ja suru-suulla kokeva’ semmoista pahanelkistä oijentaa’, ja, jos muu ei auta’, viimein vihastuva ja toruvakin. Älkäät, hyvät herrasväet pahaksuko, jos Suometar välisti’ näkyisi olevan ujo ja taitamatoin; jos hän isoisten saleissa ja koreissa kammioissa ei taitaisi’ itsiänsä’ käyttää’ niinkuin tulisi’ eikä puhua’ niinkuin sivistyneissä seuroissa on sopiva, elikkä Ruotsalaisten ja Ranskalaisten vertaistensa’ seassa näkyisi aivan kehnosti’ vaatetetuksi; sillä muistakaat Suomettaren olevan nuoren, ja pian taitavan oppia’ mitä nyt häneltä puuttuu. Suometar tahtoo olla’ nöyrä ja siviä tyttö; jos hän on yksinkertainen, niin on hän totuutta rakastava, ja sydämestänsä’ toivottava teille’ hyvää. Jos sanansa’ joskus äkkinäisesti’ kävisivät tylymäisestikkin, niin ei silloinkaan ole’ hän mitään pahaa tarkoittava. Jos häntä kuullella viittitte, niin on hän taitoansa’ myöden teitä huvitteleva välisti’ laulellen välisti’ tarinoiten, on tuova teille’ sekä omalta että ulko maalta kuultuja sanomia, erinomattain Suomalaisuuteen koskevia, puhuva mitä missäkin kaupungissa taikka maanpaikassa on tehty, kirjoitettu tai’ präntätty Suomalaisuuden hyväksi, kertova Suomen kansan oloa ja tilaisuuksia, muistutteleva vikoja ja virheitä Suomen sukukuntaa rasittavia ja vahinkoittavia, niin myös neuvoskeleva, missä taitaa yksinkertaisesti’ ja yksivakaisesti’. Kaikkia asioita, joista Suometar vuoden mittaan tulee vierastijoillensa’ puhumaan, ei taideta’ eikä tarvitse’ edelläpäin ladella’ – soisimme hänen vaan olevan heille’ mieluisen ja hyödyttäväisen. Vapisevilla askeleilla lähtee nyt tämä heikko Suomen tytär vaivalloiselle’ ja vaaralliselle’ matkallensa’. Muutamat ovat ennen häntä lähteneet samaa tietä kulkemaan, vaan ei yksikään heistä ole’ vanhaksi elänyt. Yksi ainoa harha askele’ taitaa langettaa’ äkilliseen kuolemaan. Nykyisin on yksi hänen edellä-käyjistänsä (Suomalainen) tapaturmaisesti’ hukkunut, toiset ovat vielä surkiamman lopun saaneet – kuolleet nälkään! – Tulevaiset tapaukset olkoot Jumalan pitkämielisen huomassa’; kuolemaansa’ asti’ on Suometar Suomalaisuudelle uskollinen. {{Suometar 1847|Numero=12. tammikuuta s. 2|Viittaus=21.12.2006}} [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4481 9576 2006-12-22T15:42:58Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=25 Laulu ”Runebergin Runoelmista,” |alaotsikko=(runoksi tehty.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot=Suomentanut [[D. E. D. Europaeus]] }} : Noin sano emo tytölle, : Vanhin lausu lapsellensa: : ”Tyttöseni tyynöseni, : Lapsueni laatuseni! : Sull’ on kaksi kaunistusta, : Kaksi suotuista somuutta’; : Syämmen suloinen rauha, : Vaankin virhetöin elämä. : Hoia’ niitä huolen kanssa, : Hoia’ huolella hyvällä.” : Kerran tyttökin sanoille : Näin se virkko, noin puheli: : ”Jopa sai suru syämmen, : Jopa rauhani katosi. : Sitä en mä ennen saane’, : Ennen saane’ ja tavanne’, : Kuin on kultani sylissä, : Kullan kaunon kainalossa, : Siivon poi’an puolisona, : Miehen vaimona vakaisen.” {{Suometar 1847|Numero=19. tammikuuta s. 1|Viittaus=21.12.2006}} [[Luokka:D. E. D. Europaeus]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 4482 9575 2006-12-22T15:42:34Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomenkielen vallallensa pääsemisestä. *) |alaotsikko=(Laulanto: Ännu på tidens mörka vågor j. n. e.) |tekijä=Antero Warelius |huomiot= }} : Jo Kauvan kantoi Suomenkieli : Juur kauhioita kahleita, : Harvalla rohkeus ja mieli : Oil näistä edes valittaa’; : Kuin orvolapsi holhoojalta : Vaan kehumista kuulla’ saa, : Kuin meitä hyvin vieras valta : Ain’ sanoi kasvattavansa’. : Nyt meitä viimein heitettyä : Venäläisille’ veljiksi : Palamaan rupeis miesten sydän : Halusta Suomalaisiksi: : Nyt Renvall, Gottlund, muita monta : Nousivat kielen sankaria : Vaatimaan joukkoo surutonta : Seuraaman ajan vaatimia. : Usiat nauroit, torkkuit toiset, : Muutamat vihastuivatkin, : Ei toimet uudet vaivalloiset : Mahtuneet täysiin vatsohin; : Mut kansa nuori kasvavainen, : Semmenkin Opistossamme, : Jo ompi varsin toisellainen : Ja Laiska-Jaakot harvenee. : Suomea kuitenkin nyt vielä : Kirkoissa julmin raadellaan, : On pappeja, jotk’ eivät tiedä’, : Kuin mitä juur heilt’ vaaditaan – : Ja papeiksi he pääsneet ovat, : Vaikk’ varsin '''renkoo''' saarnaisit! : Kuin käytynä on koulut kovat : Ja ruotsalaiset eksaamit. : Siis olkoon kiitos Keisarille’ : Käskystä, jolla pakottaa : Paimenet taitaan laumaisille’ : Puhua’ omaa puhetta, : Ja taitavaiset Suomenkieltä : Asettaa’ Kirkkoherraksi : Niit ennen, joilla kyll’ on mieltä : Itsens’ ei kansan hyödyksi. : Emm’ ole’ koskaan unhottavat : Sit’ armollista suosioo, : Jost’ Oppivaiset täällä saavat : Suomensa’ taidon palkintoo, : Siis Mensikov on muistettava : Ja muut kuin tätä toimitit, : Jokainen heit’ on rakastava, : Kuin siteitämme helpotit. : O! miellyttäköön Luoja vielä : Keisariamme päästämään : Myös kouluhimme Suomenkieltä : Ett’ tulisimme ymmärtämään : Niin Tuomaritten '''tutkimiset''' : Ja Virkamiesten '''päätökset''', : Kuin Parantajain '''neuvomiset''', : '''Opit''' ja hyvät '''laitokset'''. <nowiki>*)</nowiki> Tämä virsi on tehty kuultua kahdesta Keisarillisesta päätöksestä vuonna 1846, joista edellinen (4 p. Maalis-kuuta) säättää että papeiksi aikovaisten pitää itsiänsä’ Suomenkielessä harjaittaman ja näyttämän taitavansa’ sitä sekä lukea’ että kirjoittaa’, jälkimäisessä (21 p. Maalis-kuuta) on vuosillisten raha-kehoitusten asettamisesta niille’ Oppivaisille, jotka Suomea halullisesti’ harjoittavat, ja niiden pappein paremmasta oikeudesta Kirkkoherroiksi päästä’, jotka ovat täydellisemmät Suomenkielessä, kuin niiden kanssa-hakioiden jotka tässä kehnommat ovat. {{Suometar 1847|Numero=26. tammikuuta s. 1|Viittaus=21.12.2006}} [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4483 9574 2006-12-22T15:42:09Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=21 Laulu ”Runebergin Runoelmista” |alaotsikko=(runoksi tehty.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Poika lausu kullallensa: : ”Miksis aina armahani : Polvusiltani pakenet, : Sylistäni siirteletse, : Kul’et kylkeni varoista, : Alta kainalon katoat, : Konsa pyyän pylvelleni, : Sylihini suosittelen, : Kuzun kylkeni varohin, : Alle kainalon asetan. : Sano’ korvin kuullakseni: : Kuss’ oli kultani sinulla : Tuki toivoteltavana, : Vara vuotettu vakava, : Suoja saatava parempi : Ja turva toellisempi; : Ennen kuin istuit polvelleni, : Sylihini siirtelitse, : Kul’it kylkeni varohin, : Alle kainalon asetuit. {{Suometar 1847|Numero=26. tammikuuta s. 1|Viittaus=21.12.2006}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 4484 9573 2006-12-22T15:41:45Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runebergin Runoelmista 4:ns laulu. |alaotsikko=(Runoksi mukaeltu.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Kasvo poika pulskeana, : Ylen virkkuna yleni, : Päähän vuoen viientoista : Ja kohalle kuuentoista; : Usko ei lemmen tääll’ elävän, : Luuli ei ai’oinkaan asuvan. : Vielä vietti viisi vuotta, : Vuotta kuutosen kulutti; : Usko ei lemmen tääll’ elävän, : Luuli ei ai’oinkaan asuvan. : Keksipä tyttisen tulevan, : Neitisen lähentelevän, : Posket koitti koin rus’olta, : Silmät taivosen sineltä. : Eipä nyt aikoa kulunut, : Pitkä hetki heilahtanut, : Kuin tunsi tulisen lemmen, : Lemmen liekkisen havaitsi; : Jota ei ennen oppinunna, : Ei ennen tajunnutkana; : Vaikka vuoet vuottelivat, : Sekä kestivät kesoset. {{Suometar 1847|Numero=20. huhtikuuta s. 1|Viittaus=21.12.2006}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Runot]] 4485 9705 2006-12-25T14:39:23Z Nysalor 5 Tarkennusta suomentajaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Orvon kuolo. |alaotsikko=(Suomentama *). |tekijä=József Eötvös |huomiot= }} : Ken yönsä tuolla viettelöö : Sisällä kalmiston? : Jo kaksitoista kello lyö : Ja vaiti kaikki on. : Se orpo on, kuta kova : Suru ahdistelee, : Kuin äiti armas ainoa : Ei nousekkaan enää. : Nyt haudalla hyvän emon : Kujertelee polo: : ”Oi äiti, oi, niin raskas on : Nyt poikasi olo!” : ”Sinun manalle mentyä : Pois luota lapsesi, : Kylässä ei ole’ sitä : Joka hyväilisi.” : ”Ja ei sano’ enää kukaan : Rakas mun poikani! : – Kamala nyt ja kolkko vaan : Ja kylm’ on suojani.” : ”Mut täällä vieressä sinun : Miks en jo maata saa? : Ka kylmä kylmä talvi on – : Polo minua ah!” : Näin yöllä orpo-poikanen : Itkein kujertelee, – : Ja talven tuuli tuimanen : Yhä viheltelee. : Ja hyyksi poskella pojan : Se kyynel kylmistyy. : Hän ei havaitsekkaan miten : Jo hänki tyrmistyy. : Mut ympärillä kirkkomaan : On kuolon kolkkaus, : Ja ääntä muut’ ei kuulukkaan : Kuin tuulen huokaus. : Viimein yles yritti hän, : Mut maahan vaipu vaan, : Ja pois uneen ikuisehen : Vajosi vaivoistaan. [[Erik Alexander Ingman|E[rik]. A[lexander]. I[ngman]]]. <nowiki>*)</nowiki> Tämän laulun tekiä on Ungarilainen Parooni [[József Eötvös|Jooseppi Eötwös]]. Suomennos on tehty alkukielen mukaan. {{Suometar 1847|Numero=9. helmikuuta s. 1|Viittaus=21.12.2006}} [[Luokka:Erik Alexander Ingman]] [[Luokka:József Eötvös]] [[Luokka:Runot]] 4486 9548 2006-12-21T21:29:54Z Nysalor 5 Listaus '''József Eötvös''' (1804–1877) == Runot == * ''[[Orvon kuolo]]'' [[Luokka:József Eötvös]] 4487 9549 2006-12-21T21:30:02Z Nysalor 5 [[Luokka:Unkarilaiset runoilijat]] [[Luokka:Unkarilaiset runoilijat|Eötvös, József]] 4488 9571 2006-12-22T15:40:54Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vijatoinna kärsivän valitus *). |alaotsikko=(Lähetetty) |tekijä=Heikki Selin |huomiot= }} : Mikä multa sorti äänen kaunosen? : Mikä myöskin murti rinnan ilosen? : Ah ne monet tuskat, kuin mua rasittaa, : Monet pahat puuskat joill’ mä poljetaan! : * * * : Ne särkee sydämmeni, ahdistaa rintani, : Surulla alkaa työni ja päättää päiväni. : Jos joku multa kysyis kuka sua vainoopi, : Niin saisi vastimeksi sen mitä seuraapi: : ”Jos taidat sinä lukee petäjät mäellä, : Sitten sä taidat tuntee ne kuin mua vainoovat?” : Ah kuhun polo poika mä tieni ottaisin, : Ett’ saisin rauhas’ olla niilt’ kuin mua vainoisit? : Ah surullista aikaa mun nuoruudessani, : Kuin kovin mua painaa, hävittää riemuni! : Ah kylol’mä on se rinta kuin ennen all’ lämmin; : Jos koitan sitä muuttaa, kylmenee enämmin. : Jos vielä kerran koittais se rusko ihana, : Ett’ riemu huolet voittais ja surun kukistais! : Sitten mä iloitsisin kuin käki kesäkuus’; : Pois olis suru silloin; siit’ tulis laulu uus’. : Ah nuorukainen täällä, jot’ suru vaivaapi, : Hän on kuin lehti jäällä, jot’ tuuli ajaapi. : En voi enämpi laulaa, sill’ päätän virteni; : Jos loppuis tämä vaiva, kyll virttä venyisi. ::: '''[[Heikki Selin|Henrikki Selin]]''' ::: Tulosten Koulumestari. <nowiki>*)</nowiki> Runoja, lähetettyjä ynnä tämän laulun kanssa, ei sovi’ Suomettaren ottaa’ myötänsä. {{Suometar 1847|Numero=27. huhtikuuta s. 1|Viittaus=21.12.2006}} [[Luokka:Heikki Selin]] [[Luokka:Runot]] 4489 9570 2006-12-22T15:40:30Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uusi kirjoitus-tapa. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=Wolmar Schildt |huomiot= }} Danskalainen Rohvessori, mainio kieli-niekka Rask jo aikanaan mietiskeli Suomen kirja-kielen tulevan näöltään somemmaksi, jos pitkät äänikkeet (vocaler) kirjoitettaisiin yhdellä äänikkeellä, joka saisi ylä-puolellensa tämmöisen merkin ´, nimittäin: á olisi yhtä kuin aa, é = ee, í = ii, = ó = oo, ú uu, ý = yy, ´ä = ää, ´ö = öö. Hänen mietettä on vähän suosittu joilta-kuilta siellä-täällä; vaan niin suureen muutokseen tavallisesta kirjoitus-tavasta ei kirjamiehet vielä ole mieltyneet. '''[[Erik Alexander Ingman|Aleks. Ingman]]''' tosin jo [[Anakreon]]ia suomentaissansa käytteli vieraissa nimissä Raskilta tarjottua merkkiä, ja jälestäpäin, joku vuosi sitte, Hän tätä muutosta vielä kiivaammasti puolusteli, pyytäen sitä saada kirjoissa yleisesti käytettäväksi. Mutta tämä Hänen aikeensa jäi menestymättä. Mainittua merkkiä voisikin sen vuoksi moittia, että olisi vaikea erottaa sitä siitä tunnustähdestä, joka sanojen korkoa (accent) osottaa. Korko-merkki (’) ja tuo edellä-mainittu, äänikkeen pituutta eli pitkä-arvoisuutta osottava tunnus (´) ovat muka ihan yhdennäköiset. Tämän yhdennäköisyyden karttamiseksi ja selvemmyyden vuoksi saattaisi merkki: ^ olla sopivampi äänikkeen pituutta viittaamaan. Arvattavasti Suomen kansa eli Yleisö ei vielä suostune tähänkään muutokseen, sillä kirjoitus jotenni oudostuisi siitä ensimmältä. Vaan kansan vähitellen siihen totuttua, sekin kirjoitus-tapa tutustuisi ja näyttäneisi soreammalta. Sanotaan ehkä: ”Rahvas ei opi tätä uutta kirjoitus-tapaa lukemaan, siitä ainakin lukeminen tulisi vaikeammaksi kansalle.” Mutta onhan jo moni talonpoikaisesta säädystä tottunut lukemaan latinaistakin ränttiä eli painia, helposti-han sitte pitäisi tottuman tähänkin lyhennettyyn kirjoitus-tapaan. Tämän mukaan olisi: : â yhtä kuin aa, esimerk. antâ y. k. antaa. : ê y. k. ee: tulê y. k. tulee. : î y. k. ii: vîttaa y. k. viittaa. : ô y. k. oo: katsô y. k. katsoo. : û y. k. uu: rîsû y. k. riisuu. : ŷ y. k. yy: vîpŷ y. k. viipyy. : ^ä y. k. ää: ^äni y. k. ääni. : ^ö y. k. öö: elk^ön y. k. elköön. Esimerkiksi kirjoitamme tähän '''Isä meidän''' tällä ûdella tavalla. Isä meidän joka olet taivaisa. Pyhitettäk^ön Sinun nimes. Lähestyk^ön Sinun valtakuntas. Tapahtukôn Sinun tahtos niin mâssa kuin taivâssa. Anna meille tänäpäivänä meidän joka-päiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme antêksi, niinkuin mekin antêksi annamme meidän velvollistemme. Ja ele johdata meitä kiusauksên. Mutta p^ästä meitä pahasta. Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen. Se kuitenni tässä heti pist^ä silmên, että ä ja ö ^änikkêt, pitkinä, sâvat kaksi merkkiä p^älletysten. Jos tämä näytt^ä rumalta, niin voisi kirjoittâ ä:tä näin: æ, ja ötä näin: œ. Sillä tavalla myös Latinan kielessä nîtä usein kirjoitetân. Suomen ^änikkêt tulisivat sîs olemân tämmöiset: : lyhyet ^änikkêt: a. e. i. o. u. y. æ. œ. : pitkät äänikkeet â. ê. î. ô. û. ŷ. âe. ôe. Tæmæn mukân olisi Isæ-meidæn rukous tæmmœinen: Isæ meidæn joka olet taivaisa. Pyhitettäkôen Sinun nimes. Lähestykôen Sinun valtakuntas. Tapahtukôn Sinun tahtos nîn mâssa kuin taivâssa. Anna meille tænæ-pæivænæ meidæn jokapæivæinen leipæmme. Ja anna meille meidæn syntimme antêksi, nînkuin mekin antêksi annamme meidän velvollistemme. Ja ele johdata meitæ kiusauksên. Mutta pâestæ meidæt pahasta. Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen. Lukija kysynê, mikä hyœty koko tæstæ mûtoksesta syntyisi? Sîhen vastâmme, ettæ kirjoitus kævisi sÎtæ lyhemmæksi ja somemmaksi. Moni hûtâ: ”nyky-aika tahtô kumota kaikkea vanhâ.” Ei suinkaan. Mûtoksia tapahtû kaikkina aikoina ja joka kielessæ. Esimerkiksi Ruotsalaiset kirjoittivat muinaisina aikoina: '''book''', '''deel''', y.m., joita sanoja nyt yleisesti kirjoittavat næin: '''bok''', '''del'''. Eikæ sîtæ mikæn hæiriœ ole tullut, jopa vain somemmûtta ja lyhemmŷttæ. Mutta emme tarvitse’kân etsiæ semmoisia esimerkkijæ ulko-kielistæ. Oma Suomenkielemme kirjallisûs tarjô kyllæ esimerkkejæ kirjoitus-tavan mûtoksista. Næyttêksi panemme tæhæn, miten Pispa '''Agrikola''' v. 1548 kirjoitti Isæ-meitæ. ”Ise meiden ioca olet Taivais. Pyhetty olcon sinun nimes. Lehestulkon sinun valdakundas. Olcon sinun tactos nin maasa, quin on Taivais. Anna meille tenepeivenä meiden iocapeiuenen leipem. Ja anna meille synnimme andexi ninquin me annama meiden velgholisten. Ja ele iohdata meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun ombi valdakunda, ia voijma, ia cunnia ijancaikisudhes. Amen.” (Katso Suomi vuodelta 1845 sivu 332.) Lukija katsokôn myœs mitæ '''Mehilæinen''' vuodelta 1836 tæstæ asiasta tûmailê. VÎmeiseksi anomme, hyvæillen, ettæ kaunis Suomen tyttœ '''Suometar''', ottakôn hûlillensa edelliset tûmat; eihæn Sen monet sulhaset, Suomen pojat, tuota kovin pahaksine. [[Wolmar Schildt|W. Kilpinen]]. {{Suometar 1847|Numero=13. heinäkuuta s. 1–2|Viittaus=21.12.2006}} [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Wolmar Schildt]] 4490 9569 2006-12-22T15:39:38Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vielä Suomesta sanelen, Kukun kurja kielestäni. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=Antti Puhakka |huomiot= }} : '''I.''' : Laulan vielä vienoisesti, : Raukka ruikutan runossa, : Suomen kansan surkeutta, : Valitusta vankikielen, : Kuin on suussa Suomalaisten : Kahle kielen kantimessa, : Eikä herrat Helsingissä, : Suomen ruhtinat suloiset, : Ole vielä oppinunna : Jännestä järittämähän, : Päästämähän Suomen suita, : Kansan kieltä kahlehista, : Vaikka ennen aikoinansa : Yhen jäntehen järitti : Suomen ruhtinat suloiset, : Ruotsin kuulut kultarinnat, : Saattoi Suomen sakramentit, : Oman kielen kirkkomessut. : Niin nyt vielä laiha lapsi, : Kurja ruikutan runossa, : Että suuret Suomen Herrat, : Valtamme vapasukuiset, : Soisit tulla toisen kerran : Armon suuren Suomen maalle, : Että kuulut kultarinnat, : Suomen ruhtinat suloiset, : Hankkisi Lapista rauan, : Puukon suuren Pohjanmaalta’, : Terän tiettäisi Savossa, : Karjalassa karkaseisi, : Jolla viiltä’ viimeinenkin : Jänne suusta Suomalaisten, : Sitten saisi Suomen kieltä : Tuomarimme tutkistella’, : Laitella’ lakituvissa : Oman kielen kirjoitukset : Savon suorilla sanoilla, : Karjalaksi kalkutella’, : Sitten saisi Ruotsin lainan, : Almun antoa takasi, : Poies viskata’ viluhun, : Lähetteä’ länttä kohti, : Vieä’ tuulen tuuhkurissa, : Vilun ilman viehkurissa, : Tuolle puolelle Turusta, : Poikki suuren Pohjanlahen. – : Vaan ne nuoret nurkkaherrat, : Ruotsin reillit virkaheitot : Ruotsin lainan laitannasta, : Poies viennistä viluhun, : On kun korpit koiran roassa : Kiini siinä kielessänsä, : Eikä soisi Suomen kieltä : Tuomareilta tutkittavan, : Laittavan lakituvissa, : Oikeutta istuttaissa, : Suomen suorilla sanoilla, : Savon kielen kääntimillä; : Vaan en tieä’ tismallehen, : Taia’ aivan tarkallehen, : Mikä syynä syötäreillä, : Virkaheitoilla vikana, : Kun ei Suomea suatse’, : Vankikieltä vallallensa; : Vaan jos saattaisin sanoa’, : Tutkistella’ tarkallehen, : Niin on syynä syökäreillä, : Virkaheitoilla vikana: : Kun ei poiat Pohjanmaalla, : Katalassa Karjalassa, : Rankoilla Savon rajoilla, : Ole vielä oppinunna, : Lukemahan Ruotsin kieltä, : Tutkimahan tuomioita, : Niin on aina onni ollut : Luvennasta Ruotsin kielen, : Elo juossunna jutuista, : Leipä valmis leikattuna, : Vilja virkaheittioille, : Syökäreille syötäväksi, : Kun he juoksevat jutuissa, : Vulmahiksi matkustavat, : Oikeutta istuttaissa, : Käräjiä käytäessä, : Väärin vääntävät lakia, : Toisin puolin tuomioita, : Sotkevat sokian kansan, : Saattavat rahasakoille, : Joista härkä häilähtävi, : Sonni suuri sorkkinensa, : Vielä vieähän heponen, : Talonpoian tamman varsa, : Heittoherroille etehen, : Syökäreille suutimiksi; : Vielä muita muskuloita, : Harva tunti tuhmat tuovat, : Joit’ en saata’ selvitellä’, : Enkä kielin kertaella’, : Harmi pääni halkasevi, : Mure murtavi syämen, : Tahi tarkasti sanoisin, : Kaikki halki haasteleisin, : Vihastuisi virkaheitot, : Söisi syökärit minunkin. : '''II.''' : Vaan en saata’ vaiti olla’, : Kieltäni sitoa’ kiini, : Vaikka kelmit keittäköhön, : Pahat herrat paistakohon, : Enkä huoli’ hurnakoista, : Virkaheittojen vihoista, : Kuin syän sanoille saatti, : Luonto puhkesi runoille, : Käski kulkun kukkumahan, : Laittoi kielen laulamahan : Virkaheittojen vioista, : Talonpoikien tavoista, : Kuin on kansan Karjalassa, : Raukoilla Savon rajoilla, : Virkaheitot vietellynnä, : Riitaiseksi riivannunna, : Juttu teillä juoksemahan, : Käymähän joka käräjän, : Koska kurjat juttelevat : Käräjissä kymmenissä, : Ei oo saamista satoa, : Josta tahtovat tuhatta, : Minkä saavat saalihiksi, : Vievät virkaheittioille, : Usiasti ukkoraukat : Saavat paljahan paperin, : Aivan tyhjä toinen puoli, : Sakko saalista sisällä; : Josta tuhmat tuomareita : Sokiaksi soihmoavat, : Näistä tuomarit toruvat, : Ruununmiehet rankasevat, : Papit parkuvat pahasti, : Saarnamiehet surkiasti, : Vaan ei estä’ ruunun ruoska, : Vallesmannien varoitus, : Eikä pappien parunta, : Saarnastuolissa sanonta; : Jos ne papit jonkun päivän : Varoittavat viikon päästä, : Niin ei kuule’ kurja joukko, : Tuosta huoli’ hullu kanssa, : Kuin vaan nuoret nurkkaherrat, : Ruotsin villit virkaheitot, : Viikkokauet viettelevät, : Joka päivä joutessansa. : Niille kansa Karjalassa : Kaikki tyyni kantanunna, : Viljat virkaheittioille, : Juttuteillä juostessansa, : Käräjissä käyessänsä, : Itse sitten ilman jäänyt, : Käynynnä kävelemähän, : Kurja raukat kulkemahan, : Kerjäten kepin keralla; : Sitten kurjat kulkiessa, : Maan matoiset matkustaissa, : Sattui heiton huonehelle, : Kelmiherran kartanolle, : Alkoi ruokoa anoa’, : Syökäriltä syöäksensä, : Siinä raukka raukuttavi, : Tuossa kehno kerjäjävi; : Ehkä saisi sonnin sarvet, : Heposensa häntäjouhet! : Tuohon syökäri sanovi, : Virkaheitto virkkelevi: : ”Hepo mennyt häntinensä, : Sonni syöty sorkkinensa, : Kammoiksi kaviot tehty, : Jouhet rouille lokiksi, : Sarvet leikelty sahalla, : Haloittuna hammasluiksi.” : Vielä sitten virkkelevi, : Pilkkasuulla pistelevi, : Vanha syökäri sanovi, : Kerjäläiselle kehuvi: : ”Kuin silloin olisit ollut, : Kuin se sonni sorrettihin, : Oisi perna päältä pantu, : Keuhkot sulle keitoksiksi, : Vielä saanut suolen päätä : Muutamaksi makkaraksi, : Vaan kun vasta vierahaksi, : Satuit myöhä saapuille, : Niin on härkäsi hävinnyt, : Suolet sonnisi märännyt, : Heposesi haukat syönyt, : Korpit kaikki kaivellunna, : Ei sinua sillon tietty : Täällä käyvän kerjäläissä, : Eikä luultu lahjojasi : Pois takasi tahtovasi.” – : Vielä vähän virressäni, : Lyhyeltä lyyrättelen : Noista aivan alkavista : Lukijoista Ruotsin kielen, : Kuin on turmio tapoja, : Ylellistä ylpeyttä, : Joista syistä suuret herrat, : Suomen ruhtinat suloiset, : Sysäjävi syökäriksi, : Viimen virkaheittioksi; : Noista peilin pikkuruisen : Laitan tässä laulussani, : Noista turmio tavoista, : Alkavaisten oppiloista; : Onko kaunihit katella, : Lukijoille lauleskella, : Kuin on vaivoilla vähillä, : Opit ouot keksittynä, : Tuskin kuuta kaksi, kolme : Ollut oppihuonehessa, : Vasta alkanut alulle : Lukemahan Ruotsin kieltä; : Se jo siiville paneksen, : Enemmäksi eisteleksen, : Eikä herra, eikä narri, : Eikä saaja saatavien, : Juoksevi joka kylässä, : Kuin harakka haihattavi, : Lapset parkuvat palaista, : Rouva ruuan puutoksessa, : Pitelevät pitkät paastot, : Nälkä kaikki näännyttävi, : Itse viinoa vetävi, : Kauloansa karkasevi; : Vaan kun kennen kohtoavi, : Suomalaisen suusanoilla, : Sille venskoa vetävi, : ”Rakkaria” raukuttavi, : Vaikk’ ei itse viisahampi, : Oppineempi ollenkana, : Eillehen emäsiasta, : Paljon päälle porsahasta; : Vielä jos vihastunevi, : Pikkusen pikastunevi, : Kohta '''ack!''' asian alku, : Lopputyöksi '''tammen tuussa'''! : Sitten venskan veettyänsä, : Ruotsiksi luvettuansa, – : Kuin ei tuhma tuosta tunne’, : Eikä herraksi havatse’, – : Kohta korvalle vetävi, : Silmille sivaltelevi, : Ei siinä sioa katso’, : Ei tiloa tieustele’, : Sattui maalla manterella; : Taikka kestikievarissa, : Eli juhlana jalona, : Valtatiellä vaeltaissa; – : Näitä turmio tapoja : Ylpeys ylös vetävi, : Vähä oppi viettelevi, : Riikin kukon kaltaiseksi, : Sitten viimein viskoavi, : Arvolta alas panevi. : Heitän poies helpommaksi : Virkaheitot virrestäni, : Luulevat lukijat kaikki : Yli tunnon tutkineeni; : Vaan jos luulisi lukijat, : Suomen ruhtinat suloiset, : Yli tunnon tutkineeni, : Pahemmaksi panneheni, : Niin sanovi saarnamiehet, : Totistavi tuomaritkin, : Näitä syitä syökäreistä, : Virkaheitoista vikoja. : '''III.''' : Vielä virteni lopulla : Laulan päälle päätökseksi : Tämän ajan armautta, : Ruhtinojen rakkautta, : Kuin jo suuret Suomen herrat, : Valtamme vapasukuiset, : Suatsevat Suomen kielen : Olla oppikartanoissa, : Josta on toivossa totinen, : Ilojuhla joutumassa; : Vielä soipi Suomen kieli, : Kajahtavi kaikin paikoin, : Kuin vaan vanhan Väinämöisen, : Sekä seppo Ilmarisen : Pojat toivotut tulevi : Suomen Koulusta kotihin, : Joita saattavi satoja : Olla nyt tätä nykyä, : Jotka oovat oppinunna : Suomen kielen suoraltehen, : Savon selvillä sanoilla, : Kaiken Karjalan tavalla; : Vieli soipi Suomen kieli, : Kajahtavi kaikin paikoin, : Kuin vaan herrat Helsingistä, : Suomen ruhtinat suloiset, : Lähettäisi Läänin päälle, : Poloisille Pohjan maille, : Näitä nuoria vesoja, : Pohjan poikia hyviä, : Oivalla opin osalla, : Suomen kielen käytännällä, : Oikeutta istumahan, : Tuomariksi tutkimahan; – : Näit on kauan kaivanunna, : Iän kaiken itkenynnä, : Huono kansa huutanunna, : Suomalaiset surkiasti; – : Sitten kansa Karjalassa, : Saattaisi Savon rajoilla, : Veisata iloista virttä, : Juhlallista juorotella’, : Vielä vanhan Väinämöisen : Kantele kajahteleisi, : Soisi harppu hauin luinen, : Kantele kalan eväinen, : Joka sitten siitä päivin : Ei ole soinut suosioksi, : Kuin ennen esiisämme, : Soitti vanha Väinämöinen; : Silloin soiton suosioksi, : Uuen juhlan juomisiksi, : Joisimma joka taloissa, : Olut-kannun ottaisimma, : Sekä päälle päätteheksi, : Ilojuhlan juotuamme, : Anoisimme armon kautta : Suomen suuren ruhtinoilta : Että kirjat kiiteleisi : Suomen suorilla sanoilla, : Lakmannin lakituvissa, : Kuvernyörin kansselissa; : Ei sitten Savon asujat, : Eikä kansa Karjalassa, : Käräjissä käyessänsä, : Juttuteillä juostessansa, : Luvennasta ruotsin kielen : Syötteleisi syökäreitä, : Hävittäisi härkiänsä, : Heitoille heposiansa, : Oisi miehellä monella : Liika rupla lakkarissa, : Veteä’ verotupahan, : Ruunun rästi huonesehen. – : Tämän opin outannassa, : Suven toivossa suloisen, : Monta tullut Tuonelahan, : Manalahan matkustanut; : Taian miekin kurja kuolta’, : Katketa’ katala raukka, : Ennenkun on kurja Suomi : Vapa Ruotsin vallan alta, : En taia’ polonen poika : Nähä’ näillä silmilläni : Kurjan Suomen kunnioa, : Hylkykielen hyötymistä, : Emmekä me milloinkana, : Omin voimin ollenkana, : Pääse päälle peittehestä, : Kävelylle kätkyestä, : Rinnalle rikasten kielten, : Valtakielten kumppaliksi, : Kuin ei kuulle korkiammat, : Suomen ruhtinat suloiset, : Kurjan kielen kuikutusta, : Suomen lasten ruikutusta. : Nyt jo lauloin, jonka tiesin, : Jonka oikehen osasin, : Joka sylkytti syäntä, : Tunki halki hartioista, : Viikon kieltäni virutti, : Kulkkuani kukkumahan; : Vaan jos lienen liion pannut, : Lavialti laulanunna, : Virkaheittojen vioista, : Syökärien syömisistä, : Niin nyt Herrat Helsingistä, : Suomen ruhtinat suloiset, : Tämän laulun laittakohon – : Tutkistella’ Tuomarille; : Vaan en luule’ Luojankana : Itsensä isäjumalan, : Toistekana tuomiolla : Tämän laulun laulannasta : Heittävän häjyn käsihin, : Pirulaisten piinan alle. [[Antti Puhakka]]. {{Suometar 1847|Numero=27. heinäkuuta s. 1, 3. elokuuta s. 1–2, 10. elokuuta s. 1–2|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Antti Puhakka]] [[Luokka:Runot]] 4491 9568 2006-12-22T15:38:59Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Esiisämme. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=Antti Puhakka |huomiot= }} : Katsellaanpas kansakunta, : Sukuamme Suomen kieli, : Kuinka ovat orpolasna, : Aina ollut armotonna, : Varsin Vanhasta ajasta, : Kurjat raukat kulkenunna, : Entiset esiisämme, : Meiän valta vanhempamme, : Aina asti Aasiasta, : Tullut näille tuntureille, : Sieltä kurjat kulkiessa, : Maan matoiset matkatessa, : Vienasta Venäjän maassa, : Erämaista eksynynnä, : Vienan vievillä vesillä, : Laatokan lahen perillä, : Eronnut esiisämme, : Kauas tullut toisistansa, : Yksi tullunna Turuhun, : Hämehesen häilähtännä, : Toinen vierynnä Virohon, : Rii’an maalle rientänynnä, : Kolmas polki Pohjanmaalle, : Lapin laajoille saloille, : Me itse poloiset poiat, : Karjalan katalan raukat, : Saanut Saiman tienohille, : Oikonut Orivesille, : Vielä meiän veljeksistä, : Saanut Suomen kielisistä, : Muuan joukko Moskovahan, : Eräs ukko Unkarihin; : Eikä sitten siitä päivin, : Kuin erois esiisämme, : Ole’ tarkoin tuntenunna : Sukuansa Suomen kieli, : Sitten kurjat sieltä päivin, : Suku halpa Suomalainen, : Nähnyt tuulet, nähnyt tuiskut, : Nähnyt vahvat vastarinnat, : Koska oovat kulkenunna, : Lumimaita matkustanna, : Käynyt suuria sotia, : Tappeloita tallustanut, : Jousi ollunna olalla, : Varustettuna vasamat, : Yksi ollut ampujana, : Toinen nuolen noutajana; : Käyty korvet kolkutellen, : Salot synkät sylkytellen, : Sillä keinoilla kerätty, : Otettu metsän otukset, : Sivakoilla saali saatu, : Lylyin syöminen lykätty, : Riista suksin suistettuna, : Saatu synkistä saloista; : Vielä keihäs toinen keino, : entinen elatus neuvo, : Jolla survottu susia, : Sydämen kautta syöstettynä, : Rinnat karhuilta rikottu, : Kohtu auki kontioilta; : Ajamalla ahmat saivat, : Revot pyytivät rioilla, : Saukot loukuilla luhosit, : Litskuilla lihavat viljat; : Vielä valta vanhempamme, : Entiset esiisämme, : Ruutin hongasta kuverti, : Lautat pölkyistä rakenti, : Niillä laskit lammikoilla, : Jorotit jokivesillä, : Otit ongella kaloja, : Veen koiria kokosit, : Elit niillä einehillä, : Iän viettivät ilolla, : Vaikk’ ei maata muokaunehet, : Eikä suota kuokkinehet : Aatroja asettanehet, : Kyhännehet kyntämähän; : Ei silloin elosta tietty, : Eikä vehnäistä valittu, : Oli vehnä vehka suolla, : Petäjässä lesty leipä, : Huuhmaressa survottihin, : Petkelellä pieksettihin. : Vaan kuin nyt nykyinen kansa, : Kansa nuori kasvavainen, : Rukihinsa lesteävi, : Monet kerrat myllyttävi, : Vehnät kaukoa vetävi, : Sieklan kanssa sihtoavi, : Kuin he ruualle rupevat, : Asetakset atrialle, : Kohta suu sopelle käypi, : Sekä kulkku kurnahtavi, : Kun ei voine’ voita saaha’, : Sipaista sian lihoa, : Tuua’ Oulusta olutta, : Viipurista viinilöitä; : Nämä kulkun kurnutukset, : Herrasherkuissa elännät, : Pannunna pajattamahan, : Hullun kansan huutamahan, : Monen velkahan vetännä, : Tuonut alle tuomioihen, : Joista ruunun ryöstömiehet : Monen hullun huonehessa : Kalut kaikki kirjoittanut, : Antanut vasaran alle. [[Antti Puhakka]]. {{Suometar 1847|Numero=24. elokuuta s. 1|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Antti Puhakka]] [[Luokka:Runot]] 4492 9567 2006-12-22T15:37:35Z Nysalor 5 Lähdeviittausmalline {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kukka. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=Johan Bäckwall |huomiot= }} : Kaunis kedon kukka, : Äsken elämähän vironnut : Haudataan jo rukka: : Paha mato juuren turmellut. : Perhot tutut sillen : Mettiäiset mättähistä myös : Tulit tervehdellen : Hänt’ iloisessa työss’. : Vaan kukka kivussaan : Ei hän huomannut, ei havainnut : Ett’ vaapsiainen vaan, : Eikä – mettiäinen halainut. : Ilta tuli, päivä laski : Kukka kuolon kolkon käsiss’ : Lakastunut, vielä haasti: : ”Elon toivo mull’ on hengiss.” : Monta aamuu, montaa iltaa : Oli tullut, myöski mennyt – : Kevä lähes – maanki rintaa : Aurinko jo lämmittänyt. : Siemeneestä nousi : Tutull paikall kukka kaunonen : Impi tuli luoksi : Kukan, ilolla näin sanoen: : Itkin totta kuolois : Koskan kovaa onnees katselin : Vaan jo tunnen luontois – : Kaunis on se – jos niin kuolisin! [[Johan Bäckwall|[Johan Bäckwa]– – ll]]. {{Suometar 1847|Numero=24. elokuuta s. 2|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Runot]] 4493 9563 2006-12-22T15:22:19Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kukka''' voi viitata * [[Johan Bäckwall]]in runoon ''[[Kukka (Bäckwall)|Kukka]]''. * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Kukka (Runeberg)|Kukka]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] 4494 9566 2006-12-22T15:33:48Z Nysalor 5 Malline Suomettaren vuosikerralle 1847 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Suomettaren'' vuosikerta 1847, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikerta 1847. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1847_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4495 9579 2006-12-22T16:10:25Z Nysalor 5 Kehotus Juomarille {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kehotus Juomarille. |alaotsikko= |tekijä=J. W. Murman |huomiot= }} : Kuule veli kultaseni! : Pidä kiini pikarista, : Ota ryyppy oivallinen, : Viina-tilkka taitavasti, : Että tutuksi tulisit : Tautein kanssa kauhioiden! : Pidä laskut lakkarissa, : Viina-pottuset povessa: : Että koukkuhun kävisit, : Vaarin vanhan vertaseksi. : Eli tahotko tapasi : Paheta juoma-pahalla, : Taikka ihtes’ ilkeästi : Kaikkein häjysti häväistä, : Eli käyhyyttä kokea, : Oleskella armon alla; : Niin on neuvo annettunna : Kannun suuta kallistella, : Viina-pikarii visusti, : Joka tahtos’ täyttäneepi, : Palkan kantaapi pahimman! Joh. Wilh. Murman. {{Suometar 1847|Numero=2. marraskuuta s. 1|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:J. W. Murman]] [[Luokka:Runot]] 4496 9580 2006-12-22T16:10:41Z Nysalor 5 Listaus '''Johannes Wilhelm Murman''' (1830–1892) == Runot == * ''[[Kehotus Juomarille]]'' [[Luokka:J. W. Murman]] 4497 9581 2006-12-22T16:10:50Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Murman, J. W.]] 4498 9582 2006-12-22T16:11:02Z Nysalor 5 Kanteleeni synty {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kanteleeni synty. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=Frans Jakob Chydenius |huomiot= }} : Taisimpa jo lassa tehdä’, : Piennä poikana nyvätä’ : Päre’viulun, koripillin, : Tanotorven, putkihuilun. : Soitin niillä, minkä taisin, : Ilman opita’ osasin, : Itsellenipä iloksi, : Muille’ muuten kuultavaksi, : Kun ma karjassa kävelin, : Veikon vierin lampahissa. : Mutta kun kotoa läksin, : Marssin maille’ vierahille’, : Jäi mun viulu vinnin päälle’, : Pillit pirtin ullakolle’. : Ain’ oli ikävä olla’ : Sekä kaipo kaikkiaalla, : Ilman viulun vinkumata’, : Pillini pirisemätä’. : Virtten veistinki tekoihin: : Kuulin soittoja somia, : Hyminöitäki hyviä. : Ei kaikki minun somani, : Eikä laatu lauluani; : Suomen soitto mun somani, : Ikävöidelty iloni. : Kanteleess’ on Suomen soitto, : Hellämielisen helinä. : Sill’ on soittanut soria, : Uros vanha Väinämöinen, : Tehnyt kuulusan kuminan : Ilon ihmeteltävimmän. : Sitä mielelin minäkin, : Halasinki hartahasti’, : Nähdä’ kerran kanteletta, : Kuulla’ kulta-äänellistä. : Ei tuota minulle’ suotu, : Ei tarittu ensinkänä. : Vaitelimpa, kaipasimpa, : Ikävöitsimpä iloa. : Niin sitte’ monen perästä, : Tuskin tunnetun takoa : Sain ma oppia vähäsen, : Hiukan neuvon muotosuutta : Karjalaisen kannetulta, : Parralta papin totisen. : Menin metsähän mä’elle’, : Kopsin korpinotkelmohon, : Kun käki lepässä kukku, : Paimen soitti suopalolla. : Lepän vahvimman valitsin, : Sekä suoran selvittelin. : Sempä kitkoin kirvehellä, : Kaasin kaaputellakseni. : Sitte’ veistin pää hi’essä’, : Päivän kaiken kaaputtelin, : Suorin soitoksi telalla, : Päällä kannon kanteleeksi. : Siit’ on synty kanteleeni, : Alku ainon soitteloni. : Kielt’ on viis kimisevätä, : Sormin soitateltavata. : Tokko soinet soitteloni, : Leiskut saatuni lepästä? : Vai oletko vahvaläntä, : Lii’an paksu leikintähän? : Jo mar soit imehellinen, : Laulat lintu kielelläsi! – sk – {{Suometar 1847|Numero=19. lokakuuta s. 1|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Frans Jakob Chydenius]] [[Luokka:Runot]] 4499 9583 2006-12-22T16:11:06Z Nysalor 5 Paimen-piika ja karhu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paimen-piika ja karhu. |alaotsikko= |tekijä=Frans Jakob Chydenius |huomiot= }} : Istui impi pättärällä, : Paimen-piika päiväsessä, : Alla taivahan sinisen, : Päällä kannon toukkahisen, : Likellä leviän järven, : Sel’än siliän sivussa. : Kuuli siinä semmosia, : Tänkin moisia tähysi; : Kuuli kulinat suviset, : Kesän tähtävät tähysi. : Tuosta laittui laulamahan, : Pieni pilpakoitsemahan: : ”Kuink’ on kumminkin koria, : Suvi kaunis Suomenmaassa! : Kaitt’ on paikat kaunihia, : Yks on paikka kaunehimpi, : Jossa synnyin, jossa kasvoin, : Jossa lasna lalluttelin : Piennä piipotin kävellä’. : Jos susi ei surmo’aisi’, : Karhu ei söisi’ karjoani, : Niin minä menisin sinne’, : Tuonne’ täältä sipsutelsin, : Järven takuseen talohon, : Oman äiteni olohon.” : Lauloi niin ja taas rupesi, : Ensin hiukan ennättänyt, : Kuulla’ kelloja ker’innyt: : ”Saa’ ei paimen pois pa’eta’, : Karjastansa kau’as mennä’: : Susi söis joka itikan, : Karhu kaiken karjalauman.” : Niin sanoi ja sarven otti, : Kontistansa kourahutti, : Jolla soitti mennessänsä, : Kuusistohon kulkeissansa. : Polku kulki kuusistossa, : Rata karjan rampa’ama: : Impi polkua käveli, : Rata-pientä piipotteli; : Soitti tiellä torveansa, : Luikuriansa luritti. : Karhu polkua käveli, : Rata-pientä rassutteli, : Eellä immen soittavaisen, : Pii’an pilpakoitsevaisen. : Rata on kaita kahden käydä’, : Ahdas astua’ ohitse’; : Tunne’ ei impi ilvekseksi, : Eikä karhuksi erota’; : Piti koukona jonakin, : Laiskana latustajana. : Veti vitsan kainalosta : Vasemmastansa vesansen, : Jolla koukoa kovisti, : Virkummaksi vitsaeli. : Karhu kaapahti kahdelle’ : Jal’alle jalosa voima, : Toista kahta kauhiata, : Pudisteli pulskiata : Eessä immen soittavaisen, : Piian pilpakoitsevaisen. : Kynnet hirviät heilisi : Kämmenissä kääntyvissä, : Kuin tuo hohtava hopia : Pohjassa pohatan arkun. : Impi jouten laulamahan, : Piika pilpakoitsemahan: : ”Anna’, anna’ kouko kulta, : Anna’ kultoa minulle’ : Ja hopeeta hohtavaista; : Jottan saisin paimen parka, : Piika pilpakoitsevainen : Hamehen halunperäsen, : Liinan kahta liehuvamman.” : Karhu ei suutu’ soittajihin, : Laske’ kättä laulajihin. : Itse edespäin menevä, : Rata-pientä rassuttava, : Jätti immen istumahan, : Pienen pilpakoitsemahan: : ”Kova on kou’olla sisusta, : Rinta kitsas rikkahalla; : Luulin antavan lepoja : Ja hopeita hohtavia; : Mutt’ ei antanut mukoma, : Lahjotellut laisinkana.” – sk – {{Suometar 1847|Numero=16. marraskuuta s. 1|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Frans Jakob Chydenius]] [[Luokka:Runot]] 4500 9584 2006-12-22T16:11:11Z Nysalor 5 Vähät soiteltavat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vähät soiteltavat. |alaotsikko= |tekijä=Frans Jakob Chydenius |huomiot= }} : Soitan, soitan soittoani, : Kantelettani kaputan. : Ei ole’ soiteltavani, : Suuria saneltavani. : Mitäs soitti Väinämöinen, : Lauloi laatu sankarien, : Kuinpa karhukin kavahti, : Tanssihin väkevä taipu; : Kun itsekin kyyneleitä : Vanha vuodatti ilosta? : Sotako sulatti rinnan, : Taikko tappelu verinen? : Ei suone’ sota iloa, : Tappo mieltä taidollista. : Soitan, soitan soittoani, : Kantelettani kaputan; : Vaikka soitan varpusesta, : Laulan leivosen elosta: : Puut ovat pienetkin hyviä, : Ja paraita paikassansa’. – sk – {{Suometar 1847|Numero=23. marraskuuta s. 1|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Frans Jakob Chydenius]] [[Luokka:Runot]] 4501 9585 2006-12-22T16:11:21Z Nysalor 5 Listaus '''Frans Jakob Chydenius''' (1828–1866) == Runot == * ''[[Kanteleeni synty]]'' * ''[[Paimen-piika ja karhu]]'' * ''[[Vähät soiteltavat]]'' [[Luokka:Frans Jakob Chydenius]] 4502 9586 2006-12-22T16:11:27Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Chydenius, Frans Jakob]] 4503 9587 2006-12-22T17:02:51Z Nysalor 5 Pohjan Eläimet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pohjan Eläimet *). |alaotsikko= |tekijä=Carl Jonas Love Almqvist |huomiot= }} == I. == Ketä halu vetää luonnon muotoja tutkistelemaan, se katsokoon kerran lehmän ja härän silmiin, ja katsokoon, kuinka nämä eläimet käyttävät itsensä. Ne käyttävät niin arvonansainneilta. Tuntuvat olevan ei iloiset, ei myöskään huolenalaiset; harvoin vihaiset, vaan ei leikkisätkään. Ne pitävät itsensä niin arvossa, ja äkkiä katsoen luulisit heidän aina olevan missä viran toimituksessa. Heistä on talolle suuri hyöty, ja niin todistaa ulkonainen muotonsakin heidän olevan juuri maallisen hyödyn, ja vaan paljaan hyödyn tähden luotujen. Et suinkaan ole näkevä yhtään niin arvollista, niin virkamiehen luontoista olentoa, kuin miltä härkä näyttää kaikessa olossansa, käynnissänsä, päänsä kääntämisessä, katsonnassansa. Joka luulee nämä sanat leikin vuoksi sanotuiksi, se pettyy sangen paljon. En tahdo niillä virkamiehiä nauraa, enkä sitä, jota maailmassa ”toimitukseksi” sanotaan, pilkaksi osotella. Kumpaakin kunnioitan minä yhtä vilpittömällä mielellä kuin muutkin. Ja vaikka silmäni halullisesti liikkuu luonnon muodostamia katsomassa, niin ei mieleni kuitenkaan pyri yhdellenkään sen olennolle nauramaan. Sen siaan katson härkää ja lehmää ainakin liikutetulla sydämellä. Ja ainakin näen heissä kuvauksen siitä, mikä on ”toimituksessansa liikkuva”, päällepannun velvollisuutensa täyttävä”, ”maallisessa merkityksessä arvon ansaitseva, järestyksen alainen, vakava, päätösten jälkeen elävä, keskiinäinen (s. o. ei nuorison kaltainen eikä varsin vanhettunutkaan)”. Katsastahan esim. tuota härkää, joka seisoo edessäsi ja märehtii, ja näyttää niin sanomattoman ajattelevaiselta; tarkemmin katsoen häntä silmiin etkö liene havaitseva hänen ei mitään ajattelevan. Katsasta taata vakamielistä, hyvää hollannilaista lehmää, joka lypsettäessä seisoo niin siivosti ja katsoo ylös ilmoihin niin – miettivällä tavalla. Juuri näin taivaalle katsoessansa tekee hän, yhtäkään jäsentänsä liikuttamasta, taaksensa pienen kepposen; mutta tekee tämänkin tekonsa yhtä vakavasti, yhtä toimellisesti, kuin minkä muun nykyaikaa ja tulevaisuutta hyödyttävän työn. Jos näistä olennoista siis yhdeltä puolen onkin suuri hyöty, niin ei niissä toiselta puolen löydy merkkiäkään notkeutta, ei merkkiäkään sievyyttä eikä sitä elähtävätä arastamista, joka ilmoittaisi sisällisen vireyden, sitä arkuutta, joka kalalla ja linnulla löytyy. Arkenee eli pelästyy härkäkin ja lehmä toisinaan, mutta käyttäytyvät silloin hätäisesti, hypyttämällä ja raskaasti. Juuri samoin käyttää se ihminen itsensä, joka on painavan ja toimellisen näköinen, ja harva asia näyttää niin surkialle, kuin se milloin tämänkaltaisen ihmisen täytyy yhtäkkiä luopua tästä luonnostansa. Harvoin näemme niin kuvaavata ja merkillistä tapausta, kuin sen milloin lehmät maantiellä ollessansa pyrkivät matkustajan tieltä pois. Jos lehmä matkamiehen tullessa on oikialla puolella tietä, niin nähdään hänen ensin hämmästyvän ja tahtovan välttää tulijata; yhdessä kohden seisoen ei hän tarvitseisi muuta kuin seisoa yhdessä kohden; koko asia menisi niin helposti hänen ohitsensa. Vaan niin yksinkertaista asiata on hänen mahdotoin ymmärtää; suorastaan pakoon juokseminen, lammasten tavalla, ei myöskään näytä sopivalta hänen arvollensa ja uppiniskaisuudellansa; hänen pitää saada olla paikallansa. Suurella innolla lähtee siis tien toiselle puolelle, ja tekee sen sillä tavalla, että jokaisen täytyy sanoa hänessä vireyttä ja sievyyttä ei olevan ensinkään. Mikä parempi turva eli etu hänelle on tien vasemesta kuin oikiasta puolesta, sitä on vaikia ymmärtää; se vaan on varmaa 1:ksi että jokainen tiellä kulkeva on muka hänen vihollisensa, 2:ksi että jos hän matkaajan tullessa on oikialla puolella, niin pitää hänen jos mitenkin pääsemään vasemmalle, ja takaperin – ja 3:ksi että hän näin pakoon pyrkiessänsä juuri joutuu siihen vaaraan, jota tahtoo karttaa, ja tulee matkustajan aisalta eli rattahalta survatuksi, jota ei olisi tapahtunut, jos hänellä olisi ollut älyä pysyä paikallansa. Tälle hänen tuhmuudellensa nauretaan tavallisesti, ja sitä kutsutaan lehmänälyksi. Härkä älyssänsä ei ole aivan näin tuhma, vaan jos hänkin milloin pelästyy, niin välttämättömästi käytäksen hänkin kömpelästi; ja minä uskallan jos vaikka vedon lyödä, että hän hätään jouduttuansa valitsee jos ei pahimmankaan, kuitenkin pahimmannäköisen keinon pelastautuaksensa. Näitä kertomaan viivähdyin sentähden, että ne ovat kuvia luonnosta, joissa Jumala salaisesti, vaan sangen selvästi sille, jolla on halua niitä katsella, on ilmoittanut suurimmia salaisuuksiansa. Ne ovat ikäskuin kuvia siitä, mitä maailmassa tavallisesti pidetään arvossa, katsotaan ”hyväksi”, ”siivoksi”, ”järelliseksi”. Se, josta Järestäminen ainoastaan on pääasia, pysyy pystyssä niin kauan, kuin voipi kaikki tapaukset Järestyksestänsä selittää ja näkee siinä itsekin; vaan jos itse eli muu selitettävänsä vierähtää vähänkään puolelle eli toiselle, vierähtää järestyksen rajoista ulos, niin on hän onnetoin. Se, jossa ulkonainen järestys on paras tarkoitettava, pysyy hyvässä voimassa niin kauan kuin tämä järestys on rikkomatoinna; vaan välttämätöin sisällinen halu vetää ja saavuttaa sen sekautumaan muihin vieraihin aineihin, ja syyttä pelkäämään kaikkea matkaa tekevätä, eteenpäin kulkevaa, ja juuri tässä joutuu se vaaroin, jotka ilman eivät olisi tapahtuneet; ja ei koskaan ole se niin onnetoin, kuin missä itsensä pelastaminen tulee kysymykseen. Se, joka aina on tottunut viivuria eli liniaria myöten viivoja tekemään, hämmästyy enemmän kuin joku toinen, jos hänet yht’ äkkiä pannaan viivuritta suoria viivoja vetämään; ja se jonka virka – juuri on aina olla valpasna eikä koskaan unohduksissa, se sattuu toisinaan hämmästymään ja typertymään enemmän kuin muut. == II. == Aivan toisenlaiset ovat muut ihmistä pohjaan seuranneet eläimet, hevonen, koira, kissa, sika. Näitä et suinkaan saata, niinkuin lehmää ja härkää, syyttää painavan ja toimituksissa olevan näköisiksi. Katso esim. hevosta, – ei silloin, kuin hän on suuressa huolessa ja kurjuudessa kovan ajajan alla, vaan tavallisissa tiloissa – onko se erittäin paljon toimituksen alaisen, eli virkamiehen, näköinen? Tosin on hyvästi opetettu hevonen sangen siivo ja nöyrä aisoissa; vaan sekä kaulan itsemielisestä notkumisesta että lautaisten liikunnosta ja olletkin vallattomasta etujalkojen viskelemisestä näet, että hän vähän kuin leikitteleksen toimituksessansa. Mäkeen tultuansa panee kyllä kaiken voimansa liikkeelle saadakseen isäntänsä mäen päälle; mutta eikä hän tässäkin liiku niin kauniisti ja miehuullisesti? eikö hän näytä pyrkivän mäen päälle enemmän kunniansa kuin palveluksen vuoksi? Jos häntä lyödään, niin ei hän katso lyömistä velvollisuuden muistutukseksi, vaan suuttuu, sillä hänen luontonsa ei suatse koskemista eikä häpiätä. Hän on iloinen, että häntä haastatellaan, ylpeytyy saaduista koristuksista, tekee paljon ulko näön vuoksi, ja toimittaa toimitettavansa, milloin vaan saapi, iloiten ja leikiten. Hevonen on tavallisesti hyvin rakas ihmiseen. Häntä silmiin katsoessasi et niissä taitane nähdä paljon syvämielisyyttä, vaan niistä loistaa ikäskuin pieni herruus, ja hän pitää sinua kumppalinansa: kääntää kauniin päänsä sinuun kuin vertaiseen, ja näyttää sanovan olevansa valmis sinua koko elinaikansa seuraamaan, jos vaan sinä puolestasi otat hänelle ollaksesi rehellinen ja ystävä. Hevonen ei näytä koskaan, niinkuin härkä vilosohvilta; vaan hänen silmiensä pohjalta kuultaa, jos ei ajattelevaisuus, niin vielä sitä parempi. Hän yltyy helposti sankaritöihin, ja nero ja väki hänessä ovat hädän enetessä vaan kiihtynässä: hän ei huoli, vaikka päänsä menettäköön aivan tyhjän edestä, mutta tuhmuuksiansa ei hän tee tuhmuudesta, vaan eteenpäin pyrkimisestä. Kuitenkin on havaittu, hänen viskaavan jalkansa niin notkiasti, sievästi ja varavasti, että harvoin, hyvinkin kovasti juosten, polkisi jonkun tiellä olevan paremman olennon, esim. lapsen, päälle. Jokainen tuntee hevosen urhoollisen luonnon; urhoollisuus ei kuitenkaan estä häntä toisinaan säikähtämästä, ja laitumella ollessaan ei hänellä ole halua antautua kiini, jos et lahjo leivällä ja hyvillä sanoilla. Hän kuuntelee pienintäkin hiiskumista, ja on linnun luontoinen niin paljon kuin nelijalkainen eläin olla taitaa. Vaan härän tapaan ei hevonen pelästy milloinkaan. Edestäsi hypähtäessänsä ei hän juokse hölköttämällä ja hypyttäen niinkuin lehmä. Hän ei typerry ja hämmästy niinkuin härkä, vaan säikähtää arkuudesta ja pakenee ei yhtyäkseen mihinkään koskevaan. Pakeneminenkin syntyy häneltä niin keviästi ja kauniisti; jokainen näkee, että hän ei hämmästynyt, eikä säikähtänyt tavallisesta luonnostansa. Sillä se työ, jossa hän oli käsin, ei ollut hänellä pääasiana enemmän kuin muutkaan työt: hän ei ole milloinkaan asialla eli toimituksessa: hän tietää ja tuntee kaikenmuotoiset mutkat ja suunnat, niin suorat kuin väärät, eikä siis eksy itsestänsä, omasta oikiasta luonnostansa, hypähtäköön tahi juoskoon millä tavalla ja minne päin tahansa. Hevonen ei ole milloinkaan neuvotoin eikä tuhma tolvana. Ajettunakin ja suomittuna hän tosin näyttää kurjalta ja onnettomalta raukalta, on hermotoin eikä ala enää hosumisestasi mitään pitää, hoippuu, ja polvensa eivät tahdo jaksaa kannattaa häntä itseänsä eikä sinua, ystäväni, joka ajat hänen viimeisillä voimillansa; vaan jos lystin vuoksi menet ja katsot hänen jälkiänsä, niin et näe silloinkaan vielä hevosen jalkojen niin hoippuroineen ja niin epätasaisia askeleita ottaneen, kun härän jälet näyttävät sen tehneen. Kuin sitten vähän seisotat häntä ja menet luokse haastattelemaan, niin josko ei ystävällisillä silmillä katsokaan sinuun niinkuin ennen, nostaa kuitenkin vielä niskaansa ylpiästi, silmännurkat ovat punaiset surusta eli vihasta, ja korvat luimussa. Mutta hyvin vähällä saat hänen taas leppymään: taputat kaulaa ja annat vähän leipää eli apetta. Kohta unhottaa hän julmuutesi, menee sitten kunne kaatuu, ja joutuu viimein lintujen syötäväksi. Jos nyt panet kaikki hevosen omaisuudet yhteen, niin olet kohta näkevä, että jos hän ei saa vetää kuormaansa iloisesti ja ikäskuin lystin vuoksi, niin hän suuttuu ja ottaa vetämisen vaivaksi. Tästä nähdään, että hevonen ei pidä työtänsä virkana. ”Viran toimitus” on nimittäin semmoinen, jota ei tehdä lystin ja leikin vuoksi, eikä myöskään pidetä vaivana ja kuormana. Se on oikia virkamiehen luonto, joka ei kysy: onko tämä vaikia eli kevyt, vaan tekee kaikki, mitä hänen '''pitää''' tehdä, mikä on velvollinen tekemään. Vaan semmoinen ei ole niiden luonto, jotka ovat hevosen kaltaiset, eli joiden kuvaaja hevonen on luonnossa. Ne eivät siis ole niin hyödyttömät, niin vähän aikaan saavat, kuin tavallisesti luullaan; ne tekevät yhtä paljon ja enemmänkin, kuin muut, vaikka niillä on se tapa, ett’ eivät tahdo toimittaa väkisen, pakoitettuina ja viran puolesta, minkä muuten vapatahtoisesti tekevät ilolla kaksinkerroin. Ja sinäkin, ystäväni, olet senkaltainen, että sangen vähän ihastut palkollisesi eli muun velvollisesi tekemistä töistä. Mikä on härkiesi viimeinen osa? Se että, et koskaan heitä rakastettuasi, viimein syöt heidät. Jospa et hevosellenkaan kovin paljoa paremmin tee, niin aina kuitenkin pidät siitä olennosta enemmän, joka sinua vapaehtoisesti palvelee, kuin siitä, joka velvollisuudesta ja orjana asioitasi toimittaa, ja oikeinpa hyvillä mielin olet, että se, jolla olisi kuntoa ja neroa olla käskyillesi tottelematoinkin ja tehdä vastarintaa, kuitenkin on nöyrä ja kuuliainen. Tosin kyllä on se sinulle sangen mieleistä, että sinulla on tottelevaisia alamaisia, joita voit vaikka tulehen käskeä; vaan minkälainen olet niille? Et raski heidän antaa nautita sitä hyvää ja niitä huvituksia, joita itse nautitset. Urhoollista ja vapamielistä, jonka et ole saanut uskomaan, että työsi olisi hänen toimitettavansa ja velvollisuutensa, sitä taputat lautasille ja silität kaulaa: häntä voit rakastaakin, että toki edes syö häntä, niinkuin toisia. Jos muissa maanosissa, niin ei Europassa kuitenkaan vielä usiasti syödä hevosia. Vaan jääköön tämä nyt. Koira – jos siis hänestä nyt rupeamme puhumaan – ei ole härkä eikä hevonen. Koira ei tee työtänsä viran puolesta eikä härän tavalla, vaan ei myöskään hevosen tavalla; sillä hän ei tee juuri paljon mitään. Hän rakastaa olla seurassasi, on sanomattoman sukkela juoksentelemaan ympärilläsi tuhansin polvekkein ja mutkin, eikä matkaa koskaan suoraan, ja yhtä sukkelasti ja loppumattomasti tekee hän joka pensaalle kunnianosoituksensa **). Hän tietää kuitenkin tehdä kaiken tämän niin sievästi, niin taitavasti, ett’ ei kukaan suutu häneen; ja vaikka kanssasi kulkiessansa tekee niin monta mutkaa ja polvea, on hän sinulle kuitenkin kaikista uskollisin. Hän ei liiku niin kauniisti eikä niin vapaasti kuin hevonen; kuitenkaan ei hän koskaan tule härän tavalla. Hän käypi kanssasi metsällä oman huvituksensa vuoksi, ajaa otusta enemmän kuin luulisitkaan oman lystinsä tähden, ja puree jänistä usiasti, milloin vaan luulee sinun silmäsi välttävänsä; vieraita ainoasti haukkuu hän sinun tähtesi. Sillä josko vihaakin jotakuta ainoata, joka on hänelle pahaa tehnyt eli joka on ilkiäluontoinen, niin ei hänestä kuitenkaan voi sanoa muuta, kuin että hän rakastaa kaikkia ihmisiä, ja että hän ei vihaa vieraita, joita haukkuu, enemmän kuin itseäsikään, joka nähdään siitä, että hän haukkumansa vieraan koirana haukkuu sinua yhtä paljon, kuin sinun palveluksessasi ollessaan haukkui häntä. Haukkuminen on hänen pääasiansa, ja usiasti onkin haukkuessansa uppiniskaisempi, kuin tarvitseisikaan olla; vaan harvoin tarkoittaa hän mitään haukkumisellansa, ja herkiää monesti haukkumasta yhtä äkkiä ja yhtä syyttä, kuin rupesikin. Koiran ääni ei ole notkia ja elähtävä, kuin hevosen hirnuminen; vaan kuitenkin paljoa kauniimpi kuulla, kuin härän möläjäminen. Ison karjan ammuminen kyllä kuuluu, kauempaa kuunnellen, sangen hyvälle, olletikin iltapäivällä ja kaikuvissa tienoissa; vaan ei mikään ole niin ilkiä ja tuhmempi kuulla, kuin härän möläjäminen lähellä ja yht’äkkiä, sillä se kuuluu semmoisen ääneltä, joka ei luule muita löytyvänkään eikä suatse muiden hiiskahtavankaan niissä, missä itse on päättänyt astua. Härän sekä lehmän rintaäännännöt kuitenkin vielä jaksaa kuulla; vaan ne pyrkivät aina kulkullansa ääntämään, ja silloin ei ole äänensä yhtään kauniimpi sian ääntä. Ja tässäpä voin nyt vähän siastakin puhua. Siitä olisi paljonkin sanomista, se on äkäinen, torahampahellinen ja kaikista eläimistämme sikamaisin; kuitenkin sangen toimeentuletteleva. Sika ei etsi ihmistä, ja ihmisen seurasta ei näy olevan hänelle sitä iloa, kuin koiralle. Se kävelee paraasta päästä itseksensä, ja öhkää ja turajaa sangen pahalta kuuluvalla äänellä, vaan se ääni kuuluu ynsiältä eikä ansainneen ääneltä. '''Sian''' elämänlaadusta ja koko luonnosta näemme, että hän on sen maallisen toimeentulon kuvaus, joka nautitsee yksinänsä, salassa ja luontokappaleen tavalla, ja jota lika ja siivottomuus ei isosti haittaa; '''koira''' taas kuvajaa parempaa ja puhtaampaa toimeentulemista, jolla on ilonsa ihmisten seurassa, siisteydessä ja raittiudessa. '''Härkä '''oli sen maallisen hyödyn ja järestyksen kuvaaja, joka elää itsessänsä ja itsensä tähden; vaan '''hevonen''' on korkiamman ja iloisemman huvituksen kuva, joka hyödyttää yhtä paljon, ei hyödyn vuoksi, vaan maallisen elon kaunistukseksi. <nowiki>*)</nowiki> Kirjasta: ''Svenska Fattigdomens betydelse''. <nowiki>**)</nowiki> Katso Linnén ''Syst. Nat.'' lajia ''Canis familiaris''. '''Lähde:''' ''Suomettaren'' vuosikerta 1848, 30. kesäkuuta s. 2–3, 7. heinäkuuta s. 2–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 22.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikerta 1848. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1848_rdf.xml. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Carl Jonas Love Almqvist]] 4504 9589 2006-12-22T19:41:04Z Nysalor 5 Suomen kielen ylenkatseesta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomen kielen ylenkatseesta. |alaotsikko= |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Olisipa Lyytisenki : kerran ruveta runoille, : kielestämme kirjoitella, : maamme puolesta puhua. : Siit on Suomemme suruinen, : kun on pilkkana pietty, : alemmaksi arvattuna, : vaikk’ on meiän mielestämme : kieli kyllä kelvollinen, : jolla saattaapi sanoa : nimen kaikellen kalullen, : sekä lausua lakia, : että evankeljumia. : Kasvoipa kapalolapsi : ennen miehenki mitalle, : eli kuoli kerassansa, : vaan on Suomemme suruinen : käärittynä kätkyehen, : lyöty vangiksi vakuhun, : jossa kestääpi kitua, : saapi itkeä ikänsä, : ikäviä iltakauet, : aivan harmista haleta, : asua oven takana, : eikä kuulla kolkutusta. : Olipa ennen oiva tyttö, : talon tyttö taitavainen, : se oli kaunis kasvoiltansa, : varsin siviä varreltansa, : oli silmiltä siviä, : sekä poskilta punakka, : vielä kieleltä kiverä, : sanoiltansa selvä seppä; : muut ne vietihin vihille, : hän jäi yksin outtamahan, : jok’ oli ihmettä ikänsä, : kumma kaikkien katsella. : Tahdotko nimenki tietä : tämän tyttären siviän? – : se oli Suomi sievä tyttö, : hän on toivonut toella, : kauan aikoa katsellut, : aina outellut ovessa, : sitä sulhoa suloista, : ken hänen vihille veisi, : taluttaisi häätupahan. : Toiset tanssia tekevät, : iloitsevat iltakauet, : kyllä suuressa salissa, : lavioilla lattioilla; : Suomi raukka sen ikänsä : saapi seisoa pihalla, : olla ain’ oven takana, : saapi väristä vilusta; : josta viimeinki väsyypi, : valittaapi vaivojansa. : Lähestyyhän lapsukainen : hyvän isänsä etehen, : valituksella vajaasta, : muistutuksella mureesta. – : Tällä mielellä monesti : meki muina aikoinamme : lähestyimme länsi puolta, : tässä toivossa tulemme, : taaskin iskeymme itähän, : jossa paistaapi paremmin, : aurinkoinen ankarammin; : jossa näkyypi näköisät : taidon kynttilät kytevän, : aina paistavan paremmin, : opin koitto korkiammin. : Kyll’ on kylästä Suomen : kauan Ruotsia rukoiltu, : kyll’ on maksettu mahoton, : suuri summa suoritettu, : mataloistaki majoista. : Haettuna on hartahasti, : kumarrettuna kovasti, : raittihin rahan sivussa, : kun on pyyetty pykälä : tutaksemme tuomiosta, : eli kirja kirjoitettu, : vaikka kyllä vaillinainen, : puuttuvaisella puheella. : Onhan Suomi suora kieli, : puheissansa puuttumaton; : saattahan sillä sanoa, : selitellä selvät tiedot, : vaikka Saksasta sanomat, : eli opit ulkomailta, : kirkastella kiiltäväksi; : voipi kukkua koreesti, : että laulut lauleskella. : Jo lienen paljon puhunna, : kieltä äitimme kehunna; : kuitenkin kumarran vielä, : aivan nöyrästi nökötän, : niinkun köyhä kerjäläinen, : joka maistaisi muruja, : palan makeita paloja, : syänmaassa synkiässä : vieressä vihavan leivän. [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] '''Lähde:''' ''Sanan Saattaja Viipurista'' -lehden vuosikerta 1841, 18. joulukuuta s. 2–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 22.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1841. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1841_rdf.xml. 4505 9591 2006-12-22T19:55:29Z Nysalor 5 Paavo Korhoisesta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paavo Korhoisesta. |alaotsikko=(Muualta saatu). |tekijä=anonyymi |huomiot=Ilmeisesti kirjoitukselle ei ole ilmestynyt jatkoa, vaikka sen lopussa jatkoa luvataankin. }} Rautalammin pitäjässä ei kauan aikaa sitte kulkiessani kuulin siitä kuulusta runoseppä-vainaja '''[[Paavo Korhonen|Paavo Korhoisesta]]''', että oli vuosi aikaa sitten nuottaköysien päälle maata veneeseen nakattuaan siihen kuollut. Monta runoniekkaa löytyy nykyaikonaki Suomessa ja myös monta, jotka siinä taidossa vetäisivät vertoja Korhoiselle, mutta yksikään heistä ei ole niin huudetuksi, kun Korhoinen, tullut. Monenlaisista aineista kyllä tekiki runojansa, mutta tehtyään hurvitteli sinne tänne ympäri pitäjän, ettei kaikkia taideta enää milloinkaan kokoon saada. Nuoremman ikänsä runot ovat kauniimpia, vähän jäykemmät vanhan päivänsä. En tiedä vanhako lienee kuollessaan ollut, vaan arveleisin olleen kappaleen seitsemännellä kymmenellä. Monen vainajanki muistoksi teki runoja, mutta kenpä tekisi hänen itsensä jälkimuistoksi? – Lapsia häneltä sanottiin jääneen: usiampia vankkoihin taloihin naituja tyttäriä ja yksi talonperillinen poika. Se talo, jota veljensä kanssa Sonkarin Saaren kylässä piti, on '''Vihtajärvi''' nimeltänsä, ja siinä oli Korhoisella kylänkeskeinen, sekä ulompanaki tuttu nimensä '''Vihta-Paavo'''. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kuolinpuhetta (ruumiinsaarnoja) sukulaisilleen kirjoittaa, jotka pappi saarnastuolista lukee. Yhdeksän vuoden paikoilla sitte kirjoitti '''Korhoinen''' seuraavan kuolinpuheen sisarellensa, joka kuuden lapsensa kanssa yht’aikaa ulkotautiin kuoli. Näin kuuluu se: ”Monta murheellista jälkimuistoa on pidetty tässäki seurakunnassa sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista, sekä vanhoina, että nykyisempinä aikoina, joista ei meillä nyt ole erinomattain mitään sanomista. Vaan meillä olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka itse kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä – se on Jokelan talon emäntä '''Maaria Korhoitar'''. Tämä vainaja on syntynyt isästä '''Matti Korhoisesta''', joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarin kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä '''Anna Pulkittaresta''', joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän '''Juhana Jokelaisen''' kanssa samassa Sonkaren Saaren kylässä, jossa avioliitossa hän eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta – kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ja kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhemmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen. Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka hän suurella kärsiväisyydellä ja tytyväisyydellä kulutti varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella perheensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sydämellä. Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halaili hän sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun ei aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Se ensimmäinen päivä Helmi-kuussa kello 11 jälkeen puolipäivän uloshuokasi hän sen viimeisen hengen”. Näin lyhyt, selvä ja koreilematon oli se kuolinpuhet, jonka '''Korhoinen''' vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä puhua, mutta '''Korhoinen''' ehki arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle tuttu ja kyllä kaamia asia. Ei hän myös ylistä häntä muussa, kun minkä tiesi todeksi: jumallisuuden, hyvät avunsa ja muut semmoiset asiat, josta kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähä tietään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista usein pettävätä muotoa. Toholahden kestikievariin Rantalammin kirkon likellä tultuani oli isäntä lautamies '''[[Pentti Lyytinen]]''' itse poissa kotoa, mutta emäntä, joka ennestään tunsi minun, antoi katsellani ja lukea koko vihkon miehensä tekemiä runoja ja virsiä, joiden seassa myös oli muutama '''Korhoisen''' ja '''Ihalaisen''' tekemä. Korhoinen mielellään – semminki vanhemmalla iällä – ryyppäsi ryyppynsä ja kaksin kolenki ei aina muistaen, mitä itse nuoremmalla iällään viinasta lauloi, sanoen: : ”olet kyllä oiva ruoka, : siivon syöjille suloinen, : jotka ryypyn ryyppäjävät, : harvoin kaksi kallistavat, : kolmannest’ ei konsa huoli.” (Jatkanto toiste). '''Lähde:''' ''Sanan Saattaja Viipurista'' -lehden vuosikerta 1841, 16. lokakuuta s. 1–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 22.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1841. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1841_rdf.xml. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4506 9593 2006-12-22T21:23:32Z Nysalor 5 Malline Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerralle 1833 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Sanan Saattaja Viipurista'' -lehden vuosikerta 1833, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1833. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1833_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4507 9594 2006-12-22T21:25:48Z Nysalor 5 Laulu Suurelle Ruhtinaalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu Suurelle Ruhtinaalle. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Eläkön armias, : rakkahin Ruhtinas, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;rauhallinen! : jossa on onnemme, : jossa on ilomme, : turva ja toivomme : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;täydellinen. : Avaten armonsa : vahvisti valdansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vartiamme, : lepo on levinnyt : valistus virinnyt, : elatus enennyt : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;majoissamme. : Suojeldu sodassa : riemuitkon rauhassa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suomalainen, : ollen taas uudella : uskollisuudella : urhollisuudella : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;alammainen : O, Luoja laupias! : vahvista voimallas : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ruhtinaamme, : Elonsa enennä, : päivänsä pidennä, : vaivoja vähennä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Valdiaamme. : Töidensä kunnossa, : menonsa muistossa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;eläkön hän! : Vaeldain vieläkin : taivahan tielläkin : muistossa meilläkin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;eläkön hän! {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=5. tammikuuta s. 1|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4508 9595 2006-12-22T21:26:04Z Nysalor 5 Talon-pojan Laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Talon-pojan Laulu. |alaotsikko=Lautetaan kuin: ''Ecce novum gaudium''. |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Talon-poika, taitava : elon etsinnöissä, : aina olen alkava : päivät pellon töissä; : näissä voiman näytän, : kaikki hyvin käytän, : aina työni täytän, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;urhollisesti. : Ei omalla pellolla : aura (atra) paljon paina, : mies on itse ilolla : ahkera siell’ aina. : Vaimo, kuva valon, : ombi turva talon, : riemu joukon jalon : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;siivollisesti. : Tämä sääty suurin on, : suuri Suomen kansa, : eikä ole osaton : perhe pellollansa; : itse täytän aitan, : leivän paksun laitan, : toisellekin taitan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;riemullisesti. : Juhla jalo johdattaa : kestin keskellemme, : olut-kannu kuljettaa : riemun rinnoillemme. : Työ on alku elon, : ihanaisen ilon, : juotavangin jalon : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;herkullisesti. : Tavara on tallella : tämän säädyn tiellä; : siis on syytä suojella : vapautta vielä; : sydämellä, suulla, : menollakin muulla : Keisaria kuulla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;uskollisesti. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=9. helmikuuta s. 2|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4509 9596 2006-12-22T21:26:14Z Nysalor 5 Elämän Juoksu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämän Juoksu. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Syndymä on ihmisellä suloinen ja suuri, : jonga kautta kuljetahan tuonen tielle juuri; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Mutta maassa matkustus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vanhan, nuoren vaellus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;muotoansa muutellen harhailee. : Itku ombi ensimmäinen elämämme tiellä; : harhaukset, huokaukset vuoroilevat vielä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;riemuttoman ruikutus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tuskallinen turmelus : &nbsp;&nbsp;&nbsp;surkeasti sydändä liikuttaa. : Harvoin ombi onnellinen meno muuttuvainen, : harvoin täällä täydellinen lahja loppuvainen. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tytyväisen tunnossa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vasta löytyy levossa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;onni, jota jokainen noudattaa. : Mutta myös on muistettava hämmästys ja huoli, : koska varsin viatongin kauheasti kuoli, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;joka murha-miekalla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;tulisella tuskalla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;viivytellen vaivoissa piinattiin. : Kuka tätä kauhistusta tutkistella tainne : ilman, ett’ ei sydän veri värise kuin laine? : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;surkea on surmaus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;pois on lepo, lohdutus. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tästä sydän särjetty tuskailee. : Kolme lahjaa kuitengin jo hävittävät huolet, : lohduttavat, lepyttävät, taittain tuskan nuolet: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kallis kärsivällisyys, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kaunis kanssa-kärsimys, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;toivo, joka taivaita tarkoittaa. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=16. helmikuuta s. 2–3|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4510 9597 2006-12-22T21:26:23Z Nysalor 5 Kirkon Rakennus Helsingin Kaupungissa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirkon Rakennus Helsingin Kaupungissa. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} == Kirkon Rakennus Helsingin Kaupungissa. == : Kirkko tässä kalliolla : kaunistaapi Kaupungin, : Opin Suoja suosiolla : uudistaapi uskongin. : Hyvän suondo, hartaus : siis nyt siitä alkavat; : toivo, riemu, rakkaus : kansan luona kasvavat. == Toinen. == : Herran Huone korkea, : Uskon Oppi oikea : ovat kukin kalliolle : perustetut pysymään, : tulevalle tuomiolle : Suomessakin säilymään. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=23. helmikuuta s. 2–3|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4511 9598 2006-12-22T21:48:53Z Nysalor 5 Miehen Arvo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Miehen Arvo. |alaotsikko=Lauletaan kuin: ''Skön som Cyperns Herrskarinna''. |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Kunnia on kasvavainen : Miehuudesta menossa, : valhe, vääryys vaipuvainen : totuudesta tunnossa. : Puhdas meno maamme päällä : ombi arvon andaja, : mutta tunnon tuska täällä : kova synnin kostaja. : Peto puree kahleitansa, : rietas rikkoo valansa, : vaan ei vakaa puhettansa, : mies, se muistaa sanansa. : Mies ei luovu liitostansa, : ehkä taivas taipukon, : tukahuta tundoansa : ehkä vahvuus vaipukon. : Oikeus on onni meillä, : kaiken kansan vakuutus : majoissa ja matka-teillä : vahva, luja luottamus. : Retkillänsä rehellisen : vaellus on vakainen; : rinda-luissa rauhallisen : tundo asuu tasainen. : Hyvän-suondo sydämessä : elon riemut enändää, : viha, vaikka peittehessä, : onnen osat vähendää. : Ylpeyden ynseydet : turhuudeksi tunnetaan, : irstaisuuden ilkeydet : häpiäksi havaitaan. : Viekkauden mato musta, : lohi-kärme kamala, : vaatii väärää vaikutusta, : tunnoille on tukala. : Mutta miehen vaeldaissa : oikeus on indonsa, : majastansa matkustaissa : tuopi mukaan tundonsa. : Rehellinen retkillänsä : valmistaapi vakuuden; : vaaka, mitta mielessänsä : kohta tundee kohtuuden. : Koska miestä menoissansa : indo seuraa suloinen, : kunnialla Suomen kansa : händä kohtaa kotoinen. : Näimbä aina ansiosta : arvo paras peritään, : jota raha-rauniosta : täällä turhaan etsitään. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=9. maaliskuuta s. 2|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4512 9599 2006-12-22T21:49:05Z Nysalor 5 Herran Rukous {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Herran Rukous. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Isä! joka iäisesti : taivaan täytät ilolla, : täälläkin jo totisesti : muistat meitä armolla. : Pyhän nimes pyhitystä : olkon meillä muistossa, : että saamme enennystä, : uudistusta uskossa. : Valmistele Valdakundas : sydämiingin syndisten, : säilyttele Seurakundas, : rauha, riemu ihmisten. : Tapahtukon tahtos meillä : maassa taivaan tavalla : kulkeissamme käskys : teillä nytkin armon ajalla. : Joka päivä parhaaksemme : leipä siunaa levolla, : aina alla puutostemme : täytät tunnot toivolla. : Armos kautta andeheksi : anna suuret syndimme, : älä käännä kandeheksi : heikkoutta hengemme, : Niin kuin virheet velvollisten : andeheksi annamme, : kuule ääni kurjallisten; : erhetys on osamme. : Pitkin luonnon laveutta : kauas poista kiussaus, : estä elon vaikeutta, – : syndikin on sairaus. : Ole turva tuskallisten, : vapauta vaarasta, : voita vaino vihollisten, : päästä meitä pahasta; : Sillä sinä, Kaikkivalda! : olet hurskas haldia. : Sinulla on voima, valda, : korkeus ja kunnia. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=23. maaliskuuta s. 1–2|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4513 9600 2006-12-22T21:49:12Z Nysalor 5 Elämän muoto ja toivo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämän muoto ja toivo. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Itku ombi osa meillä, : maja musta mullassa; : erhetys on elon teillä, : elo turha tuskassa, : kiildäväkin kullassa. : Itkein lapsi ilmestyypi : mammonata maistamaan, : huolden vanha hämmendyypi : tuonen laksoon lahoamaan, : murtumaan ja maatumaan. : Vahvuus, valda voimallisen : ombi hellä heikkous, : tunnon peiliin tuskallisen : langee luonnon surkeus, : niin kuin kurja kuvaus. : Murhe, muodot murtavainen, : menoansa muuttelee, : hekumakin hehkuvainen : turhuudella turmelee, : ihmis-raukat rundelee. : Surma kaikki sorteleepi, : viipyy haudan vierellä, : kuolon kitaan kokoileepi : yhden toisen edellä : kauhealla kädellä. : Riutuvatpa rauniotkin, : kivet muldaan murtuvat, : katoavat kalliotkin, : metsät kerran kaatuvat, : jotka maassa maatuvat. : Luojan voiman vaikuttaissa : luonnot kaikki liikkuvat : tahtoansa tunnustaissa : taivahatkin taipuvat, : vuoret maahan vaipuvat. : Katsos, kuinga, turvatoina, : elon tie on tuskainen; : vaan ei olla onnetoina, : kuin on tundo tasainen, : toivon valo vakainen. : Tuskaisengin taivahalla : toivon tähdet loistavat, : kärsiväiset kaikkialla : vaivat viimein voittavat, : onnen mettä maistavat. : Toivo tuopi lohdutuksen : itse tuskan tulossa : huojendaapi huokauksen : vielä hätä-huudossa, : ollen turva tunnossa. : Varhain kaikki vanhenduupi, : kuivaa massa kukkainen, : niin kuin lehti lakastuupi, : näändyy itse ihminen, : vaeldava varjoinen. : Mutta toivo muistuttaapi : laupiutta Luojalla, : Luoja meitä lohduttaapi : aina armon avulla, : elon toisen edulla. : Aldis armon auringosta : lohdutus on loistamaan. : Viisas vielä vahingosta : tottuu toivon tundemaan, : Luojahansa luottamaan. : Viisauden vaikuttaja, : väkevyyden valdias, : taivastengin taivuttaja, : Ruhtinasten Ruhtinas, : ombi isä armias. : Onni, osa ihmisyyden, : armon kautta annetaan, : ilo, riemu iäisyyden : alahalla aljetaan, : toivossa jo tunnetaan. : Eipä puku sielun pyhän, : huku meildä haudassa, : vaan, kuin itu jalon jyvän, : menestyypi mullassa, : tuleunduu taivaassa. : Varokon siis vakaisesti : itse kukin käändymään, : riendäkön jo riemuisesti : parannukseen pyhimbään, : uskon uuteen elämään. : Rakas, älä riukuttele : vaivain yli vanhana; : toivoon mieles totuttele, : pidä tuska turhana, : raju-ilma rauhana. : Pystyisenä pysyväinen : patsas katon kannattaa, : toivon kautta kärsiväinen : huokaukset huojendaa, : heikon voiman vahvistaa. : Ehkä olis’ onnetoina : aikas täällä angara, : älä ole toivotoina; : taivas ombi avara, : riemu taivaan tavara. : Pyydä pyhin kuljeskella, : ehkä päiväs pimenee, : anna kuolon kolkutella; : viimein varjo valkenee, : autuus etees aukenee. : Kohden hautaa kulkemassa : jälkeen toinen toisemme, : levotoina loppumassa : toivo ombi onnemme, : usko turva, tukemme. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=6. huhtikuuta s. 1–3|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4514 9636 2006-12-23T16:53:52Z Nysalor 5 Katso myös -osio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Julkinen Jumalan kiitos. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Luoja! joka jalommasti : autat aina maailmaa : laihon lailla hartahasti : kansa kohdes kumartaa, : juhla-laulu lausuvainen : Kirkossas on kaikuvainen. : Kilvan kiitos kandakamme : Isän luoksi laupiaan, : riendäkämme riemussamme : tahtoansa tundemaan, : jonga armo, voima, valda, : täytti toivon avaralda. : Hurskas, hyvä Hallitsia! : valmis meitä muistamaan, : Valdiasten Vallitsia! : käännä korvas kuulemaan : äändä kansan kiitollisen, : omaisuudes onnellisen. : Ilo on nyt ilman alla, : mainioita mainitaan, : '''halleluja''' huminalla : Laupiaalle lausutaan; : Lohduttajan armo-laina : ombi meille aldis aina. : Viimein valo iäisyyden : armon kautta avataan, : Valdiaalle väkivyyden : voiton virttä veisataan. : Pyhä, pyhä taivahassa! : rauha myöskin maailmassa! {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=13. huhtikuuta s. 1|Viittaus=22.12.2006}} == Katso myös == * ''[[Julkinen Jumalan Kiitos]]'' (myöhempi versio) [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4515 9602 2006-12-22T21:49:20Z Nysalor 5 Huokaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Huokaus. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Luoja! joka laveuden, : korkeuden kannatat, : olet Herra hurskauden, : mutta meitä armahdat, – : käännä kielet taipumaan, : laupiuttas lausumaan. : Sytyttele sieluissamme : puhdas, pyhä rakkaus : palavaksi povessamme : niin kuin liekin leimaus. : Saatat sanas heränneen : Seurakundas sydämeen. : Suo nyt ensin elämämme : otollisen olevan, : salli sitte säilyvämme : tullen majoin tuonelan, : jossa onni odottaa : niin kuin Oppis osottaa. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=13. huhtikuuta s. 2|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4516 9603 2006-12-22T21:49:27Z Nysalor 5 Yhteinen Siunaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yhteinen Siunaus. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Herra suokon siunausta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lohdutusta, : suloisesti suojelkon! : valistakon valollansa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;neuvollansa, : armostansa auttakon! : Käännä kasvos, Kaikkivalda! : korkealda meitä kohden : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;koittamaan; : riennä lepo rauhallinen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;riemullinen, : autuaasti alkamaan! {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=13. huhtikuuta s. 2|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4517 9604 2006-12-22T21:58:04Z Nysalor 5 Usko Jumalaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Usko Jumalaan. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Herran töitä tutkistellen : hengi maassa hämmästyy, : armoansa ajatellen : usko, ilo ilmestyy; : sinun, Isä iäinen, : tundee sydän suloinen. : Kaikkivallan korkeutta : maa ei mahda ymmärtää, : Luojan suuren laupiutta : järjen kautta käsittää; : sinun, Isä iäinen, : tundee sydän suloinen. : Kaiketi on kaikuvainen : korva tehty kuulemaan, : silmä luotu liikkuvainen : ihme-töitäs tutkimaan; : sinun Isä iäinen, : tundee sydän suloinen. : Hyvän suondo sieluissamme : tekiästä todistaa, : rakkautta rinnoissamme : vakaisesti vaikuttaa; : sinun, Isä iäinen, : tundee sydän suloinen. : Rakkaus on riemu suuri, : valmis vainot välttämään, : Jumalassa on sen juuri, : perustettu pysymään; : sinun, Isä iäinen, : tundee sydän suloinen. : Iloinen on itsellemme : usko jalo Jumalaan; : siitä vielä veljellemme : hartautta havaitaan; : sinun, Isä iäinen, : tundee sydän suloinen. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=4. toukokuuta s. 1|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4518 9605 2006-12-22T21:58:07Z Nysalor 5 Laulu Rakkaudesta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu Rakkaudesta. |alaotsikko=Lauletaan kuin: ''Gubben Noach''. |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Elämä on ihanainen aina yhdessä – : elämä on ihanainen aina yhdessä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;rinda rakastava, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;riemu ruskottava : kumppanina kävelevät käsi kädessä. : Luondo luodut yhdistääpi tällä tavalla – : Luondo luodut yhdistääpi tällä tavalla; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lindu lendäväinen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;rakas, riendäväinen, : kohta löytää kumpaninsa koivun oksalla. : Suloinen on Suomen maakin rakkaudelle – : suloinen on Suomen maakin rakkaudelle; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lumi, jää ja hyhmä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Tammikuungin kylmä, : ei ne ole esteheksi ystävyydelle. : Kuin on kulda kaunis tyttö (poika) kumppaninamme : kuin on kulda kaunis tyttö kumppaninamme, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;lämmin lumessakin, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ilo itkussakin : ombi alla Otavangin rakastaissamme. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=18. toukokuuta s. 1|Viittaus=22.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4519 9606 2006-12-23T01:28:11Z Nysalor 5 Kirkko-Tarha {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirkko-Tarha. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Harvoin välillä syndymän, haudan, : muistan muuta kuin ruumihin laudan; : tänne itkulla ihminen syndyy, : tääldä tuskalla takaisin käändyy. : Mutta tuskamme palkitsee toivo, : jossa vaikenee jokaisen voivo. : Etsi elämän merellä lautaa, : jollas julkenet lähetä hautaa. : Tänne luovataan onnemme laivat, : tässä vaipuvat tuskat ja vaivat; : kautta kuoleman tuonelaan tullaan, : ääni Luojalda laupias kuullaan. : Jos on kuolema elämän kouko, : Kirkko-Tarha on taivahan touko. : Kalma riutuvan ruumiimme kandaa : tänne, tääldä sen takaisin andaa. : Maahan murtuvat ihmisen raajat, : muisto-merkit ja ristit ja vaajat; : mutta murtunut olendo voittaa, : koska autuuden auringo koittaa. : Vaikka kandakon valdikan, sauvan; : eipä varjossa viivytä kauvan; : Luoja uudistain luotunsa nostaa, : kaikki tekomme palkitsee, kostaa. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=26. tammikuuta s. 2–3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4520 9607 2006-12-23T01:28:16Z Nysalor 5 Vartian yö-huuto kellon lyötyä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vartian yö-huuto kellon lyötyä. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Varjelkon Jumala, jolla on valda, : Kansa ja Kaupungi vaarojan alda! : Kello on kymmenen lyönyt. : Kello on yks’toista lyönyt. : Kello on kaks’toista lyönyt. : Kello on yksi jo lyönyt. : Kello on kaksi jo lyönyt. : Kello on kolme jo lyönyt. : Kello on neljä jo lyönyt. : '''eli''' : Kello on kaikunut yksi; : Kello on kaikunut kaksi; : Kello on kaikunut kolme; : Kello on kaikunut neljä. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=8. kesäkuuta s. 2|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4521 9608 2006-12-23T01:28:20Z Nysalor 5 Vilu-Taudista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vilu-Taudista. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Muinen vanha Vilu-tauti, : viksi-huuli, vihta-parta, : roima-housu, home-silmä, : jonga kallon harmaat karvat, : hopiaiset, hohtavaiset, : paistavat kuin päiväisellä : tuohi-koivut kuusistossa, – : muinen vanha vilu-tauti, : kyssä-selkä, kongo-nokka, : leuka-luiden louskuttaja, : kulki kylmänä kesällä : kauhtanassa karheassa, : tappuraisessa takissa. : Äijä hassu hallavana : pitkin maata matkusteli : ynnä pahan puolisonsa, : poltto-taudin tuskallisen. : Tämä paha parikunda : emä eripuraisuuden, : viipyi kerran vierahana : kauan minun majassani, : yli määrän matka-miehen. : Ukko, se ukura-silmä, : kova-koura, kylmä-kynsi, : majan jääksi jähdyttäjä, : jolla ovat otsan alla, : ryppy-kynnöksen rajalla, : silmä-ripseet riippuvaiset : kaharassa kahden puolen : nenän juurta juurevata, : nosti metelin menoissa. : Tämä ukko täydellinen, : tämä kuuluisa kupias, : ärjästeli äkeästi, : kauas karkoitti kotoa : ensin aina emändänsä, : kovin hammasta kiristi, : että silmät sameroiset : iskit tulda tuimuudesta, : parta jäisenä järisi, : tukka luminen tutisi : hartioilla hajallansa. : Tämä ukko täydellinen, : niin kuin nyt on nimitetty, : ravisteli ruhoansa, : että itse isännängin : ruumis tärisi tuvassa, : helisivät hambahatkin. : Vaan ei vaimot myöden anna : miehen kourista kovangan. : Niimbä tässäkin todella, : takaisin nyt tulduansa, : vino-silmä, vipsu-huuli : akka aina voiton otti. : Ämmän posket punehtuivat, : eukko otsansa rypisti, : veti löylyn laupiolle : kylmyydessäkin kovassa, : ajoi pakkaisen pakohon, : että virsut vilahtelit, : josta jälle julma vaiva, : tuska polttava povehen : tuli tuvan haldialle, : että kurkkukin kihisi : kieldä kastaissa vetehen, : hiki kiehui karvan päihin : ruumihista riutuvasta, : tauti päätäni porotti. : Muistutellen vielä muita, : kautta oman koetuksen, : mainittava ombi myöskin, : kuingan vasta viekkahasti : pääsin vieraista vapaaksi: – : minä syötin, minä juotin : heitä häpemättömiä : ensin vierahan varoilla; : mutta koskan koetellen : tulin tavat tundemahan, : syötin heillä karvaat kaakut, : juotin juomat katkerammat, : annoin maistaa kiinan kuorta, : latkia leivätä liendä. : – Havaittaissa huonot herkut, : näin on muinen moni muukin : vieras viipyvä paennut. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=15. kesäkuuta s. 1–2|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4522 9609 2006-12-23T01:28:24Z Nysalor 5 Maljan Juomingi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maljan Juomingi. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Suomen arvo suuri on, : miehen mieli verraton; : työhön lapsensa laittaa, : tytön nuorena naittaa. : Neito itse iloinen, : sulhaiselle suloinen, : kauan kukkana kestää, : huolet elossa estää. : Vapaus on vakainen : Kansakunnan omainen, : eikä vaivuta vaivaan : alla toivomme taivaan. : Työ ja toimi totinen, : isäin indo endinen, : pellon vaativat voimaan, : saavat kandeleen soimaan. : Armo vanha ainian : kasvattaapi kunnian; : malja miehille juodaan, : sydän neidoille suodaan. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=13. heinäkuuta s. 1|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4523 9610 2006-12-23T01:28:29Z Nysalor 5 Sanan Valo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sanan Valo. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Isä iän-kaikkinen : mustat päivät poistakon, : sanan valo vakainen : kansan luona loistakon! : Että viimein viisaus : johdattaisi järkemme, : riemullinen rakkaus : herättäisi hengemme. : Siitä turva tunnolle : ombi tiellä Tuonelaan, : jossa sitte sielulle : armon helma avataan. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=14. syyskuuta s. 3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4524 9611 2006-12-23T01:28:33Z Nysalor 5 Kerju-Poika {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kerju-Poika. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} <p align="right">Lapsen kasvatus on lahja,<br/> paras, kallihin perintö.</p> : Miehen toimi, naisen toivo : lähenivät liiton kautta : väärin sala-vuoteutta. : Isän himo, äidin halu : ovat siittäneet sikiän, : josta kasvoi kerju-poika. : Poika raukka raadollinen, : joka imi irstaisuutta : kerju keppinsä nojalla, : isosi jo ilkeyttä, : kodotoina kulkeissansa : takin risat roikkuvaiset : taistelivat talvellakin : pussin kanssa kanda-päillä. : Ilman isän opetusta, : holhousta äidin hyvän, : kurja, vailla kasvatusta, : lapsi paisui pahuudessa, : näpisteli näljän tähden. : Koska konnan kerjäläisen, : kulkevaisen kurjuudessa : oli varsi vahvistunut, : petti siellä, tuolla, täällä : aina kauppa-kumppaninsa, : valhetteli viekkahasti, : varasteli, vannoi väärin, : teki viimein murha-töitä. : Mutta kaikki muuttelevat : menoansa maailmassa; : tämä juoni loppui täällä. : Toisen onnen turmelia : on jo kourissa kovissa. : Vahingoittaja vihainen : kitkuttelee kahleitansa : vangin mustassa majassa, : jossa muurit myrkkyllisen : sumun sulkevat sisälle, : rauta-ristit ikkunoissa : kaukaakin jo kamoittavat. : Isä! ilman rakkautta, : ilman huolda hartautta, : arvossasi alembana : luonnon luondo-kappaleita, : jotka, ehkä järjetöinä, : suojelevat sikiäänsä, : Äiti! hellä hekumalle : porton väärillä poluilla, – : katso kahleissa petoa, : jok’ on sinun sikiäsi, : katsos händä kaakin-puussa, : kirveen alla kontillansa. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=26. lokakuuta s. 1–2|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4525 9612 2006-12-23T01:28:42Z Nysalor 5 Uhri Luojalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uhri Luojalle. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Herra, Luoja kaiken luonnon, : Taivastengin tekiä! : sytyttäjä hyvän suonnon : pitkin maamme piiriä! : Kuule huuto hartauden : lapsildasi, Laupias, : ota uhri rakkauden : vastaan, Kaikkivaldias. : Kuin ei jaksa järjen valo : korkeuttas käsittää, : tunnoissa on tieto jalo, : joka hengen herättää. : Salli meidän omas olla : rakkauden riemussa, : seurata nyt suosiolla : käskyjäsi kilvassa. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=2. marraskuuta s. 1|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4526 9613 2006-12-23T01:31:42Z Nysalor 5 Kysymys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kysymys. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Mitä sanois mieli-puoli, : hullu hevoisen ajaja, : jok’ ei laske laupiaasti : toisen tuskaa tundohonsa, : jospa Luojamme lupaisi : tehdä muuton tuonelassa, : muuttaa mieheksi hevoisen, : miehen hullun hevoiseksi. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=23. marraskuuta s. 3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4527 9614 2006-12-23T01:31:45Z Nysalor 5 Lääkitykset {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lääkitykset. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Ett’ei taudit tarttuvaiset, : pahat juonet juurtuneina, : lujat luonnossa, tavoissa, : leviäisi loppumata : täällä syndisten seassa, : itse Tohtori totinen, : Luoja, paras parandaja, : ombi kolmessa osassa : määrännyt metikamentit, : lähettänyt lääkitykset : toinen toistansa paremmat. : Nämät ovat nimeldänsä : ensin: '''köyhyys''', toinen: '''tauti''', : kolmas: '''kuolo''' kolkuttava. : '''Köyhyys''' estää ylpeyden, : '''tauti''' tuottaa tunnon lahjan, : '''kuolo''' kuolemattomuuden. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=30. marraskuuta s. 3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4528 9615 2006-12-23T01:31:49Z Nysalor 5 Kunnian Osotus Väinämöisen Kuvalle Vanhassa Viipurissa vuonna 1831 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kunnian Osotus Väinämöisen Kuvalle Vanhassa Viipurissa vuonna 1831. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Väinämöinen voimallinen, : Runon Isä riemullinen, : rakastettu, rauhallinen! : terve tullen Viipuriin, : Karjalinnan Kaupungiin! {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=28. syyskuuta s. 3–4|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4529 9617 2006-12-23T01:34:21Z Nysalor 5 Saiman Höyry-Laivalle Ilmariselle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Saiman Höyry-Laivalle Ilmariselle *). |alaotsikko= |tekijä=Antero Warelius |huomiot= }} : Kuin on meille kuljettanut : Sanan Saattaja sanomat : Erinomaisen olevan : Haaksen hyvän hankkehissa : Pannu-Laivan Puhoksella : Kirkkokunnassa Kitehen, : Jonka kaltaista kalua : Ei ol’ ennen näissä nähty, : Eikä Saimassa, Savossa. : Jok’ on valmis varsin kohta, : (Jos ei jo vaan liene valmis : Viety veistämöisiltänsä : Taappelilta talutettu : Laskettu jo lainehille : Saimahalle saatettuna). : Niin mä lausun laajemmiten : Millä lailla laitettuna, : Mitä varten valmistettu : Täm’ on haaksi, josta haastan : Tämä pursi, josta puhun. : Jos sä joudut Väinämöinen : Laulun alkaja avuksi! : Kuka oijeten osaisi : Suoremmiten, Suomen kielen : Sanat saada sarjallensa, : Juonellinsa juotetuiksi : Ilman sinuta Isäinen? : Joka ennen ensimäisen : Laivat laitot Suomalaisen, : Veistit tiedolla venettä : Ladot purtta laulamalla, : Saa nyt sanoista samaten : Laulu, laivasta somainen! : Älä luule lukiani : Ei se ole lasti-laiva : Eikä Kiteen kirkko-paatti, : Josta laajoin lausun sulle. : Ehkä ovat kaaret kaikki : Laidat kaikki laskuinensa : Kasavanunna Karjalassa – : Karjalassa kaadettuna. : Kirves-miehet Kitehellä : Niin kuin verkoilla vetivät : Hopioita hongistosta : Käärit kärpän nahkaisehen : Kukkarohonsa kuristit. : Maata myöden matkan päästä : Ovat piiput Pietarista : Suuren kansan kaupungista : Kuuluisasta kuljetetut, : Torvet toisessa kylässä : Rauta-ruukissa raketut. : Joit’ on jongin näköisiä : Kaltaisia kappaleita: : Mik’ on vaskesta valettu, : Kuparista kuumennettu, : Kirkastettu kiiltäväksi, : Mik’ on jäänyt järjestänsä : Rauta-kangin karvaiseksi. : Kaikki ovat oivalliset : Sepon parhamman pajasta, : Sepon selvimmän tekoja, : Jok’on tainnut taivuttella : Raudan raakoja tapoja : Ihmis kunnalle iloksi, : Kaikenlaisiksi kaluiksi, : Reikä päiksi, rengas suiksi. – : Onpa ollut oivallinen : Puungin Seppä Puhoksella : Tämän laivan laitoksissa, : Jolle minä mielelläni : Kirjoittaisin kiitosvirren, : Kuin on vielä kunniaksi : Mainioksi meidän maalle : Pohjan poikia omia : Suomalaisesta suusta! : Mutt’ on konna konstillensa : Sekin vielä viisahampi : Joka oivasti osasi : Koko rauta-rakennuksen : Panna laivan lantehille : '''Reed''' on riivattu nimeltä : Ummikko ja ulkolainen, : Englanniss’ on Emä hänen : Tehnyt itsekin terävä. : Mitäs luulet lukiani : Sanottavan Savon maalla : Tämän aalloilla ajaissa : Saiman selvällä selällä? : Pojat kyllä kyselevät : Peljästyksissä perätin: : ”Kummako se kulkenoopi : Sarviniekka Saimahalla, : Jonka sarvi savuaapi : Sekä tulta tuiskuaapi : Niinkuin parhaasta pajasta. : Ovat siivetkin sivulla : Kahden puolen kainalossa, : Joiden kanssa kannustaapi : Aallon seljässä ajaapi, : Että höyhen höyryäpi : Sulka suitseepi sumua.” : ”Mitä mörkö,” mölähtääpi : Talon vanhin vaimonensa, : ”On se kummin kulkevainen : Ihan valloin vasta-tuulta?” : Heti heittävät talonsa : Lapsensakin lattialle, : Kirun kiitäävät pakohon, : Kohden korpea kokevat, : Ettei haaksesta hakiat : Tahdo saada taloloista : Einettä rahan edestä. : Matka-miehet mielellänsä : Maistaisivat maitoakin : Eli muutaman munankin. – : Saari-kansoja Savossa : Minä pelvosta penäjän, : Vapistuksesta varoitan, : Ettei oudoksi oteta : Missä millonkin näkevät : Tämän laivan lainehilla : Ilmarisen ilmestyvän, : Jok’ on laiva laitettuna : Saattamaan Savon sahoilta : Joutusasti Joutsenoon ja : Lauritsalan laitureihin : Lankku-lodjat lastinensa. ---- : Ei se ole mikään outo : Tulta tuiskuva turilas, : Se on tuttu muilla mailla : Kauvan ollut jo kaluna : Hyödytyksenä hyvänä. ---- : Minä kiitän sitä miestä, : Jok’ on alkanut Alusta : Tämän laista, tässä maassa, : Rakennella rahallansa. : Olkot kauvan onnelis’na : Nämät makomat molemmat : '''Isändä''' ja '''Ilmarinen'''! [[Antero Warelius|A[ntero]. W[arelius]]]. <nowiki>*)</nowiki> Muualta lähetetty. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=17. elokuuta s. 1–3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Runot]] 4530 9619 2006-12-23T01:40:37Z Nysalor 5 Ginevra {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ginevra. |alaotsikko=Italialainen satu. |tekijä=Domenico Maria Manni |huomiot= }} Vuonna 1396 eli viisas neito Ginevra Amieri, aadelisesta su’usta, Florensin kaupungissa. Händä pidettiin kaikkein hyväin avuin peilinä ja koska hän käveli turulla, niin kansa tungeiksi hänen ymbärillensä katsomaan hänen kauneuttansa ja kuundelemaan hänen viisaita sanojansa. Siellä näki händä nuori aadelinen mies Antonio Rondelli ja syttyi rakkaudesta siihen ihanaan neitoon. Neljä vuotta ajatteli hän ainoastansa Ginevraa, seurasi händä joka paikkaan, ja andoi hänen selkiästi tietää, kuinga suuresti hän händä rakasti. Hän vaati händä monda kertaa aviopuolisoksensa, mutta Ginevran isä ei suostunut siihen. Tämä ei voinut suingan mitään sanoa Antonion käytöstä vastaan, mutta oli ylpiä ja tahtoi rikasta ja korkiasukuista vävyä. Sentähden andoi hän tyttärensä Ginevran nuorelle rikkaalle ritarille Fransesko Agolantille, joka myös vei sen kauniin kukkaisen kotiinsa. Tämä sanoma tungesi niinkuin miekan kylmä terä Antonion sydämeen. Kaikki hänen toivonsa hävisi pois ja hän teki pyhän lupauksen, ettei koskan naida toista ja hänen ainoa ilonsa oli, että jongun kerran etääldä katsella sitä, jota hänen sydämensä rakasti. Siihen aikaan ilmestyi kauhia rutto tauti Florensin kaupungiin. Ginevra sairasti myös, mutta ei ruttoa. Kuitengin oli hänen tautinsa niin kova, että se vei händä haudan kallalle. Hänen vanhimbansa ei luopuneet hänen vuoteestansa, vaan hieroivat hänen ohauksensa, jalkansa ja jäsenensä lääkitseväisillä vesillä ja voiteilla, mutta tauti koveni aina enämmin, sairas kylmeni ja jäykistyi, suonet herkesivät käymästä ja hän makasi kohta kuolleenna. Ginevran omaiset surivat ja itkivät, ja peläten, että hänessä oli rutto, jouduttivat he hänen hautajaisensa ja veivät händä kirkonmaalle kammioon. Kauvan aikaa sen jälkeen näytettiin vielä haudan kivi, johon Ginevran nimi oli hakattu selkeäillä puustavilla. Antonio, joka myös seurasi kuollutta, viipyi kauvemman muita kammion luona ja valitti itkein ”nyt on kuolema ottanut kaiken minun iloni maan pääldä.” Sitte palasi hän surullisella mielellä kotiinsa. Ginevra makasi muutamia tundia kylmänä hengettömänä maan kammiossa. Mutta ei hän kuitengan ollut oikein kuollut, vaikka taudin voima oli salvannut hänen hengensä ja jäähyttänyt hänen kauniin ruumiinsa. Kello kahden aikana yöllä heräsi hän tuonelan unesta ja sanoi: ”Missä minä olen? – O taivallinen isä! auta minua, sillä sinuun ainoaan minä turvaan.” Sitte nosti hän vähän päätänsä ja kuun paiste langesi pienestä kammion raosta hänen silmiinsä. Hän nousi ylös ja rohvasi sydändänsä rukouksella, pyyhki pois kyynnelleensä ja meni raolle, josta kuun valo tuli. Siellä löysi hän rappuisen, istui siihen vähän aikaa, nousi sitte rappua myöden ylös, ja tuli haudan ovelle. Kivi, joka sulkesi oven, ei vielä ollut kiinitetty, vaan heitetty vallolliseksi; hän koetteli lykätä sitä paikaldansa ja koska ei se ollut aivan raskas, niin se läksi pois ja Ginevra pääsi ulos kammiosta. Tämä tapahtui lokakuussa ja syksyinen tuuli oli kylmä ja vihava. Ginevra meni miehensä Franseskon kartanon tykö ja kolkutti porttia. Fransesko, joka vielä oli valvoillaan ja istui ajatuksissansa uunin vieressä, hyppäsi ylös tuolilda koska hän kuuli kolkuttamisen, avasi ikkunan ja kysyi: ”kuka siellä kolkuttaa?” ”Ginevra, sinun vaimos,” vastasi tämä ”etkö sinä kuule minun äändäni? etkö sinä tunne minua?” Nämät sanat sen puolison suusta, jota hän muutamia tundia ennen näki upotettavan haudan kammioon, täyttivät hänen sydämensä pelvolla ja kauhistuksella. Hän teki ristin rindaansa ja sanoi: ”lepää rauhassa sielu parka! Minä tahdon rukoilla Jumalaa, että hän andaisi sinulle ijankaikkisen rauhan.” Näillä sanoilla sulkesi hän ikkunan ja meni vuoteseen peitteen ala. Koska se onnetoin Ginevra tuli näin hyljätyksi mieheldänsä rupesi hän itkemään ja sanoi ”mihin minä nyt joudun? minun täytyy hukkua ennen aamua!” Hän kokosi kuitengin voimiansa ja meni isänsä kartanon tykö ja kolkutti porttia. Isä ei ollut kotona, mutta äiti tuli kohta ikkunalle ja kysyi: ”kuka ulkona kolkuttaa?” ”Teidän tyttärenne,” vastasi Ginevra heikolla äänellä. Äiti hämmästyi ja huusi: ”O sinä rakas sielu! Minun tyttäreni taivallinen sielu! Mene rauhaan ja ole Herran tykönä Hänen paradisissansa.” Näin sanoden sulkesi hän ikkunan. Ginevra itki katkerasti ja valitti elämänsä surkeutta. Mutta Jumala jota hän avuksensa huusi vahvisti händä hänen heikkoudessansa niin ettei hän jäänyt kadulle vaan kulki vielä enonsa huoneen tykö, joka asui Florensissä. Siellä kolkutti hän porttia ja anoi Jumalan tähden, että händä laskettaisi sisään, mutta eno vastasi: ”heitä elävät rauhaan, sinä kuollut ruumis, ja ole levolla, sillä sinun sielus istuu Jumalan oikialla kädellä.” Nyt loppui kaikki Ginevran voima ja näändyneenä vaipui hän kadulle ja odotti kuolemata. Koska hän oli jongun ajan näin ollut suuressa tuskassa ja epäilyksessä andoi Jumala vielä vähän toivoa hänen sydämeensä. Hän muisti kuinga paljo hartautta Antonio oli osottanut hänelle, ja koska ei hänellä enämbi ollut missään turvaa kuljeskeli hän hiljaan Antonion huonetta kohden ja kolkutti ovea, ja kuin hän oli kolkuttanut langesi kylmettyneenä kynnykselle. Antonio oli valvoillaan surullisella mielellä, ja avasi ikkunan ja kuuli hiliaisen äänen joka sanoi: ”minä olen se onnetoin Ginevra, Jumalan rakkauden tähden, auta kurjaa, jonga koko mailma on hyljännyt.” Antonio otti kynttilän ja meni avaamaan ja pelästyi suuressa ilosta, koska hän näki, että se totudessa oli Ginevra. ”Se on hän,” huusi Antonio ja käski piika tulemaan avuksi. Kahdenkesken nostivat he Ginevran, joka oli melkein jäykkä ja kandoivat likimmäiseen kammariin. Antonion äiti tuli myös siihen, ja lämmitti liinavaatteita, riisui Ginevralda pois kylmät ja kasteesta ja kyyneleistä märät kuolleen vatteet, ja pani pehmeään ja lämbymään vuoteeseen. Antonio tuli sitte vuoteen tykö ja seisoi liikkumata kokonaisen tunnin levottomalla mielellä, katsellen jos Ginevran piti elämän taikka kuoleman. Vihdoin Ginevra heräsi ja näki Antonion, joka sanoi: ”ole hyvässä turvassa, minun armaani, ja käske mitä minun pitää tekemän.” Ginevra vastasi: ”ensin, Antonio, annan minä kunniani sinun suojeluksees; muista, että minä sitte vasta etsin sinun apuas, koska kaikki minun omani olivat hyljänneet minun.” Hän puhui sitte mitä hänelle tapahtunut oli ja sanoi: ”minä olen nyt sinun vieraas. Jos minä ennen olen ollut kova sinun rakkaudelles, niin älä ole vihainen, sillä minun täytyi olla kuuliainen vanhemmilleni. Anna minulle andeeksi, nyt minä näen sinun hyvyydes ja uskollisuudes. Mutta me tahdomme toisten siitä puhua. Minä olen sangen heikko engä ole mitään nautinnut kauvalle aikaa, anna minulle vähän ruokaa.” Antonion äiti meni siinä paikassa hakemaan ruoka aineita ja piika juoksi kelleriin ottamaan parasta renskaa. Heidän poisollessansa sanoi Ginevra Antoniolle: ”ota päällysvaattees ja mene minun haudalleni ja pane kivi paikallensa haudan ovelle, ettei kukan tietäisi minun sieldä poistulleen.” Antonio teki niinkuin hän käski ja sulki haudan oven kivellä ja palasi takasin. Neljän päivän perästä tuli Ginevra terveeksi ja oli kaunis niinkuin ennengin. Antonio meni hänen tykönsä ja kysyi surkealla äänellä: ”sano minulle, Ginevra, mitä sinä nyt aivot tehdä, tahdotko sinä luopua minusta ja mennä endiselle miehelles.” ”En suingan,” vastasi Ginevra ”jos sinä tahdot, niin minä tulen sinun vaimoksesi.” ”Suokon Jumala”, sanoi Antonio ”että minä voisin naida sinua, niin minä olisin onnellisin kaikista ihmisistä.” Ginevra sanoi: ”älä epäile siitä, koko kaupungi tietää, että minun mieheni Fransesko hautasi minua niinkuin kuollutta ja kuolema katkasee aviositeet, minä voin sentähden tulla sinun omakses. Mutta minulla ei ole vaatteita, mene sentähden minun endisen mieheni tykö ja osta häneldä kaikki minun vaatteeni mistä hinnasta tahtojan.” Antonio meni ja osti Ginevran vaatteet. Toisena päivänä puetti Ginevra itsensä häävaatteihinsa, ja läksi Antonion äitin ja piian kanssa kirkkoon. Koska ihmiset näkivät heitä kadulla niin moni luuli tundevansa Ginevran ja sanoi: ”nämät vaatteet ovat ne samat joissa hän vihittiin Fransesko Angolantin kanssa kirkossa.” Tapahtui, että Ginevran äiti kävi myös samaa tietä, hän seisahtui ihmetellen ja sanoi: ”eikös voisi luulla, että tämä nainen on minun tyttäreni.” Ja koska hän tuli likemmin ja katsoi tarkkaan Ginevran päälle, huusi hän vavisten: ”oletko sinä totisesti minun rakas tyttäreni mikä ihme on temmannut sinun kuoleman käsistä.” Mutta Ginevra ei virkkanut mitään, vaan meni ohitse. Kansan joukosta tuli myös Fransesko, joka oli kuullut tätä kummaa, ja tunsi puolisonsa ja kysyi mistä hän tuli ja kuinga hän oli päässyt haudasta. Ginevra vastasi: ”et te ole suingan minua pelastaneet haudasta, vaan te veitte minua sinne, ja koska minä palasin sieldä teidän tykönne niin te ajoitte minua pois; Antonio on minun pelastanut, andakat minun sentähden olla rauhassa, sillä en minä koskan tule teidän kattonne ala. Ginevran äiti itki ja Fransesko valitti kaksinkertaista erhetystänsä. Antonio tuli myös siihen ja Fransesko sanoi hänelle: ”sinä olet ollut minun ystäväni ja nyt sinä tahdot ottaa minun vaimoani.” Antonio vastasi: ”en minä ole vietellyt händä, sillä hän on ollut minun äitini luona, joka on kunniallinen rouva, mutta minä nain händä vielä tänä iltana, sillä ei sinulla enää ole mitään oikeutta häneen.” Fransesko huusi: ”no, Piispa duomitkon meidän asiamme, ei hän salli sitä!” ja meni pois. Kohta tuli Arki-Piispalda käsky, joka kutsui Ginevraa hänen duomioistuimensa eteen. Ginevra meni sinne, ja Arki-Piispa kysyi häneldä: ”sano, minun tyttäreni, miksi et sinä tahdo elää miehes kanssa yhdessä?” Ginevra ilmoitti hänelle kaikki mitä tapahtunut oli ja päätti puheensa näillä sanoilla: ”minun mieheni vei minua eläväldä hautaan, ja koska minä sieldä palasin hänen tykönsä, niin hän hylkäsi minua taas, kuolemaan syksyiseen yöhön; minä kuleksin kaksi tundia kaupungin ymbäri, ja ylenannettu kaikilda olisin minä hukkunut, jos ei Antonio olisi pelastanut minun. Että minä elän on hänen työnsä, sentähden on minun elämäni hänen. Teidän duomionne on taivaan duomio, se on armelias ja oikia.” Fransesko ei voinut siihen vastata mitään ja Arki-Piispa, jolla oli valda sitoa ja päästää, andoi Ginevralle eron Franseskosta ja siunasi hänen uuden avioliittonsa Antonion kanssa. {{Sanan Saattaja Viipurista 1833|Numero=14. syyskuuta s. 1–3, 21. syyskuuta s. 1–4|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Domenico Maria Manni]] [[Luokka:Novellit]] 4531 9620 2006-12-23T01:40:44Z Nysalor 5 Listaus '''Domenico Maria Manni''' (1690–1788) == Novellit == * ''[[Ginevra]]'' [[Luokka:Domenico Maria Manni]] 4532 9621 2006-12-23T01:40:51Z Nysalor 5 [[Luokka:Italialaiset kirjailijat]] [[Luokka:Italialaiset kirjailijat|Manni, Domenico Maria]] 4533 9622 2006-12-23T01:41:00Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 4534 9624 2006-12-23T16:42:06Z Nysalor 5 Malline Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerralle 1841 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Sanan Saattaja Viipurista'' -lehden vuosikerta 1841, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1841. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1841_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4535 9625 2006-12-23T16:45:21Z Nysalor 5 Löytö-Lapsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Löytö-Lapsi. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Levotoina löytö-lapsi : itkemähän ilmestyypi, : jonga saatti kahden syndi : yksin tuskan tundevaksi : vailla vartiaa vakaista. : Kohta hengen herätessä : hänelle on onni outo, : syndy syngeä, salainen. : Ei se kuule äidin äändä, : isän iloista puhetta; : isän huoma, äidin helma : suotta suljettiin häneldä. : Luonnon laki, Luojan säändö : näin on häijysti häväisty. : Heitetylle, hyljätylle : päivän valo valkeneepi, : mutta elo ombi musta, : synnyttäjän syli kylmä; : sillä luja epäluulo, : hävyn pelko pettäväinen : hartauden hajoittaapi, : kasvattaapi kainoutta : oman sikiän sialle. : Suojellen ja säilytellen : penikoita pesässänsä : hengensäkin hädän alla : peto pantiksi paneepi, : vaan ei kaikki vanhemmista. : Tuhlattua tunnon lahjan : ensin erhetys tuleepi, : heikkouden syystä sitte : rinda rietas kasvattaapi : ehdon synnin syngeyttä, : että heitetään hedelmä. : Tähden juonen aivan julman : ei nyt löydä löytö-lapsi : hyvän-suonnon suloisuutta, : tunne tänne tulduansa : helleyttä heimolaisten, : rakkautta äidin rinnan, : isän indoa suloista. : Ilkeä, se itkeväisen, : sikiänsä siirryttääpi, : hävittääpi hävytöinä. : Surkea kuin surman hetki : ombi meno muukalaisen, : vendolaisen verellänsä : tehden oudoksi omaisen. : Mutta eipä muisto siitä : kestä kauan kadonneena; : sillä Herra siirtyneetkin : lähettääpi lähemmäksi, : jotka tuolla tuonelassa : vanhemmille vaikeasti : jälle tulevat tutuksi. : Muista isä, muista äiti : kohtausta kolmannengin! : Kuinga liene kovan luonnon : laatu lapsen nähdessänsä : tullen tuonelan ovelle? : Vailla vanhemman sydändä : kuka voine valhetella : tunnon tuomarin edessä: : Jumalani, Herra hurskas! : minä tulen tuomiolles; : katso, tässä ovat kaikki : lapset siunatut sinulda; : anna armoa minulle, : joka heitä johdatellut : olen tundemaan totuutta. W – s – (Muualta saatu) {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=13. helmikuuta s. 2–3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4536 9626 2006-12-23T16:45:25Z Nysalor 5 Hopia-häissä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Hopia-häissä. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Laatuinen liikkuvan laivan : on aika armaskin aivan; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;vaan vielä voittaa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;kuin toivo koittaa, : ihminen vaarat ja vaivan. : Riemutkat hopia-häistä; : kuldaiset kasvavat näistä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin kuin nyt näyttää, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;te saatte täyttää : eloa enendyväistä. W – s – {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=6. maaliskuuta s. 3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4537 9627 2006-12-23T16:45:29Z Nysalor 5 Vanha ystävä kaukaa ystävälle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanha ystävä kaukaa ystävälle. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Ehkä on eromme enennetyllä : iällä ollut jo kestävä kyllä, : suosio sielumme kiinittää, : ystävät muistolla yhdistää. : Vaikka on vaiheilla kuoleman hetki, : ei mene mielestä riemuinen retki; : viipyen vielä se vaikuttaa, : onnea ollutta ilmoittaa. : Kallis on kaiketi kullalla hinta, : kallihin rakas ja kytevä rinda, : jota ei jakseta jähdyttää, : erolla, vuosilla eksyttää. : Sydän on sima ja metinen mieli, : palava poveni; vaan kova kieli : ei taida sanoja taivuttaa, : ja sitä sinulle ilmoittaa. : Toivo on tallella elämän teillä, : että on endinen rakkaus meillä, : sulana suosion säilyttää, : virvoittavaisena viivyttää. W. – s. {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=3. huhtikuuta s. 2|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4538 9628 2006-12-23T16:45:34Z Nysalor 5 Herran Tohtorin Lönnrotin tuldua Viipuriin 27 päivänä Toukokuuta 1841 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Herran Tohtorin Lönnrotin tuldua Viipuriin 27 päivänä Toukokuuta 1841. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Matkustaja mandereella, : kandajana kandeletta, : samovainen sauvoinensa : ajatukset, arvoitukset, : sanan laskut, runot, laulut : Suomen koneista kokoillen, : '''Lönnroti''' on löytäneenä : tiensä vielä Viipuriingin, : josta joka Suomalaisen : Karjalangin Kaupungissa : sydän ombi syttyneenä : händä kohtahan kokoillen. {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=29. toukokuuta s. 1|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4539 9629 2006-12-23T16:45:38Z Nysalor 5 Tuonelasta tulleen tarina Suomen kielestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tuonelasta tulleen tarina Suomen kielestä. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} <p align="right">Kansan kieli kaikuvainen<br/> Suomessa on sopivainen<br/> asioita ajamaan,<br/> laulujakin latomaan.</p> : Kiittäjäldä Suomen kielen, : tuonelasta tulduansa, : tarjona on tarinaksi : tässä satu salaisuuden; : näin hän puhui puolestansa, : lausui puolin laulamalla: : Manalassa matkustellen : olen minä omin silmin : tundemahan tullut tuonen, : nähnyt toivon täytetyksi. : Mitä meille maailmassa : tulevaista tapahtuupi, : on jo siellä selvemmästi : ennen sitä ennustettu; : sillä se kuin peilin pohja : kuvaileepi kummitellen : tapaukset tandereella, : samaten kuin kuolduansa : kungin tundo, myötä tuotu, : endistäkin elämäänsä. : Kielen kauan hyljätyngin, : martahana Suomen maassa, : kasvatetun kalvehessa : menestystä merkillistä : muistuttelen minä muille; : tunnettuna tuonelassa : on se siellä selvinneenä, : aivan kaunis kandeleelle, : suora suuri sanoildansa, : jotka käyvät keveästi : saatettaissa saapuneita : mainioita mandereella, : kunnialle kumppaniksi. : Vaan ei suotu valistellen : tuota vielä tiettäväksi : koska muutos maailmassa : levon kautta lähestyypi; : sillä sitä viivyttääpi : kina, riita kirja-miesten, : kuin nyt kukin omaistansa, : puhettansa puuttuvaista : tarjoaapi tahtomalla : yksin arvon alaiseksi : yhteiseksi yritellen. : Murtehita maiskutellen, : jotka tuovat tuskan suulle, : korvillekin kolkutusta, : Hämäläinen hämmendääpi : puustavia puheissansa : tehden d-stä r-rän, l-län; : Sanoissansa Savolainen, : ynnä kansan Karjalassa, : poikinensa Pohjan maalla : ombi varsin vailla d-tä, : b-tä, g-tä pehmikkeenä; : Turkulainen turmeleepi : sanat kaikki katkomalla. : Mutta tuolla tuonelassa : näkö näytti kielen yhden, : kannastansa kasvaneena, : oikenevan omaisille : kuuluisaksi kunnon töissä, : ajettaissa asioita, : sopivaksi soittajalle : kandeletta kaikuvaista. : Virheistänsä viimeiseldä : puhe kerran puhdistuupi, : sanat jäykät, jäätyneetkin : suomendunut suloisiksi : yli kaiken kansakunnan. : Helisevä, hellä kieli, : soma, niin kuin linnun soitto, : sillä lailla siliääpi : laulullekin lauhkeaksi. : Kautta kielen yhdistyksen : menestyvät menot kaikki, : niin kuin kello kokonainen : humiseepi huokeasti, : vaan on halpa haljenneena, : säröisenä säriseepi. W – s – {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=5. kesäkuuta s. 1–2|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4540 9630 2006-12-23T16:45:44Z Nysalor 5 Elämä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Elämä. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Toivossa paistava onnemme pouta : pienille, suurille pitkistyy; : siinä on sulava surumme routa, : iloksi nautindo ilmestyy. : Kuitengin määrätä hyväkin herkku : turmion tuotellen vaikuttaa. : Muistele tuotakin, tuttava, serkku; : sehän se vaarahan vaivuttaa. : Toverit kunnian kotia tuovat, : kuin kukin nerolla nautitsee. : Reunalla kärpäiset kupista juovat, : viisaus himotkin hillitsee. : Sana on sanottu, korvilla kuulla; : yksi ja toinen sen ymmärtää: : ei sitä miehille mieleksi luulla, : upoten janoa jähdyttää. : Ei ole vanhangan elämä vaiva, : kuin sitä kunnolla käytellään : kuin ei hän huolella hautoja kaiva : ilolle, vielä nyt itsellään. : Riemu on riutuva kuin meno muukin, : vuosista selkämme vääristyy. : Kerran on kaatuva kituva puukin; : vaan vesa juurilla jäykistyy. W – s – {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=26. kesäkuuta s. 1–2|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4541 9631 2006-12-23T16:45:48Z Nysalor 5 Palkollisen laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Palkollisen laulu. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Jos palkallakin palvelen, : en ole minä orja, : tarkasti työni täyttelen : ja olen nöyrä, norja. : Myös herrat töihin myöndyvät : tavalla taidollisten; : palkasta hekin hyötyvät : kuin parvi palkollisten. : Siis syystä töille taivutan : ja tahdon taitavasti, : valittamata vaivutan : huoletkin huokeasti. : Isändä ombi oikea : ja saapi arvon siitä, : emännän laatu lauhkea; : monesti muistan niitä. : Jaa, oikeus ja lauhkeus : onneksi ovat kaksi; : ei ruostu niistä rakkaus, : vaan sydän on kuin vaksi. W. s. {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=3. heinäkuuta s. 3–4|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4542 9632 2006-12-23T16:50:23Z Nysalor 5 Tanssi-laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tanssi-laulu. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Miesten, naisten merkillisten, : taitavain ja toimellisten : töistä tavat tunnetaan, : arvo heille annetaan. : Mutta myöskin moninaiset : leikit, tanssit taipuvaiset : nuori kansa käsittää, : huolet niillä hävittää. : Siivottua suojan ääret, : suurten, pienden suorat sääret : tanssatessa tarvitaan, : koska polskat potkitaan. : Viulu soipi vinguvainen, : Piiparikin puoldavainen : puhaldaapi pillillään, : silmät siitä killillään. W – s – {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=31. heinäkuuta s. 1|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4543 9633 2006-12-23T16:50:26Z Nysalor 5 Kivi-piirros Suomen Kirkolle Viipurissa 1831 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kivi-piirros Suomen Kirkolle Viipurissa 1831. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} == Kivi-piirros Suomen Kirkolle Viipurissa 1831. == : Koska vanhan Ruotsin valda : autti Suomen Paavin alda, : Manasteri muutettiin, : Temppeliksi teetettiin, : josta Kirkko kaunistettu, : uskolle on uudistettu. == Toinen. == : Tämä rauhan rakennus, : vanha niin kuin vapaus, : uskolle on uudistettu, : Kaupungille kaunistettu. == Kolmas. == : Tässä Kirkko koroitettu : vanhasta on valmistettu, : jossa usko uudistuu, : oppi vanha vahvistuu. == Vanha muiste,== : koska Suomen Kirkkoa Viipuriissa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;toistain rakennettaissa 1831 : etelä puolella muurin sisään suljettuina : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;ihmisen raajat löydettiin. : Paavilaisen uskon alla : oli kosto kuolevalla, : joka muinen muurattiin, : Kirkon seinään suljettiin; : synnin syystä surulla, : ihmis raukka itkulla : tuossa tukahutettiin. W – s – {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=27. marraskuuta s. 3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4544 9635 2006-12-23T16:53:48Z Nysalor 5 Katso myös -osio {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Julkinen Jumalan Kiitos, |alaotsikko=eli Latinaksi Te Deum laudamus. |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Isä! joka jalommasti : autat aina maailmaa, : laihon lailla hartahasti : kansa kohdes kumartaa, : juhla-laulu lausuvainen : kirkossas on kaikuvainen. : Kilvan kiitos kandakamme : luokse Luojan laupiaan, : riendäkämme riemussamme : tahtoansa tundemaan, : jonga armo, voima, valda, : täytti toivon avaralda. : Hurskas, Hyvä Hallitsia! : valmis meitä muistamaan, : valtiasten vallitsia! : käännä korvas kuulemaan : äändä kansan kiitollisen, : omaisuudes onnellisen. : Ilo on nyt ilman alla, : riemun aika aljetaan, : halleluja huminalla : Laupiaalle lausutaan; : Lohduttajan armo-laina : ombi meille aldis aina. : Viimein valo iäisyyden : armon kautta avataan, : Valdiaalle väkevyyden : voiton virttä veisataan. : Pyhä, pyhä taivahassa! : rauha myöskin maailmassa. {{Sanan Saattaja Viipurista 1841|Numero=11. joulukuuta s. 1–2|Viittaus=23.12.2006}} == Katso myös == * ''[[Julkinen Jumalan kiitos]]'' (varhaisempi versio) [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4545 9638 2006-12-23T17:03:41Z Nysalor 5 Oma proosasuomennos alkuperäisestä ruotsinkielisestä runosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jos joukosta tuhannen tähden |alaotsikko= |tekijä=Carl Jonas Love Almqvist |huomiot=Suomentanut [[Käyttäjä:Nysalor|Matti Järvinen]]. }} : Jos joukosta tuhannen tähden : vain yksikin katsoo sinua, : usko tähden merkitykseen, : usko sen silmän kiiltoon. : Et kulje yksin... [[Luokka:Carl Jonas Love Almqvist]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Om bland tusen stjärnor]] 4546 9640 2006-12-23T18:08:17Z Nysalor 5 Malline Turun Viikko-Sanomien vuosikerralle 1820 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Turun Viikko-Sanomien'' vuosikerta 1820, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Turun Viikko-Sanomat, vuosikerta 1820. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/tvs/tvs1820_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4547 9644 2006-12-23T18:16:41Z Nysalor 5 Lähdetieto kuntoon {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu kanteletta soittavalle Tytölle *). |alaotsikko= |tekijä=Nils Agander |huomiot= }} : Tuopa Tyttö, kaunis Tyttö, : Kanteletta soittaa, : Monen miehen hyvän mielen : Taitavasti voittaa. : Tuompa kynnet sekä sormet : Nopeasti napsaa, : Tuon käsissä, tuon näpissä : Kielet kauniist kapsaa. : El’oo arka, Piika parka, : Kato Pojan silmiin! : Kuin näät miehen kelvollisen, : Pyri pian pariin! : Juomariin ja tuhlariin : Ei tule sinun luottaa: : Laista – köyhää kehnomp vielä – : Surut sullen tuottaa. : Viettelijän vietoksia : Vakasesti vältä; : Muutoin sullen mureh-päivät : Valmistetaan hältä. : Ole nuorra ilosa, tee : Leikki kunnialla; : Kunniata tyttö on : Kuin halme, joss’ on halla. : Nuoren ilot, naisen naurut : Pian sulta puuttuu; : Siinä leikin loppu on, : kuin Piika vaimoks muuttuu. : Soita sitten, Kaunis Vaimo, : Vielä kantelettais, : Tuuvittaissa lapsiasi : Ilahuta miestäis. : Soita '''Sorsan''' kanteletta **), : Vesillä kuin tulet; : Niin sä monet mieli-pahat : Hänelt’ ulos-sulet. <nowiki>*)</nowiki> Tämä laulu, jonka minulle on lähettänyt Tukholmista Majuri ja Ritari '''Joh. Henr. Lemke''', sanotaan olevan Kuopion entisen Kirkkoherran, Rovastin ja Ritarin '''[[Nils Agander]]''' vainajan tekemä. Se lauletaan Savolaisilta samalla tuonilla, jolla muutamat Savon Mamselit laulaavat näin alkavata Ruotinkieleistä veisua: '''I dyster enslighet jag ensam går''' – ja niin eespäin. <nowiki>**)</nowiki> Savossa sanotaan ennen olleen '''Sorsa''' niminen mies, joka oli kuuluisa kanteleen soittaja; ja sentähen merkihtee ehkä viimesen värsyn ensi-rati niin paljon kuin: '''soita niin kauniisti, kuin se Sorsa niminen mies ennen soitti'''. {{Turun Viikko-Sanomat 1820|Numero=Lisäys-Lehti 5. helmikuuta s. 1–2|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Nils Agander]] [[Luokka:Runot]] 4548 9642 2006-12-23T18:09:04Z Nysalor 5 Listaus '''Nils Agander''' (1761–1792) == Runot ja laulut == * ''[[Laulu kanteletta soittavalle Tytölle]]'' [[Luokka:Nils Agander]] 4549 9643 2006-12-23T18:09:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Agander, Nils]] 4550 9645 2006-12-23T19:44:19Z Nysalor 5 Jumalan Pyhästä Laista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jumalan Pyhästä Laista. |alaotsikko= |tekijä=Johan Frosterus |huomiot= }} Muutamien Maan-miesten anomuksen jälkeen pannaan näihin Aviisiin Seuraavainen Jumalinen Runo-Laulu, jonka Sotkamon entinen Kirkkoherra vainaja Tohtori [[Johan Frosterus]] kirjotti vuonna 1787, == Jumalan Pyhästä Laista. == : Tuuli tuli Tunturilda : Edomin etelä maalda : Paksu pilvi Paranista *), : Josta tuli tuiskuapi, : Tulen liekit leimahtavat : Jyrinät ylön jyreät, : Peljättävät poukaukset. : Oli tuska tuulesakin, : Kova kipu kallioilla. : Vuoret aalloisa ajelit, : Paukuit vuorten patsahatkin. : Sytty Sinai tulesta, : Horeb horjupi kovasti. : Nyt on Luoja liikkehellä, : Luojan voima vallasansa : Ihmisille ilmestypi. : Hänen vaununsa vakava **) : Kulki pilven kukkuloilla, : Rakehitten rattahilla. : Taivas selkiä sakoisi : Mustan pilven peittehestä, : Tiukuit taivahat satehen ***), : Vesi vuoti viljavasti. : Liikuit Luodut luonnosansa, : Liikuit Luojan liikuttaisa, : Kaikkivaldian käsisä. : Nämät oli nähtävisä; : Mutta eipä silmä siedä : Nähdä näkymättömiä. : Kuka saattapi sanoa, : Jot’ ei ole ennen nähnyt, : Eikä kuullut korvillansa? : Kuka saattapi sanoa, : Ajullansa arvahella : Mitä Engelein esisä, : Mitä taivaassa tapahtui, : Hengein suuresa hovisa, : Kaunihisa kartanosa? : Pyhän Herran palveliat : Zebaothin sotajoukko, : Suuret sangarit sodasa, : Kirkkaudesa koreat, : Seisoit tuhansin tuhansin : Joukkoisansa juontehessa †) : Tekemässä taitavasti : Palvelustansa pyhästi. : Helisi heliä torvi, : Pauhaisi Basunan ääni, : Kaikku korvisa kovasti : Sielun karsinan karasi. : Kävi kaikki läpi luitten, : Pelko pyörrytti parahat, : Rohkeimmat raukesivat: : Ylimmäinen ystäväkin : Jalo tuttava Jumalan, : Moses miehistä valittu : Tunnustapi tuskissansa: : Minä värisen vapisen (Ebr. 12.) : Puuttuvat minulda polvet : Voimani varattomaxi, : Kaikki kansa katsellesa, : Katsellesa, kuullellesa, : Pyysi pelvosa paeta : Kuolemata kauhiata. : Minne polonen pakenee : Kaikkivaldian käsistä? : Eipä turvaa tuonda vasten : Suojelusta Sinaisa : Vastoin lain vaatimusta : Lain kanteita kovia: : Rajat oli rakettuna, : Määrät mäen ymbärille, : Joka rohkeisi ruveta : Vuoren suitsevan varaan, : Totta tuli surma sille. : Istui Herra istuimelle, : Kiivas kunnian Kuningas : Lakiansa latomahan: : Puhui selkiät sanansa : Kansan korvisa kovasti. : Sulki lavian Lakinsa : Kymmeneen käsky-sanahan. : Pani sanansa sivuhun : Juuri lujat lupauxet, : Hedelmät hyville töille. : Pani lakinsa lukoxi : Kovan koston uhkauxet : Pelvoxi pahoille töille. : Andoi luetun Lakinsa; : Somahasti sorvellansa : Kirjoitettuna kivehen, : Tauluihin tasotetuihin : Meille muistoxi ijäxi : Käski kertoa kovasti : Lasten lapsille lujasti. : Nämät vaativat vagasti : Taidon, tahdon, taipumusten, : Ajatusten, aivoitusten, : Kielen, käytösten, tekoin, : Kaiken töiden, toimitusten : Vaatimatta virhitöindä : Puhtautta puuttumatta. : Mitäs vielä vilpistelet, : Juonissasi junnittelet, : Lauskutat Lakia vasten? : Ongo vilpisä varoja, : Valehesa varjelusta? : Tunnusta tuimat tapasi : Paljasta paha sisusi. : Sydämmes’ on syvä hauta : Rikoxista riettahista, : Täynnä häijyjä haluja, : Kauhiata kangeutta, : Ylevätä ylpeyttä. : Eipä huolda, hartautta : Pyhän Jumalan perähan, : Eikä taivahan talohon – : Ongo sitä ollengahan; : Mutta maailman menohon : Katovaisihin kaluihin, : Sihen nukut, sihen nouset, : Sillä huolella heräät, : Sepä mielesä makapi, : Rakkaus on rauvennunna, : Mieli kovin muuttununna, : Sydän kylmäxi kivexi, : Lapsen pelko lauvennunna, : Rukous jäänyt jälille, : Kiivas kiitos ylpiäldä, : Jok’ ei tunne tarvettansa : Eikä armon andajata. : Etkä tunne etkä tahdo : Tehdä tahtoa Jumalan; : Oma oikku oikiambi; : Hillimättömäs’ himossa : Aina vedät vasta-kynttä. : Pyhäpäivät piilottelet : Juuri jonni joutavisa. : Tott’ on sielu silloin sairas, : Kuin ei maistu makialda : Sielulle suloinen ruoka. : Tunnesta tuimat tapasi, : Paljasta paha sisusi. : Imartelet itsiäsi, : Muita potkit poijes tieldä, : Lahjat Laupiaan Jumalan : Niillä sinä suurentelet, : Rintavasti röyhentelet, : Oman kunnias korotat, : Muita moitit ja muriset, : Sina sorrat ja sokaiset : Kyllä tiettävän totuden, : Viattoman valehella : Kielen miekalla menetät. : Aina parut puutostasi, : Vaivas suurexi valitat, : Muiden murtavat murehet : Ei ne muistu mielehesi, : Etkä tunne tunnotoinna : Malta kuulla korvillasi. : Sydämmes on täki täynnä : Katkerata kateutta, : Joka luissa luiskelepi, : Povessasi polttelepi. : Kirouxet kielen päällä, : Myrkky kielen kandimesa. : Viha syttypi välehin : Kiukku juuri kiirehesti, : Mieli murhahan menepi, : Niinkuin pedon peljättävän. : Ongo tämä otollinen : Kuva kaunihin Jumalan? : Hän on säädyt säätänynnä, : Andoi vallan vanhemmillen, : Kummallekin kunniansa, : Pani meille parahaxi, : Lujan Lukon tavaroille: : Hän on rajat rakendanut : Aviongin asioisa, : Ruumis, sielu siivosansa : Puhtahasti pidettävät. : Mixi sinä säädyt sotket? : Otat vallan vanhimmalda : Ylönkatsot ylpiästi? : Mixi lumot Luojan lukot, : Toisen oman omistelet : Itaroitset itsellesi : Jota jakaman pidäisi? : Mixi rikot riettahasti : Haureudesi himoisa, : Niinkuin nauta naimisisa? : Ongo tämä otollinen : Tapa toimen tundevalle? : Mixi poljet polvillasi : Sinun Luojasi Lakia? : Ehkä itse ilkiästi : Rikot kyllä raskahasti, : Vielä muita vietteletkin, : Pahennat pahoilla töillä. : Autat, annat yllytyxen, : Iloittelet ilkiöille, : Tavoille tavattomille, : Ehkä käyvät kohdastansa : Vastoin Luojasi Lakia. : Ongos Herra herjennynnä, : Vaikennut vaka Jumala, : Laskenut lujan Lakinsa : Meidän mieli-valdahamme? : Etkös tiedä täydellensä : Tulevas tilin tekohon? : Tulet totta tuonen tullen, : Tulet vastoin tahtoasi, : Tulet käskyllä kovalla, : Koska torvi taivahalda : Kutsuu kuollehet kokohon : Haudoistansa herättäpi, : Tuomi Duomion etehen. : Voimat vahvat taivahangin : Värisevät, vapisevat, : Niinkuin rakko raukiavat, : Koska meret mullistuvat, : Tuima tuli kaikki syöpi, : Minne heität harjuxesi, : Sinun ylpiän sisusi, : Minne puuhkiaat puhesi? : Voivotuxet vallan saavat, : Parku suusta pakahtupi : Soisit vuoret väändyisivät : Poloiselle peittehexi. : Mutt’ et pääse pakoisille : Kovan kostajan käsistä. : Nyt on vielä armon aika, : Ota neuvo neuvoxesi – : Matka toiselle mäelle, : Pyri, käänny Golgatalle; : Siell’ ei ole tulen tuisku, : Eikä jylkiä Jyrinä. : Siellä rauha raketahan, : Siellä armo annetahan, : Siellä mieli muutetahan, : Siellä näet nähtävästi : Armon Auringon suloisen, : Että Jesus julkisesti : Ristin pääll’ on rakkahasti, : Rakkahasti rintanansa : Armo-sylinsä avannut, : Sylihinsä sulkemahan : Surkioita syndisiä. : Oho Armon Avaruutta! : Sulkemahan sylihinsä : Syndisiä surkioita, : Pesemähän puhtahaxi : Riettahista rikoxista. : Niin on Luoja laatinunna, : Lähettänyt laupiasti : Lujan meille Lunastajan : Sovittajan Syndisille. : Jos et suostu sydämmestä, : Riennä täydellä todella : Tygö tämän Lunastajan : Ainokaisen Auttajasi, : Et sä pääse polvenansa : Kuollon kauhian käsistä. : Nyt ei turvaa tuonda vasten, : Sinaisa suojellusta : Vastoin Lain vaatimusta – : Kiindiätä kirousta. : Tuöni kaikki kaunihimmat : Ovat kaikki kauhistuxet, : Salaisesti saastutetut, : Kokonansa kelvottomat, : Niinkuin huonon hämähäkin : Verkko mulle vaattehexi ††). : Olen aivan alastoinna : Auta armias Jumala! : Nyt mä koen Golgatalle : Sydämmellä surkialla : Väsynynnä vaipununna : Synnin kuormalla kovalla: : Minun saastainen susuni, : Työni pahat peljättävät. : Jesu tule turvaxeni, : Päästä pauloista pahoista; : Kuollon kourista kovista. : Muutoin vaivun vaivoissani : Kuollin kauhian kitahan. : Jesu tule turvaxeni! : Minä suurin syndisistä : Embä raukka rohkenisi : Anomahan armojasi, : Jos ei sanasi suloinen : Olisi lujasti luvannut : Armon avaran avannut. : Auta Jesu armostasi! : Heitän itsen hermotoinna : Suloisehen sylihisi; : Ota mua onnetoinda, : Ota vielä omaxesi, : Pese juuri puhtahaxi, : Veres voimalla viruta: : Joka vuoti virtanansa : Haikioista haavoistasi, : Kivusasi katkerasa, : Ristin puusa puolestani. : Isä Laupias Jumala, : Joka annoit ainoasi : Poikas minun puolestani : Kärsimähän kuolemata, : Käännä poijes kirouxet, : Anna siunaus siahan, : Anna aina tutaxeni : Sua, suloinen Jumala, : Laupiaxi, leppiäxi. : Sulatkon nyt sydämmeni, : Silmät vettä vuotakohot, : Katkeroita kyyneleitä, : Että olen ennen ollut : Kova-korvanen sinulle, : Engä ole ennen tiennyt : Sua hartasti halaita. : Ota poijes povestani : Sydän kangia, kivinen, : Rippukon nyt rakkahasti : Minun Sieluni Sinusa. : Halaitkon nyt hartahasti : Tehdä toiselle hyvesti, : Lähimmäiselle lujasti. : Henges hyvä hallitkohon : Hengi pyhä painakohon : Painakon Pyhän Lakinsa : Mulle sydämmen sisälle; : Että olis ojennusna : Ilman vilppiä visusti, : Aina elin aikanani. <nowiki>*)</nowiki> Deut. 33: 2. Hab. 3: 3. <nowiki>**)</nowiki> Ps. 104: 3. <nowiki>***)</nowiki> Indic. 5: 4. Psalm. 68: 9, 10. †) Deut. 33: 2. Act. 7: 53. ††) Esai. 59: 6. {{Turun Viikko-Sanomat 1820|Numero=1. huhtikuuta s. 1–5|Viittaus=23.12.2006}} == Katso myös == * ''[[Jumalan pyhästä laista]]'' (''Väinölä''-runokokoelmassa ilmestynyt lyhennelmä) [[Luokka:Johan Frosterus]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4551 9672 2006-12-23T20:08:34Z Nysalor 5 Kielilinkit [[Luokka:Laulut]] [[en:Category:Hymns]] [[ca:Categoria:Himnes]] [[es:Categoría:Himnos]] [[sv:Kategori:Psalmer]] 4552 9651 2006-12-23T19:54:38Z Nysalor 5 Maininta väärästä nimestä {{Vääränimi|N:o 399 Suomalaisessa Virsikirjassa}} {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=N:o 399 Suomalaisessa Virsikirjassa. |alaotsikko=(Latinasta Suomeksi käännetty.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : '''1.''' : Jo herkee haikea huoli, : Jo lakkaa äitien itku, : Ei ystäviään piä surra; : Tää kuolu on uuistos elon. : '''2.''' : Miks hakatut hautojen kivet? : Miks muuratut kammiot kalliit? : Jos ei että nukkunut pannaan : Niihin, ei peräte kuollut. : '''3.''' : Sillä ruumis lepohon mennyt, : Ken tunnottomana nähään, : Taas henkensä kallihin kanssa : Koht’ yhteen lujemmin liittyy. : '''4.''' : Ovat tulevat ajat, kun jälleen : Luut entinen lämpönen ehtii, : Ja verellä nuorella virkoo : Taas sielun muinonen maja. : '''5.''' : Ruumiit, jotka martana maassa : Ja määnneet makasi ennen, : Temmastaan takasi ilmaan : Seuraamaan entistä henkee. : '''6.''' : Niin siemen kuivanut virkoo : Jo kuollut, jo peittetty peltoon: : Se turpeen povesta nousee : Ja toivotuks heelmäks tointuu. : '''7.''' : Näin nouseman kuollejen jälleen, : Ajan tultua paremman, pitää: : Ei liitokset ruumisten ratkee : Taha Tuonelan tultua kerran. : '''8.''' : Ite Tuoni on ilosemp siitä, : Että kuoleman kipujen kautta : Tie hyvillen autuas aukee, : Taha tähtien tuskilla tullaan. : '''9.''' : Tää ruumis nyt, maa, ota taltees, : Ja kauniist povehes peitä! : Sullen ihmisen jäsenet jätän, : Ja kalliit jäännökset uskon. : '''10.''' : Näiss’ ennen on asunut henki : Ite-Luojan lähtenyt suusta: : Miel’ elävä myös oli niissä, : Joka Jesuksen Oppia seuras. : '''11.''' : Sinä piilohos annettu peitä! : Ei unhota vaatia Ite : Lahjaansa takasi Luoja, : Ihmeellistä kasvonsa kuvaa. : '''12.''' : Pian tulee ansion aika, : Jolla Jumala toivomme täyttää: : Olet ilmiin aatava silloin : Sen haamun, kun heitän nyt huostaas. {{Turun Viikko-Sanomat 1820|Numero=12. helmikuuta s. 2–4|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Virret]] 4553 9650 2006-12-23T19:54:07Z Nysalor 5 Malline Wikipedian vastaavasta tänne siirrettynä : ''Teknisten rajoitusten vuoksi artikkelin yllä näkyvä otsikko on virheellisessä muodossa. Oikea kirjoitustapa on: '''{{{1}}}'''.''<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4554 9652 2006-12-23T19:55:28Z Nysalor 5 Virsi Jumalan Sanasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Virsi Jumalan Sanasta |alaotsikko=(Veisataan kuin N:o 224.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Seuraavainen Virsi Jumalan Sanasta on näien Viikko-Sanomien kirjottajalle lähetetty, pyytämyksellä että se pantasiin näihin Sanomiin: : '''1.''' : Ylistystä nyt veisatkaa : Herralle, Luojallemme. : Aututta suurta saarnatkaa – : Armoa Jumalamme: : Pimeyden Hän hajotti, : Ja Valon meille toimitti : Pyhän Sanansa kautta. : '''2.''' : Katso! Maan peitti pimeys, : Turmellus Herran pelvon, : Ja Kansan paksu syngeys, : Väärys pyhyden kulvon. : Kaikk’ ol’ ylitsekäyminen, : Julmuden noudattaminen, : Jumalasta ei tietty. : '''3.''' : Pahaan Kansat jalvoin juoksit, : Nopsat olit vihoksiin; : Viatoind’ vertä vuodatit, : Kankiat taivallisiin. : Ja heidän ajatuksensa : Väärät olit ja puhensa: : Kateus, viha, valhe. : '''4.''' : Kädet olit saastutetut : Tuimalla väärydellä. : Ja korvat raskautetut : Kova-korvaisudella. : Pahus heidän käsisänsä, : Hävitys heidän teisänsä : Oli ja väkivalda. : '''5.''' : Rauhan teit’ ei he kulkeneet; : Vihaisit oikeutta; : Totutta ei he tundeneet : Eikä vanhurskautta: : Pimeys heidän kulkonsa : Ja karsat heidän polkunsa : Ansaisit Kirouksen. : '''6.''' : Heille Jumala Poikansa : Lähetti Auttajaksi; : Osotti runsan kunniansa, : Armonsa avaraksi. : Tahto kaikk’ valkeudesans – : Kulkeman Hänen paistesans, : Kuin kirkasti nyt koittaa. : '''7.''' : Täyttäin Hänen Käskyjänsä, : Mieleni pyhitetän – : Kulkein Hänen retkisänsä, : Sieluni yhdistetän, : Jumalan rakkaudella, : Jesuksen ystävydellä, : Pyhän Jumalan kanssa. : '''8.''' : Suo, Jesu! täyttä Käskyjäs, : Ett’ en jää hyljätyksi – : Suo kulke Sinun retkisäs! : Ett’ en tul’ jäätetyksi : Valdakundas autudesta, : Taivallisesta ilosta, : Kuin Rakastajas noutaa. {{Turun Viikko-Sanomat 1820|Numero=26. helmikuuta s. 2–3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Virret]] 4555 9673 2006-12-23T21:08:40Z Nysalor 5 Kalliista Ajasta vuonna 1819 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kalliista Ajasta vuonna 1819 *). |alaotsikko= |tekijä=Matti Hukkanen |huomiot= }} : Koska synnit Suomen Maassa : Paisuivat pahat tekomme, : Viha julmistui Jumalan, : Herkeis Herran pyhät armot : Meillen viljoin vuotamasta, : Riista rivin kasvamasta: : Herra näki heittolaansa : Alla nälän nääntymässä, : Synnin alla sortumassa, : Martahaksi maan povella. : Eipä iäks Isä Rakas : Vihan alle viskannuna : Lapsiansa langenneita, : Joille Turvan tuskan alla : Vahvan oli valmistanut: : Kohta Kulta-Keisarimme : Armo-käsi avoin oli – : Lastautti laivat, paatit, : Jakoi jauhot joutumahan : Vettä myöten vieremähän – : Laski Suomen laiturille: : Avautti jyvä-aitat, : Makasiinit maan sisällä, : Joita säästi syyäksemme, : Nälkä-vuosien varaksi. : Käski Armas Keisarimme : Hyvät Käskyn-Haltiansa : Vainomahan vierastamme, : Nälkä-vierasta vihaista. : Suomen miehet, suuret, pienet, : Vaimot, Lapset leipomahan, : Naurun kanssa nauttimahan : Armo-lahjan laupiuutta. : Näinpä muisti maatessamme : Esivalta einehemme. : Sitten siunasi Jumala : Vuosi-tulon viljasemman, : Kypsyi riistan täysi tähkä, : Kesän kaunihin kuluissa, : Suomalaisten syötäväksi. : Olis pitänyt paremmin : Kaikkivalta kiitoksella, : Näien armoinsa eestä : Lapsiltansa lausuttaman, : Väärät teot vältettämän; : Mutta maailman menoissa : Pian mielestä putoovat : Opetukset, ohjaukset, : Armot Armiaan Jumalan, : Synnin kelme syvämmessä : Sokaseepi sielun silmät : Luojan töitä tuntemasta – : Lempeyttä Laupiahan. : Sempä tähen tahraumme : Nälän kanssa kapinahan, : Eikä näitä vielä nähty : Isältämme ihme-töiksi. : Vielä löytyi Luojallamme : Vitsaukset vaikuttavat : Kääntymähän, tuntemahan : Vapahtajan varotukset. : Tuli tauti tarttuvainen : Surkeahan Suomen Maahan, : Katkerammat kaipaukset : Meillen Synnin syöstäjiksi. : Nytpä vasta valitukset, : Huokaukset Herran tyhö, : Oman tunnon tutkimiset : Hirveästi hellittäävät. : Parkuvaiset puolisomme, : Orpo-lapset onnettomat, : Isiänsä itkeväiset : Kyyneleistä kuiventuuvat, : Tunnustaavat Herran töitä, : Julkisesti julistaavat, : Ett’ on eksytty pahasti, : Aivan usein unhotettu : Tahto taivahan Jumalan, : Rikoksilla riettahilla : Kosto päällemme koottu. : Rakas Isä! rikkoneemme : Havaihtemma haikeasti, : Tunnustamme tunnostamme; : Mutta, Luoja, luotujasi : Elä kosta eksyneitä : Aivan ansion perästä. : Katkerasti katuvaiset : Halajamme hartahasti : Parata pahat tapamme: : Suo jo, Sulosin Jumala, : Väistyä pois vitsaukset, : Rasitukset, rangastukset : Suvustamme surkeasta, : Vaivat polosten povesta! : Virvota jo viheljäitä! : Elä iäks, Isä Armas, : Käännä meistä kasvojasi! : Ilahuta itkeviä! : Tuota Armo-Aurinkosi : Mureh-pilvien perästä! : – Kuivakoot jo kyynelemme, : Surut pojes poistakomme! : Herra armosta avara : Mureh-päivät muutteleepi, : Tuopi ilon itkevillen: : Koht’ on kosto kärsittynä, : Isän Rakkahan kuritus; : Herran hurskasta Nimeä, : Luojan Suuren laupiuutta : Kilvotellen kiittäkämme : Kotonamme, kirkossansa, : Rauhan riemuisan sylissä, : Jonk’ on Luoja lahjonunna : Alla '''Alexanderimme''', : Kuuluisimman Keisarimme. <nowiki>*)</nowiki> Tämän Runon on Herats-Tuomari '''[[Matti Hukkanen]]''' Rantasalmelta tehnyt ja sekä ihtensä, että muien Rantasalmelaisten puolesta pyytänyt minun näihin Sanoma-lehtiin panemaan. Minä saan myös tässä julkisesti kiittää mainittua Herats-Tuomaria hänen minulle lähetetyn aivan hyvätahtosan ja kunniallisen kirjoituksensa eestä. :: Viikko-Sanomien kirjottaja. {{Turun Viikko-Sanomat 1820|Numero=15. huhtikuuta s. 1–3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Matti Hukkanen]] [[Luokka:Runot]] 4556 9674 2006-12-23T21:09:01Z Nysalor 5 Köyhäin Holhoomisesta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Köyhäin Holhoomisesta. |alaotsikko=(Herats-Tuomari Matti Hukkasen tekemä ja näihin Viikko-Sanomiin pantaa lähettämä Runo.) |tekijä=Matti Hukkanen |huomiot= }} : Rakas Lapsi! Luojan lahjat : Opi oikein käyttämähän! : Anna köyhän kerjäläisen : Aina tulla tanhuvilles, : Nosta kätesi kupeista, : Tarvihtevallen tarihte! : Älä huonoa hätäytä – : Turvatonta tuskissansa: : Älä naurulla napise : Viheljäisyyen vikoja: : Älä siirrä silmiäsi : Katsomasta köyhän päälle, : Kuink’ on raukka räpäleissä : Kiirehestä kantapäihin, : Mustan murehen näköinen, : Kyyneleistä kuiventunut. : Ota vastahan ilolla, : Ilman syitä sulmimata, : Vieras outo ja varaton, : Huolessansa horjuvainen, : Joka almuja anoopi, : Kyyneleillä kahteleepi : Leipä-kullan kauneutta. : Anna lahja luvallinen, : Leivän pala paukkamata, : Ettei vaivanen valita, : Huokaele hartahasti : Suruisella syvämmellä, : Murheellisen mielen alla : Ynseytesi ylite! : Sillä ramman rukoukset : Läpi suuren paksun pilven : Luokse Luojan yleneevät. : Siell’ on vara vaivasilla, : Raskautetuilla ravinnot. : Ole julkinen jakaja : Herran lahjan leppyisästi! : Itse Herra, Isä rakas : Luonut meit’ on maailmahan : Toiset suurelle surulle, : Toiset äärehen tavaran. : Hän on tehnyt köyhän kurjan, : Hän on siunannut sinulle: : Jos sä köyhän kerjäläisen : Talostasi pojes torjut : Ilman avun antamata, : Viimen Herran vihan tuotat : Riistapeltos penkerille. : Vältä Herran haikeata : Tavarasi tasausta! : Anna apu anovalle : Niinkuin Isä armostansa : Luouillensa lahjottaapi! : Eipä sinun syvämmesi : Ole julman jalopeuran. : Kuule kuinka kerjäläinen : Työstäs aina Taivahalta : Siunausta sullen suopi, : Mannan maastasi makean, : Nestehisen niitettävän, – : Lapsillesi lakkaamata : Menestykset moninaiset. – : Näin on aina ovellasi : Ensin elossa iloiset : Täällä onnen toivotukset: : Vielä Tuonelan takana : Sinullen ja suvullesi : Luojaltamme lahjotahan : Pyhät taivahan tavarat, : Joit’ ei raiskaa ruoste eikä : Koi ja varkahat vähennä. : Ota vaari Valtiaasta : Kuluisasta '''Keisarista'''! : Hän on Isä itkevillen, : Vahva turva vaivasillen, : Aina suopi sorretuita : Tulla Hänen turvihinsa, : Lohtuttaapi, lahjottaapi : Köyhät hellällä halulla. : Häll’ on ilo ihanaisin : Tullessa tilin tekoon. : Kosk’ on meillä muuton aika : Eikä päästä parkumalla : Tuonen kourista kovista. {{Turun Viikko-Sanomat 1820|Numero=15. heinäkuuta s. 1–2|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Matti Hukkanen]] [[Luokka:Runot]] 4557 9675 2006-12-23T21:09:16Z Nysalor 5 Listaus '''Matti Hukkanen''' (1700–1800-luku) == Runot == * ''[[Kalliista Ajasta vuonna 1819]]'' * ''[[Köyhäin Holhoomisesta]]'' [[Luokka:Matti Hukkanen]] 4558 9676 2006-12-23T21:09:23Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Hukkanen, Matti]] 4559 9677 2006-12-23T21:09:35Z Nysalor 5 Lyhyt tieto Mahometista ja hänen Oppilaisistansa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lyhyt tieto Mahometista ja hänen Oppilaisistansa |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Pakanoiksi mainitaan kaikki ne ylösvalaisemattomat kansat, jotka uskoovat löytyvän useempia jumaloita, eivätkä tunne sitä ainoata, hurskasta, iänkaikkista Jumalaa, joka on Maailman Luoja ja Yllä-pitäjä. Muutamilla Pakanoilla on se tyhmä ja väärä usko, että Meressä, merkillisissä järvissä, virroissa, lähteissä, puissa, metissä ja vuorissa löytyyvät sellaiset näkymättömät olennot ja haltiat, joihenka he luuleevat taitavan ihmisillen onnea taikka vahinkoa tuottaa. Toiset jälleen pitäävät jumaloinansa erinomaisia eläviä, joihin muutamat uskoovat että kuolleien merkillisten miesten sielut ovat muuttaneet asumaan. Pakanoita on myös, jotka palveleevat epäjumaloien kuvia. Jos se on kyllä surkea asia, että maailmassa vielä löytyy monta sellaista kansaa, joka ei tunne Luojaansa, niin on se myös ilahuttava kuulla, että Jesuksen pyhä Evangeliumi aina enemmin ja enemmin tulee niienkin tietoon. Ilman Pakanalliseta uskota, seurataan maailmassa vielä kolmea muuta pää-uskoa: nimittäin Juudalaisten, Christittyjen ja Mahomettilaisten uskoja. Juudalaiset seuraavat useammassa pääkappaleessa Vanhan Testamentin kirjoja, mutta monessa kappaleessa ovat he myös Pyhän Raamatun selvää opia vieroneet. Sitten kuin Keisari Titus hävitti heiän valtakuntansa, löytyy Juudalaisia vähän kussakin maan pää-osassa, ja ne eläävät enimittäin kaupanteolla. Monta kansaa löytyy myös, jotka seuraavat Mahometin oppia, joka sai syntynsä Aasiassa, Turkin valtakunnan Eteläpuolella olevassa Arabian maassa: sen alkuun saattaja '''Mahomet''' (eli '''Muhamed''') syntyi Mekka nimisessä kaupungissa vuonna 569. Hän ei perinyt vanhemmiltansa, jotka olivat suurta sukua, ja joista hän 8 ajastaian ikäisenä jäi orvoksi, enemmän kuin orjan ja 5 kamelia. Ensin vaelsi hän kauppiaana vierailla mailla, joissa hän tuli saamaan tietoa sekä Juudalaisten että Christittyjen uskosta. Hän alkoi nyt ahkerasti tutkia näien uskojen pääkappaleita, ja havaittuansa että Arabialaisten epäjumalinen usko oli niien suhteen aivan kelvotoin, halaisi hän saattaa Maanmiehiänsä parempaan oppiin. Siihen aikaan oli Christittyjen uskon seuraajilla monta vihollista ja vainoojata. Hän varoi sen tähen ettei Jesuksen pyhä oppi olis Arabialaisille kyllä otollinen. Juudalaisten oppi oli myöskin, hänen mielestänsä, sillä virheen-alainen, että he olivat monessa asiassa poikenneet pois Abrahamin selkeämmästä uskosta. Näistä syistä joutui hän siihen erehykseen, että hän rupesi miettimään uutta uskoa, johonka hän yhteen-sovitti sekä Juudalaisten että Christittyjen uskon-kappaleita, pannen myöskin paljon omiansa lisäksi. – Mahomet oli erinomaittaisesti kaunis ja hänen puheensa oli niin sulonen kuulla, että siihen mieltyi joka mies. Mutta kuin hän rupesi uutta oppiansa syntymä-kaupungissansa saarnaamaan, ja valehteli, että Jumala, jonka Profetaksi (eli rohvietaksi) hän ihteänsä kuhtui, joka yö lähetti enkeli Gabrielin hänen tyhönsä, nauroivat kaikki hänellen ja ihmettelivät mikä tämän muuton viisaan miehen oli viimannut. Hänen aivan kunniallinen appensa Abu Beker ja hänen likeisimmät sukulaisensa mieltyivät yhtähyvin hänen oppiinsa ja pitivät sitä totena, saattain myös vähittäin muitakin hänen uutta oppiansa kuulemaan ja seuraaman. Muut Mekkaan kaupungin asukkaat rupesivat varomaan, että hän näien Oppilaistensa avulla aikoi korottaa ihteänsä heiän valtiaaksensa, ja rupesivat sentähen häntä niin paljon vihaamaan, että hänen välistä täytyi paeta mainitusta kaupungista, ja viimen pyysivät he häntä tappaa. Hän pääsi kuitenkin hengen vaaralla pakoon Medinan kaupunkiin, jonka asujammilta hän ystävällisesti vastaan-otettiin ei ainoastansa sillä, että hänen valheltuista ilmestyksistänsä oli siellä, ikäänkuin totisista asioista, paljon puhuttu, mutta myöskin sen tähen, että Mekkalaisten ja Medinan kaupungin Esivallat olivat vanhat vihamiehet. Mahomet saarnasi nyt Medinalaisille, ja yllytti heitä sotimaan hänen ja heiän yhteisiä vihollisiansa vastaan. Seuraten tätä yllytystä, ottivat Medinalaiset hänen sekä Kenraaliksensa, että ylimmäiseksi Papiksensa. Mahometin miehuus miellytti häneen ne sotaa rakastavat Arabialaiset, jotka, häntä seuratessansa, saivat vanhan pakanallisen tapansa jälkeen, vapaasti ryöstää: ja hänen väärät saarnansa, että hänen oppiansa vainoovaisten murhaaminen oli Jumalallen otollinen ja että kaikki soassa haavotetut ja murhatut Mahomettilaiset tuleevat taivaan paradiisissa moninaisia Maallisia etuja ja hekumia nauttimaan, nosti hänen Oppilaisensa ihmeelliseen sota-intoon. Levittäin tulella ja miekalla valtaansa ja uutta oppiansa, voitti hän pian ei ainoastansa Mekkalaiset, jotka kaikki kääntyivät hänen uskoonsa, mutta myöskin koko Arabian suuren maan, jonka Haltiaksi hän sillä tavalla pääsi. Hänen pakenemisensa Medinaan pitivät Mahomettilaiset niin merkillisenä, että ne siitä alkoivat vuosilukunsa. Sitten kuin Mahomet oli saanut Arabian maan haltuunsa, lähti hän, 30,000 miehen kanssa, muihin maihin valtaansa ja oppiansa levittämään, ja hätyytti jo Persian kuningasta ja Konstantinopolin Keisaria; mutta kuolema otti hänen pois kolmen seihtemättä kymmentä ajastajan vanhana. Ite ei hän osannut kirjottaa eikä lukea. Joku aika hänen kuolttuansa ilmoitti hänen sukulaisensa Koraniks kututtavan kirjan, jossa hänen oppinsa pääkappaleet ovat luettavat. Tätä kirjaa pitäävät Mahomettilaiset samassa arvossa, kuin Christityt Pyhää Raamattua. Mahometin oppi kieltää viinaa maistamasta, käskee Mahomettilaisia usein pesemään ihteänsä, 5 kertaa päivässä rukouksia pitämään, joka ajastajan yheksäntenä kuukautena paastoomaan, ja vähinänsäkin kerran eläissänsä vaeltamaan Mahometin syntymä-kaupunkiin, jossa hänen ruumis-arkkunsa, siellä olevassa kirkossa, vaeltaville vielä näytetään. Perjantai on Mahomettilaisten pyhäpäivä. – Mahometin kuolttua, ylensivät Arabialaiset hänen Appensa Abu Bekerin, hengelliseksi ja maalliseksi päämieheksensä, ja levittivät seuraavaisina aikoina miekalla ja tulella oppiansa ja valtaansa Aasiaan, Afrikkaan ja Eurooppaan. Eurooppalaiset sotivat kauan heitä vastaan, ottaaksensa heiltä pois '''Jerusalemin''' kaupungin ja sen maan, jossa Vapahtajamme oli syntynyt ja opettanut. Ne voittivat myös tämän maan Arabialaisilta, mutta ainoastansa vähäksi ajaksi; sillä 89 vuotta sen jälkeen ottivat Arabialaiset takasin mainitun sekä maan että kaupungin. Euroopassa voittivat Arabialaiset ensin, vähää vajeelle, koko Portugalin ja Hispanian maan, josta he kuitenkin vähittäin pois-ajettiin. Ja Turkkilaiset, jotka myöskin oli ruvenneet seuraamaan Mahometin uskoa, hävittivät 367 vuotta sitten, Konstantinopolin Keisarin valtakunnan, jonka Euroopassa ja Aasiassa olevat maakunnat he jo ennen olivat häneltä pois-ottaneet, ja joista enin osa vielä nytkin on Turkkilaisten vallan alla. Ne enimmät Mahomettilaisten vallassa olevat maat löytyyvät Aasiassa ja Afrikassa. {{Turun Viikko-Sanomat 1820|Numero=22. huhtikuuta s. 1–3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4560 9678 2006-12-23T21:09:45Z Nysalor 5 Seuraavainen Virsi on Ruotinkielestä käännetty ja veisataan kuin: N:o 224 Suomalaisessa Virsikirjassa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Seuraavainen Virsi on Ruotinkielestä käännetty ja veisataan kuin: N:o 224 Suomalaisessa Virsikirjassa. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : '''1.''' : Ah kuinka kaunis mainittaa : On veljein hyvä sopu, : Kuin toinen toista rakastaa : Eik’ etu keltään lopu: : Niin rauhan rakas sanoma : On kansain kuulla ihana : Ja ilo ihmiskunnan. : '''2.''' : Kuin kaste Luonnon kirkastaa : Ja viljat virvottaapi, : Niin sopu kaikki kaunistaa : Ja huolet huojentaapi: : Ken sovuss’ elää ainiaan, : Ei puutu iloo millonkaan, : Ei suurta siunausta. {{Turun Viikko-Sanomat 1820|Numero=14. lokakuuta s. 3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Virret]] 4561 9679 2006-12-23T21:09:59Z Nysalor 5 Runo Viinasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo Viinasta *). |alaotsikko= |tekijä=Samuli Korhonen |huomiot= }} : Kuules, viina, kuinka laulan! : Kuules, puteli, puheeni! : Empä moiti mahtiasi, : Enkä voimaasi vähennä: : Olet kyllä oiva ruoka, : Siivo syöjillen sulonen, : Jotka ryypyn ryyppäjävät, : Harvon kaksi kallistaavat, : Kolmannest’ ei koskaan huoli. : Einet-ryyppy ensistänsä : Antaa aamusta varahin : Ruoka-lystin ruumihillen; : Vaan jotk’ ovat ystävänä : Suunsa kanssa suuttumata, : Hankkiivat halulla siihen : Kaikin ajoin kaatamista, : Niillen on ikänsä ollut : Viina varsin vaarallinen. : Teki se ennen tengan reiän : Talonpojankin povellen: : Potkasee se Porvarinkin : Kauppa-kaaret kallellensa. : Saavutti se Saarnamiestä, : Varsin valmiista Papista : Teki Teinin toisen kerran, : Lipan Leualta puotti. : Toimittaa se toisen kerran : Tuomaritkin tuhnioiksi, : Lautamiehet laitteleepi : Juttumiesten mieltä myöten: : Kuin käyvät käräjämiesten : Arkun kautta kaiket öiset, : Sitten torkkuuvat tuvissa : Oikeutta istuttaissa, : Virka vaihtuupi uneksi, : Heistä tulee vanhat herrat. : Laulattaa se Lukkarilla : Väärin virrenkin välistä. : Minkäs tekee Mittarillen, : Minkä muillen muutamillen : Virkamiehillen vähillen, : Niimpä Nimismiehillenkin! : Viskaa se virattomaksi, : Toimittaapa torppariksi: : Se se Seppiä pilaapi, : Suutaria, Räätäriä : Äkäisiksi ärryttääpi. : Siinä se siivomman tekeepi, : Kuin se vaimoja vetääpi : Penkin päähän pyllyllensä – : Lakki päästä pyörähtääpi, : Pois nokka nenän kohalta. : Sitä varjele ja estä : Näkemästä, kuulemasta! : Outo on nähä näkevän, : Paha pitävän piellä. : – Vasta minä vanhoillani : Oivalsin tämän asian, : Kuinka kunnia meneepi, : Aleneepi miehen arvo, : Kaikki rakkaus katoopi : Entisiltä ystäviltä, : Miesi velkahan vetähin, : Joka ryyppääpi rysyltä, : Viinan viljassa elääpi : Monet päivät pääksyttäsin: : Maailman makea seura, : Tapa vanha tarttuvainen, : Jot’ ei arvata alusta, : Saapi semmoset vahingot. : Sillä on sielulla enemmän : Tekemistä Tuonelassa. : Kuin on kuolema tukinnut : Kulkun kuohuvan peräte, : Vettä viepi viimeseksi : Hunajasta ei hän huoli, : Eikä viinoja valihte. : – Yksi ankara asia! : Joka täällä tutkintota : Tarkempata tarvihteepi, : Varotusta vahvempata : Ihmisiltä ansaihteepi: : Vaan ei siitä vanhat huoli, : Kuin jo kasvavat musikat : Kaksin kupin kaateleevat. : Eipä eväs liikuttaissa : Piisaakkaan puoli-välille, : Määrätyt matka-rahaiset : Kestä keski-tiehenkähän, : Kuimpa häntä kuusin markoin : Poika pikkunen paneepi, : Sievä siit’ on sitten tulla : Kolmen taallerin kohallen, : Tott’ on Tolva irtanaissa, : Eikä Louvusta lukua, : Vähä Riksistä rätinki. : Uskaltaapa ukko vielä : Toki toisellen sanoa: : Älä, ystäväin, pakene! : Seisoskele näillä seuvun! : Niin saat suuhusi sinäkin; : Minä annan aika-ryypyn, : Enkä heitä huomeneksi. : – Annas aikaa aamun tulla! : Miehellä on toinen mieli: : Kuitenkin kulungin tähen : Miesi päällensä puhuupi, : Haikanallen haasteleepi, : ”Vaikka nyt jo kipiä kallo : Tahot harmista haleta; : Empä säästä sittenkähän, : Teeppä reisustas rätinki : Eilesistä ensistänsä! : Mitä mull’ on maksamista? ” : Tuollen taalleri tuleva, : Tolva toisellen kohallen, : Koko Loutu kolmannellen. : ”Vaan ei nyt varsin ruveta : Eikä Kuitenkana kuolemahan, : Viinaa vielä on kylässä, : Vielä sittenkin sivallan : Koko kortterin velaksi: : Autas, veikkonen, vähäsen! : Toiste maksan, jos ma jaksan.” : – Aivan on asian kanta : Tällä lailla, lapsukaiset! : Minä sen toeksi tiiän, : Ett’ olen itekkin ollut : Taipuva tähän tapahan, : Saanut semmoset vahingot: : Terveys on turmeltuna, : Kaikki rikkaus kaonnut, : Matti taskussa makaapi. : Tällä suututin sukuni, : Esivaltani vihotin, : Näytin ihteni olevan : Hyvän suovillen suruksi, : Irvihampaillen iloksi. : Olkoompa opiksi muillen : Jotka saaneevat sanoa: : Muita mies oot opettanut; : Itek olet oppimaton. <nowiki>*)</nowiki> Tämä Rautalammin Lautamiehen ja kuuluisan Runoniekan '''Samuli Korhosen''' tekemä Runo on, useamman maanmiehen anottua, tähän Aviisiin pantu toiveessa, ettei mainittu Lautamies, jonka tekemiä veisuja Pohjankin perillä usein veisataan, paheksine, että tämäkin hänen soma käsi-alansa Suomalaisillen näin tutummaksi tehään. {{Turun Viikko-Sanomat 1820|Numero=10. kesäkuuta s. 1–3|Viittaus=23.12.2006}} [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Samuli Korhonen]] 4562 9680 2006-12-23T21:10:08Z Nysalor 5 Listaus '''Samuli Korhonen''' (1700–1800-luku) == Runot == * ''[[Runo Viinasta]]'' [[Luokka:Samuli Korhonen]] 4563 9681 2006-12-23T21:10:20Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Korhonen, Samuli]] 4565 9685 2006-12-24T13:50:41Z Ppntori 52 <small>Kommentin jätti [[Käyttäjä:{{{1}}}|{{{1}}}]] ([[Keskustelu käyttäjästä:{{{1}}}|keskustelu]]&nbsp;–&nbsp;[[Special:Contributions/{{{1}}}|muokkaukset]]).</small> 4567 9687 2006-12-24T21:14:47Z Nysalor 5 Malline Turun Viikko-Sanomien vuosikerralle 1823 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Turun Viikko-Sanomien'' vuosikerta 1823, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Turun Viikko-Sanomat, vuosikerta 1823. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/tvs/tvs1823_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4568 9688 2006-12-24T21:14:57Z Nysalor 5 Soita Suomi Sanomistas {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Soita Suomi Sanomistas. |alaotsikko=(Näihin Sanomiin lähätetty.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Soita Suomi Sanomistas : Ääntele jo äänevästi, : Kielelläsi kaunihilla : Somehilla sanoillasi, : Että kuuluis kaukanakin, : Maitten pitkäin perillä, : Kaikuisivat kolkot torvet, : Salmet, saaret sanoisivat, : Kuinka kieles kiedottuna, : Outoin solmuin solmettuna, : Viskattuna, vierottuna : Äitin riettaan rinnohilta, : Sotkettuna sorrettuna : Omaisilta, onnetoinna : Kuollon kourisa makasi : Runneltuna Ruottin alla. – : Jopa näimme nähtävästi : Isäin innot itkuksisa : Murheisansa miesten mielet, : Pienten poskilla pisarat. : Näitten kuuli kuikutukset, : Vaikiammat vaikerukset, : Hädän haikian havaihti : Herra hellä ylimaasta : Miesi jalo joukostamme : Vahva Suomen Vastustaja. – : Iski suonen ikenistä, : Jännen kielen kantimista; : Sanat särkein salvoksensa : Suikahtivat säntillensä, : Sujuttaisin saumoillensa, : Nuopeet nousit nojollensa, : Kaatuneetkin kannollensa; : Josta kieli kielevämpi, : Puhet kohta puhtahampi, : Mukavampi, miehusampi, : Rohkiampi, rotevampi : Virkois '''Viikko-Sanomiimme''', : Joihin kokois koommalta, : Kulkeisansa kuulustellen, : Jäätyneitä jäännöksiä : Maamme pohjasen povesta, : Hyytyneitä huilun-töitä : Savon synkiän saloista. – : Vielä vanha Väinämöinen : Runojansa ruostuneita : Alta kannen kanteleensa : Suloisesti soitteleepi. – : Vielä kansan kasvavaisen : Laulut parhaat laulettavat, : Huilun hupaiset huminat, : Riemun tuovat rintoihimme, : Koska lapset laattialta : Pojat pienet pankon päältä : Näitä kilvas kinuttavat, : Nauru-suiset neittosetkin : Tyvikkäiset tyttyläiset : Kuvustansa kukertavat : Sulhaisille soittelevat. – : Päivät juosten pakenevat, : Illat ilolla menevät, : Mataloisa majoisamme, : Koska joukko jutelleepi : Oppineitten ojos-teistä : Tuolla tähtien takana. – : Jopa Suomi suistettuna, : Ohjillansa ojastettu, : Kieli kankia kadonnut, : Eikä enään eksyneenä : Muitten kengisä kävele. – : Jopa sodat soitettuna : Nujillakin nujittuna; : Tiedot kaikki tietynynnä, : Neuvot uudet neuvottuna, : Meren aukot avarimmat, : Vuoret tulta tuiskuvaiset, : Kymet maata kyntäväiset, : Piirit kaikkein kansakuntain : Kartan kansa katsottuna, : Päämme kätköin käärittynä. – : Vielä tarjona tarinat, : Sepän taitavan takomat; : Satuja myös saatavilla, : Somahasti saumotuita. : – – Anon viimein anteheeksi, : Jos ei taivu tahaksesi : Laiha laulu lantuvalta. : Menis mieleni metenä, : Haltioisa ajun aistot : Ahkiolla ajasivat, : Vaan on kontasa käteni : Karsinoinnut kanteleeni. J. J. P. {{Turun Viikko-Sanomat 1823|Numero=17. toukokuuta s. 2–3|Viittaus=24.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4569 9689 2006-12-24T21:15:18Z Nysalor 5 Johannes Cajanus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Johannes Cajanus |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Luullen näitten Sanomain lukioille olevan hupasen lukia joitakin tietoja Suomen miehistä jotka oppinsa, taitonsa, ahkeruutensa ja muitten hyväin avuinsa vuoksi ovat merkilliset ja nimitettävät, kirjotin minä 14:nnessä ja muutamissa seuraavissa numeroissa Sederholmin elämäkerrasta, ja tahdon nyt lyhykäisimmästi kertoa '''[[Juhana Cajanus|Johannes Cajanuksen]]''' elämästä, jonka tekemä on N:o 278 Suomalaisessa Virsikirjassa ([[Katoovaisuudesta|Etkös ole ihmis parka]], ja niin edespäin), joka epäilemättä on kauniimpia ja parahia ko ko Suomenkielisessä virsikirjassa. Aikaa myöden taidamme antaa tietoja muistakin Suomen miehistä, jotka ovat ansainneet elää jälkeen eläväin maanmiestensä muistossa, niinkuin myös, jos sopii, muitten maitten miehistäkin, jotka ovat ihmiskunnalle saattaneet jotakin suurta etua ja hyötyä. '''Johannes Cajanus''' syntyi tähän mailmaan Paltamon Pitäjässä Pohjanmaalla 27:nä p. Joulukuussa v. 1655. Hänen isänsä oli '''Johannes Cajanus''', Paltamon Kirkkoherra ja koko Kajaanin Läänin Provasti; hänen äitinsä oli Pyhäjoen Kirkkoherran '''Johan Mathesiuksen''' tytär, '''Anna Mathesia'''. Ensistä opetettiin hän lukemaan kotona vanhemmiltansa, jotka olletikkin kokivat pitää häntä Jumalan pelkoon ja uskoon; ja koska havaittiin että hänellä oli varsin hyvä halu ja toimi lukemaan niinkuin myös hyödyllisiä ja tarpeellisia asioita oppimaan, otettiin hänelle opettaja. Tämä tapahtui v. 1663, ja vuoden perästä, jonka kuluessa hän oppettajansa ihmeeksi ja vanhempainsa iloksi oli oppinut niin hyvästi, että net päättivät antaa hänen oppia ja lukia niin paljon kuin heidän varansa myöden antoivat, pantiin hän Kajaanin vähään kouluun. Kuin hän oli oppinut mitä siellä opetettiin, lähetettiin hän ensin Oulun isoon kouluun ja sieltä Uuteen Karlebyyhyn eli Joensuun kaupunkiin, jossa sillon oli iso koulu jonka Rehtori eli ylimmäinen opettaja oli hyvin taitava ja kuuluisa mies, Magister '''Joh. Carlander'''. Näissä kouluissa hän luki niin viriasti ja oppi niin nopiasti, että hän jo v. 1670, ei vielä 15 vuoden vanhana lähetettiin Upsalan Akatemiaan, ja siellä pääsi tutentiksi. Oltuansa siellä likipitäin 9 vuotta, koska hän oli eksaamenit seisonut ja myös muulla tavalla oppinsa ja taitonsa todistanut, tehtiin hän v. 1679 suurella kunnialla Magisteriksi. Seuraavana vuonna 1680 jätti hän Upsalan Akatemian, mennäksensä kotimaita kattelemaan ja sai myötänsä Upsalan Professoreilta hyvät kirjat ja todistukset opistansa ja avuistansa. Tukkholmiin tultuansa sai hän tulla Turun Akatemian sen aikasen Kanslerin, Greive '''Pehr Brahen''' ja myös itte '''Kuninkaanki''' eteen, ja hänelle luvattiin sekä niitten hyväin todistusten että hyvän nimen tähden jonka hän oli ansannut ittestään, ensimmäinen avoimeksi tuleva Professorin virka Turun Akatemiassa. Turussa, johonka hän tuli saman vuoden Elokuussa, otettiin hän myös varsin hyvästi vastaan. Odottaissansa oikiaa virkaa sai hän niin kauaks Professorin nimen ilman palkatta, ja otti opettaaksensa ja hoitaaksensa silloin Turun Akatemiassa olevan vapasukusen nuorukaisen '''Carl Hornin''', jonka entinen opettaja vähän ennen oli kuollut. Tässä toimituksessa oli hän, niin kuin aina, ahkera ja viria, ja kaikki toivoivat hänen vielä ajan kuluessa tulevan sekä Akatemialle että Suomen maalle olemaan suureksi kunniaksi, ja oppia ja taitoa hakeville nuorukaisille suureksi hyödyksi ja esimerkiksi sekä opissa että elämässä; ja epäilemättä oliski niin käynyt, jos hän olis saanut elää. Mutta niinkuin usein ihmisten ajatukset ja tuumat ovat turhat eivätkä tule toimeen, niin oli nytkin. Jumalan viisaus oli asian toisin päättänyt. Jo samana vuonna, kuin hän tuli Turkuun, 1680, Lokakuussa, sai hän ankaran vilutaudin, joka häntä kovasti rasitti. Lääkitysten kautta parani hän kuitenkin tästä taudista, ja se muuttui muuksi taudiksi josta hän toivoi pääsevänsä; mutta helluntai päivänä seuraavana vuonna alkoi tauti häntä niin rasittaa, ettei enään lääkityksistä ollut mitään apua, jonka tähden hän kristillisesti valmisti ittensä kuolemaan. Hän kuoli 27:tenä p. Kesäkuussa v. 1681, elettyänsä ainoastaan 25 vuotta ja 6 kuukautta. Sillon oleva Professori (sitten Turun Pispa) '''Johannes Gezelius''' nuorempi piti Ruotsin kielellä hänen ruumiin-saarnansa, ja luki siinä samassa lyhykäisen kertomuksen hänen elämästänsä, jotka molemmat ovat präntätyt. Siinä mainittee hän kaikella kunnialla ja kiitoksella hänen erinomaisesta opistansa ja hyvistä avuistansa. Hänen tekemänsä on, niinkuin alussa mainitiin N:o 278 Suomalaisessa Virsikirjassa ja että se, sekä kielen että sisälläpitonsa vuoksi, on parahia ja kauniimpia joita Virsikirjassa löytyy, siihen on melkeen jokainen, joka vaan Suomen kieltä ymmärtää, yksimielisesti suostunut. Muita hänen kirjottamia Suomen kielellä ei tuta (hänen latinaisista oppineista kirjotuksistansa ei tässä sovi puhua); mutta epäilemättä on hän muitakin kirjottanut ja etteivät net ole mahtaneet olla vähästä arviosta on myöskin arvattava. Tästä nyt jälkeen jääneestä virrestä nähdään kyllä että hän oli kelpo mies, vaikka hän ei ollut aivottu tässä katovaisessa mailmassa kauan oleskelemaan; ja se on melkeen niinkuin se häntä olis aavistanut kirjottaissansa tätä virttä, jossa hän, '''mailman katovaisuudesta''' puhuden, sanoo nämät kauniit sanat: : Ei niin vähää väetöintä, voimatointa, : Jota surma säästänee, : Ei niin vahvaa, väellistä, voimallista, : Joka käsis kestänee. : Siis ei ole olevata, pysyvätä, : Tämän mailman menois’, : Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu, : Luojan luotuen seas’. : Hengelliset, hengettömät, huolettomat, : Menojans’ muuttelevat, : Hetki helkelt’, päivä päivält’, vuosi vuodelt’, : Loppuans’ lähenevät. {{Turun Viikko-Sanomat 1823|Numero=13. syyskuuta s. 2–4|Viittaus=24.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4570 9692 2006-12-24T21:39:55Z Nysalor 5 Malline Turun Viikko-Sanomien vuosikerralle 1830 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Turun Viikko-Sanomien'' vuosikerta 1830, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Turun Viikko-Sanomat, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/tvs/tvs_1830_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4571 9693 2006-12-24T21:40:10Z Nysalor 5 Tytymätöin Aviovaimo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tytymätöin Aviovaimo. *) |alaotsikko= |tekijä=Erasmus Rotterdamilainen |huomiot= }} '''Eulalia:''' Kah, hyvää päivää, rakas '''Xantippe'''! Minä olen suuresti halannut sinua. '''Xantippe:''' Jumala antakoon, hyvä '''Eulaliani'''! Sinä nä’yt minusta kauniimmaksi nyt kuin ennen. '''Eulalia:''' Niinkö: sinä kohtelet minua heti pistopuheella. '''Xantippe:''' En millään muotoa; mutta totta puhuakseni sinä nä’yt kauniimmaksi. '''Eulalia:''' Saattaa siis uusi vaate kaunistaa minun muotoani. '''Xantippe:''' Jaa, niin onkin. En minä isoon aikaan ole kauniimpata vaatetta nähnyt. Totta se on Englannin verkaa? '''Eulalia:''' Villat ovat Englannista, mutta verka on painettu Venedigissä. '''Xantippe:''' Se on hienompaa sitä hienointa nätteltuukia! Mikä korkia purpuravärikin sillä on! Mistäs tain kalliin lahjan olet saanut? '''Eulalia:''' Keneltäpäs muilta kuin mieheltänsä siivot vaimot taitavat lahjoia saaha? '''Xantippe:''' O kuinka onnellinen sinä olet, joka semmosen miehen olet saanut! Pikemmin olis minun pitänyt naida yhden tyhmän ja mielettömän, kuin minun Nikuani (Niklastani) joka nyt minulla on. '''Eulalia:''' Mitenkä minä sen ymmärrän, ystäväiseni? Joko eripuraisuus niin pian on tullut teidän välillänne? '''Xantippe:''' Mahdotointa on sellaisen miehen kanssa sopia. Sinä näet kuinka minä olen vaatetettu. Näin hän antaa vaimonsa käydä. Jos en minä usein häpeisi näyttämästä ittiäni julkisesti, niin minä lankeisin epätoivoon siitä, että muut, jotka ovat saanet paljo köyhempiä miehiä, yhtähyvin käyvät vaatteissa paljo paremmissa kuin minä. '''Eulalia:''' Niinkuin minä äsken kuulin kirkossa, '''ei vaimon kaunistus seiso vaattein puvusa''' eikä muissa ruumiin korituksissa, vaan Petarin neuon jälkeen, '''puhtaasa menosa, viattomasa sydämesä, lakiasa ja hiljaisesa hengesä'''. Portoja monta silmää vartioittevat. Mutta me olemma hyvin kyllä vaatetetut silloin koska me aviomiehillemme kelpaamme. '''Xantippe:''' Mutta se sama hyvä mies, joka on niin nurja vaimollensa, tuhlaa kuitenkin aivan pian sen jotenki suuren perinnön kuin minä myötäni toin huoneesen tullessani. '''Eulalia:''' Mihinkä? '''Xantippe:''' Mihinkä hän vaan parahitten halajaa; viinaan, vaimoväkeen ja peliin. '''Eulalia:''' Ole vait ystäväni! Sinä häväiset ittiäs kuin sinä miehestäsi pahoin puhut. '''Xantippe:''' Minä mahdan kuolla tähän paikkaan, jos en minä enemmin tahtois olla missä hyvänsä kuin semmosen miehen parissa. '''Eulalia:''' Mutta jos hän nyt paha on, niin taidat sinä myös nuhtella ja torua häntä? '''Xantippe:''' Aivan niin kuin hän ansaittee. Kyllä hän huomaa etten minä ole mykäksi tullut. '''Eulalia:''' Kuinkasta hän siis käyttää ittensä? '''Xantippe:''' Aluussa pauhais hän kauhiasti, ja luuli kovilla sanoilla taitavansa peljättää minua. '''Eulalia:''' Onko Teidän riitanne koskan nosnut ankarampaan menetykseen? '''Xantippe:''' Kerran nousi jo semmonen tuli ja kuumuus molemmin puolin, että siitä pian olis tainnut tulla mitä hyvänsä. '''Eulalia:''' Mutta '''Xantippe''' ystäväiseni, ei tai meno ole siivo eikä soveljas. '''Xantippe:''' Mikäs on siis soveljas? Jos ei hän pidä minua vaimonansa, en minäkän pidä häntä miehenäni. '''Eulalia:''' Pavali opettaa että '''vaimon pitää nöyrydesä oleman miehellensä alammainen'''. Ja Petari on Saarassa esikuvan eteemme asettanut; sillä '''hän kutsui miehensä Abrahamin Herraksi'''. '''Xantippe:''' Kyllä minä sen tiedän. Mutta sama Pavali opettaa myös että '''miehen pitää rakastamaan vaimoansa, niinkuin Christus Seurakuntaansa rakastaa'''. Muistakoon hän vaan velvollisuutensa, en minä tahdo minun unohtaa. '''Eulalia:''' Mutta, koska kerran asia on niin pitkälle tullut että toisen pitää myötenantamaan, niin on se kohtuullista että vaimo antaa miehellensä perään. '''Xantippe:''' Jos se taitais kutsuttaa miehekseni, joka pitää minun palkkapiikana? '''Eulalia:''' Sanos nyt minulle ystäväiseni, onko hän sitä myöten lakannut sinua uhkaamasta? '''Xantippe:''' Sen hän on tehnyt. Niin taitava on hän kuitenkin ollut. Muutoin olis hän käytöstänsä katua saanut. '''Eulalia:''' Mutta et sinä suinkan ole lakannut riitelemästä hänen kanssansa? '''Xantippe:''' Enkä ole, ja siitä en minä koskaan lakkaa. '''Eulalia:''' Mitästä hän silloin tekee? '''Xantippe:''' Mitä hän tekee? Välistä makaa se kelvotoin; välistä ei hän muuta kuin nauraa. Mutta välistä ottaa hän myös yhden Zittran, jolla on tuskin kolme kieltä, ja prinkuttaa sitä voimansa jälkeen silloin kuin minä lujammin huudan. '''Eulalia:''' Epäilemätä suututtaa se sinua hirmuisesti? '''Xantippe:''' Ja, sanomattomasti. Toisinan taidan minä tuskin väkivallasta ittiäni pidättää. '''Eulalia:''' Sallitkos, rakas '''Xantippeni''', minun puhua sinun kanssas vakaasti ja avosydämmisesti? '''Xantippe:''' Sallin. '''Eulalia:''' Sinä saat myös samaten minulle puhua; ja se ystävyys kuin hamasta lapsuudesta on ollut meidän välillämme vaati meiltä tain yksivakaisuuden. '''Xantippe:''' Sinulla on oikein; ei ole yksikän kanssaikäisistäni koskan ollut minulle rakkaampi sinua. '''Eulalia:''' Sinun miehensä mahtaa olla millinenkä tahtoonsa, niin johdata mieleesi ettei sinulla ole oikeutta vaihettaa häntä. Muinaan oli erokirja avioväen välillä se viimeinen välikappale eripuraisuutta ja riitaa vastaan; mutta se aika on jo ohitte mennyt, ja nyt on hän elämäsi loppuun asti sinun miehes ja sinä olet hänen vaimonsa. '''Xantippe:''' Jumala niitä rankaiskoon, jotka ottivat meiltä sen oikeuden! '''Eulalia:''' Älvös ole niin tuima ja äkkinäinen; – se on Christuksen oma sääntö. '''Xantippe:''' Sitä en minä saa päähäni. '''Eulalia:''' Ja se on niin kuitenkin. Ei ole tässä muuta neuoa jälillä, kuin että Te molemmat sovitatte Teitänne toinen toisenne mielen jälkeen ja ahkeroittette sopivaisuudesta. '''Xantippe:''' Taidanko minä käändää ja sanoakseni uudesti luoda häntä? '''Eulalia:''' Mutta yksi vaimo voi kuitenkin paljo vaikuttaa miehessänsä. '''Xantippe:''' Tuletko sinä hyvin aikaan '''sinun miehes''' kanssa? '''Eulalia:''' Nyt on taas kaikki hyväksi muuttunut. '''Xantippe:''' Lankassa oli siis kuitenkin solmuja ensimmältä. '''Eulalia:''' Ei myrskyä kuitenkan nosnut meidän välillämme; mutta toisinan, niinkuin ihmisissä tapahtuu, nousi pieniä pilviä joista myrskyjä olis saattanut kasvaa, jos ei niitä olis lempeydellä kohteltu. Kullakin on hänen tapansa olla, ja hänen oma mielensä; ja – puhutaan yksivakaisesti – kullakin on myöskin hänen omat virhensä. Jos se jossakin soveljas on, niin aviosäädyssä kumminkin, että niitä tulee oppia tuntemaan. '''Xantippe:''' Sinun muistutukses on aivan tosi. '''Eulalia:''' Usein tapahtuu, ennenkuin toinen tuntee toisen oikein, että sopu katoo miehen ja vaimon välillä. Se pitää erinomattain kartettamaan; sillä jos riita kerran on nosnut, niin ei sitä häkäytetä niin pian, erittäin jos he jo ovat keskenänsä kovia sanoja vaihetellet. Ne kalut kuin kiinnitetään liimalla erkauntuvat pian toisestansa, jos sinä kohta eroitat ne; mutta jos liima ensin saapi hyvin kuivua ja ne siis kiintiästi yhdistyvät, niin löytyy tuskin mitän vahvempaa. Näin pitää myös kohta kaikista vaari otettamaan, että hyvä sopu pysyis miehen ja vaimon välillä; ja tämä voitetaan parahitten myödistämisellä ja lempeydellä. Se sopu taas, kuin pidetään vaan ulkonaisen muodon tähden, on aivan huikentelevainen. '''Xantippe:''' Mutta, minä pyydän, sanospa minulle millä juonilla sinä olet taivuttanut miestäs sinun mieles jälkeen? '''Eulalia:''' Sen minä sanon, että sinä mahtaisit vaeltaa minun jälissäni. '''Xantippe:''' Joska minä vaan taitaisin! '''Eulalia:''' Ei mikään ole keveempi sitä, jos vaan tahdot. Eikä se ole viellä myöhäistä. Hän on viellä nuorukainen ja sinä flikanijässä. Ilman sitä ei ole, niinkuin luulen, viellä vuottakan kulunut sitte kuin häänne pidettiin. '''Xantippe:''' Niin on totisesti. '''Eulalia:''' Minä aivon siis puhua sinulle siitä asiasta, mutta sinun pitää vait oleman! '''Xantippe:''' Olen kuin seinä. '''Eulalia:''' Minun ensimmäinen murhenpitoni oli se, että kaikissa niin kelvata miehelleni, ettei hän mitän olis havainnut kuin olis häntä suututtanut. Minä otin vaari hänen mielenlaadustansa, hänen himoistansa ja taipumuksistansa. Minä opettelin tuntemaan millä tavalla hän oli lepytettävä ja millä vihaan sytytettävä; niin aivan kuin nekin tekevät jotka kesuttelevat Elefanteja ja Lejonia, jotka eivät ole väkivallalla kesuteltavat. '''Xantippe:''' Juuri senlaatuinen on minun mieheni. '''Eulalia:''' Jotka lähenevät Elefanteja eivät ole valkoisissa puetetut; sillä ihmiset ovat havainnet että nämät elävät tulevat hirmuisemmaksi tätä väriä katsellessa. Tigerit härsytetään sotatorven helinällä niin tuimiksi, että he rikki repivät toinen toisensa. Ja jotka hevoisia hoittavat ääntelevät myös jollan tavalla heidän tykönänsä, taikka hyväilevät ja taputtelevat niitä eli myös viljelevät viellä muita neuoja, kesuttaksensa niitä virmaita ja tulisia. Kuinka paljo enämmin emmekö me siis mahda näitä juonia käyttää '''meidän miestemme''' kanssa, joihinka me olemma, jos tahdomme taikka ei, sidotut koko elinajaaksi? '''Xantippe:''' Puhu viellä, hyvä '''Eulaliani'''! '''Eulalia:''' Sittekuin minä olin tästä huolta pitänyt, ojensin minä itteni hänen jälkeensä, ja otin visun vaarin siitä ettei koskan sekannusta eikä riitaa tullut meidän välillemme. '''Xantippe:''' Kuinkasta sinä silloin teit? '''Eulalia:''' Ensin minä pidin suuren murhen sisällisestä huonenhallituksesta, kuin on vaimon oikia ja omanen virka; huolellisesti minä myös valvoin sen ylitte ettei mitän tullut unohtetuksi, mutta että kaikki ynnä pienimmätkin asiat olivat hänen mielensä jälkeen tehdyt. '''Xantippe:''' Milliset pienet asiat, esimerkiksi? '''Eulalia:''' Jos se taikka se ruoka maisti hänelle erinomattain, jos ruoka kelpais hänelle paremmin niin taikka toisin laitettuna; jos se oli hänelle mieluisempaa että vuode oli sillä taikka toisella tavalla valmistettu. '''Xantippe:''' Mutta kuinka tahdot sinä ojentaa sinuas miehen jälkeen, joka taikka ei pysy kotona, taikka on juopunut? '''Eulalia:''' Vartoppas vähäsen! Kyllä minä siihenkin pian joudun. – Jos minun mieheni välistä tuntui minusta olevan pahalla päällä, ettei ollut häntä puhuttelemista, niin en minä silloin naurannut enkä jaaritellut kuin muutamat vaimot tekevät, vaan olin myös itte olevanani suruinen ja murheellinen; sillä niinkuin hyvä speili aina puhtaasti osottaa hänen kuvansa joka siihen kurkistelee, niin tulee myös vaimon myöntyä miehensä mielen jälkeen; – ei olla iloinen koska hän on suruinen, eikä nauraava kuin hän on vihainen. Jos hän toisinan oli vähän suuttunut, niin minä taikka lepytin häntä ystävällisillä sanoilla, taikka kohtelin hänen tuimuuttansa vaitolemisella, siksi että, hänen mielensä lepytettyä, oikia aika tuli keskinäisiä puheita pitämään taikka neuomaan toinen toistamme. Samaten käytin minä ittiäni koska hän välistä tuli kotio ja oli yli määrän juonut. En minä silloin muuta lausunut kuin rakkaita ystävällisiä sanoja; herkiällä menetyksellä ainoasti kehoitin minä häntä maata menemään. '''Xantippe:''' Mutta onnetoin on kuitenkin vaimoin arpa mailmassa, jos ei heillä ole muuta tekemistä kuin ehtimiseen antaa myöten miehille, jotkat ovat toraset, toisinan juopunet, ja viellä sitte tekevät kaikki kuin heille vaan kelpaa ja he itte tahtovat! '''Eulalia:''' Peräänantaminen on yhteinen velvollisuus sekä miehelle että vaimolle. Miehenkin täytyy monessa asiassa ojentua meidän jälkeemme. – Ja viellä löytyy hetkiä joina vaimokin taitaa miestänsä muistuttaa, jos vaan asia on jostakusta arvosta; sillä mitättömiin ei ole rupeamista. '''Xantippe:''' Ja nämät hetket – mitkä ne ovat ja millonka tulevat? '''Eulalia:''' Koska ei hänellä ole mitään erittäin ajattelemista, ei ole suuttunut, ei surullinen mistän asiasta eikä mielessänsä muutoin liikutettu, silloin taitaa vaimo – mutta ilman todistaita – varoittaa, taikka pikemmin rukoilla häntä, siinä taikka tässä asiassa vähän enämmin peräänajattelemaan, enämmin muistelemaan, vaariottamaan ja huolta pitämän tavarastansa, hyvästä nimestänsä taikka terveydestänsä. Ja tainkallainenkin muistutus pitää rakkaudella tapahtumaan. Minun puolestani, minä tavallisesti puhuun melkeen näin: ettei hän mahda pahaksensa panna että minä niinkuin yksinkertainen vaimo muistutan hänelle semmosta, kuin minusta näkyy koskevan hänen kunniaansa, terveyttänsä ja onnellisuuttansa. – Ja niin sanottuani mitä minä aivoin, lakkaan minä sitä puhumasta ja rupean soveljampiin asioihin. Se on, rakas '''Xantippeni'''! meidän (vaimoväen) melkeen yhteinen vikamme, ettemme koskan taida laata, kuin me kerran olemma alkannet. '''Xantippe:''' Niin aina sanotaan. '''Eulalia:''' Mutta erinomattain vältin minä visusti muiden läsnäollessa laittamasta ja nuhtelemasta miestäni, taikka koskan yli omaa kynnystämme viemästä minun tytymättömyyttäni. Asia menestyy parhaammin kuin se jääpi miehen ja vaimon välillä. Ja jos toisinan joku asia olis sitä luontoa, ettei sitä vois kärsiä taikka ettei se takauis paljalla vaimon muistutuksella ja neuolla, niin on aina soveljampi ja parempi, että hän menee sitä valittamaan miehensä sukulaisten ja ystäväin, kuin omainsa tykö; ja mahtaa hän sen ohessa niin ymmärtää murhettansa ilmoittaa heille, että he selkiästi huomaavat hänen vihaavan miehen virheitä, mutta ei itte miestä. Ei hänen sovi myös silloin kaikkia jutella ja kokoonpanna. Usein saatetaan mies vaitolemisen kautta tunnustamaan vaimonsa soveljaisuutta ja myös rakastamaan häntä. '''Xantippe:''' Vaimon täytyy olla korkiasti oppinen, taitaaksensa kaikkia näitä tehdä. '''Eulalia:''' Mutta tämän kautta johdatamme me meidänkin miehemme samaan soveljaisuuteen ja kelvollisuuteen. '''Xantippe:''' Miehiä löytyy, joita et sinä koskan taida siihen saattaa. '''Eulalia:''' Enpä usko sitä. Mutta jos niinkuin olis, niin tulee sinun kuitenkin ensisti peräänajatella, että vaimon täytyy tytyä mieheensä – olisko hän millinen tahtoonsa. Ja paremmin tulemma me aikaan '''semmosen kanssa''', joka taikka on peräti meidän kaltaisemme, taikka meidän soveljaisuutemme kautta on tullut vähäsen paratuksi, kuin '''sen''' kanssa, joka meidän vihamme kautta on päivä päivältä aina pahentunut. Mitästäs luulisit, jospa taitaisin nimittää sinulle miehiä jotka myöskin soveljaisuutensa kautta ovat parantanet vaimojansa? Paljo enämmin on se meidän velvollisuutemme niin käyttää ittiämme miehiämme kohtaan. '''Xantippe:''' Kerrospa mu’llen yhdestä miehestä, joka on aivan erinkaltainen minun miehestäni. '''Eulalia:''' Minä tunnen yhden arvatun miehen, joka ynnä on oppinut ja siivontapainen. Hän nai yhden seittemäntoistavuotisen tytön joka aina oli ollut vanhempainsa huonessa maalla. Hän oli toivonut ittellensä yhtä nuorta ja harjaantumatointa tyttöä, taitaaksensa pikemmin taivuttaa sitä mielensä jälkeen. Tälle rupeis hän nyt teroittamaan yhtä ja toista neuoa, kuin vasta saattais hyödyttää häntä. Mutta kuin tämä meno oli outoa vaimolle, joka joutilaisuudessa ja palkollisten seurassa oli tottunut elämään, niin hän pian suuttui tähän. Ei hän tahtonut kuulla miestänsä, ja kuin mies pysyi lujana päätöksessänsä niin hän itki taukoomata ja toivoi kuolevansa. Ettei tämä tahtonut koskan loppua, niin häkäytti mies hetkeksi suuttumuksensa ja kehoitti vaimoansa ynnä hänen kanssansa reisamaan maalle appinsa tykö. Tänne tullessa jätti mies hänen äitinsä ja sisartensa seuraan, mutta meni itte appinsa kanssa mehtän eläviä ajamaan. Ja täällä hän neljän silmän välillä kertoi toivonensa suloisen johdattajan elämän läpitte, mutta että hän tätä vastaan oli saanut ittellensä alinomaisen ruikuttajan, joka vaivasi häntä, eikä millän neuolla ollut parattava. Sentähden pyysi hän apiltansa apua lääkittemään hänen kipuansa. Kyllä minä tunnen, sanoi hän mitä minä voisin tässä, mutta tahdon pikemmin Teidän kauttanne toimittaa asian kuin että kaikella ankaruudella sitä harjoittaa. – Appi lupais hänelle apunsa. Yksi päivä jälistäpäin valitti hän ajaan ja paikan ollaksensa yksinän tyttärensä kanssa, ja rupeis vakaalla katannolla että äänellä nuhtelemaan häntä sanoden: ettei hän ensinkän ollut kaunis kuin hän luuli eikä myös hänen tapansa soveljaat, ja kuinka usein hän oli peljännyt ettei hänen pitänyt miestä saaman; ”mutta että vihdoin suurella tuskalla yksi oli löytynyt – ja semmonen, ettei se kauniinkan tyttö taitais parempata toivoa. Ja yhtähyvin sinä asetat itsiäs häntä vastaan, ajattelemata mitä minä sinun edestäs olen tehnyt, ajattelemata että sinulla on mies joka, jos ei hän olis niin ulos hyvä, tuskin tahtois ottaa sinua palkkapiikaksensa!” Lyhyesti sanoakseni, Isä oli niin liikkunut ja kiivas puhuissansa että hän tuskalla näkyi taitavansa pidättää ittiänsä häntä rankaisemasta. Sekä tuskalla että totuudelta käsitettynä lankeis nyt tyttö isänsä jalkain juureen, rukoili häntä unohtamaan sitä edesmennyttä ja lupais vasta vaarinottaa velvollisuudestansa. Isä antoi hänellen anteksi ja lupais olla hänelle herkiä isä, jos hän pitäis lupauksensa. '''Xantippe:''' No! kuinkasta sitte kävi? '''Eulalia:''' Tullessa kanssapuhesta isänsä tyköä, meni hän huoneseensa, löysi siellä miehensä, heitti ittensä hänen jalkainsa eteen maahan ja sanoi: ”tähänasti, rakas mieheni! en minä ole tuntenut sinua enkä ittiäni. Tästälähin sinä saat havaita että minä olen muuttunut. Unohda ne entiset!” Mies vastais näihin sanoin suutannolla ja lupais kaikki, jos hän vaan pysyi siinä mielessä. '''Xantippe:''' Mitenkä? pysyikö hän siinä? '''Eulalia:''' Kuolemansa saakka; eikä mitään ollut jota ei hän mielellänsä tehnyt koska hänen miehensä sitä vaati: – niin suuri oli rakkaus kuin syttyi ja vahvistui heidän välillänsä. Pian julisti hän ittensä onnelliseksi että hän oli semmosen miehen saanut; ”sillä jos ei minun arpani olis siinä langenut”, sanoi hän, ”olisin minä nyt huonoin vaimoin seassa.” '''Xantippe:''' Mutta semmoset miehet ovat harvoinnähtävät niinkuin valkoset kaarnet (korpit). '''Eulalia:''' Jos et väsy tahdon minä myös kertoa jotakin toisesta miehestä joka tuli paratuksi vaimonsa soveljaisuuden kautta. Tämä tapahtui äsken tässä kaupunkissa. '''Xantippe:''' Ei mu’lla ole mitään tekemistä; ja ilman sitä kelpaa sinun puhes minulle aivan. '''Eulalia:''' Täällä löytyy yksi mies korkeemmasta säädystä, ja joka niinkuin muut hänen tilastansa mielellän huvittaa ittensä eläväin ajolla. Maalla ollessansa tapaisi hän yhden köyhän vaimon tyttären ja rakastui häneen, ehkä hän (mies) jo oli jotenkin ijällinen. Tästä syystä vietti hän usiat yöt ulkona. Hän sanoi vaan olevansa mainitussa huvituksessansa. Hänen vaimonsa, joka oli tavattoman kelvollinen vaimo, oli epäluulon tästä saanut. Hän tutki miehensä salaiset tiet, ja tuli, en taida mainita paikkaa, samaan talonpojaan tölliin. Täällä hän sai tietä kaiken asian. Huono oli tämä tölli, sula köyhyys oli yli kaiken, ei huonekaluja siis ollut ajattelemistakan siellä olevan. Vaimo meni kotioonsa; mutta tuli pian takasin jälleen, ja toi myötänsä paitti muuta, myös joitakuita hopeakaluja ja tarpeellisen rahasumman, sanoen että jos (miehen) piti joskus taas sinne tuleman, häntä piti paremmin palveltamaan. Kaiken tämän hän teki ilman että hän ilmoitti olevansa hänen vaimonsa; hän kuttui ittensä vaan hänen sisareksensa. Jonkun päivän perästä meni mies taas sinne, näki uudet huonekalut ja sen puhtaan ruan ja kysyi kuinkasta tämä oli tapahtunut? Hänelle vastattiin että yksi hyvin vaatetettu rouasihminen hänen sukulaisistansa oli tästä murhetta pitänyt, ja käskenyt häntä kohteltaa paremmin kuin ennen. Heti arvais hän tämän olevan hänen vaimonsa teon. Tultuansa kotio kysyi hän oliko hän siellä ollut; eikä vaimo kieltänyt. Nyt tahtoi mies myös tietä minkätähden ja millä tarkoituksella hän niin oli tehnyt? ”Rakas mieheni!” sanoi hän, ”sinä olet tottunut paremmin elämään. Minä sain kuulla ettei sinun olos siellä ollut juuri hyvä; mutta, koska sinä kuitenkin niin mielellään oleskelet siellä, niin minä havaittin itteni velvoitettuna toimittamaan sinne paremman neuon.” '''Xantippe:''' O, sitä liian hyvää vaimoa! Kyllä minä olisin tiennyt käyttää ittiäni toisella laella. '''Eulalia:''' Mutta kuules myös loppua! Kuin mies huomais tämän siveyden ja suuren hyvyyden, niin ei hän koskan enä mennyt varkahitten kotoa, vaan rupeis vaimollensa uskolliseksi. – Tutki oikein tätä asiaa, hyvä '''Xantippeni'''! Eikö tämä käytös ollut paljo parempi, kuin että hän tylyydellä ja vihalla olis viellä kauemmaksi tyköänsä eroittanut miestänsä, ja täytynyt luonnollisesti koko elinaikansa viettää torassa ja eripuraisuudessa? '''Xantippe:''' Minä tunnustan että tämä oli '''vähempi paha'''; mutta en minä koskan taidais niin käytää ittiäni. '''Eulalia:''' Viellä yhden tapauksen tahdon minä lisään kertoa – ja sitte jättää esimerkit! Meidän naapurimme, yksi kunniallinen ja rehellinen mies, mutta jotenki tulinen, menetti ittensä vaimonsa kanssa, joka on kiitettävä ihminen, aivan tylysti ja ankarasti. Silloin meni vaimo aina erinäiseen huoneseen, itki ja kätki murhensa itte tyköönsä. Kerran meni myös hänen miehensä sinne ja löysi hänen itkevän. ”Mitästä”, sanoi hän, ”itketkös ja hiiskutatkos täällä niinkuin lapsi?” Vaimo vastais surulla: ”eikö se ole parempi, että minä täällä hiljaisuudessa itken minun onnetointa arpaani, kuin että minä, monen muun vaimon tavalla, julistaisin sitä katuilla ja kujilla?” Tämän vastauksen ohessa taipui miehen mieli; hän tarjoi vaimolle kätensä ja lupais että ei koskan enä pahasti menettää hänen kanssansa. Ja hän piti puheensa. '''Xantippe:''' Minä olen myös saman voittanut minun mieheni kanssa, ehkä eri tiellä. '''Eulalia:''' Mutta yhtähyvin on Teidän välillänne ijankaikkinen sota. '''Xantippe:''' Mitäs tahdot siis että minun pitää tekemään? '''Eulalia:''' Ensin ja ennen kaikkia pitää sinun hiljaisesti kärsimään kaiken nurjuuden mieheltäsi. Etsi hänen rakkauttansa sinun velvollisuuteis täyttämisellä, ystävyydellä ja hyvyydellä. Taikka sinä voitat hänen sillä kurin, taikka tulee hän vähintäkin soveljammaksi sinua kohtan kuin hän nyt on. '''Xantippe:''' Hän on niin raaka ja vallatoin, ettei mikän tainkallainen ahkeroitteminen taidais häntä kesuttaa. '''Eulalia:''' Ah, älvös sano niin! Ei mikän luontokappale ole niin kauhia ja villi, ettei sitä saa kesoumaan ahkeralla hyväntahtoisuudella. Kuinkasta sinä siis epäilisit sitä ihmisestä! Koeta ensin muutama kuukausi ja heitä syy minun päälleni, jos ei neuoni olis hyvä. '''Xantippe:''' En taida minä '''semmosen miehen kanssa''' ystävällisesti puhuakan. '''Eulalia:''' Mutta se on juuri '''sinun asias''' että hän lakkaa olemasta '''semmosena miehenä'''. – Joska sinä, sellaisilla juonilla kuin Circe **) muinaan, taitaisit muuttaa miehes järjettömäksi luontokappaleeksi; Tekisitkö sinä niin? '''Xantippe:''' En tiedä. '''Eulalia:''' Et sinä tiedä! – Etkö sinä pikemmin tahtois ihmistä mieheseksi? '''Xantippe:''' Epäilemätä. '''Eulalia:''' No! Mutta jos sinä nyt taitaisit saattaa häntä juomarista raittiiksi, tuhlajasta säästäväiseksi, ja kelvottomasta kelvolliseksi; tahdoisitkos sitä? '''Xantippe:''' Tahtoisin kyllä! Mutta mistä minä ne juonet otan sitä tehdäkseni? '''Eulalia:''' Sinä löydät ne '''itte tykönäsi''', kuin sinä vaan tahdot niitä viljellä. Niinkuin minä jo sanoin täytyy hänen, '''jos tahdot taikka ei''', yhtähyvin pysyä '''sinun miehenäs'''. Jota paremmin sinä häntä kohtan ittiäs käytät, sitä enämmin sinä onnellisuuttasi rakennat. Sinä näet hänen virhensä ainoastaan, ja ne enäntävät sinun vihaas. Sinä katselet ja satutat hänen arainta puoltas. Katso pikemmin '''sitä hyvää''' kuin hänessä löytyy; käsitä häntä siltä puolelta, jolla sinä taidat hänestä kiinni pitää. Ennenkuin sinä valittit hänen mieheksesi oli aika tutkia sitä pahaa hänessä; sillä meidän tulee ei ainoasti silmillä mutta myös korvillamme valita meillemme miestä. Nyt on aika lääkitystä etsiä, mutta ei, valittaa. '''Xantippe:''' Koska on joku vaimo korvillansa valinnut miehen ittellensä. '''Eulalia:''' Se valittee silmillä, joka ei katso muuta kuin ulkonaista muotoa. Se taas korvilla, joka ahkeraan kyselee mitä hänestä puhutaan. '''Xantippe:''' Sinun neuos on hyvä, mutta tulee minullen jotenki myöhään. '''Eulalia:''' Mutta ei '''lijan myöhään''' tutkiaksesi millä tavalla sinä taidat parantaa miehes. Ja siihen vaikuttaa paljo se, että sinä kerran lahjoitat hänelle perillisen. '''Xantippe:''' Sen olen minä jo tehnyt, ja saatan taas pian kertoakin. '''Eulalia:''' O, kuinka onnellinen sinä olet! '''Xantippe:''' Sitä onnellisuutta en minä paljo kiittele. '''Eulalia:''' Onko sinun esikoises poika? '''Xantippe:''' On! '''Eulalia:''' Hän on totisesti sovittava Teidän, jos sinä vaan vähän edes itte tahdot asiaa auttaa – Mitä sanovat sinun miehes kumpanit hänestä? ja keiden kanssa hän oleskelee ja kanssakäymistä pitää? '''Xantippe:''' He sanovat hänen olevan hyvin soveljaan, siivon, anteljaan ja ystävällisen. '''Eulalia:''' Tämä antaa minulle hyvän toivon hänen tulevan siksi kuin mekin toivomme. '''Xantippe:''' Minua kohtan yksinään ei hän ole niin mieltynyt. '''Eulalia:''' Mutta käytä sinuas häntä kohtan niin kuin minä olen sinulle sanonut; ja sinä saat kutsua minua valhetteljaksi, eikä koskan sinun totiseksi '''Eulaliakses''', jos ei hän myös muuta mielenlaatuansa. Muista myös että hän on viellä nuori; en usko hänen viellä täyttänen 24:tä ajastaikaa. Ei hän tiedä viellä mitä se tahtoo sanoa että olla '''Perheenisäntä'''. Ei sinun viellä tarvitte ajatella erokirjaa. '''Xantippe:''' Minä olen yhtähyvin usein sitä ajatellut. '''Eulalia:''' Jos tämä ajatus vastakin käsittäis sinua, niin mielees johdata ensin kuinka paljo yksi vaimo aina on kadottanut koska hän on miehestänsä eroitettu. Vaimon korkein kaunistus on että pysyä miehensä tykönä siivona. Luonto on niin säättänyt, ja niin on Jumalan tahto. Ajattele vaan mitä se on: '''Hän on minun mieheni; toista en minä taida saaha!''' Sitälikin muista Teidän poikaanne. Mitäs tahdot sen lapsen kanssa tehdä? Otta häntä myötäsiko? niin sinä otat sinun mieheltäsi hänen omaisuutensa. Jos annat hänen pitää lapsen? niin sinä itte eroitat sinuas sinun rakkaammasta tavarastas. Ja päätökseksi, sano minulle, tunnekkos jonkun kuin tahtoo sinulle pahoin? '''Xantippe:''' Ja! minulla on äitipuoli, ja anoppi joka kaikissa on hänen kaltaisensa. '''Eulalia:''' Tahtovat ja toivovatko he siis sinulle pahaa? '''Xantippe:''' He näkisit minun mielelläni kuolevan. '''Eulalia:''' '''Niin muista siis heitäkin!''' Sillä minkä suuremman ilon taitaisit sinä heillen saattaa kuin sen että he näkisit sinun elävän miehestäsi eroitettuna, lesken tavalla; ja viellä huonompana kuin leski – sillä lesket saavat naida jälleen! '''Xantippe:''' Minä kyllä suostun sinun neuoos, mutta kauhistun sitä pitkällistä työtä siinä. '''Eulalia:''' Älä kuitenkan unohda kuinka paljo vaivaa sinulla oli ennenkuin sinä sait papukajas muutamia ihmisen sanoja ilmoittamaan! '''Xantippe:''' Sinä sanot oikein; se oli hyvin työlästä. '''Eulalia:''' Ja nyt sinä nuriset ja olet suuttunut siihen vaivaan että taivuttaa sydämmesi jälkeen '''sitä miestä''', jonka kanssa sinä taitaisit suloisesti viettää kaiken sinun elinaikas! Kuinka paljo eivätkö ihmiset vaivaa heitänsä hevoisia opettaissa? ja mekö suuttuisimme toimittamaan meillemme meidän miestemme rakkautta ja suosiota. '''Xantippe:''' No, mitästä pitää minun sitte tekemään? '''Eulalia:''' Sen minä olen jo sinulle sanonut. Pidä murhetta siitä että kaikki meno sinun huonessas on puhdas, ettei sinun miehes siinä havaitte mitään '''kelvotointa''' kuin hänen sieltä karkottais. Osota sinuas aina ystävällisenä häntä kohtan; ja älä kuitenkan unohda koskan sitä kunnianosotusta, kuin vaimo aina on velvollinen miehellensä näyttämään. Ole aina tasanen mielessäs ja älä hillimätä iloitte! Ei sinun pidä oleman monimutkallisen (pedantisk) eikä hävyttömän. Pidä hyvä järjestys sinun huonessas. Pyydä tutkia mikä sinun miehelles kelvollisin on. Keitä semmosta ruokaa kuin parhaammin maistaa hänelle – Käytä sinuas myös siivosti ja soveljasti hänen ystäviänsä kohtaan. Kutsu heitä toisinan Teidän huoneenne, ja laita niin että kaikki silloin on iloista ja huvittavaa. Jos sinun miehes, viinasta ilahutettuna, joskus soittaa Zittraansa, niin laula sinä. – Tällä tavalla sinä totutat miestäsi kotona pysymään, ja vähennät sillä Teidän ulostekonne. Hänen täytyy silloin ajatella: ”Tyhmä minä olisin jospa ulkona tuhlaisin tavarani ja hyvän nimeni, koska minulla kotona on vaimo joka minua rakastaa, ja huonessani ilman sitä löytyy puhtaus ynnä järjestys!” '''Xantippe:''' Luulekkos menestyvän, jos minä rupean koettamaan? '''Eulalia:''' Kyllä minä sen puolesta vastaan. – Mutta ensin tahdon minä myös puhutella sinun miestäs; sillä minä aivon muistuttaa hänellekin hänen velvollisuutensa. '''Xantippe:''' Minä kiitän sinua sen aikomuksesi edestä. Mutta älä anna hänen havaita mitään meidän puheestamme; sitte hän jo kehoittais taivan ja maan liikkelle. '''Eulalia:''' Älä yhtän pelkää! Minä toimitan puheeni niin, että hän itte on ilmoittava minullen kuinka Teidän välillänne laita on. Kuin se on tapahtunut aivon minä soveljaisuudella ja lemmellä puhutella häntä, ja toivoni jälkeen, antaa hänen takasin sinulle sovitettuna. Koska niin sopii meidän puhuessamme tahdon minä myös puheesen jonkun valhesanan sekoitella, minä tahdon nimittäin kertoa hänelle kuinka rakkaasti sinä olet hänestä puhunut ja n. e. '''Xantippe:''' Soisi Jumala onnea meidän eteenottamiseemme! '''Eulalia:''' Sen hän tekee, '''kuin et sinä vaan petä ittiäs'''. <nowiki>*)</nowiki> Yksi kanssapuhe kahden vaimon välillä, kokoonpantu siltä viisaalta '''Erasmukselta Rotterdamista''' joka eli joku aika ennen uskonsankaria '''Lutherusta''' ja oli samasta mielestä hänen kanssansa. Tämä löytyi muutama vuosi sitte Turun Ruottalaisissa Sanomissa, ja otetaan nyt tähän; ehkä se Suomalaisillekin kauniin sisällepitonsa puolesta on otollinen ja hyötyinen? <nowiki>**)</nowiki> Vanhoissa jutuissa kuuluisa Noitaakka. {{Turun Viikko-Sanomat 1830|Numero=27. maaliskuuta. 1–3, 17. huhtikuuta s. 1–3, q. toukokuuta s. 3–4, 22. toukokuuta s. 1–3, 29. toukokuuta s. 2–4, 5. kesäkuuta s. 2–4|Viittaus=24.12.2006}} [[Luokka:Erasmus Rotterdamilainen]] [[Luokka:Näytelmät]] 4572 9694 2006-12-24T21:40:23Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Erasmus Rotterdamilainen''' (n. 1466–1536) == Näytelmät == * ''[[Tytymätöin Aviovaimo]]'' [[Luokka:Erasmus Rotterdamilainen]] [[fr:Érasme]] [[it:Autore:Erasmo da Rotterdam]] [[la:Scriptor:Desiderius Erasmus Roterodamus]] [[hu:Szerző:Rotterdami Erasmus]] [[nl:Desiderius Erasmus]] 4573 9695 2006-12-24T21:40:33Z Nysalor 5 [[Luokka:Alankomaalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Alankomaalaiset kirjailijat]] 4574 9696 2006-12-24T21:40:41Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjailijat]] [[Luokka:Kirjailijat]] 4575 9697 2006-12-24T22:19:44Z Nysalor 5 Frol Silin niminen talonpoika {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Frol Silin niminen talonpoika. |alaotsikko=(Venäjästä.) (Kirjoitettu Venäjän Oppinelta N. M. Karamsinilta.) |tekijä=Nikolai Karamzin |huomiot= }} Viellä tänäkin aikana<ref>Eli niinkuin perustuskielessä seisoo: Tähän aikaan saakka, По сіе вгемя [po sie vremja].</ref> en taida paitti sydämmellistä liikutusta mieleeni johdattaa sitä ankaraa vuotta, kuin nälkävuoden nimellä on Nisovin<ref>Isompain jokien kymissä asuvat ihmiset kutsutaan tällä nimellä.</ref> asujanten muistossa; sitä kesää, jona pitkälliseltä kuivuudelta kellastunet pellot eivät saanet muuta kastetta, kuin murhellisten maanmiesten kyynelitä; sitä syksyä, jona, tavallisten ilolauluin siassa, huokauksia ja voivotusääniä kaikui kylissä epätoivoisilta ihmisiltä, jotka näkivät riihensä ja aittansa tyhjänä; ja sitä talvea, jona koko perhekunnat, luopuen huoneistansa anoit almuja maanteillä, ja viettivät taivan alla lumessa koko päivät ja yöt myrskyilmoilla ynnä pakkasilla. En tahdo tässä kehoittaa minun lukiani herkiää sydäntä sillä, että kertoisin sen ajaan kauhioita tapauksia, vaan säästän häntä – Minä asuin silloin yhdessä kylässä Simbirskin tienoissa, olin viellä lapsi, mutta tunsin ja käsitin jo asiat niinkuin aika- ihminen ja kärsein, katsellen lähimmäiseni kärsimistä. Yhdessä meidän liki-kylässämme eli – ja elää mikämaks viellä nyt<ref>Näin sanoi se vanha Oppinut, joka myös itte muutama vuosi sitte jo kuoli.</ref> – '''Frol Silin''', työssä ahkera maanmies, joka aina paremmin muita viljeli maatansa, aina kokoi viljaa enämmin kuin muut, eikä vähääkän koskan myynyt kaikesta viljastansa, jonkatähden hänen riihessänsä aina löytyi muutamia säästö-kykkäitä. Katovuosi tuli ja kaikki sen kylän asujat köyhtyivät – kaikki, paitti sitä huolellista '''Frol Siliniä'''. Mutta ei ollut huolellisuus ja peräänajattelevuus se ainoa avu jota hän harjoitti. Sen siaan, että hän olis myynyt viljaansa kalliin hintaan, ja ottaen ajaasta vaari, äkisti rikastunut<ref>Jota aivan usiat viipymätä tekevät kaupunkeissa ja maakunnissa.</ref>, kokoonkutsui hän köyhimmät kylänsä-miehet ja sanoi heille: ”Kuulkaat, hyvät veljeni! teillä on nyt viljan puutos, mutta minulla on kyllä; käykämme riiheesen, auttakaat minua tappamaan neljä rihtä, ja ottakaat sitte teillenne vuotisen tarpeenne.” Talonpojaat hämmästyivät ihmettelemisestä: sillä hyväsydämmisyys on sekä kaupunkeissa että maankylissä harvoinnähtävä! Huuto tästä '''Frol Silinin''' hyvyydestä kuului kauas ympäri. Köyhiä muista kylistä tuli myös hänen tykönsä ja anoit viljaa. Tämä hyvä mies kutsui heitä veljiksensä, eikä kieltänyt yhdeltäkän ainoalta. ”Kohta me jakailemme muille kaiken meidän viljamme,” sanoi hänelle hänen vaimonsa. ”Jumala käskee antamaan anovaisille,” vastais hän vaan. Taivaan Herra kuuli köyhäin rukouksen ja siunais tulevan vuoden hedelmällisyydellä. Maanmiehet, joita '''Frol Silin''' oli auttanut, tulivat nyt tämän hyvintekiänsä luokse ja toivat takasin sen viljan, kuin he häneltä olit ottanet, ynnä kasvon kanssa. ”Sinä varjelit meitä ja meidän lapsiamme nälkään kuolemasta,” sanoit he: ”Jumala yksinään taitaa palkita tain sinun hyväntyös; mutta me tuomme kiitollisuudella jälleen, mitä me sinulta lainanet olemma.” – ”En minä mitään tarvitte” vastais '''Frol''': ”minulla on paljo uutta viljaa. Kiittäkäät Jumalata; en minä, vaan Hän auttoi teitä hädässä.” – Turhaan vaativat häntä hänen velvollisensa. ”En minä ota teidän viljaanne; mutta koska teillä on liiaksi, niin antakaat sitä niille jotka menneenä syksynä eivät tainet kylvää peltojansa ja ovat nyt puutteesa; meidän ympäristöllämme löytyy paljo sellaisia. Auttakaamme heitä ja Jumala on siunaava meitä!” – ”O suloista miestä (sanoit maanviljeljät liikutuksella ja kyyneliä vuodattaen) aivan suloista! Tapahtukoon sinun tahtos jälkeen! Me tahdomme jakailla tätä viljaa vaivaisille, ja sanoa, että he ynnä meidän kanssamme, mahtaavat rukoilla Jumalata sinun edestäs. Meidän lapsemme pitää myöskin sinun edestäs rukoilemaan.” – '''Frol''' itki tämän ohessa ynnä heidän kanssansa ja katsoi ylös Taivaasen; mitä hän siellä näki – on hänelle, vaan ei minullen tuttava. Yhdessä liki-kylässä paloi neljätoistakymmentä taloa: '''Frol Silin''' lähetti kullekin näille taloille kaksi ruplaa rahhaa ja viikaten. Joku aika jälistäpäin paloi toinen kylä. Asujat jotka kadottivat melkeen kaiken tavaransa, kiiruhtivat (hädässä) sen kuuluisan hyväsydämmisen '''Frol Silinin''' tykö. Tällä erällä ei ollut hänellä rahhaa. ”Minulla on liika hevoinen” sanoi hän: ”ottakaat se ja myykäät.” Herransa nimeen osti<ref>'''Frol''' oli itte orja eikä siis saanut ittellensä orjia ottaa, vaan täytyi tehdä sitä Herransa nimeen.</ref> hän kaksi tyttöä, toimitti heille vapauskirjoja (orjuudesta), kasvatti heidän niinkuin oman tyttärensä, ja naitti heidän avullisella morsian-lahjalla – – Jos et sinä ihmisyyden ystävä, viellä ole meitä jättänyt<ref>Tässä puhuttelee nyt se Oppinut '''Karamsin''' häntä, ehkä kaukana olevaista, ja ylistää hänen avujansa.</ref>, etkä viellä muuttanut engelein mailmaan kuin sinulle paremmin sopii, kussa Armon käsi on korottava sinun yli monen maallisen ruhtinan: niin sinä epäilemätä nytkin teet hyvää lähimmäiselles ja osotat sinun taivallisen kunnias (mahdollisuutes)! Erinäisessä tilaisuudessa ja kaukana sinusta, opein minä tuntemaan sinun töitäs; asuen lässä sinua, en minä niitä tuntenut. Koska minä tulen niille paikoille, jotka sinulta kaunistetaan, niin minä pyhällä kunnioittamisella lähenen sinun majaas, ja kumarran (nöyrytän itteni) jumalisuutta (jumalisuuden edessä) sinun muodossas. Mutta jos en löydä sinua eläväin maassa, niin annan itteni johdattaa sinun haudalles, ja vuodatan tunnottomaan maahan tunnon kyynelen; minä haen yhden valkoisen kiven<ref>Yhtä laja valkosta kiveä, siihen soveljasta, löytyy Keski- Venäjässä, kussa '''Frol Silin'''kin eli.</ref>, lasken sen sinun lepokammios päälle, ja kaivaan siihen omalla kädelläni nämät sanat: ”'''Tässä lepää hyvintekevän ihmisen tomu.'''” <references/> {{Turun Viikko-Sanomat 1830|Numero=26. kesäkuuta, s. 1–3|Viittaus=25.12.2006}} [[Luokka:Nikolai Karamzin]] [[Luokka:Novellit]] 4576 9698 2006-12-24T22:19:52Z Nysalor 5 Listaus '''Nikolai Karamzin''' (1766–1826) == Novellit == * ''[[Frol Silin niminen talonpoika]]'' [[Luokka:Nikolai Karamzin]] 4577 9699 2006-12-24T22:19:58Z Nysalor 5 [[Luokka:Venäläiset kirjailijat]] [[Luokka:Venäläiset kirjailijat|Karamzin, Nikolai]] 4578 9700 2006-12-24T23:09:49Z Nysalor 5 Suomen Sankariloista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomen Sankariloista. |alaotsikko=(Lähetetty Viipurista.) |tekijä=Herman Emanuel Hornborg |huomiot= }} Kirjoitettu männä vuonna Kevät Kesästä, seuraamiseksi sitä suurta pauhinata ja mänestystä Turkin sotassa, johon myös paljo suomen poikia itsiänsä antoivat. : Soita vielä '''Suomalainen''' : karjalaisen kanteletta, : sotan ketolla kovalla, : muistellessa muinosia : ilon teosta '''Jumalan'''; : Koska itse '''Ilmarinen''', : uskollinen '''Taran ukko''', : paitse muita pohjolasta : vanhan aikaiset '''asarit''', : synnytteliit '''suuret miehet''', : '''kalevaiset''' kasvattivat: : jalot '''Jumot''', '''Joukkavaisen''', : '''jättiläiset''' joukossansa; : '''turilaiset''' tuimat miehet, : ukot urhot ja urokset: : että vielä ennen muisen : tapa vanha tappavainen, : suomalaisten suonissamme, : syvissä sytämissämme, : verin juoksis viereksisi, : varsin vielä virtajaisi, : kuin on juosnut '''Kalevaalla''', : vikkelästi viereksellyt : ukon uhkeilla pojilla. : '''Turri-Turras''' toimen ukko : suomen sotainen Jumala! : pane pojat pohjolaiset, : sukkelammat suomalaiset, : kempit kilpeellä kovalla : sankareiksi suomen maalle, : santteiksi sanottaviksi. : Auta mua, armas ukko! : vanha varma '''Väinämöinen''', : itse Lauluni Jumala! : laulannossa, lausunnossa, : runon rohkian teossa: : että minä elämässä : mokomasti mielyttäisin, : mielyttäisin, myönyttäisin, : kehumalla kehoittaisin, : johtattaisin joukottaissa : pojat suomen pohjolaiset : Isäin poluille pyhille: : että '''suomen semiläiset''' : '''Keisarille''' kelpaavaiset : jalostuisiit isommiksi, : urohoksi uhkiammat; : sotaisissa suurenevat, : teko-töissä tuimistuvat, : oikiaksi oivalliset : sotan ketolle sopivat. : '''Myrrysmiehet''', '''noitanaiset''': : '''Hulta''', '''Mamma''', '''Huimalainen''', : '''Vaiviotar''', '''Villattare''', : loihtovaiset, laittavaiset, : kolasuiset Kuoharitkin, : vanhan luvun '''Vänkämöiset''', : Kummissanne kuuluisimmat, : syntyin innossa ikuiset! : Tulkais tänne tuiskinalla: : lumoillanne, luvuillanne, : loihtollanne, laitollanne, : varsin vänkämöisillänne, : alku asian avuksi. : Näyttäkäi te Noitat kaikki, : velhot vanhat varmeutta, : pohjan kuoharit paremmat, : hyvyyteksi hyötytystä : teitän vanhoista teoista, : taijostanne tarpehemme, : intoisuutesta iloa. : Noitukai te norolaiset, : meriläiset, metsäläiset, : väyläläiset, vuorilaiset, : arolaiset, aholaiset, : taikka taloissa tekiät: : myrtyväiset '''Maan-jumalat''', : loihton intojen lukiat, : nokkelaksi nuorukaiset, : sukkelaksi suomalaiset, : pohjan pojat pulskiammat : sotan kempiksi koviksi; : että ehki ihmettelis : NIKOLAUS nimellinen : Keisarimme kuuluisampi : kunniansa kukkulalla, : armon hyvän antaissansa : pohjan poikia peräti; : jotka ovat joukoissansa : upsierina uliana : valtakunnan vahtimella, : uhkiammat uskottuna : sotan pauhuvan parissa. : Mutta ah! ei '''Maan-jumalat''', : loihtomiset, lukemiset, : sopotukset, sylkemiset, : voi nyt auttaa voimillansa, : turhan taikurin teoilla: : ainuastaan aina meillä : olkoon turva onneksemme, : sekä luottamus lujempi : Herran päälle henkellisen, : toivo '''taivahan Jumalan'''! : sillä hänen suomastansa, : taniasta tahtostansa, : milijuonet muuttuvaiset, : mutkistuvat muotoissansa, : moninaisissa menoissa: : Kyllä kaikki kaikessamme, : hyvät huonot huokaukset, : Jumalalta kaiken ilman, : arvot annetaan alati: : väkevyytet, voitot, voimat : turvatuillensa tulevat. : Pojat suomen pohjolaiset : isoin Isien suvuista, : rohvastai rohkiaksi : itsiänne ilman alla : mainiolle männessänne: : pankai pamppu puoliselle, : veri-veitsi vyötimelle, : ottakai olalle pyssyt, : tuli-luikku lantehille, : papu-paarunen pivossa, : paras lakki päänne päälle, : ristit, kilvet rinnoillenne, : tarvis tavarat tyköönne; : sitten mänkäi siunattua, : käykäätte sotan ketolle, : valtakunnan vahtimelle, : kautta '''Luojan Kaikkivallan''' : Isän taivahan '''Jumalan''', : itse luojan leitsannossa, : varsin voimassa isossa : tappelukseen tulisehen, : '''Taran''' urhosen tavalla; : että '''Turkki''' tuiman näkis, : paholainen, pannahainen, : vihollinen viekkahampi, : teräksistä tehovista : säjähtäissä säkenissä, : kohta loppunsa kokisi. : Itse ukko '''Ilmarinen''', : että varma '''Väinämöinen''', : ilman '''Ukkonen''' isompi, : sekä kaikki '''Kalevaiset''', : pojat '''pitkäsen pitemmän''', : seuratkai te suomalaista – : pohjan poikia hyviä, : koska itse '''Kaikkivalta''', : ilman '''ikuinen Jumala''', : näin nyt suonnut, että luonnut, : meillä tahtonut tavaksi, : sallinut on sotat suuret, : erinpurat elämässä, : kauhiammat kamppaukset, : vastarinnat vaarakiset, : kostoksi myös kovan luonnon, : palkaksi pahan tekomme, : tähten turmeltun tapamme. : '''Luonnottaret''' lausuttavat, : '''Onnenneijot''' onnelliset, : '''Sotanaiset''' suomalaiset, : joutsein jalot jännittäjät: : joutukai te joutusasti, : ynnä kaikki yhteisesti, : toivollanne, tarpeillanne: : yksin mielin ylläkösti, : aivan asian avuksi: : että vielä elämässä, : mainiolla, maailmassa : sotan maine suomalainen, : muukalaisten mainittaissa, : kunnialla kuuluvainen, : kauniasti kajahtaisi; : ian kaiken iloksemme, : sanomaksi suomalaisten : nimi vanha vento-mailla, : ulko-mailla uhkiasti : kansain joukossa jalossa, : ylennisi ynnä vielä : mainioiksi muinoisiksi, : Kansan kuulusan etuksi, : aivan tähten ansiomme, : urho tekoin uhkiaisten, : kajahtelis korkiasti : maitten merien ylitse! [[Herman Emanuel Hornborg|H[erman]: E[manuel]: H[ornborg]]]. {{Turun Viikko-Sanomat 1830|Numero=18. syyskuuta, s. 1–3|Viittaus=25.12.2006}} [[Luokka:Herman Emanuel Hornborg]] [[Luokka:Runot]] 4579 9701 2006-12-24T23:09:54Z Nysalor 5 Yhten Äitin viimeinen neuvo uppiniskaiselle ja itsepäiselle Tyttärellensä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yhten Äitin viimeinen neuvo uppiniskaiselle ja itsepäiselle Tyttärellensä. *) |alaotsikko=Kehuttu Sulhasen kuulten. Laulettava kuin: Minä olen matkamies, ja kulkevainen poika: &c. |tekijä=Herman Emanuel Hornborg |huomiot= }} : Kattrinalle kuiskutan : ja aivon aina hyvin, : neuvon parhain neitostan, : kosk’ puhuu paljo, syvin; : mutta ei hän minusta : nyt mitään lukuu pitä, : paras, poikain, sinusta, : ei suvaitsekan sitä: : että minä neuvosin, : kuin parhain äitin pitäis, : rukostellen rientäisin, : ja luonnon hyvän lisäis; : vaan hän on aina vänkännyt : juur’ toisin puolin teon, : ketterästi kääntänyt : ja nuhellut kans neuvon. : Hän on raukka – Ristian – : ah, älä häntä hyli! : jos on mieli Morsian, : myös älä siihen syli: : kyllä tapa tanistuu, : ja helppo virhi vihtoin, : luonnostansa lakastuu, : kosk’ sä käyt varhain kihloin. : Minä sulle ilmoitan, : ja puhun totta aina, : varsin siulle valitan, : juur tapa tämä laina: : että kehuu ketterään, : ahkera sille aivan, : viskoo sanat vikkelään : ja varsin paitse vaivan, : paha tapa puhuissa : ja rietas raton laatu, : kohta hänen kehtoissa, : siis häväistykset saatu; : sillä hän on nuhtetoin, : virhetöin kuin tuo viima, : tulinen ja tunnotoin, : kuin varistettu liima. : Koska sinä kyselet, : niin tosin tehään liitto; : kosioissa kehuilet, : ja koska tulee juotto: : että hän on onnella : ja aina tahtos jälkeen, : alinomaan annolla : ja vaikka varsin väkeen. [[Herman Emanuel Hornborg|H[erman]: E[manuel]: H[ornborg]]]. <nowiki>*)</nowiki> Viipurista. {{Turun Viikko-Sanomat 1830|Numero=2. lokakuuta, s. 1–2|Viittaus=25.12.2006}} [[Luokka:Herman Emanuel Hornborg]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4580 9702 2006-12-24T23:10:01Z Nysalor 5 Tutkiskelemisia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tutkiskelemisia. |alaotsikko= |tekijä=Herman Emanuel Hornborg |huomiot= }} : Kävellessä katsellessa : päivän paisteella isolla, : kesän illan ihanamman : luonnon suurta suloisuutta, : virtaavaisen vuoksen luona, : kirkon '''Räisälän''' kohalla: : metsät soivat, kalat keikku, : hyppi tarkon hyttysetkin : kaiken luonnon kukoistaissa : varin vehmassa visussa, : ukon hautein hauvottaissa : ehto-lämpymän erällä. : Ilo iso ihastutti : kesän lemmen liikkuessa : kaikki kasvot kauniasti, : ratki varsin riemastuivat : ilon innosta ihanan, : vähän sateen virvottaissa : suven sanomattomaksi. : Ilo nousi ilon päälle, : ihastukset ihanammat, : ylentyivät yhteisesti : kaikkivallan kiitokseksi, : ylistykseksi yhäti; : mutta kohta muuttui meno, : loppui ilo laulannossa, : koska päivä maille mäni, : puuttui paisto päivällinen, : meno majistietillinen; : aurinkoinen alas kulki : puhtahassa purppurassa : illan ruskon rantehilla : kullan vallassa korian; : paistavissa pyörtänöissä, : suitsevilla säteillänsä, : sinisissä silkkisissä, : kaunosilla kaariloilla, : tasasella taivosella, : loppui luonnossa ilomme. : Linnut taukos laulamasta, : sirkat heittiit sirsutukset, : perhot pörähtämisensä. : Päivän kuukkuissa kotiinsa : vaikenivat viroitukset, : luonnon lemmet luontiammat, : vaikutukset vakaisemmat, : nokkelammat, nuortiammat : hävisivät helpposesti; : lepo kaikki leppiästi : soimatoina suositteli, : ratki rauhaansa rakensi. : Kaikkivalta kaiken ilman : teki tuulet tyveneksi, : asetteli ahkerasti : hämärällä helpposella : pian pimentäväiseksi, : tasoitetulla tavalla; : lopen pani luotujansa : unta ottamaan osaksi. : Kyntörastas, kyyhkyläinen, : leppälintu laulavainen, : visertivät viimiseksi; : kivirastas kuuluvasti : raunioilla rauskutteli, : ehton päätteeksi enänsi: : kaikuvilla kiitoksilla, : lentämällä liukkahasti, : kohten taivasta koholle; : nautittua nuoruuttansa : hyvän Luojan hyvyytellä, : ratki laulunsa lopetti. : Hiljaisesti hipsuttellen, : kulki suomen kyntömiesi, : kannattaissa kuormaksensa, : attrajansa ahkerasti : salosesta työ-siasta, : hepo- juhtansa selässä. : Parvisesti päiväseltä : aivan työltä ahkeralta : palasivat päiväläiset, : sekä itse isännätkin, : viljan hyvät viljeliät, : kesän töitensä tekiät; : aseillansa astelivat, : väsyneenä vaivossansa, : hien päästä hikoilessa, : maiset miehet mainittavat, : kaikki makaamaan majalle. : Kulmakunnan taivaan kansi : peitty hiljain peitteheensä, : loistavassa luonnossansa, : pian pukussa pimenty; : jonka kahu katto vielä, : varsin varjo vaipallansa, : kahusella kaattualla, : tosin taitavan tavalla. : Aivan tästä astin-pyörä, : mokomainen maailmamme : tuli tummaksi peräti; : tämä kahu taitavasti : maltto tarkon muotollansa : metsät, maat ja vetet kaikki, : paikkakunnan pientaretkin : yli koko kulmakunnan, : pimiäksi piiritellä. : Kävellessä, katsellessa, : hiljaisuutessa hyräilin; : vaeltaissa vaiti kaikki, : elävät kans äänetöinä, : sekä konnan kuonolainen, : mailla martana makasi. : Tultuani tutkinnolla : kirkko-tarhan kukkulalle : tämän toimeni tavalla, : viilsi kohta veitsen lailla : alkehinen aavistusten – : läpi luuni liikutukset, : vieryväisessä veressä, : vaikuttaissa vuotoillansa : tarkon sytämen sisässä. : Jopas jalot johtatukset : ajatusten alkehissa : muljautti mielen-juoksun : ymmärrykseen yrittäissä, : läikähytti aika lailla : hienojani huomijani, : hiki-karvoja hytäytti; : järki järkky, jäyvähteli : monin kerron mutkaisesti : aivan arvon antaissani, : arvellessa aavinkita : pelvossani painavassa, : tässä tunnossa Jumalan; : sytän palo suosioonsa : luonnon läpi liikkuessa, : tunnon käytessä tilalla; : veri viery viantonpi : tulisella tuoksullansa : sytämmessä syvimmässä; : joka hiuksi jouhellinen, : karva pystyhyn karahti. : Tokin minä tutkistelin : ajatellen ahkerasti : kammioita kuollehitten, : luotuja lepo-sijaansa, : jossa tokin tuhansia : lopen levon omaisia : vaipunevat valjussansa, : kalmasessa kahussansa, : soran murtuvan sisällä. : Aika-kunnat ajalliset, : monet ijät, miesten polvet : hautattuna haamuissansa: : Vaimot, miehet voipuneena, : lapset tarkon lallivaiset, : tauteiltansa tavattua, : tähän tantereen tupatut. : Jos nyt suonto suuren Luojan : olis sen moinen osunut, : että kaikki kerkiästi : ylösnousis yhteisesti, : kyllä kankas kuhahtaisi, : vilahtaisi varvikossa : monen muotoista näköä: : mutta suonto suuren Luojan : ompi toinen onneksemme, : toinen tarpeeksi tasattu. : Moni tosin meikäläinen, : ihmisistä ilman alla, : on jo suotu onnen tähten : ajallansa, alkehissa, : kuolemallekin kovalle; : toinen elää elostaapi : loppumata luonnostansa : ajan ahtaalla ajolla : iälliseen ikääns päähän, : jollon kuukkuin kupsahtaapi, : vihtoin viimeksi väsyypi; : mutta aivan monta niitä, : jotka aivan imevänä, : varsin vielä vakaisena : holhojan huolettomuuten, : tähten äitin – tuimuutesta, : kohta kuolevat vähänä. : Kuka vaivan kivuloisen : puhuu taitaa puuttehessa, : kehnon vaalian kotona, : koska poto pohjustaapi : viruissansa vuoteessansa, : tuskan alla tuimallisen, : aika lailla askaroiten, : hourausten harjoittaissa, : päivät päättääpi pahasti; : toista tapaa tapaturma : henken siertää hönkyväisen, : hirmuisuuten huikialla, : tosin turmion tavalla. : Kerta riuhtoo keuhkonensa, : aivot päästä pullistaissa, : sytämmessä suloisessa, : kourin kohtaapi kovasti. : Kenen kiersi keskosista, : pistämällä, painamalla, : salapäillä sairahaksi, : henken helposti hävitti; : toinen tuutii tuskassansa : pitimissä purevissa, : monet ajat muuttumata, : kalman muotosen kahussa; : huikiasti huutamalla : kituapi kauhiasti : tautin tuskaisen tilassa. : Mikä millä, kuka kulla, : tavallansa, tautillansa, : menossansa, muotossansa, : taikka muulla turmiolla : pojes kaatunut katala; : eli sierty elostansa : oman elon etsinnossa, : hellä hyvään hekkumaansa, : kuolemallensa kovalle; : sillä varsin vähän ompi : meillä niitä nimitellä, : joska kuolleet ijästänsä, : vaipuneita vanhuutesta, : luonnon laatusta omasta. : Mutta talmat, turmellukset, : herkulliset himo-ruuvat, : sekä juomat joutilaisten, : haareuten halut huimat, : taikka turhat surut suuret, : eli pahat elkivallat, : tuovat tauvit tukelammat, : moninaiset menon alla, : taikka omasta ojasta, : eli elon elämässä : toisten tähen, tuimuutesta, : eriseuraisen ehosta. : Pahat kaikki pahennukset, : toisten teot turmiolla, : vaikuttavat vahvemmassa, : lujammassa luonnossakin : paljo pahuutta peräti; : mutta veri, mieli-karvas, : surma suuri suvullensa; : panettellen paisuttaja, : hellän rintoja repiipi. : Ah kuin paljo ajallansa : luetella lausunnalla : olis outoja eläissä, : soimat, tautit sanomiksi; : eipä jaksa eli-kauven : kuolevainen kuuna päinä : panna täällä puntarille, : eikä määrätä mitalla! : Kuinkas sitten Kaikkivalta, : itse Isimme Jumala, : jalo Luoja luotuissansa : paljoutessa punnitseepi, : tyhmäin turmiot tapaapi?! – : Koska vielä katsellessa : tutkistelen tarkemmasti, : kuinka moni kelpo miesi : eikos olis elossansa, : aivan ollut onnellansa : tarpeellinen, tunnollinen, : avuillansa avullinen : tässä tukelan tilassa, : jos myös järki jalo, iso, : toimellakin taitavalla : olis onnella omansa, : kasvatettu, kaunistettu : valoistetulla valolla. : Sankariksi suurimmaksi : tilapäässä moni tullut; : kansan kaitsia ankara. : Kuinkas monta eikos kyllä : kunnialla kuukkuannut : korkialle kukkulalle, : varsin viisaasti virassa : tanistunut taitollansa : ihmisyytemme iloksi; : mutta moni muutteessansa : kalevaaksi kasvaissansa, : ylön ylennyttyänsä : kunniansa kukkulalle, : olis tokin onnen tähten, : ylvästäissä ylläkkönä, : ollut syynpää outoisuuteen, : vitsa monen viattoman, : vallan ottaja visumpi; : tyranni ja turmellia, : hyötytysten hävittäjä, : pahennusten paisuttaja, : rakkain heikkoen rasitus. : Jos on monta joutavata : tässä tuhkassa venyvä, : enemmän on eli-kauten : hauvattuna haikiasti, : joista olis jaloutta, : isoo toimea tavannut; : mutta Luoja suonnon suuren, : kyllä tiesi, kuinka teki, : taiton tyhjänä piteli; : Sillä toimi tointuvainen : virottua viisahasti : alla valon valoistuksen, : olis monen onnen päässä : varsin vaivaksi valinnut; : mutta nyt hän miemossansa, : tukelassa tyhmyytessä, : eli ajan ehtosesti : taniammalla tavalla, : tyhjemmällä tyytyissänsä, : vakaan onnensa omaksi. : Tarkon naiset toimeelliset, : moni ihmisen ijässä, : valoistua viisahaksi : äimällinen älystänsä, : tunteissansa, tietäissänsä : luonnon hyvän lähetystä, : olis ollut ajallansa : hyväksi hyötyllisempi, : siveyttä saavuttaissa : pahuutessansa parempi; : mutta nyt hän muuttumata : eli aikansa elossa. : Katsellessa näitä kaikki : toimen hyvän tutkinnolla, : sanoin saumaksi sanelen: : Kyllä moni kurja konna : iässänsä ilkivallan, : kanssa kiukun kelvottoman, : pahoin pauhasi eläissä; : loppumata laittaissansa : surmas itse suu-sanalla : etun hyvän ehollensa, : toisen rauhan turmeltaissa, : satatteli, saastutteli, : vikkelästi viekastellen : kalvo onnea katalan, : pahennuksen pahuutella : vasta lakkasi viasta, : puhumasta, pauhamasta, : lemmon kieltä lipomasta, : koska kuukkui kuolemalle, : kalma muutti kahuansa, : kärme kalvaapi sisusta. [[Herman Emanuel Hornborg|H[erman]: E[manuel]: H[ornborg]]]. {{Turun Viikko-Sanomat 1830|Numero=16. lokakuuta s. 1–3, 23. lokakuuta s. 2–4, 30. lokakuuta s. 1|Viittaus=25.12.2006}} [[Luokka:Herman Emanuel Hornborg]] [[Luokka:Runot]] 4581 9731 2006-12-27T17:30:12Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää '''Herman Emanuel Hornborg''' (1774–1843) == Runot == * ''[[Metso]]'' * ''[[Puikkola]]'' * ''[[Suomen Sankariloista]]'' * ''[[Tutkiskelemisia]]'' * ''[[Yhten Äitin viimeinen neuvo uppiniskaiselle ja itsepäiselle Tyttärellensä]]'' [[Luokka:Herman Emanuel Hornborg]] 4582 9704 2006-12-24T23:10:16Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Hornborg, Herman Emanuel]] 4583 9707 2006-12-25T15:00:03Z Nysalor 5 Oi jos voisin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oi jos voisin. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=Kustaa Killinen |huomiot= }} : Oi jos voisin, niin mä oisin : Ääneti ja ihan toisin, : Mut’ ei saata sydän taata : Tuosta innostansa laata. : Voi kun tässä maailmassa : Ei saa olla yksinänsä, : Kaipaamahan kaikki lie : Sallittuna muut – ja mie. : Ai, mä lähden kultan’ luo, : Kotiani sen jo tuon, : Mutta vielä viikkoa viisi : Ajastani anastan. : Teille rakkaat serkkuni : Sekä kaikki ystävän’, : Tässä lausun mieleni : Mariani pieneni. [[Kustaa Killinen|[Kustaa] K[i]–ll[ine]–n]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=289004&conversationId=3&action=entryPage ''Tapio'' 6.2.1875]. [[Luokka:Kustaa Killinen]] [[Luokka:Runot]] 4584 9709 2006-12-25T15:12:28Z Nysalor 5 Pyy maailman lopulla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pyy maailman lopulla. |alaotsikko=Vanhanaikainen tarina. |tekijä=Yrjö Koskinen |huomiot= }} Maailman eläimiä luodessaan oli Jumala ensinnä tehnyt pyyn niin isoksi, että kun pyy pyrähti, niin maa järehti. Alutta pyy rupesi ylpeilemään ja ylenkatsomaan kaikkia muita luonto-kappaleita. Silloin Luoja rangaistukseksi määräsi, että pyyn piti ehtimiseen kadottaman lihaansa, joka piti annettaman muille eläimille lisäksi. Joka eläimessä on nyt kappale pyyn-lihaa. Mutta itse pyy vähenee vähenemistään maailman loppuun saakka. [[Yrjö Koskinen|Y[rjö Koskinen]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=11781&conversationId=4&action=entryPage ''Suometar'' 5.3.1858]. [[Luokka:Novellit]] [[Luokka:Yrjö Koskinen]] 4585 9711 2006-12-26T15:50:49Z Nysalor 5 Malline Suomettaren vuosikerralle 1848 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Suomettaren'' vuosikerta 1848, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikerta 1848. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1848_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4586 9712 2006-12-26T15:50:57Z Nysalor 5 Nuorukainen! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuorukainen! |alaotsikko= |tekijä=Rietrik Polén |huomiot= }} : Nuorukainen, maasi toivo, : Omat huolesi unouta, : Halvat pyyntösi hävitä! : Suunni tiesi taivahalle, : Kätesi kanssa ojenna, : Otavaisten olkapäille, : Oman kansasi valoksi, : Ihmiskunnalle iloksi! : Nuorukainen, maasi toivo, : Maasi toivo, maasi kukka! : Nouse Väinön kukkuloille, : Kotimaasi kunnahille! : Katso kaunoista kotia, : Armahata asunsioa! : Kuule käön kukuntoa, : Oman linnun laulantoa! : Nuorukainen, maasi toivo, : Maasi toivo, maasi neste! : Luo silmäsi saloille, : Vetele yli vesien, : Suomen saarille suloille! : Katso kuin on tok katala, : Vielä vieno kotimaaksi; : Kuinp’ on lemmelle leppysä! : Nuorukainen, maasi toivo, : Maasi toivo, maasi riemu! : Laskei laksohin suvella, : Oman kultasi keralla! : Laula kanssa herttasesi, : Laula Suomelle iloksi, : Kotimaasi kunniaksi, : Oman kansasi varaksi! : Nuorukainen, maasi toivo, : Maasi toivo, maasi voima! : Voimasi lujaksi väännä, : Tahtosi yheksi taita! : Tiedollesi lempilangat, : Lemmen ahjossa valata; : Pane niillä palmikoille, : Työksi, toimeksi, somasti, : Ainohin oman kansasi, : Sydämihin '''Suomalaisten'''! O. P. <nowiki>[</nowiki>[[Rietrik Polén]]<nowiki>]</nowiki> {{Suometar 1848|Numero=27. lokakuuta s. 1|Viittaus=26.12.2006}} [[Luokka:Rietrik Polén]] [[Luokka:Runot]] 4587 9713 2006-12-26T15:51:06Z Nysalor 5 Syys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syys. |alaotsikko= |tekijä=Rietrik Polén |huomiot= }} : Tuuli puista puhaltelee, : Lehtosia lennättää, : Nurmi maalla nukahtelee, : Ketonen jo kelloittuu; : Ylehensä muuttuminen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vaihe, kuollo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Jättö, toivo, : Mantereilla majailee, : Oloansa arpailevat. : Ehto aamut pimertelee, : Tähtisiä synnyttää; : Taivahassa alottelee, : Jumalat jo soitantaa; : Ilot, laulut laksohia, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun ei soita, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Eikä kuulu : Metsolassa ilontaa, : Ikävyyttä immen lemmen. : Lammin kalvo kuvastelee, : Kyyneliä tuskissaan, : Aamuruskoa oottelee, : Sulosuven palantaa; : Halut, pyynnöt riemuhia, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Rantasille, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun ei kanna, : Eikä kuulu kukuntaa, : Käön kullan laulantoa. : Mäillä kuuset kumartelee, : Kukkasia katsahtaa; : Kyyhky puussa kukertelee: : ”Jo on poissa, armahat! : Kukat, ruukut juuriltasi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Perhonensa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hohtonensa, : Hajonneet; nyt kuollo vaan : Kadonneille naurailevi”. : Niinpä uskoni päättelee, : Mielialan mulle tuo: : Saispa kuolla, kun nuo elää, : Ilona ja täytössään! : Kukan kuollo, lemmen elo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Luonnon sointo, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Hengen synty, : Rientelee ja iloilee, : Vapise ei vaiheitansa. O. P. <nowiki>[</nowiki>[[Rietrik Polén]]<nowiki>]</nowiki> {{Suometar 1848|Numero=27. lokakuuta s. 1|Viittaus=26.12.2006}} [[Luokka:Rietrik Polén]] [[Luokka:Runot]] 4588 9714 2006-12-26T15:51:20Z Nysalor 5 Vast on mieleni matala {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vast on mieleni matala. |alaotsikko=(Lähetetty). |tekijä=Rietrik Polén |huomiot= }} : Nukuin nurmelle suvena, : Käänin pääni päivän alle: : Suuntihin sulovi aika, : Vetehen venyvi päivä; : Levosta lepäsi sydän, : Unelmihin uipi mieli. – : Tuop’ on uni jo toria, : Maanta mustia mureita. : Uuvuin outonen unesta, : Seisahtien yösialta, : Nurmelta nukahtamasta; : Nousin on neropajuille, : Istuin jo ilskivelle: : Aian annoin askareille, : Uutteruudelle uutimeni; : Käänin silmäni selälle, : Ulapalle aukealle, : Loin loitolle lahen taakse, : Tuone poikki pohjatuulta, : Halki salmien satojen, : Saarille sanottomille; : Tuolta siintävi sininen, : Kajahtavi kaunis karva, : Paistavi ruiki punanen, : Välkkyvi sulan näköinen: : Muu muuane matavi, : Huoli kauaksi katovi; : Ilolleni täysi tyyntö, : Toivolleni onnen arpa. : Katseliin ja katsahtelin, : Loin silmäni loitommalle; : Eip’ oo armasta apua, : Ilosta ikihyveä! : Vast on mieleni matala, : Murehita muoto täynä! : Mist’ on mieleni matala, : Sydämeni syttä täynä? : Mitä aivo aattelevi : Kuta kurjanen kutovi? : Kultvako kutsuilevi, : Kadonnutta kaipailevi, : Mitä mure muistuttavi, : Kuta huoleni hokevi? : Onneako orpanalle, : Iloa alinomaista, : Rakkaudesta rajusta, : Lemmen liehuvan sisästä. : Kehen käänyn, kuta kutsun? : Armahata kotimaata? : Vaiko vilusta värisen? : Sanonenko; saanenkohan: : Huvitusta huolilleni, : Suruhille sointosuutta? : ”Kedot kuohuvat kukista, : Lammit läikkyvät simoa, : Mettä virrat virtoavat, : Metsät paisuvat paloista, : Kankaat kaikki karisevat, : Vainiot vanuttelevat, : Siemeniä sisuksille, : Ravintoa ruumihille; : Ken eläisi ei ilossa, : Muisteleisi riemuhia!” : Noin nuo muutamat sanovat, : Laativat lapset Lapista. : En taida toki, katala, : Viserellä vielä vieno? : Henki lepävi lehoissa, : Matelevi maiden alla; : Ei oo monta kuulemassa, : Kymmentä kyselemässä, : Tuskia tulisevia, : Pahaksi jo paisuvua; : Liekö kymenenkylässä, : Saata saarien vesillä? : Huoleni alas alennan, : Maahan painanen pakohon, : Toistaseksi tuuvittelen, : Vuosiksi vaivani lasken, : Mureheni muille maille, : Vieras kansoja katastan; : Ihmiskunnalle iloksin, : Muhoelen muille vielä; : Riemuelen ehkä toiste, : Hypin Kantelon keralla, : Kotimaani kukkuloilla, : Väinön vuorien tasalla, : Sulaneelle Suomen maalle, : Kansahalle kasvaneelle. : Jot’ ei huoleni hopussa, : Mureheni muutukkana! : Toivossa toki elelen, : Tulevalle tointa poimin; : Kultaseni kunnahille, : Katalaisen kainaloihin, : Kukkumaan käköset käsken, : Laulamaan lintuset laitan, : Visertämähän vienoisten, : Täyttöä tykittämähän, : Apua anelemahan – : Kultarintanen: kukutko? : Kajahdatko kaunis karva? : Kultaseni: kasva kasva! : Omani odottaessa! : Köyhä, vaan et, vieno, kylmä, : Nuori, tok et nuntununna, : Onneasi vielä uota! : Iloa ikihyveä! : Sulle syntyvi sydänkin, : Tyyntä, täyttö, kaikki kasvu, : Rakkaudelta rajulta, : Lemmen liehuvan tulesta. – O. P. <nowiki>[</nowiki>[[Rietrik Polén]]<nowiki>]</nowiki> {{Suometar 1848|Numero=1. syyskuuta s. 1–2|Viittaus=26.12.2006}} [[Luokka:Rietrik Polén]] [[Luokka:Runot]] 4589 9716 2006-12-26T15:57:45Z Nysalor 5 Huono kylä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Huono kylä. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=Heikki Selin |huomiot= }} : Voi nyt! mikä poika rukka, minäkin jo lienen. : Mikä minun poskistani punanki jo viennee? – : Mikäs muu kun suuri suru, joka mua vaivaa: : Kun ei anna’ akat voita, eikä tytöt naida’. : Piimätönt’ ei olle’ toista pitäjää ei kylää, : Niinkun tämä; kohinasta kirnun ei oo’ hyvvää. – : Saisin kyllä tyttöjä, mut huonost’ en mä huoli’, : Joitten huuli, nahka on kun vanhan hongan kuori : Noit’ sovi’ suudellakkan; huulenikin raappii, : Likka joka muuten on kun tyhjä vanha kaappi. : Tämän kylän likat ovat matalii ja mustii, : Anialla variskin on samallainen justiin. : Ennenkun mä noita nain, mä elän ihan yksin, : Kippuroita, kappuroita, vääräselkä-kyssii. – : Likat ei niin harmita’, vaikk’ emmä saakkan noita : Vaan ne akat, jotka syödäk’, eivät anna’ voita. : Perunoilla kalalla ei laulellakkaan voida’ : Kulkku kuiva närisee kun paha kulku koira. [[Heikki Selin|Henrikki Selin]]. {{Suometar 1847|Numero=22. kesäkuuta s. 1|Viittaus=26.12.2006}} [[Luokka:Heikki Selin]] [[Luokka:Runot]] 4590 9718 2006-12-27T01:29:11Z Nysalor 5 Malline Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerralle 1829 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Oulun Viikko-Sanomia'' -lehden vuosikerta 1829, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1829. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1829_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4591 9719 2006-12-27T01:29:22Z Nysalor 5 Lapsellinen Lapsen Laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsellinen Lapsen Laulu. |alaotsikko= |tekijä=Pietari Ticklén |huomiot= }} : Nuku’, Nuku’, lapsukainen! : Levähä levon ajalla : Viel’ on tyven tuuvitella : Satamasa suojasesa. : Eivät huolet herättele’ : Äitin helmasa hyväsä; : Eivät viettele valehet : Isän polvella ilosen. : Mutt’ on myrsky kuuluvisa : Meren mentävän selällä; : Jo on Aalto näkyvisä : Suulla sataman sulosen. : Minä laulan lapselleni : Ettei kuulusi kohina, : Eikä hyöky herättäsi : Huolten pahalta perältä. : Nuku’ vielä, pienoseni! : Viel’ on lepoa vähäsen; : Viel’ on äiti laulamasa : Lapsen kätkyen sivulla; : Vielä Isä kattomasa : Koti kartanon kaluja. : Mutt on selkä souvettava, : Kerran mentävä merelle, : Joll’ ei tunnu’ toisen jälki : Eikä entiset johata’. : Oman onnesi nojasa : Kiikut siellä sinne, tänne; : Menet myrskyn vietävänä, : Tuulen tuuviteltavana. : Huolten henki purjehisa, : Valehen väki peräsä. : Vaan on tähti taivahalla, : Viitta kirkas kiiltämäsä; : Sitä silmällä pitele’! : Jos sen pilvet peittäsivät : Pahan ilman pauhatesa, : Eli valet viettelisi : Hahtes harhalle polulle, : Taasen ilman ylettyä, : Hattaroitten hajottua, : Käännä kulkus oikiahan, : Keulasi matkan mukahan, : Ettäs sinne ennättäsit, : Pääsisit pahasta säästä, : Kuhun on isäsi mennyt, : Äitis ennen ennättänyt. : Siellä nukut nurmen alla, : Levähät väsyttyäsi, : Meren mentävän takana, : Tuolla puolen pahan salmen. : Siellä Tuoni tuuvittaapi, : Lepo laulaapi sinulle: : Nuku’ nuku’ nurmen alla : Levähä’ väsyttyäsi! : Kyllä Herra herättääpi : Luodun lapsensa lovesta : Isinensä, äitinensä, : Paremman elon ilohon, : Kusa virret viisahammat : Laulut laitetut paremmat. : Nuku’, Nuku’, lapsukainen! : Levähä’ levon ajalla. {{Oulun Viikko-Sanomia 1829|Numero=25. heinäkuuta s. 3–4|Viittaus=27.12.2006}} [[Luokka:Pietari Ticklén]] [[Luokka:Runot]] 4592 9720 2006-12-27T01:31:49Z Nysalor 5 Malline Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerralle 1831 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Oulun Viikko-Sanomia'' -lehden vuosikerta 1831, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1831. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1831_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4593 9721 2006-12-27T01:31:58Z Nysalor 5 Virta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Virta. |alaotsikko=(Mukaama Ruottin kielestä.) |tekijä=Pietari Ticklén |huomiot= }} : Istuin kerran kalliolla : Ruijan Tunturin tasalla, : Kattoin lasta kapalosa : Kivisesä kätkyesä : Kovan kalloin lovesa. : Imi pilven pisaroita, : Särpi sumun siemeniä. : Semmoisen Sumun sikiän : Sen on pilvi puottanunna, : Taivahan talon Emäntä. : Tuosta kasvo, tuosta kostu, : Tuosta pääsi pyyliäksi; : Eipä ty’y tuutuhunsa, : Eikä kärsi kehtoansa. : Lähti laksohon loristen; : Siell’ on kukka, siellä koivu : Siellä marja, siellä maja : Maata leuvosa levosa. : Eipä huoli’ helpehistä, : Mieli mettähän pysähy’. : Tuoll’ on avarat asunnot, : Lakealla lavealla. : Sinne kulki kiirehesti, : Sinne pauhaten pakeni : Lakson pienen pimennosta. : Vaikka kasvo kukkasisa, : Vaikka varjosa eneni; : Ei pysy’ pimentolasa, : Eikä vaivu vihannolle : Leivoisten leposialle, : Vaapsiaisten vuotehelle. : ”Tuonne lähen lakealle : ”Kyliä kylvettämähän, : ”Kaupunkeja kattomahan. : ”Tulkaapa toverit kansa, : ”Saman äitin synnyttämät! : ”Tule luolasta loristen, : ”Tule’ korven kommakosta : ”Kohiseva kotolainen! : ”Tule’ rotkosta Rämäkkä, : ”Tule’ Luoma louhikosta! : Nuin se norona lirisi, : Nuin se luomana lorisi; : Jopa kohisi kovasti : Purona putouksisa. : Viimmein veljesten keralla : Jopa joutuupi joeksi. : Nyt on korpi kaaettava, : Kari kova kaivettava, : Murto myllermöitettävä. : Eipä estä’, ei piätä’ : Meren lasta määrättömän, : Pilven pitkän kantamata, : Eipä mettä eikä murto : Eikä vuori eikä vaara. : Louhun laajan kommakoista; : Huuhkaja se huuhatellen : Kuusen kaatuvan nenästä, : Pesästänsä pimiästä, : Pakeni pahoilla mielin. : Susi lieto, lammas-surma, : Ulos kummun ullakosta. : ”Sinne jäi sikiä joukko, : ”Siellä virta viruttaapi, : ”Pilven poika piteleepi. : Toverinsa havattua, : Veljensä, vetiset pojat, : Pääsi puhki pahat palkat : Pauhaten voiman pakolla. : Tuolla tuli tyeneksi, : Lauhaksi lakeammalla, : Leveällä lempeäksi, : Kymeksi kyettyänsä, : Virraks virkustuttuansa. : Jouvuit jouhtenet parihin, : Hait hanhet ihanata; : Tuota suorsat suosittelit, : Haapanat haluttelivat. : Eipä huoli haapanasta : Eikä suorsan suosiosta, : Jouva’ jouhtenen parihin. : Nuille ilman naurahellen : Nuori Sankari samosi : Tasasesti taaemmaksi. : Kuun se kuvas kalvosansa, : Päivän pyörän pohjasansa, : Auringon avaran valon. : Anto niemille nimensä, : Mainittavan maisemille, : Kaunihille Kaupungeille. : Täällä huuhto hiljaksensa, : Lystiksensä lakeata; : Tuolla kylvetti kyliä; : Vilposilla virroillansa; : Täällä kasto kaupungeita, : Tuolla linnoja liotti. : Sitten venehet veteli, : Siirteli suuret alukset, : Koukku-Keuloja kuletti. : Eipä innosa elänyt, : Voitettua voitettavat; : Ilman hiihti hiljaksesti, : Vakasesti vaelteli. : Tätä kiitti kaukalainen : Tätä lähinen ylisti. : Täsä taivas tähtiänsä : Kuvaileepi kiiltäviä. : Viimmein kulki kunnialla : Meren luokse määrättömän, : Jonka ei sininen siinnä’ : Mettä aaltoin ylitte. : Siinä näki suurempansa, : Siinä haltian havaitti. : Se on pilven paisuttanna, : Pilvi pojan synnyttännä. : Siihen vaipuin valahti : Ikuisen Isän sylihin, : Tiensä tietämättömäksi, : Matkan muistamattomaksi. – –? {{Oulun Viikko-Sanomia 1831|Numero=8. lokakuuta s. 2–3|Viittaus=27.12.2006}} [[Luokka:Pietari Ticklén]] [[Luokka:Runot]] 4594 9722 2006-12-27T01:33:20Z Nysalor 5 Malline Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerralle 1832 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Oulun Viikko-Sanomia'' -lehden vuosikerta 1832, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1832. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1832_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4595 9723 2006-12-27T01:33:33Z Nysalor 5 Perhosen Synty {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Perhosen Synty. |alaotsikko= |tekijä=Pietari Ticklén |huomiot= }} : Perhonen pieni elävä, : Tuulen kukka, : Lännen lehti, : Ilon ihana itikka, : Kukan kaunis kanneltava! : Mistä syntysi, sukusi, : Kuka siipesi kuvasi, : Lentimesi levitteli, : Pyhki huulilles hunajan, : Pani mettä mielehesi? : Tiiänpä sinun sukusi, : Selvitänpä syntymäsi: : Valo ijästä yleni, : Ilo lännestä läheni. : Tuoll’ olit tuliset vaunut, : Tällä vehriät venehet; : Tuoll’ olit valosat varsat, : Tällä purjehet punaiset. : Valon varsat valjahisa : Laukkasit linnun ratoa, : Samoisit tulista tietä. : Tuli pyöristä tuhisi, : Liekki lensi kavioista, : Mennesä idän Isännän, : Kuninkahan kulkeisa. : Kuulu kumina kylihin, : Näky pitkäinen pihohin : Ilkiäin imehnolaisten : Alaisihin asunnoihin. : Ilo illon hallihtia, : Iloinen ihana Neiti, : Laski selkeä sumuista, : Kulki pilven kukkuloita. : Eivät kukkulat kumoa’ : Venettä tuulen vesillä, : Eikä alusta ajele’ : Sumu suunnalta hyvältä. : Nauru nakotti peräsä, : Leikki liehu purjehisa. : Sieltä kuumotti kujille, : Kuusikoille, kankahille : Iltaisen punanen purje, : Neijon poski nauru-suisen. : Tuonne nousit taivahalle, : Silkkisillä siivillänsä, : Vahtisilla varsoillansa, : Keskellä kesäistä yötä, : Ajalla tähettömällä : Pitkän Pohjolan perällä. : Siellä suuta suihkasivat. – ---- : Tuosakos vähä valahti : Mettä suusta Morsiamen, : Tuosa rahtu rakkautta : Suusta Sulhaisen putosi; : Siihen pikkuinen punoa : Poskipäästä ilon immen : Oivallisen oikiasta; : Siihen vähäinen valoa : Valtavan valon Isännän : Näkimestä vasemmasta. : Nuotpa pyörit pisarana : Yhtehen yhistyneinä : Sitten neitosen nisillä; : Siinä siinti sinervälle. : Siitä valahti välitte : Valon vyölle vaskiselle, : Kultaselle kupehelle, : Siitä sai kultaisen kuoren, : Suojan kiiltävän sivalsi. : Sitten sinkosi etemmä : Läpi laajan ilman kannen; : Kukan kuppihin putosi. : Siinä viipy viikon päivät, : Puolen toista tuuvitteli. : Eipä tuota tuoksi luultu, : Arvattu arvolliseksi, : Ennenkuin elävä lintu : Valmis puhkesi valohon. : Siinä suori siipiänsä, : Levitti lentimiänsä. : Nuihin oli kuu kuvattu; : Se on rahtu rakkautta. : Nuisa paisto päivän muoto; : Se on vähäinen valoa. : Nuisa punoista punotti; : Se on iltaisen iloa. : Nuisa kuulti kulta suomut; : Se on aamun antimia. : Tuosta lähti lentämähän : Kukkaisesta kukkaisehen; : Maisto mettä, söi simoa, : Löysi toisen, tuon omansa : Rakastivat, raukesivat, : Uupuvat iku-unehen, : Vaipuvat varattomiksi, : Olon tietämättömiksi. – – ? {{Oulun Viikko-Sanomia 1832|Numero=26. toukokuuta s. 3–4|Viittaus=27.12.2006}} [[Luokka:Pietari Ticklén]] [[Luokka:Runot]] 4596 9725 2006-12-27T16:55:59Z Nysalor 5 Malline Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerralle 1830 korpustietokannassa '''Lähde:''' ''Oulun Viikko-Sanomia'' -lehden vuosikerta 1830, {{{Numero}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1830_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4597 9726 2006-12-27T16:56:15Z Nysalor 5 Uusi Virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uusi Virsi. *) |alaotsikko= |tekijä=Pietari Ticklén |huomiot= }} v. 1. : O Herra Jumala! : Kuin tutkin Sinua, : Niin taidon voima puuttuu, : Sen valo varjoks muuttuu. : O Valo kirkkauden! : O Tuli rakkauden! v. 2. : Sun sanas maailman : Loi laajan, ihanan; : Sun sanas sydämmisä : Kukoistaa uskovisa. : Ja päivä kirkas paistaa, : Ja toivon tähti loistaa. v. 3. : Niin armos avara : On Luonnon tavara, : Niin sielun ilo suuri : On Sinun lahjas juuri. : Ja vaikka taito vaipuu : Niin sydän Sinuun taipuu. v. 4. : O Taivaan Tekiä! : O Isä lempiä! : Sun voimas kauhistaapi, : Vaan armos virvottaapi. : Jos hämmästyypi mieli : Niin kehuu sydän, kieli. v. 5. : Sun taivas, tähtines, : On kirkas istumes, : Maa Sulle, voimas kautta, : On laaja astin-lautta. : Kuin astun askelihis : Niin näännyn ihmeheihis. v. 6. : Sun voimaas puhuvat, : Hyvyyttäs lausuvat, : Isäämme ilmottavat : Ja Herraa julistavat : Niin kukat kukkulalla, : Kuin tähdet taivahalla. v. 7. : Siis, Veljet! iloitkaat, : Isäämme veisatkaat: : Hänelle Kristikunta, : Poikansa perikunta, : Sydämmen uhratkohon : Ja sielun antakohon. – – ? <nowiki>*)</nowiki> Veisataan kuin N:o 39. Suomal. Virsi Kirj. '''Maa suur’ ja avara''', n. e. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=22. toukokuuta s. 1|Viittaus=27.12.2006}} [[Luokka:Pietari Ticklén]] [[Luokka:Virret]] 4598 9727 2006-12-27T16:56:35Z Nysalor 5 Uusi Virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uusi Virsi *). |alaotsikko= |tekijä=Pietari Ticklén |huomiot= }} v. 1. : Jesu jalo, autuuteni! : Iloon sydän syttynee, : Joka sinun muistanee : Terve’ armas Ystäväni! : Sinä minun pelastit, : Kuolon varjon hajotit! v. 2. : Tuonen alho toivotointa : Sydäntäni säikytti, : Koston pelko pejätti: : Mutta omaas onnetointa : Armos valo virvotti, : Lempeydes lohdutti! v. 3. : Synnin kuorma kauhistava : Pahoin paino sydäntä : Sinun löydin hädäsä! : Ansios nyt armahtava : Levon luopi sielulle. : Kiitos, Jesu! Sinulle. v. 4. : Vapisten vanhurskautta : Muistin minun Luojani, : Sydän raukka raukesi. : Jesu! Sinun armos kautta : Ylennän nyt sieluni : Luokse hyvän Isäni. v. 5. : Nähden Tuonen teurastavan, : Enpä löynnyt lepoa; : Kovin vaivais minua : Hirmu haudan kauhistavan. : Sinä Jesu, veljeni! : Teit sen mulle levoksi. v. 6. : Misä on sun otas, Tuoni! : Misä, hauta! voittos nyt? : Hän on salpas särkenyt; : Rakas Herra olentoni : Kuolon voitti kuollesaan, : Elon löysi haudasaan. v. 7. : Suuri Armos, Jesukseni! : Mulla usko sammuva, : kynttiläinen suitseva. : Puhdista’ siis sydämmeni : Sanallas Sun majakses, : Ota’ sielu omakses. – – ? <nowiki>*)</nowiki> Veisataan kuin N:o 138 Suomalaisesa Virsi-kirjasa: '''Jesus kunnian kruunun kandaa''', n. e. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=1. toukokuuta s. 1|Viittaus=27.12.2006}} [[Luokka:Pietari Ticklén]] [[Luokka:Virret]] 4599 9732 2006-12-27T17:30:32Z Nysalor 5 Pieni korjaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Metso *). |alaotsikko= |tekijä=Herman Emanuel Hornborg |huomiot= }} : Jos on hölmöt ihmisissä, : tyhmät joukossa jalossa; : löyvät myöskin lintuin : luona tyhmeyttä täyvellistä, : huomat huonoiksi havaitset, : ehkä luonto liikuttava : tuntoa tykytteleepi. : Vaikka veri vikkelästi : virtajaapi, viereksiipi : syvän sytämen sisässä, : verkas onpi linnun luonto; : unohtaapi usiasti, : itsiänsä ilman alla : metson murikka mokoma. : Ummin silmin ukko parka : metso rukka ruikuttaapi, : suhiseepi soitimessa : paikkasella puuttomalla : immin innossa ihanan; : haureuten harjoittaissa : salon synkiän sisällä : luonnon kilvassa keväillä **). : Ei kuule kopinan käyvän : risuin roiskaavan jaloissa, : metsä-miehen mainiolla, : hipsuttelen hiivimällä, : tavoittaissa teuraaksensa, : sukkelasti siipis-metsän, : onnin ottavan otuksi. [[Herman Emanuel Hornborg|H[erman]. E[manuel]. H[ornborg]]]. <nowiki>*)</nowiki> Muualta tullut. Puheen parsi ilmottaa tämän palasen olevan kotosin Viipurin Läänistä, eli sen rajoilta. <nowiki>**)</nowiki> Tästä lähtiin on loppu mielestämme hankalan lainen käsittää’, vaan pannaan se yhtähyvin tähän koskematonna, sillä että tekiä on kieltänyt meitä vähääkään muuttamasta. W. S. T. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=16. tammikuuta s. 3|Viittaus=27.12.2006}} [[Luokka:Herman Emanuel Hornborg]] [[Luokka:Runot]] 4600 9730 2006-12-27T17:30:04Z Nysalor 5 Puikkola {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Puikkola<ref>Saatu Viipurin puolesta. On täsä Runosa sekä sanoja, että sanan mutkia ja solmuja, meille outoja; mutta juuri sentähen, näyttääksemmä senkin maan puheen partta ja runokeinoa, ja myös lähettäjän anomuksesta, pannaan se tähän Lehteen. W. S. T.</ref>. |alaotsikko= |tekijä=Herman Emanuel Hornborg |huomiot= }} : Karjalasta kaunis paikka, : Läppäjärven liettehellä : lahen Laatokan tykönä : Sortavalan Seurakunnan : rakas Pappila rakettu, : jossa ikä nuoruuteni : ompi vietetty visusti : syyttömässä suosiossa : isän ankaran majassa, : kelpo äitin kainalossa, : hellän helmassa hyvässä. : Lapsuuteni laituimelta : oikiampi onnen aika, : aika kallis arvattava, : jolahtaapi joukottaissa, : mokomainen mieleheni, : varsin muistuupi vakaasti. : Ystävyytet ylimmäiset : kanssa-kisakumppalitten, : joukottaissa juohtuttavat, : melkiästi mieleheni, : sitä muinoista menoa, : paikkakunnan pientarilla, : rakkahilla rannistoilla, : metsissäkin meluvissa, : lahensalon lepistoissa, : varvikoissa, vitsikoissa, : havustoissa, honkistoissa, : katajistoissa kesällä. : Veri vieri suloisesti, : ilman alla ihanasti, : puhtahasti, pikasesti : syvämmistä syyttömissä, : päivän paistaissa paraiksi; : aurinkoisen ankarasti : säteillänsä suloisesti, : paistaissansa, paahtaissansa, : heliällä hehkullansa, : varin vehkassa isossa, : onnellisista otsista. : Kasvot paisto<ref>paistoit?</ref> kauniasti, : näöt loisti<ref>loistit?</ref> nuoremmaiset : valkosesta vehmastansa; : punaposket pulskiasti, : punottivat, purpuralle : ystävyyten ystävillä; : pellavaiset hienot hiukset : hiukset hienot ja sulavat : pörhistyivät päivän töissä, : ahkerasti askaroiten, : luonnon kanssa leikitessä. : Linnut lauloit laupiasti : pesiänsä peitellessä; : konnat kilpain korrailivat : alla taivahan alati, : päivän paistaissa hyvästi. : Tarkon toukat tuomikossa : kukkivassa kuukistossa, : möröt pienet mutikossa, : lotiaiset lätäköissä : lika-passissa pahassa, : korajivat kuorsastelen<ref>kuorsastellen?</ref> : tarhan puisisen tilalla. : Itikäiset, ätikäiset : hyrähteli<ref>hyrähtelit?</ref> hiljaisesti : heliällä hyminällä : luokse lasten leikkikunnan, : kukoistavalla ketolla. : Kultasemmat kova-siivet, : paitse muita paljouten, : hyrisivät höyrähtelen : lukemattoman letissä,<ref>hyrisivät höyrähellen lukemattomat –</ref> : lentelivät leikitellen : laulu-lintuin laulannolla : suven suloisen parissa. : Matkalinnut moninaiset : vaelsivat väli-päästä : näitä teitä nähtäviä, : raippalinnut ruikuttivat : mokoman matkan teossa. : Likalinnut liikkuvaiset : ajelivat ahkerasti : syötäksensä, saataksensa : laulu-lintuja hyviä; : mutta aina mainioksi : peltopyyt<ref>Peltopyy. Saksan kielen, Regenpfeifer.</ref> ja peltokanat, : haukan kynsissä kovissa, : raakiasti riepoteltut, : koivuin välissä katoivat. : Kaloin laatut kauniasti, : uimin hyvin uiksenteli, : rakkahasti rannistoilla; : Kommat monet kotasissa, : näkinkenkät nähtävämmät : suloisilla simpukoilla, : kullalekin kuultavaiset : ötykäisten yö-sioilla, : varsin vesissä viruivat. : Norpat<ref>norpat kuuluvat olevan pieniä kirjavia hylkeitä Laatokan järvesä.</ref> nousi<ref>nousit?</ref> nesteestänsä : toisinansa tyynehellä : Läppäjärven liettehellä, : kantsinsaaren kallioille : ranta-kiville koville; : valkonaiset vaahto-harjat : veten päällä pyllähteli,<ref>pyllähtelit?</ref> : Kaljamille kuutit kävi,<ref>kävit?</ref> : korkialle kapusivat, : jyrkän saaren sivu-päissä, : kesän helteellä hyvällä. : Kivet outot kiiltäväiset, : kallioiset kaljamilla, : kullan lailla kuultavaiset, : hopialle huohtavaiset, : kuparille kuumoittavat, : tinan, lyyjyn tavalliset, : rehku-rauvan ruostehiset : ukon kivessä kovassa; : vesi-vaahtet valkamoilla : lahtein ahtaissa ajoissa, : olivat kans onnessamme : leikin syyttömän lisänä. : Marjat kaikki mansikaiset, : pehkot hyvät piilo-paikat, : louhet julmat leikki-paikat : arvossa alinomaiset; : ehkä kyitä kymmenisen, : sammakoitakin salaassa. : Höytyt, helpeet, hapenetkin : sukkelammat silmä-maalit; : kuivan ruokon onset korret : hyvin soitoksi sopeivat; : pajun kuoret pilliksemme, : honkan kuori huiluksemme, : synnyi soitoksi hyvästi; : Kaislat sorsiksi kesuiksi. : Kukat korjat kruunuksemme, : säppäleiksi suven-lehet, : takiaiset rinta-tähet, : katin kullat kunniassa : merkit isommat ilossa. : Puikkoloitten pitimissä : karva-laukku<ref>Ihmisen sieni.</ref> kannuksena, : kuren-miekka käessämme : meikäläisen miekkahana, : höyspuun lehti harniskana’, : varis-varpa vyötimenä. : Ukon-lehti usiasti : soriana satulana; : leppä-keppi kirjavampi : hevosmiesten hevosena. : Virpa-vitsa, viattoman : roima-ruoska, rohkialla : leikin iloisten lisänä. : Koivun lastut karjat meillä : onnen aikana olivat; : vesi-ojat virtaisemmat : täynä myllyjä, tukeita. : Mätäs-pölhöt makasiinat, : santa-jauhoja sisässä. : Paper-laput puuttumata : rakastavaisten rahoja. : Kivet kovat kiiltäväiset : leikki-kalut luotiammat, : turvallisemmat tavarat. : Ah, kuin vielä ajattelen, : muistuttelen muinosia! : alakulo ajallansa : runtelee runo-tekoni; : paha mieli paatuttaapi : surkiasti syväntäni. : Itku kiertää kyyneleitä : pyyliöitä pisaroita : katkerina karpaloina : suitsevista silmistäni; : povi parka pakahtuupi : luontiassa luonnossansa; : rinta raitti raukeneepi : lauluani latoessa, : varsin vihtoin vaikiaksi : kääntyy mieli katkeraksi; : äristyypi heljä ääni, : kulkku ruma rutkahtaapi, : lainotessa lauluani : turmeltuvaisen tavalla. : Pois on jo kans paikka-kunnan : huvitukset hävitetyt, : tarhat maasta turmeletut, : kukistetut kunnon paikat; : pesät hyvät, piilopaikat : hukutetut huikiasti, : linnut laulusta lakannut.<ref>lakanneet? mutta se taas ei sopis hyvin virrenjuoksuun.</ref> : Ystävätkin yhtyneenä (?) : ajan kulun ahinkossa, : yksi tänne, toinen tuonne, : seura suuresti eronnut. : Kukistetut kisa-paikat : autioiksi ajallansa, : leikin tilat lavonensa, : ilon sijat ihanammat : vanhat mainiot mokomat, : laitoksilla loppumata, : tyhmilläkin työn-teoilla : usiasti uutistetut, : hävitetyt haikiasti, : varhain muutetut menossa; : tarkon luonto tanistunut : ihastuksen innossansa, : muuttanut maja-siansa. : Viattomat veljeksetkin : turmeltuvaiset tavoissa, : ei nyt enään ennen muisen : lailla vanhan laatuansa, (?) : viivy enään vähintäkän : tällä turmion tillalla. : Kaikki karsan katsannolla : etujansa etsinnöstä : katsovat nyt kamalasti; : ynsiästi, ylpiästi : tälle tyhjälle tilalle; : Mutta minä meikäläinen : muistuttelen muinoisia, : arvon vielä antaissani: : kuinka aika kuluvainen : huikiasti hävittääpi : tarkon tyhjäksi tekeepi, : ilon paikat ihannammat, : remun, riemun rattoisuutet, : maiset mänettää mokomat. : Ystävyytet ynsiäksi, : ylpiäksi, ylläköksi : soimallansa saatteleepi, : eroittaapi etäisiksi : viroitukset vierastaapi : surun surkian sanaksi! [[Herman Emanuel Hornborg|H[erman]. E[manuel]. H[ornborg]]]. <references/> {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=16. tammikuuta s. 1–4|Viittaus=27.12.2006}} [[Luokka:Herman Emanuel Hornborg]] [[Luokka:Runot]] 4601 9733 2006-12-27T18:26:26Z Nysalor 5 Onnen toivotus Avio-liittoon {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onnen toivotus Avio-liittoon *). |alaotsikko= |tekijä=Johan Frosterus |huomiot= }} :: Jesu Jehova! Tu dulce praesidium & decus meum, :: Nostris benedicito coeptis! : Lähde Luondo! liikkehelle, : Rupia Runon tekohon, : Vedä virret väljäsellensä, : Sanan polvet pohjan maalda, : Synkiätä Suomen kieltä. : Että kaikkuis kallioisa, : Kumisisi kuusikoisa, : Kuuluisi Turun Tuvisa. : Mettä mieleni mehuupi : Sanomista saatuneista, : Mutta empä ennättänyt : Sille päivälle pitohon, : Jolle joutua pidäisi, : Miesten parvehen parasten, : Lauluja latelemahan; : Siis mä laulan metsä-maasa, : Visertelen virran luona, : Katsellesa kaikki vallan : Herran ilmi Ihmetöitä, : Joita laulan joutesani, : Kiitän kesken kiiruhungin; : Laulavatpa luodut kaikki, : Virkoovat vilun perästä: : Jopa luopui luodet tuuli, : Kovat puustit pohjaisesta, : Vihaiset vilun vihurit; : Koska läikkyi lämmin tuuli, : Kilo kiilsi vetten päällä, : Armahasta auringosta, : Sätehistä suloisista, : Silloin jouduit jountehesa : Linnuit meille muilta mailda: : Päskönen pani pesänsä; : Vesi-Lindu vieretteli, : Suoritteli sulkiansa, : Suositteli sulhastansa. : Veden karja kaivostansa, : Veden hirmu hauvin poika : Vedäksens syvästä veestä, : Talvi majasta mataapi : Rannoille rakendamahan : Leikkiänsä lämbimäsä; : Silloin kätki koukkuluunsa, : Suunsa tutkamet terävät. : Metsot mustisa mekoisa, : Ukot uliat urohot, : Vuorten nousit notkelmista, : Näpittelit näppiänsä : Kalliolla kalkuttelit, : Kutsuit kumpanit kokohon. : Teeret tulit tanderelle, : Kukertivat kuusikoisa, : Soitit soilla soitimensa. : Pyytkin pyörit pensahisa; : Linnut pienet parvesansa, : Kielten kilvasa kihisit, : Visertelit virsiänsä. : Niinpä hekin häitä laitoit : Suven suodun suosiosa. : Eipä ihmet ihmisistä : Että hekin ennättävät : Mennä nuorra naimisihen, : Keskellä kesä sydändä : Kasvon kaiken kukoistaisa. : Mutt’ on täsä muukin mutka, : Käsi voipa kaikki vallan, : Joka sanoi siunauksen, : Pani kaksin kasvamahan, : Laatimahan laatuansa, : Lemmesä levittämähän. : Niinkuin paljon painavampi, : Toimi toista kallihimpi, : Ombi eläväin osasta, : Niin se asian ajaapi, : Rajat täsä rakendaapi, : Kihlaukset kiinnittääpi. : Ihmisen ilohon luodun, : Luodun Luojansa kuvaksi, : Luodun Luojan kunniaksi : Luodun taivahan talohon, : Ostetun Herran omaksi, : Herran verellä valetun, : Vihan alda virutetun, : Sopis siivon perästä, : Sopis ilman ilkeyttä : Mennä näihin naimisihin, : Josa pitääpi pyhästi : Luojan tahtoa tavata; : Että julkisen Jumalan : Valdakunta vahvistuisi; : Liiton Lapset liioitengin : Taivaan tavoille tulisit : Pyhän perinnön perisit. : Kukas oikein osaapi : Taiten vaimoa valita, : Kuulustella kumpania? : Joka kattoin kauneutta, : Tavoroiden Tyttäriä, : Pyrkii suurehen sukuhun, : Saapi sappia sakoksi, : Mieli-pahan palkaksensa, : Mainituilla markkinoilla. : Kukas oikein osaapi : Häitä hankia hyvästi? : Jok’ on tuttu taivahalle : Ylimmäisen Ystävänä, : Sille Luoja laitteleepi : Naimakeinot näppärästi. : Herra tunteepi todella : Mitä mielesä makaapi : Kungin peitetty povesa: : Hänbä katsoi kaukaisia, : Tulevaiset tutkisteli, : Meidän mielein muutoksetkin : Aikanansa arvaeli. : Sitä myöden hän sovitti : Omillensa onnein paikat : Yksin näisä naima puisa, : Kuin ne päätyvät paraten : Vielä viimmengin hyväksi. : Tai on toimi tutkimatoin, : Mutt’ on helppo Herran työksi, : Joll’ on meret määrättynä, : Meren pisarat pivosa: : Joka veti vaaksallansa : Mitan tarkan taivahalle, : Pani mitan, pani määrän, : Painon niinkuin pundarilla; : Pani solmut ja sitehet, : Tarhan tähtihin etehen, : Josa juoksun jouduttavat; : Toinen toista paineleepi, : Paineleepi, ponnistaapi; : Hänen valtansa vakava : Piteleepi pilvet kaikki : Hattaroita hallitsepi; : Häll’ on tuttu tuulen synty, : Pohjasen pisimmät pohjat; : Sillä nosti nousemahan : Meren lainehet lavian, : Joilla laivat lentelevät : Silkkisillä siivillänsä. : Herra kaikki hallitseepi : Suuntahan sovitteleepi, : Meidän mutkaisen menomme. : Joka luotti Luojan päälle, : Myöntyi hälle mieltä myöden, : Sepä oikein osasi : Levon makian majahan, : Sielun tyvenen tapasi. : Hyvä Herra heimolainen, : Hyvä sulhainen suvahte : Että jouten juttelisin, : Purkaisin poveni pohjan, : Saisin sanani sanoa: : Itse julkinen Jumala, : Jonga neuvo näkymätöin : Edellä esikätehen : Ombi saattanut sinungin : Nykyisihin naimisihin, : (Niitä sinun siunatkohon.) : Minä tiedän tarkallensa; : Olet ehtinyt emännän : Ilman niitä syrjä syitä, : Joista pyörtyvät parahat, : Visahatkin vilpistyvät. : Antakohon armostansa : Herra taivahan tekiä : Sulle suuren siunauksen. : Kuules morsian minua: : Itse toimi taivahasta : Sinun johdatti jalosti : Suodun sulhaisen sylihin, : Miehen parahan parihin, : Jok’ on kirjat kahtellunna, : Tiedon saaret soutanunna : Kuulusa opin kyläsä, : Kuulu tiedon kukkulalla; : Joka joukon johdattaapi : Opin ojan lähtehille. : Jos on oppi oivallinen : Ovat tavatkin tasaiset, : Kiittävät kaikkialla. : Siis mä toivotan todella : Parikunnalle parasta : Sydämmestä syttyneestä: : Armot Jumalan avarat : Teille aina auvetkohot! : Itse surungin sumussa : Päivä teille paistakohon, : Pimiästä pohjasesta! Ps. 112:4. : Ilo Jesuksen ihana : Teitä täällä täyttäköhän, : Mieli pahat painelkohon, : Sokerilla suolatkohon! : Onnet olkohot omanne : Lukemattomat lugulda, : Niinkuin pilvesä pisarat, : Niinkuin koskesa kivejä, : Alla virran villapäitä! : Olkoon ikänne iloin : Päivät lemmesä lepoiset! : Koska, päivät päätettyä, : Ero viimeinen edesä : Herra teitä helmoihinsa : Korjatkohon kaunihisti, : Sinne teitä siirtäköhön, : Kusa ilosa ijäti, : Riemun runsaisa tuvisa, : Laulut ombi lakkaamata : Luojan Luoduist’ ihmetöistä; : Kiitos kaunis Jesukselle : Pojan veri vitsoihista, : Pyhän hengen pyhityksest’! : Sitt’ vast’ kaikis kajahtaapi : Kaunis kiitos Jesukselle! <nowiki>*)</nowiki> Tämän on tehnyt entinen Sotkamon Kirkkoherra, Doctori [[Johan Frosterus]], kunniaksi ja kaunistukseksi Sukulaisensa häihin, joka oli Professori Turun Akademiasa ja nai Kesäkuusa 1764. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=3. huhtikuuta s. 2–4, 10. huhtikuuta s. 3–4|Viittaus=27.12.2006}} [[Luokka:Johan Frosterus]] [[Luokka:Runot]] 4602 9735 2006-12-28T01:07:08Z Nysalor 5 Savon Ukko {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Savon Ukko *). |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} <p align="right">(Mitä meillä kaunihinta;<br/> eäni kauniimpi kantelon.)<br/> W. S.</p> : Savon ukko, sarkahousu, : Pikimusta, pitkäparta : Peästi äenen uunin peällä, : Laski pankolla pakinan. : Puhe oli aivan pulska, : Sanat kaikki sarvipäitä, : Jotka rikko miesten mielen; : Akat näytti närkästyvän: : ”Elettiinpä ennen meillä; : Niinkuin tehtiin myöskin teillä, : Paistettiinpa paksut leivät, : Verot markon makseltihin, : Toalarin talon asiat, : Kuin ei kuvissa kulettu, : Moalatuissa matkusteltu: : Ajokalut kaikki tyyni : Sillä voiella sivelty, : Joll’ on voieltu veneetkin. : Akat vaipoissa vaelsi, : Villaröiyissä röhötti; : Ukot karvakauhtanoissa, : Kelsiturkissa köhötti. : Oli kellona Otava, : Kukonvirret viisarina. : Arvattiin se ajan juoksu : Tulo päivän tunnettihin. : Minä miessä ollessani, : Kunma kulin kaupungissa, : En kauan katuja käynyt, : Puhutellut puotimiestä; : Suolat survasin rekeeni, : Rautakangin kannon siihen; : Luoti pari painehia, : Vaimolleni lakkivoate, : Lapsille lakeripalli, : Ingiveäriä vähäsen. : Olin ilmankin ilonen; : Kapeneitak kauppamiehen. : Heti valjastin hevosen, : Heti kukkaron kuristin, : Kissannahan keärin kiinni, : Koivet solmisin kovasti : Enkä ennen lievittänyt, : Vasta Vouvin voatimalla, : Veroherran huutamalla. : Herrat veti vissit viivat, : Kaksi kuuta **) kuittihini. : Kesti sillon kissan nahka. : Nyt on aika aivan toinen : Vouvinluku loppumaton, : Rahanpuute puuttumaton; : Rästikirjat kiirehtivät, : Nahka naukuupi punanen. : Monen karja kirjan peällä, : Alla ausuonin hevonen, : Pannut panttina kylässä, : Hyvät ryysyt ryöstön alla. : Herra teillä, toinen meillä : Ruunun käskyllä kovalla. : Mikä piti pitkin maita, : Toinen pyrki poikki maita. : Lautamiehet laukun tuovat, : Joista arkit aukiovat, : Niis’ on rästit räknättynä, : Nurkissa pahat numerot.” : Ei Ukko unessa ollut, : Ei paljon valetta pannut; : Voan se oli sangen vanha, : Muisti muinaset asiat, : Tiesi tämänaikasetkin, : Vaikka nuoret naurahteli, : Pojat pisti pilkkojansa. [[Paavo Korhonen|Poavo Korhonen]]. <nowiki>*)</nowiki> Sekä alku-sanat että puheen parsi ilmottavat tekiän olevan selvän Savolaisen. <nowiki>**)</nowiki> Puustavia Q, jota myös ennen vanhaan piettiin välistä Suomenkin kielesä, mutta joka sitten jo aikaa on nähty tarpeettomaksi. Se merkitsee vero- ja muisa laskukirjoisa että velka eli ulosteko on maksettu. Panevat sen muutamat välistä kaksittainkin. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=24. huhtikuuta s. 2–3|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4603 9737 2006-12-28T01:07:21Z Nysalor 5 Vanha Runo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanha Runo. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Pääskyläinen, päivän lintu, : Lenteli Kesäisen päivän, : Etsi maita maataksensa, : Lehtoa levätäksensä. : Lensi vuoren kukkuralle; : Näki laivaisen merellä, : Punamaston purjehtivan. : Lensi laivan portahalle; : Valo vaskesta pesänsä, : Muni Kultaisen munan. : Tuli tuuloinen mereltä, : Kaasi laivan kallellehen; : Muna vierähti vetehen; : Siihen kasvo kaunis saari, : Saaren päälle kaunis nurmi, : Nurmen päälle kaunis neito. : Neito poikia teköövi, : Laiva-miehiä latoovi, : Tuohon suureen sotahan, : Jossa hiusta kuin kuloa, : Joss on verta päälle polven, : Joss’ on päätä kuin mätästä. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=15. toukokuuta s. 4|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4604 9738 2006-12-28T01:07:28Z Nysalor 5 Ihmisen Kahtalainen muoto {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ihmisen Kahtalainen muoto *). |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} <p align="right">”Luonto laulaian tekeepi,<br/> ite luonto ilmottaapi<br/> runoialle rohkealle<br/> mitä veisuunsa vetääpi,<br/> sovittaapi soittohonsa”.<br/> Turun Viikko-Sanomista, 1821, N:o 2.</p> : Koska Isä ihmeeltävä, : kaiken taivasten takoja, : suuri Luoja luomisensa : aikaa lähti lähestymään, : päätti valon valaisemaan, : kirkkauden kiiltämähän, : siahan pitkän pimiän, : aian muodon muattoman; : kosk’ ei kuultu kuuluvata, : nähty sillmään näkyvätä, : eli lienee liikkuvaisten : vielä ainetta avattu : synkän piirin syvyydestä; : heti kirkkahin kipinä : kaikkivallan katsannosta : anto valon Auringolle : kuulle, tähdeille kuvansa, : liikentönsä liikkumahan, : luonnot, lakinsa lujimmat, : perustukset, peitettynä : yli kaiken ymmärryksen; : joiden sekahan selitti, : saatti voimalla sanansa, : aivan tyyni tyhiästä, : ilman työtä työlähintä, : hellmastansa heilumahan : tasasesti taivaan alle, : maansa, josa matelemma : leviänä leuhotamma; : jonka korkia komeili, : viheriöitti viisahasti, : verrhoilla verrattomilla; : kukki nurmet kullaisiksi : huulistansa hunajalla. : Mettät määräsi mehuia : kasvamahan kallihia; : virrat juoksemaan viritti, : lakkaamatta laulamahan : kunniansa kuhinalla : läpi mettäin mehuisten, : joiden oksisa omenat : kuvailevat kukkain kansa : virran kirkkaan vilkkehesä. : Kylvi ylenkylläisesti : kaiken piirin kasvamahan : hengen, ruumiin hekumia, : tulevillensa tuhansin, : aian kansa aivotuille. : Siunais’ vedet siemenellä : kalat virkut kasvattamaan. : Määräis’ linnut livertämään : puiden latvohin lateli : kukkuloilla kukertamaan : ylistystä yhden Luojan, : matavaisille manaten. : Veden kalvon kaunisteli : pulskioilla puriehilla; : lugun lukemattomimman : heilumahan hengellistä, : joille Jouhtenen asetti, : kunnioitti kuningaaksi : silkkisillä siivillänsä : puriehtimaan pulskiasti : vuoron aaltoien alati, : toisen halki hahdellansa : taivaan pilvet piirtämähän. : Kuttu vihdoin kunniansa : karjan luodun kaunihimman : ensi kerran einehelle : lavialle laitumelle, : josa hymähti, hyväinen, : tekoiansa tervehytti : sulo mielen suosiolla. : Näiden kaikkein kallihitten : herraksi viimein herätti, : hankki luotoin haltiaksi : tomun maasta tomisevan, : mustan mullan kelvottoman, : josta ihmisen ihanan : teki viisas virrhettömän, : kallihimman kauneutta : nosti tomusta totinen, : kuvallansa kunnioitti, : tuki, tunnoilla pyhillä : huvitusten huomioilla, : isännäksi illman alle, : kaiken vallan kataiaksi: : Tien osotti oivallisen : ijankaikkiseen ilohon, : vallan vahvat varoitukset : anto luonnolle alati : väärät keinot välttämähän. : Olispa soitella sopinut, : matkustella maata merta : tämän kyllä täydellisen : onnellisimman olennon, : luoian luotujen seasa; : Mutta kaatuisi katala, : hankki tiensä harhailemaan, : muutti kunnian kuvansa : kahden muodon mukaiseksi: : Yksi silian Siveyden, : kuuluvainen kunnialla, : toinen riidan Riettauden, : perin pohjin peljättävä. : Taidatta poiat poloset : lukiani luimistella, : mentyni isohon merehen : avaroitten aaltoin päälle : sukeltamaan suomen kielen; : luulla hahteni hajalleen : kovat myrskyt kolkuttavan? : Tuot’ en tienne tutkistella : eli vaaraani varoa; : luotan kuitenki luiasti : ettei kovin kolahtane, : jos mä kaadunki katala : laudan päältä laattialle; : Sen vaan vakana pitänen : ett’ on luonnolta luvattu, : rintaan pantu riimajalle : puhua tunnon puhetta, : kaarttamatta karvautta; : Siis mä aineeni alotan : puhtahasti puhumahan : ensin siitä Siviästä, : jok’ on maailman makea : herkku kaikkein hengellisten, : pyytää pyrkiä takaisin : ensi kunnian kuvahan, : niinkuin Matti pohjan maalla : muuan kauvan muistettava. : Mik’ on mieluumpi hekuma : kaunihimpi kattannolle, : kuin se lapsi laadullinen, : joka kuulee kuritusta, : noudattaapi nopiasti : isänsä äänen ilolla, : syleileepi äitin sylin : saamaan hyviä sanoia, : oijennusta onkimahan, : nijnkuin mettinen mehua : päivän koittaisa kokeepi? : Tämä kasvaa kaunihisti : kukoistuu kuin kedon kukka : onnen pyhäsä opisa : tahdon jälkeen taivahasta; : Siveyden silian keinon : tutkii tunnoilla pyhillä; : joista siemenet sisäänsä, : povehensa poimiskelee, : kokoo varoiks’ vanhan päivän, : joilla tiensä tikkaileepi : merkitteepi meren aallot, : ettei eksysi elonsa : vaelluksen vaivain alla. : Näillä taivaan tavaroilla, : mieheks’ täydeks’ mieltyneenä, : matkustaapi maailmahan, : ottaa sian omituisen, : jonka aiko ajan tullen : määräis’ luoia luodullensa. : Täsä pyytääpi pysyä : virrhetöinnä virasansa, : säädysänsä särkymättä : ilman mielen miettimättä, : jos on vertainen vedetty, : korkeimmalle korotettu. : Antaa kullekki arvonsa, : kunnioittaa kuningasta : Esivaltoa varieleepi, : ettei kavala kateus : pääsis’ laittaan lakejamme, : järsimähän järiestystä, : joiden turvisa tuhannet, : tyvenesä tytyväiset, : askareensa ahnehtivat. : Hän on aina auttavainen, : turva vaka tutuillensa, : rientää, mielen rikkomatta, : ohiaan sitä onnetoinda, : joka vaarahan vaelsi, : tuli vaivaan, vahinkohon: : Orvot otti turvihinsa’, : heikot helmaansa kokoili, : eksyväiset elon tieltä : pyyti pyörryttää takaisin, : tuki lesket turvattomat, : pyhki pienitten pisarat, : jälkeen voiman ja varansa, : ilman palkkaa parempata, : kuuluisampaa kunniata, : kuin se totinen todistus : rinnasansa riemullinen, : jota ej ostolla oteta, : tartuteta tavaroilla, : eikä voita valta voima : sodan kauheimmat kapinat; : vaan on lahja laupeuden, : tunnon puhtaan tuntomerkki, : jota siivo ja siviä : kantaa aina kalliimpana, : niinkuin turvaa tunnollisten : vaivain allaki vakaista. : Sillä sodat sovittelee : ilman veren vuodatusta : viholliset viskaileepi : häijyt kaikki häpiähän: : sillä riidat silittelee, : salat vainot sammuttaapi : puolisoittenki povesa; : syystä lapset sytyttääpi : koriaamahan kotihinsa : vanhempia, vanhan päivän: : Sillä viisas virittääpi : kaikki keinot kaunihiksi, : ahkeraasti autteleepi : leivän maasa levenemään, : että kukin kunnialla : jakais’ ravinnon jalosti : perehelleen pelkäämättä : oman pöydän partahalla: : Sillä ottaa Oikeuden : suloisesti suojahansa, : pyytää sitä pystömmäksi, : vaikka puskat puhaltavat, : tuulet myrskyt tuiskuavat; : sillä kuitenki kurittaa, : vaikka vielä vaikiasti, : vääntää niskat väkivallan, : ettei konnuus kokonansa : maata valtis variohonsa, : ihmisiä illman alla : pahaan tyyni paaduttaisi, : tukehuttais’ kaiken tunnon, : nijnkuin näyttää nähtävästi : usein kyllä uhkaukset: : Sillä taivaan tavaralla, : kirkkahalla kilvellänsä, : sotii vastaan sokeutta, : joka pyytää pyörytellä, : sekavaksi seulostella, : uskon opin oivallisen, : turvan, ainoan tukehen : tiellä murhen mustemmanki; : jonka anto armahtaja : makiaksi mammonaksi : selvillänsä sekoitella : siihen kannuun katkerahan, : jonka harvat hakematta : välttää tiensä tienohilla, : matkustellen mailmasa: : Sillä elon ehdon puolen : vaivain alla vaipuneena, : iloisesti ihantelee : kuolon kourille koville, : jotka peltto pehmeiksi, : kadotteli karvauden, : miehuudella miellytteli, : ettei hirmu hirviänä : kykenekkään kynsillänsä : haudan puoleen hammastella, : koska lähtö läheneepi : tielle vijmeiseen tilihin, : taivaan lainoia takaisin : riennättämään rikkomatta: : Silloin siunaten meneepi, : tyvenesti tytyväinen, : siihen komeaan kotihin, : jos’ ej kuulu kuolemata : saastaisia sanomia; : jättää vielä jälki muiston, : sanoman satoien vuotten, : ittestänsä ihmisille, : kunnialla kuuluvaisen; : joka joskus nestyttääpi, : vesan maailmaan vetääpi : kaunihisti kasvamahan : saman herkkuiset hedelmät, : siveyden siivo touvot, : valon neitoset nepaimet : maajahimmat maailmalle. : Tuli vuoro turjalahan, : alas mäkehen asia, : hakemahan haikiasti : jos mä tohtisin tomusta : nostaa kuvan kuriemmanki, : tutun usein tuvillamme, : siitä rinnan Riettahasta, : jolla keuhkot kestänevät, : ilman poltetta povesa, : vaikka kerran kellillensä : nurin narin nutkistaisi : koko maamme kohdastansa, : piirit taivahan pilaisi. : On jo ennen oppineilta : vanhoilta vakana pidetty, : että harvoin havaittanee : omenata’ oivallista : siitä puusta pudonnehen, : jota ei vesitty vesana, : lannoitettu laihempana. : Sama laatu lapsukaisten : pienten holhojan pitäisi : tuta kyllä tunnollisten : tarpeheksi tavallisten : edes muuta elävätä, : kalliin vesan kasvattaisa, : jota ei aivottu ajaksi, : pantu maata pahentamaan. : Mutta näkyy nähtävästi : usein kyllä kylmennehen : vaarin pito pienemmästä, : että kasvaa kattomatta : kukoistuu ilman kuria : korvan tasalle, tavoitta: : siitä vesasta venyypi : niitä näitä niskureita : kummastellen kuultavia, : kamaloita kattannolle. : Mikä irrvistää isälle : puolen sanan puhuttua; : Mikä suunnatoin sikiä : äritseepi äitillensä. : Ei se vältä vähintäkään : eikä häijy hämmästytä. : Nyt ei aika enään anna : eikä huoli herättele : kuulemahan kuritusta : opetusta ollenkahan; : mutta pyytää pystömmäksi : illkiöillä illvehillä, : maisteleepi makiasti : viinaa aina viljemmältä. : Kortit näyttää komeasti : helpon keinon keksimähän : mitä miehet mieluhusti, : ahnehesti ansaittua, : punaisihin pullistavat : vanhan päivänsä varaksi. : Näillä hirviä himoilla : Lähtee matkaan mailmasa, : viepi myrkyn myötähänsä : sydämmehen syttynehen, : kateuden kainaloisa; : joilla rietas rintavana, : pauhulla kuin paha myrsky, : kattoo ylen kansa veliet, : vertahaistaan ei havaitte : Luojan luotujen seasa. : Tapaa virheet taivahalla, : Luojan töisä tönkyröitä, : joita paatunut paremmin : asetella arveleepi. : Ovat kummat kuuluvisa : sitten jutut julkisemmat, : laulut, lorut, lakkaamatta, : ettei kelpaa Esivallan, : Kuningasten kuuluisimmat : teot tälle teikarille. : Mutta murtelee lakia, : järsii vasten järjestystä : aina töillä törkiöillä, : kirotulla kielellänsä. : Se on ilo ilkiällä : halu hartahin palava, : kunniasta kukistella : turvattomia tuhansin: : Ottaa leivän orvoltaki, : vaikka vielä viimmesenki : palan suusta palottaapi, : kalut rahat kapistelee : aivan tyyni tyhiäksi, : misä kynnet kykeneepi : toisen omahan tokasta. : Hän on kaupoisa kavala, : asioisa aina viekas, : vannoo joka valehelle : todeks’ niitä toivottaisa, : kattoo silmillä katehen : läpi poven lähimmäistä; : joka on ottansa hiellä : työllä taidolla tavannut : atriansa ansaitella, : sitä pyytää pyörytellä, : ahdistella ansohinsa, : että kerran kerskaellen : valmistelleensä vahingon : saisi ilkiä iloita. : Se on aina riidanalku, : kapinoitten kantelia, : loka lähdet loppumatoin, : sekä maalla mantereesa, : että mentyä merelle; : kylvää kekäleet kytövät, : salat myrkyt saastuttaapi, : sekä poveen puolisoitten, : että yli ystävitten; : makeuden maailmasa : turmeleepi tuhansilta; : nostaa kynsimään kylisä, : kapinoimaan kaupungeisa : lapset vasten vanhempia; : sukulaiset suututtaapi, : herjaamahan heimolaiset, : rannit keskensä raiuhun; : josta leves leivän puutet, : nousi nälkä näännyttävä, : maahan karttu kato vuodet; : alko kummemmat asiat : rannein miehet ranttehelta : kääntään käräiä talohon, : josa luetaan lakia, : miesten mukaan mietitähän, : seulotahan selvillensä : kaikki riidat kannallehen, : ettet polttane povesa : puna nahka pullistellen, : eli naudat navetoilla, : talleisa isot travarit, : kiiruhtane kiirehesti : koti pahnoille palaita. : Näin on rietas riidan alku, : juuri kaiken katkeruuden, : joka kohtaapi kovasti : ihmisiä ilman alla, : sekä hopea hoveisa, : majoisaki mataloisa; : Eikä heitä heria henki : illkiöitä illvehiä : kylvämästä kyllitellen : tiensä varrelle tikaten, : pitämästä pilkan alla : tunnon, uskon, tuntomerkit, : pyhän opin oivallisen, : ennen kuin saapi sanoman, : näkee silmän nähtävästi, : ett’ on miehen mitta täynnä, : kouko rinnustaa kovasti : vikatteella viiltämähän, : leikkaan poikki poltto puuta, : jok’ ei kasvanut kamala : viheriöinyt vihdonkahan, : mutta häijysti häväisi : Luojan töitä törkiöiksi : jätti palion pahennusta, : mehun saastutti sapella. : Silloin vasta sillmäileepi : vaaraa, johonka vaelsi, : tuntee myrkyn turmelevan : kiro-haamunsa haialle; : josta parkuu pahnallansa, : huutaa siihen huojennusta : opettajan oikasehen, : jota vimmasaan vihasi, : vaino ennen vannomalla. : Nyt sen täytyy poijes täältä : toivotoinna tuolle puolen : haudan haikian sumua, : josta hirmu hirvittääpi : aivan pilkko-pimiästä: : eikä jätä jälkehensä : muuta muistoa nimensä : paitti sanaa synkeintä : sananlaskuin sanottua: : ”Kallas vainaja kavala : perittynä – – tä”. J. H. <nowiki>*)</nowiki> Muualta saatu. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=19. kesäkuuta s. 2–4, 26. kesäkuuta s. 3–4|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4605 9739 2006-12-28T01:07:38Z Nysalor 5 Laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu *). |alaotsikko=Hyvä liitto helleyden, Lujat luonnolla sitehet. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Somas on sanan muasa : Tosi kätketty takana : Viritetyn vertauksen, : Eli kelpo kuvauksen, : Laulajalla leikkisellä. : Siis mä laulan leikilläni : Tytön lempiän tapoja, : Miehen muotoa vikevän. : Enpä laula’ lahjan vuoksi : Enkä hinnalla huhuile’. : Joka kiitti, kiittäköhön; : Joka moitti, moittikohon. : Kuin ma laulan lystikseni : Enkä palkalla pajata, : Niin mä laulan lempeyttä, : Laulan luonnon lausehia, : Ihanimman ihmehiä. : Laske’ luonto lauseheni, : Tunto intoni taluta’, : Huomioni herättele’! : * * * * : Leena lakson perukasa, : Hieno helma hettehellä, : Kylvetyitä kukkiansa, : Kasvaneita kaunihisti, : Kastoi kirkkaalla vedellä, : Hoiti huolella hyvällä; : Lehet siivoin levitteli, : Nyhti poijes roska-ruohot, : Kukat kauniisti kohotti : Lymystänsä loistamahan. : Kasvo lakson kahen puolen : Mettä suojanen somasti: : Ijän puolella ikuinen : Kuusikko kumahteleva, : Josta kaikku kaunihisti : Leenan laulu lempeimmän : Kuin hän kuttu karjahansa : Villuria vikkelöitä, : Karittoita kaunihia, : Laitumelle laksohonsa. : Eli laulo, liverteli, : Ilmarisen ihmehiä, : Mettän Tapion tapoja, : Sukkamielen suosiota. : Lännen puolella lähellä : Kasvo kantahan kylesä : Lehto kaunis koivuinensa, : Leppinensä, lehvinensä; : Pääsä vartalon valavan : Tukka tuulesa tuhisi. : Siellä linnut liverrellen : Virsiänsä visertelit. : Etelästä estämättä : Paisto päivä hellitellen, : Lensiälle lähtehelle. : Siitä vettä simahuuli, : Sinisilmä, punaposki, : Kylän kukka kukkihinsa : Kanto kannulla somalla, : Kupin kuvusa kuletti, : Kukkulaisen kupehelle, : Jonka harjalla takana : Pohjas puolella punotti : Isän kartano komia, : Äitin koti kalleimman, : Tämän kukkulan sivuhun : Oli Leena laittanunna : Kukka-maan ja mansikoita : Kaunihisti kasvamahan. : Kukat kuulsit kullan lailla, : Marjat metenä sulaisit, : Suuhun saatua suloiset. : Näitä Leena lempiästi, : Hoikka, siro hempiästi : Hoiti huolella hyvällä, : Mehu-mieli maistatteli. : Hällä vartalo valettu, : Povi kaavahan kuvattu, : Silmät suloiset, siviät, : Loistit loistolla kuvaten : Sielun puhtahan perukat. : * * * * : Mikäs kumu kuusikosta, : Rysket risu-männiköstä, : Leenan säikytti samalla : Hiljasesta hekumasta? : Ilves ilkiä elävä, : Mettän koira, tuli-koipi, : Lensi lehtohon lymyhyn, : Niinkuin nuoli nopiasti : Jousen jäntehen edestä. : Lauri laukkasi jälesä, : Toisen talon pulska poika, : Niinkuin tuima tuulispuska : Pahan ilman pauhatesa. : Murha mielesä syteepi; : Ampu aset kainalosa : Valmistettu, tulta vailla, : Miehen tuumahan tytyypi. : Siitä luovit laukiavat, : Pahat pallit paukahtavat, : Joit’ ei palota’ pania : Eikä takasin tavota’ : Miehen mieli menneheitä; : Ennenkuin veri valuupi : Särjetystä syämmestä : Mettän kuolevan kapehen : Eli vaino-vihollisen. : Tämä miehen mieluhinen, : Varsin totinen, toveri : Oli Laurin leikkikalu : Ollut pienestä pitähin. : Vaikk’ olit isot isällä : Vanhat vainiot avarat : Monin kerroin kynnettävät; : Sekä jakso että joutu : Lauri kiivas kynnökseltä : Taikka kontion kisahan, : Eli ilveksen parihin, : Mettäläisten metelihin, : Muitten miesten levätesä. : Nyt hän ilves-innosansa : Lakson poikki lentähisä : Polki Leenan puolukoita, : Neijon kukkia kukisti. : ”Älä lennä Lassi kulta : ”Kovin kohen korsiani, : ”Älä kukkia kukista, : ”Maahan pole’ marjojani. : ”Annanpa minä sinulle : ”Kerran maastani makiat : ”Mansikoita maistiaiset. : ”Jospa siivolla sivutte : ”Menet minun marjojani, : ”Etkä koske’ korsihini : ”Etkä kukkia kukista’, : ”Niin mä haen hattuhusi : ”Kukan kuultavan komean, : ”Niin mä heti hettehestä : ”Juoman nouvan juodaksesi : ”Kupin kullatun kuvusa, : ”Eli heti helmastani : ”Kaajan marjat kahmaloosi. ” : Leena lempiä rukoili, : Liverti ihana impi. : Lauri paikalle pysähty : Eikä tiennyt, eikä tainnut : Aivosansa arvaella’ : Mikä piti, mikä paino, : Mikä esti ehtimästä : Ison ilveksen parihin, : Jälille jäneksen syöjän. : Älä viivy’ veikkoseni, : Älä silmi’ silmilläsi : Silmät sinun solmiavat, : Näkimesi näännyttävät – : Älä kuule’ korvillasi! : Kovin on sana suloinen : Suloisesta syämmestä, : Immen lausehet ihanat, : Sini-silmän, sima-huulen, : Puna-posken puhuttua – : Äläkä Leena lähesty’ : Kuppinesi, kukkinesi, : Ett’ on lämmin Laurin povi, : Kovin syän syttynynnä! : Varo’ ettei vahingosa : Kulje kukkasi muasa, : Kulje’ kuppisi kuvusa, : Syän-parkasi samalla : Laurin haltuhun ijäksi! : Ei sun juomasi jähytä’ : Laurin lämmintä syäntä, : Eikä vesi viruttele’ : Rakkautta rinnastansa. : Vesi, viinana tulesa, : Liekin lisäksi tuleepi : Pojan palavan povesa, : Syttyneesä syämmesä – : Lauri lähe’ liukkahasti! : Jo on riistasi ripiä : Virstan pääsä vähintäänkin. : Katto’ Leena kukkiasi, : Nosta’ lehviä lymystä, : Jotka itte juostesasi : Vettä kirkasta kupilla : Notkelmasta noutamahan : Hämmentelit helmoillasi! : Eivät tottele’ totista : Mieli-miehen manausta : Luonnon lausehet vetävät : Leenan huolen hetteheltä, : Laurin innon ilveksistä : Sulavahan suosiohon, : Luonnon liittohon lujahan. : Lauri Leenalle saneli, : Puheli pohatta poika: : ”Hempuni, hunaja huuli, : ”Mesi-mieli kultaseni! : ”Ota’ minä orjaksesi, : ”Orjaksesi omaksesi! : ”Tule’ taivahan tavara, : ”Sydän-haluni hakema, : ”Kukkaseni, kaunoseni, : ”Tule’ mulle’ toveriksi, : ”Ikuiseksi ystäväksi, : ”Tule kulta-kumpaniksi! : ”Sulle tarjoan tavaran, : ”Talon, karjan kauneimman, : ”Sulle suuret vainioni, : ”Sulle sielun ja sydämmen. : ”Ota’ minä orjaksesi, : ”Orjaksesi, omaksesi! : Leena samalla saneli, : Puheli ihana impi: : ”Voi kuin lausut, Lauri kulta!” : Lempehiä lausehia. : ”Eipä tajuni tavota’ : ”Eikä keksi ei käsitä’, : ”Ennenkuin Isä sanoopi, : ”Äiti itte ilmottaapi. : ”Sydän sanoopi sanoja, : ”Mieli miettii asioita, : ”Jotka sielun sevottavat, : ”Sydämmeni sytyttävät. : ”Voi mun lemmet lampahani! : ”Jo nyt lähen laksostanna, : ”Vapaudesta vaellan. : ”Lähe’ Laurini tueksi, : ”Turvaksi, taluttajaksi! : ”Vie minua vaatimatta : ”Isäni iloisen luokse : ”Äitin suloisen sylihin! : ”Sulle annan sydämmeni, : ”Sulle sulan suosioni! : ”Mutt’ on valta vanhemalla, : ”Rakkaus synnyttäjällä, : ”Taito turvalla hyvällä. : ”Enpä tijä’, en tajua’ : ”Kahtahall’ on olentoni. : ”Mieli meni toisahalle, : ”Halu hempiä hakeepi : ”Lauriani lempeintä. : ”Vie minua vaatimatta : ”Isäni ihanan luokse, : ”Äitin suloisen sylihin! : Menipä ihana impi, : Meni mies, metän käviä, : Puhtahimmat puna-posket : Suloisesa suosiosa, : Isän ihanan talohon, : Äitin kultasen kotihin. : Hyvin asian ajovat, : Puhet-miehettä puhuvat. : Kuuluutukset kunnialla, : Häät ja tansit tavalliset, : Liitit liiton liukkahasti, : Onnen kypsytit omenat, : * * * * : Eipä ole’ ollenkahan : Sitten saatu sanomia : Laurista ja Leenastamme. : Se on kuulunut kylisä, : (Liekkö tosi taikka juoru) : Että lehon liepehellä : Sitten ilvekset ilosit. : Että kukat kukoistivat : Kattomatta, kastamatta, : Lakson lehväin lymysä : Vuotta toistakymmenisen. : Sillon sanovat sanomat : Taasen tulleen tienohille : Leenan pojan pyssynensä : Kapeita kaijottamahan. : Samoin sanovat sanomat : Sillon tullehen siviän : Laurin tyttären talosta : Marjoja maistelemahan, : Kukkaisa kattomahan, : Laksosansa laulamahan. : Laulakoot ja liehukohot, : Minä lopetan loruni. <nowiki>*)</nowiki> Koetteeksi kuinka Suomen kieli kuontus tämän kaltasiin aisioihin. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=18. syyskuuta s. 3–4, 25. syyskuuta s. 3–4, 9. lokakuuta s. 3–4|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4606 9741 2006-12-28T01:07:53Z Nysalor 5 Suomalaisen ensimmäinen alamainen tervehys Armolliselle Keisarille NIKOLAILLE, käytyänsä Suomesa vuonna 1830 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomalaisen ensimmäinen alamainen tervehys Armolliselle Keisarille NIKOLAILLE, käytyänsä Suomesa vuonna 1830 *). |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Tervet! Isämme, ilomme, : rauhallinen rakkahamme, : paras turvamme tukemme, : armollisin ainoamme: : Tervet! hyvin tekiämme: : koskas armias korjaisit, : siirtelit siipeisi alle, : kansan, joka katkerasti : itki suloista Isäänsä, : ALEXANDER’ armiasta, : jonka tutuks’ tultuamme, : tehtyä silmä-teräksi, : maamme läpi matkustaisa, : tuonne piti tuonelahan, : ihanampaan isän maahan, : taivaan isohon talohon, : ennen ehtoonsa eroita : kodostamme kuolevaisten, : heittämähän äitin helma, : rauhan maja rakkahimman, : sukulaisensa suloiset, : lapset alkain Lapinmaasta : alla auringon avaran, : Kiinan kaukaisen rajoille, : jotka äänellä yhellä, : pisaroilla suuret pienet, : itkit parasta isäänsä, : vartiaansa valittivat, : asti päivään armaasehen, : koska tulit turvaksemme, : orvoille oiva isäksi, : NICOLAI laupiaamme, : siunaus Ruhtinan sivulla. : Sinä tuiman Turkin vallan’ : mahtavan, ensin masennit, : ylösnostit ystäväksi : vanhan veri-vainoojamme, : Saatit (Raamatun sanoilla : puhuakseni paremmin) : maailmaista mammonata : kristi-kunnan kunniaksi. : Ole’ ilomme, omamme, : tarvet, toivo, tavaramme, : rauhallinen rakkahamme, : Suomen majoin mataloihin : ensi kerran Keisarina : tervet tultuas tuhansin! : Siunatulla sitehellä, : uskon oivalla opilla, : parahalla pantsarilla, : yhdistänet yli maamme : kaikkein sydämmet syliisi, : hellään armo hellmahasi. : Meill’ on ilomme ihanin : huvitussa huolten alla : täällä murehen majasa, : paitsi taivaan tavaroita, : iankaikkista iloa, : olla aina kuuliaiset : aina nöyrät alamaiset; : korotella korkeimmalle : rukoukset Ruhtinamme, : esivaltamme edestä. : Sitä vanhat varoittavat : keskellämme kelvolliset, : opettajat oivalliset : lasten poveen latelevat : pehmiäksi perinnöksi. : Annoit kyllä aikakirjat, : saatit maahamme sanomat, : tiedon kuinka kuuluisasti : kansakunnat aina kaiken : vastaan otit valtikkaansa : pauhuin, jylyin pauhinalla, : äänen, huuliin huminalla, : kullaisilla kunnioilla, : katovilla kaunehilla, : jotka sauvuna samoisit, : höyry päisä päilyilivät : ensi tuulen tuntuvisa, : kovan ilman koittehilla; : vaan ei ole ollenkahan : näitä suonut Suomen maahan : Luoja suuri luomisesa, : ainoastaan antoi meille : poloisille pohjolasa : halun, tunnon hartahimman : valtiaalle valmistahan : kunnian portit povihimme, : synnyttämään sydämmihin, : jois’ on sia siunattuna : muurit, aikain muttamatta, : lähdet hyvin lämmitetty : rakkauden raittihimman : aina sille armiaalle, : jonka taivas johdattanut, : Herraksemme herättänyt, : pyhä voidet voidellunna : valvomahan vakuuttamme. : Tämän, kelpo Keisarimme, : NIKOLAI laupiaamme! : majan löydät matkustaisas : Suomen rannoille raketun, : pohjan perään perustetun; : tukevan kuin tunturimme. : Pantu niinkuin vuoren pahta, : lykkäämätöin lyngällensä, : tämä alati avoinna : vahvalla on varustettu : rakkaudell’ rautaisella : runsahasti Ruhtinalle. : Tämä taivahan tavara : peri isiltä peritty : lahjaks jääpi lapsillemme. : Vaikka kerran kerskannevat : muukalaiset muilta mailta : kansoja kauniimpiakin : olevan onnen tilasa, : taaemmilla tantereilla, : joill’ on kulta kunniana, : maja hohtaa hopealta, : hyvin silmäin siveyttä, : aina huulisa hunaja; : vaan ei ole vaivaisilla : tallella talven varaksi : uskoo, rauhaa, rakkautta : viettelykset välttämähän, : povesa kuin pohjolaisen, : jot’ ei vilppi vietellynnä, : kaikkein aikain kavaluudet, : luomisesta luettavat, : voineet olla voimalliset : Esivallast’ eroittamaan : uskoo vahvaa unhottamaan. : Näillä tunnoilla tulimme, : lähestyimmä lämpimillä, : ALEXANDER’ armiasta, : kallihinta, kaunihinta, : taivahitten tavarata : muuttumatta muistoisamme, : koska tahto taivahasta : vaati Häntä vallan päälle : surutettuun Suomen maahan. : Samat uhrit uskolliset, : alamaiset antimemme, : syliis armas kantanemme, : toivollamme totisella : tullaksemme tuntemahan, : saahaksemme saman armon, : suosion ja suojeluksen : uuden Isän istuimelta. : Ylähälle yhdistyvät, : lasten todet toivotukset, : että aina armiaasti : Herra ottais hellmohinsa, : kuulis taivahan Kuningas : korkeudes’ korvillansa; : että antais’ armiaalle : Isällemme ilon päivät : aina’ koittaa’ avarasti, : huolet suuret huojentaisi : valvoisansa vakautta, : kantaisansa monen kansan : onnet, murheet olallansa; : ettei vaipuis vaivain alla, : kohtais Häntä kompaistukset, : jonka taivas johdatteli : annoi tulla armostansa : iloks turvaks ihmisille, : kantaan kuvaa kaikkivallan : pitkin piirinsä lavean. : Näihin antais’ armon Isä : Ruhtinamme runsahasti : saaha riemu-sanomilla : iloisia, ihanoita : vuosikausia kauniita : nautita isoon ikähän; : siihen teräs terveyden : lahjain Herra lahjoittaisi : kukistamaan menot kurjat, : riettaudet rikkomahan, : vääntään niskat väkivallan, : jos tuo tohtis’ torjumahan, : kehtais tulla vielä kerran : rajoillemme rauhallisten. : Vaan kuin vihdoin viimeiseltä, : armiaamme ajan tullen, : taivas lainaansa takaisin : vaatii, retkell’ vaivaisenki, : tuodaan kuttut kunniahan, : iankaikkiseen ilohon : taivaan Isän istuimelta, : perimähän perintönsä, : vaivain palkinnon parahan; : silloin meille siunauksen : jälkehensä jättäköhön : Herran siunattu suloinen; : silloin suru rakkauden : seastamme siirtyvätä : siviästi seuratkohon, : muiston ikuisen muasa, : tuonne taivahan talohon, : armon Herran asuntohon. J. H. <nowiki>*)</nowiki> Muualta tullut. Tämä Runo on ollut meillä jo viikkokausia, mutta ei ole sopinut, erinäisten syitten vuoksi, panna’ sitä ennen näihin Aviiseihin. W. S. T. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=23. lokakuuta s. 3, 30. lokakuuta s. 2–3|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4607 9742 2006-12-28T01:07:57Z Nysalor 5 Toivon Ylistys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Toivon Ylistys. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Sinä, laulaja siviä! : jolla juoksee juontehesti, : niinkuin virta vilkkumalla, : Runon kajut kanteleesa, : laske vapa laulujasi, : muisto patsaita panele, : jätä jälkeen-tuleville : sanomia Sankareista, : sodan pauhuista somaista, : kauheimmista kapinoista. : Puhu pauhaten jalosti : mainiosta metelistä, : joka kaato kaupunkeita, : linnat likahan levitti, : kylät saatti kylmillehen, : aika piirit autioiksi, : vedet sekoitti verellä, : pilvillä ilman pimitti! : Minä virteni viritän, : kanteleeni kaunistelen : hiljaisesti hihtämähän : rauhan rakkaille poluille, : yrittämään ylistystä : Toivon, muistolle totista, : hellimmälle hempulleni : tuolta taivahan talosta, : loistavalle leppiästi, : lahjalle Luojan kädestä; : jok’ on makein mailmalle : kointähti koittavainen, : sekä Ruhtinoin seuroisa, : kaiken onnen kartanoisa, : että kehnon kerjäläisen : runsu majasa matalan. : Onko kuultu, onko nähty : eli taivas taitanuuna : hekumata hellempätä : lapsillensa lahjoitella, : kuolevaisten kumpania, : alla vaivain vaeltavan, : murheen kourisa kovisa, : eli helmoisa hekuman, : kunnianki kukkulalla, : kuin on Toivo täydellinen, : Luojan tahtohon lujahan : luja luottamus alati? : Häll’ on kätköt käsisänsä, : avarimmat aivotukset, : päiväin juoksut päätettynä : kullekkin eri kuvaiset, : murheen, ilon mukavaiset. : Sinä maailman makeus : Toivon tunto todellinen! : mihin kulkis kuolevainen : viheliä vimmasansa, : ellet olis’ ohjaajana : kaiken keinon kehoitussa? : Mitä vasten varustaisi : sodan Sankari sotahan, : rientäis’ saamaan rintahansa : raudan raatavan vihoja, : verens’ antaan alttihiksi : asiata arvomatta? : Mikä kuttuis’ kulkemahan : ihmisiä innotellen : aivan heikoll’ astialla : mellastavan meren päälle, : outoin maihin oijustaisi : tutkiin tuntemattomia, : luonnon laadun laveutta? : Mikä huolet huojentaisi, : koittais’ yli kovan onnen : aina elon, olon alla : kaikill’ yhtä kaunihisti? : Mikä vihdon viimeiseksi : arvo olis oltuamme : vaivan maasa vanhantuvat, : jos ei toivo totisesti : tietä näyttäis’ tikattua : tähillä tulisen ilman : valkeuden vapa maahan, : rauhan hellmaan hellimpähän, : kadottamaan kaiken huolen, : tunnon, turhista menoista? : Sinä siunattu hekuma’ : toivon tähti todellinen! : olit kelpo oijustaja : minulekki mieluhuinen, : koska näytti kolkommaksi : elämäni ennättävän; : Sillon kurjan kuljettelit : ahtahalla astialla, : kannoit veden kalvon päällä : meren yli mellastavan : haluttuhun haminahan! : Jospa vielä johdattaisit, : siirtäisit siipeisi päällä, : avun kansa aamu ruskon, : elämäni ehdon tullen, : tuonen tuttuni tuville, : ennen nähtyni näköhön, : kaipioni kainalohon! : enpä haluis’ hakemahan : kuuluisinta kunniata, : katovaista kauneutta : parahittenkaan parisa, : kaapu miesten kannuksilla; : eikä perin peljättäisi : tarjoukset kovan talven : tuulet, myrskyt tuimallaiset, : koska kesä kelvollinen : lämmin, valo läheneisi : ilman muutosta ihana, : pyhä aina pysyväinen, : Toivon loppu lohdullinen! J. H. {{Oulun Viikko-Sanomia 1830|Numero=27. marraskuuta s. 3–4|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4608 9831 2007-01-04T16:03:59Z Nysalor 5 Maininta osan numerosta '''Lähde:''' Topelius, Z. 1823: ''Suomen Kansan Vanhoja Runoja, ynnä myös Nykyisempiä Lauluja''. Toinen osa. S. {{{Sivut}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja 2. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/topelius/skvr2_1823_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4609 9744 2006-12-28T16:09:03Z Nysalor 5 Sinä 24 päivänä Kesäkuusa 1791 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sinä 24 päivänä Kesäkuusa 1791. |alaotsikko= |tekijä=Henrik Achrenius |huomiot= }} : Vaikka nälkä nähtävästi, : Suuri surkeus ruasta, : Aivan kovin ahdistaapi : Paljo ihmis parkaisia; : Vaikka tauti tarttuvainen, : Kauheasti kaateleeva, : Tänä vuonna on temunnut, : Pitkältä liki pitänyt; : Vaikka talvi tasamatoin, : Tulo tukala keväinen, : Tahto tallit puhdistella, : Laasta laattiat ladoissa, : Että karja kaikellainen, : Että elävät usiat, : Rupeisit ruan hädäsä, : Puolen vihon puutoksesa, : Äkeästi ääntämähän, : Inumahan ilkiästi; : Aika kuitenni kulunut, : Nyt on siihen siirtynynnä, : Että kesä on käsissä, : Mainihtava Mehtumaari, : Päivä julkea Juhanin, : Ihmis paroille iloisin. : Joska jouduttas sanoman, : Tämä tuottas tultuansa, : Että kesä kelvollinen, : Olis hyvin onnellinen, : Joka juoduttas eloa, : Kaikellaista kasvattelis, : Että terveys terästys, : Pysyis rauha ratkomata. : Se on säännösä Jumalan, : Tahdosa Taivahan Herran. : Hän on ajan alkanunna, : Vuodet, päivät perustanut, : Hän on vaka vallihtia, : Yksinäns ylöspitäjä. : Anna siis armos Jumala! : Luoja suuri luotuitten, : Ajat vielä virkistyä, : Kostua koko hyväksi; : Anna armos avarasti, : Laskeua laupeudes, : Kansan ylitse katalan, : Mailmasa matavaisen! : Herra jonka joutununna, : Nyt on oiva nimi-päivä, : Sulle toivotus totinen, : Altihiksi annetahan: : Onni sua ohjatkohon, : Sekä hyvin seuratkohon, : Kaikissa kahtottavissa, : Asioisasi alati! : Papin virka painavainen, : Rai raskas kannettava, : Yli-paimenen parahan, : Armon ja avuu ohesa, : Keviäksi kääntyköhön, : Hupaiseksi huojetkohon! : Ikä illalle kulunut, : Harmajaksi haalistunut, : Uuden aamun alkakohon’, : Onnellisimman olennon, : Autuitten asumisa, : Taivahan Ilo-Talosa! [[Henrik Achrenius|Henrich Achrenius]]. Tämän toivotuksen sai entinen Kirkkoherra Pyhäjoesa Tohtori Johan Westzynthius. {{SKVR2|Sivut=38–40|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Henrik Achrenius]] [[Luokka:Runot]] 4610 9746 2006-12-28T16:09:42Z Nysalor 5 Lystillinen Runo-laulu, siitä kummasta Kala-Kukosta lookisti kokoonpantu, Henrikki Väänäseltä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lystillinen Runo-laulu, siitä kummasta Kala-Kukosta lookisti kokoonpantu, Henrikki Väänäseltä *). |alaotsikko= |tekijä=Heikki Väänänen |huomiot= }} : Jop’ on laulu laitettuna, : Sanat somat solmettuna, : Rytsin ruasta rumasta, : Kummasta kala-kukosta, : Johonk’ oli pantu Paltamossa, : Katti karvanen sisähän, : Isossa itä-kylässä, : Paltamossa mainiossa. : Kerran keskensä isännät, : Rannin miehissä rupeisit, : Pyhä iltana puhuhun, : Julkisesti juttelehen, : Kuin on Oulusa pahoja, : Tullisakin turkasia; : Syövät syökärit rahata : Ilman työtä tullin miehet, : Kuin vievät välistä reestä : Evähiä matkamiesten. : Talon vaari taitavasti : Kysyypi kylän väeltä: : ”Kusta nyt saisin kumpanita : Kusta matkallen toverit? : Lähtisin minäkin kerran : Käpäsemään kaupungissa; : On mulla talia taasen, : Vielä voitakin vähäsen, : Vaikk’ on huono heinä-vuosi, : Muret muustakin ruasta”. : Miehet yksi-äänisesti : Siihen vastaten sanovat: : ”Meill’ on miehillä samoilla : Matka pitkä mielesämme, : Lähtiä sitä pitäisi : Ala mahan marsimahan, : Kohen Oulua kokehen”. : Kohta yksi koiran silmä : Sanoopi väen seassa: : ”Jopa kotua kyllä : Joulun eellä jouvetahan; : Olis mielessä minulla : Lähtö poies Pohjan maalle; : Lähtisin minäkin muuten : Käpäsehen kaupungissa, : Vaan ompi vähän vikoa, : Joka on kotona kauon : Mulla muistissa pysynyt, : Poviani pureskellut. : Vietihin minulta viimein, : Väkisin vasikan paisti, : Kuin näki olevan reessä, : Sitä syökäri syleili, : Sitä ano ahkerasti, : Pyysi pystösä käsinni. : Minä mies sanon hänelle : Puheskelin puolestani: : ”En saata evästä panna : Tyköäni, ystäväni! : Poies matkan pitkän päässä. : Kylläpä täällä tarvittoovi : Pureskella porvarissa”. : Veipä sittekkin väkisin; : Sen kanssa meni sisälle, : Vielä kiitti kinttujansa, : Hyvin kosti kynsiänsä. : Kuin ovat viekkaat viriät, : Omin mielin ottamahan, : Talon poikain evästä! : Sitte kuin tulin kotia, : Heti sai kylässä tietä : Akkani saman asian, : Josta akka aikalailla, : Minua toru tolvanaksi, : Kun en minä kukkua kätehen, : Sysännynnä syökärille. : Anto hälle lemmon lintu, : Omalle tulli nälkäiselle, : Kuuluupi kyllä puhuvan, : Kieli-lakkarin latovan, : Ett’ on muutamat monasti, : Kotonahan nivuiset koiran, : Pannullansa paistanehet, : Rasvan kanssa raskinehet. : Voilla sieviäksi silattu, : Mennesänsä on antanehet, : Tulli-miehelle kätehen, : Sydännehet syökärille. : Tuon konstin minä kotona, : Saatan vielä viisahammin, : Tehä toisehen tapahan”. : Ottipa kissan kiiruhusti, : Tarttuupi takajaloista, : Päätä pankkohon sukasi, : Oikian olan takoa. : Uunin nurkkahan nutisti, : Siinä hirtti hiiren syöjän, : Pani pirtin lämmitessä, : Leivän sisähän leviän. : Rupeis estähän emäntä, : Etteipä isäntä saisi : Kattia kakun sisähän, : Panna paljaan karvan kanssa. : Emäntä isännällensä, : Sanoopi sanalla tällä: : ”Kosk’ on herjä herjennynnä, : Naaras kissa naukumasta, : Niin nyljen nahattomaksi, : Siitäpä tulisit sievät, : Turkin puuhkat pulskiammat”. : Ukko unnilta puhuupi, : Parta-vaari paukuttaapi: : ”Kylläpä sinä siivo muori, : Oikein hyvä olisit, : Syökärille syölähille, : Kuin nyt siitä kuoren poies, : Veisikkin nahan väkisin, : Käden kesken paistumisen, : Siitäpä syökärit rupiais, : Arvelehen aivostansa, : Et on tähän sisähän, : Jänes pantu Paltamossa, : Siitä mielehen menisi, : Talon-poikain tavarat, : Vastakin repis rekiä, : Evähiä ettiskelis. : Anna olla katti karvonensa, : Että tulee tuntemahan, : Mik’ on pantu Paltamossa, : Koottu kuorien sisähän, : Taherrettu taikinahan”. : Samasta sanasta tästä, : Kävi kärryksi emäntä, : Rupiaapi rohkiasti, : Koukulla kopasemahan, : Ukon päätä uunin päällä; : Vaan ei toki tohtinunna, : Ett’ oli vaari vahvallainen; : Kyll’ olis muori muuten lyönyt, : Takan vierestä takonut, : Äiän päätä oiva lailla. : Isäntä ihasteleepi, : Lieden vierehen lipuupi. : Pani kissan paistumahan, : Katin karvat kärtymähän. : Vielä se vinku uunissakin, : Kurasi kukon sisällä. : Sitte kuin kuori päälle kuivi, : Taikina tuli kovaksi, : Katin päälle kankiaksi, : Ulos uunista nykäsi, : Paneepi säkin sisähän. : Sitte lähteepi kotua, : Maanantaina marsimahan, : Astuhun alusta viikon, : Kohen Oulua kokehen. : Kuin tuli tykö Muhoksen, : Löysi kohta kumppaninsa, : Kumppanit heti kysyvät: : Joko nyt jokia menemmä, : Linnan tullista livumme, : Käymmä kautta köyhän miehen? : Juuruksen **) tykö tulivat, : Kestikiivarin kedolle. : Silta-vouvi Simpermanni, : Oli juossu Juuruksehen, : Tukkihin hakoin kanssa : Tietä kiinni kiiruhusti, : Ettei joutuisi joelle, : Sieltä kulkisi kukana. : Siin’ oli kielly Simpermanni, : Talonpoille puhunut: : ”Ei sa mennä Pielis-miehet, : Eikä muu Muhoksen väki, : Eikä käyä Paltamosta : Oulun suuhun ollenkana, : Kura tullihin kukana, : Siihen siikoja isoja, : Kuljettavat Kuusamosta, : Punasta poron lihoa, : Vaikka sentähen vähäsen, : Norforssi välistä saapi, : Tutummilta tullin luona, : Kuusamon mätimahoilta. : Ne jotka jokia aivot, : Mylly-tullista tulehen, : Simpermannin käskyn kautta : Kangas-tullihin kävivät. : Pistit ensin pienen leivän, : Tulli-herralle kätehen, : Tästäpä herra herjemmäksi, : Kovin koiraksi rupesi, : Sano herra hilpiästi: : ”Ketä sinä tällä kerjulaista, : Pilkkoat pila-isäntä, : Ompa sulla suurempia, : Kala-kukkoja komeita, : Anna mulle muuankahan, : Teiän maanne maistiksista”. : Mies se mielellä hyvällä, : Sysäsi kukon kätehen, : Johonk’ oli sisään kissa, : Pantu katti karvonensa; : Hetipä käski tulli-herra, : Tämän miehen tupahan, : Kuttu Rytsi ruukostille, : Anto kaffet, anto punsit, : Vielä viinatkin lisäksi. : Kuin oli sarikat saanut, : Ryypyt suuhunsa suloiset, : Mies heti meni kadulle, : Sieltä poikkes porvariinsa. : Tämä on laulu laitettuna, : Sanat väätty Väänäseltä, : Sille palkasta tulisi, : Tahtoisi jalan takasen, : Kuin olis ollut saatavilla : Silloin tullisa tykönä, : Kuin Rytsi rualle rupesi, : Iltaselle ilkiälle. : Haukkasi palasen päästä, : Toukaseepi toisen kerran, : Jo sattu käpälä suuhun, : Kynnet kielehen rupeisit, : Luuli hauin hampahiksi : Eli lahnan leuka-luuksi, : Eipä usko ensinkänä : Kuin ei viillä veittellähän, : Näkeepi olevan siellä, : Karvasen katin sisällä; : Hetipä kirosi herra, : Kesken syönnin synkiästi, : Sanoo sanalla tällä: : ”Eipä tuota turkastakaan, : Luullu nyt minä polonen, : Perkelettä petturiksi. : Kuin on ilkiä isäntä, : Pilannut parahan viljan, : Tuolla lailla tuhrannunna. : Ei sitä tiedä ihmis rukka, : Mitä syödä synnis paran, : Vasta vanhana pitääpi, : Kuin ei nuorra näitä nähty, : Nuita kummia rumia”. : Jop’ on laulu laskettuna, : Loppu lookisti rakettu, : Somahammilla sanoilla. <nowiki>*)</nowiki> Henrikki Väänänen myöskin kutsuttu Konsa Heikki oli muinen Oulusa köyhä työmies, joka kulkein ympäri kyliä elätti ittensä viulun soitolla ja omatekemäin runoin veisaamisella. Jotenkin viinaan menevä oli hän aina saapuilla pidoissa ja tanssi paikoissa, aina nöyrä ja aina ilonen. Hänellä oli ankara muisto ja erinomainen sukkeluus kokoonpanna veisuja aivan valmistamatonna ja mistä aineesta tahtonsa. – Viimmein kuoli tämä runo-niekka lämpöisesä uunisa, johonka hän oli viinapäissä kontannut. Ne paremmat hänen jälkeen säilyneistä runoista ovat: Kala-kukosta, Kaffen juomingista, Oulun orja-väestä ja Kellon kylän Mariasta. Kala-kukko on jo ennen präntätty Vaasasa v. 1801, ehkä nyt harvasa löytty. <nowiki>**)</nowiki> Juurus on se kaikkein likimmäinen Kestikiivari Oulusta Paltamoon päin, yksi penikulma kaupungista. Juuruksesta kuljetaan talvella Ouluun sekä jokia, että maantietä myöden. Jokia myöden tullaan sisälle kaupunkiin linna-tullin kautta, joka myös toisella nimellä kutsutaan mylly-tulliksi; haukkuvat ne sitä muutamat myöskin kura-tulliksi. Siinä linna-tullisa edes seisoi yksi syökäri Norforssi nimeltä, joka jo on kuollut, kauvan aikaa tulli-herran viran. Ne kyläkunnat, Juuruksen ja Oulun välillä, jotka juuri joen partahalla molemmin puolin jokia ovat, kutsutaan yhdellä yhteisellä nimellä Oulun suuksi. Ne matkamiehet taas, jotka Juuruksesta maantietä myöden kaupunkiin kulkevat, tulevat kangas-tullin kautta sisälle, josa Rytsi tulli-herrana oli. Syy, minkätähden Simpermanni esteli matkamiehiä jokia myöden Juuruksesta Ouluun kulkemaan, oli yksi tästä kulusta silloin ulostullut Maanherran kielto. {{SKVR2|Sivut=28–38|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Heikki Väänänen]] [[Luokka:Runot]] 4611 9748 2006-12-28T17:36:14Z Nysalor 5 Pytagoran Kultaiset Sanat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pytagoran Kultaiset Sanat. |alaotsikko=28 Säjettä, kokeeksi suomalaisen kuusmitan harjoittamisessa. |tekijä=Antero Warelius |huomiot= }} <table cellpadding=0 cellspacing=0 border=0> <tr> <td align="left" valign="top"> </td> <td align="left" valign="top">Kuolematoin kuka on, sill’ anna’ kunnia suuria:<br/>Tai Jumalan osa. Tottele’ aina valaasi, ja Herrain<br/>Suo’ hyvä-luontoisten arvonsa ja Haltiojenkin,<br/>Alhaisten samote’; ja lakii siinä töisäsi kuule’;</td> </tr><tr> <td align="left" valign="top">5</td> <td align="left" valign="top">Kunnia vanhemmillesi viel’ ominaistesi kanssa. –<br/>Ystäväs olkoon inhimisistä paras kukin itselt’<br/>Ansaittu: siivoille sanoille ja töille hyville<br/>Myönny’. Kun vaan voit, älä katso’ syytä vähäistä<br/>Ystäväsäs, mut voima ja täytymys yhdesä käyvät.</td> </tr><tr> <td align="left" valign="top">10</td> <td align="left" valign="top">Tiedä’ tai; ja totuttele’ itseäs aina kurissa<br/>Vatsasi semmenkin pitämään, hekuman ja unen myös<br/>Hillitse’ himo, kiukku samoin. Rivo-töit’ älä koskaan<br/>Toisten kans’ äläk’ yksin tee’; kaikkein enin itsees häppee’: <br/>Töissä, puheissa rehellinen ainian ollen.</td> </tr><tr> <td align="left" valign="top">15</td> <td align="left" valign="top">Harjoittai’ ettei misäkään itseesi menettäis<br/>Tyhmän lailla; ja tie’, kaikille’ on kuolema säätty.<br/>Mutt tavaraa milloin koota’, milloin hukata’ taas<br/>Pyydä’. Jos kummoisisa tuskis’ osallinen oisit,<br/>Joit’ ihmisraukoillen ovat panneet Yli-henget,</td> </tr><tr> <td align="left" valign="top">20</td> <td align="left" valign="top">Niin siviästi’ kärsineet ain’, närkästymätöinnä.<br/>Kaunist’ ompi parannella’ mitä voi; ja se muista’,<br/>Ettei aina hyvillekkään onnistu’ apuisuus.<br/>Inhimisiä kohtaan käy monta puhettaki julmaa,<br/>Monta somaa; et hämmästyy’ et vankita antaa’</td> </tr><tr> <td align="left" valign="top">25&nbsp;&nbsp;</td> <td align="left" valign="top">Mahda’ näilt’ itsees. Valehet, jos koska sanottais,<br/>Poista’ sievästi’; tätä neuvoa kaikisa seuraa.<br/>Eikä sanoill’, ei töillä kukaan sua mahtane’ saada’<br/>Semmoisia puhumaan, tekemään, jotk’ ei ole’ parhaaks.</td> </tr> </table> {{Suometar 1847|Numero=7. syyskuuta s. 1|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Runot]] 4612 9749 2006-12-28T17:36:26Z Nysalor 5 Kansan Laulu Venäjästä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kansan Laulu Venäjästä. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot=Suomentanut [[Antero Warelius]]. }} : ”Älä armaani kauvan ehtoilla : Polta’ kynttilää, älä hereellä : Odottele’ mua puoliyösehen. : Ah jo poissa on aika ihana, : Ilon ihanan myrsky myötänsä’ : Vei ja hajotti kaino-nurmelle : Niinpä tahdoi mun oma isänen, : Niin mun käski myös oma äitinen : Toisen tyttösen vaimoks’ ottamaan! : Eipä aurinkoa kahta taivaalla, : Kahta kuuta ei loista’ taivaalla, : Eikä rakasta’ kaksin jalo mies! : Nyt en isääni tahdo’ vastustaa’ : Äitini nyt tahdon totella’ α), : Tahdon naida’ siis oudon impisen, : Oudon impisen – Tuonen-neitosen, : Tuonen neitosen väkisin ja pian.” : Kyyneleitä kuohui silmä suloinen : Kyynelissä poskin neitsy vastailee: : ”O, sä rakkaani! oma kultani! : Empä mailmasa minä eläne’ : Sinuta mun valon’, mesileipäsen! : Kyhkystä ei kahta kyhkyläisellä : Eikä joutsenella kahta kumpania: : Sydämen’ ei suostu kahteen sulha’seen. : Ei hän enää’ kauvan valvo’ ehtoilla, : Mutta vielä loista β) vaski-kynttilä. : Ruumiin arkku on uusi pöydällä, : Neito lempiä makaa arkussa. α) Venäläiset, niinkuin Suomesaskin herrasväki, poltavat kyntilöitä ruumin vieressä. β) Venäläiset ovat tottelemaan tottuneita enämmän kuin Suomalaiset. {{Suometar 1847|Numero=14. syyskuuta s. 1|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Runot]] 4613 9750 2006-12-28T17:36:32Z Nysalor 5 Pohjalainen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pohjalainen. |alaotsikko=(Ruotsista mukailtu.) |tekijä=anonyymi |huomiot=Suomentanut [[Antero Warelius]]. }} : Ilta-ruskon loistamalla : Nuorukaisen istuvan : Kaukasella Lounamaalla : Mieli juohtuu Pohjolaan. : Lakso kaunis on, ja siellä : Visertäävät lintuset; : Hän se huokaa: ”Ah jos vielä : Maani saisin entiset. : Suomessa ei viinapuita : Lehtevöitä katsella’ : Viikunoita taikka muita : Hedelmöitä kohdata’. : Mutta kuuset sorjat, roimat, : Vuoret jylhät suosittaa : Sydäntäni; Luonnon voimat : Todistaavat miehuutta. : Pohjan mäjet mäntynensä, : Härmä-helmet oksilla : Kutsuvat mun lemmellänsä’; : Heit’ en taida’ unhoittaa’. : Elämässä, kuolemassa : Rakas mull’ on Pohjanmaa, : Sydämessä puhtahassa : Tunto siell’ on liikkuva. : Neito siellä punahuuli, : Puna poski, lämpönen : Rinta on, ja talvituuli : Hoito voiman miehisen.” {{Suometar 1847|Numero=2. maaliskuuta s. 1|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Runot]] 4614 9751 2006-12-28T17:36:38Z Nysalor 5 Ilolintu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ilolintu. |alaotsikko= |tekijä=Antero Warelius |huomiot= }} : Ilolintu! iltalaulus, : Ai kun käypi kaunolta! : Mielusasti metsolossa : Kuuntelen mä kaikuja. : Puhus pieno ystäväisen : Mitä laulus laatinee, : Mistä hauska heljä äänes : Visertäin nyt virkkonee. : ”Älä vaadi’ veisukieltä : ”Puhumalla purkamaan, : ”Jos et '''tunne’''', tietos ei saa : ”Tutkituiksi tuntojan”. : ”'''Sanat''' sulle’ suuhun anot : ”'''Ajatukset''' aivohin : ”Luoja: mulle '''lemmen''' innon, : ” '''Laulu-kielen''' kaunihin”. : Sama lempi leimua tääll’ : Sydämestä suljetust’; : Voi! mull’ ei, kun sulle, suotu : Lievityksen laulamust’. [[Antero Warelius|A[ntero]. W[arelius]]]. {{Suometar 1848|Numero=6. lokakuuta s. 1|Viittaus=28.12.2006}} [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Runot]] 4615 9753 2006-12-29T00:28:03Z Nysalor 5 Uuden Vuoden Virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uuden Vuoden Virsi *). |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} '''v. 1.''' : Vanha vuosi juoksusansa : Pojes taas on kulkenut; : Päivä tämä nostesansa : Uuden meille saattanut. : Näin, o Jesu! osotat : Että meildä odotat : Hedelmiä parembia, : Uskon töitä totisia. '''v. 2.''' : Kuinga me ne menneet päivät : Kuluttaneet olemme, : Itse parahitten tiedät, : Tiedät kaiken menomme: : Kuinga tyhmät, paatuneet : Olemme pois tuhlanneet : Armon ajan kallihimman, : Tavaramme parahimman. '''v. 3.''' : Itsekin me havaitsemme : Synnit monet, kauhiat, : Tehdyt täällä eläisämme, : Häjyt lukemattomat! : Eipä kehuttavata, : Mitään kerskattavata : Ole meisä vaivaisisa, : Syntymästä saastaisisa. '''v. 4.''' : Anteeksi vaan, Jesu! anna : Julmat nämät rikokset! : Turvan ansiohos panna : Sanas pyhät käskevät. : Hukasa me olemme, : Perikatoon tulemme, : Jos ett sinä meitä autta **) : Määrättömän armos kautta. '''v. 5.''' : Vuosi uusi edesämme : Alkaa uudet päivänsä; : Salattu on silmistämme : Mitä tuonee myötänsä? : Mikä hetki riemuinen, : Mikä taaskin suruinen? : Kelle viimmeinen se linnee, : Kuka meistä sitä tiennee. '''v. 6.''' : Tule siis, o Ystävämme! : Seasamme asumaan! : Tule aina tykönämme, : Rakas Jesu! olemaan! : Tule armolahjoillas : Siunaamaan Sun omias : Uusi voima meille laina : Tekemään sun tahtos aina! '''v. 7.''' : Siunaa, Jesu! Seurakundas! : Saata Sanas loistamaan! : Johdata Sun perikundas : Neuvos oikein tundemaan! : Rauha pidä vahvana! : Uskon oppi puhtaana! : Laumalles myös paimenia : Anna yksivakaisia! '''v. 8.''' : Siunaa Jesu Ruhtinamme, : Kansain monen Haldian! : Siunaa myöskin Isänmaamme! : Kansat kaikki mailman! : Lesket, orvot, vaivaiset, : Näljäsä kuin näändyvät, : Olkoot kaikki Sulle omat! : Kaikki he sun lapses ovat. <nowiki>*)</nowiki> Muualta lähetetty. Veisataan kuin N:o 133. Suomalaisesa virsikirjasa: '''Jesu armost alkavalle''' – <nowiki>**)</nowiki> auta’? {{Oulun Viikko-Sanomia 1829|Numero=3. tammikuuta s. 1–2|Viittaus=29.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Virret]] 4616 9754 2006-12-29T00:28:08Z Nysalor 5 Pah’ on olla päätä vailla, Paha päällä päihtyneellä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pah’ on olla päätä vailla, Paha päällä päihtyneellä. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Kerran juoppo juoksusansa, : Katala kylän kulusa, : Haki paikoin päänsä täyttä. : Päihty päällinen, polonen, : Sill’ ei päihy’ päätön juoppo. : Toverit taluttelivat, : Autit miestä mielipuolta : Heti selkähän hevosen. : Konna siellä konna täällä, : Konnan koukut kaikkialla. : Konna tapasi tämänkin, : Tietä myöten tellustavan, : Rupes rosvoks rohkiasti, : Tempasi käsi kynästä : Juhdan selästä sivalti. : Pahoin puisteli polosta, : Taskut nurin nuljautti, : Oli rahat ottavana. : Sitten selkähän hevoisen : Taasen nosti takaperin : Päin häntähän asetti. : Juhta jouten juoksenteli : Osas vaikka ohjatonna : Koti talon kuuluvihin. : Liekkö kuullut kurja juoppo : Sillon akkansa sanoja : Kimiästi kiljuvaisen; : Sit’ en tiiä. Semmä tiiän : Että akkain pakinat : Kauas kuuluvat välistä. : Rupes hullu huutamahan: : Tule’ akkani apuhun, : Rosvot ovat ryöstänehet : Minun puhtaaksi polosen. : Vaan en huoli hopeista : Muusta rahasta murehi: : Vaan kuin paiskaisit pakanat : Punaseni päättömästi. ---- : Onpa nähty nuita, näitä, : Puhuteltu päättömiä : Ihmisiä ilman alla. : Vaan ei ole’ ennen nähty : Eikä kuultu kummenpata, : Että hepo, miehen hempu, : Päätön kuljetti kotihin : Isäntänsä päihtynehen. {{Oulun Viikko-Sanomia 1829|Numero=10. tammikuuta s. 3|Viittaus=29.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4617 9755 2006-12-29T00:28:11Z Nysalor 5 Uusi Virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uusi Virsi *). |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Herra suuri kunniasas : Ankara ja armias! : Korkia sun taivahasas, : Runsas riemu lahjoisas! : Sulle, Herra suloinen! : Ylistystä veisannen. : Vaikkei silmäni Sinua : Heikko taida’ havaita, : Sanas suloinen minua : Muistuttaa ja mailma : Että sula rakkaus : Sinus’ on ja siunaus. : Ymmärrys ei ylettyä’ : Eikä järki ennättää’ : Taida’, täytyy hämmästyä’ : Kunniaas, kuin peljättää. : Mutta armos, Jumala! : Sielullen’ on ihana. : Kunnia on Kruunus valo, : Henkes halu rakkaus, : Valdikkas on voima jalo : Laviamp’ kuin laveus. : Mutta äänes suloinen : Tuopi levon sielullen. : Pahan hirmu katsannosas, : Hyvän riemu käskyisäs. : Toivo, Isä! olennosas : Katselee sun sääntöjäs. : Heikko vikans’ unhottaa, : Askeleisas kiiruhtaa. : Kiitos, vaikka puuttuvainen, : Olkooon sulle, Luojani! : Ynnä pyhäin vaipuvainen : Riemuitsee mun sieluni. : Kiitos köyhä uhrini : Ainoa on, Isäni! <nowiki>*)</nowiki> Veisataan kuin N:o 75. Suom. Virsi kirjasa: '''Koko mailm’ iloit’ mahtaa'''. Suomennettu Uudesta Ruottalaisesta Virsi kirjasta N:o 2:hen jälkeen. {{Oulun Viikko-Sanomia 1829|Numero=17. tammikuuta s. 1|Viittaus=29.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Virret]] 4618 9756 2006-12-29T00:28:14Z Nysalor 5 Palkollisen-Virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Palkollisen-Virsi *). |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Mun säätyn’ sääsit Jumala! : Siis tytyvällä taidolla : Suo askareeni toimitan : Ja rauhaa kaikkein tarkoitan. : Sen, edes muista, etua, : Kuin ravitseepi minua. : Kuin isäntääni tottelen, : Niin käskyä myös kuultelen : Sen, jonka silmä selkiä : Mun toimeni on näkevä. : Sen tahtoa ma’ noudatan, : Kuin työni hyvin toimitan. : Vaan Jesu! ole apunan’, : Kuin itse muodos’ palvelian : Syntimme kaikki kantelit : Ja poikennehet pelastit. : Rukouksell’ ja uskolla : Lähestyn, Herra! sinua. : Auringon nostes’ aamulla : Sun tykös riennän toivolla; : Ja päivän töistä päästyän’ : Sun laupeuttas ylistän. : Niin iloll’ työni toimitan : Ja levon maistan makian. : Ja Herran päivän Herralle : Pyhitän sielun valolle; : Ja huonehesa Jumalan : Saan kuulta’ sanan ihanan. : Niin henki Herras’ iloitsee, : Kuin suun ja sielun ravitsee. : Toimella, raittiuudella : Ja sielun puhtaudella : Sen Isän etsin armoa, : Kuin hoiti minun lapsena. : Kuin ikä vanhan vaivuttaa, : Hän turva taas on ainoa. : Ei kadehi mun silmäni : Etua lähimmäiseni. : On kaikill’ kuorma ajasa : Ja yksi maja mullasa. : Kuin uskosa on tytyvä, : Se taivahan on perivä. <nowiki>*)</nowiki> Veisataan kuin N:o 10. Suom. Virsi kirjasa: '''Isä meidän ylhääll’ taivaas’'''. Suomennettu Uudesta Ruottalaisesta Virsi kirjasta N:o 334:nen jälkeen. {{Oulun Viikko-Sanomia 1829|Numero=30. tammikuuta s. 1|Viittaus=29.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Virret]] 4619 9757 2006-12-29T00:28:19Z Nysalor 5 Valmistus Virsi Kuolemaan {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Valmistus Virsi Kuolemaan *). |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} '''v. 1.''' : Jo lasket, Jumalani, : Mun rauhaan menemään! : Jo pääsen vaivoistani : Parempaan elämään! : Vahvana kiini pidän : Sun lupauksistas, : Ja levon vihdoin löydän : Sun rauha majoisas. '''v. 2.''' : Ne Jesus kuollesansa, : Jo meille avaisi : Ja sian taivaisansa : Hän meille valmisti. : Hän on mun autuudeni, : Siis händä halajan; : Turvani, Ystäväni, : Siis händä rakastan. '''v. 3.''' : Hän meitä pelastamaan : Ilmannui Taivaasta; : Uskomme vahvistamaan : Nousi hän haudasta. : Häneen siis turvatkaamme, : Hän voiton meille toi; : Häneldä avun saamme, : Hän meitä auttaa’ voi. '''v. 4.''' : Hän, itse Taivaan valo : Meitäkin valistaa, : Vapahtajamme jalo : Kuoleman kukistaa; : Hautamme valollansa : Hän vihdoin kirkastaa, : Ja tulemisesansa : Meitäkin armahtaa. <nowiki>*)</nowiki> Muualta lähetetty. Veis. kuin N:o 391. Suom. Virsi kirj. '''Juur hartaasti Mailmast tästä'''. {{Oulun Viikko-Sanomia 1829|Numero=14. helmikuuta s. 1|Viittaus=29.12.2006}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Virret]] 4622 9760 2006-12-29T16:49:59Z Nysalor 5 Kiitos Luojalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiitos Luojalle. |alaotsikko= |tekijä=Fredrik Ahlqvist |huomiot= }} : Voi josma voisin aatella : Armosi arvoa! : Ja mielessäni mitata, : Lahjaisi laajuutta. : Niin kiitokseni kiidättäisin : Sinulle korkeuteen! : Ja armoillasi anoisin : Mua vieläkin muistamaan. : Sä Herra suuri taivaan : Ja Isä laupeuden! : Jok’ lahjas’ annoit lainaan : Viel’ vuonna tänäkin. : Mä etehes’ tok’ taivun : Syömmestäin nöyrtyen : Ja rakkautees’ vaivun : Taivaasen pyrkien! [[Fredrik Ahlqvist|Fr[edrik]. A[hlqvi]–st]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=289043&conversationId=5&action=entryPage ''Tapio'' 30.10.1875]. [[Luokka:Fredrik Ahlqvist]] [[Luokka:Runot]] 4623 9795 2006-12-30T01:50:35Z Nysalor 5 Ihmeellinen talon puollustaja '''Fredrik Ahlqvist''' (1829–1876) == Novellit == * ''[[Ihmeellinen talon puollustaja]]'' == Runot ja laulut == === Omat runot === * ''[[Kiitos Luojalle]]'' === Suomennokset === * Hedberg, Fredrik Gabriel: ''[[Maamme Taivahassa]]'' [[Luokka:Fredrik Ahlqvist]] 4624 9762 2006-12-29T16:50:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Ahlqvist, Fredrik]] 4625 9764 2006-12-29T16:50:43Z Nysalor 5 Ylimääräinen teksti pois {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tarina. |alaotsikko= |tekijä=Heikki Selin |huomiot= }} Kerran meni Pappi erään talon tupaan sateen suojaan, koska Jumalan ilma ei säästänyt ”pyhääpäätäkän” kastumasta. Tultua sinne oli isäntä poloinen ihtekki pöydän alla, ja paras tuo olikin sinne pakonsa ottaa, sillä huone vuoti melkeen kuin seula. ”No hitolla sinä töllin ukko,” sanoi Pappi, ”miksi et mene tuota kattoa korjaamaan?” – ”Kukapa sinne nyt taitaa mennä kuin noin sataa,” oli vastaus. ”No mene silloin kuin on pouta,” kiljasi Pappi. ”Eipähän se teidän kunnianne poudalla vuodakkaan ollenkaan,” porisi ukko pöydän alla. Pappi suuttui sohatti semmoisesta rätinästä ja meni tiehensä. [[Heikki Selin|H[eikki]. S[eli]–n]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=145351&conversationId=7&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 15.3.1851]. [[Luokka:Heikki Selin]] [[Luokka:Novellit]] 4626 9767 2006-12-29T16:51:46Z Nysalor 5 Katovuoden muistoksi vuonna 1862 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Katovuoden muistoksi vuonna 1862. |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} : Nyt aika on ahdas yhteinen : Kaikelle Suomen kansalle, : Sen tuntee esivallatkin, : Kuin kaikki alamaisetkin. : Siis opiksemme ottakaamm’ : Syvälle muistoon painakaamm’, : Kuinka se kaikki tehdä voi, : Joka myös meitä tänne loi. : Tarpeen on meille opetus, : Ehkä lienee kova koetus, : Kuin ompi monta perhettä : Murheella ilman leivättä. : Jos vilja-vuodet aina ois : Ja Herra runsaat lahjat sois, : Niin köyhät kävis ylpiöiks’ : Ja kaikki kansat röykijöiks’. : Sentähden säästäväisyyden’, : Kuin hyvät vuodet ovat meill’, : Pitäisi lahjat käytellä : Aina arkut, salvot täytellä. : Vielä kuin meill’ on kylmä maa, : Vaikka laaksoiltansa ihana, : Niin usein vilja vähenee, : Kuin syksyn kylmät lähenee. : Vaan sitä ehkä estetään, : Kuin kaikki kohdat korjataan, : Vaan tointa, ahkeruutta myös : Pitäsi ensin olla työss’. : Kuin pellot niityt kuivataan, : Suot, korvet kaikki raivataan, : Niin kylmä pojes pakenee : Ja halla vuodet harvenee. : Kans karjan-hoito parataan, : Parempi arvo annetaan, : Niin siit’ on elon alkumme, : Sekä myös suurin voittomme. : Kyll’ moni aikoo paeta : Pois koko Suomen saarelta, : Kuin ajat kovat ahdistaa : Ja kato-vuodet rasittaa. : Vaan tyytykämme vieläkin, : Ain’ onnensa on meilläkin, : Meill’ koto-maa on rakkaampi, : Kaikkia kultaa kalliimpi. : Siis lainaa Herra kärsimyst’, : Kuin kohitse käy vitsaus; : Suo voimaa huonoll’ ruuvalle, : Vielä terveyttä kansoille. [[Optatus Lyytinen|O. Lyytinen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=287771&conversationId=6&action=entryPage ''Tapio'' 11.4.1863]. [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4627 9769 2006-12-29T18:01:58Z Nysalor 5 Puijon mäellä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Puijon mäellä. |alaotsikko= |tekijä=Jooseppi Mustakallio |huomiot= }} : Käyös suomalainen : Imatrasi luo! : Koski kuohuvainen, : Mitä tietää tuo? : Nouse kansa kautta estehitten : Kunniaksi kansain toisten vapahitten! : Käyös sitten vaikka : '''Puijon''' tornihin! : Miksikään tää paikka : Saa sun hymyihin? : Tiedä kansa kaunis on kuin maasi, : Joka vaivat voitti, kovan onnen kaasi. [[Jooseppi Mustakallio|[Jooseppi Mustak]–alli–[o]]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=273657&conversationId=1&action=entryPage ''Savo'' 17.1.1879]. [[Luokka:Jooseppi Mustakallio]] [[Luokka:Runot]] 4628 9771 2006-12-29T18:02:16Z Nysalor 5 Mietteitä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mietteitä. |alaotsikko= |tekijä=Paavo Tikkanen |huomiot= }} Kuulin Emoni ennen sanoneen, ”ei se ole mies joka saapi, vaan joka saalinsa pitää,” ja niinpä onkin sekä meillä että muualla. Amerikalaisten tapa, että polttaa ruohokkonsa, saadaksensa maata väkevämmäksi eli saavuttaaksensa joku tulelta ajettu metsän peto, ei toki ole niin moitittava, kuin Suomalaisten into että polttaa isiltänsä perityt metsänsä. Tulta pitäisi tuiki varjeleman, vaikka sitä ei vaarallisena pidetä, arvellen: kyllähän vesi kesällä ja lumi talvella lijan tulen sammuttaa. Mutta näin arvelussa muunuu usein viherjäiset metsät, kuhisevat kuusikot ja hohisevaiset hongikot surullisiksi sydänmaiksi, joissa ei linnunkaan tee mieli laulamaan eikä sirkan sisertämään. Vieläpä tuli, tämä julma metsän vieras, vaikka tuhman tuluksista lähtenyt, jättää ainoastaan rauniot kylistä ja kartanoista; heltyypä toisinaan seinätki Herran huoneen, kuummuu kuparin kylki. Kuleksiissani kerran näin mustaksi muuttuneella kankaalla, joka monelta virstalla, vieläpä peninkulmaltaki, oli kuin hävitetty kaupunki, jonka katala kanarvikko ja kypsynyt hongikko ikään kuin vielä murehtien muisteli kadonnutta kauneuttansa, en voinut olla hyräilemätä: : Oisi sarvessa satuja, : Lukemista suun sisässä, : Kun ois suu sanoille panna, : Kieli’ koukuilla, kyhätä. : Oisi suussani sanoja, : Alla kielen kertomista. : Oppiva minä olisin, : Kuin saisin opissa olla, : Seisova sepän pajassa : Taikkapa takojan luona. : Vaan minä valitan aina, : Nykyjäni nähdessäni, : Oman maani mantereita, : Joss’ on ollunna ololta, : Paljon puita pohjan maalla, : Paljon soilla, paljon mailla, : Paljon muilla kankahilla. : Kaikk’ on poltettu poroksi, : Kaikk’ on mennyt myötä möysiin : Sampolan tarinan taakse. : Tuopa noita noijan nuolen, : Paita tuhat tilkku-reikä, : Pohjan turkki, poro housu, : Takku-korva, lika-silmä, : Vesinenä, vahtisuinen, : Sylki-leuka, noita akka, : Saunan tukko, kino-silmä, : Väärä-suu, tupakka turpa, : Halki-helma, paikka-lakki, : Pilkko-huivi, löttö-jalka, : Tuopa poltti, pohjan soita, : Viritti viherjä-oksat, : Tasoitti tapion linnat, : Lemminkäisen liehtohimet, : Väinösen venehen kaaret. [[Paavo Tikkanen|[Paavo Tikka]–nen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122498&conversationId=2&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 8.11.1845]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Paavo Tikkanen]] [[Luokka:Runot]] 4629 9773 2006-12-29T18:03:08Z Nysalor 5 Maamme Taivahassa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Maamme Taivahassa. |alaotsikko=(F. G. Hedbergin mukaan.) |tekijä=Fredrik Gabriel Hedberg |huomiot= }} : O maamme tuolla, autuun maa, : Joss’ asuu Jumala! : Tuoll’ ylempänä tähtiä, : Joss ei oo muuttuvaisuutta, : Siell’ ompi ilo kerran suur’, : Siell’ asuu Jesus juur’. : Siell’ ompi meille suloista, : On ijät iloa; : Ei suru siellä vaivoa, : Kotimme on se ainoa; : Mit’ ompi täällä parempaa, : Sen ilon arvoista? : Tuoll’ ylähällä on se maa, : On meistä kaukana; : Kätemme sit’ei käsitä, : Ei kuollo siellä ahdista; : Siell’ Jesus, Vapahtajamme, : On meillä toivomme. : Ja meille koko maailma : Vaikkapa annettais, : Jos saatais mitä kalliinta, : Suloista, ihanaisinta; : Me pyrkisimme kuitenkin : Taivahan majoihin. : Kuin heilimäki heittävä : On kerran kuorensa, : Samate meille näkevä : On paratiisimme hyvä, : Ja laulu silloin kaikuva : Somemmin taivaassa. [[Fredrik Ahlqvist|F[redrik]. A[hlqvi]–st]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=31436&conversationId=3&action=entryPage ''Suometar'' 8.7.1852]. [[Luokka:Fredrik Ahlqvist]] [[Luokka:Fredrik Gabriel Hedberg]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] [[sv:O land, du sälla andars land]] 4630 9774 2006-12-29T18:04:09Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Fredrik Gabriel Hedberg''' (1811–1893) == Runot ja laulut == * ''[[Maamme Taivahassa]]'' [[Luokka:Fredrik Gabriel Hedberg]] [[sv:Författare:Fredrik Gabriel Hedberg]] 4631 9775 2006-12-29T18:04:17Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Hedberg, Fredrik Gabriel]] 4632 9780 2006-12-29T20:44:00Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Aarni Kouta''' (1884–1924) == Suomennokset == * Nietzsche, Friedrich: ''[[Aurinko laskee]]'' * Nietzsche, Friedrich: ''[[Ecce Homo]]'' * Nietzsche, Friedrich: ''[[Venezia]]'' * Nietzsche, Friedrich: ''[[Ystävyydelle]]'' [[Luokka:Aarni Kouta]] 4633 9794 2006-12-30T01:50:26Z Nysalor 5 Ihmeellinen talon puollustaja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ihmeellinen talon puollustaja |alaotsikko= |tekijä=Fredrik Ahlqvist |huomiot= }} Moniahta aika sitte matkusti kerran täällä Suomen maassa yksi Arkankelilainen karhun tansittaja. Tultuansa yhteen taloon, pyysi hän yö-siaa itsellensä ja karhullensa, joka hänelle myös luvattiin, mutta ainoastansa saunaan. Tähän oli hän hyvin tyytyväinen, sillä sauna oli vasta lämminnyt ja muuten mukava hänen yö-siaksensa, koska hän tahtoi karhuinensa maata. Mutta mitäs ollakaan! noin puolen yön aikana tuli taloon rosvoja, ja pakoittivat emännän, kuoleman uhkauksella, antamaan itsellensä kaikki avaimet. Tässä täytyi emännän täyttää heidän tahtoansa; sillä miesväkeä ei ollut ketään kotona, ja vaimo-väki kiitti Luojaansa, että voivat niinki säästää henkensä. Mutta samassa kuin emäntä oli antanut heille avaimet, juoksi hän saunaan yö-vierastansa pyytämään apuun, sanoen: ”Tule veikkonen auttamaan, rosvot vievät meiltä, mitä hengestä irti lienee.” ”No, no,” sanoi karhun tansittaja, ”ei tässä vielä erinomaista hätää ole! kyllä Nalle sen asian auttaa, jouduttakaa vain pian joku puoli kannu viinaa ja yksi kiulullinen kuumaa vettä.” Tämä onnistui emännälle silmänräpäyksessä, sillä se sattui olemaan viinan keitto-aikana. Emäntä kaappasi paikalla sekä viinan että kuuman sikunan, veden asemesta, ja juoksutti Venäläiselle. Venäläinen, saatuansa nämä, antoi heti viinan karhulle, ja sitte hyppäsi karhunensa sinne, missä rosvot olivat. Tällä aikaa olivat rosvot jo kerinneet paljo pahaa matkaansaattaa, vaan kaikki omaksi onnettomuudeksensa; sillä Venäläinen aukasi heti sen huoneen oven, jossa he olivat, ja laski karhunsa sinne heidän kanssansa taistelemaan, viskaten sen kuuman sikunan, joka hänellä oli kiulussa, karhun peräpuolelle. Tästä vihastui puoli humalainen karhu, ja kaappasi ensimäistä rosvoista, niin että tukka ja joku osa pää-nahastaki jäi hänen kouriinsa. Toiset töytäisivät puukkoinensa karhun päälle, ja pistivät heti kaksi haavaa häneen. Vaan tämä oli enemmän ärrytystä tälle julmalle miehelle. Innoissansa repi hän heitä hirmuisella lailla. Muutama heistä kumminkin pääsi ikkunasta pellolle, ja muuan uunille, kukatiesi eheällä nahalla, vaan muut kaikki löysivät itsensä, yksi yhdessä toinen toisessa nurkassa aivan vähissä hengin. Tämmöisen leikkitoverin pariin eivät suinkaan nämä rosvot luulleet joutuvansa taloon tullessansa, eivätkä varmaankaan vasta toivoisi tulevansa. [[Fredrik Ahlqvist|F[redrik]. A[hlqvi]–st]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=98982&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 9.3.1852]. [[Luokka:Fredrik Ahlqvist]] [[Luokka:Novellit]] 4634 9796 2006-12-30T01:51:00Z Nysalor 5 Onnettomat Rakastajat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onnettomat Rakastajat. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=Heikki Selin |huomiot= }} Tuuloksen kappelissa liki Toivalan kylää, on eräs kallio eli vuori jota kutsutaan ”linnakallioksi.” Sen sivuun on haljennut syvä kolo eli luola, jonka suullen oli pudonnut kalliosta iso kiven möhkäle. Tästä kolosta tietää rahvas täällä paljon haastella, ja pelkäävät sitä ehkä samatekuin tuonelan tupia kirkkoin ympärillä; sillä he tarinoivat sen olevan täynnään kuolleitten ruumiita. Lapsuudesta saakka oli minulla kova halu saada tietoa, mitä siellä luolassa muka kuitenkin löytyisi, jos olis mahdollinen päästä sen perään; mutta pelko esti minun aina yrityksistäni. Nyt kuitenkin kerran karaisin mieleni, otin kimpun päreitä myötäni ja tulitikkuja taskuuni, sitten läksin astumaan erään kumppanin kanssa tähän vuorihautaan. Vaan olen niin hoikka kuin olenkin, sain minä kuitenkin vahvasti ihteeni venyttää, ennenkuin pääsin tästä ahtaasta kiven kolosta luolaan. Viimein kuitenkin kovin rynkättyäni pääsin sinne, vaan lensin yhtä kursia pohjaan asti että nenäni tärähti. Vähän koperoituani, rikottua nenääni ja ohtaani, johon aika kuppi nousi, otin valkian tikkuun, ja sitten viritin aika leimakan käteeni, nähdäkseni muka mitä tässä kuopassa löytyisi. Ensin näin edessäni suuren kuolleen käärmeen ja toisen vielä isomman luurankon. Sitten loin silmäni ylös päin, vaan samassa säikähdin vähän, sillä silmiini sattui mustat ihmisen kasvot. Tästä en kumminkaan niin kovin peljästynyt, vaan menin liki ja näin – lautaan maalatun ihmisen kuvan, rintaansa myöden kuvailtu, taivaaseen päin käännetyillä silmäillyksillä, ja paljon puukko latinan kirjoitusta ympärillä. Kuvaus joka varmaan satoja vuosia oli täällä seisonut oli vielä niin elävä luontoinen, että kuumat vedet kastelit poskiani monien ajatusten alla, nähdessäni sen surkiaa katsantoa. Tarkoin kahteltua kaikki paikat, eikä mitään muuta löydettyä, läksin tämän kuvan kanssa kömpimään pois luolasta. Pääsyäni kotiin, aloin lukea tätä puukko-latinata taulusta, mutta en saanut selkoa. Nyt otin käsiin kaikki Sana ja vanhat Suomen kirjat, mutta nämät antoivat minullen yhden verran selkoa tässä asiassa, kuin korpin puheet varikselle. Viimein kuitenkin älysin että tässä oli seassa Heprean kirjaimia taulun partaalla. Koko kirjoitus on seuraava: ”Minä rauka istun täällä vuoren sisäs pimes kun mato. Voi! voi! kuku sin’ käki, kumu mettä hauskutuks. Oi lintu laula! Ei minul oo apua! Auta Ukko yli isä minua. Nyt oli haluni tietää mitä tämä mahtoi olla, ja sentähden kyselin kaikilta vanhoilta ihmisiltä näillä seuduilla jos muka tietäsivät kuka tämän taulun oli tänne pannut; yksi haasteli nyt yhtä toinen toista. Eräs vanha eukko, jonka puheet ovat ehkä peräkkäät, haasteli ennen muinaan suuren sodan aikana erään sulhon tyttönsä kanssa paenneen tähän luolaan vihollisten edestä; mutta sulhon tultua pois, lohkeisi kivi luolan suullen ja neito jäi sinne. Täällä elätti armaansa häntä, siksi kuin talven pakkaset sulkivat valittavan suunsa ikuisten uneen. Ei siis suotta käskenyt neito käkeä kukkumaan ja sen synkän metän puita lintuisen äänen kanssa humisemaan huviksensa. Mahdollista on, niinkuin eukko sanoi, että joku saattoi auttaa kiven putoomista läpeen, kuitenkin on se aina nytkin kulkenut vähän alaspäin; sillä ennen ei siinä ollut kuin kapea rako, josta ehkä taulu lautakin on sisään annettu neitollen, ynnä ruuan kanssa, vaan arvotaan sen maan järäyksen 1846 sitä liikuttaneen, että kolo suureni. – Katkerat huolet kalvaavat aina minun nuorta rintaani, tätä lautaa katellessa, monet muistot muinaista ajoista tuovat minullen monet mielialat, jonkatähden kyhäsin huonoon kynääni muillenkin tätä ilmoittamaan; toivoen ei parempain minua, siitä pahastuvan! [[Heikki Selin|H[eikki]. S[elin]]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=13826&conversationId=2&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 20.1.1849]. [[Luokka:Heikki Selin]] [[Luokka:Novellit]] 4635 9797 2006-12-30T01:51:06Z Nysalor 5 Paha vieras {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paha vieras. |alaotsikko= |tekijä=Heikki Selin |huomiot= }} : Saimma viljaa viimme vuonna : Auttavasti aittahaani: : Tuli rukiita runsaasti, : Sekä kasvo kaurat hyvin. : Näitä säästin syksykau’en, : Lujasti lukon takana; : Ei sielt’ saanut kerjäläinen : Purnustani pussiinsa. : Tuskin annon täy’en kapan : Palkka miehellen paraallen. : Mutt’ kuin tuli talven aika, : Pakkanen pani partaani: : Minä annon akalleni, : Annon oikeen oiva säkit. : Tehdä lientä leu’alleni : Vilun esteeksi emännän; : Sitten jouten jorottelin, : Viikset viinalla voitelin. : Siks’ ett loppui laaristani : Kaikki pellot peräti. : Annas joutu Uotin aika, : Tuli vieras vino silmä : Toveriksi talohooni. : Ensin astui aittahaani, : Tääll’ alko kova komento: : Ei siellä enää emännän : Ollut mitään o’ottamista. : Sitten tuli tupahaani : Kovan keppinsä keralla; : Istui ihte pöy’än päähän, : Kyynärillensä kyhäsi; : Ajo ihte isännänkin : Pojes pöy’ästä syömätä. : Minä viilsin vehka suollen, : Otin sieltä oima juuret, : Näillä muka näännyttääksen : Piiskatakseni pirua; : Vaan ei veltto vihalla kuollut, : Nääntynnyt näillä alueilla. : Minäpä pötkin pellolleni, : Leikkasin vihannon viljan, : Panin riiheni parsillen. : Jo sitten aina aivasteli : Kun savu sattui nokkahaansa, : Vaan ei vieläkään pa’ennut. : Mutta kun akka aamulla : Pani leipiä lieteheen, : Nousi tupsu tupahaani, : Uutis haiku uunistani, : Kävi silmät sikkarahan, : Nokka vääräksi notkistu; : Tahto karata tiehensä, : Vaan mi’e niskasta nihkasin : Kiskoin tuonne kiven ale, : Ett’ei pääsis paholainen : Menemään muiden majohin. [[Heikki Selin|H[eikki]. S[elin].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=81953&conversationId=3&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 7.10.1848]. [[Luokka:Heikki Selin]] [[Luokka:Runot]] 4636 9798 2006-12-30T01:51:16Z Nysalor 5 Neiton kuolo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Neiton kuolo. |alaotsikko= |tekijä=Heikki Selin |huomiot= }} : Neito itki ihteksensä : Pienen puron rannalla: : Kuuli soiton sulhasensa : Tuolla vuoren reunalla. : Kanteloinen kajahteli : Sulhasensa ilossa; : Neiton silmät tipahteli : Vettä kuumaa huolissa. : Mikä se niin neiton jätti : Ikävässä huolemaan? : Ystävänsä hänen petti, : Saattoi surus kuolemaan. : Itku silmin neito näki, : Kuinka leivo kielevä, : Kumpaninsa iloo teki, : Onnestansa laulava. : Sillon suru surmallansa : Neiton rintaa runtelee; : Kuin hän kuulee korvissansa : Ystävänsä kanteleen. : ”Sulje virta kyneleeni, : ”Sulje virta silmäni. : ”Sinä olet ystäväni : ”Koska heitti kultani”. : Sinne vaipui virran ala : Neitonen se kaunihiin; : Leivo laulull’ surkealla : Neiton kellot soitteli. : Tämän neiton kuolo raskas : Mahtaa muita muistuuttaa: : Ettei pidä likka parkaa : Koskaan täällä narrata. [[Heikki Selin|H. Saliin]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=16999&conversationId=4&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 27.11.1847]. [[Luokka:Heikki Selin]] [[Luokka:Runot]] 4637 9800 2006-12-30T02:09:19Z Nysalor 5 Suruvirsi Suomen kielen tilasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suruvirsi Suomen kielen tilasta. |alaotsikko= |tekijä=Pietari Makkonen |huomiot= }} ”Kuukaslehti '''Mehiläinen''' on viimme Kesä-kuun lopulla herjennyt levittämästä hunajaansa Suomen kansalle. Syyn tähän kertoopi Mehiläisen kirjottaja seuraavalla tavalla: ”Usiammtsta syistä, ja erinomattain sen tähden, ettei ole saanut tarpeeksi lukijoita eli muita ostajia, tulee Mehiläinen tällä kuun-osalla lopettamaan työnsä ja toimensa. Sen, joka paheksii tätä kesken lopettamista, soisimma itsensä rupeevan jotain sanomalehtiä toimittamaan, ja ilman omaa työtä, huolta ja vaivaansa vielä päälliseksi saavan omista varoistansa maksaa 300 ruplaa vuodelta, jota ottajain kautta ei saada palkituksi. Niin on se tänä vuonna Mehiläisen kanssa ollut. – Ne, jotka ovat pyytäneet tämän vuoden Mehiläistä ja edeltä maksaneet koko vuosikerrasta, saavat tulevana syksynä eli talvena loppupuolen Venäjän historiasta palkinnoksi, joka heille tulee postin kautta lähetettäväksi eli, joille niin paremmin sopii, Helsingistä saataviksi.” – Muutamasa Aviisisa luettiin, ei monia aikoja sitte, että Suomen kansa on jo noussut niin korkialle valistuksesa ja kirjallisisa avuisa, että tästälähin ei tarvitte peljätä, ettei aina joku Suomenkielinen Sanoma-Lehti ulos anneta. Kuinka tämä käynee toeksi saamma vasta loppupuolella vuotta nähä. Pahalta kaiketi nyt näyttää. Kun Mehiläisen täytyi kesken herjetä, niin ei taija meijänkään vähemmmät Sanoma-Lehet kauvan pysyä hengisä. Mutta mikä mahtaa siihen olla syynä. Jokohon Suomen Kansa on saanut kylliksi valistusta? Ei Kansan siihen ole syytä, mutta niitten, joittenka velvollisuus olisi johdattaa Kansaa vallituksen retkillä. – Että kansan seasa löytyypi niitä, jotka oikeen ja syämmelisesti arvaavat Suomen kielen suloisuutta ja tarpeellisuutta sitä uutteruuella ja kaikella voimalla viljellä, todistaa seuraava, talonpojalta Petteri Makkoselta, Kerimäen pitäjästä, tehty Runo, joka on präntätty Mehiläisen viimmesesä vihkosa ja jonka nyt someuensa vuoksi otamme vapauen präntättää näihinki Sanomiin: == Suruvirsi Suomen kielen tilasta. == : Suvatseeko Suomen kansa, : Salliiko Savon asujat, : Vielä veisata vähäsen, : Surkutella Suomen maasta? : Suruvirsi on Suomen maasta, : Sekä vaikia valitus, : Kuinka suuri Suomen kansa : Saapi kirjoja käsiinsä, : Oikeuksista annetuita, : Pantuna paperin päälle; : Ruotsin kielen kirjotettu, : Jota ei tiennehet isämme, : Oma vanhempi osannut, : Lausuella lapsillensa, : Kanssa poikansa puhua. : Tämä on se outo kieli, : Suomen maalla muukalainen, : Joka kansan kaikki tyyni : Pitäpi pimeyen alla, : Josta juttuja tulepi, : Turhat riiat ratkiapi, : Kun ei tunne kirjojansa, : Arvioitansa osaja. : Herrat saapi suuren palkan : Pienistäki kirjoistansa, : Kuitenki en itse tieä, : Jos on kirja kelvollinen, : Mitä siinä on sisässä; : Mutta täytypi monenki : Vieä herralle hevonen, : Panna lehmä läjästänsä, : Kun ei kukkaro pitäne. : Laki on meillä laaullinen, : Aivan oikia asetus, : Jonka armas Keisarimme, : Itsevaltias vakainen, : Anto meille armostansa, : Suomen suureksi hyväksi; : Vaan ei laiteta lakia, : Ei osata oikeutta, : Suomen kielen kirjotella, : Jonka itse ymmärtäisin, : Ilman toisen tutkimatta, : Sekapään selittämättä. : Kun ois kirjat kielellämme, : Suomen selvillä sanoilla, : Itse tietäisin asian, : Osajaisin arvionki, : Kuittikirjani katsella, : Lujat päätökset lukea. : Enkä varsin vaivoaisi : Esivaltaa viatta, : Oikeutta ilman syyttä, : Eikä kukkaro kuluisi, : Tuomiskontti tyhjeneisi. : Minä vielä mielessäni : Olen toivossa ilonen, : Että armas Keisarimme, : Esivaltamme vakainen, : Suomen suureksi iloksi, : Onneksi alamaistensa, : Sekä kansan kunniaksi, : Antaa käskyn armollisen, : Suomen sääyille sanoman; : Asettapi oikeuet : Suomen selvillä sanoilla; : Että suuri Suomen kansa, : Saisi kirjat kielellänsä, : Niinkuin kaikki muutki kansat, : Mainitahan maailmassa, : Onnen helmassa elävän; : Kun on kaikki kirjotukset : Sillä kielellä samalla, : Minkä heille helmassansa, : Oma äitinsä opetti. : Sitä vielä Suomalaiset : Hyvin suurella halulla, : Ikävöivät itsellensä, : Että kuulu Keisarimme, : Majisteetti mainittava, : Joka käski koulupaikat, : Akatemiat asetti, : Käskis kouluissa lukea, : Opitella oppivaisten, : Suomen selviä sanoja. : Sillon saisi Suomen kansa : Armon auringon havata, : Pimeyen paksu pilvi : Sillon siirtyisi sivulle; : Eipä puuttune puheita, : Sekä selviä sanoja, : Tämän kielen kertojilta, : Asujilta ankaroilta. : Kyllä antaisi asiat : Vielä paljonki puhua, : Vaan ei anna aika myöten, : Enkä jaksane jutella; : Josta päätän pännän juoksun, : Sulan seisatan samalla. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=118589&conversationId=1&action=entryPage ''Oulun Viikko-Sanomia'' 15.8.1840]. [[Luokka:Pietari Makkonen]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Sorgesång öfver Finska språket]] 4638 9807 2006-12-30T16:44:21Z Nysalor 5 En laulamasta lakkaa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=En laulamasta lakkaa. |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} : Mä etsin huvitustani : Ja elän tällä lailla; : Kuin kesälintu laulelen : Näillä Pohjanmailla. : Vaikk’ on kylmät kylämme : Näillä sydänmailla, : Vaan on luonto lämpeä : Laulamahan aina. : Kuultakseni kultani : En laulamasta lakkaa, : Kuin mä etsin ja nyt löysin : Ystäväni rakkaan. : Kuin on meillä rakkaus, : Niin ei puutu mitään, : Ennen kaikki maailmassa : Unhottaman pitää. : Vaan kussa puuttuu rakkaus, : Kaikki meiltä jääpi: : Maailma ja rikkaus : Karvahaksi käypi. [[Optatus Lyytinen|Opt. Lyytinen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=94167&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 28.3.1856]. [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4639 9808 2006-12-30T16:44:26Z Nysalor 5 Kaiman kaipaus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaiman kaipaus. |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} : ”Miehiä on muutki miehet, : Kaima kaikkian parasta” – : Sanoo vanha sananlasku : Suomalaisen suussa vielä. : Se sen tarkoin tietäneepi : Lähemmin käsittäneepi, : Kel’ on onni ollununna : Kaiman kestin piteä. : Minä yksi miesi lienen : Tästä onnesta osatoin. : Vaan jos kerran ilmestyisi : Kaima miehien seasta, : Niin sen kutsuisin kotiini : Vierahaaksi viehättäisin, : Jolle tunkisin tupakan : Ensiksikin alkeheeksi, : Siks’ kun ehtisi emännät : Pannujansa paahdutella. : Sitten hetken viettäisimme : Pienessä puhepidossa. : Vihdoin vierailun lopuksi, : Puhe-pidon päätteheksi : Mavustaisin maljan pienen, : Joka sitte juotasihin : Kaiman kanssa kallelleen. : Sitte heittäisin hyvästi : Sydämmestä syleilyllä, : Ett’ ei kelpais kepiä : Käsi kättä antamalla! [[Optatus Lyytinen|Opatti]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=273849&conversationId=4&action=entryPage ''Savo'' 1.2.1881]. [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4640 9809 2006-12-30T16:44:30Z Nysalor 5 Linnun laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Linnun laulu. |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} : Lintu läksi laulamahan, : Poies uni uutustansa, : Jossa rauhassa lepäsi : Päivän vaihtuman väliä, : Pimeyden piilosilla. : Milt kuin valkeus valasi, : Alkoi koitto auringosta, : Niin hän nousi nopeasti : Luojallensa laulamahan, : Aamukullan kunniaksi, : Vuoden alkavan iloksi. : Laulut ylhäälle ylensi, : Korkealle korotteli, : Tuolla toivolla sanovi, : Vielä armoa anovi, : Että oisi edespäinkin, : Vuoden alkavan ajaksi, : Rauhan majat maataksensa, : Aina ilolla herätä; : Niinpä mahtasi monetkin : Kiitosvirret veisaella : Luojallensa, laupiaalle, : Aina armonsa edestä. : Eikös tulis vielä olla : Kielet kilvan kiittämässä : Herran armon avaruutta, : Kaikkivallan rakkautta, : Kun vuosilla kuluneilla : On kohtaamme koittanunna, : Että ovat avarasta : Rikkautensa lähtehestä : Viljavarat kuohununna. : Jospa vielä viljavuodet : Meille vastakin tulisi, : Että saisi laululinnut : Ilovirttä viserrellä! : Sitte kaikuis kaunis ääni, : Laulu laksoista suloinen, : Veisu kaunis vetten päältä : Heliseisi herttasesti, : Harras huuto Suomessamme, : Koko lauma laululinnun, : Kaikki yksimielisesti, : Linnut pienet, peipposetkin : Kiitosvirttä visertäisi. [[Optatus Lyytinen|Opt. Lyytinen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=12448&conversationId=2&action=entryPage ''Suometar'' 11.1.1856]. [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4641 9810 2006-12-30T16:44:35Z Nysalor 5 Rikas neito {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rikas neito. |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} : Täss’ on tyttö, neito nuori, : Hieno, valkonen, hiviä, : Täss’ on tyttö, tyyni mieli, : Sievä, kaunis ja siviä; : Mieleltänsä tyytyväinen, : Tekemähän taitavainen, : En mä tarvitse tapailla : Rukin akkojen apua, : Paljon on omasta tausta, : Huonehissa huiviloita, : Orret täynnä täkkilöitä, : Naulat hameita nakattu; : Yksi seinä aivinata, : Toinen pantu palttinata, : Nurkat pankkoja pakaten; : Kalsoja kahdeksan toista, : Sukkia vähä enemmän, : Virsuja sata paria, : Kenkiä vähä enemmän. : Ain’ on omilla mailla : Kilvan kihlan kantajoita, : On niitä etempätäkin, : Aina markan antajoita. : Pojat polkuja pitävät, : Aina luokseni ajavat : Orihilla välkkyvillä, : Hevoisilla hirnuvilla; : Kihlat kilkkavat povessa, : Taskut täynnä taleria, : Kukkarot kultarahoja. : ”Ota tästä, neitoseni, : Kihlat kullan kultäväiset!” : Kyllä niit’ on monta käynyt : Hopealta hohtavata, : Vaan ei ole vielä ollut : Lämpimältä läyhkyvätä; : Enpä kullalla eroa : Kotoani kultaisesta, : Enkä taivu talerilla : Vasten mielen vaatimusta. : Vaan jos omani tulisi, : Näköseni näytteleisi, : Vasta ottaisin omalta, : Kultakihlat kullaltani. [[Optatus Lyytinen|Opt. Lyytinen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=12383&conversationId=3&action=entryPage ''Suometar'' 7.12.1855]. [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4642 9811 2006-12-30T16:44:40Z Nysalor 5 Missä laulajat? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Missä laulajat? |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} : Mikä lie laulajat lumonna, : Nuoret miehet nuuvuttanna, : Kun ei kuulu luikausta : Suomen suurilta saloilta. : Lauloi ennen nuoret miehet : Rinkilöissä ollessansa, : Lauloi vähä vanhemmatki : Puoli ryypyn saatuansa. : Laulelin minäki ennen : Nuorempana ollessani, : Kun oli vapaampi aika, : Huolistaki huoliampi. : Vaan mahtini on masenna, : Vähän voimani vähennä; : Kun on hampaat harventunna : Tukka tuulissa kulunna. : ”Täysi hammas tarvitahan : Uro-töitä tehtäessä” – : Sanoi ennen poppa-poi’at, : Narrit konstien kokiat. : Vaan he vielä vanhoillansa : Kerskuivat kykenevänsä : Paremmin kuin parrattomat, : Miehet nuoret naimattomat. – : Aina olis’ aihetta ilohon, : Luonnoksia laulelohon, : Ympärillä yhtätoista, : Katsellessa kaikenlaista. : Eikä estä Suomen kieli : Tahtiloihin taipumusta, : Vaikka vallassäätyläisten : Korviin kaikunee pahalle. : Mikä lieneepi vikana, : Mitä syynä mieletöinnä, : Ettei kaikki korkeimmasta, : Vallassäädystä vakaisesta : Suosi tätä Suomen kieltä, : Kotimaamme kaimakieltä. : Vaan se näyttääpi enemmin : Niinkun tahtoisit vihata, : Josta ne monet mokomat : Kielikiistat syntynevät. : Syy on tässä tutakseni : Minun mielestä mitätöin, : Jok’ei juuri ansaitseisi : Toinen toistansa vihata. : Kun lie Suomi alkujansa : Yleisempi kansankieli, : Jota taitaapi puhua : Tämäki alhainen kansa, : Halpa kansa kalkutella; : Sekö se vähäpätöinen : Kieli-arvon alentaa? – : Muistakaamme syntyämme, : Syntyämme lähtöämme, : Että kai yhtälaiset : Veri-veljekset olemme; : Vaikka on eroitus täällä : Kutsumuksemme viroilla. : Kukat on kedolla kaikki : Aivan arvosta samasta, : Vaikka on eroitus täällä : Paljon kasvipaikoillansa: : Toiset kasvavat koreissa, : Ryytimaissa mahtavissa; : Toiset pellon pientarilla, : Joku korven kolkossaki. : Yksi on aurinko yläällä. : Joka heitä lämmittääpi; : Yksi pilvi taivahalla, : Joka, myöski virvottaapi; : Ytsi pakkanen paneepi, : Josta lehti lakastuupi, – : Niin on ihmisen elämä; : Näihin verrata sopisi. – : Saisikko sanan sanoa : Vielä verrata veljillemme. : Lyökäämme käsi kätehen, : Liketysten kiittäkäämme. : Tehdään ikuinen sovinto, : Sydämmestä syntyväinen. : Lämmin on täs’ suomalaisen, : Sydän vielä lämpimämpi. : Et’ei meitä moitittaisi : Toiste tuolla tuonelassa, : Et’ on suotta syrjintäyty, : Toinen toistamme vihattu. – : Sitte mekin Suomen poi’at : Ujomatta uskallamme : Kilpaella kielellämme : Kirjallisuuden alalla; : Ehken virsi vihkojaki : Somiaki sommitella. [[Optatus Lyytinen|Opatti Lyytinen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=273852&conversationId=5&action=entryPage ''Savo'' 11.2.1881]. [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4643 9818 2006-12-31T02:20:05Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo viinasta. |alaotsikko= |tekijä=Pietari Makkonen |huomiot= }} <p align="right">''Vielä virttä viinan töistä,''<br/> ''Koottu kohmelo-väestä.''</p> : Vielä virkan, viina, sulle, : Puhelen, putelli-juoma; : Kuin out tullut kuulusaksi, : Aivan arvohon yletty, : Kansan kaikken ystäväksi, : Mieli-vieraksi monelle. – : Varsin vaivasta vähästä, : Alimmasta ansiosta : Out sie rohtu ruumihille, : Vatsa-tauvista vapahat, : Autat ähkyssä välistä, : Väsynnyttä virvottelet, : Vielä lämmität vilussa : Annat helpon heltehässä, : Vanhan vaivoja vähennet : Tuottelet iloiset tunnit. – : Vaan jos ma sanoa saisin, : Sekä jaksasin jutella : Viinan suuria vikoja, : Töitä aivan törkehiitä, : Vaikk’ out kaunis kasvoiltasi, : Aivan loistava lasissa, : Vaan on myrkky mielessäsi : Niin kuin kärmehen kavalan. : Annat suuta surmalista, : Juuri Juuttahan tavalla. : Vaikka, kautta kaulan varren, : Alas vatsahan valuupi, : Kohta päähän korkeneepi, : Asti aivoihin ajaksen, : Viepi mielen miehen päästä : Ylös syöpi ymmärryksen, : Tunnon tuhmaksi tekeepi, : Turmelee toen puhujat, : Viepi köyhän kunniankin : Alentaapi arvon kaiken. : Viepi riistan rikkahalta, : Tavaran talonpojalta. : Otat puoit porvarilta, : Lastinensa kauppalaivat. : Vielä rohkenet ruveta : Mennä korkeihin kotihin, : Isommille istumille, : Miesten parvihen parasten. : Jotka ennen verassa välkky, : Saatat sarkavaattehisen. : Vielä tuottelet toria, : Kapineita kansan kesken. – : Tuot’ oun aatellut ikäni, : Puolen polveni puhunnut, : Kuka keksi keittoneuvon; : Kenpä ensinkin älysi : Panna pannua tulelle, : Lieri-päätä liiokselle, : Josta laski laarin viinan, : Tämän juomisen jorotti, : Johon suostu suuret herrat, : Kesty keppi-kerjäläiset. – : Voi sinua, viina parka, : Minkäs tiiät tehnehesi! : Teit nyt taimosen tarinan, : Kumman aivan kuulusamman; : Kuin saatit oman emosi, : Oman valta-vanhempasi, : Istumahan ikänsä kaiken : Varsin vanki-huonehessa *), : Hiirten surmana surussa, : Pyyräsilmän pyyryksenä, : Poikasi pahoista töistä, : Oman lapsen laitoksista. – : Voi sinua, pannu parkka, : Minkä vatsastas valutit, : Itselles ikuisen vaivan! : Olit kyllä oiva muori, : Hyvin taitava talossa, : Et ollut suuna, etkä päänä, : Etkä petona perässä, – : Vaikk’ out vangittu kovasti, : Aivan ahtaassa tilassa, : Poskillais pahuuen merkki, : Tehty Ruunun tempelillä *), : Viina vielä valloillansa, : Poikasi pahoilla töillä : Tapoiansa toimittaapi, : Ompi syynä surman töissä, : Aivan varkahan apuna, : Väärin toistajan toveri. : Ei ole sitä siova, : Eikä ainoista asiita, : Kuhun ei kätensä käynee, : Eikä sormensa sopinee, : Joka ryyppääpi rysyltä, : Alemmalta otteloopi. – – : Vaan sinä vakainen kansa, : Suku suuri Suomalainen, : Elä viivy viinan luona, : Huoli hullun kumpaliksi, – : Pitä hullu huonehessa, : Ankurissa aika vanki, : Niin on kallo kaunihimpi, : Taito tallella pysyypi. [[Pietari Makkonen|Pietar Makkonen]],<br/> Kirkonmies Kerimäestä. <nowiki>*)</nowiki> Tarkoittaa hiljattain julkaistua säädöstä, joka määrää, että pitäjän nimismiehen pitää sallitun viinanpolttoajan jälkeen sinetöidä viinapannut ja ottaa ne talteen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=120700&conversationId=13&action=entryPage ''Borgå Tidning'' 15.11.1843]. [[Luokka:Pietari Makkonen]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Sång om brännvinet]] 4644 9814 2006-12-31T02:18:21Z Nysalor 5 Runo-laulu Kerimäen Pitäjän uudesta kirkosta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo-laulu Kerimäen Pitäjän uudesta kirkosta. |alaotsikko= |tekijä=Pietari Makkonen |huomiot= }} : Jos ma voisin, niinkuin soisin, : Veisata vähäsen virren, : Sovitella soittoani, : Kanneltani kaunistella, : Että soittoni sopisi, : Luonnistuisi laulantoni, : Niinkuin mielessän’ menisi, : Aivoni ajattelisi, : Siitä suuresta ilosta : Kirkon kaunihin teosta, : Joka on nyt Jouhenniemen, : Autokannan kankahallen, : Kirkko tehty kiitettävä, : Huone hongista rakettu, : Pantu päällen paanukatto, : Rauta-rännit räystäille, : Joka kulmallen kurimus, : Veden torvi toimitettu. : Sitte vielä viimmeiseltä : Korkiammallen kohottu : Torni toisella tavalla : Kirkon päällen kiini pantu, : Siinä on joka sivulla : Akkunoita aivan paljo, : Sieltä loistaapi sisälle : Kirkkahat valon kipunat. : Se on raudasta rakettu, : Katto ruohon karvallinen, : Vielä risti viimeiseksi : Tornin päähän toimitettu, : Sen on päähän kiini pantu : Ukon-lanka laitettuna : Tulen tuiman esteheksi, : Pilvi-valkian varaksi. : Vaan mitäs minun tulisi : Vielä virkkoa enämmän, : Ei viere minun vereni : Eikä antane ajuni, : Mitä urkenen uroa, : Kuta tietä telketellen! : Jos olis osa minulla : Joku kieli kanteleesta, : Siitä vanhan Väinämöisen : Kalanluisesta kopasta! : Eipä virteni väsyisi : Laulu laihaksi tulisi: : Jos ma seinistä sanosin, : Akkunoista arveleisin, : Eli patsaista puhusin, : Saarnastuolista sanosin, : Eli lausun leireistä, : Alttarista aivan paljo, : Kuin on kaikki kaunihisti : Jalommasti jaksettuna, : Kelpo mestarin mahilla, : Tolpon toimella hyvällä. : Se jo luonnon liikuttaapi : Sinne männessä sisälle, : Ei saata sanoilla näillä : Tulla tolkku toisen piähän, : Jos puhusi puolen vuotta : Sialla kielellä sanosi. : Virsi pitkäksi viruisi : Laulu loppumattomaksi. : Kirkko kiittääpi itsensä, : Kaunis kaukoa näkyypi, : Josta Sullen, suuri luoja, : Armias avara Herra! : Saisin töistäsi sanella : Kiitos-virttä veisaella, : Kuin on luonut luomisessa : Siksi paikaksi pyhäksi, : Kussa kunnianimensä : Saarnataan pyhä Sanansa. : Saapi siihen sielun sairas : Aina astua sisälle, : Sydämmellä särjetyllä : Armo-alttarin etehen. : Siinä löydät lääkityksen : Synnin haavoille syville, : Siin’ on aina armopöytä : Varjon tuoneen vierahille. : Saapi siinä saarnamiehet : Oikiat opin-jakajat, : Sielun paimeneet parahat, : Seurakunnallen sanella, : Kuinka kulkea pitääpi : Laitumella Herran laumman, : Jonka suokohon Jumala, : Antakoon Isä ihana, : Että tässä huonehessa, : Tässä paikassa pyhässä, : Sinun siunattu Sanasi : Tuottasi hyvän hedelmän! : Anna armias Jumala, : Herra henkesi lähetä, : Lahjottele lapsillesi! : Selvitä sokiat mielet, : Että oikein osaisi : Tutkia kätesi töitä: : Siitä tuntisi sinunki : Luojaksensa laupiaksi. : Vielä tässä viimmeiset : Toivotan toden perästä : Terveyttä tekiälle : Tointa Tolpollen hyveä, : Että vielä tästä eeskin : Oleskella onnen reissä, : Onnen ohjakset kädessä, : Onnentietä ohjaella! : Kansan kuulusan Provastin : Nevojnuksen neuvon eestä, : Joka huolella hyvällä : Aivan työllä ahkeralla : Tätä tointa Tolpon kanssa : Aina auttivat jalosti! : Kiitos Kirkkoherrallenki! : Rahakassan kaitsiallen, : Joka tarkan taidon kanssa : Seurakunnalla selitti, : Kohastaan joka kopeikan : Joka tengan tietä antoi! : Jo nyt laannen laulamasta, : Jopa virteni väsyypi, : Oispa vielä virkkamista : Vaan on kolmia vajaalla : Kiurun kieltä, Väinön mieltä, : Kymäläisen kanteletta, : Jolla on komea koppa, : Ääni äijän maksavainen, : Vaan on nauloja vajaalla : Noudattaissa nuotioita. [[Pietari Makkonen|P. Makkonen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=119859&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 7.6.1850]. [[Luokka:Pietari Makkonen]] [[Luokka:Runot]] 4645 9816 2006-12-31T02:18:44Z Nysalor 5 Pietarin reisu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pietarin reisu. |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Räikkönen |huomiot= }} Pietarin Lehdestä lainaamme seuraavan taitavasti sepitetyn laulun: == Pietarin reisu. == : Pietariin mä kerran läksin : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kotoain pois edemmäksi. : Pääsin tielle lesken yötä. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Nälkä tuli, tahdoin syödä; : Hartsonaan* mun täytyi mennä; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Siell’ ol’ mulla tuttu ämmä. : Kohta huusin: ”Ämmä auta! : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Niin oon nälkäinen kuin nauta”. : Ämmä siitä lieden luoksi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kiirehesti kohta juoksi, : Kantoi kaalin, tuopin vettä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Sekä putelin toi mettä, : Palvatun myös liha-palan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Savustetun siian jalan, : Vehnä-leipää pari naulaa. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Söin mä, join mä, kastoin kaulaa. : Ulkoa niin tuli muita : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuttavia joitakuita. : Tuosta alkoi leikki uusi: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ne nyt saaju-vettä huusi, : Kutsuivat mun, tuttavansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Harvoin nähdyn, juomaan kanssaan. : ”Ilkeä mun ilman juoda”. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Arvelin, ja käskin tuoda. : Ämmä mulle viinat kantoi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Pullot viinur-Vilho antoi. : Ystäviäin pyysin juomaan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Toista käskin Vilhon tuomaan. : Sitten muutkin vuorollansa: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Toinen, kolmas, neljäs kanssa, : Viides, kuudes, viimeinenki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kerrallansa joka henki, : Viinoja vaan tarjoili, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Toisten kanssa kalkutteli. – : Yö näin kului hupaisesti, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kunnes kukkarossa kesti; : Sitten vielä lähtö-naukku : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Otettihin aika paukku. – : Lähdetähän ajamahan –, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Yks’ jo ajoi miehen maahan, : Toinen akselinsa poikki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kolmas kanavassa oikki; : Kaikki meni hiiden lailla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kun ol’ mieli muilla mailla. : Tuonne jäi nyt Laurin takki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuonne Jussin juhla-takki, : Tuonne Lienan liuhki-kannu**, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Sekä Katrin kahvi-pannu, : Rattaan pyörä jäi Pekolta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Hattu Mattilan Mikolta, : Kaarlelta jäi kaari-kaula, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuomaalla tupakkanaula, : Hannon jätti musta harja. : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Paloiksi men’ rattaan parja, : Jaakko muita kantaa jaksoi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Matti hengellänsä maksoi. : Siin’ ol’ hyvä illan vietto, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Monen miehen mieli-tietto; : Palkka oli pahan-päinen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Synnin palkka nähtäväinen. : Nyt sanoopi Pekka, Mikko: : &nbsp;&nbsp;&nbsp;”Hartsonan saa viedä hitto, : Enempää en sinne lähde, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Milloinkaan en ryypyn tähden, : Hyvä ett’ei jäänyt henki, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Hittohan ois vienyt senki”. [[Jaakko Räikkönen|J. Räikkönen]]. <nowiki>*</nowiki> s. k. ravintola. <nowiki>**</nowiki> taale- tai kerma-kannu. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=221383&conversationId=2&action=entryPage ''Suomalainen Virallinen Lehti'' 12.5.1874]. [[Luokka:Jaakko Räikkönen]] [[Luokka:Runot]] 4646 9819 2007-01-01T19:30:03Z Nysalor 5 Onnellinen perhe {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Onnellinen perhe. |alaotsikko= |tekijä=Josef Julius Wecksell |huomiot=Suomentanut [[Käyttäjä:Nysalor|Matti Järvinen]]. }} : Vanhimmasta pojasta tuli lellikki, : Toinen maleksi laiskana kaduilla, : Kolmas kuoli petollisen morsiamen tähden, : Neljäs otti tämän vaimokseen, : Viides joutui velkavankeuteen, : Kuudes ja nuorin kirjoitti runoja. : Ja isä parkaisi: oi, minä varmasti kuolen! : Pahin, pahin tuli viimeiseksi. [[Josef Julius Wecksell]] [[Luokka:Josef Julius Wecksell]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Den lyckliga familjen]] 4647 9820 2007-01-01T19:30:20Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Josef Julius Wecksell''' (1838–1907) == Runot == * ''[[Onnellinen perhe]]'' [[Luokka:Josef Julius Wecksell]] [[sv:Författare:Josef Julius Wecksell]] 4648 9821 2007-01-01T19:30:30Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Wecksell, Josef Julius]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Wecksell, Josef Julius]] [[sv:Kategori:Josef Julius Wecksell]] 4649 9822 2007-01-01T19:47:31Z Nysalor 5 Suvi Suomessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suvi Suomessa. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Jo taasen, jo taasen, on : Suomessa suvi, : Suvi-linnut eteläst’ : Tänne jo tuli: : Käköset kukkuu, : Kunnahilla tuhatta : Sulo-ääntä tuttuu; : Pakkanen, Pohjan herra, : Loukossa nukkuu, : Tuollepuolen Tunturivuorten. : Kah nyt, kah’pas nyt, miten : Nurmet jo hohtaa! : Ruohonpäinen ruunu on : Koivuilla kohta. : Kukkia puhkee, : Talonpoika niittuinsa : Veräjöitä tukkee; : Senpä seikan tähden ja : Juuri sen suhteen, : Halla huvi nyt korpehen pois! : Jo sulanneet ovat taas : Järvistäki jäät, : Myös herenneet riettahat – : Nuo räntäiset säät; : Kaskes vaan pauhaa. : Lintuparvet ilmassa : Lentelee ja laulaa. : Sodasta suokoon toki : Jumala rauhaa, : Nyt rakkahassa Suomessamme! : Järvien rannikoilla : Ven’eitä kiikkuu, : Kalastaja-miehet ne : Vesillä liikkuu. : Orahat paisuu; : Peltomiehet taasen nyt : Airoihinsa taipuu; : Paimenten torviloista : Koneetkin kaikuu. : Luonnotar liehtoo mehuisuutta. : Niin mihin voip’ nykyään : Verrata Suomen, : Kuin sisältää taasen niin : Herttasen luonnon? : Nytpä on hauska! : Neitosten silmistä tuo : Lempeys vaan paistaa. : Täällä voipi elellä – : Valo kuin loistaa – : Suopihan niin nyt kotoinen maa? – – s. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=entryPage&id=160937&conversationId=2&newConversation=true ''Suomettaren'' Lisälehti 2.6.1854]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4650 9823 2007-01-01T19:47:36Z Nysalor 5 Muinais-aikain muistoja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muinais-aikain muistoja. |alaotsikko=(Lähetetty.) |tekijä=Antero Warelius |huomiot= }} Niinkuin useoita vanhuuden asioita kuuluu melkein yhtäläisiä eri paikkakunnilla, se eroitus vaan kumminkin, että kukin paikkakunta omistaa tapauksen itsellensä; niin jutellaan Uskelassakin '''Huurnista''' isoksi osaksi samoja kun Vesilahdessa '''Kurjesta''', kuitenkin erouvat nämät niin paljo, että kumpikin tarina ansaitsee oman siansa. Kurki on saanut kirjallisen muistonsa Kantelettaressa, Helsingin aamulehdessä (1844 N:o 17) ja muualla, samaten Huurnikin (eli Horn) kuva-kirjassa, nimeltä '''Finland framställdt i teckningar'''. Mutta koska viimeksi mainitusta vanhat ihmiset vielä tarinoitsevat, yksi yhtä toinen toista, jota ei sanotussa kirjassa ole, niin pidän soveliaana ja tarpeellisenkin nyt laittaa kokoon kaikki hänestä saatuni sanomat, ennen kun puheessa tulevaiset muistot peräti himmenevät. Näistä syntyy seuraava tarina: ”'''Kärkää''' oli muinen suuri hovi. Sen herrat hallitsivat paljo maita ja kokosivat mahdottomasti rikkautta: silloin olivat Kärkään portinpieletkin puhtaasta kullasta. – Siellä se '''Huurnikin''' oli isäntänä; se kun oli maan mainio sankari (”hirimnnen sähtäjä”, sanoo Uskelainen). Kyllä se monta temppua teki. Kerrankin tuli kirja Ruotsista ja kutsui häntä tappelemaan kauhean väkevän miehen kanssa, joka haki vastustansa; kun hän luki kirjan, niin miekka seinässä kohta helisemään. Eikä ollut hänellä itse vähempi himo tappeluun kun miekalla; lähti matkaan ja kohteli vastuksen hakian, jonka nimi suittaa ollut '''Mahomötti'''. Mentiin saareen (eli ”holmaan”), ja kohta sinne päästyä potkasi Huurni ruuhensa pois, veden valtaan. Mahomötti kysyi: miksi hän niin teki eikö edes toivonutkaan saaresta palaavansa. Huurni ei sanonut tarvittavan kahta ruuhta palatessa. Sitten voitti ja tappoi Mahomötin saareen, ja lähti sen ruuhella pois. Mahomötin kumppanit ihastuivat, kuin rannalta näkivät ruuhen tulevan ja tunsivat sen, mutta tulipa lähemmälle, kas kylläpä nousi toinen meno, kun Huurni olikin ruuhessa. – Sama sankari kyllääntyi puolisonsa, vaikka se oli nuori ja kaunis, ja rupesi piikaa hyväilemään. Tämän kun teki mieli menettää emäntäänsä, päästäksensä itse siaan, viekotteli hänen luhtiin, johon jo edelläpäin oli laittanut talon pulskeimman trenkin elikkä satuloitsian, '''Pertteli'''-nimisen; salpasi salaa oven ja meni kantelemaan Huurille, kun se tuli kotio, emännän muka muita pitävän. Huurni vihoissansa pani luhdin palamaan, ja poltti siinä elävältä sekä viattoman vaimonsa että parhaan palveliansa. Liekö hän ollut tietämätöin piijan kavaluudesta, vai tekivätkö molemmat yksissä neuvoni tämän tuhotyän? – toiset sanovat sitä toiset tätä; mutta kauhea hän kumminkin oli kaikista ja kauvas kuului valitus vaan ei kukaan rohjennut kajota häneen, joka niin rikas ja voimallinen oli. Kuitenkin ”on herra herroillakin”: Huurnin poltetun vaimo-vainajan sukulaiset saivat asian Paavin korville ja se otti häneltä sielun autuuden, eikä luvannut syntiä anteeksi ennen kun hän oli rakentanut kolme kivi-kirkkoa ja käynyt paljain polvin niiden välit. Mitäs tästä: Huurni teki '''Halikon''' kirkon, '''Salon''' kirkon ja '''Perttelin''' kirkon, ja lähti konttaamaan; mutta ennenkun pääsi Perttelin kirkolle, kuluivat polvet jo niin, että hän vaipui ja kuoli '''Lustojan''' ahteelle – syntisenä vielä. Hän pujetettiin sitten säkkiin ja tuhkaan, ja haudattiin.” Tähän tarinaan olen muualta lainnannut ”Mahomötin” nimen. Se vanha Uskelainen, joka minulle jutteli Huurnin voitollista saariretkeä, ei tietänyt hänen vastustajansa nimeä; sanoi sen vaan ”kauhian väkeväksi mieheksi.” Nyt muistin Kauvatsalla (Huittisten kappelissa) juosneen jutun Kurjesta, jossa hänen vastustajansa kutsutaan Mahomötiksi. Tämän nimen arvelin alkuperäisesti kuuluneen Huurnin tarinaan, koska Vesilahdessa tiedetään Kurjen vastustajalla olleen nimenä '''Potko''', ja koska Kauvatsalaisten Kurki juur niinkuin Uskelaisten Huurni potkasi saaresta oman venheensä, mutta Vesilahden Kurki potkasi vastustajansa venheen. [[Antero Warelius|A[ntero]. W[arelius].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=entryPage&id=160937&conversationId=2&newConversation=true ''Suomettaren'' Lisälehti 2.6.1854]. [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4651 9824 2007-01-01T19:47:40Z Nysalor 5 Suojala {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suojala. |alaotsikko=(Tosi tapaus) |tekijä=Antero Warelius |huomiot= }} <p align="right">”Kaunis maa päältä nähden,<br/> Vaan ei siunattu sijalta.”</p> ”Tuhanten vesien maa, onko se missä mailman ääressä? Mille ilmalle se antanee? Se antaa sinusta, Suomen poika, sekä itää että länttä, sekä etelää että pohjaa kohden. Sinä seisot sen maan kannalla – sinä asut siinä niemessä, jossa on useampia virtoja ja vesiä, kuin monta ja ehkä merenpesiä sinun ruumiissas Isänmaasi valtasuonissa kuohuu lukemattomia koskia, joita Kosken-perkaus-kunta monesta kohden on iskettänyt, virkistyttääksensä maakuntia niitten ympärillä. Niin on Suomen sydämessä Keiteleen laaja selkä, joka ottaa Oulun läänin rajoilta pitäin tullutta vettä kantaakseen kuudetta linnunlennon peninkulmaa ja lähettää sitä Äänen ja Mämmin virroista menemään Päijänteesen ja viimein Suomen lahteen Keiteleen helmassa on moni viheriäinen saari ja moni kivirikas luoto, joka syksyllä suojaa niitä muikkuparvia, joka sitte pitkin talvea uiksentelevat ympäristöläisten kala-kuppiloissa. Rantamaitaan Keitele syleilee ja huvittaa pitkillä lahdilla, joita satavuotiset hongat varjoovat, ettei jokaisen tuulen ahava mahtane piestä heidän rattonsa (?) – himettää (?) heidän peilinsä. Sellaisen lahden kupeella oli Suojalan mökki, jossa Eero asui vaimoneen ia lapsineen. Ahdas oli paikka, mutta aikoin tulivat kuitenkin sen asujamet omilla varoillaan, kuni Jumala siunasi vuoden tulon. Jos Hän taas kuritti katovuodella, niin petäjällä varat enennettiin, ja elettiin toiseen vuoteen toivossa. He eteenpäin. Lapset vanhenivat, kykenivät isänsä kanssa työhön ja rupesivat lievittämään kuormaa vanhempainsa hartioilta Mutta Jumalata ei mökissä tunnettukaan, paitsi nimeltä, sentähden ei rauha ja siunaus asettunut majaan. Eero, joka nuoruudesta oli hienostaan viinaa maistellut, alkoi nyt rentonaan sitä juomaan, milloin vaan ryypyn irti sai; ja vaimon täytyi häilyä kahta kiivaammin, taitaaksensa lapsineen elää paikalla. Eero ei tainnut sanaa kokoon saada ja vaimo ei paljo kirjaa viljellyt; sentähden jäi Uusi Testamentti, jonka olivat saaneet, pöntymään koppaan, ja lapset saivat kasvaa luontonsa mukaan, niinkuin hongat Suojalan pellon aitovarrella. Sattui olemaan kappale matkaa mökistä kylään, ettei lapset pienenä päässeet kylän kurilla pyhä-iltoja viettämään; sentähden kauvan säilyivät ulkonaisesta pahuudesta. Vaan vähän siitä, kuin Sana ja Sanan Herra oli koko perheelle muukalainen. Lapset kasvoivat pimeydessä vanhempainsa esikuvasta, sentähden, ”Jumala etsiskeli isäin pahat teot lasten päälle”. Monasti Eero tahtoi ja kerran vaimo miehensä mieliksi suostui, että jouluksi piti 1/2 tynn. viljaa viinaksi laitettaman, ennenkuin tiesivät, jos uutiseen päästiin. Varsin niinkuin jos joulu-juhla ei olisi Sanalla, vaan viinalla vietettävä. Naapurissa, jossa tämä mehu oli tehtävä, ei ollut päivillä pannulle lomaa, jonkatähden Eeron keskimäisen tyttären, Eevan, täytyi yön aikana siellä keittää isänsä herkkua. Silloin yhtyi Eeva ja talon poika Paavo rakkauden tuumiin. Pian oli Eeron tynnyri tyhjetty, mutta Eeva paralle jäi itku-ainetta kylläksi, ettei voinut kyyneleillään pestä pois suruansa. Ja kuitenkin oli hänellä vielä toinen verta samasta murheen maljasta juotavaa. Sillä saunasta päästyänsä, sattui kerran karja-polulla Paavon vastaan. Tämä, joka ei Jumalata pelännyt, vaan häpesi ihmisiä, uhkaa paikalla tappaa Eevan, jos syytti hänet lapsensa isäksi. Toinen säikähti siitä niin, että tuskalla pääsi kotiin ja lankesi tautivuoteelle, jossa makasi monet ajat verta syleksien. Nyt vanhemmat joutuivat elättämään keuhkotautista tytärtänsä ynnä hänen lehtolastansa; ja Eevalle tuli kuoleman kolaus rintaan. Niin pahalla työllä on paha palkka. Paavon työ on sen kirjassa, joka viimeksi meitä kaikkia tuomitsee ja hänetki vielä kerran kostaa. Näin taidottomuus elättää himon, himo siittää synnin ja synti synnyttää kuoleman. [[Antero Warelius|A[ntero]. W[arelius].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=entryPage&id=160948&conversationId=4&newConversation=true ''Suomettaren'' Lisälehti 2.2.1855]. [[Luokka:Antero Warelius]] [[Luokka:Novellit]] 4652 9826 2007-01-02T20:17:22Z Nysalor 5 Edesmenneen muistoxexi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Edesmenneen muistoxexi. (*) |alaotsikko= |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot=Muistoruno on omistettu 16. maaliskuuta 1804 kuolleelle, ”koko maan ikävöimälle opettajalle” [[Henrik Gabriel Porthan]]ille. }} : Mies on ollut, mies on mennyt! : Ah! kuin rintan ahdistuupi! : Täst on täynnä tuhannetkin : syystä syngiät sydämmet: : koska kuolema kovasti : kutsui täältä tuonelahan, : unehen kuuluisan kylissä, : kaupungeisa kuuluisamman, : valtakunnissa valitun, : tähden oppinsa tukevan, : ylimmäisen ymmärryxens, : toimens tarkan ja tulisen : ilman järjen järkähdystä. : – Sanall yhdellä sanottu, : puhuin puolella puheella: : eipä vertaista vedetä : joka ajan antimista, : eipä saada sadoissakan : vuotten vuosissa tapaista. : Tämä yxin yhtyänsä : oli kaikki kaikillengin. : Oli siellä, taikka täällä, : aina oikaisi asiani : sekä tiesi, että taisi, : sekä pyysi, että pysty : tehdä tempungin todella : selkiäxi syvimmängin, : varsin viisalla tavalla. : Aina omians opetti, : ohjais viellä outojakin : taidon tielle tasaisesti : valmisteli vakaisesti, : johdatteli joukottaisin, : ymmärryxen ystävixi. : Teki työtä työllähintä, : ahkerasti aikanansa. : Tämän tiettävän totuuden : taitaa Turku todistella; : johon kaukaakin kokoili : muistomerkit mainittavat, : kirjahuonet hyvät täytti : kaunehilla kappaleilla; : yli merten, yli maitten : saatti sadat viisaudetkin, : lukumiehille lujille : Auran Akademiassa. : Jonga oli Isä itse, : itse tuki, itse turva: : jonga etsi etuu aina : lähteisänsäkin lepohon, : jolt on kovin kaivattava : rauhan majoin mentyänsä. : – Näimpä nääntyisi elosta : niinkuin ruoko runneltuna, : töiden tämmöisten, tekiä! : Jo on jättänyt hyvästi, : ylimmäiset alammaiset, : matkustavat mailmasta. – : – Pois on mennyt Porthanimma! : Eipä pojat Pohjanmaalta, : yli suuren Suomenmaankan, : taida suullansa sanella, : murhettansa mainitakkan, : koska saattavat surulla, : mustan murheensa sumussa, : särjetyillä sydämmillä, : sielun parhan puetusta, : maaxi jälle maatumahan, : jost on koottu kokohon – : – Mutt ei muutu nimi maaxi, : pojes muistosta pakene: : vuodet tähän voimattomat : ovat ajatkin alati; : sill ei kuollut kuolemassa : sangen hyvä sanomansa, : vaikka ruumis raukenepi : mustan mullan muotoisexi: : vaan se eläpi elossa : sydämmissä syntyneitten; : ehk on sielu siirtynynnä : tygö ystävän ylemmän : tähden töiden taitavitten : kruunattuna kunnialla. : – – – – – – – : Edesmennyt Mestarimme! : oikia opin Isämme! : ole nyt siis onnessasi : Taivaan ilossa ijäti! Hämäläinen. (*) Sekä todellisena kunnianosoituksena koko maan ikävöimälle opettajalle, joka oli pian kuolemassa olevan suomalaisen runoustaiteen suojelija, sekä ilahduttavana näytteenä runollisista lahjoista, joiden pohjalta tulevaisuudessa voidaan toivoa saatavan useita onnistuneita kaunokirjallisia yrityksiä: suomalaisen lukijan tulisi ottaa nämä tässä esiin tuodut säkeet ilolla vastaan ja niidenkin, jotka eivät ensimmäistä kieltä ymmärrä, suhtautua suopeasti ja tunnustaa niiden ansiot. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122283&conversationId=2&action=entryPage ''Åbo Tidning'' 31.3.1804]. [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Runot]] 4653 9827 2007-01-02T20:26:13Z Nysalor 5 Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa. |alaotsikko=(kansanlaulun sävelellä.) |tekijä=Jaakko Juteini |huomiot= }} : Eläkön armias, : rakkahin Ruhtinas : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;rauhallinen! : Josa on onnemme, : josa on ilomme, : turva ja toivomme : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;täydellinen. : Osottain armonsa : vahvisti valdansa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Vartiamme; : lepo on levinnyt, : valistus virinnyt, : elatus enännyt, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;majoisamme! : Suojelda sodasa, : riemuitkon rauhasa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Suomalainen, : ollen taas uudella : uskollisuudella, : urhollisuudella : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;alammainen. : O! Luoja laupias, : vahvista voimallas : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Ruhtinamme! : Aamuja enännä, : päiviä pidennä, : vaaratkin vähennä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;Valdiamme. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=120149&conversationId=1&action=entryPage ''Åbo Allmänna Tidning'' 19.1.1813]. [[Luokka:Jaakko Juteini]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] [[sv:Finnarnes Sång till sin Storfurste]] 4654 9829 2007-01-03T21:14:23Z Nysalor 5 Mikä on rakkaus? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mikä on rakkaus? |alaotsikko=(Satakunta.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Tähän vastaavat monella eri tavalla esim.: Rakkaus on Jumalasta, sillä Jumala on rakkaus. Ja tämä on rakkaus, että me Hänen käskynsä jälkeen vaellamme. : Rakkauden apostoli. Jos minä profeteerata taitaisin ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi. Rakkaus on täydellisyyden side. : Ap. Paavali. Väkevä kuin kuoleman osa on rakkaus. : Salomo. Rakkaus on luontokappaleissa Jumalan myötäluoma ja innostama kuolemattomuuden halu ja ihmisessä sama halu toteuttaa hänessänsä olevaa jumalallista. : [[Platon|Plato]]. Rakkaus on kaipaus alati omistaa hyvää. : Sokrates. Rakkaus on elementtien yhdistäjä. : Empedokles. Rakkaus on molemmin-puolinen halu ja pyrkimys päästä yhdeksi. : Aristofanes. Rakkaus on, joka vuossadat pitkittää suvuttaisin. : Lukretius. Mutta mitä rakastaminen muuta on kuin tahtoa jonkun olemaan mitä suurimman hyvän vaikutuksen alaisena, vaikkei hänelle itselle siitä mitään palajaisi. : Cicero. Rakkaus, maailman lunastava rakkaus, joka liikuttaa auringon ja tähdet, ajatusteni alkujuuri, lapsuuteni unelma, pyhä liekki sydämmessäni, jota Vestaali-immen innolla valvon. : Dante. Rakkaus ei ole yksi ainoa himo, se herättää ja siinä ovat ne kaikki muut. : M:e de Souza. Laveimmassa merkityksessä rakkaus on se vastustamaton viehätys, jota taivuttaa kaikki olennot, salainen sukulaisuus, joka heitä yhdistää. Siveyteen katsoen rakkaus on taipumus totuuteen, ihanuuteen ja hyvyyteen. Uskonnon kannalta Jumala on rakkaus, ja rakkaus Jumalaan on rakkaus täydellisyydessänsä ja siihen perustuu sovinnon laki rakkaudesta lähimmäiseen. : Deseuret. Rakkaus on naisen kelpous. : George Sande. Rakkaus ihmissuvun lohduttaja, maailman säilyttäjä, sielujen muisto, sielujemme sielu. : Voltaire. Jota suurempi henkinen kyky ihmisellä on, sitä väkevämmät ovat intohimot; sillä ne ovat todenperäisiä tunteita ja ajatuksia, jotka kotonaan riippuvat henkisestä kyvystä. Siksipä se, jolla on suuri ja selvä ymmärrys, kiihkoisesti rakastaa, sillä hän tajuaa selvästi, mitä hän rakastaa. : Pascal. Jumala on taivaan täydellisyys, rakkaus on ihmisen täydellisyys. Rakkaus on elämä, ellei se ole kuolema, kahden sielun molemmin-puolinen heijastus. : V. Hugo. Se tunne Jumalasta on,<br/> Itseydestä saastaton,<br/> Ja säde maailman luojasta,<br/> Sydämmen vaara leimuva. : Byron. Shakespearen Julia on itse rakkaus. : Mrs Jameson. Rakkaus on taivaan varsinainen ilo. : Ouida. Rakkaus on Jumalan lahjoista suurin. : Milton. Rakastava tietää, mitä rakkaus on, tuntee rakkauden huudon, sielun harras halu, joka huutaa: Jumalani! Armahani! Sinä minun, minä sinun. : Tuomas Kemppi. Rakkaus on jumalallisen olemuksen kuva. : Martti Lutherus. Rakkaus on tulva, osa jumaluudesta. : J. G. v. Zimmermann. Rakkaus on hengellinen täydellisyys, mystillinen toimi, jolla oikeastansa ei ole mitään tekemistä sukupuolisen rakkauden kanssa tai vähintänsä, joka sen pyhittää. : Vanha romantisuus. Rakkaus on enemmän ajateltua kuin ajallista. : Graal-satu. Rakkaudella on maassa huone, taivaaseen se johdattaa, väkevä rakkaus voimassa väsynyt on epäilyksen kumppani. : Wolfram v. Eschenbach. Rakkaus perustuu yksityisen valitsemisoikeuteen, että saa vaihtaa yksinäisen persoonan sukunsa kaikkein hyväin puolten yhteenkäsittämykseen. : Vischer. Rakkaus pyhitetty sana. : J. Scherr. Rakkaus, niin hellä, niin sydämmellinen tunne. : A. v. Kotzebue. Kaksi sielua yksi ajatus, kaksi sydäntä yksi tykytys. : Fr. Halm. Rakkaus, kaunein ilmiö henkisessä luonnossa, kaikkivaltias magneetti, hartauden ja jaloimman siveyden lähde – rakkaus on siis vaan tämän alkuvoiman heijastus, olentojen keskinäinen välttäminen. : Schiller. Rakkaus, hellä runollinen henki. : Mauri Jokai. Rakkaus, korkean taivaan lähettiläs. : K. Heino. Rakkaus on ohjaaja hyvyyden ihanuuteen. : K. Raunio. Rakkaus on tunteitten enkeli. : K. J. Gummerus. Rakkaus on timantti kyynelhelmisessä raamissa. : K. ”Rakkaus on ylevin kaikista jalosyntyisistä innostuksista”. Rakkaus on ihmisolennon tunteiden korkein ja pyhin ilmaus. : –ks– Rakkaus on vaimon sielu. : H. Virtanen. Rakkaus nojaten ijankaikkiselle perustukselle vaihtelee erimuotoisempana kuin mitään muu inhimillinen asia. :? Rakkaus on kuuro, sokea, ymmärryksetöin, jolle viidestä aistista on yksin tunto jätetty. : Koi ja Hämärikkö. Rakkaus on autuuden kauniin tunto. :”Kalmattaren rakkaus”. Rakkaus on kova, kova kuin kivi, kovempi vielä tuin kuolema. : Suomalainen kansan-laulu. Rakkaus on Jumala, koska se vallitsee kaikkia, elämän elämä, sielun sielu. : K. F. Dahlgren. Rakkaus kaikki on, kaikkemme on mitätöin, jos on pois se. : J. Freese. Rakkaus on joka luopua kaikesta voi. : Stagnelius. Rakkaus, lämmin lahja taivahan. : K. N. Malmström. Rakkaus on liekki korkeudessa. : [[Josef Julius Wecksell|J. J. Wecksell]]. Rakkaus on inhimillisesti puhuen tunne toimintaan ryhtyvä taipumus. : J. V. Snellman. ”Mitä rakastaminen on?” ”Miehelle levottomuus, naiselle olemus” oli älykkään naisen vastaus. ”Miehelle täysi tosi, naiselle '''petos'''”, oli kokeneen vastaus”. Meille maa mit’ antaakaan. Rakkaus on paras vaan.<br/> – – – – – – –<br/> Rakkautes, kurja maa,<br/> '''Valhett’''' on vain surkeaa. : [[Lars Stenbäck|L. Stenbäck]]. Rakkauden varsinainen tuntomerkki on keskinäisen itsensä alttiiksi antavaisuuden vaikuttama syvä elämän yhteys eri henkien välillä, niin että molempien tahdot sulavat yhteen. : A. F. Granfelt. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=62693&conversationId=1&action=entryPage ''Aamulehti'' 2.2.1884]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4655 9830 2007-01-03T21:14:28Z Nysalor 5 Mist’ ruotsi Suomeh lienee tullut {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mist’ ruotsi Suomeh lienee tullut |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Karjalattaresta painatamme seuraavan runon: : Mist’ ruotsi Suomeh lienee tullut, : Ken kutsut häntä tänne lie? : A mie olen täällä kuullut : Ett’ oman muan mies out sie. : Vaikk’ häjyks muuttut out : Kansaas’ ja kielt’ sen vihaamaan, : Jokos nyt jälleh mieheks tulet, : Rupeutkos maasi tuntemaan? : Tahotkos leipää Suomen syödä, : Tyytytkös alle asetusten sie, : Teetkös jo maasi eistä työtä? : Muutoinhan leivän toinen vie. : Heitä jo niskoittelu, heitä! : Nyt sie kuin kala merras’ out, : Peitä ruotsiutes jo peitä : Nimismies ja ruununvout’. : Siehäi kansas poikii omii olet, : Kansan palvelukseh tulitkin, : Siehäi paistit, leivät monet : Talonpojilt’ suimitkin. : A mie sanon viel’ sanan, kaksi : En hauku, enkä manaile, : Min nähnet herru parahikksi: : Suomii puhu tai virast’ erkane. : A sie, jok’ Suomeh ei tyyty, : Sie Pohjanlahden yli uiksentele, : Siel’ etsi parempat hyötyy : Sillit eineheks pyytele. : Riitaa siun kera ni mit’ei ou, : Sen its’valtiias Keisar ratko jo : Sovus hyväs tahtonet olla ni ou : Etsi Suomen muas ansio. : A sie herru viisas vaikka lienet : Neuvuu pitää sinuu viel’, : Montu kohtoo vaikka tiennet : Lijaks ei siulle neuvo lie. : Suomen mies kuin olet : Sie rakasta maatasi, : Vaikka virkah korkiah tulet : Kielen takih ei alene arvosi. Ivan. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=62693&conversationId=1&action=entryPage ''Aamulehti'' 2.2.1884]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4656 9832 2007-01-04T16:04:07Z Nysalor 5 Malline Suomen Kansan Vanhoja Runoja -sarjan ensimmäiselle osalle korpustietokannassa '''Lähde:''' Topelius, Z. 1822: ''Suomen Kansan Vanhoja Runoja, ynnä myös Nykyisempiä Lauluja''. Ensimmäinen osa. S. {{{Sivut}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja 1. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/topelius/skvr1_1822_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4657 9833 2007-01-04T16:04:11Z Nysalor 5 Malline Suomen Kansan Vanhoja Runoja -sarjan kolmannelle osalle korpustietokannassa '''Lähde:''' Topelius, Z. 1826: ''Suomen Kansan Vanhoja Runoja, ynnä myös Nykyisempiä Lauluja''. Kolmas osa. S. {{{Sivut}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja 1 [numerointi ilmeisesti virheellinen]. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/topelius/skvr3_1826_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4658 9834 2007-01-04T16:04:14Z Nysalor 5 Malline Suomen Kansan Vanhoja Runoja -sarjan neljännelle osalle korpustietokannassa '''Lähde:''' Topelius, Z. 1829: ''Suomen Kansan Vanhoja Runoja, ynnä myös Nykyisempiä Lauluja''. Neljäs osa. S. {{{Sivut}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja 1 [numerointi ilmeisesti virheellinen]. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/topelius/skvr4_1829_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4659 9835 2007-01-04T16:04:19Z Nysalor 5 Malline Suomen Kansan Vanhoja Runoja -sarjan viidennelle osalle korpustietokannassa '''Lähde:''' Topelius, Z. 1831: ''Suomen Kansan Vanhoja Runoja, ynnä myös Nykyisempiä Lauluja''. Viides osa. S. {{{Sivut}}}. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu {{{Viittaus}}}. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja 1 [numerointi ilmeisesti virheellinen]. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/topelius/skvr5_1831_rdf.xml.<noinclude> [[Luokka:Mallineet]] </noinclude> 4660 9839 2007-01-04T16:10:04Z Nysalor 5 Muotoiluja kuntoon {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo-Laulu Talonpojan Säädystä. |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : Ei oppi ojahan kaada, : Ei taito takasin työnnä, : Neuvo syrjähän sysäjä. : Ensin mies opetetaan, : Sitte hattu hankitahan. : Herrat hattua pitävät, : Kyntömiehell’ on kypärä. : Joll’ on oppia otassa, : Sen on nappia nutussa, : Housussa hopiakello; : Palomies on paikkaisissa. : Joll’ on virka vähäinenkin, : Sill’ on paita palttinasta, : Riihimies on rikkuneella. : Herrat saappaassa salissa, : Toisin vuoroin tohvelissa; : Viertomies on virsuillansa. : Herran on keppi kädessä, : Puhe pulska Mestarilla, : Peltomies om pelvon alla. : Kuules kuitenkin minua, : Taitava talon isäntä: : Älä suutu säätyhysi, : Älä virkahas’ vihastu, : Vaikkas’ vaivalla isolla : Maatas’ mahtihin rakennat. : Pidät pellon pehmiänä, : Hankit halmetta lisäksi, : Kannat kontissa evästä, : Viikon muonan mennessäsi, : Vaikka vanhana valitat: : ”Sekä on kipiä selkä” : Että hartiat hajalla.” : Ei pännä meitä elätä, : Jos ei atrasta apua. : Kuin et kyntöhön kykene, : Pidä pojille porua, : Neuvo työtä tyttäreille, : Aja pellolle perettäs’, : Kaskimaalle kaikki joukko, : Palolle paljon väkeä, : Niinkuin niitylle ikähän; : Sitte siunaapi Jumala, : Ett’ on aitassa eloa, : Raha-kassa kamarissa, : Että on vara veroksi, : Ulottuu ulos-teoiksi, : Että Papitkin paraten : Saavat heidän saatavansa, : Lukkari oman osansa, : Kaikki muutkin kappamiehet : Suorittelet suosiolla. – : Sitä miestä mielellänsä : Herrat hyvänä pitävät, : Jolta saavat saatavansa. : Sitte Kirkherran kotona : Kahvikuppi kannetahan; : Luona Lukkarin samaten : Aamu-ryypyy annetahan; : Nimismiehet mielellänsä : Kelpomieheksi kehuvat, : Vielä sanovat salissa: : ”Istu nyt hyvä Isäntä” : Ota ryyppy oivallinen.” : Sille rengitkin rupeevat : Ilman paljon pyytämätä, : Piiat kanssa pyrkimällä : Laurin päivänä peräävät; : Sille mestarit menevät : Työhön ilman tinkimätä; : Kasakoita kaikin aion : Hänen työhönsä tuleepi. : Tämmönen talon Isäntä : Saapi hankkia hatunkin, : Paian puhtahan pitää, : Vielä västin oivallisen, : Ja siihen siniset housut. : Saanut saappaatkin pitää, : Käypi köyhä kengätäkkin. : Vieläkö saanen sanoa : Eli pikkuisen puhua : Muiden mieliksi minäkin? : Ei hän mailma mahissa : Paitsi Herroja pysyisi; : Ei Herrat hyvin eläisi : Kuin ei maata kynnettäisi. : Maasta mailma elääpi, : Sekä suuret että pienet; : Maasta makiat tuleepi, : Maasta vääntyypi väkevät, : Hapan kaikki hankitahan : Kaiken kansan tarpehiksi. : Siis sinä siviä Vaari, : Taitava talon Isäntä, : Et huoli hätäillä siitä, : Jos Herrat hevosen kanssa : Tulevat tupasi etehen. : Käske kohta kiirehesti : Rengin riisua hevonen, : Kanna kauroja etehen, : Käytä Herra kamarihin, : Kanna pöydälle pötyä, : Laita lapsi naapurihin, : Rannin vaarille varoitus, : Kutsu kanssasi ruvalle, : Istu itse pöydän päähän, : Ota pottu polvillesi, : Pidä kädessäs pikari. : Sitten haastele hyvästi, : Vielä viisaasti kysele : Kaikki kaukaiset asiat; : Paneta paras hevoises’ : Kyytihin kylän väliksi. : Anna ruokia rahalla : Muillekkin matkustaville. : Pidä vaivaisten varana : Kala, leipä kaikin aioin; : Maksa palkka mestareille, : Rengeille rehellisesti, : Koska kohtuullisest’ anovat; : Vaan jos paljon puhuvat, : Mahdotointa mainitsevat, : Suutu ja sano sinuksi. : Ole muorille mukava : Pidä perhettäs hyvänä; : Älä liiku liassa silmin, : Älä eineettä kävele, : Ota aina aamu-ryyppy : Muorin kanssa kahdakkesken; : Pidä kohtuutta kotona : Reisussa rehellisyyttä, : Niin et väärähän vaella, : Vaikka vanhaksi eläisit. {{SKVR5|Sivut=51–59|Viittaus=4.1.2007}} [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4661 9840 2007-01-04T16:13:38Z Nysalor 5 Tämä on Juttu Juomareista Koottu kohmelo-väestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tämä on Juttu Juomareista Koottu kohmelo-väestä *). |alaotsikko= |tekijä=Elias Tuoriniemi |huomiot= }} : Kuinka kummalta näkyypi, : Koska katson kansan päälle, : Kuinka viina vietteleepi : Ihmisiä ilman alla! : Kuinka viina viekkahasti : Viisahankin vietteleepi, : Viettelepi virkamiehen, : Päämiehen päihyttääpi, : Pahon pettääpi Papinkin, : Oikiankin opettajan, : Tarkimmankin Talonpojan : Tarkankin talon isännän! : Kuinka viina vietteleepi : Emännänki Eksyttääpi, : Pahentaapi palkollisen : Rehellisen renkimiehen, : Huonommanki huonemiehen, : Kehnommanki kerjäläisen! : Kuinka viina vietteleepi, : Viisahanki virkamiehen! : Vaikk’ on taito tarkka hällä : Vielä muita viisahampi, : Opisa ylös otettu. : Vaan kuin viina vietteleepi : Saapi viina vietellyksi, : Silloin mies on mieltä vailla, : Pois on toimi toisialla. : Koska mies on mieltä vailla, : Sillonpa mies mitätöin: : Kaikki arvokin katoopi : Kunniakin kukistuupi. : Kuinka viina vietteleepi, : Pahoin pettääpi Papinkin! : Eipä se sovi Papille : Olla julma viinan juoja, : Juosta kanssa juomaritten. : Kuinka se kuitenki sopii : Olla vartia vakanen, : Vartiana valvovaisna : Siinä Herran Ziionisa? : Kuinka hän saattapi sanoa, : Kuinka muille muistutella : Viinan suuria vikoja, : Kuin on itse kumppanina, : Johdattaja juomareille? : Kuinka se muita kuljettaapi, : Kuink’ on eellä eksyväisten, : Ett on itte eksyksisä? : Vaan en saatakkaan sanoa, : Paljon puhua Papille; : Pappi tietääpi paremmin, : Tietääpi oman tilansa. : Kuinka viina vietteleepi : Tarkimmanki talonpojan! : Jok’ on julma viinan juoja, : Joka juopi joka päivä, : Joka päivä päihyksisä : Alvari kylän ajaja, : Kuinka sill’ on kuiva kurkku! : Ei sille piisaa pikari : Yksi jumpru juotavaksi, : Eikä kastu kaulavarsi, : Eikä kastu kielen kanta : Pikarista pikkuisesta. : Totta toisenki paneepi, : Juopi kohta kolmannenkin, : Neljännen nenänsä alle, : Vielä juopi viidennenki, : Kuudennenkin kurkkuhunsa, : Sekä juopi seitsemännen, : Kahdeksannen kaulahansa. : Juopi toopin toisen kanssa : Vielä kannun kaateleepi. : Suu syöpi suuret kassat, : Menee kautta kaulavarren : Talonki iso tavara. : Juopi elonsa esinnä, : Juopi vaimon vaattehetkin, : Isänsä isot hopiat, : Kanssa vaarin vanhan kassan. : Kuinka sill’ on suuri suu, : Kuinka sill on laaja leuka! : Syöpi sonnin sorkkinensa : Syöpi lehmän lieminensä; : Mahtuupi sen mahahan : Hepo heinä-häkkinensä. : Mahtuu sinne suuri maakin, : Mahtuu laiva lastinensa. : Kuinka viina vietteleepi, : Emännänki eksyttääpi! : Kuinka se on kumma nähdä, : Että katsoa kamala : Vaimon päälle päihtynehen! : Koti sen kolkolta näkyypi, : Asunnotkin arvoselta, : Siivotoinn’ on siihen vielä : Sekä muutoin mustat kaikki: : Halu haikia palaapi : Viinan luonna viipymähän. : Kesken ruan keittämisen : Meneepi mielitekoonsa : Kaapistansa katsomahan. : Ottaa sieltä oiva ryypyn : Kannustansa kallistaapi. : Kaatuu kohta kamariinsa : Kellariinsa kellistyypi. : Mitä tästä mies sanoopi : Kuin on vaimo kumossa, : Talon vanhin vaipununna? : Löytää lapsen laattialta : Joka itkeepi isosti, : Eikä äitin ääntä kuule. : Ei saa iltasta isäntä, : Perhe piinaa pitääpi, : Väki nälkää näkeepi : Kuin on keitto kesken jäänyt, : Kesken karja katsomata, : Kantamata karjan veetkin, : Talon työt takaperäsä, : Riihen uuni riitynynnä, : Saunan uuni sammununna. : Mies sitte mielipahoisa : Mene viimmein vihta käessä : Kylähänkin kylpemähän. : Kuinka viina vietteleepi : Parahanki palkollisen! : Vaikka mies on mieluhinen : Muitten siivoihin seasa, : Tasastenki tantereella. : Vaikk’ on kaunis kasvannolta, : Kaunis kaikkein seasa, : Vaan kun viina viettelee : Saapi viina vietellyksi, : Niin on reikä renkilläki, : Suu parka-palkollisella, : Johon palkkansa paneepi, : Ansionsa ammuntaapi, : Jota ei tuki tuhannet, : Salpaa sataset markat. : Meneepi turkki tukoksi : Vielä verka-vaattehetkin, : Menee killingit sisälle : Kulkee kuusi-markkasetkin, : Tolpat toisensa peräsä, : Loutunsa lopetteleepi. : Tuonne raukka rahansa, : Tuonne kylvää kylälle, : Povestansa puotteleepi. : Siellä vievät viekkahat, : Varkahat varastelevat, : Kuin mies kumosa makaa : Alla pöydän pyörryksisä, : Alla penkin pehteleepi. : Kuinka viina vietteleepi : Huonommankin huonemiehen! : Joka on julma viinan juoja : Viina ratti raivokerta, : Juopi juhla-vaattehensa, : Vielä pantiksi paneepi : Parahankin paitansakin, : Sukkansakin suuri juoppo : Paha lallu lakkinsakin. : Vielä viinahan paneepi : Kirvehensä, kinttahansa, : Tuppensa, tuluksensakin : Vielä juopi veihtensäkin. : Kuinka viina vietteleepi : Kehnommankin kerjäläisen! : Vaikk’ on huono, horjuvainen : Ettei saata sauvan kansa : Kontata kylän väliä. : Käypi kooten konttihinsa, : Rukoillen, raukuillen, : Anellen ruan apua; : Joutuu viimmein viinan luokse, : Käypi kautta karvaihen, : Juopi vanhat vaattehensa, : Juopi kehnot kenkänsäkin : Ainoanki atriansa, : Jyvä kouran kontistansa. : Se on vielä sitä pahempi : Kuin juovat juhla-päivät, : Pyhä-päivät pyörryksisä, : Sillon koolla konnat kaikki, : Siellä koolla korttimiehet : Siellä parvi pauhoapi, : Humalasa huuteleepi. : Toiset torkuvat unesa, : Toiset käyvä toikkaroivat, : Toiset kaatuu kartanolle : Seinukselle seljällensä. : Siat siellä siirtelevät, : Koirat korvia pesevät, : Sika suuta siivoaapi. : Menee päivä päihyksisä, : Toinen päivä tohmerosa, : Kohmelosa kolmas päivä, : Vielä viikkokin meneepi. : Sitten viimmein viikon päästä : Tuleepi konna kotia. : Akka alkaapi sanoa, : Valitella vaimo-parka: : ”Ei ole puuta puikkoana, : Eikä päätänä pärettä, : Eikä einettä väellä. : Hevoisilt’ on heinät kaikki, : Heinät kaikki karjaltakin”. : Tuostakas tora tulee, : Tappelu tapahtunee! : Veitten verisen vetääpi : Puukon hirviän hiasta, : Jolla akkansa ajaapi, : Perehensä peljättääpi. : Akan mettään ajaa, : Pellolle pere-väkensä. : Kunu kuuluupi kylähän, : Tomu toisehen talohon, : Mettähän iso meteli. : Juomari on julma ajaja : Sekä on kiivas kirkko-tiellä. : Yli akkain ajaa : Miesten päälle mielipuoli, : Eikä huoli huonommista, : Eikä varo vaivasia, : Ajaa kurjan kuoliaksi, : Vaivasenkin vainajaksi, : Kuin ei eestä ennättäne. : Yli aitain ajaa : Yli mättäihen menee, : Ajaa kuusetkin kumohon : Kaataa männytkin mäeltä, : Myötänsä veräjät viepi, : Poies portin pielisetkin. : Tuskasta tämä tuleepi : Hepo hillimättömäksi, : Ettei aiat asettane : Eikä seinät seisottane. : Ajaapi rikki rekensä, : Poikki aisansa ajaapi, : Ajaa vaimon vaivaseksi, : Kumppaninsa kuoliaksi. : Itekkin sitten isäntä : Jääpi tielle tietämättömäksi. : Aisat siipenä sivulla, : Suittet suorana venyypi, : Juhdan juostesa kotihin, : Värkit tielle tippunehet, : Sinne jääny silkki lakki, : Kinttahatkin kirvonnehet, : Viina-pottukin povesta, : Jääny vaimon vaattehetkin, : Reki vaate vaimoltakin. : Humalainen hullu vielä : Sekä kiivas kirkko-mäellä, : Karjuu kirkko-kartanolla : Vielä kiljuu kirkossakin : Huutaa Herran huonehesa. : Tämä on virka viimmesiä, : Joka on muutoin moitittava : Kaikilta ylönkatottu. : Tähän virkahan vetää : Ylimmäiset, alammaiset, : Korkiatkin Kuninkahat, : Hyvän voiman voittanehet, : Hyvän arvon ansainnehet, : Korkiasta kunniasta : Ikuiselta istumelta : Poies viina vietteleepi. : Ei tähän miestä mitalla panna : Vaalin kautta vaadittane, : Eikä kylästä kysytä, : Tahota tietä tapoja. : Saa sen viran viratoinkin, : Kelpaa siihen kelvotoinkin : Pojatkin puoli-ikäiset, : Nuoret vaimot, vanhat kanssa, : Siihen tykö tyttäretkin, : Kelpaa pienet piikaisetkin. : Tämä on virka vielä sitten : Ettei ruoki ruan kanssa : Eikä myös evästä anna, : Eikä laske laukullensa, : Eikä kanna kala-vatia, : Puhu puuro-kattilalle. : Miestä piinalla pitää, : Vajanaisen vattan kanssa. : Kuin on viikon viina-päisä : Monet päivät päihyksisä, : Kohma koukkuhun vetääpi, : Mies käypi köykelöksi : Kovan kohmelon käsisä, : Kieli käypi käppyrähän, : Suu ei tunne suuruksia, : Suu sonnalta tuleepi, : Hyvä ruoka ruumenilta. : Viina se viisi tekee : Kuusi muuta kummempata : Sekä syytä seitemänkin. : Kuin on syöjä synnin orja : Jumalatoin viinan juoja, : Joka syöpi syntisesti : Juopi jumalattomasti, : Vielä se syöpi syrjällään, : Maatesaanki maisteleepi, : Kuttuu vielä kurkkuunsa : Kurkun kuivan kasteheksi, : Vaikk’ ei enää suuhun sovi, : Ota vattakaan vastahan. : Viina viljalta tulee, : Poies suusta purkuaapi. : Tunkio on turvan eessä : Toinen on takana; : Siinä sitten siivotoin makaa, : Siivotoin sian tavalla, : Eikä tiedä tilastaan : Eikä paljo paikastansa, : Kuhun on kerran kompastunut. : Kuinka viina hengen viepi, : Surmaa monta Suomen lasta! : Moni kuolee kujalle, : Kuolee päälle kuormansakin, : Kuolee reisulle rekeensä. : Kuinka vielä viina päissä : Moni mettään menee, : Eksyy tieltä entiseltä. : Kuin ei jaksa jalka käyvä : Paljo polkia kykene, : Maata matkalla panee : Pahan pakkasen käsiin : Kovan ilman kouristella, : Kusa kuolema tulee, : Paha loppu loukahtaa. : Kuinka vielä viinan tähden : Nukkuu monta humalaista, : Pahoin paatista putuaa, : Venehestä vyörähtää! : Moni juokseepi jokeen, : Virtaanki viinapäissä. : Juomari on häisäkin hävitön, : Kehtaa se häihinki tulla. : Kuhtumata kuttuihin, : Kehtaa tulla tupaan : Kehtaa eessä kellistellä. : Silmät kohta kannun päälle : Kusta kuppia näkisi, : Kuka nakkaisi kupilla, : Pikareita pisteleisi. : Kuin sitte saapi suunsa suloa : Kevykäistä kielehensä, : Nousee sitten noitumaan : Kihkuvaan kiroväkeen. : Sitten viehään viluhun, : Pakkaseen paiskataan : Annetaan aisanpäästä, : Seipähästä selkähänki. : Ajattele ihmis parka, : Syntinen sydän havaitse : Tutki toimella asia! : Onko syytä syötävisä, : Onko viinasa vikaa? : Viatoin on viina parka : Eikä ole syytä syötävisä. : Syyt syöjälle tulee : Juonet kaikki juomarille. : Tämä on suotu suuri lahja, : Suotu suurelta Isältä, : Lahjoitettu Laupialta, : Suotu suureksi hyväksi, : Ravinnoksi raitihiille. : Tämä on aina ruan alku, : Ilon alku ainian. : Hyvä on vielä vilusakin, : Sangen hyvä sairahille, : Kovan mielen kohentaa, : Pahan mielen parantaa, : Ystäväksi ylentää, : Vihaisenki vielä tuopi : Toisen tykö toisinaan. : Joko laaten laulamasta : Lasken lauluni lopulle, : Kosk’ en jaksane jutella : Enkä yksin ymmärrellä? : Jopa uni uuvuttaapi : Kiinni silmäni sitoopi. : Suuni sulkia pitäsi, : Vaan en saata vaiti olla : Kuin juovat Jumalan viljan, : Syövät syntisten tavalla, : Eivät pidä Luojasta lukua, : Varo Kaikkivaltiasta, : Eikä estä esivalta, : Eikä kovat kuritukset : Rangaistukset raskahimmat. : Ei estä vihaiset vitsat : Eikä jaksa jalkapuut, : Vaikk’ on hirmu hirsipuusa : Julma pölkky pövelillä. : Jos nyt tahdot tarkimmasti : Osata oikein elää, : Niin viero viina esinnä : Sekä karta karvahita : Ole viinalle vihanen, : Heitä pois lihan hekuma : Vältä syntiä syviä, : Tee jo kelpaava katumus : Armon aikana alota. : Vihanen Jumalan vitsa : Syöpi syntiset sydämmet : Kadottaa katumattomat, : Viepi piinahan pahahan : Huolen kanssa helvettihin, : Juoma järvestä pahasta : Tuodaan tulikivinen. <nowiki>*)</nowiki> Elias Tuoriniemeltä, Pyhäjoen pitäjästä ja Pyhäjärven kappelista. {{SKVR3|Sivut=36–51|Viittaus=4.1.2007}} [[Luokka:Elias Tuoriniemi]] [[Luokka:Runot]] 4662 9850 2007-01-05T19:43:54Z Nysalor 5 Kaksi runoa lisää '''Elias Tuoriniemi''' (1772–1840) == Runot == * ''[[Kirpusta]]'' * ''[[Lystillinen Laulu suuresta Tupakan puutteesta]]'' * ''[[Tämä on Juttu Juomareista Koottu kohmelo-väestä]]'' [[Luokka:Elias Tuoriniemi]] 4663 9842 2007-01-04T16:13:50Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Tuoriniemi, Elias]] 4664 9843 2007-01-05T19:13:26Z Nysalor 5 Laulu Papin Rouille 1:nä päivänä Toukokuussa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu Papin Rouille 1:nä päivänä Toukokuussa. |alaotsikko=Veis. k. Ruottalainen Laulu: [[:sv:Gubben Noak|Gubben Noach]] &c. |tekijä=Henrik Achrenius |huomiot= }} {{Midi|tiedosto=CMB_SG35.MID|otsikko=Ukko Noak}} : Papin Rouat, Papin Rouat : nyt taas iloitkoon : Koska saavat luottaa : Että kaksi vuotta, : Vielä vissi, vielä vissi : heillä turva on. : Äiät elää, Äiät elää, : turvan tuottajat. : Ei ne Rouat huokaa, : Joill’ on kyllä ruokaa, : Asuin sian, asuin sian : hyvät laittajat. : Jotka riista, jotka riista : kasvattavat kans, : Aittaan aivan hyvää, : Tarpeheksi jyvää, : Arkun sisäll’, arkun sisäll’, : muuta aikanans. : Karja kaunis, karja kaunis : aina lisäy, : Eikä maidon mahti, : Kellarista sahti : Juoksemasta, juoksemasta : koskaan pysäy. : Viinan vilja, viinan vilja : monta virvottaa, : Oluttakin nähdä, : Yllyttävät tehdä, : Joka monen, joka monen : janost’ kirvottaa. : Siis jo Rouat, siis jo Rouvat : pian vanukaat : Äiiänne kaulaan, : Niin kuin rauta naulaan, : Suuta pistäin, suuta pistäin : heille sanokaat: : Elä kauan, elä kauan : minun tukenan! : Paljon multa puuttuis, : Jos sull’ Tuoni suuttuis, : Ennen aikaa, ennen aikaa : panis hautahan. Tämän Laulun on tehnyt [[Henrik Achrenius]] entinen Nimismies Kalajoen pitäjässä. {{SKVR1|Sivut=55–56|Viittaus=5.1.2007}} [[Luokka:Henrik Achrenius]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4665 9845 2007-01-05T19:42:50Z Nysalor 5 Orja-väestä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Orja-väestä *). |alaotsikko= |tekijä=Heikki Väänänen |huomiot= }} : Jop’ on jaksanut jalaton : Ruveta runon sepäksi, : Siukkana ollessa osannut : Tehä virren tervehestä, : Väestä kemeenimmästä, : Oulun kaupungin omista, : Jotk’ on tulleet tuokempata, : Matkustaneet maan kylistä, : Piikat, rengit rehtevämmät, : Kaupunkia katsomahan, : Viimein kaupamiesten kanssa, : Tulivat hyvin tutuiksi. : Joita pääsit palvelemaan, : Niille orjana olehen, : Rualle rukihiselle, : Reikä leivän partahalle, : Jossa pojat pulskemmasti, : Ittensä pidit isona; : Tytöt kiltiksi tulivat, : Kovan korjana asuvat, : Tulivat tupi-hameisin, : Köyhät pitkä körttisiksi. : Eikä entisen verosna, : Piä piikat ittiänsä, : Eikä suinkain suatte, : Tulla köyhäin tykönsä, : Vielä he ovat viikolla vihassa, : Vaston mieltä poika miesten. : Kyll’ eivät suutu sunnuntaina, : Tanssi-paikoissa pahastu, : Kuin savat iloa kuulla, : Huilun soiton huonehista. : Pojat portit aukasevat, : Käskevät heti kaulta, : Tytärten tykönsä tulla, : Juosta kaffen juominkihin. : Sitte taasen tanssattihin, : Ilta viuhka viimeiseksi. : Tuohon tuumahan samahan, : Tyttäret pian tytyvät, : Kuin ei heitä herjämmäksi, : Ylönkatso yrkämiehet, : Menevät hyvillä mielin, : Rinnatusten riemutellen. : Käestä pojat pusersit, : Olit vastahan ovella, : Suuta pistävät pikemmin : Kaulasta halaavat kanssa, : Kosk’ on tässä korjat piiat, : Kaikki kaupungin parahat, : Jotka ei joukosta katua, : Mene poijes mies-väestä. : Käskevät Kallen pelata, : Soitella sokian pojan, : Eli Väänäsen väelle : Panna matkahan parasta. : Taassa paikassa tapahtu : Parahat kemeeni paalit, : Joit’ ei kärsi kärryt herrat, : Oulun Porvarit olevan, : Joihinka heitä joutusasti : Piikat, renkit pistäyvät : Ittiään ilahuttamaan, : Hekumata maistamahan, : Josa on monta morsianta : Saatu kihlata sanoilla, : Tyttäret tykönsä yöksi : Vietellehet vierehensä, : Siell’ ovat ystävät yhessä, : Kahen kesken kammioissa, : Liialla lihan himolla. : Pojat vattat vahvistavat, : Josta tuntuhun tuleepi : Keski paikka paksummaksi, : Kaunis muoto morsiamen : Käypi toisen karvaiseksi. : Sitt’ ovat vihassa vielä, : Kiivahimmat toisellensa, : Eikä tiedä tyttö riepu, : Joko hän miehen mielisuosin : Varsin ottaapi omaksi, : Ikuseksi kumppaniksi. : Siinä hän viimmen vieraupi : Iloisista ihmisist, : Kohta korjasta väestä : Käypi köyhän kaltaiseksi. : Jopa on joutunut hänelle : Kaksi tietä karkiata: : Jos ei hän miestä mielellänsä : Ota kanssansa olehen, : Niin siitä häntä haukutahan : Rumalla nimellä Ruosan. : Vielä myös viekkahat tekevät : Siitä laulut sievällaiset, : Joita on täynnä poikajoukko, : Kyllältä joka kylässä; : Narrit nauravat isosti, : Kuin häntä hävästä saavat. : Ainap’ on akkana parempi, : Kunnialla kuljeskella, : Kuin olla kylän väellä, : Maakunnan manattavina. <nowiki>*)</nowiki> [[Heikki Väänänen|Henrikki Väänänen]] veisannut vuonna 1796. {{SKVR3|Sivut=28–31|Viittaus=5.1.2007}} [[Luokka:Heikki Väänänen]] [[Luokka:Runot]] 4666 9846 2007-01-05T19:42:57Z Nysalor 5 Kellon kylän Mariasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kellon kylän Mariasta *). |alaotsikko= |tekijä=Heikki Väänänen |huomiot= }} : Yksi on Maria mainittava, : Kellon kempisä kyläsä, : Joka on piikana pidetty, : Mokompana morsiana. : Olin Kaunis kasvoiltani, : Varsin sievä varreltani, : Vaan en kammonnut katala : Ilkiöitten ilvehiä. : Narrit on maanneet Marian, : Pojat hurjat polkeneet, : Et on liiaksi lihonnut, : Ylön paljon paisununna, : Koska polosen povessa, : Lapsi hyppi lantehisa, : Itte arvannen asian, : Itte tiennen tarpeheni. : Minä mieletön olinkin, : Minä huono huikentelin, : Koska tansseihin travasin, : Juhla-yönä juoksentelin, : Hyppäisin hyvällä mielin, : Joka kampin kantapäillä, : Tahdon pystönä pysyä, : Kukon lailla kurkistella, : Kanan kauniin tavalla, : Kirkko tiellä kinkultelin, : Kirkon penkissä peräti, : Istun huono huoletoinna, : Istuimen itte rakensin, : Kovin laiton korkialle, : Että poikaset poloiset, : Nuoret miehet mieluiset : Siellä silmäisit minua, : Ajan kaiken kattelisit. : Vaikka Pappi paljon kielti, : Kovin haasti hartahasti, : Vaan ei malttanut Maria, : Huora-parka huoletoinna : Luopua luvattomista, : Lihan töistä törkiöistä. : Mulla on kiiltävät kituset, : Hopiasta hohtavaiset, : Silkki tröiyt siivolliset, : Iso halkoset hamehet, : Tykit tyyrit peräti, : Lakit huivit laadulliset, : Paljo muitakin paremmat, : Mahdan olla onnellinen, : Muilla on halvemmat hamehet, : Lakit, huivit huonommaiset. : Nyt on pettänyt peteli, : Kulta lakki langettanut. : Joko polttanen poroksi, : Kiukahalle kiiettänen. : Mielen on vieneet minulta, : Lakit korjat lappaneet, : Entiset hyvät elämät : Häpiäksi hämmentänyt, : Toivoni tuli tomuksi, : Ulos kulki kunniani, : Oli tuttuja tuhansin, : Ylön paljon ystävitä, : Herrat helsaisit minua, : Talonpojat taluttelit. : Empä yhden ystävänä, : Enkä aljana ajellut, : Olin morsian monelle, : Piika Näyhän Pietarille. : Ei ole enämpi minulla : Yrkämiestä yhtäkähän; : Hyvät hylkivät minua, : Eikä huoli huonotkaan, : Ei narrit naineet minua, : Eikä konnat korjanneet, : Vaikka vattani lihoopi, : Navan paikka paisuneepi. : Kummasti meni kumoon : Vaate kerta kelvollinen, : Joka on tuotu Tukkhulmista, : Ulkomaalta uiteltuna. : Olis paljota parempi : Kunnialla kuljeskella, : Kulkia kupu takilla, : Hamehella harmajalla, : Kuin olla kovin koria, : Monen miehen morsianna. : Minä neuvon neitysiä, : Vahingostani varotan, : Ettei piikoja pitäisi, : Tuolla lailla turmeltaman, : Jotka hirmuiset himonsa : Nopiasti noudattavat; : Synnin palkka painavainen, : Oman tunnon turmeleepi. : Koska kuoleman kujehet, : Nuolet aivan ankarimmat, : Vievät ruumiin rumaksi, : Ihon aivan ilkiäksi, : Madot häjyt hämmentävät, : Toukat tolvanat purevat, : Ei ole kämmentä käsisä, : Eikä vartta varpahisa, : Eipä silloin silkki vaatet : Paljo kapuna kahise, : Pian kaatuva koreus, : Turhat kaikki kaunistukset. : Teille Tyttäret typerät, : Piikat heikot hempiät, : Greetat, Lenat lempiämmät, : Mariat, Katrinat katalat, : Saarat, Klaarat saattavaiset, : Liisat, Susannat suloiset, : Briitat, Annat antavaiset, : Elsat Sislat siivolliset, : Valporit muutkin vakaset, : Olkoon tämä opiksi, : Kiireheltä kirjotettu, : Kellon kempisä kyläsä, : Kamarisa kaitasesa, : Sadet iltana isona, : Kahen tiiman tienohisa. : Yksinäns tytär typerä, : Maria raukka Rantahäli. <nowiki>*)</nowiki> [[Heikki Väänänen|Henrikki Väänäseltä]]. {{SKVR3|Sivut=32–36|Viittaus=5.1.2007}} [[Luokka:Heikki Väänänen]] [[Luokka:Runot]] 4667 9848 2007-01-05T19:43:22Z Nysalor 5 Lystillinen Laulu suuresta Tupakan puutteesta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lystillinen Laulu suuresta Tupakan puutteesta *). |alaotsikko= |tekijä=Elias Tuoriniemi |huomiot= }} : Tupakast’ on kummat tullu : Äsköin isot imehet, : Joit’ ei ole ennen kuultu : Eikä nähty näitä vielä : Pohjan maalla poltettavan. : Minä mielellä pahalla : Suru suurra surkuttelen, : Puhun tästä puutoksesta : Ihmettelen ittekseni : Kuin tuli tupakan nälkä : Savu-ruoka saamisehen, : Ettei ole ollenkaan : Mitä piippuhun panisi : Mistä saisit sauvukasta : Miehet heikot henkeensä, : Kosk’ on tyhiä kukkarosa : Ett’ on tyhjä tynnyrisä : Ett on laastu laarin pohjat, : Viel’ on laastu laattiatkin. : Ei ole saatuna Sauvosta, : Kuljetettu Kuopiosta, : Eikä veetty Viipurista, : Eikä ole ostamalla : Ole saatu Oulustaan, : Eikä Raahesta rahalla : Eikä koosa Kokkolasa. : Kävi kaikki kallihiksi : Tuli tyhjä tyyriiksi: : Tolpan makso massin täysi, : Killingin piipun sisusta. : Mitä nyt miehet polttaneepi, : Kuin on piiput piinan alla, : Tuskasa tupakka-massit! : Kaikki polttavat poloiset : Kuluneetkin kukkaronsa : Vanhat nahka-vartensakin, : Puu-vartensa purevat : Tuomi-varren tutkametkin, : Piityneetkin piipun perät : Vanhat karstat kaivelevat : Poika parat poskehensa. : Kuin siitä tuska tuleepi : Pakko päälle painaneepi, : Niin käyvät kärsän päälle. : Vinkuupi visanen piippu : Savi kärsät sairastaapi, : Kuin on tyhjä kukkarosa, : Eipä massit paljo maksa, : Kuin on massitkin mahona : Kukkarotkin kuulla käynyt. : Tämän on tuska tuottanunna : Tämän on pakko päälle pannut, : Ett’ on muutkin muuttunehet : Tupakiksi tulleet, : Katajatkin kaikki tyynni : Pahimmatkin papin-kuoret : Kanervatkin kankahilla : Kaikki ruohotkin ruvenny, : Kaikki maasta marjan varret : Tullehet tupakan sukuhun, : Potun-varret poltettuna : Kärvettynä kärsäheinät : Viholaiset vielä kans : Huonotkin humalan varret : Sammaletkin salvoiksista. : Tästä on muorilla muretta : Valitusta vaimollakin, : Hekin poltavat poloiset : Varretkin iän ikuiset : Kuunpäiväiset kukatkin : Nuputkin nurkantakaiset. : Kivun kärsi kirkko-miehet, : Kivun kärsi kerjäläiset, : Kovin huusi huonemiehet, : Pahoin parku palkolliset; : Tuskan on tupakka tuonut : Kivun kirvesmiehillenki, : Jotka korvesta kokoisit : Kuusen navat kukkaroonsa; : Halko-miehet hangeltakin : Kovin lehtiä kokoisit : Haavan lehtiä hakivat; : Kyntö-miehet kynnökseltä : Kuin varren vavolta löysit : Sitä pistit piippuunsa; : Heinä-miehet heinätyösä : Suolta vehkoja vedit, : Rapakoilta raattehita : Sauvukaista saadaksensa; : Kala-miehet kaunihitkin : Poltit piippunsa poroksi, : Varsiansa vainustelit, : Nuita haistelit halulla, : Nuolit vanhan varren päätä. : Maantiellä matkamiestä : Kuin tämä tarves tapasi, : Tuli mielehen tupakka, : Poltti reestänsä rehuja : Haluunsa hartaasti. : Nuita poltti nuori kansa, : Poltit vanhat vaivoksensa : Josta on yskä yltynynnä, : Räkä-tauti tarttununna, : Josta tulit nuoret nurumaan, : Tulit vanhat vaivan alle, : Huonot huono-henkiseksi, : Kuin on juotu juotavia : Paljo poltettu pahoja : Tupakoita turmioita. : Kyllä muistan muinoselta : Kuin tuli tupakka-vuosi, : Maahan lehtejä levesi, : Mitkä olit tuumat tuttavilla, : Mikä laatu Langoksilla: : Kuin tutut yhteen tulit : Kahden kesken kankahalla, : Kohta toinen toisellensa : Maistatteli massiansa, : Siinä olit kestit keskinäiset, : Pannut pantiin tulelle : Kiiruhusti kiehumaan. : Eipä nyt viitti vierahalle : Maistatella massiansa, : Eikä oikasta osaansa : Toosaansa toisellensa. : Kuin on roskat ruuhehina : Tupakkana tuomen kuoret, : Pois on tulleet tututkin : Langotkin kauvos karanneet. : Täst’ on miehet mieli-pahalla : Savun tähden sairastavat, : Mutt’ ei tapa tämä tarve, : Eikä saata sairahaksi, : Eikä voita vuotehelle, : Eikä tuota Tuonelaan, : Mutta nälkä miehen näännyttää; : Kuin vahta vaille jääpi : Saattaa se miehen sairahaksi, : Voittaapi vuotehelle, : Tuottaa viimmein Tuonelaan. : Tämä on laulu laitettuna : Tämä on runo rustattuna, : Kuin olin omasa työsä : Kerran kengän suutarina. <nowiki>*)</nowiki> [[Elias Tuoriniemi|Elias Tuoriniemeltä]]. {{SKVR3|Sivut=52–57|Viittaus=5.1.2007}} [[Luokka:Elias Tuoriniemi]] [[Luokka:Runot]] 4668 9851 2007-01-05T19:44:22Z Nysalor 5 Tekijän nimi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kirpusta. *) |alaotsikko= |tekijä=Elias Tuoriniemi |huomiot= }} : Saattasinkoma sanoa : Kirjotella kirpustakin? : Kirottu on kirppu rukka : Ijankaiken ihmisiltä; : Siitä on kirppu kirottu : Moitittava musta lintu, : Kuin on hyvä hyppimähän. : Vielä potkiipi povessa, : Tohtii tulla turkkihinkin, : Valta-miesten vaatteisiinkin : Hyvän huovin housuhinkin : Suuren herran sukkahankin : Papin paijanki sisälle. : Käypi se kirppu kirkossakin : Kirkko-miehen kintahassa. : Kaikki sitä kanteleepi : Kaikki kurjat kuljettaapi : Yli soijen, yli maijen, : Syän maijen synkiöinkin. : Varsin tuttu vaimoillenkin : Miesten luona mielellänsä; : Syöpi lasta laattialla : Käypi lasten kätkyesä : Vanhojakin valvottaapi, : Ei anna nuorten nukkua : Eikä maata matka-miehen. : Alla se aina asuupi : Vuosi kauet vuotehilla, : Aina on koirain kotona, : Aina pentuin pesässä. : Sitä en tiiä kusta siinnee, : Kusta synty syöpäläisen; : Sienneekö sillan alta : Tulleeko tupa-rikasta : Vaanko vanhoista sioista : Vaanko vattu-raunioista. : Kirppu on kiivas juoksemahan : Sekä hyvä hyppimähän, : Kuka kirpun kiinni saapi : Jalat alta ampukohon : Linnun lyököhön lihaksi : Pankohon pataluhaksi: : Osan kukin ottakohon, : Sääski veren särpäköhön : Kissalle liha-kipene : Koira luut korjatkohon! : Tämä on juoru joutavasta : Työ on tehty tyhjän eestä; : Lukkari minun lupasi : Vaati vaha kumppalini : Juoruamaan joutavasta : Kirjottamaan Kirpustakin. <nowiki>*)</nowiki> [[Elias Tuoriniemi|Elias Tuoriniemeltä]]. {{SKVR4|Sivut=26–28|Viittaus=5.1.2007}} [[Luokka:Elias Tuoriniemi]] [[Luokka:Runot]] 4669 9852 2007-01-06T20:30:39Z Nysalor 5 Christine Marie {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Christine Marie. |alaotsikko= |tekijä=Konstantin Schröder |huomiot= }} <p align="right">Yli ajan toivon tähti loistaa,<br/> Sehän surun sumun selittää!<br/> Wallin.</p> : Usein tarjoo kaiho kättään : Täällä tuonen kauhassa, : Itku huhtoo hauta-mättään – : Rakas oot nyt rauhassa! : Isän-kotoon, tähti-taloon : Sielus’ riensi sumusta, : Lensi taivaan lumo-valoon : Unho-maamme udusta. : Nero, nöyryys, tunto syvä, : Siveys ja suloisuus, : Into hyvään puhdas, pyhä, : Naisen ihmet-ihanuus : Hento, hellä vaimollisuus : Silmissäsi säteili, : Virhetöinkin viattomuus : Koko olos’ kaunisti. : Vainaa! vielä eläissäsi : Ilon iteet kukoistit; : Mutta hautaan mentyäsi : Lauhtuneina lankesit. : Kukkasia kylvää kaiho : Suru-raian siimekseen. : Kyyneleistä kasvaa laiho : Toivon täydellisyyteen. : Omaisensa murhet miksi? : Hillitkätte huolenne! : ”Älä itke!” sanoi siksi : Jesus jalo. Mielenne : Lohdutuksen lupaamille : Uskovina avatkaat; : Yhdistyshän uskoville : Suodaan. Siis jo toivokaat! : Avionsa, ”älä itke!” : Taivas otti omansa. : Isä, äiti, ”älä itke!” : Autuus on jo osansa. : Orpo, veljet, siskot, suku : Kyyneleenne kuvatkaat! : Rauhan palmu, riemun puku : Kirkastetun koristaat.. : Tuolla säde-satamassa : Rauhoitettu riemuitsee, : Levon-maassa loistavassa : Enkelinä iloitsee. : Ikävöitse ijäisyyteen : Huolessasi helleys! : Ikuiseenkin yhteyteen : Yksinäis’nä ystävyys! [[Konstantin Schröder|[Konstanti]– n. [Schröde]– r.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=160535&conversationId=1&action=entryPage ''Sanan Saattaja Viipurista'' 8.8.1840]. [[Luokka:Konstantin Schröder]] [[Luokka:Runot]] 4670 9854 2007-01-06T20:30:49Z Nysalor 5 Vanha Keväillä tehty Hää-runo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vanha Keväillä tehty Hää-runo. |alaotsikko= |tekijä=Gabriel Calamnius |huomiot= }} : Kevät keikkuen tuleepi, : Ilon kanssa ilmestyypi; : Sillon monta metsämiestä, : Somasinta soidin-miestä, : Suksen päällä souteleepi, : Ennakolta ennättääpi, : Metsän eläinten edullen, : Soittavaisten soittimillen: : Sillon kaikki kalamiehet, : Paatin päällen pyytelevät, : Verkot vetehen vetäävät, : Heinikkohon heittelevät: : Sillon kukat kukostaavat, : Vesat puusta putkahtaavat; : Koko maailma matala : Vihottaapi viljan alla, : Mitä kuollunna makaapi, : Tainnuksissa talven alla, : Viimmesetkin virkoavat, : Yksin madot matavaiset: : Sillon linnut livertävät, : Äänellänsä ääntelevät, : Aivan isolla ilolla, : Laulelevat laitumilla, : Pesät pehkuhun tekeevät, : Yksin mielin yhdistyyvät, : Kukin kanssa kumppaninsa, : Luojan laitoksen perähän, : Sikiöitä siitteleevät, : – – – – – – : Kevät keikkuen tuleepi, : Ilon kanssa ilmestyypi : Meidän ylkä mielehemme : Tällä päivällä pyhällä, : Jon’ on löynnyt löytykäisen, : Metsä-vuohen mieluhisen, : Somasimman soidin-linnun, : Meren kuutin kultasimman, : Joll’ on silkki-silmä-laudat, : Korvat aivan konstilliset, : Joll’ on huulet hunajasta, : Leuka lemmestä leviä, : Joll’ on vihko viherjäinen, : Kainaloissa kannettava, : Jok’ on sormista soreva, : Varsin nopsa varpaista. : Nyt siis pidä pivossasi, : Tämä saatu saalihisi, : Pesä pehkuhun rakenna, : Kaunis linna linnullesi, : Kuutillesi kultaseen, : Johon julkinen Jumala, : Meidän ilmonen Isämme, : Siunauksen siirtäköhön, : Aina teidän antakohon, : Onnen ohiissa kävellä, : Onnen riemu-renkahissa, : Asti aikahan, ikänän, : Aivostansa aivottuhun! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=160535&conversationId=1&action=entryPage ''Turun Viikko-Sanomat'' 9.6.1821]. [[Luokka:Gabriel Calamnius]] [[Luokka:Runot]] 4671 9856 2007-01-06T23:47:42Z Nysalor 5 Talonpojan muistutus Herrasmiehelle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Talonpojan muistutus Herrasmiehelle. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Vielä muistan senki illan : Koska Kaapri alla sillan : Kalatuikkisia noukki : Niinkuin muukin kalaloukki, : Vellin särpi, kupin nuoli : Niinkuin muukin nälkäsuoli: : Ei tämä Kaapri tästä huoli. {{SKVR3|Sivut=58|Viittaus=7.1.2007}} [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Runot]] 4672 9857 2007-01-06T23:47:56Z Nysalor 5 Yksi apulaista tarvihteva ja saanut Maanmittari {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yksi apulaista tarvihteva ja saanut Maanmittari. |alaotsikko=Runoissa edespantu. |tekijä=Henrik Achrenius |huomiot= }} Maanmittarin Salosten-pitäjässä Herra Joseph Fonténin ja Neitsy Brigitta Magdalena Vilanderin Hääpidoissa, vuonna 1788. : Kaikki ammatit avarat, : Virat vissihin usiat : Työtä työntävät isoa, : Joka aika ammuntavat; : Mutta muutamat enämmän : Kovin paljon paaduttavat. : Mikä on maita mitata : Laadullensa lasketella? : Se on kurja kulkeminen, : Teko varsin vaivaloinen. : Että käydä ketjun kanssa, : Kahletten kanssa samota, : Kaikki kankahat katella, : Kukkulatkin kuleskella, : Nähdä nevat oivalliset, : Soita sotkia pahoja, : Rämpiä kaikki rämehet, : Räähät rääsiköt peräti, : Korvet kontata tiheät, : Levät, lammikot laveat, : Vielä mennä merellekkin, : Yli vetten venytellä, : Kaikki panna paperille, : Tatroa taulun levylle, : Siitä työtä sikiäävi, : Luopuuvi kyllä lujasti, : Josa apua alati : Taitavata tarvitahan; : Muutoin todeksi tuloovi : Sanan lasku lausuttava: : Yhtäjällä yhden jäljet, : Vaikka poikelle avarat. : Jos tässä joku sanoisi : Kysyisi kyllä äkisti: : Mitäpä maan mitassa : Akat apua tekevät? : Sille tämän terävästi : Anna vahvan vastauksen: : Antavat akatkin avun : Miehillensä Mittareille, : Koska Taulun talistavat, : Vievät äijäinsä etehen, : Että siihen sirkkelinsä : Saavat panna, passarinsa, : Neulansa hyvin näpeät, : Kaikki kovat kopenensa, : Kiirehesti kirjotella, : Siihen kuljailla kuvia. : Mennessä metän sisähän, : Mitta-työhön työntyessä : Muonat mukavat mukahan, : Eväs-laukut laittelevat. : Kuka hoitas’ horniaksi, : Pirtin lämminnä pitelis’, : Koska konttari kotia : Miesi mitasta tuloovi? : Kuka kyrsän kypsennäisi, : Leivän rahille rakentas’? : Kuka kirnun kiikuttelis’, : Padan tulelle panisi? : Kuka heilus’ härkkimessä : Tahi kahtos’ kapustata? : Kuka kuppia kulettas’, : Veisi vellin syötäväksi? : Kuka juoksis’ juotavata : Nopeasti noutamahan? : Kuka pahnoja panisi, : Laittas’ laadulle lavoa? : Kuka kaihtisi kutakin : Alitusti askaretta? : Kuka kohta korjoaisi : Panis’ paikan vaatteihisin, : Joista risut riidellehet : Ovat, osan ottanehet? : Eikö näissä nähtävästi : Akan tarvita apua? : Kyll’ on iso ihtellensä : Kartoisansa kahtominen. : Työläs on asia tehdä, : Saada sarkoja hyviä, : Niihen rajoja raketa, : Panna paaluja välihin. : Kuka kaikki kahtomiset : Tahi monet tasaukset : Tässä saattaavi sanoa, : Yksin ylös luetella? : Uusi nälkä nähtävästi, : Jano vieläkin jalompi : Sitä tehdessä sikiäs’, : Tulis’ vielä vierahille. : Eipä imet ensinkänä : Ole outo ollenkana, : Että saatu Salosihin : Mitta-Herra mieluhinen : Oivan ottaavi omaksi : Apulaisen aikanansa. : Että kahto Kannuksesta, *) : Avun kelvoksen käsitti. : Eipä Herra eksynynnä, : Takaltunna taipalelle, : Polun Polvelta **) osasi : Ratki Isohon rakohon, **) : Josta painu pappilahan : Ämmän-ojalle äkey. : Kulku oli onnellinen, : Olkoon onni pysyvä! : Ylkä hyvin ylistetty : Mainittu Maan-tasaaja! : Tee työtä tytymällä, : Mittoa mielihyvällä, : Avun saatuas’ sanotun : Kupehellas’ kuuntelevan; : Avut isot aivan monet : Siltä sinulle tulevat. : Kyllä kotos’ kohdallansa : Varsin vahvasti pitäävi, : Vielä sittenkin Sinua : Mitta-työssä tydyttäävi, : Josta jo olen sanonut : Lyhyeltä lyllyttänyt. : Morsian koko korea, : Auta miestäs’ Mittaria : Taiten kaikella tavalla! : Vielä minä viimmeseksi : Aivan juuri ameneksi : Teille toivotan todella : (Toiset myöskin toivoittavat) : Ylähältä yltäkyllä : Hyvin kaikkea hyveä! [[Henrik Achrenius]]. <nowiki>*)</nowiki> Yli-Kannuksen Kirkolta. <nowiki>**)</nowiki> Talon nimejä. {{SKVR5|Sivut=60–65|Viittaus=7.1.2007}} [[Luokka:Henrik Achrenius]] [[Luokka:Runot]] 4673 9858 2007-01-06T23:48:00Z Nysalor 5 Mag. Carl. Meurlingille, hänen poikansa Kummilta, 1779 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Mag. Carl. Meurlingille, hänen poikansa Kummilta, 1779. |alaotsikko= |tekijä=Henrik Achrenius |huomiot= }} : Herra Caarle Kalajassa : Meidän mestari totinen! : Vaikka pojan ponnistella : Olet oikein osannut, : Ällös tuosta turpumahan : Kovin rumasti rupia. : Kyllä lapsi laadullinen : Sun on poikas’ oivallinen; : Suokohon Suurin Tekiä, : Iso Luoja luvatkohon : Menestystä melkiätä, : Kaunihinta kasvantota! : Kyllä veljeni väleen : Sinä sievästi alotat; : Aika nähdä antakohon, : Juuri julki saattakohon, : Jos olet uros uhea, : Lasten taata taitavainen. : Ett’ on kätkyt kerennynnä, : Kannettunna kamarihis’, : Sinä siirry karsinahan, : Ole oinasten parissa, : Viikko viitinen esinnä, : Kukatiesi kuutinenni, : Lehti-kerput kelvolliset : Karsinahas’ kannatuta. : Anna Akkasi ihanan : Caisan katalan levätä, : Tultua sinun tupahas’, : Saksan maalta marsittua! : Puuro-kupit kuljetuta, : Talkkuna-vadit talista : Lähelle lepo-sioa, : Ämmäs’ äkeän etehen, : Että tulis’ entisellen, : Kostusi koko hyväksi, : Ulos oinahan otattas’ : Päästäs’ Pässin karsinasta. : Poika pieni pikaisesti : Kapaloista kasotkohon, : Jotta joutus’ juoksemahan : Kummin tykö kulkemahan! [[Henrik Achrenius]]. {{SKVR5|Sivut=60–65|Viittaus=7.1.2007}} [[Luokka:Henrik Achrenius]] [[Luokka:Runot]] 4674 9860 2007-01-07T19:43:10Z Nysalor 5 Laulun synty {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulun synty. |alaotsikko= |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} : Kun luoja linnut loi : Ja laulu-lahjan soi, : Niin juttu heillen nousi: : Ken laulun alottaisi. : Jokainen töistähän : Kehoitti laulamaan, : Ei ykskään tiennyt nuotit, : Vaan toiseheensa luotit. : He noin nyt juttelit : Ja päivän viettelit; : Vaan turhaan kaikki kansa : Odottel’ lauluansa. : Varispa, Valvoen : Nyt yön ja tutkien, : Jo suuren vaivan kanssa : Sai äänen kulkustansa. : Isosti riemuten : Nyt nuotin keksineen, : Jo päivän valjetessa : Hän lauloi lentäessä. : Sen kuullen korppi huus: : Piä kiini hurja suus, : Se ansahteepi naurun, : Vaan multa kuulet laulun! : Harakka korpillen : Nyt nauro kuollakseen, : Visertäellen: miksi : Rupeette laulajiksi! : Nyt lauloit leivonon : Ja peippo kilvaten, : Ja kaikellaiset linnut : Merissä, maissa kiljuit. : Vaan kiuru ilmahan : Se lensi laulamaan : Ja huusi: hurjat maassa : Te ootte laulamassa! : Ja niin kuin laulaneet : Oli muut ja nauraneet, : Niin kyntörastas yöllä : Alotti hyräellä. : Se vasta laulullen : Nyt kuulu kaikillen; : Sen luo jokainen lensi. : Se mies ken pääsi ensin. : Nyt huusi yks ja toinen: : Mistähän suu suloinen : On saanut moiset nuotit? : Sano, mistä sie ne tuotit! : Vaan kyntörastas näin : Nyt lauloi: ystäväin, : Nä lauluäänet heikot : Mä teiltä kuulin veikot. : Ruman ja kaunihin : Mä kätkin muistihin, : Ja niistä kauneuuden : Mä löysin aivan uuden. [[Pietari Hannikainen|P[ietari]. H[annikainen].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=13802&conversationId=1&action=entryPage ''Saima'' 22.8.1844]. [[Luokka:Pietari Hannikainen]] [[Luokka:Runot]] 4675 9862 2007-01-07T19:43:32Z Nysalor 5 Savonmaalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Savonmaalle. |alaotsikko= |tekijä=E. J. Blom |huomiot= }} : Kuinma muistan muinosia, : Hetkiäni herttasia, : Iltoja iki suloja : Siellä sievässä kylässä, : Kallaveen kainalossa; : Kohta sielu siipiansä : Levittäpi pyhä lintu, : Niinkuin kokko kohottaakse : Yli järvien yheksän : Maihen puolen kymmenettä, : Tullaksensa tuttavainsa : Luokse, ''Luonnon'' ja ''Perehen''. : Ei ne eksy mielestäni : Eikä muistista murene : Savon vuoret, Savon saaret, : Kotimaani mainittavat : Seu’ut ihmehen ihanat. : Vieläpä vihertelevät : Niinkuin ennen eissäni : Kaikki syntymä siani : Maat matalat, mäet yläiset, : Lehot, laaksot lempehimmät, : Koivu kylkiset vaarat, : Pujon ukko, pilvi harja, : Vesa-rinta Vannun-vuori, : Sekä Uuhimäen sileät, : Kallaveen kahteliat. : Vielä siellä silmäelen : Ääret allani avarat, : Kuinka järvet kuumottavat : Saan saarien välissä, : Lahet, salmet, lammit kaikki : Illan paisteessa palavat : Sylissänsä sulo taivas. : Vielä kuulen Kuikan äänen, : Valko-rinnan valitukset, : Vielä virret vene-miesten, : Airon kolkkaissa kohovan, : Jumalalle julkiselle : Yli rauhan rannikoinsa, : Tyynen ehtonsa eestä. : Kaikki soivat sieluhuni : Savon maamme moninaiset, : Lukemattomat lumoukset; : Koko luonto korvihini : Kutsumuksen kuiskuttapi, : Sinne toivoni sitopi, : Sinne hartahan haluni : Halun muita hartahamman. – : Mut jos kuulen kulta äänen, : Savomme sorian kielen : Miesten huulilta mehuvan : Taikka naisten nauravaisten : Kirkas-silmien kiasta; : Siiloin vasta syämmeni : Lämpiäpi, leviäpi, : Riemu rintahaan kohopi : Harvoin saavuista sanoista, : Etelähän eksyneistä. : Kussa heijät kuulenenki, : Vaiko teällä, vaiko siellä, : Ovat aina omaiseni, : Serkut sieluni suloiset. : Kieli mielen kihloapi : Maamme kansa morsiamen : Köyhän kyllä, vaan ihanan. : Mutta jospa mustikkata : Makiampi mansikkani : Oliski oma koloni, : Savon rahvas rakkahampi, : Eihän tuosta tuonnemmaiset : Toki suuttune toverit, : Yhen emon ystäväiset. : Siismä tuonne siirtaitsen, : Riennän kohti Kuopiota : Kielelläni, mielelläni : Veli-liittoja likemmin, : Kupehelle kultasien, : Lämmin rintaisten lähelle. – kk – <nowiki>[</nowiki>[[E. J. Blom]]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=117362&conversationId=2&action=entryPage ''Saima'' 3.4.1845]. [[Luokka:E. J. Blom]] [[Luokka:Runot]] 4676 9863 2007-01-07T19:43:41Z Nysalor 5 Listaus '''Erik Johan Blom''' (1817–1887) == Runot == * ''[[Savonmaalle]]'' [[Luokka:E. J. Blom]] 4677 9864 2007-01-07T19:43:50Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Blom, E. J.]] 4678 9865 2007-01-07T19:43:55Z Nysalor 5 Uskon Kauppias {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uskon Kauppias. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Oletten kyllä kuulleet mitenkä paavin aikana laitettiin miehiä, jotka matkustivat ympärin maita, ja tarjoivatten kaupaksi, hyvään hintaan, syntien anteeksi saamista. Tuhmat ja yksinkertaiset ostivat näitä, minkä jaksoivat, autuaksi tullaksensa; ja kauppiaat palaisivat tästä takaisin, omaan maahansak, isolla rahalla, naurain näihen tyhmyyestä ja autuutehen pyrkimisestä. Mutta paavin uskon hävittämisellä, hävitettiin meistä myös tämä mielen pimeytemme; ja, Lutheruksen uskolaisilla, on mielen-valonsa ja Jumalan tietonsa, parahina saattajana. Nykyisin eivät kyllä uskallak, niin julkisesti, petteä teitä; sillä selkäänsä nyt saisivat (vaan ei rahoja) jos tahtoisivat kauppaa tehä. Kuitenkin ei nytkään syytäk rukoillak: ”Valvo Herra, rakas taivaallinen Isä, meijän ylitemme, ja varjelek meitä siltä kavalalta kiusaajalta, joka aina ympärimme käypi, ehtien ketä hään saisi ylös-nielläksensä; annak meille armojaisi, että me vahvalla uskolla, miehuullisesti, häntä vastaan seisoisimme”! Sillä nytkin moni meistä kiusataan, vaivataan ja vaaitahan. Vaan nyt petetään teitä toisella tavalla: nyt tahotaan teiltä jo ehkä takaisin tämä teijän uskonne, rahojen tahi muihen maallisten etujen tähen; – tämän uskomuksemme, jossa löytyy meijän tään-aikuinen ja ijankaikkinen autuutemme. Jos kysyisimme teiltä, möisittenkö isänmaanne, hallituksenne, tahi vaimonne, lapsenne, eli mitä teillä on rakkahinta, niin vastaisitten – ''ei''; sen tehnöövat petturit ja valapattoja!. No möisittenkö kunnianne uskonne, oman tunnon rauhanne, ja syämmen levonne, niin siihenki vastaisitten – ''ei''. Silloin möisitten jo ihtennekin, ruumiillisesti että henkellisesti; sillä Jumalan uskomme ei ouk myötävänä, eikä vaihettavana. Olkoonpa ne eri uskot minkä tahansa; kullaki olkoon oma arvonsa, sil’emme myö mielik heitä ylentää eikä alentaa; mutta joka hylkee uskonsa, minkä maallisen voiton tähen, niin hään on hyvä myös hylkemään Keisariansa, ja pettämään isän-maatansa; ja semmoinen on meistä, ja kaikista rehellisistä hyljettävänä; ja sanoisimme hänestä – antaa mänevän männä! ei huolta hävyttömällä, työtä maansa myönehellä. Siihen Jumalan uskoon, kuin olemme jo lapsuuestamme ylöskasvaneet, olemme jo niin harjauntuneet, ja on syämmessämme jo niin juurtunut, jotta kaikki meijän henkellinen olentomme, ja luonistumisemme, perustaiksen sen päälle. Jos nyt tätä meijän uskoamme liikahutetaan, tahi poisi otetaan, eli toista siaan sovitetaan, niin silloinki kääntyisimme rauhattomiksi, kaikessa meijän elämisessämme. Se on jo suuri synti, yritellä toista vietellyksensä, eli toista uskostaan pois-houkutellaksensa; vielä suurempi saaha häntä tässä narratuksi; mutta suurin synti oisj kuitenkin sillä, joka – maallisesta voitosta, heittäisi, luovuttaisi, ja hylkäisi uskonsa. Suomalaiset talonpojat ovat usseen sukkelat puheissaan ja käytöksissään, jota seuravainenki tapaus toistaa, koska muuan muukalainen uskon-kauppias (sanotaan olleen Turkkilainen tahi koiran-kuontolainen) tuli meijän miestä kiusaamaan, näillä lauseheilla: ''Ah, Kultainen! mischäsch schinun on Jumalasch? '' Siinä missä sinunki; yksihän meill’ on kummallakin. ''Ah, meill’ on monta Jumaloa. Meill’ on schuuret Jumalat, a meill’ on pienet Jumalat. Meill’ on Jumalat kirkoschscha, a meill’ on Jumalat huonehescha, a pyhä risti rinnasschamme; a meill’ on kullaschta Jumalat, a on hopeeschta Jumalat, a muuschta kalliischta kivischtä.'' Niinpä se on, meijänki Jumala, joka paikassa, vieläpä mielessämmekin, syvimmässä syämmessämme. ''A meijän Jumalat on paremmat; paljon on paremmat. Etkösch, kultainen, rupeschischit meijän uschkoon?'' Minkälainen se on siitten uskonne? ''A mie uschkon mitä papitkin uschkoo.'' No mitäs siitten papit uskoovat? ''Hyö uschkoo mitä koko kirkkokin uschkoo.'' No mitäs siitten kirkkonne uskoo? ''A älä kyschy kultainen! kuka niitä kaikkia muischtaa. Vaan josch rupiat meijän uschkoon, niin et tarvihtek lukea eikä ymmärteä, a pääschet ripillen ilman lukematak.'' Eipä tuosta siitten ouk paljon apuakaan. ''A schaat naija mischä hyvänä. A mie annan vielä viinuschkaakin paritschaksi; schaat rahojakin, a pääschet talollischeksi.'' No työ naitten siitten kuin siatkin. Mutta jopama nyt ymmärrän tuon asian. Se on niinkuin markkinoillen lähteisin hyvällä oriillani, ja toinen tulisi tammaansa mullen tarjoamaan, ja lupaisi paljon vielä väliäkin; niin siitä jo arvaankin, jotta hänellä mahtaa olla laiska luuska, tahi vanha kani. Niin empähän lähek kauppaan; pi’äk sinä omaisi, minäkin pian omani. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=148161&conversationId=3&action=entryPage ''Suomalainen'' 16.5.1846]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4679 9867 2007-01-08T00:54:37Z Nysalor 5 Runo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo |alaotsikko= |tekijä=Anna-Reeta Korhonen |huomiot= }} == Runo == jonka on tehnyt [[Paavo Korhonen|Paavo Korhos]] vainaan tytär Anna-Reetta Korhonen 66 vuoden vanhalla ijällään, jolla hän on tahtonut kiitollisuutensa osoittaa isä vainajansa hautakiven laittajille. : Mull’on yksi muisto kirja, : Pantu tähän paperille; : Siitä sisälläpidosta, : Asijasta entisestä, : Joka on jo kauan ollut, : Pijan niin kun pilvenalla. : On jo vuosia eletty, : Kolmekymmentä kulettu; : Jopa alku neljättäkin, : Kymmenttä nyt kulkemassa; : Kun se kuulu Vihto Paavo, : Mailmalta mainittava, : Jätti maallisen majansa, : Muutti tuonne tuonelahan, : Jonne kaikki kansakunnat, : Lahkokunnat lankejavat; : Kaikki kuolo kaateleepi, : Haudan piirihiin pimijän. : Eipä ollut aikanansa : Siitä puoltana puhetta; : Hautamerkin hankinnasta : Muistopatsahan panosta. : Kummulle kansan runojan, : Vihto-Paavon viittaajaksi. : Vastapa on neljännellä : Kymmenennellä kysytty: : ”Mitä merkiksi pitäsi : Panna Paavon haudan päälle : Jotta nuoretki näkisi : Tuntisi tuleva kansa, : Mihin on pantu Paavon ruumis, : Missä mainittu makaapi. : Siitä herrat Helsingissä, : Kummastuivat Kuopiossa, : Kuinka suuttuivat sukunsa, : Ylön antoi ystävänsä, : Että halpa hautauskin, : Sopi kellon soittamatta; : Vielä muistitta mukava : Panna paikan tuntematta. : ”Mut’ kun ompi monta miestä, : Niin on siinä monta mieltä.” : Sopi siinäkin solassa, : Monen miehen mielen käännös. : Oli silloin seurassamme, : Muutamia murrikoita, : Joiden oikeus osotti, : ”pirttilaki” laajitteli: : Että suo sopivin hauta, : Mura multa peitteheksi : Oli Paavolle paraiksi, : Virsikölle viimmeseksi. : Pantaisko sitten papiksi : Joukosta jopukka-äijä, : Joka loihtisi loruja : Remu-virttä viimmeseksi.” : Arvannee sen arvomiehet, : Tunnolliset tuntenevat, : Kuinka se kovasti koski, : Sukulaisin suurimmasti. : Tuli kiire kirkon luokse, : Pakko käydä pappilahan, : Jossa oli sisällä silloin : Hirni hiljainen rovasti. : Joka aina myöten antoi, : Mitä alhaiset aneli. : Puheltihin puolen yötä : Sangen nöyriä sanoja, : Jopa luonnossa lupasi : Hiljasesti haudattavan, : Siihen tarhahan samahan, : Jos’ on monta matkamiestä, : Hyvenpätä, huonompata, : Saanunna leposijansa. : Ei ole kaikki kaunistettu, : Juhla vaatteilla Jumalan, : Jotka aina atrijoivat : Herran pöydällä pyhällä. : Sepä lupa luonnollemme, : Oli juuri juhlallista. : Vielä ois mielessä minulla : Sana muutama sanoa, : Ehkäpä jo entisetkin : Tuntunevat tuhrukselle, : Sanon kuitenkin sanoja, : Virkan vielä viimmeseksi; : Siitä kauniista kivestä, : Kun on haittu hautamaalle; : Jonka Davetti tasaili : Höyläsi Halosen poika. : Kivi on kaunis, kiiltäväinen, : Maalattukin mahtavaksi; : Vielä kirjaimet kivessä, : Kyllä siistiksi silattu. : Suokohon se suuri luoja, : Maan ja taivahan tekijä; : Olla heidän onnelliset, : Maallisella matkallansa; : Tultuansa tuonelahan, : Päästä pyhien parihin, : Kuss’ on kivet kiiltävämmät, : Kullat paljon kuultavammat. : Helisköön nyt Helsingissä, : Kuulukohon Kuopiossa; : Kiitos herroille hyville, : Joiden toimesta hyvästä, : Hautakivi on hankittuna. : Vaikka en nimiä tiedä, : Enkä arvon askeleita, : Tervehtelen täältä heitä, : Sydämmelläni syleilen; : Vielä paljon palkinnoita, : Onnen toivolla osotan; : Että virkansa visusti, : Aina edes seisosivat; : Kunnijalla kuulusalla, : Aina toimella hyvällä; : Vielä herran viinamäissä, : Työtä uskolla tekisi. : Viimmen koska kuolon kautta, : Täältä muutamme majamme, : Saisimme katelle kauvan, : Uutta Daavetin taloa, : Kaupungissa kaunihissa, : Jeerusalmissa samassa, : Josta Johannes puhuupi, : Ilmestykses ilmoittaapi. [[Anna-Reeta Korhonen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=289029&conversationId=1&action=entryPage ''Tapio'' 24.7.1875]. [[Luokka:Anna-Reeta Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4680 9868 2007-01-08T00:54:42Z Nysalor 5 ”A. F. S:le” vastinta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”A. F. S:le” vastinta. |alaotsikko= |tekijä=Anna-Reeta Korhonen |huomiot= }} : Olis mielessä minulla : Tuota konstia kokea : Tokkohan sanoja saisi : Runovärssyä vähäsen, : Jolla vastaisin vakaasti : Sukuserkkuni sanoja, : Joita sain Savosta nähdä : Runolause laajuisina. : Nepä henkeni herätti : Vanhuutensa vaivuksista : Nuoren innoksi isoni : Vielä kerran virkkamahan. : Lauloipa isäni ennen : Paavo Korhonen pakisi, : Pojasta jo polvi muuttui : Laulu loppui lapsistansa. : Eikä vielä virttä kuulu : Vaikkapa jo neljäs polvi : Paneteikse partasuuksi. : Vaan ei laulun laatiaksi : Vaadita sukua suurta, : Kaivata ei konsanahan : Runojoiksi ruhtinaita. : Kell’ on kieli, kellä mieli : Sepä laulun laatikohon. : Livertääpä lintusetkin : Kaikki korpit ja varikset : Itsekukin äänellänsä : Virtensä virittelemät. : Siispä sinäkin Simonen : ”Laiha poika” laulavainen : Laula aina ahkerasti : Kun jo vapaus vallitseepi : Kielellämme kaunihilla. : Laula iltojen iloksi : Aamukullan kunniaksi : Suloudeksi Suomellemme : Isänmaallemme iloksi : Ylistykseksi Jumalan : Kiitokseksi kaikkivallan. [[Anna-Reeta Korhonen|Anna Reetta Korhonen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277035&conversationId=2&action=entryPage ''Savo'' 28.9.1885]. [[Luokka:Anna-Reeta Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4681 9869 2007-01-08T00:54:57Z Nysalor 5 Listaus '''Anna-Reeta Korhonen''' (1809–1893) == Runot == * ''[[”A. F. S:le” vastinta]]'' * ''[[Runo (Korhonen)|Runo]]'' [[Luokka:Anna-Reeta Korhonen]] 4682 9870 2007-01-08T00:55:07Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Korhonen, Anna-Reeta]] 4683 9871 2007-01-08T00:55:16Z Nysalor 5 Runo. Puustaveista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo. Puustaveista. |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : Vasta vanhalla iällä : kuuen kymmenen kohalla : juohtui mielehen minulle : kuinka puustavit puhuvat. : A se alkaapi asiat : A on aina ensimäisnä : pietty Suomen Pipliöissä; : A on aapeskirjoissakin; : A on vielä viimeinenkin, : A se ammenen sanoopi. : B se paikkansa pitääpi : vaikk’ ei tuota tuhma tunne. : C on Suomessa siaton : kun ei anna kunnon ääntä. : D on kanssa tietämätön : vähäoppisen osata. : E on yksi äänellinen : aina ollut A:n apuna. : F:n ääntä ei osata : Savon huulilla sanoa. : G on kuitenkin paremmin : Suomen kielehen sopiva. : H:lla on hyvä nimikin; : H se paljo haastelevi; : H se herratkin sanoopi. : I on arvosta isosta, : joka Jumalan sanoopi : Isän meiän ilmottaapi; : Jesuksen Jumalan pojan : maailmalle mainitstepi. : K se paljon kirjottaapi : K:sta korkiat nimetkin : K:sta koko Keisarikin. : L:n ääntä tarvitahan : luettaissa laulettaissa. : M myöskin mainitahan : M äitinä meneepi : pienemmillä puustavilla. : N nuoremman näköinen : ehkä on yhen ikäinen; : N näkyypi tulevan : paikallensa pantavaksi. : O:lla on oma nimensä : oma ääni O:lla kanssa. : P on paneva paremmin : oppilaitten osaksi; : B:tä ei lapset pitäisi. : Kukas Q:ta tarvitseepi : Suomen suorissa sanoissa? : Koska K saman sanoopi : K se kuunki kihoittaapi. : R:llä on äreä ääni, : jota ei jokaisen kieli : taija oikein tavata; : eikä oo sioa sillen : Suomen sanoissa sopinut : meijän Isämeiässämme. : S:llä on aina ollut : sanomista sangen paljon : sitä silloin, tätä tällön. : T on Suomelle sopiva, : tätä T:tä tarvitahan, : tällä toimehen tuleepi : jos ei toista tunnekkana. : U se itse uskaltaapi : ulos äänensä sanoa. : V on kanssa vuorollansa : kokonainen konsonantti. : X:n ääni on mitätön : K ja S sen sanovat. : Y on hyvä yhtä kaikki : Y on yksi onnellinen. : Z on melkeen mitätön : T ja S sen tekevät. : Ä ja Ö on äänelliset, : jos Ä:llä on enempi ääntä : ompa Ö:lläkin osansa. : Koska ei nyt konsonantit : anna ääntä yksinänsä; : vaan kun vokalit sekahan : paikoillensa pantanehen, : kyllä sattuupi sanoja : lukioillen laulajoillen, : taitavillen, tietävillen : käypi riimiksi runoiksi : aina passaapi paraiksi, : kun on miestä miettimähän, : ettei vesoja välihin : tapaturmasta tapahu, : tule turhia sanoja : jotk’ ei merkitse mitänä. : Semmä mieheksi sanoisin : luulisinpa laulajaksi, : joka saisi sattumahan : sanat kaikki säntillensä : että kaksi äänellistä : eli kaksi äänetöntä, : kaheksan tavausta kanssa : ruvennut runoratihin. : Niin on runo rustattuna : muka laatunsa mukainen, : muutoin on lamassa laulu : virsi pitkäkin pilalla. : Vieläpä vika tuleepi : joka liialla lorulla : virren pitkäksi vetääpi : syöpi sanoista syämet : kuoret siitä kihoittaapi. : Aina alussa pitäisi : asiata aprikoija; : eipä tieä tuulen päällä : mitä sattuupi selällä. : Oilpa ennen Oululainen : oli kaiketi Kajanus : koulun kaiken kautta käynyt : ollut Upsalan opissa : kantitaatti kauan ollut. : Ei hän ollut ennättännä : vielä virkoja tavata; : Siltä kulki siivolailla : riimi runo rinnatuksen. : Ei se sanoja sahaillut : puolitellut puustavia, : niinkuin muinoin vanha munkki, : joka virttä viikkokauen : mietti mielensä pakolla : eikä saanut syntymähän – : nurin aina nuotti kulki, : sanat värsyssä väheni : laulu loppui lunnoksellen; : kävi niinkuin köyhän miehen : talkouvessa tapahtui, : joka illalla isosti : juominkinsa julisti, : jakaisissa juomat loppui : perakoilla piot päätti : suuret tulensa savulla. : Ei se virttä väärin laula, : joka oikein osaapi : panna sanat säntillensä, : että nuotti nouattaapi : kello sepän kelvollisen : Könnin kuuluisan tekeita. [[Paavo Korhonen|Paavo Korhoinen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122475&conversationId=3&action=entryPage ''Oulun Viikko-Sanomia'' 6.11.1841]. [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4684 9873 2007-01-08T01:00:39Z Nysalor 5 Ruumis virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ruumis virsi. |alaotsikko=(Veisataan kuin n:o 387 S. v. k.) |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Se laki tässä täytettiin, : Kuin Paradiisissa päätettiin : Aadamill’ esiisällen, : Eevallen iso äidillen. '''2:n v.''' : Jos otat kieltyn omenan, : Niin sinun pitää kuoleman : Se on myös tullut todeksi, : Aadamin lasten osaksi. '''3:s v.''' : Lesket kastelee leipänsä, : Murheen kyyneleill’ murunsa, : Orvot myös saavat osansa, : Karvaasta surun kalkista. '''4:s v.''' : Ne kuin kyyneleill’ kylvävät, : Ilolla niistä niittävät, : Toisella puolen haudassa, : Iloisessa isänmaassa. '''5:s v.''' : Yks’ matkamies on jättänyt, : Päivänsä kaikki päättänyt, : Murheelliset muutokset, : Toisille tuottaa puutokset. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Toinen virsi. |alaotsikko=(Samalla nuotilla). |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Hyvästi jääkäät sukuni, : Mun loppuu vuosilukuni, : Sanon myös sanan viimeisen : Ystävill’ kaikill’ yhteisen. '''2:n v.''' : Itku on ensi äänemme, : Silloin kun tänne synnymme, : Valitus viimeinen virtemme, : Silloin kuin täältä lähdemme. '''3:s v.''' : Eilen oli minun vuoroni, : Kuin piti maistaa kuoloni, : Tänäpänä ehkä kohtelee, : Toisia täältä noutelee. '''4:s v.''' : Olkaamme vaan valmiit lähtemään, : Kuin herra tulee käskemään, : Ja kirjoittaa sun seinäs pääll’, : Toimita pian talos tääll’. '''5:s v.''' : Armon aikas käy lopullen, : Muutama askel’ haudallen. : Kuka ties’ päivä viimeinen, : Ikämme on leveys kämmenen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=270001&conversationId=4&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 2.12.1889]. [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Virret]] 4685 9874 2007-01-08T01:00:42Z Nysalor 5 Sopivaisuudesta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sopivaisuudesta. |alaotsikko=(Veisataan kuin 224 S. v. k.) |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Kuinka hyvä ihana, : Ja suloinen on olla, : Siinä kuin veljet riidatta, : Istuvat sovinnolla, : Siinä suosio, siveys, : Rakkaus, rauha ystävyys, : Ilon ja onnen tuovat. '''2:n v.''' : Kuin kaste kaunis kesällä, : Maan kuivan virvoittaapi, : Ja ruohot, kukat kedolla, : Kanss’ laihot kasvattaapi, : Niin ystävyys ja sovinto, : On sydämmelle ravinto. '''3:s v.''' : Myös mielisuosioksensa, : Sen puoleen Herra katsoo: : Ja heille siunauksensa, : Lupaa ja antaa tahtoo, : Jo ensin täällä ajassa : Ja viimein ilon taivaassa, : Pyhäin veljesten kanssa. {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Toinen. |alaotsikko=(Samalla nuotilla.) |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Oi! kuinka kaunis mainittaa. : On veljein hyvä sopu. : Kuin toinen toistans’ rakastaa, : Ei etu keltään lopu; : Niin rauhan rakas sanoma, : On kansain kulta ihana. : Ja ilo ihmiskunnan. '''2:n v.''' : Kuin kaste luonnon kirkastaa, : Ja viljat virvoittaapi, : Niin sopu kaikki kaunistaa, : Ja huolet huojentaapi, : Ken sovus elää ainiaan, : Ei puutu iloo milloinkaan, : Eik’ suurta siunausta. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=270002&conversationId=5&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 4.12.1889]. [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Virret]] 4686 9875 2007-01-08T01:00:45Z Nysalor 5 Juhannuspäivän ajatuksia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juhannuspäivän ajatuksia. |alaotsikko=(Veisataan kuin 318 S. v. k.) |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Ihana aika joutui, : Vuorostaan vuodessa, : Kuin kesäpäivä päättyi, : Ja suvi Suomessa, : Avara aitta aukeis, : Kun lämmin läheni, : Laviat lahjat lankeis, : Kun vilu väheni. '''2:n v.''' : Nyt luodut Luojan eissä, : Visertää vielä tääll’, : Lintuset laulaa häissä, : Pääskyset päämme pääll’, : Vieläpä puutkin puhuu, : Lehdetkin leimahtaa, : Huutavat yhteen huhuun, : Kiitokseen kiiruhtaa. '''3:s v.''' : Laulatkos lapsiraukka : Luojalles kiitosta, : Tunnetkos tuota toukka, : Lintusien liitosta, : Kuin kilvan kiitoksia, : Ne veisaa päämme pääll’, : Puhuvat puutoksia, : Joita kyll’ ompi meill’. '''4.s v.''' : Kurkikin kulkee tänne, : Ahkerast’ aikanans’, : Siirtyypi sitten tuonne, : Pakenee paikkahansa : Muistutteleepi meillen, : Käskyjä käydessäns’, : Samaa sanoopi heillen, : Veisaapi virressäns’. '''5:s v.''' : Mettinen messuaapi, : Koreesti korvissa, : Hurraata huuteleepi, : herransa hovissa, : Palvelee paremmasti, : Kuuman kuningast’, : Kiittääpi kiivahasti, : Valtiain valtiast’. '''6:s v.''' : Maanpiiri pukee päällens’, : Juuri juhlavaattehet, : Jäätyneet nousee jällens’, : Kylmästä kuollehet, : Eläimet saavat eineens’, : Maassa ja meressä, : Lämmin levittää lemmens’, : Ihanast’ ilmassa. '''7:s v.''' : Kaikki luonto luojallensa, : Nyt kantaa kiitosta, : Hyvälle herrallensa, : Armonsa liitosta; : Ihminen yksinänsä, : Nyt jääpi jätellen, : Lankeepi lapsinensa, : Häpeä hänellen! '''6:s v.''' : Saa nostaa lakkiansa, : Lintusien lauluillen, : Taampana takkiansa, : Karvaasti katellen, : Kuin pani Paratiisissa : Pois puhtaan pukunsa, : Kadotti kaitti kallis’, : Surmasi sukunsa. '''9:s v.''' : Armon aurinko Jeesus! : Paistakoon päällemme, : Ristikunnassa Kristus, : Siunatkoon sielumme, : Kastakoon kaunihisti, : Siionis sielumme, : Ravitkoon rakkahasti, : Ruualla ruumiimme. '''10:s v.''' : Jos Herran henki saisi, : Siioniin sijansa, : Niin tullessansa toisi, : Tuomiset taloinsa; : Kiittämään uusill’ kielill’, : Lapsetkin laulamaan, : Ja mieluisilla miell‘, : Panisi pauhaamaan. '''11:a v.''' : Aurinko armas antaa, : Päällemme paisteheen, : Pilvipisarat kantaa, : Kasvuillen kastehen, : Armosta luojan suuren, : Viljatkin vihoittaa, : Ne hänen jalkains’ juureen, : Kiitokseen kiihottaa. '''12:a v.''' : Tulkaapa kaikki kokoon, : Lapsetkin laulamaan, : Juostaanpa yhteen joukkoon, : Veljetkin veisaamaan, : Juhlalla julkisella, : Ilmalla ihanall’, : Ajalla arvoisella, : Kesällä kiiltäväll’. '''13 v.''' : Kaikki kielet kiiruhtakoon, : Nyt kiitoskirkkohiin, : Kaikk’ kansat kokoontukoon, : Vaikk’ lehti majoihin, : Kunnian suokoon suuret, : Kuninkaat kotoans, : Palakoon synnin juuret, : Kolossa kokonans’. '''14 v.''' : Juurtukoon jumalisuus, : Istumaan isänmaass, : Kasvakoon kuuliaisuus, : Loistamaan luonnossans’, : Sovinnon kellot soikoon, : Säädyissä kaikissa, : Rakkaus, rauha olkoon, : Kaikissa kansoissa! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=270002&conversationId=5&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 4.12.1889]. [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Virret]] 4687 9876 2007-01-08T01:00:50Z Nysalor 5 Yksinkertainen häälaulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yksinkertainen häälaulu. |alaotsikko=Laulettu huonolta puhemieheltä. (Lauletaan kuin 27 S. v. k.) |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Kun Luoja loi tän maailman : Aadamin asetti asumaan, : Paraasen paratiisina, : Hohtamaan omaan hoviinsa. '''2:n v.''' : Ei nähnyt hyväks’ yksin oll’, : Eikä myös kumppalita kuoll’ : Vaan kylkiluusta kokosi, : Vaimon viel’ viereen valmisti, '''3:s v.''' : Niin se on ollut, niin se on, : Aadmista asti tuomioon, : Kaksittain asuit arkissa, : Parittain olit partissa. '''4:s v.''' : Taas nädään tällä hetkellä, : Toinen toisensa vierellä, : Siunattu olkoon säätynne, : Autuallinen eronne! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=270002&conversationId=5&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 4.12.1889]. [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Virret]] 4688 9877 2007-01-08T01:01:34Z Nysalor 5 Jälkipoimintoja {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jälkipoimintoja. |alaotsikko= |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} Useimmat lehtemme lukijoista varmaankin tuntevat ainakin nimeltänsä kansan runoilijan '''Pentti Lyytis'''-vainajan, vaikk’ei kenties monikaan nuoremmasta sukupolvelta ole enää ollut tilaisuudessa hänen julkaistuja runojansa lukemaan. Onhan tuo jo majalan majoille menneen runoilijan kuva piirrettynä ”Suomi-”nimiseen kuvateokseenkin, jossa hän nähdään laulamassa runojansa muutamassa talonpoikais-pirtissä. Erään lehtemme suosijan on onnistunut vainajan sisarentyttäreltä, talon emännältä Suonenjoella, saada lehdessämme julkaistavaksi muutamia runoilijavainajan hengellisiä runoelmia, joita tässä sekä seuraavissa numeroissa lukijoillemme esitämme ja jotka tietääksemme tähän asti ovat olleet julkaisematta. Tarkka arvostelija tosin näissä huomaa muodon vaillinaisuutta, mutta jonkinlainen arvo suomalaisuuden ensiaikaista henkistä elämätä arvostellessa näilläkin lienee: * ''[[Ruumis virsi]] * ''[[Sopivaisuudesta]]'' * ''[[Juhannuspäivän ajatuksia]]'' * ''[[Yksinkertainen häälaulu]]'' '''Lähteet:''' ''Tampereen Sanomat'' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=270001&conversationId=4&action=entryPage 2.12.1889] ja [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=270002&conversationId=5&action=entryPage 4.12.1889]. [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Virret]] 4690 9880 2007-01-09T15:18:50Z Nysalor 5 Ijäinen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ijäinen. |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Heelmät lankee – pian sanken : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ruusun kukat valistuu; : Lehet puissa – niemukoissa : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kokonansa lakastuu. : Vaan ei ilma – sinisilmä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Muutu kuollon teoista; : Taivaan tähet – ne ei lähek : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Koskaan pojes sijoistaan. : Nuorukaisuus – kaunukaisuus : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Neki kuollo turmeloo; : Mutta toimi – aina poimii : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Viisautta viljelöö. : Vaikka valppaat – ajan hampaat : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Taulaks kaikki jauhaapi, : Rakkaun nuoli – se ei kuoli : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Sepä aina elääpi. : Turvaa Luojaan – niin saat suojan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuolla taivaan talossa! : Ei, ei siellä – kuollo niele; : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Siellä ollaan rauhassa. [[Antti Räty|Andreas Räty]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=116477&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 22.5.1847]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 4691 9881 2007-01-09T15:18:55Z Nysalor 5 Lempi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lempi. |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Kuin ma kuulin satakielen, : Laulelevan ulkona, : Paikalla mun muuttui mielein – : Soisin olla lintuna. : Kuin ma näinki, vainiolla, : lampaan vuonat, iloissaan – : Niin mä soisin, iteik, olla .... : Eleä – niinkuin hyökin, vaan. : Mikäpäs mun mielein kaivaa! : Mikä luontoin suruttaa? : '''Lempi''' on, joka mun vaivaa, : Ja mun mieltäin mur’ettaa. – : Ja, se synnyttääpi, suotta, : Mullen monta surua; : Voan se, armas, myöski tuottaa : Monenlaista iloa. [[Antti Räty|A[ntti]. R[äty].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=14341&conversationId=2&action=entryPage ''Suomi'' 4.9.1847]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 4692 9882 2007-01-09T15:18:59Z Nysalor 5 Luonnon, ja hänen luotunsa, kahtelessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Luonnon, ja hänen luotunsa, kahtelessa. |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Voipas Luoja, miten luonnon : Aina, somaks’, kaunistat! – : Ilman, meren, maan ja ruohon : Kaikki koreeks’ varustat. : Aina annat aurinkosi : Loistaa, tuolla, taivaalla; : Armosi on aina uusi, : Taivaan suuri '''Jumala'''! : Maamme, kauniist’, piirittelit : Virroilla ja järvillä; : Vielä aina virvottelet : Meitä, armos-lähteillä. : Metissämme kukkuu käet, : Pienet linnut visertää; : Vuoret, kalliot, ja mäet – : Kaikki sinuu ylistää. : Taivu siispä matkamiesi, : Myöski Luojaas kiittämään! : Kohta, kohta, kukatiesi – : Pääset kylvääs niittämään.... : [[Antti Räty|A[ntti]. R[äty].]] (Pietarista). '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=118878&conversationId=3&action=entryPage ''Suomi'' 19.6.1847]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 4693 9883 2007-01-09T15:19:04Z Nysalor 5 Nuorellen Runottarellen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nuorellen Runottarellen. |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Laula, laula lintuiseni, : Pienoiseni peäskyiseni, : Kulta suu, hopia kieli, : Visertele virsiäisi, : Illoilla, ikävissäisi, : Aamuilla, ajan kuluksi, : Päivillä, huviksi muillen – : Laskettelek laulujaisi, : Soittojais suloisimmia, : Runojais ruikuttamia! : Laula, laula kultaiseni, : Sirkullelek sirkkuiseni, : Vuosia vajenevia, : Päiviä pyörähtäviä, : Somasti soluisevia! : Pian peäset, peäskyseni, : Vuorostasi, vaivoistaisi, : Teällä vähän oltuasi; : Pian laulusi lopetat, : Ilo-virtesi ihanat, : Koska vaivut varpuiseni : Turpeisehen tuutumahan, : Nurmehen nukahtamahan. : Pian suusi sammaloittuu, : Kieleis kuivistuu kokohon, : Kuin sa kauniit kannetahan, : Ijäksi asetetahan, : Kankaasehen kaivetahan, : Multahan mutistetahan. : Syän kylmä kyyhkyisellä, : Puuttuu ääni pulmuisella – : Kuin lepäjät leipoiseni, : Kahen lautaisen välissä, : Kolmen – kirveen laskemia, : Neljän – veiten vuolemia, : Turvissa tuonelan neijon, : Maassa, manalan majoissa. [[Antti Räty|A[ntti]. R[äty].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=67677&conversationId=4&action=entryPage ''Suomi'' 23.10.1847]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 4694 9884 2007-01-09T15:19:08Z Nysalor 5 Orvon kujerrus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Orvon kujerrus. |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Mitäs laulan mie poloinen : Minä kurja kujertelen : Viheljäinen visertelen : Valittelen vaivahinen; : Kuin on surma suun ovella : Tuoni tuima toivoella : Kuollo kova kokotella. : Laulan raukka ratokseni, : Visertelen virkukseni, : Hyräelen hyvikseni, : Paipaltelen parhaakseni, : Vaikk’ olen polo pelossa : Turvatoinna maalimassa, : Oun kun lintu lentämässä, : Sorsan potka soutamassa, : Pieni sirkka sirkkumassa, : Raukkanen ruikuttamassa. : Jätti minut '''isoseni''' : Pojes luopu '''emoseni''', : Vanhempani vierähtivät : Turvani tuiekahtivat, : Tuonne tuonelan tupihin : Mustan manalan majoihin. : Oun kun karsittu kataja : Poikki piekselty petäjä. : Oun kun kala uimuksitta : Oun kun sirkka siipehittä : Oun kun pääskynen pesättä : Pieni lintu emähättä : Kanan poika kartanotta. : Päiväni surussa vieryy, : Hetket huolessa kuluivat – : Ei oo mulla ystävätä : Totihista toveria : Jollen suruni sanoisia : Vaivani valitteleisia : Mure’eni murenteleisia : Syämmein selitteleisin. – : Yksin elän, yksin kuolen, : Yksin tuikaan turpeesehen; : Yksin kulen kuolemahan : Tulen yksin tuonelahan : Mänen yksin manalahan. – : Tätä laulan laiha poika, : Tätä raukka ruikuttelen : Tätä kurja kujertelen : Murehessa muistuttelen : Ikävissäni hyräilen. : Tästä laulan lampaalleni, : Kujerran karitsalleni : Lasken virttä veikolleni : Sirkuttelen '''siskoilleni'''; – : Kunne kuljen kuolemahan : Mänen kurja manalahan : Muutan majan’ tuonelahan.– [[Antti Räty|A[ntti]. R[äty].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=116479&conversationId=5&action=entryPage ''Suomi'' 6.11.1847]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 4695 9885 2007-01-09T15:19:13Z Nysalor 5 Paras Ystävä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paras Ystävä. |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Ystäväin on ihanainen, – kaunukainen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Hän on rakkain kaikista! : Ei ou maassa, – taivahassa, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ketään hänen kaltaista. : Hän on mulle uskollinen, – avullinen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Elämäni vaiheissa; : Ompa vielä varallinen, – voimallinen, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Auttaa mua kaikissa. : Hänen kasvons on kun tähti, – joka lähti : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tuolta puolen pilvien. : Se on mulle näyttäjänä, – käyttäjänä, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Aina taivaan porttihin. : En siis huoli, jos ma täällä – surunsäällä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Täyvyn kärsii jotakin; : Ystäväni outtaa tuolla – toissa puolla, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Auttaahan hän viimeinkin. : Koska viimein äänein vaipuu, – tahon taipuu : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ystäväni sylihin; : Hän mun saattaa – kuollon kautta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Taivaalliseen salihin. : Jos sä tahot, matkamiesi – kukatiesi – : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tietää Hänen nimeäkin, : Niin on '''Jiesus''' – Natsarenus, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Joka outtaa sinunkin. [[Antti Räty|A[ntti]. R[äty].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=151672&conversationId=6&action=entryPage ''Suomi'' 7.8.1847]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 4696 9886 2007-01-09T15:19:19Z Nysalor 5 Puro {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Puro. |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Hiljaan, läpi laaksoisen, : Juoksoo puro, iteksen; : Aaltoset pois lirittää – : Mehtä nuoita pimittää. : Yhäti hän, yksinään, : Vieroo vierenemistään; : Ei ou sillä kumppanii, : Eikä yhtään toverii. : Viimein tuloo matkamies, : Väsynyt jo kukaties; : Käypi istumaan sen luo, : Mielelläänki siitä juo. : Sitten aatteloopi tuo: : Taivaallinen Isä, suo : Jotta elän hiljaisest’ – : Niinkuin tämäik puro täss. : Olkoon se vaan onneni, : Kaikkein suurin arvoni, : Tehä hyvää salassa, : Elää hiljaisuuessa. [[Antti Räty|A[ntti]. R[äty].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=64948&conversationId=7&action=entryPage ''Suomi'' 31.7.1847]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 4697 9887 2007-01-09T15:19:24Z Nysalor 5 Lohdutus ylösnousemisesta kuolluista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lohdutus ylösnousemisesta kuolluista. |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : En sure lähtöäni : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Majoista maailman; : Kristus on edestäni : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Voittanut kuoleman. : Ei kauhista mua hauta, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ei tuvat Tuonelan; : Mun Herra vie sen kautta : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Taloihin taivahan. : Jos tämän päivän päältä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kutsuisi Jumala, : Tahtoisin kyllä täältä : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Eritä ilolla. : Ei kysyttäne kerran, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Kuin kauan elänyt, : Vaan kuinka lähdön Herran : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Tääll’ ollen täyttänyt. : Myös viimeinkin mun täytyy : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Pois jättää maailma, : Kosk’ iän päivä päätyy, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ja kutsuu Jumala. : Odotan parempata : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Eloa taivasta, : Kukoistavaisempata : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Iloa iäistä. : Myös ruumis raittihimpi, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Juur’ uusi, ihana, : Ja kasvo kaunihimpi : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Taivaass’ on saatava. : Siis isä vastaan otan : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ilolla mitä suot, : Sen päälle aina luotan, : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Ett avun vihdoin tuot. : Ja myöhän eli varhain : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Mua ota, Herrani! : Sä itse tiedät parhain : Sopivan aikani. : Sen tiedän ett’ on paikka : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Laitettu mullenkin : Jesukseltani, vaikka : &nbsp;&nbsp;&nbsp;Hetkellä kuolisin. [[Antti Räty|A[ntti]. R[äty].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122505&conversationId=8&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 30.5.1846]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] 4698 9889 2007-01-09T15:23:48Z Nysalor 5 Kosia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kosia *). |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Mielessänipä minä kannan : Murheen, jokapa on jo vanha; : Eikä ykskään nyt taijak auttaa, : Paihti sinä, ja sinun kautta. : Niinpä tämäkin liika vaiva : Syämmeni jo pohjat kaivaa; : Enkä tiijäk mitäs mun puuttuu, : Mielessänipä kaikki muuttuu. : Yö on kolkko, ja päivä kylmä; : Mutta, kultuein, sun silmä – : Sepä lämmittää mun mielein, : Ja mun soattaapi ilon tielle. : Sie oot kaunis, ja sie out koria, : Sie out nuori ja varsin soria! : Ilmankos niinpä minä soisin : Jolta, seurassais, aina oisin. : Sie out linkki, ja sie out nöyrä; : Minä vanha, ja selkäin köyrä. : Niinmä vannon – ett’en mä taijak : Tulla aikoin, ell’emme naijak. : Rupeek vaimokseni mullen! : Annan ihteni, ijäks’, sullen. : Siitt’ ois onni ja lykky koissa, : Murheet painuisi kaikki poisi. : Kuules kultainenpa neitti! : Mitäs sanoisi sun äitis, : Jos me uskalsimme pyyteä – : Peästä, naimisilla, yhteen? : No, niin annetaanpas sitten suuta! : Sepä alku, ja siitten muuta. – : Kirkollenkipä siitten käyvään, : Tehhään kaikkipa temput täyven! : Siitt’ ei sanomista oisi kelleen, : Jotta joutuipa kovin välleen; : Sillä aikaansak kuhik voatii, : Ell’ei tytti jo kätkyyn soatiin. <nowiki>*)</nowiki> Lauletaan kuin: ”''Under bröstet bär jag en smärta''” &c. Äsken painettu kirjassa ”'''Sampo''',” p. 55. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=116477&conversationId=1&action=entryPage ''Suomi'' 22.5.1847]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4699 9890 2007-01-09T15:24:05Z Nysalor 5 Äskön Vihitylle, ja hiljan majaa muuttannulle Ulrikalle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Äskön Vihitylle, ja hiljan majaa muuttannulle Ulrikalle. |alaotsikko= |tekijä=C. G. Paakalainen |huomiot= }} : Täss’ on lahja laitettuna : Ilo-oamun aiheeksi, : Ulrikalle uhrattuna : Nimi-päivän muistoksi. : Olkoon elo onnellinen : Teillä, tässä talossa! : Reimu runsas, rauhallinen, : Muutetussa majassa! : Viherjöitköön heelmänne, : Aina asti kuolemaan; : Kukoistakoon elämänne, : Tuolle puolen Tuonelaa! – [[C. G. Paakalainen]]. (Lammilta). '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=118878&conversationId=3&action=entryPage ''Suomi'' 19.6.1847]. [[Luokka:C. G. Paakalainen]] [[Luokka:Runot]] 4700 9891 2007-01-09T15:24:15Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''C. G. Paakalainen''' (1800-luku) == Runot == * ''[[Äskön Vihitylle, ja hiljan majaa muuttannulle Ulrikalle]]'' [[Luokka:C. G. Paakalainen]] 4701 9892 2007-01-09T15:24:26Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Paakalainen, C. G.]] 4702 9893 2007-01-10T18:22:35Z Nysalor 5 Runo on tukista tehty {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo on tukista tehty, |alaotsikko=Hivuskassan kaupuksesta: |tekijä=Antti Puhakka |huomiot= }} : Saisinko sanalle vuoron, : Lyhyesti lyyrätellä : Tuosta tuhmasta tavasta, : Kamalasta kaupuksesta. : Kun on vasta vaimopuolet : Uuden keinon keksinynnä : Myydä tukkansa tukulla, : Rassata rahan himosta : Ulko-kansan kauppiaille, : Veijarille vietäväksi, : Jotka maata matkustavi, : Juoksevi joka kylässä, : Pitäjöitä pitkin, poikki, : Kaikki kirkot kiertelevi, : Typeriltä tyttäriltä, : Akoilta alaneniltä : Hapset kaikki katselevat, : Päät panevat paljahaksi, : Joka ompi outo kauppa, : Julkinen Jumalan pilkka, : Suuri inho ihmisille, : Naisten arvollen alennus, : Levitellä lettiänsä, : Päärlyjänsä päänsä päältä : Joka rentullen repiä, : Kuletella kutjanoille, : Kun se hempu Herraltamme : Ompi kerran kenkättynä : Varsin vaimo-ihmisille, : Päänsä peittona piteä; : Eikä itse ilman herra, : Kaikkivaltias vakainen, : Liene liioin lahjojansa : Kellenkänä kenkkinynnä. : Tuosta kaupasta katumus : Tulla piioille pitäisi, : Kun mokomat morsiammet, : Kuoleman kuvan näköiset, : Itse tietävi tilansa, : Alenevan arvionsa; : Koskapa tukaton tyttö : On kuin hännätön hevonen, : Kunnon miehellen mitätön : Kainaloiseksi kanaksi, : Niinpä piikaisten pitäisi : Piteä pitempi mieli. : Miero mieltä katselevi, : Sulhot piian pään pitoa, : Onko vahva varreltansa, : Hyvin kengältä kepiä, : Pää pysty, tania tukka, : Karvat kaunihin näköiset. : Eipäs entiset eläjät, : Kunnon vaimot varsinkana, : Tukkiansa tuullatellut, : Päärlyjänsä päänsä päältä, : Jotka heille Herraltansa : Oli lassa lahjoitettu : Kasvatella kaunihiksi, : Oman kullan kukkaseksi. : Tahi onko outo oppi, : Laki raskas raamatussa : Tehty muinen Moosekselta, : Paavalilta päälle pantu, : Josta vaimoillen vahinko : Karvan kaupassa tulisi, : Kun pitävi pitkä tukka : Päänsä peittona piteä? : Vaan jos vasta vaimopuolet, : Suomen tyttäret typerät, : Eivät muista muotoansa, : Oman karvan kauneutta, : Kuka kilvoin kihlonevi : Kunnon sulhon suukkosilla, : Kun tytärten lempi-letti, : Kaunis tukka turmellahan? : Mistäs hinnalla hivusten : Naimaonni ostetahan, : Joka miehet mielluttävi, : Kohti käymähän kosiat? : Eikä suorat suomalaiset, : Oiva miehet milloinkana : Naida tarvitse tahalla, : Puhutella puolisoksi : Tuommoisia tuppeloita, : Palkatuita piikasia, : Jotka eivät ensinkänä : Herran käskyjä käsitä, : Riennä kristityn tavalla, : Rakastele raamatuita, : Jossa ompi selvät säännöt, : Oikia opin osoitus, : Suosiolla suuren luojan, : Ihmisille ilmoitettu, : Että lainat lapsiltansa : Luoja tahtovi takaisin, : Kun tulemme tuomiolle, : Isän istumen etehen. [[Antti Puhakka]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=282088&conversationId=1&action=entryPage ''Uusi Suometar'' 6.5.1874]. [[Luokka:Antti Puhakka]] [[Luokka:Runot]] 4703 9895 2007-01-10T18:23:00Z Nysalor 5 Häme {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Häme. |alaotsikko=(Yliopp. Severin Nymanin kirjoittama ja kansanjuhlassa Kangasalla 3 p. t. k. lausuma runo.) |tekijä=Severi Nyman |huomiot= }} : Oi katsos harjua korkeaa : Ja katsos peltoja noita. : Ves’vyötä katsos valtavaa : Ja kuuntele kuusikoita, : Suvitaivohon sitten silmäs luo – : Kuva Hämeen sulla on tuo. : Ja katsos neittä, mi harjullaan : Tai lainehen kesken laulaa, : Sinisilmää katso ja sorjuuttaan, : Ja keltakutria, kaulaa! : Sen tunteet tunne ja lempeään, : Oi, Hämeen tyttö on hän! : Ja kuule vielä, kun kulkeissas : Sävel tuttava soi salotieltä, : Saat riemua uutta ja lohtua taas – : Se Suomen on, Suomen on kieltä! : Omin äänin, vierahat yllättäin, : Se ain’ on laulanut näin! : Ja sitten nähkös sä kansa tää, : Sen jäykkyytt, älkösi pilkkaa! : Maat tähkivän näet, ah, monta nää : Hien nieli ja hurmehen tilkkaa. – : Se taistoa – yössäkin – koittanut on, : Mut sen jäykkyys voittanut on. : Ja kuulitkos kertoman kauneimman – : Se jäänyt on kansan suuhun – : Kun ensi alkehet oppiaan – : Ens’ kirjan – piirsi se puuhun! : Mit’ uskoa miekoin maahan kaas’, : Se aarteekseen tuli taas. – : Ja yössä myöskin se johdokseen : Sai taian vaan sekä loihdun, : Mut katsos kuinka jo korvalleen : Se nostavi tiedon soihdun! – : Häme herttainen! Ole onnekas ain’ : Tätä soihtua valvo vain. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=270246&conversationId=2&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 14.7.1890]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Severi Nyman]] 4704 9990 2007-01-11T20:24:12Z Nysalor 5 [[Luokka:Luettelot]] '''Lapinmaan vaalipiirin kansanedustajat''' ==1907== *Matti Tervaniemi, maanviljelijä, Kittilä, Suomalainen puolue, Lapin vaalipiiri ==1908== *Yrjö (Jöran) Halonen (vuoteen 1866 Keskitalo), pankinjohtaja, director cantus 1921, Suomalainen puolue, Lapin vaalipiiri ==1909== *Aleksanteri Fränti (aikaisemmin Hippi), kansankoulunopettaja, toiminnanjohtaja, kunnallisneuvos, Nuorsuomalainen puolue, Lapinmaan vaalipiiri ==1910== *Aleksanteri Fränti (aikaisemmin Hippi), kansankoulunopettaja, toiminnanjohtaja, kunnallisneuvos, Nuorsuomalainen puolue, Lapinmaan vaalipiiri ==1911== *Aleksanteri Fränti (aikaisemmin Hippi), kansankoulunopettaja, toiminnanjohtaja, kunnallisneuvos, Nuorsuomalainen puolue, Lapinmaan vaalipiiri ==1913== *Yrjö (Jöran) Halonen (vuoteen 1866 Keskitalo), pankinjohtaja, director cantus 1921, Suomalainen puolue, Lapinmaan ==1916== ==1917== Vilhelm (Ville) Kiviniemi, maanviljelijä, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Lapinmaan vaalipiiri ==1919== *Aleksanteri Fränti (aikaisemmin Hippi), kansankoulunopettaja, toiminnanjohtaja, kunnallisneuvos, Nuorsuomalainen puolue, Lapinmaan vaalipiiri ==1922== *Gustav Arthur Aspelin, everstiluutnantti evp, varatuomari, Edistyspuolue, Lapinmaan vaalipiiri ==1924== *Aappo Aukusti Neitiniemi, maanviljelijä, kunnallisneuvos, Kansallinen Kokoomus, Lapinmaan vaalipiiri ==1927== *Aappo Aukusti Neitiniemi, maanviljelijä, kunnallisneuvos, Kansallinen Kokoomus, Lapinmaan vaalipiiri ==1929== *Matti Aukusti Hannula, kansakoulunopettaja, Maalaisliitto, Lapinmaan vaalipiiri ==1930== *Lauri Vihtori Kaijalainen, päätoimittaja, Maalaisliitto, Lapinmaan vaalipiiri ==1933== *Lauri Vihtori Kaijalainen, päätoimittaja, Maalaisliitto, Lapinmaan vaalipiiri ==1936== *Lauri Vihtori Kaijalainen, kaupunginjohtaja, Maalaisliitto, Lapinmaan vaalipiiri ''1938 perustettiin Oulun läänistä Lapin lääni, joka sai omaksi vaalipiirikseen Lapin läänin vaalipiirin. Seuraavat eduskuntavaalit järjestettiin 1939'' [[Luokka:Luettelot]] 4705 10351 2007-01-26T06:43:28Z 81.175.152.224 /* Vaalikoneet */ Sanoman vaalikone ''Bibliografia on kesken ja sen täydentyminen on toivottavaa, kun lisää lähteitä tulee. Toivottavaa on, että bibliografiaan täydennettäisiin pääasiassa valtakunnallisen tason ja vaalipiiritason tietolähteitä ja että tätä pienemmät kokonaisuudet tehtäisiin uudeksi alabibliografiaksi vaalipiiriä koskevaan bibliografiaan.'' ==2007== ===Säädökset=== *Oikeusministeriö: eduskuntavaalit 2007 [http://www.vaalit.fi/14739.htm] *Oikeusministeriö: puolueet [http://www.vaalit.fi/14163.htm] ===Tilastot=== *Väestörekisterikeskus: tilastot [http://www.vaestorekisterikeskus.fi/vrk/home.nsf/pages/FFB10E46D05D42AEC2257235004DE074?opendocument] ===Vaalikoneet=== *Kansalaisjärjestöjen vaalikone: [http://www.07vaalikone.fi/] *MTV3: eduskuntavaalikone [http://www.mtv3.fi/vaalikone/] *Nuorten ja opiskelijoiden vaalikone [http://www.nuortenvaalikone.fi/] *Sanoman vaalikone [http://www.vaalikone.fi/eduskunta2007/index.htm] (helmikuussa 2007) *Talouselämä-lehti: talousvaalikone [http://talentum5.zef.fi/aloitus.php] *Vapaa-ajattelijain liitto [http://www.uskonnonvapaus.fi/vaalit/eduskunta2007/] ====Vaalipiirikohtaiset vaalikoneet==== Pohjois-Karjalan vaalipiiri *Karjalainen [http://vaalikone.karjalainen.fi/?port=Vaalikone] ===Vaalisivut=== *Itsenäisyyspuolue: eduskuntavaalit 2007 [http://www.vapaansuomenliitto.fi/default.asp?page=16] *Kansallinen Kokoomus: [http://www.kokoomuskuuntelee.fi/main.site?action=siteupdate/view&id=2] *Kristillisdemokraatit: [http://www.kristillisdemokraatit.fi/vaalit.2007] *Köyhien Asialla: [http://sirpaaholalaurila.net/] (Oulun vaalipiiri) *Perussuomalaiset: [http://www.perussuomalaiset.fi/eduskuntavaalit2007.html] *Suomen Kansan Sinivalkoiset: [http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset] (vain Varsinais-Suomen vaalipiiri) *Suomen Keskusta: [http://www.keskusta.fi/Suomeksi/Vaalit.iw3] *Suomen Kommunistinen Puolue: [http://www.skp.fi/vaalit.php] *Suomen Senioripuolue: [http://www.senioripuolue.fi/index.php?sivu=vaaliohjelma] *Suomen Sosialidemokraattinen Puolue: [http://www.sdp.fi/fi/vaalit_2007/] *Svenska folkpartiet: [http://sfp.fi/val/kandidater/] (Helsingin, Oulun, Vaasan ja Varsinais-Suomen vaalipiirit) *Vasemmistoliitto: eduskuntavaalit [http://www.vasemmistoliitto.fi/] *Vihreä liitto: eduskuntavaalit [http://www.vihreat.fi/vaalit] *Yleisradio: eduskuntavaalit 2007 [http://www.yle.fi/vaalit/2007/] ==2003== ===Säädökset=== ===Tilastot=== *Tilastokeskus: eduskuntavaalit 2003 [http://www.tilastokeskus.fi/tk/he/vaalit/index.html] ===Vaalikoneet=== *Helsingin Sanomat: Eduskuntavaalikone 2003 [http://www.vaalikone.fi/eduskunta2003/etusivu.jsp] ==1999== ===Tilastot=== *Tilastokeskus: eduskuntavaalit 1999 [http://www.tilastokeskus.fi/tk/he/vaalit/index.html] ==1995== ===Tilastot=== *Tilastokeskus: eduskuntavaalit 1995 [http://www.tilastokeskus.fi/tk/he/vaalit/index.html] [[Luokka:Viiteaineisto]] 4706 9899 2007-01-11T19:43:17Z Nysalor 5 Juhlakantaatti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juhlakantaatti. |alaotsikko= |tekijä=Kaarle Krohn |huomiot= }} : '''I.''' : Kööri. : Takokaa! Takokaa! : Heiluttataa vasaraa! : Sepät nuoret nuoren Suomen, : Takokaa ja takokaa! : Teidän tulee kansallenne : Onnensampo valmistaa. : Pankaa orjat painamahan, : Luonnon lapset lietsomahan: : Mannun väki, metsän väki, : Vuoren väki, veden väki. : Sopraani-soolo. : Kuule, kuinka voimastansa ylpeillen : Vaahtopäinen koski kohiseepi! : Ihmiskäsi ohjaileepi suuntaa sen, : Ihmistekoa se palveleepi. : Kööri. : Pankaa orjat painamahan, : Luonnon lapset lietsomahan! : Sopraani-soolo ja kööri. : Mitä ahjosta ajaikse, : Tungeikse tulisijasta? : Uuhi ahjosta ajaikse, : Lähetäikse lietsehestä, : Karva kulta, toinen vaski, : Kolmas on hopea karva. : Sopraani-soolo. : Katso! kansaa karttuu, : Varallisuus varttuu : Yli Suomen maan; : Työtä lisääntyypi, : Toimi virkistyypi, : Taito kasvaa vaan. : Kööri. : Mut rikkauteen ei turvata saa; : Tätä kulta-uuhta te varokaa, : Joka valmis on luotanne karkaamaan, : Lihavammat kun laitumet löytää vaan. : '''II.''' : Kööri. : Takokaa! Takokaa! : Heiluttakaa vasaraa! : Sepät nuoret nuoren Suomen, : Takokaa ja takokaa! : Teidän tulee kansallenne : Onnensampo valmistaa. : Pankaa tuulet painamahan, : Väkipuuskat vääntämähän: : Itätuuli, länsituuli, : Enemmän eteläntuuli. : Sopraani-soolo. : Ulkomailman tuulahdukset tulevat : Ilmaa puhdistavan myrskyn lailla, : Uuden ajan virtaukset tuntuvat : Suomen syrjäisillä salomailla. : Kööri. : Pankaa tuulet painamahan, : Väkipuustat vääntämähän! : Sopraani-soolo ja kööri. : Mitä ahjosta ajaikse, : Tungeikse tulisijasta? : Impi ahjosta ajaikse, : Lähetäikse lietsehestä, : Pääa hopea, kassa kulta, : Varsi kaikki kaunokainen. : Sopraani-soolo. : Valistusta tarttuu, : Hengen voimat varttuu : Yli Suomen maan; : Suomen tiede, taide : Kuuluu kautta maiden, : Maine kasvaa vaan. : Kööri. : Sivistyksestä yksin ei onnea saa! : Jos kultaneitonen viekoittaa : Kotimaata ja kieltänsä halveksimaan, : Edistystä kansan se estää vaan. : '''III.''' : Kööri. : Takokaa! Takokaa! : Heiluttakaa vasaraa! : Sepät nuoret nuoren Suomen, : Takokaa ja takokaa! : Teidän tulee kansallenne : Onnensampo valmistaa. : Käykää itse lietsomahan, : Omin voimin vääntämähän: : Käsi takoo, toinen lietsoo, : Käsi lietsoo, toinen takoo. : Sopraani-soolo. : Joka lietsoo, sijaltaan ei liikahda, : Kivet kasvaa kiinni kantapäihin; : Joka takoo, paikaltaan ei horjahda, : Syli syttä tarttuu olkapäihin. : Kööri. : Käykää itse lietsomahan, : Omin voimin vääntämähän! : Sopraani-soolo ja kööri : Mitä ahjosta ajaikse, : Tungeikse tulisijasta? : Sampo ahjosta ajaikse, : Onnenluoja lietsehestä, : Saapi Sampo valmihiksi, : Kirjokansi kirjatuksi. : Sopraani-soolo. : Yks’ on Jumalanne, : Yks’ on isäinmaanne, : Yksi kansa tää, : Jolle elämänne, : Työnne, pyrintänne : Saatte pyhittää. : Kööri. : Vahtikaa! Vahtikaa : Kallehinta tavaraa! : Sepät nuoret nuoren Suomen, : Vahtikaa ja vahtikaa! : Ilman kansan yhteyttä : Teiltä kaikki katoaa. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=217825&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 30.5.1890]. [[Luokka:Kaarle Krohn]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4707 9900 2007-01-11T19:43:27Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Kaarle Krohn''' (1863–1933) == Runot == * ''[[Juhlakantaatti]]'' [[Luokka:Kaarle Krohn]] 4708 9901 2007-01-11T19:43:34Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Krohn, Kaarle]] 4709 9902 2007-01-11T19:43:39Z Nysalor 5 Juhlaruno {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Juhlaruno, |alaotsikko=jonka H. M. Keisari-Suuriruhtinas Aleksander III:nen kruunauksen johdosta kirjoitti A. Tuokko. |tekijä=Antti Törneroos |huomiot= }} : Nimeä synnyinmaan pait nimi toinen : Meit’ innostaa myös tenhovoimallaan, : Ja lemmestä se nimi suurenmoinen : Suomemme sydämet saa hehkumaan. : Ja meille aioist’ tuottaa muinaisuuden : Se nimi muiston kalliin, rakkahan : Ja Suomellemme ennustaa se uuden : Ja armaan aian vielä koittavan. : Se nimi, jota laitos valkeuden : Myös kantaa tää ja jossa verraton : On muisto, toivo – '''Aleksander''' on. : Niin’ muistuttaa se, kuinka, kun ol’ aika, : Jolloinka uupui Suomi vaivoihin, : Taas virkoamahan sen sai kuin taika : Nim’ Ensimäisen Aleksanderin, : Jok’ ”kansain joukkoon” nosti kansan Suomen. : Käv’ armaammaksi vielä nimi tuo, : Kun aikan’ Aleksander Toisen huomen : Nous’ aavistettu Suomelle, mi luo : Nyt toivon kirkastaman silmän luomen : Auk’ katsoakseen tulevaisuuttaan, : Jok’ kirkkaalta jo näyttää koitossaan. : Niin, kirkkaalta se toivollemme näyttää : Nyt aikan’ '''Aleksander Kolmannen''', : Ja rakkaudella se nimi täyttää : Jokaisen suomalaisen sydämen, : Sen tietäess, ett’ Isä-vainajansa, : Tuon milloinkaan ei unhotettavan, : Hän perijä on, ei vaan valtahansa, : Mut hengen-ylevyyteen vainajan. : Siis syystä tääkin Suomen pieni kansa : Lempensä, jolla lempi vainajaa, : Sen perijätä kohden uudistaa. : Jos Isä-vainaan hengen-ylevyyden : Hän perijänä kansat innostaa, : Niin paikalta kai tältä’ henkisyyden : Hän lemmen määräss’ suurimmassa saa, : Paikalta tältä tiedon, taidon, valon : Nyt semminkin, kun tullut kokohon : Sen valokunta viettämähän jalon : Suur’ruhtinaansa kruunausta on. : Tuo kunta, jolla Suomen joka salon : Valistus, hengistys on toimenaan, : Varmaankin huokaa näin nyt sielussaan: : Paria keisar-suuriruhtinaista, : Jollenka valtakunnan suurimman : Soit kruunun, Herra, suojaa, siunaavaista : Sen armoas suo tääll’ ain’ nauttivan! : Heit’ armokäsivarsillasi kanna, : Kun kestää Heillä maan tään matkustus! : Se autuaasti Heidän päättää anna, : Kun heille saapuu kuolon kutsumus! : Taivainen soikoon Heille hosianna, : Taivainen tulkoon Heille kruunaus, : Miss autuaill’ on iki-asumus! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=296223&conversationId=2&action=entryPage ''Helsingin Viikko-Sanomia'' 19.10.1883]. [[Luokka:Antti Törneroos]] [[Luokka:Runot]] 4710 9908 2007-01-11T19:51:30Z Nysalor 5 [[Luokka:Kirjallisuus]] [[Luokka:Kirjallisuus]] 4711 9941 2007-01-11T20:00:56Z Nysalor 5 [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4712 9973 2007-01-11T20:16:11Z Nysalor 5 [[Luokka:Wikiaineisto]] [[Luokka:Wikiaineisto]] 4713 9976 2007-01-11T20:17:58Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Luettelo Stalinin vainoissa kuolleista Vuolelaisista” uudelle nimelle ”Luettelo Stalinin vainoissa kuolleista vuolelaisista”: Alkukirjain pieneksi #REDIRECT [[Luettelo Stalinin vainoissa kuolleista vuolelaisista]] 4715 9983 2007-01-11T20:21:04Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Pakkotyöhön tuomittuja Vuolelaisia” uudelle nimelle ”Pakkotyöhön tuomittuja vuolelaisia”: Alkukirjain pieneksi #REDIRECT [[Pakkotyöhön tuomittuja vuolelaisia]] 4716 9986 2007-01-11T20:22:37Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Tsheljabinskin keskitysleirillä menehtyneitä Vuolelaisia” uudelle nimelle ”Tsheljabinskin keskitysleirillä menehtyneitä vuolelaisia”: Alkukirjain pieneksi #REDIRECT [[Tsheljabinskin keskitysleirillä menehtyneitä vuolelaisia]] 4717 9989 2007-01-11T20:23:51Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Lapinmaan vaalipiirin kansanedustajat” uudelle nimelle ”Luettelo Lapinmaan vaalipiirin kansanedustajista”: Luetteloksi #REDIRECT [[Luettelo Lapinmaan vaalipiirin kansanedustajista]] 4718 9993 2007-01-11T20:27:20Z Nysalor 5 [[Luokka:Wikiaineisto]] [[Luokka:Wikiaineisto]] 4719 10002 2007-01-11T21:59:48Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Mu isamaa, mu õnn ja rõõm” uudelle nimelle ”Isänmaani, onneni ja iloni”: Suomennoksen nimelle #REDIRECT [[Isänmaani, onneni ja iloni]] 4720 10006 2007-01-11T22:03:05Z Nysalor 5 Kielilinkki {{Wikipedia}} '''Johann Voldemar Jannsen''' (1819–1890) == Laulut == * ''[[Isänmaani, onneni ja iloni]]'' [[Luokka:Johann Voldemar Jannsen]] [[et:Johann Voldemar Jannsen]] 4721 10004 2007-01-11T22:00:14Z Nysalor 5 [[Luokka:Virolaiset runoilijat]] [[Luokka:Virolaiset runoilijat|Jannsen, Johann Voldemar]] 4722 10005 2007-01-11T22:00:21Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 4723 10040 2007-01-12T19:26:15Z Cencus 118 /* 1939-1945 */ ''Tähän bibliografia on kesken. Täydennykseksi bibliografiaan täydennetään luetteloita tai tietolähteitä sodissa tai sodanomaisissa olosuhteissa taistelevana osapuolena kaatuneista tai sotaan ja sodankaltaisissa olosuhteissa siitä johtuen kuolleista.'' ==Sodissa kaatuneet== ===1914-1922=== *Suomen valtionarkisto: '''Suomen sotasurmat 1914-1922''' [http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main] :Tietokannan lähdepohja [http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/lahdepohja] ::Lisätietoja: tietokannassa ei ole mainittu kaikkia niitä kuolleita, jotka ovat seuraavissa lähteissä: :::'''Tammisaari 1918''', Tammisaaren vankileirillä vuonna 1918 kuolleet punavangit, sivut 1-64, Eerola Jouni, Tammisaaren vankileirin 70-vuotismuistotapahtuman keskustoimikunta, historiikkitoimikunta (Fjalar Björkqvist, Olavi Hurri (pj.), Esa Lahtinen, Anna-Maija Nirhamo, Gösta Sjöholm) 1988, Lomaketyö Oy, ISBN 951-99958-1-1 ::::Kirjan lähdepohja: kahden Tammisaaren vangin muistelmat, Pekka Railon muistelmat Työväen Arkistossa ja Lauri Salmen muistelmat Kansan Arkistossa :::::[[Työväen Arkisto]] [http://www.tyark.fi/] :::::[[Kansan Arkistossa]] [http://www.kansanarkisto.fi/] ::::Kirjan kuvaluettelo :::::'''Hanko''': Saksalaisen Itämeren divisioonan joukot nousevat maihin Hangossa 3.4.1918, sivu 80 :::::'''Helsinki''': Saksalaisia sotilaita vallankumouksen päämajan "Smolnan" edustalla. Katuojassa katolla liehunut punainen lippu ([[Työväenaatteen museo]]), sivu 80, Saksalaiset ja suojeluskuntalaiset kuljettamassa Helsingissä ottamiaan vankeja Viaporin, nyk. Suomenlinnan, vankileirille ([[Työväenaatteen museo]]), sivu 81, Valkoisten voitonparaati Helsingissä 16.5.1918, kuvassa P. E. Svinhuvud ja C. G. E. Mannerheim ([[Työväenaatteen museo]]), sivu 83 :::::'''Lahti''': Punavankeja Lahden edustalla ns. Fellmanin pellolla toukokuun alkupäivinä 1918 ([[Työväenaatteen museo]]), sivu 82, pakomatkalle lähteneitä siviilipunaisia, kaartilaisten omaisia, naisia, lapsia ja vanhuksia, sivu 82 :::::'''Tammisaari''': Dragsvikin kasarmialue Tammisaaren lähistöllä (Muistotapahtuman keskustoimikunta), sivu 81, Tammisaaren vankileiri kesällä 1918 ([[Sotamuseo]]), sivu 84, Tammisaaren vankileiri on täyttynyt ([[Sotamuseo]])), sivu 84, Tammisaaren vankileirin halki kulkeva keskuskuja ([[Sotamuseo]]), sivu 85, muonitusolot Tammisaaren vankileirillä muodostuivat poikkeuksellisen surkeiksi ja kuolleisuusluvut korkeiksi; omaisia tuomassa lisäruokaa, sivu 85, hautauspaikka Dragsvikin kasarmialueen läheisyydessä, sivu 86, hautapaikka oli hoitamatta vuoteen 1951 saakka; Entiset punakaartilaiset ry:n muistokivi, sivu 85 (Muistotapahtuman keskustoimikunta) :::::'''Tampere''': Punavankeja Tampereen torilla huhtikuun alkupäivinä 1918 ([[Työväenaatteen museo]]), sivu 79, Tampereen taistelujen päätyttyä ([[Työväenaatteen museo]]), sivu 79 :::::'''Viipuri''': Joukkoteloituksen jälkiä Viipurissa ([[Työväenaatteen museo]]), sivu 83 :::::''Osa kuvista on ennestään tunnettuja ja useissa painetuissa teoksissa tai sanomalehtiartikkeleissa julkaistu. Mikäli tekijänoikeuksien kannalta on mahdollista, osa kuvista kannattaa tallentaa Wikipedia Commonsiin käytettäväksi aihepiiristä kertovissa artikkeleissa.'' ===1939-1945=== *Suomen puolustusvoimat: Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedosto [http://tietokannat.mil.fi/menehtyneet/] *Rukiver!, Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa, Alava Teuvo, Frolov Dmitri, Nikkilä Reijo, 2002, Edita, ISBN 951-37-3706-3 :Sotavankimatrikkeli sivuilla 317-466, vankileireillä kuolleiden ja sieltä palanneiden suomalaisten sotavankien matrikkeli, joka perustuu laajoihin lähteisiin ==Sodissa kuolleet kaatuneita lukuunottamatta== ''kesken'' [[Luokka:Viiteaineisto]] 4724 10035 2007-01-12T13:33:10Z Nysalor 5 [[Luokka:Viiteaineisto]] ''Tämä luettelo on kesken. Luetteloa tulisi täydentää maakunta-arkistoilla ja maakuntiin liittyvillä kotiseutuarkistoilla.'' *Ala-Härmä: Härmä-Seura [http://www.alaharma.fi/rku/harmaseura.nsf/Mainpages/41849BC289BAF956422569EF005685F1] *Elimäki: kulttuuritoimi [http://www.elimaki.fi/?cg=60&sg=96&nav=5&pid=96&lang=fi] *Haapajärvi: Haapajärvi-Seura [http://www.kirjastovirma.net/haapajarvi/arkisto/] *Kemijärvi: Kemijärven kulttuurisihteeri [http://www.kemijarvi.fi/vapaaaika/kotiseutuarkisto.htm] *Keitele: Keiteleen sivistystoimisto [http://www.keitele.fi/?deptid=12534] *Kokkola: Kokkolan museo [http://www.kokkola.fi/museo/kotiseutuarkisto.html] *Korpilahti: Vanhan Korpilahden Kotiseutuyhdistys [http://www.korpilahdenkotiseutu.fi] *Kuusamo: Kuusamon kotiseutuarkisto [http://www.kirjastovirma.net/arkistot/kuusamo/] *Kuusankoski: Kuusankosken kirjasto [http://www.kuusankoski.fi/kuusankoskiseura/kotiseutuarkisto/kotiseutuarkisto.htm] *Lemi: Lemin kotiseutuyhdistys [http://www.lemi.fi/yhdistys/ksy/kotiseutuarkisto.html] *Lohja: Lohjan museo [http://www.lohja.fi/museo/kokoelmat.htm] *Loimaa: Loimaan kotiseutuarkisto [http://www.loimaa.fi/kotiseutuarkisto] *Marttila: Marttilan Nuorisoseura [http://www.aumanet.fi/nuorisoseura/sivut/historia/johdanto.htm] *Nivala: Nivala-Seura ry [http://www.nivala-lehti.fi/?pid=ns_kotiseutuarki] *Pello: Pellon kunta [http://www.pello.fi/web/index.php?page_print=1&id=265] *Pielavesi: Pielaveden peruskoulun yläaste, Puustellin koulu [http://www.pielavesi.fi/?deptid=12871] *Pyhäjoki: Pyhäjoen kulttuuritoimisto [http://www.kirjastovirma.net/pyhajoki/kotiseutuarkisto/] *Siilinjärvi: Siilijärven vapaa-aikatoimisto [http://www.siilinjarvi.fi/palvelut/vapaa_aika/kulttuuri/kotiseutuarkisto.php] *Sonkajärvi: Sonkajärven kirjasto [http://www.sonkajarvi.fi/?deptid=15588] *Tornio: Tornionlaakson maakuntamuseo [http://www.tornio.fi/museo/Arkisto/default.htm] *Virrat: Virtain kaupunginkirjasto [http://www.virrat.fi/palvelut/292/kotiseutuarkisto] [[Luokka:Viiteaineisto]] 4725 10034 2007-01-12T13:32:38Z Nysalor 5 [[Luokka:Viiteaineisto]] ''Tämä bibliografia on kesken. Täydennettävä samankaltaisilla kirja-, lehti- tai artikkeliviitteillä.'' ==Bibliografiat== *Luettelo Hollolan Lahtea käsittelevästä kirjallisuudesta, Vilkko Maija-Liisa, Lahden museo- ja taidelautakunta, 1976 ==Kirjat== ===Historia=== *Aarteita ja pyhimyksiä, Poutiainen Hannu, Takala Anne ja Mantere, Heikki, Hollolan kotiseutuyhdistys, 2000 *Aikamatka esihistoriaan, Alvik Riikka, Lahden kaupunginmuseon arkeologiayksikkö, 2002, ISBN 951-849-544-0 *Hollolan Lahles ja Nastolan kappelis, Jauhiainen Marjatta, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1978, ISBN 951-95392-8-X *Hollolan pitäjän historia : muinaisuuden hämärästä kunnallisen elämän alkuun 1860-luvulle, toinen yhdistetty ja korjattu painos, Kuusi Sakari, Hollolan kunta, 1980, ISBN 951-99285-7-X , aikaisemmin osa 1, WSOY, 1935, ja osa 2 WSOY 1937 *Hollolan säästöpankki 23.11. 1848 - 23.11.1928, 1928 *Hollolan säästöpankki 1848-1948, Niemi Jalmari, 1948 *Iti siemen hiekassa : Hollolan kansalaisopiston kirjoittajapiirin antologia, Hollolan kansalaisopisto, 1985 *Juttukontti : Hollolan kansalaisopiston kirjoittajapiirin antologia, Kukkeenmäki Hilkka, Hollolan kansalaisopisto, 1984 *Maanomistusolot sarkajaon aikana Hollolassa, Kuusi Sakari, 1935 *Rahvaan lukuharrastus Hollolassa ja Nastolassa vuosina 1830-1890, Kuisma Suvi, Lahden museolautakunta, 1992, ISBN 951-849-365-0, ISSN 0359-7407 ===Hollolan kunta=== *Hollolan kunnanvaltuusto 1911-1950, Koskinen Jaakko, 1951 ===Hollolan seurakunta=== *Aikojen halki : kirkon kahdeksan vuosisataa Lahden seudulla, Ryökäs Esko, Keski-Lahden seurakunta, 2005, ISBN 952-99185-2-6, ISSN 1459-577X *Kierros Hollolan kirkkomaalla, Vilkko Marja-Liisa, Hollolan seurakunta ,1995 *Hollola : kylähakemisto vuosien 1771-1869 rippikirjoihin ja lastenkirjoihin : MF TK 290-304, Mankola Sisko, 1987 *Hollolan kirkko, Lindberg Carolus, 1935 *110 vuotta kirkkokuorolaulua Hollolassa, Pyykönen Liisa, Hollolan seurakunta, 2001 *Vaivaishoito Hollolan emäseurakunnassa vuosina 1721-1866, Kuusi Sakari, Helsingin yliopiston juhlajulkaisusta J. Gummerukselle ja M. Ruuthille, 1930 ===Kansanperinne=== *Kun elämä hymyilie : Pakinoita, kaskuja, sananparsia ja arvoituksia Hollolasta ja Hollolan Lahdesta, Sirén Mika, 1984, ISBN 951-99592-1-1 *Hollolaist tarinaa ja perinnettä, Pihanen Aino, Hollolan kotiseutuyhdistys, 1983 *Hollolan kotiseutukirja 1-20, Hollolan kotiseutuyhdistys [http://www.lastukirjastot.fi/hollola/selauslista.asp?ht=1&monihaku=0&edhaku=4&lajittelu=1&edlajittelu=1] *Hollolan vanhoja naimatapoja, monistekansio - Kerätty Hämäläis-osakunnan kotiseuduntutkimusretkellä kesällä 1946 Lepistö Sirkku, 1946 *Piiskan lovi kainalossa : sananparsia Hollolasta ja Hollolan Lahdesta, Sirén Mika, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1983, ISBN 951-717-336-9, ISSN 0453-2201 ===Kylät ja alueet=== ====Herrala==== *Joitakin piirteitä Herralan raittiusyhdistys Onnenpäivän toiminnasta 50 vuoden ajalta, Koskinen Jaakko, 1953 *Herralan kansankoulun historiaa, Koskinen Jaakko, 1914 *Herralan koulu 1897-1997 : sata vuotta kansansivistystyötä, Mantere Heikki, Hollolan kunta, 1997 *Herralan saha sata vuotta 1903-2003, Mantere Heikki, Herralan saha, 2003 *Herralan seudun asutuksen ja kehityksen vaiheita, Koskinen Jaakko, 1950 *Perintätietoja Herralan seudulta, Keskitalo Eemeli, 1942 ====Kalliola==== *Kalliolan koulu 100 v., Mykkänen Marja Kaarina, Lindberg Heikki, Kalliolan Koulun Vanhemmat ry, 2004, ISBN 952-91-7685-6 ====Lahti==== *Kaksi surullista laulua : ensimmäinen höyrylaiva Österbottenin surkiasta tulipalosta : toinen: Lahden kylän hirvittävä tulipalo Hollolassa 19 päivä kesäkuuta 1877, Kaselius Frans August, 1877, Porvoo ====Miekkiö==== *Miekkiön koulun ja yhdistystoiminnan sata vuotta 1903-2003 : "Ei päiväs papiks tulla eikä viikos lukkariks", Kuisma Suvi, Miekkiön koulu ja yhdistykset, 2004, ISBN 952-91-6734-2 ====Parinpelto==== *Kerro minulle Parinpellosta 1, Karvivalo Toini, 1975 *Kerro minulle Parinpellosta 2, Karvivalo Toini, 1976 *Parinpellon tarinakerä, Karivalo Toini, Kirjapaja, 1984, ISBN 951-621-471-1 *Parinpellon tarinoita, Karivalo Toini, 1977 ====Tiirismaa==== *Tiirismaan luonto-opas, Hovi Antti, Hollolan kunta, 2000, ISBN 951-96260-3-4 *Lions club Tiirismaa 25 v. : 1960-1985, Heikinheimo Jaakko, 1985 ====Vesijärvi==== *Isosaari, Vesijärven helmi, Palomäki Pekka, Isosaariseura, 1995 *Hollolan Vesijärven vesikasvillisuus ja kasvistollisesti arvokkaat alueet, Lammi Esa, Biologitoimisto Jari Venetvaara, 2000 *Hollolan Vähäselän vesikasvillisuus v. 1998, Lammi Esa, Hollolan kunta, 1998 ===Muistelmat ja elämänkerrat=== *Hollolasta Helletorppaan : talousneuvos Kaino Piekkari muistelee, Piekkari Kaino ja Haapakoski Risto, 1990, Hyvinkää *Puiset pyramidit : Aukusti Asko Avoniuksen henkilö ja luonne, Kurjensaari Matti, 1968, WSOY ===Yhdistykset=== *Hollolan urheilijat 1946 : Historiikki, Mantere Heikki, 1986, ISBN 951-99757-5-6 *Keski-Hollolan Vpk, 50 v. juhlajulkaisu, Keski-Hollolan Vpk, 1986 *Länsi-Hollolan kyläkirja, Aaltonen Erkki ja Helen Pauli, Länsi-Hollolan kyläkirjatoimikunta, 2002 ===Tohtorinväitöskirjat=== *Akateeminen väitöskirja Hollolan pitäjästä Hämeessä (Om Hollola socken uti Tavastland), Bucht Johan Fredrik, suomentanut Heikkinen Antero, 1971 *Poikkeusyksilö ja kyläyhteisö. Tutkimus Heikan Jussin (Juho Mäkäräisen) elämästä ja huumorista, [[Helsingin yliopisto]], väitöskirja 14/03 Saarinen Tuija: Folkloristiikka [http://notes.helsinki.fi/halvi/tiedotus/vanhatvaitokset.nsf/0/66725e433b234597c2256e04002c8811?OpenDocument] ===Näytelmäkäsikirjoitukset=== *Kun kihlaus piätettiin : 1-näytöksinen Hollolanmurteinen pienoisnäytelmä, Kauppinen Toivo, 1944 ==Lehdet== ===Koulu=== *Class news, Gröndahl, Ville, Hollolan kunta, 1994 ===[[Elore]]=== *Kyläoriginellin muotokuva (Heikan Jussi) [http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_03/haa203.html], Riina Haanpää, 2003:2 ===[[Suomen museolehti]]=== *Pakanuuden aikuinen hautauspaikka Hollolassa, Muinaistieteellisiä töitä kesällä 1890, 1896:1, sivu 78 *Hollolan kirkon asehuone ja sen keskiaikaiset maalaukset, C. Frankenhaeuser, 1911:1, sivu 1 *Hollolan pitäjän historia I (ilm. K. Vilkuna), Kirjallisuutta, Sakari Kuusi, 1935:1, sivu 97 *Hollolan kirkko ja sen rakennushistoriallinen merkitys, I. Kronqvist, 1937:1 sivu 67 A1 *Hollolan pitäjän historia II (ilm. K. Vilkuna), Kirjallisuutta A, Sakari Kuusi, 1935:1, sivu 87 ===Verkkoartikkelit=== Kulttuuria, ihmisiä, sukuja -artikkelikokoelma, Arno Forsius, [http://www.saunalahti.fi/arnoldus/hakpaik.html] *Björkstén, Johan, Karl Fredrik ja Wilhelm – isä ja kaksi poikaa kappalaisena Hollolassa 1700- ja 1800-luvulla *Björkstén, Knut Oskar Arndt, Hollolalainen siluettimaalari (1823–1862) *Camenaeus- ja Orraeus- suvun papit Hollolassa 1500- ja 1600-luvuilla *Cygnaeus, Zacharias (1763–1830) – piispa, hallintomies ja kulttuurihenkilö *Hampaanhoitoa Lahdessa vuoteen 1937 *Honkapirtti, entinen Merilä, huvila Vesijärven rannalla *Katovuosi 1867 ja sen seuraukset Lahden seudulla *Kun Hollolassa sairastettiin malariaa *Kunnankätilö, ensimmäinen Hollolan kunnan toimenhaltija *Lotilan vaivaistalon alkuvaiheet *Malmborg, Bengt Gustaf Jonas (1825–1864) – Hollolan ensimmäinen piirilääkäri *Matkailua Päijät-Hämeessä 1800-luvun lopulla *Ringbom, Albert (1827–1900) – Hollolan piirilääkäri 1865–1897 *Ruokolainen, Timo ja Liisa – taiteilijapariskunta Hollolasta *Sata vuotta vanhainkotitoimintaa Hollolassa (1982–1992) *Terveydenhoidon valvontaa Hollolassa sekä Lahden kylässä ja kauppalassa *Waldstedt, Karl Edvard (1834–1891) – Hollolan ensimmäinen apteekkari *Vesi-, jätevesi- ja jätehuolto Hollolassa vuoteen 1985 *Vesijärven myrkylliset sinilevät vuonna 1928 *Viinasta, oluesta ja raittiustyöstä Hollolassa ja Lahden kauppalassa *Vitali, Johan Henrik (1872–1940) – lääkäri ja kunnallispoliitikko *Wuorinen, Willehad (1849–1924) – hollolalainen kansanvalistuksen, raittiusaatteen, rokotustoiminnan ja kotiseututyön edistäjä [[Luokka:Viiteaineisto]] 4726 10057 2007-01-14T21:44:01Z Ppntori 52 turha otsikko alusta pois '''Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 9/1869''' ''(Ylösluettava Saarnastuolista)'' Keisarillisen Majesteetin Armollinen perustuskirja meri- ja tapulikaupungille Kemin pitäjässä Oulun lääniä. Annettu 5 p:nä Maaliskuuta 1869 ------- 1§ Tämä Kemiksi nimitettävä kaupunki pitää perustettaman ja asetettaman Lautiosaaren kylän maalle Kemin pitäjässä sekä rakennettaman Armossa vahvostetun asemakaavan mukaan. 2§ Sittenkuin Keisarillinen Majseteetti on Armossa hyväksi nähnyt omistajilta lunastaa Meritäikön eli Tuomaan, Lahtitäikön, Sauvosaaren, Ruutin ja Särkelän eli Peurasaaren perintötalot, jotka yhteensä tekevät viisitoista kuudestoistasosaa manttaalia, niin tulevat näiden talojen tilukset, paitsi sitä osaa niistä, joka on määrätty Tervaharjun ja Järven uudesta tehdyille kruununtaloille, sekä sitä maata, joka kruunulle on eroitettu, kaupungille ikuiseksi omaksi annettaviksi ja sen aluuteen sitä varten pantaviksi ynnä kruunun maan kanssa Selkäsaaren saaressa sekä Sipsaletto, Laitakari ja Juurikka ynnä muut niiden ja mannermaan rannikon välillä olevat pienemmät luodot ja karit; ollen kaupungilla tämän johdosta oikeus käyttää näitä tiluksia tonteiksi, avoimiksi paikoiksi, makasiinien asemapaikoiksi, karjanlaitumeksi, istutusmaiksi ja muiksi semmoisiksi kaupungille tarpeellisiksi laitoksiksi, kuin myöskin panna mainituista tiluksista saatavat tulot kaupungin virkamiesten palkkaamiseksi. 3 §. Täten kaupungille annetusta maasta älköön siltä mitään luovutettako taikka yksityisen omaksi annettako, olkoonpa vaikka millä ehdolla ja minkä varjon alla hyvänsä, paitsi mitä tässä alempana talontonteista määrätään, vaan on se maa, jota ei yllämainittuihin tarkoituksiin tarvita, ainoastaan vissiksi, korkeintaan viidenkolmatta vuoden ajaksi annettava kaupungin asukkaille viljeltäväksi ja käytettäväksi, kaupungin kassaan maksettavat vissiä vuotuista arentia vastaan. 4 §. Ne, kaupungille vahvistetun asemakartan mukaan, erikoisiksi talontonteiksi määrätyt paikat saa kaupungin hallitus, tehtäviä huonerakennuksia varten, täydellisellä omistusoikeudella antaa kaupunkiin asettautuville hengille, sitä lunastusrahaa vastaan, joka määrätään joko julkisessa huutokaupassa taikka kaupungin hallitukselta, sittenkuin se on tullut järjestetyksi, ja joka lunastusraha ynnä vuotuisten tonttiverojen kanssa menee kaupungin kassaan; kuitenkin eroitetaan tästä ne tontit, jotka kaupunkia ensinnä rakennettaissa pidätetään kruunulle ja kaupungille, jota paitsi kruunulla ja kaupungilla on oikeus, sitä ehkä tarvittaissa, semmoisia tonttia ja paikkoja itsellensä arviohinnasta lunastaa. Erikoistonteille pitää omistajain rakentaa huoneet niiden riitinkien mukaan, jotka kaupungin hallitus hyviksi omistaa ja Kuvernööri kelvollisiksi katsoo, sekä kaupungille vasta annettavan rakennusjärjestyksen mukaan; eikä saada kaupungin tontteja maanviljelykseksi käyttää, älköönkä niitä vast'edes lohottako tahi halkaistako taikka jotakin tontin osaa yhdistettäkö vieressä olevan tontin kanssa, tahi naapurin annettako minkään varjon alla lunastaa ja itsellensä vallata suurempaa tahi vähempää osaa läheisestä tontista, vaan pitää kaikkien semmoisten tonttien pysymän sen kokoisina, kuin kukin heistä on kaupungin kartassa määrätty. Kaupungin hallitukselle annetaan oikeus, porvariston kuulustettua, kauemmaksi aikaa, sekä, jos erinomaiset syyt siihen vaativat, täydellä omistusoikeudella, vuotuista arentia tahi vissiä lunastusrahaa vastaan, kaupunkipaikan ulkopuolelta antaa niin paljon maata teollisuuslaitoksiin, makasiinirakennuksiin ja varastopaikkoihin, kuin siihen tarvitaan, jonka ohessa kruunu saa maksotta varastopaikkana käyttää Lukkarilan talon rajasta Ruutin talon peltoihin asti ulottuvata rantaa kahdensadan viidenkymmenen syllän pituudelta ja noin neljänkymmenen syllän leveydeltä. 5 §. Sen johdosta niitä yllä on säädetty, ei kauppaa taikka muita semmoisia liittoja kaupungin lahjoitusmaasta, 4 §:stä olevalla eroituksella teollisuuslaitoksia, makasiinirakennuksia ja varastopaikkoja varten, taideta tehdä tahi niillä voimaa olla, eikä niille laissa huudatusta antaa; mutta nautinto-oikeuden tahi arennin saa sen omistaja, kaupungin hallituksen suostumuksella, toiselle siirtää, kuin myöskin hänellä on oikeus mieltänsä myöten säädellä semmoisille paikoille tehdystä kartanosta eli huonerakennuksesta. 6 §. Kemin kaupungille omistetaan tämän kautta täydellinen tapulikaupungin olkeus; jonka johdosta niillä hengillä, jotka asianomaisella luvalla kaupunkiin asettautuvat, kauppaa ja meriliikettä siellä harjoittaaksensa, pitää, sekä vienti- että tuontikaupan ja yleensä laivaliikkeen suhteen, oleman kaikki ne edut, vapaudet ja oikeudet, jotka, lain ja asetusten mukaan, kuuluvat Suomenmaan muissakin kaupungeissa oleville kauppiaille ja laivanreitaajille. 7 §. Joka aika vuodesta saakoon Suomen yhteinen kansa, sekä maitse että meritse, kaupunkiin kuljettaa viljojansa ja teoksiansa, ne siellä myödä ja itsensä tarpeellisilla tavaroilla sieltä varustaa. Sekä suomalaiset että venäläiset ja ulkomaalaisetkin laivat saavat tulla kaupungin haminaan, tavaroita siellä lossataksensa ja lastataksensa, sen mukaan kuin asetukset tapulikaupunkien haminoista ylipäänsä säätävät, käyttäen sitä tahi niitä kulkuväyliä, jotka vast'edes määrätään. 8 §. Jokaisella hyvämaineisella Suomenmaan asukkaalla, olkoonpa kauppias, merenkulkia, teollisuuden harjoittaja, tehdasmies, käsityöläinen tahi taideniekka, joka tahtoo kaupunkiin asettautua, pitää oleman oikeus, voimassa olevain asetusten mukaan, siellä harjoittaa mitä elinkeinoa ja ammattia hän hyväksi näkee, sittenkuin hän ensinnä sitä varten on kaupungin hallituksen tykönä ilmoittanut itsensä ja kaupungin kassaan suorittanut määrätyt maksot sekä lupakirjan saanut. Viinan polton ja myymisen suhteen pitää meneteltämän niinkuin laki ja asetukset siitä säätävät. 9 §. Kaupunkiin pitää laitettaman tullikamari siihen kuuluvain pakkihuoneen, vaakahuoneen, kiinnipano- ja varastomakasiinien kanssa, niinkuin myös, sittenkuin kaupungin kauppa ja liike ovat joinkin määrin voimiinsa päässeet, postikonttori siellä on kruunun kustannuksella pidettävä. 10 §. Lainkäytäntö-asioissa pitää kaupungin kuulua Waasan Hovioikeuden, ja hallitushoidollisissa, taloudellisissa ja ulosotto-asioissa Oulun läänin Kuvernöörin sekä kirkollisissa Kemin pitäjän ja Kuopion Tuomiokapitulin alle. 11 §. Oikeuden käyttämistä sekä poliisitoimen ja järjestyksen hoitamista varten on kaupunki vasta varustettava Raastuvanoikeudella ja Maistraatilla; mutta kunnes tämä tapahtuu, uskotaan kaupungin hallitus yhdelle järjestysmiehelle tarpeellisten istuja-jäsenten kanssa sekä kaupunginviskaalin ja tarpeeksi monen kaupunginpalvelian apuna ollessa; jota vastaan Kihlakunnanoikeus Kemin pitäjän käräjäkunnassa ylösottaa ja tuomitsee kaikki riita- ja rikosasiat, paitsi niitä, joiden käsitteleminen järjestysoikeuksille yleensä kuuluu. 12 §. Aluksi nimittää ja määrää Kuvernööri väli-aikaisen järjestysmiehen, joka saa avuksensa kutsua tarpeeksi monta istuja-jäsentä ja siten asettaa järjestysoikeuden, Kuvernöörin annettavaa johtosääntöä myöten ja hänen johdattaessa huolta pitämään kaupungin järjestämisestä sekä kaupungin hallitusta, poliisitointa ja järjestystä hoitamaan edellisessa §:ssä myönnetyillä oikeuksilla, kuin myöskin ottamaan alhaisemmat kaupunginpalveliat; mutta kaupunginviskaalin määräämisessä pitää meneteltämän siitä säädetyllä tavalla. Sittenkuin kaupunki ja hallituksensa näin ovat tulleet järjestetyiksi ja porvaristo otetuksi, valitaan järjestysmies ja järjestysoikeuden istuja-jäsenet samalla tapaa kuin pormestarin ja raatimiehen vaalista on säädetty, ja asettaa heidät Kuvernööri virkoihinsa. Siihen asti ja kunnes kaupunginkassa saa tarpeeksi varoja järjestysmiehen ja kaupunginviskaalin palkkaamiseksi, annetaan näille virkamiehille soveliaat palkkiot valtiorahoista, niin suurelta summalla, kuin vasta määrätään. 13 §. Yhdet yhteiset vapaamarkkinat ovat kaupungissa vuosittain pidettävät ja saavat kestää korkeintansa kaksi päivää. Näillä vapaamarkkinoilla saavat kaikki Suomen kaupunkien kauppiaat ja porvarit olla ja siellä kauppaoikeuttansa lain ja asetusten mukaan käyttää, niinkuin myös Kemin kauppiaat ja porvarit olla ja ostoja kaikilla vapaamarkkinoilla Suomessa. Noudattamalla sitä etua, jota muut kaupungit nauttivat, annetaan Kemin kaupungillekin oikeus, erinäisten maksoinsa ja kustannustensa suorittamiseksi, ylöskantaa puuri- eli porvarirahoja, tonttiveroa, hamina-, perusta-, silta- ja lastirahaa, sekä vaakaaja-, mittari- ja pakkarirahoja, ynnä satama- ja vaakahuoneveroa, kuin myöskin maksoa kauppakoppeleista ja kauppapuodeista markkina-aikoina, karjanlaitumesta ja kalastuksista ynnä useampia semmoisia kaupungille tulevia maksoja, niiden eri taksain jälkeen, jotka tätä varten tulevat annettaviksi ja vahvistettaviksi. Kaupungin hallituksen ja palveliain palkka-avuiksi määrätään kruunun kaksi kolmasosaa kymmenenystä lain mukaan kaikesta siitä jyväviljasta, jota kaupungin maalla kasvatetaan, sittenkuin lapsukaishuone-osuus siitä kuitenkin on päältä otettu. Kaikkiin sakkoihin kaupungissa, sen haminassa ja aluudessa tehdyistä lainrikkomisista saakoon kaupunki osaa lain ja asetusten mukaan, myös sinäkin aikana, jona Kemin pitäjän kihlakunnanoikeus siellä hoitaa nimenomaista tuomarinvaltaa, kuin myös kaupungille omistetaan puoli ei ainoastansa kruunun osuudesta tämmöisiin sakkoihin, vaan niistäkin yksinomais- ja uhkasakoista, joihin sekä mainittu kihlakunnanoikeus tuomitsee kaupungin tuomiopiiriin kuuluvissa asioissa, että järjestysoikeus tahi raastuvanoikeus ja maistraati, sittenkuin ne tulevat asetetuiksi, ynnä muutkin kaupungin virastot; ja ovat nämät sakko-osuudet ja osat käytettävät kirkkojen, kouluhuoneiden ja muiden yhteisten rakennusten rakentamiseksi ja kunnossa pitämiseksi. 15 §. Sittenkuin asianomaisella lupakirjalla varustettu apteekari tähän uuteen kaupunkiin on asettaunut, pitää kahden tynnyrin ala viljavata maata hänelle, kaupungin lähinnä olevasta lahjoitusmaasta, maksotta annettaman, lääkitysyrttien kasvattamiseksi, jota maata sitten ei saada apteekiliikkeestä eroittaa. 16 §. Kaupungin asukkaille ja talon-omistajille annetaan ehdoton vapaus kahdeksikymmenksi vuodeksi, lukien alusta vuotta 1869, kaikenlaisesta sotaväen majoituksesta rauhan aikana. 17 §. Samoin pitää kaupungin ja sen lahjoitusmaan ikuisina aikoina oleman sotamiehenpidosta vapaana, niinkuin myös ruotuvakansivero sekä maa- eli päävero ja mitä muuta edellämainituista kaupungille annetuista taloista tähän asti on kruunulle maksettu, vast'edesluvunlaskuissa kuitiksi pantakoon ja lyhennettäköön; mutta koska kaupungille annettu Lahtiläikön talo on sotaväen ruotitaloksi jaettu, niin pitää, ettei ruotujakolaitos tulisi vahinkoa kärsimään, sen verot vasta jonkun käyttämättömän talon päälle muutettaman; sitä vastaan pitää kaupungin, puosmanninpidolla taikka miten muutoin määrätään, käydä isänmaan suojelukseen osalliseksi. 18 §. Vaikka, niinkuin 11 §:ssä on säätty, Kemin pitäjän kihlakunnanoikeus toistaiseksi hoitaa varsinaista tuomarinvaltaa kaupungissa, niin ei tule kuitenkaan käräjäkauppoja tahi muuta maksoa tuomarin elatukseksi taikka käräjähuoneen vouraksi kaupungista menemään, vaan pitää kaupungin sille annetuilta tiluksilta ja sen asukasten heillä olevilta tonteilta päästä vapaiksi kaikesta osallisuudesta siihen, niinkuin myös kaupunki mainittujen talojen osalta tästälähin pitää vapautettaman kaikesta tien- ja sillanrakennuksesta, oman aluutensa ulkopuolella, kruununtransporttikyydistä sekä kestikievari-, reservi- ja hollikyyditsemisestä pitäjän kestikievareissa; kuitenkin pitää paikkakunnan nykyisten sivili- ja kirkollisvirkamiesten, palvelusaikanansa, kaupungilta saaman korvausta niistä palkkatuloista, joita heillä on kaupungille annetuista talonosista ollut odotettavana; mutta näiden virkamiesten poismentyä lakkaavat samat maksot. 19 §. Kaupungin ja sen asukasten tulee voimassa pitää torit, kadut, yhteiset paikat ja satamat, lain ja asetusten mukaan, sekä rakentaa ja ylläpitää yhteiset huoneet ja rakennukset, niinkuin kirkko, raastupa, vankihuone ynnä muita, kuin myös kelvollisessa kunnossa pitää kaupungin maan ja aluuden läpi kulkeva maantie ja kaupungissa oleva kestikievari; mutta jos kestikievaritalo yhteistä maantietä varten asetetaan kaupunkiin taikka sen maalle, tulee maakansan toistaiseksi siinä toimittaa matkustajain kyyditseminen; jonka ohessa kaupungin on huolta pitäminen vankina olevain hoidosta, vartioitsemisesta ja elatuksesta kaupungin vankihuoneessa sekä semmoisten vankien kyyyditsemisestä likimmäisen vankivartian tykö maalla. 20 §. Sielunhoidon ja kirkkokurin suhteen tulee kaupungin kuulua Kemin emäkirkonseurakuntaan, oikeudella käyttää sen kirkkoa ja siellä olevalta papistolta saada papilllista palvelusta kohtuullista maksoa vastaan, kunnes kaupunki vastedes voipi ruveta omaksi kirkkokunnaksi ja rakentaa oman kirkon sekä palkata papin ja kirkonpalveliat. 21 §. Suomenmaan valtiopäiville pitää kaupungilla oleman oikeus omalla kustannuksellansa lähettää yksi edusmies; ja tulevat kaupungin vaakuna sekä arvoluokka ja järjestysnumero vasta määrättäviksi. Joka kaikille asianomaisille olkoon tiedoksi ja alamaisuudessa noudatettavaksi. Helsingistä, 5 p:nä Maaliskuuta 1869 Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään, Suomeen asetettu Senaatinsa: J. M. NORDENSTAM.<br> M. W. NORDENHEIM.<br> S. H. ANTELL.<br> J. PH. PALMÉN.<br> C. CRONSTEDT.<br> K. FURUHIELM.<br> J. A. von BORN.<br> OSCAR NORRMÉN.<br> EMIL HJELT.<br> [[Luokka:Lakitekstit]] 4727 10047 2007-01-13T21:48:55Z Nysalor 5 ”Aika on rahaa” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Aika on rahaa.” |alaotsikko= |tekijä=Herman Kellgren |huomiot= }} Tämä Englandin kansan sananlasku on kyllä järkähtämätön totuus, vaikka se Suomen kansalle näyttää olevan melkeen tuntematoin. Suomalaisella «aika menee aatellessa, päivä päätä käännellessä;» hän ei ajalle liikaa arvoa anna, tullaan tahi menköön; «jos tämä päivä menee, kyllä huomenna toinen eteen tulee.» Rahaansa säästämään Suomen kansaa kyllä usein kehoitetaan, mutta aikansa säästämisen harvoin; semmoisesta muka ei paljo puhuakaan viihditä. Jos Suomalainen milloin tuhlaa hopeariunan tyhjään, saattaa hän sitä jälestäpäin katua; mutta jos päivänsä tyhjään menettää, siltä hän ei ole millänsäkään. Ja kuitenkin, jos sinulla on aikaa, niin kohta voit riunan työlläsi tienata, mutta tuhansillakaan riunoilla et voi hetkeä päivääsi jatkaa. Suomalainen on luonnoltansa hitainen ja venyttelevä; hän ei ole liioin nopsa työhön rupeamaan, eikä «rasita ruumistansa» ennenkuin tarvis vaatii. Mutta kuin hän kerran työhön ryhtyy, niin hän siinä pysyy ja sen perille viepi; hän tekee tehtävänsä uutterasti ja hyvästi, sillä hänellä on kyllä vitkainen, mutta myös sitkeinen luonto. Kuin tarvis vaatii, niin Suomalainen tekee työtä lujasti; jos hän tahtoisi samalla tavalla työtä tehdä silloinki kuin erinäistä pakkoa ei ole, niin kohta pakeneisi köyhyys meidän periltä; mutta nyt aina laiskuus viepi mitä uutteruus tuopi. Tämä tulee siitä, ett’ei Suomalainen vielä ymmärrä ajalle oikeata arvoa antaa. Suomen mies tekee kyllä lujasti työtä ja syöpi leipänsä otsansa hiessä, mutta kuitenki hänellä on aikaa liioin liiaksi, jota hän huolettomasti tyhjään tuhlaa; kuinka tämä yhteen sointuu, seuraava tulee näyttämään. Jumala on pohjoisemmille maille suonut lyhyen, mutta lämpimän kesän, sitä vastoin pitkän ja pimeän talven. Kuin keväällä hanki rupeaa sulamaan ja päivä pitenee, silloin Suomen maamiehelle kiire käsiin tulee. Niin kauvan kuin kesää kestää, hän ei saa lepoa, eikä aikaa tuumiaksensa ja venytelläksensä; kyntäminen, kylvö, kasken poltto, heinän teko, keikkuu, puiminen, kylvö rientää yksi toisensa perästä, että hänelle jääpi tuskin hengähtämisen hetkeä, ja silloin hän vahvalla ja sitkeällä luonnollansa kummat matkaan saapi. Mutta sitte taas, kuin pimeä vallan voittaa ja koivun lehdet maahan putoavat, toinen aika alkaa. Silloinpa ei paljo muuta tehdä, kuin syödään, juodaan ja maataan; ne vähät työt, joita Suomalainen maaviljelyksensä hyödyksi tavallisesti talvella tekee, ovat tuskin muuksi kuin liikaisen ajan vietteeksi luettavat. Silloin pirtissä veneellään, matkoilla ja metsissä kuljetaan, vähin niitä näitä toimitetaan toista kesää odottaissa. Nyt ei ole enää «erinäistä kiirettä,» ja nyt syödään vaan mitä kesällä latoihin saatiin. Nyt on aikaa kylläksi, eikä päivistä, eikä viikoistakaan paljo lukua pidetä. Suomalainen elää tämän suhteen niinkuin hiiri maan loukossa, joka talvella syöpi minkä kesällä kokoon sai, eli kuin karhu pesässään, joka talvikauden makaa ja imee kesän kuluessa lihoittuneita käpälöitänsä. Eikä ole sekään tosi, mitä moni sanoo, että ihminen lepää talvella saattaaksensa sitte kesällä tehdä työtä sitä lujemmasti. Ihmisen voima ei kulu sitä käyttäissä ollenkaan, mutta siihen siaan vaipuu ja raukenee, kuin se heitetään käyttämättä; se kasvaa ja vahvistuu sen suhteen kuin sitä enemmin käytetään, mutta liikainen lepo tekee sen veltoksi, niin että työ kauvan laiskana olleelle tuntuu oudolta ja raskaalta. Toimettomuus ei ole lepo, se on laiskuuden ja muun kurjuuden synnyttäjä, eikä siitä ole kellenkään siunausta. Tuleehan karhukin keväällä pesästänsä ulos laihempana, kuin hän sinne syksyllä meni. Mutta luontokappaleen ja ihmisen välillä on vielä se eroitus, että luontokappaleet ovat sidotut erinäisiin syntyperäisiin taipumuksiin, joista eivät muuhun pääse, sitä vastaan kuin ihmiselle on annettu vapaa tahto olla ja elää miten kunkin mieli on, ja hänen toimelle ei ole rajaa ei määrää pantu. Ihmiselle on aina aika yhtä kallis, olkoon sitte kesä eli talvi, kuin hän vaan ajan arvoa tajuaa, ja ymmärtää sitä hyödyksensä käyttää. Jos nyt Suomalainen ainoastansa kesän työllä, puolen vuoden kuluessa, maasta voipi itsellensä hankkia mitä hän koko vuoden elakkeeksi tarvitsee, niin hänellä on toinen verta aikaa vielä säästeenä. Jos hän nyt myös tätä aikaa voisi eli tahtoisi hyödyksensä käyttää, niin kaikki, mitä hän sinä aikana työllänsä tienaisi, olisi puhdasta voittoa, nykyisen elannon huojentamiseksi, eli tulevan päivän turvaksi. Jos tosi on, että '''aika on rahaa''', niin hänen pitäisi hyvin rikastua, koska hänelle jääpi vielä niin paljo aikaa, jota hän ei tarvitse elääksensä käyttää, mutta voipi rahaksi muuttaa. Mutta miksi kuitenkin suurin osa Suomen kansaa on köyhä? Sen vuoksi että se et käytä, eli ei osaa oikein käyttää tätä liikaa aikaansa. Suomalainen usein venytteleikse laiskuudessa ja huolettomuudessa niin kauvan kuni vaan ei häntä hätä työhön pakoita, sillä «eihän tyhjään toki huoli ruumistansa rasittaa». Vasta kuin nälkä ovea koputtaa, pääsee hän liikkeelle. Tämä on tapana varsinkin vähemmin sivistyneissä, syrjäisissä maan osissa. Me satuimme kerran talvella olemaan eräässä etäisessä Savon pitäjässä, jossa uusi saha vähää ennen oli tullut toimeen. Saha oli rakettu sydänmaan keskelle, ja joen rannoilla kasvoi vahvoja honkia, joita saattoi lyödä kumoon sahaan vietäviksi melkein suorastaan joen jäälle, eli viettävällä sinne kulettaa. Joka tukista maksettiin hakkuu- ja vetopalkkaa 15 kop. hop., ja miehiä oli, jotka päivässä tienasivat kolme hopearuplaa. Tuli sinne myös pitäjän pohjoisesta, hallan-alaisesta osasta moniaita miehiä, joilla oli tapana taloissaan elää joka kevät petäjäisellä. Ne tekivät työtä pari päivää, saivat hyvän rahan, ostivat sillä jauhoa, kalaa, kahvia ja muuta, ja menivät taas kotiinsa; eikä heitä olisi millään palkalla saanut sen pitemmäksi työhön jäämään. Oli heillä muka nyt taas ruokaa kylläksi; täytyi mennä kotiin tuota herkkua syömään. Sen tekivätkin, ja syömisen välillä makasivat ja venytteleivät siksi kuin varat olivat lopullansa. Taas tulivat pariksi päiväksi työhön, ja menivät pois niinkuin ennen. He eivät huolineet, kuin tilaisuus oli käsissä, muuttaa aikansa ja työnsä rahaksi, jolla olisivat voineet kohtuullisesti elää vuoden pitkään, ehken vielä ostaakin itsellensä lehmiä ja hevoisia ja parantaa tilojensa pellot. Ei, parempi oli maata ja olla laiskana penkin päässä, eihän heillä pakkoa ollut «ruveta ilman aikojaan ruumistansa rasittamaan». Mutta tulipaki sitten taas petäjäinen kevääksi pöydälle kuin ennenkin, ja tulevana talvena, kuin tukit olivat jo kaikki muilta hakatut pois rannuksilta, täytyi heidän henkensä elättämiseksi tyytyä tavalliseen voittoon, ja saivat sen mukaan tehdä enemmän työtä, kuin olisivat ennen tarvinneet, ja venyä vähemmin pirttilöissänsä. Tämä on vaan yksinäinen esimerkki, mutta sen kaltaisia löytyy varmaan yltä ympäri koko Suomen maassa. Kuin ei hätä käsissä ole, niin ei työstä huolita, eikä ajalle mitään arvoa anneta, kuinhan päivä kuluu; ei silloin mielessä pidetä että '''aika on rahaa'''. Ja kuin sitten nälkä ja kurjuus tulee, niin sitä «Jumalan sallimaksi» sanotaan, eikä häpiänä pidetä mennä mieron tietä kiertämään ja olla muille totiseksi rasitukseksi, siitä syystä vaan, että muka ei tahdottu omaa hellää, kallista ruumista ennen aikojaan työnteolla rasittaa. Tämmöinen käytös on Suomessa vielä tavallinen, mutta se on sivistymättömän ja raa’an, myös jumalattoman ihmisen käytös. Mitä taas siihen puheesen kuluu, että ei tarvitsisi ruumistansa työllä rasittaa, kuin ei pakkoa eikä tarvista ole, niin se on myös vaan sivistymättömän ja raa’an ihmisen jaaritusta, sillä ei työ ihmistä rasita, mutta laiskuus. Ainoastaan raaka ja ymmärtämätön on sillä tyytyväinen kuin vaan suunsa on leipää täynnä ja Jumala sallii unta silmiinsä. Sivistyneellä ihmisellä on aina tarpeita, joidenka täyttämisellä hän kaunistaa ja ilahuttaa olonsa ja elonsa, ja nämä samat tarpeet kiihoittavat häntä työhön ja uutteruuteen, ja opettavat häntä aikaa hyödyksensä käyttämään. Hän käsittää että aika on rahaa, sillä kuin hänellä vaan on aikaa, kyllä hän sen kohta työllänsä rahaksi muuttaa. Sivistyneellä on tarpeita, mutta hänellä on myös ymmärrystä ja neroa niiden täyttämiseksi; sivistymättömällä ei ole tarpeita, mutta ei myöskään älyä, jolla voisi niitä täyttää, jos niitä hänellä olisi. Sen vuoksi näemme että sivistynyt ihminen, jokainen säädyssänsä, olkoon herra eli talonpoika, tekee työtä, vaikka hätä ei käsissä olekaan, sitä vastaan kuin raaka ihminen, kuin vaan hänen vatsansa täynnä on, venyy laiskuudessa. Ajalle arvoa antaminen ja ajan oikea käyttäminen on sivistyksen pettämätön tuntomerkki. «Mutta», sanonee moni, «jos aikaa kyllä olisikin yli tarpeen, mistä sitä saapi silloin sopivata työtä?» Ensiksi: työn ei pidä sopia työntekijän, mutta työntekijä työhön; uutteruudella ihminen jokaiseen työhön taivuttaa itsensä. Toiseksi: työ talvella ei, niinkuin kesällä, väkise tungekse maalla asuvan päälle, eikä se itsestään uunilla venyttelevän suuhun lennä, mutta siitä olemme vakuutetut että se, joka jotain oppia tahtoo ja sitten työtä tehdä mielii, kyllä työtä itsellensä löytääki, olkoon missä tilassa, missä Suomen maan osassa hyvänsä. Niitä on monta pieniä käsiaskareita, joita hyvin sopisi toimittaa talven pitkinä iltoina. Uuden Kaupungin likiseuduilla on tullut tavaksi viettää liikaa aikaansa valmistamalla monenlaisia puutarpeita ja astioita, esim. sammioita, pyttyjä, puulusikoita j. m. s., joita sitten kaupunkiin myödään, ja sieltä viedään ulkomaille myötäväksi; eteläisessä Hämeessä, ehken muuallaki, kiskotaan katto-päreitä, Lapualla poltetaan kimröökkiä, muussa Pohjanmaassa tervaa; Viipurilainen kulkee talviajan rahtia j. n. e. Näillä erikeinoilla sikäläinen kansa muuttaa rahaksi pitkän talven aikansa, jota pellon ja maan hoidoksi ei tarvita, ja saapi sillä monen tarpeensa täytetyksi. Mutta minkä semmoisen sivu-voiton hankkii itsellensä kansa monissa maamme osissa, esim. Savossa ja Karjalassa? Jos emme lue tukkien hakkuun ja vetämisen, jossa ei ole kauaksi luotettavaa työtä, niin pahoin pelkäämme, että siellä asuvalla kansalla ei ole mitään mainittavaa talvi-askaretta vähien maaviljelykseen kuuluvien töitensä rinnalla. Kansa siellä, varsinki köyhempi ja löysä väki, makaa laiskuudessa niin kauvan kuin hankea tanhualla löytyy, ja syöpi minkä on saanut kesästä säästetyksi, eli kulkee, monesti koko perhekunnat äitineen lapsineen, ympäri pitäjän kerjäämässä. Tämä on kurja ja surkuteltava seikka, johon ei ole muu syynä, kuin laiskuus ja huolimattomuus. Eikö näilleki kulkijoille voisi jotakin työtä löytyä, kuin vaan työtä tehdä tahtoisivat? Eivätkö saattaisi suutaroida, räätälöidä j. m. s.? mutta mieluisampi heistä lienee olla laiskana ja mieroa käydä. Jos sanovat, että eivät osaa käypää työtä, niin se on heidän oma syynsä, sillä joka oppia tahtoo, se löytää ainaki siihen jonkun tilaisuuden. Nämä laiskat eivät ainoastaan tuhlaa laiskuudellansa omaa aikaansa, mutta syövät vielä muiltaki, mitä nämä paremmalla toimeliaisuudellansa ovat kokoon saaneet; ja vielä päälle päätteeksi tuskin niiden käytöskään edes häpiäksi luetaan. Milloin se aika tulee, jolloin Suomen kansa käyttää hyödyksensä, olkoon sitte ruumiillisen eli hengellisen, kaiken sen aijan, jonka se nyt tyhjään tuhlaa, ilman mitään hyvää sillä toimittamatta, jolloin Suomenki kansa, niinkuin Englantiin, tulee keksimään, että '''aika on rahaa'''? Kuin hän tämän todeksi tunnustaa, ja käyttää aikansa sen mukaan, silloin tosin köyhyys karkaa rajoillamme, kerjäläiset häviävät maasta, varallisuus ja sen kautta sivistys nousee Suomen kansassa. Tulkoon vaan tämä aika kohta! Muistakoon jokainen, että aikakin on Jumalan lahja, jota ihminen ei saa kevytmielisesti tuhlata, mutta pitää käyttämän Hänen tahtonsa mukaan, ja jonka hyvästä eli huonosta käyttämisestä vielä kerran on tili tehtävä. [[Herman Kellgren|H[erman]. K[ellgren].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=31256&conversationId=3&action=entryPage ''Suometar'' 24.8.1852]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Herman Kellgren]] 4728 10048 2007-01-13T21:49:02Z Nysalor 5 Listaus '''Herman Kellgren''' (1822–1856) == Asiatekstit == * ''[[”Aika on rahaa”]]'' [[Luokka:Herman Kellgren]] 4729 10049 2007-01-13T21:49:19Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat]] [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Kellgren, Herman]] 4731 10052 2007-01-14T14:55:25Z Nysalor 5 Kehto Runo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kehto Runo. |alaotsikko= |tekijä=Henrik Lilius |huomiot= }} : Tuutilainen, tuutilainen, : Leväele lapsukainen; : Levon lainaja leppyinen, : Jesus sinua siunatkoon! : Nuku, nuku nukkeroisen, : Makaele maidon juoja. : Kuin on maitokin makoinen, : Unes olkohon suloinen. : Kuin on kätes kiinitetty, : Kupehaises vyöllä vyötty, : Niin sun Jesus itseheensä : Uskon nuoralla niveli. : Jumala sun itse otti : Liittoonsa, lapseksensa, : Jesus vioista virutti. : Elä itke Engelisen’, : Vaikeroitsi vaiveroisen’; : Jesus kaunis kumpaninas, : Pyhät vartiat vaussas. : Nuku, nuku nukkeroisen, : Makaele maidon juoja : Itse liikun kintuistani, : Ainoata armastani, : Kehtos käärin kukkaisilla, : Kasvos peitän kaunihisti. : Koskas olet kyllä saanut, : Hopeaisen, hienoisesti, : Heräele, hertukaisen’ : Ilman itkutta isolta; : Palkkas pantuna povessa, : Maito mesi mieluhinen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=81860&conversationId=1&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 15.11.1845]. [[Luokka:Henrik Lilius]] [[Luokka:Runot]] 4732 10053 2007-01-14T14:55:36Z Nysalor 5 Oppi Papitki tekee {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Oppi Papitki tekee. |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : Peäsky pesänsä tekasi, : Laululintu laitoksensa, : Tälle moalle tultuansa, : Katon alle kartanolle: : Siinä jutteli sukunsa, : Kasvatteli kaltasensa; : Voan ei soanut sille vielä : Laulu-eäntä laitetuksi, : Tällä moalla tähellistä; : Otti matkan ulkomoalle, : Mäni meriä ylitek; : Siellä nuoret nuotin oppi, : Lapset laulullen osasi, : Kerkesi keväillä tänne, : Pani sanat säntillensä, : Aivan eänellä samalla, : Emän entisen tavalla. : Saman linnun loatusiksi : Papinpojat pantaneenko, : Kuin ei koskana kotona, : Isän tykönä ikänä, : Soaha nuista Soarnamiestä, : Mänevätä messun töille, : Ennenkun etäällä käyvät, : Auttavasti asumassa : Aika-Akateemiassa, : Oman kukkaron kululla, : Eli vanhemman varalla; : Siellä ne sanoja soavat, : Miehet miehiksi tuloovat, : Astuviksi alttarille; : Mäneviksi Messun töille; : Voan se uusi oppihuone, : Juuri julkinen rakennus, : Joutu valkean varaksi, : Tuimassa Turun palossa, : Joka siellä seinät särki, : Kivi-Muurit murenteli, : Koasi kirkon kelloineensa, : Torniuurit urkuineensa, : Monta kallista kalua, : Jotk’ on kaikki kaivattavat. : Kuss on kulta ja hopea : Kussa vaski, missä rauta, : Tina tuhkahan vajonnut, : Posliini poroksi käynyt, : Lasi langennut muruiksi; : Talot ja talon tavarat, : Katupuoit kaikki tyyni, : Tässä mänit täysineensä, : Nousivat, nojassa tuulen, : Pilven mustan muotoseksi, : Ala taivahan tasantu. : Tieppä mulle muistokirja, : Veäppä siiihen vuosiluku, : Parahiksi passaaminen, : Millonka tämä tapahtu. – : Sillon pisti jalkamiehet, : Tekivät tuhannen tähen : Kaheksan numeron kansa : Joka satoja sanoopi : Kyllä kaksikymmeniä. : Vielä siin’ on viimeseksi : Selvä seihtemän numero. [[Paavo Korhonen|Poawo Korhonen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122365&conversationId=2&action=entryPage ''Oulun Viikko-Sanomia'' 3.12.1831]. [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4733 10054 2007-01-14T14:55:40Z Nysalor 5 Talonpojille {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Talonpojille. |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : Ei oppi ojahan koaha, : Ei taito takasin työnnä, : Neuvo syrjähän syseä. : Ensin mies opetetahan, : Sitten hattu hankitahan: : Kuninkaall’ on kultaruunu; : Herrat hattua pitäävät, : Kyperöitä kyntömiehet: : Joll’on oppia otassa, : Sen on nappia nutussa, : Housuissa, hopeakello. : Palomies on paikkasilla, : Herrat soappaissa salissa, : Toisen vuoron tohvelissa. : Viertomies on virsuillansa, : Herrat käyvät keppi käissä, : Puhe pulska mestareilla. : Peltomies on pelon alla, : Herroilla kupera kappa, : Syvä säkki mestareilla, : Talonmies, takana silmin, : Astuupi aitan ovellen. : Kuules kuitengin minua : Taitava talonisäntä: : Älä suutu seätyhysi, : Älä virkaasi vihastu, : Vaikka vaivalla kovalla : Moasi mahtihin rakennat, : Piät pellon pehmeänä, : Ojit korpia kovia, : Veännät leivän lapsillesi, : Kannat kontissa evästä, : Viikon muonan männessäsi; : Vaikkas vanhana valitat : Jäykäksi jäseniäsi, : Ruumistasi raukeaksi; : Kun et kyntöhön kykene : Etkä kestä kovin töisä. : Piä’ pojillen porua, : Neuvo työtä tyttärien, : Aja pellollen perettä, : Palollen paljo väkeä, : Kaskimaille kaikki joukko; : Siitten siunaapi Jumala, : Ett’ on aitassa eloa, : Rahakasa kamarissa, : Että varoja veroksi : Ulottuu ulosteoksi: : Papit soavat soatavansa, : Lukkari oman osansa, : Kaikki muutkin kappamiehet, : Suosittelet suosiolla. : Sitä miestä, mielellänsä, : Herrat hyvänä pitäävät, : Jolta soavat soatavansa, : Vähät viemiset välissä. : Sillen vielä viipymättä : Kirkkoherran kotonaki : Kahvikuppi kannetahan. : Luona Lukkarin samalla : Oamuryyppy annetahan. : Nimismiehet mielelläin : Kelpomieheksi kehuuvat, : Vielä sanovat salissa: : ”Istu nyt hyvä isäntä, : Ota ryyppy oivallinen, : Pane parihtat tyköhön”. : Sillen mestarit mänöövät : Työhön ilman tinkimätä, : Sillen rengitkin rupeevat : Ilman paljon pyytämätä, : Piiat vielä pyrkimällä : Laurinpäivänä panoovat. : Kasakoita, kaikin ajon, : Hänen tykönsä tuloopi. : Tammonen talonisäntä : Soapi hankkia hatunkin : Paijan puhtahan piteä, : Housut siihen sinisetki, : Vielä västin oivallisen: : Soanut soappaatkin pitääpi, : Käypi köyhä kengätäkkin. : Soankohan vielä sanoa, : Eli pikkusen puhua : Oman’ seätyn’ suosioksi. : Ei herrat herrana oisi, : Eikä mestarit eläisi, : Kuin ei moata kynnelläisi; : Moasta moailma elääpi, : Sekä suuret, että pienet; : Moasta makeat tuloopi, : Moasta veäntyypi väkevät, : Hapan kaikki hallitahan, : Kaiken kansan tarpeheksi. : Siis sinä siveä voari : Taitava talonisäntä, : Jolla on, omasta työstä, : Tavaroita tarpeheksi, : Et huoli hävetä paljon, : Jos Herra hevosen kansa : Tuloopi tuvan etehen. : Käske kohta kiirehesti : Rengin riisua hevonen. : Kanna kauroja etehen. : Käytä Herra kamarihin. : Pane pöyällen pötyä, : Laita lapsi noapurihin : Toikin voarillen varotus. : Kuhtu kansanne ruualle, : Sitten hoastele hyvästi : Herran kansa kaunihisti, : Vielä viisaasti kysele : Kaikki yhteiset asiat. : Kun on siitä siitten peästy : Laita soatavat samalla, : Pane paras hevosesi : Kyytihin kylän väliksi; : Anna ruokoa rahalla : Vielä muillen vierahille, : Piä vaivasten varalla : Kala, leipä, kaikin ajon, : Maksa palkka mestareillen, : Rengillen rehellisesti, : Koska kohtuutta anoovat, : Voan jos paljosta puhuuvat, : Mahotonta mainihtoovat : Suutu ja sano sinuksi, : Älä toiste työtä anna. : Ole muorillen mukava, : Piä perättä hyvänä : Polta pirtissä pärettä. : Kammarissa kyntteliä. : Älä liiku liassa silmin : Älä eineetäk kävele; : Ota aina oamuryyppy : Muorin kansa kammarissa, : Piä kohtuutta kotona, : Reisuissa rehellisyyttä; : Niin sä astut arviossa : Pian Porvarin sivuhun, : Kauppamiehen kunniahan. [[Paavo Korhonen|Poawo Korhonen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122359&conversationId=3&action=entryPage ''Oulun Viikko-Sanomia'' 4.6.1831]. [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4734 10055 2007-01-14T14:55:46Z Nysalor 5 Tyttärille {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tyttärille. |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : Yksi Tohtori totinen, : Suomen suuri kirkkoherra, : Puhu puhtailla sanoilla, : Pakinoihti paljon siitä, : Kunka kunnia pysyypi : Muutamilla muuttumata; : Toistaen tosin tuloopi : Vika ilman viipymätä. : Viien viisahan sekahan : Niitä neihteitä nimitti, : Jotka kulit kunnialla, : Vietit aikansa visusti, : Eikä ottaneet ovesta : Salasissiä sisälle, : Eikä vuoetta vetänyt : Kaikille kasapukeille; : Uottelivat oikeata : Puhemieheltä puhetta; : Kun ei tuota kuulla soanut, : Suostu siihen suuttumata, : Oli totuuen toveri, : Vakuuen vakanen linna. – : Vastasivat vanhat siihen : Talonpojat taitavasti: : ”Sana oikehia sanottu, : Puhe oikehin puhuttu” : Soanenko myökin sanoa : Mitä meijän mielessämme: : Heillempä hopeahelmet : Ruunun, rustaaman pitäisi, : Kaksi kaulan ympärystä : Että näistä nähä saisi : Pilat pitäjän miniät, : Kuka kunnian pitänyt, : Kuka arvon ansaihtoopi; : Kyll’ on niitäkin kylissä : Tyttäriä tyhmempiä, : Jotka rientäävät ripille : Sitä varten sinne käyvät, : Soahaksensa sulhasia. : Viistoista vuoen peästä: : Olla mies mikä hyvänsä: : Talon laiska, Juoppo lalli, : Eli köyhä loisin poika, : Sotapoika, muuttosonni, : Elikkä rahaton renki, : Jokahan vihille veisi, : Vaikka vaskisormuksella, : Jos vuoen parin perästä : Korjan perä on kotina (?) : Talon turkki tuiskun suoja, : Läpilauta lapsentyttö, : Käsivirka kätkyn souto, : Penkki pakko pöytä lauta. : Soankohan minä sanoa : Vielä viimmesen sanani: : Jos on paljo piikojakin, : Niin on piika parkojakin, : Jotk’ ei uota ollenkana : Puhemmieheltä puhetta, : Kesällä kenossa kaulon, : Talvella takana silmin : Läpi kirkon kiitelöövät, : Kennen keksimän pitäisi, : Josta into ilta puolla : Tietä neuvosi tilalle, : Ihte alkoavat asian, : Ett’ on aina ajan kunkin : Sitä myöten Mylläriä : Kun on mylly mieltä myöten. : Jos heti hepo etehen, : Soalis saunasta rekehen, : Ensin luokse Lautamiehen; : Ei hätä hävetä anna, : Tulla Tuomarin etehen, : Tievystellä tieterensä, (?) : Keltä tullia tuloopi, : Vuoron vanhankin saisi, : Vielä viljelys pysyisi; : Keto kelpaisi kesätä : Apun’ on ahonni kyntö, : Makun’ on mahonni maito, : Vaikk’ on sänky saunan silta : Vanha vasta korvan alla, : Penkki-ryysy peittovoatet. : Voanse vaka vanha piika : Ihte siunaapi siansa : Ihte sänkynsä sätääpi, : Perustaapi pehmeäksi, : Höyhentyynyllä hyväksi : Peältä täyttää peittehellä, : Nahkasilla nastatuilla; : Siinä lepääpi levossa, : Ilman itkun kuulemata, : Lapsen laulun tuntemata. [[Paavo Korhonen|Poawo Korhonen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122363&conversationId=4&action=entryPage ''Oulun Viikko-Sanomia'' 2.7.1831]. [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4735 10060 2007-01-15T19:08:18Z Nysalor 5 Lähdelinkki oikeaksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ehtoo-tähti. |alaotsikko=(Lauletaan kuin Runebergin: Källa.) |tekijä=Kustaa Adolf Saxbäck |huomiot= }} : Kosk’ iltasella katselen : Tuhansin tähtejä; : Min’ ihmetellen aattelen : Ijäisen sääntöjä. : Minulle tähti mielusa, : Ja aina armahin, : O ehtootähti riemusa, : Se kaunis, kirkkahin. : Se sama tähti vuorostaan, : Taas aamutähtenä, : Käy aamunkoita ennustaan, : Ain’ yhtä helevä. : Sit’ ihannellen usehin : Sumeesti sydän lyö: : Niin nousee toivon tähtikin, : Kosk’ yltää kuolon yö! : Ijäistä, uutta eloa, : Taas toivo odottaa, : Kosk’ aamutähti ihana : Sen aamun alottaa. : Kun nä’en tähden kirkkahan, : Se mieltä miellyttää: : O, veiskö kulku kuolevan : Myös sinne siirrettää! : Kun henki Herran tekoja : Saa maassa miettiä; : Se herättääpi haluja, : ylemmäs ehtiä. : Kas, toivon tahti helottaa, : Ett’ ijäisyyden tie, : Jok’ ahdingosta eroittaa, : Myös tähtitarhan vie. [[Kustaa Adolf Saxbäck|[Kustaa Adolf] [S]ax[bäck]]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=17049&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 25.1.1856]. [[Luokka:Kustaa Adolf Saxbäck]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4736 10160 2007-01-19T20:40:45Z Nysalor 5 siirsi sivun ”Kiitos Runo” uudelle nimelle ”Kiitos Runo (Korhonen)”: Alkuperäinen sivu täsmennyssivuksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiitos Runo. |alaotsikko=Paavo Korhoselta, jolle Suomen Kirjallisuuden Seura lahjoitti Kultalan kirjan. |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : ”Soisin Suomeni hyväksi : Kaupungini kaunihiksi.” : Sananlasku sangen vanha, : Multa vielä muistettava. – : Kyll’ on Helsingin kylässä : Ajastaikaa asuttu, : Vissingin satoa viisi, : Vai ongo vähä vajaalle : Eli peällen pikkumisen, : Empä tuota tarkoin tiiä. – : Vaan ei ennen Helsingissä : Ollut korkeitten kotia, : Eikä istuinta isoillen. : Turku oli totisesti : Koulun korkian kotina. : Siinä oli oppihuone, : Aikansa akatemia : Paikoillen pari satoa, : Kyllä kymmentä vajaalle; : Vaan se Suomen suuri Äiti : Turku tuli turmiollen : Tuimasa tuli palossa, : Rikki rinnoilta repesi. : Niin silloin nisätkin kuivi : Äitiltä imettättävältä. : Lapset laajalle hajoilit : Isät itkulla kävelit : Kohden päivän koittamista, : Auringon ylenemistä; : Saivat sian Helsingissä : Niinkuin Lothi muinen löysi : Tultuaan tulipalosta : Sodamasta sorretusta. : Filosohvi, suuri viisas, : Plato laitti ensimmäisen : Akatemian alotti : Kreekan maalla mainiolla. : Osti maata makson kautta, : Akatemus antoi tuota, : Johon Plato pani koulun, : Niin on se nimeksi pantu : Ainakin Akademia. – : Saksan maallen ennen saatu, : Sitten Ruotisa ruvettu, : Viimein saatu Suomessakin : Sia samallen nimellen. : Suokon nyt suuri Jumala : Aina kunnian asuvan, : Herrauden Helsingissä, : Liiton arkin liikkumata! : Että oikeus olisi : Varsin vahva ja totinen; : Että oppi onnellinen : Oppihuoneisa olisi, : Vielä muuta viisautta : Mieli määrältä mitata; : Koska hän on pääksi pantu : Suomen ruunuksi ruvennut, : Korkotettu Keisarilta, : Tehty Tuomarin taloksi, : Pantu aika pappilaksi. : Suuri kiitos, suuret Herrat, : Viisauden virkaveljet, : Toimen totiset jäsenet, : Jotka kielet korkiatkin : Ymmärratten, yhtä kaikki : Suvailetten Suomen kielen : Kasvamassa kaikin puolin, : Annatten apusanoja, : Valmistatte valkeutta : Syvän maissa syntyneille : Kaunihilla kirjoilanne, : Että pimeys pitäisi : Kaikki kansasta katooman; : Että valkeus vapaasti : Leviäisi lentämällä : Linnun siivillä siahan. : Suuri kiitos, suuret miehet, : Vähätkin välissä siinä, : Ylistyksen yhtä kaikki : Talonpojilta tapaavat, : Sanottu Savoin kylistä : Annettu alamajoista : Miehiltä mitättömiltä, : Osotettu oppineille, : Jotka suingin Suomen kieltä : Ratki rakkaana pitävät, : Ottamat opin tiloillen : Savon raakoja sanoja, : Suomen suoria puheita. : Vaan on vielä vaatimista, : Jota soisit Suomen miehet, : Toivoisit talon isännät: : Että terävä tekisi : Hanhen kynä haastelisi : Ilmoisen isän sanoja : Äiin entisen puheita, : Joita kopiat kotona : Omat pojatkin osaisit. : Monta miestä on kylissä : Sadan yhdeksän ajalla : Opin kasvoja katellut, : Toimen tietä tunnustellut, : Ett on kirjat kaikenlaiset : Oppineilta ohjattuna, : Lahjoitettu lapsillenne; : Koska isät korkitkin : Esivallan esimäiset : Antavat luvan lukea, : Opetella outojakin, : Eikä papitkin paremmin : Eri lailla entisestä : Tahtovat talonpojillen : Valkeutta valmistella. : Siihen on sivulle vielä : Annettu aviisi lehdet, : Joka lystäpi lukea : Varsin vanhoja satuja. : Siinä on sisällä kanssa : Aivan uuvetkin asiat, : Että yksinkertaisetkin : Saavat mieltänsä mitata : Järjen jousta jännitettä : Ulkomaanne uutisilla. : Tätä tosin ombi taiten : Seura silloin ajatellut, : Kuin on '''Kultalan''' asiat : Suomen kielin kirjottanut, : Että kieli kirkaistuisi : Mieli vielä virkistyisi. : Ompa tuotu tuhmempata, : Halvempata harjoitettu, : Kuin on kirja Kultalasta. : Mikäs paikka on pahasti : Toivoiselta toimitettu, : Eli Elsalta enemmin? : Kylläpä joka kylässä, : Aivan tänäkin ajalla : Olis työtä Toivoisellen, : Ehkä vielä Elsallengin. : Sanat on sangen somasti : Joka miehen mieltä myöten : Siihen myös sisälle pantu. : Välistä lukian luonto : Vesisilmäksi vetäypi, : Toisin paikoin taivuttaapi : Liikuttaa lukian luonnon : Hypätä hyvillen mielin. : Se paras Papin rukous : Herättääpi hartautta; : Se paras Suomen pakina : Hyvin sytyttää syäntä. – : Kaikki käypi kaunihisti, : Jost on kiitos kirjoitettu, : Sanottu Savon ukoilta : Teillen taitavat tekiät : Hyvät Herrat Helsingissä, : Empä taia teillen tehä : Patempata palkintoa : Laitetusta lahjastanne. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=111585&conversationId=1&action=entryPage ''Sanan Saattaja Viipurista'' 23.5.1835]. [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4737 10062 2007-01-16T17:47:53Z Nysalor 5 Runo Mustalaisista {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo Mustalaisista. |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : Suku musta, Mustalainen, : Kansa laiska, kiertolainen, : Jolla on se outo kieli : Kansan kaiken tuntematon, : Jot’ ei kouluissa kysytä, : Oppihuoneita osata, : Siitä pulskasti puhuuvat : Röykeästi röykyttäävät. : Suku musta, Mustalainen : Kansa työtön, kulkevainen, : Jok’ ei kylvä, eikä kynnä, : Eikä niitä, eikä laita, : Leivän syö kuin laiska koira : Palat paremmat pitääpi : Kuin se vanha vaivan nähnyt, : Joka vääntääpi väkehen, : Työtä lyöntääpi hikehen. : Kuin on mailla Mustalainen, : Niin on varkaita vaolla; : Kuin on Tattari talossa : Niin on vale vallan päällä, : Ruoska tullessa tupahan : Rautanuppi jo rahilla : Varsin tappelun varalla. : Hevosille heinät ensin, : Siitte jo sialle ruoka : Kavala hevoisen kappa; : Ne on paraita puheita. : Ei vielä Emäntä tiiä, : Mitä sanoo musta muori – : Ei ole loru lopussa, : Mitä siinä mainitahan : Liekkö villat viimeseksi : Pettävätkö päälle vielä – : Siin’ on ensin siunaukset, : Lohulliset laitotukset, : Kiireesti kiro perässä, : Milt’ ei käyne mieltä myöten. : Ihme on ikäni ollut : Minun kumma mielestäni : Kuinga kauvan kansakunda : Siitääpi sitä sukua : Miehiä mitättömiä, : Akkoja avuttomia : Kulkemassa, kiertämässä, : Puistamassa, paistamassa, : Viemässä, varastamassa, : Omin käsin ottamassa. : Kuin ei niille neuvo työtä : Opeta oja-ukoiksi, : Sotamiehiksi sovita. : Heill’ on kyllä herras-nuttu : Vaikk’ on Mustalais-kujeita : Heill’ on paita palttinasta : Vaan on alla narrin nahka : Heill’ on kohta herras-huivi : Vaikk’ on kohta korpin kaula, : Korpin kieli, korpin mieli, : Kokonansa korpin luonto : Anomahan ansiota, : Ottamaan omin lupinsa. : Mik’ on miehistä parain : Sanovatten salvurissi: : Munat ottaapi oriilta, : Peästänöö tuo pässilläkin, : Jos siihen sialla vielä. : Mutt’ ei miestä millonkana : Muuhun ollut ollenkana : Koko konnassa su’ussa. [[Paavo Korhonen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=66017&conversationId=2&action=entryPage ''Sanan Saattaja Viipurista'' 14.2.1835]. [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4738 10063 2007-01-16T17:47:57Z Nysalor 5 Vaka vanha poika {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vaka vanha poika. |alaotsikko= |tekijä=Paavo Korhonen |huomiot= }} : Tämä vaka vanha poika : Kävi kirkossa kesällä, : Siell’ oil joukko juopuneita, : Jotka pauhasit pahasti: : ”Jo lempo lopetti viinan.” : Tämä vaka vanha poika : Pistihin kirkkopihaan, : Siell’ oil koreita ko’olla, : Kiiltonapit kinkerissä, : Jotka naurot nahkavöillä, : Nyörimyssyillä myhäilit. : Toas tämä vaka vanha poika : Mäni tuosta männikköhön, : Siell’ oil tarha tyttölöitä, : Miniöitä miekkosia, : Ehkäpä emäntiäkin, : Jotka puhuit pummulista, : Silkistä siirtelivät. : Luuli heitä Herrasväeks’, : Voan oil sanat Suomalaiset. : Tämä vaka vanha poika : Istu kuitenkin kivelle, : Pani piippuunsa tupakin, : Poltti piipun pohjilleen. : Sano tyttö toiselleen: : ”Vielä sull’ on villaröijy : ”Kotokarvasta hamekkin, : ”Huivi kanss’ on huonollainen, : ”Kosk’ et tok ollut kotona.” : Sano toaskin toinen tyttö: : ”Elä huuva hertta kulta, : ”Ei ou käynyt kauppiata : ”Koko talvena kotona. : ”Kävi poika Pohjanmoalta, : ”Raahesta rahan anoja, : ”Ei se huolinna hameesta, : ”(Eikä) antanna isä rahoa.” : Sano toaskin toinen tyttö: : ”Katos tuota turniota, : ”Antohan minun isäni : ”Vaikk’ oil itekkin velassa.” : Sano toaskin toinen tyttö: : ”Jospahan nyt käypi teillä : ”Miehiä millon hyvään, : ”Jonk’ on pitkä poikkipuolin : ”Laukku semmonen selässä, : ”Käske käyvä meijän kautta.” : Tämä vaka vanha poika : Kuuli toaskin kellon soivan : Pistihin kirkkoon sisälle, : Kuuli siellä toisen kumman, : Sano toinen toiselleen: : ”Köyhä kyll’ on tuokin vaimo : ”Koska on kuvaton myssy, : ”Kovin huono kourahuivi.” : Tämä vaka vanha poika : Veti nuuskua nenänsä; : Pappi astui alttarilla, : Ei hän kuullut enempätä. : Tuli toaskin talven peälle, : Istu kirkon kynnykselle. : Reätäli rapuilla seiso : Visintieraten vikoja. : Tuli tyttö turkki peällä, : Vasta tehty valmihiksi , : Sen hän seisotti eteensä, : Otti kiini olkapäistä, : Rintapielistä piteli. : Sano samassa tytölle: : ”Kuka on tuon turkin tehnyt? : ”Ompa tuossa vähän vikoa : ”Ei tuot’ ennen peälle panna : ”Ennenkun tuot’ entratahan.” : ”Niin tuot’ on muutkin sanonna, : ”Niinpä sano sisärenni, : ”Ettei ennen peälle panna : ”Ennenkun tuot’ entratahan. : ”Hyvä meijän mestarimme : ”Tulisko tuosta kalua, : ”Jos ma toisin teijän tykö?” : ”Jos panetten vähän liseä, : ”Tehtäneen siitten sinelli, : ”Tahi kaitanen kapotti.” : Tyttö tuosta siitten kohta : Hyrskäht’ mielelle hyvälle, : Suu se nauruhun vivahti. : Tämä vaka vanha poika : Haukkas’ hammastupakkia, : Ei hän kuullut enempätä. [[Paavo Korhonen|Poavo Korhonen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122448&conversationId=3&action=entryPage ''Sanan Saattaja Viipurista'' 7.5.1836]. [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Runot]] 4739 10065 2007-01-16T17:48:11Z Nysalor 5 ”Kultala, Hyödyllinen ja huvittava historia, yhteiselle kansalle luettavaksi annettu” {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Kultala, Hyödyllinen ja huvittava historia, yhteiselle kansalle luettavaksi annettu.” |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Tämä on ensimmäinen osa niistä kirjoista, joita Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on toimittava. Me olemme ilolla ja monesti luoneet tämän kirjan, ja voimme sanoa, että se totuudessa on, mitä se lupaa olla, sekä hyödyllinen ja huvittava. Se andaa hyvän esimerkin toimellisista, ja hyväntahtoisista ihmisistä, niin myös tarpellista neuvoja, kuinga turmeldu ja köyhtynyt kylänkunda voipi rikastua sekä sielun, että maailmallisen tavaran puolena. Kirja on myös sangen rattosa, ja koska sitä alottaa lukea, niin ei tee mieli heittää valdaan, ennen kuin on lukenut loppuun asti. Se, jolla on varaa, tekee siis hyvin, jos hän sen hankkii, sillä hyvät kirjat andavat viisautta ja valaisevat ymmärryksen. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=111585&conversationId=1&action=entryPage ''Sanan Saattaja Viipurista'' 23.5.1835]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4740 10106 2007-01-17T17:17:23Z Alexius Manfelt 115 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Keittokirja suomalaisille kodeille |alaotsikko= |tekijä=I. H. |huomiot= }} *[[Esipuhe Keittokirja suomalaisille kodeille|Esipuhe]] *[[Keittoja]] *[[Kastikkeita]] *[[Soijaa]] *[[Raguita]] *[[Täytteitä]] *[[Quenellejä]] *[[Kroketteja]] **[[Lihakroketteja]] **[[Kalakroketteja]] **[[Juuri- ja hedelmä-kroketteja]] **[[Muita kroketteja]] **[[Risoleita]] *[[Mykyjä keittoihin ja väliruoikana tarjottavaksi]] *[[Makaroonia, nudeleja, paahdettua leipää]] *[[Kalaa]] *[[Naudan lihaa]] *[[Vasikan lihaa]] **[[Vasikasta valmistettuja kylmiä ruokia]] *[[Lampaa lihaa]] *[[Sian lihaa]] *[[Makkaraa]] *[[Siipikarjaa]] *[[Metsö-lintuja]] *[[Metsä-riista]] *[[Pasteija]] *[[Vihanneksia]] *[[Sieniä]] *[[Sallattia]] *[[Muna- ja jauhoruokia]] *[[Leivoksia]] **[[Liivate-ainetta]] *[[Hyytelöjä]] *[[Kiisselejä]] *[[Jäätelöä]] *[[Kylmiä, imeliä ruokia]] *[[Hilloja]] *[[Marmelaadia]] *[[Hedelmähyytelöjä]] *[[Nesteitä]] *[[Säilytyspurkissa keitettyjä hedelmiä]] *[[Suolaamisesta]] *[[Kaikenlaisen ruoansäilytystä]] **[[Juomia]] **[[Lisäys]] Lähde: I. H.; Keittokirja suomalaisille kodeille. Helsingissä. SÖDERSTRÖM & C:o. Kustannusosakeyhtiö. Helsingissä 1896 Hufvudstasbladet'in Uusi kirjapaino. [[Luokka:Keittokirjat]] 4741 10124 2007-01-17T18:28:07Z Alexius Manfelt 115 {{Otsikko |edellinen=[[Keittokirja suomalaisille kodeille]] |seuraava=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja]] |otsikko=Esipuhe |alaotsikko=[[Keittokirja suomalaisille kodeille]] |tekijä=I. H. |huomiot= }}''''' Tuskin löytyy maassamme perheen-emäntää, joka ei joskus ole kaivannut luotettavaa neuvon-antajaa kyökissä, hyvää ystävää, joka tarpeen tullen olisi voinut antaa hyviä neuvoja, kun hän on tahtonut valmistaa ruoan, joka tajoisi vaihtelevaisuutta jokapäiväisessä ruokajärjestelmässä. Juhlina ja kun rakkaita vieraita käy tervehtimässä, halutaan kernasti, niin hyvin kuin varat myöntävät, kattaa pöytä ruokalajeilla, jotka ovat sekä maukkaita että tuottavat emännälle kunniata. Mutta tässä on häntä usein vaikeukset kohdanneet, kun hänen oma kokemuksensa ei ole ollut tarpeeksi suuri ja kun ei ole ollut saatavissa oivallista ruoanlaittajaa. Moni on sentähden halunnut omata hyvän ja tarkoituksenmukaisen keittokirjan suomen kielellä, mutta sellaista ei vielä koskaan ole julkaistu. Monelta taholta on minua kehoitettu koettamaan poistaa tämä yleisesti tunnettu puute ja antamaan kerätä meidän suomalaisille oloille täysin sopiva kokoelma käytännöllisiä neuvoja niin hyvin yksinkertaisien kuin hienompienkin ruokien valmistuksessa. Tämän kirjan tarkoituksena on koko kansamme keskuudessa levittää tietoja terveellisen, maukkaan ja vaihtelevan ravinnon valmistamisesta, ja onkin sentähden huomio erittäin kiinnitetty siihen, että tarpeelliset ainekset ovat meillä helposti saatavissa. Tarpeettoman kalliit ja harvoin saatavat herkut ovat poisjätetyt, jonka tähden tämä kirja esiintyy muodossa, joka tekee sen sopivaksi jokaiseen kotiin, mutta siitä huolimatta pitäisi sen tyydyttämään kaikki vaatimukset jotka voidaan edellyttää hienomman keittotaidon täydellisessä tutkimuksessa. Toivon, että nämä ohjeet ruokien valmistuksessa, jotka perustuvat aikaisemmin vierailla kielillä ilmestyneisiin keittokirjoihin ja omaan monivuotiseen kokemukseeni, vastaavat tarkoituksensa. Helsinki, joulukuussa 1896 '''''I. H.''''' [[Luokka: Keittokirja suomalaisille kodeille]] 4742 10324 2007-01-25T12:29:14Z Alexius Manfelt 115 {{Otsikko |edellinen=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Esipuhe]] |seuraava= |otsikko=Keittoja |alaotsikko=[[Keittokirja suomalaisille kodeille]] |tekijä=I. H. |huomiot= }}''''' *[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Lihakeittoja|Lihakeittoja]] *[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Puré-ruokia|Puré-ruokia]] *[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Vihanneskeittoja|Vihanneskeittoja]] *[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Viini- tai hedelmäkeittoja sekä kylmiä liemiä|Viini- tai hedelmäkeittoja sekä kylmiä liemiä]] *[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Suurimo- ja maitokeittoja sekä puuroja|Suurimo- ja maitokeittoja sekä puuroja]] [[Luokka:Keittokirja suomalaisille kodeille]] 4743 10219 2007-01-20T19:41:55Z Alexius Manfelt 115 {{Otsikko |edellinen=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja]] |seuraava=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Puré-ruokia]] |otsikko=Lihakeittoja |alaotsikko=[[Keittokirja suomalaisille kodeille]] |tekijä=I. H. |huomiot= }}''''' ==Härän lihasta valmistettua lientä.== Tuoretta härän lihaa, kuta tuoreempaa sitä parempi, ei liian rasvaista, eikä myös liian laihaa; jokaiseen 425 gr. lihaa otetaan tavallisesti 1 l. 30 c,. vettä, pitkällistä kiehumista varten. Suolaamisessa pitää olla erittäin varova, sillä uudestaan keittämisessä esiintyy aina suolaisuus yhä kirpeämpänä ja vieläkin enemmän, kun liemestä valmistetaan kastike. Erittäin viisasta on valmistaa lientä niin paljon, että se riittää kahdeksi päiväksi. Se ei saa jäähtyä keitto-astiassa, vaan kaadetaan maljaan, joka peitetään vasta sitten, kun liemi on kylmää. Kun keittoa valmistetaan, tulee lihaliemi aina siivilöidä, ennen kuin se pannaan maljaan; muuten ei siitä tule niin oivallista. Kun kylmää lihalientä valmistetaan tarjottavaksi, pitää ensin panna muutama ruokalusikallinen kylmää vettä keittoastiaan, kuumentaa se kiehumiseen saakka, ja siiten vasta kaadetaan lihaliemi siihen. Hyvään lihaliemeen lasketaan tavallisesti 215 gr. lihaa joka henkilöä kohti, mutta vähemmän, jos henkilöiden luku on suurempi. Lihaliemi selkeytetään seuraavalla tavalla: 2 tai 3 litraan lihalientä vaaditaan 400 gr. laihaa härän lihaa, joka hienonnetaan sitten, kun rasva ja jänteet ovat poistetut; sekoitetaan maljassa vähemmän määrän kanssa kylmää lihalientä ja isompaa määrää valmistaessa lisäämällä 2 munaa. Kylmä lihaliemi, joka on selkeytettävä, kaadetaan varovasti kattilaan, rasva kuoritaan, hakattu liha lisätään, pannaan tulelle, hämmennetään hiljaa ensimmäiseen kiehahtamiseen asti, muutetaan sitten heikommalle tulelle kiehumaan ainoastaan ½ tunniksi, jonka jälkeen se siivilöidään märän vaatteen läpi. Lihalientä säilytetään joka päivä keittämällä, kun vuodenaika niin vaatii, ja astia, jossa se säilytetään, ei saa olla suljettu, ja se on joka kerta huolellisesti puhdistettava. ==Tummaa lihanlientä.== ''5 tai 6 tuntia, – 25 henkilölle, :''4 ¼ kg härän reittä luineen, :''5 suurempaa sipulia, :''4 porkkanaa, :''1 sellerijuuri, :''ruokalusikallinen suolaa, :''12 l. vettä.'' Kattilan pohja voidellaan voilla, sipulit, jotka leikellään kolmeksi viipaleeksi, pannaan kattilaa, sen jälkeen paksuiksi viipaleiksi leikattu liha, sekä hyvin muserretut luut; pannaan raikkaalle tulelle 10 minuutiksi ja kattilaa hylkytetään vähän silloin tällöin. Kun ruskeaa lihahyytelöä alkaa näkyä pohjalla vähennetään valkeaa, ja kattila saa seisoa hiljaisella tulella ½ tuntia kunnes lihahyytelö on kauniin tumman ruskeaa, mutta ei palanutta, jota tarkoin tule valvoa. Rasva, jonka nyt tulee olla kirkasta, eroitetaan, vesi kaadetaan siihen kylmänä ja annetaan kiehahtaa jotenkin raikkaalla tulella sekä kuoritaan tarkoin, jota tarkoitusta varten keittoon kaadetaan lasillinen kylmää vettä, josta vaahto helpommin eroittuu pinnalle. Nyt vasta pannaan keittoon puhdistetut, huuhdotut ja kimppuun sidotut juurikasvit ja pituudelleen halaistut porkkanat viimeiseksi. Tästä alkaen saa liemi ''vähällä valkealla'' herkeämättä kiehua 4 tai 5 tuntia. Kun juurikasvit ovat täysin kiehuneet ja ehtineet tehdä liemen maukkaaksi, otetaan ne ylös ennen kuin ne murenevat. Lihanliemi kuoritaan hyvin ja siivilöidään vaatteen läpi, jos se kohta tahdotaan valmistaa ruoaksi. Tätä lihanlientä tarjotaan paahdetun leivän, mykyjen tai hienonnetun juuston kanssa; sitä käytetään myös muiden keittojen, kastikkeiden ynnä muiden valmistuksessa. Emme voi jättää huomauttamatta, että pidetään hyvää taloutta, jos loppu keitetystä lihasta ja vihannekset jälleen pannaan vähäiseen määrään raitista vettä, keitetään hiljaa 4 – 5 tuntia, kuoritaan, siivilöidään niin kuin ennen on mainittu. Saadaan silloin heikompaa, mutta kuitenkin jotenkin oivallista lihanlientä, jotka voi käyttää keittojen ja kastikkeiden valmistuksessa, jonka kautta turhanpäiväistä lihan tuhlausta vältetään. ==Vaaleata lihanlientä.== ''5 tuntia, 6 – 8 henkilölle. :''859 gr. vasikan lapaa, :''1 kg. 275 gr. härän lihaa, :''125 gr. luita, :''150 gr. porkkanoita, :''210 gr. purjolaukkaa, :''20 gr. sellijuurta, :''20 gr. palsternakkaa, :''40 gr, suolaa, :''sipuliin pantu neilikka, :''5 l. vettä Lihaa, jonka tulee olla aivan tuoretta, reidestä tai muusta hyvästä paikasta, eroitetaan luista; luut survotaan ja pannaan padan pohjalle, liha niiden päälle; vesi kaadetaan siihen kylmänä ja saa hiljaa tai ainoastaan vähitellen kiehahtaa, jonka jälkeen suola lisätään. Kansi jätetään auki toiselta puolelta, muuten seoittuisi liemi. Niin pian kuin vaahto nousee, sekoitetaan siihen 15 – 30 cl. Kylmää viettä, ja kuoritaan tarkoin, nyt vasta pannaan liemeen vihannekset, jotka sitten, kun ne ovat kypsiksi kiehuneet, otetaan ylös, jonka jälkeen lihanliemi valmistetaan samalla tavalla kuin tumma lihanliemi. ==Yksinkertaista lihanlientä.== ''5 tuntia. :''härän säärtä, :''vasikan säärtä, :''kaikenlaisia paloteltuja lihoja ja luuta, :''myöskin kananlihaa, :''porkkanoita, :''sipulia :''purjolaukkaa. Liha leikataan luista ja sidotaan yhteen seililangalla, luut survotaan. 850 gr. luita ja lihaa otetaan 2 l. 60 cl. Vettä, kiehutetaan ja kuoritaan, vihannekset lisätään; saa hiljalleen kiehua 5 tuntia. Siivilöidään liinasella ja säilytetään. Suola on jätetty pois, koska sitä on niissä liemikeitoksissa ja kastikkeissa, joita mahdollisesti lisätään tällä liemellä. Tätä lihalientä, joka valmistetaan luista ja lihan tähteistä, käytetään liemiruokien ynnä kastikkeiden lisäämiseksi, ja vaikka tämä onkin heikkoa, on se kaikessa tapauksessa edullisempaa kuin vesi. Tämä on erittäin tarpeellista ja säästää muuta lihanlientä kaikenlaisten ruokien valmistuksessa. ==Nopeasti keitettyä lihanlientä.== ''½ tuntia, 3 – 4 henkilölle. :''425 gr. härän lihaa, :''1 porkkana, :''1 sipuli, :''1 sellerijuuri, :''1 neilikka, :''1 l. 30 cl. vettä. Liha hakataan, puhdistetut, palasiksi leikatut vihannekset sekoitetaan kattilassa, vähän suolattu vesi kaadetaan päälle, keitetään ½ tuntia, kuoritaan, siivilöidään ja voidaan sitten käyttää. ==Kaksinaista lihanlientä eli consomméta.== ''5 tuntia. :''2 kg. Häränlihaa, :''1 kg. 500 gr. vasikan lihaa, :''2 kanaa, joilta rinta leikataan pois, :''6 l. yksinkertaista lihanlientä, :''porkkanoita, :''purjolaukkaa, :''suolaa. Rintaliha otetaan pois, se käytetään myöhemmin, muuta osat kanoista paistetaan raikkaalla tulella, kunnes tulevat jotenkin ruskeiksi, mutta ei läpitse paisteluiksi; pannaan sitten tulelle härän- ja vasikanlihan ja lihaliemen kanssa, saa kiehahtaa, kuoritaan, vihannekset sekä suola lisätään; muutetaan vienommalle tulelle ja annetaan ''hiljalleen kiehua'' 4 – 5 tuntia, josta keiton hyvyys suureksi osaksi riippuu. Siivilöidään, rasva poistetaan, kiehutetaan uudelleen ja raa’at kananrinnat pannaan selkeyttämään. Suuremmalle seuralle valmistaessa pidetään 215 gr. lihaa olevan kylläksi henkilöä kohden, pienimmälle seuralle tarvitaan hieman enemmän. Kun yleensä lasketaan 25 cl. liemiruokaa jokaista henkilöä kohden, täytyy olla 1/3 nestettä enemmän kuin mitä liemen valmiina tulee sisältää. ''Muist''. Suuremmissa pidoissa tarjotaan sitä kupeissa piirakkain tai tuulihattujen (vindböjtlar) keralla; päivällisissä tavallisesti riisin, makaronien tai vermicellein y. m. kassa ja silloin lasketaan ensin mainitusta 212 gr, ja molemmista jälkimmäisistä 127 gr 2½ consommé-litraa kohden. Kaikki nämät huuhdotaan, ryöpätään, saavat jousta kuiviin, keitetään erittäin 80 cl. consomméta tahi lihanlientä, kunnes ne ovat valmiita, saavat valua, pannaan liemimaljaan, ainoastaan makaronit leikellään ensin palasiksi; jäljellä oleva consommé kaadetaan kuumana päälle ja tarjotaan paikalla. Makaronit, vermicellit y. m. eivät saa kiehua siinä liemessä, joissa niitä aijotaan tarjota, sillä silloin tämä tuli sekaista. Consommé on voimakasta ja se on valmistettu liha-aineesta, joka saadaan siten, että härän lihaa, johon maun vuoksi on sekoitettu vasikan- kanan- tai linnunlihaa, keitetään ennen valmistetussa lihaliemessä. Jos kohta tällaisella keitolla epäilemättä on hienoin maku, voi kuitenkin sen puutteessa tyytyä hyvään lihanliemeen. ==Consomméta pienten vihanneksien kera.== ''15 henkilölle, :''4½ l. consomméta, :''64 gr. voita, :''tuoreita porkkanoita, palsternakkoja, retiisejä, sipulia, :''25 cl. pieniä vihreitä herneitä, :''muutamia ruuduiksi leikattuja Tyrkin papuja, :''kirveliä, :''1 teelusikallinen sokuria. Juurikasvit leikataan neliskulmaisiksi paloiksi, pavut samoin. Voi ja sokuri kärähytetään, huuhdotut ja hyvin valuneet juurikasvit lisätään, annetaan kiehahtaa 40 minuuttia isolla tulella; vähän consomméta lisätään ja saa vähällä tulella kiehua, herneet ja pavut keitetään kumpikin erikseen; kun vihannekset ovat valmiit, pannaan ne liemimaljaan ja jäljellä oleva consommé lisätään kiehuvana. Tarjotaan. – Jos liemi tahdotaan ennen panna tarjoiluhuoneeseen on parasta, että vihannekset erittäin lasketaan kullekin lautaselle ja sen päälle kuumaa consomméta; sekä heti tarjotaan vieraille. ==Consomméta konjakin kanssa.== ''Consomméta, :''20 pientä sipulia, :''voita, :''paahdettua leipää, :''2 ryyppylasillista konjakkia, :''sokuria. Sipulit kuoritaan, leikataan viipaleiksi, paahdetaan voissa, lisätään consomméta tai hyvää voimakasta lihanlientä sekä vähän sokuria; kun se tarjotaan, kaadetaan siihen konjakki. Paahdettuja leivänviipaleita tarjotaan sen keralla ja väliin myöskin pannaan jokaiseen annokseen menetetty muna ja levy silavamakkaraa. ==Consomméta pienien leipien kanssa.== ''12 – 15 hengelle. :''3 litr. 90 cl hyvää consomméta, :''20 pientä leipää höystelihan ohella, :''keitettyjä ja hienoksi leikeltyjä vihanneksia, :''voita. Consommén annetaan kiehahtaa, pienet leivokset täytetään vihanneksilla tai hienolla höystelihalla ja tarjotaan erittäin consomméhen. Pienten leivosten asemesta voi käytää munahyytelöä (katso munaruokia). ==Vasikanliha-lientä.== ''3 tuntia, 12 henkilölle. :''3 kg. Vasikanlihaa, :''1 porkkana, :''½ sellerijuurta, :''1 purjolaukka, :''ruokalusikallinen suolaa, :''6 l. vettä. Liha käristetään, lisätään vedellä, keitetään, kuoritaan hyvin ja suolataan, lisätään vihannekset; saa kiehua vienolla tulella 3 tuntia, kuoritaan, saa jäähtyä ja selkeytetään, kuteen ennen on mainittu. Jos ei pidä väliä siitä, miltä liemi näyttää, tarjotaan sitä selkeytymättä. Jos tahtoo voimakkaampaa lihalientä pannaan lisää 850 gr. vasikanlihaa ennen kiehumista. ''Muist''. Käytetään lihakeittona kaikenlaisten nudelein ja makaroonien keralla; myös vihanneksia voi käyttää. Vasikanliha-liemi on kaikista lihavalmisteista vähimmin kiihoittavaa. Se sopiikin sen tähden heikoille henkilöille, sekä käytetään myös sen tähden hienoimmissa ruokalajeissa. ==Vasikanliha-lientä sellerin kanssa.== ''1½ tuntia, 12 henkilölle. :''3 l. 90 cl. vaaleata vasikanliha-lientä, :''425 gr. sellerijuuria. Selleri leikellään pieniksi paloiksi ja pannaan kylmään veteen, saa valua ja keitetään tunnin ajan aivan hiljaa yhdessä litrassa lihanlientä, pannaan sitten isolle tulelle ! tunniksi, että lihanliemi kiehuu kokoon ja lasieraa sellerin, joka silloin pannaan liemimaljaan ja jäljellä oleva vasikanliha-liemi lisätään, tarjotaan. ==Kananliha-lientä.== ''3 tuntia. :''2 kanssa, :''vasikan jalkaa,¨silavaa, :''lihalientä, :''3 porkkanaa, :''2 sipulia, :''suolaa ja maustepippuria. Kattilan pohjalle pannaan muutamia silava levyjä; kanat sekä vihannekset leikellään viipaleiksi, nämä ymmä vasikan jalat ja mausteet pannaan kattilaan, kaikki kiehutetaan hiljalleen, kunnes kaunis ruskea lasieri muodostuu pohjalle. Tällä välin pannaan silloin tällöin ruokalusikallinen vettä, ettei koko keitto pala pohjaan, nyt kaadetaan vettä tarpeen mukaan ja lihaliemi saa hiljaa kiehua 3 tuntia, kuoritaan tarkoin ja selkeytetään, niin kuin ennen on mainittu, tarjotaan kupeissa tahi myöskin yhdessä lihan ja vihanneksien kanssa. ==Linnunliha-lientä.== Valmistetaan samalla tavalla kuin kansanliha-liemikin, kanojen asemesta käytetään vaan metsälintuja; myös voidaan paistettujen lintujen kalat ja siivet panna joukkoon. ==Lihakeittoa.== 5'' tuntia, 10 – 12 henkilöä. :''2 kg 125 gr. häränlihaa, :200 gr. maksaa, :2 porkkanaa, :3 sipulia, :5 purjolaukkaa, :''1 viipaleiksi leikattu selleri, :''2 palsternakkaa, :''2 naurista, :''1½ ruokalusikallista suolaa, :''5 neilikkaa. Paahdetaan 1 punasipuli melkein mustaksi, mutta se ei saa palaa. Liha sekä 6½ litraa vettä (kovaa vettä ei saa käyttää) pannaan vienolle tulelle ja kurotaan tarkoin; kiehumisen alkaessa pannaan maksa, paahdetut sipulit, sitten juurikasvit ja mausteet. Tämän jälkeen keitto saa kiehua ''erittäin hiljaa'' 4—5 tuntia; vähän kylmää vettä lisätään ja vaahto kuoritaan tarkoin. Leivänviipaleita ja juurikasviksia pannaan mielen mukaan maljaan, keitto kaadetaan niille ja tarjotaan. ==Häränpää-lientä.== ''4—5 tuntia, 10 henkilölle. :''½ häränpäätä, :''voita, :''1 ruokalusikallinen jauhoja, :''4 porkkanaa, :''6 palasiksi leikattua punasipulia, :''1 selleri, :''teelusikallinen kokonaisia pippuria, :''suolaa, :''portviiniä. Hyvin puhdistettu pää pannaan veteen 10 tunniksi, luut rikotaan, jonka jälkeen se pannaan kattilaan lihanen puoli alaspäin, saa hiljalleen kiehua noin 1 l:ssa 30 cl:ssa vettä, sen jälkeen lisätään 3½ l. vettä, suolataan, vihannekset ja mausteet lisätään, saa kiehua, kuoritaan tarkoin. Kun liha on mureata, otetaan pää ylös. Liha irroitetaan ja leikellään 5 cm. Suuruisiksi palasiksi. Liemi saa hiljalleen kiehua, kunnes ainoastaan 2 l 60 cl. on jäljellä. Liemi siivilöidään, suurustetaan voilla, jauhoilla ja portviinillä maun mukaan. Lihan pannaan joukkoon, liemi saa hiljalleen kiehua 15 minuuttia ja tarjotaan. ==Häränhäntä-keittoa.== ''4—5 tuntia, 12—12 henkilölle. :''3 häränhäntää, :''voita, :''1 porkkana, :''8 punalaukkaa, :''1 selleri, :''1 purjolaukka, :''persiljaa, :''ajuruohoa, :''12 kokonaista pippuria, :''100 gr. jauhoja, :''1 ruokalusikallinen suolaa, :''portviiniä. Häränhännät leikellään niveliä myöten; pannaan vähän voita kattilan pohjalle; häränhäntäpalat, vihannekset ja mausteet kaadetaan siihen. Pannaan isolle tulelle, hämmennetään vähän toisinaan, kunnes kattilan pohjan peittää ruskea lasieri; silloin lisätään 3½ l. vettä, maustetaan suolalla ja hämmennetään väliin, kunnes se kiehahtaa; muutetaan silloin vienolle tulelle, kuoritaan hyvin ja saa hiljalleen kiehua, kunnes häränhäntäpalat ovat niin pehmeitä, että liha helposti eroittuu luista; ne otetaan ylös ja kaadetaan liemimaljaan; liemi suurustetaan, pannaan sekaan viini ja liemi siivilöidään jouhiseulalla. Ennemmin paloteltu ja lihaliemessä keitetty selleri lisätään, ja keitto tarjotaan. ==Tiistai-keittoa.== :''Keitetyn sianlihan tahi suolaisen lihan lientä, :''40 cl. helmisuurimoita, :''porkkanoita, :''lanttuja :''1 palsternakka, :''perunia, :''kermaa, :''inkivääriä, :''pippuria. Suurimot pannaan tulelle liemen kanssa, johon lisätään vettä niin, että se tulee kohtuullisen suolaiseksi. Kun suurimot ovat melkein kypsyneet, lisätään kuoritut ja keuneiksi viipaleiksi leikatut juurikasvit ja vähän sen jälkeen raakoina kuoritut ja hyvin huuhdotut perunat. Kun perunat ovat kiehuneet, suurustetaan liemi kermalla tai maidolla; saattaa myös, jos niin haluaa, käyttää hakattua persiljaa, jonka jälkeen keiton annetaan kiehua 5 minuuttia. ==Yksinkertaista valkoista-keittoa.== ''10 henkilölle. :''2 vasikan reittä, :''65 gr. voita, :''jauhoja, :''3 munaa, :''25 cl. riisisuurimoita, :''50 cl. kermaa, :''makaroonia, :''6 suurta levyiksi leikeltyä purjolaukkaa, :''selleri, :''1 teelusikallinen kokonaisia valkopippuria, :''suolaa. 2 vasikan reittä tahi 1 lapa, josta lihan on pois leikattu ja luut rikottu, pannaan tulelle 4 l. 20 cl. vettä, myös vihannekset, riisisuurimot ja mausteet lisätään. Keiton annetaan hitaasti kiehua kokoon puoleen määrään, siivilöidään ja saa jäähtyä, rasva kuoritaan. Kun sitä tahdotaan valmistaa ruoaksi, kiehutetaan voissa, johon jauhoa on sotkettu, sekä kermassa, sitten vispilöidään siihen munanruskuaiset. Liemimaljaan pannaan ennemmin keitetyt makaroonit ja vermisellit. Jos tahdotaan saada keittoon voimakkaampi maku, voi lisätä keittojuuret ja ensimmäisessä keittämisessä. ''Muist.'' Tähän keittoon voi myös lisätä 2 voissa paistettua, paloiteltua munuaista, 20 öljymarjaa (oliver), 20 makusientä (champignon), 1 säilyyn pantu, viipaleiksi leikattu kurkku. ==Keisari-keittoa.== :''Voita, :''jauhoja, :''lihanlientä, :''valkopippuria, :''sherryä, :''2 munanruskuaista, :''kermaa. Voi ja jauhot käristetään yhdessä, lihaliemi lisätään ja maustetaan muutamilla valkopippureilla sekä sherryllä maun mukaan, saa kiehua, nostetaan liesikölle ja kermassa vispilöidyt munanruskuaiset lisätään. Tarjotaan paahdetun leivän kanssa. ==Vasikanhäntä-keittoa.== Valmistetaan samalla tavalla kuin häränhäntä-keittokin; häränhäntien asemasta käytetään vasikan häntiä. Tämä keitto on melkein hienompaa. ==Lampaankaula-keittoa.== ''12 henkilölle. :''1 kg. 275 gr. – 1 kg 700 gr. lampaankaulaa, :''4 punalaukkaa tahi mieluummin purjolaukkaa, :''2 porkkanaa, :''1 lanttu, :''1 selleri, :''vihanneskimppu, :''100 fr. Helmisuurimoita, :''4 ½ l. vettä. Mikä lammasliha-pala hyvänsä voidaan käyttää, mutta mieluimmin valikoidaan kaula-pala. Liha pannaan kattilaan, sen jälkeen vihanneskimppu*) ja puolet peratuista juurikasveista, kattila täytetään vedellä, pannaan tulelle, saa kiehahtaa, kuoritaan ja muutetaan sitten vienolle tulelle, jossa se saa hiljaa kiehua 3 tuntia. Tällä välin keitetään suurimot erikseen, noin 2—3 tuntia eli kunnes ne ovat melkein kypsiä; silloin lisätään toinen puoli kauneiksi lohkoiksi leikellyistä juurikasveista, siihen sitten jouhiseulalla siivilöidään keitto, ja annetaan hiljalleen kiehua tunnin ajan, eli kunnes juurikasvit ja suurimot täysin pehmiävät, jolloin keitto on valmista tarjottavaksi. Kauneiksi paloiksi leikelty liha voidaan tarjota joko liemessä tai erikseen, joko voikastikkeen ja persiljan tai sipulikastikkeen kanssa. <small>*) Vihanneskimppu sisältää seuraavat lajit: 30 gr. persiljaa, 2 gr. kuivaa ajuruohoa, 2 gr. kuvia laakerin lehtiä.</small> ==Skotlantilaista-keittoa.== (Eng. Hotch-potch.) ''10 henkilölle. :''2½—3 kg. Lampaan rintaa, :''voita, :''jauhoja, :''4 l. häränlihalientä, :''4 porkkanaa :''1 selleri :''1 palsternakka, :''7 sipulia, :''2 kukkakaalin kerää, :''65 cl. vihreitä herneitä, :''maa-artisokkaa (jordärtskockor), :''15 cl. sherryä, :''2 teelusikallista suolaa, :''valopippuria. Lampaan rinta rikotaan ja keitetään puoli pehmeäksi lihaliemessä, otetaan ylös ja leikellään kananmunan puoliskon kokoisiksi paloiksi, pannaan suolat, valkopippurit, 2 teelusikallista jauhoja ja 4 palasiksi leikeltyä suurta sipulia, saa sitten kiehua, kunnes lihä on mureata ja vaalean ruskeaa väriltään ja liemi täysin kokoon kiehunutta; hylkytetään usein keittämisen kestäessä, mutta ei hämmennetä. Erittäin käristetään liuskoiksi leikatut porkkanat, selleri ja palsternakka ja 3 halaistua sipulia, lisätään lihalientä ja saa sitten kiehahtaa. Suolatussa vedessä keitetään kukkakaalin kerät, vihreät herneet ja muutamia maa-artisokkia, jotka sitten kaadetaan toisten juurikasvien sekaan. Kun lihaliemestä on erotettu rasva, kaadetaan se vihanneksille, suurustetaan kylmässä liemessä liuotetuilla jauhoilla, kaikki saa sitten kiehahtaa, sipulit otetaan pois, sherryviini kaadetaan sekaan ja keitos tarjotaan hyvin kuumana. Tarjottaissa pannaan pala lihaa kullekin lautaselle. ==Väärennettyä kilpikonna-keittoa.== ''3-3½ tuntia. :''1 juottovasikan pää, :''quenellejä, :''vahvaa lientä, :''sherryä, :''koviksi keitettyjä munia, :''2 porkkanaa, :''2 punalaukkaa, :''selleri, :''pippuria, :''cayennea, :''sokuria, :''suolaa. Keitetään liemi vasikan päästä sekä vihanneksista, laukat kuitenkin eroitetaan pois, maustetaan suolalla, ja siivilöidään. Lisätään liemeen härän- tai vasikanlihasta keitettyä muuta vahvaa lihalientä, ja kiehautetaan. Laukat hakataan ensin, käristetään voissa ja jauhoissa, liemi ynnä rahtusen caynnea, veitsenkärjellinen sokuria ja vähän sherryä lisätään, jonka jälkeen keitto ei saa kiehua. Tarjotaan vasikanpään palasien, quenellein ja kovaksi keitettyin munanruskuaisten kanssa. Munanruskuaiset, joiden oikeastaan tulisi käydä kilpikonnien munista, voidaan jättää käyttämättä. ==Kananliha-keittoa.== ''3 tuntia, 8 henkilölle. :''1 kukko, :''3 l. vasikanliha-lientä, :''12 oivallista purjolaukkaa, :''105 gr. kiehautettuja riisisuurimoita, :''survottua pippuria, :''suolaa. Kukko keitetään hiljalleen 3 tuntia liemessä ja kun se on tarpeeksi kiehunut, leikataan se somiin paloihin, jotka säilytetään 2 vadin välissä, etteivät ne kuivuisi. Laukkojen pinnalla oleva valko-aine leikataan 2½ cm. Pituisiksi paloiksi ja keitetään erikseen 2 tuntia ja pannaan riisisuurimoiden kanssa siivilöityyn lihaliemeen, maustetaan vähäosellä pippuri ja suola määrällä, saa kiehahtaa, kananliha pannaan sekaan ja keitto tarjotaan kuumana. ''Muist.'' Tämä oivallinen keitto, johon etupäässä käytetään kukonlihaa on pidetty kansallisruoka Skotlannissa, ja pidetään niin virkistävänä, että sitä käytetään poistamaan vähäisimpiä vilustuksia ja satunnaista alakuloisuutta. ==Mustaakeittoa.== ''1½ – 2 tuntia, 30 henkilölle. :''Neljän hanhen sisukset ja veri, :''85 gr. vehnäjauhoja, :''425 gr. katriinaluumuja, :''omenia, :''portviiniä, :''neilikoita, :''karvaita pippuria, :''sokuria, :''suolaa. Kaulat, siivet ja jalat erotetaan, kaltataan ja huuhdotaan. Sisälmykset otetaan pois, suolet puhdistetaan ja kääritään jalkojen ympäri; kivipiira (kupu) ja sydän leikataan rikki ja pannaan muiden sisälmysten ja mausteiden ohessa kattilaan, kylmään veteen ja annetaan kiehua kannen alla. Kun liha tuntuu murealta otetaan se ylös, ja liemi siivilöidään. Katriinaluumut keitetään vedessä, johon sekoitetaan sokuria, 5 l. 20 cl sitä lientä, jossa sisälmykset ovat kiehuneet, pannaan tulelle, kun se kiehuu lisätään hanhenveri, johon ennen on vispilöity jauhot ja 1 l. 30 cl. kylmää hanhenliha-lientä. Keitosta tulee ahkeraan vispilöidä, kunnes se oikein kiehuu. Silloin pannaan kaikki sisälmykset sekä myöskin hanhen makkarat (katso makkaroita), katriinaluumut, kuoritut, keitetyt ja lohkoiksi leikatut omenat, sekä vähän sokuria, etikkaa ja suolaa maun mukaan. Keitto saa kiehua kunnes omenat ovat pehmeitä, jolloin kaadetaan sekä vähän portviiniä tahi madeiraa, ja keitto on valmista tarjottavaksi. ==Jäniksenliha-keittoa.== ''2½tuntia, 10—12 henkilöä. :''Nuori jänis :''220 gr. lampaanlihaa tai laihaa silavaa, :''100 gr voita, :''40 gr. arrowsjuurijauhoja, :''5 l. yksinkertaista lihanlientä, :''juomalasillinen portviiniä, :''selleri, :''2 lehteä muskottikukkaa, :''20 pippuria, :''sokeria, :''suolaa. Jänis leikataan 8—10 palaseksi ja käristetään voissa mausteiden kanssa kohtuullisella tulella 20 minuuttia; kun jäniksenliha alkaa kangistua kylvetään sille arrowjuurijauhot; huljutetaan hyvin sekaisin. Lohkoiksi leikattu silava, lihaliemi ja 1 litra vettä lisätään, jonka jälkeen se saa kiehua 2 tuntia, eli kunnes liha on mureata, jolloin se otetaan ylös ja keitto siivilöidään. Hyvin huuhdottu selleri leikellään lohkoiksi, käristetään voissa ja sokurissa, lisätään vähän liemellä ja saa kiehua, kunnes se on möyheätä. Liemi lämmitetään, liha leikellään lohkoiksi ja pannaan liemimaljaan sellerin kanssa. Keitto ynnä portviini kaadetaan sekaan sekä sokuria ja suolaa maun mukaan. Tarjotaan. ''Muist.'' Arrowjuurijauho tekee liemen kirkkaaksi ja ohueksi ja antaa puhtaimman maun. Joka tahtoo liemen sakeammaksi, voi portviinin asemasta käyttää konjakkia, arrowjuurijauhon asemesta voi käyttää vehnäjauhoja, mutta ainoastaan ryyppylasillinen. ==Espanjalaista-keittoa.== :''Vahvaa lihanlientä, :''jätteitä metsä-eläinten lihasta, :''kastanjaa, :''voita, :''jauhoja. :''Pieniä leipiä höystelihan kanssa. Metsä-eläimen luut rikotaan ja lihan tähteet leikellään palasiksi, käristetään, jauhotaan ja pannaan sekaan voita ja jotenkin paljon kuorittuja kastanjoita, keitetään lihaliemessä ja siivilöidään seulalla. Keittoa tarjotaan pienten leivosten, höystelihan ja erikseen ruskeiksi keitettyjen kastanjien kanssa. ==Keittoa kukkakaalin kanssa.== :''Lihanlientä, :''65 cl. maitoa, :''kukkakaalin kerä, :''65 gr. voita, :''40 gr. jauhoja, :''sokuria, :''suolaa. Kukkakaali puhdistetaan ja keitetään melkein valmiiksi, pannaan seuralle ja liemi korjataan; voi ja jauhot käristetään, pannaan sekaan maito, kaali ja lihaliemi, sokuri ja suola. Kaali leikataan lohkoiksi ja pannan keittoon, joka saa kiehahtaa. Maistellaan, tarjotaan. ==Julienne.== ''15 henkilölle. :''4½ l. lihanlientä, :''salaatinkupu, :''6 hierakanlehteä, :''4 porkkanaa, :''2 sipulia, :''2 purjolaukkaa, :''1 selleri, :''kirveliä, :''50 gr. voita, :''teelusikallinen sokuria. Vihannekset huuhdotaan hyvin, porkkanat leikellään hienoiksi liuskoiksi, mitä hienommiksi sitä parempi. Kaikki vihannekset leikelleen samalla tavalla. Voi pannaan kattilaan, sulatetaan, laukat pannaan sekaan ja paahdetaan 10 minuuttia, muut vihannekset sekä sokuri kaadetaan sekaan ja paahdetaan tumman ruskeiksi tasaisesti huljuttaen. Lihanliemi lisätään ja saa kiehua vienolla tulella 20 minuuttia; kuoritaan tarkoin; salaatti sekä hierakat leikellään ja pannaan keitokseen, sekoitettuna hieman hakatulla kirvelillä. Keittämistä jatketaan, kunnes vihannekset ovat valmiit. Keitos tarjotaan hyvin kuumana. Keitto, joka yleensä on tunnettu tällä nimellä, on kirjasta ja sen valmistamisessa voi lihanliemen asemesta käyttää vettä; mutta vihannekset tulee leikata erittäin hienoksi ja käristää, mikä juuri on omituista tälle keitokselle. ==Pinaatti-keittoa.== ''6—8 henkilölle. :''Lihanlientä, :''Raakaa pinaattia, :''25 cl. keitettyä kermaa, :''5 munanruskuaista, :''paahdettuja leivänviipaleita. Pinaatti leikellään, paahdetaan vähässä voissa ja jauhoissa; lihanlientä lisätään vähitellen niin paljon kuin tarvitaan keittoon, saa kiehua vienolla tulella, kunnes se valmistetaan ruoaksi. Keitetty kerma, vähän jäähtyneenä, vispilöidään munanruskuaisten kanssa ja kaadetaan kattilaan ravakasti hämmennettäessä; tarjotaan paahdettujen leivänviipalaiden kanssa. ==Herneitä silavan kanssa.== ''3 tuntia, 6—8 henkilölle. :''1 l. pienintä lajia vihreitä herneitä, koska ne silloin tavallisesti ovat otetut tuuleentumattomina, jolloin ovat paraimmat, :''lihaa tai lihanlientä, :''vettä, :''silavaa. Puhdistetut ja hyvin huuhdotut herneet keitetään vedessä melkein pehmeiksi, jolloin liha ja silavanliemi tai myöskin toinen näistä, joka on kiehunut erikseen, pannaan sekaan ja annetaan herneitten kiehua täysin kypsiksi lisäämällä hieman jauhoja, mieluummin vähän voilla sekoitettuna, jotta keitto tulisi sakeaksi, jolloin herneet eivät laskeudu maljan pohjaan. Silava leikataan pieniksi viipaleiksi ja pannaan maljaan. ==Valkokaalia.== ''3 tuntia. :''Lihanlientä, :''Suuri kaalinkerä, :''Voita, :''Jauhoja, :''3 cl. siirappia, :''porkkana, :''8 pippuria, :''lihakokkareita (frikadeller) tai lihamakkaroita. Kaikki vehreät lehdet leikataan pois kaalinkerästä ja kaali viipaleiksi leikattuna käristetään voissa ja vähässä määrässä siirappia; pohjaan palamista tulee varoa. Sen jälkeen pannaan lihanliemi ja pippurit; kaali saa näin kiehua kunnes se on möyheätä, jolloin siihen pannaan vähän hienonnettua porkkanaa ja annetaan kiehua hetkisen. Tarjotaan lihakokkareiden ja viipaleiksi leikatun silavamakkaran kanssa. ==Keittoa kaalin ja paahdetun leivän kanssa.== ''3 tuntia, 10 henkilölle. :''Yksinkertaista lihanlientä, :''100 gr. tuoretta voita, :''2 kuningasleipää, :''pieni valkokaalin kerä, :''4 salaatinkupua, :''sipuli, jossa ryytineilikka sisässä, :''3 porkkanaa, :''purjolaukka, :''suolaa, :''pippuria, :''2 l. 60 cl voimakasta lihalientä. Kaali ja salaatti kiehautetaan ja pannaan sen jälkeen kylmään veteen, puristetaan ja keitetään mausteiden ja voin kanssa yksinkertaisessa lihaliemessä. Lihanliemen tulee täydellisesti peittää ne. Muut vihannekset keitetään kypsiksi keitossa. Leivistä leikataan alinenpuoli pois ja sisällys otetaan pois; leipien sisus kastetaan voimakkaassa lihanliemessä, pannaan sitten uuniin mykevä puoli ylöspäin saavuttaakseen ruskean värin, sekä sivellään silloin tällöin liemirasvalla tahi voilla, jotta ne tulisivat hyvin ruskeiksi ja möyheiksi. Kaali sekä salaatit otetaan ylös ja leikataan; leipäkorput täytetään sekä näillä, että ennemmin ylösotetuilla ja lasieratuilla juurikasveilla. Erittäin kuumaa ja hyvää lihanlientä tarjotaen näitten kanssa. ==Sinikaalia.== ''3 tuntia, 8 henkilölle. :''2½ l. lihanlientä, :''sinikaali, :''65 gr. voita, :''40 gr. jauhoja, :''sokuria, :''suolaa, :''pippuria. Jo kaali on jäätynyt, pannaan se ensin veteen sulamaan, ennen kuin se riivitään, ryöpätään, hakataan ja keitetään sitten pehmeäksi liemessä. Voita ja jauhoja käristetään yhdessä, tähän sekoitetaan kaali ja saavat sitten yhdessä kiehua. Kun keitto on valmista, maustetaan se ja tarjotaan pienten lihakokkareiden tai silavamakkarain ohessa. ==Nokkoskaalia.== ''1½ tuntia, 8 henkilölle, :''2½ l. lihanlientä, :''5 l. 20 cl. nuoria nokkosia, :''65 gr. voita, :''40 gr. jauhoja, :''kourallinen kirveliä, :''pieni kimppu ruoholaukkaa, :''½ teelusikallista valkopippuria, :''menetettyjä munia. Nokkoset perataan, ryöpätään, pannaan seuraan valumaan ja hakataan hienoiksi muiden vihanneksien kanssa; näille kylvetään jauhoja ja paahdetaan voissa, sen jälkeen pannaan kuuma lihaliemi, ja keitto saa kiehua ½ tuntia, jonka jälkeen se maustetaan ja tarjotaan menetettyjen munien kanssa. [[Luokka:Keittokirja suomalaisille kodeille]] 4744 10099 2007-01-17T14:38:03Z Nysalor 5 Kukkanen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kukkanen. |alaotsikko= |tekijä=Johan Bäckwall |huomiot= }} : Miks’ et luonut luonnon Luoja, : Luonut mulle lentimiä, : Perhon siipiä suannut? : Jos sä Luoja oisit luonut, : Luonut lentimet minulle, : Siivet perhosen suannut; : Lenteleisin, liuottaisin : Pitkin kauniita ketoja, : Pitkin pellon piertanoita: : Aina ma olisin siellä : Kussa ke’ot kaunihimmat, : Kussa perhoset paremmat. : Ei se ruusu runsahasti : Saisi satehen vesiä, : Pisaroita pilvyjien; : Kaste’ki pian katoisi, : Pois kansisi kukasta, : Sirisisi siiviltäni; : Jos sa Luoja oisit luonut, : Luonut lentimet minulle. : Vaan sä loit mun luonnon Luoja : Ilman siivittä sulita, : Kiini kasvatit ketohon : Alle tuulijen tuhanten; : Alle ankarain sa’etten. : Vaanko loit mun luonnon Luoja, : Jätit antias Jumala, : Ilman olemaan ilotta? : Et sä luonut luonnon Luoja, : Mua jättänyt Jumala : Ilman olemaan ilotta: : Loit mun lehtohon lemuksi, : Niityn hunajahajuksi, : Kaunistukseksi ke’olle, : Pulskueksi piertanolle; : Loit mun Luoja perhosille : Ihanaiseksi iloksi, : Mettisille mielennäksi. [[Johan Bäckwall|[Johan Bäc]–kw–[all]]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=21073&conversationId=1&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 20.4.1844]. [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Runot]] 4745 10100 2007-01-17T14:38:07Z Nysalor 5 Pohjolan yö {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pohjolan yö. |alaotsikko= |tekijä=Johan Bäckwall |huomiot= }} : Jo taaski taivas hulmuaa, : Jo Pohjan perällä. : Kah! valo vielä leimuaa. : Kah! yönki keskellä. : On kuu ja tähdet kirkkahat, : Ne yöllä loistavat, : Ja revontulet hohtavat, : Ne valon antavat. : Kun päivä yöki syntiä : On niistä paistava, : On kirkas Pohjan pimiä, : On kaunis, näyttävä. : Nyt juokse, juokse joutumaan, : Mun virkku poroni, : Ja joudu, joudu sukkelaan : Nyt luokse neitoni! [[Johan Bäckwall|[Johan Bäc]–kw–[all]]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122478&conversationId=2&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 27.4.1844]. [[Luokka:Johan Bäckwall]] [[Luokka:Runot]] 4746 10102 2007-01-17T14:38:35Z Nysalor 5 Paavo Korhonen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Paavo Korhonen. |alaotsikko=Helsingin Aamulehestä. |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Se lavialta mainittu Runo-seppä syntyi vuonna 1775 kunniallisista vanhemmista Rautalammin Pitäjän Sonkarinsaaren kylässä ja Vihtalahen talossa. Hänen syntymä päivänsä ei ole ulospantu. Viimmeisinä aikoina hyvin tuttu Runo-lauluinsa kautta, kututtiin hän tavallisesti pitäjän miehiltä ja myös muilta tuttaviltaan, kotitalonsa nimestä tuotetulla lijemmalla nimellä, ”Vihtapaavo,” jonka hän ittekkin yhessä Runoistansa hyväksi näkee, koska hän laulaa. : ”Tämä on viisas Vihtapaavo : ”Joka runon rustaileepi, : ”Joka laulun laitteleepi : ”Sekä virren veisaileepi. Nuoruestaan näytti Korhonen merkilliset luonnon lahjat siihen taipumukseen kuin kerran piti tekemän hänen niin kuuluisaiksi: Runoin rakentamiseen. Yksi erinnäinen tapaus johatti ensin Korhosen laulamaan. Kuninkas Gustaf 3:ta ulosannettu vuonna 1775 kova kielto viinan polttamista vastaan. Kruunu joka tästä kaiken voiton veti, asetti myös virkamiehiä taikka Viskaaleja, joihenka velvollisuus oli tarkoin peräänkattoa ettei kukaan tätä vastaan rikkoisi. Rautalammilla palveli silloin Nimismies nimellä Kokki. Jämsässä piti hän sitä ennen samaa virkaa. Usiammasti Kokin kukkaro oli tyhjälläinen, vaan nyt viinan kielto aikana sisääntulot olivat runsaammat ja vieläpä helposti velkaakin saatiin, kuin koan sivutten silmä kiinni kuljettiin. Niin velkaantui Kokki monelle miehelle, ja kans Korhoselle. Koska K. juoniinsa kautta viimmein virassansa heitettiin, teki Paavo hänestä runon, jossa hän aivan tapaavalla ja terävällä tavalla ruoskii vanhan velkamiehenä syntiä ja monia mutkia. Tämä veisu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäinen, opittiin kohta monelta, ja on tosin ainoa laaustaan; sen alku kuuluu: : ”Ruunun Kokki, Jämsan Kokki, Rautalammin Kokki :”Reikä nuttu, paikka-pöksy, takku-karva turkki :”Kokki joka kypsen kysyi, kypsen kyttä tiesi, :”Vaan ei kypsen tehä tainnut, kypsen kyllä löysi. :”Kokki joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi, :”Kokki joka keplotella miehen poven taisi, :”Ruunun roisto, Jämsan jättö, kovan onnen Kokki, :”Rahan kuni, velan herra, koko tämä Kokki. :”Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki, :”Jolla oli, siltä otti; pejakas kuin petti! Pitoin, ja erinomattain häihin oli Korhonen aina toivottu vieras, joissa hän, tuopin ääressä, useen iloisia lauluja lateli: niinkuin tämän juoma veisun: Noh miehet, miehet veikkoset, j. n. e., joka on jo monasti räntätty. Koska Paavo kerran havaitti tämän voiman luonaan, tuli vähitellen sen harjoittaminen hänellen tarpeelliseksi, ja niin kokoon pani hän ne runot, joitenka sisällenpito ja rikkaus tulevaisinakin aikoina tuottavat hänelle niin suuren ja etuisan nimen Suomen runoseppäin joukossa. Isänsä kuoltua tuli hän, niinkuin vanhin poika, isännäks taloon. Vaan koska hän luontonsa jälkeen, rakasti huoletointa elämätä, antoi hän vapaehtoisesti isän viran nuoremmalle veljelleen Ristolle, yksi rehellinen ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä hänen onnetoin taipumuksensa viinaan, joka keski ijästä seurais häntä hautaan asti. Yhyessä runossa valittaa hän että runoin teko ja laulaminen oli saattanut hänen päällensä turmeluksen. ”Aina lapsuuestani,” sanoi hän, ”opin minä runoja laulamaan. Tästä sain halun opetella kirjoittamaan, ja rupeisin läkillä kuvailemaan yhtä ja toista muillekin annettavaksi. Mutta kuitenkin täytyi minun viikko määrät kyntää, kaivaa korpia, viertää, poltaa kaskea ja leikkuu aikana sirppi käissä liikkua, sunnuntaina sitten panin paperille, mitä makais mielessäni. Viikolla taas tuli kynäni kovaksi, ja tytsyi kuin aarrani kärki; läkki muraksi muuttui, aatran kuressa jäykkenit sormeni ja savu silmäni sokaisi; en sittenkään miehuullisest jättää taitanut tätä turhaa työtä (nimittäin kirjoittamista.) Pahat pojat kehottivat minua, ja vieläpä viinalla viettelivät kirjottamaan runoja, ja tällä tavalla tuli minusta juomari ja kylän juoksia, ja lauluni, niinkuin sepän työ, joka itte poikessa pajastaan antaa ahjossa rauan palaa.” Vaikka Paavo ei kajonnut kovempata työtä, rakasti hän enimmästi kulkea metässä ja olla järvellä; ja näitten yksinäisiin vaelluksiinsa alla kokoonajatteli hän usiat parahimmista runoistansa. Onnellinen Ketun tappaja hankki hän taloon monta Ruplaa niihen nahoilla. Nämät rahat viepi hän rehellisesti äitinsä korjuuseen, vaan välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta käestään poikaansa ryypyllä virvottaman. Tätä äitiään rakasti ja kunnioitti Paavo lakkaamata. Kysytty tästä asiasta, vastais hän Kajaanin Lääkärille [[Elias Lönnrot|Lönnrotille]], joka 15 vuotta takaperin kulki Sonkarinsaarella, Korhoista tervehtimään; ”kyllä Paavo on hyvä lapsi (hän oli 55 vuoen vanha): en koskaan, vaikka lienen jo yli kaheksan kymmenen ole häneltä pahaa sanaa saanut.” Aina eli hän suosiossa kotiväkensä, naapuriinsa ja tuttuinsa kansa, sillä hänen syämmensä oli hellä, hänen luontonsa hiljainen. Paavo Korhonen kävi ahkerasti kirkossa ja kuunteli siellä tarkasti saarnan päälle, jonka hän sitten selitti kotiintultuaan. Mutta, sen jälkeen kuin hän ensikerran 18 vanhana kävi Herran kork. Ehtoollisella, ei hän koskaan enää mennyt armon pöydälle. Rovasti B....t Raut:min silloin oleva Kirkkoherra koetteli vakuuttain ja kehoittain muuttaa hänen mielensä. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät. Hän piti ittensä ja tunsi mahottomuudensa tähän pyhään toimitukseen, eikä kukaan taitanut rikkoa hänen päätöstänsä. Ehkä Luojalta terävällä järjellä lahjoitettu, oli hän kuitenkin autuuden asiassa pimiä, ja tästä hänen uppiniskaisuestansa ja pimeydestä seurais, että hänen ruumiinsa hiljaisuuessa haudattiin. P. K. kuoli Köyripäivänä 1849, 65 vuoen vanhana. '''Lähde:''' ''Maamiehen Ystävä'' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=21073&conversationId=1&action=entryPage 20.4.1844] ja [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122478&conversationId=2&action=entryPage 27.4.1844]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4747 10109 2007-01-17T17:22:38Z Alexius Manfelt 115 siirsi sivun ”Esipuhe Keittokirja suomalaisille kodeille” uudelle nimelle ”Keittokirja suomalaisille kodeille: Esipuhe” #REDIRECT [[Keittokirja suomalaisille kodeille: Esipuhe]] 4748 10115 2007-01-17T17:33:42Z Alexius Manfelt 115 siirsi sivun ”Keittoja” uudelle nimelle ”Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja” #REDIRECT [[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja]] 4749 10118 2007-01-17T17:35:48Z Alexius Manfelt 115 siirsi sivun ”Lihakeittoja” uudelle nimelle ”Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Lihakeittoja” #REDIRECT [[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Lihakeittoja]] 4750 10139 2007-01-18T09:42:33Z Alexius Manfelt 115 Uusi sivu: Keittokirja suomalaisille kodeille julkaistiin vuonna 1896. Keittokirja suomalaisille kodeille julkaistiin vuonna 1896. 4751 10143 2007-01-18T16:24:31Z Nysalor 5 Muutama sana Rautalampilaisille {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muutama sana Rautalampilaisille. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} Harvan seurakunnan keskessä syntyy semmoinen mies, kuin tällä nyt kuluvalla vuosisadalla edesmennyt, '''suuri runoilia [[Paavo Korhonen]]''' on ollut. Emme tahdo katsoa tässä hänen elämäänsä, vaan hänen suuria lahjojansa, jotta runsaasti ovat ilmautuneet hänen runoteoksissaan. Tämän on jo yleisö huomannutkin ja tehnyt hänelle semmoisen kunnian-osoituksen, ettei vainaja suinkaan koskaan ole voinut ajatellakaan. Tällä tarkoitan viime kesänä laitettua muistokiveä hänen haudalleen. Mutta siihen eivät itse Rautalampilaiset ole niinkään suurena apuna olleet, kuin olisi voinut toivoa; päinvastoin on yhdeltä ja toiselta kulmalta kuulunut soimauksia koko hanketta vastaan, ja eipä itse vanha Paavokaan ole saanut haudassaan niiltä rauhassa maata. Tässä maailmassa onkin semmoinen tapa, että toisen viat pian keksitään ja levitetään kulovalkean tavalla; mutta ei niinkään omassa silmässä olevaa malkaa huomata. Jos katsomme tarkoin itseämme, niin emme suinkaan tohdi sanoa, että olemme Paavoa paremmat; vaan jos taas rupeamme etsimään itseltämme semmoista taitoa, kuin Korhoselta oli, niin taidamme saada turhamaista kokea. Miksikä tuomitsemme häntä, jos kohta hän mielestämme on väärinki lahjansa täyttänyt, eikä niillä Jumalaa kunnioittanut? ”Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” Kohta lähestyy hänen 100:vuotinen syntymäpäivänsä. Silloin on tietysti juhla '''Rautalammilla'''. Mutta mitä siinä juhlassa on näkemistä ja kuulemista? – Nyt on aika tuumailla sitä, mitä yleisölle nähtävää siihen voitaisiin siksi tilaisuudeksi lisätä. Johan siinä nytkin tosin on semmoinen kiven möhkäle, että on sima silmille jotakin huomaamista. Mutta se on kuitenkin niin laadittu, että olisi sangen sopiva lisätä muistomerkkiä ja katseltavaa, jos vaan sen tarkoitus voisi tulla kansalaisten mielestä kyllin kalliiksi. Eiköhän olisi paljoa mukavampi katsella mainion Runo-Paavon hautaa teidän Rantalampilaistenkin, jos se olisi juhlallisella muistomerkillä varustettu? Eikähän sykkisi siitä monen sen aikuisen ukko-vaarin sydän, joka on omin silminkin nähnyt tuon mainion laululinnun ja kuullut hänen kaikkiin tilaisuuksiin sopivia laulelmiansa? Totta kaiketi. Ja kun kerran on ruvettu ympäri kotomaatamme puuhaamaan Paavolle muistomerkkiä, niin miks’ei se saisi tulla kunnollinen? Se on vieläkin kummempi, että toimitusmiehen, joka tähän asti on koko puuhaa vireillä pitänyt, kaikkein vaivoinsa palkinnoksi täytyy olla rahatappiossa semmoisen yleisen rakennuksen tähden. Pyydän siis, että erittäinkin Rautalampilaiset, joita asia likemmin koskee ja jotka saavat kunniaksensa omistaa pitäjän mieheksensä niin mainion runoilian, tätä asiaa likemmin miettisivät. Ystävällisesti! Eräs joukostanne. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288945&conversationId=2&action=entryPage ''Tapio'' 20.12.1873]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Asiatekstit]] 4752 10145 2007-01-18T16:24:46Z Nysalor 5 Koulu Lapsen Virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Koulu Lapsen Virsi. |alaotsikko= |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Lähetä Jesu ahkeruus : Mun nuoren mieleheni! : Ja anna taito, viisaus, : Hyvästi, elääkseni! : Vuodata sydämmeheni : Ymmärrys, hyvät tavat! : Ett ilon vanhempaiseni : Minusta nähdä saavat. : Ett olisin kuin nuori puu: : Likellä vetten rantaa, : Jok’ ilon ihmisille tuo; : Hedelmät kauniit kantaa. [[Antti Räty|A[ntti]. R[äty].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=74568&conversationId=4&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 2.5.1846]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 4753 10146 2007-01-18T16:24:50Z Nysalor 5 Joka-aikanen kuoleman muistaminen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Joka-aikanen kuoleman muistaminen. |alaotsikko=(Lapsen virsi.) |tekijä=Antti Räty |huomiot= }} : Ken tiesi kuinka lähellä : Mä kuolemata kuljen, : Jos vaikka tällä päivällä : Lakastununna ollen, : Kuin lehti maallen langennut, : Saaliiksi surman joutunut. : Manalan vierahaksi. : Sill’ olen nähnyt usiasti, : Kuin moni lapsukainen, : Jot’ aamusella armaasti : Syleili vanhempainen, : Ehtooll’ oli jo kuollunna, : Ja ruumis varsin valjuna, : Maan alle kätkettävä. : Näin rakkahin mun Isäni! : Jok’ asut taivahassa, : Minunkin nuoruus-ikäni : Ei liene ta’attavassa; : Siis anna muistan ainian, : Jos mitä täällä toimitan, : Pois lähtöäni täältä. : Jos luotu olis lapsena : Mun elämäni päättää, : Vanhemmistani erota, : Ja ystäväni jättää; : Niin rukoilen mä Sinua, : Isäni! korjaa minua : Tykösi taivahasen. : Vaan olisikko tahtosi : Mun kauan elääkseni, : Niin suo Sinullen pyhäksi : Käyttäisin elämäni, : Ja tapahtukoon tahtosi, : Mä tahdon olla lapsesi, : Ja seurata Sinua. [[Antti Räty|A[ntti]. R[äty].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122504&conversationId=3&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 9.5.1846]. [[Luokka:Antti Räty]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 4754 10149 2007-01-19T19:57:11Z Nysalor 5 Kotoinen kylyni {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kotoinen kylyni. |alaotsikko= |tekijä=Juhani Aho |huomiot= }} Se vanha, rakas saunani, se oikean suomalaisen saunan ihanne, se pysyvin muinaismuisto esi-isäin Altain-takaisilta ajoilta... Minä tahdon nyt sen etuja ylistää ja julistaa maailmalle sen maineen, tuon vaatimattoman, harmajan huoneen, joka alempana muita, notkoon menevän tien varressa, kyyröttää kuin pienuuttaan paossa eikä ketään häiritse. Enkä minä suotta vanhan saunani avuja ylistäkään. Sillä sen nokiset seinäthän ne näkivät minun maailmaan syntyvän, ja nehän ne kuulivat minun ensi itkuni. Sen herttaisesta löylystä ne sitten kantoivat minut kylmään maailmaan, mutta minä huusin kuin riivattu enkä tahtonut tyytyä olooni isossa pirtissä, jossa liika valo silmiäni häikäisi. Ja kun kasvoin ja aloin omin jalkoineni kulkea, niin sinne minä äitini jälessä tallustelin olkien päällä piehtaroimaan ja vesisammion ääressä alastomana loiskimaan. Ja siellä vasta nauru oikein naurulle tuntui, ja lapsen riemu riemulle remahti. Millä salaperäisellä kunnioituksella ja pelolla minä sitten itsekseni hiiviskelin kynnyksen yli ovesta kurkottamaan tuonne lauteitten alle loukkoon, joka oli päivälläkin pimeä ja musta ja näytti minulle olevan kuin etehinen outoon, maanalaiseen maailmaan, missä vain lapsia asuu ja mistä niitä minullekin joka vuosi ilmaantui uusia veljiä ja sisaria. Ja silloin aloin minä ensi kerran pyöritellä päässäni ajatuksia ja kysymyksiä, joihin ei kukaan osannut antaa minulle oikeata vastausta ja selitystä. Ja minä valitsin ensimmäiseksi ystäväkseni vanhan Ruoti-Pekan, joka ajettiin tuvasta ja pakeni saunaan pärettään polttamaan. Ja siellä vietin minä hänen kanssaan iltakaudet ja kuulin hänen kummia juttujaan, vavisten jännityksestä ja suloisesta pelosta, kun pimeä yö katsoi sisään pienestä ikkunasta ja kuusikko seinän takana huokaili ja soitti ... tai seisoin minä pitkät hetket ulkopuolella ovea ja avopäin katselin tähtien tuiketta ja revontulien liekehtimistä talvisella taivaalla ... tai kuuntelin yöllä itsekseni sirkan siritystä kiukaan ja seinän välissä, kun koko muu maailma nukkui ja pakkanen vain ohikulkiessaan saunan nurkkaa sauvallaan kopaisi. Miehistyin ja vartuin, ja minut ajettiin ulos maailmalle, sen kylmissä viimoissa värisemään. Enkä minä silloin mitään niin ikävöiden kaivannut kuin kotoista kylyäni. Ja kun tieni minut milloin toivat kotikylääni takaisin, niin kylyä kysyivätkin silmäni ensiksi. Eikä ollut koti kodille ennen, kuin sihahti kiukaan kiville vesi, otettuna notkon lähteestä, jonka reunalla hajuheinä kasvoi, eikä ennenkuin uupuneita jäseniäni hautoivat koivikosta taitetut tuoksuvat lehvät. Silloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat peseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean suloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren nenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä ja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni pelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta. Se vanha rakas saunani... Kun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne verkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja. '''Lähde:''' Aho, Juhani 1920: ''[http://www.gutenberg.org/etext/13691 Lastuja I–III]''. WSOY, Helsinki. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Juhani Aho]] [[sv:Hymn till min bastu]] 4755 10152 2007-01-19T20:39:07Z Nysalor 5 Herran rukous {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Herran rukous. |alaotsikko=(Runopukuun laitella ko’ettu.) |tekijä=D. E. D. Europaeus |huomiot= }} : Isämme, ylin Jumala, : Luoja suuri taivahissa! : Nimesi pysy pyhinnä, : Kunniasi korkehinna; : Valtakuntasi valista : Voitollisna, voimallisna; : Tahtosi tapahtukohon : Maassa taivahan tavalla; : Anna leipämme levossa, : Ravintomme rauhoin mielin; : Synnit anna anteheksi, : Pyyhi pois pahat vikamme, : Kuin mekin sopien suomme : Omille velollisille. : Auta kiusat kiertämähän, : Päästä kaikesta pahasta. : Sillä valta on Sinulla, : Voima, kunnia Sinulla : Nyt ja ain’ i’änikuisin. [[D. E. D. Europaeus|D. E[uropaeus].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=49057&conversationId=1&action=entryPage ''Suometar'' 27.4.1849]. [[Luokka:D. E. D. Europaeus]] [[Luokka:Runot]] 4756 10153 2007-01-19T20:39:18Z Nysalor 5 Runo, Tampereen ja Vaasan välisen rautatien avausjuhlaksi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Runo, |alaotsikko=Tampereen ja Vaasan välisen rautatien avausjuhlaksi. |tekijä=D. E. D. Europaeus |huomiot= }} : Nyt, Suomi! suloin iloitse, : Sekä riemuin riemuele, : Kuin olet vyötty riennon vöillä, : Riennon rintaseppeleillä, : Suomen riennon rintavöillä, : Kansan kunniasiteillä! : Riennon on juhlat joutununna, : Riennon on aurinko ylennyt, : Riennon on aika auvennunna, : Riennon on ikä alettu! : Riennon on ikä ikuinen, : Riennon on päivä päättymätöin, : Riento on Suomen sortumatoin, : Riento maan masenematoin! : Siis, Suomi! suloin iloitse, : Sekä riemuin riemuele! : '''Terve tiemme! terve työmme!''' : '''Terve vyömme ja väkemme!''' [[D. E. D. Europaeus|[D. E. D.] E[uropaeu]–s.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=90157&conversationId=5&action=entryPage ''Aamulehti'' 29.9.1883]. [[Luokka:D. E. D. Europaeus]] [[Luokka:Runot]] 4757 10156 2007-01-19T20:39:52Z Nysalor 5 Kiitos Runo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiitos Runo. |alaotsikko= |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Olis mielessä minulla : Ajatuksissa asuupi, : Aivan arvonen asija : Pantava paperin päällen; : Kuinka minä kurja miesi : Tästä oikeen osannen : Kirjoitella kiitos virttä : Herrallemme herttasellen : Kuvernörill’ Ramsay’llen! : Joka tuolta Turkin soasta : Sekä Ranskahan rajuista, : Kulki tänne kunnialla : Kuvernörit Kuopiohon, : Jossa, aivan armollisest’, : Kolmetkymment’ ajast’ aikaa, : Piti ylös oikeutta : Köyhäin kuin myös rikkaitten; : Auttoi alaspoljetuita : Samoin kuin Samaritani; : Aina alhaisesti kuuli : Mieluisesti myötäisesti : Halpainkiin valitusta; : Pani poijat porvariksi : Vastasi hantvärkäriksi; : Teki monta muuta miestä : Virka-miehiä viritti. : Kyllä ois kynällen työtä : Panemista aivan paljon, : Tämän Herran herttaisesta : Hallituksest’ hempiästä, : Vaan ei kynäni kykene : Yrittämän yksinänsä, : Ei ou pännässä pärettä, : Kynässäni kynttilöitä : Eikä älyssä ätyvä, : Amuissa aika sanoja, : Ei ole osaksi tullut : Tämä lykky Lyytiselle, : Että oikehen osata : Panna pankossa sanoja. : Laulammahan lapsen lailla, : Ilmoitammaan ikäväni, : Herrastamme herttaisesta, : Kuin on ottanut eronsa, : Ammatista ankarasta, : Jotei toivonut totella : Kuulu Kuopion pitäjäs, : Eikä Rautalampilaiset : Eikä kaikki Karjalaiset; : Sill’ ei ollut tuskin tulloo : Tämmöistä toimellista : Herttaista hempiätä : Herraa meitä hallitsemaan. : Viel’ on rinnassa ritarit : Vielä miekka miehen vyöllä : Kuin toi Turkista takaisi : Ranskan soasta raittihisti. : Syyst’ on rinnassa ritarit : Syystä miekka miehen vyöllä : Kuin on ollut uskollinen : Kelpo käsi Keisarillen. : Siunaus olkoon sisällä : Hänen lepo majahassa : Kaiken puolin kartanossa! : Viholliset vieryköhön : Siitä portista sivulle! : Katehtijat kaatukohon : Pahennukset paulahansa! : Mitähän minä osaasin : Vielä viimeksi sanova : Kuvernöörin kiitokseksi : Niinkuin ansaihteis asija? : Kiitos olkoon korkiampi : Enempi kuin ennättänen : Sanoo tällen toimellisell’ : Herrallemme herttaiselle : Hänen hyvän hallituksest’ : Huolenpidost meidän maasta! : Siunattu olkoon sijanne! : Paikka maata pannessanne! : Onnellinen myös unenne! : Ja kuin lasketaan levollen : Tämän maailman majoista : Tulkaa Taivaan Taaporillen : Rauhattomuuten rapuista; : Tätä toivoopi todella : Tämän kirjan kirjoittaja : Siltä Herralta hyvältä : Joll’on valmissa varoja. Lähettänyt [[Pentti Lyytinen|B. Lyytinen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122535&conversationId=2&action=entryPage ''Maamiehen Ystävä'' 23.9.1854]. [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4758 10157 2007-01-19T20:39:55Z Nysalor 5 Kiitosvirsi rauhasta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kiitosvirsi rauhasta. |alaotsikko=(Veisataan kuin 181 S. V. K.) |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Olis ainetta aatella, : Ansaitseis laulun laitella, : Sillä asia on arvonen, : Vaan kirjoittaja kehnonen. : Tulkaa nyt laulun laittajat, : Oikeen asian auttajat, : Kokoomaan kilvan kiitosvirs, : Ja kiitos kirkkoon hakee hirs. : Kiitosta kunnian Kuninkaal, : Kaikissa kaikki valtiaal, : Kiitosta kilvan veisatkaam, : Ja hoosiannaa huutakaam! : Kuin Suuren sodan sovitti, : Ja rauhan meille toimitti, : Asetti aallot ankarat, : Pauhaavan meren pauhinat. : Nyt miekat tuppeen pistettiin, : Tussarin suutkin tukettiin, : Taas armon ovi aukeni, : Ja ilon päivä valkeni. : Vaikka miekat oli veressä, : Nyt ovat armon meressä, : Taas puhisdettu puhtaaksi, : Ihmiskunnalle iloksi. : Nyt arkin joukko iloitsee, : Nyt kristikunta riemuitsee, : Kuin suuri rauhan kyyhkynen, : Öljy-puusta toi tuomisen. : Kuka meistä oikeen osannee : Ja kilvan kiitosta veisannee : Sille suurelle Luojalle, : Rakkaalle rauhan Tuojalle? : Jos kaikki kielel kiittäisi, : Jos hivus karvat hiiskuisi, : Jos ruohot, lehdet laulaisi, : Ei vielä oikeen osaisi: : Jumalan armon suuruutta, : Pitkämielisyyn pituutta, : Arvata aivan arvolleen, : Luonto-kappaleet Luojalleen. : Se rauhan rakas sanoma : On kansain kuulla ihana, : Kuin kaikkein kaikkui korvissa : Mataloissakin majoissa. : Taas musta pilvi hajosi, : Ja rajuilma raukesi, : Vaikka sodan rakeet rankasi, : Nyt tykit suunsa tukkesi. : Jospa Luoja! lupais edespäin, : Aina armon päivät nähdä näin! : Että ei enää kuuluisi, : Sodan latingit laulaisi! [[Pentti Lyytinen]].<br/> Rautalammilta. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=44406&conversationId=3&action=entryPage ''Suometar'' 25.7.1856]. [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Virret]] 4759 10158 2007-01-19T20:40:00Z Nysalor 5 Rakastetun ristilapsen hautaamisen ohessa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Rakastetun ristilapsen hautaamisen ohessa. |alaotsikko=(Runo.) |tekijä=Pentti Lyytinen |huomiot= }} : Vierasna kävi matkamies, : Viisi vuotta viipyi tässä ties’, : Pikkuisen aikaa puskutti, : Kuollon kourissa kuikutti. : Nyt lasten kanssa laulelee, : Ja Hoosiannaa huutelee : Valittuin kanssa taivaassa : Karitsan kauniissa kirkossa. : Jos kova oli kilvoitus, : Viljavampi on virvoitus, : Nyt ruunu päässä ruunattu, : Kuni armosta on annettu. : Palmut paistavat kädessä, : Kuin kulkee Herran edessä; : Nyt taakse taukoo puutokset, : Murheet ja ajan muutokset. : Taivaan mannalla ruokitaan, : Hekkuman virralla luotetaan, : Annetaan Herran alttaril’, : Kaikkia taivaan Taaporil’. : Ruumis rukka se haudattiin, : Multoa mukaan viskattiin : Kokonaist’ kolmet kourallist’, : Sukulaisille surullist’. : Kuin kyyneleillä kylvävät, : Ilolla niistä niittävät : Hautansa yläpuolella, : Ja valkeuden vuorella. : Lapsenne teitä odottaa, : Isää ja äitiä toivottaa, : Kuhtuuppa myöskin kumminsa : Oikiaan omaan kotiinsa. : Taivaan ovella outtelee, : Vanhempani vastaanottelee : Kirkastetulla käsillä, : Lauhkeilla lapsen sylillä. : Isää ja äitiä taluttaa, : Kultaista katua kulettaa : Katsomaan kunnian kuningast’ : Kasvoista kasvoin ihanast’. Lähettänyt<br/> [[Pentti Lyytinen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122531&conversationId=4&action=entryPage ''Suometar'' 1.7.1853]. [[Luokka:Pentti Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4760 10162 2007-01-19T20:42:53Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kiitos Runo''' voi viitata * [[Paavo Korhonen|Paavo Korhosen]] runoon ''[[Kiitos Runo (Korhonen)|Kiitos Runoon]]''. * [[Pentti Lyytinen|Pentti Lyytisen]] runoon ''[[Kiitos Runo (Lyytinen)|Kiitos Runoon]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Paavo Korhonen]] [[Luokka:Pentti Lyytinen]] 4761 10198 2007-01-20T18:14:53Z Nysalor 5 Köyhän oppilaan valitus-runo {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Köyhän oppilaan valitus-runo. |alaotsikko=(Lähdetetty.) |tekijä=Pietari Mansikka |huomiot= }} : Ompa kyllin kyynäleitä : Multa vaikeita valunut : Polosille poskilleni : Kataloille kasvoilleni, : Joilla rukka ruumihini : Minä raukka raatoseni : Kokonansa kostutella : Taitasin joka tahdolta, : Isän koissa itkeissäni : Valittaissa vanhempaini. : Tullen koulusta kotia : Oppilasta osuttua, : Muistan muino-päiviäni : Ajattelen aikojani, : Miten herttanen minulla : Oli aika oppilassa : Koto-koulua kokeissa, : Ett’ei huolta huomisesta : Pakkoo leivänpä palasta : Ollut mulla, ollessani : Rauniolla rakkahani : Isäni iki-majoissa : Emoni elo-sioissa, : Jotka kantoivat katalat : Palat parhaimmat panivat : Eteheni heittelivät : Suoriuivat suurukseksi : Sekä vaattehet valoivat : Monenlaiset laittelivat. : – Vaan ku puuttui vanhemmilta : Vara kaiketi katosi, : Niin jäi oppi niinikänä : Kesken seisattu keralla. : Vaikk’ on veljillä varoa : Sisarilla rikkautta, : Eipä auta niiden armot : Eikä turvat tuntununna. : Veljiltä veron apua : Sisarilta rihmasenkan : En mä saanut poika parka; : Veri veljillä vetelä : Sitä vienompi sisaren. : Pantasiinko mä papiksi : Tulisinko tuomariksi : Vainko maani mittariksi : Eli läänin lääkäriksi, : Niinpä niihin tarvittaisi : Varojakin vaadittaisi, : Opin saatua, satoja : Kolikoita kohdastansa, : Joilla kirjaston kimoa : Tarpeellisen taitasin mä, : Taikka muita tarpehia : Vähän välttämättömiä. : Papinpa on palkka huono : Apulaisen aivan pieni : Joll’ ei jouda kirjastohon : Piisannepa pienempäänkän. : Mutta kun ei kustanneta : Anneta apua mulle : Pauna maamme pankkiloista : Raha-kassoista kahota, : Erityiset eivät myöskän : Anna miehet armeljammat, : Joill’ on varoa vakassa : Äyrilöitä äijemmältä; : Niinpä täydyn tälläsenä : Oppi-puolna ollessani : Kaikki jälteä, katala, : Heitteä, polonen poika, : Ennen tuolla toivomani : Lapsempana laulamani. : – Kaikk’ oil köyhyys, ku kadotti, : Rahan puute raakkajaisi. : Ett’ ei miusta miestä tullut : Oman Suomen oppinutta; : Nyt en pappina pajata : Enkä tutki tuomarina! : Tämä asja autettava : Olis oikehin ajassa, : Että pantasi esille : Tuotasipa tutkinnolle, : Mistä oisi ottaminen : Apu saatava alulle : Laki köyhän lapsukaille : Varaksi varattomille. : Niinpä saatasiin satoja, : Tuhat mieheksi tulisi, : Niistä jotka joutavana : Muuten täällä täytysivät : Iän viettää ilkeöinä : Nurkka-herroina nuhista, : Sekä syntys ”syökkäriä,” : Juoppo-lallit lankiaisi : Talonpoikiin taskun syöjät : Kuluttajat kukkarojen : Rahan raakkajat sisällä : Kaikki tyyni tyhjentäjät. [[Pietari Mansikka|P[ietari]. M[ansikk]–a.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=15674&conversationId=1&action=entryPage ''Sanan-Lennätin'' 29.11.1856]. [[Luokka:Pietari Mansikka]] [[Luokka:Runot]] 4762 10199 2007-01-20T18:14:56Z Nysalor 5 Laulu Seitsemänsataiselle jupeli-juhlalle Suomessa 1857 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Laulu Seitsemänsataiselle jupeli-juhlalle Suomessa 1857. |alaotsikko=(Lähdetetty.) |tekijä=Pietari Mansikka |huomiot= }} : Seitsemän-satoa vuotta : Siitä jo kulun’ on kun : Kuningas Eerikki tuottaa : Suomehen ristin uskon, : Ilo nyt ilmeinen Suomen : Kaikukon kansamme kielin. : Silloisen piispansa kautta : Nimeltä Henrik pyhä, : Tahtoi isiämm’ hän auttaa : Pois pakanaisudesta. : Ilo nyt etc. etc. : Sodalla heidät nyt voitti, : Saattiki kastehesen; : Armon nyt aurinko koitti : Kristuksen uskovillen. : Ilo nyt etc. etc. : Suomi suloisen nyt antaa : Kiitoksen, kunnianki : Sinullen, Eerikki kantaa : Ijäisen toimestasi, : Ilo nyt etc. etc. : Saman ja suuremman saakon : Kiitoksen piispa, pyhä : Henrik, jon ansio taa on : Ett’ autuuden tiell’ olemma. : Ilo nyt ilmeinen Suomen : Kaikukon kansamme kielin. [[Pietari Mansikka|P[ietari]. M[ansikk]–a.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=48995&conversationId=2&action=entryPage ''Sanan-Lennätin'' 11.7.1857]. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Pietari Mansikka]] [[Luokka:Runot]] 4763 10200 2007-01-20T18:14:58Z Nysalor 5 Merimiehen morsiammen Laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Merimiehen morsiammen Laulu. |alaotsikko=(Lähdetetty.) |tekijä=Pietari Mansikka |huomiot= }} : Soisin sulhoni tulevan : Oman kultani osaavan : Illat pitkät istumahan : Vieressäni virumahan. : Ikävät on mulla illat : Yötpä kahta katkerammat, : Kuin ei kuulu kultoani : Tulevaksi tuttuani. : Kultain läksi läntiselle : Poikesi pohjan merelle, : Laivan kanssa kaunihimman : Meri-aatran ankarimman. : Sillä aaltoja ajeli : Lainehia laikutteli : Tuulella tuhottomalla : Rajusella, rankasella. : Meren selvällä selällä : Läksi hän vetelän päällä : Maille viehto vierahille : Vesille verettömille. : Tok ei kuulu toivomani : Ainoa mun armahani, : Vaikk’ on kuukausii kulunna : Vuosi-kausia valunna, : Sille kuin mä viime kerran : Näin mun sulhoni suvella : Mailta marssivan omilta : Suomen saaren saapuvilla. : Liekkö laine lainonunna : Veden-nielu nielassunna : Itsellensäpä i’äksi : Vienyt kuolon kumppaliksi? : Vainko aaltoset ajana : Myrsky-tuulet tuuvittana : Maille vienä vierahille : Kantanunna kaukasille? : Jost’ei urkene uroni : Kuulu kultani omani : Kohtapa kotia tulne : Näille maille matkustane. : Suru muuttuu suuremmaksi : Murhe paisuu paksummaksi, : Että itken illat kaikki : Yötpä yksinäni halki; : Valittelen vaikeasti : Päivät päätän haikeasti, : Kuin ei kuulu kultoani : Tulevaksi tuttuani. : Kell’ on kehnompi elellä : Ikävämpi ihmisellä, : Kuin on kurja kummanlainen : Merimiehen morsiammen? : Sen on, raukka, rakkauuden : Elämällä että muuten : Muita suhteen surkeammat : Monet vaiheet vaikeammat. [[Pietari Mansikka|P[ietari]. M[ansikk]–a.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=49317&conversationId=3&action=entryPage ''Sanan-Lennätin'' 20.6.1857]. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Pietari Mansikka]] [[Luokka:Runot]] 4764 10201 2007-01-20T18:15:01Z Nysalor 5 Talonpojan laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Talonpojan laulu. |alaotsikko=(Lähdetetty.) |tekijä=Pietari Mansikka |huomiot= }} : Talonpoika oivallinen : Ompi aina onnellinen, : Jos on työssä mahtava : Muuten myöskin taitava. : Kyllin kynnän peltojani : Omalla mun orhillani; : Hankasoita raatelen : Puutpa maahan kaatelen. : Niistä viljoa viruupi : Sekä heiniä heluupi, : Riistat karttuut rikkahat : Raavas-muonat raikiat. : Rahall’ riistaa ihmiselle, : Taikka muonaa raavahille : Enpä osta ollenkaan : Tarvinne mä talvellaan. : Veron maksan maan-tulolla : Sekä kaikki kaunosella : Omalla mun riistalla : Virkamiehet viljalla. : Viempä vielä myötäväksi, : Aina tuota tuonemmaksi, : Tuonpa viljaa Viipuriin : Sekä muuta kaupunkiin. : Saanpa Saksoilta hyviltä : Oiva hinnan ostajilla; : Rahoja rajusti tuon : Ruplasia taskuun luon. : Niillä ostan ostokseni : Tuomisia lapsilleni : Kaupunnista kaunista : Vaimolleni vaatetta. : Kohvita kotona olla : Huoli-suulla huonommalla, : Ei mun eukko tarvitse : Eikä pienet perhoset. : Päivät vietän virkummasti : Aina työssä ahkerasti, : Yöt lepään mä levossa : Kunne nousen puhteena. : Lapset laitan naimisille : Panen nuorra nuotehille : Savossa on sulhoja : Pohjolassa tyttöjä, : Vaan en laske lapsiani : Omiaini ollenkaani : Vihityksi vieraalle : Muukalaisen lapselle. : Siitä turmio tulisi : Ilkeämpi ilmestyisi : Suloselle Suomelle : Kaunoselle kansalle. [[Pietari Mansikka|P[ietari]. M[ansikk]–a.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=46308&conversationId=4&action=entryPage ''Sanan-Lennätin'' 14.3.1857]. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Pietari Mansikka]] [[Luokka:Runot]] 4765 10325 2007-01-25T12:36:15Z Alexius Manfelt 115 /* Haukikeittoa. */ {{Otsikko |edellinen=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja]] |seuraava=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Vihanneskeittoja]] |otsikko=Puré-keittoja |alaotsikko=[[Keittokirja suomalaisille kodeille]] |tekijä=I. H. |huomiot= }}''''' ==Kananliha-puréta.== ''8 henkilölle. :''Kana, :''65 gr. voita, :''3 munanruskuaista, :''80 gr. riisisuurimoita, :''4 l. vasikanlihalientä. Kana keitetään vasikanliemessä, tai tämän puutteessa vedessä, liha eroitetaan luista, hakataan ja survotaan munanruskuaisten ja voin kanssa. Riisisuurimot huuhdotaan hyvin, ryöpätään vedessä, ja keitetään kypsiksi lihanliemessä ja survotaan edellä mainittujen kanssa. Lisätään vähän lihanlientä siksi, että seos tulee niin nuorteaksi että sen helposti saa jouhiseula läpi. Kun puréta tahdotaan tarjota lisätään lihanliemi, jossa kana on kiehunut. Jos puré tulisi sakeata, lisätään lihanlientä. Puré pannaan isolle tulelle kuumenemaan, mutta ei saa kiehua sillä silloin alkaa se juosta. Saattaa myös lisätä 25 cl. kermaa. ==Metsänriistan lihasta valmistettua puréta.== Hyviä puréita voi valmistaa kaikenlaisesta metsänriistasta. Paistettu liha käytetään puréksi ja luut käytetään heikompaan lihaliemeen. Purén tulee olla hienoa, sekä hyvin suurustettua, kuitenkaan ei niin sakeata kuin puuron. ==Porkkana-puréta.== ''2 tuntia, 8—10 henkilölle. :''850 gr. porkkanoita, :''4 purjolaukkaa, :''100gr. voita, :''2 l 60 cl. suurustettua lihanlientä, :''suolaa, :''paahdettua leipää. Heleän punaiset porkkanat kaavitaan, huuhdotaan, kuivataan hyväksi, sekä leikataan 1½ cm. Pitkiksi viipaleiksi; voi sulatetaan, porkkanat sekä purjolaukat muhennetaan siinä heikolla tulella, mutta eivät saa tulla ruskean värisiksi. Lisätään 80 cl. lihanlientä ja seos saa tuntikauden kiehua kannen alla. Purée tungetaan seulan läpi, lihaliemen jäännös pannan sekaan, maustetaan suolalla ja saa kiehua hiljalleen 4 minuuttia, kuoritaan ja tarjotaan paahdetun leivän kanssa. ''Muist.'' Vaihdon vuoksi pannaan väliin 100 gr. riisi- tai ohrasuurimoita, jotka ovat erikseen keitetyt lihanliemessä, sillin voi käyttää vähemmän porkkanoita, jotka tekee keiton maukkaammaksi. – Lihanliemen voi myös suurustaa tapioca-suurimoilla, jolloin ei riisisuurimoita käytetä. ==Lanttu-puréta kerman kanssa.== ''1 tunti, 10 henkilölle. :''850 gr. lanttuja, :''60 gr. voita, :''60 gr. jauhoja, :''100 gr. riisisuurimoita, :''25 cl. sakeaa, nuorta kermaa, :''3 l. lihalientä, :''5 gr. sokuria, :''10 gr. suolaa. Lantut kuoritaan, ryöpätään, pannaan tunniksi kylmään veteen; 40 gr. voita ja jauhot keitetään yhdessä 5 minuuttia 1 litrassa lihanlientä; lantut, sokuri ja suola pannaan sekaan, seosta hämmennetään usein ja saa hiljalleen kiehua, kunnes lantut ovat pehmeät, jolloin ne siivilöidään jouhiseulalla, jälellä oleva lihanliemi kaadetaan sekaan; puré saa hiljaa kiehua ja kuoritaan hyvin. Riisisuurimot, jotka keitetään 25 minuuttia lihanliemessä, saavat valua ja pannaan liemimaljaan. Puré, kerma ja 20 gr. voita pannaan myös maljaan ja hämmennetään, kunnes voi on sulanut, jolloin sokuri ja suola sekoitetaan. ==Vihreistä herneistä valistettua puréta.== :''1 l. hyviä vihreitä herneitä, :''2 porkkanaa, :''65 gr. voita, :''sokuria, :''suolaa, :''ravunhäntiä, :''jauhoja. Herneet keitetään vedessä kunnes ne särkyvät, jolloin ne keittosiivilällä siivilöidään. Kattilassa paahdetaan voita ja vähän jauhoja, tähän kaadetaan sitten herneliemi, seos hämmennetään hyvin ja saa kiehua 10 minuuttia. Hienoiksi liuskoiksi leikatut ja keitetyt porkkanat, vähän sokuria ja suolaa pannaan purésen. Maljaan pannaan ravunhännät (mieluimmin tuoreet), kaadetaan sekaan vähän kermaa ja keitto kaadetaan näiden päälle. Ravunhäntien asemesta voi käyttää paahdettua leipää. ==Maa-artisokka-puréta.== ''10 henkilölle. :''2 l. maa-artisokkia, :''voita, :''sokuria, :''suolaa, :''lihanlientä, :''5 munanruskuaista, :''paahdettua leipää, :''10 cl. kermaa. Maa-artisokat puhdistetaan ja paahdetaan voissa, maustetaan suolalla, sekä hyppysellisellä sokuria, lisätään vähän lihanlientä, ja saa kiehua kunnes hupenee; siivilöidään; purésen lisätään 2 l. lihanlientä, saa hämmennettynä kiehahtaa, muutetaan vienommalle tulelle 15 minuutiksi; rasva kuoritaan, puré suurustetaan kiehauttamatta kermalla ja munanruskuaisilla. Vihdoin pannaan palanen hyvää voita. Tarjotaan paahdetun leivän ohessa. – Maa-artisokkain asemesta voi käyttää perunia. ==Peruna-puréta.== ''1 tunti, 10 henkilölle. :''600 gr. kuorittuja, palasiksi leikattuja perunia, :''40 gr. voita, :''25 cl. nuorta kermaa, :''3 l. suurustettua lihanlientä, :''kirveliä, :''paahdettua leipää. Perunat keitetään kypsiksi 1 l. 50 cl. lihanlientä ja siivilöidään; jäljellä oleva lihanliemi lisätään ja seos saa tasaisesti hämmennettynä kiehahtaa. Suurustetaan kermalla ja voilla, joiden keralla siihen pannaan 2 lusikallista hienoa kirveliä. Tarjotaan paahdetun leivän ohessa. ''Muist.'' Paahdetun leivän asemasta voi käyttää parsaheinänpäitä pienten pyöreiden porkkananpalasien kanssa. Samoin voi myöskin lihanliemen asemesta käyttää vettä, mutta silloin otetaan 100 gr. voita. Myös voi lisätä erikseen keitettyä purjolaukkaa. ==Ohrasuurimo-puréta.== ''3½ tuntia, 7 – 8 henkilölle. :''200 gr. ohrasuurimoita (helmi-), :''2 l. hyvää vaaleata vasikanlihalientä, :''25 cl. kermaa, :''suolaa. Suurimot huuhdotaan hyvin, pannaan kattilaan, lihanliemi kaadetaan sekaan ja saa kiehua hiljaisella tulella 3½ tuntia, jonka ajan kuluttua suurimoiden tulee olla melkein pehmeitä, 1/3 niistä pannaan keittokattilaan, jäännös siivilöidään tiheällä siivilällä ja kaadetaan kattilassa oleville suurimoille; kerma ja suola pannaan sekaan, hämmennetään tulella, kunnes puré on lämmintä, jolloin se tarjotaan. ==Riisisuurimo-puréta.== Näistä valmistetaan puré samalla tavalla kuin ohrasuurimoistakin. ==Kaurasuurimo-puréta.== valmistetaan samalla tavalla kuin ohtasuurimo-purékin, mutta tässä siivilöidään ryynit. ''Muist.'' Lihanliemen asemasta voi käyttää paistinluita, jotka keitetään suurimoiden kanssa. ==Kalakeittoja.== Kaikkialla, missä on rikas kalansaalis, tulee näitä helppoja ja ravitsevia keittoja useammin käyttää kuin on tavallista. Ilman mausteita kutsutaan kalanlihalientä tavallisesti kalanliemeksi, joka usein kaadetaan pois ilman hyötyä. Kuitenkin tulisi se aina panna korjuuseen; ja kala tulee aina keittää niin vähässä vedessä kuin mahdollista. ==Kalanliha-lientä.== 400 gr. kalaa otetaan 1 litra vettä, ja sitä paitsi maun mukaan porkkanoita, selleriä, persiljaa ja sipulia, pari neilikkaa, 6 valkopippuria, jotka keitetään yhdessä kunnes kala on särkynyt, jolloin liemi siivilöidään ja kalanliha saa valua kuiviin pusertamatta. ==Haukikeittoa.== ''5 henkilölle. :''1 kg. Haukea, :''voita, :''Porkkana, :''2 sipulia, :''suolaa, :''pippuria, :''keitettyjä riisisuurimoita, :''kaikenlaisia vihanneksia. Hauista poistetaan selkärangan molemmilla puolilla olevat lihat, jotka suolataan ja paahdetaan paistonpannussa, vähässä voissa ja saavat jäähtyä. Pääluut sekä vihannekset, suola, pippurit ja vettä keitetään 1½ litrassa lientä, joka suurustetaan voilla ja jauhoilla. – Paahdettu hauin liha, leikattuna neliskulmaisiksi paloiksi, keitetyt riisisuurimot ja erikseen keitetyt vihannekset pannaan seokseen. Ken keitosta tahtoo hienommaksi; suurustakoon sen kermalla ja munanruskuaisella ja lisätköön kalanhakkelusquenellejä. ==Rapukeittoa.== :''50 rapua, :''105 gr. voita, :''2 ranskanleipää, :''kalan- tai lihanlientä, :''suolaa, vähän sokuria, :''cayennea, :''kalanlihakokkareita. Ravut keitetään suolaisessa vedessä, hännät ja kauneimmat sakset eroitetaan ja perataan, mahalaukku ynnä suolisto perataan kuorista, jotka ravunluiden kanssa survotaan, voi muserretaan myös kuorien kanssa. Seos pannaan näin kattilaan leivän kanssa; pannaan sekaan kelan. Tahi lihanlientä, (lihanliemen asemesta voi käyttää vettä, silloin tulee kuitenkin kaataa liemimaljaan tuoretta kermaa, ennen kuin keittoa tarjotaan). Pannaan vienommalle tulelle ja saa kiehua tunnin. Sen jälkeen siivilöidään keitto ja kaadetaan ravunhännille, pannaan sekaan kalanlihakokkareet; paitsi mausteita voi myös panna vähän sherryä. Tämä keitto ei saa olla vetelää. Jollei leipä tee sitä kyllin sakeaksi, voi siihen sekoittaa vähän voita ja jauhoja, jotka tekevät sen sakeammaksi. Tällä tavalla valmistetaan kalakeitto kaikenlaisista kaloista, myöskin lohesta ja ankeriaisesta, mutta niiden lihaa ei paisteta, vaan keitetään vähässä valkoviinissä. 4766 10221 2007-01-20T19:42:57Z Alexius Manfelt 115 siirsi sivun ”Puré-ruokia” uudelle nimelle ”Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Puré-ruokia” #REDIRECT [[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Puré-ruokia]] 4767 10227 2007-01-21T15:13:31Z Nysalor 5 Kohtuuden mies {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kohtuuden mies. |alaotsikko= |tekijä=Hilda Käkikoski |huomiot= }} : Kaarle vanhus, lautamiesi, : Paikkakunnan arvokkain, : Kaasi lasin naapurille, : Itsellensä puolen vain. : ”Näin” – hän lausui arvokkaasti, : ”Isäin käski aikoinaan. : Puolen lasin juon mä aina, : Täyttä viel’ en milloinkaan. : Väsyneenä monta kertaa : Virkisti se sydäntäin, : Poisti vilun pakkasessa, : Mausti ruo’an syödessäin. : Luojan lahjat maailmassa : Usein väärin käytetään. : Siitä syntyy pahennusta, : Josta lahjaa syytetään. : Minun mielestäin on väärä : Syytös raittiusmiehien. : ”Juo sä, mutta tiedä määrä!” : Neuvoni on pojillein.” : Ja hän joi ja kaatoi muille, : Käski määrää noudattaa. : Pojat joi ja isä kiitti : Hyväin lahjain Antajaa... : Vuodet vieri: poika vietiin : Murhan työstä Kakolaan : Tytär naitiin juomarille, : Joutui varhain tuonelaan... : Kaarle vanhus valkopäänä, : Vanhuuttansa vavisten, : Surun murtamana huusi : Kotikylän nuorillen: : ”Älkää juoko: viina kirkas : Punertaapi lasissaan, *) : Mutta alas mentyään se : Tuo kuin käärme, kuolemaa! : Ällös maista! Surkeasti : Pettää malja kohtuuden. : Viekää pois se, jott’ei teiltä : Taittuis sauva vanhuuden!” Kkkk <nowiki>[</nowiki>[[Hilda Käkikoski]]<nowiki>]</nowiki>. <nowiki>*)</nowiki> Sal. Sanani. 23: 31, 32. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=218099&conversationId=1&action=entryPage ''Päivälehti'' 17.10.1890]. [[Luokka:Hilda Käkikoski]] [[Luokka:Runot]] 4768 10229 2007-01-21T15:16:51Z Nysalor 5 Heikki parka {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Heikki parka. |alaotsikko= |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : '''I.''' : Nyt Antti ja Reeta tanssailee : Ja riemunsa kuohuu kuin koski, : Mut ääneti Heikki vaan katselee : Ja kalman on kalpea poski. : Antti ja Reeta nyt pitävät häitä : Ja '''vaatteet''' on komeat heillä; : Mut Heikki vaan järsivi sormensa päitä : Ja arkivaatteet on yllä. : Heit’ Heikki katsovi surkeissaan : Ja miettivi mielessänsä: : ”Jos mieltä nyt ois’ vähemp’ hiukankaan, : Vois’ päättää jo elämänsä.” : '''II.''' : ”Mun suru särkee sydäntäin, : On rinta rikkehissä, : Mä tuonne kuljen, tänne käyn : Ei apua oo missään.” : ”Ma aijoin ajaa Reetan luo, : Sielt’ ehkä avun saapi, : Mut ensi katseellaan jo tuo : Mun kauas karkoittaapi.” : ”Mä vuoren laille kiipeän : Pois ihmisien luota, : Mä siellä seison yksinän : Ja vettä silmät vuotaa.” : '''III.''' : Ja Heikki parka harhailee : Kalpeena sivu hiljakseen, : Ja kansa häntä kummissaan : Kadulla kääntyy katsomaan. : Toisilleen tytöt sipattaa: : ”Tuo tulee varmaan haudastaan?” : – El niin oo Immyt ihana, : Hän sinne vast’ on menossa. : Hält’ aarre paras vietihin, : Lie hauta koti haluisin, : Hän sinne siksi käydä voi, : Kun Herran tulokellot soi. [[Heinrich Heine|Heine]] (A–o). '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=278289&conversationId=2&action=entryPage ''Savo'' 12.11.1889]. [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 4769 10230 2007-01-21T15:16:56Z Nysalor 5 Heikki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Heikki. |alaotsikko=(Mukaelma). |tekijä=Heinrich Heine |huomiot= }} : '''IV.''' : '''Meri.''' : Ah, myrsky se pauhaa nyt pinnalla veen : Ja aallot ne kuohuen vaipuu mereen, : Ja tuuli vaan vinkuupi aaltojen päällä : Ja pilvetkin synkkänä kulkevat yöllä. : Oi kuinka ne lainehet kauheesti lyö : Ain’ kallion kylkeen, ja pimee on yö. : Ja korkeella kallion reunalla seisoo : Mies, mielessään synkkänä kuohua katsoo. : Ja aalto kuin latvansa kallioon toi, : Niin katsoja itsensä merehen loi. – : Ja meri sen nieli, ja kuohu sen peitti! : Vaan aalto se kuohunsa edelleen heitti! [[Heikki Wirtanen|H. Virtanen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288342&conversationId=6&action=entryPage ''Tapio'' 21.9.1867]. [[Luokka:Heikki Wirtanen]] [[Luokka:Heinrich Heine]] [[Luokka:Runot]] 4770 10232 2007-01-21T15:20:03Z Nysalor 5 Kesä-yö {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kesä-yö. |alaotsikko= |tekijä=Oskar Wilho |huomiot= }} : Päivän silmä sammuaapi : Lännen sulo purpuraan, : Järvi tyyni kuvastaapi : Metsät, vuoret pinnallaan. : Suru-sävel paimentorven : Vaipuu hiljaa, vavisten, : Poies poistuu peto korven : Asunnoilta ihmisten. : Pienet, suuret kotihinsa : Rientää unen helmoihin; : Kukka nukkuu oksallansa, : Herkee lintuin laulukin. : Etäällä vaan suruisesti : Ahdin kannel vielä soi, : Huokaa: ”kaikki rauhaisesti : Nukkuu, yksin mä en voi!” : Näin hän hiljaa kantelolla : Suruissansa soittelee, : Aallottaret nurmikolla : Äänetöinnä tanssailee. : Vaan – jo uuden aamun koitto : Koillisessa valkenee: : Vaikenee jo Ahdin soitto, : Aallon immet pakenee. : Päivyt kulta-kiehkurissa : Rientää taasen tolalleen, : Kukka riemun kyynelissä : Hymyileepi kullalleen. : Kiitosvirret tuhansittain : Kilvoin kiitää taivaalle, : Kiitollisten sydämmitten : Aamu-uhri Luojalle. : Näitä kuullen, näitä nähden : Autuus valtaa mieleni, : Tykös Isä taivahinen : Nousee huokaukseni. : Elolleni anna ilta : Tyyni, rauhaisa, kuin tuo; : Haudan uni-untuvilta : Moinen aamu mulle suo! [[Oskar Wilho|[Oskar] Wilho]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122964&conversationId=3&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 10.7.1882]. [[Luokka:Oskar Wilho]] [[Luokka:Runot]] 4771 10237 2007-01-21T15:22:42Z Nysalor 5 Linkki suoraksi '''Oskar Wilho''' (1840–1893) == Runot == * ''[[Kesä-yö (Wilho)|Kesä-yö]]'' [[Luokka:Oskar Wilho]] 4772 10234 2007-01-21T15:20:20Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Wilho, Oskar]] 4773 10238 2007-01-21T15:24:25Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Kesä-yö''' voi viitata * [[Johan Ludvig Runeberg]]in runoon ''[[Kesä-yö (Runeberg)|Kesä-yö]]''. * [[Oskar Wilho]]n runoon ''[[Kesä-yö (Wilho)|Kesä-yö]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Oskar Wilho]] 4774 10242 2007-01-21T15:30:05Z Nysalor 5 Nero lemmen liehtarina {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Nero lemmen liehtarina. |alaotsikko= |tekijä=Wilho Soini |huomiot= }} : Nero lemmen liehtarina, : Into voiman kumppanina : Suurta toimeen saa. : Siitä aika tunnon saapi, : Toiveet muodostaa. : Suomen näyttötaiteen luoja, : Tuki, kannattaja, suoja: : Sinut omanaan : Pitää maamme, tyttäreksi : Tekee sun, ja ikuiseksi : Aina muistossaan. : Rakkaus sen runsahasti : Seuraa sua minne asti : Tiesi vieneekin. : Ällös unhoita sa meitä, : Ällös ijäks työtäs heitä, : Tover armahin. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=250332&conversationId=4&action=entryPage ''Morgonbladet'' 11.12.1880]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Wilho Soini]] 4775 10243 2007-01-21T15:30:09Z Nysalor 5 Pietari Brahen muistojuhlassa {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pietari Brahen muistojuhlassa. |alaotsikko=Syyskuun 12 p:nä 1880. |tekijä=Wilho Soini |huomiot= }} : Väisty verho eestä muinaisuuden! : Katso, kansa: Siellä loistossaan : Seisoo mies, mi sulle ajan uuden : Kulmakivet saapui laskemaan, : Kulmakivet, jotk ei horju, kaadu, : Jollei kunto meissä muutu, maadu. : Hänpä tiesi mitä puuttui meiltä, : Mitä kaipas vielä Suomen maa; : Valo puuttui vielä hengen teiltä, : Tähti, joka kansan johdattaa : Tuntoon itsensä ja Jumalansa. – : Hänen kauttaan sai ne Suomen kansa. : Oppi, tiede, sivistyksen voitto : Löysi tiensä näin myös meidän luo, : Rannoilt’ Auran nousi päivän koitto, : Joka siunausta vieläi tuo; : Musat kodin sai ja yhä saa he. : Siitä kunnian saa Pietar Brahe. : Hän se tunsi maamme joka kulman, : Kaupungeita syntyi missä hän : Kulki. Vääryyden hän poisti julman, : Pystyyn nosti kansan nääntyvän. : Suurta toimeen sai tää lemmen taika, : Silloin armas oli ”kreivin aika”. : Kahden vuosisadan hammas suotta : Brahen muistoa on jäytänyt – : Sepä elää tuhannenkin vuotta : Yhtä kirkkaana kuin vielä nyt. : Jalon hengen muisto ajat kestää, : Sillä rakkaus sen unheest’ estää. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=24906&conversationId=5&action=entryPage ''Hufvudstadsbladet'' 14.9.1880]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Wilho Soini]] 4776 10274 2007-01-22T20:55:08Z Nysalor 5 Korsinen '''Wilho Soini''' (1854–1934) == Runot == * ''[[Korsinen]]'' * ''[[Nero lemmen liehtarina]]'' * ''[[Pietari Brahen muistojuhlassa]]'' [[Luokka:Wilho Soini]] 4777 10245 2007-01-21T15:30:30Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Soini, Wilho]] 4778 10246 2007-01-21T15:34:02Z Nysalor 5 Eero Salmelaisen haudalla elokuun 2 p. 1867 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Eero Salmelaisen haudalla elokuun 2 p. 1867. |alaotsikko=(Nuotti kuin: ''Försvunnen var en blodig dag''). |tekijä=Heikki Wirtanen |huomiot= }} : Oi, murhe-mielin, synkkänä : Mä seison haudallas; : Ja sydämeni sykkivä, : Kaipaapi muistoas! : Sun Muistoos hellää, rakasta, : Myös Suomellemme armasta. : Jo Nuorena sun rientosi : On täällä päättynyt; : Sun isänmainen intosi : Ja lempes jähtynyt. : Nyt lepäät maassa kylmänä, : Mut mielessäni lämminnä. : Ah ystäväs, maa-miehesi : Sinua muistavat, : Kanss’ rakkaan äidin kielesi : Ain sua kaipaavat; : Sun sydäntäsi sulavaa, : Sun intoasi palavaa! : Sun nimeäsi mainitaan : Ijäti Suomessa. : Sun muistos elää ainiaan, : Vuosien kulkeissa. : Sen mainehen sai kuntosi, : Sen muiston voitti intosi! [[Heikki Wirtanen|H. Wirtanen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288336&conversationId=7&action=entryPage ''Tapio'' 10.8.1867]. [[Luokka:Heikki Wirtanen]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4779 10247 2007-01-21T15:34:10Z Nysalor 5 Fredrikin päivänä 1869 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Fredrikin päivänä 1869, |alaotsikko=eräälle kunnian vanhukselle Kuopiossa. |tekijä=Heikki Wirtanen |huomiot= }} : Luonto kukoistaa ja loistaa, : Kesä päivä taasen koittaa, : Päivä Fredrikin: : Niin mä kunnioituksella, : Sydämmellä riemusella : Teitä tervehdin! : Iloiten nyt onnellenne, : Puhdas kuin on elämänne : Vielä vilpistä! : Vaikka harmaa on jo päänne: : Lapsen helleys sydäntänne : Vielä virkistää! – : Ah! mä teille sydämmestä : Toivotan nyt lämpösestä : Ikää kestävää: : Vanhuuttanne iloiseksi : Toivoanne ijäiseksi : Kuolon hetkellä! [[Heikki Wirtanen|[Heikki] W[irta]–nen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288438&conversationId=8&action=entryPage ''Tapio'' 24.7.1869]. [[Luokka:Heikki Wirtanen]] [[Luokka:Runot]] 4780 10248 2007-01-21T15:34:17Z Nysalor 5 Sulho rakastetulleen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sulho rakastetulleen. |alaotsikko= |tekijä=Heikki Wirtanen |huomiot= }} : Oi armas neitoseni! : Voi kuinka mieleni : Ja koko sydämeni : Halaapi luoksesi. : Ah, sinua mä aina : Hellästi muistelen, : Sen muiston mulle lainaa : Lempesi suloinen. : Ah, onnellinen olen, : Jos sinun omistan, : Jos elän eli kuolen, : Sinua rakastan! – : Ei ihmisien juonet : Voi meitä eroittaa, : Ei heidän viekkaat kielet : Lempeemme vieroittaa. : Jos pilvet synkät peittää : Lempemme taivahan, : Jos maailmakin heittää : Eteemme paulojaan: : Niin kestävinä vaivaa : Luojaamme luotamme, : Ja rakkahina aina : Toisiimme turvaamme! : Niin viha ei, ei vaino : Voi meitä kukistaa : Ja lempemme on aino : Kun meitä vahvistaa! [[Heikki Wirtanen|H[eikki]. W[irta]–nen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288408&conversationId=10&action=entryPage ''Tapio'' 24.12.1868]. [[Luokka:Heikki Wirtanen]] [[Luokka:Runot]] 4781 10249 2007-01-21T15:34:18Z Nysalor 5 Uunna vuonna 1869 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Uunna vuonna 1869. |alaotsikko=Kuvaus viime vuoden elämästä Suomessa. |tekijä=Heikki Wirtanen |huomiot= }} : Taas ijäisyyden aaltoilin : On vuosi vierinyt, : Oi! murheen on se muistohin : Kansamme piirtänyt : Ja moni meistä huokailee : Kun sitä vielä muistelee. : Kuin alko se, ei iloa : Meil ollut ollenkaan, : Ei elämisen toivoa: : Kansamme kurja vaan : Huokaili näljän hädässä : Kun puuttui meiltä syötävä: : Me saimme paljon apua : Se puuttui ainakin, : Me pureksimme pettua : Ja olkee sekasin; : Vaan kasvot meiltä kalpeni : Ja voimat vahvat heikkeni! : Ei moni meistä välttänyt : Sairautta surkiaa, : Ei kuolo myöskään säästänyt : Nuortakaan kulkiaa, : Ei armahtanut ketään, ei, : Vaan lapseltakin äitin vei! : Tääl’ neito suri sulhoaan : Ja äiti lastansa, : Ja poika kaipas kultoaan, : Mies puolisotansa: : Ja kuollon kellot yhtenään : Muistutit meille lähtöjään! : Vaan kului aika keväimeen : Ja Herra armon soi, : Ja luonto meille aikaseen : Kesän ihanan toi: : Ja kansa virkos jällehen, : Kun tuinnuksista perhonen. : Jokainen jolla rinnassa : Lie ollut henkiä, : Nyt työhön taasen toivossa : Jo koitti pyrkiä: : Maamiehet hankit siementä : Vaik’ puuttuivatten syömistä. : Niin kynti tuolla peltoaan : Mies nuori horjuen, : Hän kalvas oli kasvoltaan : Ja heikko voimanen: : Hän vakoon kaatu aurastaan, : Vaan nous’ yritti uudestaan. : Niin heikon voimin työtänsä : Tää kansa toimitti : Ja siunauksen myötänsä : Herralta saavutti; : Nyt meil’ on leipä valkia. : Kun tuli vuosi viljava. : Ja tyytyvänä toivoen : Tää kansa urhea, : Nyt Jumalaansa kiittäen : Alkaapi vuotensa; : Se taaskin Häneen luottaapi : Ja siunausta vuottaapi! [[Heikki Wirtanen|H[eikki]. W[irta]–nen]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288409&conversationId=9&action=entryPage ''Tapio'' 2.1.1869]. [[Luokka:Heikki Wirtanen]] [[Luokka:Runot]] 4782 10251 2007-01-21T15:36:45Z Nysalor 5 Muistelmia katovuosista v. 1862–63 {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Muistelmia katovuosista v. 1862–63. |alaotsikko=(Nuotti, v. k. n. 245.) |tekijä=Albert Kukkonen |huomiot= }} : Elon aika on haikia, : Vaivaloinen ja vaikia, : Sen luodut kaikki tuntee tääll’, : Ett’ elostamm’ on murhe meill’. : Emme voi mitään murheellamm’, : Toimittaa tyhjäll’ huolellamm’, : Jos ei oo toissamm’ uutteruus, : Ja Luojaltamme siunaus. : Sill’ luodut kaikki kaipavat, : Ja siunaustas toivovat, : Kaikissa teissä kaitsemaan, : Ja menestystä pyytämään. : Ei täällä aina aikeemme : Menesty meidän toimemme, : Kuin Luoja katovuosilla : Rankasee meitä raskailla. : Useinpa saamme tuta me, : Ett’ katovuodet kohtelee, : Kuin vilu, rakeet rasittaa, : Ves’, lumi maamme uuvuttaa. : Se luonnon kova järjestys, : On meillä suuri vitsaus, : Se viepi viljan maastamme, : Tyhjentää tyhjäks’ salvomme. : Tääll’ kylmä kovin vihamies, : Sen seuraukset tunnemm’ myös, : Kuin halla haaskaa viljamme, : Toisinaan lopen toukomme : Niin näkyy nytkin todeksi, : Nää ajat kovin kovaksi, : Kuin Suomen maassa mainitaan : Puutteesta paljo puhutaan. : Kuin on meill’ ruumiin ruuvasta, : Puutosta ollut leivästä, : Ett’ oisimm’ nälkään nääntyneet, : Jos vaan muut eivät auttaneet. : Suuret on avut, avarat, : Kuin Suomehen on laitetut, : Näidenkin vuosiin varaksi, : Tarvitsevaisill’ turvaksi. : Kuink’ voinemm’ antaa kiitoksen, : Kaikille avun antaillen, : Jotk’ kuuli hätä-huutomme, : Varoilla riensit apuumme? : Suuresti oomme Suomessa, : Kiitoksen nöyrän velassa : Kantamaan niille kaikille, : Nöyrille ihmis-rakkaille. : Ett’ oomme Luojan armosta, : Kaikkivaltiaan suomasta! : Nämäkin ajat eläneet, : Ja katovuodet kestäneet. : Jos Luoja soisi edespäin, : Paremmat ajat nähdä näin, : Ja vilja vuosill’ siunaisi, : Tarpeemme täällä lainaisi! : Sä Isä kaikkein kappalten, : Oot suuri maan ja taivasten, : Armosta meitä auttelet : Kaikin ajoin myös kaitselet : Sun nimes suuri kiitetty, : Luoduilta ain’ ylistetty! : Sä olet hyvä, laupias, : Kaikissa kaikkivaltias. [[Albert Kukkonen|A. Kukkonen]].<br/> Rautalammilta. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=287803&conversationId=11&action=entryPage ''Tapio'' 7.11.1863]. [[Luokka:Albert Kukkonen]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4783 10252 2007-01-21T15:36:52Z Nysalor 5 Listaus '''Albert Kukkonen''' (1835–1918) == Runot == * ''[[Muistelmia katovuosista v. 1862–63]]'' [[Luokka:Albert Kukkonen]] 4784 10253 2007-01-21T15:37:05Z Nysalor 5 [[Luokka:Suomalaiset runoilijat]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Kukkonen, Albert]] 4785 10259 2007-01-21T23:48:32Z Nysalor 5 Haihtuvat pilvet {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Haihtuvat pilvet. |alaotsikko=(Suomennos norjankielisestä: ”Fjukande Skyer”). |tekijä=Kristofer Janson |huomiot= }} : Haihtuvat pilvet riemuni on. : Pois ajan velttouden pakohon. : Puhdast’ on saatava seutuvihin, : Raitist’ siell’ ottoon vaikk’ ahdastakin. : Piilohon en lähde luikertamaan: : Raut’lakki päähän, ja taistelemaan! : Välkkyvä kalpa näin kourassasi : Uljaana seiso sa toimessasi. : Rauhast’ ei pelkoa; vääryyttä vaan : Täynnäns’ on maailma; sen tavaraan : Mieltuvi mies, musta valkoista on, : Ja viekkaus yltyvi vain verraton. –r–r <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269363&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 10.10.1887]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Kristofer Janson]] [[Luokka:Runot]] 4786 10260 2007-01-21T23:49:20Z Nysalor 5 Listaus '''Kristofer Janson''' (1841–1917) == Runot == * ''[[Haihtuvat pilvet]]'' [[Luokka:Kristofer Janson]] [[no:Forfatter:Kristofer Janson]] 4787 10261 2007-01-21T23:49:30Z Nysalor 5 [[Luokka:Norjalaiset runoilijat]] [[Luokka:Norjalaiset runoilijat|Janson, Kristofer]] 4788 10262 2007-01-21T23:49:36Z Nysalor 5 [[Luokka:Runoilijat]] [[Luokka:Runoilijat]] 4789 10263 2007-01-21T23:49:53Z Nysalor 5 Arka kosija {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Arka kosija. |alaotsikko=(Suomennos vironkielisestä ”Arg kosilane”.) |tekijä=Friedrich Reinhold Kreutzwald |huomiot= }} : Mull’ mieless’ on yks’ ainoa, : Iki’ armas ainoa. : Kun moisen kullan saisin vaan, : Niin virkun ja niin toimekkaan, : Eläisin Edeniss’. –r–r <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269363&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 10.10.1887]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Friedrich Reinhold Kreutzwald]] [[Luokka:Runot]] 4790 10264 2007-01-21T23:50:04Z Nysalor 5 Listaus {{Wikipedia}} '''Friedrich Reinhold Kreutzwald''' (1803–1882) == Runot == * ''[[Arka kosija]]'' [[Luokka:Friedrich Reinhold Kreutzwald]] [[et:Friedrich Reinhold Kreutzwald]] [[fr:Friedrich Reinhold Kreutzwald]] 4791 10265 2007-01-21T23:50:12Z Nysalor 5 [[Luokka:Virolaiset runoilijat]] [[Luokka:Virolaiset runoilijat|Kreutzwald, Friedrich Reinhold]] 4792 10266 2007-01-21T23:50:32Z Nysalor 5 Isänmaan laulu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Isänmaan laulu. |alaotsikko=(Suomennos tanskalaisesta ”Fadrelandssang”.) |tekijä=Adam Gottlob Oehlenschläger |huomiot= }} : Se kaunonen on maa, : Tuuheine lehtoinensa : Päin Itämerehen, päin Itämerehen. : Sen kummut, laaksot vaihtelee, : Maa vanha on tää Tanskan. : Se Frejan koti on, se Frejan koti on. : Siell’ viihtyi muinoisin : Nuo haarniskoidut urhot, : Leväten sodistaan, leväten sodistaan. : He viholliset torjuivat, : Nyt luunsa lepää tuolla : Jo kummun alla tuon, jo kummun olla tuon. : Se viel’ on kaunis maa: : Sen sinivedet hohtaa, : Ja lehdot vihannoi, ja lehdot vihannoi. : Myös naista, impee ihanaa : Ja miestä, poikaa sorjaa : Asuu sen saarissa, asuu sen saarissa. –r–r <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki>. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269347&conversationId=2&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 2.9.1887]. [[Luokka:Adam Gottlob Oehlenschläger]] [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] [[da:Fædrelands-Sang]] 4793 10314 2007-01-25T00:09:20Z Nysalor 5 Tekin? Niin, niin! '''F. F. Brummer''' (1847–1893) == Runot ja laulut == === Omat === * ''[[En silloin]]'' * ''[[Eräälle]]'' * ''[[Eräälle tytölle]]'' * ''[[Impi]]'' * ''[[Kaipaileva]]'' * ''[[Kuin voit sa kylmä olla?]]'' * ''[[Niin käy]]'' * ''[[Sonetti]]'' * ''[[Vuoden lopulla]]'' === Suomennokset === * Janson, Kristofer: ''[[Haihtuvat pilvet]]'' * Kreutzwald, Friedrich Reinhold: ''[[Arka kosija]]'' * Oehlenschläger, Adam Gottlob: ''[[Isänmaan laulu]]'' * ''[[Tekin? Niin, niin!]]'' [[Luokka:F. F. Brummer]] 4794 10269 2007-01-21T23:51:12Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Brummer, F. F.]] [[Luokka:Suomentajat|Brummer, F. F.]] 4795 10272 2007-01-22T20:54:07Z Sajato 121 Uusi sivu: Maamieheksi aikovan on ennen kaikkea opittava tuntemaan maata, hänen tulee tarkasti tutkia sen ominaisuuksia ja laatua. Se, mitä me tavallisesti nimitämme ''maaksi'' eli ''maaperäksi... Maamieheksi aikovan on ennen kaikkea opittava tuntemaan maata, hänen tulee tarkasti tutkia sen ominaisuuksia ja laatua. Se, mitä me tavallisesti nimitämme ''maaksi'' eli ''maaperäksi'', on päällimmäinen, pehmeä, kiinteätä maankuorta peittävä kerros, johon kasvien juuret ovat levinneinä. Enin osa tätä pehmeätä kerrosta on syntynyt kovasta maakuoresta irtautuneista osasista (ns. kivennäisainekset). Hienouden mukaan nimitetään niitä eri nimillä, kuten sora, hiekka, savi. Kaikkein ylimmässä, usein tummemmassa kerroksessa, ''ruokamullassa'', on sitäpaitsi erästä ainesta, joka on aivan toista alkuperää; sitä sanotaan ''mullaksi'' ja on se pääasiallisesti muodostunut kasvi- sekä eläinjätteistä (elimelliset eli orgaaniset osat). : Irtonainen maa voi siis muodostua kahdella tavalla: # vuorilajien murenemisen ja rapautumisen sekä # kasvien ja eläinten hajoittumisen kautta. '''Mureneminen''' ja '''rapautuminen'''. Tämä kovan kiven ja vuoren muuttuminen pehmeäksi maaksi tapahtuu luonnonvoimain vaikutuksesta. Lämpö, joka on hyvin vaihtelevainen, vaikuttaa monela tavalla, esim. laajentamalla ja supistamalla kappaleita. Kivet ja kalliotkin ovat näiden kokoa muuttavain vaihdosten vaikutuksen allaisia. Täten syntyy kallioiden pintaan rakoja, joihin ilma ja vesi pääsevät tunkeutumaan ja edelleen työskentelemään. Jos vuoren rakoon tunkeutunut vesi jäätyy, voi se särkeä koko kallion kappaleiksi. Sentähden näyttääkin kallion pinta usein ihan kiviröykkiöltä. Vesi vaikuttaa muullakin kuin edellä mainitulla tavalla. "Pisara kovertaa kiven", sanoo sananlasku, joet ja purot syövyttävät itselleen uoman kallioonkin; meri, jonka laineet voimakkaasti vyöryvät rantaan, jauhaa ja kuluttaa siinä olevia kiviä. Tosinhan ei tämä kallion hienontuminen aikojen kuluessa vie mukanaan suunnattomat joukot pienen pieniä kivenpaasia, jotka laskeutuvat pohjaan, kun vesi asettuu lepoon, muodostaakseen vielä joskus uutta maaperää. 4796 10273 2007-01-22T20:55:03Z Nysalor 5 Korsinen {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Korsinen. |alaotsikko=Mukaili Vilho S. |tekijä=Wilho Soini |huomiot= }} : On tieni työläs’, pitkä, mon’ este vaikea. : Ja iltaseksi tuskin voin kotiin joutua; : Ja kuinka ahkeroinkin, sittenkin vaivoin saan : Yhteiseen pesähämme pienoisen korren vaan. : Näin pieni muurahainen, kun löytöretkille : Hän aamusella lähti oudoille poluille. : Mut tuhat kumppania kanssansa lähtevi : Ja kukin niinkuin hänkin korttansa etsivi. : Pitkäksi retki yltyi ja kauan kuljettiin, : Pois kuormat laskettihin ja taasen otettiin : Ja puuttui ruoka, juoma, soi päivyt paahteensa, : Tok’ – kukin illan tullen toi kotiin kortensa. : Tuhannet korret tuodut kun saatiin yhtehen : Ja armas koti-suoja kohosi ilmoillen: : Niin tuhannet kun tuovat kortensa kotihin. : Työ jättiläisten tästä syntyypi viimeinkin. : Siis seiso uljahana elämän uralla, : Tiedäthän ihmiskunnan kamppaiset keralla! : Niin illalla voit päättää iloisna matkasi, : Kun esille oot tuonut sinäkin kortesi. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123027&conversationId=3&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 14.1.1885]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Wilho Soini]] 4797 10275 2007-01-22T20:55:16Z Nysalor 5 Jo temppelin kellot ne soivat {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Jo temppelin kellot ne soivat. |alaotsikko= |tekijä=Kustaa Killinen |huomiot=Marssi on omistettu Kuopion vapaaehtoiselle palokunnalle. }} : Jo temppelin kellot ne soivat : Ja taivas se ruskoittaa: : On raivossa taas tulen voimat, : Kotimme ne vaaraan saa; : Me riennämme vastahan tulta, : Sen raivon me murramme, : Niin vaaran me poistamme sulta, : Sa kallihin kotimme! : Mutt’ rinnassa liekkivä, pyhä, : Meill’ on tuli valloillaan: : Se syntymä-maallemme yhä : Ja kansalle hehkuu vaan; : On kurja ja kunnoton poika, : Ken Suomen ei kunniaa, : Sen kieltä ja kansaa koita : Ain’ innolla puollustaa. : Niin, jos tätä armasta maata : Ken tahtoisi sortamaan, : Ei tuota me kärsiä saata, : Vaan voimamme ainiaan : On turvana sorretulle, : Ja sortaja koston saa, : Näin seisomme suojana sulle, : Sa armias synnyin-maa! : Nuo katsehet neitoni armaan : Ain’ intoni vahvistaa, : Kun tunnen ja tiedän ma varmaan: : Hän mulle ne lahjoittaa; : Ma sammuta en sitä tulta, : En konsana rinnastain, : Min siihen sa loit sulo kulta, : Vaan sulle se hehkuu ain’! : Myös suojaamme ain’ sitä tulta, : Mi kansamme valistaa: : Se tiedon ja taidon on kulta, : Pois raakuuden karkoittaa; : Niin, sen tulen varjelijoina, : Me seisoa tahdomme, : Ett’ onnehen veisi sen voima : Tään armahan kansamme! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=277023&conversationId=4&action=entryPage ''Savo'' 31.8.1885]. [[Luokka:Kustaa Killinen]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Runot]] 4798 10290 2007-01-22T21:44:10Z Sajato 121 /* 1. Irtonaisen maan muodostuminen */ == I Maa == === 1. Irtonaisen maan muodostuminen === Maamieheksi aikovan on ennen kaikkea opittava tuntemaan maata, hänen tulee tarkasti tutkia sen ominaisuuksia ja laatua. Se, mitä me tavallisesti nimitämme ''maaksi'' eli ''maaperäksi'', on päällimmäinen, pehmeä, kiinteätä maankuorta peittävä kerros, johon kasvien juuret ovat levinneinä. Enin osa tätä pehmeätä kerrosta on syntynyt kovasta maakuoresta irtautuneista osasista (ns. kivennäisainekset). Hienouden mukaan nimitetään niitä eri nimillä, kuten sora, hiekka, savi. Kaikkein ylimmässä, usein tummemmassa kerroksessa, ''ruokamullassa'', on sitäpaitsi erästä ainesta, joka on aivan toista alkuperää; sitä sanotaan ''mullaksi'' ja on se pääasiallisesti muodostunut kasvi- sekä eläinjätteistä (elimelliset eli orgaaniset osat). : Irtonainen maa voi siis muodostua kahdella tavalla: # vuorilajien murenemisen ja rapautumisen sekä # kasvien ja eläinten hajoittumisen kautta. '''Mureneminen''' ja '''rapautuminen'''. Tämä kovan kiven ja vuoren muuttuminen pehmeäksi maaksi tapahtuu luonnonvoimain vaikutuksesta. Lämpö, joka on hyvin vaihtelevainen, vaikuttaa monela tavalla, esim. laajentamalla ja supistamalla kappaleita. Kivet ja kalliotkin ovat näiden kokoa muuttavain vaihdosten vaikutuksen allaisia. Täten syntyy kallioiden pintaan rakoja, joihin ilma ja vesi pääsevät tunkeutumaan ja edelleen työskentelemään. Jos vuoren rakoon tunkeutunut vesi jäätyy, voi se särkeä koko kallion kappaleiksi. Sentähden näyttääkin kallion pinta usein ihan kiviröykkiöltä. Vesi vaikuttaa muullakin kuin edellä mainitulla tavalla. "Pisara kovertaa kiven", sanoo sananlasku, joet ja purot syövyttävät itselleen uoman kallioonkin; meri, jonka laineet voimakkaasti vyöryvät rantaan, jauhaa ja kuluttaa siinä olevia kiviä. Tosinhan ei tämä kallion hienontuminen aikojen kuluessa vie mukanaan suunnattomat joukot pienen pieniä kivenpaasia, jotka laskeutuvat pohjaan, kun vesi asettuu lepoon, muodostaakseen vielä joskus uutta maaperää. -- jatkuu -- 4799 10284 2007-01-22T21:07:58Z Sajato 121 /* Esipuhe */ == Esipuhe == ''Tämän pienen maanviljelysopin ensimmäinen, melkoisen suuri painos myytiin loppuun kahdessa vuodessa. Kirjaa on käytetty oppikirjana kansanopistoissa, lyhyempiaikaisissa maanviljelyskouluissa sekä maanviljelyskursseilla, vieläpä kasvitarhakouluissakin. Sitäpaitsi on se saavuttanut levenemistä käytännöllisten maamiesten keskuudessa.'' ''Uutta painosta varten on kirja tarkastettu sekä tehty siihen useissa kohti melkoisia lisäyksiä, jotka toivottavasti ovat kirjalle eduksi.'' ''Helsingissä, marraskuussa 1909.'' '''J. E. Sunila''' * [[Maanviljelysoppi|Edellinen sivu]] * [[Maanviljelysoppi - Maanviljelyksen merkitys|Seuraava sivu]] * [[Maanviljelysoppi|Sisällysluettelo]] 4800 10286 2007-01-22T21:38:33Z Sajato 121 /* Maanviljelyksen merkitys */ == Maanviljelyksen merkitys == ''Maanviljelystä'' -tämän sanan laajemmassa merkityksessä - on kaikki toimi, jonka tarkoituksena on joko välittömästi tai välillisesti käyttää maata kasvi- ja eläintuotantoon. Siinä voimme eroittaa kaksi pääosaa: ''varsinaisen maanviljelyksen'' eli ''kasviviljelyksen'' ja ''kotieläinten hoidon''. Edellisen tehtävänä on kasvien viljeleminen, jälkimmäisen päätarkoituksena taas maata viljelemällä saatujen tuotteiden jalostaminen, s.o. kasvien tai niiden osien muuttaminen hyödyllisiksi, ravintorikkaiksi ja helposti myytäviksi tavaroiksi. Nämä maanviljelyksen ja karjanhoidon tuotteet muodostavat ihmisen elämisen välttämättömimmät edellytykset. Yhtä monipuolista kuin se työ on, jota maanviljelykseksi nimitämme, yhtä tärkeäarvoisena on se myös pidettävä. Varsinkin on sen merkitys suuri sellaisissa maissa kuin Suomessa, missä suurin osa väestöä elää maaseudulla ja on suoranaisesti siitä riippuvainen. Koska maanviljelyksen tehtävä on tuottaa tärkeimmät elintarpeet, on sitä syystä sanottu ''pääelinkeinoksi''. Aina ei sille kuitenkaan ole annettu niin suurta arvoa kuin se ansaitsee. Kauan käytettiin monessa maassa yksinomaan ''orjia'' maanviljelystyössä. Meiläkin on moni ollut sitä mieltä, että maatyö on niin yksinkertaista ja halpa-arvoista että se, joka ei mihinkään muuhun kyennyt, oli toki kyllin hyvä maanviljelijäksi(1). Sellainen ei ole enää asianlaita; ainakaan ei sitä nykyään julkiausuta. Kaikki tietävät jo, että se osa maan asukkaista, joka työskentelee maanviljeyksen alalla, oikeastaan on ''kansan sydän'', se ydin, mistä muut yhteiskuntaluokat, varsinkin kaupunkiväestö, saavat voimaa uudistumiseen ja olemassaoloonsa. Yhä yleisemmin myönnetäänkin jo, että maanviljelyksessä tarvitaan ei ainoastaan ''työtä'' vaan myös ''taitoa'', ettei sen harjoittajalta vaadita yksinomaan ahkeruutta, vaan myöskin ''älyä'', sekä että tämä elinkeino on suurimmassa määrässä omiansa kehittämään korkeimpiakin ihmishengelle suotuja lahjoja. Maatyö on ''terveellistä'', vaikkakin kovaa. Se voi tuottaa pettymyksiä, antaa pienen palkkion, mutta kuitenkin vakavan toimeentulon. Jotta uurastaminen ei kävisi masentavaksi, jotta voitaisiin olla varmat palkasta, on työtä tehtävä ''ajatuksella'', siihen on käytävä ''oikein'' käsiksi, ja ennen kaikkea: sitä on tehtävä ''rakkaudella''. Jos tahdotaan kasvattaa kunnon maamiehiä, on maanviljelystä opittava jo lapsesta alkaen, ''silloin heihin istutettava rakkautta eläimiin ja kasveihin sekä halua työhön; järjestys- ja tarkkuusaisti on kehitettävä sekä opittava tuntemaan luontoa ja sen voimia.'' Sillä suuri osa maamiehen työn menestymisestä riippuu juuri siitä, ''että hän osaa näitä voimia hyväksensä käyttää, kykenee niitä johtamaan ja siten ohjaamaan että ne hänen työtänsä edistävät.'' Maamieheksi aikovan tulee ymmärtää ''ammattitiedon'' ja -''taidon'' suuri merkitys. Sitä varten on hänen hankittava ''tietopuolista'' kehitystä maataousoppilaitoksissa ja itseopinnoila, hänen on tarkoiin perehdyttävä ''käytännölliseen'' maatalouteen ja annettava arvoa sen kokemuksille. Kun maatalous on liike, jonka tarkoituksena on mahdollisimman suuren hyödyn tuottaminen sen harjoittajalle, tulee viimemainitulla olla riittävästi ''liikeälyä''. Yksikseen toimien on hän heikko, mutta liittymällä yhteen naapuriensa kanssa voi hän saada arvaamattomia aikaan. Senvuoksi tulee hänellä olla todellista ''yhteistoimintaharrastusta''. * [[Maanviljelysoppi - Esipuhe|Edellinen sivu]] * [[Maanviljelysoppi - I Maa - 1. Irtonaisen maan muodostuminen|Seuraava sivu]] * [[Maanviljelysoppi|Sisällysluettelo]] 4801 10291 2007-01-23T15:33:17Z Nysalor 5 Valtiopäivätoivomuksia {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Valtiopäivätoivomuksia. *) |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} : Koska taaskin Suomen säädyt : ovat kutsutut kokohon : esitystä antamahan, : lakia laventamahan, : niin ei liene liiallista : eikä hyvin haitallista, : vaikka mekin maamme moukat : esityksiä sanomme : taaskin uudelle uralle, : rautatielle tehtävälle. : Sievinmäelt’ on sievä lähtö, : reissu kautta Neisijärven; : sitten Putahan sivuitse : Viitasaarenkin saloille. : Entäs veikkoset Vesanto, : sievä lunta! Suor’ on matka : Nerkonkoskelle kohota. : Sitten luota lautamiehen : Mikon kautta kasken poikki : Vaajanniemelle valua, : selän päähän seisottua. : Täss’ on linja nyt vedetty : halki maamme matka pantu, : jost’on hyöty suuren joukon : eikä aivan yksityisten. : Pian siitä Pohjalaiset : pistäytyvät Pietarissa, : siit’ on Pietarin pojilla : kerkeä kesällä käydä : Oulunjoella onkimassa. : Vielä muutkin matkamiehet, : Itä Suomen immet kaikki : kerkeevät kesällä tulla : katsomaan ihailemahan : Aavasaksan aurinkota. : Kyllä siin’ on sitten vielä : monta muuta matkalaista, : joit’ on tässä liian pitkä : luetella laulelella. : Sitten ois’ kaivoa kanava : Keiteleestä kerran vielä, : Konnevetehen kohota, : Kiesimähän kierrätellä; : sitten kautta Kerkonkosken : Niinivetehen vettä. : Sitten minä siitä työstä : vasta valtioo ylistän, : kun on suonut Keski-Suomen : ukoille urat avata, : päästä tästä pälkähästä : suuren maailman menoihin : ilman jaloin juoksematta, : sydänmaita marssimatta. [[Optatus Lyytinen|O[ptatus]. L[yytinen].]] <nowiki>*)</nowiki> Osoitteeksi siitä, kuinka helposti runoilija rautateitä rakentaa, olkoon tämä pätkä, vailla tämä onkin vähä myöhästynyt. Toim. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=entryPage&id=277913&conversationId=7&newConversation=true ''Savon'' B-numero 5.6.1888]. [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4802 10292 2007-01-23T15:33:21Z Nysalor 5 Vesannolta {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vesannolta. |alaotsikko= |tekijä=Optatus Lyytinen |huomiot= }} – '''Vesannolta''' 12 p. heinäk. ”Rukiista on vuodentulon toivot tätä nykyä paremmin hyvän puoleiset, jos luoja niitä terän teolla kaunistaa, vaikka ensi panoksissa on vähä huonojakin. Suvi viljan kasvit ovat sekalaisia, sillä tämän keväiset pitkälliset sateet niitä paljo uuvuttivat, jolla taas maan miestä ankarasti muistutetaan peltoin paremmasta ojittamisesta ja korjaamisesta joka näilläkin seutuilla on vielä sivu asiana pidetty, sillä täälläkin ahkeroitaan liaan paljon metsä-viljelystä joka kyllä hyvinä vuosina antaakin työkustannusten suhteen hyvän tulon, vaan kato-vuosina lappaa sen monin kerroin takaisin; mutta oikein laitettu pelto ei koskaan petä, vaikka näilläkin seuduilla on pellon laittaminen työlästä sillä pelto maat ovat epätasaiset ja kiviset: niissä tarvittasiin taitoakin jos tahtoakin jos mielitään niitä vedestä vapaaksi saada. Mutta olisihan meillä tilaisuus hallituksen toimesta saada maanviljelyksen neuvojaan ja kyntö-opettajan ohjeita mutta hitaasti niitäkin suositaan. : Olis aarre kaivettava : Pelloissamme peitetty, : Elon aitta etsittävä : Lähellemme kätketty: : Sitte olis säästäväisyys : Mielessämme piettävä, : Lainan-otto taloudessa : Pahimmaksi tiettävä.” [[Optatus Lyytinen|O[ptatus]. L[yytinen].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=288438&conversationId=9&action=entryPage ''Tapio'' 24.7.1869]. [[Luokka:Asiatekstit]] [[Luokka:Optatus Lyytinen]] [[Luokka:Runot]] 4803 10294 2007-01-23T15:39:01Z Nysalor 5 Sionin muisto-virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sionin muisto-virsi. |alaotsikko=(N:o 102 Runebergin virsik.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} : Vieressä virtain Baabelin, : Oi suurta surkeuttamme: : Kun itku-silmin Sionin : Mietimme muistissamme. : Suloiset soittimemmekin : Pajujen oksiin pantihin : Juur’ pitkin rannikoita. : Ken taisi soittaa kahleissa, : Ken veisaella vankina, : Ken orjana iloita? : Oli se aika riemuisa : Jo mennyt maitse juuri, : Ja pakanoiden joukossa : Surumme oli suuri. : Ne lausuit meille pilkaten: : ”No, laula kansa riemuten : Ja veisaile ja soita!” : Ken taisi soittaa kahleissa, : Ken veisaella vankina, : Ken orjana iloita? : Jerusalem, sun pyhäsi : Jos unhottaisin milloin, : Niin tarttukohon kieleni : Lakehen suuni silloin. : Mun rauhani, iloni maa! : Tykösi taas palautua : Halajaisin ja soisin. : Vapaana siellä soittaa saan : Ja veisaella ainiaan, : Iloinen aina oisin! [[K. Kiljander|K. K[iljander].]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=55083&conversationId=5&action=entryPage ''Kuopion Hippakunnan Sanomia'' 10.9.1859]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:K. Kiljander]] [[Luokka:Virret]] 4804 10295 2007-01-23T15:39:10Z Nysalor 5 Lapsen virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Lapsen virsi. |alaotsikko=(Mukailema.) |tekijä=Johan Ludvig Runeberg |huomiot= }} '''1.''' : Mä liitän käteni yhtehen, : Luon silmät taivasta kohti: : Sua, Herra, ystävä lapsien, : Yks’ pieni lähetä tohtii. '''2.''' : On suloinen sua muistella, : Sun puolees mielein kääntää; : Mun näet kyllä sä taivaasta : Ja kuulet pienoisen ääntä. '''3.''' : Sua kiitän kaikista lahjoista, : Joit’ aina suot mulle täällä, : Niit’ en voi kaikkia mainita : Ja oikein arvata vielä. '''4.''' : Mä taimi olen sun turvassas : Ja ijäisyydelle luotu, : Mä tuskin viel olin olemass’, : Kun suojas mull’ oli suotu. '''5.''' : Niin holho vastakin minua : Ja voimaa heikolle lisää, : Mun valtakunnalles kasvata : Sun ollakseni, o Isä! '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=123398&conversationId=6&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 1.6.1878]. [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Virret]] 4805 10302 2007-01-23T16:34:44Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Lapsen virsi''' voi viitata * [[Johan Ludvig Runeberg]]in ''[[Lapsen virsi (Runeberg)|Lapsen virteen]]''. * [[Pentti Lyytinen|Pentti Lyytisen]] ''[[Lapsen virsi (Lyytinen)|Lapsen virteen]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Johan Ludvig Runeberg]] [[Luokka:Pentti Lyytinen]] 4806 10303 2007-01-24T17:23:21Z Nysalor 5 En silloin {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=En silloin. |alaotsikko= |tekijä=F. F. Brummer |huomiot= }} : Kun päivä peittyy pilvehen, : Ja taivas synkkenevi, : Kun murhe hiipii mielehen, : Ja rintaa viiltelevi, : Ma lohdukseni laulelen : Ja huvikseni hyräilen. : Kun päivä taasen kirkastuu : Ja varjot valkenevi, : Kun rintain jälleen rauhoittuu : Ja mielein riemuitsevi, : Ma iloisna taas laulelen, : Ja hilpeänä hyräilen. : Vaan kun mun jätti impeni, : Pois muihin maihin riensi : Ja hyljäsi mun lempeni, : Vaikk’ ikuiseks sen tiesi, : En silloin vainen laulellut : Enk’ huvikseni hyräillyt. –r.–r. <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269920&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 22.5.1889]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4807 10304 2007-01-24T17:23:28Z Nysalor 5 Eräälle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Eräälle. |alaotsikko= |tekijä=F. F. Brummer |huomiot= }} : Pois heitä kaipuu mielestäis : Ja murheet muikeat. : Oi, kätke syvään syömmeissäis : Nuo muistot haikeat. : Hänt’ ällös varro elohon, : Min Tuoni sulta vei. : Ken täältä lähti lepohon, : Ei saavu enään, ei. : Vaan, näetse, vielä päällä maan : On paljon ihanaa, : Mi murheen saapi lauhtumaan : Ja huolen huojentaa. : Käy ilomiellä eteenpäin, : Suo elää toivehen, : Pyhinä muistot säilyttäin : Tuon ajan mennehen. –r.–r. <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269807&conversationId=2&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 27.8.1888]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4808 10305 2007-01-24T17:23:30Z Nysalor 5 Eräälle tytölle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Eräälle tytölle. |alaotsikko= |tekijä=F. F. Brummer |huomiot= }} : Ens’kerran kun sun, impi, nä’in, : Oil outo tunne syömmessäin: : Ma hämmästyin ja riemastuin, : Oi, kuinka silloin ihastuin! : Sa luonnon lapsi viatoin, : Niin lempeä ja nuhteetoin, : Ken sua kerran nähdä vois, : Jonk’ syttynyt ei sydän ois! : Ma mietin sua katsellen : Ja hempeyttäis ihaillen: : Nuo silmät taivaan heijastais, : Kun lempeä ne kajastais. : Riemuisa olkoon maailmas, : Sen suokoon Luoja armias; : Oi, impi, säily sorjana, : Oi, kukka, kasva kainona! –r–r. <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269786&conversationId=3&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 9.7.1888]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4809 10306 2007-01-24T17:23:35Z Nysalor 5 Kaipaileva {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kaipaileva. |alaotsikko= |tekijä=F. F. Brummer |huomiot= }} : Pois lähdit, kultain, kotoa, : Ma tänne yksin jäin. : Mont’ olen päivää, viikkoa : Sua varronnut jo näin. : Sa kuljit kauas maailmaan: : Sun virvat vietteli. : Ja vannoit nimeen taivahan : Taas tulla luokseni. : Vaikk’ itse näännyn ikävään, : Sa viivyt poissa vaan. : En kuullut oo, elätkökään, : En hiiskaustakaan. : Nyt rintani on riutunut, : Sairasna sydän lyö. : Ja kaikki, kaikk’ on muuttunut: : On, kuin ois synkkä yö. : Ja kasvonikin kalpeat : On kyynel uurtanut. : Kun kerta jälleen palajat, : On kultais kuihtunut. –r –r. <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269798&conversationId=4&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 6.8.1888]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4810 10307 2007-01-24T17:23:35Z Nysalor 5 Kuin voit sa kylmä olla? {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kuin voit sa kylmä olla? |alaotsikko= |tekijä=F. F. Brummer |huomiot= }} : Kas, tulta kaikkialla : Maan päällä hehkuilee, : Ja tulta taivahalla : Pilvetkin säihkyilee. : Sa yksin, tyttö, tuolla : Oot valju, vaalahko. : Kuin voit sa kylmä olla? : Oi, helly, impi, jo! : Kas, kuinka kallionkin : Pov’ tulta tupruaa: : Näät, '''Hekla''', '''Aetna'''-vuor’kin : Ne liekin lieskoaa : Ja rinnassani mulla : On kuin '''Vesuvio'''. : Kuin voit sa kylmä olla? : Oi, helly, impi, jo! : Ja lämpö syömmysessä : On peipon, kyyhkynkin. : Se puiden siimeksessä : Jo kullan kohtaskin. : Heill’ alla harjan tuolla : On lemmenkarkelo : Kuin voit sa kylmä olla? : Oi, helly, impi, jo! : Kuin voit sa vastustella, : Miss’ lempi leimuaa? : Kuin voit sa pilkkaella, : Miss’ kyynel kirpoaa? : Kun poikaparkasella : On tuska, taistelo, : Kuin voit sa kylmä olla? : Oi, helly impi, jo! –r–r. <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269796&conversationId=5&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 1.8.1888]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4811 10308 2007-01-24T17:23:38Z Nysalor 5 Niin käy {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Niin käy. |alaotsikko= |tekijä=F. F. Brummer |huomiot= }} : On kaunis kesä-ilta: : Tuon järven lahdella : Tyyn’ ompi veden pinta, : Ja päivä laskulla. : Siell’ poika venehessä : Laulellen kaarestaa. : Mi häll’ on sydämmessä, : Ei sanat ilmi saa. : Ja tyttö lehdikossa : Laulua säestää. : Mi häll’ on sydämmessä, : Vain liverrykseks jää. : Mutt’ poika rantaan asti : Purtensa ohjoaa. : Nyt lehdossa on kaksi, : Vaan laulu taukoaa. –r –r <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=269799&conversationId=6&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 8.8.1888]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4812 10309 2007-01-24T17:23:43Z Nysalor 5 Vuoden lopulla {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Vuoden lopulla. |alaotsikko= |tekijä=F. F. Brummer |huomiot= }} : Aika rientää, vuodet vierii ijäisyyttä kohtahan, : Ihmislapset hyörivätten toimissansa. – Luojahan : Näin sen sääti. Hän myös yksin tietää mikä parhain lie, : Mihin kunkin ihmisraukan kohtalo ja onni vie. : ”Eteenpäin miel’ elävitten,” – vuotta uutta varrotaan. : Toivon, pelvon tunteilla sen pulmia taas punnitaan. : Mutta peittoon kätkettynä meilt’ on aika tuleva, : Josko vuosi riemun vaiko murheen se on oleva. : Josko rauha, hyvä tahto ihmisissä vallitsee, : Vaiko sodat, sorto meitä hirmukourin hallitsee. : Josko kultaviljat runsaat vainioilla lainehtii, : Vaiko kurjuus, katovuosi, nälkä meitä tervehtii. : Siunaa, Luoja, ihmiskuntaa, siunaa maata kallista. : Jossa meill’ on kehto, koti, Suomenmaata armasta! : Edistyköön turvissasi kansain hyvät hankkehet, : Menestyköön suojassasi kaikki jalot aikehet. –r–r. <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=268619&conversationId=7&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 30.12.1884]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4813 10310 2007-01-24T17:23:46Z Nysalor 5 Impi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Impi. |alaotsikko= |tekijä=F. F. Brummer |huomiot= }} : Mä tiedän immen ihanan; : Ken hänt’ ois armahampi? : Sen silmäin sini taivahan : Sineä kirkkaampi, : Myös poski milloin ruusuinen : Ja milloin lumivalkoinen. : Ei suurta oo hän sukua, : – Perillä syntyi Pohjan; – : Ei loistosta myös lukua : Hän pidäkkään, kun ohjan : Elolleen Luojans’ antoi näin: : ”Oo kaino, kasva lemmessäin!” : Hän, vaikka vuoroin kylmä on, : Kuitenkin voittaa mielet, : Ja häntä, kosk’ on nuhteeton, : Ylistää kaikkein kielet; : Vaan impi milloin laulelee, : Riemusta syömmet sykkäilee. : On kosijoita hällä kaks: : Lapsuuden tuttu toinen, : Vaan tääkin käy jo vierahaks, : Ei sovi hälle moinen. : Taas toinen outo, parrakas : Ja viekas, julma, juonikas. : Sä häntä ällös kuultele, : Vaan ollos karttavainen, : Ettei hän sua viettele: : Hän onkin suden lainen. : Oi, pysy, pysy puhtaana : Ja Pohjan kaunistuksena! –r–r. <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=52654&conversationId=8&action=entryPage ''Hämäläinen'' 14.4.1883]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4814 10311 2007-01-24T17:23:50Z Nysalor 5 Sonetti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Sonetti. |alaotsikko= |tekijä=F. F. Brummer |huomiot= }} : Soi, kanteleeni, suloisesti sulle, : Ihana impi, vaikka murhemiellä : On laulajais! – Hän murhettaan ei kiellä. : Kun laulaa sydämmensä kaivatulle. : Sun, Aini, armaaksi suo onni kulle? : Oi, omani jos oisit elon tiellä! : Sua lemmin täällä, lemmin viel’ siellä, : Miss aamu kirkkahampi koittaa mulle. : Ma raukenen nyt tuskans tuiman alle, : – Ei ihmislapsi sallimusta vältä – : Ja kyynelsilmin katson taivahalle. : Sa impi kuiska silloin riutuvalle, : Kun silmän säihky tummeneepi hältä: : ”Sua lemmin!” Autuus on se kuolevalle. –r–r. <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122979&conversationId=9&action=entryPage ''Hämäläinen'' 21.4.1883]. [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4815 10313 2007-01-25T00:09:00Z Nysalor 5 Tekin? Niin, niin! {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Tekin? Niin, niin! |alaotsikko=(Suomennos.) |tekijä=anonyymi |huomiot= }} : Mitähän maa se liene, : Miss’ elää kultain nyt, sekin? : Uh, kenpähän tuon tienne; : Mun liekö pettänyt? Niin, niin! : Lintunen, sen sanellet : Sa, ku ilmat viiltelet. : Viivy, voi! : Sano, oi! : Ei, sa riennät poijes vaan, : Huolistain et huolikaan. : Yksin lakkaa lauluin näin; : Eipä kukaan kuule säveltäin. : Mik’ oil se liverrelmä, : Mi hänet viettel’ pois, – sekin!? : Kuink’ säihknnyt lie silmä, : Mi hänet näin lumois? Niin, niin : Aalto kuohuu rantaan päin, : Perho istuu kädelläin. : Varrotkaa! : Vastatkaa! : Ei; poistutte kumpikin, : Ah, niin teki kultainkin. : Yksin lakkaa lauluin näin; : Eipä kule säveltään. –r–r. <nowiki>[</nowiki>[[F. F. Brummer]]<nowiki>]</nowiki> '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=268662&conversationId=1&action=entryPage ''Tampereen Sanomat'' 9.4.1885]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:F. F. Brummer]] [[Luokka:Runot]] 4817 10343 2007-01-25T18:57:32Z Alexius Manfelt 115 /* Vihanneskeittoa 1. */ {{Otsikko |edellinen=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja]] |seuraava=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja: Viini- tai hedelmäkeittoja sekä kylmiä liemiä]] |otsikko=Vihanneskeittoja |alaotsikko=[[Keittokirja suomalaisille kodeille]] |tekijä=I. H. |huomiot= }}''''' ==Vihanneskeittoa 1.== ''25—30 minuuttia, 4 henkilölle. :''60 gr. voita, :''20 gr. jauhoja, :''2 munaa, :''40 gr. leipää, :''100 gr. pinaattia, :''150 gr. salaattia, :''20 gr. kirveliä, :''litra vettä. Vihannekset huuhdotaan, leikellään hienoiksi; se ynnä 40 gr. voita, vähän suolaa ja pippuria pannaan pannuun; paahdetaan 5 minuuttia, hämmennetään, jauhot pannaan sekaan ja 5 minuuttia se jälkeen kiehuva vesi. Keittoa hämmennetään, kunnes se alkaa tulla kirkkaaksi, annetaan hiljalleen kiehua 15 minuuttia. Munat vispilöidään, ja näihin sitten pannaan jäljellä oleva voi. Keitto nostetaan tulelta, osa siitä vispilöidään munien kanssa niin, että voi sulaa, jonka jälkeen tämä suuruste tasaisesti hämmennettynä pannaan keittoon. Leipä leikataan 2½ cm. paksuisiksi paloiksi, jotka pannan liemimaljaan ja keitto kaadetaan päälle. Tarjotaan. Leivän asemesta voi käyttää kiehutettuja riisisuurimoita, makaroonia y. m., jotka keitetään keitossa. ==Vihanneskeittoja 2.== ''2 tuntia, 4—6 henkilölle. :''65 cl tuoreita, pieniä herneitä, :''4 keskikokoista porkkanaa, :''2 kukkakaalin kerää, :''1 l. kuorimatonta maitoa, :''25 cl. hyvää kermaa, :''ruokalusikallinen jauhoja, :''4 munanruskuaista, :''voita. Porkkanat leikataan ohuiksi viipaleiksi, vihannekset keitetän kukin laji erikseen niin vähässä liemessä kuin mahdollista. Kun herneet ja porkkanat ovat valmiiksi kiehuneet, kaadetaan ne yhteen, ja maito pannaan sekaan; saa kiehua ja suurustetaan jauhoilla ja voilla, jotka sekoitetaan keittoon kiehuessa. Kukkakaali siivilöidään ja saa valua. Ennenkuin tarjotaan, suurustetaan keitto vielä yhteen vispilöidyillä kermalla ja munanruskuaisilla, jonka jälkeen keitto ei enää saa kiehua. Kukkakaali kaadetaan sekään ja keitto, jonka nyt tulee olla jotenkin sakeata, tarjotaan. On oivallista. Vettä voi maidon asemesta käyttää. ==Hernekeittoa riisisuurimoiden kanssa.== :''200 gr. riisisuurimoita, :''25 cl. tuoreita vihreitä herneitä, :''voita, :''persiljakimppu, :''suolaa, :''laukka ja purjolaukka. Laukat hakataan ja käristetään voissa, kunnes ne saavat kauniin värin. Suurimot, hyvin puhdistettuina, mutta ei huuhdottuina, paahdetaan siinä minuutti, kaadetaan sekaan 4 l- lämmintä vettä, hämmennetään kunnes ne kiehuvat, jolloin mausteet ja persilja pannaan sekaan, 10 minuuttia sen jälkeen kaadetaan sekaan herneet ja keittämistä jatketaan. Kun keitto on valmista, otetaan persilta pois, pieni pala hyvää voita sekoitetaan keittoon, jonka jälkeen sitä voi tarjota. Keiton tulee olla jotenkin sakeata. ==Sipulikeittoa.== ''½ tuntia, 4 henkilölle. :''65 gr. voita, :''20 gr. jauhoja, :''3 munanruskuaista, :''65 gr. leipää, :''210 gr. pieniä tahi myöskin portukalilaisia sipulia, :''10 fr. Suolaa, :''2 gr. survottuja maustepippuria, :''hyppysellinen sokuria, :''1 l. 5 cl. vettä. Sipulit puhdistetaan, leikataan poikkipäin levyiksi, ryöpätään 10 minuuttia kiehuvassa vedessä, joten kirpeys poistuu, saava valua; käristetään isolla tulella 35 gr:ssa voita; kun sipulit ovat vaalean ruskeat pannaan jauhot. Saa vielä seisoa 2 minuuttia tulella, jolloin pannaan vettä, suolla, pippuria ja sokuria. Keitosta hämmennetään tulella, kunnes se kiehahtaa, nostetaan pois ja saa seisoa 5 minuttia. Liemimaljaan pannaan viipaleiksi leikattu leipä. Munanruskuaiset hämmennetään 10 cl:ssa keitosta ja jäljellä olevassa voissa, ja kaadetaan keittoon, juuri ennenkuin keitto tarjotaan; on hyvänmakuista. Tarjotaan joko ilman, tai hienonnetun juuston ohessa. Moni otaksuu, että sipulikeittoon tulisi liian väkevä sipulin maku, niin ei kuitenkaan ole laita, sillä sipulin hahtuva maku poistuu hyvin pian keittäessä ka sentähden se riippuukin keittäjästä, minkä maun nämä yksinkertaiset mutta oivalliset keitot saavat lyhyemmän tai pitemmän keittämis-ajan kautta. ==Makusieni-keittoa.== ''½--1 tunti. :''Voita, :''Munanruskuaisia, :''Kermaa, :''Sherryä, :''Paahdettua leipää, :''Tuoreita makusiemiä, :''Suolaa, :''Pippuriä, :''Vettä. Makusienet perataan, huuhdotaan, leikellään, saavat kiehua 15 minuuttia voissa, jonka jälkeen kiehuvaa vettä suolaa ja pippuria pannaan sekaan ja keitto saa kiehua, kunnes maku on oivallinen, siivilöidään jouhiseulalla ja vaahto poistetaan, valmistetaan keittämättä vispilöidyillä kermalla ja munanruskuaisilla. Kaunnita pieniä makusieniä ryöpätään voissa ja vähässä vedessä ja pannaan sitten keittoon. Sherryä pannaan maun mukaan. Tarjotaan paahdetun leivän ohessa. On jotenkin hyvää. Samalla tavalla valmistetaan keittoa kaikenlaisista syotävistä sienistä. Tulee erittäin hyvää vuohensienistä tahi kanttarelleistä. 4818 10330 2007-01-25T18:18:40Z Nysalor 5 Setä {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Setä. |alaotsikko= |tekijä=Reitto Stenfors |huomiot= }} : Setä hoi, ilta on pitkä : Joavuppas jo tänn’. : Kuule, mielessäni mieltä, : Sulle sanon sen, : Vaan tok’ ryyppy otetaan : Ennenk’ tanssi aletaan. : Setä hoi, nokkas’ on märkä, : Nytkös aletaan; : Illalla näin tansik pitää : Muka molemman. : Soittomies ei soitak, vaan, : Huolik siitä ollenkaan. : Voi! olet aika juomari, : Juuvak’ pitää vaan; : Sull’ tuttavasi tuomari : Antak pullostaan. : Kuokkasi jos janoilee : Käyköön kärsä pullolle. : Voi! loppuisiko pullosta : Alizariini, : Niin nokkas halkeis harmista, : Eik’ saksan-viini : Taitais’ tanssiin kehoittaa, : Viruisit vaan vuoteella. : Vaan vaikka ootki juomari, : Mitä huolin mä, : Sä olet sentään setäni, : Aika juomapää; : Juokkos sä, niin juon myös mä : Iloll’ illat vierikää. [[Reitto Stenfors|Reitto S[ten]f[or]s]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=57311&conversationId=1&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 3.2.1871]. [[Luokka:Reitto Stenfors]] [[Luokka:Runot]] 4819 10331 2007-01-25T18:18:45Z Nysalor 5 C. G. F:lle {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=C. G. F:lle. |alaotsikko= |tekijä=Reitto Stenfors |huomiot= }} : Juokse, juokse, veri nuori, : Rinnass’ ompi jalo tie, : Poi’es, poi’es joka huoli : Huolihin ei nuoruus vie. : Korkealle : Tiesi käypi kunniaan. : Synnyinmaalle : Nuoren sy’än lyöpi vaan. : Sy’ämmessä lemmen koski, : Siinä veri tulvailee; : Kevä-virta vihaiseksi : Väliin muuttuu, uhkailee. : Niinkuin tulva : Täyttää maat ja tantereet : Veri tulvaa, : Täyttäin pienet suonehet. : Nouse, nouse, nuori rinta, : Sy’än sykkii rinnassa, : Luonnon voima kallehinta : Vaikuttaapi innossa. : Kerran vielä, : Tulevaisuus todistaa, : Maineen tiellä : Suuren nimen saavuttaa. : Soi’os sana: suomalainen, : Siitä kerran arvon saat, : Korkealle kaikkuvainen, : Nostaa tunteet hartahat. : Sy’ämmessä : Juoksee veri raittihin, : Väinön ve’essä : Löytyy arvo ankarin. [[Reitto Stenfors|Reitto S[ten]f[or]s]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=82391&conversationId=2&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 16.6.1871]. [[Luokka:Reitto Stenfors]] [[Luokka:Runot]] 4820 10332 2007-01-25T18:18:47Z Nysalor 5 Yön kertomus {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Yön kertomus. |alaotsikko= |tekijä=Reitto Stenfors |huomiot= }} <p align="right">Rakas on mulla synnyinmaa Suomi,<br/> Rakkaampi on mull’ äitini kieli, <br/> Rakkahin on tok ystäväni viel’. <br/> Yrjö.</p> Öinen taivas levitti kaarevan kupunsa tällä puolen horisonttia. Avaruuden ijankaikkinen väljä lepäsi peljättävänä valtamerenä, jossa pilvein lomat osoittivat mittaamatointa syvyyttä, "....:n" kaupungin ylitse. Joku yksinäinen ajokuski oli ainoa olento, jonka saattoi nähdä uhkaavan taivaan ja varjotun maan välillä. Seudun hiljaisuus huokaili syvintä untansa. Meren kaukainen kohina saattoi kuulua kahden nuorukaisen korviin, jotka kaksinaan istuivat eräällä puiston istuimella, kasvonsa käännettynä merta kohden. He istuivat käsikädessä, veljellisessä yhteydessä; ja tosiaan he olivatki veljekset: sama synnyinmaa oli heidät molemmat kasvattanut. He olivat ääneti. He puhuivat ainoastaan tunteillaan, eikä äänellään. Silloin, tällöin saattoi muutama syysilmaan hajoava ääni kuulua heidän huuliltaan, joka vastattiin yhtä hiljaisella äänellä. – ”Alfred, eikö runoilia ole lausunut oikein sanoissaan: enempi kuin elää, on rakastaa?” – ”Ei milloinkaan ole saksilais-ministreli, eikä valessilais-bardi lausunut ylevämpää lausetta, kuin runoilia, joka sen on lausunut.” – ”Ja mikä voi olla vahvempi rakkautta. Vuoret, eikä meret ei voi asettaa estettä rakkaudelle; sallimuksen timantti-kovia sääntöjä hän väistää ja itse kuolema ei voi estää toisen rakastamasta toista!” – ”Oikein sanoit, Yrjöseni! nuoressa rinnassais on jo ylevämpiä tunteita, kuin monenkaan vuosista vanhentuneessa; vaan vastaa minua isänmaan nimessä, rakastatkos.....?” – ”Sinuako Alfredini? Voitko epäillä? kaikki mitä pyhänä pidetään otan todistajaksi siihen!” Ihana hymyileminen nousi A:n huulilla. Hän veti Y:n vasten rintaansa ja aloitti: ”Erehdyt ystäväni, että minua rakastat, tiedän kysymättäkin, vaan rakastatkos synnyinmaatamme ja äidinkieltämme? Katsele, tässä näet synnyinmaamme edessäsi, kaikessa syysmukavuudessaan. Kumpiko olisi sinulle ihanampaa, istua eteläisten viikuna-puiden suojassa, eli täällä pohjoisissa saloissamme; kuunnella etämpänä lännessä germannilaista puhetta, eli kotimaamme sangair-kieltä? Isänmaan ja ystävyyden nimessä vastaa: : Yrjö: : ”Rakas on mulla synnyinmaa Suomi, : Rakkaampi on mull’ äitini kieli. : Rakkahin on tok’ ystäväni viel’!” Jalouden kirkas loiste säteili Y:n silmissä. Kumppaninsa A. veti hänet kokonaan rintaansa vastaan. Ystävyydestä hehkuili molempien nuori rinta toisilleen. Äänensä ei ilmaissut enään enempää. Korkeemmat tunteet karkoittivat hetkeksi äänenki heidän väliltään. Jalompi tunne yhdisti heidät kokonaan: he laskivat huulensa toisilleen. Oi autuas hetki!! Kirkkaana loisti lemmen liekki heidän kasvoillaan. He suutelivat rakkauden suuteloa yhteisen isäinmaansa, yhteisen äidin kielensä ja ystävyytensä eestä. Itse kunkin kiirehti ijankaikkisen pimeyden pohjasta pilven syrjälle, ollakseen todistajana heidän ystävyydestään. Hetkeksi valaisi hän seudun; hetki kului ja hän kiirehti taasen entisille majoilleen, synkiäin pilvein taakse. Eläköön Suomi, eläköön kannelkieli! [[Reitto Stenfors|Reitto S[ten]f[or]s]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=75939&conversationId=3&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 10.2.1871]. [[Luokka:Novellit]] [[Luokka:Reitto Stenfors]] 4821 10333 2007-01-25T18:18:48Z Nysalor 5 Garibaldin marssi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Garibaldin marssi. |alaotsikko= |tekijä=Reitto Stenfors |huomiot= }} : Sodan ääni kaikkuu: tulta ja miekkaa : Rummut ne soi. : Hoi, uroot veriset, koittakaat kilpaa : Mies mitä voi. : Ja savupilvihin täyttyköön maa, : Ei vapisten käy urhojen astua. : Veriset, vanheentuneet, rohkaiskaa, : Uroin verestä saa tanner kastua. : Kuulkaapa miekat: : Vertä nyt juokaat, : Janovuosia sammuttakaa, : Verivirtoja valmistakaa; : Tehtävänne : Täyttämään, : Tekoanne : Näyttämään: : Vapaus on valloillaan, : Garibald on matkoillaan : Ja itse luonnon voimatki vapisee, : Kun tää sangair vapauden astuilee. : Ruhtinaat roikkaa ja valtiaat voittaa, : Vaikk’ mahtavat. : Sill’ orjuus, häpeä väistyypi hiljaa : Ja kaatavat : Lähteissänsä tyrannein istuimet : Ja vapaus se loistolla vallan saa, : Kun verellään uroot vanhentuneet : Sen vankeudestaan esiin tuottava’. : Uroot kunniaa : Maalta ottakaa : Ja Garibaldi nimeäsi : Ei tuhatvuosikaan taitaisi : Sitä saada : Hautahan, : Eikä voida : Katoomaan. : Hautahan kaks’ maailmaa: : Muinais Ruomi, Greikan maa : On jo vaipunut, on, vaan ei milloinkaan : Nimi ”Garibaldi” sinne vaivukkaan. [[Reitto Stenfors|Reitto S[ten]f[or]s]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=75939&conversationId=3&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 10.2.1871]. [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Reitto Stenfors]] [[Luokka:Runot]] 4822 10334 2007-01-25T18:18:51Z Nysalor 5 Kosto {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Kosto. |alaotsikko= |tekijä=Reitto Stenfors |huomiot= }} : Sy’än mitä huokaat, : Mikä murhe on? : Vihastako huokaat, : Rinta levoton? : Vihasta ma huokaan : Koko eloni, : Pitkäksikö voikaan : Tulla ikäni. : Poi’es, poi’es kuolo : Elää tahdon ma, : Toivotonna toivo : Vaatii kostoa. : Koston aika lapsi : Viha voimaton. : Viha voimakkaaksi : Milloin käynyt on. : Viha, kosto, vaino : Koska vallan saa. : Kosto ompi kaino : Luojan voimaha. : Kuolo kaikki voittaa, : Täyttää koston työt, : Kuolon kellot soittaa, : Kaikki päättyvät. [[Reitto Stenfors|Reitto S[ten]f[or]s]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=76763&conversationId=4&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 26.5.1871]. [[Luokka:Reitto Stenfors]] [[Luokka:Runot]] 4823 10335 2007-01-25T18:18:55Z Nysalor 5 Ystävyys {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Ystävyys. |alaotsikko= |tekijä=Reitto Stenfors |huomiot= }} : Tuimasti vinkukoon tuulet ja myrskyt ne taittakoon puita; : Aavalla merellä purjeissa laiva etsiipi turhaan, : Jos joku mahtava, valtava levonki luoduille antais’, : Vaan syvyys huokaa ja tuuheita aaltoja pinnalle viertää, : Salamat iskee ja iskulta valkaistaan synkeä aava, : Maailma vapisee ja pelvosta vaipuvat huokaen kaikki. : Yks’ toki löytyy mi luonnon voimia pelvotta katsoo, : Huutaen myrskylle: ketä sa voimalla peljättää koitat, : Ihmislapsia mi eriseuralta heitellään ympäir? : Se on ystävyys, joka ei luonnon voimia pelkää, : Sillä hän tietävi, tuntevi voimien loppuvan kerta, : Vailla he, mahtavat voimistaan, pauhaavat aikanaan täällä : Ja silloin rauhalla lepohon ystävyys ystävät johtaa. : Kuule siis kumppani, miksi niin huolella katselet aina. : Ei ikävyys ole ihmislapsia huoltamaan tehty. : Myrskyt ne väistyy, huolet väistyy, väistyvät kaikki : Siis käsikäteen ja yhdessä matkamme vaellamme aina. : Huolet ne tulkoon, kuolema tulkoon, loppuvat kaikki : Milloinkaan ei toki ystävyys ystäväin keskellä lopu. [[Reitto Stenfors|Reitto S[ten]f[or]s]]. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=75753&conversationId=5&action=entryPage ''Sanomia Turusta'' 31.3.1871]. [[Luokka:Reitto Stenfors]] [[Luokka:Runot]] 4824 10336 2007-01-25T18:19:03Z Nysalor 5 Listaus '''Reitto (Fredrik) Stenfors''' (1854–1917), myöhemmin '''Aalto''' == Novellit == * ''[[Yön kertomus]]'' == Runot ja laulut == * ''[[C. G. F:lle]]'' * ''[[Garibaldin marssi]]'' * ''[[Kosto (Stenfors)|Kosto]]'' * ''[[Setä]]'' * ''[[Ystävyys (Stenfors)|Ystävyys]]'' [[Luokka:Reitto Stenfors]] 4825 10337 2007-01-25T18:19:13Z Nysalor 5 Luokat [[Luokka:Suomalaiset kirjailijat|Stenfors, Reitto]] [[Luokka:Suomalaiset runoilijat|Stenfors, Reitto]] 4826 10341 2007-01-25T18:23:10Z Nysalor 5 Täsmennyssivuksi '''Ystävyys''' voi viitata * [[Friedrich Schiller]]in runoon ''[[Ystävyys (Schiller)|Ystävyys]]''. * [[Reitto Stenfors]]in runoon ''[[Ystävyys (Stenfors)|Ystävyys]]''. {{Täsmennyssivu}} [[Luokka:Friedrich Schiller]] [[Luokka:Reitto Stenfors]] 4827 10344 2007-01-25T18:59:45Z Alexius Manfelt 115 Uusi sivu: {{Otsikko |edellinen=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja]] |seuraava=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja:Suurimo- ja maitokeittoja sekä puuroja]] |otsikko=Viini- ta... {{Otsikko |edellinen=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja]] |seuraava=[[Keittokirja suomalaisille kodeille: Keittoja:Suurimo- ja maitokeittoja sekä puuroja]] |otsikko=Viini- tai hedelmäkeittoja sekä kylmiä liemiä |alaotsikko=[[Keittokirja suomalaisille kodeille]] |tekijä=I. H. |huomiot= }}''''' ==Viinivaahto-keittoa.== 4828 10345 2007-01-25T19:35:03Z Nysalor 5 Entinen jahtivouti {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Entinen jahtivouti. |alaotsikko= |tekijä=Pietari Mansikka |huomiot= }} : Ei oo karhu karvaturkki : Joka nalkilta nakattu. : Ken on hurja, huolimatoin : Se saa helposti selälle. : Oli muinoin oiva vouti : Jahtivoudiista jalompi : Pitäjäässä ..........., : Joka kaatoi karhuloita, : Kopisteli kontioita : Pitäjäässä pitkin maita, : Jahdin kautta kaunihisti : Monin kymmenin kykisti. : Mutta yhtyi muuan jahti : Pitäjäässä piettäväksi, : Jossa alkoivat, apajan : Polut pitkät piirtämähän, : Kuhun viisi kunnollista : Sattui karhua samassa : Kontiota kohdastansa : Aivan yhtehen apaasen, : Jotka kaiketi jokainen : Olis’ saatuna omaksi, : Kaadettuna kaunosesti : Ilman, jos ei joutavata : Olis’ huonoa osattu : Panna jahtihin pahoa : Kerallamme kelvotonta, : Jok’ ei käynyt käskemällä : Ei toroakaan totellut, : Kuin ol’ käymähän käsetty : Aivan ympäri apajan. : Tuosta viimenki vihastui : Jahtivouti jaarikalle : Jotta kerran kelvotonta : Kuritteli, kunnotonta : Pienen keppisen keralla, : Pikkuruisen pihlajalla, : Muille muistiksi vähäisen : Vastaseksi varmemmaksi, : Jott’ei jommoista tekisi : Jahtipaikassa pahoa, : Että karhut karkottavat, : Ulos kontiot kopivat : Apajasta aivan kaikki. : Mutta sakkoa samassa : Taaleria taskuunsa : Kohta käytyä käräjän : Monta saivatten molemmat. : Toki tässäki todisti : Vouti toimensa todeksi, : Ettei jättänyt elohon : Kokonansa kontioita, : Vaanpa karhua kapisti : Kolme kumminkin kukisti : Apajassa ainoasta. : Tämä olkohon opiksi : Pantu muille muistukkeeksi, : Kirjoitettu kiitokseksi, : Jahtivoudille jalolle, : Joille arvo annettava : Olis’ ainakin omansa, : Sekä voima sellanenki, : Jahtipaikoissa parempi, : Ettei syyhyn etsittäisi : Vastaukseen vaadittaisi, : Josko vielä joutavata : Kurittaisi kunnotonta : Jahtipaikassa, pahoa : Pikkuruisen piekseleisi : Kepilläki kelvotonta, – : Niinpä saataisiin samassa : Jahtipaikoissa paremmin : Karhut kaikki verkkohimme, : Kontioiset kourihimme. [[Pietari Mansikka|P[ietari]. M[ansikk]–a.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=60938&conversationId=1&action=entryPage ''Suomen Julkisia Sanomia'' 25.3.1858]. [[Luokka:Pietari Mansikka]] [[Luokka:Runot]] 4829 10347 2007-01-25T19:35:14Z Nysalor 5 Syys-virsi {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Syys-virsi. |alaotsikko= |tekijä=Pietari Mansikka |huomiot= }} : Ah! suvi-aika armas : Kun pois on kulkenut : Ja syksy kaiti karvas : Siahan siirtynyt. : Kun suvi sulo antoi, : Ne kaikki kaatuvat, : Ja kesä kaunis kantoi : Nyt maaksi maatuvat. : Kukat jo kaikki kuolee : Niin niityn ruohotkin, : Kun halla harmaa nuolee : Ja paha pakkanen. : Ah! ajattele sitä : Myös ilman ihminen, : Kuu kuukin kuolla pitää : Ja maaksi maatuman. : Ei pysyväistä eloo : Nyt ole kelläkään, : Vaan vakinainen ero : On kalkkihilla tääll’. : Kun kukat talvi tappaa : Ja maahan maaduttaa, : Niin kuolo kunkin nappaa : Ja kuoppaan kuljettaa. : Siis sieluasi muista : Kuin kallis kaiti on, : Pois elo synnin poista, : O, ilman ihminen! : Ah! ole valmis aina : Kun sua kussutaan, : Niin Herra armon lainaa : Ja ilon taivahan. [[Pietari Mansikka|P[ietari]. M[ansikk]–a.]] '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122559&conversationId=2&action=entryPage ''Sanan-Lennätin'' 22.10.1858]. [[Luokka:Pietari Mansikka]] [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Virret]] 4830 10348 2007-01-25T19:35:17Z Nysalor 5 Luonnon halu {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Luonnon halu. |alaotsikko= |tekijä=Antti Puhakka |huomiot= }} : Niiden luonto reistaa : Niillen vaivoillen, : Kuin on ollut heistä : Ennen äidillen. : Heidän sydän kukkuu : Kullan kumppaliks, : Kuin on toinen luotu : Toisen toveriks. : Evasta jo lähti : Alku kullenkin, : Vaimoksi ku pantiin : Paratiisihin. : Eikä taida muuttuu : Enää milloinkaan, : Vaikka moni suuttuu : Miehen elämään. : Parahatkin rikkaat : Eivät tyydy tääll’ : Olemahan yksin : Vaikka kieletään. : Koska luonto vaatii : Olemaan sen niin, : Totta myöskin kaikki : Tyytykäämme siin. : Kuin se hyvä mieli : Viepi miehillen, : Niin se liika kieli : Jääköön hulluillen. : Saara hyvin käyttii : Aprahamillen, : Hyvät tavat näytti : Aina miehelleen. : Sitä esi-merkkii : Nytkin täyttäkäät : Siveästi myöskin : Olla päättäkäät. : Ahasvierus, suuri, : Oli vihainen, : Kuin oli rotnink Vasti : Uppi-niskainen. : Kohta rotnink Vastin : Ajoi erillen, : Ester palkka-pii’an : Pani tilallen. : Hällen köyhä piika : Kelpais paremmin, : Kuin se kaunis rotnink, : Eripurainen. : Vaan jos vaimo ompi : Luotu heikoksi, : Niin on miesi vahva : Pantu turvaksi. : Kun on vaimo suotu : Miehen kumppaliks, : Eikö meidän täydy : Tulla ystäviks? [[Antti Puhakka|A[ntti]. P[uhak]:ka. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?id=122559&conversationId=2&action=entryPage ''Sanan-Lennätin'' 22.10.1858]. [[Luokka:Antti Puhakka]] [[Luokka:Runot]]